Title: Suomen mies meni Zanzibariin
Author: Mattsson, Gustaf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomen mies meni Zanzibariin" ***


SUOMEN MIES MENI ZANZIBARIIN

Kirj.

GUSTAF MATTSSON

Suomensi

Joel Lehtonen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1915.



SISÄLLYS:

Alkulause.
Kaupunki ja laiva.
Yli Espanjan meren.
Päivä Lissabonissa, yö Tejo-virran suulla.
Kanarian saarten eteläpuolella.
Senegalin matalikoilla.
Päiväntasaaja.
Kaksi Angolan loukkoa.
Peter Moorin maassa.
Kapin kaupungissa.
Mozambique-virralla.
Vascon Jouluaatto-lahdessa.
Kansitarkastus.
Lassi Markussonin luona.
Ophirin maan ääriin.
Ohi Madagaskarin.
Viimeinen luku.



Alkulause.


Seuraava kirja ei tarjoa muuta kuin tuokioisen kuvan huolettomasta
matkasta valtameren ylitse. Sitäpaitsi on se vailla varsinaista
loppuaan, sillä elokuussa tuli sota. Tuon matkustavan herran oli pakko
kääntyä Zanzibarista takaisin ja kiertää Kapin ympäri vielä uudestaan.
Muiden puutteellisuuksien joukossa haluaa tekijä erikoisesti korostaa
kuvien ja tekstin riittämätöntä yhteensopivaisuutta. Se johtuu siitä,
että suuri osa hänen omia filmejään matkan keskeytyksen sekasorrossa
jäi matkatoverien haltuun Afrikaan. Ei ollut sittemmin varsin helppoa
korvata niitä sopivammilla, jääneestä varastosta.

G. M.



I.

KAUPUNKI JA LAIVA.


"Onko teillä rauhallista huonetta?" kysyin Hotel Bellevuen portierilta
Hampurissa.

"Jo toki, rauhallinen ja kaunis huone kolmannessa kerroksessa. Pst, vie
herra ylös numeroon 35!"

Minä astuin huoneeseen, ja vastaani kajahti kymmenkunta automobiilin
signaalia. Jungfernstiegille päin oleva ikkuna oli nimittäin auki.

"Onko tämä rauhallinen huone, tällainen?" huusin minä niin kovasti kuin
voin.

Viinuri koetti vastata, mutta kahdesti ei saanut ääntään kuuluville.
Kolmannen kerran onnistui hänen parin ulvahduksen välillä nopeasti
virkkaa pari sanaa:

"Kyllä, tämä on sangen rauhallinen huone."

Vastaus tuli syvimmän vakavasti, ja minun täytyi häntä uskoa. Muuten:
sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri on yksinkertaista pyytää
keskustassa olevaa hotellihuonetta ja samalla vaatia rauhallisuutta.
Mutta kuitenkin oli hotellin väki melkoisen oikeassa: huone oli
rauhallinen kello 1:n jälkeen yöllä. Silloin uinahtaa katuelämä, ja
sitten on aivan hiljaista noin kello 7:ään saakka aamulla. Kuutta
tuntia kauemmin ei täyskasvuisen herrasmiehen tarvitse nukkua.

Ja palkkioksi, minkälainen näköala ikkunastani! Koko kuuluisa "Stieg"
kokonaisperspektiivissä. Koko Sisä-Alstern ja sen venheet ja joutsenet.
Alsternin takana sadoissa vaihtuvissa valoissa taustana kirkot ja
talot. Kirkkaan patinan peitossa kohoavat Pyhän Jaakopin ja Pietarin
kirkkojen vanhat kypärät, ja syvän lehtivihreinä seppeleinä kiertävät
lehmusrivit pitkin rantakatuja, joilla pikkuolennot kaukana kiiruhtavat
ja hienot vaunut vierivät.

Kun muutaman vuoden paussin jälkeen on tullut takaisin tähän
kaupunkiin, näkee sen jälleen suunnattomasti kasvaneen sekä sisältä
että ulospäin. Lieneekö Europassa toista miljoonakaupunkia, joka
_elää_ selvemmin kuin tämä? Se elämä ei ole amerikanismia, se ei ole
yön sieni, vaan täällä työskentelevät ja paisuvat lihakset ja suonet.
Jos sille tahtoisi antaa nimen, niin parhaiten saattaisi sanoa, että
Hampuri _lontoolaistuu_. Tämä ei koske ainoastaan kaupungin laajuutta
ja liikennettä, vaan jollakin tavoin koko sen olemusta. Englantilainen
työjärjestys on vallalla; joutokävelijäin, sotaväen ja ylioppilaiden
olemattomuus saa tuntemaan, että juuri täällä "time is money". Ja jos
kulkijan katse osuu rakennuksiin, joissa on liikekilvet "Standard Bank
of South Afrika Ltd", "Tehuantepec Route", "East India House", niin
kohtaa häntä se sama maailmaa-syleilevä, jota hän tuntee, kun hän
Lontoossa Victoria Streetillä näkee jonkun oven päällä yksinkertaiset
sanat: "Uuden Zeelandin hallitus".

Sitten tulee lisäksi vielä Elbe, tuo verraton, joka Böhmin vuoristosta
vierii halki koko saksain maan ja tuo Hampuriin kaikki, mitä maaseutu
tuottaa ja kokoaa. Ja vaikka kaupungilla on kahdeksaisen peninkulman
matka suolaisen meren partaalle, ei siinä ole eikä tule olemaan mitään
Brüggen tapaista. Sillä Pohjanmeren vuorovedet ulottuvat jokapäivä aina
St. Paulin rantalaitureille saakka ja huuhtelevat niitä alinomaa kahden
metrin korkeudelta, muistuttaen iäti, että Hampuri on meren poika.

Oikeastaan tämän kaiken on saanut aikaan jääkausi. Sillä suuri
pohjoismainen jäätikköestehän pakotti koillisen Saksan ylämaitten vedet
hakemaan tiensä Pohjanmereen. Muuten olisi Elbe löytänyt lasku-uomansa
jo paljoa lähempänä, ehkä suunnilleen Danzigin tienoilla, ja Hampuri
olisi jäänyt pienen Wismarin tai ehkäpä Stettinin tapaiseksi,
näkemään Suomen asukkaiden läpimatkaa Friedrichstrasselle, ei paljoa
merkittävämmäksi. Hampuri on Fennoscandian ikuinen velallinen.

Miellyttävä virkistys on kiertää kaupunkia katselemassa
vanhanaikaisilla ajurinrattailla. Minä nousin tuollaisiin toissa
päivänä ja pyysin kuskipukin enoa ajamaan minne hänen mielensä teki.
"Alas satamaanko?" Hyvä. Sitä sopivampaa, koska halusin nähdä uuden
Elbe-tunnelin, neljäntoista miljoonan yrityksen, joka valmistui vuonna
1911 syksyllä.

Tunnelia myöten kävelee etupäässä 20,000 telakkalaista, jotka
työskentelevät Kuhwärderin puolella, missä ei muilla ole juuri
mitään tekemistä. Mutta siinä on kumpaisessakin tunneliputkessa
kävelykäytäväin välissä myöskin ajotie, ja sille minun teki mieleni
päästä, ei erikoisesti ajellakseni, vaan saadakseni nauttia uutta
sensatsioonia. En ole nimittäin koskaan ennen mennyt hevosineni,
kuskineni ja rattaineni hissiin, enkä käyttänyt kärryjä pystysuoran
kulun välineenä. Sen olin nyt tekevä. Elbe-tunnelin kummassakin päässä
on kuusi hissiä, joista kaksi keskimmäistä kantaa kumpikin 10,000 kg ja
joihin mahtuu ajoneuvot hevosineen.

Kuskipukin eno ei tästä laisinkaan pitänyt. "Hevonen pelkää!" Luulenpa,
että eno pelkäsi itse. Kuitenkin hyrritimme sisään, maksoimme 50 Pf.,
ja sitten kuulin valtavien luukkujen edessä ja takana sulkeutuvan. Sen
jälkeen alkoi jyristä. Musta vilkutti pari kertaa korvanpäitään, eno
sanoi "Oh Gott", ja koko tuusallinen aikoi vaipua. Hiljaa ja somasti
upottiin noin seitsemän kerroksen syvyyteen, ja sitten nostettiin
etuluukku. Edessämme aukesi näennäisesti loputtomana tunneliputki,
lamppuja kiiluvana ja kaakelin-välkkyvänä, ja me ajoimme suoraan siihen.

Nyt muuttui eno yhtäkkiä ihan ylpeäksi, kääntyi taaksepäin puoleeni,
viittasi piiskallaan kattoa ja lausui: "Tässä on se kumma, että laivat
kulkevat tuolla ylhäällä juuri lakkiemme ylitse."

Toisella rannalla emme saaneet kääntää suoraan paluutunneliin, vaan
täytyi meidän ensin mennä hissiin, sitten alas vielä toiseen, ja
kotirannalla jälleen ylös. Summa: 100 metriä pystysuoraa vaunumatkaa.
Eno joutui tästä nelinkertaisesta hullutuksesta aivan pyörälle päästä
ja karautteli sitten suorastaan luvatonta vauhtia pitkin kristillisiä
katuja.

Asiani olisi kai nyt kuvailla myöskin tuota uutta Alster-paviljonkia,
jonka avajaisissa olin. Hampuri oli odottanut tätä päivää kauniit
yhdeksän kuukautta, ja nyt se oli tullut. Kaupungin asukkaat
kokoontuivat sen ovien eteen kuin kissat valerianan ympärille, aivan
kataleptisina. Mutta he ponnahtivat ällistyneinä takaisin, kun oviparit
avattiin. Sillä siellä vaadittiin pääsymaksua!

Tämä ei kuitenkaan ollut järin vaarallista, sillä sitä otettiin
ainoastaan ensimäisenä päivänä, Olympialaisten kisain hyväksi. Nyt on
paviljonki auki ilmaiseksi ja Valeriana houkuttelee sisään. Tuo uusi
temppeli on hiukan tusinakomea. Mutta sen kai on sitä oltavakin "coram
publico" [yleisön mielen mukaan. Suomentaja]. Parvilla ja alkooveilla
varustetun suuren salin alapuolella on Alsternin pintaa lähellä todella
elegantti teesalonki, pöytäkoristeina kalliita pitsejä lasin alla.
Monilta balkongeilta saa romantisesti nautiskellen katsella välkkeitä
illan-tummalla järvellä, kanootteja, purjeveneitä ja hitaasti soluvia,
valkeita lintuja.

Kuitenkin kävi persoonallisen lyriikkani tällä kertaa siten, että minun
täytyi hukuttaa se satojen kauppapuotien proosaan. Hampurissa oleskelun
päivät eivät nimittäin olleet aiotut huvitukseksi, vaan tuon yrityksen
valmistamiseksi, johon nyt olin pääni pistänyt, nimittäin kesämatkan
Afrikan ympäri. Minun täytyi hankkia alus- ja päällysvaatteita, mitä
eriluontoisimpain leveysasteiden poikkikulkua varten, meripukuja ja
maapukuja, sekä vielä karttoja, kirjallisuutta ja pari tusinaa muita
tarveaineita, joita vailla matka Afrikan ympäri olisi kaarnan ajelua
aalloilla. Mitä nyt ei tullut otetuksi huomioon, oli sitten oleva
liian myöhäistä. Siksi saikin Hampuri näinä päivinä nähdä erään sangen
vakavan ja päätteliään ostajan availevan kauppojensa kimmaltavia ovia.

Matka Kapin-maanosan ympäri on nykyään normaalitapauksissa aikamoisia
mukavuuden-vaatimuksia täyttävää. Matkailija ostaa Hampurissa Deutsche
Ost-Afrika-Linien konttorissa matkalipun, tilaa paikan jossakussa
sen monista hyvistä laivoista, jättäytyy sitten kuljetettavaksi ja
saapuu ohjelmanmukaisesti takaisin Hampuriin 85 à 90 päivän retken
jälkeen, jonka piiriin on mahtunut koko Afrikan mantere, joko myötä-
tai vastapäivää kulkien. Laivassa oleksii kuin hotellisanatorioissa,
ja ainoa mahdollinen uhkaheitto on, millainen seura tulokkaan tempaa
noiksi hitaasti vieriviksi viikoiksi joukkoonsa. Jokainen, joka
on kulkenut pitkiä merimatkoja, tietää, mitä tämä vaaranalaisuus
merkitsee. Mutta kun ihmisellä ei ole varaa täyttää koko laivaa
pelkillä ystävillään, niin ei auta muuta kuin työntäytyä rohkeasti
yhteiseen pesuuteen, ympärillään katseet, jotka kysyvät samaa kuin
tulijankin: Mikähän tuokin herra on miehiään?

Vaikka hyviä tilaisuuksia on tarjolla, tekevät ainoastaan harvat
henkilöt vuodessa tämän kiertomatkan, ja useimmat heistäkin
keskeyttävät sen melkoiseksi aikaa jossakin paikoin. Sen laivan
matkustajain joukossa, jonka haltuun minä uskoin itseni, jouduin minä
yksinäni sarakkeesen "Rund um Afrika".

Ei ole lainkaan samantekevää, kumpaisen kiertoreitin päättää
valita, läntisenkö vai itäisen. Matka saa näissä molemmissa
tapauksissa olennaisesti eri luonteen. Minä valitsin monesta eri
syystä ensinmainitun, ja siten saavutan m.m. sen edun, että voin
hätätapauksessa lyhentää paluumatkaa lähtemällä laivasta Napolissa
tai Marseillessa, jos maanjäristys, sota tai jokin muu syy sattuisi
kiiruhtamaan minua kotiin. Ei sitäpaitsi ole aivan varmaa, etteikö
tällaisella matkalla jo parin kuukauden kuluessa ala myöskin
vihata ahdasta jokapäiväistä olopiiriään, jollainen tunne rupeaa
aina kiusaamaan naparetkeilijöitä, valanpyytäjiä ja muita "laivaan
vangittuja". Ehkäpä se yllättää Välimerellä minut, ja silloin on
hauskaa huikata hyvästit. Matka länsitietä takaisin pohjoiseen ei
tarjoa sellaisia oikotien-mahdollisuuksia.

Mitä sitten tulee itseensä "Tabora"-laivaan, joka on tämän kesää
minua kuljettava, kuuluu se kantavuudeltaan 8,100 tonnin kokoisena
valtamerilaivoista pienempien joukkoon. Seitsemäs osa "Vaterlandin"
kantavuudesta! Sisarlaivainsa "Generalin" ja "Kigoman" kanssa muodostaa
Tabora kuitenkin Deutsche Ost-Afrika-Linien parhaiten varustetun
laivueen ja on se kaikessa tapauksessa pulskanpuoleinen jaala. Tämän
huomasi jo silloin, kun ajettiin merelle Hampurista, jossa ainoallakaan
siellä tilapäisesti olevasta n. 150:stä aluksesta ei ollut sen
ryhdikästä eikä ylpeän-virkeää ulkonäköä.

Nimi Tabora? Ah, haluaisipa siinä ajatella jonkin etioopialaisen
kuningattaren muotoja, jotain Nigerian jokijumalatarta, Ruwenzorin
metsäin neitoa. Mutta se ei merkitse mitään näistä, se on pelkästään
erään neekerikaupungin nimi, joka on Tanganjikan itäpuolella ja nykyään
pääasemana uudella, Dar-es-salamista Kongoon vievällä poikkiradalla.
Kuitenkin piilee tuon sanan tyypissä ja soinnussa jotain erikoista,
mikä kohdistaa ajatuksen johonkin "aliquid olim feminini" [johonkin
muinaiseen naiselliseen. Suomentaja], ehkä johonkin tuon Saaban
kuningattaren heimolaiseen, joka matkasi itäisiltä mailta...

Laivalla on mainiot kokoontumishuoneet -- ruokasali, kahvihalli,
musiikkihuone, tupakkasalonki --, niin suuret ja ryhmittäin kalustetut,
että siellä voi huomaamatta pistäytyä johonkin sopukkaan ja saa
kumminkin olla mukana. Nurkissa olevat kirjoituspaikat kutsuvat
vastustamattomasti luokseen, varsinkin illalla, jolloin ne hohtavat
uudessa marmori-valaistuksessaan: vaakasuora, läpikuultava levy, jonka
takana on kätkössä pari hehkulamppua, niin, että koko levy valaa
leppoisaa ja laajaa hohdetta yli pöydän.

Hytit eivät sitä vastoin ole pitkää merimatkaa varten tehdyt. Tosin
antoi ylistewardi salliman neuvosta minulle yksityisasunnoksi kahden
hengen hytin. Mutta vaatekaapit olivat kapeita ja syväpohjaisia kuin
syrjittäin pystyyn nostetut sikarilaatikot, à 50 kappaletta, -- vertaus
jotakuinkin oikeissa suhteissa. Mitä hyllyihin tulee, tein tänään
kirjastoni kanssa sopimuksen, että se asuu aamusta iltaan sängyssä,
mutta sijoitetaan yöksi matolle. Pelastusvyön muutin minä katosta
toiselle alaslaskettavalle pesupöydälle ja järjestin sen renkaan sisään
kotiapteekkini. Tämä näytti olevan siellä ylhäällä vahvassa tallessa,
mutta jos se romahtaisi alas, niin se romahtaisi voimalla.

Jää hyvästi, ranta!

Petersenin laiturista luisui Tabora varovasti joelle. Musiikkia,
lippuja, kyyneleitä -- --

Meitä seurasi jokilaiva Elise Wrede kauas meri-Elbelle päin. Kun
kapteeni heilutti sieltä savutorven vierestä lakkiaan hyvästiksi, oli
hän kävelysillaltamme katsoen kuin mikä "kleine Cohn", -- pitkulaisessa
laivalaatikossaan, nojaten mustaan paperossiin, joka pystyyn asetettuna
tuprusi itsekseen.

Aurinko vaipui aaltoihin ja kylmä iltatuuli ajoi matkaajan aikaisin
levolle. Ensimäinen yö laivalla on harvoin epämiellyttävä. Silloin
nukkuu hyvin ja hymyilee sielussaan kaikelle katoavalle ja on
onnellinen tästä uudesta, vapaasta. Ja herää vahvoin päätöksin,
ettei anna minkäänlaisten tarmonpuuskain itseään häiritä. Sillä
vastuunalaisuus on muiden, piletti on maksettu, eikä ole muuta huolta
kuin antaa loitontaa hiljaa itseään pois kaikesta, mikä ennen oli.

Mitäpä haittaa siitä, vaikka sumu yllätti meidät varhain eilisaamuna,
vaikka seisomme tässä tuokion paikallamme -- olemmehan jo poissa.
Kaikkialta ympäriltä kuuluu käheitä outojen kulkijain huutoja:
yksinkertaisista ja kaksiäänisistä pilleistä, ja seasta kellojen
läppäystä. Se on lumoavaa ja kaunista. Vesi on kiiltävää ja
meriruoho-läikkiä kuultaa. Olisipa hauskaa tietää, missä oikeastaan
olemme. Äsken vihelsi suoraan keulasta päin kimeä terssipilli, joka ei
ollut ennen virkkanut mitään. Mutta nyt se on jälleen vaiti.

Pikkulapset alkavat peljästyksestä itkeä, kun meidän suurtorvemme
ulvahtaa. Arabialaiset matruusit skanssissa seisovat sieraimet koholla,
niinkuin kamelit, vetäen hitaasti sisäänsä kosteaa, harmaata ilmaa.

Näin liukuu pieni rautalevy-kaupunki hiljaa ja hapuillen edelleen.
Pohjanmeri kietoo meitä vaieten usviinsa.



II.

YLI ESPANJAN MEREN.


Jollakin omituisella tavalla pääsimme Boulognesur-Merin ohitse kulkien
sumujen ja väijytysten läpi niinkuin päästä pyrimmekin, halkaisimme
kanaalin pitkin sen pituutta, käännyimme etelää kohti, eikä meillä nyt
tällä hetkellä ole enää monta peninkulmaa maailman loppuun, "Finis
terrae", jossa Iberian sireenit laulavat maininkilauluaan ja moni
kunnon merimies on hukkunut.

Olen löytänyt laivassa erikoisen turvapaikan, nimittäin neljännen
kannen alhaalta lukien, jossa pelastusvenheet ja sähkölennätin-asema
ovat. Siellä ei ole kielletty oleskelemasta, mutta sinne ei mene kukaan
paitsi hra Hauptia, telegrafistia, joka asuu yksin sentraalissaan. On
hauskaa seisoskella iltapimeässä ja katsella häntä uudinten läpi, kun
hän, jonkinlaista rasiaa kummassakin korvassaan pitäen, kuuntelee, mitä
hänen virkaveljensä toimittavat Hampurissa, Nauenissa, Eiffel-tornissa
ja Lissabonissa sekä Atlantilla matkaavissa suurissa laivoissa. Silloin
tällöin rypistää hän kulmakarvojaan -- varmaankin joku taas sotkee
jotain -- ja välistä naputtaa hän itse jonkun sanan. Jos saan tuon
miehen St. Helenan seuduilla käsiini kahden kesken, hommaan hänet
opettamaan itselleni edes ammattinsa pari kolme ensimäistä lukua.

Ei ole muuten helppoa päästä minkäänlaisiin kosketuksiin
laivapäällystön kanssa. Kaikki, jotka ovat ylempänä Oberstewardia,
ovat jumalia, selviä jumalia. Kapteeni Gauhea ei ole kukaan nähnyt --
hänen kerrotaan asuvan viidennellä kannella --, ensimäinen upseeri v.
Eucken-Addenhausen on samoin myytti, niinikään toinen, kolmas, neljäs
ja viideskin upseeri. Johtava insinööri ja hänen neljä ylimasinistiaan
tunnetaan ainoastaan aavistamalla, ja ylikasööri, herra Cleophas, on
hypoteesi eli otaksuma, korkeintaan teoria. Laivan lääkäri, nuori
ensimatkan herra, on ainoa arvohenkilö, jota näkee aterioilla, ja
hänenkin kolmikertaisesti kultatakeiset hihansuunsa, gloorioitu
lakkinsa ja nappiensa loisto neuvovat arkaan kunnioitukseen. Ylikokin
nimi on Hesch, ja vaikka ruokasali-kannelta näkee aivan puhki koko
keittiöosaston, en ole vielä häntä esittävää arvohenkilöä löytänyt.

Luulenpa hänen istuvan jossakin nishissä ja johtavan joukkojaan
norsunluu-valtikalla. Tai ehkäpä on hän maalla ja johtaa langattomalla
lennättimellä. "Haloo, Tabora! Vielä vähän rémouladea [eräänlainen
kalakastike. Suomentaja] makrillin kanssa."

Nämä 24 ensimäistä tuntia Atlantilla eivät ole suinkaan olleet mitään
laiskurin ja elämänkoreuden hetkiä, sillä me olemme tehneet työtä
koko vuorokauden, minä ja kolme muuta herrasmiestä. Omituista ja
epätoivoista työtä. Me olemme näet opiskelleet portugalinkieltä.
Lissabon lähestyy minkä kerkiää. Jos mieli saada siellä hiukankin
menestystä, täytyy meidän osata puhella sikäläisten kanssa puhtaasti ja
hellyttävästi.

Minä koukustelin uusien tuttavieni joukossa ottaakseni selvää,
tunsiko kukaan heistä tätä samaa sisäistä tarvetta, ja sellaisia oli,
kuten sanottu, kolme. En tiedä heidän nimiään, mutta he näyttävät
mukavilta miehiltä ja ovat nuorenlaisia kauppiaita. Tupakkasalongissa
toimitetun lyhyen sotaneuvottelun jälkeen päätimme palkata opettajan.
Panimme ylistewardin ilmoitustaululle lapun, jossa oli saksan- ja
englanninkielellä seuraava teksti:

"Neljä miehistä ensiluokan matkustajaa haluaa opetusta
portugalinkielessä, mieluimmin nuorelta naiselta, joka on kotoisin
tästä valtakunnasta. Hätätilassa otetaan miehinenkin tai vanhempi
naisopettaja. Ehdot ovat, että annetaan tyydyttävät tiedot mainitussa
kielessä 24 luennossa, à yksi tunti, joista kahdeksan tänään ja
kuusitoista huomenna. Palkkio sopimuksen mukaan. Vastaus samalle
paikalle täsmälleen puolen tunnin kuluttua eli klo 1/2 10 a.p."

Me totesimme, että kaikki ruokasaliin matkaajat lukivat tämän
ilmoituksen, mutta kukaan heistä ei ilmoittautunut. Nyt lähetimme
ilmoituksemme toiseen luokkaan. Kukaan ei sielläkään osannut
portugalinkieltä. Eräs rouvasihminen ilmoitti meille, että hänen
veljensä kyllä mahtanee osata, mutta hän on Brasiliassa.

Uuden sotaneuvottelun jälkeen päätimme kolmella äänellä yhtä vastaan
antaa toivomuksemme kolmannenkin luokan tiedoksi. Siellä karasi
koukkuun. Skanssista tuli kaksi miestä, toisella päässä turbaani,
toisella fetsi, oppaana eräs saksalainen matruusi, joka ilmoitti, että
nuo kaksi pystyvät toimeen. Tuo turbaani-pää oli kotoisin Zanzibarista
ja fetsi-pää Lourenço Marquesista. Molemmat olivat he luonnostaan
kellanruskeita ja hiukan vesikauhun marmoroimia, mutta muuten he
esiintyivät ystävällisin naamoin ja alkoivat kohta molemmat yhtaikaa
meidän kanssamme puhua. Me emme ymmärtäneet tuon taivaallista ja
keskeytimme heidät kysymällä, tämäkö nyt oli portugalinkieltä. Se
tapahtui keulapuolen luukun kohdalla ja meidän ympärillemme kerääntyi
pian koko kolmas luokka.

"No, no, misters", vastasi toinen, "no, no." Ja sitten he taas
jatkoivat kumpikin. Kaikilla äänillä ei yhtään vastaan päätimme
silloin, ettei asia tästä selvinnyt. Pistimme lantin heidän mustiin
kouraloviinsa ja palasimme tupakkasalonkiin.

Minä ilmoitin nyt, että hytissäni oli kaksi portugalinkielen
oppikirjaa, suuri ja pieni, ja arvelin, että ehkä voisimme tunkeutua
yhteistyöllä tämän totisesti kunnioitettavan kielen perille, jota oli
puhuttu kaukaisilla rannoilla kauan ennen engelskaa. Siitä olivat
kaikki muut samaa mieltä, -- sehän oli viimeinen keino, ja Lissabon oli
meidän siinä ponnistellessamme tullut jo 30 meripenikulmaa lähemmäksi,
-- ja niinpä siis perustimme osuuskunnan nimellä "Genossenschaft für
Verbreitung der portugisischen Sprache unter die übrigen Völker Europas
Limited". ["Seura portugalinkielen levittämiseksi muiden Europan
kansain keskuuteen Osakeyhtiö." Suomentaja.]

Me vetäydyimme musiikkihuoneesen ja minä tulin oppikirjoineni. "Minä
ehdotan", sanoi yksi kelloaan katsellen, "että tyydymme tuohon
pieneen." Sitä mieltä olivat kaikki, suurta voitiin käyttää reservinä.

"Eikö olisi parasta", sanoi toinen, "oppia ensin lausuminen? Se on muka
melkoisen vaikeaa, olen kuullut."

Tätäkin ajatusta pidimme järkevänä ja kävimme kohta käsiksi
portugalilaisiin vokaaleihin ja konsonantteihin. Minä hoitelin kirjaa
ja luin ääneen.

_Yksinkertaiset vokaalit_. a. Lausutaan puhtaasti ja avoimesti niinkuin
pohjoissaksan a, esim. ca, lausutaan ka ja merkitsee täällä.

"Mainiota", huusi eräs yhtiön jäsen, "mainiota. Minä en käsitä, mitä
vaikeaa tuo nyt on. Sehän on itsestään selvää. Ka. Ka. Aivan kuin
pohjoissaksassa."

Yleistä hyväksymistä. "Jatkakaa", sanottiin minulle, "jatkakaa. Se oli
siis a. Nyt tulee b."

"Ei, hyvät herrat, ensin vokaalit. Ja on vielä olemassa toinen a
lisäksi."

"Toinen a lisäksi? Donnerwetter. Wozu?"

"Niin, olkaa hyvä ja kuunnelkaa: a, tummempivärinen, niinkuin
saksalainen a u:n edessä sanassa Haus tai englantilainen o sanassa
house. Esimerkiksi: mau, paha."

"Hyvä jumala, niin, senhän nyt ymmärtää, voihan olla, se nyt on
kaikessa tapauksessa helppoa sekin. Mau. Ha, ha, ha, koomillinen kieli.
Jos siis sanon mau ka, niin se merkitsee: paha täällä. Merkitsee,
että minä olen täällä paha, aber, um Gottes willen, eihän tämä ole
laisinkaan vaikeaa."

Kirkastuvin kasvoin odottivat kaikki jatkoa. "Siis nyt b."

"Ei, anteeksi, ei vielä. Se ei ole minun vikani, mutta
portugalinkielessä näkyy olevan vielä yksi a."

"Zum Teufel, was ist denn _das_?" Kolmiääninen paheksumisen huuto. Eräs
herroista aikoi repäistä kädestäni kirjan pois. Hän luuli, että minä
pilkkasin heitä.

"Hyvät herrat, teidän täytyy rauhoittua, minä vakuutan, että se on
viimeinen a, joka nyt täältä lähtee." Ja minä luin: "a, a:n ja ö:n
väliääni, esim. _pano, liina_."

"Väliääni? _Väliääni_?? Das ist ja zum Verrücktwerden. Kuka ilmeinen
kristitty (kysyjä oli juutalainen) voi sanoa a:n ja ö:n väliäänen?"

Minun täytyy tunnustaa, että tehtävä oli epäilyttävä, ja kun olimme
hyvän aikaa ulahdelleet erilaisilla suun asennoilla kaikkea, minkä
voi olettaa häilyvän a:n ja ö:n välillä, tietämättä, millä asteikon
kohdalla tosiaan kohtasimme portugalinkielen kolmannen a:n, päätimme
lykätä yhtiökokouksen toistaiseksi ja mennä hengittämään raitista ilmaa.

Me vaelsimme kukin eri suunnalle ja häiritsimme useita
kanssamatkustajia, jotka nauttivat lepotuoleissaan valtameren suurta
rauhaa, kysymällä heiltä, saisivatko he suustaan vokaalin, joka on
a:n ja ö:n välillä. Harvinaisen vokaalin, jota portugalinkielessä on
hurjan paljon. Pian olimme tartuttaneet vokaalin koko hienoon yleisöön
ja kannen päästä toiseen kuului sitten mitä eriskummaisimpia ääniä.
Kun joku tuli ylös ja kysyi, mitä herran nimessä tämä merkitsi, niin
vastasivat kaikki, että se on portugalin ensimäinen kirjain.

Tästä huomataan, että osuuskuntamme oli kadottanut moraalisen
koossapysyväisyytensä. Me teimme hiljaisen tilin ja minä läksin yksin
matkaani oppikirjoineni, suurine ja pienine, päättäen jatkaa yksinäni.

Jouten kulkevasta matkamiehestä, joka lienee tutkinut aikoinaan
espanjankielen alkeita, oli tosiaan hämmästyttävää tarkemmin huomata,
miten huimasti tuon ikimuistoisen niemen läntiset rannikkolaiset ovat
voineet väännellä selvän ja kauniin Kastilian kielen. Katsokaamme
esim. määräävän artikkelin monikon maskuliini-muotoa. Espanjalainen
kirjoittaa ja sanoo _los_, portugalilainen kirjoittaa _os_ ja sanoo
_ush_. "Ensi askeleet": os primeiros passos, lausutaan suunnilleen:
ush primairush passush (jolloin a sanassa "primairush" on juuri tuo
käsittämätön väliääni, josta äsken oli puhe). Toinen esimerkki. "Samat
kauniit valonsäteet" kuuluu: ush meshmush bälush rajush dash lusish.
Sitähän ei ole vaikea ymmärtää ja se vaikuttaa esperantolta, mutta
kuuluuko se säädylliseltä?

Minkälaisia elegioita voisinkaan veisata monesta muusta seikasta
portugalinkielessä: inhoittavasta l:stä, nasaaliäänistä,
nasaalidiftongeista. Mutta minä kyyristyn vavisten kumaraan, sillä
Camoensin hahmo kohoaa jo taivaanrannalta. Oppimaton näkee Estremaduran
rantaharjanteen ensimäisen hienon varjon itätaivaan tummansinisellä
taustalla. Ikäänkuin pitkänä ja suurena moitteena nousee sieltä
näkyviin keltaisia, vihreitä ja valkeita piirteitä kauniista maasta.



III.

PÄIVÄ LISSABONISSA, YÖ TEJO-VIRRAN SUULLA.


Juhlallista on ensi kertaa lähestyä tuota "Lisboaa", joka on
koonnut niin paljon vuosisatojen kohtaloita, runoilijain ylistystä
ja matkaavain ihmisten tarinoita. Cabo da Roca, Europan mantereen
äärimmäinen kärki länttä kohti, viittoo jo ylentäen korkeaa kumpuaan,
jonka huipun ympärillä lepäilee usein pieni, laakea pilvi. Ja sitten
tulee laivaan luotsi, tumman ja vaalean veden rajakohdalla.

Melkoisen kaukana merellä muuttuu näet vesi vaaleanvihreäksi,
muodostaen selvän rajan melkein lilan-vivahteista valtameren-pintaa
vasten, ja hieno mainingin kuohu on värien vaihdekohdan merkkinä.
Tämä näyttää omituisen tekaistulta, mutta muistuttaa varovaisuuteen.
Sillä täällä alkavat Rio Tejon ulkosärkät, ja ne juuri maalaavat
veden smaragdin väriseksi. Sangen hiljaisella vauhdilla pyrkii
höyrylaiva joen suuhun, Santa Marian citadellin ja yksinäisen Bugion
ulkovarustuksen välitse, jonka viimemainitun ympärillä meri on
nousuveden aikana aivan luukkujen alla.

Mutta siitä liitää katse piikkiharjaiseen vuoristoon, joka on
pohjoisessa. Siellä kohoaa kuin mikä pelastuksen kallio Cintra,
muinaisaikuinen maurilainen kuningaslinna, jonka muurit ovat kuin
kalliosta kasvaneet ja kultaiset kupoolit kimmaltavat kauas sadun
Atlantikseen ja kaikkeen uneksittuun ja jumalaisen ihanaan tällä
siunatulla seudulla.

Sitten suo Lissabon kaukaa tulotervehdyksensä. Ja vieläpä saa nähdä
muuta: koko Tejon, joka on tällä kohtaa laajennut järveksi, minkä
sisärantaa ei näy -- niin suuri sen syli on. Mutta sitten luhistuu
vaikutelma kokoon.

Sillä kaupunki, joka nyt aukeaa näkyviin mutkittelevina rykelminä,
talo-pulikka toisensa vieressä pitkin pohjoisrantaa, on tukehduttavan
ikävä. Vasten tahtoaankin johtuu muistamaan vuotta 1755, jolloin
meressä syntynyt järistys viidessä minutissa veti kohtalonrajansa sitä
ennen olleen ja sitten tulleen Lisboan välille. Nykyinen Lissabon on
pelkkä nousukas, sillä kaupungille, jolla on moiset muistot, -- jossa
da Gama, Cabral, d'Almeida, d'Albuquerque loistavat sankarisukujen ja
maineikkaiden herrain joukossa, -- on 160 vuoden ikä pelkkää tyhjää. Ja
sehän on oikeastaan nykyisen Lissabonin ikä.

Maanluonne on mainio ja tarjoaisi, jos siihen saisi suunnitella
rakennuksiaan, juopumukseen asti ihania arkitektoonisia
mahdollisuuksia. Mutta surkean vähän on niitä käytetty hyväkseen.
Akropolis, missä on se? Latuskaisina ja epärunollisina ryömivät
tuhannet yksitoikkoiset talot kunnaiden välissä ja niiden harjoja
pitkin, jokin harva heikko monumentaalisuuden pilkahdus tukehtuu massa
vaikutukseen, ja tuntee, että ihmisen sielu kuolisi täällä, tässä
historian ja luonnon antimien sekä nyt auttamattomasti vallalla olevan
surullisen kamatavaran sietämättömässä vastakohdassa. Tämän kaupungin
rakensi jo loistostaan taantuva kansa, ja dekadenssi, jossa ei ole
edes hyperkultuurin hiipuvaa illan-hehkua, painaa nyt sitä leveänä ja
ummehtuneena.

Jos kuvaisin nykyistä Lissabonia parilla kolmella vedolla, kuuluisi
kuvaus: kalaa, roskaa ja kuolleita kuninkaita.

Mutta todellisuus on eläin, jota on pakko kursailematta käydä kiinni
sarviin. Siis ostin minä, meluisan yön laiturissa vietettyäni,
laivakonttorista hiukan portugalilaista rahaa, vyötin kupeeni profeetan
miekalla -- s.o. pistin suurimman säiliökynän revolveritaskuuni -- ja
menin maihin. Suuri osa kanssamatkustajia oli kahtena ryhmänä uskonut
itsensä kielentaitavain oppaiden haltuun -- kaikilla heillä oli suuri
kauhu paikallista kieltä vastaan, -- ja ainoastaan kolme, neljä meistä
piti vapautta arvokkaampana kuin tietämättömyyden kaikkia vaaroja.

Kalaa siellä oli. Jonoissa he tulivat, maan naiset, vanhat ja nuoret,
pitkin kaikkia katuja ja kaiken päivää, suuria, matalia koreja päänsä
päällä kantaen. Lähinnä päälakea oli heillä musta huopahattu, jonka
laidat oli käännetty ylös. Hatun päällä oli pieni, kiekon muotoinen
alustyyny, ja sitten kori, tavallisesti täynnä pitkiä, välkkyviä,
moninaulaisia venkaleita, joiden kuonot ja pyrstöevät pistivät
näkyviin vihreän peitevaatteen alta. Niin he kulkivat, keinutellen,
pää takakenossa ja taakka otsan puolta painaen, hanhenmarssia,
pitkin katukäytävää, usein laulaen, usein riidellen ja joskus juosta
hölkyttäen toistensa ohitse. Sangen usein olivat he vankkoja,
vanhahtavia matameja, edeltäjinään pötsi ja leivisköittäin rintoja.

Kalaa, kalaa, kaikilla kaduilla. Ja auringon paahteessa pullahteli
avonaisilla paikoilla noista suurista vasuista kalan haju oikein
tulvana.

Mutta kannettiinpa siellä hienompiakin kuormia, varsinkin ylempänä
kaupungilla. Eräällä oli korin pohjalla aika määrä pieniä
ruukkuja, joissa oli sananjalkoja, toiset toivat oransinhohtavia
langust-esikoisia (hienoin krapusesonki oli näet parhaillaan), toiset
taas äyriäisiä, simpukoita, suuria hedelmiä ja marjoja. Kaikista noista
kuormista olisikin voinut kuoria itselleen melkoisen hyvinvoinnin
kerman, ellei olisi antanut korin-alaisen olennon häiritä mielihalujaan.

Sillä he eivät olleet kauniita, ne Lissabonin naiset. Ja jos näki
jonkun oikeankin rotunaisen vaunuissaan, oli hänellä taas niin paljon
vihreää hipiässään, niin paljon vihreää ja öljyllä hangattua, että
iho oli kuin emaljeerattua pistashia. Rukoilen Jumalan Äidiltä tätä
anteeksi, mutta minä en kohdannut muita.

Mutta eikös Waldemar Seierin Berengaria aikoinaan tullut Portugalista?
Onko siis ainoastaan halparotuisella ja sammuneella kauneudella enää
tyyssijaa ja ilmaa Tejon rannalla? Olisihan se mahdotonta. Mutta,
Madonna, miksi pistävät ne kaikki itsensä piiloon silloin, kun
juhlatuulelle viritettyjä pohjoismaalaisia kuljeksii kaupungissa,
oikeanpuolimmaisessa takataskussa monta kuutiosentimetriä
Waterman-mustetta ja valmiina ylistämään ja riutumaan?

Nyt joudumme auttamattomasti tuohon toiseen kohtaan, joka kalan
jälkeen seurasi. Lissabonissa on sähköraitiotiet. Samoilla kiskoilla
vetävät myöskin muuliaasit omnibusseja. Nämä eläimet eivät ole,
vakuuttavat asiantuntijat, siitokseen soveltuvia. Mutta erään toisen
elämäntoiminnan, ruuansulatuksen, suorittavat ne sensijaan runsaasti.
Se juuri antaa tuon puolimiljoona-kaupungin ajoteille leimansa.
Paraillaan kun kulkee kovalla, astuukin pehmeään. Jokapaikassa. Eikä
järjestysvalta tahdo ryöstää seudun jalankulkijoitten väsyneiltä
anturoilta tätä sulostusta.

Sopusoinnussa tämän seikan kanssa on kaikki muukin. Varmimpia
suurten kaupunkien siisteyden mittapuita on keskuspostikonttori.
Se on Lissabonissa hyvin hienolla paikalla, Praça de Commercion
vierellä, joka on kaupungin ainoa tosiaan komea tori, ja kaunistavat
sitä pilarikäytävät ja kilvet neljällä kielellä. Mutta se on
vasta loukko! Ensinnäkin pitkin porttikäytävää häkkirattaita
muulivaljakoineen. Ne ovat postivaunuja. Ja sitten sellaista
yleisöä ja kaupustamista ja kääpystämistä, ettei tiedä, onko
markkinoilla vai konkurssi-loppuunmyynnissä. Kysyin oikealta ja
vasemmalta, moitteettoman puhtaasti kieltä lausuen, mistä saisi
ostaa "ishtangpiljashia" -- postimerkkejä, -- mutta sitä ei kukaan
tiennyt. Sensijaan tarjosi eräs mummo minulle tomaatteja, muuan
ukko kävelykeppejä ja kaksi poikaa arpajaislippuja sekä kuvitettua
Decameronea, uutta painosta. Viimeinkin näin savun ja pölyn keskeltä
parin komeita viiksiä, jotka heiluivat erään ristikko-ikkunan takana,
ja puskin nyt niitä kohti.

Perille päästyäni sain kuulla, että viikset olivat postihallituksen,
mutta että voin saada tuolta vastapäätä, mitä halusin. Myyjä puhui
onneksi ranskaa, mikä on välttämätön apukieli kaikille täällä
matkustaville, ja sillä tavoin saatiinkin koko miellyttävä kauppa
käyntiin.

Varomatonta kyllä aloin minä kuitenkin katsella, olisiko missään
nurkassa eräänlaista läkkipeltilaatikkoa. Odotteleva postiherra seurasi
harhailevia katseitani.

"Vous voulez?"

"Uma caixa para cuspir", vastasin minä uljaasti. Caixa merkitsee
laatikkoa ja cuspir sellaista, jota tekemästä ilmoitus kieltää
Portugalinkin raitiovaunuissa.

"Aaah", huudahti silloin tuo kohtelias herra hymyillen, kohotti kätensä
anteeksipyytävällä eleellä ja lisäsi:

"Oh monsieur, tout le monde est un crachoir." [Oo, herra, koko tämä
maailma on sylkylaatikko.]

Moisia voi sanoa kuolemattomiksi sanoiksi. Minä kohotin nöyrän
kunnioittavasti hattuani ja vaelsin ulos torille.

