Title: Ruotsalainen uhkapurjehtija - Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla
Author: Trolle, Henrik af
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ruotsalainen uhkapurjehtija - Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla" ***


RUOTSALAINEN UHKAPURJEHTIJA

Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista
tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla

Kirj.

H. AF TROLLE



Helsingissä 1905,
G. W. Edlund,
1905.



ENSIMÄINEN LUKU.

Isä ja poika. -- Perheen hylky. -- Mailman tapaus tekeillä.


V. 1854 eli ja oli Geflen kaupungissa Ruotsin maalla
kunnallisraatimies, nimellä Gaabriel Evert, joka muuten ammatiltansa
oli puutavarain kauppias. Häntä pidettiin arvossa rehellisen ja
kunniallisen luontonsa tähden ja kaupungin hallitus oli kutsunut
hänet neuvoskuntansa jäseneksi. Sangen hyvin ymmärsi hän kaikki mitä
koski metsä- ja puutavara-asioita, mutta lain monimutkaisia kaaria ei
hän voinut saada päähänsä; toisenlaiset olivat ne kaaret, mitkä hän
tunsi kyllin ja tarkoin. Mutta kuten sanottu, oli hän rehellinen ja
selväjärkinen ja näillä ominaisuuksillaan hän useimmiten osasi oikeaan,
esiin tuoden lauseensa oikeammin kuin lakia oppimattomalta olisi voinut
odottaakaan.

Raatimies Evert ei ollut rikas, eikä varakaskaan, mutta hän oli
hyvinvoipa, kuten sanotaan, teki jokaiselle oikein, oli velaton, ja
osaansa tyytyväinen ja tyytyväisyys onkin, kuten tiedetään, maallisen
onnen parhaita perustuksia.

Mutta raatimiehellä oli toisentapainen arvaamaton rikkaus. Hänellä oli
hyvä vaimo ja lukuisa lapsiparvi, seitsemän poikaa ja kuusi tytärtä,
siis kolmetoista perillistä, joten hänellä oli se iloinen vakuutus,
ettei Evertin nimi pitkään aikaan kuole, vaan että se tulisi vielä
kestämään monet sukupolvet puhki.

"Varhaiset aviot eivät ole edullisia", sanoi raatimiehen lapsiparvea
nähdessään muuan hänen setänsä. "Kolmentoista luku on sitä paitse
onneton luku, joku sinun lapsistasi joutuu varmaan hunningolle."

Raatimies naurahti, katseli veitikkamaisesti reipasta ja kunnollista
vaimoansa ja arveli, että jos Herran tahto niin olisi, voi kolmentoista
luku kylläkin muuttua neljäksi- tai viideksitoista. Mutta siitäpä
ei tullut mitään; perheensä ei enää lisääntynyt, raatimies ja hänen
vaimonsa vanhenivat ja kertomuksemme alussa oli ukko jo täyttänyt
60 ikävuotensa. Hänen korkea vartalonsa oli köyristynyt, tukka
silminnähtävästi harmaantunut ja näkö niin heikontunut, että hänen
oli tarvis ruveta käyttämään sinisiä silmälasia. Rouva, joka oli
miestänsä kymmenkunnan vuotta nuorempi, oli säilynyt paljoa paremmin.
Viisikymmentävuotisena oli hän lihava, punaposkinen rouva, joka vallan
kepeästi hoiti taloutensa ja monilukuisen perheensä.

Sedän ennustus kolmentoista luvun onnettomuudesta raatimiehen
jollekulle lapselle, ei näyttänyt käyvän toteen. Kaikki kasvoivat
vanhempaansa iloksi. Opintonsa päätettyä saivat pojat hyviä paikkoja
eri ammateissa ja kolme tytärtä tuli hyviin naimisiin. Lyhyesti sanoen:
kaikki kävi hyvin Evertin monelle lapselle. Nuorin pojista, Yrjö Evert
oli vanhempainsa lemmikki.

Kertomuksemme alussa oli Yrjö kuusitoista vuotias. Hän oli kaunis,
pulskea nuorukainen, ruumiiltansa terve ja väkevä. Hänen korkean otsan
alla loisti vilkkaat silmät. Käyntinsä oli kevyt ja jäntevä, koko
olentonsa reipas ja uljas. Sellaisesta kyllä sopi toivoa, että hän
mailmassa menestyisi ja toimeentulisi, vieläpä saavuttaisi suosiotakin,
koska hän oli hyväluontoinen ja rehellinenkin.

Mutta vaikka kaikki tämä oli Yrjön eduksi, oli hänellä muita
huonompiakin ominaisuuksia, mitkä saivat hänen isänsä myöntämään, että
sedän ennustus valitettavasti voisi käydä toteen ja juuri Yrjölle
hänen lempilapsellensa. Varhain pantuna kouluun, Yrjö osoitti ilmeistä
haluttomuutta lukuihin, mutta sitä suurempaa mieltymystä nuorison
ajanvietteisiin. Hän oli kumppaneistansa etevin voimistelija, paras
uimari, pallon lyöjä ja se, joka rohkeimmin kiipesi maston huippuun
suurimmillakin laivoilla, joita tuli kaupungin vilkkaaseen satamaan.
Kerran näki hänen isänsä suureksi kauhukseen, miten poika kiivenneenä
suurimman laivan keskimastoon, oli asettunut siellä seisomaan
päälaelleen ja siinä tilassa heilutteli jalkojansa ilmassa. Raatimies
ei tohtinut hengittääkään, sitä vähemmin huutaa, jott'ei pelättäisi
poikaa putoamaan. Uhkarohkea nuorukainen tuli onnellisesti alas
ilmamatkaltaan. Isä kutsui hänet luoksensa ja nuhteli häntä vakavasti
hänen teostansa.

Yrjö naurahti ja sanoi:

"Tiedä isä, että minä opettelen merimieheksi, sillä merille hehkuu
koko haluni ja mieleni. Oppineeksi mieheksi en minä kelpaa enkä myös
kauppiaaksi, tai käsityöläiseksi. Minä olen täyttänyt 14 vuotta enkä
ole vielä muuta kuin ison koulun toisella luokalla. Anna minun mennä
kajuuti-vartijaksi Presioosaan, Geflen pulskimpaan laivaan, niin saat
nähdä, että Yrjö Evertistäkin aikaa voittain tulee kunnon mies. Olethan
itse sanonut, ettei miehen tarvitse hävetä mitään kunniallista tointa
ja että siihen pitää ryhtyä mihin tuntee taipumusta. Ei minusta ole
muuksi kuin merimieheksi; päivällä ajattelen minä merille menoa ja
yöllä näen siitä unta."

Raatimies säikähti ja katsahti uljasta poikaansa. Vanhempi Evert ei
ensinkään suosinut merta. Hänen isänsä oli ollut merikapteini ja
uponnut laivoineen päivineen jo pojan lapsuudessa. Mutta hän muisti
vallan hyvin äitinsä, omansa ja siskojensa surun ja tuskan, kun saivat
tiedon isän onnettomasta lopusta. Siitä hetkestä asti kauhistutti heitä
meri. Kaikilla hänen muilla pojillaan oli toimeentulo maalla ja nyt
tahtoi hänen armain poikansa erota kodista ja antautua tuon petollisen
elementin valtaan.

Vaieten kävivät isä ja poika rinnatusten kotia kohden. Vasta pitkän
ajan kuluttua tuli raatimies lausuneeksi: "sinun sanasi, Yrjö,
tuottavat minulle haikean mielen, sillä minä toivoin sinulle valoisaa
ja onnellista tulevaisuutta, vaan en luule sitä löytyvän merimiehen
ammatissa, johon sanot itselläsi olevan taipumusta ja halua. En
kumminkaan tahdo estää sinua rupeemasta merimieheksi, mutta et ennen
kuin täytettyäsi 16 vuotta, saa ruveta laivan kantta polkemaan. Sinulla
siis vielä on kaksi vuotta aikaa päätöksesi vakaannuttamiseen ja
tarpeellisten tietojen kartuttamiseen. Käytä se aika hyvin ja niitten
kahden vuoden kuluttua sano suoraan, vieläkö sittenkin haluat merille.
Silloin saat vapaasti valita urasi. Siihen asti ei huolita tästä
sanaakaan hiiskua."

Mutta povessansa tunsi Evertin Yrjö sulaa iloa ja riemua. Pianhan ne
kaksi vuotta kuluivat ja silloin oli isäkin pitävä sanansa. Kahden
vuoden kuluttua pääsisi hän vihdoinkin merelle, jota hän nyt ikävöiten
katseli joka päivä. Koulussa oli hän hyvin ahkera ja kokosikin vähän
tietoja, mutta kirjalliset toimet kävivät kehnosti, vaikka hän olikin
ahkera. Lukemisessa oli Evertin Yrjö sama paksupää kuin ennenkin;
epäilemättä Jooseppi sedän ennustus toteutuisi häneen nähden.

Yrjön koetusajaksi määrätyt kaksi vuotta kuluivat vihdoinkin loppuun ja
hänen riemuksensa kirjoitettiin nyt vuosiluku 1854. Sota oli syttynyt
Venäjän sekä länsivaltain ja Turkin välillä ja tämä tärkeä tapaus
jännitti kaikkein mieliä. Ruotsi oli vahvasti vakuuttanut pysyvänsä
kenenkään puolta pitämättä. Odotettiin Itämerelläkin tähdellisiä
sotatapauksia ja heti vetten auettua varrottiin siellä saada nähdä
yhdistetty Ranskan ja Englannin sotalaivasto. Ruotsin pohjanmaan
satamissa oli vilkas liike ja hälinä. Suomen satamat tietysti
tulisivat suljetuiksi ja ankarasti vartioituiksi. Kauppamiehille ja
rohkeille seikkailijoille Ruotsin pohjoisosassa, mikä on Suomea niin
lähellä, kai koituisi oikea kultainen aika. Niihin satamiin täytyi
vierasten sotalaivain tulla hakemaan ruokavaroja, vettä, hiiliä ja
muita tarpeita. Suomalaiset taas pian joutuisivat pahan aikaisen
puutteen alaiseksi. Tarpeeksi rohkea ja Suomen saaristoa hyvin tunteva
salapurjehtija ja sotasalpauksen särkijä voisi ansaita suuret rahat.
Englannin sterling-puntia ja shillinkiä, Ranskan kultarahoja ja frankin
kappaleita karttuisi yltäkyllin Pohjois-Ruotsin kauppamiesten ja
asioitsijain kirstuihin, uhkapurjehtijain ja merimiesten taskuihin.
Odotettiin syntyvän vallan verraton liike ja rahoja ansaittavan
tukuttain. Näin haaveksittiin ja toivottiin, ja toiveet tosiaankin
melkein täyttyivätkin, sotavuosina ansaitsivat Ruotsin-pohjan
kauppiaat, tehtailijat, tavarain hankkijat ja merimiehet hyvästi rahaa.
Melkoisesti sitä tuli Suomestakin.

1854 vuoden talvi oli ankara. Vasta huhtikuulla lähti jää pohjanmaan
satamista, jotka siten tulivat meriliikkeelle vapaiksi. Evertin Yrjön
suureksi iloksi paljastuivat vihdoin Geflen molemmat sataman suut ja
tähän vilkkaaseen merikaupunkiin tuli laivoja ei ainoastaan useammista
Euroopan satamista, vaan vieläpä Amerikasta, Itä- ja Länsi-Intiasta
sekä Välimerestä. Vapaasti lainehtivat vedet välkkyivät kevätpäivän
paisteessa. Lintujen viserrykseen yhtyi merimiesten raikas laulu ja
viimeiset jäät ajeltuivat merelle, missä saivat joko upota taikka
sulaa. Liittolaisten sotalaivastoa odotettiin joka päivä Pohjanlahden
vesille. Englannin- ja Ranskankieliset sanakirjat kävivät ahnaasti
kaupoiksi. Smoolannista ajetut lihavat härät odottivat surmaansa,
muuttuakseen maukkaiksi häränpaisteiksi ja kaikki myymälät olivat
tavaroita täynnä. Ruotsin-pohjan kauppamiesten sydämet sykkivät yhä
vilkkaammin. Majakkapaikoilta toivat luotsit tietoja, että vieraita
sotalaivoja jo oli nähty. Mutta ajojäät Itämeressä viivyttivät
meriliikkeen yleisempää alkamista. Tästä kiukuteltiin ja toivottiin
jäitten joutuvan hiiteen. Rikkautta ja kultaa toivovalla harvoin on
riittävää kärsivällisyyttä.

Tuli vihdoin se ilon sanoma, että Englannin Itämeren laivasto
sir Charles Napierin johtamana maaliskuun 20 p:nä oli tullut
Isosta-Beltistä. Hänellä oli 42 laivaa, kaikki höyryvoimalla kulkevia,
ja yhteensä 16 tuhannen hevosen voimaisia, joissa oli 2,200 kanuunaa
ja 22 tuhatta merisotamiestä. Ranskalaisten kanssa oli liittolaisten
sotalaivoja Itämeressä yhteensä 76. Toukokuun lopulla salpasivat nämä
Venäjän laivaston; Suomen satamissa jo tiedusteltiin mihin varustuksiin
Itämeren rannoilla oli ryhdyttävä. Jo varemmin olivat liittolaiset
ryöstäneet ja kotiin lähettäneet muutamia Suomen kauppalaivoja. Venäjän
laivasto oli harmaakivisten varustustensa turvissa ja vältti nähtävästi
joutumasta tappeluun vihollistensa kanssa.

Oltiin siis jo toukokuun keskivaiheilla, mutta keinottelijat Geflessä
eivät vielä olleet saaneet englantilaisille myydyksi naulaakaan
lihaa eivätkä kaduillansa kuulleet ainoatakaan alkuperäistä yes
tai oui. Satama oli täynnä laivoja, mutta niistä ei yksikään ollut
sotalaiva. Yrjö Evert oli taaskin keskustellut isänsä kanssa merille
lähtemisestään. Hän ei ollut siinä kohdin mieltänsä muuttanut, vaan oli
päätöksessänsä yhä vakaantunut, jonka vuoksi hän nyt muistutti isäänsä
hänen lupauksestaan. Isän ei muu auttanut kuin antaa suostumuksensa;
Yrjö erosi koulusta. Hänelle ostettiin merimiehen kirstu ja siihen
nuorelle merimiehelle sopivat tarpeet. Evertin Yrjö oli valmis
lähtemään milloin hyvänsä, mutta vaikka hän kyllä ahkeraan oli hakenut,
ei hänen vielä ollut onnistunut saada paikkaa. Kaikilla laivoilla
oli täysi miehistö, etenkin pitkille matkoille lähtevillä, ja juuri
sellaiselle pitkälle matkalle hehkui hänen mielensä. Ei sekään auttanut
että hän koetti käydä heiluvasti, niinkuin merimiehet tavallisesti,
että hän näytti tupakkarullaa taskustansa ja että kiiltohattunsa oli
kallellansa ja ikäänkuin ihan putoamassa. Kapteinit eivät tarvinneet
kajutinvartiaa eikä nuorta merimiestä. Yrjöllä nähtävästi oli huono
onni.

Ihana oli toukokuu. Merimiesten hatuissa oli sinivuokkoja sekä kevät
esikkoja; kovasti rähisten valmistelivat vesilinnut pesiänsä karille
ja luodoille. Iltasilla vähä ennen auringonlaskua oli satamanrannalla
runsaasti kävelijöitä katselemassa vilkasta elämää reidillä. Ehtimiseen
oli puheena sama aine, se näetten, eivätkö ne vieraat sotalaivat
jo pian tulisi Gefleä tervehtimään. Tästä puhuttaessa näkyi savu
höyrylaivasta, joka pyrki satamaan. Kaikkein silmät kääntyivät sitä
kohti. Olisikohan se joku noista jo mainetta saavuttaneista Englannin
laivoista Beagle tai Figer! Mitä hartaasti odotetaan ja toivotaan, sitä
mielellään uskotaankin ja muutama kaupungin nuori herra pani jo veikkaa
että laiva, minkä runko jo rupesi näkymään veden yli, olisi joku
ikävöityistä vieraskansalaisista.

Laiva tuli yhä likemmäksi. Sen pitkä musta runko korkeni yhä.
Höyrylaiva oli takeloittu kuunariksi ja sen korkeat mastot hyvin
takanojassa. Lippua ei se vielä näyttänyt mastonsa nenästä. Kahdesta
valkeaksi maalatusta savutorvesta tuprusi paksu kivihiilien savu,
jota tuuli hajoitti merelle, minne se kärmeen tapaisena jäi taivaan
rannalle. Keulan ympäri, terävä kuin partaveitsi, kuohui vesi
valkoisena kuin vispilöitty kerma. Se oli propellihöyrylaiva vahvimpaa
laatua ja parhaimmista aineista. Kaikki purjeet olivat hyvin sidotut ja
ulkomuodoltaan se oli ihan sotalaivan muotoinen.

"Se keula on ensimäisen kerran kastunut Hudson Riverissä", sanoi muuan
amerikalainen merikapteeni parille lähellä seisovalle kansalaiselleen.
"Sille on Watson tai Scott tehnyt piirustuksen, toisin ei voi olla."

"Se on englantilainen, siitä voin lyödä 100 punnan vedon", lausui muuan
Albionin punapartainen merikarhu. "Sen kyljissä on englantilaista
plootua ja se on laskettu vesille Blackwallin varvista Tyne-virran
rannalla."

"Se on joko Figer tai Beagle, jotka ovat englantilaisia sotalaivoja",
sanoi muuan englantilaisen kauppalaivan kapteeni. "Minulla on kuvalehti
Illustrated London News ja siinä olen nähnyt sekä Figerin että Beaglen
kuvan. Mutta kas, jopa se nostaa lippunsa. Hiisi vieköön! onhan se
ruotsalainen", huusi englantilainen tuntuvasti nolostuneena, kun hän
näki hyvin tunnetut siniset ja keltaiset värit maston huipusta.

"Aivan niin, se on ruotsalainen höyrylaiva, rakennettu Motalan
konepajassa; sen runko on parasta Ruotsin rautaplootua, sen kone 300
hevosen voimainen, se vetää 1,500 tonnia lastia, kulkee vähintäin 12
solmuvälin nopeudella tunnissa ja sen nimi on Salama. [Oikeastaan
ruotsiksi 'Blixten', mutta lausumisen helpoittamiseksi ja jotta sanan
oikea merkitys olisi suomalaiselle lukijalle tietty, kirjoitamme sen
tässä suomeksi. Suoment. muistutus.] Nyt, herrat, olette saaneet täydet
tiedot laivasta, mikä juuri laskee ankkurinsa."

Hyvällä englanninkielellä lausui nämä sanat eräs vanhan puolinen
mies. Hymyillen nosti hän hattuansa nolostuneille ulkomaalaisille ja
astui kiireesti rantaan missä häntä odotti vene ja siinä kuusi vahvaa
soutajaa. Mies astui veneesen, otti peräsimen ja käski laskea rannasta.

Nämä käskyt annettiin ruotsiksi. Nuolen tapaisesti lensi vene sitä
paikkaa kohti, missä Salama oli ankkuroituna. Viidentoista minuutin
perästä oli vene höyrylaivan kupeella. Tämä vanhanpuoleinen mies
kiipesi nuorukaisen ketteryydellä köysirappusia myöten laivalle.
Kannella oli häntä vastassa solakkavartaloinen komea mies soreassa
merimiehenpuvussa. Se oli laivan kapteini, joka nähtyänsä tuon
vanhanpuolisen miehen, kurotetuin käsin kiiruhti häntä vastaan.

"Terve tulemastanne; patruuna"! ratkesi Salaman päällikkö lausumaan, ja
ilo loisti hänen kasvoistansa. "Olen jo tässä; miten Mimmi voi?"

"Tyttäreni on ihan terve ja on ikävöinyt teitä yhtäpaljon kuin minä
teitä ja Salamaa. Millainen on laiva?" vastasi ja kysyi patruuna.

"Se on kilpajuoksija, joka täyttää mitä nimensä sanoo", vastasi
katteini. "Plootu on parasta rautaa eikä koukistu, vaikka laiva 10
solmun vauhdilla törmähtäisi karille. Eilen oli aika myrsky ja meri
aaltoili valtavasti, mutta Salama leijaili kuin myrskypääsky aalloilla
ja kulki 8 solmun nopeudella, kokka suoraan myrskyä vastassa. Meidän
oivallisen laivanrakentajan Carlsundin on paras kunnia laivasta.
Motalan konepaja ei koskaan ennen ole tehtäväänsä paremmin tehnyt.
Salama ei pelkää mennä kilvoittelemaan englanti- ja ranskalaisten
parhaimpainkaan kanssa."

Patruuna naurahti hyvillä mielin.

"Se on hyvä, katteini! käydäänpä nyt salonkiin vähän keskustelemaan",
sanoi hän. "Salaman lasti on valmis; minä tahdon, että te kahdeksan
päivän kuluttua purjehditte Suomeen."

Miehet menivät salonkiin. Juuri silloin laski toinen vene laivan
kupeelle. Siitä nousi yksi ainoa nuori mies laivan kannelle. Se oli
Yrjö Evert. Hän pyysi varapäälliköltä saada puhutella katteinia.

"Milenius katteinilla ei nyt ole aikaa", vastasi hänen sijaisensa.
Viimeinen höyry tuprusi ulos ja laivamiehet rupesivat laskemaan veneitä
mereen.



TOINEN LUKU.

Patruuna, katteini ja Salama. -- Mistä hinnasta merimies voi saada
Geflen rikkaimman ja kauniimman neidon. -- "Kummi, tehän autitte minua
kasteessa suolattomassa vedessä, auttakaa minua nyt toisessa kasteessa
suolaisessa vedessä." -- Jopa tulivat.


Kiiltävän tammisen pöydän ääressä, joka oli peitetty kalliilla
pöytävaatteella, istui patruuna ja katteini salongissa, keskustellen
puoliääneen keskenään. Pullollinen viiniä, tuotu suoraan Madeirasta,
ja kaksi lasia seisoi tarjottimella heidän edessänsä. Vartijan oli
kielletty laskemasta ketään salonkiin; patruuna ja katteini tahtoivat
olla kahdenkesken ja häiritsemättä.

Patruunan nimi oli Joonas Wulff. Ikänsä oli 56 vuotta; hän oli Geflen
rikkain tukkukauppias ja laivanreitaaja, jonka nimi missä pankissa
hyvänsä oli vähintäin koko miljoonan arvoinen. Hänen hallussaan oli
suuria metsiä, mahtavia tehtaita ja maatiluksia, useampi laiva, sekä
kaksi ihanaa tytärtä, Mimmi ja Elviira. Hänen oli niinikään Salama,
tuo komea, ihka uusi höyrylaiva, jonka nopeus oli 12 ja hätätilassa,
korkeimmalla höyryvoimalla 14:kin solmuväliä tunnissa. Patruuna, joksi
häntä yleisesti sanottiin, oli siis onnellinen mies, vaan rikkautensa
tähden oli hänellä aivan vähän todellisia ystäviä, mutta kadehtijoita
sitä enemmän.

Patruuna oli lihavanlainen, vahvavartaloinen mies, hänen kasvojensa
muoto oli niitä, joita ei helposti unohda. Hänen mustassa tukassansa ei
vielä ollut ainoatakaan harmaata karvaa, hänen pienet harmaat silmänsä
olivat vilkkaat, milt'ei juonikkaat, ja kun tuuheat kulmakarvansa
rypistyivät, oli hän oikein hirmuisen näköinen. Suuri köyrynenä oli
tämän ripsikaaren alla. Hänen suunsa oli suuri ja hampaat valkoiset
kuin helmet. Ulkomuodoltaan patruuna oli kuin itse terveys, ja
todenteolla olikin hän niin terve kuin paras petäjä hänen suurissa
metsissänsä.

Ken viisineljättä vuotta sitten huhtikuun ensimäisinä päivinä olisi
ollut Geflen n.s. maatullissa, olisi varhain samana aamuna saanut
nähdä terveen ja rivakan 21-vuotiaan pohjanmaan nuorukaisen, suuri
tuohikontti selässä, naulapohjaiset saappaat jalassa ja tukeva
keppi kädessä, pukuna polvihousut ja pitkä sarkatakki, astuvan
maamiesten kuormain keskitse, näin saapuen Geflen vanhaan meri- ja
kauppakaupunkiin. Tällä nuorella miehellä ei ollut äyriäkään rahaa
taskussa, ei puolustajia eikä ystäviä, hän oli köyhän uutisasukkaan
poika, mutta oli kuin olikin vankasti päättänyt saavuttaa onnen ja
tulla rikkaaksi. Hänellä oli hyvä pää ja terävä äly ja hän tunsi
sopivansa kauppamieheksi. Hänellä oli terveet raajat ja voimaa niin,
ett'ei paljoa aristellut mennä vaikka karhun kera paininlyönnille.

Tämän nuoren miehen nimi oli Joonas Wulff. Päivä sen jälkeen kuin hän
tuli Gefleen, sai hän paikan ja työtä lautatarhassa. Hänen väkevät
käsivartensa ja suuret kouransa pitelivät hirsiä, lankkuja ja lautoja
kuin lasten leluja. Pian sai hän parhaimman päiväpalkan. Hän teki työtä
kuin kolme muuta, kulutti vain kuin yksi. Hän säästi ja kitsasteli, ei
pannut mitään kapakkaan, mutta sitä enemmän kirstun pohjalle, opetteli
sen ohessa kirjottamaan ja lukua laskemaan. Tästä seurasi, että Joonas
Wulff viisineljättä vuotta myöhemmin oli miljoonan omistaja. Rahan
ansaitseminen oli hänen elämänsä päämäärä, työtä tekeminen oli tullut
hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. "Työ on elämän höyste, se on paras
keino karkoittamaan ikävän ja pahat ajatukset", oli hänellä tapana
sanoa. "Lääkärit ja apteekit eivät minulta ole äyriäkään saaneet,
sillä minä olen aina tehnyt jäykästi työtä ja ollut terve kuin kala
vedessä." Luonteeltansa oli patruuna uskalias, rohkea ja kestäväinen.
Kauppamiehenä perusti hän toimensa tarkkoihin laskuihin. Ei ollut sitä,
mitä hän ei pitänyt kauppatoimena, sellaisena piti hän koko elämänkin
ja voiton luki hän siitä lähtevän sen mukaan, miten suuri pääoma siihen
tuotiin neroa, viisautta, älyä ja tervettä järkeä. Joonas Wulffia
pidettiin rehellisenä miehenä, vaikka hän kauppamiehenä katsoi kaikkia
toimia luvallisiksi, jos ne vain eivät liian kipeästi loukanneet
yleistä mielipidettä.

Kun Joonas Wulff 36 vuoden ikäisenä oli päässyt omavaraiseksi mieheksi,
se on omisti uljaan kivitalon, pari komeata rautatehdasta, viisi
laivaa, melkoisen rahasumman ja saanut kauppatoimensa oivalliseen
käyntiin, päätti hän ryhtyä siihen toimeen, mikä miehelle on
hyvinkin tähdellinen elämässä, nimittäin mennä naimisiin, hankkia
vaimon. Kauppamiehen tavoin menetteli hän siinäkin. Varovaisesti
ja maltillisesti teki hän laskunsa ja päätti muodon kauneudesta ja
rikkaudesta lukua pitämättä, ottaa viisaan, toimellisen ja säästäväisen
vaimon, sellaisen, joka kelvollisesti osasi hoitaa ja hallita suurta
taloutta. Ja Wulff löysikin Laura Törstedt-nimisen mieluisensa neidon.
Hän oli miellyttävä, vaikk'ei kaunis nainen, ijältänsä 26 vuoden vanha.
Varoihinsa nähden hän oli köyhä, mutta järjen ja sydämen puolesta
runsas lahjainen. Ei hänellä myöskään ollut köyhiä sukulaisia patruunan
varojen kuluttajiksi. Patruuna kosi itse sai myöntävän vastauksen
ja huomasi tehneensä kaikinpuolin hyvän kaupan, joten onni hänelle
tässäkin kohdin oli suotuinen.

Laura-rouva synnytti miehellensä kaksi tytärtä, Mimmin ja Elviiran.
Lapsuudeniässä ollessaan heistä tuskin saattoi toivoa kauniita tyttöjä
varttuvan, mutta luonnollakin on oikkunsa ja kun Wulffin tyttäret
tulivat siihen ikään, että he rupesivat käymään kemuissa ja pidoissa,
kävi niin, että nämä suloiset immet yksimielisesti tunnustettiin
kaupungin ihanimmiksi. Vaikka olivat siksi erimuotoiset, että toinen
oli tumma-, toinen vaaleaverinen, teki soma vartalo, suloiset silmät ja
sievä käytös kummankin yhtä viehättäväksi.

Mutta juuri siihen aikaan kohtasi patruunaa kova isku. Hänen vaimonsa
kuoli ja Wulff tunsi sydämensä saaneen semmoisen haavan, jota ei muu
kuin aika voinut parantaa. Niinikään tunsi hän, että sydämeensä mahtui
murheen ja kaipauksenkin katkeria tunteita ja että puolisonsa oli
ollut hänelle arvokkaampi tavara kuin kaikki muut omistamansa yhteen.
Hänen suruansa ei voinut mikään muu hälventää kuin työ ja runsaampi
toimeliaisuus. Oikein kuumeentapaisesti puuhasi hän kauppa-asioissaan.
Hän melkein jumaloitsi tyttäriänsä, joille hän osotti rikkaan isän
kaikkea hellyyttä. Itseensä nähden hän oli kovin säästävä ja kulunkia
välttävä, mutta tuhlasi molemmin käsin, jos tarvis oli hyvitellä
tyttäriänsä. Heidän hyväksensä teki hän työtä ja kartutti rikkauttansa
-- niin arveli hän kumminkin itse -- mutta rikkaus lumosi häntä
erityisellä voimalla ja sen kartuttaminen huvitti häntä. Ei hän mikään
katala saituri eikä "kultaisen vasikan" palvelija ollut; ei suinkaan.
Mutta rahaa piti hän työnsä tuotteena, sen hedelmänä minkä makeutta
ei hän nauttinut yksin, vaan jakoi toisillekin niin tavoin, että hän
hankki työtä tuhansille. Ryysyisen, almua pyytäväisen mierolaisen
ajoi hän armottomasti pois, juomaria hän vihasi, mutta sille, joka
työtä pyysi, hankki hän sitä heti. Joonas Wulffilla oli hyvät, jos
huonommatkin puolensa, mutta hänen tapaistansa miestä hyväilee jokainen
kunta, syystä, jota ei ole vaikea ymmärtää.

Kertomuksemme aikana oli Mimmi 19 ja Elviira 17 vuoden vanha. Ollen
viehättävät, kauniit ja rikkaat, oli tietty asia, että heillä oli
kosijoita runsaasti, jotka tanssiaisissa ja pidoissa mielistelivät
näitä tyttöjä, mutta parempaa menestystä kuin rukkaset kukaan niistä ei
tähän asti ollut saavuttanut.

Mutta eräänä päivänä tapasi Elviira sisarensa istuvan syvästi
miettivänä ikkunan luona, pää alaspäin ja käsi poskella. Muuten iloinen
kuin visertävä leivo, Mimmi oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen
ja miettivä. Sisarukset rakastivat toisiaan rehellisesti eikä heillä
ollut minkäänlaisia salaisuuksia. Elviira muisti nyt, että sisar viime
aikoina vältti häntä ja etsi yksinäisyyttä, ettei hän enää ollut
niinkuin ennen ja että kyyneliä usein näkyi hänen silmissänsä. Elviira
tuli levottomaksi ja rupesi ajattelemaan. Sisaren tila arvelutti
häntä ja hän tuli siihen päätökseen, että Mimmin raskasmielisyys
ja mielenmuutos oli alkanut siitä päivästä, jolloin patruunan
Pääsky-niminen laiva, jonka päällikkönä oli kapteeni Kaarle Milenius,
Välimereltä tuli kotikaupunkiin Gefleen.

Kapteeni Kaarle Milenius ei ainoastaan ollut Geflen kelvollisimpia
merikapteeneja, vaan luonteensakin puolesta jalo. Halvasta merimiehestä
hän asteettain oli kohonnut kapteeniksi ja 26 vuoden iällä päässyt
Pääskyn päälliköksi. Hän oli rohkea, uljas ja kestäväinen, ja
kapteeneista se, jota kauppamies piti suurimmassa arvossa. Hänen
muotonsa oli miehuullinen ja miellyttävä, katsanto uljas, vartalo
solakka ja kaunis. Elviira pian huomasi, että sisarensa rakasti tuota
uljasta kapteenia, ja kun tällä usein oli asiaa patruunalle, kävi
hän tervehtimässä hänen tyttäriänsäkin, joten Elviira huomasi, että
kapteenissa liikkui vastaavat tunteet. Heidän silmänsä puhuivat, mitä
suu ei rohjennut lausua.

Heikosti hymyillen Mimmi oli vastannut sisaren tervehdykseen, ja
taaskin vaipunut unelmiinsa. Elviira päätti saavuttaa sisarensa
luottamuksen, sillä, arveli hän, iloa samoinkuin suruakin on kahden
helpompi kantaa.

Hän nousi, astui Mimmin luokse, kääri käsivartensa hänen kaulansa ja
suuteli hellästi sisarensa otsaa.

"Mimmi, sinulla on joku murhe kaivelemassa sydäntäsi, sen olen jo
kauan huomannut", sanoi hän. "Entinen ilosi on kadonnut, samoin
luottamuksesi minuun. Minä aavistan, mikä sinut tekee haaveelliseksi ja
vähäpuheiseksi; sinä olet antanut pois sydämesi, sinä rakastat Kaarle
Mileniusta. No niin, elä siitä punastu eläkä itke, luota vain minuun,
kyllä asia isän kanssa hyvälle kannalle saadaan kun vain herra kapteeni
itse on sinulle suosiollinen."

"Hän rakastaa minua", kuiskasi Mimmi, "mutta pidä mielessäsi, että minä
olen rikas ja Kaarle varaton. Me olemme molemmin puolin tunnustaneet
rakkautemme, mutta Kaarle pelkää isän halveksien hylkäävän hänet. Ihan
äsken näin hänen menevän konttooriin. Hän ehkä tällä hetkellä pyytää
minua. Oi miten sydämeni sykkii. Armas sisareni, jos en saa Kaarle
Mileniusta puolisokseni, en milloinkaan mene naimisiin."

"Turhaan sinä pelkäät isää, sillä hän rakastaa meitä molempia
hellästi, eikä muuta toivo kuin meidän onnea", lohdutteli Elvira
sisartaan. "Sinun, joka aiot merimiehen puolisoksi, pitää olla rohkea
ja luottavainen ja ajoissa tottua elämän koviinkin kohtaloihin, sillä
meri on oikullinen ja ottaa saaliinsa, milloin ei luulisikaan. Malta
nyt mielesi, odotetaan mitä seuraa rakastettusi keskustelusta isämme
kanssa."

Sill'aikaa kuin sisarukset pakisivat keskenänsä ja Mimmi kokonaan
purkasi sydämensä, oli kapteeni Milenius patruunan luona konttoorissa
tekemässä samaa rikkaalle laivan reitaajalle, tunnustaen rehellisesti
rakkautensa Mimmiin ja pyytäen häntä puolisoksi.

Patruuna kuunteli häntä tyyneesti ja keskeyttämättä. Kun kapteeni
lakkasi, vastasi hän:

"Te sanotte, että te herra kapteeni, ja minun tyttäreni rakastatte
toisianne eikä minun ole siihen mitään muistuttamista. Onhan se
voimakas luonnon laki, että miehen ja vaimon pitää yhdistyä ja minä
olen kylläkin tietänyt sen ajan tulevan, jolloin minunkin tyttäreni
joutuvat sen lain alaisiksi. Enkä minä ole senlainen isä, joka vaatisin
tyttäreni naimaan minun, eikä heidän mielensä mukaan. Niinikään en
vaadi tulevalta vävyltäni rikkautta ja korkeaa säätyä, sillä rikkautta
saa työllä ja toimella. Ja mitä säätyyn tulee, olen minä itse köyhän
työmiehen poika. Niiltä puolin ei siis ole mitään estettä. Te olette
nuori, kunnollinen ja uskalias, mutta..."

"Te sanotte kuitenkin 'mutta'; mitä se tietää?" kysyi kapteeni
vilkkaasti.

"Se tietää sitä, että vaikk'ei minulla ole mitään muistuttamista
tarjoukseenne tulla minun vävykseni, tahdon kuitenkin koetella intoanne
ja kuntoanne", vastasi patruuna. "Tahdon tulla täysin vakuutetuksi
siitä, että te ansaitsette tyttäreni ja sen rikkauden minkä hän kerran
perii. Tähän asti olette laivan päällikkönä ollut minulle mieliksi,
mutta se, minkä nyt uskon teidän tehtäväksenne, kysyy yhtäpaljon neroa
ja rohkeutta kuin kokenutta merimiestäkin."

"Ja mikä se koetus on?" kysyi kapteeni uteliaana.

"Kuulkaa", vastasi patruuna, "minä olen kauppamiehenä tehnyt laskun,
joka on hyvin rohkea, mutta jos se menestyy, antaa se hyvää
voittoakin. Tiedot ulkomailta osottavat että sota pian syttyy toisella
puolen Venäjän ja toiselta länsivaltain ja Turkin välillä. Silloin
tulee Ranskan ja Englannin sotalaivasto Itämereen, Suomen ja Venäjän
satamat tulevat saarretuiksi. Siitä seuraa elintarpeitten puute Suomen
ja Venäjän Itämeren rantaisissa kaupungeissa. Ettekö luule niin käyvän?"

"Varsin varmaan", vastasi kapteeni.

"No niin, ettekö niinikään luule, että parhain pikakulkija höyrylaiva,
jota johtaa rohkea ja taitava päällikkö, sekä luotsi, joka tarkoin
tuntee Suomen saariston kaikki mutkat, voisi pettää satamain
piirittäjiä ja viedä suomalais-poloisille suolaa, sokeria, kahvia,
teetä, ryytejä y.m. sekä sitä paitse vähän rautaa ja lyijyä, ruutia ja
kivääriä, jos ranskalaiset ja englantilaiset aikoisivat astua maalle?
Luuletteko?" kysyi patruuna, salaperäisesti nauraen.

"Luulen ihan varmasti", vastasi kapteeni, "kun vain saatte kelvollisen
höyrylaivan ja kapteenin sellaisen josta puhutte."

"Höyrylaivan hankkii Motalan konepaja vuoden kuluessa ja päälliköksi
rupeette te ja tämä on se koetus, mille teidät panen", vastasi patruuna.

"Ja mikä on palkka, jos onnistun?"

"Tyttäreni avioksi."

"Mutta jos saarroksen särkijänä onnistun kymmenen kertaa ja
yhdennellätoista joudun pinteesen?"

"Jos teitä silloin ei hirtetä, saatte kuitenkin tyttäreni, sillä
tottahan kymmenen voittoa palkitsee yhden häviön", vastasi naurahtaen
kauppias.

"Minä suostun tarjoukseenne", vastasi kapteeni. "Saadakseni tyttärenne,
ei mikään yritys ole liian vaikea. Kyllä minä velvollisuuteni teen, se
on varma."

