Title: Kleopatra - Novelli
Author: Heyse, Paul
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kleopatra - Novelli" ***


KLEOPRTRA

Novelli

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut ja tekijän elämäkerralla varustanut

O. H--a.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.



PAUL HEYSE


Saksalainen runoilija ja novellisti Paul Johann Heyse syntyi Beriinissä
15 p. maalisk. 1830. Isänsä oli tunnettu filologi, klassillisten
kielten professori Berlinin yliopistossa, ja äitinsä muuan
kauneudestaan ja lahjakkaisuudestaan kuulu juutalaisnainen. Isältään on
siis Paul Heyse todennäköisesti perinyt kaikelle tuotannolleen
ominaisen klassillisen kauneustajunnan ja äidiltään taas itämaisen
rikkaan ja värikkään mielikuvituksensa.

Opintonsa kohdisti Heyse ylioppilaaksi päästyään filologian alalle
tutkien v:sta 1847 Berlinin yliopistossa klassillisia kieliä ja v:sta
1850 Bonnissa romanisia kieliä ja kirjallisuutta. Väiteltyään 1852
Beriinissä tohtoriksi väitöskirjallaan, joka käsitteli muinaisajan
trubadurien lauluja, sai hän erään stipendion kautta tilaisuuden lähteä
pitemmälle matkalle läpi Sweitsin ja Italian, jolloin hän kirjastoissa
jatkoi romanisten kielten muistomerkkejä koskevia tutkimuksiaan.

Sillä välin oli hän kuitenkin, tutustuessaan lähemmin muinaisen Italian
ja Ranskan runoilijoihin ja kirjailijoihin ja saadessaan heiltä
rikkaita vaikutelmia, tuntenut yhä suurempaa halua kaunokirjalliseen
toimintaan ja tehnyt itsensä tällä alalla tunnetuksi lukudramallaan
"Francesca da Rimini" (ilmestyi 1851) ja epillisillä runoelmillaan
"Urica" ja "Die Brüder" (1852). Jo aikaisemmin oli häneltä ilmestynyt
runokokoelma "Jungbrunnen, Märchen eines fahrenden Schülers" (1850).
Taloudellisen toimeentulonsa takia ei hän kuitenkaan vielä voinut
kokonaan luopua tieteellisestä työskentelystään, vaikka hän alkoikin
tuntea yhä suurempaa vetovoimaa kaunokirjalliseen luomistyöhön.

Mutta pian tarjoutui hänelle tilaisuus päästä toivomalleen alalle.
Bayerin kuningas Maximilian II, joka oli tunnettu kirjallisuuden ja
kirjailijain suosija, kutsui nimittäin Heysen keväällä 1854 Müncheniin,
ja siellä hän, alussa taloudellisestikin kuninkaan tukemana, oli
tilaisuudessa riippumattomana ja huolettomana antautumaan kokonaan
kirjalliselle alalle. München tuli hänen kotikaupungikseen aina viime
aikoihin saakka, jolloin hän on valinnut pysyväiseksi olinpaikakseen
ihastuttavan Gardone Rivieran Gardajärven rannalla.

Yhtä rauhallinen kuin hänen elämänsä kulku, on kokonaisuudessaan
katsottuna myöskin hänen kirjallinen uransa ollut, vaikka kirjallisia
kahauksiakaan ei siitä suinkaan ole puuttunut.

Heysen varsinainen kirjallinen voima esiintyy pääasiallisimmin novellin
alalla. Hänen lukemattomissa novelleissaan pääsee parhaaseen arvoonsa
hänen hieno psykologinen käsityskantansa, hänen mestaruutensa sisäisen
sommittelun vaikeassa taidossa, hänen loistava koloritinsa, hänen
sydämellinen ja harras kertomistapansa ja hänen ylevä, selvä ja
klassillinen tyylinsä. Niissä on jotakin etelämaisen kirkasta ja
kelpoista, joka suuresti muistuttaa antikia, mutta samalla on niihin
yhdistynyt syvä, puhtaasti saksalainen hauskuusrikkaus. Juuri novellin
alalla on Heyse nykyäänkin vielä muuan mahtavimmista ja suosituimmista
saksalaisista kirjailijoista, ja varmaa on, että useimmat hänen
novelleistaan jäävät kuolemattomiksi sekä huomattavina taideteoksina
että erinomaisina esikuvina tulevain aikain kirjailijoille. Hänen
novelleistaan, joita v:sta 1855 lähtien meidän päiviimme saakka on
ilmestynyt lähes puolisen sataa eri kokoelmaa, mainittakoon tässä
muutamia parhaita, joita voi pitää vallan mestariteoksina. Sellaisia
ovat esim. "L'arrabiata", "Die Einsamen", "Das Mädchen von Treppi",
"Der Weinhüter von Meran", "Andrea Delfin", "Die Madonne im Oelwald",
"Himlische und irdische Liebe", "Der Roman des Stiftsdame", "Abenteuer
eines Blaustrümpfchens", "Ninon" sekä myöskin "Kieopatra", joka tässä
tarjotaan suomalaisen lukijan käsiin, ynnä monet muut.

Runoilijana on Heyse voittanut itselleen yhtä etuoikeutetun aseman kuin
novellistinakin. Monet hänen muoto- ja mieterikkaista sekä epillisistä
että lyrillisistä runoelmistaan kuuluvat saksankielisen runouden
kauneimpiin helmiin, runollisen asun sekä sisäinen että ulkoinen
ylevyys ja hienous aateloi ne jaloiksi taideteoksiksi. Mainittakoon
tässä hänen epillisistä runoelmistaan "Die Braut von Cypern" (1864),
"Gesammelte Novellen in Versen" (1864) ja "Liebeszauber" (1889) sekä
lyrillisiä runoelmia sisältävistä kokoelmistaan "Verse aus Italien"
(1880), "Gedichte" (1895) ja "Neue Gedichte und Jugendlieder" (1897).
Onnistuneena runokääntäjänä, etupäässä espanjan ja italian kielistä,
valtaa hän myöskin yhden saksalaisen kirjallisuuden ensi sijoista.

Huonommin on Heyse sen sijaan onnistunut näytelmä- ja
romaanikirjailijana, vaikka hän kyllä näilläkin aloilla on tuottanut
teoksia, jotka eivät suinkaan laskeudu nykyaikaisen saksalaisen
arki-kirjallisuuden tasalle. Tragedioissa "Meleager" (1854), "Die
Sabinerinnen" (1859), jolla hän saavutti kuningas Maximilianin
dramatisen palkinnon, ja "Ludvig der Bayer" (1862) on huomattava
akademinen leima. Näytelmillään "Elisabeth Charlotte" (1864), "Maria
Maroni" (1865) y.m. on hän taas saanut osakseen moitteen, että hän
runouden kustannuksella on liiaksi mukautunut päivän makuun. Paremman
vaikutuksen ovat sen sijaan tehneet hänen nelisestäkymmenestä
näytelmästään "Hans Lange" (1866) ja "Colberg" (1868), joissa hän
osoittautuu pirteäksi mieltäkiinnittävien historiallisten ajankuvausten
esittäjäksi, sekä "Ehre um Ehre", "Ehrenschulden", "Im Bunde der
Dritte", "Unter Brüdern" y.m.

Heysen neljästä laajemmasta romaanista ovat mainittavimmat "Kinder der
Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875), kun taas romaaneja "Merlin"
(1891) ja "Ober allen Gipfeln" (1895) on syytetty runollisen
raittiuden puutteesta ja liiallisesta tendensimäisyydestä.

Hedelminä tieteellisestä työskentelystään on Heyse julkaissut eräitä
ansiokkaita tutkimuksia sekä vanhemmasta että uudemmasta italialaisesta
kirjallisuudesta.

Sangen pitkä, tuottelias ja monipuolinen on siis, kuten edelläolevasta
näkyy, Paul Heysen kirjallinen ura ollut.

Voimakkaana ja ylevänä taiteilijana ja kauneuden apostolina seisoo Paul
Heysen monumentalinen haahmu Saksan kirjailijain eturivissä, ja
sellaisena häntä tervehdittiinkin sekä kotimaassaan että yli koko
sivistyneen maailman, kun hän äskettäin täytti 80 vuotta. Hän on
valtavan, uhkean inhimillisyyden ja lämpimän sydämen jalo runoilija.

_Suomentaja_.



I.


Kulkiessa sen puisto-esikaupungin lävitse, jonka palatsit ovat
sijoitelleet vanhan Berliner-Thiergartenin hiljaisuuteen kaikkia
taiteen ja rikkauden aarteita, huomaa siellä täällä uudempien
loistorakennusten joukossa jonkun noista vaatimattomampi-tyylisistä
huviloista, jotka eivät ole pystytetyt loistelemaan muhkeudellaan. Ne
ovat hieman syrjässä katulinjasta, peittyneinä vanhain vaahterain ja
akasiain suojaan, eivätkä houkuttele suihkukaivoillaan ja
kuvapatsaillaan ohikulkijaa pysähtymään. Luja rautaristikko
eroittaa hyvin hoidetun nurmikon ja sen muutamat harvat
kukkaryhmät varsinaisesta ajotiestä. Ainoastaan talon takana on
puutarhurimestarilla tilaisuus esittää taidettaan ja sovitella
ansarinsa harvinaisempia tuotteita sinne tänne kuistikoille ja
lepopenkeille, kuitenkin vain noudattaen oikeata ylimyksellistä
periaatetta: "paras maku ei pistä silmään".

Erään tällaisen vanhoilta ajoilta säilyneen harvinaisen talon eteen
pysähtyivät eräänä kesäiltana sirot vaunut, joista kevyesti hyppäsi
alas muuan nuori pari, kumpikin heistä sitten huomaavaisesti tarjoten
käsivartensa jäykälle vanhemmalle naiselle. Ristikkoaidan taakse oli
kerääntynyt joukko toimettomia naapureita katselemaan herrasväen
vaunuista laskeutumista, ja heidän juttelustaan kävi selville, että tuo
komea nuori mies, jolla oli hieno leukaparta ja tuuhea, kiharainen
tukka, oli muuan paroni von L----, tuo vaalea nuori nainen hänen
serkkunsa ja morsiamensa, ja tuo vanhempi nainen morsiamen
kasvatusäiti, ylhäisaatelinen neiti, joka ennen oli ollut erään
kuninkaallisen prinsessan hovinainen, mutta nyt vetäytynyt
maatiloilleen huolehtimaan suojattinsa kasvatuksesta. Myöskin
paroonilla oli ritaritila, mutta muutamia kuukausia sitten oli hän
ostanut tämän talon omatakseen jonkun asunnon kaupunkiin tullessaan.
Ne, jotka aikaisemmin olivat nähneet talon -- sisältä -- ja nyt
uudestaan astuivat sinne, eivät voineet kyllin kaunopuheisesti kuvata,
kuinka suurella ymmärtämyksellä ja kustannuksilla kaikki sisustus oli
luotu uuteen kuntoon.

Niin juttelivat ihmiset yhäti, vaikka nuo kolme henkilöä, jotka olivat
joutuneet heidän uteliaisuutensa esineiksi, jo kauan sitten olivat
kadonneet lakkaamatta viheriöivien kasvien kehystämän portin
sisäpuolelle. Sulhanen oli tarjonnut vanhalle naiselle käsivartensa, ja
tuo nuori tyttö kulki keinuvin askelin heidän vieressään. Astuttuaan
tuon talon kynnyksen ylitse, joka jonkun päivän perästä olisi _hänen_
talonsa, riisui hän päästänsä olkihattunsa, ikään kuin olisi se
tuntunut hänestä liian kuumalta, ja hänen kätensä etsi salaa sulhasen
kättä vapauttaen sen jälleen aran puristuksen jälkeen. Koko hänen
olentonsa huokui herttaista, onnellista iloa; näytti kuin olisi hän
tuntenut keskeymätöntä halua murtautua ulos ylimyksellisen maailman
muodoista, joissa hän kuitenkin esiintyi sangen luontevasti, ja
iloisessa veitikkamaisuudessaan tehdä jotakin hullunkurista purkaakseen
täpösen-täyden sydämensä. Hän oli rakastanut tuota miestä niin kauan
kuin hän voi muistaa. Ollen kaukainen sukulainen oli hän tullut hänen
vanhempainsa taloon hänen vielä leikkiessään nukeilla; hän oli silloin
parraton nuori vänrikki, joka tuskin huomasikaan häntä, sillä hän oli
jo hyvä tanssija ja ajatteli aivan toisenlaisia valloituksia. Sitten
oli tosin tuo nuori mies pitkäksi aikaa kadonnut hänen näkyvistään,
mutta ei hänen mielestään; sillä kun hän useampien vuosien kuluttua
astui tulostaan ilmoittamatta hänen tätinsä vastaanottohuoneeseen, nyt
täysikasvuisena miehenä ja sivilipuvussa, oli hän yksin tuntenut hänet
jälleen ja heti myöskin tuntenut entistä lapsellista suuttumusta sen
johdosta, ettei hän nähtävästi kiinnittänyt mitään erikoisempaa
huomiotaan häneen. Miksi oli hän niin hajamielinen, niin vieras, niin
yksitoikkoinen? Otaksuttavasti oli hänellä paljon ajattelemista, sillä
hän aikoi ostaa maatiloja sijoittaakseen varmasti äskettäin
vanhemmiltaan perimänsä suuren omaisuuden. Sitten seurasi jälleen
kahden vuoden ero, jolloin hän kirjoitti vain ylen harvoin ja aina
tädille; suojatille riitti häneltä vain hätäinen tervehdys. Mutta hänen
saapuessaan kolmannen kerran loppui tuo pitkä koeaika onnellisesti.
Tällöin kysyi hän eräänä päivänä häneltä, tunsiko hän yhäti häntä
kohtaan samoja tunteita kuin kaksitoista vuotta sitten, ja kun hän
hämmentyen kysyi häneltä, mitä hän voi tietää hänen tunteistaan
kaksitoista vuotta sitten, kertoi hän erään vanhan jutun, jonka hän
itse oli jo unhoittanut. Kaksitoista vuotta sitten, kun hänen
vanhempainsa luona oli ollut vieraita, oli hän nimittäin hiipinyt
lasten kamarista salin ovelle kuuntelemaan nuorta vänrikkiä, joka
pianon ääressä lauloi muuatta romanssia, ja kun kotiopettajatar oli
tavannut hänet tuossa luvattomassa toimessa, oli hän hehkuvin kasvoin
anonut lupaa saada kuulla laulun loppuun saakka. Hän lisäsi, kun tyttö
nauraen ja punastellen koitti sivuuttaa tuon tapahtuman ja syyttää
aikaisin herännyttä turhamielisyyttään, tuon voiton silloin tehneen
sangen vähäisen vaikutuksen itseensä. Kuitenkin oli hän myöhempinä
vuosina usein ajatellut tuota pikku kuuntelijatarta, ja hänestä oli
tuntunut sangen omituiselta, että hän, käydessään useamman vuoden
kuluttua uudelleen heidän luonaan, oli löytänyt saman laulun hänen
pianoltaan. Nyt ei hän enää voinut toivoa hänen valloittamistaan
laulullaan; hän oli vakavampien asiain takia kokonaan laiminlyönyt tuon
hauskan taiteen. Mutta viimeksimainitulla kerralla oli nuoruuden
itseluottamus jo alkanut hänestä hävitä, ja joskin hän viimeisten
kahden vuoden aikana oli vaiennut, oli se tapahtunut vain syystä siitä,
ettei hän ollut voinut uskoa itseänsä kyllin arvokkaaksi voittamaan
sellaista aarretta. Silloin oli tyttö sekä itkien että nauraen laskenut
lapsen tavoin kätensä hänen kaulalleen ja kuiskannut hänelle, ettei hän
koskaan ollut unelmoinut muuta onnea kuin tulla hänen omakseen.

Tänäänkin, kun hän sulhasensa seurassa ensi kerran astui tähän taloon,
jonka tämä kihlausaikana oli salaisesti sisustuttanut, kohdistui hänen
katseensa vain harhaillen ja hajamielisesti loistaville seinille;
mikään osa tuosta pienestä taikalinnasta ei ollut hänelle sen omistajaa
rakkaampi. Hän nyökäytti hajamielisenä päätään heidän pysähtyessään
valoisan eteisen paksulle matolle ja kysyessään häneltä, eikö tämä
kaikki ollut sangen iloista ja miellyttävää: kauniit, harmaat
marmoriportaat kullattuine kaiteineen, moniväristen kupuakkunain
valaisemat ilmavat huoneet ylhäällä ja Rauchin kauniit marmoriset
voitonjumalattaret alhaalla poltetusta savesta valmistetuissa ruukuissa
kukkivien granatipensaiden ja palmujen keskessä. Muuan palvelija avasi
heidän edellään pariovet, ja he astuivat vilpoisaan ruokasaliin, jonka
akkunoista näkyi puisto. Aurinko oli jo laskeutunut vaahterain taakse,
mutta päivänvalo ei ollut vielä sammunut.

"Menkäämme nyt puistoon ennen lintujen laulun vaimenemista", pyysi hän.

Täti moitti häntä siitä, ettei hän tulevana emäntänä ollut innokkaampi
tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin aina kyökkiä ja kellaria myöten
tulevaa valtakuntaansa. Mutta hän oli jo astunut alas leveitä
kiviportaita, jotka salin korkeilta lasiovilta johtivat alas, ja
hyppeli toisten edellä puistoon.

"Mitä tämä on?" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä pysähtyen.
Ihastuksissaan oli hän lyönyt kätensä yhteen, mutta avasi ne heti
jälleen langetakseen tädistä mitään välittämättä rakastettunsa kaulaan.

"Olenko osunut oikeaan?" sanoi paroni ja suuteli hänen kirkasta
otsaansa. "Tiesin sinun vielä pitkäksi aikaa jäävän pieneksi barbariksi
kauniimpien kuvien ja patsaiden suhteen, jotka voisin hankkia
koristamaan pientä taloamme, ja että mitättömin pikku varpunen, joka
hyppelee portailla, on sinulle kaikkia siivekkäitä voitonjumalattaria
rakkaampi. Koska sinulla ei maatilallamme tule olemaan puutetta
tavallisista kanoista, sorsista ja hanhista, niin olen tähän kauniiseen
häkkiin antanut koota joukon vierasta siipikarjaa."

"Rakkaani!" sanoi tyttö hänen käteensä tarttuen ja vieden hänet suuren
lintuhäkin eteen. "Tuntuu kuin eläisin jonkun 'Tuhannen ja Yhden Yön'
tarinan. Onko tämä totta? Tulevatko nämä jumalaiset linnut omikseni?
Saanko ruokkia ja hoitaa niitä?"

Hän jäi seisomaan kullatun teräslankaristikon eteen ja katseli
ihastuneena ja ihmetellen häkin sisustaa, jonka toisistaan erotetuissa
osastoissa oli yli sata mitä harvinaisinta suurta ja pientä lintua.
Keskustassa kohosi keinotekoinen puu, jonka oksien välissä pikku
laululinnut lepattelivat sinne tänne, kun taas suuremmat vieraat
parittain kulkivat omissa avarissa häkeissään edes-takaisin. Häkissä
vallitsi sellainen viserrys ja kuherrus, leijailu ja lepatus, että oli
aivan mahdotonta väsyä katselemaan tuota sekavaa vilinää.