Lopuksi tulee se kolmas kohta, nuo kuolleet kuninkaat. Ne antavat
tasavallalle ja kaupungille oman värityksensä. Torilla, jossa äsken
olin, nousee ylpeänä päivää kohti José I:n muistopatsas. Kun kulkee
riemukaaren alitse ja ylös pitkin Rua Aureaa, aukeaa eteen Praça
Rocio ja sen keskeltä kohottaa korinttolainen pylväs ilmoihin suuren
Pedro IV:nnen hahmoa. Pienenä ja vähänpuhuvana ylennäikse sitten
suunnattomasta "Avenida da Liberdadesta" vapauden sankarien yhteinen
muistopilari, omistuksella: "Aos restauradores" ja koristettuna maan
1600:luvun historian kertauskurssilla.

Mutta vielä jotakin! Samalla Praça de Commerciolla, jossa olin,
murhattiin neljä vuotta sitten kuningas Carlos ja hänen poikansa
Luiz. He lepäävät nyt formaliinissa säilytettyinä Sao Vicenten
kirkon maaholvissa, jossa tosin en käynyt. Mutta luuleeko kukaan,
että tasavalta, joka syntyi tämän parimurhan avulla, koettaa salata
uhrejaan? Päinvastoin. He makaavat arkuissaan _lasikannen_ alla,
makaavat harmaanvihreinä ja sienisinä, ja heitä näytetään juomarahasta
kaikille. Mutta ei siinä kyllin: halukkaat saavat lasikannen läpi
katsella myöskin muita hienoja ruumiita, esim. Brasilian viimeistä
keisaria, Dom Pedro II:ta, tuota viisasta vanhusta, joka oli elänyt
pelkästään maansa hyväksi ja lähetettiin siitä palkaksi Atlantin yli
laivalla, joka oli valmistettu niin, että sen piti matkalla upota.
Se pääsi kuitenkin perille, ja Amerikan viimeinen Braganza sai vielä
jonkun aikaa elää. Häntäkin näytetään nyt kokovartalo-kuvana, niinkuin
muitakin. Kaksikymmentäviisi "centavos" aikuisilta, ja kymmenen
lapsilta. Jaloa kulttia!

Tietysti olisi verinen vääryys sanoa "voila tout", sillä kävinhän
myöskin Belemissä, Jeronymuksen kirkossa, jossa on Vasco da Gaman
sarkofaagi ja ihania taideteoksia, ja kävinhän Jeesuksen sydämen
luostarissa. Ja katselinhan tykistömuseon, joka tarjoaa paljon enemmän
nähtävyyksiä kuin sen nimi ilmaisee. Se on, niinkuin oppaassa sanotaan,
"a maior invocaçao do nosso passado glorioso" -- suurin kunniakkaan
menneisyyden muistiin palauttaminen. Se perustettiin vasta vuonna
1842, mutta se on kasvanut kenraalien Eduardo Ernesto de Castelbrancon
ja Pedro de Alcantara Gomesin ansiosta, jotka ovat sitä vuodesta
1876 saakka hallinneet, suureksi ja pyhäksi paikaksi, jossa luulee
kuulevansa hindujen huudot kristilipun ympärillä Goa-rannalla ja
monsuunin viuhinan huojuvain kauppalaivain köysissä. Päiviä ja viikkoja
menisi ennenkuin tästä kaikesta voisi saada kuvan.

Mutta onko se nykyisyyttä? Ja onko se tulevaisuutta? Nangu, vastaavat
äänet asesaleista ja munkkiholveista. Nangu, nangu -- -- eivät, eivät.
Näitä aikoja minä jo valaisin muukalaisen lyhdyllä ja niiden väri on
pelkästään: rappeutumisen, välinpitämättömyyden ja kultuurinkuonan.

Jossakin kirjassa näin seuraavat kaksi riviä, jäähyväiset kauniille
praçalle Teion varrella:

Adeus, Terreiro do Paço.

Adeus, memoria real!

Siihen on sullottuna kaikki, mitä tahtoo sanoa, kun laivaporras jälleen
vedetään laivaan ja Lissabon väistyy.

Adeus!

Me luulimme, kaikki ne, jotka emme olleet asiaan vihityt, että
lähtöaika -- "täsmälleen kello 7 Lissabonista" -- tosiaan olisi
merkinnyt samaa, jota sillä ymmärretään. Neljännestuntia ennen
seitsemää ammuikin pilli niin, että kaikki, missä henki oli, kiemurteli
jätkäin reunustamalla Doca de Alfándegalla ja muulit viuhkivat korviaan
pitkin koko rantakatua. Kymmenen minuttia ennen seitsemän ajoi
gong-gong pois kaikki portugalilaiset tirkistelijät, jotka kiertelivät
nuuskimassa vartioimattomia kaukoputkia ja kameroita. Viittä vailla
seitsemän ajettiin viimeinen maisemakortti-ukko ja kengännauha-akka
etukannelta maihin. Kahta vailla seitsemän vedettiin porras pois ja
päästettiin köydet. Yksi ennen seitsemää vinkaisi pari hinaajapurtta,
merellä ylähangan puolella, ja täsmälleen kello 7 lähti Tabora
laiturista. Tämä pöytäkirja on tärkeä, sillä jos olisimme viipyneet
puoli minuttia kauemmin, olisi pitänyt suorittaa suuri satamamaksu
satamakonttoriin.

Mutta kumminkaan emme lähteneet. Me ainoastaan siirryimme ulommaksi
virralle, melkoisen kauas, ja ankkuri laskettiin. Mitäs nyt? Niin,
tämä on melkoisen möyheä juttu, joka ansaitsee lukemisen, vaikka se
koskeekin pelkästään lastia ja tullia. En usko monen olleen läsnä
sellaisessa huijauksessa.

Taboran tulopäivän iltapuolella oli sen viereen meren puolelle
asettunut puolentusinaa proomuja ja vintturit alkaneet jyristä.
Suuri osa lastiamme purettiin proomuihin ja oltiin ankarassa työssä
koko yö. Aamupuolella olivat proomut painuneet niin syvälle, että
kuohuaallot räiskyivät keskipalkalta sisään. Minä tarkastelin kauan
lossausta ja näin, että enin siirretystä oli alkohoolia laatikoissa ja
tynnyreissä. Toisissa näki kirjoituksen "Likor", toisissa "Nectar",
monissa ei ollut mitään tavarannimitystä, mutta eräät muut merkit
ilmaisivat, mitä ne sisälsivät. Kaikki nämä tavarat, jotka me siis
olimme tuoneet tänne Hampurista, olivat aiotut Beiraan, Portugalin
Itä-Afrikaan. Mekin olimme nyt kulkevat Beiran kautta, mutta koska
matka Lissabon-Suez-Beira on jonkun verran lyhyempi kuin meidän
matkamme Lissabon-Kap-Beira, niin maksoi nähtävästi vaivan siirtää
tavarat toiseen, suorempaa tietä kulkevaan laivaan, joka ei luultavasti
ollut vielä saapunut.

Mutta kummakseni jäivätkin nuo kuusi proomua koko siksi päiväksi
laivamme ulkosivulle, ja nyt, jolloin meidät hinattiin ulos virralle,
seurasivat ne mukanamme. Ja silloin ryhdyttiin vielä paljon
merkillisempään hommaan. Tuskin oli ankkuri laskettu, niin kaarilamput
pääluukun ja etuluukun kohdalla sytytettiin, luukut avattiin, vintturit
pantiin käyntiin ja koko lasti, jonka olimme proomuihin purkaneet,
_nostettiin jälleen takaisin meidän laivaamme_. Jokainen kolli,
jokainen "Likor" ja "Nectar", jok'ainoa nimetön tynnyri.

Moinen päätön järjettömyys sai tietysti ensin ajattelemaan suunnatonta
erehdystä tahi odottamatonta peruutusmääräystä. Mutta niin ei asian
laita ollut. Tämä tehtiin täydellä harkinnalla.

Tavaroilla Hampurista Beiraan on korkea ulkomaantulli. Tavaroilla
Lissabonista Beiraan ainoastaan kotimaantulli ja ero on n. 20
prosenttia. Jos nyt lasti viedään todistettavasti portugalilaisista
proomuista Lissabonin satamassa Taboraan, on sen hampurilainen kotiperä
poispyyhkäisty ja tavaran laivaanottopaikka on Lissabon. Lyhyesti
sanoen, se kulkee silloin pienemmällä tullilla.

Mutta tuontitulli sitten? kysyy lukija. Eikö tavarasta, joka tuodaan
Hampurista ja lossataan Lissabonissa, ole maksettava tullia? Eikö tämä
tulli nouse yhtä suureksi kuin mainittu alennus?

Tässä päähuijaus onkin. Tavaraa ei pidetä _laisinkaan Lissaboniin
saapuneena_. Se ei ole ollut tavaralaiturilla, ei Portugalin
mantereella. Mitä kapteeni kaatelee laivan ulkokupeilla huvikseen
venheisiin, se ei kuulu laiturin puolella kehenkään.

Parilla sanalla: Hampurin liköörit eivät ole milloinkaan saapuneet
Lissaboniin, mutta kuitenkin lähtevät ne sieltä aivan kuin suoraan
ylätuvan ukon käsistä noihin mitään aavistamattomiin proomuihin
pudonneina.

Miten tällainen humbuugi saattaa käydä päinsä, -- se on muuten aivan
tavallista ja tunnettua, -- en tiedä, ja minne voitto lopulta joutuu,
tietköön _se_ ja hänen joukkionsa.

Tämän ainoalaatuisen vehkeilyn todistajina saimme nyt olla, ja meteliä
kesti koko yön. Hyvällä syyllä harmitti se meitä, mutta me koetimme
nauttia siitä minkä voimme.

Peräkannella puuhasi vintturimies, aivan ruumanluukulla seisoi
toinen antaen hänelle määräyksiä, kaiteen luona hommasi kolmas,
alhaalla proomussa piti johtoa neljäs. He eivät huutaneet, nämä
mestarit, niin paljoa kuin lossaus- ja lastausmestarien yleensä on
tapana, mutta viittoivat sitä enemmän. Vasenta rannettaan osasivat
he kaikki kiemuroittaa niinkuin Schneevoigt korkean inspiratsioonin
hetkillä, ja kun työ sujui hyvin ja nippu nektarilaatikoita huiskahti
yhtämittaisessa kaaressa Portugalista Saksaan, heiluttivat he yhtaikaa
kaikkia jäseniään rytmillisesti, niinkuin niissä olisivat olleet
johtorihmat, joita joku puominnokalla istuva käytteli.

Mutta lastaus muuttui melkoisen tukalaksi, kun musiikki alkoi. Sillä
laivaorkesterimme antoi kävelykannella tavallisen iltakonserttinsa ja
sitä oli pyydetty soittamaan valsseja ja one-stepejä, että ikävyytemme
haihtuisi pyörinässä. Mutta kun ensimäinen stepin tahti kajahti, meni
työ hajalle. Proomumiehet alkoivat tanssia. Kaikki yksikseen, kädet
ylhäällä. Myöskin reunimmaisen proomun tynnyrikasoilla tanssittiin. Ja
siitä merelle päin olevassa proomussa, jonka kohdalla kaarilampun valo
heikkeni ja hälveni lyijynmustaan varjoon, tanssi neekeripoika koiran
kanssa. Mitä kauempana olevissa laivoissa tehtiin, ei voinut eroittaa.
Mutta koska meillä oli soittimien joukossa sekä vetopasuuna että
kontrabasso, niin varmaa on, että one-step kulki tuulen mukana yli koko
Tejon.

Lastiruumasta kohosi kiihtyneitä huutoja, mestarit noituivat kaiteen
yli alas proomulaisille ja järjestysmies siellä alhaalla ryntäili
liköörien joukossa ja tyrkki nyrkeillään jokaista lurjusta, kenen
kimppuun pääsi. Sävelten mahti masennettiin ja työ jatkui, kun taasen
meidän vähälukuiset missimme ja kavaljeerimme alkoivat siivosti pyöriä
erään Gilbert-valssin säestyksellä.

Vähitellen väsyttiin siihenkin ja mentiin ylähangan puolelle. Siellä
oli hyvä olla, sinne kävi tuuli pitkinä lauhkeina henkäyksinä, ja sinne
loistivat Lissabonin kaikki valot. Nyt olivat kivirykelmät kadonneet,
nyt kiilsivät ainoastaan lyhdyt ja ikkunat, ja niiden ympärille saattoi
rakentaa mielikuvissaan kaupungin sellaisen kuin Jumala aikonut oli.
Kukkuloilla kohosivat yksinäisistä luukuista tuikkavain pikkulamppujen
valot aina tähtien tasalle, eikä voinut huomata, missä taivas
oikeastaan alkoi.

Lastauksen ratina, soitto ja ihmisten sekavat äänet raukaisivat minut
uneen ja vähällä olin pudota kansisohvalta alas, ellei hra Oxybenz
olisi ilmestynyt.

Herra Oxybenz on saksalainen matkustaja, keski-ikäinen mies, joka on
saanut mainitun nimen syystä, mikä ehkä ilmenee sitten kun tunnen
itseni kypsyneeksi kanssa-afrikalaisiani esittelemään. Toistaiseksi
kutsukaamme häntä vain tuolla nimellä, ja tyytykäämme varmuuteen, että
hän on ystävällinen ihminen, jolla on perhe Magdeburgissa.

Hän lähestyi minua, pysähtyi, tuijotti ja sanoi: "Aha, Hr Doktor, ich
darf wohl sitzen?"

Kyllä toki. Hra Oxybenz istuutui ja puuskutti. Ja sitten alkoi hän
yksinpuhelun, jonka minä lukijan luvalla julkaisen kokonaisuudessaan
alkutekstinä, sillä muuten menettää se 50 prosenttia arvostaan. Voihan
sen yli hypätäkin:

"Ach du lieber Gott. Gut dass man wieder los ist. Die verdammten
Portugiesen. So ein Sauvolk. So'ne Schweinewirtschaft. Nicht wahr?
Wissen Sie was mir passirte? Ach so'ne Lumperei. Ich war da auf der
Praka da unten, und habe mich umgeschaut, und da kam so'ner Junge,
so'ner geriebener Strassenjunge und hat mir einige Bilder gezeigt,
Bilder wissen Sie, so was Pikantes, so für Herren, für reifere
Herren. Und ich hab mir die Bilder angeschaut, ach Gott, man ist ja
schliesslich doch nur ein Mensch, nicht wahr, und es waren famose
Sachen dabei. Und da hab ich gefragt: was kosten die Bilder, du?
Dreitausend hat er gesagt, dreitausend Reis pro das halbe Dutzend. Das
macht nun zwölf Mark und so sagte ich: sechs gebe ich. Fünftzehnhundert
Reis. Das ist nun allerdings ein bisschen viel, aber bei uns in
Magdeburg daheim gibts überhaupt keine Bilder, so was, se was Pikantes,
nicht wahr? Und man ist ja doch schliesslich nur ein Mensch. Und die
Frauen haben ja kein Verständnis dafür. Das sind ja aber nur Bilder,
das macht ja nichts. Nun da hat er mir also das blaue Couvert gegeben
und bekam das Geld und lief anderswohin. Und denken Sie mal, Hr
Doktor, was der getan hat, der Schweinemickel? Als ich an Bord kam
und in meiner Kabine da unten das Couvert öffnete um die Sachen näher
anzuschauen -- wissen Sie, wissen Sie was er mir gegeben hat? Sechs
_Ansichts_ karten, sechs _ganz gewöhnliche_ Karten, mit Kirchen darauf,
aber gar keines von dem was er mir gezeigt hat. Er hat die Couverts
vertauscht, der Malefizlümmel, und ich habe für sechs Ansichtskarten
sechs Mark bezahlt. So ein Volk wohnt hier in _diesem_ Lande, so ein
Lausvolk, so eine Pestilenz. Ach, du lieber, wenn ich alle diese
Portugiesen ins Feuer werfen könnte, diese ganze schmutzige Pestilenz.
Sechs Ansichtskarten, und der Lummel hat mir doch ganz famose Dinger
gezeigt. So ein Schuft, so eine Pestilenz."

[Joku "piguliini" tarvinnee kuitenkin jonkinlaisen suomennoksen. Tässä
se on:

"Ah, Herra Jumala. Hyvä, että taas pääsin heistä irti. Kirotut
portugalilaiset. Emä-sikoja. Sellaista sikamaista peliä. Eikö niin?
Tiedättekö, mitä minulle tapahtui? Ah, mokomaa viheliäisyyttä. Minä
olin tuolla Praçalla, siellä alhaalla, ja katselin ympärilleni, silloin
tuli sellainen poika, tuollainen ovela katupoika ja näytti minulle
eräitä kuvia, tiedättehän, tuollaisia pikantteja, noita herrasmiehille
sopivia, kypsyneemmille miehille. Ja minä niitä kuvia katselin, ah,
Jumala, ihminenhän sitä lopultakin on, eikö niin, ja niissä oli mainion
veikeitä muutamia. Ja minä kysyin: mitä kuvat, kuules, maksavat?
Kolmetuhatta, sanoi, kolmetuhatta reissiä puoli tusinaa. Sehän on
kaksitoista markkaa, ja niinpä sanoin: saat kuusi. Tuhatviisisataa
reissiä. Se nyt oli hiukan liikaa, mutta meillä kotona Magdeburgissa
ei ole yhtään mitään sellaisia kuvia, tuollaisia, niin pikantteja,
vai mitä? Ja ihminenhän sitä lopultakin on. Ja eihän naiset sellaista
ymmärrä. Mutta nehän ovat vain pelkkiä kuvia, eihän se mitään tee.
No niin, hän antoi minulle tuon sinisen kirjekuoren ja sai rahat ja
juoksi matkaansa. Mutta ajatelkaapas, herra tohtori, mitä hän teki,
se sikamikko? Kun minä tulin laivaan ja avasin tuolla hytissäni
alhaalla kirjekuoren, katsellakseni lähemmin noita kuvia -- ajatelkaas,
ajatelkaas, mitä hän antoi minulle? Kuusi _maisemapostikorttia_,
kuusi _aivan tavallista korttia_, joissa oli kirkkoja, mutta ei
mitään sellaista kuin hän minulle näytti. Hän vaihtoi kuoret
keskenään, vietävän lurjus, ja minä maksoin kuudesta maisemakortista
kuusi markkaa. Sellaista kansaa _tässä_ maassa asuu, sellaista
retkukansaa, sellaisia raatoja. Ah, Jumala, jos saisin paistaa kaikki
nämä portugalilaiset hiilillä, kaikki nämä likaiset raadot. Kuusi
maisemakorttia, ja se roistohan näytti minulle kerrassaan veikeitä
vehkeitä, sellainen lurjus, sellainen heittiö". Suomentaja.]

Hän puuskaisi, pyyhki otsaansa, ja minä lausuin vilpittömän
paheksumiseni.

Tapaus oli moraalisen systeemin kannalta katsoen koko mielenkiintoinen.
Täysi-ikäisen herran, joka aikoo syntisessä himossa käyttää väärin
silmiään ja puolustaa itseään sillä, ettei hän ole muuta kuin ihminen,
saattaa katupojan petos takaisin hyveen teille, niin että hän näkee
nymfien asemasta pelkkiä kirkkoja. Mitenkä tämä oikeastaan niihin
suuriin lopputilikirjoihin merkitään? Onko tämä portugalilainen
vekara taivaan lähettämä, lähetyssaarnaaja, joka houkuttelee ensin
Vanhan-Aatamin päivän valoon ja sitten työntääkin hänelle pyhiä kuvia
ja katumusta? Vai onko hänen jäätävä meidän mielestämme siksi täysin
oppineeksi yksityisraavaaksi, mikä hän selvästi on.

Sellaisissa mietelmissä kului lauhkea yö edelleen. Kello 2:n aikaan
laskeusin kuitenkin hiljaa alas, herra Oxybenzin seuraamana, joka vielä
alemmalla pohjalla palasi asiaan.

"Gute Nacht, mein Herr, Sie haben recht, die Portugiesen sollten sich
wirklich in Acht nehmen."

Aamun sarastaessa jätimme Europan. Keuhkot täyttyivät uudella ilmalla,
ja herra Oxybenz joi aamiaisella portteria.

Kääntöpiirin pohjoispuolella olevat viimeiset viisitoista leveysastetta
olivat miellyttävinä keulan edessä ja niiden piiriin mahtuivat
kauimpana myöskin Kanarian saaret, joita olimme käyvät tervehtimässä,
nimittäin Santa Cruz de Tenerifea siellä. Lauhkeista meripäivistä ja
keveästä karkelo-kulusta ohi Cadizin, Salmen ja Tangerin ei minulla ole
mitään kerrottavaa: merkki siitä, että ne olivat laiskuuden ja onnen
päiviä. Mutta kun varhain eräänä aamuna tarkastelin ventiilin kautta
tuota kuvaelmaa, niin ällistyin. Valtameri oli kadonnut, maiseman
taustana oli vuoristo, ja korkeina, ihanina kohosivat Tenerifen
euforbia-verhoiset laavahuiput aivan vieressä. Ohi kylpyhuoneen,
kahvisalongin ja kaikkien klo 8:n viettelysten kiipesin minä silloin
kannelle ja ojensin käteni rosoisia vuoria kohti.

Meillä ei ollut käytettävänä enempää kuin puoli päivää, mutta
nelivaljakolla ja korkeapyöräisellä "tartanalla" ja pienen, jo ennen
saadun seudun-tuntemuksen avulla tavoitimme kuitenkin muutamassa
tunnissa joukoittain kanaristen ilojen henkiä. Hyrräsimme aina
vuorikyliin saakka, valokuvasimme kameleja ja lapsia, palmuja ja
piinioita, joimme vettä yksinäisistä kaivoista, raastoimme hedelmiä
ihmisten puista ja söimme lunchin verannalla, jonne luojan aurinko
valtoinaan paistoi ja jossa ainoaa juomakelpoista oli _voi_. Kuin
kylläiset merirosvot palasimme sitten oikeaan aikaan laivaan ja
ilmoitimme kapteenille, ettei meidän puoleltamme ollut matkan esteitä.

"Se oli sangen ikävää", hymyili hän, "minä odotin juuri kutsua maihin,
pikarin ja jonkun tanssivan tyttölapsen luo". Paha-aikeiset huudot
ympäröivät hänet ja hänen oli lähdettävä pakoon.



IV.

KANARIAN SAARTEN ETELÄPUOLELLA.


Ihmeellisin rauhantuntein kuuntelin potkurien hiljaista ääntä, kun
läksimme jälleen liikkeelle Santa Cruz de Tenerifen satama-ulapalta.
Viimeiset hindut olivat rynnänneet kamoineen alas venheisiinsä,
viimeiset alastomat pojat sukelsivat noutamaan espanjalaisia
vaskilantteja ja saksalaisia nikkelirahoja, joita miljonäärimäisesti
kylvettiin kansikaiteen yli veteen. Laivayhtiön asiamiehen hieno
moottorivenhe pyörsi pois amiraaliportaitten juuresta, ja samalla
hetkellä suuntasi Tabora suuressa, varmassa kaaressa kulkunsa etelää
kohti.

Se toi sieluun suuren rauhantunteen, tuo lähtö, sillä nyt oli tulossa
kaksitoista työtöntä valtameren päivää, kaksitoista pitkää päivää ilman
alkua ja loppua, -- pelkkää taivasta, merta ja laivaa.

Minä ihmettelin, lyhytnäköisesti kyllä, ettei kaikilla ollut sama
tunne kuin minulla, niin, siellä ei oikeastaan ollut ainoaakaan,
jolla se olisi ollut. Osa heistä oli kulkenut tämän tien jo ennen,
toiset tosin eivät, mutta ketään siellä ei ollut paitsi minua, joka
olisi matkustanut pelkästään matkustaakseen. He kulkivat sitävastoin
päästäkseen perille -- Angolaan, Svakopmundiin, Kapiin, Durbaniin -- ja
nämä kaksitoista kuollutta päivää harmittivat heitä.

Tenerifen pitkä eteläinen kärki seurasi kauan vierellämme. Pilvet
verhosivat alempia vuoria ja kätkivät pienten, vaikeitten talojen
ylimmäiset ryhmät, näkyvistä. Mutta korkein huippu kohosi vakavana ja
lumoavana pilvien yläpuolelle. Ja taas sai nähdä tuon ihmeen, joka on
kaikkien Atlantin-matkaajain muistossa, että huippu nousi sitä enemmän,
kuta kauemmaksi se jäi. Ja lopulta se suli korkeuteen kimmaltavana
kolmiona, yksinäisenä "Jumalan silmänä".

Pehmeästi ja hyväilevästi porisi meri koko illan hyttini ventiilin
alla, ja pasaadituuli leyhyi pieninä, hapuilevina henkäyksinä aina
vuoteelleni saakka.

Minä loioin ja naurelin itsekseni, ihmeellistä hyvinvointia, ja tuntui
kuin olisi isä Jumala asettanut koko ihmiskunnan eteeni pohjattoman
kaivon reunalle pienessä pillerirasiassa ja sanonut: "Saat napsauttaa,
poikani, rasian kaivoon, jos sinua huvittaa." Ja minä tunsin sen
napsauttaneeni. Se oli nyt kaivossa, se oli poissa, ja minä kuljin
yksinäni kautta kauniin maailman, jossa pasaadi niskaani leyhyi ja tee
odotti klo 7.

Mutta olinpa ylhäällä jo varhaisemminkin. Se oli sunnuntaiaamu ja
vaalea juhlamieli merellä ja olo niin taidetekoisen suloista, että
olisin tahtonut iskeä suurella vasaralla jonkin viattoman kalloon,
purkaakseni jollakin tavoin tunteitani.

Silloin näyttäytyi taas pikku ihme: ensimäinen lentokala hypähti ilmaan
alahangan puolella. Tämä yksinkertainen ilmiö oli sillä hetkellä
kokonainen suurtapaus. Sillä kun tuijottelee pitkin valtameren pintaa,
on meri kuin jokin massiivinen epäorgaanisen inkarnatsiooni. Sen ylin
kerrostuma elää, mutta se on vain vesimolekyylien kineettistä elämää,
katoamattomuuden kylmiä valtimonlyöntejä. Ja juuri kun silloin vaipuu
siihen ja katselee, miten tuuli hiertää tuota raskasta vesinestettä,
hypähtää yhtäkkiä merestä esiin pieni olento, hento, kiiltävä
pikku otus, joka piirtää vapaan kaaren veden yläpuolelle, sukeltaa
näkymättömiin, hyppää vielä kerran ilmaan ja katoaa tuonne kauas.

Katoavaisuus kaikessa rikkaudessaan kohoaa tämän airueen keralla
kokonaisuudessaan ylös syvyydestä. Valtameri saa yhtäkkiä unohdetun
arvonsa suunnattomana akvaariona, joka on "nykyajan kaikista parhaiten
varustettu".

Lentokalan huiskaukset yli veden ovat korkeimmassa määrin esteettisiä.
Niistä saisi pettävästi saman vaikutelman kuin linnun leijailusta,
ellei lentäjän pitkien rintasiipien takana harrottaisi vielä
vatsaevä-pari. Paremminkin on tässä leijailussa, jos tohdin sanoa,
pienoiskokoisen Farmanin liikettä, eräänlaisen kaksitason mallin,
joka viritetään kuminauhalla ja suorittaa moitteettomasti sataisen
metriä pitkän matkansa. Yleensä eivät lentokalat tee korkeita,
parabelin-muotoisia hyppäyksiä niinkuin saattaisi luulla, vaan hyvin
matalia kaaria, jotka hämmästyttävät pituudellaan ja samoin pikaisella
uusiintumisellaan monta kertaa toistensa perästä. Kuten parhaat
voileipäkivet ponnahtelevat nuo kalat veden kalvosta, ja välähdyksistä,
jotka toisiaan seuraavat, saattaa laskea hyppyjen luvun.

Myöhemmin aamupäivällä koetti eräs lentokaloista päästä yli laivan,
malttamatta odottaa paria sekuntia, töytäsi laivavenheesen ja putosi
kannelle. Se oli harvinaisen suuri kappale, neljäkymmentäkaksi cm pitkä
kuonosta pyrstöevän kärkeen. Rintaevän pituus oli 26 senttiä. Evänahka
on erittäin ohutta, kirkasta ja elastista, eteerisimpiä eläinkalvoja,
mitä olemassa lienee. Tuon ensimäisen saalis-parkamme, joka meni
kolauksesta tainnuksiin, surmasi sitten säälivästi eräs innostunut
kodak-herra, otti sen säilöönsä ja aikoi näpätä siitä kuvan lennossa.
Sitä tarkoitusta varten hän ripusti sen mustasta silkkilangasta kiinni
kävelykannen kattoon. Mutta aina, kun hän oli valmis näppäämään, pudota
jysähti se raskas eväkäs permannolle: se lensi kuin p--ru, mutta väärin.
Neljä kertaa koetettuaan turvautui hän viimein vankkaan nauhaan, mutta
se joutui luonnollisesti nyt myöskin kuvaan ja oli vaativa taitavaa
retushia.

Vastoinkäymisestään harmistuneena meni hän silloin matkaansa, jättäen
kalan heilumaan ihmisten naamain korkeudelle ja mulkoilemaan jäykästi
maailman kaikkeuteen ällistyneillä sillinsilmillään, heilumaan hiljaa
tuulessa ja laivan keinahduksissa. Se, mitä aavistin, tapahtuikin
viiden minutin kuluttua. Tuolta tuli paikalle eräs täti. Ennenkuin
kukaan ehti huutaa hänelle hei! lätkäsi kala häntä kasvoihin. Hän huusi
kovalla äänellä Jumalaa hätään ja siitä seurasi pitkä selvittely, joka
päättyi siten, että paikalle kutsutun kodak-herran täytyi ruveta hänen
tuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi
eteenpäin.

Iltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä
kohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat
pääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven
poikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä
kaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta
meidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken
päivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.

Hämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot
aikovat otatella takaisin maihin. "Oh", vastasi hän, "sinne ne eivät
lähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti
levolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa
lentävät ne taas merelle."

Tosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan
piilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan
reunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa
pikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun
siro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti
antaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän
kirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean
whiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän
ulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten
pääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään,
kunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.

Olin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla
ani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis
tohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni
toistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä
asun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia
kiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta
aamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri
paita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.

Tällainen juhlallinen kolmikko istui sitten kiikareilla asestettuna
tähystelemässä kohti Mekkaa. Ja se vaiva saikin palkkansa. Sillä puoli
viiden ajoissa ilmestyi selvästi keltainen viiru Saharaa näkyviin,
matalana ja tasaisena, kuten sopii olettaa, ja sen alla kieriväin
aaltojen rantavaahtoa valkeana reunuksena. Me heilutimme hattuamme Cap
Blancoa kohti, joka on Ranskan erämaanvallan etuvartioita, kumarsimme
sitten juhlallisesti toisillemme ja palasimme hytteihimme, tämä
ensimäinen Afrikan-kuva aivokuoressamme.

Suuri aamupesu alkoi jo kaikilla kansilla, ja laivan palvelushenget
haukoittelivat aamuhälyytystään. Eräs ranskalainen kolmipiippu kulki
ohi ylähangan puolitse, jättiläismäinen punainen kukko maalattuna
kaikkiin savupiippuihin keltaiselle pohjalle.

Pääskynen lensi ventiilini editse. Minä nukahdin, hämärästi ollen muka
olevinani lintuhäkissä. Ja Cap Blancon emäntä työnsi minulle sinne
rasian ja sanoi: "Monsieur, hiukan hampunsiemeniä."



V.

SENEGALIN MATALIKOILLA.


Eilen kuljimme Vihreänniemen, Afrikan ja Vanhan maailman kiinteän
länsikärjen, ohitse. Paljon ei ollut toivoa saada sitä ollenkaan
nähdä, sillä Senegalin suulla nousi eteen pilviseinä ja tähän asti
niin kirkkaana pysynyt ilma sakeni. Mutta me näimme sen sittenkin,
klo 7:n tienoissa, harmaana, melkoisen korkeana ja vankasti kaarevana
reliifinä. Cabo Verden historiallista vihreyttä ei kumminkaan
rahtuakaan näkynyt ja saaret taasen olivat kaukana läntisen
horisonttimme takana.

Tuo kuuluisa niemi, joka kuuluu pienine kaupunkeineen nimeltä Dakat,
Ranskan Senegambiaan, on nykyään viralliselta ja kansainväliseltä
nimeltään Cap Vert, mutta vanha portugalilainen nimi jäänee siitä
huolimatta yhä käytäntöön.

Täällä me jouduimme ylen monitahoiseen merenkäyntiin, jossa
aallot tulivat ainakin kolmelta eri suunnalta, ja samalla muuttui
hyvänsävyinen koillinen tarmokkaaksi lounaiseksi, seikka, joka on tyven
vyöhykkeen yksityisoikkuja. Seurauksena tällaisesta epäjärjestyksestä
aamuhämyssä oli, että pyhä Ulrik, joka oli lepäillyt siihen saakka,
aikoi nyt marssia hytistä hyttiin kuin rautatierosvo kaukaisessa
lännessä, vaatien herrasväkiä antamaan pois sen, mitä se oli
saanut. Ja herrasväki totteli kiltisti, varsinkin naisten puolella.
Kun minä luovin hyttikerroksessa porrasluukkua kohti, kaikui tuo
murheellinen kuoro parhaillaan, ja laivalääkäri juoksi ovelta toiselle
antropiiniruisku kädessä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Meri lauhtui Gambian kohdalla sävyisäksi,
ja yhtäkkiä ajoimme taas kaunista, tasaista valtameri-raviamme ja
meillä oli siistit aallot ja herrastuuli.

Pian saimme taas jotakin katseltavaa. Me puhkaisimme nyt suunnattomat
parvet kelluvia molluskeja. Ne näyttävät lystikkäiltä. Tuo tavanvaatima
hyytelökönttä kantaa seljässään pystysuoraa, puoliympyrän muotoista
ja reunoista oranssinväristä, "puolakapuloilla" varustettua purjetta,
joka kohoaa yksinään näkyviin vedestä. Kun ne tulla kelluvat, nuo
epikuurolaiset, ovat ne kuin joukko pystyyn asetettuja sitruunalevyn
puolikkaita. Vasten tahtoaankin tuntee halun, jolla ei ole varmoja
ääriviivoja, kaataa mereen hiukan konjakkia ja heittää muutama
sokeripala sekaan. Aivan pelkkää kylmää totia ei siitä tulisikaan,
sillä me mittasimme juuri pintaveden lämmön ja se oli +30 (olemme nyt
vesi-vuosi-isotermissä +27, Guinea-virran luoteisreunalla).

Ruskeat pääskyset eivät enää meitä seuranneet, mutta lentokaloja oli
ympärillä kaiken päivää joka hetki, ja puhuttiinpa, että toinen luokka
oli jo saanut keittoa kannelle lentäneistä.

Nyt, koska annamme näin autuaasti kuljettaa itseämme kärsimättömästi
odottavan päiväntasaajan luo, on sovelias hetki esittää lyhyesti eräitä
huomattavimpia kanssamatkalaisiani. He sekautuvat persoonallisesta
passiivisuudestani huolimatta elämääni, ken enemmän, ken vähemmän, ja
koska nämä rivit sitä kuvastelevat, täytyy heittää valoa myöskin tuohon
elämänkeskustaan.

_Kapteeni_. Luulenpa matkan alussa kirjoittaneeni jotakin päällystön
jumalallisesta näkymättömyydestä. Se loppui kuitenkin olennaisesti
Englannin kanaalin läntisillä vesillä, ja nyt on kapteeni Gauhe,
Jupiter navis, meillä joka päivä alhaalla ruokasalissa erään
pöydän ääressä. Samoin Jupiter machinae, insinööri Hermann, josta
tuonnempana. Kapteeni Gauhe on lyhytkasvuinen herra, käytökseltään
sangen sympaatinen ikämies, jolla viisaiden, ystävällisten silmiensä
terissä on ruskea sisärengas ja sininen ulkorengas. Kapteenilla on
aikoinaan, purjelaiva-kipparina ollessaan, ollut pestissä suomalaisia
timpereitä ja hän selitti, että ne olivat erikoisen kelvollista väkeä.
Itse hän oli 80-luvulla käynyt Helsingissä ja Kotkassa. Että isäni ja
vaarini ovat olleet hänen ammattikuntaansa, huomasin sangen hyväksi
visiittikortiksi, ja hän ilmaisi hartaan hyväksymisensä sen johdosta,
että minä purjehdin nyt heidän vanhassa vanavedessään. Lyhyesti sanoen:
ylijumala tulee tuskin minuun vasamaansa iskemään.

_Koneinsinööri_. Hän on vaaleaverinen ja lihava ja kärsii
hiukan hengenahdistusta ja muistuttaa paljon erästä vanhaa
polyteknikkotoveriani, jolla oli lempinimi Sali, lyhyellä a:lla.
Hän ei yleensä puhu paljoa, mutta jos painaa jonkun aikaa päälle
"slingertankeista" tai paloöljystä höyrykoneen polttoaineena tai
jostain muusta sen suuntaisesta, ei hän voi olla puheesen yhtymättä.
Iltavahdin 4:ttä lasia lyödessä nousee hän ylös ja sanoo: "Niin, nyt on
kello 10 ja minun täytyy lähteä kierrokselle. Hyvää yötä, herrasväki."
Sitäpaitsi lausui hän eräänä iltana, aivan itsestään: "Tuolla naisella
on pisimmät koivet, mitä eläessäni olen nähnyt..." Puhe koski muuatta
nuorta englantilaista rouvaa, 190:n cm pituista, josta tuonnempana.

_Laivalääkäri_. Sorea nuori mies, nimeltä Paul Wolff. Valittaa, että
hänellä on liian vähän työtä, ja kysyi tässä äskettäin, enkö minä
voinut auttaa häntä joillakin kärsimyksillä.

"Ystävän puhetta", vastasin; "alotammeko ylhäältä?"

"Haben Sie Kopfweh? Vielleicht rheumatisch?"

"Nein, mein Haar fühlt sich etwas heruntergekommen."

Tohtori lähti pois. Kuitenkin kaikitenkin: ihonalainen
atropiinikäsittely näyttää tosiaan auttavan kaikkia meritaudin muotoja
vastaan, ja tällä alalla on lääkärimme todellakin tarpeen.

_Etelänpomoja_. Useimmissa Afrikan-laivoissa on matkustavaisten
joukossa myöskin pari, kolme kappaletta species: "etelänpomoja".
Niillä ymmärretään Afrikassa asuvaa valko-ihoista, joko boeria,
saksalaisjuutalaista tai englantilaista, jolla on taskussa miljoonia
ja joka käy aika ajoittain perheensä kanssa Europassa. Meidän toinen
pomomme on nimeltään Efraim Goldberger, englantilaistunut Nürnbergin
israeliitta, jolla on rouva omaa puhdasta rotua, kolme pienokaista
ja kaksi bonnia. Asuu Johannesburgissa sekä kuuman ajan Durbanissa.
Hänen ja minun hyttini ovat rajatusten, ja joka aamu näen hänen ovensa
edessä puhdistettujen, valkeain kenkien päällä kaksi appelsiinia. Ne
ovat herra Goldbergin aamuinen vatsaregulaattori ennen kylpyä. Muuten
tuntee hän Kapin lehdistä lukeneena melkoisen yksityiskohdittain
meidän nykyisen valtiollisen asemamme ja hän tekee älykkäitä, selviä
kysymyksiä Viipurin hovioikeusjutusta. Pyytää minua joka päivä olemaan
unohtamatta poiketa Delagoabaysta Johannesburgiin ja soittamaan
telefoonilla hänelle. "Se maksaa 50 centiä, se telefoonipuhelu. Silloin
tulen minä heti nopeimmalla autollani ja sitten katselemme hiukan
Transvaalia." Melkoisen houkuttelevaa tavallaan, täytyy myöntää. "Mutta
muistakaakin sitten soittaa, se maksaa vain 50 centiä."

Toinen etelänpomo on Mister Levinson of Durban.

_Mère triple_. Hän on saksalainen kenraalinleski, rva v. G., nokkela
ja lystikäs, vanhahtava naishenkilö, joka kuluttaa elämänsä matkoilla
ja on vahingoittuneesta lonkkaluustaan huolimatta, -- banaaninkuori
Sorrenton kadulla ja 8 kuukautta italialaista kirurgiaa! -- sangen
vilkas olento. Hän on nyt matkalla Saksan Lounais-Afrikaan, saattaen
sinne sisarenpoikaansa, josta kuuluu tulevan siellä jonkinlainen
pormestari. Hän vaalii äidillisesti tuota nuorta miestä koko merimatkan
kestäessä, ja siitä syystä on hän saanut tuon pitkänlaisen nimen: Mére
de mer du maire, s.o. pormestarin merimamma. Mukavammin mainitaan
häntä, ottaen huomioon hänen lihavanpuoleisuutensa, nimeltä Mére
triple. Hänen äidillisyyttään riittää m.m. minullekin, jonka äänen hän
on surukseen huomannut hiukan painuneeksi, mikä paha pitää ehdottomasti
ja voidaan korjata terveysvesi "amolilla", jonkinlaisella kaikenlaisen
vademecumilla. Minun täytyy joka aamu nauttia n. 40 pisaraa amolia ja
sen toimituksen saattaa sitten tuntea aromaattisesta henkäyksestäni.
Kenraalinrouva kontrolleeraa minua joka päivä klo 8 a.p., jolloin
minä päästän sopivan välimatkan takaa huokauksen, ja Mére triple sitä
hienolla vaistolla analyseeraa. Oikeastaan mieltyisin tuohon vanhaan
rouvasihmiseen melkein täydellisesti, ellei hän olisi niin kauhea
juorupytty.

Mutta hupaisiakin asioita osaa hän kertoa, esim. eräästä öisestä
ratsastuksesta ja auringonnoususta Öljymäellä, hotelliseikkailusta
Toledossa, rajuilmasta Bretagnessa.

"Mutta Suomessa ei kenraalitar varmaankaan ole käynyt?"

"Ettäkö en? Mutta kun olen syönyt hyvän illallisen torvisoiton
kaikuessa eräässä puutarha-ravintolassa, jonka nimi oli -- niin, mikäs
se nyt olikaan -- Die Kapelle se oli."

"Helsingissä?"

"Niin juuri, Helsingissä. Stokholmissa olen ollut kuukauden, ja
Turussa olen käynyt, jossa on linnanmuseo, ja Imatralla ollut, ja
siitähän ne nyt aikovat ottaa ne monet hevosvoimat, olen lukenut.
Sitten minä matkustin Eremitageen, siellä oli neljä esinettä, jotka
tahdoin nähdä, ja sitten matkustin takaisin kotiin. Se oli 1912."

Mitäpä ajatella tällaisesta? Kuulla Sierra Leonen kohdalla yhtäkkiä
puhuttavan vanhasta Kappelistamme aivan kuin se olisi takasalongissa,
se on jälleen noita taivaan pikku huomautuksia, että maa on kuin onkin
jalkain astinlauta. Mutta Mére triple on oikea paraadimutter, tuosta
vietävän amolista huolimatta, jota minä muuten sipaisen vain hiukan
viiksiini.

_Oxybenz_. Saksalainen kauppamatkustaja. Kulkee levittämässä
kaikenlaisia esineitä, mutta aikoo lähinnä tuottaa Kap-kolonialle
siunauksen uudella lampulla, jota ravitaan ilmalla ja
benzoolikaasuilla. Siitä nimi Oxybenz. Minä satuin valitettavasti
matkan alkaessa lausumaan kohteliaisuudesta joitakin ymmärtäviä sanoja
benzoolien valovoimasta ja siitä sen tropiikeissa merkittävästä
ominaisuudesta, ettei se haihdu aivan niin helposti kuin alemmat
benziinit. Seuraus oli, että Oxybenz on ottanut minut henkiseksi
tuekseen, minkä tosiasian luulen jo aikaisemmin esimerkillä
todistaneeni. Etelänpomot ja pari muuta afrikalaista vehkeilevät
kauheasti hänen kustannuksellaan, sillä hän ei tunne rahtuakaan maata,
jonne nyt matkustaa.