"Se on hyvä; nyt sopii teidän mennä Mimmille kertomaan, että teillä
on hyvä toivo päästä hänen herraksensa ja mieheksensä, mutta
sopimuksestamme ette saa sanaakaan hiiskua. Tämä asia jääköön meidän
kesken. Parin päivän kuluttua lähdette Motalaan tekemään sopimuksen
höyrylaivasta. Siinä kohdin annan teille rajattoman valtakirjan. Se
vain muistakaa: laivan pitää olla valmis tulevan vuoden ensi avovedeksi
ja sen pitää olla lujarakenteinen pikakulkuinen ja paljon lastia
vetävä. Minä ristin sen nyt jo Salamaksi ja salaman tapaisesti on se
lentävä laineilla ja jättävä kaikki saarroslaivat taaksensa."

"Se tapa ja kyky millä te kehitätte aikeitanne, elähyttää ja kiihoittaa
minua oikein kutkuttamalla, etenkin kun olen merimies. Minä soisin
sodan jo olevan riehumassa ja Salaman valmiina alkamaan kiistansa
Englannin ja Ranskan sotataivain kanssa."

"Minun puheeni on kauppamiehen tapaista, rohkean ja arastelemattoman
keinottelijan tapaista, joka suuren voiton toivossa panee paljon
alttiiksi", vastasi patruuna. "Rauhan kuten sodankin aikana tulee
kauppamiehen olla valpas ja pitää vaaria mistä hyvää voittoa on
saatavana. Sitä paitse teen minä suomalais-poloisille suoranaisen hyvän
työn, olen jalona ihmisystävänä samalla kuin itse tahdon ansaita rahaa".

Kapteeni kiiruhti Mimmille kertomaan miten onnellisesti hänen
keskustelunsa patruunan kanssa oli päättynyt. Hän sai toivoa, ja
sillä oli jo paljon voitettu. Lempivä pari oli onnesta ja riemusta
ihastuksissa, mutta kauan he eivät saaneet sitä nauttia. "Motalaan
valmistelemaan Salaman rakentamista", käski patruuna, "siellä viivytte
valvomassa sen valmistamista ja varustamista." Tämä käsky ei sietänyt
vastaan sanomisia.

Kuten lukija tietää, oli Salama nyt valmis ja onnellisesti saapunut
Gefleen. Ennen sanotusta syystä kysyi kapteeni patruunalta heti
Mimmiä, jota hän ei ollut vuoteen nähnyt: sen vuoksi koetti hän kaikin
tavoin lyhentää keskustelua patruunan kanssa, päästäksensä maihin
morsiantaan tapaamaan, mutta kauppamies ei näyttänyt huomaavan hänen
levottomuuttansa. Vitkaan ja vähittäin särpi hän viiniänsä ja tarinoi
laveasti asioitansa.

"Kuten sanottu, minulla on kelvollinen miehistö valmiina astumaan
laivaan", sanoi kauppias. "Niitä on 20 uljasta miestä, joitten joukossa
kaksi varapäällikköä. Pekka Nord, paras luotsi ja peränpitäjä koko
meidän seudulla, on teitä varten palkattu. Hän tuntee jok'ainoan
lymypaikan, sataman, ankkuroimispaikan, luodon ja karin niin Suomen
kuin Ahvenankin saaristossa. Mutta yrityksemme onnistuminen riippuu
vähemmin miehistöstä, vaikka kyllä tarvitaan uljasta mereen tottunutta
väkeäkin. Laivan nopeus, koneitten voima, rungon rakennus ja päällikön
silmä ja kunto ovat pää-asia. Millaiset ovat koneenkäyttäjänne?"

"Oivalliset miehet molemmat. Carlsund itse antoi heille
suosituslauseen", vastasi kapteeni.

"Hyvä; kun Salama nyt on lastissa, lähtee se Haaparantaan. Se on
tarpeellista, jos joku sotalaiva saavuttaisi teidät ja rupeisi teitä
tutkistelemaan. Silloin ovat paperinne selvät, mutta te ette menekään
Haaparantaan vaan Helsinkiin, missä teidät avosylin otetaan vastaan,
myytte lastinne ja tulette tänne ottamaan toista. Nyt tyhjennetään
lasit ja noustaan maalle, sillä minä huomaan levottomuudestanne teidän
ikävöitsevän Mimmiä yhtä paljon kuin hänkin ikävöitsee teitä."

Herrat lähtivät salongista ja nousivat kannelle, aurinko oli
laskemaisillaan, lähettäen kultasateitaan maalle ja merelle. Väkijoukko
satamassa oli lisääntynyt ja keskustelu eri ryhmissä ei muuta koskenut,
kuin sitä uutta, komeata höyrylaivaa, mikä äsken oli siihen tullut. Sen
tarkotuksesta oltiin eri mieltä, mutta oikein ei arvannut kukaan.

Tuskin olivat patruuna ja kapteeni päässeet kannelle; kun jo Yrjö Evert
kiiruhti esille ja lakki kourassa asettui kauppamiehen eteen.

"Hyvää iltaa, kummi, nyt en laske teitä niinkään helposti", sanoi
tuo rohkeapuheinen nuorukainen vähän ällistyneelle patruunalle. "Te
tiedätte minun koko haluni ja taipumukseni hehkuvan merille ja että
minä olen kelvoton lukemaan mutta ensimäinen kiipeemään taklinkiin;
niinikään tiedätte minun turhaan hakeneen paikkaa. Nyt teidän pitää
auttaa minua pääsemään merimieheksi!"

"Millä tavoin, poikaseni? Ovathan kaikki laivani pitkillä matkoilla,
mutta minä olen luvannut sinulle paikan heti kohta, kun joku niistä
tulee kotiin", vastasi patruuna.

"Eiköhän tämä komea höyrylaiva ole teidän, vai mitä?" kysyi Yrjö
säihkyvin silmin.

"Onpa niinkin, sillä ei ainoakaan muu Geflen kauppiaista voi tällaista
kustantaa."

"Te olitte kummini kun minä kastettiin suolattomalla vedellä, teidän
pitää olla samoin kun nyt aion koetella, miltä tuntuu suolainen vesi.
Kirstuni ja muut tarpeeni ovat valmiit. Elkää kieltäkö, sillä jos sen
teette, ei laivallanne ole onnea."

Kauppamies naurahti, sillä nuorukaisen sanat huvitti häntä. Hän oli
todellakin ollut Yrjön kummina ja oli hänen isänsä ystävä ja piti
pojasta hänen uljaan ja nuortean käytöksensä tähden. Patruuna kuiskasi
muutaman sanan kapteenille ja sanoi sitte Yrjölle:

"Kapteeni Milenius, jonka tässä näet ja joka on tämän laivan päällikkö,
on minun puoltosanastani luvannut ottaa sinut laivaan ja tehdä sinusta
miehen. Ole nyt reipas, nöyrä ja tarkkaava, kyllä kummisi näillä
välipuheilla sinun toimeentulosi takaa. Varo, sinä riiviö, tiedä huutia
eläkä noin kaulaani karkaa. Kiitä kapteenia, joka sinut otti, siinä
kaikki."

"Sulimmat kiitokset molemmille", sanoi Yrjö äärettömästi ihastuneena.
"Hei! nyt olen saanut merimiehen paikan ja huomenna varhain tulen minä
kirstuineni laivalle."

Hän ryntäsi veneeseensä ja souti reippaasti kaupunkiin onneansa
vanhemmilleen kertomaan.

"Reipas ja vilkas poika, tuo Yrjö Evert", sanoi patruuna kapteenille.
"Vahinko olisi ollut, jollen olisi auttanut häntä toiveittensa perille
pääsemään. Isä tahtoi häntä kirjamieheksi, mutta pojalla ei ollut halua
siihen. Lähdetään nyt maalle, kapteeni!"

Sillä välin oli liittoutuneitten länsivaltain, Englannin ja Ranskan
mahtava laivasto jo saapunut Itämereen. Ruokavarain ja hiilien ostoa
varten tuli erityisiä niitten laivoja Pohjanlahden vilkasliikkeisimpien
kaupunkien satamiin. Sellaisilla asioilla oli äsken kerrottujen
tapahtumain aikana Geflen satamassa englantilainen Miranda niminen
sotalaiva. Sen päällikkö, katteini Hall, ja I:nen luutnantti Cutler
ynnä muutamia miehistöstä, oli tullut maihin. Kuten sanottu, oli
patruuna Wulff'in Salamakin satamassa.

Seuraavana aamuna tuli Yrjö Evert, tuo "hylky", kirstuinensa Salamaan.
Laiva siirrettiin rantasillan partaalle ja sitä ruvettiin lastaamaan.
Katteini Hall, Mirandan päällikkö, katseli nähtävällä mielihyvällä
tuota soreata laivaa. Kääntyen herra Cutlerin, Mirandan ensimäisen
luutnantin puoleen, sanoi hän, osottaen Salamaa: "Oletteko huomanneet
tuota laivaa?"

"Olen; se on Rattlerin luokkainen, vaikka vähän kookkaampi", vastasi
Cutler.

"Se on rakennuksensa puolesta parhaimpia", lausui Hall, "ja minä olisin
ylpeä, jos oman maani lippu liehuisi sen mastossa. Tuollaiset ovat
oivallisia satamain sulkijoiksi ja rantain vartijoiksi."

"Samoin sulun särkijöiksikin", vastasi herra Cutler.

"Hm, sellaisten kanssa emme näissä vesissä joudu tekemisiin", vastasi
katteini; "ruotsalaiset ovat liian toimettomia ajattelemaan tai
yrittämään semmoista. Huomenna hankimme hiiliä ja ruokavaroja, sillä jo
kolmen päivän kuluttua pitää meidän olla vartiopaikallamme. Varokaa,
että pyöräköydet pannaan uudet. Jos elän ja mahdollista on, hankin tuon
ruotsalaisen höyrylaivan piirustuksen. Kutsukaa soutomiehiä, sillä nyt
lähden maalle."



KOLMAS LUKU.

Pekka Nord. -- Miten Salaman kävi sen ensimäisellä matkalla. -- Nenätön
venäläinen. -- Suudelma on hyvä, kun se vain ei haise kynsilaukalta
eikä pistä kuin karrikka. -- "Pojat vartioikaa tarkoin!"


Kahdeksan päivää oli Salaman katteini saanut "purjehtia lemmen
merellä", s.o. saanut nähdä ja puhutella Mimmiä, mutta kahdeksannen
päivän iltana oli Salama lastattu, sen paperit suoritetut ja kaikki
valmiina matkaan lähdettäväksi. Patruuna oli kirjottanut venäläiselle
kauppiaalle Ivan Bodukov'ille Helsinkiin Salaman tulosta ja pyytänyt
häntä laivan toimimieheksi. Milenius katteini puristi Mimmin pientä,
hienoa ja valkoista kättä jäähyväisiksi, lupasi kirjottaa hänelle
Haaparannasta, sai patruunan viimeiset käskyt ja höyrysi varhain
yhdeksännen päivän aamulla Geflen satamasta, välttäen vaaralliset
Finn-karit ja suunnaten pohjoista kohden eteläisen merenkurkun lävitse.
Aurinko nousi kauniina ja kirkkaana eikä ainoakaan pilvenhattara
varjonnut sen säteitä, mutta kuitenkin oli aamu purevan kylmä, vaikka
jo oltiin toukokuussa, kuten sanottu on. Kolkko pohjoistuuli puhalsi
yli meren. Mutta jos kannella sai vilua kärsiä, kyllä konehuoneessa sen
sijaan oli kuuma; siellä poltettiin parhaimpia Englannin kivihiiliä.
Salaman koneet olivat suoraan vaikuttavat, sen vaakasuorat sylinterit
yksinkertaisimpaa laatua. Konehuone ei ollut avarampi kuin 16 jalkaa
pitkä, pannut olivat rakennetut 15 naulan paineelle joka neliötuumalta
ja kun liian suuri lasti ei rasittanut laivaa, oli sen vauhti 12
solmuväliä. Miranda oli lähtenyt Geflestä neljä päivää varemmin kuin
Salama. Sen luultiin yhtyvän päälaivastoon, jota johti vanha Napier ja
oli nyt Hankoniemen lähellä Suomenlahdessa.

Sanoimme, että patruuna vakinaiseksi luotsiksi Salamallensa oli
saanut taitavan ja paljon kokeneen Pekka Nordin. Pekka oli syntynyt
pienellä Prestö-saarella Ahvenanmaan saaristossa, tuossa saari-,
luotoja kariryhmässä, joita tuskin 25 penikulman matkalla Tukholmasta,
on yhteensä 80 ihmisten asumaa ja 200 asumatonta saarta. Viittä
penikulmaa lavea Ahvenanmeri eroittaa sen Ruotsista ja 3 penikulmaa
leveä n.s. Kihti Suomesta. Niitten 15,000 reipasta ja hilpeää asukasta
saa elatuksensa osittain maanviljelyksestä ja karjanhoidosta,
mutta suurimmaksi osaksi kalastuksesta ja luotsaamisesta. He eivät
mielestänsä ole ruotsalaisia eikä suomalaisia, vaan kerskaten olevansa
ahvenanmaalaisia "aalantilaisia." He sanovat 10 neliöpenikulman suurta
pääsaartansa mantereeksi; koko saariston ala tekee 110 neliöpenikulman
paikoilla. N.s. manner-Ahvenalla on monta hyvää satamaa, joitten
joukossa turvallinen ankkuroimispaikka Lumparen, johon voi mahtua
koko Venäjän sotalaivasto. Sen rannalla oli luja Bomarsund'in
linnoitus, johon saattoi sijoittaa 60,000 miestä. Vuosina 1742 ja 1808
valloittivat venäläiset Ahvenanmaan, mutta jälkimmäisellä kerralla
karkoittivat saarelaiset venäläiset ja vangitsivat heidän päällikkönsä,
majuri Neidhardtin. V. 1809 valloittivat venäläiset taaskin Ahvenanmaan
ja siitä asti on se heidän vallassaan pysynytkin.

Pekka Nord oli siis Venäjän alamainen, mutta ei liioin rehellinen,
sillä omasta mielestänsä hän oli ruotsalainen. Hänen asuntonsa
oli Prestön-saarella ja ijältään hän oli jo kuudenkymmenen. Hänen
ammattinaan oli laivojen luotsaaminen ja monta vuotta oli hän jo ollut
luotsina niillä höyrylaivoilla, jotka matkailivat Tukholman, Helsingin
ja Pohjois-Ruotsin kaupunkien väliä.

Vanha Nord seisoo jäykkänä Salaman komentosillalla, missä raikas
pohjoistuuli liehuttelee hänen tuuheata, harmaata tukkaansa ja hänen
vilkkaat silmänsä tähystelivät merelle. Tämä vankka ja harteva ukko on
sellaisen saarimaan asukkaan oikea perikuva, jonka kasvot lapsuudesta
asti ovat ahavoittuneet Itämeren tuulista ja joka siitä ajasta saakka
on tutustunut vaaraan ja kuolemaan. Tuo ukko, vaikkei olekaan muuta
kuin halpa luotsi, ei milloinkaan kiroo; hän juo lasinsa, kun joutuu
koko yöksi valvomaan aaltojen loiskinnassa laivan kannelle, mutta
juovuksissa ei kukaan ole häntä nähnyt. Hänen äänensä on voimakas,
puheensa lyhyt. Hän on tyynimielinen silloinkin, kun moni merimies
vapisee; hän tekee velvollisuutensa viimeiseen silmänräpäykseen asti,
sillä hän on jumalinen ja rehellinen, täyttäen velvollisuutensa
velvollisuuden tähden. Tämmöinen on Pekka Nord, ukko, joka seisoo
uhkapurjehtija-laivan komentosillalla halvassa merimiespuvussaan.

Katteini Milenius tuli nyt laivan kannelle. Salama teki 12 solmun väliä
vauhtia ja katteinin muoto loisti mielihyvästä. Olihan se hyvä vauhti,
kun oltiin kulkemassa suoraan tuulta ja meren hyökyä vastaan. Valkeat
pilvenhattarat varjostivat tuon tuostakin aurinkoa ja lunta rupesi
pyryyttämään, joka siinä ilmapiirissä ei ole toukokuussakaan tavatonta.

Katteini astui luotsin luokse ja tervehti häntä ystävällisesti.

"Hyvää huomenta, luotsi, vieläkö näette maanrantaa lumipyryssä?" kysyi
katteini. "Luultavasti on nyt rajuilma tulossa?"

"Kun kuu nousee, muuttuu tuulikin; luultavasti alkaa silloin
lounainen", vastasi luotsi: "vasemmalla on Korkeakarin, oikealla
Merihaaran majakka. Nyt sopii muuttaa suuntaa idemmäksi, jotta tulee
näkyviin Matalakarin majakka. Jos ilma vastoin luuloani tulisi
myrskyiseksi, niin me Matalakarin, Uussataman ja Korkeakarin majakkain
johdolla vietämme yötä Ahvenan merellä."

"Mutta jos tulee hyvä sää ja esteetön näkö, mitä ehdottelette silloin?"

Luotsi heitti pitkän tiedustelevan silmäyksen kapteeniin. Häntä lienee
miellyttänyt se minkä näki, sillä hän hymyili mielihyvillään ja vastasi:

"Silloin, katteini, käännetään suunta Ahvenan saaristoon, ei
maataksemme yötä Sottungassa, kuten Suomeen menevät matkailija-laivat
tekevät, vaan pyrkiäksemme yhä Hankoniemelle, ollaksemme auringon
noustessa Helsingissä."

Nyt tuli katteinin vuoro tutkistellen katsella luotsia. Sen hän tekikin
ja sanoi sitte:

"Te olette uskalias mies, luotsi, ja hyvin varma teidän pitää olla
asiastanne kun rohkenette ehdottaa laivan johtamista yöaikana näitten
lukemattomien saarien, luotojen ja karien välitse. Te lausuitte suuret
sanat; saadaanpa nähdä, miten ne täytätte. Minä hyväksyn ehdotuksenne,
joka kuitenkin riippuu säästä ja tuulesta."

"Minä luotan Jumalaan ja tarkkaan silmääni sekä siihen, että varmasti
tunnen nämä vedet", vastasi, luotsi. "Muistakaa se, että olette
sellaisen laivan päällikkö, jonka tarkoitus on pettää satamansulkijat
sotalaivat ja onnistuaksensa täytyy sellaisen olla uskalias. Jos
sotalaivat ennättävät oppia tuntemaan vedet ja väylät, kyllä sitte jo
tulee vaikeaksi heitä pettää."

Katteinin keskustellessa luotsin kanssa oli lumipyry kiihtynyt ja ilma
käynyt sakeammaksi. Etumastossa istui Yrjö Evert, komennettuna sinne
tarkkaa vaaria pitämään. Siellä istui hän lumiäijän muotoisena, mutta
mielensä oli reipas ja iloinen. Olihan toivonsa toteentunut ja hän
päässyt merille, minne mielensä niin kauan oli hehkunut. Ilo lämmitti
hänen sydäntänsä ja sai hänet unohtamaan sekä pyryn että pohjoistuulen.

"Onhan tämä oikein lystiä", jupisi hän itseksensä, "ja vielä lystimpi
on, että vaikka kiikun täällä korkealla ilmassa, ensinkään en tunne
merikipua. Mutta oikein susimainen nälkä minun on, ja olisipa jo
mielestäni aika, että Edvard Ryd tulee päästämään minut, jotta saisin
maistaa merimiehen muonaakin."

Edvard Ryd oli kuten Yrjökin nuorimpia miehiä laivalla. Mutta hän
oli jonkun vuoden vanhempi kuin Yrjö ja kun hän jo oli tehnyt kaksi
pitkää matkaa, toisen Amerikaan, toisen Välimerelle, oli hänen
todistekirjassansa sanat: "hyvin kokenut", jommoista mainetta Yrjö ei
voinut odottaa ennen kuin monta vastusta nähtyänsä. Ryd oli luotettava
ja rivakka merimies ja oli Salamalla ottanut Yrjön erityiseen
suojelukseensa.

Aamulla oli Ryd sanonut Yrjölle:

"Sinä ja minä saamme vuorotellen olla vartijoina mastossa. Ylös
etumaston märsiin eläkä siellä huoli silmiäsi ummistella. Jos laiva
tulee näkyviisi, huuda siitä ulos kannelle. Kun sinun tulee nälkä,
hotki mahaasi meri-ilmaa; muuten tulen minä sinut päästämään, kun
sopiva aika tulee. Iske kyntesi kiivetessä hyvin kiinni eläkä näytä
arkurilta."

Se joka oli päälaellaan seisonut Presiosa-laivan ison maston huipulla,
eihän se arastellut Salaman etumastoa. Kevyenä kuin orava ja vikkelänä
kuin kissa, kiipesi hän köysiä myöten korkealle paikallensa ja lauloi
siellä:

    Koska ärjyvä tuuli käy purjehisin,
    Sepä mulle on riemua vaan.
    Josko kävisi purtenikin karihin,
    Sen saan kyllä irtaumaan.

    Merirosvo jos tielleni sattuvi, sen
    Kiinni laivani kylläkin saa;
    Kita tykkien kuulia tuiskuvien
    Tuolle kuoloa tuo kamalaa.

"Tuosta tulee aikanansa kunnon merimies, se nyt on varsin varma", sanoi
Edvard Ryd, joka kummastellen oli katsellut Yrjön reipasta mastoon
kiipeemistä. "Siinä en pety, että tuo kerran on herra omalla laivallaan,
jos vain saa elää ja pitkittää samoin kuin nyt alottaa."

Jopa nähtiin Yrjön kädellä varjostavan silmiänsä ja tarkoin tähystävän
suoraan eteensä.

"Tuo suuri valkoinen pilvi, mikä näkyy kokasta suoraan, on joku laiva
tai siirtyvä lumisade. Hiisi vieköön, se onkin purjeellinen höyrylaiva,
sillä nyt näen savunkin. Julman suuri se onkin. _Höyrylaiva suoraan
edessä_!" huusi hän alas kannelle.

"Höyrylaiva suoraan edessä!" kertoi kansivartija katteinille, joka
vielä oli komentosillalle.

"Kiireesti, Willner, katsomaan, millainen sen asema on!" komensi
katteini apumiestänsä, joka heti kiipesi ylös, mutta; ei ennättänyt
edemmäksi kuin jo huusi:

"Peräsin tiukasti vasemmalle, sillä olemme toisiamme jo vallan lähellä."

Salaman peräsin muutettiin silmänräpäyksessä, kuten käsketty oli.
Peräsimelleen kuuliainen laiva kääntyi heti oikealle. Se valkoinen
pilvi, minkä Yrjö oli huomannut, näkyi nyt ihan lähellä Salaman
toisella puolella. Se oli Miranda, katteini Hall, joka avoimilla
purjeilla ja puolella höyryllä liikkui vartija-asemallansa, joka
ulottui Ahvenanmeren suusta lähes Ruotsin rantaan, Svartklupin
majakkaan asti.

Salamaan kuului laivapillien ja komentosanojen ääni vastaantulevalta
sotalaivalta. Samalla jymähytti Miranda merkkilaukauksen ja nosti
englantilaisen pysäyskäskylipun -- tämä kaikki käskyksi Salamalle tulla
sotalaivan viereen tutkittavaksi, mitä laivassa oli ja millä asioilla
se liikkui.

Salaman katteini noudatti heti meren valtiaan vaatimusta. Olivathan
sen paperit täydessä kunnossa ja oltiinhan oikeassa kulkuväylässä eikä
epäluuloisessa suunnassa, sillä hyväksi onneksi ei Salama vielä silloin
kuin Miranda nähtiin, ollut suuntaansa muuttanut siksi kuin luotsi oli
ehdotellut.

Somaa oli nähdä nämä molemmat laivat näin toinen toisensa vieressä.
Pyry oli vähentynyt ja himmeän lampun tapaisena valaisi aurinko,
jonka valossa lumihiutaleet välkkyivät. Aallot tanssivat, ei nyt enää
hurjasti, mutta sen verran vilkkaasti, että näky oli kyllin elävä.
Salaman komentosillalla seisoi sen katteini ja luotsi. Ei pienintäkään
levottomuutta näkynyt näitten miesten katseissa eikä muodossa. Molemmat
näkivät miten Mirandan sivuvene laskettiin veteen, miehiä astui siihen,
miten se jonkun minuutin kuluttua laski irti ja souti Salamaa kohden.

"Ne tulevat nyt jo", sanoi katteini luotsille. "Meillä on kaikki
hyvässä kunnossa eikä mitään pelkäämistä."

"Varo, Willner, että tarttumisköysi on selvillä laivan oikealla
puolella. Kutsu vartijapalvelijani tänne."

Palvelija tuli kiireesti katteininsa luokse.

"Pane salongin pöydälle lasia ja pullo parasta sherry-viiniä ynnä
juustoa ja makeisia", käski katteini. "Lasin ääressä käy keskustelu
parhaimmin ja vilkkaimmin", lisäsi hän, hymyillen luotsille.

"Teidän tyyneytenne ilahuttaa minua", sanoi Pekka Nord, pistäessään
uuden tupakkamällin leveään suuhunsa. "Minä palvelen mielihyvällä
teidän käskynne alaisena."

Tämä yksinkertainen, koruton ylistys sai nuoren päällikön punastumaan
mielihyvästä. Hän kiiruhti alas komentosillalta vastaanottamaan
englantilaista upseeria laivan sivurappujen luo, sillä Mirandan vene
oli jo vallan lähellä. Jonkun hetken kuluttua suhisi ilma köyden
heitännöstä. Veneen väki tarttui siihen, vene tuli laivan kupeelle
ja rappusia myöten kiipee laivalle keski-ikäinen mies Englannin
meriupseerin virkapuvussa. Hänen muotonsa on niitä, joita ei helposti
unhota, hänellä on tuuhea vaaleanlainen poskiparta ja rintaansa
koristaa useampi kunniaraha sekä Viktoria-risti mikä osottaa, että
hän on ollut todellisessa sotaleikissä osallinen. Tämä ei ole kukaan
muu kuin Mirandan päällikkö, katteini Hall, Englannin sotalaivaston
etevimpiä nuorempia päällikköjä. Hän ja Salaman päällikkö esittelivät
itsensä toisilleen. Minuutin ajan katselivat nämä miehet toinen
toistaan, aivan kun vaistontapaisesti aavistaen, ett'ei tämä yhtymys
ollut heidän viimeinen, vaan että heillä vast'edes tulisi olemaan yhtä
ja toista tekemistä toistensa kanssa. Eikä tämä aavistus pettänytkään.

Molemmat katteinit kävivät laivan peräkantta kohden.

"Minne on laiva matkalla?" kysyi yhtäkkiä Mirandan päällikkö.

"Haaparantaan, ja lastina on sekatavaraa", vastasi katteini Milenius.

"Sallikaa minun nähdä laivan paperit."

"Aivan mielelläni, sir (herra). Suvaitsetteko astua salonkiin?"

Katteini Hall kiitti ja molemmat astuvat Salaman soreaan salonkiin,
jonka yksinkertainen, mutta miellyttävä sisustus vaikutti vieraassa
upseerissa ihmettelyä.

"Tämä on oikein oivallinen laiva", sanoi katteini Hall, "minä olen sitä
jo ennenkin ihmetellyt, kun joku aika sitten Mirandan kanssa olin
Geflessä. Arvattavasti tekee se tehtävänsä kunnollisesti myrskyssäkin?"

"Oikein oivallisesti, sir, meren kovimmastikin lainehtiessa ui se kuin
myrskypääsky aalloilla. Suvaitsetteko lasillisen sherryä?"

"Vallan mieluisasta. Sen sanon rehellisesti, sir, että minä niin
ihastuin teidän laivaanne, että lujasti olen päättänyt hankkia sen
piirustukset."

Katteini Milenius viivytteli vastaustansa, sillä hän ajatteli
itsekseen, että englantilainen piirustusten sijaan voisi saada ehkä
koko laivan. Mutta hän varoi sanomasta, mitä ajatteli; sanoi vain, että
katteinin halu siinä kohdin helposti voisi tulla täytetyksi. Sitte
näytti hän laivan paperit.

Englantilainen katseli niitä tarkoin. Satamasulun tähden
piti Pohjanmaan satamiin menevillä kauppalaivoilla olla
suorimispapereistansa toinen kappale tehtynä joko englannin taikka
ranskan kielellä. Mirandan päälliköllä ei ollut mitään muistuttamista,
iloisesti hän siis lausui all right, sir (kaikki oikein, herra) ja
antoi paperit Salaman päällikölle takaisin. Sitä ennen kirjoitti
kuitenkin hän niihin nimensä, todisteeksi, että Salama oli tarkastettu
ja ollut oikeilla ja luvallisilla asioilla.

"Ja nyt sallinette anteeksi, että olen viivyttänyt matkaanne", sanoi
englantilainen kohteliaasti; "mutta totta puhuen, epäilen minä vähän
teidän ruotsalaisten tahtovan rikkoa satamasulkua Suomen ja Ruotsin
rannoilla. Pari viikkoa sitten olin Mirandan kanssa Tukholmassa
viemässä valtiollisia kirjeitä meidän ministerillemme Ruotsini hovissa.
Teidän puolueettomuus määritystenne mukaan minä en laivallani saanut
mennä edemmäksi kuin Vaksholmaan, josta muuan teidän sotalaivoista vei
minut Tukholmaan. Siellä tapasin moniaita teidän kansalaisianne jotka
sanoivat suoraan aikovansa ruveta sulunsärkijöiksi, sillä suomalaiset
muka ovat ruotsalaisten veljiä joita kaikin tavoin tulisi auttaa."

"Kaunis aikomus, myöntäkää se, sir", vastasi katteini Milenius
kilistäen upseerin kanssa.

"Niinpä kyllä, joll'eivät oma hyöty ja voiton pyynti olisi sen
päävaikuttimet. Mutta nyt hyvästi ja onnellista matkaa. Minä toivon,
että me vielä monta kertaa tapaamme toisemme, jos ei muun, niin sen
huvin vuoksi, että saisin maistaa teidän oivallista vanhaa sherryänne."

"Jota minä annan viedä tusinan verran pulloja teidän veneesenne,
ell'ette sitä pahaksenne pane."

"Enpä suinkaan ja kun kuulen teidän laivanne olevan kotoisin Geflestä,
minne minä huomispäivänä menen, niin jos haluatte jollekulle siellä
jotain tietoa antaa, otan ruvetakseni postinkulettajaksi."

"Siitä kiitän teitä sulimmasti ja lähetän siis pari riviä laivani
reitaajalle tukkukauppias Wulffille Geflessä."

Katteini otti paperin ja kirjoitti kiireesti seuraavat rivit:

    "Herra tukkukauppias!

    Laivalla on kaikki hyvin. Ahvenanmeren suussa pysähytti
    Miranda-niminen Englannin sotalaiva, katteini Hall meidän
    Salaman. Me joimme toistemme onneksi sitä oivaa vanhaa sherryä,
    jota annoitte minulle mukaan matkavirkistykseksi. Ensi yönä
    toivon vanhan kuun antavan minulle hyvää apua ja jos Jumala suo,
    toivon huomenna saada tehdä tuttavuutta herra Ivana Budukovan
    kanssa. Tuhansia terveisiä Mimmille! Katteini Hall on oikea
    kunnon mies ja ansaitsee teidän luonanne hyvän aterian.

    Nöyrimmästi

                                          Kaarle Milenius."

Hyvin suljettuna katosi tämä kirje, pikaisesti Mirandan päällikön
taskuun. Eromalja juotiin, astuttiin kannelle ja katteini Hall sanoi
jäähyväiset. Mirandan vene lykkäsi irti laivan sivulta. Salama lähti
täyttä vauhtia entiseen suuntaansa. Pian nähtiin Mirandankin purjeitten
paisuvan ja laivat erkanivat toisistaan lumiryöpyssä.

"Mitä suuntaa käskette nyt, katteini?" kysyi vanha luotsi.

"Matalakarin majakalle; tänä yönä mennään Ahvenanmaan saaristoon."

"Vallan hyvä, katteini." Ja luotsi kääntyi perämiehen puoleen, huutaen:
"suunta itä-kaakkoon!"

Salama muutti suuntaa; joku minuutti myöhemmin ilmoitti peräänpitäjä:
"suunta kompassin mukaan itä-kaakkonen."

Katteini ja luotsi puristivat toistensa kättä. Salama kiiti aiottua
vaarallista suuntaansa.



NELJÄS LUKU.

Ollut linnoitus on olemattomissa. -- "Filistealaiset ovat niskoillasi,
Simson!" -- Tyhjä laivan runko on ryöstämisen vaarassa yhtä paljon kuin
sekin, jonka lastiruumassa on kiellettyä tavaraa.


Mitä luotsi ilman muutoksesta oli ennustanut, kävi toteen. Vähää
ennen auringonlaskua tuli tyven, minkä vasta kello 9 lopetti heikko
lounaistuuli. Salama oli jo silloin onnellisesti päässyt Föglön
saaristoon ja oli nyt kolmea peninkulmaa leveässä n.s. Kihtissä,
missä sillä oli verrattain avarampi vesi. Aurinko nousi kello 3 ja 55
minuuttia. Siksi pitäisi ennättää salmeen Korpon ja Nauvon pitäjäin
välillä. Vasta sitte kun tultiin Kihtiin, meni katteini hakemaan
hyvin tarpeellista lepoa. Mutta vanha Nord seisoi järkähtämättä
komentosillalla, kääri yön tullessa paksun pörhökankaisen takkinsa
tarkemmin ympärilleen, nojasi selkänsä lavankaltaista aitausta vastaan
ja katseli terävin silmin merta.

Salama kiiti kuin hauki vedessä. Keulaveden kohina kuului yön
tyvennessä kuin jyrkkää kiveä myöten putoava koski. Tähystelijöitä
oli asetettu kannelle ja mastoihin. "Pitäkää tarkka vaari, pojat",
oli katteini sanonut, ja niin tehtiinkin. Miehet tiesivät matkan
tarkoituksen ja mitä oli pelättävänä. Winner, katteinin ensimäinen
apulainen, oli kannella vartijana. Joka puolitunti kävi hän
tarkastamassa toisia vartijoita. Yökiikari silmän edessä tarkkasi hän
ehtimiseen taivaan rantaa. Laivan yövartija on melkein aina kiihkeän
levoton, mutta etenkin silloin kun ollaan sellaisilla asioilla kuin nyt
Salama. Mutta se tuottaa tavallansa huviakin. Vartijain esimies tuntee
olevansa suuresti vastuunalainen. Hänelle on uskottu luottamustoimi ja
älykäs mies, jolla on velvollisuuden tunnetta, tuntee tämän hyvin ja
menettelee sen mukaisesti.

Salaman suunta käy Airiston aukolle. Katteini ja luotsi seisoivat
rinnatusten, kaikki miehet ovat kannella. Suurinta tarkkuutta vaaditaan
perän pitämisessä, sillä saaria, luotoja ja karia ilmestyy kaikilta
puolin. Ranta on eriskummallisimpia, mitä nähdä saattaa. Toisinaan
tullaan kapeaan salmeen, harmaiden kasvittomain karien välissä, missä
laiva koukerteleiksen, totellen peräsimensä pienintäkin liikutusta;
toisinaan taas kiidetään sinistä vehreärantaista, umpinaisen näköistä
vettä niin että luulisi järvellä purjehtivansa. Ilmestyy taas Pohjolan
rantamaan luonne kaikessa kolkkoudessaan ja kuuluu meren loiske
salakaria vastaan. Luotsin silmät ovat terävät kuin jahtihaukan; ei
se enään näytä ukolta, joka käyskelee komentosillalla, vaan pikemmin
rivakalta nuorukaiselta? Hänen liikkeensä osottavat sitä mielen
jännitystä, minkä hän tuntee. Eikä olekaan lapsen asia luotsata laivaa
näissä vesissä. Aivan yhtä vaikea on perän pitäminen. Peränpitäjä ja
luotsi ovat ihan kuin sama sielu ja sama ruumis. Kun luotsi huutaa:
oikealle, vasemmalle; hiukan oikealle, tiukasti vasemmalle j.n.e.,
silloin toistaa perämies silmänräpäyksessä hänen sanansa ja yhtä
nopeasti täyttää hän käskyn. Silmin seuraa hän luotsin oikeaa kättä,
mikä joko kohoo taikka laskee, viittaa oikealle tai vasemmalle sen
mukaan kuin hän tahtoo laivalle suunnan. Jos kiertopyörää hiukankin
väärin hoidetaan taikka luotsin antamaa merkkiä väärin ymmärretään,
ajautuu laiva joko matalikolle tai kalliota vastaan, taikka törmää
kovaa vauhtia salakarille ja kaikki on hukassa.

Salama on ennättänyt sivutse Suomen eteläisen niemen, Hankoniemen.
Muuan suuri höyrylaiva on nähty. Tosin se vielä on kaukana, mutta
Salaman katteini aavistaa sen olevan jonkun niistä Englannin tai
Ranskan sotalaivoista, jotka vartioivat Helsingin satamaa: Hän käskee
lisäämään tulta höyrykattilain alle. Höyryhevoset päristelevät,
puistelevat harjaansa ja enentävät vauhtinsa hurjaksi lennoksi. Ei
aikojakaan, kun jo näkyvät Wiaporin harmaakiviset muurit ja hurraa,
kulkuväylä Helsinkiin on auki. Salama lentää sitä kohti, mutta
satamata vartioiva laiva lähestyy yhä sekin. Ruotsin lippu liehuu
Salaman etumastossa. Venäläinen vartijaväki Wiaporissa kurkistelee
kanuunareijistä ja huutaa hurraa rohkealle uhkapurjehtijalle:

Se höyrylaiva, mikä nähtiin vähää ulompana merellä, oli englantilainen
höyrykorvetti Dragon, katteini Seymour. Sekin huomasi uhkapurjehtijan
ja suuntasi sekin satamaa kohti, käyttäen korkeinta höyrypainetta ja
raskauttaa venttiilinsä, toivoen saavuttavansa sen, joka ei näkynyt
pelkäävän Albionin lippua; estääksensä sen aikeestansa. Mutta se ei
onnistunut, sillä Salama oli siksi paljon edellä. Seymour upseerineen
ja miehineen kirosivat harmista ja ensimäinen luutnantti herra
Troudbrigde, urhoollinen, vankka ja jäykkämielinen mies, vannoi kalliin
valan, että "kun hiiri kerran oli satimessa, ei hän siitä niinkään
helposti laske sitä irti", tahi toisin sanoen, että tämä rohkea
uhkapurjehtija kyllä saisi jäädä Helsingin satamaan, jonne Salama nyt
onnellisesti ankkuroitsi, rannalle kokoontuneitten venäläisten ja
suomalaisten tuhatkertaisten riemuhuutojen kaikuessa.

Silloin kurotti katteini kätensä luotsille.

"Te olette oivallisesti täyttänyt vaikean tehtävänne ja suorittaneet
mitä lupasitte. Te olette aivan yhtä maltillinen ja luotettava kun
rehellinenkin mies. Parhaat kiitokset toimestanne. Teidän on ansio ja
kunnia siitä, että Salama nyt on tässä ankkuroittuna."

Nyt oli luotsin vuoro punastua mielihyvästä.

"Pannaan se ansio ja kunnia suoraan puoliksi", vastasi Pekka Nord.
"Teidän kuntonne, uljuutenne ja rohkeutenne saivat minut uskaltamaan
sen minkä tein. Nyt, katteini, tarvitsen minä hyvän aterian ja hyvää
unta, sillä minä kaipaan molempia."

"Varastojen hoitaja!"

"Herra katteini!"

"Toimita tälle kunnon miehelle, luotsillemme hyvä ateria, paras, minkä
laivalla voi aikaansaada ja aseta hänen eteensä pullollinen parasta
vanhaa sherryviiniäni", käski katteini.

Sen jälkeen sanoi hän ensimäiselle varapäällikölle:

"Laske ulos vene ja käske siihen nyt heti miehiä, sillä minä lähden
kiireesti maalle hakemaan toimimiestämme, herra Ivan Budukovia. Yrjö
Evert tulkoon mukaan; hän saa kantaa laatikon, jossa laivan paperit
ovat."

