Title: Peppino
Author: Spyri, Johanna
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Peppino" ***


PEPPINO

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Mailta ja meriltä 36.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.



SISÄLLYS:

    I. Kaksi vierasta Albanossa.
   II. Peppino ja hänen äitinsä.
  III. Neo astuu näyttämölle.
   IV. Neon sukuperä ja olosuhteet.
    V. Herra Pagani puhuu kuin roomalainen.
   VI. Salaisuus.
  VII. Kummallinen matkatoveri.
 VIII. Salaisuus tulee ilmi.
   IX. Kuulustelu.
    X. Onni hymyilee.
   XI. Onni kääntyy poispäin.



I luku. Kaksi vierasta Albanossa.


Aurinko paistoi lempeästi koko Albanon halki kulkevalle pitkälle,
kivetylle kadulle, joka alkaa vanhasta ajoportista ja päättyy sinne,
missä jalkakäytävä loppuu ja vasemmalla vielä kohoaa yksi ainoa suuri
talo. Tästä "Hotel Roma" nimisestä rakennuksesta aukenee avara näköala
yli päivänpaisteisen Campagnan, yli kaikkien raunioiden ja
muistomerkkien, tumman tammiston ja vihertävien vainioiden.
Tyytyväisenä saattaa todellakin pieneltä parvekkeelta ihailla kaikkea
sitä. Juuri ikään vierivät vanhalta portilta avoimet vaunut. Niissä
istui kaksi naista, jotka varmaankin suurella mielenkiinnolla
seurasivat kaikkia nähtävyyksiä. Joskus he kumpikin epähuomiosta
sattuivat katsomaan eri tahoille, jolloin he tehdessään äkillisiä
käänteitä jokseenkin tuntuvasti tyrkkäsivät toisiaan. Mutta nyt he
molemmat yht'äkkiä kiinnittivät katseensa samaan paikkaan. Erään
jyrkästi vasempaan nousevan syrjäkadun kulmassa seisoi väkijoukko niin
taajasti yhteensulloutuneena, että saattoi eroittaa ainoastaan
liikkuvat päät, mutta ei ollenkaan mihin hartioihin ja käsivarsiin
mikin kuului. Jännittyneinä naiset katselivat ihmistungosta. Heidän
lähetessään sekava melu kohosi ja paisui siinä määrin, että he
hämmästyneinä katselivat ympärilleen, ja nuorempi, jolla nähtävästi oli
vilkas mielikuvitus, kauhistuneena huudahti toverilleen: "Siellä
tapahtuu varmaankin vallankumous, ja me sekaannumme siihen." "Mikä se
on?" kysyi nyt vanhempi ajajalta, vaunujen tultua niin lähelle, että
melulta tuskin enää kuuli sanaakaan. Mutta ajaja oli varmaankin
ymmärtänyt kysymyksen; hän näet pysähdytti hevosen keskellä pahinta
tungosta, ja sanoi mitä suurimmalla levollisuudella: "Majale."

"Herran nimessä", huudahti nuorempi nainen ja kavahti pystyyn, "antakaa
mennä, ajuri, antakaa mennä. Majale merkitsee villisikaa, villisika on
päässyt irti ja varmaankin hyökkää vaunuihimme. Antakaa toki mennä,
ajuri; onko mies menettänyt järkensä?"

Ajaja istui pukilla kaikessa rauhassa ja katseli tyytyväisenä
tyrkkivää, sulloutuvaa, huutavaa ihmisjoukkoa. Pelkoa se ei ainakaan
näyttänyt hänessä herättävän, ja kun nuori nainen kauhistuksissaan oli
huutanut hänelle kaikki käskynsä saksaksi, muistamatta ettei toinen
ollenkaan ymmärtänyt sitä, niin ei ajurilla todellakaan ollut mitään
syytä olla levoton. Siksipä hän tyytyväisenä yhä istua nökötti
katsellen väentungosta.

"Sano hänelle sitten italiaksi, että hän pelastaisi itsensä ja meidät,
tuo mieletön mies", huusi tyttö nyt mitä suurimmalla kiivaudella
vierustoverilleen, Mutta samassa hetkessä pieni, ruskeasilmäinen poika
hyppäsi verrattomalla ketteryydellä vaunun astuimelle ja tarjosi
päätään nyökäyttäen nuorelle neidille palasen ihmeellistä ainetta
pitäen sitä veitsensä leveällä lappeella ja toistaen hyvin
kohteliaasti: "Tahtovatko neidit majalea?"

"Oletko koskaan kuullut moista?" sanoi silloin tyttö peräti
hämmästyneenä toverilleen. "Tämäkö siis olisi majalea? Mitä ihmettä!"
Hänen toverinsa oli sillä aikaa hieman lähemmin tarkastellut
veitsenlappeella olevaa vihreänkeltaista palasta, jossa oli varsin
väkevä laakerin, piparmintun, neilikkojen ja muiden voimakkaiden
höysteiden tuoksu, ja sanoi sitten: "Luulen tässä olevan palasen
kauheasti höystettyä villisikaa. Mutta enemmän kuin ihmeellinen
ruokalaji miellyttää minua näppärä poika. Katsoppa vaan tuota pientä,
päivettynyttä miestä."

Poikanen ojensi silloin veitsensä naisille, kasvoissaan mitä
ystävällisin ilme, ja kun kumpikaan heistä ei tarttunut siihen, sanoi
hän rohkaisten: "Maistakaa vaan, jos miellyttää, maistakaa vaan, ei
tarvitse maksaa."

Naiset eivät tosin maksun pelosta jättäneet koskettamatta tarjottua
tavaraa, pikemmin heitä pelotti outo, omituiselta näyttävä aine --
mutta poika ei taipunut, vaan sanoillaan, käsillään ja silmillään
uudisti tarjouksensa, kunnes kumpikin nainen otti majalepalasensa
veitsen lappeelta ja pisti suuhunsa. Silloin hän oli tyytyväinen, ja
odottamatta kunnon kiitostakaan hyppäsi vaunun astimelta kadoten väen
vilinään. Ajuri oletti varmaankin, että pysähdyksen tarkoitus oli
saavutettu; paukahuttaen ankarasti piiskaansa hän läksi ajamaan ja
suuntasi vinhaa vauhtia matkan Hotel Romaa kohti.

Hotellin tanakka omistaja astui juhlallisena vastaan avoimesta
hallistaan auttamaan vaunuista odotettuja vieraita, he olivat näet
arvoisalta herra Vittorio Paganilta tilanneet itselleen kuukaudeksi
huoneen. Tehdessään suurella arvokkuudella neideille palveluksiaan
huomautti hän moittivasti ajurille: "Nain myöhään asemalta, ei kaiketi
ole tapahtunut mitään erikoista?" "Ei mitään, herra", vastasi mies,
"pysähdyimme vain majalepäivän vuoksi hieman Pyhän Paavalin trattorian
kohdalla", Sillävälin naiset olivat astuneet halliin ja nousivat herra
Paganin ja kantajan seuratessa portaita molempiin heitä varten
varattuihin huoneisiin. Huoneet olivat Campagnan puolella, ovi oli
välillä, ja kummallakin oli pieni parvekkeensa, josta aukeni avara
näköala yli Campagnan aina sinne asti, missä vihreä meri häämöitti.

Naiset menivät kumpikin huoneeseensa ja mieltyivät niihin. Seisoessaan
ylhäällä ja katsellessaan ympäristöä näytti nuori tyttö reippaalta ja
kukoistavalta sekä varsin seikkailuhaluiselta. Vaaleaverinen Helmina
von Trolley oli tilanomistajan tytär Mecklenburgista. Jo monta vuotta
hän oli koettanut taivuttaa vanhempiansa tekemään matkan Italiaan,
mutta äidistä se oli liian pitkä ja isästä liian kuuma, ja niinpä
Helmina pyysi turhaan, kunnes kodin luotettu ystävätär, neiti Klara
Hellweg, ilmoitti tekevänsä Italianmatkan ja tahtovansa ottaa Helminan
ystävälliseen suojaansa. Niinpä ystävättäret olivat lähteneet matkalle,
joka tähän asti oli sujunut oikein hyvin. Helmina tuli nyt toisen
huoneen parvekkeelle, jossa Klara seisoi katsellen seutua.

"Oletko kuullut mokomaa, kun trattoriaa, joka itse asiassa on sama kuin
ravintola, nimitetään Pyhäksi Paavaliksi?" kysyi Helmina. Klara ei
voinut myöskään antaa asiaan mitään selvitystä, ravintolan nimi oli
hämmästyttänyt häntäkin. Hän odotti, että päivällisen jälkeen
mentäisiin uudelleen lähemmin katsomaan paikkaa ja ihmisvilinää. Olihan
kohtelias, miellyttävä poikanen todisteena, että siellä oli oikeita
ihmisiä, vaikkakin melu oli kova. Eikähän siellä ollut pelättävänä
mitään vallankumousta eikä eläviä villisikoja, sen kai Helminakin oli
huomannut. -- Niin, huomannut hän olikin sen, ja ehdotus miellytti
häntä. Naisten vielä tarkemmin tuumiskellessa miten viettäisivät
päivänsä kutsui kello heidät päivälliselle, jota syödessään he
suunnittelivat loppuun ohjelmansa Albanossa-olonsa ensi päivälle.



II luku. Peppino ja hänen äitinsä.


Sillävälin Pyhän-Paavalin-kadulta tuleva melu oli yltymistään yltynyt;
sen niminen oli näet tuo katu, joka jyrkästi nousee vanhaa, kaunista
Pyhän-Paavalin-kirkkoa vasten. Siellä ihmisjoukko tuona kauniina
syyskuun aamuna kasvoi kasvamistaan ja tuli yhä kovaäänisemmäksi, eikä
yksikään muukalainen, joka ei tiennyt, mikä oli tämän ihmisjoukon
keskipiste, olisi voinut arvata sitä, sillä väentungoksessa hänen olisi
ollut mahdoton sitä nähdä. Mutta sitä, joka uupumatta raivasi itselleen
tien ja tunkeutui joukon keskelle, kohtasi vaivojensa palkaksi
ihastuttava näky. Keskelle katua oli asetettu pöytä, jonka kimallus ja
loisto vastustamattomasti veti jokaista puoleensa. Siinä oli mitä
kauneimpia, punaisilla ja vihreillä nauhoilla koristettuja pulloja,
joissa tummanpunainen albanolaisviini kimalsi auringonpaisteessa.
Kullankeltaisia leipiä oli aseteltu kirjavien pullojen väliin, ja
keskellä oli valkoinen lautanen, jonka peittivät ruusunpunaiset
retiisit ja sipulit. Kaikki näytti niin kauniisti järjestetyltä ja
sirolta, että se muistutti puutarhaa, jossa on ruusupenkki keskellä ja
ympärys täynnä keltaisia kevätesikkoja ja kirjavia tulppaaneja. Mutta
suuren pöydän vieressä olevalla pienemmällä oli puinen lautanen, ja
lautasella tavattoman suuri möhkäle jotakin syötävää vihreänharmaata,
punervalle vivahtavaa ainetta. Se oli laajalti kuuluisaa, kaikkien
rakastamaa majalepaistia.

Pöydän takana seisoi kookas, upea, ylväsryhtinen nainen, jonka päätä
tuuheat, pikimustat palmikot ympäröivät. Hänen suunsa oli tiukasti
suljettu, sanattomana hän seisoi tungoksen ja melun keskellä. Milloin
meteli yltyi kovin äänekkääksi, käänsi hän vain katseensa, joka osui ja
vaikutti varmasti, sillä senjälkeen oli aina vähän levollisempaa.
Noihin mustiin silmiin olikin selvästi kirjoitettu: "Minä osaan kyllä
auttaa itseäni, jos kovalle ottaa." Niin hän seisoi ja leikkasi
suurella terävällä veitsellä vihreänharmaasta möhkäleestä palan
palalta, kaikki samansuuruisia, tarkkasilmäisesti mitattuja. Jotenkuten
kappaleet katosivat pöydältä väkijoukon tarvitsematta tunkeutua pienen
pöydän ympärille, sillä sitä rouva ei suvainnut, ja samaten katosivat
myöskin suurella pöydällä olevat leivät, joiden sijaan tuotiin heti
uusia. Pöydällä ei näkynyt yhtään likaista lasia eikä muuta
epäjärjestystä, ja kuitenkin väkijoukko joi juomistaan ja söi
syömistään, ja jokainen sai mitä halusi. Kaikki tungeskelevat meluajat
ja kirkujat eivät tosin halunneet syömistä ja juomista, tahtoivatpahan
vain katsella miten toiset sen suorittivat ja myöskin olla näkemässä
mitä tapahtui. Mutta se joka lähemmin tarkasteli, miten vilisevän
väkijoukon palveleminen saattoi tapahtua niin näppärästi ja hyvässä
järjestyksessä, huomasi pian pienen, hintelän poikasen. Hän kääntelihe
kuin kärppä väkijoukon välitse, teki kaikille palveluksiaan, oli
kaikkialla ja aina missä tarvittiin. Kolme maljaa oli lakkaamatta
käynnissä, sillä viiniä ei juotu täysistä pulloista, kukin tahtoi
ainoastaan lasillisen, ja kohta kun tyhjä malja palasi, huuhtoi
poikanen sen salamannopeudella maassa olevassa kattilassa ja antoi
täytettynä takaisin.

Siten kului tunti toisensa jälkeen lakkaamattomassa ahdingossa ja
tungoksessa keskellä kirkunaa ja huutoa, syömistä ja tarjoilemista, ja
yhä väentungos näytti vain kasvavan. Suuria ihmisjoukkoja nousi
kukkulalle, ylös Pyhän-Paavalin-kirkkoa kohti, mutta monet
korkeammallekin. Näkyi kokonaisia jonoja, jotka kaikilta suunnilta
kirkon kohdalla kokoontuivat yhteen ja nousivat edelleen. Ainoastaan
vähitellen pöydän ympärillä oleva joukko harveni, mutta vieläkin oli
poikasella täysi työ, ja sanatonna hän yhäti puikkelehti väkijoukon
välitse.

Yhtäkkiä joku tarttui takaa hänen käsivarteensa, ja hän kääntyi
nopeasti. "Tule, Peppino", huudahti hänelle muuan poika, jonka toiset
jo samalla olivat lykänneet syrjään; "tulin noutamaan sinua, tuolla
ylhäällä on paljon väkeä, minä olen jo nähnyt kaiken".

Peppino oli jo pyörähtänyt toisaanne. "Näethän etten ehdi", huudahti
hän jälkeensä ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen poikanen seisoi
paikoillaan, tuijottaen toista hämmästynein katsein. Sitten hän puski
päällään ja kyynärpäillään joka taholle, kunnes pääsi joukon läpi ja
näki Peppinon, joka seisoi huuhtelukattilan ääressä. Silloin hän
tarttui lujasti toisen käsivarteen eikä päästänyt häntä irti.

"Älähän nyt ole tyhmä, Peppino, vaan kuule mitä sinulle sanon. Olin jo
ylhäällä, koko kirkon lattia on myrttien peitossa, ja siellä on jo
laulettu, tosin se vain oli harjoitusta, mutta saatanpa sinulle sanoa,
että olisit kernaasti kuullut sitä." Näin poika puhui Peppinolle ja
piti häntä lujasti kiinni käsivarresta, niin lujasti, että Peppino
kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei päässyt irti. Hän oli näet
hintelä poikanen, kun toinen sitävastoin oli tanakka, tukeva mies,
huolimatta siitä, että he molemmat näinä päivinä samoihin aikoihin
olivat sivuuttaneet kymmenennen ikävuotensa.

