Title: Prinssi Keijujalka
Author: Burnett, Frances Hodgson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Prinssi Keijujalka" ***


PRINSSI KEIJUJALKA

Kirj.

FRANCES HODGSON BURNETT

Englannista suomensi

Tyyni Tallgren



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



PRINSSI KEIJUJALKA



I.


Olipa kerran, keijukaisten päivinä, kaukaisessa lännen maassa
kuningaskunta, jonka nimi oli Tölppövalta. Se oli aika kummallinen maa
monessa suhteessa. Ihmiset, jotka asuivat siellä, luulivat ensiksikin,
että Tölppövalta on koko maailma; he luulivat, ettei Tölppövallan
ulkopuolella ole maailmaa ollenkaan. Ja he luulivat, että Tölppövallan
kansa tiesi kaiken mitä ikinä tietää voi, ja että kaikki mitä se ei
tietänyt ei merkinnyt mitään.

Eräs totisesti hyvin tavaton ajatus oli päässyt yleiseksi
Tölppövallassa. Siellä nimittäin vallitsi aivan erikoinen maku jalkojen
suhteen. Mitä suuremmat jonkun ihmisen jalat olivat, sitä kauniimpana
ja hienompana häntä pidettiin Tölppövallassa, ja mitä ylhäisempi ja
jalosyntyisempi ihminen oli, sitä valtavammat olivat hänen jalkansa.
Kuninkaan jalat olivat ihan kuin jättiläisen, samoin olivat
kuningattaren, samoin nuorten prinssien ja prinsessojen jalat. Ei ollut
koskaan sattunut, että moisen kuningasperheen jäsen olisi häpäissyt
itseään syntymällä pienijalkaisena. No niin, voitte siis kuvitella
kuinka kauheata ja nöyryyttävää oli, kun tuohon kuningasperheeseen
kerran syntyi pieni poika, prinssi, jonka jalat olivat niin pienet ja
hienot ja hentoiset, että niitä olisi pidetty pieninä muuallakin kuin
Tölppövallassa. Suru ja hämmennys valtasi koko kansan. Kuningatar
pyörtyi kuudesti päivässä, kuningas kiinnitti mustia nauharuusuja
kruunuunsa, kaikki liput olivat puolitangossa ja hovi käytti surupukua.
Tölppövaltaan oli syntynyt kuninkaallinen prinssi, jolla oli pienet
jalat, eikä kukaan käsittänyt kuinka maa voisi kestää moisen surun!

Onneton pikku prinssi sen kesti, eikä näyttänyt edes olevan
millänsäkään. Hän oli sievin ja kiltein pikkuvauva mitä kuninkaallinen
hoitajatar oli koskaan nähnyt. Jollei vain noita pieniä jalkoja olisi
ollut, olisi prinssi ollut koko perheen kaunistus. Kuninkaallinen
hoitajatar sanoi sen itselleen ja kuiskasi hänen pienen kuninkaallisen
korkeutensa ylimmälle pullonpesijälle, ettei hän ollut "koskaan nähnyt
lasta, joka niin teki huomioita ja aivasti niin älykkäästi". Mutta
kuningas ja kuningatar eivät tietenkään muuta nähneet kuin poikasen
pienet jalat ja päättivät ennen pitkää lähettää hänet luotaan. Niinpä
he eräänä päivänä antoivat koota hänen kapineensa ja viedä hänet
paikkaan, missä hän kokonaan voisi unohtua. He lähettivät hänet
sikopaimenen luo, jonka tupa oli syvällä, syvällä suuressa metsässä,
joka ei näyttänyt loppuvan missään.

He antoivat sikopaimenelle vähän rahaa ja vähän vaatteita Keijujalalle
ja sanoivat, että jos sikopaimen pitäisi huolta lapsesta, lähettäisivät
he rahaa ja vaatteita joka vuosi. He itse eivät muuta toivoneet kuin
ettei heidän enää koskaan tarvitsisi nähdä Keijujalkaa.

Tämä oli sikopaimenelle kylläkin mieleen. Hän oli köyhä ja hänellä oli
vaimo ja kymmenen lasta ja sadoittain sikoja hoidettavinaan, ja hän
tiesi voivansa käyttää pikku prinssin rahoja ja vaatteita oman
perheensä hyväksi ilman että kukaan saisi sitä selville. Niinpä hän
jätti pikku miehen vaimonsa haltuun, ja heti kun kuninkaan lähetit
olivat menneet, riisui vaimo prinssin kuninkaalliset vaatteet ja pani
hänen ylleen karkean pienen yöpaidan ja antoi kaikki hänen vaatteensa
omille lapsilleen. Mutta pikku prinssi ei näyttänyt välittävän siitä --
hän ei näyttänyt välittävän mistään, ei siitäkään, ettei hänellä ollut
muuta nimeä kuin prinssi Keijujalka, jonka tyytymättömät hoviherrat
olivat halveksien antaneet hänelle. Hän tuli kauniimmaksi ja
kauniimmaksi päivä päivältä, ja kauan ennen sitä aikaa, jolloin toiset
lapset rupeavat kävelemään, hän jo osasi juosta keijukaisjaloillaan.

Sikopaimen ja hänen vaimonsa eivät pitäneet hänestä ollenkaan,
päinvastoin he melkein vihasivat häntä, kun hän oli niin paljon
kauniimpi ja viisaampi kuin heidän omat kömpelöt lapsensa. Lapset eivät
myöskään pitäneet hänestä, koska olivat ilkeäluontoisia ja pitivät vain
itsestään.

Niinpä tuo pieni prinssiraukka tulikin yhä yksinäisemmäksi mitä
suuremmaksi hän kasvoi vuosi vuodelta. Hänellä ei ollut ketään kenen
kanssa leikkiä, ja hänen oli pakko olla aina itsekseen. Pukuna hänellä
oli vain rumia ja karkeita vaatteita, harvoin hän sai syödä kylläkseen
ja hän nukkui oljilla sikopaimenen tuvan ullakolla. Mutta kaikki tämä
ei estänyt häntä tulemasta väkeväksi ja reippaaksi ja punaposkiseksi.
Hän oli vikkelä kuin tuuli, ja hänen äänensä oli suloinen kuin linnun
ääni; hänellä oli herttaiset säihkyvät silmät ja kiiltävä kultatukka,
ja hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän mistään hinnasta olisi
voinut tehdä vääryyttä tai olla julma. Heti kun hän oli kyllin suuri,
pani sikopaimen hänet joka päivä metsään paimentamaan sikoja. Hänen
täytyi pitää niitä koolla yhdessä paikassa, ja jos vain joku niistä
karkasi metsään, sai prinssi Keijujalka selkäänsä. Ja kun siat olivat
hyvin villejä ja hillittömiä, sai hän hyvin usein selkäänsä, sillä oli
melkein mahdotonta estää niitä kulkemasta sinne tänne, ja kun ne
juoksivat pois, juoksivat ne niin nopeasti ja sellaisten tiheikköjen
läpi, että niitä oli melkein mahdoton seurata.

Metsä, jossa hänen oli vietettävä pitkät päivät, oli sentään hyvin
kaunis, ja hän osasi nauttia siitä. Se oli niin suuri metsä, että se
yksinään oli kuin koko maailma. Siellä oli outoja, loistavia puita,
joiden oksat ylhäältä sykertyivät yhteen, ja kun niiden monet lehdet
liikkuivat ja kahahtelivat, tuntui kuin ne olisivat kuiskineet
salaisuuksia. Siellä oli koreita, vikkeliä, outoja lintuja, jotka
lentelivät syvän kultaisessa auringonpaisteessa, ja kun ne viivähtivät
oksilla, näyttivät nekin kertovan toisilleen salaisuuksia. Siellä oli
välkkyvä, kirkas puro, jonka vesi oli säkenöivää ja puhdasta kuin
kristalli, ja sen pohjalla, kulta- ja hopeahiekassa, oli kiiltäviä
näkinkenkiä ja kaikenvärisiä piikiviä. Prinssi Keijujalasta tuntui
aina, että purokin tiesi metsän salaisuuden ja lauloi sitä vienosti
kukkasille virratessaan eteenpäin. Ja kauniita olivat kukatkin; niitä
kasvoi niin tiheässä kuin olisivat ne muodostaneet maton, ja niiden
alla oli toinen matto herttaista vihreätä sammalta. Puut ja linnut ja
puro ja kukkaset olivat prinssi Keijujalan ystäviä. Hän rakasti niitä
eikä koskaan tuntenut itseään kovin yksinäiseksi niiden seurassa, ja
jolleivät siat olisi niin usein karanneet ja sikopaimen niin usein
lyönyt häntä, olisi hän väliin -- niin, oikeastaan koko kesän -- ollut
melkein onnellinen. Hänellä oli tapana loikoilla tuoksuvalla kukka- ja
sammalmatolla ja kuunnella virtaavan veden pehmeätä solinaa ja
huojuvien lehtien kuisketta ja lintujen laulua, ja hän pohti mielessään
mitä ne mahtoivat sanoa toisilleen ja oliko totta, että suuri metsä oli
täynnä keijukaisia niinkuin sikopaimenen lapset sanoivat. Ja sitten hän
kuvitteli, että se oli totta ja kertoi itselleen satuja niistä ja
leikki, että ne olivat hänen ystäviään ja tulivat puhelemaan hänelle ja
että hän sai rakastaa niitä. Hän olisi niin tahtonut rakastaa jotakin
tai jotakuta, eikä hänellä ollut mitään rakastettavaa -- ei edes pientä
koiraa.