Mutta samassa näytti tuo iloinen maailma joutuvan yleisen kauhun
valtaan; höyhenet pörhistyivät, kaikki iloiset laulut vaikenivat ja
elokkaimmatkin ristikkotalon asukkaat lakkasivat syömästä. Suuri,
pitkäkarvainen apina, joka oli maannut kokoonkyyristyneenä volièrin
päällä sijaitsevassa pienessä avoimessa tornissa ja katsellut siellä
vaanien noita kolmea ihmistä, näytti pahastuvan siitä, että hänet
kokonaan syrjäytettiiin noiden kauniiden naapurien takia. Nopeasti
loikkien ja laahaten perässään vasempaan etukäpäläänsä kiinnitettyä
hienoa, pitkää teräsketjua, oli se kiepahtanut alas loivalta katolta ja
laskeutui nyt hiljaa ja äänettömästi pitkin teräslankaristikkoa sille
paikalle, jossa tuo sen huomiota erityisesti kiinnittänyt nuori tyttö
seisoi. Tämä oli vaipunut katselemaan kahden hopeafasanin perheonnea,
joiden äskettäin munasta päässeet poikaset tunkeilivat ruoka-altaan
ympärillä. Samassa tunsi hän jonkun nykäisevän valkoista
kasimiriburnusiansa ja huudahti kauhistuneena katsahtaessaan sivulleen
ja huomatessaan aivan vieressään ryppyiset ja irvistelevät
apinankasvot. Hän astui peljästyksissään pari askelta taaksepäin, mutta
apina piti burnusin tupsua lujasti pienessä kädessään, riippui huojuen
ristikolla, kiristeli ilkeästi hampaitaan ja teki kaikenmoisia ilkeitä
irvistelyjä. Se olisi varmaankin seurannut tyttöä, jollei ketju olisi
ollut liian lyhyt. Lukuunottamatta jonkinlaista vahingoniloa, ei sillä
näyttänyt olevan minkäänlaisia pahoja aikeita, vaan näytti se
päinvastoin haluavan osoittaa tuolle suloiselle olennolle ritarillista
huomaavaisuuttaan. Mutta äkkiä vääristyivät sen jäykät kasvonpiirteet
ilmivihaan. Nuori mies, jonka morsianta se niin läheltä ihaili, oli
tarttunut heti tapahtuman huomattuaan pieneen keppiin, jonka puutarhuri
oli jättänyt seisomaan ristikkoa vasten, ja kohotti nyt sen uhkaavasti
huudahtaen tuota rohkeata rauhanhäiritsijää kohti. Eläin ei näyttänyt
aikovan hevin luopua saaliistaan. Kiukkuisena uhmaili se hetkisen
herransa vihastunutta katsetta, ja sen suuret leukapielet liikkuivat
naristen, aivan kuin olisi se teroittanut hampaitaan asettuakseen
vastarintaan. Mutta kun keppi viuhuen sattui muutamia kertoja sen
selkään ja käsivarsiin, huudahti se kirkuen, repäisi tuskissaan ja
raivoissaan burnusia, johon se oli tarttunut kiinni, niin että
valkoinen tupsu irtaantui, ja pakeni sitten hurjin hyppäyksin
lintuhuoneen katon ylitse pieneen, turvalliseen torniinsa. Siellä
laskeutui se asuntonsa kynnykselle, ikään kuin ei mitään olisi
tapahtunut, tarkasteli miettiväisesti saalistaan ja katsahti vain
silloin tällöin kostonhimoisesti herraansa, joka jälleen oli kääntynyt
naisten puoleen.

"Sinähän olet ihan kalpea, rakas Cecilia", sanoi hän ja tarttui
morsiamensa käteen. "Minä pidän huolta siitä, että tuo ilkeä vieras
muutetaan pois nykyisestä asunnostaan, niin ettei se enää toiste
turmele iloasi linnuista. Tuota pientä tornia ei sitäpaitsi oltukaan
aiottu sen asunnoksi. Minulle oli kerrottu sen sopivan sangen hyvin
kotkan asunnoksi, mutta sitten en voinut sietää, että tuo
kuninkaallinen eläin yksinään ja surullisena istuisi tuolla ylhäällä
muun iloisen joukon ulkopuolella, ja ettei paikka jäisi aivan
käyttämättömäksi, ostin tuon ilkeän elukan, jota samaan aikaan
tarjottiin minulle. Mutta se viedään pois, rakkaani, niin ettei se enää
voi sinua peljästyttää."

Tyttö hymyili ja veri palasi hänen poskilleen.

"En tiedä mistä pelkoni aiheutui", sanoi hän; "tavallisesti en ole
herkkä peljästymään; mutta eikö sinunkin mielestäsi loistanut noista
vihreistä silmistä jotakin saatanallista, jotakin kuvaamatonta
vihamielisyyttä ja ilkeyttä? Luin kerran tohtori Faustista, että
hänellä oli palveluksessaan muuan apinan hahmossa esiintyvä paha henki.
En voi olla ajattelematta sitä nähdessäni nyt tuon ilkeän eläimen
istuvan tuolla ylhäällä riemuissaan siitä, että on häirinnyt toisten
olentojen iloa. Sinun täytyy myöntyä tahtooni, Archibald, ja hävittää
se pois, vaikkakin torni joksikin aikaa jäisi tyhjäksikin."

"Se on inhoittava eläin", sanoi täti, "ja sitäpaitsi muistuttaa se
suuresti muuatta ranskalaista apottia, jonka muinoin tapasin parhaissa
piireissä ja joka sittemmin lähetettiin siirtomaihin erään tekemänsä
inhoittavan rikoksen rangaistukseksi. Aivan tuolla tavoin narisutti
hänkin pitkiä valkoisia hampaitaan."

"Tehän saatte meidät uskomaan sielunvaellukseen, rakas täti", sanoi
paroni piloillaan, "mutta nyt menemme sisään ennen hämärän tuloa.
Voimme myöhemmin vaeltaa puiston lävitse kuutamossa."

Hän tarjosi jälleen vanhalle naiselle käsivartensa, ja he palasivat
sisään. Eteisessä oli jo lamppu sytytetty, ja se valaisi kauniisti
hiotun kristallin lävitse voitonjumalattaret. Portaita valaisi vielä
kupukatosta lankeava päivänvalo. Heidän ylös mennessään tarttui
Cecilian pieni käsi jälleen rakastetun käteen. Hän oli jälleen
muuttunut vaiteliaaksi ja huokasi väliin, kuin olisi hän herännyt
syvistä mietteistä. Täti puolestaan ylisteli ystävällisellä
puheliaisuudella pienimpiä yksityiskohtia myöten talon sisustusta.

"Täällä et sinä voi vastaanottaa vieraita, Archibald", sanoi hän
viimein, kun he astuivat yläkerroksessa sijaitsevaan kauniiseen
salonkiin, joka vastasi ruokasalia alakerroksessa. "Jos Cecilia ei
olisi niin hajamielinen lapsi, käsittäisi hän mitä imartelevimmaksi
rakkautesi todisteeksi sen seikan, että sinä olet laittanut hänelle
talon, jossa ei ole tilaa muille kuin teille yksin, ja jossa te ette
voi ajatellakaan ottaa vastaan useampia kuin pari ystävää."

"Kukapa tietää", vastasi tyttö hymyillen, "kuinka kauan hän viihtyy
täällä, kuinka pian hän vaihtaa tämän paratiisillisen pienen majan
maalaislinnaamme, jossa on kylliksi tilaa oikealle malliavioliitolle,
nimittäin miehelle ja vaimolle kummallekin oma sivurakennuksensa."

Paroni aikoi juuri vastata jollakin pilalla, mutta samassa astui
viereisestä huoneesta sisään muuan palvelija ja kuiskasi jotakin
hänelle.

"Hyvä", sanoi vapaaherra. "On parasta, että heti sytytät sen. Se on
lamppu, Cecilia, jonka tänä aamuna ostin viimeisenä vielä puuttuvana
esineenä Friedrichsstrassen varrella sijaitsevasta taidekaupasta, josta
aina olen löytänyt kaikkea, mitä olen etsinyt, kun toiset ovat
jättäneet minut pulaan. Se on pienoinen pronssinen mestariteos, tehty
antikisen mallin mukaan sangen aistikkaaksi, ja minä olen käskenyt
asettaa sen parhaaseen paikkaan pienessä kabinetissa, jonka olen
ajatellut aamu- ja iltahuoneeksi. Toivoakseni miellyttää se sinuakin."

"Sen mukana tuotiin muuan toinenkin taide-esine", sanoi palvelija
mennessään avaamaan salongista kabinettiin johtavaa sivuovea.
"Taidekauppias tervehti ja sanoi sen olevan aiotun komeron täytteeksi;
herra paroni tietää kyllä, mistä on kysymys, sanoi hän. Jos se ei
miellytä, ottaa hän sen kyllä takaisin."

"Taideteos?"

"Niin, nainen, joka pitää käärmettä kädessään. Se on kokonaan maalattu.
Olen toistaiseksi asettanut sen jalustalle odottaen herra paronin
lähempiä määräyksiä."

"Nytpä muistan", sanoi paroni kääntyen morsiamensa puoleen. "Koitin
tänään, vaikkakin turhaan, etsiä jotakin sopivaa koristetta tuohon
kabinetin komeroon, ja pyysin viimein kauppiasta etsimään minun
laskuuni jonkun erikoisen kauniin patsaan. Olenpa todellakin utelias
näkemään, millaisen patsaan hän näin nopeasti on onnistunut minulle
löytämään."

Näin sanoen astui hän pieneen valoisaan kabinettiin, joka jo
värisoinnullaankin teki erikoisemman vaikutuksen. Se oli mitä
sopusuhtaisin pitkulainen huone loppuen toisella puolen syvään,
puolipyöreäksi holvattuun komeroon, jossa huonekaluina oli vain komea,
kullatuilla jaloilla varustettu leposohva ja sen edessä pieni
marmoripöytä. Molemmille pitkille seinille oli marmoripilarien väliin
maalattu keveällä siveltimellä valoisalle pohjalle etelän maisemia ja
niiden ympärille kauniita, antikisia arabeskeja. Akkunaseinämällä oli
korkea, punaisilla silkkiverhoilla katettu balkonginovi, jonka yläpää
myöskin oli puolipyöreän muotoinen. Akkunat olivat auki, puutarhailma
tunkeutui sisään marmoririntavarusteen ylitse ja kauempana näkyi
puunlatvoja, jotka hehkuivat iltaruskon hohteessa. Päivänvalo oli vielä
siksi voimakas, että kaikki esineet syvässä komerossa selvästi
eroittautuivat. Tuolla näkyi leveällä jalustalla oudonnäköinen kuva,
joka sitä peittävän lämpösen ihmisruumiin väriä erinomaisesti
jäljittelevän maalauksen takia jyrkästi erosi marmoriseinän
muodostamasta harmaasta taustasta.

Patsas esitti puolessa luonnollista kokoa kaunista naista,
joka puolipyörtyneenä näytti vaipuneen matalalle tuolille ja
nojasi ruumistaan, joka vain lanteista alaspäin oli peitetty
tummalla, poimukkaalla verholla, taaksepäin, aivan kuin olisi hän
nukkumaisillaan. Irrallaan olevat hiukset laskeutuivat uhkeina aaltoina
otsalle ja niskaan koristettuina helminauhalla, joka kiemurteli pitkin
ohimoita kaulalle ja rinnalle. Nainen näytti hyväillen pitävän pientä
vihreätä kyykäärmettä rinnallaan. Se oli kiertynyt auki, pää pystyssä
hiipinyt pitkin paljasta ihoa ja iskenyt hampaansa aivan rinnan alle.
Sen valtiattaren toinen käsi oli toimettomana jäänyt syliin, toinen
piti lujasti kiinni tuosta notkeasta eläimestä, aivan kuin tahtoen
estää sen lopettamasta kauheata tointaan. Siitä huolimatta ei suurten
silmien katse ollut kohdistunut rintaan, vaan se näytti tuijottavan
tyhjään avaruuteen, kun taas suu avautui tuskallisen nautitsevaan
hymyyn ja valkoiset hampaat kimaltelivat kalpeiden, täyteläisten
huulien takana. Mutta enimmän kohotti kuvan synnyttämää kauheata
vaikutusta se sanomaton taito, jolla kuvanveistäjä oli valanut
elonväriä teokseensa, viheriäisestä kultakoristeisen verhon langoista
aina silmien sameaan hehkuun, pienten, hienojen hampaitten emaljiin,
helmien himmeään kimallukseen ja sametinpehmeään, etelän-väriseen
suloiseen poveen, joka näytti hengittävän ja hienosti värähtelevän
tuskallisen pureman takia.

Kuva vaikutti noihin kolmeen katsojaan, jotka äkkiä näkivät sen
sammuvan iltaruskon valossa, niin valtavasti, etteivät he pitkään
aikaan voineet lausua sanaakaan. Paronikin oli ensin hämmästyksestä
huudahdettuaan pysähtynyt aivan kuin kivettyneenä. Molemmin käsin
pienen pöydän marmorilevyyn nojautuneena katseli hän kiinteästi tuon
Kleopatran kasvonpiirteitä ja näytti joutuneen oudon mielenliikutuksen
valtaan, jota hän turhaan koitti tukahduttaa. Vasta palvelijan astuessa
sisään ja valmistautuessa sytyttämään pronssilamppua, joka riippui
hienoista nivelketjuista katossa pöydän yläpuolella, astui hän, aivan
kuin unesta heräten, muutamia askeleita taaksepäin ja koitti saada
esiintymisensä luontevaksi. Hän kertoi tädille siitä harvinaisesta
yhteensattumisesta, että hän tänä aamuna oli ostanut tuon lampun, jonka
reunaa pitkin kiemurteli kaksitoista käärmettä ruiskuttaen tulta
avoimista kidoistaan, ja nyt lähetettiin hänen tietämättään taloon
kolmastoista käärme. Vanha neiti ihmetteli myöskin tuota kauheata
taideteosta. "Kun pitää silmänsä puolisuljettuina", sanoi hän, "etenkin
nyt, kun lampun valo lankeaa ylhäältä kuvalle, tuntuu kuin näkisi
elollisen olennon tuossa kauheassa asemassa ja haluaisi rientää
tempaamaan tuon inhoittavan eläimen sen käsistä ja polkemaan sen
jalkojensa alle."

"Niin, olette oikeassa, rakas täti", vastasi hän hajamielisenä. "Mutta
sehän on vain kuva, ei se tunne mitään. Lampun huojuva valo, joka
kimaltelee kuvalla, synnyttää näköhäiriön. Omituista se kuitenkin on
joka tapauksessa!" lisäsi hän kuin itsekseen puhuen.

Täti oli kääntynyt pois kuvasta ja astui, katsahdettuaan ohimennen
seinämaisemia, korkealle ovelle, joka oli toisella lyhyellä seinämällä.

"Minne tämä johtaa?" kysyi hän.

"Makuukamariin, rakas täti", vastasi paroni nopeasti. "Palvelija voi
näyttää teille valoa. Teidän täytyy saada nähdä kaunis toalettipöytä,
jonka olen tilannut Cecilialle. Minä itse, niin kauan kuin olen yksin",
jatkoi hän, nyt jo paljon iloisemmalla äänellä, "olen sijoittanut
leirini tähän komeroon. Mutta luulenpa kuvan ajavan minut täältä pois,
sillä se on todellakin liian omituinen..."

Hän vaikeni ja katsahti jälleen, melkeinpä tuskallisen tutkivasti,
onnettoman kuningattaren synkkiä, surullisia piirteitä.

Silloin tunsi hän Cecilian käden kaulallaan.

"Rakkaani", sanoi Cecilia, "jos todellakin aiot, että me tulemme
syömään aamiaisemme täällä ja että minä täällä tulen odottamaan sinua
iltaisin, kun sinä joskus tulet myöhemmällä kotiin, niin poista tuo
kauhea kuva komerosta. Niin, lähetä se takaisin taidekauppiaalle, sillä
se saa sydämeni tuskasta vavahtelemaan, aivan kuin olisi se kauheinta
mitä koskaan olen nähnyt. Tuntuu kuin olisin pakoitettu kuolemaan, jos
viettäisin kokonaisen yön samassa huoneessa tuon kuolevan kanssa. Onko
se todellakin kaunis? En häpeä kysyä sitä sinulta. En koskaan ole
salannut sinulta sitä seikkaa, että paljoa sellaista, mitä sinä
ihailet, en ole vielä oppinut ymmärtämään. Olen kuullut sinun itsesi
sanovan, että taiteen täytyy voida vapauttaa sielu, silloinkin kun se
ilmaisee mitä tuskallisinta olotilaa. Mutta eikö sinustakin tuota kuvaa
katsellessasi tunnu siltä kuin katsoisit kuolemaa vasten kasvoja?"

"Kyllä!" sanoi hän yhäti katse kuvaan kiintyneenä. "Mutta tuossa
aaveessa on joku lumoava voima. Mitenhän lienee kuvanveistäjä sen
siihen saanutkin sovitetuksi? Koko kuvasta huokuu kauheata suloutta,
aivan kuin noista unhoittumattomista säkeistä:

    "Sä näe et lasta rinnallani,
    Mi imee uneen imettäjänsä."

"Antaisinpa mitä hyvänsä, jos saisin tietää..."

Hän vaikeni jälleen ja salli Cecilian sulkea kätensä omiin käsiinsä.

"Kuulepas", sanoi Cecilia, "sinä saat minut mustasukkaiseksi, jos
unhoitat sekä minut että itsesi tuon aaveen takia! Minä voisin aivan
tyynesti katsella sinun mielistelevän jotakin toista kaunista,
elollista naista. Ei kukaan voi rakastaa sinua, niinkuin minä, joten
minä helposti voisin taittaa peitsen jokaiselta, joka luulottelisi
sinulle voivansa tehdä sinut onnelliseksi. Ainoastaan maalatut- ja
marmorikaunottaret ovat jo ennenkin tuntuneet minusta arveluttavilta.
Kerran en voinut nukkua koko yönä, kun sinä illalla olit puhunut
mediciläisestä Venuksesta. Sinä sulatit oman sielusi sen kivirintaan,
ja koska se oli mykkä, ei se voinut poistaa erehdystäsi, sinun
ylistäessäsi sitä jumalallisimmaksi olennoksi, kun taas minä, joka
omistan pienen terveen järjen, monasti tuntunen sinusta aivan
yksinkertaiselta."

Hän näytti noista sydämellisistä sanoista kuulevan vain kai'un, ja kun
Cecilia vaikeni, painoi hän mitään vastaamatta hänet rintaansa vasten.

"Archibald!" huudahti hän kasvava levottomuus katseessaan.

"Rauhoitu!" sanoi hän sivellen hänen tuuheata vaaleata tukkaansa. "Minä
annan poistaa sen täältä. Tule balkongille. Täällä tuntuu ilma niin
tukahduttavalta."

Puistossa vallitsivat jo illanvarjot, ja ilma oli aivan tyyni.
Kukkalaitteiden takaa näkyi syvä puistotie, jonka varrella satakieli
alkoi samassa liverrellä ihastuttavia säveleitään. Useimmat volièrin
linnut olivat jo laskeutuneet levolle. Mutta apina valvoi vielä
pienessä tornissa ja alkoi tytön nähtyään omituisesti viittailla
valkoisella tupsullaan, heitellä sitä ilmaan ja loikkia sinne tänne
katolla. Väliin kirkaisi se ilkeästi aivan kuin kuritettu lapsi, ja
narisutti hampaitaan ilkeätä ivanaurua muistuttavalla tavalla.

"En tiedä mistä syystä", sanoi tyttö kääriessään vienosti väristen
burnusia ympärilleen, "kaikki käy tänään sydämelleni, sekä ilo että
kauhu. Luulen sinun tulevan erehtymään minun suhteeni. Luulit saavasi
taloosi iloisen ja reippaan puolison, joka erinomaisesti voi mukautua
maaelämään, mutta nyt huomaatkin, että minä olenkin hermostunut,
pelokas olento, joka kuvittelen kaikenmoista ja tulen epämiellyttäväksi
niille, jotka elävät seurassani. Mutta eihän vielä ole myöhäistä",
jatkoi hän ja katsoi häneen lapsellisesti hymyillen, "sinun peräytyä ja
koittaa, enkö niin ankaran keinon avulla voisi karaistua."

Mitään vastaamatta sulki hän hänen huulensa pitkällä suudelmalla. He
kuulivat apinan alhaalla meluavan ja heittelevän pikkukiviä rakennusta
kohti. Samassa saapui tätikin sangen tyytyväisenä tarkastuksensa
tuloksiin.

"Sinä saat asua todellisessa tarulinnassa, lapseni", päätti hän
ylistelynsä, "enkä minä ole löytänyt koko talosta mitään muuta
muistutettavaa kuin tuon ilkeän apinan sekä tuon kauhean käärme-nuken,
jotka täytyy poistaa talosta. Mutta nyt täytyy meidän lähteä, Cecilia.
Olemme käskeneet ompelijattaren saapua tänä iltana, ja sellaista
neuvottelua ei onnellisinkaan morsian saa laiminlyödä."

Hänellä oli niin kiire päästä kotiin, ettei hän halunnut maistaa
hedelmiäkään, jotka loistavissa kristallimaljakoissa upeilivat salongin
pöydällä. Kuitenkaan ei hän voinut itse kieltäytyä eikä kieltää toisia
kilistämästä shampanjalasia nuoren parin viihtymiseksi tässä uudessa
kodissaan.

"Vielä viisi päivää", sanoi hän hymyillen, "eikä minulla ole enää
mitään sanomista rakkaani suhteen; silloin on hän itse talon
hallitsijatar, ja minä saan olla iloinen, jos hän joskus pyytää vanhan
tädin viipymään luonaan neljännestunnin ajan."