"Toimitan; herra katteini!"

Heti kun Salama oli ennättänyt laskea ankkurinsa, tuli suuri joukko
veneitä kaupungista tervehtimään sitä. Helsingin kaunis satamaranta
oli katselijoita ihan täynnä. Kaupungin siihen aikaan 20 tuhannesta
asukkaasta oli vähintäin kolmas osa, milt'ei puoli liikkeellä
satamassa, kadulla tai torilla saadaksensa kuulla tai keskustella sitä
suurta uutista, uhkapurjehtijan saapumista. Heti paikalla halventui
kahvin, sokerin, teen ja muitten tavarain hinta kauppapuotiloissa,
sillä arveltiinpa, ett'eivät sen höyrylaivan lastikomerot suinkaan
tyhjiä olleet. Vielä enemmän iloisia oltiin siitä, että englantilainen,
tuo niin katkerasti vihattu satamansulkija oli petetty. Ensi
innostuksessa aiottiin kaupungissa illalla panna toimeen ilotulitus
ja ylioppilaat saivat esteettömästi lauleskella vaikka mitä
ruotsinmielisiä lauluja ravintoloissa.

Kun Salaman katteini Yrjön seurassa tuli rantaan ja astui maalle,
tervehti kokoontunut väkijoukko heitä raikkailla hurraahuudoilla
ja nähtävillä suosionosotuksilla. Katteini kysyi kauppias Ivan
Budukoffin asuntoa. Kun hän oli saanut lausutuksi tämän nimen,
tunkeusi joukosta pieni mies, jolla oli leveät samettihousut, sopulin
nahkainen turkkilakki ja harmaa turkiksilla reunustettu verkatakki.
Kaikenlaisilla ilonosotuksilla ryntäsi tämä katteinin luokse, syleili
häntä ja painoi harjaksiset huulensa ensin hänen kasvoillensa ja sitte
Yrjön, selittäen, että hän, eikä kukaan muu, oli herra Budukoff,
Wulff-ystävän ja hänen laivansa toimimies.

Katteini ei heti vastannut, syystä, että hän samoin kuin Yrjökin tunsi
Ivanin harjasten vielä kirvelevän kasvoissaan ja väkevän venäläisestä
lähtevän kynsilaukan löyhkän melkein huumaavan heitä. Katteini
ihmetteli mistä syystä reitaajansa oli toimimieheksensä valinnut juuri
tämän pienen nenättömän venäläisen, mutta Budukoff ei antanut hänelle
aikaa pitkiin arvelemisiin. Hän näet pisti kätensä katteinin kainaloon
ja veti hänet mukaansa kaupunkia kohden, koko ajan rähisten milloin
ruotsiksi milloin venäjäksi kaikenlaista sekasotkua. Kaiken sen pakinan
päätarkoituksena oli, että katteini sai lukea ja pitää omanansa kaikki
mikä muuten oli hänen, venäläisen oma. Yrjö kävi katteininsa perässä
ja päätti tarkoin välttää Budukoff-herran suudelmia, joista oli sama
seuraus kuin orjantappurain pistelmästä.

"Nyt olemme perillä, olkaa siis armolliset ja astukaa matalan kattoni
alle", sanoi Ivan-herra vinkuvalla nenä-äänellä, pysähtyen isonlaisen
talon portille, kun satamasta oli käyty pari kolme katua. "Minä pyydän,
astukaa sisälle", pitkitti Ivan-herra. "Feodora, Olga, Katinka, vaimo
ja tytöt kuulkaa! Ei nyt enään ole aikaa meidän suojeluspyhimykselle
Pyh. Andreaalle, jonka päivä tänään on, sillä tullut on meidän armas
uhkapurjehtija, jota olemme odottaneet."

Tämä tieto vaikutti lumouksen tavalla talon asukkaihin, sillä portti
avattiin ja toimimiehellä oli ilo saattaa, tahi oikeammin lykätä
katteini ja hänen nuori seuraajansa avaraan etehiseen, jossa katteinia
oli vastaanottamassa kolme naista, rouva Feodora Budukoff ja hänen
molemmat tyttärensä Olga ja Katinka.

"Vaimo, tiedätkö kenenkä näet ja mitä teet?" tiuskasi toimimies äreästi
ja vihellytti nenäreiästänsä. "Oletko sinä ja tytöt paastoten ja pyhää
Andreasta rukoillen unohtanut kaikki ihmistavat? Feodora, käpyseni,
nämä molemmat herrat ovat meidän rohkeat uhkapurjehtijat!"

Feodora-rouva työntäytyi esille ja sulki kapteenin, joka ei osannut
tämmöistä odottaa, pullistuvaa rintaansa vastaan, kääri käsivartensa
hänen kaulaansa ja suuteli häntä monta kertaa. Kapteeni oli tukehtua
sillä tämä kunnon rouva, joka ei suinkaan itseänsä ankaralla
paastoomisella kiusannut, oli niin kookas, että tästä yhdestä olisi
jakamalla saanut kolme tavallista hyvinkin arvokasta rouvaa. Vihdoin
laski toimimiehen rakas puoliso kiusattavansa, joka oli pahemmassa
pulassa kuin jos Mirandan kanuunat olisivat häntä ahdistaneet, ja kävi
nyt Yrjön kimppuun. Mutta oi, Feodora-rouva säpsähti pari askelta
takaperin ääneensä huutaen pyhää Andreasta.

Mikä voima sai hänessä aikaan tällaisen taaksekohtaisen liikunnon?

Ei mikään muu kuin puolentoista kyynärän pituinen, torvenmuotoinen
läkkilaatikko, jossa oli Salaman paperit ja asiakirjat. Nähdessään,
missä vaarassa kapteeninsa oli, ja aavistaen itse joutuvansa samaan
vaaraan, Yrjö oli, välttääksensä rouvan ensimäistä ryntäystä,
aseen tapaisesti ojentanut tämän laatikon eteensä. Innossaan ei
Feodora-rouva huomannut tätä estettä, vaan työntäytyi täyttä vauhtia
sitä vastaan, josta seuraukseksi tuli se minkä sanoimme eikä hänellä
sitten enää ollut halua uudistaa päällekarkaustaan. Hän vain iski
Yrjölle kiukkuisesti silmää ja vetäysi vähän pois antaakseen nuorten
ja kauniitten tyttäriensä ruusuhuulillaan parantaa niitä haavoja,
joita Budukoff, herra ja rouva, olivat kapteenille saattaneet. Olisi
vain Mimmi tämän nähnyt, ei hän suinkaan leppein silmin olisi sitä
katsellut, etenkin kun kapteeni oli aivan tyytyväinen ja iloisen
näköinen.

Tämän välikohtauksen jälkeen astui kapteeni Budukoffin seurassa
konttoriin, missä heti tarjottiin teetä ja piippua. Yrjöä pyydettiin
talon tyttärien seurassa virvokkeita nauttimaan. Kapteeni huomasi
keskustelunsa aikana toimimiehen kanssa, että tämä oli suuri konna,
mutta kauppa-asioissa paljon kokenut ja niihin perehtynyt. Vaikka
Wulff tavallansa oli antanut tämän venäläisen toimeksi myydä lasti,
oli kapteenilla kuitenkin täysi valta itse myydä se, jos hän sen
tarpeelliseksi näki. Sen hän suoraan sanoikin Budukoff-herralle, josta
tämä tuli vielä enemmän nöyristeleväksi, antaen kalliita vakuutuksia
omasta hurskaudestansa, rehellisyydestänsä ja kunnostansa.

Ivana-herra koetti saada kasvoihinsa jonkun tapaista pyhimyksen ja
hurskastelijan muotoa ja huudahti sitten: "antakaa, herra, minulle
kymmenen prosenttia lastin myyntihinnasta, niin minä, sen vannon pyhän
Yrjänän, p. Annan ja p. Vladimirin, sekä jalon suojeluspyhimyksemme
p. Andrean kautta, en ota kopeekkaakaan enemmän enkä pienimmälläkään
tavalla kisko teitä, sen lupaan ja vannon pyhästi."

"Ja saman lupaan minä", sanoi Feodora-rouva, joka oven takana oli
kuunnellut keskustelua ja nyt toi viinapullon, minkä hän jykevästi
laski pöydälle. "Ivana, sinä tunnet puolisosi, kopeekkakin yli kymmenen
prosentin, kyllä tiedät."

Herra Budukoff päästi nenäreiästänsä vihellyksen ja nyökäytti vain
päätänsä. "Olen tehnyt päätökseni", sanoi kapteeni. "Korkeampaa
palkkiota kuin kuusi prosenttia lastin hinnasta en anna teille;
otatteko sen vai ettekö? Geflessä neuvottiin minua asioitsija
Lasareffin luokse täällä Helsingissä; hän sanotaan olevan rehellinen
mies..."

"Varas, hylky, petturi, äsken päässyt Siperiasta", kiljui ja rähisi
Budukoffin herra ja rouva vuorottain. "Te tahdotte perikatoani, aiotte
tehdä minut ja vaimo poloiseni kerjäläisiksi. Oi Lasareffia, sitä
hylkyä, eipä konsanaan; tiedän tekeväni vääryyttä perheelleni, mutta..."

"Muista tytär raukkoja, Budukoff", sanoi rouva, "muista Olgaa ja
Katinkaa eläkä ota enempää kuin kahdeksan prosenttia."

Ivana herra kurotti nähtävästi liikutettuna kättänsä kapteenia kohti
mutta se sai kajoomatta heilua ilmassa. Kapteeni nousi istumasta.

"Minä menen Lasareff'ille, sillä aika kuluu ja minä tahdon pian päästä
lastistani", sanoi hän. "Jääkää hyvästi!"

Herra ja rouva Budukoff kiiruhtivat esille ja vaativat kapteenia
melkein väkisin uudestaan istumaan sohvalle.

"Minä teen mieluummin työtä ilmaiseksi kuin laskisin tämän toimen
Lasareff'ille", huusi Budukoff vinkuen. "Olkoon menneeksi kuudella
prosentilla, kosk'en sitä voi auttaa, mutta armoton ja kova te olette,
tässä käteni!"

Nyt kapteeni tarttui tarjottuun käteen ja puristi sitä niin kovasti,
että Budukoffin pienet silmät vettyivät.

"Nyt ovat asiat selvillä, se on taattu, mutta sen sanon teille,
kauppias Budukoff", lausui kapteeni, "että minä toivon tämän sodan
aikana useamman kerran tulevani tänne. Jos nyt petätte minut, ette enää
milloinkaan pääse kanssani tekemisiin, mutta jos olette rehellinen,
saatte erityisen palkkion. Tämän sanon ja siihen saatte luottaa, että
se on miehen sana."

Niitten kahdeksan päivän aikana, joina Salaman lastia purettiin ja
myytiin, osotettiin sen kapteenille ja miehille suurta huomiota ja
suosiota kaupunkilaisten puolelta, jopa itse kenraalikuvernöörikin,
ankara kreivi Berg, kutsui kapteenin luoksensa aterialle ja osotti
hänelle erityistä huomiota. Bomarsundin linnoitus Ahvenanmaalla oli
sill'aikaa valloitettu ja vihollista odotettiin nyt tulevaksi Viaporin
edustalle.

Salaman rauhallisesti purkaessa lastiansa Helsingin satamassa, sen
vihollinen Dragon, kapteeni Seymour, ei ollut kaukana Helsingistä,
odottaen "että hiiri lähtisi piilostansa ja suoraan joutuisi kissan
kynsiin." Dragonin miehet toivoivat uhkapurjehtijan sinne, missä ei
ollut aurinkoa eikä kuuta, sillä heidän täytyi ehtimiseen kiikkua
mastoissa pitämässä vaaria eikö savu ilmaisisi Salaman tuloa.
Ensimäinen luutnantti, mainion Froubrigden pojan-poika, tavattoman
virkaintoinen ja vankkamielinen mies, toimitti vartiopalvelusta yhtä
ahkerasti kuin halvinkin sotamies ja se ei tietänyt Salamalle hyvää.
Mutta onneksi sille loppui Helsingin ja muittenkin Suomen satamain
vartioiminen ja saartaminen siitä syystä, että kaikki liittolaisten
sotalaivat kutsuttiin Bomarsundin linnoituksen valloittamiseen. Siksipä
Salamakin, kun oli asiansa suorittanut, lähti helsinkiläisten onnea
toivottaessa tiehensä ja pääsi Ahvenanmerelle, missä olisimme toukokuun
lopulla taaskin saaneet tavata vanhan tuttavamme pyrkimässä Ruotsia
kohden.

Tämä ilta oli kauniimpia, mitä kaukaisessa pohjolassa olla voi.
Vieno, maan puolelta tuleva tuuli toi metsän ja nurmien hyvää tuoksua
merelle. Joukko kalastaja-veneitä valkoisine purjeineen uiskenteli kuin
joutsenet vähän aaltoilevalla veden pinnalla ja kullanpunainen aurinko
kasti alista syrjäänsä veteen, muutaman tunnin kuluttua noustaksensa
elähyttämään yökasteesta virkistynyttä maata. Lintuja tuli maalta
laivan mastoihin ja köysiin, missä levähtäessään visertelivät. Päivän
jalo tähti lähettää viinestänsä tuhansia kultanuolia, tulitus jota
ei kukaan kuolevainen kykene jälittelemään. Pian jo tulee iltatähti
näkyviin.

Muutamalta Ahvenan jaalan päälliköltä sai Salaman kapteeni kuulla, että
Bomarsundin valloituksen jälkeen oli satamain sulku uudestaan alkanut.
Onneksensa ei hän kuitenkaan tavannut vainoojiansa, sillä luultavasti
oli Dragonin päällikkö muille liikkeellä oleville sotalaivoille
ilmoittanut, että muuan ruotsalainen höyrylaiva oli päässyt Helsinkiin,
ja tietysti oli laivan muoto ja tunnusmerkit samalla annettu tarkoin
tiedoksi. Salamalla kyllä nyt ei muuta ollut kuin painolasti, mutta
tyhjänäkin oli sillä tämän tähden pelkäämisen syytä. Hyvin iloinen
oli siis kapteeni varhain auringon noustessa nähdessään Geflen rannan
ja puolta tuntia myöhemmin onnellisesti tekemänsä matkan jälkeen
laskiessaan ankkurin sen satamaan.



VIIDES LUKU.

Mirandan ensimäisen luutnantin, herra Cutlerin vangitsee paljoa
vaarallisempi vihollinen kuin venäläiset. -- Joonas Wulff päättää
ulottaa hyvät tekonsa Loviisan kaupunkiin asti. -- Katteini Milenius
käyttää kavaluutta ja saa Cutler herran petetyksi. -- Nuorempi
Froubrigde kiukun tuskissa.


Mirandan päällikkö, katteini Hall, oli kuten lukija muistanee, ollut
siksi kohtelias, että hän silloin kun tarkasti Salamaa, tarjoutui
kirjeenkuljettajaksi sen katteinille. Sen toimen oli englantilainen
laivan päällikkö tunnollisesti täyttänyt. Gefleen tultuansa hän itse
haki patruunan ja antoi hänelle kirjeen, minkä oli saanut.

Kirjeen luettuansa patruuna loisti mielihyvästä, pilallinen hymy
huulillaan. Milenius oli toimittanut asiansa oivallisesti ja etenkin
huvitti kauppiasta se, että Mirandan päällikkö oli niin perinpohjin
petetty, että hän itse toi siitä tiedon patruunalle. Salaman katteinin
arvo kohosi hänen silmissään monta prosenttia. Osottihan sellainen
käytös yhtä paljon viisautta kuin kekseliäisyyttäkin. Patruuna puhui
englanninkieltä, jos ei sujuvasti niin ainakin hyvästi, ja parhaimmalla
tavalla lausui hän kiitollisuuttansa siitä kohteliaisuudesta, mikä
hänelle oli osotettu. Hän kutsui katteini Hallin kemuihin, joissa sekä
Mimmi että Elviira olivat läsnä, ja selvästi näkyi, että hän erittäin
suosi noita nuoria neitosia, varsinkin kun he kumpainenkin haastelivat
sujuvasti englanninkieltä.

"Oikein oivallisesti; vallan sukkelasti", jupisi patruuna katteinin
pois mentyä. "Milenius on kunnon mies; huonomman vävypojan voisin
todellakin saada. Hän sanoo kirjeensä lopussa, että Mirandan päällikkö
ansaitsee hyvän päivällisen. Hän ja hänen upseerinsa saavatkin sen mitä
herkullisimman, se on varma."

Ja niin kävikin. Jo seuraavana päivänä kutsui patruuna katteini Hallin
ja hänen upseerinsa kotiinsa päivälliselle. Miljoonain omistaja Wulff
ei mitään kulunkia säästänyt saadaksensa pitonsa mahdollisimman
loistaviksi. Mimmi ja Elviira tekivät emännän virkaa. Toinen heistä
istui katteinin vieressä, toisen sivukumppalina pöydässä oli herra
Cutler. Herkullisista ruuista ja oivallisista viineistä syntyi iloinen
mieli. Herra Cutler kahmasi tuuheata poskipartaansa; iski silmää
kauniille pöytäkumpanillensa, otti lautaselleen kalkkunan paistia ynnä
herkkusieniä ja jupisi: "Soma muoto, komea vartalo." Näillä sanoillaan
tarkoitti hän Elviiraa; herra Cutler oli nähtävästi ihastunut
suloiseen naapuriinsa. Merimiehen sydän on arempi tuleen syttymään
kuin minkään muun miespuolisen olennon maaemomme lapsista. Tämä on
tosi-asia, ja Cutler, joka laivalla oli niin maltillinen ja kylmä,
leimahti ilmituleen, kun sai jalkansa maalle ja joutui kauniin naisen
seuraan. Herra Augustus Cutler oli iältään neljänkymmenen viiden vuoden
mies; isänsä oli satamavartija Portsmouthissa. Järkähtämättömällä
velvollisuutensa täyttämisellä ja oivalla merimieskunnolla oli hän
ansainnut nykyisen arvonsa: 21 vuoden ikäisenä hän oli sen aikaisen
katteini Napierin seurassa osallinen Portugalin merisodassa, ansaitsi
siellä mainetta, tuli takaisin Englantiin ja korotettiin luutnantiksi,
mutta ei sitä askeltakaan korkeammaksi. Päällikköherrain, täysiveristen
vapaasukuisten mielestä oli satamavartijan poika tarpeeksi palkittu,
kun oli päässyt upseeriksi eikä hänen ollut ajattelemistakaan
päästä päälliköksi eli katteiniksi. Cutlerin kävi siinä kohdin
samoin kuin monen muun ansiollisen aatelittoman meriupseerin. Hänen
luutnanttipalkkansa ei sallinut hänen naimista ajatellakaan, mutta se
ei estänyt häntä pitämästä naista kovin ihastuttavana olentona, ei
estänyt häntä sitä lempimästä ja suosimasta, vaikka ei saanutkaan sitä
ainaiseksi matkakumppaniksi elämänsä laivalle.

Sotalaivan ensimäisellä luutnantilla on niin paljo erilaisia
virkatoimia, että hänellä harvoin on aikaa mennä maalle jaloittelemaan.
Cutler ja moni hänen vertaisensa sai sentähden oleskella kuukausmääriä
laivalla näkemättä kukkivia nurmia, vehreitä maita ja metsiä likemältä
kuin kiikarinsa lävitse; he söivät leipänsä tietämättä millainen
viljatähkä todellisesti oli, he uneksivat naisia ja lempivät niitä,
tuntematta millaisia ne sydämen, mielen ja luonteen puolesta oikeastaan
ja yleisesti olivat. Ei siis kumma että luutnanttipoloset, kun maihin
pääsivät ja joutuivat ihanain, miellyttäväin ja hyvästi kasvatettujen
neitosten seuraan, heti rakastuivat oikein silmittömästi ja huomasivat
että hyvä Jumala oli heillekin antanut lempivän sydämen.

Elviira oli sitä paitse niin kaunis, hänen käytöstapansa niin iloinen
ja reipas, että hän saavutti jokaisen suosion, joka vaan hänen
tuttavuuteensa joutui. Ja jos siihen vielä lisätään, että hän oli
rikas, josta Cutler ei ollut tietämätön, niin jopa myöntänet, hyvä
lukija, että luutnantti Cutlerilla oli useampi kuin yksi syy jo ensi
tuttavuudessa rakastua tuohon nuoreen neitoseen.

Cutler koetti olla hauska. Hän tiesi aivan vähän elämästä maalla, sen
huvista ja hauskuuksista, mutta sitä paremmin hän tunsi olot laivalla.
Hän puheli Elviiralle merestä, kuvaili hänelle merimiehen työt ja
toimet laivalla. Kohteliaana emäntänä Elviira oli harras kuulija,
vaikka hyvin vähän ymmärsi kaikkia siihen kuuluvia selityksiä.

Katteini Hall tunsi ensimäisen luutnanttinsa ja hymyili. Hän nosti
lasinsa, kilisti isännän kanssa, joka istui hänen oikealla puolellaan
ja sanoi kuiskaten:

"Teidän armas tyttärenne, herra Wulff, on tehnyt sen mitä venäläiset
eivät ole voineet tehdä, hän on valloittanut ensimäisen luutnanttini,
ha, ha, ha."

Patruuna hymyili ja katsoi Elviiraan. Tämä huomasi sen ja punastui,
sillä hän arvasi isänsä ajatukset. Cutler rakastui yhä kiivaammin.
Tulinen viini vaikutti hänessä, hän tuli yhä puheliaammaksi ja kun
yleinen keskustelu kerran vähän hiljeni, lausui Cutler kaikkien
kuultavasti Elviiralle:

"Minä vakuutan, ettei naisten suinkaan käy laivalla niin ikäväksi kun
he yleisesti luulevat. Kun vain esimiehet korottavat minut laivan
päälliköksi, nain minäkin ja otan vaimoni laivaan."

"Tehdäksenne hänestä varapäällikön tai laivan järjestäjän, vai miten,
herra Cutler", keskeytti katteini Hall.

Vieraat, jotka kuulivat sekä Cutlerin että katteinin sanat, nauroivat
makeasti. Lemmen haaveilussa oleva luutnantti joutui nyt jonkinmoisen
pilan alaiseksi. Naiset katsoivat parhaaksi nousta pöydästä ja jättää
herrat hoitamaan itseänsä ja jälkiherkkuja.

Seuraavana päiväni kävi Cutler vieläkin patruunan luona ja silloin oli
Elviira hänen mielestänsä entistään viehättävämpi. Se on varma, että
jollei katteini Hall olisi antanut nostaa lippua, olisi herra August
Cutler todellakin jäänyt maihin. Nyt oli hänen alistuminen kovaan
kohtaloonsa ja lähteminen Geflestä Mirandan mukana sen vartiopaikalle.
Mutta hän päätti siitä huolimatta olla unohtamatta suloista Elviiraa.
Hänestä eikä kenestäkään muusta, oli tuleva Cutlerin rouva ja
suloistava hänen päivänsä laivan päällikkönä.

Noin neljätoista päivää oli kulunut näistä päivällistä. Patruuna ja
Mimmi laskivat usein Elviiran kanssa leikkiä siitä vaikutuksesta,
minkä hän oli tehnyt Cutler-herran helposti syttyvään sydämeen.
Patruuna alkoi tulla levottomaksi, kun Salamaa ei kuulunut, vaikka sen
jo olisi ollut aika tulla takaisin. Mimmi kyseli joka päivä tietoja
laivasta. Vaikka Milenius oli luvannut hänelle kirjoittaa, ei kirjettä
kuulunutkaan. Miten oli käynyt hänelle ja hänen kuljettamalleen upealle
laivalle?, Näitä miettien, istui patruuna konttorissansa samana aamuna,
jona Salama onnellisesti palasi Gefleen takaisin. Oli tullut tietoja,
että satamansulkijat olivat anastaneet monta laivaa. Olisiko Salama
niitten joukossa? Patruunan muoto synkistyi ja otsa kävi ryppyihin.
Höyrylaiva lastineen oli 300 tuhannen riksin arvoinen, eikä semmoista
summaa ajatella menettäneeksi saamatta ryppyä otsaan ja alakuloisuuden
vivahdusta silmiin. Patruunan ajatukset muuttuivat sanoiksi ja hän
jupisi: jos se on hukassa, tuli siitä paha lovi rahakirstuuni.
Mielelläni antaisin tyttäreni Mileniukselle, kun hän vain olisi täällä.

Hänen näin lausuttua kuului askelia etehisessä, ne lähenivät ovea, ovi
aukeni ja sisään astui tuo ikävöitty katteini, virkeänä ja iloisena
kuten ainakin.

Patruuna tuijotti ällistyneenä eteensä, hyppäsi sitte kepeästi kuin
höyhen alas pulpetti-istuimeltaan katsoi terävästi Mileniusta silmiin
ja kysyi: "Salama?"

"Ankkuroittu puoli tuntia sitten tänne satamaan, on onnellista ollut
Helsingissä, myynyt lastin 200 prosentin puhtaalla voitolla, on nyt
kuten sanoin täällä ottamassa toista ja minä puolestani toivon olleeni
teille mieliksi."

Patruunan sydän sykki riemusta. Iloissaan oli hän jo sanoa: "ottakaa
tyttäreni ja puolet rikkauksistani", mutta Joonas Wulff osasi hillitä
tunteensa. Ei katteini vielä ollut aikaansa palvellut ansaitakseen
Raakelinsa; hän siis vastasi:

"Minä olen teihin tyytyväinen, katteini, ja minun suosiostani saatatte
odottaa parasta. Näinä viimeisinä päivinä olen odottanut teitä joka
hetki. Ovatko laivamiehenne kelvollisia?"

"Jok'ainoa mies on tehnyt velvollisuutensa: varsinkin on luotsi mainio.
Kaikki ansaitsevat teidän suosionne."

"Entäs Ivan Budukoff, toimimies?"

"Oli suuri lurjus, mutta hänen ei onnistunut tehdä mitään petosta;
lastin hinta on minulla mukanani kelvollisissa vekseleissä."

"Vallan hyvä; 8 tai 10 päivän kuluessa on Salama uudestaan lastattu;
tällä kertaa yritetään Lovisaan, meidän tulee jakaa hyviä lahjojamme;
käykää nyt tervehtimään tyttäriäni; keskustellaan sittemmin
asioistamme."

Tuota ei tarvittu katteinille kahdesti sanoa. Hän poukahti ulos ovesta,
lensi ylös rappuja, jotka johtivat perheen asuntoon ja siitä saliin.
Mikä ilo; siellä istuivat sisarukset keskustelemassa juuri hänestä. Hän
kuuli Mimmin sanovan:

"Oi, jos Kaarleni olisi täällä, luulen totisesti, että vaikka isä
sanoo, ettemme ole kihlatut vaan ainoasti saamme toivoa, että kerran
niin käy, antaisin minä iloissani hänelle suudelman."

"Jopa olenkin täällä, pidä nyt puheesi. Armas Mimmi, olenhan minäkin
sinua ikävöinnyt, siitä saat olla varma."

Näitten kolmen nuoren ihmisen ilon voi jokainen arvata, joka itse
nuoruuden keväänä on rakastanut ja ollut rakastettu. Tässä kerrottiin
uutisia ja juteltiin jos jotakin. Sisaruksilta sai katteini tietää
englantilaisten upseerien käynnin ja sen huomion, jota herra Cutler oli
osottanut Elviiralle.

Katteini näytti hetkiseksi vähän miettivältä.

"Mitä ajattelet, Kaarleni?" kysyi Mimmi. "Sopimatonta on olla totinen,
kun olet istumassa kahden nuoren naisen välissä."

"Minä vain ajattelen sen luutnantin osottamaa lempeä Elviiralle",
vastasi hän. "Se on hyvä pitää muistissa."

Molemmat katsoivat kummastellen katteinia.

"Mitä on sinun tekemistä Cutlerin kanssa?" kysyi Elviira. "Tuskin
tulette te toisiansa tapaamaan."

"Eipä sitä tiedä, merimiehen elämä on vaiheista rikas ja hän kohtaa
ihan odottamatta niitä, joista ei voinut uneksiakaan. Miranda luovailee
Merenkurkussa ja mahdollista on että minun laivani ja se englantilainen
sotalaiva yhtyvät."

"Ja sitten?" kysyi Elviira.

"Sanon minä Cutler-herralle terveisiä kälyltäni sorealta
Elviira-neideltä -- siinä kaikki", vastasi Milenius naurahtaen.

       *       *       *       *       *

Vanhempainsa kodissa istui Yrjö Evert kertoellen ensimäisestä
merimatkastansa ja mitä tunteita se oli hänen povessaan herättänyt. Hän
oli jo mielestänsä koko mies ja luuli tämän sisämeri-matkan tehneen
hänet kokeneeksi merimieheksi. Raatimies nauroi näille lapsellisille
ajatuksille, sillä hän hyvin tiesi tarvittavan vuosikausia työtä,
malttia, kovia kohtaloita ja kaikenlaisia vaaroja ennenkuin voitetaan
tämä nimi täysi-arvoisesti. Äiti likisti lempilastansa syliinsä ja
hänen silmistänsä putosi kyynel Yrjön vaaleaan tukkaan. Paremmin kuin
sanat selitti tämä mitä äiti tunsi ajatellessaan, että hänen poikansa
oli valinnut meren elättäjäksensä.

Mutta tämä, nuorukainen oli täynnä toivoa ja iloa. Vilkkaan
mielikuvituksensa avulla purjehti hän täyttä vauhtia kultaisten
unelmain ruusunkarvaisella merellä. Pian luuli hän pääsevänsä
katteiniksi, ja oman laivansa päälliköksi, jolla toisi tavaroita ja
aarteita maan rikkaimmista paikoista. Vähimmän osan pitäisi hän itse,
mutta runsaimman antaisi armahillensa kotona.

        "Päällä sinilaineen
        Kuljen merta,
        Käyn nyt maita maineen
        Hakemaan.
        Vaikka aaltoon kuolla
        Saisin kerta,
        Haluni on tuolla
        Sentään vaan.
        Niin ikävä, vaikea mulle ol' olla
        Tuon maan tyvenessä,
    Kun kulkea poukaman tuon kivikolla
        Sain vaan venehessä.
    Vaan vuohien kanssa sain leikkiä lyödä.
        Tai laiskana maata
    Ei, hitto vie! moista en tehdä mä työtä
        Täst' alkaen saata.
        Jää nyt vuona pieni!
        Jää nyt uuhi!
        Ulapalle tieni
        Mua vie.
        Laivaan kiiruhulla
        Lennä ruuhi!
        Hauska matka mulla
        Kohta lie.
    Hyvästi maa ja sun loistehes, varjos!
        Mun mennä jo suo, maa!
    Ol' aika, kun lemmetär mullekin tarjos
        Makeimpata juomaa.
        Useestipa riehua paimenetarten
        Kans' sain ihanitten
        Useestikin sain kavaloitakin varten
        Mä itkeä sitten
        Pois nyt huoli vaiva!
        Kyllä rauhaa
        Saan, kun mua laiva
        Tuudittaa.
        Riemun on, kun myrsky
        Oikein pauhaa,
        Jotta aaltoin hyrsky
        Vaahtoaa."

       *       *       *       *       *

Salama on uudestaan lastattu. Kaikki sen miehet ovat jo laivassa ja
se höyryämässä. Asiat maalla ovat päätetyt ja jäähyväiset ystäville
sanotut. Tällä erää pyrkii uhkapurjehtija Lovisaan, siihen kauniiseen
Suomen merikaupunkiin, mikä ennen oli Ruotsin rajavartijoita Venäjätä
vastaan, mutta nyt sen varustuksista ei ole muuta jälellä kuin muutama
jykevä muuri ampumareikineen.

Geflen satamarannalla liikkuu sadottaan katselijoita, jotka kaikki
haluavat nähdä rohkean uhkapurjehtijan lähtöä, sillä nyt jo hyvin
tiedetään miksi eli mihin sitä laivaa käytetään. Ainoastaan Mimmi ja
Elviira eivät sitä vielä tiedä. Ankkuri on nostettu, "hiljaa eteenpäin"
komentaa katteini konehuoneesen. Juhlallisesti liikkuu komea laiva
eteenpäin, hurraa-huutoja kuuluu katselijain joukosta rannalla;
hatuilla lakeilla ja valkoisilla taskuliinoilla heiluttavat ystävät ja
omaiset jäähyväisensä poislähteville.

Jo käskettiin "täys vauhti"; Salama kiitää eteenpäin ja sen kiiltävät
metallikanuunat laskevat jyryävän laukauksen. Laiva joutui yhä enemmin
näkyvistä ja pian ei mikään muu kuin musta kivihiilisavu osoita sitä
kohtaa merellä, missä laiva jo on.

On jo kesäkuu; vielä vähän aikaa, niin aurinko, pohjois-napapiirin
kohdilla ei enää laskekaan. Yöt ovat melkein yhtä valoisat kuin
päivätkin. Aurinko, taivaan suuri soihtu, sammuttaa tähän aikaa valonsa
ainoastaan parin tunnin ajaksi, sitte taas syttyäksensä. Purjehtijan
ei tarvitse pelätä yön pimeyttä ja sen salaista väijymistä, vaan saa
pelkäämättä kulkea uraansa.

Kultakruunun aukolla Suomen saaristossa oli Miranda ankkuroittuna
ja sen soma runko kuvastihe veteen. Sen sivulla oli englantilainen
kuormalaiva, josta Mirandaan purettiin hiiliä. Katteini Hall oli
pienemmällä haahdellansa edellisenä päivänä lähtenyt Bomarsundiin
tiedustelemaan, miten oli niitten englantilaisten merimiesten
laita, jotka olivat sinne jääneet linnoituksen valloittamisen
jälkeen. Cutler-herra oli siis tätä nykyä Mirandan päällikkö ja istui
rauhallisena kajuutassansa syöden paistia ja juoden kahviansa.
Pöytävieraana oli hänellä laivan toinen luutnantti, lääkäri,
merisotamiesten päällikkö ja pursuri eli laivan ruokavarain esimies.
Kolmas upseeri oli vartijana kannella ja neljäs oli katteinin seurassa.
Käyntinsä jälkeen Geflestä oli Cutler yhä tulisemmin rakastanut
Elviiraan; hänen sorea muotonsa seurasi häntä alati ja nytkin
aamiaistansa syödessä olivat hänen ajatuksensa Elviiran luona.

"Jos vain todella olisin laivan päällikkö", ajatteli hän, "niin
viivyttelemättä naisin sen kauniin ruotsalaistytön. Hm, minä ajattelen
häntä niin paljon, että virkatoimille tulee siitä haittaa. Mitä
sanoitte, pursuri? Rohkenetteko moittia vanhaa laivapäällikköäni,
amiraali Napieria? hääh!"

Nämä viimeiset sanat kiljasi Cutler kiukkuisella äänellä. Vanha Napier
oli hänen epäjumalansa ja Jones pursuri ärsytti useasti Cutleria
päästäen joitakuita pistesanoja amiraalista.

"Minä sanoin, etten luule tänä vuonna enää tulevan mitään tähdellisiä
sotatapauksia täällä Itämerellä", vastasi Jones naurahtaen. "Meidän
suuri voimain ponnistuksemme oli Bomarsundin valloittaminen. Meillä ei
ole matalakulkuisia laivoja, sentähden on mahdoton näillä matalilla
vesillä saada kanuunia venäläisten linnoituksia niin lähellä, että
ampumisesta lähtee hyötyä. Talveen asti saamme huviksemme vain pitää
Suomen ja Venäjän satamat suljettuina."

Cutler tuli harmista tulipunaiseksi. Joneksen lause loukkasi liian
paljon sen mainetta, jota hän, Cutler piti merisankarin ja soturin
esikuvana. Vai amiraali Napier olla toimettomana. Tätä ei hän nyt enää
vaitiollen voinut kuunnella.

"Te suvaitsette tehdä päätöksiä toimista ja asioista, joita ette
ymmärrä", sanoi Cutler pursurille. "Te soditte merimiesten mahain
kanssa eikä teidän silmänne muuta tajua kuin punnuksia, mittoja
ja suuhun pantavaa. Oletteko te ehkä nähneet vanhan Charleyn
ansioluetteloa, olitteko mukana silloin kuin hän käden käänteessä otti
koko miguelilaisen laivaston S:t Vincent-nokan luona?"

Jo nyt oli pursurin vuoro kiukustua. Jones tarttui oikealla kädellä
kiiltävään nenäänsä ihankuin sieltä odottaen neuvoa ja valaistusta.

"Jos vaikka en ollutkaan mukana, tiedän toki, että Vincentin niemen
luona saitte kelpo selkäsaunan." sanoi hän uhallisesti kiusaa tehden.
"Oikeinhan te juoksitte raippakujaa Miguelin laivojen keskitse. Kas
niin; kiitos merimiesten mahoista ja suuhun pantavista."

Cutler raivostui. Toisten nauru sapetti häntä sitäkin häijymmin;
hän löi kätensä pöytään ja ärjäsi pursurille: "jumal-avita, te
valehtelette."

"Mitenkä se asia oikeastaan oli herra Cutler?" kysyi sotamiesten
päällikkö. "Minä tunnen huonosti sen historiaa enkä siis osaa sanoa
onko Jones oikeassa vai väärässä."

Jopa nyt seurasi "the figting Charleyn" kunniaksi pitkä ylistyspuhe,
jossa herra Cutler mielihyväksensä sai tilaisuuden kehuskella
itseänsäkin, koska hänkin oli osallisena samassa meritappelussa.
Ylvästelevästi lopetti hän puheensa sanoen: "tällainen hyvä pursuri, oli
se, minkä te suvaitsette sanoa raippakujan juoksuksi ja sellainen se
mies, jonka te luulette toimettomasti aikaansa tuhlaavan."

Jones-herra oli jo laskemaisillaan pilkallisen vastauksen, mutta
silloin tuli muuan miehistä ilmoittamaan, että näkyvissä oli outo
höyrylaiva.

"Onko se näyttänyt lippunsa?" kysyi herra Cutler.

Ei, sir, mutta vartija-upseeri luulee tuntevansa sen Salamaksi, samaksi
ruotsalaiseksi höyrylaivaksi jonka joku aika sitten tapasimme Ahvenan
meren suussa. Sen savutorvet ovat nyt maalatut mustiksi sen sijaan, kun
ennen olivat epäluulon alaisia. Kun se ensin huomasi meidät, pysähtyi
se ja oli alallansa, sitten se lähti liikkeelle ja suuntaa nyt suoraan
meidän ankkuripaikkaa kohti.

Cutler-herra kimmahti paikaltaan. Oli höyrylaiva luvallisilla tai
luvattomilla asioilla, ainakin saisi hän sen katteinilta tietoja
Elviirasta, sydämmensä lemmitystä. Hän käski miesten valmistaa vene,
sillä hän aikoi itse käydä tarkastamassa laivaa ja sen papereja.

Cutler-herra meni hyttiinsä asettamaan pukuansa kuntoon. Salaman
liikkuminen näillä vesillä oli hänen mielestänsä kovasti epäluulon
alaista ja hän päätti sentähden tarkoin tiedustella kaikki asiat ja
ankarasti tarkastaa laiva. Tie Haaparantaan ei mennyt Ahvenan saariston
ja Kultakruunun aukon kautta. Epäilemättä siinä piili vilppiä ja
Cutler päätti siitä ottaa selvän. Kun hän tuli kannelle, oli Salama jo
melkein kolmen luomaköyden [yhden luomaköyden eli kaapelin mitta on
120 syltä eli 213 metriä 60 centimetriä] päässä Mirandasta, sillä tuo
laiva oli todellakin uhkapurjehtija. Höyryä purskui sen höyryputkista
ja Ruotsin lippu liehui ylpeästi sen mastonhuipussa. Mitähän tuumaili
sen päällikkö, kun noin rohkeasti juoksi suoraan vihollisensa kitaan?
Olihan sen katteini joko houru taikka oli hänellä päteviä syitä niin
tehdä.

