Title: Valkoiset sisaret: Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta
Author: Barclay, Florence L. (Florence Louisa)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valkoiset sisaret: Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta" ***


VALKOISET SISARET

Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta


Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY


Englannin kielestä suomentanut

Toivo Wallenius



Porvoossa,
Werner Söderström osakeyhtiö,
1919.



        Uskollisille sydämille
        kautta kaiken maailman.



SISÄLLYS:

      I. Maanalainen tie.
     II. Mary Antonyn pakinoita.
    III. Prioritar saapuu.
     IV. Priorittaren rukous.
      V. Oikullinen nunna.
     VI. Hurmepukuinen ritari.
    VII. Luostarin Madonna.
   VIII. Myrskyn siivillä.
     IX. Prioritar sulkee oven.
      X. Kutsumaton vieras.
     XI. Menneitä aikoja.
    XII. Voi meitä poloisia!
   XIII. Ritarin rukous.
    XIV. Jäähyväiset.
     XV. Mary Antonyn rukous.
    XVI. Kaamea kaiku.
   XVII. Mary Antonyn erehdys.
  XVIII. Tuomiokirkon kryptassa.
    XIX. Piispan vierailu.
     XX. Rautatammi ja misteliköynnös.
    XXI. Salajuonia.
   XXII. Veli Philipin kertomus.
  XXIII. Keskiöinen kohtaus.
   XXIV. Paavin lupakirja.
    XXV. Mary Antony ja piispa.
   XXVI. Rakkaus ei väsy koskaan.
  XXVII. Naisen omatunto.
 XXVIII. Valkoinen kivi.
   XXIX. Mary Antonyn näky.
    XXX. Vaikeampi osa.
   XXXI. Isonkuovin kutsu.
  XXXII. Suuri parantuminen.
 XXXIII. Mary Antonyn varokeinoja.
  XXXIV. Mora de Norelle.
   XXXV. Ruusutarhassa.
  XXXVI. Sisäinen taistelu.
 XXXVII. Alapriorittaren selonteko.
XXXVIII. Piispa valvoo.
  XXXIX. "Loistava ritari".
     XL. Nunnan sydän.
    XLI. Piispa muistelee menneitä.
   XLII. Varoitus.
  XLIII. Vanha kohtauspaikka.
   XLIV. "Minä rakastan sinua".
    XLV. Rastaan laulu.
   XLVI. "Kuinka voin erota sinusta?".
  XLVII. Yllätys.
 XLVIII. Omituinen sattuma.
   XLIX. Kahdesti petettynä.
      L. Hopeakilpi.
     LI. Jalot sydämet eroavat.
    LII. Enkelilapsi.
   LIII. Pyhällä vuorella.
    LIV. Näkymätön.
     LV. Naisen sydän.
    LVI. Tosi näky.
   LVII. Yksinään matkalla.
  LVIII. Soturin sydän.
    LIX. Kodin Madonna.
     LX. Luostarin kello.



I luku

MAANALAINEN TIE


Iltapäiväauringon kaltevat säteet tulvivat sisään holvikaarista,
ulottuen leveinä kultajuovina pitkin luostarin pylväskäytävän
kivilaattoja.

Vanha maallikkosisar Mary Antony astui ulos kammiokäytävän viileästä
siimeksestä ja räpyttäen silmiään auringonpaisteessa laahusti vitkaan
määräpaikalleen kuorikellarista johtavan portaikon päähän, mistä
piakkoin saapuisi iltamessusta palaavien nunnain äänetön kulkue.

Päivittäin he menivät ja päivittäin he tulivat pitkin, maanalaista
tietä, yli peninkulman [tässä kuten myöhemminkin englannin peninkulmia.
Suom.] pituista käytävää, joka Valkoisten nunnain luostarista Whytstone
in Clainesissa ulottui P. Marian ja P. Pietarin kirkkoon, Worcesterin
kaupungin muurien sisäpuolella kohoavaan ylvääseen katedraaliin.

Astuen tähän käytävään oman luostarinsa kuorikellarista he vaelsivat
pimeässä aurinkoisten ketojen alitse, sivuuttivat ulkoportin kohdan
ja liikkuivat äänettömänä kulkueena, yläpuolellaan kaupungin eloisat
kadut, kunnes ennättivät tuomiokirkon kryptaan.

Kryptasta johti seinään rakennettu portaikko kuorin yläpuolella olevaan
kammioon, missä Worcesterin Valkoiset nunnat näkemättä ja näkymättä
päivittäin kuuntelivat, kun pyhät veljet alapuolella lauloivat
iltamessuaan.

Sisar Mary Antonyn tehtäväksi oli annettu laskea nuo viisikolmatta
hunnutettua olentoa, kun he portaikkoa myöten katosivat maan alle,
ja laskea heidät uudelleen, kun he jälleen ilmestyivät näkyviin ja
juhlallisen hiljaisina astuivat pylväskäytävää pitkin poiketen kukin
omaan kammioonsa viettämään rukouksessa ja hartaudessa aikansa, kunnes
refektorion kello kutsuisi heidät ilta-aterialle.

Tämä Valkoisten nunnain laskeminen oli peräisin siitä päivästä jo yli
puoli vuosisataa takaperin, jolloin Agatha sisar, pitkällisen paaston
uuvuttamana ja sattuen astumaan kulkueen viimeisenä, oli pyörtynyt
ja vaipuen äänetönnä maahan oli kenenkään huomaamatta unohtunut
yksinäisyyteen ja pimeyteen.

Tämän hurskaan naisen tapana oli viipyä omassa kammiossaan
vesper-messun jälkeen välittämättä illallisesta; sen vuoksi ei
hänen poissaoloaan huomattu ennen kuin seuraavana aamuna, jolloin
Mary Antony, havaiten kammion tyhjäksi, riensi ilmoittamaan, että
vaellettuaan kauan Enokin tavoin Jumalan kanssa Agatha sisar oli nyt
Enokin lailla viety taivaaseen!

Nunnat, jotka kerääntyivät kammioon, omaksuivat Mary Antonyn käsityksen
tästä oudosta tapahtumasta, polvistuivat permannolle tyhjän vuoteen
ääreen ja vaipuivat hartaaseen rukoukseen.

Mutta silloinen prioritar oli käytännöllinen luonne; hän määräsi heti
lyhdyt sytytettäviksi ja lähti itse etsimään maanalaisesta käytävästä.

Hänen ei tarvinnut kulkea pitkälle.

Agatha sisaren pyhä henki oli todellakin siirtynyt, taivaaseen.

He tapasivat hänen hennon ruumiinsa pitkällään oven edessä, ja kädet
olivat ruhjoutuneet verille taottuaan hurjasti sen raudoitettua pintaa.

Hän oli juoksennellut edes ja takaisin kosteassa pimeydessä kolkuttaen
ensin luostarin pylväskäytävän alapuolella olevaan oveen, sitten
toiseen oveen, joka peninkulman päässä johti tuomiokirkon kryptaan.

Mutta nunnat olivat sulkeutuneet kammioihinsa etäälle pylväskäytävästä;
Worcesterin kaupungin kelpo asukkaat nukkuivat rauhallisesti
uneksimattakaan tuosta epätoivoisesta olennosta, joka juoksi edes
ja takaisin heidän alapuolellaan -- hoiperrellen, kompastellen,
kaatuillen, nousten jälleen kaatuakseen, rientäen kaiken aikaa
sokeasti eteenpäin; ja kuulusteltaessa tuomiokirkon suntio tunnusti,
että kuullessaan kuorikellarista huutoja ja kolkutusta niin
myöhäisellä hetkellä hän oli joutuisasti sulkenut ulko-oven, lukenut
_ave_-rukouksen ja lähtenyt kotiin illastamaan; tiesihän hän hyvin,
että moiseen aikaan saattoi siellä alhaalla vaeltaa vain pahoja henkiä
suuressa tuskassa.

Niin oli sisar Agatha parka kovien kärsimysten jälkeen päässyt rauhaan,
ja suuresti kunnioitettiin hänen muistoaan aina siitä pitäen.

Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli vierinyt. Silloinen prioritar ja
useimmat niistä, jotka olivat astuneet tuossa kulkueessa, olivat jo
kauan maanneet Agatha sisaren vieressä luostarin kalmistossa. Mutta
Mary Antony, joka oli nyt vanhin maallikkosisarista, ei herennyt
koskaan laskemasta tarkoin, sikäli kuin nuo hunnutetut olennot
vaelsivat hänen ohitseen, eikä kertomasta kaikille uusikoille tämän
välttämättömyyden surullista syytä. Ja niin se nunna, jonka vuoro oli
astua viimeisenä kulkueessa, rukoili, ettei hän joutuisi kuulemaan
takanaan Agatha sisaren kiireisiä askelia; eikä kukaan lähtenyt
yksinään pylväskäytävään pimeän tultua, jotta ei kuulisi Agatha sisaren
poloisten hentojen käsien takovan oven raudoitusta.

Niin jättää kiusaantuneiden aivojen tuska häviämättömän merkin
ympäristöön, missä mieli on muinoin kärsinyt, vaikka vapautunut
henki onkin jo aikoja sitten paratiisin rauhassa unohtanut tuon
lievän koettelemuksen, jota kesti vain sen tuokion, minkä se tarvitsi
iki-iloon siirtyäkseen.

Viime aikoina oli vanha maallikkosisar Mary Antony alkanut pelätä,
että sattuisi tekemään jonkin erehdyksen tässä juhlallisessa
laskutoimituksessa. Sen vuoksi hän oli sydämensä syvyydessä keksinyt
keinon, jonka hän pani täytäntöön skapularionsa suojassa. Vyötaskussaan
hänellä oli varalla viisikolmatta kuivattua hernettä. Kun sitten kukin
hunnutettu olento, noustuaan kryptan ovelta johtavia portaita, siirtyi
verkalleen ohitse, pudotti hän herneen oikeasta kädestään vasempaan.
Kaikkien hurskaiden sisarten astuttua ohitse oli hänellä, jos kaikki
olivat palanneet, vasemmassa kädessä viisikolmatta hernettä eikä
pussissa ainoatakaan.

Tämä salainen herneiden käsittely muuttui jonkinlaiseksi leikiksi
Mary Antonylle. Hän säilytti herneitä pienessä palttinapussissa, ja
usein otti hän ne esiin ja leikki niillä ollessaan yksinään omassa
kammiossaan, sijoitti kaikki riviin ja määräsi oman makunsa mukaan,
mikä herne esittäisi kutakin noista hurskaista sisarista.

Iso valkoinen herne, hienomman näköinen kuin toiset, oli jalo
prioritar itse. Muuan hiukan kurtistunut herne, kova, ruskea ja
rosoinen, sai edustaa äiti alaprioritarta, vanhahkoa nunnaa, jota
Mary Antony ei rakastanut, koska hänellä oli terävä kieli ja kärkäs
silmä huomaamaan virheitä. Ja eräs väritön pilkullinen herne oli muka
sisar Mary Rebecca, jota vanha maallikkosisar halveksi sydämensä
syvyydestä kavaltajana, urkkijana ja valehtelijana; sillä milloin ikänä
luostarissa kuiskailtiin jotain valheellista tai häpeällistä juttua,
saattoi sen alkuperän juontaa sisar Mary Rebeccan juoruavasta kielestä
ja pahanilkisestä mielestä.

Kun kaikki kammion lattialle levitetyt herneet olivat saaneet nimensä,
määräsi vanha Mary Antony etäisen kivilaatan, johon auringonvalo
osui, taivaaksi, toisen, osittain varjossa olevan, kiirastuleksi ja
kolmannen, joka sijaitsi erikoisen pimeässä kaukaisessa nurkassa,
helvetiksi. Sitten hän rupesi, näpäyttelemällä taitavasti peukaloa ja
keskisormea, lennättelemään pyhiä sisaria sinne, mihin kukin hänen
arvostelunsa mukaan kuului.

Jos peli onnistui hyvin, päätyi jalo prioritar varmasti taivaaseen
käväisemättä edes pikimältään kiirastulessa; äiti alaprioritar kieri
kiirastuleen jääden sinne; ja väritön pilkullinen herne lensi suoraa
päätä helvettiin!

Kun nämä olivat tulleet varmasti sijoitetuiksi, hieroi Mary Antony
käsiään ja hilpeästi hihittäen päätti pelin umpimähkään, koska hänestä
oli jotensakin samantekevää, minne muut hurskaat sisaret sattuivat
joutumaan.



II luku

MARY ANTONYN PAKINOITA.


Kun Mary Antony laahusti verkalleen siimeksestä päivänpaisteeseen,
lehahteli hänen edellään iloisesti pari pikku siipiä ja
punarinta-satakieli laskeutui kaiteelle kivipenkin taakse, jolla
maallikkosisaren oli tapana vartoa, kuullakseen avaimen kiertyvän
pylväskäytävän alaisen raskaan oven lukossa.

"Senkin tyhjänpäiväinen vintiö!" huudahti Mary Antony, jonka
vanhat kasvot vääntyivät ihastuksesta. "Mokomakin turhamainen
punatakki-veijari! Sitä julkeutta, kun tunkeutuu paikkaan, missä
asustaa vain naisia ja minne ei yksikään miehinen olento saa astua!
Sinun olisi paras muistella varoitukseksi, kuinka kävi leipuripojan,
joka rohkeni kiivetä puuhun kurkistellakseen muurin ylitse, mitä
pyhät sisaret tekivät puutarhassaan. Perästä päin hän kerskaili
tekosestaan ja laski leikkiä siitä, mitä muka oli saanut nähdä; mutta
kun mahtava lordi-piispamme sen kuuli, niin hänpä otatti kiinni sen
leipuripojan, ja vaikka tämä rukoili armoa ja vannoi keksineensä koko
jutun kerskatakseen sillä, niin häneltä puhkaistiin nuo rohkeat silmät
tulisilla pihdeillä ja ruumis hirtettiin samaiseen oksaan, jolle hän
oli kavunnut. Niin kävisi sinullekin, senkin houkko, jos Mary Antony
antaisi ilmi metkusi. Haluttaisiko sinua joutua hirteen punatakkeinesi?"

Punarinta-satakieli oli kuullut Mary Antonyn kertovan tämän varoittavan
tarinan jo monet kerrat loppumattomasti sitä vaihdellen.

Toisinaan leipuripojan kieli leikattiin poikki juurtaan myöten;
toisinaan hän menetti korvansa, tai oli hänet sidottu kärryjen perään
ja raahattu pyövelien ruoskimana Tythingin halki. Usein hän esiintyi
sämpyläsaksana, ja kerran hän oli ollut paistinkääntäjä lordi-piispan
omassa taloudessa. Mutta olivatpa alkuvalmistelut minkälaiset tahansa
ja rikollinen leipuri, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä, niin loppu
oli aina ollut yhtä turmiollinen: hänet oli hirtetty samaiseen puuhun,
johon hän oli jumalattomana ja uhkarohkeana kiivennyt.

Tämä oli vanha tarina. Iäkästä maallikkosisarta lukuun ottamatta
olivat kaikki, jotka saattoivat taata sen todenperäisyyden, eronneet
maailmasta; ja äskettäin oli kunnianarvoisa äiti ankarasti kieltänyt
Mary Antonya kertomasta sitä uusikoille tai yleensä puhumasta siitä
yhdellekään nunnalle.

Ja niin hän kertoi sen joka päivä punarintasatakielelle; ja koska tämä
ei ollut leipuripoika, sämpyläsaksa tai paistinkääntäjä eikä tuntenut
minkään rikoksen painavan omaatuntoaan, niin se kuunteli vähääkään
pelkäämättä. Sitten se hypähti likemmäksi Mary Antonya ja katseli häntä
kiihkeän uteliaana kirkkailla silmillään.

Tänä erikoisena iltapäivänä se lensi juuri samaiseen puuhun, johon tuo
pälyilevä ja kovaosainen leipuripoika oli kiivennyt, sijoittui oksalle,
joka työntyi luostarin muurin ylitse, ja kajahdutti ilmoille iloisen
liverryksen.

"Hoh-hoo, sinä pikku houkkio, joka koreilet ruskeassa takissa ja
punaisissa liiveissä!" hihitti Mary Antony nojautuen luisevilla
käsillään kivikaiteeseen seisoessaan eräässä pylväskäytävän
kaarroksessa puu tarhan puolella. "Sellainenko sinun 'ruokalukusi'
on? Mutta kuuleppas, herra Punarinta, kuka on kertonut minulla olevan
juustoa laukussani? Ehei, pitäisikö vielä olla juustoakin laukussa
viidenkolmatta pyhän sisaren lisäksi, jotka ovat paluumatkalla
iltamessusta? Hyi sinua, senkin häpeämätön pikku ahmatti! Pahoin
pelkään, ettei sinulla ole ainoastaan uljas ulkomuoto, vaan myöskin
pöyhkeä vatsa; aivan päin vastoin kuin sillä mahtavalla ranskalaisella
kardinaalilla, joka niin prameasti vieraili meillä pääsiäisen aikaan.
Hänellä oli pöyhkeä ulkomuoto ja -- Tule takaisin, senkin pikku vintiö,
niin kerron sinulle, mitä kardinaalilla oli tulipunaisen vyönsä alla.
Sellaisia asioita ei käy huutaminen puunlatvoille. Saisin ehkä vielä
luettavakseni kymmenen _paternosteria_, jos antaisin sinun houkutella
itseni moiseen tekoon. Mutta sinun korvaasi kuiskaten minä lukisin vain
yhden; sillä sen näin omin silmin, ettei siellä ollut mitään. Totuus ei
pala tulessakaan: ja vaikka on kysymys näinkin tärkeästä totuudesta, ei
vastuunalaisuus jää katsojan kannettavaksi."

Mary Antony kumartui kaiteen ylitse katsellen ylöspäin. Iltapäivää
urinko osui hänen ystävällisten vanhojen kasvojensa punertavalle
pergamenttihipiälle valaisten ryppyverkkoa, jonka ajan verkkainen
pyörä oli yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa kutonut.

Mutta punarinta-satakieli viserteli ja lauloi liikahtamatta
oksaltaan. Se oli kyllästynyt kuuntelemaan tarinoita leipureista ja
sämpyläsaksoista. Se ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä
ranskalaisen kardinaalin tulipunaisen vyön alla oli ollut. Se himoitsi
herkkupaloja, joita se tiesi olevan kätkettyinä sisar Mary Antonyn
nahkalaukkuun. Ja niin se jäi oksalleen laulamaan.

Kurkistaessaan ylöspäin pylväiden välistä tuo vanha hahmo pehmeni
helläksi punarinta-satakielen laulusta.

"Enhän minä henno antaa sinun ruokalukusi kaikua kuuroille korville",
virkkoi Mary Antony kopeloiden laukkunsa kannattimia.

Siivet lehahtivat ja ilmassa välkähti punaista. Punarinta-satakieli oli
laskeutunut oksaltaan ja istuutunut hänen viereensä.

Hän alkoi jaella murusia ja juuston rippeitä työntäen ne kaidetta
pitkin lintua kohti ja jättäen sormensa niiden vaiheille nähdäkseen,
kuinka lähelle kättä tämä uskaltaisi tulla.

Hän tarkasteli, kuinka lintu hakkasi juustonpalasen viideksi
pikkuruiseksi muruksi ja lensi sitten, nokka täynnä, joutuisin siivin
piilopesäänsä, mistä viisi ammottavaa suuta kirkui kimeän ja nälkäisen
tervehdyksen. Sitten taasen takaisin nopeasti kuin jousimiehen kaaren
lennättämä nuoli -- tarkaten kirkkain silmin ja pää kallellaan, että
kaiteella lepäävä käsi oli siirtynyt likemmäksi, mutta päättäen uljaana
uhmata vaaraa noiden keltaisten nokkien vuoksi, jotka avautuisivat
odotuksesta ammolleen siipien suhinan kuuluessa.

"Ravitse itseäsi, pikku maailmanlapsi!" nauraa kukersi vanha Mary
Antony peittäen jäljellä olevat, juustonmurut kädellään. "Julkeatko
sinä tulla tänne muka opettamaan paremmillesi uhrautuvaisuutta? Syö
ensin itse, anna sitten nälkäisille muruset. Jos _minulla_ olisi
täällä viisi vikisevää lasta -- josta Taivas minua varjelkoon --
niin söisin itse täyden annoksen ja pitäisin itseäni armeliaana,
jos antaisin niiden nuolla vadin. Hurskaat sisaret antavat köyhille
luostarin portilla sen, mitä eivät voi enää käyttää. Pyrkiikö sinun
huoleton isyytesi saattamaan häpeään meidän pyhän naimattomuutemme?
Äiti alaprioritar nuhteli minua ankarasti, koska annoin eräälle
nälkäiselle sielulle, jolla on monta suuta ravittavana, oivan kimpaleen
peuranpaistia, vaikka olisi pitänyt tyytyä saastuneeseen palaseen.
Totta puhuakseni olin jo antanut pois saastuneenkin palasen; mutta äiti
alaprioritar suvaitsi arvella, että se kiehui padassa pyhien sisarten
illalliseksi, ja miksi ei äiti alaprioritar ajattelisi, mitä mielii?

"'Vaimo!' hän huusi; 'vaimo!' -- ja kun äiti alaprioritar sanoo
'Vaimo!', silloin näin puhuteltu vaimo tuntee, että hänen osansa olisi
parempi, jos Jumala Kaikkivaltias olisi suvainnut antaa hänen syntyä
mieheksi tai vaikkapa käärmeeksikin, niin paljon ylenkatsetta valaa
äiti alaprioritar siihen nimeen. -- 'Vaimo!' sanoi äiti alaprioritar,
'mielitkö tehdä kaikki luostarin sisaret sairaiksi?'

"'Enhän toki', minä sanoin. Mutta jos tästä jonkun pitäisi sairastua,
niin helpompi olisi hoitaa pyhiä sisaria kammioissaan kuin köyhiä
poloisia luostarin muurien ulkopuolella, missä ne heittelehtivät
kurjissa kodeissaan kaislavuoteilla.'

"'Vaiti, senkin hölmö!' ärähti äiti alaprioritar. Köyhät eivät sairastu
niin hevillä.'

"Hölmö, totta tosiaan! Minäpä sanon sinulle, kirkassilmäinen pikku
mies, että on niitä suurempiakin hölmöjä kuin vanha Antony! Sinä iltana
oli äiti alapriorittaren keitossa väkeviä ulostusyrttejä. Mutta hän
pysyi vuoteen omana ainoastaan yhden päivän. Hän on köyhien kaltainen
siinä, ettei sairastu hevillä!... No, pidä sitten oma pääsi; mutta
älä noki minun sormiani, herra Punarinta, muutoin annan raahata sinut
kärryjen perässä koko Tythingin halki pyövelin ruoskimana, kuten kerran
kävi eräälle sämpyläsaksalle, jonka tarinan nyt kerron sinulle.

"Ennen muinoin, kun sisar Mary Antony oli nuori ja kaunis katsella --
Ei, älä vilkuta silmääsi, senkin veitikka --"

Samassa tuokiossa kuului avain kiertyvän verkalleen ovessa sen
portaikon alapäässä, joka johti kuorikellarista pylväskäytävään.



III luku

PRIORITAR SAAPUU.


Avain kiertyi verkalleen maanalaisen käytävän tammioven lukossa.

Vanha maallikkosisar sieppasi laukkunsa ja otti siitä esille
hernepussin.

Alhaalla työntyi raskas ovi auki saranoillaan.

Mary Antony vaipui polvilleen portaikon oikealle laidalle kädet
skapularion alle kätkeytyneinä, silmät nöyrän kunnioittavasti
auringonpaisteen valaisemiin lattiakiviin kiintyneinä ja umpimähkään
säkeitä psalttarista mutisten.

Pehmeästi astuvien jalkain tahdikas ääni läheni lähenemistään, muuttuen
hiukan laahustavaksi vaeltajain ennättäessä portaikkoon ja alkaessa
nousta peninkulman pituisesta pimeydestä ylös päivänvaloon.

Ensimmäisenä ilmaantui nuori maallikkosisar lyhtyä kantaen. Nousten
joutuisasti portaikkoa hän sammutti liekin, joka oli kalvennut
päivänvalossa, sijoitti lyhdyn muurin syvennykseen ja vaipuen
polvilleen vastapäätä vanhaa Mary Antonya yritti yhtyä tämän
hurskaaseen mutinaan.

"_Adhæsit pavimento anima mea_", lausui Mary Antony. "Minkä vuoksi ovat
hurskaat sisaret tänään niin myöhäisiä?"

"Eräs alkoi itkeä pimeässä", yhtyi nuori maallikkosisar hymisemään, "ja
silloin äiti alaprioritar käski kaikkien pysähtyä, sillä välin kuin hän
itse lähti, pitäen lyhtyäni korkealla, tutkimaan, kuka oli puhjennut
nyyhkyttämään. Kun ei kenessäkään näkynyt kyynelten jälkiä, antoi hän
minulle lyhdyn takaisin ja jättäysi itse rivin viimeiseksi kaikkien
lähtiessä taasen liikkeelle."

"_Convertentur ad vesperam_, ja paholainen periköön rivin viimeisen",
hymisi Mary Antony hartaasti.

_Amen_, säesti sisar Abigail silmät maahan luotuina, sillä priorittaren
kookas olento nousi nyt portaita myöten näkyviin.

Prioritar astui holvikäytävää pitkin juhlallisen sulavin liikkein,
jotka raskaasta valkoisesta kaavusta huolimatta ilmaisivat hänellä
olevan joustavat ja jalomuotoiset jäsenet. Käsivarret riippuivat
sivuilla heiluen lievästi hänen kulkiessaan. Pitkät sormet ja ihanasti
muodostuneet kädet kuvastivat lujuutta ja rauhallisuutta. Hänen
tyynet ja päättäväiset kasvonsa olivat kohotetut päivänvaloa kohti.
Kärsimykset ja murhe olivat painaneet niihin häviämättömät merkkinsä;
mutta tasaisten kulmakarvain varjostamissa kirkkaissa harmaissa
silmissä välkkyi valo, joka todisti puhtaan ja ylevän sielun saaneen
voiton intohimoisesta ja peräti inhimillisestä lihasta.

Hänen läheisyydessään ei yksikään syntinen tuntenut koskaan
rusentuneensa toivottoman syntitaakan alle; hänen tyynten silmiensä
katsoessa ei yksikään vanhurskas tuntenut itseään ehdottoman varmaksi
virheettömyydestään.

Niin todellisesti hän oli nainen, että koko ihmiskunta tuntui kohonneen
hänen tasolleen; niin täydellisesti oli hän pyhimys, että synti hiipi
häpeissään tiehensä hänen lähestyessään.

Ne, jotka häntä eniten pelkäsivät, tunsivat kaikkein selvimmin hänen
ystävällisyytensä. Ne, jotka häntä eniten rakastivat, kykenivät
vähimmin häntä lähenemään.

Naisen juuri puhjetessa hänessä kukoistukseensa hän oli eronnut
maailmasta, luopunut korkeasta asemasta, uljaista maista ja
rikkaudesta, joka suo ihmiselle valtaa. Kun hänen uskonsa
ihmisrakkauteen oli karkeasti tuhottu, oli hän etsinyt turvaa
jumalallisen säälin helmasta ja lohtua siitä, että antautui päivittäin
ajattelemaan Murheiden Miestä. Hänen kammiossaan riippui karkeassa
puuristissä kuolevan Vapahtajan kuva luonnollisessa koossaan.

Hän ei ollut vielä ennättänyt viidenteenkolmatta ikävuoteensa, kun
hän maailmaa paeten oli liittynyt Worcesterin Valkoisten sisarten
nunnajärjestöön ja siirtynyt Whytstonen nunnaluostarin turviin ja
ulkonaiseen rauhaan.

Viittä vuotta myöhemmin, iäkkään priorittaren kuoltua, valitsi suuri
enemmistö hänet täyttämään tyhjäksi joutuneen paikan.

Hän oli nyt kahden vuoden ajan hallinnut nunnaluostaria viisaasti ja
menestyksellä.

Hän oli hallinnut omaa henkeään vieläkin paremmin. Hän oli saavuttanut
voiton Maailmasta ja Lihasta; jäljellä oli vain Paholainen. Paholainen
on valitettavasti aina jäljellä.

Kun hän pää pystyssä ja kasvoillaan sisäisen vapautuksen tyyni
ilme kulki päivänpaisteista käytävää pitkin luostarin korkeata
kiviportaikkoa kohti, niin hän oli totisesti monen pelkäämä, useimpien
rakastama ja kaikkien kunnioittama.

Ja hänen astuessaan ohitse pudotti vanha Mary Antony, kumartaen melkein
maahan asti, ison valkoisen herneen oikean käden peukalon ja etusormen
välistä vasemman kätensä kovettuneeseen kouraan.

Priorittaren perässä kulki muuan nunna, kookas hänkin, mutta
rakenteeltaan kömpelö. Hänen lyhytnäköiset silmänsä kurkistelivat
vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle; pitkä nenä työntyi edelle
vainuten mahdollisia rikkomuksia ja häväistysjuttuja; ohuet huulet
olivat aina valmiit vetäytymään hymyyn, mielistelevään, ovelaan ja
puolustelevaan. Hän asteli kädet rinnoille ristittyinä harrasta ja
nöyrää asennetta tavoitellen. Hänen siirtyessään ohitse pudotti vanha
Mary Antony kouraansa värittömän ja pilkullisen herneen.

Niin vaelsivat kaikki Valkoiset sisaret ohitse määrätyin välimatkoin,
enimmäkseen kasvot hunnun peittämillä, pää kumarassa ja käsivarret
ristissä.

Kukin lähti äänettömänä omaan kammioonsa polvistuakseen siellä
rukoukseen ja mietiskelyyn, kunnes refektorion kello kutsuisi
ilta-aterialle.

Viimeisen edellisen astuessa ohitse havaitsivat vanhan maallikkosisaren
terävät silmät, että hän puristi käsiään rintaansa vasten, oli
kompastumaisillaan ylimpään askelmaan ja veti henkeään puolittain
nyyhkyttäen.

Hänen takanaan saapui nopein askelin alapriorittaren laiha olento,
muodoltaan näädän näköinen, valpas, kerkeä, peläten synnin jäävän
rankaisematta ja haluten itse päästä rankaisijaksi.

Hän olisi varmaankin kuullut tuon puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen,
joka puhkesi edellä kompastelevan hennon olennon rinnasta, ellei vanha
Mary Antony olisi äkkiä innostunut juuri sillä hetkellä kajahduttamaan
särkyneellä äänellään käheän "Amenen".

Hätkähtäen ja harmistuneena omasta heikkoudestaan kääntyi alaprioritar
Mary Antonyn puoleen. "Hiljaa, vaimo!" hän sanoi. "Luostarin
pylväskäytävä ei ole mikään kanatarha. Moinen sopimaton hartaus
ansaitsisi melkein rangaistuksen. Nouse maasta ja lähde viipymättä
askareillesi."

Alaprioritar kiiruhti edelleen.

Rypistäen synkkänä otsaansa kumartui vanha Antony katsomaan äiti
alapriorittaren ohitse pylväskäytävää pitkin kaukaiseen eteiseen.

Sisar Mary Seraphine oli ennättänyt kammioonsa. Ovi oli suljettu.

Antony muorin polvet natisivat hänen noustessaan, mutta kurttuiset
kasvot olivat taasen käyneet iloisiksi.

"Saatpa illallisliemeesi papuja", hän sanoi. "Yhden 'vaimosta', toisen
'kanatarhasta' ja kolmannen siitä, että uhkasit rangaista, kun minä
vain hymisin heleän 'ameneni'. Minä annan sinulle papuja -- oikeita
risiinipapuja!"

Hän laskeutui portaikkoa, työnsi raskaan oven kiinni, lukitsi sen ja
veti pois avaimen. Sitten hän suuntasi askeleensa kunnianarvoisan äidin
kammiota kohti.

Matkalla hän pysähtyi erään oven edustalle ja kuunteli painaen
korvansa tammilaudoitusta vasten. Sitten hän riensi edelleen, koputti
kunnianarvoisan äidin kammion oveen ja saatuaan luvan astua sisään
kiirehti kammioon, sulki oven jälkeensä ja laskeutui polvilleen.

Prioritar seisoi ikkunan ääressä tuijottaen auringonlaskun kultaiseen
loistoon. Hän oli sillä haavaa kaukana ympäristöstään. Hänen mielensä
heijaili noiden purppurahohteisten linnojen tuolla puolen.

Hetken kuluttua hän kääntyi ja näki vanhuksen polvillaan oven luona.

"Mikä nyt on asiana, rakas Antony?" hän virkkoi lempeästi. "Nouse
pystyyn! Ripusta avain määräpaikkaansa ja esitä ilmoituksesi. Ovatko
kaikki palanneet? Kaikki on kai kohdallaan, kuten tavallisesti?"

Vanha maallikkosisar nousi, ripusti jykevän avaimen naulaan, lähestyi
sitten prioritarta ja polvistui uudelleen tämän jalkoihin.

"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "kaikki, jotka lähtivät, ovat
palanneet. Mutta kaikki ei ole kohdallaan. Sisar Mary Seraphinen
kammiosta kuuluu hurjia huutoja; ja minua pelottaa niin kovin, että
äiti alaprioritar sattuu kulkemaan ohitse ja kuulee ne." Priorittaren
muoto muuttui vakavaksi ja alakuloiseksi, mutta säilytti siitä
huolimatta lempeytensä. Hän kohotti maasta maallikkosisaren ja taputti
vanhoja käsiä, jotka vapisivat.

"Lähde askareillesi, Antony kulta", hän virkkoi. "Minä menen itse pikku
sisaremme luo hänen kammioonsa. Ei kukaan yritä sisään minun ollessani
siellä."



IV luku

PRIORITTAREN RUKOUS.


Prioritar polvistui Neitsyttä ja Lasta esittävän marmorikuvan ääreen.
Läntisestä ikkunasta tunkeutuen hyväilivät ilta-auringon säteet sen
valkoista kauneutta, valoivat hohtoa Madonnan puhtaisiin piirteisiin ja
kultaisen sädekehän Kristus-lapsen ympärille.

"Jumalan Äiti", rukoili prioritar kädet ristissä, "anna minulle
kärsivällisyyttä kohdellessani erheeseen vaipunutta; suo minulle
järkevyyttä kilvoitellakseni järjettömyyttä vastaan; sallittakoon
minun saada osani tämän kärsivän sydämen tuskasta, kuten sinäkin --
nähdessäsi rakkaan Poikasi, meidän Herramme kärsivän ristinpuussa --
tunsit miekan lävistävän myöskin oman sydämesi.

"Lahjoita minulle myötätuntoisuutta kärsimystä kohtaan, vaikka risti ei
olekaan omani, vaan toisen.

"Mutta luo minuun lujuutta ja käskymieltä: niinkuin sinä sanoit
palvelijoille Kaanaassa: 'Mitä tahansa Hän sanoo teille, se tehkää!'"

Prioritar odotti pää painuneena.

Sitten hän ojensi äkkiä kätensä ja kosketti Lapsen marmorijalkaa.

"Anna minulle lempeyttä", hän pyysi.



V luku

OIKULLINEN NUNNA.


Sisar Mary Seraphine makasi pitkällään kammionsa lattialla.

Käsissään hän lujasti puristi revityn huntunsa siekaleita.

Hän takoi nyrkkejään lattian kiviin säännöllisin poljennoin. Kun
sitten käsivarret eivät jaksaneet enää kohota, hän jatkoi poljentoa
varpaillaan jäljitellen hurjasti hevosen laukkaa.

Maatessaan hän hoki yksitoikkoisesti toistaen: "Purppuraloimi ja
hopeata tiu'ut; häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu
jo valmiina vartoo!"

Prioritar astui sisään, sulki oven jälkeensä ja katseli tutkivasti
tuota viruvaa olentoa. Sitten hän kohotti vyössä riippuvaa
tiirikka-avainta ja lukitsi oven sisäpuolelta.

Sisar Mary Seraphine oli vaiennut kyllin kauan kuullakseen, että ovi
suljettiin ja lukittiin.

Nyt hän aloitti uudelleen.

"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut --"

Prioritar astui kapean ikkunan ääreen ja katseli ruusunpunaisia pilviä,
jotka kiehkuroina koristivat vihertävää taivasta.

"Oi!... Oi!... Oi!..." valitti sisar Mary Seraphine heittelehtien
lattialla; "häntä ja harja kuin aaltojen vaahto; lumenkarva-ratsu jo
valmiina vartoo!" Prioritar katseli pääskysiä, jotka nopein siivin
pyydystivät hyönteisiä iltavalossa.

Niin täydellinen oli äänettömyys, että sisar Mary Seraphine -- vaikka
olikin kuullut avaimen kiertyvän lukossa -- kuvitteli sittenkin
olevansa yksinään.

"Purppuraloimi ja hopeata tiu'ut!" hän huudahti rajusti. Sitten hän
kohotti päätään kurkistaakseen ja näki priorittaren kookkaan olennon
seisovan ikkunan ääressä.

Silmänräpäyksessä sisar Mary Seraphine antoi päänsä painua.

"Häntä ja harja", hän aloitti -- sitten rohkeus petti; "aaltojen
vaahto" häipyi epäröintiin, ja epäröinti on moisissa tilanteissa
turmiollinen.

Tuokion hau makasi aivan hiljaa, voihkien tuskallisesti; sitten hän
vavahti äkkiä kiireestä kantaa päähän ja kapsahti pystyyn ikäänkuin
kuunnellakseen.

"Wilfred!" hän huudahti; "Wilfred! Tuletko jo pelastamaan minut?"

Sitten hän avasi silmänsä ja kurkisti jälleen. Välittämättä vähääkään
"Wilfredin" odotetusta tulosta prioritar seisoi ikkunan ääressä
katsellen tyynesti pääskysiä.

Sisar Mary Seraphine alkoi itkeä. Lopulta hänen raju nyyhkytyksensä
taukosi. Kammiossa vallitsi keskeytymätön hiljaisuus. Ulkopuolella
kohotettiin oven salpaa, mutta lukko ei antanut myöten.

Jonkun ajan kuluttua sisar Mary Seraphine raahautui priorittaren
jalkojen juureen, tarttui tämän hameen liepeeseen, ja suuteli sitä.

Silloin prioritar kääntyi päin. Hän veti päättäväisesti liepeen irti
noista takertuvista käsistä, mutta katseli hellä sääli silmissään
jalkain juureen polvistumitta olentoa.

"Sisar Seraphine", hän puhui -- "sillä sinun osoitettava todellista
katumusta, ennenkuin voin sallia sinua mainittavan Pyhän Neitsyen
nimellä -- sinun on nyt tultava minun kammiooni, missä tahdon
viipymättä keskustella kanssasi."

Sisar Seraphine kaatui tuossa tuokiossa pitkälleen.

"Minä en voi kävellä", hän sanoi.

"Sinun ei tarvitsekaan kävellä", vastasi prioritar jyrkästi. "Sinun on
kuljettava käsilläsi ja polvillasi ryömien."

Hän astui ovelle, kiersi avainta ja avasi sen sepposen seljälleen.

"Ja kuulehan vielä", hän lisäsi ovelta, "ellet saavu luokseni riittävän
ajan kuluessa, niin minun lienee pakko lähettää noutamaan äiti
alaprioritarta." Priorittaren kammio sijaitsi pitkän kivikäytävän
toisessa päässä; mutta sisar Seraphine ryömi sisään määräaikaakin
nopeammin.

Tuo outo liikunto oli vaikuttanut perin terveellisesti hänen
mielialaansa.

Hänen raskaasta kankaasta tehty suora pukunsa oli tehnyt polvillaan
liikkumisen kömpelöksi ja vaivalloiseksi. Kädet olivat sotkeutuneet
repeytyneeseen huntuun. Joka hetki hän oli pelännyt käytävää
reunustavien kammioiden ovien avautuvan; vanha Antony saattoi palata
pylväskäytävästä tai mikä olisi kaikkein onnettominta -- äiti
alaprioritar voisi tulla häntä vastaan refektorion portaikolta!
Saavuttaakseen suuremman nopeuden hän oli koettanut nostella polviaan,
kuten norsut nostavat jalkojaan. Tämä liikkumistapa oli kömpelyydestään
huolimatta varsin tehokas; mutta katsojille se olisi ollut perin
hullunkurinen. Kivet runtelivat käsiä ja polvia paljoa pahemmin kuin
hänen takoessaan näitä oman kammionsa lattiaan.

Hän saapui kunnianarvoisan äidin jalkajakkaran ääreen palavissaan sekä
mieleltään että ruumiiltaan, häveten itseään, asuunsa harmistuneena,
lyhyesti sanoen kauttaaltaan järkevämpänä kuin huutaessaan "Wilrediä"
ja hokiessaan yhtä mittaa purppuraloimista ja hopeatiu'uista.

Kenties prioritar oli ennalta tietänyt tämän tuloksen määrätessään
moisen rangaistuksen. Laimeus tai myötätuntoisuus olisi sillä haavaa
ollut turmiollista ja typerää; ja olihan prioritar aivan erikoisesti
anonut järkevyyttä!

Hän istui pöytänsä ääressä, kun sisar Seraphine saapui kuppelehtien
ja laahustaen näkyviin. Hän ei kohottanut katsettaan kuvitetusta
messukirjasta, jota hän parhaillaan luki. Toinen käsi lepäsi isolla
hakasella, toinen oli valmiina lehteä kääntämään. Hänen jalo muotonsa
näytti kuin ylevän tyyneyden olennoitumalta.

Kuullessaan sisar Seraphinen huohottavan jalkainsa juuressa hän puhkesi
puhumaan, kohottamatta kuitenkaan vielä katsettaan.

"Saat nousta seisomaan", hän virkkoi, "ja sulkea oven."

Sitten odottava käsi käänsi lehteä ja syntyi jälleen äänettömyys.

"Järjestä asusi parempaan kuntoon", sanoi prioritar kääntäen taasen
lehteä.

Kun hän viimein kohotti katseensa, seisoi sisar Seraphine puku
järjestyksessä ja nähtävästi oikeassa mielentilassa nöyränä lähellä
ovea.

Prioritar sulki kirjan ja kiinnitti raskaat hakaset. Sitten hän osoitti
tammituolia viitaten nunnaa siirtämään sen lähemmäksi.

"Istu, lapseni", hän sanoi äärettömän lempeällä äänellä. "Meillä on
nyt paljo puhuttavaa, ja sinun mielesi on alttiimpi kuuntelemaan, jos
ruumiisi saa levätä."

Kiintein katsein prioritar tarkasti noita sieviä, punoittavia kasvoja,
jotka olivat itkusta pöhöttyneet ja aikoivat nyt ilmaista oikullista
uhmaa, jota pintapuolinen nöyryys vain lievästi verhosi.

"Mikä aiheutti tämän puuskan, lapseni?" tiedusti prioritar perin
leppeästi.

"Kun me istuimme tuomiokirkon parvekkeella, kunnianarvoisa äiti, missä
minulla oli sija lähellä ikkunaa, niin satuin hetkellisen hiljaisuuden
vallitessa kuulemaan hevosen hirnahtavan ulkona kadulla. Se hirnahti
aivan samoin kuin oma herttainen ratsuni, kun se vartosi kotona
linnanpihassa, että tulisin alas ja nousisin satulaan. Joka kerta
kuin tuo hevonen hirnahti, saatoin nähdä yhä selvemmin Lumihiutaleen
heleän punaisine satulaloimineen ja hopeatiukuineen; se kuopi monen
muun ratsun joukossa kärsimättömänä maata ja pureskeli kuolaimiaan,
sillä minua huvitti lähteä alas viimeisenä, kun kaikki jo istuivat
satulassa. Sitten ratsastajat kohottivat töyhtöniekkahattujaan, kun
minä ilmestyin, ja Wilfred työnsi paashini syrjään nostaakseen minut
satulaan. Ja niin me ratsastimme kaikki huutaen ja nauraen ja torvien
raikuessa ulos metsästämään tai turnajaisiin, minä ensimmäisenä
Lumihiutaleella ja Wilfred heti takanani."

Prioritar istui aivan hiljaa kuunnellen. Hän ei siirtänyt katsettaan
noista punoittavista kasvoista. Lievä väri hohti hänen omillakin
poskillaan.

"Kuka on Wilfred?" hän tiedusti, kun sisar Seraphine vaikeni
hengähtääkseen.

"Serkkuni, joka olisi nainut minut, jos --"

"Jos?"

"Jos en olisi luopunut maailmasta."

Prioritar mietti tätä.

"Jos kerran sydämestäsi halusit joutua naimisiin serkkusi kanssa,
lapseni, minkä vuoksi siis teit nunnalupauksen ja luopuen kaikista
maailman ja lihan himoista liityit meidän pyhään järjestöömme?"

"Minä en halunnut sydämestäni joutua naimisiin serkkuni kanssa!"
huudahti sisar Seraphine ärtyisästi. "Minä olin kyllästynyt Wilfrediin.
Olin kyllästynyt kaikkeen! Tahdoin tehdä nunnalupauksen. Tahdoin päästä
luostariin. Se oli kaikkein paras keino rangaista muutamia ihmisiä ja
hämmästyttää toisia. Mutta Wilfred sanoi, että määrähetken tullessa hän
saapuisi ryöstämään minut vapaaksi."

"Ja -- kun sitten määrähetki tuli?"

"Hän ei ollutkaan saapuvilla. En ole nähnyt häntä sen koommin."

Prioritar kääntyi katselemaan ulkonemaikkunasta. Hän näytti
huolellisesti harkitsevan, mitä oli sanottava.

Puhjetessaan viimein puhumaan hän piti katseensa kiintyneenä
puunlatvoihin, jotka huojuivat luostarinmuurin toisella puolella.

"Sisar Seraphine", hän sanoi, "moni uskonnollisen elämän omaksunut
tietää, kuinka vaikeata on suoriutua sellaisesta elämyksestä, minkä
sinä olet nyt kokenut. Mutta yleensä he kilvoittelevat kiusausta
vastaan ja voittavat sen oman sydämensä salaisuudessa, oman kammion
hiljaisuudessa.

"Siitä elämästä, jota vietimme, ennenkuin paremman osan valiten
luovuimme maailmasta, kummittelee mielessämme toisinaan muistoja,
kevytmielisen suloisia. Sellaiset muistot eivät voi muuttaa asemaamme,
johon valamme ikiajoiksi sitoo meidät mutta ne voivat, herättää meissä
turhia mielitekoja tai maailmallisia haluja. Juuri sen vuoksi ne ovat
synnillisiä.

"Auttaakseni sinua tässä vaarassa minä annan sinulle nyt kaksi
rukousta; jotka sinun on painettava muistiisi ja toistettava aina
tarpeen tullen. Ensimmäinen on messukirjassa."

Prioritar veti luoksensa mustakantisen hopeahelaisen kirjan, avasi sen
ja luki siitä lyhyen latinalaisen rukouksen. Mutta kun sisar Seraphinen
kasvoilla ei näkynyt mitään vastaanottavaisuuden tai ymmärtämyksen
häivää, toisti hän sen verkalleen käännettynä.

    Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, suo meidän tahtomme aina
    nöyrästi alistua Sinun tahtoosi ja tee sydämemme aina vilpittömän
    alttiiksi Sinua palvelemaan. Amen.

Hänen silmänsä viipyivät kaihoisasti hymyillen kirjassa.

    "Tämä rukous voisi riittää", hän sanoi, "jos sydämemme olisi
    todella vilpitön, jos tahtomme alistuisi ainiaan. Mutta sydämemme
    on ennen kaikkea petollinen, ja tahtomme on altis kavaltamaan
    hyvät aikomuksemme.

    "Sen vuoksi olen löytänyt sinua varten Gregoriuksen
    sakramentariosta toisen rukouksen: se on vähemmän tunnettu, mutta
    paljoa vanhempi, seitsemättä sataa vuotta sitten kirjoitettu.
    Se käsittelee vaikuttavasti petollista sydäntä, salakavalia
    vietteleviä ajatuksia ja epävakaista tahtoa. Tässä on käännös,
    jonka olen itse kirjoittanut reunakkeeseen."

    Prioritar laski kätensä ristiin messukirjalle, ja kun hän luki
    tuon vanhan kuudennelta vuosisadalta polveutuvan rukouksen,
    josta henki yksinkertainen syvä hartaus, niin äänessä värisi
    syvä liikutus, sillä hän antoi nyt toiselle sellaista, mikä oli
    merkinnyt äärettömän paljoa enemmän hänen omalle sisäiselle
    elämälleen.

    Kaikkiwaltias Jumala, jolle kaikki sydämet ovat avoinna, kaikki
    mielihalut tunnetut ja jolta ei mikään pysy salassa; puhdista
    sydämemme ajatukset Sinun Pyhän Henkesi avulla, jotta voisimme
    täydellisesti Sinua rakastaa ja arvokkaasti ylistää Sinun Pyhää
    Nimeäsi, Kristuksen, meidän Herramme kautta. Amen.

Prioritar käänsi päänsä sisar Seraphinen heltymättömästä muodosta ja
kiinnitti katseensa vielä kerran puunlatvoihin. Hän ajatteli niitä
salaisen taistelun pitkiä vuosia, jotka tunsi vain Hän, jolta ei mikään
pysy salassa; ajatustensa alinomaista puhdistusta, jota hän oli niin
hartaasti anonut; pelkoansa, ettei hän kykenisi koskaan arvokkaasti
ylistämään tuota Pyhää Nimeä.

Hetken kuluttua -- sydän täynnä nöyrää hellyyttä -- hän kääntyi sisar
Seraphinen puoleen.

"Nämä rukoukset, lapseni, jotka sinun on opittava ulkoa, ennenkuin
käyt nukkumaan tänä iltana, suojelevat sinua muistamasta liian
itsepintaisesti maailmaa, josta olet luopunut; ja ne auttavat sinua
oikein perusteellisesti kuolemaan joka päivä omalle itsellesi, jotta
rakkaan Herramme Pyhä Nimi voisi arvokkaasti ylentyä sinun kauttasi."

Mutta tämä hellä kohtelu, nämä pitkät vaitiolon hetket, tämä pyhien
rukousten rauhallinen lukeminen olivat vain ärsyttäneet sisar
Seraphinen pahankurisuutta.

Hänen pintapuolinen luonteensa ei kyennyt käsittämään tuon jalon
sydämen syvyyksiä, joka kohteli häntä niin hellästi. Hän mittasi sen
valtamerisuuruutta omien sairaalloisten mielialojensa keinotekoisten
pikku purojen mukaan. Hän erehtyi pitämään lempeyttä heikkoutena,
tyyntä itsehillintää tahdonlujuuden puutteena. Hänen terveellinen
kunnioituksensa prioritarta kohtaan oli unohtunut.

"Mutta minä en tahdo kuolla!" hän huudahti. "Minä tahdon elää -- elää
-- elää!"

Prioritar kohotti kummastuneena katseensa. Pintapuolinen nöyryys oli
kadonnut sisar Seraphinen pöhöttyneiltä kasvoilta. Niissä ilmeni
selvästi oikullista uhmaa.

"Polvillesi!" komensi prioritar käskevästi. Niskoitteleva nunna
heittäysi maahan polvilleen kaataen samalla takanaan olevan tuolin.

Prioritar teki äkillisen liikkeen, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän
oli anonut kärsivällisyyttä erheeseen joutunutta kohdellessaan.

"Me kuolemme, jotta voisimme elää", hän virkkoi juhlallisesti. "Sisar
Seraphine, tämä asia on sinun harhaantuneen sydämesi opittava. Kuollen
omalle itsellemme me elämme Jumalassa. Kuolettaessamme synnin me
aloitamme elämän hurskaudessa. Kuolettaessamme maailman me löydämme
Iäisen Elämän."

Lattialla polvistuessaan sisar Seraphine tunsi asenteensa paatokseen
soveliaaksi.

"Mutta minä tahdon _elää_ maailmalle!" hän huudahti puhjeten kyyneliin.

Luostarielämä ei pyri suosimaan yksilöllistä surua. Mietiskellessä
alituiseen ja hartaudella Suurinta Surua, joka tuotti maailmalle
vapahduksen, mieli käy vähemmän alttiiksi vuodattamaan omakohtaisen
säälin kyyneleitä.

Sisar Seraphinen intomieliset nyyhkytykset herättivät priorittaressa
levottomuutta ja huolta.

Tämä nuori nunna oli vasta äskettäin lähetetty Whytstoneen Tewkesburyn
luostarista, missä hän oli palvellut uusikkoaikansa ja tehnyt
lopullisen lupauksensa. Prioritar tajusi nyt, kuinka vähän hän tunsi
sisar Seraphinen sisäistä mielenlaatua, ja moitti itseään siitä, että
oli katsonut enemmän ulkonaiseen muotoon kuin sydämeen, ollut asiastaan
liian varma ja luottanut ylenmäärin toisten arvosteluun. Tuntiessaan
menetelleensä väärin sekä koko nunnakuntaa että erikoisesti sisar
Seraphinea kohtaan hän sai uudelleen kärsivällisyyttä.

Hän kohotti itkevän nunnan lattiasta, kietoi käsivartensa suojelevasti
hänen ympärilleen ja talutti hänet Madonnan alttarin ääreen.

"Lapseni", hän puhui, "meille on annettu eräitä kärsimyksiä, jotka
voimme parhaiten kertoa Pyhälle Neitsyelle itselleen. Koeta keventää
sydäntäsi ja löytää lohtua... Kallistaako mielesi korvansa jälleen
maallisen rakkauden muistolle, jonka hylkäsit antautuaksesi täydelleen
taivaalliselle rakkaudelle?... Tuottaako sinulle tuskaa pelko, että
menettelit väärin rakastamaasi miestä kohtaan, kun hylkäsit hänet
ruvetaksesi Taivaan morsioksi?"

Sisar Seraphine hymyili -- halveksivaa pikku hymyä. "Ei", hän sanoi,
"minä olin kyllästynyt Wilfrediin. Mutta -- olihan niitä muitakin."

Priorittaren ääni kävi entistään vakavammaksi ja alakuloisemmaksi.

"Avioliittoako sinä sitten kaipaat ja halajat?"

Sisar Seraphine nauroi -- tylyä, itsetietoista pikku naurua.

"En, minusta oli sietämätöntä tulla sidotuksi yhteenkään mieheen.
Mutta minusta tuntui hauskalta olla rakastettu, ja minä tahdoin olla
ensimmäisenä toisen ihmisen ajatuksissa ja sydämessä."

Prioritar katsoi tuota sievää, kyynelten tahrimaa muotoa ja
pehmeäviivaista vartaloa. Silloin hänen mielessään heräsi muuan ajatus.
Sen lausuminen nosti väliverhon hänen oman sydämensä kärsimysten
Kaikkein Pyhimmän edestä; mutta hän ei jättäisi käyttämättä mitään,
mikä voi auttaa tätä sielua, jota hän koetti ylentää.

Katse luotuna Neitsyt-äidin käsivarsilla lepäävään Pienokaiseen hän
kysyi vakavalla ja hiljaisella äänellä:

"Saattaako sinun sydäntäsi halajamaan takaisin maailmaan herkeämätön
kaipaus saada oma lapsi sylissä pidettäväksi, rinnoille painettavaksi,
helmassa uneen liekutettavaksi?"

Sisar Seraphine tuijotti priorittareen kerrassaan hämmästyneenä.

"Kaikkea vielä!" hän vastasi kärsimättömänä. "Minä en ole koskaan
pitänyt lapsista. Äitiyden harmit eivät minua houkuttele; siinä olisi
jo kyllin syytä luopua maailmasta."

Silloin prioritar veti pois suojelevan käsivartensa ja katsoi ankarasti
sisar Seraphineen.

"Sinä menettelet petollisesti valaasi kohtaan", hän sanoi, "sinä
pilkkaat kutsumustasi; eikä kuitenkaan mikään arvokas tai jalo tunne
vedä sinun sydäntäsi takaisin maailmaan. Sinä haluat vain turhaa
komeutta ja loistoa, kaikkea sellaista, mikä on omansa kohottamaan oman
itsesi kunniaan. Palaa kammioosi ja vietä kolme tuntia rukouksessa ja
katumuksessa Ristiinnaulitun edessä."

Prioritar kohotti kättään ja viittasi Kristuksen kuvaan, joka riippui
isossa karkeassa ristissä seinällä vastapäätä ovea. Hänen äänensä
tulkitsi ylimaailmallista hartautta, kun hän turvautui vielä viimeiseen
keinoon.

"Totisesti", hän sanoi, "totisesti ei mikään omakohtainen rakkaus voi
elää katsellessa meidän autuaan Herramme kuolemaa ja uhrautumista!
Polvistu siis ristin ääreen ja opi --"

Mutta sisar Seraphinen ärtynyt mieli, havaiten äkkiä toivottoman
kapinoitsemisensa turhaksi, kiihtyi samassa tuokiossa aivan
hillittömäksi.

Räjähtäen hurjaan nauruun hän työnsi päänsä taaksepäin ja osoitti sormi
ojolla Ristiinnaulitun kuvaa.

"Kuolema! Kuolema! Kuolema!" hän kirkui; "lohdutonta, toivotonta,
hirveätä! Minä pyydän elämää, minä tahdon elää; olen nuori, olen
iloinen, olen kaunis. Ja minun käsketään -- käsketään -- käsketään
painua polvilleni -- moneksi tunniksi -- ja katsella kuolemaa!" Hänen
äänensä yltyi viiltävän kirkuvaksi. "Hah-haa! Siihen en suostu! Kuollut
Jumala ei voi auttaa minua! Minä haluan elämää, en kuolemaa!"

Kirkaisten hän hypähti pystyyn, kiiti huoneen halki, takoi pyhää kuvaa
nyrkeillään, repi sitä kynsillään.

Tuokion ajaksi valtasi priorittaren kivettävä kauhu. Sitten hän
hyökkäsi nunnan kimppuun.

Tarttuen rikollisen molempiin ranteisiin hän heitti tämän maahan
ja kiskaisi sitten seinään kiinnitetystä köydestä, joka sai ison
hälyytyskellon käytävässä hurjasti helisemään.

Viipymättä kuului kiitävien askelten kopinaa; huudettiin
alaprioritarta, mutta tämä oli jo paikalla.

Kun he kiskaisivat oven auki, seisoi prioritar -- kasvot valkoisina,
silmät leimuten ja käsivarret levällään -- heidän ja ristiinnaulitun
kuvan välillä.

Lattialla virui sisar Mary Seraphine lysmyyn vaipuneena.

Nunnien säikähtynyt parvi täytti oviaukon kenenkään uskaltamatta puhua
tai astua sisään, kunnes vanha Mary Antony, työntyen alapriorittaren
ohitse, polvistui kunnianarvoisan äidin eteen ja kohottaen tämän kaavun
lievettä suuteli sitä ja painoi sen rintaansa vastaan.

Verkalleen antoi prioritar käsivarsiensa vaipua.

"Käykää sisään", hän virkkoi; ja kaikki tunkeutuivat kammioon.

"Sisar Seraphine", sanoi prioritar kammottavan juhlallisella äänellä,
"on häväissyt Ristiinnaulitun kuvaa halventaen meidän autuasta
Herraamme, joka riippuu tuolla."

Kaikki nunnat vaipuivat polvilleen kätkien kasvot käsiinsä.

Seuraavien hetkien äänettömyys teki hirvittävän vaikutuksen.

Hitaasti prioritar kääntyi, heittäysi maahan ristin juurelle ja
painoi otsansa lattiaan. Sitten nunnat kuulivat yhden ainoan syvän,
värisyttävän nyyhkytyksen.

Ei yksikään pää kohonnut. Ainoa nunnista, joka uskalsi kurkistaa, oli
sisar Mary Seraphine, joka virui pitkällään permannolla.

       *       *       *       *       *

Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi kalpeana, mutta tyynenä.

"Kantakaa hänet omaan kammioonsa", hän sanoi.

Kaksi kookasta nunnaa, joille hän viittasi, nosti sisar Seraphinen
maasta ja kantoi hänet pois.

Kun heidän askeltensa laahustava ääni häipyi etäisyyteen, ryhtyi
prioritar jakelemaan lisää määräyksiä.

"Kaikki palaavat nyt kammioihinsa ja polvistuvat krusifiksin ääreen
rukoilemaan. Ovet ovat jätettävät auki. _Miserereä_ on laulettava,
kunnes refektorion kello soi. Äiti alaprioritar jää tänne."

Nunnat hajaantuivat yhtä nopeasti kuin olivat kokoontuneetkin; kaikki
pyrkivät kammioihinsa paeten kuin säikähtyneet linnut nousevan myrskyn
tieltä.

Kookkaat nunnat, jotka olivat kantaneet pois sisar Seraphinen,
palasivat ja odottivat kunnianarvoisan äidin ovella.

Prioritar seisoi yksinään, traagillisena kuvana, murheen valtaamana.

Äiti alaprioritar siirtyi likemmäksi. Hänen kapea muotonsa, kurkistaen
esiin hunnun suojasta, muistutti nyt entistä enemmän näätää. Pienissä
silmissä vilkkui säälimätön välke.

"Jääkö se minun tehtäväkseni, kunnianarvoisa äiti?" hän kuiskasi.

Prioritar taivutti päätään.

Äiti alaprioritar mutisi toisen kysymyksen.

Prioritar kääntyi katsomaan krusifiksiin.

"Kyllä", hän virkkoi lujasti.

Äiti alaprioritar liukui lähemmäksi ja kuiskasi sitten kolmannen
kysymyksensä.

Prioritar ei vastannut. Hän katseli leikkauksin koristettua
tammituolia, joka makasi kumollaan. Hän ajatteli, olisiko voinut
menetellä harkitsevammin, puhua viisaammin. Hänen sydäntänsä kivisti.
Tuollaiset ylevät luonteet moittivat aina itseään kunnottomien
tekemästä vääryydestä.

Kun äiti alaprioritar ei saanut vastausta, kuiskasi hän uuden
ehdotuksen.

"Ei", virkkoi prioritar.

Äiti alaprioritar lievensi ehdotustaan.

Prioritar kääntyi katsomaan Madonnan hellää olentoa, joka kumartui
siunatun Lapsen ylitse.

"Ei", virkkoi prioritar.

Äiti alaprioritar rypisti otsaansa ja lievensi ehdotustaan vieläkin
enemmän; mutta se tapahtui äänellä, joka vaati ratkaisua.

Prioritar taivutti päätään.

Alaprioritar kumartui syvään, kohotti kunnianarvoisan äidin huntua ja
suuteli sitä; sitten hän poistui kammiosta.

       *       *       *       *       *

Prioritar siirtyi ikkunan ääreen.

Aurinko oli laskenut mailleen. Iltatähti loisti vasta sytytetyn lampun
lailla kalpean purppuraisella taivaalla. Nopeasiipiset pääskyset olivat
menneet levolle.

Ikkunan ohitse lehahti lepakoita ikäänkuin kodittomia sieluja, jotka
eivät tiedä, minne menisivät.

Kammioista alkoi kuulua matalaäänistä laulua; nunnat lauloivat
_Miserereä_ ovet avoimina.

Mutta katsellessaan iltatähteä prioritar kuuli vielä järkyttävän
selvästi sisar Seraphine poloisen viimeisen julkeuden: "Haluan elämää
-- en kuolemaa!"

       *       *       *       *       *

Käytävää pitkin siirtyi lyhyt kulkue matkalla Mary Seraphinen kammioon.

Ensimmäisenä astui muuan nunna sytytetty vahakynttilä kädessään.

Sitten seurasivat ne kaksi kookasta nunnaa, jotka olivat kantaneet Mary
Seraphinen tämän kammioon.

Heidän takanaan äiti alaprioritar pitäen skapularionsa alla jotain,
mikä antoi hänelle enemmän ryhtiä kuin hänellä tavallisesti oli.

Juhlallinen ja virallinen -- melkeinpä uhrimenoja muistuttava -- oli
heidän tahdikas astuntansa, kun he liikkuivat käytävää pitkin ja
astuivat Mary Seraphinen kammioon.

Prioritar sulki ovensa ja polvistuen krusifiksin ääreen rukoili
anteeksi pyhyydenloukkausta, jonka oli tahtomattaan aiheuttanut.

Nunnat lauloivat _Miserereä_ kukin kammiossaan. Mutta -- äkkiä
-- ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta heidän äänensä vaikenivat
kiirehtiäkseen sitten edelleen epävarmoin, kiihtynein poljennoin.

       *       *       *       *       *

Vanha Mary Antony, joka pelasi alhaalla mielikisaansa, pysähtyi myöskin
ja herkisti korviaan. Sitten hän lennätti surkastuneen herneen, joka
esitti äiti alaprioritarta, pimeimpään loukkoon ja riensi keittämään
lieventävää voidetta.

Kun sitten refektorion kello oli kutsunut kaikki ilta-aterialle, hiipi
vanha maallikkosisar Mary Seraphinen kammioon viemään keittoa ja
lohdutusta.

Mutta sisar Mary Seraphine ei ollut moneen viikkoon ollut niin
tyytyväisellä mielellä.

Lopultakin hän oli joutunut huomion keskustaksi; ja vaikka äiti
alapriorittaren käydessä hänen kammiossaan tämä asema oli osoittautunut
erikoisen tuskalliseksi, tuntui se kuitenkin Mary Seraphinen
sairaalloisesta mielestä siedettävän arvoiselta.

Kun mieli siis oli nyt vapautunut tyytymättömyydestään, söi hän
hilpeänä Antony vanhuksen lientä ja ryhtyi käyttelemään lieventävää
voidetta. Mutta samalla hän suunnitteli, kuinka saavuttaisi
priorittaren suosion kertomalla tälle ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa ne äiti alapriorittareen kohdistuvat pahanilkiset
huomautukset, joita hänen mieltään huvittaakseen nyt teki tuo
ystävällinen eukko, joka uhmasi nuhteita tuodakseen hänelle, kaikkien
hylkäämälle, sekä ravintoa että lohtua.



VI luku

HURMEPUKUINEN RITARI.


"Ei, tänä aamuna ei minulla ole mitään sinua varten", sanoi Mary
Antony punarinta-satakielelle "ei mitään muuta kuin hauskoja juttuja.
Voin kertoa sinulle tarinan tai kaksikin, voin antaa sinulle viisaita
neuvoja; mutta laukussani, mestari kerjäläismunkki, ei ole muuta kuin
hernepussini."

Vanha maallikkosisar istui puutarhassa lepäämässä. Hänellä oli ollut
uuttera työrupeama, mutta se oli ollut sotkuista uutteruutta. Sillä
lähdettyään ulos rikkaruohoja kitkemään hän oli jonkin ajan kuluttua
saanut voimakkaan halun ryhtyä valmistamaan kukkavihkoa ja istui nyt
kivipenkillä pyökkipuun alla pitäen kädessään isoa kiehkuraa. Se oli
laadittu moninaisista kukkivista rikkaruohoista, jotka oli järjestetty
erittäin huolellisesti ja sidottu yhteen kiertotattaren karhilla.

Vaikka Antony eukko olikin monessa suhteessa tarkkasilmäinen ja
harvinaisen ovela, sattui hänen korkea ikänsä kuitenkin toisinaan
ilmenemään lapsellisina päähänpistoina. Hänen ajatuksensa saattoivat
lähteä liikkeelle väärän olettamuksen viitoittamaa suuntaa, jolloin
hän useinkin päätyi unelmankaltaiseen johtopäätökseen. Niinpä nytkin,
havahtuen hetkellisestä torkahduksesta miellyttävässä siimeksessä, hän
alkoi kummastella, miksi vanha selkä tuntui ikäänkuin katkenneelta,
ja joutui aivan ihmetyksiin, kun huomasi kädessään ison kiehkuran
voikukkia, päivännoutoja, ratamoja sekä kiertotattaria.

Penkin toisessa päässä seisoi punarinta-satakieli. Pyökki kasvoi
juuri kyllin likellä pylväskäytävää, sämpyläsaksan puuta ja sen omaa
erikoista marjakuusipensaikkoa kuuluakseen sen pikku Valtakuntaan.

Mainittuaan hernepussin Mary Antony tunsi vastustamatonta
halua katsella sen sisältöä ja ennen kaikkea levittää tämän
punarinta-satakielen kirkkaiden silmien nähtäväksi.

Hän laski eriskummallisen kukkavihon ruohikkoon jalkainsa juureen,
kääntyi syrjittäin kivi-istuimelle ja veti pussin esiin laukustaan.

"Kas niin, mestari sämpyläsaksa!" hän sanoi. "Saat tehdä sen omalla
vastuullasi, mutta nyt annan sinulle tilaisuuden nähdä omilla
kirkkailla silmilläsi hurskaat sisaret; kaikki yhdenkaltaisia kuin
herneet rokassa -- siltä ne, Herra paratkoon, näyttävätkin astellessaan
edes ja takaisin; mutta ensiksi, jos nimittäin sattuisin heidät
löytämään, ne muutamat jotka olen erikoisesti valinnut toisten
joukosta."

Kurkisteltuaan tiukasti pussiin hän sai hetken kuluttua hienon
valkoisen herneen, kurtistuneen herneen ja tuon kolmannen, värittömän
ja pilkullisen herneen sijoitetuksi riviin kivilaatalle.

"Tämä tässä", selitti Mary Antony osoittaen kyhmyisellä etusormellaan
ensimmäistä, "on kunnianarvoisa äiti itse -- iso ja puhdas ja
jalo... Ei, älä hypi liian lähelle, herra Punarinta! Kun me astumme
hänen kammioonsa, niin polvistumme aina kynnykselle, kunnes hän
kehottaa meitä käymään lähemmäksi. Totta kyllä että _me_ olemme vain
hurskaita naisia vaatimattomassa asussa, kun taas _sinä_ olet hilpeä,
koreapukuinen mies, rohkeakatseinen ja epäilemättä syvälle syntiin
vajonnut. Mutta yksinpä sinunkin on pysyttävä loitolla tämän kaikkein
kunnianarvoisimman verrattoman herneen lähettyviltä.

"Tämä tässä", osoittaen kurtistunutta hernettä, "on äiti alaprioritar,
joka oikein mielihalusta toimittaisi sinulle selkäsaunan, senkin häijy
pikku vintiö!

"Tämä on sisar Mary Rebecca, joka käy päivä päivältä yhä kierommaksi
sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta jonka huulilla aina päilyy
makea hymy.

"Nytpä näytän sinulle, jos niinkuin sattuisin hänet löytämään, sisar
Teresan, joka on ystävällinen ja miellyttävä, mutta niiskahduttaa
nenäänsä niin raikuvasti, että se kuuluu keittiöön asti, kun tämän
hurskaan sisaren vuoro on lukea refektoriossa.

"Ja kun hän on päättänyt lukemisen, säestettyään sitä niiskahduksella
joka toinen minuutti, ja saa lopulta tilaisuuden niistää, niin
usko minua, mestari Punarinta, aivan sitä luulisi, että meidän
vanha mustanruskea lehmä on vast'ikään erotettu äsken syntyneestä
vasikastaan. Niin, ystävällinen ja miellyttävä sielu, mutta pitää
nenällään kamalaa ääntä ja unohtaa toisten ihmisten korvat katsoen oman
tarpeensa riittäväksi syyksi todellisiin torventörähdyksiin."

Jutellessaan puolittain kääntyen Mary Antony kurkisti avoimeen pussiin
sisar Teresaa haeskellen.

Silloin tapahtui, nopeasti kuin ajatus, jotain odottamatonta.

Kolme ripeätä hypähdystä, punainen rinta nytkähti äkisti, siivet
lehahtivat --

Punarinta-satakieli oli siepannut valkoisen herneen! Istuimella oli
jäljellä vain kurtistunut ja pilkullinen.

Päästäen kauhun ja suuttumuksen huudahduksen vanha maallikkosisar
vaipui polvilleen ja kohotti epätoivoisena käsiään puita ja taivasta
kohti.

       *       *       *       *       *

Alisen muurin vaiheilla asteli prioritar vakavissa mietteissä edes
ja takaisin kypressikujannetta pitkin. Mary Antonyn suuttumuksen
huudahdus osui hänen korviinsa heikkona, mutta epäämättömänä. Kääntyen
hän kulki hiljaa vehreätä nurmikkoa pitkin marjakuusipensaikon
toisella puolen, mutta seisahtui kummastuneena ennättäessään pyökin
vaiheille. Sillä vanhan maallikkosisaren ääni tunkeutui pensaikon
lävitse, ja ensimmäiset kuulemansa sanat tuntuivat priorittaresta aivan
käsittämättömiltä.

"Voi sinua, hurmepukuinen ritari!" voihki Mary Antony. "Suokoon
taivas, että petollisuutesi koituu omaksi onnettomuudeksesi! Tänne
sinä tunkeudut, meidän yksinäisimpiin paikkoihimme, kerjäät ruokaa,
jota ei käy kieltäminen, houkuttelet mairekielin vanhaa Mary Antonya,
niin että hän sallii sinun kurkistaa hurskaita sisaria -- sinä rohkea,
häijy mies! -- ja sitten ryöstät itse kunnianarvoisan äidin! Hoh,
olisitpa vain vienyt mukanasi äiti alapriorittaren, niin hänpä olisi
muuttanut kotisi, piessyt lapsiasi ja parantanut omat kurjat tapasi,
senkin kiittämätön lurjus! Tai jos olisit ottanut sisar Mary Rebeccan,
niin _hän_ vasta olisi kuumentanut sinulta korvat kertomalla vaimollesi
kauniita juttuja uskottomuudestasi, kuiskailemalla, että Mary Antony on
nuorempi ja kauniimpi kuin hän. Mutta kaikkea vielä! Heistä ei kelpaa
kumpikaan! Sinun täytyy tietenkin siepata itse kunnianarvoisa äiti.
Voi sinua, senkin pyhyyden häpäisijä! Älä seiso siellä minua pilkaten!
Missä on kunnianarvoisa äiti?"

"Täällähän minä olen, Antony kulta", virkkoi prioritar lepytellen ja
astuen nopeasti esiin pensaikon takaa.

Yksi ainoa silmäys ilmaisi hänen mieltään huojentaen, että
maallikkosisar oli yksinään. Kyyneleitä valui tämän kurttuisen, vanhan
hahmon ryppyjä myöten. Hän polvistui ruohikkoon; vieressään hänellä
oli iso kimppu kukkivia rikkaruohoja, penkillä herneitä kuluneesta
pellavapussista ulos kierineinä. Oksalla hänen yläpuolellaan istui
punarintasatakieli kurkottuen veitikkamaisin silmin katselemaan
hajalleen valuneita herneitä.

Priorittaresta tuntui siltä, että varmaankin vanha maallikkosisar oli
menettänyt järkensä.

Kumartuen alaspäin hän koetti nostaa tätä maasta; mutta Mary Antony
heittäysi eteenpäin, syleili kunnianarvoisan äidin jalkoja ja suuteli
niitä syvän katumuksen ja murheen valtaamana.

"Ei, ei, nouse nyt, Antony kulta", virkkoi prioritar lujasti. "Nouse!
Minä käsken sinua. Päivä on kuuma. Sinä olet nähnyt unta. Ei yksikään
rohkea, häijy mies ole tunkeutunut näiden muurien sisäpuolelle. Ei
täällä ole mitään 'hurmepukuista ritaria'. Nouse nyt katsomaan. Me
olemme kahden."

Mutta pysyen yhä polvillaan Mary Antony kohottausi puoleksi, ja
viitaten yläpuolella riippuvaan oksaan hän sai sanotuksi kesken
nyyhkytyksiään: "Se rohkea, häijy mies on tuolla!"

Kohottaen katseensa prioritar kohtasi alaspäin kurkistavan
punarinta-satakielen kirkkaan silmän.

Mitä ihmettä? Aivan oikein! Siellähän oli "hurmepukuinen ritari".

Prioritar hymyili. Hän alkoi tajuta.

Punarinta-satakieli puhkesi voitonriemuiseen lauluun. Tällöin vanha
Mary Antony, maaten yhä polvillaan, heristi kohotettua nyrkkiään.

Prioritar nosti hänet maasta ja veti viereensä penkille.

"Istuudu nyt minun rinnalleni", hän sanoi, "ja tee täysi tunnustus.
Huojenna vanhaa sydäntäsi kertomalla minulle koko tarina. Sitten
julistan punarinta-satakielelle tuomion, jos se osoittautuu nimensä
mukaiseksi varkaaksi."

Niinpä prioritar sai nyt luostarin puutarhassa, punarinta-satakielen
liverrellessä heidän yläpuolellaan, kuulla kumman tarinan: kuinka
Mary Antonya oli alkanut pelottaa, että hänelle sattuisi erehdys
päivittäisessä laskutehtävässään; kuinka hän oli keksinyt keinon
turvautua herneisiin; kuinka hän oli nimittänyt herneet Valkoisten
sisarten olemuksen mukaan; kuinka hän leikitteli niillä kammiossaan;
kuinka hän oli saanut kesytetyksi punarintasatakielen; kuinka hän oli
tottunut juttelemaan tuolle pikku linnulle asioita, joita ei käynyt
toisille kertominen; ja kuinka hän sen vuoksi oli tullut tänä aamuna
näyttäneeksi sille herneensä, mistä oli seurauksena tämä aavistamaton
onnettomuus -- kunnianarvoisan äidin ryöstö.

Prioritar kuunteli ulkonaisesti vakavana, koettaen salata jokaisen
merkin sisäisestä rattoisuudesta, joka valtasi hänet aivan puistattavan
voimakkaana. Mutta useammin kuin kerran hänen oli käännettävä kasvonsa
Mary Antonyn kurkistavalta katseensa, kun vanhus yritti levottomana
tutkia, siirtikö tämä syntiluettelo hänet anteeksiannon mahdollisuuden
ulkopuolelle.

Prioritar ei jouduttanut kertomusta. Hän tiesi, kuinka tärkeä kaikkein
vähäpätöisinkin pikkuseikka oli tuolle mielelle, joka nyt paljasti
itsensä hänelle ehkäiseminen tai jouduttaminen olisi saanut Mary
Antonyn tuntemaan, ettei tunnustus ollutkaan perin pohjainen.

Sen vuoksi prioritar kuunteli äärettömän kärsivällisenä istuen
päivänpaisteisessa puutarhassa, missä heitä ei häirinnyt muu kuin
kerran tai pari holvikäytävää myöten hiljaa liukuva hunnutettu olento,
joka, huomatessaan kunnianarvoisan äidin lepäävän pyökin siimeksessä,
teki kunnioittavan kumarruksen ja kiirehti tiehensä taakseen
katsahtamatta.

Kun kielevä vanha ääni lopulta vaikeni, peitti prioritar ystävällisellä
kädellä nuo rauhattomat sormet, jotka sulkeutuivat ja avautuivat
ehtimiseen kouristuen, ja piteli niitä lujasti omiinsa kätkettyinä.

Hänen ensimmäiset sanansa koskettivat asiaa, jota ei oltu vielä
mainittu.

"Antony kulta", hän virkkoi, "onko tuo kukkavihko meidän jalkaimme
juuressa sinun tekemäsi?"

"Voi, kunnianarvoisa äiti", huokasi vanha maallikkosisar, "siinäkin
minä menettelin väärin, vaikka aioin tehdä hyvää. Sisar Mary Augustine
tuli nähkääs keittiöön valmistamaan äiti alipriorittaren määräyksestä
piiraita, ja voidakseen tehdä ne raskaiksi hän halusi päästä minun
neuvoistani, jotka varmasti olisivat aika lailla keventäneet niitä, ja
niin hän käski minun mennä kitkemään rikkaruohoja puutarhasta.

"Kitkeissäni tulin ajatelleeksi, että paljoa hauskempaa olisi kerätä
oikein kaunis kukkavihko suloisen Neitsyemme alttaria koristamaan; ja
näin ajatellen minä jätin sisar Mary Augustinen raskaan työn ja rupesin
noudattamaan omaa mielihaluani. Mutta kun kukkavihko oli valmis, niin,
voi sentään, se olikin vain kimppu rikkaruohoja!"

Priorittaren silmät täyttyivät kyynelistä; aluksi hän ei uskaltanut
vastata, peläten äänensä pettävän. Sitten hän kumartui nostamaan
kukkavihon maasta.

"Pyhä Neitsyt on saapa sen", hän sanoi. "Minä lasken sen hänen
alttarilleen omassa kammiossani. Hän ymmärtää kyllä -- sillä hän
tietää, kuinka usein, käsien kitkeissä rikkaruohoja, sydän kerää
kuitenkin kaiken aikaa mitä kauneimpia kukkia.

"Niin, ja toisinaan, kun kannamme Jumalalle uhriksi kaikkein ihanimpia
kukkia, Hän näkee niissä vain arvottomia rikkaruohoja. Ja kun mielemme
on murheinen, koska meillä on vain rikkaruohoja tarjottavina, niin
Hän näkee niissä tuoksuvia kukkia. Mitä käsi tarjonneekin ihmissilmin
katsottuna, Jumala näkee siinä aina sydämen arvotusten kukkivan."

Prioritar vaikeni kasvoillaan perin iloinen ilme. Sitten, huomatessaan
vanhan maallikkosisaren yhä katselevan kukkavihkoaan tyytymättömänä,
hän jatkoi: "Ja sitä paitsi, Antony kulta, kuka ratkaisee, mitä kukkia
on nimitettävä 'rikkaruohoiksi'? Luoja itse ei sanonut 'rikkaruohoksi'
ainoatakaan kasvia luomakunnassaan, kuinka mitätön se olikin Kun hän
ihmisen syntiinlankeemuksen tähden kirosi maan, Hän sanoi: 'Kasvakoon
se myöskin ohdakkeita ja orjantappuroita!' No niin; terävimmät okaat on
ruusulla; ohdake on Skotlannin kuninkaallinen kukka ja jos meidän vanha
valkoinen aasi voisi lausua mielipiteensä, niin epäilemättä se sanoisi
sitä Kukkien Kuninkaaksi.

"Ei missään kohdassa Pyhiä kirjoja mainita ainoatakaan kasvia
'rikkaruohoksi'. Ihmisen tehtäväksi on jäänyt julistaa rikkaruohoiksi
sellaiset kasvit, joita hän ei tarvitse.

"Katsohan jokaista näistä. Kykenisikö kumpikaan meistä kahdesta, vaikka
vuosikausia uurastaisimme, valmistamaan kaikella taidollammekaan mitään
niin täydellistä kuin vähäpätöisimmän näistä rikkaruohoista?

"Ei, ne ovat rikkaruohoja, koska kasvavat siellä, missä niitä ei
pitäisi olla. Upea tulipunainen unikko on rikkaruoho viljavainiossa.
Jos ruusut peittäisivät vehnäpellon, niin me julistaisimme ne
rikkaruohoiksi ja kitkisimme ne maasta.

"Ja kenties muutamien meistä on täytynyt kohdella siten elämämme
ruusuja, noita suloisia ja tuoksuvia ilmiöitä, jotka peittivät alleen
palveluksemme vehnän, ylistyksemme ja rukouksemme uhrin.

"Ja kun kaikki rikkaruohomme on kiskottu maasta ja heitetty sotkuiseen
kasaan Hänen jalkainsa juureen, niin ehkäpä ne ovatkin meidän Herramme
silmissä seppele valiokukkia. Maan päällä saatu orjantappurakruunu
saattaa paratiisissa muuttua kukkakiehkuraksi."

Prioritar laski kukkavihon viereensä penkille.

"Ja nyt, Antony, puhumme sinun herneleikistäsi. Ei ole laisinkaan
väärin laskea herneiden avulla, kuinka monta päivittäin käy
iltamessussa; vaikka toisaalta myönnänkin, että minun mielestäni olisi
helpompaa laskea kädet ristissä yksi, kaksi, kolme, kuin pudottaa
herneet kädestä toiseen skapulariosi alla. Mutta kuinka tahansa,
menettelytapa, joka voisi olla vain salakuoppa toiselle, saattaa
toiselle osoittautua tueksi. Annan sen vuoksi sinulle luvan laskea
edelleenkin herneittesi avulla. Myöskin nuo leikit kammiossasi ovat
viattomia ja saattavat minut ajattelemaan, kuten joskus ennenkin olen
ajatellut, että pallo- ja rengasleikit, joissa silmä ohjaa kättä ja
mieli silmää, voisivat olla meille kaikille hyödyksi kesäiltoina.