Eräänä päivänä hän lepäsi suuren vihreän puun alla tuntien todellakin
olevansa ihan onnellinen, koska kaikki oli niin kaunista. Pienen
laulunkin hän oli sepittänyt puron solinan mukaan ja lauleli sitä, kun
hän äkkiä, nostaessaan kiharaista, kultaista päätään katsellakseen
ympärilleen, huomasi, että kaikki siat olivat poissa. Hän hypähti
pystyyn hyvin hätääntyneenä ja vihelsi ja kutsui, mutta ei kuullut
mitään. Hän ei voinut käsittää kuinka ne kaikki olivat hävinneet niin
hiljaa, ilman mitään ääntä, mutta ei ainoatakaan niistä näkynyt
missään. Silloin hänen pieni sydänparkansa alkoi sykkiä kiivaan
levottomana ja tuskaisena. Hän juoksi sinne tänne, hän katsoi pensaiden
läpi ja puiden alle, hän juoksi, juoksi ja juoksi, hän kutsui, vihelsi
ja etsi, mutta ei mistään -- ei mistään löytynyt ainoatakaan sikaa! Hän
etsi niitä tuntikausia ja joutui syvemmälle metsään kuin koskaan ennen
oli ollut. Hän näki outoja puita ja outoja kukkia ja kuuli outoja
ääniä, ja vihdoin alkoi aurinko mennä mailleen ja hän tiesi pian
jäävänsä pimeään. Hänen pienet jalkansa ja säärensä olivat
naarmuttuneet orjantappurapensaissa ja olivat niin väsyksissä, että
tuskin jaksoivat kantaa häntä, mutta hän ei uskaltanut mennä takaisin
sikopaimenen tuvalle löytämättä sikoja. Ainoa lohdutus koko pitkällä
matkalla oli se, että pieni puro oli virrannut hänen vierellään ja
laulanut hänelle lauluansa, ja väliin hän oli pysähtynyt vilvoittamaan
kuumia kasvojaan siinä ja sanonut: "Oi, pikku puro, sinä olet niin hyvä
minulle! Sinä olet ystäväni, minä tiedän sen. Olisin niin yksin ilman
sinua!"

Kun aurinko vihdoin laski, oli prinssi Keijujalka vaeltanut niin kauas,
ettei tietänyt missä oli, ja hän oli niin väsynyt että heittäytyi puron
rannalle ja kätki kasvonsa kukkaiseen sammaleen ja sanoi: "Oi, pikku
puro, minä olen niin väsynyt, etten jaksa kulkea pitemmälle enkä voi
löytää sikoja!"

Maatessaan siinä epätoivon vallassa hän kuuli ilmasta yläpuoleltaan
ääntä ja nousi katsomaan mitä se oli. Kuului siltä kuin joku pikkulintu
olisi ollut hädässä. Ja aivan oikein, suuri haukka siellä ajoi takaa
lihavaa ruskeata pikkulintua, jolla oli punainen rinta. Lintu päästi
teräviä, hätääntyneitä huutoja, ja prinssi Keijujalan tuli niin sääli
sitä, että hän hyppäsi pystyyn ja koetti ajaa haukan pois. Pieni lintu
näki hänet heti ja lensi suoraan hänen luokseen, ja Keijujalka peitti
sen lakillaan. Ja silloin haukka lensi pois suuresti vimmoissaan.

Kun haukka oli lähtenyt, istahti Keijujalka taas ja nosti lakkinsa pois
odottaen tietenkin näkevänsä ruskean, punarintaisen linnun. Mutta
linnun asemesta astuikin esiin pieni mies, ei juuri muuta kuin
pikkusormen mittainen -- lihava pieni mies, jolla oli ruskea puku ja
korea punainen liivi yllä ja pystylierinen hattu päässä.

"Mitä", huudahti Keijujalka, "tämäpä ihmettä!"

"Niin minustakin", sanoi pikkumies hilpeästi. "En ole elämässäni
enemmän hämmästynyt, paitsi silloin kun isotätini isoäiti raivostui
niin kauheasti, että muutti minut kultarintakertuksi. Minä sanon
sinulle, että silloin hämmästyin."

"Niinpä luulisin", sanoi Keijujalka. "Miksi hän teki sen?"

"Suutuksissaan", vastasi pikkumies -- "siinä koko juttu. Hän aina
vimmastui tuolla tavoin ja noitui ihmisiä tiesi miksi ja katui sitten
eikä kyennyt muuttamaan heitä takaisin. Jos olet keijukainen, saat olla
varuillasi. Usko jos tahdot, tuo nainen kerran muutti pikkuserkkunsa
kälyn herkkusieneksi, ja joku noukki hänet ja hänestä tehtiin
kastiketta, ja sellaista ei toki kukaan soisi tapahtuneeksi
perheessään!"

"Eipä tietenkään", sanoi Keijujalka kohteliaasti.

"Vaikeus on siinä", jatkoi pikkumies, "että muutamat keijukaiset eivät
kehity. He oppivat muuttamaan ihmisiä miksi vain, mutta eivät opi
muuttamaan heitä takaisin, ja sitten, kun he suuttuvat perheisiinsä --
sinä tiedät mitä merkitsee suuttua perheeseensä -- tulee aika
sekasotku. Niin, silloin tulee vakava sekasotku. Tulee kun tuleekin.
Niin oli isotätini isoäidin laita. Hän ei ollut mikään sivistynyt vanha
nainen eikä osannut muuttaa ihmisiä takaisin, ja tässä näet seuraukset.
Aivan vahingossa astuin hänen lempi-liikavarpaalleen, hän suuttui ja
muutti minut kultarintakertuksi ja katui sitä koko ikänsä. Voin tulia
takaisin omaksi itsekseni vain jos joku hyväsydäminen ihminen olisi
pelastanut minut suuresta vaarasta. Sinä olet se henkilö. Anna minulle
kätesi."

Keijujalka ojensi kätensä. Pikkumies katseli sitä.

"Kun tässä nyt paremmin ajattelen", sanoi hän, "en voi puristaa sitä --
se on liian suuri. Minäpä istahdan sille ja puhelen kanssasi."

Näin sanoessaan hän hypähti Keijujalan kädelle ja istahti hymyillen ja
kietoen omat kätensä pikkuisten polviensa ympärille.

"Minä sanon, että on ihanaa kun ei enää ole kultarintakerttu", sanoi
hän. "Piti lennellä ympäri ja nokkia matoja, tiedäthän. Ikävä virka.
Olen aina vihannut matoja. En koskaan syönyt niitä itse -- siihen vedin
rajan, mutta minun täytyi hankkia niitä perheelleni."

Äkkiä hän alkoi hihittää ja likisti polviansa kovasti.

"Haluatko tietää mikä minua naurattaa?" kysyi pikkumies.

"Haluan kyllä", vastasi Keijujalka.

Pieni mies hihitti entistä hartaammin.

"Minä ajattelen vaimoani", sanoi hän, "nimittäin sitä, joka minulla oli
kun olin kultarintakerttu. Aika tavalla hän on vimmoissaan kun en tule
kotiin yöksi! Hän saa nyt itse hyppiä ympäri hakemassa matoja
itselleen ja lapsilleen ja se on hänelle omiansa. Hänellä on sisu,
joka katkeroittaisi variksen elämän, saati sitten tavallisen
kultarintakertun. Näännytin itseni puolikuoliaaksi kun pidin huolta
hänestä ja hänen pennuistaan, ja kuinka vihasinkaan heitä! -- paljaita,
kirkuvia olentoja, aina suu ammollaan. Niiden mielestä näyttää isän
ainoa velvollisuus olevan tuoda niille matoja."