"Te luulette, että kun vain heilutatte lamppuanne, niin sata tuhatta
kafferia ja kymmenen tuhatta valkoihoista ryntää heti teidän luoksenne,
vai mitä? Tiedättekö edes, kuka siellä on kuninkaana, hä?"

Ei, punastuva herra Oxybenz ei sitä tiennyt.

_Kamerulla_. Oiva nuorenlainen mies Elsassista. Rautatieinsinöörinä
Kamerunissa. Hänellä on oivallinen kamera, on suorittanut
kameraalikoloniaalitutkinnon ja on enimmiltä puoliltaan pyöreä kuin
rulla. Siitä ehdottomasti tuo nimi. On mainio kertoja ja tietää paljon
hyviä asioita neekeriheimojen vaelluksista, antropologiasta ja luonnon
lääketieteestä. Me kohtaamme toisiamme kannella keskellä yötä, kun emme
saa helteeltä unta, ja silloin me juttelemme hiljaa aurinkokatosten
alla.

_Irene ja Clara_. He ovat kotoisin Berlinistä. Irene n. 30-vuotias,
hentoinen ja tumma, Clara taasen n. 22-vuotias, suuri ja vaaleaverikkö.
He riippuvat kiinni toisissaan kuin naimattomat paritusten olevat
naiset usein tekevät, ja jos näkee Claran pystynenän kuvastuvan
horisonttia vastaan, on Irenen samainen kupera enintään vain puolen
metrin päässä paikalta. He matkustavat Kapiin toiveissa "Mädchen
für alles" ja kuuluvat seuduntuntija-herrain lausuntojen mukaan
joutuvan kuusi viikkoa sinne saapumisestaan naimisiin, kumpikin
oman, toistaiseksi mitään pahaa aavistamattoman siirtolaisensa
kanssa. Irtaimet valkoiset naiset saavat miehen niillä maanpaikoilla
suunnilleen niin pian kuin suinkin. Mutta sitten tulee elämä
ikävämmäksi. (Ääniä Pohjolasta: missäpä ei niin käy?)

Heillä on lahjoja. Clara laulaa kitaran säestyksellä noin kuuden äänen
laajuisella kurkulla, siis keskitetty kyky. Irene jälleen soittaa
pianoa. Spesialiteetti: Sindingin Frühlingsrauschen.

Usein olen ihmetellyt, minkä kuolemansynnin tuo norjalainen lienee
aikoinaan tehnyt, koskapa sallima usuttaa aina kaikki pianotautiset
naiset leppymättömästi hänen Frühlingsrauschinsa kimppuun, ja juuri sen
kimppuun. Mitä kohti kulkeneekin, aina vedetään esiin kainosti mukana
kuljetetusta portföljistä vaaleanpunainen vihko Sindingiä. Ja kaikki
he sotkeutuvat bassojuoksutuksissa. Ja sanovat sitten: "Oh, minä en
ole tottunut tähän pianoon". Sindingin Frühlingsrauschen on kaikkialla
maailmassa naimatonten naisten harpunhelähyttelevä älyhorisontti,
ja elleivät he pääse naimisiin ennenkuin se bassokohta lakkaa
reistaamasta, eivät he pääse koskaan.

_Portugalilainen kvartetti_. Neljä ylen pienoista mustaa herraa,
jotka tulivat laivaan Lissabonista. Yksi heistä näyttää siivolta,
on upseeri ja esiintyy joskus juhla-asussa. Toiset kolme lienevät
liikemiehiä. Luonteenomaista kaikille heille on se, että he pitävät
aamusta iltaan keskeytymättömän äänekästä puhetta ja läiskivät pitkin
kantta kävellessään kämmeniään siellä täällä oleviin pöytiin. Mére
triple vihaa heitä ytimiinsä saakka, ja kerran, kun kvartetin vasen
sivusmies taas läiskäisi kätensä hänen vieressään pöytään, rämäytti
kenraalinrouva kepillään samaan pöytälevyyn niin, että kaikki neljä
republikaania saivat sellaisen hermotäräyksen, että muistivat sen koko
päivän. Muuten he joka aterialla juovat italialaista maaviiniä, myöskin
aamukahvin kanssa, ja heillä on se verrattain originelli käsitys, että
Briejuustoon käydään kiinni kynsillä.

Yksi noista neljästä on ollut eilisestä saakka ystäväni. Se johtui
siitä, että hän lähestyi hiukan merikalvaana tupakkasalongissa
stewardia ja sanoi: bitte. Steward seisoi vaiti hänen edessään
ja portugalilainen toisti: bitte, bitte. Johon steward muun
ymmärryksen puutteessa vastasi hymyillen: Bitte, bitte. Nyt katsahti
portugalilainen epätoivoissaan minuun, joka istuin yksinäni
lueskelemassa. Hän viittasi vatsaansa ja huusi _bitte_. Minulle
selvisi, että hän tarkoitti ehkä: Bitter, Magenbitter, ja minä
mainitsin sanan angostuura. Hänen jo vääristyneille kasvoilleen
syttyi oikea pieni aurinko, ja steward laski nyt huomattavan määrän
tuota ruskeaa siunausta hänelle, lasiin. Kun lasi oli tyhjennetty,
tuli lisboalainen minun luokseni, puristi kättäni ja lausui pitkän ja
sydämellisen laterin, jonka eetillinen koefisientti oli huomattavasti:
"Jumala suojelkoon teitä, jalo muukalainen". Sen jälkeen alkoi hän
pyörittää silmämuniaan ja ryntäsi laivan kaiteen luokse.

_Konsuli ja pikku rouva_. Mies on laivan harvoja englantilaisia ja
aikoo pariksi vuodeksi hautaantua Angolaan H.M. Yrjö V:nnen lähettinä.
Esitteli itsensä ja puolisonsa näin: "I am mister Blake and that's my
little wife." Tämä vaimo, joka on päätä pitempi miestään, on juuri tuo
jo ennen puhuttu 190-sentimetrinen; hänellä on kauniit, nuoret kasvot,
mutta niin pyramidaalinen vartalorakenne, että jos hän asettuisi
uimapuvussa kannelle seisomaan, jalat metrin päähän toisistaan, niin
voisi kolme noista portugalilaisista hiukan päätään alentamalla kulkea
tuosta portista itseään vikuuttamatta. Neljännen ei tarvitseisi päätään
alentaa.

_M. Pichon_. Ainoa ensimäisen luokan ranskalainen. Kaivosinsinööri
englantilaisten palveluksessa. Itsekseen eläjä ja hiljainen. Häntä ei
nähty eräänä päivänä aamiaisella. Haettiin hytistä, kävelysilloilta
ja kaikista mahdollisista paikoista. Mahdoton löytää. Levottomuutta
naisten piirissä. "Viime vuonna putosi eräs mereen." "Niin, ja eräs
_heittäytyi_ mereen." Eri stewardeja lähetettiin tutkimusmatkalle. He
viipyivät, levottomuus kasvoi.

"Hänen silmissään olikin jotain omituista." "Niin, se pisti minunkin
silmääni, ja hän saattoi tuijotella puolisen tuntia yhtä mittaa
merelle, vaikkei siellä ollut mitään nähtävää." Eräät nousivat kesken
aterialta. Tosiaan ilkeä tunnelma.

Yhtäkkiä saapui pieni lautas-stewardi, teki ovella honööriä ja antoi
selvällä äänellä, syvän vakavana raportin:

"Monsieur Pichon on polvillaan langattoman lennättimen takana ja
ylenantaa."

Haudan hiljaisuus. Tuskasta vapautunut naisääni huutaa:

"Jumalan kiitos, nythän on niinkuin pitääkin."

Lukijan täytyy minulle suoda anteeksi nämä kosketukset puheenaiheisiin,
joita siellä maalla ei suvaita. Mutta valtamerilaivalla ja kuoppaisella
Atlantilla yhtyy ihmisen sisälmysten probleemi niin suuresti
seuraelämään, ettei pieniä heijasteita siitä voida päivänkronikassa
välttää.

_Pingviini ja Piguliini_. Ensimäisen luokan rouvasväen joukossa
harhailee eräitä, jotka eroittuvat tavoiltaan ja ulkomuodoltaan
hiuskarvan verran muista tosi-kansanomaiseen suuntaan. Ne ovat species:
pikku talouden emännöitsijä, -- tai jotain muuta siihen suuntaan --
jollaisia Lounais-Afrikan valkeat mies-erakot tai perheet tilaavat
Europasta ja joilla on tapana vaatia itselleen vapaa merimatka
ensimäisessä luokassa. Siitähän ei ole juuri mitään sanottavaa.
Mutta kun he alkavat laivalla kotiintua, ja sen tekevät he suuritta
vaikeuksitta jo noin toisena päivänäpä alkavat sekaantua enimpiin
juttuihin ja ryhtyvät kertomaan, mitä kotihyönteislaatuja he pahimmin
pelkäävät, ja istahtavat flyygelin ääreen ja soittavat katinvalssia
variatsiooneilla -- silloin käy ihmisen suvaitsevassa pinnassa väristys.

Tällä kertaa rehentelee meillä sitä lajia olennaisesti kaksi.
Toinen heistä käy erikoisella tavalla. Kamerulla alkoi kutsua häntä
Pingviiniksi, mutta arveli, että toisellakin pitäisi olla nimi. Minä
uskalsin esittää Piguliinia.

"Pigulini? Was ist das? Ist es auch so ein Vogel?"

"Ja es ist auch so ein Vogel. Der kommt in Finnland vor, in ziemlicher
Menge."

_Toiset_. Olisi monen sivun pituudelta aihetta kirjoittaa jotain
heistäkin. Mutta ehkäpä olen jo ollut liiankin laajasanainen "in
personalibus", ja rajoitun nyt vain ilmoittamaan, että meillä on
laivassa koko joukko nuoria pareja, rakastettavia ja vaatimattomia
olentoja, jotka ovat jo kokeneet raskasta elämää siirtomaissa,
pistäytyneet kotonaan pohjolassa ja palaavat nyt yksinäisiin
farmeihinsa takaisin. Niistä ovat monet vanhaa verta ja toiset oikeaa
byrokraatti-ainesta, joista "the struggle of life", elämän taistelu, on
raapinut pois luokkakiilloituksen kaikki jätteet, niin että jäljellä
on pelkkä, puhdas ihminen, jossa yhdistyy se koko viehätys, minkä
tuottaa kultuuritunne _plus_ se itsekseen pyrkivä ja melkein arka
itsensä-arvioiminen, jonka ainoastaan elämä, todellinen elämä pakollaan
luo.

Ylimalkaan tekevät ne, jotka ovat jo tuolla Afrikassa ponnistelleet,
inhimilliseltä rakennuslaadultaan korkeamman vaikutuksen kuin
sellaiset, jotka menevät sinne vasta ensi kertaa, vieden mukanaan
kaiken tuon mopsimaisuuden ja puoliälyn painolastin, mikä ympäröi
europalaista kotonaan niin runsaassa määrin.

Olisi kai puhuttava vähän myöskin toisen ja kolmannen luokan yleisöstä,
joka näyttää -- ainakin meidän korkeasta puustamme katsoen, --
yksituumaisemmalta ja todella iloisemmalta kuin mihin ensimäisen luokan
nurkkaryhmä-sielut pystyvät. Niin on laita, vaikka esim. toiseen
luokkaan on tällä kertaa joutunut yhteen parvi lähetyssaarnaajia ja
eräs teatteriseurue. Mutta heidät täytyy nyt tällä kertaa syrjäyttää.

Menschen, Menschen sind wir alle, väitetään. Paitsi ehkä dogi
Pietaria, joka makaa kaiket päivät korissaan etuluukulla, teräsköyteen
kahlittuna, ja volahtaa vähän jokaisen leveysasteen rajalla.



VI.

PÄIVÄNTASAAJA.


Ei pitkän matkaa Kapin eteläpuolella puski kova kuumuus meidän
kimppuumme, leppymättömänä, pääsemättömänä. Tuuli kovasti, mutta
niinkuin paistinuunista. Meri tanssi kerallamme muka nuorekkaan
raikkaana, mutta olikin jopa 30 astetta kuumaa. Jäätelöä tarjoiltiin
päivät päästään, ja "lemon squash" huljui läpi satojen olkipillien
ja ihohuokosemme olivat kuin suihkulähteet ja paitamme -- ei muuta
tekemistä kuin mennä alinomaa alas, muuttaa ja tulla takaisin.

Joka hytissä on sähköllä käypä ilmanleyhyttäjä, ja onpa leikkikaluna
käytellen suvereenista panna se väsyneellä, suurten piirien arvoisella
ilmeellä kokoviritykseen. Juhlallista on myöskin nähdä ruokasalin
kahdeksantoista kattoväkkärää yhtaikaa hyrräämässä. Mutta sangen
lapsellista, olisi odottaa näistä kummastakaan pyörimisestä mitään
positiivista tulosta. Se on vain silmänvirvoitusta.

Meillä on laivassa uima-allas, ja siinä asuvat monet. Se ei ole
tietystikään mikään jättiläishalli à la Vaterland, mutta se on
kekseliäästi ja hauskasti järjestetty. Melkoisen suuri kansiala
pääluukun vieressä ylähangan puolella ympäröitiin eräänä päivänä,
kravunkääntöpiirin kohdalla, korkealla telineellä, joka oli
tehty paaluista ja lankuista. Tuo noin 60 kuutiometriä sisältävä
laatikko, joka täten syntyi, verhottiin sisältä yksinkertaisella
purjekangas-kerroksella. Sitten pumputtiin siihen noin 50 tonnia
merivettä, ja kun kangas oli läpilionnut, niin se piti. Tämä
vedenpaljous uudistetaan kokonaan kaksi kertaa vuorokaudessa ja
sitäpaitsi jatkuvasti letkusta keskeymättä juoksevalla vedellä ja
päästämällä samalla aikaa vettä ulos parista sen pinnan tasalla
olevasta aukosta. Tässä Atlantin filiaalissa on oivallisen hyvä uida
ja sen kohdalle ylhäälle levitetty aurinkokatos suojaa kaikilta
heliotismeilta. Ainoa vika on, ettei vesi voi vapautua liioista
kahdestatoista asteestaan.

Kuitenkin tarjoaa laitos jonkinlaisen pakopaikan tropiikin kiusaamalle
sielulle. On eri kylpyajat herroja ja naisia varten. Mutta, niinkuin
usein muuallakin, käyvät naisten kellot väärin. Sen vuoksi saattaakin
nähdä esim. laivalääkärin, telegraafipäällikkö M. Pichonin ja kolmen
neljän primadonnan yhtaikaa tritoonisesti pulskimassa, välttäen
suurmaailmallisella taidolla kaikkia, loukkaavia yhteentörmäyksiä ja
antaen luontevalla sulolla pienemmät anteeksi. Altaan ilmasto, kymmenen
kuutiometriä, kaikuu pelkkiä rukouksia ja anteeksiantoja.

Eräs donnoista ui etupäässä seljällään. Sattuman syy on, että
hän esiintyy siten parhaiten edukseen. Toinen heistä oleksii
vähemmän vedessä kuin altaan leveällä reunamalla, jossa hän uneksii
sfinksi-asennossa, hämyinen katse suunnattuna pohjolaa kohti. Sattuma
jälleen on, että juuri hänellä on se oikea selkäviiva.

Myöskin matkailija Oxybenz oli eilen perhekylvyssä. Kun hän tuli ylös,
lausui joku:

"Na na, Hr. Oxybenz, das hätte Ihre Frau sehen müssen."

"Aber bitte", huudahti hän rehellisesti närkästyneenä, "bei dieser
Temperatur ist doch jede Liebe ausgeschlossen."

Taisi olla oikeassa. Tosiaan on niin, että laivan hienoissakin
piireissä jokainen rahtu flirttiä on kadonnut.

Perhesauna Taboralla.

Sellainen vaatii vastakohtia, vaatii sekä viileää että lämpenemistä.
Mutta tämä täällä on niin perinpohjainen uuninlämmin, että kaikki
inhimillinen unohdetaan ja hyvää jumalankuvaa laajennetaan ylen
kiltisti.

Eräs matkustaja teki taulukon pukumuodoista, joita hän näinä päivinä
oli eri leveysasteilla tuntenut tarvitsevansa:

    14 astetta pohjoista: Valkea puku ilman liivejä,
    12    "       "       alusvaatteet,
    10    "       "       paita,
     8    "       "       nahka,
     6    "       "       vatsakalvo,
     4    "       "       luuranko.

Koska laivatavat määräävät ensimäiseksi mainitun puvun ohuimmaksi, mitä
kannella sallitaan, ja kun fysiolooginen konvennansi ei edes ihmisen
yksinään ollessa salli kahta viimeistä pukua, niin ymmärtää lukija,
millaista olo täällä on.

"Tulee parempaa", sanoo kapteeni, "heti kun lakkaamme kiertämästä aivan
Saharan reunaa. Vähitellen oikaisemme ulapalle Guineanlahden poikki ja
sitten vaikuttaa meri." Hyvä tietää. Mutta se ei toistaiseksi vähennä
kauhua pukeutua joka päivälliseksi (klo 7) täyteen "evening dressiin"
ja kuulla tikahtuvan sielunsa kiljuvan kuumissaan.

"Tulee sade", sanoi yli-insinööri. Ja se tuli, keskellä yötä. Minä näin
unta, että eräs nuorehko naisellinen sukulaiseni seisoi pirskuttamassa
vettä nenälleni, ja minä aprikoin, miten nenäkkäitä nykyajan lapset
sentään ovat. Mutta sitten heräsin ja huomasin, ettei ainoastaan
nenäni, vaan koko peitteellä lepäävä persoonanikin oli täydellisesti
sadevirran holaama, veden, joka tulvi suuresta ulkoventiilistä
hyttiini aina kahden metrin päähän aukosta. Se oli tropiikkisadetta ja
suorastaan tyrmistävää.

Minä suljin ventiilin, menin pyjamas-tamineissa ulos ja asetuin
ylähangan kaiteen ääreen. Se oli dushia! Joka pisara tuntui kuin siinä
olisi ollut suunnilleen viisi grammaa vettä, ja tällaisten lämpöisten
raiskausten armeija iski niin tarmokkaasti ja hillittömästi seisojaan,
että sai pitää itseään kaikilla kymmenellä kynnellään kiinni.
Nuoruudenaikaisten seikkailukirjaini sadekuurot tapasivat ensimäisen
todellisen esikuvansa, voimakkaampana kuin olin voinut aavistaa.

Koko jono matkustajia kerääntyi vähitellen kannelle, ja oli oikea
ohjelmanumero nähdä neekerien ja arabialaisten makaavan etukannella
kuin etanat taivasalla, aivan samoissa asennoissa kuin he klo 10:n
aikaan olivat nukahtaneet. Sade ei näkynyt heitä edes herättäneenkään,
ja ohuet vaatteet kääriytyivät kuin märkä silkkipaperi heidän
ruumiittensa ympärille. Dogi Pietari vingahti silloin tällöin, kun
kaatoi vettä liian ilkeästi, mutta ei näyttänyt olo senkään mielestä
paljon muutosta kaipaavan.

Kaikki ylähangan asukkaat ajattelivat hiljaisin selkäpiin väristyksin,
miten korjata makuupaikkaansa -- alahankalaisilla oli kuivaa -- ja
kauan kuultiin sieltä täältä monoloogimutinaa.

Sitten nousi aurinko ja uusi aamu pisti vielä jonkun viivan
Fahrenheitiä lisää konsuli Blaken eilispäivän huomioihin.

Seikka, mikä tekee tunnelman jollakin tavoin yhä erämaisemmaksi, on
vesi-ulapan ehdoton tyhjyys. Lentokalat ovat lakanneet lentelemästä,
sitruunalevyt kadonneet, delfiinit eivät kohota enää selkäänsä, ja
lukuunottamatta paria valaanpyyntilaivaa Monrovian edustalla, emme
moneen päivään perätysten ole nähneet ainoatakaan alusta, yhtään savua.
Ainoastaan sähköaallot antavat merkkejä siitä, että kaukana kulkee
muitakin laivoja.

Tavaton merkkitapaus oli niinollen, kun hra Haupt, radiotelegrafisti,
lähetti tänään ilmoitustaululle raportin: "Windhuk kommt". Windhuk
on nimittäin yksi niistä kuudesta höyrylaivasta, joita Deutsche
Ost-Afrika-Linie lähettää myötäpäivään ympäri Afrikan. Tuntui
suorastaan suurenmoiselta saada sellainen rendezvous näillä vesillä.

Me tirkistelimme merelle. Me odotimme. Viimein lähetettiin pikajuoksun
ylös hra Hauptin luo: "Milloinka Windhuk tulee?"

"Olkaa hyvä ja odottakaa, minä kysyn, missä se nyt on".

Kesti melkoisen aikaa ennenkuin vastaus valmistui. Mutta sitten se
kuului niin selvänä kuin toivoa voi:

"Kohtaamme Windhukin 4 t. 25 min. kuluttua. Kenraali Joubert ja
vapaaherra Nisco ovat matkustajain joukossa."

Kenraali Joubert, kaikille tuttu boerisodasta, -- se nyt oli melkeinpä
uutinen. Mitä osaa vapaaherra Nisco ihmiskunnan uusimmassa historiassa
näyttelee, ei kukaan voinut selittää. Uusi airut hra Hauptin luo:
"Olkaa hyvä ja kysykää Windhukista, mikä herra on vapaaherra Nisco."

Pian tuli vastaus, että hän on upporikas portugalilainen. Enempää
tuskin tarvitsimme tietää.

Noin 4 t. 10 min. kuluttua kohosi savua edestäpäin, pian nousi
näkyviin korkea laiva, ja 4 tuntia 27 minuttia siitä, jolloin hra
Haupt oli ilmoittanut kohtaamisesta, tervehtivät nuo sisarlaivat
toisiaan. Oli melkein liikuttavaa nähdä sitä valtavaa innostusta, jolla
sadat tapahtuman-nälkäiset valtameren kyntäjät noilla kummallakin
laivalla tervehtivät tätä harvinaista sivuutusta, huomioonottamatta
lippusukulaisuuden ja näiden kahden laivan kulkureittien yhteisyyden
vaikutusta sieluihin.

Mutta sitten löi herra Haupt vielä uuden valtin: viisi minuttia
kohtauksen jälkeen riippui Taboran taululla koneellakirjoitettu,
täydellinen luettelo Windhukin matkustajista. Laivassa oli paljon
tuttuja, sanoi eräs Lounais-Afrikaan menevä matkustajamme. "Vai niin,
nyt matkustavat Mayerit taas Europaan, ne sitten eivät saa rauhaa
missään". "Ja kas neiti Sterneä, kun menee takaisin." Tuo toinen
laiva sai tietysti meidän luettelomme, sitä katsellakseen ja siitä
juorutakseen.

Joku tunti myöhemmin lähetin Turkuun n.s. valtameri-kirjeen, 30
sanaa pitkän. Tämä miellyttävä postimuoto on sellainen, että teksti
lennätetään johonkin vastaiseen suuntaan kulkevaan laivaan, tässä
tapauksessa jo tuohon kadonneesen Windhukiin, joka ensimäisestä
satamastaan (Lissabonista, Southamptonista, Hampurista) toimittaa
viestin edelleen, kirjoihinmerkittynä kirjeenä. Sellainen lähetys,
joita saksalaiset ja englantilaiset laivat ottavat perille
toimittaakseen, maksaa 5,50 Rmk., mitä hintaa ei voida pitää
kalliina, huomioon ottaen, että se saapuu vastaanottajan käsiin monta
viikkoa aikaisemmin kuin tavallinen säännöllinen kirjepostimme (Kap
kaupungista). Saattaisi kyllä lähettää myöskin maa-asemien kautta
-- olemme nyt sattumalta puheluissa Guineanlahden kaupunkien kanssa
-- Suomeen oikeankin sähkösanoman, joka saapuisi perille jo samana
päivänä, mutta niin tärkeitä asioita minulla ei ole kerrottavana. Hinta
olisi noin 5 Rmk. sanalta. Kaikessa tapauksessa on hupaisaa tietää,
että tällaisenkin päättömän avaruuden takaa voi huutaa kuultavan
"haloon", joka tunkeutuu kotimaassa erään tutun eteisen ovesta sisälle
joitakuita tunteja sen jälkeen, kun on sen laskenut lentoon.

"Maailma niin suuri on" lauloi aikoinaan tunnettu nimimerkki Z. T.
Se on yhä vieläkin totta. Mutta valitettavasti tarkoitti kirjailija
ainoastaan maapalloa. Ja se on, rakas setä, tullut koomillisen pieneksi.

Kapteenit eivät ole koskaan väärässä. Siksi tuo lemmetön temperatuuri
muuttuikin, noin 4:nnen asteen kohdalla pohjoista leveyttä. Ilma tuli
miellyttäväksi ja yöllä sai unta. Katoavan mantereen paahde loppui.
Suuntasimme nyt matkan suoraan Benguellaan, ja ne lukijoista, jotka
tuntevat maapallon luomusta, tietävät, että tämä merkitsee saaretonta
maapallon paikkaa, joka ulottuu päiväntasaajan yli St. Helenan
pohjoispuolella. Tuon suuren viivan poikkikulku on aina juhlallinen
hetki. Olopaikkamme klo 12 päivällä on kuten tavallisesti merkitty
seinäkarttaan pienillä neulalipuilla, jotka toinen upseeri pistää
paikalleen. Samalla aikaa ilmoittaa purjehduskortti todellisen asemamme
mainitulla kellonlyömällä, edellisellä vuorokaudella tehdyn matkan
pituuden ja keskinopeuden tuolla matkalla. Näiden aikamääräysten avulla
saatoimme päällystöä häiritsemättä arvioida ajan, jolloin olimme
kulkeneet ekvaattorin ylitse. Sen piti kesäkuun 27 päivänä tapahtua klo
8 tienoissa illalla.

Iltapuolella tunnelma nousi huomattavasti. Klo 8 kokoontui laivan
orkesteri kävelysillalle. Klo 8,10 vieritettiin tummanväristä tynnyriä
takakannelle. Klo 8,20 asetettiin kolme matruusia, eräänlaiset
peltikauhat kädessä, alahangan kaiteen viereen, kukin eri korkeudelle.
Se oli vastustamattoman jännittävää.

Klo 8,24 annettiin komentosillalta kellosignaali. Orkesteri alkoi
soittaa, -- klo 8.24.30 vihelsi pilli, jysähti kanuunanlaukaus -- ja
"Suomen ratsuväen marssin" kaikuessa kulki Tabora poikki päiväntasaajan!

Huima hurraa pitkin laivaa. Samassa tuokiossa sytyttivät nuo kolme
matruusia tuleen kauhainsa sisällön ja bengaalinen trikoloori leimahti
palamaan: Itä-Afrikan linjan signaalivärit. Ja nyt laskettiin mereen
se salaperäinen tynnyrikin, tuleen sytytettynä: kelluva tervasoihtu,
joka jäi pian yksin, ilotulittamaan kappaleen ekvaattoria, edeten yhä
kauemmaksi luoteesen.

Hyvästi, sinä kulunut pohjoinen pallonpuolikas, sinä monien kehnouksien
näyttämö ja lukemattomien ent. kanssalurjusten paksu kalotti, hyvästi!

Taivas kaartui avoimena ja kimmaltelevana yli kartanomme.
Seljällään kellottava uusikuu kiilsi lännessä. Vielä saattoi nähdä
punaisenhohtavan linjavahtimme keinuvan tuolla aalloilla, ajelehtien
pasaadituulen mukana hiljaa pohjoista kohti.

Seuraava päivä oli pyhitetty päiväntasaajan kasteelle. Toimitus on jo
hiukan vanhanaikaistunut ja lienee yhä enemmän katoamassa. Kuitenkin
oli yleisö taipuvainen tällä kertaa oikeaan kastejuhlaan, tiettävästi
kaikkien linja-esikoisten iloksi. Osanotto oli kuitenkin vapaaehtoista,
ja koska minä tunsin tuon jotensakin karkean toimituksen omituisuudet,
niin päätin, samoinkuin parikymmentä muutakin matkustajaa, jäädä
nollaviivan eteläpuolella pakanaksi. Se ei ollut ylpeyttä, vaan
vähäistä varovaisuutta ja terveyden huomioonottoa.

Klo 2 lähti kiertämään juhlasaatto. Ensin kulki orkesteri, jäsenet
kyökkipiioiksi puettuina. Sitten seurasi Neptunuksen hovijoukko ja itse
ukko kahden puolisonsa kanssa. Ja sen jälkeen koko kastelasten jono,
joita oli yli sata, naiset juhlapuvussa, miehet päinvastoin.

Hovi kokoontui lavalle uima-altaan viereen. Neptunus nousi ylös ja
piti juhlapuheen kapteenille, lopettaen sanoilla: "Ja muuten voin
tuoda terveisiä virkaveli Wilhelmiltä." Kun oli mukana teatteriseurue,
toimitti hänen majesteettinsa ja osa arvohenkilöitäkin tehtävänsä
mestarillisesti, ja meripiispan saarna oli suurenmoinen.

Nyt huudettiin naiset esille. Ensin Mére triple, joka astui
kastepenkin ääreen maailmannaisen koko varmuudella. Hovilääkäri tutki
stetoskoopillaan, selitti, että madamia vaivaa kroonillinen amoliittis
ja antoi hänelle heti jättiläismäisen suklaapillerin. Sen jälkeen
huusi piispa kuuluville hänen uuden nimensä, pilvi eau-de-Colognea
puhallettiin Mèren iloisille silmille, ja hänet oli kastettu. Samalla
pikkuhauskalla tavalla suoriuduttiin muistakin naisista.

Mutta sitten seurasi miesten lauma, ja siitä syntyi melkoisen
hurja kansanhuvi. Kastepenkki vietiin pois ja kysymyksessä oleva
mies sai istuutua altaan laidalle. Ensin toimitettiin jälleen tuo
lääketieteellinen tutkimus ja potilas pakotettiin tyhjentämään puoli
juomalasia mikstuuraa, joka oli valmistettu aamulla erään laivassa
olevan kemistin avustuksella. Se oli laadittu vaarainmehusta,
merivedestä, pickles-kastista, risiiniöljystä, pulveriksi jauhetusta
gorgonzola-juustosta, kiniinikeitteestä, suolasta ja sinapista. Se oli
kauniin punaisenharmaan-keltaista, ei varsin kirkasta nestettä. Jos
ken kieltäytyi sitä nielemästä, kutsui Neptunus murjaaninsa ja heidän
puumiekkainsa ahkerasti töykkiessä meni rohto kulauksittain vatsaan.

Sen jälkeen astui paikalle hoviparturi apulaisineen. Valtavaan,
purjekankaasta tehtyyn striigeliin, jonka toinen pää oli pujotettu
uhrin niskaan ja toista päätä tempoi apulainen säännöllisessä
tahdissa, hioi Figaro metriä pitkää partaveistään, joka oli sekin
puuta. Apulainen saippuoi miehen köysiluudalla, joka oli kastettu
suopa-ämpäriin, ja sitten veteli partaveitsi tarmokkaasti pitkin korvia
ja nenää ja kaikkea, mikä eteen sattui. Luulipa melkein kuulevansa
särkyväin rustojen ritinää. Ja yhtäkkiä, ilman varsinaista johdantoa,
tarttuivat parturi ja hänen apulaisensa kiinni uhrin nilkkoihin ja
väänsivät hänet takaperin alas vesialtaaseen, jossa virkapukuun puettu
merikonstaapeli painoi häntä vielä kolme kertaa veden alle.

Tätä toistettiin pikkutoisinnoilla pitkin koko riviä. "Esineet"
käyttäytyivät eri tavalla, mutta osoittivat kaikkea toivottavaa
urhoollisuutta, vaikka niillä, jotka eivät osanneet uida, oli hyvinkin
vaikeaa.

Kun oli suoriuduttu suunnilleen puolesta, tapahtui kumminkin jotain
aivan odottamatonta. Muuan vankka mies, toisen luokan matkustaja,
kumartui sillä hetkellä, jolloin parturityrannit aikoivat iskeä
häneen kiinni, eteenpäin, tempaisi heistä yhden toiseen, toisen
toiseen käteensä ja paiskasi heidät yhdellä nykäyksellä päälaelleen
veteen, keikahtaen siihen samalla itsekin nurinniskoin. Syntyi hurja
riemu, ja katsojain haltioituminen muuttui suorastaan ulvonnaksi, kun
tuo pahoin arvossa alennettu yliparturi, joka hukkasi kaapunsa ja
piippahattunsa, nousi takaisin altaasta, jolloin huomattiin, että hän
oli hienoasuinen Johannesburgin magnaatti, Efraim Goldberger, vanha
Nürnbergin juutalainen ja seitsennumeroinen Kapin kauppias. Enimmillä
ei ollut aavistustakaan, että tämä taitavasti toiseen hahmoon verhottu
suur-inkvisiittori oli juuri hän, ja hän itse näytti hirvittävän
nololta.

Kuitenkin hän nauroi muitten kuorossa ja jatkoi kylmäverisesti
toimitustaan. Mutta käsittelystä huomasi, että hänen sisällinen
raivonsa jo purkautui, minkä seikan sai kokea m.m. siivo tohtori
Wolff, joka aakkosellisista syistä joutui viimeiseksi kastettavaksi.
Sitäpaitsi sipistään, että Goldberger on hiukan mustasukkainen
vilkkaasta vaimostaan, ja hän sahasikin pykäläisellä aseellaan
raivoisasti tohtorin viatonta niskaa.

Proletariaatti -- kaikki nämä kiusatut -- oli saanut sappea sisäänsä
ja ympäröi nyt uhkaavana piispan ja apulaisen, selvissä aikeissa
uittaa heitäkin. Seuraus oli, että koko seremonia, jonka piti päättyä
puheella ja juhlallisella lähtömarssilla, hajosi. Neptunus meni
kirkuvine puolisoineen käpälämäkeen, hovi hälveni ryhdittömästi ja
orkesterikaunottaret syöksyivät soittoneuvoineen ja nuottitelineineen
pesulaitokseen, jossa eräs pieni kiinalainen lukitsi oven heidän
takanaan.

Nyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi
hurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin
pian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin
oravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi
joukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva
nippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä
nuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin
pois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin
etukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi
suureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti
parikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin
juuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.

Sekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty
pääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo
ojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko
kurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää
altaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt
ekvaattorikaste lopullisesti.

Päivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen
malliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin
kaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin "Casse noisettesta", asteli 12
mandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä
lyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille
riviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.

Päivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset,
kaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod,
säveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä.
Johtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin "Noidan
laulun"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni
Afrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa
kuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti
paljon August Lindbergiä ("Myrsky"!) ja intohimojen täyttämä numero
sai harvinaisen akustisen taustan -- meren pauhinan, joka vyöryi
sisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina
kuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana,
aivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti
huutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta
pimeydestä.

Kiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina
viehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy
matkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä
varustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen
taide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa
on meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan,
näyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille,
Schiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus
Lounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan
hänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin
köyhää vaihtelusta.

Sinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello
yhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät
minut kaksi tuntia myöhemmin.

"Hra Marting", kuulin jonkun huutavan, "hra Marting, tulkaa ulos."
Jyskytystä, vastalauseita. "Hra Marting, tulkaa ulos". Viimeinkin
lienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni:

"Hra Marting, teidän _täytyy_ ra-ra-ratkaista ri-ri-riita. Hra
O-O-Oxybenz väittää, että valaskala ei voi saada re-re-reumatismia, ja
minä väitän pä-päinvastoin. Voitteko te ra-ra-ratkaista tämän riidan,
hra Ma-Ma-Marting?"

Syntyi pitkä ja sekava väittely. He menivät kaikki kolme takaisin ylös
ja rauha palasi käytävään.

Seuraavana päivänä kuljeksi erään näyttelijän kaunis rouva side päässä.
Rouvasväki raporteerasi jokaiselle, joka halusi tietää: "Mies löi häntä
viime yönä, oli niin hirmuisen mustasukkainen."

Onni, että Afrika jälleen lähenee. Valtameri-ulapan viikkoja pitkä
painostus ahdistaa kovasti aivoja, ja harvain autuus on enemmistön
painajainen.

Erämaat nousevat pian kuin keitaat aallokosta.



VII.

KAKSI ANGOLAN LOUKKOA.


Kello kuuden aikaan eilisaamuna, kun päivä sarasti harmaana ja
epävarmana merellä, näkyi idässä maa. Minä olin istunut kannella kauan
ja pitänyt sitä kaukoputkella silmällä, kartta ja taskulamppu kädessä,
olin nähnyt kuun laskevan ja etelän-ristin kalpenevan ja säpsähtänyt
ensimäisen majakan tuikahduksen huomatessani. Afrikan valoja -- --

Hiljalleen soljuimme edelleen ja verkkaan kohosi ranta. Tunsin
joutuneeni juhlatunnelmaan niin suureen kuin ei koskaan ennen. Tällä
tavalla sitä on kohdattava uutta, suurta maailmaa -- merellisenä
aamutuokiona, keula kohti neitseellistä, asumatonta rantaa. Sillä
täällä ei ketään asusta, täällä kohoavat ainoastaan hiekkakivipengermät
ja niitten takana vuorijonon graniittiharjanteet sellaisina, joina
aurinko ne tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt. Täällä ei sytytellä
tulia, ei lauota pyssyjä, ei riistetä kalaa vedestä. Sillä täällä ei
ketään asusta.

Omituista ja totta. Bahia da Lobito on pieni luonnonsatama, jota
suojaa merelle päin pitkä, kynnenmuotoinen hiekkasärkkä. Kapea
sisäänpääsy-väylä aukeaa pohjoista kohti. Mannerranta on alastonta
vuorierämaata, jonka ulommaisesta, jyrkästä rinteestä Atlantti on
aikojen kuluessa kuluttanut kaistaleen pois, joten koko reunus on
sen näköinen kuin olisi Herramme luomisen jälkeen käytellyt siellä
suurta veistä, pystysuorasti viiltäen. Leikkauspinta on keltainen ja
siinä huomaa vaakasuoria kerrostumia. Yläpinta harmaanruskea ja, kuten
geoloogit sanovat, moutonneerattu, uurteinen, kuivuneita puron-uomia
harjanteitten välissä. Riutan juurella tulee kuvaan lisää vielä
vihreää: matalaa pensaskasvullisuutta. Ja kaidalla hietikko-kaarella,
aivan kuin toisessa maailmassa, on rivi taloja: Lobiton satama.

Se on siinä omituisena repaleena puolikultuuria, ainoastaan jotakuta
vuosikymmentä vanha, leviämättä muualle asumattomalla rannikolla.
Sen muodostavat jotkut virasto-barakit, tavara-vajat, bungalowit eli
bengaalilaistyyliset yksikerroksiset talot, työväen kojut ja kapakka,
jossa on baari, biljardi, pianiino ja gramofooni sekä valtameren
puolella suuri veranda, jossakin paremmalla seudulla miljoonan arvoinen.

Maa on Portugalin, tarkemmin sanoen Angolan siirtokuntaa, Benguellan
piiriä. Kauempana etelässä on samanniminen, 400-vuotias kaupunki.
Minkä isäntäin maata olemme lähestyneet, huomaa ei ainoastaan
lyhyellä aallonmurtajalla kulkevain ihmisten kasvoista, vaan myöskin
postikonttorin katolla olevasta Republica Portuguesan lipusta ja
itse tuosta rakennuksesta, joka kohoaa pikku kylttineen: "Correio e
Telegrapho" yksikerroksisena, kipsistä ja uurrepellistä rakennettuna
idyllisesti tamariskien ja nuorten palmujen keskeltä.

Tällä on aivan erikoinen historiansa, tällä Lobitolla. Kelvolliset
satamat ovat Afrikan länsirannalla, varsinkin päiväntasaajan
länsipuolella, huomattavia harvinaisuuksia. Niinpä ei koko pitkällä
Saksan Lounais-Afrikalla ole ainoatakaan satamaa -- paitsi keskustassa
olevaa Valas-lahtea, joka on englantilaisten oma. Mutta Portugalin
taloudellinen pulahan on tunnettu. Kaikki olettavat, että sen täytyy
ennemmin tai myöhemmin myydä afrikalaiset siirtomaansa. Julkinen
salaisuus on myöskin, että Englanti ja Saksa ovat tästä asiasta
tehneet jo alustavan sopimuksen, jonka pääasiallinen sisältö on, että
Moçanbique on joutuva aikoinaan ensimainitulle vallalle ja Angola
viimemainitulle, joka saisi siten pohjoisessa arvokkaan jatkon karulle
Lounais-Afrikalleen.

Nämä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat alkaneet harmittaa
portugalilaisia, jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet vahvan
uskon valtansa säilymiseen. Angolaan nähden, jonka sisäosat kätkevät
aavistamattomia rikkauksia (siirtokunta on melkein neljä kertaa
suurempi Suomea), on tämä hermostuneisuus ilmennyt kahta vertaa
rajumpana. Osiksi on koetettu kaikenlaisilla väliehdoilla estää muiden
valtioiden laivoja lainkaan poikkeamasta rannikolle, toisaalta jälleen
on alettu äkillisellä innolla järjestää kuntoon siirtomaan neljä
vuosisataa laiminlyötyä ankkuripaikkaa, nim. juuri tätä rauhallista
Bahia da Lobitoa.

Vuoden 1914 tammikuun 1:een päivään saakka eivät saksalaiset laivat
sopimuksenmukaisesti saaneet käydä Angolan satamissa, korvauksenaan
käytännössä merkityksetön portugalilaista laivaliikettä Saksan
Itä-Afrikassa koskeva vastakielto. Mutta viime vuonna ei Saksa
suostunut enää uusimaan tätä sopimusta, ja Lissabonin katkeruudeksi
käyvät nykyään Deutsche Ost-Afrika-Linien laivat sekä Lobitossa että
Mossamedeksessä, jonne huomenna poikkeamme. Tuntee, että näiden
hyvinvarustettujen saksalaisten valtion postihöyrylaivain säännölliset
vierailut merkitsevät täällä vakinaisen saksalaisen liike-elämän alkua
sekä näiden vuosisatoja laiminlyötyjen ja viljelemättömäin maiden
vakavaa ja hiljaista valloitusta. Mereen saakka ulottaa kyllä pitkä
Namib-erämaa vedetöntä, karkoittavaa aluettaan. Mutta 1700-2000 m.
korkean Sierra Gorvo d'Andraden toisella puolella, joka tänne selvästi
näkyy, alkaa Angolan hedelmällinen ylämaa, jossa sade ja auringonlämpö
vaihtelevat oivallisesti ja josta Lobiton kelmeänlihavat rouvat
haettavat monipeninkulmaisen jalkamatkan päästä neekereillä multaa
hiekkariuttansa vähiin kukkalavoihin. Siellä ylhäällä sisämaassa
lepäävät odottavat miljaardit, ja Taboran vihellyspilli lähetti sinne
jälleen tänä aamuna yhden noita vihattuja germaanilaisia signaalejaan.

Sellainen on Lobito.