"Mutta minä en voi sallia sinun ruveta ratkaisemaan Valkoisten sisarten
tulevaa elämää. Kuka sinä olet lähettääksesi minut paratiisiin vanhan
kyntesi näpähdyksellä tai pitämään oivallisen alipriorittaremme
kiirastulessa? Hyi häpeä, Mary Antony!" Mutta kunnianarvoisan äidin
äänen sävyä vastaan puhui hänen harmaiden silmiensä hilpeys.

"Siitä asiasta ei siis enempää, Antony kulta; vaikka, totta puhuakseni,
sinun tarinasi tuottaa minulle helpotusta, koska se on vastaus
kysymyksen, jonka aioin sinulle tehdä. Ei ole kulunut tuntiakaan
siitä, kun sain kuulla sisar Antonyn kerskannen, että hän saattoi
peukaloa ja etusormea näpähdyttämällä minä iltana tahansa lähettää äiti
alipriorittaren kiirastuleen."

"Kuka sellaista on kertonut minusta?" änkytti Mary Antony. "Kuka niin
sanoi, kunnianarvoisa äiti?"

"Muuan pikku lintu", mutisi prioritar. "Muuan pikku lintu, rakas
Antony; mutta ei sinun sievä punarinta-satakielesi. Sitä paitsi
kerskaus tarkoitti äiti alipriorittaren keiton myrkyttämistä. Oletko
koskaan pannut vahingollisia aineksia äiti alipriorittaren keittoon?"

Mary Antony liukui polvilleen.

"Ainoastaan papuja, kunnianarvoisa äiti, risiinipapuja; ja kun hän
oli ilkeimmällä mielellä, ulostavia yrttejä. Ei mitään muuta, sen
vannon! Antony eukko ei tiedä mitään myrkyistä; hän osaa vain valmistaa
palsamia -- oi-voi! -- ja lieventäviä voiteita! Pyhä Neitsyt tietää,
että se on valhetta koko juttu."

Prioritar nosti nopeasti kukkavihon ja kätki kasvonsa ratamoihin ja
voikukkiin.

"Uskon sinua", hän sanoi äänellä, joka ei tuntunut ylen varmalta.
"Nouse maasta. Mutta muista se, että kiellän sinua panemasta äiti
alipriorittaren keittoon muuta kuin sellaista, mikä tuottaa lievitystä
ja lohdutusta. Lupaa se minulle, Antony."

Eukko kohotti nöyrästi priorittaren kaavun lievettä ja painoi sen
huulilleen.

"Minä lupaan, kunnianarvoisa äiti", hän sanoi, "ja minä kadun syntiäni."

"Istuudu vierelleni", käski prioritar. "Minulla oli sanottavana sinulle
muutakin... Älä ajattele tylysti äiti alipriorittaresta. Hän on ankara
ja erittäin kärkäs huomaamaan virheitä, mutta tämän hän käsittää
velvollisuudekseen. Hän on perin hurskas nainen. Hänen intonsa on vain
merkkinä hänen hurskaudestaan."

Kohdatessaan priorittaren katseen Mary Antonyn terävät silmät
vilkkuivat.

Jälleen turvautui prioritar kukkavihkoon. Hän alkoi jo saada kylläkseen
voikukkien tuoksusta.

"Äiti aliprioritar on sairas", hän sanoi. "Hän vilustui eilen illalla
päivänlaskun jälkeen puutarhassa. Olen käskenyt hänen pysytellä
toistaiseksi vuoteessa. Meidän on hoivattava häntä lempeästi, Antony,
ja autettava häntä taasen paranemaan.

"Myöskin sisar Mary Rebecca on sairas, hänellä on luuvaloa ja lievää
kuumetta. Hänkin pysyy tänään vuoteen omana. Koeta kohdella häntä
ystävällisesti, Antony. Tiedän, että hän vainuaa usein pahaa, vaikkei
sellaista ole tarkoitettu, ja kertoo juttuja, jotka ovat enimmäkseen
hänen oman mielikuvituksensa keksintöjä. Mutta siinä hän vahingoittaa
itseään enemmän kuin toisia.

"Hämmentämällä lätäkön liejua me sumennamme tähden heijastuksen, joka
sitä ennen loisti siinä kirkkaana. Mutta me emme sumenna tähteä, joka
loistaa korkeudessa.

"Samoin on häijyn mielen panettelevain ajatusten laita. Ne hämmentävät
esille oman pimeytensä, mutta eivät saa sumennetuksi tähteä.

"Meidän on kohdeltava kärsivällisesti sisar Mary Rebeccaa."

"Älkää menkö heitä lähelle, kunnianarvoisa äiti", pyysi Antony vanhus.
"Minä hoidan heitä kaikella huolella ja kärsivällisyydellä. Sellainen
luiden kolotus ja horkka siirtyy helposti ihmisestä toiseen. Rukoilen
teitä, älkää käykö heidän lähelleen. Muistakaa -- _te_ jouduitte
uhriksi -- voi-voi! -- ja he _säästyivät_!"

Tällöin prioritar nauroi hilpeästi.

"Mutta minä en joutunut luuvalon ja muun sellaisen uhriksi, Antony
kulta. Minut riisti rohkea, häijy mies -- sinun hurmepukuinen ritarisi!"

"Voi, kuulkaa!" huudahti vanha maallikkosisar. "Pahoin pelkään, että se
on enne. Enkeli Gabriel, kunnianarvoisa äiti, on lähetetty kantamaan
teidät maasta taivaaseen. 'Toinen viedään, ja toinen jää jäljelle.'
Voi, olisipa hän vain riistänyt mukaansa äiti alipriorittaren!"

Prioritar nauroi uudelleen. "Antony kulta, sinun pikku lintusi otti
ensimmäisen herneen, minkä näki. Jos siinä olisi vain ollut murunen tai
juustonpalanen, niin se olisi jättänyt valkoisen herneesi rauhaan...
Kuulehan, kuinka se livertelee pientä ylistyslauluaan!... Eikö ole
ihmeellistä ajatella, että vuosisatoja sitten, kun valkovaippaiset
druidit leikkasivat misteliköynnöksiä Britannian tammista, silloin
punarinta-satakieli hyppeli ja lauleli heidän vaiheillaan; kun vieläkin
varhemmin ihmiset asustivat kesyttöminä ja hurjina onkaloissa ja
luolissa ja multamajoissa, kun kirkot ja luostarit olivat tuntemattomia
tässä maassa eikä ainoasta oikeasta Jumalasta vielä uneksittukaan,
silloin satakielet valitsivat itselleen ystävän ja rakensivat pesiään,
kirjorastaat lauloivat '_Tee se nyt -- tee se nyt_' etsiessään ravintoa
poikasilleen, kottaraiset vihelsivät ja pääskyset kiitivät riemuisin
siivin. Niin, ja kun Eeva ja Aatami astelivat Eedenissä, outojen
eläinten ja koreahöyhenisten lintujen keskellä, niin täällä -- näillä
saarilla -- lauleli punarinta-satakieli, ja kaikki meidän brittiläiset
lintumme rakentelivat uutterasti pesiään ja hoivailivat poikasiaan,
eläen hilpeätä pikku elämäänsä, kuten Hän, joka ne on luonut, on niille
opettanut.

"Ja vastaisina vuosisatoina, kun kaikki voi olla toisin tässä maassa,
kun me olemme jo ammoin muuttuneet maaksi, kun rakastettu luostarimme
on kenties raunioiksi rappeutunut, niin yhä vielä kohoavat Malvernin
kukkulat paikallaan ja hopeinen Severn virtaa laaksoa pitkin; ja
täällä, juuri tässä puutarhassa -- jos se on yhä pysynyt puutarhana --
punarinta-satakieli rakentaa itselleen pesän ja livertelee onnellisena
lauluaan.

"Paina mieleesi, rakas Mary Antony: kaikki, minkä ihminen luo, on jo
alun pitäen määrätty muuttumaan ja häviämään. Mutta luonto on yhtä
Jumalan kanssa ja sen vuoksi muuttumaton. Valtakuntia voi syntyä ja
hävitä maailmassa; mahtavia kaupunkeja voi nousta ja sitten luhistua
raunioiksi. Kansakunnat voivat kukistaa toisia, kukistuakseen taasen
vuorostaan. Ihminen voi surmata ihmisen, saadakseen vuorostaan itsekin
surmansa. Mutta kaikesta huolimatta pysyvät vuoret paikallaan, joet
virtaavat, metsät huojuvat ja punarinta-satakieli rakentaa pesänsä
orapihlajaan ja livertelee lemmenlaulua puolisolleen."

Prioritar nousi ja levitti käsivartensa päivänpaisteiselle puutarhalle,
oksalle, jolla punarinta-satakieli lauloi.

"Oi, olla yhtä Jumalan ja Luonnon kanssa!" hän huudahti. "Oi, tuntea
Elämän ja Valon ja Lemmen sisimmät salaisuudet! _Se_ on Ikuista Elämää!"

Hän oli unohtanut vanhan maallikkosisaren; niin, tuokioksi hän oli
unohtanut luostarin ja pylväskäytävän, peninkulman pituisen pimeän
tien, näkymättömien munkkien laulun. Hän asteli jälleen nuoruutensa
joustavalla kanervikolla; hän kuuli vuoripuron kohinan, salon
huokaukset, päivänpaisteisten metsäaukioiden kahinan elämän siellä
vilistessä. Kaikki tämä kuvastui punarinta-satakielen laulusta. Silloin
--

Luostarista kajahti kuuluvasti refektorion kello.

Prioritar antoi käsivarsiansa vaipua.

Hän nosti penkiltä rikkaruohokimpun.

"Tule, Antony", hän virkkoi, "käydään katsomaan, onko sisar Mary
Augustinen onnistunut tehdä piiraat keveiksi ja herkullisiksi, vaikka
ei olekaan saanut hyötyä sinun neuvoistasi."

Vanha Mary Antony seurasi hilpeänä ja ihmeissään priorittaren komeata
olentoa. Itsensä ripittänyt sielu ei ole koskaan ennen tuntenut
auvoisampaa rauhaa. Hän ei ollut salannut mitään; eikä kunnianarvoisa
äiti ollut kuitenkaan määrännyt mitään rangaistusta, oli vain vaatinut
lupauksen, jonka Mary Antony oli kiitollisuutensa yltäkylläisyydessä
voinut kevein mielin antaa.

Tosin ei äiti alipriorittaren keitto saisi vast'edes sisältää muuta
kuin sellaista, mikä tuotti lievennystä ja lohdutusta.

Mutta kun vanha Mary Antony astui refektorioon kunnianarvoisan äidin
jäljessä ja näki kaikkien odottavien nunnain nousevan seisomaan, laski
hän sormen nenälleen.

"Se 'pikku lintu' saa risiinipapuja", hän virkkoi. "Se 'pikku lintu'
saa totta totisesti niitä! Ei sievä punarinta-satakieleni, vaan se
toinen!"

Ja ikävä kyllä sai sisar Seraphine sinä iltana ankaran puuskan ja kärsi
kovia tuskia.



VII luku

LUOSTARIN MADONNA.


Prioritar polvistui rukoukseen ja mietiskelyyn Neitsyt-äidin kuvan
eteen, joka piteli polvillaan Pienokaista.

Kuutamo täytti kammion puhtaalla kirkkaudella.

Mary Antonyn rikkaruohokimppu, joka lupauksen mukaan oli koristamassa
Neitsyen alttaria, näytti tuossa hopeahohteessa lilja- ja
ruusukiehkuralta.

Prioritar lepäsi kauan polvillaan kädet ristissä ja pää kumarassa, yhtä
valkoisena ja liikkumattomana kuin marmorikuva hänen edessään. Mutta
lopulta hän kohotti kasvonsa ja puhkesi matalalla äänellä anomaan:

"Jumalan Äiti", hän puhui, "auta tätä särkevää sydän poloista; tyydytä
rintani hurja nälkä. Tee minut tyytyväiseksi olemaan yhtä Jumalallisen
voiman kanssa ja kykeneväksi luopumaan Luonnosta... Tiedäthän, että
minä en tahdo _miestä_. Kaikkina näinä pitkinä vuosina, siitä pitäen
kuin hän petti minulle antamansa lupauksen, en ole kaivannut miestä.
Nainen, jonka hän otti omakseen, pitäköön hänet nureksimattani. En
kadehdi häneltä noiden käsivarsien syleilyä, joskin kerran tunsin
niiden voiman ja hellyyden. Miestä en kaipaa, vaan -- oi, suloinen
Jumalan Äiti -- kaipaan sen miehen pikku lasta! Kadehdin tuolta
naiselta äitiyttä, jonka hän on minulta itseltäni riistänyt... Kaipaan
pehmeätä, tummaa päätä rintaani vastaan painaakseni... Kaipaan suloisia
pienokaisen huulia imemään verestä, elämää itsestäni... Kaipaan
pikku jalkoja nojautumaan käsiini... Koko Luonto laulaa elämästä ja
voimassa lahjoittaa elämää. Mutta minun käsivarteni ovat tyhjät, ja
voimani kantaa vain itseäni edes ja takaisin... Oi, suo minulle armosi
kääntääkseni ajatukseni Elämästä uhrautumiseen."

Prioritar nousi, astui lattian poikki ja polvistui pitkälliseen
rukoukseen ja mietiskelyyn krusifiksin ääreen.

Kuun valo osui kärsivän Vapahtajan kuolevalle hahmolle,
orjantappurakruunulle, levitetyille avuttomille käsivarsille, verta
vuotaville jaloille.

Oi, verraton Pelastaja! Oi, suunnaton Uhri! Oi, Jumalan Rakkaus,
ihmiskunnalle ilmoitettu!

Prioritar oli kauan polvillaan hartaissa mietteissä. Aika ajoin hän
heittäysi maahan painaen otsaansa ristin juurelle.

Viimein hän nousi ja lähti astumaan kohti sisäsuojaa, missä hänen
vuoteensa sijaitsi.

Mutta juuri kynnykselle ennätettyään hän kääntyi kiireesti takaisin
ja polvistuen Neitsyen ja Lapsen eteen syleili pienokaisen pikku
marmorijalkaa, peitti sen suudelmin ja puserti rintaansa sitä vastaan.

Kohottaen sitten epätoivoisen katseen Madonnan hellää muotoa kohti hän
huudahti: "Oi, Jumalan Äiti, tee minut kykeneväksi rakastamaan rakkaan
ristiinnaulitun Poikasi lävistettyjä jalkoja enemmän kuin rakastan
polvillasi lepäävän Jesus-lapsen pikku jalkoja!"

Suuri tyyneys valtasi hänet tämän viimeisen rukouksen jälkeen. Se
tuntui äkkiä paljoa tehokkaammalta kuin kaikki pitkät valvonnan hetket.
Hän tunsi itsensä varmaksi siitä, että se tulisi kuulluksi.

Hän nousi seisomaan, melkein liian huumautuneena ja väsyneenä
kulkeakseen sisäsuojaan.

Erinomaisen hienon tuoksun leyhkä täytti ilman.

Madonnan jalkain juuressa sijaitsi ihmeellinen kiehkura kieloja ja
valkoisia ruusuja.

Kalpeana, mutta säteilevänä siirtyi prioritar makuusuojaansa. Vanhan
Mary Antonyn rakastava sydän oli ollut täynnä liljoja ja ruusuja.
Hänen syynsä ei ollut, että hänen vanhat kätensä olivat täyttyneet
rikkaruohoista. Jumalallinen Rakkaus oli kaikkitietävänä saanut aikaan
tämän ihmeen.

Ojentautuessaan vuoteelleen prioritar mutisi pehmeästi: "Herra ei katso
kuten ihminen katsoo: sillä ihminen katsoo ulkokuoreen, mutta Herra
katsoo sydämeen.

"Oi, kerskailemamme ruusut ja liljat näyttävät Hänen silmissään
pelkästään arvottomilta rikkaruohoilta.

"Herra katsoo sydämeen."

       *       *       *       *       *

Priorittaren herätessä täytti auringonvalo hänen kammionsa.

Hän kiiruhti molempien suojien väliseen holvioveen ja katseli.

Voikukat näyttivät aamuvalaistuksessa entistä helakamman keltaisilta.
Piharatamo oli lakastunut.

Prioritar tunsi pettymystä. Hän oli aikonut lähettää varhain
noutamaan vanhaa Mary Antonya. Hän oli kuvitellut mielessään tämän
hämmästyksensekaista riemua. Mutta nythän kukkavihko oli aivan
entisellään.

Aamuvalo on aina ankara arvostelija. Kaikki pyrkii siinä näyttämään
samalta kuin ennenkin.

Mutta kammion ilmassa heijaili vielä ruusujen ja liljain tuoksua.

Pyhä Neitsyt hymyili Pienokaiselleen.

Ja priorittaren sydämessä vallitsi rauha. Hänen pitkällinen
valvontansa, rukouksen hetket olivat vahvistaneet hänet tuntemaan
itsensä tyynen varmaksi tulevasta voitosta.

Lujana tässä varmuudessaan hän kumartui ja suuteli hellästi pyhän
Pienokaisen pikku jalkoja.

Sitten hän helisti tapansa mukaan kelloa, joka kutsui tuota pikku
yhdyskuntaa nousemaan ja aloittamaan uuden päivän.



VIII luku

MYRSKYN SIIVILLÄ.


Saman päivän iltapuolella odotteli Mary Antony pylväskäytävässä
Valkoisia sisaria palaaviksi vespermessusta. Ainoastaan kaksikymmentä
oli lähtenyt siihen; ja peläten tuon tavallisuudesta poikkeavan
lukumäärän erehdyttävän häntä kulutti vanha maallikkosisar
odotusaikaansa laskemalla kahtakymmentä hernettänsä yhä uudelleen,
siirrellen niitä toisesta kädestä toiseen.

Äiti aliprioritar ei kyennyt vielä nousemaan vuoteestaan. Sisar Mary
Augustine oli jäänyt häntä hoitamaan.

Sisar Teresan tuskat olivat lieventyneet, mutta hän oli vielä kuumeessa
ja omituisen heikkona. Kunnianarvoisa äiti kielsi häntä nousemasta.

Vähäistä ennenkuin kello soi kutsuen nunnia järjestymään kulkueeksi
pylväskäytävään, oli sisar Seraphine selittänyt, ettei kyennyt
kävelemään, ja pyytänyt lupaa jäädä kotiin. Prioritar huomasi
epäilevänsä sisar Seraphinen äkillistä pahoinvointia; tämä näytti kyllä
punehtuneelta ja kiihtyneeltä, mutta muuten ei hänessä ilmennyt mitään
tavallisia taudin oireita.

Koska kunnianarvoisaa äitiä ei kuitenkaan haluttanut saada
mahdollisesti kolmaskin potilas vastattavakseen, antoi hän sisar
Seraphinelle luvan jäädä, mutta katsoi myöskin parhaaksi pysyä itse
kotona jättäen kulkueen johdon sisar Mary Rebeccalle, joka oli toipunut
taudistaan.

Niin kunnianarvoisan äidin onnistui pidättää sisar Seraphine seurassaan
toisten nunnain ollessa poissa antamalla hänelle sakramentarioiden
käännöksiä jäljennettäviksi pergamenttikaistaleille melkein siihen
hetkeen saakka, kuin Valkoisten sisarten oli määrä palata iltamessusta,
jolloin hän lähetti sisaren kammioonsa rukoilemaan ja mietiskelemään.

Yksin jäätyään prioritar tarkasteli jäljennöksiä, jotka olivat
kyllä kutakuinkin luettavia, mutta erosivat surkeasti hänen omasta
kauniista työstään. Hän huoahti, laski ne syrjään ja nousi astelemaan
huoneessaan, pohtien, miten sopivimmin kohtelisi tuota sievää, mutta
oikullista nunnaa.

Kaksi selvää syytä sai priorittaren epäilemään sisar Seraphinea:
ensiksikin se seikka, että hän oli kutsunut "Wilfrediä" avukseen
ja tunnustanut odottaneensa, että tämä tulisi ja ryöstäisi hänet,
ennenkuin hän ennätti tehdä lopullisen valansa; toiseksi se, että hän
oli koettanut levitellä pahoja huhuja vanhasta maallikkosisaresta Mary
Antonysta. Prioritar mietiskeli, mihin keinoihin oli ryhdyttävä, jotta
sisar Seraphine saatettaisiin parantamaan mielensä.

Astellessaan edes ja takaisin, kaivaten tietämättään sitä jokapäiväistä
ruumiinliikuntoa, minkä matka tuomiokirkkoon tarjosi, huomasi prioritar
äkkiä kammionsa pimenevän. Ikkunan ääreen käyden hän näki taivaan
tummentuneen ukkospilvistä, Niin nopeasti nousi rajuilma, että kirkkaan
kesäisen luonnon ylle näytti äkkiä siirtyneen tumma purppuraverho.

Linnut kirkuivat ja syöksyivät ohitse kiireisin siivin; sitten ne
pesäänsä päästyään vaikenivat. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään,
vartoen ensimmäistä leimahdusta ja ensimmäistä ukkosen jyrähdystä.

Seisoen yhä ikkunan ääressä prioritar mietti, olivatko nunnat jo
ennättäneet palata ja siirtyä kammioidensa suojaan. Maanalaisessa
käytävässä he eivät huomaisikaan sitä; mutta heitä ei miellyttänyt
kulkea pylväskäytävää pitkin myrskyn raivotessa.

Prioritar kummasteli, ettei ollut kuullut kellon ilmoittavan heidät
palanneiksi ja julistavan rukouksen ja äänettömyyden hetken koittaneen.
Ja miksi ei Mary Antony ollut tuonut avainta ja käynyt tekemässä
tavallista ilmoitustaan?

Aikoen ottaa tästä selkoa hän kääntyi ikkunasta juuri kuin tulinen
käärme piirsi taivaalle huikaisevan viirun. Seurasi jyrähdys;
ja samassa tuokiossa lennähti kammion ovi auki ja vanha Mary
Antony kompasteli hengästyneenä sisään unohtaen koputtaa, jääden
polvistumatta, odottamatta kehotusta ryhtyä puhumaan, molemmat kädet
ojennettuina, toinen tiukkaan puristettuna, toinen isoa avainta
pidellen. "Voi, kunnianarvoisa äiti!" hän puhui läähättäen. Sitten tuon
rakastetun hahmon ankara tyytymättömyys sai hänet vaikenemaan. Hän
vaipui polvilleen, tuhkankarvaisena ja vavisten.

Prioritar halveksi peräti persoonallista pelkoa; ja ellei Mary
Antony ollut yhdeksänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen karaistunut
paremmin salaman ja ukkosen synnyttämää kauhua vastaan, ei prioritarta
haluttanut kohdella häntä erikoisen kärsivällisesti. Hän puhui jyrkällä
äänellä.

"Mitä ajatteletkaan, Mary Antony? Mistä tämä sopimaton kiire? Miksi
hyökkäät tällä tapaa minun kammiooni -- ollenkaan koputtamatta,
vähääkään vartomatta, kunnes käsken käymään sisään? Onko myrskyn haltia
kintereilläsi? Häpeä toki!"

Vastaukseksi Mary Antony kykeni vain avaamaan nyrkkiin puristuneen
kouransa, jolloin kaksikymmentä hernettä putosi rapisten permannolle
kiitäen kilvan kunnianarvoisan äidin kammiota pitkin.

Prioritar rypisti otsaansa kyllästyen äkkiä noihin herneleikkeihin.

"Ovatko sisaret palanneet?" hän tiedusti.

Mary Antony ryömi likemmäksi, pudotti kädestään avaimen ja tarttui
molemmin käsin priorittaren kaapuun, ei kohottaakseen sen lievettä
huulilleen, vaan takertuakseen siihen ikäänkuin suojaa, etsien.

Avaimen helähtäessä lattiaan repäisi polveileva tulisäilä taivaan halki.

Kun sitä seuraava jyrinä häipyi kiiriskellen kaikuna etäisistä
kukkuloista, kohotti vanha maallikkosisar kasvonsa.

Hänen huulensa liikkuivat, ikenet kalisivat vastatusten; silmissä
pälyvä pelko anoi apua.

Tällöin priorittarelle alkoi selvitä, että tässä oli vaikuttamassa
muutakin kuin rajuilman synnyttämä pelko.

Kumartuen hän laski kätensä lujasti, mutta voimassaankin lempeinä
noille tutiseville olkapäille.

"Mikä sinun on, Antony kulta?" hän kysyi.

"Kaksikymmentä Valkoista sisarta lähti messuun", kuiskasi vanha
maallikkosisar. "Minä laskin heidät. Kaksikymmentä Valkoista sisarta
lähti; mutta --"

"No niin?"

"Niitä on palannut _yksikolmatta_", puhui Mary Antony pelosta kalisten
ja kätki kasvonsa kunnianarvoisan äidin kaapuun.

Kaksi salamaa ennätti leimahtaa jyrinän säestäminä, ennenkuin prioritar
liikahti tai virkkoi mitään. Sitten hän nosti maasta Mary Antonyn,
sijoitti tämän tuolille, irroitti kaapunsa tutisevista käsistä, astui
käytävään ja soitti itse kelloa äänettömyyteen ja rukoukseen kutsuen.

Palattuaan kammioonsa hän sulki oven, kaatoi pikariin vahvistavaa
lääkettä ja kohotti sen Mary Antonyn vapiseville huulille. Sitten hän
istuutui vastapäätä ja katseli tyynin silmin maallikkosisarta.

"Mitä tämä juttu merkitsee?" virkkoi prioritar.

"Kunnianarvoisa äiti, kaksikymmentä hurskasta sisarta lähti --"

"Tiedän sen. Ja kaksikymmentä palasi."

"Niin", sanoi eukko lujemmin, saaden ärtymyksestä takaisin puhekykynsä;
"kaksikymmentä palasi; ja kaksikymmentä hernettä minä pudotin toisesta
kädestäni toiseen. Sitten -- kun ei ollut enää jäljellä ainoatakaan
hernettä -- liukui ohitseni vielä yksi Valkoinen sisar; ja hänen
kerallaan tuli jäätävä tuulenpuuska ja rajusään synkeys.

"Minä pakenin portaita myöten alas, lukitsin oven ja otin avaimen
pois. Kuinka pääsin jälleen portaita ylös, sitä en tiedä. Kun ennätin
pylväskäytävän tasolle, näin kahdennenkymmenennen yhdennen Valkoisen
sisaren, jonka varalta -- Pyhä Pietari sen tietää -- minulla ei ollut
mitään hernettä, kulkevan pylväskäytävästä kammiokäytävään. Kun
minä kiiruhdin eteenpäin haluten nähdä, minne hän meni, niin meidän
välillemme syöksyi huikaiseva leimahdus, aivan kiemurtelevan käärmeen
kaltainen Kun sitten kykenin taasen näkemään, niin hän oli jo kadonnut.
Minä pakenin kunnianarvoisan äidin luokse ja syöksyin sisään ukkosen
jyrinässä."

"Näitkö hänen kasvonsa, Mary Antony?"

"En, kunnianarvoisa äiti. Viime aikoina kulkevat hurskaat sisaret
enimmäkseen kasvot hunnun peittäminä."

"Tiedän sen. Kuulehan nyt, Antony kulta. Sinä olet pudottanut samalla
haavaa kaksi hernettä, vaikka laskit vain yhden."

"En suinkaan, kunnianarvoisa äiti. Pudotin kaksikymmentä hernettä yhden
kerrallaan; laskin myöskin kaksikymmentä Valkoista sisarta. Ja kun olin
laskenut kahteenkymmeneen, niin tuli vielä yksi."

"Mutta kuinka se voisi olla mahdollista?" vastusti prioritar. "Jos
kaksikymmentä lähti, niin ainoastaan kaksikymmentä voi palata. Kuka se
yhdeskolmatta olisi?"

Silloin vanha Mary Antony kurkottui eteenpäin tehden ristinmerkin.

"Sisar Agatha", hän kuiskasi väristen. "Sisar Agatha raukka on palannut
joukkoomme."

Mutta juuri tällöin juolahti priorittaren mieleen muuan nimi, vastaten
hänen omaan kysymykseensä ja saattaen hänet ymmälleen ja perin
vihaiseksi. "Wilfred! Wilfred, tuletko pelastamaan minut?" oli pikku
Seraphine houkko sanonut. Oliko moinen pyhyyden loukkaus mahdollinen?
Olisiko kukaan ulkomaailmasta rohjennut tunkeutua heidän pyhäkköönsä?

Mutta Antony eukon tarina tuntui vakuuttavalta. Hänen hurja pelkonsa
tuli täten selitetyksi.

Että vainajat palaavat ja harhailevat ihmisten ilmoilla etsien
rakastamiaan paikkoja, joista heidän on täytynyt luopua, tuntuu
aina kammottavalta kehittymättömästä mielestä, joka ei tiedä, että
vainajissa on enemmän eloa kuin elävissä ja ettei ole muuta kuolemaa
kuin synnin kuolema.

Mutta kunnianarvoisasta äidistä, joka vartioi laumaansa synniltä tai
häpeältä, tuntui näkymättömästä maailmasta tullut vieras vähemmän
kammottavalta kuin mahdollinen tungettelija näkyväisestä maailmasta.

Kelloa soittaessaan hän oli nopealla silmäyksellä todennut käytävän
olevan tyhjän.

Mikä kammioista suojasi nyt kahta, vaikka siinä pitäisi olla vain yksi?

       *       *       *       *       *

Prioritar astui kammion halki eteläisen ikkunan lähellä sijaitsevan
syvennyksen luo, painoi jousta ja veti syrjään osan tammilaudoitusta.
Työntäen kätensä seinässä olevaan salaiseen kätköön hän veti esiin
kauniin tikarin, jossa oli kahva leikattua norsunluuta, metallinen
peukalonsuojus, terä vinosti hiottua terästä, joka suippeni
neulankärjeksi. Hän tunnusteli kärkeä ja pujotti sitten aseen vyöhönsä
skapularion alle. Sulkiessaan seinälaudoituksen ja kääntyessään
takaisin kammioonsa hänellä oli silmissään päättäväinen välke. Koko
hänen käytöksensä ilmaisi niin uljasta pelottomuutta, niin ylevää
varmuutta, että häntä katsellen Mary Antony tunsi oman pelkonsa
haipuvan.

"Kuulehan nyt, Antony kulta", puhui prioritar, kahlehtien vanhuksen
katseellaan. "Minun on päästävä selvyyteen siitä, että tämä
kahdeskymmenes yhdes Valkoinen sisar on vain sinun herneittesi
kepposia. Jos hän on jossakin täällä luostarissa, niin aion
ehdottomasti päästä puheisiin hänen kanssaan.

"Lähde sinä sillä välin keittiöösi ja antaudu valmistamaan
ilta-ateriaa. Mutta älä soita refektorion kelloa, ennenkuin minä
käsken. Ei, tahdon itse soittaa sitä tänä iltana. Kenties minulla on
syytä pidättää nunnat hiukan kauemmin hartaudenharjoituksessa.

"Jos sattuisin soittamaan hälyytyskelloa, niin anna kaikkien
apulaistesi rientää tänne; mutta mene itse äiti alapriorittaren
kammioon ja koeta pysyttää: hänet vuoteessa. Jos käy välttämättömäksi,
niin; sano minun käskyni olevan, ettei hän nouse... Hyvä Jumala!
Mikä jyrähdys! Pyhä Neitsyt varjelkoon meitä! Salama tuntuu pyrkivän
iskemään maahan. Minä käyn jokaisessa kammiossa katsomassa, ettei
kukaan ole liiaksi säikähtynyt.

"No niin, riennä nyt, Antony; eikä sinun huuliesi pidä
virkkaa yhdellekään nunnalle sanaakaan pelostasi; älä mainitse
kahdettakymmenettä yhdettä Valkoista sisarta taikka" -- prioritar teki
ristinmerkin -- "sisar Agathaa, jolle Herra suokoon ikuisen levon."

Mary Antony polvistui suutelemaan priorittaren kaavun lievettä. Sitten
hän nousi ja sanoi -- harvinaisen juhlallisesti ja hillitysti: "Herra
suojelkoon teitä, kunnianarvoisa äiti, vihamiehistä, näkyvistä ja
näkymättömistä." Ja uuden sokaisevan salamanvälähdyksen saattamana hän
poistui kammiosta.



IX luku

PRIORITAR SULKEE OVEN.


Prioritar odotti, kunnes vanhan maallikkosisaren laahustavat askelet
häipyivät kuuluvista.

Sitten hän astui pitkään kivikäytävään jättäen oman kammionsa oven
sepposen selälleen.

Jokaisessa kammiossa prioritar pistäysi.

Jokaisessa hän tapasi nunnan polvillaan hartauteen vaipuneena.
Ei yhdessäkään kammiossa ollut kahta valkoista olentoa. Niin
yksinkertaisesti olivat nuo kammiot sisustetut, ettei niissä voinut
olla mitään piilopaikkaa. Yksi silmäys ovelta riitti.

Sisar Seraphinen kammion ulkopuolella prioritar seisahtui, sillä hän
kuuli sisältä puhetta; sitten hän astui nopeasti sisään. Mutta sisar
Seraphine oli yksinään ja luki kuuluvasti, halukkaana kuulemaan omaa
ääntään.

Prioritar astui nyt kohti raskasta holviovea, joka johti
holvikäytävään. Se avautui sisäänpäin ja oli jäänyt sepposen selälleen
Mary Antonyn jälkeen. Kesäisin se yleensä pidettiinkin avoinna kautta
Vuorokauden viileyden vuoksi.

Kulkiessaan pitkin hämärästi valaistua käytävää prioritar saattoi
avoimesta ovesta nähdä sateen ryöppyävän holvikäytävän halki.
Myrskypilvet olivat lopultakin purkautuneet ja valoivat alas
vesivirtoja.

Prioritar seisoi oviaukon suojassa katsellen ulos holvikäytävään. Siitä
hän näki kaikkialle muuanne paitsi maanalaisen tien ovelle ja sinne
johtavaan portaikkoon. Häntä olisi haluttanut käydä tarkastamassa
näitä, mutta tuskinpa sentään kannatti lähteä ulos sateeseen, joka
nyt pyyhälsi sisään holvikäytävän kaarista. Jos tuossa portaikossa
väijyikin jokin mahdollinen vaara, niin olihan luostari täysin
turvassa, jos hän sulki tämän sisäkäytävän ja holvikäytävän välisen
oven ja salpasi sen lukkoon.

Astuen takaisin sisäkäytävään hän tarttui raskaaseen oveen ja työnsi
sen kiinni, havaiten tällöin, että se oli aivan liian raskas Mary
Antony vanhuksen heikoille käsivarsille, ja päättäen vast'edes jättää
sen sulkemisen jonkun nuoren maallikkosisaren tehtäväksi, jolloin Mary
Antony saisi vastata vain siitä, että avain tuli kierretyksi lukkoon.

Tämän aikoi prioritar nyt itse tehdä, kun jokin pakotti hänet
kohdistamaan silmänsä siihen nurkkaan, mikä oven sulkeutuessa oli
joutunut näkyviin.

Siinä nurkassa seisoi liikkumatta, kasvot hunnun peittäminä, muuan
kookas olento, jolla oli yllään Worcesterin Valkoisten sisarten
nunnakunnan puku.

Kenties vaitiolotottumus ei ole koskaan arvokkaampi kuin äkillisen
säikähdyksen ja kauhun hetkinä.

Yksi ainoa huudahdus priorittaren suusta olisi silmänräpäyksessä
saanut, joukon ovia avautumaan ja parikymmentä pelästynyttä nunnaa
kiirehtimään paikalle.

Mutta prioritar ei kirkaissut, hän seisoi vaiti ja aivan liikkumatta;
mutta jokainen suoni hänen ruumiissaan herkesi sykkimästä hetkellisen
hillittömän, kylmän kammon kestäessä. Sitten hänen sydämensä ryhtyi
rajusti sykähtäen jälleen toimimaan, jyskyttäen niin äänekkäästi, että
hän voi kuulla sen hiljaisuudessa. Kuitenkin hän hillitsi jokaista
vaistoa, mikä vaati ääntämään tai liikahtamaan.

Pian hänen suonensa rauhoittuivat; hänen sydämensä, sykkien tasaisesti,
muuttui jälleen taidolla hallituksi ratsuksi, jolla hänen ylväs
rohkeutensa saattoi kiitää voittoon.

Ja kaiken tämän kestäessä hänen silmänsä eivät siirtyneet, hetkeksikään
tuosta valkoisesta olennosta: tämä tunsi joutuneensa ilmi ja
tarkastelun alaiseksi.

Priorittaren käsi piteli yhä avainta.

Hän väänsi sitä ja veti sen sitten pois lukosta.

Korvia huumaava ukkosen jyrähdys vapisutti seiniä. Tuulenpuuska ja
ryöpsähdys sadetta iski oveen.

Kun ukkosen viimeinen kaiku oli häipynyt tiehensä, puhkesi prioritar
puhumaan; ja tuo keskellä myrskyä kaikuva tyyni ääni kuulosti ainoan
kuuntelijansa korvissa kuin mahtiääni Galilean merellä, kun se käski
myrskyä taukoamaan ja hurjia aaltoja rauhoittumaan.

"Kuka olet ja mitä toimitat täällä?"

Olento ei vastannut.

"Oletko aavevieras, joka on palannut meidän keskuuteemme näkymättömästä
maailmasta?"

Olento ei liikahtanutkaan.

"Oletko sitten lihaa ja verta ja kuolevainen kuten mekin?"

Verkalleen taivutti olento päätään.

"Nyt vannotan sinua Pyhän Neitsyemme nimessä ilmoittamaan minulle
totuuden. Oletko todellakin hurskas nunna, meidän pyhän järjestömme
jäsen? Vastaa minulle, oletko vai etkö?"

Olento pudisti päätään.

Prioritar astui askelen eteenpäin, siirti avaimen vasempaan käteensä
ja pujottaen oikean käden skapularionsa alle tarttui lujalla otteella
vyössä olevaan tikariin.

"Silloin, sinä joka ilvehdit meidän pyhässä asussamme", virkkoi
prioritar, "sinun on vastattava minulle kaksinkertaisesta rikoksesta:
siitä että käytän tuota pukua ja siitä että saavut tänne kenenkään
kutsumatta. Varo itseäsi, elämäsi ei ole koskaan riippunut hauraammassa
langassa kuin nyt. Pelastusta voit toivoa vain ehdolla, että menettelet
nyt minun määräykseni mukaan. Kulje edelläni tätä käytävää pitkin,
kunnes saavut oikealla kädellä sijaitsevan kammion luo, jonka ovi on
avoinna. Astu sisään ja asetu seinää vastaan sille puolen, joka on
ovesta kauimpana. Siellä tahdon puhella kanssasi."

Naisen laahustavin askelin ja vanhuksen kumaraisin hartioin liikkui
olento vitkalleen eteenpäin, astui valkoisen kaapunsa liepeelle,
kompastui, mutta saavutti taas tasapainonsa.

Prioritar nauroi tämän nähdessään -- lyhyen pilkallisen naurahduksen,
josta kuvastui enemmän suuttumusta kuin hilpeyttä.

Äkillisellä liikkeellä olento suoristihe, seisoi täydessä pituudessaan
ja astui eteenpäin. Prioritar huomasi hartiain leveyden, vartalon
ko'on, joka oli hänen omaansa suurempi, vaikka hän olikin tavallista
pitempi, pitkät askeleet maahan asti ulottuvan kaavun alla, ja
hän rypisti tasaisia kulmakarvojaan, sillä nyt hän tiesi varsin
hyvin, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Kohtalo oli jouduttanut
hänet hirvittävään vaaraan. Ypöyksinään hänen oli kohdattava ovela
vihollinen. Hän ei pyytänyt mitään apua toisilta, mutta hän ei myöskään
ryhtynyt tarpeettomasti uhmailemaan.

Kulkiessaan Mary Seraphinen kammion ohitse hän telkesi tämän neidon
sisään käyttämällä tiirikka-avaintaan.



X luku

KUTSUMATON VIERAS.


Kammioonsa astuessaan prioritar näki heti, että hänen määräyksiään oli
toteltu.

Hilkkaniekka olento seisoi kammion toisessa päässä nojaten leveitä
hartioitaan seinää vastaan. Käsivarret olivat ristissä kaavun alla;
prioritar saattoi nähdä, että myöskin jalat olivat ristissä. Puku
oli tosin Valkoisten sisarten, mutta se verhosi niin ilmeisesti
miesolentoa -- -- isoa miestä, joka oli joutunut umpikujaan ja
näytti aikovan uhmata -- että oudosta tilanteesta, suuttumuksesta ja
pelosta huolimatta tuon pyhän asun ja sen salaisen kantajan välinen
ristiriitaisuus pakotti priorittaren hymyilemään vastoin tahtoaan.

Sulkien oven hän veti esiin tummasta espanjan puusta veistetyn tuolin,
lordi piispan antaman lahjan, joka tulkitsi sopivasti hänen ylhäisen
virkansa arvokkuutta.

Tuoliin istuutuen hän laski vasemman kätensä kevyesti tuolin
kädennojaksi veistetyn jalopeuran harjalle; mutta oikea käsi piteli yhä
näkymättä norsunluu kahvaa, ja ojentuen hiukan eteenpäin, jalat lujasti
maahan juuttuneina, hän oli valmis hypähtämään tuossa tuokiossa pystyyn.

"Tiedän Teidät mieheksi", hän virkkoi.

Ukkonen jyrisi kaukana.

Sade roiskui yhä ikkunaan, mutta rajuilma oli tyhjentänyt voimansa;
taivas alkoi seljetä. Kalpea valojuova auringonpaistetta purkautui
hajaantuvien pilvien lomasta ja tunkeutuen sisään ikkunasta kimmelsi
jalokiviristissä priorittaren rinnalla ja sytytti omituisen säteilyn
hänen kirkkaiden silmiensä tutkivaan valoon.

"Tiedän Teidät mieheksi", virkkoi hän toistamiseen. Te seisotte siinä
paljastettuna; ja varmaankin te seisotte siinä myöskin häpeissänne.
Juonia kutomalla, omaksumalla meidän asumme teidän on onnistunut
tunkeutua kenenkään haluamatta tähän pyhään luostariin, missä elää
vähäinen joukko naisia, jotka ovat eronneet maailmasta ikiajoiksi,
jotka ovat luopuneet paljosta pyhittääkseen elämänsä alituiseen
hartauteen ja palvontaan, saavuttaen siten välitysvallan, joka tuottaa
siunausta niille, jotka vielä jatkavat elämän taistelua ulkona
maailmassa.

"Mutta sitä varten on täytynyt katkaista monta hellää sidettä. Ulkona
maailmassa on rakkaita isiä ja veljiä, joita nunnat mielellään
tapaisivat uudelleen; mutta se käy päinsä vain ani harvoin
vierassuojassa portin luona, ja silloinkin on ristikko välillä.
Ottamatta lukuun piispaa tai pappia ei yhdenkään miehen jalka saa
astua meidän luostariimme, ei yhdenkään miehen äänen ole sallittu
kaikua näissä kammioissa.

"Mutta -- petosta ja salajuonta käyttäen -- te olette nyt tunkeutunut
tänne. Tuskinpa minun pitäisi sallia teidän poistua täältä hengissä
kerskaamaan teostanne."

Prioritar vaikeni.

Olento seisoi käsivarret ristissä, liikahtamatta, nojautuen seinään.
Tässä liikkumattomassa äänettömyydessä oli jotain, mikä ei priorittaren
mielestä soveltunut hänen käsitykseensä Mary Seraphinen "Wilfred
serkusta".

Tuollaista miestä ei käynyt uhkauksin pelottaminen. Priorittaren uhkaus
singahti takaisin ikäänkuin hän olisi lennättänyt sen kiviseinää kohti.
Hän yritti toista keinoa.

"Minä tunnen teidät, Sir Wilfred", hän sanoi. "Ja tiedän, mistä
syystä olette täällä. Te olette tullut houkuttelemaan tai ehkäpä, jos
mahdollista, väkipakolla viemään mukananne erään meidän joukostamme,
joka on vasta äskettäin tehnyt lopullisen valansa. Oli aika -- eikä se
ole kovinkaan kaukainen -- kun te olisitte voinut tehdä tyhjäksi hänen
halunsa etsiä ja löytää parhainta ja korkeinta. Mutta nyt olette tullut
liian myöhään. Ei yksikään Taivaan Morsian palaa korkeasta asemastaan.
Hän on tehnyt valintansa. Hän alistuu kohtaloonsa; ja niin, herra
ritari, on teidänkin tehtävä."

Sade oli lakannut. Myrsky oli tauonnut. Päivänvalo virtasi tulvana
kammioon.

Vielä kerran ryhtyi prioritar puhumaan, ja hänen äänensä oli lempeä.

"Tiedän, että tämä on teille surkea pettymys. Te antauduitte suureen
vaaraan, te panitte paljon alttiiksi. Kuinka kauan olette suunnitellut
tätä tunkeutumista, sitä en tiedä. Teidän huonon aikeenne on tehnyt
tyhjäksi uskollisuudellaan muuan vanha vaimo, iäkäs maallikkosisaremme
Mary Antony joka ei jätä koskaan laskematta Valkoisia sisaria heidän
lähtiessään ja palatessaan ja joka kävi heti ilmoittamassa minulle,
että palanneita oli yksi enemmän kuin lähteneitä.

"Ettekö huomaa tässä Jumalan kättä? Ettekö tahdo katuvana kumartua
Hänen eteensä tunnustaen synniksi sen, mitä aiotte tehdä?"

Huntuun verhottu pää kohosi korkeammalle, ikäänkuin ylväin elein
ilmaisten epäyksensä. Samassa tuokiossa liukui hilkka hiukan syrjään,
ja laiha ja ruskea miehen käsi kohosi pitelemään sitä.

Prioritar katsoi pitkään tuota laihaa, ruskeata kättä.

Sitten hän nousi verkalleen seisomaan.

"Näyttäkää minulle -- kasvonne", hän virkkoi; ja jokainen sana tuli
jännittyneestä, ikäänkuin paljas kalpa olisi tunkeutunut värisevään
lihaan ja vetäytynyt jälleen ulos.

Tämän kuullessaan ojensihe olento suoraksi, astui askeleen eteenpäin,
heitti taaksepäin hilkan, repäisi auki kaavun ja skapularion vapauttaen
käsivartensa avaroista hihoista.

Ja hilkan pudotessa alas prioritar näki edessään kasvot, joita hän ei
ollut odottanut näkevänsä jälleen elämässä -- sen miehen kasvot, joka
muinen oli ollut hänen lemmittynsä.



XI luku

MENNEITÄ AIKOJA.


"Hugh!" huudahti prioritar.

Ja jälleen äärimmäisen ymmällään: "Hugh?"

Ja vielä kolmannenkin kerran matalalla kauhun kuiskauksella, jolloin
hän sipaisi vasemmalla kädellä silmiään, ikäänkuin karkoittaakseen
ulkoisesta näöstään jonkin sisäisen mielen synnyttämän painajaisen:
"Hugh!"

Äänetön ritari ei vastannut vieläkään; mutta hän heitti syrjään
haittaavan kaavun, astui vapaaksi siitä ja lähestyi molemmat käsivarret
ojolla.

"Takaisin!" huudahti prioritar. Mutta käsi oli jo siirtynyt tikarin
kahvasta. "Älä käy lähemmäksi", hän käski.

Sitten hän vaipui tuoliinsa levittäen vapisevat kätensä jalopeurain
veistetyille harjoille.

Yhä vaieten ritari laski käsivartensa ristiin rinnalle.

Näin he tuijottivat toinen toiseensa jonkin ajan -- nuo kaksi, jotka
olivat kahdeksan vuotta sitten lausuneet toisilleen jäähyväiset huulet
huulia vastaan painuneina ja käsivarret voimakkaaseen syleilyyn
jännittyneinä, lemmen puhtaan intohimon kuohuttamina, kuvana sydänten
liitosta, jonka uhkaava ulkonainen ero teki vain kiinteämmäksi.

Ritari katseli edessään olevan jalon naisen huulia; ja hänen
katsellessaan nuo lujat huulet värähtivät, vapisivat, avautuivat --

Sitten -- vuodet vierivät taaksepäin --

       *       *       *       *       *

Kuutamo valaisi muurinsakaroita. Ratsut pureskelivat kuolaimiaan
alhaalla linnanpihassa. He olivat kiivenneet ylimpään torniin
voidakseen erota toisistaan niin lähellä tähtiä kuin suinkin ja jotta
neito saattaisi toisilta rauhassa nähdä ritarinsa ratsastavan tiehensä.

Kuinka säteilevältä hän näyttikään heleän vihreässä samettivaipassaan,
rinnalla ja vyössä jalokiviä, kärpännahkavaippa olkapäillä riippuen.
Mutta kaikkia jalokiviäkin kirkkaampina säteilivät lemmen ja kyynelten
täyttämät silmät; ja pehmeätä samettia pehmeämpänä oli tukka, joka
peitti hänet kultaisena harsona. Ritarin kietoessa käsivartensa neidon
ympärille se valui hänen käsilleen.

Vaieten hän seisoi katsellen syvälle neidon silmiin.

Alhaalla he kuulivat Martin Goodfellow'n kutsuvan asemiehiä.

Vapautettuaan huulensa neito puhkesi puhumaan.

"Sinä palaat minun luokseni, Hugh", hän virkkoi. "Saraseenit eivät
surmaa sinua, eivät haavoita sinua, eivät koskekaan sinuun. Minun
lempeni on aina oleva sinun ympärilläsi hopeakilpenä."

Hän kietoi ritarin ympärille voimakkaat nuoret käsivartensa, jotka
olivat pitkät ja notkeat, vastaten kiinteällä syleilyllä tämän
syleilyyn.

Ritari täytti kätensä hänen pehmeillä suortuvillaan, puristaessaan
häntä lähemmäksi itseään.

"Tahtoisin jättää sinut tänne vaimonani, ei neidoksi. Kunpa olisin
saanut ensinnä naida sinut, niin keveämmällä mielellä lähtisin nyt."

"Vaimona tai neitona", vastasi tyttö kohottaen kasvonsa, "joka
tapauksessa kuulun kokonaan sinulle. Lähde kevein sydämin, oma rakas
mieheni, sillä siinä ei ole mitään erotusta. Neitona tai vaimona kuulun
sinulle, en kenellekään toiselle, ja kuulun ikuisesti."

"Jääkööt nämä viime sanoiksi, jotka kuulen sinun lausuvan", mutisi
ritari tavoitellen huulillaan hänen suutaan.

Sitten vähäistä myöhemmin, seisoessaan ritaria ylempänä tornin
rappusilla, hän kumartui ja puserti kätensä hänen päänsä ympäri
työntäen sormensa hänen tiheään tukkaansa.

"Neitona tai vaimona", hän virkkoi, ja hänen äänensä oli nyt vakava,
syvä ja hellä; "lienen neito tai vaimo, niin Jumala tietää, että kuulun
yksin sinulle." Sitten hän puristi ritarin kasvoja rintaansa vastaan.
"Yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti", hän
virkkoi; ja ritari tunsi syvän nyyhkytyksen paisuttavan hänen rintaansa.

Kiireesti kääntyen ritari riensi sitten kiertoportaita alas, saapui
linnanpihaan, nousi satulaan ja ratsasti Norellen linnan portista ulos
havumetsään; ja niin edelleen etelään seuraamaan kuningastaan, joka oli
jo lähtenyt suurelle ristiretkelle.

Ja ratsastaessaan, milloin kuutamossa, milloin varjossa, hän näki aina
nuo suloiset huulet, jotka värisivät, tunsi aina tuon nyyhkytyksen
pehmeän paisunnan ja kuuli matalan äänen niin hellänä sanovan: "Kuulun
yksin sinulle, en kenellekään toiselle, kuulun ikuisesti."

       *       *       *       *       *

Ja nyt --

Prioritar istui valtatuolissaan.

Joka hetki hänen kasvonsa kävivät tyynemmiksi ja ankarammiksi.

Ritari antoi katseensa levätä sormilla, jotka muinoin pujottausivat
niin hellinä hänen hiuksiinsa.

Prioritar kätki ne skapularionsa alle, ikäänkuin hänen katseensa
polttaisi niitä.

Hän loi katseensa rintaan, jota vastaan hänen päätänsä oli painettu.

Jalokiviristi kimmelsi sillä kohtaa, missä hänen kasvonsa olivat
levänneet kätkettyinä.

Sitten ritari kohotti katseensa jälleen tuohon ankaraan, kylmään
muotoon. Mutta hän vaikeni yhä edelleen.

Lopulta prioritar puhkesi puhumaan.

"Sinäkö siis oletkin täällä", hän virkkoi.

"Niin", sanoi ritari, "minä."

Suuttuneena omaan sydän parkaansa, se kun alkoi väristä tuon äänen
kuullessaan, prioritar puhui vihaisesti.

"Kuinka sinä rohkenit tunkeutua tähän pyhään luostariin?"

Ritari hymyili. "En ole vielä tavannut sellaista, mitä en rohkenisi
tehdä."

"Miksi et ole vaimosi luona?" tiedusti prioritar; ja hänen äänensä sai
hirvittävän jyrkän sävyn.

"Minä _olen_ vaimoni luona", vastasi ritari. "Ainoa vaimo, jota
konsanaan olen pyytänyt, ainoa nainen, jonka konsanaan nain, on täällä."

"Raukka!" huudahti prioritar kalpeana vihasta. "Petturi!" Hän ojentui
eteenpäin puristaen käsillään jalopeurain päitä. "Valehtelija! Sinä
olet nainut serkkusi Alfridan vajaan vuoden kuluttua siitä, kuin lähdit
minun luotani."

"Hillitse suuttumuksesi", sanoi ritari. "Suuttumuksesi ei pelota minua,
mutta se tekee sinulle itsellesi pahaa. Kuuntele, ainoa armaani, niin
kerron sinulle julman ja silti siunatun totuuden.

"Seitsemän kuukauden kuluttua siitä, kuin lähdin luotasi, saapui
leiriimme sanansaattaja tuoden kirjeitä Englannista; minulle ei
sanaakaan sinulta, mutta pitkä kirje sisarpuoleltasi Eleanorilta, joka
ilmoitti minulle, että kyllästyneenä minun viipymiseeni ja osittain
houkuteltuna sinä olit mennyt naimisiin Humphryn, Carnforthin jaarlin
kanssa.

"Minulle ei ollut uutta, että Humphry koetti voittaa sinut omakseen;
mutta se, että sinä olit taipunut rikkomaan minulle antamasi valan, oli
kuin helvetin viesti.

"Ensimmäisessä surun puuskassa en tahtonut ryhtyä puheisiin kenenkään
kanssa. Mutta ajan kuluttua hain käsiini sanansaattajan ja tiedustelin
häneltä ohimennen kotioloista. Hän kertoi omin silmin nähneensä sinun
viettävän komeat häät Carnforthin jaarlin kanssa, olleensa saapuvilla
vihkiäisissä ja sitten pidoissa ja juhlissa. Hän sanoi, että sinä
näytit suloiselta morsiamelta, joskin hiukan alakuloiselta, ikäänkuin
mielesi harhailisi muualla. Mies oli jonkinlainen tuomarin apulainen,
mutta laiha ja asultaan nukkavieru.

"Sitten kävin tapaamassa Frida serkkua. Hänkin oli saanut kirjeen, joka
kertoi saman uutisen. Hän ilmaisi pelänneensä tätä kauan puolestani,
koska hän tiesi Humphryn kiihkeästi haluavan sinua omakseen ja
Eleanorin suosivan hänen kosintaansa; ja hän oli myöskin kuullut, että
sinä olit viime aikoina alkanut hymyillä hänelle suopeasti. Hän pyysi,
etten menettelisi äkkipikaisesti ja harkitsemattomasti.

"'Mitä hyötyä siitä olisi', hän sanoi, 'että pyytäisit kuninkaalta
lupaa kotiin kiiruhtaaksesi? Jos sinä surmaat Humphryn, Hugh, niin teet
vain leskeksi naisen, jota olet rakastanut; eikä sinun kävisi naiminen
sellaisen miehen leskeä, jonka olet omin käsin surmannut. Jos Humphry
surmaa sinut -- niin silloin Pyhä asiamme menettää uljaan käsivarren
ja toiset sydämet, jotka ovat uskollisempia kuin hänen, voivat kenties
murtua siitä. Jää tänne ja osoittaudu mieheksi.'

"Niin minä lähetin sanansaattajan mukana sinulle kirjeen pyytäen sinua
ilmoittamaan kuinka sinä, joka kuitenkin olit kihlattu morsiameni,
tulit menetelleeksi siten ja kohteliko Humphry sinua hyvin tehden
elämäsi hauskaksi. Humphrylle lähetin kirjeen sanoen, että koska
sinun lempesi oli hänen ympärillään hopeakilpenä, niin en surmaisi
häntä, en haavoittaisi häntä, en edes koskisikaan häneen! Mutta --
jos hän kohteli sinua pahain tai tuotti sinulle vähintäkään surua tai
tuskaa, silloin saapuisin viipymättä ja lähettäisin hänet suoraa päätä
helvettiin.

"Nämä kirjeet sekä joukko muita meidän leiristämme toimitettiin
takaisin Englantiin tuon kirjurisanansaattajan mukana. Minulle ei
tullut mitään vastausta.

"Sillä välin lähdin epätoivoisena taistelukentälle.

"Ei ollut ympärilläni enää mitään hellää kilpeä. Taistelin hullun pedon
lailla. Niin usein sain haavoja, että minulle annettiin liikanimi
'Hurmepukuinen ritari'.

"Viimein minut tuotiin takaisin leiriin hourailevana ja henkimenossa.
Frida serkku, joka vartosi siellä aikansa koittavan, palautti minut
hoidollaan takaisin elämään ja koetti voittaa itselleen (häpeän
sitä sanoa) rakkautta, jota sinä olit hyljeksinyt. Tarpeetonta on
kertoa sinulle, että Frida serkku pettyi. Kuningatar itse melkeinpä
käski minun naida lempi-hovinaisensa. Kuningatar itse sai tuta, että
hän saattoi vallita englantilaisen soturin elämää, mutta ei hänen
rakkauttaan.

"Taisteluun palattuani huomasin eräänä päivänä joutuneeni saarroksiin,
minut iskettiin maahan ja jäin vangiksi, mutta jalomielisen vihollisen
valtaan.

"Sitten seurasi sarja seikkailurikkaita vuosia; minä pääsin pakenemaan,
harhailin kaukaisissa maissa, elin omituisten ihmisten parissa. Monta
kuukautta vietin eräässä vuorivarustuksessa viisaan hebrealaisen
rabbin seurassa, joka opetti minua pyhiä kirjojaan tuntemaan; ne
ulottuivat kaiken alkuun, ennenkuin maailmaa vielä olikaan, mutta
arvostelivat silti älykkäästi nykyisyyttä ja loivat omituisen valon
vastaisuuteen. Merkillinen mies; viisas kuten kaikki tuon valiorodun
jäsenet, ja uskollinen ystävä. Hän teki paljon parantaakseen haavani ja
voittaakseen minut takaisin terveeseen elämään.

"Myöhemmin elin toista vuotta hurskaiden munkkien luona erämaan
luostarissa, korkealla kallioiden keskellä; kunnon isiä, jotka uskoivat
kreikan ja latinan olevan kaikkein varminta voidetta murtuneelle
hengelle ja saivat minut syvästi perehtymään apostolien kirjoituksiin
ja kirkon opetuksiin. Mutta kuinka he koettivatkin parastaan, en
voinut sittenkään tuntea olevani kutsuttu viettämään elämäni luostarin
keskeytymättömässä levossa. Me olemme soturi- ja eränkävijärotua,
miehiä, joille sukuylpeys ja rakkaus kotiliettä kohtaan ovat
alkeellisimpia vaistoja.

"Vaellettuani vielä pitkältä ja kestettyäni vaihtelevia seikkailuita
minä sain omituisen sattuman kautta kuulla isäni kuolleen ja äitini
murehtivan yksinäisyydessä. Ja niin tämän vuoden alkupuoli tapasi minut
Englantiin saapuneena -- minut, jonka useimmat luulivat jo aikoja
sitten kuolleeksi; vaikka Martin Goodfellow, löytämättä minusta mitään
jälkeä Palestiinassa, oli palannut Cumberlandiin ja pysynyt lujana
uskossaan, että vielä olin elossa, joskin vankina, ja pääsisin jonakin
päivänä pakenemaan ja palaisin kotiin.

"Minä riensin kiireimmiten linnaamme nevojen keskelle, tietäen äidin
sydämen siellä odottavan, sillä äidit eivät herkeä koskaan odottamasta
ja toivomasta. Ja kun ratsastin linnaa kohti, niin jopa lensivät
isot portit sepposen selälleen; talo odotti herraansa; äiti seisoi
kynnyksellä poikaansa tervehtiäkseen. Ah, ihanalta tuntui olla jälleen
kotona -- vaikkakin maassa, missä _minun_ naiseni synnytti lapsia
toiselle miehelle.

"Me vietimme muutaman onnellisen päivän yhdessä, äiti ja minä. Sitten
-- täyttyneiden toiveiden tuottama riemu jouduttaa toisinaan nopeammin
toiseen maailmaan kuin raskain murhetaakka -- hän siirtyi tuskaa tai
tautia tuntematta, hymyillen ikuiseen uneen; hän poistui -- jättäen
kotini autioksi.

"Hän ei tietänyt minun kihlanneen sinut, sillä nimeäsi ei mainittu
puheissamme, koska perheittemme välillä vallitsi vielä tuo vanha vaino
ja minusta tuntui vastenmieliseltä tuhota kokonaan hänen toivomuksensa,
että naisin Alfridan. Mutta häneltä sain kuulla, että Frida serkku
makasi kuolemaisillaan kartanossaan, lähellä Chesteriä, saatuaan
itämailla jonkin hivuttavan taudin.

"Kevään osoittaessa ensimmäisiä elonmerkkejä metsissä ja kedoilla
minussa heräsi halu ratsastaa etelään hoviin ilmoittaakseni kuninkaalle
palanneeni kotiin; kuitenkin viivyttelin matkaa, sillä tuntui omituisen
vastenmieliseltä liikkua seuduilla, missä saatoin kohdata Humphryn
ensimmäisessä tien mutkassa. En ollut varma siitä, että tavatessamme
voisin surmaamatta sivuuttaa hänet, miehen, joka oli varastanut minulta
morsiameni.

"Huhtikuu sai kevään puhkeamaan varhain kukkaan; ja toukokuun
ensimmäisenä minä lähdin matkalle Windsoria kohti.

"Ratsastaessani Garnforthin kautta havaitsin kaupungin viettävän
juhlapäivää. Tiedustin syytä ja sain kuulla läheisyydessä parhaillaan
pidettävän turnajaisia, joihin jaarli oli sinä aamuna ratsastanut
kerallaan kreivittärensä, joka oli valittu Kauneuden kuningattareksi ja
jonka oli määrä istua siellä valtaistuimella pikku tyttärineen ja kaksi
pientä poikaansa paasheinaan.

"Minut valtasi äkillinen halu katsella jälleen sinun kasvojasi, nähdä
sinut sen miehen parissa, joka sinut varasti minulta, niiden lasten
keskellä, joiden olisi pitänyt olla minun omiani.

"Kymmentä minuuttia myöhemmin ratsastin kisapaikalle. Tunkeutuen
väkijoukkoon huomasin melkein heti joutuneeni aivan valtaistuimen eteen.

"Näin Kauneuden kuningattaren kultaan puettuna. Näin pikku tytön ja
palvelevat paashit. Näin Humphryn ylpeänä puolisona ja isänä heidän
keskellään. Kaiken sen näin, mitä olin tullut katsomaan. Mutta --
Humphryn kreivittärellä ei ollut sinun kasvojasi! Siinä tuokiossa
tiesin, että minua oli petetty seitsemän pitkää vuotta!

"Lähdin hurjana etsimään totuutta ja tietoja sinusta.

"Sisaresi Eleanor oli kuollut vuotta varemmin. Sinun komean linnasi
ja ihanat maasi, jotka sijaitsivat niin lähellä omiani, oli perinyt
Eleanorin poika halliten niitä sinun sijassasi. Koska hän oleskeli
sillä haavaa hovissa, en tavannut häntä enkä myöskään kuullut
suoranaisia uutisia sinusta, vaikka huhu tiesi kertoa sinun olevan
luostarissa.

"Silloin muistui mieleeni Alfrida serkku, joka makasi sairaana
kartanossaan Chesterissä. Hänen luokseen lähdin nyt; ja astuen sisään
ennalta ilmoittamatta -- hän oli jo aikoja sitten luullut minut
kuolleeksi -- pakotin hänet ilmaisemaan totuuden. Koko salajuoni
paljastui minulle. Hän ja Eleanor olivat hautoneet sen yhteisvoimin.
Eleanor himoitsi sinun maitasi itselleen ja pojalleen, ja hän tiesi,
että sinun lapsesi riistäisivät hänen jälkeläisiltään perintöoikeuden;
Alfrida -- minua hävettää puhua siitä -- himoitsi itselleen sinun
lemmittyäsi.

"Sanansaattaja, joka toi kirjeet, oli lahjottu kertomaan yksityiskohtia
sinun oletetuista häistäsi. Englantiin palattuaan hän luovutti sinulle
ja Humphrylle osoittamani kirjeet Eleanorin käsiin; samaten Fridan
kirjeen, jossa tämä kertoi ottaneensa minut miehekseen kuningattaren
luvalla ja suostumuksella ja pyysi Eleanoria ilmoittamaan asian
sinulle. Sanansaattaja antautui sitten seurustelemaan sinun väkesi
kanssa kuvaillen häitäni yksityiskohtaisesti, kuten kaukana vieraalla
maalla oli menetellyt sinun häihisi nähden. Tämän kuullessaan poloinen
lemmittyni teki samaten kuin itsekin olin tehnyt, noudatti hänet
luokseen, kuulusteli häntä, sai kuulla koko tarinan häneltä itseltään
eikä huomannut olevan syytä epäillä häntä.

"Frida serkku muuten tiesi, mistä saisi käsiinsä tuon kirjuri-roiston.
Sen vuoksi lähetimme noutamaan hänet. Hän saapui kiireimmiten tapaamaan
Lady Alfridaa, jolta hän oli kaikkien näiden vuosien kuluessa kiskonut
kiskomistaan rahoja salaisuutta säilyttääkseen.

"Minä vartosin häntä miehineni. Hän oli lihonnut lahjuksista. Hän ei
ollut enää laiha eikä nukkavieru.

"Hän parkaisi minut nähdessään, koska luuli minun nousseen kuolleista.

"Hän parkaisi vieläkin hurjemmin nähdessään köyden silmukan, joka oli
ripustettu tukevaan oksaan.

"Jätimme hänet riippumaan, kun ratsastimme tiehemme. Tuo Juudaksen
suku suostuu pimeimpiinkin tekoihin voiton himosta. Ensimmäinen sitä
lajia osoitti itse keinon, jota käyttäen heidät voi jouduttaa nopeimmin
maailmasta, mihin heidän ei olisi pitänyt koskaan syntyä.

"Alfridalta sain kuulla, että petollisuuttani murehtien sinä olit
päätynyt luostariin kuten Eleanor oli aavistanutkin. Samoin, että sinun
luostarisi sijaitsi lähellä Worcesteria.

"Worcesteriin lähdin nyt ja ilmoittausin lordipiispalle, jonka luona
söin illallista. Ja koska havaitsin hänet varsin miellyttäväksi
puheveikoksi ja alttiiksi ymmärtämään, niin arvelin parhaaksi kertoa
hänelle täysin vilpittömästi koko asian, varoen kuitenkin mainitsemasta
sinun nimeäsi tai vihjaamasta millään tavoin persoonaasi.

"Piispan satunnaisista huomautuksista hänen tehdessään selkoa tämän
nunnakunnan historiasta sain tietää, että sinä olit jo Valkoisten
sisarten prioritar. 'Valtakunnan nuorin prioritar', sanoi piispa,
'mutta meillä ei ole silti ainoatakaan, joka olisi viisaampi tai
sopivampi hoitamaan korkeaa virkaansa.' Eikä hän aavistanutkaan, että
jok'ikinen sana sinusta oli kuin vettä korventuneelle erämaalle; hän
jutteli vain edelleen haluten puhua erikoisesti sinusta, ja minä istuin
rukoillen, että hän kertoisi minulle yhä enemmän; mutta vastailin
vain niukasti 'kyllä' tai 'ei' muka syventyneenä omiin alakuloisiin
mietteisiini.

"Piispalta sain kuulla, että tämä nunnakunta oli tarkoin eristetty
ja ettei kukaan mieshenkilö voisi minkään tekosyyn nojalla päästä
kahdenkesken puhuttelemaan ketään Valkoista sisarta.

"Mutta kuulin myöskin maanalaisesta tiestä, joka johtaa tuomiokirkosta
luostariin, sekä nunnain päivittäisistä vesper-retkistä.

"Kävin kryptassa ja näin oven, mistä Valkoiset sisaret kulkivat.
Seisoen näkymättömänä pylväiden keskellä tarkkasin päivittäin noiden
äänettömien olentojen pitkää sarjaa, huomasin, että kaikki kulkivat
hunnutettuina, kasvot peitettyinä, määrätyn välimatkan päässä
toisistaan. Myöskin, että useat olivat tavallista pitempiä. Silloin
laadin suunnitelman: pukeutuisin heidän ulkoasuunsa ja astuisin noiden
hunnutettujen olentojen joukkoon juuri kiertoportaiden juurella, joka
johtaa seinässä klerestoriosta kryptaan. Tein sen huomion, ettei
portaikkoa laskeutuva nunna voinut nähdä edessään kulkevaa nunnaa, joka
oli juuri astunut kryptaan, eikä tämä eteenpäin liikkuessaan saattanut
havaita, jos toinen valkoinen olento pylvään takaa livahtaen liittyisi
kulkueeseen hänen takanaan. Jos pääsisin kerran luostariin, niin luotin
Pyhän Neitsyen auttavan minua tapaamaan sinut kahden kesken; eikä Pyhä
Neitsyt olekaan pettänyt minua.

"Nyt olen kertonut sinulle kaiken."

Tämän tehtyään ritari vaikeni; ja tuon pitkän tasaisen esityksen
jälkeen hänen äänensä vaikeneminen synnytti hiljaisuuden, joka tuntui
saattavaa itse ilmankin jännityksestä jäykistymään.

Ei kertaakaan ollut prioritar keskeyttänyt häntä. Hän oli istunut
liikahtamatta, katse kertojan kasvoihin kiintyneenä, puristaen
käsillään tuolinsa kädennojia. Tarina ei ollut vielä lähimailleenkaan
lopussa, kun hänen surulliset silmänsä olivat jo täyttyneet tulvilleen
ja kyyneleet vuotivat hänen poskiaan pitkin ja putoilivat rinnan
ristille.

Kun ritari oli kertonut kaiken, kun tuo syvä, miehekäs ääni -- milloin
päättäväisenä, milloin kiihkeänä, milloin hurjaa suuttumusta väristen,
mutta aina hellänä hänestä puhuessaan -- viimein vaikeni, silloin
prioritar kamppaili mielenliikutustaan vastaan ja voitti sen. Sitten,
niin pian kuin saattoi varmasti luottaa ääneensä, hän puhkesi puhumaan.



XII luku

VOI MEITÄ POLOISIA!


Lopulta prioritar puhui.

"Voi", hän virkkoi, "voi meitä poloisia! Kuinka julmaa, kuinka
hirvittävän julmaa!"

Hänen äänensä, joka oli niin suloinen ja hellä, mutta niin toivoton
lohduttomassa surkuttelussaan, kouristi ritarin sydäntä kuin kylmä käsi.

"Mutta, armaani, minähän olen löytänyt sinut", hän sanoi ja vaipuen
toiselle polvelleen tämän jalkain juureen hän ojensi kätensä
peittääkseen niillä priorittaren molemmat kädet. Mutta prioritar oli
häntä nopeampi. Hän kätki kätensä skapularionsa suojaan. Ritarin
ruskeat sormet sulkeutuivat jalopeurain pään ympärille.

"Älä koske minuun", virkkoi prioritar.

Ritari sävähti tumman punaiseksi.

"Sinä olet minun omani", hän sanoi. "Ja omanani minä sinut pidän. Näinä
kurjina vuosina me olemme molemmat totuttaneet itsemme ajattelemaan
toinen toisiamme naituina. Nyt tiedämme, ettei kumpikaan ole ollut
uskoton. Olen löytänyt sinut, armaani, enkä aio luopua sinusta."

"Hugh", virkkoi prioritar, "minä _olen_ naitu nainen. Sinä tulet liian
myöhään. Etkö nähnyt pyhää sormusta sormessani? Etkö tiedä, että
jokainen nunna on Kristuksen morsian?"

"Sinä olet minun omani!" sanoi ritari hurjasti; ja hän laski ison
kätensä hänen polvelleen.

Prioritar veti esiin tikarinsa skapularion alta.

"Ennenkuin lähdin holvikäytävän ovelle, otin tämän esiin piilostaan ja
pistin sen vyöhöni", hän puhui. "Arvasin joutuvani tekemisiin miehen
kanssa; vaikka, Taivas sen tietää, en uneksinutkaan tapaavani sinua!
Mutta minä sanon sinulle, Hugh, että jos sinä tai yksikään toinen mies
yritätte kosketuksellanne saastuttaa ainoatakaan tämän luostarin nunnaa
-- minua tai toisia -- silloin minä isken, ja iske suoraan kohti. Tämä
terä on työntyvä kahvaa myöten rikollisen sydämeen."

Ritari nousi seisomaan, kävi ikkunan ääreen ja nojausi käsivarret
ristissä seinään.

"Pistä takaisin aseesi kätköönsä", hän sanoi jyrkästi. "Täällä ei ole
ketään muuta miestä; ja jos sellainen saapuisi, niin minun säiläni
riittää kyllä suojelemaan sinun omaasi sekä nunnaisi kunniaa."

Prioritar katsoi hänen synkkää muotoaan, joka tuskassaankin
näytti ylenkatseelliselta, sitten hän lähti heti tottelevaisena
salalaudoitukselle.

"Niin, Hugh", hän sanoi, "sen luottamuksen olen todellakin sinulle
velkaa rakkautesi vuoksi."

Kun hän asetti tikarin seinään ja sulki laudoituksen, putosi hänestä
jotakin käsin tuntumatonta, mutta silti todellista.

Niin kauan hänellä oli ollut valta määrätä. Kumartavat, polvistuvat,
kiiruhtavat naiset kiitivät noudattamaan hänen määräyksiään. Jokainen
kilvoitteli toisten kanssa ylentääkseen hänen asemaansa. Usein hän oli
tuntenut itsensä yksinäiseksi arvoasemansa tähden.

Ja nyt -- miehen synkkä hahmo kohdisti häneen, ylenkatseellisen
suuttumuksensa; miehen jyrkkä ääni sinkahutti takaisin hänen
kaunopuheisen uhkauksensa lyhyellä käskyllä, joka riisti häneltä
aseen, mutta jota hän totteli. Lisäksi hänestä tuntui omituisen
suloiselta totella. Jyrkkyyden, ylenkatseellisen suuttumuksen alla
sykki suuri rakkaus. Siihen rakkauteen hän luotti; mutta sitä rakkautta
vastaan hänen oli otteleminen, hänen piti karkoittaa se luotaan niin
ratkaisevasti, ettei jäänyt mitään sijaa epäilykselle.

Mutta "prioritar" kaikkosi hänestä, kun hän sulki laudoituksen. Nyt
hän oli Nainen ja Pyhimys siirtyessään ikkunan ääreen ja asettuessaan
ritarin rinnalle myrskyn jälkeisen päivänlaskun kultahohtoon.
Hänessä ilmeni kaihoisaa nöyryyttä, kun hän nyt ryhtyi puhumaan, ja
kärsivällistä alakuloisuutta, joka vaikutti äärettömän liikuttavalta.

"Sir Hugh", hän virkkoi, "rakas ritarini, jonka olen aina tuntenut
urhoolliseksi ja helläksi ja jonka nyt tiedän olleen aina myöskin
uskollisen -- minun ei ole tarpeen lisätä ainuttakaan sanaa sinun
tarinaasi. Totta on kaikki se, minkä pakotit Alfridan tunnustamaan
-- Jumala antakoon anteeksi tuolle kiusaantuneelle sielulle. Uskoin
sanansaattajan puheisiin, mieleeni ei juolahtanutkaan epäillä
Eleanoria, ja niin halasin vain yhtä: piilottaa maailmalta murtuneen
sydämeni, murskautuneen ylpeyteni. Riensin tarjoamaan Jumalalle
rakkautta ja elämää, joita ihminen oli hylkinyt. Myönnän, että tämä on
sittemmin tuntunut minusta vain toisarvoiselta lahjalta annettavaksi
Hänelle, jonka pitäisi meiltä saada kaikkein parhaimpamme. Mutta
joka päivä maatessani polvillani Hänen jalkainsa juuressa minä
sanoin: 'Murtunutta ja katuvaista sydäntä Sinä et halveksi, Herra!'
Sydämeni oli 'murtunut', kun toin sen tänne. Se on ollut siitä pitäen
'katuvainen'. Ja hyvin tiedän, ettei sitä ole hyljeksitty, vaikka se
onkin vähänarvoinen."

Hän kohotti katseensa kultaiseen kajastukseen, joka hohti purpuraisten
pilviröykkiöiden takana.

"Pyhä neitsyt ryhtyi välittäjäksi", hän virkkoi yksinkertaisesti; "hän,
joka ymmärtää naisen sydämen."

Ritari hengitti raskaasti. Ristityt käsivarret nousivat ja laskivat
rinnan aaltoilun mukaan. Mutta hän piti huulensa tiukasti suljettuina,
joskin kaiken aikaa rukoillen, että Pyhä Neitsyt koettaisi hiukan
ymmärtää myöskin miehen sydäntä.

"Minun mielestäni, rakas Hugh", jatkoi alakuloinen ääni lempeästi,
"sinulla lienee oikeus saada kuulla, että ensinnä kärsin ankarasti.
Vietin pitkiä tuskallisia öitä polvillani Pyhän Neitsyen alttarin
ääressä anoen voimaa voittaakseni rakkauden ja kaipauksen, joka oli
muuttunut synniksi."

Ritarin rinnasta purkautui tukahdutettu voihkaus.

Kultainen valo loisti priorittaren järkkymättömistä silmistä ja väikkyi
hänen ylevällä otsallaan.

"Ja minulle suotiin voimaa", hän virkkoi perin matalalla äänellä.

"Mora!" huudahti ritari.

Prioritar hätkähti. Pitkiin aikoihin hän ei ollut kuullut omaa nimeään.

"Sinä anoit voimaa voittaaksesi", jatkoi ritari, "kun luulit sitä
synniksi; samaten kuin minä ratsastin vihollista kohtaamaan,
taistelemaan ja surmaamaan, ja sitten ottelin tuntemattomien
kielten kanssa, tehden kaikkea sellaista, mikä tuntui vaikeimmalta
tukahduttaakseni lempeni sinua kohtaan. Mutta kun tiesin, ettei
yhdelläkään toisella miehellä ollut sinuun oikeutta eikä ollut koskaan
ollutkaan, silloin havaitsin, ettei mikään ollut surmannut rakkauttani
eikä koskaan saattanutkaan surmata. Ja nyt, Mora, kun tiedät minut
vapaaksi, onko rakkautesi nyt kuollut?"

Prioritar liitti kätensä rintaa koristavan ristin ympärille. Ritarin
äänessä kajahti harras pyyntö, mutta hän koetti uskollisesti säilyttää
sen tyynenä.

"Kuuntele minua, Hugh", virkkoi prioritar. "Jos olisit luullut minut
uskottomaksi ja etsinyt lohtua toisen luota; jos olisit voittanut ja
nainut hänet, vaikka saatoitkin hänelle tarjota vain toisarvoisen
tunteen, niin tahtoisitko nyt, kun huomaat, etten olekaan Humphryn
vaimo, hyljätä morsiamesi ja koettaa herättää eloon rakkauttasi minua
kohtaan?"

"Sinä koetat saattaa minut pulmaan", sanoi ritari, "johon en koskaan
joutuisi omasta aloitteestani. Kun rakastaa sinua kuten minä, silloin
ei voi naida toista sinun eläessäsi."

Prioritar kalpeni, mutta vaati itsepintaisesti:

"Mutta _jos_, Hugh? _Jos_?"

"No niin", vastasi ritari, "sitä en tekisi. En hylkäisi sitä, jonka
olen nainut. Mutta --"

"Hugh", jatkoi prioritar, "kun luulin sinut uskottomaksi, niin tein
pyhän lupauksen, joka liitti minut Taivaan morsiameksi. Kuinka voisin
hyljätä taivaallisen Ylkäni rakkaudesta ainoatakaan miestä kohtaan
tässä maailmassa?"

"Mutta minä olen sinun sulhasesi", väitti ritari, "joka on palannut
sinua vaatimaan; se mies, jolle sinä virkoit jäähyväisiksi: 'Lienen
neito tai vaimo niin kuulun vain sinulle; sinulle enkä kenellekään
toiselle, kuulun ikuisesti.' Ah, se nostaa veren lämpimänä poskillesi!
Oi, sydämeni elämä, jos se oli totta silloin, niin se on totta
vieläkin! Jumala ei ole ihminen kavaltaakseen tai ryöstääkseen
toiselta hänen morsiamensa. Jos olisin nainut toisen naisen niin
olisin tehnyt sen vilpittömästi luullen sinut toisen miehen vaimoksi.
Mutta kaikkina näinä vuosina, kun meitä molempia petettiin. Hän, joka
tietää kaiken, on tuntenut totuuden. Hän tiesi sinut minun kihlatuksi
morsiamekseni. Hän kuuli sinun sanovan muurilla, kun viimeistä kertaa
seisoimme yhdessä: 'Jumala tietää, että kuulun kokonaan sinulle.' Hän
tiesi, että silloinkin, kun luulin sinut menettäneeni elin kuitenkin
uskollisena lempemme puhtaalle muistolle. Sinä päivänä, jolloin sinä
teit nunnavalasi, Hän tiesi, että minä olin vapaa ja sinä sen vuoksi
yhä edelleen minuun sidottu. Onko ihmisen ryöstettävä Jumalalta? Ah,
sen hän voi tehdä. Mutta onko Jumalan ryöstettävä ihmiseltä? Ei, ei
konsanaan!"

Prioritar värisi, horjui; sitten hän pakeni Neitsyen alttarin turviin
polvistuen kädet ojolla.

"Pyhä Jumalan Äiti", hän nyyhkytti, "opeta hänet tajuamaan, etten
saa tehdä sitä! Osoita hänelle, etten voi rikkoa valaani. Auta hänet
ymmärtämään, etten sitä tekisikään, vaikka voisinkin."

Ritari seurasi ja polvistui viereen. Hänen ylpeä päänsä painui, hänen
äänensä murtui liikutuksesta.

"Pyhä Neitsyt", hän puhui. "Sinä, joka asuit maallisessa kodissa
Natsaretissa, auta tätä naistani ymmärtämään, että jos hän rikkoo
minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta nyt, kun olen
saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan
tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole
istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."

Yhdessä he olivat polvillaan Äidin ja Lapsen leppeän kuvan edessä;
yhdessä ja kuitenkin toisistaan erillään, sillä uskollisena
lupaukselleen ritari varoi koskettamasta edes hunnun laskostakaan.

Tumma ja vaalea muoto kohoutuivat rinnakkain, kun he polvillaan anoivat
madonnalta apua. Niin liikkumattomina he makasivat siinä tuokion,
että olisivat voineet olla hienosti muovailtuja kuvapatsaita, toinen
pronssia, toinen marmoria.

