Title: Unkarilaisia satuja ja tarinoita
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Unkarilaisia satuja ja tarinoita" ***


UNKARILAISIA SATUJA ja TARINOITA

Unkarin kielestä suomentanut

Julie Wichmann



Helsingissä,
Osakeyhtiö Valistus,
1919.



SISÄLLYS:

Satuja.

Sikopaimen.
Mustavuoristo.
Pekka ja Paavo.
Jankalovics.
Haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka.
Kerskailijat.
Pyöreä kivi.
Matias kuninkaan paimen.
Pilli-Palkó.
Kaunis Cerceruska.

Tarinoita.

Ihmehirvi.
Jumalan miekka.
Sotajoukkojen tie.
Attilan maa.
Lehelin torvi.
Botond.



SATUJA



Sikopaimen.


Olipa kerran köyhä mies, jolla oli kolme poikaa. Ja he olivatkin niin
rutiköyhiä, kuin kirkonhiiret. Milloin oli syötävää, milloin ei. Kerran
sanoi köyhä mies vanhimmalle pojalleen:

-- Menehän, poikaseni, metsään puita hakkaamaan, ehkäpä siitä sinulle
siunausta koituu. --

Poika lähtee metsään; siellä hän hakkaa puita hiki hatussa. Hänen
siellä ponnistellessaan, hikoillessaan tulee sinne harmaahapsinen vanha
ukko ja sanoo hänelle:

-- Mitäs sinä, poikaseni, täällä ponnistelet? --

-- Minä tässä vain hakkaan puita, kenties siitä minulle siunaus
lähtee. --

Ukko vastasi:

-- Jätä tuo puunhakkuu silleen, poikaseni, ja mene kotiin. Sinun
isälläsi on pieni pelto, pellolla on pähkinäpuu ja pähkinäpuun juurella
kolo; kurkistakaa siihen, niin kylläpähän sieltä jotakin löydätte. --

Poika lähti kotiinsa, kertoi isälleen, mitä oli kuullut
harmaahapsiselta ukolta, ja heti he lähtivät pellolle. Tosiaankin oli
pähkinäpuun alla suuri kolo. He kurkistivat sen sisään ja näkivät
siellä alhaalla suuren aitan, joka oli täynnä jauhoja, silavaa ynnä
kaikenlaista muuta hyvää syötävää. He nostivat siitä heti ylös mitä
voivat, veivät sen kotiin ja laittoivat suuret kemut. Seuraavana
päivänä köyhä mies sanoo keskimäiselle pojalleen:

-- Mene, poikani, sinäkin metsään, ehkäpä sieltä sinullekin siunausta
lähtee.

Lähtee sitten tämäkin poika metsään, kaataa puita, hakkaa, ja jopa
tulee harmaahapsinen ukko ja puhuttelee häntäkin:

-- Mitäs sinä täällä ponnistelet, mene sinä vain kotiin. Sinun isälläsi
on pelto, pellon keskellä akaasiapuu, sen alla kellari, se on täynnä
viinitynnyreitä.

Poika lähtee kotiin, kertoo isälleen, mitä kuuli. He lähtevät heti
pellolle, ja tosiaan tuo harmaahapsinen ukko oli oikeassa. Oli siinä
ainakin sata viinitynnyriä siinä kellarissa. Hetipaikalla he avasivat
tapin yhdestä tynnyristä, joivat viiniä mielin määrin, vuokrasivat
sitten kuormarattaat ja ajoivat viinitynnyrit kotiin.

Kolmantena päivänä sanoo köyhä mies pienimmälle pojalleen:

-- No, Jankó, poikaseni, menehän sinäkin metsään, ehkäpä sinullekin
siunaus lähtee. --

Jankókin menee puita hakkaamaan, kovasti hän siellä puuhaa ja hikoilee.
Mutta mikä lienee pistänyt hänen päähänsä, -- äkkiä hän heitti
kirveensä pois: hän ei totta tosiaan rupea tässä turhaan hikoilemaan,
on kotona ruokaa ja juomaa nyt muutenkin yllin kyllin. Hän sytytti
nuotion, otti silavaa repustaan, pisti sen vartaalle ja rupesi sitä
paistamaan.

Hänen siinä tulen ääressä istuessaan tulee siihen se ukko ja kysyy:

-- Mitä sinä tässä teet, poikaseni? --

-- Silavaa minä tässä vain paistelen. Isäni lähetti minut kyllä puita
hakkaamaan, mutta minä en enää tässä rupea vaivaantumaan. --

-- Oikein teet, poikaseni, elä sinä enää vaivaa itseäsi. Otahan tämä
keppi käteesi, se tulee sinulle vielä hyvään tarpeeseen. --

-- Mitäs minä tällä? -- virkkoi Jankó.

-- No, no, poikaseni, vaali sinä vain hyvin tätä keppiä, sillä se on
sellainen keppi, että sillä voit yhdellä hujauksella tappaa vaikka koko
rykmentin sotamiehiä. --

Jankó lähtee kotiin, kotona hän viskaa kirveensä vihaisesti nurkkaan ja
sanoo isälleen, että hän ei tään ko'ommin rupea vaivaa näkemään eikä
enää lähde metsään.

Suuttui tästä köyhä mies.

-- Mitä sinä puhut tässä, sinä senkin rupisammakko! Minä tässä käsken,
luulen ma, omassa talossani. Ulos talosta, jos et tahdo työtä tehdä, ja
mene minne tahdot!

-- Hyvä on -- sanoi Jankó -- elkää suuttuko, hyvä isä, minä lähden, jos
niin tahdotte. --

Hän lähti nyt maailmalle, eikä ottanut mukaansa muuta kuin keppinsä.
Kulki maita mantereita eikä pysähtynyt ennen kuin saapui kuninkaan
kaupunkiin. Hän meni kuninkaan kartanoon; siellä oli iso tunkio, hän
nousi sille ja rupesi sitä kepillänsä kaivelemaan. Kuningas huomaa
hänet, menee alas hänen luoksensa ja kysyy:

-- Kuka sinä olet, poikaseni? --

-- Joku vain -- vastasi Jankó kopeasti.

-- Missä sinä asut? --

-- Paidassa ja housuissa -- vastasi Jankó. --

-- Mikä sinun nimesi on? --

-- Jankó. --

-- Mitä sinä tuosta tunkiosta haet? --

-- Palvelusta, armollinen herra kuninkaani. --

-- No jos palvelusta haet, niin jää tänne sikopaimeneksi. --

Jankó ei ehtinyt levähtääkkään, sillä heti paikalla hänen huostaansa
uskottiin sata sikaa. Kuningas sanoi:

-- Tässä on, Jankó, sata sikaa, mutta elä vain aja niitä tinametsään,
sillä siellä sinä kuolet kauhean kuoleman. --

Johan Jankó tässä kuulikin tarpeeksi; juuri sinne tinametsään hän ajoi
siat, nähdäksensä, mitä siellä oli. Hän saapuu tinametsään, ja jättää
siat valloilleen kulkemaan missä tahtovat. Itse hän istahti erään puun
alle, laittoi tulen, otti taskustaan silavapalasen, ja rupesi sitä
paistamaan.

Ja yht'äkkiä siihen suurella touhulla tulee seitsenpäinen lohikäärme ja
huutaa:

-- Ohoo, sinä ihmisitikka, kuinka sinä uskallat haaskata minun
metsääni! --

Jankó sanoi:

-- No elkäähän nyt tuossa rehennelkö, vaan istukaa Tekin tänne tulen
ääreen, ja paistakaa silavaa Tekin. --

-- Senkin hävytön lurjus, kyllä minä sinulle silavaa paistan -- kiljui
lohikäärme ja hyökkäsi Jankón päälle, kaikki seitsemän kitaansa
ammollaan, repiäksensä hänet riekaleiksi.

-- Vai silläkö tavalla, no kyllä minä sinulle kohta opetan! sanoi Jankó
ja iski kepillään lohikäärmettä, niin että siltä heti katkesivat kaikki
seitsemän päätä.

Hän katselee, tarkastelee lohikäärmeen päitä, ja seitsemännessä hän
löytää ison avaimen.

Jankó arveli, että jos tässä kerran on avain, niin silloin on täällä
jossakin myös talo. Hän lähtee metsää kulkemaan, katselee oikealle,
katselee vasemmalle ja havaitseekin hetken harhailtuaan mahtavan
tinalinnan aivan edessään. Hän koettelee avainta: sehän sopii mainiosti
linnan porttiin. Hän avaa sen, astuu sisään ja kävelee huoneiden läpi.
Eräässä huoneessa hän löytää tinakukkavihon, kiinnittää sen hattuunsa,
ja lähtee sitten pihalle, jossa löytää kaivon. Hän katsoo siihen: siinä
riippuu tinaori, pää alaspäin.

Ori puhuttelee häntä näinikään:

-- Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni, sivallahan minua kepilläsi
hiukan, et sitä varmaankaan kadu. --

Jankó sivalsi sitä sievästi peräpakaroille, ja sepä samassa hyppäsi
ulos kaivosta.

-- Kiitos siitä, Jankó, että vapautit minut, ota tässä minun päitseni,
pane ne talteen, ja jos joskus tarvitset minua, niin pudista niitä
vain. Mutta elä vielä lähde täältä, käske hoviräätälin ensin laittaa
tinapuku, sellainen, joka mahtuu pähkinään, ja pistä sitten tämä minun
korvaani. --

Jankó teetti heti tinapuvun, pani pähkinään, ja pähkinän oriin korvaan.
Sitten hän vei hevosen talliin. Sen tehtyään hän käyskentelee taas
pihalla, joutuu sikolättiin. Siellä oli sata sikaa kuninkaan entisen
sikopaimenen keralla. Seitsenpäinen lohikäärme oli sulkenut ne sinne.
Hän vapautti sekä sikopaimenen että siat ja meni linnaan, jossa
punnitutti sikopaimenelle ammeellisen tinarahoja ja sanoi:

-- Lähde nyt, veliseni, minne nokkasi näyttää. --

Iloisena tämä vanha sikopaimen lähtikin. Jankó ajoi sitten nuo sata
sikaa metsään niitten entisten sikojen lisäksi, ja ajoi sitten metsästä
linnaan kaksisataa sikaa. Kuningas seisoi portilla, Jankóta odotellen,
ja laski siat nähdäksensä, eikö niistä yhtään puuttunut.

Eihän niistä toki puuttunut, päinvastoin, kaksisataa oli sadan sijasta.
Kuningas iloitsi tästä kovasti ja sanoi iloissaan Jankólle:

-- No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illallista yhdessä
palvelijoitteni kanssa. --

-- En minä syö kenenkään kanssa -- vastasi Jankó -- antakaa vain minun
illalliseni erikseen.

No hyvä niinkin, annettiin erikseen illallista hänelle. Mutta vanhin
kuninkaantytär huomasi tinakukkavihon, hiipi Jankón luokse ja pyysi
kauniisti:

-- Jankó, anna minulle tuo tinakukkavihko. --

-- Enkä anna -- vastasi Jankó -- hankkikaa itse itsellenne. --

Mutta tyttö pyysi ja rukoili siksi, kunnes Jankó sittenkin antoi sen
hänelle.

Seuraavana aamuna, kun Jankó päästi siat ulos, kielsi kuningas häntä
menemästä hopeametsään. Vaikka kielsikin, niin Jankó kumminkin läksi ja
vei siat suoraan hopeametsään. Siellä hän laski ne menemään, istahti
hopeapuun alle, kaivoi esille silavansa, laittoi tulen ja rupesi
silavaansa paistamaan.

Jopa tulee neljätoistapäinen lohikäärme ja huutaa vihaisesti.

-- Kuinka sinä uskallat kulkea minun metsässäni? Nyt paikalla päiväsi
päättyvät! --

Kehoittihan Jankó tätäkin ystävällisin sanoin tulemaan tulen ääreen
silavaa paistamaan hänen seurassaan, mutta lohikäärme siitä vain yltyi
yhä äreämmäksi ja karkasi Jankón kimppuun:

-- Sinä senkin ryökäle, minäkös tässä vielä sinun kanssasi silavaa
paistamaan! --

Mutta sen enempää se ei virkannutkaan, sillä samassa Jankó huitasi
kepillänsä niin, että lohikäärmeen kaikki neljätoista päätä lensivät
maahan. Hän tarkasti päitä, löytyisikö niistäkin jotakin. Löytyi kuin
löytyikin hopea-avain.

-- Tämä on varmaankin hopealinnan avain -- arveli Jankó, ja lähti
hopealinnaa hakemaan. Hetken harhailtuaan hän löysikin hopealinnan. Hän
koetteli avainta: se sopikin porttiin. Jankó astui sisään, kulki kaikki
huoneet läpi ja löysi eräältä pöydältä hopeakukkavihon. Sen hän
kiinnitti hattuunsa ja meni ulos pihalle. Täälläkin oli keskellä pihaa
kaivo. Hän katsoo siihen: siinä riippuu hopeaori, pää alaspäin.

Hopeaori rupesi myös puhumaan:

-- Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni! Sivalla minua keveästi
kepilläsi, et kadu tekoasi. --

Jankó sivalsi hopeaoritta peräpakaroille, heti se hyppäsi ylös
kaivosta, antoi Jankólle päitsensä ja sanoi:

-- Hoida hyvin näitä päitsiä, ja jos tarvitset minua, niin pudista vain
niitä. Teetä hoviräätälillä itsellesi hopeapuku, mutta sellainen, joka
mahtuu pähkinänkuoreen, ja pistä pähkinä minun korvaani. --

Jankó teki niinkuin ori neuvoi. Sitten hän vilkaisi sikolättiin ja
sieltäkin löytyi sata sikaa ynnä sikopaimen ja nekin olivat kuninkaan
omia. Hän päästi ulos nämäkin siat; sikopaimenelle hän käski mitata
ammeellisen hopearahoja, ja päästi hänet sitten menemään, minne nokka
näyttää.

Itse hän ajoi nuo sata sikaa metsään ja ajoi illalla kotiin kolmesataa
sikaa.

Kuningas seisoi tälläkin kertaa portilla, odotellen Jankóta. Hän laski
siat yksitellen, ja oli ihan haljeta ihmetyksestä, kun hän laskikin
kolmesataa sikaa kahdensadan sijasta.

-- No, Jankó -- sanoi kuningas -- ei minulla ole ikinä ollut tämmöistä
sikopaimenta; minä lupaan sinun illastaa päällikköjeni kanssa. --

-- En minä syö kenenkään kanssa -- sanoi Jankó -- antakaa minun ruokani
erikseen. --

No hyvä niinkin, hän sai erikseen illallisensa. Mutta kun hän juuri oli
syömässä, hiipi keskimäinen kuninkaantytär hänen luokseen ja pyysi:

-- Anna, Jankó, minulle tuo hopeakukkavihko. --

-- En minä -- vastasi Jankó -- hankkikaa itse itsellenne, jos mieli
tekee. --

Mutta tyttö pyysi niin kauan ja niin kauniisti, että hän sen lopuksi
kuitenkin sai. Seuraavana aamuna, kun Jankó ajeli sikolaumaansa ulos;
sanoi hänelle kuningas, että menköön minne menee, kunhan ei vain mene
kultametsään, sillä siellä hänet paha perii.

-- Saadaanpas nähdä -- ajatteli Jankó, ja vei sikalaumansa suoraan
kultametsään.

Siellä kävi ihan samalla lailla kuin tina- ja hopeametsässä. Erotus oli
kumminkin se, että kultametsässä asui kaksikymmentäneljäpäinen
lohikäärme. Siltä hän hakkasi poikki kaikki kaksikymmentäneljä päätä.
Kultalinnasta hän löysi kultakukkavihon, linnan kaivosta
kullankarvaisen oriin, ja se antoi hänelle kultaiset päitset. Sieltä
hän myös löysi sata sikaa, ajoi ne linnasta toisten joukkoon, ja
illalla kotiin mennessä oli hänellä neljäsataa sikaa.

Ja kylläpä kuningas nyt tuli iloiseksi! Sanoi Jankólle:

-- No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illalla minun omassa
pöydässäni. --

-- En minä syö kenenkään kanssa, armollinen herra kuningas, annettakoon
minulle illallinen erikseen. --

Annettiin Jankólle erikseen illallinen, mutta nuorin kuninkaan
tyttäristä huomasi kultakukkavihon hänen hatussaan, meni hänen luokseen
ja alkoi häntä mielistellen liehitellä. Eikä Jankó sanallakaan
kieltänyt häneltä vihkoa. Ottipahan vain sen hatustaan ja pisti sen
pienen kuninkaantyttären käteen.

Neljäntenä päivänä, kun Jankó oli sikojen kanssa juuri lähdössä, kuuli
hän kuninkaan kuuluttavan koko valtakunnassaan, että hän tahtoo naittaa
kaikki kolme tytärtään. Erään korkean puun latvaan kiinnitytti hän
kolme kukkavihkoa, ja kuulutti, että ne kolme nuorta miestä, jotka
ratsujansa hyppäyttämällä kaappaavat käsiinsä nuo vihot, saavat hänen
kolme tytärtänsä omakseen.

Hei, kylläpä tulikin herttuoita, kreivejä, paroneja ja mustalaispoikia
jos jonkinlaisia koettamaan onneansa, mutta yksikään ei päässyt
kohoamaan puolitiehenkään puuta.

-- Kyllä maar minä sinne pääsen -- ajatteli Jankó. Hän pudisti
tinapäitsiä, ja tinaori ilmestyi siihen heti paikalla. Hän puki ylleen
tinapuvun, nelisti kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä ainoalla
hyppäyksellä vanhimman kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa iloitsi vanhin kuninkaantytär, että hänellähän on jo sulhanen.
Mutta ei hän iloinnut siitä kauan, sillä Jankó ratsasti kukkavihon
kanssa tiehensä kuin vinha vihuri. Sitten hän pudisti hopeapäitsiä ja
siihen tulla tupsahti hopearatsu. Sillä hän karahutti toisen kerran
kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä keskimäisen
kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa syntyi ilo, mutta pian seurasi iloa suuri suru, sillä myös tämä
hopeapukuinen ritari hävisi siinä tuokiossa silmien edestä, kuin olisi
hänet maa niellyt.

Mutta kun oli kulunut minuutti tahi pari, niin jo ilmestyi Jankó taas
kuninkaan kartanolle, tällä kertaa kullankarvaisella oriilla, ja
sieppasi yhdellä hyppäyksellä nuorimman kuninkaantyttären kukkavihon.
Mutta voi! -- samassa hetkessä jo hänkin karahutti pois.

Olipa nyt itkua ja parkua kuninkaan kartanossa, kaikki kolme kuninkaan
tytärtä vaikeroivat ja valittivat. Kas, kun ritarit olivat vieneet
kaikkien kolmen kukkavihot, niin nyt ei ollut kukkavihkoja eikä liioin
sulhasiakaan. Kuningas sanoi heille:

-- Elkää itkekö, rakkaat tyttäreni, onhan täällä kartanossa kyllin
kuninkaanpoikia ja herttuoita, valitkaa heistä mielenne mukaiset. Tässä
saatte jokainen yhden kultaomenan; heittäkää se sille, jolle tahdotte:
se on tuleva teidän puolisoksenne. --

Vanhemmat kuninkaantyttäret vilkaisivat vain hiukkasen ympärillensä ja
jo heittivätkin omenansa kukin kuninkaanpojalleen. Mutta pieni
kuninkaantytär ei vain heittänyt omaansa kellekään.

-- Mitä sinä sitten tahdot, -- kysyi kuningas suuttuneena -- pitääkö
tässä ehkä kutsua vielä lisää poikia? --

-- Kutsuttakoon voin, isäkulta, sillä se, jolle minä tahdon heittää
omenani, ei ole täällä. --

Kutsuttiin kokoon kaikki kartanonkin miehet, mutta pieni kuninkaantytär
ei heittänyt kellekään kultaomenaansa. Sikopaimen, Jankó, puuttui vain
enään.

-- Kutsukaa tänne Jankó, se sikopaimen -- huusi kuningas.

Palvelijat juoksevat hakemaan Jankóta, sanovat hänelle, että kuningas
kutsuu häntä. Mutta hän lähetti takaisin sellaisen sanan, ettei hän
lähde ennen kuin kuningas asettaa joka sian kohdalle yhden miehen,
sillä hän ei jätä sikoja ilman paimenta.

No, eihän siinä mikään auttanut, kuninkaan täytyi kuin täytyikin
lähettää neljäsataa miestä neljänsadan sian vartioiksi. Silloin pudisti
Jankó kultapäitsiä, puki ylleen kultapuvun ja karautti kullankarvaisen
oriin selässä kuninkaan kartanolle. Hänen hattuunsa olivat
kiinnitettyinä kaikkien kuninkaantyttärien kukkavihot.

-- Tässä olen, armollinen kuninkaani -- ilmoitti itsensä sikopaimen
Jankó, Mutta siinä silmänräpäyksessä lensikin jo kultaomena Jankón luo.

-- No, Jankó, olen kulkenut maita ja mantereita, mutta sinun
kaltaistasi miestä en ole vielä nähnyt. Olkoon menneeksi, sinulle annan
tyttäreni ja koko valtakuntani. --

Pian saatiin paikalle papit ja avattiin kaikkien viinitynnyrien tapit.
Ja semmoiset häät siellä vietettiin, ettei moisia nähdä tässä eikä
toisessa maailmassa.

Sen pituinen se!



Mustavuoristo.


Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme pulskaa poikaa. Kuningas oli
hyvin innokas metsämies, eikä hän juuri muuta tehnytkään eläissään,
kuin metsästeli. Hän otti myös poikansa mukaansa metsästysretkilleen,
eikä ollut kuninkaan kuudessa suuressa vuoristossa sellaista korpea,
jota pojat eivät olisi tunteneet. Kuninkaalla oli vieläkin yksi
vuoristo, Mustavuoristo, mutta sinne kuningas ei heitä päästänyt, ei
vaikka olisi saanut maailman kaikki aarteet, vaikka he olisivat
kuinkakin rukoilleet.

Aika kului, kuoli vanha kuningas. Pojat saattoivat hänet hautaan ja
päättivät sitten heti lähteä Mustaanvuoristoon; kovin olivat näet
uteliaita näkemään, mikä jumalanihme siellä oli, kun heidän isänsä niin
kielsi heitä sinne menemästä.

He saapuivat vihdoin onnellisesti Mustaanvuoristoon, siellä he
samoilivat, vakoilivat, kuleksivat, tarkastelivat kaikki paikat, mutta
eivät löytäneet, ei niin linnunpoikastakaan.

Kuninkaanpojista vanhin virkkoi vihdoin: -- Kuulettekos, erotkaamme nyt
toisistamme, elkäämme samoilko yhdessä enään. Tässä onkin metsässä
kolme aukeamaa, käydäänpäs kukin eri aukeamaan ja mennään niin
pitkälle, kuin silmä kantaa. --

Siitä siis sovittiin. Mutta päättiväthän ne vielä senkin, etteivät
turhia ammuskele, sillä ammunnan kuultuaan palaavat toiset takaisin; ja
jos ken tyhjänpäiten ammuskelisi, niin toiset saisivat pehmittää
ampujan niin, että silmissä säkenet sinkoilevat. Sovittiin tästäkin,
sitten erottiin. Nyt he kulkivat, kuljeskelivat kaikki kolme eri
suuntaan. Mutta annahan olla, tuskin erottuaan toisista huomaa nuorin
pojista korpin, jonka suussa oli jotakin kiiltävää.

-- Tuonpa minä ammun -- tuumi kuninkaanpoika, -- ken tietää, mikä aarre
sen suussa kimaltelee. -- Hän tähtäsi, ja siinä jo korppi makasikin
ammuttuna. Hän kiirehtii korpin luokse, katselee, mitä sillä oli
suussa: olipahan vain pieni teräspalanen. Metsä kajahti ammunnasta,
vanhemmat kuninkaanpojat riensivät paikalle ja utelivat: -- Mitä sinä
ammuit, mitä? --

Poika raukka ei oikein uskaltanut sanoakkaan. Kovasti suuttuivat hänen
veljensä, ja korvapuustit sinkoilivat sekä oikealta että vasemmalta.

-- Sellaista turhanpäiväistä sinä senkin tollo tässä ammuskelet! --
toruivat he.

Siihen he sitten vihasta puhkuen jättivät veljensä. Mutta pieni
kuninkaanpoika otti teräspalasen talteen arvellen, että kenties tämä
näköjään hyödytön tavara vielä tuleekin hyvään tarpeeseen.

Sitten hän kulkee taas eteenpäin ja jopa huomaa korkean kallion
huipulla haukan. Arvelee, että tämä ehkei olekkaan hyödytön, hänpä
ampuu sen. Hän tähtää, mutta eipä osunutkaan, palanen kalliota siinä
vain singahti irti. Poika juoksi katsomaan, mitä se oli: olipahan vain
piikivi, oikein hyvä olikin. Hän pani taskuunsa senkin siltä varalta,
että se vielä johonkin kelpaisi. Mutta samassa jo tulivat veljetkin,
ja kun he kuulivat, että poika oli ampunut piikiveä, niin silloin vasta
niitä korvatillikoita alkoi sadella niin että silmissä säihkyi.

Sitten läksivät taas kaikki kolme veljeä kukin omaa tietään kulkemaan.
Surulliseksi kävi pieni kuninkaanpoika, kyynelet vain virtasivat hänen
silmistään. Ja linnut saivat lennellä, viserrellä ja kirkua hänen
puolestaan minkä jaksoivat, ei hän niistä välittänyt eikä enään
katsonut niihin päinkään. Mutta murheellisena siinä kulkiessaan huomasi
hän suuren puun kyljessä oravan. Hän pysähtyy, miettii, ampuisiko sen,
ehkäpä se ei ole hyödytön. Hän tähtäsi, ampui oravaa, mutta eipä
sattunutkaan. Oravan sijasta putosikin suuri taula maahan.

-- No, ei tämä ole suuren arvoinen, mutta panenpahan kuitenkin talteen
-- arveli kuninkaanpoika. Hän korjasi taulan talteen, mutta jo juoksivat
siihen veljetkin. Kun he näkivät taulan, niin he pieksivät pojan
pahanpäiväisesti, niin että tältä maailma silmissä musteni.

Sillävälin jo alkoi hämärtää, eivätkä kuninkaanpojat eronneet enää
toisistaan, vaan kulkivat yhdessä. Vanhin arveli, ettei hän päästä
pientä veljeään yksin kulkemaan enää, sillä hän haaskaa hukkaan kaikki
ammukset, mitä hänellä vain oli.

Kun he siinä sitten kulkevat, niin jopa huomaavat kauriin. Se juoksi
minkä kerkesi tien poikki juuri heidän kohdallaan. Kaikki kolme he
ampuivat sitä ja osasivatkin. He ottivat ja veivät sen mukaansa,
arvellen, että siitä se hyvä illallispaisti tulee.

Kuljettuaan taas jonkun matkaa he saapuivat ihanalle niitylle. Tämä
niitty oli ihan keskellä Mustaavuoristoa. Niityn keskellä oli lähde, ja
lähteen vieressä vaskikaukalo. Täällä he nylkivät kauriin ja pesivät
sen lihat. Tähän asti kaikki sujui hyvin, mutta eiväthän he lihoja
raakana voineet syödä. Puita oli kyllä paljon, mutta miten saada tuli
tehdyksi, sillä he eivät olleet ottaneet kotoa mukaansa terästä,
piikiveä eikä taulaa.