Pojan viimeiset sanat olivat varmaankin tehneet Peppinoon erikoisen
vaikutuksen; hän ei enää koettanutkaan päästä irti toveristaan, vaan
sanoi hieman surullisesti: "Mene nyt vaan. Neo, ethän tarvitse minua,
enkä minä voi missään tapauksessa tulla mukaan, näethän etten mitenkään
jouda." "Sinäkö et joutaisi?" ivaili Neo, "lähdet vaan livistämään,
niin joudat aivan hyvin". "Vai niin", huusi Peppino suuttuneena, "kukas
sitten tekisi kaikki minun tehtäväni?" "Sen äitisi voi tehdä, tuossahan
tuo seisoo, eikä hänen aina tarvitse teettää sinulla mitä itse voi
tehdä." Silloin Peppinon silmät välähtivät. "Tiedätkö, Neo", huusi hän
vihasta hehkuen, "sinä olet hylkiö, se sinä olet!" Samalla hän käänsi
kiusaajalleen selkänsä ja livahti nopeasti tungoksen läpi pöydän
toiseen päähän, siellä näet seisoi joku, joka kohotti kahta sormeaan
yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes Peppinokin merkinannolla
vastasi. Kaksi sormea pystyssä merkitsivät samaa kuin: "tahdon
majalepalasen"; siten tapahtui sekä tilausten tekeminen että niihin
vastaaminen. Milloin sormi, kaksi tahi kolme kohotettiin pystyyn, voi
Peppino siitä, suurimmassakin hälinässä, nähdä selvästi, mitä
haluttiin, ja kohottamalla hieman etusormeaan hän antoi vastaukseksi:
"minä tulen". Sillä kertaa vastaus oli viipynyt tavallista kauemmin.
Äiti oli varmaankin huomannut sen, hän katsahti kerran, pari
ympärilleen, mutta tuli pian aivan levolliseksi eikä sanonut sanaakaan.
Hän saattoi nyt olla huoleti, Peppinoon hän luotti yhtä varmasti kuin
omiin silmiinsä. Tuossahan hän jo seisoikin, ja kaikki meni taas
entistä menoaan.

Ohikulkevien parvet taajenivat taajenemistaan, ja tavantakaa kuului
joukosta huudahdus: "Tule mukaan, Peppino, tule vaan sinäkin!" Muuan
hyvä ystävä tuli jälleen lähelle ja huusi: "Mitä siinä töllötät ja
odotat, Peppino. Tule vaan mukaan, suuri valaistu ilmapallo lasketaan
lentoon." Peppino kääntyi taakseen. Hänen sydämensä oli tullut hieman
raskaaksi. Ilmapallo ei houkutellut häntä juhlapaikalle eikä myöskään
poikaparvi, joka aikoi pitää hauskaa siellä, mutta Peppinon kauneimmat
muistot liittyivät tähän päivään, ja hän ajatteli sydämessään:
"Olisivatpa ajat kuin ennen!"

Tänään vietettiin madonnanjuhlaa ylhäällä pienessä kapusiinikirkossa,
Pian oli juhlan alkamishetki. Siellä hän edellisinä vuosina oli
toivehikkaana seisonut oven edessä odotellen äitiä, sillä silloin
äitikin saattoi kulkea muitten mukana. Hänen ei tarvinnut täällä
työskennellä, pöydän ääressä seisoi isä leikaten ja jakaen majalea,
sillä liike oli ollut olemassa niin pitkälle kuin Peppinon muisti
kantoi. Mutta äidin ei tarvinnut olla mukana ja hän meni kernaasti
juhlina kirkkoon. Päähänsä hän oli levittänyt lumivalkoisen huivin, ja
kauniina kimalsivat otsalla sysimustat palmikot. Hänen silmänsä
säteilivät, punaisina hohtivat korallit korvissa ja kaulassa,
loistavana välkehti punainen liivi ja keltainen silkki. Kaikki se oli
siis niin omituisen kaunista, ja silloin äiti tarttui hänen käteensä,
ja he nousivat muun joukon mukana ylhäälle, ja hän oli ylen ylpeä
saadessaan näin astua kauniin äitinsä rinnalla. Korkealla, siellä missä
tie suurten vanhain kivitammien alitse vie vasempaan, oli jo suloisen
vilpoisaa, ja sitten käännyttiin avaralle aukeamalle, jonka keskellä
seisoo ikivanha, iätivihreä tammi ja jonne sininen järvi kimaltelee.
Siellä oli jo myöskin luostari, ja he astuivat kirkkoon. -- Mutta sehän
oli jo kaikki ollutta ja mennyttä, eikä Peppinon kannattanut enää
ajatella sitä, sillä kirkossa vasta tuli kaikkein kaunein:
kapusiinimunkkien ylhäältä kajahtava, urkujen säestämä laulu. He
osasivat laulaa niin kauniisti, eikä hän enää saanut kuulla sitä!

Isä oli kuollut kaksi vuotta sitten, ja kun Peppino siitä lähtien
juhlapäivinä oli sanonut: "Äiti, emmekö mekin lähde mukaan?" niin äiti
oli vastannut: "Näetkös, isä ei enää seiso siellä, nyt minun täytyy
mennä sijalle." Eikä hän ollut sen koommin nähnyt äidillänsä koralleja
eikä punaista liiviä, ja päässä hänellä oli musta huivi eikä enää
koskaan valkoista.

Ihmiset olivat vähitellen hajaantuneet. Yhtäkaikki melkoinen väkijoukko
seisoskeli pöydän ympärillä, ja Peppino juoksi raskaista ajatuksistaan
huolimatta reippaana edestakaisin, sillä hänen jalkansa olivat vieläkin
keveät. Yht'äkkiä äiti viittasi Peppinon luoksensa ja sanoi nopeasti:
"Tule, Peppino, pitäähän sinunkin nähdä vähän juhlaa!" Samalla hän oli
jo tarttunut pöydän toiseen päähän, ja Peppinon tuli tarttua toiseen.
Tuokiossa oli pöytä pulloineen kaikkineen kadonnut avoimesta ovesta
sisään, ja pikku pöytä seurasi mukana. Ovi lukittiin, avain pistettiin
kukkaroon, ja sitten Bertolinin leski tarttui Peppinonsa käteen ja
nousi hänen kanssaan vuorelle.

Peppino oli kuin unessa. Eihän saattanut olla mahdollista, että hän
jälleen oli äitinsä kanssa menossa madonnanjuhiaan, juuri samana
hetkenä, jona kaikki oli hänestä mennyttä. Mutta sehän oli täyttä
totta. He olivat jo päässeet Pyhän-Paavalin-kirkon ohi ja näkivät
kaukaa kivitammien latvat. Nyt he kulkivat ylhäällä vanhojen puiden
alla, ja tuolla jo näkyi luostari. Kirkonovi oli auki, rouva Bertolini
meni Peppinon keralla sisään. Heidän astuttuaan ainoastaan muutaman
askelen polvistui hän pimeään nurkkaan ja veti Peppinon viereensä
polvilleen. Poikanen hämmästyi ikäänkuin olisi nähnyt ihmeen. Ollessaan
polvillaan hän näki edessään, aivan kuin ennenkin, suuren joukon
vaimoja ja tyttöjä valkoisissa huiveissa ja punaisissa liiveissä.
Lattiaa peittävistä myrteistä levisi ryydintuoksu, koko kirkko oli
täynnä pyhää savua. Sitten kapusiinimunkit alkoivat laulaa. Se teki
Peppinoon niin syvän vaikutuksen, että hän unohti kaikki raskaat
ajatukset ja oli niin onnellinen kuin ihminen suinkin saattaa. Miten
kauniisti kapusiinimunkit lauloivatkin ja miten hiljaisilta ja
rauhallisilta kaikki polvillaan olevat ihmiset näyttivät. Peppinon
valtasi syvä hartaus, ja hän rukoili hiljaisuudessa isämeitänsä. Laulun
viime säkeiden kajahtaessa Bertolinin leski nousi hiljaa ja kuiskasi
pojalleen: "Tule nopeasti, nyt seuraa siunaus, meidän on lähdettävä."

Peppino olisi kernaasti vielä viipynyt, mutta ei auttanut, hän tiesi,
että näin täytyi tapahtua. Hyvin hiljaa ja huomiota herättämättä äiti
hiipi ovesta poikanen mukanaan, ja sitten he kulkivat nopeasti pitkin
tammitietä ja kukkulaa alas, ikäänkuin olisivat rientäneet pakoon. Näin
ei asianlaita kuitenkaan ollut ennen, näin ei äiti ennen tehnyt
astuessaan pystypäisenä ja koristettuna kirkkoon. Ja Peppinoa harmitti
suuresti, että hän oli kyyristynyt pimeään nurkkaan, ikäänkuin olisi
siellä ollut väärässä paikassa. Koko matkan aina Pyhän-Paavalin-
kirkolle asti ahdistivat häntä samat ajatukset hänen kykenemättään
niitä millään tavalla ilmaisemaan, mutta vihdoin hän keksi keinon.
"Äiti", sanoi hän, "kun tulen niin suureksi, että voin tehdä kaikki
mitä isä teki, tulet varmaan kuten ennenkin juhlaan muitten mukana ja
jäät sinne siunauksenkin ajaksi, ja sitten kirkon edustalla jäät muuhun
väkijoukkoon ja tulet hitaasti ja iloisena kaikkien keralla?"

"Niin, sitten kyllä, Peppino", sanoi Bertolinin leski lyhyesti. "Mutta
äiti", alkoi poika jälleen, "sitten tulet koralleissa ja punaisessa
liivissä ja valkoisessa huivissa?" Rouva hymyili. "Niin, juhlassa on
juhlittava, mutta Peppino, silloin minä olen iäkäs ja vanhan Cinocan
näköinen." Se oli Peppinolle kauhistava ajatus. Vanha, kyyryselkäinen
Cinoca, kädessä sauva ja kasvot täynnä syviä ryppyjä, oli pienestä
pitäen ollut hänen kauhistuksensa. Mutta miten äitikin voisi tulla
samanlaiseksi! Sehän ei ollut mahdollista! Joka tapauksessa hän tahtoi
tulla mahdollisimman pian mieheksi, hän teki itselleen salaisen
lupauksen, että äiti saa jälleen juhlia kuten ennenkin.



III luku. Neo astuu näyttämölle.


Syötyään päivällisensä ja senjälkeen vielä hieman järjestettyään
huonettansa läksivät molemmat naiset tyytyväisinä kävelemään
katsellakseen Albanon elämää. Heidän saavuttuaan Pyhän-Paavalin-kadun
kulmaukseen Helmina yhtäkkiä huudahti: "Tämä on se paikka, jossa äsken
oli väentungos, täällä on varmaankin tuo ihmeellinen ravintola!"
Muutamia ihmisiä seisoskeli vielä kadulla siellä täällä, muuta
näkemistä ei ollut. Tanakka, luiseva ja karheatukkainen poika seisoi
tiellä mulkoillen ja töllistellen naisia. He astuivat lähemmäksi häntä,
ja Helmina kysyi: "Poika, tiedätkö missä Pyhän Paavalin ravintola on!
-- Tahtoisinpa nähdä miltä se näyttää", sanoi hän toverilleen.

"Tiedän", töksähytti poika. "No", sanoi Helmina, "missä se sitten on?"
"Tässä", oli vastaus. "Tässä", toisti Helmina nauraen, "missä tässä?"
"Tässä", kajahti toistamiseen. "No osoita sitä sitten sormellasi, jotta
voin nähdä", käski Helmina. Poika käänsi etusormensa suoraan maahan.

"Enpä ole koskaan ennen nähnyt moista ravintolaa", hymyili Helmina;
"missä sitten viiniä anniskellaan? Poika, eihän tässä ole ravintolan
jälkeäkään." "Se on kirkossa", sanoi poika. "Mitä?" huudahti Helmina
ylen hämmästyneenä. "Kirkossa! Onko teillä todellakin ravintola
kirkossa?" "Ei", vastasi poika aivan tyynesti.

"No, mitä kirkossa on, josta äsken puhuit?" "Bertolinin leski." Helmina
nauroi ääneensä, "Kun kysyn, missä ravintola on, niin hän viittaa
sormellaan maahan, ja kun tahdon tietää, missä anniskellaan viiniä,
niin hän kertoo minulle, että joku leski on kirkossa. Mikä sinun nimesi
sitten on, sinä oikea albanolaispojan perikuva?" "Neo", vastasi
pörrötukka. Sitten hän ojensi sormensa Pyhän-Paavalin-kirkkoa kohti
lausuen: "Tuossa hän tulee!" Naiset katselivat hänen viittaamaansa
suuntaan, ja yht'äkkiä Helmina huudahti: "Sehän on meidän poikasemme,
se aamullinen pieni, ketterä poika; olemmehan sitten oikealla paikalla,
hän voi varmaankin antaa vastauksen."

Mutta naisten täytyi odottaa vastausta. Tuskin Bertolinin leski ja
hänen poikansa olivat saapuneet paikalle, kun he jo kiiresti lähenivät
ovea. Yhtäkkiä se oli selällään, ja ulos tuli pöytä, pullot, leivät,
majalelautanen -- kaikki oli siinä mitä parhaassa järjestyksessä. Tieto
levisi varmaankin salamannopeudella, sillä pian oli ihmisjoukko jälleen
koolla, ja molemmat naiset jäivät keskelle. Nyt heidän täytyi
tunnustaa, että pojanjukuran sanoissa oli sittenkin järkeä, sillä
liikkuva ravintola oli juuri siinä paikassa, mihin hän etusormellaan
oli viitannut, ja upea emännöitsijä, joka ylevällä levollisuudella
leikkasi palasiaan, oli varmaankin leski. Helmina halusi hartaasti
päästä juttelemaan kohteliaan, ruskeasilmäisen pojan kanssa, mutta hän
huomasi, ettei tällä ollut vähääkään aikaa. Tuskin ehtivät hänen
silmänsä seurata vikkeläjalkaisen pojan liikkeitä, joka aina ja joka
paikassa lakkaamatta hääri. Helmina katseli miten pörrötukka juoksi
hänen luokseen kiskoen häntä tavantakaa käsivarresta, mutta toinen ei
antanut mitään vastausta. Nyt naiset koettivat päästä pois tungoksesta,
samalla kun he päättivät tutustua hauskannäköiseen poikaan jonakin
rauhallisena hetkenä. Helminan päässä näet pyöri jo joukko
suunnitelmia, miten hän käyttäisi pientä, näppärää miestä oppaana,
kantajana ja seuralaisena heidän retkillään.

Tulvehtiva kansanjoukko tunki naiset ovelle, josta pöytä oli
ilmaantunut. Ovi oli auki kuten kaikissa pohjakerroksissa. Sisällä oli
toisella puolella vuode, toisella pieni puinen leposija. Nurkassa oli
keittolaite, toisessa kaappi, jonka vieressä oli pari puutuolia. Huone
ei ollut suinkaan tilava, niin että siihen tuskin saattoi mahtuakaan
muuta, kun ravintolan pöytä nostettiin sisälle. Helmina oli
huomauttanut siitä toverilleen, eikä kumpikaan voinut käsittää, että.
tämä asunto saattoi olla upean rouvan ja siron pojan. Asia kiinnitti
heidän huomiotansa, eivätkä he myöskään oikein ymmärtäneet heidän
kadulla harjoittamaansa omituista ammattia. Mutta tunsihan herra
Vittorio Pagani varmaankin Albanon ihmiset, häneltä he päättivät kysyä.



IV luku. Neon sukuperä ja olosuhteet.