Irti laivansa sivulta oli laskenut englantilaisen vene, jossa oli herra
Cutler, ja se suuntaisi suoraan Salamaa kohti, jonka katteini kiikarin
lävitse tarkasti tähysteli venettä, ja erittäinkin siinä olevaa
upseeria.

"Se on hän eikä kukaan muu; minä tunnen hänet sen mukaan, mitä tytöt
hänestä kertoivat", jupisi katteini, lykäten kiikarinsa kokoon. Sitte
käski hän Yrjö Evertin luoksensa.

Heti paikalla tulikin tuo nuori merimies. Hänen ja katteinin kesken
syntyi kuiskutteleva keskustelu. Molemmat nauroivat ja katteini
silitteli käsin Yrjön vaaleata tukkaa.

"Se sopii oikein oivallisesti, poikaseni", sanoi hän iloisesti Yrjölle.
"Sinä pukeudut kuten sanoi: vartia-palvelijani auttaa sinua. Koko puku
on valmiin, minun hytissäni. Kun olet puettu, menet siihen paikkaan,
minkä minä osotin. Mutta sinun pitää olla totinen etkä saa sanaakaan
lausua. Joudu nyt, sillä ei tässä kannata aikaa tuhlata."

Yrjö katosi salonkiin; katteini meni köysirappusilta vastaan-ottamaan
Mirandan vanhinta luutnanttia.

Englantilainen ja katteini tervehtivät kohteliaasti toisia ja esittivät
kumpikin itsensä.

"Minun nimeni on Cutler ja minä olen päällikön sijainen laivalla
niin kauan kun katteini Hall on poissa Bomarsundissa", lausui Cutler
seuraten katteinia laivan kannelle.

"Vai on katteini Hall poissa, se oli ikävä uutinen", vastasi Milenius,
"minä paki parastaan tulin tänne päin saadakseni, jos mahdollista,
tavata hänet, ei niin paljon itse tähteni, kuin toisen laivallani
olevan henkilön."

Cutler-herra näytti kummastelevalta.

"Oletteko todellakin hakeneet Mirandaa?" kysyi hän.

"Tietysti, sir, sillä kun matkani määrä, kuten tavallisesti, on
Haaparanta, huomaatte helposti, ett'ei tämä suunta minulle sovi. Hyvin
ikävä, ett'en saanut tavata katteinia. Nyt saan tyhjäntoimittajana
palata takaisin."

"Vaikka laivan todellinen päällikkö on poissa, olen minä hänen
sijaisensa, jos siis suvaitsette minulle sanoa asianne, ja jos minun
apuni auttaa, teen sen ilomielellä", sanoi Cutler.

"Kiitoksia, sir, mutta parasta lienee, etten minä tai oikeammin se
henkilö, joka on tällä laivalla, vaivaa teitä. Minulla oli muuan pyyntö
reitaajaltani herra Wulffilta, hänen tyttärensä, neiti Elviira..."

"Te sanotte Elviira-neiti", keskeytti luutnantti nähtävällä
mielenkiinnolla. "Mitenkä jaksaa se nuori neiti, toivottavasti hyvin?"

"Ei vallan hyvin, sir", vastasi katteini. "Mutta johan minä
viivytän teitä liian kauvan. Suvaitsetteko tarkastaa paperejani,
muuten ehkä oudontapaisen suuntani tähden rupeette epäilemään minua
sulunsärkijäksi, ha, ha, ha."

"Ha, ha, ha", toisti Cutler-herrakin. "Eihän sulunsärkijä rupee
hakemaan vartijalaivaa, joka on estämässä hänen hankkeitansa. Te
mainitsitte Elviira-neitiä se soma nuori nainen ja hänen voimisensa
liikuttaa minua hyvinkin paljon. Olen hänen tuttavansa. Te sanoitte ei
vallan terve; millainen on hänen sairautensa?"

"Se ilmestyy syvänä raskasmielisyytenä, eli sellaisena, mitä te
englantilaiset sanotte spleeniksi", vastasi katteini. "Sellainen synkkä
mieli on vasta näinä viime päivinä havaittu hänessä. Lääkärit ovat
neuvoneet häntä menemään Lovisan kaupunkiin kylpemään."

Herra Cutler kävi miettiväiseksi. Elviira-neito raskasmielinen! Hm,
sehän jotakin tiesi. Luutnantti luuli olevansa hyvin sievä mies. Tuo
nuori neiti oli halukkaasti kuunnellut hänen puheitansa. Itse hän oli
ensituttavuudessa rakastunut tyttöön. Luutnantti oli kuullut puhuttavan
sielujen heimolaisuudesta. Eihän mikään ollut mahdotonta. Elviiralle
oli saattanut käydä niinkuin hänelle itselle. Cutlerin sydän ihan
lämpeni: hän kääntyi katteinin puoleen ja sanoi:

"Eihän Lovisaan pääseminen mikään mahdottomuus ole. Viikon kuluttua tai
niillä paikoin menemme taaskin Gefleen; minä hankin katteini Hall'ilta
luvan, että se nuori neiti pääsee Mirandan kanssa johonkin Suomen
satamaan, josta hän sitte voi matkustaa kylpykaupunkiinsa Lovisaan."

"Kummallista on, että Elviira-neitiä ei huvita lukea muuta kuin
englantilaisia lauluja", sanoi katteini, joka ei ollut kuulevinaan
mitä luutnantti viimeksi lausui. "Hänen lempilaulunsa on _Jeanot_ ja
_Jeanette,_ hyvin soma englantilainen laulu. Tunnettehan sen sir, vai
miten?"

"En nimeksikään, en rahtuakaan, sir, minä en ole kuullut muita lauluja
kuin niitä, joita merimiehet lauleskelevat laivalla, sellaisia kun The
yong Susanna, Old Jloe, Rule Britannia ja joitakin muita", vastasi
Cutler, ihan vakuutettuna siitä, että Elviira oli kiihkeästi rakastunut
häneen. "Mutta te ehkä osaatte sanella minulle ne värsyt, se olisi
minulle suuri huvi."

"Vallan mieluisasti", vastasi katteini, jonka oli vaikea pidättää
nauruansa englantilaisen lemmenkiihkosta. "Minä kun olen hankkeissa
tulla Wulff-patruunan vävyksi, niin..."

"Oletteko ehkä Elviira-neiden kosija?" kysyi Cutler hyvin levottomana.

"Enpä suinkaan, minun mielitiettyni on Mimmi" vastasi katteini. "Mutta
näin kuuluu Elviira-neiden lempilaulu." Ja katteini kertoi pienen
englanninkielisen pätkän jostakin lemmenlaulusta.

Cutler kuunteli hengittämättä. Olihan se laulu selvä rakkauden
tunnustus. Lause: "But my heart will be with you" täytti Augustus
Cutlerin toivolla ja riemulla.

"Suloinen, iki-soma", ratkesi hän lopullisesti sanomaan hehkuvin poskin.

"Kiitoksia, sir, mutta te ette huomannutkaan, että minä sanoin
Elviira-neiden Mirandan muassa pääsevän Suomeen, mitä sanotte siitä?"

"Olkoon menneeksi, minä luotan täydellisesti teihin, sir, jonka
vuoksi sanon suoraan, että Elviira-neito on tällä laivalla ja että
minä olen hakenut katteini Hall'ia saadakseni häneltä passin teidän
sotalaivojenne estämättä päästä Lovisan satamaan veneelläni laskemaan
neiden ja hänen kapineensa maalle" vastasi katteini. "Jos se
onnistuisi; olisi patruuna Wulff päällikölle suuresti kiitollinen,
sillä häntä huolettaa tyttärensä terveys enemmän kuin kaikki hänen
miljoonansa."

Cutler tuskin saattoi uskoa sitä, minkä nyt kuuli. Elviira Salamassa
ja siis nyt hänen läheisyydessänsä. Jos hän saisi nähdä ja puhutella
häntä, johan siitä voisi jotakin seurata. Mutta yht'äkkiä heräsi
hänessä epäilys. Hänestä oli kumma, että patruuna lähetti tyttärensä
Suomeen eikä kuuluisampiin kylpypaikkoihin Euroopassa. Hän loi
tiedustelevan silmäyksen katteiniin, mutta tämän muoto ei ilmaissut
pientäkään mielenliikutusta, vaan oli täysin tyyni ja jäykkä.

"Hm, eihän sekään ole mikään mahdottomuus, ett'en minä katteinin
puolesta voisi antaa teille semmoista passia", sanoi Cutler pitkään,
"mutta ensin tahdon tulla vakuutetuksi siitä, että Elviira-neiti
todellakin on laivassa, ei sen vuoksi, että epäilisin teidän sanojanne,
sir, mutta velvollisuuteni upseerina vaatii etten mitään toimi ilman
täyttä vakuutta."

"Te olette jalokuntoinen mies ja teidän suopeat sananne, herra,
ilahuttavat minua", vastasi katteini. "Minä heti menen Elviira-neiden
luokse ilmoittamaan hänelle teidän täällä olonne ja teidän kohteliasta
tarjoustanne olla hänelle avuksi. Hän ehkä tahtoo itse teitä kiittää,
mutta hän jaksoi tänä aamuna hyvin huonosti. Minä tulen heti takaisin."

Katteini meni salonkiin ja jätti Cutlerin yksinään kannelle.
Englantilainen näytti kovasti miettivän, luultavasti sitä mitä oli
Elviirasta kuullut.

"Petosta ei voi olla tuon miehen sanoissa tai teoissa", sanoi hän
itseksensä. "Elviiran isä on kovin rikas, hänelle siis ei tunnu, jos
hänen laivansa tekeekin muutaman kymmenen penikulman mutkatien. Onhan
minulla sitä paitse silmäni säilyssä ja niillähän näen, onko neiti
laivassa, vai ei."

Taas tuli katteini kannelle. Hän astui Cutlerin luokse.

"Niin on kuin pelkäsin", sanoi hän. "Te saatte nähdä Elviiran ja voitte
tulla vakuutetuksi, että hän on laivassa, mutta häntä puhutella ette
saa, siksi hän on liian heikko, ja kun kuuli teidän olevan laivalla,
liikutti se häntä nähtävästi, jopa kyyneliin asti. Jos seuraatte minua
salonkiin, saatte nähdä Elviira-neiden istuvan hytissänsä, mutta elkää
sanallakaan häntä puhutelko."

Yhä varmemmin vakaantui Cutler luulossaan, että tuo ihana ruotsalainen
neito rakasti häntä. Mahdotonta oli, että katteini valehtelisi
hänelle, sillä mistä aavistaisi hän hänen lempivän Elviiraa. Hän oli
heltynyt kyyneliin kuullessaan hänen olevan laivalla. Cutler pyyhkäsi
mielihyvillään punaista poskipartaansa ja seurasi katteinia salonkiin.
Hän näytti kädellään hyttiä, jonka punaiset samettivarjostimet
olivat puoliksi auaistut, ja mikä ilo, siellä istui Elviira vaaleine
kutrineen pää käden nojassa. Hän oli kalpea ja kuihtuvan näköinen.
Nähdessään Cutlerin hymyili hän haikeasti, tervehti häntä ja hiukan
kumartaen kaunista päätänsä veti äkkiä varjostimen oven eteen eikä
ollut huomaavinaankaan sitä hellää katsetta, minkä Cutler-poloinen
vaaleansinisistä silmistään häneen loi. Katteini katsoi kysyvästi
englantilaiseen. "All right, sir", kuiskasi Cutler, "minä olen
vakuutettu ja annan mielihyvällä sen todistuksen, josta puhuitte."

Katteini astui Elviiran hytille ja lausui muutaman sanan hänelle
salongista.

"Tuo nuori neito soisi saavansa kiittää teitä siitä hienosta
kohteliaisuudesta, mitä hänelle olette osottaneet", sanoi Milenius
Cutlerille; "hän on suuresti pahoillaan, ettei hän muuta voi kuin
kuroittaa teille kätensä, sillä haastelemaan on hän liian heikko."

Ja samassa kurotettiin pieni hansikkoittu käsi hytistä. Riemun
ihastuksissa jupisi Cutler muutaman sanan, tarttui siihen pienoiseen
käteen ja suuteli sitä.

"Oikein, oikein somasti luotu", kuiskasi Cutler. Silmänräpäystä
myöhemmin oli hän ulkona salongista ja katteinin hytissä, mihin oli
asetettu pullollinen vanhaa sherryä ja lasia.

Herrat kilistelivät keskenänsä.

"Nyt, luutnantti Cutler kiitän teitä. Vielä enemmän kiitollinen olisin,
jos ilman vastuksia voisitte antaa minulle sen pääsykirjan, josta olen
puhunut. Minun paperini ovat tässä nähtävänä."

"Vallan mieluisesti, sir", vastasi Cutler. "Minä olen siitä varma,
että katteini Hall olisi tehnyt samoin, sillä ei meitä ole kielletty
osottamasta naisille kohteliaisuutta." Cutler otti kynän ja kirjoitti
seuraavan:

    "H.M.S. Miranda, ankkuroittu Kultakruunun aukolla, Suomen
    saaristossa.

    Salama-nimisen ruotsalaisen kauppahöyrylaivan, jonka päällikkö
    on katteini Milenius, on allekirjoittanut tarkastanut ja olivat
    sen paperit sotatilassäännön mukaiset. Matkalle Haaparantaan
    on katteini pyytänyt vapaasti ja esteettömästä saada mennä
    Lovisa-nimiseen Suomen merikaupunkiin, sinne laskeaksensa
    sairaan ruotsalaisen rouvasihmisen, joka aikoo siellä käyttää
    merikylpyjä. Olen teille kiitollinen, sir, jos suosiollisesti
    osotatte tuon kohteliaisuuden mainitulle rouvasihmiselle, joka
    kuuluu hyvään ja arvossa pidettyyn perheesen.

    Kunnioittaen

                                              _A. Cutler,_

    Ensimäinen luutnantti, H.M.S. Mirandan päällikkö vakinaisen
    poissa ollessa."

Tämän paperin antoi hän katteinille.

"Tässä nyt se todiste, minkä tahdoitte", sanoi hän. "Liittolaisemme
ranskalaiset pitävät rannan sulettuna Lovisasta Riigaan asti, mutta
katteini Hall sanoi, että me muutaman päivän kuluttua siirrymme heidän
sijaansa. Ainakaan ei muuta tarvittane kuin näyttää tämä paperi, niin
esteettömästi pääsette maalle."

Katteini uudisti kiitoksensa.

"Teidän hyvyyttänne soisin vieläkin saada vaivata", lausui hän. "Pyydän
näette vielä sitä, että kun tulette Gefleen, antaisitte minulta kirjeen
Elviiran isälle. Siinä annan hänelle tietoja tyttärensä terveyden
tilasta ja siitä erinomaisesta kohteliaisuudesta, jota osotitte
hänelle, kun niin tehokkaasti autoitte hänen matkaansa. Suvaitsetteko
vielä tämän?"

"Oikein mielihyvällä", vastasi luutnantti, tyhjentäen lasinsa pohjaan.
"Siitähän minulle tulee uusi aihe pitkittää tuttavuutta reitaajanne
kanssa. Onko hän todellakin niin rikas kuin hoetaan?"

"Hän on miljoonani omistaja."

"Ja hänellä on ainoastaan kaksi lasta?" "Ei muuta kuin kaksi tytärtä,
jotka kerran tasaavat isänsä perinnön."

Pelkästä hajamielisyydestä täytti luutnantti vieläkin lasinsa. Tämä
päivä oli hänelle ollut oikea onnenpäivä. Sekä isä että tytär jäivät
hänelle suureen kiitollisuuden velkaan. Hän jo tuumaili rupeisiko
asumaan Englannissa vai Ruotsissa. Sillä aikaa kirjoitti katteini.

    "Herra tukkukauppias!

    Ihan aavistamatta jouduin minä ja Salama suoraan suden suuhun,
    se on Miranda-laivan näkyviin, joka oli ankkuroittuna Kultakruunun
    aukolla. Minulle lensi onnellinen aatos päähäni, kun muistin, mitä
    teidän tyttärenne minulle kertoivat Mirandan ensimäisen luutnantin
    ihastuksesta Elviira-neitiin. Yrjö Evert on täällä ollut Elviiran
    sijaisena. Hän matkustaa merikylvyille Lovisaan ja herra Cutler
    oli niin hyvä ja antoi suosituskirjan, jonka avulla toivon
    Salaman helposti pääsevän Lovisaan. Pitää olla rohkea ja nerokas
    menestyäksensä tämän tapaisessa toimessa."

Katteini sulki kirjeen ja antoi sen Cutlerille. He joivat vielä
lasillisen ja erosivat, mutta sitä ennen pyysi luutnantti sanomaan
nöyrimmän tervehdyksensä Elviiralle.

Kun englantilaisen vene laski laivan kupeelta, ryntäsi Salaman katteini
komentosillalle.

"Laiva kulkuun, täysi vauhti ja lämmintä pannujen alle", käski hän.

Kymmentä minuutia myöhemmin oli höyrylaiva Vähämaan ja Teron välisessä
salmessa ja Mirandaa ei enään näkynyt.

Yrjö Evert oli taas muuttunut kauniista naisesta nuoreksi merimieheksi.
Katteini tapasi hänet pitämässä peräsintä.

"Sinä teit tehtäväsi vallan hyvästi, Yrjöseni", sanoi hän hänelle.

"Mutta minua hävetti julmasti olla hamepuvussa."

"Et sinä sittekään mikään akka ole, sen olen jo sinusta huomannut, ja
se olkoon lohdutukseksesi, poikaseni."

Yrjö punastui tuntuvasti. Tuo oli ensimäinen katteininsa antama
kiitossana ja sen pani nuorukainen mieleensä.

Mitään esteitä kohtaamatta pääsi Salama Turun saaristosta ja Helsingin
sivutse läpi muistorikkaan Ruotsinsalmen, joka on vähän idenpänä.

Salama kiertää pienen Porvoon kaupungin, jota tulipalo ja viholliset
usein ovat ahdistaneet. Vielä seitsemän penikulman matka, ja
höyrylaivalta näkyy jo Lovisa, joka onkin matkan päämäärä. Syvän
lahdelman pohjukassa sijaitsee tuo kaunis kaupunki kummulla. Vaikka
Salamalla tarkasti pidettiin vaaria, ei oltu sotalaivoja huomattu
ja katteini toivoi jo estymättä pääsevänsä satamaan, kun yht'äkkiä
metsäisen niemen takaa lahdessa tuli näkyviin kanuunoilla varustettu
sotalaiva, jonka mastossa liehui Ranskan lippu. Kova laukaus tervehti
Salamaa, jolta sotalaiva sulki tien, ja veti tarkastuskäskylipun
etumastoonsa. Laiva oli höyryrekatti Isis, katteini Cleret-Longavant.
Toinen laukaus, jonka luoti kävi keski- ja isomaston välitse, sai
Salaman pysähtymään ja laskemaan vesille veneen, jossa katteini
itse lähti vieraalle sotalaivalle selittämään rohkeata satamaan
pyrkimistänsä.



KUUDES LUKU.

Salama pääsee Lovisaan. -- Lähtee sieltä Wiipuriin ja ottaa mukaansa
sotatarpeita. -- Översti Gregor Suderoff.


Katteini Cleret-Longavant oli komean laivansa kannella odottamassa
Salaman venettä, joka jo oli tulemassa ja lähestyi laivaa. Isis
oli Ranskan laivaston uusimpia ja kaikin puolin kunnollisimpia
höyrylaivoja. Sen katteini oli kaunis, soreavartaloinen mies,
urhoollinen ja jalomielinen. Hän oli oikein komea sen kansan edustaja,
joka mielilauseeksensa on ottanut sanan: la gloire (kunnia).
Sotatoimissa etenkin Itä-Intiassa oli hän ansainnut kunniaritariston
ristin ja merimiesarvonsa. Ylhäisellä kohteliaisuudella vastaanotti hän
Salaman päällikön, joka hänelle antoi luutnantti Cutlerin puoltavan
suosituskirjan.

Katteini Longavant luki sen tarkoin, sitte sanoi hän:

"Näin ollen minä en suinkaan ole vähemmin kohtelias kuin liittolaisemme
Mirandalla. Venäläiset ovat vahvistaneet vanhat patterinsa Lovisan
luona ja lähettäneet paljon varusväkeä kaupunkiin enkä minä siis voi
tulla satamaan ottamaan teitä sieltä, jos mielisitte sinne jäädä, mutta
minä seuraan teitä kanuunan ampumamatkalla ja pyydän huomauttaa teille,
että mieheni tähtäävät tarkasti. Menkää siis satamansuuhun, laskekaa
kysymyksenalainen rouvasihminen maalle ja sen tehtyänne menkää rauhaan,
minun rekattini ei estele teitä."

Katteini Milenius teki kumarruksen.

"Oivallinen laiva", sanoi hän, ihmetellen katsellen ympärillensä,
"luultavasti parhaimpia pikakulkijoitakin?"

"Ei niinkään pikakulkuinen kuin luultiin ja toivottiin", vastasi
päällikkö. "Vaikka 2,000 hevosen voimainen, Isis suurimmallakaan
höyrypaineella ei saavuta enempää kuin 11 solmuväliä."

"Mutta Salama 12, jopa 14:kin", ajatteli Milenius. "Minä pääsenkin
hänen kynsistänsä."

Ennen Salamasta lähtöään oli hän käskenyt koneenkäyttäjän kovasti
lämmittää pannujen alle ja tarvittaessa raskauttaa venttiilit.

"Minä olen teille suuresti kiitollinen, herra katteini", sanoi hän
Longavantille. "Nyt lähden laivalleni takaisin, satamansuussa lasken
veneeni alas ja teidän vartioimananne palaan takaisin aukon selälle."

"Niin on sopimuksemme, hyvä herra", sanoi katteini. "Pitäkää mielessä,
että kanuunani ovat ladatut ja kuulani osaavat pilkkuunsa 10,000
kyynärän matkalla."

"En unohda kumpaakaan; nyt kiitolliset jäähyväiset."

Laivalleen saavuttuansa Salaman katteini kutsui Yrjö Evertin luoksensa.

"Kuule nyt tarkoin, poikaseni, mitä minulla on sanomista", lausui
hän nuorelle merimiehelle. "Kappaleen matkaa satamansuusta pysähytän
laivan. Puettuna naiseksi samoin kuin Cutlerin laivassa käydessä,
astut sinä ja kolme miestä veneesen. Laskette heti irti ja soudatte
kaikin voimin satamaan, sitä patteria kohden, missä astutte maalle.
Höyrylaivalla suojaan minä teitä miten mahdollista. Ymmärsittekö minua?"

"Kyllä, katteini; aikomuksenne luulen olevan pettää
satamansulkijalaivoja."

"Oikein arvasit, joudu nyt pukeutumaan."

Katteini nousi komentosillalle. "Täysi vauhti; korkein höyrypaine",
käski hän.

Propelli pyöri hurjasti, pistoonit lensivät ylös ja alas, vesi kiehui
vaahtona keulan edessä, Salama kiiti kauheata vauhtia, Isis ajoi sitä
takaa, mutta ei kestänyt kilpailussa.

"Se on meitä nopeampi", sanoi Longavant, "mutta kuulain nopeutta se ei
voita. Jos se mielii minun pettää, ammun sen upoksiin."

Samassa silmänräpäyksessä näkyi salmen suussa toinen suuri höyrylaiva.
Se on Dragon, katteini Seymour, joka tulee päästämään Isis-laivaa
yhtymään suureen laivastoon. Se halkaisee vettä samoin kuin kotka
ilmaa. Froubrigde on kannella. "Mitä toiminnee Isis tuolla salmen
suussa?" kysyy ensimäinen luutnantti itseltänsä. Kiikari näyttää
kasvaneen kiinni hänen silmiinsä. Silmä välähtää, se salamoi. Hän tunsi
uhkapurjehtijan samaksi, joka oli hänet pettänyt Helsingissä, vaikka
sen savutorvet nyt olivat mustiksi maalatut. "Go ahead, go ahead",
komentaa hän koneenhoitajalle. Dragonin vauhti yltyy joka minuuti.
Froubrigde aavistaa uhkapurjehtijan pyrkivän satamaan ja sen hän tahtoo
estää, revetkööt vaikka Dragonin höyrypannut.

Salama seisoo sataman suussa, vene sen vieressä ja katteini Longavant
näkee miten siihen astuu rouvasihminen ja kaksi merimiestä. Vene laskee
irti ja soutaa satamaa kohti.

"Hän ei petäkään minua ja mitä Cutler sanoi kirjeessään on tosi",
jupisi Isiksen päällikkö, joka vastikään oli saanut tiedon
englantilaisen laivan lähestymisestä.

"Jumalan kiitos siitä", sanoi Longavant-iloisesti. "Nyt pääsemme tästä
ikävästä vartioimisesta ja saamme parempaa tehtävää. Mutta mitä hittoa
tuo höyrylaiva yrittää? Sen kone on käymässä ja se suuntaa täyttä
vauhtia satamaan. Sukkelaan laita-kanuunien luo ja ampukaa, ampukaa,
muuten se Jumal'avita pääsee käsistämme."

Rekatti siirtyi eteenpäin ja lähetti satamaan pakenevan Salaman perään
3 tai 4 laukausta, jotka kuitenkaan eivät sattuneet, vaikka Longavant
oli kehunut miestensä ampumistaitoa. Venäläisistä pattereista oli
nähty, mitä ulkona satamassa tapahtui ja siinä luulossa, että joku
sulunsärkijä tässä pyrki satamaan, ruvettiin niistä ampumaan rekattia.
Matka oli kuitenkin liian pitkä, niin ettei siitä mitään apua lähtenyt.
Isis sai toimettomana nähdä, miten Salama pian oli sen kuulilta
saavuttamattomissa. Katteini Longavant oli julmasti suuttunut.

Kaikki nämä tapahtumat oli valpas Froubrigde nähnyt Dragonista aivan
hyvin. Hän aavisti, että Isiksen päällikkö oli jollakin tavalla tullut
petetyksi. Hän riensi rohkeasti eteenpäin, ohjasi Isiksen sivutse ja
tunki satamaan, toivoen pääsevänsä sinne sen verran ajoissa, että,
vaikkapa ei voisikaan ottaa uhkapurjehtijaa, saisi sille kumminkin
antaa aimo muistomarjan. Mutta Salama oli jo venäläisten patterin
turvissa ja Froubrigden täytyi suureksi harmiksensa nähdä, miten
hänen kuulansa putosivat veteen ulottumatta määräänsä. Hän siis
käänsi ulospäin ja huomasi nyt Salaman veneen, joka ei ollut joutunut
hyvinkään paljon maata kohti, vaikka sen soutajat kylläkin tekivät
parastansa.

Tuota venettä rupesivat nyt Dragonin kanuunat tähtäämään. Yrjö Evert
ja hänen kolme seuraajansa, joista yksi oli hänen ystävänsä Edvard
Ryd, ponnistivat kaikki voimansa päästäksensä maalle. Yrjö riisui
valhepukunsa ja paiskasi sen kokonaan mereen. Hän tahtoi esiintyä
miehenä eikä naisena, jos hän vangiksikin joutuisi. Merimiespukunsa oli
hänellä hameitten alla. Dragonin ahdistamat neljä miestä soutivat niin
että verta alkoi tiukkua heidän kynsiensä alta. Pelastua oli mahdoton,
sillä höyrykorvetti tuli yhä lähemmäksi. Kaksi miestä otti aironsa
veneesen, vaikka Yrjö ja Edvard sitä estelivät. Kuulat rupesivat
sattumaan yhä lähemmäksi, jonka vuoksi toinen miehistä pani valkoisen
taskuliinan airon nenään ja pystytti sen antaumisen merkiksi. Dragon
lakkasi ampumasta ja otti veneen ja miehet vangiksi.

Kun miehet oli viety laivaan rupesi ensimäinen luutnantti heitä
kyselemään, mutta kun kukaan heistä ei osannut englannin kieltä, ei
mitään tietoja saatu uhkapurjehtijasta, sillä sitä siinä nyt kyseltiin.
Froubrigde ärisi kiukkuisesti ja tarkasti miehiä kantapäästä kiireesen
asti.

"Nämä sopii pistää niitten miesten sijaan, jotka tauti on meiltä
vienyt", jupisi hän, "sen verran on tästä saalista hyvää." Sitten
kutsui hän laivan pursurin, käski panna miehet laivan kirjoihin ja
ylilaivurin osottaa heille makuupaikan, numeronsa laivassa ja heidän
tehtävät työt sekä toimet.

"Kas niin, te hirtehiset, nyt saatte toista lajia makeisia kuin
laiskureilla sulkusärkijän kannella. Niin totta kuin nimeni on
Froubrigde koetan tehdä teistä ihmisiä."

Tämän ystävällisen lupauksen jälkeen astui Froubrigde perää kohti.
Dragon lähti satamasta, missä Isis oli odottamassa. Seymour meni
rekatille ilmoittamaan tulonsa ja näyttämään käskyn, jonka mukaan hän
nyt otti haltuunsa vartiotoimen:

Tietysti syntyi heidän kesken puhe uhkapurjehtijasta ja miten se ennen
oli päässyt Helsinkiin, "Se on luonnoltansa rohkea ja muuten oiva
merimies, tuo uhkapurjehtija, mutta sitä en saa päähäni, millä keinoin
hän Cutlerilta on voinut saada suosituskirjan. Miehet jotka otimme
vangiksi, eivät mitään osaa sanoa, sillä he puhuvat ainoastaan omaa
kieltänsä. Mutta sen vakuutan teille, katteini Longavant, ettei tuo
uhkapurjehtija suinkaan pääse irti, myöhemmin tai varemmin saa hänen
sisuttelemisensa palkkansa."

"Vartiopiirimme on liian avara emmekä sen vuoksi voi pitää tarpeeksi
tarkkaa vaaria", vastasi Longavant.

"Sill'aikaa kuin te menette Rigaa kohti hiipii ruotsalainen ulos ja
pääsee onnellisesti tiehensä."

"Teidän muassa kirjoitan amiraalille, kerron koko asian ja pyydän yhden
laivan avuksi", vastasi Seymour. "Jos me lähtisimme pois rannikkoa
pitkin, jätän sen laivan salmen suuhun, pitämään veitikkaa silmällä."

Mutta Salama venyi turvallisesti satamalaiturin luona ja Lovisan
asukkaat olivat vastaanottaneet sen jos mahdollista, vielä suuremmalla
riemulla kuin helsinkiläiset. Katteinia suretti kuitenkin suuresti
noitten neljän merimiehen menettäminen. Eräältä venäläiseltä upseerilta
sai hän kuulla että ne oli otettu vangiksi. Katteini käsitti tehneensä
varomattomasti lähettäessään heidät pois veneessä, sen sijaan että
hänen heti uhkarynnäköllä olisi tullut pyrkiä satamaan. Dragonin
odottamatonta tuloa ei hän voinut arvata, ja jos ei se este olisi
tullut, olisi kai vene väkineen päässyt pakoon.

Seuraavana aamuna olivat Yrjö ja hänen ystävänsä Edvard Ryd komennetut
etumastoon, toiset miehet olivat isomastossa.

"Nyt veikkoseni", sanoi Edvard Ryd kumppanillensa, "nyt pitää olla
iloinen ja osottaa reippautta, ei tässä muu auta. Mielesi hehkui
merimieheksi, nyt et siinä saa virnistellä, kun sattui suuhusi
ensimäiset kovat pähkinät. Ken ei tahdo kuorta purra, ei se
sisustaakaan saa."

"Niinpä kyllä, enkä minä tätä arastele, vaikk'en olekaan sotalaivalle
halunnut", vastasi Yrjö iloisesti. "Nyt saan ruveta kuuntelemaan
sotalaivan pillejä, pitelemään kanuunia ja välkkyviä aseita. Siitä
saattaa joskus olla hyötyäkin; onhan merimiehen hyvä oppia mitä vain
opittavaksi sattuu."

Salaman lasti oli hyvällä voitolla myyty eikä sen katteini muuta
odottanut kuin sopivaa tilaisuutta päästä Loviisasta. Mutta sepä
ei ollut niinkään helppoa. Kaupungin kirkkotornista, josta näki
kauas merelle, näkyi pelätty englantilainen vartiolaiva liikkuvan
edestakaisin ja itsepintaisesti sulkevan kulkuväylän. Yöt olivat
valoisat, niin ettei ollut toivomistakaan päästä salaa pakoon
pujahtamaan. Meren puolelta tulleet kalastajat tiesivät kertoa, että he
olivat nähneet toisenkin sotalaivan liikkuvan rantaa pitkin idenpänä.
Vartijoita oli nähtävästi lisätty, ja niin todella olikin.

Tuo toinen sotalaiva ei ollut mikään muu kuin Miranda ja siinä oli
Salamalle toinen aivan yhtä kiukkuinen ja valpas vihollinen kuin
Froubrigdekin, nimittäin herra Angustus Cutler.

Mikähän oli saanut tuon entisen ystävän niin katkeraksi viholliseksi,
että se nyt hautoi kostoa ja olikin vannonut kostavansa oikein
loistavasti?

Sen kerromme lyhyesti.

Miranda oli lähes viikkoa myöhemmin kuin se Kultakruunun aukolla tapasi
Salaman, lähtenyt Gefleen ostamaan muonaa ja muita tarpeita. Kiiruimman
kautta meni Cutler patruuna Wulffin luo viemään kirjettä, jonka oli
saanut Mileniukselta, ja terveisiä hänen tyttäreltänsä. Onnellisena
ja iloisena kuin laululintu, täynnä suloisia toiveita, astui Cutler
patruunan asuntoon ja sen etehiseen, mutta siellä kohtasi häntä näky,
mikä sai hänelle vilun ja värin. Hän vuorottain vaalistui ja punastui,
hänen tuuhea poskipartansa riippuu vetelänä kuin koiran korvat.
Elviira oli hänen edessänsä punaisena ja hymyilevänä, tuiki terveenä
ja elävänä. Cutler herran mieli oli kuin olisi hänen päänsä ollut
tungettuna viritettyyn ja kohta laukastavaan kanuunaan.

"Oletteko te täällä?" änkytti hän koettaen kumartaa.

"Olen, hyvä herra, tervetuloa jälleen", vastasi Elviira.

"Ettekö ole ollut Salamassa?"

"Enpä suinkaan, mutta mikä teidän on, te olette aivan kalpea ja
mielenliikutuksissa; eihän toki laivalle liene mikään onnettomuus
tapahtunut, sanokaa, minä pyydän:"

"Minä soisin sen olevan hiiden hornassa", jupisi Cutler kiristellen
hampaitaan. Ääneen vastasi hän pitkäveteisesti "ei."

"Ettekö ole sairastanut?" kysyi hän vielä.

"En eläissäni, sen verran kuin itse muistan", vastasi Elviira vielä
enemmin kummastellen. "Mutta sanokaa, herra, minkä vuoksi minulta
tällaista kyselette?"

"Yksi kysymys vielä, sitte olen aivan vaiti", vastasi onneton
luutnantti. "Sanokaa, neiti, laulatteko englantilaista laulua Jeanot ja
Jeannetta?"

Elviiran mielestä olivat luutnantti Cutler ja hänen kysymyksensä niin
lystilliset, että hän ratkesi helisevään nauruun.

"Vastatkaa, sitä pyydän, sillä siitä riippuu elämäni onni", lausui
Cutler, kiukusta halkeamaisillaan.

"Olkoon sitte tiedoksenne, etten milloinkaan ole laulanut
mainitsemaanne laulua enkä sitä edes tunnekaan", vastasi tyttö, yhä
enemmän kummastellen Cutlerin käytöstä, "mutta sanonettehan toki
miksikä minulta tämmöisiä tiedustelette?"

"Erään salaperäisen asian tähden", vastasi Cutler irvinnällä, jonka
piti olla naurua; "en muuta kuin huvikseni. Hyvästi, neiti, tämän
kirjeen antanette isällenne."

Cutler kurotti kirjeen Elviiralle, kumarsi ja ryntäsi ulos. Hän
luuli tulevansa hulluksi. Salaman katteini oli julmasti pettänyt
hänet; hän huomasi olleensa juonittelun esineenä ja Salama olikin
sulunsärkijä, jonka katteini viekkaasti oli käyttänyt hyväkseen
hänen herkkäuskoisuuttaan ja lemmenkiihkoaan. Kenen kättä hän oli
Salamalla suudellut? Kaiketikin hansikoittua miehen kättä. Jos hänen
vihamiehensä, häijynsisuinen pursuri Jones saisi tuon tietää, olisi
hänen arvonsa laivalla aivan hukassa. Cutler vannoi kalliin valan
pitää Salaman katteinia tuoreessa muistossa. Hän meni laivaansa ja
sinä päivänä sai väki kärsiä luutnanttinsa mielipahasta. Koko päivä
äkseerattiin purjeilla ja kanuunilla, kivääreillä ja käsiaseilla; se
päivä oli kuumempi kuin Mirandan väellä pitkään aikaan oli ollut.

Cutlerin suureksi iloksi määrättiin korvetti lisävartijaksi Venäjän
ja Suomen itärannalle. Isiksen päälliköltä sai hän tietää, miten
Salama oli päässyt Lovisaan ja että se oli onnistunut ainoastaan
Cutlerin lupakirjaan avulla. Nyt oli vihamiehensä suljettu Lovisan
satamaan ja Cutler valvoi lohikäärmen tavalla ett'ei saalis pääsisi
hänen käsistään. Kärsimäänsä pilkkaa ei mikään muu voisi palkita kuin
loistava kosto. Ei hän sydämessänsä enää ajatellutkaan Elviiraa.
Katteini Hall tiesi, miten Cutleria oli puijattu ja hymyili nähdessään
hänen yltynyttä virka-intoaan ja valppautta; pursuri Jones arveli yöt
päivät mitä lienee tapahtunut ystävällensä Cutler'ille. Hän paloi
uteliaisuudesta ja päätti lujasti saada tästä salaisuudesta tiedon.

Patruuna Wulffin mielestä taas oli katteinin käytöstapa niin nerokas
ja oivallinen, että hän päätti lyhentää hänen koetusaikansa sekä jo
syksyllä antaa hänen ja Mimmin viettää häitä. "Oivallinen, nerokas,
rohkea ja toimellinen mies, tuo Milenius", huudahti hän useammat
kerrat, sittekuin oli lukenut Elviiran antaman kirjeen. "Hm, paremmin
en itsekään olisi osannut tehdä." Tyttärensä moniin kysymyksiin
Cutlerin kummallisesta käytöksestä patruuna vastasi makealla naurulla
taikka sanoen, ettei hän tietänyt mitään, pyytäen häntä odottamaan
Salaman tuloa, jolloin Milenius itse varmaan antaisi hänelle parhaimmat
tiedot.

Patruuna istui korkealle kirjoituspöytänsä ääreiselle tuolille, otti
suuren tilikirjansa ja rupesi laskemaan. Mitä useampia numeroita hänen
kynästänsä lähti sitä iloisemmaksi tuli hänen muotonsa ja lopuksi sanoi
hän:

"Hyvin, vallan hyvin. Oikein oivallinen lasku. Jos Salama onnellisesti
tulee takaisin, on Milenius koonnut laivan hinnan kahdenkertaisesta.
Mimmille pidän komeat häät, sen lupaan. Cutler-poloinen, se nyt oli
lemmon hauska, ha, ha, ha; semmoinen ei sovi vävyksi Joonas Wulffille
eikä mieheksi Elviiralleni."

