Title: Satuja ja runoja lapsille
Author: Hagman, Tyko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja runoja lapsille" ***


SATUJA JA RUNOJA LAPSILLE

Kirj.

TYKO HAGMAN



Wiipurissa,
I. C. Lagerspetz'in kustannuksella,
1882.



SISÄLLYS:

Runotar.
Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin kotkasta ja Keisarista:
   1. Luku. Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin.
   2. Luku. Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka
      he jälleen tulevat kotia.
Mehiläisen kosto.
Pikku Paavon sankariteko jouluaattona:
   1. Luku. Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan.
   2. Luku. Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli
      ihan toisaalle kuin itse halusi.
   3. Luku. Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu.
   4. Luku. Missä ja miten jouluaatto-ilta viimein vietetään.
Marakatin markkinat.
Eerosta ja Ellistä ja Näkistä.
Miten Pikku Pauli joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten
      hän luuli käyneensä Kuussa.
Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären
      perhosesta.
Näin sit' ollaan hevosilla.
Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelivat aurinkoa, joka ei
      sentään ole saatavissa:
   1. Luku.
   2. Luku
   3. Luku.
   4. Luku.
   5. Luku.
Ilman impi.
Aina kahta kummempaa.
Anni ja keltasirkku.
Miten Vappu sai kymmenen kultakäkeä.
Mansikka-aikana.
Lassin ja Mustin matkustus Amerikaan:
   1. Luku.
   2. Luku.
   3. Luku.
   4. Luku.
   5. Luku.
Kolme syyskuun iltaa.
Pikku Matin marjamatka.
Jukka ja kukka.
Tähti opastaa pikku poikaa kotiin.
Miten kerjäläistyttö tuli kaukaiseen kaupunkiin.
Kangastus.
Antti ja Karhu.
Tuiki-oppinut tohtori.
Korvenkaakki:
   1. Luku. Korvenkaakki ilmestyy ja saapi matkakumppanit
            pitkälle matkalle.
   2. Luku. Korvenkaakki joutuu sotaan.
   3. Luku. Matkustajat suurustavat Roomassa.
   4. Luku. Miten viimein saavutaan Afrikaan.
   5. Luku. Tapaukset Afrikassa.
   6. Luku. Kotimatka.
No, jopas jotakin!
Heikki, Hilma ja Halli.
Ahtolan häät.
Kummallinen puuhevonen.
Joulu-enkeli.



Runotar.



    Ihme-immen tunsin kerran,
    Kun mä nuorra lensin, luin.
    Sinisilmin, sulo-suin
    Narrasi hän nuoren herran:
    Tunsin tiitin vain sen verran,
    Että impeen ihastuin.

    Runotar hän nimeltänsä
    Oil jo oikku luonnoltaan;
    Kertoi mulle juttujaan,
    Vinkui mulle virsiänsä,
    Vinkui milloin mielellänsä
    Milloin tuisku-tuulellaan.

    Tuonaan tyttö kiusallansa
    Narrasi taas toimistain
    Minun, aika miehen, vain
    Kuulemahan kummiansa;
    Vaikka ennen jutuistansa
    Aivan kyllikseni sain.

    Käski panna paperille
    Vanhat virret, kertomat,
    Laajemmat ja laihemmat,
    Suomen pikku poikasille,
    Pohjan tepsu-tyttösille,
    Jos he niistä huolivat.

    Impi aina armahainen
    Oli mulle aikoinaan,
    Vaikka sai mun suuttumaan,
    Jos hän oli joutavainen. --
    Ehkä, armas lapsukainen,
    Tahdot kuulla juttujaan?



Satu Paavosta, Liisasta, Keisarin Kotkasta ja Keisarista.



Ensimäinen Luku.

Kuinka Paavo ja Liisa tulevat Keisarin hoviin.


Paavo ja Liisa olivat sisarukset. Pienet olivat. Nuoret olivat;
eivät he olleet vanhemmat kuin sinäkään, nuori nopsakenkä, joka tätä
kummallista satua luet.

Kuulkaappas nyt! Eräänä kesäaamuna, juur kun kukko navettakujalla
pani tuota parasta lauluaan "Kukko kiikaa", lähtivät Paavo ja Liisa,
vanhempainsa luvalla, tuonne vähäiselle töyräälle marjaan. Töyrä
oli vaan kolme, neljä kiven viskattavaa heidän kotonsa portailta.
Marja-astiat oli heillä tietysti muassa. Niitä nyt juur vyöryttivät
tietä pitkin ja lauleskelivat: "kipposten, kupposten, astiani täyteen!"
Jopa kohta seisoivatkin töyrään korkeimmalla kukkulalla.

"Voi, Paavo! täällä on mansikoita aivan punassa vain. Poimitaan,
Paavo", lallasi Liisa lystisti.

Ja nyt molemmat poimimaan! Poimitaan siinä sitten vireästi hyvin; eikä
aikakaan, niin jo ovat astiat täynnä makeita mansikoita.

"Joko mennään kotia nyt, Liisa?" sanoi Paavo.

"Älä hätäile; minä poimin vielä vähän vyöliinaani", vastasi Liisa.

"No, olkoon menneeksi!" tuumasi Paavokin, "minä poimin lakkiini."

Siinä nyt taas seisotaan kyykkyisillään, ja marjoja karttuu
karttumistaan.

Mutta mitäs ollakkaan! Korkealla ilmassa tuolla, juur Paavon ja Liisan
pään kohdalla, lentää löyhyttelee suuri, suuri lintu, jolla näkyy
olevan varsin summattoman suuret siivet, niin suuret, että niiden alle
varmaankin mahtuisi koko joukko Paavoja ja Liisoja.

Niin ainakin sisarusten mielestä, jotka juur tarkistella tuijottivat
tätä kummitusta.

Se oli lintu semmoinen, joka piti tapanansa pistää siipiensä alle
kaikellaista ja monenmoista elämää ja lentää tiehensä, taikka suoraan
noukkia nokkaansa pienempiä lintuparkoja, joita ei edes viitsinyt
kantaakkaan siipiensä alla; ja sitä lintua sanottiin Kotkaksi. Ja
vieläpä oli tämä kotka oikein Keisarin Kotka, Niin, se oli todellakin
Keisarin palveluksessa. Se liiteli, laateli maat ja meret, ja oli
sillä, kotia kun tuli Keisarin hoviin, aina jotain uutta Keisarille.
Välistä toi se kaukaa ulkomailta kaikellaisia kummallisia kukkoja
ja kanoja, joista Keisarille syntyi kaunihia kulta-munia ja jotka
pudottivat hopea-höyheniä. Välistä taas toi se kissoja ja koiriakin
kaikki kultakarvaisia vain; sillä kullasta kaikki Keisarille olla pitää.

Nyt kun Kotka näki lapset töyräällä, ajatteli heti: "Aha! Tuossapa
taas uutta Herra Keisarilleni. Kuinka nuo punaiset marjat maistunevat
makealta suussa suuren Herra Keisarin, vaikkapa ne eivät kultaa
olekkaan. Tuskinpa hän ennen on semmoisia syönytkään, hän, jonka
tavallisena ruokana on voisula vain ja kultavelli. Ja nuo lapset minä
samassa vien näytteeksi kerran Keisarille, mimmoiset pikku pojat ja
tytöt tässä maassa ovat, koska tämä maisemakin on Herra Keisarin
valtakuntaa." Niin tuumasi Kotka ja yht'äkkiä -- hilivei! pisti alas
ilmasta Paavon ja Liisan kimppuun. Sovitteli siinä sitten siipiensä
alle heidät, vaikka lapsiparat kyllä ponnistelivat vastaan. "Älä vie
meitä! älä vie meitä!" huusivat Paavo ja Liisa. Mutta Kotka ei ollut
kuulevinansakaan; ilmaan nousi vain, eikä lasten ollut muu kuin
seuraaminen. Mutta marjat, astiat sinne jäivät töyräälle, sinne Paavo
paran lakkikin. Kotka ei nyt siinä hädässä niitä muistanutkaan, kun
oli Liisassa ja Paavossakin kylliksi työtä, ja lapset taas olivat niin
hämmästyksissään, ett'ei heidän siinä käynyt marjoistansa, astioistansa
huolta pitää. Niin läksi siis Kotka lentoon. Lensi sitte pitkät matkat,
maat ja meret, ja miten lienee lentänytkin, niin jo tultiin viimein
Keisarin hoviin. Ja kohta saamme kuulla miten siellä kävi.



Toinen Luku.

Mitä Paavo ja Liisa näkevät Keisarin luona ja kuinka he jälleen
tulevat kotia.


Komea oli Keisarin koto. Kullalta kiilsivät katot ja hopealta hohtivat
seinän hirret.

Istui siellä Keisari sitten istuimellaan, joka oli niin kaunis, niin
kaunis, ett'ei voi virressä vetää eikä saarnassa sanoa.

Kotka, kun nyt tuli lentäen, huomasi Keisarin jo akkunasta heti,
vaan ei malttanutkaan ovesta lentää sisälle, kiire kun oli näyttää
hallitsijalleen mitä makeaa taas muassansa toi; akkunasta säntäsi
sisälle peto vain.

"No, mikä sen siivoton pöllö sinä olet, kun akkunasta sisälle lennät!"
huudahti närkästyksissään Keisari.

"Tässä kerran tämän maan eläviä, tässä tämän maan marjasia!" vastata
pöyhisteli Kotka vain eikä ollut millänsäkään Herransa huudosta, ja
samassa laski lapset laattialle Keisarin eteen. Siinä seisoivat siis
Liisa ja Paavo kuni puusta pudonneet.

"Mitä minä noilla teen!" ärjäsi Keisari Kotkalle; "kuka sinun on
käskenyt ihmisen lapsia minulle tuoda, enhän minä niitä syö."

"Niillä on makeita marjoja, makeita marjoja", kehui Kotka ja oli
toimissaan vain.

"No, annappa tänne marjat sitten", käski Keisari.

Mutta nyt joutui Kotka pahaan pulaan. Jo huomasi, että Paavon, Liisan
marjat olivat menneet.

"Kah, sen veijarit!" karjui Kotka, "kun marjat olette pudottaneet."

"Mene matkoihisi sinä, kurja Kokko, äläkä tässä tyhjiä tuumi", määräsi
Keisari.

Ja Kotka parka pötki pois, minne lienee pyörähtänytkin.

Nyt kääntyi Keisari lapsiin. "Mistä te olette, lapsi parat?" kysyi hän.

Mutta Paavo ja Liisa olivat niin peloissaan, ett'ei sanaakaan heidän
suustansa lähtenyt. Tämän havaitsi Keisari ja päätti lempeästi kohdella
lapsukaisia.

"Älkää peljätkö ollenkaan, rakkaat lapseni, en minä teille pahaa tee;
puhukaa pois vain! Kenen poika sinä olet, pieni popposeni?" puheli
Keisari, taputtaen Paavo poloista olkapäälle.

Tästä jo rohkeni Paavo ja vastasi: "Isän poika minä."

Liisa, kun kuuli Paavon puhuvan, rohkeni hänkin ja virkki ilman
Keisarin kysymättä: "ja minä olen äitin tyttö."

"Vai niin", sanoi Keisari, "te olette ehkä sisarukset?"

"Niin, Liisa on sisareni" puhui Paavo.

"Ja Paavo on veljeni", lisäsi Liisa.

"Kyllä ymmärrän", arveli Keisari; "Tiedättekö nyt missä olette?"

"Emme tiedä", vastasivat sisarukset yhdellä suulla.

"Te olette nyt Keisarin hovissa; minä olen itse Keisari, ja tuo lintu,
joka teidät toi tänne, on minun Kotkani. Se tuopi matkoiltaan minulle
aina yhtä ja toista. Nyt se toi teidät. Mutta mikä sinun nimesi, poika?"

"Paavo minä olen."

"Entäs sinä, tyttö tepsuni?"

"Liisa niinä olen."

"Hyvä, tulkaa nyt hoviani katsomaan", sanoi Keisari ja, käyden heidän
välissänsä, rupesi taluttamaan heitä läpi kauniin asuntonsa.

Keisarin kamarista, jossa he tähän asti olivat olleet, ja joka oli
hyvin soma ja kaunis, sekin, tulivat he suureen saliin, summattoman
suureen. Siinä oli laattia paljasta hopeaa ja katto kiiltävää kultaa.
Huonekaluja oli siinä niin paljon ja niin kauniita, ett'ei maalla
moisia. Paavo ja Liisa, jotka olivat tottuneet näkemään ainoastaan
köyhän kotinsa puisia penkkejä ja pöytiä, seisoivat siinä suurin
silmin, katsellen tätä kaikkea kummaa.

"Liisa! kyllä tämä on taivas", arveli jo Paavo.

"Ei, ei tämä ole kuin minun hovini vain", vastasi Keisari hymyillen.

"Katselkaa nyt täällä miten mielitte", sanoi hetken perästä Keisari ja
meni takaisin kamariinsa toimilleen.

Sinne jäivät Liisa, Paavo kummastelemaan Keisarin suurta salia. Siellä
kuleskelivat he ylt'ympäri sitten, ja hupainen heidän oli olla.

"Mikähän tämä on?" kuiskasi Liisa, koetellen sormillaan erästä sievää,
savesta tehtyä veistokuvaa, joka seisoi eräällä pöydällä.

"Kyllä se on enkeli, se", tuumasi Paavo, "kah, siivetkin on sillä, ja
isä on minulle monta kertaa sanonut, että enkeleillä on siivet."

"Voi kuinka se on sievä! puhuukohan tuo?" arveli Liisa.

"Osaatko sinä puhua?" kysyi Paavo veistokuvalta, mutta mitäs se olisi
osannut puhua, enemmän kuin lumi-äijä, savesta kun oli vain.

Katselivat siinä sitten sisarukset vielä ison aikaa, katselivat kuvia
seinillä, kultaisia kynttilä-kruunuja katossa, hopea-helmiä matoissa
laattialla ja monia muita moisia. Kuka niitä kaikkia voi luetella, mitä
Paavo ja Liisa näkivät!

"Voi sentään, Liisa, kun jätimme marjamme sinne töyräälle", sanoi Paavo
hetken kuluttua, "olis ollut niin lysti saada antaa jotain tuolle
Keisarille, joka on niin hyvä."

"Hei Paavo!" huudahti yht'äkkiä Liisa. "Onpa marjoja vielä vähäsen."
Ja samassa irroitti hän vyöliinan-palteen rihmasta, jolla vyöliina
sidotaan ruumiin ympäri, ja äläppäs allakkaan! marjat olivat siellä
vielä. Tätä eivät lapset ennen olleet huomanneetkaan. Ja nyt nousi ilo.

"No, voi toki!" iloitteli Paavo; "nuo me annamme Keisarille."

Ja samassa tulikin Keisari takaisin kamaristaan.

Liisa meni häntä nöyrästi vastaan, niijasi niin syvään ja sanoi:

"Ottakaa, hyvä Keisari, nämä marjat vastaan; minulla oli vielä vähän
vyöliinassani."

"No, kah kummaa!" sanoi Keisari ja pisti yhden marjan suuhunsa. "Voi,
hyviäpä nämä ovatkin", lisäsi hän sitten ja söi vielä toisenkin; "mutta
syökää itsekin, lapsi-kultani."

"Ei, ottakaa kaikki vain, hyvä herra Keisari! kyllä me toisia poimimme
taas", vakuutti Liisa; ja Keisari söi marjat, kun söikin, Paavon ja
Liisan iloksi.

"No, nyt kun te olette antaneet minulle näin makeita marjoja, niin
tulkaa, ottakaa tästä tavara-arkustani jotain palkinnoksi", sanoi
Keisari ja vei lapset erään suuren arkun tykö, aukaisi sen, -- ja
Paavo, Liisa siinä nyt valitsemaan mitä parhaimpana pitivät.

Kaivoi siinä Liisa sitten, niin jo tarttui sormen päähän sievä,
kultainen sormustin eli vingerpori, -- ja sen piti Liisa ja oli
iloissaan.

Paavo sai taas sormiinsa hyvin kauniin hopeaisen hauin-uistimen, jolla
oli siimakin hopeasta ja jolla Keisarille hopea-haukia uistettiin.

"Kah! on isälläkin hauin-uistin, mutta ei se ole näin kaunis; saisinko
mä tämän?" kysyi Keisarilta Paavo.

"Pidä, veikkonen, hyvänäsi",vastasi Keisari. "Ja nyt, jos tahdotte,
tulkaa Keisarinnaakin katsomaan ja sitten saatte, jos mielenne tekee,
lähteä kotianne." Vei sitten Keisari heidät taas monen hopealta
hohtavan ja kullalta kiiltävän huoneen läpi, kunnes tultiin Keisarin
kyökkiin. Siellä Keisarinna par'aikaa keitti kultakahvia. Esitteli
sitten Keisari lapset puolisolleen, ja tämä suuteli, hyväili heitä,
antoi heille sitten vielä kupillisen kummallista kahviaan ja nisuleipää
monenmoista, jotka makeasti sulivat sisarusten suussa. Kun nyt oli
vielä hovia kaikin kerroin katsottu, kutsutti Keisari Kotkan taas
luoksensa ja määräsi:

"Nyt sinun pitää viedä nämä lapset samaan paikkaan takaisin, josta ne
otit." Sanottiin siinä sitten hyvästi molemmin puolin, ja sisarukset
erkanivat Keisarista ja Keisarin rouvasta. Kotka lahti lentoon, lapset
siipiensä alla. Mutta Kotkalla oli paha mielessä. Oli, näet, vielä
vihoissaan siitä, että Keisari oli häntä vähäsen torunut, kun akkunasta
lensi sisälle ja ihmisen lapsia toi muassaan. Tuumasi nyt viedä Paavon
ja Liisan Kyöpelin vuorelle, jossa vanhat akat piiskaavat pieniä
lapsia, kun niitä sinne tuodaan.

"Nyt minä vien teidät Kyöpelin vuorelle", sanoi Kotka lennossaan.

Jo Liisa ja Paavo rupesivat vapisemaan.

"Mutta kyllä mä tässä neuvot tiedän", tuumasi Paavo, kun Kotka juuri
sattui lentämään heidän kotonsa yli.

Otti sitten sen Keisarin antaman hauin-uistimen lakkaristaan, sitoi
siiman pään Kotkan siipeen kiinni ja, juuri kun Kotka nyt oli katon
kohdalla, päästi hauinkoukun menemään alas, ja äläppäs vain! tämä
tarttui räystääsen kiinni.

Yht'äkkiä seisahtui Kotka, kun, näet, uistin esti lentämästä. Nytkiä
räpytteli se siinä kyllä, mutta ei päässyt paikaltaan.

"Päästä meidät alas", sanoi Paavo, "niin pääset pulastasi."

No, ei siinä ollut Kotkalla muu neuvona. Alas lennähti se Paavon ja
Liisan kodon pihalle, jossa päästi heidät, ja Paavo puolestaan irroitti
uistimen siiman pään Kotkan siivestä.

"Kiitoksia kyydistä", sanoi Paavo, ja Kotka lensi tiehensä, lensi niin,
ett'ei sitä sen kovemmin kuultu eikä nähty. Lensikö takaisin Keisarin
hoviin, vai matkustiko Kyöpelin vuorelle, sitä en tiedä.

Mutta Paavo istui pian isänsä polvella ja Liisa äitinsä sylissä. Niillä
Keisarin antamilla lahjoilla tulivat he sitten, ikäisemmiksi kun
pääsivät, aika onnellisiksi. Paavo sai uistimellaan hopealta hohtavia
haukia, ja Liisalta kävi työ vireästi, kun hän ommellessaan käytti
tuota kaunista sormustinta, ja varain aamusin ahkerana istuen oli
hänestä kuin hän olisi ollut Keisarin hovissa, sillä nousevan auringon
säteet kultasivat kullaksi huoneen kaikkine kaluineen.

Sen pituinen se.



Mehiläisen kosto.


    Kasvoi kukka kankahalla,
    Mesikukka kaunoinen.
    Tuli tyttö iltamalla,
    Taitti poikki pienoisen.

    Näki metsämehiläinen,
    Miten murtui kukka nyt,
    Mistä ennen päiväinen
    Oli mettä imenyt.

    Tyttö pisti povehensa
    Mehiläisen kukkasen,
    Mehiläinen pistimensä
    Pisti tytön poskehen.



Pikku Paavon sankariteko jouluaattona.



Ensimäinen luku.

Pikku Paavo lähtee metsään joulukuusta hakkaamaan.


Jos olet lukenut jo, pieni lukiani, tuon kummallisen sadun Pikku
Paavon ja Pikku Liisan käynnistä Keisarin hoivissa, niin tartu sitten
tähän. Tahdon, näet, kertoa sinulle nyt, miten sisarukset molemmat
äkkäämättä pääsivät vanhoja korkeita tuttaviaan tervehtimään taas. Se
on kummallinen kyllä, tämäkin satu. Kuuleppas vain!

Oli joulu-aattopäivä. Paavon ja Liisan kodissa oli askaroiminen kiire,
kuten ainakin joulun edellä joka talossa hääläämistä on. Kun oli
murkina syöty, menivät isä ja äiti pikimmiltään ulos, minne lienevät
menneet toimilleen. Tällä aikaa sieppasi yht'äkkiä Paavo isänsä kirveen
loukosta, heitti sen olallensa ja sanoi sisarelleen:

"Nyt minä lähden joulukuusta hakkaamaan."

"Sinäkö?" sanoi Liisa, "joka töin tuskin jaksat kirvestä kantaa."

"Saatpas nähdä!" kehui Paavo vain, otti seinältä karvalakkinsa, painoi
sen päähänsä ja astui rohkeana pihalle.

Otti sitten puuliiteristä kelkkansa, ja, vetäen sitä perästään,
rupesi hän toimeliasna ja totisen näköisenä kuin mikäkin mies käymään
tallustelemaan metsään päin. Eikä ollut kauvas metsään. Lumisen
pellon poikki kävi vain Paavo, niin jo oli, kun hankikin sattui hyvin
pitämään, perillä.

Oli siellä nyt metsässä kuusia, jos olisi ottanut kuinka monta. Vähän
aikaa valitsi Paavo siinä sitten, niin jo näkikin sievän ja sopivan
syllän korkuisen kuusosen.

"Tuopa on sovelias kyllä", tuumasi Paavo ja hakkasi, kun hakkasikin,
sen tyvestä poikki. Nosti sen sitten kelkallensa ja, kotvasen
levähdettyänsä, löi kirveen kiinni hakkaamaansa kuuseen, otti
kelkannauhan käteensä ja oli lähtemäisillään.

Mutta mitä? mitä tämä on?

Kelkka ei liikahtanut paikaltakaan.

Paavo katsahti taaksepäin.



Toinen luku.

Jossa kerrotaan Vuorenpeikosta ja miten Paavo tuli ihan toisaalle kuin
itse halusi.


Huh! mikä hirviö tuo! Siinä istui Paavon kelkalla kauhean suuri mies,
jolla oli ainakin puolen syllän pituinen parta. Pukunsa kiireestä
kantapäähän oli: ilveksennahkainen lakki, karhunnahkaiset turkit,
sudennahkaiset housut ja hirvennahkaiset kengät. Sauva oli hänellä
kädessä, pitkä sauva. Se oli mies semmoinen, joka hallitsi vuoret
kaikki ja joka asui niiden syvissä luolissa, ja sanottiin häntä
Vuorenpeikoksi.

"Noh, vedäppäs nyt, poika!" sanoi Vuorenpeikko.

Paavo seisoi siinä vain kuin puusta pudonnut. Ei sanaakaan lähtenyt
suustansa; niin oli peloissaan.

"Häh!" pilkkasi Vuorenpeikko, "miksi et vedä?"

Paavo parka purskahti itkuun. Mutta siinä istui Vuorenpeikko vain eikä
ollut tietävinäänkään Paavon itkusta.

"Häh!" huudahti taas hetken perästä, "vedätkö? vai vedänkö minä?"

Nousi sitten kelkalta Peikko, heitti Paavon joulukuusen menemään ja
paiskasi poika paran sen asemesta kelkalle.

"Entäs nyt mennään minun luokseni joulu-aattoa viettämään", illasteli
Peikko; "ja istu sinä siivosti siinä vain, taikka saat, kun saatkin,
selkäsaunan sauvastani."

"Älä vie minua", uskalsi Paavo viimein rukoilla.

"Suus' kiinni!" karjaisi Peikko vain.

Otti kelkkanauhan käteensä sitten ja seitsemän syllän askeleilla rupesi
astumaan poikki metsän. Paavon kyllä teki mieli heittäytyä kelkalta
maahan, mutta ei tohtinut, Peikon kovaa kostoa kun pelkäsi. Ja oli
hänellä taas toiselta puolen täysi työ pysyä kelkalla, sillä meni se
semmoista kyytiä, että puut kiitivät sivu kuin tuulenpuuskat.

Kulki nyt Vuorenpeikko monet metsät, niityt ja nevat, kankaat ja
laaksot, kunnes tultiin viimein korkean vuoren luo.

"Jo ollaan perillä", sanoi Peikko, heittäen kädestänsä kelkannauhan.

Pani Paavon kainaloonsa sitten ja, yhden askelen otettuansa, seisoi jo
vuoren reunalla kivestä veistetyn oven edessä. Avasi nyt sen suurella
avaimella, jonka otti lukkaristaan, ja astui sisään pimeään ja pitkään
käytävään, jonka läpi nyt mentiin, kunnes tultiin toisen oven eteen.
Sen avasi taas Peikko toisella avaimella, ja jo nyt oltiin Peikon
kodissa, kamalassa Vuorelassa.



Kolmas luku.

Mitä Vuorenpeikon kamoittavassa luolassa tapahtuu.


Oli siellä Peikolla suuri sali, suuri kuin kirkko. Seinät, katot,
laattiat olivat paljaasta kivestä. Yhdessä nurkassa oli suuri kiuvas,
jossa taas oli suuri pesä. Oli siellä huonekalujakin kaikenlaisia:
pöytiä, rahia, kaappeja j.n.e., kaikki kivestä vain. Kiukaan pesässä
paloi juuri, kun Vuorenpeikko, Paavo kainalossa, astui sisään, valkea,
joka kamoittavalla valollaan valaisi salin.

"Tuossa saat lämmitellä nyt", sanoi Vuorenpeikko, paiskaten Paavo paran
pesän eteen.

"Ei ole minulla vilu", vakuutti Paavo, "laskekaa minä menemään kotiani."

"Vai kotiasi, vai kotiasi!" puhui Peikko, "luuletko pääseväsi pois,
poloinen?"

"Pitääkö minun olla täällä?... Voi! Voi... Minä tahdon kotia... Hui,
kuin täällä on kolkko!" voivotti Paavo.

"Kohta saat kumppanin", sanoi Peikko, meni erään suuren kaapin tykö,
avasi sen, ja sieltä tulla tepsutteli pieni tyttö, Paavoakin vielä
pienempi.

"Tässä on sinulla nyt kumppani", sanoi Vuorenpeikko ja talutti tyttösen
Paavon viereen, ja meni sitten Peikko ulos, jättäen lapset kahden
kesken.

"Kuka tuo hirveä mies on?" kysyi Paavo, Peikon mentyä, tytöltä.

"Voi, poika poloinen, mihinkä olet joutunut!" vastasi tyttö; "tiedätkö,
että olet Vuorenpeikon luolassa?... Voi kauheaa!" Kyyneleet tippuivat
tytön silmistä.