Hän oli mitä parhaimmalla tuulella Archibaldin ohjatessa häntä portaita
alas. Cecilia oli jälleen vaitelias. Vaunujen vierittyä pois seisoi
sulhanen vielä kauan paikoillaan katsellen Thiergartenin puuryhmiä.
Niiden alla vallitsi vielä liike ja elämä, ja tuhansien jalkojen
nostama pöly leijaili paksuna pilvenä lehtokujan yläpuolella. Hän tunsi
selittämätöntä vastenmielisyyttä palata takaisin taloon, mutta sitten
muisti hän unhoittaneensa kirjoittaa muutamia liikekirjeitä ja
järjestää eräitä muitakin asioita, ja siksi nousi hän jälleen ylös
portaita.



2.


Astuessaan jälleen salonkiin huomasi hän kynttilän yhäti palavan
tarjoilupöydällä ja Cecilian puolityhjän lasin kimaltelevan sen valossa
punervanvärisenä. Mitään ajattelematta tarttui hän koneellisesti
lasiin, tyhjensi sen pisaroittain ja laski sen sitten nopeasti
kädestään. Näytti kuin olisi hän luullut tuota tekoa voimakkaimmaksi
taikakeinoksi ympärillään vaanivien henkien torjumiseksi.

Palvelija astui sisään ja kysyi, pitikö lamppu sammuttaa.

"Anna sen palaa vielä hetkinen", vastasi hän, "mutta sytytä kynttilä
työhuoneessani, sillä minä aion nukkua siellä tänäyönä."

Sitten tarttui hän päättävästi kynttiläjalkaan ja meni esiripulle, joka
sulki kabinetin oven.

Huoneeseen astuessaan kohdistui hänen katseensa komeron kuvaan, mutta
samassa joutui hän äkillisen kauhun valtaan, sillä lepattelevan valon
vaikutuksesta syntyi hänen silmissään näköhäiriö, että kuva hänen
sisään astuessaan koitti nousta ylös ja vaipui sitten voimattomana
jälleen tuolilleen. Näköhäiriö haihtui jälleen; hän astui väkinäisesti
lähemmäksi, asetti kynttiläjalan pienelle pöydälle ja syventyi
uudelleen katselemaan tuota salaperäistä olentoa. Mitä kauemmin hän
seisoi siinä, sitä synkemmäksi tuli hänen otsansa, sitä tuskallisemmin
vavahtelivat hänen huulensa. Hän näytti unhoittavan kaiken ympärillään,
aivan kuin olisi noiden piirteiden näkeminen saattanut hänet muistojen
valtaan, joiden syvyyteen ei mikään ääni nykyajasta voinut ulottua.

Kuinka kauan hänen sielunsa tuolla tavoin harhaili, sitä ei hän tiennyt
itsekään, mutta äkkiä sysättiin esirippu syrjään ja erään rakkaan
ystävän kasvot ilmaantuivat sen takaa.

"Hyvää iltaa, Archibald", huusi sisäänastuja ja ojensi ystävälleen
kätensä, johon tämä nopeasti tarttui. "Enhän häirinne sinua? Olin
ainakin niin hienotunteinen, että odotin, kunnes kaunis vieraasi
oli poistunut. Tapasin vaunut puistossa ja sain ystävällisen
kädenviittauksen sekä tädiltä että suojatilta. -- Mutta mitä sinulle on
tapahtunut? Näytät yhtä juhlalliselta kuin olisit tehnyt testamenttisi,
sen sijaan että todellisuudessa olet kohdannut täällä tulevan
puolisosi. Eikö todellakaan mikään onni voi olla täydellinen?"

Paroni oli astunut alas komerosta, aivan kuin olisi tahtonut johtaa
pois ystävän huomion siitä, mikä hänen itsensä mieltä kiinnitti. Hän
koitti hymyillä ja puristi sydämellisesti ojennettua kättä. "Ei se
merkitse mitään", sanoi hän; "se menee kyllä pian ohitse." Mutta sitten
päätti hän toisin, tarttui kynttilänjalkaan ja astui lähemmäksi kuvaa,
niin että nuo synkät piirteet joutuivat täydellisesti valaistuiksi.

"Tunnetko nuo kasvot?" kysyi hän vavahtelevalla äänellä.

Hämmästyksen huudahdus pääsi toisen huulilta; sitten tarttui hän
lorgnettiinsa, astui lähemmäksi ja tarkasteli tuota outoa taideteosta
päästä jalkoihin. Hänen näytti olevan vaikeata olla lausumatta nimeä,
joka pyöri hänen kielellään.

Hän oli yksi noista ei aivan harvinaisista, rakastettavista luonteista,
joiden epäitsekkyyden elimistö on niin korkealle kehittynyt, että he
epäilevät omaa arvoansa ja lopulta kokonaan luopuvatkin halusta merkitä
jotakin. Hän oli kotoisin pienestä keski-Saksan maasta, syntyisin
vanhasta hyvinvoivasta perheestä ja oli siitä syystä jo aikaisin
joutunut suureen maailmaan voimatta kuitenkaan koskaan luopua
jonkinlaisesta hienotunteisesta arkuudestaan. Vastoin taipumustaan oli
hän astunut diplomatiselle uralle, mutta koskaan ei hän yrittänyt
vahvistaa itsetuntoaan jollakin tärkeämmällä tehtävällä. Alusta alkaen
alistui hän siihen, että tarmokkaammat ja paremmin tehtäviinsä sopivat
ystävät ajautuivat hänestä edelle ja kateudetta iloitsi hän heidän
onnestaan. Häntä pidettiin myöskin mitä parhaimpana seuraihmisenä,
uhrautuvaisimpana ystävänä ja taitavana, sangen tietorikkaana
henkilönä, joka kyllä pystyi vaikka mihin, jos vain halusi. Hän
punastui aina korvalehtiinsä saakka, kun joku lausui pienimmänkin
kohteliaisuuden hänen kyvyistään, ja vakuutti kiihkeästi päätänsä
pudistaen, että häntä arvosteltiin ansiokkaammaksi kuin mitä hän
todellisuudessa olikaan. Hänen läheisimmät ystävänsä kuiskailivat hänen
salaa runoilevan, ja jostakin epäselvästä lähteestä noussut huhu
kertoi, että surunäytelmä "Tancred", joka kymmenen vuotta sitten oli
esitetty hänen isänmaansa pääkaupungissa, oli hänen kirjoittamansa;
mutta jyrkästi kielsi hän asianlaidan niin olevan ja vakuutteli
kappaleen menestyksen johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että sen
tekijäksi oli luultu perintöprinssiä. Siitä lähtien kutsuttiin häntä
lähimpien ystävien keskuudessa Tancrediksi, eikä hänkään enää
välittänyt asettua tuota nimitystä vastustamaan. Muuten ei hän koskaan
häirinnyt toisten huvia, vaikka se olisikin tapahtunut hänen itsensä
kustannuksella. Niin oli myöskin käynyt hänen suhteessaan Archibaldiin,
jota hän aina oli kohdellut intohimoisella ihmettelyllä. Joka lähemmin
tunsi asian, kohotti olkapäitään tuolle heikolle miehelle, joka näytti
pitävän aivan luonnollisena sitä seikkaa, että hänen ystävänsä voitti
tytön, jota hän itse, vaikkakin vain tuolla ominaisella aralla tavalla,
oli jonkun aikaa hakkaillut. Mitä tapahtui hyljätyn rinnassa, se jäi
hänen omaksi salaisuudekseen, mutta ettei hän antanut kateuden
hetkeksikään hämmentää vanhaa luottamusta, se voitiin selvästi huomata
ja ne olivat kenties oikeassa, jotka sanoivat hänen kaikissa muissa
suhteissa omaavan vain keskinkertaisia luonnonlahjoja, mutta yhdessä
ainoassa kohonneen mestariksi: taidossa olla ystävä.

Tämä erinomainen avu sulki hänen huulensa nytkin, Archibaldin kysyessä
häneltä, tunsiko hän nuo kasvot. Hän tiesi tuon muiston olevan ystävän
katkerimpia. Ja kuitenkin -- mitä hyötyä oli sen seikan salaamisesta,
joka kuitenkin oli päivänselvää.

"Todellakin sangen harvinaista!" änkytti hän viimein Archibaldiin
katsomatta.

"Niin, eikö totta?" jatkoi tämä nopeasti. "Tässä ei voi olla kysymys
erehdyksestä. Sen huomasin jo ensi silmäyksellä. Nyt olen tutkinut
jokaista, pienintäkin piirrettä ja löytänyt niistä kaiken entisen
sulon, kaiken entisen tuskan."

"Minä näin hänet siihen aikaan vain ohimennen, pari kolme kertaa",
sanoi toinen. "Siksi epäilin sitä alussa joksikin yleiseksi
race-tyypiksi, joka ensi hetkessä kummastutti minua. Mutta sinä
tietänet sen asian luonnollisesti paremmin."

"Minä tiedän sen liiankin hyvin", mutisi paroni ja tarkasteli
kuumeenomaisella jännityksellä kuvan oikeata käsivartta, jonka tummaan
pintaan oli mustansinervällä värillä piirretty muuan oudonnäköinen
merkki.

Hän oli jälleen asettanut kynttiläjalan pöydälle ja jäänyt miettien
seisomaan paikoilleen käsivarret ristissä rinnalla. Hetkisen olivat he
molemmat vaiti.

"Mutta kuinka on tuo kuva joutunut sinulle?" kysyi viimein ystävä.

"Sekin on arvoituksellista. Minä aion tutkia asiaa ja kenties keksin
silloin seikkoja, jotka ovat omiansa kokonaan riistämään rauhani. Sinä
olet runoilija, Tancred. Kentiespä voin minä hankkia sinulle
murhenäytelmän aiheen. Näyttää kuin kulkisi joku synkkä Nemesis
takanani ja koittaisi juuri parhaan onneni kynnyksellä heittää
verkkonsa ylitseni. Ja jos niin tapahtuisi, niin saisin minä kärsiä
enemmän kuin olen rikkonut."

"Hyvä Jumala!" sanoi hänen ystävänsä lähemmäksi astuen. "Tule pois tuon
onnettoman kuvan äärestä ja kerro minulle, mitä pelkäät, että voisimme
ajatella tarpeellisia toimenpiteitä. Minä tunnen mitättömän vähän koko
asiaa. Minä näin teidät yhdessä Parisissa ja pelkäsin jo silloin sinun
vaipuvan syvemmälle kuin oli suotavaa. Kun pari vuotta myöhemmin
jälleen tapasimme toisemme, huomasin koskettaneeni avonaista haavaa
kysäistessäni ohimennen asiaa. Ja sitten lykkäsin uteliaisuuteni
tyydyttämisen johonkin tulevaisuudessa mahdollisesti tarjoutuvaan
sopivaan tilaisuuteen. Mutta että tuosta tilaisuudesta tulisi
_tällainen_, sitä en todellakaan voinut aavistaa."

"Niin", vastasi Archibald katkerasti, "kuka voi aavistaa, että hän
esiintyisi täällä omassa persoonassaan, ja vieläpä juuri nyt, viisi
päivää ennen häitäni, ja lisäksi noin liikuttavassa muodossa! Oi, jospa
tietäisit, millä mielellä olin silloin kun tein lopun kaikesta! Jo ensi
kohtauksestamme saakka varoitti joku ääni rinnassani minua, ja minun
täytyy sanoa puolustuksekseni, että kauan varoin antautumasta lumouksen
valtaan. Tavatessasi meidät Rue Molièren varrella sijaitsevassa
asunnossamme olimme me vasta neljätoista päivää asuneet siten yhdessä,
mutta jo kaksi kuukautta sitä ennen olimme me ensi kerran nähneet
toisemme. Se tapahtui Champs-Elyséessa; minä kuljin parin ystäväni
kanssa ja näin hänen istuvan eräällä penkillä, pitäen polvillaan koria,
jossa oli orvokkikimppuja. Huomioni kiintyi heti noihin ulkomaalaisiin
kasvoihin ja niiden outoihin itämaalaisiin piirteisiin, ja minä menin,
välittämättä toisten pilasta, kysymään häneltä, minkä ihmeellisen
sattuman kautta hän oli joutunut Parisiin. Kun hän katsahti suurilla,
surullisilla silmillään minuun, jouduin heti oudon osanoton tunteen
valtaan, joka tunne kehoitti minua suojelemaan häntä, sillä hänen
kasvoistaan huomasi selvästi hänet onnettomaksi. Mutta samalla kertaa
esti joku voimakkaampi voima minut selvästi osoittamasta, mitä tunsin.
Kysyin häneltä vain kukkakimppua ostaessani hänen nimeään. 'Kleopatra',
vastasi hän tuolla äänellä, jonka laadun kyllä itsekin tunnet. Toiset
puhuivat hänelle kaikkea joutavaa, mutta heihin nähden käyttäytyi hän
kuin ei olisi osannut ainoatakaan sanaa ranskaa. Sen sijaan oli hänen
katseensa lakkaamatta kiintynyt minuun, ja kun läksimme jatkamaan
matkaamme ja minä hetkisen kuluttua sattumalta katsahdin taaksemme,
huomasin hänen seuraavan meitä koriansa käsivarrellaan kantaen
pitkillä, rauhallisilla askeleilla, jotka parisitarten sipsuttaviin ja
tanssiviin askeleisiin verrattuina tekivät hänen uljaan vartalonsa yhä
valtavammaksi.

"Viimein katosi hän näkyvistäni, ja iltapäivävierailujen aikana en enää
muistanut häntä ollenkaan. Tiedäthän, kuinka Parisissa yksi vaikutelma
ajaa toisen tieltään, ja minä olin ollut siellä vielä tuskin
viikkoakaan. Kun illalla palasin asuntooni, näin hänet jälleen sadan
askeleen päässä takanani. Katsoin silloin sekä hänen että itseni takia
velvollisuudekseni saada selvä tuosta omituisesta tapahtumasta. Palasin
siis kadulle, ja kun hän jälleen asettui lähelleni, ikään kuin olisi
aikonut seurata minua koko päivän, menin suoraan hänen luoksensa ja
sanoin hänelle niin epäystävällisellä äänellä kuin mahdollista:
'Luullakseni maksoin ostamani kukkaset. Miksi kuljet lakkaamatta
perässäni? Minä en tahdo sinun seuraasi enkä muutenkaan tahdo tietää
mitään sinusta, mutta ettet turhaan olisi kuluttanut aikaasi -- kas
tässä näin!' Heitin viisi frangia hänen koriinsa ja kiiruhdin pois,
sillä tunsin hänen kasvojensa hiljaisen ilmeen käyvän yhä enemmän
sydämelleni. Näin nyt, kuinka hän, nähtävästi tahdottomasti totellen,
poistui pää alas painuneena, ja minun täytyi ponnistaa kaikki
itsehillitsemiskykyni estyäkseni huutamasta häntä takaisin. Siitä
huolimatta tunsin itseni tyytyväiseksi päästessäni niin vähällä tuosta
jutusta; sillä kaikenlaiset kertomukset tapahtumista, joita oli
sattunut ystävilleni heidän joutuessaan houkutuslintujen viekkaasti
virittämiin ansoihin, olivat vielä tuoreessa muistissani.

"Kului pari viikkoa, ennen kuin uudelleen näin hänet. Alussa muistelin
kyllä häntä usein, mutta sitten aloin vähitellen unhoittaa hänen
piirteensä. Kun eräänä aamuna tavallista aikaisemmin astuin alas
portaita, huomasin eteisessä portinvartijan huoneen edessä koko talon
palvelijatarlauman kerääntyneen jonkun naisolennon ympärille, joka oli
vaipunut tuolille ja jonka pää oli vajonnut niin alas rintaa vasten,
etten voinut eroittaa hänen kasvonpiirteitään. Kuulin, että hänet oli
löydetty varhain aamulla talon portin edessä tainnostilassa, josta hän
ei ollut vieläkään täysin herännyt. Hän oli nähtävästi maannut siinä
aina puoliyöstä saakka, sillä hänen vaatteensa olivat sateesta aivan
läpimärät, ja paikka, jossa hän oli maannut, oli ollut kuiva.

"Astuessani lähemmäksi kohotti pyörtynyt erään avuliaan palvelijattaren
tukemana hieman päätään, ja kauhistuen huomasin nyt, kuka hän oli.
Vähitellen näytti hän palaavan tuntoihinsa, sillä minut nähdessään hän,
nähtävästi muistaen, miten ankarasti olin kohdellut häntä viimeksi
tavatessamme toisemme, vavahti ja rauhoittui vasta minun astuessani
hänen viereensä ja kysyessäni häneltä, luonnollisesti kuin olisi hän
ollut minulle aivan vieras, mitä hänelle oli tapahtunut. 'Ei mitään',
vastasi hän koittaen hymyillä ja muuttuen yht'äkkiä kauniiksi kuin
kesäinen päivä. Ympärillämme seisovat säälijät kuiskailivat toisilleen
ihmettelynsä tuosta muutoksesta. 'Hänellä on varmaankin nälkä', sanoi
muuan palvelijatar. 'Hänelle täytyy hankkia kupillinen lihalientä ja
antaa hänen muuttaa päällensä kuivat vaatteet.' Minä käskin heti
laittamaan hänelle aamiaisen ja kysyin portinvartijattarelta, voisiko
hän maksua vastaan pitää toistaiseksi huolta tuosta tyttöraukasta.
Nähtyäni että pari kulausta voimakasta lihalientä oli palauttanut tytön
horjuvat elinvoimat entiselleen, läksin toimiini ja jätin hänet
portinvartijattaren hoidettavaksi.

"Ymmärtänethän, että sydämeni tykytti tavallista kiivaammin palatessani
päivällisaikaan jälleen asuntooni. Hän istui portinvartijattaren
huoneessa pöydän ääressä nähtävästi täysin toipuneena; hänellä oli
emäntänsä pienin lapsi polvillaan, ja hän laski sen minun sisään
astuessa nopeasti takaisin kehtoon nousten itse alistuvaisesti ylös,
aivan kuin olisi odottanut minun ajavan hänet ulos. Portinvartijatar
kertoi hänen toipuneen vasta ruokaa saatuaan, sitte kolmeen päivään ei
hän ollut syönyt mitään muuta kuin kaksi pientä leipää. Kysyin nyt
tytöltä, kuinka hän oli joutunut tuollaiseen kurjuuteen, ja kuuntelin
epäillen hänen surullista kertomustaan. Hänen isänsä oli ollut
ranskalainen insinööri, joka oli kauan ollut Egyptin varakuninkaan
palveluksessa ja viimein mennyt naimisiin erään arabiattaren kanssa.
Hänellä oli ollut useita sisaria, mutta he olivat kaikki kuolleet
kuumetautiin, ja viimein oli äitikin painunut haudanpoveen. Isä oli
silloin eronnut toimestaan, ettei tarvitsisi haudata vieraaseen maahan
viimeistäkin lastansa ja tuonut hänet kymmen-vuotisena tyttönä mukanaan
Parisiin. Siellä oli hän useampia vuosia elänyt huoletonta elämää,
ja kun hän kahden vuoden kuluttua oli kuollut, oli hänen pieni
omaisuutensa huvennut kokonaan hautauskustannuksiin. He olivat asuneet
eräässä esikaupungissa erään puutarhurin talossa, ja puutarhuri oli
säälien antanut orvon lapsi-raukan jäädä taloon, sillä hän itse oli
lapseton. Alussa oli hänen siellä hyvä olla, ja hänen tehtävänään oli
puutarhurin kukkasten myyminen; mutta jonkun ajan kuluttua rupesi
puutarhurin vaimo kohtelemaan häntä ilkeästi. Hänen kertomuksestaan
voin helposti päättää, että puutarhurin vaimo oli mustasukkainen tuolle
pienelle tytölle ja tästä syystä aikaansai usein talossa kiivaita
kohtauksia. Vihdoin vaati hän, että tytön täytyisi lähteä tiehensä
talosta. Sen jälkeen oli tyttö kierrellyt siellä täällä kaupungilla
omaamatta kattoa päänsä päällä, oli pian kuluttanut omistamansa lantit
ja vihdoin nälästä ja väsymyksestä melkein nääntyneenä laskeutunut
porttini ulkopuolelle, aivan kuin koko maailmassa ei olisi voinut
löytää parempaa turvapaikkaa.

"Minä kuuntelin tuota hänen kertomustaan, niinkuin edellä mainitsin,
jokseenkin epäluuloisena, tahi paremminkin, minä koitin turvautua
teennäiseen epäluuloon, sillä tunsin tuon lapsiraukan kohtalon käyvän
yhä enemmän sydämelleni. Kysellessäni vielä samana päivänä asiaa
puutarhurin naapureilta esikaupungissa, sain tietää, että kaikki oli
juuri niin kuin hän oli kertonut, ettei kukaan voinut sanoa mitään
pahaa tuosta kiltistä tytöstä, että hän kohteli kaikkia nuoria miehiä
kylmästi ja välinpitämättömästi ja ettei hän puutarhurin talossa ollut
tehnyt muuta rikosta, kuin että oli ollut nuorempi ja kauniimpi kuin
talon rouva.