"Se mahtoi olla epämiellyttävää", sanoi Keijujalka.

"Se oli enemmän kuin epämiellyttävää", sanoi pikkumies, "oikein
höyheneni lopulta nousivat pystyyn. Ja sitten pesä! Kuvittele, että
yht'äkkiä muuttuu kultarintakertuksi ja joutuu rakentamaan pesän noin
vain ensi hetkessä. En ole koskaan elämässäni tuntenut asemaani niin
hullunkuriseksi. Mistä minä tiesin kuinka pesä rakennetaan? Ja pahinta
oli hänen käyttäytymisensä tässä tilaisuudessa."

"Hänen?" sanoi Keijujalka.

"Niin, hänen, tiedäthän", vastasi pikkumies, "vaimoni. Hän on aina
ollut kultarintakerttu ja tietää kuinka pesä on rakennettava. Hänestä
oli myöskin hauskaa komennella minua -- hän on sitä laatua. Mutta
tietysti minä en ruvennut sanomaan, etten ymmärrä pesänrakentamisesta
mitään. Eihän minulla olisi ollut hänestä mihinkään jos olisin antanut
hänen uskoa, että hän tiesi yhtä paljon kuin minä. Niinpä panin aineet
kokoon omalla tavallani ja rakensin pesän, joka olisi saanut vaikka
itkemään! Pohja putosi ensimäisenä yönä. Minä melkein kuolin siihen."

"Putositko sinäkin?" kysyi Keijujalka.

"En toki", vastasi pikkumies. "Tarkoitin vain, että melkein kuolin
harmista kun ajattelin, että munat eivät vielä olleet siinä."

"Mitä teit pesälle sitten?" kysyi Keijujalka.

Pikkumies iski silmää hyvin sopimattomasti.

"Mitäkö tein?" sanoi hän. "Minä suutuin tietysti ja sanoin vaimolleni,
että jollei hän olisi pistänyt nokkaansa asiaan, ei mitään tällaista
olisi tapahtunut. Sanoin, että hän oli oikea kana, kun lenteli siinä
muka neuvomassa ja häiritsi vain toista ja valitti sitten, jos kaikki
ei käynyt hyvin. Sanoin hänelle, että hän saa rakentaa pesän itse jos
luulee osaavansa paremmin." Hän rakensikin! Ja pikkumies iski taas
silmää.

"Oliko se parempi?" kysyi Keijujalka.

Pieni mies iski silmää kolmannen kerran. "Sinua ehkä ihmetyttää kuulla,
että se oli parempi", vastasi hän, "mutta se ei ihmetyttänyt minua.
Asiasta toiseen", lisäsi hän muuttaen äkkiä keskusteluaihetta, "mikä on
nimesi ja mitä sinulle kuuluu?"

"Minun nimeni on prinssi Keijujalka", sanoi poika; "ja olen hukannut
isäntäni siat."

"Minun nimeni", sanoi pikkumies, "on Heikku Heipparalla, ja minä kyllä
löydän sikasi."

Hänen vyöllään riippui pieni punainen silkkikukkaro, ja hän pisti
kätensä siihen ja veti esiin kuhapillin, pienimmän mitä koskaan on
nähty.

"Puhalla siihen", sanoi hän antaen sen Keijujalalle, "ja pidä varasi,
ettet niele sitä. Sinä olet niin hirvittävän suuri olento!"

Keijujalka otti pillin ja pani sen hyvin varovaisesti huulilleen. Hän
puhalsi, ja siitä lähti korkea, kirkas ääni, joka näytti tunkeutuvan
metsän syvimpiin syvyyksiin.

"Puhalla vielä", käski Heikku Heipparalla.

Taaskin prinssi Keijujalka puhalsi, ja taaskin kaikui tuo puhdas,
kirkas ääni puiden lomitse, ja seuraavassa hetkessä hän kuuli kovaa
rytinää ja tömppäämistä ja röhkinää, ja koko suuri sikalauma ryntäsi
pensaikon läpi, asettui ympyrään ja seisoi siinä töllistäen häneen
ikäänkuin odottaen mitä hän tämän jälkeen käskisi.

"Oi Heikku Heipparalla, Heikku Heipparalla!" huusi Keijujalka, "kuinka
olen sinulle kiitollinen!"

"Et niin kiitollinen kuin minä sinulle", sanoi Heikku Heipparalla.
"Ilman sinua minä tällä hetkellä häiritsisin tuon haukan
ruuansulatusta, sensijaan että nyt olen tässä kunniallisena keijuna
taas kerran, ja vaimovainajani, vaikka minun ei pitäisi sanoa häntä
vainajaksi, sillä taivas tietää, että hän oli eläväinen ja virkku ja
hätyytti minut ulos pesästä ennen aamun koittoa lausuen tuon
epämiellyttävän sananlaskun aamuvirkusta linnusta, joka löytää madon
-- minun kai pitää sanoa eläväinen vaimoni -- on tällä hetkellä leski.
No, missä sinä asut?"

Keijujalka mainitsi missä hän asui ja kertoi myöskin sikopaimenesta ja
mistä johtui, että hänen täytyi paimentaa sikoja ja asua metsässä,
vaikka olikin prinssi.

"Vai niin, vai niin", sanoi Heikku Heipparalla, "sepä harmillinen
asiaintila. Ehkä voin tehdä sen vähän helpommaksi sinulle. Näet, että
tämä on taikapilli."

"Minä arvasin sen", sanoi Keijujalka.

"No niin", jatkoi Heikku Heipparalla, "nyt voit aina kutsua sikojasi
sillä, niin et enää saa selkääsi. Etkö koskaan tunne itseäsi
yksinäiseksi?"

"Väliin hyvinkin yksinäiseksi", vastasi prinssi. "Kukaan ei välitä
minusta, mutta luulen, että puro väliin on surullinen ja koettaa kertoa
minulle yhtä ja toista."

"Tietysti", sanoi Heikku Heipparalla. "Kaikki ne pitävät sinusta. Olen
kuullut heidän sanovan niin."

"Oi, ihanko totta?" huudahti Keijujalka iloisesti.

"Ihan totta; sinä et koskaan heitä kivillä lintuja etkä katkaise puiden
oksia etkä tallaa kukkia kun vain voit olla ilman."

"Linnut laulavat minulle", sanoi Keijujalka, "ja puut näyttävät
viittovan ja kuiskaavan minulle, ja kun olen hyvin yksin, heittäydyn
ruohoon ja katson kaikkia silmiin ja puhun niille. En mistään hinnasta
tahtoisi vahingoittaa mitään niistä!"

"Hm", sanoi Heipparalla, "taidat olla hyvä pieni mies. Olisiko sinusta
hauska päästä kutsuihin?"

"Kutsuihin?" sanoi Keijujalka. "Mitä se on?"

"Tällaista", sanoi Heikku ja hypähti pystyyn ja alkoi tanssia ja
jyskyttää kantapäitään iloisesti Keijujalan kämmenellä. "Kutsuissa saa
mehua ja leivoksia ja kaikenlaista hauskaa. Ne alkavat kello
kaksitoista yöllä paikassa, jonka keijukaiset tietävät, ja päättyvät
tasan kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen päivänkoittoa.
Tahtoisitko tulla mukaan?"

"Oi", huudahti Keijujalka, "olisin onnellinen, jos saisin tulla!"

"Hyvä on", sanoi Heipparalla, "sinä saat tulla, minä otan sinut
mukaani. He ihastuvat saadessaan nähdä ystäväni. Olen suuri suosikki,
tietysti, sen voit helposti ymmärtää. Oli suuri isku kaikille kun minut
loihdittiin, sellainen tappio, tiedäthän. Itse asiassa oli monta
keijukaisneitiä, jotka -- mutta mitäs siitä." Ja hän yskäisi hieman ja
alkoi järjestää kaulahuiviaan sietämättömän suuriluuloisen näköisenä,
vaikka hän kovasti koettikin olla näyttämättä itserakkaalta, ja
pyrkiessään esiintymään aivan luontevana ja viehättävän huolettomana
hän alkoi hyräillä laulua "Saapuu sankari voitokas", mikä ei juuri
sopinut tähän paikkaan.