"Vai onko se Vuorenpeikko!" kummasteli Paavo; "kyllä olen hänestä
kuullut puhuttavan. Onko se tosi, että hän paistaa pieniä poikia ja
tyttöjä ja syö ne suuhunsa? Voi kauheaa, jos niin olisi!"

"Niin on", itki tyttö, "voi kauheaa!"

"Voi kauheaa! voi kauheaa!" huusivat molemmat.

"Pois täältä pian!" huudahti yht'äkkiä Paavo rohkealla katsannolla.

"Ei, emme me pääse mihinkään", lausui tyttö; "minä olen ollut täällä jo
monta päivää enkä pääse pois. Voi! Voi!... Mutta tiedätkö, kuka minä
olen?" keskeytti tyttö voivotuksensa.

"En tiedä; mistä minä sen tietäisin?" sanoi Paavo.

"Minun nimeni on Lilli ja minä olen Keisarin tytär."

"Hoho! Keisarin tytär!" kummeksi Paavo, katsoen tyttöä suurin silmin;
"vai niin, vai Keisarin tytär! No, eipä nyt kummempaa! Kyllä, näet,
minä sen Keisarin hyvin tunnen. Olimmehan minä ja Liisa siellä hänen
hovissaan kesällä kerran. Missäs sinä silloin olit?"

"Vai oletko sinä sama poika, joka sisarensa kanssa oli ollut isäni
hovissa kesällä? Se isäni Kotkahan teidät sinne toi. Kyllä on isäni
teistä puhunut... Vai sama poika sinä olet. Paavohan on nimesikin?"

"Niin, niin, se sama Paavo minä olen. Mutta eipä sinua silloin
näkynytkään siellä hovissa."

"Ei, minä olin silloin", vastasi Lilli, "toisen Keisarin hovissa
kestissä hänen lapsensa luona."

"Mutta miten on tuo Vuorenpeikko sinun kynsiinsä saanut?" kysyi Paavo.

Lilli puhui:

"Minä olin lumilinnassa, joka on isäni kartanolla. Olin lähtenyt sinne
itse päästäni, kun isä ja äiti olivat poissa, ja silloin tuli tuo
Peikko paholainen ja vei minut."

"Minä menin omin luvin metsään, minäkin", tuumasi Paavo itseksensä.
"Mutta mitä sinä tuolla kaapissa teit?" kysyi hän kovaa.

"Siellä on Vuorenpeikko pitänyt minun salpattuna. Siellä on pilkkoisen
pimeä. Ja nyt, kun otti äsken minut sieltä, uhkasi Peikko paistaa minut
joulupaistiksi itselleen", puhui Lilli itkussa silmin.

"Älä itke, Lilli raukka. Hän ei saa sinua paistaa eikä minua liioin,
sen takaa Paavo. Pois täältä, ja heti paikalla!" puhui Paavo rohkeana.

Meni sitten, kun menikin, uljaasti ovelle, josta oli nähnyt Peikon
menevän ulos, avatakseen sitä.

Mutta ovi oli lukittu. Koetti kyllä Paavo kaikin voimin sysätä ovea
saranoiltaan, mutta mitäs siinä semmoisen nallikan voimat, kuin Paavon,
mihinkään olisivat riittäneet.

Ovi ei ollut tietävinänsäkään Paavon survauksista.

"Ei aukene", sanoi huoaten Paavo ja palasi takaisin Lillin luo. "Mutta
odotetaan kunnes Peikko palajaa; tottahan tässä nyt joku neuvoksi
tulee."

"Ei, kyllä meillä nyt on kuolema käsissä", valitti Lilli riepu. "Mitä
sinä voisit meitä auttaa! Kyllä hän meidät ainakin paistaa ja syö,
Vuorenpeikko paholainen."

"Jäi tänne kissa hänen paistettavakseen!" sanoi Paavo ja oli taasen
menemäisillään ovea kohti, kun tämä samassa aukeni ja Peikko astui
sisään. Paavo hämmästyi hieman, mutta nousi pian päähänsä keino, jota
päätti käyttää.

"Aiotko sinä paistaa meidät?" kysyi Peikolta Paavo.

"Se on tietty!" mumisi Peikko.

"Älä paista meitä", sanoi Paavo; "minä lupaan isältäni pyytää sinulle
lehmänpaistin, jos säästät meidät ja päästät pois. Kyllä isäni sen
antaa ja lihavan vielä, kun et vaan meitä syö."

Mutta ei se Paavon keino paljoa vaikuttanut.

"Ha! ha! ha!" nauroi Vuorenpeikko vain, "vai lehmänpaistin! mitä se
ihmisen lihan verralla olisi! Ha! ha! ha!" Nauroi Peitto vain, nauroi,
että kaikuivat Vuorelan kiviset seinät.

Pani sitten enemmän puita pesään, ja pian loistivat sieltä kirkkaat
roihut. Kun nyt olivat puut palaneet, tarttui yht'äkkiä Peikko Lilliä
niskaan ja oli juur heittämäisillään tyttö paran kuumille hiiloksille,
kun Paavo, jonka päässä uusi aatos äkkiä oli herännyt, niinkuin
tuulessa, Peikon huomaamatta, sieppasi pitkän kekäleen pesästä ja
sivalsi sillä Peikkoa vasten partaa, joka tuossa paikassa syttyi
palamaan.

"No, sinä sen vietävä!" karjaisi Peikko ja heitti Lillin. Oli tarttua
Paavoon, mutta kyllä lienee valkea kovin polttanut, koska itseään vain
rupesi kauhistuksella katsomaan. "Joko minä nyt palan?" lausui hän.

Ja totta maar' näyttikin siltä, sillä parta oli jo poroksi palanut, ja
tuli turmeli tuimasti tukkaa, joka pian meni samaa tietä.

Venyi nyt valkea viimein Peikon turkkiinkin, ja paloi sekin pian kuin
kruuti vain, pitkäkarvaisesta karhunnahasta kun oli.

Peikko koki kyllä kämmenillään tukehuttaa tulen, mutta ei siinä
auttanut mikään. Poroksi paloi Peikko parka tykkänään.

"Pois täältä!" sanoi Paavo, pani käteensä Lillin käden, ja niin menivät
molemmat ovea kohti. Eivät juljenneet katsoakkaan palanutta Peikkoa.

Oven oli Peikko hyväksi onneksi jättänyt auki, ja astuivat ovesta nyt
lapset käytävään. Kävelivät käsikkähä eteen päin sitä sitten, ja,
vaikka tämä kyllä oli pimeä, osasivat he kuitenkin oikealle suunnalle,
kun ei käytävällä onneksi mitään haaroja ollut.

"Kiitoksia, Paavo kulta!" kuiskasi Lilli.

"Älä kiitä minua", vastasi Paavo; "minun käy sääli tuota Peikko parkaa."

"Mutta se olisi meidät polttanut säälimättä, se paholainen!" lausui
Lilli. "Hyvä, että pääsimme vain."

"No, kyllähän se niin on", arveli Paavokin viisastelevalla
silmäniskulla, "oma suu likempänä kuin kontin suu."

Kävivät sitten vielä käytävää vähäsen, kunnes tulivat ulko-ovelle,
jonka Peikko niin ikään oli jättänyt lukitsematta. Astuivat Paavo ja
Lilli siis esteettä ulos Jumalan vapaan taivaan alle.



Neljäs luku.

Missä ja miten jouluaatto-ilta viimeinkin vietetään.


Jo oli ruvennut hämärtämään. Kylmäkin oli hyvin, ja tuikki jo tähtiä
taivaalla paikoittain.

"Mutta miten nyt osataan kotia? Osaatko sinä sinun kotihisi?" kysyi
Lilli.

"En, en osaa. Kyllä lienee pitkä matka. Mikä nyt neuvoksi?" sanoi
Paavo, pudistaen päätänsä. "Ja kylmäksi käy ilma."

"Hyi, kuin minulla on vilu!" valitti Lilli.

"Ei ole muu neuvona kuin lähteä matkaan minnepäin hyvänsä. Tottahan
tässä nyt johonkin tullaan. Tänne kätesi vain!" puhui Paavo, joka ei
koskaan kadottanut toivoansa.

Ja niin lähtivät lapsukaiset käsityksin kävelemään arviolta aivan.

Mutta vähän matkaa mentyänsä, löysivät he Paavon kelkan, jota
Vuorenpeikko ei ollut viitsinyt luolaansa ottaa.

"Istu sinä tuohon nyt", sanoi Paavo Lillille, "niin minä vedän sinua.
Et sinä jaksa käydä, Lilli parka, vaan anna minun sinua vetää, kyllä
minä jaksan, minä, joka olen miehenpuoli", virkki Paavo.

Lillin piti juur vastata, mutta mikä -- -- -- mikä tuolla nyt taas
tuli? Pitkä äijä, vaatetettu melkeittäin samoin kuin Vuorenpeikko
vainaja, lähestyi pitkin askelein lapsia.

"Vuorenpeikko tulee!" huudahti Lilli.

"Niin totta maar' tuleekin taas!" sanoi Paavokin, ja juoksemaan
rupesivat molemmat.

Mutta tuossa paikassa oli äijä heidän vieressään.

"Älkää peljätkö ollenkaan!" sanoi äijä lempeällä äänellä, "minä olen
Joulupukki."

"Vai Joulupukki! no ei sitten hätää. Ethän sinä meille pahaa tee",
sanoi Paavo.

"En ollenkaan!" vakuutti Joulupukki; "minä vien teidät kotianne
kumpasenkin. Tulkaa turkkiini tänne!"

"Älä jätä kelkkaani", sanoi Paavo, kun Joulupukki jo oli avannut
turkkinsa ja sovitellut lapset sinne lämpimään.

"Älä ole milläsikään kelkasta", vastasi Pukki, "minä takaan, että saat
joululahjaksi paremman kelkan." Lähti sitten Pukki, lapset kainalossa,
matkaan kohti Lillin kotoa, kartanoa Keisarin.

"Onko teillä vilu?" kysyi kulkeissaan tuon tuostakin lapsilta.

"Ei ollenkaan! Täällä on niin lämmin", vastasivat turkista lapset. Eikä
siinä nyt pitkää aikaa Joulupukilta mennyt perille päästäkseen, pitkät
jalat kun pitkiä askeleita tekivät.

Pian oltiin Lillin kodissa. Täällä juur paraikaa istuivat Keisari
ja Keisarinna, viettäen joulu-aattoiltaa neitineinsä ja herroinensa
hovin. Oli siellä iloa, syötiin, juotiin ja joululahjoja joka haaralle
annettiin.

"Mitäs mieluisammin tahtoisit joululahjaksi?" kysyi Keisari
puolisoltaan.

"Kyllähän sen tiedät, herra Keisari", vastasi Keisarinna surusilmin,
"että Vuorenpeikon viemä tyttäreni, pikkuinen Lillini, olisi minulle
kallihin lahja."

"Niin, se Vuorenpeikko", sanoi Keisari, "se nyt on vasta hirviö
hävytön, kun tyttäreni on vienyt. Eikä hänelle voi mitään. Ei saa hänen
asumapaikastaan tietoa."

Mutta tuskin oli Keisari saanut tämän sanoneeksi, kun yht'äkkiä ovi
aukeni ja Joulupukki astui sisään.

"Olisi minulla täällä pikkuinen lahja rouva Keisarinnalle", sanoi
Pukki, lähestyen Keisarinnaa.

Avasi turkkinsa sitten, ja sieltä pyörähti nyt Lilli näkyviin. Ja voi
sitä iloa, joka nyt nousi!

Keisarinna, kun sai Lillinsä takaisin, oli niin iloinen, ettei sitä
sanoa voi. Ja Lilli sitten! Hän hyppäsi edes takaisin äitinsä sylistä
isän syliin ja isänsä sylistä äidin syliin. Oikein oli kuin hupsu
pelkästä ilosta.

"Päästä Paavokin turkistasi!" sanoi Lilli hetken perästä Joulupukille.

"Hän on vietävä kotiinsa", sanoi Pukki.

Mutta nyt jutteli Lilli vanhemmilleen miten Paavo oli hänet pelastanut,
miten Vuorenpeikko oli Paavon kautta surmansa saanut, ja miten Paavo
viimein oli opastanut Lillin pois Peikon luolasta. Ja ilmaisi hän
vielä, että Paavo juur oli sama Paavo, joka kesällä oli sisarensa
keralla Keisarin hovissa ollut. Ja mitäs siinä nyt Joulupukin
vastustaminen olisi auttanut. Pukin täytyi päästää Paavo.

Ja siinäkös nyt ilo nousi, kun vanhat tuttavat toinen toisensa
tapasivat, saatikka sitten, kun Paavo oli semmoisen sankari-työn tehnyt!

Keisari ja Keisarinna pitelivät Paavoa vuorotellen sylissään ja
kiittivät he ja ylistivät häntä niin, että poika parka oikein häpesi.

"No, mitenkäs Liisa nyt jaksaa?" kysyi Keisari.

"Kiitoksia kysymästänne", vastasi Paavo, "kyllä hän voi hyvin. Mutta
missäs se Herra Keisarin kotka nyt oleskelee?"

"En tiedä, en tiedä", sanoi Keisari, "missä lieneekin retkillään taas.
Mutta sinä jäät nyt tänne joulua viettämään."

"Häntä kaipaavat kotona isä ja äiti", muistutti Joulupukki.

"Noh! he tuodaan tänne, hekin, ja tänään vielä. Kuka lähtee heitä
noutamaan?" kyseli Keisari.

"Sen otan minä toimekseni", sanoi Joulupukki, Antoi sitten Keisari
Joulupukille kaksi hevosta ja komean kuomire'en, ja Pukki lähti
ajamaan. Ja pian hän olikin perillä Paavon vanhempain luona. Puhui
lyhyesti Pukki asiansa heille sitten, ja nämä kun kuulivat Paavon, jota
koko päivän olivat kaivanneet, hyvässä tallessa olevan, ilahtuivat
hyvin ja olivat heti valmiit seuraamaan Joulupukkia. Pikku Liisa
otettiin tietysti mukaan. Isä ja äiti istuivat kuomiin, Liisan ottivat
syliinsä, ja Joulupukki valitsi paikkansa kuskilaudalla. Ja siten
tultiin komeasti kuomi-re'essä Keisarin hoviin.

Ja nyt vasta ilo täällä nousi korkeimmilleen. Keisari ja Keisarinna
ottivat Paavon ja Liisan vanhemmat hyvin kohteliaasti vastaan.

Liisa ja Lilli tutustuivat kohta, ja tuli heistä heti hyvät ystävät.

Kyllä Paavoa torui hänen isänsä siitä, että niin yksin ja omin päinsä
oli mennyt metsään, mutta kun sai Paavon sankariteosta Vuorenpeikkoa
kohtaan selvän tiedon, leppyi hän heti, sillä sitä Vuorenpeikkoa nyt
kaikki vihasivat.

Kyllä Keisarikin hieman torui Lilliä siitä, että hän pihalla omin luvin
oli lumilinnassa leikkiä lyönyt, mutta ei siitä nyt sen enemmin lukua
pidetty.

Iloisa oli kaikille jouluaatto-ilta vain. Ja nyt annettiin joululahjoja
taas. Keisari kun Joulupukilta kuuli, että Paavon kelkka oli metsään
jäänyt, antoi Paavolle toisen, kaikin puolin paremman kelkan eli
kipitkan, jolla oli aisatkin, ja mikä vielä enemmän ihastutti Paavoa
pienen varsan, jolla Paavo heti paikalla mieli lähteä kotiapäin
ajamaan. Niin oli utelias saamaan nähdä kuinka vireä virkku olisi.
Mutta nyt päätettiin, että vasta joulun perästä vieraat pääsisivät
lähtemään.

"No, mitäs Liisa sai joululahjaksi?" kysyt, utelias lukijani.

Liisa sai hopeisen helmirihman, jonka heti pani kaulansa ympäri, ja
arvaappas sitten oliko hän iloissaan.

"Entäs Lilli sitten?"

Hän sai kultaiset korvarenkaat, mutta ei tahtonut antaa pistää reikiä
korvanlehtiinsä, vaan päätti tallentaa lahjansa toistaiseksi.

Ja pidettiin nyt viimein tanssitkin hovissa, aika tanssit, joihinka
paljon väkeä oli kokoontunut, ja niissä olin minäkin. Paavo, Lilli ja
Liisa iloitsivat ja hyppelivät että hiki otsasta tippui, ja käskivät he
minun sanoa sinullekin, pienelle lukijalleni, sulimmat terveiset.

Sen pituinen se.



Marakatin markkinat.


    Eräs musta marakatti
    Istui kerran kyyrylleen.
    Hällä pilkkanimi Matti
    Oil ja mieltä melkoiseen,
                 Villityllä;
                 Mutta kyllä

    Luiskahtivat longallensa
    Kairan laidat kallossaan,
    Kun hän otti ollaksensa
    Kauppamiesnä, kelmi, vaan.
                 Hän jo myöpi,
                 Myöskin syöpi.

    Kirre, Mirre ruuan häässä
    Kakkusia ostelee;
    Kolmikulma-hattu päässä
    Musta Matti punnitsee.
                 Siinä myödään,
                 Siinä syödään.

    Oikein oiva-markkinoita
    Siten siinä pidetään;
    Pureskellaan prenikoita. --
    Moiseen ryhtyi räihinään
                 Musta Matti,
                 Marakatti.



Eerosta ja Ollista ja Näkistä.


Asui kerran meren rannalla ukko ja akka. Pienessä mökissä he asuivat.
Ukko oli kalastaja ja akka häntä autti hänen ammatissaan. He olivat
hyvin köyhät. Mutta kaksi lasta heillä oli: Eero ja Elli. Kesäsydännä
kerran istuivat lapset isänsä pienessä paatissa, jonka toinen puoli
oli rannalla ja toinen vedessä. He onkivat siinä ja saivatpa he kaloja
kyllä ja kaikenlaisia.

Mutta meressä uiskenteli Näkki. Tiedättehän, kuka Näkki on? tuo,
joka hallitsee vedet ja veden elävät. Suuri on hänen valtansa, mutta
tänäpäivänä oli Näkki nälissään. Ei hän saanut kiinni kiiskisiä
kitukaloja eikä ahvenia apukaloja. Ja muut kalat häntä pakenivat
niin-ikään. Nosti nyt Näkki päänsä vedestä ja piti lapsille seuraavan
puheen:

"Hyvät lapset! Minä olen Näkki eli veden-isäntä enkä minä teille pahaa
tee. Mutta minulla on nälkä nyt, ja vatsani vinkuu sangen surkeasti.
Antakaat minulle, lempeät lapset, vähäsen onkimistanne kaloista."

Eeron ja Ellin kävi Näkkiä sääli, jonkatähden he käskivät hänen panna
päänsä paatin partaalle, niin he hänen ruokkisivat. Näkki totteli, ja
lapset pistivät nyt kaikki onkimansa kalat näkin nälkäiseen suuhun.
Sinne meni kiiskinen kitukala, ahven apukala. Kun Näkki oli kylläksensä
saanut, sanoi hän lapsille sulimmat kiitokset ja katosi kotonsa
kammioihin.

Seuraavana päivänä olivat Eero ja Elli ongella taas. Mutta tänään
eivät ottaneet kalat ollenkaan onkeen. Lapset tahtoivat tuskaantua.
Mutta meressä uida kierteli Näkki taas. Muisti hän lasten eilisen
anteliaisuuden ja päätti sen runsaasti palkita.

Kohotti kotvasen perästä Näkki kokkonsa vedestä ja pani sen paatin
partaalle, kuten eilenkin. Mutta joka hivuskarvan nokassa riippui nyt
kiiltävä kala. Ja piti taas Näkki lapsille seuraavan puheen:

"Hyvät lapset! Eilen oli teillä oiva kala-onni, ja minä näin nälkää.
Tänään ette näy mitään merestä saavan, mutta äsken sain minä nämä
kalat, jotka hivuksissani heiluvat. Eilen olitte te anteliaat minua
kohtaan. Tänään on minun vuoroni. Poimikaat tukastani kaikki kalat."

Eero ja Elli tekivät kuten käsketty oli, ja kun olivat nykkineet Näkin
hivuksista kaikki kalat, meni Näkki matkoihinsa meren syvyyteen taas.

Siten saivat lapset kaloja kyllikseen ja menivät saaliinensa kotia.
Mutta kun ukko ja akka katselivat Näkin antamia kaloja tarkemmin,
huomasivat, että nämä olivatkin pelkkiä kultakaloja. Ukko niitä
heti kaupunkiin myymään. Niistä saamillaan suurilla summilla teetti
ukko meren rannalle uuden tuvan, johonka akka toimitti ahkerasti
kaikenlaisia koristuksia.

Nyt ovat ukko ja akka kuolleet, mutta ukon teettämässä tuvassa
elelevät Eero ja Elli onnellisina. Eero enentää talon tavaraa ja Elli
emännöitsee. Ja siihen satu loppuukin.



Miten Pikku Pekka joutui käymään Paavia tervehtimässä, ja miten hän
luuli käyneensä kuussa.


    Pikku Pekka pikkarainen
    Istui Hallin selkään:
    Tiina tyttö tallarainen
    Huusi: "Voi, kuin pelkään!"

    "Älä pelkää, Tiina parka!
    Nyt mä kuljen kuuhun.
    Älä ole aivan arka:
    Sieltä saadaan suuhun".

    Pekka pyörimähän teitä,
    Tiina raivotulle:
    "Riivi sulle rinkileitä,
    Manteleita mulle!"

    Kulki koira maita, soita,
    (Kylkensä jo kasti).
    Lätäköitä, lahdelmoita
    Meren pohjaan asti.

    Siellä Halli, niinkuin tuuli,
    Suuren kalan suuhun.
    Pekka poloinen jo luuli
    Tullehensa kuuhun.

    Vatsahansa kala nieli
    Koiran kuorminensa;
    "Hyvä ruoka, hyvä mieli",
    Tuumas' itseksensä.

    Sitten kala uida kiisi
    Aivan arviolta,
    Kunnes oltiin syltää viisi
    Rooman rannikolta.

    Siellä liki pitkää aitaa,
    Joen haarukassa,
    Pappa Paavi parastaikaa
    Oli onkimassa.

    (Mi on Paavi?... Arvatkaatte!
    En nyt jouda muulla:
    Kyllä te sen seikan saatte
    Isältänne kuulla).

    Siinä suuri joukko juuri
    Kiiskisiä karttui.
    Jopa kalakin nyt suuri
    Paavin onkeen tarttui.

    "Sepä vasta vankka hauki!"
    Huusi iloissansa
    Paavi nyt ja leikkas' auki
    Kalan puukollansa.

    Pekka kalasta nyt vaan, ja
    Koiraansa löi selkään:
    Halli heti haukkumaan, ja
    Paavi huusi: "Pelkään!"

    Koira jaloin multaa viski,
    Näytti hampaitansa;
    Paavi parka vastaan iski
    Ongen-vavallansa.

    Jopa Paavi parkuvainen
    Antoi iskun hartaan:
    Halli hullu haukkuvainen
    Puri Paavin partaan.

    Pekka huusi: "Huuti Halli!"
    Halli Paavin päästi.
    Sillä lailla Pekka nalli
    Paavin parran säästi.

    "Kiitoksia, poika kulta!"
    Puhui Paavin kieli;
    "Saat nyt jotain muistoks' multa;
    Mitäs tekee mieli?"

    Tuumas' Pekka hetken sitten.
    Ympärilleen tirkki.
    "Hevosen jos antaisitten!"
    Viimeiseksi virkki.

    Oli siellä orhi oiva
    Paavin hevoshaassa,
    Soittokulkusista soiva,
    Komein koko maassa.

    Sen nyt Pekka sai, kun saikin;
    Riemusta hän hohti.
    Ajaa alkoi voimin kaikin
    Kotimaataan kohti.

    Kulki orhi muita maita
    Juuri joutuisasti,
    Juoksi maita vierahaita
    Pekan kotiin asti.

    "Onpa sulia heppa uusi",
    Kuului Tiinan suusta.
    Pekka toimissaan vaan huusi:
    "Terveisiä kuusta!"

    (Varmaan luuli Pekka vello
    Kuussa käynehensä;
    Oli kuin mi hätäkello
    Tullut hämillensä).

    "Miksi heitit sinne Hallin?"
    Torui Tiina koissa;
    "Nyt on kaikki mullin mallin
    Kun on Halli poissa."

    "Älä toru, Tiina kulta!
    Tässä vasta Halli!
    Älä vaadi vanhaa multa",
    Puhui Pekka nalli.

    "Tämän antoi ukko mulle,
    Joka onkii kuussa;
    Siin' on heppaa mulle, sulle.
    Vaahtoo kuin on suussa!"

    Oilkin orhi paraitansa,
    Valkonen kuin liina;
    Pekka pyyhki harjoansa,
    Samoin teki Tiina.

    Niin se kohta pienoisillen
    Oli tuiki tuttu,
    Mieli hyvä molemmillen.
    Siinä oil se juttu.



Vähäinen satu Pikku Paulin kaarnaveneestä ja kuninkaan tyttären
perhosesta.


Järven rannalla oli Pikku Paulin koto.

Sai hän eräänä kesäaamuna kerran isältänsä pienen kaarnaveneen, joka
Paulin mielestä oli komea kyllä, vaikkapa purjeet tuohesta olivatkin.

Sen kanssa Pauli järvelle meni ja pani sen purjehtimaan lainehille.

Tuuli tuuditteli kaarnavenettä, ja komeasti kiiti se ulapallen ulos.

Mutta ilmassa, kohdalla kaarnaveneen juuri, lentää liipoitteli perhonen
pieni. Se oli väsyksissään hyvin eikä olisi jaksanut rannalle järven.
Kun näki Pikku Paulin kaarnaveneen meren pinnalla purjehtivan, laskeusi
siihen levähtämään heti. Ja siten tuli kaarnavene, perhonen vaston
nokassa, toiselle rannalle järven.

Ja oli tällä rannalla kuninkaan linna ja linnan satama.

Sattui, samassa kun kaarnavene satamaan saapui, kuninkaan tytär,
tepsukenkä pikkuinen, rannalle tulemaan. Paikassa tuossa lensi
perhonen vaston latvasta tyttösen tykö, sillä olipa se perhonen hänen
kasvattamansa, ja olivat he olleet hyvät ystävät ylen.

Ja ihastui nyt kuninkaan tytär suuresti sangen.

Oli perhonen tänään huomenelta kadonnut, eikä kummasteltavaa siis, että
tyttö oli iloissaan kun takaisin lempilintunsa sai.

Puhui perhonen sitten, miten Paulin vene oli hänet hengen hädästä
pelastanut. Ja kiitollinen oli kuninkaan tytär.

Toimitti hän isänsä kultapajasta Paulin kaarnaveneelle kultakiskoiset
purjeet, vaskesta valettiin mastot, ja hopeasta hiottiin mela.

Ja tällä aikaa kääntyi tuuli.

Pani nyt kuninkaan tytär Paulin parannetun paatin purjehtimaan, ja
keikkui se taas selvällä järven selällä.

Pauli oli rannalla odottamassa. Luuli hän jo veneensä haaksirikkoon
joutuneen.

Mutta suuriksi menivät silmät pojan, kun tulla tempasi kaarnavene
rantaan.

Ja sai hän karkulaisen käsiinsä.

Purjeet kultaa! vaskea mastot! hopeasta mela!

Olihan siinä ilon aihetta kyllin.

Ja onnellinen olikin Pauli, kun kaarnaveneensä kaunistettuna takaisin
sai, ja onnellinen oli toisella puolen järveä kuninkaan tytär, kun
perhosensa pelastettuna takaisin sai.