"Mitä oli tehtävä? Portinvartijatar, joka oli aivan rakastunut
suojattiinsa, olisi mielellään pitänyt hänet luonaan, koska lapsetkin
olivat sangen ihastuneita häneen, eikä hänen miehellään ollut mitään
muuta intohimoa kuin juoppous. Mutta minä pelkäsin itseni takia, jos
joutuisin asumaan saman katon alle kuin hän, ja niin tein päätöksen,
joka tuotti itsellenikin tuskaa, viedä hänet toiseen ääreen Parisia
erään vanhan ja kunniallisen muotikauppiaan luo, jota luotettavalta
taholta oli suositettu minulle kunnioitettavana rouvana. Siellä saisi
hän oppia kaikenlaisia naistöitä, joita hän ei siihen saakka lainkaan
tuntenut. Hänen tulevalta holhoojaltaan otin sitäpaitsi lupauksen, että
häntä pidettäisiin ankarassa kurissa, mutta ei asetettaisi seisomaan
myymäläpöydän taakse, sillä silloin voisi hän kauneutensa ja
kokemattomuutensa takia joutua jonkun kevytmielisen tyhjäntoimittajan
uhriksi.

"Kun ilmoitin hänelle tämän päätöksen, ei hän pienimmälläkään
ilmeellään osoittanut, oliko se hänelle mieleinen tahi vastenmielinen.
Yleensä oli hänen käytöksessään jonkunmoista unelmoivaa tahdottomuutta,
joka vähitellen tukahdutti ensi katseella hänen herättämäänsä
mielenkiintoa; näytti kuin olisi sielu vielä nukkunut tuossa kauniissa
ruumiissa tahi ollut voimaton ilmaisemaan innokkaammin vaikutelmiaan.
Siksipä jokseenkin kylmän mielialan vallitessa sielussani katselin,
kuinka hän portinvartijattaren kanssa nousi vuokravaunuihin kelpo
madame Larivièren luo mennäkseen ja toivoin todenteolla jutun loppuvan
tähän ja vain muotikauppiaan kuukausilaskujen vast'edes muistuttavan
minua hänen olemassaolostaan.

"Niin kului suunnilleen kolme viikkoa, ja minä vastustin
menestyksellisesti kiusausta mennä häntä katsomaan ja tapaamaan.
Viimein muistelin häntä jokseenkin rauhallisesti, melkeinpä kuin
jotakin Horack Vernetin Smahlaa, ja ylistin viisauttani, jonka avulla
olin niin pian päässyt tuosta arveluttavasta seikkailusta.

"Minä olin kuitenkin erehtynyt suuresti.

"Kun eräänä iltana mitään aavistamatta saavuin asuntooni, löysin pienen
paperilippusen pöydältäni. Se oli huonosti kääritty kokoon ja osoite
kirjoitettu suurilla, epätasaisilla kirjaimilla. Aavistin heti jotakin
onnettomuutta! ja aivan oikein, se oli hänen käsialaansa eikä
sisältänyt mitään muuta kuin tuskanhuudon: 'Noutakaa minut heti pois
täältä -- minä tukehdun täällä -- minulta ei puutu mitään, mutta minä
kuolen, jos minun täytyy jäädä tänne!...' Kaiken kaikkiaan viisi, kuusi
riviä, mutta jokainen niistä mitä suurinta epätoivoa uhkuva.

"Huomannet aivan luonnolliseksi, että minä, lähettämättä kirjeellistä
moralisaarnaa, heti ajoin madame Larivièren luo. Tuo kelpo nainen avasi
itse minulle oven ja näytti sangen suuresti iloitsevan tulostani,
vaikkakaan hänellä ei ollut aavistustakaan Kleopatran minulle
lähettämästä kirjeestä. 'Aioin juuri tänään kirjoittaa teille', sanoi
hän astuessani eteiseen ja kysellessäni hänen hoidokkaastaan. 'Näyttää
kuin ei kaikki olisi aivan oikein tuon lapsi-raukan suhteen. Hän ei
valita mitään, tekee mitä hänen käsketään tehdä, työskentelee, tosin
avuttomasti mutta ahkerasti, ja riutuu päivä päivältä yhä enemmän, niin
että on aivan sääli nähdä, kuinka laihaksi hän on tullut ja kuinka
hänen silmänsä ovat kadottaneet kaiken loistonsa. Hän syö tuskin
palastakaan koko päivänä, ja luulenpa, ettei hän öisin nuku neljääkään
tuntia. Kun kysyn, puuttuuko häneltä mitään, pudistelee hän vain
päätään. Työläisteni joukossa on joukko huimapäisiä ja iloisia
grisettejä. Väliin kajahtelee koko sali heidän naurustaan, mutta
Virginie -- me nimitämme häntä siksi, koska hänen toinen nimensä kuuluu
niin pakanalliselta -- istuu heidän joukossaan suutansakaan avaamatta,
vaikka hänen hampaansa kyllä olisivat katsomisen arvoiset. Tyttöni
vakuuttavat, että hän on rakastunut. Kysyin häneltä kerran sitä
seikkaa, mutta silloin katsoi hän minuun aivan samalla tavoin kuin
olisi katsonut, jos olisin kysynyt häneltä, oliko hän tehnyt väärän
sadan frangin setelin.

"Huomautin nyt, että häneltä kenties puuttui liikuntoa, mutta niin ei
ollut asianlaita, sillä hän kävi joka ilta ulkona madamen kanssa, tämän
käydessä asioillaan; luonnollisesti oli hän tällöin tiheästi
hunnutettu. Myöskin oli hän ollut mukana eräällä maalle tehdyllä
retkeilyllä, mutta hänessä ei siitä huolimatta oltu huomattu mitään
muutosta.

"Pyysin saada nähdä hänet ja tapasinkin hänet suuressa työhuoneessa,
jossa työ oli jo loppunut. Hän istui akkunan ääressä erään talossa
asuvan vanhemman naisen seurassa. Nähdessään minut nousi hän ylös. Kun
ojensin käteni hänelle ja kysyin, kuinka hän voi, vapisi hän ja vastasi
vain päännyökäyksellä. Pyysin hänen noutamaan hattunsa ja sharlinsa ja
sanoin tulleeni hakemaan hänet kävelylle. Nyt kiiruhti hän hätäisesti
noutamaan päällysvaatteensa, syleili madamea ja seurasi sitten, yhäti
punastellen, perässäni pitkin kaitoja portaita alas kadulle.

"Koitin nyt, hänen höyhenkevyesti pitäessään kiinni käsivarrestani,
ystävällisin sanoin kysellä häneltä, oliko hänellä jotakin
valittelemista osakseen saamastaan kohtelusta madame Larivièren
talossa. Ei, häntä oli kohdeltu tavattoman hyvin. Kysyin sitten,
ikävöikö hän takaisin syntymämaahansa ja halusiko hän, että lähettäisin
hänet Alexandriaan. Kysymykseni kuullessaan pudisti hän kiivaasti
päätään kyyneleiden välkkyessä hänen silmissään. Voinethan ajatella,
millaiseksi tällöin tunsin mielialani. Ja kun lopuksi pyysin häntä
vielä kerran palaamaan madame Larivièren taloon, jossa hän lopulta
huomaisi kaiken kääntyvän parhain päin, pysähtyi hän äkkiä, hänen
kasvonsa muuttuivat aivan värittömiksi, ja raskaasti hengittäen sanoi
hän: 'Ennen voitte heti tappaa minut! Minä en _voi_ enää kauempaa elää
sillä tavoin!'

"Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Rauhoittaakseni häntä vein hänet
erääseen _maison garnie'hen_, jota hoiti muuan kunnioitettava
saksalainen pariskunta. 'Täällä saat nukkua tämän yön, Virginia',
sanoin hänelle jäädessämme kahdenkesken tilaamaani pieneen, sievään
huoneeseen. 'Aamulla tulen luoksesi, ja silloin voimme miettiä, mitä on
tehtävä, sillä koska vastustat madamen luo palaamista, niin enhän voi
sinua siihen pakoittaakaan. Hyvää yötä nyt, lapsiraukka!'

"Ojensin hänelle käteni ja aioin poistua, mutta nähdessäni hänen
seisovan siinä edessäni, kasvoillaan avuttoman tuskan ilme, pälkähti
päähäni ajatus, että pikainen, joskin katkeroittava selitys on tässä
tapauksessa paras lääke. 'Lapseni', sanoin minä, 'minä näen liiankin
selvästi, mistä tuskasi johtuu. Sinä rakastat minua etkä ole iloinen,
ellen minä ole seurassasi. Mutta mitä seuraisikaan siitä! Minä en voi
ottaa sinua puolisokseni, enkä tekisi sitä, vaikka olisin kiintynyt
sinuun enemmänkin kuin mitä nyt olen. Ja minä pidän sinusta liian
paljon voidakseni tehdä sinut onnettomaksi. Tämän sanon sinulle, vaikka
se tuottaa tuskaa itsellenikin; mutta sinun täytyy saada tietää koko
totuus voidaksesi menetellä sen mukaan. Sinun täytyy koittaa unhoittaa
minut. Huomispäivä on oleva viimeinen päivä, jolloin tapaamme toisemme;
näin olen velvollinen tekemään sinun itsesi ja isäsi muiston takia. Ole
siis järkevä, lapseni, äläkä vaikeuta pyrkimystäni olla vain ystäväsi.'

"Suunnilleen niin puhuin hänelle ihmetellen samalla synkkää
vaiteliaisuutta, jolla hän kuunteli sanojani. Niin, melkeinpä luulin
erehtyneeni ja arvelin hänen sairautensa kenties johtuvan jostakin
fysillisestä aiheesta. Suosittelin häntä siksi vielä kerran kunnon
isäntäväelle ja läksin tieheni päättäen seuraavana aamuna tuoda
mukanani jonkun etevän lääkärin häntä tutkimaan.

"Mutta siten en voinut poistaa huolestumistani enkä myöskään tuota
vähitellen yhä houkuttelevammaksi muuttuvaa unelmaolentoa kohtaan
tuntemiani tunteita. Vietin vaikean yön, sadat mahdottomat ehdotelmat
pyörivät päässäni, ja kun nousin ylös myöhään aamulla, en ollut yhtään
viisaampi kuin illallakaan levolle laskeutuessani.

"Olin juuri istuutunut aamiaispöytään, kun huoneeni ovi avautui ja
kunnon maanmiehettäreni, edellämainitsemani _maison garnie'n_ emäntä,
syöksyi sisään kuolonkalpeana ja kertoi tuon kauhean uutisen, että
nuori nainen, jonka eilen olin tuonut heidän luokseen, oli yöllä tehnyt
itsemurhayrityksen. Kun hän aamulla ei ollut kuullut minkäänlaista
ääntä hänen huoneestaan, oli hän mennyt hänen ovelleen ja kolkuttanut,
koska asia tuntui hänestä epäilyttävältä. Kun useampiin kolkutuksiin ei
kuulunut mitään vastausta, oli lukko murrettu auki. Silloin löydettiin
hänet puolipukeissa makaavan sohvalla aivan veren tahraamana. Pienellä
veitsellä oli hän lyönyt useampia haavoja vasemmalle puolelle rintaansa
Hän oli vielä hengittänyt, vaikkakin hyvin heikosti, ja hänen silmänsä
olivat suljetut. Rouvan mies oli heti juossut lääkäriä noutamaan, kun
hän taas itse oli kiiruhtanut minun luokseni.

"En tarvinne kertoa sinulle, mitä tunsin rientäessäni
tapahtumapaikalle. Tapasin siellä jo lääkärin tutkimassa haavoja, jotka
hän selitti sangen vähäpätöisiksi, koska jaloimmat osat eivät olleet
vahingoittuneet. Mutta verenvuoto olisi voinut päättyä kuolemalla, jos
apu olisi tullut pari tuntia myöhemmin. Hänen vielä huoneessa ollessaan
tuli tyttö hetkiseksi tuntoihinsa. Kun hän näki minut sänkynsä
vieressä, tuli hänen katseeseensa liikuttava tuskan ja arkuuden ilme,
aivan kuin olisi hän peljännyt saavansa moitteita. Mutta minä kuiskasin
hänen korvaansa vain sydämestäni uhkuvia hyväilysanoja. Silloin hymyili
hän ja sulki jälleen silmänsä.

"Oi kuinka kaunis hän oli!" -- --



3.


Archibald vaikeni ja peitti käsillään kasvonsa. Myöskin hänen ystävänsä
nojasi päätään käteensä. Niin istuivat he hetkisen kumpikin omalla
puolellaan marmoripöytää eikä kumpikaan heistä halunnut enää
tarkastella kuvan surullisia kasvonpiirteitä, jotka mykkinä ja
tunteettomina olivat seuranneet keskustelun kulkua.

Viimein tempautui Archibald irti syvistä mietteistään, kulki huoneen
poikki ja pysähtyi avoimelle balkonginovelle, josta kuunvalo ja yön
viileys tunkeutui sisään leveänä, virkistävänä virtana. Ystävä seurasi
häntä ja laski sydämellisesti kätensä hänen olalleen.

"Tällaista en voinut aavistaakaan", sanoi hän, "kun näin teidät yhdessä
enkä tiennyt, kumpi teistä oli kadehdittavampi."

"Huumaus oli lyhyt, ja katumus on pitkä", vastasi Archibald synkkänä.
"Mutta sydämeni tuntuu kuitenkin kevyemmältä kerrottuani sinulle tämän.
Sinun täytyy myöntää, että minulla olisi pitänyt olla suunnatonta
yli- ja melkeinpä epäinhimillistä sankaruutta voidakseni tuollaisen
tapahtuman jälkeen tempautua irti ja vain ajatella omaa rauhaani, joka
kyllä olisi voinut pelastua nopean eron kautta. Mutta eikö silloin
hänen rauhansa olisi ollut mennyttä? En tiedä mitä saivarteleva morali
olisi voinut määrätä tässä epätoivoisessa asemassa. Mutta mitäpä siitä,
se tapahtui, minkä piti tapahtua.

"Sinä tapasit meidät juuri parhaaseen aikaan, jolloin minulla
vielä oli voimaa -- tahi heikkoutta? -- sysätä syrjään kaikki
tulevaisuusmietteet. Hän taas ei kertaakaan tuon suhteen kestäessä
liene epäillyt, että se joskus loppuisi. Kun hän myöhemmin joskus näki
minut miettiväisenä ja hajamielisenä, ei koskaan hänen päähänsä
pälkähtänyt ajatus, että hän itse voisi olla syynä siihen. Silloin
koitti hän aina olla kahta vertaa iloisempi ja hauskempi. Tosin ei hän
voinut muuttua loruilevaksi ranskattareksi, ja kun joku kolmas oli
saapuisalla, muuttui hän useimmiten unelmoivan totiseksi, aivan kuin
olisin minä ollut poissa tahi kuulunut hänelle vain puoliksi. Mutta
tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun koko hänen olentonsa
elostui ja hän tuhansin tavoin koitti osoittaa minun olevan hänelle
kaikki kaikessa tässä maailmassa. Oi, ystäväni, kuinka oikukas, kuinka
kiittämätön, kuinka tyrannimainen onkaan ihmissydän! Voinetko uskoa,
että hänen rajaton hellyytensä ei voinut poistaa tuota epämieluista
tunnetta, joka alusta alkaen oli varoittanut minua hänestä? -- että
tuosta huumauksesta huolimatta joku kohta sisässäni jäi kylmäksi ja
raittiiksi ja että ääni rinnassani lakkaamatta huusi minulle: hän ei
ole sinulle enempää kuin kaunis orjatar sultanille, ja siksi tämä
kaikki ennen tahi myöhemmin loppuukin, kuin joku 'Tuhannen ja Yhden
Yön' tarina, kuin kangastus, joka loistaa hetkisen kadotakseen heti
jälleen? Ja sitten mietin, kuinka minun pitäisi käyttäytyä tehdäkseni
itseni hänelle tarpeettomaksi, vaikkakaan se ei voisi tapahtua muulla
keinolla, kuin että hän oppisi vihaamaan minua.

"Voit arvata, kuinka tällainen särkyneisyys katkeroitti kaiken ilon.
Minä tiesin meidän lopulta tulevan onnettomiksi, jos jatkaisimme
yhdessä elämistä. Ja kuitenkin, kuinka voisin minä erota hänestä, joka
näytti nykyisin elävän yksin ja ainoastaan minulle ja minua varten!
Sitäpaitsi aloin minä juuri siihen aikaan omituisen levottomana
ajatella Cecilian lapsellisia silmiä, jotka ennen niin vakavasti olivat
katselleet nuorta vänrikkiä. Kirjoituspöydän salaisimmassa komerossa
säilytin minä tuon nyt täysikasvuiseksi kehittyneen nuoren tytön
valokuvaa, jonka äitini, kuten hyvin tiesin, salaisessa mutta varmassa
tarkoituksessa oli lähettänyt minulle. Koska minä liiankin usein otin
esille tuon valokuvan ja katselin sitä mitä vaihtelevimpien tunteiden
vallitessa mielessäni, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että
Virginia, joksi minäkin kutsuin häntä, yllätti kerran minut
tuollaisessa tilaisuudessa. Sanoin hänelle kuvan esittävän sisartani,
etten haavoittaisi hänen sydäntään. Sana sisar saattoi hänet
miettimään, ei siksi ettei hän olisi uskonut sanojani -- minä olisin
voinut sanoa kuun ukkoa veljekseni hänen epäilemättä sanojani todeksi
-- mutta ensi kerran tuli hän ajatelleeksi, että minä kuuluin myöskin
muille kuin hänelle. Minun täytyi kertoa hänelle omaisistani.
'Miellyttäisinköhän minä äitiäsi?' vastasi hän vain. Sitten valitsi hän
toisen keskusteluaiheen, aivan kuin joku vaisto olisi sanonut hänelle,
ettei ole hyödyllistä muistuttaa minulle kodistani.

"Omituista kyllä muodostui tuo ilta viimeiseksi, jolloin olimme
yhdessä. Seuraavana aamuna sain äidiltäni kirjeen, jossa hän mitä
hartaimmin kehoitti minua saapumaan kotiin, jos tahtoisin vielä tavata
isäni hengissä. Minä istuin juuri aamiaispöydässä, rakastettuni
vastapäätä. Myöskin hän oli, omituista kyllä, saanut kirjeen, joka
ensin saattoi hänet hämilleen, mutta sitten herätti hänen iloisuuttaan.
Kun me kumpikin olimme lukeneet kirjeemme, katsoi hän minuun
kiusoittavasti hymyillen. -- 'Kas tässä', sanoi hän ojentaen minulle
kirjeensä, 'on jotakin, jolle saat nauraa. Toivottavasti on sinun
kirjeesi järkevämpi.' Minä nyökäytin hänelle syviin mietteisiin
vaipuneena vaieten päätäni ja otin koneellisesti kirjeen hänen
kädestään. Muuan nuori mies, joka oli merkinnyt kirjeen alle täyden
nimensä, ilmaisi hänelle siinä intohimoisin, mutta ei kuitenkaan
liioitelluin sanoin rakkautensa ja tarjosi hänelle heti kätensä. Hän
tiesi kyllin hyvin Virginian suhteen minuun, mutta hän tiesi myöskin
omat tarkoituksensa kunniallisemmiksi kuin minun, joka kaikissa
tapauksissa ennemmin tai myöhemmin jättäisin hänet kurjuuteen ja
häpeään. Hän oli tuntenut hänen isänsä ja valitteli sitä, että Virginia
kokemattomuutensa takia oli eksynyt näin pitkälle. Jos hän nyt voisi
pysähtyä tuolla kaltevalla tiellä ja ojentaa kätensä tosiystävälle,
niin tulisi hänen vain vastata hänelle, jolloin hän pitäisi huolen
kaikesta muusta.