Mutta Salama ei tullut. Kaksi viikkoa oli se ollut suljettuna Lovisan
satamaan eikä vielä ollut toivoa, että hänen vartijansa pakenisivat.
Tuonlainen toimettomuus sapetti katteinia ja hänen halunsa päästä
liikkeelle yltyi joka päivä. Kosimisensa riippui siitä, miten matkansa
Salaman kanssa menestyivät, mutta nyt olikin hän melkein kuin vanki
eikä voinut tehdä mitään, joka veisi hänet lähemmäksi elämänsä
onnea. Hautoessaan tällaisia kolkkoja ajatuksia tuli sana Lovisan
sotapäälliköltä översti Gregor Suderoffilta pyynnöllä että katteini
heti tulisi hänen luoksensa. Översti Suderoff oli vanha äreä soturi,
joka oli palvellut Venäjän armeijassa jo Napoleonin aikaisessa
sodassa v. 1812. Hän käytti valtaansa innokkaasti ja vakavasti, piti
keisaria jumalanansa, oli englantilaisten ja te heidän liittolaistensa
leppymätön vihollinen. Översti otti katteinin niin kohteliaasti vastaan
kuin hänen ärtyinen soturiluontonsa salli. Hän pyysi katteinia istumaan
ja käski tuoda teetä sekä piippuja. "Kuulkaa, herra", sanoi översti,
kiertäen harmaata huulipartaansa. "Te olette rohkea ja pelkäämätön
mies, sen tiedän siitä, että rohkenitte särkeä satamasulun. Sellaista
miestä minä nyt tarvitsen. Haluttaako teidän ansaita hyvät rahat?"

"Se on tietty, herra eversti. Millainen on tarjouksenne?"

"Seikka on se, että meillä täällä Lovisassa on runsaasti kanuunia,
kuulia, ruutia ja ruokavaroja, mutta toisin on Viipurissa. Tuon meidän
Suomen rannikon vahvimman varustuksen komentaja on kirjoittanut
sotaministerille Pietarissa, että hän kun odottaa vihollisten
hyökkäystä, tarvitsee kipeästi mainituita varoja. Sotahallinto on
antanut minulle käskyn lähettää Viipuriin sen verran sotavaroja kuin
luovuttaa voin. Maata myöten kulettaminen veisi liian paljon aikaa ja
Viipurin komentaja joutuisi kovaan pulaan. Minä siis ehdoitan, että
te katteni, otatte nämä sotatarpeet ja muonan laivaanne ja viette sen
lastin Viipuriin; mitä sanotte siitä?"

"Mitä sanovat siitä englantilaiset vartijat, jotka ovat sataman
edustalla", kysyi vuorostansa katteini.

"Tuli ja leimaus, niitä ei otettu lukuun", huusi översti puhaltaen
suustansa koko savupilven. "Tietäkää, herra, minä olin mukana, v. 1812,
kun poltimme Moskovan, olin mukana, kuin ajoimme ranskalaiset yli
Beresinan ja olin osallisena Smolenskin tappelussa. Minä vannon Yrjön
ristin kautta, etten pelkää niitä enkä englantilaisia. Te osaatte kyllä
lumota vartijain silmät; mitä sanotte ehdotuksestani?"

"Jos siihen suostun, on se vaara tarjona, että laivani ryöstetään ja
minä itse hirtetään eikä minun ole halu mennä sellaiseen kauppaan."

Översti kiivastui niin, että huomaamatta nieli siemauksen varikuuma
teetä.

"Te olette rohkea, haluatte ansaita rahaa ja kuitenkin teitä arveluttaa
pistää taskuunne 10 tuhatta hopearuplaa, sillä sen summan tarjoon minä
teille rahtipalkaksi", sanoi översti. "Tuohon käteen, niin on asia
sovittu."

Översti seisoo käsi kurotettuna niinkuin kiusaaja korvessa.

"Tarvitsen yhden päivän miettimisaikaa", vastasi katteini. "Minun on
tarvis tarkemmin punnita teidän ehdotustanne, ja jos vain mahdollista
on, suostun siihen."

"Se on miehen puhetta; kahden päivän kuluttua odotan vastaustanne."

Salamaan tultuansa katteini kutsui luotsin, Pekka Nordin luoksensa.

"Osaatteko luotsata Viipuriin, tunnetteko saariston ja vedet sen
ympärillä", kysyi katteini.

"Osaan, katteini; Viipuriin asti kelpaan minä luotsiksi, mutta en
kauemmaksi. Ollaanko sinne menossa?"

"Niinpä kyllä, jos, vartijalaivoilta vain pääsemme."

"Jos eivät kaikki vanhat merkit petä, tulee kuun syntyessä, se on 4 tai
5 päivän kuluttua itäinen myrsky", vastasi luotsi. "Tähän vuoden aikaan
on tavallisesti 2 tai 3 sellaista myrskyä. Suomen lahti on silloin
aaltoileva, meri käy levottomaksi ja vartiolaivain on hakeminen suojaa
Ahvenanmaan saaristosta. Sitä tulee meidän käyttää hyväksemme ja laskea
merelle. Salama tekee tehtävänsä millaisessa ilmassa hyvänsä, kun vain
ei ole liian kovasti lastattu."

"Minä luotan teidän sanoihinne ja kokemukseenne ja päätän siis mennä
Viipuriin", sanoi katteini.

Sovitulla ajalla kävi katteini överstin luokse.

"Suostun ehdotukseenne ja vien 10,000 ruplan maksusta Viipuriin sen
lastin, josta puhuitte", sanoi katteini.

Venäläinen ojensi hänelle kätensä ja puristi katteinin kättä kiihkeästi.

"Te olette rohkea mies, katteini, sen sanon vieläkin. Jo huomispäivänä
saatte ruveta lastamaan", sanoi översti. "Minä kirjoitan teistä
sotaministerille ja toimitan teille ritarimerkin."

"Kun laiva on lastattu, otan minä mieluummin rahdiksi luvatut 10,000
ruplaa", vastasi katteini.

"Rahat antaa teille kenraali Streboff Viipurin komentantti", vastasi
översti, "sellaiset ovat minulle sotahallinnosta annetut ohjeet. Minun
on vain nimelläni vahvistettava sopimuksemme."

Tuohon selitykseen tyytyi katteini; hän ei voinut aavistaakaan mitään
petosta siinä. Postissa, joka silloin kulki Haaparannan kautta, hän
lähetti ne vekselit, mitkä oli saanut Lovisassa myymästänsä lastista,
jota varovaisuuttansa hänen ei tarvinnut katua, niinkuin myöhemmin
saamme nähdä.

Jo seuraavana päivänä rupesi Salama lastaamaan kieltotavaraa. Kanuunat
ja kuulat sijoitettiin suuremman lastiruuman pohjaan, muut tavarat ja
ruutitynnyrit pienempään. Huolellisesti jaettiin lasti niin tasan kuin
mahdollista. Kun Salaman perä oli vaipunut 8 jalan syvälle, kielsi
katteini lastaamisen, vaikka sitä kuinkakin vastusteli översti, joka
tahtoi ruumat täyteen pantavaksi.

"Nyt ei enää panna myttyäkään lastiruumaan", vastasi katteini. "Laivani
nopeudesta riippuu pääsemmekö takaa-ajajoistamme ja jos Salama enemmän
lastataan, ei se enään ole kyllin pikakulkuinen."

Siihen sai översti tyytyä. Kun hän vain sai lähetetyksi pois ne
tavarat, mitkä sotaministeri oli käskenyt, oli hänestä yhden tekevä,
tulivatko ne onnellisesti perille vai ei. Hän vain tahtoi päästä koko
toimesta mitä pikemmin.

Salama oli jo lastissa eikä katteini muuta odottanut kuin että sää
muuttuisi luotsin ennustuksen mukaan, jolloin hän koettaisi lähteä
satamasta. Laivan toimettomana ollessa olivat koneen kaikki osat
puhdistetut ja hiilisäilöt täytetyt hiilillä. Heinäkuun 16 päivän
illalla näkyi vihdoin uuden kuun kapea kannikka. Samaan aikaan nousi
vieno tuulenhenki, pilvet ja ilma ennustivat myrskyä.

Seuraavana aamuna puhalsi jo melkoisen kova tuuli. Kirkon tornista
näki, miten meren aallot kävivät korkeina vaahtoharjoina; vartijalaiva,
joka ennen oli ollut purjeittensa varoilla, oli nyt ottanut höyryn
avuksensa kestääksensä tuulen ja aallot, jott'ei ajeltuisi merelle.
Pekka Nord oli ollut tornissa tähystämässä merta. Laivalle tultuansa
sanoi hän katteinille: "Huomenna tähän aikaan on vartijalaiva ajettu
merille ja satama vartioimatta; silloin lähdetään heti ulos."

"Olkoon niin", sanoi katteini. "Minä tahdon pois vaikka mikä olisi.
Paperini ovat täysikuntoiset ja minä käsken koneenkäyttäjän pitää
höyryn valmiina aamun hämärtyessä."



SEITSEMÄS LUKU.

Salaperäinen nainen. -- Onnettomalta kaunottarelta ei voi pyyntöänsä
kieltää. -- Myrsky. -- Luotsi, osaatteko nyt pelastaa laivan? -- Kun
hätä on pahin, on apu lähin.


Päivän kuluessa yltyi myrsky raivoisaksi. Mirandaa ja Dragonia ei enää
näkynyt kirkon tornista, ne olivat ajeltuneet pois rannalta, minnekä,
sitä ei tietänyt kukaan. Salama tuskin saattoi pysyä satamalaiturilla;
peräpuolelta oli tarvis laskea vielä yksi ankkuri sekä vahvistaa
kiinnitystouvit vahvoilla rautakettingeillä.

Veripunaisena laski aurinko länteen ja hämärän tullessa kiihtyi
luonnon raivo. Salonkipöydällä seisovan lampun valossa istui Milenius
kirjottamassa kirjettä Mimmille. Tuo rohkea merimies kertoeli
koruttomilla, mutta sievillä sanoilla rakkautensa ja toivonsa. Ei
hän sanallakaan antanut rakastettunsa ymmärtää niitä vaaroja ja
ponnistuksia, joita hänen nykyinen toimensa kysyi eikä niitä uusia,
jotka epäilemättä uhkasivat häntä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan,
ettei ensinkään huomannut, miten salongin ovi avattiin ja sisään astui
nainen, jonka kasvot olivat kokonaan hunnun peitossa. Hän seisahtui
varjoon salongin alipäähän.

Mitähän asiaa oli tuolla naisella, mikä pakoitti häntä myrskystä ja
sen kauhuista huolimatta pimeässä käymään rantaan ja huojuvaa porrasta
myöten astumaan oudolle laivalle?

Paksu huntu peitti hänen kasvojansa, jättäen ainoastaan silmät
näkyviin. Silmät olivat suuret ja lempeät; niistä ilmeni murhetta ja
kärsimystä. Hän oli solakka, jäsenet ja vartalo somasti sopusoinnussa.
Hänen sinertävän mustat hiuksensa olivat otsalla kiertyneet kiharoiksi
ja tekivät hänen kalpeat kasvonsa melkein kolkon näköisiksi.

Kului hetkinen ennenkuin katteini nosti päätänsä. Hän säpsähti
huomatessaan kolkon haahmon ovella. Mutta Milenius oli rohkea, hän
nousi ja lähestyi paikkaa, missä nainen seisoi liikkumatonna. Olihan se
nainen, mitä tarvitsi hänen siis pelätä?

"Ketä haette ja mitä varten olette tänne tullut?" kysyi katteini.

"Minä haen uljasta miestä, semmoista, joka on kyllin jalomielinen ja
hyväluontoinen auttamaan onnetonta, kun se hänen apuansa rukoilee",
vastasi tuntematon vienolla surullisella äänellä.

"Siitäkö syystä olette minua hakenut?"

"Aivan niin, sillä minä toivon ja uskon teidän olevan semmoisen",
vastasi hän. "Minä ajattelen näin: se, joka voittaaksensa maallista
tavaraa uljaasti panee alttiiksi oman ja laivamiestensä hengen,
laivansa ja tavaransa ja rohkeasti murtaa vihollisten vartijain rivin,
ei se kieltäydy auttamasta ja pelastamaan onnetonta, kovasti koetetulle
puolisolle se hankkii onnen, antamalla hänelle puolisonsa ja turvansa."

Yhä enemmin kummasteli katteini ja puhuttelijan äänikin miellytti
häntä. Hän pyysi naista pöydän luokse istumaan ja istui itse likelle
häntä.

"Miten voin minä olla teille avuksi?" kysyi katteini. "Siitä saatte
olla vakuutettu, että minä säälin onnetonta, sillä merimiehenä olen
minä monta kertaa tarvinnut ja saanut apua ja sääliväisyyttä. Sanokaa
siis mitä haluatte ja jos minun voimassani on, en ole tekemättä, mitä
tunto ja velvollisuus käskevät."

"Nämä teidän jalomieliset sananne ovat takauksena siitä, etten pettynyt,
kun päätin hakea teidät ja uskoa kohtaloni teidän käsiinne", sanoi
nainen. "Noin kymmenen vuotta sitten syntyi Pietarissa kapina. Se
oli seuraus salaliitosta, jonka tarkoitus oli karkoittaa istuimelta
nykyinen keisari Nikolai ja antaa valtikka perintöruhtinaalle
lempeälle Aleksanderille. Kapinan syttyessä olin minä ollut kaksi
vuotta onnellisissa naimisissa; itse olin silloin ainoastaan 20 vuoden
vanha. Puolisoni, ruhtinas Barinsky palveli kaartin katteinina. Hän oli
Venäjän rikkaimpia ja mahtavimpia sukuja, hänellä oli suuria maahoveja,
hän oli luonnoltansa jalo ja ritarillinen, rakasti vapautta, vihasi
väkivaltaa ja sortoa. Mieheni määrättiin kaartin kanssa kukistamaan
kapinaa. Tultuansa tapahtumapaikalle näki hän miten hevosväki ja
sotamiehet miekalla, painetilla ja luodilla surmasivat joukottain
aseettomia katselijoita. Puolisoni veri kiehahti; hänen oikeustuntonsa
heräsi nähdessään tämmöistä turvattomain surmaamista. Hän esteli ja
hillitsi raivoisaa joukkoa ja pelasti siten monen hengen. Mutta hänen
käytöksensä kerrottiin Nikolai-keisarille, joka sanoi miestäni kapinan
edistäjäksi, miltei yhdeksi sen osanottajiksi.

"Keisarin käskystä tuomitsi sotaoikeus mieheni 20 vuodeksi
maanpakolaisuuteen Uralin vuorikaivoksiin. Hän vangittiin heti ja hänen
maatilansa ryöstettiin kruunulle. Meidän onnemme oli tuhottu, murheeni
ja tuskani oli rajaton."

"Minä rukoilin keisaria kyynelsilmin ja anoin armoa miehelleni. Hän
katsoi minuun ankarin silmin ja vastasi äreästi, ettei mitään armoa
ollut sille, joka unohti velvollisuutensa ja puolusti kapinoitsevia.
Barinskyn rikkaat sukulaiset puolustivat häntä ja rangaistus
helpotettiin, huomatkaa, se helpotettiin 20 vuoden vankeudeksi Viipurin
linnassa."

"Parhaimmalla iällänsä, juuri silloin kuin elämä olisi voinut tarjota
joitakuita harvalukuisista iloistansa, temmattiin ruhtinas Barinsky
puolisolta, sukulaisilta ja ystäviltä 20:ksi vuodeksi kitumaan
vankeuden yksinäisyydessä. Onhan se kauheaa, se on vitkaan murhata
rehellinen ja syytön mies. Kymmenen vuotta on mieheni jo ollut vankina
eräässä Viipurin linnan tornissa, Korsaaren karilla. Se on vanha kaunis
torni, jonka katto jo on rusentunut, mutta pohjakerrosta käytetään
vankilaksi. Siinä kituu ja kärsii mieheni." Ruhtinattaren näitä
puhuessa, oli musta huntunsa siirtynyt silmiltänsä ja katteini näki
kalpean, mutta ihmeen ihanat kasvot joissa ilmestyi syvää kärsimistä
ja raskasmielisyyttä. Nuo kasvot suurine mustine silmineen teki
merimieheen valtavan vaikutuksen ja kunnioittaen pyysi hän ruhtinatarta
pitkittämään kertomustaan, lisäten kuuntelevansa häntä yhtä suurella
surkuttelulla kuin mielihalulla.

"Mitä minulla vielä on sanomista, se on pian kerrottu", jatkoi
ruhtinatar. "Näitten kymmenen vuoden kuluessa, joina ruhtinas on ollut
vankina, olen minä turhaan koettanut kaikkia keinoja saadakseni hänet
vapautetuksi. Ruhtinaan tilukset kun ryöstettiin, ei minulla ollut
varoja hankkia apulaisia ja puolustajia, sillä ainoastaan lahjomisilla
oli mahdollista saada keisaria läheisten mahtavain apua. Vihdoin sain
Barinskyn sukulaisilta kootuksi niin suuren summan, että muuan Viipurin
linnan vartijamiehistä suostui auttamaan ruhtinaan pakoa. Valepuvussa
olin minä äskeisin Viipurissa. Onnistuin päästä linnaankin, saamatta
kuitenkaan nähdä miestäni, mutta tein tuttavuutta erään Gregorius
Bestysjeff-nimisen Ukrainassa syntyneen vanginvartijan kanssa. Jos
hän saa 4,000 ruplaa kultarahassa, suostuu hän auttamaan ruhtinaan
karkaamista. Ne rahat ovat tässä, lunnaiksi koottuina puolisoni
vapauttamiseksi."

Ruhtinatar laski kultarahalla täytetyn nahkaisen kukkaron pöydälle.

"Oi, miten noitten katalain rahain hankkiminen on maksanut minulle
paljon kyyneleitä ja rukouksia", sanoi hän. "Ei ollut helppo asia
saada niitä Barinskyn ahnailta sukulaisilta, se maksoi vuosikausia
kestäneitä vaivoja. Jokainen satarupla, jonka sain summani jatkoksi,
lisäsi toivoani, rakkaus mieheeni kannatti rohkeuttani ja minä uskalsin
toivoa."

"Ennenkuin erosin Gregorius Bestysjeffistä, sovimme siitä, että
ruhtinaan pako oli tapahtuva meren puolelta. Sitä tarkoitusta varten
oli hankittava laiva ja pidettävä se valmiina, jotta pakolainen pääsisi
siihen. Sittekun Bestysjeff oli suostunut laivan päällikön kanssa ja
tarkemmat määräykset tehty, olisi vene ja soutomiehiä lähetettävä
rannalle tornin luokse. Bestysjeff saattaisi ruhtinaan sinne ja kun
tämä oli päässyt veneesen, saisi vanginvartija vaatimansa 4,000 ruplaa.
Tietysti vene heti soutaisi laivalle, joka sitte purjehtisi Ruotsiin
tai johonkin Itämeren satamaan, missä ruhtinas olisi turvassa."

"Mutta laivan saaminen ei ollut helppo. Kun kaikki Suomen ja Venäjän
satamat olivat suljetut, oli siitä se haitta, että vaikka saataisiinkin
laiva, se ei pääsisi ankarasti vartioittuun satamaan sisälle eikä siitä
ulos. Viipurista tulin minä tänne Lovisaan, yhä siinä toivossa, että
löytäisin tarkoitukselleni sopivan laivan. Mutta sellaistapa ei ollut
saatavissa. Minua alkoi tuskastuttaa. Silloin kuulin kerrottavan, miten
teidän oli onnistunut pettää vartijat ja päästä satamaan; minussa
heräsi se toivo, että te ehkä rupeisitte ruhtinaan pelastajaksi ja
kun vielä sain kuulla, että te lähdette Viipuriin, juuri sinne, missä
ruhtinas Barinsky on kitumassa, silloin myrskystä ja pimeydestä
huolimatta hain teidät ja tulin rukoilemaan teiltä apua ja tointa
puolisoni vapauttamiseksi."

Ruhtinatar loi nöyrän ja rukoilevan katseen katteiniin. Hänen kalpeilta
murheellisilta kasvoiltansa valui kyyneliä. Hän oli pannut käteensä
ristiin niinkuin rukoileva ja odotti levottomana sekä tuskastuneena
katteinin vastausta.

Katteini olikin nähtävästi liikutettu. Onnettomuudella, ja ihanuudella
on aina puoleensa vetävä voima ja etenkin nyt kun tässä oli
vääryyttä kostettava ja pelastettava jalokuntoinen mies, joka toisia
puolustaessaan itse oli joutunut onnettomuuteen. Milenius oli nuori,
rohkea ja teki päätöksensä pikaisesti. Hän kurotti ruhtinattarelle
kätensä.

"Jos minä sen toimeen saan ja jos Bestysjeff lupauksensa pitää,
vapautan minä ruhtinas Barinskyn", sanoi hän. "Mutta kaikki riippuu
siitä, pääsenkö minä laivoineni Viipuriin, sotalaivojen minua kiinni
saamatta. Elkää kiittäkö minua, sillä lupaukseni annoin siitä syystä,
että kunnioitan alttiiksi panevaa rakkauttanne puolisoonne samalla kun
surkuttelen hänen onnettomuuttansa. Jos minä vain Viipuriin pääsen,
lienee ruhtinaan vapauttaminen varma."

"Minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että se teille onnistuisi", sanoi
ruhtinatar, puristaen katteinin kättä. "Minä jään tänne Lovisaan
odottamaan, miten teidän jalo yrityksenne menestyy. Tässä ovat ne
rahat, mitkä Bestysjeff vaatii, ja pyydän teitä antamaan ne hänelle
ruhtinaan vapauden hinnaksi."

"Olen lupaukseni antanut ja tahdon toimia parhaan ymmärrykseni mukaan",
vastasi katteini. "Ette saa yksinään lähteä laivasta, minä tulen
saattamaan teitä asuntoonne. Myrsky on raivoisa, jos ei se vähän
helpota, en huomenna pääsekään satamasta, niinkuin aikomukseni oli."

Katteini ja ruhtinatar lähtivät salongista ja astuivat maalle. Kovat
tuulenpuuskat ajelivat toisiansa, sade valui virtana ja ilta oli niin
pimeä, että katteini ja hänen seuralaisensa vaivoin saattoivat päästä
eteenpäin. Ilmassa lenteli kattolaudan pätkiä ja muita kaikenlaisia
niin, että kävelijät joka hetki olivat hengen vaarassa.

Vihdoin saavuttiin ruhtinattaren asunnolle.

"Varjelkoon ja suojelkoon teitä Jumala", sanoi hän katteinille.
"Minulla ei ole teille muuta annettava kuin sydämeni koko kiitollisuus.
Tuskalla levottomuudella ja toivollakin odotan tietoja teiltä ja
teistä."

"Niitä saattekin; niin pian kuin vain saan ruhtinaan pelastetuksi,
saatte siitä tiedon. Nyt jääkää hyvästi!"

Hän kiiruhti pois ja pääsi ilman vaikeuksia laivaansa. Salonkiin
tultuansa jatkoi hän kirjettään Mimmille, sulki sen ja sanoi itseksensä:

"Onnistukoon minulle tehdä hyvä työ, saada vapautetuksi kovaonninen
ruhtinas ja saattaa hänet oivallisen puolisonsa luokse. Itse olen
niin monella ihmeellisellä tavalla saanut kokea Jumalan apua, että
velvollisuuteni on auttaa toisia apua tarvitsevia."

Sydänyön aikana oli myrsky yltynyt hurjimmilleen; aamulla oli sen
raivo masentunut. Samalla oli höyrylaiva varuillaan, ja kun ensimäinen
auringon säde pilkisti idän pilvistä, höyrysi laiva pois satamasta.
Suotuisissa oloissa olisi sen 8 tai 9 tunnin kuluttua pitänyt saapua
Viipuriin, jonne Lovisasta oli noin 15 penikulman matka.

Väljemmille vesille päästyä nostettiin Salamaan vauhdin lisäämiseksi
muutamia purjeita, mutta pysyttiin mahdollisimman lähellä rantaa. Pian
tuli näkyviin Haminan kaupunki, jossa on rappiolle joutunut linnoitus;
samoin Suursaari, missä enimmästi asuu luotseja ja kalastajia. Sen
luona oli v. 1788 merkillinen meritappelu ruotsalaisten ja venäläisten
välillä.

Sydänpäivän aikoina alkoi aurinko näkyä myrskyn repimistä pilvistä.
Vieläkin lainehtii meri valtavasti, mutta kova itäinen tuuli on
kääntynyt vahvaksi lounaiseksi. Näkyviin tulee Viipurin saaristo,
jossa ovat suuret Piispansaari, Torsaari ja Koiviston saaret Muutama
tunti vielä, jopa alkaa näkyä Uuraan- ja Ravansaari, jotka suojelevat
Viipurin avaraa satamaa. Hurraa, ponnistelkaa ja puhkukaa höyryhevot,
silloin pääsee Salama Viipurin linnoituksen suojaan, jonka kanuunilla
varustetut muurit ovat ihan meren rannalla.

Katteini hieroo hyvillä mielin käsiänsä, tyytyväisenä pistää luotsi
suuhunsa uuden tupakkamällin kirkkaasta messinkirasiastansa. Pian on
kaikki pelko ja vaara vältetty; parin tunnin kuluttua ollaan turvassa.

"Kuten arvelen, niin kävi; vihollisemme ovat ajaantuneet merelle tai
saaristossa hakeneet satamaa", sanoi luotsi, "tälläkin erällä petimme
heidät kelpotavalla."

Pekka Nord oli tuskin saanut tuon sanoneeksi kun suuri höyrylaiva
Uuranasaaren etelänokasta ilmestyi kulkuväylään. Samaan aikaan
nähtiin toinen höyrylaiva tulevan Koiviston salmesta ja; pyrkivän
pohjoista suuntaa suoraan satamaa kohden. Katteini nosti kiikarin
silmälleen, katseli tarkoin noita kahta laivaa ja sanoi sitte luotsille
kylmäverisesti ja tyynesti.

"Ne ovat molemmat vihollisemme Miranda ja Dragon. Nyt saamme panna
parastamme hengen ja laivan pelastamiseksi."

"Vai niin, minä luulin niitten olevan kaukana Suomenlahdella", vastasi
luotsi ja rupesi sitte tähystelemään näkyalaa kaikilta puolin.

Vasemmalla puolella oli Viipurin ranta ja satamasta läheni Miranda
täydellä höyryllä ja purjeet auki. Oikealla oli saaristo, sen
lukemattomat saaret, luodot ja siltä puolelta tuli Dragon. Pekka Nord
muutti tyynimielisenä tupakkamällinsä oikeasta poskesta vasempaan ja
sanoi sitte katteinille:

"Mahdollisimman suuri höyrypaine, raskauttakaa venttiilit, kaikki
purjeet leveälle, parhaimmat miehet peräsintä pitämään. Minä kiipeen
etumastoon, josta johdan luotsausta. Te, katteini, komentosillalle
johtamaan laivan liikkeitä ja peränpitäjälle kertoomaan minun käskyjäni
-- minä vien laivan saaristoon."

"Oikein sanotte, muulla tavoin emme pääse pulasta", vastasi katteini.
"Miranda estää meitä pääsemästä satamaan ja Dragon kääntymästä
takaisin; meidän täytyy mennä saaristoon."

Pekka Nord nousi nopeasti mastoon, missä istui suuren mustan linnun
muotoisena. Kaikki purjeet jotka saattoivat olla avuksi avattiin.
Tuokion kuluttua pisti koneenkäyttäjä päänsä koneluukusta ja huusi
katteinille:

"Kymmenen astetta yli korkeimman höyrypaineen."

"Lisää 30:een asteesen", käski katteini. "Carlsund antaa aina lahjaksi
jonkun tusinan hevosvoimia yli sen, minkä sopimus säätää. Lämmittäkää
lisää!"

"Se tehdään."

Koneenkäyttäjä sukelsi koneruumaan takaisin. Siellä alkoi kuumuus tulla
kauheaksi, pistoonit lensivät ylös ja alas niinkuin hurjat paholaiset.
Venttiilistä, putkista ja viemäreistä pihisi höyryä. Konemiehet olivat
riisuneet vaatteensa ja kuumuus oli niin kova, että kun uunin luukut
avattiin, hiilien lisäämistä varten, heidän täytyi kääriä märkiä
hurstia ympärilleen kestääkseen kuumuutta. Purakallinen vähän rommilla
sekoitettua vettä oli asetettu koneruumaan miesten virkistykseksi.
Aina tavan takaa täytyi miesten muutamaksi minuutiksi juosta kannelle
saadaksensa raikasta ilmaa keuhkoihinsa.

Katteini käski ensimäisen varamiehensä heittää lokiköyden.

"Vauhti runsaasti 12 solmuväliä", antoi hän tiedoksi.

"Se on liian vähän", jupisi katteini, "takaa-ajajaimme suuret purjeet
auttavat heidän koneittensa voimaa niin, että he voittavat meidät.
Willner hoi!"

"Herra katteini!"

"Ota miehiä, menkää lastiruumaan ja sovittakaa painoa laivan keskelle,
niin paljon kuin suinkin saatte sitä sinne sopimaan."

"Se tehdään, katteini."

Miranda ja Dragon ajoivat nyt takaa Salamaa sekä purjeilla että
höyryllä. Ne huomasivat sen tarkoituksen olevan paeta saaristoon,
vaan kun molemmilla sotalaivoilla oli luotsi Suursaaresta, ne eivät
arkailleet tehdä samoin. Nämä luotsit olivat väkisin otettuja
suomalaisia, joita pakotettiin johtamaan vihollisia sillä uhkauksella,
että he heti hirtetään mastoon, jos eivät rehellisesti tee, mitä
käsketään.

Miranda antoi Dragonille merkin ja heti muutti korvetti suuntansa.
Dragon käänsi, suuntasi lounaista kohden ja katosi pian näkyvistä,
Miranda yksin pitkitti takaa-ajamista, päästäen silloin tällöin
laukauksen vaikka liian pitkän välin takia kuulat putosivat veteen
tekemättä mitään vahinkoa.

Luotsin tarkka silmä huomasi kaikki. Hän näki Dragonin suuntaavan
saaristoon ja arvasi sen aikovan päästä Salaman eteen estääksensä
tätä pakoon pääsemästä. Pekka Nord hymyili; tämä kunnon merikarhu
oli nyt raitis ja hilpeä kuin nuorukainen. Hän tunsi, mikä suuri
vastuunalaisuus hänellä oli. Laivan hyvä tai paha kohtalo oli kokonaan
hänen käsissänsä, hänen taitonsa, tarkka silmänsä ja tyyni mielensä oli
tässä oleva kaiken ja kaikkien pelastus.

Salama kiiti saaristoon, missä lukemattomia saaria, luotoja ja karia
oli kaikkialla ja kaikilla puolin. Näytti niin sokkeloiselta, ettei
siinä luullut kulkuväylää olevankaan eikä kenenkään sieltä osaavan
ulos. Vielä lainehtiva meri ja aallot pauhasivat ruskeakivisiä rantoja
ja vedenalaisia salakaria vastaan, joitten osotteena oli vaahtoava
vedenpinta. Hyrsky nousi rannalla kasvavien puitten latvaan asti.
Parvittain kalalokkia lensi kirkuen ympäri. Laiva pujahteli niin
lähellä kareja, että rohkeimmatkin miehet ehdottomasti ummistelivat
silmänsä, mutta luotsin ilmeinen jäykkyys rohkaisi katteinia, joka
tähän asti ei ollut mokomaa retkeä yritellyt. Myötänsä; kuului Pekka
Nordin huuto: "Oikealle" tai "vasemmalle." Miranda pääsi Salamaa yhä
lähemmäksi. Höyrypaineen lisääminen olisi saanut pannut räjähtämään.
Paino lastiruumassa oli parhaimmin tavoin sovitettu keskelle ja se oli
lisännyt vauhtia puolen solmun väliä.

Silloin nähtiin luotsin ensimäisen kerran vaalenevan. Mitä hän oli
nähnyt? Dragonin, joka tuli vastaan keulapuolesta ihan kohtisuoraan. Se
oli mennyt erään kapean salmen lävitse ja esti nyt Salamaa pääsemästä
edemmäksi. Uhkapurjehtija oli hukassa. Pekka Nordin silmät leimuivat ja
jyrisevällä äänellä huusi hän:

"Peräsin vasemalle, tiukimmasti vasemmalle, tulisesti! Vallan niin se
on oikein. Ei tuumaakaan ylemmäksi; vauhti kiukkuisin, minkä voimme
saada; haljetkoot vaikka pannut, meidän täytyy päästä väistymään, sen
minä sanon."

Katteini toisti luotsin käskyt. Silmänräpäyksessä väistyi Salama ja
pujahti purjein höyryin kapeaan merisolaan kulkuväylän vasemmalle
puolelle. Dragonista vastaiseen suuntaan. Salaman höyrypannut puhkuivat
raivoisasti ja hurjana lensi laiva eteenpäin. Saaret, luodot ja karit
pyörivät katselijan silmissä. Vieläkin korotti luotsi äänensä:

"Olkaa varuillamme miehet kannella, ja pitäkää kiinni, sillä nyt
koetellaan Salaman kestävyyttä. Sillä on vedenpitävät vararuumat ja
Ruotsin rautaa kupeissansa. Katteini, minä ajan yli tuon matalikon,
joka sulkee meiltä tien. Siinä on kahdeksan jalkaa vettä ja Salama
makaa keulassa yhdeksän jalkaa. Niin nytpä koetellaan Ruotsin rautaa."

Kaikki miehet kannella loivat katseensa eteenpäin. He vaalenivat.
Valkeavahtoinen matalikko tai salakari näkyi suoraan edessä
vain muutaman sadan sylen päässä laivasta ja ihan sitä kohti
kiiti nyt Salama. Meri ajaa suoraan sinne päin ja heittää laivaa
kahdenkertaisella voimalla. Se lentää oikein hirvittävää vauhtia.
Ratkaiseva hetki on tullut. Jättiläisaallon harjalla viskautuu Salama
yli tyrskyn. Vauhti on niin väkevä, aaltojen kuohu, koneen rätinä niin
huumaava, ettei huomatakaan laivan emäpuun koskevan karia, tuntuu
vain, että laiva ikäänkuin horjahtaa ja vavahtaa. Matalikon yli on
onnellisesti päästy ja nyt ollaan puhtaassa vedessä. Luotsi oli
nerokkaasti laskenut kaikki ja nyt hän hymyili anteeksiannettavasta
ylvästelystä. Dragonin on kääntyminen takaisin sama tietä kuin tulikin,
se ei rohkene seurata Salaman jälkiä. Itse Froubrigde ei voi, olla
ihmettelemättä uhkapurjehtijan rohkeutta. Hän jupisi: hyvin tehty, all
right, mutta sen täytyy upota.

Froubrigde ei tietänyt, miten oivakuntoista Ruotsin rauta on ja kuinka
verraton laivanrakentaja Carlsund. Katteini; käski peilata pumppuja;
Willner ilmoittaa, ettei vettä ole pisaraakaan enempää kuin ennen.
Salama on ihan eheä, vaikka puoli sen irtoanturasta jäi karille.

Kun Salama pääsi väljempään veteen, käski luotsi vähän muuttaa suuntaa,
niin että se teki kolme neljännestä ympyrän kaaresta ja ajoi laivan
Piispasaaren ja Torsaaren väliseen salmeen. Siitä päästyä suunnattiin
koilliseen ja pohjoiskoilliseen. Tuo yhtä nerokas kuin taitava johto
saaristossa ajoi laivan suoraan kohti Viipurin satamaa ja saaristo jäi
tykkänään sen taakse.

Nyt astui luotsi alas etumastosta ja meni katteinin luokse
komentosillalle. Miehet katsoivat hetken ajan terävästi toisiansa,
sitten yhtyivät heidän kätensä rehelliseen kädenlyöntiin.

"Hyvin tehty, luotsi!"

"Hyvin tehty, katteini!"

He eivät sanaakaan sen enempää haastelleet tuosta tapauksesta.
He nyt jo perinpohjin tunsivat toinentoisensa, he kunnioittivat!
toinentoistensa jaloa rohkeutta, merimieskuntoa ja jäykkää
mielentyvenyyttä vaarassa. Pekka Nord pyyhkäsi nuttunsa hihalla
muutaman suuren hikipisaran otsaltaan.

"Käskekää stevartin tehdä minulle virkistysjuoma, katteini; kuten
tiedätte, minä en rakasta väkeviä juomia, mutta nyt on virkistävä
naukku paikallaan", sanoi Pekka Nord.

Katteini suostui heti hänen pyyntöönsä.

Salaman molemmista takaa-ajajista näkyi nyt vaan Miranda tulevan
saaristosta. Nähtävästi Dragon ei enää tietänyt minne Salama oli
mennyt ja haki sitä vielä saaristossa. Tuo Salama, joka jo kaksi
kertaa perinpohjin oli pettänyt Mirandan, onnistuisiko se vielä
kolmannenkin kerran, johan se olisi kuulumatonta. Yritettiin
kaikkia mitä purjeet ja höyry aikaan saivat, jotta saavutettaisiin
Viipuria kohti pakeneva Salama, ja Mirandan miesten iloksi vähenikin
vähenemistään näitten laivojen välimatka. Asia oli näet sellainen, että
kun Salaman irtoantura oli särkynyt, sen vauhti väheni 9:ksi tai 9,5:ksi
solmun väliksi, siis vähemmäksi kuin Mirandan, jonka kanuunat
rupesivat tähtäämään kuulia Salamaan. Uhkapurjehtijan tila alkoi
käydä arveluttavaksi. Painon keventämiseksi heitettiin pois ankkurit
ja kettingit, vesiastiat työnnettiin mereen ja samoin veneet, paitsi
yksi. Se kevensi laivaa ja vauhti lisääntyi vähän. Nyt oltiin jo niin
lähellä satamaa, että linnoituksen ampumareiät olivat paljain silmin
nähtävissä. Yksinäisellä karilla näkyi se vanha torni, jonka holveissa
kitui ruhtinas Daniel Barinsky, hän, jonka katteini oli luvannut
pelastaa. Milenius ajatteli sitä ja hymyili katkerasti. Oma ja laivansa
pelastus oli enemmän kuin epätietoinen. Mirandan kuulat putoilivat jo
aivan lähellä Salamaa. Pian ei enää ollut muuta tehtävää kuin antaa
ampua itsensä upoksiin taikka antautua viholliselle. Äkkiä jouhtui
katteinille tuuma mieleen.

"Luotsi", sanoi hän, "minä lasken suoraan Ravansaarelle ja laiva
ajautukoon rantaan, se on ainoa keino välttääksemme nuoraa, sillä
varmaan meidät hirtetään, jos joudumme vainoojiemme käsiin. Me ehkä
saavutamme rannan ennenkuin sotalaivan kanuunat upottavat meidät
syvyyteen."

Tyvenmielisenä siirsi luotsi tupakka mällin toisesta poskesta toiseen
ja kääntyi perää kohden vieläkin katselemaan Mirandaa.

"Suunnataan suoraan Viipuriin, minne ei nyt enää ole muuta kuin 18
virstaa", sanoi hän tyhjentäen lasinsa pohjaan. "Teidän maljanne,
katteini! Kun hätä on pahin, on apu lähin."