Eikä se satu sitten sen pitempi ollutkaan.



Näin sit' ollaan hevosilla.


    Heikki huusi huimahaisi
    Veljill' iloisille:
    "Mitäs, jos nyt ruvettaisi
    Hetkeks' hevosille!"

    Pekka hevoseksi alkaa,
    Jaloruunaks' jääpi --
    Heikki huutaa: "Homa jalkaa!"
    Kalle kengittääpi.

    Kengän pohjaan pontevasti
    Kalle lyödä rotkii --
    Heppa Pekka ankarasti
    Pahasillaan potkii.

    Jo on heppa kengitetty;
    Eellehen hän entää.
    Siin' ei paljon hengähdetty,
    Kun se heppa lentää.

    Ruoskinnasta pölisee, kun
    Mennään, Pekan mekka.
    Toiset sitä naurelee, kun
    Pillastuu jo Pekka.

    Vaan nyt on jo ajellettu
    Huimasti kuin hullut,
    Heppa parkaa uuvutettu,
    Ett' on nälkä tullut.

    Siksi heppa talliin vaan ja
    Kanssa ajajitten;
    Siellä häntä juotetaan ja
    Syötetäänkin sitten.



Töllin poika ja töllin tyttö tavoittelevat aurinkoa, joka
ei sentään ole saatavissa.



Ensimäinen Luku.


Antti ja Anni olivat töllin lapsia, Samalla ijällä olivat he molemmat.
Kaksoislapset olivat. Sinun ijälläsi olivat, nuori notkuva lukijani.
Heidän vanhempansa eivät olleet juuri rikkaan rikkahia eikä köyhän
köyhiä. Aikaan tulivat tölliläiset. "No, meneepä tuo", oli isä-ukolla
tapana sanoa, kun kysyttiin, mitenkä töllissä aikaa eletään.

Mutta näin alkaa nyt itse satu: Kesäpäivä oli loppumaisillaan, niin sen
saneltavaksi kuulin, aurinko laskemaisillaan, maillehensa menemässään
tuo paistava päivän pyörä. Antti ja Anni istuivat töllin portailla,
auringon laskua katsellen, tuota ihanata ihmetellen.

"Missähän tuo aurinko öisin piileskelee?" kysäsi Anni veljeltään.

"Enpä tuota tiedä", vastasi Antti, "minne mennee makuulle tuolla metsän
toisella puolen."

"Olisipa sopiva tietää", arveli Anni, "mitäs jos mentäis katsomaan?"

"No, ei se niin hullua olisi", tuumasi Anttikin, "eihän tuonne pitkä
ole."

"Mennäänkö?" kysyi Anni.

"Mennäänkö?" kysyi Anttikin.

"Mennään!"

"No hei, mennään!"

Niin juttelivat sisarukset. He eivät olleetkaan koulua käyneet,
töllinlapset. Mitä olisivat he auringon noususta ja laskusta tietäneet?
Mutta uteliaat olivat tietämään, kuten näet, lukijani. Ole sinäkin niin.

"No hei, mennään!" Käsi kädessä rupesivat he nyt tepsuttelemaan metsään
päin. Eivät muistaneet kysyä isän ja äidin lupaa, vaikka muulloin sen
aina olivat tehneet. Matka tuli niin äkkipäätä päätetyksi, että luvan
kysyminen jäi sikseen.

"Kah, tuonne se nyt katoaa", lausui Antti, viitaten aurinkoon päin.

"Sinne menee, näen ma", toisti Anni, "kyllähän osataan."

"Pidä nyt sinäkin silmällä tuota pitkää kuusta tuolla, jonka taakse
tavoitettavamme panee lepäämään", neuvoi Antti.

"Kyllähän koetetaan", vastasi Anni. Niin kävellä kötköttivät sisarukset
nyt käsikkähä tuota kuusta kohden, jonka juurelle luulivat auringon
jääneen, taitamattomat!

Eikä aikaakaan, niin jo olivat perillä, kun olivatkin. Mutta mitäs se
aurinko siellä kuusen takana olisi ollut!

"Eipä sitä näykkään", sanoi Antti sisarelleen, "jo olemme pettyneet,
Anni parka."

"No, mutta tämäpä nyt kummaa on", arveli Anni, "minä näin selvin
silmin, että tämän taakse se pullahti."

Oli siellä kuusen juurella suuri kivi, jonka alle luola näkyi vievän.

"Anni", lausui Antti, "entäs on mennyt tuonne luolaan!"

"Kyllä se mahdollista on", myönti Annikin, "sitten emme saakkaan nähdä
koko aurinkoa."

"Emme saa", huokaili Anttikin puolestaan, "tyhjiin raukeni se toivo."

Näin puhelivat keskenään sisarukset, kun luolasta yht'äkkiä kuului
kummallinen kähinä, kuului kuin lapsilauman mäike kisakentältä.

"Mitähän se on?" kysäsi Antti, katsellen sisartaan.

"Hui! minua peloittaa", valitti jo vapisten Anni.

Mutta tuskin oli tyttö nämä sanat suustansa saanut, kun luolasta näkyi
nousevan jotain. Ensinnä tuli näkyviin pää, suuri ihmisen pää. Sitten
rupesivat näkymään kädet, pitkät kädet, viimein vartalo ja lopuksi
lyhyet, kovin lyhyet jalat.

"Hyvää päivää, lapsukaiset!" tervehti kuni tuttuna tuo ihmeellinen
ilmiö Anttia ja Annia ja nykäytti ystävällisenä päätään.

Sisarukset tuijottivat vain toisiaan eivätkä hiiskahtaneet mitään.
Peloissaan olivat pienokaiset.

"Älkää peljätkö ollenkaan, lapseni", lausui luolasta tullut, "en minä
teille pahaa tee; tulkaa tuvilleni tänne maan sisään; käykäähän nyt
katsomassa minunkin majojani, ihmislapset."

Kun luolan asukas näin suopeita sanoja saneli, katosi sisarustenkin
kammo, ja jo rohkeni Antti ruveta kieltänsäkin käyttämään.

"Mikä mies olette, hyvä herra?" lausui hän.

"Minä olen kääpiöiden kuningas", vastasi vieras, "tulkaa tuvilleni,
hyvät ystävät."

"Mennäänkö?" kysyi Antti sisareltaan.

"Eihän herra meitä pahoin pitele?" puhutteli Anni kääpiötä.

"Herra hallitkoon! En laisinkaan minä teitä tuumaa pahoin pitää. Terve
tulemaanne, hyvät vieraat!" Niin puhu kääpiö, ojensi kumpasetkin
kätensä lapsille sitten ja nosti heidät hellällä syleilyksellä luolaan.
Sisarukset eivät enää panneet vastaan ollenkaan, vaan heittäytyivät
huoletta kääpiön huostaan.



Toinen Luku.


Ja niin meni nyt kääpiö, taluttaen lapsia käsistä, pitkää pimeätä
käytävää alaspäin vuoren sisään. Seisoivat jo kivestä veistetyn oven
edustalla, ja senpä kääpiö nyt avaimella aukaisi. Kirkas, hohtava
valo leimahti Annin ja Antin silmiin. He olivat loistavassa salissa,
kääpiön kauniissa kodissa. Seinät olivat tietysti paljasta kiveä, katto
ja laattia samanlaiset. Mitä tässä huoneessa oli? Sen saatte kuulla,
lapsukaiset, kun saattelemme Annia ja Anttia heidän matkallaan siellä.
Matkallaan, sillä sali oli niin äärettömän suuri, että Annin ja Antin
kävelemisestä siinä tuli kokonainen matka. Ovesta, johonka olivat
jääneet seisomaan tuijottamaan, läksivät he nyt, kuu kääpiö käski ja
opastajaksi tarjoutui, kävelemään laattiaa edespäin (seinän syrjiä
myöten). Kun olivat kymmenkunnan askelia astuneet, seisahtui kääpiö ja
aukaisi seinässä pienen oven, josta kuni tuulessa tulla pyörähti pieni
olento, kääpiö sekin. Tämä kääpiö oli vaatitettu hameesen, naishattuun
ja vyöliinaan. Hän oli kääpiöiden kuningatar.

"Hyvää päivää, kuningatar", lausui kuningas, hänen pienoinen puolisonsa.

"Hyvää päivää", vastasi kuningatar.

"Tässä on minulla muassani kaksi kaunokaista ihmislasta", virkkoi
kääpiökuningas, "toin ne tänne teitäkin tervehtimään, puolisoni."

Kuningatar kuuli sanat, katsoi kummasteli Anttia ja Annia, katsoi vähän
aikaa ihastelevin silmin, sillä hän ei ollut ensinkään ennen "oikeata
ihmisolentoa nähnyt."

"Armahat vieraat, terveet tulemaanne kääpiöiden tuville", lausui
lempeänä kääpiöiden kuningatar ja antoi Annille, Antille kättä,
kumartaen kohteliaasti. Hän ei tietänytkään, että Anni ja Antti olivat
pieniä lapsia, vaan luuli heitä täysi-ihmisiksi, sillä he olivat yhtä
pitkät kuin kuningatar itse. Siksipä hän kumarsikin kohteliaasti.

Anni ja Antti seisoivat siinä vain, eivät tietäneet, mitä näkivät; he
eivät ymmärtäneet, mitä väkeä kääpiöt olivat.

"Laitappa, kuningatar, ruokaa", lausui kääpiö-kuningas, "vieraamme ovat
varmaankin nälissään, ja niin olen minäkin."

Ja mitäs muuta! Kuningatar meni kammioonsa takaisin, ei virkahtanut
mitään. Enkä tiedä mitä siellä lienee tapahtunut, mutta eipä aikaakaan
ennenkun kuningatar, koko joukko kääpiöitä seurassaan, taasen ilmestyi
saliin. Kääpiöt olivat muodoltaan samanlaisia kuin kuningas ja
kuningatarkin, ainoastaan vielä vähäsen lyhyempiä.

"Minun poikani, minun palvelijani", lausui kuningatar, "pöydät
laattialle, astiat pöydälle ja ruoka astioihin!"

Ja mitäs ollakkaan! vilahduksessa väistyivät kääpiöt joka haaralle,
katosivat kuni tuulen-puuskat; ja taas mitäs ollakkaan! olivat he
koossa, kantaen pitkää pöytää, jonka laskivat laattialle. Pöydällä oli
astioita aika paljon ja kaikenlaisia, kullalta kiiltäviä, hopealta
hohtavia. Kääpiöiden kuningatar lausui: "Arvokkaat vieraat, istukaat
syömään!"

Näin lausui kuningatar, mutta kun Anni ja Antti vähäsen ujostelivat,
otti hän heidät käsistä ja vei pöytään. Istuttiin nyt syömähän kaikin.
Annilla ja Antilla oli todellakin hyvin nälkä, hyvälle maistui ruoka.
Outoja olivat herkut, joita heille tarjottiin, outoja, niin ett'ei Anni
eikä Antti niiden nimejä tuntenut, enkä minäkään niitä tiedä. Kyllä
siinä ravituksi tultiin. Kun kaikki olivat syöneet, vietiin Anni ja
Antti pieneen kamariin, jossa heille oli leposijat valmiina.

"Menkäät levolle, vieraat!" käski kohteliaasti kuningatar, ja Anni,
Antti tekivätkin kuten käskettiin. Sinne nukkuvat nyt kääpiokodin
kamariin Anni ja Antti.



Kolmas luku.


Se oli kyllä kumma, että sisarukset niin levollisina voivat nukkua
tuiki tuntemattomassa paikassa. En suinkaan minä olisi tohtinut
ummistaa silmiäni, jos osakseni olisin saanut viettää yön kääpiöiden
kodissa; mutta Anni ja Antti olivatkin sankareita, satusankareita, ja
semmoisia ei kaikki olekkaan. Nukkuivat siellä vain rauhallisina Antti
ja Anni kumpikin sängyssään. Mutta noin keski-yön paikoilla heräsivät
he yht'äkkiä, heidän korviinsa kun tunkesi kova kolina. "Anni hoi!"
huudahti Antti, jonka silmät ensiksi aukenivat, "kuuletko mitään?"
"Äiti!" huusi puolestaan Anni, joka, unentöhryksissä kun oli, ei ensi
hädässä muistanutkaan koko eilistä seikkailusta.

"Ho hoi, Anni! Ei täällä nyt äitiä ole", sanoi Antti, joka oli vähäsen
vilkkaampi, "tiedäthän että me nukumme kääpiökuninkaan hovissa.
Mutta mitä tuo kolina tietää, joka kuuluu ulkohuoneesta? Mitähän
nyt tahdotaan?" Tuskin oli Antti saanut nämä sanat suustansa, kuu
ovi aukeni ja kuningatar, kääpiökuningatar, astui sisään, kynttilä
kummassakin kädessään. "Antakaa anteeksi, hyvät vieraat", sanoi
kuningatar, laskien kynttilät pöydälle ja istuen tuolille, "että
untanne häiritsen. Kuulkaa, hyvät vieraat! Kaikki tämän kääpiökodin
asukkaat, meidän alamaisemme, uhkasivat eilen illalla, sittenkun te
olitte menneet makaamaan, tehdä kapinan kuningasta vastaan, joll'ei
he teiltä saisi lupausta, ett'ette koskaan tahdo täältä kääpiökodista
pois. He ovat kokoontuneet tänne ulkosaliin kaikki ja uhkaavat ennen
aamua mennä matkoihinsa, jos ette te sitä lupausta anna."

"Pitääkö meidän nyt jäädä tänne?" lausui Antti, "mitäs isä ja äiti
silloin sanoisivat. Ei, hyvä rouva, ei se käy laatuun. Me emme voi
siihen suostua."

"Mitä hyvää siitä olisi kääpiöille, että me tänne jäisimme?" kysyi Anni.

Ulkoa kuului kolina yhä kovemmin. "Sitte me menemme tiehemme! Sitte me
menemme tiehemme!" huusivat kääpiöt täyttä kurkkua.

"Kuulkaa, hyvät vieraat", virkkoi kuningatar, "mitä uhkaavat."

"No, antakaa heidän mennä tipo tiehensä sitten!" uskalsi Antti lausua.

"Mutta silloin koko kääpiö-valta häviää", lausui kuningatar.

"Hävitköön vain!" sanoi Antti, joka piti kääpiöiden vaatimusta aivan
mahdottomana, "me emme sinä ilmoisna ikänä voi jäädä tänne."

"Hyvästi sitten, kuningatar!" kuului ulkoa kääpiöiden huuto, "nyt me
menemme." Kolinalla ja melskeellä kuuluivat kääpiöt lähtevän ulos
ulkosalista.

Kuningatar painoi surullisena kätensä kasvojaan vasten ja itki.



Neljäs luku.


Siinä istui nyt kääpiökuningatar itkusilmin.

"Mitä nyt niin itkette, rouva kuningatar?" lausui Antti, jonka jo
rupesi käymään kuningatarta sääli. "Mihinkä nuo nyt lähtevät sitten?"

"He ovat menneet nyt, niin ovat, meidän alamaisemme."

"No, miksikä he tahtovat meitä tänne jäämään?" kysäsi Antti.

"Mitä on tapahtunut?" kuului yht'äkkiä ulkosalista ääni. Se oli itse
kuninkaan ääni. Kuningas, joka oli maannut omassa huoneessaan vähäsen
erillään kääpiöiden makuuhuoneista, ei ollut tietänyt koko alamaistensa
kapina-tuumasta mitään. Kääpiöt olivat liiaksi viisaita ilmaisemaan
kuninkaalle aikomustansa.

Vasta kun he suurella kolinalla menivät ulos hovista, oli kuningas
herännyt, jonka perästä hän heti nousi ylös tiedustelemaan, mikä oli
tapahtumassa.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän ulkosalissa.

Kuningatar aukaisi Annin ja Antin kamarin-oven, katsoi surullisena
saliin, jossa hänen puolisonsa oli, ja lausui:

"Meidän alamaisemme ovat tehneet kapinan ja menneet pois koko
kääpiökodista."

"Mitä? mitä te sanotte, puolisoni?"

"Juuri kun te varmaankin makasitte sikeimmässä unessanne", vastasi
kuningatar, "tulivat he minun luokseni ja uhkasivat mennä pois, jos
eivät nämä vieraat ottaisi jäädäksensä tänne."

"Vai niin! jo ymmärrän, jo ymmärrän!" sanoi kuningas, näyttäen hyvin
mietiskelevältä.

"Mitenkä semmoinen hupsu tuuma voi nousta heidän päähänsä, herra
kuningas?" kysyi Antti.

"Se on semmoinen seikka", vastasi kuningas, "että minun alamaiseni
todellakin ovat vähäsen hupsuja. Kun he näkivät teidät täällä ja
tunsivat teitä ihmislapsiksi, pelkäsivät he, että te, kun lähdette
täältä pois ja tulette kotiinne, puhutte ihmisille siellä maanpäällä,
mitä täällä olette nähneet, jonka perästä, niin he pelkäävät, ihmiset
tulevat ja hävittävät koko kääpiökodin."

"Vai niin, vai niin", lausui kuningatar. "Jo nyt tajuan minäkin. Mikä
on tehtävä nyt?"

Anni ja Antti tuumasivat vain miten pääsisivät koko kääpiökodista pois.

"Kuulkaa, hyvät lapset!" lausui nyt kuningas, "minä olisin kovin
onneton, jos alamaiseni olisivat ijäksi päiväksi minusta eronneet.
Ettekö nyt tahdo auttaa minua, hyvät lapset? Tämmöinen on minun
tuumani. Me lähdemme nyt kohta alamaisiani hakemaan. Kyllä ne
luullakseni vihdoin tavataan, ja sitten, se nyt oikeastaan olisi
pyyntöni, vakuutatte te hyvät lapset, heille, ett'ette koskaan
tahdo kenellekkään maan-yläiselle ihmiselle puhua sanaakaan koko
kääpiökodista ja kääpiövallasta. Ettekö tahtoisi sitä luvata,
lapsukaiset?"

"No, jos niin on", vastasi Antti, "ett'ei kääpiöitä muuten saada
tottelemaan, niin täytyyhän meidän luvata, vaikka kyllä olisi hyvin
hupaista saada isälle ja äidille kertoa tästä kummasta kääpiökodista."

"Mutta lupaattehan?" kysyi kuningas.

"Lupaamme, koska te, hyvä kuningas, niin tahdotte", vastasivat lapset
yhdellä suulla.

"Mutta", lisäsi Anni, "ettekö te sitten tahtoisi sanoa meille, missä
kohdin aurinko näillä paikoin piileskelee?" Sitä Anni vielä tuumasi.

"Aurinko?" vastasi kuningas hymyillen, "no, saammehan nähdä; mutta
lähdetään nyt, lapset, matkaan, ennenkun kääpiöt kovin kauvas
kerkeävät."

Antti ja Anni nousivat nyt ylös seuraamaan kääpiökuningasta. Kuningatar
antoi heille, kun lähtöä tehtiin, kumpasellenkin pienen, kauniin
kiven, jota käski tarkasti tallentaa. Sanottiin nyt hellät jäähyväiset
suudeltiinkin vielä kaupan päälle, ja niin lähdetään kääpiöitä
hakemaan. Ulos luolasta mennään samaa tietä kuin on tultukin. Ja saatte
nyt, pienet lukijani, kuulla miten sitten kävi.



Viides luku.


Yö oli tosin käsillä, mutta pimeä ei se ollut, kesä kun niin-ikään oli
käsillä. Eikä liioin ollut kylmäkään, kuten arvata voitten.

"No, minnepäin nyt mennään?" kysyi Antti kääpiökuninkaalta.

"Käykää perästäni vain", vastasi kuningas, "ja kun väsymään rupeette,
niin sanokaa minulle." Näin puhuen rupesi kuningas käymään tallustamaan
edespäin, Antti ja Anni perässänsä. Ja siten kuljettiin nyt kaiken yötä.

"Eikö väsytä jo?" kysyi kuningas tuon tuostakin lapsukaisilta, ja kun
tämä kysymys noin aamupuoleen viimeisen kerran uudistettiin, sanoivat
Antti ja Anni totuuden ja valittivat väsymystä.

"Vieläkö on kivet tallella, jotka saitte kuningattarelta?" kysyi heiltä
silloin kääpiökuningas.

"On, kyllä on", vastasivat lapset yhdellä suulla ja antoivat
kumpanenkin kivensä kuninkaalle.

Ja nyt, lukijani, saatte kuulla jotain vähäsen kummaa.

Kuningas taputteli pari kertaa näitä kiviä yhteen, ja olisitteko
uskoneet? tuossa paikassa tuli kaksi hevosta, kaksi kaunista ja
mustankarvaista, pulskaa, uhkeata hevosta paikalle. Mistä ne tulivat,
sitä eivät Anni eikä Antti oikein voineet eroittaa; näkyi melkein
siltä, kuin olisivat tyhjästä tulleet, ihan tyhjästä syntyneet. Ja
niillä oli molemmilla satulat selässä.

Antti ja Anni seisoivat, katsoa kummastellen, siinä kuni puusta
pudonneet.

"Miten te nämä tänne saitte?" kysyi viimeinkin Antti kuninkaalta.

"Se on semmoinen seikka", vastasi kuningas, "että nämä ovat minun omia
hevosiani, ja ne ymmärtävät heti tulla saapuville sinne, missä vain
näitä molempia kiviä yhteen taputellaan."

"Vai niin! no, sepä nyt kummallista on", arveli Antti, "eivät suinkaan
ne ole mitään tavallisia hevosia, nuo?"

"Eivät olekkaan", vastasi kääpiökuningas, "mutta, lapsukaiseni, nyt,
koska olette väsyneet, saatte jatkaa matkaa ratsastaen."

"Minä en pysy hevosen selässä", virkkoi Anni ja pudisteli päätään.

"Kyllä pysyt", vakuutti kuningas, "satulat ovat semmoiset, että niistä
ei pääse putoamaan, vaikka nukkuisikin."

Ja niin nosti kääpiö, kun nostikin, ensiksi Annin ensimäisen ja sitten
Antin toisen hevosen selkään.

Kummastelette varmaankin sitä, miten tuo pieni kääpiö ulottui
nostamaan lapsia niin korkealle kuin hevosen selkään, mutta teidän on
muistaminen, että hänellä olikin pitkät kädet, pitkät kuni pisimmän
miehen.

Istuivat siinä nyt Antti ja Anni kumpanenkin hevosensa selässä.

"Aikooko herra kuningas itse käydä?" kysyi Antti.

Kuningas ei vastannut mitään, vaan hyppäsi hevosen selkään -- Annin
hevosen -- ja jäi istumaan sinne Annin seljän taakse.

"Pra, pra, pra!" manasi kuningas hevosia, ja nämä, kun manauksen
kuuluvat, lähtivät menemään semmoista vauhtia, että Annin ja Antin
täytyi ummistaa silmänsä, ilma kun kovin painoi vastaan. Kääpiökuningas
Annin kanssa ajoi edellä ja Antti tulla liiteli perästä. Hyvin pysyivät
satuloissa, en tiedä mikä heitä niin niihin lienee kiinnittänyt.

Niin ajettiin siis eteenpäin aika vauhtia, kunnes, vähän ajan mentyä,
tultiin korkean vuoren luo. Sen edustalle pysähytti kääpiökuningas
hevosta, astui alas selästä ja sanoi Annille ja Antille, jotka jäivät
paikoillensa istumaan:

"Odottakaa tässä, hyvät lapset, vähän aikaa, kunnes minä olen käynyt
katsomassa täällä vuoren sisällä, näkyisikö alamaisiani siellä."

Ja näin puhuen katosi kuningas pienestä vuorenhinkalosta maan-alaisiin
maihin.

Vähän ajan kuluttua tuli kuningas takaisin ja -- häntä seurasi nyt koko
karannut kääpiöjoukko.

Kuningas puhui:

"Niin oli kuin arvasinkin. Minun alamaiseni ovat peljänneet, että
te, hyvät lapset, kun tulette takaisin kotianne, juttelisitte
vanhemmillenne kääpiöistä ja kääpiöiden vallasta, jolloinka, heidän
luulonsa mukaan, maan yläiset ihmiset tulisivat ja hävittäisivät koko
kääpiövallan. Mutta nyt sanoin minä näille tuolla vuoren sisässä,
johonka he olivat paenneet, että te olette luvanneet olla mitäkään
puhumatta vanhemmillenne. Senhän lupaatte nytkin, lapset?"

"No, kyllähän luvataan", vastasi Antti.

Kääpiöt näkyivät, nämä sanat kuullessaan, hyvin iloisilta ja nostivat
kaikki lakkiansa Annille ja Antille.

Antti vastasi samalla kohteliaisuudella.

"Ja nyt, hyvät lapset", sanoi kuningas, "saatte lähteä kotiinne
takaisin. Kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että olette lupauksenne
tehneet, annan minä teille nuo hevoset, joidenka selissä istutte. Tässä
saatte nämä kuningattareni antamat kivet, joita kun taputatte yhteen,
pääsette mihinkä ikinä tahdotte. Ota ne haltuusi sinä!"

Näillä sanoilla antoi kuningas kivet Antille, ojensi hänelle kätensä ja
lausui jäähyväiset. Antoi sitten Annillekin kättä ja käski lapsukaisia
sen perästä ajamaan.

"Eikö lähdetä kotiapäin?" kysyi Anni veljeltään.

"Se on tietty", vastasi Antti sisarelleen, mutta kuninkaalle sanoi
hän: "Kiitoksia, kuningas kulta, lahjastanne. Nämä hevoset saattavat
isällemme ja äidillemme suurimman ilon, minkä he maailmassa ikinä ovat
nauttineet."

"Ei kestä kiittää!" lausui kuningas, "ja hyvästi nyt!"

Antti taputti, kuten oli neuvottu, kuningasparin antamia kiviä yhteen
ja sanoi hevosille:

"Kotiapäin!"

Ja -- äläppäs ollakkaan! -- nämä rupesivat menemään semmoista vauhtia,
että sisarukset eivät tietäneet koko matkasta juuri mitään, ennenkun
olivat vähäisen kotonsa pihalla.

Heidän vanhempansa, jotka, kuten voitte arvata, olivat olleet
kovimmassa tuskassa lasten katoamisesta, sattuivat seisomaan pihalla,
kun lapset tulivat.

"Missä, missä, rakkaat lapsemme, olette olleet, ja mistä nämä kauniit
hevoset olette saaneet?" lausuivat he.

"Sitä emme me saa sanoa, meiltä on sitä kielletty. Älkää, hyvä isä ja
äiti, sitä meiltä vaatiko! Mutta nämä hevoset ovat meille annetut, ja
ne ovat nyt teidän."

"Oletteko luvanneet, ett'ette kenellekkään puhu matkastanne?" kysyi isä.

"Olemme", vastasivat lapset.

"No, sitten ette te saakkaan siitä mitään puhua. Emmekä me vaadikkaan
mitään kertomusta."

Tämän sanottuansa auttoi isä lapsensa hevosenselästä, syleili
kadoksissa olleita silmäteriään ja kiitti Jumalaa sekä lastensa
kotiintulosta että siitä tavarasta, minkä lapset kotiansa olivat
tuoneet. Samoin kiitti äitikin kaikkien lahjojen antajaa.

Semmoiset tavarat, kaksi kaunista, uhkeata hevosta, toivat siis lapset
kotiinsa, mutta aurinkoa he eivät olleet saavuttaneet.



Ilman impi.


    Ja kanervaisella kankahalla
    On tammi tuuhea. Katsokaa!
    Sen lehvälatva on taivaan alla
    Ja kauvas maailmahan kangastaa!