Sitten prioritar ojensi äkillisellä liikkeellä oikean kätensä ja
tarttui vierustoveriaan vasemmasta.

Lujasti sulkeutuivat tämän sormet tuon ojennetun käden ympäri, mutta
hän ei siirtynyt lähemmäksi.

Mutta kun he lepäsivät siinä polvillaan käsi kädessä, tuntui ritarin
sykkivä elämä virtaavan priorittaren ruumiiseen, tuhoten yhdessä
ainoassa hurjassa, suloisessa tuokiossa kautta vuosien kestäneen
paaston ja valvonnan saavutukset.

"Oi, Hugh", huudahti prioritar äkkiä, "säästä minua! Sääli minua! Älä
houkuttele minua!"

Irrottaen ritarista kätensä hän painoi molempia käsiään rintaansa
vasten.

Ritari nousi ja seisoi hänen vieressään.

"Mora", hän sanoi, ja hänen äänessään oli uusi sävy, alakuloisuutta
ja juhlallisuutta ilmaiseva; "olkoon minusta kaukana ruveta sinua
houkuttelemaan. Tahdon vain vielä kerran pyytää sinua Pyhän Neitsyen ja
Pyhän Lapsen edessä, ja sen tehtyäni en virka enempää.

"Minä pyydän sinua lähtemään tästä paikasta, johon et olisi koskaan
tullut, jos olisit tietänyt, että lemmittysi kuului sinulle ja tarvitsi
sinua. Pyydän sinua pitämään minulle antamasi lupauksen ja rupeamaan
vaimokseni. Jos kieltäydyt, silloin lähden ikiajoiksi. Jätän sinut
tänne polvistumaan rauhassa päivin tai öin madonnan alttarin ääreen.
Mutta -- pyydän sinua muistamaan päivin ja öin, että sen vuoksi,
mitä sinä olet tehnyt, ei minun kodissani voi olla mitään madonnaa.
Ei yksikään nainen ole koskaan istuva minun lieteni ääressä pitäen
pienokaista sylissään.

"Sinä jätät minut ristinpuulle murtunein sydämin, lemmessäni
pettyneenä; jalat ja kädet naulattuina julmien olosuhteiden puuhun;
kylki kavalluksen peitsen puhkaisemana -- yksinäisyyteen, hyljätyksi.
Mutta sinä riistät minulta kaiken parhaimman, sekä elämässä että
uskonnossa; kaiken mikä kertoo lemmestä, ilosta, vastaisten vuosien
toiveista.

"Oi, rakkaani, punnitse tarkoin! Maailmassa on niin paljo sellaisia,
jotka todellisesti kutsuttuina palvelevat Taivasta luostareissa.
Minua varten koko maailmassa on vain yksi nainen. Taivaan silmissä ei
mikään erota meitä. Nyt on välillämme luostarin muurit -- mutta ne
ovat ihmisten rakentamia, ei Jumalan. Naimattomuusvalaa ei keksitty
erottamaan lempiviä sydämiä. Mora?... Tule!"

       *       *       *       *       *

Prioritar nousi ja asettui hänen eteensä.

"En voi tulla", hän virkkoi. "Mitä toisille olen opettanut, se
minun on itsekin tehtävä. Hugh, minä olen kuollut maailmalle; ja
jos olen kuollut maailmalle, kuinka voisin elää sinulle? Jos olisin
todellisuudessa kuollut ja haudattu, silloin et olisi käynyt alas
hautakammioon murtamaan lepopaikkaani voidaksesi nähdä kasvoni, tarttua
kylmään käteeni ja vuodattaa kuuroihin korviin tarinaa lemmestä.
Mutta juuri niin sinä olet nyt menetellyt salajuonta käyttäen.
Sinä tulet kuolleen naisen luokse sanoen: 'Rakasta minua ja rupea
vaimokseni.' Hänen on pakko tällöin vastata: 'Kuinka voisin minä, joka
olen maailmalle kuollut, elää siinä vast'edes?' Ota itsellesi vaimo
elävien keskuudesta, Hugh. Älä tule tavoittelemaan morsianta vainajien
joukosta."

"Herran Äiti!" huudahti ritari, "onko tämä uskontoa?"

Hän kääntyi ikkunaan päin, sitten ovelle. "Kuinka voin poistua täältä?"

Hänen äänensä tukahdutettu kammo tunkeutui jäätävänä sen naisen
sieluun, jota hän puhutteli. Tämä oli lopultakin saanut hänet
ymmärtämään.

"Minun on toimitettava sinut täältä kenenkään näkemättä," sanoi
prioritar "En uskalla päästää sinua ulos luostarin portista. Pahoin
pelkään, että sinun on palattava samaa tietä, jota tulitkin; et
myöskään voi lähteä yksin. Meillä on avain avataksemme oven, joka
johtaa meidän käytävästämme tuomiokirkon kryptaan. Minä lähetän nyt
kaikki nunnat refektorioon. Sitten minun on itse saatettava sinut
kryptaan."

"Enkö voi lähteä yksin", tiedusti ritari jyrkästi, "ja palauttaa
avainta sanansaattajan kera?"

"Et", vastasi prioritar, "en uskalla panna mitään alttiiksi. Huhut
ovat niin kerkeät leviämään. Huomenna tämän omituisen hetken on oltava
unelma, jota ainoastaan me kaksi uneksimme. Sillä välin kuin käyn
järjestämässä tien turvalliseksi, pue sinä taasen yllesi kaapu ja
hilkka. Kun palaan ja viittaan, niin seuraa minua hiljaa."

Prioritar astui ulos sulkien oven jälkeensä.



XIII luku

RITARIN RUKOUS.


Prioritar seisoi tuokion suljetun oven ulkopuolella. Käytävän
levollinen hiljaisuus auttoi häntä saavuttamaan ulkonaisen tyyneyden,
jonka hänessä täytyi vallita, ennenkuin kävi nunnia kohtaaminen.

Kulkien verkalleen toiseen päähän hän avasi sisar Mary Seraphinen
kammion oven tuntien nöyryyttävää häpeätä sen johdosta, että oli
niin varmasti uskonut joutuvansa tekemisiin "Wilfredin" kanssa ja
oli ajatellut niin ylenkatseellisesti hänestä ja Seraphinestä. Ah,
rakastamamme henkilön tekemä vääryys pakottaa usein puhtaimmat,
jaloimmat henget nöyrtymään tomuun saakka.

Sitten prioritar soitti itse refektorion kelloa.

Illallistunti oli jo aikoja sitten ohitse; nunnat riensivät kärkkäinä
ulos.

Kulkiessaan kohti portaikkoa, joka johti refektorioon, he näkivät
priorittarensa perin kalpeana, perin suorana seisovan selin kammionsa
oveen.

Kukin nunna notkisti polvensa ohitse astuessaan; ja jokaiselle taivutti
prioritar keveästi päätään.

Sisar Mary Rebeccalle, joka polvistui heti, hän puhui:

"En saavu aterialle tänä iltana. Koska aliprioritar on poissa, niin
sinä asetut minun sijalleni."

"Kyllä, kunnianarvoisa äiti", sanoi sisar Mary Rebecca nöyrästi,
suudellen priorittaren kaavun lievettä; sitten hän nousi ja riensi
edelleen ihastuneena arvoasemastaan, niin lyhytaikainen kuin se olikin.

Kaikkien kuljettua ohitse prioritar lähti holvikäytävään ja kiersi sen
kauttaaltaan, katseli sieltä puutarhaan tarkastaen jokaista mahdollista
paikkaa, mistä väijyvät silmät voisivat nähdä käytävästä kryptaan
johtavan tien. Mutta puutarha, joka oli jo täynnä purppuravarjoja,
oli luovutettu kokonaan kiitäville pääskysille. Punarinta-satakieli
liverteli iltalauluaan sämpyläsaksan puusta.

Prioritar palasi sisäkäytävää pitkin katsahtaen jokaisen kammioon.
Kaikki ovet olivat avoinna, jokainen kammio oli tyhjä. Sairaat nunnat
olivat itäisemmässä osastossa, kulmauksen takana, refektorion portaiden
toisella puolen. Silti kävi hän sielläkin todetakseen, että jokaisen
asutun kammion ovi oli suljettu.

Seisoen liikkumattomana refektorion portaiden yläpäässä hän saattoi
kuulla lautasten etäistä kalinaa, maallikkosisarten laahustavia
askeleita, kun nämä kantoivat ruokalajeja keittiön ja refektorion
väliä; ja ylinnä kaiken sisar Mary Rebeccan yksitoikkoisen äänen, kun
tämä luki ääneen nunnille näiden illastaessa.

Sitten prioritar otti naulasta yhden kryptalyhdyistä ja sytytti sen.

       *       *       *       *       *

Sillä välin seisoi yksikseen jäänyt ritari tuokion ajan kuin
huumautuneena.

Hän oli pelannut uhkarohkeata peliä ja menettänyt; kuitenkin häntä
lamautti enemmän se, että hän itse alistui niin odottamatta tappioonsa,
kuin se jyrkkä epäys, joka oli hänelle tuottanut tuon tappion.

Seisoessaan nyt yksinään hänestä tuntui, että hän käsitti yht'äkkiä,
kuinka tavattomassa määrin vuosien pituinen erakkoelämä kykeni
vieroittamaan ihmisen maailmasta. Hän oli tullut rakkautta ja kaipausta
hehkuen, etsimään elävää vainajain keskeltä. Olisi ollut vähemmän
katkeraa polvistua haudan ääressä tietäen, että ainiaaksi vaiennut
sydän oli viimeiseen asti sykkinyt uskollisena rakkaudessaan häntä
kohtaan; tietäen, että kuolleet käsivarret, jotka nyt lepäsivät kylminä
ja jäykkinä, olisivat kietoutuneet hänen ympärilleen, jos hän olisi
saapunut varemmin; tietäen, että huulet, jotka nyt olivat kuoleman
vaientamat, olisivat elävinä kutsuneet häntä hellin tervehdyksin.

Mutta tämä kylmä irvikuva säteilevästä naisesta, jonka hän oli
jättänyt, sanoi: "Älä koske minuun", ja kehotti häntä etsimään vaimoa
toisaalta; häntä, joka oli pysynyt uskollisena vielä silloinkin, kun
oli luullut lemmittynsä uskottomaksi.

Ja kuitenkin, vaikka tämä olikin kylmä, niin hurskaassa
pidättyväisyydessään hän oli yhä vielä hänen rakastamansa nainen.
Lisäksi hänellä oli yhä tuo ylevä ryhti, uhkea naisellinen kauneus, tuo
elinvoimainen, ruumiillinen täydellisyys, joka todisti Luonnon aikoneen
hänet uljaiden poikien ja kauniiden tyttärien äidiksi. Ja kuitenkin
hänet oli nyt jätettävä -- tällaiseen elämään!

Ritari silmäili huonetta, havaitsi makuusuojaan johtavan matalan
holvioven, astui askeleen sitä kohti, kavahti sitten takaisin ikäänkuin
pyhäköstä; huomasi ison pöydän, joka oli messukirjain, pergamentin ja
veliinipaperin peittämä. Se olisi pikemminkin voinut olla oppineen
munkin kammio kuin hänen rakastamansa naisen huone. Hänen harhaileva
katseensa osui Madonnaan ja Lapseen.

Puhtaassa iltavalossa tuo marmoriryhmä näytti omituisen tenhoavalta;
oli jotain äärettömän inhimillistä tuossa äidin miettiväisessä
hellyydessä, kun hän kumartui hymyilevän Pienokaisen puoleen. Se puhui
kodista pikemmin kuin luostarista. Se kosketti erästä kieltä ritarin
sydämessä, kieltä, joka helähti kirkkaana ja puhtaana väittelyn ja
katkeruuden soraäänet voittaen.

Hän kurotti kättään ja kosketti Pyhän Pienokaisen pikku jalkaa.

"Jumalan Äiti", hän virkkoi ääneen, "lähetä hänet luokseni! Sääli
nälkäistä sydäntä, yksinäistä kotia, autiota liettä. Lähetä hänet
luokseni!"

Sitten hän nosti maasta valkoisen kaavun ja hilkan ja puki ne ylleen.



XIV luku

JÄÄHYVÄISET.


Kun prioritar avasi kammionsa oven sytytetty lyhty kädessään, seisoi
kookas olento Worcesterin Valkoisten sisarten asussa liikkumattomana
seinään nojaten vastapäätä ovea.

"Tule!" hän kuiskasi viitaten; ja hiljaa se siirtyi hänen vierelleen.
Sitten hän sulki oven ja tiirikka-avaintaan käyttäen lukitsi sen
jälkeensä.

Äänettöminä astuivat molemmat valkoiset olennot sisäkäytävää pitkin,
sitten holvikäytävän kautta ja portaikkoa myöten luostarin kryptaan.
Prioritar avasi oven, ja kumartuen he astuivat holvikaaren alitse
maanalaiseen käytävään.

Laskien lyhdyn maahan prioritar otti esille avaimen, sulki oven ja
lukitsi sen sisäpuolelta.

Hän kääntyi ja kohottaen lyhtyä huomasi ritarin vapautuneen
valepuvustaan ja seisovan nyt hänen edessään varsin suorana ja
kookkaana, juuri lyhdyn luomassa valokehässä.

Oven sulkeutuessa heidät valtasi omituinen tunne, ikäänkuin he
seisoisivat kahden kolmannessa maailmassa, joka ei kuulunut
kummallekaan, joka oli haudan kaltainen täydellisessä
eristyneisyydessään ja pimeydessään; mullan ja kosteiden kivien hajun
kyllästämä, kaiuttaen vähäisimmänkin äänen kumean liioitellusti, mutta
itsessään hiljainen kuin hauta.

Tämä ympäristön haudankaltaisuus tuntui tekevän heidän oman
elinvoimansa vain väkevämmäksi ja sykkivämmäksi.

Kun avain oli herennyt kirskumasta lukossa, tuntuivat äänettömyyden
tuokiot tunneilta.

Sitten ritari puhkesi puhumaan.

"Anna lyhty minulle", hän sanoi.

Prioritar kohtasi hänen katseensa. Jälleen häneltä luisui asemansa
arvokkuus. Jälleen oli suloista totella.

Ritari piteli lyhtyä siten, että se valaisi kummankin kasvoja.

"Mora", hän virkkoi, "siitä on pitkä aika, jolloin sinä ja minä
astelimme yhdessä päivänpaisteisia ketoja, voikukkien ja esikkojen
ja suloisesti tuoksuvan apilaan keskellä. Tänä iltana me käyskelemme
ketojen alitse, emme niiden halki. Me olemme nurmen alla, armaani.
Tuntuu siltä, kuin seisoisin haudassa sinun rinnallasi. Ja niinpähän
ovatkin toiveeni surmatut; lempemme antama lupaus on kuollut ja joutuu
pian hautaan. Mutta sinä ja minä, me elämme vielä, ja nyt meidän on
vaellettava vierekkäin entisen itsemme murheellisina haamuina.

"Ja nyt minä pyydän sinua, Mora, noiden entisten kukkaniittyretkiemme
vuoksi, pujottamaan kätesi kainalooni ja kulkemaan kerallani kaikessa
ystävyydessä tämän synkeän ja pimeän matkan, kuten ammoisina aikoina
käyskelimme kukkien keskellä."

Hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti ystävättären kasvoihin.
Melkein nuorekas into värisi hänen äänessään.

Prioritar epäröi kohottaen katseensa hänen puoleensa. Sitten hän astui
vitkaan häntä kohti ja pujotti kätensä hänen kainaloonsa.

Rinnan he sitten kulkivat edelleen pimeydessä; ritari piteli oikeassa
kädessään lyhtyä matalalla heidän jalkojaan valaistakseen; prioritar
nojausi hänen vasempaan käsivarteensa noudattaen verkalleen hänen
askeltensa tahtia.

Heidän yläpuolellaan, kedoilla, asteli lempiviä käsitysten; nuorukaisia
ja neitoja ulkosalla hämärtyvässä illassa. Kaikki luonto huokui
virkistyneenä tuoksuvaa suloutta. Mutta kastehelminen ruusu tuntui
nuorukaisesta vähemmän suloiselta kuin neidon huulet. Tämän hän rohkeni
arasti kertoa seuralaiselleen; ja neidon kumartuessa nauttimaan sen
tuoksua hänen poskillaan heijastui noiden hentojen lehtien hehkuva väri.

Niin käyskelivät ja haastelivat nuoret lempivät Worcesterin kedoilla,
aavistamattakaan, että heidän onnellisten jalkainsa alla ritari ja
prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.

He eivät vaihtaneet sanaakaan. Käsi toisen kainalossa, kasvot niin
lähellä toisen olkapäätä, käden pusertaessa toista kättä yhä lujemmin
sydäntä vastaan äänettömyys virkkoi enemmän kuin sanat. Ja äänettöminä
he vaelsivat edelleen.

He sivuuttivat kaupunginmuurin kulkien ulkoportin alitse.

Sheriffi ratsasti kotiin illalliselle tyytyväisenä liiketoimeen,
jonka oli suorittanut talossa, missä hän oli sattunut etsimään suojaa
myrskyltä.

Worcesterin kunnon asukkaat ostelivat ja myivät torilla. Miehet, joilta
päivätyö oli päättynyt, kiirehtivät päästäkseen nauttimaan vaimon ja
kodin tarjoamasta levosta ja hoivasta. Ihmisparvia hälisi hilpeinä
kaduilla aavistamattakaan, että heidän rientäväin jalkainsa alla ritari
ja prioritar astelivat verkalleen rinnan pimeyden halki.

Jos ritari olisi puhunut, niin priorittaren mieli olisi aseistautunut
häntä vastustamaan. Mutta koska vaellettiin äänettöminä, sai sydän
rauhassa muistella: ja muistellessaan se kävi tuskallisen helläksi.

Viimein he ennättivät ovelle, joka johti tuomiokirkon kryptaan.

Priorittarella oli avain vasemmassa kädessään. Vapauttaen oikean
kätensä ritarin käsivarren puristuksesta hän työnsi avaimen
äänettömästi lukkoon; mutta jättäen sen kiertämättä hän pysähtyi ja
kääntyi ritaria kohti.

"Hugh", hän sanoi, "pyydän sinua minun tähteni ja kaikkein niiden
tähden, joiden hyvästä maineesta minun on vastattava, astumaan
joutuisasti kryptaan ja poistumaan sieltä jos mahdollista kenenkään
näkemättä tai tavalla sellaisella, ettei kukaan epäile sinun saapuvan
tästä salakäytävästä. Ihmiset keksivät niin helposti vääriä puheita, ja
ne kasvavat niin nopeasti."

"Noudatan äärimmäistä varovaisuutta", sanoi ritari.

"Hugh", puhui prioritar, "minua surettaa, että minun on täytynyt
tuottaa sinulle pettymys." Urhea ääni vapisi. "Nämä ovat meidän
lopulliset jäähyväisemme. Voitko antaa minulle anteeksi, Hugh? Tahdotko
ajatella minusta ystävällisesti, jos milloinkaan ajattelet minua?"

Ritari piteli lyhtyä niin, että sen säteet valaisivat kummankin kasvoja.

"Mora", hän sanoi, "en voi vielä pitää vastaustasi lopullisena. En
palaa enää enkä koeta päästä uudelleen puheisiin kanssasi. Mutta viisi
päivää odotan vielä. Minä laadin mitä huolellisimman suunnitelman
viedäkseni sinut turvassa ja kenenkään näkemättä tuomiokirkosta.
Tiedän, että ovia vartioidaan ja kaikkia, jotka tulevat ja menevät,
pidetään tarkoin silmällä. Mutta jos vain haluat tulla luokseni, armas,
niin ole varma siitä, että osaan varjella omaani... Ei, älä puhu!
Kuuntele minua loppuun saakka.

"Joka päivä, vesperin jälkeen, minä seison piilossa pylväiden joukossa,
lähellä kiertoportaita. Yksi askel syrjään -- yksi ainoa askel -- niin
käsivarteni on ympärilläsi. Silloin on edessämme uusi elämä, joka
tarjoaa rakkautta ja kodin. Minä vien sinut varmasti piilotettuna
majataloon, missä nyt asustan miehineni. Siellä vartovat hevoset
valmiina ja me ratsastamme viipymättä Warwickiin. Warwickissa tapaamme
papin -- hänellä on korkea asema sekä kirkossa että valtiossa -- joka
tietää kaiken ja on valmis vihkimään meidät viipymättä. Ja sen jälkeen,
oma vaimoni, minä vien sinut kotiin kevyin päivämatkoin."

Hän heilutti lyhtyä Korkealla. Prioritar näki lemmen tulen ja riemun
loistavan hänen silmissään. "Minä vien sinut kotiin!" hän sanoi.

Prioritar astui askeleen taaksepäin "kohottaen molemmat kätensä häntä
kohti, kämmenet ulospäin käännettyinä, ja seisoi täten tuijottaen
silmät suruntäysinä.

"Hugh parka", hän kuiskasi; "hyödytöntä on odottaa. Minä en tule."

"Vielä viisi päivää", sanoi ritari, "minä viivyn Worcesterissa. Joka
päivä iltamessun jälkeen varron täällä."

"Lähde tänään, rakas Hugh. Ratsasta Warwickiin ja kerro papillesi, mikä
hänen pitäisi tietämän ilmoittamattakin: ettei nunna riko valaansa.
Nämä ovat meidän lopulliset jäähyväisemme, Hugh. Sinun on paras uskoa
se ja lähteä."

"Viimeisetkö jäähyväisemme?" sanoi ritari.

"Viimeiset."

"Juuri tällä hetkellä?"

"Juuri tällä hetkellä, rakas Hugh."

Katsoessaan noita tyyniä kasvoja, jotka olivat niin viehättävät
alakuloisuudessaan, ritari tiesi hänen tarkoittavan totta.

Äkkiä hän tiesi menettäneensä hänet; hän tiesi elontien ulontuvan
eteensä autiona, ainaisesti.

"Niin", hän virkkoi, "niin. Jäähyväiset todellakin -- tällä hetkellä --
ainiaaksi."

Synkeä epätoivo siinä äänessä, joka vielä muutama hetki sitten oli
värissyt rakkautta ja toivoa, kouristi priorittaren sydäntä.

Hän kurotti yhä käsiään ikäänkuin torjuakseen ystävää luotaan.

"Voi, Hugh", hän huudahti kimeästi, "sääli minua ja lähde! Ole armelias
ja poistu joutuin!"

Ritari kuuli hänen äänessään sävyn, jota siinä ei ollut varemmin
ilmennyt. Mutta hän rakasti vilpittömästi; sen vuoksi hän hillitsi
lujasti omaa tuskaansa.

Asettaen lyhdyn maahan hän laskeutui toiselle polvelleen priorittaren
eteen.

"Jää hyvästi, rakkauteni", hän virkkoi. "Pyhä Neitsyt suokoon sinulle
lohtua; ja antakoon Taivas minulle anteeksi sen, että olen häirinnyt
sinun rauhaasi."

Hän kohotti priorittaren kaavun lievettä ja painoi huulensa sitä
vastaan.

Näin hän viipyi polvillaan tuokion ajan, tumma pää painuneena.

Vitkaan, vitkaan prioritar antoi käsiensä vaipua, kunnes ne
laskeutuivat kevyesti kuin putoavat syyslehdet -- murheelliset
syyslehdet -- hänen päänsä päälle, siunaukseen ja jäähyväisiksi.

Mutta tuntiessaan tukan käsiensä alla hän ei voinut olla pehmeästi
silittämättä sitä ja pujottamatta sormiaan hyväilevästi sen kähäräiseen
tiheikköön.

Silloin hänen sydämensä seisahtui, sillä äkkiä kuuli hän hiljaisuudessa
värähtävän nyyhkyn.

Huudahtaen hän kumartui ja veti ritarin puoleensa painaen tämän
päätä ensin polviinsa, sitten taipuen alemmaksi pusertaakseen sen
rinnoilleen. Kun ritarin voimakkaat käsivarret sitten kietoutuivat
hänen ympärilleen, hän hellitti otteensa ja, ritarin noustessa
seisoalleen, pujotti käsivartensa hänen kaulaansa ja antautui hänen
syleilyynsä.

Ritarin huulet tapailivat hänen huuliaan, ja vastustelematta hän
luovutti ne suudeltaviksi. Voimakkaat kädet kannattivat häntä, ja
tuntien niiden väkevän pakotuksen hän takertui vain yhä tiukemmin
ystäväänsä.

Kauan he seisoivat täten. Tuossa syleilyssä haihtui heistä
elämänpituinen tuska, syntyi elämänpituinen auvoisuus -- syöksähtäen
se kehittyi kypsyyteensä tuoden kerallaan äärimmäisen täyttymyksen
tunteen. Mitä suloisin luottamus ja varmuus täytti heidät valtavana,
ilo niin täydellinen, että vastaisten vuosien yksitoikkoinen sarja
tuntui siinä tuokiossa menettäneen kaiken merkityksensä.

Heidän ympärillään vallitsi täydellinen pimeys, haudanhiljaisuus,
mullan raskas tuntu, haudan kostea koleus.

Mutta heissä virtasi elämä kuohuvana, tuon tuokion kestäessä, heissä
vallitsi aavistamaton riemu, rakkaus, jonka veroista ei voinut
kuvitellakaan.

Sitten --

Ritarin kaulaan kietoutuneet kädet irroittuivat, hellittivät otteensa,
vaipuivat hiljalleen alas.

Hän päästi vapaiksi priorittaren huulet, ja ne irtausivat kosketuksesta.

Hän irroitti käsivartensa, ja astahtaen taaksepäin prioritar seisoi
suorana, ihanan valkoisen liljan kaltaisena, tukea tarvitsematta.

Niin he seisoivat hetkisen, katsellen äänettöminä toinen toistaan. Se,
mikä oli tapahtunut, oli liian ihmeellistä sanoin kosketella

Sitten prioritar kiersi avainta lukossa.

Raskas ovi heilahti auki.

Hämärä, harmaa valo, ikäänkuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä,
tunkeutui alaspäin kryptasta.

Sanaakaan virkkamatta ritari astui päätään taivuttaen holviovesta,
nousi portaikkoa ja katosi näkyvistä pylvässarjan joukkoon.

Prioritar sulki oven, lukitsi sen ja vetäen avaimen lukosta seisoi
yksinään, missä he olivat seisoneet kahden.

Sitten hän vaipui maahan ja painoi kasvonsa tomuun, sille kohtaa missä
ritarin jalat olivat olleet.

Ne olivat heidän jäähyväisensä, juuri sillä hetkellä: jäähyväiset
ainiaaksi.

       *       *       *       *       *

Jonkin ajan kuluttua prioritar nousi, otti käteensä lyhdyn ja lähti
yksinäiselle matkalleen takaisin luostarin ovea kohti.



XV luku

MARY ANTONYN RUKOUS.


Kun prioritar lähti ritarin kera toivioretkelleen tuomiokirkkoon, hän
sulki kammionsa oven tietäen, että täten ei kukaan huomaisi hänen
olevan poissa; sillä jos joku ovelle koputettuaan jäi vastausta vaille
tai ripaa vääntäessään havaitsi sen lukituksi, silloin hän rientäisi
tiehensä sen enempää tiedustelematta arvellen, että jokin erikoinen
hartaushetki tai tutkimustyö vaati jättämään kunnianarvoisan äidin
rauhaan.

Tyhjän kammion ilma, jonka viimeksi kulunut tunti oli kyllästänyt
niin oudoilla ristiriitaisuuksien ja intohimon voimilla, lauhtui
keskeytymättömän hiljaisuuden lepoon.

Madonna hymyili ylevän kirkkaasti pyhälle Pienokaiselleen. Kuollut
Kristus riippui pää painuksissa hyljättynä puisessa ristissään.
Raskaat, mustaan ja hopeaan sidotut nidokset lepäsivät koskemattomina
pöydällä; ja piispan tuoli oli tyhjä -- se oli tuota pakottavaa
tyhjyyttä, joka saattaa tyhjän tuolin näyttämään siltä, kuin joku
näkymätön istuja täyttäisi sen. Hiljaisuus oli täydellinen.

Mutta hetken kuluttua alkoi sisäsuojasta kuulua merkillisen laahustavaa
ääntä, ikäänkuin jotakin jäykkää ja turtunutta pyrkisi pääsemään
liikkeelle.

Sitten ilmestyi ovelle omituinen olento, jonka kuihtuneet kasvot
olivat tuskan ja kauhun vääntämät. Se oli vanha Mary Antony, joka piti
lihakirvestä tutisevissa käsissään ja tuijotti kalisevin ikenin tyhjään
kammioon.

Tuo uskollinen sielu oli kaikesta huolimatta päättänyt, ettei jumaloitu
kunnianarvoisa äiti saisi lähteä kohtaamaan vaaroja -- haudantakaisia
tai ruumiillisia -- yksinään ja suojatta.

Kiiruhtaen keittiöpuolelle hän oli antanut määräyksen, ettei illallista
pitänyt tarjota, ennenkuin kunnianarvoisa äiti itse soittaisi kelloa.

Siepattuaan sitten käteensä lihakirveen, koska se oli hirvittävin ase,
mikä oli saatavissa, ja varmaankin kaikkein sopivin herättämään kammoa
sisar Agathan aavesydämessä, riensi Antony eukko takaisin käytävään.

Ryömien portaita pitkin, hapuillen tuekseen seinää hän oli ennättänyt
niiden päähän juuri parahiksi nähdäkseen hämärässä etäisyydessä kahden,
pitkän valkoisen olennon seisovan vastakkain.

Lihakirvestään puristaen, kauhun jähmettämänä hän oli tarkannut näitä,
kunnes ne alkoivat siirtyä häntä itseään kohti käyden kunnianarvoisan
äidin kammioon päin. Ne olivat vielä kolmisenkymmenen kyynärän päässä,
holvikäytävän puoleisessa osassa sisäkäytävää. Antony eukko itse seisoi
lähellä avointa ovea.

Hän oli livahtanut siitä sisään kenenkään kuulematta tai näkemättä,
kauhistuneena mustana varjona, mutta silti urheana, sillä olihan
hänellä mukanaan lihakirves. Olisihan hän voinut kääntyäkin ja paeta
takaisin portaita myöten pyrkimättä juuri siihen paikkaan, minne tiesi
kunnianarvoisan äidin johtavan tuon pitkän haamun, aikoja sitten
kuolleen Agatha sisaren, joka oli viisikymmentä vuotta haudassa
maattuaan saavuttanut kerrassaan pelottavan ko'on! Mutta urheana ja
uskollisena vanha Antony oli kiiruhtanut sisäsuojaan ja painautunut
siellä erääseen nurkkaan, valmiina huutamaan apua tai iskemään
lihakirveellään, jos tarve vaatisi.

Siitä johtui, että tämä vanha tarinaseppä oli pakostakin joutunut
kuuntelemaan todellista tarinaa niin järkyttävää, niin jännittävää,
että hänen oli täytynyt työntää kirveen puisen varren pää suuhunsa,
jotta ei puhkeisi ylistämään tuota jaloa ritaria, neuvomaan tätä
hädässä tai syytämään siunauksia hänen aikeilleen. Joka kerta kuin
Eleanor ja Alfrida mainittiin, hän heristi nyrkkiään ja kouristi
ilmassa vanhoja sormiaan ikäänkuin kuristaakseen jonkun. Ja kun
kirjuri-sanansaattaja, saapuessaan tapaamaan Lady Alfridaa -- joka,
kiitos olkoon Pyhän Luukkaan, makasi siihen aikaan henkimenossa
-- kohtasi ritarin vartomassa, köydensilmukka tukevaan oksaan
ripustettuna, silloin Antony eukko oli laskenut kädestään lihakirveen
voidakseen paremmin hykertää käsiään äänettömässä ilossaan; ja kun
ritari ratsasti tiehensä jättäen miehen keikkumaan, oli Antony
kuiskannut "Sämpyläsaksa! Sämpyläsaksa!" ja sitten painanut kätensä
suulleen huojutellen ruumistaan perin hilpeänä. Kun ritari oli
maininnut, että häntä nimitettiin "hurmepukuiseksi ritariksi", oli
Antony eukko hätkähtänyt; sitten hän oli heristänyt sormeaan kohti
ovea, kuten hänen tapansa oli viipottaa sitä punarinta-satakielelle,
ja avannut laukkunsa etsiäkseen juustonpalasia. Mutta pian oli tarina
jälleen kahlehtinut hänet, ja nykyisyyden unohtaen hän oli siirtynyt
takaisin romantiikan valtakuntaan.

Vasta sitten kun ritari oli herennyt puhumasta ja kunnianarvoisan
äidin surullinen ääni osui Antony eukon korviin, käsitti tämä tarinan
todellisen merkityksen. Sen jälkeen oli tuska ja kauhu raadellut hänen
sydäntään. Kun he polvistuivat yhdessä madonnan eteen kasvot tämän
puoleen kohotettuina, oli Mary Antony ryöminyt kurkistamaan. Hän oli
nähnyt heidät polvillaan -- jalona parina -- oli nähnyt priorittaren
tarttuvan vierustoverinsa käteen ja puristavan sitä; sitten hän oli
ryöminyt takaisin ja kaatunut murtuneena pitkäkseen, jääden virumaan
lattialle.

Refektorion kellon helinä oli herättänyt hänet, horroksista parahiksi
kuulemaan ritarin hartaan rukouksen, kun tämä oli yksinään polvillaan
Neitsyen alttarin ääressä.

Kun sitten ritari ja prioritar olivat poistuneet, oli Mary Antony
noussut, nostanut lihakirveensä tutisevin käsin ja seisoi nyt aivan
hämmentyneenä tyhjää kammiota katsellen.

Lopulta hänelle alkoi selvitä, että hänet oli aseineen teljetty
kunnianarvoisan äidin kammioon, hänet, joka oli saanut nimenomaisen
määräyksen lähteä keittiöön ja viipyä siellä. Niin suunnattomasti
hän tunsi rikkoneensa menettelemällä vastoin kunnianarvoisan äidin
määräystä, että oli vaistomaisesti tukahduttanut kaikki huudahduksensa
ja liikkunut äänettömästi, jotta ei joutuisi ilmi.

Mutta nyt häntä ei huolettanut oma arveluttava asemansa, vaan nuo
kaksi jaloa sydäntä, joiden traagillista tuskaa hän oli salaa ollut
todistamassa.

Hänen katseensa osui madonnaan, joka hymyili levollisesti.

Hän hoiperteli eteenpäin polvistuen samalle kohdalle, missä prioritar
oli ollut.

"Pyhä Jumalan Äiti", hän kuiskasi, "opeta sitä ritaria ymmärtämään,
ettei kunnianarvoisa äiti voi tehdä sellaista!"

Sitten, ryömien polvillaan sille paikalle, missä ritari oli maannut,
hän huudahti: "Autuas Neitsyt, osoita kunnianarvoisalle äidille, ettei
hän voi jättää ritariaan ypöyksin!"

Sitten hän laahusti takaisin ja polvistui kummankin kohdan
keskivaiheille. "Armahin Neitsyt", hän anoi, "valaise Mary Antonyn
vanhaa järkeä!"

Katsahtaen salavihkaa madonnaan hän huomasi Neitsyen hymyilevän.
Myöskin Pyhä Lapsi näytti iloiselta. Mary Antony hyrähti nauruun ja
tunsi mielensä rohkeammaksi. Kunnianarvoisan äidin hymyillessä hän
tiesi aina saaneensa anteeksi.

Ja tulihan hänen rukouksensa nyt viipymättä kuulluksi; sillä tuskin
hän oli noussut polviltaan, kun hän jo muisti, missä kunnianarvoisa
äiti säilytti kammionsa avainta; ja koska hän oli poistuessaan sulkenut
oven omalla tiirikka-avaimellaan, oli tuo toinen avain tuossa tuokiossa
Antony eukon kädessä ja hän itse jälleen ulkona käytävässä, missä hän
lukitsi oven jälkeensä varmana siitä, että saisi tilaisuuden toimittaa
avaimen takaisin paikalleen, ennenkuin kunnianarvoisa äiti alkaisi sitä
kaivata.

       *       *       *       *       *

Sisar Mary Antony hiipi kenenkään näkemättä refektorion ohitse ja
sitten keittiöön. Sinne päästyään hän hääräili ja toruskeli ja näytteli
mahtiaan väittäen saaneensa vartoa ainakin tunnin ajan jotain, mitä oli
juuri vast'ikään pyytänyt.

Nuoremmat maallikkosisaret eivät rohjenneet vastata mitään; mutta
sisar Mary Martha tiedusti hetken päästä:. "Mitä sinä olet toimitellut
iltamessusta pitäen, sisar Antony?"

Koska Pyhä Neitsyt, oli valistanut hänen järkeään, tajusi Antony eukko
sillä haavaa, että toisinaan, kun on pakko pettää, ei mikään ole sen
parempi keino kuin täysi totuus.

"Olen kuunnellut ihmeellisen romanttista tarinaa", hän vastasi, "jonka
kertoi hurmepukuinen ritari."

"Kyllä sinä olet todellakin oikein pähkähullu satakielinesi, sisar
Antony", huomautti Mary Martha; "ja vielä sinä otat itsesi hengiltä,
kun istuskelet ulkona kosteassa puutarhassa päivänlaskun jälkeen."

"No -- niin kauan kuin otan vain sellaista, mikä on omaani, ei
toisilla ole syytä nurista", ärähti Mary Antony ja ryhtyi valmistamaan
herkullista keittoa, jonka tiesi kunnianarvoisan äidin mieliruoaksi.

Ja kaiken aikaa paholainen kuiskasi eukon korvaan: "Ei hän palaa...
Valmista vain keittosi, hölmö; mutta hän ei tule enää tänne sitä
juomaan... Maailma ja Liha ovat kutsuneet; kunnianarvoisa äiti ei
palaa... Hämmennä keittoa hyvin, mutta höystä se oman makusi mukaan.
Sinä saat nauttia sen itse tänä iltana. Kun Maailma ja Liha kutsuvat
kyllin kovaa, silloin naisista parhaatkin taipuvat paholaisen valtaan."

"Valehtelija!" sanoi Mary Antony heristäen puukauhallaan. "Väisty
taakseni -- ei, asetu kernaammin eteeni! Takanani olet hiiviskellyt jo
kyllin kauan. Ja jos asetut eteeni juuri nyt, niin joudut tuleen ja
voit tuntea olevasi kotona, mestari Paholainen! Mutta 'älä vaan tuikkaa
häntääsi kunnianarvoisan äidin keittoon'."

Kun Valkoiset sisaret saapuivat refektoriosta, sattui Mary Antony
parhaillaan kiillottamaan Pyhän Maria Magdalenan kuvan kehystä
kunnianarvoisan äidin kammion oven vieressä.

Hetken kuluttua ilmestyi sisar Mary Rebecca kohottaen kätensä
koputtamaan.

"Malta!" kuiskasi Mary Antony. "Kunnianarvoisaa äitiä ei saa nyt
häiritä."

Sisar Mary Rebecca verhosi nyrpistyksensä hymyyn.

"Miksi ei, kelpo sisar Antony?"

"Miksi ei, ei ole minun asiani", vastasi Antony eukko niin töykeästi
kuin suinkin voi. "Ehkä hän on syventynyt tutkistelemaan; ehkä hän
on määrännyt itselleen ylimääräisen hartaushetken; ehkä se on vain
luonnollista halua päästä hetkiseksi rauhaan näkemästä kahta niin
rumaa muotoa kuin sinun ja minun. Mutta olkoon syy mikä tahansa,
kunnianarvoisa äiti on lukinnut ovensa eikä ota ketään vastaan
tänä iltana." Minkä sanottuaan vanha Antony ryhtyi kiillottamaan
kunnianarvoisan äidin ovea ulkopuolelta.

Sisar Mary Rebecca kohotti rystysensä kolkuttaakseen; mutta Antony
eukon riepu, joka ei ollut puhtaudella pilattu, työntyi joka kerta
sisar Mary Rebeccan käden ja laudoituksen väliin.

Mutisten aikovansa ilmoittaa asiasta priorittarelle huomisaamuna sisar
Mary Rebecca lähti omaan kammioonsa.

Kun kaikkialla oli hiljaista, kun kaikki ovet olivat sulkeutuneet,
hiipi vanha maallikkosisar holvikäytävään ja kyyristyen holvikaaren
suojaan lähelle portaikkoa, joka johti maanalaiseen tiehen, hän ryhtyi
odottamaan ja vahtimaan.

Myrskypilviä kerääntyi jälleen mustina purpuraiselle taivaalle.
Auringonlaskun jälkihäivä oli häipynyt lännessä. Holvikäytävässä
vallitsi pimeys. Kaukana jymisi ukkonen; sämpyläsaksan puussa huhuili
huuhkaja.

Mary Antonyn vanhoja luita kolotti ankarasti, ja mieli alkoi lamaantua.
Hän oli istunut niin kauan kyyryasenteissa, eikä hän ollut syönyt
muruakaan päivällisaterian jälkeen.

Paholainen lähestyi, kuten sen on tapana tehdä, kun pitkältä
paastonneet koettavat pysytellä valveilla.

"Kunnianarvoisa äiti ei palaa enää", hän kuiskasi. "Mitä sinä
oikeastaan odotat?"

"Mene tiehesi!" sanoi Mary Antony. "Minä olen liian vanha kelvatakseni
seuraksi edes sinullekaan. Ja vartoohan sisar Mary Rebecca sinua
kammiossaan."

"Kunnianarvoisa äiti on aina astellut pää tähtiä tavoitellen", pilkkasi
Paholainen. "Miksi lankeavat korkeimmat alimmaksi, kun kiusaus saapuu?"

"Kysy sitä äiti alipriorittarelta", virkkoi Mary Antony, "ensi kerralla
kun hän kutsuu sinut illalliselle."

Sitten hän puserti vanhat kätensä rintaansa vastaan; sillä alioven
lukossa kiertyi avain perin hiljaa.

Askeleet, jotka pikemmin tunsi kuin kuuli, nousivat portaikkoa
holvikäytävään.

Sitten liikkui hämärässä valaistuksessa priorittaren kookas olento
äänettömästi laakakiviä pitkin, siirtyi sisään avoimesta ovesta ja
jatkoi matkaansa autiota sisäkäytävää myöten.

Kurkottaen innokkaana kaulaansa vanha maallikkosisar näki priorittaren
seisahtuvan kammionsa oven edustalle, kohottavan tiirikka-avaintaan,
avaavan oven ja astuvan sisään.

Kun oven lukinnan heikko ääni osui vanhan Mary Antonyn jännittyneisiin
korviin, alkoi hän avutonna nyyhkyttää.



XVI luku

KAAMEA KAIKU.


Kammioonsa astuttuaan prioritar seisoi tuokion aivan huumaantuneena
kiireisestä kulustaan pimeässä. Tuskin hän saattoi käsittää,
että pitkällinen jännitys oli nyt lauennut, että hän oli päässyt
turvallisesti takaisin suojaansa.

Kaikki oli samassa kunnossa, kuin hänen lähtiessään. Kaikesta päättäen
häntä ei oltu kaivattu, hän oli palannut kenenkään huomaamatta. Hugh
oli tähän mennessä varmasti Worcesterin majatalossa. Ei kenenkään
tarvinnut koskaan päästä tietämään, että hän oli käynyt täällä.

Ei kenenkään tarvinnut päästä tietämään -- Mutta, ah, juuri se tieto
pidätti priorittaren ikäänkuin kiinni juurtuneena siihen kohtaan, missä
hän seisoi, tuijottaen ympärilleen kammiossa.

Hugh oli käynyt täällä; ja kun Hugh oli täällä, silloin hän itse oli
hartaasti halunnut jouduttaa hänet kiireesti pois.

Mutta nyt?

Turtuneena suuren kaipauksen synnyttämästä tuskasta hän silmäili
ympärilleen.

Niin, juuri tuossa hän oli seisonut; tuohon hän oli polvistunut, ja
tuossa hän oli jälleen seisonut.

Tämä tyyni erakkoilma oli väreillyt hänen äänensä kiihkosta.

Se oli tyyntynyt uudelleen.

Tyyntyisikö hänen oma sydän parkansakin ajan tullen? Herkeisivätkö
hänen omat huulensa vapisemasta ja tuntemasta toisten huulien hehkun?

Mutta vain tuokion ajan viipyivät hänen ajatuksensa hänessä
itsessään. Sitten ne tukahdutti käsitys toisen yksinäisyydestä, hänen
kärsimyksistään, hänen katkerasta pettymyksestään. Kovaa olisi ollut
tavata lemmitty kuolleena; tuntea menettäneensä hänet elävänä oli
melkein mahdotonta kestää. Riistäisikö se Hughilta uskon Jumalaan,
totuuteen, puhtauteen, kunniaan?

Prioritar tunsi pakottavaa tarvetta turvautua rukoukseen. Mutta
sivuuttaen Neitsyen ja Lapsen armaan kuvan hän heittäysi maahan ristin
juurelle.

Hän oli nähnyt voimakkaan miehen tuskan vallassa, olosuhteiden julman
raudan naulitsemana uhrautumisen ja antautumisen ristinpuuhun. Kärsivän
Vapahtajan puoleen hän kääntyi nyt vaistomaisesti apua ja lohtua
saadakseen.

Niin nopeasti oli hänen eilisiltainen rukouksensa tullut kuulluksi.
Ristillä riippuvan rakkaan Herramme lävistetyt jalat merkitsivät
hänelle nyt enemmän kuin Äitinsä helmassa lepäävän Jesus-lapsen
pienokaisjalat.

Mutta yksinpä nytkin, kun hän siinä makasi polvillaan rukoillen, anoen,
palvoen, kaikui hänen muistissaan Mary Seraphinen kurja huuto: "Kuollut
Jumala ei voi auttaa minua! Minä tahdon elämää, en kuolemaa!" Ja sitä
seurasi melkein viipymättä Hugh'n ankara kysymys: "Onko tämä uskontoa?"

Viime aikoina oli hurjia ääniä todellakin rohjennut ruveta kaikumaan
priorittaren kammiossa ja jättäneet jumalattomat sanansa kaikumaan
jälkeensä.



XVII luku

MARY ANTONYN EREHDYS.


Prioritar oli ollut kammiossaan lähes tunnin ajan, kun ovelta kuului
keveätä koputusta.

"Sisään", käski prioritar, ja Mary Antony ilmestyi tuoden keittoa ja
leipää, hedelmiä sekä pikarillisen viiniä.

Prioritar istui pöytänsä ääressä edessään pergamentteja ja avattu
messukirja. Hänen kasvonsa olivat perin kalpeat; myöskin oli silmien
alapuolella tummia varjoja. Hän ei hymyillyt nähdessään Antony eukon
täten sälytettynä.

"Mitä sinä ajattelet, Antony?" hän sanoi melkein ankarasti. "En ole
käskenyt sinun tuoda tänne ruokaa."

"Kunnianarvoisa äiti", puhui vanha maallikkosisar äänellä, joka koetti
pysyä lujana, mutta alkoi silti väristä; "te olette tutkiskellut
monet tunnit ottamatta huomioon, että ilta-ateria on jo ohitse. Älkää
nuhdelko Antony eukkoa siitä, että hän tuo teille hiukan sitä keittoa,
joka on teidän mieliruokaanne. Ette voi nukkua, ellette syö vähän."

Prioritar katsoi häneen tajuamatta, ikäänkuin sanat eivät sillä haavaa
herättäisi hänen mielessään mitään ajatusta. Sitten hän näki noiden
vanhojen käsien tutisevan, ja äkillinen värihäivähdys valahti hänen
kalpeille kasvoilleen.

Tämä vereksen elämän suloinen sykähtäminen hänen omassa sydämessään sai
hänet näkemään vanhuksen väsymättömässä uskollisuudessa inhimillisen
piirteen, jota hän ei ollut varemmin käsittänyt. Se valoi lohtua hänen
murheeseensa.

Hän sulki niteen ja työnsi syrjään pergamentit.

"Kuinka ystävällinen sinä olet, Antony kulta, kun ajattelet niin paljon
minua. Laske kulhot pöydälle... Siirrä nyt tänne tuo tuoli ja viivy
luonani sillä välin kuin syön illallista. Olen väsynyt tänä iltana ja
kaipaan sinun seuraasi."

Jos taivaan kultaportit olisivat avautuneet ja Pyhä Pietari itse olisi
kehottanut heti astumaan sisään, ei sisar Mary Antony olisi hämmästynyt
siitä enempää eikä se varmaan olisi tuottanut hänelle suurempaa
tyydytystä. Sellaista ei voinut edes uneksiakaan, että kunnianarvoisa
äiti pyytäisi häntä istumaan luonaan omassa kammiossaan.

Vetäen leikkauksin koristetun tuolin kahden jalan päähän seinästä Mary
Antony sijoittui siihen.

"Lähemmäksi, Antony, lähemmäksi", sanoi prioritar. "Aseta tuoli tähän,
aivan pöytäni kulman likelle. Minulla on paljo sanottavaa sinulle ja
tahtoisin puhua hiljaa."

Sisar Antony tunsi totisesti joutuneensa seitsemänteen taivaaseen!

Mutta levollisesti tarkaten prioritar ei voinut olla huomaamatta, että
nuo vanhat kasvot olivat lopen väsyneet ja kuihtunut hipiä, jolla
tavallisesti oli punertavan omenan heleä väri, kellertävän kalpea.
Prioritar söi osan keittoa, sitten hän työnsi kulhon luotaan ja kävi
käsiksi hedelmiin.

"Kas niin, Antony", hän virkkoi. "Keitto on oivallista; mutta en jaksa
enempää. Syö sinä itse loput. Minusta olisi hauskaa nähdä sinunkin
nauttivan siitä."

Haikeana ja kiitollisena tarttui Antony eukko kulhoon. Ja juodessaan
keittoa hän vilkutti ovelia silmiään. Sillä eikö Paholainen ollut
sanonut, että hän saisi syödä sen itse; sen verran se tiesi, mutta eipä
tietänytkään, että sen ojentaisi itse kunnianarvoisan äidin oma käsi?

Niinhän on aina käynyt, Eedenin ajoista asti, kun Paholainen yrittää
ruveta ennustamaan.

Jonkin aikaa prioritar jutteli kevyesti, kukkasista ja linnuista,
puutarhasta ja keittiötarhasta, niistä kolmesta herkullisesta lohesta,
mitkä Worcesterin luostarin kunnon munkit olivat lähettäneet heille
lahjaksi.

Mutta sitten, kun keitto oli syöty loppuun ja vanhoja poskia punasi
heikko väri, hän siirtyi puhumaan myrskystä ja auringonlaskusta,
jyrisevästä ukkosesta ja sadekuuroista. Sitten hän sanoi yht'äkkiä:

"Kesken kaikkea, Antony, oletko maininnut kenellekään siitä kamalasta
tarinastasi, jossa kerroit nähneesi autuaan Agatha sisaren haamun
kulkevan holvikäytävää pitkin Valkoisten sisarten rivissä?"

"En, kunnianarvoisa äiti", vastasi Mary Antony. "Tehän kielsitte minua
puhumasta siitä."

"Aivan oikein", sanoi prioritar. "No niin, Antony, minä lähdin ulos
myrskyyn häntä tavoittelemaan, mutta -- en löytänyt sisar Agathaa."

"Sen minä kyllä arvasin", sanoi Mary Antony nyökäyttäen päätään
ovelasti.

Prioritar loi häneen nopean, levottoman katseen.

"Mitä sinä tarkoitat, Antony?"

Silloin vanha Mary Antony vaipui polvilleen ja suuteli priorittaren
kaavun lievettä. "Voi, kunnianarvoisa äiti", hän änkytti, "minulla on
jotain tunnustettavaa."

"Niinpä tunnusta", sanoi prioritar valkein huulin.

"Kunnianarvoisa äiti, kun te lähetitte minut luotanne ilmoituksen
tehtyäni, niin lähdin ensiksi käskyn mukaan keittiöön. Mutta perästä
päin löysin kammiossani nämä."

Mary Antony avasi laukkunsa ja otti esiin palttinapussin, missä hän
säilytti herneitään. Pudistaen sen sisällön kouraansa hän ojensi
nähtäväksi kuusi hernettä.

"Kunnianarvoisa äiti", hän puhui, "pussissa oli viisikolmatta. Luulin
laskeneeni kaksikymmentä käteeni; niin että kun kaikki herneet oli
pudotettu ja vielä yksi hurskas sisar kulki ohitse, niin luulin siitä
tulevan kaksikymmentä yksi. Mutta kun löysin kuusi hernettä pussistani,
huomasin erehtyneeni. Olin laskenut vain yhdeksäntoista, eikä minulla
ollut mitään hernettä pudotettavana kahdennenkymmenennen hurskaan
sisaren varalta. Silti minä riensin tekemään väärän ilmoituksen, vaikka
asia olisi ollut selvä, jos olisin vain tullut katsoneeksi pussiini.
Voiko kunnianarvoisa äiti antaa anteeksi vanhalle Mary Antonylle?"

Hän loi pikaisen silmäyksen priorittareen; ja huomatessaan noilla
rakastetuilla kasvoilla ääretöntä huojennusta hän tunsi olevansa
valmis kestämään minkä rangaistuksen tahansa, jonka Taivas suvaitsisi
kohdistaa häneen tämän petoksen vuoksi.

"Antony kulta", aloitti kunnianarvoisa äiti hymyillen.

"Antony kulta --" hän virkkoi nauraen ääneensä.

Sitten hän sovitti kätensä eukon kainaloon ja kohotti hänet hellästi
maasta. "Me erehdymme niin helposti", hän sanoi. "Kuinka hyvää
tarkoittanemmekin, niin jokainen meistä erehtyy toisinaan. -- Siinä ei
ole mitään anteeksi annettavaa, Antony hyvä."

"Minä olen vanha ja sekava ja typerä", sanoi maallikkosisar nöyrästi;
"mutta minä olen rukoillut armasta Neitsyttämme valaisemaan Mary
Antonyn vanhaa järkeä."

Mainittuaan tämän nöyrän katuvaisella äänellä Mary Antony vilkutti
kiitollisen priorittaren näkemättä ovelasti sillä silmällään, joka oli
madonnan puolella.

Pyhä Neitsyt, hymyili. Suloinen Pienokainen näytti iloiselta.

Prioritar nousi, ja hänen väsynyttä muotoaan valaisi huojennuksen
kirkas valo.

"Menkäämme maata, Antony kulta; silloin voimme uuden päivän koittaessa
nousta sydän virkistyneenä ja ymmärrys terävämpänä. Lepää siis Jumalan
huomassa."

       *       *       *       *       *

Yksin jäätyään prioritar polvistui pitkään rukoukseen madonnan
alttarin ääreen. Kerran hän ojensi oikeata kättään kohti sitä paikkaa,
missä Hugh oli ollut polvillaan, koettaen vielä tuntea tämän lujan
puserruksen.

Lopulta hän siirtyi vuoteeseensa. Mutta uni ei ottanut tullakseen,
ja jonkin ajan kuluttua hän hiipi takaisin valkoisessa kuutamossa ja
kumartui painamaan huulensa siihen kiveen, jolle Hugh oli polvistunut.
Sitten hän pakeni häveten näyttää Pyhälle Neitsyelle moista heikkoutta
eikä rohjennut vitkaistakaan ristillä riippuvan kuolleen Kristuksen
aavemaiseen muotoon. Sillä Rakkauden tullessa häntä etsimään oli
Elämäkin saapunut; ja minne Elämä saapuu, sieltä Kuolema karkoittuu;
samaten kuin nousevan auringon voitokkaan kulun tieltä pimeys ja varjot
pakenevat tiehensä.

       *       *       *       *       *

Mutta yksinpä silloin Pyhä Neitsyt hymyili leppeästi, ja Pienokainen
hänen helmassaan näytti iloiselta.



XVIII luku

TUOMIOKIRKON KRYPTASSA.


Seuraavan päivän iltapuolella, juuri ennen vespermessun hetkeä,
kuljetti Worcesterin katuja pitkin paareja neljä soturia, joiden asu
oli laadittu Sir Hugh d'Argentin väreihin.

Vieressä asteli ritari pää kumarruksissa, katse maahan luotuna.

Paareilla lepäävän miehen ruumis oli peitetty hienolla
palttinahurstilla, jonka ylle oli levitetty sininen vaippa, runsaasti
hopealla kirjailtu. Hänen päänsä oli sidottu kääreellä, jonka runsaat
laskokset peittivät osaksi hänen kasvonsa.

Pieni kulkue astui esipihan poikki ja astui sitten kirkkoon isosta
ovesta, joka johti laivaan.

Täällä seisoi muuan munkki tarkaten huolellisesti kaikkia, jotka
saapuivat tai poistuivat. Paarien lähetessä hän astui eteenpäin käsi
koholla.

Kantajain tahdikas astunta seisahtui.

Ritari kohotti katseensa, ja nähdessään munkin sulkevan tien hän otti
esiin pergamenttikäärön ja ojensi sen.

"Kunnon isä", hän puhui, "olen saanut lordipiispalta luvan kantaa
tämän miehen joka päivä paareilla kryptaan ja antaa hänen maata
siellä Pyhän Oswaldin alttarin ääressä Vesperin kestäessä; toivomme
tämän päivittäisen toivioretken ja rukouksen tuottavan huojennusta ja
parannusta."

Nähdessään lordi-piispan nimikirjoituksen ja sinetin munkki kumarsi
syvään ja riensi kutsumaan suntiota, käskien tämän saattaa ritarin
kryptaan ja kaikin tavoin auttaa häntä sijoittamaan sairaan miehen
siten, että tämä voisi mukavimmin maata autuaan Pyhän Oswaldin pyhän
alttarin ääressä. Hetken kuluttua paarit olivat sijoitetut paikalleen,
soturit sijoittuivat kukin pylvään ääreen ja ritari siirti syrjään
peitteet, jotta potilas voisi nähdä alttarin.

Antaessaan katseensa lipua pylväsjoukon keskitse ritari huomasi vanhan
suntion seisovan aivan takanaan.

"Kaikkein kunnioitettavin ritari", virkkoi vanhus nöyrästi,
"lordi-piispamme käsky syrjäyttää kaikki lait. Muussa tapauksessa
olisin velvollinen tyhjentämään kryptan ennen iltamessua. Näettekö
tuon portaikon tuolla holvikaaren alla? Muutaman minuutin kuluttua
nousevat noita portaita myöten hurskaat nunnat Whytstonen Valkoisten
sisarten luostarista -- kaikki ylhäisiä naisia ja hurskaudestaan perin
kuuluisia. Joka päivä he saapuvat iltamessuun salaista tietä käyttäen;
kryptaan saavuttuaan he kulkevat seinässä kiertävän portaikon luo ja
nousevat sitä myöten parvekkeelle kuorin yläpuolelle, mistä voivat
kenenkään näkemättä kuunnella munkkien laulua. Minun täytyy lähteä
hoitamaan tehtäviäni tuolla ylhäällä. Tahdotteko te, herra ritari,
pitää huolta siitä, etteivät miehenne lähesty Valkoisia sisaria heidän
kulkiessaan tästä ohi eivätkä millään tapaa häiritse heitä?"

"Ei kukaan ole liikuttava kättä tai jalkaa heidän kulkiessaan eikä
millään tapaa häiritsevä heitä", sanoi ritari.

Hugh d'Argent oli polvillaan alttarin ääressä kädet ristissä miekan
kahvan ympärillä, kun hänen korviinsa osui heikko ääni, joka ilmaisi
avaimen kiertyvän etäisessä lukossa.

Sitten alkoi Worcesterin Valkoisten sisarten äänetön kulkue nousta
portaikkoa ja astua kryptan poikitse.

Noissa hunnutetuissa olennoissa oli jotakin aavemaista ja kaameata, kun
ne hiljaa liikkuivat hämärästi valaistun kryptan pylväiden keskitse
ja sitten toinen toisensa jälkeen katosivat seinässä kiertävään
portaikkoon.

Ritari ei liikahtanut. Hän viipyi polvillaan, hänen kätensä puristuivat
miekan kahvan ympärille; mutta hän seurasi jokaista äänetöntä olentoa
katseillaan.

Viimeinen oli tuskin ennättänyt kadota näkyvistä, kun ylhäältä kajahti
munkkien ja kuorolaulajain juhlallinen veisuu.

Nämä ylhäältä laskeutuvat soinnut tuntuivat ylentävän sielua sitä
enemmän, koska pyhät sanat ja jalot äänet saavuttivat kuuntelijan
ikäänkuin irtautuneina laulajain olemuksesta. Kaikki, mikä oli
maasta, jäi näkymättömäksi; kun taas se, mikä liittyi niin läheisesti
taivaaseen, tunkeutui kuuntelevaan korvaan.

Maatessaan nöyrän kunnioittavana polvillaan pää kumarassa ritari
havaitsi ajattelevansa, tunkeutuivatko kohoavat soinnut tuohon etäiseen
parvekkeeseen klerestoriossa, missä Valkoiset sisaret polvistuivat,
yhtä pehmeinä, suloisina ja värikkäinä, kuin ne nyt kiirivät alas
kryptaan. Kohosivatko myöskin noiden hunnutettujen palvojain sydämet
taivaaseen päin; tai -- koska ne olivat jo sävelten yläpuolella --
pyrkivätkö nousevat äänet pikemminkin vetämään ne alas maan puoleen?

Minkä jälkeen ritari ryhtyi miettimään, kohottaako se aina, mikä
on korkeammalla, ja onko se, mikä on matalammalla, omiansa aina
alentamaan. Tulkitseehan ylöspäin kohotettu katse toivoa ja iloa, kun
taas silmän luominen maahan on surun ja masentuneisuuden merkki.

"_Levavi oculos meos in montes_" -- lauloivat munkit kuorissa hänen
yläpuolellaan.

Korkealle hän todellakin katsoi nostaessaan katseensa Valkoisten
sisarten priorittareen. Niin korkealle hän sen kohotti ja niin
saavuttamattomissa tämä oli, että useampain ihmisten mielestä hän olisi
yhtä hyvin voinut pyytää hopeista kuuta, joka purjehti avaruuden halki,
laskeutumaan sieltä hänen morsiamekseen!

Korkealla oli hän pitänyt armastaan hänen tyttömäisessä suloudessaan
ja puhtaudessaan. Mutta nyt kun hän oli tavannut tämän jalona
naisena, kypsyneenä, enemmän surun kypsyttämänä kuin kovettamana,
lujana päätöksessään pysyä maailmalle kuolleena, kieltää itsensä,
ristiinnaulita lihansa ja kilvoitella Paholaista vastaan -- nyt hän
tunsi armaansa astelevan tähtien parissa.

Eikä hän kuitenkaan voinut pitää tätä saavuttamattomana. Hän oli aina
lujasti uskonut, että mies voisi voittaa jokaisen naisen, johon hän oli
kaikesta sydämestään kiintynyt -- edellyttäen tietenkin, ettei kukaan
toinen mies ollut jo voittanut häntä. Ja tämä nainen oli ollut hänen
oma kihlattu morsiamensa, kun petos oli tunkeutunut väliin ja erottanut
heidät. Mutta se ei merkinnyt nyt suuriakaan.

Hän oli eronnut tytöstä; hän oli palannut tavatakseen naisen. Tuolla
naisella oli äärettömän paljoa enemmän annettavana; mutta olisi
äärettömän paljoa vaikeampaa taivuttaa häntä antamaan se.

Heidän kohtauksensa päättyessä lemmityn kammiossa edellisenä päivänä
oli toivo kokonaan hyljännyt hänet. Mutta myöhemmin, kun he astelivat
kahden pimeydessä, oli toivo taasen elpynyt.

Outo eristyneisyys, jossa he silloin olivat -- edessä ja takana
suljettu ovi peninkulman päässä toisistaan, maata yllä, maata alla,
maata ylt'ympärillä, lie kahden vaeltamassa, elävältä haudattuina,
ja kuitenkin tuntien elämän hehkua -- oli saattanut armaan häntä
lähemmäksi. Ja kun viimein eron hetki koitti ja hän pakottausi jälleen
pitämään sitä lopullisena, silloin oli -- aivan odottamatta --
koittanutkin tuo antautumisen äkillinen ihme.

Tosin lemmitty oli sitten riistäytynyt jälleen irti; tosin tämä oli
lähettänyt hänet luotaan; tosin hän oli lähtenyt sanaakaan sanomatta.
Mutta tähän oli syynä se, ettei mikään lupaus olisi voinut olla niin
sitova kuin tuo äänetön syleily.

Mutta hän oli lähtenyt sen vuoksi, että tuntui niin sanomattoman
suloiselta totella viipymättä armaan vähäisintäkin toivomusta ja
riemuisan varmana siitä, etteivät mitkään luostarin muurit voisi
kauan erottaa toisistaan huulia, jotka olivat kohdanneet toisensa ja
imeytyneet toisiinsa molemminpuolisen tarpeen kiihdyttäminä.

Kun hän sinä iltana vaihtelevain seikkailujen jälkeen lopulta pääsi
kaupungin kaduille, asteli hän niitä voittajan ilme kasvoillaan.

Sinä yönä hän nukkui paremmin kuin koskaan sen jälkeen, kun hänen
elämänsä oli myrkyttänyt, valheellinen kirje ja kavala kieli.

Mutta aamu oli tuonut kerallaan epäilyksiä, keskipäivä synkän
epävarmuuden tunnon, ja iltamessun ajan lähetessä hän oli oivaltanut
epätoivon avuttomassa kurjuudessa, että oli mieletöntä odottaa
Valkoisten sisarten priorittaren rikkovan valansa, hylkäävän
luostarinsa ja pakenevan hänen kerallaan Warwickiin.

Hän toteutti kuitenkin suunnitelmansa ja jatkoi yritystään, vaikkakin
siellä, kryptan rauhallisuudessa, missä kiiriskeli ylhäällä kajahtavan
pyhän laulun kaiku ja mielessä väikkyi muisto noista juhlallisista
valkoisista olennoista, jotka tuntuivat niin saavuttamattomilta
liukuessaan etäällä pylväiden keskitse, toiveet tuntuivatkin
mielettömiltä ja edessä häämötti yksinäisen elämän autius.

       *       *       *       *       *

Jonkin ajan kuluttua hän nousi, astui kryptan poikki ja sijoittui erään
pylvään taakse oikealle kiertoportaikon ovesta.

Laulu oli vaiennut. Iltamessu oli päättynyt.

Hän kuuli pehmeitä askelia lähenevän.

Valkoiset sisaret olivat tulossa.

He saapuivat.

Ritarin ei tarvinnut kauaa odottaa. Prioritar asteli ensimmäisenä.
Kasvot olivat peitetyt, mutta koko ja ryhti ilmaisivat hänet
lempivälle. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan kääntyen
loitolle pylväästä, jonka takana ritari seisoi piiloutuneena, kulki
kryptan poikki portaikolle, joka johti maanalaiseen käytävään, ja
katosi siten nopeasti näkyvistä.

Ritari seisoi liikahtamatta, kunnes kaikki olivat saapuneet ja sitten
taas kadonneet näkyvistä.

Muuan pitkä, mutta kömpelö, kumaraselkäinen ja epäilemättä
lyhytnäköinen olento eksyi pylväiden keskellä ja kulki vaarallisen
läheltä ritaria. Hän olisi voinut kietoa pitkän käsivartensa tämän
vyötäisille. Kuinka vanha Antony olisikaan nauraa hihittänyt, jos
olisi tämän tietänyt! "Hurmepukuinen ritariko syleilemässä sisar Mary
Rebeccaa? Pyhimykset varjelkoot moisesta!"

       *       *       *       *       *

Paarit poistuivat neljän soturin kantamina tuomiokirkosta.

Ritari asteli niiden vieressä pää kumarassa ja katse maahan luotuna.

Kun ne kulkivat esikartanon poikki, ratsasti itse lordi-piispa ulos
valkoisella hevosellaan aikoen Whytstonen nunnaluostariin.

Ritari oli mieleltään masentunut eikä kohottanut katsettaan.

Piispa katsahti ystävällisesti paareihin ja ritarin synkkään muotoon.

Piispa oli tuntenut Hugh d'Argentin poikana.

Häntä suretti nähdä tämä niin suuren murheen vallassa.

Mutta piispa hymyili ratsastaessaan edelleen.

Kenties hän ei luottanut suuriakaan siihen, että pyhäinjäännökset
tehoisivat niin pahasti haavoittuneeseen päähän kuin tuo paareilla
lepäävä paksuista siteistään päättäen näytti olevan.

Sillä piispan hymyssä ilmeni eriskummallista hellyyttä.



XIX luku

PIISPAN VIERAILU.


Symon, Worcesterin lordi-piispa, oli saanut Valkoisten sisarten
priorittarelta kirjeen, missä tämä ilmoitti haluavansa tavata hänet
tilaisuuden tullen. Piispa vastasi viipymättä mitä kohteliaimmin ja
ystävällisimmin, että aikoi vielä samana päivänä suoda itselleen ilon
käydä kunnianarvoisan äidin luona nunnaluostarissa iltamessun jälkeen.

Iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ohjasi ratsunsa
luostarin pihaan.

Prioritar itse otti hänet vastaan ovella ja polvistuen suuteli hänen
sormustaan. Sitten hän opasti vieraansa alahallin halki, missä nunnat
polvistuneina vartosivat hänen siunaustaan, ja avaraa portaikkoa myöten
oman kammionsa suojaan.

Siellä hän hetken kuluttua ilmaisi piispalle, mitä vaikeuksia muuan
itsepintainen pikku nunna, sisar Mary Seraphine oli hänelle tuottanut.

"Mutta ennen kaikkea, kunnianarvoisa isä", päätti prioritar
esityksensä, "tahtoisin jättää harkittavaksenne seuraavaa: jos ratsun
hirnahdus kutsuu häntä voimakkaammin kuin Jumalan ääni; jos hänen
mielensä on yhä vielä kiintynyt maailmallisiin asioihin, jos hän vannoi
valansa tuntematta todellista kutsumusta, pelkästään sen vuoksi että
halusi päästä merkkihenkilöksi suuriin juhlamenoihin, mutta odotti
kaiken aikaa erään miehen sekaantuvan asiaan ja ryöstävän hänet pois;
jos kaikki tämä kuvaa hänen sydämensä todellista tilaa, silloin minun
mielestäni herää kysymys: onko siitä hyötyä hänelle itselleen tai
toisille, että hän kuuluu meidän järjestöömme? Eikö olisi parasta
toimittaa hänet pois täältä?

"Kunnianarvoisa isä, pelkään pahoin, että hämmästytän teitä
suuresti mainitsemalla moisen mahdollisuuden. Mutta mieltäni kiusaa
muistaessani, kuinka tuo nuori olento takoi lattiaan nyrkeillään ja
lauloi surullista virttään ratsunsa purppuraloimesta. Ja kun sitten
puhuin hänelle järkevästi ja koetin häntä kehotella, niin hän puhkesi,
kuten jo olen kertonut, kunnianarvoisa isä, hirveisiin herjauksiin --
mistä äiti aliprioritar rankaisi häntä ankarasti -- ja siitä pitäen hän
on ulkonaisesti noudattanut kuria ja sääntöjä.

"Mutta joskin hän taipuu ulkonaisesti, niin millainen lienee hänen
sisäinen tilansa? Tiedän kyllä, että valamme sitoo meidät elinajaksi;
kaikki, jotka kuuluvat järjestöömme, ovat Taivaalle kihlatut; me
olemme kiitollisia tietäessämme, että luostarin lepo on vaihtuva vain
paratiisin vieläkin suurempaan rauhaan. Mutta jos nuori sydän onkin
erehtynyt kutsumuksessaan; jos maallisen rakastetun ääni kutsuu, kun
se on jo liian myöhäistä; olisiko teistä, kunnianarvoisa isä, oikein
tai mahdollista vapauttaa valasta, vaieten sallia avata häkin oven,
jotta tuo pikku lintu-houkkio saattaisi, jos haluaisi, karata takaisin
vapauteen, jota se halajaa ja ikävöi?"

Piispa istui espanjalaisessa tuolissa, joka oli siirretty lähelle
ulkonemaikkunaa, niin että hän voi joko katsella etäisen päivänlaskun
loistoa tai kääntämällä hiukan päätään tarkastaa hänen edessään istuvan
priorittaren ihania, mutta vakavia kasvoja.

Priorittaren puhuessa hän tarkkasi tätä kiinteästi kirkkain tutkivin
silmin, jotka olivat niin paljoa nuorekkaampia kuin mikään muu hänessä.
Mutta nyt, kun oli ryhdyttävä vastaamaan, hän käänsi katseensa pois
päivänlaskuun päin.

Valo kimmelsi yksinkertaisella kultaristillä hänen rinnallaan ja kaavun
sinipunertavalla silkillä. Mustan espanjalaistuolin taustaa vastaan
nähtynä hänen kasvonsa näyttivät omituisen valkoisilta ja ohuilta;
ne olivat ääriviivoiltaan voimakkaat ja miehekkään lujat, mutta
ilmeeltään naisellisen herkät. Hän oli riisunut hiippansa ja laskenut
sen pöydälle. Hopeinen tukka kaartui otsalta taaksepäin silkkisinä
aaltoina. Hänen ulkomuotonsa muistutti hurskasta ja oppinutta,
melkein mystikkoa -- ottamatta lukuun hellää leikillisyyttä noissa
virkeissä sinisissä silmissä, jotka välkkyivät majakkatulen lailla
tasaisten kulmakarvain suojassa. Juuri ne silmät olivat herättäneet
luottamusta monessa ihmisessä, joka ei muutoin olisi rohjennut ilmaista
peräti inhimillistä tarinaansa niin pyhältä näyttävälle henkilölle
kuin Symonille, Worcesterin piispalle. Ne olivat suuntautuneet
auringonlaskuun päin, kun hän ryhtyi vastaamaan priorittarelle.

"Tuo pikku lintu-houkkio", sanoi piispa -- ja hän puhui tuolla lempeän
miettiväisellä äänellä, joka herättää kuuntelijassa tunteen, että
hänellä on runsain määrin aikaa harkita ja punnita kyseessäolevaa asiaa
-- "tuo pikku lintu houkkio voisi pian toivoa pääsevänsä takaisin
häkkinsä suojaan. Hänen kaltaisiaan haluavat elämän julmat haukat
ennen kaikkea saaliikseen. Syventyneenä omia sulojaan ihailemaan hän
havaitsee vasta liian myöhään vaarat, jotka häntä ympäröivät. Sellaiset
pikku lintu houkkiot, tyttäreni, sopivat parhaiten luostarin varmaan
turvaan. Mitä hyötyä olisi heistä muuten maailmalle? Ei mitään. He
joutuvat naimisiin papukaijain kanssa ja hautovat ilmoille vain
poikueen typeriä pikku papukaijoja. Jos oikeat miehet naivat heidät
pelkän pintapuolisen kauneuden pyydystäminä, niin siitä ei seuraa muuta
kuin sydänsurua ja murhetta ja huonontunutta rotua. Parempia aineksia"
-- hetkiseksi piispan katse eksyi pois päivänlaskun mailta -- "äideiksi
niille miehille, joiden on määrä vastaisina vuosina luoda Englannin
suuruus. Ei, kernaammin kuin päästäisin yhden irralleen minä sulkisin
kaikki moiset pikku lintu houkkiot nunnaluostariin, missä meidän
oivallinen äiti alaprioritar saisi pitää huolta tarpeellisesta kurista."

Tukien kyynärpäitään tuolin kädennojiin piispa sovitti sormensa
vastatusten, niin että niiden päät liittyivät tarkalleen yhteen; sitten
hän painoi huulensa niihin ja katseli prioritarta.

Huolestuneena ja sydän tuskan valtaamana tämä kohotti silmänsä, jotka
olivat kuin äänettömän kurjuuden syviä hetteitä; hän huomasi iloisen
vilkahduksen piispan silmässä ja istui hämmästyksen valtaamana. Mitä
se muistutti? Oi, sehän muistutti jouluaamuna huurteiselle oksalle
istahtaneen satakielen liverrystä! Se oli niin nuori ja riemuisa; niin
hilpeä ja niin toivehikas.

Sen katseen kohdatessaan prioritar totesi täydellisesti, mitä hän
oli monesti puolittain aavistanut, nimittäin että tuo kunnioitettu
ja kunnianarvoisa prelaatti, joka istui siinä häntä vastapäätä, oli
kaavustaan ja arvostaan, kirkollisesta ja valtiollisesta mahdistaan
huolimatta sydämeltään hilpeä koulupoika, joka on päässyt lomalle.

Siinä tuokiossa hän tunsi itsensä piispaa paljoa vanhemmaksi; hänen
mielensä valtasi ääretön alakuloisuus -- hän tunsi vaelluksen
kuluttaneen häntä paljoa enemmän ja antaneen hänelle runsaammin
elämänviisautta.

Sitten hän katseli noita hopeisia suortuvia, tuota lujaa suuta,
jonka kummassakin pielessä oli älykkäisyyttä ilmaiseva kaarre, ja
mietiskelijän otsaa.

Ja sitten hän silmäili piispan sormusta.

Piispalla oli merkillinen sormus; ei sinettisormus, vaan perin
kallisarvoinen iso jalokivi, joka oli leikattu kauniisti
monisärmäiseksi ja sovitettu paksuun kultaan. Tämän kalliin kiven,
jonka sanottiin olevan krysoprasus, kuului piispalle antaneen
muuan venäläinen ruhtinas tunnustukseksi suuresta palveluksesta,
jonka piispa oli hänelle tehnyt, kun hän oli käynyt toivioretkellä
Roomassa. Näiden jalokivien arvo perustui osaksi siihen seikkaan,
että Venäjän hallitsijat olivat määränneet ne varattaviksi yksinomaan
kuninkaallisiin koristeisiin ja kieltäneet arvoltaan alempia henkilöitä
niitä käyttämästä tai ostamasta.

Mutta piispan sormuksen jalokivi oli merkittävä muussakin suhteessa, ei
vain kauneutensa ja harvinaisuutensa vuoksi. Omituisinta siinä oli se,
että sen väri vaihteli piispan mielialan ja ympäristön mukaan.

Kun prioritar kohotti silmänsä ja kohtasi tuon hilpeästi vilkahtavan
katseen, silloin jalokivi piispan sormuksessa oli taivaansininen, sen
väri muistutti niittypuron partaalla nuokkuvia lemmenkukkia tai taivaan
kirkasta sineä päivänlaskun rusohohteen yläpuolella. Mutta hetken
kuluttua piispa sipaisi kädellään silmiänsä ikäänkuin pyyhkäistäkseen
pois jonkin kirkkaan näyn, ja sillä haavaa kimmelsi sormuksen kivi
kalpeana opaalina, jossa välkähteli vihreitä juomuja.

Prioritar palasi keskustelun aiheeseen harkitun vakavana.

"Minä en ajatellutkaan, kunnianarvoisa isä, että maailmalle pitäisi
koitua hyötyä siitä, että sisar Seraphine palaisi siihen jälleen.
Siitä piti minun mielestäni olla hyötyä hänelle itselleen ja myöskin
koko tälle järjestölle, se kun vapautuisi jäsenestä, jota meidän
hartaudenharjoituksemme ikävystyttävät, jolle ihana luostarimme on
vankila ja oma kammio kuin elävän hauta. Hän kaipaa elämää. 'Minä
tahdon elää', hän sanoi. 'Olen nuori, olen iloinen, olen kaunis. Minä
tahdon elää!'"

"Sisar Seraphinen kaltaisille olennoille", huomautti piispa vakavana,
"elämä on vain kuvastin, joka heijastaa heidät itsensä. Toisiakin
muotoja ja kasvoja voi häilähtää ohitse, taustalla; ne häämöittävät
hämärinä, niitä tuskin huomaakaan. Koko etualan valtaavat vain yhdet
kasvot, yksi ainoa olento. Sellaisille elämä on kuvastin, joka
palvelee turhamaisuutta. Jos kuvaan ilmestyisi aviomies, niin hän
karkoitettaisiin pian taustalle ja saisi tyytyä vain satunnaisiin
silmäyksiin olkapään ylitse. Jos lapsia karkeloi näkyviin, niin ne
häädetään ärtyisesti muualle. Sanokaapa minulle yksi asia? Ilmaisiko
sisar Seraphine elämää ikävöidessään mitään halua antaa elämää?"

Vaistomaisesti prioritar vilkaisi Neitsyen helmassa lepäävään suloiseen
pienokaiseen.

"Ei", hän vastasi varsin matalalla äänellä.

"Sitä en odottanutkaan", jatkoi piispa. "Itseensä keskittyneet,
pintapuoliset luonteet eivät kykene tuntemaan äitiyden ylevää
intohimoa; osaksi epäilemättä siitä syystä, ettei heissä itsessään ole
sellaista elämää, jota kannattaisi jatkaa."

Prioritar nousi äkisti, astui ikkunan ääreen ja työnsi auki toisenkin
puoliskon. Hänen täytyi sillä hetkellä ehdottomasti saada salata
kasvonsa; sillä sydämen vallanneen mielenliikutuksen hillitön hyöky
olisi varmaankin lähettänyt kielivän laineen häiritsemään ulkomuodon
tyyneyttä.

Tällöin piispa kääntyi katsomaan, mihin prioritar oli vilkaissut,
ennenkuin oli vastannut hänen kysymykseensä.

"Ei", hän puhui miettiväisenä, kun prioritar palasi tuolilleen, ja
hänen katseensa oli taasen kiintynyt ikkunasta näkyviin puunlatvoihin,
"tuollaisilla Seraphineilla ei ole äitiyden vaistoa. Ja meidän rotumme
vastainen suuruus perustuu noihin jaloihin naisiin, jotka kykenevät
siirtämään poikiinsa ja tyttäriinsä elämän, joka on todellista ja
uljasta ja arvokasta; elämän, jonka perustana on uhrautuvaisuus,
kulmakivenä uskollisuus ja jonka harjalla liehuu tahrattoman kotilieden
rakkauden lippu.

"Nainen, jossa vallitsee todellinen äitiyden vaisto, ei voi nähdä
pientä lasta haluamatta puristaa sitä rinnoilleen. Löytäessään
itselleen miehen hän ajattelee itseään enemmän tämän lasten äitinä
kuin miehen kiintymyksen esineenä, koska oma itse hänessä alistuu
palvelemaan äidillistä uhrautumisvaistoa. Moiset naiset ovat puhtaita
kuin lumi, ja he kannustavat miehiään korkeimpaan ja parhaimpaan.
Sellaisia naisia maailma tarvitsee. Pyhä Neitsyt tietää, etten
puhu kevytmielisesti, harkitsematta tai irtain ajatuksin; mutta
jos Seraphine olisi sellaisia naisia, niin sanoisin: 'Jättäkää
ovi lukitsematta. Antakaa hänen lähteä -- luvatta, mutta myöskin
nuhteitta.'"

"Jos Seraphine olisi sellaisia naisia, kunnianarvoisa herra", virkkoi
prioritar lujasti, "silloin ei voisi olla puhettakaan hänen lähdöstään.
Jos luonteen kulmakivenä tulee olla uskollisuus, niin onhan kaikkein
suurinta uskollisuutta pysyä valassaan."

"Aivan oikein", mutisi piispa; "epäilemättä, tyttäreni. Paitsi milloin
onneton sattuma on ollut syynä siihen, että vala on tehty täydellisen
väärinkäsityksen perustuksella. Tehän sanoitte, että sisar Seraphine
odotti erään miehen saapuvan estämään häntä?"