-- Katsokaas nyt -- sanoi nuorin kuninkaanpoika -- te rääkkäsitte minua
hävyttömästi, kun minä ammuin terästä, piikiveä ja taulaa. Nyt minä
laitan teille tulta, jos saan antaa korvapuustit teille takaisin täysin
mitoin. --

Vanhemmat veljekset suostuivat kestämään vaikka kaksinkertaisen
kurituksen, kunhan hän vain laittaisi tulta, sillä heillä oli kova
nälkä. Mutta pieni kuninkaanpoika oli hyväsydäminen eikä maksanut
heille takaisin kaksinkerroin eikä yksinkerroinkaan, vaan otti
kiireesti esille teräksen, piikiven ja taulan, ja laittoi sellaisen
nuotion, että liekit vain loimusivat taivasta kohti. Sitten he pistivät
kauriin puuvartaalle, pyörittelivät ja paistelivat sitä tulella ja
söivät sen suuhunsa viimeistä palaa myöten, eikä siitä jäänyt jälelle
muuta kuin luut ja nahka. Illallisen jälkeen he kaikki laskeutuivat
nuotion ympärille nukkumaan, mutta vanhin muuttikin mielensä ja nousi.
Hän sanoi toisille: -- Nukkukaa te vain, minä valvon aamuun asti ettei
meille mitään pahaa tapahtuisi. --

Hyvin hän siinä teki, että jäi valvomaan, sillä tuskin olivat toiset
veljet nukahtaneet, kun kolmipäinen lohikäärme jo kiemurteli suoraan
vaskikaukaloa kohti. Kolmen kyynärän päähän syöksyivät liekit sen
suusta, ja kun se huomasi kuninkaanpojan, hyökkäsi se häntä vastaan
syödäksensä hänet.

-- Voi luojani, elä hylkää minua -- huokasi kuninkaanpoika, vetäisi
miekkansa esille ja tuossa tuokiossa hän viilsi poikki lohikäärmeen
kaikki kolme päätä, niinkuin ne eivät olisi koskaan kiinni olleetkaan.

Sanottakoon se tässä välillä, että tämä kolmipäinen lohikäärme asui
kahden toverinsa, viisi- ja seitsenpäisen lohikäärmeen kanssa eräässä
pohjattomassa järvessä Mustansurun kaupungin toisella puolen, ja sieltä
ne kävivät yksitellen lähteellä juomassa; kun olivat kylliksensä
juoneet, palasivat ne tuohon pohjattomaan järveen. Eipä täälläpäin
käynytkään juuri ihmisiä eikä eläimiäkään, sillä lohikäärmeet söivät
suuhunsa, minkä matkallaan tapasivat.

No niin, kuninkaanpoika siis tappoi kolmipäisen lohikäärmeen. Mutta sen
ruumiista vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen aivan vähiin:
siitä ei jäänyt muuta, kuin pieni kytevä kekäle jäljelle. Hyvähän tuo
oli sekin! Siitä veljekset laittoivat oikein mahtavan tulen,
sitten he taas laittautuivat matkalle ja samoilivat koko päivän
Mustassavuoristossa. Illan tullen he taas palasivat nuotiolle, ja nyt
jäi keskimäinen kuninkaanpoika valvomaan toisten nukkuessa. Tulipa nyt
yöllä se viisipäinen lohikäärme. Jos tulikin, niin eipäs palannut,
sillä ei se keskimäinen kuninkaanpoikakaan ollut mikään Nauku-Maijan
poika. Hän sivalsi poikki lohikäärmeen kaikki viisi päätä. Ja tästä
vuoti niin hirvittävän paljon verta, ettei tulesta jäänyt kuin pieni
tuikkiva hiili jäljelle. Kunhan jäi se hiilikin! Siitä he laittoivat
sellaisen tulen, että se vain kipinöitsi ja loimusi.

Kolmantena yönä oli pienimmän kuninkaanpojan vuoro valvoa. Kun veljet
heittäytyivät maata, käskivät he nuorimman veljensä herättää itseänsä,
kun lohikäärme lähestyy (varmaan se nytkin tulisi), sillä muuten hänen
voisi käydä nolosti.

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä herätän teidät, nukkukaa te vain -- sanoi
pieni kuninkaanpoika.

Ja voi hyvä Jumala, siunaa ja varjele! Heti, kun vanhempien veljesten
silmät sulkeutuivat, niin jo tuli seitsenpäinen lohikäärme, ja liekit
syöksyivät sen seitsemästä kidasta seitsemän kyynärän päähän.

-- Tulehan vain, tule, niin tiedät olevasi miehen käsissä! -- sanoi
pieni kuninkaanpoika. Hei, kuinka ne tappelivat, hei, kuinka ne
voimiaan mittelivät! Maa vavahti, tanner tärisi, kun he toistensa
päälle ryntäilivät. Mutta eipä pieni kuninkaanpoika herättänytkään
veljiänsä. Yksin hän voitti kuin voittikin seitsenpäisen lohikäärmeen.
Mutta siitä vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen kokonaan,
niin ettei jäänyt kipinääkään jäljelle.

-- Mitäs minä nyt teen? -- miettii kuninkaanpoika. Teräs oli kyllä
tallella, mutta piikivi oli hukkunut johonkin, mihin lienee: mitenkäs
nyt tulta saadaan?

Hänpä kiipeää korkeaan puuhun -- tuumi poika -- katsomaan, näkyisikö
mistään tulta. Jos jostain näkyisi, niin hän menisi sinne ja pyytäisi
hiukkasen hehkuvia hiiliä. Heti hän kiipesikin puuhun, sen korkeimmalle
oksalle, ja katseli ympärillensä. Katseli itään, katseli länteen,
katseli kaikille suunnille, mutta ei vain näkynyt tulta missään.
Kaukana, kaukana, hyvinkin kolmen päivän jalkamatkan päässä, mahtavan
vaaran kyljessä, oli kyllä niinkuin olisi jotakin valoa tuikkinut,
mutta sieltä hän ei ehtisi aamuksi palata. Vaikka kyllä siellä
varmaankin on iso tuli -- arveli hän.

Aikansa siinä aprikoituaan päätti hän lopuksi sittenkin lähteä tuon
kaukaisen tulen luo; hän ei astu veljiensä eteen ilman tulta!

Poika lähti kulkemaan, pahoillaan pitkästä matkasta, mutta kun hän oli
jonkun matkaa kävellyt, tapaa hän Keskiyön. Tervehti häntä
kohteliaasti: -- Jumal' antakoon Teille hyvää iltaa, setä. Mihinkäpäin
matka, jos saan kysyä? --

-- Minä kuljen Mustaanvuoristoon päin, poikaseni, sen vuoro nyt on. --

-- Pysähtykää, rakas setä, elkää nyt menkö edemmäs, ennenkuin minä
palaan -- pyysi pieni kuninkaanpoika Keskiyötä.

Nauruun purskahti Keskiyö tämän kuullessaan.

-- No kuuleppas, vanhaksi minä jo olen elänyt, en tiedäkkään, kuinka
monta tuhatta vuotta olen tätä maailmanpiiriä vaeltanut, mutta sen minä
sanon, ettei kukaan vielä ole minulta mokomata pyytänyt. --

-- Mutta täältäpä te ette liikahda niin askeltakaan, setä hyvä, --
vakuutteli pieni kuninkaanpoika ja tämän sanoessaan repäsi hän nuoresta
lehmuksesta äkkiä hyvää, sitkeää niintä ja sitoi sillä Keskiyön lujasti
kiinni paksuun pyökkiin.

Harmitteli, riuhtoili siinä Keskiyö, mutta turhaan: siteistään hän ei
päässyt. Pieni kuninkaanpoika jatkoi nyt matkaansa iloisesti. Eipä
sentään ollut vielä varsin pitkälle päässyt, kun jo tuli vastaan
Aamukoi. Hän pyysi tätäkin -- ja voi, kuinka kauniisti hän pyysikään!
-- että se pysähtyisi ja odottaisi siksi, kuin hän palaa, mutta
siitäkös Aamukoi nauramaan niin, että metsä kaikui.

-- Niinkös arvelet -- sanoi kuninkaanpoika -- no, kyllä minä sinua
sitten opetan! -- Ja hän sitoi Aamukoinkin niin tiukkaan, ettei se
voinut liikahtaakkaan.

Nyt saattoi hän mennä eteenpäin huoleti, sillä eihän ollut enää pelkoa
aamun sarastuksesta ennen hänen paluutaan. Hän kulki kulkemistaan,
matka edistyi, tie lyheni, mutta aika pysyi sillaikaa yhdessä kohden
paikoillaan. Hän kulki niin kauan, kunnes saapui siihen metsään, jossa
tuli vilkkui.

Hei, minkälainen tuli se olikaan! Mahtavan metsän keskelle eräälle
aukeamalle oli rakennettu nuotio, jossa tyvestään kaadetut pitkät puut
latvoineen olivat kaksikerroksisen talon korkuisessa röykkiössä, ja
joka oli sytytetty neljältä sivulta ja neljältä kulmalta. Tämä
jättiläisnuotio oli Mustastavuoristosta näyttänyt pieneltä vilkkuvalta
tulelta. Olipa siinä tuli, oli palavia kekäleitä, ei muuta, kuin mene
ja ota! Kuninkaanpoika pysähtyy, tarkastelee -- nuotion ympärillä istuu
kaksikymmentäneljä metsärosvoa innokkaasti neuvotellen.

-- Jos minä menen sinne -- tuumii hän -- niin ne tappavat minut. Hän
otti nuolensa, pisti sen kärkeen taulapalasen ampuakseen sen tulen läpi
ja sitten kiertämällä hakeakseen metsästä tulisen taulansa; sitten hän
menisi takaisin Mustaanvuoristoon.

Niin hän tekikin. Hän ampui taulan tulen läpi, taula otti tulta, mutta
turhaan hän sitten koetti varpaillaan hiipiä nuotion ympäri, sillä
kuivat lehdet ja risut rapisivat hänen jaloissaan, ja rosvot huomasivat
hänet.

Rosvot hypähtivät heti pystyyn, ottivat kiinni kuninkaanpojan, jonka he
hyvin tunsivat, sillä he olivat kaikki hänen valtakunnastaan kotoisin.

-- Pistetään hänet vartaalle! -- huusivat jotkut.

-- Heitetään tuleen! -- huusivat toiset.

-- Emme me pistä häntä vartaalle, emmekä heitä häntä tuleenkaan --
sanoi rosvojen päällikkö. -- Vielä me voimme hyötyä tästä pojasta.
Tiedättekös, miksi emme voi päästä Mustansurun kaupungin kuninkaan
kartanolle? Siksi, että se rautakukko aina kiekuu tornin huipussa, kun
lähestymme linnaa, ja siitä soturit huomaavat meidät. Jätetään vain
tämä nuorukainen eloon. Hän ampuu alas rautakukon, sitten me ryöstämme
kuninkaantyttären ja kuninkaan kaikki aarteet. --

Tämä puhe miellytti rosvoja, ja he jättivät kuninkaanpojan henkiin.
Samassa he lähtivätkin Mustansurun kaupunkiin. Kun he lähestyivät
kaupunkia, lähettivät he kuninkaanpojan edeltäpäin ampumaan alas
rautakukkoa. Läksi kuninkaanpoika juuri linnanmuurin juurelle, tähtäsi
ja ampui sen alas niin, ettei se enään kiekunut tässä maailmassa. Nyt
menivät rosvotkin muurin juurelle, antoivat köyden kuninkaanpojan
käteen, työnsivät hänet muurin harjalle, että hän vetäisi köyden avulla
ylös heidätkin sekä sitten laskisi heidät alas toiselle puolelle.

-- No, kylläpä minä teidät alas laskenkin -- ajatteli kuninkaanpoika.
Kun hän oli muurilla, nosti hän ylös rosvoja vain yhden kerrallaan,
jonka hän sitten heti laski alas, viiltäen samalla siltä pään poikki.
Näin hän tappoi kaikki rosvot. Nyt hän olisi voinut vaikka palata
kauniisti takaisinkin; mutta hänpä päättikin toisinpäin, hyppäsi alas
kuninkaan pihalle, ja riensi ylös linnaan. Hän meni sisään ensimäiseen
huoneeseen, siinä nukkui kuningas; hän meni toiseen, siinä nukkui
kuningatar; sitten kolmanteen, siinä nukkuivat kuninkaan kolme tytärtä.
Joka tytön vuoteen pääpuolessa paloi kynttilä; ne hän muutti tyttöjen
jalkopuoleen. Vanhemmat tyttäret eivät heränneet, mutta pieninpä heräsi
ja kiljasi, kun huomasi kuninkaanpojan.

-- Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Miten sinä tänne olet tullut? --
kysyi kuninkaantytär säikähtyneenä.

-- Elä pelkää minua -- sanoi kuninkaanpoika, -- en minä tee sinulle
mitään pahaa, ihana kuninkaantytär. -- Sitten hän kertoi järjestään
kuka ja mikä hän oli, mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut ja miten hän
oli joutunut sinne.

Alussa kuninkaantytär vapisi kuin haavanlehti, mutta nyt hän ei
peljännyt enää. Hän vei kuninkaanpojan toiseen huoneeseen, kestitsi
häntä runsaasti ja antoi hänelle illallisen jälkeen sormuksen ja liinan
kihloiksi. Sillä, totta puhuen ja suoraan sanoen, hän mieltyi kovin
kuninkaanpoikaan samoinkuin kuninkaanpoikakin häneen.

Mielellänsäpä olisi kuninkaanpoika yhdelmäkseen jäänytkin sinne, mutta
hänenhän pitikin vielä palata veljiensä luo laittamaan heille tulta.
Hän heitti hyvästit morsiamellensa ja lupasi, että hän vain käväisee
mennen tullen, ja sitten he heti viettävät häitä. Mutta ennenkuin hän
kiipesi muurin yli, otti hän kahdenkymmenenneljän rosvon nenänpäästä
pienen palasen mukaansa; sitten hän riensi yli muurin metsään, sieppasi
matkalla kiireesti rosvojen nuotiosta vähän tulisia hiiliä eikä
pysähtynyt ennenkuin Mustassavuoristossa. Siellä hän päästi siteistä
sekä Aamukoin että Keskiyön ja toivotti kohteliaasti heille mukavata
matkaa ja tasaista tietä joka paikassa missä vain ei rapakkoa ollut. Ja
kylläpä ne juoksivatkin, kun irti pääsivät, vieläpä sellaisella
kiireellä, että kun kuninkaanpoika pääsi veljiensä luo, niin ne olivat
jo kaukana kaukana vuorien ja laaksojen tuolla puolen.

Vanhemmat kuninkaanpojat nukkuivat vielä sikeintä untaan, ja kun he
heräsivät, niin jo räiskyi tuli, jonka pikku veli oli laittanut. Mutta
suu ja silmät seIällään he kuuntelivat hänen kertomustaan siitä, missä
hän oli yöllä käynyt. Niin, niin, yöllä, taisipa siinä olla kolmekin
yötä yhtäpäätä.

Mutta enhän minä olekkaan vielä kertonut teille, että Mustansurun
kaupungissa asui eräs kuuluisa ritari, jonka hiukset olivat punaiset
kuin punainen liekki, vieläpä punaisemmatkin. Hänen nimensäkin oli
Punaritari. Tämä Punaritari meni aamulla varhain ulos muurien luo,
sattumalta juuri sinne, missä rosvot makasivat. Hän tiesi hyvin
ketä ja mitä nämä olivat, arvasipa myös, millä asialla he olivat
liikkuneet. Hän otti sapelinsa ja viilsi hänkin palasen jokaisen
kahdenkymmenenneljän rosvon nenästä, meni sitten ylpeästi suoraan
kuninkaan luo ja valehteli, että hän oli nuo rosvot tappanut.

Kuningas iloitsi siitä suuresti, sillä hän tiesi, että ne
kaksikymmentäneljä rosvoa olivat jo kauan aikoneet ryöstää pienen
kuninkaantyttären sekä kalliita aarteita; hän sanoi siis iloissaan
ritarille:

-- No, sinä Punaritari, suuri on sinun tekosi, enkä minä jätä
palkitsematta sinua. Valitse, kenen tahdot tyttäristäni! Sitäpaitsi
saat kolmanneksen valtakuntaanikin. --

Punaritari valitsi pienimmän, koska hän oli kaunein.

Kuningas kutsui nyt luokseen nuorimman tyttärensä ja sanoi hänelle
hellästi ja isällisesti:

-- Valmistauduppas nyt, rakas tyttöseni, sillä nyt laitan sinut
miehelään. --

-- Kenelle, isäni, kenelle? -- kysyi kuninkaantytär.

-- Eräälle urhealle miehelle, joka viime yönä on torjunut luotamme
suuren onnettomuuden. Hän tappoi ne kaksikymmentäneljää rosvoa, jotka
aikoivat sinutkin ryöstää. --

-- Menen mielelläni hänelle, rakas isäni, olkoon hän sitten kuka
tahansa -- vastasi tytär. Niinpä niin, mutta vasta silloin hän sai
tietää, kuka se sulhanen oli, kun vieraat kokoontuivat ja pappikin jo
astui esiin vihkiäksensä hänet Punaritarin kanssa.

Silloin pieni kuninkaantytär rupesi itkemään, kyynelet virtasivat hänen
silmistään, vieläpä hän epätoivoissaan heittäytyi maahankin ja sanoi,
että ennen hän kuolee vaikka minkälaisen kuoleman kuin menee
Punaritarille vaimoksi. Turhaan keikutteli itseänsä Punaritari,
kuninkaantytär ei katsonutkaan häneen. Äkkiä hän juoksi huoneesta ulos
ja jätti vieraat sinne. Kuningas lähti hänen perässään, puhutteli häntä
kahden kesken, kyseli, uteli, taivutteli: mikä häntä vaivasi? miksi hän
peruutti päätöksensä?

Kuninkaantytär sanoi sen suoraan eikä vältellyt. Hän kertoi koko jutun
alusta loppuun, niinkuin se oli tapahtunut.

Ja koska nyt asian laita olikin sellainen, niin kuningas kutsutti
kaikkein sukkelimman sanansaattajansa ja juoksutti hänet
Mustaanvuoristoon, sille aukeamalle, jossa oli vaskikaukalo; siellä
löytää hän kolme kuninkaanpoika, kutsukoon heidät häihin vieraiksi.

Sanansaattaja tapasikin siellä kolme kuninkaanpoikaa. He juttelivat
vielä nytkin juuri pienen kuninkaanpojan seikkailuista, niin että
sanansaattajakin sen kuuli. Oikeaan hän siis osuikin!

Eikä se pieni kuninkaanpoika tarvinnutkaan paljon kehoituksia kun hän
kuuli, että hänen kihlattua morsiantaan tahdottiin naittaa toiselle.
Veljekset lähtivät heti matkaan, eivätkä he pysähtyneet ennenkuin
Mustansurun kaupungissa.

Linnassa sill'aikaa hääkemut, paljoakaan häiriytymättä, jatkuivat.
Vieraat ajattelivat, että kyllä kuninkaantyttären mieli taas muuttuu,
söivät, joivat ja pitivät iloa etukäteen. Punaritaria pidettiin niin
hyvänä, että hänen tuolilleen laitettiin kaksitoista tyynyä, joille
hänet sitten istutettiin.

Mutta mitenkäs kävikään! Niinpä vain, että kun kuninkaanpojat astuivat
pihalle ja nousivat ensimäiselle portaalle, niin jo Punaritarin alta
vierähti yksi tyyny. Ja sitä myöten, kuin he nousivat yhä ylemmäs
portaita, niin joka askeleelta vierähti yksi tyyny Punaritarin alta; ja
kun kuninkaanpojat astuivat huoneeseen, niin pyörähti tuolikin hänen
altaan, ja hän itsekin sääret ojossa keikahti lattialle niinkuin
mikäkin rupisammakko.

Pieni kuninkaanpoika kertoi sitten järjestään, miten kaikki oli käynyt,
ja varmuuden vuoksi hän näytteli kahdenkymmenenneljän rosvon
nenännypyköitäkin.

-- Tämähän se onkin se oikea, tämä! -- huusivat vieraat.

Kuningas huomasi myöskin, millä puolella oikeus oli. Hän sidotti
Punaritarin hevosenhäntään, ja laahautti häntä sillä tavalla katuja
pitkin. Mutta rakkaat tyttärensä hän vielä samana päivänä naitti noille
kolmelle kuninkaanpojalle ja semmoiset häät siinä sitten heti
pidettiin, ettei mokomia monasti ole vietetty eikä vastakaan vietetä.

Pieni kuninkaanpoika jäi asumaan Mustansurun kaupunkiin, vanhemmat
pojat taas veivät vaimonsa kotiinsa. Ja he elävät vielä tänäkin
päivänä, jos vain eivät ole kuolleet.



Pekka ja Paavo.


Olipa kerran köyhä mies. Hänen nimensä oli Pekka. Lapsia hänellä oli
kylläkin runsaasti, yhtäpaljon, kuin on seulassa reikiä -- vieläpä yhtä
enemmänkin. Mutta omaisuus supistui vain yhteen ainoaan kukkoon.

Hänen naapurinsa Paavo taas oli hyvissä varoissa, mutta valitteli aina.

Sanoipa kerrankin Paavo Pekalle:

-- Hei, naapuri! Se tämä teidän kukko aina raapii täällä minun
kasvitarhassani -- minä en siedä sitä enää. Kyllä maar, jos käsiini
saan, niin väännän siltä niskat nurin! --

Pekka ei vastannut siihen mitään, rupesihan vain kovasti miettimään,
mitä hän nyt tuolle onnettomalle kukolle tekisi. Sillä ei hän enää
tahdo joutua rettelöihin kukon tähden; Hänpä vie sen kartanon herralle,
kenties tämä palkitseekin häntä jollain tavalla siitä hyvästä. Näin hän
tuumi, otti kukon kiinni, ja vei kartanoon.

-- Ristiäiset vai häätkö sinun talossasi on, kun noin vain kukkoja
lahjoittelet? -- kysyi kartanon herra.

-- Eihän meillä nyt sellaista -- muutenhan minä tässä vain -- ottakaa
Te se toki ja syökää terveydeksenne perheenne kanssa -- vastasi Pekka.

-- Enpä tosiaan oikein ymmärrä tätä -- luulisihan sen teilläkin
tarpeeseen olevan, onhan Teillä joukkoa niin paljo, että itse Jaakobkin
voisi Teitä kadehtia. --

-- Niinhän se on kylläkin, hyvä herra, mutta miksi minä antaisin lihaa
lapsilleni, kun ei tahdo oikein leipääkään riittää. Parempi on,
ett'eivät pääse sen makuunkaan. --

-- No voi sinua, senkin pöllö, myy se sitten ja osta leipää sen
hinnalla. --

-- Niinpä niin, hyvä herra, mutta jos minä vien sen kaupunkiin
myytäväksi, niin matka vie kaksi päivää ja matkalla menee ruokaan
puolet kukon hinnasta. --

Eihän tässä auttanut mikään, Pekka kun ei peräytynyt. Saipa keittäjätär
vain käskyn paistaa kukon päivälliseksi. Kun ruoka oli valmis,
käskettiin Pekkakin pöytään. Heitä oli siinä syömässä juuri seitsemän.
Kun paistettu kukko tuotiin pöytään, virkkoi kartanon herra:

-- No, Pekka, sinä se tässä nyt kukon paloittelet ja jakelet, mutta tee
se niin, että jokainen saa hänelle tulevan osansa. Jos sinä jakelet
hyvin, niin saat jotain palkinnoksesi, mutta jollet, niin pitkällesi
vain ja kaksitoista raippaa selkääsi!

Pekka otti kukon eteensä, leikkasi siitä ensin pään, pani sen isännän
lautaselle ja sanoi: -- Pää on herran, sillä hän on perheen pää. --
Sitten hän viilsi kaulan irti, pani sen emännän lautaselle: -- Pää ja
kaula kuuluvat yhteen; raamatussakin sanotaan, että mies ja vaimo ovat
yhtä, siis kaula kuuluu vaimolle. -- Nyt hän otti kukon molemmat
siivet, antoi ne molemmille pojille, että he muka paremmin osaisivat
kirjoittaa, molemmat jalat taas tytöille, että he paremmin osaisivat
tanssia.

-- Nyt -- sanoi Pekka -- on jokainen saanut osansa -- minäkin otan
osani -- ja sitten hän söi itse loput.

Nauruun purskahti koko pöytäkunta Pekan viekkaudelle, ja sukkeluutensa
palkaksi hän sai lehmän, vasikan ja lampaitakin.

Pekka palasi kotiin ja kertoi Paavolle hyvästä onnestansa.

-- Annahan olla -- tuumi Paavo -- minäpä vien herralle viisi kukkoa, ja
silloin minun täytyy saada viisi kertaa enemmän lahjoja. Hän otti heti
viisi kukkoa, ja vei ne kartanon herralle.

Kartanon herra kyllä heti oivalsi, mistä tuuli puhaltaa, eikä tahtonut
mitenkään ottaa vastaan kukkoja, mutta kun Paavo niitä hänelle niin
kovasti tyrkytteli, niin hän otti ne viimein, mutta sillä ehdolla, että
Paavokin syö niistä. Käskettiin paistaa kaikki viisi kukkoa, ja kun
pöytään istuttiin, sanoi herra Paavolle.

-- Kuulehan Paavo, semmoinen on tapa minun talossani, että joka lahjan
tuo, se sen myös jakaa, mutta ja'a se nyt niin, että jokainen saa
hänelle tulevan osansa. Jos ja'at hyvästi, niin se on sinulle hyödyksi,
mutta jos et, niin saat kaksikymmentäneljää raippaa. --

Kyllähän Paavo nyt parastansa koetti, mutta ei hän tiennyt, miten
jaella viittä kukkoa seitsemälle hengelle.

Kun kartanon herra näki, ettei Paavo selvinnytkään tehtävästään,
kutsutti hän Pekan.

-- Enpä tiedä, hyvä herra, kykenenkö minäkään nyt tätä jakelua
suorittamaan, mutta pyhään kolminaisuuteen minä aina olen luottanut,
ehkäpä minä sen avulla selviydyn nytkin. --

Sitten hän aloitti jakelun:

-- Minun mielestäni herra ja rouva ynnä yksi kukko ovat yksi
kolminaisuus, samaten molemmat nuoret herrat ja yksi kukko, ja molemmat
neidit ja yksi kukko, ja niinpä lopuksi minä köyhä raukka kahden kukon
kanssa muodostamme yhden kolminaisuuden ja nyt toivotan niinkuin
ainakin kaikille hyvää ruokahalua! --

Koko talonväki nauroi Pekan viekkaudelle. Paavo parka sai
kaksikymmentäneljä raippaa, mutta Pekalle annettiin mökki ja maapalsta.

Kyllä hän vielä nytkin elää, jos ei vain ole kuollut.



Jankalovich.