Peppinon ja hänen äitinsä suuri kaupantekopäivä, majalepäivä, oli
mennyt, ja elämä alkoi taas kulkea entistä uraansa. Rouva Bertolini
istui kadunpuoleisen ovensa ääressä ja pitkät ajat ompeli uutterasti ja
kohottamatta päätään ostajienkaan saapuessa; hänhän tiesi Peppinon
olevan läsnä. Ainoastaan milloin pörrötukkainen Neo saapui Peppinon luo
molemmat kädet repaleisissa taskuissaan, kohotti hän aika-ajoin
katseensa, eikä häneltä jäänyt huomaamatta mitä tapahtui. Pöytä
kirjavine pulloineen oli tavallisella paikallaan, ja pöydän ja oven
välillä istui Peppino jakkarallaan punoen tottunein sormin
oljenkorsista koria. Työn oli hänelle opettanut äitinsä, joka teki sitä
itsekin saatuaan ensin paikatuiksi kaikki Peppinon nutuissa ja
housuissa olevat reiät. Silloin tällöin tuli myöskin joku henkilö tahi
useampiakin, jotka ottivat lautaselta sipulin ja leivän tahi tahtoivat
juotavaa. Silloin Peppino oli näppärä ja auttoi missä tarvittiin. Kun
päivä näin oli mennyt umpeen ja iltakellot kajahtivat, niin Bertolinin
leski nousi ja sanoi: "Nyt menemme Ave-Mariaan", sillä iltarukoustaan
hän ei tahtonut laiminlyödä. Sitten hän meni Peppinon kanssa
Pyhän-Marian-kirkkoon laskeutuen siellä hartaana polvilleen, ja Peppino
lauloi Avea niin hartaasti, että suuri ilo täytti hänen sydämensä. Tämä
iltarukous äidin keralla oli hänelle rakkain kaikista päivän
tehtävistä.

Joka päivä pörrötukkainen Neo tuli juosten ja asettui Peppinon luo, ei
tosin äidin puolelle, vaan mahdollisimman kauaksi hänestä -- kuitenkin
siten, että joutui seisomaan Peppinon viereen, jolle hänellä oli
lakkaamatta jotakin loruamista. Mutta hän teki sen aina puolinaisin
sanoin joko pelkästä laiskuudesta tai siksi, ettei löytänyt kaikkia
sanoja, vieläpä senkin vuoksi, että hän aina hieman karttoi rouva
Bertolinin katsetta. Neolla ei ollut mitään tekemistä, tuntikausia hän
saattoi mulkoillen ja liikkumatta seisoa Peppinon vieressä; hänen
vaatteissaan riippui riekaleita edessä ja takana, ja hänen kasvonsa
peitti niin paksu likakerros, että siinä näkyi kaiken maailman värit.
Olisi luullut, ettei Neolla päivisin ollut sen verran aikaa, että olisi
ehtinyt kertaakaan pesemään silmiään. Rouva Bertolini ei kernaasti
nähnyt poikaa Peppinonsa seurassa, sellaisestahan ei ollut mitään hyvää
opittavaa. Kukaan ei juuri suosinut Neon isää, ei oikein tiedetty mitä
ammattia hän harjoitti. Milloin hän kuljeksi säkki selässä sinne tänne
ja sanoi myyvänsä tavaroita ympäristöllä, mutta kukaan ei tiennyt mitä
säkissä oli; milloin hän taas kulki vanhoissa kuomurattaissa Marinoa
kohti ja sanoi tehneensä kaupat jonkin Marinossa olevan ystävänsä
kanssa, mutta kukaan ei tiennyt mitä kauppoja hän teki. Useimmiten hän
kuitenkin seisoi, kuten poikansakin, kädet repaleisissa housuntaskuissa
jossakin kadunkulmassa, missä meluttiin tahi oli jotakin katseltavaa,
-- ja silloin hänen silmänsä vilkuilivat joka taholle. Jokainen
albanolainen tunsi kierosilmäisen Mateon, sillä monenlaisista
liikeasioistaan huolimatta hänet näki aina ja kaikkialla. Hänen
vaimonsa oli aikoja sitten kuollut, ja hän asui yksin poikansa kanssa
Albanon edustalla, Marinon puolella, pienessä rappeutuneessa kojussa,
joka ennen kenties oli ollut asuinrakennus, mutta nyt näytti pikemmin
vuohitallilta. Alkujaan pojankin nimi oli Mateo; pienenä poikasena
häntä nimitettiin Matineoksi, ja siitä tuli lyhyyden vuoksi Neo.



V luku. Herra Pagani puhuu kuin roomalainen.


Madonnanjuhlan kaunista iltaa oli seurannut useita pilvisiä päiviä.
Hotel Romassa asuvat neitoset olivat kyllä tehneet lyhyitä retkeilyjä
ympäristöön ja olivat jo muutamia kertoja nähneet hiljaisen, sinisen
järven, vanhain kivitammien alitse kapusiiniluostariin vievän vilpoisen
käytävän sekä myöskin ystävällisen kirkon ja sen edessä olevan aukion,
jonka keskellä oli kummallisesti haaraantunut tammi, ja odottivat nyt
vain kaunista päivänpaistetta voidakseen tehdä pitemmän matkan.

Monta kertaa neitoset olivat kulkeneet näitä Pyhän-Paavalin-kadun
käytäviä ylös ja alas ja ohimennen pysähtyneet juttelemaan Peppinon ja
hänen äitinsä kanssa. Rouva Bertolini oli aina kohtelias, mutta
lyhytsanainen, ja niinpä Helmina ei päässyt oikeaan keskusteluun hänen
kanssaan, kuten olisi toivonut, sillä pieni, viisassilmäinen kelpo
poikanen miellytti häntä sitä enemmän, mitä useammin hän näki hänet ja
tarkkaili hänen töitään. Hän oli suunnitellut ottaa Peppinon kerran
koko päiväksi mukaansa oppaaksi eräälle retkelle ja kysynyt suostuisiko
hänen äitinsä siihen. Äiti oli suostunut ja huomauttanut, että Peppino
tunsi jo tien ja saattoi opastaa neitejä, jolleivät he lähtisi liian
kauaksi, sillä hän oli vielä liian nuori, ja Ave-Mariaksi hänen piti
joutua kotiin.

Kun sirokkotuuli vihdoin oli puhaltanut kyllikseen ja kimalteleva
ilta-aurinko loisti tummansinisellä taivaalla, saattoi päättää, että
oli tulossa poutapäiviä, toinen toistaan kauniimpia. Helmina riemuitsi
parvekkeellaan: "Nyt se tyyntyy", ja kun hän näki herra Paganin
seisovan alhaalla ja tyytyväisenä katselevan kaikkiin ilmansuuntiin,
huomasi hän hetken soveliaaksi ruveta neuvottelemaan hänen kanssaan.
Äkkiä hän oli tarttunut hämmästyneen Klaran käsivarteen ja vienyt hänet
portaita alas avoimeen halliin, jossa herra Pagani, vastoin tapaansa,
juhlallisesti tervehti neitosia ja sitten nostaen voitonvarman
katseensa taivaanlakea kohti julisti: "Voitettu!"

Naiset neuvottelivat nyt isäntänsä kanssa miten voisivat toteuttaa
suunnitelmansa, ja hän neuvoi heitä puhumaan hankkeestaan luotettavalle
aasinajajalle, jonka seisontapaikka oli läheisessä kadunkulmassa. Hän
neuvoi vielä tarkoin, missä naisten piti käydä ja missä olla käymättä,
vaikka he olivat siitä jo muutoinkin selvillä. Helmina sensijaan käänsi
puheen rouva Bertoliniin ja hänen oloihinsa; etenkin hän ihmetteli
tämän rouvan merkillistä asuntoa ja omituista ammattia, rouvan -- joka,
kuten Helmina lausui, näytti aivan siltä, kuin olisi polveutunut
suoraan Numa PFompiliuksesta.

"Ahaa", sanoi herra Pagani tyytyväisenä ja siveli myhäillen
mustaa poskipartaansa, ikäänkuin olisi sillä osoittanut suuren
kohteliaisuuden. "Ahaa, neidit ovat kiinnittäneet huomionsa heihin.
Saatan kyllä neideille antaa tiedot tämän paikkakunnan asioista",
jatkoi hän hyvin arvokkaan näköisenä, "sillä minulla on tiedossa
paljon, salassa vähän siitä, mitä Albanossa tapahtuu. Näettekös,
neidit, te olette huomanneet sen. Bertolinin leski on roomatar, hän ei
ole täältä kotoisin, hän on roomatar, kuten minä olen roomalainen, me
olemme Albanon ainoat roomalaiset. Siinä on hänen olemuksensa avain,
Bertolinin leski on roomatar. Mutta neidit tietäkööt, että näin ei
Bertolinin leski ole aina elänyt, hän on nähnyt parempiakin päiviä.
Bertolini oli kelpo mies, kaunis mies ja toimelias mies. Silloin
neitien olisi pitänyt nähdä rouva Bertolini, kun hän pukimissaan kulki
miehensä rinnalla. Siinä oli Albanon kookkain ja kaikkein kaunein pari.
He ymmärsivät myöskin pukeutua, ja Bertolini tahtoi ja kykeni, sillä
hänellä oli paras kauppa koko Albanossa, ja kun hän mihin tarttui, niin
siitä myös tuli jotakin. Ja hän piti kauppansa ohella huvikseen
majalepöytää -- sillä hän oli seuraarakastava mies -- ja hänen
luoksensa kokoonnuttiin tarinoimaan majale- tahi viinipöydän ääressä.
Siellä oli aina hyvä seura, minäkin olin siellä usein, ja monta hyvää
sanaa me vaihdoimme Bertolinin luona. Mutta mitä meidän täytyi kokea!
Hänet, rotevimman meistä kaikista, kuume ottaa kouriinsa; kolmessa
päivässä Bertolini on terve ja kuollut."

Tässä Pagani hieman pysähtyi, mutta ennenkuin Helmina ehti tehdä uuden
kysymyksen, joka pyöri hänen kielellään, oli herra Pagani jo arvannut
sen ja vastasi: "Tahdotte varmaankin kysyä, hyvä neiti, miksi
Bertolinin leski ei ole jatkanut kukoistavaa kauppaansa? Tuskin mies
oli ehtinyt silmänsä sulkea, kun jo koko sukukunta kävi lesken
kimppuun. Mikä oli muka sijoittanut kauppaan rahansa, mikä ollut
liiketoverina, mikä jo ottanut puolittain haltuunsa Bertolinin
liikkeen, ja kaikki he olivat yhtä mieltä siinä, ettei asia enää
ollenkaan koskenut rouvaa, ja hän oli outo ja avuton, ja niinpä he
ottivat häneltä kaiken jättämättä jäljelle muuta kuin majalepöydän. Ja
tästä hyvästä liikkeestä hän kylläkin saattoi iloita, niin he olivat
hänelle sanoneet. Talosta, jossa hän oli asunut miehensä kanssa, täytyi
hänen lähteä pois, se oli hänelle liian kallis. Mutta Pyhän-Paavalin-
kadusta hän ei tahtonut luopua, ja parin talon päästä hän löysi
nykyisen loukkonsa, missä hän nyt kököttää. Siitä hetkestä alkaen, jona
hän jäi yksin, on hän pitänyt hallussaan majalepöydän, ikäänkuin olisi
siihen alusta alkaen perehtynyt, ja aamusta iltaan hän istuu
työskennellen, eikä kukaan ole kuullut hänen lausuvan yhtään
valitussanaa, mutta ei paljoa muutakaan, sillä hän ei ole naisten
tapainen, vaan ajattelee enemmän kuin puhuu. Käytyäni ensi kerran
kohtalon iskun jälkeen hänen luonaan ei hän voivotellut eikä
valitellut, jommoista mies ei voi sietää, vaan sanoi: 'Olinsija on
uusi, herra Pagani, mutta ystävyys on vanha'. Loin silmäni kellariin ja
sanoin: 'Bertolinin leski, suuria he eivät ole teille jättäneet'.
Silloin hän veti pienen poikansa luokseen ja sanoi: 'Jumalan kiitos,
parasta he eivät ole minulta ottaneet.' Tämä on Bertolinin leski, hyvät
neidit."

"Mutta", sanoi Helmina, joka samoin kuin hänen toverinsakin oli
suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta, "luuletteko sitten,
että rouva tulee toimeen tällaisella työllä?" Herra Pagani kohautti
olkapäitään. "Liike ei ole kyllä kovinkaan suurenarvoinen, mutta rouva
Bertolini tekee ja suunnittelee muutakin, ja jollei vaan pojasta polvi
muutu, niin he kylläkin voivat vielä pitää hyviäkin päiviä." "Ahaa,
vasta sitten!" huudahti Helmina, "kylläpä he sitten kauan saavat olla
kellarinloukossa. Mitenkäs he voivat elää sadeaikana, jolloin ei voi
enää asua kadulla."

"Silloin he elävät avoimen oven sisäpuolella, eikä heillä ole aina
lämmin, mutta valittavan ei Bertolinin lesken kuule, kuten tekevät ne,
jotka ovat syntyneet repaleissa ja elävät kerjuulla; ei, hän ei käytä
paljon suutaan, mutta sitä enemmän sormiaan, -- se pitää lämpimämpänä,
hyvät neidit!"



VI luku. Salaisuus.


Pitkän keskustelun aikana aurinko ei ollut pysynyt paikoillaan, ja
Helmina huomasi kauhistuksekseen, että se oli juuri mailleen
menemäisillään, ja aasinajajan kanssa oli vielä pitkälti keskusteltava
ja sovittava. Naiset jättivät isännän lähtien menemään. Peläten heidän
joutuvan jonkun väärän henkilön käsiin huusi isäntä vielä heille
käsillään viittoillen: "Tuolla Europan kulmassa on Giuseppe!" Hän ei
sillä tarkoittanut maanosaa, vaan vanhaa, harmaata ravintolaa, joka oli
Pyhän-Paavalin-kadun takana, koko Albanon vilkasliikkeisimmällä
paikalla. Siinä oli aina koolla ihmisjoukko, joka tavallisesti melusi
ja kirkui, juoksi ja huitoi, niin että joka hetki saattoi luulla jonkun
saavan kuoliniskun. Mutta keskustelu oli olevinaan rauhallista ja kukin
koetti voittaa vieraat puolelleen tarjoamalla heille ratsuaaseja tahi
pyrkimällä heidän oppaakseen. Naisten lähestyessä ihmisjoukkoa astui
Giuseppe majesteetillisena esille ja otti hatun päästään, sillä hän
aavisti, että naisten ilmestyminen saattoi tarkoittaa hänen aasejansa.
Ja niin olikin asianlaita. Helmina selitti tahtovansa kaksi aasia
tehdäkseen seuraavana päivänä matkan Nemiin edestakaisin ja kysyi
Giuseppelta tietä sekä miten matka sinne oli tehtävä.

Giuseppe teki laajalti selkoa kauniista tiestä, joka vei Genzanon
kautta pitkin järven rantaa Nemiin. Paluumatkaksi soveltui toinen tie,
pitempi ja hyvin yksinäinen, mutta ei silti vähemmän kaunis. Siellä
loivat koko ajan varjoaan tuuheat metsiköt ja pensastot, joiden latvat
kietoutuivat toisiinsa niin, että peittivät kokonaan taivaan, jonka
vuoksi siellä sai tuntikausia kulkea kuin tuuheassa, katetussa
lehtimajassa. Tämän suloisen ympäristön vuoksi oli myöskin syytä kulkea
tätä pensastietä. Esitys miellytti Helminaa, hän ilmaisi heti
haluavansa kulkea tätä tietä. Giuseppen tuli kymmenen ajoissa
seuraavana aamuna pitää aasit valmiina Hotel Roman edustalla. Sitten
oli kuljettava Genzanon kautta järven rantaa Nemiin, jossa aiottiin
hieman levähtää ja lähteä senjälkeen pensastotietä paluumatkalle.