Piispa suoristihe tuolissaan vilkastuen äkkiä peräti valppaaksi.
Hänen silmistään katosi leikillisen hellä ilme, ne muuttuivat
tutkiviksi ja kirkkaiksi -- ne näyttivät yhä vielä nuorilta, mutta
niissä oli pikemmin nuoruuden tulta kuin sen hilpeyttä. Kumartuessaan
eteenpäin tuolissaan hän kietoi kätensä polvien ympäri. Prioritar
sattui katsahtamaan sormukseen ja näki kiven käyneen punaisen viinin
karvaiseksi. "Entä jos sittenkin voisin auttaa teitä tässä asiassa",
sanoi piispa. "Entä jos voisin luoda valoa koko tilanteeseen ja löytää
syyn tuon pikku lintu houkkion levottomuuteen todistaen teille, että
hän lienee kuullut jotain muutakin kuin ratsun hirnuntaa! Kuunnelkaa
minua!

"Hiukan toista kuukautta sitten tähän kaupunkiin saapui eräs
ritari, peräti jalo ritari, komea katsella, muuan urhoollisimpia
ristiretkeläisiämme. Hän tuli tänne sydän täynnä ankaraa tuskaa.
Häneltä oli riistetty morsian, kun hän oli poissa Englannista
taistelemassa turkkilaisia vastaan Palestinassa -- riistetty mitä
kurjimman ja sydämettömimmän salajuonen avulla. Hän tiedusteli yhtä
ja toista tästä nunnakunnasta ja luostarista, ratsasti jälleen pohjan
puolelle tärkeissä asioissa, mutta palasi viisi päivää sitten kerallaan
iso seurue."

Prioritar ei liikahtanut. Hän istui edelleen tarkkaavaisen kuuntelijan
levollisessa asenteessa. Mutta hänen kasvonsa kävivät yhtä valkoisiksi
kuin päähine, ja hän pani kätensä ristiin estääkseen niitä vapisemasta.

Mutta päästyään nyt alkuun piispa ei kiinnittänyt mitään huomiota
kalpeuteen tai mahdolliseen vilunhorkkaan. Hänen sanansa kajahtivat
voimakkaina kammion hiljaisuudessa. Sormuksen jalokivi säihkyi kuin
punainen viini pikarissa.

"Tunsin hänet vanhastaan", hän puhui; "tiesin hänet uljaaksi
nuorukaiseksi, mutta rakastavaiseksi ja suuresti rakastetuksi. Hän
tuli murheessaan minun luokseni sydän tuskan kouristamana, ja kertoi
minulle tuon tarinansa kavalluksesta ja vääryydestä. En ole koskaan
ennen kuullut niin ovelasti kudotusta pahojen aikeiden verkosta; se oli
toisistaan erotettujen lempivien sydänten järkyttävä murhenäytelmä.
Ja palatessaan viimein kotimaahan hän sai tietää, että tyttö, jonka
hän oli luullut petolliseksi, oli paennut luostariin uskoen hänestä
samaa. Hän tuntui myöskin olevan varma siitä, että neito eli nyt
meidän Valkoisten sisartemme parissa. Sanokaahan nyt, rakas prioritar,
luuletteko, että hän voisi olla juuri Seraphine?"

Prioritar hymyili; ja se oli todellakin oikein kunnioitettava hymy
hahmossa, jonka olisi luullut marmorista veistetyksi.

"Mikäli tunnen sisar Mary Seraphinen", hän virkkoi, "on syytä epäillä,
tokko niin jalo ritari kuin teidän kuvaamanne joutuisi epätoivoon hänet
menetettyään."

"Ei, siitä asiasta en ole samaa mieltä", sanoi piispa. "Vastakohdathan
juuri vetävät toisiaan puoleensa. Pitkä nai lyhyen, lihava laihan,
tumma vaalean, vakava iloisen. Sen vuoksi saattaa jäyhältä
ristiretkeläiseltäni hyvinkin murtua sydän teidän pikku lintu
houkkionne vuoksi."

"Sitä en luule", sanoi prioritar lyhyesti; sitten hän kiirehti
lisäämään: "Tietysti en silti julkea ruveta väittämään teitä vastaan,
kunnianarvoisa isä. Epäilemättä te olette näissä asioissa paljoa
kokeneempi kuin minä. Mutta -- jos asian laita olisi, kuten te
otaksutte -- mihin toimenpiteisiin ehdotatte ryhdyttäviksi? Miten minun
on meneteltävä sisar Mary Seraphineen nähden?"

Piispa kurottausi eteenpäin ja kuiskasi, vaikkei ainoatakaan toista
sielua ollut kuulemassa; mutta keskustelun kehityttyä tälle asteelle
kuiskaus oli sekä draamallinen että tehokas. Eteenpäin kurottautuessaan
hän saattoi myöskin melkein kuulla priorittaren sydämen kiivaan
sykinnän.

Piispa kunnioitti prioritarta suuresti, ja hänestä tuntui
vastenmieliseltä häiritä tämän mielenrauhaa. Mutta hänen mielestään
ei ollut oikein, että nainen kykeni niin täydellisesti vallitsemaan
itseään ja sen vuoksi toisiakin. Mikä miehessä on oivallinen
ominaisuus, se voi naisessa olla vika. Ja tästä syystä piispa
kurottausi eteenpäin ja kuiskasi.

"Annetaan hänen paeta, tyttäreni, annetaan hänen paeta. Jos ritarin
syli vartoo häntä, niin hänellä ei ole pitkältä kuljettavaa eikä monta
vaaraa vältettävänä. Hänen lemmittynsä tietää kyllä, miten omaansa on
suojeltava."

"Herra piispa", virkkoi prioritar, nyt suuttumuksesta punastuen, "te
saatte minut kummastumaan! Tarkoitatteko todellakin, että minun olisi
avattava luostarin ovi, jotta luopio nunna voisi paeta rakastajansa
luo? Tai ehkä, herra piispa, teidän käsityksenne mukaan olisi vieläkin
parempi, että käskisin portinvartijan avata ison portin sepposen
seljälleen, jotta tämä uljas ritari saisi ratsastaa sisään ja viedä
kaikkien nähden mukanaan nunnan jota hän himoitsee! Herra piispa! _Te_
vallitsette Worcesterissä ja hiippakunnan kaupungeissa. Mutta _minä_
määrään tässä nunnaluostarissa; ja niin kauan kuin minä täällä määrään,
ei sellaista saa koskaan tapahtua."

Priorittaren silmät leimahtivat ja ääni värisi; hän nousi tuolistaan ja
seisoi ylväänä, levitti käsivartensa ja mittaili lattiaa.

"Tuo ritari on lumonnut teidät, herra piispa", hän sanoi. "Te unohdatte
pyhän kirkkomme lait. Te horjutatte niiden naisten luottamusta, jotka
pitävät teitä henkisenä isänään ja oppaanaan."

Prioritar asteli edes ja takaisin kammiossaan, ja joka kerta tuolinsa
sivuuttaessaan hän pyörähti ympäri, tarttui selkänojaan voimakkain
sormin ja pudisti sitä. Hänen oli pakko pudistaa jotain, koska ei
voinut pudistaa piispaa.

"Te saatte minut kummastumaan!" hän sanoi. "Totta puhuen, herra piispa,
te saatte minut kummastumaan!"

Piispa pukeutui hiippaansa.

Vain kerran ennen vaiherikkaassa elämässään hän oli saanut naisen näin
syvästi suuttumaan. Silloin hän oli varsin nuori; ja tuo suuttunut
nainen oli tarttunut, häntä tukkaan.

Eihän piispa suinkaan ajatellut, että prioritar menettelisi samaten;
mutta häntä huvitti kuvitella pelkäävänsä ja panna hiippa päähän.

Kun hän sitten vaipui takanojoon tuolissaan ja sormenpäät liittyivät
vastakkain, oli kivi hänen sormuksessaan jälleen sininen, ja hänen
silmänsä muistuttivat entistä enemmän lomalle päässyttä hilpeätä
koulupoikaa.

Mutta hetken kuluttua hän koetti kuitenkin tyynnyttää nostamaansa
myrskyä.

"Tyttäreni", hän puhui, "minähän vain taivuin siihen, mitä itse
ehdotitte. Ettekö itse kysynyt, olisiko mielestäni oikein tai
mahdollista vapauttaa hänet valastaan, vaieten sallia häkin oven
avautuvan, jotta tuo pikku lintu houkkio voisi paeta, jos sitä
haluaisi. Mistä tämä tavaton suuttumus, kun minä vain taivun teidän
todisteluihinne ja suostun omiin ehdotuksiinne?"

"Minä en puhunut, sellaisesta, että rakastajan syli odottaisi jotakuta
nunnistani", sanoi prioritar vihaisena."

"Sylistä te ette puhunut", vastasi piispa leppeästi; "mutta te
mainitsitte epäämättömästi äänen. 'Jos maallisen rakastetun ääni
kutsuu', te sanoitte. Ja -- koska kerran tunnustatte minun tuntevan
moiset asiat paremmin kuin te -- teidän täytyy suoda anteeksi,
rakas prioritar, jos kummastutan teitä vieläkin, ilmaisemalla
teille sen epäämättömän tosiasian, jota ulkomaailmassa pidetään
aivan kiistämättömänä, nimittäin että rakastajan _äänen_
kutsuessa luultavasti rakastajan _sylikin_ odottaa. Maalliset
lempiväiset, tyttäreni, eivät ole laisinkaan noiden viehättävien
keruubien kaltaisia, jotka lienette huomannut tuomiokirkkomme
leikkauskoristeissa. Muutoin voisi tyytyä vain pelkkään ääneen ja
seraafinsiipien leyhkään. Te lienette ajatellut sisar Mary Seraphinen
osalle jotain sentapaista mielikuvituksen luomaa; sillä aina siihen
asti, kunnes mainitsin tuon jalon ritarin, joka oli saapunut
Worcesteriin sydän murtumaisillaan tappionsa vuoksi, te kallistuitte
ehdottomasti kannattamaan sellaista mielipidettä, että meidän oli
vaieten suostuttava pakoon. Siitä syystä ei teidän suuttumustanne
nostanut valan rikkominen, vaan ajatus, että Seraphine joutuisi uljaan
ristiretkeläisemme vaimoksi."

Prioritar seisoi ääneti. Tulinen suuttumus oli lauhtunut, hänen oli
pakko kietoutua omakohtaisen paljastumisen ja ylenkatseen jäätävään
vaippaan.

Hänestä tuntui siltä, että piispan leppeät sanat ilmaisivat totuuden
paljoa sattuvammin kuin tämä itsekään tiesi.

Ajatus, että Hugh etsisi lohtua joltakulta typerältä, turhamaiselta,
arvottomalta pikku Seraphinelta, oli pistänyt sietämättömän kipeästi.

Mutta oliko hänellä itsellään, Hugh'n epätoivon aiheella, oikeutta
nureksia, vaikka tämä löytäisikin huojennusta toisen tarjoamassa
lemmessä?

Sitten prioritar polvistui äkkiä piispan jalkain juureen.

"Antakaa minulle anteeksi, kunnianarvoisa isä", hän sanoi. "Tein väärin
suuttuessani."

Worcesterin Symon ojensi kätensä, ja prioritar suuteli sormusta.
Irroittaessaan huulensa tuosta kalliista kivestä hän näki sen säihkyvän
verenkarvaisena ikäänkuin purpuran punaisten rypäleiden mehu pikarissa.

Piispa laski hiippansa jälleen pöydälle ja hymyili varsin hellästi
priorittarelle kehottaessaan käden liikkeellä tätä nousemaan
polviasenteestaan ja istuutumaan takaisin tuolilleen.

"Te teitte oikein suuttuessanne, tyttäreni", hän sanoi. "Te
ette suuttunut minulle ettekä uljaalle ristiretkeläisellemme
ettekä Seraphine houkkiolle. Teidän suuttumuksenne herätti aivan
vaistomaisesti järjestelmä, elämänlaatu, joka on luonnonvastainen
ja sen vuoksi varmastikin ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Olen
jo kauan tuntenut epäilyksiä tuota valaa kohtaan, joka pakottaa
naiset elämänpituiseen naimattomuuteen. Miehiin nähden asia on
erilainen. Miehen luomisvoima, jos siltä evätään luonnollinen
toimintansa, kannustaa häntä suuriin yrityksiin, saa hänet siittämään
mielikuvituksellaan, luomaan aivoillaan älynsä lapsia. Ellei hän
painakaan kuvaansa uljaisiin poikiin ja kauniisiin tyttäriin, niin
hän jättää silti leimansa elämään monella muulla tapaa, sekä uljaana
että kauniina. Mutta niin ei ole naisen laita; se on mahdotonta jo
luonnonlakien mukaan. Minun mielestäni nämä nunnaluostarit tuottaisivat
enemmän hyötyä, jos ne olisivat kouluja, josta lähetettäisiin naisia
ulos maailmaan toimimaan kelpo vaimoina ja äiteinä -- nyt ne ovat vain
tavara-aittoja täynnä murheellisia näytteitä siitä, kuinka Luonnon
suuret päämäärät ovat ehdoin tahdoin jätetyt täyttämättä."

Hilpeä koulupojan ilme oli kadonnut. Piispan katse oli vakava ja
tutkiva; mutta priorittareen ei hän katsonut puhuessaan.

Kummastus ilmeni entistä suurempana tämän kasvoilla; mutta hän hillitsi
itseään tarkoin.

"Jos moisia mielipiteitä, herra piispa, vapaasti esitettäisiin ja
hyväksyttäisiin, niin ne muuttaisivat koko luostarijärjestelmän."

"Tiedän sen", sanoi piispa. "Enkä minä esittäisikään niitä muille
kuin teille sekä eräälle toiselle, jolle myöskin puhun vapaasti.
Mutta kuta vanhemmaksi käyn, sitä selvemmin huomaan järjestelmät
ihmisten tekemiksi ja sen vuoksi usein erehdyttäviksi, haitallisiksi,
vahingollisiksi. Mutta Luonto on jumalallinen. Ne, jotka elävät
läheisesti Luonnon yhteydessä, jotka noudattavat elämässään Luonnon
lakeja, ne eivät harhaudu kauas Luojan jumalallisesta suunnitelmasta.
Mutta kun ihminen julkeaa sanoa 'sinun pitää' tai 'sinun ei pidä',
silloin syntyy pian sekasortoa. Lähdetään väärästä edellytyksestä,
ja päämäärä, ellei se johda suorastaan kadotukseen, osoittautuu
parhaassakin tapauksessa turhuudeksi ja pettymykseksi."

Piispa vaikeni.

Hänen edessään istuvan naisen silmät tummentuivat surusta, mielipahasta
ja suuren pelon ounastuksesta. Hetken kuluttua hän puhkesi puhumaan.

"Kun moisia asioita puhuu täällä, herra piispa, silloin puhuu liian
myöhään."

"Se ei ole koskaan liian myöhäistä", vastasi Worcesterin Symon. "'Liian
myöhään' on pelkurimaisen sydämen säveltä. Jos havaitsemme erehdyksen
vaeltaessamme vielä maan päällä, missä sen teimme, silloin ei ole liian
myöhäistä korjata sitä."

"Niinkö arvelette, kunnianarvoisa isä? Minkä neuvon siis annatte
minulle -- Seraphinen asiassa?"

"Puhukaa hänelle leppeästi ja erittäin varovaisesti sekä
ymmärtäväisesti. Puhukaa hänelle paljo siitä, mitä olette minulle
sanonut, ja vähän siitä, mitä minä olen teille sanonut, mutta
lausuttuna julki tavalla, joka soveltuu turhimuksen mielelle. Te
ja minä voimme sinkahuttaa toisiamme kohti mukulakiviä, rakas
prioritar, ja moinen voimainponnistus tuottaa meille vain hyötyä.
Mutta pikku Seraphinea emme saa heittää sen kovemmalla esineellä
kuin untuvapieluksella. Tyhjät päät särkyvät helposti kuten tyhjät
munankuoretkin. Sanokaa hänelle, että olette neuvotellut kanssani
hänen halustaan palata jälleen maailmaan; ja ilmoittakaa hänelle,
että minä, ollen lempeä ja tässä kysymyksessä mielipiteiltäni hiukan
laajakatseisempi kuin useimmat prelaatit sekä myöskin tuntien hyvin
Hänen Pyhyytensä Paavin ajatuksen sellaisista, jotka omaksuvat
uskonnollisen elämän toisista syistä kuin todellisesta kutsumuksesta,
olen luvannut toimittaa hänelle vapautuksen valasta. Mutta lisätkää,
ettei saa tulla kysymykseen minkäänlainen häväistys tälle luostarille.
Siitä pitäen kuin Lady Wulgeowa, piispa Wulstanin äiti, jonka muisto
olkoon siunattu, omaksui täällä hunnun puolitoista vuosisataa
takaperin, on tämä paikka aina pysynyt täysin moitteettomana. Te
sallitte kaikessa hiljaisuudessa hänen hiipiä tiehensä; ja kun hän
kerran on poissa, niin järjestän asiat hänen hyväkseen. Mutta esille
ei saa herua mitään sellaista, mikä voisi muodostua loukkauskiveksi
tai pahennukseksi järjestön toisille jäsenille. Niin omituisia
seikkoja, jotka ritari teki minulle tiettäviksi -- luonnollisesti
mainitsematta kertaakaan Seraphinen nimeä -- voi tuskin sattua
useammalle kuin yhdelle. Eihän ole luultavaa, että esimerkiksi meidän
arvoisa alipriorittaremme on salakavalasti riistetty epätoivoisen
lemmityn sylistä; ja hän yhtyisi epäilemättä teidän varsin rajoitettuun
käsitykseenne rakastajan ruumiillisista ominaisuuksista ja
vaatimuksista -- mahdollisesti hän ei soisi tällä olevan ääntäkään.

"Sattumalta olen saanut tietooni, että ritarimme viettää joka päivä
iltamessun hetket tuomiokirkon kryptassa polvillaan Pyhän Oswaldin
alttarin ääressä; siinä lepää myöskin paareilla muuan hänen miehistään
pää monissa siteissä, hurstiin käärittynä ja vaipalla peitettynä.
Ritari on saanut minulta luvan sijoittaa potilaan pyhän relikin ääreen
päivittäin viiden päivän aikana. Minä tiedustin häneltä, mitä hän
odotti siitä koituvan. Hän vastasi: 'Se parantaa syvän haavan ja korjaa
paljon pahaa.'"

Piispa vaikeni ikäänkuin mietiskelläkseen näitä sanoja. Sitten hän
toisti ne verkalleen, nauttien ilmeisesti jokaisesta tavusta.

"Se parantaa syvän haavan ja korjaa paljon pahaa", virkkoi piispa
hymyillen.

"Niin, siunatut pyhäinjäännökset voivat saada aikaan paljon. Ne
kykenevät parantamaan murtuneen pään. Voisivatkohan ne parantaa
murtuneen sydämen? Sitä en tiedä. Se olisikin suurin ihme näistä
kahdesta."

Piispa vilkaisi priorittareen.

Tämä oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

"No niin, tyttäreni, koska asiat nyt ovat tällä kannalla, niin voitte
ilmoittaa sisar Mary Seraphinelle, että jos hän sattuisi eksymään
noiden sadan kahdenviidettä pylvään keskellä kulkiessaan kryptan kautta
vesper-messun jälkeen, niin hän tapaa ritarin, joka epäilemättä tietää,
mihin on parasta ryhtyä. Jos tämän onnistuu viedä hänet turvassa
tuomiokirkosta ja ulos esikartanosta, niin hänen on ratsastettava
ritarin kera Warwickiin, missä eräs pappi odottaa vihkiäkseen heidät.
Mutta hyvä olisi, että sisar Mary Seraphine olisi hiukan harjaantunut
nousemaan satulaan ja ratsastamaan, ennenkuin hän lähtee moiselle
seikkailumatkalle. Hän voi kyllä muistaa heponsa purpuraloimen silti
muistamatta kuinka selässä on istuttava. Meidän velvollisuutemme on
pitää huolta, ettei ritarin rohkea suunnitelma naisensa pelastamiseksi
raukea tyhjiin sellaisen avun puutteessa, mitä laillisesti voimme
hänelle antaa."

Piispa ojensi kätensä ja tarttui hiippaansa.

"Milloin oli nunnilla viimeksi kisapäivä?" hän tiedusti.

"Vajaa kuukausi sitten", vastasi prioritar. "He niittivät heinää
jokiniityllä ja kantoivat sen itse latoon. Se oli heidän mielestään
oivallista huvia."

Piispa pani hiipan päähänsä.

"Antakaa heille kisapäivä, rakas prioritar, minun vierailuni kunniaksi.
Sanokaa heille minun pyytäneen, että he saisivat sen ylihuomenna.
Minä lähetän teille valkoisen naisten ratsuni sopivasti satuloituna.
Veli Philip, joka palvelee minua ratsastaessani ja tuntee sen hevosen
tarkoin, taluttaa sen tänne. Nunnat voivat sitten ratsastaa vuoronsa
perään jokiniityllä; ja meidän pikku lintu houkkiomme voi koetella
siipiään, ennenkuin yrittää lähteä pitkälle lentomatkalle Worcesterista
Warwickiin."

Piispa nousi, astui kammion halki ja polvistui pitkään rukoukseen
krusifiksin ääreen.

Kun hän kääntyi ovelle virkkoi prioritar: "Suvaitkaa antaa minulle
siunauksenne, kunnianarvoisa isä, ennenkuin lähdette täältä."

Hän polvistui, ja piispa ojensi kätensä hänen kumartuneen päänsä ylitse.

Prioritar odotti latinalaista kaavaa ja melkein hätkähti, kun piispan
huulilta kaikui pehmeästi helliä sanoja englannin kielellä.

"Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua; ja suokoon Hän sinulle
armonsa ja voimaa suorittaa vaikeamman osan, kun hän tahtoo antaa sen
sinulle."

Tämän jälkeen piispa virkkoi: "_Benedictio Domini sit vobiscum_", ja
teki ristin merkin priorittaren kumartuneen pään ylitse.



XX luku.

RAUTATAMMI JA MISTELIKÖYNNÖS.


Symon, Worcesterin piispa, oli kutsunut Sir Hugh d'Argentin luokseen
illalliselle palatsiinsa.

Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun piispa oli keskustellut
priorittaren kanssa Whytstonen luostarissa; nyt oli koittanut hänen
vierailunsa kunniaksi nunnille myönnetyn kisapäivän ilta.

Tietäen piispan rakastavan kaunista ja olevan hyvin tarkka vaatetukseen
ja esiintymiseen nähden -- epäilemättä pitkähköjen Ranskan- ja
Italian-matkojen vaikutuksesta -- ritari oli pukenut ylleen parhaan
hoviasunsa: hopealla kirjaillun valkoisen satiinipuvun, ja kauluksen,
vyön sekä kengät, jotka olivat jalokivillä koristetut, sekä
taidokkaasti taotun tikarin. Hartioilla riippui valkoinen vaippa, sekin
runsaasti hopealla kirjailtu; valkoiset silkkisäärystimet tehostivat
hänen jalkainsa komeita muotoja. Suurenmoisten rubiinien verenkarvainen
hohto rinnalla vyössä ja kengänsoljissa oli ainoa värikäs häivähdys
hänen asussaan.

Piispan tarkka silmä havaitsi tyynellä mielihyvällä, kuinka suuresti
tämä hiukan fantastisen kaunis puku korotti ritarin jalojen piirteiden
tummaa loistoa, tehosti hänen ylevää ryhtiään ja päästi näkyviin
raajojen joustavan sulavuuden; hänen käyttäessään tavallista asua nämä
olivat herättäneet huomiota vain tukevan rakenteensa vuoksi.

Piispa itse oli pukeutunut purppuraan ja kultaan; ja aivan samaten
kuin ritarin tummaa kauneutta tehosti hänen asunsa valkoinen ja
hopea, samaten sai tuo upea italialainen kaapu katsojan kiinnittämään
huomionsa piispan hentopiirteisen ulkomuodon hauraaseen valkeuteen
ja tuuhean tukan hopeiseen pehmeyteen. Ja kuten rubiinikaulakäädyt
hehkuivat kuin tulisilminä ritarin valkoisella satiininutulla, samoin
loistivat prelaatin kalpeissa kasvoissa silmät säteillen ikuisen
nuoruuden tulta, hilpeätä elämäniloa ja terävän, mutta samalla lempeän
älyn vilkettä

He aterioivat vähäisen pyöreän pöydän ääressä keskellä avaraa huonetta.
Se muodosti läikän valoa ja kirkkautta, jonka vaiheilta kaikki muu
häipyi yhä tummempaan varjostoon, kunnes katseen rajoitti seinien tumma
laudoitus.

Valo näytti keskittyvän ritariin -- valkoiseen ja hopeaan; väri taasen
piispaan -- purppuraan ja kultaan.

Varjoston ja valon välillä liikkuivat nopeina ja äänettöminä
sandaalijaloin maallikkoveljet ruokia ja juomia tarjoillen, valppaina
tarkaten jokaista, yksityiskohtaa, ripeästi tyydyttäen jokaisen tarpeen.

Lopulta he kasasivat pöydän täyteen hedelmiä, asettivat sille vereksen
viinipullon ja vetäysivät viimein pois; jokainen mustakaapuinen olento
hävisi tummaan varjostoon ja häipyi hiljaisuuteen.

Etäiselle ovelle ilmestyi piispan kappalainen.

"_Benedicite_", virkkoi Worcesterin Symon kohottaen katseensa.

"_Deus_", vastasi kappalainen syvään kumartaen.

Sitten hän seisoi suorana -- jäyhä, jylhä olento, piirteet kovat,
silmät syvällä kuopissaan, kasvot puolittain munkinhilkan varjostamina.

Hän silmäili yrmeän paheksuvasti hedelmäkulhojen ja viinipullojen
peittämää pöytää, piispaa ja ritaria, jotka nyt istuivat lähekkäin --
piispa juhlatuolissaan kasvot oveen päin ja ritari korkeaselkäisessä
tuolissa oikealla piispasta, pöydän toisella laidalla.

"Rautatammi ja misteliköynnös", mutisi kappalainen sulkiessaan ison
oven.

"Niin, totisesti! Rautatammi ja misteliköynnös", hän toisti kammioonsa
kulkiessaan. "Kunnianarvoisa isä aterioitsee Maailman kanssa ja hekumoi
Lihan nautinnoissa. Luullakseni Paholainen ei voi olla loitolla."

Eikä hän ollutkaan. Hän oli varsin lähellä.

Hän oli kurkistanut kappalaisen olkapään ylitse, kun tämä teki
vilpillisen kumarruksensa ovella.

Mutta häntä ei miellyttänyt ritarin asun puhdas valkea, ja hän pelkäsi
prelaatin silmien kirkasta valoa. Kun siis kappalainen sulki oven,
jäi Paholainen ulkopuolelle ja asteli nyt kappalaisen rinnalla pitkin
käytävää, joka johti tämän kammioon.

Paholaisen saa kaikkein varmimmin seuralaisekseen toteamalla, että hän
on sillä haavaa jonkun toisen kimpussa -- varsinkin jos tuo toinen
sattuu olemaan kaikkein hurskain henkilö, jonka tunnette, ja sillä
kertaa teille vastenmielinen vain siitä syystä, ettei hän ole kutsunut
teitä aterioimaan kanssaan.

Paholainen ja kappalainen viettivät yhdessä oikein hauskan yön.

       *       *       *       *       *

Piispan leppeä "_Benedicite_" levitti valkoiset siipensä ja lensi
säikähtyneen kyyhkysen lailla kumartavan kappalaisen pään päällitse
ulos koleaan käytävään.

Mutta juuri kun iso ovi oli sulkeutumaisillaan, se puikahti jälleen
sisään, kierteli pitosalia ja palasi lepäämään sen ystävällisen sydämen
turvalliseen pesään, joka oli sen lähettänyt liikkeelle.

Ei yksikään siunaus, johon on luotu todellista elämää, herkeä koskaan
elämästä. Jos siunattu on arvoton, silloin se palaa nopein siivin
siunaajan luokse.



XXI luku

SALAJUONIA.


Oven sulkeutuessa valtasi pitosalin rauhan tunne. Kaikki levottomuus ja
epäluulo tuntui kaikonneen. Luottamus ja ylevä tyyneys kyllästyttivät
tuon ison suojan ilman. Se kuvastui piispan hymyssä, kun hän kääntyi
ritarin puoleen.

"Lopultakin on koittanut aika, jolloin saatamme puhella vapaasti; ja
totisesti, poikani, meillä onkin paljon puhuttavaa."

Ritari silmäili avaraa salia, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän
olisi kernaammin keskustellut vähäisemmässä kammiossa.

"Ei, ei", sanoi piispa. "Ei mikään paikka sovellu paremmin yksityiseen
keskusteluun kuin oikein ison huoneen keskikohta. Ettekö ole kuullut
sanottavan, että seinillä on korvat? No niin, pienessä suojassa ne
voivat hyötyä niistä. Mutta täällä me istumme niin etäällä seinistä,
että kuinka kovin ne korviaan herkistävätkin, ne eivät silti kuule
mitään; eipä edes avaimenreikäkään, joka avaa häijyn silmänsä sepposen
selälleen, näe mitään, eikä siihen painautuva korva erota sanaakaan.
Täällä voimme puhella vapaasti."

Kehottaen kädenliikkeellä ritaria varaamaan eteensä hedelmiä piispa
siirti viinipullon häntä lähemmäksi. Oikealla hänestä itsestään oli
venetsialainen karahvi ja punertavasta lasista valmistettu pikari, jota
koristivat viininlehvät ja rypäleet. Piispa joi vain tästä pullosta
kaataen omin käsin sen sisältöä pikariin, nostaen sitä valoa kohti,
ennenkuin joi, nauttiakseen sen rikkaasta värihehkusta ja kauniista
koristuksista. Hänen vieraansa utelivat toisinaan itsekseen, mitä
erikoista valioviiniä piispa oli varannut yksinomaan itseään varten.
Heidän tiedustaessaan hän ilmaisi asian.

"Samaa lajia, jota käytettiin Galilean Kaanaan häissä, kun varasto
huonompaa lajia oli ehtynyt. Tämä, rakkaat ystävät, on silkkaa vettä,
terveellistä, virkistävää ja huokeata.

"Minä juon sitä lasista, joka luo siihen rypäleen mehun värin, osaksi
sen vuoksi, etten häiritsisi vierailtani hilpeämmän ja herkullisemman
juoman nautintoa, osaksi sen tähden että se miellyttää minua
tunnuskuvana.

"Olosuhteiden, elämän ja luonnon antimet vaihtelevat, ei niin suuresti
itsessään kuin ihmisastioissa, jotka niitä sisältävät. Jos sydän on
rubiinimalja, silloin vaatimattominkin muoto puhdasta rakkautta,
joka sen täyttää, saa rubiinin rikkaan värin ja hehkun. Jos mieli on
itsessään vilkkaista vivahduksista ja hehkuvista väreistä rakettu,
silloin tylsinkin ajatus siinä alkaa kimmeltää, säihkyy, loistaa. Sen
vuoksi, milloin tahansa ihmiset tai asiat tuntuvat minusta tympeiltä
tai ikävystyttäviltä, minä sanon itselleni: 'Symon! Tänään sinä olet
itse tinatuoppi.'"

Sitten piispa täytti pikarinsa ja nosti sitä valoa kohti.

"Niin, parasta viiniä!" oli hänen tapansa lausua. "'Parhaan viinin olet
pidättänyt tähän asti.' Vesi maan povesta -- nostamana uskollisten
palvelijain, jotka toimivat empimättä totellen meidän Herramme siunatun
Äidin käskyä -- Jumalallisen Pojan sananmahdin muuttamana, toisille
kaadettuna rakkauden palveluksessa -- se on aina 'parasta viiniä'."

       *       *       *       *       *

Ritari täytti pikarinsa ja otti hiukan hedelmiä. Näihin koskematta hän
käänsi sitten tuolinsa sivuittain nähdäkseen piispan paremmin, sovitti
polvensa ristiin, nojautui oikealla kyynärpäällään pöytään ja antoi
pään vaipua käden varaan työntäen sormensa tukkaan.

Näin he istuivat tuokion äänettöminä; ritarin silmät tutkivat piispan
kasvoja, piispan huomio oli kiintynyt rubiinipikarin väriin.

Lopulta Hugh d'Argent puhkesi puhumaan. "Minä olen kokenut moninaisia
vaiheita, kunnianarvoisa isä, siitä pitäen kuin viimeksi aterioitsin
teidän luonanne."

Piispa laski pikarin kädestään.

"Sitä odotinkin, poikani. Kerro nyt minulle, mitä mielit, en halua
kuulla enempää enkä vähempää. Neuvon sinua sitten parhaani mukaan.
Siitä ainoasta seikasta, mistä sinun ei pidä kertoa minulle enempää
kuin minulla on oikeus kuulla, kyselen sinulta itse. Onko sinun
onnistunut tavata nainen, jota rakastit, jonka menetit ja nyt koetat
uudelleen voittaa omaksesi? Älä kerro miten tai milloin tai missä;
mutta oletko saanut puhutella häntä? Oletko tehnyt hänelle selkoa
petoksesta, joka erotti teidät toisistanne? Oletko pyytänyt häntä
muistamaan maallista sulhastaan, vapautumaan sitä myöhemmästä valasta
ja pakenemaan kerallasi?"

Ritari katsoi suoraan piispan teräviin silmiin.

Ensinnä hän ei saanut vastatuksi.

Tuo ruhtinaallinen olento purppurakaapuineen ja kultaristeineen edusti
niin ilmeisesti kirkon valtaa ja mahtia.

Hänen tunkeutumisensa nunnaluostariin, yritys viekoitella
mukaansa hurskas nunna tuntui hänestä äkkiä mitä hirvittävimmältä
pyhyydenhäväistykseltä.

Pelkoa ja hämmennystä kuvastavin silmin hän kohtasi piispan katseen.

Ensinnä se oli pelkästään kirkas ja tutkiva, ja ritari istui kieli
sidottuna. Mutta sitten niihin pilkahti ilme niin inhimillinen, niin
hellä, niin perinpohjaista ymmärtämystä kuvastava, että ritarin kieli
laukesi viipymättä.

"Herra piispa", hän sanoi, "Kaiken sen olen tehnyt. Olen ollut
taivaassa, kunnianarvoisa isä, ja olen ollut myöskin helvetissä --"

"Vait, poikani", mutisi piispa. "Luullakseni olet ollut paikassa,
joka ei ole taivasta eikä helvettiäkään; vaikka se voikin erinäisissä
tilaisuuksissa olla verraten lähellä kumpaistakin. Kuinka sinne pääsit,
se on minulle arvoitus; ja kuinka sieltä pääsit pois häväistystä
aiheuttamatta, se on vieläkin suurempi arvoitus. Mutta tällä haavaa
lienee viisainta, etten tiedä liikoja. Halusin vain päästä varmuuteen
siitä, että olit todellakin löytänyt menetetyn morsiamesi, tehnyt
hänelle tiettäväksi läheisyytesi, löytösi ja mielihalusi. Käsitin sinun
onnistuneen siinä; sillä kaksi päivää sitten prioritar itse ilmoitti
haluavansa keskustella kanssani kahden kesken kysyäkseen, saatoinko
erikoistapauksessa sallia nunnan palata maailmaan ja vapauttaa hänet
valastaan."

Rubiinit ritarin rinnalla välkehtivät äkkiä, ikäänkuin hänen sydämensä
sykähdys olisi saanut ne kaikki samalla haavaa liikahtamaan. Mutta
tuota äkillistä välähdystä lukuun ottamatta hän istui liikkumattomana,
pienintäkään merkkiä tekemättä.

Piispa oli havainnut rubiinien välkkeen.

Hän nosti venetsialaista pikariaan valoa kohti ja tutki sitä
tarkkaavaisena jatkaessaan puhettaan: "Prioritar -- perin älykäs ja
ylevä nainen, josta kerroin sinulle sinä päivänä, jolloin ensinnä
tiedustit minulta nunnaluostarista -- on ollut kovin huolissaan erään
nunnan, sisar Mary Seraphinen vuoksi. Tämä nuori ja viehättävä neito
on juuri äskettäin kuullut maailman kutsuvan itseään äänekkäästi
-- hänen omien sanaansa mukaan siten, että antoi hevosen hirnunnan
palauttaa hänen mieleensä entisiä iloisia hetkiä. Mutta -- prioritar
epäili sitä maallisen rakastajan ääneksi; ja minä, tietäen kuinka
häikäilemätön ja päättäväinen maallinen rakastaja koetti tunkeutua
nunnaluostariin, me molemmat -- prioritar ja minä -- teimme omat
johtopäätöksemme ja ryhdyimme pohtimaan kysymystä, jonka huomasimme
saaneemme ratkaistavaksi, nimittäin: oliko taivuttava Seraphinen pakoon
vaiko tehtävä se tyhjäksi."

Ritari oli ruvennut leikittelemään saksanpähkinöillä ja piteli juuri
neljää oikeassa kourassaan. Ne murskautuivat synnyttäen nelinkertaisen
rusahduksen, joka kajahti vain yhdeltä ainoalta voimakkaalta
räjähdykseltä. Sitten, tietämättä mitä teki, ritari avasi ison
kahmalonsa ja pudotti pöydälle vähäisen kasan murskattuja pähkinöitä,
joiden kuoret ja valkoinen ydin olivat yhtä ainoata sotkua.

Piispa vilkaisi tuohon pikku läjään. Hänen silmiensä himmeä vilkahdus
tuntui sanovan: "Siitä sait, Seraphine rukka!"

"En tunne ketään sen nimistä neitoa", virkkoi ritari.

"Et sillä nimellä, poikani. Nunnista ei käytetä luostarissa niitä
nimiä, jotka heillä oli, ennenkuin maailmasta luopuivat. Sattumalta
tiedän, että prioritar oli varemmin Mora, Norellen kreivitär. Tiedän
tämän siitä, että vuosia sitten näin hänet hovissa, jolloin, hän toimi
kuningattaren kamarineitsyenä. Hän oli varsin nuori ja viehättävä,
mutta herätti jo silloin huomiota viisaudellaan, hurskaudellaan ja
suloisen arvokkaalla käytöksellään. Vielä nytkin, kun hän ottaa
minut vastaan järjestönsä vakavassa asussa, huomaan toisinaan
muistelevani hänen ihanaa kiharatulvaansa, pehmeätä kuin silkki, tuota
kuninkaallista päätä kiertävää kultavannetta, samettia ja näädännahkaa,
jalokiviä hänen rinnallaan. Mutta minä nuhtelen itseäni siitä, että
muistelen sellaista, mistä nämä hurskaat naiset ovat luopuneet ja minkä
he epäilemättä kernaasti unohtaisivat." Piispa kosketti hopeiseen
helistimeen vasemmalla kädellään.

Heti avautui tummassa seinälaudoituksessa etäinen ovi ja kaksi
mustakaapuista olentoa liukui sisään.

"Sytyttäkää tuli takkaan", määräsi piispa, lisäten vieraalleen:
"Iltailma tuntuu kolealta. Sitä paitsi olen kovin mieltynyt palavan
puun tuoksuun. Se on kirpeätä nenälle ja virkistävää aivoille."

Munkit kiiruhtivat sytyttämään puita ja kiihdyttämään tulen palkeilla
liekiksi.

Kun tuli hetken kuluttua loimusi kirkkaana, nousi piispa ja viittasi
munkkeja siirtämään tuolit lähelle avaraa liettä. Tämän he tekivät ja
poistuivat sitten syvään kumartaen.

Jääden jälleen yksikseen piispa ja ritari istuutuivat tulen ääreen.
Kun se valaisi ritarin hopealla kirjailtua valkoista asua ja kimmelsi
rubiineissa, juolahti piispan mieleen sellainen hullunkurinen ajatus,
että ritari saattoi hyvinkin olla joku loistava arkkienkeli, joka oli
laskeutunut murtamaan luostarin, portin ja viemään jonkun nunnista
taivaaseen. Ja tarkastaessaan liehuvan liekin häivähdystä piispan
purppurakaavussa ja hopeahapsissa ritari näki leppeän hymyn noilla
hurskailla kasvoilla ja hän rohkaisi mieltään tajutessaan, kuinka
ystävällinen ja mitä inhimillisintä myötämielisyyttä täynnä oli sydän,
joka sykki kultaristin alla prelaatin rinnassa.

Kumartuen eteenpäin piispa kohotti hiilihankoa ja sovitti erään
palavista haloista siten, että rihma sinistä savua työntyi takasta
heitä kohti.

Worcesterin Symon nojautui taaksepäin ja hengitti sitä mielihyvällä.

"Tämä virkistää", hän virkkoi. "Se rauhoittaa ja samalla kuitenkin
karaisee mieltä. Ja nyt, poikani, palatkaamme sinun omiin yksityisiin
asioihisi. Ensiksi, salli minun kysyä -- Hugh, poika kulta, kysyn sitä
ystävänä ja neuvonantajana -- voitko nyt ilmaista minulle sen naisen
nimen, jonka haluat naida?"

"En, rakas herra", vastasi ritari, "sitä en voi tehdä. Suojelen hänen
nimeään kuten suojelisin omaa kunniaani. Jos -- minkä Pyhä Neitsyt
armossaan suokoon -- hän taipuu pakenemaan kerallani, silloin minun on
yhä vielä velvollisuus suojella hänen nimeään; mutta tulkoon se silloin
kaikkien ihmisten tietoon, jotta he mainitsevat sen kunnioittaen ja
arvonannolla. Mutta jos -- mistä Pyhä Neitsyt varjelkoon -- hän pysyy
minusta loitolla, niin että kolmen päivän päästä saan ratsastaa täältä
yksinäni, silloin minun on ratsastettava tieheni jättämättä moitteen
varjoakaan hänen puhtaaseen maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä
iäti sydämessäni, mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava
kenellekään aihetta liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn
rakastajaan."

Piispa katseli ritaria pitkään ja vakavasti.

"Koska asian laita on sellainen, poikani", hän virkkoi viimein, "niin
paremman nimen puutteessa minun on pakko käyttää hänestä sitä nimeä,
jonka hän tuntee luostarissa, ja nyt keskustelen kanssasi sisar Mary
Seraphinesta."

Hugh d'Argent rypisti otsaansa.

"En halua kuulla tuosta Seraphinesta", hän sanoi.

"Pelkään kuitenkin, että sinun on maltettava mielesi kuullaksesi
Seraphinesta lyhyen tuokion", virkkoi piispa rauhallisesti, "koska
minulla on tässä priorittarelta itseltään kirje, missä hän lähettää
sinulle viestin... Oh, minua ei kummastuta, että sinut valtaa
hämmästys, rakas ritari, mutta pysy paikallasi äläkä anna kätesi
tapailla niin kärkkäästi miekkaasi. Jos lävistät kunnianarvoisan
äidin armollisen kirjeen kalpasi terävällä kärjellä, et suinkaan
auta valaisemaan hänen tarkoitustaan; eikä se myöskään voisi muuttaa
sitä seikkaa, että hän lähettää sinulle tärkeitä neuvoja sisar Mary
Seraphinen asiassa."

Piispa sytytti vieressään olevan vahakynttilän, otti kirjeen
vyölaukustaan, kehitti sen verkalleen auki ja sovitti valopiiriin.

Ritari istui äänetönnä, kasvot varjossa. Liehuva tulenliekki kisaili
hänen miekkansa kahvalla ja rinnan poikki ulottuvalla rubiiniketjulla.

Pergamentin ratistessa piispan hyppysissä ritari sai tarkoin hillityksi
itsensä; mutta hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi puhua eikä kohdata
piispan katsetta. Tämä -- kiitos olkoon pyhimysten -- oli nyt kiintynyt
tiheästi kirjoitettuun sivuun.

Vahakynttilän liekki valaisi tuota melkein vahankarvaista leppeätä
muotoa ja kimmelsi piispan sormuksessa. Kohdistaen katseensa kiveen
ritari havaitsi sen käyneen punaviinin väriseksi.

Lopulta piispa puhkesi puhumaan huolellisen harkitsevasti, katse
kirjeeseen kiintyneenä, mutta silti kertoen eikä lukien. Tämä
menettelytapa saattaa usein ihan raivostuttaa levotonta kuuntelijaa,
joka kiihkeydessään mielisi siepata pergamentin ja ottaa itse selkoa
sen sisällöstä, mutta on pakotettu kärsivällisesti odottamaan
saadakseen kuulla sen toisen suusta.

"Prioritar selostaa minulle kaikkein ensiksi keskustelua, johon hän
minun ehdotuksestani antausi sisar Mary Seraphinen kanssa; tällöin hän
kertoi tuolle neidolle paljon siitä, mitä meidän molempien välillä
oli tapahtunut silloin, kun hän neuvotteli kanssani tuon nunnan
ilmeisestä halusta päästä pois luostarista, peruuttaa valansa ja palata
rakastajansa luokse ja maailmaan -- rakastajan luokse, joka oli tullut
häntä pelastamaan."

Piispa vaikeni.

Ritari liikahti rauhatonna tuolissaan. Hänen ympärilleen tuntui
kiertyvän verkko. Melkein hän näki olevansa pakotettu ratsastamaan
Warwickiin seuralaisenaan tuo kaikkea muuta kuin kaivattu ja kaipauksen
arvoinen nunna, Mary Seraphine.

Piispa kohotti katseensa kirjeestä ja silmäili miettiväisenä tulta.

"Sinä päivänä", hän jatkoi, "jolloin sisar Seraphine ensiksi kuuli
jälleen ulkomaailman kutsuvan, sattui peräti surkea kohtaus. Oikein se
liikutti mieltäni priorittaren kertomana. Epätoivoinen nunna makasi
kammionsa lattialla hurjan itkunpuuskan valtaamana. Hän matki käsillään
ja jaloillaan laukkaavaa hevosta, varmaankin jotakin ratsastusretkeä,
muistellen. Viimein hän kohotti turvonneet kasvonsa huutaen, että hänen
lemmittynsä oli saapunut häntä pelastamaan."

Ritari puri epätoivoissaan hampaansa yhteen. Tuntui melkein siltä,
kuin hän ja tämä hirveä nunna olisivat saapuneet Warwickiin ja tämä
kohottaisi häntä kohti turvonneita kasvojaan, jotta hän suutelisi niitä.

Ja kuitenkin Mora tiesi hyvin, ettei hän ollut saapunut yhdenkään
Seraphinen vuoksi! Mora saattoi kyllä kieltäytyä seuraamasta häntä;
mutta ketään toista ei petkutettaisi hänelle. Mutta, ah! tuo vakava
ja kunnianarvoisa prioritar, josta piispa puhui, tuntui tuskin olevan
sama kuin hänen kaipaamansa nainen; tämä oli vielä kolme iltaa sitten
alistanut huulensa hänen suudeltavikseen ja kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen, täynnä rakkautta vielä silloinkin, kun kielsi hänet.

Piispan katse oli jälleen kirjeessä.

"Prioritar", hän sanoi, "tuntien kuten aina ennenkin vaistomaisesti
ympäristön voivan auttaa asiaa ja haluten ylevän oikeudentunnon
ohjaamana antaa Seraphinelle -- ja tämän rakastetulle -- kaikki
mahdolliset etuudet, järjesti keskustelun tapahtuvaksi luostarin
puutarhassa, syrjäisessä paikassa, missä kukaan ei voinut salassa
kuunnella heitä, mutta missä päivänpaiste väikkyi lehvistön lävitse
siroitellen kultaisia laikkuja pehmeälle sammalistolle, missä linnut
livertelivät ja kiitivät nopein siivin; missä valkoiset pilvet ajoivat
toinen toistaan sinistä taivasta pitkin; lyhyesti sanoen, poikani",
virkkoi piispa kohottaen äkkiä katseensa, "missä kaikki luonto lauloi
ääneensä vapaudesta ja vapautumisesta."

Tuijottaen varjostavan käden suojasta ritarin silmät olivat synkät ja
täynnä synkkää raivoa.

Hänelle oli samantekevää, minkälaisessa ympäristössä tuo julkea
tarjous, että nunnan pitäisi lähteä luostarista ja ratsastaa hänen
kerallaan Warwickiin, oli tehty Mary Seraphinelle. Tämän pöhöttynyt
muoto olisi yhtä vastenmielinen, joko se sitten näyttäytyi kammiossa
tai pylväskäytävässä tai siellä missä valkoiset pilvet ajavat toinen
toistaan pitkin sinistä taivasta!

Ritarista tuntui ikäänkuin häntä itseään ajettaisiin takaa -- ja sen
teki jokin paljoa pelottavampi kuin valkoinen pilvi. Julma Nemesis
vainosi häntä. Tuo kunnianarvoisa prelaatti, jota hän oli pitänyt niin
viisaana, oli melkein älyä vailla. Mutta Mora tunsi totuuden. Antaisiko
hänen lempeä kätensä hänelle niin halpamaisen iskun?

Piispa näki raivon kytevän ritarin silmissä, ja hän taivutti omansa
kirjeen puoleen salatakseen ajoissa niiden pilkkeen.

Yksinpä paras ja urheinkin ritareista, joka on tunkeutunut
nunnaluostariin, kosinut nunnaa ja pelastunut vaurioitta, ansaitsisi
jonkinlaisen rangaistuksen Kirkon kädestä!

"Mikä oli jalomielistä kunnianarvoisalta äidiltä", sanoi piispa, "koska
hän ei oikeastaan ollut suostuvainen siihen, että tuolle rauhattomalle
nunnalle tarjottaisiin vapautta. Voit hyvin ymmärtää, että koska
prioritar on vastuunalainen koko järjestönsä käyttäytymisestä, niin hän
on taipuisa kohtelemaan epäluottamuksella kaikkia uudistuksia, jotka
voisivat herättää pahennusta."

Piispa ei kohottanut katsettaan; muutoin hän olisi voinut nähdä ritarin
suuttumuksen vaihtuneen tylsäksi toivottomuudeksi.

"Hän -- näyttää kuitenkin rehellisesti esittäneen sisar Mary
Seraphinelle minun käsitykseni asiasta tehden neidolle tiettäväksi,
että minä olen taipuisa suhtautumaan leppeästi valaan, joka on vannottu
väärinkäsityksestä; samaten että kun ei ole olemassa todellista
kutsumusta ja maailmallinen henki kapinoi luostarielämää vastaan, niin
minun mielestäni sen viipyminen järjestön keskuudessa tuottaa suurempaa
vahinkoa yhteiselle hyvälle kuin se lyhytaikainen pahennus, mikä
saattaisi syntyä, jos vallanpitäjät ummistaisivat silmänsä paolle."

Ritari liikahti kärsimättömänä tuolissaan.

"Emmekö voisi, jalo herra", hän sanoi, "päästä priorittaren viestiin,
josta te puhuitte?"

"Sinnehän me pyrimme, poikani", vastasi piispa tyynesti. "Hillitse
malttamattomuuttasi. Me luostarin eläjät olemme tottuneet liikkumaan
verkalleen, tasaisesti käyden -- jokainen askel noudattaa tarkoin
edellisen tahtia -- me emme tunne maallikoiden hyppäyksiä ja
harppauksia. Ajan tullen ennätämme kyllä viestiin.

"No niin, tässä keskustelussa prioritar tuntuu seuranneen minun
ehdotuksiani paitsi erääseen peräti tärkeään yksityiskohtaan nähden,
jossa hän käytti omaa arvostelukykyään. Neuvoin häntä nimenomaan
kertomaan Seraphinelle, että me tiesimme sinun saapuneen ja että minä
puolestani tiesin varmasti sinun oleskelevan kryptassa joka iltapäivä
siihen aikaan, jolloin Valkoiset sisaret käyvät vespermessussa.
Totta puhuen, rakas ritarini, minä en edes häikäillyt ehdottaa
kunnianarvoisalle äidille, että hän tekisi sisar Mary Seraphinelle
tiettäväksi, että jos tämä astuisi syrjään eksyen pylväiden joukkoon,
niin sinä varmaankin tietäisit, mihin oli ryhdyttävä.

"Mutta kunnianarvoisa äiti kirjoittaa" -- lopultakin piispa alkoi
lukea: "'Sen kuvauksen perustalla, minkä annoitte tuosta jalosta
ritarista, joka saapui hädässään teidän luoksenne, olin varma siitä,
ettei hän voi olla meidän pintapuolisen pikku Seraphinemme lemmitty,
ja sen vuoksi minusta oli viisainta, etten ilmoittaisi hänelle ritarin
tulosta enkä mainitsisi teidän arvelevan, että hänen etsimänsä nainen
on tässä luostarissa."

Tukahdutettu ääni, joka purkautui ritarin rinnasta, oli sekoitus
voitonriemua, huojennusta ja melkein katkeraa naurua.

"Se on niin priorittaren kaltaista", sanoi piispa; "hän turvautuu
omaan harkintakykyynsä välittämättä vähääkään minun paremmasta
tuntemuksestani ja uhmaten käskyvaltaani! Ylevä luonne, Hugh, ja
perin rakastettava; mutta käskevä tahto ja mieleltään ja aikeissaan
harvinaisen luja naiseksi. Jos hän olisi jäänyt maailmaan ja mennyt
naimisiin, niin hänen miehelleen olisi käynyt verraten vaikeaksi
muovata hänet kokonaan oman tahtonsa mukaiseksi. Sellaisen naisen
omistaakseen olisi kuitenkin kannattanut uskaltaa paljo. Mutta eihän
minun pitäisi kiusata sinua, poika kulta, juttelemalla priorittaresta,
kun mielesi palaa halusta kuulla, miten Seraphinen asia tuli
järjestetyksi.

"Niin, pahoin pelkään, että minulla on vain surullisia uutisia sinulle.
Kunnianarvoisa äiti kirjoittaa: 'Sisar Seraphine ilmaisi olevansa
täysin tyytyväinen luostarielämään. Hän selitti, että tuo halu palata
maailmaan oli ollut pelkästään ohimenevä oikku, josta hänet on kokonaan
parantanut äiti alipriorittaren antama ansaittu kuritus ja se seikka,
että hänet on määrätty sisar Mary Gabrielin kera kirjailemaan uusi
alttarivaate kappeliin. Hän jutteli paljoa innokkaammin jostakin
pistoksesta, jota Mary Gabriel hänelle opettaa, kuin ainoastakaan
noista menneistä muistoista, jotka varemmin tuntuivat kylläkin
katkerina heränneen hänessä eloon; ja minun oli oikein työlästä kääntää
hänen ajatuksensa pois kaikki muut asiat tukahduttavasta kysymyksestä,
miten kranaattiomenaan saataisiin oikea värivivahdus. Jalo herra,
mielelle, joka on siinä määrin kiintynyt valmistamaan ompeletta Jumalan
alttaria varten, minun olisi ollut peräti vaikeata mainita maallisen
rakastajan kutsua, vaikka olisinkin uskonut teidän ritarinne etsivän
Seraphinea. Hänen sydämensä on nyt vihitty luostarin omaksi."

Piispa kohotti katseensa.

"Sen vuoksi, poikani, meidän on tehtävä sellainen johtopäätös, että
sinun salainen keskustelusi, milloin tai missä tahansa se lieneekin
tapahtunut, ei tehnyt mitään vaikutusta -- ei kanna mitään pysyväistä
hedelmää.". Piispa ei voinut olla täten vihjaisematta Seraphinen
kranaattiomeniin.

Mutta Hugh d'Argent, jouduttuaan kohtalonsa ilmaan nostetun vipusillan
eteen, polki kaikki moiset hienoudet jalkoihinsa.

Hän kostutti kielellä kuivia huuliaan.

"Viesti", hän sanoi.

Piispa kohotti kirjettä.

"'Mutta', hän luki, 'jos vieläkin uskotte jalon ritarinne Seraphinen
lemmityksi, silloin pyydän teitä ilmoittamaan hänelle minun puolestani
seuraavaa. Ei yksikään nunna, joka ansaitsee kelpo miehen rakkauden,
suostuisi rikkomaan valaansa. Nunna, joka voisi pettää valansa hänen
luokseen käydäkseen, tekisi väärin itseään ja häntä kohtaan eikä toisi
kerallaan siunausta hänen kotiinsa. Parempi on tyhjä kotiliesi kuin
liesi, missä kirous vaanii. Pyydän teitä, jalo herra, ilmoittamaan
tämän viestinä tuolle jalolle ritarille minulta -- tämän talon
priorittarelta -- ja käskemään hänen poistua rauhassa, rukoillen
itselleen sydäntä, joka nöyränä alistuu Jumalan tahtoon.'"

Piispan ääni vaikeni. Hän oli säilyttänyt siinä rauhallisen sävyn,
mutta hänen, oli sittenkin ollut pakko korottaa se jotakuinkin
priorittaren viimeisen ilmoituksen arvokkaalle tasolle, ja viimeiset
sanat hän lausui syvästi liikutettuna.

Hugh d'Argent kumartui eteenpäin nojautuen kyynärpäillään polviinsa;
sitten hän antoi pään vaipua käsien varaan ja jäi liikkumattomaksi
tähän asenteeseen.

Suojaristikko oli pudonnut alas. Sen rautapiikit lävistivät hänen
sielunsa.

Mora oli hänen omansa ja kuitenkin menetetty.

Tämä viimeinen sana, joka lausuttiin piispan suulla, mutta priorittaren
oman korkean aseman arvokkuudella, tuntui tarkoitetun sammuttamaan
viimeisenkin toivon säteen hänessä.

Kun hän istui siinä pää kumarassa, ajoivat hurjat ajatukset toinen
toistaan hänen aivoissaan. Hän oli jälleen Moran kanssa maanalaisessa
käytävässä. Hän polvistui lemmityn jalkoihin lyhdyn keltaiseen
valokehään. Moran hellät kädet, nuo naisen kädet, lujat, mutta
silti lempeät, laskeutuivat hänen päänsä päälle; sormet liikkuivat
tyynnyttävästi koskettaen edes ja takaisin hänen tukassaan. Sitten --
kun hänen lempensä ja kaipionsa murtautuivat vapaiksi hillinnästä --
tuli antautuminen.

Oi! kun Mora lepäsi hänen sylissään, miksi päästi hän hänet? Tai kun
Mora oli avannut oven ja hämärä harmaa valo lipui alas kryptaan kuin
helmenkarvainen aamunkoitto merellä, miksi oli hän houkon lailla
noussut portaita yksin ja jättänyt lemmittynsä sinne alas? Miksei hän
ollut kietaissut vaippaansa tämän ympärille ja kantanut häntä ylös,
tapahtuipa se sitten suostuen tai suostumatta? "Miksi?" huusi epätoivon
demooni hänen sielussaan.' "Voi, miksi!"

Mutta yksinpä silloinkin hänen oma uskollinen sydämensä kykeni
vastaamaan. Hän oli menettänyt lemmittynsä siksi, että rakasti tätä
liian syvästi pidättääkseen hänet sylissään, kun hän itse halusi seisoa
vapaana. Ja hän oli lähtenyt yksin, koska hän ei voinut konsanaan
pakottaa naista mukaansa vastoin tämän omaa tahtoa. Jo hänen oma
voimansa suojeli lemmittyä tämän omalta heikkoudelta.

Hetken kuluttua Hugh kuuli piispan käärivän kokoon priorittaren
kirjettä. Hän kohotti päänsä ja ojensi kättään.

Piispa työnsi parhaillaan kirjettä vyölaukkuunsa.

Hän pysähtyi. Nuo silmät anoivat. Tuo ojennettu käsi vaati.

"Ei, poika kulta", sanoi piispa. "En saa antaa sitä sinulle, koska
siinä mainitaan nimeltä Valkoiset sisaret, järjestö ja myöskin
pintapuolinen, vaihtelevainen pikku Seraphine poloinen. Mutta sen
verran tahdon tehdä: koska _sinä_ et voi sitä saada, niin älköön
sitä saako yksikään toinenkaan." Näin sanoen piispa kehitti auki
priorittaren kirjeen ja heitti sen palaville puille.

Yhdessä he katselivat, kuinka se käpristyi kokoon ja mustui, kehittyi
jälleen auki ja hajosi verkalleen liuskoiksi. Vielä kauan sen jälkeen
kuin kaikki muu oli rauennut tuhaksi, säilyi selvänä yksi lause:
"Parempi tyhjäkin kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii." Liekit
kisailivat sen vaiheilla, mutta se pysyi yhä luettavana; valkoisia
kirjaimia mustalla pohjalla; sitten tulikirjaimia harmaassa tuhassa.

Äkkiä ritari tarttui hiilihankoon ja tuhosi yhdellä iskulla nuo sanat.

"Minä uhmaisin kirousta", hän huusi intohimoisesti. "Kautta Pilatuksen
veden, minä uhmaisin kirousta!"

"Tiedän sen, poikani", sanoi piispa, "ja kautta Pyhän Neitsyen kruunun
minä olisin antanut sinun uhmata sitä, koska uskon, että se olisi
lopulta koitunut siunaukseksi. Mutta -- kuule minua, rakas Hugh.
Pyytäessäsi, mitä pyysit, sinä tuskin tiedät, mitä teit. Sinun ei
tarvitse sanoa 'kyllä' tai 'ei', mutta olen taipuvainen ajattelemaan
kunnianarvoisan äidin tavoin, että etsimäsi nainen ei ollut pikku
Seraphine houkkio, jonka ratsun hirnunta pyörtää sinne, kranaattiomenan
kirjaileminen kääntää tänne. Siinä luostarissa on oivallisempiakin
nunnia, joista kuka tahansa voi olla sinun menetetty morsiamesi. Mutta
siitä saamme olla varmat: kuka hyvänsä hän lieneekin, niin prioritar
tuntee hänet ja tiesi kenestä kirjoitti lähettäessään sinulle tuon
viestin. Hän on luostarin kaikkien asukasten ehdoton uskottu. Uskon
totisesti hänen tuntevan heidät paremmin kuin heidän rippi-isänsä --
muuan hurskas, mutta sekavapäinen vanhus.

"Kuule nyt, mitä sanon. Sanoin, ettet tietänyt, mitä pyysit. Hugh,
rakas poikani, jos olisit saanut morsiamesi mukaasi, niin sinulla
olisi ollut paljo opittavaa ja paljo unohdettavaa. Usko minua,
minä tunnen naiset, kuten vain se voi tuntea, joka on toiminut
monet vuodet pappina. Naiset ovat joko huonoja tai hyviä. Huonot
vaipuvat huonoudessaan miehen ymmärryksen alapuolelle, koska heidän
huonoudessaan ei ole hapatuksena kunnian muruakaan; mitä seikkaa
eivät kehnoimmatkaan miehistä kykene koskaan käsittämään. Hyvät
nousevat hyvyydessään yläpuolelle miehen käsityksen, koska heidän
sydämensä täydellinen puhtaus tuottaa hengelle aina voiton lihasta;
ja heidän rakkausvaistonsa on uhrautumisvaistoa. Jokainen todellinen
vaimo on kodin madonna tai voisi hyvin tulla siksi, jos mies sen
sallisi. Sellaiselle naiselle on jokainen lapsilupaus Ilmestys; Pyhän
Neitsyen pelko ja ihmetys kuiskivat jälleen hänen sisimmän olemuksensa
temppelissä; sillä hänen rakkautensa on korottanut jumalaksi hänen
rakastamansa miehen; ja hänestä tuntuu siltä, että heidän lapsensa
täytyy olla pyhä pienokainen, joka on syntynyt maailmaan osaltaan sitä
vapahtamaan. Ja niin olisikin laita, jos hän vain saisi noudattaa
tahtoaan. Mutta liiankin usein mies on kykenemätön ymmärtämään ja
turmelee niin virheettömän suunnitelman. Ja nainen, jolle rakkaus on
uhrautuvaisuutta, uhraa kaiken -- yksinpä jaloimmat ihanteensakin --
mieluummin kuin jättää vastaamatta rakkauskutsuun. Mutta minä sanon
vieläkin, että jos madonna-vaisto saisi vapaasti vallita, silloin
maailma olisi jo aikoja vapahdettu pyhyyteen, onneen ja terveyteen.

"Korkealle sinä kohotit katseesi, poikani, omien sanaisi mukaan.
Korkea oli rakkautesi. Rakkautesi oli arvokas, sillä sinä pysyit
uskollisena vielä silloinkin, kun uskoit tulleesi petetyksi. Tuokoon
sinulle nyt lohtua tietoisuus, että hänkin oli uskollinen ja että juuri
kaksinkertainen uskollisuus estää häntä vastaamasta sinun rakkautesi
kutsuun. Etsi liittoa hänen kanssaan sielujen tasolla, ja jonakin
päivänä -- siinä Valtakunnassa, missä kaikki ylevä saavuttaa korkeimman
täydellisyytensä -- saatat vielä kiittää siitä, ettei rakkautesi
annettu kulkea tietä, joka johtaa maallisen liiton vaarallisten
salahautojen keskitse."

Ritari katsahti piispan hienopiirteisiin kasvoihin, joilla heijaili
kaihoisa hymy ja äärimmäisen hienostuksen hurmaava ilme.

Niin! Siten puhui prelaatti, idealisti, mystikko.

Mutta ritari oli mies ja rakastaja.

Hänen tumma muotonsa sävähti punaiseksi ja silmät kirkastuivat
sisäisestä tulesta, jota tuskin voi odottaa piispan ymmärtävän.

"Minä en kaipaa mitään hengellistä tasoa", hän sanoi, "enkä mitään
täydellisyyden valtakuntia. Kaipaan omaa vaimoani omaan kotiini; ja
jos olisin saanut hänet sinne, niin en laisinkaan epäile, etten olisi
voinut kantaa häntä kaikkien vaarallisten salahautojen yli, mitä hänen
tielleen osuisi."

"Totta, poikani", virkkoi piispa, käyden heti leppeän myöntyväiseksi;
sillä Worcesterin Symon antoi aina perään kohdassa, joka oli käsitetty
väärin. Tällä tavoin hän rankaisi aina itseään siitä, että oli
arvostanut liian korkeasti mielen, jonka kanssa hän keskusteli. "Sinun
suuri voimasi riittäisi varsin hyvin kantamaan naisia salahautojen
ylitse. Mutta tämä johtaa muistiini erään kohtauksen tämän päivän
tapahtumista, jonka kernaasti esittäisin sinulle, ennenkuin eroamme."



XXII luku

VELI PHILIPIN KERTOMUS.


Piispa sovittausi takanojoon tuolissaan, hymyillen ikäänkuin jollekin
mielikuvalle, joka tuotti hänelle mielihyvää ja samalla jonkin verran
hupia.

Välittämättä ritarin yrmeästä vaiteliaisuudesta hän aloitti tarinansa
hilpeällä äänellä, aivan kuin hänellä olisi edessään harras ja halukas
kuuntelija.

"Kun prioritar ja minä pohdimme sinun toiveitasi, poikani, ja
minä puolsin sinun tähtesi sisar Mary Seraphinelle myönnettäväksi
tilaisuuden paeta, silloin ilmoitin kunnianarvoisalle äidille, että
sinun suunnitelmasi toteuttamiseksi, joka oli huolellisesti laadittu,
jotta kaupunkiin ei leviäisi Valkoisia sisaria pahentavia huhuja, oli
Seraphinen välttämätöntä ratsastaa monen tunnin matka Warwickiin, minne
oli lähdettävä melkein heti sen jälkeen, kun hän oli turvallisesti
päässyt Tähden majataloon. Tämä ei tuntunut miltään rakastajasta, joka
omien sanainsa mukaan oli monesti nähnyt hänen 'ratsastavan linnun
lailla kaiken päivää pitkin ketoja'. Mutta meistä, jotka tunnemme
luostarielämän vaikutuksen ja tiedämme, kuinka pian moinen taito häviää
harjoituksen puutteessa, meistä tämä romanttinen ratsastus myöhään
iltapäivällä ja vielä keskiyölläkin uhkasi muodostua mahdolliseksi
esteeksi Seraphinen menestykselliselle paolle.

"Jotta pikku lintumme saisi koettaa siipiään, tottua satulaan ja
hevosta hallitsemaan sekä vapautua ensi hetkien tuskallisesta
jäykkyydestä, minä taivutin siis kunnianarvoisan äidin myöntämään
nunnille kisapäivän vierailuni kunniaksi ja lupasin lähettää heille
valkoisen naisten-ratsuni sopivasti suistettuna, erään kelpo
maallikkoveljen varmassa huomassa, niin että kaikki nunnat, joita
halutti, saisivat ratsastella jokiniityllä. Se tuntuu sinusta ehkä
uskomattomalta", sanoi piispa hymyillen, "mutta Valkoiset sisaret ovat
ihastuneet sellaiseen urheiluun, kun se on luvallista. Heillä on vanha
aasi, jonka selkään he ilakoiden nousevat vuoronsa perään kisapäivinä
luostarin pihalla ja niityllä. Sen vuoksi ratsastus ei ole heille aivan
outoa, joskin minun heponi, Ikonoklastes, on hiukan toista maata kuin
heidän leppeä aasinsa Sheba."

Ritarin alakuloinen muoto oli kirkastunut eläimistä puhuttaessa.

"Minkävuoksi 'Ikonoklastes'?" hän tiedusti mielenkiintoisena. Se tuntui
hänestä omituiselta naistenratsun nimeksi.

"Sen vuoksi", vastasi piispa, "että pian sen jälkeen kuin olin sen
ostanut, se tallasi ilon puuskassa jalkoihinsa muutamia kukkalavoja,
joihin olin uhrannut paljon kallista aikaa ja huolta ja joista pidin
aivan erikoisesti."

"Raakalainen", sanoi ritari ymmällään, mutta halutonna sitä
tunnustamaan. "Minä olisin nimittänyt sen 'Paholaiseksi' moisen
pirullisen kepposen tähden."

"Ei", virkkoi piispa leppeästi. "Paholainen olisi säästänyt
kukkalavojani. Ne ovat minulle ansa."

"Ja minkä vuoksi 'Sheba'?" tiedusti ritari.

"Aasi sai minulta tämän nimen silloin, kun annoin sen priorittarelle",
vastasi piispa, "ja se oli vastaukseni erääseen kysymykseen, jonka
kunnianarvoisa äiti minulle teki. Aasi oli jo silloin vanhahko ja
lauhkea, mutta sievä eläin ja hyvää rotua. Prioritar kysyi minulta,
oliko siinä vielä niin paljo sisua, ettei maallikkosisarten ehkä ollut
helppo hallita sitä. Minä vastasin, että se oli nimeltään 'Sheba'."

Piispa vaikeni ja hykersi pehmeästi käsiään nauttien hilpeänä tästä
muistelmasta.

Mutta ritari katsoi häneen ymmällään.

"Tyytyikö prioritar siihen?" hän tiedusti; mutta pääasiallisesti
saadakseen mainita tämän nimen.

"Täydellisesti", vastasi piispa. "Hän hymyili ja sanoi: 'Hyvä on.' Ja
aasi sai pitää nimensä, vaikka ainoastaan kunnianarvoisa äiti ja minä
ymmärsimme sen merkityksen."

"Entä se kisapäivä?" huomautti ritari käyden levottomaksi.

"Oh, niin! Kisapäivä. Se oli määrätty tänään iltapäiväksi, jotta
prioritar saisi ensin puhelluksi Seraphinen kanssa siten valmistaen
tietä meidän kokeellemme. En ollut saanut kunnianarvoisan äidin
ratkaisevaa kirjettä, ennenkuin Ikonoklastes oli lähetetty matkaan,
vaikka se olikin kirjoitettu eilen illalla; ja minä tunnustan
odottaneeni oikein hartaana maallikkoveljen paluuta saadakseni
tiedustaa häneltä asioita. Kuten jo sanoin, oli minulla epäilyksiä
Seraphineen nähden; mutta tiesin priorittaren pitävän huolta siitä,
että aikomukseni ja tarkoitukseni joutuisi sen nunnan tietoon, jota
asia todella koski, olipa tämä sitten Seraphine tai joku muu; ja minä
saisin selville sekä tuon neidon että hänen otaksuttavan menettelynsä,
kun minulle kerrottaisiin, kuka nunnista oli harrastanut ratsastusta
oikein todenteolla. Sen vuoksi vartosin melkoisella mielenkiinnolla
Ikonoklastesta palaavaksi veli Philipin seurassa."

Piispa tarttui hiilihankoon ja alkoi liettä kohti kumartuen kohennella
halkoja, jolloin riutuva liekki elpyi eloon.

"No niin?" huudahti ritari muistuttaen kuolaimiaan pureskelevaa ratsua.
"No niin, herra piispa? Entä sitten?"

Piispa asetti hiilihangon nurkkaan.

"Minä keskeytin, poikani, jotta voisit sanoa: 'Minkä vuoksi Philip?'"

"Ihmisnimet eivät herätä minussa mielenkiintoa", sanoi ritari
malttamattomana. "Haluan vain tietää syyn eläinten nimiin."

"Aivan oikein", virkkoi piispa. "Aatami nimitti eläimet; Eeva nimitti
ihmiset. Soisin sinun kuitenkin kysyvän 'Minkävuoksi Philip', koska
prioritar teki heti tuon kysymyksen kuullessaan minun käyttävän veli
Markuksesta hänen uutta nimeään."

"Minkä vuoksi 'Philip'?" kysyi ritari katse poispäin kääntyneenä.

"Koska 'Philip' merkitsee 'hevosten rakastajaa', annoin kelpo veljelle
sen nimen, kun hänessä ilmeni suurta kiintymystä tallini kaikkiin
hevosiin.

"No niin, lopulta veli Philip palasi taluttaen naisten-ratsua. Minä
olin käynyt ratsastamassa kummuilla kaupungin ulkopuolella kauniilla
mustalla tammallani Shulamitilla."

Jälleen piispa vaikeni ja loi hilpeän ärsyttävän katseen Hugh
d'Argentiin. Mutta havaittuaan heti, ettei ritari kestäisi pitempää
viivyttelyä, hän kiirehti jatkamaan.

"Ratsastaessani pihaan juuri kuin Philip talutti sisään naisten-ratsun,
minä pyysin häntä ensinnä pitämään huolta Ikonista ja sitten saapumaan
kamariini kertomaan asiansa. Ennen pitkää maallikkoveli olikin jo
luonani.

"Meidän Philip veli on oiva kertoja. Hänen ei tarvitse pilata
tarinoitaan lisäyksillä, sillä hänen terävä huomiokykynsä havaitsee
jokaisen yksityiskohdan eikä mainio muisti petä missään kohdassa. Hän
osaa palauttaa mieleensä menneet kohtaukset kokonaisina kuvina, ja hän
esittää kertomuksen ikäänkuin kuvailisi seikkaa, joka juuri tapahtuu
hänen näkemyksensä edessä; näin elävällä muistilla on vain yksi
haitta: jos nimittäin kuva käy liian hilpeäksi, silloin Philip veli
saa palleaansa kouristuksia ja kuvauksen jatkaminen käy mahdottomaksi.
Tässä tilaisuudessa huomasin heti, että kelpo veljen sisäinen näkemys
oli tulvillaan kuvia. Sijoituin sen vuoksi kuuntelemaan.

"Se oli totta tosiaan ollut ihmeellinen tilaisuus ja tarjonnut
runsaammin hauskuutta -- niin maallikkosisaret kertoivat perästä päin
veli Philipille -- kuin yksikään varempi kisapäivä.

"Ikon talutettiin juhlakulussa luostarin pihasta alas jokiniitylle.

"Ensinnä tuotti suurta huvia keräytyä sen ympärille, taputella sitä,
silitellä harjaa ja hypistellä valjaita; huudahdella haltioituneen
ylistyksen ja ihastuksen sanoja ja koettaa syötellä sille kaikenlaista
sopimatonta ravintoa.

"Mikäli käsitin, käyttäytyi Ikon jotensakin samoin kuin useimmat
miehenpuolet menettelevät huomatessaan joutuneensa ihailevan naisjoukon
keskelle. Se kuopi maata ja huiskutti häntää, jännitti kaulansa
kaareksi ja katseli puolelta toiselle; rouskutteli kakkuja joista se
ei välittänyt, vilkuttaen kujeellisesti silmää veli Philipille. Ja
lopulta se kiinnitti raukean katseen priorittareen, tämä kun oli ainoa
naisista, joka seisoi syrjässä kohtausta katsellen ottamatta osaa
tuohon yleiseen liehittelyyn.

"Viimein alettiin ratsastaa; veli Philip piteli lujasti Ikonia sillä
välin kuin koko nunnajoukko ryhtyi auttamaan satulaan sitä nunnaa, joka
oli päättänyt ratsastaa. Joka kerta kuin veli Philip yritti kuvata tätä
kohtausta, hän sai heti sellaisia väänteitä suolivyönsä seutuihin,
että puhuminen kävi mahdottomaksi; hän pystyi vain avutonna pitelemään
vatsaansa tuijottaen minuun silmät vettä valuvina, kunnes uusi vilkaisu
tuohon muistikuvaan sai hänet taasen taipumaan kaksin kerroin.

"Niin kernaasti kuin halusinkin kuulla tarinan täydellisesti alusta
loppuun, minun oli kuitenkin pakko käskeä veli Philipiä siirtymään
kohtauksiin, jotka sallisivat hänen käyttää jotakuinkin ymmärrettävää
kieltä.

"Ääneni ankaruus antoi kelpo veljelle riittävää tukea. Hän ryhtyi
kuvaamaan ratsastusta äänellä, joka oli yhä heikko ja änkyttävä, mutta
voimistui voimistumistaan.

"Useimmat nunnista ratsastivat vain muutaman kyynärän matkan niin monen
auliin käden tukemina, että kauempaa katsoen saattoi nähdä liikkuvan
joukon yläpuolella ainoastaan Ikonin jalon pään ja ratsastavan nunnan
säikähtyneet kasvot. Kiiruhtaen selittämään, ettei voinut sallia oman
nautintonsa estää toisiakin pääsemästä siitä osallisiksi, tämä luisui
kiireesti käsivarsille, jotka ojentuivat valmiina ottamaan hänet
vastaan; mutta päästyään turvallisesti omille jaloilleen hän alkoi heti
kaikkien innokkaimpana yllyttää seuraavaa tarjokasta nousemaan Ikonin
selkään.

"Sisar Mary Seraphinesta koitui pettymys. Hän oli kerskaillut niin
paljon omasta hevosestaan, ratsastus- ja metsästysretkistään, että
toiset nunnat olivat odottaneet saavansa nähdä hänen laskevan vinhaa
laukkaa pitkin ketoa.

"Vaatimattomat ja lyhytaikaiset yritykset suoritettiin kaikki ensinnä.
Sitten sisar Mary Seraphine käski toisten siirtyä syrjään, ja muuan
pitkä sisar auttoi hänet sievästi satulaan toimien hänen ohjeittensa
mukaan.

"Hän tarttui suitsiin tottunein käsin ja käski veli Philipin hellittää
otteensa. Mutta kun hevonen nyt huomasi vapautuneensa kiihtyneestä,
ahdistavasta tungoksesta, niin se teki sydämensä kyllyydestä hilpeän
pikku hyppäyksen.

"Tämä oli lennättämäisillään sisar Mary Seraphinen satulasta, jolloin
hän kiljahtaen käski veli Philipiä pitelemään suitsista ja toruskeli
häntä aika lailla siitä, että hän oli laisinkaan päästänyt irti.

"Veli Philip talutteli sitten Ikonia ketoa pitkin nunnain seuratessa
kulkueena. Sisar Seraphine valitteli kaiken aikaa, ensinnä satulaa,
joka puristi siitä, mistä ei olisi pitänyt, ja jätti tyhjän välin
siihen, missä oli tarvis tukea; sitten hevosen astuntaa; sitten
pingottuvaa asuaan -- kulkue seisahtui kahdesti järjestämään sitä;
sitten hevosen korvia, jotka luimistuivat ilman mitään syytä ja
varmasti todistivat sen vauhkoksi; ja sitten sen silmiä, jotka pyörivät
pyörimistään ja näyttivät pahanilkisiltä.

"Tällöin aliprioritar, joka oli aikoja sitten väsynyt kävelemään, mutta
ei halunnut jäädä jälkeen toisten jatkaessa matkaansa, huudahti, että
jos eläimellä on pahanilkiset silmät, silloin sisar Mary Seraphinen oli
viipymättä laskeuduttava maahan ja elukka oli talutettava takaisin sen
penkin luo, missä prioritar istui katselemassa.

"Tähän Seraphine suostui ilomielin, ja kulkue palasi melkoisesti
tyyntyneenä vainion yläpäähän.

"Mutta hilpeyden viritti äkisti uudelleen vanha maallikkosisar
Mary Antony, joka kunnianarvoisan äidin lupaan turvautuen halusi
itsepintaisesti päästä ratsastamaan.

"Erehtyen tuon iäkkään ruumiin tavattomasta keveydestä alttiit kädet
kohottivat hänet tarpeettoman korkealle, ratsun selän yläpuolelle. Ja
tällöin Mary Antony levitti säärensä ja putosi satulaan hajareisin!

"Näin hän istui Ikonin selässä lujasti kuin pihdit. Turhaan nunnat
koettivat taivuttaa häntä asentoaan muuttamaan. Käskien veli
Philipiä, koska 'lordipiispa' nyt istui varmasti satulassa, lähtemään
liikkeelle enempää vitkastelematta Antony eukko ratsasti tiehensä
voitonriemuisena, ohiajaessaan siunaten nunnia milloin miltäkin
puolelta.

"Sellaista ilonpitoa ei oltu koskaan ennen kuultu! Yksinpä
aliprioritarkin vaipui penkille saadakseen nauraa liikoja väsymättä.
Sisar Seraphinen ärtyisät valitukset olivat unohtuneet.

"Kahdesti ajoi Antony eukko vainion ympäri sormet koholla. Ikon asteli
varovaisesti kaula kaarena ja kulkien ikäänkuin hyvinkin olisi tietänyt
kantavansa selässään yhdeksänkymmenen vuoden reimaa hilpeyttä.

"No niin, se teki kisapäivän oikein onnistuneeksi. Mutta -- paras oli
vielä kokematta".

Piispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli jälleen tulta. Hänestä tuntui
olevan vaikeata esittää sitä, mikä nyt oli kerrottava.

Ritari hengitti kiivaasti. Hän istui liikahtamatta, mutta rubiinit
hänen rinnallaan välkähtelivät herkeämättä kiihkeiden tulisilmien
lailla.

Piispa ryhtyi jatkamaan puhuen nopeasti hiilihanko yhä kädessä ja
kasvot tulta kohti kääntyneinä.

"He olivat nostaneet Mary Antonyn maahan ja tungeskelivat Ikonin
ympärillä taputellen ja ylistellen sitä, kun kunnianarvoisa äiti
lähetti veli Philipille sanan käskien hänen taluttaa ratsun luostarin
pihaan; mutta nunnain oli jäätävä kedolle. He näkivät tuon kauniin
eläimen astuvan porttiholviin ja katoavan, eikä kukaan tietänyt
varmasti, mitä sitten tapahtuisi. Philip kuuli heidän myöhemmin
juttelevan siitä.

"Jotkut luulivat piispan lähettäneen noutamaan ratsuaan. Toiset
arvelivat, että kunnianarvoisa äiti oli ruvennut pelkäämään vanhan
maallikkosisaren puolesta tai että tämän rohkea esimerkki kannustaisi
toisiakin uhkarohkeuteen. Mutta kaikkien katseet olivat kohdistuneet
porttiholviin epämääräisen odottavina.

"Ja sitten --"

"He kuulivat Ikonin kavioiden takovan luostarinpihan kivilaattoja.

"He kuulivat priorittaren tyynen äänen. Hänkö sieltä oli tulossa?

"Porttiholvista ulos päivänpaisteeseen, yksinään ja pelottomana,
ratsasti prioritar Ikonilla. Hänen kasvoillaan väikkyi valo. Ratsu
astui ikäänkuin ylpeänä kantamastaan taakasta.

"Hän hymyili ja olisi ohitse ajaessaan huudahtanut iloisesti noille
ryhmille. Mutta ikäänkuin yhteisestä päätöksestä nunnat vaipuivat
polvilleen kädet ristissä ja kasvot kohotettuina, palvojain asentoon.
He olivat aina rakastaneet ja kunnioittaneet häntä, pitäen häntä
ihanana. Mutta kukaan ei ollut koskaan nähnyt häntä satulassa, ja
kun prioritar nyt ratsasti ulos päivänpaisteeseen lumivalkoisella
hevosella, niin tämä näky täytti heidän sydämensä ihastuksella ja
ihmetyksellä.

