Title: Mansikoita ja Mustikoita I
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mansikoita ja Mustikoita I" ***


MANSIKOITA JA MUSTIKOITA I


        Soisin Suomeni hyväksi,
        Maani marjan kasvavaksi.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1859.



      Paino-luvan antanut: _L. Heimbürger_.



Aineisto.


Sananen Anni orpanalle.
Kosken-kuvia.
Tuttuni, tui! jopa kevättä koittaa.
Totta puhuen.
Pohjan-piltti. Kirjoitt.  Y. K.
Kettu Repolainen. --kk-- K.
Sukeltaja (Srhiller'in mukaan). Kirjoitt.  J. K.
Runebergin Puutarhahoitajan kirjeet. A--n.
Suomennoksia Runebergin Runoelmista. Kirjoin.   O. B.



Sananen Anni orpanalle.

Jaakon päivästä Sorsansaarella.


En ole hetkiin unohtava tuota kaunista kesäpäivää, kun Sorsansaarella
vietimme Jaakko enon nimipäivää. Ensinnä ei kukaan ollut muistamanansa
koko asiaa. Aamukahvi juotiin, kuin muullostikin, puistossa
ruusu-pensasten välissä, ja eno istui äänetönnä, sanomalehti edessänsä,
eikä sanaakaan virkkanut. Äijä oli nähtävästi vähän nyrkkipyhissänsä,
kun ei kukaan hänen vuosijuhlaansa muistanut. Mutta ei sitäkään
ollut kukaan näkevänään. Eeva täti kutoi valkoista villasukkaa niin
ahkerasti, että olisi luultu hänen odottavan talven tuloa elokuussa,
ja sinä tepastelit tuhansissa pienissä askareissa, joissa ei toinen
maailmassa sinulle vertoja vetäne. Viimein käännyit yht'äkkiä minun
puoleeni, kysyen, eikö "nuori herra" tiennyt Jumalan kaunista ilmaa sen
verran arvossa pitää, että tahtoisi edes ongelle tulla.

Minä vastasin, että "nuoren neitsyen" kattila luultavasti paljoa
enemmän kostuisi, jos, pyssy olalla, minä liikkeelle lähtisin. Mutta
koska olit ottanut kaikki seudun lintuset, jopa itse kryytimaan
varpusetkin, korkean suojeluksesi alle, et siihen ehdotukseeni millään
muotoa myöntynyt, vaikka ko'in todeksi näyttää, että kalalla on henki
ja tunto yhtä hyvin kuin linnullakin.

Olisimme siitä tieteellisestä seikasta ehkä kauankin sanoja
vaihettanut, ellei täti olisi keskeyttänyt:

"Hsss! lapsikullat; rauha maassa! Jättäkää rauhaan sekä suorsat että
ahvenet, ja tulkaa Sorsansaarelle, jos ei muuksi, niin marjaan. Minun
täytyy käydä heinäväkeä katsomassa. Ettekö näe tuota pientä pilven
nuohaa, joka kokoontuu päivän alla. Jos en minä toimeen tartu, ei tule
kuivia heiniä ikipäivinä".

Jokainen oli kääntynyt eteläpuoleen, ja jokainen oli näkevänänsä
jotakin pientä pilveä, vaikka tosi oli, että kaikki taivaanrannat
olivat yhtä puhtaat, kuin sinun hohtava kahvipannusi. Täti oli
kutimensa kokoon pannut ja kaikki menoa. Sen muoto oli sulaa
kärsivällisyyttä, ikäänkuin uhriksi menijällä yhteisen asian, nimittäin
heinäsaaliin tähden. Eno ei puhunut paljo mitään, mutta seurasi hänkin,
kun kaikki lähdimme rantaa kohden.

Kyllä tuo kummalla näytti. Rannassa oli vene ihan valmisna, ikäänkuin
odottelemassa. Tuhdot ja airot olivat paikallansa, purje ja lipunvarsi
asemillaan. Pursi parka oli kaiketi pelännyt lastuillensa lahoamista,
mutta ei tytynyt paljaisiin valituksiin, niinkuin Wäinämöisen
muinainen, vaan itse lähtenyt vesille. No, pian oli purje levitetty, ja
tuo sininen lippu, jonka selvää puhdasta siniä ma aina olen ihastellut,
oli myöskin nostettu. Minä istuin airoille; sillä tuulesta ei paljon
apua ollut.

Tultuamme Sorsansaarta lähemmäksi, huomasi perämiehemme, s.t.s. Jaakko
eno itse, jättäneensä tupakat ja piipun kotia unohduksiin. Kysyimme
kaikin, eikö sopisi palata noutamaan, johon hän lyhyesti vastasi: "ei".
Samassa loi silmänsä saarta kohden, ja näki kaiken työväen seisovan
joutilaana rannan puolella.

"Sen vietävät!" hän tiuskasi, hyvillään kun sai närkästyksensä johonkin
panna, -- "eikö ne, Jumala nähköön, seiso kädet ristissä jo aamusta
alkaen".

Täti leppeästi muistutti, että työväelläkin oli suurusaikansa, ja eno
siihen jotain jupisteli, josta en muuta kuullut, kuin -- "ikänsä syödä!"

Mutta nyt tultiin rannalle, ja kymmenen vahvaa kättä veti veneen
valkamoille semmoisella vauhdilla, että sinä, joka kokassa olit
seisonut, epäilemättä olisit mennyt pitkällesi, ellet jo sitä ennen
olisi kiville hypännyt kuin kärppä.

"Vanha laki: vedä perämies maalle", sanoi yksi miehistä, ja kaikki
nostivat lakkinsa.

Mutta olisit nähnyt, kuinka enon silmät menivät avolle, kun
koivikosta astui kuusi nuorta tyttöä valkoisissa paitahioissa ja
pitkät kukkaseppeleet väännettyinä haravien varsia ja lapoja myöten,
jotta suuri pitkä J, kukkaisista kudottu, oli kunkin kädessä kuin
juhlalippu. Ja kun tytöt rupesivat laskemaan pienen laulun, niin luulen
melkein nähneeni, että kyynele tirkisti Jaakko enon silmänurkassa.
-- Tuota kaikkea sinä et voinut nähdä; olithan kumminkin itse jo
näkyvistä kadonnut. Mutta laulun tunnet, sen ihanan nuotin, jonka
itse olit muutamia päiviä ennen kokoon pannut ja sitten opettanut
"Saaren impilöille". Sanoista en puhu mitään; ne oli joku ystävistäsi
kyhännyt. Ja koska ne varmaankin jo olet unohtanut, panen nekin tänne
nuotin kanssa. Mutta nuotti kuitenkin oli juhlamme loisto.

    Tyttöjen laulu Sorsansaarella.

                   Juhlallisesti.

    Terve, Jaakko, juhlihimme!
    Riemun tuotkin tullessasi.
    Terve! suovat Saaren immet,
    Iloitsevat onnellasi.
        Ijän pitkän ihanaisen
        Jumalalta
        Antajalta
        Toivotamme tulevaisen.

    Kaste kaunis kylvöllesi,
    Pouta heinän-aikanasi,
    Täysi terä elollesi,
    Sieluhusi rauhan kasi!
        Ijän pitkän ihanaisen
        Jumalalta
         Antajalta
        Toivotamme tulevaisen.

Sitä minä oikein ihmettelen, kuinka hyvin olet saanut heitä laululle
taipumaan. Somasti se nytkin heiltä kävi, ja somia heitä itsiäkin
joukossa oli, -- vaikka jo melkein kadun sen sulle sanoneeni.

Matta Jaakko eno hämmästyksessänsä oli unohtanut veneestä lähteä. Eikä
hän enää tarvinnut lähteäkkään. Pajuvesoista tehty tuoli, koristettu
tuoreilla heinillä ja kukkasilla, tuli jollakulla taikauksella hänen
allensa, ja nyt hän kannettiin, ennenkuin itse aavistikaan, keskelle
koivikkoa, missä suuruspöytä oli valmistettu työväelle -- ja meille.
Enolta oli kaikki pienet närkästykset hävinneet kuin sumu. Sillä sitä
en miksikään lue, että hän vielä pöydän äärelle tultuansa kysyi kyllä
julmistuneella äänellä: "Mikä hullutus teillä mielessä on? tämäkö
heinäntekonne onkin, sen vietävät? Ja ennen puolipäivää tulee sadetta
kaatamalla".

Vanha Köhkörön Junni, joka kaikki ilman muutteet tietää, vakuutti
siihen iloisesti, ett'ei tänä päivänä muka kastaisi muu kuin kurkku. Ja
nyt vasta enokin huomasi, ett'ei pilven-nuohia ollut nimeksikään.

Mutta nyt sinäkin ilmestyit, ja kädessäsi oli suuri karsittu
katajanoksa, joka tarkemmin katseltuna havaittiin piipunvarreksi
piippunensa. Toisessa kädessä oli tuokkonen tupakkia, ja nämä aseet
tarjosit hymysuin enolle, mainiten, että saaren Haltia, kun kuuli
Jaakon unohtaneen tupakkansa kotia, lähetti omat aseensa ja omat
omakasvosensa rakkaan vieraan maistettaviksi. Eno ei saattanut olla
nauramatta; mainitsi vain, että Haltia kasvatti erinomaisen hienoa
tupakkaa, ja käski miestenkin tuota maistella, jos kellä sattuisi
piippukynä muassa olla.

Muutoin siinä syötiin, ja enokin, joka ei milloinkaan suurusta syö,
otti oikein vahvan aterian. Mekin muut söimme ja juttelimme väen
kanssa. Ja niinkuin tietäjämme oli ennustanut, tuli myöskin kurkku
kastetuksi. Olutta minä en milloinkaan juo -- muuta kuin sinun
tekemääsi, ja sentähden nytkin join jotensakin. Mutta tuota sinä
muistat yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä mä siis juttelenkaan, kuinka
työväki ja vanhat menivät heinäntekoonsa ja me marjaan. Olisit sinä
mielellämmin mennyt haravoimaan, mutta minä, joka en osaa vikatetta
käyttää ja huonosti haravaakin, pidin vastapintaa. -- Sitä mun nyt
pitää joskus oppimani, nimittäin heinäntekoa.

Nyt en pitänyt ajanluvusta sinä päivänä mitään, enkä siis tiedä kuinka
kauan marjassa viivyimme. Oli ainakin jo ehtoopuoli, kun palasimme,
molempien suut yltympäri marjassa, joka todisti, että kumminkin
jompikumpi meistä oli enemmän syönyt kuin poiminut.

Luulen melkein, että väki jo työltäkin palasi; eno kumminkin jo
istui koivikossa oluthaarikan ääressä. Mutta kuka vieras istui hänen
vieressänsä? Oikein! se ei ollut mikään muu kuin tuo Hemppulan
"herasyöninki", jonka monenmutkaista nimeä en ole koskaan huolinut
muistooni panna ja jonka pitäjäläiset tavallisesti kutsuvat
paljaastansa Hempuksi.

Sinä pysähdyit vähän matkan päässä ja sanoit jotenkin tylysti -- sitä
en sano, että se minun korvissani tylyltä soi --: "Mikä on senkin
lähettänyt!" Minun olisi tehnyt mieli lisätä enon tavalla: "Sen
vietävä!"

Ja kun tervehtimiset tapahtuivat, näytit vielä vähän happamalta, jonka
asian Hemppu -- "herasyöninki" piti sanomani --- selitti sillä tavoin,
että sulla oli muka ikävä marjakumppali ollut.

"Minullapa on ollut paljon ja hyviä kumppalia, kaikki Sorsansaaren
laululinnut", vastasit ja muotosi oli jo muuttunut iloiseksi.

"Sanokootte mitä hyvänsä", jatkoi eno herrojen keskustelemusta,
"välikirjoja minä pidän aluslalaisteni kanssa ja ajan pitkään minä
sillä tavoin voitan paljoa enemmän kuin te, joka alinomaa ajatte
väkenne mäelle, Silläpä ette saakkaan enää kelvollista väkeä".

"Kireämpiä palkollisasetuksia! parempia asetuksia la'illisesta
suojeluksesta! Minä olen siitä antanut jo mietteeni
Huoneenhallitus-seuralle".

"La'ista tulee synti, sanoo pyhä Paavali", -- lopetti eno lähtiessään
pois työväkensä puheille, joka jo istui vähiin taempana oluen ääressä.

Niinkuin tiedät minä en ole mustasukkaisia; lähdin siis nuorten
laulutyttöjen luoksi, joitten parissa pidin iloa hetken aikaa.
Kuulin kuitenkin hyvin selvästi mitäs sinäkin "herasyöningin" kanssa
juttelit, -- ja muistaakseni Köhkörön Anni, sinun kaimasi, minulle
kerran muistuttikin, ett'en muka hänen puolisella korvalla oikein hyvin
kuullut.

Sitä nyt en oikein voi vakuuttaa, alkoiko keskustelemuksenne
niin halvasta asiasta kuin palkollisista. Sen vain muistan, että
puhe-kumppalisi sanoi mietteesi kovin runollisiksi ja suloisiksi,
niinkuin muka itsekin olit, mutta kuitenkin ne olivat hänestä liian
pilventakaisia, että sopisivat tän maailman menoihin. Lisäksi puhui
kohteliaan sanan sinun runollisuudestasi ja muuta semmoista, jota en
muistoon pannut.

Sinäpä vastasit -- ne sanat ma tarkasti muistan --:

"Minussako runollisuutta! oikein naurattaa. Teillä totta-tosiaan
lienee runolliset silmälasit yllänne. Mutta se ei ole mitään runollista
eikä mitään pilventakaista, että

    "soisin Suomeni hyväksi,
    maani marjan kasvavaksi,

"kuten Suomen kansa laulaa Kantelettaren runoissa. -- Oletteko
Kanteletarta lukeneet", lisäsit, luultavasti päästäksesi toiseen
puheen-johtoon.

"En, en ole tullut semmoista kirjaa nähneeksi. Nykyaikoina pannaan niin
eriskummaisia nimiä kirjoihin, ett'ei nimestä ollenkaan voi arvata
mitään. 'Chemie' ja 'Hiavatha', onko nekin nimiä? Mutta mitä lajia tuo
-- -- mainitsemanne on?"

"Kanteletar, se on kokous suomenkielisiä muinoisrunoja, niinkuin
Kalevalakin. Tottahan niitä tunnette".

"Muistan minä joskus nähneeni Helsingin Sanomissa --"

"Mutta suomeksi, tottahan niitä olette suomeksi lukeneet".

"Minä en osaa lukea suomenkieltä".

"Oho! nyt olette viisastelevananne. Olenpa kuullut teidän selvää suomea
puhuvanne, eikä tällä maalla käykkään juuri mykkänä olla".

"Puhutte leikkiä nyt", arveli herasyöninki, joka jo mielellään olisi
muihin asioihin poikennut eikä tahtonut juuri mainittavaksi, että
suomea taisi puhua; -- "Puhutte leikkiä nyt; minä sanoin, ett'en osaa
lukea".

"Ette lukea osaa?" kysyit niin isolla äänellä, että tätikin, joka oli
jonkun ehtoollisen toimissa, kummastellen kääntyi sinne puoleen; --
"No, sitte ette myöskään ole ripille päässyt; se onkin totta, ett'en
ole teitä koskaan kirkossa nähnyt", lisäsit.

Se la'in-opillinen herra tunsi nähtävästi maan tapoja paremmin kuin
sinä, ja nosti säälivällä naurulla olkapäätään. "Tahtoisiko mamseli,
että minä lukisin kaikkea mitä mökkiläiset hökkelissänsä lukevat.
Olkoon se suotu, että heitä vasten on suomenkielisiäkin kirjoja. Mutta
sen kyllä tiedätte, että suomenkieliset kirjat ovat talonpoikaista
kirjallisuutta; se teiltä kaiketi on leikkipuhetta, kun sanotte niitä
lukevanne".

Sinäkin saatat toisinaan tulistua, ja luullakseni se juuri oli nyt, kun
kaimasi sai tilaisuuden puhua toisen korvani kuuroudesta. Sinä vastasit:

"Minä en ole tätä nykyä aivan leikillisellä mielellä, ja saatatte
siis -- jos suotte -- todeksi uskoa, mitä mä sanon. Minä luen usein
ja paljon suomea, ja äskettäin lu'in yhden, nimeltä _Taito ja Toimi_,
jonka eräs Suomen talonpoika on tehnyt _hökkelissään_. -- Siitä olisi
teillekkin, hyvä herra, kaksi hyvää opetusta saatavana, ensiksi kuinka
palkollisia pitää kohdeltaman ja toiseksi -- mitä se _eriskummainen
kirjannimi Chemie_ merkitsee" -- -- --

Kuinka puheenne sitten jatkettiin, en saanut oikein kuulluksi, koska
ennen mainitusta syystä minun täytyi vaihettaa kuuroa korvaa. Pian
tulikin ehtoolliskäsky. Hemppulan herra sanoi täytyvänsä jonkun tärkeän
asian tähden lähteä ja teki jäähyväiset. Minä itsekseni ajattelin,
miksei hän saman tärkeän asian tähden saattanut kokonansa tulemattakin
olla.

Sillä sinä et koko iltaan tahtonut hyvää mieltäsi takasin saada. Ja
kuitenkin oli muutoin vielä kyllä iloa ja ilon syytä. Vanha Junni piti
kaikkien puolelta suoran ja lämpimän kiitospuheen isännälleen, vieläpä
muistaakseni laulettiinkin kotimatkalla kesäisen kuutaman valossa.
Lauloit kyllä sinäkin muiden tyttöjen kanssa; mutta et enää ollut
entiselläsi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna istuttiin taas kahvin ääressä ruusupensasten välissä,
ja jokainen muisti mielihyvällä eilistä päivää. Jaakko eno oli varsin
toisella tuulella kuin eilisaamuna ja jutteli ulkomaan oloista,
joita hän nuorempana oli matkoillaan nähnyt. Sitä sinä aina niin
mielelläsi kuuntelet, ja sinäpä vielä ymmärrät sen, mitä ei eno juuri
ymmärräkkään, nimittäin sovittaa kaikki oman maan verroille.

"Onko missään", kysyit vihdoin, "semmoista laitaa kuin täällä,
että herrasmies tuskin kehtaa puhua saati lukea samaa kieltä, kuin
talonpoika?"

Eno vähän ajatteli; sanoi viimein: "Se on totta, semmoista onnetonta
tilaa on harvassa; minä en ole tullut sitä nähneeksi. Mutta, niinkuin
itsekin tiedät", hän lisäsi lepyttääksensä, "koetaan sitä täälläkin
muuttaa".

"Kuka sitä kokee?" vastasit lempeästi, melkein sulavasti, "millä se
tehdään? Suomen kirjallisuus on talonpoikia varten, herrasväkemme
on liika-viisas sille; niin minulle eilen selitettiin; ehkä totta
lieneekin? Minä en siis oikein ymmärrä, että täällä siinä kohdassa on
mitään tekeillä. Minä kyllä ymmärrän yhden puutteen, jonka itse olen
usein tuntenut, mutta neuvoa siihen en tiedä. Meillä ei ole suomeksi
mitään kirjallisuutta, joka olisi nimenomaan herrasväkeä varten --
taikka jos ma sen ikävän nimen heitän, sivistyneempiä, opissa paremmin
perusteluita varten. Se on tarpeellista, välttämättömän tarpeellista.
-- Siihen tämän nuoren herran pitää neuvo tietämän", lisäsit kääntyen
äkkiä minun puoleeni.

Silloin näytit hyvin veitikalta.

Minä ko'in todeksi näyttää, ett'et juuri ampunut lintua kohden, kun
moitit kielieroituksen ja kuitenkin tahdoit kaksi eri kirjallisuutta
vaikka samallakin kielellä. Mutta sanoit vaatineesi ainoastaan sen,
että Suomenkin kirjallisuudessa löytyisi semmoista ylevää nykyajan
runollisuutta ja muuta kaunokirjallista, jota sivistyneet muissa maisia
lukevat omalla kielellään.

No kyllä; mutta minä, sinun nöyrin palvelijasi, olin ja olen vielä
semmoiseen jättiläistekoon liian kykenemätön. Sitä tekevät kansojen
suuret henget, kun aika täytetään. Ystävissäni on kyllä monta
paremmilla voimilla varustettua. "Mutta mitä me kaikki", arvelin,
"voisimme kirjoittaa semmoiselle nuorelle neidolle, joka lukee
Shakespeare'n ja Dickens'in alkukielellä. Ylevää ei olisi meillä
toivomistakaan. Hyvä, jos puolikuntoistakaan kyniemme alta syntyisi" --

Silloin sinä vakuutit, -- ja vakuutukseesi minä luotan --,
että mielellämmin lukisit omankielistä jos huonompaakin, kuin
vieras-kielistä jos parempaakin; muistutit, että

    oma maa mansikka,
    muu maa mustikka.

"Mutta jollette paljaita mansikoita saakkaan, pankaatte mustikoita
sekaan". -- sanoit; "tydyn suomennoksiinkin".

Viimein lupasit itse ruveta jotakin kirjallista yrittelemään, jos
minä vain olisin mies panemaan ensinnä alkuun.

       *       *       *       *       *

Tätä kaikkea olen tahtonut muistoosi juohduttaa, ett'et tätä pientä
kirjaa, jonka nyt sinulle lähetän, aivan oudoksuisi. Nimi on niitä
"eriskummaisia", joita tuskin muu, kuin sinä, ymmärtänee. Muistin
marjat Sorsansaarella, muistin toivoneesi "Suomen hyväksi, maasi marjan
kasvavaksi", ja muistin viimein kauniin sananparren, jonka kauniisti
sovitit Suomen kirjallisuuteen. Ystävieni suostumuksella panin siis
nimen, minkä näet. Nämä ystävät, -- jotka, niinkuin kyllä arvaat, ovat
enimmän työn tehneetkin --, sanovat vain pelkäävänsä, että mansikatkin
tässä maistunevat kovin paljon mustikalta. Muutoin toivovatkin, että
sinulta kohdakkoon kypsyneempiä marjoja valmistuu, ja lupaavat sinun
avullasi lisätä _Mansikoita ja Mustikoita_ lisäämistään. Muista siis
sinäkin lupaustasi! -- -- --

Mutta Sorsansaarta ja Jaakonpäivää en voi unohtaa. Enkä saata olla
sinulle juttelematta, mitä viimeinen joutsen lähtömatkallansa toi mulle
uutisiksi. Se oli pieni juttu, jos kuulla jaksat.

Muutamana aamuna oli, näet, tapahtunut, että eräs henttu ja hieno
herra, "herasyöninki" arvoltaan, ja kolmen manttaalin isäntä, tuli
kaikella komeudella muutamaan paikkaan, jonka nimen olen tyyni
unohtanut, mutta jossa kumminkin asui nuori, sievä neito. Sen neidon
hän pyysi kolmen manttaalin emännäksi ja "herasyöninki"-arvon
apulaiseksi. Mutta neito oli vastannut, että hänen, nimittäin
"herasyöningin", ei pitänyt naimista ajatteleman, ennenkuin oli oppinut
sisältä lukemaan.



Kosken-kuvia.


    Ma seisoin kosken kuohun partahalla,
    Katsoen vaahtoharjain ottelusta,
    Kun nälin heitä nieli pyörre musta,
    Mi määrätönnä mylvi huurun alla.

    Kuin oris karhun kourien alaisna,
    Vapisi kalliokin tuskillansa;
    Ja hädänhiki hänen kupeiltansa
    Yleni vihmana viluttavaisna.

    Vaan sumun suitsevaisen harma'ille
    Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta.
    Kuvaillen kuohun päälle sulon saarta
    Asuttavaksi Päivän tyttärille.

    Niin ihmissydänkin on tuima koski:
    Syvyydessään on pyörre pauhaamassa
    Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;

    Mut päältä paistaa päivän ruusuposki.
    Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,
    Kun taistelus on viimein alallansa.



Tuttuni, tui! jopa kevättä koittaa.


    Tuttuni, tui! jopa kevättä koittaa;
    Hellästi hyväilee aurinko maata.
    Taistelee talvi, mut kevät jo voittaa.
    Voittaa ja härmäiset urohot kaataa.
       Leivonen pilvissä riemuissaan,
       Lentelee, liitelee, laulelee vaan.

    Tuttuni, tui! anna, minäkin laulan
    Keväisen kultaisen kunnianvirttä. --
    En toki, en! mitä kevättä laulan?
    Kevääss' on kylmä ja kevääss' on kirttä;
       Suven on sulo, on lämmin, oi!
       Suvenpa toivoa lauluni soi.

    Tuttuni, tui! jahka urpuset puhkee,
    Tapion tytärten morsius-puku.
    Jahkapa tuomi ja pihlaja muhkee
    Häitänsä pitää ja kukkien suku
       Aukaisee silmänsä juhliksi, oo! --
       Lemunsa lähettää uhriksi, oo! --;

    Silloin, oh Tuttuni, silloin ma lennän
    Luoksesi vetten ja vuorten takaa,
    Silloin on riemu, mik' ei ole ennen,
    Sylissäs' silloin mun pääni jo makaa. --
       Tuttuni, tui! jop' on kevättä, jo;
       Suviko viipynee, kauanko?



Totta puhuen.


    Min'en totuutta peittele koskaan.
    Puhu päätöntä mielittelystä; --
    Sumu silmissäs' soimaukseksi
    Olis' viekkauden pidetystä.

    Sanon siis, että oon minä nähnyt
    Mukavampia muodolta muita.
    Sekä varrelta sorjemmat naiset,
    Sini-silmiä myös, sima-suita.

    Mutta en, mutta en ole nähnyt
    Sinun mointasi suloudessa:
    Sinun muotos' on henkesi peili,
    Jossa näyttäit jaloudessa.

    Kuten tuntosi puhdas ja pyhä,
    Siten silmäs' on kirkas ja kaino:
    Kuten sydämmes' lämmin ja harras.
    Siten suudelmas' iloni ainoo.



Pohjan-piltti.

Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa.


Jos otamme vanhat Klintin merikartat katsellaksemme ja haemme sen
lehden, missä Merenkurkku lukemattomine luotoinensa kuvataan, keksimme
pian keskellä meriä, toista peninkulmaa Mikkelinsaarista luodetta
kohden, pienen karimerkin, jonka viereen on pantu nimi: "Pohjanpiltti".
Olen useilta saaristolaisilta ja merimiehiltä kysellyt, minkä-näköinen
tämä Pohjanpiltti on. Mutta tän aian ihmisistä ei ainoakaan voi
sanoa sitä nähneensä, vaikka se ennen muinoin mainitaan terävänä
kärkenä ylöttyneen muutaman kyynärän korkeudelle veden pinnasta.
Vanhat tietävät jutella, kuinka tämä pieni kari heidän vanhempiensa
nuorella iällä oli ollut kaikkien merenkulkijain pelko ja kauhistus,
kun syys-yön pimeydessä näitä vesiä sattuivat kyntämään. Se oli aina
ikäänkuin joku lumous olisi vietellyt heidän haahtensa sinne käsin
kulkemaan. Lukemattomat laivat ja alukset olivat yht'äkkiä törmänneet
tätä julmaa nirkkoa vastaan, ja silloin oli aina kaikki pelastus
mahdoton. Näköisenä aikana oli helppo karttaa tätä kovaa onnea, sillä
Pohjan piltin sivut ja hamara hohti päivänvalossa erinomaisella
loisteella, jonka silakan-pyytäjät Mikkelin-saaristosta näkivät
kaukaisena tähtenä näkö-alan luoteisessa ääressä. Mutta harvat lienevät
kuitenkin päivänvalossakaan uskaltaneet lähestyä tätä kamaloittavaa
paikkaa, jossa niin monelle miehelle oli surma tullut. Yleinen luulo
oli, että Pohjanpiltti oli henki jonkin-lainen, ja kun aiottaisin
tapahtui että tuo päiväs-aikainen loiste moneksi vuodeksi hävisi ja
haaksi-rikkoja silloin aina eneni, sanoivat saaristolaiset keskenänsä:
"nyt on Pohjanpiltti äkeissänsä". Mutta mistä sen suuttumus ja
äreä mieli näin aiottain oli syttynyt, sitä eivät oikein tienneet.
Saaristolaiset tällä puolen ovat Ruotsalaisia ja Pohjanpiltti oli
heille muukalainen.

Mutta nyt on Pohjanpiltti hävinnyt, eikä kukaan ole kuullut isoon
aikaan sitä mainittavankaan. Samalla aikaa kuin kaikki muut karit ja
luodot näillä vesillä ylenevät ylenemistänsä, satamat mataloituvat
ja koko Merenkurkku jo rupeaa kuivalta tuntumaan Pohjan kaupunkien
suurille laivoille, on tämä kari nähtävästi vaipunut syvemmälle ja
kätkenyt terävän kärkensä syvälle aaltojen alle. Vai olisiko sen nirkko
taittunut, sen voima ja viha särkynyt? -- --

       *       *       *       *       *

Syyskuussa 1595 kulki iso, mutta kanneton vene hyvällä purje-tuulella
Pietarsaaren rannikolta Merenkurkkua kohden. Ilta alkoi pimetä, ja
muutamat miehistä jo olivat levittäneet avarat sarka-kauhtanansa
aluksen pohjalle, missä venyivät, jos ei juuri nukuksissa, kuitenkin
hyvässä levossaan, sill'aikaa kuin muut istuivat purjeita kaitsemassa.
Aluksessa olikin kelpo lailla väkeä, eikä tavaraa nähtävästi mitään,
jotta helppo oli havaita, ett'ei tavallista kauppa-matkaa kuljettu.
Tosin oli pitkin alusta ladottu iso joukko kirjavia vakkoja, mutta
näitä tuskin lienee isompi luku ollut kuin miehiäkään, ja koska
jokaisen kannessa oli punalla tai keltamaalilla kirjoitettu nimi ja
vuosiluku, ei ollut epäilemistäkään, että niissä ei muuta tavaraa
säilynyt kuin matka-eväs jokaiselle miehelle ja muut pitkän matkan
tarve-kalut. Perimmäinen vakka oli muita suurempi ja kantoi kannessansa
nimen: "Pentti Pouttu", mutta rinnatusten seisoi toinen vähäisempi,
jossa ei nähty muuta kirjoitettuna, kuin: "H.H.F.", ja tätä vastaan
nojausi hylkeen-nahkainen kesseli eli kapsekki, joka oli pystyyn pantu.
Vahvamainen hylkeen-pyssy eli niinkuin silloin sanottiin tuli-putki
seisoi vakan ja kesselin nojassa, josta arvaisit kaikella kolmella
olevan yksi omistaja, ja vahva nahka-kinnas, sisustettu nuorella näädän
nahalla, oli peitteeksi asetettu pyssyn suuhun. Toinen samanlaatuinen
kinnas makasi miehen polvilla, joka par'aikaa perä-melaa hallitsi ja
veneen purjeettomalta puolelta tarkasti silmäili keulan edustaa kauas
siintyvää selkää myöten. Puvusta arvaten näytti tämä mies ikäänkuin
aluksen päällysmieheltä. Hänellä tosin oli lammasnahkainen alus-takki
niinkuin muillakin ja avara sarkakauhtana hartioille heitetty. Mutta
lakkinsa ei ollut koirannahkaisella reunuksella niinkuin useimpien
muitten, vaan kokonansa näädän-nahasta tehty, semmoinen kuin aatelisten
siihen aikaan oli tapa kantaa. Ja kuitenkin ei tämä ollutkaan
aatelinen, vaan pikemmin talonpoikainen mies. Se oli tuo rikas ja
mahtava nimismies Hannu Hannunpoika Fordeel, joka itse, samatekkuin
isä vainajansa ennen, oli Ruotsin kuninkaille rahoja lainannut, ja
tässä aatelittomassa Pohjanmaassa tosin oli mainiompi mies kuin moni
aatelinen muualla. Mutta mikään päällysmies hän ei kuitenkaan tässä
ollut; senpä jo olisi nähnyt siitä rohkeasta silmästä, jolla häntä
tarkasteli toinen mies, istuen kädet ristissä lähisen vakan ääressä.
Tämä mies oli jotenkin lyhyt ja vahva, erinomaisen palavat silmät
päässä ja suu vähäisen ilveissä päin. Leveä naama todisti Hämäläistä
suku-perää. Se oli tuo mainio talollinen Pentti Pouttu Kyröstä.

-- "Minä olen sielunne halki katsonut, Hannu", sanoi Pouttu, yhä luoden
terävät silmänsä perämieheen. "Noihin Pietarsaarelaisiin en paljon
luota, mutta teihin luotan. Kuitenkin tahdon toden puhua. Te kyllä
pidätte kaikella rehellisyydellä meidän puoltamme, te kyllä rakastatte
Pohjanmaan vapautta -- siihen teillä hyvät syyt on, -- mutta teiltä
puuttuu rohkeutta. Jos ei teidän varomisenne olisi aina esteenä ollut,
me talonpojat jo olisimme sonta-ryyttäreitämme päähän kolahuttaneet".

-- "Ja saaneet koetella oman niskanne vahvuutta", lisäsi Hannu
Hannunpoika, katsomatta toisen puoleen; "minä taidan vakuuttaa,
Klaus herralla on terävät kirveet ja koko mestarit mestaus-miehiksi.
Rautalammessa ovat nämä jo oppineet, millainen niskan-rakennus
Hämäläisillä on".

-- "Klaus herra! no, minä tahtoisin sen pirun nokista nenää vähän
pestä", sanoi Pouttu tuimistuneena, mutta malttoi mieltään ja lisäsi:
"Puhutte oikein, Hannu; täytyy odottaamme, mitä apua Kaarlo herttua
meille tietää. Eipähän säädyt suotta lie Söderköpingiin kutsuttu".

-- "Minä en luule", vastasi Fordeel, "että Hänen ruhtinaallisen armonsa
asiat niin äkkiä valmistuvat. Jonkun vuoden ainakin saamme malttaa, ja
minä aion siksi aikaa jäädä Ruotsiin valvomaan tämän maakunnan asioita.
Mutta katsokaatte vaan, ett'ette ennen aikoja mihinkään rupea".

-- "Vai Ruotsiin jäädä!" kertoi pilkallisella äänellä Pouttu; "no, no,
kukin ihoansa arostaa".

-- "Pentti!" vastasi toinen, katsoen kumppalinsa silmiin, "olen
jättänyt vaimoni kotia; sinä tiedät, että häntä arostelen enemmin kuin
omaa ihoani".

Pentti ei vastannut mitään ja hetken päästä puhe kääntyi toisaalle.

-- "Jos tuuli näin pysyy, olemme ennen päivää päässeet Kurkun läpi".

Pouttu nousi pystyyn ja katseli merta ympärillensä. -- "Jos tätä
suuntaa pidätte, tulemme ennen yösydäntä asumaan Pohjanpiltin linnassa.
Olen minäkin näitä vesiä ennen kulkenut".

"Olkaa vai!" vastasi Hannu vakavasti. Mutta yht'äkkiä molemmat
säikähtivät. Yö oli näköinen ja täysi kuu tuolloin tällöin paistoi
pilvi-hattarojen lomasta. Nyt juuri kuu uudestaan näytti kirkkaat
kasvonsa ja samassa toinen loiste leimahti veden pinnassa, noin puolen
penikulmaa keulan edestä. Kaikki valveilla olijat sen kohta havaitsivat
ja muutamat tekivät vanhasta katolilaisesta tavasta ristinmerkin.
"Kääntää!" huusi Hannu Hannunpoika perästä ja kohta purjeet olivat
löyhässä. Vähäisen ajan päästä taas pursi lenteli laineilla, mutta nyt
etelämpää suuntaa, Maksamon saariston puoleen.

-- "Pohjanpiltti on armollinen tänä vuonna", arveli taas Hannu
Hannunpoika, kun kaikki oli suorassa. "Muutoin sen ei ole tapa
lähettää loistettansa kuin päivällä, ja lapsuudessani Kustaa kuninkaan
loppu-aioilla muistan kuulleeni, kuinka alukset päivä-sydännäkin jäivät
sen nokkaan kököttämään, kuten lahnan-lisut onkeen".

-- "Niin kyllä", vastasi Pouttu, -- "vanha isäntä ei ollut Pohjanpiltin
ystäviä, sen taidan kyllä uskoa. Mutta jos tällä kertaa olemme
pelastuneet, niin minua tosin siitä saatte kiittää. Minä tahdon teille
asian sanoa. Pohjanpiltti ei tahdo mielellään upottaa omaa sukuaan.
Mutta jos toisten näillä vesillä kuljette, ett'en minä muassa ole,
katsokaatte silloin eteenne. Ette taida tietää, mikä tämä Pohjanpiltti
onkaan?"

-- "Sitä ei juuri paljo kukaan tietäne", arveli nimismies.

-- "Minä tiedän", sanoi vakavasti Kyröläinen ja vähän ajateltuansa hän
alkoi jutella.

-- "Taidatte tietää, että Kyrön kirkko ja Viipurin linna ovat
yhtaikaiset. Toisen on rakentanut koko Ruotsin-valta, toisen Kyrön
seurakunta. Siitä on nyt kolmen vuosisadan paikka. Nepä kyllä
rauhattomat ajat oli, jos nämätkin". -- --

-- "Vai rauhattomat!" keskeytti nimismies; "sitä ette sanoisi, jos
olisitte lukeneet riimi-kronikaa. Herra Liungo Kalajoessa, jonka
hyvin tunnette, on siitä tehnyt suomennoksen, josta kohta kuulette,
olivatko Torkel Knuutinpojan ajat rauhattomat. Kuulkaappas nyt, mitä
riimi-kronika lausuu:

    "Silloin hallitsi Torkel Knuutinpoika,
    Taitava mies ja varsin oikea.
    Talonpojat, papit, ritarit ja herrat
    Hänehen suostuivat kaiket kerrat.
    Riemu ja tanssi ja ritari-painit
    Hoviloissa nähtiin, myöskin kaikki mainit.
    Viljaa ei puuttunut talonpojilta,
    Pöydäss' oli kalaa ja lihaa joka ilta.
    Eip' ollut hätää kellään koko maassa,
    Rauha oli rikkomaton valtakunnassa,
    Eikä kukaan tohtinut vääryyttä tehdä,
    Sitä ei marski kärsinyt nähdä.

"Sentapainen mies oli Torkel Knuutinpoika. Kuinka semmoisen miehen ajat
sanotte rauhattomiksi?"

-- "Sanon kun sanonkin", vastasi Pouttu; "minulla on toinen kronika
omassa ja esi-isieni hyvässä muistissa, ja sen mä taidan teille
vakuuttaa, että minun muisti-kronikassani on paljoa sujuvampi
runon-puku, kuin teidän riimi-kronikassanne. Mutta siitä ei tarvitse
meille riitaa tulla, sillä tahdon teille jutella asian paljailla
puvuttomilla sanoilla. Satuin sanomaan, että Kyrön kirkko ja Viipurin
linna ovat yht'-ikäiset. Olisi pitänyt sanoani, että Kyrön kirkko
on vanhempi, ennemmin aloitettu. Mutta valmiiksi se saatiin vasta
kymmenen vuotta myöhemmin. Tämä ei tullut siitä, että Ruotsin-valta
on suuri ja Kyrön pitäjä vähäinen. Ei vain! Kyrön pitäjä silloin
oli kuin valtakunta. Koko eteläinen Pohjanmaa, rannat, saaristot
ja sydänmaat, olivat silloin tämän pitäjän alla, ja sen asukkaat
olivat kuin ruhtinaita, vallitsivat koko Lapinkansan yli ja kokosivat
veron-saaliiksensa oravan- ja näädän-nahkoja summattomat määrät.
Silloin tulivat nämä Ruotsin Hurrit rantoihimme ja juuri se sama
Torkel Knuutinpoika ne tänne lähetti. Luuletteko tämän asian rauhaksi
kääntyneen. Hän, joka ei kärsinyt muka nähdä vääryyttä kellenkään
tehtävän, -- eikö hän tässä tehnyt meille vääryyttä? Saatpas nähdä; jos
sonta-ryyttärit kerran voiton saavat, he varmaankin tekevät yhtäläisen
kiitos-puheen Klaus Flemingistä". -- --

Näin kulki Pouttulaisen puhe eteenpäin, samalla lailla kuin
pilven-hattarat taivaalla, jotka milloin yhtyvät milloin taas hajoovat,
mutta kaikki kuitenkin vihdoin kulkevat yhtä suuntaa. Nykyisen
ajan seikat sekaantuivat Kyröläisen ajatuksiin ja vetivät hänen
kertomuksensa oikealta tieltä, vaikka hän tavan takaa koki palata
poikkeemisistansa. Koko yökauden lienee juttunsa kestänyt, jolla aikaa
vene hyvällä vauhdilla kulki Riitakarin ohitse ja siitä lounaista
suuntaa Kurkun läpi Ruotsinpuoliselle Raumanmerelle.

Sille tielle tahdomme jättää Pentti Poutun; mutta hänen juttunsa tahdon
säilyyn ottaa. Jos lukija joskus on lehdessä ollut, lieneepä nähnyt,
kuinka toinen kassaralla leikkaa lehtevät oksat maahan, toinen ne
kokoilee ja sitoo kerpoihin. Jälkimäinen virka annetaan vaimoväelle
ja lapsille. Niin minäkin tahdon Poutun kertomuksesta ko'ota nuo
hajalliset aineet vihkoloihin, enkä vähäksyä tätä alhaista virkaani
niin mainion miehen alla.



Käräjät.


Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, Joutsi
kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä
nykyänsä Vähän-kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Pirkkalaiset Lapinkävijät
Suupohjassa [Tässä arvaisin Pentti Poutun olevan erehdyksissä.
Ne olivat arvatakseni kaikki Lapinkävijät sekä Suupohjasta että
Peräpohjastakin, vaikka enin osa vielä edellisessä lienee asunut.],
jotka suvi-sydännä pitivät käräjiä ja keskustelemuksia yhteisistä
asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istuma-kiveä piirissä,
ja kullekkin istuutui yksi niistä Pirkkalais-seuran vanhemmista,
joitten neuvot ja päätökset enimmästi asettivat sekä seuran yhteiset
asiat että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit leveällä
näädän-nahkaisella reunuksella olivat vanhinten tunnus-merkki,
vaikka muuten kyllä olivat eri-pukuiset. Yhden puku oli varsinkin
eri-näköinen. Muun vaatteensa ylle oli heitetty rauta-paita, kudottu
hienoista renkaista, ja jaloissa oli rauta-saappaat semmoiset, joitten
varret ylöttyivät polvien yli, rauta-paidan liepeitten alle. Itse mies,
joka tämän raskaan rauta-kuorman yllänsä kantoi, ei ollut enää paraassa
iässään; mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että
iho kasvoissansa oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää
ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille,
koska jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin
pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri halleva koira, silmät
ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähän väliä
pystyyn nousivat, osoittivat kuitenkin selvästi, että niitten omistaja
oli valppovalveillansa taikka ainakin levottomia unia näki.

Vasta-päätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen
mies, jonka puvussa ei mitään erinomaista ollut, mutta jonka vahvat
jäsenet ja pitkä varsi todistivat tavattomia ruumiin voimia. Hänen
päänsä istuessakin ylettyi puolta kyynärää korkeammaksi kuin muitten
istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta, ja vapaasti
hänen silmänsäkin kulkivat kokoontuneen käräjä-joukon ympäri.
Tämä joukko oli ikäänkuin siirtynyt enemmin sille puolelle, missä
viime-mainittu mies istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä,
sill'aikaa kuin vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin
ensimäiset suhinat puitten latvoissa, raju-ilman lähestyessä.

Keskustelemus-aineet olivat nyt loppumaisillansa, kun yhtä äkkiä tuo
pitkä mies vanhinten luvusta nousi pystyyn ja nyt vasta nähtiin, ett'ei
koko joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly oieti vaikeni, kun tämä
otti puhuaksensa:

-- "Matti Kurki!" lausui hän, ja halleva koira kohta jaloillansa oli,
kun kuuli isäntänsä nimeä mainittavan, -- "Kurki! minä tahdon tässä
kaikkien Pirkkalaisten läsnä ollessa sulta asian kysyä. Miksikä olet
poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä hänen olet
lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa
sotaa käymään? Outoja puheita jo käymässä on. Mutta tiedä se, että
vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apiksi, vaikka poikasi
koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin
kannuksiin puetettuna, ei tule sinusta eikä sinun suvustasi ikinä
meille herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme.
Mutta tämä on ollut ja on vieläkin meillä ehdon asia. Me emme ole sen
vuoksi muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeisin,
että pitäisi joutumamme rauta-höyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä
päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen".

Se oli Kurjen vanha sota-toveri, Viljakka Pouttu, joka näin lausui, ja
muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan
puhetta oli hyväksytty. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka
levitti kalpean loisteen hänen rautakarvaisiin poskipäihinsä. Mutta hän
ei noussut eikä virkkanut mitään.

-- "Se on totta, minkä Pouttu puhuu", lausui toinen vanhimmista; "siitä
Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme
niinkuin kuningas, tuskin on kuulevanansa mitä keskustellaan; mutta kun
vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos
annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian Lappalaisia ja hän meidän
vero-herraksemme. Ottakaamme toinen päämies, joka meidän-mukainen on ja
meidän-mukaisia poikia kasvattaa, -- ottakaamme Pouttu".

"Pouttu päämieheksi", huusi koko käräjä-joukko. Mutta Kurki nousi
seisaalle, jotta rautarenkaat paidassansa helisivät. Kaikki joukon
meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä.
Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden.
Ikäänkuin itseksensä hän puhui:

-- "Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi muisti. Siitä ei
ole täyteensä kahta kymmentä vuotta, kuin minä ja Viljakka Pouttu
te'imme naimis-matkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta
Karjalasta. Siihen aikaan nähtiin meissä kaksi luopumatonta toveria.
Mutta ystävyys on haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo
yrittää, millä saisi veikkonsa re'en syrjältä kinokseen. Hän on uusia
veljiä saanut Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä
vihollisia. -- No, onko viisitoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin
Maunu kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle Pirkkalais-väelle
herruuden Lappalaisten yli, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt
olen mielestänne jo tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut,
niinkuin keväinen jää, se on umpeen mennyt, niinkuin re'en jälki
lumituiskussa". -- Hän nosti silmänsä taas; kaikki oli ääneti ja hän
jatkoi: "Minua soimataan siitä, kun poikani olen lähettänyt kuninkaan
ja marskin hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden
ja herruuden, jonka teille toimittanut olen, jos en minä teille pidätä
Ruotsin hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa
maassa on teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan
ostaa teidän syntinne Jumalalta anteeksi. Mutta te ette ymmärrä
taivaallisia eikä maallisia etujanne. No", hän lisäsi uhka-äänellä,
"minä pyydän teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne
kuluttanut!" -- Koira kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin
sanoaksensa: "Niin maksakaatte, taikka!" --

Äänetön odottamus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta
uudestaan nousi.