Giuseppen mielestä asia ei ollut niin yksinkertainen. Jos he mielivät
lähteä kymmeneltä ja palata pensastietä, niin tulisivat he takaisin
myöhemmin kuin olivat laskeneet, sillä pensaston läpi vievä tie oli
paljoa pitempi kuin toinen. Sentähden tuli heidän hankkia opas, sillä
hän oli jo tehnyt sopimuksen erään seurueen kanssa, joka tahtoi nousta
kuutamossa Monte Cavolle, ja hänen itsensä täytyi mennä mukaan. Mutta
ainahan joku opas on saatavissa, tuumi hän ja kääntyi väkijoukkoon,
joka seisoi ympärillä kuunnellen keskustelua. Heidän edessään seisoi
karheatukkainen mies, joka katsoi niin kieroon, ettei hänestä voinut
päättää mihin hän katseli ja mihin ei. Häntä Giuseppe tyrkkäsi hieman
kyynäspäähän ja sanoi: "Hei, Mateo, sinähän saattaisitkin lähteä
mukaan, vai mitä tuumit?"

"No, saattaisihan tuota", sanoi mies jörönä, ja vaikea oli päättää,
mihin hänen pahansuopainen katseensa oli suunnattuna. "Enpähän minä
ensimäistä kertaa kulje tuota tietä." Mutta silloin Helmina astui
lähemmä Giuseppea ja lausui hyvin päättävästi: "Se ei ole ollenkaan
tarpeellista, meillä on jo opas, nuori Peppino, hänhän tuntee tiet
varsin hyvin, hänet otamme mukaamme." "Tiet poika tuntee varsin hyvin",
huomautti Giuseppe, "mutta kauan kestää, ennenkuin viidakosta pääsee
jälleen sellaiselle tielle, jossa saattaa nähdä ja kuulla jotakin ja
kutsua ihmisiä. Jos aaseille tapahtuisi jotakin, niin saisi jäädä aivan
avuttomaksi."

Mutta Helmina ei nähnyt aasilla-ratsastamisessa mitään vaarallista ja
päätti tilata Peppinon. Aasin hän kyllä itse hoitaa, kun vaan poikanen
tuntee tien. Tähän Giuseppe olikin aivan tyytyväinen, sillä poika
kelpasi kyllä oppaaksi paremmin kuin moni vanha. Pojilla oli näet
tapana käydä siellä poimimassa pähkinöitä, jonka vuoksi he tunsivat
joka tien ja polun tiheimmässäkin viidakossa.

Näinpä päätettiin matka, ja naiset poikkesivat sitten
Pyhän-Paavalin-kadulle tilaamaan Peppinon. Äiti valmistautui juuri
lähtemään Ave-Mariaan eikä näyttänyt antavan neitienkään tulon häiritä
itseään. Siksipä asia puhuttiin ja sovittiin nopeasti. Rouva Bertolini
pani vain ehdoksi, että Peppino tulisi kotiin ajoissa, nimittäin
Ave-Marian ajaksi, ja niin asia päätettiin. Sitten molemmat naiset
palasivat hotelliin toivoen saavansa mitä ihanimman matkapäivän.

Seuraavana päivänä Peppino istui varhain jakkarallaan ja nyppi iloisena
oljenkorsiaan, sillä hänellä oli tiedossa hauska päivä. Peppinon suurin
ilo oli saada samoilla järven rantoja, maita ja metsiä, ja tänään hän
saisi kuluttaa siihen koko päivänsä. Mutta Neokin oli jo jalkeilla
vetelehtämässä Pyhän-Paavalin-kadulla. Hänen silmiinsä osui varmaankin
jotakin pöydältä, jonka takana Peppino istui, hän läheni näet kurottaen
kaulaansa voidakseen paremmin eroittaa, mikä pöydällä näytti niin
houkuttelevalta. "Anna minulle tuo iso sipuli", sanoi hän sitten
Peppinolle ja ojensi jo samalla kätensä ottaakseen sen. "Anna olla!"
huusi Peppino niin kovaan, että Neo kauhistuneena veti kätensä
takaisin, mutta hänen kauhunsa hävisi pian. "Senkin tyhmyri!" huusi
hän, "sinun ei tarvitse säikytellä minua. Olisitpa iloinen, jos
tietäisit mitä minä tiedän, mutta sen sanon sinulle vain, jos annat
minulle sipulin." "Samantekevä mitä tiedät", sanoi Peppino ylpeänä.
"Vai samantekevä!" ivasi Neo, "vaikket sinä, tyhmyri, tiedä mitään koko
asiasta, ja kuitenkin se koskee sinua. Jospa vaan tietäisit mitä se on,
niin varmastipa haluaisit kuulla mitä minä tiedän." Peppino ei
vastannut sanaakaan. "Annatko minulle sipulin, jos sanon sen sinulle?"
"En." "No mitäs sitten annat minulle?" "En mitään!" "Sitten et saa
myöskään tietää mitään!" huusi Neo suuttuneena. Mutta hän ei ollut
vielä koskaan kyennyt hillitsemään itseään, hänen täytyi loruta kaikki
Peppinolle, siihen hän oli tottunut. Sillä kertaa hän kuitenkin tahtoi
saada asiasta pikku hyödyn, sillä sen arvoiselta se kuitenkin hänestä
näytti. Hän oli jälleen miettinyt jotakin.

"Peppino", alkoi hän taas, "se on salaisuus, mutta minä sanon sen
sinulle, jos tuot minulle kaikki pähkinät, mitä pensaista löydät,
teetkö sen?" "Vai salaisuus", vastasi nyt Peppino, "kuka on sanonut sen
sinulle?" Sillävälin Peppinon äiti oli tullut esille ja ryhtynyt
työhönsä oven pielessä. Neo tähysteli vielä häntä, tuli sitten aivan
lähelle Peppinoa ja supatti pitkän ajan hänen korvaansa. "Peppino",
sanoi äiti, "jos aiot olla kymmenen aikana lähtövalmis, ei sinulla ole
enää aikaa hukata yhtään, ja katsoppas, Neo, tuossa kadulla tulee
isäsi, ehkä hänellä on sinulle jotakin asiaa".

Salamannopeudella Neo heti paikalla kavahti pystyyn, aikoi livistää
aitauksen viertä -- ja kadota. Mutta hänen isänsä oli jo nähnyt hänet
ja vihelsi räikeästi sormiensa välitse. Neo kääntyi takaisin ja hiipi
isäänsä vastaan, sitten he molemmat katosivat kadunkulmauksen taakse.
Mutta tuskin oli kulunut puolta tuntia, ennenkuin Neo ilmestyi jälleen.
Tällä kertaa hän ei vetelehtänyt, kuten tavallisesti, vaan hyökkäsi
suoraa päätä Peppinon kimppuun. Äiti oli juuri mennyt sisälle. Siitä
huolimatta Neo puhui Peppinolle hyvin hiljaa ja salaperäisesti, mutta
suurella innostuksella ja sanoi vihdoin kolme kertaa peräkkäin: "Lupaa
se vielä kerran, lupaa se vielä kerran ja tuohon käteen!" Peppino
kuunteli ja vahvisti kädenannolla lupauksensa luoden samalla säälivän
katseen värisevään Neoon, joka näytti entistään pörröisemmältä ja
villiintyneemmältä ja nähtävästi oli tuskissaan ja kauhuissaan, sillä
hänen värinänsä ei johtunut päivänpaisteisen aamun kylmyydestä eikä hän
tavallisesti noin arkailevana vilkuillut ympärilleen.

Kun Peppino oli luvannut kolmannen kerran, läksi Neo, ja ovesta astui
äiti Peppinon oivallinen nuttu kädessään. Pojan piti pukea se päällensä
ja lähteä sitten matkaan, sillä kello läheni jo kymmentä. Silmät
loistaen Peppino kulki katua ja seisoi juuri aasien saapuessa Hotel
Roman hallin edessä.



VII luku. Kummallinen matkatoveri.


Neidit seisoivat jo ovella, pian he nousivat satuloihin, ja aasit
astuivat uljaina päivänpaisteista katua lähtien hölkyttämään kohti
Ariccian metsäisiä rinteitä. Heidän vieressään juoksi iloinen Peppino
pitkä sauva kädessään ja hoputti silloin tällöin aaseja jouduttamaan
kulkuaan joko hätistämällä kepillään tahi ystävällisesti puhelemalla.
Niinpä hilpeästi eteenpäin rientävä seurue saapui Genzanoa kohti
kohoavalle rinteelle. Tässä aasit tapansa mukaan hiljensivät kulkuansa
ruveten mukavasti astuskelemaan, Peppino laski sauvansa olalleen kuin
lepäävä sotilas ja astui ylen pitkiä askelia, jottei tarvitseisi juosta
aasien rinnalla, koska nekään eivät enää juosseet.

Helmina oli suurella mielihyvällä katsellut miten heidän palvelevainen
seuralaisensa tulisella innolla piti huolta siitä, että aasit täyttivät
velvollisuutensa. Mutta nyt, kun aasit noustessaan rinnettä hiljensivät
askeleitaan, saattoi hän tyydyttää halunsa ja ruveta Peppinon kanssa
tarinoimaan. Hän viittasi poikasta tulemaan rinnalleen, sillä aasit
tunsivat jo aikoja sitten ulkoa tien, jonka vuoksi niitä ei tarvinnut
ollenkaan ohjata. "Sanoppa minulle, Peppino", alkoi Helmina, "missä
sinä oikeastaan nukut?" "Vuoteessani", vastasi Peppino vähääkään
vitkastelematta. "Tarkoitan, missä paikassa? Kellarikerroksessa olen
nähnyt ainoastaan yhden vuoteen toisella seinällä ja lavitsan toisella,
ja sitten tulisijan, ja sitten ainoastaan kaapin." "Muuta siellä ei
olekaan", sanoi Peppino totisena, "lavitsalle äiti iltaisin tekee minun
vuoteeni, ja kun majalepöytä vielä yöksi nostetaan sisään, ei sinne
enää mahtuisi mitään muuta." "Missä sitten on viini, joka kaadetaan
kauniisiin pulloihin, mikäli ne tyhjenevät?" "Tulisijan vieressä on
loukko, loukossa tynnyri ja tynnyrissä kansi. Ja kaapissa äiti pitää
kaikki vaatteensa, mutta kauniita hän ei ole enää ottanut esille sen
koommin kuin muutimme tänne, sillä nyt on kaikki toisin, mutta ei enää
kauan."

Peppinon silmät säihkyivät hänen kertoessaan tätä, ja hänen sieraimensa
nytkähtelivät kiivaasti, josta näki, että hän oli kovin liikutettu.
"Miksei enää kauan, Peppino?" kysyi Helmina jälleen. "Koska minusta
pian tulee mies, ja silloin äidin ei enää tarvitse elää niinkuin nyt;
minä kyllä tiedän mitä teen, jahka kuluu vielä pari kolme vuotta."

"Miten vanha olet nyt, Peppino?" "Kymmenen vuoden." "Vai niin. Entä kun
tulet kolmetoistavuotiaaksi, niin mitä silloin teet?" "Silloin,
silloin, silloin minä voin tehdä mitä äiti toivoo, eikä hänen enää
tarvitse tehdä työtä niin paljon iltamyöhällä, kun ovi on jo lukossa ja
kaikki muut ovat levolla."

"Mitä äitisi sitten toivoo, Peppino?" "En sano sitä kenellekään
Albanossa. Äiti sanoo: Älkäämme puhuko siitä, mitä aiomme tehdä,
muutoin toiset tekevät sen jo puhuessamme. Ei hän myöskään puhu siitä
yhdellekään ihmiselle, mutta teille saattaisin sen jo kuitenkin sanoa."
Peppino oli pian huomannut, kenen kanssa hän oli tekemisissä, ja
Helminan hilpeistä silmistä näki myöskin helposti miten hyvää hän
tarkoitti.

"Sanoppa siis se minulle, Peppino, minä en kerro sitä kenellekään",
jatkoi Helmina. "No minä kerron!" Peppino laski sauvansa olaltaan ja
nojautui siihen, ikäänkuin hän astellessaan tukevan sauvansa varassa
saattaisi paremmin koota ajatuksensa.

Sitten hän alkoi: "Filippo serkulla on nyt se kauppa, joka oli ennen
isän, mutta hän kiertelee paljon maita eikä ole kotosalla, ja äiti
sanoo, ettei kauppa ole enää läheskään sen arvoinen kuin isän aikana.
Ja serkku on tahtonut antaa kaupan jälleen äidille, mutta ainoastaan
rahasta, ja rahaa äidillä ei ole. Hän haluaisi kuitenkin saada kaupan
taas omiin hoteisiinsa, sillä hän ei pidä kernaasti majalepöytää, koska
sinne kokoontuu aina meluava ihmisjoukko, eikä äiti pidä sellaisesta.
Ja nyt äiti työskentelee edelleen minkä jaksaa saadakseen kerran niin
paljon rahaa, että saisi kauppansa takaisin. Mutta jollei hänellä vielä
ole tarpeeksi kahden tahi enintään kolmen vuoden kuluttua, niin silloin
minäkin tahdon sanoa sanani. Silloin minä jo olen mies ja kykenen
johonkin, sillä äiti on puhunut kapusiinimunkin, pater Benedetton
kanssa, että minä saan käydä hänen luonaan kaikkina sadepäivinä ja
usein myöskin aamulla varhain. Sitten hän opettaa minua laskemaan ja
kirjoittamaan, sellaista tarvitaan kaupassa, ja kun me olemme saaneet
sen huostaamme, niin me lähdemme pimeästä sopestamme ja palaamme samaan
taloon, jossa olimme isän kanssa, ja sitten äiti on taas iloinen ja
ennallaan."

Peppino oli näin puhuessaan tullut aivan haltioihinsa, hänen kasvonsa
loistivat, yhä kiivaammin hän sauva kädessään asteli eteenpäin;
nähtävästi hän oli unohtanut aasit ja ajon ja kaiken mitä ympärillään
tapahtui.

"Hyvä Peppino, kunpa vaan tulisitkin niin pian mieheksi", sanoi nyt
Helmina osaaottavaisesti. Se herätti pojan ja kutsui hänet jälleen
mielikuvistaan todellisuuteen. Hän pysähtyi äkkiä. Jäljessä kulkeva
aasi oli, oppaalle kuuliaisena, myöskin kulkenut pitkin askelin; nyt
sekin pysähtyi, ja takana kulkeva teki samoin. Koko kulkue yht'äkkiä
seisahtui, mutta mitäpäs se haittasi.

Kuunnellen hartaasti Peppinon pakinaa olivat naiset kokonaan unohtaneet
näköalan, ja nyt he huomasivat yht'äkkiä tummansinisen Nemijärven
jalkojensa juurella. Taakse jäänyt Genzano kuvastui vedenkalvoon
vuorenrinteeltä, ja edessä korkealla, kallioseinämän yläpuolella,
kohosi Nemin pikkukaupunki lujine vanhuudenharmaine linnoineen. Seurue
oli saapunut vuorenrinnettä Nemiin vievälle kapealle tielle herkeämättä
katsellen ihanaa näköalaa, jonka tarjosi järvi ja Genzanon yläpuoleinen
korkea ranta.

Ennen pitkää päästiin kaunista tietä matkan päähän. Naiset jättivät
aasinsa ravintolan pienten, kivisten portaiden eteen ja nousivat
lehtimajaan, josta heille aukeni mitä ihanin näköala. Heidän edessään
oli siintävä selkä, ja katoksesta riippuvien viiniköynnösten välitse
paistoi aurinko leppoisasti lehtimajan kivipermannolle. Pöydällä oli
pullollinen kimaltelevaa viiniä ja sen vieressä lautanen täynnä
kullankeltaisia rypäleitä. Niiden vieressä oli suuri valkoinen ja
herkullisen näköinen juuston kappale ja ympyriäinen, ruskea leipä,
jonka toimelias emäntä varmaankin oli juuri ottanut uunista, sillä niin
tuoreelta se näytti. Hän itse seisoi hymyillen avoimen keittiön edessä
ja katseli minkä vaikutuksen hänen laitteensa tekivät vieraihin.