Elipä kerran, missä lienee elänytkään, jossain valtameren takana,
vieläpä kolminkertaisen lasivuorenkin takana, eräs nuori kuningas ja
kaunis kuningatar. Mutta tuskinpa he olivat vuottakaan eläneet yhdessä,
niin jo piti kuninkaan lähteä sotaan. Sillaikaa, kun hän vierailla
mailla soti, antoi Jumala hänen vaimollensa kaksi kultakutrista lasta:
poika oli toinen, toinen tyttö.

Mutta kuningatar ei saanut nähdä vilahdukseltakaan sydänkäpysiään,
kalliita pienokaisiaan, sillä sama vanha noita-akka, joka oli hoitanut
kuningastakin hänen pienenä ollessansa, varasti kultakutriset
pienokaiset ja pani heidän tilallensa kaksi koiranpenikkaa; lapset hän
sulki arkkuun ja arkun hän heitti mereen.

Sanoisinkohan vai enkö sanoisi, miksi vanha akka tämän teki? No sitä
varten, kun hän olisi tahtonut naittaa kuninkaalle oman tyttärensä.
Niin se kyllä sitten tapahtuikin, sillä kun kuningas palasi sodasta,
käski hän ommella kuningattaren puhvelin nahkaan ja upottaa hänet
vyötäreitä myöten maahan kirkon eteen; vihansa vimmassa käski hän
kansan kulkiessaan kirkkoon sylkäistä aina kuningatarta, koska tämä oli
tuottanut hänelle sellaisen häpeän noilla kahdella koiranpenikalla; ja
lopun lopuksi hän otti noita-akan tyttären vaimoksensa.

Annahan olla, kyllä vielä totuuden kirkas päiväkin valkenee, katsotaan
nyt, miten kävi kultakutristen lasten. Arkku kellui ja uiskenteli
hiljalleen milloin veden pinnalla, milloin peittyen aaltojen alle,
kunnes se viimein tarttui vanhan kalastajan haaviin. Kalastaja vei
arkun kotiinsa, avasi sen siellä vaimonsa kanssa ja voi sitä iloa, kun
he löysivät siitä kultakutriset lapsukaiset. Kalastajalla ja hänen
vaimollaan kun ei ollut lasta, näes, ei niin taulankipinän
kokoistakaan, niin ihmekös siis, että he riemuitsivat tästä Jumalan
armosta. He hoitivat ja kasvattivat kultakutrisia pienokaisia niinkuin
omia lapsiaan ainakin, ja kun nämä varttuivat suuremmiksi, laitettiin
heidät kouluunkin.

Ajan näin vieriessä lähetti kalastajan vaimo kerran pikku tytön
kaivolle vettä noutamaan, mutta tuskin oli tyttö lähtenyt, kun hän
pudotti ruukun kädestään, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi.
Tästä pieni tyttö katkerasti itkemään, mutta kalastajan vaimo ei
pahastunut yhtään, ei hän edes torunutkaan, antoipa vain toisen ruukun
hänen käteensä. Niinpä niin, mutta kun pieni tyttö läksi uudestaan,
pudotti hän taas ruukkunsa ja särki sen, vaikka hän kylläkin koetti
varoa sitä niinkuin silmäteräänsä.

Kovasti itkien saapui tyttö taas kotiin, mutt'ei kalastajan vaimo
tehnyt hänelle nytkään niin mitään, sanoipa vain, että: "Jos olisit oma
tyttäreni, niin vitsaa nyt saisit!"

Jopa tyttö tästä ihmettelemään, hän kun aina oli luullut kalastajan
vaimoa oikeaksi äidikseen. Illalla hän kertoi veljelleenkin, kun tämä
koulusta saapui, mitä oli kuullut. Aivan ihmeissään oli poikakin ja
sanoi sisarelleen:

-- Jos kerran kalastaja ja hänen vaimonsa eivät olekkaan meidän oikeita
vanhempiamme, niin silloinpa me lähdemme maailmalle, kuljetaan,
etsitään siksi, kunnes löydämme oman isämme ja äitimme.

Siinä he heti päättivät lähteä maailmalle ja ilmoittivat aikomuksensa
kalastajalle ja hänen vaimollensa.

Turhaan sitten vanhukset pyysivät heitä jäämään, turhaan he itkivät;
kultakutriset kiittivät vanhuksia heidän hyvyydestään ja rakkaudestaan,
heittivät heille katkerasti itkien hyvästit ja läksivät maailmalle.
Kalastajan vaimo leipoi heille kolme kakkua, kalastaja antoi kolme
rahaa, ja sitten he läksivät.

Mutta ennenkuin olivat kylän rajallakaan, niin jo pysähdytti heidät
vanha kerjäläinen.

-- Antakaa jotakin, Jumalan nimessä, hyvät lapset! --

Poika otti repustaan yhden kakun ja yhden rahan, ojensi ne
kerjäläiselle ja sitten he taas läksivät eteenpäin. Mutta eivät he
päässeet pyssynkantaman päähänkään vielä, niin jo tuli taas vastaan
eräs vanha kerjäläinen ja pyysi jotakin Jumalan nimessä.

Poika antoi sillekin yhden kakun ja yhden rahan.

Jatkavat matkaansa, kulkevat, ja jopa pysähdyttää heidät taas eräs
vanha kerjäläinen.

-- Antakaa, antakaa, mitä Jumala on antanut! --

Ei ollut muuta kuin yksi kakku ja yksi raha jäljellä, mutta poika otti
ja antoi nämä viimeisetkin kerjäläiselle.

Taas he kulkevat kotvasen, mutta jopa virkkoi pikku tyttö:

-- Voi, rakas veliseni, kuinka minulla on kova nälkä! Katsoppa, olisiko
repussa edes vähän murusia jäljellä. --

Poika katsahti reppuun -- ja mitä hän näkeekään! Kaikki kolme kakkua
olivat repussa ja siinä olivat ne kolme rahaakin.

Puun juurelle lapset istahtivat syödäksensä hiukkasen, kun heidän
eteensä äkkiä asettuu eräs harmaatukkainen vanha ukko.

-- Millä asialla te liikutte? -- kysyy ukko.

Poika vastasi:

-- Me etsimme äitiämme ja isäämme, vaari kulta.

-- Minä kuulin tässä, että te olette tehneet hyvää kolmelle vanhalle
kerjäläiselle ja hyvä palkitaan hyvällä. --

Sen sanottuaan ukko vilkaisi syrjään ja huusi:

-- Hoi, Jankalovics [äännetään: Jankalovitsh], käy esiin! --

Samassa tuokiossa ilmestyi pieni mies, jonka parta viilsi maata.

-- Mitä käsket, herrani? --

-- Minä käsken sinun viedä nämä lapset siihen kaupunkiin, jossa heidän
isänsä asuu. _Kaksi sielua saat palkaksesi_.

Jankalovics heitti kuperkeikan, ja kuulkaahan, hän muuttui
kullankarvaiseksi oriiksi.

-- Istukaa selkääni -- virkkoi hän lapsille.

Lapset istahtivat heti sen selkään, Jankalovics kohosi samassa ilmaan,
ja lensi kuin ajatus, vieläpä sukkelamminkin; sitten hän laskeutui
kuninkaan kaupungin läheisyyteen. Siellä Jankalovics taas muuttui
ihmiseksi, pystytti kiireesti teltan ja sanoi lapsille:

-- Menkää te kirkkoon, lapset, mutta elkää tehkö, mitä toiset kirkon
edessä, menkää vain siivosti sisään kirkkoon. Kuningas tulee myös
kirkkoon, ja kun hän huomaa teidät, kutsuu hän teidät illalliselle
luokseen. Hän on halukas antamaan teille, mitä vain pyydätte, mutta
elkää pyytäkö muuta, kuin sen verran maata kaupungin vieressä, kuin
teidän palvelijanne neljäsosa tunnissa kuperkeikkoja heittäen
kiertää. --

Lapset lähtivät kirkkoon. Ja siellä kirkon edessä he näkevät, kuinka
ihmiset sylkäisevät erästä naista, joka oli upotettu maahan vyötäröltä
myöten, mutta he sivuuttivat hänet surullisena, eivätkä olisi mistään
hinnasta sylkeneet hänen päällensä. Kirkko muuttui valoisemmaksi heidän
astuessaan sisään, siellä kimalteli, loisti ja hohti ja kuningas
malttoi tuskin odottaa jumalanpalveluksen loppua, puhutellakseen
lapsia.

-- Te ette ole sylkäisseet -- kuulen ma -- sitä puhvelinnahkaan
ommeltua vaimoa. Tiedättekös, että minä olin sen käskenyt! --

Poika vastasi: -- Emme me ole tietäneet sitä, sillä me tulemme
vieraalta maalta, mutta me emme tekisi sitä muutenkaan, sillä tuo vaimo
ei ole tehnyt meille mitään pahaa. --

Kuningasta miellytti tämä vastaus, ja hän sanoi: Tulkaa palatsiini
minun kanssani ja illastakaa siellä. --

Lapset menivät kuninkaan mukaan, mutta tämä ei kyllästynyt heidän
katselemiseensa ja huokaili myötäänsä: -- Hyvä luojani, olisitpa sinä
nämä lapset lahjoittanut minulle! --

No, asettuvat siinä sitten illallispöytään kuningas ja lapset, mutta
kuningatar ja vanha noita-akka eivät tulleetkaan sisään: he saivat,
näet, vilunpuistatuksia, kun näkivät nuo kultakutriset lapset. Eipä
kuningas surrutkaan sitä, vieläpä ajatteli, että vaikkei koskaan
näkisikään heitä enää. Mainiolla tuulella kuningas lapsia syötteli ja
juotteli, parhaat palat heidän lautasilleen valikoitsi. Illallisen
loputtua hän sanoi heille:

-- No, lapset, nyt minä olen hyvällä päällä, pyytäkää minulta mitä
tahansa, niin annan sen teille. --

Lapset pyysivät vain mitä Jankalovics oli käskenyt.

-- Heittäköön hän kuperkeikkoja vaikka kolmekin tuntia -- vastasi
kuningas -- kyllä täällä maata riittää. --

Sitten lapset palasivat Jankalovicsin luo, menivät levolle ja kun
makeasti nukuttuaan aamulla nousivat, niin oli jo kuningas vaimoineen
ja anoppineen siellä.

-- Hei, poikaseni -- kysyi hän pojalta -- missä on palvelijasi? --

Poika vihelsi:

-- Hoi, Jankalovics, tuleppas esille! --

Jankalovics pyörähti heti esille. Silloin virkkoi kuningas:

-- Kuules, Jankalovics, se maa, minkä sinä kolmessa tunnissa
kuperkeikaten kierrät, on sinun isäntäsi oma. Ala siis! --

Jankalovics vastasi:

-- Kyllä neljännestuntikin riittää, armollinen herra kuningas. --

Silloin hän muuttui mustalaiskakaraksi, alkoi heitellä kuperkeikkoja,
pyöri kuin hiidenväkkärä niin että sitä katsellessa silmiä huikaisi, ja
neljännestunnissa hän kiersi kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksään
penikulmaa.

Säpsähti tästä vanha eukko ja kuiskasi tyttärelleen:

-- Kuulehan, tämä kääpiö syö sekä minun että sinunkin pääsi, jos emme
ole varuillamme. Sentähden sanon sinulle, olisitpa sitten ennen
ylistänyt ketään tahi et, että ylistä nyt näitä lapsia. Sano heille,
ett'et ole ikänäsi niin kauniita lapsia nähnyt etkä niin kaunista
maapalaa, kuin se minkä he nyt saavat, mutta että sitten se vasta
oikein kaunis olisi, jos he toisivat kultalinnan Kuumanmeren keskeltä
tänne. --

Ihan sanasta sanaan toisti kuningatar tämän lapsille, sitten hän
äitineen palasi palatsiin. Heidän poistuessaan kysyi Jankalovics:

-- Mitähän tuo kuningatar haasteli sinulle? --

Poika kertoi.

-- Vai sitä se senkin vietävä supatteli, murahti Jankalovics, kyllä
minä tiedän, mihin he tähtäävät. He tahtovat hävittää teidät, mutta
siihen työhön he ovat ryhtyneet liian myöhään! Vielä tänä iltana tuomme
kultalinnan! --

Kun illan tullen hämärsi, heitti Jankalovics kuperkeikan, muuttui
kullankarvaiseksi taikahevoseksi, nosti selkäänsä kuninkaanpojan,
loikkasi kerran, loikkasi toisen, jopa kohta kolmannenkin, ja niin he
olivatkin Kuumanmeren keskellä kultalinnan juurella. Taikahevonen
potkaisi linnan porttia, ja linna muuttui samassa kultaomenaksi.

-- Pistä se taskuusi, pieni isäntäni! --

Kuninkaanpoika pisti kultaomenan taskuunsa, eikä siinä kyllin, että he
jo aamuksi olivat kotona, vaan siinä se jo loisti ja kimalteli
kultalinnakin.

Kun noita-akka näki kultalinnan paikoillaan, sai hän vilunpuistatuksia;
sanoi tyttärelleen:

-- Kuule sinä, kyllä tuo Jankalovics syö meidän päämme. Mene sinne, ja
olitpa sitten ennen ylistänyt ketään, tahi et, niin ylistä nyt näitä
lapsia ja sano, että linna kyllä on kaunis, hyvinkin kaunis, mutta
silloin se vasta kaunis olisi, jos sen edessä kasvaisivat ne
kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta, jotka ovat Punaisessa meressä.

Lähti kuningatar ja kertoi kolmeenkin kertaan äitinsä sanat lapsille,
eikä kuninkaan poika saanut enää rauhaa.

-- Elä ole milläsikään, pikku isäntäni, virkkoi Jankalovics, me tuomme
ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta tänne, vaikka niitä kyllä
vartioi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä. --

Hän kuperkeikkasi, muuttui kullankarvaiseksi taikaoriiksi,
kuninkaanpoika hypähti hänen selkäänsä ja sitten hipp, hopp, ja he
olivatkin Punaisessa meressä. Lohikäärmeet hengittivät heidän päällensä
tulenliekkejä, mutta Jankalovics puhalsi niihin unituulta niin että ne
heti nukahtivat, ja sitten he saivat ottaa kultaomenapuut, eikä kukaan
sanonut heille senkään vertaa kuin että: hei, vilkaisehan taaksesi!

Voi taivaan Jumala, kuinka noita-akkaa puistatti kylmä
seitsemänkymmentäseitsemän kertaa, kun hän näki kaksikymmentäneljä
kultaomenapuuta! Mutta kuitenkin se kömpi vuoteestaan, se noita-akka
paholainen, ja sanoi tyttärelleen:

-- Kuulehan, tämä Jankalovics tietää enemmän, kuin minä, kyllä se syö
sekä minun että sinun pääsi. Lähde nyt, koeta vielä kerta. Ylistä noita
penikoita seitsemänteen taivaaseen ja sano myös, että olipa heidän
maansa kaunis tahi ei, mutta oikein kauniiksi se vasta tulisi, jos he
hankkisivat Mustassa meressä kasvavista kahdestakymmenestäneljästä
soittavasta puusta kaksikymmentäneljä oksaa ja ripustavat ne noihin
kahteenkymmeneenneljään omenapuuhun.

Kuningatar meni ja toisti tämän sanasta sanaan, ja nytpä kuninkaanpoika
kadottikin malttinsa kerrassaan.

-- Hei -- sanoi Jankalovics, tuo ei ole mikään leikin asia, tuo, pikku
isäntäni, sillä soittavat puut ovat Maailmantullin toisella puolella,
ja sen yli ei ole vielä elävänä päässyt ihminen. Mutta koetetaanpas
sentään! --

Jankalovics muuttui taikaoriiksi, kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä,
ja sitten he lentävät, lentävät, yli maiden ja maailmojen. Vihdoin
Jankalovics äkkiä laskeutuu.

-- No, pikku isäntäni, astu nyt alas selästäni, tästä kolmen penikulman
päässä on Maailmantulli, joka, tiedä se, on korkeampi kuin korkein
vuori; sillä on kaksi suuta, toinen edessä, toinen takana, ja niin
suuret hampaat, kuin kaksitoista rautalapiota yhteensä. Tämän läpi
sinun täytyy kulkea. Kuulehan nyt! Minä muutun valmunsiemeneksi, mutta
pistä sinä minut taskuusi, sillä jos hän tietää, että minäkin olen
sinun mukanasi, niin musertaa hän meidät vielä valmunsiementäkin
pienemmiksi hiutaleiksi. Mutta jotta Maailmantulli päästäisi sinut
kitansa läpi, niin ylistä sinä häntä sillä tavalla, kuin et ketään
muuta ole vielä koskaan ylistänyt. --

-- Näin sanoi Jankalovics ja muuttuikin samassa valmunsiemeneksi.
Kuninkaanpoika pisti valmunsiemenen hyvin huolellisesti talteen
taskuunsa, ja lähti Maailmantullin luokse. -- Elä hyvä Jumalani minua
hylkää! -- Olihan kuninkaanpoika nähnyt tätä ennen yhtä ja toista, oli
hän nähnyt jo kaksikymmentäneljäpäisen lohikäärmeen, mutta
Maailmantullin kaltaista hirviötä ei hän vielä koskaan ollut nähnyt.

-- Sama se, tulkoon mitä tuleman pitää, jos se syö minut niin syököön,
yksi on minulla elämä, yksi kuolema, -- tuumi kuninkaanpoika ja asettui
rohkeasti Maailmantullin eteen tervehtien kohteliaasti.

-- Jumal' antakoon hyvää iltaa, vaariseni. --

-- Terve tuloasi, poikaseni. --

-- Voi, kulta vaariseni -- sanoi kuninkaanpoika, ja läimäytti käsiänsä
yhteen -- monta kaunista vanhusta olen jo nähnyt eläessäni, mutta en
ole koskaan Teidän kaltaistanne tavannut. Olisipa ihmeen hauska nähdä
toinen puolennekin! --

Sanoi Maailmantulli:

-- Minäpä en voi kääntyä, poikaseni, mutta kiipeäppäs tässä suuhuni,
niin minä päästän sinut läpi, sillä sen minä sanon, että olen minäkin
monta kaunista nuorukaista nähnyt, mutta en vielä sinun vertaistasi. --

Näin sanoen koukisti hän sääriänsä vähäisen ja kallisti koko
ruumistansa taaksepäin, jotta kuninkaanpoika voisi helposti kiivetä
ylös.

Ei kuninkaanpoikakaan vitkastellut, kiipesi ylös silmänräpäyksessä,
astui sisään kauheasta suusta lapiohampaitten yli toiseen suuhun, siitä
ulos, alas toiselta puolen, ja kun hän oli kolmisen penikulmaa juossut,
hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui taas oriiksi.
Kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja hipp, hopp, nyt he olivat jo
Mustanmeren rannalla. Siellä asui Jankalovicsin veli, jota hän ei ollut
kolmeensataanyhdeksäänkymmeneen vuoteen nähnyt, sillä he eivät
kumpikaan olleet päässeet Maailmantullin yli.

-- Miten ihmeessä sinä pääsit tänne -- kysyi ukko.

-- Tulinpa miten tahansa, veliseni, ukkoseni, elä nyt utele sitä, vaan
tuo niistä kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kustakin yksi
oksa, sillä meillä on kiire takaisin.

-- Hyvä on, veliseni, pane sinä maata vain ja sinä pikku isäntä myös.
Sill'aikaa, kuin te nukutte hetkisen, noudan minä oksat. --

Näin sanottuaan istahti hän veneeseensä ja työnsi sen rannasta
semmoisella voimalla, että se vielä toisella rannallakin nousi maalle
kahden penikulman verran.

Siellä ne olivat, ne kaksikymmentäneljä soittavaa puuta; joka puuta
vartioitsi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä, mutta onneksi lohikäärmeet
nukkuivat ja heräsivät vasta silloin, kun hän jo oli ottanut ne
kaksikymmentäneljä oksaa. Siitä rupesi kultametsä soimaan, soi ja
humisi merikin, vieläpä taivaskin. Mutta kylläpä uni lähtikin
lohikäärmeitten silmistä! Ei muuta kuin hyökkäämään ukon perään! Mutta
kun ne juuri olivat saavuttamaisillaan ukon, niin hyppäsi tämä
veneeseen ja työnsi sitä niin, että se liukui toiselle rannalle vielä
neljätoista penikulmaa. Hän herätti veljensä ja kuninkaanpojan, jotka
läksivät heti matkalle. Kolmen penikulman päässä maailmantullista
muuttui Jankalovics taas valmunsiemeneksi, ja taskussaan vei hänet
kuninkaanpoika eteenpäin. Jo kaukaa huusi hän MaailmantulIille.

-- Ukko kultaseni, olen minä nytkin nähnyt hyvän kappaleen maailmaa,
mutta niin kaunista vanhaa ukkoa, kuin Te olette, en totta tosiaan ole
nähnyt. --

-- Hyvä, hyvä -- hymähti Maailmantulli, mutta ethän sinä vain pilkanne
minua? --

-- Mitäs minä pilkkaisin, ukko kultaseni! --

-- No hyvä sitten, kävele vain minun lävitseni ja mene rauhaan. --

Kuninkaanpoika kulki Maailmantullin läpi. Hänen kuljettuaan kolme
penikulmaa hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui oriiksi.
Kun kuninkaanpoika oli päässyt oriin selkään, sanoi tämä:

-- Käänny nyt taaksesi, pikku isäntäni, ja huuda Maailmantullille,
ett'et ole koskaan niin rumaa ukkoa nähnyt, kuin hän on. --

Ei tarvinnut rohkaista kuninkaanpoikaa, hän kääntyi heti ja huusi:

-- Hoi Maailmantulli! En ole vielä eläissäni sinun kaltaistasi rumaa
ukkorähjää nähnyt! --

Jopa raivostui tästä Maailmantulli, hän tuhisi ja puhisi, värisi ja
tärisi ja uhkaili Jankalovicsia:

-- Odotahan, Jankalovics, odotahan! Jos olisin tiennyt, että suussani
olit, niin olisin jauhanut sinut poroksi! --

Kiukku ja viha purkautui niin hänen suustaan, että siitä syntyi
hirmumyrsky, ja myrskyksi muuttui hän itsekin, vieläpä sellaiseksi
jäikin, ja sentähden Maailmantullia ei enää olekkaan.

Aamuksi he saapuivat kotiin, ja kun noita-akka heräsi, soivat jo kaikki
kaksikymmentäneljää oksaa. Sinne kerääntyi koko kaupunki, ainoastaan
noita-akka ja kuningatar eivät menneet: vilunväreet puistattivat heitä
molempia seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.

Sanoi Jankalovics kuninkaanpojalle:

-- No, pikku isäntäni, kutsutaan nyt kuningas illalliselle koko
talonväkensä ja hovinsa kanssa. --

Tämän sanottuaan potkaisi hän keittiössä uunin kylkeen, josta heti
pyörähti esille kaksikymmentäneljä kokkia, ja nuo sitten keittivät ja
paistoivat vaikka mitä hyvää.

Sillävälin tuli ilta, ja kuningas saapui koko talonväkensä ja hovinsa
kera ja Jankalovics ohjasi heitä kaikkia paikoilleen. Kunniasijalle
istuutui kuningas, molemmin puolin häntä kuningatar ja vanha noita,
mutta juuri kun nämä kaksi aikoivat istuutua, hypähtivät tuolit
kumpaisenkin alta syrjään, ja he keikahtivat lattialle niin, että
kuningaskin nauroi vatsaansa pidellen.

Sanoi Jankalovics:

-- Armollinen herra kuningas, minä tuon tänne heti erään vaimon, jonka
alta tuoli ei hypähdä syrjään. --

Hän juoksi kirkon luo, siellä hän riisui puhvelinnahan oikean
kuningattaren ympäriltä, nosti hänet syliinsä, vei hänet kultalinnaan
ja istutti hänet kuninkaan viereen.

-- Tämä nainen sopii sinun viereesi, armollinen herra kuningas. Sillä
tietäkööt kaikki ihmiset, etteivät koiranpenikat ole hänen lapsiansa,
vaan nämä kultakutriset lapset tässä näin. --

Ja hän kertoi järjestänsä, miten kaikki oli käynyt. Nyt se vilutauti
vasta puistattikin noita-akkaa tyttärineen. Kuningas taas rajattomalta
sydämeniloltaan ei saanut sanaakaan sanotuksi. Jankalovics
kuperkeikkasi, muuttui pukiksi, pisti toiseen sarveensa noita-akan,
toiseen tämän tyttären ja sanoi: -- Nämä kaksi sielua on minulle
luvattu, minun ne ovat ja minä ne vien! --

Hän hävisi kuin olisi maa hänet niellyt, eikä hän pysähtynytkään
ennenkuin hiidenporstuassa, josta hän heitti heidät sisään. Ja sinnehän
he olivatkin omiansa!

Kun Jankalovics saapui takaisin, oli ilo jo ylimmillään kultalinnassa:
soivat nuo kaksikymmentäneljä helisevää oksaa, nuoret pyörähtivät
tanssimaan, sujahteli ja tärisi lattia, vaikka lankut olivat puhdasta
kultaa.

Tokko minä sanonkaan, ettehän te usko kumminkaan -- mutta minä olin,
nähkääs, myös siellä, tanssin niin paljon kuin jaksoin, juoksin sitten
kotiin ja teille tämän sadun kerroin.

Olkoot kultakutriset lapset huomenna teidän vierainanne!



Haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka.


Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme kaunista tytärtä. Kuningas kysyi
tyttäriltään markkinoille lähtiessään: No, tytöt, mitäs tuliaisia
haluatte markkinoilta?

Vanhin sanoi: Tuo minulle, isä rakas, kultaiset vaatteet.

Keskimäinen pyysi: Minulle tuo hopeaiset vaatteet.

-- Mitäs sinulle sitten pitäisi olla? -- kysyi hän nuorimmalta.

-- Tuo minulle, isä kulta, haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva
persikka -- vastasi nuorin.

Kuningas pudisteli päätänsä tämän kuultuansa: -- En ole koskaan kuullut
sellaisista puhuttavan, mutta jos niitä vain maailmassa on olemassa,
niin kyllä tuon sinulle, tyttöseni. --

Kuningas lähti markkinoille ja kohta hän ostikin kultaisen puvun
vanhimmalle tyttärelleen, hopeaisen keskimäiselle, mutta haastelevaa
rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa hän ei löytänyt, ei
vaikka kuinka olisi hakenut kaikista kauppapuodeista.

Kuningas oli pahoillaan, kun ei voinut täyttää rakkahimman tyttärensä
pyyntöä. -- No niin -- ajatteli hän -- kunhan tästä kotia pääsen niin
kuulutan kaikkialla valtakunnassani että se, joka tuo linnaani
haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan, saa niistä
kultaa niin paljon, että elää herroiksi kuolemaansa saakka. --

Juuri kun hän oli näissä mietteissään, töksähtivät hänen vaununsa
kovasti ja tarttuivat liejuun niin lujasti, etteivät hevoset päässeet
hievahtamaankaan. Parastansa kuski kyllä koetti, läiskytteli
ruoskallaan, sivalteli sillä hevosia ja kiroili minkä jaksoi, mutta
hevoset vain seisoivat yhdessä kohti kuin kiinni naulattuina.