"Ilman sinua", sanoi hän sitten, "en olisi voinut suoda heille iloa ja
huojennusta nähdä minut tänä iltana. Ja kuinka he mahtavatkaan
haltioitua, se on varma! En ollenkaan ihmettelisi, vaikka tuloni
keskeyttäisi koko tanssiaiset. He pyörtyvät niin -- ilosta tietysti --
aivan ensiksi -- nimittäin naiset. Miehet eivät ole ollenkaan
hyvillään, enkä minä moiti heitä siitä. Luulen, etten itsekään olisi
hyvilläni -- jos näkisin toisen miehen pyyhkäisevän edestään kaikki.
Juuri sen minä teen, minä pyyhkäisen edestäni kaikki." Ja hän teki
kädellään näin hienon, valtavan liikkeen, että menetti tasapainonsa ja
kaatui kuperkeikkaa. Mutta hän hypähti pystyyn taas aivan
häiriintymättömänä.

"Saat nähdä kuinka minä tänä iltana pyyhkäisen kaikki edestäni", sanoi
hän tasoitellen hattuaan, joka oli vähän rypistynyt. Sitten hän pani
sen päähänsä ja seisoi kädet puuskassa, kasvoilla pöyhkeä seuramiehen
ilme. "Minä sanon, että on hauskaa kun sinä tulet mukaan", sanoi hän.
"Minusta on hauskaa kun sinä saat nähdä sen."

"Ja minusta on hauskaa nähdä se", vastasi Keijujalka.

"Hyvä on", sanoi Heikku Heipparalla, "sinä ansaitset päästä näkemään,
vaikka se onkin paljon sanottu. Sinä olet antanut minut takaisin
heille. Ilman sinua, vaikka olisinkin selviytynyt haukasta, olisi
täytynyt viettää yö tuossa typerässä kultarintakertun pesässä, noiden
kirkuvien olentojen ahdistamana nurkkaan ja vaimoni komennettavana!
Minä en ollut luotu sellaiseen! Olen sen yläpuolella. Kotoinen elämä ei
sovi minulle. Olen luotu seuraelämää varten. Sitä minä kaunistan.
Vaimoni ei antanut minulle arvoa. Hän ei voinut kohota minun tasolleni.
Kun ajattelen kuinka hän kohteli minua", huudahti Heipparalla äkillisen
raivon vallassa, "tekee mieleni muuttua takaisin kultarintakertuksi ja
nokkia hänen päänsä rikki!"

"Tahtoisitko nähdä hänet nyt?" kysyi Keijujalka viattomasti.

Herra Heipparalla katsoi taakseen hyvin kiireisesti ja istahti äkkiä.

"Ei, ei!" huudahti hän hirveästi hädissään. "Ei millään muotoa! Hän ei
ole vähääkään hienotunteinen. Ja hän ei ansaitse nähdä minua. Ja hänen
liikkeissään on kiivautta ja epävakaisuutta, joka on harmillisempaa
kuin kuvitella voit. Ei, minä en tahdo nähdä häntä! Annan hänen
toistaiseksi jäädä rankaisematta. Kenties siinä on hänelle kyllin
rangaistusta, että minut riistetään häneltä. Ota lakkisi, kuuletko, ja
jos näet joitakin lintuja piileskelevän täällä, heitä se niiden päälle,
kultarintakerttujen varsinkin."

"Minä luulen, että minun nyt pitää viedä siat kotiin, jos suot
anteeksi", sanoi Keijujalka. "On jo myöhäinen."

"Hyvä, anna minun istua olkapäällesi, niin näytän sinulle lyhyen tien
kotiin", sanoi Heipparalla. "Minä tunnen sen kaiken, niin että sinun ei
tarvitse edes ajatella. Voimmekin keskustella kutsuista. Puhalla
pilliisi vain, niin siat lähtevät edellä."

Keijujalka puhalsi, ja siat syöksyivät heidän edellään metsän läpi, ja
Heikku Heipparalla kiipesi prinssin olalle ja puheli heidän
kulkiessaan.

Keijujalka oli tarvinnut tunteja ehtiäkseen paikalle, jolla kohtasi
Heipparallan, mutta miten olikaan, kului hänen mielestään vain hyvin
lyhyt aika ennenkuin he tulivat avoimelle paikalle lähelle sikopaimenen
tupaa, ja polku, jota he olivat kulkeneet, oli ollut niin hauska ja
täynnä kukkia, että koko matka oli ollut sula nautinto.

"No nyt", sanoi Heikku, kun he pysähtyivät, "jos tahdot tulla tänne
tänä yönä kello kaksitoista, kun kuu paistaa tämän puun alle, tapaat
minut täällä odottamassa sinua. Nyt minä lähden. Hyvästi!" Ja hän oli
poissa ennenkuin viimeinen sana oli kunnolla päättynyt.

Keijujalka kulki tupaa kohti ajaen sikoja edellään, ja äkkiä hän näki
sikopaimenen tulevan talostaan ja pysähtyvän typerästi töllistelemään
sikoihin. Hän oli hyvin kömpelö, ruma mies, jolla oli karkea keltainen
tukka ja pienet silmät ja kasvot melkein kuin sian, ja hän näytti aina
tyhmältä, mutta nyt hän näytti tyhmemmältä kuin koskaan. Hän oli aivan
mykkänä hämmästyksestä.

"Mikä sikoja vaivaa?" kysyi hän vihdoin käheällä äänellä, joka sekin
melkein muistutti sian röhkinää.

"Minä en tiedä", vastasi Keijujalka hieman levottomana. "Mikä niitä
sitten vaivaa?"

"Ne ovat neljä kertaa lihavampia ja viisi kertaa isompia ja kuusi
kertaa kiiltävämpiä ja seitsemän kertaa painavampia ja kahdeksan kertaa
kauniimpia kuin ne olivat kun veit ne metsään", sanoi sikopaimen.

"En minä ole tehnyt niille mitään", sanoi Keijujalka. "Ne juoksivat
pois, mutta tulivat takaisin taas."

Sikopaimen löntysteli takaisin tupaan ja huusi vaimoansa.

"Tule katsomaan sikoja", sanoi hän.

Ja vaimo tuli ulos ja tuijotti ensin sikoihin ja sitten Keijujalkaan.

"Hän on ollut keijukaisten kanssa", sanoi hän vihdoin miehelleen. "Tai
sitten se johtuu siitä, että hän on kuninkaan poika. Meidän täytyy
kohdella häntä paremmin, jos hän osaa tehdä tuollaisia ihmeitä."



II.


Sikopaimenen vaimo meni sisään ja valmisti oikein hyvän illallisen
Keijujalalle ja tarjosi sen hänelle. Mutta Keijujalan ei ollut juuri
ollenkaan nälkä, hän odotti niin kiihkeästi yötä, jolloin saisi nähdä
keijukaiset. Kun hän meni makuusijalleen ullakolle, luuli hän ensin,
ettei hän voisi nukkua ollenkaan, mutta äkkiä hänen kätensä kosketti
taikapilliä ja hän nukahti heti eikä herännyt ennenkuin kuunsäde sattui
kirkkaasti hänen kasvoilleen ja havahdutti hänet. Silloin hän hypähti
pystyyn ja meni katsomaan ulos seinänraosta, ja hän huomasi hetken
tulleen ja kuun olevan niin alhaalla, että sen vinot säteet olivat
hiipineet tammen alle.

Hän laskeutui portaita niin hiljaa, ettei hänen isäntänsä kuullut
mitään, ja sitten hän huomasi olevansa ulkona kauniissa yössä, jota
valaisi niin kirkas kuutamo, että oli valoisampi kuin päivän aikaan. Ja
siellä odotti Heikku Heipparalla puun alla! Hän oli nyt niin hienosti
puettu, että Keijujalka tuskin tunsi häntä. Hänen pukunsa oli tehty
purppuranpunaisen orvokin samettiteristä, mikä oli paljon hienompaa
kuin tavallinen sametti, ja hänellä oli yllään höyheniä ja tupsuja ja
kaulassa röyhelö, ja vyöllä riippui pikkuruinen miekka, joka ei ollut
puoleksikaan niin suuri kuin hienoin neula.

"Ota minut olallesi", sanoi hän Keijujalalle, "niin minä näytän sinulle
tien."