-- "Jos tahdot meistä eron", sanoi hän, "niin kulutuksesi ja
vaivan-näkösi ovat helposti maksetut, -- ne, mitkä meidän edestämme
olet tehnyt ja nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet
kirkkoa rakentelemaan ja joutuneet Turun pispan vallan alle. Sinun
omaatuntoasi painaa kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi
painaa meitä nyt Turun paavin paimen-sauva. Sinun muistosi on höltynyt,
kun et enää oikein muista sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton,
ja kun kaksi kaunista sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin
toisen, -- te'in hänen naisekseni. Mutta sulla oli nainen kotosella.
Mitä vasten silloin otit toisen Karjalais-neidon mukaasi. Ja minne
entinen emäntäsi katosi? minne sen lapset? Ja kuinka uuden naisen
kävi? Se vihasi sinua, se on totta. Häntä miellyttääksesi, sinä tapoit
entisen emännän ja entiset lapset; mutta hän vihasi sinua vielä
enemmin. Kaksi lasta, pojan ja tyttären, hän oli sinulle synnyttänyt,
niin löyttiin hän muutamana päivänä hirtettynä metsästä. Sinä olet
julma mies, Kurki, mutta sinä olet jumalinen. Sinun poikasi nyt käypi
risti-sotaa oman äitinsä sukua vastaan, mutta Lappalais-raukkoja sinä
raatelet, niinkuin olisivat metsän-riistaa. Ne pakenevat meitä, ne
häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. -- No, mekin tahdomme
sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan Turun luostariin,
missä oikein voit vielä pyhäksi käydä. Mutta jos olet tottumaton avoin
jaloin käymään, meillä on avarat tilukset Hämeessä. Ota ne, muuta
sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun pappeja likempänä".

Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki
oli hämmästyksissä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen
saanut. Viha sydämmessä, täytyi hänen mieltyä. Pouttu päämieheksi eli
Lapinvoudiksi valittiin, viideksi vuodeksi. Käräjät vihdoin hajosivat.



Pohjan Neito.


Meidän ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli
Kurjen ukon päässä asunut. Pohjanmaan Lapinkävijät, joitten päämiehenä
hän alusta saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa
aavistelemaan ja olivat nyt mieli-hyvillään, kun asia semmoisen lopun
sai. Tosin muutamat, niinkuin Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi
häntä, tiesivät, että hän ei tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi.
Mutta salaiset juonet heitä enemmin pelottivat kuin täysi vihollisuus,
ja samassa senkin arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli
laskeumassa, niin pian kuin päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli
lakannut. Jos häntä tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa
arvossa pidetty, se isommaksi osaksi oli lähtenyt siitä syystä, että
häntä oli katsottu ikäänkuin Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi,
jota ei käynyt aivan halpana alamaisena pitää. Jos nyt Pouttu taikka
joku muu kävisi Ruotsissa tarjoomassa yhtäläistä alamaisuutta ilman
Kurjetta, niin arvattavasti Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen
päämiehen koston-tuumia suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen
yksityisistä yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän
tapauksen valtiollisia kohtia.

Mutta Pohjan Pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita,
vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät paljon suinkaan
ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti
muuanne, he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja
ylpeä käytöksensä ei voinut olla heillekkään mieluinen. Mutta tämänpä
melkein olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli
Pohjan kuuluna, Pohjan kunniana.

    _Lyyli_, lylyn lykyttäjä,
    Kautokengän kuluttaja.
    Hirven ahkion ajaja,
    Pohjan neito pulskeainen,
    Veikko viidan impilöille,
    Suloisille, suike'ille,
    Sisar Vellamon väelle,
    Veen emännän tyttärille. --

Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen joka oli Pohjan poikien ihastus ja
kerskaus, "maan kuulu, veden valio?" -- Vanhat viisaat vastasivat,
vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin
tytär ainakin" -- --. Mutta nuoret yhdellä äänellä arvelivat: "ei
suinkaan; hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" -- ja totta puhuen, eivät
vanhat viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut
Pohjanmaahan.

Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymä-paikoiltansa,
ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti
Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon
alle taipumaan. Koska Luoja ei nä'y tehneen ainoata ihmistä niin
kiven-kovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään löydy,
oli Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi
puoli, ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous
oli rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei sitä tarvinne
muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko
mieskin. Mutta osaksi taisivat oman-tunnonkin soimaukset siitä mitä
hän äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänen hellemmäksi, jopa liiankin
myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla
ja elää varsin omilla valloillansa. Isä enimmältään oli kotoa poissa,
milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja
suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta
asti enimmästi ainoana haltiana. Tämä asia oli jo aikaisin kasvattanut
hänen neronsa ja älynsä, mutta samassa totuttanut häntä ohjattomaan
vapauteen, johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi
suostua. Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruuden-riemua rakasti Lyyli
enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui
kaikissa hänen huvitus-töissäänkin. Taitavammin kuin hän ei kukaan
osannut purttansa ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja
tarkemmin kuin hän ei kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän
silmiä kohden. Talvisaikana oli suurin huvituksensa asettaa isänsä
lahjoittama aljo-hirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen
siivillä liidellä Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. -- "Pohjan neiti
käy", oli ihmisten tapa sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja
Lappalais-raukat luulivat hänen Pirkkalaisten haltiattareksi, joka
näille heidän herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse
Pohjan Pirkkalaisten seassa oli monella melkein sama luulo.

Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa oma-valtaisessa
vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta
ja mietteili mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä.
Suurta, komeata naimista hän sille toivoi. Hän oli sitä varten jo
muutama vuosi sitten Hämeen puolisissa tiluksissaan rakennuttanut
upean kartanon Vesilahdella, josta piti tulemaan Lyylille perintö ja
morsius-myötäjäiset, koska taas Pohjanpuoliset tilukset ja päämiehyys
Pirkkalais-seurassa oli annettava Lyylin veljelle osaksi. Sillä
tavoin muka molempien onneksi oli tehty, mitä hellä isä suinkin tehdä
saattoi: pojalle perintö määrätty siinä maakunnassa, missä hän saattoi
etevimmän sian pitää isänsä jälkeisenä hallitsijana, tyttärelle taas
asunto määrätty Hämeen suloisilla niemekkeillä, missä hänelle korkeat,
ritarilliset naimiset olivat tarjona.

Niinkuin jo olemme nähneet, oli kuitenkin Pohjanmiehillä toinen mieli,
-- ja niin oli Lyylilläkin. Ei ole mikään niin inhoittava nuoren tytön
kuulla, kuin toisen sille rakentamat naimis-tuumat, ja kun Kurjen
ukko toisinaan kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä,
kuinka sen piti korkean miehen puolisona istuman Laukon kartanossa
Vesilahdella ja tuleman suuren suvun kanta-emäksi, oli tuo Lyylille
niinkuin kalman kylmyyttä, eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksikä
hänen pitäisi milloinkaan naimisiin ruveta ja miks'ei hänen käynyt
elin-aikaansa tyttönä liidellä revon-tulten valaisemilla Pohjan
aukeilla taikka puna-purjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen
yli. Koko Laukon kartano, koko Hämeenmaa oli käynyt hänelle kiusaksi
ajatella, siitä ainoasta syystä että se oli hänelle naimis-asunnoksi
aiottu, ja kun Kurjen ukko otti tätä ainetta puheeksi, oli Lyylin
tapa sanoa, päättäneensä vaihe-kauppaa tehdä veljensä kanssa, jonka
sopisi muka isoisena ritarina Laukossa asua, jättäen Pohjan päämiehyys
sisarellensa. "Neidon mieli on kuin keväinen ilma, milloin tuulta,
milloin tyyntä", arveli siihen vanha Kurki, ja siksensä olivat asiat
muutaman aikaa jääneet. Hän oli vakuutettu, että tyttö pian oli omaa
parastansa ymmärtävä.

Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei
ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti Hämeesen
muuttaman. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui
vanhan päämiehen sydämmessä, eikä hän enää kärsinyt leikki-puhetta
tyttäreltänsäkään, joka tosin olikin iloisen mielensä peräti
kadottanut. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko huonekunnassa.
Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla, ikäänkuin maa olisi
hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen perheensä vitkasteli,
vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saatti heidät isännän käskyjä
noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira, jonka ikää ei kukaan
oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä, ikäänkuin olisi
pahoja aaveita nähnyt. Lähtö-aika läheni, ja joku osa palkollisista
oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa, kosk'ei tehnyt
mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset toimet olivat enää
tehtävinä, niin Matti Kurki saisi pudistaa tomun jaloistansa ja lähteä
pois entisestä vaikutus-alastaan, jota hän nyt sadatteli, -- lähteä
takaisin syntymä-maahansa, joka oli nähnyt hänen ensimäiset askeleensa
vallanhimon tiellä.

Mutta Lyylin piti syntymä-maastaan lähteä, vieraasen maahan,
tietymättömän tulevaisuuden maahan tulla. Jo tämä ajatuskin tahtoi
hyydyttää hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos
olisivat kaikki muut seikat olleet vanhallaan ja vanha Kurki olisi
tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteen saattaa, hänen tyttärensä
epäilemättä ei olisi taipunut, -- ja vaikea on sanoa, mikä neuvo
vihdoin olisi vanhukselle jäänyt; hän oli enemmin tottunut tyttärensä
mukaan taipumaan, kuin tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin
tila toivoton, neuvoton. Hän tiesi, että Pohjalaiset ajoivat Kurjen
suvun pois maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että
yleinen viha ei koskisi tytärtä samassa kuin isääkin. Tämä luultu
viha tuntui hänelle tukehuttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja
tukaluudessaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään.
Ja kuitenkin tämä Häme oli hänelle kamottavainen.



Vitjakka.


Niihin viikkoihin, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut
Pouttulassa käydä, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin
toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin siassa.
Tosin Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli
tapahtunut, mutta senpä ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista,
että Pouttulaiset sen etevimpiä vihamiehiä olivat. Monta kertaa
oli tyttö näinä ahdistuksen päivinä hankkinut lähteä tätilään,
mistä hän aina ennen oli tottunut neuvoja hakemaan. Mutta häntä
oli kamoittanut se ajatus, että muka kylmyydellä, ehkäpä vihalla
häntä kohdeltaisiin, missä hänen aina oli ollut niin erinomaisen
lämmin ja hyvä olla. Enemmän kuin hän itse oikein ymmärsikään, tämä
ajatus häntä kauhistutti, ja enemmän kuin kaikki kauhu vaikutti
kuitenkin käsittämätön ja hillitsemätön halu, joka kehoitti häntä
sanomaan viimeiset jää-hyväiset toiselle kodilleen ja sen rakkaille
asujaimille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloitun hevosen
selässä. Matkansa kulki lounaista joenvartta ylöspäin, kunnes hän
muutamassa uitto-paikassa meni virran poikki. Jota edemmäksi hän kulki,
sitä enemmin hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on verraton
lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen ilonsa hohti
Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan pirttiin.

-- "Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan
nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähin kytkyessä, muutoin karkaa
takaisin Pohjanmaahan. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa, Vitjakka?
Muutoin en tiedä, mitä sinusta luulla. Ehkä kadehdit sen minulta".

Pouttulan pirtissä istui koko perhekunta eineellä, isäntä, tuo uusi
päämies Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika,
Vitjakka, oli pitkä pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine
Lapinkävijäin seassa hänen rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa
vaarallisissa tiloissa sekä talvi-matkoilla autioissa erämaissa että
kesä-retkillä, Pohjanlahden ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli
syntyessä saanut nimen "Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut
vahvat hopea-vitjat hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.
Mutta kun lapsi yleni, varttui ja valmistui, syntyi hänelle toinen
nimi yht'ikäisten keskellä, joitten etevin ja voimakkain hän oli, ja
tätä nimeä ruvettiin pian hänelle yleisesti antamaan. Tämä liika-nimi:
"Pohjanpiltti", on yhtä vaikea selittää kuin moni muukin nimitys
maailmassa, mutta jos sen omistaja tällä tavoin ikäänkuin verroille
asetettiin sen "piltin" kanssa, joka Betlehemissä syntyi, se tosin
todistaisi, kuinka vähän kristin-uskoa vielä oli tunkeunut Pohjan
seuduille. Ja niin se kuitenkin näyttää olleen. Se oli kunnia-nimeksi
otettu, jonka Vitjakan äitikin juhlallisessa puheessa mielellään
käytti. Mutta ihmiset ympäristöillä ja pian koko Pohjassa laskivat
mielellänsä nimet: "Pohjanpiltti" ja "Pohjan neito" yhteen. Se oli niin
luonnollista; molemmat olivat Pohjan kuuluina ja Pohjan tulevaisuuden
toivoja.

Mieli-hyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan
silmissä, katosi kohta, kun tervehdys-sanat kuuli. Hän oli jo luullut
Lyylin lähtevän, hyvästi jättämättä. Siitäpä ilo sitä nähdä. Mutta nyt?
-- Näinkö jää-hyväiset sanottiin Pohjanmaalle ja -- tuttaville?

-- "Älä huoli kytkyttä laittaa?" sanoi vihdoin Vitjakka, -- "hirven
emäntä tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi
hirveksi. Mikä sen sitten ollessa on! Pohjan laitumilla ei kasva
kelvollista ruohoa niin korkea-arvoiselle itikalle".

Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Kauhea täristys uhkasi musertaa hänen
jäseniänsä, ja Pouttulan emäntä nousi levottomana pöydältä. Mutta Lyyli
tointui jo liikutuksestaan, jonka mielensä voimalla tukehdutti, ja
lausui levollisella, vaikka hiljaisella äänellä:

-- "Te'et hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekkin. Molemmat
pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä tottumaton. Mutta toista
ei vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syystä on
varomista sen rikkovan kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.
Toista taas ajetaan maan-pakolaisuuteen syntymä-kedoiltansa".

-- "Sinuako maan-pakolaisuuteen, Lyyli!" huusi Vitjakka riehahtaen.
"Kukapa sinusta on eron pyytänyt? Etkös olisi voinut tänne jäädä,
antaen isäsi lähteä? -- tämä julma isä, joka tappoi tyttärensä äidin,
tappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkös olisi tänne voinut jäädä, tänne
syntymä-taloosi, jota olet tähän saakka lapsuudestasi hallinnut?
Etkös olisi voinut, kun tahtonut olisit? sillä et olekkaan muitten
tyttöjen tapainen; sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko
on pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan
tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos tahtonut olisit!"

Kauheat tunnot tuimistelivat Lyylin sydämmessä. Vaaleana,
kalman-näköisenä hän istui kuin jäätynyt, ja sydämmensä oli pakahtua
ahdistuksesta. Hän oli nyt ensi kerran suorilla sanoilla kuullut
äitinsä surmallista loppua mainittavan, ja muistaessaan himmeitä
huhuja, joita ei tähän asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut
epäillä, että tässä joku hirveä perä oli salattuna. _Äiteä, äiteä_ --
kuinka paljon hän oli sitä nimeä näinä viimeisinä aikoina kaivannut
mainitaksensa! Nyt vasta, kun syntymämaasta oli lähteminen, hän oikein
oli tuntenut äidillistä hellyyttä, äidillistä neuvoa tarvitsevansa.
Ja nyt hän kuuli kauhulla, mitenkä tämä hänen kaivattavansa oli
päivänsä lopettanut. Kaipaus oli muuttunut polttavaksi tuleksi.
Maailma oli käynyt autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli
vieraantunut ainoastakin turvastansa, mikä hänellä jälillä oli ollut,
-- vieraantunut omasta isästänsä, -- murhaajasta.

Mutta kuka se oli, joka neidon kylmän-hikistä otsaa lämpimällä kädellä
pyhkeili? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen kyynele-virtoihin?
-- Se oli Vitjakka Pouttu, "Pohjan-piltti". -- -- Sydämmen polttaviin
haavoihin vuoti lievittäväinen voide vuotamistaan. Se oli lemmen sulo,
joka toi ruusut takaisin poskipäihin.

Lyyli taas nousi; mutta kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa,
joka ei tarvinnut muihin turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän
oli sortuneena kovan onnen alle, mutta samassa löytänyt ketä vastaan
nojata. Hän oli vaimo nyt, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja
taipuvainen.

-- "Mitä mun pitää tekemän?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.

-- "Jää minulle", vastasi Vitjakka; "tämä käsi sinua holhoo ja
puolustaa". -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta. Hän
tunsi käsivartensa väkevämmiksi kuin milloinkaan ennen.

Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- "Saammehan mennä
kuulustamaan, mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää
vastausta odota. Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota se
sitten, Pohjan-piltti, millä keinoin voit. Mutta varkain emme sitä
täällä pidä".

Se oli sana, johon ei kenenkään käynyt vastaan sanoa. Illan tullessa
oli Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu
poikansa kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha
päämies vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei sopinut muka
naittaa tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin
heidän mieliinsä toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan
ritarin rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan
perintö-oikeutensa nojassa.

Vanha Pouttu levollisesti muistutti, että vanhuus oli tehnyt entisen
toverin pään heikoksi, jott'ei enää osannut eroittaa mennyttä
tulevaisesta, eikä mieli-kuviansa olevaisista oloista. Ritarillisen
herruuden olisi muka huono menestys Pohjanmaalla, jos kohta Lyylinkin
kädellä se valta käytettäisiin. Mutta Pohjan miehet eivät olleet muka
unohtaneet, millä lailla heidän isänsä olivat naisia kosineet. Ja mitä
silloin tapahtuisi Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän saisi
lukea omaksi syykseen.

-- "Kaitse tyystin tytärtäsi!" huusi Vitjakka, ratsunsa selkään
hypätessään; "jos rauta-paitasikin alle sen kätkisit, minä sen
sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä".

Sininen silkki-vyö viittasi luhdin akkunasta jää-hyväiset
pois-menijälle. Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas
hänen olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.



Vuoden pisin yö.


Joulun lähetessä astuskeli Matti Kurki levottomilla askeleilla
juhla-salinsa permannoilla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat
vähän kadottaneet entistä terävyyttänsä ja askeleissa oli vähäinen,
tuskin havaittava horjaus; mutta kasvot olivat melkein kamalamman
karvan saaneet. Mieli-karva, ikävyys ja koston-himo kalvoivat entisen
Pirkkalais-päämiehen sydäntä. Hän katseli väliin ympäri huonetta,
joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä hienoilla
Englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina pehmeillä
tyynyillä ja villa-vaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän taas vaipui
omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki, joka
uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä haukahduksella.

Lavan-alustan puolella istui Lyyli työllään. Palvelija näytti valkeata
leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi vierisellä pöydällä kynttiläkin
semmoinen, jonka käyttämistä uuden uskon kirkolliset menot olivat
Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, sen iloinen
lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui sen silmissä.

-- "Mitäs te'et", kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut
havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.

-- "Hää-ohjaksia sulholleni", vastasi tytär vakavasti.

-- "Se on oikein", jatkoi isä leppeämmin; "tänä ehtoona jo tulee
Harald ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomis-päivän pidämme iloa
täällä ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa hää-menossa
Sastamalan [tämä oli Karkun pitäjän sen-aikuinen nimi] kirkolle
vihkiäisiin. Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnan-rouvaa
Hämeenlinnassa. Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin
läänin alle. Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa, Ruotsin
marskin omaa sukua" -- --

-- "Minä en tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea", lausui
neitto punastuen mieli-pahasta. "Olen sen jo usein Teille sanonut, olen
toisen oma, -- Pohjan-piltin".

Kurjen ukko löi jalkansa permantoihin, että rautarenkaat helisivät
ja salin laet kajahtivat. Palvelija hämmästyksissänsä päästi soiton
maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.

-- "Jos et käskyäni noudata, lähetän sun vetten ja vuorten ta'a Saksan
synkimpään nais-luostariin, -- taikka ma asetan tänne Laukkoon sinua
varten rauta-telkeisen luostarin, missä saat muotosi kukkaset syöttää
riutuvaisen iän matoloille. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni
koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama
Matti Kurki kuin ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut
ynseytensä".

-- "Minä tiedän sen, enkä pelkää", vastasi Lyyli jäisellä äänellä,
lähtien ulos salista. Täristys sanomattomasta vihasta valtasi vanhuksen
sisuja. Hän istuutui lavitsalle uupuneena. Hämmästyksellä hän tunsi,
että entinen jäntevyys oli jäsenistä poikennut, että ikä oli kuluttanut
hänen voimiansa.

Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seuranensa
oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin
sisälle juhla-saliin pitkän perä-pöydän ääreen. Se oli vahva, roteva
mies tämä Kurjen aiottu vävy, ei enää aivan nuorella iällä, täydessä
ritarillisessa pukuimessa, kopea käytökseltään ja katsannoltaan.
Hänen seurassansa oli useita ritareita ja asemiehiä, jotka erotettiin
toisistaan kultaisilla ja hopeisilla kannuksillaan. Muutamat näistä
seuraajista olivat Suomen sukua ja näitä Harald varsinkin kielen vuoksi
tarvitsi; sillä itse hän oli äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut
meidän maan puhetta.

Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten nekin
sijansa juhla-salissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä
vierasten seassa; sillä olut suurissa hopea-jalkaisissa sarvissa kulki
ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan-viinaa hopeisessa
maljassa oli jokaiselle tarjona, jos oluehen ruvettiin kyllästymään.
Vähin erin vaikeni riemu vaikenemistaan. Miehet matkasta väsyneinä ja
juomilla voitettuina olivat oienneet mikä missäkin torkuksissa, ja
vahvoja hornauksia nousi miesten rotevista rinnoista.

Sydän-yön aikana syntyi äkkiä meteli makaajien joukossa. Knaapeista
oli yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko
kummallisia eläimiä, joitten päät olivat pensailla koristetut,
lähenivät järven jäästä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki
täynnänsä miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin
tulleet. Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyksellä
katselivat tulijoita, joitten re'et kulkivat kukin ainoalla jalaksella
ja joitten hevoset ajettiin kukin ainoalla ohjaksella. Kohtapa
havaittiin, että ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt: sillä
rekiä oli ainoastaan kymmenkunta, eikä kussakaan kuin yksi henki.
Mutta kamoittihan kuitenkin tämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät,
pensas-päiset itikat kummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista
teki ristinmerkin, luullen tässä tulevan menninkäisten kanssa
taistelemista.

Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat Lappalaisiksi, vaikka hänkin
kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis
heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä hakivat, näin yö-sydännä
tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhyt-läntä vanhus ja
laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän jalkain
juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa Lapinkävijäin päämiestä, joka nyt
ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja itse
astua katon alle. Mutta vanha Lappalainen sanoi itsensä mahdottomaksi
oleksimaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja ylimykset
ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa alhaisilla
lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltiaa, joka nyt oli hänen
ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald, jolle tämä lause
selitettiin veti suutansa sääliväiseen nauruun, mutta muutti muotonsa
nähdessään niitä kalliita nahka-kaluja, jotka hänen eteensä ladottiin;
-- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei muuta tarkoittanut
kuin hänelle kunnian-osoitusta, hän jalosti suvaitsi luvata näille
raukoille olennoille korkeata suojelustaan. Sitten ritarit taas
palasivat oluen-juontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken aikaa
vanhan Lappalaisen puheille, onkiaksensa häneltä kuulumisia Pohjan
Pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan Lappalainen sanonut paljon
tietävänsä; hänen kotonsa muka seisoi kankaan harjulla Pohjanmaan
etelä-syrjällä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että
riita ja eripuraisuus oli ylinnä Lapinkävijäin seassa, ja että tältä
riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa
Lappalaisilta. Tämä sanoma ilahutti Kurkea enemmän kuin Lappalaisten
tuomat lahjat ja hän käski matkalaisille tuoda vahtoavaista olutta,
ennen kuin taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka
suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaista mallasmehua,
ja Lapin vanhus teki tarjoojalle ja tarjoomalle kaiken kunnian, minkä
jaksoi, juoden haarikon tyhjäksi pohjaan asti.

Mutta mikä tuo kiiltävä kalu oli, jonka hän kenenkään huomaamatta
päästi haarikon pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin
tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surun-alaisissa silmissä?
-- Se oli lahja, jota ei olisi Lappalaisen kädestä odotettu, lahja
luultavasti neidon hää-pukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritari-vitjat.

-- "Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,
niin minä Teidän hyvyyttänne tahdon palkita, korkea neito!"
lausui Lappalainen jää-hyväisiksi, -- ja pian oli taas koko seura
paluu-matkalla.

Mutta juhla-salissa oli ilo taas alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,
asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilvoitellen Laukon
olut-tynnyreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla mielellä kuin moneen
aikaan. Hän oli jo kohta toivonsa perille ehtinyt tyttärensä naimisen
asiassa; hänen koston-himonsa hehkui hekumallisesti ajatellessaan
Pohjanmiesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha Lappalainen oli
tiennyt jutella, ja vieläpä enemmän lupasi lähin tulevaisuus tydyttää
hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät kasvot selkenivät,
kun Lyyli täydessä juhla-puvussa astui vähäksi aikaa vierasten
joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.

-- "Minä juon Teidän terveeksenne, korkea neito", lausui Harald ritari,
tyhjentäen yhdellä hengehdyksellä sarvellisen olutta. -- "Se on oikein,
että olette pukeuneet ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin
morsiamen sopii ritarillisessa pukuimessa käydä. Mutta koska Teillä on
vitjat ennaltaan, annan minä Teille toisen kannukseni". -- Näin sanoen
hän riisui kannuksen jalastansa.

Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.

-- "Se on totta", hän lausui ylevästi, "vitjain omistaja ansaitsee
kyllä kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä
Teille, korkea ritari, lahjoitan kiista-kintaan". -- Näin sanoessaan
neito päästi rauta-kiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain
juureen.

Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, äkätessään hopea-vitjat
tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehoittanut hänen
mieltänsä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald nauru-suin nosti kintaan,
lausuen:

-- "Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen
voitettu kauneuden voimalla".

Ritarin seuraajat, joissa mallas-mehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,
lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat
Lyylin pakoon juhla-salista.

Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä
ja huomen-lahjoista. Kurjen ukosta se ensimältään kovin outoa
oli, että Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja
vielä päälliseksi vaati tavaroita morsiamen myötä. Päin-vastoin
oli hänen nuoruudessansa ollut Suomen miehillä tavallista, että
kosija maksoi morsiamen sukulaisille kalliin hinnan vietävästään,
ellei nähnyt soveliaammaksi ottaa naistansa väkisin ja sitten pitää
miekalla puoltansa morsiamen sukua vastaan. Että nyt kosija tahtoi
myötäjäisiä, oli ikäänkuin halveksimista, ja vähältä piti, ett'ei koko
kauppa olisi rikkunut. Kuitenkin kun vanhukselle seliteltiin, että
myötäjäiset olivat morsiamelle omaksi annettavat eikä ylkämiehelle,
ja että jälkimäisen piti samate antaman puolisolleen saman-arvoinen
huomenlahja maa-tiluksissa tai muussa omaisuudessa, niin Kurki myöntyi
ja lupasi semmoiset aarteet tuoda, kuin harva Ruotsin ritari vielä oli
morsiamensa kanssa saanut myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt
kaikkien ritarien läsnä-ollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä
taas ottaa juhlallisen vakuutuksen huomen-lahjasta. Hän käski vierasten
viljellä olut-varoja ahkeruudella ja lähti itse valitsemaan soveliaita
kalleuksia niistä aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.

Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamu-puolella
yötä piti hää-seuran lähtemän Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja
palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhla-matkan komeutta
vasten.

-- "Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole
meikäläisiä", puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroitessaan
pihalla hevosten toimissa.

-- "Ritari, eikä meikäläisiä!" vastasi toinen, "puhutpa toisia!
Luuletkos Saksassa käyväsi, vai missä? eihän Suomen miehissä ole
ritareita, ei sukuakaan, ellet ritariksi sano semmoista tervaskantoa,
kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet".

-- "Sanon kun sanonkin, että se ritari oli, koska näin
kulta-kannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella
puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta re'en eteen
yhtäläistä kummallista itikkaa, kuin viime yönä nä'imme, silloin kun
nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät -- --?"

-- "Ja kun sinä pelossasi luulit koko sotajoukon menninkäisiä
karkaavan päällemme, ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää
yö-untamme. Sopisihan nytkin sinun juosta tärkeän tietosi kanssa
ritarien kuuluville. Ha, ha, ha! tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit
uudestakastettuna oluella".

Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää
miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhla-salin ukset ulvoivat
ja talon-isäntä, soihtu kädessä, astui ulos, käyden pihan poikki vahvan
rautaoven luoksi, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen
jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän
käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle ovea vartiaksi,
kun Kurki itse kellariin astui.

Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuoren-luola, joka
pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan,
kuin ensimäinen siirteleväinen Lappalainen oli tälle paikalle
laukkunsa laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken
laukkuni; tämä Laukko olkoon", oli tämä avara rotko ruvettu kellarina
käyttämään, johon Lappalaiset kesän aikana laskivat kalan-saaliinsa
säilytettäväksi. Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt
siihen ko'ota ja vahva rautainen ovi telkeinensä lukkoinensa oli
nyt luolan suuhun sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta
alas avaraan kehään, jonka perässä pimeä aukko johdatti teihin
tietymättömiin. Mutta sivu-puolella tästä yleni toinen yhtä avara
kellari, johon alisesta kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin
lavalle. Siinä Kurjen ukko säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän
koko ikänsä kuluessa oli kokoillut, milloin sotaretkillänsä, milloin
veron ja kaupan käynnillä Pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistonhaahmot
astuskelivat tässä vanhuksen silmien eteen, mitkä hymy-huulin hänelle
muistuttaen entisiä iloja ja maineita, mitkä taas irvi-hampain soimaten
häntä monesta julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat,
jotka läjittään olivat maassa ladottuina, vaatteet ja kalliit nahat,
aseet ja sota-koristukset, mitkä seinissä rippuivat, -- kaikilla oli
jotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi, hänen
kuluneen elämänsä kerrasta.

Soihdun liekki valaisi vaimollista vaate-partta, joka riippui
perimmäisessä sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa vielä näkyi
ruskeita veren-tahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Äläppäs
vielä! toinenkin huntu riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen,
ja sekin verellä soaistu! -- Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä
hänen eteensä ja vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Se
oli hänestä ikäänkuin molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet
surma-puvussansa, odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto
antaisi heille rauhaa Tuonen tyynissä tuvissa.

-- "Olenko koskaan vaimoja pelännyt?" hän jupisteli, vihaisesti
kääntäen selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka
yrittikin karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi
hänen kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli
selvästi kuullut kahinan jonkun-moisen, ja riehaantuneessa mielessään
hän oli tuntevanansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä
takaa ajamaan. Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta
luultavasti Totkikin yhtäläisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä
outo ärinä kuului, missä oven edessä vartiana oli.

Tuskin oli Kurki ennettänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun
Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin
kiinni ja telkeet lukkoinensa eteen pantiin. Kurki riensi, soihtu
kädessä, aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota
tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven
ja pielen välissä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty.
Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen Ruotsalaiset vieraansa
häntä pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa
nuoruudessa oli ollut tavallista, ja teljenneet hänen itsensä vuoren
luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden
hän kyllä tunsi ja tiesi siis pääsönsä mahdottomaksi. Raivonsa yltyi
yltymistään. Silloin silmänsä äkkäsivät Totkin, joka ikäänkuin
hävyn-alaisena oli pysynyt portaitten alisilla asteilla. Viha, joka ei
päässyt muuanne puhkeamaan, kääntyi koiraa vastaan, jonka olisi pitänyt
muka paremmin tehdä virkansa, ja nytpä Kurki, miekkansa siepaten,
hyökkäsi silmättömästi portaita alas. -- Ainoa isku olisi epäilemättä
lopettanut uskollisen toverin viran ja elämän, ellei tämä ulvoen
olisi paennut luolan perään ja tästä aukon kautta vuoren sisuksiin.
Ikäänkuin kaikkia muuta unohtaen ryntäsi ukko aukkoa vastaan, väänsi
rautaisella kädellänsä paaden irti kalliosta ja seurasi Totkin jälkiä
yhä syvemmälle. Polku oli mutkainen ja haarainen, kuitenkin jokseenkin
tasainen ja niin korkea, että mies helposti mahtui kävelemään. Kun
Kurki vihdoin oli sen verran malttanut mieltänsä, että ymmärsi turhaa
ajoa tekevänsä, hän ei enää osannut takaisin palata, vaan katsoi
viisaammaksi seurata Totkin johdatusta, joka ulvoen kulki edellä pimeän
käytävän läpitse. Soitto toisessa kädessä ja miekka toisessa, hän
siis astui yökauden Hiisien muinaisia käytäviä myöten. Jyminä hänen
askeleistaan kuulu yö-sydännä peninkulman matkoja ylt'-ympäri, ja vielä
kuudetta sataa vuotta tämän tapauksen jälkeen muistaa kansantarina,
kuinka

    "Kurjen ukko rauta-kenkä
    Astuupi kivistä vuorta,
    Kivi-vuorta vangottaapi".

[Ks: Suomen kans. arvoit.]

Mutta Laukon pihassa oli knaappien tora vielä jatkettu, kunnes molemmat
tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat nähneet
hämärässä askaroivan, ei ollut kuin joku Matti Kurjen palvelijoita.
Pimeys oli jo niin karttunut, ett'eivät mitään voineet silmillänsä
eroittaa. Yht'äkkiä kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiralta, joka olisi
kuristumallaan. Samassa rauta-ovi kuului paiskattavan kiinni ja
lukittavan. Molemmat knaapit juoksivat lentämällä herrojensa luoksi
näitä kummia ilmoittamaan, ja saliin tultuansa näkivät tulta jo
syttyneen useassa paikassa. Tuokio ei kulunut ennenkuin ritarit olivat
jättäneet juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin
Laukon isäntää; -- hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka
tähden vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä luulla näin
kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimis-ehtoihin
tytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon? -- ja mihinkä pakoon?
-- Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten, seisoi Harald miehinensä
palon loisteessa Laukon pihalla.

Mutta jäätä myöden pohjaseen kulki tuulen viuhkana hirven vetämä reki,
kaksi henkeä nahka-peittojen välissä. Se oli Pohjan-piltti, joka
"vuoden pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille
rämeille takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi
syntymämailleen.



Lyylin matka.


    Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!
    Muista, kun kirmasit ennenkin piennä
    Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;
    Sinneppä rientäös kirmailla nytkin.

    Sinnehän minäkin, iioa lyöden,
    Kiidähdän talvista tannerta myöden;
    Lennän, kuin lintunen, loukosta lähtein,
    Siipensä kohotti tienoille tähtein.

    Tuolla on tulena taattoni talo,
    Takaani loistaa sen ruskea palo;
    Edestä viittaa Pohjasen tähti. -- -- --
    Voi sitä, voi! joka isältä lähti,
    Ikäisen, horjuvan vanhemman heitti,
    Pakonsa öisehen pimeään peitti.

    Isä, oi isäni! -- -- Isäkös lietkään?
    Lapseksi minun vai orvoksi teitkään?
    Surmasit äitini lempeän, jalon,
    Multahan minulta hautasit valon,
    Heitit mun portaille emottomille,
    Oloille viskasit armottomille.

    Oisit jo antanut alttiiksi munkin
    Kauppojes' väliksi, valtoihin kunkin. --
    Muistaos kuitenkin, muista ja tiedä:
    Pohjolan neittä ei kaupalla viedä,
    Lyylin ei sydäntä vallitse kenkään;
    Väkisin-pyytäjä pilalle menkään.

    Silläpä pakenen sulhoni suojaan,
    Taivahan turvissa, luottaen Luojaan,
    Lähden kuin lähdenkin omille teille,
    Rakkahan syntymämaan alanteille.

    Juokseppas, hirvi, joudu ja riennä!
    Muista kuin kirmailit ennenkin piennä
    Pohjaisten laidunten aukeita pitkin;
    Sinneppäs rientäös kirmailla nytkin.



Hämärä ja hämmennykset.


Nihkeä, tympistynyt ilma maan-alaisessa käytävässä pöyristytti
Kurjen ukon jäseniä, hänen astuessaan yhä eteenpäin Totki toverinsa
jäljissä. Pihka-köytinen soihtu hänen kädessänsä oli tuolloin tällöin
tukehtumaisillaan tässä paksussa, kosteassa kaasussa, ja itse vanhuksen
rinta kohosi raskailla hengen-vedoilla. Hän oli tuntikauden ravakkaasti
kulkenut, kun vihdoin pysähtyi miettimään erinomaista tilaansa. Soihtu
virisi kirkkaammaksi ja muutamat hellän-kirjavat sisiliskot, jotka
hämmästyivät tätä outoa valoa, pakenivat kiireesti vuoren rakoihin.
Käytävä oli yhä yhtäläinen kuin alustakin, milloin jokseenkin kaita,
ett'ei kaksi henkeä olisi hyvin mahtunut rinnatusten käymään milloin
taas ankeampi, tehden ikäänkuin pihoja ja avarampia tarhoja, jotka
nähtävästi lähettivät syrjäteitänsä tietämättömiin. Olisi ollut
mahdotonta Kurjen ukon osata näitten harha-teitten lävitse, ellei
tarkka tottunut silmänsä olisi tuolla täällä keksinyt Totkin jälkiä
pehmoisessa sammaleessa, joka paikottain peitti maan. Muutoin oli
havaittava, että ura oli tähän saakka ollut viettoinen ja vieläkin
näytti vajoovan yhä syvempään. Mihinkä tämä matka vihdoinkin veisi,
oli ajatus, joka pakoittamalla tunkeusi maan-alaisen kulkijan mieleen.
Tuonelan talo, missä Tuoni itse tylynä isäntänä hallitsi vainajien yli,
ja missä Manalatar, vanha vaimo, tarjosi vieraillensa sammakkaisen
oluen -- tämä kamala muinais-uskon kuva nousi hänen sielunsa silmille,
ja tuskin hän enää epäilikään, että matkansa sinne kulki. Hänen olisi
melkein tehnyt mielensä kääntyä palaamaan, mutta vanha jähmittynyt
yksipintaisuutensa esti hänen peräytymästä mistäkään aloittamastansa
yrityksestä, jos kohta tämä olisikin Tuonen tietä astuminen. Hän siis
uudestaan jatkoi kolkon matkansa, Totkin jälkiä seuraten. Aika kului,
hetki vieri. Yhä syvemmälle saattoi maan-alainen polku. Nääntymys jo
alkoi livahtaa vanhan miehen jäseniin. Silloin alkoi kuulua kosken
kohina. Kurki joudutti askeleensa, ja pian hän seisoi avaramman
luolan suussa, josta putoovan veden loiske ennätti hänen korviinsa.
Himmeä päivänvalo pääsi jostakin tietymättömästä, keksimättömästä
aukosta selittämään luolan perää, missä pieni vaahtoava puronen,
pimeästä rotkosta tullen, vilahti silmien ohitse ja taas katosi vuoren
sisuksiin. Puron ääressä seisoi Totki latkimassa vuoren raikasta
vettä, mutta lähti kohta taas vinkuen pakoon eteenpäin, kun isännän
julmistuneet silmät hänen saavuttivat. Kurki meni veden reunalle ja
seuraten Totkin esimerkkiä hän särpi vuoren nestettä kuumettuneen
verensä virvoitukseksi. Ilma oli tässä paikassa raittiimpi, soihtu
paloi kirkkaammin, ja vanhus istuutui levähtämään eräälle istuimen
tapaiselle kivelle, joka oli veden partaalla. Ajatuksensa kiertyivät
takaperin viime illan tapauksiin. Kuka oli kellarin oven salvannut?
oli arvoitus, jonka selitystä ei Kurki ollut mies löytämään. Hänen
mietteensä lensivät sinne tänne eikä asia tahtonut selitä. Kerran
ajatus vivahti Pohjanmaahan ja Pouttulaisiin, ja koura likisti lujemmin
miekan kahvaa. Mutta viimein hän päätyi ensimäiseen päätökseen, että
Harald miehinensä oli tehnyt tämän rikoksen vieraan-varaisuuden lakeja
vastaan. Se oli muka kyllä uskottavaa, että Hämeenlinnan isäntä ei
toivonut saavansa täyttä valtaa Pohjanmaitten yli, ennenkuin vanha
Pirkkalais-päällikkö oli tieltä tullut, ja että hän sen vuoksi oli
salaiseen kuolemaan teljennyt vanhuksen, jota hän ei uskaltanut
julkisesti tappaa. Mutta näyttihän tämäkin kummalliselta. Olihan juuri
se ollutkin Kurjen omaa tointa ja tarkoitusta, että Harald pääsisi
Lyylin miehenä perimään Pirkkalais-päällikön oikeuksia ja valtaa. Ja
voisiko hän Matti Kurjen avutta ollenkaan näille perille päästä? -- --
Vai oliko Ruotsin hallitus pitänyt Kurjen pilkkanansa? -- Hän pudisti
päätänsä epä-arvioissaan.

Silmänsä suihkaisivat kuohuvaa veden pintaa, jota soihdun valo
kummallisesti kirkasti. Tästä kääntyivät katsastamaan luolan seinuksia.
Äkisti ukko hämmästyneenä hyppäsi seisoalle. Vähän ylhäällä maasta
oli muutamassa kohden vuoteen tapainen kolo, josta kirkkaat valkoiset
hampaat loistivat vastaan. Kurki meni vakavilla askeleilla sinne ja
näki luu-rangon pitkällään. Suuret tukevat raajat sekä kiviset kirveet
ja muut aseet vieressä, -- kaikki todisti, että tämä vainaja oli ollut
sitä muinois-kansaa, joka tarinoissa nimitetään Hiiden kansaksi,
Jättiläisiksi ja Piruiksi. Kun ensimäiset kirkot Suomessa rakennettiin,
oli pyhien kellojen sointu vaivannut tämän vuori-väen korvia, ja
vihoissansa olivat viskanneet hirmuisen suuria kallionlohkareita
musertaaksensa uuden uskon komeat rakennukset. Mutta kun kaikki
semmoiset yritykset olivat turhaa, oli Pirun-väki tuskillansa paennut
syvimpiin vuorenloukkoihin, pyytäen kuollaksensa pois maailman uusista
menoista. -- Se tuntui Kurjen ukolle, ikäänkuin hänkin olisi jo
saman onnen oma kuin tuo vaipunut Jättiläinen. Hänen mieleen nousi
ajatus, eikö hänenkin olisi ollut parempi tehdä uudelle uskolle ja
uudelle vieraalle vallalle vastarintaa, kuin antauda sen sovintoon ja
palvelijaksi, milt'ei välikappaleeksi! -- Mutta jos hairahtunutkin
lienee, hänpä ei suinkaan mielinyt lannistua onnensa alaiseksi. Hän
tahtoi vielä ulos maailmaan, elämään, kostamaan.

Soihtunsa pitkä karsi ja kulunut runko muistutti hänelle, että oli
rientäminen. Kiireellä siis jätti Jättiläisen asumuksen hyvästi ja
seurasi taas Totkin jälkiä. Käytävä jo oli muuttunut tasaisemmaksi,
mutta kulki yhä alaspäin kunnes yht'äkkiä muuttui kivisiksi portaiksi,
joiden avarat asteet veivät yhtä-mittaa ylös korkealle. Soihdun
liekki jo alkoi lämmittää Kurjen rauta-kinnasta, eikä vielä näkynyt
matkan loppua. Vai joko vähäinen valon loiste vilahti? Ukko joudutti
askeleensa -- ja nytpä jo soihtunsa viimeinen pätkä kähisi sammuen
lumessa. Kurjen ukko oli ilmoihin päässyt.

Oli kirkas ja kaunis joulu-aamun puhde, ja Matti Kurki seisoi
Pirunvuoren kukkulalla, keskellä kapeata Kulovettä, jonka laineet
tuolla täällä mustina virtailivat jäisten, lumisten reunojen välissä.
Vähän matkan päässä, järven toisella puolella loisti Sastamalan kirkko
juhlakomeudessaan, ja Pyhän Maarian kello soi harvaan, mutta heleästi.
Vanhuksen sydäntä täristytti; silmänsä tapasivat paljaan miekan,
joka vielä kädessään heilui. Miksikä tämä näin tällä Jumalan-rauhan
hetkellä? -- Hän pisti sen takaisin tuppeensa, ja alkoi kävellä vuoren
rinnettä alas kirkkoa kohden. Totkin jäljet olivat jo hävinneet, eikä
Kurki tätä seikkaa enää huomannutkaan; hän ainoastaan seurasi sitä
valoa, mikä temppelin ikkunoista häntä vastaan loisti. Jota lähemmäksi
tuli, sitä vilkkaampi liike havaittiin joka haaralta. Himmeitä varjoja
nähtiin liikkuilevan valkoisen lumi-hangen yli ja solina kuului
hevosilta ja ihmisiltä. Se oli kirkkoväkeä, joka koko Ylisatakunnasta
tulvaili kirkon-menollensa Sastamalaan.

Tässä sumeassa väki-joukossa ei voinut Kurki ketään eroitella, vaan
kulki äänetönnä matkaansa eteenpäin. Hän tuli kirkon ovelle, missä
jokaisen jos mahtavimmankin oli velvollisuus riisua sotaiset aseet
yltänsä, ennenkuin astuisi Herran, sen Korkeimman, huoneesen. Niin
Kurkikin oli tehdä, kun läheltä kuului tuttava ääni ruotsiksi:

-- "No, Hintsa Suurpää, sinä joka tätä kirottua kieltä osaat, laitas,
että pääsemme johonkin selkoon".

-- "Kirous palatkoon päänne päälle", vastasi toinen ääni, joka ei
myöskään ollut vallan vieras; -- "se on minun äitini kieli, ja joka
sitä kiroo, pääsee minun miekkani terää maistamaan, olkoonpa hän vaikka
ritari Harald".

-- "No, no", kuului Haraldin sanat, "ei riitaa nyt. Nyt
kuulustelkaatte tältä kokoontuneelta kansalta, ovatko kirkkotiellään
missään tavanneet pakenijamme".

Puhujat lähenivät ovea. Kurjen ukko oli vetänyt miekan tupesta ja otti
askeleen Haraldia vastaan. Ritari hämmästyi ja veti miekkansa hänkin.

-- "Missä on tyttäreni?" -- "Missä on morsiameni?" -- nämät kysymykset
lensivät vastatusten niinkuin kaksi miekan-lapetta.

Häly syntyi kansassa ja useat äänet huusivat: "Pois, miehet,
miekkoinenne; tässä on jumalan rauha". Samassa kirkon ovet avattiin,
latinainen kuori-virsi Kristuksen syntymisestä oli alkanut ja pappi
loistavassa kasukassa tuli ovesta ulos, huutaen korkealla äänellä.
"Kristus on syntynyt Betlehemissä; tulkaatte lahjoja kantamaan äsken
syntyneelle Juutaan kuninkaalle, tulkaatte häntä kumartamaan, tulkaatte
tuomaan kultaa, suitsutusta ja mirhamia".

Kansa kumartui nöyryydessä; ainoastaan Matti Kurki ja Harald ritari
miehineen seisoivat jänkeinä toisiansa vastassa.