    Ja lehvälatvassa ilman impi
    On saanut ainoisen asunnon.
    Ja ilman impi on kaunihimpi,
    Kuin kaikki maailman immet on.

    Kas, punaruususet poskipäillä
    Ja sinisilmät ja simasuu!
    Kuin ilman impi on kaunis näillä!
    Ja vielä sitten hän kaunistuu.

    Kas tuota tähteä kiharoilla.
    Min loisto loitolle leimahtaa,
    Ja vaippaa valkoista hartioilla
    Ja sauvaa soikeaa, valtikkaa!

    Mutt' ilman impi hän hallitseepi
    Kaikk' avaruudet ja ihmeet sen,
    Ja lehtilinnastaan katseleepi
    Hän telmeet, taistelot ihmisten.

    Ja myöskin maailman kaikki kansa
    On immen tammelle voimaton.
    Hän lemmen voivalla vallallansa
    Tuon tammen tuuhean turva on.

    Kas, ihmislapset ne itsellensä
    Kun puuta mielivät milloin vaan
    Ja lisää tahtovat aarteillensa
    Ja käyvät tammea kaatamaan;

    Niin immen valvovi lempivalta,
    Ja hakkuumiestä hän tarkastaa.
    Hän alas astuvi taivaan alta --
    Ja miesi lempeän nuhteen saa.



Aina kahta kummempaa!


Pikku Pekka oli isältänsä saanut kaaripyssyn ja koko joukon vasamoita,
joilla jokaisella oli pieni rautapiikki päässä. Päiväkaudet Pekka
nyt ampua pärskähytti mitä milloinkin sopi. Hiiriä, rottia, kärppiä
ja semmoisia ampui hän aamusta iltaan. Vaan se ei ollut mitään
kummallista. Mutta mikä kummallista oli, oli se, että Pekka eräänä
elokuun iltana, kuun juur kauniimpana kumoittaessa, oikaisi pyssynsä
ja tähtäsi sivulentävää sotka parkaa. Vaan eipä vasama ottanutkaan.
Naureskellen samosi sotka eteenpäin vain. Mutta tässä vasta kumma
tulee. Vasama ei palannutkaan takaisin, vaan viiletellä vinkui
korkeammalle yhä. Kummeksien katseli tuota Pekka, avosuin tirkisteli
vasamaa, joka kiidätteli juur kohti kuuta. Mutta kohtapa oli kumminkin
vasama näkymättömissä. Ja nyt vasta kumman kummia tulee. Tuo kamala
Kuun-ukko, jonka toimena on, kuten, lukijaseni, ehkä tiedättekin, kuuta
tervata, istui nytkin par'aikaa tervapönttönsä vieressä tehtäväänsä
tehden.

Juur häntä kohti kiiti Pekan vasama täyttä vauhtia. Ja nyt! Kavahda,
sinä kuun kamala Ukko! Pekan vasama tulla vinkuu, ja jopas jotakin!
rautapiikki tarttuu kiinni juur Ukko paran nenän-nippuun. "Noh mitä
sen siivottomuutta tämä on!" huutaa närkästyksissään Ukko. "Kuka
sinun on lähettänyt?" kysäsee hän kiukuissaan vasamalta, sitä samassa
irroittaen. Mutta mitäs se vasama olisi puhua osannut! Ukko ei saanut
mitään selkoa sen lähettäjästä. Suutuksissaan oli vain aika lailla.
Tuumasi jo hypätä alas tänne maan päälle kuulustelemaan, kuka vasaman
olisi lähettänyt, mutta hetken aikaa aprikoittuansa, pani kuitenkin
tämän tuuman mielestänsä. Ei tietänyt, näet, mitään neuvoa noustakseen
kuuhun taas, jos kerran olisi maahan joutunut. Mutta keksipä Ukko
uuden neuvon. Hänellä oli kaksi nahturia eli tervapensseliä, jotka
hän kyllä kaikella muotoa olisi tarvinnut molemmat, sillä hän tervasi
molemmin käsin, mutta nyt päätti hän paiskata toisen alas sillä
tarkoituksella, että nahturi sattuisi vasaman lähettäjään. "Kävi,
kenehen kävi, heitän mä sen, kun heitänkin." Ja niin paiskasi Ukko
tervanahturinsa menemään alas maata kohti. Ja nyt taas tapahtuu kumma.
Pekka, joka vielä seisoa sohuusteli entisessä asemassaan, tuijottaen
taivasta kohti, tunsi yht'äkkiä kaikki ympärillään hämertyvän ja ilkeän
kapineen kasvoihinsa kiintyvän. Kuun-ukon nahturi oli, näet, nuolen
nopeudella kiidähtänyt läpi ilman alas ja tarttunut, tervassa kun
oli, juur Pekka paran poskille, peijakas! Semmoista se on! Mitäs meni
Pekka sotkia metsästämään. Jos hän olisi antanut sotkan olla rauhassa,
ei suinkaan tämmöistä turmeloa olisi tullut. Kyllä nyt Pekka näytti
sekä naurettavalta että surkuteltavalta: kasvot tervassa kokonaan
ja tervanahturi poskipäissä. Täysi työ oli Pekan isällä puhdistaa
poikansa, mutta kyllä nyt sentään, tietääkseni, Pekka jo on tervasta
vapaana. Älkää kumminkaan, Pekat ja Paavot ja Kallet ja Kyöstit ja
muut kaaripyssymiehet kaikki, olko olevinanne semmoisia metsämiehiä
kuin tämä Pekkanen oli, sillä Kuun-ukolla on vielä toinen tervanahturi
tallella.

Kah, kun olin unhoittamaisillani kaikkein tärkeimmän seikan! Kuun-ukko,
kun tämän tapauksen kautta kadotti toisen nahturinsa, ei enää voi
ehtimiseen kuuta mustana pitää, (niinkuin hän ennen maailmassa on
tehnyt, ja josta ymmärretään tämän tapauksen tapahtuneen jo tuhansia
vuosia takaperin), vaan voipi sitä tervatussa tilassa säilyttää
ainoastaan toisen puolen kuukautta. Ja juur tästä Pekan pyssypäivästä
lähtien on siis meillä uuden- ja täyden-kuun vuoroileminen. Jos ukko
saapikin puoleksi kuukaudeksi kuun tervatuksi, niin toiseksi kerkeävät
sateet siitä tervan sulattaa.



Anni ja keltasirkku.


Pienellä Annilla oli keltasirkkunen häkissä. Koko talven sai sirkkunen
Annilta antimia. Vettä hän sai ja hampunsiemeniä haluksensa ja
murujakin mielin määrin. Ja palkaksi emännälleen laulaa loilotti
sirkkunen sydämensä pohjasta päiväkaudet. Iloisia, kauniita
kiitosvirsiä viserteli hän. Mutta kevät kun tuli ja viidakot
vihertyivät ja kedot, kunnahat kukastuivat, ikävystyi sirkkunen
istumiansa häkin vähäisillä vuolehilla. Ulos uutehen kevät-maailmaan
mieli hän muuttaa avaraan ahtahasta asunnostaan. Ja hyvänsuontoinen
oli Annin sydän. Anni aukaisi akkunan välehen, ja vapaana puikahti
sirkkunen pois ilman ihanuutta iloitsemaan ja sukulaistensa kanssa
seurustelua pitämään. Kymmenittäin kumppania hänellä olikin.
Kymmenittäin kilisi sirkkusia saloissa, kymmenittäin varpusia
viidakoissa, -- ja hauskaa oli nyt hyvin Annin sirkkusen varpusten,
sirkkusten seurassa vapauttansa viettää, -- ja hyvin hän viihtyi
peippostenkin, pulmostenkin parissa. Ja katsos! Kajahtivat nyt kankaat
ja kukkulat, lehdot ja laaksot lintusten lauluista. Kuin suloista oli
sentään Annin sirkkusen olla! Oksalta oksalle hyppeli hän kumppaniensa
keralla. Ja noin kisattiin nyt kaiken kesää. Mutta tulipa syksykin
kerran. Kellastumaan rupesivat kedot ja lintusten kisakentät kaikki.
Kellastuneina lentelivät puiden lehdet tuiman tuulen tuulemina. Silloin
lähtivät lintuset lentelemään loitolle pois pohjoisesta maasta. Kauas
muuttivat he kaikki eteläisiin maihin -- maihin semmoisiin, joissa
kesä kukoistaa kedoilla ja kunnahilla, kun pakkanen pohjassa pellot,
penkereet palelluttaa. Ja jo nyt siirtyi Annin sirkkunenkin pois
vieraasen maahan vapauttansa viettämään. Pian oli matkansa lintulauma
lennähtänytkin. -- Jo oltiin tuolla kaukaisen maan kankailla,
kunnahilla kukahtelemassa. Ja sielläpä nyt Annin sirkkunenkin laulella
loipotteli. Mutta mitä kaikkea hänen silmänsä siellä näkivät, sitä en
tismallehen tiedä.

Kaukaisessa maassa ei kuitenkaan kesä kaiken aikaa kestänyt. Kun
sinnekin vihdoin viimein tuli syksyinen sää, lähti lintulauma lentämään
liipoittelemaan takaisin pohjoseen päin. Ja perille pohjaan kun
päästiin, katsos kummaa: Kesä oli täällä taasen, kaunis ja kukoistava
kuin ennenkin. "Terve tulemaa!" nyykkäsivät lintulaumalle leppien,
koivujen ja kuusien oksat lauhkean länsituulen taivuttamina. Ja alkoi
nyt entinen elämä lintusillen taas. Ainapa pikku Annin sirkkunenkin
muiden muassa olla oleskeli. Kaiken kesää piti hän iloista elämää,
pilpotellen puiden oksilla. Mutta kun syys taaskin tukalineen
tuli, jopa juolahti silloin sirkkusen mieleen entinen emäntänsä
ja aterian-antajansa, pienoinen Anni. Ja päätti hän nyt piakkoon
Anniseltaan pyytää talven turvaa. Nokki siis nokallaan Annin akkunaan.
Eikä Annikaan kauvan aikaa arvellut. Akkunan avasi hän hetkessä heti
ja jopa istui iloitteli sirkkunen nyt ehtoisen emäntänsä kämmenellä.
Silloin sulki sirkkusensa häkkiin taas tuo ainoinen Anni. Ja tulipa
nyt talvi tuimineen tuulineen ja pyryineen, pakkasineen. Silloin
hypähteli hallinsa vuole-orsilla sirkkunen taas ja laulella laverteli
loilotuksiaan. Ja paljon oli nyt sirkkusella sanelemista. Olipa
hän matkustanut monet matkat viimeiksi emännästään erottuansa, ja
kaikellaisia kummia oli hän vieraassa maassa katsellut. Hauskaa oli
Annin pitkillä iltapuhteilla istua kuunnellen sirkkusensa sanelemia
kaukaisesta maasta. Ja kyllä sirkkunen tarinoita taisikin tavattoman
paljon. Mitä kaikkia kummia hän kertoeli, en ole tullut tietämään,
vaan Anni ne aivan tismallensa tietää kaikki. Niin palkitsi nyt
sirkkunen tuhansien mieltä kiinnittävien tarinain kertomisella Annin
hyväsydämisyyden ja viserteli kiitosvirsiä vapaudenantajalleen, Talven
pitkän pilpotteli hän puhelemiansa pienelle Annalleen. -- Ja kevät kun
tuli taas, antoi Anni vapauden valvatilleen. Kesän vietti sirkkunen
kotoseuduilla, vaan seuraavan talven taas vieraassa maassa. Tuleva kesä
näki hänet niin-ikään kotopaikoilla pilpottamassa. Mutta talven tullen
tallensi hänet häkkiin Anni taas ja pääsi kuuntelemaan keltasirkkunsa
kertoelmia kaukaisesta maasta. Ja paljon semmoisia saneli sirkku, ihan
uuden uutukaisia kaikki. Ja niin on nyt Annin keltasirkkunen jo monta
monituista vuotta vuorotellut, välistä vapaana talveansa viettäen
vieraassa maassa, välistä Annin valvattina häkin hirsillä hyppien ja
emännälleen tarinoita toitotellen -- loilotellen laulujansa.



Miten Vappu sai kymmenen kultakäkeä.


Viime Vapun päivänä muistui mieleeni satu, ja sadun sankarittaren nimi
on Vappu, ja eräänä Vapun päivänä koko kumma tapahtuukin.

Kuulkaa nyt vain, vaikka juttu on näin lyhyt ja yksinkertainen.

Oli siis Toukokuun ensimäinen päivä eli Vapun päivä. Lintuset laskivat
par'aikaa parahia leikkilaulujaan, ja pikku Vappukin veteli virsipätkiä
kävellessään pellon pyörtänöllä ja poimien kevään esikoisia kukkasia.
Näitä ei tosin vielä ollut monta, mutta aina sentään joitakin.
Poimiskeli heitä siinä pikku Vappu vähän aikaa ja istuutui sitten
kuloruoholle kukkasiansa seppeleiksi sitomaan, kun nyt, mikä kumma
lie tullutkaan! Nukku-matti yht'äkkiä rupesi painamaan Vappusen
silmäkansia, ja siihenpä Vappu nukkuikin.

Mutta mitäs ollukkaan! Vappu ei ollut viittä minuuttia nukkunut, kun
tulla töllisteli vanhammoinen äijä retukka keppi kädessä ja pussi
selässä. Mikä mies se äijä oli, sitä en ensinkään tiedä.

"Tuostapa saan tytön itselleni", jupisi äijä itsekseen. Niin jupisi hän
ja, kauvemmin tuumimatta, nosti Vapun hiljalleen pyörtänöltä ja pisti,
kun pistikin, tyttö rievun pussiinsa. Vappu oli varmaan vaipunut syvään
uneen, kosk'ei herännyt.

Lähti nyt äijä retukka tiehensä ja astui sisään ensimäiseen taloon.
Mutta se talo sattuikin olemaan Vapun koto.

"Hyvää päivää!" sanoi äijä.

"Jumal' antakoon!" vastasi Vapun isä.

Mutta nyt aukenivat Vapun silmät, joita hän heti rupesi hieromaan, kun
ei mitään nähnyt pimeässä pussissa.

"Missä mä olen?" huudahti hän.

"Mitä miehellä pussissa on?" kysyi kummeksuen Vapun isä.

"Oma tyttöni on!" vastasi äijä vain.

"Sen varsin valehteletkin!" puuttui nyt puheesen Vapun äiti, sillä hän
oli tuntenut tyttärensä äänen, "päästäppä tyttö pussistasi vain, taikka
kyllä ma sulle neuvot tiedän."

Äijä rupesi pelkäämään ja jo päästikin Vappusen pussistaan.

"Tiedätkö, minkä rankaistuksen saat", sanoi Vapun isä, "siitä että olet
tyttöni vienyt?"

Äijä jo pelkäsi vieläkin enemmän. Mutta Vapun kävi häntä sääli, eikä
Vapun isäkään uhkauksellaan mitään pahaa tarkoittanut.

"Hyvästi, äijä parka!" sanoi Vappu, "kiitoksia kantamastas!"

Tämä liikutti äijän sydäntä niin, että hän lahjoitti Vapulle pussinsa
ja pötki tiehensä. Ja se pussi oli oikea onnen pussi, sillä siitä löysi
Vappu -- kymmenen kultakäkeä, jotka heti rupesivat kukkumaan Vapun
päivän ja pelastuspäivänsä kunniaksi, sillä he olivat ikänsä ennen
äijän pussissa viettäneet. -- Ja niin kukkuvat he vieläkin ja ovat
Vapun ilona ja rikkautena.



Mansikka-aikana.

    Nyt kesä kulta vallitsee
    Ja nurmet vihannoivat.
    Nyt linnut puissa laulelee
    Ja paimen-pillit soivat.

    Nyt tuoksuavat kukkaset
    Jo kankahilla, soilla.
    Ja posket onpi punaiset
    Jo mäen mansikoilla.

    Nyt kaikki uudet kasvot saa
    Ja pienet lapsukaiset-
    Kin ruusupäisnä ruskottaa
    Kuin maalla mansikkaiset.

    Kuin hauska silloin lapsien
    On mansikassa olla!
    Saa poimien ja maistellen
    He käydä nurmikolla.



Lassin ja Mustin matkustus Amerikaan.



Ensimäinen luku.


Oli kerran pikku poika, jonka nimi oli Lassi. Hänen vanhempansa
olivat kuolleet, eikä ollut hänellä sisaruksiakaan eikä liioin yhtä
ainoatakaan sukulaista maailmassa. Aivan yksin oli Lassi parka. Mihin
siis olisi joutunut poika kovassa köyhyydessään, jos ei hänellä ainoana
perintönä vanhemmiltaan olisi ollut vanha uskollinen koira, Musti
nimeltä. Tästä koirasta Lassi kovasti piti, ja Musti hänestä. Kovin
oltiin köyhiä vain. No, mikä muu neuvona kuin keppi käteen ja mieron
tielle. Lähtivät siis Lassi ja Musti käymään tallustelemaan pitkin
maantietä. Hetken aikaa käveltyänsä tulivat pienelle joelle, jonka yli
ei sattunut viemään siltaa. Lieneekö tulva vienyt, vai kuinka, sitä en
tiedä. Miten päästä poikki? Lassi ei osannut uida, mutta Musti osasi.
Sen tiesi Lassi, ja sentähden istui hän Mustin selkään ja käski uida
toiselle puolen. Musti totteli ja hyppäsi veteen, Lassi selässä. Kastui
siinä Lassilta housut, mutta "kyllä kesä kuivaa", tuumasi hän. No
niin, mutta pari, kolme syltää uituansa seisahtui yht'äkkiä Musti kuni
naulattuna.

"No, mitä nyt?" huudahti Lassi.

Mutta Musti ei osannut puhua eikä siis vastannut mitään. Ravisteli
päätänsä kovasti vain eikä liikahtanut paikaltakaan. "No, mutta Musti
kulta, eihän meidän tähän sovi jäädä; -- koe parastasi."

Ei tuumaamistakaan. Siinä seisoi Musti. Viimein Lassi rupesi
pelkäämään, että pitikö heidän nyt ijäksi päiväksi jäädä tähän kiinni
keskelle jokea? Mutta ei toki vielä niin suurta hätää ollut. Oli, näet,
Mustin jalat tarttuneet kiinni joen pohjaan saveen, joka oli hyvin
kovaa, niin ett'ei siitä ollut helppo päästä. Joki olikin matala vain,
ja kun Lassi pisti kepillään veteen, tarttui sekin pohjaan.

"Hohoo! Vai niin! Eikö tämä syvempi ollutkaan?" tuumasi Lassi ja
naurahti itsekseen. Astui samassa koiran selästä ja mieli itse kahlata
poikki joen. Mutta nyt tarttuivat Lassinkin jalat mutaan, ja niin
kovasti, ett'ei jaksanut saada niitä irti.

Seisottiin siinä nyt töllisteltiin. Ja kukaties kuinka kauvan olisivat
saaneet noin seisoa, jos ei olisi sattunut seuraavasti:

Tuli, näet, pitkin jokea alaspäin lautta uiden, jommoisestikin suuri
lautta, johon Lassi päätti iskeä kiinni.

Kun se nyt tuli ihan Lassin ja Mustin viereen, tarttuikin Lassi siihen
molemmin käsin ja Musti hampahin. Virta veti lauttaa hyvällä tasaisella
voimalla, ja jopa rupesivat, kun rupesivatkin, matkustajaimme jalat
irtautumaan. Mutta ei se helposti käynyt, ja melkein olivat Lassin ja
Mustin jänteret katketa. Niin veti kovasti.

"Pidä kiinni, Musti!" kehoitti Lassi.

Ja miten olikin, jo pääsivät heidän jalkansa pohjasta pois. Helpompi
oli heidän sitten kömpiä ylös lautalle. No niin, oltiin siinä nyt, ja
se kannatti hyvin ja olisi ehkä vielä kannattanut noin puoli tusinaa
Lasseja ja Musteja.

Hirveästi olivat heidän jalkansa savessa, varpaanvälit ihan täynnä.
(Kenkiä, näet, Lassi poloisella ei ollutkaan, vielä vähemmän tietysti
Mustilla). Märät olivat muutenkin, mutta siitä ei piitattu.

"Ho ho, ja jaa, Musti kulta, kaikissa näiss' ollaan", huoahti Lassi,
maata leväten lautalla. "Mihinkähän tässä nyt tullaan?"

Lassilla oli tapana yhä vain puhutella Mustia, vaikk'ei koskaan saanut
vastausta.

"No, meni nyt mihin meni", arveli Lassi, "meillä ei ole kiirettä, eikä
kukaan meitä kaipaa, vaikka matkustaisimme aina Amerikkaan asti." Oli,
näet, Lassikin kuullut puhuttavan Amerikasta.

Levättiin siinä nyt lautalla päivän paisteessa, Lassi pitäen uskollista
mustiaan kaulasta. Ja niin nukkuivat siihen viimein molemmat. Mutta
lauttaa veti hiljainen virta jokea alaspäin.



Toinen luku.


En tiedä kuinka kauvan lienevät siinä nukkuneet matkustajamme. Mutta
kun viimein heräsivät, oli lautta jo joutunut aavalle merelle, johon
laski tuo joki, jota alas olivat nukkuessaan tulleet. Ei näkynyt
enää muuta kuin vettä, ja taivasta. -- Mutta Lassi, joka oli hyvin
levollinen luonnoltaan eikä koskaan hätäytynyt, tuumasi vain: "Saas
nähdä, mihin tässä viimein tullaan!"

Ilma oli melkein ihan tyyni, ja pianpa oli vedenpinta täytenä peilinä
vain. Ja jo nyt seisahtui lautta, kun, näet, ei sitä mikään edespäin
kuljettanut. Mutta aurinko paisti kauniisti, eikä siis mitään hätää
olisi ollut, jos ei olisi matkustajille tullut nälkä.

"Voi, voi, Musti parka, mistä saisimme vähän ruokaa? Rupee hiukkaamaan."

Musti katseli Lassia suruisin silmin, mutta ei virkkanut mitään.

"Olis' ollut mulla onki, hätäkös silloin", mietiskeli Lassi. Mutta
ei ollut saatavissa onkea, ei mitään. Kovasti rupesi jo vatsaa
vinguttamaan.

Mutta kun hätä suurimmillaan, on Jumala lähinnä, sanoo sananlasku.
Istuttiin siinä lautalla nyt joteskin epätoivossa. Silloin tulla
tempaisee yht'äkkiä tuolta taivaan ranteelta päin suuri laiva, ja
sivumennen sanottu, olipa se höyrylaivakin vielä. Lassi ei ollut
koskaan niin suurta vedenpäällistä rakennusta nähnyt, saatikka sitten
höyrylaivaa. Jommoisen suuriksi menivät hänen silmänsä tuota kummitusta
katsoessaan, mutta, niinkuin sanottu, Lassi oli hyvin levollinen
luonnoltaan eikä siis ensinkään pelännyt, vaikka olisi koko kaupunki
tullut häntä vastaan vyöryen.

Höyrylaiva lähestyi lähestymistään Lassin lauttaa.

"Vau, vau, vau!" sanoi Musti, ainoat sanat, mitkä hän tässä maailmassa
oli oppinut.

"Älä hauku, Musti", "luultavasti tulee tässä kirkko vastaan", arveli
Lassi.

Mutta laiva se olikin vain. Ja kannella oli väkeä aika lailla, ja
korkeimmalla kohdalla seisoi katteini, jakellen kovalla äänellä
komentosanojaan merimiehille.

"Kirkko, näen mä, onkin, ja pappi näkyy paraikaa pitävän saarnaa. Vai
mitä sinä luulet, Musti?"

"Vau, vau, vau", vastasi Musti.

"Hiljaa, hiljaa, Mustiseni, ei sovi häiritä saarnaa", varoitti Lassi.

Nyt oli laiva ihan Lassin lautan vieressä. Ja pianpa astui sen kannelta
tikapuita alas mies ja hyppäsi lautalle. Mies puhua sokerti jotakin,
mutta Lassi ei siitä ymmärtänyt mitään.

"Do you do well, boy?" mies sanoi ja nosti hyvin hellästi Lassia
kainaloista. Lassi katseli häntä vain suurin silmin. Mutta mies uudisti
vielä: "How do you do, boy? how --?"

"Vau, vau, vau", sanoi Musti.

"Ymmärrätkö sinä mitä hän sanoo, Musti? Hän puhuu melkein niinkuin
sinä."

Lassin näin virkattua, mies ei enää puhunut hänelle mitään, sillä
huomasi kyllä, ett'ei Lassi ymmärtänyt hänen kieltään, eikä hänkään
ymmärtänyt Lassin kieltä. Mutta nosti nyt mies Lassin hellästi syliinsä
ja rupesi kapuamaan tikapuita ylös laivalle.

"Tule pois, Musti, se, se, se!" kutsui Lassi uskollista toveriansa ja
ojensi käsiään Mustia kohti.

Mutta Mustin oli vaikea päästä ylös. Pani kyllä käpälänsä tikapuille,
mutta samassa irtautui lautta kokonaan laivasta, ja kun mies ja Lassi
jo olivat yläällä kannella, rupesi Lassi kovasti Mustiansa itkemään.
Ja Musti puolestaan kiljui hirveästi. Kun laivanväki tämän huomasi,
komensi katteini miehen menemään Mustiakin noutamaan; ja pian oli
taas laiva lautan ääressä. Musti nostettiin sitten samalla tapaa
kuin Lassikin laivalle, mutta lautta jäi mereen. Ja tuli nyt sitten
katteinikin Lassia tervehtimään, jonka perästä toimitettiin hänelle
ruokaa, oikein hyvää ruokaa, ja sai Mustikin aika aterian.

Sitten vietiin Lassi pieneen kamariin nukkumaan. Mutta Musti pani maata
laivan kannelle.

"Hyvin hyviä ihmisiä tässä kirkossa, ja niin siivo pappi", tuumasi
Lassi ja nukkui taas kelvollisesti pienille kämmenilleen.

Mutta laiva lähti kulkuun kaukaisuuteen.



Kolmas luku.


Tarpeeksi levättyänsä heräsi viimein Lassi ja rupesi hieromaan
silmiänsä. Muisti viimein missä oli, kirkossa nimittäin, niinkuin
luuli. Vähän aikaa venyi Lassi siinä vuoteellaan, kummastellen
itseksensä moista kirkkoa, joka veden päällä kulki. Hänen siinä
maatessaan, tuli Musti sisään kamariin; ovi oli sattunut jäämään
raolle. Musti pani käpälänsä Lassin rinnalle ja katseli häntä hyvin
iloisesti. Sattui Lassi silmäilemään näitä käpälöitä. -- Ja arvaappas,
mitä Mustin varpaan-välissä oli!

Muistathan vielä, että kun matkustajamme tulivat lautalle, oli heidän
jalkansa kovasti savessa. Osan tästä oli kyllä jo vesi, jota aina
hiukka lautalle tuli, huuhtonut pois; mutta varpaan-välit jäivät savea
täynnä -- eikä ollut matkustajilta vielä tullut ne pestyiksi. Mutta
arvaappas nyt, mitä savea se oikeastaan olikin! Se oli kuivaessaan
muuttunut hyvin hienoiksi helmiksi -- ja nämäkös nyt kiilsivät Lassin
silmiin.

"Mitä, mitä tuo on?" kyseli Lassi Mustilta ja rupesi pienellä tikulla
kynsimään helmiä pois. "Voi, voi, kuinka ne kiiltävät!" Kaiveli Lassi
sitten kaikki Mustin varpaan-välit ja sai hyvin paljon noita ihania
kiiltäviä helmiä.