"Veli Philip nojausi porttiholviin tarkastellen. Hän tiesi, ettei hänen
kättään enää tarvittu suitsia pitelemään, tiesi sen siitä hetkestä,
jolloin näki kunnianarvoisan äidin tarttuvan ohjaksiin vasemmalla
kädellään, laskevan oikean leppeästi Ikonin kaulalle ja kumartuvan
kuiskaamaan tämän korvaan.

"Hän istui satulassa -- kertoi Philip -- kuten vain sellainen voi
istua, joka on ratsastanut pienestä pitäen.

"Hän kävelytti Ikonia kerran kedon ympäri, pudisti sitten lievästi
ohjaksia, ja se alkoi ravata.

"Nunnat, jotka olivat jälleen nousseet seisomaan, huudahtivat
säikähdyksestä ja ihastuksesta.

"Kedon toisessa päässä hän antoi ratsun pyörähtää äkisti ympäri ja pani
sen laukkaamaan.

"Tämä sai nunnat kivettymään ihan mykiksi. Jok'ikinen heistä pidätti
henkeään; ja aliprioritar kääntyi sisar Mary Seraphinea kohti ja
pudisti tätä -- kukaan ei tiennyt mistä syystä.

"Ja seuraavassa tuokiossa prioritar oli heidän keskellään kävelyttäen
ratsua verkalleen, järjestellen huntuaan, joka laukassa oli liehunut
hänen takanaan, kumartuen puhelemaan yhdelle ja toiselle ajaessaan
ohitse.

"Ja hänen silmissään oli uuden elämän valo. Hänen poskensa hehkuivat,
hän näytti jälleen tytöltä.

"Kiristäen Ikonin suitsia hän seisahtui alipriorittaren viereen ja
sanoi --"

Piispa keskeytti puheensa sovittaen huolellisesti hiilihangon
loukkoonsa.

"Hän seisahtui ja sanoi: 'Ei kenenkään tarvitse viipyä täällä kauempaa
kuin haluaa. Mutta koska kerran olen satulassa eikä herra piispalla ole
kiirettä saada hevosensa takaisin, niin aion ratsastaa vielä tunnin
ajan.'"

Worcesterin Symon kääntyi ja katsoi ritaria suoraan silmiin.

"Ja prioritar ratsasti tunnin ajan", hän sanoi. "Kokonaisen tunnin
ajan, päivänpaisteessa, jokiniityn pehmeällä nurmikolla _prioritar
koetteli siipiään_."



XXIII luku

KESKIÖINEN KOHTAUS.


Hugh d'Argent istui sanatonna, vastaten piispan kiinteään katseeseen.

Hänen kasvoillaan ei kuvastunut pelkoa, vain suuri hämmästys.

Hetken kuluttua hiipi kummankin silmiin katse, joka oli puolittain
hymyä, puolittain kaihoisaa surua, mutta täysin luottavainen; katse,
jonka toistaiseksi vain piispa osasi selittää.

"Te tiedätte siis, herra piispa", sanoi Hugh d'Argent.

"Kyllä, poikani; minä tiedän."

"Tästä aamustako asti?"

"Ei suinkaan! Siitä päivästä asti, jolloin ensinnä saavuit tarinoinesi,
tehden niin huolellisia kysymyksiä niin huolettomasti. Mutta älä ole
vihoissasi itsellesi, Hugh. Uskollinen olet ollut miekankahvaasi
myöten. Mutta -- ei yksikään oikea rakastaja ole koskaan ollut
diplomaatti! Sellaisia asioita, jotka merkitsevät enemmän kuin koko
elämä, eivät vilpittömät sydämet voi salata teräviltä silmiltä."

"Mitä tarkoitti siis kaikki puheenne Seraphinesta?" tiedusti ritari.

"Seraphine, poikani, on ollut suureksi hyödyksi useissa keskusteluissa.
Ei koskaan ennen vähäpätöisessä, pintapuolisessa, itsekkäässä
elämässään ole Seraphine auttanut ketään niin epäitsekkäästi. Että sinä
istuit täällä juuri nyt pitäen minua uskomattoman typeränä, juuri kun
hartaimmin halusin esiintyä mahdollisimman vähätietoisena, siitä saan
kiittää Seraphinen pöhöttyneitä kasvoja."

"Jalo herra!" huudahti ritari häpeän valtaamana. "Jalo herra! Mistä te
tiesitte --"

"Rauhoitu, poikaseni! Älä kiusaa mieltäsi sillä. Eikö pyhään virkaani
kuulu seurata Herrani jälkiä ja tutkia sydämen aivoituksia ja
ajatuksia? Ja kunnioittaen vaiteliaisuutesi syitä, vieläpä hyväksyenkin
ne minä olisin antanut sinun lähteä epäilemättä minun tietävän sen,
mitä halusit pitää salassa, ellei asian laita olisi sellainen, että
meidän on nyt yhdessä punnittava seuraavaa seikkaa: -- kyhättyään tuon
ilmeisesti ratkaisevan viestin prioritar on koetellut siipiään."

Huumaavan riemun hyökyaalto valahti ritarin kasvoille.

"Kunnianarvoisa isä!" hän sanoi, "luuletteko sen merkitsevän minulle
toivoa?"

Worcesterin Symon mietti tätä kysymystä huolellisesti, istuen
mieliasennossaan, huulet sormenpäätä vastaan painettuina.

Lopulta hän sanoi: "Luulen sen merkitsevän juuri sitä. Hänessä raivoaa
taistelu sielullisen ja ruumiillisen, järjen ja vaiston, ajatuksen
ja tunteen välillä. Tyyni tasaantunut mieli lähetti sinulle tuon
lopullisen kiellon järkevän viestin. Tunteellinen ruumis, jossa väräjää
ylitsekuohuva elämä, valmistautuu vaistomaisesti sen mahdollisuuden
varalta, että olisi ratsastettava sinun kerallasi Warwickiin. Tämä
saattaa vaa'an tasapainoon. Mutta lisäksi tulee vielä kolmas tekijä,
joka on lopullisesti ratkaiseva asian. Siihen hän on alistuva; eikä
häntä kykenisi silloin järkyttämään mikään, et sinä enkä minäkään,
ei maailma eikä helvetti, eivät menneet, nykyiset eivätkä tulevaiset
asiat."

"Ja tuo kolmas tekijä?" kysyi ritari.

"On hengellinen", vastasi piispa juhlallisesti kasvot kohotettuina.

Tällöin ritarin valtasi äkillinen tunnonvaiva. Hän alkoi ensimmäistä
kertaa tajuta asian sellaisena, miltä sen täytyi näyttää piispasta ja
nunnasta. Hänen oma itsepintainen ja päättäväinen itsekkyytensä hävetti
häntä.

"Te olette ollut perin ystävällinen minua kohtaan, herra piispa", hän
sanoi nöyrästi. "Te olette ollut kovin lempeä ja jalomielinen, kun
teillä on epäilemättä ollut syytä tuntea suuttumusta."

Mutta piispa antoi katseensa vaipua kattohirsistä ja kohdisti ne
kysyvästi tuijottaen Hugh d'Argentiin.

"Suuttumusta, poikani? Ja miksi minun pitäisi tuntea suuttumusta?"

"Siksi että minä olen koettanut ja koetan yhä vielä houkutella
prioritarta tekemään väärin."

Piispan kysyvään katseeseen tuli kirkkautta, joka melkein muuttui
vievän ylenkatseen valoksi.

"_Sinä_ -- houkuttelisit _häntä_?" hän virkkoi. "Houkuttelisit häntä
tekemään väärin! Sellaista miestä ei elä maailmassa, joka onnistuisi
siinä! Hän ei tule luoksesi, ellei hän tiedä olevan oikeata tulla ja
usko tekevänsä väärin jäädessään tulematta. Jos ajattelisin sinun
houkuttelevan häntä, niin luuletko, että pysyttelisin syrjässä
taistelua tarkastellen. Ei! Mutta minä pysyttelen syrjässä ja odotan,
sillä välin kuin hän -- joka näkee puhtaammin ja kirkkaammin ja astelee
lähempänä Taivasta kuin sinä tai minä -- tutkii, mikä on oikein, ja
valiten sen hylkää väärän. Jos hän tulee vakuutetuksi siitä, että
elämä sinun rinnallasi on Jumalan tahto -- ja minä sanon sinulle
vilpittömästi, että sen saa aikaan vain ihmeteko -- silloin hän tulee
luoksesi. Mutta hän ei tule luoksesi, ellei hän niin tehdessään valitse
sitä, mikä hänen mielestään on vaikeampi osa."

"Vaikeampi osa!" huudahti ritari. "Unohdatte, jalo herra, että hän
rakastaa minua."

"Vai unohdan?" vastasi piispa. "Oletko havainnut minut taipuisaksi
unohtamaan? Juuri se seikka, että hän rakastaa sinua, on raskain
paino sinua vastaan -- tällä erää. Sellaiset naiset valtaa aina
vaistomainen tunne, että sen, mikä olisi suloista, täytyy olla
väärää ja kieltäymyksen vaikea polku on ainoa oikea tie. He eivät
kiipeä Siionin kukkulalle kruunua tavoitellakseen. He kääntyvät ja
suuntaavat kulkunsa Getsemanen kautta Ristinvuorelle varmoina siitä,
että ainoastaan siten he voivat lopulta saavuttaa perintöosuutensa. Ja
mitä me voimme siihen sanoa? Eivätkö he seuraa Jumalan Pojan jälkiä?
Pelkään oman luontoni kääntyvän toiselle taholle. Minulla on taipumusta
seurata kuningas Taavettia tai Salomoa kaikessa loistossaan, laulaen
iloisia virsiä, Siionin vuoren palatsista Morian vuoren temppeliin.
Kaikki, mikä on sopusointuista ääneltään, muodoltaan tai väriltään,
tuntuu minusta hyvältä ja sen vuoksi oikealta. Mutta pitkät Italiassa
vietetyt vuodet ovat kyllästäneet minut kauneuden palvonnalla, joka on
erottamattomasti sekoittunut jumaluuden palvontaan. Minä epäilen omaa
arvostelukykyäni, ja pahoin pelkään" -- virkkoi prelaatti, jonka leppeä
armeliaisuus oli voittanut niin monta ihmistä uskonnolle -- "pahoin
pelkään olevani kaikkea muuta kuin Kristuksen kaltainen. Mutta minä
tunnen itsensäuhraamisen, kun havaitsen sen. Enkä minä varoita sinua
sen vuoksi, että unohtaisin, vaan siksi että muistan."

Kun viimeiset sanat kajahtivat juhlallisina piispan huulilta, katkaisi
hiljaisuuden ulkokellon äänekäs helinä. Sitten seurasi kiireisiä
askeleita alhaalla pihamaalla, ikkunoissa heijastui soihtujen loimoa,
ja porttia ryhdyttiin avaamaan.

"Keskiyö lienee jo tulossa", sanoi Hugh d'Argent; "omituinen vierailun
hetki."

Palatsin yläkerrassa sijaitsevan pitosalin toisessa päässä, vastapäätä
ovea, oli ikkunoita, joista näki kartanolle.

Ritari astui erään avoimen ikkunan ääreen, nousi polvilleen korkealle
seinäpenkille ja katsoi alas.

"Pihaan on ratsastanut hevosmies", hän sanoi, "ja ratsastanut
kiiruusti. Hänen hevosensa on vaahdossa ja seisoo sieraimet levällään,
huohottaen... Ratsastaja on käynyt sisään... Teidän väkenne, herra
piispa, taluttaa pois ratsun." Ritari palasi paikalleen. "Oiva eläin!
Luullakseni olisi parasta sekoittaa sen lämpimään appeeseen olutta."

Worcesterin Symon ei vastannut.

Hän istui suorana kädet ristissä, lievä punerrus poskillaan,
kuulostellen askeleita, joiden täytyi pian lähetä.

Ne lähenivät.

Ovi avautui hallin toisessa päässä.

Luiseva kappalainen seisoi ovella kumartaen.

"No?" sanoi piispa välittämättä tavanmukaisista muodollisuuksista.

"Jalo herra, teidän sanansaattajanne on palannut ja pyytää päästä
viipymättä puheillenne."

"Käske hänen käydä sisään", sanoi piispa tarttuen tuolin kädennojiin ja
kumartuen eteenpäin.

Puolittain kääntyen kappalainen viittasi käsi koholla; sitten hän
väistyi syrjään kiireisten askelten lähetessä.

Ovelle ilmestyi nuori mies, yllään ruskea ratsastuspuku, tomuisena
ja matkan tuhrimana. Pysähtymättä munkkien tapaan tervehtimään tai
polvistumaan hän eteni puolisenkymmentä askelta saliin, sieppasi
sitten hatun päästään, seisahtui äkisti kantapäät lähekkäin ja kumarsi
soturimaisesti isoa liettä kohti.

Työntäen kätensä poveen hän veti esiin lujasti sinetöidyn käärön.

"Minä tuon Roomasta", hän sanoi -- ja hänen äänensä kajahti huoneen
halki -- "Worcesterin lordipiispalle kirjeen Hänen Pyhyydeltään
Paavilta."

Ritari hypähti seisoalleen. Piispa nousi ylevänä olentona purppurassaan
ja kullassaan ja hänen korkean asemansa arvokkuus ilmeni hänessä
viipymättä.

Täydellisen hiljaisuuden vallitessa hän ojensi oikean kätensä kirjettä
kohti.

Tomuinen matkamies astui nopeasti eteenpäin, polvistui piispan eteen ja
laski kirjeen hänen käsiinsä.

Kun piispa kohotti paavin kirjettä ja päätään kumartaen suuteli
paavillista sinettiä, notkisti ritari toisen polvensa käsi
miekankahvassa ja silmät maahan luotuina.

Niin vallitsi tuokion ajan hiljaisuus. Ojentaen mahtavan käsivartensa
merten poikitse näytti Rooman yliherruus valtaansa englantilaisessa
hallissa.

Sitten piispa laski kirjeen vähäiselle pöydälle, joka sijaitsi hänen
oikealla puolellaan, istuutui ja viittasi molempia miehiä nousemaan.

"Minkälainen on matkasi ollut, Roger?" hän kysyi ystävällisesti.

"Olenko palannut ajoissa, kunnianarvoisa isä?" huudahti nuorukainen
kiihkeänä. "Minä menettelin määräystenne mukaan. Kustannuksia ei
säästetty. Vuokrasin parhaan aluksen, minkä tapasin, ja purjeet
nostettiin tunnin kuluttua siitä, kuin laukkasin satamaan. Merimatka
onnistui hyvin, ja kun minun onnistui hankkia vaihtohevosia pitkin
koko tietä, niin jouduin Roomaan neljääkolmatta tuntia varemmin kuin
olimme laskeneet. Ratsastin kaupunkiin auringonlaskussa; ja koska
teidän nimenne ja sinettinne hankkivat minulle pääsyn kaikkialle, niin
kirjeenne, jalo herra, oli Pyhän Isän käsissä, ennenkuin rusko oli
häipynyt etäisiltä kukkuloilta.

"Kardinaali Ferrari piti minusta huolta kuin ruhtinaasta; ja totta
puhuen pehmeä patja ja silkkipeitteet olivat tervetulleet vietettyäni
monta koleata yötä Normandian ja Italian majataloissa. Ja kun olin
kilpa-ajossa voittanut itse ajankin, niin arvelin voivani suoda
itselleni pitkän yölevon.

"Mutta seuraavana aamuna, pian sen jälkeen kuin kyyhkyset alkoivat
kuhertaa ja lennellä, minut herätettiin ja sain käskyn pitää kiirettä.
Sitten, sillä välin kuin suurustin nauttien kaikenlaisia outoja ja
maukkaita ruokalajeja marmoripihassa, missä suihkulähteet lirisivät ja
viiniköynnökset kapusivat seiniä pitkin, kardinaali palasi saatuaan
jo varemmin käskyn saapua Paavin makuusuojaan, missä Hänen Pyhyytensä
vastaus oli valmiiksi sinetöitynä.

"Tämän jälkeen, herra piispa, minä en vitkastellut lähteä
paluumatkalle; käytin vuoron perään samoja vaihtohevosia kuin
menomatkallakin, kunnes laukkasin satamaan, missä aluksemme vartosi.

"Siellä tuli valitettavasti viivytys, ja olinpa silloin iloinen,
etten ruvennut Roomassa nahjustelemaan. Sillä tuuli oli vastainen,
kului muutama päivä, ennenkuin voimme nostaa purjeet, ja kun lopulta
sain merimiehet taivutetuiksi lähtemään, yllätti meidät keskitiessä
ankara myrsky, joka uhkasi repiä purjeet siekaleiksi ja kohottaen
aluksen korkealle lennättää meidät kaikki perikatoon. Avutonna ja
epätoivoisena, sillä merimiehet olivat menettäneet kaiken vallan, minä
lupasin, että jos myrsky lientyisi ja me pääsisimme turvassa satamaan,
niin antaisin -- kun saan periä isäni maatilat Gloucestershiressä --
kartanomme naapuriluostarin arvoisalle apotille niityn, joka on saanut
hänet munkkeineen jo kauan rikkomaan kymmenettä käskyä ja muitakin
käskyjä, koska sen halki virtaa taimenpuro, ja lihava taimen on apotin
mieliruokaa illallispöydässä, eikä munkeista ole mikään niin hauskaa
kuin maata vatsallaan kutitellen taimenia, kun ne lymyilevät viileissä
onkaloissa puron äyräiden alla. Mutta kun isä yllättää munkit salaa
kalastamasta, niin hän käy heidän taakseen, ja silloinkos heille tulee
kiire päästä pystyyn -- jos pääsevät! Muistellessani siellä keskellä
merta syntejäni minä muistin juosseeni kertomaan isälle, että jos hän
pitäisi kiirettä, niin hän tapaisi kelpo veljet mahallaan, hihat ylös
käärittyinä, pää puron ylitse kurkottuen, varpaat syvälle turpeeseen
kaivautuneina, syventyneinä taimenia kutkuttamaan. Sitten minä juoksin
itse oikotietä, piilouduin pähkinäpensaikkoon ja katselin, kun isä
harppasi niityn poikki, otti kiinni salakalastajat ja antoi heille
aika selkäsaunan. Oma pilkallinen pojannauruni tuntui nyt ulvovan ja
kirkuvan köysistössä. Ja niin minä lupasin, että jos myrsky lauhtuisi
ja me pääsisimme turvassa satamaan, niin munkit saisivat niityn. Myrsky
lauhtuikin ja me pääsimme satamaan -- mutta mitä isä sanoo, sitä en
totta tosiaan tiedä! Koska pelkäsin teille, jalo herra, koituvan harmia
tästä onnettomasta viivytyksestä, minä ratsastin maihin jouduttuani
niin nopeasti kuin oma kelpo ratsuni suinkin jaksoi. Olenko päässyt
ajoissa perille?"

Piispa hymyili katsoessaan nuoren Roger de Berchelain sinisiin
silmiin ja vilpittömään ulkomuotoon; tämä nuorukainen oli hartaudella
antautunut hänen palvelukseensa. Tässä oli toinen, joka muisti
näkemänsä kuvina, ja Worcesterin Symonia miellytti laukka ja kiire ja
meren viima, joka oli pyyhältänyt huoneen halki hänen lähettiläänsä
kiihkeässä nuoressa äänessä.

"Olet, poikani", sanoi piispa. "Etkä ole palannut vain ajoissa, vaan
vieläpä kahta päivää varemminkin. Sen joutuisampaa lähettilästä olisi
mahdoton löytää! Sekä valintani että luottamukseni osui tosiaankin
oikeaan mieheen. Nyt sinun täytyy illastaa ja sitten laskeutua kylläkin
tarpeelliseen lepoon, poikaseni; ja huomenna saat kertoa minulle, oliko
pakko käyttää enemmän varoja kuin sinulle annoin."

Korottaen ääntään piispa kutsui saapuville kappalaisensa, jolloin tämä
synkeä olento ilmestyi heti ovelle.

Piispa antoi määräyksiä Berchelain nuoren herran kestitsemiseksi ja
lisäsi sitten: "Ja antakaa valaista kappeli, isä Benedict. Niin pian
kuin aamurusko ilmestyy idästä, toimitan messun kiitokseksi siitä, että
olen saanut kirjeen Pyhältä Isältä ja sanansaattajan terveenä takaisin.
En tarvitse siinä teitä enkä muitakaan veljiä paitsi niitä, joilla
sattuu olemaan valvontavuoro... _Benedicite_."

"_Deus_", vastasi isä Benedict kumartaen syvään.

Nuori Roger polvistui hilpeänä ja suuteli piispan sormusta. Sitten
hän nousi, pyyhkäisi sivulle hiussuortuvan, joka oli valahtanut
otsalle, ja sanoi: "Kylpy, jalo herra, olisi vieläkin tervetulleempi
kuin illallinen ja vuode. Minua hävettää, että olen saapunut näin
kurjassa kunnossa teidän ja tämän jalon ritarin eteen", kumartaen Hugh
d'Argentille.

"Mitäpä siitä", sanoi Hugh hymyillen ystävällisesti vastaan. "Moisella
tapaa hankitut matkatahrat ovat paljoa kunniakkaampia kuin silkki ja
hieno palttina. Toivoisin itse voivani käydä tänä yönä levolle niin
paljon suorittaneena."

"Käy kylpemään, poika", sanoi piispa. "Silloin munkkini saavat aikaa
kutkuttaa, pyydystää ja keittää taimenia sinulle illalliseksi! Ahaa,
senkin nuori veijari! Mutta tuo niitty on _Corban_ [Vanhan testamentin
juutalaisten keskuudessa Jumalalle luvattu uhrilahja. - Suom.], muista
se. Hyvää ruokahalua, hyvää yötä ja olkoon Herran siunaus sinun ylläsi."

Ruskea ratsastuspuku katosi hoiviovesta.

Isä Benedictin laiha käsi vetäisi oven kiinni.

Piispa ja ritari olivat jälleen kahden kesken.



XXIV luku

PAAVIN LUPAKIRJA.


Piispa ja Hugh d'Argent olivat jälleen kahden kesken.

Kummallekin oli kuvaavaa, että he istuivat muutaman minuutin
äänettömyyttä katkaisematta.

Sitten piispa kurkotti kättään, tarttui Roomasta saapuneeseen kääröön
ja katsoi ritariin.

Hugh d'Argent nousi, astui ikkunan ääreen ja kumartui ulos hiljaiseen
kesäyöhön.

Hän saattoi kuulla piispan murtavan sinetit paavin kirjeestä.

Alhaalla kartanolla oli kaikki levossa. Isot portit olivat jälleen
suljetut. Olikohan tuo höyryävä hevonen hangattu kuivaksi, peitetty
loimella ja saanut lämmintä apetta, johon oli kaadettu olutta?

Hän saattoi kuulla piispan kehittävän auki pergamenttikäärön, joka
ratisi.

Kuu, joka oli ensimmäisellä neljänneksellään, purjehti ylhäisissä
taivaissa. P. Marian kirkon tornit kuvastuivat mustina taivasta vastaan.

Palatsi sijaitsi samalla puolen tuomiokirkkoa kuin kaupungin pääkatu,
siitä ulottui tie suoraan ulkoportille, Tithingiin ja Valkoisten
sisarten nunnaluostariin Whytstonessa. Kuinka omituista oli ajatella,
että hänen allaan oli tuo peninkulman pituinen pimeä käytävä;
että juuri palatsin alla, niin lähellä tuomiokirkkoa, he kaksi
olivat yhdessä kulkien tietäneet merkillisen toivioretkensä olevan
päättymäisillään. Mutta silloin --

Hän saattoi kuulla piispan kääntävän pergamenttia.

Kuinka vapaana hopeinen kuu purjehti myrskyisellä taivaalla, aivan
kuin ylevät kasvot, jotka levollisina pilkistävät tuon tuostakin esiin
hämmentävien ajatusten ja epäilysten keskeltä.

Kahdessa yössä kuu ennättäisi kehittyä melkein täydeksi. Ratsastaisiko
hän silloin Warwickiin yksinään vai olisiko hänellä toinen rinnallaan?

Kuten piispa oli sanonut, hän oli kertonut Moran ratsastaneen kaiken
päivää kuin lintuna liidellen pitkin ketoja. Mutta nyt hän kuvitteli
kernaimmin hänen ratsastavan Ikonin selässä jokiniityllä huntu perässä
liehuen, "kasvoillaan tarkoitusperäisen säteilyn valo".

Ah, tulisiko hän? Tulisiko hän vai jäisikö tulematta? Jäisikö hän
tulematta vai tulisiko hän?

Kuu oli nyt pilven peitossa; mutta hän voi nähdä pilven reunan
hopeoituvan.

Jos kuu purjehtisi vapaaksi pilven takaa, ennenkuin hän ennättäisi
laskea kahteentoista, silloin Mora tulisi.

Hän alkoi laskea verkalleen.

Yhdeksään jouduttaessa kuu oli vielä peitossa; ja ritarin rohkeus
lamaantui.

Mutta kymmenen tullessa piispa kutsui: "Hugh!" ja kääntyen ikkunan
äärestä ritari vastasi kutsuun.

Piispa piteli kädessään paavin kirjettä ja myöskin jotain viralliselta
näyttävää asiakirjaa, josta riippui joukko sinettejä.

"Tämä koskee läheisesti sinua, poikani", sanoi piispa hiukan
liikutettuna ja laski pergamentin ritarin käsiin.

Hugh d'Argent olisi voinut lukea sen sisällyksen piispan tuolin
vieressä palavan vahakynttilän valossa. Mutta jokin vaisto, jota hän
ei olisi kyennyt selittämään, sai hänet viemään sen pöydälle salin
keskustaan, missä vielä paloi neljä vahakynttilää. Hän seisoi siinä
lukien asiakirjaa selin piispaan kääntyneenä, pää kumartuneena lähelle
kynttiläin liekkiä.

Kerran, kahdesti, kolmasti ritari luki sen, ennenkuin hänen
sekaantuneet aivonsa käsittivät sen täydellisesti. Ja kuitenkin se
oli selvä ja ymmärrettävä -- paavin allekirjoittama ja paavillisella
sinetillä varustettu lupakirja, joka vapautti Moran, Norellen
kreivittären kaikista valoista ja lupauksista, jotka hän oli tehnyt ja
antanut liittyessään Worcesterin Valkoisten sisarten nunnaluostariin
Whytstonessa, Clainesin seurakunnassa, ja myöhemmin tullessaan samaisen
nunnaluostarin priorittareksi; ja vielä ilmoitettiin, että tämä täysi
vapautus suotiin hänelle, koska Hänen Pyhyytensä tietoon oli tullut,
että mainittu jalo nainen oli antautunut luostarielämään erään kurjan
ja ilkeän juonen tähden, jonka tarkoituksena oli riistää häneltä linna
ja kartanot ja erottaa hänet eräästä urheasta ritarista, joka oli hänen
kihlattunsa ja siihen aikaan taisteli Pyhällä maalla.

Lisäksi asiakirja valtuutti Symonin, Worcesterin piispan,
tai hänen nimittämänsä papin yhdistämään avioliiton siteillä
ristiretkeläis-ritari Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen,
Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.

       *       *       *       *       *

Ritari kävi takaisin lieden luo ja seisoi piispan edessä pergamentti
kädessään.

"Herra piispa", hän sanoi, "näenkö minä unta?"

Worcesterin Symon hymyili. "Et ensinkään, poikani. Ei suinkaan yksikään
sinun unistasi ole koskaan ollut Hänen Pyhyytensä allekirjoittama tai
kantanut Vatikaanin suurta sinettiä! Sinun pitelemäsi asiakirja riittää
vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin ja takaa vaimollesi entisen aseman
hovissa ja täyden arvon ulkomaailmassa -- jos häntä haluttaisi palata
siihen.

"Mutta tekeekö hän sen tai ei, se ei ole niitä kysymyksiä, joista
kirkko haluaisi lausua ratkaisevan tai edes vaikuttavan mielipiteensä;
ja Pyhä Isä lisää minulle lähettämässään kirjeessä erinäisiä tärkeitä
ohjeita.

"Ensiksikin: että priorittaren on omasta halustaan ja päätöksestään,
vapaana kaikesta sopimattomasta painostuksesta ulkoapäin, luovuttava
virastaan ja hyväksyttävä tämä erivapautus, joka päästää hänet
valastaan.

"Toiseksi: että hänen on poistuttava nunnaluostarista ja sen seutuvilta
salaisesti; jos se käy päinsä, esiintyen uudessa asemassaan, sinun
vaimonasi, ihmisten erikoisesti utelematta, mistä hän on peräisin.

"Kolmanneksi: että kun hänen poistumisensa tulee tiettäväksi
luostarissa, minulla on valta juhlallisesti ilmoittaa, että hän
on siirretty minun toimestani salaisesti, Pyhän Isän tietäen ja
suostumuksella, erääseen paikkaan, missä häntä tarvitaan korkeampiin
tehtäviin."

Piispa hymyili lausuessaan viimeiset sanat. Hänen silmistään kuvastui
voitonriemua.

Ritari näytti yhä siltä, kuin tuntisi hän vain näkevänsä unta; mutta
hänen kasvoillaan väikkyi suuri odotuksen ilo.

"Jalo herra", hän huudahti riemukkaasti, "mitä uutisia meillä onkaan
hänelle! Lähetättekö ne aamulla vai viettekö ne itse hänelle?"

Piispan huulet olivat pusertuneet sormenpäitä vastaan.

"En tiedä", hän vastasi verkkaan; "en tiedä, tokko vien tai lähetänkään
niitä."

"Mutta, jalo herra, totta kai! Se hälventää kaikki epäilykset,
ratkaisee kaikki kysymykset, poistaa kaikki vaikeudet --"

"Vaiti, vaiti!" huudahti piispa. "Hyvä Jumala, mies! Rohkenenko vihkiä
sinut naiseen, jota tunnet niin vähän? Tätä kysymystä harkitessaan ei
prioritar ole silmänräpäyksenkään aikaa ajatellut sitä, mitä Kirkko tai
Valtio sanoisi tai tekisi. Hänelle asia on yksinkertaisempi, suorempi,
täysin vapaa säännöksistä ja dogmeista: 'Teenkö siinä oikein vaiko
väärin? Onko Jumalan tahdon mukaista, että menettelen niin?'"

"Mutta jos te, herra piispa, kerrotte hänelle Pyhän Isän
vapautusluvasta, mitä hän on silloin sanova?"

"Mitä hän on silloin sanova?" Worcesterin Symon nauroi pehmeästi,
ikäänkuin jokin seikka olisi liikuttanut jotakin erinomaisen herkkää
muistoa. "Varmaankin hän sanoo: 'Te saatte minut kummastumaan, herra
piispa! Totta puhuen, herra piispa, te saatte minut kummastumaan! Hänen
Pyhyytensä Paavi saattaa hyvinkin vallita Roomassa; _te_, herra piispa,
vallitsette tämän hiippakunnan kaupungeissa; mutta _minä_ määrään tässä
nunnaluostarissa, ja niin kauan kuin minä täällä määrään, ei sellaista
saa koskaan tapahtua!'"

Piispa hykersi hiljaa käsiään, kuten hänen tapansa oli, milloin jokin
muisto tuotti hänelle suurta mielihyvää.

"Varmaankin puhuisi prioritar täten, rakas ritari, jos olisin kyllin
typerä paiskatakseni hänen eteensä tämän verrattoman kallisarvoisen
pergamentin. Ja kuitenkin -- enpä tiedä. Saattaisi olla viisasta
lähettää se tai näyttää pitemmittä selityksittä, pelkästään vain siksi,
että hän näkisi, kuinka voimakkaasti itse Pyhän Isänkin mieleen on
vaikuttanut tämän tapauksen täysi tuntemus."

"Jalo herra", sanoi ritari perin vakavana, "kuinka tämä täysi tuntemus
on tullut Hänen Pyhyytensä tietoon Roomaan?"

"Kun sinä ensinnä saavuit luokseni", vastasi piispa, "ja kerroit tuon
surullisen tarinan vääryydestä ja petoksesta, niin tiesin, että jos
voittaisit Moran puolellesi, silloin meillä täytyisi olla täysi valta
vihkiä teidät ja palauttaa hänet maailmaan, muutoin voisi koitua
surua ja paljo koettelemuksia hänelle ja kenties vaaroja teille. Sen
vuoksi päätin aikaa tuhlaamatta esittää koko asian paaville itselleen.
Tunnen Pyhän Isän hyvin; hänen avomielisyytensä, hänen laupeutensa ja
ystävällisyytensä, hänen lujan halunsa menetellä oikein ja rakastaa
armeliaisuutta. Sitä paitsi meidän ystävyyssuhteemme on sellainen,
ettei hän hevillä epäisi minun pyyntöäni. Myöskin hän olisi lempeytensä
vuoksi taipuvainen ottamaan ohjeekseen minun arvosteluni.

"Niin pian kuin siis tiesin kaikki yksityiskohdat, sekä sinun kertomasi
että varemmin tietämäni ja kaikki, minkä itse sain kummaltakin
ongituksi, lähetin sanan nuorelle Roger de Berchelaille, jonka älyyn
ja uskollisuuteen saatoin huoletta luottaa, annoin hänelle riittävästi
varoja ruokaan ja asuntoon, ratsuihin ja aluksiin, jotta hän voisi
suorittaa matkan mahdollisimman lyhyessä ajassa, ja lähetin hänet
Roomaan viemään kirjallista selontekoa koko asiasta Hänen Pyhyydelleen
Paaville."

Tämän puheen aikana ritari seisoi katse kysyvästi kiintyneenä piispan
kasvoihin.

Sitten hän sanoi: "Jalo herra, moinen ystävällisyys käy yli
ymmärryksen. Että te kuuntelitte kärsivällisesti, kun kerroin teille
tarinani, sekin oli jo paljo. Että te vaieten myönsitte minulle
tilaisuuden päästä puheisiin morsiameni kanssa, se oli vieläkin
enemmän. Mutta että kaiken aikaa, kun minä uskoin teille asian
puolittain eikä Mora uskonut yhtään mitään, te olette uurastanut,
käyttänyt varojanne, suunnitellut meidän hyväksemme, antautuen vielä
siihenkin vaaraan, että Pyhä Isä olisi käyttänyt väärin teidän mielenne
jalouden! Kaiken tämän te olette tehnyt Moran ja minun hyväksi! Että te
olitte, kuten itse kerroitte, usein vieraana lapsuuteni kodissa pitäen
vanhempiani suuressa arvossa, se voi kyllä selittää sen suurenmoisen
ystävällisyyden, jolla minut otitte vastaan. Mutta tämä jalomielisyys
-- tämä ihmeellinen hyvyys -- minä olen ihmeissäni, ymmälläni! Että te
ryhtyisitte niin suureen työhön toimittaaksenne minulle mahdollisuuden
naida priorittaren -- se käy yli ymmärryksen!"

Kun Hugh d'Argent herkesi puhumasta, ei Worcesterin Symon ryhtynyt heti
vastaamaan. Hän istui katsellen tuleen, hypistellen vasemmalla kädellä
kultaristiä rinnallaan ja rummuttaen oikean käden sormilla puuhun
leikattua leijonanpäätä, joka muodosti hänen tuolinsa kädennojan.

Tuntui siltä, kuin piispa olisi äkkiä käynyt levottomaksi ritarin
kiitollisuudesta; tai ikäänkuin hänessä olisi herännyt jokin
ajatussarja, jota hän ei halunnut tuoda julki ja joka oli karkoitettava
takaisin, ennenkuin hän antautui puhumaan.

Lopulta hän vastasi ritarille laskien kätensä ristiin ja katsellen
yhä tuleen. Hänen ympärillään väikkyi jonkinlainen erillisyyden tuntu
ikäänkuin näkymättömänä, mutta silti läpäisemättömänä kilpenä.

"Rakas Hugh, sinä aivan hukutat minut kiitollisuuteesi. Omasta
mielestäni ei menettelyni tässä asiassa olisi kaivannut kiitoksia eikä
selittelyjä. On olemassa tilaisuuksia, jolloin tehdessämme vähemmän
kuin kaikkein parhaamme rikkoisimme kaikkea sitä vastaan, mitä pidämme
pyhimpänä. Minusta on hyödyllisimmän määritelmän synnistä antanut
pyhissä kirjoissa apostoli Pyhä Jaakoppi, käytännöllisin kaikista
Jumalan innoittamista kirjoittajista, kun hän sanoo: 'Sille, joka osaa
hyvää tehdä eikä sitä tee, sille se on syntiä.' Tiesin varsin selvästi,
mitä 'hyvää' tässä asiassa oli tehtävä. Sen vuoksi en ansaitse mitään
kiitollisuutta siitä, etten langennut laiminlyönnin syntiin.

"Myöskin, poikani, moni, joka näyttää ansaitsevan toisten
kiitollisuuden, havaittaisiin siihen aivan ansiottomaksi, jos hänen
vaikuttimiensa sisäinen totuus saataisiin täysin paljastetuksi.

"Minussa vallitsee melkeinpä intohimoinen halu, että kaikki hyvä
saavuttaisi suurimman täydellisyytensä.

"Mahdollisesti minä kykenin paremmin ymmärtämään täydellisesti sinun
tarinasi siitä syystä, että erään naisen rakkauden vuoksi viivyin
seitsemän vuotta poissa tästä maasta peläten, että suuri rakkauteni,
joka minut valtasi tahtomattani, saattaisi hänen tietoonsa tullen
tuon nuoren sydämen, joka oli vielä tuore ja uinaileva, vastaamaan
siihen. Ei ollut kysymystäkään siitä, että rikkoisin valani; enkä minä
hyväksy lemmen-ystävyyttä miehen ja naisen kesken, milloin avioliitto
ei ole mahdollinen. Se on parhaimmassakin tapauksessa itsekästä miehen
puolelta. Se estää naista astumasta kuningaskuntaansa. Naisen kruununa
on synnyttää lapsia rakastamalleen miehelle -- ottaa paikkansa tämän
kodissa vaimona ja äitinä. Mies, joka ei voi tarjota tätä, mutta on sen
miehen tiellä, joka voi, hän on vaivainen ja arvoton lempijä."

Piispa vaikeni, avasi kätensä, siirti kiinteän katseensa tulesta ja
nojausi taaksepäin tuolissaan. Kivi hänen sormuksessaan kimmelsi
sinisenä, siinä oli niittypuron partaan lemmenkukkien väriä.

Hetken kuluttua hän katsahti äänettömään ritariin. Hänellä oli
ystävällinen hymy pikemmin silmissään kuin huulillaan.

"Mahdollisesti tämä sydämen kurissa pitäminen -- josta en muuten
ole koskaan ennen puhunut -- on tehnyt minut herkäksi ymmärtämään
toisten miesten kärsimyksiä. Se saattaa myöskin selittää, minkä vuoksi
minut aina valtaa suuri halu nähdä todella jalon naisen saavuttavan
naisellisuutensa täyttymyksen.

"Minä palasin Englantiin vähän sen jälkeen kuin sinun morsiamesi oli
liittynyt Whytstonen nunnaluostariin. Minut nimitettiin piispaksi tähän
Worcesterin hiippakuntaan, jolloin jouduin hallitsemaan Valkoisia
sisaria hengellisissä asioissa. Ystävyyssuhde priorittaren ja minun
välillä on tuottanut minulle itselleni mielenkiintoa, hauskuutta
ja todellista apua ja toivoakseni hänenkin laitansa on ollut sama.
Luullakseni kerroin sinulle illallispöydässä, että monta vuotta sitten
olin tavannut hänet hovissa, missä toimin kuningattaren rippi-isänä
ja hänen hovinaistensa opettajana. Mutta priorittaren ja minun kesken
ei ole koskaan viitattu tuohon varempaan tuttavuuteen. Epäilen, tokko
hän tunsikaan sitä raihnaista, valkotukkaista prelaattia, joka saapui
Italiasta, tuoksi voimakkaaksi partaniekka-papiksi, jonka hän oli
tyttövuosinaan tuntenut nimellä" -- piispa vaikeni ja katsoi kiinteästi
ritariin -- "isä Gervaise."

"Isä Gervaise!" huudahti Hugh d'Argent kohottaen kättään tehdäkseen
ristinmerkin vainajaa mainittaessa, mutta hilliten tämän vaistomaisen
liikkeen nähdessään jotain merkillistä noissa terävissä sinisissä
silmissä. "Isä Gervaise, jalo herra, hukkui myrskyssä. Laiva joutui
haaksirikkoon, eikä ketään sen väestä ole sen koommin tavattu."

Ritari puhui asiastaan vakuutettuna; mutta juuri hänen puhuessaan
valtasi hänet hämmästyttävä totuus saaden hänet mykistymään. Äkkiä
hän tiesi, minkä vuoksi piispan silmät olivat viipymättä voittaneet
hänen pelottoman luottamuksensa. Niiden kirkkaasta syvyydestä oli
katsellut häntä lapsuuden uskollinen ystävä. Usein hän oli etsiskellyt
muististaan, kun piispa oli väittänyt tunteneensa hänet poikavuosina,
ja oli kummastellut, ettei voinut laisinkaan muistaa Symonia vieraana
vanhempiensa kodissa.

Nyt -- tänä salaisuuden paljastumisen hetkenä -- kuinka selvästi hän
saattoikaan nähdä tuon kuuluisan papin, yllään ruskea kaapu, viitta ja
hilkka, vyöllään köysi, pää kiireeltään paljaaksi ajettuna, leuassa
ruskea parta, sandaalijalkaisena astelevan avarassa hallissa, seisovan
asehuoneessa tai kiipeävän Cumberlandin kukkuloita käydäkseen Pyhän
kummun kappelissa ja sen vierellä asustavan erakon vieraana.

Kuten käy lapsuuden muistelmissa, niin nytkin vähäisimmät,
joutavimmatkin yksityiskohdat heräsivät eloon kirkkaina kuin kristalli.
Nykyisyys oli unohtunut, tulevaisuuteen ei kiinnitetty huomiota tuon
kaukaisen menneisyyden siirtyessä äkkiä niin viehättävän lähelle.

Piispa antoi hänen rauhassa todeta tämän. Sitten hän puhkesi puhumaan.

"Tosin laiva joutui haaksirikkoon, Hugh; tosin ei ketään, joka oli
siinä purjehtinut, nähty sen koommin. Ja jos nyt kerron sinulle,
että muuan uija kauvan ponnisteltuaan ajautui kallioiselle rannalle,
poti monta viikkoa kuolemansairaana erään kalastajan matalassa
majassa, nousi viimein vuoteesta entisen itsensä raihnaisena varjona
huomatakseen tukkansa muuttuneen valkoiseksi tuona epätoivon yönä,
havaitakseen ettei kukaan tuntenut hänen nimeään eikä asemaansa, että
-- jättäen isä Gervaisen tappioineen valtameren pohjaan -- hän voi ajaa
partansa ja matkata Roomaan minkä nimisenä vain halusi; jos kerron
sinulle kaiken tämän, niin uskon sinulle salaisuuden, Hugh, jonka
kaikkina näinä vuosina on tuntenut vain eräs toinen henkilö -- Hänen
Pyhyytensä Paavi."

"Isä!" huudahti ritari syvästi liikutettuna; "isä" -- Sitten hänen
äänensä murtui. Hän vaipui toiselle polvelleen piispan eteen ja ojensi
tätä kohti ristityt kätensä.

"Mikä outo asia olikaan tapahtunut? Suuresti rakastettu ja kauan
murehdittu henkilö oli noussut kuolleista; mutta se nainen, joka
oli häntä parhaiten rakastanut ja eniten surrut, oli itse siirtynyt
Varjojen Valtakuntaan eikä ollut enää täällä ihmettelemässä ja
riemuitsemassa.

"Isä", sanoi Hugh, kun voi taasen luottaa ääneensä, "lausuessaan
minulle viimeiset sanansa äiti puhui teistä. Lähdin hänen kamariinsa
toivottamaan hänelle hyvää yötä, ja yhdessä me polvistuimme ristin
ääreen. 'Toistakaamme', kuiskasi äiti, 'nuo pyhät lohdutuksen sanat,
joita isä Gervaise aina käski katuvaisten käyttää polvistuessaan
kuolevan Lunastajan eteen.' 'Äiti', minä sanoin, 'en tunne niitä.'
'Sinä olit niin nuori, poikani', sanoi hän, 'kun isä Gervaise oli
viimeksi meidän parissamme.' 'Lausu minulle ne sanat', minä sanoin;
'tahtoisin kernaasti oppia ne sinun huuliltasi:' Silloin, kohottaen
katseensa kuolleen Kristuksen puoleen, äiti virkkoi äänessään syvä
kunnioitus ja harras ilo kasvoillaan: 'Hän -- elää -- ainiaan --
ollakseen meidän välimiehenämme.' Ja uuden päivän sarastaessa hänen
henkensä oli poistunut."

Piispa laski kätensä ritarin kumartuneelle päälle.

"Poikani", hän sanoi, "kaikista minun tuntemistani naisista oli sinun
lempeällä äidilläsi kaunein ja hurskain luonne. Kunpa hänen kaltaisiaan
olisi useampia meidän brittiläis-kodeissamme."

"Isä", sanoi Hugh murtuneella äänellä, "tiesittekö, kuinka paljo
hänellä oli kestettävää? Isän hurjat riidat kaikkien kanssa eristivät
hänet viimein täydelliseen yksinäisyyteen. Isän viha Pyhää Kirkkoa
kohtaan ja se ylenkatse, millä hän kohteli pappeja, riisti äidiltä
teidän vierailujenne tarjoaman lohdutuksen. Isän iänikuinen riita
jaarli Eustace de Norellen kanssa oli syynä siihen, etteivät perheemme
saaneet seurustella keskenään, vaikka asuimmekin kolmen tunnin
ratsastusmatkan päässä toisistamme. En ollut koskaan käynyt Norellen
linnassa, ennenkuin saavuin etelästä tuoden kuninkaalta viestin
Moralle. Eikä Mora ole vielä tähän päivään saakka _ollut_ koskaan
minun kotini kartanollakaan! Kun me menimme kihloihin, en uskaltanut
ilmoittaa sitä vanhemmilleni -- vaikka jaarli Eustace ja hänen
kreivittärensä olivatkin molemmat kuolleet -- jotta isän kiukku ei
kohdistuisi Moraan minun lähdettyäni. Uutinen hänen kuolemastaan, joka
ennätti kuuluviini kaukaisessa maassa, saattoi minut kotiin. Ja kodilta
se tuntuikin vihdoin viimeinkin! Rauhaa ja tyytyväisyyttä siellä, missä
aina oli ollut levottomuutta ja ahdistusta. Isä, kerron tämän teille,
koska tiedän lempeän äitini pelänneen, että te ette ymmärtäneet, vaan
mahdollisesti ajattelitte hänen lakanneen rakastamasta teitä."

Worcesterin Symon hymyili.

"Rakas poika", hän sanoi, "kyllä ymmärsin."

"Voi, miksi", huudahti Hugh äkillisen kiihtymyksen valtaamana, "miksi
pitää naisen koko elämän tuhoutua ja toisten elämän muuttua synkäksi ja
murheelliseksi sen vuoksi, että kiivas, äreä, oikullinen --"

"Vaiti, poika!" virkkoi piispa nopeasti. "Sinä puhut isästäsi, ja
mainitset vainajia. Elävissä kuolee jotakin aina kun he puhuvat pahaa
kuolleista. Tunsin isäsi; ja vaikka hän ei rakastanutkaan minua, niin
rehellinen ollakseni minun täytyy sanoa hänestä: Sir Hugo oli kelpo
mies, suora ja kunnian mies. Hän kantoi kilpeään tahrattomana. Jos
hän oli ystäväinsä pelkäämä, niin pelkäsivätpä häntä vihollisetkin.
Urhoollinen hän oli ja peloton -- yhtä hän oli vailla; ja usein ne,
jotka ovat juuri yhtä vailla, ovat vailla kaikkea.

"Hugo d'Argent ei tuntenut rakkautta kanssaihmisiään kohtaan. Ihmisen
hän kohtasi otsa rypyssä; kaikki inhimillinen herätti hänessä
vastenmielisyyttä. Katsella samaa maisemaa, hengittää samaa ilmaa,
astella saman maan päällä kuin hän, se merkitsi samaa kuin seistä hänen
tiellään ja sytyttää hänessä vihaa. Mutta töykeällä, äreällä tavallaan
hän rakasti kuitenkin vaimoaan ja pikku poikaansa. Eikä hän ollut
laisinkaan omahyväinen. Hän tajusi olevansa itsensä pahin vihollinen.
Jotta emme joutuisi tähän ansaan, meidän on hyvä joka päivä rukoilla:
'Oi, Ihmiskunnan Rakastaja, suo minun rakastaa kanssaihmisiäni,
kunnioittaa heitä, kunnes he osoittautuvat arvottomiksi, luottaa
heihin, kunnes he osoittautuvat uskottomiksi, ja aina odottaa heiltä
parempaa kuin itseltäni, ajatella parempaa heistä kuin itsestäni
ajattelen.' Käykäämme elämän halki, poikani, etsien hyvää toisissa,
ei pahaa; me voimme menettää hyvän, ellemme sitä etsi; paha on
valitettavasti kylläkin pian löytävä meidät etsimättämmekin."

Äkkiä Hugh kohotti päänsä.

"Isä", hän sanoi, "kottarainen' Muistatteko kottaraisen, jonka me
kaksi löysimme metsästä siipi murtuneena ja kannoimme kotiin; ja te
paransitte sen siiven ja kesytitte sen ja opetitte sen sanomaan 'Hugh!
Hugh!' Ja pian kottarainen sanoikin, nähdessään minun tulevan: 'Hugh!
Hugh!' Muistatteko, isä?"

"Muistan", virkkoi piispa. "Näen sinun nyt käyvän kartanon
poikki leipää ja lihaa kädessäsi -- pikku poikanen, paljain päin
päivänpaisteessa, hehkuen mielihyvästä, kun kottarainen juoksi sinua
vastaan huutaen 'Hugh!'"

"Niinpä kuulkaa, rakas isä. (Voi, kuinka usein minua on haluttanut
kertoa teille tämä!) Pian sen jälkeen kuin te olitte lähtenyt, minä
sain tuolta kottaraiselta ankaran opetuksen. Varttuen voimiltaan se
poistui eräänä päivänä kartanolta, juoksi ruoka-aitan kautta ja pääsi
puutarhaan. Minä perässä viheltäen ja tarkaten. Lintu ihastui kovin
huomatessaan joutuneensa nurmikolle. Oli satanut. Ruoho oli märkää.
Hetken kuluttua liukui mato ripeästi esiin reiästään. Kottarainen
juoksi madon luo nimittäen sitä 'Hugh'ksi. 'Hugh! Hugh!' se huusi
kiskoen matoa esiin maasta. 'Hugh! Hugh' ja nokki sitä, kun se makasi
avutonna kiemurrellen. Huutaen siten vielä kerran 'Hugh!' se ahmaisi
madon kitaansa. Minä seisoin sydän raskaana, sillä olin luullut
kottaraisen rakastavan minua todellisella persoonallisella rakkaudella,
kun se juoksi minua vastaan nimeäni huutaen. Mutta nyt tiesin, että se
nimitti 'Hugh'ksi ruokaa, jota sille toin; ruokaahan se rakasti, ei
minua. Olinkin iloissani, kun se siipien voimistuttua lensi tiehensä.
Oikein sydäntäni viilsi kuullessani matoja, toukkia, etanoita, kaikkia
nimitettävän 'Hugh'ksi!"

Piispa hymyili, sitten huoahti. "Pieni intoisa sydän parka", hän sanoi,
"joka sai niin kovan opetuksen kenenkään tukematta! Mutta sellaisen
opetuksen, poikaseni, saa ennemmin tai myöhemmin jokainen jalomielinen
sydän kokea... Ja nyt jättäkäämme menneisyys kaikkine muistoilleen
ja palatkaamme nykyisyyteen tarkastaaksemme epävarmaa tulevaisuutta.
Myöskin, rakas ritari, minun täytyy pyytää sinua muistamaan yksinkin
ollessamme, että vanha ystäväsi isä Gervaise ruskeassa asussaan
makaa valtameren pohjassa; mutta uusi ystäväsi Worcesterin Symon on
sijoittanut sinut pyrkimyksinesi varsin lähelle sydäntään."

Piispa ojensi kättään.

Hugh tarttui siihen ja suuteli sitä tietäen, että tämä oli hänen
jäähyväisensä isä Gervaiselle.

Sitten _hän_ kohosi seisoalleen.

Piispa ei virkkanut mitään; mutta hänessä tapahtui merkillinen muutos.
Jälleen hän ojensi kättään.

Ritari polvistui ja suuteli piispan sormusta.

"Kiitän teitä, jalo herra", hän sanoi, "suuresta luottamuksestanne
minua kohtaan. Tahdon osoittaa ansainneeni sen." Näin sanoen hän palasi
istuimelleen.

Piispa tarttui hiilihankoon ja kohenteli huolellisesti kekäleitä.

"Mistä me puhuimmekaan, rakas ritari, ennenkuin eksyimme tälle
syrjäpolulle? Ah, jopa muistankin! Kerroin sinulle, että minut
nimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan ja ettei
prioritar luullakseni tuntenut minua henkilöksi, jonka hän oli tavannut
monta vuotta takaperin."

Piispa laaki hiilihangon kädestään ja kääntyi tulen äärestä.

"Havaitsin, että tuon ihanan tyttöajan herättämät odotukset olivat
täyttyneet yli oman määränsä. Hän oli muuttunut; epäämättömät merkit
osoittivat hänen saaneen käydä sulatusahjon lävitse; mutta puhdas
kulta kestää tulessakin. Lujaluonteisuus, ylevä elämänkatsomus,
lämmin hellyys toisia kohtaan oli kypsynyt ja kehittynyt. Eivät edes
luostarielämään kuuluvat välttämättömät rajoitukset voineet laimentaa
niitä suuria piirteitä -- sekä älyllisiä että ruumiillisia -- joiden
mukaan Luonto oli hänet kaavaillut.

"Koetin olla ajattelematta hänestä muuta kuin sellaista, mitä on
ajateltava hurskaasta naisesta, joka on tehnyt naimattomuuslupauksen.
Mutta havaitessani hänet kuin luoduksi tekemään talon miehelle kodiksi,
auttamaan häntä ylöspäin ja tulemaan itse oivallisten poikien ja
tytärten äidiksi, minusta tuntui murheelliselta, että hyljätessään
maailman syystä, jota ei missään suhteessa voinut pitää todellisena
kutsumuksena, hän oli riistänyt itseltään sellaiset mahdollisuudet.

"Niin kuluivat vuodet Jumalan ja Kirkon tyynessä palveluksessa.
Mutta olin aina tietoinen siitä, että kerran hän vielä joutuisi
ratkaisutilanteeseen ja tarvitsisi silloin minua."

Piispa vaikeni ja katsoi ritariin.

Hugh'n kasvot olivat varjossa. Mutta piispan häntä katsellessa
välkkyivät rubiinit hänen rinnallaan tulen valossa, ikäänkuin jokin
äkillinen ajatus olisi pannut ne voimakkaasti väräjämään.

Tämä näky sai piispan tyyneyden leimahtamaan lujaksi päätökseksi,
ikäänkuin miekka olisi ripeästi vedetty huotrastaan. Se oli ripeä ja
voimakas; se tuntui erottavan toisistaan sielun ja hengen, luut ja
ytimen ja paljastamaan sydämen ajatukset ja aivoitukset. Ja ennenkuin
tuo kaksiteräinen säilä pääsi jälleen kätkeytymään huotraansa, piispa
puhkesi joutuisasti puhumaan.

"Sen vuoksi, rakas Hugh, kun sinä esitit tarinasi vääryydestä
ja petoksesta, silloin aivan tietämättäsi jokainen sana, minkä
morsiamestasi lausuit, paljasti hänet miehelle, joka oli rakastanut
häntä sinun ollessasi vielä nuorukainen, jolla oli kannukset
voitettavina ja koko elämä edessäsi.

"Sinun tulosi ja merkillinen tarinasi oli minun mielestäni hänelle
ihmeellinen mahdollisuus saavuttaa tuo täydellisempi kehitys, johon
tiesin hänet niin perin pohjin sopivaksi.

"Oli todellakin tuntunut kohtalon ivalta, että sillä välin kuin minä
olin paennut ja elänyt maanpaossa, jotta läsnäoloni ei pidättäisi häntä
avioliitosta, oli toisten petollisuus pakottanut hänet aviottomuuteen.

"Sillä välin kuin sinä siis minun hiljaisella suostumuksellani ryhdyit
toimimaan omalla tavallasi, minä lähetin Roomaan sanansaattajani
viemään Pyhälle Isälle täyden selonteon kaikesta, pyytämään vapautusta
valasta, joka oli tehty petoksen johdosta, ja pyytämään lupaa saada
liittää avioliiton pyhällä sakramentilla yhteen nämä kauan erotetut
lempivät; ja samalla vakuutin, ettei siitä syntyisi mitään häväistystä
luostarissa sen enempää kuin Worcesterin kaupungissakaan.

"Kuten näit, on sanansaattajani palannut tänä iltana; ja nyt meillä on
turvanamme Hänen Pyhyyteensä täysi suostumus, jos nimittäin prioritar
omasta vapaasta tahdostaan haluaa luopua siitä korkeasta asemasta,
minkä hän on pyhässä kutsumuksessaan saavuttanut ja tulla sinun
omaksesi."

Rauhallinen ääni herkesi puhumasta.

Ritari nousi vitkaan seisoalleen. Ensin hän seisoi äänetönnä. Sitten
hän puhui tyynellä arvokkuudella, joka todisti hänen ansainneen piispan
luottamuksen.

"Minä kunnioitan teitä suuresti, jalo herra", hän sanoi; "ja jos
ikämme ja asemamme olisivat toisenlaiset, niin että voisimme taistella
rakastamastamme naisesta, olisin ylpeä saadessani mitellä miekkoja
kanssanne."

Piispa istui katsellen tuleen. Herkän suun pielissä häivähti lievä
hymy. Ne taistelut, joita hän oli suorittanut rakastamansa naisen
vuoksi, olivat olleet ankarampaa laatua kuin ritarimiekkain mittely.

Hugh d'Argent puhui edelleen.

"Syvästi kiitollinen olen teille, kunnianarvoisa isä, kaikesta mitä
olette tehnyt; ja vieläkin enemmän siitä, mitä ette ole tehnyt.
Moran tapasin kuuden vuoden kuluttua siitä, kun hän oli ensi kertaa
oleskellut hovissa, tapasin hänet, rakastuin häneen ja voitin hänet
omakseni; ja hyvin tietäen, että se suloinen rakkaus, jonka hän minulle
soi, oli rakkautta, josta ei yksikään mies ollut riistänyt kukkaa."

Hugh vaikeni.

Nuo ystävälliset ja perin kirkkaat silmät pysyivät yhä tuleen
kohdistuneina. Tuntuiko piispasta vaikealta ajatella, että hänen
elämänsä salaisuus oli nyt hänen omasta toimestaan siirtynyt toisenkin
säilytettäväksi?

Hugh siirtyi askeleen lähemmäksi. "Ja syvästi rakastan teitä,
kunnianarvoisa isä, ihmeellisestä hyvyydestänne häntä kohtaan ja --
hänen tähtensä minua kohtaan. Ja rukoilen taivasta", lisäsi Hugh
d'Argent yksinkertaisesti, "että jos hän tulee omakseni, hän ei saisi
koskaan tietää voittaneensa kerran sellaisen miehen rakkauden, joka on
niin paljoa parempi sitä miestä, joka on saanut hänen lempensä."

Näin sanoen ritari notkisti toisen polvensa ja suuteli nöyrästi piispan
kaavun lievettä.

Worcesterin Symon oli syvästi liikutettu.

"Poikani", hän virkkoi, "yhdessähän me toivomme hänelle onnea ja
korkeinta hyvää. Lopulta on kuitenkin annettava Jumalan ja hänen oman
puhtaan sydämensä ohjata hänen jalkansa rauhan tielle."

Piispa nousi ja astui ikkunan ääreen.

"Idän puolella alkaa ruskottaa. Aamu on tulossa. Lähde kanssani,
Hugh, kappeliin. Me rukoilemme Hänen Pyhyytensä puolesta kiittäen
hänen armollisesta kirjeestään ja luvastaan; me ylistämme Jumalaa
sanansaattajani onnellisen paluun johdosta. Mutta me tahdomme myöskin
hartaasti anoa, että prioritar saa nähdä tämän tienhaaran kirkkaassa
valossa ja että aikeemme saatetaan onnelliseen päätökseen."

Hetken kuluttua ritari lepäsi yksinään polvillaan himmeästi valaistussa
kappelissa. Pääalttarilla, kaukana, hämärän kietomana, pappisvirkansa
ylimpään tehtävään syventyneenä seisoi piispa messua toimittaen.

Mutta kummankin sydämestä kohosi sama levoton rukous.

       *       *       *       *       *

Ja tuon uuden päivän kalpeassa koitossa valvoi nainen, jonka puolesta
sekä ritari että piispa rukoilivat, kammiossaan madonnan alttarin
ääressä.

"Siunattu Neitsyt", hän sanoi, "sinä joka rakastit Pyhää Jooseppia,
ollen hänen kihlattunsa, mutta kuitenkin säilyit pyhitettynä Herralle
ja Hänen tarkoitukselleen -- oi, luo minuun voimaa karkoittaakseni
mielestäni tämän alituisen kärsimyksen ajatellessani häntä, hänen
kärsimyksiään, jolle muinoin lupasin uskollisuutta, pyhittääkseni
itseni kokonaan Herrani palvelukseen."

Niin lepäsivät nämä kolme polvillaan uuden päivän koittaessa.

Ja ritari rukoili: "Suo hänet minulle!"

Ja piispa rukoili: "Ohjaa hänen jalkansa rauhan tielle."

       *       *       *       *       *

Ja kädet ristissä rinnoillaan ja katse kohotettuna prioritar virkkoi:
"Saata minut tuntemaan tie, jota minun on vaellettava; sillä minä
kohotan sieluni Sinun puoleesi."

Aamuruskon hopeajuovat kalpenivat ilmoja halkovien kultasateiden
vaikutuksesta -- ne olivat nousevan auringon kirkkaita airuita.

Silloin kajahtivat luostarin puutarhasta pehmeinä ensimmäiset sävelet,
kun punarinta-satakieli viritti kirkkaan, mutta suloisena kiirivän
laulunsa.



XXV luku

MARY ANTONY JA PIISPA.


Sen illan jälkeisenä aamuna, jolloin piispan sanansaattaja oli palannut
Roomasta, sattui vanha maallikkosisar Mary Antony kulkemaan luostarin
pihamaan poikki, kun ulkoportilta kuului kovaa kolkutusta.

Kiiruhtaen luokse Mary Antony työnsi sisään kurkistavan
portinvartijattaren, avasi itse luukun ja kurkisti ulos.

Portin edessä odotti lordi-piispa valkoisen ratsunsa selässä istuen ja
seuralaisenaan veli Philip.

Mikä hämmästyttävä yllätys! Mikä onnellinen tapahtuma, ajatteli
Antony eukko, että hän sattui olemaan saapuvilla moista tilannetta
selvittämässä.

Piispa ei ollut koskaan käynyt nunnaluostarissa lähettämättä ennakolta
sanansaattajaa tiedustamaan, voiko prioritar ottaa hänet vastaan, ja
ilmoittamatta samalla määrähetken, jolloin aikoi saapua. Niin että
kun iso portti oli avattu sepposen seljälleen ja piispa ratsasti
kartanolle, prioritar seisoi portaikon yläpäässä häntä vastaan
ottamassa seuralaisenaan äiti aliprioritar taempana seisoen ja
toiset hurskaat sisaret polvillaan eteisessä. Mary Antony pysytteli
tarkoin poissa näkyvistä, mutta sellaisessa paikassa, mistä kävi
kurkisteleminen, koska hänestä oli hauskaa nähdä kunnianarvoisan äidin
polvistuvan suutelemaan piispan sormusta ja nousevan viipymättä jälleen
seisoalleen, niin että koko liikkeestä muodostui sulava syvä kumarrus.
Ja sitten oli yhä kurkistelevasta Mary Antonysta edelleen hauskaa nähdä
priorittaren nousevan avaraa kiviportaikkoa piispan kera kummankin
osoittaessa toinen toiselleen kunnioittavaa kohteliaisuutta.

(Ihanimmissa unelmissaan taivaasta Mary Antony näki itsensä
jasperi-istuimella katselemassa, kuinka kunnianarvoisa äiti ja mahtava
lordi-piispa nousivat yhdessä loputtomia kultaportaita, kun sitä
vastoin äiti alaprioritar ja sisar Mary Rebecca kurkistelivat mustan
ristikon takaa jostain alhaalta käsin, mistä he näkivät varsin hyvin
Mary Antonyn jasperi-istuimellaan, mutta eivät erottaneet vilaustakaan
kultaportaista tai niistä säteilevistä olennoista, joiden kulkua hän
itse tarkkasi.)

Niin kävi piispan tavallisesti vieraillessa, jolloin kaikki oli
valmiina häntä vastaan ottamaan.

Mutta nyt piispa vartosi kenenkään odottamatta portin ulkopuolella, ja
Mary Antonyn oli ratkaistava tämä pulma.

Käskien portinvartijatarta avaamaan hän kiiruhti portaille...
Mahdotonta oli kutsua kunnianarvoisaa äitiä ajoissa saapuville... Ei
käynyt päinsä antaa lordi-piispan odottaa!... Juuri nyt pyörähtivät
portinpuoliskot auki.

Mary Antony nousi kuusi porrasta; sitten hän kääntyi ovella.

Lordi-piispa oli otettava vastaan. Ketään muuta ei ollut tekemässä
sitä. Hänen oli itse otettava vastaan lordi-piispa!

Nähdessään piispan ratsastavan pihaan Ikonilla, siunaten ohi ajaessaan
portinvartijatarta, hän muisti, kuinka oli itse ratsastanut pitkin
jokiniittyä piispana. Nyt hänen oli esitettävä priorittaren osaa.

Ja niin tapahtui,-että kun piispa ratsasti ovelle ja laskeusi
satulasta heittäen ohjakset veli Philipille, hän havaitsi edessään
vanhan maallikkosisaren omituisen pikku olennon täyteen mittaansa
suoristuneena ja ilmeisesti oman merkityksensä ja arvonsa tuntien.

Piispan ennättäessä eteiseen sisar polvistui ja suuteli hänen
sormustaan. Sitten hän koetti nousta äkkiä, mutta ei onnistunutkaan
siinä ja tarrautuen piispan käsiin huudahti: "Paholainen periköön
vanhat polveni!"

Piispaa ei oltu koskaan ennen otettu vastaan moisin tervehdyksin!
Milloinkaan ennen ei maallikkosisar ollut suudellut hänen sormustaan!
Mutta muistaen kohtauksen, jolloin Antony eukko oli ratsastanut ketoa
pitkin Ikonilla, hän tajusi, että tämä esitti nyt priorittaren osaa.

"Hyvää päivää, arvoisa äiti", hän sanoi auttaen tämän pystyyn.
"Henki on altis, tiedän sen, mutta teidän tapauksessanne ovat
polvitaipeet heikot. Eikä ihmekään, sillä kauan ne ovat palvelleet
teitä. Minunkin on vaikea nousta polviasennosta, ja kuitenkin ovat
minun polveni kolmeakymmentä vuotta nuoremmat kuin teidän... Ei, en
nouse kunnianarvoisan äidin kammioon, ennenkuin hänelle on ilmoitettu
tulostani. Opastakaa minut puutarhaan ja antakaa minun odottaa siellä
siimeksessä, sillä välin kuin käytte noutamassa hänet."

Perin ylpeänä yrityksensä onnistumisesta ja piispan hurmaavan
alentuvaisuuden rohkaisemana Mary Antony opasti vieraan ruusukaariston
kautta; ja luoden hänen kasvoihinsa salavihkaisia silmäyksiä huntunsa
suojasta rohkeni toivoa, ettei olisi havaittavissa mitään sellaista,
mikä voisi tuottaa ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille.

Mary Antony tallusteli piispan rinnalla marjakuusien reunustamaa pitkää
käytävää myöten, kun hän purki ilmoille tämän levottoman kysymyksen.

Heti piispa hidastutti käyntiään.

"Ei niin joutuin, sisar Antony", hän sanoi. "Pyydän teitä muistamaan
ikäni ja hillitsemään askeleitanne. Minkä vuoksi odottaisitte
ikävyyksiä tai huolta kunnianarvoisalle äidille?"

"Enhän minä odota mitään", vastasi Mary Antony; "en ole nähnyt mitään;
en, ole kuullut mitään! Se oli kokonaan minun erehdykseni, kun laskin
väärin herneeni. Sanoin sen kunnianarvoisalle äidille ja sain hänen
mielensä rauhoittumaan, kun toin nähtäväksi _kuusi_ hernettä sanoen
löytäneeni laukustani _kuusi_ hernettä _viiden_ sijasta."

"Pysähdytäänpä tähän", sanoi piispa, "katselemaan tätä liljaa. Kuinka
viehättäviä sen terälehdet ovat. Kuinka solakkana ja valkoisena se
kuvastuu pensaikkoa vastaan. Minkä vuoksi teidän oli rauhoitettava
kunnianarvoisan äidin mieltä, sisar Antony; tuomalla nähtäviksi kuusi
hernettä?"

"Sen vuoksi", sanoi vanha maallikkosisar, "että kun olin paluumatkalla
laskenut ne kaksikymmentä hurskasta sisarta, jotka olivat lähteneet
iltamessuun, niin ohitseni kulkikin vielä yksi, joten niitä tuli
yksikolmatta. Ja silloin minä juoksin ilmoittamaan kunnianarvoisalle
äidille sanoen typeryydessäni, että pelkäsin sen yhdennenkolmatta
olevan sisar Agathan, joka oli palannut elävien ilmoille oltuaan yli
viidenkymmenen vuoden vainajain parissa. Monta kertaa olenkin juuri
ennen päivänkoittoa kuullut hänen koputtavan pylväskäytävän ovelle;
niin, monen monta kertaa -- tap! tap! tap! Mutta hyödyttäisikö
sitä avata nais-raukalle, jonka on auttanut käärinliinoihin lähes
kuusikymmentä vuotta sitten? Niin että 'Koputa vain', minä sanon;
'koputa vain, sisar Agatha! Yritä Pyhän Pietarin luona Paratiisin
portilla. Antony eukko on liian viisas päästääkseen sinua sisään."

"Mitä kunnianarvoisa äiti sanoi, kun te ilmoititte siitä
yhdennestäkolmatta Valkoisesta sisaresta?" tiedusti piispa.

"Kunnianarvoisa äiti käski minun poistua, jotta saisi itse kohdata
sisar Agathan haamun?"

"No, miksi ette poistunutkaan?" kysäisi piispa tyynesti.

Kerrassaan hämääntyneenä Mary Antony tunsi kielensä kangistuvan. Hän
seisoi aivan kuin puutuneena ja tuijotti piispaan. Hänen ikenensä
alkoivat kalista, ja hän puserti nystyröitään niitä vastaan kauhu ja
pelko silmissään.

Piispa katseli tutkien noita säikähtyneitä vanhoja kasvoja ja
luki niistä kaiken, minkä halusi tietää. Sitten hän hymyili ja
tarttuen eukkoa leppeästi käsivarresta lähti astumaan edelleen
marjakuusipensaikkojen keskitse.

"Sisar Antony", hän sanoi, ja hänen äänensä matala sävy tuntui kuin
rauhalliselta soitolta vanhan Antonyn hämääntyneestä mielestä;
"te ja minä, rakas sisar Antony, rakastamme kunnianarvoisaa äitiä
niin vilpittömästi ja uskollisesti, että tekisimme mitä tahansa
säästääksemme hänet tuokionkin tuskasta. _Me_ tiedämme, kuinka jalo ja
hyvä hän on ja että hän päättää aina oikein ja seuraa Pyhän Neitsyen ja
kaikkien, pyhimysten jälkiä. Mutta on toisia, jotka eivät rakasta häntä
kuten me eivätkä tunne häntä kuten me tunnemme; ja he voisivat tuomita
hänet väärin. Sen vuoksi meidän ei sovi kertoa kenellekään, mitä _me_
tiedämme -- kuinka kunnianarvoisa äiti yksinään suoriutui tuosta
vieraasta, joka _ei_ ollut sisar Agathan haamu."

Mary Antony kurkisti piispaan. Hänen kasvoillaan oli suuren riemun
valo. Hänen silmänsä olivat vapautuneet kauhun ilmeestä ja alkoivat
vilkkua ovelasti.

"En tiedä mitään", hän sanoi. "En ole nähnyt mitään; en ole kuullut
mitään."

Piispa hymyili.

"Kuinka monta hernettä oli jäljellä laukussanne, sisar Antony?"

"Viisi", hihitti Mary Antony.

"Minkä vuoksi näytitte kuutta kunnianarvoisalle äidille?"

"Rauhoittaakseni hänen mieltään", kuiskasi vanha maallikkosisar.

"Saadaksenne hänet ajattelemaan, että ette ollut kuullut mitään,
nähnyt, mitään ettekä tietänyt mitään."

Mary Antony nyökkäsi jälleen nauraa hihittäen.

"Uskollinen vanha sydän!" virkkoi piispa. "Mikä antoi sinulle tämän
ajatuksen?"

"Meidän siunattu Neitsyemme, kun pyysin häntä valaisemaan vanhan
Antonyn järkeä."

Piispa huokasi. "Valaiskoon Pyhä Neitsyt sitä yhä edelleenkin", hän
mutisi puolittain ääneen.

"Amen", sanoi Mary Antony hartaasti.



XXVI luku

RAKKAUS EI VÄSY KOSKAAN.


Piispa vartosi prioritarta sillä kivipenkillä pyökkipuun alla, mistä
punarinta-satakieli oli ryöstänyt herneen.

Hän näki priorittaren tulevan päivänpaisteista pylväskäytävää pitkin.

Kun tämä laskeutui portaita ja tuli nopeasti kohti, tajusi piispa heti
oudon muutoksen tapahtuneen hänessä.

Oliko tuo ratsastus Ikonilla vapauttanut hänet verkoista, joihin hän
oli tähän asti ollut sotkeutuneena?

Priorittaren ennättäessä luokse piispa tarttui häntä molemmista
käsistä, jotta hän ei polvistuisi.

"Minut on jo otettu vastaan polvistuksin, tyttäreni", hän sanoi ja
kuvasi vanhan Mary Antonyn omituista pikku olentoa tervehtimässä
eteisen ovella.

Tällöin prioritar nauroi hilpeästi ja kertoi vuorostaan piispalle tällä
samaisella paikalla sattuneen kohtauksen, jolloin vanha Antony oli
näytellyt herneitään punarinta-satakielelle.

"Mitä herneitä?" tiedusti piispa ja sai siten kuulla koko tarinan
noista viidestäkolmatta herneestä, jotka päivittäin laskettiin ja
joista muutamat esittivät erinäisiä järjestön jäseniä. "Ja eräs iso
valkoinen herne oli hienon ulkomuotonsa vuoksi valittu edustamaan
minua itseäni", sanoi prioritar; "ja hyljeksien alaprioritarta ja
sisar Mary Rebeccaa mestari Punarinta tupsahti alas ja ryösti minut
mukaansa! Kuullessani hätähuutoja minä riensin tänne ja kuulin Mary
Antonyn herjaavan satakieltä 'hurmepukuiseksi ritariksi' ja valittavan
äänekkäästi minun ryöstöäni. Hänen kuvitelmansa muuttuvat hänelle
todellisemmiksi kuin todellisuus."

"Hänellä on uskollinen sydän", sanoi piispa, "ja sukkela äly."

"Uskollinen? Niin", virkkoi prioritar, "uskollinen ja rakastava. Mutta
vasta äskettäin olen huomannut rakkauden huolellisuuden ja hartauden
varjossa." Prioritar rypisti sileätä otsaansa luoden katseensa poispäin
sämpyläsaksan puun lehvikköön. "Kuinka pian me unohdamme tällaisissa
paikoissa pelkän muistonkin persoonallisen, inhimillisen rakkauden
merkityksestä. Me totumme niin pian kohdistamaan ajatuksemme yksinomaan
abstraktiseen tai jumalalliseen."

"Se on tappio", sanoi piispa. Hän kääntyi ja alkoi vitkaan
astella pylväskäytävää kohti; "suuri tappio, tyttäreni. Ennenkuin
siitä koituu teille korvaamaton tappio, sallisin kernaammin tuon
rohkean hurmepukuisen ritarin kantavan teidät pois nopein siivin.
Ennemmin punarinta-satakielen pesä, jos siinä asustaa rakkaus, kuin
nunnaluostari täynnä kuolleita sydämiä."

Hän kuuli priorittaren hengähtävän äkisti, mutta ei antanut hänelle
tilaisuutta puhua.

"'Ja nyt on jäljellä usko, toivo, rakkaus, nämä kolme'", puhui piispa;
"'mutta suurin näistä on rakkaus.'"

He kulkivat pylväskäytävän halki. Prioritar kääntyi ovella jääden
odottamaan, että piispa astuisi sisään ennen häntä.

"Tämä, herra piispa", hän virkkoi tehden ylevän liikkeen kädellään, "on
Uskon ja Toivon tyyssija ja myöskin tuon jumalallisen Rakkauden, joka
voittaa sekä Uskon että Toivon."

"Kuulkaa minua", sanoi piispa. "'Rakkaus kärsii kauan ja on lempeä;
rakkaus ei kadehdi; rakkaus ei ylvästele eikä kerskaile; ei käyttäydy
sopimattomasti; ei etsi omaansa; ei vihastu vähästä eikä ajattele
pahaa; ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuudesta; kestää kaiken,
uskoo kaiken, toivoo kaikkea, kestää kaiken. Rakkaus ei väsy koskaan.'
Minun luullakseni", sanoi piispa leppeätä mietiskelyä ilmaisevalla
äänellä astuessaan priorittaren kammioon, "apostoli puhui aivan
inhimillisestä rakkaudesta; ja kuitenkin hän arvosti sen uskoa ja
toivoa korkeammaksi."

"Ajatteletteko te yhä sisar Mary Seraphinea, herra piispa?" tiedusti
prioritar, ja tämä kuuli hänen äänessään nousevan myrskyn kaukaisen
kohun.

"En, rakas prioritar", vastasi piispa istuutuen espanjalaiseen tuoliin
ja laskien hiippansa läheiselle pöydälle; "en puhu rakkaudesta omaa
itseään kohtaan eikä sitä tee apostolikaan, jonka sanoja juuri toistin.
Otaksun hänen kirjoittavan inhimillisestä rakkaudesta, joka on saanut
pyhityksen, jota usko ja toivo kannattavat, mutta joka on näitä
molempia suurempi; aivan samoin kuin lintu on siipiään suurempi, mutta
ei voi kohota lentoon ilman niitä. Meillä täytyy olla uskoa, meillä
täytyy olla toivoa; silloin poloinen maallinen rakkautemme voi kohota
omahyväisyyden ja itsenautinnon alemmalta tasolta ja päästä niiden
joukkoon, jotka ovat ikuisia."

Prioritar oli sijoittanut tuolinsa piispaa vastapäätä. Hän oli perin
kalpea ja hänen huulensa vapisivat. Niin ankarasti hänen täytyi
ponnistaa voimiaan puhuakseen tyynesti, että ääni kuului jyrkältä ja
kovalta.

"Miksi puhumme maallisesta rakkaudesta, herra piispa, paikassa, missä
kaikki maallinen rakkaus on hyljätty ja unohdettu?"

Havaiten huulten värisevän piispa ei kiinnittänyt huomiota äänen kovaan
sävyyn, vaan vastasi varsin hellästi, vilpittömällä suoruudella, joka
uhmasi kaikkea väittelyä:

"Siksi, tyttäreni, että olen tullut puhumaan Hugh'n puolesta."



XXVII luku

NAISEN OMATUNTO.


"Hugh'n puolesta?" virkkoi prioritar. Ja sitten uudestaan epäilyksen
sekaisen kummastuksen matalalla äänellä: "Hugh'n puolesta! Mitä te
tiedätte Hugh'sta, herra piispa?"

Piispa katsoi kiinteästi priorittareen ja vastasi tavattoman vakavasti
ja pontevasti:

"Tiedän sen, että rikkoessanne hänelle antamanne juhlallisen lupauksen
te särjette perin jalon sydämen; ja jättämällä hänen kotinsa autioksi
te ette riistä häneltä vain onnea, vaan myöskin hänen uskonsa. Miehet
ovat taipuvaiset arvostamaan pyhää uskontoamme, ei sen teoriain mukaan,
vaan pitäen silmällä miten se saa meidät menettelemään niihin nähden.
Jos te tuomitsette Hugh'n istumaan lietensä ääressä vuodesta toiseen
yksinäisenä, lapsettomana miehenä, silloin te karkoitatte Madonnan
hänen kodistaan; jos te riistätte häneltä rakkautenne, niin pahoin
pelkään, että riistätte häneltä myöskin uskon Jumalan rakkauteen.
En sano, että asiain tuleekin olla näin; sanon vain, että sellainen
tosiasia meillä on edessämme. Ja muistakaa -- jalosukuisen miehen ja
naisen kesken, joista kummallakin on puhdas kilpi ja kumpikin uskoo
toisen kunnian perikuvaksi, ei rikottu lupaus ole mikään pikkuasia."

"Minä en rikkonut lupaustani", sanoi prioritar, "ennenkuin uskoin
Hugh'n rikkoneen omansa. Olin kärsinyt ankaraa sydämen tuskaa ja
nöyryytystä kuullessani hänen naineen serkkunsa Alfridan, ennenkuin
päätin luopua maailmasta ja lähteä luostariin."

"Mutta Hugh ei nainut serkkuansa eikä ketään muutakaan naista", virkkoi
piispa. "Hän pysyi teille uskollisena jokaisessa ajatuksessaan ja
teossaan, vielä senkin jälkeen kuin hänkin oli kärsinyt ankaraa sydämen
tuskaa sen vuoksi, että teidän oletettiin ruvenneen toisen kosijan
puolisoksi."

"Sain kuulla totuuden vasta muutama päivä sitten", sanoi prioritar.
"Seitsemän pitkää vuotta luulin Hugh'n pettäneen minut. Seitsemän
pitkää vuotta luulin häntä toisen naisen puolisoksi ja opetin itseni
unohtamaan jokaisen muiston entisestä hellyydestä."

"Te olitte kumpikin petoksen uhreja", virkkoi piispa. "Te olette
molemmat saaneet kokea kovia. Te olette kumpikin toistenne tähden
velvolliset korjaamaan, mikä vielä on korjattavissa."

"Seitsemän pyhää vuotta", sanoi prioritar lujasti, "olen ollut
Kristuksen morsian."

"Rakastatteko Hugh'ta?" kysyi piispa.

Kammiossa vallitsi äänettömyys.

Prioritar halusi hartaasti osoittautua kuolleeksi kaikelle maalliselle
rakkaudelle ja mielihalulle. Mutta joka kerta, kuin hän avasi huulensa
vastatakseen, ilmestyi hänen sisäisen näkemyksensä kuvastimeen uusi
kuva sulkien ne.

Hän näki käsi ojennettuna tarttuvansa Hugh'ta kädestä, kun he yhdessä
olivat polvillaan Madonnan alttarin ääressä. Hän saattoi tuntea
sykkivän elämän hyökynä virtaavan vierustoverin kädestä omaansa ja
sitten ylöspäin turtuneeseen sydän poloiseen, saaden sen lepattamaan
siipiään kuin häkkiin suljettu lintu.

Hän tunsi taasen lujana ja lohduttavana tuon väkevän käsivarren,
johon hän nojausi, kun hän ja Hugh verkalleen astelivat pimeydessä
äänettöminä rinnatusten.