Kuningasta harmitti kovasti. Kuinkas muuten, kun nämä hänen hevosensa
muulloin miltei potkivat tähdet taivaalta, mutta nyt eivät kyenneet
liikuttamaan edes näitä köykäisiä vaunujakaan! Hän lähetti kylään
noutamaan miehiä, ja niitä tulikin hevosineen, vetojuhtineen,
koirineen, kissoineen, kun tuli sana, että kuninkaan vaunut olivat
tarttuneet lokaan.

Mutta turhaanpa kokoontui kylänväki, ei siitä ollut apua, vaunut
pysyivät kuin pysyivätkin rapakossa.

Heidän siinä puuhatessaan ja ponnistellessaan hiipi kuninkaan luo sika,
joka haastelee hänelle näinikään:

-- Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, anna nuorin tyttäresi
minulle, niin minä tuosta pälkähästä vapautan sinut hevosinesi,
vaunuinesi, kaikkinesi.

Suu ja silmät selällään kuningas kuunteli possun pakinata -- mikähän
Jumalan ihme se tuokin oli!

Mutta miten ollakkaan, niin hän sanoi kuin sanoikin sialle: -- Hyvä on,
annahan nähdä, mihin kykenet! Tässä käteni, eikä se olekkaan mikään
siansorkka: saat nuorimman tyttäreni, jos päästät minut pulasta. --

Sika ei odottanut sen enempiä kehoituksia, pisti kärsänsä pyöränpuolain
väliin, väännälsi kerran pyörää ja yhdellä hujauksella vain vaunut
lennähtivät liejusta irti, hevoset syöksähtivät eteenpäin ja
lennättivät kuninkaan tuossa tuokiossa linnaan.

Kotiin saavuttuaan kuningas otti esille kultapuvun ynnä hopeapuvun ja
antoi ne molemmille vanhemmille tyttärilleen. Nuorimmalle tyttärelleen
hän raskain mielin sanoi: -- Katsoppas nyt, tyttöseni, mikset sinäkin
toivonut vaatteita itsellesi, sillä toivomaasi haastelevaa rypälettä,
hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa en löytänyt koko markkinoilta.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt tämän lausua, kun hän jo kuulee sian
kovasti röhkien tulevan. Hän katsahtaa säikähtyneenä akkunasta, ja
näkee, että siinä se tulee tosiaankin se sika, jolle hän oli nuorimman
tyttärensä luvannut. Ja se riivattu elukka toi mukanansa
työntökärrytkin, joilla se varmaankin tahtoi kulettaa pois hänen
rakkaimman tyttärensä!

Niinpä olikin: se röhki kohta ylös akkunoita kohti: -- Öh, öh, öh,
armollinen herra kuningas, tulin tässä noutamaan tytärtäsi. Öh, öh, öh,
lähetä hänet alas, niin vien hänet kärryissäni. --

-- Annahan olla -- ajatteli kuningas, -- kyllä minä sinulle tytön
lähetän! -- Äkkipikaa puettiin eräs talonpoikaistyttö komeihin,
kultaisiin vaatteisiin ja lähetettiin pihalle sian tykö. Mutta tämäpä
ei ollutkaan mikään tolvana. Se sanoa tokaisi heti kuninkaalle: -- Öh,
öh, öh, armollinen herra kuningas, tämä ei ole sinun tyttäresi. --

Nytpä vasta kuningas oikein katuikin hullua tekoansa -- ja kun hän
vielä oli ojentanut kätensäkin sille rupiselle sialle!

Entäs pieni kuninkaantytär? Hänpä vasta itki ja voivotteli niin että
koko linna soi, ja sanoi mieluummin kuolevansa kauhean kuoleman kuin
menevänsä sian puolisoksi.

Mutta turhaan hän itki, turhaan voivotteli, turhaan hän heittäytyi
permannollekin; kuningas selitti katkerasti itkien: -- Se on kaikki
turhaa, tyttöseni, minä lupasin sinut, eikä nyt auta muu, kuin
mennä. --

Mutta sillävälin kuningas hoksasi pukea tyttärensä repaleisiin,
likaisiin vaatteisiin, ja lähetti hänet semmoisena alas. Arveli, näet,
ettei sika nyt huolisikaan hänestä.

Mutta siinäpä hän erehtyikin! Sika oli iloissaan vähällä hypätä
nahastaan, kun näki kuninkaantyttären tulevan. Se sieppasi tytön,
asetti hänet sievästi kärryille istumaan ja vei hänet sitten mukaansa
kovasti röhkien: -- Öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, hyvähän sinun
tulee ollaksesi minun luonani. --

Kuninkaantytär itki katkerasti, mutta sika vain röhki: -- öh, öh, öh,
elä itke, kuninkaantytär, olemme jo pian kotona. --

Mutta silloin vasta kuninkaantytärtä itkettikin, kun sika pysähtyi
erään läävän eteen, vei hänet sinne sisään ja asetti likaisille oljille
istumaan.

-- Öh, öh, öh, tämä on minun taloni! --

Ja sika tarjosi hänelle maissinjyviä: -- Öh, öh, öh, syöppäs nyt,
kuninkaantytär! --

Kuninkaantytär itki, itki ja nukahti viimein itkuunsa.

-- öh, öh, öh, nuku vain, pieni kuninkaantytär, huomiseksi surusi
muuttuu iloksi. --

Nukkui kuninkaantytär, nukkui, eikä herännytkään ennenkuin
keskipäivällä. Keskipäivän kellonsoiton aikana hän avasi silmänsä -- ja
auta armias! -- sokeaksi hän oli tulla häikäisevästä kimalluksesta!

Läävään hän oli nukahtanut, ja palatsissa hän heräsi! Oljille hän oli
paneutunut maata ja silkkipatjoilla hän herääkin! Ja kun hän avasi
silmänsä, kiiruhti kokonainen liuta neitosia hänen vuoteensa luokse
kysymään: Mitä käskette, armollinen neiti?

He toivat hänelle hetikohta mitä kauneimpia vaatteita, jotka
kimaltelivat hopeasta, kullasta ja timanteista, ja pukivat ne hänen
yllensä. Sitten he veivät hänet toiseen huoneeseen. Siellä istui
katetun pöydän ääressä kaunis, sorea nuorukainen. Hän rientää tyttöä
vastaan, ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet pöytään.

Ja kaunis nuorukainen sanoi hänelle: -- Istu vain pelkäämättä tänne,
kaunis kuninkaantytär. Sinä omistat kaikki, mitä täällä näet. Sinun
omasi olen minäkin, jos et halveksine minua. --

-- Kuka ja mikä sinä sitten olet? -- kysyi tyttö. Nuorukainen sanoi:

-- Kerron sen myöhemmin sinulle, kaunis kuninkaantytär. Tule, mennään
nyt puutarhaani --

Hän otti sievästi käsikynkästä kuninkaantytärtä, ja niin he menivät
alas puutarhaan. Ja kun he siellä kävelevät, kallistuu tytön eteen
viiniköynnös, jonka rypäleet sanovat: Poimi meitä, poimi meitä, kaunis
kuninkaantytär!

-- Tämä se on se haasteleva rypäle -- sanoi nuorukainen.

He menevät edemmäs, ja eräästä omenapuusta pienet punaiset omenat
hymyilevät hänelle niin kovin herttaisesti.

-- Näetkös, tässä se on se hymyilevä omena -- sanoi nuorukainen.

Kulkevat taas edemmäs, ja nytpäs koko puutarha rupeaa soimaan.
Kuninkaantytär katsoo oikealle ja kysyy: -- Mikä täällä soi niin
kauniisti? --

-- Katsohan tuonne -- vastasi nuorukainen -- tuolla tuossa
persikkapuussa kasvaa soivia persikoita. --

Voi hyvä luojani, kuinka kuninkaantytär nyt iloitsi, ei hän tietänyt,
itkeäkkö vai nauraa suuresta ilosta!

-- Näetkös -- sanoi nuorukainen -- minun puutarhassani on haastelevia
rypäleitä, hymyileviä omenia ja soivia persikoita, joita sinä
toivoitkin. Jäätkö nyt tänne, tuletko vaimokseni? --

Ei kuninkaantytär antanut kahteen kertaan kysyä sitä asiaa, hän
heittäytyi kauniin nuorukaisen kaulaan ja sanoi:

-- Sinun luoksesi jään enkä ikinäni sinua jätä! --

Silloin sitten nuorukainen kertoi, että hän oli kuninkaanpoika, mutta
eräs paha velhotar oli muuttanut hänet siaksi ja kironnut hänet sanoen,
että hän niin kauan jäisi siaksi, kunnes joku tyttö kerran toivoo
itselleen haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan.

Vielä samana päivänä lähetettiin sana kuninkaantyttären isälle, että
tulla vain koko hoveineen häihin! Ja kyllä he pitivätkin semmoiset
häät, että niistä puhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja vielä
tänäänkin he elävät, jos eivät vain ole kuolleet.



Kerskailijat.


Olipa kerran mies, jolla oli kolme poikaa. Molemmat vanhemmat poikansa
mies pani oppiin ja niin toisesta tuli parturi, toisesta seppä.
Nuorimmalle pojalle ei tahtonut mikään ammatti kelvata, ja hän lähti
sotamieheksi.

Vuosi vieri vuoden jälkeen, eivätkä pojat käyneet kotonaan, mutta
saivatpa sitten kerran kaikki kolme poikaa kotoa viestin, että tulkoot
heti kotiin, jos mieli tavata isää vielä elossa. Pojat saapuivat
kotiin, ja siinäpä tosiaankin isäukko teki kuolemaa.

-- No, rakkaat poikaseni -- sanoi ukko -- kunhan sain vielä kerran
teidät nähdä ennen kuolemaani. Kertokaapas nyt minulle, kuinka pitkälle
kukin teistä on päässyt, oletteko hyvin ammattinne perillä, että tässä
saisin rauhassa laskea pääni lepoon. --

Vanhin sanoi:

-- Elkää yhtään murehtiko, isä kulta, kyllä minä olen hyvin oppinut
ammattini. Minä osaan käyttää partaveistäni niin taitavasti, että ajan
jäniksen juostessaan sileäksi. --

-- No jopa se on hyvä -- iloitsi ukko -- sinä, poikaseni, tulet kyllä
toimeen vaikka missä. --

-- Elkää oikoo huolissaan minustakaan, isä rakas -- sanoi toinen
veljeksistä, se seppä -- minä olen niin hyvin oppinut ammattini, että
kengitän hevosen juostessaankin.

-. Se on hyvä -- hyvä Jumala, kuinka se onkaan hyvä -- huokaili ukko.

-- Entäs sinä, poikaseni -- virkkoi hän nuorimmalleen -- millainen
sotamies sinä olet, osaatkos heilutella miekkaasi hyvinkin? --

-- Niin minäkö, isä kulta? -- kysyi nuorukainen -- kyllähän minä osaan.
Kerrankin läksin kävelemään koreimmassa puvussani, ja siinä kadulla
kävellessäni rupesi satamaan vettä oikein rankasti. Ohoo, mikäs nyt
neuvoksi, tuumin minä, tämä kirottu sade pieksää ihan pilalle kauniin
univormuni. Mutta enpä minä siinä kauan arvellut, vaan vedin miekkani
esille, ja rupesin sillä huitomaan niin rajusti ympärilleni, ettei
pisaraakaan vettä satanut päälleni. Kylläpä olivatkin ihmeissään toiset
sotilaat, kun saavuin takaisin kasarmiin, eikä sade ollut kastellut
minua ollenkaan. Tulipa kenraalikin luokseni ja kysyi, kuinka minä olin
tehnyt. Minä sanoin, etten minä muuta, kuin vedin miekkani esille ja
sillä torjuin sadetta luotani. -- "Oletpa kelpo sotilas, poikaseni" --
sanoi kenraali ja antoi minulle pussillisen kultakolikolta. --

-- No Jumalan kiitos, että voin kuolla huoletonna -- sanoi ukko --
kyllähän te kaikki kolme näytte tulevan toimeen omin voiminne ettekä
tarvitse niitä vähäisiä lantteja, jotka minä olen haalinut kokoon. --

Silloin pappikin juuri saapui antamaan kuolevalle viimeistä voitelua,
ja ukko antoi hänelle minkä rahoja oli kerännyt köyhien kesken
jaeltavaksi. Mutta kylläpä venyivätkin pitkiksi kerskailijain nenät, ja
kerskailemishalu hävisi heistä tykkänään koko heidän elinajakseen! He
hautasivat isänsä ja läksivät maailmaa kiertämään, kukin omalle
taholleen. Olkoot he huomenna teidän vierainanne!



Pyöreä kivi.


Oli kerran, missä lienee ollutkaan, seitsemännen valtakunnan tällä
puolella, kaukaisten merien tuolla puolen eräs köyhä kalastaja. Tällä
köyhällä miehellä oli hyvin monta lasta. Mutta ruoka ei tahtonut aina
riittää, milloin oli mitä syödä, milloin ei. Turhaan nousi köyhä
kalastaja jo kukon laulaessa, turhaan hän meni maata vasta myöhään
illalla, turhaan hän kuljetti verkkojaan aamusta iltaan ja virrasta
virtaan; häneen sopi sananlasku: metsästelee, linnustelee, kalastelee,
aina tyhjää konttiansa tarkastelee.

Niin kovin köyhä kuin tämä kalastaja olikin, oli hänen veljensä sitä
rikkaampi. Tällä taaskaan ei ollut yhtään lasta. Kun köyhän kalastajan
mökissä ei ollut enää suuhun pantavaa, lähetti hän jonkun lapsistaan
veljensä luo, jotta tämä Jumalan nimessä antaisi edes vakallisen
maissijauhoja. Mutta hänen luoksensa oli turha lähettää, vastaus oli
aina sama: saat jauhoja kyllä vaikka puolen tynnyrillistä, mutta anna
sinä vaihteeksi joku pojistasi.

-- Sitä en tee -- vastasi kalastaja -- kaikki lapseni ovat minulle yhtä
rakkaita, en voi erota yhdestäkään.

Kerrankin kun kokonaiseen viikkoon tuskin oli ollut mitään syötävää,
läksi kalastaja kaloja pyytämään ja sanoi vaimolleen, ettei hän palaa,
ennenkuin saa hyvän kopallisen kaloja. Hän asettui jo varhain aamulla
rannalle, laski haavinsa veteen, nosti sen ylöskin, mutta ei tullut
kaloja, ei pikkusormen kokoisiakaan. [Unkarin joissa kalastetaan usein
suurilla haaveilla.] Jo alkoi ilta pimetä, mutta onni karttoi häntä,
kuin olisi se häntä pelännyt.

-- Jo näen -- huokasi kalastaja -- että minun pitää palata sittenkin
ilman kaloja kotiin. Hyvä Jumala, mitä minun viattomat lapseni saavat
syödäksensä!

Hän nosti surusta raskain mielin haavinsa -- mutta mitä! -- sehän on
raskas, niinkuin olisi siihen joutunut joku suuri kivi. Ei se ollutkaan
muuta -- kivi se oli, suuri, pyöreä kivi. Hän viskasi suuttuneena kiven
takaisin ja painoi haavinsa taas veteen, mutta kun hän uudelleen nosti
sen, niin pyöreä kivi oli taas siinä. Nyt hän otti kiven verkosta ja
heitti sen oikein kauas veteen, ettei se voisi enää joutua haaviin.
Mutta turhaan hän sen niin kauas heitti, näkyi olevan Jumalan tahto,
että se tarttuisi kolmannenkin kerran hänen haaviinsa.

Kylläpä kalastajaa harmitteli; hän ei heittänyt enää kiveä takaisin
veteen, vaan rannalle ja lähti raskain mielin kotiin. Mutta tuskin hän
oli astunut pari kolme askelta, kun hän muuttikin mielensä: jos hän ei
voikaan viedä kaloja kotiin, niin vie hän ainakin tuon pyöreän kiven
lasten pyöriteltäväksi.

Otti kiven maasta, pani konttiinsa ja laahusti kotiin. Lapset juoksivat
vastaan, ympäröivät hänet ja kysyivät: Mitä toit isä? --

-- Pyöreän kiven, lapset, ei muuta mitään. Tässä se on, ottakaa,
leikkikää sillä ja unohtakaa illallisruokanne. --

Jo pani maata kalastaja ja hänen vaimonsakin, mutta lapset eivät
malttaneetkaan lopettaa leikkiään, kun kerran siihen innostuivat. He
pyörittelivät pyöreää kiveä edestakaisin huoneessa ja he kiljaisivat
heleästi iloissaan, kuu huomasivat, että kivi tuli yhä kirkkaammaksi ja
kirkkaammaksi. Mutta ei kalastaja sitä nähnyt, sillä hän makasi seinään
päin kääntyneenä ja huokaili. Kerran kumminkin hän kääntyi ja sanoi
lapsille: -- Menkää nyt nukkumaan, jo riittää leikki. -- Mutta kun hän
katsahti lattialle, täytyi hänen äkkiä ummistaa silmänsä, niin
kirkkaasti kiilsi, kimalteli pyöreä kivi, että sen loisto aivan sokaisi
hänet. Sitten hän taas avasi silmänsä, katseli, tarkasteli kiveä ja
kutsui vaimoansakin katselemaan.

-- Katso, vaimoseni, se on jokin ihmekivi, se loistaa kuin timantti.

-- Voi, rakas ukkoseni -- huudahti vaimo lyöden kätensä yhteen -- se on
kun onkin timantti!

He päättivät heti, että vaimo vie huomenna kiven suoraan itse
kuninkaalle, kukaties hän maksaa siitä hyviin hinnan. Vaimo nousi
päivän valjetessa, kääri pyöreän kiven liinoihin ja läksi kuninkaan
luo. Kun hän saapui linnaan, vietiin hänet heti kuninkaan eteen. Vaimo
tervehti kunnioittavasti.

-- Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaani. --

-- Jumal' antakoon, köyhä vaimo, mikä tuuli sinut toi tänne? --

Vaimo otti esille pyöreän kivensä ja näytti kuninkaalle.

-- Mistä sinä olet tämän löytänyt, köyhä vaimo? -- kysyi kuningas kovin
ihmeissään.

Vaimo sanoi, että hänen miehensä on sen löytänyt vedestä.

-- No, köyhä vaimo, anna minulle tämä kivi, niin saat siitä tuhat
markkaa. Sillä tiedä, se on oikea timantti.

Köyhä vaimo ei sanonut mitään, yskähti vain. Kuningas luuli, ettei
tuhat markkaa hänelle riittänyt. Hän ei siis odottanutkaan enempää
vastausta, vaan sanoi:

-- Jos tuhat markkaa ei riitä, niin annan kaksi tuhatta. --

Köyhä vaimo yskähti taas, hän oli niin hämmästynyt, ettei saanut
sanaakaan suustaan. Ei hän väheksynyt tuhattakaan markkaa! Mutta
kuningas luuli taas, että kaksi tukattakin oli hänestä liian vähän, ja
sanoi taas köyhälle vaimolle:

-- Kuuletko, köyhä vaimo, ei minusta kolme säkillistäkään kultaa ole
liiaksi tästä kivestä, annatko sen sillä? --

Silloin vaimo ei yskähtänyt enää, vaan nyökkäsi päätänsä.

Kuningas käski heti täyttää kolme säkkiä kullalla, antoipa vielä
hevosen ja kärrytkin vaimolle, jotta hän voisi kuljettaa kullan
kotiinsa.

Vaimo läksi suurella riemulla kotiin, mutta olipa iloa kotonakin! Nyt
he olivat rikkaita, ei heidän enää tarvinnut nähdä nälkää.

-- Mutta kuuletkos, vaimoseni -- sanoi kalastaja, -- pitäisi mitata
kulta! Mahtaneeko siinä olla montakin kapallista?

-- Totta toisen kerran, mitata se pitäisi! --

Niinpä niinkin, mutta ei ollut mökissä kappaa.

No, he lähettivät yhden pojistaan lainaamaan kapanmittaa rikkaalta
sedältä.

-- Mitä te kapanmitalla teette? -- kysyi rikas mies pilkallisesti.

-- Isäni tahtoo mitata rahaa -- vastasi poika.

No siitäkös rikas mies nauramaan!

-- Ota tästä, poikaseni, kapanmitta, minä tulen myös perässä katsomaan
rahan mittaamista. --

Rikas mies meni veljensä luo, mutta suu ja silmät jäivät häneltä auki
ihmettelystä. Näin paljon rahaa ei ollut hänkään nähnyt koskaan yhdessä
kasassa. Kysyy veljeltänsä:

-- Mistä olet saanut tämän äärettömän kultamäärän, rakas veljeni? --

Annappas -- ajatteli kalastaja itsekseen -- kun nyt puijaan sinua!

-- Hm, sanoi kalastaja. Kuningas on sen antanut minulle kolmesta
kissasta. --

-- Mitenkä se voi olla mahdollista? --

-- Niin se oli, rakas veljeni, kuninkaan linnassa on tavattoman paljon
hiiriä, niin paljon, että kuningas ja hänen armollinen perheensä eivät
saaneet niiltä rauhassa aterioidakkaan. Tämän minä satuin kuulemaan
matkoillani ja vein kuninkaalle kolme kissaa lahjaksi. Olisitpa nähnyt,
veliseni, kuinka kuningas riemastui kissoista! Hän heti kutsui
hovimestarinsa ja käski hänen mitata tälle kunnon miehelle kolme säkkiä
kultaa.

Kun rikas mies kuuli tämän, tuli hänelle kiire kotiin, ja hän kertoi
vaimollensa mitä oli kuullut.

-- No niin, sanoi vaimo, jos tuo raukka vei kolme kissaa kuninkaalle,
viemme me kolme säkillistä mirrejä. --

-- Sitä minäkin, eukkoseni. --

Sitten he heti läksivät naapurikyliin ja ostivat kalliilla rahalla
sieltä kaikki kissat. Kun he saivat niitä kolme säkillistä kokoon,
valjasti rikas mies neljä hevosta kärryjen eteen, pani kolme säkkiä
kissoja kärryihin ja läksi suurella melulla kuninkaan kaupunkiin.

Hän saapuu kaupunkiin kuninkaan linnan eteen, pysähdyttää hevoset,
jättää kyytimiehensä hevosten luo ja lähtee itse kuninkaan puheille.
Hänet viedään kuninkaan eteen ja hän tervehtii kunnioittavasti:

-- Jumal' antakoon hyvää päivää, armollinen kuninkaan!.

-- Jumal' antakoon, rikas mies, mikä tuuli sinut tänne toi? --

Rikas mies sanoo:

-- Minä toin vähäisiä lahjoja, armollinen kuninkaani. Kuulin, että
veljeni, sen kalastajan, vaimokin toi, ja te otitte ilolla vastaan. --

-- Hyvä on, rikas mies, mutta missä ovat sinun tuomisesi? --

-- Minä tuon heti tänne, armollinen kuninkaani. Kärryni ovat tuolla
linnan portin edessä. --

Menee rikas mies alas, ottaa selkäänsä kolme säkkiä kissoja ja kantaa
ne linnaan. Sillävälin kokosi kuningaskin koko talon väen, että hekin
näkisivät ihmeen.

No, jo tulikin rikas mies, ja kun hän astui ovesta sisään, avasi hän
heti kaikki kolme säkkiä.

Voi Jumala armahda, mitä siitä syntyi! Ääretön mirrien paljous peitti
koko permannon, ne läksivät juoksemaan joka suunnalle, hyppäsivät
lattialle asti ulottuvia peilejä ja ikkunoita vastaan ja kaappien
päälle, pudottaen ja särkien maahan kalliita kullattuja laseja,
lautasia. Ja kuningas huusi, kuningatar kiljui, kuninkaantyttäret vielä
enemmän, ja silmänräpäyksessä tulvivat sotamiehet sisään katsomaan,
mikä oli hätänä.

-- Ottakaa kiinni! -- huusi kuningas.

Sotamiehet luulivat, että kissoja piti ottaa kiinni, vaikka kuningas
tarkoittikin rikasta miestä. Mutta rikas mies ei jäänytkään siihen suu
auki töllistelemään, vaan käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti
linnasta juoksemaan sen minkä kerkesi.

Huomenna, jos hän sinun luoksesi sattuu juoksemaan, olkoon hän sinun
vieraanasi.



Matias kuninkaan paimen.


Totuuttarakastavalla Matias kuninkaalla oli paimen, jota hän suuresti
rakasti, hän kun ei koskaan valehdellut. Kun riikinkuningas kerran kävi
tervehtimässä Matias kuningasta, rupesi tämä aterioitaessa puhumaan
paimenesta; tämä oli näet niin kunnon mies, ettei hän eläissään ollut
valehdellut, eikä sellaista aarretta ollut olemassakaan, joka olisi
voinut taivuttaa häntä valehtelemaan.

-- Mutta tuotapa minä en usko, sanoi riikinkuningas.

-- Etkö usko? No hyvä on, lyödään vetoa.

-- Mitä panet vetoa?

-- Jos sinä saat paimenen valheesta kiinni, niin minä annan sinulle
puolet valtakuntaani. Ja jollet saa häntä valehtelemaan, annat sinä
minulle puolet valtakunnastasi.

He vahvistivat vetonsa kädenlyönnillä. Riikinkuninkaan tytär, joka
myöskin istui pöydässä, erotti kädet. Sitten ei ollut enää puhetta
paimenesta. Muista asioista juteltiin. Syötiin, juotiin, iloa
pidettiin, paimenen asia unohtui. Mutta kun päivällinen oli syöty ja
riikinkuningas meni asuntoonsa, ei hän saanut rauhaa. Hän mietti vain,
mitenkä hän saisi puolet Unkaria kynsiinsä. Hän oli joskus kuullut,
että Matias kuninkaalla oli kultavillainen karitsa ja että se oli tämän
samaisen paimenen hoidossa. Hän aikoi mennä takamaille paimenen luo,
luvata hänelle äärettömiä aarteita kultavillaisesta karitsasta, ja kun
Matias kuningas sitten kysyisi paimenelta, mihinkä karitsa oli
joutunut, niin hän ei ilmaisisi oikeata asianlaitaa. Silloin
riikinkuningas saisi puolet valtakuntaa.

Riikinkuningas pukeutui unkarilaiseen talonpoikaispukuun ja meni
paimenen luo. Hän tervehti häntä:

-- Hyvää päivää, paimen,

-- Jumal' antakoon, armollinen herrani, vastasi paimen.

-- Mistä sinä sen tiedät, että minä olen kuningas?

-- Näenhän minä sen käynnistäsi.

-- No, hyvä on, sanoi riikinkuningas, jos tunsitkin minut, ei se mitään
tee. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi?

-- Tiedän, jos armon herra sanoo.

-- Sitävarten tulin luoksesi, paimen, että möisit minulle
kultavillaisen karitsan, annan sinulle siitä niin paljon rahaa, että
saat ikäsi kuusivaljakolla ajaa.

Paimen sanoi:

-- En minä voi sitä tehdä, armollinen herrani. Mitä sanoisin
kuninkaalleni, jos hän kysyisi, minne kultavillainen karitsa on
joutunut?

-- Voi sinua houkkiota, sanoisit, että sudet sen veivät.