"Virginia hymyili lapsen tavoin minun vaieten ja vakavana laskiessani
kirjeen takaisin pöydälle. Hän luuli, että minä todellakin pelkäsin
hänen suostuvan tuohon kosintaan, ja haihduttaakseen mielestäni
tuollaiset arvelut esiintyi hän minua kohtaan mitä iloisimpana ja
rakastettavimpana. Et voi aavistaa, ystäväni, millaisia tuskia kärsin
tehdessäni hänen puoliksi lapsellisten, puoliksi hurmaavien
hyväilyjensä kestäessä lujan päätöksen hiipiä vielä samana päivänä pois
hänen läheisyydestään! Hän oli mielestäni nyt enemmän kuin koskaan
ennen uhrauksien arvoinen, liikuttavampi kuin koskaan ennen
horjumattomassa luottamuksessaan, ettemme koskaan eroaisi. Särjetyin
sydämin irtaannuin viimein hänestä ja pakenin edellä mainitsemani
_maison garnie'n_ emännän luo, joka yhäti tunsi äidillistä rakkautta
tuota tyttö-raukkaa kohtaan. Illalla siihen aikaan, jolloin
tavallisesti palasin kotiin syömään päivällistä, piti hänen mennä
Virginian luo ja ilmoittaa hänelle äitini kirjeen sisältö.
Helpottaakseni hänen tehtäväänsä jätin hänelle tuon kirjeen, että
Virginia omin silmin huomaisi ilmoituksen todeksi. Minun täytyi muka
matkustaa yhtämittaa yöt ja päivät, en ollut voinut ottaa häntä mukaani
ja olin tahtonut säästää sekä hänet että itseni eron aiheuttamista
tuskista, mutta minä palaisin takaisin -- niin pian kuin voisin.
Poissa ollessani pitäisi hänen hoitaa itseänsä ja olla kiltti.
Kirjoituspöytäni laatikkoon olin jättänyt sangen huomattavan
rahamäärän, enkä kaikesta omaisuudestani ollut ottanut mukaani mitään
muuta kuin Cecilian kuvan.

"Niin se tapahtui -- ja mitäpä olisikaan enää lisäämistä? Sinä tiedät,
miten täällä olivat asiat -- isäni oli kuollut ennen paluutani, ja
äitini, joka ei voinut ilman häntä elää, vaipui sairasvuoteelle,
jota hän ei enää voinut jättää, vaan läksi vuoden kuluttua hänkin
pois luotani. Hänen sairastaessaan en voinut palata jatkamaan
parisilaiselämää, joka nyt tuntui minusta opiumin polttajan unelmalta,
kaksinverroin kauheammalta, nähtyäni jälleen Cecilian ja huomattuani,
että hän yksin voisi tehdä minut onnelliseksi.

"Kirjoitin saksalaiselle ystävättärelleni, hotellin emännälle, siihen
aikaan, jolloin arvelin jättämieni rahojen kenties alkavan loppua,
lähetin hänelle uuden maksumääräyksen hyljätyn tyttöraukan hyväksi ja
pyysin tietoja hänestä salaamatta mitään silloisesta asemastani. Vasta
kolmen viikon kuluttua sain vastauksen, että Virginia oli jonkun aikaa
elänyt aivan erillään muusta maailmasta ja näyttänyt ulkonaisesti
sangen rauhalliselta, mutta sitten yht'äkkiä kadonnut. Kaikki
etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia.

"Luin tuon vastauksen maalaiselämän yksinäisyydessä, jossa ei ollut
ketään lieventämässä tuskiani ja sieluntaistelujani. -- 'Hän on
kuollut! Hänen kuolemansa on sinun aiheuttamasi!' syyttelin minä
itseäni, ja mielikuvitukseni esitti minulle kauhukuvan toisensa
jälkeen. Viimein luulin kuulevani jonkun äänen sanovan itselleni: 'Hän
elää! Hän ei voi kuolla sinutta! Jonakin päivänä, sinun vähiten
aavistaessasi sitä, esiintyy hän uudelleen ja turmelee elämäsi, samaten
kuin sinä olet turmellut hänen onnensa!' -- Sellaista oli elämäni
päivin ja öin, viikkojen ja kuukausien kuluessa -- sieluntuskia ja
puolusteluja, että sallimus vain oli syynä kärsimyksiini -- niin, sinä,
ystäväni, vaikka olet runoilija ja tunnet koko joukon tärisyttäviä
tragedioita, et voi tuntea kymmenettä osaakaan niistä sieluntuskista,
jotka alinomaa vaivasivat minua.

"Mutta ne lieventyivät sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat eikä
Parisista kuulunut mitään. Kun kokonainen vuosi ja äitini kuolemaa
seurannut suruvuosi olivat kuluneet, keveni sydämeni kuin olisi kivi
siltä pudonnut. Uskalsin jälleen nostaa silmäni ylös maasta, pilkistää
sisään uuteen elämään ja ajatella kaiken vanhan jo sovitetuksi. Sain
myöskin tällöin kylliksi rohkeutta pyytää Cecilian kättä. Luulin nyt
kaiken vanhan voitetuksi ja hänen puhtaan läheisyytensä sekä hänen
omistamisensa täydentävän syntini sovituksen. Mutta nyt tuntuu kuin
olisin tehnyt uuden rikoksen uskaltaessani kosia häntä."

Hän vaikeni taaskin ja katseli kuun valaisemaa taivasta, joka näkyi
puiden takaa. Oli mahdoton huomata, kuuliko hän niitä ystävällisiä ja
osanottavaisia sanoja, jotka ystävä lausui häntä rauhoittaakseen.
Yht'äkkiä keskeytti hän hänet nopealla kysymyksellä:

"Uskotko sallimukseen?"

"Ystävä hyvä", vastasi toinen, "minä olen vielä huonompi filosofi kuin
runoilija. Ja mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi joko myönteisistä tahi
kielteisistä todistuksista? Turhan järkeilemisen asemasta pitäisi sinun
yksin ja ainoastaan ajatella, ettei sinulla nykyisin ole mitään
korkeampaa velvollisuutta kuin tehdä Cecilia onnelliseksi ja poistaa
hänen tieltään kaikki sellainen, joka aaveen tavoin voi kohota
menneestä elämästäsi häntä häiritsemään. Ennen kaikkea täytyy sinun
poistaa tuo kuva ja kätkeä se johonkin varmaan paikkaan, josta se ei
enää koskaan ilmesty näkyviisi. Siitä syystä en minäkään voi ostaa sitä
sinulta. Mutta ellei jotakin ostajaa löytyisi, niin iskisin minä sen
ennen kappaleiksi, kuin antaisin sen tuolla tavoin kiduttaa itseäni."

"Olet oikeassa", sanoi Archibald kolkolla äänellä. "Se on poistettava,
mutta vain varmoihin käsiin. Lyö se kappaleiksi, sanot sinä? Tuskinpa
löytyisi ihmistä, joka rohkenisi kohottaa kättänsä tuohon tekoon. Sillä
eikö sinustakin, ystäväni, tunnu kuin olisi silloin kysymyksessä
elollisen olennon tappaminen? Joka tapauksessa -- jos jossakin voisi
upottaa sen syvään veteen -- mutta ei, ei! Se olisi vielä kauheampaa!
Tukahduttaa! hukuttaa!"

Hän oli astunut jälleen komeroon ja katseli tuskan ilme kasvoillaan
tuota kuvaa. Ystävä pelkäsi liikutuksen synnyttävän hänessä jonkun
oudon ja ikävän päähänpiston.

"Kas niin", sanoi hän, "se ei kelpaa, että sinä lakkaamatta katselet
noita kasvoja ja mietit kaikkea joutavaa. Tule mukanani klubiin, tahi
jos et tahdo ihmisten seuraa, niin menkäämme pienelle kävelylle
Thiergarteniin ja sitten johonkin supé'lle. Sinä ajattelet asiaa paljon
rauhallisemmin saatuasi pari lasia vanhaa, hyvää sherryä."

"Ei, jätä minut yksikseni", vastasi Archibald melankolisesti. "Minun
täytyy vielä tänä iltana järjestää joukko tärkeitä asioita ja sitten
toivon saavani nukkua ja nukkua samalla pois koko joukon mietteistäni.
Kiitän sinua ystävällisestä tarjouksestasi. Vastaisuudessa kyllä tulen
usein ottamaan sen huomiooni, mutta tänä iltana..."

"Minä huomaan sinun haluavan olla yksinäsi", sanoi ystävä ja tarttui
hattuunsa. "Aamulla saavun uudestaan ja toivon silloin tapaavani sinut
täysin toipuneena. Hyvää yötä, Archibald!"

Niin poistui hän, ja myöskin paroni läksi kabinetista käskien
palvelijan sammuttamaan lampun ja tuomaan raitista vettä työhuoneeseen.
Siellä, kirjakaapeilla ja kauneilla kuparipiirroksilla miellyttävästi
koristellussa huoneessa, jossa Cecilian ihastuttava akvarelli-muotokuva
seisoi jalustalla kirjoituspöydällä, luuli hän voivansa paremmin. Hän
joi pari lasia vettä, kirjoitti muutamia liikekirjeitä ja istui sitten
pitkän aikaa pöydän ääressä tuprutellen savua sikaristaan, ja katsellen
tuon suloisen tytön loistavia sinisilmiä. Hän oli tuntevinaan verensä
hyökyvien aaltojen vähitellen tyyntyvän suonissaan. Pakoitus päässä oli
kuitenkin yhäti entisellään, mutta sen toivoi hän voivansa nukkua pois.

Hän oli jo sammuttanut kynttilän ja aikoi laskeutua pitkälleen suurelle
divanille, jonka palvelija oli tyynyjen ja peitteiden avulla muuttanut
vuoteeksi, kun samassa puutarhan puoleisesta huoneesta kuuluva melu sai
hänet säpsähtämään. Kuului kuin olisi joku varovaisesti kiivennyt
pitkin balkongia ja hiljaa avannut kabinettiin johtavan oven. Sitten ei
pitkään aikaan kuulunut mitään, ja Archibald alkoi jo luulla
erehtyneensä. Hän ei kuitenkaan voinut rauhoittua, vaan nousi nopeasti
ylös, veti päällensä silkkisen yötakkinsa, tarttui keppiin, jonka
päässä oli raskas pronssinuppi ja avasi hiljaa salongin oven. Matto
vaimensi hänen askeltensa äänen. Hengitystään pidättäen hiipi hän
kuunvalossa huoneen poikki ja jäi kuuntelemaan kabinetin suljetun
esiripun taakse. Mutta sieltä ei kuulunut enää mitään ja vain
rauhoittuakseen työnsi hän esiripun poimua hieman sivulle voidakseen
katsoa sisään; mutta samassa peljästyi hän niin, että jäi hetkiseksi
liikkumattomana seisomaan paikoilleen, kylmän väristyksen kulkiessa
pitkin hänen selkärankaansa.

Ja kuitenkaan ei hänen näkemänsä ollut mitään erikoisen kauheata, vaan
olisi päinvastoin monen muun mielestä tuntunut hupaiseltakin. Komeron
marmoripöydällä, jonka kullatuilla jaloilla kuunvalo väreili, istui
kokoonkyyristynyt apina, joka näytti vaipuneen niin hartaasti
katselemaan kuvapatsasta, etteivät sen muuten niin tarkat korvat
kuulleet oven avautumista. Toisessa kädessään oli sillä Cecilian
burnusista repäisemänsä valkoinen tupsu, toisella raapi se
pitkäkarvaista päätään narisuttaen samalla hampaitaan ja päästäen
silloin tällöin suustaan äänen, joka kuului huokaukselta tai
nyyhkytykseltä. Nyt nousi se ylös -- tuo mykkä, liikkumaton kuva näytti
saattavan sen levottomaksi. Nelinkontin hyppi se hyrrän tavoin pyörien
pöydän ympäri, piti tupsua hampaittensa välissä ja murisi kumeasti.
Äkkiä hyppäsi se sohvalle, ojentausi suoraksi, tarttui kuvajalustan
kulmaan ja loikkasi rivakalla hyppäyksellä kuvan helmaan, jossa se
jälleen kyyristyi ja alkoi lähemmin tarkastella tuota arvoituksellista
ilmiötä. Se kohotti karvaiset sormensa kuvan kauniille olalle ja
silitteli hyväillen sen hoikkia käsivarsia. Se kohosi nyt hiljaa ylös
ja taivutti samalla päätänsä taaksepäin, aivan kuin olisi halunnut
purra poikki tuon pienen vihreän käärmeen, joka lienee herättänyt sen
vastenmielisyyttä, mutta samassa säpsähti se ja kääntyi nopeasti
ympäri. Takanaan näki se herransa korkean vartalon ja uhkaavaan
asentoon kohotetun kepin. Kimeästi kirkaisten hyppäsi eläin sängyn ja
pöydän ylitse balkonginovelle. Mutta lasiovet olivat äänettömästi
sulkeutuneet sen sisään saavuttua, eikä se niin ollen voinutkaan päästä
ulos. Hädissään kiipesi se akkunalaudalle, mutta keppi, jolla Archibald
vimmastuneena huitoo sitä, sattui kipeästi sen vyötäisiin. Huutaen
hyppäsi se lattialle ja pakeni toiseen päähän huonetta yhäti koittaen
etsiä jotakin pakotietä. Kepin yhä useammin sattuessa sen selkään
pakeni se viimein uudelleen kuvan syliin. Siellä ryömi se kokoon koko
ruumis vavisten, ja sen pienet vihreät silmät odottivat omituisesti
vilkkuen, mitä nyt tapahtuisi. Se näytti ymmärtävän, että kuva suojeli
sitä ja että se kuvan sylissä oli ainakin turvattu iskuilta, jotka
luonnollisesti sattuisivat kuvaan. Eikä se tuossa luulossaan
pettynytkään. Vainooja jäi liikkumattomana seisomaan sen eteen, ja
hetkisen mittailivat ihminen ja eläin tasaväkisten vastustajain tavoin
toisiaan vihan ja inhon katseilla. Sitten malttoi Archibald mielensä.
Hän astui balkonginovelle ja avasi molemmat ovenpuoliskot. Sen jälkeen
vetäytyi hän esiripun taakse ja viipyi muutamia minuutteja salongissa.
Kun hän uudelleen astui kabinettiin, oli apina kadonnut.

Syvään huoahtaen katseli nuori mies ympärilleen. Väkinäisesti meni hän
sulkemaan balkongin oven ennen kabinetista poistumistaan.

Työhuoneeseensa saavuttuaan lukitsi hän tarkoin oven ollakseen aivan
varma siitä, ettei joku aave seuraisi häntä sinnekin. Sitten vaipui hän
väsyneenä nojatuoliin ja istui siinä pitkän aikaa, kunnes päätti
uudelleen sytyttää tulen lamppuun ja tarttua johonkin kirjaan mieltänsä
ahdistavien kauhukuvien vaimentamiseksi.

Niin kului suurin osa yöstä. Vasta kuun laskeutuessa voi hän mennä
levolle. Aamulla ylösnoustuaan ja kuvastimeen katsottuaan kauhistui hän
ulkomuotoaan; hän ei ollenkaan näyttänyt onnelliselta sulhaselta, sillä
hänen silmänsä olivat punaiset, kuin olisi hän itkenyt useampia tunteja
unissaan. Hänen oli mahdoton astua kabinettiin; kävely raittiissa
ilmassa tekisi hänelle epäilemättä hyvää, ajatteli hän.

Puutarhaan saavuttuaan näki hän apinan kokoonkyyristyneenä istuvan,
pienessä tornissa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Puutarhuri
kertoi hänelle tavanneensa aamulla apinan irrallaan käyskentelevän
puistossa. Vastarintaa tekemättä oli se kuitenkin antautunut kiinni ja
antanut uudelleen sitoa ranteeseensa irroittamansa renkaan. Archibald
käski seuraavaksi yöksi sulkea pienen tornin oven, ellei hän sitä ennen
löytäisi tuolle eläimelle ostajaa. Sitten meni hän kaupungille.

Taidekauppiaan myymälässä, jonne hän ensin poikkesi, ei voitu antaa
hänelle tyydyttävää kertomusta kuvan alkuperästä. Muuan tuntematon
nuori mies, todennäköisesti ranskalainen, jokseenkin kehnossa puvussa
ja käytökseltään huomattavasti rauhaton ja hermostunut, oli ajaen
tuonut kuvan myymälään ja kysynyt, voitiinko se ostaa. Hän oli
asettanut kuvalleen tavattoman korkean hinnan, mutta kun taidekauppias
oli huomauttanut, että kuvalle kenties löytyisi muuan ostaja, mutta
ettei hän voi maksaa niin suurta summaa kysymättä ensin tuon herran
mielipidettä, niin oli hän tyytynyt pienempään etumaksuun ja heti sen
saatuaan syöksynyt ulos myymälästä, aivan kuin olisi peljännyt
alkavansa katua kauppaa. Hän palaisi kyllä takaisin noutamaan
loppusummaa, sillä hän oli katsonut arvostelleensa teoksensa hinnan
pikemmin liian alhaiseksi kuin korkeaksi.

Archibald pyysi, että taiteilija, niin pian kuin hän palaisi,
lähetettäisiin hänen luoksensa. Sitten kuljeskeli hän mitään
ajattelematta muutamia tunteja vilkkaimmilla liikekaduilla, seisoskeli
taide- ja valokuvakauppojen näyteakkunain ääressä, mutta kaikkialla oli
hän näkevinään vain yhdet ainoat kasvot. Sitten meni hän samaan aikaan
kuin tavallisesti Ceciliaa tervehtimään. Hän oli tavallista
kärsimättömämmin odotellut tuota hetkeä; mutta noustessaan portaita
ylös pysähtyi hän useampia kertoja hengähtämään, sillä hänestä tuntui
kuin olisi joku hirveä paino ahdistanut hänen rintaansa. Täti tuli
häntä tervehtimään, mutta morsiantaan ei hän saanut tavata, sillä
Cecilialla oli ollut levoton yö ja kevyempi kuumekohtauskin, josta
syystä tohtori oli selittänyt hänelle olevan parasta pysyä vuoteessa
koko päivä. Hän oli kotimatkalla hieman vilustunut, ja tuon ilkeän
eläimen synnyttämä kauhu oli myöskin hiukkasen tärisyttänyt hänen
hermojaan. Archibald ei kertonut mitään edellisen yön seikkailuistaan.
Hän poistui pian ja melkeinpä tunsi tyytyväisyyttä sen johdosta, ettei
ollut tavannut Ceciliaa. Hän ei luullut omaavansa kylliksi voimia
käyttäytyä iloisesti ja luontevasti hänen seurassaan, eikä hän olisi
myöskään voinut kertoa hänelle mitään siitä synkästä kohtalosta, joka
heitti varjojaan hänen ylitsensä.

Iltapäivällä antoi hän satuloida hevosensa; hän toivoi ratsastaessaan
väsyvänsä ja nukkuvansa sitten yönsä kertaakaan heräämättä. Illalla
myöhään takaisin palatessaan kysyi hän heti, oliko joku vieras hänen
poissaollessaan käynyt häntä kyselemässä. Mutta kukaan muu ei ole
käynyt kuin hänen ystävänsä Tancred, joka oli käskenyt sanoa
hänelle tervehdyksensä. Työhuoneeseensa saavuttuaan löysi hän
kirjoituspöydältään Cecilian kirjeen. Kirje, joka oli kirjoitettu
lyijykynällä ja sisälsi helliä, rakkautta uhkuvia sanoja, teki hänelle
hyvää. Hän laati heti vastauksen, kertoen kuinka ikävältä tämä päivä
oli hänestä tuntunut sen johdosta, ettei hän ollut saanut tavata häntä,
kuinka hän tuskin jaksoi odottaa sitä päivää, jolloin he ainiaaksi
yhdistyisivät, ja lopetti kirjeensä toivomuksella, että hänen
ajatuksensa olisivat vain iloisia ja onnellisia ja että hän nukkuisi
yhtä rauhallisesti, kuin hän itsekin toivoi saavansa nukkua saatuaan
hänen hyvää ja onnellista yötä toivottavan kirjeensä. Hän sulki kirjeen
sinetillään ja lähetti sen määräpaikkaansa. Sitten päästi hän
palvelijansa vapaaksi, sillä hän aikoi tänään mennä aikaisin levolle.

Hän nukkuikin heti, väsyneenä edellisen yön ja rauhattoman päivän
tapahtumista, mutta heräsi jo ennen puoliyötä. Heikko kuunvalon
synnyttämä valojuova tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen
käärekaihtimien sivusta. Hänen ympärillään vallitsi niin syvä
hiljaisuus, että hän selvästi kuuli salongista pöytäkellon naksutuksen.
Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi, mutta uni ei
palannut. Ulkona oli taivas peittynyt pilviin, ja hiljainen sade rapisi
akkunoita vasten. Mutta se ei jäähdyttänyt unettoman kuumaa otsaa, vaan
yhä levottomampien ajatusten ahdistamana kieriskeli hän sinne tänne
vuoteellaan. Viimein loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän nousi ylös ja
ryhtyi pukeutumaan. Hän aikoi mennä ulos sateeseen tukahduttaakseen
siten aivojensa poltteen. Mutta sitten päätti hän toisin. Syynä hänen
levottomuuteensa voi olla yksinomaan tuon onnettoman kuvan läheisyys.
Jospa hän heti poistaisi sen! Hänen tarvitseisi vain kantaa se pieneen
puistopaviljonkiin, ja heti vapautuisi täällä ilma kaikista pahoista
henkiolennoista, jotka nyt ehkäisivät hänen untansa. Hän tahtoi joka
tapauksessa koittaa sitä keinoa.