Keijujalka nosti hänet ylös, ja he lähtivät kulkemaan metsän läpi. Ja
ihmeellisintä oli, että vaikka Keijujalka luuli tuntevansa tarkoin koko
metsän, oli joka polku hänelle uusi ja kauniimpi kuin mikään minkä hän
ennen oli nähnyt. Kuunvalo näytti käyvän kirkkaammaksi ja puhtaammaksi
joka askelella, nukkuvat kukat suloisemmiksi ja kauniimmiksi ja sammal
vihreämmäksi ja tiheämmäksi. Keijujalka itse oli niin iloinen ja
onnellinen, että unohti koskaan olleensa yksin ja suruissaan.

Heikku Heipparalla näytti hänkin olevan hyvin hyvällä tuulella. Hän
kertoi paljon tarinoita Keijujalalle, ja ihmeellistä kyllä, olivat ne
kaikki hänestä itsestään ja erinäisistä keijukaisneidoista, jotka
olivat olleet niin kovin kiintyneitä häneen, että hän tuskin odotti
näkevänsä heitä elävitten joukossa tällä hetkellä. Hän oli aivan varma,
että heidän oli täytynyt kuolla suruun hänen poissaollessaan.

"Minä olen aiheuttanut paljon surua elämäni kuluessa", sanoi hän ja
pudisti katuvaisena päätään. "Olen väliin toivonut, että voisin välttää
sitä, mutta se on mahdotonta. Hm! Kun isotätini isoäiti äkkiä ja
sopimattomalla hetkellä muutti minut linnuksi, oli minulla juuri pikku
lemmenseikkailu pienen olennon kanssa, joka oli todella sangen
viehättävä. Olisin voinut tehdä päätökseni ja mennä kihloihin hänen
kanssaan. Hän oli hyvin ihastuttava. Hänen nimensä oli Helyhelma.
Huomenna vien kukkia hänen haudalleen."

"Minä en luullut, että keijukaiset koskaan kuolevat", sanoi Keijujalka.

"Hyvin harvoin vain, ja ainoastaan rakkaudesta", vastasi Heipparalla.
"Heidän ei tarvitse kuolla, jolleivät tahdo. Heidän tiedetään kuolleen
rakkaudesta. Usein he perästäpäin toivovat, etteivät olisi kuolleet --
itse asiassa aina -- ja silloin he voivat palata takaisin elämään.
Mutta Helyhelma --"

"Oletko aivan varma, että hän on kuollut?" kysyi Keijujalka.

"Varma!" huusi Heikku Heipparalla vimmastuneena. "Mitä hullua, hänhän
ei ole nähnyt minua pariin vuoteen. Minulla on ollut sulkasato kahdesti
senjälkeen kun olemme kohdanneet. Onnittelen itseäni, ettei hän nähnyt
minua silloin", lisäsi hän matalammalla äänellä. "Tietysti hän on
kuollut", sanoi hän juhlallisen painokkaasti, "kuollut kuin ovennaula."

Juuri silloin Keijujalka kuuli lumoavia ääniä, heikkoja, mutta
kirkkaita. Ne olivat vienoa soittoa ja pientä naurunhelinää, kuin
satukellojen helkettä.

"Ah", sanoi Heikku Heipparalla, "siinä he ovat! Mutta minusta näyttää,
että he ovat tavattoman iloisia siihen nähden, etteivät ole nähneet
minua niin pitkään aikaan. Käänny polulle."

Melkein heti he huomasivat olevansa kauniissa pikku laaksossa, joka oli
tulvillaan kuutamoa, ja joka kukan terällä kimalteli tähtiä, sillä
niillä oli tuhansittain kastepisaroita, ja joka kastepisara loisti kuin
tähti. Siellä oli myöskin parvittain pieniä miehiä ja naisia, kaikki
kauniita, kaikki puettuina loistaviin, hienonhienoihin vaatteisiin,
kaikki nauroivat tai tanssivat tai istuivat pienien juhlapöytien
ääressä, jotka notkuivat kaikkien herkkujen painosta, mitä
ylellisinkään keijukainen saattoi toivoa.

"No nyt", sanoi Heikku Heipparalla, "saat nähdä minun pyyhkäisevän
kaikki edestäni. Laske minut maahan."

Keijujalka laski hänet maahan ja katseli häntä kun hän marssi eteenpäin
hyvin surullisena. Hän meni suoraan iloisimman ja suurimman ryhmän luo
minkä hän näki. Siinä oli joukko keijukaisherroja kerääntyneinä kielon
ympärille, jonka kääntyneellä varrella istui hento keijukaisneitonen
keinuen hilpeästi ylös ja alas ja nauraen ja rupattaen kaikkien
ihailijainsa kanssa yhtä aikaa.

Hänellä näytti olevan äärettömän hauskaa; itse asiassa oli
sietämättömän selvää, että hän osasi pitää lystiä. Eräs keijukaisherra
leyhytti hänelle viuhkaa, toinen piti hänen ohjelmaansa, kolmas hänen
kukkavihkoaan, neljäs hänen pientä hajuvesipulloaan, ja ne, joilla ei
ollut mitään pidettävää, katsoivat toisiin hirveän karsaasti. Oli
ilmeistä, että neitonen oli hyvin suosittu ja ettei hänellä ollut
mitään sitä vastaan, päinvastoin hänen silmänsä säkenöivät ja leikkivät
sangen moitittavasti.

"Te olette luvannut tanssia ensi valssin meidän jokaisen kanssa!" sanoi
eräs hänen ihailijansa. "Kuinka aiotte selviytyä siitä?"

"Olenko luvannut tanssia jokaisen kanssa?" sanoi hän ja antoi
kielonvarrelleen mitä uppiniskaisimman töytäyksen, joka pani kaikki
kellot soimaan. "Hyvä on, minä en aio tanssia kaikkien kanssa."

"Eikö minun kanssani?" kuiskasi ihailija, joka piti viuhkaa hänen
korvaansa.

Neito soi hänelle mitä ihastuttavimman pikku katseen, joka juuri sai
nuorukaisen uskomaan, että hän olisi tahtonut tanssia hänen kanssaan,
mutta ei todellakaan voinut. Heikku Heipparalla näki hänet. Ja silloin
hän hymyili suloisesti kaikille muille, joka-ainoalle. Heikku
Heipparalla näki senkin.

"Aion istua tässä ja katsoa teitä ja antaa teidän puhua minulle", sanoi
hän. "Minä niin nautin loistavasta keskustelusta."

Kaikki keijukaisherrat pöyhistyivät tästä niin kovin, että rupesivat
loistamaan entistä enemmän, silittelivät kauluksiaan, ottivat
viehättäviä asentoja ja ajattelivat mitä säkenöivää he nyt keksisivät
sanoa, sillä jokainen heistä tiesi neitosen katseesta juuri hänen
suuntaansa, että juuri hänen keskustelunsa oli loistavaa, jokainen
tiesi, että aivan varmaan neiti tarkoitti juuri häntä. Katse todisti
sen. Tämä oli jo enemmän kuin Heikku Heipparalla saattoi kestää, sillä
Helyhelma se juuri oli, joka käyttäytyi noin edesvastuuttomasti, keinui
kielonvarrella ja "oli hyvää", niin sanoakseni, monen ihailijan kanssa
samalla kertaa, tavalla, joka sai monen kunniallisen keijukaisneidon
veren hyytymään -- sellaisten, joilla itsellä ei ollut yhtään
ihailijaa. Se oli Helyhelma itse.

Heipparalla tunkeutui keskelle ryhmää.

"Helyhelma!" sanoi hän. Hän luuli tietysti, että neiti suoraa päätä
putoaisi maahan kielonvarreltaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän vain
keskeytti keinumisensa hetkeksi ja tuijotti tulokkaaseen.

"Hyvänen aika!" huudahti hän. "Ja kuka te olette?"

"Kuka minä olen?" huusi Heipparalla ankarasti. "Etkö muista minua?"

"En", sanoi Helyhelma kylmästi, "en vähintäkään."

Heikku Heipparallan henkeä melkein salpasi. Hänelle ei elämässään ollut
sattunut mitään niin raivostuttavaa.

"Etkö sinä muista minua?" huusi hän. "Minua! Mitä, sehän on
mahdotonta!"

"Todellako?" sanoi Helyhelma keimailevan julkeasti. "Mikä on nimenne?"