-- "Keitä te olette?" huusi innossaan pappi, heitä havaitessansa;
-- "keitä te olette, jotka täällä miekkoja paljastatte taivaallisen
kuninkaan läsnä ollessa? Oletteko jumalattoman Herodeksen palvelijoita,
jotka tulette tappamaan poika-lapset Betlehemissä? Pimeyden ruhtinas
on kahleisin sidottu ja hänen palvelijansa hukkukoot helvetissä".

-- "Minä olen ritari", lausui Harald juhlallisesti, mutta kopeastikin,
"miekkani on vihitty pyhän kirkon palvelukseen. Mutta tämä kurja on
petollisesti minulta morsiamen varastanut; tyttärensä, jonka hän ensin
lupasi minun viedä tänä pyhänä aamuna tälle pyhälle alttarille, on
hän viime yönä vienyt pakoon mukahansa ja tahtonut paloon hukuttaa
häävieraansa. Ritarin tavalla tahdon antaa asiani Jumalan tuomion alle
ja sen tähden, pyhä isä, olen miekkani paljastanut". Näin sanoen Harald
käänsi kalpansa kärjen maata kohden.

-- "Sinä rietas valehtelija!" huusi Kurki vihan vimmassa: "sinäpä
juuri olet tyttäreni varastanut, taloni polttanut ja ryöstänyt,
vieläpä minun itseni salvannut kellariluolaan, koska pelkäsit vanhan
Kurjen siiven-kyniä. Mutta näetkös, minä olen maan povesta sukeltanut
ylös sinulle kostajaksi, ja nyt olen riisuva sulta ritariutesi
vale-vaatteet. Etpä tainnut arvata, että kosto niin likeltä seuraisi
ilkeätä tekoa; sinä hämmästyit ja hädissäsi sepitit tämän kehnon
valeen, joka sopisi liehakoitsevan orjan tekemäksi".

-- "Tuomitkoon Jumala", sanoi pappi. "Hän puuduttaa valehtelijalta
voiman ja jäntevyyden; Hän vaivuttaa miekan ilkiön kädestä ja peittää
sen silmät pimeydellä".

Katsojat, jotka seisoivat ihmettelemässä näitä kummallisia tapauksia,
alkoivat ymmärtää, mitä oli tekeillä. "Se on Matti Kurki Laukon ukko,
ja toinen Ruotsin ritari Harald, Hämeenlinnan haltia", levisi humina
väki-joukossa. "Mistä on riita? -- Kurjen tyttärestä, Pohjan neidestä".
Väkeä yhä enemmin kokoontui ja asettui vahvaksi kehäksi riita-veljesten
ympäri, jotka valmistuivat käymään Jumalan-oikeutta miekalla. Se oli
la'in-käytöksen tapa, jonka kristin-usko ja pappeus oli mukaansa tuonut
ja sen perustuksena oli vahva luottamus, että Jumala itse tahtoisi
väkevällä kädellään saattaa ylpeilevän vääryyden häpeään. Kirkon ovet
olivat taas suljetut ja jumalanpalvelus hetkeksi pidätetty. Olihan
Jumalan-tuomio muka yhtä juhlallinen asia kuin kirkonmeno. -- Ensinnä
Harald korkealla äänellä sanoi nimensä ja asiansa, syyttäen Kurjen
ukkoa petollisuudesta ja itsellensä rukoellen taivaan kirousta, jos oli
valetta puhunut. Nyt Kurjen piti samaten asiansa sanoman.

-- -- "Minä olen Matti Kurki, Pohjan Pirkkalaisten päämies" -- -- --

Tätä edemmäksi ei ukko ennättänyt puhua, kun roteva ääni joukosta soi:

-- "Sen valehtelit, Matti Kurki; sinä et ole Pohjan Pirkkalaisten
päämies".

Kaikkien silmät kääntyivät puhujaa kohden. Se oli äsken tullut vieras,
oudossa puvussa, ja seurassansa näkyi olevan useita samannäköisiä.
Näädän-nahkaiset reunukset lakeissa ja turkeissa ilmoittivat mahtavia
miehiä olevan, ja koko heidän varustuksensa todisti, että olivat
matkalaisia. Mutta puhujan ko'okas varsi ja jalo katsanto osoitti
hänelle ensimäisen sijan heidän joukossansa. Helposti kansa hänelle
sijaa antoi, kun hän tukevilla askeleilla astui kirkon-ovelle saakka,
lausuen papille:

-- "Tämä mies jo valehtelee ensi sanoissa, ja tahdon estää häntä
kutsumasta Jumalaa kostajaksi. Hän on Matti Kurki, mutta Matti Kurki
ei ole enää Pirkkalaisseuran päämies. Minä, Viljakka Pouttu, olen
Pohjan Pirkkalaisten päämies, itse Lapinkävijäin valitsema ja Ruotsin
hallituksen vahvistama".

Näin sanoen hän otti povestansa nahkaisen kirjoituksen, josta killui
iso vahainen sinetti. Kirkonpalvelija näytti kynttilällä valkean ja
pappi levitettyänsä kirjoituksen alkoi lukea latinaksi: "Universis
praesentes literas inspecturis Tyrgillus Knuzs sun, marscalkus, salutem
in Domino sempiternam". -- -- Tästä hän rupesi suomeksi selittämään,
mitä kirjoitus tarkoitti. Torkel Knuutinpoika, Ruotsin marski, oli
muka palkinnoksi Pohjan Pirkkalaisten uskollisesta palveluksesta
heidän saattaessansa tuon siirteleväisen Lapin kansan Ruotsin kruunun
alamaiseksi, tahtonut heille vahvistaa ja myöntää heidän vaalinsa,
jolla päämieheksi oli otettu tuo rohkea mies "Viljakka de Pouttu".
Kuitenkin piti heidän kaikissa muissa asioissa, jotka eivät suorastaan
kuuluneet heidän Lapinkäyntiinsä, totteleman Hämeen hallitus-miehen,
ritari Haraldin, käskyjä.

Kirja pantiin kokoon ja annettiin takaisin Poutulle, joka virkkoi:

-- "Muutoin en tiedä, mitä näillä miehillä on riitana, eikä tuo asia
minuun koskekkaan. Poikkesin vain Turusta tullessani tänne rukousta
pitämään ja satuin kuulemaan Matti Kurjen hourailevan. Toivon nyt hänen
päänsä selvenneen ja kiirehdin taas eteenpäin matkalleni. Rukoilen
Teiltä, pyhä isä, aneita, kun täytyy minun näin suurena juhlana
matkustella. Minun nöyryyteni merkiksi tarjoon minä tälle P. Maarian
kirkolle Sastamalassa tämän hopeisen suitsutus-astian ja kun lisäksi
ilmoitan kiireeni syyt, ette suinkaan minulta pidätä siunaustanne:
lähden rakkahimman poikani Vitjakan häihin; sillä toivoni on, että hän
tänä kuluneena yönä on tuonut morsiamensa Laukosta".

-- "Korkeimman siunaus sinua seuratkoon, poikani! Herra varjelkoon
sinua ja koko sinun huonettasi!" lausui pappi nostetuilla käsillä.

-- "Viljakka!" huusi Kurjen ukko, joka vihdoin oli toipunut
ällistyksestään, "onko Pohjan-piltti käynyt tyttäreni viemässä".

-- "Senhän itse paraiten tietänet", vastasi Pouttu; "minä Turusta
palaan, enkä tiedä mistään. Mutta sen muistan, että hän käski Kurjen
ukon olla varoillansa vuoden pisimpänä yönä, ja senkin tiedän, että
Pohjan-piltti pitää lupauksensa. Onko tässä kansassa ketään, joka on
nähnyt Vitjakka Poutun tänä yönä vievän morsiamensa pohjaseen", lisäsi
kääntyen kirkkoväen puheille.

Mies kansan keskeltä vastasi: "minä tulin ilta-yön puolella ajaen
Kyrösselän jäitä myöden. Yht'äkkiä oriini pelästyi ja sivutseni
suihkaisi reki niinkuin noidan nuoli. Minä siunasin ja tein
ristinmerkin. Mutta sen ennätin nähdä, että re'essä istui nuori mies ja
sini-huntuinen neiti. Miehen kaulasta riippui hopeiset vitjat".

-- "Se oli Pohjan-piltti", puhkesivat yhteen ääneen Pouttu ja Kurki.

-- "Surma ja kuolema!" tuimisti vihoissansa Kurki, ja kääntyen papin
puolelle hän sanoi: "Sinä kuulit, kuka on juhlan rauhaa rikkonut;
julistappas kirkon suurin kirous tämän ilkiön yli".

-- "Pyhä kirkko", vastasi pappi, joka vielä piti Poutulta saadun
suitsutus-astian kädessään, -- "pyhä kirkko ei yhtenä aamu-hetkenä
siunaa ja kiroo. Minä olen Viljakka Poutun huonetta siunannut, enkä
kiroo hänen poikaansa".

-- "Mutta minä", huusi Harald, joka nyt vihdoin oli saanut nämä kummat
itsellensä selitetyiksi ja astui Pouttua lähemmäksi, "minä olen ritari
Harald, Hämeenlinnan isäntä ja Pohjan Pirkkalaisten maaherra. Te olette
minun alamaiseni ja minä otan tämän talonpojan talteeni, kunnes hänen
poikansa on rikoksensa sovittanut". Hän pani kätensä Poutun olkapäähän,
ikäänkuin omistaaksensa hänen.

Vanha Pouttu katseli häntä kummastellen. Hän oli Turussa, marskin
puheilla käydessään, turhaan pyytänyt saada pois valtuus-kirjastansa
sen lisäyksen, jolla Pohjanmaan ylimmäinen hallitus laskettiin
Hämeenlinnan isännän käsiin. Mutta viimein hän oli pitänyt tämän
lauseen vähäpätöisenä ja oli päättänyt työssä estää kaikki vierasten
ryhtymiset Pohjan asioihin. Nyt oli äkki-arvaamatta Harald itse
sattunut hänen tielleen.

-- "Sinäkös Harald ritari?" lausui jäykästi: "mutta tämä niska ei kanna
i'estäsi". Näin sanoen hän kädellänsä sysäsi ritarin takaperin.

Harald tuimasti nosti miekkansa, mutta vihainen myrinä syntyi
väki-joukossa, samassa tuokiossa olivat Poutun kumppanitkin nostaneet
aseensa ja seisoivat jo päämiehensä ympäri. Yhdessä joukossa lähtivät
kaikki Pohjan miehet hevostensa luo ja ajoivat tiehensä. Haraldin
seura ei ollut kyllä väkevä heidän lähtöänsä estämään, olletikkin
koska kokoontunut kansa nähtävästi aikoi pitää Pohjalaisten puolta.
Hämeenlinnalaiset ja Kurki jäivät siis keskenänsä neuvottelemaan.
Kirkon-ovet avattiin ja kansa seurasi pappia kirkkoon.

Mutta Kurjen ukko ja Harald miehineen keskustelivat vielä vähän aikaa
ystävyydessä kirkon-oven edessä. Sitten lähtivät kiireesti päivänvalon
koittaessa hajalle, Harald seuralaisineen Hämeenlinnaan, Matti Kurki
lainatulla hevosella kotiansa.

Auringon säteet löysivät kynttilät vielä palamassa Sastamalan kirkossa.
Suitsutus nousi kivistä kattoa kohden, ja kokoontui siinä pilven
näköiseksi, pyhän veden kasi pirskui runsaasti, ja pappi messueli
latinaksi, selittäen väliin muutamalla suomalaisella sanalla juhlan
merkitystä ja kehoittaen uskovaisia uhrailemaan alttarille. Sanalla
sanoen, katholilainen kirkonmeno, niin loistava kuin Suomen sydänmaissa
oli mahdollinen, pidettiin jouluaamuna Sastamalassa.



Totkijärvi ja Lapinkaivo.


Harald ritarin ja Matti Kurjen sovinto oli pian ollut rakennettu, kun
molempien erehdys oli ilmi tullut. Nyt oli heillä yhteinen vihollinen.
Heidän keskustelemuksensa Sastamalassa oli saattanut heidät siihen
päätökseen, että molemmat yhdessä vielä talvi-kelillä tekisivät
kosto-retken Pohjanmaalle. Tällä aikomuksella riensi Harald
Hämeenlinnaan tekemään tarpeellisia valmistuksia ja väkeä kokoilemaan.
Mutta Matti Kurki jo koti-matkallansa rupesi muuttamaan päätöstänsä.
Ennenkuin Harald olisi valmiina, saattaisi jo pian kuukausi kulua. Tämä
oli Kurjen mielestä aian-tuhlausta. Lapinkävijät jo muka ennättäisivät
lähteä talvi-matkoillensa Lappiin, ja koska arvattavasti sekä vanha
Pouttu että Pohjan-piltti ja Lyylikin sinne seuraisi, ei olisi Kurjen
ukolla koko retkestänsä suurta hyötyä. Tätä miettiessään oli Kurki jo
ennen kotiin-tultuansa päättänyt lähteä omin neuvoin matkalle, jollei
Harald ritari viikon perästä olisi valmiiksi tullut.

Juhlasalin rauniot vielä suitsivat, kun Kurki lähestyi kartanoansa.
Synkkä-mielisenä hän ajoi pihaan. Laukon palvelijat hääräsivät vielä
sammuneen palon ympäri, jonka he olivat leviämästä estäneet. Heidän
ilonsa oli silminnähtävä, kun isäntä, joka niin kummallisesti oli
hävinnyt, taas tuli näkyviin. Mutta kauhu tuli ilon sijaan, kun eivät
Lyyliä muassa nähneet. Kuitenkaan ei uskaltanut kukaan kysymyksiä tehdä.

Kellarin oven edessä makasi Totki, ikäänkuin jatkamassa
eilis-illallista virkaansa. Totkin isäntä ei kuitenkaan tuosta
leppynyt. Sanaakaan virkkamatta hän sitoi koiransa kahleilla kiinni
kellarin-oveen, ja ryhtyi sitten kohta matka-toimiin.

Ja nyt Kurjen ukko ei levännyt yötä, ei päivää. Joulupyhät läpitsensä
valmistettiin aseita, muonaa ja muita retken tarpeita. Muistakin
Kurjen tiluksista ko'ottiin miehiä ja sana lähetettiin Hämeenlinnaan
jouduttamaan Harald ritarin lähtöä. Kurki itse oli väsymätön taikka,
oikeammin sanoen, levoton ja rauhaton. Yön-aikana hän käveli palaneen
juhlasalinsa ympäri taikka istuskeli uuvuksissa sen raunioilla. Mutta
jos sattui lähestymään kellarinsa ovea, hän äkisti säikähtyen tuosta
takaisin kääntyi. Oliko se Totkin hiljainen ulvona, joka ajoi hänen
pakoon, vai oliko naistensa haahmot häntä peloittaneet? Sitä ei kukaan
voinut sanoa. Mutta Laukon palvelijat pudistivat päätänsä, ja vanhat
kamalat jutut Kurjen entisistä hirmutöistä kulkivat taas kuiskumalla
suusta suuhun.

Uuden-vuoden aattona olivat kaikki valmistukset suoritettuina. Hevoset
päristivät valjaissansa, ja miehet kokoilivat kaikki tarve-kalut
rekiinsä: joutset, keihäät ja miekat, muonat ja appeet, sukset ja
sommat. Lähes sataluku miehiä, joista isompi osa jo vanhastaan oli
tottunut seuraamaan Matti Kurkea palvelijoina hänen kaukaisilla
retkillänsä, seisoi nytkin valmiina hänen käskyjänsä tottelemaan.
Retken tarkoitus jo tiettiin; sillä vaikk'ei kukaan uskaltanut ukolta
kysyä, oli kuitenkin hänen katkonaisista lauseistansa huomattu, että
Lyyli oli varkain viety Pohjanmaalle ja että isän oli aikomus mennä
ottamaan tyttärensä takaisin. Tämä tieto oli Kurjen miehissä sytyttänyt
suuremman innon, kuin minkä yksistään isännän käsky olisi voinut. Se
oli heille kunnian asia, että Pohjamniehet eivät saisi saalistansa
pitää, ja melkein yhtä paljon sekin heidän kunniaansa koski, ett'ei
Harald ritari miehinensä ennättäisi jakailemaan tämän retken mainetta.
Siitäpä Laukkolaisten uutteruus valmistus-toimissa, siitäpä heidän
raikas riemunsa nyt, kun kaikki oli valmisna lähtöön.

Mutta vanhan Kurjen silmissä ei näkynyt muuta valoa, kuin synkän keston
kamalaa loistoa. Tukevalla kouralla hän nosti Totkin kahleinensa rekeen
ja istui ajamaan. Muut seurasivat. Ensimäisen selän jäitä ajettuansa
kulkijat tulivat metsä-taipaleelle, josta pian keskellä jylhää saloa
aukeni vähäisempi järvi. Se oli pohjaton Hiisijärvi, johon Lappalaiset,
asuessaan näillä mailla, olivat uhranneet Manalan hirmu-valtiaille
lepyttäjäisiä. Kurjen ukko pysähtyi keskelle tätä kolkkoa selkää ja
käski tehdä avennon jäähän. Pöyristys hyydytti miesten verta; kukaan ei
tiennyt mitä oli odotettavana, ainoastaan Totki ilmoitti hiljaisella
ulinalla pahoja aaveitansa. Ja oikein se aavisteli. Raskaat painot
sitoi isäntä vanhan toverinsa kaulaan ja päästi hänen aventoon.

-- "Kaitse Kalman kartanoa!" oli ukon viimeinen hyvästi-jättö,
rientäissään kuin vimmattu pois surma-paikalta. Mutta Totkin surkea
ulina seurasi häntä. Hän katsoi taaksensa ja näki, että kaikki
palvelijat seurasivat häntä, -- että Totki yksinänsä taisteli avennossa
kuolemaa vastaan. Vielä silmänräpäys ja Totki raukka oli vaipunut,
vajonnut Hiisijärven pohjattomiin vesiin. Hiisijärvi oli muuttunut
_Totkijärveksi_, joka nimi on tullut melkein yhtä kuuluisaksi kuin
nimet: Kurki ja Laukko.

Mutta Matti Kurjen korvissa soi lakkaamatta uskollisen Totkin surkea
ulina, milloin kaukaa, milloin ikäänkuin likemmältä häntä ahdistaen.
Tuskin uskalsi vanhus enää kääntää silmänsä ta'appäin.

Matka kulki maitten ja jäitten yli Kyrösselälle, jonka toisella
puolella alkoi 12-penikulmainen autio taipale, tunnettu Kyrön-metsän
eli Kyrön-kankaan nimellä, täynnänsä sora-harjuja, rämeitä ja keitaita.
Matka-joukko tätä korpi-maata myöden läheni Kauraharjua, kun yhtäkkiä
sen kukkulalla leimahteli palo. Pari kolme Lappalais-kotaa oli syttynyt
tuleen ja samassa liekissä paloi kasanen tervaksia kirkkaalla valolla.
Kummastellen Kurjen ukko sinne ajoi ja näki keitaan aukealla useita
ahkioita lentävän pohjaseen päin. Hänen silmänsä kohta tunsi ajajat
samaksi Lappalais-perheeksi, joka joulu-yönä oli Laukossa käynyt.
Arvellessaan, mitä tämä Lappalaisten pako tiesi, hän antoi silmänsä
heitä seurata pitkin lumista aukeata. Sitten tarkasteli taivaan
ranteita. Tuolla luotehessa oli Lauhan kukkula, niinkuin mahtava
pieli Kyrön-kankaan kannasten raja-pylvääksi. Mutta mitä kummia? Jo
senkin huipussa kirkas valo leimahtelee. Ja kauempanakin kaukaisella
Pyhävuorella kohta yhtäläinen loiste syttyy. Tuokiossa jo tämä kumma
selveni Kurjelle. Se oli Pohjalaisten sanoma-tulet, jotka tällä tavoin
kukkulasta kukkulaan lennättivät sanan vihollisten tulosta.

Kohta Kurjen ukko lähetti kolme suksi-miestä ottamaan Lappalaiset
kiinni. Itse hän muun seuransa kanssa kulki hiljakseen Karvianjoen
rannalle, jossa levähdettiin.

Tähän aikaan pitivät Pohjan Pirkkalaiset suuren kokouksen Pouttulassa.
Viljakka, joka aavisti Kurjen ukon kosto-tuumia, oli jo koti-matkallaan
järjestänyt sananlennätyksen Kauraharjulla, Lauhassa ja Pyhävuorella
ja tahtoi nyt Pohjan miesten kanssa neuvotella puolustuksesta sekä
heille ilmoittaa, mitenkä asiat olivat etelässä ja kuinka matka oli
menestynyt. Sitten piti juotaman Vitjakan ja Lyylin häitä, ja Pouttulan
emäntä askaroitsi Lyylin avulla valmistamassa näitten juhlien tarpeita.
Raikas talvi-ilma matkalla ja virvoittavainen pohja-tuuli oli tuonut
kaikki ruususet takasin Lyylin poskipäille ja jalompana entistänsä
hän liikkui tätinsä, tulevan anoppinsa, käskyillä uuden kotinsa
askareissa. Mutta kun Pohjan-piltti vei kokous-kapulan ympäri, levisi
samalla tieto, että Pohjan neiti oli Pohjanmaahan takaisin tullut. Ja
erittäinkin nuorissa tämä sanoma riemun sytytti. Miehissä he Pouttulaan
kokoontuivat viettämään ikäänkuin voitonjuhlaa.

Kuinka suloinen olisi minun kuvailla iloisia juhlakemuja, vanhojen
riemuja ja nuorten leikin-laskuja. Mutta minun täytyy seurata Pentti
Poutun sanoja, niinkuin hän asiat selitteli ystävällensä Hannu
Fordeel'ille, veneen perässä Kurkun laineilla.

Vanha Pouttu, joka täydellisesti ymmärsi mitä Pohjanmiesten nykyinen
tila vaati, oli katsonut tarpeelliseksi, että häät tapahtuisivat uuden
opin mukaan, jotta ei ainakaan kirkko ja pappeus, jonka valta nyt oli
maassa mahtavin, menisi muitten vihollisten puolelle, Pohjalaisten
perikadoksi.

Mutta tässä kohden oli äkki-arvaamaton este syntynyt. Pappi, joka
Kyrössä toimitti uskon-levittäjän virkaa näillä pohjanmailla, kielsi
antavansa kirkon siunausta avioliitolle, joka niin törkeästi rikkoisi
kanonisen la'in. Jos olisi kaukaisempaa sukua ollut, hän ehkä olisi
voinut muka saastaisuuden poistaa kirkon pyhyyden voimalla. Mutta
orpanusten väliseen avioon ei hänen mielestään muu voisi lupaa antaa
kuin itse pyhä isä Romassa.

Miehet Pouttulan käräjissä ottivat tämänkin asian keskusteltavaksi.
Nuori Vitjakka ja hänen kanssansa useat muut väittivät, että isät
ja isän-isät olivat kirkon luvatta naineet ja että ei nytkään ollut
papin pyhityksestä väliä. Toiset taas väittivät vastaan, mitkä peläten
kirkon maallista valtaa, mitkä sen hengellistä mahtia varoen. Monelta
pääsi ilmi hänen salaiset vihansa uuden opin valtaa vastaan ja moni
nuoremmista oli valmis nostamaan uskonsotaa koko maan vapahtamiseksi.
Mutta viisaammat, jotka tunsivat aian merkkejä, jähdyttivät heidän
intoansa.

Riita, joka tästä asiasta syttyi, tyyntyi kohta kun Lyyli astui heidän
keskeensä.

-- "Minä en ole riidan sytyttäjäksi tänne tullut, en myöskään naimista
varten. Minä seuraan Pohjan-pilttiä, minä elän täällä keskellänne; --
mutta minä olen ja tahdon vasta olla 'Pohjan neiti'." Huulensa hymyili
ihmeellisellä tavalla, joka pani miesten sydämmet vavahtamaan. Hän
lisäsi korkeammalla äänellä ja ikäänkuin käskemällä: "Pyhävuorella,
Kyrön kankaan puolella, palaa jo sanomatuli. Viholliset ovat tulossa.
Sinne, miehet, kankahalle, torjumaan heidät Pohjan rajoilta!"

Hän läksi itse pukeumaan sotaiseen pukuun, ja miehet yhdellä mielellä
päättivät kiirehtiä Kankaalle.

Mutta Kyrönkankaalla syntyi tällä hetkellä myrsky. Kinokset kohosivat
niinkuin meren aallot pitkin keitaitten avaruutta, ja sakea lumi-tuisku
täytti ilman. Tämä rajuilma nousi Lappalaisten ahkioitten jäljistä
ja tukehdutti pian palon liekit Kauraharjulla. Vanha Lappalainen oli
vielä kerrankin tahtonut näyttää, että hänen vanha liittonsa luonnon
voimain kanssa oli eheänä. Hänen suvullensa olivat Pohjan päämiehet
luvanneet Kyrönkankaan keitaat ja metsät verottomaksi omaisuudeksi,
jos hän sanoma-tulella Kauraharjulta heille ilmoittaisi vaaran tuloa.
Hän oli tehtävänsä tehnyt, mutta nyt surma läheni häntä ja koko hänen
sukuaan; sillä Kurjen suksimiehet ajoivat kuin tuuliaispäät häntä
takaa. Hän puhutteli myrskyn henkiä, mutta nämä vaativat uhrin. Silloin
Lappalais-vanhus oli päättänyt pelastaa sikiönsä, mutta itse astua
Tuonelan tupiin, Manalan majoihin. Hän oli käskenyt seuransa lähteä
edelleen ja oli itse poikennut kankaan harjulle.

Keskellä harjua istuu ukko ahkiossaan, pitäen vasemmalla kädellä peuran
sarvet, sill'aikaa kuin oikea käsi ilmaa haparoitsee etelää kohden.
Hänen silmänsä palavat ja suusta soipi voimalliset sanat, joita tuulet,
vihurit ja viuhut tottelevat. Se on vanhan Lappalaisen kuolemavirttä,
ja tuulispäät tanssivat ilosta hänen ympärinsä. Hän viittailee etelään
ja kirmaten myrskyn-henget lähtevät lentämällä päivän alle. Mutta
loihtija on väsymätön; yhä uusia myrskyn henkiä hänen loihto-laulunsa
käskee kokoon ja uusia pyry-pilviä hän lähettää etelän-maille.
Karvianjoen autiot varret ovat vajonneet lumi-tuoksun sekaan, Hämeen
metsissä hongat taittuvat, ja Hansalaisten kauppahaahdet Itämerellä
ajetaan haaksirikkoon Liivin ja Preussin matalia rantoja vastaan.

Kaksi vuorokautta soivat loihto-runot Kyrönkankaalla ja kaksi
vuorokautta viivytti lumi-tuisku Matti Kurjen ja hänen seuransa
matkaa. Mutta vanhan Lappalaisen voimat riutuivat ja myrsky vähitellen
helpoitti. Matkalaiset lähtivät liikkeelle Karvianjoen rannoilta ja
löysivät pian vanhuksen, missä vielä istui, peuran sarvet kämmenissään.
Hänen päänsä oli hervotonna vaipunut rintaa vastaan, silmien tuli
oli sammunut ja ainoastaan tuskalliset vavahdukset ilmoittivat, että
vanhus oli hengissä. Kaikki Kurjen seuraajat pysähtyivät kauhistuksella
eivätkä uskaltaneet lähestyä tätä Kalman kuvaa. Mutta Matti Kurki meni
ahkion luoksi ja nosti väkevällä kädellään vanhuksen ilmaan.

-- "Matti Kurki!" lausui Lappalainen riutuvalla äänellä, "anna peurani
seurata Kalman maille. Jos sen te'et, tahdon sielläkin sinulle vuotisen
veron maksaa, jahka itsekin olet maan alle muuttanut. Usko minua,
Kurki, jo tämän päivän paistaessa lähdet sinäkin näiltä ilmoilta
Tuonelaan".

Kurki päästi uhrattavansa takasin ahkioon ja vaipui ajatuksiinsa.

-- "Oikein sinä puhut, oikein", hän vihdoin hiljaa puhui ikäänkuin
itseksensä, "niin pitää Lappalaisen lähtemän Kalman maille, peuransa
seurassa, ahkiossa ajain". Hän tarttui peuran ohjakseen ja alkoi sitä
talutella.

Harjun syrjässä oli avara syvennys, jonka penkereet äkki-jyrkkinä
kaatuivat mustaan pohjattomaan kitaan. Se oli tuttu paikka Kurjelle ja
vakaisilla askeleilla hän astui sitä kohden. Äyräälle tultua, peura
pysähtyi hämmästyneenä; mutta Kurki päästi ohjaksen ja viskasi, sarviin
tarttuen, helpolla lykkäyksellä uhrit syvyyteen. Tuokion päästä nousi
hiljainen loiske niinkuin huokaus ylös maanalaisesta kidasta, ja Kurjen
ukko palasi _Lapinkaivon_ reunalta.

Hän palasi matka-kumppaniensa ty'ö; mutta kummallinen ulina hänen
korvissansa soi. Oliko tuo Totkin ääntä Totkijärvestä? Vai oliko
Tuonen hallit haukkumassa tuota äsken tullutta vierasta? Kauhu oli
käsittänyt kaikkia ja ukon askeleet horjuivat. Kuitenkin hän tointui
lujan tahtonsa voimalla. Jopa olikin tointuminen: metsän reunalta
läheni Pohjanmiesten joukko, suksilla lentäen valkoisen lumi-hangen
yli. Heidän sompansa välkkyivät, kuin virran laineet päivän-paisteessa.
Niinkuin väkevä virta he lähenivät Kurkea. Heidän etupäässä hiihti
kaksi miestä, joitten punaset lakit kohosivat muiden yli. Se oli vanha
Viljakka Pouttu ja Pohjanpiltti.

-- "Matti Kurki", lausui päämies kaikuvalla äänellä, -- "Pohjan
Pirkkalaisten nimessä minä sinulta kysyn, mitä asioita sinä uskallat
heidän rajoillansa käydä. Jos häävieraaksi tulet Pohjanpiltin häihin,
niin miksikä ei? Mutta soveliaampi se minusta olisi, että Lyylin isä
pitäisi tyttärensä häät Laukossa. Me olemme kaikki valmiit sinua sinne
seuraamaan. Ja Lyylikin, Pohjan neiti, on kohta täällä; hän ainoastaan
poikkesi Lauhan kukkulalle, katsomaan hää-valkeitansa".

-- "Sen hää-valkeat viritetään toisella puolen Tuonen jokea", ärjähti
Matti Kurki vastaan. "Sinne tekin kurjat, pääsette häitä juomaan.
Minä olen sanansaattajanne sinne lähettänyt tuloanne ilmoittamaan".
-- Hän veti rajusti miekkansa ja jatkoi: "Niinkuin veltot varkaat
olette ryöstäneet tyttäreni. Sinua, Vitjakka, pitäisi minun kurittaman,
niinkuin lapsia kuritetaan. Mutta vitsani on teräksinen, ja viimeisen
kerran sinä hyppäsit naisten teillä. -- -- Sitten sinun tulee vuorosi,
Viljakka Pouttu".

Pohjanpiltti oli siepannut miekkansa vyöltä, mutta vanha Pouttu astui
hänen eteensä.

-- "Sinä olet nuoruuden voimissa ja Matti Kurki on haudan reunalla.
Jos hänen kaadat, kuinka tahdot hänen tyttärensä naida. Mutta minä
olen Kurjen ikäinen, minä olen Pohjan päämies ja minä tahdon hänen
askeleensa pidättää Pohjan rajoilta".

Hän kääntyi Kurjen kumppanien puoleen, lausuen:

-- "Näette, Hämeen veljet, että Pohjalaiset ovat varoillansa. Meidän
joukkomme on paljoa suurempi kuin teidän ja turha oli toivonne päästä
äkki-luulematta päällemme. Mutta teidän ei tämä riita olekkaan, ja jos
minä tasapäässä tappelussa Kurjen kaadan, saatte palata, kenenkään
hätyyttämättä. Se mies on kaksi naistansa murhannut, se mies on
tahtonut tyttärensä onnen murhata; hän murhaisi vielä tyttärenkin,
jos se hänen valtoihinsa joutuisi. Mutta nyt on hänelle koston hetki
tullut".

Vanhat toverit astuivat miekka kädessä toisiansa vastaan ja heidän
seuraajansa asettuivat äänettöminä heidän ympärinsä. Matti Kurjen
suu oli vihan vaahdossa. Hänen korviinsa soi uudesta Totkin ulina ja
kauhulla hän katsoi taaksensa.

-- "Hornan haukkuja, enkö saa suutasi tukituksi", hän jupisteli,
"malta, malta!" -- -- --

Miekan terät leimahtelivat ja rauta-renkaat sotapaidoissa helisivät.
Taistelu oli alkanut.

Mutta Lauhan kukkulassa syttyi äkkiä kirkas tuli joka paistoi Kurjen
ukon silmiin. Ja liekin loisteessa seisoi vaimoinen haahmo, miekka
kädessä. Matti Kurjen silmät kiintyivät tähän kummalliseen näkyyn.
Haahmo jakaantui hänen mielestänsä kahtia ja muuttui hänen kahden
surmatun naisensa muotoiseksi. Hänen käsivartensa puutuivat ja
heikommin hän alkoi vivuttaa miekkaansa.

-- "Surma ja kuolema!" hän ärjähti. "Kaikki Tuonen vallat minua
kiusaavat".

-- "Niinpä kuole, sinä murhamies", huusi Pouttu ja tapasi vihamiestänsä
vasempaan olkapäähän, jotta punainen veren-soilu parskui miekan
jäljestä.

Haavan tuska tuntui Kurjen sydämmeen. Hän kokosi vimmattuna viimeiset
voimansa ja haavoitti vihamiehen päätä. Mutta itse hän jo horjahti ja
kaatui hervottomana. Hän käänsi silmät Lauhaa kohden; tulen liekki
siinä vielä leimahti, mutta haahmo oli hävinnyt. Pian alkoivat kaikki
Tuonen kauhut liikkua hänen himmentyneitten silmäin edessä. Murhatut
naiset astuivat likemmäksi ja pudistivat verisiä huntujansa. Hän luuli
olevansa Laukon kellarissa näitten vainajien seurassa, kahleissa
ja vaivattuna. Eikä aikaakaan, niin tunsi vajoovansa Lapinkaivon
äärettömään syvyyteen. Katkonaiset sanat tunkeutuivat huulien raosta,
ilmoittaen hänen tuskiaan. Hänen seurastansa muutamat kokivat tukkia
veren-juoksun; mutta elämän hetteet heruivat taukoomatta.

Eikä kaukana tuosta istui Viljakka Pouttu tainiossaan lumi-hangen
päällä ja Pohjanmiehet seisoivat hänen ympärillänsä. Hänen haavojansa
korjattiin ja päämies kannettiin ystäväinsä toimesta paikalta.

Yö on tullut, tähdet tuikkivat ja pohjaisella taivaan rannalla
revon-tulet välkkyvät, soilehtivat. Lauhan tulet ovat sammuneet, mutta
pohjonen palaa ja valkoisella lumella hohtaa taivaan loiste.

Mikä varjo tuolla lentää aukealla keitaalla? Se lähenee. -- Se on
Lyyli, Pohjan neiti, hirveä ajamassa. Hän tulee lennossa Lauhasta
tappotanterelle; ja juoksijan sorkat tuskin koskevat maata. Kankaan
harjulle päästyänsä hirvi kompastuu ja kaatuu; se on viimeisen
juoksunsa juossut.

Pohjanpiltti menee morsiantansa kohtaan:

-- "Matti Kurki on kaatunut, Viljakka Pouttu pahoin haavoitettu".

Hiiskumatta tyttö riensi kaatuneen luoksi. Hän lankesi polvilleen ja
pani kätensä Kurjen otsalle, josta kylmä kuoleman-hiki vuoti. Lämpimät
kyyneleet neiden silmistä valuivat sijaan ja ukko vielä kerran aukaisi
silmiänsä.

-- "Anteeksi, isä", kuiskutti rukoilevalla äänellä tytär.

Ukkoa pöyristytti; hän ei oikein tiennyt, oliko tuo joku vainajista.

-- "Minä olen Lyyli", jatkoi tytär, "minä olen onneton tyttärenne".

Kurjen silmät tarkastivat puhujaa, hänen katsantonsa muuttui julman
julmaksi ja ainoa sana soi tuskallisesti hänen suustaan:

-- "Kirottu!"

Lyyli lankesi selällensä pyörryksiin ja kannettiin pois sulhonsa
käsivarsilla. -- --

Kun aamu valkeni, oli taistelu-paikka tyhjä; ainoastaan veriset merkit
lumessa osoittivat, että surma oli tässä töitänsä tehnyt. Pohjalaiset
olivat palanneet kotihinsa, missä haavoitettu päämies pian henkensä
heitti, -- ja Kurjen ruumis kuljetettiin Laukkoon. Ennenkuin Hämeen
miehet perille pääsivät, tuli Harald ritari seuranensa vastaan. Hänen
matkansa oli jo liian myöhäinen; ja kuultuansa, että Pohjanmiehet
olivat varusteilla rajojansa varjelemaan, hän päätti palata matkaltaan.
Uusia keinoja oli hänen yrittäminen, joilla kosto muka vihdoinkin oli
saatava. Koko Pirkkalais-vallan tahtoi Harald ritari kerrallaan särkeä.



Salaisia juonia.


Muutamana kauniina kevät-yönä v. 1295 nähtiin kuutamon valossa pienempi
haaksi kulkevan Hirviluodon ja mannermaan välisessä salmessa Turusta
tullen. Lauhkea luoteis-tuuli täytti purjeet, ja laineet kimaltelivat
hopean karvalla. Purjehtijain matka kulki Kakskerran pohjoisia niemiä
kohden, jotka tumman-viheriöinä uiskentelivat veden-kalvossa.

Haahden kannella oli kaikki hiljaista oloa. Perämies ja muu väki istui
äänetönnä paikoillaan torkuksissa; ainoastaan etukannella keulan
partaalla seisoi kaksi miestä puhumassa vilkkaalla, vaikka alhaisella
äänellä. Toinen näistä, joka avaran kappansa alla kantoi ritarillisen
puvun ja puhuessansa innollisesti kouristeli miekkansa tuppea, on
meille vanha tuttava, Hämeenlinnan isäntä, ritari Harald. Hänen
kumppaniansa emme ole ennen nähneet; mutta pitkä hiallinen kauhtanansa,
jonka päähine oli vedetty otsan yli, osoitti, että kauhtanan kantaja
oli hengellinen mies, joka päinensä päivinensä pyrki piiloon tämän
maailman metelistä ja turhista menoista. Kuitenkin hänen silmänsä,
jotka levottomina päässä paloivat, näyttivät todistavan toista, kuin
kirkollinen takki. Hänen avarat sieramensa ja ryppyyn vedetyt huulensa
puhuivat kopeutta ja vallan-himoa. Hän oli nähtävästi niitä miehiä,
jotka harniskan ja kypärin sijasta olivat pukeuneet pyhän kirkon
sota-asuun, koska toivoivat paremmin hengen miekalla hallitsevansa
maailmaa kuin maallisilla aseilla. Hänen nimensä oli Ragvald, kanonikus
eli kaniikki Turun tuomiokirkossa ja syntyänsä Ruotsalainen Ahvenan
saaristosta.

-- "Minä en epäilekkään, että tuumamme vihdoin menestyvät; mutta sen
saatte lukeakkin minun ansiokseni", -- lausui vähän pistävällä äänellä
pappi ritarille.

-- "Saattaa se niin olla, vaikk'ette sillä ansiolla vielä kauas lennä",
vastasi ritari närkästyneenä. "Sillä totta puhuen saapi se panna-kirous
olla hyvin tulinen, joka ei jähtyisi, ennenkuin Kyrönkankaan yli on
päässyt Pohjan nevoille. Mutta jos koko Pohjanmaa palaisikin helvetin
liekeissä, ettepä te kuitenkaan ole tulleet Turun hiippaa lähemmäksi,
ellen minä ole mies täyttämään lupaustani". -- --

-- "Se on totta", Ragvald heti virkkoi, "me tarvitsemme toisiamme. Minä
en muuta tahtonut kuin muistuttaa, millä väsymättömällä uutteruudella
olen tehtäväni tehnyt. Mutta jos luulette, että työni on helppo
ollut, niin kuulkaatte itse. Niinkuin tiedätte, lähdin viime vuonna
tätä aikaa Gotlantilaisessa laivassa matkalle. Mutta tuskin olin
Visbyyhyn tullut, ennenkuin sana levisi noista hirmuteoista, jotka
Tanskan kuningas Eerikki oli Lundissa harjoitellut, ja jotka ovat
kauhulla täyttäneet koko kristikunnan. Pohjoisten valtakuntain pyhä
'primas' ja arkkipispa, Johannes Grand, sekä hänen tuomioprovastinsa
olivat vangiksi otetut omassa hiippa-kaupungissaan ja Lundin kirkon
tavarat ja kalliit kirjoitukset olivat ryöstetyt ja hajoitetut. Minä en
säikähtänyt tästä, vaan lähdin Lundiin. Mutta siellä ei kukaan vielä
tiennyt, mihinkä arkkipispa oli vietykään. Teidän täytyy rohkeuttani
tunnustaa, koska nyt uskalsin lähteä häntä hakemaan keskellä kirottua
maata, jota Jumala pian on etsiskelevä tuon jumalattoman kuninkaan
rikosten tähden. Mutta minä tapasin hänen vihdoinkin. Söeporin linnassa
luoteisella Seelannilla se marttiira istui kovassa vankeudessa,
mutta hyvässä luottamuksessa Pyhän Romalaisen isän apuun. Hän oli
kohta taipuvainen pyyntööni, ja nyt on minulla muassa hänen vakainen
manaus-kirjeensä Maunu pispalle, joka käsketään estämään kaikkia
pakanallisia menoja ja tapoja Suomessa, eikä sallimaan mitään naimista,
joka rikkoisi kanonisen la'in, vaan säästämättä rankaisemaan niitä,
jotka semmoisiin synteihin ovat langenneet. Eikä siinä kyllä; kirje
nimen-omaan käskee pannaan laskea Pohjanmaan asukkaat, jotka semmoisia
syntiä harjoittavat ja suosittelevat".

Ritari katseli ihmetellen toveriaan.

-- "Se on hyvä, se on enemmän kuin olen voinut toivoa. Mutta luvallanne
sanottu, minä pelkään, että tuo pyhä marttiira, tuo arvoisa arkkipispa
ja primas on oikea hirtehinen".

-- "Jumala armahtakoon! mitä uskallatte sanoa"! katkaisi pappi.

-- "No, no", jatkoi Harald, "se on yleinen luulo hänestä Ruotsissa;
eikä tuo olekkaan paljas luulo. Onpa hän ollut niiden joukossa, jotka
murhasivat Eerikki Glippingin, tän-edellisen kuninkaan Tanskanmaalla,
eikäpä suotta siis häntä kurittele murhatun poika, tämä nykyinen
kuningas. Mutta tämäpä olisi yhtä-kaikki, jos ei siitä vain syntyisi
esteitä tuumillemme. Tiedätte itse, että nuoren kuninkaamme nuori
sisar, Ingeborg, on kihlattu Tanskan kuninkaalle, ja samate Tanskan
prinsessa Marketa meidän kuninkaalle. Tämän aiotun sukulaisuuden tähden
ovat molemmat kuninkaalliset huoneet jo niinkuin yhtä perhekuntaa,
ja Ruotsin hovissa on viha arkkipispa Grandia vastaan melkein yhtä
suuri kuin Tanskassa. Minä siis kovasti epäilen, että hänen kirjeensä
kelpaavat mihinkään tässä valtakunnassa. Mutta jos saammekin Maunu
pispamme tottelemaan arkkipispan käskyjä ja lausumaan omassa nimessään
panna-kirouksen Pohjanmiesten yli, ei ole sillä paljo voitettu. Torkel
Knuutinpoika ei ole papiston ystävä, vaan pelkää ja varoo kirkon
liikaa valtaa, ja tuskinpa hän siis taipunee käyttämään kirkon miekkaa
saati tämmöisessä asiassa. Hän on itse rakennellut naimis-kauppoja,
jotka ovat vastoin kanonista lakia; sillä molemmat kuninkaat ovat
morsiamillensa sukua neljännessä polvessa".

-- "Minun ajatukseni", sanoi Ragvald, "on päinvastoin se, että hän
juuri tästä syystä mieluisemmin palvelee kirkkoa. Kuningas Birgerin
naimisiin on jo aikaa pyydetty ja saatu lupa Romasta. Mutta Ingeborgin
naiminen on vielä paavin vallassa, ja marski on liian viisas, että hän
tahtoisi tehdä asian vaikeaksi, niinkuin se epäilemättä tulisi, jos
sanoma leviäisi Romaan saakka, että Ruotsin valtakunnassa orpanukset
omin luvin naivat ja yhdessä elävät. -- Mutta mitenkä omat asianne
muuten ovat Ruotsissa luonnistuneet?"

-- "Minä en saata kehua enkä myös moittiakkaan", vastasi Harald;
"marski ei ollut taipuvainen kovuutta käyttämään Pohjanmiehiä
vastaan, eikä hän sitä juuri minään pitänyt, että olivat tappaneet
vanhan Kurjen. Kun ehdottelin, että tarvitsisi Ruotsalaisilla
uutis-asutuksilla tukea Ruotsin valta näillä Pohjanperillä, hän
vakuutti, että kaikki valtakunnan voima vaadittiin Karjalan puolelle ja
että Pohjan Pirkkalaisille piti sallittaman heidän oma valtansa; heistä
muka ei koskaan saattaisi vahinko tulla valtakunnalle. Kuitenkin hän
käski minun tehdä mitä taitaisin, mutta rauhallisesti ja sovinnolla.
Ja minäpä jo olen pannut asian alkuun, jotta ennen syksyä toivon
Ruotsin miehiä asuskelevan meren partaalla Kokemäenjoesta ylöspäin
pohjaseen". --

-- "Mutta muut toimenne?" kysäili Ragvald levottomasti.

-- "Niihin", vastasi Harald, äänensä alentaen, "niihin tarvitaan
aikaa ja kärsimystä. Se on totta, niitä on monta, jotka odottelevat
marskin kaatumista. Mutta niin kauan kuin hän pystyssä on ja kuningas
veljinensä ovat lapsia, täytyy jokaisen pysyä alallansa. Mutta annappas
kuninkaan ja herttuain tulla lailliseen ikään, silloin on aika käydä
toimiin. Nuori kuningas on yksinkertainen, mutta Eerikki herttua
vilkas, järkevä ja levoton. Usko minua, se poika ei tydy alamaisena
elämään. Pahasti vain, että nuorin veljes, Valdemar, jolle isä vainaja
on tämän Suomen määrännyt, näyttää kaikin puolin mitättömältä, jos
ei marski olisi pappeudelle mieltymätön, tulisi varmaankin tästä
kalpeasta lapsesta kuori-pappi taikka arkki-teini, niinkuin hänen setä
vainajansa, pispa Pentti Linköpingissä, oli ja Suomi saisi vieläkin
kerran kirkollisen herran herttuaksensa. -- -- Mutta eipä tiedä,
miksi tämäkin vielä miehistyy. Niinkuin sanoin, meidän täytyy malttaa
mieltämme".