"Oikein salamoitsee silmissä, kun niitä katsoo, Mustiseni."

Rupesi Lassi sitten tarkastelemaan omiakin varpaan-väliään, ja
katsoppas vain! niistäkin sai hän koko joukon tuota kummallista savea,
joka kaikki mureni heloittaviin helmiin.

"Kukatiesi mitä kallista kultaa tämä on?" tuumasi Lassi; "paras on
panna tallelle."

Oli Lassilla sentään, vaikka köyhäkin oli, yksi eheä lakkari, ja sinne
pani hän kaikki helmet. Sitoi vielä lakkarin suun nauhalla kiltisti
kiinni ja päätti sitten käydä kamaristaan ulos, Musti perässään.

Miehet laivan kannella puuhasivat yhtä ja toista. Katteini seisoi taas
komentolavallaan ja jakeli käskysanojaan ylt'ympäri. Oli noussut ankara
tuuli, ja kovasti keikkui laiva. Lassi istuutui kannelle katselemaan,
ja miten lienee siinä istunutkin, jo rupesi vähitellen tuumailemaan,
että tokkohan olleekaan tämä kirkko, tämä tämmöinen veden-päällinen
rakennus.

"Mitä sinä luulet, Musti?" -- sanoi toverilleen.

Musti oli ääneti.

"Olisikohan tämä laiva? Mutta kauhean suurihan se on. Ja nyt käy
myrsky. Muistan vielä kun kerta olin muassa minäkin meidän kylän
kirkko-veneessä kauheassa myrskyssä. Mutta se keikkui vielä enämmän."

Vähän ajan perästä tuli yksi merimiehistä käyden sille puolelle laivan
kantta, jossa Lassi istui. Hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja mennen
Lassin ohitse potkaisi hän häntä -- ikääskuin pois tieltä. Tästä
suuttui Musti, suuttui silmittömäksi ja puri, kun purikin, miestä
jalkaan.

"Ai, ai, ai", oiotti merimies.

"Vau, vau, vau", sanoi Musti vain.

Tarttui mies sitten Lassia käsivarteen ja puristi häntä hirveästi,
niinkuin se olisi ollut Lassin syy, että Musti miestä puri.

"Älkää Herran tähden puristako niin, minä annan teille helmiä", sanoi
Lassi tuskissaan. Mutta kun mies ei mitään ymmärtänyt, rupesi Lassi
näyttämään pullistumaa taskuansa. Aukaisi sen sitten ja pisti miehen
käteen muutamia helmiä. Näitä katsoessaan kirkastuivat miehen silmät ja
menivät samalla hyvin suuriksi. Hän varmaan ymmärsi Lassin helmiä hyvin
kalliiksi ja ojensipa nyt kätensä siepatakseen itselleen koko Lassin
lakkarin. Mutta samassa kävi taas Musti hänen kimppuunsa ja puri miestä
uudestaan jalkaan.

"Ai, ai, ai", sanoi mies.

"Vau, vau, vau", sanoi Musti.

Koetti mies sitten vieläkin kerta anastaa itselleen Lassin lakkaria,
mutta taaskin Musti puri häntä jalkaan. "Ai, ai, ai!" -- "Vau, vau,
vau!"

Miehen näin uiottaessa ja Mustin haukkuessa oli myrsky käynyt julman
kolkoksi. Pilviin saakka nousivat aallot. Ne keikuttivat laivaa niin,
että Lassi, Musti ja tuo merimies myös rupesivat vyörymään toiselta
laivan-kannen sivulta toiselle. Ja jo tuli nyt oikein summattoman
väkevä vihuri, joka kerrassaankin viskasi Lassin, Mustin ja miehen
mereen. Mies parka, joka oli kokenut anastaa Lassin helmilakkaria,
katosi, kun katosikin, syvyyteen. Mutta Lassi tarttui Mustia kaulaan
ja pääsi uskollisen toverinsa selkään. Katsottiin tätä kyllä laivan
kannelta, mutta ei ollut enää auttamisen aikaa. Laiva meni kauheaa
kyytiä edespäin jättäen Lassi paran toverinensa aaltojen valtaan. Ja
oli nyt ruvennut ukkonenkin käymään. Julmasti jyrisi ilma ja leimuna
loistelit taivaan tulet.

Mutta Musti uida uplotti vain aaltojen selällä, Lassi omassa selässään.

"Huh! huh! kuinka tämä menee!" sanoi Lassi, kun aallot heitä oikein
ajelivat; "saas nähdä emmekö viimein todellakin joudu Amerikkaan?"

Ja uskokaa pois! Niin totta maar' kävikin. Lassin ja Mustin yläpuolelta
vyöryi kauhean musta ja paksu pilvi, jota ainoastaan salamat
valaisivat. Nousi nyt sitäkin korkeammalle aivan ajattelemattoman suuri
aalto, ja sen harjalle syöksyi Musti kuormineen. Ja samassa viskasi
hirveä vihuri heidät tuon tuikean tulipilven päälle.

Hiu! kuinka se kiiti vihurin viemänä eespäin; ja tultiin nyt, kun
tultiinkin, ukkosen jyrinällä ja salamojen iskiessä Amerikan rantaan.



Neljäs luku.


Sinne putosi pilvi.

"Se vasta oli kyytiä, se", lausui Lassi, päästyänsä taas kuivalle
maalle. "Mutta missä nyt oikeastaan ollaan? Olemme kulkeneet niin
pitkiä matkoja, että luulenpa maar' nlevammekin Amerikassa."

Ja Lassi oli oikeassa, niinkuin tiedämme. Seisoi hän nyt siinä, Musti
vieressään, Amerikan mannermaalla. Mutta ei tiennyt mitä tehdä, mihin
lähteä. Metsä synkeä oli hänen edessään, ja takanaan pauhasi valtameren
vaahtoavat aallot. Ukonilma toki oli joteskin asettunut, ja pilvi,
jonka päällä oli tullut, haihtui vähitellen ilmaan.

Vähän aikaa aprikoittuaan arveli kuitenkin Lassi:

"No, Musti, mikäs muu neuvona nyt kuin keppi käteen taas ja jalat
liikkeelle."

No niin. Lähdettiin siis aivan arviolta eespäin kulkemaan halki muhkean
metsän. Mutta pian tuli matkamiehille taas nälkä, Lassi katseli
ympärilleen, eikö näkyisi puiden lävitse edes jotain naurismaata, ja
Musti juoksenteli pensaissa nuuskien jäkäliä. Mutta mitäs ollakkaan!
Yht'äkkiä aukeni metsä, ja matkustajain silmiä kohtasi etäältä aavan
tasangon toiselta puolen mahdottoman suuri kaupunki. Lassi ei sitä
tosin kohta kaupungiksi tietänyt, sillä hän ei koskaan ollut mitään
kaupunkia nähnyt. Hän arveli sitä suureksi kyläksi.

"Tuonnepäin, Musti, mennään, tuoli' on kylä."

Ruvettiin siis astumaan aavan tasangon poikki -- ja eteni matka
vähitellen. Mutta nälkä näännytti vatsaa kovin, ja rupesi jo väsymyskin
vaivaamaan.

"Kuules, Musti, etköhän sinä jaksaisi vähän matkaa kuljettaa minua
selässäsi?" Mustikin kyllä oli väsynyt, mutta antoi hän sentään Lassin
istua selkäänsä. Lassi silitteli toveriaan, ja iloisena rupesi Musti
tallustamaan eteenpäin. Eikä tuo kaupunki toki kovin kaukana ollut.
Tunnin aikaa juostuansa, oli jo Musti ihan kaupungin portilla --
Amerikan pääkaupungin portilla. Niin tosiaan. Ja mikä kihisevä elämä
siinä oli! Väki vilisi kuin muuraispesä. Aivan hämillään tästä ei
muistanut Lassi astua alas Mustin selästäkään, vaan rupesi hiljoilleen
ajamaan portista sisään. Mutta tässä tarttui häntä käsivarteen eräs
mies ja puheli taas jotakin, jota Lassi ei ymmärtänyt.

"Ymmärrätkö, Musti, mitä hän sanoo?" kysyi Lassi koiraltaan.

Musti ei ymmärtänyt, mutta sattuipa niin onnellisesti, että
väkijoukosta tuli eräs merimies, joka ymmärsi Lassinkin kieltä, ja hän
selitti, että Lassin tuli maksaa tullirahaa. Muuten muka ei päässyt
sisään kaupunkiin.

"Vai rahaa? Sitä ei mulla ole eikä koskaan ole ollut enämman kuin
viisikolmatta penniä. Mutta älkääppäs hätäilkö!" Muisti Lassi nyt
helmitaskunsa. Se oli säilynyt -- kummallista kyllä -- ihan eheänä
kaikkein vaarojen läpi, kiinni sitomattakin, ties miten lienee
takertunut kiinni. Antoi Lassi nyt muutamia helmiä tuolle miehelle,
sanoen:

"Kelpaako tämä?"

Mies nyykäytti hyvin iloisena päätään, laski Lassin ajamaan portista
sisään; ja niin tulikin Lassi, istuen Mustin selässä, ajaa lötköttäen
Amerikan pääkaupunkiin.

Täälläkös vasta ihmisiä kihisi! Mutta levollinen Lassi ei ollut
millänsäkään. Katseli vain ihmisjoukkoa ja suuria rakennuksia molemmin
puolin katuja. Ja kyllä siellä olikin katsomista, -- sen arvaat.
Lassi oli melkein unohtanut nälkänsä, mutta kun näki pakarikyltin,
johon suuri rinkilä oli maalattu, tunsi nälkää taas -- ja meni sisään
puotiin. Aukaisi helmitaskunsa siinä sitten, pani pari helmeä tiskille
ja sai, kun saikin, kaksi oikein suurta rinkilää. Toisen pani kahtia,
syödäkseen itse siitä toisen puolen ja antaakseen toisen Mustille.
Syötiin siinä vatsan täydeltä sitten. Toisen rinkilän Lassi ripusti
Mustin kaulaan, -- ja niin lähdettiin kävelemään kaupungin katuja.

"Nuo helmet ovat oivallista rahaa", tuumasi Lassi ja oikeassa olikin.



Viides luku.


Rupesi, näet, elelemään Lassi nyt tässä Amerikan pääkaupungissa,
ja hätäkös oli elää, kun rahoja oli yltäkyllin. Yhden helmen antoi
Lassi vain, yhden pienen pikkaraisen helmen, kun mieli jotakin teki.
Semmoista rahaa ei löytynyt koko maailmassa. Se oli kaikkein kalliinta
kivi-ainesta, mitä vielä koskaan on olemassa ollut. Ja Lassin taskussa
oli helmiä vielä sadottain, tuhansittain. Ne olivat, näet, hyvin
pieniä, niin pieniä, että niitä tuskin yksitellen näki.

No, oleskeli nyt Lassi vain aikojansa, eläen helmillänsä ja katsellen
Amerikan elämää. Eli, eli siellä monta vuotta, kunnes oli jo melkein
täys-ikäinen. Oppi vähitellen puhumaan Amerikan kieltäkin, että toimeen
tuli. Huvituksenaan käytti hän tavallisesti onkimista, ja melkein aina
nähtiin hän kävelevän onki olalla. Musti käydä tallusteli tavallisesti
perästä.

Sattui siellä sitten kerran, että keisari kuoli, ja uusi piti saataman.
Eräässä hirveän suuressa salissa keisarin-vaalia pidettiin. Kaksi
herraa keskenänsä riitelivät, kumpiko piti hallitsijaksi päästä. He
olivat hyvin rikkaita ja jakelivat ympärilleen rahaa, jotta väkijoukko
jommankumman heistä valitsisi. Mutta tora yltyi vain yhä, toinen huusi
yhtä, toinen toista. Molemmat herrat seisoivat yksi kumpaisellakin
pöydällä ja ottivat väestöltä vastaan lippuja, joihin heidän nimensä
olivat kirjoitetut. Se, ken enämmän lippuja saisi, se pääsisi
keisariksi. Ja siinä väkitungossa oli niitä vaikea joka haaralta
perille saada. Huudettiin, huudettiin vain, että seinät tärisivät.

Sattui nyt Lassikin tulemaan sinne. Astui sisään onki olalla ja katseli
tuota melua hetken aikaa. Juolahti sitten siinä Lassin päähän, että
sopisi hänenkin muka kokea pyrkiä keisariksi.

Nousi siis Lassikin puolestansa eräälle pöydälle ja piti seuraavan
puheen:

"Kuulkaa, hyvät ihmiset, koska nuo herrat eivät sovi keisarin-virasta,
niin parasta, annatte sen minulle."

Asetti sitten kalliita helmiään onkeensa ja rupesi onkimaan
vaalilippuja. Ja äläppäs ollakkaan! Ihmiset ottivat oikein kilvalta
onkeen, ja Lassi nakkeli lippuja pöydälleen tuhansittain. Näissä löytyi
tietysti Lassin nimi.

Ja sillä tapaa pääsi Lassi Amerikan keisariksi. Toiset herrat saivat
pitkän nokan.

Tarjottiin sittemmin Lassille vielä jos jonkinlaista apua valtakunnan
hallitsemista varten, ja kovasti huudettiin, että hänellä ainakin piti
oleman yksi auttaja, jota pääministeriksi sanotaan. Toinen toisensa
perästä kiusasi Lassia kerjäämällä tuota virkaa, ja jo siitä viimein
syntyi tappelukin. Mutta lopulta Lassi suuttui ja sanoi:

"Koska se, joka toimen saisi, varmaan tulisi saamaan kovin paljon
kadehtijoita ja vihamiehiä, niin otan minä siihen virkaan uskollisen
Mustini."

Niin tekikin Lassi, ja joka ei sitä usko käyköön Amerikaan katsomaan.



Kolme syyskuun iltaa.


Eikö syyskuu ole kaunis?

Olipa tämän vuodenajan alku. Oli syyskuun ilta. Kesän helteinen ilma
ja valoisat yöt olivat jo tosin olleet ja menneet, mutta vielä tuoksui
kukkasia kedoilla ja kunnahilla, vielä viheriöivät puiden lehdet,
jos kohta kellastuneitakin paikka paikoin pisti esiin. Hedelmäpuut,
joidenka kukat kesän aikana kaikkein silmiä olivat ihastuttaneet,
kantoivat nyt kauniita hedelmiä, ja nämä olivat ihmiselle vielä
ilostuttavammat.

Niin. Oli syyskuun ilta.

Täynnä oivia hedelmiä seisoi omenapuu mökkimme edustalla. Meillä
lapsilla oli kova halu päästä omenien omistajiksi, mutta ei yhdessäkään
ollut miestä kiipeemään tuohon korkeaan puuhun, sillä sen tyvipuoli
oli ihan oksaton. Mietiskeltiin usein päivät pitkin neuvoa jos jotakin
puuhun päästä, mutta pääsemättömiin siinä yhä jäätiin.

Ainoastaan pikku Siinalla oli omat tuumansa. Tuona iltana, josta puhun,
rupesi vanha ystävämme kuu pilkoittamaan ulos pilvistä, Siina riensi
yksin ja omissa mietteissään ulos puun alle.

Hän oli saduista saanut tietää, että kuun ukko oli varsin hyvä ja
ystävällinen vanha mies.

Puun oksien alta tähyellä tirkisteli Siina ukkoa. Ja ukon toinen silmä
-- toista ei vielä ollut näkyvissä -- tähtäsi takaisin Siinaa.

"Kuuleppas, ukko", puhui Siina, "puhallappa hieman puun oksiin, jotta
pari omenaa lähtisi irti."

Tuon kuulimme me toiset lapset akkunasta ja purskahdimme kaikki pitkään
nauruun. Ja pahan pilkan sai Siina paran tuumat kärsiä. Harakkakin,
joka istui omenapuun oksalla, nauroi minkä jaksoi.

Vähän noloisena tuli Siina sisään.

"Voi, Siina parka!" sanoimme me toiset, jotka olimme olevinamme
viisaammat, "kylläpä sinä olet lapsellinen." Siina ei virkannut mitään,
vaan meni levolle. Ja niin me toisetkin teimme.

Mutta yöllä näki Siina unta. Hän oli olevinaan omenapuun alla, hän
oli kuun ukkoa rukoilevinaan. Ja mitäs ollakkaan! Kuun ukko pullisti
poskensa ja puhalsi, puhalsi voimiensa takaa omenapuuhun, puhalsi niin
että suuri kaunis, kypsynyt omena lensi alas.

Semmoista unta Siina näki.

Ja seuraavana päivänä paistoi taas illalla kuu. Me olimme milt'ei
pitkin päivää tehneet rohkeita yrityksiä päästäksemme omenapuuhun.
Mutta turhaan. Ainoastaan Siina ei kokenutkaan. Hän nauroi nyt
vuorostansa meidän turhia yrityksiämme.

Hänellä oli niin-ikään omat tuumansa vielä. Myöskin muisti hän untansa.
Sentähden hiipi hän nytkin, kuun kauniisti loistaessa, illalla ulos ja
juoksi omenapuun alle. Ja hän rukoili taaskin kuun ukkoa. Me toiset
seisoimme akkunassa ja katsoimme Siinaa. Mutta emme enää nauraneet.
Kuun ukon lempeät kasvot olivat nyt täyteen näkyvissä. Ja totta tosiaan
näyttikin siltä kuin olisi hän puuhun puhaltanut. Siina hymyili ja oli
iloissaan. Mutta omenaa ei lähtenyt irti. Pitkän hetken seisoi Siina
tuossa, mutta kun ei mitään puusta pudonnut, tuli hän viimein sisään,
ajatellen kuitenkin itsekseen: "Ahkera se voiton saa."

Me emme enää juuri nauraneet Siinan tuumia, mutta kovasti tietysti
epäiltiin toteutuisivatko hänen toiveensa.

Olipa taaskin kulunut yö ja päivä. Kolmas ilta oli käsillä. Kuu paistoi
nyt mitä selkeimmin ja kauniimmin. Ja kuutamo kiilsi omenapuun oksien
läpi.

Taaskin olimme me pitkin päivää yrittäneet päästä omenapuuhun, sillä
yhä kypsemmiksi olivat omenat käyneet, yhä viehättävämmiltä ne
näyttivät. Mutta kuten ennenkin olivat yrityksemme olleet turhat,
ja jo pelättiin, että nuo kauniit hedelmät jäisivät puuhun talveksi
mätänemään.

Ainoastaan pikku Siinaa ei epätoivo saavuttanut. Hän oli tänäkin yönä
nähnyt samaa unta kuin menneenä.

Illan tullen näemme me hänen taaskin omenapuun alla. Ja samat nöyrät
sanat käyvät nytkin hänen huuliltansa. "Hyvä kuun ukko! Puhallappas
hieman tuohon kauniisen omenaan, joka riippuu tuossa puun oksalla." Ja
kuultu oli Siinan anomus! Kuun ukko pullisti poskensa oikein paisumille
ja puhalsi voimiensa takaa omenaan, johon Siina oli osoittanut. Ja
mitäs ollakkaan! Omena lähti oksasta irti ja lennähti alas. Ja Siina
piti vyöliinaansa alla. Kuinka iloinen hän oli! Uni oli kännyt toteen
ja tarkoitus oli voitettu. Me toiset ihmettelimme Siinan viisautta;
ja oli meillä tästä tapauksesta se opetus, että ihminen usein voittaa
enämmän hyvillä sanoilla kuin ruumiillisella voimallansa. Siinan nöyrät
anomukset olivat auttaneet; meidän toisten yritykset olivat mitättömiin
menneet.



Pikku-Matin marjamatka.


    Kolmevuotiaana Pikkn-Matti
    Tuumasi jo kerran marjahan.
    Pilvi pimeä ja kolkko katti
    Pojan yllä koko taivahan.

    Toimekasna Matti matkallensa
    Lähti vain jo, koppa kädessään.
    Marjoja hän sanoi saadaksensa
    Yltä kyllin ylpeydessään.

    Vaan jo pilvi puhkesi ja kaati
    Rakehia Matin koppahan,
    Matin, itsen aivan märäks' laati.
    Marjahankos moisen nallikan!

    Itkein, kirkuen jo kotiansa
    Matti juoksi varsin joutusaan.
    Siskot kaikki hänen kopastansa
    Pilapäällä marjat poimimaan!

    Jopa muutamia poimivitten
    Rakehia tarttui kämmösiin. --
    Ha! Ha! Ha! Ja vielä kauvan sitten
    Matin marjasia naurettiin.



Jukka ja kukka.


Kasvoi kerran pienessä puutarhassa ihmeen kaunis kukka. Et ole koskaan
semmoista nähnyt. Vahva oli sen varsi ja summattoman suuri sen kruunu.
Kullankeltaiset olivat kruunun-lehdet ja hopealta hohtivat heteet.

Mutta korkealla keikkui kukka tuon vahvan varren päässä. Jukka,
puutarhurin pienoinen poika, oli kauvan sitä katsellut eikä koskaan
päässyt sitä sisältä silmäilemään.

Kerran kuitenkin päätti hän kiivetä ylös sinne, ja oli hän sitä
tehdäkseen kauvan opetellut silpomaan. Kun siis eräänä iltana aurinko
oli mailleen mennä, kasteli Jukka kätensä ja rupesi kiipeemään kukan
kruunulle. Kovasti kysyttiin hänen voimiansa, mutta voitti hän viimein.

Ja katsos vain! Tuolla riippuu jo Jukka kukkakruunun alla, pitäen sen
lehdistä kiinni. Ja ihmeen kummaa! Sieltä ojennetaan Jukalle pienet
kätöset, jotka auttavat hänet ylös.

Oli viimein Jukka perille päässyt. Ja voi Herranen aika, kuinka
kaunista siellä oli!

Oletko koskaan katsellut kukkaa oikein tarkoin sisältä? Silloin olet
nähnyt mitkä merkilliset jäsenet sillä on, -- nuo kaikki, joiden
eri nimejä et tunnekkaan. Taiteellisesti järjestettyinä seisoivat
kukassa nyt nuo hopean heloittavat hetehet mehuavana metsänä, pulskana
puistona. Siellä oli soma olla, ja tilaakin oli tarpeheksi; --
pienoinen yrttitarha oli se pienelle lapselle.

Mutta kenen olivat nuo hienot kätöset, jotka olivat auttaneet Jukkaa?
Ne olivat kukan kaunihin kuningattaren, joka täällä sen kruunussa
asuntoaan piti. Niin ihanaa impeä et tosiaan ole koskaan nähnyt. Kullan
kellalta välkkyivät hänen hiuksensa ja ruusun purppuralta punoittivat
poskensa.

"Ken olet sinä, pienoinen poika?" hän kysyi Jukalta.

"Puutarhurin poika. Ken olet sinä?"

"Kukan kuningatar."

Ja sanoi nyt Jukalle tervetuliaiset kukan kaunoinen kuningatar. Kertoi
sitten, että mesi ja hunaja hänen ravintonsa olivat ja mehiläiset ynnä
pienten perhosten kanssa hänen alamaisensa. Näytti nyt Jukalle myöskin
pienen valtakuntansa ihmeteltävän ihanuuden. Suloista oli siellä olla.
Keskellä kultaa kohosi pyöreä punavärinen kunnas, ja sen rintehillä
ylemmät ylpeät hopeaheteet mehuisena metsänä. Siinä sadottain somia
perhosia pyöriskeli, ja lempeämieliset mehiläiset levittivät suloista
suhinaa. Kunnahan kukkulalla kasvoi viheriä viiri. Pieni kirjava kiuru
lauloi sen latvassa. Mutta juurelta kuului mesilähteen lirinä. Sinne
kukan kuningattarelle mehiläiset kokosivat mettä.

Ja tämän lähtehen liepeelle vei nyt kuningatar vieraansa. Korealla
lehtikauhalla tarjosi hän siitä pojalle mettä. Ja Jukka joi. Makealta
maistui mesi. Ei koskaan ollut Jukka moista juonut.

Istuissaan siinä lähteen liepehellä kuningatar kysyi:

"Tahdotko kukan kuninkaaksi ruveta?"

"Kotona odottaa isä ja äiti", Jukka epäsi.

"Täällä saat ijäti mettä juoda; tänne jää."

"Hetkeksi tahdon jäädä."

"Kuninkaakseni?"

"Kuninkaaksesi."

Samassa tulla hiiviskeli hiljainen tuuli, iltatuulen viimeinen
viima. Kukka keikkui hiljaa. Sen kruunun-lehdet rupesivat vähitellen
sulkeumaan. Olethan nähnyt kukkasia, jotka yöksi kruununsa sulkevat?
Pian pimeni tämän tähden pienoisten asunto. Kuin kätkyttä tuuditteli
kukkaa tuuli, ja kotvasen kuluttua kävivätkin kuningasparin silmäkannet
kiinni. Umpeen oli koko kukan kruunukin mennyt. Pilkkoisen pimeä oli
sisässä siellä.

Mutta auringon noustessa aukeni taas vähitellen kukka. Viirin latvasta
lauloi ensin kiurunen herttaisen laulun. Sitten heräsivät mehiläiset ja
alkoivat suloista suhinaan. Ja jo lähtivät perhosetkin liikkeelle.

Ihana oli aamu kukan kruunussa.

Heräsi nyt kuningatarkin, heräsi hänen kuninkaansa, Jukka.

"Jäätkö tänne ainiaaksi?" kysyi kuningatar.

"Kotona kaipaa isä ja äiti", Jukka epäsi, "täytyy heiltä lupa kysyä."

"Niin tee ja tule sitten tänne."

Otti nyt lehtikauhallaan taasen kuningatar lähteestä mettä ja tarjosi
kuninkaallensa. Ja Jukka joi.

"Hyvästi, hyvä kuningattareni!" sanoi hän sitten ja ojensi kättä.

"Hyvästi, kallis kuninkaani!" lausui kuningatar ja painoi suloisen
suudelman hänen huulillensa.

Auttoi sitten armias kuningatar pojan yli kukan kruunun laidan. Ja
Jukka kiipesi alas sen vartta, niinkuin oli noussutkin.

Kovasti oli häntä kaivattu kotona. Vaikeroinneet olivat isä ja äiti.
Ei ollut heidän silmiänsä uni ummistanut. Mutta anteeksi annettiin
pienelle lemmikille. Kertoi Jukka kukan kruunusta ja kuningattaresta.
Ja hartaasti kuultelivat vanhemmatkin kertomusta. Mutta lopulta pyysi
Jukka luvan saada ruveta kukan kuninkaaksi.

"Kun suureksi tulet", vastasivat vanhemmat.

Ja vielä odottaa kuningatar vierastansa, odottaa kuningastaan. Siihen
loppuukin satuni. Yhden yön oli Jukka kuninkaana ollut.



Tähti opastaa pikku poikaa kotiin.


    Loisti tähti taivahalla,
    Tähti tuikkivainen.
    Kulki poika kankahalla,
    Poika pikkarainen.

    Eipä tietä tietänynnä
    Poika pikkarainen.
    Yksin oli poika, ynnä
    Tähti tuikkivainen.

    -- Tule tänne -- tähti virkki,
    Tähti tuikkivainen.
    Poika kulki, tähteen tirkki,
    Poika pikkarainen.

    Kulki, saapui kotiansa
    Poika pikkarainen.
    Kiitti tähti taivoansa,
    Tähti tuikkivainen.



Miten kerjäläistyttö tuli kaukaiseen kaupunkiin.


Helteisesti paistoi kesäkuun päivä. Pieni kerjäläistyttö raukka käveli
maantietä kaupunkiin ja oli väsyksissään ylen. Eikä tuntenut hän matkan
pituutta. Tavattoman pitkä taival!