Heikku Heipparalla oli vähällä saada halvauksen. Helyhelma otti
silmälasit, joita hän oli riiputtanut kädessään kultavitjasta, pani ne
silmilleen, ojensi ilkamoivaa pikku leukaansa ja katsoi Heipparallaa.
Eipä siltä, että hän olisi ollut likinäköinen -- kaikkea muuta, mutta
se oli vain hänen oikkujaan ja temppujaan.

"Hyvänen aika!" sanoi hän. "Te näytättekin hieman tutulta. Eihän se
ole, eihän se voi olla herra- herra --", sitten hän kääntyi ihailijaan,
joka piti hänen viuhkaansa, "eihän se voi olla herra -- tuo joka
muutettiin kultarintakertuksi, tiedättehän", sanoi hän. "Vähän hassua
muuttua kultarintakertuksi! Mikä hänen nimensä olikaan?"

"Oi niin, minä tiedän ketä tarkoitatte. Herra -- ah niin, Heipparalla!"
sanoi keijukainen, joka piti viuhkaa.

"Niin se oli", sanoi Helyhelma katsellen Heikkua taas. "Ja hän on kai
koko ajan nokkinut puissa ja pensaissa ja hyppinyt pesään ja pesästä
ulos. Kuinka mieletöntä! Ja meillä kun on ollut niin kauhean hauskaa
siitä saakka kun hän joutui pois! Luulen, ettei minulla koskaan ole
ollut niin hurmaavaa kuin näinä kahtena viime vuotena. Aloin tulla
tutuksi teidän kanssanne", sanoi hän hellästi, "juuri siihen aikaan
jolloin hän hävisi."

"Onko sinulla ollut hauskaa?" Heipparalla melkein kirkui.

"Hyvänen aika", sanoi Helyhelma anteeksiantamattoman hilpeästi, "minun
täytyy hymyillä." Ja hän hymyili.

"Eikä kukaan siis ole riutunut suruun ja kuollut?" huusi Heikku.

"En minä ainakaan", sanoi Helyhelma ja keinui taas, niin että kellot
helisivät. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa."

Heikku Heipparalla kääntyi ja riensi pois koko ryhmästä. Hänen
mielestään tämä oli solvaavaa. Hän palasi Keijujalan luo niin
kiireissään, että kompastui miekkaansa ja kaatui ja kieri ympäri niin
monta kertaa, että Keijujalan täytyi pysäyttää hänet ja nostaa hänet
ylös.

"Onko hän kuollut?" kysyi Keijujalka.

"Ei", sanoi Heikku, "hän ei olekaan kuollut."

Hän istahti pienelle sienelle, kiersi kätensä polvien ympäri ja näytti
raivostuneelta -- oikein raivostuneelta. Vihainen tai suuttunut olisi
liian lievä sana.

"Minulla on suuri halu tulla ihmisvihaajaksi", sanoi hän.

"Oi, minulla ei ole", sanoi Keijujalka. Hän ei tietänyt mikä
ihmisvihaaja on, mutta hän arveli, että se on jotakin ikävää.

"Eikö todellakaan?" sanoi Heikku ja katsahti häneen.

"Ei", vastasi Keijujalka.

"Hyvä on", sanoi Heikku, "en minäkään sitten viitsi. Mennään mukaan ja
pidetään hauskaa. Sellaisia ne kaikki ovat. Ei voi luottaa keneenkään
heistä. Älä koskaan usko heihin. Luulen, että tuo olento on ollut
kihloissa kokonaista kaksi kertaa senjälkeen kun lähdin. Sattuu niin
omituisesti", lisäsi hän, "että minä itse olen ollut kahdesti
naimisissa -- mutta se on tietysti aivan eri asia. Minä olen mies,
ymmärräthän, ja -- no niin, se on aivan eri asia. Emme nyt viivy siinä.
Mennään tanssimaan. Mutta odota hetkinen ensin." Hän otti pienen pullon
taskustaan.

"Jos sinä pysyt oikeassa koossasi", jatkoi hän, "astut murskaksi koko
rykmenttejä ja tuhoat kokonaisia sukukuntia. Jos juot tämän, tulet yhtä
pieneksi kuin me olemme, ja kun sitten lähdet kotiin, annan sinulle
jotakin joka tekee sinut suureksi taas." Keijujalka joi pienestä
pullosta ja tunsi heti tulevansa pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes oli
yhtä pieni kuin hänen seuralaisensa.

"No tule nyt", sanoi Heipparalla.

He menivät toisten keijukaisten joukkoon ja tanssivat ja leikkivät
keijukaisten leikkejä ja nauttivat keijukaisten herkkuja ja olivat niin
iloisia ja onnellisia, että Keijujalka oli aivan villinä ilosta.
Jokainen toivotti hänet tervetulleeksi ja näytti pitävän hänestä, ja
keijukaisneidot olivat suorastaan ihastuttavia, varsinkin Helyhelma,
joka suuresti mieltyi häneen. Juuri ennen auringonnousua antoi
Heipparalla hänelle jotakin juomaa toisesta pullosta, ja hän tuli
suureksi taas, ja kaksi minuuttia ja kolme ja puoli sekuntia ennen
auringonnousua tanssiaiset päättyivät, ja Heipparalla vei hänet kotiin
ja jätti hänet luvaten tulla hakemaan taas ensi yönä.

Joka yö koko kesän ajan tapahtui tuo sama asia. Keskiyöllä Keijujalka
lähti keijukaisten tanssiaisiin ja palasi kotiin kaksi minuuttia ja
kolme ja puoli sekuntia ennen auringonnousua. Hän ei enää koskaan ollut
yksin, sillä kaiken päivää hän saattoi ajatella mitä hauskaa taas oli
tulossa yöllä, ja sitäpaitsi olivat kaikki keijukaiset hänen ystäviään.
Mutta kun kesä läheni loppuaan, sanoi Heikku Heipparalla hänelle: "Tämä
on viimeinen tanssimme -- viimeinen ainakin joksikin aikaa. Tähän
aikaan vuotta me aina menemme takaisin omaan maahamme emmekä palaa
ennenkuin keväällä."

Keijujalka tuli tästä hyvin surulliseksi. Hän ei ymmärtänyt kuinka hän
kestäisi jäädessään yksin, mutta hän tiesi, että sitä ei voinut auttaa,
ja niinpä hän koetti olla mahdollisimman reipas ja meni lähtöjuhliin ja
piti hauskaa enemmänkin kuin ennen, ja Helyhelma antoi hänelle
erojaislahjaksi sormuksen. Mutta seuraavana yönä, kun Heipparalla ei
tullut hakemaan häntä, hän tunsi itsensä hyvinkin yksinäiseksi, ja
seuraavana päivänä hän oli niin surullinen, että vaelsi kauas metsään
toivoen löytävänsä jotakin, joka voisi ilahuttaa häntä hiukan. Hän
kulki niin kauas, että lopulta tuli kova väsymys ja jano, ja hän aikoi
juuri palata kotiin, kun hän luuli kuulevansa putoavan veden solinaa.
Se näytti tulevan hänen takaansa köynnösruusutiheiköstä, ja hän lähti
sinnepäin ja työnsi oksia hiukan syrjään voidakseen nähdä läpi. Näky
oli hänelle suuri yllätys. Vaikka olikin jo loppukesä, kukki pensaikon
sisäpuolella tuhansittain ruusuja, ja keskellä oli kristallikirkas
lammikko, johon virtasi kimaltelevaa vettä kalliorotkosta yläpuolelta.
Se oli kaunein, kirkkain lammikko mitä Keijujalka koskaan oli nähnyt,
ja hän tunkeutui ruusuköynnösten läpi ympyrään, jonka ne sulkivat
sisäänsä, polvistui veden ääreen ja joi.

Melkein heti surumielisyyden tunne katosi ja hän tunsi olevansa oikein
onnellinen ja virkistynyt. Hän ojentautui paksulle, tuoksuvalle
sammalelle ja kuunteli veden solinaa, eikä kauan kestänyt kun hän jo
nukkui.

Kun hän heräsi, paistoi kuu, lammikko kimalteli kuin
timanttikoristeinen hopealevy, ja kaksi satakieltä lauloi oksilla hänen
päänsä päällä. Ja seuraavassa hetkessä hän huomasi, että hän ymmärsi
niiden kieltä aivan yhtä selvästi kuin jos ne olisivat olleet
ihmisolentoja eikä lintuja. Vesi, jolla hän oli sammuttanut janonsa,
oli ollut lumottua ja antanut hänelle tämän uuden kyvyn.