Molemmat keskustelijat vaipuivat ajatuksiinsa. Avarat tuumat ja
tulevaisuuden hankkeet, joita vallan-himo ohjasi, tuimistelivat heidän
mielissänsä. Kummallakin oli erityinen tarkoitus-peränsä, mutta
keskinäisellä avulla toivoivat pikemmin siihen pääsevänsä. Jos Ragvald
kerran olisi Suomen pispa ja Harald tämän maan mahtavin maallinen
mies, olkoonpa millä virka-nimellä hyvänsä, niin heidän yhdistetty
valtansa ei olisi muka halpa pohjoisen maailman asioissa. Haraldin
silmä jo tarkasteli Vironmaata, jonka veron-saaliit nyt menivät Tanskan
kuninkaan veljelle, tuolle kavala-mieliselle Kristopherille. Kuitenkin
hänen ajatuksensa purjehtelivat mahdollisuutten aavalla merellä, jossa
lukemattomat sattumukset saattaisi ajaa hänen tuumansa haaksi-rikkoon,
ellei äly ja tarkka varovaisuus perää pitäisi. Sen hän tiesi, ja päätti
siis olla varoillansa.

Hänen kumppaninsa taas nosti puheen:

-- "Tiedättekö viimeiset uutiset Karjalan puolelta?"

Ritari nosti silmänsä, mutta ei puhunut mitään. Kaniikki jatkoi:
"Lyybekiläinen laiva palasi eilen Viipurin uuden linnan paikoilta. Sen
tuomat tiedot ovat luotettavat, jos mitkään. Taidatte jo entiseltä
tietää, että Nougorodilaiset, nyt vuosi sitten, tiistaina viidennellä
viikolla paastossa karkasivat uutta linnaa vastaan, mutta lyötiin
takaisin. Suvella lähtivät linnan soturit syvemmälle Karjalaan ja
valloittivat siellä Karjalaisilta linnoituksen, joka on suuren joen
suussa ja kutsuttiin Käkisalmeksi. Mutta Karjalan miehet ovat pyytäneet
Venäjästä apua vanhoilta ystäviltänsä Nougorodissa, ja aikaisin
tänä keväänä ovat Nougorodilaiset tulleet. Sigge Lake, urhokas mies,
on ollut Ruotsalaisten päämies, mutta nälkä ja puute ovat sotineet
Venäläisten apuna. Käkisalmi on valloitettu, ja -- kaikki Ruotsalaiset
ovat kaatuneet".

-- "Ne uutiset", ritari puhkesi, "eivät kenenkään mieltä ilahuta, saati
minun. Karjala tarvitsee siis Ruotsin kaikki voimat. Marski ehkä tekee
uuden retken sinne puolen ja -- Pohjan asiat jäävät syrjälle". -- --

-- "En ole vielä", katkaisi Ragvald, "kaikkia maininnut. Sigge Laken
seurassa oli nuori Kurki. Hänkin siis on kaatunut. Ja kaikki Kurjen
suvun tilukset -- mihinkä ne joutuvat? Jos Kurjen ainoa tytär lankee
pannakirouksen alle, niin ainoa perillinen -- la'illinen tai laiton --
on Kurjen ukon aiottu vävy, se joka nykyäänkin jo nämä tilukset pitää
hoidossansa, -- Harald ritari, Hämeenlinnan haltia. Tämä Harald on
tällä perinnöllä noussut maan rikkahimmaksi mieheksi. Hänen onnensa
aurinko on ylenemässä. Kohtapa jo on hänessä miehenvastus itse Ruotsin
valtakunnan valtikkaille. -- Mutta yksi ehto on tässä asiassa tärkeä;
panna on julistettava Pohjanmiesten yli, ennenkuin sana leviää nuoren
Kurjen kaatumisesta. Muutoin vanhan Kurjen tytär sulhonensa tulee
oikeudella Laukossa hallitsemaan".

Haraldin silmät iskivät tulta. Nostetulla nyrkällä hän puhui äkisti ja
jyrkästi:

-- "Jos ei Maunu pispa suosiolla taivu pyyntöömme, niin tämä käsi häntä
neuvoo".

-- "Hiljaa, hiljaa!" muistutti pappi, "jos ette mieltänne malta, niin
pilaatte pian koko asian. Ette oikein tunne Maunu pispaa. Hän on
hyvän-sävyinen ja suopea, hän on helppo taivuttaa suosiolla; mutta
jos väkinäisyyttä hänelle osoitetaan, silloin hänen suomen-sukuinen
kiinteytensä herää, ja pelkoa se mies ei tunne laisinkaan, niin
hiljainen kuin hän muutoin onkin. Ja erittäisin on tämä asia hänelle
arka. Hänen koko huolensa ja rakkautensa on kääntynyt näiden
Suomalaisten puolelle. Niitä hän suosittelee, niitä hän hyväilee,
eikä siinä pidä suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä pyhän kirkon
eduista. Antoipa pari vuotta sitten Hämäläisillenkin anteeksi neljännen
nahan omista pispansaatavistansa, siitäpä ainoasta syystä että nämä
puoli-pakanat olivat jotain kärsineet Venäläisten hävityksestä. Hänen
alinomainen lauseensa on, että tämä kansa tarvitsee leppeydellä ja
hellyydellä johdattaa kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä
sovi vaatia täydellistä katholista vanhurskautta. Mutta erinomattain
hän pelkää ja kammoo Ruotsin-väen muuttamista tähän maahan; siitä hän
pelkää tämän kansan muka sortuvan. Hän on salaisesti Ruotsin vallan
vihollinen, mutta paavillisen istuimen läheisyydessä on hänellä
puollustajia, jotka ajavat hänen asiaansa. Hän on Romassa tehnyt
muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menetyksestä sen maan
asukkaita kohtaan, ja Liivin herrat eivät kiitä hänen tointansa, vaikka
hän ei vielä viittä vuotta ole Turun hiippaa kantanut. Jos hänelle
näyttäisimme oikeat tarkoituksemme, hän tuosta vain tulisi entistänsä
vaikeammaksi taivuttaa. Uskokaa minua, ritari Harald, minä ymmärrän
nämä seikat parahiten, ja lupaan teille kuin mies, että ajan asiat
perille".

Hetken aikaa molemmat olivat ääneti sitten Harald virkkoi:

-- "Entä jos nuori Kurki ei olekkaan kaatunut? Jos vielä elävänä palaa?"

-- "Tilukset", vastasi pappi, "ovat kerran hallussanne". Naurahtaen hän
lisäsi: "harvoin härkä linnasta palaa".

Näissä keskustelemuksissa matkustajat kulkivat Nummen ja Piikkiön
rannikkoa myöden Kuus'luodolle, missä pispa Maunu oli alkanut
rakennuttaa Kuusiston linnan. Päivä oli nousemaisillaan, kun haaksi
pysähtyi syvään salmi-paikkaan. Ritari ja kaniikki kahden palvelijan
kanssa nousivat maalle ja menivät Kuusiston kartanon luoksi, missä
pispa Maunu, ensimäinen suomensukuinen pispa, tavallisesti loma-aikoina
nautitsi lepoansa maanviljelyksen askareissa ja tieteellisissä
harjoituksissa.



Kuusisto.


Vähän matkaa satama-paikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan
rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu pispa oli omilla
varoillansa ostanut, mutta lahjaksi antanut Pyhälle Henrikille, s.t.s.
Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen pispan-istuimelle. Tämän hovin
asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka
monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin
palvelijain olopaikkana sekä kokoussalina juhla-tiloissa, oli vahvoista
honka-hirsistä salvattu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon
eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen
kehä, mutta sisu-seinillä jaettu neljään kammioon, joissa arvollisemmat
vieraat saivat yö-siansa. Pispan omat huoneet olivat eri kehässä,
jonka etu-seinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen
porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä
ulkoni rannan puolelle. Kaikki kolme kehää teki yhteensä ikäänkuin
linnun muotoa, jonka vartalo olisi ollut tuo keskellä oleva porstua,
johon pispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä.
Porstuan-peräinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kertaan, josta
alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat
talletettiin maan-alaisessa kalvessa. Ainoastaan ylinen kerta oli
asuttavana ja muutamat porras-asteet veivät porstuasta pirtin-seinusta
myöten ylös tämän ylisen kerran tasalle; missä vähäinen käsipuilla
varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensinnä
isompaan huoneesen, jonka perässä soukka kammio löytyi salvoksen
ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä
lyijyn-liitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuin-huoneissa oli
ainoastaan tavalliset akkunat, jotka laudalla tai ohuella nahalla
peitettiin.

Tämmöisessä asunnossa Maunu-pispa piti tyyssijansa, kun ei
virka-toimet vaatineet häntä Rantamäellä tai Turussa olemaan; mutta
jälki-pispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeamman ja vahvemman
kivisen asumuksen, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin
vähän matkan päässä, itse mäen kukkulassa. Tämän nousevan linnan
perusteilla nähtiin vanha pispa usein istuvan yksin ajatuksissansa,
hengissänsä arvellen isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja
sivistyksen voiton-toiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän
tavallisesti äkkiä nousi pystyyn korkeimman muuri-kiven päälle,
ikäänkuin avarampaa näkö-alaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja
antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Mutta
tulevaisuus makaa sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan
ihmisen omat toiveet kangastavat, ja pispa Maunu taas istuutui levolle,
jättäen isänmaansa asiat Kaikkivaltiaan huomaan.

Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan pispan kävelevän linnan
asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri
nimisen koululaisen eli "Scholarin" seurassa. Pispa itse oli vanhahko
harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät
siniharmaan pata-lakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen
risti oli ommeltu, löyhyeli hartioista alas hänen vartensa ympäri ja
hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli
melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat
jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotinen
nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät
olkapäillen. Hänen pukunsa muutoin oli melkein yhtäläinen kuin
sedälläkin ja ilmoitti kylläksi, että hengellinen sääty oli hänelle
elämän-toimeksi aiottu.

-- "Omatuntoni minua vaivaa", lausui pispa alakuloisesti, "kun olen
tähän linnan-rakennukseen ruvennut, ennenkuin Pyhän Henrikin temppeli
Unikankaalla valmiina on. Antakoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti,
ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuoleman-synniksi".

-- "Isä", arveli nuorukainen nöyrästi, "eikö Jumala ja kaikki Pyhät
tunne sydämmenne puhdasta tarkoitusta?"

-- "Siitäpä tarkoituksesta", vastasi pispa, päätänsä pudistaen, "olen
juuri itsekin väliin epäilyksissä. Tämän linnan olen tosin Pyhälle
Henrikille aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen
turva-paikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus,
jota sieluni vapisee ajatellakkaan. Minä tahtoisin lepyttää P. Henrikin
vihaa murhaajaansa kohtaan, -- minä tahtoisin P. Henrikkimme omilla
esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä. Minä olen aikonut
-- Jumalan minua armahtakoon -- asettaa tässä syrjäisessä paikassa
jokapäiväiset messut Lallin sielua varten". -- --

-- "Lallia varten sielun-messuja?" virkkoi säikähtyen nuorukainen;
"Lalli oli murhamies, marttiiran surmaaja!"

-- "Hän oli syntinen, niinkuin me kaikki", vastasi leppeällä
vakavaisuudella vanhus. "Kaikki olemme synnillämme Kristuksen
surmanneet ristin hirsipuussa. -- -- Eikä Lallikaan ollut muuta kuin
ihminen: hän oli omaa vertasi, -- -- minun ja sinun sukua. -- -- Hänen
sydämmensä tosin oli sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä
vähempi, ja mekin kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras
valta ja vieras usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin
vielä eduksensa ymmärtäneet".

Pispan puhuessa, olivat molemmat kääntäneet silmänsä rannalle päin,
missä nyt äkkiä havaitsivat haahden makaavan päästetyillä purjeilla.
Eivätkä kauan aikaa vielä tuota katselleet, niin kaksi miestä
viidakosta heitä lähestyi. Maunu pispan silmät kohta erotti, keitä
tulijat olivat, toinen kaniikki Ragvald, toinen Hämeenlinnan isäntä,
ritari Harald. Joku mielipahan sumu ensin varjosteli vanhuksen otsaa,
johon kuitenkin pian taas entinen suopea valo palasi.

-- "Se on oikein, arvoisa isä", lausui Ragvald tervehdykseksi, --
"se on oikein, että rakennatte teille turvapaikan. Aiat ovat pahat;
minä olen omin silmin nähnyt, kuinka pohjoisten valtakuntain Primasta
rääkätään. Häneltä minä tuon teille hellimmät terveiset iankaikkisesti
Jumalan kanssa. Ja itse puolestani toivotan, että Herran siunaus aina
kanssanne olkoon".

-- "Suustanne Jumalan korviin!" vastasi ystävällisesti pispa. "Mutta
Jumala varjelkoon, että mun tarvitsisi maallisissa linnoissa hakea
suojaani omaa esivaltaani vastaan, taikka että mun käteni sekaantuisi
semmoisiin asioihin kuin arkkipispa Grandin. Kun kirkon omat miehet
vastoin Jumalan lakia ylentävät kätensä Herran voideltua vastaan,
silloin ei ihmettä ole, jos koko maailma muuttuu ryövärien luolaksi,
missä ainoastaan väkevämpi nyrkkä vallitsee".

-- "Sitä ei kukaan ole vielä voinut todistaa, että Lundin arkkipispa
on kuningas Glippingin murhaajia", lausui kiivaasti kaniikki.
Mieltänsä malttaen hän lisäsi: "Jättäkäämme se siksensä, kutka ne
olivat, jotka Vilkuttaja kuninkaan tappoivat. [Tanskan kuningas
Eerikki, jonka muutamat liittäytyneet Tanskalaiset v. 1286 murhasivat
Finnerupin maja-ladossa, oli saanut 'Glipping' nimen siitä, että
hänellä oli omituinen tapa silmiänsä vilkuttaa.] Hän on kuitenkin
primas, vaikka vankeudessakin istuu, ja Pyhä isä Bonifacio VIII hänelle
kyllä oikeutta toimittaa. Hellät silmänsä vielä Söeporin linnastakin
huolen-pidolla tarkastavat pohjaisten hiippakuntain hengellistä oloa,
ja minun hän käski viedä tämän kirjeen teille sydämmellisten terveisten
kanssa". Näin sanoen Ragvald otti kirjeen kauhtanansa alta ja jätti sen
pispalle. Mutta Maunu pispa viittasi kädellänsä:

-- "Käykäämme sisälle edes levähtämään, niin siellä saamme rauhassa
tutkia arvosan arkkipispan mietteet ja niistä keskustella".

Kaikki neljä nyt astuivat kartanoa kohden ja pispa vei vieraansa
porstuan-peräisiin huoneisinsa, mutta nuori koululainen lähti setänsä
käskystä toimittamaan vieraille "suun-avausta". Myös pidettiin
huolta, että haahden väen ei tarvinnut nälkää eikä janoa nähdä, ja
muutamat heistä tulivatkin ylös kartanolle, jossa heitä eri huoneissa
hyväiltiin. Näiden joukossa näemme myöskin Hintsa Suurpään, jonka
ennen tapasimme Haraldin seurassa Sastamalassa. Hänen ja koululaisen
välillä näytti olevan entisellä tuttavuus ja pian he olivat joutuneet
ystävällisiin juttuihin keskenänsä.

-- "Tuo pappi, jonka olemme seuraamme saaneet, kantaa ketun-nahkaa
kauhtanansa alla", puhkesi Hintsa, kun kahden istui Laurin kanssa
oluen ääressä. "Tuli mieleeni, että oli itse ilmetty piru, nähdessäni
silmäinsä hiilinä palavan päässä. Mutta älä vielä, että se manaustani
totteli, vaikka te'in ristinmerkit ja lu'in 'ave-marjat' ja muut
rukoukset, mitä muistin".

-- "Ohho!" sanoi naurahtaen Lauri, joka sillä välin oli ihmetellen
katsellut ystävänsä avarata kurkun-laskua, "sepä nyt oli turha vaiva,
jollet oman sielusi hyödyksi tahdo rukoilla: ave Maria. Pappi ei ole
mikään muu, kun Turun kaniiki Ragvald, kuuluisa pyhyydestä ja uskon
innosta".

-- "Olkoon mikä hyvänsä", vastasi Suurpää, "mutta lempo hänessä asuu ja
sen minä sanon, pitäköön nyt pispa ja joka mies silmänsä auki; sillä
täällä on joku koirankuri tekeillä. Minä olen jo hetken aikaa jotain
haistellut, enkä ymmärrä, mitä tuo Harald herra liehuilee Ruotsin
puolella. Mutta sitten kuin tuo pappi seuraamme yhtyi, voin vaikka
vannoa, ett'ei oikeita asioita käydä".

Näin Hintsa purkasi rehellisen sydämmensä. Mutta Lauri viittasi hänelle
vaikenemaan ja puikahti pispan etuhuoneesen, joka olikin hänen oma
olo-siansa, missä hän aina oli setänsä käsillä, kun kirjoittamista
varten tai muussa toimessa tarvittiin. Sisämäisen kammion ovi oli
jäänyt raolle ja puhujain äänet selvästi kuuluivat.

-- "Jumala sen nähköön", lausui pispa Maunu juhlallisella äänellä,
syvästi huoahtain, -- "Jumala sen nähköön, kuinka näitä Suomalaisia
kansoja on käännytetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä
kaupassa kaiken maallisen onnensa kadottaneet, Virolaisten on
melkein samoin käynyt ja täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet
meren-syrjästä takamaihinsa. Onko tämä rakkauden töitä? tahdotaanko
sillä tavoin perustaa rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras
ja sydämmellinen, siveä, vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on
kohteleminen, muutoin se muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä
pitäisi valtikasten muistaman. Mutta -- -- oi, milloinka on heikon
hätähuuto päässyt mahtavan sydämmelle!"

-- "Oikein puhutte, arvoisa isä", keskeytti Ragvald, "tämä kansa on
vääryyttä kärsinyt; minä olen ensimäinen ja valmiin sitä tunnustamaan.
Ja parhain minä senkin tiedän, että heikkoa vanhurskasta poljetaan
tässä maailmassa; sillä uskokaa minua, meidän hurskas isämme Lundin
arkkipispa, jolta kirjeen teillen toin, on totinen marttiira
jumalattoman pöyhkeän Ahabin tähden. Mutta jos ette pahaksi ota nöyrää
neuvoani, on se juuri teidän vallassanne, mikä onni ja olo tälle
kansalle osaksi tulee. Jos annatte törkeiden syntien päästä vallalle
tässä maassa, niin olette samalla antaneet aseet käteen niille, jotka
eivät tälle kansalle hyvää suo. Mutta jos isällisellä kädellä itse
kuritatte, niin tämä kansanne pian voi kasvaa Jumalan pelossa ja
kaikessa siunauksessa".

-- "Mutta", arveli pispa, jonka taipuvainen mieli jo oli huomaamattansa
ruvennut myöntymään, "eipä olekkaan tässä vielä syntiä tapahtunut;
Pohjalainen Vitjakka ja hänen orpanansa Lyyli eivät olekkaan naimisiin
menneet ja jos heissä olisikin syytä, ei käy heidän tähtensä kaikkia
Pohjanmiehiä rankaista".

-- "Suokaatte anteeksi", vastasi Ragvald, "tämä asia on kaikkien
Pohjalaisten; sillä Vitjakka Pouttu on valittu heidän päämiehekseen
ja hän, samatekkuin isänsä, joka Matti Kurjen tappoi ja itse kuoli
saamista haavoistansa, ovat kaikkien Pohjalaisten avulla ruvenneet
näihin turmiotöihin, jotka kyllä tunnette. Mutta mitä siihen tulee,
ett'ei syntiä ole tapahtunut, että naiminen on siksensä jäänyt, niin se
on totta, että kirkollinen siunaus ei ole tätä luonnotonta yhdistystä
pyhittänyt, mutta -- -- minä sanon: sen pahempi! Koko kristin-usko
tässä onnettomassa maassa on kallistumaisillaan, jos jätätte asiat
sillensä".

-- "Minun pelkoni", sanoi Maunu pispa, "on suuri tässä asiassa. Ruotsin
hallitus pian sekaantuu näihin toimiin ja asian viimeiset tulee
pahemmiksi kuin ensimäiset".

-- "Ruotsin hallituksella", virkkoi tähän ritari Harald, "on tätä
aikaa kylläksi tekemistä Karjalan puolella. Ette taida tietää, että
Venäläiset siellä ovat suuren turmio-työn tehneet. Paljon Ruotsalaisia
ritareita on kaatunut, niiden joukossa myöskin nuori Kurki. Minä suren
hänen kuolemaansa niinkuin veljen, ja Laukon maalla tahdon hänen
sielunsa pelastukseksi rakennuttaa kappelin".

Pispa oli vaipunut ajatuksiinsa ja puhui niinkuin itsekseen: "Vai
onko Nougorodin valta taas paisumassa; se on toinen vaara, joka tätä
onnetonta maata uhkailee".

Pispa Maunu ei ollut se mies, joka olisi osannut viekkauden virittämiä
pauloja karttaa. Hänen älynsä tosin oli tarkka ja terävä ja hän näki
asiat selvästi niinkuin olivat. Mutta jos alusta olikin epäluuloinen
niinkuin kaikki Suomalaiset, hänen suopea sydämmensä pian vietteli
häntä uskomaan hyvää kaikista ihmisistä, ja lopuksi hän aina lohdutteli
epäileväistä mieltänsä sillä, että muka kuitenkin oli jumalassa onnen
ohjat. Niinkuin Ragvald oli toivonut, päätyi siis tämäkin keskustelemus
hänen ja Haraldin mieliin, jotta Maunu pispa, jos vastahakoisestikin,
myöntyi langettamaan panna-tuomion Pohjanmiesten yli. Ragvald tarjousi
tekemään tätä ikävää tointa, josta pispa sillä tavoin pääsi vapaaksi,
ja nyt päätettiin, että juhlallinen pannaan-paneminen oli tapahtuva
Pyhän Henrikin juhlana, joka vuosittain Kesäkuun 18 p. vietettiin Turun
kirkossa, kristin-uskon ensimäisen saarnaamisen muistoksi. Ainoastaan
sen varoituksen Maunu lisäsi, että kirous oli leppeässä muodossa
lausuttava. Sillä tavoin heikkous koki viihdyttää omantunnon soimauksia.

Vieraat olivat valmiit lähtemään ja jättivät Maunu pispan hyvästi.
Myöskin Ragvald ja ritari Harald erosivat toisistaan, sillä kaniikin
piti lähtemän maa-matkaa Turkuun, mutta ritari astui haahteensa. Kun
jättivät toisensa hyvästi, eivät sanaakaan vaihettaneet hankkeistansa,
mutta heidän silmän-luontinsa puhui niin paljon kuin: "hyvin käy".

Sill'aikaa seisoivat Hintsa Suurpää ja hänen nuori ystävänsä
sivultapäin keskustelemassa. Kun ritari jo oli rannalle tullut,
saavutti hänet asemies ja kysyi jyrkästi:

-- "Onko lupa kysyä, mihinkä nyt matka pitää?"

-- "Ruotsin puolelle, Hintsaseni", vastasi Harald ystävällisesti.

-- "Vai Ruotsin puolelle!" arveli Suurpää irveillään. "Mutta minun on
täällä Suomen puolella vähän asioimista ja jätän siis teidät hyvästi".

Ennenkuin Harald ennätti vastaamaan, oli Hintsa hänelle selkänsä
kääntänyt ja meni levollisilla askeleilla tiehensä polkua myöden.
Ritarin silmät häntä seurasivat kummastellen. Viimein hän jupisteli
itseksensä: "Ykspäinen kuin koko tämä kansa!" -- ja lähti haahteensa,
joka pian paisuvilla purjeilla kulki merelle päin.



Sampanlinnan-vuori.


Turun kaupunki! -- kuinka syvälle tämä nimi on piirretty Suomen
historiaan! Niinkuin "ikuinen Roma" on tuhannen vuotta ja enemmän
ollut koko sivistyneen maailman keskus, josta lähtien maallinen ja
hengellinen järjestys on levittänyt siunaustaan raaoille kansakunnille,
samate vanha Turku on ollut Suomen Roma, -- se paikka, jossa Suomenmaan
historia on alkanut ja kasvanut, se paikka, jossa Suomen heimokunnat
ensinnä ovat oppineet tuntemaan itsensä yhdeksi kansaksi, se paikka,
mistä sivistyksen valo on monessa muodossa levinnyt Suomen saloille.

Mutta siihen aikaan johon kertomuksemme kuuluu, oli Turun kaupunki
vielä vasta tekeillänsä. Tuomiokirkko Unikankahalla oli tosin jo aikaa
aloitettu ja sen verran saatu valmiiksikin, että juhlamenoja siinä
vuosittain vietettiin, varsinkin Pyhän Maarian ja muina juhlina.
Mutta Suomen kirkon varat olivat vielä vähäiset ja vaikka useat
paavit olivat luvanneet milloin 40-päiväisen synti-aneen milloin
samat edut kokonaiseksi vuodeksi ja 40:ksi päiväksi kaikille niille,
jotka neitsyt Maarian juhlina kävisivät Turussa ja silloin hurskailla
lahjoillansa muistaisivat kirkon varoja lisätä, ei ollut vielä tämä
uusi komea rakennus saatu semmoiseen kuntoon, että Pyhän Henrikin luut
olisi voitu tänne muuttaa Nousiaisista. Itse kaupunki taas oli vielä
hajallansa tuolla täällä pitkin Aurajoen rannikoita Rantamäen ja linnan
välillä. Kuitenkin oli isoin osa asumuksista vielä yli-puolella uutta
tuomiokirkkoa. Ainoastaan saarnaaja-munkkien huoneet, joita oli ruvettu
rakentamaan Vartiavuoren ja joen välillä, sekä muutamien Hansalaisten
kauppiasten asumukset ja tavara-aitat nähtiin nykyisen kaupungin
asemilla. Vahvaa alku-peräistä hirsikköä kasvoi sekä Kerttulimäellä
että Vartiavuoren eteläisellä rinteellä, ja ulottui siitä pitkin joen
itäistä vartta merelle saakka. Samate läntinenkin joen-varsi oli
paikottain melkein jylhää metsää; ainoastaan huono raitti kulki sillä
puolella jokea meren-partaalle päin, missä Turunlinna Aniniemellä
vartioitsi joensuuta.

Monta sataa vuotta on siitä aiasta kulunut ja Turun kaupungin muoto on
sillä välin useita kertoja muuttunut. Mutta vielä meidänkin aikoina on
nykyisen kaupungin rajapiirissä paikkoja, jotka muistuttavat entistä
jylhyyttä. Niinpä sen paikan kohdalla, missä höyrylaivat nykyänsä
maalle laskevat, nousee Aurajoen itä-rannalla Sampanlinnan-vuori, jonka
eriskummainen nimi ikäänkuin viittailee syvään muinaisuuteen. Salainen
kammo on vuosisadat läpitsensä saanut yksinänsä tässä hallita, ja
vaikka metsä on hävinnyt, ei ole mikään asutus eikä viljelys täyttänyt
honkaen jättämää siaa.

Pispa Maunun aikana seisoi Sampanlinnan kukkulalla metsän keskellä
yksinäinen pirtti, jonka ikivanha asujain oli ikäänkuin pakanuuden
viimeisiä jäännöksiä näillä paikoin. Häntä nimitettiin Sampanlinnan
tietäjäksi, ja hänen apuansa yleensä haettiin sekä taudeissa että
muissa puutteissa; sillä kristillisyyden ohuen peiton alla asui vielä
yltä-ylitse vankka pakanuus sydänmaissa. Tämä yleinen taika-usko
elättikin vanhaa tietäjää; muuhun elatus-keinoon hänen ikänsä ei enää
kyennytkään ja nuori 18-vuotinen tyttären-tytär, joka oli vanhuksen
ainoa asuinkumppali, ei olisi voinut kahta henkeä elättää, jos
asuinseutu olisikin ollut höystöisempi, kuin Sampanlinnan kalliot
olivat.

Eräänä iltana kesäkuussa istui tietäjän tyttären-tytär vuoren
läntisellä äyräällä katselemassa sitä vilkasta liikettä, joka hyöri
jokea pitkin. Se oli kristillisyyden perustusjuhlan aatto ja väkeä oli
joukottaisin kokoontunut osaksi juhlan tähden, osaksi niitä markkinoita
varten, jotka jo aikaisin olivat liittyneet isompiin kirkollisiin
kokouksiin. Hansalaisia laivoja ja Suomalaisten veneitä makasi sekaisin
pitkin rannikoita ja humina niiden keskinäisestä kaupanteosta nousi
korkealle, vuoressa istujan tytön korviin saakka. Hänen silmänsä
eivät saattaneet luopua tästä viehättävästä näköalasta; uteliaisuus
houkutteli häntä astumaan alas markkinaväen joukkoon, ja pari kertaa
hän jo huomaamattansa oli sijaltansa noussut kulkien kepeillä
askeleilla rantaa kohden. Mutta ujous ajoi hänen takaisin, ja hän
palasi vuohiensa ty'ö, jotka kivien kolosta hakivat syömistänsä. Pitkät
keltaiset hapset olivat, tytön näin kirmatessa, päässeet valloilleen
ja varjostivat kaksi lapsellista sinisilmää, jotka vilkkuivat kuin
lähteen-hetteitä ahon reunalla. Mutta niiden kantaja oli pian taas
istunut alallensa ja päätänsä häilyttäen hän siirsi hiukset takaisin
sijoillensa.

Tytön tässä istuessa, kuului astunta rannan puolelta. Tuovi -- se oli
neidon nimi -- nousi kuuntelemaan, eikä aikaakaan, niin tunsi askeleet
ja riensi edellensä, hypäten notkeasti kivien ja kantojen yli ja siitä
suoraa menoa tulijan kaulaan. Tämä tulija ei ollut mikään muu kuin
tuttavamme Hintsa Suurpää, joka tukevilla käsivarsilla nosti otuksen
korkealle ilmaan, missä sen pienet jalat vallattomasti ponnistivat,
kunnes vihdoin mokoma käsi pääsi ottamaan Hintsan parrasta kiinni ja
pakoitti häntä päästämään saaliinsa maahan.

-- "Puoleton", torua leikitteli tyttö, "tahdotkos myydä minun Saksalle,
koska näin nostelet mun kaikkien nähtäväksi. -- -- Ja sitten, kuka
lupasi sun tulla niin pian takaisin. Etkös sanonut viipyväsi vähintäkin
kolmen kuukauden päivät poissa. Kuules, Hintsa, sinä söit sanasi".

Hintsa Suurpään ahvettuneet posket kävivät tuli-punaisiksi ja
partakarvatkin nousivat pystyyn mielipahasta.

-- "Älä piloillasi semmoista puhu. Nyt minä taas lähden -- ehkä
iäksi-päiväksi".

-- "Hui, kuinka näytät julmalta, suuttuessasi", lausui Tuovi
levottomana ja silitteli ystävänsä partaa. "Mutta totta puhuen, mihin
olet sitten lähdössäkään".

-- "Se on pian sanottu", vastasi Hintsa; "näetkös tuota punaista
laivaa, jonka kokka hohtaa tuolla honkien välissä. Se on Gotlannista
kotoisin ja lähtee huomenaamuna Nougorodiin. Minä seuraan Karjalaan".

-- "Kauppaako tekemään?" kysyi tyttö, joka ei voinut heittää
leikki-puheitansa.

-- "Niin kauppaa kyllä, miks'ei! kauppoja on monta lajia:
naimis-kauppaa, -- Tuonen kauppaa --".

-- "No mutta, ethän toki sotaan lähde?" kysyi tyttö vielä
levottomampana.

-- "Sitä en itsekään vielä tiedä", arveli Suurpää. "Miks'en sotaan
lähtisi? Sehän juuri virkani on, sotia pakanoita ja uskottomia vastaan.
Muutoin on nyt matkani totinen tarkoitus oikeastansa toinen; mutta
tuota et sinä ymmärrä, Tuoviseni".

-- "Vai en ymmärrä?" matki tyttö närkästyneenä: "entä jos tietäisin
kertoa sinun viimeistä retkeäsi alusta loppuun. Ensiksi olet käynyt
Kuusluodolla pappien parissa, sitten olet Ruotsissa ollut, tiesi millä
asialla. -- -- Mutta kuules, mitä vasten sinä tuota Pohjanpilttiä
väijyt. Älä vielä! minä annan hänelle sanan, niin hän vielä tänä
yönä puikahtaa hyppysistäsi ja sinun hyvä Harald ritari saapi jäädä
korvan-taustaansa kynsimään. -- Mutta, mitä olette noita Ruotsalaisia
tänne tuonut?"

Hintsa seisoi hämmästyksissänsä.

-- "Mitä kaikkia tämä nyt oli", hän puhkesi, "mistä näitä juttuja olet
kuullut?"

-- "En ma huoli huudella", häikisteli tyttö: "tuota et sinä,
Hintsaseni, kuitenkaan ymmärrä".

Hintsa kokosi ajatuksiaan ja kysyi viimein:

-- "Tunnetkos Pohjanpiltin?"

-- "Mikä tuntiessani! En ole niin sorjaa, pulskeata miestä ikinäni
nähnyt". -- -- --

-- "No, no", katkaisi Suurpää, joka huomasi, että tyttö tahtoi häntä
ärsyttää; "onko siis Pohjanpiltti täällä, näillä seuduin?"

-- "On kyllä; sen haaksi on tuolla rannassa, ja itse hän on pari
kertaa käynyt tulevaisuuden tietoja isältäni. Minä olen häneen vallan
ihastunut".

-- "Ja sinä tiedät, että Harald ritari on Ruotsinmiesten kanssa
väijyksissä?" Hintsa kysyä jatkoi.

-- "Tiedän niinkin; enhän suotta ole tietäjän tyttären-tytär".

-- "Hyvästi jää, Tuoviseni; minun täytyy rientää. Enhän kuitenkaan saa
sinusta oikeutta, ja aika on kallis". Näin sanoen hän riensi ahdetta
alas, katsomatta taaksensa.

Puoli-tiehensä hän kuitenkin pysähtyi, arvellen mikä nyt oli tekemistä.
Ylhäältä, mihin hän oli morsiamensa jättänyt, kuului melua ja äkkiä hän
eroitti Tuovin ääntä: "Hintsa hoi! apu hoi!" -- Niinkuin ilves Hintsa
samassa tuokiossa kapusi ahdetta ylös. Tuovista hän ei nähnyt kuin
vilahduksen, kun tämä paeten katosi pimeään luolaan kallioiden väliin.
Mutta luolan suussa seisoi vähän ällistyneenä mies, joka kohta, vaikka
muuksi puettuna, oli helppo tuntea kaniiki Ragvaldiksi.

-- "Tekisi mieleni koettaa", virkki vihoissansa asemies, miekkaansa
tarttuen, -- "tekis' mieleni koettaa, eikö perkele käy ajaa ulos
kylmällä raudalla".

Kaniiki ei juuri näyttänyt pelästyneeltä, mutta hyvinkin kummastuneelta.

-- "Kuka olette? Ettekö ole Ritari Haraldin miehiä? Mikä teillä
mielessä on?" -- Nämä kysymykset pääsivät perätysten hänen suustaan.

-- "Minun on mielessäni", vastasi Hintsa jyrkästi, "pitää tutkinto
teidän kanssanne, millä asialla te näillä seuduilla ja tuommoisessa
pukuimessa kiertelette. -- -- Tuo tyttö parka, joka oli langeta pyhiin
käsiinne, on minun morsiameni; se muistakaatte, jos useammin tulette
tässä käymään".

-- "Nonoh", arveli hymyellen pappi, joka nyt oli vallan entisellensä
tullut, "kyllä muistan, eikä ollutkaan asiani juuri muu, kuin
kuulustella tuolta tyttö hattaralta, onko Sampanlinnan ukolla
tieto-lakki päässä. Tosin hän jo kerran minulle lupasi, että toverit
Ruotsin puolelta ehtisivät paikalle, ennen kuin nuo Pohjan veitikat
ennettävät täältä luunsa korjata. Mutta ukon laulussa on monta säveltä,
enkä ole saattanut olla oikein levollani asiasta. Olen lähettänyt
teille sanan toisensa perästä jouduttamaan tuloanne, ja olin jo taas
menossa tietoja onkimaan. Mutta nytpä teissä paras tietäjä on. -- --
Terve tuloanne! Onko Harald ritari valmis ja varusteilla?"

Kaniikin ääni, käytös ja puheen-parsi, tätä puhuessansa, oli niin
mukaantunut asemiehen omaan luonteesen, että tämä ihmetellen ei tienyt
mitä miehestä uskoa. Jos oli paha henki, olisi sen muka pitänyt
paremmin tietämän, että Hintsan korvat eivät olleet ystävän korvat.
Vai olisiko piru niin typerä. Sepä kummalta näytti Hintsan mielestä.
Kuitenkin hän tahtoi vielä, miten mahdollista, "pettää perkelettä".

-- "Jos Harald ritari on valmis ja varusteillaan, -- mitä sitten?" -- --

Asemiehen suora-sukuiset kasvot, jotka eivät osanneet teeskennellä,
osoittivat aivan selvästi, että jotakin sukkeluutta mielessä oli. Mutta
kaniiki, pahaksi onnekseen, ymmärsi väärin tämän viekastelemisen
oikeata laatua. Hänen oma muotonsa muuttui saman-näköiseksi ja
alhaisella varovalla äänellä hän lausui:

-- "Sitten pitää pysymänne hiljassa, ett'ette karkoita otustamme.
Meidän ei auta käydä häneen käsiksi, ennenkuin panna-kirous on
julistettu; se olisi Ruotsin la'in rikkomista. Mutta kun tämä on
tapahtunut, -- kun hänen nimensä on pyhitty pois elämän kirjasta,
-- kun soihdut maassa makaavat suitsemassa, silloin hän on rauhaton
taivaissa ja maan päällä, ja jos tehtävänne oikein te'ette, hän ei
kauas pääse Aurajoen vesiä edemmäksi. Sitten purjehditte yhtä suoraan
Pohjanmaan rannoille. Kuinka Harald siellä toimittaa asiansa, hän
itse paraiten ymmärtää. Mutta aluksi tarvitaan varovaisuutta. Jokos
ymmärrätte?"

-- "Jo ymmärrän!" vastasi Hintsa Suurpää lujasti ja käänsi papille
selkänsä, lähtien tiehensä alas vuoren kuvetta.

Kaniiki jäi vähän aikaa tätä äkki menoa kummastelemaan. Hän ei
kuitenkaan tullut käsittäneeksi, että Hintsa oli ruvennut omia teitänsä
astumaan, vaan piti hänen eriskummaisena jörönä, joka ei ollut muka
ihmisten tapoja oppinut. Jotenkin levollisena hän siis alkoi astua
tiehensä kaupunkiin päin. Vähän matkaa tultuansa käänsi silmänsä
takaisin. Siinä istui entisellä paikallaan Tuovi laulamassa, ja Ragvald
selvästi eroitti sanat:

    "Susi suotta kiertelevi,
     Missä karhu kaartelevi".

Se oli kaniikille häikistystä ja tämä kiirehti poies näkyviltä.

Mutta Hintsa oli suoraa tietä rientänyt rannalle, jossa hänen oli
helppo löytää ketä haki. Kaikki tunsivat Pirkkalais-haahden, josta
äskettäin niin paljon kalliita nahkoja oli myyty laiva-saksoille.
Itse haaksi olikin helppo muista eroittaa punaisilla purjeillansa
ja vasken-karvaisella keulallaan, joka ilta-auringon säteissä
kimalteli. Asemiehen täytyi ihmetellä, ett'ei tuo jo ennen astunut
hänen silmiinsä. Mutta markkina-tohinassa oli Hintsa ainoastaan omia
asioitansa ajatellut. Nyt olivat markkinat melkein lopulla, kirkon
ainoa kello alkoi pyhää soida ja väkijoukko vähitellen hajosi,
valmistumaan huomenista juhlaa varten. Pirkkalais-haahden kannella
näkyi ainoa mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena katseli päivän laskua.
Hänen uljaasta varresta ja muodostaan Hintsa kohta hänen arvasi Pohjan
Pirkkalaisten päämieheksi ja kiirehti hänen puheillensa. Mitä Pohjan
mies lienee mielessänsä miettinyt, mennyttäkö aikaa, jolloin ei vielä
päämiehyyden mureet häntä painaneet, vaiko kultaista tulevaisuutta,
milloin nykyiset myrsky-pilvet olisivat ohitse menneet ja Lyyli olisi
hänellä vakaana omaisuutena rauhallisessa kodissa? -- -- hän ei
mietteistänsä havahtanut, ennenkuin roteva ääni hänen takanansa soi:

-- "Olette Pohjanpiltti?"

Pohjalainen kääntyi kummastuneena puhujan puoleen ja näki vieraan
soturin lähellänsä haahden kannella.

-- "Olen Vitjakka Pouttu, Pohjan Pirkkalaisten päämies. Mitä minusta?"

-- "Aiotteko tänne jäädä juhlan yli?" jatkoi asemies, joka ei ollenkaan
hämmästynyt Pohjalaisen tylymäistä vastausta.

-- "Aion kun aionkin", vastasi Pohjanpiltti.

-- "Minun neuvoni on, että vielä tänä iltana lähdette koti-matkalle".

Pohjanmies ei tuohon muuta vastanut, kuin: "Ei neuvo väärään vie, oppi
ei kaada kankahalle". Se pilkallinen levollisuus, jolla nämä sanat
lausuttiin, suututti Hintsa Suurpäätä, joka äkeissänsä "murti suuta,
väänti päätä". Mutta mieltänsä malttaen, hän päätti puhua suunsa
puhtaaksi.

-- "Teidän päällenne ja koko Pohjanmaan yli lasketaan huomis-päivänä
julkinen panna-kirous. Jos tahdotte tuon herkku-palan oikein kuumana
suuhunne, niin jääkäätte tänne".

-- "Panna-kirous?" matki Vitjakka; "se ei ole mahdollista. -- Ja
mistä syystä?" hän jatkoi, ikäänkuin tutkiaksensa tämän sanoman oikeata
perää.

-- "Syynne itse tiedätte", vastasi Hintsa: "luulen minä, että olette
jollakin naimisellanne rikkoneet kirkon sääntöjä; ja muutoin taidatte
tietää, että susi kyllä syitä saa."

Pohjanpiltti seisoi äänetönnä, arvellen asiata. Viimein lausui
rauhallisesti:

-- "Luotan pispa Maunun vilpittömään, suopeaan mielen-laatuun, jään
tänne ja menen vielä tänä iltana häntä hakemaan. Hänelle minun onkin
asia. Hänen avullansa toivon kaikkien seikkain selvenevän. -- -- Mutta
kiitos kuitenkin neuvostanne".

-- "Ei kestäisi kiittää", vastasi toinen, "jos antaisin teidän pysyä
noissa tuumissanne. Pispaa ette täällä tapaa tänä eikä huomis-päivänä.
Hän on kunnon mies, mutta nyt hän päästi ohjakset käsistä. Jos lähdette
Kuusluodolle, taidatte tosin pispan tavata. Mutta tärkeämpi teidän on
päästä kotia; sillä ritari Harald haaksinensa on täällä saaristossa
valmiina ja aikoo Ruotsin miesten kanssa tulla Pohjaan. Hän ainoastaan
odottelee huomis-päivää saadaksensa teidät onkeensa".

Joka suoni Pohjalaisen kasvoissa oli paisunut ja silmät iskivät tulta.
Hän antoi kätensä Hintsalle, lausuen:

-- "Nyt tahdon seurata neuvoanne. Kuka olette".

Asemies lyhyesti mainitsi nimensä ja olonsa sekä mitä hän tiesi
Haraldin hankkeista, ja ilmoitti myöskin lähtevänsä Karjalan maille
hakemaan nuorta Kurkea, jos tämä enää elävissä olisi. Sitten miehet
kohta ystävyydellä erisivät ja Pohjanpiltti kokoili toverinsa
valmistamaan lähtöä kotiin päin. Ennen kuin ilta-rusko vielä oli
kokonansa himmentynyt, nähtiin heidän punaiset purjeensa Aurajoen
suussa ja auringon noustessa heidän haahtensa kynti Raumanmerta.
Ritari Harald, joka ei tiennyt olla varoillansa, vaan oli levollisesti
pysynyt Rymättylän selällä, sai liian myöhään tiedon Pohjanmiesten
lähdöstä. Vasta joku päivä myöhemmin nähtiin koko hänen laivastonsa
purjehtivan Rauman merta myöten Pohjan Kurkkua kohden.

Mutta Turun kirkossa oli juhla vietetty tavallisilla menoilla ja suuren
väkijoukon läsnä-ollessa. Kesken juhlaa oli ylä-alttarille astunut
kaniiki Ragvald ja muut papit, palava soihtu kunkin kädessä. Kun
panna-kirous oli lausuttu Pohjanmaan yli, viskattiin soihdut maahan
sammumaan ja kunkin papin suusta soivat sanat: "Niin heidän sielunsa
hukkukoot helvetissä".



Pohjan vesillä.


Se oli äkki-arvaamatonta Pohjan miehille tämä kahdenkertainen
isku, jolla nyt hengellinen ja maallinen valta yhdistettynä heitä
tavoitteli. Jos olisi ritari Harald suoraa tietä vienyt laivastonsa
Pohjanmaalle, hän arvattavasti olisi tullut niinkuin äkillinen
raju-ilma Pohjanmiesten päälle, joista iso joukko tätä nykyä asui
kalastus-paikoillaan Merenkurkun saarilla ja luodoilla. Mutta nyt
oli Pohjanpiltti tovereinensa päässyt häntä pakoon Turusta ja ryhtyi
kohta suurella innolla puollustus-keinoihin. Kiireisellä sanalla
käskettiin kaikki Pohjalaisten kala-veneet kokoon Mikkelin saaristoon,
eikä monta päivää kulunut, ennenkuin tieto oli levinnyt mannermaalle
ja isommat haahdet Kyrönsuun satamoista riensivät kokous-paikalle.
Näitten joukossa oli Lyylin pursi, joka niinkuin pääskynen kiiti meren
pintaa myöden. Tuuli oli kääntynyt koilliseen, josta Ruotsalaisten
tulijain matka vähän vitkastui. Kun vihdoin tuuli oli siirtynyt
luoteiselle ja Haraldin haahdet Valassaarten niemiltä käänsivät
kokkansa Mikkelin-saaristoa ja Suomen-puolista mannermaata kohden, niin
Pohjalaistenkin laivasto oli valmis heitä kohtaamaan Mikkelinsaarten
edustalla. Etupäässä hohti Pohjanpiltin oma haaksi, jonka vaskinen
rinta uhkasi painaa allensa ja musertaa jokaisen, joka sen tielle
sattuisi. Sen kokassa seisoi Lyyli, joutsi kädessä, ja perää pitämässä
oli Vitjakka Pouttu itse tukevilla käsivarsilla. Kun Harald ritari
näki Pohjanmiehet näin varusteilla, hän epäili ruveta heidän kanssansa
kähäkkään ja lähetti ainoastaan kaksi haahta lähemmäksi tiedustelemaan.
Niinkuin haukka syöksyy saaliinsa päälle, lasketteli Pohjanpiltti
haahtensa näitä tulijoita vastaan. Äkkinäisellä käännöksellä hän
ryntäsi toisen vihollisensa kylkeä kohden, jotta alus väkinensä
päivinensä meni upoksiin. Toinen alus, joka varosi samaa kohtaloa,
kääntyi kohta pakomatkaansa Haraldin laivaston luoksi.