Ensin aikoi hän herättää jonkun palvelijan avukseen, mutta jonkunlainen
häpeän tunne esti hänet niin tekemästä. Päättäväisesti pudisti hän
päältään kauhun, joka oli hänet valtaamaisillaan, läksi huoneestaan ja
astui kabinettiin, jonka ovea hän koko edellisen päivän oli varonut
avaamasta. Siellä oli kaikeksi onneksi niin pimeätä, ettei hän voinut
eroittaa kuvan kasvonpiirteitä. Varmuuden vuoksi heitti hän suuren
silkkinenäliinan kuvan ylitse, nosti sen sitten jalustalta ja kantoi
sen hiljaa ja varovaisesti pitkin pimeitä portaita alas puistoon.

Hänen taakkansa muuttui joka askeleelta yhä raskaammaksi; mutta viileä
sadeilma, joka tuulahteli hänen paljaan päänsä ympärillä, antoi hänelle
uusia voimia. Saavuttuaan ulkoportaille, jäi hän hetkiseksi levähtämään
ja nojasi taakkaansa kaidepuuhun. Pimeässä puistossa hänen edessään
vallitsi kuolonhiljaisuus, ja vain lintutalossa liikahti joku lintu
unissaan yöpuullaan. Ylhäällä suljetussa tornissa näytti apina äkkiä
havahtuneen. Archibald kuuli sen ensin varovasti ja sitten yhä
kärsimättömämmin ravistavan ovea; nyt koitti se hampain murtaa lukon,
nyt taas koko ruumiinsa voimalla sysätä ovea. Väliin kuului vikinää ja
vinkumista, joka yön hiljaisuudessa kaikui niin uhkaavana ja
valittavana. Yksinäinen kuuntelija tunsi rohkeutensa alkavan horjua.
Hän tarttui uudelleen taakkaansa ja astui nopeasti alas puistoon.
Hikipisarat kohosivat hänen otsalleen, ja hänen rintansa kohosi
kiivaasti; väliin pysähtyi hän, sillä kuva hänen kainalossaan muuttui
lyijynraskaaksi ja oli painaa hänet maahan: sitten pääsi hänen
tahdonvoimansa jälleen voitolle, ja hän jatkoi matkaansa. Vain
viisikymmentä askelta enää, ja hän olisi perillä. Mutta nyt kuuli hän
jonkun hiipivän takanaan pitkin maata; se tuli yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi. Arvellen sitä jonkin naapuritalon kissaksi käänsi hän
hieman päätään. Äkkiä pysähtyi veri hänen suonissaan. Kirkaisten antoi
hän pudota kuvan käsivarreltaan, niin että se kumeasti jysähtäen kaatui
hietikkopolulle, ja tarttui kauhistuneena molemmin käsin päähänsä.
Apina, joka oli hiipinyt hänen takanaan, oli hypännyt hänen niskaansa,
pusertanut hänen kaulansa ympärille kylmät takakäpälänsä ja takertunut
etukäpälillään hänen hiuksiinsa, jolloin sen terävät kynnet
tunkeutuivat hänen ohimoihinsa. Sen voitto oli kuitenkin vain
hetkellinen, sillä viimeiset voimansa ponnistaen tarttui Archibald
vasemmalla kädellään sen kupeeseen ja oikealla kaulaan ja pusersi
tuskan aiheuttamalla voimalla kätensä kiinni, jolloin apina
raivokkaasti kiljaisten päästi otteensa ja iskettyään tuskissaan
hampaansa hänen toisen silmäkulmansa yläpuolelle raastautui irti
vihollisensa käsistä. Sitten kiepahti se eräälle matalalla riippuvalle
oksalle ja katosi puiston poveen päästäen vähä väliä hurjan
sotahuutonsa. -- --



4.


Noin tunnin kuluttua kolkutettiin puutarhurin tuvan ovelle. Tuo vanha
palvelija heräsi unestaan ja kysyi äreällä äänellä, mitä kolkuttaja
halusi. Tuntiessaan herransa äänen avasi hän ihmetellen ja kiirehtien
oven, mutta jäi kauhistuneena seisomaan paikoilleen nähdessään,
millaisessa asussa paroni istui pienellä penkillä oven ulkopuolella.
Toinen poski oli ohimosta alkaen veren tahraama, hiukset
epäjärjestyksessä, vaatteet savessa ja aivan läpimärkinä. Hän näytti
kaatuneen kumoon ja jääneen taintuneena makaamaan märälle nurmikolle.
Hänen antamansa selitys oli sangen sekava. Hän pyysi lasillisen vettä,
sanoi ohimennen puistossa olevan jotakin, joka pitäisi kantaa
paviljonkiin, tarttui vähäväliä niskaansa ja tointui vasta lasillisen
vettä siemaistuaan siksi paljon että voi puutarhurin käsivarteen
nojaten palata huoneeseensa. Toisetkin palvelijat heräsivät nyt ja
juoksentelivat päättöminä sinne tänne, sillä he kaikki pitivät paljon
isännästään. Kukaan ei uskaltanut kysellä häneltä, eikä hän itsekään
halunnut kertoa mitään. Sitäpaitsi kielsi hän ankarasti noutamasta
lääkäriä. Huoneeseen saavuttuaan pani hän itse laastariliuskan
haavalleen otsaansa, käski palvelijan pysyä salongissa ja määräsi,
ettei ketään ole päästettävä hänen luokseen, hän halusi nukkua. -- Ja
muutamien minuuttien kuluttua olikin hän vaipunut syvään uneen.

Hän nukkui vielä kun hänen ystävänsä, tuo ystävällinen Tancred, kävi
kysymässä hänen vointiaan. Se mitä palvelijat voivat kertoa yön
tapahtumista tuolle innokkaasti kyselevälle vieraalle, oli vain omiansa
lisäämään korkeimmilleen hänen levottomuuttansa. Hän lupasi saapua
uudelleen iltapäivällä. Kotiin tultuaan sai hän kuitenkin esimieheltään
ministeriltä erään virkatehtävän, jota ei voinut lykätä toistaiseksi,
ja siksi täytyi hänen lähettää vain palvelijansa tiedustelemaan
Archibaldin vointia; palatessaan toi tämä mukanaan sen rauhoittavan
tiedon, että vapaaherra oli nukkunut koko päivän ja juuri hänen
saapuessaan pyytänyt jotakin syötävää. Yön tapahtumia ei hän ollut
näyttänyt lainkaan ajatelleen.

Mutta mitään aavistamaton ystävä kauhistui suuresti, kun hän seuraavana
aamuna, maatessaan vielä sängyssään, kuuli ovikellon kiivaasti soivan
ja heti sen jälkeen näki Archibaldin, kasvot kuolonkalpeina, astuvan
huoneeseensa.

"Hyvää huomenta, runoilija", sanoi hän oudosti vapisevalla äänellä.
"Älä anna minun häiritä itseäsi, minä poistun pian; enkä muuten
tiedäkään, mitä varten oikeastaan saavuinkaan luoksesi; mutta ihmiset
tuolla kadulla tuijottivat minuun niin omituisesti, että minun täytyi
ohimennen tulla kuulemaan, ovatko silmäni nenäni alla, vai onko pääni
muuttunut lasipalloksi, jonka lävitse voi nähdä ajatusteni ryömivän
matojen tavoin. Sitäpaitsi ei minulla ole enää mitään vakinaista
asuntoakaan, sillä kotonani pelkään saavani jos jonkinlaisia
vierailuja. Oi, Tancred, ystäväni, taivaan ja maan välillä löytyy
paljon useampia kodittomia raukkoja kuin poliisimme aavistaakaan!"

"Jumalan tähden, Archibald", huudahti toinen ja hyppäsi nopeasti
sängystään, "mitä on tapahtunut? Sinähän puhut kuin kuumeessa ja voit
tuskin pysyä jaloillasi, ja lisäksi on otsallasi tuollainen
sormenpituinen haava! Rakas ystävä, miksi juoksentelet kaupungilla,
vaikka olet sairas, sen sijaan että lähettäisit noutamaan lääkäriä ja
kaikessa levossa ja rau..."

"Todellakin, niin, levossa ja rauhassa!" puuttui Archibald puheeseen
katkerasti naurahtaen. "Niin on kyllä helppo sanoa. Luuletko sinä
todellakin minua niin tyhmäksi, että minä tässä asussa antautuisin
katupoikain naurun alaiseksi, ellei minulla olisi syytä pitää kotiani
epävarmana olinpaikkana. Kukapa voi muuten taata" -- ja hän katsahti
huolestuneena ovea -- "ettei hän tule tännekin perässäni? Mutta minulle
olisikin melkein mieleisempää, jos hän tekisi sen. Sinä voisit silloin
sanoa hänelle, kuinka inhoittavaa on ajaa ihminen talostaan, vainota
kunnon ihmistä vielä häävuoteessaankin ja jälleen kaivella esiin
vanhoja ikäviä muistoja. Minä olen itse sanonut sen hänelle, mutta
minulla ei ole enää mitään valtaa hänen ylitsensä."

"Kenen ylitse? Kuka on tullut? Kuka vainoaa sinua? Kaiken pyhän
nimessä, sano viimeinkin joku järkevä sana, tahi saatat sinä minutkin
suunniltani!"

"Suostumuksellasi suljen oven", vastasi Archibald kiihkeästi. "Mutta
avaimen täytyy jäädä lukkoon sisäpuolelle, sillä ihmeteltävän hyvin voi
kaikki hiipiä sisään avoimesta avaimenkolostakin. Kas niin, kuuntele
siis."

Mutta hän ei kertonut vielä mitään. Hän heittäytyi nojatuoliin ja
katseli ylös kattoon, aivan kuin koitellakseen, voiko hän enää pitää
silmiään auki. Samalla naputteli hän hoikilla, kalpeilla sormillaan
tuolin käsinojaan ja huokasi syvään.

Ystävä katsoi vaieten ja tuskallisin ilmein hänen melkeinpä värittömiä
kasvojaan. Nyt vasta huomasi hän Archibaldin molemmissa ohimoissa
veriset juovat ja näki hänen otsallaan olevan haavan, vaikka sitä
peittikin haavalaastariliuska, hehkuvan tummanpunaisena. Tuo haava ei
kuitenkaan näyttänyt aiheuttavan Archibaldille tuskia, ainakin
muuttuivat hänen jännittyneet kasvonjuonteensa vähitellen yhä
rauhallisemmaksi.

"Voitko jo paremmin, Archibald?" kysyi ystävä.

"Kyllä, hiukkasen", vastasi toinen yrittäen hymyillä. "Minä en ole enää
yksinäni, ja tämä mukava tuoli peittää ainakin selkäni. Annathan tämän
minulle, Tancred? Minä annan sinulle tästä tuolista amerikkalaisen
keinutuolini, joka ei ole näin varma."

"Kuten tahdot. Mutta mistä olet saanut tuon kauhean haavan?"

"Haavan? Naarmun, tarkoitat luonnollisesti. Sen ovat toiset paljon
pahemmat seikat riistäneet muististani. Miksipä tekisin suotta
kertomustani kovin laveaksi? Kun tarkoin asiaa ajattelee, niin voi
tulla siihen inhoittavaan päätelmään, että minä olenkin taistellut
itsensä paholaisen kanssa. Mutta sekin voi olla vain taikauskoa, vai
kuinka? Mutta pahempaa kuin saatanan ilkeimmätkin temput on seikka se,
että tuo kaunotar-raukka jälleen herää kuolleista ja tahtoo suudella
minua jääkylmillä huulillaan. Sinä epäilet, ystäväni. Niin, siten te
runoilijat aina teette. Te vaaditte, että meidän pitäisi uskoa kaikki
teidän aivojenne synnyttämä sekamelska, mutta mitä me itse olemme
nähneet omin silmimme ja ottaneet käsiimmekin..."

"Vannotan sinua ystävyytemme nimessä, Archibald, että heti annat minun
tietää, mitä on tapahtunut!"

"No niin, tahdonpa koittaa, voinko muistaa kaikki tapahtumat
yhtäjaksoisesti. Sinähän kävit eilen asunnossani minun nukkuessani? No
niin, minä todellakin nukuin! Ihminen, joka nukkuu kymmenen tuntia
keskellä kirkasta päivää ja sitten syö ja juo kokonaisen tunnin, ei ole
hullu eikä kuumesairas. Sanon tämän vain johdatukseksi, tarkoituksessa,
että säästäisit minulta hauskan väitteesi, että minä olen vain nähnyt
unta tahi etteivät kaikki ruuvit ole tallella päässäni. Olin niin
selvä-ajatuksinen, että aivan rauhallisesti ja järkevästi voin
itsekseni miettiä asiaa ja tulla siihen tulokseen, etten koko talosta
voi löytää parempaa turvapaikkaa aaveita vastaan kuin tulevan
makuukamarimme. Myöntänetkö minun olevan oikeassa? Sinä et voi
aavistaakaan, kuinka tungettelevaisia jotkut ihmiset ovat.

"No niin, kellon lähetessä yhtätoista menin minä tuohon rauhalliseen,
kauniiseen morsiushuoneeseen, en vielä mennäkseni nukkumaan, vaan
jälleen _con amore_ lukeakseni kaikki Cecilian minulle kirjoittamat
kirjeet, alkaen ensimäisistä suurikirjaimisista viimeiseen
lyijykynätöherrykseen saakka. Samassa tarkoituksessa olin myöskin
ottanut mukaani hänen muotokuvansa. Sen asetin pienelle pöydälle sängyn
ääreen ja lampun sen eteen, ja sitten heittäydyin itse vuoteelle. Niin
mukavasti en ollut kahdeksaan päivään saanut kertaakaan levätä
hät'hätään kokoonpannulla vuoteellani. Tunsin voivani sangen hyvin,
lukuunottamatta heikkoa poltetta ohimoissani; en tuntenut ajatuksiani
ollenkaan kiihtyneiksi, vaan olivat ne päinvastoin selvät ja iloiset,
kuin olisi kylmää lähdevettä veren asemasta virrannut suonissani. En
ihmetellyt tätä seikkaa, vaan pidin aivan luonnollisena, ettei mikään
vihollisvoima rohkene lähestyä tuota vuodetta. Kuulin kellon lyövän
yksitoista ja sitten kaksitoista, ja omituista kyllä, viimeisen lyönnin
kajahtaessa sammui yht'äkkiä lamppu sänkyni vieressä, niin etten voinut
torjua itsestäni jonkinlaista hieman taikauskoista mielenliikutusta.
Lamput sammuvat kuitenkin aivan luonnollisista syistä. Mutta
miettiessäni sytyttäisinkö sen uudelleen, vai koittaisinko jo nukkua,
olin äkkiä kuulevinani, kuinka puistoon johtava ruokasalin ovi
ulkoapäin avattiin ja sitten jälleen hiljaa suljettiin. Tuntematta
vielä hiukkastakaan kauhua nousin istumaan sängyssäni ja kuuntelin.
Silloin kuulin aivan kuin paljaan pienen jalan hiipiviä askeleita
portailta; hiljaa, hiljaa avattiin salonginovi, askeleet lähenivät
matolla ja pysähtyivät, niin olin kuulevinani, esiripun taakse,
aivan kuin kuunnellakseen, oliko mitään häiriötä odotettavissa
sisäänastuessa. Ymmärtänethän, ettei asia enää tuntunut minusta
hauskalta. Nousin nopeasti ylös, heitin päälleni muutamia
vaatekappaleita, ja hiivin lukitsemattomalle ovelle kurkistamaan
avaimenkolosta. Sattumalta olivat balkongin verhot sysätyt kiinni,
joten kabinetissa oli aivan pimeätä. Mutta juuri kuin kumarruin
katsomaan avaimenkolosta, sysättiin esirippu syrjään -- ja hän itse
astui sisään!"

"Virginiako? Kauhea uni!"

"Uniko? Sinä saat uskoa mitä haluat. Minä tiedän, mitä minä tiedän. Ei,
ystäväni, minulla on liiankin tarkkoja todistuksia siitä, että kaikki
oli totta; mutta siitä lisää myöhemmin. Mitä minä äsken sanoinkaan?
Niin, se oli totta, hän astui esiripun takaa elollisena, ainoastaan
hieman pienemmältä näytti hän minusta, niin että olisin voinut vannoa,
että hän todellakin oli se Kleopatra, jonka olin kantanut pois
komerosta ja joka nyt palasi takaisin puistosta, koska hänelle
yksinäisyydessä kävi aika pitkäksi ja hän myöskin toivoi saavansa
hieman kiduttaa minua. Sinä pudistat päätäsi epäuskoisesti! Minä sanon
sinulle, että jos itse olisit kantanut häntä käsivarsillasi, kuten minä
tein, niin olisit sinäkin tuntenut, että tuo povi oli vain jäähmettynyt
ja jäätynyt kuolonuneen, ja että veri sen suonissa voi helposti
uudelleen sulaa. Pidinhän häntä tykyttävällä sydämelläni! Täytyihän
hänen tuntea se, vaikka hän olikin kivettynyt! Ja nyt oli hän herännyt
näkemään, että minä olin kantanut hänet pois kuuluakseni toiselle --
oi, Jumalani, hän ei olisi koskaan rakastanut minua, jos hän ei olisi
tullut kysymään, olinko kokonaan unhoittanut hänet!"

Sanomattoman surumielinen ilme kasvoillaan tuijotti hän lattiaan.

"Niin, minä en todellakaan voi moittia häntä siitä", sanoi hän ja
nyökäytti surullisesti pari kertaa päätään. "Mutta miksi toi hän
mukanaan inhoittavan seurueensa, käärmeen ja apinan? Viheriä käärme oli
kaulanauhan tavoin kiertynyt hänen kaulansa ympärille, ja apina piteli
kiinni hänen laahuksestaan hänen astuessaan kabinettiin. Hän oli
kietonut vihreän pukunsa, jonka olet nähnyt, rintansa ja olkapäittensä
ylitse ja kääriytynyt sen poimuihin, kuin olisi hän värissyt vilusta.
Nyt seisoi hän hetkisen hiljaa, ja minä huomasin sangen hyvin, että hän
näki minut avaimenkolon lävitse, sillä hän nyökkäsi minulle päätään, ei
kuitenkaan tylysti, vaan aivan kuin ihmetellen, ettei saanut parempaa
vastaanottoa. Mutta minä en voinut poistua ovelta päästääkseni hänet
sisään. Sen huomasi hänkin selvästi, sillä minä näin, kuinka hän
muuttui surullisemmaksi ja huokasi useita kertoja. Mutta hän ei
joutunut hämilleen, vaan otti esiin pienen kuvastimen, jonka hän antoi
apinalle, ja istui komeron sohvalle tuon inhoittavan eläimen hypätessä
marmoripöydälle ja pitäessä kuvastinta hänen edessään. Nyt alkoi hän
irroittaa ja sitten uudelleen palmikoida pitkiä, mustia hiuksiaan.
Millaiset hiukset! Ne ulottuivat hänen polviinsa saakka, ja minä olin
niin usein leikitellyt niillä! Nytkin levisi niistä tuo omituinen
ambran ja jasminin sekainen tuoksu, jonka niin hyvin tunsin, ja samaten
tunsin helminauhan sekä kultarenkaat, jotka olivat kiinnitetyt hänen
korviinsa. Hiuksiaan järjestäessään katseli hän vain kuvastimeen
yrittämättä kertaakaan tavoittaa minun katsettani. Apina sen sijaan
kääntyi vähän väliä minua kohti, irvisteli ilkeästi ja teki minulle
niin ärsyttäviä ja halventavia liikkeitä, että minä uudelleen suutuin
tuohon inhoittavaan eläimeen ja olisin mielelläni halunnut ampua sen
siihen paikkaan. Mutta nyt nousi hän jälleen ylös ja asteli yhtämittaa
eteensä tuijottaen hitaasti edestakaisin tuossa pienessä huoneessa,
aivan kuin olisi odottanut, että nyt, kun hän oli tehnyt itsensä niin
kauniiksi, ei enää mikään ovi voisi pysyä hänelle suljettuna. Hän oli
hiusneulalla kiinnittänyt pukunsa taiteellisin laskoksin vasemman
olkapäänsä ylitse, mutta käsivarret olivat vapaina, ja kulkiessaan piti
hän kättään juuri sillä kohdalla rintaansa, johon käärme muinoin oli
haavoittanut itseään, ja johon käärme sittemmin oli imeytynyt. Tuo
käärme oli yhäti hiljaa ja rauhallisesti hänen kaulansa ympärillä. Olin
näkevinäni sen hohtavan viheriäistä valoa, ainakin voin eroittaa
selvästi joka kolkan tuossa aikaisemmin aivan pimeässä huoneessa. En
tahdo kuitenkaan vannoa sitä seikkaa varmaksi. Olin nimittäin liian
kiihoittunut, joten olen kenties voinut erehtyä yhden tahi toisen
pikkuseikan suhteen. Pääkohdat näin sitävastoin sitäkin selvemmin, usko
tahi älä. Minä näin hänen muuttuvan yhä levottomammaksi ja kiihkeästi
astuvan pari askelta ovea kohti, jolloin tahdottomasti hyppäsin
taaksepäin, Mutta apina piti kiinni hänestä, ja nyt syntyi noiden
kahden olennon välillä äänetön, tuskallinen taistelu. Viha ja kauhu
nosti veret hänen kasvoilleen, kun tuo inhoittava eläin koitti repiä
puvun pois hänen olaitaan ja tarttua hänen hiuksiinsa. Niin seisoi hän
hetkisen aivan avuttomana ja näytti olevan täydellisesti eläimen
vallassa. Mutta äkkiä antoi hän pukunsa pudota, paiskasi käärmeen
vihollisensa päätä kohti ja syöksyi niin kiivaasti ovea vasten, että se
ovipuolisko, jota vastaan minä nojasin, lensi auki ja hän, vain
hiustensa verhoamana, vaipui kynnykselle jalkojeni juureen. -- 'Lukitse
ovi!' kuiskasi hän hengästyneenä. 'Pian, muuten me molemmat olemme
hukassa!' Tottelin koneellisesti. Nyt seurasi syvä hiljaisuus. Kuulin
vain hänen hengityksensä edessäni ja yritin kumartua hänen puoleensa.
Mutta ojentaessani käteni nostaakseni ylös hänet, lensi hän höyhenen
tavoin ylös ilmaan, syöksyi morsiusvuoteelle ja kietoutui leukaansa
myöten peitteeseen, jonka alla äsken olin levännyt.