En suudellut maata, jolle nousin. Sillä satoja neekereitä tallusteli
ympärillä ja europalaiset olisivat minulle oman kansallisuuteni
pilkaksi nauraneet. Mutta otin kourallisen santaa jalkani ensimäisestä
jäljestä ja valutin sen oikeaan housuntaskuuni. Laivalla siirsin sen
sitten pieneen alumiini-rasiaan, ja jos pääsen ehjin nahoin kotiin, saa
se lepäillä pyhänä esineenä Afrika-kaapissani.

Koska postikonttoria, joka oli minun ja muittenkin ensimäisenä
päämaalina, piiritti kymmenkunta kundia, -- luukun edessä seisovat
puoliväriset eivät ymmärtäneet edes portugalinkaan kieltä, -- tein
kävelyretken pääkatua pitkin ja palasin sitten radan vartta takaisin.
Lobitossa on nimittäin aivan uusi satamaratakin, joka jatkuu aina
Catumbellaan ja Benguellaan asti. Meille tarjottiin halpaa ylimääräistä
junaa, ajaaksemme viimemainittuun paikkaan, joka on vähäpätöinen ja
kolkko, mutta ikänsä ja alkuperäisyytensä puolesta houkutteleva.
Vaikka henkilömaksu koko matkasta olisi noussut ainoastaan 6 Rmk.,
ilmoittautui pelkästään kahdeksan halukasta ja aie meni myttyyn,
näiden kahdeksan suureksi harmiksi. Sen sijaan ryntäsi suuri enemmistö
Restaurant Lobitoon juomaan tynnyriolutta -- kalliimpaa, huonompaa
ja lämpimämpää kuin laivalla, jossa saa sekä tummaa että vaaleaa
tynnyri-bieriä inhimillisellä hinnalla kaiken matkaa Afrikan ympäri.

Hupaisia olentoja, tuo enemmistö. Ensin se tuskittelee kaksitoista
kaunista päivää, miten saisi rajattoman yksitoikkoisen valtameriaikansa
loppumaan. Ja nyt, kun harvinainen ja arvokas pikkuvaihtelu tuodaan
heidän eteensä suorastaan tarjottimella, ei anneta itseään liikuttaa,
vaan ruvetaan oluvisille hienoimmalla erämaan rannalla, mitä Atlantilla
enää on varastossaan. Eräät syyttivät, että 6 Rmk. on rahaa. Sitä
näkökantaa saattaisi kunnioittaa, elleivät nämä terveen-säästäväiset
luonteet joisi varmasti tänäkin iltana sampanjaa monta ja suurta lasia.

Minä sydämestäni vihaan heitä, noita velikultia, sillä he estivät minut
käymästä maailman kuuluisimmassa orjakauppa-pesässä, jonne muinoin aina
suurten merenkulkijain ajoista asti tuotiin elävää, mustaa norsunluuta
salaisia karavaaniteitä ja lastattiin, samoin salaisesti, toisen
tavaran nimellä vietäväksi kaiken maailman rannoille, viljelyksille
ja kaivoksiin. Sellaisen tahtoisi edes hajulta tuntea, sillä se on
"conquistadorien" suurta seutua sekin, portugalilaisten valloittajain,
joitten hahmojen varjot yhä vielä merellä risteilevät.

Ainoallakaan mustaihoisella ei ole kotia hiekkasärkällä, eikä
ylimalkaan lähiseuduillakaan. He oleksivat täällä ainoastaan satama-
ja rautatietyöläisinä, asuvat ahtaalle sullottuina uurrepellistä
valmistetuissa kojuissaan ja elävät köyhää vetojuhdan elämää,
mulattien ja nimivalkeain käskettävinä. Melkein kaikilla heillä
huomasin tuon hyvän ja kummastuneen lapsenkatseen, joka on ominainen
turmeltumattomalle neekerille. Ja miten vähän maailman hyörinä koski
heitä, huomasi heidän täydellisestä tungettelun puutteestaan. Kukaan
ei huutanut kaupaksi mitään tavaraa, kukaan ei tyrkyttänyt itseään
oppaaksi tai tulkiksi, ainoakaan lapsista ei kerjännyt.

Kolme naista kulki hiljaisina syrjässä, hedelmäkorit pään päällä,
ottaen ne ujon-arasti alas, kun joku seisahtui ostamaan. Kaupat tehtiin
siten, että ostaja itse otti, mitä halusi, ja neekerinainen nosti
yhden, kaksi tai useampia sormiaan, mikä merkitsi 10, 20 j.n.e. reissiä.

Kun kamerunilainen ystäväni antoi 100 reissiä (puoli frangia) 80
asemasta ja huiskautti kieltävästi kättään, ettei hän noita 20 takaisin
tarjottua ota, seikka, jota tällaisessa tapauksessa tuskin pitää
tehdä, ei nainen hymyillyt kiitollisena, vaan alkoi seurata meitä,
pitkän matkaa. Kun me pysähdyimme, tuli hän luokse ja ojensi hiljaa
kuparilanttiaan. Minä otin sen. Hän katsoi minuun kummastuneena,
tarkasteli meitä molempia ja viittasi sitten oikeaan omistajaan. "Se on
tuon." Mutta kun Kameralla ei vieläkään huolinut, otti nainen, pitäen
asiaa itsestään selvänä, rahan pois minun kädestäni, arveli hetkisen,
veti sitten koristaan 4 banaania ja ojensi ne Kamerullalle. Koska tässä
heräsi mielenkiinto nähdä, mitä nyt seuraisi, kieltäytyi hän uudestaan
ottamasta takaisin omaansa. Silloin kumartui nainen maahan, asetti nuo
neljä banaania varovasti hiekalle, veti etusormellaan niiden ympärille
piirin, nousi ja meni pois.

Pieni luonnonoikeuden luento. Oli miten oli, neekerinainen jäi
voitonpuolelle, ja valko-ihoiset reistailijat katselivat noloina maassa
olevia banaaneja, arvellen, merkitsiköhän tuo piiri "tabu" vai kuitattu.

Jonkun tunnin kuluttua kuljimme saman paikan ohitse, jossa sillävälin
oli liikkunut kymmenittäin ihmisiä. Banaanit olivat paikallaan. Piiri
merkitsi siis: tabu, näillä hedelmillä on jo omistaja, niihin ei kukaan
saa koskea.

Se oli, niinkuin väitin, harvinainen ja neitseellinen seutu. Vuoden
tai parin päästä ei siitä ole paljoa jäljellä. Ehkäpä näimme täällä jo
viimeisen hiekkaan vedetyn piirin.

Lobito vaipui meren taakse. Taustan vuoret ylenivät, mutta hälvenivät
pian taivaaseen sulautuen Meri sulki meidät jälleen tarhaansa, jossa
ei ole aitoja ei katto-ortten eikä seinäin nitinää, ei vanhan keinun
kitinää kesäiltana.

Seuraavana päivänä jouduimme keskelle suurta valaslaumaa, joka keikaili
ylä- ja alahangan puolella n. 50-1000 metrin päässä laivasta. Me
olimme jo muutamia päiviä nähneet merkkejä valaista ja myöskin eräitä
ammattipyytäjiä tähystelemässä. Mutta nyt ui niitä siellä sakeanaan,
melkein joka kymmenes minutti suihkuttivat ne vietteleviä geysirejään
mikä mihinkin ilmansuuntaan. Lihavia selkiä kohosi kuin mitäkin
vedenalaisia veneitä aalloista, ja välistä keikahti joku sangen vilkas
yksilö melkein suulleen pystyyn läiskien valtavalla, kaksihaaraisella
purstollaan ilmaa, aivan kuin oikeissa vanhanaikaisissa
valaanpyynti-kuvissa.

Se oli melkoisen komea näky, ja me toivoimme enää ainoastaan saada
katsella itse jännittävää pyyntiä Sitä ei kuitenkaan näytty meille
sallittavan, sillä pian tuli pimeä ja huomenna olisimme kai jo kaukana
leikistä. Kohtasimme kuitenkin erään valaslaivan joka hinasi tuollaista
kuollutta jättiläistä, ei kuitenkaan irtaallaan perässä, vaan
kupeellaan pitkin alahankaa Eläimen pää pysyi koholla vedestä, ja siitä
saattoi suunnilleen päättää, miten iso ruumis oli. Se yksimastoinen,
pieni höyrylaiva kulki kyllä mukavan kiikarimatkan päässä, mutta ei
silti tarpeeksi lähellä, että siitä olisi voinut ottaa selvän valokuvan.

Aamu valkeni varhaisin torventoitauksin. Mies, joka puhaltaa meidät
valveille tavallisesti kello 1/2 8, soittaen kornetilla jonkin laulun
-- sangen miellyttävä herätystäpä -- saattaa olla hyvin häikäilemätön,
kun uusi satama nousee näkyviin. Silloin on hän saanut määräyksen
toitottaa matkustajat henkiin klo 7, 1/2 7, 6, jopa 1/2 6. Kun on
kunnolla päässyt kannelle, nauttii siellä riutuvan tähtisen yön
kauneudesta ja auringon nousun itäisestä kimmaltelussa.

Niin lähestyimme Mossamedestä, Angolan vanhaa eteläasemaa. Siellä ei
Tabora päässyt laituriin. Kaupunki on aivan avomeren partaalla ja kuohu
huuhtoo korkeana koko rannikkoa. Ankkuri laskettiin ja viranomaiset
lähestyivät laivaa valkeilla venheillä, joita kosteankiiltävät neekerit
soutivat. Eräitä hedelmäkauppiaita lähti myöskin venheillä liikkeelle
ja mandariinikeot heidän vasuissaan hohtivat kauas kuin punertava kulta.

Tuosta pikkukaupungista ei ole paljoa kerrottavaa. Nykyisessä asussaan
on se suunnilleen 75 vuotta vanha, mutta paikka mainitaan jo sangen
aikaisissa matkakirjoissa, ja täälläkin on orjakauppa kukoistanut,
tietojen mukaan vielä 1890-luvulla, mutta pikku olettamustemme mukaan
myöskin vuonna 1914. Kokonaisnäköala on: jono taloja aivan veden
rajalla, palmuja, köyhäin asumuksia hajallaan kaupungin laitamilla;
hiekkakivi-perustaan hakattu linnoitus, jossa on 2 pientä kanuunaa;
valtava laivanhylky, keltaisenruskea kirkko -- sekin esimerkki
mimikrystä [suojelevasta samannäköisyydestä. Suomentaja] -- ja
kehyksenä ja taustana jälleen Namib, tuo suuri erämaa.

Ylängöt sisämaassa päin, jotka myöhemmin päivällä tulivat
sini-autereisista uduista näkyviin, ovat taffelvuori-rakennetta,
mahtavain, muinaisten kerrostumain jäännöksiä, joissa on säilynyt katto
ja jyrkät kyljet. Yksi näistä reliikeistä on kaikilta puolilta niin
kulunut, että huipulle on jäänyt ainoastaan pienenpieni vaakasuora
tasava ja että keila näyttää yksinäiseltä tulivuori-kukkulalta,
kuolleena uneksivalta keskellä lentohiekka-tasankoa.

Loitommaksi kätketyllä sisämaalla on pieni kultuurihistoriallinen
silauskin, jos niin voisi sanoa. Alinomaa kiertävät boerit joutuivat
nimittäin aina tänne saakka säteettäisillä retkillään kantapaikastaan
Kapista ja perustivat tänne siirtolan nimeltä Humpata. Siitä on jo
vuosikymmeniä. He viihtyivät hyvin, perustivat farmeja ja toivat
seudulle onnea. Mutta portugalilaiset eivät ymmärtäneet parempaa
kuin pitää heitä verojuhtinaan, alkoivat rettelöidä järjettömästi
heidän kanssaan, ja kerran lähtivät sitten nuo raskaat härkävaunut
jälleen vierimään matkaansa, takaisin Kunenen kaalamojen poikki,
eivätkä palanneet enää koskaan. Leijonat tassuttelivat kummastuneina
hiljaisissa, lihattomissa taloissa.

Kaikkialla laivassa tuntui imelä mandariininkuoren haju, kun käänsimme
keulan takaisin merta kohti. Ja kun Tabora kiersi eteläisen niemen
ympäri, jonka kärjessä maininki huiski korkealle ilmaan viuhkoina
ja morsiusharsoina, solahti neiti Irene synnynnäisen sujuvasti
pianotuolille ja soitti "Frühlingsrauschenin".



VII.

PETER MOORIN MAASSA.


Eräitä vuosisatoja sitten oli lähellä Svakop-jokea, eteläisen
kääntöpiirin seudulla Lounais-Afrikassa lahti, joka oli merkitty
vanhoihin englantilaisiin merikortteihin nimellä Sierrabai. Sinnekin
oli kaakkoispasaadi koonnut jonon tiuhaa hiekkaa, joka sulki piiriinsä
tyyntä vettä ja loi laguunirauhaa. Tämän paikan löysi vuonna 1485
portugalilainen kapteeni, Diogo Cao ja pystytti sinne ristin. Kerran,
ei tiedetä milloin, hävitti myrsky koko suojuspadon, luonnonpato
pyyhkäistiin pois, valtameri vyörytti vesivuoriaan paljastettua rantaa
vasten ja Sierrabai oli ainaiseksi kadonnut, samoin Diogo Caon risti.
Tästä elää kuitenkin muisto likimmäisen niemen nimessä: Cape Cross.

Se oli ensimäinen tunnettu inhimillinen kosketus seutuun, joka on
nykyään Afrikan nuorin ja eräässä suhteessa huomattavin siirtovaltio,
nimittäin Saksan Lounais-Afrika, lyhyemmältä nimeltä Lounas, kuten
Gustav Frenssen sanoo kertomuksessaan Peter Moorista.

Ei pitkää aikaa siitä tuli tänne Bartolomeo Diaz. Se tapahtui vuonna
1487. Hän löysi etelämpänä toisen ja lujemman bain, Angra Pequenan,
"pikku lahden". Se on gneissi- ja graniittiharjanteitten keskellä
ja on nykyinen saksalaisten Lüderitzbucht. Myöskin Diaz pystytti
sinne ristin. Se oli rautaa, upotettu marmoripilarin päähän ja
seisoi paikallaan vielä 100 vuotta sitten. Nyt on se englantilaisten
Kap-museossa ja ainoastaan vähäpätöinen merkki ilmaisee sen entisen
paikan.

Se oli toinen käynti Lounaassa.

Sitten se hyljättiin pitkiksi ajoiksi. Sillä Diaz ja De Saldanha
pääsivät Kapiin ja sen ympäristöllä oleviin lahtiin, tapasivat vettä,
hedelmiä ja paljon muuta ihanaa ja löysivät Indian väylän. Kuiva,
synkkä Lounas unohdettiin, ja vasta myöhään 1700-luvulla nousi
se jälleen nimettömistä. Kapin valaanpyytäjät -- hollantilaiset,
englantilaiset ja amerikalaiset -- laskivat ahnaan halukkaina keskelle
Lounasmeren lihavia valasparvia ja keräsivät traaniset jaalansa
Walfischbaihin, "Bahia das Baleas". Sekin tapahtui lähellä Svakopia,
kuivuvaa virtaa. Sittemmin tulivat hylkeenpyytäjät ja 1820-luvulla
guanonkerääjät, eräs liverpoolilainen firma "Livingstone" etunenässä.
Vuonna 1844 keikkui yhtaikaa 6000 miestä kolmessasadassa laivassa
rannikkosaarten lähettyvillä, jonne pingviininlantaa oli kokoontunut
Aatamin päivistä saakka, aina 12 metrin korkeudelta. Ne olivat aikoja!

Sitten seurasivat lähetyssaarnaajat ja yhtaikaa heidän kanssaan
1800-luvun löytöretkeilijät, joiden joukossa ruotsalaisella Karl Johan
Anderssonilla oli 50- ja 60-luvulla huomattava paikka suurmetsästäjänä,
kaupustajana ja neekerien sotamarsalkkana.

Saksalainen lähetystyö, joka alkoi 1844 ja harjoitti myöskin kauppaa,
valmisti jossakin määrin nykyistä asiaintilaa, mutta ikäänkuin Saksan
Lounais-Afrikan avaimen löysi vasta bremeniläinen kauppias Adolf
Lüderitz, joka 1844 uskalsi matkata sinne, perustaakseen kauppapaikan
ja luultavasti myöskin kullanhakuaikeissa.

Kaksi vuotta myöhemmin hän katosi tietämättömiin, koettaessaan
erään matruusin kanssa palata pienellä vaatevenheellä meritietä
Oranje-joen suulta Angra Pequenaan. Eräät seikat viittaavat, että
hän oli jo päässyt erämaan timanttisalaisuuden perille, joka nyt on
koko Lounaan merkkiasia. Mutta se salaisuus katosi hänen kanssaan,
ja 22 vuotta saivat sitten nuo "valaisevat kivet" kiiltää yksinään
auringonpaisteessa, ilman noukkijoita, kuten vuosisatoja sitä ennen,
kunnes 1908 muuan kafferi otti kourallisen niitä, näytti roskan eräälle
saksalaiselle ratamestarille ja saattoi siten käyntiin liikkeen, joka
viime vuonna tuotti 50 miljoonaa nettoa ja on nyt kaikkineen ainakin
miljaardin arvoinen, pelkästään sen mukaan, mitä nykyään voidaan
päättää.

Huhtikuun 24 p:nä 1884 sähkötti Bismarck Saksan konsulille Kapin
kaupunkiin, että valtio ottaa kauppias Lüderitzin kauppapaikan
suojelukseensa. Siten perustettiin Saksan Lounais-Afrika.

Mitä uskomattomia vaikeuksia Saksa ja siirtolaiset ovat sitten saaneet
kestää luodakseen jotakin tästä kauhistavasta erämaasta, jonka meren
puolella on Namib ja itäpuolella Kalahari, täytyy jättää tässä
kuvailematta.

Tulo Svakopmundiin on saksalaisen länsilinjan suurin merkkitapaus.
Torviorkesteri soittaa germaanilaisia lauluja jo ennenkuin aurinko on
noussut lätäköstä. Isänmaalliset liput läiskivät mastoissa ja kapteeni
esiintyy valkeissa, kultanappisissa liiveissä.

Vieraskuntalaisestakin tuntui hetki merkittävältä. Näin joukon
matkatovereitani seisovan käsilaukut kädessä ja hienot hatut päässä
valmiina siirtymään maihin.

Mére triplestä tuli peli. Puoli tuntia ennen laivasta lähtöä pälkähti
nimittäin muorin päähän, että maa on ikävän näköinen, että laivassa on
hyvä olla ja että hän saattaa matkustaa yhtä hyvin Ceyloniin, jossa
myöskin Häckel on oleskellut ja jossa kuului olevan niin kaunista,
vaikka siellä on tiikereitä; joten hän päätti jäädä Taboraan muutamiksi
viikoiksi lisää. Hän seisoi ylimmällä kannella, ja joka kerta, kun joku
herra lähestyi, pisti hän keppinsä poikkiteloin hänen vatsansa eteen ja
pakotti hänet lausumaan mielipiteensä asiasta. "Menenkö maihin täällä
vai matkustanko Ceyloniin?"

Kapteeni tuli. "Minä neuvoisin kenraalitarta matkustamaan Ceyloniin, se
on varmaan miellyttävämpää."

Ylistewardi tuli. "Tottahan, tietysti kenraalitar lähtee maihin täällä,
tämähän on Saksan maata."

Mister Levinson tuli. "Minä neuvoisin rouva von G:tä menemään
makaamaan."

Minä nousin paikaltani, tein kierroksen kannella ja sain vuorostani
kepin poikittain eteeni. "Hyvä kenraalska, Ceylon on kyllä kaunista,
mutta se on niin pieni. Minä teidän sijassanne valitsisin Mada--"

Silloin keskeytti Mére triple huudolla minut. "Herra Jumala, tuollahan
menevät jo tavarani."

Aivan niin. Suuressa proomussa hinattiin paraikaa kaikkien
Svakopmundiin jäävien tavaroita maihin, ja niiden joukossa olivat
merimamman kaikki matkalaukut.

Kiertokyselystä tuli pikainen loppu, ja kenraalitar lylleröi vaiti,
aivan kuin suulleen saaneena, välikannelle, josta matkustajat
laskettiin alas. Ainaisten kuohu-aaltojen vuoksi ei Svakopmundin
edustalla milloinkaan pääse suoraan portaita pitkin kuljetuspurteen,
joka nousee ja laskee alinomaa nopeasti, parin metrin korkeudelta.
Täytyy käyttää vintturia. 4-6 henkeä asettuu jonkinlaiseen "karoskaan",
joka muistuttaa lähinnä perhekeinua ja jossa on kaksi penkkiä ja seinät
ympärillä. Laitos hissataan ilmaan laivan kannesta, keikautetaan
kaiteen yli ja lasketaan toiseen laivaan tai hinattavaan proomuun,
missä avuliaat kädet rientävät hätään ja matkustajat pääsevät
onnellisesti kopista. Oli dramaattista nähdä Mére tripleä, kuinka
hämmästyneenä hän kuvastui taivaanrantaa vastaan ja vaipui sitten
hiljaa alas proomuun, ainakin 15 kertaa keppiään huiskauttaen.

He menivät, ja heissä toisen ja kolmannen luokan melkein
miellyttävimmät ihmiset. Seuraavalla hinauksella lähti myöskin "les
beaux restes" maihin, näkemään seutua kasvoista kasvoihin. Minun täytyy
tunnustaa, ettei puhtaampaa ja siistimpää pientä erämaankaupunkia
voi kuvitellakaan. Tosin huomautti joku noista 41:stä baarista, mikä
määrä tuntuu runsaanlaiselta 1800:n valko-ihoisen virkistykseksi,
mutta järjestys lienee mallikelpoinen. Kaupoissa on tarjolla melkein
kaikkea, mitä Berlinin puodeista saa, jalokivistä ja turkiksista
kärpäspapereihin ja postikorttialbumeihin saakka, ainoastaan kalliimpaa
kuin Europassa. Kaduilla on hupaisat puukäytävät, niiden välillä näkyy
erämaa puhtaassa pohjavärissään.

Lüderitzbucht, jonne seuraavana päivänä ankkuroimme, näyttää
kummallisine vuorineen ja lelujen tapaan sinne tänne siroitettuine
taloineen joltakin kaupunginkuvalta 1600-luvulta. Jos Svakopmundissa
oli istutuksiakin, niin täällä ovat ne sen sijaan niin olemattomia,
että on tapana sanoa: "Kun jonkun lüderitziläisen päähän pälkähtää
nähdä jotain viheriäistä menee hän hotelliin ja tilaa kurkun."

Täällä jätti minut hyvä ystäväni Kamerulla. Minä napautin hänestä
kannella naamakuvan. Kun sitten pyysin vielä profiilikuvaa, vastasi
hän, tuo tavallinen voittamaton vakavuus kasvoillaan: "Ahaa, vai niin
ja sitten tahdotte painetut sormen jäljet?" Minä seurasin tuota kelpo
rikollista maihin ja kunnioitin hymyä, millä hän pikaisesti silmäili
tätä kamalaa loukkoa jossa hänen nyt on kolme vuotta oteltava.

"Jaha, vai tämä se nyt on se uusi olinpaikkani. Kamerunissa oli palmuja
ja leipäpuita ja kukkia ja elefantteja ja suuria käärmeitä ja sadetta.
Täällä näkyy olevan hiekkaa. Jaha, jaha. Kirjoittakaa nyt kuten
lupasitte isäukolleni Colmariin ja kertokaa että minä saavuin hyvin
perille ja voin hyvästi, ja muistakaa se, herra tohtori, että kirje
Helsingistä on jonkun kerran vuodessa tarpeen, jonakin kauniina päivänä
saatte korvaukseksi laatikon harvinaisia mineraaleja Lounais-Afrikasta.
Hyvästi nyt."

Ja me löimme kättä, emmekä enää kai näe toisiamme.

Minä maleksin yksinäni uurrepelti-barakkien ja betonitalojen välissä
ja löysin roskaisen kahvilan ja monien kamapuotien keskeltä aivan
odottamatta ison kirjakaupan. Se oli tosiaan merkillistä. Siellä oli
hyllyllä kaikkea, mitä kohtuudella vaatia voi, Goethestä ja Byronista
Lagerlöfiin ja Wolzogeniin asti, pöydillä olivat Simplicissimus, Woche
ja kaikki. Jos pilkisti ulos ikkunasta, näki takkuisen muuliaasin
hankaavan pakaraansa uurrepelti-seinään ja hiekkapyörteen lakaisevan
käytävätöntä katua.

Minä pyysin paikkakunnan lehden viimeistä numeroa, Lüderitzbuchter
Zeitungia, silmäilin sitä, näin johtavassa muutamia voimasanoja
Svakopmundin virkaveljelle ja sanoin hymyillen tiskin takana
olevalle herralle: "Olisi huvittavaa tutustua tällaisen lehden herra
toimittajaan."

"Se käy kyllä päinsä", vastasi hän hiukan kumartaen, "toimittaja olen
minä".

Puksis, sanotaan.

No, ei tässä surku auta, ja pian läksimme katselemaan kirjapainoa,
joka oleksi saman talon toisessa päässä. Lounaassa julkaistaan
kaikkiaan viittä lehteä. Kaksi lehdistä, jotka ilmestyvät Windhukissa
(pääkaupunki sisämaassa), käyvät keskenään kiivasta väittelyä ja
edustavat kumpikin eri agraariryhmäänsä. Muut pippuroivat toisiaan
ainoastaan ammatin vuoksi.

Lüderitzbuchtin kaupunginvaltuustolla oli ollut äskettäin tärkeä
kokous ja ostamaani numeroa seurasi kokonaisuudessaan painettu
keskustelupöytäkirja. Mitä eräässä europalaisessa kaupungissa tästä
arvellaan? Milloin on meidän korpiviisautemme tarpeeksi syventynyt
esimerkkiä seuratakseen?

Tuo itseään hankaava muuliaasi alkoi minusta tuntua suoraan sanoen
inhimilliseltä. Minä huomasin järjestelmää sen liikkeissä. Ne olivat
sitäpaitsi julkisia, ja se herätti luottamusta.

Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jälleen takaisin laivaan, vihdoinkin.
Kun on asustanut 4 viikkoa hyvin varustetussa valtamerilaivassa, on
kotoisuudentunne sitä kohtaan lujasti kasvanut.

Hyvästi, Lounas! Hyvästi, te näkemättömät timantit! Minä kävin kummun
harjalla, jenka juurella eräs läntisistä löytö-alangoista oli aivan
lähellä. Mutta sinne ei saanut laskeutua ilman kuvernöörin passia eikä
30 Rmk:n pääsylippua, seisomapaikka. Minun täytyi alistua.

Hyvästi sinäkin, ylpeä Diazin kallio, vuosisataisten muistojen
verhoama, ilta-aaltojen vaahdon huuhtoma! Ulapalle jälleen, kohti
tummenevaa merta.

Nyt on matka suoraan Kapiin. Sieluni on kuin sampanja-malja, josta
odotuksen helmiä yhtämittaa poreilee.

Ainoastaan kuun-ukko kärsii eteläpuolen vaivoja: hän on ylösalaisin.



IX.

KAPIN KAUPUNGISSA.


Kaukainen kellojen soitto kuului öisestä sumusta. Kaksi eri läppääjää,
jotka vuorottelivat, laulaen samaa säveltä. Meri oli sileä, mutta
huokui raskaasti ja kohotellen. Aivan hiljaa liukui laiva eteenpäin
ja hitaasti täyttivät kellojen äänet avaruuden. Cape townin sanottiin
olevan varsin lähellä, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, paitsi
noiden kahden kutsuvan ääni.

Nyt loiskivat airot kaiteen alla juuri kohdallani ja venhe, jossa oli
yksinäinen mies, sipaisi laivan kylkeä. Hän kurotti touvin päätä, joka
riippui laivan sivulla ja sitten hän hävisi, huutamatta, puhumatta.
Touvi kiskottiin vaivaloisesti laivaan ja sen jatko katosi sakeaan
usvaan, eikä olisi voinut käsittää, kuka tai mikä touvia siellä
kannatti.

Yhtäkkiä alkoi kuultaa makasiini melkein kyynärän päässä, sitten
nostorana ja rantalaituri, ja kymmenen minutin kuluttua oli Tabora
kaikkien seremoniain mukaisesti köytetty kiinni East Pearissa, jossa
pari pyöräpoliisia, eräät satamavirkailijat ja joukko hotellien
hansom-vaunuja ja autoja oli odottanut sumussa "the German Mail
Boatia", saksalaista postilaivaa. Tällainen oli se yksinkertainen ja
hiljainen saapuminen satujen Kap-kaupunkiin.

"Hei, tohtori, nämä naiset ja minä aiomme lähteä kaupunkiin, ja
kysymme, tuletteko mukaan."

Huutaja oli laivan rohtomies ja naiset olivat neidit Irene ja Clara.

"Hyvä", vastasi pyydetty jotenkin jäykällä innostuksella, ja pian
istuttiin vaunuissa, joiden edessä oli kaksi muulia ja kuskipukilla
mulatti. Hän puhui ainoastaan hollanninkieltä, tuo nuorukainen, mutta
ymmärsi mitä halusimme: nopeaa ja tulista kyytiä vielä näkymättömään
Cape towniin.

Kivihiilistä mustain ulkoalueitten ja tummanahkaisten
huligaanijoukkojen, tavaravaunujen räminän ja kapakalan löyhkän läpi
vaunumme vierivät. Kaikkien kummastukseksi alkoi näkyä kaupungin
oireita. Kivitalo, kolme kivitaloa, jo katukin, poikkikatu,
eläväinkuvain teatteri, raitiovaunu -- holoo, se oli hurjaa vauhtia
-- ja sitten tuli yhtaikaa paljon kaupunkia, suurkaupunkia,
maailmankaupunkia -- mulatti kiinnitti niin yhtäkkiä ohjaksia, että
yhtähyvin Clara kuin Irenekin sysäytyivät eteenpäin, jolloin heidän
oli pakko punastuen tarttua kiinni kavaljeeriensa koipiin. "Adderley
street", vonkaisi sekasikiö-kuski, ja siitä ymmärsimme, että se oli
täytetty. Kaupungin keskusta oli edessämme.

Kymmenen shillingiä hän vaati. Siis ensimäinen, mitä Capetownissa
teimme oli huutaa poliisia. Nuo kaksi herraa vaihtoivat sitten
keskenään joitakin alankomaalaisia repliikkejä, ja tulos oli, että
matka maksoi kuusi. Mulatti hyryytteli hymyillen matkaansa, josta
saatoin päättää, että taksa oli neljä shillingiä.

Olipa miten oli, nyt seisoimme vaan Adderley Streetillä, aivan
majesteettisen "Standard Bank of South African" edessä, joka on
samannäköinen kuin Lontoon pörssi, mutta valkea. Kansa oli jo
hyvässä liikkeessä. Täysiä double-trameja kiiti hyristen ohitse, ja
käytävien laidoilta kaikuivat lainehtivana kuorona kukkaskaupustajain
huudot. Mustat, ruskeat ja keltaiset matamit nostivat meitä kohti
sylittäin liljoja ja gladiooleja, mimoosoja ja kämmeköitä, ja pieni
kafferin-pätkä huiskutti edessäni Table Mountainilta tuotua hopeapuun
oksaa. Vielä viipyi sumu alhaalla, ja katu hälveni näkyvistä kortterin
välimatkan päässä. Mutta elämä virtaili vilkkaana, ja nyt alkoi
sydämestä tuntua, missä mies oli, Kapin kaupungissa.

Minulla oli yksityisohjelmani, kohotin etelämaalaisella
kohteliaisuudella hattuani, toivotin noille kolmelle muulle
miellyttävää jatkoa ja astelin tuntemattomia vaiheita kohti, olettaen
tietysti, että lähtöäni seurasivat saksalaiset mietelmät suomalaisesta
epäkohteliaisuudesta. Hukata loruamalla suuri päivä, joka ei koskaan
palaa, olisi kumminkin ollut tukalampaa kuin jaksoin sietää.

Eräällä pysäkillä odotin tuokion Camps Bayhin menevää raitiovaunua,
ja pian olin radalla, jota nimitetään "The finest tram ride in the
world", maailman hienoin raitiovaunu-retki. Haluanpa melkein uskoa,
että tuo superlatiivi on paikallaan. Sillä kun on tullut kaupungin ja
huvilavyön ulkopuolelle, nousee vaunu yhä korkeammalle, piiniametsän
halliin, jonka muodostavat suorat rungot ja jota kattaa tumma havusto,
läpikiiluvine taivaineen. Ja kun puut vasemmalla puolella harvenevat ja
kaikkeus yhtäkkiä avautuu eteen, hohtaa tuolla valtavassa voimassa ja
kuvaamattomassa kirkkaudessa Taffelvuoren uurteinen möhkäle, irrallaan,
sininen taivas taustana.

Laakso kylpee päiväpaisteessa ja kaupungin talot sulautuvat vaaleaksi
tasangoksi. Valtameren vaahtoseppeleet kiertävät rantoja ja kallioita,
ja tuolla, -- -- ah tuolla, tuo tumma vuorinen, yksinäinen huippu
etelämeren puolella, sen aavistaa Cabo da Bona Esperançaksi, maailman
niemistä ensimäiseksi.

Sellainen joukko yhteen koottua kauneutta voi saattaa aikamiehen
melkoisen hämilleen. Sillä se voi tuoda hänelle kyyneleet silmiin ja
saa hänet tuntemaan joutuneensa taivaan avoimelle ovelle, nolona ja
talonpoikaisena.

"Please adjust your dress", kuuluu yhdestoista käsky. Minutti
tai pari myöhemmin olisi siis jälleen selvä mies. Elämän totiset
kulminatsioonit eivät ole laajoja ylätasankoja, ne ovat pelkkiä
huippuja ja hetkiä. Niitä ei koskaan uudestaan tapaa, enemmän etsittyjä
kuin odottamattomiakaan. Se juuri antaakin niille tuon ehdottoman
erikoisuuden, jumalhetkien keskittyneen leiman. Se, että ne kiireesti
hälvenevät kaikesta paitsi muistostamme, on niiden pyhyyden signum.

Joten: ajatelkaamme matkaamme edelleen ja mitatkaamme graniittikivessä
olevia arovuojokivi-kristalleja. Ne ovat nimittäin täällä harvinaisen
suuria ja porfyyrisinä esiintyviä, koko vuorenlaatu muistuttaa
Schwartzwaldin graniittia, josta Lederer on hakannut taltallaan
Bismarckin. Table Mountainin ylin massa on valkeanharmaata hiekkakiveä,
joka muuttuu alaspäin mennen okranväriseksi ja purppuranpunaiseksi ja
jonka jalustana on kantavuori. Kosketuskohdan näkee monin paikoin tien
varrella. Kauempana, Sea Pointin kohdalla, se laskeutuu meren alle,
mutta nousee jälleen loitompana näkyville.

Raitiovaunu kulki kovaa vauhtia sitä "satulaa" myöten, joka on
Table Mountainin korkean ja Lions Head-nimisen huipun välillä.
Tämä leijonan-pää, jolla on transvaalilaisen kopjen, neekerimajan,
tyypillinen muoto, -- alaston, särkynyt kallion huippu, kohoava
jyrkästä, tasaisesta rapautumissora-keosta, ainoana todisteena siitä,
että keossa on vielä jäljellä kova ydin --, on Kapin toisen kuuluisan
vuoren jatko. Meren puolelta katsoen, huomasin sen ylös lähtiessäni,
näyttää se tosiaan sangen paljon monumentaalisena lepäävältä
naarasleijonalta, joka vartioi erästä brittiläisvallan suurinta
aarretta.

Enimmin hämmästyi siellä vuorella sen tavatonta kasvullisuutta. Koko
The Mountainin puolella oleva laaja satulankylki hohti aivan kuin
pelkkä suuri botaninen puutarha, varsinkin mitä pensaskasveihin tulee.
Mutta myöskin moninaisella yrteillä oli kallio verhottu, ja niin totta
kuin oli heinäkuu, etelämaan sydäntalvi, oli kuitenkin kaikkialla
kukkia. Millään seudulla, Honkongin ympäristöä lukuunottamatta, ei
rajoitetulla alueella liene sellaista villin kasviston lajirikkautta
kuin Kapissa. Pelkästään tähän saakka sieltä löydetyt Erica-lajit
lähenevät viittäsataa. Valkeaa, keltaista, sinistä, punaista,
purppuran-mustaa kanervaa. Sadat kämmekkälajit seuraavat toisiaan
vuorossa kaiken vuotta -- "ainoastaan todella huonoina vuosina eivät ne
joskus huhtikuussa kuki", kirjoittaa Kapin kämmekköiden suurmestari,
tohtori H. Bolus, F.L.S. ["Fellow of Linnean Society", lontoolaisen
Linné-seuran jäsen. Suomentaja.]

Vaunu vieri alamäkeen, Camps Bayta kohti. Vuoret saivat uusia
ääriviivoja, ja minä siinä aprikoin, missä joku niistä 60:stä tiestä
olisi, joita myöten tähän asti on noustu Taffel-vuorelle. Kaksi viikkoa
sitten kuoli eräs kuulu kiipeilijä, pudoten 500 metrin korkeudesta
sillä luotisuoralla uralla n:o 61, jonka hän aikoi avata käytettäväksi.
Ei liene suinkaan vaikeata päästä, vuoren tasaiselle laelle eräitä
rotkopolkuja pitkin. Aikaisin ylös saakka kiivennyt mies (v. 1503) oli
ensimäisiä europalaisia, mitä ylimalkaan siihen saakka oli Kapissa
käynyt, nimittäin Antonio de Saldanha. Vuori kantoikin kauan hänen
nimeään, ja sillä pitäisi olla se vieläkin, sillä taffel-vuori on
geolooginen yleiskäsite ja esiintyy erikoisnimenä hiukan kömpelönä
taruverhoistaan. Vuoren kronikoissa mainitaan muuten erikoisella
kunnioituksella ruotsalainen botanikko Thunberg, joka nousi vuosina
1773-76 sen laelle 15 kertaa.

Alas mentiin jarrut vireessä. Pitkässä vaunussa, johon mahtui 61
henkeä, oli meitä 3: ohjaaja, konduktööri ja minä. Cape townissa ei
raitiotie-virkailijoilla ole uniformua. Kuka heistä on puettu mitenkin,
mutta se ei näytä kuitenkaan kirjavalta, sillä jokaisella heistä on
puhdas kiiltokaulus ja moitteettoman siisti puku. Ajo siellä näyttää
suunnilleen samanlaiselta kuin tilaisuudessa, jolloin meidän kotoiset
herramme ovat koeajolla uudella vaunulla.

Pyörät raapivat ja yhden shillingin matka loppui.

Minä olin joutunut ylen ihanalle kylpylä-rannalle. Metrinkorkuiset
kuohuaallot vyöryivät loputtomasti toisiaan seuraten hietaan ja
soljuivat jälleen hiljaa takaisin. Merestä eroitetussa altaassa, jonne
haikalat eivät voi päästä, kahlaili parvi pienokaisia. Kyltti reunassa:
"Ainoastaan europalaisia lapsia varten".

Pieni teehuone houkutteli tulemaan sisään. Paikka ulkoverannalla
-- "tea, cakes, newspapers please" -- ja tunsin itseni tavattoman
itsevaltiaaksi ja hyvinvoivaksi.

Naurun tirskahdus häiritsi minua. Joku seisoi sisällä lasipaviljongissa
ja tirkisteli niskaani. Minä käänsin päätäni ärtyneenä -- kolme nenää
painautui siellä latuskaksi ruutuun: Claran nenä, Irenen nenä ja
laivalääkärin nenä. Tavaton voitonilo loisti heidän kasvoistaan.

He lienevät joutuneet ennen minua lähteneellä vaunulla, ja nyt he
ilkkuivat asemaa. Minulla oli ollut kuitenkin liian kaunis yksinmatka
toivottaakseni nyt heitä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa; sitä
kasvoi muuten aivan lähellä pitkin tien vartta. Kvartetti lyöttäytyi
siis jälleen yhteen ja pian saapui vaunu, joka oli Sea Pointin kautta
vievä meidät vuoren toista puolta takaisin kaupunkiin. Uusi pitkä
matka ilman pitkäveteisyyksiä. Rikkaiden huviloita, yksi belvedere
toisensa jälkeen. Laakerit ja myrtit reunasivat raidetta, sypressit
ja araukariat, tamarindit ja elämänpuut siimestivät taloja, ja vuoren
rinteillä kohosi jälleen jaloryhtisenä piiniametsä.

Harvoin näin palmun ja siitä olin hyvilläni. Sillä palmut tekevät
mieleni suruiseksi. Nuokkukoot ne välttämättömänä silhuettina Tahitilla
ja valmistelkoot ohjelmanmukaisesti taateleita ja palmunpähkinöitä.
Mutta niiden luonteessa on jotain kylmää ja tunnetta vierovaa, jotain,
joka ei kuulu homo-suvulle, vaan bushmanneille ja paviaaneille. Miten
ihana oli sielulleni sen sijaan havupuiden runsaus, ja kuinka hienona
leyhyi hento talvinen pihkain tuoksu tummista metsiköistä! Kapin
auringon alla ei sypressi ole mikään kalmistopuu, ja tamarindi on
melkeinpä lehmus.

Matkakehä sulkeutui ja olimme taas Adderleyn vilinässä.

"Nyt, hyvä herrasväki", sanoi tohtori, "ehdotan, että menemme
aamiaiselle."

"Voi, ei vielä, minun täytyy ostaa pleureusi", kitisi Clara.

"Ja minun parasolli", täydensi Irene.

"Minä menen Groote Schuuriin", ilmoitin minä varomattomasti.

"Mikä se on? Onko se intressantia?"

"En tiedä, se on Cecil Rhodesin vanha huvila. Hyvästi nyt, aika
rientää." Jonka jälkeen minä kiiruhdin lähimmän auton luo ja istahdin
siihen.

"Ei, tuo näyttää kovin mukavalta", huusi rohtomies, ja tuossa
vilauksessa oli koko seurue aluksessani. Fatum, minun fatumini oli
selvä. Että en saisi yksinäni kaapia Kapia. Kuitenkin soin itseni
asettua hyvälle paikalle ohjaajan viereen, joka oli sekoitus boerista
ja kvarteronista [valkoisen ja mulatin jälkeläinen. Suomentaja], ja
päätään tyytyväisesti nyökäten suuntasi hän matkamme Groote Schuuriin:
seitsemän mailia.

Paikka on pohjoispuolella Devils Peakia, Sierra de Saidanhan jatkoa, ja
on se ylen suuri, viettävä puisto, jonka alaosassa uinuu Cecil Rhodesin
entinen cottage eli maja ja yläosaa koristaa "Rhodes Memorial",
kansallismuistomerkki.

Auton vauhti hiljeni, yksinkertainen tienviitta neuvoi, missä olimme,
ja hiljalleen hyrräsimme edelleen ruskeanpunaista tietä, nurmikkojen ja
puuryhmien välitse ja korkeain vartiopuitten holvin alitse. Ainoaakaan
ihmistä ei näkynyt, ei ketään portilla, ei kauempanakaan. Mutta kaikki
oli hyvin hoidettua ja ajotie kova ja sileä.

Groote Schuur -- "Suuri lato" -- hohti edessämme valkeana ja hienona,
ollen vain yksikerroksinen, viivoiltaan hollantilainen. Oikeaan
katseluun olisi tarvittu ainakin kokonainen päivä. Yksinään Rhodesin
työhuone ja kirjasto olisi vaatinut oikeastaan tuntikausia, niihin
luettuna taiteellisesti koristettu makuuhuone, jossa on m.m. Marcus
Aureliuksen mietekirja avoinna ja eräät sanat viivattuina: "Muista,
että olet roomalainen, mutta älä unohda, että olet Caesar."