Tämä ensimäinen onnettomuus katsottiin Ruotsinmiehillä pahaksi aaveeksi
ja hämmästys oli sitä suurempi, koska olivat toivoneet pääsevänsä ilman
vaivatta voitolle. Nyt kun tämä toivo petti, luultiin Pohjalaisten
olevan oikein ankarilla varusteilla, ja Haraldin laivasto, joka
enemmin oli varusteltu uutis-asutusta varten kuin sotaan, ei luultu
kelpaavan tätä väkivoimaa vastaan rinnustelemaan. Näistäpä syistä
se kumma tapahtui, että Pohjanmiehet, jotka Mikkelin-saarten
edustalla yhä vartosivat vihollistensa tuloa, pian näkivät näiden
katoavan täysillä purjeilla etelää kohden. Varovaisuus pidätti heidät
lähtemästä niitä takaa ajamaan, ja Harald siis sai, vähäistä etelämpänä
Merenkurkusta, täyttää rauhassa retkensä varsinaista aikomusta,
asettaen uutis-asujaimia pitkin rannikkoa Närpiön ja Ulvilan välille.
Nämä rantamaat olivat silloin enimmältään autiota erämaata; ainoastaan
muutamat kalastuskodat ja kesä-pirtit seisoivat tuolla täällä lahtien
perissä ja näiden omistajat ajettiin väki-voimalla pakoon ylimaahan.
Se on vanha pakina nykyisten Suomalaisten seassa Pohjanmaalla, että
valloittajat Ruotsalaiset hurraa-huudoilla viettivät voittoansa ja
että Hurrin-nimi, jolla Suomalaiset meidänkin aikana näitä Pohjan
Ruotsalaisia mainitsevat, on siitä alkunsa saanut. Kuinka lieneekään,
niin ensimäiset Ruotsin-miehet nyt olivat Pohjan rannoille asettuneet
Kokemäen-joen suusta pohjaseen päin Närpiön ja Maanlahden paikoille
saakka. Heitä oli miehiä ja vaimoja, enimmältään nuorta urheata väkeä,
eikä aikaakaan, niin olivat jo kodistuneet tässä uudessa maassa, jonka
olivat väkevämmän oikeudella tehneet omaksensa.

Mutta Suomalaiset taas eivät mielineet antaa näiden käskemättömäin
vierasten tässä rauhallisesti sijaantua. Tuskin oli talvi tullut, niin
Suomalaisia parvikuntia tuli Teuvan takamaiden yli ranta-seudulle,
missä hätyyttivät uutis-asukkaita, polttivat heiltä talot ja monesta
paikasta tappoivat asujaimet suku-puuttoon. Eikä tämä kuitenkaan
ollut kuin yksityisten kostoa. Itse Pirkkalais-seura oli käräjissään
päättänyt rajoittaa puolustuksensa Merenkurkun saaristoon ja Kyröjoen
laskupaikoille eikä olla lukevanansa noita etelämpää rannikoita Pohjan
piirikuntaan.

Sitä innokkaammin Pohjan Pirkkalaiset varustelivat tulevan kesän
puolustusta ja Harald ritari puolestansa ei myöskään levännyt. Uuden
väkevämmän voiman kanssa hän seuraavana keväänä ilmaantui Pohjan
vesille, mutta veristen taistelujen perästä hän ei muuta voittanut,
kuin että eteläinen Kurkku ja lähin rannikko asutettiin Ruotsalaisilla.
Missä ikinä nämä pyrkivät pohjoisemmaksi päästä, lyötiin heitä
voitollisesti takaisin ja nimet: Riitakari ja Riita-luoto y.m.,
muistuttelevat vielä näistä taisteluista. Mutta Suomalaiset rupesivat
väsymään näihin pitkällisiin sotiin ja eripuraisuus alkoi syttyä heidän
keskenänsä. Kuitenkin vielä seuraavaksikin kesäksi tekivät vahvoja
valmistuksia ja toiselta puolen ritari Harald oli päättänyt silloin
käyttää isomman voiman kuin milloinkaan ennen. Siinä toimessa häntä
vihdoinkin autteli itse marski Torkel Knuutinpoika, jonka mielestä
tämä Pohjalaisten kiinteä uppiniskaisuus Ruotsin hallitusmiestä
vastaan alkoi näyttää vaaralliselta. Eikä kaniiki Ragvald myöskään
ollut joutilaana. Useissa Ruotsin maakunnissa hän saarnasi ristiretkeä
näitä Pohjan pakanoita vastaan, luvaten maalliset ja iankaikkiset
edut kaikille, jotka lähtisivät hätääntyneen kristin-uskon avuksi
Pohjanmaalle.

Näin nyt molemmilla puolin oli valmistettu ratkaiseva taistelu.

Pyhän Pietarin aattona kulkea risteili Pohjalaisten laivasto aavalla
merellä peninkulman päässä koillis-suuntaan Mikkelin saaristosta.
Muiden aluksien seasta eroitettiin helposti Pohjanpiltin suikea haaksi,
jonka vaskikiskoinen keula hohti ilta-päivän valossa. Etu-kannella
seisoi täydessä sota-asussa Pohjan Pirkkalaisten nuori päämies ja hänen
käsivartensa nojassa Lyyli, Pohjan neiti, sekin sotaisessa puvussa,
kädessään teräksinen joutsi ja selässä viini täynnänsä nuolia. Raitis
meren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi
innon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste,
vaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin
oli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli.

-- "Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, --
sen minä tunnen enkä säikähdä. Mutta voi minuani, joka olen tuottanut
perikadon tälle rakkaalle syntymä-seudulleni! -- -- Yksi ajatus minua
lohduttelee: kun meitä ei enää ole, silloin toivon rauhan uudesta
koittavan näille Pohjanmaille."

Hetken aikaa jäi Pohjan päämies näitä surun-alaisia sanoja miettimään.
Haikeat ajatukset taistelivat hänen sydämmessään, mutta miehuullisesti
hän hillitsi mielensä kuohuvia aaltoja.

-- "Te'et vääryyttä itsellesi, Lyyli", hän hellästi lausui; "sinunko
tähtesi tämä sota on syttynyt? -- ei vainen, se on ainoastaan
ulkonainen asian muoto. Pohjanmaan vapaus, Pirkkalaisten oikeudet, se
näiden taistelujen synty ja perustus on. -- Sinä ennustat perikatoamme,
ja totta tuo saattaa olla. Mutta usko minua, jos hukummekin, ei ole
tämä taistelemisemme turha ollut; sillä olemme Pohjanmaalle pelastaneet
mitä pelastettavissa oli. -- Ja miks'en sitten ilolla hukkuisi, --
sinun kanssasi ikuisesti yhdistettynä."

-- "Minä ennustan", vastasi Pohjan neiti juhlallisesti, -- "minä
tiedän, että on perikatomme lähellä. Vanhan Kurjen haahmo meitä
takaa ajaa. Mutta riemulla tahdon mennä Tuonelaan sinun seurassasi,
Pohjanpiltti. -- Kerran meidän vielä tulee taistella ja voittaa.
Katsos, Ruotsin laivasto lähenee."

Ja niinpä lähenivät Haraldin haahdet Mikkelin saariston kohdalta.
Etupäässä ritari itse purjehti laskien suoraa matkaa Pohjanpiltin
alusta kohden. Hänen silmänsä, missä hän seisoi haahtensa kokassa,
näyttivät ampuvan vihan nuolia kypärin alta. Kesäinen päivä oli
laskeumaisillansa. Se ikäänkuin peitti kasvojansa näiltä vihan nä'yiltä.

Mutta Pohjanpiltti likisti morsiamensa rintaansa ja alkoi valmistella
yöllistä tappelua. Lyylin asema oli nyt niinkuin aina kokassa ja hänen
ympärinsä seisoivat Pohjan etevimmät urohot. Perää taas hallitsi
Vitjakka itse ja kaikki laivan-väki noudatti hänen käskyjänsä.

Kirkas kesä-yö oli levittänyt hiilakan huntunsa Pohjan vesille. Saaret
nukkuivat ja Vellamon väki nosti ujostellen paitansa aalloista, jotta
ruohonpäiset hapset liehuivat leudossa länsi-tuulessa. Koko luonto
vietti juhlaa; -- mutta ihmisten täytyi vihan töitä toimitella. Jo
olivat laivastot lähellä toisiansa. Viuhuen nuolet lensivät jäntehiltä.
Keulojen edessä kohisi valkea vaahto ja haahdet törmäsivät yhteen
jytinällä. Mutta Lyylin silmät salamoitsivat. Hän jännitti joutsensa;
ensimäinen nuoli lähti sirkuen Haraldin haahta kohden ja ritari itse
putosi hermottomana partaan yli mereen.

Molempien päämiesten haahdet makasivat jo vieretysten ja ankara
taistelu alkoi, jonka loppu oli Suomalaisten voitto ja Ruotsin haahden
valloitus. Muiden alusten välillä kesti tappelu vaihtelevaisella
onnella. Jalona ja vapaana Pohjanpiltti morsiamensa kanssa yksin
laineilla kiikkui. Heidän miehensä olivat menneet valloitettuun
haahteen. Ainoastaan kahden seisoivat Lyyli ja Vitjakka laivansa
perässä, katsellen muiden veristä leikkiä, joka jo kaikin paikoin alkoi
kallistua Suomen miesten eduksi.

Mutta mikä haahmo tuolla etelässä liikkuu veden kalvolla? -- -- -- Se
on alus, joka täysillä purjeilla kiidähtää Pohjaa kohden. Se tulee
lähemmäksi, aamu alkaa koillisessa ruskottaa ja tulevan haahden kokassa
eroitetaan rautapukuinen mies. Pohjanpiltti ja Pohjan neiti häntä
kammolla tarkastavat; nousevan auringon valossa tuntevat -- Kurjen ukon
muotoa.

Ei ole raskaampaa maailmassa mitään kuin oman vanhemman kirous. Se
saattaa aiaksi haihtua ja raukeavanansa olla, mutta vihdoinkin se
kokoilee musertavia ukon-pilviä syyllisen ja syyttömän pään yli.

Ikäänkuin suuri kallion kappale olisi laskeunut Pohjanpiltin
laivanperään, niin tämä perä painui veteen, ja keula nousi pystyyn,
välkkyen auringon säteissä. Vielä hetki, niin aallot löivät yhteen
vajonneen haahden yli ja Pohjanpiltti morsiameneen oli kadonnut.

Mutta Ruotsin haahdet, jotka nyt yli-ympäri olivat pakosalla, riensivät
vasta-tulleen aluksen luo, jonka johdolla toivoivat voivansa uudistaa
taistelua, Suomalaiset taas, kun havaitsivat päämiehensä hukkumista,
tulivat alamielisiksi, eivätkä tienneet, mitenkä asiansa asetella.
Tappelu oli hetkeksi seisahtunut.

Silloin kuului äsken tulleesta aluksesta rauhan sanoma. Se oli
marskin, Torkel Knuutinpoian käsky, että sota lakkaisi ja kukin eläisi
sovinnossa, pitäen mitä hänellä oli, unohtaen vihansa ja kärsimänsä
vääryydet. Ruotsalaisten niinkuin Suomalaistenkin piti muka yhdistämän
voimansa Venäjätä vastaan; sillä marski oli päättänyt ensi tilassa
tehdä suuren risti-retken Inkeriin.

Tämän rauha-sanoman tuoja oli -- nuori Kurki Laukon herra, joka
päästyänsä Venäjän vankeudesta oli rientänyt Ruotsiin hakemaan oikeutta
Harald ritaria vastaan sekä marskin armoa sisarellensa. Hänen muassaan
seurasi ystävänsä Hintsa Suurpää, joka monien vaivojen ja vastusten
perästä oli löytänyt haettavansa vihollisten maasta ja Hansalaisten
kauppiasten avulla saanut hänen lunastetuksi. Molemmat olivat Ruotsista
rientäneet Pohjaan, missä Kurki toivoi tapaavansa sekä ritari Haraldin
että Lyylin, Pohjan neiden, -- toisen mieli-haikeaksi, toisen sydämmen
suosioksi. Mutta edellinen oli kaatunut ja jälkimäinen sulhonensa oli
Ahtolaan vajonnut meren syvyyteen paeten isän haahmoa, joka tulijassa
veljessä häntä kauhistutti.

Siis ei muuta jälillä ollut kuin sovittaa rauha eläväisten välillä.
Tästä sovinnosta päätettiin lähteä Mikkelin-saarille keskustelemaan
ja paikalle tultua valittiin kahden puolen uskotuita miehiä, jotka
ehdoista sopisivat. Ruotsalaiset vaativat itsellensä asunto-paikkoja
pitkin rannikkoa Merenkurkusta pohjaseen, mutta Suomalaiset eivät
tahtoneet luopua meren-partaasta ja saaristosta. Vihdoin taipuivat
Suurpään ja Kurjen kehoituksiin ja varoituksiin, antaen siirtolaisille
muutamia määrätyitä rantaseutuja, joista Vöyrin ja Pietarsaaren
pitäjät syntyivät. Myöskin niille Ruotsalaisille, jotka etelämpänä
olivat edellisinä vuosina asettuneet, vakuutettiin rauha. Sitä
vastoin Suomalaiset pysyttivät itsellensä Kyröjoen lasku-paikat
sekä kalastus-oikeuden muutamissa Merenkurkun saarissa. Mitä olivat
kadottaneet, toivoivat runsaassa mitassa takaisinsaavansa Perä-pohjassa,
johon nyt iso joukko päätti siirtyä ja jossa Pirkkalais-seura sittemmin
virkeni uuteen eloon. Tälle seuralle nuori Kurki vakuutti marskin
nimessä vanhat oikeudet, joihin lisäksi nyt tuli selvä oikeus asettaa
seuran sisällinen hallitus oman edun ja mielen mukaan.

Tämä oli Pietarin päivän sovinnot. Muutamat Pohjan Pirkkalaisista
lähtivät Kurjen kanssa Ruotsiin, saamaan täyttä vahvistusta näihin
ehtoihin. Muut hajosivat omille toimilleen, ja rauha oli taas Pohjan
vesillä ja Pohjan mailla. Mutta koston-halu vielä salaisesti paloi
monen sydämmessä. Sovinnon ehdot usein rikottiin kahden puolen ja monta
kähäkkää syntyi, jotka ensi aikoina vetivät hallituksenkin silmät
puoleensa. Vuosisatoja piti tämän rauhattomuuden jälkiä kestämän. -- --

Yksi oli, joka ei alustakaan suostunut Pietarin päivän sovintoihin. Se
oli Pohjanpiltti. -- Kun osa Ruotsinväestä seuraavana päivänä purjehti
Pietarsaarta kohden, asettaaksensa siellä asumuksiaan, niin paikalla,
missä äskettäin tappelu oli seisonut, iso joukko heidän aluksiaan
törmäsi veden-alaista karia vastaan ja hukkui. Se oli Pohjanpiltti,
joka yksinään pitkitti sodan, ja vaskisella keulallaan halkaisi
vihollistensa haaksia.



Kuudennen-toista sata-luvun alku.


Pentti Pouttu, Kyröläinen, ei ollut se mies, joka paljaaksi huviksensa
olisi muinaisia tapauksia muistossaan säilyttänyt. Päin-vastoin hän
ne sovitteli oman aikansa oloihin ja tapauksiin. Tiedämme kaikki mitä
suuria melskeitä näinä seuraavina vuosina jälkeen Söderköpingin
valtiopäiväin tapahtui, yleensä Suomessa, mutta erittäisin
Pohjanmaalla. Tiedämme myöskin kuinka Pentti Poutun kävi, kuinka hän
jouluna 1594 seurasi sitä nuijajoukkoa, joka ranta-tietä myöden kulki
Ulvilaan päin, kuinka Aksel Kurki tämän joukon hajoitti, ja kuinka
Pouttu vankeudessa kuoli. Se on tuttu asia, että nuijamiehet toivoivat
saavansa Aksel Kurjesta hyvää toveria kapina-tuumiinsa, ja Pentti
Pouttu oli tämän luulon levittäjä. Eiköhän tämä Aksel Kurki muka ollut
sukua kaikille Pohjanmiehille ja erittäisin Pouttulaisille? Eikö hän
muutoinkin ollut kunnon mies ja saattaisiko semmoisena sotia omaa
sukuansa vastaan? -- Aksel Kurki oli kunnon mies, mutta Pentti Pouttu
oli tehnyt väärät päätökset muinaisten muistojensa johdosta. Tämä ei
ollut näiden muistojen vika. -- -- --

Keväällä 1600 olivat asiat monien vaihetten perästä asettuneet.
Linköpingin valtiopäivät olivat langettaneet verisen tuomion
"herrojen" yli, joiden joukossa nyt Aksel Kurkikin oli seisonut, --
ja tuomiokunnassa oli istunut kaksi miestä Pohjanmaaltakin, toinen
Hannu Hannunpoika Fordeel, nuijamiesten uskollinen ystävä ja kostaja,
-- toinen Pekka Pietarinpoika, jalkaväen päällikkö, joka milloin
oli avullinen ollut Pohjan Suomalaisia mestaamassa, milloin oli
ollut vainottu, Pohjan Suomalaisten muka ystävänä ja suosittelijana.
Muutamana keväisenä yönä, kohta jäiden lähdettyä, kulkivat nämä
molemmat, kukin eri haahdessaan, Merenkurkun vesiä kotia päin. Hannu
Hannunpoika istui äänetönnä perässä, ajatellen viime kuluneiden vuosien
kummallisia tapauksia. Hänen mieleensä selvästi muistui, mitä Pentti
Pouttu kerran näillä vesillä oli jutellut, ja kamoksuen hän katsoi
ympärinsä pitkin veden pintaa. Äkisti välkkyi outo valo keulan edestä,
ja Fordeel kohta käänsi aluksensa toiselle suunnalle. Seuraavana
aamuna, kun taas uskalsi entiselle urallensa palata, hän tapasi
jäännökset Pekka Pietarinpoian hajonneesta haahdesta aaltojen ajona. --
Pohjanpiltti oli aloittanut kuudennen-toista sata-luvun.



Kettu Repolainen.


Arvataksemme tuntee moni lukijoistamme ennaltaan ainakin nimeksi
vanhan saksalaisen sadun: Reineke Fuchs, jolle olemme tässä antaneet
suomalaisen nimen: Kettu Repolainen. Emme voi tässä laveammin selittää
tämän sadun syntyä, kun tämmöinen asia on kirjallisuushistorian oma.
Tässä tahdomme vaan jutella sen, samalla tavalla kuin sen Göthe
kertoelee, sillä erotuksella kuitenkin, että seuraten englantilaista
mukailemista, teemme pitkän saksalaisen runoelman lyhykäiseksi
suorakieliseksi jutuksi, ottaen kertomukseemme ainoastaan sadun
pää-asialliset tapaukset.



Ensimäinen Luku.


Oli Helluntai, tuo ihana kevätjuhla. Vuoret, metsät ja niitut olivat
kukkien ja viheriäisten lehtien peitossa; linnut pitivät iloa puitten
latvoissa ja aurinkoinen vietti juhlaa maan päällä.

Kuningas Jalo kutsutti läänitysmiehensä kokoon ja nämät nyt tulla
heijahtelivat joka haaralta. Sinne tuli Kurki Kurerikko ja Ruisrääkkä
Tapinvääntäjä ja kaikki mitä isoista ja suurisukuisia löytyi. Sillä
Kuninkaan oli aikomus, läänitysmiestensä kanssa pitää juhlallinen
hovikokous, ja sinne nyt oli kaikkien tuleminen, suurten sekä pienten.
Mutta kuitenkin oli yksi, joka ei tullut, se oli tuo petturi Kettu
Repolainen. Ketulla oli, näet, paha omatunto ja sentähden vältti hän
kokoontuneita ylimyksiä. Kaikilla oli kanteita häntä vastaan, kaikki
olivat häneltä vääryyttä kärsineet. Ei hän ollut säästänyt muita, kuin
veljensä poikaa, Mäyrä Metsäsikaa.

Susi Jolkka aloitti kanteet. Heimolaisensa ja ystävänsä ympärillään hän
astuskeli kuninkaan eteen ja piti pitkän paheen, jonka lopetti näin:
"Hyvä kuninkaani, jospa kaikki liinakangas, joka Gentin kaupungissa
valmistetaan, tehtäisiin paperiksi, niin tulisi kuitenkin paperista
paha puute, jos tekisin luettelon niistä konnantöistä, joita tämä
riiviö on minulle tehnyt".

Ta'empana seisoi pieni koira, nimeltä Silkki, joka ranskaksi selitti
kuninkaalle, kuinka oli köyhä ja vähävarainen, ollen hänellä ainoastaan
palanen lihamakkaraa omaisuutenansa. Tämän vähän omansa oli nyt Kettu
häneltä ryöstänyt. -- Mutta kissa Mirri nyt astua hiivutteli eteen.
"Joutavia", kiljusi hän, "Silkillä ei ole mitään valiteltavaa. Asia on
jo kolmen vuoden vanha jo oikeastaan olikin tuo makkara minun, sillä
minä sen varastin eräältä mylläriltä".

Pantteri sitä vastoin lausui: "me menetämme aikaa turhiin valituksiin;
kuninkaallinen valta on antava meille kostoa. Annappas minä juttelen,
kuinka tuo hävitön junkkari eilen kohteli Jänes Wääräsäärtä, tuota
hyvänsuopeata miestä, jota ei kukaan meistä tahtoisi loukata. Kettu
oli olevanansa pyhä ja rupesi Wääräsäärelle papiksi. He istuivat nyt
yhdessä levolla ruvetaksensa uskontunnustusta lukemaan; mutta kettu
ei voinut hillitä pahaa luonnettansa, vaan karkasi jäneksen niskaan
ja rupesi häntä kynsillänsä repimään. Minä tulin paikalle ja tunsin
kohta ketun ja myöskin Wääräsääri paran, jota hän piti kurkusta
kiinni. Tuloni pelasti hurskaan miehen; katsokaa! haavojansa, kuinka
niistä on vuotanut syytön veri. Ohoh, Jänes parkaa, jota ei kukaan
raskitsisi sormella koskea. Sallivatko kuningas ja hänen korkeasukuiset
ylimyksensä semmoisen konnan pilkata lakia ja oikeutta." "Oh, jos olisi
tuo ilkeä jo Manalan majoissa", arveli susi vihoissaan.

Mutta Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, rupesi poissaolevan ystävänsä
asiaa ajamaan. "Harvoin", sanoi hän, "toivovat viholliset toisillensa
hyvää; ja niin on teidänkin laita, Susi Jolkkaseni, Me tiedämme kyllä,
mitä arvelette sedästäni. Ah, jos olisi setäni täällä itse asiansa
ajamassa, kylläpä myrkyllinen kielenne vähän kangistuisi suussanne.
Mitä taas tuohon Jänestä koskevaan juoru-juttuun tulee, ettekö voi
ymmärtää, että opettajan välistä täytyy rangaista oppilaistaan,
kun hän kangertaa lukemisessa? Mitä tulisi nuorisosta nousevasta,
jos jäisi erhetyksensä rankaisematta? Ja entäs tuo Silkki sitten,
joka aidan takana kadotti lihamakkaransa. Mitä helposti saadaan, se
helposti menetetään. Olisi senkin ollut paras hillitä liehakoitseva
kielensä! Kuka voi moittia setääni siitä että hän ottaa varkailta
heidän varastamiansa? Korkeasukuisten miesten pitää ainakin kohteleman
varkaita kovuudella. Mutta vähänpä näkyy sedälleni vilpittömyydestä ja
hurskaudesta kiitoksia tulevan. Sitten kuin kuninkaan yleinen rauha on
julistettu, ei ole kukaan itseänsä käyttänyt niin siivosti kuin hän.
Hän on ruvennut vallan toiseen elämänlaatuun; syö ainoastaan kerran
päiväänsä, elää niinkuin erokas, käy röttikankaisissa vaatteissa ja
on kokonaan luopunut liharuuasta, niinkuin eilen sain kuulla eräältä
tykönänsä käyneeltä. Hän on jättänyt Veitikkälä nimisen linnansa ja
ottanut luostarikammion asumasiaksi. Kuinka hän on käynyt ohueksi ja
vaaleaksi paastoomisesta ja ruumiin kurituksista, joita hän kärsii
lihansa kuolettamiseksi, sen voitte itsekin havaita, jos menette
häntä katsomaan. Jos olisi täällä vaan, niin kylläpä hän saattaisi
päällekantajansa häpeään."

Kun Mäyrä Metsäsika, oli lopettanut puheensa, tulla pöyhisteli Kukko
Kotkottaja ynnä koko hänen sukunsa. Mustalla murhepaarilla kannettiin
kananen, nimeltä Kuoppukenkä, etevin munivien sisarten joukossa.
Tämä nyt makasi kuoliaana, pää ja niska poiskatkaistuna. Oh, verensä
juoksi vielä juoksemistaan ja Kettu Repolainen oli sen vuodattanut!
Kaikki pitää kuninkaalle kerrottaman. Kukko isännän seurassa kävi
kaksi muuta kukkoa, nimeltä, Kukkuluurus ja Kekkalaarus, jotka nyt
murheesen vaipuneina painuivat silmänsä maata kohden. Molemmat olivat
murhatun naisen veljekset, ja huusivat yhtä ääntä kostoa murhaajalle.
Kumpikin kantoi kynttilää. Kaksi nuorempaa kukkoa kantoi paaria;
haikeat valituksensa kuuluivat yli ympärin. Sitten kukko isäntä otti
näin puhuaksensa: "Armollisin Herra ja kuningas, ole laupias minulle
ja lapsilleni. -- Katso Repolaisen tekoa! Kun kevät kukoisti, niin
minäkin raukka iloitsin, nähdessäni onnellista ja rakasta perhettäni,
kymmenen nuorta poikaa ja neljätoista tytärtä. Emäntäni, joka on
kanoista paras, oli synnyttänyt ne minulle yhtenä kesänä. Me olla
oleskelimme rauhassa ja rakkaudessa; kartanomme oli rikasten munkkien
hallussa, vahva muuri suojeli meidät vaaroista ja kuusi rotevaa
koiraa vartioitsi lasteni turvaa. Repolainen kadehti hyvää rauhaamme,
oli ehtimiseen väijyksissä ovemme takana, jossa koirat hänen kerran
tavoittivat ja ryöpyttivät niin että luut kolisi. Nyt jätti hän
meidät rauhaan vähäksi aikaa. Vaan mitäs tästä, hän palasi jälleen
-- kuulkaa semmoista ilkeyttä -- erokkaan vaatteissa kantaen kirjeen
sinettinensä, jonka tunsin teidän omaksenne. Tässä lu'in kirjoitettuna,
että olitte julistaneet rauhaa kaikkien petojen ja lintuin välille.
Hän ilmoitti minulle ruvenneensa munkiksi ja tehneensä tarkat
lupaukset hyvillä töillä palkitsemaan muinaisia syntiänsä. No, siis
ei ollut minulla mitään hänestä pelättävää. Hän oli muka iki päiviksi
hyljännyt liharuuan. Päälliseksi näytti hän minulle papillisen pukunsa
ynnä luostarin esimieheltä saamansa todistuksen uudesta arvostaan,
jopa repi vaatteensakin auki, näyttääksensä jouhipaidan, jonka piti
vasten ihoa. Tähän oli hän pukeutunut, kurittaaksensa muka kaikki
maalliset ja lihalliset himot. Sitten jätti hän minun, lausuen muutamia
hurskaita sanoja; hänen oli muka vielä sinä päivänä monta rukousta ja
esirukousta pitäminen jopa kiitosvirsiäkin veisaaminen. Mennessänsäkin
hän rukousta lukea jupisiteli. Minä läksin ilomielin lapsilleni
ilmoittamaan Repolaisen hyvät sanomat ja heidän kanssa iloitsemaan
tästä merkillisestä mielen muutoksesta. Nyt kun oli Kettu munkki,
ei ollut meillä maailmassa enään mitään pelättävää. Me hääräsimme
suruttomina muurien toisella puolella. Mutta eipä aikaakaan, niin
seurasi pahinta pahempi. Kettu, kavaluutta täynnänsä, oli asettainnut
pensasten alle piiloon. Täältä hän nyt yht'äkkiä ryöpsähti ylös ja
saavutti meitä portin suussa. Nyt seurasi surman töitä. Kauniimman
pojistani ryösti hän minulta ja kun kerran oli maistanut vertamme, niin
tästäpä hänessä pysyväinen himo siihen. Varasti, näet, kunakin päiväni
pojistani jonkun, jotta kahdesta kolmatta ei ole jäljellä muuta kuin
viisi. Nämätkin joutuvat kohdakkoon surman suuhun. Oh, Kuninkaiseni,
ole armollinen meille! Eilen tuo julma löi tyttäreni, mutta koirat
pelastivat kuolleen ruumiinsa. Täällä se nyt makaa! Repolainen on
ilkeän työn tekijä".

Sitten Kuningas lausui: -- "Tule tänne Mäyrä Metsäsika; katseleppas,
miten tuo erokas paastoo ja ruumistansa kurittaa. Mutta sen minä sanon,
jos vielä elän tulevana vuonna, pitää hänen oikein todenteolla katuman
syntiänsä. Luota minuun, armas Kukkoseni, sinulle on oikeus tapahtuva.
Haudata nyt vaan tyttäresi juhlallisesti, niin kuin korkeasukuinen
ainakin. Anua soittaa sanoma-kellot ja kätke kaikella kunnioituksella
kuollut maan povehen, Minä tahdon sen jälkeen neuvoitella näitten
ylimysteni kanssa, kuinka kuninkaallinen oikeutemme on pahantekijätä
rankaiseva."

Näin Kuningas määräsi juhlallista hautausta pidettäväksi, Kansa alkoi
veisata juhlallisella nuotilla hautaus-virttä: Domine placebo, kaikki
värsyt järjestänsä. Voisin mainita kuka piti ruumissaarnanki, mutta
vähäpä tuosta. Ruumis laskettiin hautaan ja haudan suulle pantiin paksu
kiillotettu marmorikivi johon hakattiin seuraavat sanat:

Tässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Kolkottajan tytär. Se oli eläessään
kanoista kaikista etevin, koko suuren sukunsa kunnia; munimisessa ei
sille kukaan vertoja vetänyt eikä ollut sitä kanaa, joka olisi voinut
niin tarkasti kuin tämä vaipunut vainajamme jyviä maasta kuoputella.
Ehkä Luoja oli hyvillä avuilla hänen kaunistanut, ei ollut sille
pitkä ikä sallittu. Kettu Repolainen hurja, pahantekijöistä pahin,
kaunokaisen kauheest tappoi, piian pikkaraisen surmas.

Tämmöinen päällekirjoitus oli kiveen hakattu. -- Nyt kuningas kutsui
viisaimmat neuvottelijat kokoon, jotta keskusteltaisiin tästä lakien ja
asetusten julkisesta häväistyksestä. Nämät esittelivät, että kuninkaan
piti lähettämän sanansaattaja käskemään Repolaisen hengen uhalla tulla
kuninkaan eteen. Karhu Mesikämmen valittiin lähettilääksi. Kuningas
puhutellen Mesikämmentä, muistutti häntä olemaan tarkka ja varova.
"Kettu", lausui hän, "on viekas ja täynnänsä kavaluutta; hän varmaankin
koettaa silmäsi lumoa valheilla ja liehakoitsemisilla ja viettelee
sinun pauloihinsa, jos vaan suinkin voipi." -- "Älkää millännekään
olko, hyvä kuningas", vastasi Mesikämmen; "onpa minussa mies häntä
kurissa pitämään".



Toinen Luku.


Nyt Karhu lähti matkoille. Ensin hän käydä katkutteli kankaisen
korven läpitse, josta tuli vuoriloille, joissa Ketun oli tapa
metsästää ja muutakin vilpitöntä elatuskeinoa viljellä, kuten vaan
sopi. Tänne matkamiehemme ei pysähtynyt, vaan pyrki uutterasti Ketun
linnaan, Veitikkälään. Tämä oli linnoistansa paras ja vahvin, jonka
tähden siellä myöskin oleskeli, kun pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan.
Mesikämmen, matkansa perille tultuaan, tapasi linnan portit tarkasti
suljettuna, vieläpä erinomaisen hyvissä lukuissakin. Nyt kun ei voinut
kuinkaan omin neuvoin sisälle päästä, rupesi huutamaan ulkopuolella:
"Kettu orpanani, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen kuninkaan
lähettiläänä tänne. Kuningas on valalla vannonut, että sinun on
tuleminen oikeuteen ja on nyt lähettänyt minun tuomaan sinun sinne. Jos
et tule, on sinulla hirsipuu ja kiristyspenkki edessä. Valitse nyt
parempi puoli ja seuraa minua."

Repolainen, kun kuuli vieraan äänen puhuvan, oli ensin juosta linnansa
piilopaikkoihin. Oli, näet, asumuksensa täynnä luolia, rotkoja ja
käytäviä, sekä auastavia että suljettavia sen mukaan, kuten kulloinkin
tarvittaisiin. Moni elävä raiska oli tietämittänsä tullut näihin
sokkeloihin, joista ei enään voinut ulos päästä, vaan oli jäänyt
ketulle saaliiksi. Näihin turvapaikkoihin ei hän kuitenkaan nähnyt
tarpeelliseksi paeta, kun huomasi Karhun olevan yksin, vaan läksi
ulos sanoen: "tervetultuanne, arvoisa setäni; suokaa anteeksi, jos
olen antanut teidän odottaa ylimäärin, mutta olin par'aikaa lukemassa
ehtoorukoustani. Kiitoksia tulemastanne tänne; minun on oikein hauska
nähdä teitä hyvässä terveydessä. Huomenna tahdon lähteä kanssanne
kaninkaan hoviin, jossa toivon teidän parhaasta päästä auttavanne
asiatani. Tahtoisin vielä tänäänkin matkaan ruveta, päästäksemme
pikemmin perille, vaan olen ruumiiltani kovin raskas. Olen syönyt
liiaksi yhtä ruokaa, joka ei ole minulle oikein terveellinen."

-- "Mitä ruokaa se oli?" keskeytti Mesikämmen.

Repolainen vastasi: "mitä mä aikaanne kulutan juttelemalla semmoisia
turhanpäiväisiä. Niinkuin kyllä tiedätte, hyvä setäni, on elämäni aivan
vaivaloinen ja hankala. Semmoisen köyhän raukan, kuin minä, täytyy
usein syödä mitä vaan sattuu olemaan, olkoon sitten terveellistä tai
terveydelle vahingollista. En milloinkaan syö mettä, paitsi kun ei
minulla ole muuta syötäviä. Köyhyyteni nytkin pakoitti minun tuohon
ruokaan."

-- "Hoi mitä ma kuulen, ystäväni?" huusi Mesikämmen kummastellen. "Vai
sinä halveksit mettä! Sepä nyt oikein on mieliruokani. Jos minusta
tahdot hyvän ystävän, niin tuo minulle vähän sitä lajia."

-- "Oh, laskette leikkiä, armas setäni", sanoi Repolainen.

"En totisesti", vastasi Mesikämmen.

"No, sitten voin toimittaa teille hyvän atrian. Tuolla vuoren juurella
on Simalan talo; siellä on mettä koossa enemmin, kuin milloinkaan ennen
olette nähneet".

Mesikämmenen tuli nyt suu veden valtaan; "saata minua sinne", huusi
hän, "jos olisi vaikka kuinka vähän, niin tahdon ruveta sinulle
ikuiseksi ystäväksi, kun vaan toimitat minun siihen herkkupaikkaan".

-- "Tulkaa sitten", sanoi Repolainen, "ehkä olen kovin kipeä ja
raskas, en tahdo kuitenkaan voimiani sääliä, kun on minulla tilaisuutta
palvella teitä, kunnianarvoisa setäni". Kettu veitikällä ei ollut muuta
mielessä, kuin toimittaa vieraallensa hyvä selkäsauna.

Repolainen juoksi edellä ja Mesikämmen tulla lotkotteli perässä, kunnes
päästiin Simalan puutarhaan. Oli jo ilta lähestynyt. Repolainen tiesi
hyvin että isäntä tähän aikaan otti unta kammiossaan. -- Oli pihalla
vahva tammi, jonka isäntä oli ottanut halaistaksensa. Tähän oli hakattu
kaksi paksua vaajaa, jotka tekivät puussa leveän aukon.

"Tuossa puussa", sanoi Repolainen, "on enemmän mettä, kuin voitte
aavistaakkaan. Pistäkää kuononne tuosta aukosta sisälle, mutta älkää
olko aivan perso, sillä tiedätte hyvin, kuinka vaikeasti mesi sulaa
vatsassa".

"Oh, en minä mikään ahmaja ole", vastasi Karhu, tungeten päänsä
ja etujalkansa puun-aukkoon. Mutta Repolainen repi vaajat pois
ja Mesikämmen oli vangittu. Siinä hän nyt parkua möyrysi potkien
takajaloillansa, kunnes talon-isäntä juoksi ulos nuija kädessä
katsomaan, mikä nyt olisi.

"Miltä maistuu mesi, hyvä setäni?" huusi nyt Repolainen. "Syökää
kohtuullisesti, ettei tulisi kalliille terveydellenne mikään vamma.
Katsokaa isäntä hyväkin tulee teille seuraa pitämään. Hän ehkä antaa
teille vähän jälkiruokaa atrianne päätteeksi". -- Ja näin sanottua,
kettu juosta ketkutteli kotia linnaansa. Mutta isäntä, kun huomasi,
miten oli asiain laita, pani koko naapurikunnan liikkeelle. "Tulkaa",
huusi hän, "totta-tosiaan on puutarhassani karhu, se on puussa kiinni,
se ei pääse sieltä mihinkään." Pappi, kokki, haudankaivaja ja muut
kaikki tunkeusivat ulos tätä ihmettä katsomaan. Yhdellä oli heinähanko,
toisella lapio ja kaikki rupesivat aseillansa, mikä kullakin sattui
olemaan, karhu raukkaa ahdistamaan. Tämä nyt joutui huutavaan hätään.
Tuskassansa repi hän verestävän päänsä puusta, jotta nahka ja molemmat
korvat reväistiin pois; mutta vieläkin oli hän jaloistansa kiinni.
Päästäksensä niistä irti, menetti hän molemmat kyntensä. Nyt hän juosta
nilkutti vainoojiansa pakoon. Seppä koetti saavuttaa häntä suurella
vasarallansa, toiset taas lapioilla; Jusu renkimies ahdisti häntä
pitkällä varstallansa; Jusu ja Kyösti olivatkin vainoojista ilkeimmät.
Leena emäntä juoksi hiilihanko kädessä vaimoväen päällikkönä. Naiset
olivat tässä takaa-ajossa erinomaisen innolliset. He riensivät hapset
hajalla huutaen ja purkaen ojien ja aitojen yli, itsiänsä vähintäkään
säästämättä. Leena emäntä oli aina etunenässä. Mutta yht'äkkiä kääntyi
Mesikämmen ja syöksi viisi naista jokeen. Niitten joukossa oli myöskin
urhea emäntämme. Tästäpä melske ja huuhu vielä pahempi. "Katsokaa",
huusi kylän pappi, "Siellä uppoo Leena emäntä veden alle, hyvä palkinto
sille, joka hänen pelastaa" No, miehet oieti karkasivat veteen, josta
Karhulle vähän heugen-vuoroa.

Vilvoitellaksensa saamia haavojansa, karkasi myös Mesikämmen raukka
jokeen. Nyt kulki hän virran viemänä jokea alaspäin, voivotellen korvia
ja jalkoja, ja kiroten Repolaista.

Repolainen, joka tällä aikaa oli ollut kanain pyynnössä, tuli nyt
jokeen saalistansa viruttamaan. Täällä hän näki Karhun hervotonna
kulkevan virtaa alaspäin. Repolainen ensin vähän hämmästyi nähdessänsä
karhun vielä olevan hengissä. Mutta kun näki hänen olevan korvia
paitsi, tuli hän tästä hyville mielin, jotta huusi: "hoi, Setäseni,
minkä tähden olette jättäneet korvanne Simalaan?" Karhu, päästäksensä
Ketun irvistelemisistä, sukelsi veden alle. Nyt ajoi virta hänen
rantaan, jossa makasi odottaen kuoleman lähestymistä. Vihdoin, kun ei
kuolemaa kuulunut, rupesi hän jälleen matkalle ja pääsi, vaellettuansa
neljä päivää suuressa tuskassa, vihdoin viimeinkin kuninkaan hoviin.

Kuningas kun näki, mimmoisena Mesikämmen palasi matkastaan, huusi:
"Jumala nähköön, Karhuseni, kuka on sinun tuohon kurjuuteen saattanut?"

"Repolainen heittiö", vastata murisi Karhu, Sitten Kuningas vannoi
juhlallisen valan, että semmoinen kuonon mies kuin Karhu ei olisi
suotta semmoista solvausta kärsinyt. Kunniansa ja vieläpä kruununsakin
pani hän pantiksi siitä, että olisi Repolainen ilkeyttänsä katuva;
muutoin hän ei tahtoisi muka ikinä miekkaa kantaa. Tämmöisen valan teki
kuningas.

Kuningas kutsutti sitten neuvoskuntaa kokoon. He päättivät taasen
kutsuttaa Repolaista töistänsä tiliä tekemään. Kissa Mirri piti
lähettilääksi rupeemaan. "Sano sille roistolle", lausui kuningas, "että
hänen on kuolema edessä, jos hän jää kolmannen kerran kutsuttavaksi".

"Mitä minä vaivainen voin tehdä", arveli Kissa alla päin, pahoilla
mielin. "Minä olen ainoastaan pieni kissa. Kuinka voin minä siinä
toimeen tulla, mihin ei karhukaan kyennyt? Älkää pahaksi panko, ett'en
voi ottaa tuota tehtäväkseni".

"No, vähänpä tuosta", vastasi kuningas; "moni pikkuinen mies on
käytöksistänsä sukkela, ymmärryksestänsä terävä. Sinä, Kissaseni, et
ole suuren suuri, etkä myöskään pienen pieni, vaan sinä olet tarkka ja
varova".

"Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne", sanoi Mirri aivan hyvillänsä
kuninkaan ylistyssanoista. "Jos matkallani näen jonkun aaveen tien
oikealla puolella, siitä tiedän onnistuvani."



Kolmas Luku.


No, Kissa oli astuskellut vähän matkaa, niin näki pääskyisen lentävän.
"Tule, kultalintuni", huuti hän, "tule, istu oikealle puolelleni". Vaan
lintu lensi vasemmalla puolella olevaan puuhun ja rupesi laulamaan.
Tästä joutui Kissa pahoille mielin, kun nyt tiesi yrityksensä menevän
mitättömäksi. Mutta mitäs tästä? Hän astui vaan yhä eteenpäin, kunnes
pääsi Veitikkälään, jossa tapasi Ketun istuvan linnansa edustalla.
Kissa nyt sanoi asiansa, miten oli tullut kuninkaan lähettiläänä.

"Terve-tultuanne, armas orpanani!" vastasi Repolainen. "Toivon teille
Jumalan siunausta". -- Minkä siunauksen Repolainen mielessänsä
toivoi, sen lukija helposti arvaa. "Orpanani, mitä tahdotte ruuaksi?
Uni tuntuu aina makeammalta, kun vatsa on hyvin täynnä. Täksi yöksi
olette vieraani; huomenna tahdomme yhdessä lähteä matkoille. Minun
on erinomaisen hauska, kun saan teitä kumppanikseni. Sillä kaikista
sukulaisistani ei ole ketään, johonka semmoisella uskalluksella
luottaisin kuin teihin. Tuo Karhu on kovasti siistitön ja ahnas. Hän
kohteli minua törkeästi ja säädyttömästi. Minä en kuinkaan uskaltanut
lähteä maikoille kanssansa. Mutta teidän kanssanne on minun oikein
hupainen matkustella. Huomenna tahdomme oieti auringon nousulla lähteä
liikkeelle".

Mirri vastasi: "Mikäpä on kohta lähtiessämme? Nummella matkustaessamme
tulee meille kaunis kuunvalo".

"Äläs vielä", arveli Repolainen, "yö-matkustamiset ovat kovin
vaaralliset ja vaivaloiset. On, näethän, niitä, jotka päivänpaisteessa
ovat hyvinkin kohteliaat, vaan kuunvalossa pahimmat viholliset".

"Jos niin on", vastasi Mirri, "tahtoisin kernaasti tietää, mitä voin
saada ruuaksi, jos yöksi jään".

"Minulla on hyvää mettä", sanoi Repolainen.

"En syö semmoista", ärjäsi Kissa melkein sylkäisten. "Mutta eikö teillä
olisi hiiriä syötäväksi tarjota?"

"Mitä ma kuulen! syöttekö mieluisasti hiiriä?" sanoi Kettu, "Onko se
vaan todella sanottu? Oh, jos niin on, onpa naapuri-papilla aitta,
jossa on hiiriä niin että kihisee. Pappi on hyvin halukas pääsemään
niistä vapaaksi. Minä saan joka päivä kuulla hänen marittavan niistä".

"Viekää minä sinne", huusi varomaton Kissa.

"No, kyllä minä teille sitten toimitan oivaa ruokaa".

Mirri otti uskoaksensa Ketun sanoja ja seurasi jälkiänsä. Näin tulivat
papin aittaan. Repolainen oli entispäivänä kaaputtanut rei'än seinän
alle, josta sitten yön pimeydessä oli varastanut kanan. Martti, papin
vanhin poika, kohosi kanan kostajaksi. Hän asetti paulan Ketun tekemän
reiän eteen, jotta kanan-varas siihen puuttuisi. -- Tätä Repolainen
hyvin tiesi.

"Pistäytykää nyt tuosta lävestä sisälle, armas orpanani", sanoi
pahan-ilkeä Kettu. "Minä tahdon tässä vartioida, niin kauan kuin te
atrioitsette. Kuulkaa vaan kuinka hiiret vinkuvat siellä sisäpuolella.
Palatkaa sitten kun olette syöneet tarpeenne".

"Eihän täällä vaan mitään vaaraa lie?" kyseli Kissa tirkistellen
Repolaista. "Nuot papit ovat usein hyvin liukkaat, jos lihavatkin".