"Seisoin kuin kivettyneenä paikoillani. Kauhu ja sääli, viha ja suru
herpaisivat kieleni. Mutta minä vakuutan sinulle olleeni yhtä valveilla
kuin nyt, keskellä kirkasta päivää; vain se, etten erikoisesti
ihmetellyt näkemääni, tuntuu minusta nyt kummalliselta. Kuulin kuinka
apina raivosi kabinetissa ja koitti torjua käärmeen hyökkäyksiä. Sitten
kuului balkongilta kilahdus, aivan kuin olisi joku suurista
akkunaruuduista rikottu kivellä.

"Apina oli hypännyt ulos akkunan lävitse. Sitten oli siellä jälleen
hiljaista ja rauhallista. Minä kumarruin kurkistamaan avaimenkolosta,
mutta hypähdin samassa vavahtaen takaisin. Sillä tuosta pienestä
aukosta alkoi loistaa vihreä valo, joka piteni vähitellen suikulaiseksi
ja minä näin selvästi, kuinka käärme pakkautui avaimenkolosta
huoneeseen lähtien sitten kiemurtelemaan kohti vuodetta. Sen valo teki
huoneeni aivan valoisaksi.

"Oi, minun päätäni, minun päätäni!" huusi hän äkkiä ja nosti kätensä
haavalle otsallaan. "Mutta istu hiljaa, Tancred! Minun täytyy ensin
keventää sydäntäni kertomalla sinulle kaikki, ja sitten voit asettaa
sille koko viisautesi laastariksi. Pyydän sinua, älä keskeytä minua
millään muotoa. Oi, jospa itse olisit kuullut hänen äänensä, hänen
hiljaisen itkunsa! Hän makasi liikkumattomana sängyssäni, kunnes minä
viimein sain rohkeutta astua lähemmäksi ja sanoa hänelle, ettei hänen
paikkansa ollut siinä, että hänen piti nousta ylös ja jättää minut
yksikseni, sillä muussa tapauksessa voisi häntä kohtaan tuntemani
rakkauden jäännös muuttua vihaksi ja inhoksi! -- Tunsin tällöin
rohkeuteni sangen vähäiseksi, sillä jos hän olisi vastannut omaavansa
minuun nähden vanhoja oikeuksia, niin mitä olisin voinut vastata
hänelle? Mutta tuolla tyttö-raukalla ei ollut aikomustakaan moittia
minua. -- 'Anna minun olla tässä vain hetkinen, kunnes lämpenen', sanoi
hän. 'Ulkona puistossa on niin kylmä ja minun vaatteeni on varastettu.
Sinun luonasi on niin lämmin ja hyvä olla, ja minä olen niin väsynyt.
Olisin sangen iloinen, jos voisin nukkua tähän. Tule siis vielä kerran
viereeni, laske kätesi sydämelleni ja koita, kuinka kylmä se jo on.
Miksi pysyttelet niin kaukana sängystä?' -- 'Aja pois tuo ilkeä
käärme!' sanoin minä. 'Miksi toitkaan mukanasi tuon syöpäläisen, joka
inhoittaa minua?' -- 'Minäkö sen toin mukanani?' sanoi hän nyt. 'Sinä
tiedät, miksikä se seuraa minua. Mutta katsopas, se on aivan kesy. Se
ei tee pahaa kenellekään muille kuin minulle itselleni, ja minä itse
olen ojentanut sille rintani. Täytyihän minulla olla joku, jonka voin
painaa rintaani vasten, kun sinä et enää ollut syleiltävänäni ja
suudeltavanani. Katsohan, se makaa tuossa niin rauhallisena ja on
juotuaan nukahtanut; se on jättänyt jälelle vain muutamia pisaroita, ja
ne viimeiset kuuluvat sinulle!'

"Noin sanoessani työnsi hän peitteen syrjään ja näytti minulle haavaa
rinnassaan. Kyyneleet kohosivat silmiini. -- 'Virginia', sanoin minä,
'eikö siis mikään enää voi pelastaa sinua? Onko siis sekä sinun että
minun elämäni ikuisesti turmeltu?' -- Sinun olisi pitänyt nähdä hänen
suloinen hymynsä hänen sanoessaan: 'Sinä jäät eloon; ja mitäpä minä
merkinnen? Mutta jos sinä vielä kerran tahdot tehdä minulle jonkun
hyvän työn, niin paina huulesi haavaani; sitä olen koko ajan odottanut
ja vain siksi olen tullut tänne luoksesi.' -- 'En voi', sanoin nyt
hänelle. 'Käärme on tiellä.' Nyt kääri hän tuon kankean eläimen
käsivartensa ympärille, niin että se näytti vihreäemaljiselta
kultarenkaalta, jonka lukossa loisti kaksi rubinia. -- 'Voitko nyt?'
kysyi hän. Silloin suutelin minä vavisten tuota tummaa tahraa ja tunsin
vavahduksen kulkevan hänen kaikkien jäsentensä lävitse; mutta muuten
makasi hän aivan hiljaa paikoillaan, silitteli kädellään kevyesti
hiuksiani ja painoi lempeästi päätäni rintaansa vasten. -- 'Kiitän
sinua', sanoi hän. 'Nyt on minun niin hyvä olla. Katsopas kasvoihini!
Enkö ole jälleen tullut nuoreksi ja kauniiksi?' -- Oi, Tancred, kaunis
oli hän todellakin, mutta kuolema oli jo painanut leimansa hänen
kauneuteensa, ja minun sydämeni vuoti verta sanoessani: 'Niin, sinä
olet kauniimpi kuin koskaan ennen.' -- 'Näetkö sinä sen?' alkoi hän
uudelleen, vetäen peitteen rintansa ylitse, kuin olisi häntä palellut.
'Tiesinhän minä voivani vielä kerran miellyttää sinua. Jos minä aina
olisin saanut olla sinun silmiesi edessä, niin ei asia olisi koskaan
mennyt näin pitkälle. Mutta nyt olet sinä kiinnittänyt sydämesi
vaaleaan, ja tumman täytyy siksi tulla onnettomaksi. -- Tuoko on
_hän_?' kysyi hän äkkiä, kohoten käsivarsiensa nojaan ja katsellen
kuvaa sängyn vieressä. 'Sinä sanoit minulle, että hän oli sisaresi.
Miksi olet pettänyt minut, joka en koskaan salannut sinulta mitään?' --
Sitten antoi hän suurten, himmeiden silmiensä katseen harhailla ympäri
huoneessa. -- 'Täällä siis!' sanoi hän. 'Täällä siis tulee hän
hallitsemaan. No niin, niinhän täytyneekin olla. _Minua_ ei enää
lämmitä mikään vuode!...'

"Oi, ystäväni, minun on mahdoton kuvailla, millaisilla tunteilla kuulin
kaikkea tuota! Kasvoni olivat painuneet aivan hänen kasvojensa viereen,
ja kyyneleeni valuivat hänen poskilleen. Alussa tuntemani kauhu ja
vastenmielisyys olivat kadonneet. Vain pelko että hän kuolisi käsiini,
sai minut vapisemaan. -- 'Voitko antaa minulle anteeksi?' kuiskasin
minä kuin itsekseni. Silloin katsoi hän minuun suurin silmin, aivan
kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystäni. -- 'Kuule', sanoi hän, 'on
julmaa, että minun jo nyt täytyy peittyä haudan poveen, _hänen_
jäädessään tänne ja nauttiessaan minulta riistämäänsä kaunista elämää.
-- Mutta minä en tarvitse kärsiä sitä, ellen itse sitä tahdo, enkä minä
sitä _tahdokaan_', huudahti hän äkkiä niin kiihkeällä äänellä, että
minä kauhistuneena kimmahdin taaksepäin. Hänen kasvonsa olivat nyt
muuttuneet aivan toisenlaisiksi, hänen silmänsä liekehtivät, hän kohosi
nopeasti ylös ja ravisteli hiuksiaan, niin että ne mustana hyrskynä
levisivät hänen olkapäilleen, -- 'Poista tuo vaalea minun silmieni
edestä!' huusi hän. 'Missä on palvelijani, joka kantoi laahustani?
Vaikka hän olisi aave tahi paholainen, niin on hän kuitenkin kyllin
hyvä poistamaan nuo kasvot näkyvistäni. Mutta odotapas -- voihan se
tapahtua näinkin. Herää!' huusi hän ravistaen rannerengastaan, niin
että käärme jälleen heräsi eloon. 'Kas tuossa, tuossa on vielä jotakin
tehtävää sinulle, narri-raukka!' -- ja hän heitti elävän rannerenkaansa
kuvaan, niin että sitä peittävä lasi kilahtaen särkyi. Samassa tunsin
jääkylmän suutelon huulillani, ja kaksi käsivartta kietoutui
ympärilleni, aivan kuin haluten musertaa rintani; turhaan koitin
irroittautua, huudahdin äänekkäästi -- ja nyt tunsin tuon säälimättömän
aaveen päästävän minut irti; kädet vaipuivat alas, huulet irtaantuivat
huulistani, käärmeestä loistava valo sammui, ja minä kaaduin
taintuneena lattialle.

"Kun jälleen heräsin, vallitsi ympärilläni pimeys. Voin vasta
vähitellen muistaa äskeiset tapahtumat ja vaivaloisesti kohota ylös
lattialta sängyn vierestä. Ensin koitin uskotella itselleni, että
kaikki oli ollut vain kauheata unta. Mutta sytyttäessäni kynttilän ja
katsahtaessani ympärilleni huomasin liiankin selviä jälkiä. Cecilian
kuvaa peittävä lasi oli rikki ja kuvan värit himmenneet, ikäänkuin
olisi joku ilkeä hengähdys kulkenut sen ylitse. Tyyny oli vielä lämmin
ja tuoksui hänen hiuksistaan. Menin kynttilän kanssa kabinettiin, mutta
siellä en huomannut mitään. Mutta astuttuani balkonginovelle huomasin,
että muuan akkunaruutu makasi pirstaleina lattialla, ja vaikka raitis
aamuilma virtasi särkyneestä akkunasta sisään, tunsin sielläkin tuon
tutun tuoksun, joka kertoi minulle kyllin selvästi, kuka oli siellä
ollut!"



5.


Hän vaikeni ja sulki silmänsä, ikään kuin olisivat viimeisten sanojen
mukana hänen viimeiset voimansakin sammuneet. Hänen kätensä vaipuivat
alas tuolin käsinojilta, ja hänen päänsä vajosi olkapäälle. Hän ei
tointunut, ennen kuin ystävä, joka oli nopeasti hypähtänyt ylös,
hetkisen oli jäähdytellyt hänen otsaansa kylmällä vedellä. Tällöin
huokasi hän syvään ja avasi silmänsä.

"Eikö sinunkin mielestäsi", sanoi hän hiljaa ja puristi Tancredin
kättä, "ole kauheata saada elää sellaisia tapahtumia ja olla pakoitettu
sanomaan itselleen: sinä olet voimaton niiden suhteen, sinä olet itse
aiheuttanut ne!"

"Sehän on jo ylitse-elettyä", sanoi toinen lohduttaen, "eikä palaa enää
takaisin. Mutta sinä et millään ehdolla saa enää yksinäsi viettää
siellä öitäsi. Minä en jätä sinua yksinäsi; ensin syömme aamiaisen, ja
toivuttuasi hieman lähdemme morsiamesi luo. Lienee lopultakin parasta,
että kerrot hänelle kaikki; silloin et enää tarvitse tuntea
levottomuutta hänen läsnäollessaan; ja siksi paljon luulen häntä
tuntevani, ettei hän tämän onnettoman jutun takia hylkää sinua, vaan
pikemmin tekee kaiken voitavansa viihdyttääkseen ja miellyttääkseen
sinua, kunnes olet ainiaaksi unhoittanut tuon toisen."

"Olet kenties oikeassa", sanoi hän. "Mutta nyt on vielä liian aikaista.
Ylihuomennahan minun pitäisi seistä alttarin ääressä? Minusta tuntuu
kuin ei se asia olisi vielä niin pitkällä. Tee kuitenkin minuun nähden
miten itse vain haluat. Minä tunnen itseni sekä ruumiin että sielun
puolesta niin surkean väsyneeksi ja hajanaiseksi. Koittakaamme voinko
minä nauttia mitään. Kenties voin sitten paremmin."

Tancred huusi palvelijaansa ja käski kiiruhtamaan aamiaisvalmistuksia.
Mutta jo ensi palasen suuhunsa pistettyään selitti Archibald, että
kaikki maistui hänestä niin katkeralta.

Myöskin alkoi polte hänen otsallaan uudelleen.

"Kuulepas", sanoi ystävä -- "sinä pysyt aivan rauhallisesti täällä,
kunnes minä olen ehtinyt noutaa lääkärin. Kenties onkin kaikki sangen
helposti autettavissa. Mikäli minä asiaa ymmärrän, niin ei ainakaan
sinun valtimosi ole normalinen. Lupaatko odottaa täällä minun
paluutani?"

Sairas nyökäytti myöntäen päätään jokaiselle ystävänsä ehdotukselle.
Tancred läksi nopeasti lääkäriä noutamaan, annettuaan ensin
palvelijalleen muutamia erikoisia menettelyohjeita. Ajan voittamiseksi
otti hän kadulla ajurin, ja tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun hän jo
palasi lääkärin kanssa selitellen tälle portaita ylös noustessaan
kysymyksessäolevaa harvinaista sairaustapausta. Mutta palvelija, joka
tuli ovea avaamaan, selitti hänelle tuskallinen ilme kasvoillaan, että
paroni oli ollut tuskin viittä minuuttiakaan yksin, kun hän oli jo
poistunut vakuuttaen kuitenkin aivan heti palaavansa takaisi. Hän oli
turhaan koittanut saada hänet odottamaan, ja väkivaltaa ei hän
luonnollisesti voinut käyttää.

Tancred tunsi kauhistuvansa, mutta toivoi kuitenkin pian saavansa nähdä
Archibaldin uudelleen astuvan sisään. Mutta odotettuaan turhaan
muutamia tunteja ei hän levottomuudeltaan enää voinut pysyä kotonaan.
Hän kiiruhti Cecilian asuntoon, jossa täti ihmetteli sitä seikkaa,
ettei sulhanen koko edellisenä päivänä ollut näyttäytynyt, mutta ei
kuitenkaan ollut sen takia huolestunut, vaan odotti hänen pian
saapuvan. Tancred vältti korjaamasta tuota hänen erehdystään. Nuori
morsian oli täysin toipunut vähäisestä pahoinvoinnistaan ja oli kaunis
kuin päivä; hän ojensi sydämellisesti kätensä Tancredille, sillä hän
tiesi, kuinka uskollinen ystävä tämä oli hänen rakastetulleen. Mutta
hän ei aavistanut, millaisen uhrin tuo uskollisuus oli Tancredilta
vaatinut, eikä myöskään, kuinka raskain sydämin tämä nyt poistui hänen
luotaan. Tancred oli kohtaloonsa tyytyen ja egoistista katkeruutta
tuntematta vetäytynyt syrjään, koska hän otaksui Archibaldin voivan
tehdä Cecilian onnellisemmaksi kuin hän itse olisi voinut. Nyt, kun
Cecilia oli vaarassa joutua Archibaldin seurassa synkän kohtalon
alaiseksi, voi hän tuskin torjua mielestään vihamielistä tunnetta
ystäväänsä kohtaan. Mutta hänen saapuessaan Archibaldin asunnolle
katosi tuo tunne aivan kokonaan, ja levottomana ystävänsä kohtalosta
astui hän sisään.

Puutarhuri kertoi hänelle, että herra paroni oli kyllä ollut siellä, ei
kuitenkaan yksinään, vaan erään kehnopukuisen tuntemattoman nuoren
miehen seurassa, ja he olivat puhuneet ranskaa keskenään. Sitten oli
paroni mennyt asuntoonsa, mutta vieras oli hänen täytynyt opastaa
puistopaviljonkiin, jossa tuo käärmekuva oli ollut. Sen oli
ranskalainen kietonut pariin käsiliinaan ja kantanut puutarhurin
avustamana ulkona odottelevaan ajuriin. Pian oli paronikin tullut alas
kantaen kädessään pientä matkalaukkua ja sanonut hänelle, ettei hän
palaa yöksi kotia. Minne hän oli matkustanut, sitä ei hän voinut
tietää; mutta kauaksi ei hän kuitenkaan liene mennyt, sillä kaikki oli
jo valmiina kahden päivän kuluttua vietettäviä häitä varten.

"Luulen voivani kertoa armolliselle herralle", jatkoi puutarhuri,
"kuinka herra paroni on saanut otsaansa tuon haavan. Sen on epäilemättä
apina tehnyt. Minä olin nimittäin sulkenut sen tuonne pieneen torniinsa
ja sen takia tuli se, kuten tavallisesti sen sukuiset eläimet,
hurjistuneeksi ja kostonhimoiseksi, ja kun herra paroni yöllä saapui
puistoon, murtautui se vapaaksi vankeudestaan ja hyökkäsi hänen
kimppuunsa. Tällöin peljästyi herra paroni niin suuresti, että kauhu
vahingoitti häntä enemmän kuin verenvuoto. Eilispäivän kuluessa en
nähnyt kertaakaan tuota eläintä, mutta yöllä lienee se ollut täällä
hiiviskellen talon ympärillä ja yrittäen päästä sisään, mutta
huomattuaan kaikki ovet tarkoin suljetuiksi on se ilkeyksissään ja
vihamielissään heittänyt suuren kiven balkonginakkunaan. Toinen
akkunaruutu oli nimittäin rikki, kiven löysin minä kabinetista ja
eläimen jalanjäljet keksin tänään selvästi painuneina pehmeään
hiekkaan. Kas tuossa näette ne itsekin."