Nälkä lähestyi tyttöä, köyhien kovasydäminen vieras. Monta kertaa oli
se häntä ennenkin katsomassa käynyt, mutta ei koskaan niin tuimana kuin
tänään. Viimein vaipui tyttö tien viereen, viheriään ruohostoon. -- Oi,
hyvä Jumala taivaassa, lähetä Uni minua auttamaan, -- tyttö rukoili, --
lähetä Uni silmäni ummistamaan, niin ei näännytä minua Nälkä.

Lähestyi vähitellen Uni. Ja Uni on Nälän vihollinen. Taistelivat nyt
Nälkä ja Uni tytöstä ja kova oli heidän kamppailunsa.

Mutta tytön ympärillä lentivät leikitellen pienoiset perhoset,
tuoksuivat kauniit kukat ja lauloivat lintuset. Nämä auttoivat Unta
taistelussa. Jo nukkui tyttö. Ei hän tuntenut enää Nälän nuivuutta.

Hänen siinä suloisesti nukkuessaan, lähestyi ihmeen ihana siipinen
impi, istuen päällä purppuraisen pilven.

-- Ken olet sinä? -- kysyi kerjäläistyttö.

-- Minut on lähettänyt kaupungin hallitsija sinua noutamaan. Tahdotko
tulla?

-- Tahdon, tahdon!

Autti nyt ihanainen impi kerjäläistytön pilven päälle ja lensi hänen
kanssansa pois, pois tuonne kaukaiseen kaupunkiin. Immen siiven alla
lepäsi tyttönen suloisemmasti kuin maantien vieressä.

Ja viimein päästiin perille. -- -- --

Kaunis oli se kaupunki, ihana ja ihmeellinen, mutta sen ihanuutta ja
ihmeitä en osaa minä kertoa.

-- Saanko olla täällä ijäti? -- kysyi kerjäläistyttö.

-- Saat, ole tervetullut! -- vastasi siipinen impi.

Eikä näännyttänyt enää tyttöä Nälkä. Siihen kaupunkiin ei koskaan Nälkä
tule.

Suurimman onnen oli tyttö saavuttanut, onnen, jota en osaa kertoa minä.

Mutta tämä tapahtui kaikki Unessa.

Ja kuitenkin on se totta, totta kuin taivas.



Kangastus.


    Pauli poika saaren ihanaisen
    Veden seljänteellä nähdä saa.
    Mieli sinne tekee nuorukaisen;
    Ruuhen rannasta hän irroittaa.

    Lumoo silmiänsä jyrkät, loivat,
    Koivupuiset saaren kukkulat,
    Nurmet viehättävät, vihannoivat,
    Kukat kaunokaiset, tuoksuvat.

    Souda Pauli, souda vasten saarta!
    Ehkä voit sen viimein saavuttaa.
    Kulje, kulje kohti taivon kaarta!
    Kyllä kai sen miesi kiinni saa.

    Ei! -- jo palaa Pauli matkaltansa
    Poissa poi'an sorja saari on.
    Mutta särkyneenä sielussansa
    On hän kauvan koito, onneton.

    Poika, lumouksen liehakoima!
    Turha tääll' on usein taistelus'.
    Pettää kauneuden tenhovoima,
    Katoo kiusoava kangastus.



Antti ja Karhu.


Eräässä töllissä Pohjanmaalla asui kerran mies, joka oli tappanut hyvin
paljon karhuja. Hänen nimensä oli Antti, ja Antin poika oli myös Antti.

Antti Antinpoika ei ollut vielä koskaan saanut seurata isäänsä
karhumatkoilla, sillä hän oli pieni, niin kuin sinäkin; mutta kerran
kun isä taas oli lähtenyt karhustamaan, päätti Antti Antinpoikakin
mennä metsään, saadaksensa kerta maailmassa nähdä elävää karhua.
Kuolleita hän kyllä, näet, oli kosoltakin nähnyt, isänsä tappamia.

Lähti siis Antti käymään tallustelemaan metsään. Hänen vähän matkaa
siellä kuljettuansa, tulikin karhu vastaan. Antti Antinpoika, joka
hyvin rohkeana oli matkalle lähtenyt, peljästyi nyt kuitenkin,
karhun nähdessään, aika lailla. Ja karhu tulla lötkötti ihan Anttia
vastaan. Tästäkös Antti Antinpoika juoksemaan, juoksemaan, minkä jalat
kannattivat, pensaiden, puiden lävitse! Karhu melkein kintereissä
kiinni. Mutta se ei käynyt Antin kimppuun, ei lyönyt käpälällään, ei
purrut eikä syönyt. Hiljaisesti juosta jolkotteli vain Antti Antinpojan
perässä, tekemättä hänelle mitäkään pahaa. Jos kaikki karhut olisivat
niin siivoja, hätäkös niitä silloin tulla vastaan? Antti Antinpoika
tirkisteli juostessaan aina tavan takaa taaksensa, joko aukaisisi karhu
kitansa ja nielaisisi hänet. Mutta, niinkuin sanottu, siitä ei tullut
mitään.

Mitä tuumasikaan tuo karhu? Kas, asian laita oli se, että karhun
perässä puolestaan kulki metsämies, joteskin kaukana karhusta puiden
takana, jott'ei Antti Antinpoika häntä siinä kiireessä huomannut.
Pyssyä piti metsämies ojennettuna karhua kohti, mutta ei ampunut.
Siihen taasen oli syynä se, että karhu juuri oli pyssymiehen ja
Antinpojan välillä, niin että pyssymies olisi helposti saattanut
vahingossa ampua Antin, jos olisi karhua tähdännyt.

Ja pyssymies olikin Antti Antinpojan isä itse.

Karhu on vallan viisas eläin, ja hän äkkäsi kyllä, että pyssymies ei
uskaltaisi häntä ampua niinkauvan kuin hän, karhu, pysyisi ihan pojan
kintereissä.

No niin. Antti Antinpoika juoksi edellä, karhu perässä, ja isä
perimmäisenä. Karhu päätti jatkaa tätä leikkiä vaikka kuinka kauvan.
Hänkään tietysti ei puolestansa uskaltanut poikaa syödä, sillä silloin
tiesi hän pyssymieheltä kauhean rangaistuksen saavansa; silloin, näet,
kyllä jo pyssymies olisi ampunut.

No, kesti tätä kulkua nyt kauvan aikaa. Mutta lopulta rupesi kuitenkin
Antti Antinpoika väsymään. Ja jo viimein pettivät voimat tykkönään.
Itku silmin istautui poika parka mättäälle. Mutta karhu istuutui
myöskin ihan hänen viereensä ja rupesi ystävällisesti nuoleskelemaan
pojan kättä vain. Näin kummallisesta kohtelemisesta meni Antti
Antinpoika aivan hämilleen ja rupesi kämmenillään silittelemään karhun
selkää.

Tämän kaiken isä näki eikä tiennyt mitä tehdä.

Jos ulisi ampunut, olisi saattanut kuula käydä poikaan. Jos taas olisi
pois mennyt, olisi karhu varmaankin pojan syönyt. Niin arveli isä.
Viimein päätti hän kuitenkin mennä lähemmälle poikaansa ja karhua.

Ja nyt huomasi hänet Antti Antinpoika.

"Voi, isä! isä!"

"Älä hiisku mitään, pikku Antti, vaan koeta karata karhusta tänne
luokseni. Sitten ammun minä karhun."

Niin kehoitti isä. Ja jo tuumasikin pikku Antti käydä isänsä luo. Mutta
lieneekö karhu ymmärtänyt isän puheen vai muuten vainunnut vaaraa,
yht'äkkiä tarttui hän molemmilla etukäpälillään poikaan ja viskasi
tämän päänsä päältä selkäänsä, tehden sen kuitenkin niin varovaisesti,
ett'ei pojalle mitään vahinkoa tullut.

Pikku Antti tästä niin hämmästyi, ett'ei saanut sanaa suustansa. Ja
samassa silmänräpäyksessä, kun poika joutui pedon selkään, rupesi tämä
juoksemaan -- juoksemaan täyttä laukkaa. Kaikki tapahtui yks' kaks'
vain -- paljoa pikemmin kuin sen tässä olen ennättänyt kertoa.

Siinä istui nyt Antti Antinpoika täyttä vauhtia kiitävän karhun
selässä, pitäen karvoista kiinni. Isän ei enää ollut ampumista
ajattelemistakaan, sillä nyt oli tietysti vielä vaarallisempi
laukaista. Ja pian olikin karhu juossut niin kauvas, ett'ei pyssy enää
olisi kannattanut.

Juoksi nyt karhu yhä edespäin, ja iloisena siitä, että niin hyvällä
kaupalla oli päässyt pyssymiehen käsistä, juoksikin oikein täyttää
laukkaa, minkä jalat jaksoivat. Pensaat painuivat alas hänen
astuessaan, risut ja karahkat ratisivat, ja puut pyörivät Antin
silmissä, kun oikein mentiin.

En tiedä kuinka kauvan karhu näin lienee juossut, mutta viimein tultiin
-- kotiin.

Antin kotiinko? -- kysyt.

Ei, vaan karhun omaan kotiin. Suuren puun juurella, syvässä kuopassa
oli karhun pesä. Sinne hyppäsi Nalle, ja siellä oli hällä kolme poikaa,
pieniä vielä kuin porsaat. Päivä paistoi sisään aukeemasta.

Hirveän peloissaan oli Antinpoika; pelkäsi nyt ainakin karhuin ruoaksi
jäävän. Ja kun emäkarhu hänet sinne heitti noiden poikien joukkoon,
alkoivatkin nämä kohta kitojansa aukaista; mutta emäkarhu, joka oli
kiitollinen Antille siitä, että hänen kauttansa oli pyssymiehen
aikomasta kuolemasta päässyt, antoi pojilleen muutamia korvapuustia
käpälällään, ja nämä herkesivät Anttia ahdistamasta.

Ja miten lienee ollutkin, karhunpojat pian kyllä tutustuivat ihmisen
poikaan eivätkä tehneet Antille mitään pahaa. Tämän huomasikin Antti
Antinpoika, ja viimein katosi hänen pelkonsa kokonaan.

Varsinkin yksi pojista oli hyvin hyväsävyinen ja siivo, ja se
nuoleskeli Antin kättäkin.

Illemmalla lähti emäkarhu ulos pesästään, mutta Antti ei päässyt, sillä
sen seinät olivat hyvin korkeat. Sinne jäi Antti leikittelemään karhun
poikien kanssa ja tuumasi, että koska Jumala häntä tähän saakka oli
suojellut, totta kaikki viimein hyvin loppuu.

Kauvan ei viipynytkään emäkarhu matkallaan, vaan tuli pian takaisin,
ja nyt oli hänellä jänis suussa. Tästä saivat nuo kolme poikaa kukin
osansa, mutta paraan osan antoi karhu Antille. Ja nälkä oli kyllä Antti
Antinpojalle tullut, mutta ei saattanut syödä raakaa jäniksen lihaa.
Tämän huomattuansa, otti se karhun poika, joka paraiten näkyi Antista
pitävän, hänen osansa, asetti sen allensa ja makasi sen päällä hetken
aikaa.

Ja mitäs ollakkaan! Pienen karhun lämpimästä paistui jäniksen liha
oivaksi syötäväksi lihaksi. Ja nyt sitä Antti Antinpoika söi, ja söikin
oikein ahnaasti vielä, sillä nälkä poika paralla oli.

Mutta nyt tuli janokin viimein. Karhun pojat puolestaan imivät emäänsä,
mutta mistäs Antille juotavaa? Yö oli lähenemäisillään, ja pitikös nyt
maata mennä ilman särpimettä? -- Mutta hätä keinon keksii. Hetken aikaa
aprikoittuansa, otti Antti lakkinsa ja lähestyi makaavaa emäkarhua.
Rupesi sitten, kun kaikki hänen pelkonsa jo oli kadonnut, hiljaisesti
lypsämään karhua. Eikä ollut tämä millänsäkään; antoi Antin lypsää
vain. Siten sai Antti servintä. Ja se maistui, uskokaa pois, oikein
hyvältä vain.

No, oli nyt kaikki vatsat täytetyt, ja karhut heittivät kaikki
levolle. Niin teki pian Anttikin. Ja makeasti nukkui hän vain pienen
karhunpoika-ystävänsä viereen.

Seuraavana aamuna, kun Antti heräsi, oli emäkarhu jo lähtenyt pois.
Ja hänen poissa ollessaan tapahtui, että pieni ilkeä käärme tulla
luiskahti pesään. Se vetelihe Antin ystävän luo ja aikoi juuri purra
pientä karhun poikasta jalkaan, kun Antti Antinpoika rohkeasti sieppasi
pienen pesässä sattumalta löytyvän kepin ja löi sillä käärmettä päähän.
Tämä tästä jo kuolikin heti eikä pystynyt enää mitään pahaa tekemään.

Kiitokseksi nuoleskeli pikku karhu taas Antin käsiä. Ja kun päivemmällä
emäkarhu palasi, tuoden taas jäniksen muassaan, lämmitti pelastettu
karhunpoikanen Antin osan oivaksi paistiksi.

Viikon ajan oletettiin sitten vielä Anttia karhun pesässä. Jänistä
saatiin ja karhun maitoa juotiin.

Hyvät ystävät oli Antista ja pienistä karhuloista tullut. Leikitsivät
siellä kaiken päivää pesässä vain, ja lystikäs oli etenkin Antin
paistin-paistaja. Se osasi seisoa takajaloillaan ja taputtaa
etukäpäliään yhteen. Se osasi istua kuin ihminen ja tanssia kuin
hovikeikari.

Mutta viimein rupesi Antti kovin ikävöimään kotiansa. Koetti siis
kiivetä ulos pesän seiniä, päästäksensä pois, mutta aina putosi alas
jälleen. Silloin rupesi varmaankin emäkarhun käymään poika parkaa
sääli, ja hän paiskasi taas Antin selälleen ja yhdellä hypyllä vain
sänttäsi hän kuopasta ylös.

Kun poikasen ystävä, paistin-paistaja, tämän näki, jännitti hänkin
voimansa ja kun oli oppinut hyväksi voimistelijaksi, osasi, kun
osasikin, hypätä kuopasta ylös. Toisetkin pikku karhut koettivat samaa,
mutta eivät päässeet, sillä olivat kömpelömmät he.

No, lähti nyt emäkarhu, Antti selässä ja pikku karhu perässä,
juoksemaan taas ja juoksi, juoksi melkein koko päivän, Viimein tultiin
metsästä ulos. Nyt seisahtui karhu. Antti katsoi eteensä ja näki vähän
matkan päässä oman kotinsa olevan.

Astui siis alas karhun selästä, sanoi hänelle sulimmat kiitokset
kestitsemisestä ja tarjoi hänelle kätensä. Karhu sitä nuoleskeli ja
jätti sitten pojalle jäähyväiset. Mutta pikku karhu ei tahtonut Antista
erota, vaan rupesi tallustelemaan hänen perässään. Tästä ihastui Antti
suuresti, ja niin kulki hän kotiansa, karhun poika perässään kuin
koiran penikka.

Emäkarhu käydä tallusti luolaansa takaisin.

Antin kodissa oli isä kovin itkenyt kadonnutta poikaansa. Mutta voi
mikä ilo nyt, kuu Autti Antinpoika ihan elävänä, eheänä kotiin tuli!
Senhän hyvin ymmärrätte.

Ja pikku karhu jäi Antin kasvatiksi. Kovasti pitivät toisistaan
ystävät ylen. "Paistin-paistaja" sai karhunen nimeksi, ja yhä enämmän
lystillisiä tanssia hän oppi. Suuremmaksi tultuaan kävi Antti hänen
kanssaan kerran Pietarissa ja tanssitti häntä koko keisarillisen hovin
edessä. Kovasti ihmettelivät hovilaiset Paistin-paistajan tanssia, ja
Antti palasi kotiansa aika rahasummalla.

Sen pituinen se.



Tuiki-oppinut tohtori.


    "Voi tuskaa tuiki tuimaa!
    Kuin päätäni pakoittaa
    Ja haikertaa ja haimaa
    Ja kaivaa ja koloittaa!"

    Niin huutaa pahapäällä
    Tuo Hilmanen huolissaan.
    Vaan tohtori on täällä;
    Ei huolta nyt ollenkaan!

    Se ompi Ville veikko,
    Mi tohtori tietoinen!
    Hän virkahtaa: "vai heikko,
    Mun mamseli, oletten?"

    "Ah, päätä kivistääpi,
    Vaan kyllä se paranee
    Ja terveheksi jääpi,
    Jos tohtori tuumailee."

    Nyt kieltä Hilman kääntää
    Tuo tohtori tarkkapää
    Ja valtasuonta vääntää
    Ja hieroa himertää.

    Ja kiitos tohtorille!
    Sill' -- eipästä ollakkaan --
    Se rikkiviisas Ville
    Sai sairaan paranemaan,

    "Hei hopsan!" huutaa Hilma
    Ja huivia heiluttaa,
    "Nyt päästiin paha ilma,
    Ja hyppiä Hilma saa".

    Niin virkkoi Hilma, mutta
    Kun terveenä onpi pää,
    Tuot' tuiki-oppinutta
    Hän huivilla hätyyttää.

    Noin päitten pakoksista
    Nyt remuhun ruvetaan.
    Se tauti vaarallista
    Ei sninkana ollutkaan.



Korvenkaakki.



Ensimäinen luku.

Korvenkaakki ilmestyy ja saapi matkakumppanit pitkälle matkalle.


Oli kerran suutari, jolla oli kaksi poikaa ja paljon köyhyyttä. Itse
oli hän Iisakki nimeltään, mutta pojat olivat Hannu ja Heikki nuoret
molemmat ja pienet.

Kerran elokuun iltana tuli suutarin luo jättiläinen tilaamaan
saappaita. Hän oli niin suuri, ett'ei mahtunut ovesta sisään; sitä ei
ollut tuumaamistakaan. Sentähden seisahtui hän ulkopuolelle ja huusi
takkatorvesta sisään, jota varten hänen ei tarvinnut erittäin kiivetä
katolle. Niin suuri hän oli.

-- Suutari, teeppäs mulle saappaat talveksi, -- hän huusi.

Kamalalta kaikui tuo ääni takkatorvesta tuvassaolijoille. Mutta Iisakki
mestari nousi tuoliltaan ja huusi takaisin ylös takkatorveen:

-- Kuka höperö se on, joka puhuu läpi takkatorven?

-- En ole mikään höperö; olen Korvenkaakki.

Se oli jättiläisen nimi. Mutta suutari kysyi taas:

-- Miksi olet kiivennyt katolle? --

-- Minä en ole katolla? --

-- Hä? Etkö ole katolla? Missäs sitten olet? --

-- Seisonhan pihalla. --

-- Älä jaarittele joutavia, mies; puhuthan läpi takkatorven? --

-- Sinun ovesi on niin pieni, ett'en pääse sisään. --

-- No, miksi et puhu akkunasta? --

-- Sinun akkunasi on niin matalalla, ett'en jaksa kumartua niin
syvälle. --

-- Äläppäs hätäile, tulen ulos. --

Niin sanoi suutari ja meni ulos katsomaan tuota kummitusta, joka ei
mahtunut hänen ovestansa eikä voinut kumartua hänen akkunallensa.
Iisakki ei ollut juuri niitä, jotka ens' hädässä hämmästyvät, mutta
täytyi hänen tunnustaa ett'ei koskaan ollut moista miestä nähnyt. Pitkä
oli Korvenkaakki kuin pisin puu metsässä ja paksumpi kuin paksuin
valotorni.

-- Kylläpä on siinä miestä! -- sanoi suutari, kiireestä kantapäähän
katsellen jättiläistä.

-- Tahtoisitko tehdä mulle saappaat? -- kysyi nyt jättiläinen, suorana
seisoen pihalla.

-- Saappaita teille? -- Nähtyänsä miehen suuruuden, rupesi suutari
häntä teitittelemään. -- Saappaita teille, -- hän sanoi ja katseli
Korvenkaakin jalkoja, -- siihen tarvitsisin minä viisi vahvaa hevosen
vuotaa. Niin paljo nahkaa mulla ei koskaan ole kerrallaan ollut.

-- Vai niin, mistä sitten saataisiin nahkoja? -- mietiskeli
Korvenkaakki.

Tuumasivat siinä sitten hetken aikaa suutari ja Korvenkaakki mistä
saisivat nahkoja ja jäivät viimein siihen päätökseen, että piti muka
Korvenkaakin lähteä Afrikaan hankkimaan elehvantin-nahkoja, jotka ovat
paksuinta nahkalajia mitä on olemassa ja suuria myös, sillä elehvantti
on maailman suurin eläin.

-- Lieneekö tuonne kauvas, Afrikaan? -- aprikoitsi suutari, joka ei
juuri ollut tutkinut maatiedettä.

-- Onpahan joku tuhat penikulmaa -- sanoi jättiläinen, joka tunsi asian
paremmin.

-- Hoo-o! vai niin, -- sanoi Iisakki, -- onpa sinne matkaa. --

-- Parissa päivässä sinne käyn -- virkkoi Korvenkaakki -- tahdotko
tulla mukaan, niin kannan sinut taskussani?

-- En jouda nyt lähteä päiväksikään, -- sanoi Iisakki, -- köyhä olen,
täytyy tehdä työtä. --

-- Se oli ikävä se lausui Korvenkaakki -- olisi ollut hupaista saada
matkakumppali. --

Miesten näin keskustellessa, tulivat Hannu ja Heikkikin viimein ulos
tuvasta. Seisoivat rappusilla ja kummastelivat tuota kauhean suurta
miestä.

Huomattuansa heidät, ehdoitteli Korvenkaakki, että muka he rupeisivat
hänelle matkakumppaneiksi. Iisakki isää tämä tuuma ensimmältä vähän
arvelutti, mutta kun Korvenkaakki näytti olevan hyvänsuopea, vakava
mies ja vielä päälle päätteeksi lupasi hyvän tekijäpalkan saappaista,
Iisakki viimein suostui.

Sitten meni Korvenkaakki hyvittelemään Hannua ja Heikkiä, joita ensin
hyvin kamoitti hänen hirveä suuruutensa; mutta hekin tutustuivat häneen
pian ja lupasivat viimein ruveta hänelle matkatoveriksi.



Toinen luku.

Korvenkaakki toverineen joutuu sotaan.


Korvenkaakki oli matkakumppanuudesta hyvin iloinen. Lupasi näyttää
Hannulle ja Heikille kaikellaisia kummia, joita muka ulkomailla
saisivat nähdä, kuuhan puolestansa lapset häntä huvittelisivat
kaikellaisilla tepposilla, mitä vain tiesivät keksiä.

Pisti nyt Korvenkaakki lapset liivin taskuihinsa, yhden kumpaseenkin,
ja käski heidän panna levolle yöksi. Huomen aamulla oltaisiin jo
Italian maan pääkaupungissa, jossa suurustettaisiin.

Liivintaskut olivat, niinkuin saatatte arvata, pienokaisille kylliksi
tilavat makuusijat. Ja koska oli makuu-aika nyt, panivatkin kohta maata.

Korvenkaakki lähti käymään -- ja hui! ui! hui! mitä askeleita hän teki!
Semmoista kyytiä ei mene rautatie-juna eikä höyrylaiva. Vähän aikaa
katselivat ympärilleen taskuista Hannu ja Heikki, miten virstantolpat
vilisivät sivutse vain, kun Korvenkaakki kulki. Arvaatte, että he
istuivat joteskin korkealla, ja aika lailla huimasi heidän päätänsä
ensimmältä, mutta pian tottuivat toki asemahansa.

Korvenkaakin hengitseminen oli hirveää läähätystä sen voitte moisesta
miehestä arvata; kuin höyrylaiva hohottivat hänen keuhkonsa, ja
rintansa nousi ja laski kuin Laatokan aallot. Se oli oivallista
kätkyttämistä pojille, ja pian he nukkuivat sikeään uneen.

Astui nyt astumistaan jättiläinen pitkin maantietä yön halki. Hänellä
oli tapana kulkea öisin, sillä kesän aikana olisi päivällä ollut liian
kuuma, ja pait' sitä olisi silloin ollut paljon matkustajia liikkeellä,
jotka itse ja varsinkin heidän hevosensa olisivat häntä peljänneet.

No, oltiin nyt matkalla Afrikaan. Aika kyytiä astuskeli Korvenkaakki.

Hän oli noin Saksan ja Ranskanmaan rajalla, kun puolen yön aikaan Hannu
ja Heikki heräsivät hirveästä melskeestä ja pauhinasta. Täällä käytiin,
näet, sotaa. Kuin taivaan ukkonen ulvoivat tykit, kuin pakkanen
paukahtivat pyssyt, ja hirveästi huusivat ja elämöitsivät ihmiset.

Hannu kohoitti vähän päätänsä ylös taskusta ja silmäili ulos. Mikä
hirveä näky! Molemmin puolin Korvenkaakkia, mutta noin neljäsosa
virstaa hänestä, peuhasi ihmisiä kuin muurahaispesässä. Ja mitkä
kirjavat, kamalat joukot! Siellä näkyi suuria sotaherroja loistavine
pukuineen ja sotamiehiä jos jonkinlaisia. Toiset ratsastivat tulisia,
hirnuvia hevosia, toiset jalkaisin potkivat kenttää. Ja molemmin puolin
kaatui ihmisiä joukottain. Huu, kuinka se oli hirmuista!

Hannu veti varovasti päänsä sisälle jälleen.

Mutta sotajoukkojen välikenttää astuskeli Korvenkaakki vain hiljoilleen
eespäin eikä näkynyt kiirehtivän ensinkään. -- Katsokaa nyt, pojat, --
sanoi hän lapsille, -- tätä julmaa tappelua. Tämä on sotaa. --

-- Vai sotaa! virkkoivat Hannu ja Heikki yhdellä suulla
liivintaskuista, -- hui, ui! -- Mutta ulos eivät uskaltaneet katsoa.

-- En uskalla katsoa ulos, -- sanoi Heikki.

-- Ettekö pelkää, jättiläinen? -- kysyi Hannu.

-- En laisinkaan, -- vastasi Korvenkaakki, -- katsokaa ulos vain, niin
saatte nähdä miten minä itseäni suojelen.

Nyt rohkenivat veljekset pistää päänsä ulos taskuista taas. Heikki
hämmästyi julmasti ja huusi: -- He ampuvat meidät kuolijaiksi. --

-- Ei yhtään hätää -- lausui levollisena jättiläinen. Ja nyt
näkivät pojat miten hän paljailla käsillään vain torjui päältänsä
kanoonan-kuulia, jotka lennähtivät läpi ilman. Lumipalloja vain olivat
ne Korvenkaakille. Mutta niin kosolta niitä tuli, että hän ehtimiseen
sai hosua ympärilleen. Kiväärin-kuulista hän ei pitänyt lukua
ensinkään. Ne eivät häneen pystyneet edes sen verran kuin tavalliseen
aika mieheen rakeet. Korvenkaakki niitä ajoi päältään, jos tahtoi,
puhaltamalla vain. Ja siten tietysti Hannu ja Heikkikin olivat hyvässä
turmassa.

Outoa oli veljesten katsoa sotaa, ja kolkkoa samalla, kamalan kolkkoa!
Särkipä oikein sydäntä, kun näki miten molemmin puolin ihmisiä kaatui
ja kuoli.

Heikki ja Hannu rupesivat mielimään koko leikistä pois. Mutta
Korvenkaakki luuli, että se heitä huvittaisi, jonka tähden vitkalleen
vain kulki sotajoukkojen välitse.