-- Sitä minä en voi sanoa, armollinen herrani, sillä en koskaan ole
valehdellut enkä sitä vastakaan tee.

-- Anna karitsa minulle, paimen, rikkaaksi teen sinut.

-- En minä tahdo olla rikas, armollinen herrani, parasta on että olen
köyhä. Jos, herrani, niin kovin haluat tätä karitsaa, niin osta se
kuninkaalta. Ehkäpä hän sen myö.

Jo näki riikinkuningas, että turhaa oli tässä kaikki puhe;
murheellisena hän meni takaisin asuntoonsa ja mietti ja mietti, mitenkä
hän saisi karitsan käsiinsä. Siinä hän mietti päänsä ympäri, ja sitten
hän päätti, että hänpä lähettää tyttärensä paimenen luo; jos paimen
kielsikin häneltä karitsan, ei hän kiellä hänen tyttäreltään, joka
sivumennen sanoen oli kaunis kuin taivaan tähti. Ja niinpä hän
kertoikin tyttärelleen, miten hän oli suunnitellut asian.

-- Hyvä on, rakas isäni, minä menen ja koetan parastani.

Tyttö läksi paimenen luo. Otti mukaansa kultaa niin paljon kuin jaksoi
kantaa pienessä laatikossa. Paimen oli juuri koonnut laumansa. Tyttö
meni suoraan hänen luoksensa ja tervehti:

-- Hyvää iltaa, paimen.

-- Jumal' antakoon, prinsessa! Mitähän sinä tässä näin myöhään illalla?

-- Voi, hyvä paimen, jos tietäisit miksi tulin! En tule toimeen enkä
saa rauhaa sen jälkeen kuin kuulin kultavillaisesta karitsasta. Katso
tätä laatikkoa, se on kultaa täpösen täynnä. Anna karitsa minulle!

-- En voi antaa, armollinen prinsessa.

Prinsessalla oli mukanaan hyvää viiniäkin. Hän tarjosi paimenpojalle:

-- Juo, köyhä paimenpoika!

Paimenpoika joi ja hyvälle tuulelle hän tulikin. Prinsessa koetti taas
onneansa. Annas kun poika näkee kiiltäviä rahoja! Hän avasi laatikon
kannen.

-- No näetkö, köyhä paimenpoika, tämä on kaikki sinun, ja sinä saat
lisää vielä paljon enemmän, kunhan annat minulle kultavillaisen
karitsan.

Sanoi paimenpoika:

-- En voi antaa, armollinen prinsessa. Turha on kultasi, turhat koko
maailman aarteet. Mutta jos kerran suutelisit minua, niin, jumaliste,
kultavillainen karitsa heti paikalla olisi sinun!

Prinsessa mietti kotvasen aikaa -- ja sitten hän tosiaan suutelikin
poikaa.

-- No nyt, sanoi prinsessa, tapa karitsa, minä tahdon sen
kultavillaisen nahan vain, lihat saat syödä itse toisten paimenpoikien
kanssa.

Paimenpoika tappoi karitsan, nylki nahan, prinsessa kaappasi sen
käteensä ja juoksi riemuiten kotiinsa.

Olipa riikinkuningaskin iloissaan! Tuskin malttoi odottaa aamua, niin
läksi Matias kuninkaan luo nahka kainalossaan.

-- Tässä nyt on kultavillaisen karitsan nahka, saammepas nähdä,
ilmaiseeko paimen totuuden!

Aamulla paimen nousi, sydän murheesta raskaana. Kyllä hän siinä itseään
panetteli pataluhaksi, ja niin hän oli murheesta mustana kuin synkkä
sadepilvi. Mitäs hän nyt tekee! Jos kuningas saa tietää, niin hän
hirtättää.

Itsekseen hän ajatteli, että hän menee kuninkaan luo ja sanoo sille
suoraan totuuden ennenkuin kuningas ehtii kysyäkkään mitään. Siinä
vainioita taivaltaessaan hän tapasi maarotan kaivaman reiän, siihen
hän pisti keppinsä ja kepin päähän hattunsa, sitten hän peräytyi vähän
ja ikäänkuin keppi olisi ollut Matias kuningas, lähestyi hän sitä taas
hitaasti, nöyränä, kunnioittavasti tervehtien:

-- Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani.

Itse vastasi itselleen:

-- Jumal' antakoon sinullekin, paimenpoika. Mitäs sinne takamaille
kuuluu?

-- Huonosti ovat asiat siellä, armollinen kuningas, kultavillainen
karitsa on kadonnut!

-- Se ei ole totta, senkin heittiö, sillä silloin olisivat muutkin
kadonneet!

Alakuloisena hän veti keppinsä reiästä ja virkkoi itsekseen: valhe ei
onnistu, parasta kun sanon totuuden.

Astui taas vähän matkaa, niin tapasi taas maarotan reiän. Pisti
keppinsä siihen, pani hattunsa kepin päähän ja kuvitteli, että se on
Matias kuningas ja tervehti:

-- Hyvää huomenta, armollinen kuninkaani!

-- Jumal' antakoon, paimenpoika! Mitäs takamaille kuuluu?

-- Hullusti ovat asiat siellä, armollinen herrani. Kultavillainen
karitsa putosi kaivoon ja siihen se hukkui.

-- Se ei ole totta, senkin lurjus, sillä silloin muutkin olisivat
siihen pudonneet.

-- Eihän se tälläkään tavalla käy, mutisi paimen itsekseen. Veti
keppinsä reiästä, nykäisi hattunsa silmilleen ja asteli murheellisena
Budan linnaa kohti. Mutta siinä kulkiessaan hän kolmannen kerran tapasi
maarotan reiän. Kolmas kerta toden sanoo, ajatteli hän, ja niin hän
kolmannen kerran pisti keppinsä rotanreikään ja yritti valehdella.

-- Hyvää huomenta, armollinen herrani.

-- Terve tuloa, paimenpoika, mitä takamaille kuuluu?

-- Huonoja sinne kuuluu, armollinen kuninkaani, sudet söivät
kultavillaisen karitsan.

-- Valehtelet, sinä senkin... ne olisivat syöneet kaikki muutkin.

-- Oi voi, hyvä Jumalani, mitä tehdä? Ei luonnistunut kolmaskaan valhe.
No, olkoon sitten niin, hänpä sanookin totuuden! Ja kun hän tämän
päätöksen oli tehnyt, johtui hänen mieleensä niin hullunkurinen
ajatus, että hän purskahti nauruun. Ei hän enää murehtinut, kasvot
kirkastuivat, hattunsa hän työnsi takaraivolleen ja niin hän reippaasti
meni Budan linnaan kuninkaan puheille.

Matias kuningas istui juuri syömässä, siinä istui myös riikinkuningas
ja hänen tyttärensäkin. Jo riikinkuningas iloitsi edeltäkäsin, että hän
saa puolet valtakunnasta, sillä varmasti paimen valehtelee.

Paimen tervehti:

-- Hyvää huomenta toivotan sinulle, armollinen herrani ja kuninkaani,
sinullekin armollinen riikinkuningas ja myös sinulle, ihana prinsessa.

-- Terve tuloa, paimen, mitäs takamaille kuuluu?

-- Eihän sinne muuta, armollinen kuninkaani, kuin että vaihdoin
kultavillaisen karitsan mustavillaiseen. [Riikinkuninkaan tyttärellä
oli näet mustat hiukset.]

-- Mihinkä mustavillaiseen?

-- Oi, armollinen kuninkaani, kauniimpi on se musta kuin
kultavillainen. Aurinkoa silmä vielä kestää katsoa, mutta sitä ei, niin
häikäisevän kaunis se on!

-- No missä se musta karitsa sitten on? Tuo sisään!

-- Ei sitä tarvitse tuoda sisään, armollinen kuninkaani, tuossa se
istuu pöydässä. Ja hän näytti riikinprinsessaa.

Matias kuningas huudahti iloissaan:

-- Hyvä on, poikani, kunhan totta puhut! Olkoon se sinun, minkä minä
voitin sentähden, ett'et valehdellut.

Mitäs riikinkuningas muuta saattoi tehdä. -- Matias kuningas oli
voittanut puolet hänen valtakunnastaan, ei muuta, kuin anna pois vain!
Matias kuningas antoi sen vuorostaan paimenelle. Mutta jos puolet
valtakuntaa oli paimenen, niin olkoon hänen tytärkin. Eikä prinsessa
vastusteliutkaan, ei niin hitustakaan! Siinä paikassa pappi kutsuttiin
ja isot häät pidettiinkin. Sen pituinen se.



Pilli-Palkó.


Missä lieneekään ollut kaukaisten merien tuolla puolen, vieläpä
lasivuortenkin takana, jossa lyhytsaparoinen porsas tonkii, -- siellä
oli kerran köyhä leskivaimo ja hänellä oli poika -- Palkó nimeltään. He
elivät suuressa puutteessa, eikä aina ollut suuhunpantavaa talossa. Ei
heillä ollut kuin hajoava mökkipahanen ja puutarha. Sanoipa Palkó
kerran äidillensä:

-- Rakas äitini, mitäs minä tässä enää istun ja näen nälkää,
palvelukseen minä lähden enkä palaa kotiin, ennenkuin saan edes vasikan
palkakseni. Puutarhassamme sitä elätämme, ja kun se kasvaa, niin onhan
meillä jo silloin niinkuin vähän talouttakin.

Palkó lähtee palvelukseen, sinne hän jää vuodeksi, saa palkakseen
vasikan. Sitten hän lähtee uudestaan palvelukseen ja saa taas
palkakseen vasikan. Vasikan hän saa palkakseen sitten vielä kolmantena
jopa neljäntenäkin vuonna. Nyt oli hänellä jo neljä vasikkaa, mutta
puutarha olikin niille liian pieni, heiniä tuli vähän, ei ollut millä
elättää vasikoita. Palkó miettii itseksensä, että hän vie vasikat
markkinoille ja myy ne. Hän lähteekin vasikkoineen, mutta matkalla
tulee vastaan vanha, harmaapäinen äijä, joka virkkaa hänelle: --
Poikaseni, minulla on soreaääninen pilli eli huilu, annan sen sinulle
yhdestä vasikasta. --

-- Mitä joutavia ukkoseni, eihän vasikkaa toki huilusta --.

-- Anna sinä pois vain, elä yhtään arkaile, sillä tiedä, ettei tämä ole
mikään tavallinen huilu. Saatpa nähdä, että se tulee vielä sinulle
hyvään tarpeeseen. --

-- Olkoon sitten menneeksi, tuumii Palkó, ja antaa yhden vasikan
huilusta. Sitten hän jatkaa matkaansa. Mutta tuskin hän on ehtinyt
pyssynkantaman päähän, niin jo ilmestyy vanha, harmaahapsinen äijä taas
hänen eteensä ja sanoo:

-- Anna, veliseni, vielä yksi vasikka, niin minä annan siitä, katsohan,
tämän hiiren sinulle. --

Siitäkös Palkó nauramaan:

-- Vai vasikkakos hiirestä, mitäs sanotkaan, ukkoseni! On kotona hiiriä
enemmänkin kuin tarpeeksi, äitimuorilla on kyllin harmia niistäkin. --

-- Niinpä niinkin, mutta ei tämä hiiri olekkaan sellainen kuin muut
hiiret. --

Ukko puheli niin, että Palkó viimein antoi kuin antoikin vasikan siitä
hiirestä. Nyt hänellä olikin enää vain kaksi vasikkaa kaupungille
ajettavana, mutta miten ollakkaan, -- taivaastako tipahti vai maan
altako kohosi -- vanha ukko ilmestyi taas hänen eteensä ja sanoi:

-- Poikaseni, tässä on minulla juokseva koppakuoriainen, tämäpä vasta
jotain onkin! Sinä saat sen, jos annat siitä yhden vasikan. --

-- En minä anna -- pani poika vastaan -- enhän minä toki ole sentään
vielä aivan pähkähullu! -- Johan minä tässä ihan järjettömästi luovutin
sinulle kaksi vasikkaa huilusta ja hiirestä! --

-- Neuvonpas sinua vain antamaan sentään vasikan tästä juoksevasta
koppakuoriaisesta, sillä sinä tulet sitä vielä tarvitsemaan. -- Jopa
Palkó lopuksi antoi sittenkin sen kolmannenkin vasikan pois. Nyt hän
kulki viimeisen vasikan kera kaupunkiin päin; kovin oli poika allapäin,
takaisin hän olisikin mieluimmin kääntynyt, ehkäpä hän vielä voisi
tavata sen harmaapäisen äijän, sillä kovasti hän katui kauppojansa. No,
kääntyä ei tarvinnutkaan. Sillä kun poika siinä surumielisenä kulki,
niin hän näkikin taas edessään ukon, joka sanoi:

-- Kuulehan, poikani, anna tämäkin vasikkasi minulle, niin annan
sinulle pussin siitä --

-- Enkä anna -- vastasi Palkó -- parempi olisi ollut, etten olisi noita
toisiakaan antanut. Mitenkä minä nyt saatan astua äitini silmäin
eteen? --

-- Anna se vasikka tänne vain, eläkä sure yhtään? Ei tämä ole mikään
arvoton pussi. Tiedä, että tähän pussiin on suljettu uni. Sinun
tarvitsee vain sanoa, kuinka monta tuntia tahdot nukkua, niin nukut
juuri niin kauan, ja jos tahdot jonkun toisen nukuttaa, niin sanot sen
vain pussille. --

Palkó ajatteli: -- Jos niin on, niin mitäs minä lähden enää yhdellä
vasikalla markkinoille. Saakoon vanhus tämän neljännenkin vasikan. --
Kun hän oli antanut viimeisenkin vasikan ukolle, niin sanoi tämä:

-- No, poikaseni, mene nyt kotiisi. Sinne et pitkäksi aikaa jää: äitisi
lyö sinua niin kauan, kunnes joku pelastaa sinut hänen käsistään. Mutta
silloin juokse, minne nenä näyttää, ja huuda takaisin äidillesi:

-- Jää Jumalan haltuun, rakas äitini, minä en palaa, ennenkuin
kuninkaaksi tultuani. --

No, kyllä syntyi kotona aika elämä kun Palkó saapui. Hänen äitinsä
kysyi:

-- Oletko myynyt vasikat, poikaseni?

-- Olen, äiti, olen. --

-- Missä rahat ovat? --

-- En minä ole niitä rahasta myynyt, vaan nämä tässä minä sain -- ja
otti kontistaan huilun, hiiren, koppakuoriaisen ja unipussin.

Auta armias, kuinka leskivaimo suuttui! Otti kepin ja löi sillä Palkóta
mihin sattui, ja jos naapurinvaimo ei olisi juossut hätään ja
pelastanut äidin kynsistä häntä, niin uskokaa pois, akka olisi lyönyt
poikansa kuoliaaksi.

Palkó nyt juoksemaan, minne jalat veivät, mutta juostessaan hän huusi
äidillensä:

-- Jumalan haltuun, äitikulta! En palaa ennenkuin kuninkaaksi tultuani.
-- Meni Palkó, kulki päin seitsemättä valtakuntaa, yli kaukaisten
merien, lasivuorienkin yli, sinne, missä lyhytsaparoinen porsas tonkii.
Siellä hän joutui erääseen suureen kaupunkiin, jossa asui kuningas.
Sillä kuninkaalla oli ihana tytär, mutta tyttärellä oli hyvin vaikea
tauti. Hänen sydämessään oli niin suuri suru, ettei hän saattanut
koskaan nauraa eikä hän saanut unta silmiinsä päivällä eikä yöllä.

Kuningas oli juuri käskenyt ilmoittaa koko valtakunnassaan, että se,
joka saa hänen tyttärensä nauramaan sekä antaa sellaista lääkettä,
josta prinsessa nukahtaa tavalliseen maatapano-aikaan, saa prinsessan
vaimokseen ja koko valtakunnan omakseen.

No, tulihan tietysti kaikenlaisia ruhtinaita ja kreivejä ja paroneja ja
korkealakkisia slovakkeja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia -- kaikki
he tahtoivat onneansa koettaa. Mutta he eivät voineet mitään;
kuninkaantytär ei nauranut eikä nukkunut. Palkókin menee kuninkaan
hoviin, ilmoittaa, että hänpä myös koettaa onneansa. Asettukoon vain
kuninkaantytär linnan kuistille, niin hän pihalla näyttää jotakin.

Kuninkaantytär asettui kuistille, sinne meni kuningaskin, sinne
kuningatar, kerääntyipä sinne hovin muu väkikin katsomaan, mitä tuo
mierolainen osaisi. Palkó silloin otti kontistaan hiiren ja juoksevan
koppakuoriaisen ja pani ne sievästi maahan. Sitten hän alkoi puhaltaa
soreaäänistä huiluansa -- ja kuulkaa ihmettä! -- hiiri sieppasi
vyötäreistä koppakuoriaista ja niin ne laskivat kaunista unkarilaista
tanssia, että piha pölysi! No siitäkös kuninkaantytär nauramaan niin
että linna kaikui. Nauroi kuningaskin sekä kuningatar, nauroipa koko
hovin väki.

-- No, poikaseni -- virkkoi kuningas -- nauraa osaa jo tyttäreni, mutta
kuinkas on sen nukkumisen laita? --

Sanoi Palkó:

-- Käskekää viedä hänet vain, armollinen kuninkaani, omaan kamariinsa,
laittakaa hänet siellä makuulleen omaan vuoteeseensa, niin saattepa
nähdä, että hän nukahtaa heti. --

 Kun saatiin vuoteeseen kuninkaantytär, pisti Palkó päänsä unipussiin
ja sanoi:

-- Nukkukoon kuninkaantytär huomisaamuun kello kahdeksaan asti! --

Siinä silmänräpäyksessä sulkeutuivat kuninkaantyttären silmät, ja hän
nukkui makeasti seuraavaan aamuun kello kahdeksaan asti.

Sillävälin puettiin Palkó kalleisiin, kauniisiin purppuravaatteisiin,
ja kun kuninkaantytär heräsi, niin heti vihittiin heidät ja vietettiin
komeat häät. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä soittivat mustalaiset,
ja neidot ja pojat karkeloivat.

Häiden jälkeen Palkó läksi hakemaan äitiänsä, ja toi hänet
kuusivaljakolla komeasti linnaan. Ei heillä ollut enää suolasta eikä
polttopuista huolta. Vieläpä he elävät tänäkin päivänä, jos vain eivät
ole kuolleet.



Kaunis Cerceruska.


Olipa kerran köyhä leskimies, ja hänellä oli kaksi kaunista tytärtä. He
olivatkin niin kauniita molemmat, että he olisivat aivan hyvin
kelvanneet prinsessoiksi. Totta tosiaan, prinsessoiksi he olisivat
kelvanneet!

Naapurissa asui eräs leskivaimo, ja kerran tämä, kun isompi tyttönen,
jonka nimi oli Cerceruska [lausutaan: Tsertserushka], leikitteli
pihamaalla, sanoi tälle aidan yli:

-- Sanoppa, tyttönen, isällesi, että ottakoon hän minut vaimoksensa,
niin minä teitä hoitelen, maidossa ja voissa vain kylvetän. --

Ihastui tästä Cerceruska ja juoksi heti isän luo kertomaan, mitä
leskivaimo oli käskenyt.

-- Eihän se olisi hullummaksi -- tuumi leskimies, ja hänpä otti
naapurinlesken vaimoksensa vielä samana päivänä.

Kelpasipa tyttöjen elääkkin viikon, pari, niin se äitipuoli heitä
hyväili ja piti hyvänä, mutta pianpa siitä tuli loppu, ja orpo raukat
saivatkin useammin selkäsaunaa kuin suuhunpistettävää.

-- Kuulehan -- sanoi kerran Cerceruska sisarelleen -- tämä ilkeä vaimo
vielä lopettaa meidän päivämme, lähdetään pois, mennään vaikka
maailmalle. --

-- Mennään vain -- sanoi pikkusisko.

He nousivat aamulla varhain ja sanoivat äitipuolelle, että he menisivät
metsään mansikoita poimimaan, jos hän päästäisi heidät.

-- Menkää vain -- sanoi vaimo -- eihän teistä ole kotona muutenkaan
mihinkään. -- Ja kun tytöt olivat toisella puolen veräjää, niin hän
sanoi hiljaa, mutta Cerceruska sen kuuli kumminkin, että minkä eläimen
jalan jäljessä olevasta vedestä he juovat, semmoiseksi eläimeksi he
muuttukoot.

Surullisina sitten pikkutytöt kävelivät eteenpäin. Kun he pääsivät
metsään, sanoi Cerceruska siskolleen: -- Kuule, sisko, elä juo minkään
elukan jalanjäljestä, tulipa sinulle kuinka kova jano tahansa. --
Pikkusisko lupasi sen, ja sitten he alkoivat poimia mansikoita.
Poimivat marjan sieltä, toisen täältä, eivätkä huomanneetkaan, että
olivat toisistaan eksyneet.

Alkoipa pikkutyttöä kovasti janottaa. Mutta ei näkynyt lähdettä eikä
puroa. Mitä tehdä! Hän kuolee janoon, jollei saa juodaksensa, -- niin
kovasti häntä janottaa! Itkien hän siinä samoili metsässä, ja jopa
löysi pikkusen vettä jonkun eläimen jalanjäljestä. Kyllä hän juo siitä,
muuttukoonpa sitten miksi eläimeksi tahansa, päätti hän. Ja voi minun
päiviäni, hän muuttuikin pieneksi kauriiksi heti siitä juotuaan.

Sillävälin Cerceruska sai korinsa marjoja täyteen ja vilkaisee
oikealle, katselee vasemmalle, mutta pikkusiskoa ei vain näkynyt
missään. Hän alkoi hakea ja huutaa, mutta ei siskoa vain löytänyt.
Silloin Cerceruska rupesi itkemään, hän itki katkerasti, niin että
metsä kaikui. Mutta silloinpa riensi äkkiä hänen luokseen pieni sievä
kauris, se määki sydäntäsärkevästi ja nuoleskeli Cerceruskan käsiä,
poskia, joka paikkaa.

Voi hyvä Jumala, itki Cerceruska, tämä on varmaankin minun
pikkusiskoni! Hän ei totellutkaan ja siten hän muuttui kauriiksi. Hän
kiersi käsivartensa pienen kauriin kaulaan ja niin hän talutti sitä
läpi metsän, itkien, voihkien. Mutta vasta silloin rupesikin Cerceruska
oikein itkemään, kun huomasi kaukaa tulevan metsästäjän. Sillä oli
pyssy olalla, ja hänen koiransa juoksi edellä, nuuskien, hakien. Voi,
jos metsästäjä huomaa, niin se ampuu hänen pikku siskonsa. Hän vilkaisi
ympärilleen, mihinkä voisi piiloutua. Huomaakin onneksi heinäsuovan, ja
äkkiä he lymysivät sen taakse. Mutta se oli turhaa, heti tunsi koira
kauriin jäljet ja juoksi suoraa päätä suovan luokse. Nuuski pientä
kaurista, mutta ei tehnyt sille mitään pahaa, vaan kääntyi äkkiä ja
juoksi isäntänsä luo; siellä se hyppeli, vinkui -- vonkui, eikä antanut
isännälleen rauhaa ennenkuin sai leipäpalasen. Koira sieppasi
leipäpalan, juoksi heinäsuovan luo, heitti sen Cerceruskan eteen ja
juoksi takaisin isäntänsä luo hyppien ja vonkuen entistä enemmän.

Metsästäjä ihmetteli, ei ymmärtänyt koiransa käytöstä, sillä ei se
ollut muulloin metsästäessä syömistä ajatellut, ennenkuin vasta kotiin
päästyä. Mutta hän heitti sille taas leipäpalan. Ei koira syönyt
sitäkään, se juoksi vain suoraa päätä taas heinäsuovan luo, heitti
leivän Cerceruskan eteen -- ja taas takaisin isäntänsä luo, hyppi häntä
vastaan ja vonkui niin surkeasti, kuin olisi sillä ollut selkäranka
poikki.

No odotappas -- tuumi metsästäjä -- tässä on vielä yksi leipäpala,
mutta nytpä tahdon nähdä itsekin, mitä sillä teet, sillä ei ole
mahdollista, että itse syöt kaikki.

Kylläpä hän ällistyi nähdessään heinäsuovan takana pienen kauniin,
itkevän tytön ja sen vieressä pienen, surkeasti ynisevän kauriin.
Cerceruska heittäytyi pienen kauriin yli ja rukoili metsästäjää:

-- Oi rakas metsästäjä-setä, elä ammu tätä pientä kaurista, sillä se on
minun pieni sisareni! --

-- Mitä sinä puhut, sinä tyttönen -- nauroi metsästäjä -- mitenkä voi
tytöllä olla kauris siskona! --

Nyt Cerceruska kertoi, keitä he olivat ja kuinka onnettomasti oli
käynyt hänen pienelle sisarelleen.

Kyyneleet kihosivat metsästäjän silmiin, hänen tätä kuullessaan ja hän
sanoi: -- Elä pelkää, Cerceruska, en minä tee mitään pahaa pikku
sisarellesi, pikemmin minä vienkin teidät mukanani linnaani. Sillä
tiedä, minä olen tämän valtakunnan kuningas, --

Sitten hän otti Cerceruskaa kädestä, ja Cerceruska kiersi käsivartensa
pienen kauriin kaulaan, ja niin he menivät kuninkaalliseen palatsiin.

Kuninkaan käskystä sai pieni kauris aivan oman erityisen puutarhan, ja
kaikkien, joille henki oli rakas, piti totella Cerceruskaa ja tehdä
hänen mielikseen.

Kaikki kyllä olivatkin Cerceruskan mieliksi, paitsi eräs vanha vaimo,
joka oli ollut kuninkaan hoitajana hänen lapsena ollessaan -- tämä
katseli karsain silmin asiain nykyistä menoa. Tällä vaimolla oli
nimittäin tyttö, ja tämän hän aikoi toimittaa kuninkaalle puolisoksi.
Sillä -- nähkääs, hyvät ihmiset -- kuninkaalla ei ollut vielä puolisoa.
Turhaan oli sille tarjottu ja neuvottu mitä kauneimpia prinsessoja,
mutta ei, hän ei huolinut yhdestäkään. Siitä oli vanha vaimo iloissaan,
mutta nyt kun hän näki Cerceruskan, säpsähti hän.

-- Kuningas tahtoo varmaankin ottaa tämän puolisokseen -- ajatteli
vaimo -- mutta siitäpä ei tulekkaan mitään.

Hän odotti vain sitä, että kuningas lähtisi pois kotoa; silloin hän
meni Cerceruskan kanssa alas siihen puutarhaan, jossa kauris eleli.
Puutarhan keskellä oli lampi, ja kun he joutuivat sen rannalle, sanoi
vanha vaimo: -- Tule Cerceruska, katso vedenkalvossa kuvaasi, kuinka
sinä olet kaunis! --

Cerceruska katsahti lampeen, ja siinä tuokiossa työnsi häijy vaimo
hänet veteen.

Oi surkeata, kuinka pieni kauris hädissään ja tuskissaan määki! Se
juoksenteli vain onnettomana lammen ympärillä, mutta vanha vaimo sanoi
sille: määi, minkä määit, kunhan vain et puhu!