Helmina huudahti ilosta astuessaan sisään, sillä häntä viehätti
ylenmäärin istua täällä viiniköynnösten alla ja pitää samalla pikku
kestit herttaisessa ilmassa ja päivänpaisteessa. Samassa hän katsahti
Peppinoon ja nähdessään hänen seisovan alhaalla aasin luona viittasi
häntä tulemaan ylös. Peppino vitkasteli, katseli emäntää, panisiko hän
ehkä pahakseen, jos hän istuutui vieraiden neitien viereen, sillä
Peppino oli epävarmoissa tapauksissa tottunut aina katsomaan äitiään
silmiin, päästäkseen heti selville, ja niinpä hän nytkin ehdottomasti
tuli katsahtaneeksi emäntään.

Tämä viittasi pojalle ystävällisesti sanoen: "Luulen, että sinulla on
tänään ollut hyvä onni, Peppino. Istu nyt neidin viereen, kun hän
kutsuu sinua." Sitten Peppino istuutui hyvin kohteliaasti ja Helmina
laski hänen eteensä suuren kappaleen ruskeaa leipää ja valkoista
juustoa ja pani viereen lasillisen kaunista viiniä. Peppino tarttui
ruokaan ilomielellä, sillä aamumatka oli antanut hänelle hyvän
ruokahalun, ja kaikki oli niin houkuttelevan näköistä. Naisillekin
maistui ruoka vilpoisessa lehtimajassa, eivätkä he voineet kyllikseen
katsella tyyntä järveä ja vanhaa, harmaata, vankkatornista linnaa.
Mutta he muistivat, että paluumatka oli menomatkaa pitempi, ja kun
Peppino hyvin yksivakaisena oli kiittänyt kaikesta eikä tahtonut
enempää, sanoi Helmina: "Mene, Peppino, laittamaan aasit kuntoon, me
menemme edeltäpäin jalkaisin linnaa katsomaan, sen ohitsehan viepi
viidakkotie, jota lähdemme paluumatkalle."

"Toinen tie on kauniimpi", sanoi Peppino. "Mahdollista kyllä, mutta
sitähän me juuri tulimme, nyt tahdomme nähdä toisen." "Järvenpuoleinen
tie on paljoa kauniimpi, mennään pikemmin uudelleen sitä tietä", tuumi
Peppino. "Ei, ei", hymyili Helmina, "me tahdomme todellakin kulkea
toista tietä. Mikä sinun päähäsi on pistänyt, Peppino?" "Viidakkotie on
usein kostea ja rämeinen", sanoi nyt Peppino valittavalla äänellä.
"Mika tuolla pojalla on? Klara, ymmärrätkö sinä? Tähän asti hän on
ollut niin kiltti. Mikä tekee hänet äkkiä noin itsepäiseksi?" sanoi
Helmina kääntyen harmistuneena Klaraan. "Kenties hän on väsynyt",
vastasi toinen, "ja viidakkotie on kaiketikin melkoista pitempi". "Mitä
vielä, hänhän juoksee kuin kauris", huudahti Helmina. "Odotappa vaan,
itsepintainen poika, näytämmepä kuka tässä määrää."

Hän kääntyi jälleen pojan puoleen: "Saatatko meidät viidakon läpi vai
etkö, Peppino?" "Toinen tie on paljoa kauniimpi, ja aasit kulkevat
varmemmin sitä", vastasi Peppino. "Varmemmin, sinä itsepäinen! Nämä
aasit kulkevat niin verkalleen ja varmasti, ettei niitä tarvitse pelätä
vaarallisimmallakaan paikalla. Saatatko meidät viidakon läpi vai etkö?"

"Viidakko on usein kostea ja aasit saattavat liukastua", oli Peppinon
vastaus, mutta hän ei katsonut, kuten ennen, kirkkain silmin suoraan
eteensä, vaan loi katseensa alas ja puhui oudolla, valittavalla
äänellä. "Minä en ymmärrä mikä hänen on", huusi Helmina harmistuneena.
"Kuule nyt, Peppino, sen sanon sinulle varmasti: tämän viidakon läpi
ratsastamme kotiin, se on päätetty. Hyvä on, jos tulet mukaan, mutta
jollet, niin kuljemme yksin. Me osaamme kyllä, ainahan sitäpaitsi tapaa
jonkun, jolta voi kysyä. Mutta sen sanon sinulle, etten olisi uskonut
sinua noin itsepäiseksi. Minulla oli niin hyvä luottamus sinuun, että
valitsin ennen kaikkia sinut oppaakseni, ja nyt palkitset luottamukseni
tuolla tavalla. Siinä et tee kauniisti, Peppino."

Peppino oli kuullessaan tämän puheen tullut aivan kalpeaksi; hän ei
enää sanonut sanaakaan, vaan juoksi ovesta ulos. Hänen mentyään täytyi
Helminan vielä kerran purkaa harminsa ja pettymyksensä, kun hän nyt
suureksi surukseen huomasi pojan niin oikulliseksi ja itsepäiseksi,
ettei enää saattanut ajatella hänestä ollenkaan yhtä hyvää kuin ennen.

Klara koetti häntä rauhoittaa ja vedota Peppinon nuoruuteen; hän oli
sittenkin varmasti väsynyt tahi saanut jonkin lapsellisen päähänpiston,
senvuoksi häntä ei saattanut heti tuomita ja hyljätä. Mutta Helmina
katseli järvelle ja oli kovin harvapuheinen.

Sillävälin Peppino juoksi rantaan vievää jyrkkää polkua puitten
varjossa olevaa majaa kohti, jossa asui pitkä Gasparo. Hän oli tunnettu
kaikkialla, ja niinpä Peppinokin tunsi hänet, sillä hänet nähtiin usein
markkina- ja juhlapäivänä majalepöydän ääressä. Gasparo oli
nuorukainen, jota ei pidetty erittäin älykkäänä, mutta hänellä oli
mahdollisimman pitkät käsivarret ja koivet, ja nuo käsivarret olivat
kovat kuin nuijat, niin ettei kukaan hevin antautunut taisteluun hänen
kanssaan, sillä se, jonka Gasparo pehmitti, sai tarpeekseen moneksi
kuukaudeksi eikä tullut enää tämän tappelupukarin tielle. Pitkä Gasparo
puhuikin enimmäkseen selkäänantamisesta, sillä se oli hänen huvejaan.
Peppinon seisoessa hiljaa majan edustalla tuli Gasparo häntä vastaan
kädessään suuri kalikka.

"Gasparo", sanoi Peppino, "teetkös jotakin, niin saat rahaa?" "Teen
kyllä", vastasi Gasparo. "Mutta miksi näytät siltä, kuin joku tahtoisi
antaa sinulle selkään, vai onko sinut jo perinpohjin pehmitetty?"

"Ei, ei", sanoi Peppino rauhoittavasti, "olen tullut aasilla kahden
neidin keralla, ja nyt he tahtovat palata kotiin viidakkotietä, enkä
minä saata tulla mukaan. Jos menet mukaan, Gasparo, niin annan sinulle
koko päivän juomarahani." "Menen kyllä", sanoi Gasparo ja heitti
kalikkansa syrjään. "Tule sitten!" Gasparolla oli yllään paita, housut
ja nuttu, eikä hänelle jäänyt yhtään aikaa vaatteiden muuttamiseen.
Molemmat kulkivat ravintolaan päin ja seisoivat jo aasin luona, mutta
silloin Gasparon mieleen juolahti jotakin, jota hän ei ollut heti
alussa tajunnut, sillä hän saattoi pitää muistissaan ainoastaan yhden
ajatuksen kerrallaan, ja tähän asti hänen oli täytynyt ajatella
juomarahan ansaitsemista. Nyt hänen päähänsä pisti ajatus, joka saattoi
hänet ihan ihmettelemään.

"Mutta miksi et sitten itse mene mukaan ansaitsemaan juomarahaa?" kysyi
hän suu ja silmät selkoselällään. "En saata", vastasi Peppino
huomattavasti liikutettuna ajatellessaan, että hänen piti jättää aasit
ja nähdä neitien ratsastavan viidakkoon. "Mikset saata?" kysyi Gasparo
taas. Nyt sisällinen liikutus, jonka Peppino tähän asti oli kyennyt
hillitsemään, voitti hänet kokonaan. Hän heittäytyi pitkälleen, painoi
kasvonsa maahan ja voihki: "En voi, en voi." "Jollet voi, niin sinulla
on varmaankin orjantappuran oka jalkapohjassa", huomautti Gasparo.
"Nouse, niin vedän sen pois." "Ei, ei", voihki Peppino painaen kasvonsa
vielä syvemmälle maahan. Silloin Helminan ääni kajahti lehtimajasta:
"Peppino, onko kaikki valmista! Me lähdemme tuossa tuokiossa, tuletpa
sitten mukaan tahi et." Sitten pitkä Gasparo kapusi portaita ylös ja
seisoi naisten edessä, jotka hämmästyivät suuresti nähdessään hänet.
"Hän loikoo pitkällään maassa", sanoi Gasparo muitta mutkitta. "Hän on
saanut okaan jalkaansa eikä kykene kävelemään, minä tulen viidakkotietä
aasien keralla ja saan juomarahan." Suuresti hämmästytti naisia
Gasparon ulkomuoto, mutta hänen puheensa sitäkin enemmän. "Siitä siis
johtuu hänen itsepäinen kieltäytymisensä", huudahti Helmina. "Poika
parka! Hänellä on varmaankin kovat tuskat, mutta miksei hän puhu
mitään? Täytyyhän toki mennä katsomaan." Näin sanoen Helmina juoksi
portaita alas, Klara tuli hänen perässään, ja Gasparo toikkaroi
viimeisenä. Siinä Peppino loikoi vielä liikahtamatta paikoillaan.
"Tule, Peppino, näytä millaisen okaan olet saanut, kenties voimme
auttaa sinua", sanoi Helmina lempeästi, "Mikset puhu siitä sanaakaan?"

Peppino päästi säälittävän valituksen, mutta ei liikahtanutkaan. "Nyt",
sanoi pitkä Gasparo taluttaen päitsistä molempia aaseja ja astuen
mahdollisimman lähelle neitejä. "Luulen, että meidän todellakin täytyy
totella tämän kummituksen komennusta", sanoi Klara, "enempää emme voi
vitkastella, sillä yöksi emme halua jäädä tälle yksinäiselle tielle.
Minä jätän pojan ystävällisen emännän huostaan, hän voi kyllä auttaa
häntä."

Mutta Helmina oli kadottanut kaiken; halunsa ratsastaa viidakon läpi,
kun heidän seuralaisekseen oli ilmestynyt apinankaltainen, liasta
kankea Gasparo, ja yksin lähteä oli kenties vaikeata, koska Peppino
kenenkään käskemättä oli nopeasti noutanut oppaan. "Tiedätkö, Klara",
sanoi hän äkkiä toverilleen, "minä en enää ollenkaan piittaa tästä
tiestä. Jos mielestäsi teemme oikein, niin palaamme samaa tietä.
Täytyyhän Peppinonkin päästä kotiin, ja minä tiedän miten me kuljemme."

Klara oli aivan yhtä mieltä, ja Helmina veti taskustaan pikkusetelin ja
ojensi sen Gasparolle. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "se on juomaraha, nyt
saatte mennä". Gasparo ällistyi niin, että viimeinenkin ilme hävisi
hänen kasvoiltaan. Mutta hän oli kuitenkin varmaankin tajunnut, miten
asianlaita oli, sillä hän päästi irti aasit ja sanoi: "Hyvä on! Ja
sinä, joka siinä maassa pelmuat, sinun täytyy Aven jälkeen tulla
takaperin kirkosta ja oven edessä sanoa kolme kertaa: 'Pois oka
jalasta', niin silloin se lähtee." Sitten hän meni menojaan.

"Nyt pystyyn, Peppino!" sanoi Helmina päättävästi. "Katsoppa, me emme
menekkään viidakon läpi, vaan Genzanon kautta; minä voin kulkea jalan,
ja sinä saatat ratsastaa aasin selässä."

Tuskin oli Helmina ehtinyt lausua nämä sanat, kun Peppino salaman
nopeudella kavahti pystyyn ja seisoi aivan vakavana. Vaikkakin hänen
kalpeat kasvonsa ja pörröinen tukkansa tekivät hänet hyvin säälittävän
näköiseksi, niin täytyi Helminan kuitenkin hymyillä nähdessään, miten
äkkiä hän kimposi pystyyn. "Näytä minulle nyt jalkasi", sanoi hän
sitten, "mihin tekee kipeää?" "Ei tee ollenkaan kipeää, ja minä saatan
jo kävellä kotiin", sanoi Peppino. Naiset katsoivat ylen hämmästyneinä
toisiaan. "Mutta Peppino", sanoi sitten Helmina hyvin totisena, "oletko
todellakin täydellinen kujeilija? Luuletko sitten, että sinuun saattaa
enää luottaa?"

Peppino seisoi allapäin kuin vaivainen syntinen. Mutta hän näytti
masennuksessaan niin naurettavalta, ettei Helmina voinut pysyä
totisena. Hänen täytyi tavantakaa hymähtää vielä sittenkin, kun he
istuivat aasiensa selässä ja seurue oli hyvässä järjestyksessä
paluumatkalla. Nämä hänen hilpeydenilmaisunsa loivat myöskin Peppinon
alakuloisille kasvoille jälleen hieman päivänpaistetta, ja hän
astuskeli taas luottavaisena edelleen, kuitenkin silloin tällöin
säpsähtäen, kun Helmina napahutti häntä selkään aasinpiiskalla ja
sanoi: "Peppino, Peppino, sinun kanssasi minun täytyy vielä kerran
tehdä tili."



VIII luku. Salaisuus tulee ilmi.


Seuraavana aamuna aurinko heloitti Campagnan yli niin raittiina ja
kirkkaana, että Helmina heräsi siitä ja nousi ylös. Kenties hän oli
myöskin hieman kiihtynyt edellisestä päivästä. "Klara", huudahti hän
viereiseen huoneeseen, "menkäämme heti ulos, on mitä kaunein aamu".
Klara oli tyytyväinen ehdotukseen, ja molemmat naiset olivat tuotapikaa
valmiit ja nousivat jo Pyhän-Paavalin-katua, missä vallitsi täysi
hiljaisuus. Saavuttuaan kukkulalle täytyi heidän pysähtyä ja ilmaista
ihastuksensa nähdessään, miten järvi kimalsi aamun kullassa ja tammet
hohtivat aamuauringon heloittaessa. Sitten he kulkivat vanhojen tammien
varjossa kapusiiniluostariin asti, missä kaikki oli hiljaista ja
tyhjää. Kirkon kulmauksessa Helmina kuitenkin äkkiä huomasi pienen
olennon seisovan muurin edessä etukumarassa ikäänkuin väijymässä
jotakin.

"Katsoppa vaan tuota pörrötukkaista pikku miestä, mitä hän tahtoneekaan
näin varhain?" huudahti Helmina. "Luulen, että olemme nähneet hänet
ennenkin, vai mitä?" "Varmasti montakin kertaa", vastasi Klara, "hänhän
on sama pikku mies, jonka näkee aina Peppinon kintereillä. Ketä hän nyt
vaanineekaan?"