-- Mennään pois, mennään pois! -- huusi Hannu liivintaskusta.

Mutta Korvenkaakki tahtoi poikia huvittaa väkisinkin ja nahjusteli
hymyillen hiljaa edespäin. -- Eikö tämä teitä huvita? -- hän kysyi
lapsilta?

-- On nähty kylliksi jo -- vastasivat veljekset.

-- Mennään oikein likelle Ranskalaisia, niin saatte nähdä komeita
herroja silmästä silmään, -- arveli Korvenkaakki ja astui parilla
pitkällä askeleella ihan Ranskalaisten sotarivin eteen.

-- Katsokaa nyt -- sanoi hän ja hosui samalla päältään tykin-kuulia,
joita tuli yhä tiheämmin, ja puhalteli pois kiväärin-kuulia, joita
satoi kuin vettä taivaasta.

-- Ei, ei, hyi, hyi! -- huusi Heikki -- lähdetään pois. -- Ja molemmat
painoivat päänsä alas taskuun.

Mutta sotapaukku oli nyt niin kovaa, ett'ei pienten poikaisten ääntä
enää kuullutkaan Korvenkaakki.

Veljeksille tuli yhä kamalampi olla.

Saadaksensa jättiläistä lähtemään, päätti Hannu pistää häntä puukolla
kylkeen. Luuli että Korvenkaakki ehkä sitä tottelisi niinkuin hevonen
ruoskaa. Veti siis puukkonsa Hannu (sillä puukko hänellä oli, niinkuin
maalaispojilla usein on tapana) ja rupesi sillä nävertelemään
Korvenkaakkia kylkeen. Ensimmältä ei tämä tuota ensinkään tuntenut,
mutta viimein sysäsi Hannu koko puukonterän jättiläisen nahkaan.

Korvenkaakki luuli, että joku pikkuinen itikka häntä puri, ja rupesi
kynsimään kylkeänsä.

Mutta kun hänen toinen kätensä siten joutui hosumasta kanonan-kuulia,
osasi suuri summaton kuula tulla ja iskeä häntä vasten kasvoja, ja
sattuipa se vielä juur nenän-nippuun. Tämä tosin ei moiselle miehelle,
kuin Korvenkaakki, ollut mitään vaarallista, sillä tuntuipa se niin
kuin lumipallo meidän nenän-nipullemme; mutta lienee se kuitenkin
hieman koskenut, koska Korvenkaakki suuttui.

Hän oli kuitenkin hyvänluontoinen mies, ett'ei tahtonut kuulan
lähettäjiä liian ankarasti rankaista, vaan antaa heille vain pienen
selkäsaunan. Astui siis Korvenkaakki keskelle Ranskan sotariviä ja
rupesi sormillaan näppäämään kumoon sotajunkkareita, Plitt! platt!
plätt! siinä kuului vain, kun jättiläinen näppäsi ja Ranskalaisia
kaatui. Mutta eivät he kuitenkaan kuolleet, vaan joutuivat
sotajunkkarit pelkoon ja rupesivat juoksemaan pakoon tuota kauheaa
miestä, sillä he luulivat häntä itse paholaiseksi. Kaikki nekin, jotka
Korvenkaakki oli näpännyt kumoon, nousivat jaloilleen ja turvasivat
jäniksen-käpälään. Ainoastaan saksalaisten tappamat jäivät kentälle.

Siten oli Korvenkaakki ajanut pakoon koko Ranskan sotajoukon. Mutta
Saksalaiset, kun tämän huomasivat, yrittivät heti ajamaan vihollisiansa
takaa. Huutaen ja ärjyen sitäpuolta, missä Korvenkaakki seisoi, mutta
silloin tämä tarttui Ranskalaisten paikalle jättämiin tykkeihin ja
rupesi viskaamaan näitä saksalaisten päälle. Suuria kanoonia lenteli
ilmassa vain, jättiläisen lähettämiä kaikki, saksalaisille vasten
silmiä. Ja nämäkin nyt hämmästyivät, pelästyivät niin, että rupesivat
kääntymään takaisin. Väistyivät vähitellen tappelu-tanterelta pois, ja
niin jäi paljaaksi kahden mahtavan armeijan sotakenttä. Korvenkaakki
oli ne hosunut hajalle.



Kolmas luku.

Matkustajat suurustavat Roomassa.


Tämän toimitettuansa Korvenkaakki taas rupesi seitsemän syllän
askeleilla astumaan Afrikaan päin.

-- Mikähän on, koska niin syhyy kuvettani? -- lausui kotvasen kuluttua
jättiläinen ja kynsiskeli sitä paikkaa, johon Hannu oli pistänyt
puukkonsa. Ja siinä oli tämä kiinni vielä. Hannu oli pannut pitkälleen
taskun pohjalle, ja Korvenkaakki veti nyt puukon kupeesta ulos.

-- Kah, kuin on tikku tarttunut nahkaan -- hän arveli ja oli heittää
puukon menemään, silmäilemättäkään siihen.

-- Älkää viskatko puukkoani pois -- lausui nyt Hannu, nousten seisaalle
ja tavoittaen puukkoansa.

-- Hä! Onko se sinun puukkosi? -- sanoi Korvenkaakki ja katseli veistä.
-- Hm! Hm!

Hannu kertoi nyt Korvenkaakille mitä oli tehnyt saadaksensa häntä
sodasta pois ja muistutti samalla heidän sopimuksestaan, että poikien
piti hänelle tehdä tepposia.

Tämä selitys hirveästi huvitti Korvenkaakkia, ja hän rupesi nauramaan
oikein täyttä kurkkua. -- Ha! Ha! Ha! hahatti hän, ja siitä naurusta
hypähteli hänen vatsansa ja rintansa niin, että poikien oli täysi
työ pysyä taskuissa. -- Ha! Ha! Ha! teidän pitää aina tuon tuostakin
huvittaa minua tepposilla, muuten käy kuljeskeleminen ikäväksi --
lausui hän.

-- No, kyllä koetetaan -- vastasi Hannu lakkarista.

-- Mutta älkää naurako noin kauheasti, -- virkkoi Heikki toisesta, --
minä en pysy lakkarissa.

No, kuljeskeli nyt Korvenkaakki edespäin vain, lapset taskuissaan; eikä
aikaakaan, niin jo oltiin Italian maassa.

Tultiin sitten tuohon suureen pääkaupunkiin, Rooman vanhaan kaupunkiin,
jossa Paavi ukko siihen aikaan hallitsi.

Paavi on mahtavin kirkkoherra mikä vielä koskaan on maan päällä ollut.

Aamupäivällä nyt saapuivat matkustajat Roomaan, ja täällä oli
suurustettava.

Mutta kaupungissa oli tän'aamuna kauhea melu ja melske. Italialaiset
olivat nostaneet kapinan kirkkoherraansa vastaan, ja hirmuiset
kansajoukot seisoivat Paavi paran palatsin edustalla, tahtoen tunkea
sisään ukkoa tappamaan.

Tähän ihmislaumaan astui nyt Korvenkaakki, ja saatuansa kuulla mitä
Italialaiset mielivät, päätti hän pelastaa Paavin.

-- Katsokaa nyt, pojat, miten minä ajan nuo kiukkuiset ihmiset kotiinsa
kunkin -- sanoi Korvenkaakki Hannulle ja Heikille.

Sieppasi sitten juurineen painuneen torilla kasvavan hirveän vahvan
ja pitkän tammen ja rupesi sillä hosumaan Italialaisia ympär'
korvia, josta nämä tietysti täyttä vauhtia riensivät pakoon, pakoon
joka haaralle; ja jäi heitä torillekin koko joukko oiottelemaan,
Korvenkaakin iskuja saatuansa maistaa. Kaikki luulivat, kuten arvata
voitten, että paholainen itse oli tullut Paavia pelastamaan.

Mutta Korvenkaakki se olikin vain, ja niin hän kukisti Italialaisten
kapinan Paavia vastaan.

Tätä odottamatonta tapausta oli Paavi katsellut ikkunasta ja ihmetellyt
suuresti sitä apua, joka hänelle niin yht'äkkiä tuli.

Mutta nyt huusi torilta Korvenkaakki ikkunassa seisovalle Paaville:

-- Paistakaa paikalla minulle kolme härkää murkinaksi ja tuokaa näille
lapsille, jotka mulla on liivintaskuissani, parahimmat herkut mitä
linnassanne on.

Tästä käskystä syntyi Paavin pappilassa kova kiire. Mutta siellä on
hyvät paistinpannut, ja vähän ajan perästä tuotiinkin Korvenkaakille
alas torille suurella lavalla kolme paistettua härkää. Lava laskettiin
maahan, ja Korvenkaakki paneiksi pitkälleen viereen, mikä häneltä tosin
kävi joteskin kömpelösti, pitkä ja vahva kun oli. Hänen pannessaan
maata sille sivulle, jolla Hannu oli taskun sisässä, olisi poika
musertunut murskaksi, jos ei hyvässä ajassa olisi pyörähtänyt taskusta
ulos.

-- Ha! Ha! Ha! -- naureskeli Korvenkaakki -- olin sinut aivan unhottaa.

Nyt kämppi Heikkikin ulos toisesta taskusta ja kiipesi jättiläisen
kuvetta myöten alas.

Korvenkaakki rupesi syömään, ja voi mitä liha möhkäleitä hänen
vatsaansa vyöryi! Koko joukko Paavin palvelijoita ja hoviherroja tuli
torille katsomaan Korvenkaakin syömistä. Viimein tuli itse Paavikin. Ja
hän kiitti kovasti jättiläistä kapinan kukistamisesta. Käskipä vielä
palvelijansa tuoda hänelle kolme tynnyriä olutta, jotka pian olivatkin
paikalla. Söi ja joi nyt siinä puolessa tunnissa Korvenkaakki härät ja
oluet suuhunsa, ett'ei jäänyt ei luunpalaa, ei oluenpisarta jälelle.

Mutta Korvenkaakin syödessä oli Paavin rouva, joka akkunasta katseli
ateriaa, viitannut käsillään Hannulle ja Heikille, että tulisivat ylös
linnaan, ja eräs hieno hovikeikari otti heitä heti kädestä ja talutteli
heidät sinne. Ja mikä ihmeen kaunis linna Paavin pappila oli. Multa
menisi kokonainen viikko kertoakseni mitä kaikkea veljekset siellä
saivat nähdä. Kultaa, kultaa ja hopeaa, hopeaa vain oli kaikki. Ihmeen
kauniita, suuria tauluja, maalauksia riippui seinillä, ja kimeltävät
kynttilä-kruunut katossa melkein sokaisivat poikien silmät. Paavin
puoliso talutteli lapsukaisia ylt'ympäri ja näytti heille kaikki,
pisti heidän taskunsa täyteen makeisia ja juotti heitä Paavin lehmien
ihmeellisellä maidolla, joka maistaa hunajalta. Antoi sitten päälle
päätteeksi paavitar pojille vielä kaksi kallista kiveä, joita käski
hyvin tallentaa. Ja rupesipa lopulta vielä Hannulta ja Heikiltä
kyselemään yhtä ja toista, mutta veljekset eivät osanneet vastata,
sillä Heprean kieltä puhui Paavin rouva.

Saatuansa jäähyväisiksi vielä sitten jos jonkinlaista syötävää
suuhunsa, mielivät pojat taas Korvenkaakin luo. Ja hovikeikari
saattamaan heitä rappusia alus. Paavin rouva oli vielä päättänyt
lähettää jättiläiselle vahvan ammeellisen viiniä. Ja kaksi vahvaa
miestä kantoivat sitä tangolla alas. Heidän perästään tulivat
hovikeikari ja pojat. Mutta joukkion täten astuessa alaspäin, rupesi
hovikeikari vaatimaan pojilta noita heidän saamiansa kalliita kivijä.
Tästä väärästä vaatimuksesta suuttui Hannu ja -- äläppäs ollakkaan! --
töyttäsi takaa hovikeikaria, niin että tämä putosi pää edellä ammeesen,
jota heidän edellään kannettiin.

Yhtä kaikki vietiin viini-amme Korvenkaakille. Ja tämä piti hyvänään.
Silmät taivasta kohti kallisti hän ammetta huulilleen ja rupesi
juomaan, mutta samassa sai hän hovikeikarin suuhunsa.

-- Kuka lurjus on pannut sammakoita viiniin? -- lausui hän.

Ja samassa sylki hän hovikeikarin ulos suustaan. Joi sitten viinin
loppuun ja tuli hyvin hyvälle tuulelle.

Nyt rupesivat matkustajamme kuitenkin jäähyväisiä tekemään, sillä
suurus oli saatu ja matka jatkettava. Paavi kun kuuli, että
Korvenkaakki oli menossa Afrikaan, tarjosi hänelle laivan, jolla muka
saisi purjehtia Välimeren yli, mutta Korvenkaakki ei siitä huolinut.

Asetti nyt vain veljekset taas liivintaskuihin ja kävi astumaan ulos
Roomasta. Aika kyytiä mentiin.

Heidän tultuansa maaseudulle, kertoi Hannu kuka oli hovikeikarin
ammeesen töytännyt, ja tämä taas kovasti huvitti jättiläistä.

-- Ha! Ha! Ha! -- nauroi hän, että metsä kaikui. Mutta Heikki ja Hannu
nukkuivat pian sikeään uneen, kumpanenkin taskuunsa.

He olivatkin kauan kyllä olleet valveilla.



Neljäs luku.

Miten viimein saavutaan Afrikaan.


Korvenkaakki kuljeskeli nyt hetken aikaa ja saapui, kun saapuikin, jo
Välimeren rannalle.

Mutta nyt oli hänellekkin tullut uni, että ukko pani hetkeksi lepäämään
nurmikolle. Seljälleen asettui hän kuitenkin tällä kertaa, jott'ei
musertaisi poikia.

Pian kuitenkin rupesi Korvenkaakki kuorsaamaan, ja semmoisen miehen
kuorsaamisen verralla ei ole häränkään ammonta mitään. Tästä heräsivät
Heikki ja Hannu, ja katsoivat he ulos taskuistaan. Jättiläisen
järäjämisestä olivat heidän korvansa mennä umpeen, sillä se oli melkein
kovempaa kuin kanoonain pauke oli ollut sotakentällä.

Veljekset kiipesivät Korvenkaakin kupeita myöten alas ja päättivät
käydä katselemaan maisemaa.

Ihana on Italian maa. Aurinko paistaa siellä suloisemmasti kuin missään
muualla, ja taivas on ijäti sininen. Siellä löytyy myös Vesuvion
tulivuori, joka joskus oksentaa tulta ja tulista tuhkaa.

Tämä vuori näkyi pojille, vaikk'eivät he tietäneet mikä kummallinen
vuori se on. Mutta juuri nyt rupesi se oksentamaan tulta. Kauheat
tulipylväät nousivat sen kidasta, ja kuumaa tuhkarapaa rupesi
tulvailemaan sen rinteitä alas. Ilma alkoi kuumoittaa, maa järisi,
vapisi ja rytisi, ja maailman loppu näkyi olevan käsissä.

Veljekset peljästyivät kovin ja kävivät heti herättämään Korvenkaakkia.
Mutta se ei ollut mikään helppo työ. Kuorsasi Korvenkaakki vain
eikä herännyt, vaikka Hannu ja Heikki hakkasivat häntä suurilla
aidan-seipäillä vatsalle.

Nyt lähestyi matkustajia kauhea tuhkatulva, ja hirmuinen helle seurasi
sitä.

Veljekset olivat palamaisillaan. Korvenkaakki vain ei herännyt.

Nyt päättivät Hannu ja Heikki jo hypätä mereen, sillä niin tuli kuuma.
Mutta samassa tulla kiiti metsästä päin, joka näkyi vähän matkan
päästä, karhu juosten. Italian suuri kontio. Se juoksi ihan poikia
vastaan, jotka tietysti taas sitä rupesivat pelkäämään. Mutta karhu
kävikin Korvenkaakin kimppuun, tarttui hampahin hänen korviinsa ja
ulvoi julmasti. Tästäkään ei vielä Korvenkaakki herännyt. Mutta nyt
rupesi karhu kauheilla käpälillään vetämään jättiläistä tukasta. Ja
tämä autti.

-- Kah, onko kissa minun hiuksissani? -- lausui levollisesti
Korvenkaakki ja aukaisi haukoitellen silmänsä. Nousi sitten, huolimatta
karhusta vähääkään, hiljoilleen seisoalle ja katseli ympärilleen. Heti
huomasi hän, että tulenoksennus oli vaarallista laatua, huomasi myös
hätääntyneet matkakumppalinsa rannalla ja astui sanaakaan lausumatta
heidän luokseen. Karhun oli jo potkaissut kaksikymmentä kyynärää
syrjälle.

Pisti pojat taas liivintaskuihinsa sitten ja heittäytyi selällensä
pitkälleen mereen, että vesi räiskyi puoli virstaa ympärille.

Ja niin rupesi Korvenkaakki uimaan. Selällään hän ui vain, soutaen
käsillänsä, ja veljekset säilyivät ihan kuivina taskuissa. Ja niin oli
päästy Vesuvion tulituiskusta.

Mutta jättiläisen äsköinen herättäjä, karhu, oli rohkaissut mielensä
taas ja myöskin syössyt mereen, ruveten uimaan perästä.

Niin uitiin nyt edespäin, Korvenkaakki edellä ja karhu perässä.
Veljesten oli hauska katsella ympärilleen suurella valtamerellä, joka
tänään sattui olemaan tyynenä, ja karhun leveä naamakin näytti hyvin
ystävälliseltä. Pojat eivät peljänneet ensinkään.

Nyt ui karhu ihan likelle sitä puolta, jolla Heikki oli taskussa.
Heikki heitti hänelle kourallisen makeisia suuhun, sillä näyttipä karhu
parka siltä kuin olisi jotain anonut.

Tästä riemastui karhu hyvin ja aukaisi uudestaan suunsa, saadaksensa
enämmän. Heikki antoi. Tästä rohkeni karhu vieläkin ja pani käpälänsä
Korvenkaakin kupeelle. Ja mitäs ollakkaan! Ylös kiipesi karhu ja
asettui lepäämään jättiläisen vatsalle. Tämä ui kasvot hieman
taaksepäin, niinkuin selällä uitaessa tehdään, eikä nähnytkään karhun
temppua. Mutta tunsi kuitenkin pientä painoa vatsallansa ja lausui:

-- Jokohan mua panee painajainen? --

-- Se on karhu, -- vastasi Heikki, -- joka on kiivennyt vatsallenne,
Viskasin hänelle vähä makeisia, ja paikalla ryömi hän ylös.

-- Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! -- rupesi nyt Korvenkaakki nauramaan. --
Sepä oli lystiä. --

Ja niin nauroi Korvenkaakki nyt, että vatsa keikkui kuin vene
myrskyssä. Tämmöinen liikutus taas näkyi kovasti huvittavan karhua,
sillä hän rupesi, totta tosiaankin, tanssimaan Korvenkaakin vatsalla.

-- Karhu tanssii! karhu tanssii! -- sanoivat veljekset, ja nauramaan
rupesivat hekin.

-- Vai tanssii? -- sanoi Korvenkaakki -- no, sitten onkin se joku kesyt
karhu Paavin eläintarhasta.

Ja niin lienee ollutkin, sillä ei Nalle mitään pahaa tehnyt.
Korvenkaakki oli hyvä uimaan, ja kahdessa tunnissa souteli hän
Välimeren yli. Ja niin tultiin, jättiläisen nauraessa ja karhun
tanssiessa hänen vatsallaan, Afrikan rantaan.



Viides luku.

Tapaukset Afrikassa.


Korvenkaakki astui maalle. Märkänä hän oli hyvin, mutta Afrikan kuuma
kesä pian kuivasi.

Afrikan rannalla oli eräs kaupunki, jossa löytyi ranskalaista
sotaväkeä, sillä Ranskalaiset sotivat kaikkialla maan päällä.

Tätä kaupunkia kohtaan astui nyt Korvenkaakki. Kun sotamiehet näkivät
hänen tulevan, peljästyivät he hirveästi kauheaa miestä ja rupesivat
häntä ampumaan kanoonilla. Mutta jättiläinen torjui taas kuulia
päältään kuin lumipalloja vain ja astui ihan Ranskalaisten keskelle.

Nyt tarttui eräs sotamies miekkaansa ja pisti sillä Korvenkaakkia
takaapäin hartioihin.

-- Kuka pistelee minua neulalla? -- sanoi suuttuen jättiläinen. Huomasi
sitten pistävän sotamiehen, asetti hänen siivosti kämmenelleen ja
näppäsi häntä sormillaan, jotta mies parka lensi puoli virstaa ulos
kaupungista.

Tästä suuttuivat kovasti Ranskalaiset ja rupesivat hirveän suurella
tykillä pommittamaan Korvenkaakkia. Mutta tämä astui tykin luo,
sieppasi sen käsiinsä, nosti olallensa ja rupesi pötkimään tiehensä,
pistettyään vielä puoli tusinaa maalla makaavia tykinkuulia
takin-taskuihinsa ja kaksi ruutisäkkiä housun-taskuihin. Niin hän lähti
tiehensä, pojat yhä taskuissa.

Mutta karhu? miten oli sen käynyt. Se oli kohta, Korvenkaakin noustua
maalle, kiivennyt hänen toiselle olalleen ja nyt koko ajan istunut
siinä siivosti kuin kissa.

Näin kummallisesti varustettuna lähti nyt Korvenkaakki kulkemaan poikki
Saharan äärettömän hiekkameren, jossa satojen penikulmien pituudelta
ei näe puuta, ei ruohon karvaa. Mutta muutamassa tunnissa kulki
jättiläinen sen halki.

Ja nyt tultiin varsinaiseen sydän-Afrikaan, jossa jalopeuroja,
elehvantteja ja villiä ihmisiä asuu.

Ensiksi tuli matkuettamme vastaan ääretön joukko villejä, mustia kaikki
kuin nokipekat. Nämä ampuivat Korvenkaakkia nuolillaan, sillä heillä ei
ole oikeita pyssyjä, mutta jättiläinen ei ollut heistä millänsäkään.
Rupesi vain kauheasti huutamaan: "Kaak! Kaak! Kaak!" Huusi niin että
kaikui metsä ylt'ympäriltä ja ilma puhjeta oli. Siitä huuto-äänestä
oli hän aikoinaan nimensäkin saanut.

Ja tätä julmaa huutoa, jota pojatkin taskuissa pelkäsivät ja sormet
korvissa kokivat kärsiä, pelkäsivät villit hirveästi ja lähtivät
jok'ainoa sorkka, jalat suorassa, pakoon.

-- Kaak! Kaak! Kaak! -- huusi Korvenkaakki nyt oikein voimiensa takaa,
ja pian oli koko seutu villeistä vapaa.

Mutta sen sijaan rupesi ilmestymään Afrikan hirvittäviä peto-eläimiä.

Ensiksi tuli pensastosta juosten mahdottoman pitkä eläin hirveän
tuuhealla harjalla.

-- Brr! -- sanoi karhu Korvenkaakin olkapäältä.

-- Mikä on tuo kauhea eläin -- kysyi Hannu, katsoen ulos taskusta.

-- Se on leijona eli jalopeura, kaikkein eläinten kuningas -- vastasi
Korvenkaakki.

Jalopeura katsoa tuijotti suurilla silmillään karhua Korvenkaakin
olkapäällä ja pani vatsalleen kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Toivoi
varmaankin Nallesta paistin itselleen saavan. Mutta Korvenkaakki asetti
tykkinsä maahan, sieppasi kuusen metsästä ja hosui sillä tuon tuiman
kuninkaan pois. Pakoon lähti jalopeura.

No, mutta tuli nyt koko joukko muitakin eläimiä, joiden nimejä ja
muotoja en jouda kertomaan. Kaikki olivat ne kummallisia ja pojille
ihan outoja.

Korvenkaakki hosui ne siivosti pois tieltä, pani kanoonan olalleen ja
lähti matkaan.

Hänen hetken aikaa kuljettuansa tuli viimein elehvantti vastaan, tuli
yksi, tuli kaksi, tuli kolmekin ja jopa viimein koko joukko noita
kauhean suuria eläimiä, joilla on kovin paksu nahka ja parin syllän
pituinen kärsä.

Ensimäinen niistä lähestyi Korvenkaakkia takaa ja sieppasi kärsällään
karhun hänen olkapäältään. Tästä suuttui jättiläinen, otti kanoonan
toiselta olkapäällään ja sivalsi sillä elehvanttia päähän, jotta
tämä oli kaatua jo. Mutta elehvanttikin on vahva eläin, ja sai nyt
Korvenkaakki tekemistä.

Hirveän vihaisena ryntäsi elehvantti häntä vastaan ja antoi aika iskun
Korvenkaakille kärsällään. Ja kun toiset elehvantit tämän huomasivat,
yrittivät hekin käydä jättiläisen kimppuun.

Mutta silloin päätti jo Korvenkaakki ladata kanoonansa ja ampua
heihin. Pani siis kanoonaan aika määrän ruutia ja kaksi kuulaa, veti
tuluksilla tulta (sillä tuluksia käytti jättiläinen), ojensi kanoonaa,
niinkuin tavallinen mies pyssyä, ja ampui niin käsiltä vain keskelle
elehvantti-parvea. Näistä kaatui heti paikalla kaksi ja toiset lähtivät
pakoon, peljästyneinä paukauksesta kovin.

Niin niistä päästiin. Karhukin, jonka ensimäinen elehvantti oli
viskannut monta syltää metsään, tuli eheänä takaisin ja istui
matkustajien viereen. Korvenkaakki laski nyt pojat taskuistaan ja
pani hetkeksi levähtämään. Tällä kertaa ei nukkunut kuitenkaan, vaan
nousi vähän ajan perästä ylös, otti puukkonsa (se oli kahden kyynärän
pituinen), ja rupesi nylkemään kahta kuollutta elehvanttia. Tässä nyt
on saapasnahkani -- lausui hän.



Kuudes luku.

Kotimatka.


Mutta jo on aika lopettaa kertomukseni. Se venyi jo liian pitkäksi.
Kerron siis nyt lyhyesti vain miten sitten kävi. Kun elehvantit olivat
nyljetyt, pani Korvenkaakki niiden nahat hetkeksi kuivamaan. Ja pian
kuivaa Afrikan kesä.

Kokosi nyt jättiläinen lopuksi muutamia ihania hedelmiä korkeista
puista ja antoi pojille syödä, josta nämä hyvin täyttyivät.
Korvenkaakki itse ja karhu söivät puolestaan elehvantin lihaa.
Kääri sitten Korvenkaakki kuivatut nahat kokoon, sitoi ne lujasti
puun oksilla kiinni ja ripusti koko kääryn kaulaansa. Karhu kiipesi
hänen olalleen. Ja näin ruvettiin tekemään kotimatkaa. Pojat olivat
jo, jättiläisen syödessä ja ihan hänen huomaamattansa, kiivenneet
liivin-taskuihin.

-- Missä olette, pojat? -- kysyi jättiläinen.

-- Älä hiisku mitään, Heikki, saa nähdä älyääkö hän, että olemme
taskuissa jo, -- kuiskasi Hannu toisesta taskusta veljelleen.

-- Missä olette, pojat? -- huusi Korvenkaakki.