Katteini katsoi kummastellen luotsia. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
Luotsi osotti kädellänsä Mirandaa. "Meille tuli ihan odottamaton apu",
vastasi hän. "Näettekö, Miranda on pysähtynyt, miehet ovat köysissä
kiinnittämässä sen purjeita, sen veneet ovat lasketut vesille, ja
se kaikki tietää sitä, että korvetti on tarttunut vedenalaiseen
helvetinkoneesen, jommoisia on laskettu sinne tänne tähdellisimpäin
satamain suihin turmelemaan niihin pyrkiviä laivoja. Nyt saamme mennä
vallan mukavasti loppumatkamme."

Totta olikin mitä luotsi sanoi. Miranda oli arvaamatta törmähtänyt
torpedoon. Korvetti sai kovan tärähdyksen niin että osa kannenpäällisiä
rakennuksia särkeytyi, kuulat poukkoivat kehistänsä ja itse laiva
sai tuntuvan reiän, josta se rupesi vuotamaan. Väestä ei kukaan
vahingoittunut. Veneet laskettiin vesille, jotta jos mahdollista
torpeedo saataisiin ylös.



KAHDEKSAS LUKU.

Salaman tulo Viipuriin. -- Kenraali Streboff. -- Santta Annan torni.
-- Salaman katteini ei saakaan luvattuja kymmentätuhatta ruplaa, mutta
rahtinsa maksuksi ottaa hän valtiovangin.


Siitä hetkestä kuin Salama tällä viimeisellä erällä nähtiin merellä,
oli Mirandan päällikkö ja upseerit, mutta eteenkin luutnantti Cutler
ankaran innokkaasti ajaneet uhkapurjehtijata. Koston hetki oli lyönyt
ja Cutler oli takaa-ajossa oikein kiihkoisa. Ilkeä pursuri herra Jones
oli saanut tietää syyn, minkä vuoksi luutnantti vihasi uhkapurjehtijaa,
ja hän käytti kaikkia tilaisuuksia ivataksensa Cutleria ja saadaksensa
hänet raivoon. Jones ynnä tohtori ja vanhin aliupseeri herra Studart
olivat asettuneet laivan perään katsellaksensa ajoa.

"Kylläkai Cutler nyt antaa höyrypannujen haljeta kun hänellä on toivo
saada otetuksi se mies joka on tehnyt hänelle hauskimman kepposen minkä
eläissäni olen kuullut", sanoi Jones seurakumppaneillensa. "Minun olisi
pitänyt saada nähdä hänet silloin kuin hän silmittömästi rakastuneena
suuteli merimiehen kättä. Ha, ha, ha, minä oikein pakahdun naurusta
joka kerta kuin sitä ajattelen. Oikein oiva mies, tuo Cutler; hän on
hankkinut minulle hyvin monta naurujuhlaa. Mieleni tekisi päästä sen
hauskan uhkapurjehtijan tuttavuuteen."

"Toivonne käynee kylläkin toteen", vastasi lääkäri, Farnham. "Hän kai
saaristossa juoksi uuvuksiin ja on nyt väsyksissä. Tällainen kilpa-ajo
on täysin yhtä hauska ja viehättävä kuin kilpa-ajot Epsonissa tai
Derbyssä. Kymmenen puntaa lyön vetoa, Jones, että uhkapurjehtija tunnin
kuluttua on vankimme."

"Cutler on syntynyt huono-onniseksi ja minä panen vastaisen vedon"
vastasi pursuri. "Uhkapurjehtija ei ole väsynyt, hän vain juonittelee.
Sen saatte nähdä, että hän vieläkin näyttää ystävälleni Cutlerille
pitkää nenää."

Jones oli tuskin ennättänyt lausua tämän salaisen toivonsa, kun jo
Miranda tarttui torpeedoon, sillä seurauksella kuin vasta kerrottiin.
Osa miehiä kaatui kynsillensä laivan kannelle. Aliupseerin koivet
nousivat pystyyn ja lääkäri poukahti Joneksen syliin.

"Mitä tuhattulimaista tämä on?" huusi lääkäri säikähtyneenä.

"Se nyhjäys siirsi teidän kymmenen puntaa minun taskuuni", vastasi
Jones, silittäen punottavaa nenäänsä. "Sanoinhan minä että Cutler'illa
on huono onni. Ei hän tällä kertaa sitä huvia saa, että pääsisi
kostamaan uhkapurjehtijaa käden suutelemisesta."

Tapahtumasta oli säikähdys laivassa yleinen. Kone pysäytettiin heti
paikalla ja veneitä pantiin varovasti koettamaan saada torpeedo
ylös. Varovaisuutta siinä tarvittiinkin, se tiedettiin jo siitä
onnettomuudesta, minkä samanlainen torpeedo oli tehnyt Exmouth
nimiselle englantilaiselle laivalle. Mainittu laiva oli näette
Kronstadtin vesillä tarttunut samanlaiseen helvetinkoneesen. Torpeedo
oli tuotu kannelle, muuan merimies nosti sen ja piti sen käsissänsä,
joll'aikaa amiraali Seymoyr tarkasti sitä, mutta miten hän pitelikin
_tätä_ salaperäistä konetta, tuli hän sulkeneeksi jonkun putken ja
koko kummitus räjähti heidän keskellänsä. Amiraali pääsi palohaavoilla
kasvoissa ja toisen silmän vahingoittumisella, mutta eräälle toiselle
kävi pahemmin. Erään upseerin molemmat kädet paloivat pahasti ja hänen
toinen jalkansa repäistiin pois. Ihmeellistä oli, että ensin mainittu
merimies, joka piti konetta, ei saanut pienintäkään vammaa.

Se torpeedo, johon Miranda tarttui, saatiin onnellisesti ylös ja sitä
katseltiin tarkoin.

Miranda laivalla oltiin iloisia, kun oli päästy kovemmasta pahasta.
Salamaa ei nyt enää kannattanut ajaa takaa ja Cutler sai sanomattomaksi
harmiksensa nähdä miten hänen vihollisensa liehuvine lippuineen höyrysi
Viipurin satamaan.

"Toivotan parempaa onnea toisten, herra Cutler", sanoi lohduttaen,
katteini Hall ensimäiselle luutnantillensa. "Eihän helvetinkoneita
aina apuna ole. Luotetaan me Jumalan apuun ja siihen, että tuo rohkea
uhkapurjehtija kerran joutuu käsiimme ja saa rangaistuksensa Englannin
lipun pilkkaamisesta."

"Amen, niin tapahtukoon", ajatteli Cutler, vieläkin kerran luoden
silmäyksen viholliseensa päin, jonka runko nyt näkyi vaan pienenä
mustana pilkkuna syvällä satamassa.

Viipurin kaupunki on 12 virstan paikoilla satamasta ja siellä
käydään vilkasta puutavara kauppaa. Kaupungin asukkaat tervehtivät
uhkapurjehtijaa yhtä suurella, milt'ei suuremmalla riemulla kuin
helsinkiläiset tai lovisalaiset. Vaino, jota se oli kärsinyt, se nero,
millä katteini oli pelastanut laivansa ja se huono onni, mikä oli
kohdannut Mirandaa, tuota vihattua englantilaista, kaikki tuo kiihotti
väestön riemua oikeaksi raivoksi. Katselijat ihan piirittivät Salaman
ja missä vain tavattiin joku sen miehistä, oli se kadulla tai muulla,
osotettiin sille suosiota. Linnoituksen komentaja kenraali Streboff
lähetti yhden ajutanteistansa onnittelemaan Salaman katteinia ja
kutsumaan häntä seuraavaksi päiväksi kenraalin luokse päivälliselle.

Sotapäällikkö asui linnassa. Kun katteini oli kutsua noudattaen sinne
saapunut, vastaanotti kenraali rouvinensa hänet hyvin kohteliaasti.
Pieni joukko vieraita, enimmäkseen sotaherroja, oli niinikään
kutsuttu vieraiksi ja isäntä ylisti katteinia siitä että oli
päässyt vainoojittensa käsistä. Hän sanoi saaneensa kirjeen eversti
Sudoroff'ilta Lovisasta, joka oli hänelle antanut tiedon Salaman
tulosta ja mitä lastia sillä oli.

"Te olette monipuolisesti tervetullut tänne", sanoi kenraali, "sillä
linnan varat ovat kovasti kuluneet niin että lisäys oli tarpeellinen.
Sitä paitsi odotamme joka päivä liittolaisten laivaston ryhtyvän
rynnäkköön. Hekin ovat tervetulleet ja me otamme heidät parhaalla
tavalla vastaan. Vihollistemme raakalaistapainen käytös useammissa
Suomen varustamattomissa rantakaupungeissa, missä he ovat polttaneet
ja ryöstäneet yksityisten tavaraa, on suuresti yllyttänyt Suomen
asukkaita. Muun muassa ovat he polttaneet turvattoman Raahen, Oulussa
panneet tulta laivarakennusaineisiin ja tervaan. He ovat, kuten sanoin
rosvoja ja murhapolttajia."

Kenraali puhui äreästi ja hätäisesti. Hän oli pitkä ja laiha mies,
lyhyttukkainen ja pienet viiksensä kuin harjakset. Päivällisateria oli
herkullinen; kenraali ja rouvansa olivat vieraanvaraiset. Pöydästä
noustua viittasi kenraali katteinille seuraamaan häntä erityiseen
huoneeseen. Sinne tultuaan lausui kenraali:

"Huomenna lähetän väkeä purkamaan lastinne, ettehän sitä vastustele."

"Enpä suinkaan, kun vain te, herra kenraali, ensin suoritatte minulle
luvatun rahdin 10 tuhatta ruplaa."

Tämän kuultuansa venäläinen näytti ujostelevan.

"Juuri tuosta rahdista tahdoin teitä puhutella" sanoi kenraali
hetkisen vaiettuansa. "Nykyhetkellä ei ole sotahallinnolla selvää
rahaa maksuksi. Minä en siis voi teille maksaa toisin tavoin kuin
velkakirjalla, joka lunastetaan sodan loputtua. Venäjä on rikas ja sen
varat äärettömät teille ei tule muuta vahinkoa kuin odottaminen."

"Siihen en voi suostua, sillä minun on laivan omistajille vastaaminen
rahdista ja kaikesta, jos nyt ottaisin arvottoman paperin niin suuresta
summasta menettelisin petollisesti häntä kohtaan", vastasi katteini.
"Lasti jää laivaan, kunnes minä saan rahdin joko puhtaasta rahassa
taikka sen sijaan kelvollisen vekselin."

Venäläisen silmät salamoivat kiukusta. Tuo halpa-arvoinen katteini
rohkeni puhua "arvottomasta paperista"; hän epäili mahtavan Venäjän
rehellisyyttä ja hyvää tahtoa maksaa rahat. Olihan se hävytöntä ja
tarvitsi rangaistusta.

"Teidän _täytyy_ vastaiseksi ottaa velkakirja", sanoi kenraali
kuivasti. "Teidän lastinne oli odotettu ja me tarvitsemme sen;
ymmärrättekö minua?"

"Ymmärrän kyllä ja toivon teidänkin, herra kenraali, ymmärtävän minua",
vastasi katteini. "Lastia ei pureta, jos en saa suoritusta selvässä
rahassa."

"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"

"On", vastasi Milenius.

Pilkallinen hymy näkyi venäläisen huulilla, mutta hän hillitsi
kiukkunsa. Tätä virnailemista Milenius ei huomannut. Hänen olisi
kuitenkin pitänyt olla varuillansa, sillä hän oli tekemisissä
venäläisen virkamiehen kanssa, joka pitää kaikkea luvallisena, kun hän
vain luulee toimellisesti palvelevansa keisaria.

"Minun sitte kai täytyy hankkia rahaa, vaikkapa se minulle käykin
vaikeaksi", sanoi kenraali. "Viipurin pankin on annettava laina. Olkaa
hyvä, viipykää muutama minuutti, minä tulen heti takasin."

Kenraali meni taas vierastensa luokse ja jätti katteinin yksinänsä.
Vierashuoneesen tultuansa viittasi hän kahdelle ajutantillensa tulemaan
lähemmäksi. Näitten herrain kanssa puheli kenraali hiljaa, sen jälkeen
menivät molemmat ajutantit ulos. Kenraali tuli takaisin huoneesensa.

"Käskin valjastaa hevoseni, tullakseni teidän seurassa pankkiin
tiedustelemaan voiko se antaa sen summan", mikä teille tulee rahdista,
sanoi kenraali iloisesti. "Muussa tapauksessa saavat Viipurin
kauppamiehet osottaa isänmaallista mieltänsä ja koota sen summan.
Tottahan te seuraatte minua, katteini?"

"Vallan mielelläni, sillä mitä pikemmin saadaan tämä asia selväksi,
sitä parempi minulle", vastasi katteini. "Muistanettehan, herra
kenraali, minun uskaltaneen laivani ja henkeni päästäkseni tänne
Viipuriin. Työmies on palkkansa ansainnut."

"Niinpä niinkin ja minä vakuutan, että te saatte palkkanne, eikä ole
aikomus suinkaan pidättää ainoatakaan kopeekkaa rahdista", vastasi
kenraali. "Mutta kuulen vaunujen jo olevan rappujen edessä. Kun
pankista tullaan, pyydän teidät luokseni kahville."

Katteini kumarsi, kenraali oli itse kohteliaisuus. Yhdessä mentiin
etehiseen ja puettiin päällysvaatteet sitte astui kenraali ja hänen
vieraansa pihalle. Umpinaisten vaunujen eteen oli valjastettu pari
virkkua hevosta. Kenraali ja katteini astuivat vaunuihin. Samaan aikaan
tuli toiselta puolelta kenraalin kaksi ajutanttia, jotka istuivat
takaistuimelle katteinia vastaan, jonka oikealla puolella oli kenraali.
Kuski sulki vaunujen oven ulkoa ja heti lähtivät hevoset täyttä vauhtia
linnasta.

Katteini alkoi tuntea vähän levottomuutta ja hänessä syntyi epäluulo,
ettei tuo matka ollut oikein, rehellistä. Hän tunsi etteivät
vaunut liikkuneetkaan, kaupungin kivikaduilla, vaan pehmeämmällä
tiellä, arvattavasti maantiellä. Vaunujen ikkunasta näki hän puita
vilkahtelevan ja korvansa kuulivat meren kuohun.

"Minnekä viette minut?" kysyi hän kenraalilta.

"Pankkiin", vastattiin hänelle.

"Eiköhän se ole kaupungissa?"

"Ei, me olemme siirtäneet sen pois kaupungista; varovaisuudesta,
peläten että viholliset ehkä rupeavat pommittamaan kaupunkia."

"Omituinen varovaisuus, kun te, herra kenraali, epäilette, ett'ei siinä
muka olisi tuota mitätöntä 10 tuhannen ruplan summaa", vastasi katteini.

"Älkää olko millännekään, siellä on jotain muuta, jota kyllä kannattaa
varoa ja varjella; pian saatte nähdä meillä olevan arvaamattomia
aarteita", vastasi kenraali hymyillen.

Ajutantitkin nauroivat. Katteinin levottomuus ja epäluulo kasvoivat.
"Minnehän häntä vietiin?"

"Minä tahdon astua ulos, käskekää vaunujen pysähtyä", sanoi katteini
laskien kätensä vaunujen ovelle. Mutta samassa silmänräpäyksessä näki
katteini kummankin ajutantin kurottavan pistoolin hänen päätänsä
vastaan.

"Elkää liikkuko paikastanne, muuten ammumme kumpikin kuulan kallonne
lävitse", sanoi toinen upseerista.

Katteini huomasi joutuneensa ansaan.

"Teidän on siis aikomus murhata minut", sanoi hän tyvenmielisenä,
"näinkö Venäjällä kohdellaan vieraan valtakunnan alamaisia?"

"Niin kohdellaan esivallan käskyille tottelemattomia henkilöitä",
vastasi kenraali. "Teidän uppiniskaisuuttanne rahdin suorittamiseen
nähden on rankaistava."

Katteinin oli aikomus vastata, mutta samassa huusi vartijamies ajajille
ja hän kuuli portin avautuvan. Vaunut vierivät kivitetyllä tiellä tai
pihalla ja seisahtivat jonkun minuutin kuluttua.

"Olemme perillä", sanoi kenraali, "astukaa ulos, hyvät herrat."

Vaunujen ovet avattiin ja herrat astuivat ulos. Katteini huudahti
kauhusta. Hän oli saman linnan sisäpihalla, minkä korkeita muuria ja
kanuunain reikiä hän vähä ennen oli katsellut meren puolelta. Samain
muurien sisällä kitui onneton Barinsky ruhtinas. Mitähän aiottiin
hänelle itselle?

"Mitä tarkoitatte tällä koiranleikillä?" kysyi hän kenraalilta.

"Saada teidät masennetuksi", vastasi venäläinen äreästi. "Te jäätte
tänne vangiksi kunnes laivanne on purettu. Kun lastiruumat ovat
tyhjennetyt, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, minne tahdotte."

"Teidän käytöksenne on inhottavan ilkeä ja häpäisee sitä maata ja
hallitsijaa, jota palvelette", vastasi katteini säikähtyneenä, "mutta
se tietäkää, ett'ette suinkaan rankaisemalta saa näin kohdella vieraan
vallan alamaista."

Tähän ei kenraali huolinut mitään vastata. Hän lähetti noutamaan linnan
päällikköä, joka pian tulikin, vanha harmaapartainen upseeri.

Osottaen katteinia, sanoi kenraali upseerille: "Tämä herra tulee
olemaan täällä muutaman päivän. Antakaa hänelle joku parhaimmista
suojista; ruokaa ja juomaa lähetän hänelle omalta pöydältäni, hän saa
liikkua linnan sisäpihalla, mutta te vastaatte siitä, ettei hän pääse
tornista."

"Minuun saatte huoleti luottaa", vastasi vanhus. "Kolmekymmentä
ajastaikaa olen vartioinut tämän linnan vankeja eikä yksikään vielä
ole päässyt karkuun eikä saanut vanhaa Petrovits Augustoffia petetyksi.
Tänne tullaan, mutta täältä ei lähdetä ilman keisarin armollista lupaa."

"Minä panen vastalauseen tällaista kavalaa menettelyä vastaan, jota
minulle osotetaan", sanoi katteini ähkyen vihasta. "Vapaaksi tultuani
valitan hallitsijallenne. Näin julkeaa mielivaltaa ei toki sallittane,
kenraali Streboff."

"Uhkauksistanne en ole millänikään, minulla on tarpeeksi valtaa, jotten
tarvitse pelätä häviäväni", vastasi kenraali, joka uudesti kääntyi
Petrovits Augustoffin puoleen.

"Onko teillä mitään muuta sanottava?"

"Ei muuta kuin että Barinsky on sairastunut ja että minä lääkärin
neuvosta olen antanut hänen joka päivä jonkun hetken nauttia raikasta
ilmaa täällä linnan sisäpihalla", vastasi päällikkö. "Vankihuoneen ilma
tekee hänelle pahaa."

"Hänen pitäisi jo olla siihen tottunut", vastasi kenraali nauraen.
"Hyvästi, katteini, hyvästi vanha Petrovits, tulkoon teistä hyvät
ystävät."

Kenraali ajutanttinensa astui vaunuihin, jotka heti vierivät pois.
Katteini oli kuin kiveksi muuttunut. Hänelle oli tapahtunut jotain,
mitä hän ei olisi voinut aavistaa eikä uneksiakaan. Petrovitsin ääni
herätti hänet unelmistaan.

"Tulkaa muassani, suojanne on valmis", sanoi linnan päällikkö
käskevällä äänellä. "Te olette varmaan suuri pahantekijä, koska teille
annetaan yksi parhaimmista suojista ja saatte milloin hyvänsä mennä
pihalle. Sano, veljeni, mikä on pahatekosi?"

"Se että luotin venäläisen rehellisyyteen ja kunniaan", vastasi
katteini saksaksi, jota kieltä hän oli kuullut vartijansa ymmärtävän
ja puhuvan. "Mutta malttakaa", ajatteli katteini itsekseen,
"vastentahtoinen vankeuteni täällä on hyödyttävä ja auttava toisia.
Minäpä vapautan Barinskyn ja nuo kymmenentuhatta ruplaa saatte kuin
saattekin vielä maksaa."

Katteini ja tuo vanha upseeri menivät torniin.

Tuo vanha rakennus, joka nyt jo oli puoliksi rauniona, osotti vielä
sellaisenakin entistä komeutta ja uljuutta. Katto oli pudonnut
sisään ja tuulet humisivat esteettömästi tyhjien salien särkyneissä
ikkunarei'issä. Tällaisen tornin alikerrokseen meni nyt katteini ja
hänen seuralaisensa. Hänelle annettiin avara suoja, jonka toinen ikkuna
oli merta kohti, toinen linnan pihaanpäin. Tässä muka paremmassa
suojassa ei ollut muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja muutama tuoli.
Kalkituilla, vanhuudesta harmaantuneilla seinillä oli lukemattomia
hämähäkin verkkoja. Jos tuo nyt oli parempia suojia, millaiset olivat
sitte huonommat ja huonoimmat? Katteinia väristyttä ajatellessaan
Barinskya, joka jo kymmenen vuotta oli nääntynyt mokomassa luolassa.
Katteinin rohkeutta ylläpiti se toivo, että voisi pelastaa ruhtinaan ja
siten kostaa Streboffille.

"Minä jätän sinut nyt, veljeni, mutta lähetän Bestysjeffin, yhden
vanginvartijoistani tuomaan sinulle vettä ja viinaa. Kun sinä taas
jätät rakkaan tornini ja pääset vapaaksi, tottahan silloin muistat
ystävääsi Augustoffia", sanoi tuo vanha upseeri.

"Sen teen ja lupaan sen jo varmaan", vastasi katteini, joka tuskin
osasi salata iloansa siitä että saisi tavata Bestysjeffin, sen
vanginvartijan, josta ruhtinatar oli puhunut. Vankeutensa ei tulisi
kestämään enempää kuin korkeintaan kolme päivää, sillä niin pian
saataisiin Salama kyllä puretuksi. Viivyttelemisen aikaa ei siis
ollut, vaan oli katteinin mitä kiiruummin pitäminen huolta Barinskyn
vapauttamisesta.

Katteini oli yksinään. Hän astui merenpuolisen ikkunan luokse, josta
hyvin näki sataman. Aukolla näkyi ainoastaan muutamia kalastajain
veneitä. Aallot läiskyivät hiljaa vastoin sitä karia, jolle torni
oli rakennettu. Vene saattoi hyvin päästä karin rantaan. Jos vaan
Bestysjeff piti lupauksensa, oli Barinskyn pelastaminen varma.

Pieni kolina oven takana keskeytti katteinin mietteet. Hän kääntyi
sinne päin ja ovesta tuli sisään mies, tuoden ruukun ja pullon
ynnä lasia. Kaiketikin oli se vanginvartija, joka nyt toi kaikkein
venäläisten niin suuresti rakastamaa juomaa, viinaa, jota katteini
puolestaan ei voinut kärsiä.

Sisääntulija oli komeavartaloinen kasakka, jonka ulkomuoto ei suinkaan
ollut sellainen kuin olisi luullut venäläisen vanginvartijan olevan.
Päinvastoin oli noissa tummanverisissä kasvoissa jotakin, joka osotti
surua ja kärsimystä, mikä heti herätti katteinissa mieltymystä häneen.
Venäläinen laski Augustoffin lahjan pöydälle, katseli hetkisen vankia,
kumarsi ja astui takaisin ovea päin.

"Bestysjeff, elä mene, minä tahdon puhutella sinua", sanoi katteini
saksaksi.

Mies oli todellakin sama, josta ruhtinatar oli puhunut; hän pysähtyi
äkkiä, katseli kummastellen katteinia, teki ristin merkin ja sanoi:

"Miten, mistä tunnette te, vieras, Bestysjeffin, sanokaa miten se on
mahdollista."

Katteini astui ihan kasakan luokse ja kuiskasi hänelle:

"Minä tiedän paljon enemmänkin, minä tiedän sinun olevan avuliaan
miehen, joka tuntee sääliä toisen onnettomuutta kohtaan, minä tiedän
sinun puhutelleen Barinsky-ruhtinatarta ja luvanneen auttaa ruhtinaan
pakoon pääsyä; sentähden olen hakenut sinut ja tuon ne neljätuhatta
ruplaa, mitkä olet pyytänyt ruhtinaan vapaudesta."

Bestysjeff tuli kalman kalpeaksi, vavisten lankesi hän polvilleen
katteinin eteen ja rukoili häntä säästämään hänen henkeänsä, sillä jos
tuo salahanke tulisi ilmi, olisi hän hukassa.

"Nouse Bestysjeff, ja kuule minua tyvenesti; minua et tarvitse pelätä",
sanoi katteini. "Minä vannon pitäväni salassa sen, mitä on sinun ja
ruhtinattaren kesken sovittu."

"Herra, henkeni on teidän vallassanne", vastasi kasakka noustessansa.
"Jos niin on, kuin sanotte, että olette ruhtinattaren lähettämä ja
hänen ystävänsä, eipä silloin Bestysjeff riko lupaustansa. Sanokaa mitä
tiedätte ja mitä vaaditte, minä olen valmis kuulemaan."

Nyt kertoi katteini kuulijallensa, millä tavoin hän oli joutunut
ruhtinattaren tuttavuuteen ja sen lupauksen, minkä oli antanut auttaa
ruhtinasta pakenemaan; syyn minkä vuoksi hän oli vankina Santta-Annan
tornissa ja lopullisesti selitti hän Bestysjeffille, mitenkä hän oli
aikonut vapauttaa kovaonnisen Barinskyn.

"Nyt tiedätte kaiken mitä minun on teille sanomista", sanoi katteini.
"Vapaaksi tultuani ja päästyäni laivaani, siirryn pois satamasta ja
ankkuroitsen ulapalla. Samana yönä noudan veneellä ruhtinaan, jonka
silloin pitää olla valmis pakenemaan. Kun hän on veneessäni, saatte
te heti vaatimanne rahat. Jos tahdotte paeta vankinne muassa, suostun
minä siihen. Onko nyt asiasta sovittu ja voinko minä luottaa teihin,
Bestysjeff?"

"Sen voitte tehdä, sillä minuakin johtaa kostonhimo ja polttava
viha", vastasi kasakka. "Kuusi vuotta sitten olin minä rykmenttini
mukana Viipurissa. Streboff, tuo julma, häijy Streboff oli silloin,
kuten nytkin, kaupungin sotapäällikkö. Kerran katselua pitäessään,
sanoi hän hevostani laihaksi ja huonosti hoidetuksi. Minä vastasin,
että saan kauroja liian vähän, sillä komppanian päällikkö ei anna
sitä, mitä hevosille määrätty on. Streboff kiljui kiukusta, minä
olin muka rohjennut syyttää upseeria. Minä tuomittiin saamaan 50
ruoskan lyöntiä ja suljettavaksi Santta-Annan vankikomeroihin. Niin
kävikin. Suru ja viha tekivät minut vähäpuheiseksi ja alakuloiseksi.
Sitä pidettiin katumisen merkkinä ja kolmen vuoden kuluttua pantiin
minut vanginvartijaksi. Minä opin tuntemaan ruhtinas Barinskyn hän
kertoi minulle kurjuutensa syyn ja minun tuli häntä surku. Hänkin oli
väkivallan ja hirmun uhri samoin kuin minäkin. Ruhtinas ja minä tulimme
ystäviksi ja kun ruhtinatar odottamatta tuli tänne ja ilmoitti itsensä,
sai hän minulta sen lupauksen, minkä tiedätte. Ilman apua ulkoapäin
olisi pako ihan mahdoton. Vartijat ovat hyvin valppaat ja vanha
Augustoff ummistaa ainoastaan yhden silmän kerrallansa. Pakeneminen
ruhtinaan kanssa on ainoa pelastukseni. Minua vetää vastustamaton
halu Ukrainan avarille aroille, syntymäseuduilleni. Olen kertonut
ruhtinaalle hänen puolisonsa käynnin ja mitä me silloin sovimme. Hän
syleili minua ja itki liikutuksesta. Nyt tiedätte kaikki."

"Kuulin linnanpäällikön sanovan että ruhtinas jonakin päivän aikana
terveytensä tähden saa käyskennellä linnan sisäpihalla. Te toimitatte
hänelle pienen kirjeen, jossa ilmoitan tavanneeni ruhtinattaren ja mitä
olemme sopineet hänen paostansa. Hänen tulee valmistautua siihen, mitä
me ai'omme toimia."

Katteini repäsi lehden taskukirjastansa ja kirjoitti lyhyen kirjeen,
minkä hän antoi Bestysjeffille.

"Anna tämä ruhtinaalle", sanoi hän; "ikkunanloukossa odotan minä hänen
pihalle tuloansa. Pyydä häntä antamaan minulle merkki, että hän on
minut ymmärtänyt."

"Minä täytän tarkoin ja täsmällisesti teidän käskynne", sanoi kasakka.
"Tästä hetkestä alkain olen minä teidän palvelijanne, teidän orjanne.
Henkeni, onneni ja kaikki on teidän vallassanne. Pian tulen taas
luoksenne."

Yksinään jääneenä katteini astuskeli avarassa suojassaan edestakasin,
hautoen omia aatteitansa. Ne eivät olleet liioin iloista laatua. Voiko
hän luottaa siihen, ettei vanginvartijakin ollut petturi, ja jos
niin oli laita, saattaisi syntyä paljon mielipahaa, jopa vaaraakin
katteinille. Streboff oli laittomalla käytöksellänsä selvään näyttänyt,
minkä arvoisena Venäjällä rehellisyyttä pidetään. Jos hän tulisi
petetyksi, katoisi hän ehkä tietämättömiin ja silloin hyvästi onni ja
elämän ilo! Mimmiä, hellästi lemmittyä Mimmiänsä hän ei milloinkaan
saisi. Kylläkai hän häntä surisi, sen hän tiesi, mutta itse oli hän
mennyt vaaraan ja oma sydämensä, rohkeutensa ja velvollisuuden tuntonsa
olivat hänet siihen saattaneet hänen levottomuutensa kasvoi ja hänessä
heräsi pahoja aavistuksia.

Hän kuuli kellon lyövän neljää iltapäivällä. Siis oli kolme tuntia
kulunut siitä kuin hän tuli vankilaan, jotka tunnit hänelle, vapaalle
merimiehelle, hänestä tuntuivat loppumattomilta. Hän kävi sen ikkunan
luokse, joka oli pihaa päin. Piha oli autio ja tyhjä. Mutta muutamien
puitten varjoista ilmestyikin mies, joka oli puettu karkeaan valkoiseen
pukuun, sellaiseen, mikä on venäläisillä vangeilla kesäaikana. Hän
seisahtui, katsoi ylös ikkunaan, jossa katteini seisoi, painoi vitkaan
oikean kätensä sydämmelleen, kumartaen kaksi kertaa ja astui sitte
harvoin askelin torniin.

Katteini oli tarkasti seurannut miestä ja hänen liikkeitään. Ei
epäilemistäkään, se oli ruhtinas. Hän oli siis saanut katteinin kirjeen
eikä Bestysjeff siinä kohden ollut häntä pettänyt. Katteini rupesi
luottamaan hänen rehellisyyteensä, pelkonsa väheni ja hän, laskeutui
vuoteelle, jossa pian nukkui.

Kun Milenius heräsi, oli aurinko laskemaisillaan. Meren puolisesta
ikkunasta tuli auringon valoa tuohon kolkkoon suojaan ja teki sen
hauskemman näköiseksi. Bestysjeff tuli, toi vangille herkullisen
aterian, minkä kenraali oli lähettänyt, ja kirjeen Willneriltä, joka
ilmoitti, että sotamiehiä on asetettu laivaan ja että sitä ruvetaan
huomispäivänä purkamaan. Väkivalta väkivaltaa vastaan olisi ollut
sula hulluus Muutamalta Suomen sotamieheltä oli Willner kuullut, mitä
katteinille oli tapahtunut. Bestysjeff kertoi vielä että ruhtinas oli
saanut katteinin kirjeen ja siitä kovasti ilostunut sekä että hän oli
se henkilö, joka oli liikkunut linnan pihalla. Kasakka sanoi tornin
meripuolella olevan portin, jota sanottiin vesiporaksi, sen kautta oli
pako tehtävä. Portti oli ilman lukkoa ja siis helppo avata. Bestysjeff
uudisti lupauksensa vankasta rehellisyydestä ja kuuliaisuudesta. Kun
nyt oli tilaisuus paeta ja päästä kotimaahansa, oli hänen entinen
pontevuutensa palannut ja hän oli valmis panemaan alttiiksi mitä
hyvänsä oman vapautensa ja Barinskyn vapauttamisen eteen.

"Mutta minulla on vieläkin jotain kerrottavaa", sanoi kasakka.
"Hetkinen sitten olin kokemassa pyydyksiäni, joilla pyydän kaloja
vanhalle Augustoff'ille. Silloin näin suuren höyrylaivan tulevan
ulapalle ja ankkuroivan Uuraansaaren eteläpuolelle. Lipussa olevasta
kuvasta tunsin sen englantilaiseksi sotalaivaksi, siis meidän ja teidän
viholliseksi. Varmaan hän vartijoitsee teidän laivaanne, vai miten?"

Katteini luki vielä kerran Willnerin kirjeen ennenkuin vastasi
kasakalle. Harmin ja vihan puna nousi merimiehen otsalla ja poskille.
Venäläisiä auttaaksensa hän oli uskaltanut hyvin paljon. Streboff'in
käytös oli hänen mielestänsä niin ilkeä ja katala, että hänessä syntyi
mitä rohkeimpia kostontuumia. Erittäin tärkeä oli hänelle se, mitä
Bestysjeff äsken oli sanonut, ja muutaman minuutin mietittyänsä sanoi
hän kasakalle puolikuiskaten:

"Bestysjeff, sinä olet ollut sotamies, olet katsonut surmaa silmiin,
olet uskalias, tahdot päästä vapaaksi ja kostaa! Sano, suostutko
yhtymään rohkeaan toimeen, silloinpa me kostamme Streboff'ille,
pelastamme Barinskyn ja teemme vielä sen lisäksi vihollisellemme aika
kiusan, sano suostutko siihen?"

Kasakan silmät leimahtivat. Aron pojan kuuma veri oli alkanut kiehua;
hän vastasi.

"Puhukaa, herra, olen valmis mihin hyvänsä."

"Meidän on pakeneminen jo parin tunnin kuluttua. Te ette karkaa kahden,
vaan minä tulen kolmanneksi. Me otamme sinun kalastusveneesi. Tornista
päästyämme soudetaan suoraan englantilaisen laivalle."

"Teidän vihollisenne, englantilaisen käsiin", kuiskasi kasakka
hämmästyen. "Mitä ajattelettekaan herra?"

"Loistavaa kostoa Streboff'ille ja saada laivani lastineen takaisin",
vastasi katteini. "Etkö luulee, että jos englantilaisen saavat kaikki
ne sotatarpeet, mitkä ovat laivassani, he sen palkaksi laskevat minut
ja laivani rauhaan? Etkö luule heidän osottavan kiitollisuutta, kun
mikä riistän heidän vihollisiltaan puolustus-tarpeita? Huomaan sinun
epäilevän, mutta jääköön se asia minun haltuuni, kyllä minä toimin niin
että saavutan tarkoitukseni."

"Mutta te unhotatte vanhan linnanpäällikön, Petrovits Augustoff'in,
hänet, joka valvoo kuin lohikäärme kätkettyä aarretta", jupisi kasakka.

"Enpä unohdakaan, häntäkin olen ajatellut. Onhan Streboff lähettänyt
herkullisen päivällisruoan sekä runsaasti viinaa ja viiniä. Aseta ruoat
pöydälle ja mene sitte kutsumaan se vanha harmaaparta osalliseksi.
Sellaista kuin minä tarjoon, ei lähde Santta-Annan keittiöstä.
Sill'aikaa kuin me syömme, juomme ja tarinoimme, viet sinä veneesi
vesiportille ja kun näet minun siirtävän lampun vasempaan ikkunan
loukkoon, saatat sinä ruhtinaan vankilastaan, tulet sitte tänne ja viet
minunkin veneesen. Silloin nukkuu Petrovits Augustoff niinkuin hyvä
lapsi. Joudu kutsumaan häntä tänne."

"Teidän ehdotuksenne on melkein uhkarohkea, mutta kun te uskallatte
henkenne, olisin minä katala, jos en tekisi samoin", vastasi kasakka.
"Nyt menen päällikön luokse ja sitte valmistan pakomme. Vesiportin
puolisella linnan sivulla on vartijana silmäpuoli Strelin; hänen toinen
silmänsä puhkaistiin kerran tappelussa. Minä hankin hänelle viinapullon
kumppaniksi, kyllä hän sitte ummistaa toisenkin silmänsä."

Asetettuansa ruoan pöydälle ja sytytettyänsä öljylampun, kasakka lähti
suojasta. Oli jo hämärä; linnan eri kulmilta kuului vartijamiesten
huudot, että kaikki oli kunnossa. Katteinin sydän sykki levottomuudesta.

"Kunhan vain ei nyt olisi tapahtunut mitään sellaista, mikä estäisi
päällikköä tulemasta tänne", jupisi katteini. "Minun jäi saamatta
kymmenen tuhatta ruplaa rahtimaksua, mutta jos toimeni menestyy, saa
tuleva appini, patruuna sen summan sijaan kirjottaa tilikirjaansa, että
minä rahan arvona otin venäläisiltä yhden valtiovangin ja yhden kasakan
sekä sovitin englantilaiset uhkapurjehtijan kanssa."

Kun hän mietteissään oli päässyt näin pitkälle kuului raskaita askeleita
ulkoa, oven rautapönkkä aukaistiin ja katteinin sanomattomaksi iloksi
näkyovessa Petrovits Augustoffin punertava muoto ja harmaat viikset.

"Tässä nyt olen veikkoni", huudahti vanha päällikkö, syleillen katteinia
ja suudellen häntä molemmille poskille. "Mitä näenkään? viiniä ja
hyvää viljaviinaa, tuoretta sammin mätiä Volgasta, paistia, lohta
ja siihen sipulikastetta. Hm, jopa nyt jotakin Kiitos, veikkoseni,
kohteliaisuudestasi."

"Teidän kanssa seurusteleminen on suurin iloni", vastasi katteini
kohteliaasti. "Vangittu merimies on kuin vangittu lintu. Minun tuli
yksinäisyydessäni ikävä. Tulkaa istukaamme pöydän ääreen ja pannaan
kenraalin herkut kulumaan."



YHDEKSÄS LUKU.

Kissan maatessa tanssivat hiiret pöydällä. -- Jopa itse Froubrigdekin
kunniottaa uhkapurjehtija-katteinia. -- Yöllinen hyökkäys. -- Kaksi
vihollista parhaimpina ystävinä. -- Salama vie katteininsa onnellisesti
kotiin ja uhkapurjehtija menee täysin purjein avioliiton satamaan.


Katteini ja hänen vieraansa istuivat pöytään, lasit täytettiin ja
Milenius kilisti Santta-Annan komentajan kanssa, toivottaen häntä
tervetulleeksi.

"Sellaisen vangin kuin sinä, veikkoseni, soisin saavani pitää
ainaiseksi", sanoi vanha Augustoff ja katseli kiiltävin silmin
pöydälle levitettyjä herkkuja. "Mutta sanoppa minkätähden olet täällä
ja minkätähden on isämme kenraali sinulle niin ankara ja samalla
niin erinomainen kohtelias, että omista varoissansa lähettää sinulle
herkkuja? Tämä paisti, kuinka oivallista ja mehuista; se on viinissä
keitettyä peltopyytä."