Un peu pathétique, sanovat kai selvät sielut moisesta asettelusta.
Sillä en luule Rhodesin muistaneen Marcus Aureliuksen kehoitusta
silloin, kun hän nukkui viimeistä kertaa Groote Schuurissa. Mutta
kuitenkin se sopii tyyliin, ja hän oli yleiseen tunnetusti Caesarien
uskollinen tutkija. Kirjastossa on koneellakirjoitettuja käännöksiä
kaikista mahdollisista roomalaisista keisariteoksista, jotka eivät ole
ilmestyneet vielä englanninkielellä ja katselija näkee, että niitä on
käytetty. Samoin on koko suuren Napoleon-osaston laita.

Tuntijoille tuottaisivat kai tuon loistokodin kalliit porsliiniesineet
ja kutomatyöt suurta iloa, mutta voimakkaimmin esiintyvät kuitenkin
siellä reliikit, nuo monet pyhät arvomerkit ajoilta, jolloin Rhodes oli
matabelien keskuudessa: kuningas Lobengulan sinetti, repaleiset liput.

Mutta edelleen. "Tuolla on lordi Gladstonen talo", sanoi ohjaaja
viitaten huvilaa vasemmalla puolella. "Ja tuolla asuu usein sir Rudyard
Kipling", kolmannessa pienessä rakennuksessa ylempänä rinteellä.

Ajettiin eteenpäin, yhä vain ylämäkeen. Oikealla puolella vilahti
puiden lomissa monta lajia antiloopeja, kauempana kaksi zebraa --
harvinainen näky keskellä hienosteltua puistoa. Eräiden puiston osain
asukkaina on näet etelä-afrikalaisia metsäneläimiä, ja aituukset on
tehty niin tilavat ja vähän näkyvät, etteivät katsojat eivätkä eläimet
itse saa häkkivankeuden vaikutusta. Poikkeuksena ovat ainoastaan
leopardit ja eräät muut sellaiset, jotka asuvat ahtaammalla, mutta
nekin täydentävät osaltaan sitä Rhodesin luomistyön kopiaa, jota tämä
joukko vapaan metsän elämää edustaa.

Nyt kääntyi auto jyrkästi oikealle ja kiiti vaakasuoraa tannerta
pitkin läpi tiheiden viidakkojen. Aukeama -- hiljainen huudahdus -- ja
edessämme hohti temppeli. Se oli matkamme määrä.

Rhodes Memoriaal on doorilainen pilarihalli, johon leveät, moniosaiset
portaat nousevat. Se on kokonaisnäöltään melkein marmori-valkea,
mutta kiviaines on pelkkää graniittia. Portaat, pilarit, arkitraavit,
reunukset, kaikki ovat Kapin prekambrisen kauden tuotteita. Suuria
möhkäleitä ja vähän liitoksia.

Havumetsän helmaan rakennettuna on pyhäkkö aivan vuoren otsikon alla.
Sen alimmassa osassa, keskellä, on ratsastajan kuva, "Physical Energy",
jänteekäs, alaston mies ohjaten ratsuaan. Rhodes oli kerran nähnyt
tämän teoksen kuvanveistäjä Wattsin luona ja ihaillut sitä suuresti.
Kun tämä muistomerkki sitten rakennettiin, lahjoitti taiteilija
veistoksensa homman toimeenpanijoille, ja on se täällä saanut
onnistuneen paikan. Tuo villin-voimakas ryhmä, jonka pronssin pinta
on käsitelty niin, että se vaikuttaa rapautuneelta kiveltä, jännittää
kaikki lihaksensa karauttakseen avaraan maahan tuonne pohjoiseen päin;
äärimmäiseen saakka tarkoin vastaava Miehen, hänen tahtonsa ja hänen
voimansa vertauskuva.

Kauimpana portiikin varjossa on holvattu seinäkomero, jonka Rhodesin
pronssinen kuva täyttää. Suuri pää nojautuu keveästi toiseen käteen,
katse on suunnattu alhaalla olevan ratsastajan yli, kaukaisuuteen,
jossa Etelä-Afrikan valtio haipuu laaksojen ja harjujen ja tasankojen
takana ilmanrantaan. Siellä paalutti Rhodes uusia, suunnattomasti
laajennettuja rajoja kuningaskunnalle, ja sen hän teki _yksin_.

En koskaan unohda kuvausta siitä, miten hän meni kolmen palvelijan
kanssa, aseettomana niinkuin hekin, Buluvayon erämaahan ja odotteli
viikkokausia taivasalla, kunnes Lobengulan sotilaat tulivat häntä
vastaan, kuinka hän puhui noille tuimille miehille, voitti heidän
sydämensä, sai heidät kuuntelemaan, uskomaan sekä ymmärtämään, mikä
etu heillä oli elää vapaina brittiläisten suojeluksessa. Samoin
en voi unohtaa kertomusta, miten matabelit saattoivat Rhodesin
hautaan, Matappoon, johon hänet laskettiin raskaan paaden alle,
vyörykivilouhikkoon. He surivat häntä kuin suurinta päällikköään, he
teurastivat viisitoista härkää ja tanssivat esi-isäinsä kuolintanssin
valkean vainajan ääressä.

Oikeastaan on tarina Rhodesista sille, joka on lähemmin sitä tutkinut,
jotakin niin hämmästyttävän suurta, miehekästä ja ennen kaikkea
brittiläistä, ettei siitä voisi puhumasta laata, jos arvostelisi sitä
ansion mukaan. Sillä lieneekö rajoja aatoksella, joka mahtuu Kiplingin
oodiin Rhodesin unelmista:

    "I dream my dream by rock and heath and pine,
    of Empire to the nothward. Ay, one Land from Lions
    Head to Line".

["Uneksin kallion kupeella ja piiniain alla unelmaani pohjoiseen
ulettuvasta valtakunnasta. Niin, vallasta Leijonan päästä
ekvaattoriin". Suomentaja.]

Nuorukainen tuli keuhkotautisena ja kuolemaan tuomittuna tänne Kapiin,
vahvistui sen ilmasta, ryhtyi timantti-keinotteluihin, ansaitsi jonkun
verran omaisuutta ja palasi Englantiin jatkamaan opintojaan Oxfordissa.
Keuhkotauti purkausi uudestaan ja Cecil John Rhodes matkusti toisen
kerran tänne, sai jälleen kappaleen terveyttä, teki timanttikeikauksen
uudestaan suuressa mitassa, paisui monimiljonääriksi ja valtiomieheksi,
uneksijaksi, profeetaksi, sotilaaksi, päälliköksi, voimuriksi,
jättiläiseksi -- -- ja antoi maalleen kaikki, miljoonat, vallan ja
henkensä. "He loved and served it", hän rakasti ja palveli sitä,
kertoo graniittiin kaivettu kirjoitus. 48-vuotiaaksi hän eli. Silloin
oli kuori käytetty ja Rhodes-systeemin molekyylit erosivat hajalleen,
kokoontuakseen ehkä jossakin ultravioletissa vastaisuudessa saman
luokan yhtymäksi kuin hän, mutta ei ennemmin. Sillä hänen mittaiselleen
miehelle ei maassa ole tilaa.

Hiljainen ja vakavuuden täyttämä oli paikka muistomerkin laella.
Kukaan vartia ei häirinnyt tiedonannoilla, joita ei anottu, ei näkynyt
muistoesineitä eikä maisemakortteja, ei ollut olemassa ilmoituksia, ei
varoitustauluja.

Oli raskasta, aivan raskasta lähteä Rhodes Memorialin luota. Mihin
asettuikin: pengermälle, katse kohti hallia ja vuorta, tai korkeimmalle
podestille, silmäten yli peninkulmaisten alain Kapin maata, yli
rantahyökyjen ja sinisten kukkulain, kaikki oli sommittelultaan niin
käsittämättömän hienoa, ettei tosiaan saata olla oikeaa nähdä Napoli ja
kuolla. Kapissa se tehtäköön.

Oli vielä jäljellä joku tunti päivää. Lunchimme Cleghornin verannalla
maistui selvältä ambrosialta, kahvin Grand-hotellissa tarjoilivat
enkelit ja torkkuilemisella nojatuoliemme pohjassa oli hellä kotimainen
maku lasista benediktiiniä kahvikullan kanssa.

Sitten samoilin syntistä vauhtia kautta koko "Kasteel de Goede Hoopin",
nautin verkemmin kuulusta luonnonhistoriallisesta museosta ja tein
kunnioittavan kierroksen kirjastossa, jonka Shakespeare-painoksen ja
Africanan sanotaan painavan paljon kultaa. Mutta vähitellen täyttyi
persoonallinen mittani, ei mahtunut enää pisaraakaan lisää, ja annoin
kuuden maailmanosan kansanelämän, joka satamassa vallitsee, niellä
itseni.

Kaupungista lähtiessämme puhalsi matkani ensimäinen myrskytuuli. Kapin
nimihän ei ollutkaan alunpitäen sellainen, miksi Portugalin Joan II sen
risti. Vanhimmissa kartoissa luetaan "Capo di Diab". Saldanha antoi
niemelle nimen Cabo Tormentoso, myrskyinen. Ja muistoksi siitä kalvensi
sataman ulappa tänä iltana monet posket.

Mutta terveet pelastuneet seisoivat huojuvassa rivissä imien
appelsiinejä, kun kahdentoista apostolin vuori etelässä ja Spitaalisten
saari pohjoisessa todisti kulkuamme hyökyjen läpi. Ilta oli meidät jo
saavuttanut, Robben Islandin majakka oli sivuutettu, ja muistoista
täysin sieluin erosimme tuosta unohtumattomasta päivästä.

Oli pilkkoisen pimeä silloin, kun Cape Agulhas väistyi ohitse. Se on
Afrikan eteläisin niemi. Meri, jota huominen aurinkomme oli valaiseva,
oli Indian valtameri.



X.

MOÇAMBIQUE-VIRRALLA.


Noin sata vuotta sitten hallitsi Kap-koloniaa kuvernööri Donkin.
Hänellä oli nuori, kaunis ja älykäs vaimo, lady Elizabeth, Yorkin
tuomiorovastin tytär. Aiottiin perustaa uusi englantilainen
satamakaupunki Kapin itäpuolella olevalle rikkaalle rannikolle,
ja kuvernöörin asia oli antaa sille nimi. Mutta samoihin aikoihin
sairastui hänen ladynsä, riutui ja kuoli. Ja silloin pystytti mies
hänen muistomerkikseen nimen. Kaupungista tuli Port Elizabeth.

Me laskimme ankkuriin kauas kaupungin edustalle ja saimme katsella
sitä pari tuntia matkan päästä. Se on yleismallinen englantilainen
pikkukaupunki ja saattaisi sen, mitä maisemaan, rakennustyyppeihin
ja koko olemukseen tulee, aivan luontevasti sijoittaa Kanaalin tai
Pohjanmeren rannalle. Vihdoin nouti satamapursi Talana meidät ja
vilkkaiden merisikain ja unteloiden medusain välitse puskimme erästä
laituria kohti, joita Port Elizabeth ojentaa kolme avoimelta rannaltaan
suoraan ulapalle.

Taborassa ollessamme oli valtameri tuntunut sileältä kuin puhdas
linoleumimatto. Mutta kun satamapurresta oli noustava, näytti seikka
toisenlaiselta. Juuri, kun päästiin laitalaiturin tasalle, töytäsivät
aallot meidät etäälle portaista ja joko metrin sitä ylemmäksi
taikka alemmaksi. Onneksi oli niillä siellä nokkela, solmuisesta
köydestä tehty laitos, joka riippui irtaallaan alas vaakasuorasta
rautatelineestä sillalta. Kun iski kyntensä pariin tuollaiseen köyteen,
saattoi niiden avulla koska tahansa keikahtaa nopeasti ylös portaille,
jossa lujat kädet ottivat tulijan vastaan. Sillä tavalla pääsimme
sittenkin mukavasti maihin, yksinpä pieni, pyöreä rouva Hartmannkin,
jonka ominaisuus on huutaa kaikissa elämänvaiheissa apua. Hänen
joviaalinen miehensä näyttää tosin jo kauan sitten lakanneen antamasta
itseensä vaikuttaa. Mutta rouvalla on näköpiirissä aina joku uusi
herra, sillä Jumalahan suojaa alinomaa kedon liljaa.

Tuskin olimme ehtineet rannalle, niin näimme plakaatteja, joissa
julistettiin, että strutsin sulkain hinta vähän ennen meidän tuloamme
oli alentunut 40 prosenttia, joten meille suotiin onni kohta tehdä
aivan erinomaisia ostoja. Oletan, että tässä niinkuin monessa muussakin
alennusmyynnissä alkuperäinen hinta oli samassa suhteessa koroitettu,
ettei hyppäys turmelisi ostajaa. Osa seurueesta pujahti silti lähimpään
hatunsulka-kauppaan, heidän joukossaan myöskin rouva Hartmann, joka
ehti kumminkin sillävälin pari kertaa kuolla, kun eräs neekeri
ohimennessään sattui häneen koskettamaan.

Port Elizabeth on pitkä mäenrinne, ja on siellä vaakasuora pääkatu ja
parikymmentä poikkikujaa, jyrkkiä kuin Jaakopin tikapuut Dorén mukaan.
Erästä sellaista myöten jaksaa kuitenkin raitiovaunu hinautua ylös, ja
se on miellyttävä seikka, sillä ylimmällä mäellä vihertää suuri puisto,
jossa puut paussia pitämättä suhisevat ja pohjolasta tullut saa ensi
kertaa nähdä kolibrien lehdistössä kimmaltelevan.

Erään suurehkon rakennuksen seinässä oli kilpi: Museo. Kolmikko,
jäseninä miljoonaliike, "Rudolph Herzogs Africahausin" johtaja hra
Beuster, nyt matkalla Svakopista Dar-es-salamiin, sanomalehtimies
ja kolmenkymmenen saksalaisen lehden kirje-leverantööri Sachers,
sekä lopuksi minä, päätimme astua sisälle. Ensimäinen vaikutelma
oli ällistyttävä. Tulimme leveälle parvelle, joka ympäröi
suunnatonta hallia. Hallin ja osaksi parvenkin lattia oli peitetty
lampaanvilla-paaleilla, hienointa angoraa. Museo -- niin, se oli meille
uutta tyyppiä, opettavainen kyllä.

Kiertäessä ja katsellessa, jolloin ei ainoaakaan ihmistä näkynyt,
selvisi, että olimme Port Elizabethin tavarapörssissä. Kaupunki
on maailman suurin strutsinhöyhen-keskusta ja suurimpia hienon
lampaanvillan keskustoja.

Mutta museo? Puoliavoimesta ovesta kuulsi jokin täytetyn näköinen
eläin. Me kiiruhdimme sinne ja aivan oikein: kaksi pörssitalon salia
oli täpötäynnä nähtävyyksiä. Siellä oli papukaijoja, pussirottia ja
haikaloja, norsunluuta, merimetsoja ja Python-käärmeitä, mineraaleja ja
kaivoskuokkia, jalopeuroja ja vanhoja sanomalehtiä. Keskeltä jotakin
elukkajoukkoa tuijotteli Hadrianuksen pää, jäljennös erään tunnetun
britannialaisen löydön mukaan. Ällistyneempää keisari-ilmettä en
saata kuvitella. "Mehercle, mitä _minulla_ on näiden elukkain seassa
tekemistä?"

Mitä näihin viimemainittuihin tulee, tuotti museo minulle yllätyksen,
jonkalaista ainakaan minun sieluni ei ole ennen kokenut. Juuri kun
tarkastelin noita lukuisia kaappeja ja niiden monia preparoituja
eläimiä, suvaitsi nimittäin eräs täytetty eläin, noin kaniinin kokoinen
mungooni, _kääntää päätään ja katsella minua_.

Ei ollut epäilystäkään, että hän teki sen, sillä hän iski vielä pari
kertaa silmääkin.

Olisi ollut arvokasta saada juuri silloin siitä valokuva. Aivoissani
kulkivat ristiin rastiin lukemattomat avuttomat kuvitelmat ja niistä
oli konkreettisinta se, että Herzogin liike oli eilisiltana tarjonnut
minulle Braunebergeriä. Tosin ei suinkaan raskasta moselia, mutta joka
tapauksessa viiniä. Mutta sehän tapahtui jo eilen.

Ja tänään käänsi täytetty faaraokissa Port Elizabethin museossa
minut älytessään päätänsä. Minulle ei ole tuntematon asia, että olen
joskus elämässäni käyttäytynyt omituisesti. Että olin _sellainen_
eriskummallisuus, tuntui kuitenkin tukalalta.

Vilkaisin toisaalle, katselin pitkää käärmeen luurankoa, aloin laskea
sen kylkiluita, ehdin kahteensataan, mutta sitten täytyi minun jälleen
vilkua siihen piruun.

_Nyt se seisoi takajaloillaan, etukäpälät lasia vasten_.

Tämä suora mahdottomuus sai minut jälleen tasapainoon. Ja silloin
huomasin, että museon johtaja oli taitavasti pistellyt sinne tänne
kuolleen eläinmaailman joukkoon häkkejä, joissa oli pieniä eläviäkin
metsäneläimiä. Ilmestyksen ja sen ympäristön välillä oli oikeastaan
seinät, mutta sen huomasin minä vasta myöhemmin.

Siinä hiljalleen oli Port Elizabeth antanut meille kaikki, mitä
muutamassa tunnissa antaa voi, ja me lähenimme taas meren rantaa.
Siellä näytti kaikki muuttuneelta, nousuveden aika oli tullut ja
melkoiset aallot vyöryivät rantatietä kohti. Laiturilla seisoi
Hartmannin herrasväki ostoskääryineen ja huolestuneiden näköisinä.
Satamapursi keikkui sillan päässä.

Sain kuulla, että Kapin parlamentti oli äskettäin myöntänyt noin 40
miljoonaa markkaa aallonmurtajan rakentamiseksi Port Elizabethiin.
Eteläisin silta rakennetaan kolme kertaa nykyistään pitemmäksi,
se on jatkuva kaarena pohjoista kohti ja jättävä kapean avoväylän
pohjoisimman sillan kohdalle. Näin suunnitellun sataman pinta-ala tulee
olemaan kaksi kertaa niin suuri kuin Cape townin satama ja tuottaa
se laivakululle tällä turvattomalla, mutta arvokkaalla rannikolla
suunnattomia etuja. Kaupungissa on nykyään 30,000 asukasta, mutta
väestön oletetaan lähivuosina nopeasti lisääntyvän.

Satamansuu on muuten jo melkein nelisatavuotinen ankkuripaikka, jota
merimiesten kesken kutsutaan _Algoa_ Bayksi. Ylempänä Lourenço
Marquezin lähistöllä on _Delagoa_ Bay. Nämä kaksi nimeä ovat yhteydessä
portugalilaisten vanhan ja yhä vieläkin säilyneen etu-indialaisen
alueen kanssa, nimittäin Goan, jonka Albuquerque vuonna 1515 valloitti.
Kun hänen miehensä purjehtivat Goaan päin, "al Goa", viivähtivät he
hetkisen täällä. Kun he palasivat sieltä, "de la Goa", pysähtyivät he
toiseen ja parempaan poukamaan. (Artikkelit eivät ole sopusoinnussa,
mutta sen seikan selvittäkööt kieliniekat.)

Juuri hetkellä, jolloin meitä lähdettiin viemään laivaan, kulki
sillankorvalla kolme mustaihoista kantaen reklaamikilpeä:

"Polttakaa erinomaista paperossia 606."

Se oli aivan omalaatuisensa tupakan nimi. Mitä mainioita ominaisuuksia
ovela tehtailija oli osannut antaa tavaralleen, en tiedä, ja valitan,
etten ennättänyt hankkia yhtä laatikkoa tuodakseni sen kotiin ja
näyttääkseni.

Paremminkin kuolleena kuin elävänä ja enemmän kirkuvana kuin kuolleena
lepäili M:me Hartmann sangen monessa sylissä kuljetuspurressa, joka
keikkui tosiaan niin, että vuoroin näki pelkkää taivasta, vuoroin
pelkkää vettä ja ainoastaan vilauksittain odottavaa laivaamme. Kun
madamea viimeinkin autettiin ylös amiraaliportaista, hoitelin minä
siinä tilaisuudessa esiinpistävää vasempaa kenkää, joka uhkaili
naamaani. Hänen muuta minuuttaan kantoi puolitusinaa toisia ritareita,
jotka omain sanainsa mukaan kutittivat häntä koko matkan portaita ylös,
mikä kuuluu olevan roima lääke meritautia vastaan. Jos minäkin olisin
sen tiennyt, ei minun olisi ollut lainkaan vaikeaa hellittää hiukan
tuota kenkää ja hivutella hellästi hänen keijukaismaisia jalkapohjiaan.
Mutta ensimäisen Afrikan-matkan tekijä ei tunne vielä kaikkia temppuja.

Seuraavana aamuna seisoimme taas uuden kaupungin edustalla, jolla on
kolme nimeä. Virallisesti on sen nimi East London, käytännössä Buffalo
Harbour ja tuttujen kesken Penmore. Keskimmäinen johtuu pienestä
virrasta, Buffalo Riveristä, joka yhtyy korkeain rantain uomassa
idyllisesti mereen ja antaa laituripaikkoja pienille laivoille. Tabora
ei mennyt satamaan ja päällystö teki meille tiettäväksi, että se, joka
menee maihin, saa tehdä sen omalla vastuullaan. On nimittäin sattunut,
etteivät matkustajat maihin mentyään ole päässeet sieltä takaisin
laivaan, siitä syystä, että merenkäynti oli lisääntynyt sillävälin
kuljetusmahdollisuusasteikon yläpuolelle. Myöskin Svakopmundissa kuuluu
näin tapahtuvan melkoisen usein.

Maihinlasku-tavasta voi arvata, että täällä voidaan siinä suhteessa
joutua melkoisen oikullisiin pulmiin. Lounaassa laskettiin uhrit
vintturilla alas avonaisessa karossissa, täällä sitävastoin
miehenkorkuisessa, lujassa sylinterinmuotoisessa korissa, jonka
kupeessa on ovi.

East Londonilla on oikeus ylpeillä nimellään siinä suhteessa, että
Buffalo River on tosiaan Etelä-Afrikan Thames. Täällä pidetään suuria
souturegattoja, joiden tulokset lennätetään yksityiskohdin kaabelitietä
Lontooseen, Australiaan ja Canadaan. Tämä lisäys tietoihini pakotti
minut vielä kerran kohottamaan kaukoputkeni ja tarkastelemaan yhä
lisääntyvällä kunnioituksella virran suuta. Cambridge, Oxford,
kilpasoutuveneet, Old England -- -- Old England forever! Eläköön vanha
Englanti!

Matka yhä koillista kohti oli rauhaa tuottava ja kaunis. Koko välillä
Capista Port Nataniin näkyy rannikko aivan selvästi kaiken päivää.
Ja vaikka siinä ei olekaan mitään erikoisen vaihtelevaa -- pelkkiä
hietikoita ja aukeita vuoria -- niin piirtävät kuitenkin pensastot
ja viidakot vyön elävää vihreyttä kumpujen rinteille, eikä siellä
missään puuttuisi halua pistäytyä maihin pienelle pic-nicille. Paikka
paikoin loistaa hyökyjen vaahto rannalla kuin tuhannen yhtaikaa
lentoon pyrkivän tiiran siivet, toisin kohdin taas syöksyy jostakin
kallionkolosta vesisuihku yli metsänharjan, ja tuntuu kuin olisi
viisitoistavuotias ja haluaisi rientää alastomana tuohon ryöppyyn.
Riemu seuraa näitä kesyttömiä rantoja.

Ja kun katselee kauan niitä, niin muodostuu auringonpaisteessa eteesi
parvi neitoja, joilla on musta hipiä ja uumissa haikalan evä, se kuva
kuultaa vakavankauniina hyökyvallien taustaa vastaan, ja matkaaja
joutuu muistelemaan tuota Ithakan miestä, joka pelkäsi rantain laulua.

Monikin laiva kohtasi näillä vesillä meitä, ja jo varhain illalla
kulki kahden puolen ohitsemme ikäänkuin harva karnevaalisaattue:
huippulyhdyt, värilliset laternat ja valaistuja hytti-ikkunoita
rivittäin. Eräät laivoista puhelivat keskenään optillisella
telegraafilla muutaman sanan ja katsoja mietti mielessään, mitä nuo
tiheään toisiaan seuraavat valontuikahdukset merkitsivät.

Kun auringonlaskun purppura oli mantereella hämärtynyt harmaaksi eikä
ääriviivoja enää voinut eroittaa, syttyi lännessä ikäänkuin tulipaloja.
Epävakainen hehkuviiva, joka näytti tuulessa loimahtelevan tuleen ja
jälleen melkein sammuvan. Monilla paikoin. Lyhyitä viivoja ja pitempiä.
Hämärän henkien ilve-kuvia kulkevain laivain Morse-puheluista.

Mitä tämä merkitsi, tiesi eräs välikannen matruusi: kafferien
metsätulia.

Ranta ei siis kadonnutkaan, se virkosi eräänlaiseen uuteen eloon. Nyt
tiesin, että mustat olennot juoksivat laulaen siellä tulessa loimuavain
puitten ympärillä ja linnut lentelivät liekkeihin. Päivällä olivat
ainoastaan jotkut pienoiset cumulus-sauhut saaneet ihmisen luulemaan,
että tuolla hiljaisen ja tyhjän metsän takana näkyi pilviä.

Afrika lähettää viestejään äärimmälle meren rannalle. Savannien matava
tulikukka kuvastuu mereen.



XI.

VASCON JOULUAATTO-LAHDESSA.


Kun lähestyy Durbania, täytyy oppia tuntemaan viisi sanaa: Bluff,
Point, Town, Beach ja Amanzimtoti. Niiden ympärillä pyörii elämä tuossa
oivassa kaupungissa. Nuo neljä ensimäistä on helppo muistaa, viides
vaatii lahjoja.

_Bluff_ ei ole laisinkaan sitä, miksi joku lukija ehkä sitä kuvittelee,
vaan erään korkean metsäisen vuoriharjanteen nimi, jonka äärimmällä
kärjellä on majakka ja joka reliifineen painuu ainaiseksi mieleemme
Port Natalin vartiana. Se ystävämme, johon jo usein olemme turvanneet,
nim. Vasco da Gama, purjehti tänne pelkästä uteliaisuudesta vuonna 1487
Kristuksen syntymän jälkeen, löysi suuren, kauniin sataman ja antoi sen
nimeksi Porto Natale. Maan nykyisessä nimessä Natal pitäisi siis koron
oikeastaan olla toisella tavulla.

_Point_ on niemi, joka puskee rannikosta vinosti merelle Bluffia
kohti ja ympäröi sen kanssa satamaa kehäänsä. Pointin sisäpuolella
kiertävät laiturit, erinomaisine nostoranoineen, joita on parikymmentä
yhdessä rivissä ja raiteille rakennettuina. Pointista on niinollen
tullut vähitellen sataman kokonaisnimi. Lahti on sangen laaja ja
vasta ainoastaan murto-osalta käytetty. Laskuveden aikana näkee siinä
särkkiä, jotka kohoavat yli rasvatyynen pinnan. Saattaa ajankulkua
huomaamatta seisoa pari tuntia kansikaiteeseen nojaten katselemassa
pitkin veden pintaa. Suuressa kaaressa on tuolla mangrove-ryhmiä,
yksinäisiä taloja, tasankoja ja kauas haipuvia ylänköpolkuja. Bluffin
tumman harjun taustalle piirtyy kolme englantilaista risteilijää, jotka
ovat ankkurissa, yhdessä niistä on amiraalilippu. Tuossa lähellä,
lahden hopeanharmaan kalvon alla kellii keltaisia ja oranssinvärisiä
möhkyjä: medusoja, jotka heiluttelevat hitaasti limaisia kehojaan.
Ne vaikuttavat melkein massiiveilta, ovat suuria kuin kurpitsat
ja merkillisen vastenmielisiä, näennäisen orgaanittomia kun ovat.
Mieluummin näkisi kiemurtelevia octopuksen pääjalkaisen lonkerolta kuin
näitä plasmakupuja, joita on mahdoton määritellä ja jotka eivät koskaan
ilmaise, mikä niillä on mielessä.

Mutta vielä parista muusta lahden asukkaasta on tässä puhuttava.
Merisika töytäilee siellä kuin kotonaan ainakin, hupaisesti ja
tungetellen aivan pitkin laivan kuvetta, ja varsinkin soutuveneitten
vieressä, joiden neekerit koettavat niitä pieksää airoilla ja
puoshaoilla. Paljoa tuhmemman luontoinen on "_the beagle shark_",
koirahai. Suoraan, hiljaa ja nopeasti viiltää se veden pintaa
taaksepäin vinolla, suipolla selkäevällään, joka luo pieniä
kuohulaineita ja jättää rivin rakkoja veteen. Missä se liikkuu, tuntuu
vaikeneva selkä tulevan entistään hiljaisemmaksi. Merisika on kadonnut,
ja kaikki näyttää ikäänkuin henkeään pidättävän. Sitten vaipuu tuo
musta merirosvonlippu yhtäkkiä -- odotetaan sitä jälleen -- joskus se
nousee taas näkyville melkoisen kaukana, joskus ei enää. Beagle shark
on luultavasti viuhkinut takaisin merelle, jonka rannoilla lapset uivat
ja laivamiehiäkin veteen putoo, harvoin, mutta hartaasti.

_Town_ ei ole koko kaupunki, vaan määrätty osa siitä, tori
kaupungintalon ja postin edustalla. Jos sanoo ajurille Town, joutuu
aina sinne.

Ajurilla ei tarkoiteta kumminkaan vuokra-ajuria, eikä
taksametrichauffeuriä, vaan erästä mustanruskeaa olentoa, joka vetää
perässään kaksipyöräisiä rattaita, n.s. rickshaa. Tahdon heti selittää,
että ricksha kirjoitetaan yhtä monella tavalla kuin Shakespeare.
Jollakin japanilaiseen vivahtavalla tavalla kirjoitetaan riksha,
rikshah, rikhsha, rikshaw j.n.e. ja koko sarja taas uudestaan myös
ck:lla. Natalissa käytetään useimmiten muotoa "ricksha", jota minä
kaikessa vaatimattomuudessa tässä suosin.

Pointissa vaanii tulijoita pitkä boy-rivi, joilla on pukuna
puhvelinsarvet, indianin sulkia, karttuuniröijyt, uimahousut ja valkeat
sukat. Viimemainitut eivät ole lankaiset, vaan maalatut suorastaan
omistajainsa koipiin, ulottuen puoliväliin pohkeita ja ollen usein
kuvioilla kaunistetut. Kun matkustaja lähtee maihin, ryntää häntä
vastaan noin 15 moista hirviötä, vetäen keveitä kärryjä, joissa on
metrinkorkuiset pyörät, istuin, jolle mahtuu kaksi henkeä vierekkäin,
sekä takana rautainen, pienellä varmuusrissalla varustettu tanko,
joka estää ajoneuvoja keikahtamasta nurin taaksepäin. Puolimatkassa
vastustaa tuota hurjaa joukkoa vielä hurjempi järjestysvalta, nimittäin
musta poliisi. Hänellä on vyöllä sapeli, oikeassa kädessä batongi ja
vasemmassa leveällä ja kirkkaalla keihäänkärjellä varustettu sauva. Hän
huutaa hirmuisesti, heiluttaa ricksha-poikien edessä kaikkia aseitaan
yhtaikaa, valitsee jonkun heistä saaliikseen ja ajaa muut 14 takaisin.

Kun on asettunut rattaille ja sanonut Town, johon tuo ruskeanmusta
vastaa "Yes", sangen miedolla s:llä, tarttuu hän aisoihin, niin
pitkän matkan päästä takaa kuin mahdollista, ja lähtee menemään,
soljuvaa vauhtia ei varsin kovaa, mutta sangen tasaista, noudattaen
suunnilleen kohtuullista vuokra-ajurin tahtia. Miehen takalisto on
aivan kuskattavan nenän alla ja vankat lantiot heiluvat kuin hyvän
puhdasrotuisen hevosen. Vetäjät ovat enimmäkseen zulukaffereita ja
he ovat roimaa kansaa. Tuollainen rickshajuhta vetää yhtaikaa jopa
neljäkin henkeä ja kulkee silti yhä samaa säännöllistä hölkkäravia.
Mutta kun rattailta laskeudutaan ja maksetaan, näkee hiestä, joka
helmeilee hänen mustilla kasvoillaan, että työtä se sittenkin oli.

Loivassa alamäessä muuttaa boy asentoa ja painaa nyt koko
kyynärvartensa aisaa vasten. Tästä muutoksesta ilmoittaa hän oikeaan
ranteesen sidotulla kulkusella, sillä nyt kallistuvat rattaat yhtäkkiä
taaksepäin ja silloin tulee olla varuillaan. Suuremmissa alamäissä
menee ricksha nopeammin kuin boy jaksaa juosta. Silloin tekee hän
jonkinlaisia lentoaskeleita tai hylkää maaemon kokonaan ja riippuu
kyykkyasennossa ilmassa ja antaa avuttomasti taaksepäin kellistettyjen
vietäväinsä nauttia varmuusrissan tuimasta kirskunasta maata vasten.

Durban tekee kauttaaltaan kunnollisesti ja hyvässä merkityksessä
europalaisen järjestelmän mukaan hallitun kaupungin vaikutuksen --
vaikka siellä aivan vilisee indialaisia ja kaffereja. Jos astuu
kaupungintalon konserttisaliin ja näkee sen takaseinustalla olevat
valtavat urut ja nuo 3,000 istumapaikkaa, jotka ovat täynnä hyvin
puettua yleisöä, ja nauttii koko-illan ohjelman ensiluokkaista
musiikkia, soolokappaleita, kuoroja, oratoorio-sävellyksiä, symfoonisia
numeroita, niin liittyy ulkonaisen vaikutelman lisäksi vielä parhain,
mitä englantilainen kultuuri voi antaa. Kun istuin siellä suljetuin
silmin ja kuuntelin urkujen pauhinaa ja viulujen laulua, tuntui sitten
eriskummalliselta yhdistelmältä palata jälleen Afrika-käsitteeseen.
Tosiaankin: South Africa is nota colony, it is white man's land,
Etelä-Africa ei ole kolonia, se on valkoisen miehen maa.

Durban vaikuttaa paljoa enemmän Europalta kuin Cape town, johtuen
osaksi luultavasti siitä, ettei luonto Durbanissa korosta niin
suuressa määrin kuin edellämainitussa paikassa eksoottista, mutta
varmasti myöskin suuresti siitä, että Durban on täydellisesti
englantilainen. Capin kaupungissa elää boerien maalaishenki, siellä
kuhisee malaijilaisia, siellä ovat neekerit julkeita ja hindut
kouraantuntuvasti itsestään varmoja -- kun taas moinen ei ole voinut
tänne laisinkaan varsinaisesti juurtua, joskin Natalin väestön suhteet
ovat: 100,000 valkoihoista, 120,000 indialaista ja 1,000,000 neekeriä.

Boereista puheen tullen on mielenkiintoista tietää, että sen
jälkeen, kun etelä-afrikalainen unioni muodostettiin, on englannin-
ja hollanninkielten tasa-arvoisuus täysin virallisesti toteutettu
sellaisissakin liittovaltion osissa, joissa se ei olisi tarpeen
vaatima, niinkuin esim. Natalissa. Jokaisella Durbanin postissa tai
lennätinkonttorissa käyjällä on oikeus vaatia, että asia selvitetään
hänelle hollanninkielellä. Sen näkee nykyisistä postimerkeistäkin.
Kuninkaan kuvan vasemmalla puolella on englantilainen ja oikealla
hollantilainen teksti, ja matkaajan silmään pistää niissä hienoilla
kirjaimilla laadittu vastine englantilaiseen sanaan "Revenue",
nimittäin meille tuttu "Inkomst", odottamaton löytö brittiläisissä
kruununpapereissa.

_Beach_. Se on merikylpylä, jonne pääsee kaupungin keskustasta viidessä
minutissa. Aivan vapaasti eivät durbanilaiset voi käyttää mainioita
hyökyaaltojaan, vaikka sesonki on yhtä pitkä kuin koko vuosi. Sillä
haikalat pitävät alituista paraadia sen edustalla. Siitä syystä
on sinne rakennettu yli 40,000 markan kustannuksilla suuri kehä
rautaristikkoa, niin harva, että maininki pääsee melkein murtumatta
vyörymään sisään, mutta tarpeeksi sakea pitämään piikkihammasta
ulkopuolella.

Tämän varokeinon sisäpuolella Durban sitten kylpee. Herrat, naiset ja
nuoriväki samassa keitossa. Lapsilla on sitäpaitsi kaksi omaa, suurta
pulskima-allasta lähempänä rantaa, ja on tavattoman hauskaa katsella
satojen pienokaisten hyörinää siellä, pienistä, tuskin jaloillaan
pysyvistä tallukoista metrin pituisiin misseihin ja gentlemanneihin
saakka.

Yhteiskylvyillä, joita usein niin tuimasti arvostellaan, ei ainakaan
Durbanissa ole mitään frivoliteetin leimaa. Tosin näkee yhden jos
toisenkin naisen koko veistoksena, mutta mahdollisen eroottisen
vaikutuksen hävittää täydellisesti ja välittömästi se seikka, että
hänet näkee samalla tulevaisuuden hahmossa, s.o. näkee hänen rakkaan
mammansa, joka antaa samoin kokonaisena vartalokuvana Indian valtameren
väkevien ryntäysten hyväillä itseään. Hänen vieressään seisoo samoin
yhtä plastillisen väärentämättömänä rakas isä, ja kokonaisvaikutus on
täydellisen herttainen.

Eristys- ja arkamielisiä naisia varten on oma, nuoralla eroitettu
sektori tässä suuressa puolipyörössä, mutta laisinkaan ei huomaa
maskuliinikatselijain, miesten tunnettujen esteettisten puuskain
ajamana, kokoontuvan tälle alueelle tiheämmin joukoin kuin muuallekaan.

Kylpyaikana -- klo 11 a.p. ja 3 i.p. -- on alhaalla Beachissa
tuhansittain ihmisiä. Ne, jotka eivät oleksi vedessä,
kävelevät rantatiellä tai loikovat pitkissä riveissä mukavissa
purjekangastuoleissa, joissa on aurinkokatokset, nauttien 2:sen
South-Staffordshiren rykmentin oivallisesta soitosta, joka kaikuu
baby-uimalain välissä olevasta paviljongista. Se on suuri torvijoukkue,
noin 45 miestä, joilla on kaikenlaiset puupuhaltimet --. myöskin oboet
ja fagotit -- sekä kaksi bassoviulua. Punatakkiset nuorukaiset seisovat
suorina kuin kepit ja käyttäytyvät kuin herrat.

Jos asettuu siellä johonkin lähimpänä olevaan teehuoneeseen, sekoittaa
kuumanruskean annoksen hyvältä tuoksuvaa Mazavattee-teetä, katselee
merta, väkeä ja taivasta ja kuuntelee Rigoletton vanhoja, kauniita
säveleitä, niin täyttyypä onnen helposti kumoutuva pikari taas
kukkuroilleen ja ihminen kohottaa onnellensa hiljaisen maljan.

Laskuveden aikana, jolloin suuret osat kylpypaikan rantamaa jää
kuiville, pidetään hietikossa toisenlaista hauskaa. Lepotuoleja
ristiin rastiin, niiden välissä kaikenikäisiä maassakellottajia:
kakkaroita leipovia pienokaisia ja ukkoja piirtäviä vanhuksia, lihavia
mulattiammoja, valko-ihoisine kapalolapsineen, pikavalokuvaajia,
jotka tekevät shillingin maksusta höskin valmiiksi 90 sekunnissa,
säkkipillinsoittajia, indialaisia ilveilijöitä ja taikureita.

Eräs viimemainitun laatuinen valmistautui tässä äskettäin esiintymään.
Hän pyysi ystävällisesti herrasväkeä väistymään syrjään, tarvittiin
näet muutama neliömetri avonaista alaa. Kaikki suostuivat hänen
toivomukseensa paitsi eräs ankarasilmäinen täti, jolla oli suuret
Victoria-kasvot. Hän ei antanut millään ehdolla siirtää tuoliaan
pois paikaltaan, ja siten joutui hän istumaan yksinään suunnilleen
tyhjän ellipsin toisessa polttopisteessä. Ja toiseen istuutui, jalat
allensa ristiin pistäen, taikuri ja käytteli engelskaansa. Hän teki
rahoja, munia, eläviä kyyhkysiä ja kaikkea, mitä repertoaari tarjoaa.
Se kävi tulisella ponnella, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla
hänen näytöksiään, -- paitsi tuo Victoria-täti, joka tähtäsi suorassa
kulmassa jäykästi sivullepäin, näkemättä tosin muuta kuin tiukkaan
ahtautuneen ihmismuurin, joka oli jardin päässä hänen nenästään.

Nyt kävi mies käsiksi käärmekoriin, otti esille pari cobra-vanhusta ja
laski ne matelemaan miten ne halusivat. Ne matelivat tätiä kohti.

Piirissä syntyi hiirenhiljaisuus. Kaikki odottivat suu raollaan, mitä
tapahtuman piti, lapset peljästyneinä, vanhemmat salaista ihastustaan
hilliten. Hindu istui hymyillen paikallaan ja piti kuulapilliä
huulillaan.

Viimein huomasi Victoria, mitä oli tekeillä. Hän katsoi kieroon
käärmeihin, päänsä asentoa muuttamatta, ja hänessä yhtyi suurenmoisesti
pöyristys urhoollisuuteen, -- hänen olisi jo nyt sietänyt saada
kunniamerkki -- mutta samassa alkoi indialainen soittaa pilliään. Nuo
kaksi cobraa seisattuivat ja kääntyivät takaisin.

Täti lakkasi vilkumasta, hän tähtäsi jälleen suorassa kulmassa
sivulleen, puhki ihmismuurin. Hän ei ollut antautunut. Ja soittajan
edessä väsyneenä heiluvat käärmeet eivät enää yleisön mieltä
kiinnittäneet.

Kulkiessani takaisin West-streetiä pitkin tuli minua vastaan muiden
huvikävelijäin joukossa neljä norsua. Niistä oli kaksi indialaista,
sivusmiehinä toiset kaksi afrikalaista, kaikilta torahampaat
lyhyiksi sahattuina. Ne kulkivat täydessä rintamassa pitkin katua,
ja kun raitiovaunu tuli, jakautuivat ne sopivasti sen kahden puolen
ja yhtyivät sitten jälleen. Se näytti valtaavalta, sillä mitään
ihmisolentoa, joka olisi niitä ohjannut, ei ollut.

Mutta yhtäkkiä syntyi katukäytävällä väen liikkeessä seisahdus,
nuo neljä suur-herraa pysähtyivät ja vilkuivat hiukan levottomina
ympärilleen. Silloin juoksi esiin laiha hindupoika, raippa kädessä.
Hän oli pitkän matkan päästä seurannut eläimiä ja roimi niitä nyt
kaikin voimin kintuille, sillä seurauksella, että ne huomattavasti
tyytyväisinä ja hyvässä järjestyksessä jatkoivat matkaansa.