Hän osoitti maahan, jossa todellakin voi selvästi eroittaa apinan
jäljet. Kun he vielä juttelivat asiasta, lähestyi heitä muuan palvelija
ja antoi Tancredille herransa jättämän kirjeen, jonka tämä oli
kirjoittanut vähää ennen kuin oli ajanut tiehensä tuon vieraan kanssa.
Pahaa aavistaen repäisi Tancred sen auki ja luki nopeasti seuraavat
rivit:

    "Minun täytyy matkustaa pois, enkä tiedä koska palaan takaisin.
    Osoittanethan minulle sen ystävyystyön, että puhut puolestani
    Cecilialle. Jätän itsesi määrättäväksi, mitä tulet hänelle
    sanomaan. Tyttö-raukka, miksi piti hänen sydämensä kiinnittyä
    niin onnettomaan olentoon kuin minuun! Ja minä -- mutta aika
    rientää! Voi hyvin! Suokoon Jumala, että jälleen saisit kuulla
    minusta!"

Aina iltapäivään saakka taisteli tuo uskollinen ystävä itsensä kanssa,
ennen kuin voi lähteä raskaalle vierailulleen Cecilian luokse. Mutta
nytkään ei hän voinut tunnustaa hänelle totuutta. Mikä muu selitys
hyvänsä tuon äkillisen katoamisen johdosta oli hänen mielestään
lempeämpi kuin selitys vanhan velan kauheasta takaisin vaatimisesta,
joka äkisti kiskaisi tuon onnettoman hänen uuden elämänsä kynnykseltä
takaisin vanhaan kuiluun. Kuolonvaarakin, jos hän luulisi sen
rakastettuansa uhkaavan, tuottaisi varmaankin vähemmän tuskaa hänen
sydämellensä, kuin tietoisuus siitä, millä tavoin hän hänet kadottaa.
Ja niinpä keksikin Tancred erään jutun, jonka hän, tosin hieman
hämmentyneenä, heille kertoi. Mutta hänen kuulijansa hämmästys edisti
hänen tarkoitustaan. Muuatta kaksintaistelua, joka jo vuosikausia oli
ollut ratkaisematta Archibaldin ja erään ranskalaisen upseerin välillä,
ei enää voitu lykätä toistaiseksi, koska vastustaja oli joku aika
sitten rohjennut kirjoittaa kunniataloukkaavan kirjeen Archibaldille.
Hän itse (Tancred) oli hämmästynyt sangen suuresti saatuaan kirjeen,
jonka Archibald ennen matkaansa oli kirjoittanut hänelle mainitsematta
mitään kaksintaistelun ajasta ja paikasta. Hän otaksui kuitenkin, että
Archibald oli matkalla Parisiin -- ja lupasi, voidakseen jollakin
tavoin rauhoittaa naisia, heti pyytää virkalomaa ja kiiruhtaa
pakolaisen jälkeen.

Hänen sydämensä oli pakahtua, kun hän näki, kuinka ankarasti isku
sattui tuohon rakastettavaan neitoseen. Mutta tädin puhjetessa
kiihkeisiin valitushuutoihin säilytti Cecilia mielenmalttinsa. Vain
hetkiseksi täyttyivät hänen silmänsä suurilla kyynelkarpaloilla. Sitten
rikkoi hän ne pitkillä silmäripsillään, ojensi ystävälle kätensä ja
liikuttava alistuvaisuuden ilme kasvoillaan sanoi:

"Matkustakaa. Varmaankin on hän juuri nyt teidän kaltaisenne ystävän
tarpeessa ja jättänyt teidät tänne vain siksi, että _meillä_ olisi joku
tukenamme. Mutta minä kyllä kestän sen ja voin myöskin auttaa tätiä.
Matkustakaa ja tuokaa hänet vahingoittumattomana meille takaisin. Oi,
Jumalani, onhan mahdotonta, että minä voisin kadottaa hänet!"

Niin kehoitti hän itse Tancredia pian lähtemään matkalle. Mutta vaikka
tämä itsekin halusi sen tehdä mitä pikimmin, ei hän kuitenkaan voinut
matkustaa vielä iltajunalla. Joukko esteitä pidätti häntä seuraavaan
aamuun saakka. Sitäpaitsi täytyi hänen raskain sydämin myöntää
itsellään olevan sangen vähän toiveita löytää Archibald Parisista tahi,
_jos_ hän löytäisikin hänet, saada hänet pian palaamaan takaisin. Kun
hän viimein mitä tuskallisimmassa kärsimystilassa saapui Parisiin,
huomasi hän ikävän aavistuksensa toteutuvan, sillä hän ei löytänyt
jälkeäkään Archibaldista tahi tuosta onnettomasta tytöstä. _Maison
garnie'n_ emäntäkään, jonka luona hän myöskin kävi, ei tiennyt mitään
tytön nykyisestä kohtalosta.

Viikko kului hyödyttömissä etsiskelyissä, eikä hänellä ollut rohkeutta
sillä aikaa kertaakaan kirjoittaa Cecilialle. Kertoisihan hänen
vaitiolonsa heille, ettei hänellä ollut mitään varmoja tietoja
ilmoitettavanaan. Kun hän viimein alakuloisena palasi epäonnistuneelta
retkeltään ja meni noiden hyljättyjen naisraukkojen asunnolle,
sai hän siellä tietää heidän, välttääkseen tungettelevaista
osanottoa, matkustaneen tädin maatilalle käskien palvelijain sanomaan
hänelle, että hän hyväntahtoisesti tulisi matkalta palattuaan
käymään siellä. Sitä ei hän kuitenkaan voinut tehdä, vaan ilmoitti
kirjeellisesti heille matkansa tulokset ja mainitsi samalla tärkeiden
virkavelvollisuuksien, ikävä kyllä, estävän hänet suullisesti
kertomasta niistä heille. Jos hän saisi pienimmänkään tiedon
arvoituksellisesti kadonneen ystävänsä kohtalosta, ilmoittaisi hän
siitä heti heillekin.

Mutta sekään ei ollut enää hänelle mahdollista. Seuraavana päivänä sai
hän nimittäin tietää, että hallitus oli uskonut hänelle erään
kunniakkaan tehtävän, joka pakoitti hänet matkustamaan melkein
kokonaisen vuoden yhdestä pohjoismaisesta hovista toiseen.
Kirjeisiinsä, jotka hän tuon matkansa kestäessä lähetti tädille ja
Cecilialle, ei hän saanut vastausta. Kun hän vihdoin joulukuussa palasi
kotimaahan ja entiseen asuntoonsa, etsi hän ensi töikseen saapuneiden
kirjeiden joukosta jotakin ystävänsä tiedonantoa. Mutta nytkin
osoittautui hänen toivonsa turhaksi. Hän jo arveli täytyvänsä lähteä
tädin maatilalle kuulustelemaan asianlaitaa -- oliko todellakin hänen
pahin aavistuksensa toteutunut, vai oliko hän, ystävä, yksinkertaisesti
vain unhoitettu -- mutta samassa kuuli hän ovikellon kilahduksen, äänen
ja askeleita, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään tavallista
kiivaammin. Askeleet lähenivät, ovi avautui, ja kadonnut ystävä seisoi
kynnyksellä. Samassa olivat ystävykset toistensa sylissä.

Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan. Vielä
Archibaldin kertoessa saaneensa tänään tiedon ystävän tulosta ja
päättäneensä hämmästyttää häntä vaikeni Tancred, ikään kuin olisi hän
halunnut lukea hänen kasvoistaan, mitä hänelle viime aikoina oli
tapahtunut. Ja todellakin voi hänen otsaltaan huomata paljon sellaista,
joka antoi ajattelemisen aihetta ystävälle. Haava oli parantunut, mutta
hiukset ohimoilla olivat muuttuneet lumivalkeiksi muun osan tukasta
ollessa aivan mustan. Mutta kasvonpiirteiden kauhea jännitys, jonka
ystävä niin hyvin vielä muisti viime näkemän jäljeltä, oli muuttunut
tyyneksi vakavuuden ilmeeksi, ja silmät näyttivät jälleen katselevan
elämää kiinteästi ja kirkkaasti.

"Tule mukaan", sanoi Archibald; "älkäämme viivytelkö täällä. Olen
luvannut Cecilialle tuoda sinut heti mukanani. Tädin olemme jättäneet
maatilalleni, sillä hän ei mielellään matkusta talvisaikaan. Mutta me
olemme saapuneet kaupunkiin jouluostoksia varten, ja jouduimme tänne
juuri parahiksi tavataksemme sinut ja viedäksemme sinut mukanamme
pyhien ajaksi maalaiselämämme hiljaisuuteen."

He astuivat kadulle, ja Archibald tarttui ystävänsä käsivarteen.

"Ei entiseen asuntooni", sanoi hän. "Minä olen kyllä täydellisesti
toipunut, mutta siitä huolimatta en voi astua tuohon taloon ja vielä
vähemmin viedä sinne puolisoani hänen saatuaan tietää tuon jutun. Niin,
hän tietää enemmänkin kuin sinä, ja on kärsinyt paljon tunnontuskia sen
johdosta, ettei ole saanut kirjoittaa sinulle. Mutta minä en luottanut
Ranskan postilaitokseen, etenkin kun oli kysymyksessä diplomatille
menevä kirje, ja sanottavani halusin mieluummin kertoa suullisesti.
Tule mukaan! Tämä rauhallinen katu johtaa suoraan hotelliimme. Minä en
kyllä välttele tuttuja kasvoja, sillä viisas kaksintaistelujuttusi
vapautti Cecilian ja minut skandalijutusta, mutta hermoni eivät
vieläkään siedä vaunujenjyrinää. Niin, kunnon ystäväni, me olemme
läpäisseet vaikean taistelun, ja vaikean alennustilan, ja se seikka,
että me vielä tänään hengitämme tätä ilmaa, ei ole omaa ansiotamme,
vaan on sen aiheuttanut ihmisasuun pukeutunut pelastava enkeli, joka on
levittänyt rakkautensa verhon haavojemme ja syntiemme ylitse. Kun me
viimeksi näimme toisemme, arvelin minäkin, etten mistään voisi löytää
parempaa turvapaikkaa kuin sinun luotasi. Mutta tuskin olit sinä
poistunut, kun jo tuo salaperäinen voima, joka oli ohjannut minut
tuolle oudolle tielle, tempasi minut heikkoudestani ja levonkaipuustani
huolimatta pois rauhallisesta pakopaikastani. Todellakaan ei ollut aika
vielä levätä. Ajattelepas, kuinka omituista: tuskin parinkymmenen
askeleen päässä asunnostasi kohtasin taidekauppiaan, jonka välityksellä
olin saanut Kleopatran kuvan, ja hänen vieressään kulki vieras, tuo
nuori kuvanveistäjä, joka oli myynyt kuvan hänelle. He olivat matkalla
minua tapaamaan. Voit helposti ymmärtää, miten tuo kohtaus kauhistutti
minua silloisessa mielentilassani; ja yhä enemmän kauhistuin
ranskalaisen vastauksista kiihkeisiin kysymyksiini. En kuitenkaan
saanut silloin vielä tietää kaikkea, vaan vasta myöhemmin samana
iltana, istuessamme kahdenkesken rautatievaunussa ja matkustaessamme
pois pikajunalla. Kuva oli myöskin seurassamme, mutta se oli niin
huolellisesti peitetty, että minä voin sietää sen läheisyyden.

"Matkatoverini oli hiljainen, alakuloinen ihminen, tuskin
kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luonteeltaan oli hän kuitenkin sangen
intohimoinen, sen huomasin useampia kertoja keskustelun kuluessa,
vaikka hän osasikin itseään hyvin hillitä. Hän oli opiskellut
Parisissa, mutta köyhyytensä takia ei hän ollut voinut jäädä kauemmaksi
aikaa asumaan sinne. Näin ollen ei hänellä ollut muuta valinnan varaa
kuin palata synnyinkaupunkiinsa Dijon'iin, jossa hänen enonsa, muuan
pikkukauppias, kykyjensä ja varojensa mukaan oli auttanut häntä. Siellä
näytti hän viettäneen parin vuoden ajan sangen kurjaa elämää, sillä
hänen kykyjänsä ei siellä osattu arvostella ansion mukaan. Niinpä
päättikin hän jälleen lähteä pois sieltä, mutta tapasi sitten eräänä
päivänä enonsa talossa erään vieraan, joka sai hänet unhoittamaan
kaikki kärsimykset. Edellisenä iltana oli, kuten hänelle kerrottiin,
kehnoon pukuun puettu ja useimpien päivien kävelystä perin väsynyt
vieras tyttö kulkenut talon ohitse, ja kun hän ovikilvestä oli lukenut
enon nimen, oli hän äkkiä pysähtynyt ja astunut sitten myymälään
kysymään, olisiko myymälän omistaja mahdollisesti hänen sukulaisensa,
koska tällä oli sama nimi kuin hänen isällään. Ja niin olikin todella
asianlaita, että tuo Dijon'in kunnon porvari ja Egyptin varakuninkaan
insinööri olivat olleet kaukaisia sukulaisia, joten siis tuo
tyttö-raukka oli joutunut omaistensa luokse. Kaikkiin hänelle tehtyihin
kysymyksiin oli hän antanut vain epäselviä vastauksia ja pyytänyt,
ettei häntä pidätettäisi kauempaa kuin seuraavaan päivään, koska
hänellä oli hyvin kiire. Mutta hän ei voinutkaan jatkaa matkaansa,
sillä kun hän seuraavana aamuna yritti nousta lämpimältä ja pehmeältä
vuoteeltaan, vaipui hän taintuneena takaisin tyynyille, ja lääkäri
selitti olevan epätietoista, voiko hän ylipäätänsä koskaan enää astua
askeltakaan talon oven ulkopuolelle.

"Nyt päättivät nuo kunnon ihmiset hoitaa häntä kuin omaa lastansa, ja
itse näytti hän vaipuneen takaisin entiseen tylsyyteensä, niin että
häneen nähden voitiin tehdä miten vain haluttiin. Hän oli yhäti sangen
kaunis, ja hänen käytöksensä oli niin vienoa ja miellyttävää, etteivät
hänen hoitajansa pitäneet mitään uhrausta hänen takiansa liian suurena.
Talven kuluttua toipui hän silminnähtävästi. Hän voi jo kuljeskella
huoneessa, ja hänen huulilleen ja poskilleen palasivat entiset
punavärit. Nuori taiteilija, joka jo ensi kerran tytön nähdessään oli
tuntenut kiintymystä häneen, tunsi sydämensä hehkun syttyvän
ilmiliekkiin. Joka päivä kävi hän hänen luonaan ja ryhtyi viimein
muovailemaan hänen kuvaansakin. Hänen nimensä, hänen synnyinmaansa ja
hänen sydänsurunsa aiheuttivat sen, että hän suunnitteli kuvan
Kleopatraksi. Minä kysyin häneltä, miksi hän oli sen vielä
maalannutkin. -- 'Olin', vastasi hän, 'niin mielettömästi rakastunut
kaikkeen hänessä, aina hänen kynsiensä muodosta siniseen tatuoituun
merkkiin hänen käsivarressaan, etten voinut rauhoittua, ennenkuin olin
jäljentänyt hänet kiveen pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Toivoin
työn kestäessä voivani tehdä hänet suosiollisemmaksi itseäni kohtaan,
mutta pian huomasin toiveeni turhiksi. Koskaan ei hän koittanut vetää
minua lähemmäksi itseään, ja minun intohimoni, jota lopulta en enää
voinut salata, näytti herättävän hänen sääliänsä hivelemättä kuitenkaan
kertaakaan hänen itserakkauttaan.' -- Hän kuului toiselle, oli hän
vastannut hänen itsepintaisiin ja kiihkeisiin rakkaudentunnustuksiinsa.
Niin kauan kuin tuo toinen oli elossa, tekisi hän syntiä Jumalaa
vastaan, jos hän menisi naimisiin jonkun toisen kanssa.

"Sitten oli hän pyytänyt, että hän jollakin tavoin koittelisi hänen
rakkauttaan ja uskollisuuttaan. Hän ei voinut kestää sitä, että hän
vähitellen murhasi itsensä jonkun uskottoman ihmisen takia. Silloin
vastasi Kleopatra hänelle, että jos hän tahtoi tehdä jotakin hänen
hyväkseen, niin matkustaisi hän Saksaan kyselemään, oliko hänen
rakastettunsa vielä hengissä. Hän ei tosin voinut ilmoittaa hänelle
muuta kuin ristimänimeni ja että olin matkustanut Berliniin; mutta hän
oli tarkoin kuvannut hänelle ulkomuotoni ja käskenyt hänen ottamaan
kuvan mukaansa. Kun minä näkisin sen, muistaisin minä kaiken. Ja hän
olikin matkustanut, osaksi tehdäkseen hänen mielikseen ja osaksi
paetakseen toivotonta rakkauttaan. Kuitenkaan ei hän aikonut etsiä
minua, sillä hän ei luonnollisesti voinut suoda minua hänelle.
Ainoastaan lupauksensa täyttääkseen oli hän saapunut Berliniin, mutta
joutui täällä suureen puutteeseen ja oli pakoitettu myymään tuon kuvan,
ainoan omaisuutensa. Myöskin toivoi hän voivansa vapautua hyödyttömästä
tuskastaan samalla kertaa kuin kuvastakin. Mutta pian oli hän katunut
tekoaan ja palannut taidekauppiaalta kysymään, voiko kaupan vielä
peruuttaa. Saatuaan nyt takaisin kalliin aarteensa oli hän niin
onnellinen, ettei hän lainkaan muistanut, _ketä_ hänen oli kiittäminen
siitä. Mutta lähetessämme Dijon'ia tuli hän yhä vaiteliaammaksi ja
levottomammaksi. Millaiseksi _minä_ tunsin mielialani, sen voit kyllä
hyvin arvata. Millaisessa tilassa tapaisin hänet ja mitä sitten
tapahtuisi? Ellei kuume olisi jo entuudeltaan hehkunut suonissani
ja sumentanut järkeäni, en varmaankaan olisi voinut kestää
kahtakymmentäneljää tuntia noita lohduttomia kysymyksiä, jotka
risteilivät ajatuksissani, vaan olisivat ne pakahduttaneet sydämeni.

"Varhain aamulla saavuimme me Dijon'iin. Seuralaiseni, yhtä vähän kuin
minä itsekään, ei ollut yön kuluessa voinut hetkeksikään ummistaa
silmiään. Hän näytti tavattoman kalpealta ja riutuneelta, ja minä
huomasin hänen tuskin voivan pysyä pystyssä. Itse sen sijaan olin kuin
kuumeelta siivet saanut. Niin menimme hänen enonsa taloon. Seuralaiseni
näytti alakuloiselta ja pelokkaalta, mutta minä en tuntenut mitään
erikoista tunnetta. Sisähuoneesta kuului naisääniä, muuan mustapukuinen
nainen avasi meille oven, ja ensi näkemäni oli ruumiskirstu keskellä
huonetta. Minulla oli vielä niin paljon voimia jäljellä, että voin
astua lähemmäksi, katsahtaa noita kalpeita, heikosti hymyileviä kasvoja
ja kuulla kerrottavan hänen kuolleen kolme yötä sitten, _juuri samana
yönä, jolloin hän oli ilmestynyt minulle_. Sitten kaaduin tiedottomana
ruumiskirstun viereen, ja vasta useiden, useiden viikkojen kuluttua
heräsin jälleen tuntoihini.

"Olinko minä ansainnut sen, että enkeli istui vuoteeni ääressä ja
hymyili minulle ilokyyneleiden lävitse? Oi, ystäväni, jos on olemassa
kiirastuli, joka jalostaa katuvaiset syntiset ansiokkaiksi taivaaseen,
niin olen minä kulkenut tuon tulen lävitse kuumeöitteni kauheita unia
kestäessäni. Ja kuitenkaan en voinut uskoa olevani vapautettu. Minun
täytyi ensin kokea, miten paljon armahtavaisuutta naissydän voi
sisältää. Saatuaan tietää palvelijoiltani, joille tuo nuori taiteilija
oli ilmoittanut sairastumiseni, millaisessa tilassa olin, eivät mitkään
esteet voineet pidättää Ceciliaa tätinsä seurassa matkustamasta
luokseni ja astumasta noiden kunnon ihmisten sijaan, jotka siihen
saakka olivat hoitaneet minua ja pitäneet huolta tiedottomasta
ruumiistani. Hän oli tuskin päivääkään istunut vuoteeni ääressä, kun jo
houraillessani olin kertonut hänelle kaiken sen, jonka sinä säälistä
olit häneltä salannut. Mutta nähtävästi sai hän samalla selville,
kuinka syvälle sydämeeni hänen kuvansa oli painunut! -- -- --

"Nyt jo riittää! Me olemmekin jo perillä, ja tuolla, tuon valaistun
akkunan takana odottaa hän meitä. Tule, kunnon ystäväni! Koittakaamme
eikö armonsaanutkin vielä kerran voi tuntea itseään iloiseksi ja
onnelliseksi."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kleopatra - Novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.