Illalla, kun kuningas saapui kotiin, meni hän suoraan Cerceruskan
huoneeseen. Kas, Cerceruska ei olekkaan siellä! Hän kutsuu vanhan
vaimon ja kysyy, missä Cerceruska on.

-- Puutarhaan hän varmaankin meni. Siellähän se aina leikkii sen pienen
kauriin kanssa. --

Kuningas menee puutarhaan, hakee, huutaa Cerceruskaa, mutta siellä ei
ollut ketään muuta kuin pieni kauris, ja se juoksi vain edestakaisin ja
määki -- puhua se ei voinut.

Kuningas kävi kovin surulliseksi Luulipa hän jo, että Cerceruska oli
lähtenyt maailmalle. Senpä tähden hän käski etsiä häntä ja lupasi
suuret määrät kultaa sille, joka toisi Cerceruskan takaisin. Mutta
vaikka hän olisi luvannut puolet valtakuntaansa, ei Cerceruskaa
kuitenkaan kukaan olisi voinut löytää.

Kuningas oleskeli nyt päiväkaudet puutarhassa, siellä hän käyskenteli
ja silitteli kaurista, kysyen: etkö ole nähnyt Cerceruskaa? Mutta pikku
kauris raukka ynisi vain, puhua se ei voinut.

Kun häijy vaimo näki tämän, säpsähti hän. Arveli näet, että jos
kuningas aina on puutarhassa, voi hänen päähänsä juolahtaa ajatus, että
Cerceruska on työnnetty lampeen. Hänpä hävittää kauriinkin! Odotti
taas, että kuningas lähtisi pois kotoa; sitten kutsui hän kiireesti
teurastajan ja läksi puutarhaan lopettaakseen kauriin päivät.

Pieni kauris raukka läksi juoksemaan minkä heikot jalat kestivät lammen
ympäri nähdessään teurastajan tulevan veitsi kädessä. Eikä se
pysähtynyt mistään houkuttelusta. Ja kuulkaahan ihmettä! Siinä lampea
kierrellessään se sai kovasta säikähdyksestään takaisin puhelahjansa ja
rupesi puhumaan:

    Nouse ve'estä, siskoseni,
    Järven pohjasta pakene,
    Vatsasta kalan kamalan!
    Veistä velhotar hiovi
    Heikon henkeni hukaksi,
    Astioita asettavi
    Veren vuotavan varalle.

Juuri tässä silmänräpäyksessä saapuu kuningaskin puutarhaan ja kuulee
kauriin puheen. Hän hälyyttää heti koolle koko hovin väen ja käskee
ammentaa lammen tyhjäksi. Suuren kalan he saavat käsiinsä, halkaisevat
sen vatsan, ja tosiaankin, Cerceruska oli siinä! Minä näin omin silmin,
että hän oli elossa ja oli kauniimpi kuin koskaan ennen!

Riemu oli nyt hovissa rajaton. Pieni kauriskin hyppeli iloissaan niin
vallattomasti, että sattui heittämään kuperkeikan, ja silloinpa se --
ihmeitten ihme! -- muuttui taas tytöksi.

Sillävälin lampi taas täyttyi vedellä. Ja kun se täyttyi, niin kuningas
kaskikin ottaa vanhan noita-akan kiinni ja heitätti hänet lampeen.
Sitten hän lähti Cerceruskan kanssa palatsiin; sinne kutsuttiin pappi,
joka vihki heidät, ja nuori pari asettui vielä samana päivänä
munankuoreen ja laski alas Kykyllö-jokea. Jos he siitä maihin nousevat,
niin tulkoot Teille vieraiksi!



TARINOITA



Ihmehirvi.


Kaukana idässä eli kerran kuuluisa, mahtava ruhtinas -- ei ole
tuntematon teillekään hänen nimensä. Nimrod hän oli nimeltään. Useita
tuhansia vuosia sitten eli tämä Nimrod, mutta hänen maineensa elää yhä
vielä. Sillä Nimrod oli Hunorin ja Magyarin [lausutaan: Madjar], noiden
kahden uljaan, kauniin urhon isä, joiden jälkeläisiä ovat hunnit ja
magyarit.

Tiedättekö, mistä Nimrod ruhtinas oli kuuluisa? Siitä, ettei siihen
aikaan eikä sitä ennen eikä sen jälkeenkään ole elänyt sellaista
miestä, joka olisi ollut niin taitava metsästäjä kuin hän, ja joka
olisi niin paljon pitänyt metsästämisestä. Niin olen minä sen kuullut
vaariltani ja vaarini aikoinaan omalta vaariltansa. Aamulla, kun hän
oli noussut ja järjestänyt valtakuntansa kaikki asiat, heitti hän
jousen hartioillensa, hyppäsi oriinsa selkään ja lähti kiitämään
niinkuin vinha vihuri, vieläpä vinhemminkin yli vuorien ja laaksojen,
yli soiden ja metsien, ja laukatessaan hän ampui lentävän linnun. --
Lintu, jota hän kerran tähtäsi, ei enää laulanut, ei lentänyt.

Mieluimmin Nimrod metsästeli yksinänsä, mutta kun hänen poikansa
varttuivat jonkun verran, otti hän heidätkin mukaansa. Varsinkin
molemmat vanhemmat, Hunor ja Magyar, nelistivät aina hänen rinnallaan
ja koettivat hekin saada lintuja lennosta ammutuksi.

Hei, kuinka Nimrod riemuitsi nähdessään, että molemmat tulevat isäänsä,
sekä Hunor että Magyar. Harva se lintu, joka pelastui heidän
nuoliltaan, ja usein Nimrod ajatteli itsekseen, että pojista saattaa
vielä tulla isäänsä parempiakin metsästäjiä, kunhan miehiksi varttuvat.
Mutta vanha Nimrod iloitsi siitä: Tulkoon pojista vain etevämpiä, kuin
hän itse oli. Levitköön heidän maineensa yli seitsemän valtakunnan.

Aika kului, Hunor ja Magyar kasvoivat suuriksi, vahvoiksi
nuorukaisiksi, uljaiksi, kauniiksi urhoiksi, niin että Nimrodin
molemmat silmät nauroivat suuresta sydämenilosta, kun hän heitä
katseli.

Nimrod ajatteli itsekseen: No, nämä pojat voi jo päästää siipiään
koettelemaan. Asukoot he tästälähtien omissa teltoissaan, lähtekööt
metsästämään milloin itse haluavat ja menkööt minne sydän heitä vetää.
Hän sanoikin pojilleen: -- Rakkaat lapseni, minä olen jo vanha mies,
enkä voi teitä viedä metsästämään milloin vain haluatte. Asukaa tästä
lähtien eri teltoissa. Minä annan teille niin paljon maata, metsää,
hevosia, juhtia ja kaikenlaista tavaraa, että voitte elää huolitta, ja
kun minä ummistan silmäni ikuiseen uneen, saatte myös valtakuntani.
Jakakaa maat ja huolet keskenänne rehellisesti.

Pojat kiittivät rakasta isäänsä hänen suuresta rakkaudestansa, ja
seuraavana päivänä he muuttivat pois vanhempainsa teltasta. Kauniin,
viettävän mäen kukkulalle he pystyttivät kaksi telttaa vähän matkan
päähän toisistaan ja asettuivat niihin väkinensä.

Ensi aikoina he metsästelivät telttojensa läheisyydessä, mutta ajan
pitkään loittonivat he yhä kauemmas. Illaksi he kumminkin aina
kotiutuivat, pistäytyivät isävaarin luona, kertoivat, mitä maita olivat
kulkeneet, kuinka paljon riistaa saaneet, kuinka monta kertaa nuoli oli
käynyt harhaan. Mutta eräänä iltana, kun he juuri olivat aterioimassa
suuren roihuavan nuotion ympärillä, sanoi Hunor veljellensä:

-- Kuule Magyar, mitä sinulle haastan!

-- Haasta vain, Hunor veliseni, mielelläni minä sinua kuuntelen, sillä
hyvää sinun suustasi aina vain lähtee.

-- Se minulla on sanottavana, Magyar veliseni, että lähtekäämme
huomenna pitemmälle matkalle. Katsotaan kerran, mitä on valtakuntamme
rajojen ulkopuolella. Kukaties siellä on vielä enemmän riistaa, kenties
virrat isommat ja kalaisammat! Käykäämme katsomassa!

-- Jo kauan olen minäkin sitä mietiskellyt -- sanoi Magyar -- ei ole
vain tullut sanotuksi. Täällähän me tunnemme jo joka pensaan, jokaisen
kolkan metsässä ja niityillä, melkeinpä tiedämme, kuinka monta
puhvelia, karhua, hirveä, kotkaa, haukkaa ja muita lintuja on
metsissämme.

-- Ei siitä ole vaikea pitääkkään lukua, sillä riista kovin vähenee.
Mikä on totta, se on totta -- isämme on kaatanut monta otusta -- ja
samoin mekin.

Päätettiin, että aamuhämärissä lähdetään -- ja lähdetään länteenpäin.
Mukaansa ottaa kumpikin viisikymmentä vahvinta ja rohkeinta miestä,
eikä takaisin tullakkaan ennenkuin lumi peittää maan.

Aamuhämärissä he lähtivät matkalle; matkatessa metsästivät ja
metsästäessään yhä etenivät kauas, kauas. Missä yö saavutti heidät,
siihen he leiriytyivät, lepäsivät yönsä ja aamulla suoriutuivat taas
matkalle.

Jo aikoja he olivat jättäneet valtakuntansa rajat taaksensa, ja mitä
enemmän he etenivät, sitä enemmän miellyttivät heitä metsät ja niityt.
Yli silmänkantamattomien tasankojen vei heidän tiensä, ja toisinaan he
joutuivat suuriin suunnattomiin aarniometsiin, jotka vilisivät
metsäeläimiä.

Hei, tämä heille kelpasikin! Täällä oli mitä ampua! Olisipa ollut
mieluista, jos isäukko olisi ollut mukana näkemässä sitä riistan
paljoutta! Varmaan metsästämishalu heräisi hänessä uudelleen. Johan he
melkein kyllästyivät siihen riistan paljouteen. Puhvelihärät, hirvet,
gasellit käyskentelivät metsän aukeamilla, niihin he eivät kajonneet.
Mieluimmin he ottivat ajaakseen jotain yksityistä eläintä. Semmoista he
saattoivat ajaa takaa aamusta iltaan.

Mutta kerran he näkivät sellaisen eläimen, jollaista he eivät olleet
sitä ennen koskaan nähneet. Se oli hirvi, ihmeen kaunis hirvi,
jommoista ihmislapsen silmä ei ollut koskaan nähnyt. Sen sarvien haarat
olivat kietoutuneet yhteen ja kohosivat sen pään yläpuolelle kuin
seppele. Sen kauniit mustat silmät loistivat kuin mustat timantit. Sen
vartalo oli hoikka ja notkea kuin keinuva kaisla, kapeat jalat eivät
näyttäneet maata koskettavankaan sen juostessa.

-- Katso, Magyar veljeni, kuinka ihmeen kaunis hirvi!

-- Ihmeen kaunis, ihmeen kaunis, -- huusi Magyarkin, -- en ole sen
vertaista koskaan nähnyt, --

-- Lähdetään perään! --

Ihana hirvi kiiti nuolena eteenpäin, Hunor, Magyar ja sata rohkeata
urhoa sen kintereillä. Aukeamalta tiheikköön, tiheiköstä aukeamalle,
ylös vuoria, yli virtojen he riensivät. Milloin katosi ihmehirvi
näkyvistä, milloin se taas ilmestyi viekoitellen perässänsä Hunoria ja
Magyaria.

Vaahto peitti jo väsyneet hevoset, yhä hitaammaksi kävi niiden kulku,
mutta Hunor ja Magyar eivät hellittäneet. -- Juokse, juokse rakas
ratsuni! -- kiihottivat he.

Aamusta iltahämärään asti he ajoivat takaa ihmehirveä. He halusivat
saada sen elävänä kiinni, että voisivat viedä isällensä. Sillä he eivät
olleet unohtaneet rakasta isäänsä vieraalla maallakaan. Mutta turhaan!
Aurinko laski -- hämärtyi, ja ihmehirvi katosi suohon, tiheän kaislikon
kätköihin. Sinne he eivät voineet seurata, sillä siellä he olisivat
kaikki tuhoutuneet. Varmasti oli ihmehirvikin siellä saanut surmansa.

Vaikka he eivät saaneetkaan ihmehirveä kiinni, oli se johdattanut
heidät niin kauniiseen maahan, etteivät he koskaan ennen olleet sen
vertaista nähneet. Tämä oli ihana saari, täynnä metsiä ja virtoja.
Vyötäröitä myöten he kahlasivat korkeassa, kukkivassa heinässä.
Mahtavat lakkapää-puut tarjosivat maukkaita hedelmiä ja suloista
varjoa. Tuhansia pieniä ja suuria kaloja uiskenteli virroissa ja
leikitteli veden pinnalla auringon paisteessa.

-- Oi, tahtoisin jäädä tänne iäksi -- sanoi Hunor iki-ihastuneena. --
Entäs sinä, Magyar?

-- Minäkin, veljeni, minäkin! Mutta mitä isämme mahtaa siitä sanoa? --

-- Se on totta! Huomenna menemme takaisin ja kysymme hänen neuvoaan. --

Seuraavana päivänä he korjasivat tavaransa ja lähtivät takaisin isänsä
maahan. Paluumatkalla he ampuivat ainoastaan sen verran eläimiä, kuin
tarvitsivat eväikseen. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä he
matkasivat. Nyt vasta he huomasivat, kuinka kauas he olivat joutuneet
kodistaan. Vanha Nimrod makasi teltassaan heidän astuessaan sisään. Hän
oli surullinen, kovin surullinen. Heikolla äänellä hän kysyi: -- Missä
olitte? On kulunut kaksi kertaa seitsemän yötä ja päivää jo siitä asti,
kuin viimeksi näin teidät. Ja minä tunnen, etten elä kauan. --

Hunor sanoi:

-- Anna anteeksi rakas, hyvä isäni, meidän metsästyshalumme vei meidät
kauas. Mutta katso, me löysimme kauniin, hyvin kauniin maan, johon
meitä kovasti haluttaisi asettua asumaan. --

-- Ettekö te huoli minun valtakunnastani? -- kysyi Nimrod surullisena.

-- Isäni! -- sanoi Magyar -- sinulla on vielä monta muuta poikaa,
olkoon tämä maa heidän. Siunaa meitä ja päästä menemään kaksi vanhinta
poikaasi. --

Nimrodin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän sanoi vapisevalla äänellä:

-- Tulkaa siis ja polvistukaa eteeni, laskeakseni vapisevan käteni
teidän päänne päälle. --

Pojat polvistuivat, ja vanhus siunasi heidät:

-- Menkää, Jumala teitä johdattakoon! Siunaus ja onni seuratkoon teitä,
missä vain käyttekin. --

Näin sanoi Nimrod ja suuteli otsalle Hunoria ja Magyaria. Vielä kerran
viipyi hänen katseensa heissä, sitten hän sulki silmänsä ja veti
viimeisen henkäyksensä Hunorin ja Magyarin sylissä.

Nimrod kuoli, ja hänen poikansa hautasivat hänet suurella komeudella.
Hautaamisen jälkeen Hunor ja Magyar jättivät valtakunnan nuoremmille
veljilleen ja lähtivät takaisin ihmeen kauniiseen saareensa.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti matka taas, ja kun he
saapuivat perille, heittäytyivät he maahan ja kiittivät Jumalaa, joka
oli johdattanut heidät takaisin. He siunasivat ihmehirveä, joka oli
heidät viekoitellut tälle ihanalle seudulle.

Jo useampia päiviä he olivat olleet kauniilla saarella ja ihmettelivät,
etteivät nähneet ketään muuta ihmistä, paitsi omia miehiään. Hunor
sanoi: -- Veljeni, katsokaamme ympärillemme, emmekö löydä mitään muuta
sielullista olentoa. --

-- Hyvä on, veljeni, lähdetään. --

He lähtivät sadan urhonsa kanssa ja seikkailivat ja kuljeksivat kauan
suurella tasangolla.

Mutta mitä he nyt näkivätkään! Suuri joukko tyttöjä, toinen toistaan
kauniimpia, tanssi tuossa piirissä lirisevän lähteen partaalla.
Kauniisti toisiinsa kietoutuneina -- heitä oli sata, jos ei enemmänkin
-- he kiertelivät, kaartelivat piirissä; keskellä tanssi kaksi
kauneinta, ja he olivat niin ihania, että aurinkoa saattoi katsoa,
mutta heitä ei.

Hunor ja Magyar katsahtivat toisiinsa ja muut urhot myöskin; he eivät
mitään sanoneet, mutta tiesivät, että kaikki ajattelivat samaa.
Yhtäkkiä he piirittivät tanssivat tytöt, sieppasivat jokainen yhden
niistä satulaansa ja läksivät sitten nelistämään niin kovaa kuin
kavioista lähti.

Hunor ja Magyar ottivat ne tytöt, jotka olivat piirin keskellä. Kun he
pääsivät telttojensa luokse, laskivat he hellästi tyttönsä maahan ja
veivät heidät telttaansa.

Sillävälin toipuivat tytötkin. He vapisivat pelosta, mutta Hunor ja
Magyar lohduttivat ja rauhoittivat heitä niin kauniilla sanoilla, että
he vähitellen rohkaisivat mielensä, eivätkä he enää yhtään surreet
sitä, että nuo kaksi urheaa poikaa olivat ryöstäneet heidät. Eipä ne
toisetkaan tytöt surreet kohtaloaan.

Hunor ja Magyar saivat nyt vasta tietää, että nuo kaksi tyttöä
olivatkin alaanien ruhtinaan Dulin tyttäriä. Sitä parempi! He saavat
näin ollen ruhtinaan tyttäriä vaimoikseen. Tulivatpa tytötkin
iloisiksi, kun saivat kuulla, että maailmankuulun Nimrodin pojat
ottivat heidät puolisoikseen.

Kumpikin sanoi tytöllensä:

-- Sinä olet minun ja minä olen sinun, kuokka ja lapio meidät vasta
erottaa! --

Tytöt kertasivat samaa sanasta sanaan.

Tämä oli heidän vihkimisensä.

Vielä samana päivänä vietettiin suuret häät. Samalla kertaa pitivät
häitä Hunor, Magyar ja sata urhoa.

Jumala siunasi heidän liittonsa, ja he lisääntyivät polvesta polveen.

Ajanpitkään ei kaunis saari enää riittänytkään Hunorin ja Magyarin
jälkeläisille.

Heidän täytyi uudestaan suoriutua retkille. Uusi isänmaa ja suurempi
heidän piti etsiä: niin olivat hunnit ja magyarit lisääntyneet.

Mihinkä he menivät ja minnekä he joutuivat, sen kerron teille
seuraavalla kerralla.



Jumalan miekka.


Kerroin teille eilen illalla siitä, miten Nimrodin pojat, Hunor ja
Magyar, asettuivat siihen kauniiseen saareen, johon ihmehirvi heidät
johdatti. Hunor ja Magyar jäivätkin sinne asumaan, mutta tuskin oli
kulunut sataakaan vuotta, niin he olivat lisääntyneet niin suuresti,
sekä hunnit että magyarit, ettei enää vesikään riittänyt heille, vielä
vähemmin leipä. Molemmat heimot laittautuivat nyt matkaan ja kulkivat
yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen, ja kulkivat,
kulkivat, kunnes saapuivat skyyttiläisten maahan.

Se oli iso kaistale maata; siihen he kyllä mahtuivat, vaikka siellä
asui muitakin kansoja, vieläpä vanhoista ajoista saakka. Nämä eivät
ottaneet riemulla vastaan tulokkaita. Mutta Hunorin ja Magyarin
jälkeläiset eivät paljoa kyselleet, valloittivat maan ja jakoivat sen
sataankahdeksaan osaan sadankahdeksan heimon kesken. Maata, metsää ja
laidunta riitti joka heimolle kylliksi. Eivätkä he kärsineet puutetta
hyvään aikaan, kunnes nämä satakahdeksan heimoa lisääntyivät vielä
enemmän.

Mutta sitten ajan täyttyessä ei skyyttiläisten maakaan riittänyt enää
Hunorin ja Magyarin jälkeläisille.

Silloin kokoontuivat heimojen johtajat neuvottelemaan, mihin kansa
olisi johdettava, kun nyt skyyttiläisten maakin kävi heille liian
pieneksi. Hunni-heimojen päälliköt arvelivat, että länteenpäin olisi
lähdettävä, mutta magyari-heimojen päälliköt neuvoivat, että olisi
parempi mennä takaisin vanhaan isien maahan, josta heidän esi-isänsä
Hunor ja Magyar polveutuvat. Mutta Hunorin jälkeläiset sanoivat, että
olisi turhaa mennä sinne takaisin; eivät he sinnekään enää mahtuisi. --
Mennään vain länteenpäin, kyllä hyvä jumala johdattaa meidät semmoiseen
paikkaan, jossa hunnit ja magyarit voivat asua maailman loppuun saakka.

-- No menkää te -- sanoivat magyarit --, me jäämme tänne. Jos löydätte
kyllin suuren maan, niin lähettäkää meille viesti, ja me tulemme
perässä. Jos ette löydä, niin kääntykää takaisin, kun vetäydymme
yhteen, niin jotenkuten mahdumme. Kyllä sopu sijaa antaa.

Kaikki hyväksyivät tämän puheen. Menkööt hunnit ja jääkööt magyarit.

Mutta kun lähtö oli käsissä, niin siinä hyvästeltäessä virkkoi Attila,
Bendeguzin poika: -- Entä Jumalan miekka, kuka sen nyt saa, hunnitko
vai magyarit? -- Sillä kun magyarit ja hunnit valloittivat
skyyttiläisten maan, pyhittivät he miekan Jumalalle, joka auttoi heitä
voittamaan skyyttiläiset. Tätä miekkaa sanottiin Jumalan miekaksi, ja
siihen oli oikeus joka heimolla. Tietäjät sanoivat: "Niinkauan, kuin
miekka säilyy, älkää pelätkö ketään, sillä Jumala on kanssanne."

Magyariheimojen päälliköt katselivat neuvottomina toisiansa, eivät
tienneet, mitä vastata. He kutsuivat vihdoin tietäjät avukseen. Kolme
päivää ja kolme yötä neuvoteltuaan tietäjät viimein päättivät:
annettakoon miekka sokean miehen käteen, pyörittäköön hän sitä
seitsemän kertaa ja seitsemännen kerran jälkeen pudottakoon sen; jos se
putoaa länteenpäin, viekööt hunnit sen mukaansa, jos itäänpäin, niin
jääköön se magyareille.

Tähän kaikki suostuivat. Eräs vanha, harmaa, sokea ukko talutettiin
paikalle ja annettiin miekka hänen käteensä.

-- Pyöritä sitä seitsemän kertaa, ja seitsemännellä kerralla anna sen
pudota! -- sanottiin hänelle.

Sokea teki niinkuin käskettiin. Seitsemän kertaa pyöritettyään hän
pudotti miekan kädestään, mutta -- kuulkaa ihmettä! -- miekka ei
pudonnutkaan maahan. Syntyi äkkiä hirvittävä pyörretuuli, se sieppasi
miekan ja lennätti sen mukanansa, kuletti, kuletti sitä länteenpäin ja
äkkiä se hävisi niin, ettei ihmissilmä sitä enää nähnyt. -- Katsokaa,
katsokaa -- virkkoi Attila, -- Jumala itse tahtoo, että länteen päin
menisimme. Elkää huolehtiko miekan tähden, kyllä me vielä sen löydämme
ja kun löydämme, niin ilmoitamme sen teille. Tulkaa silloin tekin,
tulkaa!

Niin lähtivät hunnit hyvässä toivossa matkalle. Edellä kulki vanha
Bendeguz, molemmilla puolillaan hänen poikansa Attila ja Buda. Heidän
perässään kulki sankka kansanjoukko, mikä jalkaisin, mikä ratsain. He
pysähtelivät metsissä, niityillä, virtojen varsilla, tarkastelivat
maita ja vesiä kulkiessaan, mutta heille ei kelvannut mikään paikka
ennenkuin Tonavan ja Tiszan [lausutaan Tisan] välillä.

Tämä maa miellytti heitä suuresti. Kuin yhdestä suusta he huusivat:
emme mene edemmäs, tänne jäämme!

Mutta he eivät olleet vielä oikein asettuneetkaan, niin jo tuli heitä
vastaan rautapää Detre hirmuisen suuren sotajoukon kera. Säikähtyneet
kansat, jotka asuivat Tonavan ja Tiszan varrella, olivat hänet
kutsuneet kaukaisilta mailta.

Hän lähetti sanan hunneille, että he saivat jäädä sinne kolmeksi
päiväksi ja kolmeksi yöksi, mutta sitten laittautukoot matkaansa
Jumalan nimeen.

Bendeguz vastasi: -- Kuuleppas sinä rautapää Detre, elä sinä lähettele
viestejäsi, me emme kuitenkaan lähde täältä pois. --

Rautapää Detre ei vastannut 'mitään, vaan lähti sotajoukkoineen
hyökkäämään. Niin lähtivät hunnitkin, Bendeguz johtajana, ja hänen
rinnallaan hänen molemmat urheat poikansa, Attila ja Buda. Niin he
törmäsivät yhteen, kuin kaksi ukkospilveä, ja kun he yhteen törmäsivät,
silloin Tonava nousi yli äyräittensä, -- niin paljon verta siihen
vuoti.

No jos Tonava nousi yli äyräittensä, ei se noussut turhaan! Hunnit
voittivat ja saivat kauniin maan omakseen. Itse rautapää Detrenkin oli
käydä hullusti. Bendeguz ampui hänen otsaansa rautanuolen, mutta se
tunkeutui vain puoleksi päähän. Detre tarttui siihen, napsautti sen
kahtia, eikä ollut millänsäkään koko asiasta. -- Varo Bendeguz -- huusi
Detre -- tätä saavat jälkeläisesi katua vielä seitsemännessä polvessa.
-- Sitten ajaa karautti hänkin jäljelle jääneen pakenevan joukkonsa
jälkeen.

Aika kului, hunnit elivät rauhassa, eivätkä juuri ajatelleetkaan
sotatoimia. Mutta Attila ei saanut rauhaa. Tonavan ja Tiszan väli
tuntui hänestä liian ahtaalta: hän olisi tahtonut valloittaa koko
maailman.

Hänen isänsä, Bendeguz, varoitti häntä: elä ajattelekkaan sellaista,
poikani, ennenkuin löydät Jumalan miekan. Sillä turha on sinun rohkea
urheutesi, jos Jumala ei ole kanssasi.

Sitten kuoli iäkäs Bendeguz, ja hunnit valitsivat Attilan kuninkaaksi.
Siitä päivästä alkaen Jumalan miekka askarrutti Attilan mieltä. Oi,
kunpa hän sen löytäisi!