_Amanzimtoti_. Sen niminen on eräs virta, jonka suulle pääsee
puolessatoista tunnissa Durbanista pohjoiseen vievällä
ranta-rautatiellä. Sinne johdetaan aina muukalaiset, jotka tahtovat
nähdä aarniometsää ja neekerielämää "in natura". Asemalta saa
vuokrata venheen, ja sitten soudetaan mukavasti ylöspäin tuota pientä
virtaa, jossa ainoastaan joku lehti tai katkaistu oksa ilmaisee veden
liikuntaa. Rantojen viidakot riiputtavat lehviään kauas juuripaikkainsa
ulkopuolelle ja muodostavat vihreän-hohtavia tunneleita, joissa
tuoksuaa lahonneelta.

Firma Hertzog ja langattoman herra Haupt soutivat ja muut seurueesta
olivat "siestalla". Meren pauhina, joka oli vähitellen hälventynyt
heikoksi ja syväksi tremoloksi, vaikeni ja kaikki oli hyvin
hiljaista. Ei papukaijoja, ei apinoita, ei antiloopien loittoa huutoa
eikä leopardin karjuntaa. Ei siis mikään oikea aarniometsä. Mutta
kokonaisuus oli kumminkin ihmeellisen koskettamatonta, kaksi-, kolme-,
nelisata-vuotista.

Pian tultiin suureen kafferikraaliin. Se ei ollut oikeastaan mikään
loistonumero. Sillä miehet olivat samanlaisia kuin kaupungissakin,
ainoastaan nenäkkäämpiä, ikänaiset hirveitä nähdä ja nuoremmat
ilmoittivat olevansa halukkaita yhdestä shillingistä hyeenaa kohti
riisumaan vieraitten saapuessa yllepuetun röijyn -- ehdotus, joka ei
heidän kummakseen tehnyt mitään vaikutusta. Aikaisemmilla turisteilla
oli kuudes aisti nähtävästi ollut kehittyneempi kuin Taboran herroilla.

Antaakseen valokuvata itsensä vaati tuo suloinen herrasväki 5
shillingiä. Lyhyesti sanoen: Amanzimtotin suureen ja kuuluisaan
kafferikraaliin en neuvo ketään menemään. Silläkin on luonnollisesti
ollut koskemattomuuden aikansa, mutta nyt se hirvittävästi "schtinkt".
Virta on kaunis ja jää mieleen jonkin sellaisen esikartanona, jonka
taustaporttia ei olisi pitänyt avata.

Toinen huviretkipaikka on hindulaiskylä Umgeni. Siellä on mahtava
joen-uoma, jossa on putous ja niukasti vettä hiekkasärkkäin välissä
sekä kaksi hyljättyä laivanankkuria. Ne lepäävät siinä kuin pari pitkän
sadun aihetta, eikä kukaan taida sanoa, kuinka ja milloin ne ovat
sinne joutuneet. Kuljeksin yksinäni rinteillä ja sokeriruoko-kedoilla
ja ostin hedelmämurkinan kaupustelijalta nimeltä Hajeb Habeb Baux.
Kauppaneuvoksetar istui trotoaarilla öljyten hiuksiaan.

Käydä kuuluisassa Marian Hillin trapistiluostarissa olisi kyllä ollut
velvollisuuteni, mutta milloinkapa ihminen täyttää koko moraalisen
ohjelmansa? Durbanissa oleskelun päivät, ei kolmea enemmän, vierivät ja
katosivat kuin elohopea.

Luulenpa, että olisin tahtonut jäädä sinne pitkäksi aikaa. Ilmasto
on Etelä-Afrikan kaikkein parhaita. Ihmiset näyttävät vapailta ja
onnellisilta. Kun valaslaivat palaavat illan tullen valtamereltä,
tuovat ne aina mukanaan sitä kaukaista raitista tuulta, joka paisutti
aikain aamuna merirosvopäällikköjen purjeita. Me kaikki rakastuimme
hiukan Durbaniin, ja minä uneksin jo huvilasta The Bluffin huipulla
-- suuresta, valkeasta huvilasta, jossa olisi mukavat tuolit ja
miellyttäviä ihmisiä ja muille surmanluukut permannoissa.



XII.

KANSITARKASTUS.


"Olisiko herra klarinetti hyvä ja antaisi sen oxygenoolipullon olla
paikoillaan."

Tämä omituinen neuvo, jonka eräs matkustava herra antoi muuanna
heinäkuun aamuna vuonna 1914, 33 asteella eteläistä leveyttä, yhdelle
laivan virkailijoista, vaatii ehkä selitystä. Niinkuin kaikissa
kunnollisissa valtamerihotelleissa, on myöskin Taboralla orkesteri,
kuten olen jo maininnut. Yleisen tavan mukaan askaroivat sen jäsenet
musiikittomina aikoina muilla toimialoilla. Klarinetti siistii minun
hyttiäni, ja hänellä on kuosina, vaikka hän muuten on täsmällinen,
myllätä irtaimistoani. Eräänä pimeänä aamuna, jolloin meidät
johdatettiin varhain vuoteista katselemaan jotakin eteläafrikalaista
satamaa ja jolloin minä en välittänyt sytyttää tulta lamppuun,
yllätin itseni aikeissa kaataa gummiarabikumia suuveteen. Klarinetti
oli asettanut liimapurkin sille paikalle, mikä oli oxygenolille
varustettu. Vaarallistahan se ei ollut, ja Herra tietää, mikä ajatus
mahtoi piilläkään siinä, että olisin ehkä eksynyt liimaamaan kieleni
kitalakeen kiinni. Mutta periaate vaati oikaisemaan. Klarinetti kumarsi.

Eräs kanssamatkustaja -- hän lähti pois laivasta Kapissa -- kertoi
sitävastoin pyytäneensä kerran stewardiltaan jotakin pientä
lisäpalvelusta. "Se ei kuulu minuun", vastasi mies, "minä olen pasuuna
ja kapellimestari."

"Ehkä pasuuna on sitten hyvä ja pyytää kapellimestaria menemään
hiiteen", vastasi hänelle kertoja.

Niin, asia on tosiaankin sillä tavalla, pasuunansoittaja on tällä
laivalla musiikinjohtaja. Orkesterissa on paitsi häntä omat herrat
kornettia, klarinettia, pianoa, bassoviulua ja kahta viulua varten.
Kuumassa vyöhykkeessä, jossa käyrien on mahdoton pysyä klaverin kanssa
samassa virityksessä, soittaa pianisti huilua.

Pasuunalla johtamisella on kyllä omat hyvät puolensa. Tuon soittimen
heilutussäde on eräissä asennoissa huomattava, ja tunteellisissa
kappaleissa piirtelee kiiltävä messinki kimmaltelevia kaaria, jotka
puhuvat paljoa enemmän kuin tahtipuikon tai viulunkäyrän yksitoikkoiset
liikkeet. Vielä mahtavammalta vaikuttaisi kyllä tahti- ja
nyansiheilurina bassoviulu, mutta moisella tunnevoimalla varustettuja
muusikkoja ei saa stewardin palkalla.

Vaikkei septetti ole kokoonpanoltaan aivan akadeeminen, soittaa
se eräitä kappaleita nautittavasti. Jos sävellyksen painopiste on
messinkipuhaltimissa, menestyy yritys parhaiten, sillä nuo kaksi
torvimiestä puhaltavat moitteettomasti. Toisella viululla on sensijaan
enemmän taipumusta halonhakkuuseen, ja klarinetin klaffit pitäisi
öljytä.

Ihastuneet iltakuuntelijat -- laivalla soitetaan joka ilta klo 1/2
9:stä alkaen -- kustantavat joskus koko orkesterille tynnyri-olutta.
Kun nuo kuohuvat lasit kannetaan keskellä pitkää numeroa paikalleen
ja järjestetään septetin silmien eteen riviin pianon kannelle, on
mielenkiintoista tarkata, kuinka -- aivan Pavloffskin tutkimusten
mukaisesti "Nesteen erittymisestä koirilla ruokahalua kiihoitettaessa"
--, musikanttien suussa saliivin muodostuminen tulee nopeammaksi.
Pasuunan täytyy ottaa vähän väliä irti vetokapula ja pudistaa sitä
ja siihen toimitukseen sanoi jo pois lähtenyt matkatoverimme Oxybenz
olevan sen syynä, että "henki loppui kapeasta putkesta". Ja tempon on
tapana muuttua sellaisissa tiloissa kappaleen loppu-osassa siksi, mitä
selostajat kutsuvat yltiöpäiseksi strettoksi.

Laivan henkilökunnasta puhuen ei sovi jättää mainitsematta Hassania ja
Ali Noaa. Ensinmainittu on nuori, ei kaunis, mutta älykäs ja luotettava
arabialainen, joka on apulaisena "hieno-keittiössä" ja kulkee
usein tarjoilemassa erikoisuuksia. Minä olen nähnyt hänen kaatuvan
päälaelleen salongin portaissa kantaessaan korkeaa lautaskekoa, ja
nousevan ylös, itse huomattavasti haavoittuneena, mutta säilyttäen
joka lautasen ehyenä. Hassan on mainio mies. Ali Noa taasen kuuluu
suahelien suureen heimoon ja on pikimusta -- jota neekerit harvoin ovat
--, nauttii seitsemäätoista ikävuotta ja liikkuu puhtaan valkeassa
puvussaan samalla niin sirosti ja kainosti, että luulisin hänen
naisten kesken saavan todistuksen: "hirveän söötti". Ali Noa tarjoilee
upseerikajutassa. Hän on virkku sielu. Kun poislähtenyt veli Kameralla
kerran ohimennessään sanoi hänelle:

"Ali Noa, sinä olet sattunut tulemaan mustaksi", pysähtyi nuorukainen
kohteliaasti ja kysyi:

"Kah, ja mitä minun on sinun mielestäsi sille tehtävä?"

Nyt, koska näen jälleen joutuneeni epistolaan kanssamatkustajista,
täytynee muistaa, että kaikista europalaisista Taboran matkustajista
minä yksinäni olen enää jäljellä. Yleisö on kokonaan muuttunut, eräät
tulivat Lounaasen saakka, hyvä joukko Cape towniin, Port Elizabethiin
ja Durbaniin. Englantilainen aines on nykyään enemmistönä ja siinä
on eräitä miellyttäviä vanhoja herroja. Yksi heistä, mister Barroll,
joka on asunut 37 vuotta East-Griqualandissa, on lyöttäytynyt
ystävällisesti minun seuraani, koska hän huomasi kerran, että minäkin
osaan ähkiä portaissa. Nyt puhuu hän intohimoisesti bronkitiksestaan
ja kuinka se muuttaa luonnetta eri osissa Etelä-Afrikaa. Bedshuanamaa
on seutu, jossa hän tuntee itsensä kahdeksaa vuotta nuoremmaksi, ja
Lounais-Rhodesiassa löytyy eräs toinen paikka, jossa hän on kahdeksan
vuotta nuorempi ja jossa hän kulkisi vaivatta minkälaisia portaita
tahansa. "Mutta", lisää hän ja levittää käsiään, "Lounais-Rhodesiassa
_ei ole portaita_." Ja sitten hän nauraa niin sydämellisesti, että yskä
karkaa hänen kimppuunsa eikä hän voi pitkään aikaan virkkaa sanaakaan.

Eräs eno matkustaa puolisoineen. Vaimo on nuorenpuoleinen ja sangen
vallaton. Toisen aamiaisen jälkeen on hänen tapana raahata mukanaan
tyynyä ja tulla makaamaan salongin sohville, jotka eivät oikeastaan ole
aiotut makaavia rouvia varten. Kun sitten istuu paraikaa selin häneen
samassa huoneessa, rustaten kirjettä, ryntää hän seisoalleen ja huutaa:

"Hyvä Jumala, nyt minä taas näin unta pianosta, nyt minun täytyy mennä
toiselle sohvalle!"

Jonka jälkeen hän häviää tyynyineen ja peljästyttää viiden minutin
kuluttua jotakin muuta herraa toisessa huoneessa. Silloin hän on nähnyt
unta pussielukasta.

Sveitsiläinenkin pari meillä on laivassa, ja romanialainen ja
portugalilainen pari. Romanialainen, insinööri Philippe Tecluescu
käsittelee kallista kameraa. Hän ottaa sangen taitavasti kuvia
kuutamossa, vasten aurinkoa ja miten puolin tahansa, mutta niillä on
se pieni ominaisuus, että hänen rouvansa, kylläkin kaunis, on niissä
kaikissa. Näyttelyssä olisi näiden kuvain nimenä: "Rouva ja majakka",
"Rouva ja hyökyaalto", "Rouva ja laivaan kapuava luotsi".

Olen aikaisemmin kertonut, että täällä on myöskin saksalainen
sanomalehtimies, Heinz Sachers. Hän on miellyttävä, nuorehko
herra, ja on nyt keinottelumatkalla. Erään iloisen luutnantti
von Gusmannin, kinematografin ja säiliökynän seurassa samoaa hän
nimittäin Saksan siirtomaita ja ottaa valtavat määrät filmejä.
Viimeksi ovat he naruuttaneet sisäisen Lounaan alueella parituhatta
km. härkävankkureissa, napanneet näköaloja kaukaisista farmeista,
Lüderitzbuchtin takaisista timanttikaivoksista, ovambojen, hererojen ja
hottentottien kotielämästä j.n.e. Nyt aikovat he jatkaa työtä Saksan
Itä-Afrikassa, alkaen kauimpaa pohjoisesta Kilimandjaron seuduilta.
Tarkoituksena on ansaita kuvilla kotimaassa rahaa. Hyvin mahdollista,
että heidän tuotteensa saapuvat meille saakka. Sachers seuraisi
mieluimmin kaikkialle pelkkänä neuvonantajana, mutta luulen, ettei se
oikein kannata. Samallaikaa kirjoittaa hän siirtomaakirjeitä eräälle
berliniläiselle toimistolle ja se maksaa hänelle 3,000 Rmk. kymmenestä
lyhyestä artikkelista, jotka julaistaan 30:ssä lehdessä, niinkuin olen
kertonut.

Luutnantti, joka tuli laivaan Lounaasta, lähti East Londonissa jälleen
pieni matkareppu kädessä maihin, aikoen ottaa meidät, kuten hän sanoi,
junalla kulkien kiinni Durbanissa. Mutta hän ei tullutkaan. Kompanjooni
on kuitenkin aivan huoleton. "Kylläpähän nousee jossakin takaisin
laivaan, missä lienee hummastelemassa."

Se on hauska kaksikko, nuo germaani-nuorukaiset, jotka elävät
löysäläisen vapaata elämää ja tekevät samalla uljaasti ja ahkerasti
työtä. Sachers lähettää sitäpaitsi matkaepistoloita eräihin
aikakauskirjoihin. "Minun täytyy ansaita 3,000 Rmk. lisää saadakseni
ensi vuonna filmata Kamerunin ja Togomaan".

Me perustimme musiikkihuoneeseen yhteisen toimiston. Laivalääkäri tulee
silloin tällöin sinne ja haukkuu meitä, "viet--n kirjoittelijoita".
Mutta se on ainoastaan kateutta, sillä miesparalla ei ole tekemistä
mitään. Tässä eräänä päivänä sai hän vetää neekerin suusta hampaan ja
hän säteili monta tuntia onnesta.

Myöskin helpoittaa häntä kiniinikapselien jakaminen. Ajattelevaiset
meistä nauttivat nimittäin kiniiniä ehkäisevässä tarkoituksessa, koska
lähenemme nyt parhaita malariarantoja. Ja kun minä olin kaksitoista
vuotta sitten kuolla tuohon miellyttävään siukkuuteen, tertiana
tyyppiä, olen minäkin nyt noita ajattelevia. Hyttysiä hyrrää jo
hyteissämme, mutta ne eivät ole vielä niitä oikeita, Anopheles-lajia.

Sangen miellyttävä uusi matkatoveri on hra Otto Gerlach, ent.
näyttelijä ja Saksan tunnetuimpia lausujia. Hän on jo 55-vuotias
mies, mutta niin rivakka ja kestävä, että aivan säkenöi. Hän on nyt
toisella suurella Afrikan-matkallaan. Hänkin toimii kirjeenvaihtajana
-- piirtäen sangen aistikkaita kirjeitä, päättäen parista, jotka
sain nähdä, -- ja ottaa 1,200 markan kamerallaan erinomaisia kuvia.
Isänmaassaan tekee hän sitten kiertoretkiä -- viimeiseen kuului 57
kaupunkia --, saa matkan korvatuksi ja vähän päällekin ja lähtee
jälleen ulkomaille. Melkoinen vaiva hänen ikäiselleen miehelle.
Mutta se ei näy häntä rasittavan, ja hän käsitti aivan vakavasti
ehdotukseni, että me kahden lähtisimme jonkun vuoden päästä yhdessä
etelämeri-retkelle.

On ihmeellisen hupaisaa kuulla Gerlachin kertovan teatterimuistojaan.
Hän on kuulunut m.m. samaan seurueeseen kuin Maximilian Harden
ennenkuin viimemainittu jätti näyttämön ja antautui valtiomieheksi,
ja kertoo hänestä mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, joita
useimmat varmaankaan eivät tunne. Hän on ollut myöskin Münchenin
Deutsches-Theaterin vihkinäytännössä ja kuvailee tarkoin, mistä se
johtui, että tuosta suuresta, kaivatusta taiteentemppelistä tuli se,
miksi se melkein kohta muuttui -- varieteehuoneisto. Hän kertoo ylen
merkillisiä, kuvaavia asioita suurten näyttämöiden kulissientakaisista
juonista ja lahjusjärjestelmästä, -- lyhyesti sanoen, häiritsee yhden
illanrauhan toisensa jälkeen, säpsähtää, kun klo lyö 11, mutta hänen
täytyy vielä joku puolituntia jatkaa. On suoranainen taidenautinto
kuunnella häntä. Hänen äänensä on yhä raikas ja sointuva. Kuulijoita
on tavallisesti kolme: rva Tuaillon, Sachers ja minä, ja pöydällä
seisoo kolme lasia punaviini-groggia. Rouva, jonka tässä mainitsin,
on vanhahtava, sairaaloinen nainen, naimisissa erään keisarillisen
hovi-kuvanveistäjän kanssa, muuten miellyttävä, hiljainen olento,
joka rakastaa suurmatkoja ja valtameriä yhtä paljon kuin jo autuaasti
kadonnut Mére Triple, vaikkei niin meluisalla tavalla.

Nuorena on Gerlach opiskellut kaksi vuotta Zürichin polyteknikossa ja
hänellä on vielä Fiedlerin luennoilta tallella koonillisten sektsionien
koko kauneusmaailma.

Olen hartaasti pyytänyt häntä kirjoittamaan muistelmansa ja
julkaisemaan ne. "Ah, lieber Doctor, minä en pysty puskusille
kustantajain kanssa." Mutta lieneehän sellaisiakin, joiden kanssa ei
tarvitse olla puskusilla? "Niin, jos lienee, mutta missä?" Ja Hamletin
eleellä hän tilaa poikkeus-groggin n:o 2.

Tohtori Ebert, bakterioloogi, jonka hallitus on lähettänyt
Lounais-Afrikaan tutkimaan alinomaisia lavantauti-tapauksia ja
Itä-Afrikaan erästä hevostautia, sanoo itse saaneensa unitaudin. Hän
nukkuu nimittäin joka päivä päivällisen jälkeen ja vielä öilläkin. Me
kysyimme häneltä, oliko hän jo nähnyt kärpäsen -- Glossina palpalis,
joka aiheuttaa tuon vaikean taudin, -- ja hän tunnusti nähneensä
niitä eräänä iltana kaksikin kappaletta, ne lensivät koko ajan
yhdensuuntaisesti ravintolan ryyppypöydän kohdalla.

Mainittu herra kuuluu erääseen nelihenkiseen vapaitten seuraan,
jonka jäseninä ovat: muuan pitkä asianajaja, hänen vaimonsa ja
vaimon ystävätär, neiti Sophie Susanna v. Braun, ja tuo seura pitää
pahempaa meteliä kuin koko muu laiva ynnä vintturit yhteensä. Viimeksi
mainittu vallasnainen lähti ulkomaille tutkinnon suorittaneena
sairaanhoitajattarena, mutta ei siellä astunutkaan virkaan, koska
oli hauskempi olla ilman, ja palaa nyt osoitteella Napoli. Hänen
erikoisalansa on kaadella pöytiä ja pudottaa kahvikannut permannolle,
ja hän on stewardien kauhistus. Sophie Susanna jälleen on täydellä
höyryllä rakastumassa bakteorioloogiin ja tämä puolestaan ei sano
siihen "ei kiitos".

Niinpä on kaikki laivassa hyvässä kunnossa, ja lukijan suosiollisella
avulla ryhdyn nyt jälleen Afrikanmatkaani, joka sipaisee tällä kohdalla
uudestaan Portugalia, kolmannen ja huomattavimman kerran. Sillä tuolta
kuultaa jo korkea, palavanpunainen ranta, jossa on ylimmillä rinteillä
puutarhoja ja huviloita. Se on satamapaikka De la Goa Bay ja kaupunki
on Lourenço Marques.

Viimemainittu nimi on oikeastaan erään kauppiaan ja merirosvon, joka
ilmoitti vuonna 1544 pyssy kädessä seudun asukkaille, että he kuuluvat
nyt hänen majesteetilleen Lusitanian kuninkaalle. Niihin, jotka eivät
tätä heti ymmärtäneet, hän ampui pyssyllään reikiä.

Se teki seikan selväksi.



XIII.

LASSI MARKUSSONIN LUONA.


Ala- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu
joka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne
joksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen
matkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat
merenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella
raivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan
puolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka
joutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me
oikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.

Neekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme
kafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo
7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa
miestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky
olikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja
nostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä,
ja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa
otusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi
ja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa
pitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla
ole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi
rivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja
lastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!

Kafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja
jatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet
lepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta
raskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti
muodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi
vuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja
enemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia.
Laulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon
meidän vanhaa tuttuamme: "Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli."
Yhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään,
ketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten,
suoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä
hornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan.
Meidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja,
höyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa
lähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja
laituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja
melankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä,
maanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa,
hiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja,
tulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen
sähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun
ja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan
tuppisuuksi.

Kaikkiko tämä Lourenço Marquesiin -- ruotsiksi Lasse Markusson --
kaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen
epäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on
Transvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet
viedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He
takaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan
Lourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa
sinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama
nyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja
kaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti
kuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko
Moçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on _Estado
d'Africa Oriental_, Itä-Afrikan valtio.

Kauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa
on Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja
Bulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi
Jumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi
jäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin
Lourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä
hetkellä.

"Mitä tehdään tänä iltana?" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin
kysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset
älyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti,
että muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia.
Lourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa,
että se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri
on hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke
neekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta
täällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset,
tavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla
mahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput
koko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle
kaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.

Paitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä
paikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs
ravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui
orkesteri-hinkaloon ja viritti "Solveigs sangin". Tuo ravistunut
istui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli
luirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti
pystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan
kertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.

"Cornwallin kalliot". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät
("verregnet", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä
kutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät,
jotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät
olivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.

Sen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin
mulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä
huoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia
keksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama --
pirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, --
joka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä
tuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun
roisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui
neekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti,
huomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi
takaisin Solveigin lauluun.

Meille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan
sangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin "Das haben die
Mädchen so gerne", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti
käsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen
sameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta
pohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä,
varietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.

"Mutta minnekäs nyt mennään?" Älyniekat päättivät valita parhaan
baarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä "Ranskan konsulaatti".
Baareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi
ainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä
koristavat "Gartenlaubesta" ja "Moderne Kunstista" otetut kuvat,
kalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa
pianino, jonka kannella on rouletti. Lattialla leikkii kolme koiraa
ja shakaalinmuotoinen toissilmäinen kissa. Tiskin takana rehoittaa
englantilainen neiti, joka puhuu portugalinkieltä, ja tarjoilijattarena
liikkuu saksalainen neiti, joka osaa ranskankieltä. Aineet eivät ole
halpoja -- pullo sodaa 9 penceä, lasi bolsia 1 sh. 3 penceä -- mutta
eivät kohtuuttoman kalliitakaan. Ja huomatkaa ihmettä: juomarahoja ei
oteta vastaan.

Oleskelun siellä keskeytti viehättävästi saksalainen neiti huutamalla:
"Kas Idoa, millaisella elukalla leikkii." Ido oli kissa. Permannolla
tuohemme välissä rääpisteli afrikalainen russakka, (pituus 6 1/2
senttiä, leveys 4, paksuus 0,8) taempana tepsutteli toinen. Ido
puraisi toista niistä, mutta ei uskaltanut sitä kaapata kokonaan.
Englantilaisesta neitosesta oli näytös hurmaava, saksalainen neiti ei
sanonut mitään, mutta me maksoimme.

Tiskinainen antoi meille hyvästiksi käyntikorttinsa, joka kuului

    LITTLE LILY

           Lourenço Marques

ja tajuamatta täysin, mitä kaikkea onnea ja tuskaa tämä kirjallinen
muisto saattoi kätkeä, katosimme sovittavan yön helmaan.

Se oli Ranskan konsulaatti.

Matkalla satamaan saimme hyvää kahvia eräässä kioskissa Praca Muchino
d'Albuquerquen-torilla, ja isäntä toi meille "L'Illustrationin" ja
"Graphicin" viimeiset vihkot, jotka tosin olivat kolme viikkoa vanhoja,
mutta meille tuoreita kuin saman päivän lehdet.

Tästä puheen tullen: kaupungissa ilmestyy maanantaisin ja torstaisin
sanomalehti: "Lourengo Marques Guardian". Sitä myy irtonumeroina
kolportööri Bambusio, fetsikalloinen mies, joka näyttää indialaisen,
arabialaisen ja suahelin sekasikiöltä. Miten hän on saanut kolmet
vanhemmat, en voi selittää. Näillä seuduilla on sangen paljon
eriskummallisuuksia. Khartumin sankari Gordon on aikoinaan kirjoittanut
teoksen saariryhmä Seychellenistä, joka on täällä rannikolla,
koilliseen päin. Hänen mielipiteensä mukaan on paradiisi aikoinaan
ollut siellä, ja varhaisimmat ihmiset hermafrodiitteja, mistä seikasta
jotkut piirteet eräissä neekerisikiöissä muka vielä ovat todisteena.

Kuitenkin aioin sanoa, että Bambusiolta täytyy mennä irtonumeroita
ostamaan kaksin miehin, jos ei ole tasarahoja taskussa. Toisen täytyy
olla atleetti ja on hänen tehtävänsä pidellä kiinni myyjää, Sill'aikaa
kuin toinen, jonka on oltava matemaatikko, laskee, kuinka monta reissiä
englantilaisesta puolenshillingin rahasta on saatava takaisin. Bambusio
on nimittäin petturi ja livistää kuin antiloopi tiehensä heti, kun on
paiskannut lanttinsa ostajan kouraan. "Lourenço Marques Guardian" ei
kumminkaan ole mikään huono lehti, ja nyt ilmestyy sitä jo kymmenes
vuosikerta. Osa tekstiä on portugalilainen.

Yhteiskuntaa koristaa yksi muistopatsas, nim. vuonna 1910
satamapuistikkoon kuvernööri Antonio Ennesin muistoksi pystytetty.
Alhaalla jalustan etupuolella kohottaa paksuhymyinen neekerinainen
tuota rauhan aina saatavilla olevaa palmunoksaa. Ylhäällä seisoo itse
mies, pitkä takki yllä ja nenällä _pince-nez't_. Taidehistoria tiennee
kyllä pari tällaista tapausta, mutta harvinaisia ne ovat, ja kannattaa
panna muistiin, että Lourenço Marquesilla on yhdet noista tähystimistä.

Kuitenkaan ei vehkeissä ole laseja. Tyhjät kehykset vain kuvastuvat
valheellisina taivasta kohti. Ja siinäkin suhteessa on Antonio Ennesin
patsas originelli, että päähenkilö, joka pitää vasemmassa kädessä
kirjaa, nojautuu oikealla hyvin täytettyyn, pieneen kirjakaappiin. On
tahdottu osoittaa, että tällä portugalilaisella kuvernöörillä, hänellä
oli kirjat ja kaikki, joita hän oikein lueskeli. Aivan liikutetuin
mielin ottaa tarjotun vaikutelman vastaan.

Mitä neekerit tuosta lehvää kohottavasta naisesta arvelevat, en ole
kuullut, mutta kerrotaan, ettei heillä yleensä ole vertauskuvaan
tajuntaa. Niinpä ovat esim. saksalaiset tehneet sekä idässä että
lännessä sen psykoloogisen tyhmyyden, että ovat pystyttäneet
symbolistisesti ymmärrettäviä ryhmäkuvia. Neekerit tekevät niistä
alinomaa pilaa. Dar-es-salamissa on Wissmannin muistopatsas ja
siinä ylimpänä, kallionmöhkäleellä seisoen päähenkilö saksalaisessa
sotilaspuvussa. Vähän alempana nähdään kaatunut leijona, jonka ylitse
neekerisoturi laskee lippua. Mustaihoiset väittävät: "Tuo tuolla
ylhäällä meni jalopeuraa pakoon, ja neekeri sen tappoi". Windhukissa
taasen on sotilasmonumentti, jossa on yksi seisova ja toinen kaatunut
saksalainen. Sen ohitse ei kulkene ainoaa mustanahkaista paria, joka
ei osoittaisi kaatunutta ja sanoisi: tuon tappoi minun isäni, minun
veljeni tai minä itse, tahi: noin me vielä niille kaikille tehdään. Se
on vaikutelma, jonka alinomainen toistaminen luo yleisen mielipiteen
ja jolla ei ennen kaikkea ole mitään yhteistä kunnioituksen tai pelon
kanssa.

Se on tosiaan merkillinen kaupunki, tämä vanha ja pian uudistuva
Lourenço. Iltaisin näkee kaduilla loputtomat linjasuorat rivit
sähkölyhtyjä, mutta kulkijoita ei melkein yhtään, eikä ainoaakaan
ajajaa. Kujista saattaa ilmestyä äänettömästi joku tumma hahmo, mutta
se ei suinkaan ole odotettu rosvo, vaan siivoojamies sankoineen.
Portilla, jonka ohitse käy, pakinoi pari pitkää kafferia. He ovat
yövahteja ja vartioivat erästä pankinkonttoria. Ainoastaan baarien
valoisista oviaukoista tunkeutuu kuuluville räyhinää, mutta sekin
merkillisen hillittynä ja pian loppuvana. Eräässä kulmassa odottaa
kolme ricksha-boyta. He istuvat maassa ja nukkuvat niska rattaiden
reunaa vasten. Heidän hampaansa loistavat lyhdyn valossa. He heräävät
kuullessaan askeleita, karkaavat pystyyn, ja kun tulija kulkee ohi,
kysyvät he häneltä puoliääneen jotakin. Sitten istuutuvat he jälleen,
asettavat niskansa entiseen paikkaan ja nukkuvat.

Keskellä päivää ei ole paljon vilkkaampaa -- satamaa lukuunottamatta
-- ja pääkaduilla, esim. eucalyptus-kujassa postitalon edustalla,
tapaa suunnilleen kolme olentoa joka sadan metrin välillä. Niissä on
hiljaa hyräileviä zulu-naisia, jotka kantavat päänsä päällä kulhoja ja
seljässään pussissa jälkeläistä, jolla on musta päämukula ja valkeat
silmämunat ja joka koettaa saada hiljaisen yleissilmäyksen maailman
menosta mammansa selän takana.

Koko kaupunki tekee pinta-alansa puolesta suunnattoman avaran
vaikutuksen, mutta näyttää vain ikäänkuin puolenkerroksen
korkuiselta. Sinne tänne siroitetut kaksikerroksiset talot eivät riko
kokonaisvaikutelma. En ole missään nähnyt niin latteaa kaupunkia kuin
Lourengo Marquez.

Pikku paradiisina on kaupungin sisässä kasvitieteellinen puutarha.
Talvikasvistosta saattaa aavistaa kesäisten kasvien runsauden. Eräässä
aituuksessa kävelee seurue kamelikurkia, ja lähellä soittaa joukkue
mustia musikantteja, joilla on valkea johtaja, ja _valkea rummunlyöjä_.
Eräs paikkakuntalainen kertoi, että myöskin tätä tointa olivat neekerit
aikoinaan hoitaneet, mutta näistä oli niin suunnattoman hauskaa lyödä
bassorumpua, että heitä oli mahdoton estää pitkin koko kappaletta ja
kaikissa kappaleissa rymistämästä hartiavoimalla. Musikaalisista ja
taloudellisista syistä täytyi tämä virka siis riistää mustalta rodulta.
Muuten soittivat he melkoisen hyvin, ja ensimäinen torvi mullisteli
silmiään niin taivaallisesti, että lapsenhoitajattarien rintaa karmi.

Kun palasin kävelyltä laivalle, käytiin laiturilla vilkasta kauppaa.
Neekeripojat möivät kameleontteja. Nuo kollomaiset elukat kellottivat
rivissä pitkin betoni-reunustaa, kytkettyinä omistajiinsa rihmalla,
joka oli solmittu niiden ruumiin ympärille. Prix fixe: six pence.
Kukin osti tietysti tällaisen aarteen, joka oli noin 30 cm. pituinen
nokasta toiseen päähän. Huvi oli sellainen, että kameleontti asetettiin
maahan ja kutitettiin sitä selän päähän. Silloin tapahtui yhtäkkiä
kolme ihmettä. Häntä kääriytyi kokoon kuin paloruiskun letku, vihreä
elukka muuttui ruskean-violetiksi (ei kuitenkaan sen koko pinta, vaan
ainoastaan symmetrisesti järjestyneiden pilkkujen ja viirujen kohdalta)
ja silmäterät alkoivat pitää peliään. Ennenkuin kameleontti vaivaa
itseään kääntämään koko päätänsä, koettaa se katsella ympärilleen
pullottavilla silmäpallukoillaan. Toinen silmä vääntyy ulos oikealle
ja vinosti taaksepäin. Toisella tahtoo hän katsoa niskansa yli. Vasta
sitten, kun nämä pyörittelyt on tuloksettomiksi huomattu, kääntyy kaula
sivulle. Pakoon hän ei viitsi lähteä. Kun lakkaa sitä kutittamasta,
tulee se heti jälleen vihreäksi, rauhalliseksi ja suorahäntäiseksi.

Eräät ottivat tuon uuden ystävän kanssaan hyttiin ja päättivät pitää
häntä mukanaan myötä ja vastoinkäymisessä, hankkia sille kärpäsiä
ja nauraa guanolle. Minä puolestani en usko voivani nukkua hyvin
kameleontin vieressä. Herätä sydänyöllä siihen, että kalju häntä
kiertyy korvan ympärille ja kylmä kieli etsii kärpäsiä silmistäni, on
tarve, jota ilman voi tulla toimeen. Muuten on vaikeuksia kuljettaa
kameleontteja elävinä Europaan, ne kuolevat tavallisesti päiväntasaajan
kohdalla. Minä pistin siis ystäväni takkini taskuun, menin maihin
ja istutin hänet Antio Ennesin juurelle, saatuani ensin hellällä
jäähyväis-nipistyksellä hänet muuttumaan vielä kerran manganaattisesta
permanganaattiseksi.

Sunnuntain edellisenä yönä loppui lossaus ja me olisimme voineet jo
lähteä. Mutta saksalainen valtion postilaiva ei saa lähteä satamasta
ennen aikataulun määräämää lähtöpäivää -- eikä saa, ihme kyllä,
tulla perillekään liian aikaiseen -- ja siksi jäimme paikoillemme
maanantaihin asti.

Laivalla oli erittäin rauhallista. Tuntuu kuin olisi oleillut hyvässä
maatalossa meren rannalla. De la Goa lahdessa läikkyivät pienet
kirkonaika-laineet, talviauringon kuulto loi pohjoismaisen sydänkesän
valaistusta ja joutilaat purjehtivat kuin siellä meilläkin pienillä
kuttereillaan. Se, että näillä oli latinapurjeet, ei häirinnyt, sillä
saattoihan sellainen olla sesongin muoti. Jos ken kellahti kumoon
ja pullon kauloja ponnahteli haahden ympärillä vedestä, ei sekään
häirinnyt. Sillä moottorivenhe-väkeä oli saapuvilla täälläkin.

Selän eteläranta oli tosin hiukan punaisempi kuin mihin me olemme
tottuneet. Mutta vihreä hohti saaristo kauniisti hietikon rinnalla
ja taivaan kansi kaareutui ohuensinisenä kuin Itämerellä. Vanha
laiva, joka oli ajautunut särkälle ja oli kallellaan maata kohti,
näytti laskuveden aikana koko runkonsa köliin saakka ja sen ruskea
kuormavatsa, joka ei ole koskaan enää matkaava maailmalle täytettynä ja
suolaveden huuhtomana, uinaili jonkinlaisessa lepopäivien lepopäivän
tunnelmassa.

Ikäänkuin tutusti hymyillen kajahti kaukaa jostakin lännen puolella
seisovasta laivasta harmonikan ääni. Pohjolaan en kaivannut, mutta
kotirantain sunnuntai nousi kutsumatta mieleeni ja sen mukana eräitä
tuttuja olentoja. Olisin tahtonut huiskuttaa jättiläislippua niin
korkealle, että jokin kirkas lieve siitä olisi liehahtanut yli Gråharan
viivan ja pari kolme ihmistä kotona huutanut: "Hei, tuolla vilkuttaa G.
M., De la Goa Baysta!"



XIV.

OPHIRIN MAAN ÄÄRIIN.


Me suuntasimme pohjoiseen.

Inhaca nimeltään on siellä kapea niemeke, joka suojelee De la Goa Bayta
kaakkoistuulilta. Kauempana ulapalla se kohottaikse merestä näkyviin
vielä toisen kerran, nimettömänä saarena, joka muistuttaa pyhän Yrjänän
lohikäärmettä. Pää, kaljua keltaista hietikkoa, on puolittain vedessä,
ja toinen silmä, särkässä olevan kuopan varjo, pälyy pohjoista kohti.
Niskasta alkaen nousee suurissa mutkissa metsäverhoinen, tumma ruumis,
ja ensimäisen selkäkilven kohdalla kimmaltelee Luciferin valona, kuin
siihen juotettu jalokivi, tuli erään majakan tornista.

Turhaan haki kaukoputki asuntoa, raivattua alaa, kalapaikkaa -- kaikki,
paitsi majakka, oli pelkkää horteessa kellottavaa Midgårdin käärmettä
ja minkäänlaiset olennot eivät sen kupeilla kapuilleet. Merikortti
ilmaisi sittemmin, että sekin saari on englantilaisten oma ja että he
ovat ristineet sen Inyackiksi, barbarilaistunut muoto Inhaca-sanasta,
joka jälleen lienee väännös jostakin hyvin vanhasta.

Aivan ylähangan sivuitse solui nyt lohikäärmeen suljettu kita,
ja valtameri tuli jälleen vastaan kuin hellä, tuuditteleva äiti.
Hiljaa otti se meidät syliinsä, keinutteli ja lauloi, ja se tuntui
lepuuttavalta, suorastaan tutunomaiselta.

Nyt lähenimme merkillistä paikkaa Afrikan itärannalla, nimittäin
Zambesin suistomaata. Itsensä pääuoman suuhun -- Chindeen, Quellimaneen
-- oli vielä kolmen päivän matka, mutta tulvasantaa on jo Beiran
edustalla, ja Beira oli oleva ensimäinen satamamme.

Zambesi on Niilin, Kongon ja Nigerin jälkeen Afrikan neljäs suurvirta.
Sen pää-uoma on 2,660 km pitkä, siis kaksi kertaa pitempi kuin Rheinin,
ja vesialue ainoastaan hiukan pienempi kuin Volgan. Se ei ole mikään
sulavain jäätikköjen ja vuoripurojen joki niinkuin Niili, vaan kokoaa
se hiljaisia vesiä Angolan ylätasangolta, Rhodesian kaukoseuduilta,
Betshuanamaan aukeilta, Nyassasta ja Tanganjikan järven mailta, joka
ei tiedä, minne laskea. Mutta kauniina ja vahvavirtaisena se juoksee
merta kohti ja syöksyy Victoria-putouksessa yli maailman valtavimman
erosionikynnyksen. Suuren rauhansa saavuttaa se vasta alhaalla
portugalilaisten maassa ja jonkun matkan päässä rannasta se levittää
viuhkamaisesti monet lasku-uomansa.

Kun sellainen Herran joki on virrannut tuhansia ja kymmeniä tuhansia
vuosia, on se tuonut mukanaan paljon tavaraa. Ei pelkästään vettä,
vaan vuortakin. Uutta vuorta ja vanhaa, kylmän rapaamaa, tuulen
jauhamaa, erämaan paahtamaa. Se on hajoittanut Kalaharin erämaan tiukat
hiekka-aallot ja imaissut lukemattomat miljaardit hienoja hietajyviä
pyörteisiinsä. Matkalla se on saanut opaalin värin, maidon värin,
okran- ja saven värin, ja vasta kaukana alhaalla, aivan meren äärellä,
se on laskenut nuo jyvät jälleen pohjaan. Ne ovat muodostaneet joen
kiemurtelevain haarain väliin imuhietaa, vuoksisaaria ja salaisia
särkkiä, joita ainoastaan meri myrskysäällä vääntää näkyviin.

Zambesi, jota me rannankiertäjät saamme tuskin nähdäkään, ilmaisee
paikkansa jo kauas merelle. Höyrylaiva puskee Beiraa kohti. Vielä
ei näy piirtoakaan maasta, mutta rauhaton vesi on jo saanut
värivivahduksen, jota emme ole ennen tavanneet ja jota voisi ehkä sanoa
maidonvihertäväksi.

Kaksinkertainen vihellys komentosillalta, mies kiiruhtaa takakannen
reunalle ja mittaluoti laskeutuu.

"Dödig Fodn", huutaa hän. Ukko on Saksan rannikkolainen ja tietää, että
kapteeni ymmärtää häntä. "Dödig Fodn" on dreissig Faden, 30 fadenia,
Saksan merisyltä. Se on meidän mitoissa 150 jalkaa. Niin vähän! Ja
tuolla loitompana oli 2,000 metriä pohjaan.

"Dödig Fodn nomals", -- 30 fadenia uudestaan.

"Dödig wiederum",

"Säbnuntwintig",

"Fifuntwintig",

Kone hiljentää.

"Fifuntwintig".

"Achtain", -- 18.

Kone hiljentää vielä.

"Viertain Fodn knapp", -- tuskin 14 fadenia.

"Tvölv Fodn", -- 12.

"Tvölv Fodn", laulaa hän monta kertaa, yksitoikkoisen pitkään, samaan
tapaan kuin ajattelen Samuel Clemensin kuulleen poikana Mississippinä
jokialuksen miesten ilmoittavan tuota ainaista: "mark twain".

"Tvölv Fodn -- -- _tain_", huutaa hän yhtäkkiä. Se merkitsee _kymmenen_.

Seis.

"Tain knapp", -- tuskin 10.

"Neen Fodn".

Kone taaksepäin. Signaali ankkurivintturille, -- huruuskis, ja siinä
nyt seistään. Indian valtameri ympärillä, maaton ilmanranta joka
puolella, eikä kölin alla enempää vettä kuin laivan oma syvyys.

"Ja mitä sitten tulee?" kysyin vanhalta Jussilta, joka kiilloitti
tupakkasalongin oven messinkejä.

"Mitäkö? Sitten tulee tietysti nousuvesi ja me ajamme satamaan."