Naiset kulkivat muutamia askelia järvelle päin ja katosivat pyhimyksen
majan taakse, jommoisia täällä kohoilee tavantakaa ja joiden
järvenpuoleiselle seinämälle on tehty kivinen, paikalleen kiinnitetty
penkki. Mutta tuskin he olivat siinä vaieten istuneet muutamia
minuutteja, kun heidän selkänsä takana syntyi hämmästyttävä rähinä ja
mellakka. "Sinä olet ilmaissut kaikki, sinä olet ilmaissut kaikki",
kuului äkkiä kovaääninen ja raivostunut pojanääni, "sinä olet
valehtelija ja lurjus ja petturi, ja sinä olet juorunnut kaikki, ja
kaikki on sinun syysi." "Se ei ole totta, se ei ole totta!" "Sinä olet
kiittämätön poika ja vahinko olisi, jos säästäisin sinua." Sitten
toinen kirkui jälleen ja sitten taas toinen, ja sitten molemmat ja yhä
kiukkuisemmin.

"Ja tiedätkö", kirkui toinen, "tänä iltana isä lyö minut kuoliaaksi.
Tullessaan aamulla kotiin hän sanoi, että minä olen ilmaissut sinulle
jo kaikki, ja tahtoi heti lyödä minut kuoliaaksi, mutta sitten saapui
naapuri, ja minä pääsin pujahtamaan ovesta pakoon ja olen tullut tänne
odottamaan sinua, kunnes palaisit pater Benedetton luota, ja nyt sanon
sinulle, Peppino, en minä yksin ota selkääni, sillä vaikka minä saan
osani, niin saatpa sinäkin; isäni saa kyllä sinut kynsiinsä."

Silloin Peppino kohotti äänensä, joka aivan vapisi vihasta. "Kuule,
Neo", huusi hän, "sinä olet koko maailman suurin roisto. Minä olen niin
paljon vaiennut sinun tähtesi, koska olin luvannut sinulle pitää asian
kokonaan salassa, ja sinä tuumit, että minä sen vuoksi annan pehmittää
itseni? En, en, ja tiedä se: ikinäni en enää tahdo olla sinun kanssasi
missään tekemisissä. Te olette paljasta rosvojoukkoa, jotka ryöstätte,
pieksätte ja pahoinpitelette ihmisiä, ja se on oikein, että kaikki
tulee ilmi ja teidät teljetään lujaan, suureen, vanhaan
kuritushuoneeseen!"

"Kuuletko, Klara? Tahdonpa tietää, mitä se on", sanoi Helmina ylen
kiihtyneenä ja tuli esille pyhimyksen majan takaa.

Mutta samassa kun molemmat pojat huomasivat ihmisolennon, kimposivat he
salamannopeudella paikaltaan, eikä heitä enää näkynyt missään, "Oletko
moista kuullut, Klara?" huudahti Helmina uudelleen. "Meille on
sanottukin, että täällä Albanon seutuvilla on rauhatonta, ja nyt sen
näet, tämä viehättävä Peppinokin näkyy seurustelevan moisen roistoväen
kanssa. En jää tänne enää päiväksikään, he ovat aikoneet ahdistaa
meitä, ja kenpä tietää, eivätkö he vaani tuolta tammien takaa ja
hyökkää kimppuumme ohi kulkiessamme."

Helmina puhui yhä kiihtyneempänä kuulematta ollenkaan sanoja, jotka
Klara lausui rauhoittaakseen häntä. Hän juoksi tammien alitse ja
kukkulan rinnettä alas Pyhän-Paavalin-kirkolle ja katua pitkin
Albanoon, Hotel Roman edustalle. Siellä herra Pagani seisoi hallinsa
edessä hengittäen raitista ilmaa, kuten hänellä usein oli tapana tehdä.
Helmina tuli ripeästi häntä kohti. "Herra ravintoloitsija", sanoi hän,
"antakaa meille lasku, me matkustamme huomenna varhain." "Mitä,
kuinka?" huudahti herra Pagani ylen hämmästyneenä. "Neidit ovat
vuokranneet asunnon luonani kuukaudeksi ja nyt, oltuaan kymmenen
päivää, tahtovat jättää taloni."

"Me maksamme huoneestamme koko kuukauden vuokran, mutta huomenna me
matkustamme", vastasi Helmina päättävästi. Mutta herra Paganista ei
päässytkään niin vähällä. "Hyvät neidit", alkoi hän juhlallisesti
(sillä Klarakin oli sillävälin saapunut), "minä haluaisin tietää, millä
tavalla taloni on laiminlyönyt teidän palvelemisenne ja hoitonne.
Ilmaiskaa, hyvät neidit, minulle moitteenne; taloni kunnia on minulle
maksua kalliimpi, sillä minä olen roomalainen."

"Teidän talossanne on kaikki kunnossa", sanoi Helmina, "mutta
lähistöllä asustaa rosvojoukko, enkä minä enää jää päiväksikään tälle
paikkakunnalle." Nämä sanat tekivät Paganiin järkyttävän vaikutuksen,
hän tuli mielenliikutuksesta aivan vihreäksi. "Rosvojoukko,
rosvojoukko!" huudahti hän tavantakaa. "Se on aivan pirullinen valhe,
se on juonittelua minua vastaan, taloni joutuu tuhon omaksi, hukka
perii hotellini. Mutta albanolaiset saavat nähdä mikä mies roomalainen
on. Tässä, hyvät neidit, tässä minä lupaan, niin totta kuin olen
roomalainen: vielä ennen auringon laskua minä paljastan tämän itseeni
suunnatun helvetillisen juonen. Osoittakaa, hyvät neidit, minulle se
suosio, että ilmoitatte, miten olette saaneet selville tämän
panettelevan, minun hotellini olemassaoloa uhkaavan tiedon?"

Helmina kertoi molempien poikien keskustelun, ja herra Pagani tuli
tämän tiedon saatuaan hieman miettiväiseksi; kuitenkin hän näytti
olevan lopuksi varsin tyytyväinen ja huomautti: "Minulla on nimet, minä
toimin, minä pidän pyhänä lupaukseni. Mutta varokoon se, joka täällä
harjoittaa konnantöitä, minä toimitan hänet oikeaan paikkaansa, minä,
roomalainen Pagani; minun uudesta hotellistani ei saa sanoa, että se on
siellä missä konnat ja ryövärit asuvat."

Herra Pagani puhisi uudesta kiihtymyksestä. Mutta naiset läksivät pois
hänen luotaan, ja Helmina nousi heti huoneeseensa ja heitti arkuista ja
laatikoista lattialle kaiken niiden sisällyksen; se oli alkua
tavaroiden kokoamiseen lähtöä varten.



IX luku. Kuulustelu.


Herra Pagani oli tullut puhisten palvelusväen asuntoon. Heti senjälkeen
sieltä kimposi poikanen lähtien livistämään Albanon pitkää katua.
Pyhän-Paavalin-kadun kulmassa hän äkkiä pysähtyi ja huudahti: "Hohoi,
kuuleppas." Hän oli juostessaan varmaankin huomannut sen jota etsi,
sillä hän viittoili kiivaasti kadulle. Bertolinin leski istui siellä
kaikessa rauhassa ovensa edessä luoden silloin tällöin tyytyväisen
katseen Peppinoon, joka istui jakkaralla punoen olkia sellaisella
innolla, kuin koko hänen elämänsä työn pitäisi olla sinä päivänä
valmis. Ilmaistakseen mielialansa hän käänsi selkänsä pörrötukkaiselle
Neolle, joka seisoi hänen takanaan ja tavantakaa koetti päästä hänen
eteensä. Aamullisen kiivaan kahakan jälkeen, jolloin hän oli tavannut
Peppinon pater Benedetton oven edessä, oli hän jälleen ikävystynyt ja
juossut pakinoimaan Peppinon kanssa, mutta toinen piti sanansa: Neo ei
saanut sanaakaan vastaukseksi.

Mutta kun hän sinne tänne töllistellen seisoi Peppinon takana, kuului
äkkiä ääni: "Kuuleppas, poika!" ja samalla joku näkyi kädellään
viittovan. Neo noudatti heti kutsua, hän oli iloinen, että jotakin
tapahtui. "Tuleppas tänne", sanoi juoksupoika, "nopeasti, mestari
odottaa!" "Mitä minusta?" kysyi Neo lähtien juosta hölkyttämään toisen
perästä. "Saathan kuulla", läähätti edeltäjuoksija. Hallinsa edessä
seisoi herra Pagani, kasvoissaan ankara ilme. "Tulehan tänne!" sanoi
hän Neolle ja astui hänen edellään ruokasalin vieressä olevaan pieneen,
neliskulmaiseen huoneeseen. Silloin Neon silmiin tuli kummallinen ilme:
pienellä pöydällä oli suuri vadillinen täynnä valkoista makaroonia,
jonka purppuranpunainen huippu oli appelsiinihyytelöä, ja siitä nousi
lämmin, suloinen höyry. Herra Pagani asetti Neon pöydän ääreen sanoen:
"Katsoppa tätä, ja nyt pidä varasi, poika! Sinun isäsi on tehnyt
konnantyön, ja sinä tiedät varsin hyvin kaiken. Nyt sinä kerrot minulle
alusta alkaen kaikki tyynni jättämättä mitään mainitsematta; sitten
minä annan käteesi tämän haarukan ja sinä saat syödä koko vadillisen
makaroonia, mutta isällesi minä en kerro mitään. Mutta jollet kerro
minulle heti paikalla kaikkea, jos jätät pois tahi valehtelet, niin
minä tartun sinun korviisi, vien sinut isäsi luokse ja sanon: 'Tässä
on, Mateo, antakaa pojallenne selkään ansion mukaan, ja sitten minä
vien teidät sinne, missä teidän paikkanne on oleva.' Sano nyt, mitä
tahdot tehdä, pörröpää!"

Neolle ei vaali ollut vaikea. Jos hän kertoo, ei herra Pagani puhu
hänen isälleen mitään, antaapa hänelle vielä sellaisen palkinnon. "No
minä kerron kaiken järjestään, alusta alkaen", vastasi Neo herra
Paganin mielihyväksi. "Näin se oli", alkoi hän ja kertoi kaiken
tietämänsä paljoa nopeammin ja yhtenäisemmin kuin mihin muutoin oli
tottunut, sillä hän loi tavantakaa katseensa vatiin nähdäkseen nousiko
siitä vielä höyry vai rupeaisivatko makaroonit jäähtymään.

"Isä oli illalla sanonut", kertoi Neo, "laita niin että olet vuoteessa,
ja minä menin vuoteeseen ja minä en nukkunut, ja minä ajattelin:
tietäisinpä vaan mitä isä oli tuonut mukanaan, koska hänen säkkinsä
olivat niin suuret. Ja isä sytytti kynttilän, ja hän tuli ja valaisi
minun silmiäni, ja minä suljin silmäni ja kuorsasin, ja hän arveli
minun nukkuvan. Ja hän meni toiseen nurkkaan, jossa on pöytä, ja minä
avasin silmäni, ja silloin minä tiesin mitä hän oli tuonut mukanaan,
koska pöydällä oli useita pulloja. Ja Bartolo tuli pöydän ääreen, ja he
joivat viiniä. Ja isä oli ottanut esille kaksi korkeakauluksista
viittaa, ja muutoin ne ovat aina vanhassa arkussa: hän käytti niitä
ainoastaan silloin, kun ne kaksi nuorta herraa olivat 'Europassa'. Ja
hän sanoi Bartololle: 'Neidit aikovat mennä Nemiin ja palaavat takaisin
viidakkotietä, ja heidän kerallaan on ainoastaan lesken poika riepu, ja
heillä on rahaa ja heidän kaulassaan on kultarenkaita', ja Bartolo
sanoi: 'Sen voimme parhaiten tehdä Käärmesuon kohdalla, mutta mitä
teemme pojalle, sillä hän ulvoo kuin susi', ja isä sanoi: 'Kyllä hän
pian kesyttyy, minä tukin hänen suunsa ja sidon kädet selän taakse ja
heitän viidakkoon ja sillä hyvä.' Ja Bartolo sanoi: 'Heille ei tarvitse
tehdä mitään muuta, he eivät tunne meitä ja kaikkein vähimmin
viittakauluksissa', ja isä sanoi: 'Jos he huutavat, niin minä tukin
heidän suunsa mullalla ja lehdillä, kunnes saavat kyllikseen.' Ja
Bartolo meni ja ovella hän sanoi: 'Poika varmaankin nukkuu?' ja isä
sanoi: 'Siitä olen ensiksi ottanut selon, sillä hän ei voi olla
kertomatta mitään tuolle joutavalle leskenpojalle; mutta jos hän tästä
sanankaan hiiskuisi, niin löisin hänet kuoliaaksi.' Ja isä katsoi minun
vuoteeseeni, ja minä olin jo sulkenut silmäni. Ja aamulla isä oli jo
poissa, ja minä menin Peppinon luo ja kerroin hänelle salaisuuden, ja
hän lupasi olla puhumatta mitään yhdellekään ihmiselle. Ja hän ei ole
pitänyt lupaustaan. Ja isä oli poissa koko päivän ja koko yön, ja minä
nukuin yksin, ja aamulla varhain minä seisoin oven edessä, ja isä
saapui ja tuli minun luokseni ja sanoi: 'Sinä olet ilmaissut kaikki,
sinä olet kuullut, odotappas, kyllä minä sinulle näytän.' Ja hänellä
oli paketti, jonka tahtoi laskea kädestään, ja minä aloin kirkua ja
huutaa minkä jaksoin, ja naapuri tuli juosten ja sanoi: 'Mitä teette
pojalle?' Ja minä juoksin naapurin koipien välitse suoraan
kapusiiniluostaria kohti ja odotin kunnes Peppino tuli ja sanoin
hänelle, että hän on ilmaissut kaiken ja että jos minä saan tänä iltana
selkääni, niin täytyy hänenkin saada, ja sitten saapui eräs neiti, ja
sitten me juoksimme pois."

Nyt puhetulva äkkiä pysähtyi, ja Neo veti ponnistuksesta syvään
henkeään. "Se on oikein, tässä on", ja sitten herra Pagani pisti
haarukan hänen käteensä ja työnsi hänelle tuolin. "Nyt reippaasti
toimeen!" Neo tarttuikin mitä kiivaimmin urakkaansa eikä noussut
pöydästä ennen kuin viimeinen makaroonipala oli lautaselta kadonnut.
Silloin herra Pagani päästi hänet menemään. Kulkiessaan hieman
alakuloisena kadulla Neo näki miten myöskin Peppino ja juoksupoika
saapuivat juoksujalkaa, aivan niinkuin hänkin hetkistä ennen, ja
ajatteli: "Nyt Peppinolla on herkkupäivät, hänellä on nautittavana se,
mikä minulta on jo loppunut." Hän tarkoitti kaunista, höyryävää
ruoka-astiaa.