Kerran sitten hän näkee unta, jonka merkitystä hän ei voi selittää.
Kutsutti siis tietäjiä ja kertoi heille:

-- Kuulkaatte tätä, yöllä näin ihmeellistä unta. Muistan sen niin
selvästi, kuin olisi se tapahtunut keskellä kirkasta päivää.
Harmaahapsinen vanha mies laskeutui luokseni yläilmoista ja sitoi
kupeelleni kiiltävän miekan, mutta sidottuaan sen hävisi hän niinkuin
olisi maa hänet niellyt. Katselen, tarkastelen miekkaa, -- sehän 011
kerrassaan Jumalan miekan näköinen! Ja niinkuin Jumalan miekan
silmiemme edestä sieppasi hirvittävä pyörretuuli, samaten nosti se
minutkin, kuletti yli metsien, vuorien, merien, loppumattomien
tasankojen ja kauhean suurien kaupunkien yli. Lentäessäni sivaltelin
minä miekallani, ja katso: metsät kumarsivat, virrat ja meret
jakautuivat kahtia, kaupungit peittyivät liekkeihin. Tähän minä sitten
heräsin. Sanokaa te, tietäjät, mitä uneni merkitsee?

Astui esiin Torda, vanhin tietäjistä, ja sanoi: -- Armollinen
kuninkaani, henkeni herra, unesi merkitsee, että Jumalan miekka
löydetään, ja silloin sinä valloitat koko maailman.

-- Samaa mekin ennustamme, sanoivat toiset tietäjät.

Siinä tuokiossa juoksee heidän luokseen eräs paimenpoika ja sanoo
hengästyneenä Attilalle: -- Armollinen kuninkaani, pustalta
[ruohoaavikolta, arolta] löysin miekan, tässä se on, ota se omaksesi!

Attila katselee miekkaa, heiluttelee, välkyttelee sitä, ja iloissaan
hän huudahti niin, että maa ja taivas tärisi:

-- Tämä on Jumalan miekka, miehet! Tietäjät katselevat sitä,
skyyttiläisten maassa mukana olleet vanhukset tarkastelevat sitä ja
sanovat hekin:

-- Tämä on Jumalan miekka, tämä!

Attila kysyy paimenpojalta:

-- Mistä olet tämän miekan löytänyt, poikani?

-- Armollinen kuninkaani, -- virkkoi paimenpoika -- siinä kun laumani
perässä kuljin, huomasin, että eräs viimevuotinen hieho arastelee
jalkojansa. Tarkastan, mikä sitä vaivaa ja katso, sen vasen takajalka
on veressä. Ihmettelin siinä, että mikä sen on voinut verille repiä,
kun ei koko pustalla ole muuta kuin hentoa pehmeätä nurmea. Katselen
sinne, katselen tänne, ja kas! huomaan miekan kärjen heinikossa. Tartun
siihen, vetääkseni sen ylös, mutta siinä silmänräpäyksessä nousee
liekki miekan kärjestä. Minä säikähdin ja juoksin pois, mutta kun
katselin taakseni, huomaan, että miekka ponnahtaa maasta ja pyörii,
pyörii, niinkuin vihurin pyörittämänä. Sitten se liekki leimahtaa vielä
viimeisen kerran ja miekka putoo maankamaraan.

Silloin minä rohkaisin mieleni, palasin ja nostin miekan maasta.

-- Tämä on Jumalan miekka, tämä! -- riemuitsi kansa.

Attila koetti sitä heti. Kolme kertaa hän iski sillä joka
ilmansuunnalle niin, että suhahti vain!

-- Tämä se on, tämä se on -- riemuitsi Attilakin ja määräsi heti
sytytettäväksi uhritulia Jumalalle, joka oli antanut miekkansa takaisin
hänelle ja hänen kansalleen.

Ja tietäjien ennustukset täyttyivät, sillä Attila tosiaankin valloitti
koko maailman.



"Sotajoukkojen tie".


"Sotajoukkojen tiestä" ["Linnunrata" on sen suomalainen nimitys.]
kerron teille tänä iltana, kuunnelkaa minua. Kerron siitä pitkästä,
loistavasta, valkoisesta vyöstä, joka tähtikirkkaina iltoina taivaalla
näkyy. Minä kerron teille, mitenkä joutui taivaalle tämä valkoinen,
tämä loistavan valkoinen vyö.

Alan siitä, mihin eilen illalla lopetin: Attila oli valloittanut koko
maailman. Sillä kun Jumalan miekka oli ihmeellisellä tavalla löytynyt,
ei ollut maan päällä sitä kansaa, joka olisi kyennyt voittamaan Attilaa
ja hänen sotajoukkoansa. Attila ei kuljettanut mukanansa Jumalan
miekkaa. Hän antoi vartioida sitä kotonansa kolminkertaisen lukon
takana. Mutta siitä asti, kuin miekka löytyi, ei hänen sydämensä enään
päässyt lannistumaan. Hän tiesi että Jumala oli hänen kanssansa, ja se
tieto kasvatti hänen käsivarsiensa voimaa.

Usein, kun hän vaimonsa Rékan [lausutaan: Reekan] ja sarikaripoikiensa
kanssa istui teltan edustalla, sanoi hän: -- Nyt jo voin rauhallisena
laskeutua hautaani, olen saavuttanut sen, mihin olen pyrkinyt. Minun on
koko maailma. Kaikki maailman kansat ovat minun sankarikansani
veronmaksajia. -- Mutta yksin ollessaan hän mietti ja murehti paljon
sitä, että hänen urhea maailmanvalloittaja-kansansa kerran voisi
hajaantua. Hän olisi tahtonut, että hänen nuorin poikansa Csaba
[lausutaan: Tshaba] tulisi hunnien kuninkaaksi hänen kuolemansa
jälkeen. Hänen monista pojistaan tämä oli hänelle rakkain, tämä oli
urhein. Häntä oli eniten rakastanut ja hellinyt hänen äitinsäkin.

Kerran kun kaikki olivat yhdessä Rika nimisessä metsässä, jossa oli
Attilan lempilinna, kohtasi suuri suru Attilaa ja hänen poikiaan. Réka
kuningatar tuli hyvin sairaaksi, ja tuntien kuolemansa lähestyvän,
kutsutti hän vuoteensa ääreen miehensä ja kaikki poikansa, joista
Aladár [lausutaan: Aladaar] oli vanhin, Csaba nuorin. Hän sanoi
surullisena, kyynelet silmissä: -- Minä kuolen nyt, mutta elkää
haudatko minua seitsemään päivään. Seitsemäntenä päivänä tulkaa
peräkkäin minun luokseni, rakkaat poikani, ja suudelkaa molempia
silmiäni. Se, jonka suudelmasta silmäni avautuvat, olkoon hunnien
kuningas. Alistukoot toiset siihen, se on Jumalan tahto. Unissani hän
sen minulle ilmoitti.

Tämän sanottuaan Réka ummisti silmänsä ja kuoli. Ja he eivät haudanneet
häntä, ennenkuin seitsemän päivää oli kulunut. Silloin kaikki hänen
poikansa suutelivat hänen silmiänsä perättäin. Ensin Aladár, sitten
toiset, mutta Rékan silmät eivät avautuneet. Tuli viimein Csaba, itkien
hän heittäytyi äitinsä päälle ja suuteli hänen silmiänsä, ja katso,
Réka avasi silmänsä ja hymyili rakkaimmalle pojalleen.

-- Sinusta tulee hunnien kuningas, poikani. Sinun suudelmasi olivat
kuumimmat. Katso, tässä vuoteeni vieressä on nuoli -- olkoon se sinun.
Monessa suuressa hädässä se tulee sinulle hyvään tarpeeseen.

Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä koskaan enää avannut niitä. Linnan
alapuolella, vuoren juurella, juoksi puro. Sen rannalle kaivettiin
hänen hautansa, ja siihen hänet haudattiin. Äärettömän suuren kiven
vyörytti Attila vuoren huipulta haudalle, ettei ihmiskäsi koskaan
häiritsisi Rékan rauhaa.

Monta, monta vuotta oli kulunut Rékan kuolemasta, kun Attila kyllästyi
yksinäiseen elämäänsä, ja meni uudestaan naimisiin. Mikolt oli sen
ihanan kuninkaantyttären nimi, johonka hän mieltyi. Attilan mielessä
kyti tuuma lähteä merien yli katsomaan, oliko sielläkin valtakuntia ja
kansoja. Olkoot vain, kyllä hän valloittaa nekin. Mutta ennenkuin hän
laittautui matkalle sankarijoukkoineen, vietti hän Mikoltin kanssa
häitä. Olkoon emäntä talossa sill'aikaa, kuin hän merien takana
samoilee.

Mutta kuinkas kävikään! Hääyönään Attila kuoli! Kun hän heittäytyi
vuoteeseensa, rupesi hänen nenästään vuotamaan verta, omaan vereensä
tukehtui koko maailman valloittaja ja kuningas.

Suru oli suuri koko maassa. Omaan vereensä piti kuolla sen, joka oli
vuodattanut niin monen urhon verta -- valittivat kansat. -- Ei hän
ehtinyt siunatakkaan meitä -- murehtivat hänen poikansa.

Suurella komeudella Attila haudattiin. Kolminkertaiseen ruumisarkkuun
laskettiin hänen ruumiinsa: kultainen oli ensimäinen arkku, hopeainen
toinen ja rautainen kolmas. Virran rantaan kaivettiin syvä hauta,
joka johti virran pohjan alle: tänne laskettiin hänet tuossa
kolminkertaisessa arkussa, ja ettei ihmiskäsi voisi häntä koskaan
häiritä eikä edes kukaan tietäisi, mihinkä hän oli haudattu,
kaivatettiin hauta orjilla, jotka sen umpeenkin loivat ja tämän jälkeen
tappoivat toisensa...

Tuskin oli saatu Attila haudatuksi, kun voitetut kansat joka taholla
alkoivat liikehtiä. Mutta he tiesivät hyvin, etteivät muuten voi mitään
urheille hunneille, elleivät saa Attilan poikia usutetuiksi toisiansa
vastaan. Työn aloitti salakavala Detre. Bendeguzin ampumaa nuolta hän
kantoi yhäkin otsassaan. Otsassaan nuolta ja sydämessään kostoa! Jo
silloin hän uhkasi Bendeguzia: varo, tämän nuolen tähden saa vielä
seitsemäskin sukupolvesi kärsiä.

Hän meni suoraan Aladárin luokse ja sanoi hänelle: -- Miten sinä
saatat, vanhempana, suostua siihen, että Csaba, veljistä nuorin, on
hunnien kuningas! Sinullahan on siihen oikeus Jumalan ja ihmisten
edessä!

Aladár vastasi: -- Oikeassa olet, Detre, mutta äitini tahtoi näin. Ja
hänelle oli Jumala määrännyt, että se on tuleva kuninkaaksi, jonka
suudelmasta hänen silmänsä avautuvat.

-- Voi sinä, maailman narri, --- sanoi Detre -- etkö sinä ole sitten
huomannut, että äitisi on Csabaa rakastanut eniten! Jos hän olisi sinua
eniten rakastanut, niin sinun suudelmastasi olisivat hänen silmänsä
avautuneet.

Jo himmeni Aladárin järki tästä salakavalasta puheesta. Hän uskoi nyt,
että hänen äitinsä oli pettänyt hänet, kun Detre niin vakuutti. Hän
lähetti heti sanan Csaballe, käski tuoda Jumalan miekan omaan
telttaansa, sillä siellä sen oikea paikka muka oli. Csaba vastasi: --
Jumalan miekka on hunnien, veliseni, ei minun, eikä sinun.

-- Otanpa sen väkisin, jos hän ei anna hyvällä -- virkkoi Aladár.

Hunnit jakautuivat kahteen osaan; toiset pitivät Csaban, toiset
Aladárin puolta. Gootit ja muutkin voitetut kansat nousivat hunneja
vastaan, mutta viekas Detre neuvoi heitä, että toiset liittyisivät
Csabaan, toiset Aladáriin, ja sotajoukkojen yhteentörmätessä pitäisi
heidän säästämän toisiansa ja tappaman ainoastaan hunneja.

Eipä kavala Detre tyytynyt vielä tähänkään. Kolme päivää oli jo kauheaa
taistelua kestänyt, ja purot paisuivat hunnien verestä. Silloin hän
lähetti erään luotettavan miehensä, vanhan harmaahapsisen ennustajan
muodossa, Csaban luokse. Tämä neuvoi Csabaa: -- Jos tahdot olla hunnien
kuningas, niin ota esille Jumalan miekka, sillä ilman sitä et voita
Aladária. --

Csaba ei oikein tiennyt, uskoakko vai eikö näitä sanoja, mutta kotvasen
mietittyään hän käski avata kolminkertaisen lukon, ja otti esille
Jumalan miekan. Turhaan vanhukset häntä varoittivat; -- Elä koske
Jumalan miekkaan, kuninkaanpoika Csaba! Jumala on vain niinkauan
kanssamme, kuin miekka säästyy veljenvereltä. -- Csaba ei totellut
vanhuksia. Hän keräsi joukkonsa jäännökset, ja miekkaa kädessään
välkyttäen hän läksi hirvittävän suurta vihollisjoukkoa vastaan. Jo
kaukaa hän huusi Aladárille: -- Tässä on Jumalan miekka, veli! -- Mutta
miten kävi! Veljet törmäsivät yhteen niin, että taivas ja maa tärisi.
Kipinöitä sinkoili ja liekkejä nousi Jumalan miekasta niin, että monet
tuhannet kadottivat näkönsä. Ja kuolleena kaatui harmaan oriinsa
selästä Aladár sekä moni muu hunnilaisurho hänen rinnallaan. Mutta
kuulkaapas nyt! -- Jumalan miekka sammui äkkiä, siitä ei lähtenytkään
löpinöitä eikä liekkejä enää! Siihen räiskähti Aladárin verta, ja siitä
verestä sammuivat kipinät ja liekit. Turhaan löi Csaba sillä oikeaan ja
vasempaan, miekka ei haavoittanut enää ketään.

Jos hänellä ei olisi ollut omaa miekkaansa mukana, olisivat viholliset
tappaneet hänetkin.

-- Jumala on rangaissut minua -- huokasi surullisena Csaba. Jo tuli
tuho hunnien jalolle kansalle, jo tuli. Maailman voittaneesta sankari
joukosta ei ollut jälellä enään kuin viisituhatta miestä. Muut -- noin
kymmenentuhatta -- makasivat verissään ja haavoissaan.

Tuska kouristi sydäntä kun ajatteli, että nuo haavoittuneet sankarit
olivat kaikki kuoleman omia. Jos edes nämä voisivat jäädä eloon! Jos
hän nämä saisi parannetuiksi! Silloin hän ehkä vielä voisikin pelastaa
tämän maan hunneille! Ja katso! Hänen tätä ajatellessaan avautui
taivas, ja Turul, tarulintu, valkea vaakalintu, ilmestyi kirkkaassa
taivaallisessa valossa hunni-urhojen yläpuolelle. Se laskeutui yhä
alemmas ja puhkesi puhumaan:

-- Elä lannistu, Csaba! Ota nuolesi, jonka äitisi on antanut sinulle
kuolinvuoteellaan. Ammu sillä nuolella ja juokse sitten nuolen perässä.
Minkä kasvin päälle se putoaa, sen kasvin nesteellä anna voidella
urhojen haavat, niin he paranevat samassa. --

-- Tämähän on minun äitiarmaani ääni -- huusi Csaba. Mutta siinä
tuokiossa pyrähti Turul-lintu lentoon nopeammin kuin tuuli ja hävisi
taivaan korkeuteen.

-- Hänen äänensä se oli -- huusivat hunniurhotkin -- se on Rékan ääni!

Heti noutamaan ihmenuolta! Csaba jännitti jousen tähdäten yli
kukkaisniityn, jolla he seisoivat. Sitten hän juoksi nuolen jälkeen
minkä kerkesi. Hän löysikin nuolen erään leveälehtisen kasvin päältä.
Sukkelaan he poimivat oikein paljon näitä yrttejä. Yrtin nesteellä he
voitelivat urhojen haavat ja katso, he tulivat nyt entistä vahvemmiksi
ja kauniimmiksi.

-- Johdata meidät takaisin magyarien luo -- virkkoivat hunnit Csaballe
-- kutsutaan heidätkin tähän kauniiseen maahan! Yhteisvoimin sen
takaisin valloitamme.

-- Puhutte niinkuin minun sydämestäni -- vastasi Csaba. -- Samaa tahdon
minäkin. Mennään takaisin -- mutta ei kaikki. Jääköön tänne
kolmetuhatta miestä. Asukoot he täällä, kunnes me palaamme
magyariveljien kanssa. Ei kukaan saata silloin sanoa, että
häpeällisesti olemme jättäneet Attilan maan.

Samana päivänä erkani kolmetuhatta urhoa Csaban joukosta ja asettui
maan rajalle, kauniiseen Székelynmaahan [lausutaan: Seekäinmaahan]
asumaan. Mutta ennenkuin Csaba läksi takaisin skyyttiläisten maahan,
uhrasivat he tulelle, vedelle, ilmalle ja viimeksi maalle. Takaisin
lähtevät vannoivat kaikki valan Jumalan vapaan taivaan alla, että jos
vihollinen Székelynmaahan jääneitä ahdistaisi, niin he palaavat
takaisin vaikka maailman äärestä. Vaaran ilmoittaa heille tuli, jos ei
tuli, niin vesi, jos ei vesi, niin ilma, jos ei ilma, niin maa.

-- Palaamme, kyllä palaamme! -- huusivat he niin, että maa ja taivas
kaikui.

Olt-virran, lähteillä he tekivät valansa. Silloin Csaba otti esille
Jumalan miekan ja kastoi sen Olt-virran veteen. Kovalla äänellä hän
lausui: -- Oltin vesi, pese pois veljen veri Jumalan miekasta! -- Ja
katso, Aladárin veri juoksi pois Jumalan miekasta. Se välkkyi ja
kiilsi, niinkuin ennenkin. He panivat sen taas kolminkertaisen lukon
taakse, ja veivät sitä siten kotiinpäin skyyttiläisten maahan.

Mutta tuskin he olivat lähteneet, eivät olleet päässeet vielä kunnolla
rajallekaan, niin jo maa järisi, puut huojuivat ja viittailivat
surullisesti, niinkuin olisivat sanoneet: takaisin, takaisin,
székelyläiset [lausutaan: seekälläiset] ovat vaarassa.

Ja niinpä olikin, kuin puut ilmoittivat. Kaikenlaiset kansat
hyökkäsivät székelyläisten kimppuun.

-- Takaisin, takaisin -- huusi Csaba -- perässäni urhot! --

Nopeammin kuin vinha vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin he
nelistivät takaisin, ja maahan he löivät viholliset niin, ettei heistä
jäänyt jälkeäkään jälelle.

Sitten he taas suoriutuivat matkalle skyyttiläisten maahan. Kulkivat
taas yli vuorien ja laaksojen, läpi metsien ja niittyjen. Mutta
seitsemäntenä päivänä, kun he yrittivät suuren joen yli kulkea, rupesi
virta äkkiä paisumaan, tulvimaan, se kohisi ja ärjyi kauheasti, ihan
kuin se olisi ärjynyt ja huutanut: takaisin, takaisin, vaarassa ovat
székelyläiset!

Takaisin he nelistivät taas vinhaa vihuria nopeammin, vieläpä
ajatustakin sukkelammin ja katso, vesi oli oikeassa. Monenlaiset kansat
piirittivät székelyläisiä. Maahan Csaba löi nämäkin, ei heistä
hituistakaan jäänyt jälelle.

Kolmannen kerran hunnit lähtivät paluumatkalle, jo he olivat yhden
vuoden matkanneet, siellä Kreikan valtakunnan tienoilla he samosivat,
mutta silloinpa nousi äkkiä hirmuinen myrsky. Sieltä se sai alkunsa
székelyläisten maasta. Se lähti liikkeelle pienenä tuulena, mutta
kulkiessaan se yhä kasvoi, ja myrskynä se heidät saavutti. Ulvoi ja
ärjyi hirmumyrsky, ja eikös se ulvonut ja ärjynytkin: takaisin,
takaisin, székelyläiset ovat vaarassa!

Taas lähdettiin tuulispäänä takaisin, ja ääretön vihollisjoukko lyötiin
kolmaskin kerta.

Nyt he lähtivät takaisin skyyttiläisten maahan jo neljännen kerran.

Aika riensi. Kului viisikymmentä, jopa satakin vuotta, eikä
székelyläisiä vihollinen häirinnyt: he saivat elää rauhassa. Mutta
turhaan he odottivat takaisin palaavaksi Csabaa kuninkaan poikaa
magyarien kera. Jo luulivat heidän hävinneen Kreikan maahan, takaisin
löytämättä. Vaikka takaisinhan he kuitenkin löysivät. Csaba vei
magyarilaisille veljille jälleen Jumalan miekan, ja kertoi heille: --
Isäni on löytänyt Jumalan miekan ja valloitti sen avulla koko maailman.
Mutta kun hän ummisti silmänsä, asettui meihin paha henki ja veli nosti
veljeä vastaan miekkansa. Minunkin sieluni järkkyi. Upotin Jumalan
miekan veljeni sydämeen. Mutta ennen lähtöäni huuhdoin sen Olt-virran
vedessä: katsokaa sitä, se välkkyy ja kiiltää niinkuin ennenkin. Tulkaa
magyarit, valloittakaamme takaisin Attilan maa!

Nuoret urhot olivat kovin halukkaita lähtemään heti paikalla, kun Csaba
oli niin paljon kaunista kertonut Attilan maasta. Mutta vanhukset
estelivät: -- Odottakaa, elkäämme lähtekö ennenkuin Jumala antaa meille
lähdönmerkin.

Tähän magyarit suostuivat ja elelivät eteenpäin skyyttiläisten maassa.

Sillävälin lisääntyivät székelyläisetkin ja elelivät rauhassa. Kauas
oli levinnyt heidän maineensa, ja viholliset eivät uskaltaneet kajota
heihin. Mutta kaiken maailman kansat eivät saattaneet pysyä kauan
alallaan, ja kun he voimistuivat jonkun verran, ahdistivat he taas
székelyläisiä. Olisipa vain ollut székelyläisiä hiukan enemmän! Mutta
sata vihollista tuli jokaisen osalle, kun yksinpä heinänkorretkin
näkyivät nousevan heitä vastaan. Turhaan he käänsivät katseensa
skyyttiläisten maahan, ei sieltä tullut apua. Csaba kuninkaanpoikahan
oli jo aikoja sitten muuttunut tomuksi ja tuhaksi, häntä oli turha
odottaa enää.

Mutta kuulkaa nyt ihmettä! Kun székelyläiset juuri valmistautuivat
viimeiseen otteluun, valkeni pimeänä keskiyönä taivas, ja tähtien
kirkkaassa valossa ilmestyi kuninkaanpoika Csaba kaikkien niiden
urhojen kanssa, jotka monta sataa vuotta sitten löivät hajalle kolmasti
székelyläisten viholliset.

Ei jättänyt székelyläisiä pulaan nytkään heidän suojelustähtensä,
Saturnus. Se se oli antanut tiedon ylhäällä taivaassa Csaballe:
székelyläiset ovat vaarassa!

-- Ylös, ylös urhot! huusi Csaba, ja jo ammoin kuolleet urhot nousivat
ja ajaa karahuttivat yli kirkkaan tähtitaivaan nopeammin kuin vinha
vihuri, vieläpä ajatustakin sukkelammin. Ja székelyläisten maan
rajalla, jossa taivas kaartuu yli vuoren, laskeutuivat he alas
taivaasta.

Hirmuinen kauhu valtasi viholliset heidän nähdessään hunni-urhojen
laskeutuvan alas taivaasta ja tulevan székely-veljien avuksi näiden
suuressa hädässä. Jo pakenevat järkensä menettäneet, eikä ole sitä
miestä, joka uskaltaisi pysähtyä tahi edes taaksensa vilkaista.

Ja kuulkaa ja ihmetelkää! Csaba ja hänen urhonsa nousivat taas
tähtikirkkaalle taivaalle ja ajaa karahuttivat takaisin samaa tietä,
mitä olivat tulleetkin. Välkkyvä valkoinen tie syntyi orhien kavioiden
jäljistä, tie, joka ei koskaan häviä, vaan joka pysyy ikuisesti: se on
"sotajoukkojen tie".

Siellä se tähtikirkkaina öinä taivaalla vieläkin välkkyy.



Attilan maa.


Noin neljäsataa vuotta oli kulunut maailman valloittajan Attilan
kuoleman jälkeen, kun Hunorin veljen, Magyarin, jälkeläiset läksivät
skyyttiläisten maasta takaisin valloittamaan Attilan maata. Sitä maata,
josta Csaba oli niin ihmeen kauniisti kertonut. Se on kaunein kaikista
Attilan valloittamista maista. Sen multa on musta. Sen vesi on makea.
Sen nurmi on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Mittaamattoman
tasangon halki vyöryy kaksi suurta virtaa: Tonava ja Tisza. Suunnatonta
tasankoa reunustavat metsäiset kukkulat. Ei haltioidenkaan valtakunta
voisi olla kauniimpi ja ihanampi.

-- Tulkaa mukaani -- sanoi Csaba -- minä opastan teidät isäni maahan.
Se on kaunein paikka maailmassa. --

-- Uskomme kertomuksesi joka sanan -- vastasivat heimon vanhimmat. --
Lähtisimmekin kanssasi, Attilan poika, isäsi maahan, jos et olisi
tappanut omaa veljeäsi. Mutta tuo maa on nyt vielä veljenverestä
punainen. Itse sanoit, että hunnit ovat jakaantuneet kahteen
puolueeseen, veli on vuodattanut veljen verta. Ei maa ime itseensä
veljen verta niin pian. Emme mene kanssasi, Csaba. Odotamme hiukan ajan
kulkua. Pidämme muistissa isäsi maata. Jos emme itse näkisikään sitä,
niin voivat poikamme ja jälkeläisemme nähdä sen. Magyarilaisten jumala
on monta ihmeellistä asiaa ilmoittanut meille. Me luotamme häneen: hän
on meille tai meidän jälkeläisillemme ilmoittava, onko meidän
lähdettävä Attilan maahan --

Suuri, raskas suru laskeutui Csaban, kuninkaanpojan, sydämmelle.
Hän suri yöllä, suri päivällä. Miksi hän tulikaan takaisin! Miksi
hän olikaan jättänyt sen kolmituhantisen hunnijoukon sinne
vihollisnaapurien saaliiksi! Tullessaan skyyttiläisten maahan kääntyi
hän kolme kertaa takaisin: ensiksi maanjäristys, sitten veden
paisuminen ja kolmannella kerralla tuulen pauhina toi viestin
székelyläisten vaaraan joutumisesta. Joka kerta lyötiin vihollinen. Jos
hän silloin olisi tietänyt, että magyarit eivät seuraa häntä -- silloin
hän ei olisi jättänyt sinne sitä kourallista joukkoa -- He tuhoutuvat
sinne -- murehti itsekseen Csaba.

Csaba raukka! Ei hän saanut enää koskaan nähdä isänsä maata. Yhden
ainoan kerran kumminkin -- toisesta maailmasta. Sinne oli vienyt
viestin Saturnustähti, että székelyit olivat vaarassa. Kirkkaasta
taivaasta hän riensi joukkoineen takaisin Attilan maahan, auttaakseen
székelyläisiä vielä kerran. Hän pelastikin heidät. Ja sitten hän nousi
takaisin tähtikirkkaalle taivaanlaelle urhojensa kera. Kimalteleva
valkoinen tie syntyi ratsujen jalkojen jäljistä. Te näette sen
tähtikirkkaina iltoina: se on "sotajoukkojen tie".