Todellakin. Viisi tuntia mukavasti lepäiltyämme suuntasimme maata
kohti, ja ohut viiru ennusti rannikon tuloa. Se oli niin matalaa,
että oli vaikeaa uskoa. Jokin salainen vallitus kätki todellisuutta.
Mutta tuosta matalasta hiipi näkyviin rivi taloja, jonkin katon tumma
äärikuva, puita, satamalaituri ja kaksi höyrylaivaa. Vauhti hiljeni,
ankkuri laskeutua jyrisi, ja siinä lepäsimme nyt horjumatta Beiran
sataman suulla, valmiina kaikkiin mustiin seikkailuihin ja kohtaloihin,
joita taivas piti meille soveliaina.

Niitä ei tullut tosiaan monta. Me toverukset laskeusimme
bentsiinipurteen, jossa eräs kreikkalainen piti perää ja konetta
hoiti pari kafferia -- heillä lienee lahjoja moottorin hoitoon -- ja
hartaalla rätinällä kiisimme vinosti Afrikan rantaan. Täällä täytyy
kaikkien alusten kuljeskella tyynelläkin kuin koirat kylki puolittain
edeltä, sillä vuorovesi laskee ja nousee merkillisellä voimalla.
Sitäpaitsi vyöryy vapaiksi päässeitä joenvesiä sataman kautta merelle,
joten pakoveden aikana tapahtuu vielä ankarampia vesiajoja kuin
muulloin. Saattaa nähdä puiden ja kokoskuorien ja kanotinkappaleiden
kiitävän merelle kuin hullut.

Beirassa lienee lähes tuhat vakituista asukasta. "600 neekeriä, 200
portugalilaista ja 200 valkoista", sanoi luutnantti von Gussmann. Sama
mies ilmoitti syyksi meren rumaan väriin, että "portugalilaisethan
kylpevät täällä." Tämä oli kuitenkin noita tavallisia halpahintaisia
hävyttömyyksiä, joita Europan muut kansat alinomaa keksivät. Minä
puolestani olen vakuutettu, etteivät portugalilaiset ollenkaan kylve
tässä meressä.

Beiran suurin omituisuus on kuitenkin se, ettei kaupunkia ja suurinta
osaa maaseutua hoida Portugalin hallitus, vaan ne omistaa eräs
osakeyhtiö, Companhia de Moçambique, jonka päällikkö on näön vuoksi
portugalilainen ja rahat ovat englantilaisia ja ranskalaisia. Melkein
koko laaja Moçambiquen siirtomaa, joka on Skandinavian kokoinen, on
vuokrattu täten yksityissyndikaatille (paitsi jo mainittua on olemassa
vielä Companhia de Njassa, C. Zambesia, C. Inhambane ja C. de Graza).
Nämä maksavat Portugalille vuotuisen vuokran, eikä niillä ole mitään
muita harrastuksia kuin nylkeä maata ja sen mustaa väestöä. Neekerit
käyttäytyvät täällä kuin ammoin, 100 à 200 vuotta sitten, nimittäin
orjamaisen arasti. Kapmaassa ja Natalissa kulkevat he katukäytäviä
aivan kuin valkoisetkin. Täällä saavat he astua trotoaareille
ainoastaan taloihin mennessään ja sieltä lähtiessään. Beirassa ei
ainoakaan neekeri käy kauppapöydän tai postiluukun luokse niin kauan
kuin siinä on joku valkoihoinen.

Kauppakomppanian suvereniteettia kuvaavaa on esim., että Companhia de
Moçambique painattaa omia postimerkkejään ja postikorttejaan Beirasta,
jotavastoin hallituksen postimerkit eivät kelpaa. Aivan kuin ivalla on
komppania antanut vuonna 1910 tehdyn Lissabonin vallankumouksen jälkeen
niinkuin korkea kruunukin painattaa vinosti merkkien poikki punaisella
tai vihreällä sanan: "_Republica_". Tämä ei merkitse kerrassaan mitään,
sillä alkuperäisessä merkissä ei vanhastaan ole kuninkaan kuvaa eikä
edes Portugalin nimeä, vaan pelkästään paikallisvaakuna, jossa on
kaksi elefanttia ja teksti "Companhia de Moçambique", ei muuta. Yhtiö
on kai ollut tasavalta ilmoisen ikänsä. Mutta tuo pieni, uusi leimaus
kannattaa -- maailman 5:n miljoonan postimerkkikokoojan on hankittava
uudestaan komppanian postimerkit.

Beira on suunnilleen saman muotoinen ja laajuinen kuin Kaskinen.
Kaupungin isät ovat antaneet istuttaa sinne pitkänsoikean keskuspuiston
tamarindeista, jotka ovat merelle päin ikäänkuin kulisseina. Mutta
näiden taakse tultua eivät mitkään toiveemme täyty, sillä siellä
alkaa pelkkä Afrika kursailematta. Ikäänkuin entisen tuuhean tukan
jätteinä pyrkii paikka paikoin ilmoihin harvasti palmuntynkiä, muu
kaikki on teeskentelemätöntä, peninkulmaista aroa, jonka etualalla
näkee juoksentelevia neekereitä ja taustalla pieniä, auringonpaahteessa
hulmuavia savuja.

Beiran kadut -- joita on yksi pitkä ja useita pieniä -- ovat varustetut
hyvillä sementtikäytävillä. Ajopaikka on paksua, pehmeää hietaa,
eikä kukaan kulje sen poikki tarpeettomasti. Hevosista ja muuleista
j.n.e. ei vilahdustakaan. Liikenne suoritetaan aivan kuin muissakin
afrikalaisissa pikkukaupungeissa trolley-järjestelmän mukaan, joka on
tosiaan sangen käytännöllinen sellaisilla seuduilla, missä työvoimaa
saa melkein ilmaiseksi. Keskellä katua on alkeellinen kaitaraide, (55
cm leveä), jota pitkin kafferit lykkäävät dresinoita. Osaksi ovat nämä
kuorma-, osaksi henkilövaunuja. Viimemainituissa on syntisen mukava
istua. Ne on varustettu aurinkokatoilla ja mahtuu niihin kaksi, kolme
henkeä vieretysten. Takana on poikkitanko, johon pari neekeriä käy
käsiksi.

Niillä kiidetään tempaavaa vauhtia, ja ainoa tukaluus on vaunusta
lähteminen. Sillä jos nostaa kättään tai huutaa pysähdysmerkiksi, niin
luulevat neekerit sitä ihastuksen ilmaisuksi, hihkaisevat puolestaan
kovalla äänellä ja työntävät eteenpäin kahta kertaa kiivaammin. Me
emme voineet oppia, miten trolley on seisautettava, vaan oli meidän
tavallisesti pakko ajaa niin kauan, kunnes koko kaupunki loppui. Ja
sitten taas takaisin, -- kunnes se loppui uudestaan.

Eräs toveruksista koetti hypätä vaunusta pois sen vauhdissa ollessa.
Hän kellahti tosin pehmeälle; mutta vielä seuraavana päivänä valui
hänen taskuistaan hiekkaa. Se oli kaffereista äärettömän hauskaa, he
löivät kämmeniään polviinsa ja ymmärsivät huomattavastikin asian siten,
että me kaksi muuta rattailla olevaa olimme paiskanneet toverimme
niistä tielle. Sopii huomata, että trolleyt ovat yksityisten. Niillä
ei pääse ajamaan ilman paikallisten tuttavien apua, esim. Saksan
konsulin. Jokaisessa vaunussa on suuri joukko pieniä numerolaattoja ja
tämä merkitsee, että ne ja ne herrat ovat vaunun osakkaita. He maksavat
liikennemaksua komppanialle, mutta eivät minkäänlaista kertamaksua.

Kun laitos on yksiraiteinen ja vaihdepaikkoja harvassa, ei
yhteentörmäyksen mahdollisuuksia voi välttää. Sellaisten varalta on
erityiset sääntönsä. Kuorma-trolley perääntyy aina henkilö-trolleyn
edestä. Kahdesta henkilö-trolleysta perääntyy se, jossa sattuu sillä
kertaa olemaan vähemmän väkeä. Jos kaksi yhtä suurta seuruetta tulee
vastatusten, kursaillaan kahden puolen ja molemmat perääntyvät. Sitten
ryntäävät ne jälleen eteenpäin, ja se vaunuista, jonka neekerit
ovat nopeampia, saa lähteä ensin. Niin selitti asian Savoy-hotellin
majordomus, joka ravintola muuten mainitaan niiden Beiran paikkojen
luvussa, joissa saa rahaa vaihtaessa oikein takaisin.

Eräällä kohtaa pääkadun varrella on putka, -- aivan kuin Kaskisissa --
ja siinä on kaksi rautaristikoilla varustettua pyöreää luukkua, joista
neekerivangit kuroittelevat vaikeroiden kadulle pieniä palmikoituja
käsilaukkuja. "Ostakaa nyt, very good massa", hyvä, kiltti herra,
"shillingi pari." Rautoihin painautuneilla kasvoilla on kärsivä ilme.
Kuitenkin on tuo kaikki pelkkää ilvettä, sen seikan osoittaa todeksi
hyvin syötetyn vangin jäljestäpäin naureleva naama. Käsilaukun kauppa
on nimittäin vartian afääri. Hän ostaa noita esineitä muutamalla
reissillä kappaleen torilta ja panee sitten loisensa myymään niitä
hyvällä voitolla rautatistikon takaa. Mies seisoi koko ajan putkan
kulmalla tarkastamassa liikettä.

Kaksi Taboran vallasnaista toi laivaan kalliin kuorman portugalilaisten
vankien veistotyötä, ja kun he saivat kuulla asian todellisen laidan,
vihasivat he meitä kuin naiset ainakin. Muuten en luule, että putkassa
olevat miehet olivat vankeja, vaan ainoastaan tilapäisesti sinne
ahdettuja kotineekereitä, joita vartia vuokraa niiksi päiviksi, jolloin
kunnon europalaisia matkustajia odotetaan kaupunkiin.

Pikkukaupungin olot saavat usein kauppapuodeissa aikaan hiukan
omituisia tavara-yhdistelmiä. Beiran pääkadun varrella ei siinä
suhteessa ole paljon kursailtu. Yksi liike myö rauta-tavaraa ja
perunoita. Eräs parturi hoitaa parturinsalongissaan tupakkakauppaa ja
baaria. Eräästä puodista saa maisemakortteja, paitoja ja hedelmiä,
toisesta jalkineita ja kalaa. Tein fantastisen yrityksen löytää
kirjakaupan. Se onnistuikin. Keskellä jonkinlaista tavara-aittaa, jossa
oli ensiksikin matkalaukkuja, harjoja, hattuja ja lukkoja, oli puoli
tiskiä täytetty englantilaisella kirjallisuudella, jaettuna noihin
Kapin pohjoispuolella yleisiin ryhmiin: 6:n pencyn kirjat, 9:n pencyn
ja shillingin kirjat.

Siellä sain myöskin Beirassa ilmestyvän sanomalehden, "The Beira
Postin", yksityisnumeroita. Niissä on kolmannen sivun viimeisellä
palstalla portugalinkielinen teksti, joka kertoo lehden tärkeimmät
englanninkieliset uutiset. Täällä lienee siis pari kirjallistakin
harrastelijaa. Ehkäpä karkoitettuja monarkisteja, joilla on isiltä
peritty sivistys. Lehdessä oli joukko meille uusia sähkösanomia ja
luettiin sitä kunnioituksella. Henkilö, joka saa joka päivä tuoreen
lehden, voi tuskin kuvitella täkäläistä asemaamme, mitä sanomalehtiin
tulee. Me olemme täysin tietämättömiä maailman tapahtumista. Sarajevon
verityöstä ilmoitettiin meille langattomalla Svakopmundin edustalla,
tapahtuman jälkeisenä päivänä. Mutta kaikki muut uutiset jäivät
valtameren taakse.

Mitä koskee minuun itseeni, joka olen tottunut joka päivä märehtimään
muutamia kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, on tapahtunut se ihme, että
voin hillitä melankoliani, niin, kamalaa sanoa, en edes tuota lukemista
kaipaa. Hyvä herrasväki, tohdinko toivoa, että minua uskotaan, kun
julistan, että _ilman sanomalehtiä saattaa elää_? Ja moinen on
mahdollista, vaikka ihminen siellä kotona kitisee ja pauhaa, jos lehti
viipyy 15 minuttiakin yli tavallisen ajan.

Sitten me ajoimme rätisevällä moottorilla takaisin Taboran luokse.
Purren kaffereilla oli nyt kullakin korvan takana paperossin puolisko
ja kreikkalainen poltti sikaria. Joku Maecenas oli siis äsken sitä
tietä reissunnut. Me emme voineet olla miestä huonompia. Neekerit
saivat uuden paperossin kukin. Se pujahti kauniisti toisen korvan
taakse. Ja kreikkalainen sai pari sikaria, sillä ehdolla, että
hänen oli sytytettävä toinen heti ja pistettävä se vapaanaolevaan
suupieleensä, poistamatta entistä röyhyä suustaan. Mies taipui kovin
väkinäisesti sovitteluun, mutta kun hän olisi kieltäytymällä menettänyt
sikarin n:o 3, ei muu auttanut. Taboran Fritz, joka otti meidät vastaan
portailla, luuli, että moottorikapteeni oli tullut hulluksi. Tämä
tuprutti vain kylmäverisesti yhtaikaa kahta Bismarck-pulikkaansa,
mutta heti, kun viimeinen matkustaja oli purresta noussut, lensivät ne
kumpikin hänen suustaan pois. Molemmat oman korvansa taakse.

Kauempaa nähden oli Beira kuitenkin koko viehättävä. Iltavalaistus loi
pitkine varjoineen itämaalaista reliifiä tuohon pieneen talorykelmään,
tamarindien kuroitteleviin oksiin tuli ikäänkuin rukoileva sävy. Aro
muuttui taivaan väriseksi: sauhuiset purppuraviirut hehkuivat hetkisen.

Se oli indialainen ilta, se tunne valtasi minut yhtäkkiä, kun näin
kannella iltarukoukseen kumartuneiden fetsien joukossa erään goalaisen
turbaanin. Se oli Agran taivas, samana kuin se hohtaa eräässä kotonani
olevassa kuvassa. Niinä aikoina, jolloin Portugal hallitsi meriä ja
rakensi Zambesi-joen varsille kaupunkeja, joista enää on vain nimet
säilyneet, oli kaikki tämä Indiaa.

Ne olivat kaukaisia ja outoja aikoja. Ja niitä ennen oli paljon eletty.
Kaikki se astui nyt esiin yhtaikaa, kokoontui Beirassa auringonlaskun
hetkenä ja täytti sieluni. Se oli profeetan hetki ja kaikkien vainajain
muiston tuokio.

"Ja kuningas Salomo teki myös laivan Etseonin Geberissä, joka liki
Elothia on, Punaisenmeren reunan tykönä, Edomealaisten maalla. Ja
Hiram lähetti laivaan palvelijansa, jotka olivat jalot haaksimiehet
ja mereen hyvin harjaantuneet, Salomonin palvelijain kanssa. Ja he
tulivat Ophiriin ja veivät sieltä neljäsataa ja kaksikymmentä leiviskää
kultaa; ja he veivät sen kuningas Salomolle." Niin kertoo ensimäisen
Kuningasten kirjan yhdeksäs luku.

Hiram oli Tyron kuningas. Hänen miehensä olivat käyneet usein Ophirissa
ja koonneet sieltä kultaa; kultaa, kiviä ja tuoksuavaa almugh-puuta.
_Missä oli Ophir_? Siitä ovat oppineet kiistelleet ja kiistävät yhä
vielä. Mutta ken on lukenut suuren Afrikanmiehen, Carl Petersin
kirjan "Im Goldlande des Alterthums" (1902), hänen on vaikea olla
eri mieltä kuin hän, nimittäin, että Ophir on nykyinen Mashonamaa,
itäisessä Rhodesiassa, jossa on löydetty yli 500 ikivanhaa kulta- ja
kuparikaivosta. Jo keskiajan arabialaiset etsivät raamatun Ophiria
juuri täältä.

Jos siis Salomon temppelin metalli oli kotoisin Matabeleen tasangon
kaivoksista, lienee hänen ja Hiramin laivasto seissut täällä meidän
lahdessamme, tuota kultamaata lähinnä olevassa. Tuolla satamansuulla,
tämän matalan rannan edustalla, tässä samassa aallokossa, joka lyö
aron hietikkoon, keinuivat 3,000 vuotta sitten nuo Elothin veistämön
galeerit. Samainen valo kuin tänä iltana riutui ja laskeusi pitkissä
jonoissa työskenteleväin juutalaisten, heidän kuokkainsa ja muiden
työkapineiden yli. Samat varjot kuin nyt vaipuivat ja levisivät heidän
ympärilleen, kun he tunkeusivat soihtuja kantaen metsän pimentoon,
äsken hakatuille, sekaville urille, petojen silmäin kiiluessa
ympärillä. Ja sama aurinko, joka huomenna paistaa, poltti niiden
ruumiita, jotka olivat noille hietikoille kaatuneet.

Tuolla, suoraan tuolla vasemmalla oli Ophirin maa. Sieltä olivat
kotoisin Hiramin ja Saban kuningattaren lahjat Israelin Loistavalle,
joka antoi sitten 70,000:n kukistamansa miehen takoa kultaa
sypressipuuhun ja pilareitten kiviin.

Nyt kuljetaan Beirasta Ophirin halki salonkivaunulla. Mass-Kessiin,
keskelle kultatasankoa, on 350 km ja piletti maksaa 3 puntaa 10 st.
ensimäisessä luokassa. "Please, the train is starting", -- olkaa hyvä,
juna lähtee.

Mutta ennen Salomoa ja Hiramia ja ennen saabalaisia oli täällä
muitakin. Hottentottien alkuperä on sangen hämärä. He eivät ole
neekereitä tavallisessa merkityksessä, heidän pohjavärinsä ei ole
musta eikä ruskea, vaan keltainen. Heidän tyyppinsä on usein selvästi
mongooleja muistuttava, ja joskus voisi vannoa, ettei joku esitetty
kappale hottentottia ole oikea, vaan pelkästään likainen malaiji.
Antropoloogeille ei siis ole vieras se käsitys, että hottentotit ovat
afrikalaistuneita aasialaisia. Onhan todettu hämmästyttävän vanhaa
kiinalaiskultuuria sekä Meksikossa että Perussa, paljon vanhempaa kuin
kaikki aztekien ja incas-kansan kultuurit. Jos nyt mongoolit heikoilla
pursillaan uskalsivat muuttaa Atlantin yli, niin miten paljoa varmemmin
he saatto ivatkaan tulla rantoja pitkin Itä-Afrikaan? Ja on olemassa
myöskin positiivisia todisteita siitä, että he ovat sen tehneet.

Siis, hyvä herrasväki, aikoina, jotka olivat Salomolle yhtä läheisiä
kuin temppelin rakentamisen riemupäivät meille, lepäsi täällä Beiran
hietikoille vedettyinä, kymmeniä suuria djonkeja, joita vartioi parvi
pieniä, keltaisia olentoja, kun taas miehistön pääjoukko samoili
pitkin rannikkoa, osa siitä sisemmälläkin maassa. Heillä oli mukanaan
riisipussi ja käyrät veitset. He huutelivat kimeästi toisilleen ja
tähystelivät jännityksessä yli maan. Sama aurinko, sama hiekka, samat
hymyilevät laineet -- --

Ja heitä ennen?

Tämä on vimmatun vanhaa maata, tuo, joka uinuu tuolla iltataivaan alla.
Beira merkitsee hiekkaa. "Beira Velha" pitäisi sen nimenä olla, Beira
Vanha. Ei tuon kehnon kaupunki-loukon vuoksi, vaan hietikon. Se kai on
antanut tuulen tuhannet kerrat peitellä ja lennättää pois juutalaisten
ja kiinalaisten askelten merkkejä, sekä niiden suurten anturaeläinten
jalan jälkiä, jotka hämärässä muinaisuudessa tongiskelivat laskuveden
paljaiksi jättämiä raakkuja. Mutta se on yhä vielä samaa, mitä se
ikuisesti on ollut, matto kultaisen kartanon ovella.

Aivan hiljaa kaikui tässä hartaudessani sävel, juuri olkani takaa
hyräili joku sanoja, merkillisiä sanoja:

    "Auf einem Simili-, Simili-, Simili-Schifchen
    man nimmt ein Apéri-, Apéri-, Apéri Apéri-tifchen."

Se oli luutnantti, joka kutsui hymyillen syntymäpäivä-maljalle, oikein
isolle maljalle.

Oi Beira-Velha, mitä on vanha kultasi hetken helmen rinnalla! Kello
11 aikaan me nousimme seisomaan ja joimme pikarin Nebukadnezarin
muistolle. Sitten menimme ulos ja katselimme etelän-ristiä. Jos
sen pääakselia pitennetään seitsenkertaiseksi, joudutaan taivaan
etelänavalle. Me jouduimme taivaan etelänavalle kaikki, paitsi von
Gussmann, joka juhli syntymäpäiviään. Hän näki pikkuenkelin viidennen
pitennyksen päässä eikä päässyt sitä kauemmaksi.



XV.

OHI MADAGASKARIN.


Pieni, urhea höyrylaiva, jolla oli etutangossa Saksan lippu ja
takimmaisessa vapaan valtakunnankaupunki Hampurin, tuli meitä vastaan
Chinden edustalla. Se oli Saksalaisen Itä-Afrika-yhtiön steamer
Kadett ja sen ainoa, mutta vastuunalainen velvollisuus on välittää
posti- ja matkailuliikennettä Zambesin suistomaan pääuoman ja suurten
linjalaivain välillä, joita virran suunnaton tulvahiekka-sulku estää
ollenkaan maihin pääsemästä. Taboran ankkuri laskeutui niin kaukana
merellä, että Afrika kuulsi meille ainoastaan hienona, hammastettuna
viivana. Viivassa oli pitkä tyhjä väli: virran suu.

Chinde on suuri lastauspaikka, jonka on vuokrannut vuoteen 1990
saakka englantilainen yhtiö nimeltä Companhia de Nyassa, mutta
lastit kuljetetaan Beiran sataman kautta. Siellä luovutimme mekin
kalliit laatikkomme kaiken maailman aarteineen, jotka nyt ladottiin
meluten suurimahaisiin ja matalamastoisiin jaaloihin, sellaisiin
kuin esimerkiksi melkoisen suuri proomu Asean ja pieni suloinen
lotja Lili. Kaikki ne lähtivät sitten purjehtimaan pohjoista kohti,
tulvahiekka-kehän sisäpuolelle, ja niiden paikalle tuli toisia,
tuoden paljon maissia, joka katosi kahdentoista täyden säkin nipuissa
lastiruumaamme.

Kaksi neekeriä keikahti lastiluukulla melskatessaan yli reunan ja
putosi nurin niskoin ensimäiselle maissi-patjalle, koko syvälle
ruumaan. Rangaistukseksi nostettiin heidät sieltä ylös vintturin
koukussa, jossa he riippuivat käsistään, suut vastatusten. Muiden, n.
150 neekerin ihastus oli tavaton. Vintturin-käyttäjä, joka niinikään
oli neekeri, pysäytti koneensa, koukun ollessa korkeimmillaan. Moinen
näytti melkein inkvisisionilta. Odotettiin ilkein tuntein uutta ja
vaarallisempaa putoamista. Nuo kaksi hirtettyä eivät päästäneet
sanaakaan.

Viimein käski työpomo hiljalleen laskemaan alas. Rangaistut nauroivat
kumminkin vain makeasti, kun tunsivat viimein kannen jalkainsa alla.
Joku lähetti heille alas "savut murheeseen". Kaikissa proomuissa ja
kannella kävi valtava suhaus: "Ne saivat tupakkaa, penteleet."

Rannikkolaivaan siirryttäessä täytyi jälleen turvautua "the basket
trickiin", riippuvaan koriin. Täällä oli siinä kattokin. Mutta ovi
sitävastoin oli leveämpi ja kahdesta katseluluukusta saattoi nähdä,
miten sisäänsullotut vieraat pitivät hätäsilmukoista kiinni, kun
kori huiski ilmassa ja kolahteli laivan laitoihin. Avaajana palveli
"Kadetissa" valkohapsinen neekeri, joka aukoi mitä valppaimpana
lukonrivan jokaisen uuden matkustajalastin tullessa. Ei pennyä
hän saanut vaivoistaan, jotka olivat kymmentä kertaa suuremmat
kuin europalaisten kapakanovi-susien. "Kadetilla" jätti meidät
joukko lähetyssaarnaajattaria, jotka huusivat hissikorissa yhtä
epäkristillisesti kuin muutkin naiset, ynnä yksi miehinen, jota
hissattiin yksinään ja jonka täytyi istua permannolla, sillä hän
kuljetti kukkaruukkua ja petroleumikeittiötä.

Viimeisen korin lähtijöissä oli eräs linjan korkeita hampurilaisia
tirehtöörejä rouvineen. He olivat tulleet matkassamme Mossamedeksestä
Kapiin ja Lourençosta tänne. Päällystö, mestarikokki ynnä koko alus
päästivät helpoituksen jättiläishuokauksen -- onko herrasväki koskaan
kuullut aluksen huokaavan? -- ja sinä iltana otti kapteeni ja samoin
konepäällikkö "kaksoisbambun". Se on mahtava juoma, jossa on kahdeksan
eri elementtiä. Laivakonsertissa käskivät he orkesterin soittamaan yli
ohjelman "den schönen Choral Puppchen", joka toistettiin kaksi kertaa.
Niin suloista on, kun tirehtööri rouvineen katoaa. Kuitenkin täytyy
lisätä, että heistä yleensä pidettiin ja että huokaus koski ainoastaan
virallista jännitystä, joka oli heidän läsnäollessaan vallinnut. Ei
tiedetty, mitä saattoi tapahtua. Olkanivelen niukahdus, hyttirotta,
palanut pyy. Harvinaisia, mutta arveluttavia seikkoja.

Kovasti kadehtien katselin minä tirehtööri-parin lähtöä. Sillä he
aikoivat jatkaa matkaansa Chindestä jokialuksella Zambesia ylös,
kokonaista 5 päivää, aina Zumbaan saakka, jossa ensimäiset putoukset
ovat. Vanhankuosisella, lattealla laivalla, kaksinkertaisella
rakennuksella, jossa oli luotisuora savutorvi ja perässä siipiratas,
tuollaisella Livingstonen aikuisella. Sellaisessa he saisivat istua
aurinkokatoksen alla, nauttien virkisteiksi paw-pawwia ja mangoa,
katsella kiiltävän veden pyörteitä ja tummia rantoja, joiden
pensaikoista alkuasukkaiden kanootit puskevat kahisten virralle, ja
vanhain Stanleyn kantajain pojat seisovat ja katselevat, vettä valuvat
airot kädessä. Kaiken tuon ja tuhat muuta he saisivat nähdä. Mutta me
emme -- --

Kaikki oli selvä, "Kadett" kääntyi länteen päin, mastossa merkkilippu
"Onnea matkalle!" Tabora jatkoi kulkuaan pohjoiseen. Kauan saattoi
seurata tuon pienen kansalaisemme keinuvaa menoa ja aivan varmaan
kuunneltiin siellä viimeiseen saakka meidän torvisoittokuntamme
marsseja. "Muss i denn zum Städtele naus, zum Städtele naus, und du
mein Schatz bleibst hier." Aurinko painui hehkuvana maan puoleen, jonka
kadotimme, ja kuin parvi sieltä karkoitettuja kurkistelimme kaiteen yli
-- me, joita vietiin pohjoiseen.

Sinä yönä me valvoimme kauan. Salonkivalaistus lakkaa tavallisesti
klo 11. Mutta jotkut lamput palavat aamuun saakka, joten voi jossakin
sopessa hyvin lukea. Kauneinta on kuitenkin täyttää seurassa kannen
lepotuoleja ja "vaieta elämästä tämän jälkeen".

Uusi kuu oli alkanut jälleen loistaa, sarvet pystyssä, aivan kuin
Guineassa, ja vaikka siitä oli valaistuna vasta ensimäinen neljännes,
tuntui vesi loistavan kuin meillä täysikuun kilosta. Pasaadituuli
henkäili kaakosta ja se oli raskaan hyväilevää. Se sulki ihmisen oikein
syliinsä, lämpöisesti ja kysyvästi, ja siellä tunsi itsensä kuten
rakastuneeksi johonkin, jonka piti tulla tuulen mukana.

Yö, päivä, ja vielä toinen yö. Moçambiquen majakka alkoi loistaa
kirkkaasti ennen kahtatoista. Kaupungin lyhtyjä tuikki kauempaa
harvassa ja kaksi vihreää maa-valoa oli viittoina väylällä, jota
myöten niemi oli kierrettävä. Meri on täällä täynnä matalikkoja ja
riuttoja, jotka aina kasvavat, murtuvat ja muuttavat paikkaa. Korallit
rakentelevat, meri tasoittelee, ja kymmenen, parinkymmenen vuoden
kuluttua ei mikään kapteeni koskaan tiedä, pitääkö vanha kortti enää
paikkaansa. Eräs Woermann-yhtiön laiva kohtasi tässä viime vuonna
odottamatta kovan pohjan paikalla, jossa piti olla 90 jalkaa vettä.
Se kortti lienee tosin ollut jo vuodelta 66, mutta päällystö piti
kuitenkin oikeutenaan noitaista pari kertaa ennenkuin otettiin täysi
vauhti taaksepäin.

Tabora kulki melkeinpä varpaisillaan, muistuttaen suuresti nuortamiestä
sala-aikeissa, ja se pysähtyi melkoisen kaukana ulapalla, yhtäkkiä kuin
olisi ovi narahtanut.

On melkoisen viehättävää joutua pimeässä ankkuriin vanhan kaupungin
eteen, josta ei ole nähnyt kuviakaan, ja tyhjentää sitten auringon
noustessa koko maisema yhdellä siemauksella, kuin lasi viiniä maasta
kaivetusta pullosta.

Moçambique, joka on saarella, on portugalilaisten muinaisaikaa.
Kukoistuskautensa oli sillä n. 1560, ja sen jälkeen on se elänyt
loiskasvin elämää, nähtävästikin sangen vähän muuttuneena.
Tullirakennus kertoo taulussa porttinsa päällä, että se on uudistettu
vuonna 1791. Jokin piirre fasaadien väreissä, jokin sirpale
veistotaidetta ovissa ja parvekkeissa muistuttaa heikosti "conquistan"
päivien kuoseista ja ehkä arabialais-ajoistakin. Vanhat, villit
viikunapuut kieroissa riveissä viittovat tietä Sao Sebastianon
linnoitukseen, joka rakennettiin 1503, Portugalista tuoduista kivistä.
Siellä saa katsella merta ampumaluukuista, joiden kautta eräät
suusta-ladattavat tykit, ravistuneilla puupyörillä leväten, ovat
200-vuotisessa voimattomuudessa tähdänneet ulapalle. Joku nuorempikin
kappale siellä on. Ne nukkuvat kangaspeitteen alla, ja kun sitä nostaa
varovasti, niin näkee valuvuoden: 1863.

Linnoitus on muuten portugalilainen valtion vankila ja matkustajien
on tapana ostaa pihalla omenia ja kuroittaa niitä ristikkojen läpi
vangeille. Joku tiesi kertoa, että emämaan sitkeimmät monarkistit
istuvat täällä, ja se sai mielet alakuloisiksi, sillä näin alttiina
kuin tämä laaka linna on kaiken vuotta tropiikin auringolle,
mahtaa se jokapäiväisessä käytössä olla oikea helvetti. Kolmea
poikkeusta lukuunottamatta olivat kuitenkin kaikki kasvot, joita
näkyi rautaristikkojen takaa, neekerien ja mulattien. Ja nuo kolmet
valkeatkin olivat niin täyspitoisia roistonnaamoja, ettei niissä voinut
kuvastua minkäänlaisia poliittisia ihanteita. Kituiko linnoituksen
suljetuissa sisäosissa muitakin vankeja, emme saaneet selville.
Ruokinta tuotti ainakin riemua, sillä jokainen hunsvotti-raukka näytti
iloiselta, kun otti annoksensa vastaan. Vahvat hampaat iskeytyivät
oikealla koiran hotaisulla omenan pintaan.

Eräällä kaupungin kaduista, jotka muuten ovat kovat ja tasaiset ja
enimmäkseen vailla katukäytäviä, kohtasimme keltaisenruskean ukon,
yömyssy päässä ja siniset silmälasit nenällä. Hän paljasti kohteliaasti
pilkullisen päälakensa ja kysyi portugalilaisella engelskalla, saisiko
hän opastella kaupungin labyrinteissä "os Capitanos", -- vastaa Wienin
kyyppärien "herra Paroonia". Ei, sitä hänen ei tarvinnut tehdä,
mutta jos 20 reissiä ja sikari sopisi hänen hyväntahtoisuutensa
vastapainoksi, niin halusimme ne hänelle antaa. Ylen hurmautuneena hän
suostui ehdotukseen ja toivotti meille, "os Capitanos gentilissimos",
pitkää ikää ja kauniiden naisten seuraa, jota kaikkea hyvää hänen
kertomansa mukaan oli seudulla saatavissa. Mitä pitkään ikään tulee,
pitävät Moçambiquessa anopheles-hyttynen ja tsetse-kärpänen parhaansa
mukaan huolta ihmisen hyvinvoinnista. Mitä taas tuohon toiseen kohtaan
-- niin, on tosiaan uskottavaa, että hän oli oikeassa, sillä täällä
ilmestyi ensimäisen kerran koko matkalla _kaunis_ neekerinainen
näköpiiriimme.

Me istahdimme pieneen, hospitaalin luona olevaan puistikkoon ja
katselimme alkuasukkaita, jotka kulkivat melkein katkeamattomana
jonona juuri siitä ohitse, kauppahallien ja suuren Messenil-nimisen
neekerikylän väliä, joka on kaupungin laidassa. Enimmäkseen olivat ne
naisia, päinvastoin kuin Beirassa, jossa näimme ainoastaan miehiä.
Kaikki kantoivat päänsä päällä taakkaa. Hedelmäkoreja, mattoja,
puita, riissilyhteitä, ja varsinkin vettä, valtavissa kulhoissa ja
maljakoissa. Siinä meni nuori tyttö, kantaen päälaellaan ainakin 20
kg tuota nestettä. Hän melkein horjui ja vyötärön liikkeistä saattoi
päättää, miten raskas oli kantamus, puhumattakaan vielä tasapainon
säilyttämisestä. Kotvan ajan kuluttua tuli sama tyttö takaisin, kantaen
nyt kulhoa syrjittäin päänsä päällä, ja keinuili yhtä varmasti ja
malttavana kuin äsken kaivolle, saadakseen kulhon uudestaan vettä
täyteen ja mennäkseen auringonpaahteessa nääntyen takaisin kylään.

Moinen kantaminen ja alinomainen vaarinpito tasapainosta luovat
kuvaamattoman viehättävän käynnin ja viivat, jotka saisivat
tuhat kalpeaa prinsessaa kalpenemaan vielä hiukan lisää. Neljä
kristittyä maskuliinia päätti pitää siinä esteettistä pöytäkirjaa.
200:sta Moçambiquen negritasta kävi 182 kauniimmin kuin useimmat
europattaret, mitä olemme nähneet. Loput 18 olivat väsyneitä vanhuksia.
Suklaanruskeassa naissaatossa, joka alinomaa vaihteli, liikkui
myöskin ylen arvokkaasti arabialaisia ja indialaisia kauppamiehiä,
ensinmainituilla tavallisesti päivänvarjot kädessä. Useimmat heistä
kuljettivat varmaa hyvinvoinnin symboolia, arvokkaasti vyötettyä
vatsaa, ja he puhuivat aina suoraan eteensä, katsomatta toisiinsa.
Siellä täällä kiiruhti heidän ohitseen valkeain herrainsa lähettämänä
joku suaheli, ja musta sotilaspatrulli marssia tömisti päävahtiin,
khaki-uniformuissa ja pitkävartiset saappaat jalassa, pieni
portugalilainen jefreitteri sivusmiehenä. Joku ricksha vilahti vielä
siellä täällä, mutta niin täydellisesti verhottuna, ettei sisältöön
voinut tutustua.

Merkillisen näköisiä olivat neekerinaiset, joilla oli liidunvalkeat
kasvot, maalatut jollakin riissivärillä ja joskus rannukkaat kuin Uuden
Seelannin entisten asukkaiden tatuoidut naamat sotaan lähdettäessä. Me
koettelimme kauan turhaan saada selvää, mitä tämä merkitsi. Kasvojen
pöhöisten yksityiskohtain ja koko tyypin keralla teki moinen jauhoinen
päällyssively klownin ja vanhan ruumiin kamalan yhteisvaikutuksen.
Eräässä kaupassa saimme viimein tietää, että neekerit olivat viettäneet
äskettäin uskonnollista sydäntalven juhlaansa, jolloin nuorten naisten
on tapana valkaista naamansa. Rannut, joita olin luullut tahallisiksi
koristeiksi, olivatkin vain jälkiä raaviskelusta, naisten keskenään
suorittamasta pakina-hetkillä kaivolla.

Hyvä oli, että sain sen tietää. Miten helposti olisikaan voinut käydä
niin, että jokin nuori esteetikko tai etnoloogi olisi saanut minulta
kotimaassa hienon viittauksen käyttämään erinomaista väitöskirjan
aihetta: "Moçambiquen neekerinaisten ornamentaalinen taide, verrattuna
maorien tatuoimiseen. Lisiä kysymykseen bantu-heimojen oletetusta
siirtymisestä Melanesiasta Afrikaan." Hän olisi kiittänyt minua,
pistänyt pillit pussiin ja matkustanut näiden kalkilla rapattujen
Dulcineain luokse. Ja matkustanut ensimäisessä tilassa takaisin Suomeen
ja ampunut itsensä.

Huomattava oli europalaisten puute tässä vanhassa loukossa.
Portugalilaiset eivät, kuten boerit, pelkää sekoittumista
alkuasukkaihin, ja äpärä-tuotantoa on harjoitettu täällä varsinaisitta
esteittä, vaikka valkoihoiset ja puolivalkeat ovatkin suuria neekerien
sortajia ja orjakauppiaan piiskan viuhina kuuluu Moçambiquessa
yhä vielä luonnonääniin. Eräällä keski-ikäisellä rakastavaisella
viljelysten isännällä, joka asuu lähimmällä kohtaa mantereella, on
autentisesti 178 lasta, kaikki puoliverisiä. Mutta näitä rivejä
julkaistaessa on tieto jo huomattavasti vanhentunut.

Joku ehdotti, että kävisimme vaihteen vuoksi kuvernöörin luona
vieraisilla. Tällaisia käyntejä kuulutaan suvaittavan mielellään
ja ovat ne muistorikkaita. Seremonia olisi kuitenkin vaatinut
mustaa pukua, ja se masensi meidät. Kun hikoilee jo ohuimmassakin
säädyllisyyden sallimassa valkeassa puvussa, on mustassa puvussa
marssimisen ajatuskin sietämätön. Me heilutimme siis vain
ystävällisesti kättämme hallitusherran auringonhautomaa asumusta kohti
ja laahustimme kylki edellä hitaasti pitkin kapeita varjopaikkoja,
joita jotkut räystäät loivat. Kunnioitus kaupungin mahtimiestä kohtaan
kasvoi suunnattomasti, kun eräs tullivirkailija ilmoitti meille, että
mainittu mies kantaa yli miljoonan vuosipalkkaa. Tosiaan, hyvä korvaus
tästä maanpakolaisuudesta. Sittemmin saimme kuitenkin kuulla, että hän
oli tarkoittanut miljoonaa reissiä, mikä on noin 5,000 markkaa. Meitä
ilahutti, ettemme menneet niin yksinkertaisen herran vieraaksi.

Palatessamme laiturin luokse, kohtasi meitä kiljuna. Vedessä portaitten
juurella kuhisi kymmenkunta neekeriä, jotka puivat nyrkkejään ja
huusivat ja viittoivat. He tahtoivat kantaa meidät ja eräitä muita
matkustajia purteen. Laskuvesi pakotti erään tottelemaan. Ei ole
mukavinta hommaa ratsastaa neekerillä. Kannettavaa ei oteta selkään
"suolasäkkinä", mikä temppu olisi mukavinta, vaan hänen täytyy istua
kahden otuksen päällä yhtaikaa. Nämä lykkäytyvät tiukasti vieretysten
ja kietovat kätensä toistensa ympärille. Matkustaja ottaa istuinpaikan
heidän päittensä välissä, eikä hänellä ole jalkain eikä käsien
pidikettä. Jos toinen miehistä vähänkin liukahtaisi, kellahtaisi
kannettava suoraan kauniille korallivuoteelle. Toveri Hetzog koetti
pidellä kiinni kantajan korvista, mutta niiden öljyisyys voitti
hänen sormiensa nipistysvoiman. Vihdoin pääsimme kuitenkin pienen
moottoriveneen tuo, joka vei meidät suurempaan samanlaiseen ja se
jälleen laivalle. Nuo 12 à 14 neekeriämme juoksivat kauas mereen
perästä, vaatien kiivaasti "six penceä" yli taksan. He roikkuivat
kiinni venheen reunassa, ja heistä näytti kuin olisimme heistä
pääsemättömissä.

Silloin nousi eräs meidän ei muuten kovin korkealle arvioitu
portugalilais-herramme ylös, viittasi jonnekin ja huusi "_papa_".
Sillä oli ihmeellinen vaikutus. Kaikki huutajat mykistyivät yhtaikaa,
heittäytyivät irti ja uivat ja juoksivat maata kohti kuin henkensä
edestä. Meille kaikille oli uutuus ja aivan taivaallinen ihme, että
pelkästään Hänen Pyhyytensä Paavin nimellä saattoi ajaa käpälämäkeen
neekereitä.

Portugalilainen ilmoitti kuitenkin, että suahelilainen sana "papa"
merkitsee _haikalaa_ ja että hänen oli aina tapana peloittaa sillä
vesineekerejä. Moçambiquen edustalla kahlaaminen on tosiaankin
melkoisen uskallettu teko. Me saimme kuulla paljon sellaisia
seikkailuja. Niinpä oli kerrankin monta haikalaa yhtaikaa töytännyt
suurta kantajaparvea kohti. Syntyi pakokauhu ja kaksi neekeriä pudotti
painavan englantilaisen rouvan veteen. Silloin kääntyi yhtäkkiä koko
kalaparvi takaisin ja pakeni merelle. Josta päättäen näyttää siltä
kuin käsite _mama_ -- niin, millaisiin hartaihin mietelmiin tässä
joutuisikaan! Erään toisen kerran kuului haikala nielleen ramman miehen
puujalan. Mies pelastettiin, mutta alkoi ankarasti valittaa, kun
huomasi, kumpi jalka häneltä oli viety. Sillä puujalka oli ontto ja sen
sisään oli ladottu kokonainen omaisuus kuparilantteja.

Oli vahinko, ettei saanut pysähtyä jotakin päivää pitemmäksi aikaa
tuohon kumman jäykistyneeseen kaupunkiin, joka on nyt kaikkein
eristetyimpiä ennen yhtä suuressa arvossa olleista. Mutta Tabora oli
kärsimätön, hän tahtoi viimeinkin päästä Madagaskarin leveysasteelta
ja portugalilaisilta aro-rannoilta. Lähimpänä pää maalina oli nyt
Zanzibar, aivan päiväntasaajan paikkeilla, ja siellä oli uusi taivas
hohtava, uusi maa vihannoiva, uudet ilman rannat ilahuttavat janoista
katsettamme.