"Oh, jos olette pelkuri", vastasi Repolainen, "niin menkäämme kotio,
kyllä minä sielläkin voin tarjota teille jommoisenkin atrian, ehk'ei
hiiriä siellä ole saatavana".

Mutta Mirri riensi reikään ja tarttui paulaan. Tämmöisen
kohteliaisuuden osoitti Kettu Repolainen vieraallensa.

Mirri, kun tuskissansa pyrki irti päästä, joutui yhä ahtaampaan kiinni.
Repolainen kysyi: "Mirriseni, mimmoiset ovat hiiret syödä? hyvät,
luullakseni. Jos pikku Martti tietäisi sinun atrioitsevan täällä, niin
kylläpä hän tulisi tuomaan sinulle sinappia; hän on hyvin kohtelias
nuorukainen. Oh, onko hovissa otettu tavaksi veisata noin pitkiä
ruokavirsiä, kuin sinä, veli pyhä, vetelet?" Näin sanottua, Repolainen
läksi tiehensä, miettien jotakin toista konnantyötä.

Mutta Mirri vaikeroitsi surkeasti, niinkuin hädän-alainen kissa
ainakin, kunnes Martti heräsi unestansa ja hyppäsi ilomielin
vuoteeltansa. Hän herätti isänsä ja äitinsä ynnä koko perheen,
huutaen: "me olemme saaneet Ketun kiinni". Pappikin hät'hätää
pistäytyi pieneen yönuttuun. Kaikki juoksivat nuijia ja soittoja
käsissä, tappaaksensa varkaan. Mirri, joka luuli kuoleman lähestyvän,
rupesi nyt leiskumaan entistä pahemmin. Toisen silmän kadotti hän
nuijan-lyönnistä. Nyt kun oli melkein pääsemättömissä, kävi hän papin
reiteen kiinni ja rupesi hirmuisesti kostamaan. Pappi kävi pyörryksiin
ja tästä kaikki niin hämmästyivät, että Kissasta huolimatta menivät
viemään pappia vuoteelle. Kissa raukka jäi vielä elämään.

Haavoitettuna ja melkein puoli-kuolleena rupesi Mirri vielä henkensä
edestä taistelemaan, kunnes hänen viimein onnistui hampaillansa leikata
paksu köysi poikki. Nyt riensi riihistä ulos ja läksi aika vauhtia
hoviin juoksemaan. Koko matkan valitti hän itseksensä kadotettua
silmäänsä ja haavojansa sekä Ketun häpeällistä petosta.

Mutta nyt kuninkaan viha virisi ilmi-tuleen. Hän uhkasi surmaa ja
kuolemaa petturille. Taas kutsutti neuvoskunnan kokoon ja kysyi
kokoontuneilta ylimyksillä, mitä oli tehtävää.

Mäyrä Metsäsika vastasi: "Kutsuta häntä kolmas kerta, jos hän
silloinkaan ei tule, anna hänen mennä kuolemaan".

"Kuka tahtoo mennä kutsumaan häntä?" kysyi kuningas. "Kenellä on
semmoinen into minua palvelemaan?"

"Armollisin Kuningas", vastasi Mäyrä, "kyllä minä mieluisesti lähden
tälle kutsumustoimelle, jos niin hyväksi näette".

"Mene ystäväni", lausui kuningas, "mutta ole varoillasi, ett'et tule
tuhoon".

No, Mäyrä läksi astumaan tietä, joka vei Veitikkälään. Perille
päästyänsä tapasi hän Repolaisen kotona vaimonsa ja lastensa seurassa.

"Hyvää päivää, Kettu setä", huusi Mäyrä. "Kuinka te, jonka aina olen
luullut ymmärtäväksi mieheksi, olette voineet noin pahoin pilkata
kuninkaan lähettiläitä? Ettekö jo ole malttaneet mieltänne ja
päättäneet tulla kuninkaan oikeuteen? Kanteita teitä vastaan karttuu
päivä päivältä. Jos ette nyt tule hoviin, ankara tuomio lankee teidän
päällenne. Kuningas miehinensä voiminensa on varmaankin piirittävä
linnaanne. Silloin ette voi hävitystä paeta. Te olette perheenenne
päivinenne joutuva surman suuhun. Tulkaa siis minun kanssani hoviin.
Sukkeluutenne on ennenkin pelastanut teidät hädistä".

"Kiitoksia neuvoistasi, hyvä nepaseni", lausui Repolainen. "Minun
on aina ollut sinusta iloa. Tahdon lähteä kanssasi matkoille.
Kuninkaan toivon osoittavan minulle hyvää suosiota. Hän tietää minun
tarpeelliseksi itsellensä. Minutta ei hän voi toimeen tulla, vaikka
olisin tehnyt vielä kymmenen vertaa enemmän pahaa. Ylimykset katsovat
karsain silmin älyäni ja toimellisuuttani ja ovat sentähden salaisissa
hankkeissa minua vastaan. Meidän täytyy ottaa tarkasteltavaksi mitä on
tehtävää".

Sitten lausui Repolainen rakastetulle rouvallensa, Revottarelle,
näin: "pidä, herttaseni, tarkka huoli lapsistamme, erittäinkin Mikko
pojasta. Hänellä on terävät hampaat, niinkuin isälläkin. Minä toivon
siitä pojasta paljon. Vie myöskin Ruso poika pieniin harjoitusretkiin,
jotta luonnonlahjansa paremmin eteyisivät. -- Älä myöskään tuhlaa talon
varoja".

Näin sanottua, meni Repolainen tiehensä, jättäen perheensä, erittäinkin
Revottaren suureen kaipaukseen.

Eipä kauaksi päästykään, ennenkuin Repolainen lausui: "armas nepaseni,
pelkään pahoin kuolevani tällä matkallani; syntini kauhistavat minua
kovasti. Ei ole pappia toista saatavana. Anna minä tunnustan sinulle
rikokseni".

"Katuvaisuutenne ilahuttaa minua; tehkää tunnustuksenne ilman pelotta
ja varoisuutta".

Repolainen sitten kertoeli muutamia petoksia, joita oli tehnyt Susi
Jolkalle. Sen jälkeen lausui hän katuvaisella katsannolla: "semmoinen
on tunnustukseni, määrää mitä minun on tehtävää, saadakseni syntini
anteeksi. Sen vaan rukoilen nöyrimmästi, määrää nämät tehtäväni mitä
suuremmiksi, jotta tulisi sydämmelleni lepoa".

Mäyrä Metsäsika, kun oli tämmöisiin hyvin tottunut, otti vitsan ja
sanoi Ketulle: "lyökää tällä kolme kertaa selkäänne, laskekaa se sitten
maahan ja juoskaa kolmasti sen ylitse; kun tämän olette tehneet,
suudelkaa sitä siivosti, näyttääksenne katuvaista mieltänne. Tehkää
mitä olen käskenyt ja minä julistan teidän kaikista synnistänne
vapaaksi".

Kun oli Kettu tehtävänsä tehnyt, sanoi Mäyrä: "nyt pitää teidän myöskin
elämässä osoittaman, että teidän on aikomus vastapäin astua parempaa
polkua. Teidän pitää veisaaman virsiä, käymän kirkossa, antaman
almuja ja olletikkin ikäpäiviksi luopuman kaikesta ryöstämisestä ja
petollisuudesta".

Kettu nyt lausui juhlallisesti: "minä vannon täyttääkseni kaikkia, mitä
minulta vaatinut olet".

Mentiin siitä sitten eteenpäin. Kun tultiin hovin likelle, meni tie
erään luostarin sivutse, jonka ympäristöllä oli paljon kanoja, hyvin
puhlakat ja lihavat kaikki. Kettu, kun näki näin paljon herkkua, huusi
kiiltävin silmin: "suorin tie menee juuri muurin sivutse, kulkekaamme
sitä!" -- Kun tulivat kanoja likelle, Kettu veitikka rupesi salaa
niitä tirkistelemään. Mutta yksi kana, joka näytti hyvin tuoreelta ja
nuorenmaiselta, astui hänelle erittäinkin silmiin. Muistamatta valansa
riensi hän nyt takaa ja oli kohta höyhenissä kynsin kiinni.

Mutta Mäyrä tästä kovin pelästyen, huusi: "niinkö käytätte itseänne,
saatuanne synnit anteeksi?"

Repolainen luopui yrityksestänsä ja sanoi hyvin siivosti: "minä olen
niin kovasti hajamielinen, Jumala armahtakoon, jos minä välistä
epähuomiosta harhailen!"

Sitten kuljettiin kaidan sillan ylitse. Mutta Kettu parka käänsi aina
silmänsä ta'appäin kanain puoleen. Sitä ei hän kuinkaan voinut olla
tekemättä. Vaikka olisi päänsä leikattu vartalosta pois, olisi se
kuitenkin juossut kananpoikien perässä. Näin vallaton oli hänessä tuo
paha halu.

Mäyrä Metsäsika, kun tätä huomasi, lausui varoittaen, kuin rippi-isä
ainakin: "setäni, minkätähden kiertää silmänne aina ta'appäin?
Minä pelkään teissä pahoja himoja syntyneen. Katsokaa vaan, ettei
ahmustamisen halu vie teitä kadotukseen".

Repolainen vastasi: "ole minusta huoleton; varoituksillasi häiritset
minua rukouksissani. Minä luen nyt juuri muutamia Pater-nosteria
niitten kanain hyväksi, jotka tapoin tuolta kanan-perheeltä".

Tästä Mäyrä vaikeni ja Repolainen katseli ta'appäin kanoja, niin kauan
kuin silmä sinne kannatti.



Neljäs Luku.


Kun hovissa kuultiin, että Repolainen nyt vihdoin viimeinkin oli
tulossa, kokoontuivat kaikki häntä katselemaan. Kaikki odottivat
ilomielin Ketun tutkistelemusta. Repolainen tästä huolimatta tuli
hyvin reippaasti hoviin. Niin astui hän vakailla askeleilla kuninkaan
eteen ja otti näin puhuaksensa: "Armolisin, Armollisin ja kuuluisin
kuningas! Ottakaatte kuullaksenne mitä minä teille esittelen. Te
tunnette uskollisuuteni -- hovilaisenne tuntevat sen myös ja sentähden
he vainoovat minua."

"Suus' kiinni!" ärjähti kuningas, "se on vallan turhaa, että sinä nyt
koetat lorutella ja liehakoitella. Katsele tuota kukkoa, -- ehk'et
tunnekkaan sitä? -- mihinkä sinä olet hävittänyt hänen lapsiansa?
selitä minulle se. -- Katsele Kissaa ja Karhua. Kysynet ehkä, mitä
vasten minä sinua soimaan. Katsele ympärillesi. Koko maakunta on
täynnänsä valituksia sinua vastaan. Nyt et ole täältä niin pian
pääsevä."

"Armollisin herra", vastasi Kettu, "jos tuo Mesikämmen hurja on
joutunut korvattomaksi siitä että kävi ryöstämässä mettä toisen
puutarhasta, olenko minä siitä edesvastaukseen vedettävä. Ja olenko
minä rangaistuksen alainen sitä vasten että Kissa, jonka minä otin
kaikella kunnioituksella vastaan, ei voinut hillitä kynsiänsä vaan meni
huolimatta varoituksistani pappilaan varkaisiin? Tehkäätte kuitenkin,
mitä tahdotte. Polttakaa minua, korventakaa taikka hirttäkää, jos
mielenne laatii. Minä olen Teidän valloissanne. Te olette väkevä ja
mahtava, minä olen heikko ja vähäpätöinen. Mutta tapahtukoon, mitä
tahansa, minä vaan pysyn oikeuden tiellä."

Sitten lausui Oinas Ollikka: "ah, nyt on meidän aikamme tullut;
esitelkäämme nyt kanteemme."

Nyt astuikin sitten Susi Jolkka kanteinensa eteen, vieläpä Kissa Mirri
ja Karhu Mesikämmenkin, kaikki tulivat nyt oikein miehissä kuninkaan
eteen. Ei kaikkia niitä voi mainitakkaan, jotka nyt tulivat Kettu
riiviöstä valittamaan. Kanne seurasi kannetta. Kertomukset heittiön
ilkitöistä olivat lukemattomat. Vaan Kettu tästä ei ollut millänsäkään,
hän seisoi siellä niinkuin totuuden marttira. Kun vaan sopi, pisti
hän jonkun sanan väliin ja välistä tulvasi puolustus-puheensa
niinkuin kirkas virtavesi. Kaikki kuulijat ihmettelivät. Sillä hän
ei ainoastaan väittänyt itsensä syyttömäksi, vaan ajoi asiansa
niin hartaasti, että usein näytti siltä, kuin olisi hän ollut
päälle-kantaja eikä kanteen-alainen. Mutta todistuksia häntä vastaan
karttui yhä uusia vaan. Kanteetkin jo rupesivat käydä yhä selvemmiksi.
Yksimielisesti julistettiin Repolainen syynalaiseksi ja päätettiin
kuoleman-rangaistukseen velkapääksi. Hän olisi muka kahleisin pantava ja
hirsipuuhun nostettava.

Repolainen itsekin luuli nyt tuhon tulevan. Hänen sukkela puheensa
oli rauennut tyhjään. Kuningas itse julisti tuomion. Nyt pahantekijä
pantiin kahleisin ja kuolema kauhistavaisessa muodossansa kuvastui
silmäinsä edessä.

Kettu Repolaisen ystävät nyt tulivat kovin murheellisiksi. Erittäinkin
oli Martti Apinja ja Mäyrä Metsäsika suruissansa. He surivat enemmin
kuin olisi voitu uskoakkaan, sillä Repolainen oli mahtava ylimys,
jonka kamala onnettomuus kovin pelästytti kumppaniansa. Niin pyysivät
kuninkaalta lupaa lähteäksensä hovista ja menivät tiehensä.

Mutta Susi, Karhu ja Kissa olivat hyvin mielistyneet näihin
mestaus-askareisin.

"Muistatteko, Susi orpana", lausui Kissa, irvistellen ilosta, "kuinka
Kettu oli apumiehenä veljeänne hirtettäessä. Ja te, Mesikämmen,
helposti muistatte käymistänne Simalan puutarhassa. Jos tuon heittiön
kavaluus taas vapahtaa hänen, ei tule meille enään ikinä koston aika".

"Älä semmoisia puhukkaan, että hän täältä pääsisi" jyrisi Susi. "Anna
tänne köysi vaan".

Ja nyt tuli kuningas koko hovinensa katselemaan, miten tuomion
täyttäminen olisi tapahtuva. Myöskin tuli kuninkaan puoliso kaikkine
hovi-naisinensa. Vieläpä tuli suuri joukko katsojaisväkeä, sekä
köyhiä että rikkaita, kaikki toivoen Repolaisen kuolemaa ja halukkaat
omin silmin näkemään sitä. Susi varoitti ystävänsä erittäinkin
vaimonsa pitämään Repolaisesta tarkkaa vaaria. Karhua käski hän
muistamaan kärsimisiänsä. Koetteli, näet, saada tuon vakaa-luonteisen
miehen hyvään intoon.

"Mirri on sukkela kiipeemään", sanoi hän, "hänen pitää kiinnittämän
köysi hirsipuuhun. Pidä sinä Kettu kiinni niin kauan kuin minä asetan
tikapuut".

"Oh, pane vaan tikapuut paikallensa", vastasi Karhu, "kyllä minä pidän
tästä heittiöstä huolta."

"Oh, kuinka nyt olette toimeliaat", lausui Kettu alakuloisena.
"Mikä into teissä on murhata minua, vaikka minä aina olen ollut
teille hyvän-suopea!" Mutta itseksensä arveli hän vaan, millä olisi
tästä pahasta pakeneminen. "Jos nyt vaan saisin kuninkaan armon,
kyllä minä näille kolmelle toverille toimistansa hyvän palkkarahan
toimittaisin. Olisin valmis myöntymään kaikkiin, päästäkseni eheänä
täältä". Näin miettien täytyi Kettu raukan astua tikapuita ylöspäin
ja tässä viimeisessä tuskassansa rupesi hän päätänsä vääntämään yli
ympärin ja surkealla äänellä huutamaan: "kuolema jo vilajaa silmäini
edessä. Suokaa, että minä ensin te'en tunnustukseni, jotten kuolemani
jälkeen tulisi vielä pahemman rangaistuksen alaiseksi jostakin salassa
pidetystä synnistä".

Säälien häntä, sanoivat muutamat: "tämä on aivan kohtuullinen pyyntö".
Kuningaskin, kuultuansa Ketun sielun-ahdistusta, myöntyi hänen
anomukseensa. Nyt Repolainen tunsi mielensä keveämmäksi ja alkoi
kohta hartaalla äänellä: "Spiritus Domine, auta minua! Ei ole koko
tämän avaruuden alla olentoa semmoista, jolle en olisi minä poloinen
vääryyttä tehnyt. Olen ollut viattomain lammasten murhaaja. Olen
ilomielin soaissut kynteni rauhallisten vuohten vereen. En ole minä
murha-vimmassani säästänyt lintuja, en kanoja, en ankkoja enkä hanhia
ensinkään. Missä vaan tapasin surmasin niitä, ja monta, jota en voinut
syödä, kaivoin santaan. Eräänä talvena ollessani Reinin tienoilla
pääsin suden tuttavuuteen. Me rupesimme osamiehiksi. Kaikki saalis,
mitä saisimme, olisi keskenämme jaettava. Mutta aina varasti hän
petoksella minulta osani. Jos yhdessä olimme tavoittaneet härän taikka
lehmän, toi hän vaimonsa ja seitsemän lapsensa atriaan, jotta minulle
jäi ainoastaan luut nuuskittaviksi. Kuitenkaan en Jumalan kiitos!
kuollut nälkään. Sillä minä elin salaisesta aarteestani, joka oli
tarpeitani paljoa suurempi. Ei ole semmoisia vaunuja, joilla voisi tätä
seitsemään päivään pois-vedettää".

Kuningas, kun kuuli aarteesta puhuttavan, astui Kettua likemmäksi ja
kysyi uutterasti: "millä olet sinä aarteen käsiisi saanut?"

Repolainen vastasi: "en tahdo nyt kuoleman hetkellä mitään salana
pitää; tahdon kaikki Teille tunnustaa. Tämä aarre, josta puhuin --
sydäntäni puree sitä sanoa -- on varastettua omaisuutta. Oli, näette,
suuri joukko yhtynyt liittoon tappaaksensa Teitä. Tähän olivat he
valalla sitouneet ja olisivatkin ilkeän aikomuksensa täyttäneet, ell'en
olisi minä heiltä kaikki rahansa varastanut. Voimakas kuningas! kallis
henkenne rippui tästä aarteesta ja vaikka tiesin tällä varkaudella
saattavani isäni hautaan, en voinut Teidän tähtenne olla sitä
tekemättä".

Kuninkaan puoliso kuuli hämmästyksellä näitä salaisuuksia. "Minä käsken
sinun, Repolainen", huusi hän, "johdata kaikki tämän asian kohdat
mieleesi. Tunnusta nyt kuoleman hetkellä uskollisesti kaikki seikat".

Kuningas lausui: "kukin pitäköön suunsa kiinni. Tämä asia on tärkeä.
Selitä sinä Repolainen se minulle perin pohjin. Astu likemmäksi ja puhu
suusi puhtaaksi".

No Repolainen, näistä kuninkaan sanoista hyvin virkistynyt, astui
tikapuita alaspäin vihollisillensa suureksi suuttumukseksi ja lähestyi
kuningasta ja kuninkaan puolisoa, jotka rupesivat häntä tarkasti
tutkistelemaan. Kettu nyt valmistaikse oikein ankariin valheisin. "Jos
nyt voin uudestaan voittaa kaninkaan mielisuosion, olen jo voitolla",
arveli hän. "Mutta minun täytyy nyt voimieni mukaan valheita laskea".

Kuninkaan puoliso, kun oli kovin hädillänsä, viskasi kysymyksiä
yhden toisensa perästä. Repolainen vaan vastasi: "minä tahdon teille
kaikki jutella. Kuolema on edessäni; minä en tahdo sieluani kärsimään
tunnustuksen laimin-lyömisestä. Parempi on tunnustaa, vaikka tämä
tunnustus on esiin tuova hirmuisia kanteita rakastetuita ystäviä ja
sukulaisia vastaan, kuin heittää sielunsa ijankaikkiseen kadotukseen".

Kuningas, kun kuuli nämät Ketun sanat, kävi oikein yksitotiseksi ja
lausui: "puhutkos totta, Repolaiseni?" Kettu vastasi tirkistellen
maata: "ah! armollisin kuningas, vaikka olen köyhä syntinen raukka,
on totuus kuitenkin aina ollut minulle kallis, ja mitä minä nyt enään
valheista hyötyisinkään? Te tiedätte itse, että minun pitää
kuoleman". --

"Oh poloinen raukka", sanoi kuninkaan puoliso, "minä surkuttelen
tuskitustansa".

Kuninkaan käskystä vaikeni nyt koko kokous. "Armollisin kuningas!"
sanoi Repolainen, "Teidän luvallanne tahdon minä puhua. Jos puhunkin
pikaisesti enkä joudu sanojani oikein sovittaa, olen kuitenkin oleva
kokonaan todenperäinen. Koko sala-liiton tahdon juuriltansa Teille
selitellä".



Viides Luku.


Repolainen nyt alkoi puhua näin: "minun isä vainajani sattui löytämään
erään muinaisen kuninkaan kätkemää aarretta. Tästä tuli hän kovin
ylpeäksi, rupesi ylenkatseella kohtelemaan kumppaniansa ja koki
päästäksensä ylhäisempiin yhteyksiin ja seuroihin. Hän lähetti Kissa
Mirrin Ardenni-vuorten jylhiin metsiin hakemaan Karhu Mesikämmenen.
Oli, näet, isäni aikomus tehdä Karhu kuninkaaksi ja vannoa hänelle
uskollisuuden-vala. Kun Karhu sai tämän sanoman, lähti hän kohdakkoon
isäni luoksi. Isäni tuli tästä varsin iloiseksi. Hän lähetti noutamaan
Susi Jolkan ja viisaan Mäyrä Metsäsian. Nämät neljä nyt aprikoitsivat
asiaa, vieläpä Kissakin viidentenä miehenä. He päättivät kuninkaan
tapettavaksi ja tekivät keskenänsä ikuisiksi päiviksi kestävän liiton,
jonka vahvistivat vahvalla valalla. -- Mutta eräänä aamuna tapahtui
että Mäyrä suurusta syödessänsä vähän juopui oluesta, jotta tuli
tavallista puheliaammaksi. Nyt tuo tyhmä ei enään voinut suutansa
tukkia, vaan jutella lörpötteli vaimollensa koko salaisuuden. Vaimonsa
kyllä sitoutui rikkomattomaan äänettömyyteen, vaan mitäs vielä! Ei
aikaakaan niin tapasi vaimoani, jonka käski juhlallisesti vannoa,
sielunsa, kunniansa ja kalliin autuutensa uhalla, ett'ei tahtoisi
hiiskua sanaakaan siitä, mitä nyt muka tahtoi sille jutella. Tämä oli,
niinkuin kyllä arvaatte, tähän valaan kohta valmis. Nyt kertoeli hän
sille koko asian. Vaimoni taas, kielevä niinkuin naiset ainakin, ei
voinut olla tätä kummaa minulle juttelematta. Näin sain minä asiasta
tiedon. Jopa nyt peräti! arvelin minä itsekseni, mikä hurjaus on
nyt päihinsä puuttunut! Kuninkaamme on korkeasukuinen, mahtava ja
armollinen, se olisi meille aivan huono muutos, jos ylentäisimme
kuninkaan-istuimelle semmoisen tyhmän hölmön, kuin tuo Karhu on. Näin
ajattelin minä monta viikkoa tuota salaliittoa, miettien mielessäni,
millä voisin sitä estää.

"Minä sen hyvin ymmärsin, että niinkauan kuin isäni hallussa oli tuo
aarre, olisi hänen helppo milloinka hyvänsä kokoilla sotajoukkoa.
Sentähden oli ensiksi tarkka huoleni löytää se paikka, johon oli aarre
kätketty, ja salaa viedä tämä pois. Jos joskus isäni lähti kotoa pois,
seurasin minä kohta jälkiänsä, nähdäkseni, menisikö aarre-paikalle.

"Kerran havaitsin hänen pistäytyvän erääsen rotkoon. Täällä hän luuli
olevansa yksin. Ensin katseli tarkasti ympärillensä, mutta kun ei
nähnyt mitään ei likellä eikä kaukana, tukki hän rotkon läven sannalla
ja poisti hännällänsä jalkainsa tekemät jäljet. Sitten meni hän muille
toimille, mutta minä heti aarretta katsomaan. Kohta jälkeenpäin
läksin vaimoni kanssa sitä noutamaan. Monet yöt päivät läpitsensä
kanniskelimme ja laahasimme tuota, ollen meillä suuri vastus siitä,
kun ei ollut meillä rattaita eikä vankkuria, millä olisimme voineet
saaliimme pois vetää. Sillä aikaa piti isäni joka päivä kokouksia
salaliittolaisten kanssa. Mesikämmen ja Susi Jolkka lähettivät avoimen
kirjeen pitkin maakuntaa, houkutellaksensa itselleen lahkolaisia.
Tämmöisiä olisi muka joukottain karttuminen. Karhu lupasi maksaa hyvän
palkan kaikille, joitten oli halu mennä hänelle sotapalvelukseen.
Luottaen aarteesensa, jonka luuli olevan vallankin hyvässä säilyssä,
matkusti isäni maakunnan läpitse, näyttäen tätä kirjettä.

"Uudestaan oli kesä tulossa. Nyt palasi isäni kumppaniensa luoksi.
Ilomielin näytteli hän heille pitkän luettelon niistä, jotka rahan
viettelyksestä olivat sitouneet valtakumouksen tekemiseen. Kävipä
Mesikämmen tästä kovin iloiseksi. Nuot viisi toveria lukivat nyt
yhdessä tuota ilahuttavaa luetteloa. Ei paremmista lupauksista
apuakaan, kuin mitkä siinä oli; kaksitoista sataa Suden sukulaista
olisi tuleva pitkillä kynsillään ja terävillä hampaillansa; myöskin
olivat kaikki kissat ja karhut ilmoittaneet itsensä Mesikämmenen
liittolaisiksi; kukin metsäsika oli valmis kohta marssimaan sotaan.
Mutta yksi ehto oli tässä kuitenkin; oli, näet, kuukauden palkkaraha
edeltäkäsin maksettava kullekkin soturille. Jumalan kiitosi olen minä
saattanut pahat aikomuksensa häpeään.

"No, isäni lähti nyt aarrettansa katsomaan. Mutta tässä oli kummaa
kummempaa. Hän haki kaikki paikat, kaappi kaikki luolan seinukset ja
haiskeli joka nurkassa, vaan aarteesta ei voinut löytää äyriäkään.
Sitten riensi hän tuskan ja häpeän alaisena luolasta ulos ja -- oh,
kuinka tuo muisto kauhistuttaa minua, -- hirtti itsensä.

"Tämä hirmuinen tapaus oli vaikuttamani. Minun täytyykin kärsiä siitä,
matta en kuitenkaan kadu tekoani. Susi Jolkka ja Mesikämmen, ehkä ovat
valtion petturia, istuvat neuvoskunnassa kuningasta likinnä. Mutta
Kettu poloinen, mitä kiitollisuutta hänelle osoitetaan? Hän on antanut
oman isänsä hengen alttiiksi kuninkaansa edestä".

Nyt tuli kuninkaalle ja puolisollensa suuri halu saada tuo aarre
käsiinsä. No, kutsuivat Repolaisen erillensä, jotta saisivat muitten
kuulematta asiasta keskustella. Kun muista erille oli päästy, sanoivat
kohdakkoon: "kertoele meille missä tuo aarre on, sillä meidän tekisi
mieli tietää se".

Repolainen vastasi: "miksi minä antaisin tuon rikkauden kuninkaalle,
joka on minun kuolemaan tuominnut? Te olette luottaneet vihollisteni
puheisin, vaikka he ovat murhaajia ja varkaita".

"Älä ole milläskään", sanoi kuninkaan puoliso armollisesti, "puolisoni
tahtoo heittää kaikki entiset unohduksiin. Hän on leppynyt sinua
kohtaan ja lupaa sinulle armonsa. Mutta käytä itsesi siivommin toisten,
muista se".

Kettu nyt lausui: "Armollisin kuninkaatar! jos kuningas Teidän läsnä
ollessa tahtoo luvata minulle armonsa, olen minä tekevä hänen niin
rikkaaksi, jottei maalla mointa".

"Älä usko häntä", ärjäsi kuningas vieläkin vihoissansa. "Häneen ei
ole luottamista. Hänestä ei ole lähtenyt muuta, kuin valheita ja
konnankoukkuja".

Kuninkaatar vastasi: "se on kyllä totta, että elämänsä tähän saakka
ei ole voinut antaa hänelle meidän luottamustamme, mutta minä luulen
nämät rikoksensa paremmin vallattomuuden kuin minkään pahan luonteen
vaikuttamiksi. Arvele vaan, kuinka jalosti hän on parastamme valvonut ja
kuinka hän nyt meidän parhaaksi kantaa snkulaisiensa päälle. Luultava
on myöskin että huikenteleva mielensä on kuoleman likeisyydestä
muuttunut jäykemmäksi".

"No, jos sinä uskot häntä", sanoi kuningas, "tahdon minä antaa hänelle
rikoksensa anteeksi. Mutta tämä on viimeinen armon aika. Olkoon tästä
lähin käytöksessänsä varova".

Repolainen sitten lausui: "nyt tahdon teille jutella, missä tuo aarre
on, enkä tahdo teiltä salata mitään".

"Flanderin itäpuolessa on, näette, autio erämaa, jossa on pieni
metsikkö nimeltä Hysterlo, -- pankaa nimi muistoonne. Siellä on
Krekelborn niminen lähde, jossa ei oleskele muita eläviä kuin pöllöjä.
Sinne minä kätkin aarteen. Menkää sinne itse puolisonne kanssa ja älkää
millekkään lähettiläälle uskoko semmoisen suuren saaliin tuomista.
Kyllä minä tien neuvon. Kun tulette Krekelborniin, näette kaksi nuorta
koivua; yksi niistä on juuri lähteen reunalla. Menkää suorastaan koivun
juurelle, sinne koivuin alle kätkin minä aarteen".

Mutta kuningas vastasi: "sinun täytyy tulla kanssamme. Kuinka minä
yksin neuvoin sinne löytäisin? Olen eläessäni kuullut puhuttavan
Lybeckistä ja Kölnistä jopa Pariisistakin, mutta Hyslerlosta en ole
sinä ilmoisna ikänä kuullut hiiskuttavankaan. Yhtä outo, ystäväni, on
mulle tuo Krekelborn".

Repolainen vastasi tähän: "jos epäilette sanomiani, kysykää keltä
hyvänsä. -- Hysterlo ja Krekelborn ovat mainittuin paikkain oikeat
nimet".

Sitten hän kutsutti Jänes Wääräsäären ja sanoi hänelle: "selitä
kuninkaalle, niin hyvin kuin tiedät, missä ovat Hysterlo ja Krekelborn.
Pane juttusi alkuun".

"Siitä voin tarkat tiedot antaa", vastasi Wääräsääri. "Hysterlo on tuo
metsikkö, jonka likellä Simo kyttyräselkä toverinensa oleskeli, kun
tekivät väärää rahaa. Tämän paikan likitienoilla olen usein kärsinyt
paljon vainoa Musti koirastansa".

Kuningas nyt sanoi Repolaiselle: "anna anteeksi että minä ensin vähän
epäilin sanojesi totuutta. Katso nyt vaan, miten paraiten voisit viedä
minun tuohon aarrepaikkaan".

Kettu nyt lausui kiiltävin silmin: "minä katsosin itseni oikein
onnelliseksi, kun pääsisin kuninkaan seuralaisena kulkemaan Flanderiin.
Minä olisin tuosta kunniasta vähän ylpeäkin. Mutta nyt on asian laita
semmoinen, -- en tahdo Teiltä mitään salata -- Te tekisitte syntiä,
jos ottaisitte minun mukaanne. Vaikka olen tästä asiasta kovin
häpeilläni, tahdon sen Teille tunnustaa. Susi Jolkka, näette, rupesi
muutamia viikkoja sitten munkiksi, jotta pääsisi vapaasti kulkemaan
luostarin viinikellarissa, sillä hän ei mennyt Herraa palvelemaan,
vaan omaa vatsaansa. Täällä hän nyt syödä ahmi yksin yhtä paljon kun
kuusi muuta ja kuitenkin valitti minulle kuolevansa nälkään. Tästä
minun tuli häntä sääli. Viimein autoin häntä pakoon, erittäinkin kun
oli minulle läheinen sukulainen. Mutta kun tuli asia ilmi, Paavi pani
minun pannaan. Teidän luvallanne täytyy minun sieluni hyväksi kiiruhtaa
huomenna auringon nousulla hakemaan synnistäni päästön. Minun täytyy
tehdä pyhissä-vaellus Romaan ja sittemmin pyhään hautaan, ennenkuin
kunnialla voin olla seurassanne. Ja muutoinkin, jos nyt lähtisin Teidän
kanssanne, ruvettaisiin kohta sanomaan: 'oh! kuinka ystävällinen
kuningas nyt on tuolle Kettu veitikalle, jonka nykyään oli tuominnut
kuolemaan ja joka muutoinkin on pannaan pantu kulkuri'. Itse sen
näette, herraseni, että tuo olisi kovin sopimatonta".

"Oikein puhuttu", vastasi kuningas. "Kun olet pannaan panta, en
voi ottaa sinua mukaani. Wääräsääri tahi joku muu tulkoon minulle
seuralaiseksi. Mutta sinä, Repolainen et saa viivyttää menemistäsi
päästöä pyytämään. Sinun on jo huomenna lähteminen. Mene, ystäväni,
Jumalan nimeen!"



Kuudes Luku.


Näin Kettu Repolainen uudestaan sai kuninkaan suosion. Toisena päivänä
lähti hän matkalle, ottaen päällensä hurskaan muodon. Käytöksensä
olivat vakaat ja koko olonsa näytti harrasmieliseltä, niinkuin
pyhissä-matkustajan ainakin. Kuningas ja ko'ossa olevat eläimet
palasivat hoviin. Moni helläsydämmellinen eläin oli säälinyt Ketun
tekomurheita. Mutta Jänes Wääräsääri surkutteli häntä enimmiten.

"Armas Wääräsääreni", sanoi Kettu, "täytyykö meidän nyt toisistamme
eritä? Jos sinä ja Oinas Ollikka, te jotka molemmat olette hyvänsuopeat
ja hurskaat, tahtoisitte saattaa minua vähän matkaa, olisi se aivan
otollista särjetylle mielelleni".

No, nämät, kun juuri jäähyväisissä oltiin, eivät raskinneet tuota
ystävyyden osoitusta häneltä kieltää. Kun aikaa vähäisen oli kuljettu,
näkivät Veitikkälä linnaansa. Kun sinne oli päästy, sanoi Repolainen
Ollikalle: "jää tänne ulkopuolelle vähäksi aikaa odottamaan. Maista
sillä aikaa näitä tuoreita ruohoja. Minä otan Jänes ystävämme mukaani
sisälle. Pyydän hänen lohdutella vaimoani matkastani". Näin meni hän
sisälle Wääräsäären kanssa. Täällä hän näki Revotar rouvan makaavan
murheellisena lastensa vieressä. Sillä hän epäili jo miehensä palaavan
kuninkaan hovista. Nyt kun näki Repolaisen astuvan sisälle, laukku
selässä ja sauva kynnessä, hyppäsi hän ylös ja huusi ilomielin: "Kettu,
omenani ainoiseni, missä olet sinä näin kauan viipynyt? kuinka sinun
nyt on laita?"

Kettu sanoi: "minä olin juuri Manalan majoihin menemäisilläni, mutta
kuningas osoitti minulle laupeutta ja minä jätin hänen, lähteäkseni
pyhissä-vaellukseen. Susi Jolkka ja Karhu Mesikämmen jäivät hoviin
takausmiehikseni. Kuningas antoi minulle tuon Jäneksen sovintojaisiksi.
Me saamme tehdä sen kanssa mitä tahdomme. Sillä kuningas sanoi
eritessämme: 'se oli Jänes, joka petti sinun, Repolaiseni'".

Nämät sanat kuultuansa, pelästyi Jänes kovin ja koetti paeta. Mutta
Repolainen astui oven eteen ja tarttui häntä niskaan kiinni, jotta hän
rupesi kauheasti kiljumaan: "ystäväni, tule auttamaan! minua surmataan!
pyhissä-vaeltaja murhaa minun!" -- Mutta Jänes raukka ei ennättänyt
pitkälle parkua, ennenkuin Kettu puri kurkkunsa poikki. Näin kohteli
Kettu Repolainen vieraitansa. "Tule nyt ruualle", sanoi hän vaimollensa.
"Harvoin näin lihavaa paistia saadaan. Ensi kerran maailmaan tultuansa,
on tuo Jänes huono johonkin kelpaava." Repolainen istui nyt ruualle
vaimonsa ja lastensa kanssa. Nahan nyljettyänsä, rupesivat he kaikki
hyvillä mielin syömään.

Nyt sanoi rouva Revotar: "kuinka pääsit tuosta pulasta vapaaksi?"

"Oh, se on pitkä juttu", lausui Kettu irvistellen. "Mutta minun täytyy
myöntää, että minun ja Hänen Majesteettinsa välisellä ystävyydellä ei
ole juuri monta päivää varttuaksensa. Kun hän saa totuuden tietää, ei
ole minulla armoa toivottavanakaan".

Oinas, jolle kävi pitkäksi näin kauan kumppaniansa odottaa, huusi
levottomasti ovensuussa; "Wääräsääri hoi! etkö tule jo? Meidän on jo
aika lähteä".

Repolainen, kun tämän kuuli, meni ulos ja lausui hyvin kohteliaasti:
"armas ystäväni, Wääräsääri pyytää sinulta anteeksi, että on
viivyttänyt sinun näin kauan. Mutta katso, asia on semmoinen, että on
joutunut puheisin vaimoni kanssa, joka on hyvin suulas. Ja arvaathan
itse, miten paljon sukulaisilla on puhumisia, toistansa tavatessa. Hän
pyytää siis sinun yksin mennä hiljalleen kotiapäin."

Sitten sanoi Oinas: "minä kuulin pahan parkumisen. Korviini kuului
melkein siltä, kuin olisi Wääräsääri huutanut apua. Teittekö vaan sille
mitään pahaa"?

Kettu vastasi: "Minä puhuin pyhissä-vaelluksestani, josta vaimoni tuli
semmoiseen pelästykseen ja tuskaan että pyörtyi. Se vaivanen on, näet,
murheista poissa-olostani käynyt kovin heikoksi." Wääräsääri, kun näki
tämän, joutui kovaan hätään, jotta huusi: "Ollikka, Ollikka! tule pian
auttamaan, taikka hyvä tätini kuolee".

"Minä pelkään vaan", jupisi Ollikka, "että sille on jotakin pahaa
tapahtunut".

Kettu nyt vannoi oikein juhlallisesti, ett'ei Jänekseen ollut kukaan
sormellakaan koskenut. "Kuule mitä minä sanon", lausui hän. "Kuningas
on käskenyt minun kirjallisesti selittää muutamia tärkeitä asioita.
Tämä nyt on valmiiksi kirjoitettu. Ehkä sinä, hyvä orpanani, tahtoisit
ottaa paperit mukaasi. Niissä on kuninkaalle hyviä neuvoja".

"Ystäväni", sanoi Ollikka, "teidän pitää paneman ne hyvään kääreesen,
sillä minulla ei ole lakkaria. Jos sinetti rikkoisi, tulisi minulle
siitä ehkä harmia".

"Oh", vastasi Repolainen, "kyllä minä käärimisestä muretta pidän.
Täällä on karhunnahkainen laukku, joka on hyvin paksu ja mukava. Sinne
sopii pistää tuo paperitukku. Kuningas on varmaankin antava sinulle
hyvän palkinnon ja sinä olet kolme kertaa enemmin tervetultu".

Tämän kaiken uskoi Oinas Ollikka.

Mutta Kettu Repolainen juoksi sisälle huoneesen ja pisti Jäneksen pään
laukkuun. Kun tuli ulos, sanoi Ollikalle: "ripusta nyt, orpanaseni,
laukku kaulaan, mutta älä vaan millään muotoa tirkistele paperiin.
Älä aukaise edes laukkua, sillä minä olen sen sisäpuolelta sitonut
semmoisella solmulla, jota kuningas ja minä käytämme, kun lähetämme
tärkeitä kaluja toisillemme. -- Mutta jos sinä tahdot voittaa kuninkaan
erinomaista suosiota, niin sano ilosella katsannolla, kun tulet hänen
saapuvillensa, että tuot hänelle suuri-arvoiset paperit ja että sinä
olet auttanut minua kirjoittamaan niitä. Siitä olet saava suuren
kunnian".

No, Ollikka tästä kävi varsin ilomieliseksi, jotta kiireesti lähti
matkalle ja pääsi puolipäivän-aikana hoviin.

Kuningas, kun näki hänen laukkunensa astuvan sisälle, huusi: "mitä
tuo on merkitsevänänsä? missä on Repolainen?" -- Oinas Ollikka vastasi
simasuin ja varsin ilosella katsannolla: "armollisin kuningas! hän
käski minun tuoda teille tämän laukun, jossa tulee teille arvoisia
kirjoituksia. Niistä olette löytävä hyvin tärkeitä asioita erinomaisen
älykkäästi selitettynä. Minäkin olen ollut Repolaiselle avullinen
näitten kirjoittamisessa. Tässä laukussa ovat. Repolainen itse sitoi
solmun".

No, mitäs tästä? Kuningas kävi hyvin uuteliaaksi tietää, mitä nuot
tärkeät paperit sisältäisivät. Laukku avattiin ja solmu revittiin
poikki. Mutta kun murhatun Jäneksen pää otettiin ulos laukusta,
julmistui hän ja huusi: "oh sinä Repolainen konna, jos vielä olisit
käsissäni!"

Mutta sitten kävi kuningas puolisonensa hyvin alakuloiseksi ja
sanoi: "se vala-patturi on pettänyt minun. Oh, jos en olisi uskonut
valheitansa!" Kuningas muuttui melkein riivatuksi ja kaikki eläimet
hänen kanssansa joutuivat vihan vimmoihin.

Mutta Leoparti, kuninkaan likeinen sukulainen, lausui: "mitä varten
tuosta otatte näin kovin suuttuaksenne? Ettekö ole herra? Eikö kaikkien
ole teitä totteleminen?"

"Se on juuri se seikka", vastasi kuningas, "joka minussa murheen
vaikuttaa. Minä olen väärin käyttänyt valtaani. Olen, näet, tuon
heittiön tähden heittänyt suosiottomuuteen Susi Jolkan ja Karhu
Mesikämmenen, hovini parhaat ylimykset. Minä seurasin aivan pikaisesti
puolisoni neuvoja. Katumus tulee nyt liian myöhään".

Leoparti sanoi: "Älä ota tuota surraksesi, vaan uhraa tuo Oinas Ollikka
synti-uhrina Sudelle ja Karhulle lepyttäjäisiksi. Sillä hän julkisesti
tunnusti kehoittaneensa Repolaista Wääräsäären tappamiseen. Rankaise
häntä tästä. Sitten tahdomme kaikki miehissä marssia Repolaista vastaan
ottamaan hänen kiinni ja sitten kohta paikalla hirttää hänen. Sillä jos
hän taas pääsee puhetta pitämään, sekoittaa hän niin kaikkien päät,
että pääsee taas vapaaksi".

Kuningas vastasi Leopardille: "minä hyväksyn neuvojasi. Tuo takasin
nuot suosiottomuuteen heitetyt ylimykset. Heidän on jällensä
asettaminen istuimensa minun viereeni. Kutsu kaikki eläimet hoviin.
Kaikkien pitää osoittaman kunnioitusta Jolkalle ja Mesikämmenelle.
Näille herroille sovintojaisiksi tahdon antaa valtaansa Oinas Ollikan
ja kaikki hänen jälkeisensä ikuisiksi aioiksi."

Näin nyt tapahtuikin. Oinas Ollikka rangaistiin kuolemalla ja kaikki
hänen sukulaisensa ja jälkeisensä tulevissa polvissa laskettiin
ikuisiksi päiviksi suden vainon alaisiksi. Mutta Suden ja Karhun
kunniaksi kuningas pitkitti hovinsa istunnot kaksitoista päivää yli
määrättyä aikaa, että muka koko maailma näkisi, mikä täydellinen oikeus
heille tehtiin.



Seitsemäs Luku.


Nyt seurasi loistavia pitoja toinen toisensa perästä. Näihin
kokoontuivat kaikki eläimet, mutta Kettn Repolainen yksin ei tullut
tätä loistoa katsomaan; hän vaan pysyi linnassansa. Jo oli syöty ja
juotu, laulettu ja tanssittu kahdeksan päivää yhtä päätä eikä vielä
hetkeen aiottu tästä ilosta loppua tehdä, kun taas tuli Repolaisesta
pahoja sanomia.

Oli, näet, puolipäivän aika. Kuningas istui puolisoinensa hovinensa
ruualla, kun tuli Kaniini eteensä kokonansa veren ja tuskan omana.

"Armollisin Majesteetti ja kaikki te arvoiset herrat"! huusi hän,
"armahtakaa minua! Harvoin olette kuulleet semmoisesta ilkeydestä
puhuttavan, kuin minä Kettu Repolaiselta olen kärsinyt. Eilen aamulla
kävin minä, matkustellessani tänne hoviin, linnansa sivutse. Siellä
istui hän pyhissä-matkustajan puvussa, näyttäen minulle ikäänkuin
hartaisin rukouksiin uupuneelta. Hän, kun näki minun, nousi hyvin
kohteliaasti ylös ja lähestyi minua tervehtimään. Mutta yhtäkkiä
kävi hän kynsillänsä minuun kiinni ja rupesi repimään minua korvien
ta'a niin pahoin, että pelkäsin pääni katkeevan. Jumalan kiitos!
pääsin kuitenkin kynsistänsä irti ja lähdin nyt kaikin voimin pakoon
pötkimään. Mutta tässä kamalassa taisteluksessa oli minulta toinen
korva katkennut. Katsokaa kuinka pääni on veressä. Katsokaa näitä
neljää läpeä kaulassani. Tästä voitte itsekin päättää kuinka likellä
olin kuolemaa. Kuka nyt enään uskaltaa matkustaa hoviinnekaan, kun
rosvot näin saavat väijyä alamaisianne?"