"Poikaparka!" sanoi toinen satakieli "Hän näyttää väsyneeltä, mistä hän
on mahtanut tulla?"

"Hyvänen aika, kultaseni", sanoi toinen, "onko mahdollista, ettet
tiedä, että hän on prinssi Keijujalka."

"Mitä!" sanoi ensimäinen. "Sekö Tölppövallan kuninkaan poika, joka
syntyi pienijalkaisena?"

"Niin juuri", sanoi toinen. "Ja lapsiparka on asunut metsässä ja
paimentanut sikopaimenen sikoja siitä saakka. Ja hän on hyvin kiltti
Poika -- ei koskaan heittele kivillä lintuja eikä hävitä pesiä."

"Mikä vahinko, ettei hän tiedä lammikosta, jolla kasvaa punamarjoja!"
sanoi ensimäinen satakieli.



III.


"Mikä lammikko -- ja mitä punamarjoja?" kysyi toinen satakieli.

"Hyvänen aika, kultaseni", sanoi ensimäinen. "Onko mahdollista, ettet
tiedä lammikosta, jolla kasvaa punaisia marjoja -- lammikosta, jolla
herttainen prinsessa Kultakutri-parka kohtasi onnettomuutensa?"

"En ole koskaan kuullut siitä", sanoi toinen satakieli melkein äreästi.

"No hyvä", selitti toinen, "seuraat puroa vain päivän ja kolme
neljännestä, ja käännyt sitten aina vasemmalle, kunnes tulet
lammikolle. Se on hyvin ruma ja mutainen, ja sen ympärillä kasvaa
pensaita, joissa on punaisia marjoja."

"No ja entä sitten?" sanoi hänen toverinsa. "Mitä tapahtui prinsessa
Kultakutrille?"

"Etkö sitäkään tiedä?" huudahti hänen ystävänsä.

"En."

"Oi", sanoi ensimäinen satakieli, "se on hyvin surullista. Hän meni
ulos isänsä, kuninkaan, kanssa, joka oli metsästysretkellä, ja hän
eksyi ja kulki aina lammikolle asti. Hänen pienet jalkaparkansa olivat
niin kuumat, että hän riisui kullallakirjaillut kenkänsä ja pisti ne
veteen -- jalat nimittäin, ei kenkiä -- ja seuraavassa hetkessä ne
alkoivat kasvaa ja kasvaa ja levitä ja levitä kunnes niistä tuli niin
tavattomat, että hän tuskin pääsi kävelemään, ja vaikka kuningaskunnan
kaikki lääkärit ovat koettaneet saada niitä pienemmiksi, ei mitään voi
tehdä, ja prinsessa on vallan onneton."

"Mikä vahinko, ettei hän tiedä tästä lammikosta!" sanoi toinen lintu.
"Jos hän vain tulisi tänne ja kylvettäisi jalkojaan kolmesti tässä
vedessä, kävisivät ne entistäänkin pienemmiksi ja kauniimmiksi, ja hän
itse tulisi vieläkin ihanammaksi kuin ennen."

"Se on vahinko", sanoi hänen seuralaisensa, "mutta tiedäthän, että jos
kerrankin antaisimme ihmisten tietää tämän veden ihmeet, niin tänne
tulvisi väkeä kuin siimaa kylpemään itsensä kauniiksi ja tallaamaan
sammalemme ja repimään ruusupuumme, emmekä enää näkisi rauhallista
päivää."

"Se on kyllä totta", myönsi toinen.

Hyvin pian linnut lensivät pois, ja Keijujalka jäi yksin. Hän oli niin
kiihtynyt heidän puhuessaan, että tuskin oli kyennyt makaamaan hiljaa.
Hän oli niin pahoillaan prinsessa Kultakutrin puolesta ja niin
onnellinen omasta puolestaan. Nyt hän osasi lammikolle, jolla kasvoi
punamarjoja, ja sai kylvettää jalkojaan, kunnes ne olisivat kyllin
suuret kelvatakseen Tölppövallassa, ja hän sai palata takaisin isänsä
hoviin, ja vanhemmat ehkä mieltyisivät häneen. Mutta hänellä oli niin
hyvä sydän, ettei hän voinut kuvitellakaan olevansa onnellinen itse ja
jättävänsä toiset onnettomiksi, kun hän voi auttaa heitä. Niinpä oli
ensiksi löydettävä prinsessa Kultakutri ja kerrottava hänelle
satakielten lähteestä. Mutta kuinka hän voisi löytää prinsessan? Sitä
eivät satakielet olleet sanoneet. Hän oli tosiaankin hyvin levoton.
Kuinka hän voisi löytää prinsessan?

Äkkiä, aivan äkkiä hän muisti sormuksen, jonka Helyhelma oli antanut
hänelle. Antaessaan sen oli keijukaisneitonen tehnyt kummallisen
huomautuksen.

"Kun haluat mennä jonnekin", oli hän sanonut, "pidä sitä kädessäsi,
käänny kahdesti ympäri silmät ummessa, niin tapahtuu jotakin
omituista."

Hän oli ajatellut, että se oli vain Helyhelman pientä pilaa, mutta nyt
hänen mieleensä juolahti, että saattoi ainakin koettaa mitä tapahtuisi.
Niinpä hän nousi, piti sormusta kädessään, sulki silmänsä ja kääntyi
kahdesti ympäri.

Tapahtui vain niin, että hän rupesi kävelemään, ei erittäin nopeasti,
mutta hän eteni kuitenkin aivan kuin olisi liikkunut hyvinkin nopeasti.
Hän ei tietänyt minne hän meni, mutta hän arvasi, että sormus tiesi ja
että hän löytäisi prinsessa Kultakutrin, jos tottelisi sitä. Hän kulki
edelleen ja edelleen eikä väsynyt ensinkään, kunnes hän auringonnousun
aikana huomasi olevansa suuren puun alla, ja maahan oli katettu
ihastuttava aamiainen, jonka hän tiesi olevan häntä varten. Hän istui
ja söi, ja nousi taas ja jatkoi matkaansa. Ennen puoltapäivää hän oli
jättänyt metsän taakseen ja oli oudossa maassa. Hän tiesi, että se ei
ollut Tölppövalta, sillä ihmiset eivät olleet isojalkaisia. Mutta
kaikilla oli surulliset kasvot, ja kerran tai kahdesti, kun hän kulki
puhelevien ryhmien ohi, hän kuuli puhuttavan prinsessa Kultakutrista,
ja tuntui kuin kaikki olisivat olleet suruissaan hänen tähtensä eivätkä
voineet iloita kun sellainen kova onni rasitti häntä.

"Niin herttainen ja kaunis ja lempeä prinsessa!" sanoivat he. "Ja
näyttää todellakin siltä kuin ei hän koskaan voisi parantua."

Aurinko juuri laski kun Keijujalka näki palatsin. Se oli rakennettu
valkeasta marmorista ja sen ympärillä oli kauniita huvipihoja, mutta
miten olikaan, tuntui ilmassa olevan ihan pääsemätöntä alakuloisuutta.
Keijujalka oli astunut suureen huvipuutarhaan ja tuumaili juuri minne
olisi paras mennä ensiksi, kun hän näki kauniin valkean vuonan, jolla
oli kultainen kaulanauha, hyppivän kukkapenkkien yli, ja kuuli hieman
etäämpää suloisen äänen, joka sanoi surullisesti: "Tule takaisin,
vuonani, enhän minä enää voi juosta ja leikkiä kanssasi niinkuin ennen.
Älä jätä minua, pikku ystäväni!"

Ja pian tuli puiden takaa näkyviin rivi kauniita tyttöjä, jotka
kävelivät kaksittain, kaikki hyvin hitaasti, ja etumaisena käveli
maailman ihanin prinsessa, yllään pehmeä, hohtavan valkoinen puku,
liljaköynnös pitkillä, kultaisilla hiuksilla, jotka ulottuivat melkein
hameen liepeisiin saakka.

Hänellä oli niin kauniit ja hennot nuoret kasvot, ja hänen suuret,
lempeät silmänsä olivat kuitenkin niin surulliset, että Keijujalka
rakasti häntä ensi hetkestä. Ja hän polvistui prinsessan eteen, otti
lakin käteensä ja taivutti päätään kunnes hänen omat kultaiset
hiuksensa melkein peittivät hänen kasvonsa.

"Kaunis prinsessa Kultakutri, kaunis ja suloinen prinsessa, saanko
puhua kanssanne?" sanoi hän.