Kaunis ja pitkä merimatka oli edessä ja me ositimme sen joutilaat
hetket musiikinviljelyyn ja suahelinkielen tutkimiseen. Mitä
ensimainittuun toimeen tulee, olimme saaneet laivalle jotakin uutta
ja huomattavaa lisää: nuoren, viulua soittavan professorinrouvan,
naimisissa Johannesburgissa, miehen nimi Young, vaimo syntyisin
Wildner Würzburgista. Hän ei ollut mikään tavallinen hyvälajinen
viulutantti, vaan mestari, jonka musiikkilaukussa oli m.m. Sibeliuksen
viulukonsertti, koirankorvilla varustettuna -- huomatkaa se -- ja
varsinkin Kreislerin kappaleita hän soitti niin hyvin, että saattoi
tulla hiukan hassuksi mielihyvästä, suuressa määrin myöskin viulun
ansiosta, joka oli 5-numeroinen kalleus.

Mitä taas tuohon toiseen tulee, on annettava kunnia pakollisille,
alkuperäisille pakinoille neekerien kanssa niissä neljässä satamassa
-- Zanzibar, Dar-es-salam, Tanga ja Kilindini, -- joiden vitsaukseksi
pian olemme joutuvat. Seidelin epäkäytännöllistä suahelinkielen
oppikirjaa vedettiin esiin monta kappaletta, ja eräät meistä ottivat
berlitzintunteja välikannen miehistöltä. Ensimäinen, mitä sain
tietää, oli, että tyttö, nainen, vaimo, isoäiti ja anoppi kuuluvat
suahelinkielellä bibi. Tällainen lumoava kollektivismi lupasi
parhainta, mitä kielen muihin osiin tulee.

Me olimme nyt parhaillaan tropiikissa. Kaikki ventilaattorit hyrisivät
vuorokauden päästään, ja eräs lähetystö varustautui jo anomaan
kapteenilta n.s. yöpaita-lupaa, jolla ymmärretään oikeutta käydä
mainitussa asussa kävelykannella -- naiset ala- ja herrat ylähangan
puolella, -- ja hätätilassa heittää paita mereen. Lähetystö ei
kumminkaan päässyt koskaan perille, se meni hajalleen baarin ovella.



XVI.

Viimeinen luku.


1.

[Tekijä ei itse ehtinyt viimeistellä tätä kirjaansa. Korrehtuuria
luki hän 9 arkkia. Loppuluku ei tullut valmiiksi. Se on yhdistetty
seuraavista aineksista: tekijän lähimpiä sodan puhkeamisen jälkeisiä
päiviä koskevista muistiinpanoista, yksityiskirjeestä, jossa
selostetaan matkaa Zanzibarista Liverpooliin; eräästä "I dag"-pakinasta
Dagens Pressissä, jossa kuvaillaan matkaa Tukholmasta Raumalle. --
Viivan alle on lisätty eräitä huomautuksia, Ruotsalaisen painoksen
kustantaja.]

_Zanzibar_: Kaupungin historia.

Zanzibarin nimi oli muinoin suuri, suuri kuin Indian. Silloin merkitsi
Zendj-bar "Mustain maata" ja käsitti koko Itä-Afrikan, somali- ja
galla-heimojen ynnä neekerien maan. Punaisesta merestä Sofalaan ja
niin kauas sisämaahan saakka kuin kifarun kaksisarvinen kuono antoi
orjanpyydystäjäin samota. Vihreä korallisaari Bagamoyon-lahdessa,
saari, jolla on nyt yksinään tämä nimi, oli ainoastaan vartiopaikka
valtakunnan portilla ja niiden pitkäin horjuvain dhowien
[latinapurjeella varustettu indialainen jaala. Suom. huom.] satama,
jotka kurkien kiilana tulivat monsuunin keralla Rangoonista, Bombaysta,
Goasta ja Maskatista.

Portugalilaiset, jotka uskollisesti seurasivat Vascon peräsimen
poreita, ottivat 1503 Zanzibarin omakseen. Mutta täällä ei ollutkaan
hurskaita kafferiraukkoja, jotka olisivat ällistellen huolineet kaiken,
mitä sinne tuli. Täällä kohtasi heitä Islam. Vuosisatoja kestäneen,
hetkeäkään pysähtymättömän taistelun jälkeen arabialaisia vastaan
hellittivät portugalilaiset vuonna 1729 otteensa ja Zanzibar joutui
arabialaisten omaksi.

Seyyid Said'in (k. 1856) valtaistuimelle noustessa alkaa nykyinen
hallitseva dynastia. Sen aikana on Zanzibar vähitellen menettänyt
itsenäisyytensä. Sultaani Alin valtaistuimella ollessa ottaa
Englanti (brittiläis-saksalainen sopimus v:lta 1890) Zanzibarin
suojelusvaltiokseen. Nykyinen sultaani on saanut puhtaasti
englantilaisen kasvatuksen. Vuodesta 1908 on saarella ollut
englantilainen piispa.

Zanzibarin väestön muodostaa 10,000 Maskatin arabialaista, hallitseva
luokka; 70,000 indialaista ja muutamia satoja europalaisia. Väestön
suurin osa on neekereitä, osaksi vapaita suahelejä, jotka ovat
kaikki muhamettilaisia, osaksi epävapaata orja-asutusta, sekajuurta.
-- Zanzibarin kaupungissa on n. 100,000 asukasta, joista 50,000
indialaista ja 5,000 arabialaista; loput neekereitä. -- Zanzibarissa
ilmestyy sanomalehti "Gazette for Zanzibar and East-Africa."

       *       *       *       *       *

Yleissilmäys, -- pittoreski, mutta hiukan roskainen. Sultaanin palatsi,
rautaverantoineen, näyttää tavara-varastolta tai makasiinilta.

Petolinnut satamassa.

Sukeltajapoikia, kolme ulvoen pienessä venheessä, soutivat käsillään.
-- Täällä ei haikaloja!

Kamatavaran kauppiaita laivaan: hinduja, guaneeseja. Heidän
tukkalaitteensa.

Veneellä maihin, kisuahelit soutivat. Suoraan hietarantaan.

Kävelyretki kaupungilla. Posti. Sultaanin kuva. Rahahämmennys.

Kauppapuodit. Tinkiminen. Taktiikka. Sen tulos. Tavaravarastot. --
Arabialaisia. Indialaisia.

Kadut. Väentungos. Pittoreskeja paikkoja. Vanhoja torneja, joissa
kasvoi puita. Sisiliskoja. Leikkauksilla koristettuja ovia. --
_Keltaisia_ vankeja.

-- Basaarikatu. Indialaisia. Arabialaisia. Tyyppejä. Naisia. Eräät
hunnuissa. Kaivolla riitelevät naiset. Valokuvaamisen pelko.
Ruokatavarat.

Saksalainen klubi. Africa-hotelli.

Tuoksu kaupungilla: neilikalta, copralta, kurryltä.

Jättiläisbanaaneja. Iilimatoja. Suuria mandariineja. Kokosmaitoa.

Zanzibarilainen lääkäri. Näytti äkäiseltä.

Huvimatka autolla. 28 mailia. 7 henkilöä 30 rupies.

Kuvaus (tohtori, Hoffmann, Beuster toisessa, rva Tuaillon, Sachers,
Beetzs ja minä toisessa).

Hyvä vauhti. Oikea filmi-matka. Taitavat chauffeurit (indialaisia).

Palmuja, manjosia, neilikkapuita, neekerimajoja. _Meri_.

Nummea, pensaita, joki, lumpeita. Vanha sultaanin palatsi. Punaisia
kukkia. "Vaahtohedelmiä". Mehiläispesä.

Zebu-härkiä, vuohia, kanoja. Harvassa siistiä, hyvinpuettua väkeä.
Mainio matka (klo 3-1/2 6).

_Sekalaista_: Rva Tuaillonin apinanpurema.

Kopran valmistus (Viidenvuoden vanha palmu, 5 mk vuodelta) (3 rupl.)

Neilikkain käsittely.

Klo 8:n laukaus.

Iltavalaistus sultaanin palatsissa.

Gerlach ja Aga-Khan (viimemainitun huolet).

_Aga-Khan_. Aga Sultan Mahomed Shah, s. 1875. on profeetan
tyttärestä polveutuvaan Fatimidien suvun päämies. Aga-Khan johtaa
yleis-indialaista muhamettilaisten yhdistystä (perustettu 1906),
joka toimii vilkkaasti m.m. hankkiakseen Indian muhamettilaisille
valtiolliset oikeudet ja hävittääkseen heidän valtiollista ja
yhteiskunnallista välinpitämättömyyttään. Uskonnollisena johtajana
on Aga-Khanilla lukuisasti puoluelaisia, n.k. ismaelilaiset
muhamettilaiset, Itä-Afrikassa, Keski-Aasiassa ja Indiassa. Hän on
perusteellisen länsimaisen sivistyksen saanut mies, m.m. suorittanut
juristohtorin Cambridgessa. Aga-Khan on indialainen Bombayssa
ollessaan, halliten siellä palatsissa, jonka brittiläinen hallitus on
antanut hänen käytettäväkseen, ja tyypillinen englantilainen urheilija
ja klubimies Englannissa.

Sotauutisia illalla.

"Elisabeth" -- "König" -- Bombay.

Pikku saaret (Böcklinin malliin). --

Valkeita aaseja -- yksi musta -- keskolaisen hyvä aasi.

_Matka meren poikki Dar-es-salamiin_. Laivassa 370 indialaista, jotka
kävivät osoittamassa kunnioitusta Aga-Khanille.

Tappelu paikoista etuluukulla. Pilvenä erivärisiä mattoja kummaltakin
puolelta. Eri arvoisiin kasteihin kuuluvia naisia. 15-vuotias
vaimo, jolla oli kolme lasta. -- Koriste vasemmassa sieraimessa
(timanttejakin). -- Koko näyssä tavaton väriloisto. Myöhemmin
telttakatto verhoksi. -- Ei paljon meteliä.

_Koriste sieraimessa_. Laivassa olevilla intialaisilla naisilla oli
vasemmassa sieraimessa metallinen levy, aineesta, joka oli sitä
kalliimpaa, kuta ylhäisempää kastia naiset olivat. Ylhäisimmillä heistä
se oli kultaa ja jalokivillä koristettu.

(Eri-tapoja puhua viittoilemalla: neekeri, arabialainen, juutalainen).

Eräät käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja möivät appelsiineja.

Karanteenilääkäri kysyi, ovatko nuo 370 terveitä! (Tämä olisi pitänyt
todeta 3 1/2 tunnissa!)

_Dar-es-salam_, heinäkuun 31 päivä. Zanzibarissa jo sotahuhuja
(Itävalta-Serbia).

Satamaan tullessa kohtasi meitä risteilijä Königsberg (Me seisoimme
laskuvesi-ankkurissa). Se pysähtyi ja lähetti luoksemme venheen. Huom.
Miesten matalat olkihatut mustin nauhoin ja reunoin, pelastusvyöt
ympärillä! Soutu ylen täsmällistä.

Ilmoitettiin, että Königsberg oli saanut määräyksen lähteä täysin
taisteluvalmiina satamasta merelle. (Myöhemmin kerrottiin, että myöskin
Taboraa oli varoitettu uiskentelevain miinojen paikoista.)

Idyllisen kaunis satama. Palmuniemiä. Suuria adansonioita, monta
kappaletta. Siistejä taloja. Kirkkoja.

_Adansonia_. Baobab -- l. apinanleipäpuu. Lehdettömänä enimmän
osan vuotta ja kantaa lukuisat hedelmänsä paljain oksin. Baobab on
paksuin kaikista tunnetuista puista, päärungon halkaisija 6-8 m. jopa
enemmänkin. Sen korkeus on n. 4,5 m., mutta monet oksat kasvavat aina
20 m. pituisiksi. Ne leviävät rungosta joka taholle ja tekevät puun
kaukaa katsoen pienen metsikön näköiseksi.

Lukuisasti virallisia soutuvenheitä (tullin, luotsin, lääkärin,
hallituksen, postin j.n.e.).

Yksityisiä huutoja: "Ist das Bier kalt?"

Eräät kaupunkiin. Nyt vakavampia sotahuhuja. Toistaiseksi kuitenkin
rauhallista. (Silloin oli perjantai-ilta. Sunnuntaina elokuun 2 päivä
aikoi Tabora jälleen lähteä.)

Lauantaiaamuna, elokuun 1 p:nä ilmoitus laivalla: "Wegen der drohenden
Kriegsgefahr müssen sich die Passagiere jederzeits bereit halten,
sofort an Land zu gehen." [Sota-uhan johdosta tulee matkustajain
milloin tahansa olla valmiita oitis lähtemään maihin.]

Se herätti melkoisen yleistä hermostusta.

Minä kaupunkiin. Järjestettyä, mutta saksalaista. Vankeja kahleissa,
työssä.

Lisälehti! (Saksan kysymys Venäjälle.) Neekerit jakoivat.

Käynti sanomalehden kirjakaupassa.

Samoin Bezirksamtissa, piiritoimistossa (kellään ei aikaa!).

Melkein koko päivän ainaista levottomuutta. Alakuloisuutta.

Ryntäys pankkeihin. Valituksia vahingoista rahaa vaihtaessa.

Beuster hotellinsa verannalla. Tarjosi minulle ystävällisesti
sänkypaikkaa huoneessaan.

Takaisin laivalla. Tavarain sullominen laukkuihin. Matkareppuja
ostettiin. Huhuja -- "Venäjä 70,000 miestä Itävaltaan, -- Ranska
julistanut sodan -- mille kannalle Englanti asettuu?" --

Ilmoitus: "lähtö todennäköisesti sunnuntaina klo 12." Tahallinen
yllätys.

Joka signaali laivalla tuotti levottomuutta: _Nyt_ se tuli, nyt meidän
täytyy lähteä maihin.

"Tabora" ja saman linjan laiva "Somali" asetetut sotilasjohtoon
(kanuunavenhe Möwen).

Kapteeni hermostunut ja kiihtynyt.

Iltapuolella ei mitään uusia tietoja, ainoastaan sähkösanoma, että
"kaiser" on pitänyt jumalanpalveluksen, mikä seikka todisti, että
sähkölennätin yhä toimi. Kerrottiin aikaisemmin, että yhteys oli
katkennut.

Illalla hiukan rauhallisempi tunnelma. Musiikkia. (Myöskin viulu +
piano).

_Myöskin viulu + piano_. Tekijän musikaaliset lahjat olivat saattaneet
hänet professori ja rouva Youngin seuraan ja hänen oli tapana säestää
professorinrouvan soittaessa viulua. Hänen oli siis kiittäminen
erikoisesti näitä yhteisiä musiikkiharrastuksia siitä, että professori
Young valmisti hänelle mahdollisuuden päästä heidän kerallaan
Pegasus-laivalla pois Dar-es-salamista.

Kerrottiin, että Dar-es-salamin langaton lennätin (100 m korkea torni)
on ollut _suoranaisessa_ yhteydessä Berlinin kanssa. (Aikaisemmin
tunnettua, että Togo oli päässyt yhteyteen.)

Tri Pfaff "König" laivasta (Bombayn linjaa) ja hänen tapansa.

Ihana ilta. Vilkasta lastaamista eräällä rautatien pysäkillä 6
magnesium-soihdun valossa. Hallitus vetäytyy Taboran kylään, sanotaan,
ja arkisto y.m. viedään sinne, samoin sotaväki.

Rauhallinen yö.

_Sunnuntaina_, elokuun 2 p:n aamuna. Suloinen, hiljainen päivä.
Stewardit saavat lomaa. Se todistaa, ettei tänä päivänä odoteta mitään
uutta. ("Tabora" saanut yhtiön määräyksen jäädä toistaiseksi tänne,
"Feldmarschall" seisoo Tangassa.)

Mitään postia emme ole saaneet. Kerrotaan, että se toistaiseksi
pidätetään.

Luutnantti von Gussmann sai äidiltään Münchenistä sähkösanoman, joka
oli lähetetty eilisiltana.

Amerikalainen Quinon ilmoitti minulle, että hän ostaa dhow-jaalan
ja purjehtii Zanzibariin (n. 15 tuntia) päästäkseen tästä
epämääräisestä odotuksesta. Zanzibarista jatkaa hän Mombasaan ja sieltä
englantilaisella laivalla kotiin.

Ilmoitus, että odotusajan epämääräisyyden vuoksi otetaan laivalla
käytäntöön yksinkertaisempi ruokajärjestys. Ei kuitenkaan juuri
erikoinen.

_Maanantai, elokuun 3 p. ja tiistai 4:s_ kuluivat vaihtelutta -- kunnes
tiistai-iltana ilmoitus, että kaikkien matkustavain täytyi lähteä
seuraavana aamuna klo 1/2 9 Taborasta.

Kaikki hermostuneessa ja sietämättömässä tunnelmassa, varsinkin
sairaat, kuten esim. amerikalainen muotokuvamaalari Besser ja
skotlantilainen Afrikan asukas, ukko Bonna (Bonar?), ontuva ja
bronkitista sairastava.

_Elokuun 5 p._ Yleinen laivasta lähtö. Minä viimeisenä. Osa nuotteja
ja muistoesineitä jäi laivaan. -- Täsmälleen 1/2 9 laski Möwe Taboran
ylähangan puolelle ja kiinnitti itsensä siihen.

Sekasorto tullissa.

Hra Betz hankki huoneen Fürstenhofissa minulle ja itselleen (à 7 1/2
rup. = Smk 12 l/2). Hotelli, sen asema ja ominaisuudet. Herra ja rouva,
ja "boyt" ja yleisö. Ympäristö: neekereitä, indialaisia, syyrialaisia,
kreikkalaisia.

Askari-kulkue. Vangit kantajina.

Kolme hälyytyslaukausta (= kaikkien asekuntoisten miesten kokoonnuttava
rautatieasemalle). Hra Schmudy jätti kapakkansa ja raskaan vaimonsa
minun hoitooni. "Jos jotain tapahtuu, viekää hänet katolilaiseen
sairaalaan." -- Ei mitään erikoista, ainoastaan tarkastus.

_Elok. 6-7 p._ Englantilaiset näkyvissä. Keskustelua siitä.

Yleistä istumista Kaiserhofin kauniilla terassilla. -- Jalopeuranpentu,
kolmen kuukauden ikäinen.

"Patriotischer Abend von Otto Gerlach". -- Tunnelma painostava. Yleinen
epätietoisuus. Viranomaisetkin näyttivät sangen hermostuneilta,
höyrylaivoja koskevia määräyksiä ja vastamääräyksiä.

Olo Fürstenhofissa sietämätöntä. Kaiken yötä meteliä, huutoja, kiekunaa
y.m. Päivällä väen väittelyä alakerrassa.

Valokohtina: keltaiset sisiliskot laipiossa ja kutojalinnut palmussa
ikkunani edessä. Sitäpaitsi jokin laji kauniita, kullankeltaisia
oriolus-lintuja.

_Dar-es-salam_, elokuun 8. (lauantai).

Laukauksia aamulla (3 saksalaista hälyytyslaukausta, 6 englantilaista
täysillä panoksilla, 2 saksalaista lennätintornin räjäyttämiseksi).
Suuri hälinä. Neekerien pakokauhu. Englantilaiset ampuivat yli
kaupungin (puiston) ja sataman. Ainoakaan heidän laukauksistaan ei
sattunut torniin, yksi kulki 30 metrin päästä (likimmäisin, sanottiin).
Kerrotaan, että saksalaiset räjäyttivät tornin englantilaisten
_vaatimuksesta_. Saksan lippu laskettiin kuvernöörin talon katolta ja
samoin väylän suulta ja valkeat liput nostettiin. Kanuunavenhe Möwe
(Vermessungsschiff, merenmittausalus) riisuttiin täydellisesti aseista
-- sanottiin, että se oli illalla räjäytetty, luultavasti sataman
suulla, jossa saksalaiset olivat jo upottaneet erään kuivatelakan,
-- ja linjalaivain langattomat lennättimet poistettiin. (Koenig;
Feldmarschall; Tabora oli muutettu sairaslaivaksi ja sen molempiin
kupeihin maalattu punainen risti, mikä toimenpide tuntui ilveilyltä,
koska tuskin sopi odottaa lisäsairaita suurempaa määrää kuin mitä
kaupunki saattoi hoitaa omissa lasareteissaan). --

_Dar-es-salam_, elokuun 9 (sunnuntaina).

Jaettiin sähkösanomia, että Ruotsi oli julistanut sodan Venäjälle ja
Suomi ja Itämerenmaakunnat muka kapinassa, mikä kaikki tuntui minusta
sangen epäuskottavalta. Saksalaisissa tutuissani herätti se kuitenkin
suurta tyydytystä, ja minä sain liittolaisen arvonimen.

Ajoin Betzin kanssa klo 9 3/4 Kaiserhofiin. Menin luterilaiseen
kirkkoon, jossa alkoi silloin jumalanpalvelus (1/2 10). Sitä kesti n. 1
t. Urkumusiikki oli kaunista, kirkko viileä ja siellä oli hyvä istua,
saarna melkoisen ala-arvoinen, pöyhkeilevän isänmaallinen.

Tapasin kirkon ovella Sachersin, sitten Gerlachin ja herrasväki
Westhausenin. Joimme omenamehua heidän kauniilla verannallaan. Hra
Westhausen ylpeä englantilaisesta kranaatinsirusta, jonka oli saanut
muistoksi. Palmujen välistä saattoi nähdä merellä seisovat risteilijät.

Ajoin kotiin Fürstenhofiin aamiaiselle (klo 12). Olin juuri lopettanut,
kun Beuster kutsui kirjeellä minua heti Kaiserhofiin. Mahdollisuus
päästä Youngien kanssa englantilaisella risteilijällä Zanzibariin.

Ylen jännittävät ja kiireelliset toimenpiteet. Onnistuin, siitä syystä,
että en ollut purkanut tavaroitani matkalaukuista. Tulin tavaroineni
laivarantaan klo 1/2 3, ja klo 3 1/4 tulivat englantilaiset sinne
höyrypurrella, hinaten soutuvenhettä miehineen. Koska olin "russian
subject", sain lähteä heidän kanssaan, ja tuossa tuokiossa kiisimme
kapeasta sataman salmesta merelle risteilijä Pegasusta kohti. Kauempana
ulapalla kierteli Astraea.

Jäähyväiset Sachersille, Beuterille, rva Tuaillonille, Betzille liian
kiireelliset. Mutta ei ollut aikaa.

N. klo 5 i.p. lähtivät risteilijät merelle. Auringonlaskun jälkeen
kaikki valot sammutetut.

Laivassa mieltäkiinnittävää. Tykit. Signaleeraus. Puhelukoneet. Kaikki
määräykset kirjeellisesti. Langattoman lennättimen hytti kääritty
teräskaabeleihin, pieni reikä, josta telegrafisti voi ryömiä sisään.

Suurenmoista vierasvaraisuutta. Teetä. Viinejä. Illalliset. Kapteenin
huone (luukut j.n.e.). Upseerikajuutta. Aika kului liian nopeasti.

Kapteeni Ingles ja luutnantti Turner. Sieppasivat saksalaisia
koodi-sähkösanomia. [Sähkösanoma, jossa yksi sana merkitsee koko
lausetta. Suom.]

Klo 9 aikaan ankkuriin Zanzibarin edustalla. Pakinaa yli klo 11. Sitten
maihin Africa Hotelliin (tullin sivuitse). Aikaa meni kuitenkin yli
puoliyön ennenkuin olimme valmiit levolle.

_Zanzibar_, elokuun 10 ja 11 p. (maanantai ja tiistai). Hotelli kamala.
Huoneeni. Sänky. Pesupöytä. Koko talo. Ruokasali paras (katolla). Minua
vastapäätä, 3 metrin päässä, rukoustenhuutaja (eeeh, mek, mek, mek,
mek). -- Kaikkialla huono ilma.

Englannin konsulin uteliaisuus. Pöytäkirja. Residenssissä.

Young sai rahaa "National Bank of Indiasta".

Vielä yksi yö. Sitten varma ilmoitus, että "Pentakota" lähtee klo 4
i.p. (tiistaina, 11 p:nä), joka tapahtuikin.

Portugalilaisia nylkyreitä hotellissa (n. 25 mk. huoneesta
vuorokaudelta). Niillä näyttää olevan melkeinpä yksinoikeus siihen.

Lähtö Pentakotalla. Yöhön saakka Pegasuksen saattamana. Kaikki tulet
sammutettu laivalla.

Indialainen miehistö. Palveluskunta. Lääkäri.

Tilavaa. -- Sipuleja. Rottia. Kannella hyvä.

Elokuun 11 p:nä a.p. jätimme tuon unohtumattoman Africa Hotellin ja
meidät, 18 kolliamme ja professorinrouvan viulu soudettiin höyrylaiva
Pentakotaan, joka seisoi tyhjänä, outona ja tulijoilta suljettuna
kaukana sataman edustalla. Me kiersimme sen ympäri, ei portaita
missään. Kun toisen kerran soudimme alahangan puolta, pisti tumma pää
kaiteen ylitse näkyviin.

"Mitä tahdotte?" huusi hän.

"Laskekaahan portaat meille."

"Minkätähden?"

"Me olemme matkustajia ja tulemme laivaan."

Pää katosi. Tuokion kuluttua ilmestyi kaksi päätä ja uusi niistä kysyi
samaa asiaa. Nyt ryhtyi kolme neekerisoutajaamme puhumaan, kaikki yhtä
suuta ja se sai viimein asian sujumaan. Kunnolliset ja kunnialliset
paraatiportaat laskettiin eteemme ja pian olimme kannella.

Ei ainoaakaan europalaista näkyvissä, pelkkiä indialaisia ja pari
malaijia. Yhdentekevää, kunhan vain pääsisimme lähtemään. Eräs
ensinmainituista pyyteli kumminkin kohteliaasti anteeksi, ettei meitä
otettu heti laivaan. Kukaan ei ollut ilmoittanut, että matkustavia
tulee, ja oli annettu ankarat käskyt asiattomien laivassakävijäin
varalta. Meidät sijoitettiin ylen kohteliaasti ja yli-hindu pyysi meitä
itseämme valitsemaan hyttimme, laivassa ei ollut muita matkustajia.

Melkoisen eriskummallinen laiva, tämä uusimpamme. Vanha Itä-Indian
kulkija, ainoastaan 3,400 tonnin kantavuus, liikkui väliä
Bombay-Zanzibar-Durban niin sanoakseni huvikseen. Sillä kriitillisten
aikain vuoksi ei sillä ollut, kuten jo sanottu, lastia eikä
matkustajia, paitsi meitä kolmea. Kuitenkin toimitti se tärkeää
tehtävää. Huippulipun alla liehui viiri "Royal Mail", kuninkaallinen
posti. Meillä oli laivassa posti, koko Etelä-Afrikaan, Europaan ja
Amerikaan menevä Indian posti. Ja missä se merkki loistaa, on aluksen
puskettava eteenpäin, olipa se miten tyhjä ja kuormasta köyhä tahansa.

Puoli tuntia kestävän tutustumiskävelyn jälkeen milloin missäkin
kohtasimme ensimäisen kristityn sielun, englantilaisen, jolla oli
piippu suussa ja uniformulakki päässä. Hän ei ottanut laisinkaan selvää
meistä, eikä vastannut tervehdykseemme. Professori uskalsi kuitenkin
kysyä, tiesikö hän, missä kapteeni oli.

"Yes", vastasi mies ja veti nysän hetkeksi suustaan, "I'm the captain",
minä olen kapteeni.

Me esittelimme itsemme ja selostimme vaiheemme ja aikeemme. "Jaha,
jaha, Pegasuksen kapteeni puhui jotain sen tapaista". Sitten meni
piippu suuhun takaisin eikä hänestä lähtenyt sillä kertaa sanaakaan
enempää.

Pian soitettiin sitten aterialle ja me asetuimme ruokasaliin, joka oli
sama kuin huone, jota on tapa kutsua peräsalongiksi. Oli hyvin mukavaa,
minulla oli matkaa ainoastaan l 1/2 metriä hytin ovelta paikalleni
ruokapöydän ääreen. Pöytäseuraa oli kapteeni, me kolme matkustajaa,
yksi valkea upseeri ja yksi indialainen samaa virkaa sekä eräs
tuntematon, pieni, tumma herra, jolla on silmälasit.

Nyt sain tutustua indialaiseen ruuanlaittoon. Siinä on eräs johtava
periaate ja se kuuluu SIPULIA. Ensin tuli kalavoileipä, joka oli
varustettu sipulisuikaleilla, sitten sipulikeitto, sitten sipulipihvi,
tomaatista ja sipuliviipaleista tehdyn salaatin kanssa. Viimeiseksi
tarjottiin erästä määrittelemätöntä, imelähköä sotkua, jonka reunoilla
oli sipuli-kiehkuroita, ja aamusta ja päivästä tuli ensimäinen lunchi.

Pöytäseurustelu ei ollut rasittava. Kukaan ei sanonut ylimalkaan mitään.


2.

_Helsingissä, marrask. 2 p. 1914_.

       *       *       *       *       *

Oli kerrassaan kirottu kotimatka tuo, jonka sain tehdä. En jaksa
kuvailla sitä nyt tarkemmin, mutta voit ymmärtää vaikutuksen, jos
mainitsen, että sain 3 viikkoa, Kapista Liverpooliin saakka, olla
samassa hytissä erään työmiehen kanssa, hytissä, jota ei myrskyisen
ilman vuoksi melkein koskaan tuuletettu. Sen laajuussuhteet olivat
suunnilleen seuraavat:

    Pituus 2 1/2 m.
    Korkeus 2 1/2 m.
    Leveys 2 m (tarkemmin 1,8),

yhteensä 12 1/2 m3. Hyttitoveri ei koskaan riisunut muuta kuin
takkinsa ja saappaansa, ei koskaan pessyt itseään ja tupakoi öisin.
Liian täydessä laivassa (SS. Aeneas of Blue Funnel Line, trade
Sydney--Durban--Liverpool) ["Sinisen savupiipun linjan" laiva,
kulkeva väliä Sydney--Durban--Liverpool. Suomentaja] ei ollut mitään
mahdollisuutta vaihtaa hyttiä. Eikä saanut nukkua kannellakaan.
Seuraava laiva oli lähtevä Kapista vasta viiden viikon kuluttua.
(Englannin hallitus oli takavarikoinut omiin tarpeihinsa "Union
Castle-linjan" laivat.)

Jos olisin voinut miten tahansa saada tiedon Dar-es-salamista kotiin,
että olin elossa ja tulin siellä toimeen, olisin jäänyt varmasti sinne.
Mutta olimme täydellisesti eristetyt, (langaton lennätinkin hävitetty)
eikä minulla olisi ollut rauhallista päivää, alinomaa ajatellessani
kotiväkeni levottomuutta ja tietämättä itsekään mitään heistä.

Sentähden pakenin kaiken uhallakin yli meren Zanzibariin,
englantilaisella risteilijällä nimeltä Pegasus (minä + eräs
englantilainen pari, prof. Young rouvineen, Johannesburgista) ja
jatkoin sitten sieltä eräällä surkealla Bombayn-laivalla matkaa
Durbaniin, jonne mainittu Aeneas viimein saapui. Oli pelkkä sokea
sattuma, ettei meitä kaapattu, sillä ristelijä Königsberg otti aivan
meitä lähellä erään suuren engl. höyrylaivan. Lourenço Marquesissa oli
laivamme pakko myrskyn tähden kotvia. Kirotun kylmää siellä sitäpaitsi
oli, ja ruoka kirjaimellisesti syötäväksi kelpaamatonta, (indialainen
keittiö, m.m. sipulia joka ruuassa, jälkiruuassakin).

Sähkösanoman Kapista sain lähetetyksi aivan viime tingassa ja suurilla
vaikeuksilla. Minä ajattelin kyllä, että sinä ehkä vastaisit siihen,
mutta valitettavasti ei ollut aikaa sitä odottaa. Minä laadin 20 sanaa
ja niistä pyyhittiin kaabelikonttorissa 17 pois. Muistaakseni kuului se
näin:

"Stopped Daressalam, escaped british cruiser Zanzibar, Indiaboat
Durban, Australiaboat Capetown. Many difficulties. Now direct
Liverpool steamer Aenas arriving 20 september." [Matka keskeytyi
Dar-es-salamissa, pääsimme brittiläisellä risteilijällä Zanzibarista.
Indialaisella laivalla Durbaniin australialaisella Cape towniin.
Paljon vaikeuksia. Nyt suoraan Liverpooliin, höyrylaivalla Aeneas,
saavutaan syyskuun 20 p. Suomentajan selitys.]

_Durban_. Tekijän oli jo melkein pakko pysähtyä Durbaniin, koska
englantilainen komendantti ei pitänyt hänen passiaan tarpeeksi pätevänä
ja epäili hänen sanojaan mitä hänen kansallisuuteensa tulee. Tekijältä
kysyttiin, osasiko hän venäjää. Hän vastasi ettei asianlaita ollut niin
ja että hänen kotimaassaan puhuttiin pelkästään ruotsia ja suomea.
Komendantti vastasi, että sitä seikkaa hän ei tuntenut ja kysyi,
osaisiko hän kirjoittaa nimensä venäjäksi. Sen hän osasi ja komendantti
ratkaisi nyt asian niin, että hän sai jatkaa matkaansa. -- Joku hetki
myöhemmin ilmestyi hänen hotelliinsa salapoliisi ja tiedusteli tuota
"saksalaista tohtoria". Tekijä oli käynyt Hampurilinjan Durbanissa
olevassa konttorissa viemässä Taboran kapteenin pyynnöstä terveisiä
sikäläisille yhtiön miehille; hän oli siellä käyttänyt saksankieltä,
josta nyt seurasi ilmianto. Äskenmainittu passin tutkiminen pysähdytti
seikkailun kumminkin pelkkään kuulusteluun.

Ja hiton monien pyyhkimisten jälkeen jäi ainoastaan "Returning
Liverpool Mattsson", kun olin ensin saanut antaa kunniasanani, ettei
Turku ole linnoitus (Helsinkiin ei laisinkaan saanut sähköttää, sillä
se oli linnoitus).

Koko moinen matka alinomaisessa rahattomuuden ahdingossa (sain
lainailla askel askeleelta päästäkseni eteenpäin; tavattoman hauskaa;
hyvin ystävällisiä olivat mainitut Youngit, he tulivat Lontoosen
saakka), se oli tietysti raihnaiselle minuudelleni liikaa. Ei ole ihme,
että sitten kellistyin.

Myöskin Liverpoolissa ajattelin, että kotoa voi tulla sinne
sähkösanoma, mutta meidät vietiin suoraan laivalta Lontooseen menevään
ylimääräiseen junaan.


3.

Tänään tunnun olevan tuulella puhua eräästä hyvin uusiaikaisesta
kappaleesta maailman historiaa, nimittäin tuosta nykyään niin
kiitetystä Rauman-liikenteestä. Onhan mainitusta läntisen rannan
kaupungista näet tullut eräs oikeita maapallon jymykohtia, ja pian
alkaa kuulua huonoon käytökseen, ettei ole tehnyt matkaa Tukholmasta
Raumalle. Kun sattui niin, että olin joku päivä sitten moisessa mukana,
erään professorin sekä maisterin kanssa, ja koska en ole nähnyt
kuvausta siitä, miten tuollainen matka ylipäätään suoritetaan, kuvailen
sitä tässä kaikessa lyhyydessä, mahdolliseksi hyödyksi myöhemmille
ylitulijoille.

Tukholmassa saimme kolme viimeistä paikkaa laivassa "Carl XV", yhdellä
niistä viidestä aluksesta, jotka sillä kertaa lähtivät matkalle.
Professori ja minä miehitimme kaksi päälletysten valmistettua
makuulaveria höyrylaivan n.s. seurustelusalongissa takakannella,
kun taas maisteri otti uhrautuvasti tuon kolmannen vuoteen, joka
oli yksi neljästä eräässä toisenluokan hytissä. Mutta kun hänen oli
majoituttava sinne, huomattiin, että ne muut kolme paikkaa samassa,
hytissä olikin annettu naisille, jonka vuoksi hän ryhtyi näiden kanssa
neuvottelematta heti pyydystämään jotakin toista kajuuttaa ja saikin
erikoismaksua vastaan viimein haltuunsa köksän kojun. Köksä lienee itse
nukkunut jossakin padassa. Höyrylaivakonttorien tapa on tavallisesti
pitää huolta siitä, ettei naisia ja herroja, jotka eivät avioliiton
kytkyillä kuulu yhteen, sijoiteta samaan hyttiin. Rauman-liikenteen
tukholmalainen konttori ottaa asian hiukan vapaamielisemmältä kannalta
ja antaa sekaisin sullottujen itse selvitellä asiansa.

Matka Ruotsin saariston halki oli kuten aina miellyttävä, mutta
auringon laskiessa tulimme merelle ja luoteistuulessa alkoi
keikkuminen, joka jatkui sitten melkoisen hyvänä crescendona aina
Raumalle saakka. Suuri joukko matkustajia kalpeni aivan empimättä,
toiset vähitellen. Ei ollut paljon useampia kuin me kolme, jotka
säilyttivät sisäisen tasapainonsa. Seurustelusalongin kahdeksasta
vuoteesta ei näkynyt yksikään olevan täytetty vielä edes iltamyöhällä,
sillä kuusi niiden tilaajista oli kadonnut kuin tuuleen. Viimein arveli
kuitenkin professori, että meidän oli mentävä levolle. Hän meni sisään
valmistamaan makuupaikkaansa, mutta tuli takaisin ja sanoi, että siellä
istuu yksinäinen herra pöydän ääressä ja tuijottaa hurjasti eteensä.
Minä menin vuorostani sisään ja näin, että tiedonanto oli oikea. Koska
oli epämiellyttävää asettua makuulle näiden kauhistavain katseiden
edessä, kysyin varovasti tuolta yksinäiseltä herralta, joka oli
keski-ikäinen, miellyttävän näköinen mies, voiko hän pahoin.

"Mein Herr", vastasi hän, "jich bin sehr krank. Jich habe schon zweimal
vomiert. Jich bin aus Riga und jich fahre nicht gerne auf dem Wasser."

Niin, mitä oli nyt tehtävä? Naamat synkeinä kömmimme, professori ja
minä, ylös vuoteillemme, kun ensinmainittu, joka makasi yläkerroksessa,
oli ensin järjestänyt matkaremmistään varmuuslaitteen, josta hän ei
päässyt putoamaan. Laiva keikkui nimittäin runsaasti, eikä pöydillä
eikä hyllyillä pysynyt mitään.

"Mein Herr", huudahti yhtäkkiä tuijottava naapurimme katsoen minuun,
"jetzt kommt es wieder."

"Mein Herr", vastasin minä, "bitte, eilen Sie hinaus."

Hän totteli. Kun hän palasi, kehoitin minä häntä hartaasti olemaan
tuota onnetonta istumistaan jatkamatta ja sen sijaan menemään
pitkälleen yhteen noista vapaista makuupaikoista ja koettamaan nukkua.

"Glauben Sie, dass das gut ist?" kysyi hän.

"Mein Herr, ich glaube."

Hän riisui kalvostimensa, kauluksensa ja selluloosasta tehdyn
paidanrintansa. Hän ei näyttänyt kuitenkaan joutuvan koskaan valmiiksi,
sillä hän koetti itsepäisesti pitää irtaimistojaan peilin hyllyllä,
ja jokaisella laivan keikauksella hurahtivat ne alas lattialle.
Viimein hän pääsi kuitenkin asettumaan eräälle alavuoteelle, tuulen
yläpuolelle, vastapäätä minua.

Professori ja minä aioimme jo nukahtaa, kun meidät peljästytti kova
jytinä. Riigan herran oli muuan ankara heilahdus paiskannut vuoteesta,
patjoineen, tyynyineen päivineen, ja siinä hän nyt voihki nelinryömin
seurustelupermannolla.

"O ha, o ha, o ha", muuta hän ei puhunut, ainoastaan niitä 18 à 24
kertaa perätysten. Viimein alkoi hän suorittaa värähteleviä liikkeitä
kululle lähteneen patjan alla ja lähistöllä.

"Was wünschen Sie?" kysyin, todellakin osaaottavasti.

"O ha", vastasi hän, "ich habe verlohren meine Brust." Ja ilmeisissä
tuskissa hän etsi nyt tuota siunattua selluloosaansa. Jos se olisi
ollut minua lähellä, olisin pistänyt sen tikulla tuleen ja vapauttanut
sekunnissa hänet rauhattomuudestaan. Siinä hän sitten löysi
rintamuksensa ja koetteli nousta jaloilleen.

"Älkää nousko ylös", sanoin, "vaan ryömikää tuohon tyhjään vuoteeseen
tyynen puolelle. Siinä on varmempi maata."

Hän ryömi, kiltisti kuin lapsi, pianotuolin seuraamana, joka
käyskenteli väsymättä salongissa edestakaisin. Hän lepäsi nyt samassa
linjassa minun kanssani, jalat vasten jalkojani. Yhtäkkiä näin hänen
tempaisevan kouraansa jonkin vieraan hatun -- onneksi se ei ollut
professorin eikä minunkaan, -- joka myöskin kulki kävelyllä. Hän
kallisti kasvonsa siihen. Tjaa.

Hetken perästä kuulin hänen virkkavan puoliääneen:

"Ich hatte nicht Zeit auszugehen."

En malttanut olla onnittelematta häntä, ettei hattu ollut hänen omansa.

"Nein", vastasi hän sangen vakavana, "dieser Hut ist nicht mein Hut.
Aber ich werde den Bezitzer nicht aufsuchen."

Kaiken aikaa pyöriskeli parvi pieniä omenoita edestakaisin lattialla.
Riigan herralla olivat ne olleet pussissa ensimäisessä vuoteessaan.
Aivan odottamatta kuulin hänen huutavan: "Hs -- häs -- häs --" ja
huitovan kaksin käsin. Mutta tuokion päästä alkoi hän nauraa: "Herra
Jumala, minä luulin, että ne olivat hiiriä."

Ja tämä mieluisa asian käänne antoi hänelle viimeinkin unen. Mutta ei
minulle.

Sillä nyt tuli sisään sangen hienosti puettu vanhanlainen kavaljeeri,
joka asettui muitta mutkitta vielä koskemattomalle alavuoteelle,
tuulen yläpuolelle. Hän oli avannut hienon matkavaipan, veti sen
korvilleen ja aikoi nähtävästikin viettää yön jäljellä olevat neljä
tuntia makaavassa kellotusasennossa seljällään. Vajaassa viidessä
minutissa paiskattiin hänetkin ja hänen sänkyvaatteensa permannolle,
samalla siroudella kuin Riigan herra vuoteineen. Myös uutistulokas
jäi vähäksi aikaa nelinkontin maahan, ei sanonut ensin mitään, mutta
sähähti sitten jotain jollakin minulle vieraalla kielellä, sähähti
suorastaan julmasti, noukki maasta särkyneet silmälasinsa, nousi ylös
ja meni ulos. Hän ei tullut koskaan takaisin. Ainoastaan Riigan omenat
jatkoivat hillitöntä franseesiaan.

Suunnilleen sillätavoin kului aika sisällä. Ulkona kannella, joka
taholla, huusivat tunnit päästään melkein keskeyttämättä sairaat
naiset. Siinä soivat hysterian, meritaudin ja kuolemankammon kaikki
hornansävelet. Joskus tuntui kuin olisi koko laiva ollut houruinhuone.

Raumalaisten uhrautuva valppaus varhain aamulla oli kaikille meille
oikea siunaus. Saatiin ystävällisistä käsistä ruokaa ja juomaa,
lämmintä ja hyvää, ja luulenpa, että useimmat virkistyivät siellä
jälleen tuon monille suorastaan kauhean yön vaivoista.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomen mies meni Zanzibariin" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.