Mutta samassa tuli takaapäin juosten eräs hyvin suuri elehvantti
ja asettui ihan Korvenkaakin jalkojen väliin. (Niin pitkä oli
jättiläinen, että tämäkin laatuun kävi). Kohoitti sitten selkäänsä
hieman elehvantti, ja Korvenkaakki jäi siihen kahden reisin istumaan
hirveän hämmästyksissään tämmöisestä tapauksesta. Elehvantti oli aivan
outoa lajia. Ja nyt se rupesi juoksemaan hirveää vauhtia, niin ett'ei
Korvenkaakki siinä hätä-hädässä osannut heittäytyä selästä. Kanoona oli
hältä jäänyt.

Oli tuo tavattoman suuri elukka jo juossut pitkät matkat, kun
Korvenkaakin mieleen muistui, ett'ei poikia ollutkaan muassa, niinkuin
hän luuli.

-- Voi poikiani, poikiani! -- vaikeroitsi hän -- rakkaita
matkatoveriani! mihin jäivät nyt?

Kovasti rupesi itkemään jättiläinen parka. Ja semmoisen miehen itku
on kuin rankkasade. Tulvana vuosivat kyyneleet hänen silmistään ja
kastelivat koko hänen rintansa, ja vyöryi niitä kannuttain hänen
liivin-taskuihinsakin. Mutta tästä tuli pojille paha olla, sillä
taskuissahan he olivat. Kovasti kastuivat pojat.

-- Heretkää itkemästä jo -- huusi viimein Heikki -- tallellahan me
olemme.

-- Hä? -- sanoi Korvenkaakki -- sielläkö te olettekin? No, Jumalan
kiitos! Milloin kiipesitte sinne.

-- Teidän syödessänne -- vastasivat pojat.

-- Vai niin! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! kuinka olin tyhmä minä. No,
Jumalan kiitos! -- sanoi Korvenkaakki. Itku oli nauruksi muuttunut. --

Eespäin kulki nyt elehvantti kauhean pitkät matkat, kulki koko Afrikan
läpi, kierteli Välimeren ja saapui viimein Eurooppaan jättiläinen
selässä yhä ja hirveästi läähättäen.

En tiedä lieneekö sitä jättiläinen ohjannut, vai miten lienee ollut,
mutta Turkin ja Venäjänmaankin poikki juoksi elehvantti sitten vielä
täyttä laukkaa, kunnes viimein tultiin Pietariin.

Tänne pysähtyi viimein tuo jättiläiseläin.

-- Kiitoksia paljon kyydistä; se säästi multa monta askelta -- sanoi
Korvenkaakki ja astui selästä.

Pietarilaiset hirveästi ihmettelivät koko tätä kummallista matkuetta,
ja "vot! vot!" huusivat he, osoittaen sormillaan jättiläisihmistä ja
jättiläiseläintä.

Mutta elehvantin myi Korvenkaakki Keisarille, ja vielä tänäänkin on se
nähtävänä keisarillisessa eläintarhassa. Ja sinne jätti jättiläinen
Paavon karhunkin, jonka tanssia siellä saat kymmenestä kopekasta nähdä.
Mutta itse lähti Korvenkaakki, pojat taskuissa, kotimaille. Ja pian
kyllä oltiin suutarin pihalla.

Nuo kauniit ja kalliit helmet, jotka pojat olivat Paavin rouvalta
saaneet, näyttivät nämä nyt isälleen, mutta Iisakki ei niiden arvoa
ymmärtänyt. Korvenkaakki katseli niitä kuitenkin suurin silmin.

-- Saanko minä nuo? -- kysyi hän.

-- Ottakaa pois, mitä minä niillä teen! -- arveli Iisakki.

Korvenkaakki ne otti, jätti Iisakille elehvantinnahat, teki jäähyväiset
ja lähti korpeen.

Mutta syksyn kuluessa teki suutari noista suurista, vahvoista nahoista
sitten Korvenkaakille saappaat ja sai, kun Korvenkaakki niitä lokakuun
lopulla tuli perimään, mahdottoman suuren työpalkan.

Mutta saappaat saatuansa näytti Korvenkaakki Iisakille ja hänen
pojilleen vielä Paavin rouvan helmiä ja sanoi:

-- Hyvästi nyt Iisakki, Hannu ja Heikki. Ette näe minua koskaan enää.
Nämä helmet tekemät minut onnelliseksi. Kun niitä suussani pidän, olen
minä näkymätön. Ja se on mulle onnea se, sillä tukalaa on näin pitkänä
itseänsä näyttää ihmisille. He minua pelkäävät ja nauravat vain.

Pisti sitten jättiläinen helmet suuhunsa ja joutui paikalla
näkymättömäksi. Eikä häntä sen kovemmin ole nähtykkään.

Mutta jos jolloinkin, syvässä korvessa kulkiessanne, kuulette kovan
äänen huutavan: "Kaak! Kaak! Kaak!" niin Korvenkaakki se on, joka
siellä näkymatönnä huutaa.

Niin pitkä oli se satu.



No, jopas jotakin!


    On olkikattoinen tölli
    Kaiteella kankahan,
    Ja Halli, Hilli ja Hölli
    Nähdään sit' asuvan.

    He varsin vikkelät veikot
    Onpi ja, katsokaa,
    Myös herrankaltaiset keikot.
    Eipä nyt hullumpaa!



Heikki, Hilma ja Halli.


    Halli haukkui ja hampaitansa
    Näytti nuivasti Heikillen;
    Heikki huima hän ruoskallansa
    Koppoi Hallia korvillen.
    Halli silmittömäksi suuttui,
    Heti hampahin Heikkiin puuttui,
    Puri pahasti, ja -- ai! ai! --
    Heikki sormehen haavan sai.

    Halli haukkui ja hampaitansa
    Näytti nuivasti Hilmallen;
    Hilma hiljainen sormillansa
    Pyyhki karvoja koirasen.
    Halli nuolasi mielissänsä
    Kättä Hilmasen kielellänsä.
    Siinä Hilmalla haavanen,
    Halli nuoli ja -- poisti sen.



Ahtolan häät.


    Oli kerran poika piippo,
    Antti nimeltänsä.
    Saara serkku, tyttö töppö,
    Oli ystävänsä.

    Antti asui Anttilassa,
    Järven tällä puolla,
    Saara taasen Saarelassa,
    Tuolla puolen tuolla.

    Ikävystyi aikojansa
    Pikku Antti kerran:
    Mieli teki serkkuansa
    Nähdä nuoren herran.

    Oli hällä kämmenessä
    Uusi sorapilli.
    Vinkui sillä kävellessä
    Niinkuin kissa-killi.

    Mutta Antti, vettä karta;
    Sillä, poika, tiedä:
    Veden ukko ruohoparta
    Saattaisi sun viedä.

    Ei, -- jo niemi-kannikalle
    Menee pikku Antti.
    Soittaa siinä Ahtolalle
    Meidän musikantti.

    "Sepä vasta kulta-kukko!"
    Mietti mielessänsä
    Aaltoloissa Ahto ukko,
    Väänti viiksiänsä.

    Ahto ukko hallitseepi
    Veden kaiken kansan,
    Pahasillaan pisteleepi
    Poikasille ansan.

    Niinpä Ahto Antillenkin
    Verkon heitti veestä.
    Sai niin Antti aika kenkin,
    Kiitti myös sen eestä.

    Väänti siinä verkkoansa
    Kuivaks' muka Antti.
    -- Ahdoll' oil jo hallussansa
    Meidän musikantti.

    Veti verkon aaltoloihin
    Ruohoparta ukko.
    Sinne kalakammioihin
    Meni pillikukko.

    Ahdoll' onpi Ahtolassa
    Kuusi suurta luolaa.
    Ovet niiden hopeassa,
    Seinät sulaa suolaa.

    Vei nyt Ahto pikku Antin
    Noitaluoliin näihin;
    Tahtoi muka musikantin
    Tyttärensä häihin.

    Vellamolla, emännällä.
    Kiire oli kohta.
    Ryhtyi aika häälinällä
    Leikkaamahan lohta.

    Ahto käski: "kyllä joudat
    Tuohon, akka, vasta;
    Laita, ettäs kohta noudat
    Saaran Saarelasta!"

    Akka lähti lainehille,
    Verkko kädessänsä.
    Sen hän pikku tyttösille
    Iskee ilveillänsä.

    Sattui Saara rannikolla
    Olla leikkimässä.
    Siitä akka Vellamolla
    Oli apu tässä.

    Laski verkon tyttöselle.
    Tyttö siihen kaatu.
    Sillä lailla Vellamolle
    Saara oli saatu.

    Ui nyt akka luolillensa,
    Tyttö muassansa.
    Antoi Saaran ukollensa,
    Oli toimissansa.

    Antti näki orpanansa,
    Onneansa kiitti. --
    Sillä lailla järvikansa
    Lapset yhteen liitti.

    Ahto ukko tytöllensä
    Valmisti nyt häitä.
    Akka ryhtyi toimellensa,
    Paisti kalan-päitä.

    Jopa kaikki Ahtolaiset
    Joutui saapuville.
    Saapui sinne poi'at, naiset
    Ahdon alttarille.

    Vihki Ahto tyttärensä.
    Nuoren kaunokaisen,
    Vastaiselle vävyllensä,
    Joka niin sai naisen.

    Siellä sitten Ahtolaiset
    Hyppelivät häitä.
    Siellä naiset, nuorukaiset
    Keikuttelit päitä.

    Oli siinä pikku Antti
    Heidän lystinänsä.
    Soitti meidän musikantti
    Sorapilliänsä.

    Pikku Saara Saarelasta
    Lauloi iloissansa.
    Hänestäpä huvin vasta
    Saikin koko kansa.

    Oiva oli laulannossa
    Tyttö tallarainen,
    Sanoi kaikki karkelossa.
    Luulenpa mä vainen.

    Mutta jopa pikku Antti --
    Uskoa et taida? --
    Meidän pikku musikantti
    Tahtoi Saaran naida.

    Silloin kääri Ahto Antin
    Lapsen-kapalolle,
    Saattoi meidän musikantin
    Kotirannikolle.

    Saarasenkin Vellamoinen
    Saarelahan laitti.
    Naimatuuma moisen-moinen
    Lasten liiton taitti.

    Niinpä se nyt kuitenkin on --
    Näin mä kerran unta --,
    Että heistä sittemmin on
    Tullut pariskunta.



Kummallinen puuhevonen.

Joulusatu.


No, hyvät pojat ja tytöt, mitä luulette saavanne joululahjaksi tän'
iltana? Niin, sitä tietysti en tiedä minä, mutta kerronpa teille sen
sijaan eräästä puuhevosesta, jonka pikku Kalle viisi vuotta sitten
joulu-iltana sai lahjaksi. Se on oikein tosi satu ja hyvin kummallinen.
Kuulkaa nyt!

Pikku Kalle oli siis saanut puuhevosen, niin suuren, että hän saattoi
istua kahden reisin selässä. Hän oli aivan ihastunut Ruskoonsa (niin
hän sitä nimitti) ja oli nyt mielestänsä oikein aika mies, kun hänellä
oli hevonen. Koko illan otteli hän nyt sen kanssa, jotta meidän
oikein kävi Rusko parkaa sääli, ja Kalle itsekin rupesi vähitellen
hikoilemaan. Kuitenkin puuhasi hänen päänsä kovin, miten muka hän
ja Rusko talven kuluessa lähtisivät onneansa koettamaan kaikkiin
kilpa-ajoihin, taikka miten he matkustaisivat Venäjän ja Turkin sotaan,
jota silloin par'aikaa käytiin ja josta Kalle oli kuullut puhuttavan.
Mutta miten lieneekin Kalle ratsastanut ja tuulentupiaan rakennellut,
väsyi hän viimein niin, että suostuikin menemään levolle. Hän vietiin
siis vuoteelle, ja puuhevosen piti seisoman sängyn vieressä. Mutta uni
ei tehnyt kiirettä. Kalle makasi siinä vain, aprikoiden kilpa-ajoja,
Ruskoa ja sotaa. Ja nyt rupesi kovin kummallisia tapahtumia tulemaan.
Tästä vasta alkaakin oikeastaan tämä merkillinen kertomus.

Miten siis lienee ollutkaan, alkoi puuhevonen aivan yht'äkkiä paisumaan
ja paisui paisumistaan kauhean suureksi, ett'ei koskaan ole olemassa
ollut niin suurta puuhevosta eikä oikeaakaan hevosta. Se kävi suureksi
kuin suurin kirkko. -- Mutta kuinka se on mahdollista? -- te kysytte
-- olisihan se silloin puhkaissut hajalle koko Kallen kotikartanon.
-- Sitä asiaa en osaakkaan selittää. Lienee tässä tapahtunut yksi
maailman seitsemästä ihmeestä. Oli miten oli, puuhevonen oli joutunut
kauheaksi kummitukseksi. Ja kummallisinta kaikesta oli, että se oli
täynnään ihmisiä, sotilaita päälle päätteeksi kaikki vielä. Ja näiden
joukossa oli Kalle itse. Mutta hän ei ollut enää pikku Kalle, vaan
suuri ja vahva Kalle. Vaan eipä Kallekaan enää; häntä mainittiin, näet,
komealla nimellä Akilleys, joka tosin hieman soipi Kallelle, mutta
sukulaisuus on kuitenkin hyvin hieno. -- No, mutta tämähän on aivan
luonnotonta, -- sanotte te. -- Olkoon vain, mutta Kallen mielestä
ainakin oli se ihan luonnollista ja täyttä totta. Oli siellä nyt
koko joukko sotilaita puuhevosessa. Ja hevonen sijaili erään suuren,
vanhan kaupungin edustalla. Troiaksi sanottiin sitä kaupunkia. Mutta
nyt tapahtui se tapaus, että hevonen hinattiin kaupungin portista
sisään sinne, ja yks' kaks' syntyi hirveä meteli Troian kaupungissa.
Sillä kaikki sotilaat hyppäsivät ulos hevosesta ja rupesivat lyömään,
hätyyttämään Troialais-parkoja, jotka eivät olleet aavistaneetkaan,
että vihollisia sotilaita olisi kätkettynä puuhevosessa. Ja kenpä
moista luulisikaan? Mutta niin on tässä maailmassa usein: kun ei
tahdo uskoo sitä, mikä mahdottomalta näyttää, niin tulee petetyksi,
Niin kävi nyt Troialaistenkin. Viholliset sotilaat olivat tällä
tavoin (Kallen puuhevosessa) piilokkali kaupunkiin tulleet. Kalle eli
oikeastaan Akilleys, joka oli komeassa sota-asussa, hälläkin oli paha
mielessä Troialaisille ja antoi heille ankarasti selkään. Miehuullinen,
uskalias hän oli, mutta mikäs kumma se, kun hän, näet, oli tullut
niin ihmeelliseksi, ett'ei voita häntä haavoittaa muuhun paikkaan
kuin kantapäähän. Luottaen tähän etuun, pieksi hän sentähden kurjat
Troialaiset pahanpäiväisiksi, eivätkä mitkään iskut häneen pystyneet.
Mutta vihdoin saatiin Troiassa vihiä siitä, että Akilleystä voitaisiin
kantapäihin haavoittaa, ja paikalla esiintyi nyt eräs junkkari, joka
pisti häntä tuohon arkaan paikkaan. Saattaisi luulla, että Akilleys
oli tarttunut jäniksen-käpälään, sillä silloin voipi helposti tulla
haavoitetuksi kantapäähän, mutta Akilleys oli liian urhoollinen sankari
juostakseen pakoon. Kuitenkin on viisasta varoa kantapäitään. Mutta
siinä makasi nyt Akilleys parka kuolleena. Oli hän sankarin kuoleman
saanut. Ja sehän on jotakin suuren suurta tässä maailmassa. Akilleyn
ystävät kuitenkin kovasti suuttuivat tästä seikasta ja tekivät viimein
ihan lopun koko kaupungista. Sitten matkustivat he kotiansa, huolimatta
mistään. Ja koko tapauksen oli tuo kummallinen puuhevonen aikaan saanut.

Mutta luulette kai nyt, että satuni on lopussa? Silloin erehdytte.
Sillä miten lienee ollutkin, tuo suuri puuhevonen kävi vähitellen
pienemmäksi, mutta tämän muutoksen ohessa tapahtui toinenkin.
Se muuttui, näet, eläväksi ja samassa hyvin kauniiksi. Iloisena
tästä muutoksesta kohtalossaan oli se vallan ylpeä luonnoltaan
eikä päästänyt ketään selkäänsä. Olipa kuitenkin yksi, jolle tämä
onnistui. Se oli nuori, pulska kuningas, jonka nimi oli Aleksander.
Ja kenen luulette tämän Aleksanderin olleen? Se oli, totta tosinkin,
pikku Kalle, joka oli kaatunut Troian tappelukentällä. Kuuluu nyt
tosin hyvin kummalta tuo, että ihminen noin yht'äkkiä ilmestyy
toisena, sittenkun jo on sotakentälle kuollut, mutta olipa vähän
ennen puuhevosen eläväksi muuttumista ollut olemassa hyvin oppinut
herra, jonka nimi oli Pytagoras, ja hän oli väittänyt, että nämä
tämmöiset muuttumiset toisesta ihmisestä toiseksi olivat muka ihan
paikallaan ja aivan luonnollista laatua. Sen mukaan se siis ei ollut
niin erinomaisen kummallista, että Akilleys ja puuhevonen sitten
taas ilmestyivät nuorena Aleksander kuninkaana ja oikeana hevosena.
Hevosta sanottiin nyt Bukefaloksi. Aleksander alkoi miettiä miten hän
lähtisi Troian maisemille taas kostaaksensa Akilleyn kuoleman. Hän
hyppäsi sentähden Bukefalon selkään, otti vanhat ystävänsä mukaansa ja
näytti Troialaisille, että Akilleyn haahmo oli peljättävä olento. Hän
kukisti nyt kaikki Troian ympärillä olevat maat ja tuli vallan suureksi
herraksi ja kuninkaaksi. Hän sääti myös, sillä hän oli viisas mies,
voitetuille maille viisaat lait ja levitti onnea ympärilleen. Se oli
hänen kostonsa. Mutta miten lienee ollutkin, niin kuoli pikku Kalle eli
Aleksander piti sanomani taas; mutta kaikki kansakunnat mainitsivat
häntä nimellä Suuri, sillä kaikki olivat hänestä kovasti pitäneet.

Mutta Bukefalon eli Kallen puuhevosen kävi niin, että se muuttui
toiseksi hevoseksi, ihan eläväksi taas. Sitä sanottiin Cincinnatoksi,
ja nytkin oli se ylpeä ja ylhäinen. Mutta joka kerta kun tuo
kummallinen puuhevonen muuttui, oli pikku Kallenkin muuttuminen.
Paras se onkin, että hevosilla on omistajat, muutoin käyvät he
villihevosiksi. Ja kosk'ei Kallen puuhevosella tietysti muuta
omistajaa ollut kuin Kalle itse, niin oli se varsin paikallaan,
että Cincinnato sai Kallen omistajaksi. Mutta Kalle ei ollut enää
Aleksander, vaan sanottiin häntä nyt Caligulaksi, joka nimi myöskin
vähän vivahtaa Kalleen päin. Hän oli nyt tullut vallan mahtavaksi,
kamoittavaksi keisariksi. Mutta samalla oli hän käynyt niin ylpeäksi
vanhoista sankaritöistään Akilleynä ja Aleksanderina, että hän
katseli ylenkatseella ihmisveljiään ja piti itseään ja Cincinnatoa
maailman oivallisimpina olentoina, Sentähden pani hän, huolimatta enää
sotaretkistä, alamaisensa passaamaan itseään pöydässä ja Cincinnatoa
myös. Niin pitkälle meni, että valtakunnan suurimmat virkamiehet saivat
olla passareina hevoselle, jota ravittiin viinillä ja sokurikakuilla
kultamaljoista. Se on toden totta. Mutta semmoiseen menetystapaan
suuttuivat viimein sekä virkamiehet että muut alamaiset. Sentähden
lähetettiin Cincinnato, Caligula selässä, Kyöpelin vuorelle.

Mutta, niinkuin luultavasti tiedätte, ei ole ollenkaan hupaista
Kyöpelin vuorella. Sentähden kävi nyt niin, että Kalle ja tuo
kummallinen puuhevonen äkkiarvaamatta ilmestyivät maailmassa taas.
Mutta heissä oli nytkin tapahtunut suuri muutos. Cincinnato oli
muuttunut vanhaksi koniksi, ja Caligula oli latistunut laihaksi,
vähäiseksi moukkaherraksi. Kuitenkin kuvitteli Kalle olemansa Akilleynä
tai Aleksanderina tai Caligulana ja tahtoi ryhtyä sotatöihin taas.
Hän oli omaksunut ylpeän nimen Don Quixote ja sanoi hevostansa
Rosinanteksi. He lähtivät ulos sotaretkille. Mutta ajat olivat,
Caligulan kadottua, käyneet niin rauhallisiksi, ett'ei kukaan huolinut
sodista enää. Don Quixote ja Rosinante vain olivat sitä mieltä, että
sotia pitää, ja sentähden ryhtyivät he kaikenmoisiin hullutuksiin.
Moukkaherra parka, jolla oli hyvin surullinen muoto, luuli näkevänsä
vihollisia kaikkialla ja taisteli tuulimyllyjä ja lammaslaumoja
vastaan. Mutta ihmiset häntä nauroivat vain. Mitä siihen sanotte,
hyvät ystävät? Kallesta oli tullut suuri narri. Onpa kuitenkin paljon
sennimisiä narria tässä maailmassa, jotka luulevat olevansa mitä eivät
oikeastaan ole. Vihdoin kuitenkin Kalle heräsi kuvituksestaan, ja
se oli hyvä, sillä Don Quixotesta ei varmaankaan olisi voinut tulla
mitä Kallesta sittemmin tuli. Rosinante parka muuttuu siis nyt taasen
uudestaan ja käypi kummallisintakin kummallisemmaksi. Hän saa, näet,
hyvin kepeän ruumiin ja päälle päätteeksi vielä siivet, jotta pystyy
lentämään. Hän on niin kepeä, että huilahtaa ylös tähti-ilmoihin
saakka ja kantaa selässä-istujan toisiin maailmoihin, Venus- ja
Mars-tähtiin. Hänen lentoansa ei, näet, rajoita mikään avaruus. Eikä
häntä rajoita aikakaan, sillä hän voi, miten mielii vain, oleskella
entisyydessä, nykyisyydessä taikka tulevaisuudessa. Semmoinen muutos
tapahtui nyt tuolle kummalliselle puuhevoselle, ja nimekseen sai hän
Pegaso. Mutta kun hän on niin hieno ja utuinen, voipi, aina tuulen
mukaan, pukeutua eri muotoihin. Välin hän on mahtava, voimakas ja
kaunis, välin taasen kehno ja kurja ja hölläsiipinen, jotta juur
olisi omiansa eläinsuojelus-seuralle. Selässä istujaa sanotaan
tavallisesti Apolloksi, mutta pitää hän mielin määrin muitakin nimiä,
sillä onpa ratsastaja hyvin hieno ja haaveinen. Niin oli siis Rusko
ruvennut Pegasoksi ja Kalle Apolloksi. Pegaso heittäytyi nyt ensiksi
entisyyteen, ja Apollo nimitti itseään Homeroksi. He olivat korkealla
maailman ylä-ilmoissa, melkein näkymättömissä maapallon asukkaille,
mutta kuului Apollon ääni. Hänen työnsä on, näet, laulaminen. Niin
lauloi Homero noita vanhoja muistoja Troiasta, Akilleyn kuolemaa ja
hänen ystävänsä kulkua kotimaahan. Toinen kerta oli Apollolla nimenä
Virgilio, ja silloin hän lauloi voitettujen Troialaisten muuttoretkestä
muille maille. Sitten oli hän myöskin Ovidio ja lauloi merkillisistä
muutoksista, joita hän nimitti metamorfoseiksi. Ja vieläpä oli
hänen nimensä Cervanteskin, joka kertoeli kuvitetusta ritarista Don
Quixote. Nämä kaikki asiat tunsikin laulaja paraiten itse, kuten
arvaatten. Apollolla oli sitten vielä monta muutakin nimeä maailmassa.
Toisinaan hän oli oivallinen, loistava laulaja, ja ihmiset kuultelivat
ihastuksella hänen säveleitään. Toisinaan oli hän suuri narri ja
Pegaso kovin laihana. Kerrankin oli Apollo Goethe nimeltään ja lauloi
silloin jylhiä viisauden virsiä. Kerran Aleksis Kivi, ja kyynelsilmin
itse ihastutti hän silloin isänmaansa kansan, Pegason ollessa välin
juhlallisena, välin hulivilinä.

Mutta on jo aika lopettaa satuni. Lisään vain vielä, että Pegaso
joskus oli aika pelkuri, sillä vaarallistahan oli tuolla ylii-ilmoissa
lennellä. Silloin pelkäsi Apollokin ja kätkeytyi aina johonkin
valenimeen, ollen n.s. pseudonymona, mikä onkin viisahinta kun kovasti
pelkää. Välistä oli niinkin, että Apollo ainoastaan luuli olevansa
suuri laulaja, niinkuin ennen Don Quixote oli itseänsä suureksi
sankariksi luullut. Mutta silloin on aina parasta tulla takaisin
todellisuuden maailmaan ja irtautua kuvituksesta. Niin kävi nyt
kummallisen puuhevosemmekin. Apollo luuli viimein itseänsä Sammoksi,
ja silloin tapahtui se onnellinen tapaus, että ratsastaja hevosineen
päivineen, jotka molemmat, niinkuin Don Quixote ja Rosinante, olivat
olemassa kovin kurjissa muodoissa, yht'äkkiä putosivat alas korkeista
utu-ilmoistaan, että vingahti vain, ja Kalle, joka puuhevosensa
kanssa oli niin monet muutokset ja vaiheet kestänyt, huomasi olevansa
sängyssä, ja Rusko seisoi sen vieressä. Kaikki oli kuten ennenkin:
pikku Kalle oli pikku Kalle, ja puuhevonen oli Rusko.

Ja niin loppuu satu kummallisesta puuhevosesta.



Joulu-enkeli.


    Tähtikirkkahana jouluyönä
    Enkel' istui pilven reunalla.
    Kävi katse, kaunis, armahainen
    Hänen sinisistä silmistään.

    Sinisilmäili hän ympärilleen:
    Koko enkelparvi taivahan
    Tuossa tuokiossa tanssiin riensi;
    Taivon valo kävi kirkkaammaks'.

    Jos oil tuikkivassa tähtelässä
    Hetki surua ja vaivaa vain,
    Katos' enkelin se katsomalla,
    Ja jo riemueli taivas taas.

    Mutta päällä maan ei kenkään nähnyt.
    Silmäilystä sulon enkelin,
    Nähnyt katsantons' ei kirkkautta.
    Tietty tääll' ei hänen olostaan.

    Silloin autuaana, armahaisna
    Tuli joulu-ilta taivainen:
    Alas astui meidän maamme päälle
    Joulu-enkel' ylä-ilmoista.

    Ihmiset jo kaikki ilostuivat
    Katsannosta kauniin enkelin.
    Kirkkahammaks' tämä katsehensa
    Ennen-entistä oil käynytkin.

    Haihtuvatpa kaikki haikeamme,
    Enkel'-ehtoista kun katsomme,
    Hellähempuna hän hymyileepi,
    Luojaa luottavaisna rukoilee.

    Jos et häntä havaitsevas' luule,
    Katso lasten lempikasvoja.
    Heidän kirkkahissa katseissansa
    Sai hän maallisen jo muotonsa.

    Enkel'-ehtoisen mä kyllä huomaan.
    Huomaan, kuinka hempu hymyilee
    Lempiväisnä, lempeänä mulle
    Pikku Selman sinisilmistä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja runoja lapsille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.