Prinsessa pysähtyi ja katsoi häneen ja vastasi lempeästi. Häntä
ihmetytti, kun noin köyhästi puettu poika polvistui hänen edessään
hänen palatsinsa puutarhassa keskellä loistavia kukkia, mutta hän puhui
aina lempeästi kaikille.

"Mitä voin tehdä hyväksesi, ystäväni?" sanoi hän.

"Kaunis prinsessa", vastasi Keijujalka punastuen, "toivon hartaasti,
että minä kykenen tekemään jotakin teidän hyväksenne."

"Minunko?" huudahti prinsessa. "Kiitos, ystäväni, mitä siis voit tehdä?
Totisesti tarvitsen apua, mutta pelkään, ettei kukaan voi koskaan tuoda
sitä minulle."

"Armollinen ja ihana neiti", sanoi Keijujalka, "sen avun luulen -- ei,
minä varmasti tiedän voivani tuoda teille."

"Oi!" sanoi suloinen prinsessa. "Sinulla on ystävälliset kasvot ja niin
rehelliset silmät, ja kun katson sinuun -- en tiedä mistä se johtuu,
mutta tunnen itseni hiukan onnellisemmaksi. Mitä tahtoisit sanoa
minulle?"

Vieläkin polvillaan hänen edessään, vieläkin taivuttaen päätään
vaatimattomasti ja vieläkin punastuen Keijujalka kertoi tarinansa. Hän
kertoi omasta surustaan ja yksinäisyydestään ja selitti, minkätähden
häntä pidettiin niin kauheana häpeänä perheelleen. Hän kertoi
satakielten lähteestä ja kaikesta mitä hän oli kuullut siellä, ja
kuinka hän oli matkustanut metsän läpi prinsessan omaan maahan
löytääkseen hänet. Ja hänen puhuessaan muuttuivat prinsessan kauniit
kasvot punaisista valkeiksi ja hänen kätensä pusertuivat lujasti
yhteen.

"Oi", sanoi hän, kun prinssi oli lopettanut, "minä tiedän silmiesi
lempeästä katseesta, että tämä on totta ja että taas tulen
onnelliseksi. Ja kuinka voin kiittää sinua siitä, että olet niin hyvä
pienelle prinsessaraukalle, jota et ole koskaan nähnyt?"

"Antakaa minun vain nähdä teidät onnellisena taas, suloisin prinsessa",
vastasi Keijujalka, "ja siinä on kaikki mitä haluan -- tai ehkä sentään
saisin kerran -- suudella kättänne."

Prinsessa ojensi hänelle kätensä lempeissä silmissään niin herttainen
katse, että prinssi tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen,
onnellisemmaksi kuin keijukaisten tansseissakaan. Tämä oli toisenlaista
onnea. Prinsessan käsi oli valkoinen kuin kyyhkysen siipi ja pehmeä
kuin kyyhkysen rinta. "Tule", sanoi hän, "mennään heti kuninkaan luo."

Muutaman minuutin kuluttua koko palatsissa vallitsi hälinä ja jännitys.
Valmistauduttiin matkustamaan satakielten lähteelle viipymättä.
Muistaen lintujen sanoneen, etteivät tahtoisi tulla häirityiksi,
Keijujalka pyysi kuningasta ottamaan mukaan vain hyvin pienen seurueen.
Niinpä ei lähtenytkään muita kuin kuningas itse ja prinsessa, jota
kaksi kantajaa kuljetti suljetussa kantotuolissa, ylimäinen
kamariherra, kaksi hovineitsyttä ja Keijujalka.

Ennen aamunkoittoa he jo olivat matkalla ja ehtivät seuraavana päivänä
ruusupensaikkoon, ja Keijujalka työnsi oksat syrjään ja johdatti heidät
lammikolle.

Prinsessa Kultakutri istuutui lammikon rannalle ja pisti jalkansa
veteen. Parin minuutin kuluttua ne jo alkoivat näyttää pienemmiltä. Hän
kylvetti niitä kerran, kahdesti, kolmesti, ja niinkuin satakielet
olivat sanoneet, ne tulivat entistäänkin pienemmiksi ja kauniimmiksi.
Prinsessa itse ei tosiaankaan voinut tulla kauniimmaksi kuin oli ollut,
mutta ylimäinen kamariherra, joka oli ollut tavattoman ruma vanha
herrasmies, pesi kasvonsa lammikossa ja tuli niin nuoreksi ja
kauniiksi, että ensimäinen hovineito rakastui häneen suoraa päätä.
Sitten hänkin pesi kasvonsa ja tuli niin kauniiksi, että kamariherra
rakastui häneen, ja he menivät kihloihin siinä paikassa.

Prinsessa ei löytänyt sanoja ilmaistakseen Keijujalalle kuinka
kiitollinen ja onnellinen hän oli. Hän ei muuta voinut kuin yhä ja yhä
katsella prinssiä lempeillä, säteilevillä silmillään ja yhä uudelleen
ojentaa kätensä, että prinssi sai suudella sitä.

Hän oli niin suloinen ja lempeä, että Keijujalka ei sietänyt
ajatellakaan eroa hänestä, ja kun kuningas pyysi häntä palaamaan heidän
kanssaan palatsiin ja asumaan siellä aina, oli hän iloisempi kuin osaan
sanoakaan teille. Saada olla lähellä tätä ihanaa prinsessaa, olla hänen
ystävänsä, rakastaa ja palvella häntä ja katsella häntä joka päivä, se
oli sellainen onni, ettei hän parempaa pyytänyt. Mutta ensin hän tahtoi
käydä tervehtimässä isäänsä ja äitiänsä ja veljiänsä ja sisariansa
Tölppövallassa, ja niinpä kuningas ja prinsessa ja heidän seuralaisensa
saattoivat hänet punamarjalammikolle, ja kun hän oli kylvettänyt
jalkojaan vedessä, olivat ne niin suuret, ettei koko Tölppövallassa
ollut mitään niiden vertaista, yksinpä kuninkaan ja kuningattarenkin
jalat näyttivät pieniltä niiden rinnalla, ja kun hän muutamia päiviä
myöhemmin saapui Tölppövallan kuninkaanlinnaan loistavan saattueen
seuraamana, jonka Kultakutrin isä oli hänelle antanut, olivat vanhemmat
rajattomasti ihastuneita poikaansa. He eivät voineet kyllin ihailla
häntä, ja koko valtakunnassa oli juhlavalaistus, ja juhlia jatkui koko
hänen käyntinsä ajan.

Mutta vaikka prinssi iloitsikin siitä, ettei enää ollut häpeänä
perheelleen, ei voi sanoa, että hän omasta puolestaan olisi nauttinut
jalkojensa suuruudesta. Itse asiassa hän paljon mieluummin oli prinssi
Keijujalka, nopea kuin tuuli ja kevyt kuin nuori hirvi, ja kun käynti
oli päättynyt, oli hänen hyvin hauska mennä satakielten lähteelle ja
kylvettää jalkansa pieniksi taas ja palata prinsessa Kultakutrin luo,
jolla oli niin kauniit ja lempeät silmät. Siellä kaikki rakastivat
häntä ja hän rakasti kaikkia ja oli neljä kertaa onnellisempi kuin
päivä on pitkä.

Hän rakasti prinsessaa kultaisemmin päivä päivältä, ja tietysti he
menivät naimisiin niin pian kun olivat kyllin isoja. Ja tietysti he
kesäisin kävivät metsässä ja tanssivat kuutamossa keijukaisten kanssa,
jotka rakastivat heitä molempia.

Kun he kävivät Tölppövallassa, he aina kylvettivät jalkojaan
punamarjalammikossa, ja kun he palasivat, muuttivat he ne pieniksi taas
satakielten lähteellä.

He olivat aina hyvissä väleissä Heikku Heipparallan kanssa, ja hän
kertoi heille aina hyvin avomielisesti Helyhelmasta, joka oli yhä
kaunis ja julkea kuin ennenkin.

"Jonakin päivänä", oli Heikun tapana ankarasti sanoa, "menen naimisiin
toisen keijukaisen kanssa, niin saamme nähdä mitä hän pitää siitä --
kun näkee jonkun toisen nauttivan läheisyyteni päivänpaisteesta! _Minä_
kyllä tulen toimeen ilman häntä."

Mutta hän ei _koskaan_ mennyt naimisiin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Prinssi Keijujalka" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.