Jälleen herra Pagani seisoi hallinsa edessä, ja kun Peppino saapui
ottaen kohteliaasti hatun päästään, laski herra Pagani kätensä
ystävällisesti hänen päälaelleen ja sanoi: "Peppino, poikaseni, me
tunnemme toisemme. Sinun äitisi on roomatar ja kunnon nainen. Minulla
olisi puhuttavaa sinulle muutama sana." Näin sanoen hän otti pojan
mukaansa neliskulmaiseen kamariinsa, jossa he olivat kahden kesken.
"Nyt minun täytyy saada tietää sinulta jotakin, Peppino poikaseni",
sanoi herra Pagani, "eikä sinun tarvitse olla huolissasi siitä, että
rikkoisit lupauksesi, sillä näetkös, minä tiedän tarkoin minkä
konnantyön Mateo aikoi neideille tehdä. Kerroppa nyt minulle, mitä olet
siitä ilmaissut neideille!" "En mitään, en ole ilmaissut yhtään mitään,
en sanaakaan", huudahti Peppino kiihdyksissä, "koska olin luvannut
Neolle olla puhumatta. Minä ajattelin, että he palaisivat takaisin
samaa tietä, kun sanoisin heille, että toinen on huono ja liejuinen,
mutta he eivät tahtoneet, ja minulla oli suuri hätä, enkä minä
uskaltanut sanoa mitään, ja minä arvelin, että minun täytyisi menehtyä
tuskasta, sillä neiti sanoi menevänsä yksin, jollen minä tulisi mukaan.
Silloin minä tuskissani muistin jotakin, ja juoksin noutamaan Gasparon,
joka voi niin hyvin antaa selkään, ja ajattelin: hän kykenee
puolustamaan itseään ja pehmittämään sekä Mateon että toiset. Mutta
sitten neidit yht'äkkiä eivät enää halunneetkaan kulkea viidakkotietä,
ja he olivat suuttuneet minuun ja sanoivat minun kujeilevan, ja nyt he
eivät enää luota ollenkaan minuun. Mutta minä olin iloinen, kun me
olimme omalla hyvällä tiellämme eikä minun enää tarvinnut olla
huolissani siitä, että heiltä otetaan kaikki ja heidät kenties
heitetään suohon. Mutta Neon kanssa minä en enää tahdo olla missään
tekemisissä, en ollenkaan, hän on suuri lurjus, eikä äiti ole koskaan
ollut mielissään hänen tulostaan."

"Niin, poikani, se on oikein. Karta huonoa seuraa ja noudata äitisi
neuvoja, sillä hän on arvokas nainen, joka ansaitsee kunnioitusta, hän
on roomalainen." Näin sanoen herra Pagani ylen ystävällisenä jätti
Peppinon. Poika juoksi hilpeänä äitinsä luokse, jolle hän nyt saattoi
kertoa kaiken, koska herra Paganikin jo tiesi asian. Sitä ennen hän oli
pelännyt antaa ilmi salaisuutta, jonka Neo oli hänelle tyrkyttänyt,
eikä hän koskaan ennen ollut salannut äidiltänsä mitään.

Sillävälin herra Pagani lähetti poikansa neitien huoneeseen kysymään,
saisiko hän tavata heitä. Mutta kun Helminan kaikki tavarat olivat
lattialla, niin naiset halusivat kernaammin ottaa vastaan herra Paganin
hänen ruokasalissaan ja menivät alikertaan. Siellä herra Pagani
riemukas hymy huulillaan ilmoitti jo saaneensa selville koko jutun,
jonka hän nyt kertoi neideille. Erityisellä äänenpainolla hän vielä
puhui, millainen suru Peppinolla oli ollut neitien turvallisuudesta ja
miten hänelle vihdoin pisti päähän hakea oppaaksi Gasparon kaltainen
tappelupukari, koska hän ei uskaltanut puhua, jottei joutuisi
petturiksi. Hän pyysi sitten neitejä, että he jättäisivät aiheettoman
pelkonsa eivätkä saattaisi hänen hotelliaan häpeään lähtemällä sieltä
ennen aikojaan. Hän taas puolestaan pitää lujasti lupauksensa ja
toimittaa konnan, jota yksinomaan on pelättävä, oikeaan paikkaansa.

Kun asia nyt selvisi Helminalle, ja hän ymmärsi, että Mateo häviää
paikkakunnalta, niin hänet sai helposti jäämään, sillä hänellä oli
kaikenlaisia uusia ajatuksia, jotka liittyivät Albanoon, ja Klara
puolestaan ei ollut lähtöä ajatellutkaan. Näin keskustelu päättyi
kaikkien tyytyväisyydeksi, ja herra Pagani lähti ylen kohteliaana
neitien luota.



X luku. Onni hymyilee.


Palattuaan taas huoneeseensa ei Helmina enää joutanut panemaan kokoon
tavaroitaan, vaan riensi suoraa päätä Klaran huoneeseen. "Oletko
kuullut ennen mitään sellaista!" huusi hän ihan haltioissaan. "Minä
olen torunut ja ivannut Peppinoa, eikä hän ole sanonut sanaakaan,
jottei joutuisi rikkomaan lupaustaan, ja samalla kun minä olin hänelle
paha ja epäluuloinen, on hän huolehtinut meidän turvallisuudestamme ja
harkinnut, mistä saisi meille pelastajan ja sitten noutanut kauhistavan
Gasparon. Mutta tiedänpä mitä teen, Peppino saa palkinnon, minä tiedän
keinon."

Sitten hän innoissaan kiskaisi soittonauhaa niin ankarasti, että
juoksupoika, ovenvartija ja kamarineitsyt juoksivat kaikki yhdessä
portaita ylös, sillä herra Pagani oli huutanut alhaalta: "Rientäkää,
joku on pyörtynyt tahi tuli on irti!" Mutta Helmina tahtoi ainoastaan,
että juoksupoika noutaisi kiiruusti Peppinon. Juuri ikään hän oli
käynyt samanlaisella asialla ja ihmetteli sen vuoksi, ettei poikien
juoksuttamisesta tullut mitään loppua. Ja yhtä hämmästynyt oli
Peppinokin, kun sama lähetti saapui jälleen. Tällä kertaa hän sai
laukattuaan ensin katuja vinhaa vauhtia vilistää vikkelästi läpi hallin
ja sitten nousta kaikkien neljän kerroksen portaat, kunnes Helmina otti
hänet vastaan ovensa kynnyksellä.

"Kelpo Peppino", sanoi hän taputtaen ystävällisesti poikaa päähän,
"tiedän, ettei menettelysi johtunut ollenkaan itsepäisyydestä ja tiedän
sinusta vielä paljoa enemmän. Luotan sinuun niin suuresti, että
matkustaisin kanssasi koko Italian halki, ja jos sinä lupaisit minulle
jotakin, niin tietäisin, että sinä pidät sen, maksoi mitä maksoi."
Peppino katsoi äänettömässä ihmetyksessä Helminaa, mutta hänen kasvonsa
loistivat kuin äkillinen päivänpaiste, olihan hänen kunniansa nyt
pelastettu. "Kuuleppa, Peppino", jatkoi Helmina innokkaasti, "sinä olet
tehnyt meille suuren palveluksen, nyt minunkin täytyy tehdä jotakin
sinun puolestasi. Sinä tahtoisit kernaasti auttaa äitiäsi, että te
jälleen pääsisitte parempaan asemaan, ja sinä tuumit, että siihen
kestää kaksi tahi kolme vuotta. Mutta asianlaita ei ole niin.
Nykyisessä työssäsi kuluu runsaasti kymmenen vuotta, ennenkuin voit
hankkia äidillesi sen mitä hän haluaa. Mutta tiedän toisen keinon:
otan sinut isäni luokse maatilallemme, jossa saat olla pikku
kamaripalvelijamme ja tarjoilijamme. Siihenhän kykenet varsin hyvin. Ja
kun lähden ajamaan pienillä hevosillani, niin silloin saat seisoa
vaunujen takana lakeijanani, ja minä annan sinulle kauniin sinisen,
kultanauhuksisen takin. Sitten saat isältäni vuodessa kauniin
rahasumman, jonka voit lähettää äidillesi, sillä minä annan sinulle
kaiken mitä itse tarvitset. Niinpä sinä lähetät hänelle ensimäisenä
vuonna jonkin summan ja toisena samoin, ja kolmantena tahi neljäntenä
me tulemme yhdessä takaisin ja tuomme vielä sievän loppusumman. Silloin
sinä saatat tarjota äidille sitä, mikä häntä ilahduttaa, ja myöskin
jäädä hänen luokseen, jos kernaammin niin haluat. Miellyttääkö asia
sinua, Peppino? Tahdotko lähteä mukaan?"

Helmina oli kertonut suunnitelmansa Peppinolle sellaisella
sydämenlämmöllä ja riemulla, että poika innostui heti paikalla ja sanoi
katsoen toiseen loistavin silmin: "Niin, niin, minä lähden kernaasti
mukaan, ja saanko heti mennä kertomaan siitä äidille?" "Saat kyllä, ja
sano hänelle, että minä itse tulen huomenna puhumaan hänen kanssaan.
Hänen täytyy myöskin heti tilata sinulle uudet vaatteet kiireestä
kantapäähän, minun kustannuksellani, ymmärräthän? Kahdessa viikossa
tulee kaiken olla valmista, sitten me matkustamme."

Riemuissaan Peppino laukkasi kadulla niin raisuna, että oli vähällä
kaataa kumoon vanhan Cinocan, joka hapuroi eteenpäin keppinsä nojassa.
Hän pääsi kuitenkin väistymään tekemällä voimakkaan syrjähyppäyksen,
joka heitti hänet kauaksi katukäytävältä, niin että hän ainoastaan
vaivoin pääsi jälleen jaloilleen. Vanhus kohotti etusormeaan ja huusi
hänelle kadun yli: "Itku isosta ilosta!" Tämä sananparsi ei nyt tehnyt
häneen mitään vaikutusta, mutta hänelle juolahti mieleen, että äiti oli
sanonut olevansa jo vanhan Cinocan näköinen sen ajan saapuessa,
jolloin hän jälleen saattaa koristaa itseään. Ja nyt hän näki kaiken
niin lähellä edessään, tunsi suurimpien toiveittensa olevan
täyttymäisillään. Sitten hän juoksi vielä ylemmäksi, kääntyi
kadunkulmauksessa ja syöksyi äitiään vastaan niin kiivaasti, että moni
toinen olisi tuoleineen päivineen mennyt nurin-niskoin, mutta rouva
Bertolini ei ollut niin hevin heiteltävissä. Peppino kertoi onnestaan,
ja tuskin hän saattoi löytää sanoja kaikelle kauniille, joka odottaisi
äitiä hänen palatessaan, ja kaikelle suloiselle, joka väikkyi hänen
silmiensä edessä. Mutta rouva Bertolini oli laskenut kädet helmaansa,
jommoista hän harvoin teki, ja sanaakaan sanomatta katsoi Peppinonsa
kirkkaisiin, onnellisiin silmiin.

Jo varhain seuraavana päivänä Helmina tunsi halua puhua kaikesta perin
pohjin Peppinon äidin kanssa. Neidit tapasivat hänet tavallisella
paikallaan. Hän kiitti hyvin kohteliaasti suuresta ystävällisyydestä,
jota neidit olivat osoittaneet hänen Peppinolleen ja edelleen tahtoivat
osoittaa. Mutta hän oli niin hillitty ja lyhytsanainen, että keskustelu
päättyi tuossa tuokiossa. Uudesta puvusta hän erikoisesti kiitti ja
sanoi hieman arkailevasti, ettei poikanen ollut hyvin varustettu ja
että kaksi viikkoa oli lyhyt aika. Mutta Helmina rauhoitti äitiä. Kun
hän kerran ottaa Peppinon mukaansa matkalle, niin hän myöskin pitää
hänestä huolen. Niinpä kaikki ratkaistiin ja matkapäivä määrättiin.



XI luku. Onni kääntyy poispäin.


Rouva Bertolini istui seuraavat kaksi viikkoa neuloen ahkerasti. Joskus
hän loi Peppinoonsa katseen, jonka hän antoi levätä pojassaan paljon
kauemmin kuin muulloin, eikä päivä silloin tullut hänelle koskaan liian
pitkäksi. Peppino nyppi ja punoi ja kierteli koriaan tulisella innolla,
sillä ennen matkaa täytyi olla valmiina puoli tusinaa, jotka hänellä
olivat tekeillä. Mutta hän oli iloinen huomatessaan, että lähtöön oli
vielä useita päiviä, ja sitten vielä muutamia päiviä ja sitten ainakin
kaksi päivää; sillä ensimäisen innostuksen jälkeen Peppinossa oli
herännyt kaikenlaisia ajatuksia, jotka tekivät hänet hieman
miettiväiseksi. Mutta nyt oli tullut matkan aattopäivä, ja Peppino
istuutui viimeisen kerran korinsa kimppuun, jonka tuli olla tänään
valmis. Äiti oli aamusta alkaen silmissään mitä hellin ilme antanut
katseensa levätä Peppinossa. Sen Peppino huomasi ja ajatteli: "Äiti
iloitsee minusta, koska voin järjestää asiat siten, että saamme jälleen
palata entiseen kotiimme ja kaikki on samankaltaista kuin isän
eläessä." Iltapuolella sanoi äiti, joka ei ollut koko päivänä puhunut
juuri mitään: "Pane päällesi hyvä takkisi, sinun tulee nyt mennä pater
Benedetton luokse sanomaan jäähyväisiä ja kiittämään häntä kaikesta
hyvästä, mitä hän on sinulle tehnyt."

Mutta äidin ääni ei ollut niin varma kuin äsken, ja siinä oli niin
vieras, värähtelevä sointu, että Peppinossa heräsi omituinen tunne, ja
hän tuskin saattoi niellä kyyneliään. Hän puki kuitenkin takin päälleen
ja läksi liikkeelle, nousi Pyhän-Paavalin-katua, kulki ohi kirkon ja
saapui kukkulalle. Ilta-aurinko loi hohdettaan ulapalle, se oli niin
kaunista, sitä hänen täytyi vielä kerran nähdä. Ja hän istuutui maahan
katsellen kuinka vesi kullalle kimalteli. Sen hän oli nähnyt niin
usein, mutta nyt näytti siltä, kuin siitä ei voisi ollenkaan kääntää
katsettaan. Saattoiko tosiaan olla mahdollista, ettei hän enää saa
täällä istua pitkän pitkiin aikoihin, eikä enää aikaisin aamulla juosta
pater Benedetton luo, vanhojen tammien alitse, kun kaikkialla vielä on
vilpoisaa ja kaunista, -- eikä enää senjälkeen palata äidin luokse?
Äidin luokse! Hän ei ollut vielä koskaan ollut poissa äidin luota, eikä
kukaan, ei yksikään ihminen ollut hänelle äidin veroinen. Ja hän näki
edessään vanhan Cinocan, miten hän uhaten kohotti etusormeaan lausuen:
"Itku isosta ilosta!" ja kaikki tämä tarttui hänen kurkkuunsa kuin syvä
onnettomuus, niin että hänestä tuntui siltä, kuin hänen täytyisi
tukehtua. Sitten hän heittäytyi maahan ja itki ja nyyhkytti, ikäänkuin
rukoillen armahdusta. Mutta se ei auttanut häntä. Hän kuuli lakkaamatta
äänen, joka hänelle huusi: "Nyt pater Benedetton luokse ja sitten
kotiin, ja sitten tulee aamu, ja sitten sinun täytyy lähteä." Ja
hänestä tuntui niin kauhealta, että hänen aivan täytyi huudahtaa: "Minä
olen hukassa, aivan hukassa!"

Silloin kapusiinikirkosta tulevat suloiset ja hellät äänet kajahtivat
hänen korviinsa. Hän hypähti pystyyn ja juoksi kirkkoon. Siellä hän
laskeutui polvilleen ja laulun kaikuessa rukoili hartaasti isämeitänsä,
ja vähitellen hänen tuli paljoa helpompi olla. Oli kuin laulun
sävelistä olisi soinut: "Mene kotiin ja puhu kaikki äidillesi."
Yht'äkkiä soitto taukosi ja kaikki oli hiljaista. Silloin Peppino läksi
kirkosta ja juoksi suoraa päätä Pyhän-Paavalin-kadulle, sillä hänen
korvissaan ja sydämessään kaikui yhäti: "Mene kotiin ja puhu kaikki
äidillesi!"