Aika kului, vuosi tuli vanhan tilalle -- magyarit eivät liikahtaneet
skyyttiläisten maasta. Mutta vuosien näin vieriessä lisääntyivät
lisääntymistään Hunorin ja Magyarin jälkeläiset. Vuosi vuodelta kävi
maa yhä ahtaammaksi. Vanhat alkoivat neuvotella ja nuoret liikahdella.
Isältä pojalle oli jäänyt muisto Csabasta ja hänen ylistävistä,
kauniista, Attilan maata koskevista kertomuksistaan.

-- Me menemme nyt sinne ja otamme sen takaisin, omistakoon sen kuka
tahansa -- sanoivat nuoret niinkuin yhdestä suusta.

Koko maa kuhisi, vanhat, nuoret, kaikki olivat valmiit lähtemään
Attilan maahan. Vuoret ja laaksot kaikuivat innostuneista puheista:
otamme takaisin Attilan maan! Suusta suuhun kulkivat Csaban sanat
hyljätystä maasta: sen multa on musta, sen vesi makea, sen vihreä nurmi
on vihreämpi ja pehmeämpi kuin vihreä silkki. Riemuitsi joka sielu --
yksin Elöd [lausutaan: Älööd] oli murheellinen. Elöd ja hänen vaimonsa
Emese [lausutaan: Ämäshä]. Elöd, Attilan pojanpoika, oli ensimäisiä
miehiä skyyttiläisten maassa. Hän oli urhoista urhein ja viisaista
viisain. Suuri suru painoi hänen sydäntään -- hänellä ei ollut lasta.
Olisihan voinut tyytyä siihen sentään, ettei hän pääsisi näkemään
Attilan maata, jos vain liha hänen lihastaan johtaisi magyarit heidän
uuteen kotimaahansa.

Tätä hän murehti vaimoineen yötä ja päivää. -- Katso -- sanoi Emese --
maan madollakin on lapsensa, minua vain ei Jumala armahda. -- Yhtä vain
Emese rukoili illalla maata pannessaan, aamulla noustessaan -- poikaa,
joka astuisi isänsä tilalle.

Vihdoin Jumala kuuli Emesen rukouksen. Hän näki eräänä yönä ihmeellisen
unen. Hän näki Attilan poikinensa kiitävän siivellisten orhien selässä
skyyttiläisten maan halki. Ja heidän jäljessä hunnisankarit. Attilan
kädessä liehui lippu. Lipussa Turul-lintu, ihmelintu, räpyttelee
siipiänsä, lähtee äkkiä lentoon lipusta ja laskeutuu suoraan hänen
syliinsä, laskee päänsä hänen povelleen ja nukahtaa siihen. Ja kuulkaa
tätä ihmeellistä unta: Emesen povi avautuu ja siitä puro pulpahtaa
esille. Puro kasvaa, kasvaa, paisuu suureksi virraksi ja vierii maan
läpi, tunkeutuu läpi metsien ja vuorien, yli maan rajojen ja virtaa
eteenpäin yli koko maailman.

Tämä on tosiaankin ihmeellinen uni! Kukahan sen taitoi selittää? Heti
kutsuttiin tietäjät kokoon sitä selittämään. Tietäjät kokoontuivat ja
neuvottelivat seitsemän päivää ja seitsemän yötä yhtämittaa, ja heidän
ennustuksensa riemastuttivat Elödin ja Emesen sydäntä sekä aiheuttivat
suuren ilon nuorten sekä vanhojen, koko kansan keskuudessa.

-- Sinun unesi selitys merkitsee meille suurta iloa -- virkkoi
tietäjien esimies. -- Unesi merkitsee, että Jumala antaa sinulle
poikalapsen, joka isoksi kasvettuaan johdattaa magyarit Attilan
maahan. --

Ihmiskielellä ei ole mahdollista tulkita Emesen ja hänen herransa iloa.
Ja kansa iloitsi myös suuresti. Entäs kun tietäjien ennustus toteutuu,
ja Emese saa kauniin, vahvan pojan! Vielä samana päivänä Elöd kutsutti
kokoon kansan tietäjät antaakseen nimen pojalleen.

-- Uni on ilmoittanut hänen syntymänsä, olkoon Almos [Alom = uni. Almos
lausutaan: Aalmosh] hänen nimensä -- sanoivat tietäjät.

Nimi miellytti sekä Elödiä että Emeseä. He kasvattivat suurella
huolella ja rakkaudella Almosia. Ja vuosien vieriessä kasvoi Almos
kauniiksi, uljaaksi sankariksi. Hänen viisautensa ja urheutensa maine
meni kauas yli maan rajojen. Arkaluontoiset ja heikkouskoisetkin saivat
rohkeutta ja Almosin kehoituksesta kaikki läksivät matkalle, vanhat ja
nuoret, naiset ja lapset.

Mutta ennenkuin magyarit läksivät kotimaata itselleen valloittamaan,
vannoivat seitsemän pääheimon johtajat Almosille uskollisuudenvalan.
Valansa he vahvistivat verellänsä. He laskivat käsivarrestaan verta
yhteiseen astiaan, tähän vereen he kastoivat miekkansa ja sillä tavalla
he vannoivat, että niinkauan kuin Almosin heimossa on miespuolinen
jälkeläinen, ei voi muuhun heimoon kuuluva tulla magyarien johtajaksi
Myös Almos laski verta käsivarrestaan ja vannoi, että ne seitsemän
päämiestä ja heidän jälkeläisensä jäävät kaikiksi ajoiksi johtoon.

-- Näin vuotakoon sen veri, joka rikkoo valansa -- sanoi Almos punaisen
verensä pulputessa.

-- Näin vuotakoon -- sanoivat siihen päämiehetkin

Maa järisi, puut huojuivat magyarien matkan varrella. Miehet matkasivat
hevosten selässä ja jalkaisin, naiset ja lapset härkävaunuissa.
Metsästä arolle, arolta metsään, yli vuorien ja laaksojen ennen
kulkemattomia teitä vyöryi yhä eteenpäin isänmaatansa etsivien
magyarien tulva, lakaisten tieltään kaiken, mikä ei väistynyt.
Väliin kerääntyi suunnaton ihmisjoukko työntääkseen heidät
takaisin, mutta se saikin katkerasti katua tekoansa. Missä heitä
isänmaanhankinta-matkallaan pidätettiin, siellä he eivät jättäneet
kiveä kiven päälle.

Mutta vuodet vierivät, eivätkä he voineet löytää Attilan maata. Monet
heistä kuolivat vieraalla maalla. Nuorena, kukkeimmillaan ollessaan
läksi Almoskin matkalle, ja katso, nyt hän oli jo vanha mies ja heikko.
Usein virkkoi hän pojalleen, Arpádille [lausutaan: Aarpaadille], joka
oli pitkän vaelluksen aikana kehittynyt uljaaksi nuorukaiseksi: --
Mielelläni laskeutuisin hautaan, poikani, kunhan vain saisin nähdä edes
vilahdukselta Attilan maan, kunhan vain saisin viedä kansani perille
asti.

Kerran he jo löysivät sellaisen maan, joka oli Attilan maan kaltainen.
Multa oli musta, vesi makea ja nurmi kuin vihreä silkki ikään.
Loppumattomia tasankoja halkaisivat suuret virrat ja reunustivat
metsäiset kukkulat. Jo he aikoivatkin siihen paikkaan pysähtyä. Mutta
pianpa heidän teltanpystyttämispuuhansa keskeytyivät, sillä taivas ja
maa musteni yläilmoista laskeutuvista haukkalaumoista. Ne laskeutuivat
nautalaumojen päälle, ja hakkasivat, noukkivat eläimiä kauheasti
kirkuen ja kiljuen ikäänkuin olisivat sanoneet: eteenpäin, eteenpäin,
ei tämä ole teidän paikkanne. Sehän niiden tarkoitus olikin. Niin
tietäjät selittivät, jotka ymmärsivät lintujen kieltä.

Eteenpäin, eteenpäin, ei tämä ole Attilan maa!

Ja he suoriutuivat matkalle taas ja lähtivät kulkemaan, kulkivat
metsien, niittyjen, jokien poikki, paljon kärsien, mutta koskaan
lannistumatta. Jumalahan oli heidän kanssaan. Ja katso, kun he luulivat
olevansa kenties hyvinkin kaukana Attilan maasta, valtasi jokin
ihmeellinen aavistus vanhan Almosin. Hän virkkoi Arpädille:

-- Kutsu kokoon kansan johtajat, poikani. Minä tunnen, että tämä maa,
jonka päällä minä seison, on Attilan maa. Katso ympärillesi! Mitä minä
aavistan, sen sinä varmaan näetkin selvästi. Niin pitkälle, kuin silmä
kantaa, näkyy vain tasaista alankomaata, jota metsät ja vuoret
reunustavat. Ihan kuin näkisin ne kaksi virtaakin, joista Csaba niin
monta kertaa on kertonut meille. Tämä on se maa, juuri tämä!

Sillävälin kokoontuvat päämiehet ja tietäjät, ja kaikki kuuntelivat
surunsekaisella riemulla Almosin sanoja. He riemuitsivat saapuessaan
vihdoinkin Attilan maahan, mutta suru oli syvä heidän nähdessään
Almosin silmistä, että tämä puhuu viimeisen kerran heille.

-- Seuratkaa häntä! -- Almos osoitti poikaansa ja kaatui kuolleena
päämiestensä syliin.

Pian levisi tieto magyarien saapumisesta Attilan maahan.

Tonavan, Tiszan, Marosin ja Oltin seutuvilla, metsissä ja pustilla
liikahtivat ihmiset ja elämä kihisi kuin muurahaiskeossa. Sillä Attilan
muisto ei ollut vielä haihtunut. Pakoonko lähteä vai vastustaakko
"Jumalan ruoskan" jälkeläisiä! Ainoastaan székelyit tiesivät, mitä
heidän oli tehtävä. Neljäsataa vuotta he olivat odottaneet
magyariveljiään, ja nyt, kun nämä olivat saapuneet, läksi heidän
parhaimmistonsa heitä vastaan, kulkien yöt ja päivät saadaksensa nähdä
silmästä silmään kauan kaivattuja veljiään.

Eihän oltukaan turhaan huokailtu: nyt olivat magyarit vihdoinkin
täällä! Toistensa syliin heittäytyivät magyarit ja székelyit ilosta
itkien. Heidän kielensä oli yhtäläinen, he ymmärsivät toistensa
puhetta. Ja nyt he valmistivat suuria juhlia. Hevosia he uhrasivat
magyarien jumalalle, joka heitä auttoi ja tänne johdatti.

-- Yhdessä elämme ja yhdessä kuolemme! -- huusivat magyarit ja
székelyit, niin että taivas ja maa raikuivat.

-- Lähdetään! Eteenpäin! -- kiihkoilivat nuoret.

-- Seis! Odottakaa! -- rauhoittivat vanhukset, viisaat heitä. -- Meidän
on ensin saatava tietää, mitkä kansat nykyään asuvat maassa,
luovuttavatko he meille hyvällä Attilan perinnön vai eivätkö. Jos
luovuttavat, niin vanhalla oikeudella sen saamme, jos taas eivät, niin
miekalla me sen otamme. --

Nuori oli iältään Arpád, mutta vanha viisaudessa: hän hyväksyi vanhojen
neuvot. Hän virkkoi heti Kusidille [lausutaan: Kushidille], Kund
päällikön pojalle, joka oli hänkin nuori mutta hyväjärkinen, jonka
jokainen ajatus oli viisas, mutta joka sittenkin aina punnitsi sitä
kaksi kertaa, ennenkuin lausui sen ilmi.

-- Kuules, Kusid, lähde sinä ja matkustele Attilan maassa yksinäsi,
nähdäksesi ja kuullaksesi, mitkä kansat asuvat maassa, kuka nykyään on
maassa ensimäinen ensimäisten joukossa. Niin kauan, kuin sinä olet
matkalla, me emme liikahda täältä. Levähtää saa kansani sill'aikaa,
kunnes sinä saavut. --

Kusid läksi ja otti tarkkaan vaaria kaikesta matkansa varrella. Metsät,
pustat, purot, joet tulivat tarkastetuiksi. Hänen sydämensä paisui
ihastuksesta ja riemuiten huudahti hän tuon tuostakin: Tämä se on se
maa, josta Csaba meille kertoi! Saapuipa hän kerran erääseen
kaupunkiin. Siinä kaupungissa asui ruhtinas, jonka nimi oli Svatopluk.
Hän meni suoraan Svatoplukin palatsiin. Eipä hän kaunistellut eikä
kierrellyt, sanoipa vain suoraan, kuka hän oli ja kenen lähettämä.

-- Ja mitä te sitten tahdotte täältä? -- kysyi ylpeästi Svatopluk.

Kusid sanoi: -- Emmehän me ole sen pahemmissa aikeissa, minä, Kusid,
Kundin poika, sanon sen sinulle. Tahdommepahan vain asettua tähän
maahan asumaan. --

-- No asettukaa sitten, onhan tässä tilaa tarpeeksi asti tässä minun
maassani -- myönteli Svatopluk. -- Hätäkös teidän on täällä elääksenne,
jos väin minua uskollisesti palvelette. --

Tarpeeksi Kusid tästä puheesta ymmärsi, mutta ei ollut tietävinään,
sanoipa vain Svatopinkille:

-- Ymmärrän puheesi, Svatopluk. Minä palaan herrani luo, ja kerron
hänelle. -- Palatessaan hän ei voinut olla lekkeriänsä täyttämättä
Tonavan vedellä. Laukkuunsa hän pani multakokkareen ja kourallisen
ruohoa näyttääksensä Arpádille ja magyareille, etteivät Csaban
kertomukset olleet satua.

Ja Kusid saapui, ja Arpád keräsi ympärillensä päälliköt, että he
kuulisivat Kundin pojan retken tulokset.

Kusid näytti multakokkaretta ensin.

-- Katsokaatte tätä multaa -- se on mustaa ja pehmeää. Sen vertaista ei
löydy muualla maailmassa.

Kädestä käteen kulki nyt se kourallinen multaa, kaikki he kauan
tarkastelivat sitä suurella mielihyvällä. Silloin hän otti esille
heinätukkonsa.

-- Katsokaa nyt tätä! Eikö se olekin vihreätä silkkiä vihreämpi? Ja
koettakaa kädessänne, se on pehmeämpikin kuin silkki. --

-- Silkkiä pehmeämpi! -- myönsivät kaikki.

-- Juokaahan nyt tilkkanen tästä minun lekkeristäni; minä täytin sen
Tonavasta. --

Ympäri kulki lekkeri ja kaikki sanoivat:

-- Mettä makeampi! --

-- Mitä kansoja asuu nyt tässä maassa? -- kysyi Arpád -- ja kuka on
niiden ylin päämies? -- Kasvot ja silmät paloivat hänen tätä
kysyessään.

-- Monenlaisia kansoja asuu täällä -- vastasi Kusid. -- Mutta
ensimäinen ensimäisten joukossa on Svatopluk, slovakkien- ja
morvalaisten ruhtinas. Kuulkaa hänen viestiänsä! Ei hän ole sitä
vastaan, että tänne asetumme asumaan, kun vain palvelemme häntä
uskollisesti. --

Kauheasti suuttui Arpád tästä. Hänen säilänsä säihkyi, kun hän sitä
vimmoissaan pyöritteli.

-- Kuulettekos! Hän kutsuu minua ja minun kansaani orjuuteen.
Lähdetään! --

Hän käski heti puhaltaa sotatorveen. Kaikki, jotka kelpasivat aseiden
käyttöön, olivat pian jalkeilla. Kusidin lähetti Arpád edeltäpäin.
Sanoi hänelle:

-- Valikoi orheistani valkoinen. Pane sille kultaiset suitset ja
päähän timanteilla koristetut päitset. Mene edeltäpäin ja vie ratsu
Svatoplukille. Sano hänelle: Sinun herrasi Arpád lähettää nämä sinulle.
Lähettää ne siksi, että olisi, millä karkaisit pois tästä Attilan
maasta. --

Kusid meni siis edeltäpäin ja talutti valkoisen ratsun Svatoplukin
eteen. Sanoipa hän suoraan, pelkäämättä mitä Arpád oli käskenyt.

-- Mitäs sinä puhut? Sanoppas vielä kerran kuinka se oli! --

Ja Svatopluk remahti sellaiseen nauruun, että nauru kajahti maan
allakin.

-- Kyllä minä, vaikka sata kertaa -- sanoi Kusid. -- Jos elämäsi on
sinulle rakas, näin nouse ratsun selkään, Svatopluk, sillä sen sanon,
että miekan kärkeen muuten pääsi joutuu. --

Svatopluk lakkasi jo nauramasta. Viha ja suuttumus väänsivät hänen
kasvonsa.

-- No sano siis herrallesi, että minä en istu hänen ratsunsa selkään.
Nuijalla käsken lyödä hänen koninsa kuoliaaksi, kultaisen satulan
viskaan Tonavaan, timanttiset päitset heitän heinikkoon.
Ymmärsitkös? --

-- Ymmärsin, Svatopluk. Tapa sinä vain ratsu, koiramme syövät sen
lihan. Heitä satula Tonavaan: meidän kalastajamme löytävät sen sieltä.
Saatathan sinä heittää päitsetkin heinikkoon, meidän niittomiehemme ne
kyllä sieltä korjaavat. Ymmärsitkös? --

Paikalla toitotutti torvea Svatopluk, ja kun Arpád saapui Tonavan
rannalle, odotti hän siellä jo niin suuren joukon kera, että taivas
musteni sen varjosta. Ei magyareja ollut puoltakaan sen vertaa, mutta
yksi riitti kolmea vastaan -- tahi ehkäpä kymmentäkin. Ensimäisenä
hyökkäsi Arpád, ja seitsemän heimon etunenässä niiden seitsemän
päämiestä. Svatoplukin joukko kaatui niinkuin viljaa leikatessa.
Tonavan vesi paisui ja nousi yli äyräittensä, -- niin paljon verta
siihen vuoti. Svatoplukin joukko pakeni, minkä kerkesi. Pakeni
Svatopluk itsekin, hyppäsi hän Tonavaankin ratsuineen, mutta ei päässyt
tulvivan joen yli: samainen Tonava, johonka hän Arpádin satulan heitti,
tuli hänenkin haudakseen.



Lehelin torvi.


Vieläkin säilyttävät Jaszberényissä [kaupunki Unkarissa (lausutaan:
Jaasbäreenj)] unkarilaiset erästä valkoista luutorvea. Sanotaan, että
tämä oli ollut Lehel päällikön torvi. Olipa se sitten ollut hänen tai
ei: Lehelin ja hänen torvensa muisto elää ja säilyy niin kauan kuin
unkarilaisia elää maan päällä.

       *       *       *       *       *

Arpád hankki magyareille takaisin Attilan maan. Svatoplukilta hän otti
Tonavan ja Tiszan välisen maanalan eikä levännyt, ennenkuin magyarit
olivat herroina siinä maassa, jonka nimi on Unkari. Kaksikymmentä
päivää ja kaksikymmentä yötä kestivät suuret ilojuhlat uuden kotimaan
kunniaksi. Vuoret, laaksot, metsät ja pustat raikuivat magyarien
voittolauluista, pillien ja kanteleiden soitosta. He sytyttivät
rovioita kukkuloille ja tasangoille, ja tulien liekit nousivat
taivaisiin asti viestinä Csaballe: nyt on täytetty sydämesi toivomus,
magyarit ovat hankkineet takaisin isäsi perinnön. Roihuavien tulien
liekit ja savu tuntui naapurimaissakin, jotta naapurit tietäisivät:
magyarit ovat saapuneet.

Sitä saivat tuta naapurikansat muutenkin Arpádin kuoleman jälkeen.
Sillä magyarilaiselle urhoudelle oli oma maa liian ahdas, se pyrkii yli
rajojen. Kauhu valtasi naapurikansat: hävitys seurasi kaikkialla
magyarien jälkiä. Mutta heikkenivät, vähenivät magyaritkin, magyarien
jumala jo kyllästyi vierailla mailla seikkailemiseen. Hän lähetti
Vastaonnen heidän keskuuteensa, että se saattaisi heidät järkiinsä ja
ajaisi heidät takaisin Arpádin maahan.

Saksan maalla Augsburgin luona magyarit kärsivät kauhean tappion.
Hirvittävästä sodasta palasi ainoastaan seitsemän magyaria takaisin
Unkarin maahan, nekin typistetyin korvin ja nenin. Eikä heitä ottanut
kukaan telttaansa. Surusankareiksi pilkattiin heitä ja moitittiin,
etteivät kuolleet sotatantereella niinkuin kaikki muutkin. Sillä ne
muut olivat kaikki kuolleet tahi joutuneet vankeuteen. Vankeuteen
joutuivat myöskin molemmat päälliköt Lehel ja Bulcsu [lausutaan:
Bultshu]. Vangiksi joutuivat, sensijaan että olisivat kaatuneet
sodassa, vaikka he kyllä hakivat kuolemaa. Häpeän ja suuttumuksen puna
paloi Lehelin ja Bulcsun kasvoilla, kun heidät vietiin Saksan keisarin
eteen tuomiotaan kuulemaan.

Siellä telttansa edustalla istui keisari päämiestensä ympäröimänä. Hän
rypisti kulmakarvojaan, katseli kauan sanatonna molempia päälliköitä.
Sitten hän ärjäsi heille kuin millekin pahantekijöille:

-- Tekö olette magyarien päälliköt? --

-- Me -- vastasi ylpeänä, pää pystyssä, Lehel.

-- No miksi te ahdistatte ja piinaatte kristittyjä?

-- Siksi, että olemme Jumalan ruoska. Hän lähetti meidät teitä
ruoskimaan -- sanoi Lehel vahvassa uskossa.

-- Kuolema teille! -- huusi Saksan keisari. -- Hei sotilaat! Käykää
kiinni! Viekää heidät teloituspaikalle. -.

-- Kuulehan, keisari, sinä saksalaisten keisari, armoa en pyydä.
Ansaitsen kuoleman, koska olen hävinnyt sodassa. Yhtä vain pyydän
sinulta. --

-- Puhu! --

-- Käske heidän antaa takaisin rakas torveni, että saisin puhaltaa
siihen vielä viimeisen kerran. --

Keisari viittasi, ja torvi tuotiin Lehelille.

-- Ota, puhalla rakkaaseen torveesi! --

Oi hyvä luojani! Sydän vapisi sillä, joka kuuli sen torven soittoa,
kyynelet tulivat silmiin, niin surullisena, kaihoisana kaikui soitto.
Saksalaiset urhot kerääntyivät Lehelin ympärille ja silmät vesissä, pää
kumarassa he kuuntelivat surullista säveltä.

Mutta kun surullinen sävel loppui -- mitäs silloin tapahtui! Silloin
heilutti Lehel torveansa pari kolme kertaa päänsä ympäri jotta ilmassa
vonkui ja paiskasi sen Saksan keisarin päähän niin, että hän kuoli
siihen paikkaan.

-- Nyt saatte viedä minut teloituspaikalle -- jyrisi Lehel keisarinne
on minun palvelijani toisessa maailmassa. [Pakanallisten magyarien
uskon mukaan palvelivat heitä kuoleman jälkeen ne, jotka he eläessään
olivat toimittaneet toiseen maailmaan.]



Botond.


Asettua unkarilaiset eivät vain voineet heidän suuren, Saksanmaalla
kärsityn vastoinkäynnin jälkeenkään. Kun he taas vahvistuivat, niin
eivät he enää pysähtyneet kuin vasta Kreikan keisarin kaupungin luona.
Säikähtipäs pahasti nyt Kreikan keisari, ja käski sulkea kaupungin
kaikki seitsemän porttia, etteivät unkarilaiset pääsisi sisään. Samalla
hän lähetti unkarilaisten johtajan puheille sanansaattajan. Hän käski
tämän sanoa, etteivät he vuodattaisi toistensa verta, vahinko olisi
niin kreikkalaisia kuin unkarilaisiakin, vaan mieluummin lähtisi yksi
kummankin puolesta kaksintaisteluun. Jos kreikkalainen voittaa, menkööt
silloin unkarilaiset siivosti takaisin kotiinsa, ja jos voittaa
unkarilainen, niin silloin hän lupautuu maksamaan suuren veron.

-- Olkoon menneeksi -- sanoi unkarilaisten päällikkö -- tulkoon siis
esiin se urho. --

Lähetit palasivat takaisin, ja ennenkuin oli tuntiakaan kulunut, niin
jo tulee linnan portista heitä kohti tavattoman suuri jättiläinen; hän
laskee käsivartensa ristiin rinnalleen, seisahtuu unkarilaisten eteen
ja sanoo ylen ylpeästi:

-- Katsotaanpa, kuka tässä uskaltaa ryhtyä taisteluun minun kanssani.
Mutta tulkoonkin samalla kaksi, sillä yhdellä minä en alotakkaan. --

Unkarilaiset vilkaisivat toisiinsa suuttumuksesta kipinöitsevin silmin
ja satakin huusi samalla kertaa: minä lähden! minä myös!

Kaikista sukkelin oli Botond, eräs tanakka, jykevä, lyhyenläntä mies,
hän kun silmänräpäyksessä erkani joukosta ja kreikkalaisen urhon eteen
asettuen sanoi hänelle: Kuule sinä, kreikkalainen jättiläinen! Nimeni
on Botond. Olen pienin urho unkarilaisten joukossa. Kutsuhan sinä vain
viereesi vielä kaksi kreikkalaista! --

Ja tämän sanottuaan hän heilutti nuijaansa ja paiskasi sen linnan
rautaporttia vastaan niin, että se raksahti kahtia siinä tuokiossa.
Siihen syntyi niin suuri lovi, että poikanen pääsi helposti kulkemaan
siitä.

-- No no -- ärsytteli jättiläinen -- vahinko sinun oli heittää nuijaasi
pois juuri nyt. --

-- En minä tarvitse nuijaa enkä kalpaa -- sanoi Botond ja läksi tyhjin
käsin jättiläistä vastaan. Hän heilautti jättiläistä kerran oikealle,
kerran vasemmalle, nosti hänet ylös, heilutteli ilmassa ja paiskasi
hänet maahan niin, että jos hänellä olisi seitsemän sielua ollut, niin
olisivat ne kaikki lähteneet hänestä.

Arvaahan sen helposti, että Kreikan keisariin kovasti koski tämä
häväistys. Siellä hän istui linnansa valleilla hovinsa ja koko talonsa
väen seurassa, siinä varmassa uskossa, että jättiläinen voittaa minkä
unkarilaisen tahansa. Eikä hän kyennyt voittamaan pienintäkään!
Häpeissään he hiiviskelivät takaisin linnaan, ja keisari otti
niskoilleen niin suuren veron, kuin unkarilaiset vain tahtoivat, kunhan
he jättivät kreikkalaiset rauhaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Unkarilaisia satuja ja tarinoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.