Ennenkuin vielä oli joutunut oikein puhua kaikki sanottavansa, Wares
Waakkujainen tulla rapisteli ja otti näin puhuaksensa: "Mahtava
kuningas! Minun on teille kamala tapaus kerrottava, jos paljaasta
kauhistuksesta ja tuskistuksesta voin sen Teille selitellä. En voi
minä lavealta puhua, sillä sydämmeni on murtunut. Kohtalo kovinta
kovempi on tapahtunut minulle tänään. -- Minä ja vaimoni Teränokka
lähdimme aamulla varhain yhdessä ulos. Vähän matkaa käveltyämme
tapasimme Repolaisen makaavan ikäänkuin kuolleena kedolla. Silmät
olivat ummella ja kieli roikkui suusta. Tätä outoa näköä kamoksuen,
rupesin hämmästyksestä huutamaan. Mutta hän ei tuosta tointunut, vaan
makasi yhä hengetönnä vaan. Säälien häntä rupesin parkumaan: 'Jumala
armahtakoon häntä! Mikä häneen on tullut! Hän on oikein todestakin
kuollut! Kuinka minä olen suruissani! Ei tiedä kukaan milloinka se
kuoleman hetki tulee!' -- Tämmöisiä lauseita vieri suustani toinen
toisensa perästä. Myöskin vaimoni suri Kettu katalan kohtaloa; molemmat
surkuttelimme häntä haikealla äänellä. Minä koettelin vatsaa ja
päätä ja vaimoni lähestyi suutansa tutkistellaksensa, eikö kuuluisi
enään vähintäkään hengitystä. Mutta ei mitään kuulunut. Me olisimme
molemmat voineet vannoa, että hän oli hengen-pisaraton. Mutta nyt
seurasi onnettomuus. Teränokka, kun seisoi siellä suruissansa,
sattui huomaamatta nokallansa koskea Repolaisen suuta. Tämä hirviö,
tunnettuansa vaimoni koskemasta, aukasi kohta suunsa ja sieppasi
kultaiseni pään poikki. En tarvitse mainitakkaan, miten tästä jouduin
kauhistuksiin. Kieli kangistui suussani, en voinut huutaa muuta kuin:
'Teränokkaseni! Teränokkaseni!' -- Mutta tuo julma ei pysähtynyt
tähän, vaan koetti myöskin saavuttaa minua hirvittävillä hampaillansa.
Mutta pääsin kuitenkin likellä olevaiseen puuhun häntä pakoon. Ah, mitä
vasten lähdin minä surman suusta? -- Minä näin rakkaan vaimoni tuon
heittiön julmissa kynsissä. Pian oli hän syönyt sen kokonaan suuhunsa.
Hän näytti sitten katselevan enempää vaan, eikä jättänyt kultasestani
ainoata luutakaan minulle korjattavaksi. -- Kun tuo syöpäläinen,
ilkityön tehtyään, oli mennyt pois, lensin minä surmapaikalle, mutta
sieltä en löytänyt muuta kuin verta ja muutamia höyheniä, jotka tuon
Teille todistukseksi sanomastani. -- Oh, Suuri Kuningas! osoita minulle
laupeutta! Jos päästät murhaajan rankaisematta, niin sanottaisiin: 'ei
ole enään lakia, kun ei ole rikoksista rangaistusta'".

Tämän kuultua, kuningas Jalo kiivastui ja sanoi: "Vaimoni houkutteli
minua sääliväisyyteen, mutta en ole minä ensimäisiä enkä viimeisiä,
joka on katunut seuranneensa naisten neuvoja. Päättäkää te nyt,
korkea-sukuiset Paroonit, miten tuo konna on rangaistettava".

Tämä kuninkaan puhe oli varsinkin Suden ja Karhun mieliin, mutta he
eivät uskaltaneet mitään sanoa, kun näkivät kuninkaan olevan kovin
kiivastuneena. Mutta viimein kuninkaan puoliso lausui: "Älkää,
ystäväni, näin vallattomasti antauko vihan vimmoihin, jos tahdotte
sanojani tärkeinä pidettäviksi. Älkää ruvetko näin pikaisiin
kostohuutoihin. Eipä ole Repolaista itseäkään vielä kuultu. Minä tiedän
sen varmaan, että moni päällekantaja vaikenisi, jos Repolainen olisi
itse täällä asiatansa ajamassa. Minä luulen hänen ymmärtäväiseksi ja
nerokkaaksi, mutta hän vaikuttaa pahennusta elatuskeinollansa. Minä
olen ollut väärässä luulossa hänestä, -- minä tunnustan sen julkisesti,
mutta kuitenkaan en voi olla muistuttamatta, että hän on viisas
neuvonantaja ja että hänellä on paljon tärkeitä tuttavuuksia. Asiat
eivät kiirehtien parane. Te olette valtikas. Miettikää tarkasti asiata,
ennenkuin te'ette päätöksen. Sillä Teidän pitää vakaasti tekemän, mitä
kerran olette päättäneet tehtäväksi".

Kuningas sitten lausui: "pitäisikö minun istua täällä häntä
odottamassa? Minä käsken teidät kaikki, korkeasukuiset Paroonit,
valmistamaan teitänne sotaan, jotta kuuden päivän perästä voitte
minua seurata. Minä tahdon jo tästä leikistä loppua. Se on miekan
ratkaistava. Tuokaa kaikki mukaanne harniskoja, joutsia ja keihäitä
ynnä muita aseita. Meidän täytyy piirittää tuota Veitikkälä linnaa ja
hävittää se juuriltansa".

Tähän huusivat kaikki yksimielisesti: "me olemme valmiit noudattamaan
käskyjäsi, Suuri Kuningas!"

Mutta Mäyrä Metsäsika, kun kuuli tämän, riensi heti Repolaiselle tästä
sanaa viemään. "Se on kyllä totta", arveli hän, "että tuo heittiö
panetteli minua kuninkaan edessä. Mutta hän on kuitenkin sukumme
päämies ja vielä päälliseksi hyvin älykäs, jotta on pelättävä että koko
sukumme vaipuu vähäpätöiseksi, jos se jää tätä tukeansa vaille".

Näissä mietteissänsä joutui hän Veitikkälään, missä tapasi Repolaisen
istuvan linnan edustalla. Tämä oli juuri äsken saavuttanut kaksi
kyyhkyisen-poikaa, jotka puolihöyhenissä olivat ottaneet lentääksensä
ulos pesästä, mutta pudonneet maahan, missä olivat joutuneet Repolaisen
saaliiksi. Tästä olikin tämä nyt erinomaisen hyvällä tuulella ja otti
hyvin leppeästi Mäyrää vastaan, sanoen: "no, tervetultuasi! veli hopea,
ei olisi voinut minulle tulla sinua rakkaampi vieras. Mutta mitä vasten
sinä olet näin juossut? Sinä olet vallan hengestynyt! Mitä uutta nyt
tiedät?"

Mäyrä vastasi: "hyvin pahoja uutisia nyt tiedän sinulle jutella.
Kuningas on vannonut tappaaksensa teidän. Minä kuulin itse omin korvin
kuinka hänen julma vihansa puhkesi kostosanoihin. Kuuden päivän päästä
on hän tuleva koko sotavoimansa kanssa piirittämään tätä linnaa. Susi
Jolkka ja Karhu Mesikämmen ovat tähän aikaan parhaat mielitehtoisensa.
Jolkka on nyt tehty sotamarsalkiksi. Kaniini ja Wares Waakkujainen
kävivät syyttämässä teitä petollisista juoneistanne. Jos kuningas taas
saa teidän vangiksensa, kyllä sitten on teiltä armon aika ohitse".

"Siihenkö nyt juteltavat loppui?" kysyi Kettu. "En tuosta huoli
hituistakaan. Jos kuninkaan parlamentti olisi vaikka kolme tuntia yhtä
mittaa vannonut kuolettaaksensa minua, en ottaisi tuosta ollenkaan
kamoksuakseni, sillä pääsisinhän kuitenkin vastoin kaikkia uhkauksia
kuolemaa pakoon pujahtamaan. He keskustelevat ja keskustelevat ja
vieläkin keskustelevat, -- eikä siitä tule sen enempää. Älä siis,
nepaseni, noista tuhmista toimista enään huoli, vaan käy sisälle vähän
suun-avauksia saamaan. Minä satuin juuri ennen tuloasi saamaan kaksi
aivan nuorta ja lihavaa kyyhkyistä. Ne ovat oikein mieliruokaani.
Sulaavat, näet, vatsassa hyvin helposti eikä niihin tarvitse
puremisella hampaitansa tärvennellä; ja nuot pienokaiset luut sitten!
he ovat niin herttasen makeat, että jo suussa sulavat; ovat puoleksi
verta, puoleksi maitoa. Herkät ruokalajit ovat minulle sopivat ja
vaimonikin on semmoisiin mieltynyt. Käy nyt sisälle vaan. Se on sinua
ystävyydellä vastaanottava. Mutta älä juttele sille, minkä tähden tulit
tänne. Se on aina vähäpätöisistäkin hyvin levoton. Vähätkin asiat
käyvät hänen niin sydämmelle. Huomenna minä lähden hoviin kanssasi;
ja sitten toivon, nepaseni, sinun parhaasta päästä auttavan minua,
niinkuin sukulaisen sopiikin".

"Tavarani ja henkeni panen teidän avuksenne", vastasi Mäyrä.

"Jos Jumala suo minulle ikää, olen varmaankin uskollisuuttasi
palkitseva", lausui hartaasti Kettu.

Näin menivät molemmat sisälle linnaan, missä heitä rouva Revotar
hyvin ystävällisesti kohteli. Se pani heille syötäväksi mitä vaan oli
parahinta talossa. Kyyhkyisistä ottivat kumpikin osansa. Näihin he
hyvin mielistyivät ja olisivat syöneet enemmänkin, jos vaan olisi ollut
saatavana.

Ruokailtuansa sanoi Kettu Mäyrälle: "etkö oikein ihastu lapsiani? Mitäs
arvelet Rusosta ja pikku Mikosta? He tekevät minulle iloa auringon
noususta aina laskuun saakka. Niin sukkelat kanojen perässä! ja jos
näkisit niitten ajavan nuoria ankkoja takaa! se on jotakin katseltavaa.
Minä lähettäisin niitä useimminkin semmoisiin pieniin yritysretkiin,
mutta en saa laiminlyödä heidän kasvatustansa perheessä. He ovat
taivutettavat älyyn ja varovaisuuteen ja erittäinkin opetettavat,
miten paraiten pääsisivät pauloista, metsästäjistä ja koirista. Kun
kasvatuksensa on lopetettu, heidän on lähteminen ulos maailmaan omin
neuvoin työskentelemään ja tuomaan kotiin jotakin vanhemmillensa
eläkkeeksi. Heidän hampaansa ovat jo varsin hyvissä voimissa ja
karkauksensa on erinomaisen tarkka."

"Se on suurin ilo vanhemmille", sanoi Mäyrä, "kun heille kasvaa
kelvollisia lapsia ja erittäinkin semmoisia, jotka oppivat
elatuskeinon, jolla voivat heitä auttaa toimissansa. Minä olen iloinen
siitä, että nämät kuuluvat minun sukuuni, jolle toivon heistä kunniaa".

"Ehkä nyt menemme levolle", sanoi Repolainen, "koska kaikki näkyvät
olevan väsyksissä ja sinä erittäinkin, veikkoseni, näin pitkän matkan
kuljettuasi."

Kaikki panivat maata linnan salin lattialle, joka oli peitetty heinillä
ja lehdillä.

Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä, kun oli kovin murheissansa.
Asiansa olikin semmoinen, ett'ei ollut hyvä neuvo liikana. Kun aamu
valkeni, oli hän vielä syvissä mietteissä, miten pääsisi tästä pulasta.
Nyt nousi hän vuoteeltansa ja sanoi vaimollensa: "Älä nyt ole levoton,
mutta asia on semmoinen, että minun on Mäyrän kanssa meneminen hoviin.
Pysy sinä täällä kotona vaan alallasi. Jos joku hakee minua, sano
olevani jossakin muualla. Pidä nyt huolta talon toimista, niinkauan
kuin olen poissa".

Mutta rouva Revotar sanoi: "oudolta se kuuluu, että sinä taas lähdet
siihen hoviin, missä vähä aikaa sitten olit hengen vaarassa. Onko sinun
välttämätön pakko lähteä sinne? Muista entistä käymistäsi siellä." --

"Se ei ole todestakaan mikään hauska muisto", sanoi Repolainen. "En
muista milloinkaan olleeni semmoisessa tuskassa, sillä mulla oli
vihollisia koolta eikä ystäviä ensinkään. Mutta paljon tapahtuu
tässä maailmassa; ei ole mitään uutta auringon alla. Näinpä tulivat
viholliseni häpeään, vaikka luulivat minun jo joutuneen auttamattomiin.
-- Älä nyt siis, muijaseni, koeta estää minua menemästä. Kyllä minä
katson eteeni, missä varovaisuus on tarpeella. Ole siis levollasi vaan;
ei ole nyt mikään syy tuskitellaksesi. Jos suinkin mahdollista on,
tulen jo viiden tahi kuuden päivän päästä luoksesi. Siksi, kultaseni,
jää Jumalan haltuun!"

Näin sanottua, lähti Kettu Mäyrä Metsäsian kanssa hoviin matkaamaan.



Kahdeksas Luku.


Mäyrä ja Repolainen kulkivat suorinta tietä kuninkaalliseen hoviin.
Matkalla lausui Repolainen: "Tulkoon nyt mikä hyvänsä, sen minä vaan
tunnen, että menen hyvällä onnella. -- Mutta minun täytyy tunnustaa
sinulle, koska kerran olet ruvennut rippi-isäkseni, että olen viimeisen
tunnustukseni jälkeen tehnyt vielä muutamia syntiä lisäksi. Kuule
tunnustukseni."

Nyt kertoeli hän ilolla katsannolla, miten taas oli tehnyt Sudelle uutta
koiruutta.

-- "Armas rippi-isäni, minä olen taas tehnyt sinulle tunnustuksen;
neuvo nyt, millä saisin tästä synnistäni päästön."

Mäyrä lausui vakaalla äänellä: "haikealla mielellä näen teidän taas
uudestaan syntien vallassa. Te ette näy ymmärtävän mitä rauhaanne
tulee. Mutta kun pelkään teidän nyt olevan likellä kuolemaa, tahdon
teitä synnistänne päästää, jottette niihin hukkuisi. -- Mutta pelkään
pahoin, että olette saattaneet kuninkaan lepyttömyyteen. Sillä hän ei
varmaankaan anna teille anteeksi, mitä olette tehneet Wääräsäärelle
ja Waakkujaiselle. Minua ihmettää, kuinka käytitte itsenne niin
varottomasti ja hurjamielisesti."

"Mitä joutavia!" huusi Kettu, "kunkin pitää raivaaman tiensä tässä
maailmassa. Emme täällä taida elää niinkuin luostarissa. Se joka
simaa myy, nuolee silloin tällöin sormiansa. Mielenkuvittelukseni
kiihtyi tuon Jäneksen kauniista vartalosta. Yöt päivät näen minä hänen
mielessäni juosta harppaavan silmäini edessä. Pieni lihava ruumiinsa
kutkutti ruokahaluani. Ja tuo Oinas sitten, kuinka usein olen ollut
suutuksissa tyhmyydestänsä! No, kuollut on kuollut, ei sitä enään voi
mikään auttaa. Ottakaamme jotakin toista puheeksi".

Repolainen sitten rupesi laveasti osoittamaan, kuinka oli kuningas
itse rosvo, vieläpä ylimyksensäkin rosvoja. "No, olenko minä näitä
valtikkaita pahempi", lausui hän. "En suinkaan, mutta katso, ystäväni,
minä olen ryöstämisen etu-oikeutta vailla, ja sitä varten saan minä
vainoa kärsiä. -- Ja nuot papit sitten, kyllä he yöt päivät saarnaavat
meille korvat täyteen tämän maailman turhuudesta, mutta ovat kuitenkin
valinneet lihavimman osan sen hyvyydestä."

Tästä närkästyi Mäyrä ja sanoi: "minusta se on hyvin sopimatonta,
setäseni, että otatte jaaritellaksenne muitten syntiä, kun teillä on
kylläksi omia ajateltavia."

Kun pääsivät hovin likitienoille, tuli heitä vastaan Martti Apinja,
joka kulki pyhissä-matkustajana. He seisahtuivat tervehtimään häntä
ja Repolainen rupesi kanssansa juttelemaan. Kertoeli, näet, kuinka
oli joutunut vihollistensa vainon alaiseksi ja vielä lisäksi pannaan
pannuksi. Hän olisi muka tahtonut lähteä Roomaan päästöä hakemaan,
mutta ei tohtinut jättää perhettänsä, peläten sen joutuvan Mesikämmenen
mielivaltaan.

Martti Apinja selitti nyt hänelle kaikenlaisen Rooman Kirkon asioita
ja kun oli muka paljon voiva Paavin tykönä, lupasi toimittaa hänelle
pannasta päästön, jopa niinkin ajaa asiansa, että Paavi julistaisi
kirkon-kirouksen kuninkaan ja koko kansansa päälle, elleivät nämät
lakkaisi muka syyttömästi vainoomasta Kettu ystäväänsä. Ketut ja
Apinjat olivat muka aina olleet hyvät ystävät, jonka tähden olisi
hänelle mieluinen velvollisuus auttaa vanhaa veikkoansa, semminkin
kun oli syntien anteeksiantamus ja semmoiset asiat paremmin ajettavat
luotettavan välimiehen avulla.

Kettu Repolainen kiitti Martti ystäväänsä hänen lupaamasta avustansa ja
lähti Mäyrän kanssa hoviin astumaan, missä par'aikaa sotaa tuumailtiin
häntä vastaan.



Yhdeksäs Luku.


Perille päästyänsä, lankesi Repolainen polvillensa valtaistuimen
edessä, tervehtien kuningasta tavallisella kunnioituksella ja
liehakoiten parhaasta päästä kuninkaattaren edessä. Kaikki hovilaiset,
jotka tunkeusivat katsomaan valtiokiroukseen heitettyä, ihmettelivät
surutonta käytöstänsä. Mutta kuninkaassa paloi ankara viha eikä ollut
hän niin helposti lepytettävä.

"Orpanasi, Martti Apinja", lausui Kettu, "otti toimittaaksensa
Paavilta minulle pannasta-päästön, jott'en itse tarvinnut lähteä sille
pitkälle matkalle". -- Sitten koki hän sukkelilla valheilla kumota
Kaniinin ja Vareksen kanteita. Viimein lupasi hän heittää oikean
asiansa Jumalan-tuomion ratkaistavaksi, vaatien päällekantajansa
kahden-taistelukseen. Kaniini ja Wares Waakkujainen, kun tämän
kuulivat, lähtivät heti matkoihinsa. Mutta kuningas huusi: "missä
ovat päällekantajat?" Vaan kaikki pelkäsivät kovin suu-taistelusta
Repolaisen kanssa ja tästäpä oli Kettu hyvillä mielin. Kuningas nyt
nousi kovin vihoissansa valtaistuimelta ja puhui ankaria sanoja Jänes
Wääräsäären murhasta ja Oinas Ollikan kuolemanrangaistuksesta.

Repolainen sitten huusi: "mitä mä kuulen? onko Jänes jo kuollut ja tuo
Ollikka kadonnut näiltä ilmoilta? No, sitten on minulta suuri aarre
hukkunut; kaikki nuot kalliit tavarat, jotka heidän oli määrä viedä
kuninkaalle ja puolisollensa, ovat kaiketi menneet palaamattomiin. Kuka
olisi voinut uskoa että tuo Ollikka olisi tahtonut murhata Wääräsäärtä,
ryöstääksensä kuninkaalle aiottua omaisuutta. Oh, tämä maailma on
täynnänsä ilkeyttä ja petollisuutta!"

Mutta Kuningas ei ottanut kuullaksensa Repolaisen valituksia maailman
pahuudesta, vaan lähti vihastuneena kammioonsa, missä puolisonsa
piti keskustelemuksen Apinjan vaimon, rouva Ryppynaaman kanssa.
Rouva Ryppynaama puolusteli kaikin voimin Repolaista, muistuttaen
Heidän Majesteettiansa hänen ky'ystänsä monenmoisiin toimiin, mainiten
esimerkiksi, kuinka hän eräässä taisteluksessa käärmeen ja talonpoian
välillä oli näyttänyt erinomaista viisauttansa. Kuningas tästä vähän
leppynyt palasi oikeushuoneesen, vieläkin uhaten Ketulle kuolemaa.
Mutta tämä valitti haikeasti aarteen hukuttamista, ollen muka vakaa
päätöksensä, elää ainoastaan sen löytämiseksi, jos pääsisi vapaaksi.



Kymmenes Luku.


Repolainen rupesi nyt semmoisella tarkkuudella, jotta sanansa kuuluivat
hyvinkin todenmukaisilta, luettelemaan kaikkia, mitä tuo kuninkaalle
lähetettävä aarre sisälti. Siellä oli muka sormus, johon oli
kirjoitettu taikakirjaimia, joita ei voinut kukaan muu kuin Juutalainen
Abryon Trevesistä selitellä. Joka tämän sormuksen kantoi, se ei muka
ikinä voinut nälkää eikä janoa nähdä; ei missään taisteluksessa
joutua ahdinkoon, ei koskaan joutua sen vihoihin, jonka näkyvillä
oli, eikä milloinkaan vahingoittua vedestä tahi tulesta. Vielä monta
muuta taikallista ansiota oli tällä sormuksella. -- Siellä oli
myöskin kuninkaan puolisolle yksi erinomainen kampa ynnä merkillinen
pitkä-silmä. Nämät olivat Repolaisen kertomuksen mukaan vielä
kummallisemmat kuin tuo sormus. Vielä lisäksi oli kummankin päälle
kuvia piirrelty, joista Repolainen jutteli aivan merkillisiä satuja.
Näin puheensa venyi kovin pitkäksi. -- Viimein muistutti hän kuningasta
isä vainajansa tekemistä ansiotöistä, kotilääkärinä ollessaan. --

"Mitä isä vainajasi ansiotöihin tulee", vastasi Hänen Majesteettinsa,
"ovat he jo muistostani kadonneet. Mutta mitä hyötyä on minulla ollut
sinusta?"

Repolaisella oli kohta vastaus valmiina. Hän jutteli toisen
kertomuksen, missä parhaasta päästä koetti sortaa Susi Jolkan kunniaa.
Tässä puheessansa keskeytti häntä kuningas, sanoen: "Oikeuden-tutkinto
on aljettava; päällekantajat astukoot eteen."

Mutta nämät eivät uskaltaneet kanteitansa esitellä, kun tiesivät
selvän totuuden ei voivan paljon Repolaisen kavaluutta vastaan. Jo
olisi Repolainen päästetty vapaaksi, aarretta muka hakemaan, ellei
samassa Susi olisi tulla astunut esiin Ketun taistelus-vaatimusta
vastaanottamaan.



Yhdestoista Luku.


Susi Jolkka antoi nyt lavean ja surkean kertomuksen siitä, mitä hän
ja rakas vaimonsa Hukatar oli kärsinyt Repolaiselta. Ketun vastaukset
olivat heti valmiit; hän väänsi taas kaikki Suden kertomat ilkityönsä
omaksi ansioksensa. -- Hukatar jutteli vielä toisen kertomuksen;
Repolainen teki tästä vallan toisenmoisen selityksen.

Nyt huusi Susi Jolkka: "emme täällä voita sanoilla mitään. Oikeus on
aina oikeus ja on aina vakaana pysyvä. Sinä, Kettu, olet valhettelija,
sinä olet murhaaja, petturi ja varas. Minä vaadin sinua mies miestä
vastaan taistelemaan. Heitän asiani Jumalan ratkaistavaksi."

Kuningas otti nyt takaus-miehet molempain saapumisesta
oikeus-taistelukseen, joka oli tulevana päivänä pidettävä, ja määräsi
laipioita asetettavaksi tappelupaikalle.

Yöllä kokoontuivat kaikki Repolaisen ystävät hänen ympärillensä ja
rouva Ryppynaama puhui lohduttavaisia sanoja ja antoi hyviä neuvoja.
Sitten ajeli hän Ketulta kaikki karvat pois ja voiteli ruumistansa
öljyllä ja rasvalla. Aamulla tuli Saukko ja Mäyrä kiihoittamaan
sukulaistansa, tuoden hänelle kyyhkyisen-poikaa eine-ruuaksi.
Repolainen suurusti suruttomasti ja lähti sitten laipioille,
sukulaisensa ja ystävänsä ympärillään.



Kahdestoista Luku.


Kuningas nauroi ylimäärin, kun näki Repolaisen voideltua ruumista. Nyt
tuli Susi Jolkka ystävinensä, jotka uhkauksilla ja herjaus-sanoilla
toivottivat Ketulle kuolemaa. Sitten lähestyi pappi ottamaan valan
taistelusmiehiltä. Kukin vannoi että hänellä oli oikeus kaikissa ja
että vastustajansa oli väärässä. Sitten jätettiin molemmat laipioin
sisäpuolelle, johonka nyt kaikkien silmät kääntyivät.

Susi ahdisti ankarasti. Repolainen asetti itsensä niin, että oli
hänellä myötä-tuuli, ja rupesi maasta kaaputtamaan santaa Suden
silmiin. Kaikin neuvoin koetti hän vimmata vastustajaansa. Niinpä
hätyytti hän sitä pahimmasti, kun sen silmät olivat täynnänsä santaa
ja tomua. Viimein onnistui Repolaiselle kuokaista Suden toinen silmä
pois. Mutta nyt kallistui taas onni Suden puolelle. Repolainen
rupesi sitten huutamaan ja vanhan-aikaisten urosten tavan mukaan
herjaamaan vihollistansa, jotta tämä vihan vimmoissa heittäisi kaiken
varovaisuuden. Mutta Susi pani hurjistuneena kaiken voimansa liikkeelle
ja sai viimein Ketun toisen etu-jalan hampainsa väliin. -- "Tunnusta,
Tunnusta itsesi voitetuksi, konna!" kiljui nyt Jolkka. --

No, Repolainen, kun ei tiennyt, miten tästä pulasta olisi pääseminen,
lupasi hiljaa tunnustaa Suden voittajaksi, ruveta orjaksensa ja tuoda
perheensä Sudelle kunnioitusta osoittamaan, jos vaan tästä pääsisi.
Kaikki kyyhkyset, hanhet ja kalat, mitä tästä lähin saisi valtoihinsa,
tahtoisi muka tuoda Sudelle. Paljon muuta vielä lupasi; mutta ei
tahtonut Susi enään ruveta hänen pilkattavaksi, vaan olisi tehnyt koko
taisteluksesta lopun, ellei Repolainen juuri samassa silmän-räpäyksessä
olisi kiinnittänyt toisen kyntensä arkaan paikkaan Suden nahassa.
Tästä Susi kauheasti huutamaan, jotta Kettu sai jalkansa vastustajansa
suusta. Kettu, joka nyt oli saanut toisen jalkansa irti, rupesi
molemmin kynsin repimään sitä Suden arkaa paikkaa. Molemmat vierivät
maahan ja veri purskahti Suden päästä. Nyt nostivat Jolkan ystävät
valitushuudon ja pyysivät kuningasta lopettamaan taisteluksen. Näin
loppui kahden-taistelus ja Kettu jäi voittajaksi.

Kaikki Repolaisen ystävät riensivät nyt tykönsä onnen toivotuksia
sanomaan ja eiliset päällekantajatkin soittivat nyt huiluilla ja
torveilla hänen kunniaksensa. Kuningas julisti, että Repolainen oli
kaikkiin syytöksiin viaton ja teki hänen paikalla Korkea-kansleriksensa.

Suuressa kunniassa palasi Repolainen nyt Veitikkälään ja suuri joukko
suosion-hakijoita tuli mukaansa Rouva Revottarelle kunnioitustaan
osoittamaan. Mutta pimeään huoneesen jäi Hukatar voitelemaan
unohduksiin joutuneen Suden haavoja.

Näin pääsi Kettu Repolainen suureen kunniaan. Ja ompi moni hänen
vertaisensa samaa tietä kulkenut kunnian kukkuloille.



Sukeltaja.

(Schiller'in mukaan.)


    "Ken tohtisi knaappinen tai ritari
    Sukeltaa tähän pyörteesen?
    Kädestäin putos kultainen pikari --
    Kita musta jo niellyt on sen. --
    Pikarin ken mulle sen saattavi jälleen
    Pitäköön omanaan, mä sen lahjotan hällen!"

    Kuningas näin lausuen vuorelta,
    Joka jyrkkänä longottaa
    Meren uhkaten aaltoja valkeita.
    Pikarinsa Karybdihin langettaa.
    Ja virkkavi taas: "ken tohtivi teistä
    Mullen pikarin tämän noutoa veistä?"

    Ritarit sen kuulevat knaappinehen.
    Sen ääneti kuuntelevat,
    Ja katsovat hurjahan pyörteesen
    Ja päätään kaikki he puistelevat;
    Kuningaspa nyt mielessänsä jo suuttuu:
    "Vai niinkös miehiä joukkoni puuttuu?"

    He ääneti kuuntelit moitetta.
    Vaan poikapa miehuinen
    Edes astuvi pelkurijoukosta;
    Vyön päästää, riisuvi nuttuisen --
    Ja miehet kaikki ja neitoset poikaa
    Nyt ihmehin katsovat nuorta ja hoikkaa.

    Hän kallion reunahan astuvi
    Ja katsovi pyörteesen:
    Karybdi nyt kaikki min nielaisi
    Ulos syöksevi jällehen mylväillen --
    Kuni ukkonen paukkoava etähällä
    Veet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.

    Kas kuohuen nyt kohisee kihisee. --
    Tuli kuin sekauu vetehen --
    Yhä aaltonen aaltoa toist' ajelee
    Ja höyrynä roiskuvi taivahasen.
    Vesist' ei näy yhtään loppua noista,
    Kuni siittää pitäis meren mertä nyt toista.

    Vaan hyöky jo viihtyvi vihdoinkin --
    Ja mustana vaahdoistaan
    Kita haukkoo pohjaton hirmuisin.
    Manalaan kuni viepä ois suorastaan.
    Ja lainehet kuohuen vyöryvät taasen
    Nyt pyörtehen kurkkuhun vaahdokkaasen.

    Nyt ennen kuin vesi taas palajaa
    Alas poika jo syöstäiksee --
    Väki säikähtäin kovin parkahtaa --
    Hänen pyörre jo nielaisee;
    Kita salpaus: hänt' ei enää näe silmin,
    Ei tulle hän kuuna, ei päivänä ilmi.

    Jopa viihtyvi pyörre nyt päältäpäin.
    Se pohjass' ulvovi vaan.
    Vavisten väki miettivi mielessään:
    "Jalon poijan pyörre nyt vei Manalaan."
    Yhä pohjass' ulvovan kuuluvi vielä --
    Vaan kansapa raskaall' oottavi miellä.

    "Jospa kruununki heittäisit rakohon.
    Luvaten: ken tuosta sen saa,
    Kuningasna sen päässähän kantakohon! --
    En palkkoas sittenkään halaja,
    Mitä tuo sisältää pahast' ulvova nielu,
    Ei kertoa voi eläväinen sielu."

    Moni laiva mi virtahan erhettyi.
    Katos pohjaan sen sujahtain;
    Ulos pirstoja jällehen ilmestyi
    Suust' aaltojen kaikkea lainoavain. --
    Jopa pauhaten taas kuni ankara myrsky
    Nyt pyörtehen suust' ylös nousevi hyrsky.

    Ja kuohuen taas kohisee kihisee,
    Tuli kuin sekauu vetehen;
    Yhä aaltonen aaltoa toist' ajelee
    Ja höyrynä roiskuvi taivahasen,
    Kuni ukkonen paukkaava etähällä
    Veet vaahdoten kumpuavat jyrinällä.

    Kah -- jossa on mustana pyörtehen suu,
    Mikä välkkyvi valkoinen?
    Käsi tuossa ja niskaki paljastuu,
    Joka pyrkisi rantahan soudellen.
    Se on hän! Se on hän! Kädellään kohotellen
    Pikarin hän näyttävi riemuitellen.

    Hän huokasi kauvan ja riemuiten
    Kun taas näki auringon;
    Ja toinen huusi sen toisellen:
    "Hän elää, hän on tullu, hän säilynyt on!
    Hän vallasta vihasen vesinielun
    Ylös ilmahan taas elävän toi sielun."

    Väki saattavi hänt' ilohuudoillaan
    Hän tulee kuninkaan etehen,
    Pikarin hänell' antavi polvillaan --
    Kuningasp' oman tyttären kaunoisen
    Pikarilla nyt käskevi viinoa kantaa;
    Vaan poikapa juotua tietonsa antaa:

    "Eläköön kuningas ja se riemuitkoon,
    Ihaella ken päiveä saa!
    Sillä kauheita minä nähnyt oon!
    Ei ihmisen koittaa piä Jumalaa!
    Ijäkseen pitäis syntinen pois halu heittää
    Se nähdä min Luoja syvyyksihin peittää!"

    "Minä nuolena pohjahan vierähdin;
    Vaan kallion luolasta
    Tuli vastahan virta nyt toinenkin --
    Niin tempasi pyörre mun kahtaalta
    Ja kuin kiekkoa alkoi pyörrähytellä;
    Mä vierin, en taitanut vastustella."

    "Jumala, jota aukseni huuvahdin
    Tähän hirveähän hätähäin,
    Mun saattoi korkeahan karihin;
    Siihen tartuin henkeni säilyttäin, --
    Tähän virta se myös pikarin oli tuonut;
    Se muuten pohjattomiin olis puonnut."

    "Alahallani purpurankarvaista
    Syvyytt' oli vuorittain,
    Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha.
    Vaan hirmuksein sen nähdä sain;
    Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssa
    Se helvetin kattila ol' majanansa."

    "Ja vilskuvan siellä ma näin, sekasin
    Mytyss' yhdess' uiksellen,
    Monipiikkisen rohkan ja tursaankin
    Sekä moukkuripään ison venkalehen.
    Mull' irvisti hirveät hampahat siellä
    Meren kauhistus haj, mua pyytäen niellä."

    "Siinä riipuin miettien hirmuksein
    Apu kuin oli kaukaisna;
    Minä ihminen vaan ypöyksiksein
    Meren mittaamattoman pohjassa,
    Johon ei voi kuulua ihmisen kieli, --
    Petojoukoss' ainoa järkevä mieli!"

    "Sitä miettiessäin -- yhtäkkiä, hyi,
    Satajalkanen luokse mataa,
    Mua haukkaisee -- minä peljästyin.
    Karist' irti kätein jopa luikahtaa; --
    Heti tempasi virta mun pois etähälle;
    Se ol' onneksein, se mun vei ylähälle."

    Tätä kuulevi kummastuin kuningas
    Sekä lausuu: "Palkka on sun!
    Tämän sormuksen pidän myös varallas
    Kivin kallihin kirjavin kaunistetun.
    Jos uudestaan menet tuomahan tiedot,
    Mitä siin asunee meren pohjaset hiedat".

    Kuningattaren sääli jo poikoa ois;
    Sulosilmin hän anelee:
    "Isä heitä jo leikkisi hirveä pois!
    Hän on tehny min toinen ei tee.
    Vaan jospa et mieltäsi hillitä voine.
    Elä häntä enää, jo nyt käskeös toinen".

    Kuningaspa jo kaappaa taas pikarin
    Ja sen nakkaa pyörteesen.
    "Sinust' arvoisan heti teen ritarin
    Pikarin tään mulle kun tuot kätehen.
    Hänen myös saat morsiameksesi vielä,
    Joka hempeell' armoa pyytävi miellä".

    Sydän poijan toivoen innostui!
    Tuli säikkysi silmistään. --
    Sulo neitonen poskiltaan punastui,
    Vaan vaipuen vaaleni äkkiään.
    Pojan tempaa toivo sen saalihin voittaa.
    Hän kuollaksein eleäksehen koittaa.

    Taas kuohuvi hyrsky, se taas palauu,
    Ylös nousten nyt kohajaa --
    Sulo neitinen katsoen kallistuu --
    Vedet vaahdoten kaikki nyt taas kohoaa.
    Alas pyörre ne vie, ylös taas kohouttaa --
    Vaan poikoa sieltä ei tuo kadonnutta.



Runebergin Puutarhahoitajan kirjeet.

(Suomennos.)



Ensimäinen kirje.


                                           20 p. kesäkuuta -36.

Vanhan palvelijani kastellessa kukkasarkoja ja harjatessa matoja
hedelmäpuista, minä kauniilla iltasella tartun kynään ja piirustan
tahtonne ja vuotisen tapani makaan sanan pari terveisiksi meiltä
ja puutarhalta. Vielä kerran sanon, mitä ennen olen sanonut, etten
ymmärrä, miksi te, herraseni, usein kirjotatte minulle ja pyydätte
vastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, koskee ainoastansa
pientä maatilkkaa, jota hiellä ja lemmellä olen raatanut, ja kolmea
neljää ihmistä, joidenka päivät sen keskellä kuluvat, suuritta
vaiheitta ja muutoksitta, joita saattaisi olla hupaisa kuulla.
Kuitenki minä teihin luotan aina siitä asti kun sen vähän ajan olitte
luonani, jolloin usein silmistänne näin teidän lempivän kukkaisiani,
ja varmaanki mielestäni joku side meitä yhdistää toisiimme. Niin
taas alan ujostelematta ja pyydän vaan teitä olemaan paheksimatta,
jos ihastukseni pienimmistäki asioista täällä omassa maailmassani
houkuttelee minun pitkiin puheisin ja kyllästyttämään.

Kiitos Jumalan, kahteen kymmeneen vuoteen, tahi vuodesta ennen omakseni
päästyäni, en ole nähnyt kevättä nykyistä kauniimpaa. Huhtikuu tosin
oli sateinen ja myrskyinen ja toukokuu alkoi kylmillä, että täytyi
taimilavatki peittää sydänpäivällä; mutta sitte muuttui ilma lopulla
kuuta, ja ihmetellen katselee, miten kaikki nyt menestyy ja joutuu.

Nyt olisi aika meillä käydäksenne, te joka rakastatte kevättä ja
kaikkea kasvussa olevaa. Nyt viherjöitsevät puistoni täällä ja kaikki
saaret ja rannat järven ympärillä. Tulpanit ja narsissat ovat jo kauvan
kukkineet. Omena- ja pääronapnut vaahtasevat kukista ja kaikkia näitä
kiertelevät syrenihäkit sinivöinä. -- Miksi en suosittelisi syreniä?
Ne vievät paljon tilaa, sanotte te, eivätkä kanna hedelmiä! Näkyypä,
että kesä oli enemmän joutunut teidän täällä käydessänne. Tulkaa nyt,
toistapa puhutte. Minä puolestani rakastan syreniä lapsuudestani
asti. Niiden pireys ilahuttaa minua, niiden ihanuus, kukoistusaikana,
viehättää sieluani. Vaan heittäkäämme eri mielemme arvoonsa. Lausun
ennemmin pari sanaa niistä laitoksista, joita, täällä käymisenne
jälkeen, olen kyhäillyt, osaksi omain neuvoinne ja suunnitelmienne
mukaan. Halua minulla tosin ei paljon ole muutoksiin, mutta osaksi
olen tahtonut tehdä mieliksenne, osaksi ovat eräät seikat, jotka
tuonnemmalla osoitan, pakoittaneet minua tavoistani poikkeemaan.

Tietkää kun se pienen lystihuoneen suunnitus, jonka teitte
kirsikkasaarella, näyttää juuri somalta valmistettaissa, varsinki Rosan
ikkunasta, josta, pitkin vaahteritanhuaa, sen näkee kohoavan niinkuin
ison ulpukan järvestä. Pidin teistä pitämistäni, kuta enemmän työ
joutui. Kaunis alku on tehty tilan laajentamiseen kyökkikasvuille, niin
että hedelmäpuitten istuttamiseen olen saattanut ottaa koko alan aina
vanhasta kirsikkametsästä järveen saakka. Oksastuksista on hyvä toivo,
kun vaan voin pidätellä madot. Vanha Antti on näinä päivinä saanut
tätä toimitella. Vielä pilkahtelee siellä täällä turmeltuja lehtiä
taikka kääriyntyneitä lehtikerppuja, mutta kauhistuksella muistan ne
vuodet, jolloin ihan kukoistuksen ja lihavuuden ajalla hävitys tuli ja
tuhoi vihannuuden ja loisteen, peitti vaaleaan kuolopukuun paljastuneet
oksat. Hukkaan makasivat puut ihanimmat päivänsä ja säikähyttivät
jähmittyneiden aaveitten tavoin pois koko kesäisen riemun. Vasten
mieltäni muistelen tätä, sillä kaikesta luonnossa ei minusta mikään ole
niin kauheata, kuin nähdä elollisten, viattomain olentojen vähitellen
riutuvan ja ennen aikaansa kuolevan sen madon kalvamisesta, jota he
itse tietämättänsä suojelevat ja elättävät. Oi, mitäpä olisi elo
rakkaudetta tomuunsa, mitä on kasvu, jos ei se iloisesti ja hilpeästi
kanna katoovaisia kukkiaan ja lehtiään?

Sitä soreaa leppäistä lehtimajaa, jonka laitoitte rannalle, johon
asti nyt hedelmäpuita olen istutellut -- unohdin siitä sanoa teille
-- en ole hentonut liikuttaa. Se seisoo vielä keskellä omena- ja
pääronapuita, rakkaana muistona teistä. Rosa ompelee joskus siellä ja
kiittelee korkean kunnaksen ja kirkon näkyä toiselta puolen järveä.
Minäpä tästä paikasta vähemmän pidän sen pahan kivikarin vuoksi
ulkopuolella, ja kalalokkien alinomaisen porun tähden, jotka ovat
tottuneet siellä aina oleskelemaan. Oikein ihmettää, kuinka pieninki
melu minua vaivaa. Tullee tämä kärsimättömyyteni ehkä siitä, kun asun
koko ikäni näitten hiljaisten ja säveäin olennoitten joukossa, joiden
kovin melu on hiljainen kuiskutus, tuulen tuuvitellessa heidän notkuvia
oksiansa ja lehtiänsä.

Tietkääs, herraseni, harmiseikoista, joista emme edes mekään täällä
saa olla rauhassa, tapahtui joku päivä takaperin muuan erinomaisen
merkillinen. Koko aamun oli selkeää ja jää oli kaunis, vaan ilma
erinomaisen palava ja hikinen. Puolipäivän rinnassa alkoi pilviä
kokountua ja ukkoinen kuulua. Pian musteni taivas yli kaiken, vettä
satoi rajusti ja salamoita välkkyi tiheään, oikein erinomaisen
tiheään. Istuimme juuri ja söimme aamiaistamme, minä ja Rosa, kun
vanha palvelijani astui huoneesen. En milloinkaan unohda hänen
kamalaa muotoansa. Oli muka, niinkuin sittemmin sain kuolla, kauvan
jäykkämielisesti peitellyt taimilavoja ja, kun sade kävi rajummaksi,
hakenut suojaa muutaman ison pihlajan alla niemellä. Mutta mitä
suojaa siitä oli semmoista rajuilmaa vastaan? Vanha olkihattu roikkui
kostean rievun tavoin kädessä, sisään tullessansa, suvitakki niinkuin
kaalinlehti pitkin raajoja, hapset hajalla ja vettä vuotaen pitkin
naamaa, ja tervehdykseksi ei muuta kuin vohkasi. Ensi tuokiossa en
voinut naurua pidättää, vaan tämä häntä niin vihaksi pisti että
kielensä heltisi.

"Niin, niin", sanoi hän, "helppo on nauraa, vaan nyt on loput kädessä!"

"Ohoh, miekkoseni", arvelin minä ja pidäiten yksitotisena, "ota vaan
yllesi kuivat vaatteet, niin tuletpa taas toimeen."

"Ken minusta huolii", lausui hän enemmän närkästyen; "nyt on loppu
Rosa mamselin, sanon minä, Jumala minua auttakoon ukko raiskaa! Niin,
niin, tuossa hän nyt istuu nuorena ja punottaa, mutta lieneepä toista
tulevana vuonna."

"Mitä ennustusta se on, Antti", sanoin minä ja nousin seisaalleni, "mikä
sinun on?"

Ja nyt puhui hän viimeinki asian. Ukkoinen oli iskenyt Rosan jalavaan,
siihen kauniisen puuhun, jonka kai muistatte seisoneen juuri
asuin-rakennuksen nurkalla vasemmalla kädellä mannerpuolelta tultaessa,
oli pirstonut oksat ja murtanut rungon juurelta. Arvannettehan, miten
se minulle kävi harmiksi. Siinä oliki jotain erinomaista siinä puussa.
Niin nuori vielä, ja kuitenki niin tuuhea! Runko niin suora ja pitkä,
ja latva sitte -- muistatteko juuri sanoneemme, kuinka luonnikas
se oli? Anttia olen kokenut lohduttaa minkä olen voinut. Näyttääki
totisesti Rosa häntä enemmän huolestuttavan kuin puu. Rosa itse laskee
usein leikkiä hänen kanssansa tästä lystillisestä säikäyksestä; mutta
ukko pudistaa vielä aina arvelevaisesti päätänsä, kun tästä puheeksi
tulee. Paha vaan että on pannut ennustuksellensa niin pitkän ajan,
sillä nyt hän pysyy kai aina tulevaan kesään saakka erhetyksessänsä.

Mutta vielä yksi paha kohta. Heti en tiedä muuta neuvoa kun muuttaa
aidan, joka eroittaa pienen saarekkeeni muusta maailmasta, tuonnemmaksi
saaren puolelle kannasta, kun valtamaantie, joka nyt kulkee ihan sen
vieritse mannerpuolella, vaivaa ja häiritsee minua pölyllänsä ja
alituisella melullansa. En tiedä, vaan minusta tuntuu kun matkustavien
luku enenisi vuosi vuodelta. Joka aamu täytyy minun tomuttaa ja ruokota
aidan läheiset kasvut, ja pitää viipymän tällä paikkaa kauvemmin
kuin missään muualla puutarhassa. Usein sattuu silloin, että joku
tuntematoin seisattaa hevosensa, nähdessään minut, ja pyytää sisään
päästäksensä katselemaan laitelmiani; ja vaikka minä kernaasti suon
jokaiselle sen pienen huvin, joka niistä lienee, sattuvat toki nämät
vieraiset ei harvoinkaan sopimattomalla ajalla. Tämä ei kuitenkaan
ole, mikä minulle enin on vaivaksi. Paljon enemmän on minulla
tuskaa nähdessäni joitakuita naapureistani, jotka päivittäin juuri
huomeneksella kävelevät tästä ohitse. Olisin luulla saman madon,
joka viime vuosina on hedelmäpuita säästänyt, muuttaneen ihmisiin.
Herraseni, täällä elelee lahko jumalisia, äänettömiä, kolkkoja
olennoita, jotka lukevat voitoksensa maallisten riemujen hylkäämisen ja
ovat poskiensa kastehiviällä ja silmänsä tulella maksaneet sen, minkä
pitävät ylevämpänä omaisuutenansa. Mikä eroitus luoda silmäni pireistä,
ilosista kukistani näihin kalveoihin! Tämmöisistä kohdannoista tulen
aina alla päin, raskaalla tunnolla, joka pitää minua koko päivän, ja
vastentahtoisesti lepää ajatuksissani se huoli, jonka minä tuntisin,
jos olisin yksi näiden ihmiskukkain ylempi veikko ja ne minun hoitoni
alla, niinkuin tässä tomukukat ovat puutarhassani.

Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni lämpimimmillä tervehdyksillä Rosalta.
Hän käskee kysymään, kuinka kynsilaukat, jotka viimein lähetti
tyttärellenne, menestyvät ja kasvavat. Syksyksi hän lupaa joukon toisia
laukkoja. Ehkä silloin itse seuraa niitä, jos sen suvaitsette. Hänen
on tarve vähän nähdä maailmaa; hän on jo kuudentoista vuotias. Ah,
herraseni, teidän täällä käydessänne oli hän ainoastansa lapsi; nyt on
täysikasvuinen, ja miksikä peljännen ilolla sanoa, kuinka kaunis hän
on? Mitä olen kuitenki itse tainnut tehdä hänen sivistykseksensä, minä
täällä pölyisissä helmoissani, kädet tomusta mustana ja pää täynnä
huolta kukistani ja puistani! Äitinsä on aikaa haudassa levännyt, minä
olen vaan osannut nähdä hänen kostumistansa ja iloita siitä. Itse on
hän kasvanut, mittäkään ihmiskäden johdotta, taivas sininen isänä,
äitinä kodin tyyven kukkamaailma. En tiedä, miksi ajatukseni nyt
semmoisella hartaudella viipyvät hänessä. Ehkä ikävyys enentää lempeäni
häntä kohtaan, sillä nykyjään on hän muutama päivä sitte kodista
poissa. Hän tulee nyt olemaan yhtä mittaa erään sukulaisen luona,
kunnes valmistuu ensimäiseen ehtoolliselle käymiseensä. Kolmen viikon
perästä häntä odotan takaisin.

En saata häpeemättä lukea päästä päähän pitkää kirjettäni, jossa on
niin vähän sisältöä. Anteeksi antakaa herraseni vanhalle ystävällenne,
hän antaa, mitä on, ja puolustelekse sillä, että täyttää teidän oman
pyyntönne. Olen aina j.n.e.



Toinen kirje.


                                               Elokuun 16 p. -36.

Nähnyt olen heidät, nähnyt tuskalla, ehkä kolkolla aavistuksellaki.
Olen nähnyt heidät, ne pimeät hahmut kalpein poskin, puoleksi
sammunein silmin. Oi, herraseni, ukonpilviä on kauvan hiljakseen
kulkenut säilysuojani vieritse; nyt on heistä heittäynyt ukkoisen
nuoli, elämäni parhain onnellisuus on lyöty ja murrettu. Kentiesi
ikuisesti? -- Minä -- toivon vielä.

Oli aamu. Rosa tuli kotia päivää ennen. Aamu on minun iloni. Päivän
kanssa nousin ylös, työ kävi ripeästi, ja mielessäni, samate kuin
kukissaki, oli vielä aamukaste. Oletteko havainnut, mitä silloin
mielessä on, kun sydän mehiläisen tavoin imee mettä joka paikasta?

Muutamat panin-oksat siivottuani, kävin rantaan leppämajalle, siellä
istui Rosa.

"Rosa, kah Rosa!" -- Hän nousi seisaalleen ja teki hyvän huomenen.
Aivoin häntä jollaki työllä huvittaa. "Tule, Rosa", sanoin minä, "mennään
ja kastellaan kukkasarat; näyttää tulevan lämmin päivä." Olin samassa
mennä, vaan huomasin Rosan viivyttelevän. Kääntyessäni kohtasi silmäni
hänen silmänsä. Sanomatoin lempi kuvailihe katsannossansa, joka oli
synkeä, säikähyttävä, vaivaava, sillä ilo ei sitä nyt sulostanut. Mutta
silmämme pysyivät kauvan toisissansa, minä katsoin, kauhistuin ja olin
ääneti. Niin alkoivat hänen silmänsä itkua vastustella, ja kyyneleet
voittivat ja murtivat sulkunsa, ja hän kävi kaulaani ja huokaavan
kuulin hänen: "Oi, isäni, isäni, kun toki pitää olemanne niin hukassa!"

Minussa vavahteli aavistus, pidätin kumminki itseni ja koin olla
tyyven. "Oletpa kipeä, lapsi hyvä", sanoin hänelle, "tule, saatan sinua
levolle!"

Mutta Rosa otti askeleen taaksepäin. "Kipeä?" lausui hän jalolla vaan
suruisella äänellä, "kipeä olen ollut, terve olen jälleen. Olen samate
kuin teki painanut paremman eloni tomuun, joka tänäpänä välkkyy,
huomenna katoaa; elämään olen nyt oppinut sitä eloa, joka ei vaiheista
tiedä. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalata?"

Nyt näin, minkä olin kadottanut, mieleni musteni, minä vihastuin.
"Lymyite päivältä, madon panema kukkainen", sanoin minä, "ruttoa sä
hengit viattomiin lapsiini ja peloitat aamun enkelit puistosta."
Leppyä en ehtinyt, kun Rosa totteli ja meni. Mutta sivutse mennessänsä
näin hänen silmin tarttuvan minuun, kuin olisi mielinyt temmata minua
sydämeensä. Astui harvaan pitkää käytävää myöten alas ja katosi
vaahteriston taakse. Minä notkistin polveni, anoin lastani Jumalalta
jälleen ja itkin. Herraseni, rauha tuli takaisin ja tyyven mieli,
ja minä noudatin Rosan jälkiä. Päästyäni kammionsa ovelle kuulin
äänensä. Se oli rukoilijan ääni, vaan hiljainen, ja tuulen henki
suhahteli jalavan latvassa huoneen seinuksella. Kului hetkinen, tuuli
herkeni hengittämästä, kuulin sanoja; "Hänessä, hänessä on sinulle
välikappale; minä olen ainoastansa nainen heikko. Ota häntä ylös
valkeuteesi, jospa vaikka heittäisitki minun takaisin yöhöni."

Sydämeni oli sulaa lemmestä ja huolesta. Avasin oven hiljaa, aivan
hiljaa, ja astuin kynnyksestä. Sen havaitsi Rosa, ja tuli vastaani,
naurusuin kuin enkeli. "Olen rukoillut edestäsi, isäni", kuuluivat
sanansa, "ja rukoukseni on kuultu, kun tulet tänne tyköni ja olet
leppeä." Minä suljin hänen syliini ja suutelin otsaansa. Mutta en
tahtonut meitä sanoilla häiritä, olin vaiti vaan ja kävin työhöni
etsimään lohdutusta.

Puolisen aikaan tapasimme toisemme tavallisuuden mukaan. Pöydässä ei
hiiskuttu sanaakaan aamun seikasta. Karttaa tahdoin ja unhottaa. Rosa
haasteli paljon sakulaisestansa ja olostansa siellä: millä helleydellä
hän häntä oli kohdellut, kuinka paljon oli oppinut häneltä ja niiltä
hyviltä ihmisiltä, jotka hänen luonansa oli nähnyt ja tullut tuntemaan,
miten tähdellistä olisi minunki -- tässä vaikeni hän ja keskeytti
lauseensa. Voi, voi, herraseni, että niin vähän olen silmäillyt
ulos kukkatarhastani ja niin vähän oppinut ihmisiä ja maailmaa!
Ymmärrättehän kaikki. Pois lähetin kukkaiseni valossa vaalittavaksi,
ja tuleen hän istutettiin. Ei kuitenkaan kovuutta; maltoin mieleni, ja
Rosan sanat jäivät selittämättä. Koko muun ajan oli hän tyyvenneempi
ja naurahti joskus, joka muistutti entistä. Mutta kasvojensa helevien
vivahduksien seassa näin nyt kuvan, joka vaan harvoin haihtui, kadonnut
ei koskaan, vaivan ja kuihtumisen kuvan, sen varjon tapaisen, joka ensi
kerran pimentää valkean lemmenkukan lehdellä, eikä edes päivänkään
kimeltäessä ole ilmaisematta kukkimisen loppuansa lähenevän.

Jälkeen puolipäivän en Rosaa nähnyt, mutta iltapuoleen hänen käsketin
alas puutarhaan. Tulikin, otin kätensä käteeni, ja yhdessä kävelimme
lehtokujia, parhaastaan ääneti. Olipa aikomukseni puhua, mutta ilta
oli ylen ihana ja sydämeni ylen täysi. Viimein tulimme rantaan. Vuosi
takaperin olin yhdenlaisena iltana seisonut Rosan kanssa samalla
paikalla. Kaikki oli yhtä kuin silloinki; hän vaan -- -- mutta näinpä
nytki silmästänsä ilon vilahtavan, tullessaan pimennoiselta käytävältä,
kun laaja kirkas järvi rantoineen, saarineen ja aleneva aurinko, ja
kullastava taivaan kansi aukenivat hänen silmäinsä eteen. "Tässäpä",
sanoin Rosalle, "kerran minulle teit kysymyksen, joka vieläki minua
iloittaa, vaikka paljon sitte on muuttunut."

"Mitä silloin kysyin?" sanoi hän ja silmäili minua kummastellen.

"Vähän, aivan vähän; tuskin olikaan se kysymys, oli vaan huokaus,
oli lyhyt rukous. Sinä levähdit tässä, työskenneltyäsi kaiken
päivää kukkien keralla puutarhassa. Itse istuin lähellä ja katsoin
milloin seutua milloin sinuun, sillä silloin olitte yhdennäköisemmät
nykyistänne, ja se yhdenkaltaisuus teki minun onnelliseksi. Kun joka
tuulen vilakka oli levolla, ja järvessä kuvasti maa ja taivas, ja
taivas kuvastimen tavalla heijasti maan monenkarvaiset kukkaiset, ja
aurinko valosyliinsä sulki kaiken tämän, niin naurusuin kysyit minulta,
kumpi oli kauniimpi, maako vai taivas? Se oli sinun taivaallinen ja
viatoin kysymyksesi, lapseni, ja sen vielä muistan." -- Mieleni heltyi,
luulin jo kohdanneeni Rosan sydämen; mutta hän kävi käteeni ja sanoi
vakaasti: "ne olivat sanani unessa, isä hyvä, unohda ne herättyäni."

Vielä kerran ratkesin puhumaan ja sanoin:

"Eipähän sanoja unenpäissä, Rosa; ylistysvirsihän se oli, enkelein
laulaman tapainen, sillä enkelein jumalanpalvelus on riemu jostaki
ihanasta ja totisesta. Silloin taisi tuntosi käsittää ihanuuden vielä,
ja totuus oli selvä silmissäsi, sillä se paistoi sinulle Luojan koko
maailmasta, ja maa oli sinusta silloin suloinen kuin taivas. Mitä on
sinulla nyt sen sijassa, jonkas kadotit ja hylkäsit?" --

Mutta minun lapseni vastasi minua tällä haikealla kysymyksellä:
"Langenneen maanko ihanuuden sijassa, ja katoovan tomun totuuden?" --

"Sielusi rauhan", lisäsin kiivaudetta, "sydämesi viattomuuden, ja
rakkauden lempeätä luontoa kohtaan?"

"Murhe", sanoi hän, "siitä mikä silloin olin, ja toivo ett'en kuitenkaan
tule kadotukseen."

"Sano", lausuin minä tulistuen, "valhekuvitus oman mielesi siittämästä
epäjumalasta, joka on sortanut nuoruutesi kukoistuksen ja kummituksena
osoittaa tulevaisuuttasi haudan hahmussa, epäjumalasta, joka
sormellansa osoittaa ijankaikkisen kirkasta maailmaa, hänen viheriöivää
maatansa, hänen leppeätä taivastansa, kaikkea pyhää ja armasta, omia
kukkajäseniäsi, sydämesi rauhaa ja isäsi harmaita hapenia, ja sanoo
uhaten ja kolkosti: katso, tuo on mitätöntä kaikki, kiellä, hylkää,
kiroo se, jos tahdot omani olla, minun, jolle kaikki, mikä hehkuu,
rakastaa, henkii, elää, on kauhistus, ja jonka valtakuntana on se
ikuinen tyhjyys, kussa ei ainoakaan olento elähytä tomuansa, yksikään
voima riemuitse voitosta, heikkous itke rakkauden armossa."

Puheeni oli tulla, sillä totuus syttyi liekiksi sielussani, ja lapseni
harhaili yön synkeydessä ja oli valkealla saatettava takaisin.

Oi, armaani, mitä piti minun tehdä? Rosa itki ja pyysi laupeuden herraa
olemaan kuulematta sanojani. --

Ei ole koskaan minun niin vaikea ollut saada voittoa itsestäni, kuin
silloin oli. Rakkaus oli apunani ja voitto oli minun. Masensin vihani
-- en vihaani -- tuskani, ja totuuden kirkkaus tuli rauhallisesti
sieluhuni jälleen.

Sen puun juurella, jonka siimeksessä seisoimme, kasvoi viatonna ihana,
heikko, valkea lemmenkukka, hiljan kasvinhuoneesta ulos tuotu, raittiin
kesälämpimen vaalittavaksi, ja elinkauden vapaasti kukoistaaksensa.
Yhden päivän oli kukka kaunoinen vasta katsellut kuorestansa,
ja muodollansa kantoi vielä sitä hohdetta, joka näyttää olevan
epätiedossa, kuuluneeko maahan vai taivaasen, ja joka tekee, että
silmän on mahdotoin eroittaa, missä lehti loppuu, ja missä väri, koste,
ilma, päivä alkaa. Sen uhrasin lapseni tähden, tempasin ylös mullasta
ja siimeksestä, puhalsin tomun sen juuresta ja panin puun oksalle,
hennon kupunsa vasten auringon seisahtumattomia säteitä. Otin Rosaa
kädestä, kävelimme ääneti puistoa ja palasimme entiselle sijallemme.

Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli ihana loiste iholtansa, ja
lehdet olivat kuolleina päivän valossa. "Katso", sanoin Rosalle, "äsken
kasvoi tuo kukka matalana, ja juurensa oli maassa, ja varjo peitti
hänen elämänsä, ja tomunsa oli tomussa. Mutta eikö hänen olentonsa
silloin ollut enemmän taivahinen kuin nyt, ja eikö hän silloin
ollut iloni, murheeni nyt? Oisiko nyt omin valloin temmainnut siitä
paikasta, mihin lempeni hänen sai, ja oisiko, heti puhdistuaksensa
sulaksi kirkkaudeksi, erkaunut tomusta ja kohoinnut auringon tuleen,
rakastaisinko häntä siitä? Enköpä sanoisi: kuole, kukkainen typerä,
sillä siten et elää voi!"

"Kuolla", sanoi Rosa naurahtaen, "onkos kuolemisessa pahuutta?"

"Kuolema", sanoin hänelle, "on syntyminen elämään, kuolema on myös
syntyminen hävitykseen. Ah, Rosaseni, kuolla niinkuin tämä kukka eilen
kuoli kuori-elon kuoleman, tänään avataksensa hopeanvalkeata kehäänsä,
se on kuolla eloksi runsaammassa ihanuudessa ja iloksi valoisemmassa
maailmassa. Senlaisen kuolon kuoli lemmenkukka, murtaessaan kätkönsä,
ja hän ei sitä sen vuoksi kuollut, kun olisi ollut lakastunut
kuoressaan, vaan sen tähden, että oli pimeässä kodissansa terveenä
ja uskollisena hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto ne näki valmiiksi
kohtaamaan päivää. Niin se kuolee, joka kuolee elääksensä. Hän ei
hätäile ulos kuorestansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elolla, ja
sitte ei hän varista lehtiänsä, vaan levittää ne iloon ja valkeuteen."

Näin puhuin. Hetki kului äänettä. Kaikki oli hiljaa, juhlallisena,
odottavana. Minulla oli toivo. -- On hirmuista, herraseni, ja minua
kauhistuttaa sitä sanoa. Lapseni rukoili ja manasi minun isänsydäntäni
viettelemästä hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.

Päiviä, viikkoja on kulunut siitä kun tämä tapahtui. Rosa kuihtuu.
Selvenemistänsä selvenee minusta se oppi; jonka myrkkyä hän on imenyt,
tämä helläin sydänten murhaava harhaus, hyljätä hiljaisuuden rauha
ja sydelle polttaa itsensä, ollaksensa kykenemättömät tykyttämään
heikkoudessa. Eiköstä kaikki kauneus kirkastu ja elä heikkoudessa ja
tomussa, niinkuin aurinkoki elää tuhansin hohtein kasvujen katoovassa
suvussa? Miksi siis hävittää asuntoa, kussa ihanuus saattaa elää
loistossa ja rauhassa? Kuolemattomuudenpa elämää he etsivätki, ja
maallista elämäänsä he sanovat kuolemaksi. Ah, herraseni, koska olette
odotellut sen kasvun kukkimista, joka siemenessänsä lakastui? Te
uskotte kuolemattomuuden! Senkö vuoksi, että maa on niin synkeä ja elo
täällä mitätöin? Ei, ei, sen vuoksi odotan minä taivaallista maailmaa,
ylevämpää eloa, kun tämä maa on niin ihana, tämä elämä, kaikkine
huolineen, niin pyhä ja niin suloinen.

Lopetan nyt. Mitä saatan toivoa lapselleni? Onko teillä neuvoa antaa,
niin älkää viipykö. Syksyn tulevan, ja hedelmäin kypsyvän, olen
sivumennen havainnut. Lähettäkää minulle jokin kirja, jossa rauhalla on
mietitty hiukkainenki elämän ihmeellisyydestä. Hyvästi.



Kolmas kirje.


                                                 Kesäk. 20 p. -37.

Herraseni, tässä lähetän teille päiväkirjan, jota olen kirjottanut
Rosan sairastaessa. Näistä muutamista muistoonpanoistani tainnette
arvata ne seikat, jotka ovat tapahtuneet, ja joita en uudelleen saata
kertoa.

-- -- Tammikuun l päivänä -37. Oi väärää, sokeata oppia, hyljätä
viattomuuden maallista iloa! Mitäpä on tämä ilo muuta kuin sen
taivaallisuuden nautintoa, joka kaikessa vallitsee? Myrkkyä! Milloin
imeepi mehiläinen myrkkyä! --

Anna silmääni valoa, taitaakseni katsella ihmiskuntaa, niinkuin
silmäilen jonkun kasvoja, ja näytä minulle niissä yksiki paikka, jota
ei viattomuuden mahti voita ja joka ei enennä sen eläväistä suloa. Oi,
te jalouden puhuvat kuvat, valonenne ja pimentonenne, oi ylenkatsotut
kukkani, teistä toki olen oppinut, elämän luovan ihanuuttansa
pimeydestä ja valkeudesta. --

Täydellisyys. Turhaanpa sanotaan: täydellisyys on pysyvä.
Täydellisyyttä on ajan jokaisessa hetkessä, ja tähän täydellisyyteen
kuuluu itse se puuttuvainen silmäki, joka sitä ei näe.

Helmik. 7 p. -- Sydänyö. Rosa valvoo. Valkealla hangella näen
valon paistavan akkunastansa. Olen itseki sytyttänyt lamppuni unen
puutteessa. Ah te säteet hangella, jotka todistatte siitä valon
lähteestä, josta on syntynne, teissä olen yöllä mielinyt nähdä
kuvaelmia ihmiskunnasta, Jumalan pyhästä valovirrasta. Rosa, eksynyt
lapseni, elä soimaa sadetta siitä, ett'on mennyt niin kauvas valosta;
mitä kirkkaampi se on, sitä edemmä se ehtii, sitä kirkkaampaa syntyä
se osoittaa. Paistakaamme täällä rakkaudesta ja uskosta, niin yö
ympärillämme on päiväksi muuttuva, elkäämme vavisten heittäykö takaisin
lähteesemme, se on sen säteiden kieltoa, se on sen valon kieltämistä.

Helmik. 17 p. -- Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko anastaa valtansa
jälleen. Ilma huokuu sulaa elävyyttä, se on herännyt pimeästä
talvi-unestansa ja maaki herääpi heti. Rosa on lähtenyt huoneestansa
ensi kerran isoon aikaan. On istunut hetkisen portahilla, kuullut
varpusen visertävän ja nähnyt kimeltäväin pisarten herahtelevan
katolta. Silmänsä näin loistavan, kuulin hänen syvältä janoten
henkeänsä vetävän, luulenpa hänen tuokion etsineen Jumalaa
huomenriemuisessaki maailmassansa. Ah itse riemu, joka nostattaa muiden
mielen pilviä kohti, on hänestä ylen raskas, pienin ryyppäys luonnon
terveysmaljasta sulattaa hänen olentonsa. Väsyneenä, miltei vaipuneena
saatettiin hän jälleen huoneesensa. Millainen loppu kaikesta tästä?

Huhtik. 17 p. -- Kukkia jo! Kirsikukkia on lasissa Rosan pöydällä.
Ihmeellistä, mitä enemmän itse kuihtuu, sitä paremmin näyttää hän taas
rupeevan rakastamaan pireyttä ja eloisuutta. Eron aikako lähestynee ja
tehnee hyljätyt armaiksi jälleen?

Huhtik. 25 p. -- Selkä on auvennut, jää on poissa. Päivän laskussa
näkyi kurkiparvi välkkyvän järvellä. He ovat jo kohottaneet lentimensä
ja muuttaneet. Mikä ihaninta on, se ei ole jokapäiväinen vieraamme, se
on matkamies, joka vaan käypi katsomassa.

Toukok. l p. -- Hän tahtoo täältä, tahtoo eritä. Mitäpä etsii? Mihinpä
pakenee? Maan alla, pilvien takana, ylempänä maailmain maailmoja,
mitä siellä löytää muuta, kuin minkä täällä on hyljännyt: luoman ja
Jumalan? Olisiko minulla keinollinen mahti, istusin tautivuoteen
ääressä ja kuvaisin kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle
maan juhlaloistossaan, panisin vuoden vaihtelevat ajat kiertelemään
kauniina silmäinsä ohi, johdattaisin mielensä kuviteltaviksi
lapsuutensa, nuoruutensa, miehuus-ikänsä riemut, kaikki kohtaamansa
lemmen silmäilykset, kaikki ne voitot, jotka on nähnyt hyvän voittavan,
ja tekisin niin ympärinsä kesämaailman sanoista. Siinä hän nukkuisi,
niinkuin pilvettömänä kesäiltana nukutaan, iloisena olleesta päivästä
ja odottaen auringon ja ilon koittoa aamulla.

Toukok. 28 p. -- Tulla tänne, pyrkiä hänen vuoteensa ääreen,
lohduttamaan! Pois, pois, mustat aaveet, lohdutuksenne tunnen! -- Mikä
on jalointa, tosinta, pyhintä, sepä välikappaleena viettelijän kädessä.
Ei pahalla, vaan parhaalla kahleitaan sydän. Kuvaan yhden niistä
teistä; tuhansia ovat. Majassa pyörii vanhempain ja siskosten seassa
viatoin tyttö, ja muistaa iloisissa vaivoissaan ainoastansa heidät.
Siitä välttyy sitte päivä ja ilta tulee, ja hiljaiselle tienoolle
nousee tähtiä loistavia. Uusi maailma, täynnänsä hartautta ja rauhaa,
kypsyypi ulkona. Tuossa lähenee viettelijä. -- Tule viatoin, sanelee
hän, ett'et hautauisi pienten huoltesi tomuun, vaan oppisit elämään
ylevämpää eloa. -- Ja hän menee myötä, ja majasta ulos tullessansa
kuu kohoaa vuorten takaa ja kaunistaa hänen seutunsa kaksi vertaa.
Tuntonsa taipuvat, sydämensä riemastuu. -- Katso, sanoo taluttaja,
eikö tämä ansaitse silmäystä? -- Hän näkee hänen puhuvan totta. Tuopa
sitte teroittaa äänensä ja nuhtelee entisestä tylyydestä, että on
maannut hartautensa, ett'ei ole useasti etsinyt hetkeä, jaloa kuin
nykyinen. Tyttö säikähtyy, sillä sydän on täynnä ihastusta, ja hän
näkee, minkä on hyljännyt. -- Ja elo, jotas elät, kuiskaa viettelijä,
ja ne tunnot, jotka sinussa liikkuvat, keilläpä osaa semmoisista?
Ylennä silmääsi ja katso, josko tuhansista olennoista ympärillämme
ainoakaan nostattaa itsensä jokapäiväisestä elämästään, elääksensä
kuin me. Näetkö ainoatakaan rinnallamme? -- Ja hän katselee, ketään ei
näe. Silloin häneltä mustenee maa, ja ihmiskunta on hänestä aaltoileva
meri sielutoin, ja hän nojaakse viettelijän rinnoille ja sanoo: me
seisomme kalliolla merellisellä, elä luovu minusta, sinutta olen yksin!
-- -- Mieletöin! miksi et sanonut: niin, pyhä on ja ihana minulle avaamasi
maailma, mutta onpa majanäki pyhä maailma, siskosteni silmät ovat myös
kirkkaat, suloiset tähdet, ja vanhempaini sylissä elän runsaudessa kuin
täälläki; opeta minua rakastamaan, eläkä hylkimään!

Kesäk. 1 p. -- Koko päivän vaan äidistänsä! Hehkuvin silmin, kuulaana,
melkeen kirkastuneena ainoastaan äidistänsä! Olipa vaan lapsi,
vakahainen lapsi, kadottaessansa äiti armaansa, ja muistaa kuitenki
kaikki. Eikö hän ollut semmoinen? Eikös rauhallisena ja vakaana
kävellyt kukkaistesi keskellä, hoitanut niitä, hoitanut sinua ja
minua? Kysymys kysymyksen perään! Ah, rakkaudella muistelee äitiänsä,
ja iloitsee elettyänsä, niinkuin eli. Onpa pelastettu! Voinko uskoa
hänen -- -- Minua käsketään luoksensa. -- --

Kärsiväisyyttä, malttavuutta, toivoa! Kohtaammehan jälleen toisemme!

       *       *       *       *       *

Täkäläisen tilan näette tästä ilmoituksesta, jota pyydän teitä
hyväntahtoisesti panettamaan johonki sanomalehteen.

Hän lepää nyt järven toisella puolella. Kirkas selkä, joka ennen oli
ihastukseni, on nyt musta, kolkko hauta, jonka yli harvoin hirviän
luoda silmäystäkään.

Päivät ovat hitaita ja muuttelehtamattomia. Hämärää saan odotella
melkeen sydänyöstä sydänyöhön, se on vuoden ajan syy, ja hämärän ei aina
ole uni mukana.

Vuoden päivät olen yhä enemmän havainnut vanhenevani, ja vuosien kanssa
vähenevät voimat, herraseni, voimain kanssa mielilaatu, niin on luonnon
tapa.

Vanha palvelijani ijästyy niinkuin minäki. Joku päivä takaperin menin
puutarhaan. Hän kasteli kukkasarkaa, mutta huolimattomasti, äkäisesti,
että loukkailiki kukat vesikannulla. Nuhtelin siitä. "He niin", sanoi
hän, "kelle niitä hoidamme?" Ukko kääntyi katkeraan itkuun, minä jätin
hänen ja läksin pois.

Tunnetteko ketään hyvää, turvatointa tyttöä seitsentoista vuotiasta,
joka mielisi isää saada? Yhtäläisyys! Nuoruudessa ovat ihmiset toinen
toisensa kaltaisia, toisella tytöllä on aina jotakin toisen sielusta.

Antakaa anteeksi, herraseni, ett' on niin lyhyt kirjeeni. Minun
on kovin vaikea pitää ajatuksiani koossa. -- Vielä kerran: hellän
sydämenne tähden lähetän päiväkirjani, johon olen pannut yhtä ja toista
viime ajoin. Sen takaisin saapuessa odotan mielellistä kirjettä.
Hyvästi!



Suomennoksia Runebergin Runoelmista.



Kuoleva Sotilas.


    Jo veri-päivä päätynyt
    Oil Lemun rannalla,
    Ja lyötyin huoku viihtynyt
    Jo kuolo-kentalla;
    Merellä, maalla pimeni.
    Yö haudan tyyneen hiljeni.

    Reunalla aallon pimiän.
    Mi näki metelin.
    Suursaaren aioilt äkiän
    Havaitsi soturin;
    Hän istu, käsi otsallaan,
    Oil juossut veri povestaan.

    Hyvästiäns ei lausua
    Hän tainnut tutulle,
    Isäins' ei ollut seutua.
    Min vuoti verelle;
    Kotins' oil Wolgan rannalla.
    Hän täällä vihan alalla.

    Silmänsä, vaikka sammuvan,
    Loi välist' ylös hän.
    Sannalla saman lakean,
    Lähellä uron tän,
    Mies nuori makas kuoltunut,
    Hänt' ukko katsel' uupunut.

    Kun kuula viuhui, sota soi,
    Kun vert' oil povissaan,
    Vihansa vastakkain he toi
    Kalpaansa koittamaan;
    Nyt vanh' ei riitaa hakenut,
    Nuorenki miel' oil masennut.

    Mut yö se yhä etenee.
    Ja soutu kuullahaan.
    Kuu pilven raost' antelee
    Seudulle kuumettaan;
    Jo saapuu venhe rannallen,
    Siin' impi yksin soudellen.

    Hän kuolon käypi jälkiä
    Kuin haamu rauhatoin.
    Käy vaiti ruumis-riviä.
    Vaan itku-karpaloin;
    On kulku kumma ukosta,
    Hän havahtavi horrosta.

    Vaan heltyin hetki helkettään,
    Mink' impi eteni,
    Ja miettivämpi entistään
    Näkönsä lieveni;
    Kai aave iski mielehen,
    Hän ties', kut' etsi neitonen.

    Se ootti; impi läheni
    Kun sanan saanna ois.
    Niin vakaan, vait, niin ääneti.
    Kun häntä henki tois;
    Hän tuil ja näki edessään
    Jo ruotsalaisen pitkänään.

    Jo näki, huusi nimenkin, --
    Vastett' ei kuulunut --
    Jo varsin vaipui sylihin --
    Se hänt' ei sulkenut;
    Kylm' oli rinta rikkunut.
    Ja kaikk' oil vaiti, riutunut.

    Nyt kyynel -- sanoo runotar --
    Juoks' ukon poskelle;
    Hän sanan sanoi -- Ilmatar
    Sen korjas tuulelle;
    Nyt nousi hän, käv' askelen
    Ja näänty neidon etehen.

    Mi miel' oil suru-näkönsä,
    Sanainsa salaisten?
    Tuo kyynel hellän silmänsä --
    Ken selittävi sen?
    Hän kun käv' immen etehen
    Ja kuoli -- mi tuil mielehen?

    Tunnollenkohan lepoa
    Viel' ano äänensä?
    Rukoillakohan rauhoa
    Viel' oli mielensä?
    Vain osoako ihmisen
    Hän itki ilkeen, vaivaisen?

    Hän vihan maalt' oil lähteinyt,
    Sen kalpaa kantaen;
    Vaan, veikko, vihas heitä nyt.
    Käy käteen leppyen.
    Ah! eloon kosto katsovi.
    Sen himot kuolo katkovi.



Poika ja Lähde.


    Lähtehelle vihoin virkki poika!
    Lähde, niityn silmä, lemmen lähde!
    Tuhannesti muotoons' armahani
    Sini-povessas on silmäillynnä.
    Vaan sa sen et sulo-kuvaa vaali,
    Säilytä et muotoo impyeni.
    Hän kun poistuu, pois on kuvansakin.
    Ja ma etsin suotta sitä sitten,
    Rankaisenko sua, lemmon lähde,
    Sekoanko, kaivanko sun kuiviin,
    Talloanko kauniit kukka-reunas?

    Lähde taasen rukoili ja lausui:
    Poika, miksi rankaisisit mua,
    Aaltoin sekaisit ja loisit kuiviin.
    Tallaisit mun kauniit kukka-reunain?
    Minä veen on vieno tytär vainen,
    Lämmint' ei oo veri-suonta mulla,
    Lempee mull' ei muille, muill' ei mulle;
    Pahempipa kun ei sun povessas,
    Oman poves lämpö-lähtehessä
    Kultas kuva viikompahan viivy,
    Kuin hän kukkan' ompi silmäis eessä.



Yhtyminen.


    Impi kesä-illan' istui
    Kuvaans' ihaellen veessä:
    "Kaspa, ah! kuin oon ma kaunis!
    Vaan mit' onpi siitä mulle:
    Nuorukainen, lemmittyni
    Nää ei mua eikä kuule!
    Ruusu, vieressäin ku kukit,
    Puna ota huulillani!
    Ilman purpurainen pilvi,
    Purpur' ota poskiltani!
    Tähti kalpee pilven päällä,
    Kirkkaus sa silmäin ota!
    Loput ota sa, o hauta!"

    Tänp' on kuullut kulta kiltti
    Lähimmästä lehdiköstä.
    Ja hän tytön tykö rientää,
    Hän tuo etsitty, tuo löytty.
    Vaan hän suuta sille suikkas:
    "Ruusu vei nyt huulen punan!"
    Ja hän posken liitti poskeen:
    "Posken purpuran vei pilvi!"
    Ja hän tytön katso silmään:
    "Silmän kirkkaun vei tähti!"
    Ja hän syliin tytön sulki:
    "Loput hauta vei nyt viimen,
    Sill', o! tyttö, tää on hauta,
    Kust' ei kukaan poies pääse."



Lähtehellä.


    Ma katson, lähde, reunallais,
    Kuin pilvet kulkevat;
    Kun taika jokin johdattais,
    Ne veessäs vaihtuvat.

    Tuil tuossa pilvi puna-suu
    Kuin ruusu tupessaan;
    Hyvästi, ah! se poiestuu;
    Ei pyörrä polvenaan.

    Kas, tuossa toinen selkeemmin
    Jo eessäin loistelee;
    Ah! rientäin vielä vireemmin
    Pois sekin pakenee.

    Jo toinen taas; se jämiä.
    Ei käy se joutuhun;
    Vaan, lähde, tää on pimiä.
    Se pimentävi sun.

    Mä mietin, kun sun näin mä nään,
    Mun mieltäin muuttuvaa;
    Kuin monta kulta-pilveään
    Silt' yhä katoaa;

    Kuin moni pilvi pimiä
    Loi yön sen poveheen.
    Ja tulless', ah! oil' viriä.
    Vaan meni verkalleen.

    Mut mennessään kun tullessani
    Nuo tyynni tunsin mä;
    Ne pelkät pilvet olit vain
    Mun mielein peilissä.

    Ja peilin varjo, valoisuus
    Niin niist' on rippuva! --
    O! lähde, kosk' on lepoisuus
    Aalloissas asuva?!



Soturi-vanhus.


    Nousi vanhus vankka loukostansa,
    Miss' oil maannut pimennossa pirtin.
    Ikä, ennen raskas hartioilla.
    Kevenneeksi näytti nyt. Hän seisoi
    Mittavana, paljon muuttununna.
    Varsi suora kuni sotamiehen. --
    Ruoti-vaivaiseksi vanhoillansa
    Utaunut oli uljas ukko.
    Muiston' oli hällä muinosista
    Tappeluista -- arvet ainoasti.
    Koditoinna kauan käveltyä,
    Matkattua viikon, pääty viimen
    Tiensä Röikön tölliin Alavuuteen.

    Niinkuin horroksista herännynnä
    Pystyälle hän nyt pyrähtihen,
    Ryhtyi arkipuvun riisuntahan
    Kulunehen, mutta päälleen puki
    Pyhä-vaattehensa ukko vanhat,
    Hopee-hapset korjas korvain taakse.
    Valmis lähtöön pirtist' oli tuossa
    Soturimme, arvosana asuin
    Keltasinisessä puvussansa,
    Hattu vaski-päärmehinen päässä,
    Laen koskeen, pyöreen partahalla.
    Kuolon vaka tyyni katsannossa,
    Kädessänsä sauva käypäläisen.

    Ulkon' armas paistoi aurinkoinen,
    Kauan pilviin piiltyänsä, taasen;
    Elokuun oil päivä seitsentoistas
    Selvä, sulo, kesä-heltehinen;
    Kentän, järven pintaa puhalteli
    Kevein löyhäyksin vieno tuuli.
    Mihin piti vanhan sotamiehen?
    Mihin säällä sulosella tällä?
    Minne ohjas ukko askeleitaan?
    Minne meni tällä kertaa tiensä?
    Tokko kolkoks' oli käynyt kolo,
    Ahtahaksi loukoss' asuntonsa?
    Ja nuo pyhävaattehensa vanhat
    Miks' oil päällens' ukko pukenunna?
    Kirkkohonko käkes hän nyt käydä,
    Templihinkö Herran piti matka?
    Kuulunut ei soitantoa sieltä,
    Kaikumist' ei kimeen kirkonkellon;
    Kiinni oli kivimuurin portti,
    Kiinni kirkko, väestäkin tyhjä.
    Ja mit' oiskaan tänäpänä ollut
    Huonehessa tekemistä Herran;
    Seitsentoistas päivä elokuuta
    Sunnuntai ei tänä vuonna ollut.

    Vaanpa niinkin vanhan mielest' oli
    Parhaillansa kiihkun kirkonmeno,
    Kirkon sisäss' ei se tosin ollut,
    Lähistöllä toki likimmällä;
    Sillä siinä seuduin kunnahalla,
    Kankaalt' asti järven partahalle
    Soti juuri Suomen sotajoukko
    Edest' isänmaan ja kuninkaansa.

    Elokuun oil päivä seitsentoistas
    Selvä, sulo, kesäheltehinen,
    Ja se sotur, vanhukselle oli
    Juhlapäivä, jalo, kaunis, suuri.
    Hänpä suoraan kävi kukkulalle,
    Minn oil pystytetty Suomen sotalippu.
    Tahtoi tänään Adlercreuts'in nähdä
    Jumalata julki palvelevan.
    Miekkain kitinätä teki mieli
    Ukon vanhan vielä kerran kuulla.
    Kuulla kanuunien laulantaa.
    Säveleitä tuiki tunnetuita,
    Juohutella muistiin muinosia,
    Noita nuoruutensa urotöitä.
    Katsastella, kuin tuo nuori suku
    Kiistat kesti veritantereella.

    Näin on ukon mieltä selitetty,
    Ehkäp' oikeahan osattukin;
    Tuumiansa tok' ei nähnyt kukaan.
    Kävelynsä, sen vaan nähdä saatti.
    Vakavia astuin askeleita
    Hänen näki yhä etenevän.
    Kunnes kirkon kunnahalle pääsi.
    Missä sodan rajuin liekki riehui.
    Varteen tien hän siinä sioittihen.
    Oppimahan istaht' ottelua,
    Silmäns' iski siitä Suomalaisiin,
    Venäläisiin samon, vuorotellen.
    Missä vainen raivos vastatusten
    Joukkoin viha, vanhan silmä viipyi,
    Kuultip' usein kuni kirkastettu
    Muoto ukon ani mieltynehen.

    Vihaisina vihisivät kuulat
    Sokeoina yhä ympärillään,
    Viljoin kaatui kuolon jalo touko
    Likell' uron utelevan siinä.
    Hänpä tok' ei tuosta liikahtanna.
    Mielens' yht' oil iloinen ja tyyni;
    Ja nuo kuulat kaikki ohi kuljit.
    Ukkoon yksikään ei kajonnunna.
    Vaihetellen yhtä yhtenänsä,
    Mukaan onnen oikullisen aina,
    Saarti häntä parvi sotilaita,
    Päalle-käypä tahi pakeneva.
    Vaan kuin kävivätkin sodan vaiheet.
    Rikkonut ei ukon rauhaa kukaan,
    Kunnioittain kulki ohitsensa,
    Suomalainen, samoin Venäläinen.

    Mutta ehtoo ehti; aurinkoinen
    Lännen veräjillä väjyin seisoi.
    Silloin miehuus Suomen sotilasten
    Heille voiton tuotti vihdoin viimen.
    Silloin sorretuksi näkyi vastus,
    Vihollinen poies pakenevan.
    Ja tuon urheen ukon ympärillä
    Kaikki taas oil tyyntä turvallista,
    Koska sitten joukko jälkimäinen
    Kunnaan kukkulalta töytäis alas,
    Ja se sotilasta sivuutteli.
    Kookas kohos tämä seisaallensa,
    Vakaisella virkkoi lausehella:

    "Nuoret, urheet, somat Suomen poiat.
    Onko joukossanne, kuka kuulis
    Harmaahapsen sanaa sotilahan?
    Kiitos suuri -- se on lausehensa --
    Teille päivän kunniasta tämän?
    Ilmoiss' ikänäns' ei oo hän nähnyt
    Tappelua tätä loistavampaa.
    Jumalalle kiitos, kunnioitus!
    Vielä viepi voitot Suomen kansa,
    Isäin henki viel' on hereillänsä,
    Vielä miehi' ompi maalla meidän."



Kirkko.


    Vaikeet vaiheet, koetukset kovat
    Oiva tilalt' olit Onnelaisen
    Syvään sysännehet köyhyytehen.
    Min kov' onni säästi, sen vei aika.
    Talvee viisi kahdeksatt' oil tuonut.
    Päähän lumen, jot' ei sulaa suvi.
    Yks vaan hätiä kaikest' oil, mi muinen
    llons' oli, yks vaan, luja luotto
    Jumalaan, ku onnens' ohjann' oli;
    Ja hän oven loukossa nyt asui
    Toisen taloss' ylenkatsottuna,
    Armo-leipää syöden pitäjäänsä.

    Mutta Juhannuksen juhla koitti.
    Väki heräsi ja vanhat, nuoret
    Juhla-pukuun pakenivat, kaikki
    Herran huoneesen nyt rientelivät.
    Sama halu heräs ukollenkin
    Ja hän haluns' isännällen haasti:
    "Veli armas, suoppa seuraan sua
    Templiin tänään, koko kevät-kauden
    Kivun tuskiss' oon ma taistellunna
    Sopessani; vuotta puoli sitten,
    Jumalan kun sanaa kuullut olen."

    Järveen viittas isäntä. Se vielä
    Vahvan sumu-vaipan vallass' oli.
    Saart' ei näkyviss', ei vett', ei rantaa.
    "Ootko itse osoava, lähde",
    Sanoi hän, "muut venein eivät mene;
    Vaan on matka pitkä maata myöten,
    Eik' oo varsoja sun varaksesi."

    Kovan kuultuansa lauseen läksi
    Vaiti vanhus rantaan, veneen työnsi
    Vesille ja soudun sumuss' alko.
    "Joka kalain retket veessä johtaa,
    Lintuin ilmass', että ennättävät
    Kunne kutsuu lakinsa, Hän suopi
    Minun myöskin templinsä nyt löytää."

    Aika kului, vettä vaan ja usmaa
    Näki ukko, uralt' eksynynnä.
    Voima oil jo vaipumassa, soutu
    Työläämpi ja hervotoin jo käsi.
    Aamu-tyynessä kun selän yli
    Korviins' ensi kerran soitto kaikui,
    Hiljaist' oil se huminaa ja vienoo.
    Ja hän kaukan' oivals' olevansa
    Kirkosta, jo kotoo kauempana.
    Kaikui toiste, kaikui kolmannesti
    Soitto, vaanpa kaukaa sekin.
    Ja hän silmäns' iski taivahalle,
    Katsoi ylös pilvihin, kuin kysyin,
    Voimaa vailla, neuvoa ja toivoo.

    Vaan samassa vene, verkan kulkein,
    Päätyi paadellen, ja himiästi
    Paaden yli sumun suusta siinti
    Silmiin tanner, lepoo tarjoava.
    Rannall' astui ukko, uteleva.
    Tunsi paikan, tunsi tyynni saaren.
    Miss' oil nuorna monet kerrat käynyt.
    Ja hän kalliollen istui, syvään
    Miettien, ja kolkkoo oil nyt kaikki,
    Pimee mieli, pimee maa ja taivas.

    Mutta yhteen-soitto kaiku. -- Oilko
    Korkeimman turvissa nyt vanhus? --
    Hän kun taivolle loi toivotoinna
    Silmät, sini-juova selvä näkyi
    Pilvein rakoloista, valon aave.
    Kirkossa nyt veisuu al'ettaman
    Piti; saarell' autiolla saman
    Ensi-kerran tuuli henkee veti
    Lehtein lomissa, ja kiuru kiiti,
    Valon herättämä, ylös ilmaan.
    Luonnon horto pian haihtui. Sävel
    Säveltä nyt seuras, ääntä lisäs
    Mäkein, laaksoin linnut. Riemu raikui
    Sumuiss' ilman, raikui rannan puissa
    Ukon ympärillä, ja hän laulun
    Viehäyksessä huolet poies heitti
    Ja sai sanat säveleille. Kesän
    Virsi ihana "Jo joutuu armas
    Aika" hiljasena hyrinänä
    Huulilt' ukon hartahasti sointui.

    Ja jo joutunn' oli armas aika.
    Suvee, josta lauloi, muuri mikään
    Häneltä ei sulkenunna. Sulo
    Kukka-kenttä eessä oil ja lintuin
    Liverrykset kuuli hän; ja Kristus,
    Kuta Saaronin kukaksi kutsui,
    Laakson lemmityksi viherjäisen,
    Tuli kukkana ja lempen', aivan
    Niinkuin rukoillut hän oli, mieltään
    Joka löyhäyksessä lämmittäen.

    Kun hän virren päätti, sekehessä
    Oil jo taivas, alhalla vain asui
    Sumu vielä. Silloin päivyt nousi
    Idän pilvi-vuotehelta, valain
    Sädet-virran usmiin maan ja veden.
    Vaikeni nyt ilma, ja sen parvet
    Lepoo etsit, jok' olento näytti
    Katsella vain tahtovan, ei laulaa;
    Myöskin vanhus silmillänsä seuras
    Hartaulla, vaiti valon teitä. --
    Sumeaa mi äsken oil, se seestyi
    Tuossa tuokiossa. Niemi niemen
    Perään usmast' ui nyt ylös, saari
    Saaren viereen syntyi; mailma täynnä
    Kauneutta kasvoi hiljallehen
    Varjon tyhjyydestä, rajautui.
    Värin sai ja kirkkauden.

                             Mennyt
    Aikoja jo aamu-hetki oli,
    Kuinpa vanhus, kirkas katsannolta,
    Otsa pilvetöinnä, liikutettu
    Mielessään ja kiitollinen nousi
    Paikaltaan ja palas venehelle.
    Mutta hyvästiksi loi hän vielä
    Silmäyksen rannalle. "Nyt Herran
    Rauha teille", lausuvan hän kuului.

    "Linnut kaikki, veikot, siskot nuoret.
    Herran seurakunta, jotka kanssain
    Kirkoss' yhdess' tänä-pän' olette
    Hänen kunniaansa veisannehet.
    Ja nyt kiitos sulle, kirkas päivyt,
    Tulkki opin taivahisen, joka
    Saarnan meille pidit, sydämmemme
    Taivuttelit Hänen hyvyyttänsä
    Tuntemaan ja silmin näkemähän."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mansikoita ja Mustikoita I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.