Saavuttuaan Pyhän-Paavalin-kirkon kohdalle hän näki erään naisen
tulevan kirkosta. Se oli kookas nainen, mutta eihän se saattanut olla
hänen äitinsä, hänhän ei koskaan lähtenyt kotoaan ennen Aven aikaa.
Mutta se oli sittenkin hänen äitinsä eikä saattanut olla kukaan muu.
Silloin Peppinon sydän alkoi tykyttää. Mitä äiti sanoo? Poikanen juoksi
hänen luokseen. Rouva Bertolini kuuli sipsutuksen, kääntyi ympäri ja
katseli silmät suurina Peppinoa. Ja nämä silmät näyttivät hyvin
punaisilta ja itkettyneiltä. Peppino tunsi piston sydämessään,
sellaista hän ei ollut nähnyt sen koommin kuin isä oli viety kuolleena
pois. Ja pitikö hänen tehdä äiti vielä murheellisemmaksi? Kaikki tämä
teki Peppinoon niin syvän vaikutuksen, että hän jäi ikäänkuin
kivettyneenä paikoilleen seisomaan eikä osannut astua askeltakaan.
Silloin äiti tuli häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi
ystävällisesti: "Peppino, mikä sinun on?" Nyt Peppino heittäytyi äitiä
vasten, itki ääneensä ja sai vain sanotuksi: "En voi tehdä sitä, äiti,
en voi mitenkään lähteä." Hetkisen äiti oli aivan ääneti, sitten hän
sanoi liikutetulla äänellä: "Peppino, miten kauan olet niin ajatellut?
Vai onko tämä asia juuri nyt pälkähtänyt päähäsi."

Silloin Peppino sai nyyhkyttäen kerrotuksi joka päivä ajatelleensa,
että kunhan vain ei vielä olisi lähdettävä, ja puhui mitä oli tuolla
ylhäällä tuntenut, miten oli ollut tuskasta tukahtumaisillaan ja miten
oli ajatellut: nyt on kaikki mennyttä, nyt ei ole enää mitään apua, ja
-- ja -- tahtoi Peppino jatkaa, mutta ääni tukahtui, hän ei voinut
enempää. "Et siis tahdo ollenkaan lähteä", täydensi äiti. Silloin
Peppino vielä kerran nyyhkytti ja huusi valittaen: "En voi, en voi!"
Äiti puristi poikaansa lujasti rintaansa vasten sanoen: "Jumalan
kiitos, ettet voi, Peppino. Kas, nyt sanon sinulle: Minä näin sinun
ilosi ja arvelin sen sinun onneksesi, jonka vuoksi en tahtonut sinua
estää, ajattelin että tiedäthän mitä teet. Mutta sydäntäni ahdisti. Ja
kun olit poissa ja minä tiesin, että huomenna lähdet etkä enää palaa,
niin en enää kestänyt, vaan riensin kirkkoon ja rukoilin siellä
hartaasti, ja Jumala on kuullut minua. Hän ei anna kenellekään
raskaampaa taakkaa kuin hän kantaa voi."

Peppino oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä kuin unessa. Ja kun
hän vaikeni ja pani kätensä ristiin, sanoi poika arkaillen: "Ja sinä et
ole ollenkaan murheellinen, äiti, siitä, ettei meillä pitkiin aikoihin
ole muuta kuin majalepöytä ynnä joku komero asuaksemme?" "Ah, Peppino",
sanoi äiti ja painoi hänet vielä kerran rintaansa vasten: "Kernaammin
seison ja asun koko ikäni majalepöydän ääressä kuin olen ilman sinua;
sinähän olet ainoa iloni maailmassa, Peppino."

Näin ei äiti ollut puhunut hänelle koskaan ennen, eikä hän ollut
tiennyt äidin aina näin ajatelleen; rouva Bertolinin täytyi jo olla
ylen liikutettu, ennenkuin hän näin puhui. Mutta niin onnelliseksi
Peppino ei ollut koskaan itseään tuntenut. Hän piti äitinsä kädestä
kiinni yhä lujemmin eikä tiennyt ollenkaan miten kaikki saattoi näin
olla.

"Tule, nyt menemme Ave-Mariaan", sanoi äiti, "meillä ei ole yhtään
aikaa viivytellä, se on kai jo alkanut, mutta nyt minun täytyy saada
kiittää ja niinpä sinunkin, Peppino." Siihen poika oli hyvin halukas ja
kiiruhti askeliaan äitinsä rinnalla, päästämättä hänen kättänsä. Santa
Mariassa oli Ave jo alkanut. Rouva Bertolini polvistui taempana ja
Peppino meni lähelle kuoroa, jossa pojat lauloivat. Hän polvistui sen
eteen ja viritti yht'äkkiä sellaisen riemulaulun, että Ave Maria
kajahti koko kirkon halki kuin herätyspasuuna. Silloin vanha pater
Vicenzo ylhäällä urkujen ääressä pani lasit silmilleen, katseli alas ja
kuunteli mielihyvällä. Ja kun Ave oli loppunut ja rouva Bertolini ja
Peppino käsikkäin tulivat kirkosta, niin vanha pater liittyi heihin,
laski kätensä Peppinon päälaelle ja sanoi: "Rouva Bertolini, teidän
pojallenne minä annan siunaukseni, hän kiittää ja ylistää heleällä
äänellään Jumalaa."

Heidän astuttuaan vielä muutamia askelia sanoi rouva Bertolini: "Ei kai
ole enää liian varhaista, meidän täytyy näet nyt heti mennä neitiesi
luokse ja ilmoittaa heille kaikki."



XII luku. Kaikki käy hyvin.


Heidän molempien kulkiessa kadulla seisoi Helmina ylhäällä keskellä
huonettaan, sillä hän oli saanut kauan odottamansa kirjeen. Se oli
hänen isänsä vastaus hänen innostuneeseen kuvaukseensa Peppinon
luonteesta ja hänen jalosta työstään ynnä palkinnosta, jonka hän aikoi
hänelle antaa. "Kuule nyt, mitä isä kirjoittaa", sanoi hän kääntyen
Klaraan ja alkoi lukea:

    "Sinun italialaista poikaa koskeva suunnitelmasi on minusta hieman
    arveluttava. Mihin kymmenvuotias poika ryhtyy täällä, jossa kukaan
    ei ymmärrä hänen kieltään eikä hän itse kenenkään toisen? Kenen
    kanssa hän oleskelisi? Alasaksalaistenko kanssa palvelusväen
    tuvassa vai yläsaksalaisten kanssa salongissa? Ja lisäksi, näetkös,
    tuo pieni etelän mies saa minut jo värisemään säälistä, ennenkuin
    olen edes nähnyt häntä, kun vain kuulen, niinkuin nyt, miten
    itätuuli täällä puhaltelee. Usko minua, on parempi, että jokainen
    saa olla omalla maaperällään, silloin hän menestyy parhaiten. Jätä
    sinä kelpo pelastajasi sinne päivänpaisteisille mailleen äläkä
    laahaa häntä Mecklenburgiin; anna hänelle sankarityöstään joku
    mieluisa muisto, sen hän on todellakin ansainnut, mutta tule
    kernaammin kotiin tuomatta sellaista palvelijaa mukanasi."

"Mutta isähän kirjoittaa kovin epäystävällisesti, kuinka hän saattaa
noin nolata minua. Ja nyt rouva Bertolini vetoaa tietysti tinkimättä
minun lupaukseeni, ja minun täytyy mennä tämän naisen eteen ja sanoa:
koko asia ei merkitse mitään. Ja sitten minun soma Peppinoni, joka
iloitsee tästä matkasta, häneltä minun siis tulee riistää kaikki toivo?
Ei sitä minä en tee!" huudahti hän tavantakaa, "ja minä en tee sitä".

Silloin koputettiin ovelle, ja hämmästyksekseen naiset näkivät rouva
Bertolinin astuvan sisään Peppinonsa keralla. Muutamin selvin sanoin
rouva Bertolini oli hetkisessä ilmaissut asiansa. Hän lausui vielä
kiitoksensa ja pyysi anteeksi, että asia oli viime tingassa saanut
sellaisen käänteen, Peppino seisoi hieman alla päin. Mutta silloin
Helmina tuli ylen ystävällisenä hänen luokseen, kohotti hänen päätään
ja sanoi: "Ole nyt iloinen, Peppino, me jäämme kaikiksi ajoiksi
parhaiksi ystäviksi, enkä minä suinkaan unohda minkä suuren palveluksen
olet minulle tehnyt."

Silloin Peppino kohotti Helminaan iloa ilmaisevan katseensa, niin että
hänenkin sydämensä suli täydellisesti yhteen iloon ja hän oli täysin
tyytyväinen niin kauniiksi suunnittelemansa yrityksen odottamattomaan
loppuun. Viimeisiä jäähyväisiä ei kuitenkaan vielä sanottu, sillä
neideillä ei ollut mielessä mikään varhainen matka, ja he tahtoivat
sitä ennen vielä kerran vaeltaa Albanon halki.

Rouva Bertolinin ja Peppinon lähdettyä Helmina luki vielä kerran läpi
kirjeensä, mutta tällä kertaa hän ei enää suuttunut. Hän hymyili
veitikkamaisesti ja sanoi: "Odotappa, isä kulta, minä kyllä annan
sellaisen 'mieluisan muiston', jota ei unohdeta." Samassa hän juoksi
kaikkia portaita alas herra Paganin vastaanottohuoneeseen, jossa
keskusteli kauan hänen kanssaan. Sitten hän palasi takaisin selittäen,
että matka oli lykättävä kolmeksi päiväksi. Herra Pagani oli juuri
sanonut hänelle, että kolmen päivän kuluttua pidetään pyhän
Fransiskuksen juhla, kapusiinimunkkien suurin juhla, se heidän oli
vielä perinpohjin nähtävä, sillä silloin albanolaiset tulivat joka
kulmalta kaikkein kauneimmissa puvuissaan, ja kirkossa saa kuulla
oivallista soittoa.

Vielä samana iltana herra Paganin nähtiin astuvan hallistaan ja menevän
kadulle merkitsevän näköisin askelin ja kasvoissaan onneaennustava
ilme, sillä tehtävä, jonka hän oli saanut, täytti hänet ylpeällä
voitonriemulla; hän tiesi mitä oli aikoja sitten ennustanut. Seuraavana
päivänä, kun Peppino ja hänen äitinsä istuivat jälleen paikoillaan,
mieli täynnä hiljaista iloa, tuli juoksupoika "Romasta", pani kaksi
sinetillä suljettua paperia katetulla pöydällä olevien pullojen väliin
ja katosi jälleen. Peppino kummasteli sanatonta lähettiä ja ojensi
paperit äidille. Äiti avasi toisen, luki sen, ojensi sen sitten
Peppinolle, joka vuorostaan luki: "Pyhän-Paavalin-kadun varrella olevan
hallirakennuksen ensimäisestä kerroksesta olen saanut leskirouva
Bertolinilta kolmen vuoden vuokran tästä hetkestä alkaen j.n.e."
Peppino tuijotti äitiinsä, joka ojensi hänelle toisen lehden. Siihen
oli kirjoitettu asiaa koskeva pitempi selitys ja kaikenlaisia vaikeita
sanoja, mutta kun Peppino oli lukenut loppuun, niin hän ymmärsi, että
äitinsä oli saanut jälleen haltuunsa vanhan kaupan. Nyt Peppino oli
aivan kuin mieletön, hän syöksyi äitinsä syliin ja huusi: "Äiti, äiti,
pois tästä luolasta. Ei enää mitään majalepöytää! Takaisin hallitaloon!
Me olemme koko maailman onnellisimmat ihmiset!"

Vielä samana iltana rouva Bertolini ja hänen Peppinonsa saattoivat
kaikkine tavaroineen muuttaa hallirakennukseen, ja jo seuraavana
päivänä kaikki oli entisessä kunnossaan. Moni esine tosin puuttui siltä
ajalta, mutta nyt oli kuitenkin täydellisesti avattu tie, josta pääsi
vanhalle, hyvälle uralle.

Vielä kerran äiti ja Peppino tahtoivat mennä hotelliin, sillä kummankin
sydän oli niin tulvillaan kiitollisuutta, että he halusivat myöskin
lausua sen julki. Mutta Helmina säästi heiltä käynnin. Hänen täytyi
kiiruhtaa katsomaan hallirakennukseen muuttaneita asukkaita, ja hän
saapuikin juuri kun kaikki oli saatu kuntoon. Ja rouva Bertolini osasi
kiittää tavalla, joka valtasi koko hänen sydämensä; niin lämpimäksi ja
syvästi tuntevaksi Helmina ei ollut häntä ajatellut.

Saapui sitten pyhän Fransiskuksen päivä. Kun väkijoukko oli noussut
Pyhän-Paavalin-katua, ja rouva Bertolini toisia melkoista pitempänä
kulki heidän keskellään kauneimmissa koristuksissaan taluttaen riemusta
säteilevää Peppinoa kädestä, niin kaikki ihmiset katselivat heitä
ilomielin. Näky miellytti jokaista, sillä kaikki pitivät kunniallisesta
rouvasta ja hänen hyvinkasvatetusta pojastaan. Kun Peppino sitten
kapusiinikirkossa jälleen äitinsä keralla polvistui juhlallisen joukon
keskellä ja kaunis soitto korkealta kajahtaen ilmassa väreili, niin
silloin hän ajatteli: "Tällaista on varmaankin taivaanvaltakunnassa, ja
muuta minä en tahtoisikaan."

Vasta muutamien tuntien kuluttua, viimeisten ihmisten poistuessa
kirkosta, tuli sieltä myöskin Peppino äitinsä kera. Tällä kertaa he
olivat odottaneet myöskin siunausta eivätkä tunkeutuneet pois
aikaisemmin, kirkossa heillä molemmilla näet oli hyvä olla. Ovella
seisoivat Helmina ja Klara, jotka olivat olleet mukana juhlassa ja
tahtoivat nyt sanoa jäähyväiset ystävilleen, äidille ja pojalle. Heitä
näet odottivat vaunut tammien alla. Sitten hyvästeltiin, kiiteltiin ja
kättä puristeltiin, ja vaikkakin sanottiin jäähyväisiä, niin oltiin
kuin riemujuhlassa, sillä kakki olivat sydämessään onnelliset toistensa
ilosta ja kaikki puristivat toistensa kättä iloisessa toivossa:
"Näkemiin, näkemiin!"

Samaan aikaan oli Mateo kadonnut Albanosta, eikä kukaan tiennyt mihin.
Mutta herra Pagani oli pitänyt lupauksensa: Mateo oli joutunut siihen
paikkaan, joka hänelle kuului, sillä eräänä päivänä oli kaksi miestä
vienyt hänet vaunuissa tuomatta enää takaisin.

Neon kertomuksesta herra Pagani oli vielä saanut selville erään hämärän
jutun kahdesta nuoresta matkailijasta, jotka vuosi sitten oli löydetty
häpeällisesti ryövättyinä, pensaihin ja puihin sidottuina. Asiaa oli
Roomasta käsin tutkittu, mutta tekijästä ei oltu saatu selkoa. Nyt
herra Pagani näki olevan ajan poistaa vaarallinen mies, ennenkuin hän
saattaisi koko Albanon ympäristön huonoon huutoon. Niinpä hän ilmoitti
asianomaiseen paikkaan kaiken, mitä Mateosta tiesi. Mutta
pörrötukkaisen Neon herra Pagani otti taloonsa juoksupojaksi, sillä hän
on oikeuttarakastava mies ja auttaa avuntarvitsijoita.

Kun sitten Hotel Roman palvelija oli pessyt ja sukinut Neon
perinpohjin, näytti hän varsin mukiinmenevältä, mutta vasta tulevaisuus
näyttää, voiko hän edelleen pysyä siistinä ja siivona vai vaipuuko hän
jälleen entiseen likaiseen ja vetelehtävään elämäänsä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Peppino" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.