Hän muisti jokaisen kerran, jolloin tottelevaisuus oli tuntunut
omituisen suloiselta ja häntä oli viehättänyt Hugh'n käskyjen miehekäs
jyrkkyys.

Hän näki Hugh'n polvillaan jalkainsa juuressa lyhdyn luomassa
keltaisessa valokehässä. Hän tunsi hänen tukkansa paksuna ja pehmeänä
sormiensa välissä.

Ja sitten -- hän muisti tuon värähtävän nyyhkytyksen ja kaikkien
raja-aitojen äkillisen murtumisen. He tarvitsivat toinen toiseltaan
lohtua ja lievennystä tuskaansa. Sitten -- antautumisen ihana hetki;
noiden väkevien käsivarsien puserruksen tuottama huojennus; vuosien
pituisten kärsimysten kaikkoaminen, kun hän tunsi Hugh'n huulien
tapailevan omiaan ja taipui hänen janoavaan suudelmaansa.

Sitten vielä viimeinen kuva, kun Hugh kunnioittaen hänen toivomustaan,
pikemmin tunnettua kuin ilmi lausuttua, oli päästänyt hänet vapaaksi ja
poistunut enempää sanomatta tai koskematta tuohon himmeään harmaaseen
valoon, joka väikkyi kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä --
oli poistunut, kadonnut näkyvistä. Hän näki itsensä yksinäisyyteen
jääneenä, raskaan oven hänen omien kättensä sulkemana erottaen
heidät ikiajoiksi toisistaan. Hän näki itsensä makaamassa maan alla,
pimeydessä ja autiudessa, kasvot kosteassa mullassa, missä Hugh'n jalat
olivat seisoneet.

"Rakastatteko Hugh'ta?" tiedusti piispa uudelleen.

Ja prioritar kohotti katseensa, joka oli täynnä kärsimystä, moitetta
ja tuskaa, mutta myöskin rohkeutta ja totuudellisuutta, ja vastasi
yksinkertaisesti: "Voi, jalo herra, rakastan."

Sitä seuraava äänettömyys oli jännittynyttä sisäistä taistelua. Piispa
kohdisti katseensa ristillä riippuvaan Lunastajaan, olennoituun
itseuhraukseen, sillä välin kuin prioritar pyrki hillitsemään
mielenliikutustaan.

"Rakkaus ei väsy koskaan", virkkoi piispa sitten lauhasti.

Mutta prioritar oli päässyt oman mielensä herraksi, ja nuo leppeät
sanat olivat hänelle kuin taisteluhaaste. Hän puki heti ylleen pyhän
päättäväisyyden rintahaarniskan ja paljasti miekkansa.

"Herra piispa", hän sanoi, "te olette saanut minut tunnustamaan
rakkauteni, mutta samalla te olette saanut minut tunnustamaan syntini.
Nunnan ei sovi antautua sellaiseen rakkauteen, jota Hugh d'Argent yhä
vielä haluaa saada osakseen minun puoleltani. Tuntikausia rukoilemalla
ja valvomalla olen koettanut puhdistaa sieluani tahrasta, joka
siihen tuli taipuessani -- vaikkakin vain hetkiseksi -- tämän miehen
voimakkaaseen vaatimukseen, joka pyhyyttä solvaisevaan naamioilveilyyn
turvautuen tunkeutui luostarimme pyhitetylle alueelle. En tiedä, kenet
hän on lahjonut" -- jatkoi prioritar luoden suuttuneen epäluulon
katseen piispaan.

"Rakkaus ei ajattele pahaa", mutisi Worcesterin Symon.

"Mutta tiedän, että jonkun vaikutusvaltaisen henkilön on täytynyt
ummistaa silmänsä hänen juoneltaan, muutoin ei hän olisi voinut olla
kryptassa yksinään vesper-messun aikana pukeutuakseen meidän asuumme
ja liittyen palaavaan kulkueeseen päästä tänne luostariin. Ja jonkun
täytyy yhä edelleen auttaa ja edistää hänen suunnitelmiaan, muutoin
ei hän voisi, kuten hän itse kertoi minulle, oleskella joka päivä
kryptassa yksinään juuri siihen aikaan, jolloin me kuljemme sitä tietä.
Minua katkeroittaa, herra piispa, ajatellessani, että henkilö, jonka
pitäisi tässä olla minun puolellani, asettuu minua vastaan."

"Ei ole pitkävillainen", puhui piispa.

"Totta puhuen, herra piispa", sanoi prioritar kohoten seisoalleen
kookkaana ja suuttuneena, "minun tekisi melkein mieli unohtaa se
kunnioitus, jota olen velvollinen osoittamaan teidän korkeata asemaanne
kohtaan --"

"Ei käyttäydy sopimattomasti", mutisi Worcesterin Symon pannen hiipan
päähänsä.

Prioritar käänsi selkänsä piispalle ja kävi ikkunan ääreen. Hän oli
niin vihoissaan, että tunsi kyynelten kirveltävän silmiään. Mutta
samalla hän tunsi peräti ristiriitaista halua polvistua tuon ihanan
ja arvokkaan olennon eteen, nojata päätään piispan polviin ja purkaa
sydämestään säälittävä tarinansa taisteluista, epäilyksistä ja
ponnistuksista, viettelyksistä ja vaivoin saavutetusta voitosta, joka
muodosti selonteon hänen viimeaikaisista öistään ja päivistään. Piispa
oli ollut hänen uskollinen ystävänsä ja neuvojansa kaikkina näinä
vuosina. Mutta nyt hän tiesi tämän ystävän asettuneen häntä vastaan
taistelemaan, ja pelkäsi häntä vieläkin enemmän kuin Hugh'ta. Hugh
kamppaili hänen tunteittensa kanssa; ja aistimusten tasolla hän tiesi
oman tahtonsa lopulta pääsevän voitolle. Mutta piispa kamppaili hänen
sielunsa kanssa, ja vanhuksen tyynen leppeyden takana oli älyn voima,
joka hänen vähimmässäkään määrin väistyessään valtaisi hänet ja pitäisi
hänet vallassaan kuin samettihansikkaaseen kätkeytyneet terässormet.

Hän palasi istuimelleen rauhoittuneena, mutta päättäväisenä.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "pyydän teitä suomaan anteeksi
äkillisen suuttumukseni. Teiltähän minä odotan apua näinä vaikeina
aikoina. Minua surettaa, että tuotan tuskaa ja pettymystä uljaalle ja
jalolle ritarille, uskolliselle rakastajalle ja mitä vilpittömimmälle
sydämelle. Mutta en voi palkita uskollisuutta uskottomuudella. Jos
rikkoisin pyhän valani antautuakseni hänelle, en toisi kerallani
siunausta hänen kotiinsa. Parempi tyhjäkin liesi, kuin sellainen missä
kirous väijyy. Sitä paitsi emme voisi koskaan kestää siitä aiheutuvaa
häväistystä. Minä joutuisin kaikkien kammoamaksi. Paavi itse julistaisi
meidät varmaankin kiroukseen. Siitä koituisi loputonta murhetta minulle
ja vaaroja Hugh'lle. Jo nämä syyt riittävät tekemään sen mahdottomaksi."

Silloin piispa otti vyölaukustaan kokoon käärityn pergamentin.

"Tyttäreni", hän sanoi, "kun Hugh kertoi minulle surullisen
tarinansa petoksesta ja tappiostaan, ei hän suostunut ilmoittamaan
minulle etsimänsä naisen nimeä, sanoi vain uskovansa, että tämä oli
löydettävissä Worcesterin Valkoisten sisarten joukosta. Kun tiedustin
nimeä, hän vastasi: 'Suojelen hänen nimeään, kuten suojelisin
omaa kunniaani. Ellen voita häntä takaisin, jos hän pysyy minusta
loitolla, niin että saan ratsastaa täältä yksinäni, silloin minun on
ratsastettava tieheni jättämättä moitteen varjoakaan hänen puhtaaseen
maineeseensa. Hänen nimensä on säilyvä iäti sydämessäni', sanoi Hugh,
'mutta ei yksikään sana minun suustani ole antava kenellekään aihetta
liittää sitä rikottuun valaan tai hyljättyyn rakastajaan.' Kerron
tämän teille, tyttäreni, jotta ette tuomitsisi väärin perin uskollista
ritaria.

"Mutta uskollinen rakastaja ei ole koskaan ollut valtiomies. Hugh ei
ollut puhellut kauaa kanssani, ennenkuin olin täysin selvillä tiestä.
Muutama varovainen kysymys ratkaisi asian aivan epäämättömästi. Minkä
jälkeen, rakas prioritar --"

Piispa vaikeni. Kävi äkkiä vaikeaksi jatkaa. Priorittaren kirkas katse
oli kohdistunut häneen.

"Minkä jälkeen, herra piispa?"

"Minkä jälkeen tajusin -- että muuan varhainen unelmani voisi
mahdollisesti toteutua. Tunsin Hugh'n poikana -- Minussa vallitsee
todellinen intohimo nähdä kaiken kehittyvän täydellisyyteensä --
Lyhyesti sanoen, lähetin Roomaan sanansaattajan, joka vei Hänen
Pyhyydelleen Paaville kirjeen, missä tein tarkoin selkoa koko asiasta.
Eilen illalla sanansaattajani palasi tuoden Pyhältä Isältä kirjeen ja
sen ohella tämän."

Piispa ojensi kokoon käärittyä asiakirjaa.

Prioritar nousi, otti sen hänen kädestään ja kehitti auki.

Kun hän luki ensimmäiset rivit, ilmestyi hänen kasvoilleen äkisti
kummastuksen sijaan tyytymättömyyden ryppyjä.

"Mitä!" hän sanoi. "Nimi ja arvo, joista luovuin" tähän järjestöön
liittyessäni! Kuka uskaltaa käyttää minusta nimitystä 'Mora, Norellen
kreivitär'?"

"Vain hänen Pyhyytensä Paavi ja Worcesterin piispa", virkkoi piispa
nöyrästi tarkoittamatta sitä priorittaren kuultavaksi. Eikä hän
kiinnittänytkään huomiota tähän vastaukseen, sillä hänen sanansa olivat
olleet suuttunut huudahdus pikemmin kuin kysymys.

Mutta vielä oli pahempaakin tulossa.

"Erivapautus!" äännähti prioritar.

"Päästö valasta!" hän huudahti hetken päästä.

Ja viimein, lukien kiireesti, hillitöntä suuttumusta ja mielipahaa
ilmaisevalla äänellä: "'Valtuuttaa Symonin, Worcesterin piispan, tai
hänen määräämänsä papin yhdistämään avioliiton pyhällä sakramentilla
ristiretkeläis-ritarin Hugh d'Argentin sekä Mora de Norellen,
Worcesterin Valkoisten sisarten entisen priorittaren.' _Entisen_
priorittaren? Totta tosiaan, he ovat rohjenneet kirjoittaa siten!
_Entisen_ priorittaren! On todellakin syytä antaa heidän ymmärtää, että
hän on prioritar _nyt_ -- ei johonkin aikaan, vaan _nyt_ ja _täällä_!"

Hän kääntyi piispan puoleen.

"Herra piispa, Kirkko näyttää asettuvan kannattamaan mahdillaan
Maailmaa, Lihaa ja Paholaista, jättäen naisen ja hänen omantuntonsa
yksin ja taistelemaan kenenkään auttamatta niitä hurjia voimia vastaan,
jotka ovat käyneet hänen kimppuunsa. Mutta saatte nähdä, että hän osaa
käsitellä oikein jokaista vastustajain asetta, mikä sattuu joutumaan
hänen käsiinsä."

Näin sanoen prioritar repäisi valtakirjan ylhäältä alas asti ja sitten
yhä edelleen poikin ja pitkin, heitti palaset lattialle ja laski
jalkansa niille.

"Näin minä vastaan", hän huudahti, "teidän yritykseenne, herra
piispa, houkutella paavia vapauttamaan minua valasta, jota minä pidän
ikuisesti pyhänä ja sitovana. Ja jos teitä haluttaa erottaa nunna hänen
Taivaallisesta liitostaan ja tehdä hänestä miehen omaisuutta, niin
saatte etsiä häntä jostain muualta, mutta ei Worcesterin Valkoisten
sisarten luostarista, herra piispa!"

Näin puhui suuttunut prioritar saaden rauhallisen kammion kajahtamaan
suuttumuksestaan ja ylenkatseestaan.

Piispa ei ollut vähääkään yrittänyt estää häntä repimästä asiakirjaa.
Kun prioritar heitti sen lattialle tallaten jalallaan palasia, hän
loi vain niihin surkuttelevan silmäyksen ja kohotti sitten katseensa
takaisin hänen kasvoihinsa, noihin silmiin, joista leimahti häntä
vastaan raivoisa suuttumus. Ja hänen omissa silmissään oli katse
niin murheellinen, niin syvästi haavoitettu ja silti niin hellän
ymmärtäväinen, että se hillitsi ja lauhdutti priorittaren vihaa.

Hänen katseensa vaipui verkalleen noiden rauhallisten kasvojen
ylevästä murheellisuudesta rinnan hopearistiin, joka oli koristettu
itämaisilla ametisteilla; purppurakaavusta riippuvaan vyölaukkuun;
polvilla lepääviin käsiin; sormuksen jalokiveen, josta heleä väri oli
häipynyt jättäen sen kalpeaksi ja kirkkaaksi, niin että se kimmelsi
kuin iso kyynelkarpalo piispan sormella; hänen kenkiinsä omituisine
italialaisine solkineen; sitten lattiata pitkin omaan kiukkuiseen
jalkaansa, joka polki siekaleita tuosta kallisarvoisesta asiakirjasta,
joka oli niin suurin vaivoin ja kustannuksin hankittu Pyhältä Isältä
Roomasta.

Sitten prioritar horjahti äkkiä jäykkyydestään, lamaantui, vaipui
epätoivoisesti huudahtaen polvilleen, tarttui molemmin käsin piispaa
polvista ja laski otsansa niille.

"Voi", hän nyyhkytti, "mitä olenkaan tehnyt! Ylpeys ja uhkamieli ovat
saaneet minut puhumaan pahoin teistä, jalo herra, joka olette aina
osoittanut minua kohtaan hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä; ja
harhautuneen katkeruuden valtaamana olen rikkonut Pyhää Isää vastaan
repimällä asiakirjan, jossa on hänen nimikirjoituksensa. Voi minua!
Yrittäessäni tehdä oikein minä olenkin menetellyt, surkean väärin;
koettaessani karttaa syntiä minä olenkin tehnyt uskomattoman synnin!"

Prioritar itki nojaten päätään käsiinsä, jotka lepäsivät piispan
polvilla.

Worcesterin Symon laski kätensä perin hellävaroen tuolle kumartuneelle
päälle, ja tällöin hänen silmänsä etsivät jälleen ristillä riippuvaa
Kristusta. Prioritar olisi todellakin kummastunut, jos hän olisi
kohottanut päänsä ja nähnyt nuo silmät -- tähän asti niin älykkäät,
tutkivat, ystävälliset tai hilpeyttä vilkkuvat -- nyt täynnä
mittaamatonta tuskaa. Mutta nyyhkyttäen kasvot kätkettyinä prioritar
ajatteli vain omia kärsimyksiään.

Hetken kuluttua piispa puhkesi puhumaan.

"Aikomuksemme ei ollut syrjäyttää teidän omaa harkintaanne tai pakottaa
tunteitanne, tyttäreni. Jos asia näyttää teistä sellaiselta, niin
vika on yksinomiin minun. Tämä lupakirje on laadittu kokonaan minun
ehdotuksieni mukaisesti, Hänen Pyhyytensä on luottanut täydellisesti
minuun ja hänelle esittämiini yksityisseikkoihin. Sallikaa minun nyt
lukea teille Pyhän Isän yksityinen kirje, jossa ilmoitetaan lisäksi
useita tärkeitä ehtoja."

Piispa otti esille Roomasta saamansa kirjeen, kehitti sen auki ja luki
sen ääneen varsin hitaasti, jotta jokainen tavu ennättäisi tehota.

Kun priorittaren korvaan osuivat nuo armolliset ja ystävälliset sanat,
jotka käskivät karttamaan kaikkea sopimatonta painostusta ja vaativat
jättämään yksinomaan hänen itsensä ratkaistavaksi, halusiko hän luopua
toimestaan ja käyttää hyväkseen vapautusta valastaan, silloin hänen
teki mieli nöyrtyä tomuun ajatellessaan omaa kiihkeyttään ja vihaisten
sanojensa tekemää vääryyttä.

Hänen itkunsa yltyi niin sydäntä särkeväksi, että piispa laski jälleen
vasemman kätensä ystävällisesti lohduttaen hänen kumartuneelle päälleen.

Kun piispa luki Paavin erikoiset ohjeet siitä, millä tapaa hänen oli
poistuttava luostarista ja palattava uudelleen maailmaan julkista
pahennusta aiheuttamatta, silloin hän vaikeni sulasta kummastuksesta
ja pidätti henkeään kuunnellakseen viimeistä määräystä, joka valtuutti
piispan ilmoittamaan luostarissa, että tämä oli itse kuljetuttanut
priorittaren salaisesti pois, paavin tietäen ja suostumuksella,
erääseen paikkaan, missä häntä tarvittiin korkeampaan tehtävään.

"Korkeampaan tehtävään", sanoi prioritar kätkien yhä kasvonsa.
"_Korkeampaan_ tehtävään. Voiko olla mahdollista, että Pyhä Isä
todellakin pitää paluuta maalliseen rakkauteen ja avioliittoon,
maailman nautintoihin ja kotielämän iloihin 'korkeampana tehtävänä'?"

Tuska, täydellinen pettyneisyys, mielen katkeruus, jota hänen äänensä
ilmaisi, tuotti piispalle tunnonvaivaa.

"Oikeastaan ne olivat minun sanojani, tyttäreni", hän myönsi. "Minä
käytin niitä Pyhälle Isälle kirjoittaessani, ja myönnän, että niitä
käyttäessäni tahdoin ilmaista sitä, mitä jo kauan olen uskonut,
nimittäin että aviovaimo ja äiti, jos hän täyttää tehtävänsä
arvokkaasti, voi merkitä enemmän Jumalan edessä kuin aviottomuuteen
sitoutunut nunna. Mutta omaksuessaan nämä sanat, siitä voimme olla
varmat, ei Pyhän Isän tarkoituksena ollut halventaa luostarielämän
arvoa tai teidän saavuttamaanne korkeata asemaa. Käsittääkseni hän on
vain uskonut minun vakuutukseni, että se uusi tehtävä, mihin teidät on
kutsuttu, on erikoisesti tässä tapauksessa korkeampi tehtävä."

Kohottaen päänsä prioritar katsoi kauan piispaa kasvoihin vastaamatta
mitään.

Hänen silmänsä kylpivät kyynelissä; niiden alle oli muodostunut tummia
varjoja. Mutta ylevä päättäväisyys, lannistamattomuus, loisti tämän
tuskan harson lävitse, kuten aurinko voittoisana tunkeutuu usvan halki
hälventäen kirkkailla säteillään himmentävän sumun.

Nähdessään tämän katseen piispa tiesi samassa, että hän oli joutunut
tappiolle, että ritari oli joutunut tappiolle; että Vatikaanin
kaikkivaltias julistus oli joutunut tappiolle.

Nainen ja hänen omatuntonsa pysyivät taistelussa voittajina.

Voitettuaan oman rakkautensa, hillittyään oman luonnollisen
kaipauksensa tulla rakastettunsa omaksi, hän torjui helposti kaikki
muut hyökkääjät.

Kahden päivän perästä Hugh saisi ratsastaa tiehensä yksinään. Mora ei
seuraisi häntä ellei tapahtuisi jotain ihmettä.

Piispa tajusi tappionsa katsoessaan noihin kirkkaisiin silmiin, jotka
murheellisessa nöyrtyneisyydessäänkin olivat pelottomat.

"Voi, lapsi", hän sanoi, "sinä rakastat Hugh'ta! Voitko sallia hänen
ratsastaa täältä yksinään, seuralaisinaan vain uskottomuuden ja
toivottomuuden hirveät kummitukset? Hänen toivonsa, hänen uskonsa,
hänen rakkautensa, kaikki keskittyy sinuun. Tähän luostariin voimme
löytää toisen priorittaren. Hugh d'Argentille ei voi löytää toista
morsianta. Hän tahtoo saada oman kihlattunsa tai sitten olla yksin."

Pysyen yhä polvillaan prioritar työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi
ylöspäin kädet ristissä.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "en tahdo käydä rakastamani miehen
luokse rikotun valan laahatessa kahleina perässäni. Silloin ei voisi
olla mitään sopusointua elämän soitossa. Milloin vain liikahtaisinkin,
missä kulkisinkin, aina kuulisin noiden kahleiden kalisevan. Ei
yksikään mies voi vapauttaa minua Jumalalle tehdystä valasta. Mutta --"

Prioritar vaikeni katsellen piispan ohitse Madonnan suloista olentoa.
Hän oli äkkiä muistanut, kuinka Hugh oli polvistunut sen eteen sanoen:
"Pyhä Neitsyt... auta tätä naista ymmärtämään, että jos hän rikkoo
minulle antamansa lupauksen pysyen loitolla minusta, nyt, kun olen
saapunut häntä omakseni vaatimaan, niin hän lähettää minut luotaan
tyhjään elämään, lieden ääreen, jonka luona ei yksikään nainen ole
istuva, kotiin, joka on ainiaan pysyvä autiona."

"Mutta?" virkkoi piispa kumartuen eteenpäin. "Entä sitten, tyttäreni?
Mutta?"

"Mutta jos Pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvän merkin siitä, että
velvollisuuteni sitoo minut ensinnä Hugh'hun, jos hän vapauttaisi
minut valastani tehden selväksi, että Jumala tahtoo minut lähtemään
luostarista ja ruveten Hugh'n vaimoksi elämään hänen kerallaan
yhteisessä kodissa, silloin koettaisin saada itseni tekemään niin.
Mutta vapautusta en voi ottaa vastaan keneltäkään muulta kuin meidän
Herraltamme, jolle valani tein, tai Pyhältä Neitsyeltä, joka tuntee
naisen sydämen ja jonka armo on ollut minun ylläni auttaen minua
kestämään näiden kuluneiden vuosien taistelut ja kamppailut."

Piispa huokasi. "Voi sentään", hän sanoi; "voi Hugh raukkaa!"

Sillä jotta Pyhä Neitsyt antaisi selvän merkin, siihen tarvittaisiin
ilmeinen ihmeteko. Ja joskaan ei piispa olisi myöntänyt sitä
priorittarelle, niin silti hän uskoi sydämensä syvimmässä, että
ihmetekojen aika oli ohitse.

Ihminen, joka oli niin luja päätöksessään, niin itsepintainen
vakaumuksessaan, kykenisi tuskin kuulemaan jumalallisen neuvonnan
sisäisiä kuiskauksia.

Jos siis Pyhän Neitsyen oli tässä autettava selvin ohjein, täytyi sen
tapahtua ihmeteon muodossa. Ja huoahtaen piispa virkkoi: "Voi Hugh
rukkaa!"

Hänen katseensa osui lattialla viruviin pergamenttipalasiin. Hän
kurkotti kättään.

Prioritar keräsi siekaleet ja laski ne piispan ojentuneeseen käteen.

"Voi, jalo herra", hän sanoi, "te olette ollut todistamassa minun
kurjan syntini, kun revin rikki Hänen Pyhyytensä armollisen viestin.
Ettekö suvaitsisi määrätä minulle rangaistusta, jos sellaista tekoa käy
laisinkaan sovittaminen?"

"Se synti, tyttäreni, on tuskin niin suuri kuin kuvittelet, kuten
heti osoitan sinulle. Mutta olipa se millainen tahansa, sen
aiheutti tyyneyden ja tuon mielen tasapainon puute, joka purjehtii
järkkymättömänä ristiriitaisuuden meren poikki. Ärtyväisyys, joka
ilmaiseikse äkillisinä kiivauden puuskina, on niin vieras teidän
luonteellenne, että se todistaa teidän kärsineen aivan erikoista
jännitystä, sekä henkistä että ruumiillista. Mahdollisesti olette
antaunut liian pitkälliseen paastoon ja valvontaan kamppaillessanne
tämän ankaran kysymyksen kanssa, josta tulevaisuudessa riippuu niin
paljo.

"Koska pyydätte minulta rangaistusta, niin määrään teille kaksikin:
toinen hyvittää teidän harkitsemattoman tekonne, toinen auttaa
parantamaan tuon teon syyn.

"Ensinnäkin teidän on sovitettava nämä kappaleet yhteen ja
jäljennettävä uudelle pergamentille tämä kirjoitus, jonka olette
tuhonnut.

"Toiseksi teidän on, voittaaksenne takaisin mielenne tavallinen
tasapaino, ratsastettava tänään tunnin aika jokiniityllä. Valkoinen
hevoseni, Ikonoklastes, on odottava kartanolla puolipäivän aikaan.
Eilen, tyttäreni, te ratsastitte huviksenne. Tänään saatte ratsastaa
rangaistukseksi; ja siinä ohella" -- vastustamaton pikku hymy kiersi
piispan suupieliä ja vilkkui hänen silmissään -- "siinä ohella,
tyttäreni, te pääsette vapautumaan eräänlaisesta jäykkyydestä, joka
varmaankin vaivaa teitä tottumattomuuden vuoksi. Niin", jatkoi piispa,
"sellainen on Jumalallinen menettelytapa. Rangaistuksen pitäisi
parantaa samalla kuin se pelottaa. Meillä on mielessä paljo jäykkyyttä,
josta olisi vapauduttava, ennenkuin voimme kyyristyä kylliksi ja
kulkien ahtaasta portista astua Taivaan valtakuntaan pienten lasten
lailla."

Piispa nousi ja ojentaen kätensä priorittarelle nosti tämän pystyyn.

"Herra piispa", sanoi prioritar, "te olette perin ystävällinen minulle
kuten aina ennenkin. Pelkään kuitenkin, että olette ollut liian
leppeä oman mielenrauhani vuoksi. Kun on vihapäissään tuhonnut Hänen
Pyhyytensä kirjelmän --"

"Ei, tyttäreni", sanoi piispa. "Hänen Pyhyytensä kirjelmä, joka on
laadittu pergamentille ja josta riippuu Vatikaanin iso sinetti, on
varmassa tallessa kallisarvoisimpien asiakirjaini joukossa. Te olette
vain tuhonnut tunnin huolellisen työn tuloksen. Nousin tänä aamuna
varhain laatiakseni tämän jäljennöksen. En olisi sallinut teidän repiä
sitä, ellei kirjoitus olisi ollut omaani. Mutta koetin parastani, jotta
saisin kirjoitustyylin aivan samanlaiseksi kuin Roomassa käytetty on;
ja te saatte menetellä samaten jäljentäessänne."

Piispa kääntyi ja polvistui tuokioksi rukoilemaan Madonnan eteen. Hän
ei voinut selittää syytä, mutta hänestä tuntui siltä, että ainoa toivo
Hugh'n asiassa liittyi juuri siihen paikkaan.

Rohkaisevalta ei kuitenkaan tuntunut, että hänen kohottaessaan vakavana
ja levottomana katseensa Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen Pienokainen
näytti hilpeältä.

Nousten piispa kääntyi tavattoman tuikeana priorittaren puoleen.

"Muistakaa", hän virkkoi, "että Hugh ratsastaa pois huomisiltana;
ratsastaa pois milloinkaan palaamatta."

Priorittaren luja katse ei antanut perään.

"Hänen olisi pitänyt ratsastaa pois viisi päivää sitten, herra piispa.
Hän oli saanut vastaukseni, ja minä pyysin häntä lähtemään. Viipymällä
hän on vain pitkittänyt jännitystään ja minun tuskaani."

"Niin", sanoi piispa, verkkaan, "hänen olisi pitänyt ratsastaa pois;
tai vieläkin parempi olisi ollut, ettei hän olisi koskaan lähtenytkään
tavoittamaan hyödyttömiä."

Hän kulki ovea kohti.

Prioritar ennätti sille ennen häntä.

Käsi ovenrivassa hän pyysi melkein huohottaen: "Antakaa minulle
siunauksenne, kunnianarvoisa isä."

"_Benedicite_", virkkoi piispa sormet koholla, mutta katse pois
kääntyneenä ja astui ulos.



XXVIII luku

VALKOINEN KIVI.


Vanha Mary Antony oli portilla, kun piispa ratsasti pihasta.

Työntäen portinvartijattaren syrjään hän tunkeusi esiin ja seisoi
levottomat kasvot ylöspäin kohotettuina, kun piispa lähestyi.

Tämä hillitsi Ikonia, kumartui satulasta ja kuiskasi: "Pitäkää hänestä
huolta, sisar Antony. Hänen mielensä on ahdistuksessa."

"Onko hän ratkaissut oikein?" kuiskasi vanha maallikkosisar.

"Hän ratkaisee aina oikein", sanoi piispa. "Mutta hän on niitä ihmisiä,
jotka torjuvat onnen luotaan molemmin käsin, ellei Pyhä Neitsyt itse
tarjoa sitä joko näyssä tai ilmestyksessä. Melkeinpä toivoisin,
että sinun hilpeä pieni hurmepukuinen ritarisi todellakin kantaisi
hänet pesäänsä ja opettaisi hänelle muutamia suloisia asioita jonkin
lehväisen paratiisin vehreässä siimeksessä. Mutta minä kerron sinulle
aivan liian paljon, arvoisa äiti. Pidä kielesi visusti kurissa tuossa
älykkäässä vanhassa päässäsi. Hoida häntä, ja lähetä minulle sana, jos
minua tarvitaan. _Benedicite_."

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin piispa ratsasti mustalla tammallaan Shulamitilla
ylängölle koilliseen kaupungista, mistä saattoi nähdä alas jokiniitylle.

Kuten edellisenä päivänä hän tarkkasi nytkin, kun prioritar ratsasteli
Ikonilla.

Kerran tämä yllytti hevosen niin äkilliseen ja kiivaaseen laukkaan,
että kaukaa katseleva piispa pakotti ohjia kiristäen Shulamitin melkein
kapsahtamaan takajaloilleen, sillä hänet valtasi äkillinen pelko, että
Ikon syöksyisi jokeen.

Tunnin ajan prioritar ratsasti liehuvin hunnuin, valkoisena valkoisella
hevosella. He näyttivät kuin liikkeeseen saatetulta kauniilta
marmoriryhmältä.

Kun tämä rangaistus sitten oli suoritettu, hän katosi porttiholviin.

Kääntäen Shulamitin Worcesterin Symon ratsasti vitkaan alas kukkulalta,
suuntasi kulkunsa etelämmäksi ja ajoi kaupunkiin Munkkiportista ja
sitten palatsiin, missä Hugh d'Argent vartosi.

Piispa johdatti hänet takaovesta puutarhaan, ja siellä, avaralla
nurmikolla, rauhassa mahdollisilta kuuntelijoilta, piispa ja ritari
astelivat edes ja takaisin vakavasti keskustellen.

       *       *       *       *       *

Viimein ritari virkkoi: "Varhain huomisaamuna minä lähetän hänen
kamarineitonsa edeltä käsin Warwickiin pitäen täällä vain hänen
ratsastuspukunsa. Jos hän päättäisi tulla, niin meidän täytyy saada
ratsastaa valtoimin ohjin. Silloinkin me ennätämme Warwickiin vasta
keskiyön tienoissa."

"Hän repi sen rikki ja polki jalkoihinsa", huomautti piispa.

"Minä en luovu toivosta", sanoi ritari. "Ei mikään muu kuin ihmeteko,
poikani, saa häntä muuttamaan mieltään tai luopumaan varmasta
päätöksestään."

"Silloin Pyhä Neitsyt sallii ihmeen tapahtua", selitti ritari urheasti.
"Minä rukoilin 'Suo hänet minulle!' ja siunattu Neitsyt hymyili."

"Veistokuvan hymy, poika kulta, on aina huomattavissa. Jos olisit
rukoillut 'Estä häntä tulemasta!' niin Pyhä Neitsyt olisi silloinkin
hymyillyt."

"Ei", sanoi ritari; "minä luotan rukoukseen." He seisahtuivat
suojuskaiteen ääreen, joka erotti puiston joesta.

"Minua onnisti hyvin", puhui ritari, "keskustellessani asioista
hänen sisarenpoikansa Eustacen kanssa. Meidän ei tarvitse vedota
kuninkaaseen. Se oli pelkästään hänen äitinsä kunnianhimoa. Nyt, kun
Eleanor on kuollut, ei hän välitä koko linnasta. Ensi kuussa hän
nai rikkaan neidon, jolla on suuret tilukset, eikä halua laisinkaan
pitää omanaan Moran kotia. Kaikki on taasen samalla kannalla kuin
hänen lähtiessään sieltä. Hänen oma väkensä hoitaa tiluksia. Olen
suunnitellut viedä hänet sinne Warwickista käsin, ratsastaen pohjoiseen
lyhyin päivämatkoin."

Piispa kumartui ottamaan maasta sileän valkoisen kiven ja heitti sen
jokeen. Se putosi loiskahtaen ja vaipui pohjaan. Vesi levisi jälleen
tasaisena sen ylle. Se oli silmänräpäyksessä kadonnut näkyvistä.
Sitten piispa puhkesi puhumaan. "Hugh, rakas poikani, hän luuli sitä
paavin omaksi kirjelmäksi ja nimikirjoitukseksi, ja kuitenkin hän repi
sen pieniksi palasiksi, heitti sen lattialle ja polki jalkoihinsa.
Minusta on nyt yhtä mahdotonta, että prioritar muuttaisi mielensä tässä
asiassa, kuin että saisimme koskaan enää nähdä tuota kiveä, joka nyt
makaa syvällä joen pohjassa."

Suojakaiteelta oli korkea hyppäys, ja tarkatessaan paikkaa, missä
ritari oli sukeltanut veteen, piispasta tuntuivat hetket pitenevän
tunneiksi.

Mutta ilmestyessään jälleen pinnalle ritarilla oli kädessään valkoinen
kivi.

Piispa laskeutui rantaportaille. "Uljaasti tehty, poikaseni!" hän
huusi, kun ritari ui portaille. "Sinä ansaitset voiton."

Mutta itsekseen hän sanoi: "Taistelukykyisiä miehiä ja älykkäitä
naisia on meillä aina oleva, ja he saavuttavat päämääränsä uutterin
ponnistuksin. Mutta ihmetekojen aika on ohitse."

Hugh d'Argent nousi portaita.

"Minä voitan varmasti", hän sanoi pudistellen itseään kuin iso
pörröinen koira.

Piispa, johon osui vesiryöppy, pyyhki huolellisesti välkkyvät pisarat
asustaan hienolla italialaisella nenäliinalla.

"Lähde sisään, poika", hän sanoi, "ja hanki itsellesi kuivaa. Lähetä
palvelijasi noutamaan toinen puku, ellei sinua haluta kernaammin
lainata isä Benedictiltä munkkikaapu! Anna kivi minulle. Se soveltuu
hyvin muistoksi tuosta kuuluisasta pyhästä kivestä, josta luostari
on saanut nimensä. Luullakseni meidän on onnistunut saada aikaan
ennusmerkki, joka osoittautuu sinulle edulliseksi." Hetken kuluttua
piispa seisoi yksinään työhuoneessaan laskien valkoisen kiven
raudoitetulle arkulle, johon hän oli sijoittanut paavin lupakirjan.

"Ihmetekojen aika on ohitse", hän sanoi. "Rauta ei ui enää veden
pinnalla eivätkä kivet kohoa joen pohjasta, ellei jumalallisen käskyn
avuksi tule voimakkaiden ihmissormien ote.

"Jää siihen, sinä toiveidemme pieni hautakivi. Merkitse paikkaa,
missä makaa Pyhän Isän kirjelmä, joka kirkollisessa suhteessa on
kaikkivaltias, mutta jonka on tehnyt mitättömäksi naisen uskollinen
omatunto ja luja tahto. Suokoon Jumala meille enemmän sellaisia naisia!"

Piispa helisti hopeakelloa ja palvelijan saapuessa hän viittasi
nenäliinaan, joka virui kosteana ja rypistyneenä pöydällä.

"Kuivaa tämä, Jasper", hän sanoi, "ja tuo minulle toinen, hiukan
isompi. Moisista siroista koruliinoista ei ole hyötyä, kun 'kyyneleet
vuotavat virtanaan'. Ei, älä näytä niin huolestuneelta, mies hyvä.
Minä lasken vain leikkiä. Tuo märkä ritari on toimittanut minulle
suihkukylvyn."



XXIX luku

MARY ANTONYN NÄKY.


Piispan odottamattoman luostarivierailun jälkeisenä iltapäivänä
päätti prioritar tuomiokirkossa käytäessä astua kulkueen viimeisenä
sijoittaen äiti alapriorittaren sitä johtamaan. Hänen tapansa oli
silloin ja tällöin muutella kulkueen järjestystä. Toisinaan hän astui
kolmantenatoista kahdentoista kulkiessa edellä ja saman määrän jäljessä.

Tänä päivänä, jolloin oli sattunut rasittava kohtaus piispan kanssa ja
sitten tunnin pituinen ratsastusharjoitus Ikonilla, häntä oli ensinnä
haluttanut jäädä pois vesper-messusta.

Sitten rohkeus petti, ja hän lähti. Näinä kahtena iltapäivänä -- tänään
ja huomenna -- olisi Hugh vielä kryptassa. Hän ei edes vilkaisisikaan
pylvääseen päin, joka kohosi klerestorioon johtavain kierreportaiden
juurella. Mutta suloista olisi tuntea Hugh'n seisovan siellä hänen
kulkiessaan ohitse, suloista tietää tämän kuulevan samat äänet, jotka
osuivat hänenkin korvaansa.

Tänään ja jälleen huomenna hän voisi vielä noudattaa _haluaan_ saada
lohtua lemmittynsä läheisyydestä; mutta sitten ei koskaan enää, siliä
Hugh ei palaisi.

Uskaltaisikohan hän pyytää piispan välityksellä, että Hugh kerran
vuodessa määräpäivänä olisi saapuvilla tuomiokirkon päämessussa,
jotta hän voisi tietää hänen olevan saman katon alla, palvoen samalla
hetkellä Jumalallisen Voiman samaa siunattua ilmausta.

Mutta melkein heti hän oli karkoittanut tuon halun tajuten, että
moinen lohdutus voisi olla lohdutusta vain naisen sydämelle, miehelle
sitä vastoin luultavimmin kidutusta. Ja jos Hugh'n mieli taipuisi
etsimään seuraa ja lohtua toisen naisen rakkaudesta, niin vuosittainen
toivioretki Worcesteriin häiritsisi hänen vastaista onneaan.

Vaeltaen tuon äänettömän kulkueen viimeisenä takaisin luostariin
prioritar asteli yksinään murheineen. Hänen sydämensä oli perin raskas.

Hän oli vihoittanut vanhan ystävänsä Worcesterin Symonin. Oltuaan
äärettömän kärsivällinen, vaikka olisi ollut kylläkin syytä
suuttua, tämä oli äkkiä muuttanut äänensä jyrkemmäksi ja poistunut
verraten jäykkänä jättäen ystävättärensä pelkäämään, että hän oli
peruuttamattomasti menettänyt tämänkin ystävän.

Siksi prioritar asteli yksinään ja murheellisena.

       *       *       *       *       *

Noustessaan portaikkoa myöten pylväskäytävään hän havaitsi, ettei Mary
Antony ollut tavanmukaisella paikallaan.

Hiukan kummissaan ja puolittain tiedottomasti selittäen itselleen, että
vanha maallikkosisar oli luultavasti jostain syystä lähtenyt edelleen
alapriorittaren kera, prioritar kulki tyhjäksi jääneen käytävän halki
ja astui omaan kammioonsa.

Kynnyksellä hän seisahtui hämmästyneenä.

Madonnan alttarin ääressä oli Mary Antony polvillaan ikäänkuin
haltiotilassa, kädet olivat puristuneet yhteen, silmät tuijottivat
kiinteästi, suu oli avoinna, väri oli kaikonnut poskilta, mutta
kasvoilla väikkyi säteily ikäänkuin erinomaisen loistavan näyn
jälkikajastuksena.

Hän ei näyttänyt laisinkaan huomanneen prioritarta, joka ensi
hämmästyksestään toipuneena sulki oven ja astuen esiin laski kätensä
pehmeästi vanhuksen olkapäälle.

Mary Antonyn katse ei hievahtanut, mutta huulet liikkuivat herkeämättä.
Kumartuen hänen puoleensa prioritar saattoi erottaa katkonaisia
lauseita.

"Poissa!... Mutta se tapahtui Pyhän Neitsyen käskystä... Lentänyt
tiehensä. Voi sinua, pieni hurmepukuinen ritari! Ei, varmaankin se oli
arkkienkeli Gabriel tai ehkä Pyhä Yrjänä kiiltävässä haarniskassaan...
Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman kunnianarvoisaa äitiä? Mutta
tapahtukoon Pyhän Neitsyen tahto."

"Antony!" virkkoi prioritar. "Herää, Antony kulta! Sinä uneksit taasen.
Sinä ajattelet punarinta-satakieltä ja hernettä. Enhän minä ole
lähtenyt luotanne; enkä aiokaan lähteä. Katsohan! Tässä minä olen."

Hän käänsi nuo vanhat kasvot puoleensa joutuakseen Mary Antonyn
näköpiiriin.

Verkalleen alkoi noissa tuijottavissa silmissä kajastaa tuntemuksen
valo; sitten kuului huudahdus, ikäänkuin pelkoa ja suurinta kammoa
tulkiten; sitten vanhuksen suu haukkoi kiivaasti ilmaa ja kädet
haparoivat tyhjyyttä. Mary Antony kaatui pitkälleen Madonnan alttarin
ääreen.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin hän makasi vuoteellaan, jonne hänet oli kuljetettu.
Hän oli toipunut tajuihinsa ja nauttinut viiniä ja leipää.

Puna oli palannut hänen poskilleen, kun prioritar astui sisään, lähetti
pois palvelevan maallikkosisaren, sulki oven ja istuutui vuoteen
viereen.

"Sinähän voit jo paremmin, rakas Antony", sanoi prioritar. "Minulle
kerrottiin, että voimasi ovat jo palanneet ja tuo omituinen pyörtymys
on ohitse. Sinun täytyy maata hiljaa vielä hetkinen; mutta väsyttääkö
puheleminen sinua?"

"Ei, kunnianarvoisa äiti, minua haluttaisi kovin puhua. Sieluni on
täynnä ihmeitä. Mutta ainoastaan teille, kunnianarvoisa äiti, voin
kertoa, mitä olen saanut nähdä."

"Kerro minulle kaikki, rakas Antony", sanoi prioritar. "Sisar
Mary Rebecca arvelee, että kaikki merkit viittaavat Jumalalliseen
ilmestykseen."

Mary Antonya nauratti, "Kerrankin sisar Mary Rebecca puhuu totta", hän
sanoi. "Kuunnelkaa minua kärsivällisesti, kunnianarvoisa äiti, niin
kerron teille kaiken."

Prioritar silitti pehmeästi laihoja käsiä, jotka lepäsivät peitteellä.

Mary Antony näytti kovin vanhalta vuoteessa. Ellei hänellä olisi ollut
niin kirkkaat ja vilkkaat silmät, hän olisi näyttänyt liian vanhalta
noustakseen koskaan enää jaloilleen. Mutta kuinka hän vielä häärikään
noilla samaisilla vanhoilla jaloillaan! Kuinka uutterasti hän suoritti
omat velvollisuutensa ja näytti toisille maallikkosisarille, miten
näiden olisi pitänyt täyttää omansa!

Neljäkymmentä vuotta sitten hän oli valinnut itselleen paikan luostarin
kalmistossa. Hän oli jo silloin järjestön vanhimpia jäseniä; mutta
useimmat niistä, jotka olivat nähneet hänen valitsevan sen, lepäsivät
nyt kukin omalla sijallaan.

"Hän jää elämään meidän kaikkien jälkeen", sanoi äiti alaprioritar
eräänä päivänä happamesti, vihoissaan jostain Mary Antonyn kepposesta.

"Hän on kuin mikäkin ikivanha papukaija", huudahti sisar Mary Rebecca
haluten kannattaa äiti alapriorittaren mielipidettä.

Tämän kuullessaan Mary Antony nauraa hihitti ja näpsäytti sormiaan.

"Ehkä Jumala suo minun elää kyllin kauan", hän sanoi, "pukeakseni äiti
alapriorittaren säkkikangasasuun ja myöskin pureksimaan pähkinöitä
sisar Mary Rebeccan hautakivellä."

Mutta ei yksikään näistä huomautuksista ennättänyt priorittaren
kuuluviin. Hän rakasti tuota iäkästä maallikkosisarta tietäen, että
tämän vanhassa ruumiissa oli uskollinen ja harras sydän sekä mieli,
joka omituisessa yksinkertaisuudessaan usein tuntui priorittaresta
pienen lapsen mieleltä -- ja sellaistenhan on Taivaan valtakunta.

"Ei tässä tarvita kärsivällisyyttä, Antony kulta", sanoi prioritar.
"Voin istua rauhassa luonasi, kunnes tarinasi on loppuun asti kerrottu.
Aloita sinä vain alusta."

Tunkeutuen sisään kapeasta ikkunasta osuivat ilta-auringon vinot säteet
kultaisena valojuovana ristityille käsille valaen noille vanhoille
kasvoille melkein yliluonnollista kirkkautta.

"Minä olin pylväskäytävässä", aloitti Mary Antony, "vartoen hurskaita
sisaria palaaviksi vesper-messusta.

"Minä menen sinne varhain, koska minun on siihen aikaan tapana jutella
erään pienen punamekkoisen houkon kanssa, joka tulee minua tapaamaan,
kun tietää minun olevan yksin. Minä kerron hänelle tarinoita, jommoisia
se ei saa kuulla missään muualla. Tänään olin aikonut kertoa siitä,
kuinka suuri lordi-piispa, saapuen tänne ennalta ilmoittamatta,
ratsasti kartanolle ja nähdessään Antony eukon seisovan ovella erehtyi
luulemaan häntä kunnianarvoisaksi äidiksi. Se oli suuri hetki Mary
Antonyn elämässä ja lisää yhä hänen arvoaan.

"'Käännä nyt ulospäin varpaasi ja kumarra kauniisti ja käyttäydy kuten
pikku maallikon tulee käyttäytyä sellaisen edessä, jonka on luultu
hoitavan niin korkeata virkaa Pyhässä Kirkossa.'

"Sillä lailla", selitti Mary Antony, "olin aikonut herättää
kunnioitusta tuon röyhkeän linnun pienessä punaisessa rinnassa."

"No, tuliko punarinta-satakieli pylväskäytävään?" tiedusti prioritar
hetken perästä, sillä Mary Antony lepäsi pieluksellaan nyökäten ja
kumartaen ja hypitellen sormiaan edes ja takaisin peitteellä, kuten
lintu hyppelisi ulospäin kääntynein varpain. Eikä häntä saanut
mitenkään palautumaan heti iltapäivän tapahtumiin.

"Mahtava lordi-piispa nimitti minua 'arvokkaaksi äidiksi'", hän
huomautti; "ei 'kunnianarvoisaksi äidiksi', kuten me nimitämme
prioritartamme. Ja tämä on antanut minulle paljo miettimisen aihetta.
Onko parempi olla arvokas eikä kunnianarvoisa vaiko kunnianarvoisa eikä
arvokas? Kun meidän ison valkoisen sikamme onnistui saada karsinaansa
enemmän pikku porsaita kuin yhdelläkään meidän sioista oli ennen ollut
ja kun se pitkän ja hedelmällisen elämän jälkeen lahjoitti meille
kaksi oivallista liikkiötä, sianpään ja paljon läskiä, niin se oli
_arvokas_ sika, mutta se ei ollut koskaan _kunnianarvoisa_, ei edes
silloinkaan kun äiti alaprioritar luki ruokasiunauksen sen pään edessä,
joka oli kauniiksi koristettu -- isot norsunluu-torahampaat ja sitruuna
suussa! Se ei ollut koskaan elämässään näyttänyt niin kauniilta;
mikä minun luullakseni on monenkin laita. Mutta kaikesta arvostaan
huolimatta se ei ollut kunnianarvoisa. Olen myöskin kuullut puhuttavan
eräästä apotista, muutaman peninkulman päässä täältä, joka lainaa
rahaa maksamatta sitä koskaan takaisin, sortaa köyhiä karkoittaen
ne luostarin porteilta, pitelee pahoin munkkeja eikä ole lempeä
muille kuin omalle itselleen. Hän taitaa olla kunnianarvoisa, mutta
ei suinkaan arvokas. Sinä taas, mestari Punarinta, et ole ensinkään
kunnianarvoisa; pyhimykset ja omatuntosi yksin tietävät, oletko arvokas.

"Näin", selitti Mary Antony, "minä olin aikonut opettaa hyveitä tuolle
pikku vekkulille."

"Niiden, jotka ovat kunnianarvoisia, pitää myöskin tavoitella
arvokkuutta", sanoi prioritar; "ja niiden, jotka pitävät itseään
arvokkaina, on ajateltava armeliaasti niistä, joita he ovat velvolliset
kunnioittamaan. Tuliko punarinta-satakieli luoksesi pylväskäytävään,
Antony?"

Vanhuksen käytös muuttui. Hän kiinnitti katseensa priorittareen
ja puhui salaperäisellä ja oudolla äänellä. Jo hänen kielensä
yksinkertaisuus tuntui heti korottavan hänen omituisen tarinansa
yliluonnolliselle tasolle.

"Tuli kuin tulikin. Mutta ei murusia nokkimaan, ei juustoa kerjäämään,
ei vanhan Antonyn kanssa jutustamaan.

"Se seisoi harjanreunakkeella katsellen minua kirkkain silmin.

"'Mitä nyt, pikku houkko?' minä sanoin. Mutta se ei liikahtanut.

"'Kuuleppas, mestari Sämpyläsaksa', minä sanoin, oletko tullut
pälyilemään hurskaita sisaria?' Mutta siipi ei lehahtanut kertaakaan,
nokka ei tirskuttanut ääntäkään.

"Niin vakavalta ja kuitenkin sotaisalta se näytti, että minä sanoin
lopulta: 'Kuuleppas, sinä hurmepukuinen ritari! Oletko taasen
tullut ryöstämään meidän jalon priorittaremme?' Tällöin se korotti
silmänräpäyksessä äänensä ja puhkesi laulamaan; lensi sitten ovelle,
missä se kääntyi ja sirkutti ikäänkuin kehottaen minua seuraamaan.

"Kummastelin kovin tämän pienen lempilintuni käytöstä ja lähdin
viipymättä sen perään.

"Se lensi käytävää pitkin nopein siivin, pistäysi tyhjissä kammioissa
ikäänkuin jotain etsien. Sitten, kun olin vielä vähäisen matkan päässä,
se katosi kunnianarvoisan äidin kammioon palaamatta enää.

"Nauraen itsekseni moista röyhkeyttä minä lähdin perässä ja sanoin:
'Hoi, sinä hurmepukuinen ritari! Mitä sinä siellä toimitat?
Kunnianarvoisa äiti on poissa. Mitä etsit hänen kammiostaan,
hurmepukuinen ritari?'

"Mutta kun samassa ennätin ovelle, kävin aivan mykäksi näkemästäni.

"Siellä ei ollutkaan mitään punarinta-satakieltä, vaan kerrassaan
loistava ritari, yllään välkkyvä haarniska, lepäsi polvillaan Pyhän
Neitsyen alttarin ääressä. Hänen rinnassaan oli veripunainen risti.
Hänen tumma päänsä oli kohotettu. Hänen jaloilla kasvoillaan oli anova
ja rukoileva ilme.

"Ihmeissäni, mutta pelkäämättä minä hiivin sisään ja polvistuin tuon
loistavan ritarin taakse. Anova ilme hänen kasvoillaan saattoi minutkin
rukoilemaan. Hänen huulensa liikkuivat, kuten olin jo alussa nähnyt;
mutta pystyssä seistessäni en voinut kuulla mitään sanoja. Niin pian
kuin minäkin polvistuin, kuulin ritarin sanovan: 'Anna hänet minulle!
Anna hänet minulle!' Ja viimein: 'Jumalan Äiti, lähetä hänet luokseni!
Sääli nälkäistä sydäntä, autiota kotia, tyhjää liettä, ja lähetä hänet
luokseni!'"

Mary Antony vaikeni, kiinnittäen katseensa ruusunkarvaiseen
kaistaleeseen taivasta, joka näkyi kapeasta ikkunasta. Syventyneenä
näkyään kuvailemaan hän tuntui unohtaneen priorittaren. Hän vaikeni, ja
kammiossa vallitsi hiljaisuus, sillä prioritar ei päästänyt ainoatakaan
ääntä.

       *       *       *       *       *

Hetken kuluttua ryhtyi vanha ääni jatkamaan.

"Kun se loistava ritari sanoi: 'lähetä hänet luokseni', silloin
tapahtui jotain kerrassaan ihmeellistä:

"Kohottaen päätään Pyhä Neitsyt katsoi oveen päin. Sitten hän nosti
kättään ja viittasi.

"Tuskin oli Pyhä Neitsyt viitannut, kun kuulin askelia lähestyvän
käytävässä -- jonka tiesin tyhjäksi. Ritarikin kuuli ne, sillä
hänen sydämensä alkoi sykkiä niin kovasti, että minä saatoin takana
polvistuessani kuulla sen.

"Ja Pyhä Neitsyt hymyili.

"Sitten -- ovesta astui sisään kunnianarvoisa äiti kulkien pää pystyssä
ja silmät aurinkoina säteillen, kuten olen usein nähnyt hänen kävelevän
puutarhassa keväisin, kun linnut laulavat ja kaikkialla tuntuu syreenin
tuoksua.

"Hän ei huomannut vanhaa Mary Antonya, vaan kulki suoraa päätä sinne,
missä ritari oli polvillaan, ja polvistui tämän viereen.

"Sitten se loistava ritari ojensi kätensä. Mutta kunnianarvoisan äidin
kädet puristivat ristiä hänen rinnallaan eikä hän tahtonut tarttua
ritarin käteen, vaan kohottaen silmänsä Neitsyen puoleen sanoi: 'Pyhä
Jumalan Äiti, en voi lähteä, ellet sinä itse lähetä minua hänen
luokseen.'

"Ja jälleen sanoi ritari: 'Anna hänet minulle! Anna hänet minulle!
Autuas Neitsyt, anna hänet minulle!'

"Ja kyyneleitä virtasi alas vanhan Antonyn poskille, koska tuska
kouristi noita molempia jaloja sydämiä. Mutta ainoastaan hilpeä
Pienokainen, joka kurkisti molempien kumartuneiden päiden ylitse,
huomasi vanhan Antonyn olevan saapuvilla.

"Silloin tapahtui jotain ihmeellistä.

"Pyhä Neitsyt kumartui alaspäin marmori-istuimeltaan, tarttui
kunnianarvoisaa äitiä kädestä ja laski sen ritarin ojennettuun käteen.

"Heti täytti ilman ikäänkuin hopeakellojen monenkertainen soitto, ja
ääni niin ihmeellinen, että minä lankesin maahan kasvoilleni, puhui:

"'_Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt häntä
sinua varten_'."

       *       *       *       *       *

"Kun jälleen kohotin pääni, olivat kunnianarvoisa äiti ja se loistava
ritari nousseet seisoalleen. Taivas kuvastui heidän silmissään.
Kunnianarvoisan äidin käsi lepäsi ritarin kädessä ja tämä oli kietonut
käsivartensa hänen ympärilleen.

"Kun siinä katselin, niin he kääntyivät yhdessä, astuivat ulos ovesta
ja kulkivat hitaasti käytävää pitkin.

"Kuulin heidän askeltensa häipyvän yhä heikommiksi, kunnes he saapuivat
pylväskäytävään. Sitten oli kaikkialla hiljaista."

       *       *       *       *       *

"Sitten kuulin toisia askeleita lähenevän. Olin yhä polvillani peläten
liikahtaa; sillä nuo maalliset askeleet hukuttivat hopeakellojen äänen,
joka täytti ilman.

"Sitten -- niin, sitten näin kunnianarvoisan äidin palanneen ja
palanneen yksinään.

"Silloin minä huudahdin, koska hän oli jättänyt sen loistavan ritarin.
Ja huudahtaessani vaikenivat hopeakellot, kaikki pimeni ympärilläni,
enkä tietänyt mistään, ennenkuin heräsin omassa vuoteessani sisar Mary
Rebeccan ja sisar Teresan hoitelemana; ja Abigail -- senkin hälisevä
hätikkö! -- juoksi edes ja -takaisin heidän asioillaan.

"Mutta -- kun suljen silmäni -- voi, silloin! Niin, kuulen taasen
hopeakellojen soiton. Ja jonakin päivänä saan kuulla -- saan kuulla
jälleen -- tuon ihmeellisen äänen -- tuon hellän äänen, joka sanoi:
'Ota hänet, hän on ollut aina -- aina' --"

Vanha ääni, joka oli puhunut niin pitkän ajan, värisi, heikkeni ja
vaikeni äkkiä.

Mary Antony oli vaipunut uneen.

       *       *       *       *       *

Prioritar nousi verkalleen, hapuillen ikäänkuin liian voimakkaan valon
sokaisema.

Hän seisoi tuokion ajan pihtipieleen nojautuen, käsi ovenrivassa,
katsellen noita kurttuisia kasvoja, jotka uinuivat hiljaa pieluksella
ja joihin auringonlaskun punerrus loi sädekehän.

Sitten hän avasi oven ja astui ulos sulkien sen jälkeensä.

Priorittaren sulkiessa oven Mary Antony avasi loisen silmänsä.

Aivan oikein -- hän oli yksinään!

Hän kohousi tilallaan kuunnellen jännittyneenä.

Hän kuvitteli kuulevansa kaukana kunnianarvoisan äidin oven sulkeutuvan
-- niin! -- ja avaimen kiertyvän lukossa.

Sitten Mary Antony nousi, hoiperteli krusifiksin ääreen, vaipui
polvilleen ja kohotti ristityt kätensä kuolevan Vapahtajan puoleen.

"Oi, Jumala", hän sanoi, "tiedänhän kyllä, että joka pyhistä asioista
valehtelee, se saattaa sielunsa ikuiseen kadotukseen. Mutta mahtava
lordi-piispa sanoi, että hän torjuisi onnen luotaan molemmin käsin,
ellei Pyhä Neitsyt soisi ihmenäkyä. Mielelläni minä kestän ikuisen
vaivan helvetin tulessa, jotta hän saisi tuta ilon ja riemun runsautta
ainiaan. Mutta, oi Marian poika, Pyhän Neitsyen sydämen surujen tähden,
hänen rakkautensa kaipuun tähden minä pyydän, että kerran vuodessa
saisin tulla ulos istuakseni vain tunnin ajan jasperi-istuimellani
katsellen, kuinka kunnianarvoisa äiti nousee mahtavan lordi-piispan
ja sen loistavan ritarin keskellä avaroita kultaportaita. Ja viimein
jonakin päivänä, oi Vapahtaja Kristus, minä rukoilen sitä sinun
haavoiltasi, sinun kuolevalta rakkaudeltasi, sinun särkyneeltä
sydämeltäsi, saakoon Mary Antony anteeksi syntinsä -- suuren syntinsä,
kun on näin valehdellut pyhistä asioista -- koska -- koska -- hän
rakasti niin" -- Vanha Mary Antony kaatui pitkälleen kivilattialle.
Tällä kertaa hän oli todellakin pyörtynyt. Sisar Mary Rebeccan, sisar
Teresan ja äiti alapriorittaren täytyi ponnistaa kaikki voimansa
palauttaakseen hänet jälleen tajuihinsa.

Heidän levottomuutensa lisääntyi vielä siitäkin, etteivät he voineet
kutsua kunnianarvoisaa äitiä, tämä kun oli jo lähettänyt tiedon, ettei
saapuisi illalliselle ja ettei häntä saisi häiritä, koska hän aikoi
viettää yönsä valvoen ja rukoillen.



XXX luku

VAIKEAMPI OSA.


Aamu alkoi sarastaa; purppurataivaalle ilmestyi hopeinen juova, ja
hetken kuluttua hiipi helmenkarvainen valo sisään ulkonemaikkunasta.

Priorittaren pöydällä sijaitsi kauniisti laadittu jäljennös paavin
lupakirjasta, ja sen vieressä huolellisesti yhteen liitettyinä piispan
oman jäljennöksen palaset.

Pöydällä oli myöskin avoinna Gregoriuksen sakramentario ja lähellä
sitä pergamenttikaistaleita, joille prioritar oli jäljentänyt kaksi
noista vanhoista rukouksista liittäen kumpaiseenkin tarkan käännöksen.
Nämä ovat ne kuudennen vuosisadan rukoukset, joiden jäljentäminen ja
kääntäminen oli tuottanut priorittarelle lohdutusta pitkinä valvonnan
hetkinä.

    Oi Jumala, kaikkien turva, jotka Sinuun luottavat, jota ilman ei
    mikään ole voimakasta, et mikään pyhää; anna armosi meitä kohtaan
    lisääntyä ja kasvaa, niin että Sinun ollessasi meidän johtajamme
    ja oppaamme saattaisimme siten suoriutua ajallisesta, ettemme
    lopulta menetä sitä, mikä ikuista on; suo tämä, oi taivaallinen
    Isä, Jesuksen Kristuksen meidän Herramme tähden. Amen.

Ja toiselle pergamenttipalaselle:

    Oi Herra, me pyydämme Sinua armollisesti kallistamaan korvasi
    omiesi puoleen, jotka huutavat Sinua avukseen, ja suo heidän
    sekä havaita että tietää, mitä heidän olisi tehtävä, ja suo
    heille myöskin armoa ja voimaa uskollisesti täyttää se; Jesuksen
    Kristuksen meidän Herramme avulla. Amen.

Sitten, pimeimpänä tuntina ennen aamunkoittoa, hän oli avannut erään
vieläkin vanhemman niteen raskaat kiinnikkeet ja jäljentänyt lyhyen
rukouksen Gelasiuksen sakramentariosta vuodelta 492.

    Walaise meidän pimeyttämme, me rukoilemme Sinua, oi Herra;
    ja suuressa armossasi suojaa meitä kaikista vaaroista ja
    vaikeuksista tänä yönä; ainokaisen Poikasi meidän Wapahtajamme
    Jesuksen Kristuksen rakkauden tähden. Amen.

Tämä näytti tulleen jäljennetyksi viimeiseksi. Muste ei ollut vielä
kuivunut pergamentilla.

Kynttilät olivat palaneet aina jalkoihin asti ja sammuneet.
Priorittaren tuoli, joka oli työnnetty syrjään pöydän luota, oli tyhjä.

Sisään hiipiessään päivänkoitto tapasi hänet polvillaan Madonnan
alttarin ääressä, rukoukseen ja mietiskelyyn syventyneenä.

       *       *       *       *       *

Hän ei ollut vielä tehnyt lopullista päätöstä tulevaisuuteen nähden.
Mutta hänen epäröintinsä oli nyt pikemmin mielen hidasta, kummastelevaa
avautumista hämmästyttävää tosiasiaa vastaanottamaan kuin yritystä
ponnistella sitä vastaan.

Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei Pyhä Neitsyt, vastaukseksi Hugh'n
intohimoiseen rukoukseen, ollut suvainnut tehdä Jumalallista tahtoa
tiettäväksi tuon ihmeellisen ja ilmeisen selvän näyn avulla, joka oli
osunut vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn kohdalle.

Kun prioritar -- jätettyään Mary Antonyn nukkumaan, kuten hän luuli
-- oli päässyt omaan kammioonsa, oli hän heittäytynyt maahan alttarin
eteen ja pukenut ensimmäisen huudahduksensa kiitosmuotoon, jota
Vapahtaja muinoin oli käyttänyt: "Minä kiitän Sinua, oi Isä, Taivaan ja
maan Isä, että olet salannut nämä asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä ja
paljastanut ne lapsille."

Hän ja piispa olivat todellakin olleet viisaita ja ymmärtäväisiä omasta
mielestään, kun he olivat pohtineet tätä vaikeata kysymystä. Mutta
heille ei oltu suotu mitään kirkasta valoa, ei mitään Jumalallista
näkyä.

Tuo vanha nunna, kaikkein yksinkertaisin -- niin prioritar ajatteli
-- nöyrin ja lapsellisin koko järjestössä, hän oli saanut osalleen
ilmestyksen.

Priorittaren mieleen johtui Pyhälle Neitsyelle lahjoitettu
rikkaruohoseppele, herneleikki, lapsellinen mieltymys
punarinta-satakielen seuraan, kaikki nuo monet merkit siitä, että
toinen lapsuus oli hiljalleen vallannut Mary Antonyn pitkän elämän
loppuajan. Aivan samoin kuin kuu alkaa sirppinä ja täyden mittansa
saavutettuaan vähenee sirpiksi, joka on kääntynyt toisaanne kuin
alussa, samaten oli Mary Antonykin yhdeksänkymmenen vuoden pituisen
elämänvaelluksen jälkeen taasen lapsi -- ja sellaisten on Taivaan
valtakunta, ja sellaisille Jumalan tahto helpoimmin paljastuu.

Prioritar ajatteli, että hän ja piispa -- molemmat viisaita ja
ymmärtäväisiä -- olivat omien näkökohtiansa mukaisesti ratkaisseet
asian niin ehdottomasti, etteivät heidän mielensä olleet alttiit
ottamaan vastaan jumalallista ilmoitusta. Mutta vanhan maallikkosisaren
yksinkertainen, lapsenkaltainen mieli, joka oli täynnä vain nöyrää
uskoa ja hellää rakkautta, oli altis; ja hänen osakseen oli ilmestys
tullut.

Priorittaren mieleen ei häivähtänyt epäilyksen varjoakaan tämän
näyn oikeaperäisyydestä. Ainoastaan hän ja piispa tiesivät ritarin
tunkeutuneen luostariin ja keskustelleen hänen kanssaan kammiossa.

Olihan hän käskenyt Mary Antonyn poistua keittiöön, ennenkuin oli itse
lähtenyt kutsumatonta vierasta etsimään; ja kunnianarvoisan äidin
määräysten uhmaaminen oli niitä asioita, joita luostarissa ei edes
uneksittukaan.

Kun hän sitten oli pelännyt, että ruvettaisiin puhumaan siitä,
kuinka kahdeskymmenesyhdes Valkoinen sisar oli palannut, vaikka vain
kaksikymmentä oli lähtenyt, rauhoittui hänen mielensä täydellisesti
vanhan Antonyn ilmoittaessa, että hän olikin laskiessaan erehtynyt.

Kertoessaan tuosta kuvitellusta näystä melkein vaarallisen taitavasti
ei Mary Antony ollutkaan kuvannut ritaria sellaisena, kuin tämä oli
esiintynyt, priorittaren kammiossa, yllään yksinkertainen sametti- ja
verkapuku, vaan ristiretkeläis-ritarin täysissä varusteissa. Kiiltävä
haarniska ja verenkarvainen risti, jotka soveltuivat hyvin tähän
näkyyn, olisivat estäneet epäilemästä silminnäkijän olleen todistamassa
tuota todellista kohtausta, jos sellainen ajatus olisi tiedottomasti
juolahtanut priorittaren mieleen.

Asiain näin ollen tuntui aivan epäämättömältä, että kaikki se, minkä
vanha maallikkosisar tiesi Hugh'sta, hänen olemuksestaan, asenteestaan
ja sanoistaankin, voi olla peräisin vain jumalallisesta ilmestyksestä.
Ja kuinka saattoi prioritar silloin epäillä näyn huippukohtaa, jolloin
Pyhä Neitsyt liitti hänen kätensä Hugh'n käteen lausuen nuo ihmeelliset
sanat: "Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt
häntä sinua varten."

Yhä uudelleen prioritar toisti nämä sanat; yhä uudelleen hän kiitti
Pyhää Neitsyttä siitä, että tämä oli niin selvästi ilmaissut tahtonsa.
Silti hän oli huolissaan siitä, ettei hänen omassa sielussaan herännyt
vastakaikua tunnustaen nuo sanat jumalallisiksi. Hän tiesi, että niiden
täytyi olla jumalallisia, mutta hän ei voinut tuntea niitä sellaisiksi.

Aamuruskon hiipiessä kammioon hän havaitsi yhä uudestaan toistavansa:
"Merkki, merkki! Sinun tahtosi oli salassa minulta; mutta minä
tunnustan sen tulleen ilmi tämän lapsen kautta. Mutta minä anon
merkkiä, joka puhuisi myöskin omalle sydämelleni. Merkki, merkki!"

Hän nousi ja avasi ikkunan, joka oli oikealla Neitsyttä ja lasta
esittävästä ryhmästä ja lähellä sitä.

Hän oli uupunut sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta ei saanut
itseään pakotetuksi poistumaan alttarin luota tai käymään vuoteeseen.

Hän muisti tuon kunnianarvoisan ja pyhän miehen, piispa Wulstanin
esimerkin. Hän oli äskettäin lukenut Firenzen aikakirjoista, kuinka
"Wulstan varhemmin elämässään, nimitettynä kirkon laulajaksi ja
rahastonhoitajaksi, oli käyttänyt tilaisuutta palvellakseen Jumalaa
vapaammin, antautuen mietiskelyyn ja käyden kirkossa päivin ja öin
rukoilemassa sekä Raamattua lukemassa. Niin hartaasti hän antautui
pyhään valvontaan, ettei pysytellyt valveilla ainoastaan öisin, vaan
sekä päivin että öin; ja kun luonto lopulta pakotti hänet nukkumaan,
ei hän hemmotellut ruumistaan lepäämällä vuoteessa tai patjoilla, vaan
laskeutui lyhyeksi ajaksi kirkon penkille lepuuttaen päätään kirjalla,
jota oli käyttänyt rukoillessaan tai lukiessaan."

Prioritar oli sattunut lukemaan tämän kohdan ääneen refektoriossa kaksi
päivää sitten.

Seisoessaan aamunkoiton valossa unen uuvuttamana, mutta tahtomatta
väistyä alttarin äärestä, hän muisti tämän suuresti kunnioitetun
Worcesterin piispan, joka oli suurella hurskaudella ja kyyhkyn
kaltaisella vaatimattomuudella varustettu mies, Jumalan rakastama ja
samaten kaikkien ihmisten, joita hän hallitsi kaikissa asioissa. Tämä
Wulstan oli kuollut toista sataa vuotta sitten, mutta eli pysyväisesti
kaikkien muistissa.

Muistaen nyt Wulstanin esimerkin prioritar kävi pöydän luo, sulki
kallisarvoisen Gregoriuksen sakramentarion hakaset ja sijoitti sen
lattialle Neitsyen alttarin eteen.

Sitten hau heitti viittansa maahan ja silkkiliinan kirjalle, vaipui
lattialle ja ojensi väsyneet jäsenensä viitalle sekä laski päänsä
sakramentariolle. Ehkä jokin sen sisältämistä pyhistä rukouksista
siirtyisi unessa hänen mieleensä.

Ja yhä hänen henkensä huusi: "Merkki, merkki! Kuinka vähäinen tahansa,
kuinka mitätön tahansa; merkki, jonka oma sydämeni voi ymmärtää."

Nukkuiko hän vain muutaman hetken vaiko tunnin ajan, sitä ei hän voinut
sanoa. Mutta hän tunsi omituisesti virkistyneensä, kun hän heräsi
mitä taivaallisimman laulun säveliin. Ne virtasivat hänen kammioonsa
suloisin soinnuin ikäänkuin hopeakellojen helähdyksinä.

Prioritar avasi silmänsä liikahtamatta paikaltaan. Auringonpaiste
tulvehti sisään avoimesta ikkunasta, ja katso, Madonnan marmorikädellä,
samalla kädellä, joka näyssä oli tarttunut hänen omaansa ja laskenut
sen Hugh'n käteen, istui Mary Antonyn punarinta-satakieli, tuo hilpeä
pieni hurmepukuinen ritari, livertäen niin ihmeellistä laulua lemmestä
ja riemun runsaudesta, että tuntui siltä kuin sen pieni pörröinen
kurkku varmaankin pakahtuisi raikkaasta säveltulvasta.

Satakieli lauloi. Pyhä Neitsyt hymyili. Pienokainen hänen helmassaan
näytti iloitsevan.

Prioritar makasi tarkaten, uskaltamatta liikahtaa; hänen päänsä lepäsi
yhä sakramentariolla.

Sitten hänen mieleensä juolahti ajatus tapahtumasta, joka soveltui
merkiksi.

"Jos se lentää kammion ympäri", hän kuiskasi, "silloin on paikkani
täällä. Mutta jos se lentää suoraa päätä ulos, silloin Pyhä Neitsyt
käskee minunkin nousta ja lähteä."

Ja tuskin hän oli näin ajatellut, kun punarintasatakieli päästi
viimeisen riemuntäyden viserryksen ja kiiti oikopäätä Pyhän
Neitsyen kädeltä ikäänkuin vasama jousesta ulos avoimesta ikkunasta
päivänpaisteiseen, vasta valveutuneeseen ulkoilmaan.

       *       *       *       *       *

Prioritar nousi, kääri kokoon viittansa ja nosti kirjan takaisin
pöydälle. Sitten hän polvistui alttarin eteen, riisui rinnaltaan
virkaristinsä ja laski sen Pyhän Neitsyen käteen, jolta pikku lintu oli
lentänyt.

Pää painuneena, kasvot kalpeina, kädet nöyrästi ristissä rinnalla
prioritar pysyi kauan rukoukseen polvistuneena.

Varhaisen kesäaamun leyhkä puhalsi sisään avoimesta ikkunasta ja
hyväili hänen poskeaan.

Ulkona puutarhassa lauleli punarinta-satakieli toverilleen.

Viimein prioritar nousi, liikkuen kuin omituisessa unessa vaeltava,
astui sisäkammioon ja laskeutui vuoteelleen.

Piispan rukous oli kuultu.

Priorittarelle oli suotu armoa ja voimaa valita vaikeampi osa; hän
uskoi toden teolla juuri vaikeamman osan Jumalan tahdoksi.

Ja kun hän viimein laski päänsä pielukselle, hiipi hänen mieleensä
muuan rukous Gregoriuksen sakramentariosta, tyynnyttäen hänet lepoon
kaikkivaltiasta voimaa ja ikuista rauhaa tulkitsevalla viestillään.

    Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, Joka hallitset kaikkea taivaassa
    ja maan päällä; kuule armollisesti omiesi rukoukset ja suo meille
    Sinun rauhasi kaikkina elomme päivinä; Jesuksen Kristuksen meidän
    Herramme kautta. Amen.



XXXI luku

ISONKUOVIN KUTSU.


Viimeistä kertaa ritari odotti kryptassa.

Laskettuaan kantamuksensa alttarin ääreen soturit nojausivat
kukin pylvääseensä jäykkinä ja välinpitämättöminä, mutta valmiina
polvistumaan heti kun vesper-laulu ennättäisi kryptaan ylhäältä kuorista

Mies lepäsi paareilla liikahtamatta, pää siteissä mutta hänen
silmänsä olivat valppaat ja kirkkaat ja pään kääntyminen ilmaisi
hänen kuulostelevan. Tummansininen, hopealla päärmätty vaippa peitti
kauttaaltaan hänen ruumiinsa.

Hugh d'Argent seisoi erään pylvään varjossa vastapäätä seinässä olevaa
kapeata oviaukkoa, josta kierreportaat johtivat ylös klerestorioon.

Tästä paikasta hän saattoi myöskin nähdä portaat, jotka johtivat
kryptaan maanalaisesta käytävästä, sekä sen osan kryptaa, jonka poikki
Valkoisten sisarten oli kuljettava päästäkseen näistä rappusista
seinässä olevaan portaikkoon.

Tässä ritari vartioi viimeistä kertaa.

Omituinen iloisuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tuntui jättäneen
masentuneisuutensa ikäänkuin raskaan taakan joen pohjaan. Hugh oli
ollut voitostaan varma aina siitä hetkestä pitäen, jolloin hän melkein
tukehtumaisillaan oli nähnyt ja siepannut piispan kiven tuoden sen
riemuitsevana pinnalle. Niin, jo ennen kuin Symon oli heittänytkään
tuon kiven, jo silloin kun ritari oli, piispan esittäessä epäilyksensä
Pyhän Neitsyen hymyyn nähden, vastannut hänelle: "Minä luotan rukouksen
voimaan", oli hänessä herännyt iloinen tietoisuus. Hän oli ojentanut
kuihtuneen uskonsa oikean käden, ja katso, se oli osoittautunut
väkeväksi ja elinvoimaiseksi.

Mutta kun hän nyt kryptan painostavassa hiljaisuudessa kuuli
avaimen kiertyvän lukossa, lakkasi hänen sydämensä sykkimästä ja
mieli jännittyi jäykäksi ensimmäisen hunnutetun olennon liukuessa
varjomaisena ja aaveen kaltaisena näkyviin.

Se ei ollut hän, tuo odotettu.

Ritarin suonet alkoivat jälleen sykkiä. Hänen sydämensä jyskytti
rajusti, kun määrätyin välin matkoin yhdeksän, kymmenen, yksitoista
valkoista olentoa vaelsi ohitse.

Sitten -- kahdestoista: pitkä nunna, melkein Moran kokoinen; mutta ei
kuitenkaan hän.

Sitten -- kolmastoista: oi, siunattu Neitsyt! Oi, Jumalan pyhät! Mora!
Hän, hän itse. Mahdotonta oli erehtyä hänen ryhdistään, hänen päänsä
kuninkaallisesta asenteesta. Kaikista hunnuista ja viitoista huolimatta
hän oli varma asiastaan. Se oli Mora; ja koska hän astui kulkueen
keskivaiheilla niin hänen kävisi verraten helposti siirtyminen syrjään.
Eikä kuitenkaan -- --

Mutta samassa tuokiossa Mora käänsi ohitse astuessaan päätänsä, ja
hetkisen ajan hänen silmänsä kohtasivat varjostosta tähystävän ritarin
silmät.

Seuraavassa tuokiossa hän oli kadonnut kierreportaikkoon.

Mutta se silmänräpäys riitti. Kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,
tiesi Hugh d'Argent samassa, että hänen morsiamensa oli jälleen hänen
omansa.

Hänen sydämensä lakkasi jyskyttämästä; suonet sykkivät taasen
tasaisesti.

Hänet valtasi suuren, iloisen varmuuden tuottama tyyneys, uskomaton
riemu. Ja kuitenkin hän tiesi olleensa siitä varma aina siitä pitäen,
kun oi noussut Severnin syvyydestä päivänvaloon kädessään valkoinen
kivi.

"Minä luotan rukouksen voimaan... Anna hänet minulle! Anna hänet
minulle! Pyhä Neitsyt, anna hänet minulle! 'Veistokuvan hymy'? Ei,
herra piispa. Minä luotan rukouksen voimaan!"

       *       *       *       *       *

Munkkien juhlallinen laulu kantautui hiljaa alas kaukaisesta kuorista.
Vespermessu oli alkanut.

Ritari astui alttarin ääreen ja lepäsi siinä polvillaan muutaman
minuutin, kädet miekkansa ristikahvan ympärille liittyneinä.

Sitten hän nousi ja puhui matalalla äänellä sotureilleen.

"Kun rastas kutsuu, silloin teidän on poistuttava kryptasta ja
vartioitava sisäänkäytävää ulkopuolelta; eikä ketään saa minkään syyn
nojalla päästää sisään. Kun mustarastas viheltää, silloin te palaatte,
nostatte paarit maasta ja kannatte ne kuten ennenkin tuomiokirkosta
majataloon."

Sitten ritari palasi alttarin luo ja kumartui paareilla lepäävän miehen
puoleen.

"Martin", hän virkkoi puhuen varsin hiljaa, niin että vain hänen
luotettava kasvinveljensä saattoi sen kuulla. "Kaikki on hyvin.
Toivioretkemme lähenee loppuaan ja, kuten olemme toivoneet, se parantaa
monta haavaa. Kun isonkuovin kutsu kajahtaa, hypähdä silloin paareilta
ja jätä siteet sen viereen; mene sisäänkäytävän luo vartioimaan sitä
sisäpuolelta, mutta älä käännä päätäsi tännepäin, ennenkuin mustarastas
viheltää; piiloudu tällöin pylväiden joukkoon äläkä näyttäydy
kenellekään, ennenkuin me olemme poistuneet. Pyri sitten täältä pois
sopivalla tavalla ja kohtaa minut majatalossa, minne sinun on tultava
puutarhan ja ikkunan kautta näyttäytymättä pihassa."

Terävät silmät hymyilivät suostumustaan kääreiden varjosta.

Kumartuen nosti ritari kaapua, kiinnitti sen vasempaan olkapäähänsä,
ja veti sen ympärilleen, kooten sen monet poimut suurimmaksi osaksi
oikeaan käteensä.

Ylhäällä veisasivat munkit messua _Nunc dimittis_.

Vähitellen vaikenivat äänet.

Iltamessu oli ohi.

       *       *       *       *       *

Varovaisia pehmeitä askeleita saapui seinäportaita myöten.

Yksi kerrallaan astuivat valkeat hahmot näkyviin

Ritari seisoi taustalla, jäykkänä, henkeään pidättäen.

Silloin kun kukin nunna astui seinässä olevasta holviovesta kryptan
permannolle ja astui kohti maanalaiseen käytävään vieviä portaita,
hävisi hän seuraavan nunnan näkyvistä, joka silloin vielä oli
kiertoportaissa. Tähän oli ritari perustanut suunnitelmansa.

Kuudes, seitsemäs, kahdeksas...

Pyhä Antony, kuinka verkkaan ne astuivat!

Yhdeksäs, kymmenes, yhdestoista...

Ritari tarttui kaapuun ja peräytyi vielä askeleen varjoon päin.

Kahdestoista...

Järkähtivätkö pylväät? Oliko tämä uusi suuri tuomiokirkko
suistumaisillaan hänen päälleen?

Kolmastoista...

Prioritar oli hänen vieressään varjossa.

Hän oli astunut syrjään.

Kahdestoista valkoinen sisar asteli poispäin, selin heihin.

Neljännentoista askeleita kuului portaissa, mutta hän ei ollut vielä
näkyvissä.

Hugh pujotti vasemman käsivartensa priorittaren ympäri ja veti hänet
itseensä kiinni; sitten hän heitti kaavun poimut ylt'yleensä hänen
ympärilleen ja yli oman vasemman hartiansa ja painoi hänen päänsä
rintaansa vasten.

Näin seisoivat he liikkumattomina; priorittaren kasvot olivat kätkössä,
ritarin silmät tuijottivat seinän ahtaaseen holvioveen.

Neljästoista valkoinen sisar tuli näkyviin. Ilmeisesti huomasi hän
odottamattoman pitkän välin itsensä ja kaukaisen, melkein jo portaissa
olevan hahmon välillä, ja kiiruhti eteenpäin.

Viidestoista teki samoin.

Kuudestoista oli sattunut laskeutumaan portaat pikemmin; hän tuli
näkyviin melkein heti eikä huomannut mitään aukkoa.

Seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista, kahdeskymmenes...

Ainoakaan ei ollut kääntänyt päätänsä pylvääseen päin.

Kulkue eteni juhlallisin askelin totuttua tietään.

Suloinen turvallisuuden tunne valtasi Hugh d'Argentin. Hänen
rakastamansa nainen oli hänen sylissään. Häntä oli hänen iäti
suojattava ja varjeltava.

Kahdeskymmenes ensimäinen, kahdeskymmenes toinen.

Mora oli tullut hänen luokseen -- tullut omasta vapaasta tahdostaan.
Kuinka kovalta oli tuntunut päästää ja jättää hänet. Ja kuinka iloinen
hän nyt kuitenkin oli, että oli tehnyt niin.

Kahdeskymmenes kolmas, kahdeskymmenes neljäs.