"Sitä sietää kastella viinillä", sanoi katteini iloisesti. "Teidän
maljanne, komentaja; jos kauan olisin vankina ollut, olisin suonut
olevan teidän tapaisen vartijan alaisena. Te hoidatte toimenne oivasti.
Minkä vuoksi minä jouduin tänne? Siitä syystä, että vaadin saatavaani
kenraalilta. Rahan sijaan annettiin minulle vankeutta. Siinä koko asia."

Petrovits Augustoff tyhjensi lasinsa, pyyhkäsi käsin muutaman
viinipisaran huuliparrastansa, piristi silmiänsä ja katseli
salaperäisesti katteinia.

"Moni poloinen saa Venäjällä vankeutta pienemmästä syystä kuin sinä.
Totta puhuakseni on isällämme keisarilla kova rahan puute. Sota maksaa
summattomasti ja hallituksen on täytynyt tehdä suuresti velkaa. Venäjän
rikkaat lahjottavat suuria summia, mutta mitä se tuntuu? Meidän
raha-asiat ovat huonot; paperi käy rahasta. Ranskalla ja Englannilla
on meihin verrattuina äärettömät varat. Odottaa saat, poikaseni, mutta
lopulla voinet toki saada saatavasi."

"Onhan se mahdollista, mutta ainakin väärin", vastasi katteini. "Mutta
te unohdatte juomisen. Tämä viina on oivallista, maistakaa sitä."

Petrovits Augustoff ei tarvinnut kahta käskyä; hän täytti juomalasin
viinalla ja joi sen pohjaan.

"Tiedä se, että minun virkani on aivan yhtä ikävä kuin tärkeä",
sanoi hän; "iloista hetkeä näen harvoin. Istun kuin neuloilla, sillä
ehtimiseen pelkään jotakin tapahtuvan; pyhän Andreaan nimeen; sitä saan
yhä pelätä."

"Mitähän sitte pelkäät setä?"

"Sitäkö kysyt, poikaseni", huudahti vanhus ihmetellen. "Onhan täällä
viidettäkymmentä vankia minun vartioitavana ja silmällä pidettävänä,
ja kun tämä linna ei ole mikään paraatiisi, pyrkivät ne ehtimiseen
karkuun. Siitä ne yhä uneksivat, tuumiskelevat lakkaamatta ja kaikin
tavoin, miten pääsisivät karkaamaan. Ne ovat vilpilliset kuin saatana
ja kavalat kuin ketut, mutta vanhaa Petrovits Augustoffia ei Jumalan
kiitos vielä ole petetty."

"Eihän se olisikaan helppo tehtävä, ha, ha, ha", nauroi katteini, "mutta
onhan teillä apulaisena vartijoita ja sotamiehiä."

"Tuo lohi on Äänisestä tai Laatokasta, se on erinomaisen hyvää", arveli
linnanpäällikkö. "Sinä mainitsit apulaisiani; minkä arvoisia ne ovat?
Tyhjän, ei minkään. Sotamiehet ovat vanhoja, vanginvartijat juomareita.
Ainoa luotettava niistä on Bestysjeff, mutta minkä vuoksi? Sen vuoksi,
että hän on saanut maistaa ruoskaa. Selkäänsaanti ja ruoska ovat
alhaiselle sotamiehelle sama kuin sade ja päivänpaiste maalle. -- Mutta
mitä on tuossa pullossa?"

"Olutta; suvaitsetteko sitä?"

"Se on lempijuomani, sitä en ole saanut maistaa moneen vuoteen;
antaisitteko lasillisen sitä?"

"Juokaa koko pullollinen, minä en rakasta sitä juomaa."

Päällikkö teki tehtävänsä kuin kunnon mies. Hän joi olutta ja viinaa
ehtimiseen. Hänen muotonsa alkoi punottaa ja mies tuli aika hutikkaan.
Hän rupesi laulamaan ja löi tahtia pöytäveitsellä, joka oli hänen
kädessänsä.

"Minä en huoli Santta-Annasta, en vangeista enkä koko roskasta", pärisi
hän kiikutellen tuoliansa. "Mitähän minun on tekemistä tämän vanhan
tornin kanssa; ei mitään, eläköön viina ja ilo. Kenraali sanoi --
minunhan pitäisi olla kenraali -- hän sanoi sinun jäävän tänne ainoasti
muutamiksi päiviksi, ha, ha, ha, kyllä minä ne päivät tiedän; ne
kestävät vuosia. Täällä saat kyllä oleskella vanhan Petrovitsin kanssa.
Me pidämme joka päivä tällaiset kemut. Mitä, onko viini loppu ja minun
pikarini tyhjä, eikö enää ole viinaa?"

Katteini täytti vanhan juomarin lasin puoleksi viinalla ja puoleksi
viinillä.

"Juokaa ja olkaa iloinen, täällä on niin paljon kuin tarvitaan", sanoi
katteini, joka päällikön puheista ja liikkeistä huomasi juopumuksen yhä
yltyvän. "Kyllä Bestysjeff vangeista huolen pitää, sanoittehan itse,
että voitte häneen luottaa."

"Luottaa, minä en luota muihin, kuin itseeni. Teidän menestykseksenne,
kultapoikani. Hurraa, eläköön ilo tässä vanhassa tornissa. Minä olen
onnellisempi kuin keisari; mitä minua liikuttaa keisari, Streboff tai
koko maailma", änkytti linnanpäällikkö.

Hän joi vielä lasillisen viinaa. Silloin vaipui hänen päänsä vastoin
rintaa, kädet putosivat hervottomasti alas ja silmät ummistuivat. Ukko
vaipui sikeään uneen. Turhaan puisteli häntä katteini, hän ei herännyt.

Katteini nosti ja kantoi hänet vuoteelle. Veitsellä leikkasi hän
hurstin leveiksi kappaleiksi, sitoi niillä nukkuvan kädet ja jalat.
Sitte siirsi hän lampun pöydältä merenpuoliselle ikkunalle. Sehän oli
hänen ja Bestysjeffin kesken sovittu merkki.

Neljännestunnin kuluttua ovi aukeni ja kasakka astui sisään.

Katteini meni häntä vastaan.

"Onko kaikki valmiina?" kysyi hän.

"Vene ja ruhtinas ovat odottamassa vesiportilla", kuiskasi vartija.
"Vanha Strelin on nukkunut vartiopaikalleen. Miten on päällikön laita?"

Katteini otti lampun, viittasi Bestysjeffille ja molemmat hiipivät
vuoteelle.

"Hän nukkuu kuin pölkky", kuiskasi katteini. "Meidän on aika kiiruhtaa."

Samassa silmänräpäyksessä liikahti päällikkö unissansa ja varmaankin
näki hän unta, koska puoliääneen jupisi:

"Sinun maljasi, veikkoni. Ne vangit, ne vain tahtoisivat minut pettää,
mutta maltappas."

Hän nukkui uudestaan. Katteini ja Bestysjeff kiiruhtivat ulos.

"Tarttukaa" käteeni ja seuratkaa minua, minun täytyy johtaa teitä tässä
pimeässä, sillä lyhtyä emme saa käyttää; kuiskasi kasakka; "joutuun, ei
minuutiakaan viivytä, hän ehkä herää."

Bestysjeff johti katteinin monen mutkan ja solan lävitse. Vihdoin
oltiin vesiportilla. Kasakka aukasi sen hiljaa, Katteini tunsi viileän
yöilman kuumottavilla kasvoillaan; pilven takana piilevästä kuusta
lähti vain heikko valojuova.

Nämä molemmat miehet kiiruhtivat veneseen, jonka perässä jo istui musta
haahmo. Se oli ruhtinas Barinsky.

Hän ja katteini kättelivät toisiaan ääneti. Vene lykättiin irti,
Bestysjeff ja katteini tarttuivat airoihin ja soutivat Uuraansalmelle
päin, jossa englantilainen sotalaiva oli ankkurissa. Kello löi yhdeksän
silloin kuin pakolaiset lähtivät tornista.

Hyvin hiljaa soutivat he eteenpäin ja sotalaivan korkeat mastot tulivat
pian näkyviin. Tuuli oli myötäinen ja vene kiiti hyvää vauhtia.

"Herra", lausui Barinsky katteinille, "minä en osaa lausuakaan
kiitollisuuttani ja sen tunteita teille. Nyt kun taas olen vapaa
ja saan toivoa tapaavani jalomielisen puolisoni, on mieleni niin
liikutettu, etten muuta voi kuin siunata ja kiittää teitä."

"Minä tein ainoastaan sen, minkä pidin velvollisuutenani, mitä sydämeni
ja tuntoni käskivät tehdä", vastasi katteini. "Siitä emme nyt huoli
puhua. Meidän seikkailumme ei vielä ole loppu. Minä jätän itseni
vainoojieni käsiin, toivoen heidän avullaan saavani kostaa Streboffille
ja häneltä ottaa saalis takaisin, minkä hän niin vilpillisesti anasti."

"Onnistukoon se", vastasi ruhtinas; "sitä toivon kaikesta sydämestäni,
mutta hiljaa, nythän kuuluu jokin huuto."

Miehet kuuntelivat; huuto tuli sotalaivasta.

"Ken siellä?" kuului taaskin laivasta.

"Ystävä", vastasi katteini.

Soudettiin edemmäksi ja vene tuli pian laivan perärappujen luokse.
Alimpana seisoi upseeri paljastettu miekka kädessä ja häntä lähellä
merimiehiä, jotka olivat varustetut pyssyillä ja pistooleilla.

"Teidän asianne?" kysyi upseeri.

"Heti kohta puhutella päällikköä, minulla on kovin tärkeä asia",
vastasi Salaman päällikkö.

"Meidän täytyy ensin tarkastaa vene ja tutkia, onko teillä ehkä aseita
ja ampumavaroja; ennen ette pääse kannelle", vastasi upseeri "James ja
Scott, menkää tarkastamaan vene ja sen miehet."

Kaksi sotamiestä meni heti täyttämään upseerin käskyä. He ilmoittivat,
ettei mitään kiellettyä tavaraa löytynyt. Vasta sitte saivat katteini
ja hänen seuralaisensa astua laivalle. Siellä oli heitä vastaan
ottamassa vartijaupseeri, jolta katteini pyysi saada heti puhutella
päällikköä.

Katteini Milenius kysyi upseerilta laivan nimeä.

Ruuvikorvetti Dragon, katteini Seymour, vastattiin hänelle.

Tuon tiedon saatuansa oli katteini hyvin mielissänsä. Hän oli pelännyt
sen olevan Mirandan ja Cutleria tahtoi hän mieluimmin välttää. Katteini
ei aavistanutkaan, että nuorempi Froubrigde vihasi häntä aivan yhtä
paljon kuin Mirandan ensimäinen luutnanttikin. Apulaisupseeri tuli nyt
sanomaan, että katteini Seymour, joka ensimäisen luutnanttinsa kanssa
oli kajuutassa, laski hänet puheilleen.

Upseeri käski katteinin seurata apulaistansa ja sen saattamaan häntä
Dragonin päällikön luokse. Oven edessä oli merisotamies vartioimassa.
Suuren valkoiseksi kiillotetun pöydän ääressä istui avarassa ja
siistissä kajuutassa kaksi meriupseeria. Ne olivat katteini Seymour ja
Froubrigde, hänen luutnanttinsa.

Molemmat katselivat suurella mielenkiinnolla katteinia, joka nyt astui
sisään. Se seikka että maalta tuli vene näin myöhään ja siinä kolme
miestä, joista yksi sanoi tahtovansa tuoda hyvin tärkeitä tietoja
Dragonin päällikölle, se kaikki oli tehnyt hänen uteliaaksi, jonka
vuoksi hän oli kutsuttanut Froubrigdenkin kuulemaan mitä semmoisella
miehellä olisi sanottavaa.

Mileniuksen koko ryhti ja huolellinen vaatetus osotti herrasmiestä ja
kohteliaasti vastasivat upseerit hänen tervehdykseensä.

"Te, sir, olette sanonut haluavanne puhutella minua; minä olen katteini
Seymour, tämän laivan päällikkö", sanoi vanhempi herroista.

"Asiani soisin saavani suorittaa teille, sir, kahdenkesken; se on perin
tärkeää laatua" sanoi katteini.

"Ainoastaan luutnanttini läsnä-ollessa otan kuullakseni mitä teillä on
sanottava."

"Olkoon sitte hänkin läsnä, kosk'ei se muuten käy", vastasi katteini.
"Teidän laivanne ajoi kaksi päivää sitten toisen englantilaisen laivan
kanssa takaa erästä ruotsalaista uhkapurjehtijaa."

"Ei se mikään uutinen meille ole, sir, vastasi katteini Seymour.
Uhkapurjehtija pääsi pakenemaan siksi että onnettomuus kohtasi toista
sen takaa-ajajista, mutta me olemmekin täällä estääksemme tuon
uhkarohkean Englannin lipun halveksijan pääsemästä pois Viipurin
satamasta, vaikka sentakia jäisimme vetelehtimään tänne talveen asti."

"Olkoon onneksi, hyvät herra!; siitähän tulee teille oikein hauska
virkatoimi", vastasi katteini naurahtaen. "Mutta te, sir, ette tietäne
mitä lastia sillä uhkapurjehtijalla oli."

"Luultavasti ruokatavaroita; niitähän suomalaisraukat paraiten
tarvitsevat", arveli Froubrigde, joka kiukkuisesti katseli katteinia.

"Ruokatavarana oli sillä oivallisia kanuunia ja kuulia Viipurin
linnoitusten tarpeeksi sekä lisäksi ruutia, kivääriä ja muita aseita;
lyhyesti sanoen: uhkapurjehtijalla oli sotatarpeita vähintään
sadantuhannen ruplan arvosta. Olisihan teidän, hyvät herrat, sopinut
ne ottaa; se olisi ollut teille kunniaksi, sillä jos ei vihollinen
olisi saanut tuota apua linnaansa, ei se olisi voinut sitä puolustaa.
Viipurin linna oli kehnosti varustettu; jos osasto teidän laivastoanne
olisi ottanut sitä pommittaaksensa, olisi sen täytynyt antautua.
Viipuri on Suomen itäisin rajakaupunki Venäjää vastaan eikä muuta kun
12 penikulman päässä Pietarista, mutta uhkapurjehtija toi apua juuri
hädän hetkellä ja nyt on linnotuksen tila aivan toinen."

Froubrigden silmät säikkyivät kiukusta.

"Hiiden hornaan tuo mies; saisin sen vain käsiini, roikkuisi hän
vähemmän kuin kymmenen minuutin kuluessa maston huipussa."

"Uhkapurjehtijanko katteinille tuon hyvän suotte", kysyi Milenius
levollisena.

"To be sure, sir, juuri sitä pirulaista minä tarkoitan enkä ketään
muuta."

"Silloin saatte toivonne täytetyksi", vastasi katteini uljaasti;
"uhkapurjehtija-laivan päällikkö olen minä."

Seymour ja hänen luutnanttinsa hypähtivät kumpikin sijaltaan,
töllistelivät mykkinä hämmästyksestä Mileniusta, joka vain naurahti
sille kauhuntapaiselle ällistykselle, jonka hänen uhkarohkeat sanansa
heissä olivat aikaan saaneet.

"Te jätätte minut hirttämättä; päin vastoin palkitsette minua
ystävyydellänne ja suosiollanne", sanoi katteini. "Uskokaa pois, meistä
tulee vielä hyvät ystävät."

"Sepä saadaan nähdä, jos vain olette se, joksi itseänne sanotte",
vastasi Seymour. "Froubrigde, käskekää vartija-upseerin kiinnittää
isomaston huippuun erityinen vetonuora; kohta näytän teille millaiset
ystävät meistä tulee."

Froubrigde astui ovea kohden. Katteinin ääretön rohkeus teki tavattoman
vaikutuksen vanhemman Froubrigden pojanpoikaan. Olihan tuon miehen
luonnossa terästä, noin rohjeta tulla vihollistensa keskelle oli
enemmän kuin rohkea teko; hän ei semmoiselle käytökselle osannut
nimeäkään antaa.

"Viivyttäkää hetkinen aiheenne täytäntöönpano", sanoi katteini
tyvenesti. "Ensiksikin on parempi, että väkenne näkee minut hirtettävän
päivällä; silloin voivat he tarkoin oppia, miten pelkäämätön mies menee
kuolemaan, ja toiseksi teitä ehkä huvittaisi tietää syy, minkätähden
minä tulin tänne ja näin arvelematta annoin henkeni teidän käsiinne.
Sillä tietysti minulla oli hyvin tärkeä syy tullakseni tänne teidän
laivallenne."

Tämä järkevä puhe sai katteinin kuulijat malttamaan mielensä. Olihan
selvää, että jos ei uhkapurjehtijalla ollut jotakin erinomaisen tärkeää
sanottavaa, jopa niin tärkeätä, että hän oli varma pahaa kärsimättä
pääsevän tiehensä, hän ei olisi tullutkaan.

"Odottakaa, Froubrigde, jotta ensin saamme kuulla, mitä tällä miehellä
on meille sanomista", keskeytti katteini Seymour. "Kun hän on puhunut
suunsa puhtaaksi saatte hirttää hänet."

"Te olette erinomaisen hyvänsuopa, sir, ja minä kiitän teitä", vastas
katteini. "Sallikaa minun tehdä teille muutama kysymys. Te sanotte
haluavanne saada uhkapurjehtijan laivan haltuunne?"

"No, hiisi vieköön, niinpä kyllä; toistan vielä että juuri sitä varten
olemme tässä ankkurissa", vastasi Seymour.

"Toinen kysymykseni on tämä tällainen: jos sen saaliin saisitte,
eiköhän olisi teille kahdenkertasesti tervetullut, jos laivassa vielä
olisi koko lastinsa eli sotatarpeita noin sadan tuhannen ruplan
arvosta?"

"Se kysymys on niin yksinkertainen ja selvä, ettei sen vastaukseksi
muuta tarvita kuin yksitavuinen _on_."

"Aivan niin, sir, ja kun on päivän selvää, että te urhoollisena
upseerina halusta palvelette maatanne, koetatte tehdä vihollisellenne
kaikenlaista vastusta j.n.e., niin myöntänette, että se henkilö, joka
osottaa teille keinon saada uhkapurjehtijan ja sen kallisarvoisen
lastin, ansaitsee kiitollisuutenne ja palkkaa eikä rankaisua."

"Sekin myönnetään, mutta missä semmoinen henkilö on ja mitenkä se
onnistuisi?" kysyi Dragonin päällikkö hilpeästi. "Onhan uhkapurjehtija
teidän laivanne, jos niin todellakin olette sen katteini -- se on
Viipurin satamassa linnan kanuunain turvissa; eihän sitä sieltä
helpolla saa, sehän on mahdotonta."

"Se mies, joka vastaa asian onnistumisesta olen juuri minä", vastasi
katteini, joka sitten kertoi kuulijoillensa, mitenkä Streboff oli
häntä pettänyt ja sulkenut Santta-Annan torniin, kuinka hän sieltä
karkasi, otti ruhtinas Barinskyn ja kasakan mukaansa sekä miten hän
kostonhimosta tuli vihollisensa laivalle tarjoomaan sille palvelustaan.

Suurimmasti ihmetellen kuulivat upseerit katteinin kertomusta. Seymour
ja Froubrigde olivat kumpikin urhoollisia miehiä ja ymmärsivät
arvostella katteinin rohkeutta ja tavattoman nerokasta tekoa. Heidän
täytyi häntä kunnioittaa, vaikka olikin hän halveksinut heidän
lippuaan, jonka vuoksi Dragonin päällikkö kysyi ystävällisellä äänellä.

"Mikähän olisi palkka, minkä pyydätte avustanne?"

"Muuta en pyydä kuin saada laivani takaisin antaakseni sen ehjänä
omistajallensa, sittekuin ensin olette purkaneet sen lastin
kuormalaivoihinne. Minä puolestani taas lupaan, etten enää käytä
Salamaa satamasulunsärkijäksi", vastasi katteini. "Minä olen
luonteeltani hyvin uskalias. Olen nuori, ja merimiesmainettani kutkutti
yrittää uhkapurjehtimista. Olkoon että se on vika, mutta minä sovitan
sen antamalla teille tilaisuuden tehdä pienen urostyön, -- kauniimman,
minkä mikään laiva on tehnyt koko sodanaikana. Antakaa kunniasananne
ja lupauksenne, sir, että Salama pääsee vapaaksi, kun olette saaneet
ne sotatarpeet, mitkä sillä ovat lastina, silloin olen teidän
palveluksessanne. Muistakaa, sir, että minä vapaasti ja kutsumatta
tulin tänne, että minä vapaasti ja vaatimatta, tarjoon apuani
kallisarvoisten sotatarpeitten ottamiseksi teidän vihollisiltanne ja
sekin muistakaa että jos emme jo tänä yönä ole toimessa, se huomenna
on myöhäistä, sillä kuten jo sanoin, silloin ryhtyvät venäläiset
purkamistyöhön."

Tarkoin mietti Seymour kaikkea mitä katteini oli sanonut ja ehdottanut.
Hän nousi ja lausui:

"Viipykää tässä muutama hetki, minä ja ensimäinen luutnanttini tahdomme
asiasta keskustella. Vastaukseni saatte heti kohta."

Upseerit lähtivät kajuutasta kannelle, missä ruhtinas Barinsky ja
Bestysjeff kovin levottomina odottivat katteinin takaisin tuloa.
Seymour ja Froubrigde menivät molemmat ruhtinaan luokse ja tutkivat
häntä mitä tarkimmasti. Kaikesta siitä, minkä saivat kuulla huomasivat
he katteinin puhuvan totta kumminkin sen verran, mikä koski hänen
vangitsemistansa sekä hänen ja seuralaistensa karkaamista linnasta.
Barinskylle tarjottiin lepopaikaksi upseerin kajuutta ja kasakka
vietiin laivamiesten suojaan. Upseerit sitte vielä neuvottelivat kauan
keskenänsä, mutta menivät vihdoin hekin kajuuttaansa.

Siellä katteini Seymour lausui. "Teidän erittäin omituinen käytöksenne
saa minutkin tekemään omituisesti ja poikkeamaan sota-aikana
tavallisista määräyksistä. Jos meidän onnistuu teidän avullanne saada
laiva ja sen lasti, niin annan teille kunniasanani, että te ja laivanne
olette vapaat hetikohta, kun lasti on hallussamme, sillä välipuheella
kuitenkin, ett'ette nykyisen sodan aikana enää yritä laivallanne
satamasulkua särkemään. Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Olen, sir, sillä englantilaisen upseerin ja gentlemanin sana on pyhä",
vastasi katteini; "mutta kuulkaa sir, mitä minä nyt kunnioittavasti
ehdotan. Viivyttelemättä laskekaa vesille ja miehittäkää veneenne.
Pimeyden avulla ja koska minä tarkoin tunnen nämä vedet, vältämme
helposti linnan ja pääsemme Salamalle, joka on kaupungin laiturin
ääressä lähellä rantaa. Varamieheni kirjeestä päätän, ettei laivalla
ole paljo sotamiehiä. Ne me voitamme helposti. Kun laiva kerran on
vallassamme, hinaamme sen pois rannasta. Tuuli on koillinen, siis
myötäinen purjehtia satamasta. Englantilaisten merimiesten avulla,
rohkeudella ja nerolla saadaan Salama varmaankin päivän nousun ajaksi
ankkuriin tähän Dragonin lähellä. Jos minä en täytä, mitä lupaan ja nyt
olen tarjoutunut toimittamaan, saatatte ajaa kuulan kalloni lävitse;
nuorassa roikkumasta säästäkää minua suosiollisesti."

Mitä katteini ehdotti, ei suinkaan ollut mahdotonta. Seymour oli
varovampi, sillä hän oli päällikkö ja vastuunalainen miestensä
hengestä, jonka tähden hän tekikin useampia vastaväitteitä. Mutta
toisaalta oivalsi hän hyvin mikä kunnia tulisi hänelle jos yritys
onnistuisi. Ei yksikään laiva ollut vielä koko sodan aikana tehnyt
mitään erityistä urostyötä ja Bomarsundin valloittaminen oli, kuten
Jones-purseri Cutlerille oli sanonut, yhdistetyn laivaston ainoa
sankarityö vuoden 1854 kuluessa. Puuttui matalakulkuisia laivoja eikä
sen vuoksi päästy Suomen ja Venäjän satamiin. Siinä oli syy Fighting
Charleyn ehdottomaan toimettomuuteen, mikä tuotti tuolle mainiolle
sankarille merisotahallituksen epäsuosion, josta syystä hän seuraavana
vuonna erotettiin Itämeren-laivaston päällikön virasta, joka annettiin
amiraali Dundas'ille.

Mutta sitä vastoin puolusti Froubrigde innokkaasti katteinin ehdotusta.
Ryöstää laiva ihan venäläisten patterien alta, kas se oli urostyö ihan
hänen mieluisensa. Hän muistutti päällikköänsä, miten englantilainen
sotalaivasto Itä- ja Länsi-Intian hyvin varustetuissa satamissa oli
voittanut paljon pahempia vastuksia ja onnellisesti suorittanut
mainehikkaita töitä. Pätevillä syillä kumosi hän ne väitteet, joita
Seymour teki katteinin ehdotusta vastaan ja siitä seurasi, että
Dragonin päällikkö lopulta antoi suostumuksensa. Veneitten piti
lähteä Froubrigden johdolla ja katteini ruveta hänelle luotsiksi;
englantilaisen merimiehen pontevuudella pantiin yritys heti toimeen.

Kaikki miehet herätettiin heti ja väkeä muistutettiin olemaan ihan
vaiti ettei vihollisen huomio kääntyisi heihin. Kaikki tehtävän
täyttämiseen tarpeelliset käskyt annettiin laivapilleillä. Vähemmän
kuin puolen tunnin kuluessa olivat veneet laivan kupeilla täysin
varustettuina upseerinsa johtamina. Ensimäinen luutnantti, joka
Mileniuksen kanssa oli päällikkönä, istui isoveneessä. Kello 11 yöllä
lähtivät veneet hiljaan retkellensä, seuraten Uuraansaaren rantaa.
Jottei pimeässä hajottaisi eri suunnille, olivat veneet keskenänsä
yhdistetyt hienoilla köysillä. Jo tultiin Santta-Annan tornin kohdalle,
joka jättiläiskummituksen tapaisena seisoa törötti yön pimeässä.
Kynttilä paloi siinä suojassa, mistä katteini äsken oli lähtenyt ja
komentaja nukkui yhä vielä, itse nyt vankina. Venäläisten linnoitusten
pitkä rivi oli näkyvissä ja venäläinen vartijaväki nukkui sikeästi,
aavistamattakaan vihollisen olevan niin lähellä, jos englantilaisilla
olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisivat he väkirynnäköllä ehkä saaneet
valloitetuksi koko linnan, niin vähän oli vihollinen varuillansa ja
niin vähän odotti se hyökkäystä. Muistettakoon, mitä kokemus useasti on
todistanut, että rohkein saa useimmiten voiton, jos hän vain on taitava
ja seuraa onnen ohjausta.

Dragonin veneet olivat jo itse satamassa. Saattoi jo nähdä Salaman
ja ihmeeksensä huomasi katteini venäläisten siirtäneen laivan pois
laiturin äärestä, luultavasti sen vuoksi ett'eivät heidän omat
sotamiehensä pääsisi kapakkoihin juomaan ja sitten juopuneina aikaan
saamaan hämminkiä. Milenius ilmoitti Froubrigdelle tuon havaintonsa,
joka oli aivan tärkeä, sillä nyt kun laiva ei ollut laituriin kiinnite
pääsi sen kimppuun, kaikilta puolelta eikä tarvinnut pelätä estettä
kaupungista eikä linnasta. Päätettiin tehdä hyökkäys kaikilla veneillä
yhtä haavaa.

Salamasta oli jo huomattu veneet ja yksi venäläisistä sotamiehistä
huusi niille, saamatta kuitenkaan vastausta. Pimeässä luultiin ne
kalastajain veneiksi. Huudettiin vielä toistamiseen. Milenius tunsi sen
ensimäisen varapäällikkönsä Willnerin ääneksi.

Katteini vastasi, että laivaa nyt tultiin valloittamaan, että Willnerin
ja miesten pitäisi aseiksensa hankkia kirveitä, kalikoita ja mitä muuta
käsiinsä saisivat ja että hekin auttaisivat tulijoita. Tuo kaikki oli
silmänräpäyksessä tehty. Tällainen ryntäys oli tehtävä pikaisesti
ja pontevasti. Vallan hiljaa kiipesivät englantilaiset laivalle ja
pääsivät vastustelematta sen kannelle. Milenius huusi väellensä, että
englantilaiset olivat heidän liittolaisiaan, joille tulisi olla apuna.
Willner ja katteini vaihtoivat muutaman sanan. Katteini sai kuulla että
venäläisiä oli kolmattakymmentä miestä, joista useammat kannen alla ja
niillä päällikkönä yksi upseeri ja pari aliupseeria. Kannella olevat
vartijat joko surmattiin taikka pyysivät he armoa. Kannen alla olijat
melskeestä säikähtyneinä, pakenivat salonkiin ja antautuivat siellä
voittajain armoihin, kun olivat saaneet Froubrigdeltä vakuutuksen,
että heidän henkensä säästetään. Sillä aikaa kuin englantilaiset
toimittivat tämän, oli Milenius antanut väkensä irroittaa laivan ja
levittää purjeet. Ankkuri nostettiin ja hinaten englantilaisten veneet
mukanansa, Salama lähti täysin purjein satamasta vanhan Pekka Nordin
taatulla johdolla. Linnasta ei kuulunut ainoatakaan laukausta; siellä
oli ihan pimeää ja hiljaista. Kello 3 aamulla pääsi Salama veneineen
Dragonin ankkuripaikalle, jossa niitä tervehdettiin raikkailla
hurraahuudoilla korvetista. Katteini Seymour vastaanotti Mileniuksen
suurimmalla kohteliaisuudella. Arvokas lasti, josta miehille oli tuleva
hyvät palkkiorahat, lisäsi sekin yleistä mielihyvää laivalla.

Ensimäiseksi tiedusteli Milenius, miten oli käynyt Yrjö Evertin ja
hänen vangiksi otettujen kumppaniensa. Froubrigde sanoi, että he
olivat lähetetyt Napierin päällikkölaivalle "Duke of Wellington."
Silloin kun Miranda ja Dragon ajoivat takaa Salamaa, olivat he
kieltäyneet palvelemasta kanuunien luona ja niinikään hurranneet ja
osottaneet sopimatonta iloa, kun Miranda törmähti torpeedoon ja Salama
onnellisesti, pääsi pakoon. Froubrigde vakuutti, ettei heille tapahdu
mitään pahaa, mutta kuitenkin pidettiin sopivana lähettää heidät
päällikkölaivalle palvelemaan.

Barinskyä oli mitä ystävällisimmin kohdeltu Dragonilla, Bestysjeffiä
samoin. Ruhtinaan ja Mileniuksen kesken sovittiin, että hän ja kasakka
Salaman mukana tulisivat Gefleen. Ennen kaikkea halusi ruhtinas saada
tavata puolisonsa, joka Haaparannan kautta kyllä helposti pääsi Gefleen.

Ruhtinas sanoi: "totta kyllä, että te, katteini Milenius, kansalaiseni
vilpin kautta jäitte ilman rahtipalkkaanne, mutta siitä saatte olla
varma, ett'eivät kaikki venäläiset ole Streboffin tapaisia, ja
kun minä kerran kuten varmaan toivon, saan ryöstetyt tilukseni ja
tavarani takaisin, olen teidät palkitseva. Tätä en sano siksi, että
kullalla voisi palkita sitä, mitä te minun hyväkseni olette tehneet
ja uskaltaneet, vaan osottaakseni hyvää tahtoani ja korvatakseni
reitaajallenne hänen tappionsa."

Sill'aikaa kuin veneet onnellisesti suorittivat tehtävänsä, oli
satamalaivan vartijavene ottanut kiinni erään selejä lastin hinnaksi
ja tiedon Suderoffin kanssa sopimastansa rahtimatkasta Viipuriin,
oli patruuna Wulff saanut, mutta sittemmin ei kuulunut mitään
tietoa laivasta. Mimmin murhe ja tuska oli ääretön, etenkin kun
hän oli saanut kuulla mihin tarkoitukseen Salamaa käytettiin. Hän
soimasi isäänsä, että hän katalasta voitonpyynnistä oli houkutellut
Mileniusta sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hänen valituksensa
ja voivotuksensa karkoittivat ilon ja rauhan patruunan kodista, ja
patruuna, aivan yhtä levoton ja mielipahoillaan kuin tyttärensäkin,
teki sen järkähtämättömän päätöksen, että jos Salama onnellisesti tulee
takaisin, sitä ei enää käytetä alkuperäiseen tarkoitukseensa.

"Ei sovi uhkarohkeudella karkoittaa onneansa", oli hän sanonut
itselleen. "Minä olen tällä toimella ansainnut niin paljon, että jo
sopii tyytyä. Hm, en luullut Mimmin asiata niin paheksivan. Olkoon
menneeksi, saakoon hän vain minun puolestani rakastamansa katteinin,
jota minäkin suuresti kunnioitan ja muita mieluummin otan vävykseni.
Tulisi vain sulhanen tänne, kyllä minä häät pitäisin. Oli sitä
Mileniuksella sisua kun otti mennäksensä Viipuriin. Kuin vain ei
hänelle olisi mitään tapahtunut. Jos hän joutuu vihollistensa käsiin,
niin -- hiisi vieköön, en tahdo ajatellakaan, miten silloin käy."

Mutta sittekin ajatteli hän sitä yöt päivät ja jos hän koettikin
päästä levottomista ajatuksistansa, muistuttivat Mimmin huokaukset
ja punoittavat silmät häntä ehtimiseen Salamasta. Patruuna tuli
yhä synkemmäksi, laivan ja sen väen kohtalo eivät lopulta suoneet
hänelle hetkenkään lepoa. Näin synkkämielisenä ollessaan tuli häntä
tervehtimään raatimies Evert.

"Minä tulen", sanoi raatimies, "antamaan sinulle tietoja, joita olen
saanut kirjeessä Yrjö-pojaltani. Ikävä tapaus, hyvin ikävä."

Patruuna hypähti kirjoituspöytänsä äärestä, kasvoiltansa kalman
kalpeana.

"Sanoit: ikävä tapaus, veikko Evert", jupisi hän värisevin huulin,
"sano onko Salama ryöstetty? joutuin; muuten tulen hulluksi."

"Niin hullusti kai ei sentään ole, mutta ikävästi sittekin", vastasi
raatimies niin pitkään, että patruunalla oli hyvin aikaa tuskistella.
"Jos olisin aavistanut, että laivaa käytettiin sulunsärkijäksi, ei Yrjö
milloinkaan olisi saanut astua sen kannelle. Se vain on varma..."

"Keskustellaan sittemmin siitä, oliko se oikein vai väärin", keskeytti
hänet patruuna. "Nyt kysyn sinulta, veikko, ihminen, sano selvään,
tiedätkö onko Salama säilyssä vai eikö, elääkö sen katteini vai ovatko
englantilaiset hänet hirttäneet; armosta sano se minulle."

"Poikani kirjoittaa, että Salama onnellisesti pääsi Lovisaan,
mutta että Yrjö ja kaksi muuta sen miehistä olivat joutuneet
englantilaisten vangiksi. Yrjön kirje oli kirjoitettu englantilaisella
päällikkö-laivalla 'Duke of Wellington.' Hän on ollut useammassa
pienemmässä tappelussa, ja Jooseppi-setä ennusti sittekin väärin, kun
sanoi, että joku minun kolmestatoista lapsestani tulee hylkiöksi.
Yrjöstä ei ainakaan sellaista tule, sillä hän on käyttäytynyt
miehentavoin ja osottanut niin ylevän jaloja tunteita, että saatan olla
ylpeä kelpo pojastani."

Patruuna rohkeni taaskin hengittää. Sen että Yrjö ja kolme muuta
miestä oli joutunut englantilaisten valtaan, oli Milenius hänelle
kirjoittanut, vaikka patruuna ei sitä ollut raatimiehelle sanonut,
jott'ei tämä suotta surisi. Olihan siis vielä toivoa Salaman olevan
vapaana. Siitä iloisena puristi hän raatimiehen kättä ja sanoi:

"Minä olen Yrjön kummi enkä häntä unohda. Vankina hän ei voi kauan
pysyä, ja kotiin päästyä saa hän ruveta lukemaan varapäällikön
tutkintoa, minun kustannuksellani tietysti. Eikä se haittaa, että hän
saa oppia englanninkieltä sekä kuria ja järjestystä sotalaivalla.
Jumala suokoon, että minäkin nuoruudessani olisin jotakin hyödyllistä
oppinut, eipä silloin olisi ollut niin vaikea hankkia tietojani
vanhemmalla iällä. No, mitä poikasi kirjottaa?"

Raatimies asetti silmälasit nenälleen ja rupesi lukemaan Yrjön
kirjettä, joka oli sekä pitkä että ainehikas. Sulimmalla hellyydellä
puhui hän siinä vanhemmistansa. Hän kertoi tapahtumat Salamalla,
vangitsemisensa ja palveluksensa Dragonilla. Vielä kertoi
hän osallisuudestaan useammassa pienessä tappelussa, etenkin
maallenousu-yrityksistä Suomen rannalle laivaston pienemmillä
aluksilla. Kerromme tässä kohtauksen yhdestä sellaisesta kahakasta,
joka osottaa, miten jalointa ihmisyyttä voi tavata keskellä sodan
kauhuja. Se on todellakin kaunis urostyö sodanaikana. Siitä kirjottaa
Yrjö Evert seuraavasti:

    -- -- -- "Jok'ainoa laivan miehistä tarjoutui vapaaehtoiseksi,
    mutta päällikkö valitsi mielensä mukaan parhaimmat ja
    minäkin lähetettiin merimiesten muassa maalle. Rantaa kohti
    soutaessamme näkyi maalla sotaväkeä, mutta laukaus 'Bloodhoundin'
    kylkitykistä karkoitti ne tykkänään. Meidän miehiä hajaantui
    kappaleen matkan päähän rannasta sill'aikaa kuin venemiehemme
    valloittivat muutaman vihollistemme jättämän kanuunan. Viholliset
    seisahtuivat metsän suojaan ja alkoivat ampua. Minä tähtäsin
    tarkoin yhtä heistä, laukasin ja mies kaatui kuin kannaltansa
    hakattu puu. Samalla erää laukasi 'Cruiser' koko kylkirivinsä,
    kuulat sinkoilivat metsään ja vastustajamme pakenivat. Joku
    vastustamaton halu pakotti minua käymään katsomaan sitä miestä,
    jonka olin ampunut, elikö hän vielä vai oliko hän jo kuollut. Hän
    makasi liikkumattomana ja minä pelkäsin häntä enemmän sellaisena
    kuin äsken seisovana ja aseellisena. Hyvin kamala tunne on
    katsella ihmistä, jonka tietää surmanneensa. Hän oli avannut
    nuttunsa ja puristi kättä rintaansa vastaan, siihen kohtaan,
    mihin kuula oli sattunut. Hän hengitti raskaasti ja verta pursui
    joka hengenvedolla sekä suusta että haavoista. Muotonsa oli
    kalman kalpea; suurilla kirkkailla silmillänsä tirkisti hän
    minua. Sitä näkyä en milloinkaan voi unohtaa. Hän oli kaunis
    nuori mies, ei ainakaan yli viidenkolmatta ikäinen. Minä asetuin
    polvilleni hänen viereensä ja sydämeni sykki niin kovasti kuin
    olisi se ollut pakahtumaisillaan. Hän oli oikein ruotsalaisen
    näköinen eikä ensinkään näyttänyt viholliselta. Mahdotonta on
    kertoa mitä tunsin povessani, mutta jos oma henkeni olisi voinut
    pelastaa hänet, luulen että olisin sen antanut. Minä panin hänen
    päänsä polvilleni, hän tarttui minun käteeni ja koetti jotain
    sanoa, mutta ei saanut ääntä. En minä häpee tunnustaa olleeni
    häntä heikompi, sillä hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä,
    mutta minä en voinut pidättää omiani. Hän ummisti silmänsä,
    mutta samassa paukahti laivastamme kanuunan laukaus, joka kutsui
    meitä takaisin ja se herätti hänet. Hän osotti sormellaan
    rantaa ja metsää kohti, minne hänen toverinsa pakenivat. Mies
    poloinen, hän ei varmaankaan aavistanut, että juuri minä olin
    hänen surmaajansa. Olin epätietoinen, miten erota hänestä. Sitä
    ei kuitenkaan kauan kestänyt, sillä samassa tuli häneen kova
    kouristus, silmänsä särkyivät ja huoaten heitti hän henkensä.
    Minä toivon jumalan ottaneen hänet ikuiseen rauhaansa. Hänen
    päänsä laskin minä hiljaa maahan ja jätin hänet siihen."