Kun kaikki nämä valkeat hahmot ovat menneet ohi ja alkaneet
peninkulmaisen vaelluksensa, ja ovi lukittu heidän jälkeensä -- silloin
aukaisisi hän kaavun, kääntäisi Moran suloiset kasvot ylöspäin ja
painaisi huulensa hänen huulilleen.

Kahdeskymmenes viides.

Kiitetyt olkoot pyhimykset! Viimeinen! Mutta mikä vanha nuuskija!

Niin -- hetkeksi teki aliprioritar ritarin levottomaksi. Hän pälyili
oikeaan ja vasempaan. Hän oli näkemäisillään hopeahäivän sinistä vasten
-- mutta ei nähnyt sitä kuitenkaan.

Sieraimillansa vainuten hän astui eteenpäin mutta vastahakoisin jaloin,
ikäänkuin toinen olisi ollut toisen tiellä. Hän raotti huntuaan
kääntyessään ja laskeutuessaan portaille.

Hugh hehkui ja värisi kiireestä kantapäähän saakka.

Vihdoinkin!

Kuului, kuinka ovi suljettiin.

Verkkaan kääntyi avain reiässään, ja vedettiin pois.

Sitten oli hiljaista.

Mutta kuullessaan avaimen kiertyvän vavahti hänen sylissään oleva
nainen; se oli vainotun sielun vitkaista, kolkkoa vavistusta; ja äkkiä
tajusi ritari, että Mora tullessaan hänen luokseen oli valinnut sen
osan, mikä hänestä näytti vaikeammalta.

Tämän tietoisuuden aiheuttaman ensimäisen tunneaallon mukana tuli
voimakas viekoitus työntää hänet luotaan, rientää portaita alas, painaa
auki raskas ovi, työntää Mora luostariin vievään käytävään ja sulkea
ovi hänen jälkeensä, ja lähteä sitten itse maailmalle ja heittäytyä
hurjana kaikkeen mitä ikinä syntiä ja uhmailua on.

Mutta tätä hillitöntä halua kesti vain silmänräpäyksen; hänen oma
ilonsa iski häneen sokaisevan, huumaavan iskun.

Kymmenessä sekunnissa oli hän voittanut itsensä. Hänen käsivartensa
kiertyivät kiinteämmin Moran ympäri.

Mora oli tullut hänen luokseen. Monimutkaiset mielenliikutukset
mahtoivat nyt järkyttää häntä -- se oli varma. Mutta myöskin se, että
hän oli tullut omasta vapaasta tahdostaan. Jalka, joka oli rohjennut
polkea paavin viestin revittyjä siekaleita, oli samalla uljuudella
poikennut syrjään sovinnaisuuden tieltä ja tuonut hänet ritarinsa
käsivarsille.

Hän ei voinut työntää Moraa luotaan. Hän oli saatava turvaan. Mutta
häntä oli myös suojeltava ja varjeltava, eikä vain ulkoisia vaaroja
vastaan, vaan myös kaikelta, mikä hänessä, ritarissa itsessään, saattoi
hänelle tuottaa tuskaa ja levottomuutta, ja näin vaikeuttaisi hänen
jaloa tarjoumustaan.

Sanat, jotka piispa pitosalissa oli hänelle lausunut, palasivat hänen
mieleensä täydessä merkityksessään.

Ritarissa heräsi ilo, joka oli syvempi hänen intohimonsa hehkua;
uskollisen, kärsivällisen ihmisen ilo; väkevän miehen ilo, kun hän
vallitsee väkevintä viettiä itsessään; rakastajan ilo, kun hän varmalla
vaistollaan ymmärtää sen, mitä eivät selvimmätkään sanat pystyisi
selittämään.

Hänen rakkautensa kohosi kuninkaallisena, kruununaan Moran luottamus
häneen.

Avatessaan kaavun oli ritari kohottanut katseensa holvikaareen päänsä
päällä. Ja hämyisessä helmenkarvaisessa valossa ilmestyi hänelle näkynä
kotinsa madonna.

Kaavun kätkö liikahti, prioritar katsahti ympärilleen hämmästynein
silmin, joista kuvastui suunnaton pelko, sitten loi hän ne rakastajansa
kasvoihin ja näki ne pyhän aivoituksen ja suuren päätöksen
kirkastamiksi.

Mutta hänen vielä näin katsoessaan ritari irroitti käsivartensa hänen
ympäriltään, astui askeleen eteenpäin, jättäen hänet varjoon ja vihelsi
kolmasti jäljitellen rastaan kutsuääntä.

Silmänräpäyksessä olivat asemiehet jaloillaan, asettuivat sukkelaan
kryptan sisäänkäytävän eteen ja pysähtyivät siihen, estäen ketään
pääsemästä sisään.

Kun heidän kiireiset askeleensa vielä kajahtivat portailla, kuului
kryptasta hiljaa kuovin haikea kutsu.

Paareilla makaava mies nousi, jätti siteensä paikoilleen ja vilkkumatta
kummallekaan puolelleen astui pylväsmetsään ja hävisi näkyvistä.
Käytävää, jonka vartiana hän oli, ei voinut alttarilta nähdä. Molemmat
olennot, jotka vielä seisoivat hiljaa varjossa, olivat nyt täysin
turvassa ja yksin.

Sitten ritari kääntyi priorittaren puoleen, tarttui vasemmalla
kädellään hänen oikeaansa ja vei hänet alttarin eteen.

Täällä ritari päästi hänen kätensä, kun he polvistuivat vierekkäin,
ritarin kädet miekan ristikahvalla, priorittaren ristissä rinnallaan.

Silloin irroitti prioritar vihkisormuksensa vasemman kätensä
neljännestä sormesta ja antoi sen ritarille.

Vaistoten hänen halunsa tämä nousi, laski sormuksen alttarille ja
polvistui uudelleen.

Kohta hän nousi taas, otti sormuksen, suuteli sitä kunnioittavasti ja
pujotti sen vasemman kätensä pikku sormeen.

Priorittaren alakuloiset silmät, jotka tuijottivat häneen, eivät
ilmaisseet tällöin hyväksymistä eivätkä kieltoa.

Nousten odotti hän nöyrästi, mitä ritari käskisi.

Sininen kaapu käsivarrellaan kääntyi ritari paareihin päin, keräsi
siteet ja puhui sitten priorittarelle hyvin hiljaa, häneen katsomatta.

"Laskeudu pitkällesi tuohon", sanoi hän. "Minun on ikävä pyytää sitä
sinulta; mutta ei ole mitään muuta keinoa huomaamatta viedä sinut
täältä."

Prioritar astui kaksi askelta eteenpäin ja seisoi paarien ääressä.

Moneen vuoteen ei hän ollut laskeutunut pitkälleen toisen ihmisen
läsnäollessa. Seisten, kävellen, istuen, polvistuen oli hän ollut
nunnien nähtävänä, mutta pitkällään ei koskaan.

Vaikka hän jo oli menettänyt virkaristinsä ja pyhän sormuksensa, näytti
hänen arvokkuutensa ja käskyvaltansa vielä kuuluvan hänelle niin kauan
kuin hän komeana ja kookkaana seisoi pystyssä.

Hän epäröi. Ritarin puolusteleva äänensävy näytti lisäävän hänen
epäröintiään ja teki alistumisen vain vaikeammaksi.

Kävi hetki hetkeltä mahdottomammaksi saada häntä asettumaan paareille.

"Laskeudu pitkällesi", lausui ritari ankarasti.

Tämän lyhyen käskyn kuullessaan värähti prioritar uudelleen; mutta
sanaakaan hiiskumatta laskeutui hän pitkälleen paareille, sulki
silmänsä ja risti kätensä rinnalleen. Kalpea hän oli, niin äänetön,
niin liikahtamaton. Kun Hugh d'Argent, siteet käsissään, katseli
häntä ylhäältäpäin, näytti nainen haudasta nostetun priorittaren
marmorikuvalta. Mutta ritarin katsellessa näitä kauniita ylväitä
kasvoja, pusertui kaksi polttavaa kyyneltä hänen suljettujen ripsiensä
alta ja vieri avuttomasti kalpeita poskia pitkin alas.

Hän ei voinut nähdä Hugh'n silmien hellää sääliä ja ihailevaa rakkautta.

Hänen häpeänsä, hänen äärimäinen nöyryytyksensä näytti täydelliseltä.

Worcesterin valkoisten sisarten prioritar ei hän lakannut olemasta
silloin, kun hän otti jalokivillä koristetun ristinsä ja laski sen
pyhän Neitsyen käteen, ei silloin, kun hän astui syrjään ja salli
kätkeä itsensä kaapuun, ei silloinkaan kun hän irroitti sormuksensa
ja ojensi sen Hugh'lle, vaan nyt, kun hän laskeutui pitkälleen
pyhän Oswaldin alttarin eteen ja lepäsi siinä paareilla pitkällään,
rakastajansa jalkain juuressa.

Hugh kumartui ja kätki siteet hänen viereensä. Hän ei saanut kosketuksi
eikä peitetyksi tätä rakasta päätä. Sensijaan peitti hän hänet kaavulla
kokonaan ja sanoi, äänessään ääretön hellyys:

"Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi. Kovin kauan ei tätä kestä."

Sitten kajahti, räikeänä kryptan hiljaisuudessa, mustarastaan heleä
huuto.



XXXII luku

SUURI PARANTUMINEN.


Symon, Worcesterin piispa, sattui kappalaisensa saattamana kävelemään
tuomiokirkon ohi matkalla luostarista palatsiinsa, juuri kun paaria
kantavat asemiehet astuivat kirkon pääovesta ulos.

Isä Benedict, joka oli kaapuunsa verhottu ja kokonaan mustiin puettu,
jonka pää ja hartiat olivat leveämmät kuin piispan, käveli hänen
takanaan, kuin mikäkin synkkä hahmo.

Piispa pysähtyi. "Mene edeltäni palatsiin, isä Benedict", sanoi hän.
"Minä haluan puhella tuon ritarin kanssa, joka luullakseni tulee samaa
tietä."

Kappalainen pysähtyi, teki syvän kumarruksen, vetäisi päähineen
kiinteämmin kasvoilleen ja asteli tiehensä.

Piispa odotti ja hänen hahmonsa loisti iltapäivän auringossa. Hänen
silkkikauhtanansa, hänen hopeanharmaat hiuksensa, hänen siniset
silmänsä, jotka olivat niin eloisat ja tutkivat, eivät ainoastaan
muodostaneet läikkää, johon valo keskittyi, vaan näyttivät miltei
itsekin sädehtivän valoa.

Asemiesten tahdikas astunta saapui lähemmäksi.

Hugh d'Argent käveli paarien vieressä, pystyssäpäin ja loistavin
silmin, käsi miekan kahvassa.

Nähdessään ritarin kasvot astui piispa lähestyvää kulkuetta vastaan.

Hän kohotti kätensä ja asemiehet pysähtyivät.

"Päivää, sir Hugh", lausui piispa. "Onko pyhiinvaelluksenne pyhän
Oswaldin alttarin ääreen vaikuttanut toivomanne paranemisen?"

"Kyllä, jalo herra", vastasi ritari. "Suuri parantuminen on tapahtunut.
Me lähdemme Warwickiin tunnin kuluttua."

"Ihmeellistä!" sanoi piispa. "Kiitetyt olkoot pyhä Neitsyt ja
hurskas pyhimys! Mutta te teette viisaasti peittäessänne potilaan
huolellisesti. Vaikka parantuminen olisi täydellinenkin, on suuri
varovaisuus paikallaan ja liikarasitusta on vältettävä."

"Antakaa siunauksenne potilaalle, kunnianarvoisa isä", sanoi ritari
paljastetuin päin.

Piispa astui lähemmäksi. Hän laski kätensä rinnalle, joka lepäsi
hopealla kirjaillun sinisen kaavun alla.

"_Benedictio Domini sit vobiscum_", lausui hän. Ja lisäsi sitten
hiljaisemmalla äänellä: "Älä ole peloissasi äläkä murheellinen... Mene
rauhaan."

Molemmat miehet, jotka rakastivat prioritarta, katsoivat kiinteästi
toisiinsa.

Asemiehet lähtivät eteenpäin taakkoinensa.

Ritari hymyili astellessaan paarien ääressä.

Piispa kiiruhti palatsiin.

Ritari oli hymyillyt, ja ylväs ilo loisti hänen silmistään, voitonriemu
nostatti hänen leveitä hartioitaan, sai hänen miekkansa heilahtamaan,
kohotti hänen päänsä ylväästi pystyyn.

Piispan huulet olivat valkeat. Hänen kätensä vapisivat hänen
kävellessään.

Häntä peloitti -- peloitti suuresti -- se mitä he olivat aikaansaaneet.

Toista oli mietiskellä ja suunnitella, kun prioritar oli turvassa
luostarissaan. Aivan toista oli tietää, että häntä kannettiin pitkin
Worcesterin katuja, missä hän lepäsi avuttomana paareilla, ja että
hän, heti kun sininen verho olisi poistettu, huomaisi olevansa yksin
rakastajansa kanssa majatalossa, miesten ympäröimänä, ei ketään naista
kuuluvilla.

Nunnan sydän oli piispalle hyvin tuttu ja hän vapisi ajatellessaan
tekoa, jossa hän oli ollut avullisena.

Myöskin ihmetytti häntä suuresti, että prioritar oli muuttanut
mieltään; ja hän koetti turhaan arvailla tämän muutoksen syytä.

Saavuttuaan palatsinsa pihaan, hän kutsutti veli Philipin.

"Satuloi minulle Shulamite", sanoi hän. "Ja anna Jesperin nousta
vahvimman ratsumme selkään, ja anna hänelle satulapussi. Me ratsastamme
Warwickiin; meidän täytyy lähteä liikkeelle neljännestunnin kuluttua."

Tämän ajan vietti piispa osaksi kirjastossaan kirjoitellen.

Ratsun selkään noustuaan hän kumartui satulasta ja puhutteli veli
Philipiä.

"Philip", sanoi hän, "eräs ylhäinen nainen, sir Hugh d'Argentin
kihlattu, on juuri saapunut Tähden majataloon, missä ritari on muutamia
päiviä odottanut häntä. He ratsastavat viivyttelemättä Warwickiin,
jonka linnassa heillä on aikomus kohdata minut. Minä tahtoisin lainata
Iconoklastesin tälle naiselle. Senvuoksi minä toivon, että satuloit sen
aivan samalla tavoin kuin silloin, kun se vietiin valkoisten sisarten
luostariin heitä huvittamaan. Vie se viivyttelemättä majataloon;
luovuta se Hugh d'Argentin asemiehille, ja pidä huoli siitä, että he
heti toimittavat tämän kirjeen ritarille, joka antakoon sen naiselleen.
Älä hukkaa hetkeäkään, kunnon Philip. Pistäydy luokseni huomenna, kun
olen palannut."

Piispa tarttui ohjaksiin ja lähti ravakasti liikkeelle Warwickin tietä
myöten.

Hänen veli Philipille uskomansa kirje, joka oli hänen omalla
sinetillään suljettu, oli osoitettu sir Hugh d'Argentille. Mutta
sisälle oli kirjoitettu:

_Suvaitseeko kreivitär de Norelle ottaa ratsuni Iconoklastesin
häälahjaksi vanhalta ystävältään_

_Symon Wygarn'ilta_.



XXXIII luku

MARY ANTONYN VAROKEINOJA.


Mary Antony odotti pylväskäytävässä valkoisten sisarten paluuta
iltamessusta.

Vanhaa maallikkosisarta ei nyt haluttanut hilpeästi pakinoida
satakielelle eikä juuri itselleenkään.

Hän istui kivi-istuimellaan raihnaisen näköisenä, ja hänen kasvoillaan
oli huolestunut ilme, aivan toisenlainen kuin niiden tavallinen virkeä
levollisuus.

Istuessaan antoi hän kahdenkymmenen neljän herneensä verkkaan tippua
oikeasta kädestä vasempaan ja taas takaisin.

Ihmeellistä oli tapahtunut sinä iltapäivänä, juuri ennen kuin valkoiset
sisaret lähtivät tuomiokirkkoon.

Kaikki olivat jo kerääntyneet pylväskäytävään, kun saapui sana, että
kunnianarvoisa äiti halusi kammiossaan puhutella sisar Mary Antonya.

Sinne riennettyään näki hän kunnianarvoisan äidin seisaallaan,
aivan kalpeana ja ääneti, mutta tyynenä ja lujana katselevan ulos
idänpuolisesta akkunasta.

Hän ei heti kääntynyt, ja Mary Antony seisoi odottaen ovella.

Sitten hän käännähti ja lausui: "Ah, rakas Antony!" äänellä, joka
vavahutti vanhan maallikkosisaren sydäntä.

"Tule tänne, Antony", sanoi hän ja samalla astui häntä kohti.

Kunnianarvoisa äiti antoi muutamia yksinkertaisia, refektoriota ja
keittiötä koskevia ohjeita. Sitten hän sanoi: "Nyt minun täytyy mennä.
Nunnat odottavat."

Sitten hän äkkiä kiersi käsivartensa vanhan maallikkosisaren ympäri.

"Hyvästi, oma Antony", sanoi hän. "Sinun rakkautesi ja alttiutesi on
ollut minulle hyvin arvokas. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollaan, kun
me olemme menneet."

Ja kumartuen suuteli hän häntä lämpimästi otsalle ja poistui kammiosta.

Mary Antony seisoi paikallaan kuin unennäkijä.

Niin monta vuotta oli kulunut siitä kuin mikään hellä kosketus oli
tullut hänen osakseen.

Ja nyt -- nämä armaat käsivarret olivat kiertyneet hänen ympärilleen;
nämä seesteiset silmät olivat luoneet häneen katseen, joka oli
rakastava, vieläpä jotain muutakin, -- hänen vanha sydämensä ei kyennyt
sitä käsittämään --: nämä huulet, joiden jokaista käskysanaa hän ja
koko luostari kiiruhtivat tottelemaan, olivat painaneet suudelman hänen
otsalleen!

Kauan senjälkeen kun valkoiset sisaret olivat muodostaneet kulkueen
ja poistuneet pylväskäytävästä, seisoi Mary Antony paikallaan
kuin unennäkijä. Sitten hän muisti velvollisuutensa ja kiiruhti
pylväskäytävään, mutta tapasi sen tyhjänä; nunnat olivat hävinneet
maanalaiseen käytävään; ovi oli suljettu sisäpuolelta ja avain otettu
pois.

Kulkue oli lähtenyt liikkeelle, ja Mary Antony oli laiminlyönyt
vartiopaikkansa. Valkoiset sisaret olivat päässeet lähtemään kenenkään
laskematta heitä. Mary Antony ei ollut ollut heitä laskemassa

Milloinkaan ennen ei kunnianarvoisa äiti ollut lähettänyt hakemaan
häntä silloin, kun hänellä oli jokin velvollisuus täytettävänä.

Rientäen korjaamaan laiminlyöntiään otti Mary Antony hernepussin
laukustaan, avasi sen ja kiirehtien kammiosta toiseen otti hän laukusta
yhden herneen kutakin kammiota kohti, jonka hän havaitsi tyhjäksi,
kunnes hänellä oli kämmenessään kaksikymmentä viisi hernettä.

Korjattuaan erehdyksensä hän nyt siis odotti; mutta yhäti -- sekä äsken
juostessaan että nyt odotellessaan -- tunsi hän kunnianarvoisan äidin
siunaavan suudelman, hänen syleilevät käsivartensa, hänen lempeät,
ihmeelliset sanansa.

"Siunatkoon Herra sinua läsnäolollansa."

Niin, taivaallinen rauha vallitsi pylväskäytävässä. Paholainen oli
sieltä poissa, mutta taivas näytti olevan hyvin lähellä. Tuo pieni
houkkio, satakielikin, näytti olevan puuhassa jossain muualla. Mary
Antony oli vallan yksinään.

"Kun me olemme menneet." Mutta nyt ne eivät varmaankaan olisi enää
kauan poissa. Nurmikkoon lankeavista varjoista ja siitä, että
päivänsäteet pujahtivat eräästä holvikaaresta sisään, saattoi Mary
Antony päätellä, että paluun hetki lähestyi.

Hän tahtoi polvistua ylimmän porrasaskelen viereen ja nähdä
kunnianarvoisan äidin astuvan ohi, hän tahtoi luoda katseensa näihin
seesteisiin kasvoihin, jotka olivat sulaneet lempeyteen, tahtoi nähdä
näiden kauniiden huulten varman viivan. --

Äkkiä Mary Antony tajusi, ettei hän pystyisi niitä katselemaan. Hän
ei vielä sietäisi nähdä kunnianarvoisan äidin kasvoja vailla tuota
ihmeellisen hellyyden ilmettä. Ja juuri kun hän oivalsi tämän kuuli hän
avaimen rasahtavan lukossa.

Asettuen paikalleen portaiden yläpäähän, kaksikymmentä viisi hernettään
oikeassa kädessä, valmistautui Mary Antony kiireesti toimeensa. Hän ei
voisi kohottaa katsettaan kunnianarvoisan äidin kasvoihin, hänen oli
laskeminen ohi astuvat jalat.

Kynttilää kantava nuori maallikkosisar astui kolaten portaita ylös ja
laski äänekkäästi lyhdyn maahan. Hän pudottausi polvilleen vastapäätä
Mary Antonya.

"Sisar Mary Rebecca on tänään johtajana", lausui hän matalalla
laulavalla äänellä, "ja koko matkan astui hän minun kantapäilleni."

Mutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän tiedonantoon,
joka muulloin aina olisi huvittanut häntä.

Kumartunein päin ja maahan tähdätyin katsein hän odotti ohiastuvia
jalkoja.

Verkkaan ja vakavasti ne lähestyivät.

Ne menivät ohi, parittain, ja hävisivät hänen näköpiiristään.

Kaikki olivat menneet.

Ei -- ei suinkaan kaikki? Vielä tulee joku. Varmasti tulee vielä joku!

Nostaen lyhtynsä nousi sisar Abigail meluavasti seisoalleen.

"Mitä sinä odotat, sisar Antony? Pyhät sisaret ovat nyt jo astuneet
kammioihinsa."

Mary Antony kohotti hämmästyneitä silmiään.

Päivänsäteiden kultakimput lankesivat tyhjään pylväskäytävään.

Avoimen oven läpi näkyi kaukana käytävässä muutamia valkeita hahmoja,
jotka yksitellen hävisivät kammioihinsa.

Mary Antony peitti pelästyksensä vihanpuuskaan.

"Mene tiehesi, hävytön homssu! Hillitse äänekäs kielesi ja ripusta
kajahteleva lyhtysi naulaan; tai vielä parempi on, jos pidät lyhtysi
ja ripustat itsesi naulaan lyhty kädessä. Jos minulla on hurskas
aikomus rukoilla täällä auringonlaskuun saakka, niin ei se koske sinua
ensinkään. Mene tiehesi, sanon minä!"

Yksin jäätyään Mary Antony avasi hitaasti oikean kämmenensä ja tuijotti
siihen.

Siinä oli yksi herne.

Hän astui istuimen ääreen ja laski vapisevin käsin vasemmassa olevat
herneet.

Kaksikymmentä neljä! Yksi pyhistä sisarista ei siis ollut palannut.

Tämä oli heti ilmoitettava kunnianarvoisalle äidille.

Kiihkoissaan Mary Antony unohti mielenliikutuksen, jonka vallassa hän
äsken oli ollut.

Rientäen portaita alas kiersi hän avaimen ovesta, pysähtyi hetkeksi
kurkistamaan kosteaan pimeyteen, kuunteli, kuuluisiko juoksuaskeleita
tai kutsuvaa ääntä, sitten hän sulki ja lukitsi oven, veti avaimen
pois, ja kiiruhti kunnianarvoisan äidin kammioon.

Ovi oli raollaan, kuten hän oli sen jättänyt.

Hän koputti, mutta astui huoneeseen kutsua odottamatta, huutaen:
"Voi, kunnianarvoisa äiti! Kaksikymmentä viisi pyhää sisarta lähti
iltamessuun ja vain kaksikymmentä neljä on --"

Mutta hänen äänensä sammui hiljaisuuteen.

Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.

Värähtämättä seisoi Mary Antony, hänen maailmansa meni pirstaleiksi
hänen vanhain jalkojensa alla ja hänen taivaansa kiertyi kokoon kuin
käärö hänen päänsä päällä ja haihtui pois.

Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.

Kunnianarvoisa äiti oli se, joka ei ollut palannut.

"Hyvästi, oma Antony. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollansa, kun me
olemme menneet." Ah, mennyt -- koskaan palaamatta!

Taas seisoi vanha maallikkosisar paikallaan kuin unennäkijä, mutta
autuaallisen ilon sijasta oli hänen uneksunnassaan nyt hyljätyn surua.

Samassa kuului ovi aukenevan, askel kajahti kaukana käytävällä,
refektorion portaiden tuolla puolen.

Heti tuli iäkkäille kasvoille neuvokas ja päättäväinen ilme avuttoman
pelon sijaan. Sukkelaan sulki hän kammion oven, ripusti kryptan avaimen
sen tavalliselle paikalle; polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen ja
rukoili, ojentaen yhteenliittyneet kätensä: "Autuas Neitsyt, vahvista
vielä kerran vanhan Mary Antonyn ymmärrystä!"

Hän nousi, löysi kunnianarvoisan äidin kammion avaimen, astui ulos ja
sulki oven jälkeensä, lukitsi sen ja pisti avaimen laukkuunsa.

Käytävä oli tyhjä. Kaikki nunnat viettivät rukouksessa ja mietiskelyssä
tunnin, ennenkuin refektorion kello, soisi.

Mary Antony ilmestyi keittiöön vain muutamia minuutteja myöhemmin kuin
tavallista.

"Valmistakaa _te_ illallinen", sanoi hän palvelijoille. "_Minä_ en
välitä siitä, miten pyhät sisaret tänä iltana aterioivat tai kuinka
huonosti se tarjotaan. Kunnianarvoisa äiti tahtoo taas viettää yön
rukoillen ja paastoten. Alaprioritar tulee tietenkin taas sadattelemaan
paistia, tai sisar Mary Rebecca naukumaan sen takia kuin vanha
naaraskissa, joka on näkevinään uroksen joka sopessa, vaikka kaikki
urokset jo aikaa sitten ovat paenneet hänen näkyvistään. Tarjotkaa
illallinen tavalliseen aikaan; ja soittakoon Abigail refektorion
kelloa. Minulla on työtä muualla. Ja muistakaa että kunnianarvoisaa
äitiä ei saa millään ehdolla häiritä."

       *       *       *       *       *

Portinvartijatar oli vähällä pudota istualleen, kun hän käännähtäessään
näki Mary Antonyn vieressään.

"Siunatkoon, sisar Antony!" huudahti hän. "Miksi ihmeessä --"

"Vait!" sanoi Mary Antony. "Älä puhu niin äänekkäästi. Ja kuuntele
nyt, Mary Mark! Näitkö, mitenkä ylhäinen herra piispa eilen käveli
Mary Antonyn kanssa? Ha, ha! Niin, totisesti! 'Arvoisa äiti', niin
hänen kunnianarvoisuutensa nimitti minua. 'Arvoisa äiti', käsi
sydämellään. Puutarhaan käveli hän Mary Antonyn kanssa. Miksi, kysyt
sinä? Miksipä käveli ylhäinen herra piispa luostaripuutarhassa vanhan
maallikkosisaren kanssa, joka jo yli puoli vuosisataa sitten lakkasi
olemasta sievä piikanen? Siksi, sisar Mark, jos sinun välttämättä
pitää se tietää, että herra piispa oli täynnä pelkoa kunnianarvoisan
äidin vuoksi, ja tiesi että Mary Antony, vaikka hän onkin vanha,
saattoi auttaa ja varjella häntä. Herra piispa ja arvoisa äiti molemmat
pelkäsivät, että kunnianarvoisa äiti paastoaa liian usein, ja viettää
liian monta tuntia valvoen. Kunnianarvoisa isä on senvuoksi valinnut
arvoisan äidin pitämään silmällä tätä seikkaa, ja heti saattamaan hänen
tietoonsa, jos kunnianarvoisa äiti taas saattaa terveytensä vaaraan
liiallisen paaston tai valvonnan kautta. Ja nytpä kunnianarvoisa äiti
juuri tänä päivänä aikoo olla saapumatta illalliselle ja viettää koko
yön rukoillen ja valvoen pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Senvuoksi
arvoisan äidin -- nimittäin minun -- pitää heti kiiruhtaa viemään sanaa
herra piispalle; ja sinun, sisar Mary Mark, pitää avata portti ja antaa
minun mennä."

Portinvartiatar töllisteli häneen silmät pyöreinä.

"Ei, sisar Mary Antony, sitä minä en voi, ellen saa määräystä
kunnianarvoisalta äidiltä itseltään. Ja ethän sinä missään tapauksessa
jaksaisi kävellä herra piispan palatsiin saakka. Epäilen, tokko sinä
pääsisit Fore-kadullekaan asti."

"Mutta minun täytyy ja minä jaksan!" huusi Mary Antony. "Ja jos vanhat
jalkani pettäisivät, niin moni kohtelias mies on tarjoava minulle
hevosensa. Niinhän minä vallan hienosti saan ratsastaa Worcesterin
kaupunkiin. Etkö sinä nähnyt kuinka minä ratsastin herra piispan
valkealla hevosella huvipäivänä?"

Sisar Mary Mark purskahti nauruun,

"Oh", sanoi hän, "kylkiäni on vasta äsken lakannut särkemästä. Minä
pyydän sinua, sisar Antony, älä palauta tätä näkyä uudestaan mieleeni!"

"Avaa siis portti, Mary Mark, ja anna minun mennä!"

"Ei, minä en uskalla."

"Jos minä siis en voi täyttää herra piispan käskyä, niin minä kerron
hänelle, että sinä ja sinun itsepintaisuutesi ovat estäneet aikeeni
toteuttamisen."

Portinvartiatar vapisi.

"Tuo minulle käsky kunnianarvoisalta äidiltä, sisar Antony!"

"Sitä minä en voi", sanoi Mary Antony, "kuten hupsukin huomaa, kun
minä kerran kunnianarvoisan äidin tietämättä menen viemään sanaa herra
piispalle tämän omasta käskystä."

Sisar Mary Mark epäröi. Hän oli kylläkin nähnyt herra piispan
astuvan porttiholvista sisään ja menevän puutarhaan, tuttavallisesti
keskustellen sisar Mary Antonyn kanssa. Mutta kunnianarvoisa äiti oli
uskonut hänen huomaansa portin vartioimisen.

"Kuuleppas, Mary Mark", sanoi sisar Antony. "Minun täytyy heti lähettää
sana alapriorittarelle. Sinä lähdet sitä viemään ja jätät minulle
portin vartioinnin, kuten niin usein on kunnianarvoisan äidin käskystä
tapahtunut, kun sinut on käsketty muuanne. Jos sinä palatessasi -- eikä
sinun tarvitse kiirehtiä -- huomaat minun lähteneen, ei kukaan saata
soimata sinua. Ja kun herra piispa auringonlaskussa ratsastaa tänne,
antaa hän sinulle siunauksensa ja vielä jotain muutakin."

Mary Markin epäilykset haihtuivat.

"Minä otan viedäkseni sanan", sanoi hän pehmentyneenä.

"Mene keittiön ja refektorion portaita alapriorittaren kammioon. Sano,
että kunnianarvoisa äiti aikoo viettää yön rukoillen ja valvoen,
eikä saavu illalliselle, vaan haluaa, että alaprioritar astuu hänen
sijaansa. Ja ettei kunnianarvoisaa äitiä saa millään ehdolla häiritä."

Sisar Mary Mark, joka näin sai pätevän syyn poistua paikaltaan
ja ansaita piispan suosion antamatta aihetta tyytymättömyyteen
priorittaren taholta, lähti keittiön kautta viemään Mary Antonyn
sanomaa.

Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun Mary Antony jo tarttui avaimeen,
väänsi suuren portin auki ja jätti sen raolleen, avaimet lukkoon;
sitten kiiruhti hän takaisin pihan poikki, pujahti holvin alitse ja
pääsi pensaiden peitossa kulkien pylväskäytävän portaille; livahti
kenenkään huomaamatta! pylväskäytävän ovesta tyhjään käytävään, avasi
kunnianarvoisan äidin kammion oven, astui sisään ja lukitsi oven
hiljaa jälkeensä.

Ja jottei hän voisi mitenkään langeta kiusaukseen avata ovea, hän veti
avaimen pois ja heitti sen avoimesta akkunasta ulos, kauas pensastoon.

Näin valmistautui Mary Antony puolustamaan asemaa, kunnes piispa
saapuisi.



XXXIV luku

MORA DE NORELLE.


Symon, Worcesterin piispa, soimasi itseään levottomuutensa takia. Olipa
hän menettänyt valtansa jäseniinsä!

Tuskin oli hän päättänyt lähteä kävelemään linnan ympärillä oleville
pehmeille kedoille, kun hän jo huomasi kiipeävänsä muurille; ja nyt,
vaikka hän oli päättänyt asettua suuresti kaipaamaansa lepoon syvään
nojatuoliin, asteli hän tässä permannolla edestakaisin, tai käveli
toisen akkunan luota toisen ääreen.

       *       *       *       *       *

Kiivaasti ratsastamalla oli hän ehtinyt Warwickiin, kun aurinko, joka
tosin jo oli vaipunut taivaanrannan taakse, vielä valaisi taivaan
rusopilviä ja levitti kullanhohtoisen verhonsa yli lännen äärien.

Linnan herra oli poissa, kuninkaan mukana, mutta kaikki oli valmista
piispan tuloa varten ja suuriin varustuksiin oli ryhdytty sir Hugh
d'Argentin vastaanottoa varten. Hänen väkensä, joka oli aikaisin samana
aamuna lähtenyt Worcesterista, oli kerääntynyt pihalle, kun piispa
ratsasti sisään.

Hänen astuessaan ovesta sisään tuli häntä vastaanottamaan vanhahko
nainen, hilpeä, pulska ja äidillisen näköinen, jonka piispa helposti
arvasi ritarin mainitsemaksi kamarirouvaksi.

"Päivää, jalo herra", sanoi tämä, ja hänen intonsa salli hänen tehdä
vain puutteellisen tervehdyksen. "Tuleeko sir Hugh d'Argent tänne täksi
yöksi?"

"Kyllä", vastasi piispa, luoden ystävällisen katseen Moran vanhaan
imettäjään. "Kahden tunnin kuluttua pitäisi hänen olla täällä."

"Tuleeko hän yksinään, jalo herra?" kysyi mistress Deborah.

"Ei", vastasi piispa, "kreivitär de Norelle, ylhäinen nainen, jonka
kanssa ritari on kihloissa, ratsastaa tänne hänen seurassaan."

"Pyhimykset olkoot kiitetyt!" huudahti vanha vaimo ja kääntyi syrjään
salatakseen kyyneleensä.

Sillävälin kuin hänen palvelijansa valmisti kylvyn ja otti esille hänen
pukunsa nousi piispa vallille ja katseli lännen kultaista ruskoa. Hän
silmäsi alhaalla virtaavaa jokea, joka oli uurtanut itselleen uoman
läpi kenttien, puiden aaltoilevaa paljoutta ja hilpeätä ketoa, jossa
kesäkukat loistivat. Sitten katseli hän kauan kohti kaupunkia, josta
hän oli tullut.

Ankaran ratsastuksen kestäessä oli hän kaiken aikaa ollut kuulevinaan
asemiesten verkkaista astuntaa; paareilla pitkällään lepäävän avuttoman
olennon ääriviivat olivat kaiken aikaa olleet hänen silmäinsä edessä.

Mutta hän ei pystynyt mielessään kuvailemaan; tuloa majataloon,
peitteen poistoa, priorittaren astumista uuteen elämään, rakastajan
käsivarsien häntä syleillessä.

Kuin ilkeässä unessa, josta mieli ei löydä pääsyä pois, vaan
alituisesti palaa takaisin vaivaavaan kohtaan, oli piispa koko
ratsastuksensa ajan mielessään seuraillut paareja pitkin Worcesterin
katuja, kunnes hänestä vihdoin tuntui, että ennenkuin viitta oli
ehditty nostaa pois, oli sen alla lepäävä solakka, suloinen hahmo jo
jäykistynyt vainajaksi.

"Vainaja morsiamena! Vainaja morsiamena!" mustan Shulamiten kaviot
tuntuivat iskevän nämä sanat tiehen. "Voi ritari-raukkaa! Vainaja
morsiamena!"

Piispa laskeutui muurilta alas.

Poistuessaan huoneestaan tuntia myöhemmin, oli hän pukeutunut
purppuraviittaan, joka hänellä oli ollut yllään tuona iltana, jolloin
hän oli aterioinut ritarin kanssa palatsissa.

Hänen astellessaan kentällä edestakaisin, välkkyi kultainen risti hänen
rinnallaan ilta-auringon valossa.

Yöhaukka, joka lensi korkealla ilmassa katsellen alaspäin, luuli
varmaankin, että suuri punainen valmu oli lähtenyt liikkeelle
kukkalavastaan ja mennyt kävelemään kentälle.

Palvelija tuli kysymään, milloin herra piispa halusi illallista.

Liitelevästä haukasta luultavasti näytti siltä kuin olisi mustarastas
hypähtänyt esiin ja kääntynyt kävelevän valmun puoleen.

Piispa sanoi tahtovansa odottaa sir Hugh'n tuloa; mutta hän kääntyi ja
seurasi miestä linnaan.

Ja nyt hän istui tuossa suuressa huoneessa.

Kaksi tuntia oli kulunut hänen tulostaan.

Ellei mitään odottamatonta ollut tapahtunut, täytyi ritarin
ratsassaaton olla täällä ennen pitkää. Ritari oli aikonut lähteä tunnin
kuluessa; ja vaikka piispa oli ratsastanut kiivaasti, saattoivat toiset
kuluttaa matkaan tuskin enempää kuin tunnin lisää.

Mutta entä jos prioritar viime hetkellä oli ruvennut horjumaan ja
vaatinut päästä takaisin luostariin. Olisiko ritarin jalomielisyys
kestänyt sellaisen kokeen? Ja kun prioritar oli poistunut luostaristaan
salaisesti, kuinka saattaisi hän palata sinne avoimesti? Olisiko hänen
mahdollista päästä kryptan kautta?

Piispa alkoi toivoa, että hän olisi ratsastanut Tähden majataloon
ja siellä odottanut tapahtumain kehitystä, sensijaan että hän oli
kiirehtinyt edeltä. Huone, jossa hän istui, oli keskellä linnaa. Sen
akkunoista näkyi puutarha. Täten hän ei saattanut kuulla ratsasjoukon
saapumista pihalle. Hän ei kuullut miesten huutoja, kavionkapsetta
kivityksellä, hevosten korskumista.

Hän istui suuressa veistetyssä nojatuolissa lieden ääressä, pakoittaen
itsensä tyyneksi; mutta levottomuus ahdisti häntä niin, että hän
puoleksi oli aikeissa käskeä valjastamaan uuden hevosen ja ratsastaa
takaisin Worcesteriin.

Äkkiä, ilman mitään edelläkäypää merkkiä, avautui eteishuoneesta
johtava ovi.

Oviaukkoon ilmestyi näky, joka hetkeksi sai Worcesterin piispan
kysymään itseltään, näkikö hän unta, niin ylen ihana oli sisään astuva
nainen vihreässä ratsastuspuvussaan, katsellessaan piispaa tuijottavin
silmin, hehkuvin poskin ja hiusten kultainen huntu hartioille valuen.

       *       *       *       *       *

Oi Mora, suloinen lapsi! Onko tyttöaikasi ihana lupaus tällä tavoin
täyttynyt? Ovatko vuodet muuttaneet sinua niin vähän -- ja kuitenkin
niin paljon?

Vangin maanpako kului nopeasti, maanpako, johon hän oli joutunut sinun
tähtesi kauan sitten; vanki koetti päästä vapaaksi, mutta vankina on
hän vieläkin ja iäti sinun kultaisten hiuksiesi verkossa.

Oi Mora, suloinen lapsi! Miksi kaikkeen tähän ponnisteluun sinun
kehkeymisesi ja ilosi täydellisyyttä kohti pitää sisältyä niin
polttavaa tuskaa, kun nyt näen sinut uudelleen tuollaisena?

       *       *       *       *       *

Worcesterin piispa nousi, purppurassa ja kullassa välkkyi hänen ylevä
hahmonsa huoneen taustassa. Hiustensa hopeista hohdetta lukuunottamatta
olisi hän saattanut olla mies parhaassa iässään -- niin pysty oli hänen
vartalonsa, niin tarmokkaat ja loistavat olivat hänen silmänsä.

Ovesta astuva kookas nainen huudahti hiukan.

"Tekö?" sanoi hän. "Te! Pappi, joka tulee meidät vihkimään?"

Piispa seisoi hetken paikallaan odottaen naisen lähenevän.

"Niin, minä", sanoi hän.

Keskellä huonetta nainen pysähtyi.

"Ei", sanoi hän kuin itsekseen. "Minähän uneksin! Eihän tämä ole isä
Gervaise, tämähän on piispa!"

Hän astui lähemmä.

Piispa katsoi häneen vakaasti, koettaen nähdä hänessä Whytstonen
priorittaren -- ystävänsä kaikkina näinä onnellisina, rauhallisina,
siunattuina vuosina.

Mutta prioritar oli hävinnyt.

Mora de Norelle seisoi hänen edessään, päätänsä häntä itseään
pitempänä; pitkä ratsastus yöilmassa oli saanut hänen poskensa
hehkumaan, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen; hänen
silmistään kuvastui suuri levottomuus, niin päistikkaa oli hän
syössyt uuteen maailmaan. Mutta hänen lujat suloiset huulensa olivat
ennallaan, ja juuri kun piispa kiinnitti niihin huomionsa, värähtivät
ne lausuakseen:

"Kunnianarvoisa isä, minä olen valinnut vaikeamman osan, kuten tekin
pyysitte minun tekemään." Hän heitti pois ratsastusruoskansa, ja
liittäen kätensä yhteen, ojensi hän ne piispaa kohti. "Kristuksen
tähden, jalo piispa, rukoilkaa puolestani!"

Piispa otti hänen yhteenliitetyt kätensä omiinsa eroitti ne lempeästi
toisistaan ja piteli niitä rinnallaan olevaa ristiä vasten.

"Te olette valinnut oikein, lapseni", sanoi hän: "rukoilkaamme teille
armoa ja voimaa, niin että horjumatta voitte jatkaa uuden kutsumuksenne
uraa."

Mora tuijotti häneen tutkivin katsein. Piispan lempeät silmät
kohtasivat värähtämättä tämän katseen, mutta niissä ei myöskään ollut
mitään jälkeä siitä rajusta hehkusta, joka oli Moraa hämmästyttänyt
hänen seistessään ovella.

"Kunnianarvoisa isä", sanoi hän ja hänen äänessään oli outo hämmentynyt
kysymys: "Minä pyydän teitä, sanokaa minulle, mitä te käskette
katumuksentekijöitä miettimään, kun he polvistuvat rukoilemaan
ristinkuvan eteen?"

Piispa katsoi avoimesti näihin vastaansa kumartuneisiin tuijottaviin
harmaisiin silmiin, eivätkä hänen omansa värähtäneet. Hänen ääneensä
tuli ankaruuden häive, joka sopeutui Moran kysymyksen juhlalliseen
aiheeseen.

"Minä kehoitan heitä, tyttäreni, miettimään pyhiä haavoja, jotka
vuosivat verta, ja sydäntä, joka murtui heidän tähtensä."

Mora veti kätensä pois ja peräytyi askeleen.

"Sydäntä, joka murtui!" sanoi hän. "_Murtuvatko_ sitten sydämet?" huusi
hän. "Ei, ennemmin ne kivettyvät!" Hän nauroi hurjasti, mutta pidätti
sitten henkeään -- ritari oli astunut huoneeseen.

Huolettomin askelin ja pystypäin astui Hugh d'Argent heitä kohti.

"Jalo piispa", sanoi ritari, "te olette ollut meille liika hyvä. Minä
lähetän Moran tänne yksinään, jotta hän kohtaisi teidät, kertomatta
hänelle, kuka se pappi oli, joka niin suosiollisesti tarjoutui
vihkimään meidät, kun tiesin, kuinka paljon merkitsisi hänelle saada
huomata, että _te_ olitte se, kunnianarvoisa isä."

"Minun on mieluista olla täällä sitä tarkoitusta varten, poikani,"
vastasi piispa, "kun minulla, kuten tiedätte, on paavilla lupa
toimittaa vihkimys. Menemmekö heti kappeliin, vai aiotteko ensin syödä
illallista?"

"Ei, isä", sanoi ritari. "Morsiameni on ratsastanut kauan ja kaipaa
ruokaa ensin ja sitten hyvin hukutun yön levon. Ellei se liian kauaksi
lykkää paluutanne Worcesteriin, pyytäisin teitä vihkimään meidät vasta
huomisaamuna."

Tietäessään, kuinka päättäväisesti Hugh suunnitelmiaan laatiessaan
oli vaatinut heti Warwickiin päästyä tulla vihityksi, piispa loi
häneen nopean silmäyksen, haluten päästä selville tämän muutoksen
aiheuttajasta.

Hän näki ritarin kasvoilla saman säteilevän rauhan ilmeen, jonka
prioritar oli nähnyt, kun kaapu ensinnä aukeni kryptassa; ja piispa,
jonka henki oli kulkenut saman uran, tajusi, että Hugh'lle oli annettu
se armo, jonka vain todellinen rakastaja saa -- syvin kaikista iloista,
jonka tuntee se, ken syrjäyttää oman itsensä, ja ajattelee yksinomaan
rakastettunsa menestystä.

Ja tämän nähdessään piispa vapautui pelostaan ja hänen sydämensä kiitti
Jumalaa.

"Hyvä ajatus, Hugh", sanoi hän. "Minä olen täällä aamuun saakka."

Silloin ritari kääntyi, astui nopeasti ovelle ja viittasi.

Sitten hän palasi, taluttaen kädestä hilpeän ja äidillisen näköistä
vanhaa rouvaa, jonka piispa oli nähnyt saapuessaan. Kun lady Mora näki
hänet, huudahti hän ja juoksi häntä vastaan.

"Debbie!" huusi hän. "Oi Debbie! Mennään kotiin!"

Ja silloin laukesi hänessä äkkiä kaikki jännitys, ja nojaten vanhan
imettäjänsä käsivarsiin hän nyyhkytti tätä uskollista povea vasten,
joka oli ollut hänen lapsuutensa turvapaikka.

"Kas niin, kultaseni!" sanoi Deborah niin hyvin kuin omalta
nyyhkytykseltään saattoi. "Kas niin kas niin. Me _olemme_ kotona, nyt
kun olemme yhdessä. Mennään katsomaan huonetta, jossa saamme nukkua,
aivan niinkuin nukuimme monia vuotta sitten, kun te olitte pieni,
rakkaani".

Näin, vanhan imettäjänsä tukemana, astui hän, joka oli niin ylväänä
saapunut huoneeseen, hiljaa siitä ulos kyynelharso silmissä.

Piispa kääntyi poispäin.

"Rakkaus ei koskaan petä", mutisi hän puoliääneen.

Hugh käännähti myös ja nauroi, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään
loukkaantumusta, ei mitään katkeruutta, ei mitään levottomuutta. Se oli
sellaisen sydämen onnellista naurua, jota varma toivo lämmittää.

"Meitä oli kaksi toissa yönä, rakas herra", sanoi hän; "mutta nyt, kun
vanha Debbie on tullut, näyttää meitä olevan kolme!"



XXXV luku

RUUSUTARHASSA.


Seuraava päivä sarasti säteilevän kirkkaana; oli ihana kesäaamu.

Mora heräsi jo kello viideltä.

Huolimatta edellisen päivän rasituksesta ja mielenjännityksestä ja
vaikka hän oli vasta myöhäisiä hetkellä vihdoin vaipunut uneen, voitti
monivuotinen tottumus hänen ruumiinsa levontarpeen.

Hänen ensimäinen tietoinen ajatuksensa kohdistui nuoraan, joka
hänen kammionsa seinässä olevan reiän kautta vei käytävän suureen
kelloon, mitä soittamalla hän herätti koko luostarin. Hänellä oli
ollut pysyväisenä tapana soittaa sitä itse. Hänellä oli mieleen antaa
nunnien tuntea, että kutsu uuden päivän aloittamiseen saapui heille
priorittarensa kädestä. Tietäen, kuinka vaikeata oli nousta aikaisin
varsinkin valvottujen öiden jälkeen, oli hänellä mieluista, kun nunnat
tiesivät, että kellon äänen kajahtelu kautta luostarin merkitsi
kunnianarvoisan äidin itsensä olevan jalkeilla.

Mutta kun hän nyt katsahti ovelle päin, ei hän nähnytkään mitään
nuoraa. Entä mitä merkitsivät nämä ylelliset seinäverhot?

Hän hypähti vuoteeltaan ja katsahti ympärilleen.

Miksi valuivat hänen hiuksensa hartioille kuin kultainen pilvi? -- nämä
ihanat hiukset, jotka jos sain toisessa nunnajärjestössä olisi leikattu
hänen päästään, ja tässä oli täytynyt aina pitää kireästi palmikoituina
ja näkymättömiin peitettyinä. Yhä puoleksi hämmennyksissään hän sipaisi
ne syrjään ja katsahti outoja ja kuitenkin hänelle ennestään tuttuja
vaatteita, jotka olivat valmiina hänen käytettäväkseen.

Joskus oli hänellä ollut tämäntapaisia unia -- unia, joissa hän oli
palannut maailmaan, joissain hänellä oli maailmalliset vaatteet yllään,
joissa hän maistoi maailman iloja ja katseli kiellettyjä asioita.

Tietenkin näki hän unta nytkin!

Mutta silloin kajahti hänen korviinsa ääni, jonka hän tosin kauan
sitten oli unohtanut, mutta joka kuitenkin oli hänelle niin tuttu, että
hän sen kuullessaan tunsi olevansa lapsena kotonaan taas -- syvässä
unessa lepäävän vanhan Debbien hiljainen, tyytyväinen kuorsaus.

Ääni on aina vakuuttavampi kuin näkö. Sokea on varma maailmastaan,
varmempi kuin kuuro.

Moran ei ollut tarvis kääntyä katselemaan nurkassa olevassa vuoteessa
makaavan vanhan imettäjän pulskaa hahmoa. Kuullessaan tämän hyrisevän
kuorsauksen hän tiesi kaiken mitä hänen tarvitsi tietää -- tiesi ettei
hän enää ollut prioritar, että hän oli luopunut lupauksistaan; tiesi
että luostari tällä hetkellä valvoi ja ihmetteli, kuten se viime yönä
oli mahtanut kummeksia ja epäillä, ja huomenna kyselisi ja tuomitsisi;
tiesi että nyt oli hänen hääaamunsa, että tämä hohtavan valkea puku
jalokivillä koristettunne voineen ja tämä jalokivillä somistettu
hiuskoristus olivat vanhan Debbien valitsemat, jotta hän juhlan
mukaisessa puvussa seisoisi ylkänsä vieressä alttarin edessä.

Mennen huonesyvennykseen hän kylpi ja pukeutui, ja pani
jalokivinauhankin päähänsä hiustensa loistavan kullan siteeksi.
Tämmöisissä asioissa ei Debbien tahtoa vastaan oltu koskaan rikottu,
ja vähätpä Mora välitti, mitä hänellä oli yllään, sittenkuin hän oli
ainaiseksi luopunut pyhästä hunnustaan.

Hän poistui huoneesta hiljaa, herättämättä vanhaa imettäjää, astui
alas kiertoportaita, ulos takaovesta, ja joutui näin puutarhaan, joka
säteili varhaisen aamuauringon valossa.

Hakien paikkaa, josta häntä ei linnan muureille eikä akkunoihin
näkyisi, hän vaelsi ruusutarhaan, jonka korkea kuusiaita ympäröi
vihreällä reunuksella. Tämän eristetyn alueen toisessa päässä oli
vaatimaton huvihuone -- nyt se oli kuin keltaisten ruusujen muodostama
lehtimaja.

Päätään kumartaen astui Mora kuusiholvin alatse, kolme porrasta
alaspäin, ja oli kentällä.

Silloin tuli lehtimajasta esiin piispa, sinipunaisessa vaipassaan ja
hiipassaan, rukouskirja kädessään.

Ensi hetkessä hän nähdessään Hugh'n morsiamen vihkipuvussaan,
hääaamunaan, hämmentyi, mutta hänessä ei näkynyt mitään aivan erikoisen
mielenliikutuksen merkkiä.

Kun hän tuli Moraa vastaan, hymyilivät hänen huulensa ystävällisesti,
ja hänen silmissään oli se puolittain leikillinen, puolittain hellä
katse, jonka Mora niin hyvin tunsi.

Kuin olisi hän juurikaan ratsastanut luostarin pihaan ja Mora
seisahtunut portaille häntä vastaanottamaan, niin luonnollinen oli
hänen tervehdyksensä, niin tavanmukainen hänen käytöksensä.

"Te olette varhain jalkeilla, tyttäreni, kuten minä arvasinkin; ja te
olette tullut juuri tänne, kuten minä toivoin teidän tulevan. Minäkö
ensimäisenä saan toivottaa teille onnea tänä ilonpäivänä?"

"Niin", sanoi Mora. "Minun kunnon Deborahnikin jäi nukkumaan, kun minä
nousin. Minä heräsin tavalliseen aikaan soittaakseni luostarin kelloa,
mutta minä huomasin, etten ollutkaan prioritar enää, vaan morsian --
maallinen morsian -- ja että minun tuli koristaa itseni jalokivillä
maallisia häitä varten."

"Koristakaa itsenne myös nöyrällä ja levollisella mielellä, jolla
Jumalan silmissä on suuri arvo", sanoi piispa, katsoen häneen
merkitsevästi.

"Oi, jalo herra, minä pelkään, ettei minulla koskaan ole ollut sitä
koristetta."

"Teidän täytyy kuitenkin nyt panna se yllenne, tyttäreni. Minä olen
kuullut, että aviomiehet suuresti ihailevat sitä koristetta."

Seistessään siinä päivänpaisteessa, tiedottomana ihmeellisestä
kauneudestaan, loi Mora häneen hämmästyneen katseen; sitten hän lankesi
polvilleen mättäälle. "Siunauksenne, kunnianarvoisa isä", sanoi hän
ja valtava nyyhkytys kuului hänen äänessään. "Minä pyydän teidän
siunaustanne tänä hääpäivänäni."

Piispa laski kätensä hänen loistavalle hiuskoristeelleen ja luki hänen
ylitseen kaksinkertaisen Aaronin siunauksen; sitten hän nosti hänet
ylös ja pyysi häntä kanssansa kävelemään nurmikolle.

Piispa johti hänet lehtimajaan, tuoksuvien keltaisten ruusujen
siimekseen. Sinne oli vaatimattomalle pöydälle katettu herkullinen
ateria -- tuoretta maitoa, vasta poimituita hedelmiä, valkeita
leivoksia, kullankarvaisia voikokkareita, joissa vielä oli maidon
kosteus pinnallaan.

"Tulkaa, tyttäreni", lausui piispa hilpeästi. "Me kirkon ihmiset, me
tunnemme näiden varhaisten hetkien arvon, murkinoikaamme yhdessä."

"Oletteko loihtinut tämän tänne, jalo herra?" kysyi Mora, äkkiä tuntien
selvää nälkää.

"En", vastasi piispa. "Mutta minä olin ulkona tunti sitten. Ja
maitotyttö oli jalkeilla ennen minua. Ja niin me saimme aikaan tämän
yksinkertaisen aterian."

Ja sillaikaa kuin sulhanen ja Deborah-vanhus vielä uinailivat,
aterioivat morsian ja piispa yhdessä ruusutarhassa; ja piispan silmät
välkkyivät kuin iloisen koulupojan pyhäpäivänä; ja väri palasi Moran
poskille ja hän hymyili ja hänen sydämensä keveni, kuten aina heidän
pitkän ystävyytensä aikana, kun piispa oli tullut hänen luokseen
hilpeällä mielellä.

Mutta kun Mora oli aterioinut riittävästi ja näytti voimistuneen
ja virkistyneen, nojautui piispa taaksepäin istuimellaan ja lausui
äkkiä vakavana: "Ja nyt, tyttäreni, kertokaa minulle, mikä sai teidät
oivaltamaan oikeaksi tämän peruuttamattoman askeleen, luopumaan
lupauksistanne ja antautumaan Hugh'n kihlatuksi? Kun viimeksi puhelimme
yhdessä, selititte te, ettei siihen riittäisi mikään muu kuin selvä
merkki, jonka pyhä Neitsyt itse teille antaisi ja joka vakuuttaisi,
että teidän velvollisuutenne ennen kaikkea kohdistuu Hugh'hun ja että
taivas vapauttaisi teidät lupauksistanne. Saitteko te tällaisen merkin?"

"Kyllä, jalo herra, minä sain sen ihmeellisellä lavalla. Pyhä Neitsyt
ilmaisi tahtonsa ilmestyksessä, josta oli mahdoton erehtyä, ja valitsi
välikappaleekseen niin halvan ja yksinkertaisen olennon, etten minä
voinut muuta kuin huudahtaa: 'Sinä olet salannut nämä asiat viisailta
ja taitavilta, mutta paljastanut ne lapsille?'"

"Entä kuka", kysyi piispa, kiinnittäen katseensa persikkaan, jota hän
kuori ylen huolellisesti, "kuka oli tuo lapsi?"

"Vanha maallikkosisar, Mary Antony."

"Niinkö", mutisi piispa, "iäkäs lapsi! Tosiaankin hyvin huomattava
lapsi. Olisinpa taipuvainen sanomaan, hyvin viisas ja taitava lapsi."

"Ei, jalo piispa", huudahti Mora päättäväisellä äänellä, joka
sai piispan kuvittelemaan, että jos hän olisi kohottanut katseen
persikastaan, hän olisi kohdannut hunnun ja skapularion ankarat viivat,
"te ja minä olimme viisaita ja taitavia, jotka harkitsimme puoleen ja
toiseen oman arvelumme ja järkemme mukaan. Mutta tälle lapselle pyhä
Neitsyt soi selvän näyn."

"Kertokaa minulle se", sanoi piispa, halkaisten persikan ja poistaen
kiven, jonka hän huolellisesti pyyhki ja pisti vyöhönsä. Piispalla oli
tapana istuttaa persikan kiviä.

Mora kertoi sen hänelle. Hän alkoi alusta ja kertoi kaiken, pienimpiä
yksityiskohtia myöten; kuvasi tarkalleen Hugh'n, joka oli niin
hämmästyttävän oikein esiintynyt näyssä; kertoi, millä tavoin hän ja
Hugh tosiaankin olivat polvistuneet pyhän Neitsyen alttarin edessä,
mitä he olivat sanoneet ja tehneet; ja kuinka pyhä Neitsyt lopuksi oli
armonsa runsaudessa lausunut äänellä, jonka vanha maallikkosisar näyssä
selvästi kuuli: "Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen ottanut
hänet vain antaakseni hänet sinulle."

"Mitä sanotte te siihen, kunnianarvoisa isä", huudahti Mora lopuksi.

"Minä tuskin tiedän mitä sanoa", vastasi piispa. "Paremman puutteessa
turvaudun mielilauseeseeni ja sanon: 'Rakkaus ei koskaan petä'."

Yleensä Moraa viehätti piispan raamatunkäytön tarkka sattuvaisuus,
mutta tällä kertaa hänestä tuntui, ettei tämä mielilause ollut yhtään
paikallaan.

Tyytymättömänä ja loukkaantuneena hän oli tuntevinaan, että piispan
mieli oli ollut niin kiintyneenä hedelmään, ettei hän ollut täysin
tajunnut näyn ihmettä.

"Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa", sanoi Mora
jotenkin kylmäkiskoisesti, "paitsi mikäli tarkoitatte pyhän Neitsyen
taivaallista hyvyyttä."

"Aivan niin", vastasi piispa, nojautuen taaksepäin istuimellaan ja
vihdoin katsoen suoraan Moran vakaviin silmiin. "Pyhän Neitsyen
taivaallinen hyvyys ei koskaan petä."

"Te myönnätte siis, jalo herra, että näky loi kirkkaan valon epäröidään
mieleeni?"

"Ehdottomasti", vastasi piispa. "Rakkaus, joka tämän näyn sai aikaan,
tähtäsi siihen. Ilmestykset ovat, tyttäreni, hyödyttömiä, elleivät ne
ole selviä. Jos pyhä Neitsyt olisi vain viitannut marmorikädellään,
sen sijaan että hän kumartui ottamaan teidän kätenne ja laskemaan sen
ritarin käteen, olisitte ehkä ajatellut, että Neitsyt viittasi häntä
poistumaan ja käski teitä jäämään. Jos hänen marmorikätensä kerran
ollenkaan liikkui, oli parempi että se liikkui niin selkeällä ja
käytännöllisellä tavalla.

"Minusta näyttää, kunnianarvoisa isä", sanoi Mora kumartuen pöydän yli
ja tukien käsillään kasvojaan, samalla kuin hän rypistynein kulmin
katseli piispaa; "minusta melkein näyttää, että koko näky teissä
herättää salaista epäilyä."

"Ei, tyttäreni, siinä te erehdytte. Päinvastoin minä olen täydellisesti
vakuutettu sen perusteella niitä te nyt kerrotte minulle, että
tuon iäkkään lapsen, Mary Antonyn, on ollut suotu nähdä teidät ja
ritarirakastajanne polvistumassa käsikkäin pyhän Neitsyen alttarin
edessä; ja minä kiitän pyhää Neitsyttä, että hän suomalla tämän näyn
Mary Antonylle ja sallimalla hänen kuulla sanat, jotka te itse tiedätte
tosiaankin lausutuiksi, on saanut teidät havaitsemaan taivaan tahdoksi,
että teidän tulee palata maailmaan ja yhtyä rakastajaanne, mikä --
siitä olen varma -- ei koidu vain teidän ja hänen onneksenne, vaan myös
hedelmälliseksi hyvän lähteeksi monelle. Ja kuitenkin --"

Piispa pysähtyi miettimään, kuin pelkäisi hän sanoa niin paljon ja
kuitenkin haluamatta sanoa vähempää. Sitten hän jatkoi, punniten joka
sanansa: "Kuitenkin minä tunnustan suoraan, että omasta kohdastani minä
kernaammin kuuntelisin Jumalan ääntä omassa sielussani tai lukisin
hänen tahtonsa hänen pyhästä sanastaan kuin pyytäisin ihmettä tai
toimisin toisten näkemien näkyjen perusteella."

"Luittehan kronikasta, jonka minä äskettäin lähetin teille, kuinka
Herra vuonna tuhat sata kolmekymmentä seitsemän -- tuona murheen,
tulipalojen, ryöstön, hävityksen ja vaivan aikana, jolloin Yorkin
kaupunki ynnä sen pääluostari paloi, Rochesterin kaupunki tuhottiin
ja niinikään Bathin kirkko ja Leicesterin kaupunki, jolloin kuningas
Tapanin ollessa ulkomailla tai kotonaankin, missä hänen kätensä oli
liian lempeä, paronit suuresti vahingoittivat ja vaivasivat kirkkoa ja
kansaa -- kun silloin suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut viettämään
Windsorin messua, he saivat huomata, kuinka alttarin yllä oleva
ristiinnaulitun kuva liikutti ja väänsi käsiään, milloin oikeaan,
milloin vasempaan, niinkuin ahdistuksessa olevat tekevät.

"Tämä ihmeellinen näky sai heidät vakuutetuiksi siitä, että
ristiinnaulittu Vapahtaja tunsi myötätuntoa maan kärsiviä asujaimia
kohtaan."

"Mutta mikään veistetty ristinkuva, joka vääntelee käsiään tuijottavan
joukon edessä, ei voisi saada minua niin syvästi vakuutetuksi
Vapahtajan myötätunnosta kuin milloin minä yksin huoneessani istuen
luen Jesaja profeetan sanat: 'Totisesti Hän on kantanut meidän
murheemme ja poisottanut meidän huolemme'."

Moran otsa silisi.

"Minä luulen ymmärtäväni, jalo herra; ja kun teistä tuntuu siltä, on
minun helpompi tunnustaa teille eräs asia, jota tuskin olen rohjennut
myöntää itselleni. Minun oli itsenikin vaikeata kyllin antaa merkitystä
Mary Antonyn kuulemille pyhän Neitsyen sanoille. Itse saamani todiste
-- satakieli, joka lensi suoraan Madonnan kädestä ulos maailmaan --
puhui vakuuttavammin sydämelleni. Minä soimaan itseäni sen vuoksi,
mutta niin on asia. Mutta näky kuitenkin ratkaisi minulle mikä oli
velvollisuuteni."

"Tietenkin", huomautti piispa, "se seikka, että Mary Antony oli näyn
välittäjänä, jonkun verran poisti sen juhlallisuutta. Pyhimmässäkin
näyssä olisi pieni huvittava sävy, kun vanha maallikkosisar sen
kuvaisi."

"Ei suinkaan, jalo herra", sanoi Mora. "Hän ei vaan yksinkertaisesti
kertonut totuutta. Kun hän kerran pääsi alkuun, näytti hän saaneen
kumman ylevyyden. Minä ihmettelin sitä samoin kuin ylimaailmallista
kajastusta hänen kasvoillaan. Lopuksi minä luulin hänen nukkuneen;
mutta myöhemmin kuulin alapriorittarelta, että hänet oli tavattu
tainnoksissa ristinkuvan edestä ja heillä oli ollut suuri vaiva saada
hänet virkoamaan.

"Jalo herra, sydämeni riutuu, kun nyt ajattelen tyhjää kammiotani ja
nunnieni vaikeata mielen sekasortoa. Kuinka pian voitte te tavata heitä
ja järjestää asian ilmoittamalla heille pyhän isän viestin?"

"Niin pian kuin olen vihkinyt teidät, tyttäreni, ratsastan takaisin
Worcesteriin. Minä koetan päästä luostariin, ennenkuin sieltä lähdetään
iltamessuun."

"Rohkenen pyytää teitä, jalo herra, sanomaan erikoisen ystävällisen
sanan vanhalle Mary Antonylle, joka varmaankin on suruissaan minun
lähdöstäni. Minä olin ajatellut pyytää häntä olemaan puhumatta
näystään; mutta jos hän selittää tuon loistavan ritarin olleen pyhän
Yrjänän tai pyhän Mikaelin, niin nunnat hurskaudessaan epäilemättä
luulevat näyn tarkoittaneen vain minun siirtymistäni 'korkeampaan
toimeen'."

"Minä puhuttelen vanhaa Antonya kahdenkesken", sanoi piispa.

"Isä", sanoi Mora syvän mielenliikutuksen vallassa, "kaikkina näinä
vuosina olette te ollut ylen hyvä minua kohtaan, ystävällisempi kuin
saatan sanoa ja aina kärsivällinen. Pelkään usein koetelleeni teidän
kärsivällisyyttänne liian jäykästi pitämällä kiinni omasta tahdostani.
Mutta minä pyydän teitä uskomaan, että minä aina pidin arvossa teidän
neuvoanne ja olisin tuskin saattanut elää ilman teidän ystävyyttänne.
Pelkään pahoin, että eilen illalla saapuessani linnaan puhuin
hillittömästi ja käyttäydyin omituisesti. Minä olin lopen uupunut. Minä
astuin huoneeseen yöpimeästä, tietämättä kenen minä täällä kohtaisin,
ja tuokion, jalo herra -- sekamielisen tuokion ajan, minä luulin teitä
erääksi toiseksi."

"Keneksi te luulitte minua, tyttäreni?" kysyi piispa.

"Erääksi, jonka te usein olette muistuttanut mieleeni, jalo herra, jos
loukkaamatta voin sen sanoa, erääksi papiksi, joka oli tyttöunelmieni
ihanteena. Tunsitteko monta vuotta sitten erästä isä Gervaisea, jota
hovissa pidettiin suuressa arvossa ja joka oli kuningattaren ja hänen
naisten rippi-isänä?"

Piispa hymyili, ja hänen sinisissä silmissään, jotka katselivat Moran
silmiin, oli levollisen mielenkiinnon ilme.

"Isä Gervaisenko?" sanoi hän. "Hovisaarnaaja? Tunsin hänet tosiaankin,
tyttäreni; ja enemmänkin kuin tunsin. Isä Gervaisella ja minulla oli
samat isovanhemmat."

"Ah", huudahti Mora innokkaasti, "silloin voin käsittää
yhdennäköisyytenne, joka jo ensi hetkenä painui mieleeni ja heti teki
teidän ystävyytenne _minulle_ niin suloisen läheiseksi. Vain ääni ja
silmät olivat yhtäläiset -- mutta kuinka yhtäläiset! Isä Gervaisella
oli parta, joka peitti hänen suunsa ja poskensa: mutta hänen sinisissä
silmissään oli sama ystävällinen ja tutkiva katse, vaikka ne eivät
olleet niin hilpeät kuin teidän usein ovat, jalo herra: ja teidän
äänenne on aina saanut minut muistamaan häntä.

"Ja kerran, kerran katsoivat hänen silmänsä minuun Windsorin
linnanhallin poikki, ja niissä oli semmoinen syvä hehku, että minä
tunsin kuin olisivat ne kutsuneet minua alttarin eteen ja kuin olisin
minä silloin niistä saanut, jos vain olisin kestänyt niiden tulikokeen,
ainaisen puhdistuksen, kohotuksen, siunauksen, jommoista ei kukaan
maallinen neito ennen minua ole saanut, lukuunottamatta vain pyhää
Neitsyttä. Koko sen yön minä uneksin tästä ja sieluni oli sitä täynnä,
mutta isä Gervaisea minä en koskaan nähnyt. Seuraavana aamuna hän jätti
hovin ja lähti heti senjälkeen purjehtimaan Espanjaan, mutta matkalla
teki laiva suuressa myrskyssä haaksirikon ja hän ynnä kaikki muut,
jotka laivassa olivat, hukkuivat. Oletteko kuullut siitä, jalo herra?"

"Olen kyllä", vastasi piispa.

"Kaikki uskoivat sitä ja surivat häntä; sillä kaikki rakastivat häntä.
Mutta minä en ole koskaan saattanut tuntea häntä vainajaksi. Ja kun
minä viime yönä astuin suuren hallihuoneen poikki, tuntui minusta, kuin
isä Gervaisen hehkuvat silmät vielä kerran olisivat kutsuneet minua
alttarin eteen."

Piispa hymyili taas, ja hänen hahmossaan oli hiljaista hilpeyttä.

"Te olitte liiaksi rasittunut, tyttäreni. Kun astuitte likemmä,
tapasitte te -- kummittelevan hehkusilmäisen papin sijasta, joka
monta vuotta sitten hukkui Espanjan rannikolla -- vanhan ystävänne,
Worcesterin Symonin, joka oli ehtinyt ennen teitä, mistä on kiittäminen
hänen hyvän tammansa Shulamiten nopeita jalkoja."

Mora kumartui eteenpäin ja laski kätensä piispan kädelle.

"Älkää pilkatko, ystäväni", sanoi hän. "Oli aika, jolloin isä Gervaise
merkitsi minulle kalleintani. Ja kuitenkaan en minä rakastanut
häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa
Herraansa. Hän. merkitsi minulle kaikkea mikä on ylevintä ja parasta;
ja ennen kaikkea sitä, mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä,
tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään. Hän yritti minut kerran
ja käski minun ristinkuvan edessä polvistuessani lausumaan: 'Hän elää
iankaikkisesti meidän välimiehenämme. Milloinkaan en minä ole sitä
unohtanut. Ja toisinaan, kun minä lausun näitä pyhiä sanoja ja mieleeni
muistuu isä Gervaise, tuntuu kaiku kuiskaavan sieluuni: 'Hänkin elää!'"

Worcesterin piispa nousi.

"Tyttäreni", sanoi hän, "aurinko on korkealla taivaalla. Me emme
saa vitkastella täällä. Hugh ryhtyy pian etsimään morsiantaan ja
mistress Deborah käy levottomaksi, kun hänen hoidokkinsa on kadonnut.
Aamiainen on varmaankin valmiina pitosalissa, ja senjälkeen meidän
on kiiruhtaminen kappeliin vihkiäisiin. Sitten minä viivyttelemättä
ratsastan Worcesteriin pannakseni asiat luostarissa tolalleen.
Menkäämme!"

Kun Mora käveli hänen vieressään päivänpaisteisen nurmikon poikki,
sanoi hän:

"Isä, luuletteko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin
muiden naisten?"

"Taivas siitä varjelkoon", sanoi piispa, kiiruhtaen eteenpäin.



XXXVI luku

SISÄINEN TAISTELU.


Piispa ratsasti Worcesteriin takaisin.

Laukaten riensi ratsu kovan valtatien ruohoista viertä pitkin.

Kunnon Shulamite kiiruhti eteenpäin, mustankiiltävänä yhä, vaikka
vaahtoa oli pärskähdellyt sen kupeille.

Tärkeät tehtävät odottavat. Jokainen hetki on kallis.

Jos alaprioritar lähettää sanan palatsiin, tapahtuu onnettomuus, jota
ei ole helppo korjata.

Jos uutinen priorittaren paosta pääsee leviämään Worcesterin
kaupunkiin, niin sadat pahansuovat, tietämättömät, kärkkäät tai vain
joutilaat kielet heti alkavat surista.

Laukkaa, laukkaa Shulamite!

Mahdoton on ehättää huhua kiinni, jos se on tunninkaan matkan edellä.
Yhtä hyvin voisi tavoitella kiinni vettä, joka on syössyt ulos avatusta
kanavaluukusta tuntia aikaisemmin kuin ehdit padolle.

Mahdoton on puhdistaa kerran tahrautunutta mainetta. Ajoissa ojennettu
käsi olisi voinut estää kallisarvoisen venetsialaisen maljakon
putoamasta kivilattialle. Mutta jos tätä kättä ei ollut, ja maljakko
sekuntia myöhemmin on maassa satoina pirstaleina, ovat koko maailman
kädet voimattomat tekemään siitä sitä, mitä se ennen putoamista oli.

Nopeammin, nopeammin, Shulamite!

Kun alapriorittaren sanantuoja saa kuulla, että piispa on poissa,
kiiruhtaa hän varmasti isä Benedictin luo, joka on tunteva synkkää
iloa, ajatellessaan saavansa pistää pitkän nenänsä priorittaren tyhjään
kammioon, joka vainuaa häväistysjuttua sieltä, missä tuntuu vain
liljojen tuoksu ja raastaa pirstaleiksi Moran maineen tuntematta sääliä
enempää kuin susi, joka raatelee lampaan.

Täyttä laukkaa, Shulamite! Ellei kukaan pelastaakseen sitä pistä
kättään alapriorittaren ja isä Benedictin väliin, on kristallimaljakko
pirstautuva palasiksi.

       *       *       *       *       *

Vihdoin pidätti piispa ohjaksia ja antoi tammansa kävellä peninkulman.
Warwick oli nyt jo kymmenen peninkulman päässä hänen takanaan. Hän oli
jo puolitiessä Worcesteriin.

Warwick oli hänen takanaan!

Piispasta tuntui, että siitä saakka kun hän oli oppinut Mora de
Norellen tuntemaan, hän aina vain oli ratsastanut poispäin ja jättänyt
hänet taakseen.

Hänen tähtensä hän ratsasti pois silloin, kun hän jätti taaksensa
hovin, lukuisat toimensa, kasvavan vaikutusvaltansa ja nauttimansa
kansansuosion.

Hänen tähtensä oli hän jättänyt isä Gervaisen nimen valtameren pohjaan
ja alkanut elämänsä uudelleen Italiassa, uudella nimellä.

Hänen tähtensä oli hän pyrkinyt Worcesterin piispanistuimelle,
kuultuansa Moran astuneen valkoisten sisarten luostariin, ja hän
oli jättänyt rakastamansa aurinkoisen maan ja ne paljon korkeammat
hengelliset arvot, jotka häntä siellä odottivat.

Ja hänen tähtensä hän nyt ratsasti pois Warwickista, niin nopeasti kuin
ratsu saattoi häntä kiidättää, jättäen hänet morsiameksi toiselle,
jonka käteen hän itse oli laskenut Moran käden, lausuen kirkon
siunauksen heidän liitolleen.

Ratsastaa pois -- jättää taaksensa; jättää taaksensa -- ratsastaa pois.
Muuta ei hänen rakkautensa ollut hänelle koskaan suonut.

Kuitenkin tunsi hän sielunsa rikkaaksi nyt, tuntiessaan, että hänellä
nyt oli varmuus siitä, että hän oli arvostellut asian oikein, kun hän
monta vuotta sitten oli katsonut välttämättömäksi lähteä maanpakoon.
Sillä olihan Mora kertonut hänelle -- hiukkasen uneksien häntä toiseksi
-- että hän, Symon, kerran oli ollut hänen kalleimpansa, mutta että hän
ei ollut rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin
kuin nunna rakastaa herraansa.

Mutta totisesti olisi sen miehen pitänyt olla jumalallinen, jota niin
rakastettiin ja jonka olisi tullut pitää sellaista rakkautta elossa.
Ja jos näin olisikin, kun sitten olisi saapunut toinen mies, joka
olisi ollut herättämäisillään hänessä sitä rakkautta, mitä tyttö
tuntee miestä kohtaan, olisiko hänen sydämensä silloin ollut vapaa
noudattamaan luonnon kutsua? Ei. Hänen sydämensä olisi ollut kuin
lukittu ovi kaikkea lähestymistä kohtaan, ja silloin olisi hän ollut
yhtä vähän Kristuksen kuin miehen morsian. Symonin silmien hehku olisi
tosiaankin kutsunut hänet alttarin eteen, ja sillä olisi hän saanut
uhrata naisellisuutensa täyttymyksen.

"Minä tein oikein, lähtiessäni maanpakoon", sanoi piispa, tutkistellen
menneisyyttään eteenpäin ratsastaessaan. Mutta syvällä sydämessään
tunsi hän Moran äskeisten sanojen tuottaman ilon: kerran hän oli ollut
Moralle hänen kalleimpansa, tyttönä oli hän niin tuntenut, ja naisena
hän sen muisti; ja kumpaakin ajatellessaan piispa puhkesi kiitokseen
siitä, ettei hän eikä isä Gervaise olleet tehneet mitään, mikä olisi
häirinnyt Moran tyttöunelmien ihannetta.

Tarttuen ohjaksiin taas hän hoputti Shulamitin ravakkaan tahtiin. Nyt
ei saanut vitkastella tiellä.

       *       *       *       *       *

Päästyään lähelle luostariporttia sattui piispa onneksi tapaamaan veli
Philipin, joka kedolla kävelytti nuorta, äskettäin ostettua hevosta.

Piispa pyysi maallikkoveljeä ratsastamaan kanssaan luostariin, ja heti
kun hän olisi astunut alas hevosen selästä, viemään Shulamiten palatsin
talliin, huolellisesti ruokkimaan ja harjaamaan sen, ja sitten tuomaan
hänelle virkeän hevosen.

Heidän ratsastaessaan eteenpäin kysyi piispa:

"Onko palatsiin tullut mitään viestiä luostarista, Philip?"

"Ei, jalo herra."

"Entä munkeilta?"

"Ei myöskään, jalo herra. Mutta minä olen kuullut oudon huhun --"

"Huhut ovat harvoin huomioonottamisen tai toistamisen arvoisia, veli
Philip."

"Totta, jalo herra. Mutta kun minä niin äskettäin autoin tuota naista
ratsastamaan Icon--"

"'Naista'? Ketä huhu sitten koskee?"

"Sanotaan, että vanha maallikkosisar Mary Antony on poistunut
luostarista."

"Mary Antony!" huudahti piispa, ja hänen äänessään tuntui mitä
merkillisin sekoitus hämmästystä, mielen huojennusta ja epäuskoisuutta.
"Mutta taivaan nimessä, hyvä veli, miksi olisi vanha maallikkosisar
poistunut luostarista?"

"Sanotaan, että hän on lähtenyt kaupunkiin etsimään teitä, jalo herra;
mutta hän ei ole saapunut palatsiin."

"Entä onko mitään muita huhuja, Philip?"

"Ei, jalo herra; paitsi että prioritar on hyvin levoton vanhan nunnan
takia ja on käskenyt tukkia maanalaisen tien tuomiokirkon kryptaan,
vaikka portinvartiatar tunnustaa päästäneensä sisar Mary Antonyn ulos
portista."

"Pelkkää huhua taaskin", sanoi piispa, "ja vailla totuuden siruakaan,
sen minä takaan. Sano, kunnon Philip, kaikille tahoille, että se ei
pidä paikkaansa, ja ilmoita minun lausuneen, että kunnianarvoisa äiti
varmasti ei ole käskenyt tukkia kryptan tietä. Toivoisin saavani
käsiini näiden typerien juorujen alkuunpanijan."

Piispa puhui näennäisesti vihastuneena, mutta sydämessään tunsi
hän suurta huojennusta. Ehtisikö hän kuitenkin ojentamaan kätensä
pelastaakseen kallisarvoisen maljakon.

Piispa laskeutui hevosen selästä luostarin portin ulkopuolella. Hän
silitteli kädellään Shulamiten päätä ja puheli lempeästi sen korvaan.

Sitten sanoi hän: "Vie se kotiin ja pidä siitä parasta huolta. Sen
kunnon sydän on tehnyt ihmeitä tänään. Meidän asiamme on pitää huolta,
ettei sen ruumis siitä kärsi. Kas tässä, ota ohjakset ja mene."

       *       *       *       *       *

Mary Mark katsahti ristikosta ulos kuullessaan portille koputettavan.
Hänen suunsa rävähti selälleen, kun hän näki herra piispan jalkaisin
seisovan ulkopuolella.

Nopeasti hän avasi portin ja kääntäessään sitä yhä enemmän auki kätki
hän iloisen muotonsa portin taakse.

Mutta piispa ei ensinkään joutanut ajattelemaan Mary Markia
eikä hänellä ollut halua olla piilosilla omantunnon vaivaaman
portinvartiattaren kanssa.

Välttäen pääsisäänkäytävää astui hän pihani poikki oikealle, meni
ruusuholvin alitse, pitkin kuusikäytävää ja nurmikon yli pyökin alla
olevan penkin luo, missä hän kaksi päivää aikaisemmin oli odottanut
prioritarta.

Tänne pysähtyi hän hetkeksi, katsahti kohti hiljaista pylväskäytävää,
ja palautti mieleensä Moran kookkaan vartalon, hänen liehuvan
huntunsa ja ryhdikkään astuntansa, kun hän tuli piispaa vastaan yli
päivänpaisteisen nurmikon.

Mutta tässäkään ympäristössä hän ei enää voinut kuvailla Moraa
priorittareksi. Luostaripihan nurmikkoakin myöten tuli häntä vastaan
nyt suloinen nainen jalokivillä koristettuine voineen, valkeine
pukuineen ja kultakoristeisine hiuksineen -- Hugh'n morsian.

Tämä oli ehkä Worcesterin piispan vaikein hetki koko tänä vaikeana
päivänä.

Tänä hetkenä hän ajatteli itseäänkin.

"Minä olen menettänyt hänet!" sanoi hän. "Pyhä Jesus -- sinä, jonka
sydän murtui, kun olit ollut kolme tuntia pimeydessä, Jumalan
hylkäämänä -- armahda minua! Elämäni valo on mennyt minulta ja
kuitenkin minun täytyy elää."

Tajutessaan näin äkisti menetyksensä, henkisesti ja ruumiillisesti
lopen uupuneena piispa vaipui penkille.

Mora oli onnellisesti Hugh'n luona. Siitä oli hänen täytynyt huolehtia.

Mutta nyt saivat asiat mennä omaa menoaan. Hän ei voinut tehdä enempää
-- mennä vielä eteenpäin.

Silloin oli hän taas kuulevinaan Moran sanovan ruusutarhassa suloisella
äänellään, joka värähdytti hänen sydäntänsä pohjia myöten: "Hän
merkitsi minulle kaikkea mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä;
tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään."