"Hm, -- jalosti, ihmismäisesti tehty; siitä on pojallesi kunniaa,
veikko Evert", sanoi patruuna. "Yrjöstä kyllä aikanansa tulee mies.
Mutta mitä tirkistelet paperiisi; onko siinä vielä jotakin mainittavaa?"

"Onpa niinkin, sitä en vielä huomannutkaan; sillä ihan äsken sainkin
tämän postista", vastasi raatimies. "Kuoressa on erityinen pieni
kirjelippu, jonka sisällön luulen ilahuttavan sinua Wulff veikko. Kas
näin seisoo siinä:

"Salama lähti Lovisasta, Dragon ja Miranda ajoivat sitä turhaan
takaa. Me seurasimme sitä aina Viipurin saaristoon, mutta se pääsi
onnellisesti tiehensä. Me ruotsalaiset iloitsimme siitä rehellisesti
ja kieltäysimme hoitamasta niitä kanuunia, jotka ampuivat meidän
oivallista laivaamme. Salamaa vainotessaan tarttui Miranda venäläiseen
torpeedoon ja katteini Milenius pääsi onnellisesti Viipuriin. Enempää
en nyt ehdi."

"Hei ja hurraa!" huusi patruuna ja pyöräytti iloissaan raatimiestä
kerran ympäri lattian, sitte riensi hän ovelle, avasi sen ja huusi
ylikertaan:

"Mimmi, Elviira, tytöt, lapset! kuulkaa, tulkaat tänne! Salama ja
Milenius ovat säilyssä ja onnellisesti päässeet Viipuriin. Tulkaa
paikalla tänne! Olen ilosta pyörtyä. Oiva mies tuo Milenius, katteinien
parhaita. Kas tässä ovat tytöt; lue heille Yrjön kirje, veli Evert,
eläkä unohda sitä pientä kirjelippua, mikä olikin kaikista paras."

Mutta kun vihdoin Salama itse saapui Geflen satamaan eräänä kauniina
iltana ja tieto siitä tuotiin patruunalle, yltyi ilo ylimmilleen
reitaajan talossa. Mimmin silmät riemusta säihkyivät nähdessään jälleen
sen, jota hän maailmassa enimmin rakasti ja kun katteini patruunalle
esitti ruhtinas Barinskyn ja kertoi hänen elämänsä vaiheet sekä miten
hän itse oli välttänyt kaikki häntä tällä matkalla kohdanneet vaarat,
silloin loistivat kauppamiehen kasvot ilosta ja mielihyvästä. Kun
katteini oli kertomuksensa päättänyt, sanoi patruuna:

"Minä olen teille, katteini suurimmassa määrässä tyytyväinen ja te
ansaitsette tulla onnelliseksi. Kuuden viikon kuluttua vietätte
häitä tyttäreni kanssa, joka myötäjäisiksi tuo teille muun muassa
sen laivan, joka epäilemättä on käynyt teille rakkaaksi ja jota te
näin taitavasti ja tavattoman onnellisesti olette kuljettanut. Elkää
kiittäkö minua, katteini; Joonas Wulffilla on varaa antaa vävynsä
vaikutusalakseen valita joko maan tai meren. Kun manner rupee tuntumaan
ikävystyttävältä, valjastakaa silloin Salama, ottakaa vaimonne Mimmi
mukaanne ja tehkää matkoja, sellaisia, joista lähtee sekä huvia että
hyötyä."

Ja patruuna piti sanansa. Kuusi viikkoa myöhemmin vietti Kaarle
Milenius häitä Mimmi Wulffin kanssa Geflen kaupungissa. Ne olivat
komeat ja kaikin puolin onnistuneet pidot. Vierasten joukossa olivat
ruhtinas ja ruhtinatar Barinsky, joka onnellisesti oli päässyt Gefleen
ja siellä tavannut puolisonsa. Oli siellä vielä Gregorius Bestysjeff
ja vanha luotsi Pekka Nord'kin, joka katteinin kutsumana oli tullut
Prestön-saarelta Gefleen katteinin häihin. Päivä oli ihmeen kaunis ja
satamassa oli Salama puettu liehuviin lippuihin kannesta mastonhuippuun
asti. Höyry tuprusi venttiileistä ja putkista, se oli valmis panemaan
koneensa käymään. Minnehän piti Salaman lähteä?

Heti vihkimisen ja juhlapäivällisten jälkeen oli se vievä nuoren
parin etelän lämpöisiin maihin, muun muassa Italiaan. Patruuna oli
niin tahtonut ja niin oli nyt tapahtuvakin. Ruhtinas Barinsky ja
hänen puolisonsa olivat kutsutut osallisiksi tälle matkalle ja sen
tarjouksen olivat he suurella kiitollisuudella vastaanottaneet.
Laivan taloudenhoitajaksi oli otettu Bestysjeff ja uhkapurjehtijan
entiset miehet olivat tälläkin kertaa pestatut sen hupaiselle ja
vaarattomalle matkalle. Kyllä oli katteini saanut taistella ennenkuin
sai patruunan suostumuksen naida hänen tyttärensä, mutta tulipa
sitte Joonas Wulffista yhtä antelias kuin oivallinen appi. Pahat
kielet sanoivat -- ja niitähän on runsaasti kaikkialla -- että rikas
Wulff oli pannut toimeen kaiken tuon komeuden saadaksensa prameilla
rikkaudellansa ja toiset kielet, aivan yhtä pahat, milt'ei pahemmat,
sanoivat, että entisen lautakartanon miehen pitäisi hävetä sillä tavoin
pöyhkeillä ja olla olevinaan muita etevämpi; hän muka oli unohtanut
kantaneensa tuohikonttia ja käyneensä "pikisaumasilla." Mutta ne, jotka
näin puhuivat ja päättelivät, olivat kiukkuisia kadehtijoita, jotka
varmaankaan eivät olisi tehneet, mitä Wulff teki. Hän näette lahjoitti
sinä samana päivänä suuria summia vaivaishoidolle ja opistoille sekä
auttoi salaisesti puutteenalaisia, siten kuivaten satalukuisten kurjain
kyynelet.

Pariskunta oli vihitty ja vieraat kävivät sille onnea toivottamassa,
vaahtoavat samppanjalasit kädessä. Nuoren parin malja oli juotava ja
esille astui muuan nuori ilomielinen merikatteini, sulhaisen nuoruuden
ystävä. Hän nosti lasinsa, korotti äänensä, puhui ja sanoi:

"Veikkoseni, verrattoman onnellinen olet sinä, jopa onnellisempi kuin
rasvamerillä purjehtija. Apeksi sait rikkaan Wulffin, joka tietysti
tekee sinusta Ruotsin Rothschildin, mutta kalliimpi on kuitenkin se
helmi, joka vieressäsi seisoo, sen huomaan silmistäsi. Te olette nyt
yhteen solmitut ja saatte yhtenä tehdä elämän pitkänmatkan. Tulkoon
se riemuisaksi elköönkä ennen loppuko kuin on vietetty kultahäitänne.
Toivotan, ettei onnenne milloinkaan siirry oikeasta kulkuväylästä,
pitäkää tarkkaa suuntaa ja vähentäkää purjeita ennenkuin nousee myrsky.
Painolastina olkoon teillä paljon rakkautta, uskoa ja toivoa, sillä
silloin asuvat rauha ja riemu mielessänne. Jos sää muuttuu myrskyiseksi
ja taivas käy pilviseksi, käärikää silloin purjeet ja luottakaa siihen,
että mahtava peränpitäjä pian hankkii hyvän sään ja myötäisen tuulen.
Veikkoni, sinä nostat ankkurin ja lähdet kaukaisille vesille, mutta
minne menetkin, olette aina mielessämme. Tule leivon mukana takaisin
pohjolaan ja sitte pysykää täällä, sillä totta on, että 'autuas se,
joka ei nuorena sortunut maaltaan'."

Pari tuntia myöhemmin höyrysi Salama satamasta ja sen muassa sulhanen,
morsian ja ne toiset, jotka jo mainitsimme. Laivasta ja sen rannalta
liehuteltiin ja hurrattiin jäähyväisiksi ja vanha Pekka Nord heilutti
hattuansa niin kauan kuin hän hiemankin näki laivaa ja sen katteinia,
sillä hän rakasti niitä molempia. "Katteini ansaitsi onnensa, sillä
reippaampaa merimiestä ja rohkeampaa miestä en ole milloinkaan
tavannut", jupisi luotsi. "Onnea matkalle, olkoon Jumala laivan ja sen
väen kanssa!"

Elviira jäi kotia isänsä luokse, eikä tahtonut hänestä luopua. Mitä
tulee häneen rakastuneesen englantilaiseen luutnantti Cutleriin, haki
hän siirtoa Mirandasta ja sai paikan eräällä 44-kanuunan laivalla,
joka lähti Itä-Intiaan. Hän ei voinut kestää häijyn Joneksen
ainaisia pistopuheita. Kalkuttassa tutustui hän erääsen rikkaasen
sitrunakeltaiseen rouvasihmiseen, joka oli hindulaisen leski. Hän
otti sen vaimoksensa ja erosi virastaan. Emme osaa sanoa, tuliko hän
onnelliseksi, mutta toivomme niin käyneen. Hyvänluontoinen Cutler
ansaitsi hänkin vähän onnea elämässä.



YHDESTOISTA LUKU.

Uhkapurjehtijan entinen laivapoika englantilaisella sotalaivalla.
-- Keskustelu mastossa. -- Wiaporin pommitus. -- Laivasto lähtee
Itämerestä. -- Yrjö Evertin myöhemmät elämänvaiheet. -- Loppunäytelmä.


Kuten Jones oli ennustanut, ei mitään tärkeitä sotatapauksia, vuoden
1854 lopulla enää tapahtunut Itämerellä. Matalakulkuisten laivan puute
oli sellainen este, ettei voitu Itämeren kaupunkeja ja linnoituksia
hätyyttää. Liittolaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin sulkea satamat,
pitää Venäjän laivastoa suljettuna ja toimettomana. Englannissa
ja Ranskassa ruvettiin kiiruimmiten rakentamaan höyryllä kulkevia
kanuunaveneitä ja uivia pattereja, jotta varhain tulevana keväänä
päästäisiin tehokkaammasti toimimaan noissa vaikeakulkuisissa vesissä.

Liittolaisten laivat lähtivät syksyllä Suomen vesiltä ja kääntyivät
kotiinsa.

Pian oli talvi rakentava tukevamman sulun Suomen- ja Pohjanlahdelle
sekä sulkeva niitten rannoilla olevat satamat. Pohjoistuuli, jää ja
lumi olivat kylläkin vihollisia, aivan yhtä ankaria kuin Länsivaltain
laivastotkin.

Mutta yli Pohjanmeren purjehtivat laivastot kotia kohden. Syysauringon
viileät säteet valaisivat tuota mahtavaa hävittäjä-joukkoa, joka,
vaikka kyllä monilukuinen ja voimakas, oli niin vähän saanut aikaan.
Keskustan etunenässä purjehtii uhkea kolmikantinen, 700 hevosen
voimaisella koneella ja 131 kanuunalla varustettu laiva "Duke of
Wellington." Se on englantilaisten pelottava päällikkölaiva. Elköön
lukija unohtako, että pansarilaivain ja monitorien aika ei silloin
vielä ollut tullut. Päällikkölaivan vanavedessä tulevat S:t Jean
d'Acre, 100 kanuunaa, kone 600 hevosen voimainen; Neptun, 120
kanuunaa; ruuvilaiva Nile, 91 kanuunaa, kone 500 hevosen voimainen;
ruuvilaiva Royal Georg, 120 kanuunaa, kone 400 hevosen voimainen y.m.
komeat rekattilaivat Euralus, Arrogant, Amplian, Miranda j.n.e. sekä
korvettilaivat Cruiser, Desperate, Conflict, y.m. Tuosta laivastosta
ylpeilee jok'ainoa englantilainen; se on Britannian varus ja turva,
sen valtiollisen voiman kannattaja, se käsi, joka pitää miljoonia
kaukaisia kansoja kurissa ja pakottaa ne Englannin vallan ja herruuden
alaisiksi, se, mikä saa kaukaiset maat ja kansat tottelemaan Englantia
ja nöyrtymään sen laille.

Duke of Wellington'in isomärssissä, johon helposti mahtuu sata miestä,
makaa vartijamiehiä ryhmittäin. Muitten muassa on siellä Yrjö Evert ja
hänen hyvä ystävänsä Edvard Ryd. Yrjö on kelpolailla miehistynyt. Hänen
kasvonsa ovat päivettyneet ja niitä varjostaa hieno parran untuva,
joka tekee ne miehuullisemman näköisiksi. Hänestä ja Ryd'istä pidetään
paljon heidän rohkeutensa ja reippautensa tähden. He ovat olleet
osallisina monessa pienemmässä ottelussa. Yrjö Evert on "sininuttuna"
oivallinen ja kumppaninsa suosivat häntä suuresti.

Englantilaisten laivain piti mennä Spitheadiin, ranskalaisten
Cherbourgiin, Brestiin ja Touloniin.

Yrjö ja Edvard Ryd keskustelivat ystävällisesti:

"Kuten jo olen sinulle ehdottanut", sanoi Ryd kumppanillensa,
"karkaamme me niin pian kuin maihin tulemme. Minä olen ennen ollut
Portsmouthissa, tunnen siis vähän paikat. Jos vain vanha Peggy Oliver
elää, ei ole mitään hätää. Hän osaa kätkeä merimiehen niin hyvästi,
ett'ei elävä silmä sitä löydä. Peggy on kunnon eukko, siihen saat
luottaa."

"Mikä on hänen elinkeinonsa?" kysyi Yrjö.

"Hän pitää pientä boardinghousea, asuntoa merimiehille ja sen mukana
kapakkaa", vastasi Edvard. "Se on oikein lemmon eukko, irlantilainen,
varmaankin 70 vuoden vanha. Minä karkasin kerran amerikalaiselta ja
menin Peggy Oliverin luokse. Hän otti minut hoitaaksensa ja vaikka
poliisi vainosi minua ja haki jokikisen nurkan ja pielen Peggyn
huoneessa, niin minuapa ei löydetty. Hän näet kätki minut vanhaan
kellariholviin kapakkahuoneen lattian alle ja poliisi sai pitkän nenän."

"Käyköön miten tahansa, mutta minä en kauemmin viihdy sotalaivalla",
sanoi Edvard. "Minä haluan vapaaksi ja kauppalaivaan. Nyt olen jo mies
tullakseni toimeen missä merimiestyössä hyvänsä, mutta täällä olemme
kuin orjat saamatta mitään palkkaa. Olkoon että tämä on hyvä koulu,
mutta minun ei haluta siihen jäädä."

"Mutta miten tulemme rahattomina toimeen", sanoi Yrjö, "sehän on pahin
mutka."

"Vanha Peggy on hameellinen boardingmaster; jos vaan onnellisesti
pääsemme hänen luoksensa, antaa hän meille lainaksi sen verran kuin
tarvitsemme", vastasi Ryd. "Hän hankkii meille pestin ja saa sitte
katteinilta mitä on kuluttanut. Niin on vallan tavallista meille
merimiehille. Ei meillä ole muuta kuin boardinghouse ja kapakka. Meistä
ei pidetä mitään huolta, senpä vuoksi käy, niinkuin käykin."

"Mutta Englanti on jo ruvennut muistamaan merimiehiänsä; minä
olen kuullut, että useammissa sen suuremmissa merikaupungeissa on
merimieskoti", vastasi Yrjö.

"Aivan totta, mutta ne merimieskodit, vaikka ovatkin hyviä, eivät
riitä niille tuhansille merimiehille, jotka käyvät ulkomaan
suurissa merikaupungeissa", vastasi Edvard. "Kun muistaa, että se
osa Isonbritannian tavaroita, mikä aina on vesillä, nousee 80:teen
miljoonan punnan arvoon, on samalla myönnettävä, että koko kansalla
on täysi syy huolehtia sen kansaluokan kohtalosta, jonka haltuun ja
huostaan niin suuri osa sen tavarata on uskottu. Tärkeältä tuntuu, että
ne miehet ovat kunniallisia, taitavia, hyväntapaisia ja jumalisia.
Sitä siis tulisi kaikkein meriliikettä harjottavain kansain muistaa.
Ruotsissa ei ole mitään tehty meidän merimiestemme hyväksi; Englannissa
on jo vähän tehty ja tekeillä on vielä enemmän."

Ryd puhui totta. Vaikka on myönnettävä Englannin merimiehillä
olevan monta jaloa ominaisuutta, havaitaan kuitenkin, etteivät ne
siveellisyydessä ja hurskaudessa ole ensinkään eteviä, jos kohta
tässäkin kohdin löytyy poikkeuksia.

Englannin sotalaivasto saapui onnellisesti Spitheadin ulkosatamaan ja
vangit, joita laivoissa oli useampia, lähetettiin Victory nimiselle
kolmekansilaivalle, lord Nelsonin päällikkölaivalle, joka seisoi
sisäsatamassa. Turhaan pyysivät Salaman neljä miestä vapauttansa.
Heille vastattiin lyhyesti, että kiittäkööt Jumalaa siitä että pääsevät
hirttonuorasta, he kun olivat olleet sulunsärkijöitä, todellinen syy
oli kumminkin suuri puute merimiehistä, jonka vuoksi ei ollut varaa
laskea miehiä irti. Victory laivalla täytyi heidän äkseerata purjeilla
ja kanuunilla niin kauan kuin sää ja vuodenaika sen sallivat. Heitä ei
laskettu maalle ja usein he yrittivät karata, mutta aina turhaan.

Victory laivassa olevista vangeista oli pari koettanut karata jonka
vuoksi kaikkia vankeja alettiin ankarasti vartioida. Yrjö Evertin ja
Rydin karkaamisyritykset siis jäivät onnistumatta. Oli jo vuoden 1855
huhtikuu, mutta yhä vielä he olivat sotavankina. Niitä miehiä varten,
jotka halusivat meritieteitä oppia, oli toimitettu koulu laivaan ja
sen opetusta käytti Yrjö ahkeraan, josta hänelle vast'edes oli suuri
hyöty. Edvard Ryd sen sijaan yritteli ehtimiseen karkaamista. Hän
koetti taivuttaa Yrjöä yöllä hyppäämään laivasta ja uimaan maalle,
jossa hakisivat Peggy Oliverin, mutta siihen Yrjö ei suostunut, koska
se hänen mielestänsä oli liian rohkea hanke, jonka vuoksi ei ollut sen
onnistumisestakaan toivoa. Jos he saataisiin kiinni, seuraisi siitä
kova rangaistus, jonka alaiseksi Yrjö ei tahtonut antautua. Hän odotti
parempaa tilaisuutta vast'edes. Ryd taas pysyi jäykästi päätöksessänsä.
Eräänä pimeänä yönä kiipesi hän alas ankkurikettinkiä myöten ja
alkoi uida kaupunkia kohti. Mutta pahaksi onneksi huomasi hänet
muuan vartijavene ja hän vietiin takaisin. Mies tuomittiin saamaan
kaksikymmentä köydenpään lyöntiä. Ainoatakaan valitusta päästämättä hän
kärsi rangaistuksensa, mutta hänen kiukkuiset silmäniskunsa osottivat,
että hän pian aikoi karata uudestaan. Muutamia päiviä myöhemmin
jaettiin vangit laivaston eri haaroille lähteville laivoille. Yrjön ja
Rydin oli eroaminen. Yrjö joutui Snapper nimiselle kanuunaveneelle, Ryd
Ermouth nimiselle sotalaivalle. Laivasto oli valmistettava ensi keväänä
meneväksi Itämereen ja Suomen lahteen amiraali Dundasin johtamana.
Kaipauksella ja ikävällä erosivat Ryd ja Yrjö toisistaan sillä
heistä oli tullut todelliset ystävät. Yrjö kirjoitti pitkän kirjeen
vanhemmillensa ja kertoi siinä kaikki, mikä häntä oli kohdannut; hän
ehkä etäältä saisi nähdä kotimaansa rannikon, vaan ei tavata omaisiansa.

Englannin Itämerenlaivastoon yhdistyi Ranskan laivasto amiraali
Penaudin johtamana. Suomen ja Venäjän Itämeren-satamat suljettiin
uudestaan ja nyt alettiin todenteolla tuumailla Wiaporin pommittamista,
jotta Venäjälle tulisi tuntuva isku.

Wiaporin linnoitus, jota vastaan liittolaiset nyt olivat päättäneet
käyttää hirveää sotavoimaansa, on kuten tiedetään rakennettu
kallioon ja kalliolle puolen penikulman päähän Suomen pääkaupungista
Helsingistä. Linnoitettuja saaria on seitsemän. Niistä on suurin
Kustaavi-niminen, jossa linnanpäällikkö asuu. Wiaporia on sanottu
Pohjolan Gibraltariksi. Pitääkö se väite enää paikkansa, lienee
epätietoista; ainakin huomattiin sillä, liittolaisten laivain sitä
pommittaessa, olevan kylläkin heikkoja puolia. Ainoa kulkuväylä
Helsingin redille, joka on Venäjän valtakunnan suurimpia sotasatamia,
käypi näitten lujasti varustettujen saarien välitse, joissa on 800
suurimmanlaista kanuunaa. Kun Wiapori on pelkkää kiveä, ei sitä voi
maalta piirittää; ainoa keino sitä hävittää on pommittaminen meren
puolelta. Wiaporin rakensi 18:ta vuosisadalla Kustaavi III:nen
hallitusaikana kreivi August Ehrensvärd. 1809-vuoden sodan aikana
antoi kavaltaja tämän lujan linnan ilman ottelua venäläiselle
kenraalille Barclay de Tollylle, oinain valtiollisten mielipiteittensä
tyydyttämiseksi, kokonaan unohtaen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan.

Liittolaisten laivasto seisoi Wiaporin edustalla. Oli elokuun 7 päivä
1855. Aurinko valaisi Suomenlahden laineita ja tuota uljasta laivastoa,
joka oli aikeissa koetella voimiaan Ehrensvärdin nerokasta luomaa
vastaan. Edellisenä päivänä oli itse amiraali Penaud tullut Tourville
laivalla ja heti hänen jälkeensä kaikki muut Ranskan osaston laivat!

Molemmat ylipäälliköt ryhtyivät heti tarpeellisiin alkutoimiin Wiaporia
vastaan. Venäläiset olivat edellisenä vuonna samoinkuin vuoden 1855
viimeksi kuluneina viitenä kuukautena uutterasti parannelleet ja
varustelleet täällä, rakentaneet uusia pattereja jokaiseen sopivaan
paikkaan ja estäneet laivoja lähestymästä muuta kuin tätä monimutkaista
tietä.

Amiraalit sen vuoksi päättivät, ett'eivät laivoillansa tee yleistä
ryntäystä, vaan ainoastaan semmoista hävitystä, mitä mörssäreillä
voidaan aikaan saada.

Linnan melkein pääsemätön asema teki vaikeaksi valita mörsärilaivain
paikkaa sopivan kauaksi tai lähelle. Pommittamisen valmistukset olivat
siis tehtävät niin varovasti ja huolellisesti, että niihin kului pari
päivää, jotenka alottamisen merkki voitiin antaa vastaa elokuun 9 p:nä
kello 7 aamulla.

Tulta salamoi laivojen koko rivistä; yhdeksänkolmatta englantilaista
ja ranskalaista pommia lensi yht'aikaa linnaan. Siellä oli siihen asti
oltu vaiti, vaan nyt vastattiin heti kohta. Taistelu oli alkanut.

Paksu savu tuprusi jo monesta kohdin linnassa. Kello 10 ja 11 välillä
kuului ankara räjähdys; muuan ruutikellari oli syttynyt ja lensi
pirstaleina ilmaan. Siitä päästivät liittolaiset riemuhuutoja.
Taistelu kävi tuimaksi. Melkein kaikki Wiaporin patterit ampuivat
kaikilla kanuunillansa. Ranskan ja Englannin kanuunaveneet viskelivät
granaatteja ja jykeviä kuulia; näitten paljouden ja sen nopeuden,
millä taistelulinjaa muutettiin, piti houkutella vihollista kääntämään
huomionsa pois mörsärilaivoista, joihin se muussa tapauksessa olisi
tähdännyt kaikki kuulansa.

Kello vähää ennen kahtatoista kuului toinen räjähdys; se oli tuntuvasti
voimakkaampi kuin edellinen ja sitä seurasi kaikkialle leviävä
tulipalo. Ei kulunut paljon aikaa, kun vielä tapahtui kolmas räjähdys,
joka peitti melkein koko linnan savuun. Muutaman hetken aikana kuului
yhtämittaista, ukkosen jyrinän tapaista paukkinaa. Tuo viimeinen
räjähdys surmasi viholliselta paljon miehiä. Liittolaisten upseerit
eivät milloinkaan olleet mitään hirveämpää nähneet. Sekasorto oli
Wiaporissa ääretön ja siitä hetkestä alkaen kävi ampuminen sieltä
tuntuvasti heikommaksi. Moni patteri herkesi kokonaan ampumasta;
ainoastaan kaksi niistä kiusasi yhä liittolaisten laivoja. Tulipaloja
syntyi ja yltyi yhä useammalla haaralla. Makasiineja ja halkovarastoja
paloi monessa paikoin.

Mörssärilaivain ammunta oli koko päivän hyvin vilkas. Linnastakin
kiihkenee ammunta ja kuulia tuiskuu rakeitten tapaisesti liittolaisten
laivoille. Muuan kuula särkee yhdestä veneestä kanuunan alustimen;
siitä lähtenyt kappale sattuu upseeriin, jonka se kaataa. Hän luullaan
kuolleeksi, mutta kun tungetaan hänen ympärillensä, nousee hän niinkuin
ei olisi mitään kolahusta saanutkaan. Toiselta kanuunaveneeltä sattuu
tulikuuma kuula lävistämään kannen; se tunkee ruutisäiliöön, mutta
tarttuu siellä erään vaskisen laatikon ja seinän väliin. Seinä rupee
palamaan, mutta laivan vesiruisku sai palon sammutetuksi.

Amiraalit Dundas ja Penaud ovat kaikkialla; he siirtyvät laivasta
laivaan, veneestä veneesen. Upseerit merimiehet ja sotilaat kilpailevat
rohkeudessa ja kestävyydessä. Snapperlaivalla ammuskeli Yrjö Evert
lankaster-kanuunallansa niin, että hän käytöksestänsä sai korkeimmat
kiitokset. Itse amiraali huusi hänelle: "sinä olet kunnon poika", ja
käski kirjoittaa hänen nimensä muistiin.

Ammuntaa kesti koko elokuun 9:nen päivän. Se sai aikaan, mitä
tarkoitettiinkin ja sitä pitkitettiin vielä seuraavanakin päivänä yhtä
hyvällä menestyksellä kuin edellisenäkin. Päivän vaaletessa huomattiin,
että eräs kolmikantinen venäläinen sotalaiva ei enään ollut siinä
paikassa salmessa, missä se ennen oli ollut. Se oli edellisenä iltana
saanut monta kuulaa ja pimeässä oli se siirretty niin etäälle, etteivät
kuulat siihen enään kantaneet.

Kun venäläiset huomasivat mörssärilaivain olevan entisellä paikallansa,
alkoivat he tuimasti ampua linnasta ja yhdestä laivastansa. He
tähtäsivät etenkin erästä patteria pienellä Aapraham nimisellä
saarella, jossa liehui Ranskan lippu. Pommin kappaleita ja kuulia oli
paksulla koko saarella, mutta yksikään mies ei haavoittunut.

Taistelu raivosi hirveästi. Kuulia, pommeja ja kranaateja vinkui
ilmassa. Ruudin savu pimitti auringon. Sydänpäivän aikana syntyi
tulipalo muutamassa makasiinissa kirkosta länteenpäin ja se tarttui
suuriin rakennuksiin, linnasta samaan suuntaan. Kauhea oli se palo.
Liekki kohosi korkeammalle kuin kirkontorni ja ajottain oli savu
niin sankka ettei koko Wiaporia näkynytkään. Sen päivän ilta tuotti
venäläisille äärettömän vahingon.

Snapperlaivan kannelle putosi pommi. Silmänräpäyksessä juoksi esille
Yrjö Evert, otti pommin syliinsä ja paiskasi sen mereen. Hänen
kumppaninsa huusivat hänelle hurraata, esimiehensä antoi hänelle kättä
ja sanoi.

"Se oli teko, joka korottaa teidät; minä en jätä sitä amiraalille
kertomatta ja kun se on tehty pääsette aliupseeriksi."

Yrjö nosti hattuansa ja meni taas hoitamaan kanuunaansa. Jos pommi
olisi saanut räjähtää laivan kannella, olisi se tehnyt tuhoja. Sen
korjaaminen osotti todellista rohkeutta.

Elokuun 11 p:nä kello 4 aamulla lähetti amiraali Dundas sanomaan
amiraali Penaudille että pommituksen tarkoitus oli saavutettu ja
ehdotti samalla sen lopettamista. Penaud arveli samoin ja ampuminen
lakkautettiin. Sitä oli kestänyt 48 tuntia. Ranskan laivat ja
Aapraham-patteri olivat ampuneet 4,150 pommia ja muita kuulia;
englantilaiset melkein saman verran, mutta Wiaporin vallit olivat
kivestä; kuulat ja pommit eivät voineet niitä särkeä.

Wiaporin pommittaminen oli liittolaisten viimeinen tärkeämpi toimi
Itämerellä. Kuin ei ainoakaan venäläinen laiva rohjennut tulla aavalle
merelle, ei meritappelua syntynytkään. Satamat pidettiin vieläkin
niin kovasti suljettuina ett'eivät pienetkään veneet päässeet niistä
liikkeelle. Myöhempänä syksyllä palasivat samat laivat kotiin, mutta
pienemmät jäivät talveen asti vartioimaan Venäjän satamia.

Rauha, joka tehtiin maaliskuun 30 p:nä 1856, lopetti vihdoinkin
tuon ihmisiä ja rahaa ahmivan sodan. Ranska oli rauhanteon johtaja.
Päätöksen allekirjottivat Pariisissa asianomaisten valtakuntain
edustajat kynällä, joka oli otettu eläintarhassa olevan korpikotkan
siivestä.

       *       *       *       *       *

Kertomuksemme "Ruotsalaisesta Uhkapurjehtijasta" on lopussa, samalla
kuin sotakin loppui. Mutta ehkä jonkun lukijoistamme huvittanee tietää
vähän enemmin yhdestä tässä kertomuksessa mainitusta henkilöstä,
nimittäin Yrjö Evertistä. Hänestä ja hänen kohtalostansa kerromme siis
vielä lyhyesti.

Vaikka sota loppui, ei Yrjö kuitenkaan eronnut Englannin
sotapalveluksesta. Rohkeudestansa ja hyvästä käytöksestänsä
Snapperlaivalla sai hän kunnia rahan, ja arvon sekä viran korotuksen.
Hän siirrettiin Atlanta laivalle, joka kulki matkoilla Välimeressä.
Länsi-Intiassa ja Afrikan länsi-rannoilla. Portsmourh'issa suoritti
Yrjö talvella v. 1856 parhaimmilla arvolauseilla varapäällikön
tutkinnon. Tuon pitkän matkailemisen aikana, joka hänelle nyt alkoi, ja
kunnon päällikön katsannon alaisena hänellä oli hyvä tilaisuus koota
tarpeellista kokemusta ja ammattiinsa kuuluvia tietoja.

Paluumatkalla Englantiin sai Yrjö isältänsä pitkän ja kauan ikävöidyn
kirjeen, jonka hän luki syvästi liikutettuna. Hänen vanhempansa ja muut
omaisensa elivät ja olivat terveet. Katteini Milenius ja hänen rouvansa
olivat merimatkaltaan palattuaan asettuneet suurenmoiselle maatilalle
jonka patruuna Wulff oli ostanut ja lahjottanut heille. Entisestä
merimiehestä ja rohkeasta uhkapurjehtijasta oli tullut toimellinen
maanviljelijä, joka nyt yhtä paljon harrasti maataloutta kuin ennen
merimiehen ammattia. Uudet olot voivat muuttaa ihmisen luonnonkin.
Muuan nuori tehtaanisäntä oli nainut Elviiran ja Salaman päällikkönä
oli eräs nuori, Mileniuksen tuttava merikatteini. Kirjeen loppu oli
näin kuuluva:

"Armas poikani, me odotamme sinua koko sydämestämme. Tule pian, sillä
minä ja äitisi olemme vanhat ja toivomme hartaasti eläissämme vielä
saavamme nähdä sinut. Sinä olet kokenut paljon kovaa siinä ammatissa
minkä itse ja vapaa-ehtoisesti valitsit, mutta sinä kestit koetuksen
kunniallisesti. Lienethän jo kasvanut suureksi ja voimakkaaksi;
varmaankin olet karaistu ruumiiltasi ja mieleltäsi. Kummisi patruuna
Wulff ei ole sinua unohtanut. Hän rakennuttaa uutta laivaa ja sanoo,
että sen katteiniksi tulet sinä eikä kukaan muu. Entinen kumppanisi
Edvard Ryd on tullut kotiin ja sinusta hän puhuu kiittäen, ja
kunnioittaen. Niin nuorena olet jo saanut kunniarahan! Jooseppi-setä
valehteli julmasti ennustaessaan että joku monista lapsistani tulisi
hylkiöksi. Minulla on iloa ja kunniaa heistä kaikista, sinusta
poikaseni yhtä paljon kuin kenestäkään toisesta."

Yrjö heltyi ilon kyyneliin. Merimiehelle on kodista saamansa kirje
kovin rakas. Yrjö luki kirjeensä monet kerrat. Hän oli päättänyt
vieläkin viipyä merillä, kunnes olisi siksi kokenut ja toimeensa
pystyvä, että hän, omaan kuntoonsa luottaen saattaisi astua patruunan
luokse ja muistuttaa häntä ennen luvatusta päällikön virasta.

Kolme vuotta purjehti Evert vielä samalla englantilaisella laivalla
ja kävi sen ajan kuluessa kaikissa maailman osissa. Vasta v. 1859
tuli laiva Europaan, tuoden lastin Itä-Intiasta Lontoosen. Lontoossa
suoritti Yrjö merikatteinin tutkinnon hyvällä menestyksellä. Sieltä
tuli hän höyrylaivalla Göteborgiin ja oli silloin täysin kokenut ja
kelpo merimies. Göteborgista matkusti hän meritse Gefleen, kotiinsa,
jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt mutta kuitenkin aina
mielessänsä pitänyt.

Oli kaunis valoisa syyspäivä, jolloin Geflen satamaan tuli se laiva,
jonka muassa Yrjökin matkusti. Muuttolinnut siirtyivät etelään ja
puitten lehdet kellertivät. Nuori merimiehemme näkee kaupungin
edessään. Mitä tunteita värähtelee nyt hänen mielessänsä? Siinä on
hänen syntymäkaupunkinsa, jossa hän leikki lapsena, uneksi nuorukaisena
elämän iloista ja sen vaiheista. Laiva ankkuroitsee, vene vie Yrjön
maihin. Hän lentää katuja kotiin. Siinähän on tuttu syntymäkoti.
Monenlaisia tunteita liikkuu miehen mielessä. Ken ihmettelisi sitä?
Jok'ainoan, hieno- ja hellätunteisen ihmisen mielessä tekisi samoin.
Hän astui perheen avaraan saliin. Siellä istui valkotukkainen ukko ja
harmaantuva vaimo. Ne olivat hänen omat vanhempansa. Vanhukset ensin
katselivat hetkisen mielestänsä outoa korkeavartaloista tulijaa, joka
nähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen alaisena ja kyynelsilmäsenä
seisoi ovella. Vanhusten sydämmet sykkivät valtaavasti, mutta samassa
kumpikin heistä huudahti:

"Yrjö-poikammehan se onkin!" ja silmänräpäystä myöhemmin ovat he hänen
sylissänsä, hän suutelee heidän harmaita hiuksiansa ja sulkee heitä
riemutsevaa rintaansa vastaan. Autuaallisia tunteita liikkuu heissä.

"Miten suureksi, miehuulliseksi ja voimakkaaksi olet tullutkin", sai
raatimies vihdoinkin sanoneeksi, katsellen riemuisasti poikaansa.
"Sellaisena kuin nyt olet, olen aina ajatellut sinua takaisin
tulevaksi. Meri on sinusta kasvattanut ja tehnyt miehen: se on ollut
sinulle hyvä kouluttaja."

Ja äiti, hänen synnyttäjänsä, seisoi siinä kädet ristissä,
sydämessänsä hartaasti kiittäen Jumalaa, joka ruumiin ja sielun
puolesta turmeltumatonna oli johtanut hänen poikansa kotiin. Hän luki
tämän kasvoista, ettei hän ollut synnin, pahain himoin ja raakojen
tapojen turmelema. Se päivä vietettiin raatimiehen kodissa sellaisena
juhlapäivänä, jota ei yksikään unohtanut.

Yrjön kummi, Joonas Wulff oli hänkin mies, joka ei sanaansa syönyt.
Kevään tultua nosti Yrjö oman lippunsa patruunan uudelle Toivo
nimiselle laivalle, jonka piti lähteä monivuotiselle matkalle
Itä-Intiaan.

Varapäälliköksi samalle laivalle oli palkattu Edvard Ryd. Laivalla
pidettiin komeat jäähyväispäivälliset, joissa oli saapuvilla koko
Evertin ja patruunan perhe, katteini Milenius vaimoinensa ja Elviira
miehinensä. Sitte levitettiin Toivon purjeet. Katselijain onnea
toivottaessa ja hurraa huutaessa lähti se nopeasti satamasta.
Jäähyväisiksi antoi Yrjö laivansa tykkien jyrähtää. Mekin toivotamme
hänelle onnea ja menestystä pitkälle matkallensa.

    Hyvästi, synnyinmaa;
    Sä synnyinmaa, sä synnyinmaa!
        Hyvästi jää!
    Mä kiikun harjall' lainehen,
    Tie hausk' on tää. -- Hyvästi jää!
    Kyll' laine voi, ma uskon sen,
    Sammuttaa tulta sydämmen.

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ruotsalainen uhkapurjehtija - Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.