Viisi minuuttia istui piispa paikallaan, silmät suljettuina, kädet
lujasti yhteen liitettyinä.

Niin hiljaa hän istui, että pieni "hurmepukuinen ritari", joka kirkkain
silmin katseli häntä ylhäältä puusta, jo aikoi hypähtää penkin toiseen
päähän. Se kaipasi sisar Mary Antonya, joka ei ollut näyttäytynyt koko
aamuna, se oli siis saanut olla ilman sekä leivän että juuston murusia
ja "pikku houkko" oli nälkäinen.

Mutta viiden minuutin kuluttua nousi piispa tyynenä ja itsetietoisena,
astui lujasti nurmikon poikki, nousi portaita ylös ja eteni
pylväskäytävään.



XXXVII luku

ALAPRIORITTAREN SELONTEKO.


Jo viidennen kerran oli alaprioritar sovittanut silmänsä
avaimenreikään, mutta hän ei nähnyt priorittaren kammiosta mitään
lukuunottamatta osaa suuresta puurististä, joka kuvastui vastakkaisella
seinällä.

Sisar Mary Rebecca oli noussut tuolille, koettaen vakoilla
nuoranreijästä, jonka kautta kunnianarvoisa äiti soitti luostarikelloa.
Mutta sisar Mary Rebecca ei huolimatta siitä, että hän kolahutti
päänsä hirteen ja nenänsä seinään, jotka olivat hänen silmänsä tiellä,
kuitenkaan nähnyt muuta kuin osan kunnianarvoisan äidin akkunan
päädystä.

Kuin suurena paljastuksena kuulutti hän julki, että akkunaverhot oli
vedetty syrjään, mihinkä alaprioritar happamasti huomautti, että
sen hän jo aikaa sitten oli havainnut alhaalta pihasta, ja töykkäsi
vihoissaan hänen tuoliansa, niin että sisar Mary Rebecca lensi alas.

Hän teki suuren harppauksen pelastuakseen ehjänä, putosi raskaasti
sisar Teresan jalalle, läimäytti sisar Mary Seraphinea suoraan
kasvoihin kyynäspäällään ja hajoitti oven ympärille kerääntyneen joukon
joka taholle.

Täten sai alaprioritar näköpiiriinsä käytävän ja kauempana, avatun
paksun oven tuollapuolen pylväskäytävän, ja aikoessaan juuri ryhtyä
torumaan Mary Rebeccaa moisesta loikkaamisesta, käskemään sisar Teresaa
lopettamaan kiemurtelunsa ja Mary Seraphinea parkumaan kammioonsa ja
sulkemaan oven perässään, jos hänen välttämättä piti parkua -- silloin
näki alaprioritar piispan, joka yksinään ja odottamatta astui heitä
kohti pylväskäytävästä.

"_Benedicite_", lausui piispa lähestyessään. "Minulla on onni tavata
koko sisarkunta koossa."

Piispan kohotetut sormet saivat nunnat polvistumaan; mutta he
kiiruhtivat heti taas jaloilleen ja kerääntyivät alapriorittaren selän
taakse, joka astuen askeleen eteenpäin kiiruhti selittämään tilannetta.

"Herra Piispa, te tapaatte meidät suuren alakuloisuuden vallassa.
Kunnianarvoisa äiti on sulkeutunut kammioonsa, ja me pelkäämme että
hän valvottuaan ja paastottuaan kokonaisen yön on mennyt tainnoksiin.
Naputtaessamme ovelle emme ole saaneet minkäänlaista vastausta, emmekä
me pysty avaamaan ovea väkivallalla, kun se on niin tavattoman vahva ja
paksu."

Piispa loi tutkivan silmäyksen alapriorittaren vaaniviin kasvoihin,
mutta niiden ilme tulkitsi pelkkää ahdinkoa ja sekasortoa.

Hän katsahti tukevaan oveen ja nunnien kiihoittuneeseen joukkoon.
Häneltä riitti aikaa huomata että Seraphinen nenä ja huulet alkoivat
paisua, ja piispa tunsi veitikkamaista toivomusta, että hänen ritarinsa
nyt olisi nähnyt hänet.

Sitten hänen tyven, tutkiva katseensa taas kääntyi alapriorittareen.

"Ja kuinka te voitte olla niin varma, äiti alaprioritar, että
kunnianarvoisa äiti tosiaan on kammiossaan?"

"Koska me _tiedämme_ hänen olevan siellä", vastasi alaprioritar niin
töykeästi kuin uskalsi piispaa puhutellessaan. "Sallikaa minun,
kunnianarvoisa isä, kertoa teille viimeisten kahdenkymmenen tunnin:
tapahtumat.

"Palattuamme eilisiltana ehtoomessusta lähetti kunnianarvoisa äiti Mary
Antonyn kautta sanan, että hän taas aikoi viettää yönsä rukoillen ja
valvoen eikä tulisi olemaan läsnä illallisella ja ettei häntä missään
tapauksessa saisi häiritä. Mary Antony toi sanan keittiöön käskien
nuorempia maallikkosisaria valmistamaan illallisen ilman häntä ja
sanoen, ettei hän piitannut siitä, mitenkä kehnosti se valmistettiin,
kun kerran kunnianarvoisa äiti ei tulisi sitä nauttimaan."

Alaprioritar pysähtyi hengähtääkseen ja antaakseen toisille nunnille
tilaisuutta huudahduksin ilmaista paheksumistaan Mary Antonyn käytöksen
johdosta. Mutta piispan heissä herättämä pelonsekainen kunnioitus ja
todellinen levottomuus, jota he tunsivat vanhan maallikkosisaren takia,
sai heidät pysymään vaiti.

Piispa siveli poskiansa, pidellen suupielensä lujasti alallaan
peukalonsa ja etusormensa avulla. Vanha Antony oli ylen hullunkurinen
sanoessaan nämä sanat itse, mutta vielä hullunkurisemmilta tuntuivat
hänen huomautuksensa alapriorittaren toistamina.

"Tuo vanha _elukka_", jatkoi alaprioritar luoden epäluuloisen
silmäyksen piispan käteen, "lähti sitten ulkoportille ja kertoi
portinvartiattarelle, että hän oli saanut teiltä itseltänne,
kunnianarvoisa isä, määräyksen ilmoittaa teille, kun kunnianarvoisa
äiti taas aikoisi viettää yönsä valvoen ja paastoten, koska te ja hän
-- te ja _hän_ tosiaankin -- muka olette levottomia kunnianarvoisan
äidin alituisen paastoamisen ja liiaksi pitkitetyn valvonnan takia.
Velvollisuutensa mukaisesti Mary Mark kieltäytyi päästämästä vanhaa --"

"Maallikkosisarta", huomautti piispa ankarasti.

Alaprioritar veti henkeänsä; sitten hän teki syvän kumarruksen --
"vanhaa maallikkosisarta luostarista ulos. Mutta silloin sisar Antony
lähetti Mary Markin tuomaan kunnianarvoisan äidin sanaa minulle ja
lupaamalla hänelle jonkun lahjan teiltä, jalo herra, hän houkutteli
Mary Markin antamaan avaimen hänelle. Portinvartiattaren palatessa oli
Mary Antony mennyt, suuri portinpuolisko oli raollaan ja avain reiässä.
Senjälkeen ei häntä ole nähty. Onko hän tullut palatsiin ja puhutellut
teitä, jalo herra? Onko hän nyt turvassa palatsissa?"

"Ei", sanoi piispa vakavasti. "Sisar Mary Antonya ei ole ensinkään
nähty palatsissa."

"Voi surkeutta!" huudahti sisar Abigail; "hän on varmaankin menehtynyt
tielle! Hän oli liian vanha jaksaakseen kulkea kaupunkiin saakka."

"Hiljaa, tyttö!" käski alaprioritar. "Sinun huomautuksesi ja
voivotuksesi eivät kuulu asiaan, vaan ainoastaan vihastuttavat herra
piispaa."

Mikään ei saattanut olla vähemmän vihastuneen näköistä kuin piispan
hyväntahtoiset kasvot. Mutta hän oli lausunut ankaran sanan
alapriorittarelle, jonka vuoksi tämä koetti puhdistautua käyttämällä
ensimäistä sopivaa tilaisuutta syyttääkseen piispaa aiheettomasta
äkeydestä.

Piispa rauhoitti sisar Abigailia hymyllä, sitten sanoi hän, suljettuun
oveen viitaten: "Jatkakaa kertomustanne, äiti alaprioritar. Te ette
tähän saakka ole antanut minulle mitään todistetta siitä, että
prioritar olisi kammiossaan."

"Kun Mary Antonyn poissaolo tuli tunnetuksi, jalo herra",
jatkoi alaprioritar, "tuntui meistä asianvaatimalta ilmoittaa
kunnianarvoisalle äidille vanhan maallikkosisaren paosta. Minä itse
naputin tälle ovelle; mutta vastaukseksi kuului sisältä vain matalaa
rukoilevan veisuuta, eikä oikeastaan selvää veisuuta, vaan pelkkää
hyminää, ja aina kun nunnat yön kuluessa kuuntelivat ovella tai
uskalsivat uudelleen koputtaa, kuulivat he kunnianarvoisan äidin
äänen lausuvan virsiä tai rukouksia. Muistattehan, jalo herra, että
maanpinta rakennuksen toisella puolen on alempana kuin pylväskäytävän
permanto. Kunnianarvoisan äidin akkunat ovat senvuoksi pensaston
yläpuolella, joten ei ole mahdollista nähdä huoneeseen. Mutta kun
sisar Mary Rebecca pimeän tultua kiersi rakennuksen ympäri, huomasi
hän, että kunnianarvoisa äiti oli sytyttänyt vahakynttilät ja vetänyt
verhot eteen. Tänä aamuna valo sammutettiin, verhot vedettiin syrjään,
ja akkunaluukku avattiin. Sen lisäksi kunnianarvoisa äiti aamulla
nousuaikaan soitti kelloa, kuten hänen tapansa on, herättääkseen nunnat
-- soitti sitä kammiostaan käsin tämän nuoran ja rattaan avulla."

"Ymmärrän", sanoi piispa.

"Sisar Abigail, joka jo oli jalkeilla, kiiruhti silloin kunnianarvoisan
äidin kammion edustalle ja kellon vielä heilahdellessa koputti ja
kysyi, saiko hän tuoda maitoa ja leipää. Yhäkin kuului vastaukseksi
vain matalaa virrenveisuuta. Sisar Abigail sanoo myös, että ääni
oli niin heikko ja värisevä, että hän tuskin saattoi tuntea sitä
kunnianarvoisan äidin ääneksi. Ja siitä saakka on ollut hiljaista
kammiossa ja suuri pelko ja ahdistus täyttää meidän sydämemme, sillä
kunnianarvoisalla äidillä ei ole tapana pitää ovea suljettuna, kun koko
sisarkunta kutsuu häntä sen ulkopuolella."

Piispa kohotti kättään.

"Siinä kohden te puhutte oikein, äiti alaprioritar", sanoi hän. "Ja
minun tuleekin kertoa teille enempää viivyttelemättä, että prioritar ei
ole kammiossaan."

"Eikö hän ole kammiossaan!" huudahti alaprioritar.

"Eikö sellissään!" parkaisi joukko pelästyneitä ääniä kuin
kirkulokkeja, jotka huutavat toisilleen ennenkuin myrsky lähestyy.

"Prioritar poistui luostarista eilen iltapäivällä", sanoi piispa,
"minun tieteni ja hyväksymiselläni. Hän lähti heti riittävän seurueen
saattamana jonkun matkan päässä Worcesterista olevaan paikkaan, missä
minäkin vietin yön. Minä olen tullut tuomaan teille hänen pyhyytensä
paavin viestin, joka on lähetetty minulle suoraan Roomasta... pyhä isä
käskee minun sanoa, että minä olen hänen täydellä hyväksymisellään
siirtänyt priorittaren toisaanne, missä häntä tarvitaan korkeampaan
toimeen. Kenties minä myös saatan kertoa teille", lisäsi piispa,
luoden hyväntahtoisen silmäyksen kaikkiin näihin sulaa hämmästystä
kuvastaviin kasvoihin, "että minä itse tänä aamuna suoritin juhlallisen
toimituksen, johon minulla oli paavin erikoinen valtuutus ja jonka
kautta teidän entinen priorittarenne vihittiin korkeampaan toimeensa.
Häntä surettaa, ettei hänen ole mahdollista sanoa teille hyvästiä.
Hän lähettää teille ystävällisen tervehdyksensä, kiittää teitä
uskollisuudestanne ja tottelevaisuudestanne ja rukoilee että Jumalan
siunaus aina olisi teidän kanssanne."

Piispa lakkasi puhumasta.

Ensinnä vallitsi hämmästynyt hiljaisuus.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta: yht'äkkiä puhkesi alaprioritar
intohimoiseen itkuun.

Koskaan ennen ei alapriorittaren oltu nähty itkevän. Tämä näky
jähmetytti koko luostarin. Ja jollakin tavoin kaikki kuitenkin tiesivät
hänen itkevän siksi, että sen kovan pähkinän sisällä, joka hänellä
oli sydämen sijasta, oli ydin täynnä syvää rakkautta heidän jaloa
prioritartaan kohtaan.

Ja muutkin nunnat itkivät, koska alaprioritar itki.

Nyyhkytys kasvoi aivan tavattomaksi. Minne piispa katsoikin, näki hän
vastassaan kyynelöivän nunnan.

Äkkiä alaprioritar pyyhki silmänsä ja hillitsi mielensä taas. Hänen
mieleensä juolahti, että piispan sanoihin oli mahdoton uskoa, kun
kaikki heidän omat aistinsa todistivat niitä vastaan. Olihan samana
aamuna kello viisi priorittaren kammiosta soitettu kelloa, joka kutsui
luostarin jalkeille.

Niinpä kuivasi alaprioritar silmänsä, rankaisi nenäänsä sen osanotosta
hänen olemuksensa yleiseen lankeemukseen ja lausui luoden piispaan
taistelunhaluisen silmäyksen: "_Jos_ kunnianarvoisa äiti _ei_ ole
kammiossaan, niin suvainnette, jalo herra, ilmoittaa luostarille,
_kuka_ siellä sitten on?"

"Se kysymys", lausui piispa, "voidaan pian ratkaista."

Hän otti vyöstään priorittaren tiirikka-avaimen, jonka tämä oli antanut
hänelle Warwickissa.

Pistäen sen reikään avasi hän kammion oven ja astui sisään,
alapriorittaren ja koko vapisevan uteliaan nunnajoukon seuraamana.

Päästyään muutaman askeleen ovesta pysähtyi piispa, viittasi
alaprioritarta astumaan eteenpäin, mutta pidätti kohotetulla kädellään
hänen takanaan tunkeilevia nunnia.

Huoneessa oli aivan hiljaista.

Priorittaren tuoli oli tyhjä.

Mutta Neitsyen alttarin edessä makasi pitkällään lattialla tainnoksissa
vanha maallikkosisar Mary Antony.



XXXVIII luku

PIISPA VALVOO.


Vanha Mary Antony makasi kuolemankielissä.

Piispa ei ollut sallinut kuljettaa häntä priorittaren kammiosta omaansa.

Hän oli käskenyt siirtää kunnianarvoisan äidin vuoteen sisähuoneesta
Neitsyen alttarin eteen. Siinä lepäsi Mary Antony ja piispa itse valvoi
hänen vieressään.

Avoimesta akkunasta lankesi huoneeseen illan valo, luoden kajastuksensa
vanhuksen tyynille kasvoille, joiden ryppyjä kuoleman rauhoittava käsi
jo silitteli pois.

Viisi tuntia oli kulunut siitä kun hänet löydettiin. Oli kestänyt
kauan, ennenkuin hänet oli saatu palaamaan tajuntaan; ja niin
pian kuin hän oli tullut ympäristöstään tietoiseksi ja tuntenut
alapriorittaren ja kaikki lukuisat kasvot ympärillään, hän taas painui
vaiteliaisuuteensa, kieltäytyi vastaamasta mihinkään kysymykseen ja
kiinnitti vain ahdistuneena silmänsä oveen.

Tämän huomatessaan sisar Teresa pujahti huoneesta ja riensi salaa
kertomaan asian piispalle, joka oli vain pikimältään käynyt palatsissa,
ja nyt asteli nurmikolla pylväskäytävän alapuolella.

Piispa saapui heti, ja nähdessään hänen astuvan huoneeseen Mary Antony
huudahti ja koetti nousta pystyyn patjoiltaan.

Vuoteen ääreen astuen piispa laski kätensä vanhuksen väriseville
käsille, jotka tämä hänet nähdessään oli liittänyt yhteen.

Innokas kysymys kuvastui hänen piispaan kohdistetusta katseestaan.

Piispa kumartui vuoteen yli.

"Kyllä", sanoi hän hymyillen.

Silloin katosi katseesta ahdistus, silmät sulkeutuivat. Riemukas hymy
valaisi kuolevan kasvoja.

Kääntyen teki piispa kuiskaavalla äänellä muutamia kysymyksiä
alipriorittarelle.

Mary Antony oli maistanut vähän viiniä, mutta hänen näytti olevan
mahdoton nauttia ruokaa. Hän oli ollut niin kauan ilman ruokaa, että
luonto nyt ei enää näyttänyt siitä huolivan.

"Epäilemättä on hän kuolemaisillaan", totesi aliprioritar, ei tosin
epäystävällisesti, vaan virallisella puhetavalla, missä mikään
mielikuvituksen tai myötätunnon ilmapiiri ei miedonna tosiasian tylyjä
ääriviivoja.

"Tiedän sen", sanoi piispa matalalla äänellä. "Senvuoksi minä olen
tullut ripittämään sisarenne, suorittamaan kirkon viimeiset toimitukset
ja tarjoamaan sen lohdutuksen. Vetäytykää te nyt pois ja jättäkää minut
yksinäni valvomaan sisar Mary Antonyn kanssa."

"Me lähetimme hakemaan isä Peteriä", alkoi aliprioritar. "Mutta Mary
Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiin eikä tahtonut --"

Piispa astui kättään kohottaen askelen aliprioritarta kohti ja tämä
kiiruhti ulos.

Piispa seurasi häntä käytävään, missä joukko nunnia viipyi kiihtyneen
odotuksen ilmapiirissä, jonka muutamain mielissä herättää kuoleman
pikainen läheneminen.

"Minä käsken teitä kaikkia käymään kammioihinne", sanoi piispa, "ja
viettämään siellä tunnin vakavasti rukoillen tämän iäkkään nunnan
puolesta, jonka sielu nyt on jättämäisillään tämän maallisen ja joka
niin kauan on elänyt ja vaikuttanut tässä luostarissa. Suljettakoon
kaikki ovet. Viimeisen valvonnan suoritan minä yksin. Avustusta
tarvitessani soitan luostarin kelloa."

Piispa seisoi käytävässä liikkumattomana, kunnes jokainen hahmo oli
hävinnyt näkyvistä ja jokainen ovi sulkeutunut.

Sitten hän palasi priorittaren kammioon ja sulki oven.

Pyhän öljyn laski hän portaalle Neitsyen alttarin eteen, mihin vanha
Antony oli kumartunut rukoillessaan että pyhä Neitsyt valaisisi hänen
vanhaa järkeään.

Sitten otti piispa esiin pienen pullon harvinaista italialaista juomaa,
tipahutti sitä muutaman pisaran juomalusikalliseen viiniä ja työnsi
nesteen vanhan maallikkosisaren avonaisten huulien väliin.

Hetken jännitys -- sitten kuuli piispa hänen nielevän.

Senjälkeen piispa veti priorittaren tuolin vuoteen ääreen ja istuutui
odottamaan.

Tuokion kuluttua koriseva hengitys taukosi, avoin suu sulkeutui. Mary
Antony huokasi kolmasti, kuten lapsi, joka on nukahtanut itkuunsa.

Sitten hän avasi silmänsä ja kiinnitti ne piispaan.

"Kunnianarvoisa isä --" alkoi hän puhua, sitten hän naurahti keveästi.
Hän oli saanut puhekykynsä takaisin, ja hän tunsi henkensä hyvin
joustavaksi, vaikka hänen peitteellä lepäävät kätensä tuntuivat
kuuluvan jollekin toiselle, niin että hän toivoi, etteivät ne vain
rupeaisi lyömään häntä. Jalkojaan hän ei saattanut tuntea ensinkään,
mutta nähdessään mukavasti lepäävänsä täällä mielipaikassaan, miksi
olisi hän tarvinnut jalkojaan? Jalat ovat joutavia kappaleita --
suurempi lepo on ilman niitä.

"Puhu matalalla äänellä", sanoi piispa kumartuen eteenpäin. "Puhu
matalalla äänellä, rakas sisar Mary Antony, sekä säästääksesi voimiasi,
että siksi, että vaikka minä olen lähettänyt kaikki valkoiset sisaret
kammioihinsa, meidän kunnon alipriorittaremme, joka tietenkin on
huolissaan sinun voinnistasi, kenties nytkin on oven ulkopuolella."

Mary Antony naurahti.

"Jospa voisimme työntää naulan hänen korvaansa", kuiskasi hän. Mutta
sitten hän äkkiä kävi vakavaksi ja teki saman kysymyksen, minkä
hänen silmänsä äsken: "Onnistuiko minun pitää heidät tietämättöminä
kunnianarvoisan äidin paosta, kunnes te saavuitte, kunnianarvoisa isä?"

"Kyllä, uskollinen sydän. Sinä toimit aavistamattoman viisaasti."

Mary Antony naurahti taas.

"Minä salpasin heidät käytävään", sanoi hän viekkaan näköisenä.
"Ja kuinka minä heidät puijasin. Monta kertaa kutsuivat he minua
'kunnianarvoisaksi äidiksi'. 'Nöyrästi pyydän teitä, kunnianarvoisa
äiti, avaamaan oven', aneli aliprioritar avaimenreiästä. '_Dixi:
Custodiam vias meas_' ['Olen sanonut: pidän itse huolta askeleistani'],
veisasi Mary Antony ihanalla äänellään. Avatkaa, avatkaa,
kunnianarvoisa äiti!' pyysi joukko oven takaa. '_Quid multiplicati sunt
qui tribulant me_' ['Ketkä siellä monilukuisina häiritsevät minua'?],
lauloi Mary Antony sisällä... 'Kaikkein rakkain kunnianarvoisa äiti',
rukoili sisar Mary Rebecca puoliyön aikaan, 'minulla on jotain ylen
tärkeätä teille sanottavaa.' -- '_Dixit insipiens_' ['Tyhmyri puhui'
-- Munkkilatinaa. (Suom.)] oli Mary Antonyn asianmukainen vastaus. Ja
kun sisar Mary Rebecca luuli, ettei kukaan huomannut häntä, koetti
hän yöllä kuutamossa kiivetä puuhun. Kunnianarvoisan äidin akkunat
olivat tarkoin verhotut, mutta vanha Antony pisti silmänsä rakoon ja
tämä näky, kun sisar Mary Rebecca kiipesi puuhun, sai kaikki muut
puut tärisemään naurusta, mutta sitä ei voi kuvata jalolle herra
piispalle... No mitä nyt!" -- häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus. --
"Miksi tämä pahkainen sormi kohotaiksen ja puistaa itseänsä minulle?"
Piispa tarttui sierettyneeseen vanhaan käteen, joka nyt oli kylmä kuin
kivi, painoi sen takaisin peitteelle ja peitti sen omalla kädellään.

Hänen antamansa juoma oli kylläkin virittänyt vanhuksen jälelläolevat
voimat toimintaan, mutta liiaksi kiihoittuneet aivot olivat
joutumaisillaan pois tasapainosta.

Piispa palautti hänet todellisuuteen lausumalla nimen, jonka hän tiesi
vaikuttavan tehoisan loihdun tavoin.

"Tahdotteko kuulla uutisia priorittaresta, sisar Antony?"

Heti kävivät silmät innokkaiksi.

"Onko hän turvassa, kunnianarvoisa isä? Voiko hän hyvin? Onko hän
tarttunut onneensa molemmin käsin, enää torjumatta sitä luotaan?"

"Onni on tarttunut häneen molemmin käsin", sanoi piispa. "Tänä aamuna
minä siunasin hänen liittonsa jalon ritarin kanssa, jolle hän oli
kihlattu, ennenkuin tuli tänne."

"_Minä_ tiedän sen", kuiskasi vanha Antony haltioissaan. "Minä kuulin
sen kaiken, minä ynnä lihakirveeni, jotka olimme piilossa tuolla
-- kun emme tahtoneet antaa kunnianarvoisan äidin antautua vaaraan
yksinään. Ja minun täytyi työntää kirveen varsi leukapielieni väliin,
etten huutaisi 'Oikein tehty!', kun jalo ritari ja hänen asemiehensä
heittivät nuoran vahvan oksan yli ja hirttivät siihen kirjurin -- tuon
laihan lurjuksen. Ah, se oli kunnon teko! Minä kuulin sen kaiken! Minä
näin sen kaiken!"

Mutta sitten ilo haihtui, ja häpeän ja alakuloisuuden ilme kuvastui
vanhoilla kasvoilla.

"Mutta kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen saattoivat minut
surullisella tavalla tekemään syntiä, kunnianarvoisa isä. Ah, minä olen
lausunut valheita pyhistä asioista ja pelkään tehneeni syntiä, jota ei
voi anteeksi antaa, vaikka minä sillä tarkoitinkin hyvää. Saanko kertoa
kaikki teille, kunnianarvoisa isä, jotta voisitte arvostella pyhän
Neitsyen tahdon mukaisesti, vai onko sydämeni vilpillisyys johdattanut
minut kuolemansyntiin?"

Piispa loi jännittyneen katseen aurinkoon, joka verkkaan vaipui
länteen. Hänen antamansa juoman teho kestäisi vielä tunnin ajan, jossa
sen valhevoima huolella käytettiin. Hän arvioi neljänneksen tästä
tunnista jo kuluneen.

"Kerro minulle alusta saakka mitään salaamatta, rakas Antony", sanoi
hän. "Mutta puhu matalalla äänellä, jotta vain minun korvani kuulevat.
Muista mahdollisia kuuntelijoita oven takana!"

Ja niin kertoi vanha Antony koko tarinansa monin sukkelin kääntein.
Ja piispan sydän heltyi vanhuksen kuiskatessa tarinansa ja hän totesi
sen kiintymyksen voiman, joka itseänsä ajattelematta oli uhkarohkeasti
ryhtynyt tekemään onnelliseksi rakastamaansa prioritarta, vaikka hänen
omatuntonsa oli arka, niin että hän nyt vapisi ajatellessaan, mitä
hänen peloton sydämensä oli tehnyt.

"Minä lausuin valheita pyhistä asioista; minä pistin sanoja pyhän
Neitsyen suuhun; minä sanoin hänen liikahuttaneen kättään. Mutta tehän
sanoitte minulle, kunnianarvoisa isä, että kunnianarvoisa äiti oli
päättänyt molemmin käsin torjua luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt
soisi hänelle jotain näkyä tai ilmestystä. Ja mitään näkyä ei olisi
ollut, ellei vanha Antony olisi aikaansaanut sellaista. Mutta nyt minä
pelkään, ettei tätä rikosta koskaan anneta minulle anteeksi; minun
sieluni täytyy ainaiseksi jäädä vaivaan."

Kyyneleet juoksivat pitkin hänen laihtuneita poskiaan.

Piispa polvistui vuoteen ääreen.

"Rakas Antony", sanoi hän. "Kuuntele minua. 'Täydellinen rakkaus
karkoittaa pelon, sillä vain pelko tuntee vaivan.' Sinä olet rakastanut
täydellisellä rakkaudella. Luota Jumalan rakkauteen, Vapahtajan
kalliiseen vereen, joka puhdistaa kaikesta synnistä, pyhän Neitsyen
lempeään ymmärtämykseen, hänen joka tuntee naisen sydämen. Sinä
tarkoitit hyvää; ja vaikka sinä tällöin käytit vääriä keinoja, niin
jumalallinen rakkaus, joka arvostelee meitä aikeittemme mukaan, on
antava rikkomuksen anteeksi. 'Jos me tunnustamme syntimme, niin hän
vanhurskaana antaa meille syntimme anteeksi ja puhdistaa meidät
kaikesta vääryydestä'. Ajattele vain tätä. Luota vain meidän Herraamme.
Vaienna pelkosi toistamalla: 'Hän on uskollinen ja vanhurskas'."

"Luuletteko, kunnianarvoisa isä", lausui vanhuksen intohimoinen,
värisevä ääni, "että vanha Antony joskus pääsee helvetistä tunnin
ajaksi istumaan jalokivi-istuimelle ja katsomaan, kuinka kunnianarvoisa
äiti nousee ylös kultaisia portaita, tuo loistava ritari toisella ja
jalo herra piispa toisella puolellaan?"

"Sisar Mary Antony", vastasi piispa selvällä, juhlallisella äänellä,
"helvetissä ei ole niin uskollisen ja rakastavan sydämen paikka
ollenkaan. Sinä saat astua suoraan jalokivi-istuimellesi; ja koska
Jumalan luona yksi päivä on kuin tuhannen vuotta ja tuhannen vuotta
kuin yksi päivä, ovat silmäsi tuskin ehtineet tottua tähän suureen
loistoon, ennenkuin saat nähdä kunnianarvoisan äidin tulevan, näiden
kahden välissä kävellen, jotka ovat uskollisesti häntä rakastaneet;
ja sinä, joka myös olet häntä uskollisesti rakastanut, saat myös
nousta ylös kultaisia portaita, ja me saamme yhdessä polvistua Luojan
valta-istuimen eteen ja vihdoinkin ymmärtää näiden ihmesanojen täyden
merkityksen: _Jumala on rakkaus_."

Hellä ilo valaisi kuolevan kasvoja. "Suoraan jalokivi-istuimelleni",
sanoi hän, "katsomaan -- odottamaan --".

Sitten raukeni äkkiä hänen teennäinen voimansa. Piispa ojensi kätensä
ja tavoitti pyhän öljyn.

       *       *       *       *       *

Laskevan auringon kultainen valo täytti säteilevänä huoneen.

Piispa odotti vielä vuoteen ääressä. Mary Antony oli virkistynyt sen
verran, että hän saattoi tehdä viime rippinsä, joka oli lyhyt ja
yksinkertainen kuin lapsen; hän oli saanut synninpäästön ja kirkon
viimeiset sakramentit ja vaipunut rauhalliseen uinailuun.

Piispan oli pakko kumartua kuuntelemaan, ollakseen varma siitä, että
hän vielä hengitti.

Äkkiä hän avasi silmänsä ja katsoi piispaa suoraan kasvoihin.

"Tekö vihitte kunnianarvoisan äidin ja loistavan ritarin?" kysyi hän,
ja hänen äänensä oli taas ponteva ja luonnollinen, ja kuin ennen tuntui
siinä pieni uteliaisuuden ja hyväntuulisuuden häivähdys.

"Tänä aamuna", vastasi piispa, "minä vihin heidät."

"Suuteliko ritari häntä?" kysyi Antony vanhus, silmissään kuvaamaton
rattoisan ilon tuike, vaikka nämä välkehtivät silmät nyt näyttivätkin
olevan ainoat, mikä iäkkäissä kasvoissa eli.

"Ei", vastasi piispa. "Ne jotka vaihtavat oikeita suudelmia, eivät
suutele julkisesti."

"Ah", kuiskasi Mary Antony. "Niin tosiaankin, niin sen täytyy olla."

Hän nosti verkkaan sormensa ja pitkän hapuilemisen jälkeen hän kosketti
otsaansa, kasvoillaan onnekas hymy.

Käsittämättä mitä tämä ele oikeastaan tarkoitti, kumartui piispa
eteenpäin ja teki ristinmerkin hänen otsalleen.

Mary Antonylta pääsi pieni hilpeä hihitys, jolla hänen aina oli ollut
tapana ilmaista iloaan, kun oppineet miehet hairahtuivat. Se saattoi
hänet omissa silmissään näyttämään kovin sukkelalta.

Mutta sitten sammui iäkkäiden silmien valo, ja piispa alkoi jo ajatella
etteivät ne enää aukenisikaan tähän maailmaan, kun tapahtuikin kumma
seikka.

Kuului siipien suhahdus ja avoimesta akkunasta lensi satakieli
huoneeseen.

Ensin se pysähtyi madonnan marmorikädelle. Sitten se päästi iloisen
liverryksen ja hypähti suoraan vuoteelle, jolla Mary Antony lepäsi.

Kuullessaan tämän liverryksen Mary Antony avasi silmänsä ja näki
rakkaan pikku lintunsa iloisesti hypähtelevän peitteellä.

"Hei, sinä pikku houkko!" sanoi hän. "Senkin hupsu sämpyläsaksa! Oletko
tullut katsomaan vanhaa Antonya hänen sairasvuoteellaan? Herra piispa
pian hirttää sinut."

Satakieli hypähti lähemmäs ja nokki hiljaa kättä, joka niin usein oli
sitä ruokkinut, mutta nyt lepäsi avuttomana pieluksella.

Suloinen mielihyvä loisti vanhuksen katseesta.

"Ah, pieni hurmepukuinen ritarini", kuiskasi hän, "kaipaatko juustoani?
Odota hetkinen, niin Antony vanhus katsoo laukustaan."

Hän nousi äkkiä istumaan kuin jotakin etsien.

Sitten tuli hänen kasvoihinsa hämmästynyt katse. Hän ojensi apua
anovasti kätensä piispaa kohti.

Heti otti tämä ne omiinsa.

"Älä pelkää, rakas Antony", sanoi hän. "Kaikki on hyvin."

Satakieli levitti siipensä ja lehahti akkunasta ulos. Ja Mary Antonyn
rakastava sielu lähti sen mukana.

Piispa laski nääntyneen ruumiin hiljaa takaisin vuoteelle, sulki
vainajan silmät ja asetti hänen kätensä rinnalle ristiin.

Sitten hän astui akkunan ääreen ja katseli kohti kaupungin muureja,
jotka kultaisina hehkuivat auringonlaskun iltataivaan herkkää sineä
vasten.

Ja piispa tunsi sielunsa olevan suuresti yksinään, hänen seisoessaan
siinä tyhjässä kammiossa.

Prioritar oli mennyt; satakieli oli mennyt; Mary Antony oli mennyt; ja
piispa toivoi hartaasti, että hänkin pääsisi lähtemään.

Nyt hän kääntyi priorittaren pöytää kohti. Prioritar oli lähettänyt
palatsiin paavin kirjeestä tekemänsä jäljennöksen. Mutta hän oli
jättänyt pöydälle pergamenttikaistaleita, joille hän valvontaöinään oli
jäljentänyt ja kääntänyt palasia rukouskirjoistaan. Piispa keräsi ne ja
luki ne seisoessaan siinä. Kaksi hän pisti vyöhönsä, mutta kolmannen
hän asetti vuoteelle, yhteenliitettyjen käsien viereen.

"Ota tämä mukaan jalokivi-istuimellesi, rakas uskollinen sydän", sanoi
hän, "sillä totisesti oli sinun suotu käsittää, mitä sinun piti tekemän
ja myöskin armoa ja voimaa toteuttaa se!"

Rauhalliset kasvot, jotka teki kauniiksi se ikuisen nuoruuden ilme,
jonka kuolema tuo mukanaan iäkkäillekin, näyttivät hymyilevän, kun
kallisarvoinen pergamentti pujottui yhteenliitettyihin käsiin. Piispa
polvistui pitkään kiitosrukoukseen. Vihdoin hän kohotti kasvonsa ja
lausui: "Ja suo, oi Jumalani, minunkin pysyä uskollisena kuolemaani
saakka."

Sitten hän nousi ja soitti luostarin kelloa.



XXXIX luku

"LOISTAVA RITARI".


Warwickin linnan portailla seisoi ritari morsiamineen.

Heidän katseensa oli vielä kääntyneenä kohti holvikäytävää, jonne
Symonin, Worcesterin piispan ylväs hahmo, mustan tammansa Shulamiten
seljässä, juuri oli hävinnyt heidän näkyvistään.

Vihkimys oli toimitettu linnan kappelissa puoli tuntia aikaisemmin
hämmästyttävällä loistolla ja juhlallisuudella. Pappeja oli odottamatta
astunut esiin. Notkeavartiset liljat hehkuivat valkeina pyhäkön
varjossa. Juhlallinen soitanto paisui ja taantui, Gregoriuksen virsien
kumea pauhu alkoi matalalta kuin jättiläismehiläisten hyminä suuressa
apilapellossa; sitten se paisui täysiääniseksi soinnuksi ja kohosi
mahtavana ääniaaltona korkeuteen, ja kaiku vastasi klerestoriosta;
sitten se taantui hiljaiseksi taas.

Morsiuspari, joka seisoi pyhän katoksen alla, kohotti silmänsä korkeaan
alttariin päin ja näki keskellä suitsutuspilviä piispan, joka komeassa
puvussaan astui sen portaita alas heitä kohti.

Moran kiitolliseen muistiin jäi siitä mikä nyt seurasi, se ihme, että
kun hän oli peljännyt tuntuvan pyhän häväistykseltä antaa toiselle se
mikä jo oli pyhitetty Jumalalle, osasi piispa sensijaan saada hänet
tuntemaan, että hän vielä saattoi hengessään olla Kristuksen morsian,
vaikka hän täyttikin lupauksensa Hugh'lle, ja myöskin, että hän
astuessaan uuteen kutsumukseensa ei ollut vaipunut alaspäin entisestä
asemastaan, vaan ennemmin noussut sen yläpuolelle.

Ja kun ne sanat lausuttiin, jotka tekivät hänestä vaimon, tuntui kuin
piispa olisi lempeästi uudelleen verhonnut hänet arvokkuuteen, jonka
hän oli menettänyt niinä nöyryytyksen hetkinä, jolloin hän Hugh'n
käskystä oli laskeutunut pitkäkseen paareille.

Piispa suoritti toimituksen vaikuttavalla mahtiponnella; ja kun
Hugh hänen käskystään tarttui morsiamensa oikeaan käteen omalla
oikealla kädellään ja piispa laski omansa kummallekin puolelle heidän
yhteenliitettyjä käsiään ja julisti heidät mieheksi ja vaimoksi,
tuntui todellakin siltä kuin jumalallinen kosketus olisi yhdistänyt
heidät, kuin jumalallinen ääni olisi vahvistanut heidän lupauksensa ja
pyhittänyt heidän liittonsa.

Mora ei ollut koskaan ennen nähnyt miehen niin täydellisesti vaipuneen
korkean toimensa täyttämiseen.

Ja kun kaikki oli ohi, kun piispa astui Shulamiten selkään ja
ratsasti pois, oli hänellä pihasta lähtiessään sama ryhti kuin
temppeliritarilla, joka pyhässä sodassa käy taisteluun.

Morasta tuntui, että hän oli jättänyt hyvästit sille vanhalle
ystävälle, joka samana aamuna, kun he poistuivat ruusutarhasta, oli
hymyillyt hänelle niin ystävällisin ja iloisin silmin ja laskenut niin
hilpeätä pilaa.

Jäljelle jäi vain miehistä toinen: "loistava ritari", joka oli
ilmestynyt vanhan Antonyn näyssä; rakastaja, joka oli ajanut häntä
takaa luostariin saakka, kosinut häntä hänen omassa kammiossaan
antamatta hänen asemansa arvon itseään aristaa, kukistanut hänen
tahtonsa, pakoittanut heräämään hänen jähmettyneen sydämensä, jonka
vasten tahtoa virinneen hellyyden väre oli hämmentänyt, saattanut hänet
järkytyksen valtaan ehdottomasti lopulliselta näyttävän lähtöhetken
ahdistuksen avulla, voittanut puolelleen piispan ja hänen kauttaan
paavin, ja lopuksi itsepintaisella rukouksellaan saanut pyhän Neitsyen
toimittamaan näyn hänen hyväkseen.

Sellainen oli tämä "loistava ritari", jota vastaan tähdet totisesti
eivät olleet taistelleet. Kaikki esivallat ja mahdit olivat olleet
hänen puolellaan, ja häntä vastassa vain nainen ja hänen omatuntonsa --
ja ritari oli voittanut.

Kun ritari heidän ensi kohtauksessaan, hänen kammiossaan, oli
vastaukseksi Moran kysymykseen:

"Miksi ette ole vaimonne luona?" lausunut: "Minä _olen_ vaimoni luona;
ainoa vaimo, jota olen koskaan pyytänyt, ainoa vaimo, jonka kanssa
minut koskaan vihitään, on tässä" -- oli Mora ollut valmis iskemään;
häntä tikarilla vastaukseksi yritykseen loukata hänen puhtauttaan ja
yrittänyt säälivästi hymyillä tälle tyhjälle kerskailulle.

Mutta nyt? Jos ritari nyt sanoisi: "Vaimoni on tässä", ja tavoittaisi
häntä omistajan elein, saattaisi Mora vain alistuvaisesti ristiä
kätensä rinnoilleen ja lausua: "Niin, herrani. Minä olen sinun. Tee
minulle mitä tahdot."

Kun piispan purppuravaippa ja hänen ylväs hahmonsa hävisivät näkyvistä,
niin joukkokin, joka tähän saakka oli ympäröinyt morsiusparin, hajosi
kuin taikasauvan kosketuksesta. Ensi kertaa katedraalin kryptassa
vietetyistä jännittyneistä hetkistä saakka Mora nyt oli kahden Hugh'n
kanssa.

Hän ei ollut kyllin nuori ollakseen hämmästynyt, mutta kylliksi
vanha ollakseen peloissaan, peloissaan hallitsijanluonteensa ja
käskevän tahtonsa takia, joka aina oli ollut taipuvainen pikemmin
murtamaan kuin taivuttamaan esteitä, joita sen tiellä oli, ja samalla
peloissaan jonkin vuoksi, joka hänessä virisi vastaukseksi ritarin
ylvääseen voimaan, jonkin vuoksi, joka kaipasi käskynalaisuutta,
ikävöi antautumista, halusi totella; mutta jos hän olisi päästänyt
sen valloilleen, olisi se tuhonnut hänen henkensä ja kääntänyt hänen
heränneen hellyytensä halveksunnaksi itseään ja vihaksi ritaria kohtaan.

Näin seisoi Mora, pelko sydämessään, päivänpaisteessa ja katseli
kohti tyhjää holviporttia, jonne viimeinen rengas, joka vielä yhdisti
hänet luostarielämään, oli hävinnyt; ja katsomatta ympärilleen oli
hän tietoinen siitä, että Debbie, joka niiaillen oli seissyt hänen
takanaan, ei enää ollut siellä, että Martin Goodfellow, joka oli
pidellyt Shulamiten päitsiä piispan noustessa satulaan, oli hävinnyt
yhtäänne ja muut miehet toisaanne; hän oli elävästi tietoinen
siitä, että hän ja Hugh nyt olivat kahden; ja peloissaan värisi hän
uudelleen, kuten hän oli värissyt kryptassa, sitten hän äkkiä tuli
tästä tietoiseksi ja äkillinen yllyke, häpeä ja mielipaha, sai hänet
kääntymään ja katsahtamaan Hugh'hun.

Tämä oli tosiaankin Mary Antonyn näyn "loistava ritari"! Hän oli
vihkiäisiään varten pukeutunut hopealla kirjailtuun valkeaan pukuunsa,
joka hänellä viimeksi oli ollut yllään illallisilla piispan luona
palatsissa. Tämän asun vaikuttavana vastakohtana oli hänen tumma päänsä
ja hänen vartalonsa ylväs kauneus, ja Mora, joka etupäässä muisti hänet
soreana, sulavana ja hilpeänä nuorukaisena, havaitsi ensi kertaa hänen
miehisen muhkeutensa ynnä muutoksen, minkä kaikki hänen kokemansa,
hänen kärsimänsä ja kestämänsä oli hänessä aiheuttanut.

Kryptassa edellisenä päivänä ja sitä seuraavina tunteina hän tuskin
oli sallinut silmäinsä kohdistua Hugh'hun; vaikka tämä alituisesti oli
hänen vieressään, oli hän pysynyt Moran näköpiirin ulkopuolella.

Siitä saakka kuin Hugh kryptassa oli verhonnut hänet vaippaansa,
ei hän ollut koskenut häneen kertaakaan, kunnes kirkko vastikään
mahtisanallaan oli käskenyt hänen tarttua morsiamensa oikeaan käteen.

Moran mieli palasi edellisen päivän tapahtumiin. Muistelevan ajatuksen
välähtävällä nopeudella hän taas eli jokaisen kokemuksen siitä hetkestä
saakka kun mustarastaan kutsu kajahti kryptassa. Hän tunsi avuttoman
kauhunsa, kun näkymättömät kädet nostivat hänet ilmaan; verkkaisan,
huojuvan etenemisen, jota asemiesten tahdikas astunta säesti,
tukahuttavan pimeyden, kun raskas vaippa sulki pois ilman ja valon,
josta huolimatta hänellä oli selvä tietoisuus siitä, minä hetkenä
paarit siirtyivät tuomiokirkosta ulos päivänpaisteeseen; äkillisen
pysähdyksen, kun piispa kohtasi paarit, ja sitten hänen yhä avuttomana
maatessaan heidän välillään

-- Symonin kysymyksen ja Hugh'n vastauksen, jotka olivat täynnä
salattua merkitystä ja täyttivät hänet voimattomalla vihalla, ne kun
osoittivat, mitenkä täydellisesti piispa oli Hugh'n salajuonessa
mukana. Sitten Hugh'n pyynnön, piispa käden, jonka hän tunsi päällään
ja piispan äänen, joka kohosi siunaukseen. Sitten uudelleen vain
tahdikasta astuntaa ja paarien säännöllistä huojumista, mutta nyt
miesten kannat kolahtivat katukiviin ja ääniä kuului kaikilta tahoilta,
hilpeitä tervehdyksiä, laulunpätkiä, keveitä sukkeluuksia, jotain
kauppaa tai kokousta koskevia satunnaisia sanoja, karkeita kirouksia;
ja kaiken aikaa samaa tahdikasta astuntaa ja Hugh'n kannusten kilinää.

Moran voimat raukenivat ja hänestä tuntui kuin kuolisi hän vaipan alle,
ja että kun Hugh vihdoin poistaisi sen, osoittautuisi se paariliinaksi,
jonka alla makaisi kuollut morsian.

"Kuollut morsian! Kuollut morsian!" kajahtelivat askeleet. Ja koko
matkan Moraa vaivasi kuvittelu, joka pimeässä oli käynyt hänen
hämääntyneitten aistiensa kimppuun, että isä Gervaisen henki oli
tullut paareja vastaan, että se oli hänen äänensä, joka oli lempeästi
kuiskannut: "Älä ole peloissasi äläkä murehdi. Mene rauhaan."

Samalla oli hänessä virinnyt todellinen kammo ulkomaailmaa kohtaan,
luostarin tarjoaman suojan hurja kaipaus ja suorastaan ruumiillinen
pelko sitä hetkeä kohtaan, jolloin verhoava vaippa poistettaisiin ja
hän joutuisi olemaan kahden rakastajansa kanssa, joka tavoittaisi hänet
syliinsä, kun hän nousisi paareilta.

Ja kun hänet sitten oli nostettu portaita ylös, ja hän huomasi käytävän
hiljaisuuden ja kohta huoneen vielä suuremman äänettömyyden, kun paarit
oli laskettu maahan ja kantajain askeleet lakanneet kuulumasta, lausui
Hugh syvällä äänellään hiljaa: "Vaihda nopeasti vaatteita, rakkaani.
Me emme saa menettää aikaa yhtään." Mutta hänen kätensä ei koskettanut
vaippaa ja hänenkin askeleensa lakkasivat kuulumasta.

Silloin hän työnsi yltään raskaat poimut ja noustessaan istualleen
hän havaitsi olevansa yksinään makuuhuoneessa, jossa kaikki, mitä hän
saattoi tarvita oli valmiina esillä, ja vuoteella oli hänen vihreä
ratsastuspukunsa, josta hän oli luopunut ainaiseksi kahdeksan vuotta
aikaisemmin!

Seuraavan puolituntisen hän mielessään sivuutti.

Hän näki ilmestyvänsä ovelle portaitten päähän, jotka johtivat
majatalon pihalle, missä ratsasjoukko odotteli ja Iconia, piispan
kaunista valkoista ratsua, kuletettiin edestakaisin ja Hugh seisoi
avattu kirje kädessään.

Kun hän epäröiden pysähtyi ovelle ja loi silmänsä odottavaan
joukkoon, katsahti Hugh ylös ja näki hänet. Hänen silmissään välähti
voitonriemuinen ilo, jumaloiva rakkaus ja ihailu. Mora oli välttänyt
katsomasta kuvastimeen, mutta kun Hugh portaita myöten astui häntä
vastaan, heijastui hänen kasvoistaan hänen morsiamensa sulo. Hänelle
oli tuottanut sellaista sydämen ahdistusta luopua pyhästä puvustaan
ja ottaa ylleen nämä maailmalliset vaatteet, jotka kuuluivat elämään,
jonka hän jo kauan sitten oli jättänyt taakseen, että Hugh'n ilmeinen
ihastus muutoksen johdosta sai hänen tuntemaan järjetöntä katkeruutta.
Ja Hugh'n tummissa silmissä näkynyt äkillinen lemmenvälähdys huikaisi
hänen sydäntään, kuten välähtävä auringonsäde huikaisee alituiseen
hämärään tottunutta silmää.

Mora otti piispan kirjeen poiskääntynein silmin, luki sen ja astui
sitten nopeasti portaita alas odottavan Iconin luo.

"Nosta minut satulaan", sanoi hän Martin Goodfellowille saapuessaan
hänen luokseen, ja Martin Goodfellow heilautti hänet satulaan.

Sitten pelästyi hän tekoaan, yllykettä, joka oli saanut hänet
vetäytymään Hugh'n luota pois.

Kun Hugh'n hevosen tumma harja eteni Iconin pään viereen ja he
vieretysten ratsastivat pihasta ulos, pelkäsi Mora näkevänsä
ukkospilven ritarin otsalla ja paras, mitä hän luuli voivansa odottaa,
oli yrmeä vaitiolo. Mutta Hugh'n ääni kaikui tyynenä ja lempeänä hänen
korvaansa ja luodessaan häneen pikaisen katseen, Mora yhä näki hänen
kasvoillaan saman valon, joka äsken oli hänen sydäntään huikaissut.
Kuitenkaan ei Hugh saanut puhua ainoatakaan sahaa, jota eivät kaikki
saaneet kuulla, eikä kertaakaan laskea kättään Moran käteen. Joka
kerran kun he laskeutuivat ratsailta, näki Mora hänen antavan merkin
Martin Goodfellowille, ja Martin auttoi hänet maahan.

       *       *       *       *       *

Nopeana muistelona välähti kaikki tämä Moran mielessä, hänen
seisoessaan loistavan ritarinsa vieressä ja hänet masensi tietoisuus,
että hän oli vavissut ja että Hugh oli sen huomannut; ja hän pelkäsi
Hugh'n aavistavan, kuinka hänen sydämensä oli vetäytynyt pois hänen
luotaan, pois rakkaudesta, pois kaikesta mitä rakkaus merkitsi. Ah --
miksi kiinnittikään tämä mies -- tämä inhimillinen, hehkuva, rakastava
mies -- kaikki onnentoiveensa nunnan sydämeen? Olisiko mahdollista,
että Hugh ymmärtäisi, että kahdeksan luostarielämässä vietettyä vuotta
ei voinut yhdessä päivässä hävitä jäljettömiin?

Mora katsahti häneen taas. Nämä ankarat kasvot olisivat hyvin voineet
lausua: "Vapiseppas vielä, niin minä teen sinulle jotain, joka
tosiaankin saa sinut vapisemaan!"

Ja samalla hetkellä Hugh puhuikin, ja hänen äänensä oli sanomattoman
lempeä.

"Tuossa ratsastaa tosi ystävä", sanoi hän. "Mies, joka on oppinut
rakkauden syvimmän sanan."

"Mikä on rakkauden syvin sana?" kysyi Mora.

Hugh kääntyi ja katsahti häneen ja hänen tummain silmiensä hehku hukkui
hellyyteen.

"Että tosi rakkaus merkitsee itseuhrausta", vastasi hän. "Tule
rakkaani. Menkäämme kävelemään puistoon, missä saamme rauhassa laatia
suunnitelmia tulevia päiviä varten."



XL luku

NUNNAN SYDÄN.


Hugh ja Mora astuivat yhdessä suuren hallin ja asehuoneen poikki,
kiertoportaita alas ja sitten ulos puutarhaan.

Ritari johti heidän askeleensa nurmikon poikki, ruusutarhan kautta,
marjakuusi-aitaa ja pallokenttää kohti.

Vanha Debbie, joka katseli heitä akkuna-aukosta, ajatteli että he
olivat sanomattoman onnellisia, kun he siinä astuivat nurmikon poikki
-- Mora puettuna valkoiseen ja kultaan, Hugh valkoiseen ja hopeaan; ja
jälkimäisen tumma pää kohosi edellisen kauniin pään yläpuolelle, vaikka
Mora oli tavattoman kookas. Ja polvillensa vaipuen rukoili vanha Debbie
enkeli Gabrielia, että hän saisi pidellä käsivarsissaan ja tuudittaa
povellansa uneen suloisia pienokaisia, jotka olisivat sekä tummia että
kauniita: "Sieviä pikku tyttöjä", sanoi hän, "ja somia tummatukkaisia
poikia", selitellen Gabrielille, mikä hänen mielestään olisi sopivinta.

Sillä välin astuivat Mora ja Hugh askelen päässä toisistaan -- kokonaan
tietämättöminä näistä perhesuunnitelmista, joita yläakkunassa niin
innokkaasti laadittiin heidän puolestaan --, taivuttivat korkeat
päänsä, astuivat kuusiaidassa olevan kaariportin kautta, menivät
pallokentän poikki ja saapuivat ruusumajaan.

Hugh johti heidän kulkuaan ja Mora seurasi häntä mielellään tänne,
missä vielä tuntui piispan läsnäolo, tarjoten hänelle lepoa ja suojaa.

Kaikki varhaisen aterian merkit olivat hävinneet maalaispöydältä.

Mora asettui samalle paikalle, missä hän oli varhain aamulla istunut;
samalla kun Hugh -- siitä tietämättä -- istuutui piispan paikalle.

Aurinko loisti keltaisten ruusujen lomitse, jotka tertuissa riippuivat
sisäänkäytävän yläpuolella.

Piispan läsnäolo tuntui paikalla niin voimakkaasti, että Mora
vastustamattomasti ryhtyi hänestä puhumaan.

"Hugh", sanoi hän, "varhain tänä aamuna, kauan ennen kuin sinä olit
hereillä, piispa ja minä murkinoimme yhdessä tässä ruusumajassa."

Ritari hymyili.

"Minä tiedän sen", sanoi hän. "Luonteenomaisella tavallaan kertoi
piispa siitä minulle. 'Poikani', sanoi hän, 'sinä olet kääntänyt
pyhän vertauksen päinvastaiseksi. Ylkähän nyt tänä aamuna uinui.'
'Se on totta, jalo herra', sanoin minä. 'Mutta nytpä ei ollut mitään
tyhmiä neitseitä myöskään.' 'Ei tosiaankaan', vastasi piispa. 'Ne
kaksi neitsyttä jotka tänä aamuna heräsivät, olivat ylen viisaita:
toinen valmisti auringon noustessa joukon kullanvärisiä voipalleroita
ja kakkuja; toinen nousi varhain nauttimaan niitä hyvällä maulla.
Tosiaankaan ei tyhmiä neitseitä ollut ensinkään. Oli vain hupsu pappi.'"

Mora, joka vielä niin äskettäin oli ollut valkeiden sisarten prioritar,
punastui suuttumuksesta kuullessaan nämä sanat.

"Miksi sanoi hän niin", kysyi hän vakavasti. "Hän, joka aina on
viisaimpiakin viisaampi?"

Hugh havaitsi hänen poskiensa hehkun ja hänen äänensä ilmaiseman
vastalauseen.

"Ehkä", vihjasi hän, puhuen verkkaan kuin huolellisesti valiten
sanansa, "piispan pää, joka on niin viisas, paljasti hänelle itselleen
jonkun sydämen hupsuuden."

Mora löi kätensä pöytään.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Pää ja sydän ovat yhtä viisaat; ja --
toisin kuin muissa miehissä -- piispan pää hallitsee hänen sydäntään."

"Ja vieläpä mitä jalointa sydäntä", sanoi ritari tyvenesti,
sävähtämättä pöydän saaman lyönnin tai haasteen takia, joka sisältyi
sanoihin "toisin kuin muissa miehissä".

Sitten hän, laskien käsivartensa pöydälle ja katsellen tutkivasti
morsiamensa kasvoihin, lausui: "Kerro minulle, onko kaikkien näiden
vuosien kuluessa ystävyytesi piispa Symonin kanssa merkinnyt sinulle
paljonkin?"

Jokin sävy hänen äänessään sai Moran hillitsemään itsensä. Hän vastasi
yhtä vakavana: "Kyllä, Hugh. Se on suonut minulle enemmän kuin helposti
voin kertoa. Se on säilyttänyt minussa elävänä ja kasvukykyisenä paljon
sellaista, mikä muuten olisi kutistunut ja kuollut; alituinen tuores
ajatusvirta kävi siinä, missä muut paitsi hän olisivat havainneet
vain umpilammen. Synkkä sydämeni olisi saattanut käydä katkeraksi,
luonteeni liika ankaraksi, varsinkin kun kohoamiseni korkeaan toimeen
välttämättä toi mukanaan yksinäisyyttä, ellei minulla olisi ollut
hänen mielenkiintoisia ja viehättäviä käyntejään ja kirjeitään, hänen
alituisia lahjojaan ja ystävyydenosoituksiaan. Hänessä viihtyy keveä
hilpeys, omituinen huumori ja elämänhalu, joka ei voi olla herättämättä
iloisuutta jokaisessa sydämessä, jonka kanssa hän tulee kosketukseen.
Ja yhtyneenä hänen terävään älyynsä, hänen laajaan ihmisten ja olojen
tuntemukseensa, on hänessä hellämielisyyttä, joka ei ajattele mitään
pahaa, aina uskoo hyvää ja toivoo parasta; rakkaus, joka ei koskaan
petä; ystävällisyys, joka saattaa häpeämään jokaisen, joka hautoo
tylyjä tai kostonhimoisia ajatuksia."

Hugh ei vastannut. Hän istui vaiti, katse kiinnitettynä edessään
oleviin kauniisiin kasvoihin, jotka nyt hehkuivat innostuksesta. Hän
odotti saavansa kuulla jotain lisää. Nyt se tulikin.

"Myöskin vaikutti minuun", lausui Mora verkkaan, "rakas muisto
entisajoilta, jolloin minä nuorena tyttönä olin hovissa kuningattaren
seuranaisena; piispa näet huomattavassa määrässä muistuttaa erästä,
joka, kuten minä vasta tänä aamuna ensi kerran kuulin, todellakin oli
hänelle läheistä sukua. Muistatko, Hugh, että minä monta vuotta sitten
puhuin isä Gervaisesta?"

"Muistan", vastasi ritari.

Mora nojasi kyynärpäänsä pöytään, taivutti kasvoi käsiinsä ja katsoi
suoraan hänen silmiinsä.

"Isä Gervaise oli minulle enemmän kuin koskaan olen kertonut sinulle,
Hugh."

"Mitä oli hän sinulle, Mora?"

"Hän oli tyttökauteni ihanne. Yhteen aikaan minä ajattelin häntä
päivällä ja uneksin hänestä yöllä. Ainoatakaan hänen sanaansa minä en
ole koskaan unohtanut. Monet hänen lauselmistaan ja elämänohjeistaan
ovat vaikuttaneet ja vieläkin syvästi vaikuttavat koko minun elämääni.
Itse asiassa Hugh, minä rakastin isä Gervaisea, en niin kuin nainen
rakastaa miestä -- ah, en suinkaan! Vaan pikemmin kuin nunna rakastaa
Herraansa."

"Ymmärrän", vastasi ritari. "Mutta silloin sinä et ollut nunna, Mora."

"En, minä en silloin ollut nunna. Mutta minä olen ollut nunna
senjälkeen, ja siksi minä tällä tavoin voin parhaiten kuvailla
rakkauteni kuningattaren rippi-isää kohtaan."

"Paljon senjälkeen", sanoi ritari, "tulit sinä minun kihlatukseni."

"Niin, Hugh."

"Kuinka saatoit rakastaa minua, Mora?" Maalaispöydän kummallakin puolen
istuen katsoivat he suoraan toistansa silmiin. Murhenäytelmä hiipi jo
ruusutarhan ympärillä, lähestyi heitä ja he tunsivat sen. Sen kolkko
varjo lankesi jo heidän ja päivänpaisteen väliin.

Silloin ritari hymyili; ja tämän hymyn mukana väistyi muistojen vuoksi
taapäin, väistyivät muistot kaikesta, mitä heidän nuori lempensä oli
ollut, suloisesta lupauksesta, jonka se oli pitänyt.

Ja Morakin hymyili silmät Hughin silmissä kiinni.

Sisäänkäytävän keltaiset ruusut nuokkuivat päivänpaisteessa, missä
hiljainen henkäys niitä liikahutti.

"Rakas ritarini", sanoi hän lempeästi, ja harras hellyys kuului hänen
äänestään. "Luulen, että rakastin sinua, kuten tyttö rakastaa miestä,
joka on voittanut hänen sydämensä."

"Mora", sanoi Hugh. "Minulla on sinulle jotain kerrottavaa."

"Minä kuuntelen", vastasi Mora. "Vaimoni -- niin kokonainen, niin
täydellinen on rakkauteni sinua kohtaan, etten minä tietoisesti tahdo
riistää sinulta mitään. Niin syvä on rakkauteni, että minä mieluummin
soisin sinun tietävän ja antavan anteeksi jonkun minun rikkomukseni tai
syntini kuin että sinä ajattelet minut hituistakaan paremmaksi kuin
mitä minä olen."

Hän vaikeni.

Hänen silmänsä olivat hellät ja surkuttelevat. Usein oli Mora
kärsivällisin sydämin kuunnellut polvistuneiden nunnien ikävystyttäviä,
sairaloisia, itsekeskeisiä tunnustuksia, samalla kun nämä arin silmin
odottivat merkkiä, saadakseen tarttua hänen viittansa liepeeseen ja
painaa se huulilleen, osoitukseksi, että he olivat saaneet anteeksi.

Mutta hänellä ei ollut mitään kokemusta miesten synneistä. Mitä oli
"loistavalla ritarilla" sydämellään, sellaista joka nyt piti hänelle
kerrottaman, tässä päivänpaisteisessa lehtimajassa, heidän hääpäivänsä
aamuna?

Moran sydän sykki tuskallisesti. Ah, se oli vielä nunnan sydän. Se
ei tahtonut olla käskynalaisena. Pitikö hänen nyt kuulla synkkää
turmelusta ja häpeää, jota hän ei edes kokonaan tajuaisi?

Oi luostarin rauhaa! Oi hänen hiljaisen kammionsa suojaavaa puhtautta!

Mutta Hugh'n silmät, jotka yhä olivat tähdätyt häneen, olivat kirkkaat
ja pelottomat.

"Minä kuuntelen", sanoi Mora.

"Vähän aikaa sitten sain minä kuulla ihmeellisen kertomuksen erään
miehen suuresta rakkaudesta sinua kohtaan -- miehen, joka jalompana
kuin minä hillitsi kaikki itsekkäät pyyteensä; rakkaudesta, joka oli
suurempi kuin minun, koska se kaikessa asetti sinun onnesi etusijaan.
Kuullessani tämän kertomuksen minä petin sekä itseni että sinut,
sillä minä sanoin: 'Minä rukoilen Luojaa, ettei Mora, jos hän tulee
vaimokseni, koskaan saisi tietää, että hän kerran voitti minua niin
paljon paremman miehen rakkauden! Mutta kun minä otin kätesi omaani
ja kun piispa, laskien omansa kummallekin puolelle, antoi sinut
vaimokseni, tunsin, etten saisi mitään rauhaa, jos minä arkailisin
uskoa sinulle tätä tietoa senvuoksi, että mies, joka sinua rakasti, oli
parempi kuin hän, joka Luojan ja pyhän Neitsyen armosta on voittanut
sinut."

Ritarin näin puhuessa sai ihmetys häneen kiinnitetyt harmaat silmät
laajenemaan; lempeä sääli loisti niistä, mutta silmäkulmissa oli pieni
ryppy, jonka piispa heti olisi havainnut lähenevän hilpeyden oireeksi.

Tällainenko oli siis esimerkki, jonka hän sai miesten tuntemattomista
synneistä? Se totisesti ei herättänyt vähintäkään pahennusta edes
nunnan sydämessä. Mutta mikä kumma kertomus olikaan päässyt tämän
rakkaan ja uskollisen ritarin kuuluviin? Mora kumartui vähän lähemmäksi
Hugh'ta ja puhui äänellä, joka oli kuin soittoa hänen sydämelleen.

"Rakas ritarini", sanoi hän. "Mikään kertomus jonkun miehen rakkaudesta
minua kohtaan ei saata olla tosi. Kuitenkin minä olen iloinen
siitä, että sinä luullen sen todeksi ja huolimatta siitä, mitä sinä
senjohdosta ensin tunsit, nyt aivan peittelemättä kerrot minulle asian,
joten torjut luotasi kaiken väärän ja samalla annat minulle tilaisuuden
sanoa sinulle, ettei kukaan jalompi kuin tämä uskollinen ritarini ole
saattanut rakastaa minua, sillä lukuunottamatta muutamia hovipoikia,
jotka enimmäkseen olivat houkkia, ja Carnforthin Humphrya, josta
kernaasti puhun mahdollisimman vähän, ei kukaan muu mies ole minua
rakastanut."

Ystävällisemmin kuin koskaan ennen katseli Mora häntä ja nojautui
pöydän yli häntä vastaan.

Ojentamalla käsivartensa olisi Hugh voinut ottaa hänen armaat kasvonsa
käsiensä väliin.

Moran silmät olivat hilpeät. Hänen huulensa hymyilivät.

Suuresti oli ritari kiusauksessa myöntämään että paitsi häntä itseään
ja Carnforthin Humphrya, josta oli paras puhua mahdollisimman vähän,
sekä hovin houkkioita kukaan muu ei ollut häntä rakastanut. Mutta
hän tunsi sydämessään, että heidän välillään aina tulisi olemaan se
tosiseikka, että isä Gervaise oli rakastanut häntä ja jalosti luopunut
tämän rakkauden pyyteestä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut
pettää piispaa; mutta Moran oma selitys, joka selvästi osoitti, miten
vaikea hänen olisi aavistaa, että piispa oli sama henkilö kuin hänen
oletettu serkkunsa, oli ritarin mielestä omansa poistamaan salaamisen
ainoan syyn. Mieluummin pani hän nyt alttiiksi kaiken kuin saattoi
vaaraan tulevaisuuden rauhan.

Tahdonponnistus teki hänen äänensä melkein ankaraksi, kun hän sanoi:
"Tämä kertomus oli tosi."

Mora väistyi taapäin, katseli häneen vakavin silmin ja yhteenliitetyin
käsin.

"Kerro se minulle", sanoi hän, "että saan arvostella sen totuutta."

"Monta vuotta sitten, Mora, kun sinä olit kuningattaren nuori
hovinainen, rakasti sinua syvästi mies, joka tiesi, ettei hän koskaan
voisi pyytää sinua omakseen. Näin ollen ja kun hänen luonteensa oli
niin jalo ja hänen rakkautensa niin epäitsekäs, ettei hän saattanut
suoda itselleen iloa nähdä sinua eikä nauttia ystävyydestäsi, jottei
hänen voimakas rakkautensa ilmaisemattomanakin yllyttäisi sinun
sydäntäsi vastatunteeseen, joka estäisi sinua vapaasti antautumasta,
kun joku mies, joka saattaisi tarjota kaiken, koettaisi voittaa sinut,
-- senvuoksi, Mora, hän jätti hovin, jätti koko maan. Hän lähti
vieraille maille. Hän ei ajatellut itseään. Hän tahtoi sinun saavan sen
täyden onnen, jonka vain aviorakkaus antaa. Hän pelkäsi olevansa sen
esteenä. Ja siksi hän poistui."

Yhä ilmaisivat Moran kasvot epäuskoista ihmetystä.

"Hänen nimensä?" kysyi hän ja odotti vastausta avoimin huulin ja
tuijottavin silmin.

"Isä Gervaise", vastasi ritari.

Hän näki Moran kalpenevan, kunnes tuskin värin häivääkään oli jälellä.

Muutamaan minuuttiin hän ei puhunut sanaakaan; molemmat istuivat
äänettöminä; Hugh havaitsi, kuinka peloittavan paljon hän pani
alttiiksi ja oli taipuvainen katumaan liiallista rehellisyyttään.

"Entä kuka kertoi sinulle tämän", kysyi Mora vihdoin, "tämän tarinan
isä Gervaisen rakkaudesta nuorta tyttöä kohtaan, jolla oli tuskin
puolet hänen iästään?"

"Piispa Symon kertoi sen minulle kolme yötä sitten."

"Kuinka oli piispa voinut saada tietoonsa niin erikoisen ja salaisen
asian? Ja kuinka tuli hän kertoneeksi sen sinulle?"

"Hän oli kuullut sen isä Gervaiselta itseltään. Hän kertoi sen minulle
senvuoksi, että hän muistaessaan tämän muinaisen uhrauksen sinun
naisellisuutesi ja äitiytesi täyttymyksen hyväksi aina oli ollut
taipuvainen surkuttelemaan sitä, että sinä olit valinnut osaksesi
luostarielämän ja siitä johtuvan naimattomuuden; ja tämä saattoi
hänet ensi hetkestä saakka auttamaan minun asiaani. Ehkäpä piispa,
vihkiessään meidät tänään, tunsi, että hän vihdoinkin kruunaisi sen
jalon itseuhrauksen, jonka isä Gervaise niin kauan sitten oli tehnyt."

Sydämessään kasvava pelko näki Hugh Moran kasvojen lisääntyvän
kalpeuden, hänen huultensa ankaran viivan, jotka vielä äsken olivat
olleet niin armaasti raollaan.

"Ah!" huudahti Hugh, "minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle tätä!
Kömpelö haluni olla salaamatta sinulta mitään on tärvellyt hetken, joka
muuten olisi ollut niin täydellinen!"

"Sinä teit oikein, kertoessasi minulle tämän, rakas ritarini",
sanoi Mora, ja hellyyden väre häivähti hänen ankarilla kasvoillaan,
hiljaisena kuin henkäys, joka liikahuttaa viljavainiota. "Eikä mikään
tässä maailmassa ole niin täydellinen kuin totuus. Jos totuus avaisi
kuilun, jonka kautta minä syöksisin helvettiin, tahtoisin kuitenkin
ennemmin omistaa sen kuin koettaa päästä paratiisiin valheen arvotonta
keinoa käyttämällä!"

Ja hänen lausuessaan nämä sanat oli hänen äänessään kaiku, jolla hän
oli tottunut järkyttämään heikommat nunnistaan, kun nämä olivat tehneet
jotakin väärää.

"Rakas ritarini, ellei piispa olisi ennättänyt ennen minua
nimittäessään ratsunsa olisin minä tosiaankin löytänyt oivan uuden
nimen sille! Mutta nyt minä pyydän sinua ystävyytesi takia jättämään
minut hetkeksi yksin sortuneen kuvani kanssa, jotta saan koota sen
sirpaleet ja saattaa ne kunnialla hautaan."

Ja samalla hänen tarmonsa petti. Hän laski yhteenliitetyt kätensä
pöydälle ja nojasi niihin päänsä.

Epätoivo valtasi ritarin, kun hän seisoi siinä avuttomana, katsellen
tätä ylvästä kumartunutta päätä.

Hän ikävöi laskea kätensä näille armaille kultaisille hiuksille.

Mutta Moran hartioita puistatti ankara kyyneleetön nyyhky, ja ritari
pakeni pois ruusumajasta.

       *       *       *       *       *

Astuessaan nurmikon yli, jota myöten piispa oli edellisenä iltana
kävellyt, Hugh kirosi äkkipikaista kieltään, mutta kuitenkin oli hän
sydämessään tietoinen siitä, ettei hän olisi voinut toimia toisin.
Sanat, jotka Mora oli lausunut totuudesta, tuottivat hänelle kuitenkin
helpoitusta. Niin oli hän aina itsekin tuntenut. Mutta kävisikö
nyt ilmi, että hänen rehellisyytensä oli häneltä tärvellyt onnen
mahdollisuudet, ja Moralta myös?

Uuden nimen?... Mikä se mahtoi olla?... Mikä ihmeessä olikaan piispan
ratsun nimi?... Sheba? Ei, sehän oli hänen aasinsa! Salomon? Ei, se oli
hänen tammansa! Mutta kuinka voi tamma saada nimen Salomon?

Hänen järkkyneessä mielentilassaan häntä järjettömästi vaivasi, että
tamma oli saanut nimensä kuninkaan mukaan, jolla oli seitsemän sataa
vaimoa. Sitten muisti hän, että se oli "musta, mutta pulska", ja hänen
mieleensä juolahti oikea nimi, Shulamite. Niinhän se oli -- ei Salomon,
vaan Shulamite. Olihan hän lukenut tuon nimettömän Itämaan paimenen
lemmenrunon rabbin kanssa vuorilinnoituksessa. Rabbi huomautti, että
tuo sana tässä merkityksessä käytettynä tarkoitti "päivänpaahtamaa".
Suloinen Shulamite neito, joka oli paimentanut vohliansa ja hoitanut
viinitarhojansa Idän auringolle alttiina, oli polttanut otsansa
ruskeaksi ja hänen rinnallaan olivat kuningas Salomonin tuoksuavaan
haaremiin suljetut Jerusalemin tyttäret kalpeita kuin lakastuvat
liljat. Muistaessaan mustan tamman kiiltävän pinnan ihmetteli Hugh,
siitä hetkisen huvitettuna, luuliko piispa "Korkean Veisun" neidon
olleen etiopialaisen.

Silloin muisti hän etsimänsä nimen -- "Ikonoklastes". Niin tosiaan --
ratsun nimi oli Ikonoklastes. Mutta miksi oli piispa antanut sellaisen
nimen valkealle ratsulleen?

Umpimähkään astuessaan nurmikolla polkaisi ritari äkkiä kukkalavaa.
Samalla oli hän kuulevinaan piispan lempeän äänen lausuvan: "Minä
annoin sille nimen Ikonoklastes, koska se polki tärviölle muutamia
kukkalavoja, joihin minä olin pannut paljon aikaa ja huolta ja jotka
olivat minulle ylen rakkaat."

Ah!... Niinpä niin! Kauniin kukoistuksen, lupaavain taimien,
rakastettavan hoidetun tarhan hävittäjä... Siltäkö hän näytti Moran
silmissä? Puhtaassa luostarikammiossaan Mora olisi voinut pysyä
uskollisena tyttöaikansa hellimälle ihanteelle; ja nyt kun hän tiesi,
että rakkaus oli sen häneltä riistänyt, olisi hän voinut siitä
hengessään ehjästi nauttia. Aikanaan olisi hän kai myös havainnut,
että piispa ja isä Gervaise olivat sama henkilö, ja monivuotinen
pilvetön ystävyys olisi ollut heidän erilleen joutuneiden sydäntensä
viihdykkeenä, ellei hän -- kukkalavojen tärvelijä -- olisi kömpelösti
puuttunut asiaan.

Ja kuitenkin -- Mora oli ollut hänen kihlattunsa, Moran rakkaus oli
ollut hänen, paljon senjälkeen kuin isä Gervaise oli jättänyt maan.

Kuinka saattoi hän uudelleen voittaa Moran itselleen samanlaisena kuin
tämä oli kahdeksan vuotta sitten, kun he linnanmuurilla erosivat?

Kuinka saattaisi hän vapauttaa itsensä ja hänet näistä käsin
tuntumattomista, kirkollisista kahleista?

Hänen mieleensä muistui, kuinka tukalaa hänen oli ollut kävellä
valkoisten sisarten pukuun verhottuna, jolloin laahaavat liepeet
ehkäisivät hänen askeleitaan. Hänen mieleensä muistui, mitä helpotusta
hän oli tuntenut niistä päästessään ja saadessaan esteettä astua.

Miksei nytkin astua tielle, joka nopeasti veisi hänet valtaansa?

Mutta samalla rakkaus, joka ei etsi omaansa, tämä outo uusi taju, joka
äskettäin oli hänessä virinnyt, tyynnytti rauhallansa hänen värähtävän
sydämensä. Edellisenä päivänä kryptassa viettämäänsä hetkeen saakka oli
hän rakastanut Moraa oman onnensa, tavoitellut häntä oman ilonsa takia.
Mutta nyt hän tiesi, ettei hän voinut ottaa itselleen mitään onnea
Moran kärsimysten hinnalla.

"Minun pitää opettaa häntä olemaan napisematta", huusi valtiasvaisto,
joka piili hänen olennossaan.

"Minä en saa antaa hänelle mitään syytä vavista", vastasi se uusi
uskollinen hellyys, joka nyt vallitsi hänen joka ajatustaan Morasta.

Palatessaan nyt takaisin ruusumajaan, Hugh tapasi Moran istumassa,
kyynärpäät pöytään nojaten, leuka käsien varassa.

Hän oli itkenyt, mutta hänen tervehdyshymyllään oli sävy, jota Hugh
tuskin oli osannut odottaa.

Hugh kävi suoraan asiaan. Se näyttikin olevan ainoa keino päästä näistä
kietovista pulmista.

"Mora, sydämeeni koskee se, että koettaessani olla rehellinen sinua
kohtaan, minä tietämättäni olen polkenut kukkalavojasi, joissa sinä
kauan olet hoitanut muistojesi kauniita yrttejä ja myöskin minä
pelkään, että tieto tästä jalommasta rakkaudesta tekee sinulle
vaikeaksi ajatella elämääsi liittyneenä lempeen, joka näyttää sinusta
vähemmän pystyvän itseuhraukseen".

Mora tuijotti häneen tavalla, joka ilmaisi pelkästään hämmästystä.

"Rakas ritarini", lausui hän, "totta on, että minä huomaan olleeni
harhaluulojen vallassa, mutta en suinkaan mitä sinuun tulee. Et sinä
polkenut mitään kukkalavojani. Turmeltunut on vain jumaloitu kuva,
jota minä syvimmässä kunnioituksessa rakastin kuten nunna saattaa
rakastaa suojelusenkeliään. Tieto, että hän rakasti minua niinkuin mies
rakastaa naista ja että hän pakeni tätä rakkautta, jottei tuottaisi
onnettomuutta itselleen ja minulle, muuttaa muuksi tämän vuosikausia
pyhänä pitämäni muiston. Tänä aamuna kolme nimeä tulkitsi minulle sitä,
mikä on korkeinta, jalointa, parasta: Isä Gervaise, piispa Symon ja
Hugh d'Argent. Nyt on jälellä vain piispa ja sinä. Älä jätä minua,
Hugh, silloin minä todellakin joudun hyljätyksi".

Ritari naurahti hilpeästi. Hänen sydämensä helpotuksen piti päästä
purkautumaan. "Jos minä jättäisin sinut, Mora, niin sittenhän olisi
vain piispa jälellä."

"Sitten olisi vain piispa jälellä."

"Minäpä en jätä sinua, armaani. Ja minä pelkään esittäneeni kömpelösti
isä Gervaisea koskevan asian. Sellaisena kuin piispa sen minulle
kertoi, ei siinä ollut mitään, joka ei olisi ollut jaloa. Minun
mielestäni olisi pitänyt naisen sydämessä tuntua suloiselta olla niin
rakastettu."

"Vaikene", vastasi Mora, "sinä et tunne nunnan sydäntä."

Hugh ei enempää pohtinut tätä. Hänelle riitti tietää, että turmeltunut
kuva, jonka Mora oli kantanut hautaan, ei ollut heidän yhteisen
rakkautensa ihanne tai tulevan yhteisen onnensa toivo.

"Aika rientää, rakkaani", lausui Hugh. "Saanko puhua sinulle ensi
suunnitelmistani?"

"Minä kuuntelen", vastasi Mora.

Hugh seisoi ovella, keskellä keltaisia ruusuja, nojaten pihtipieleen,
käsivarret ristissä rinnalla, toinen jalka levossa.

Yhtäkkiä muisti Mora kohtauksen kammiossaan, jolloin Hugh oli seissyt
tässä asennossa, vielä naiseksi verhottuna, ja hän itse oli sanonut:
"Tiedän, että te olette mies", ja sydämessään lisännyt: "Ja varmaankin
pontevampi mies kuin Mary Seraphinen serkku Wilfred!"

"Lähdemme ratsain liikkeelle tänään", sanoi ritari, "jos sinä tunnet
jaksavasi istua muutamia tunteja satulassa, päästäksemme seuraavaan
pysähdyspaikkaamme. Se on muuan majatalo keskellä metsää: kovin
vaatimaton paikka, pelkään; mutta siellä on yksi hyvä huone, jonne voit
asettua mukavasta mistress Deborah'n kanssa. Minä makaan ulkosalla
heinissä miesteni kera. Vahtia on pidettävä koko yö. Me kuljemme
villien seutujen kautta määräpaikkaan päästäksemme."

Hugh vaikeni. Hän ei voinut jatkaa tässä kuivassa asiallisessa
äänilajissa. Hänen ryhtyessään uudelleen puhumaan oli hänen äänensä
matala ja hyvin hellä.

"Mora, minä vien sinut ensin omaan kotiisi, sinne, missä me monta
vuotta sitten rakastimme toisiamme ja erosimme. Kaikki on siellä
ennallaan. Väkesi, joka sinua rakasti ja välillä oli poissa, on
tuotettu takaisin. Seitsemän päivämatkan kuluttua olemme siellä. Minä
olen lähettänyt miehiä edellemme pitämään huolta majapaikastamme
kutakin yötä varten ja kaikesta muusta. Päästyämme sinun linnaasi,
Mora, olemme noin kolmen tunnin ratsastuksen päässä minun linnastani,
jonne minä toivon saavani kulettaa sinut. Siihen saakka, vaimoni, kuin
me sinne tulemme, olkaamme keskenämme kuin kihlatut, vaikkakin meidät
on tänä aamuna juhlallisesti vihitty. Kotiin päästyämme on oleva sinun
oman valintasi varassa tulla minun omakseni milloin ja miten tahdot.
Tähän saakka ottamamme askel -- poistumisesi luostarista ja tulosi
minun luokseni -- on välttämättä ollut tehtävä ripeästi, jos mieli sen
ollenkaan onnistua. Mutta kun se nyt on suoritettu, ei enää ole mitään
syytä kiiruhtaa. Kiihkoisen haluni siivet leikattakoon, niin että se
jaksaa noudattaa sinun taipumustasi!"

Hugh vaikeni, katsellen Moraa halajavin hymyin. Tämä ei vastannut,
jonka vuoksi ritari jatkoi taas:

"Minä olen suunnitellut, että mistress Deborah matkatavarani ja
luotettavan saattueen kera kulkee suorinta ja parasta tietä seuraavaan
yöpaikkaan. Siten sinä ja minä olemme vapaat ratsastamaan minne meitä
haluttaa, saamme käydä katsomassa vanhoja paikkoja, joita meitä
huvittaa nähdä uudelleen. Tänään voimme ratsastaa Kenilworthin kautta
ja siten tulla ensimäiseen majapaikkaamme pohjanpuolella. Martin ottaa
mistress Deborah'n takasatulaan ratsunsa selkään. Jos hän kyllästyy
matkustamaan sillä tavoin, voi hän saada sijaa matkatavaravankkureissa.
Mutta minulle on kerrottu, että hän hyvinkin pystyy matkustamaan
ratsain. Me lähetämme heidät edellemme, silloin on tullessamme kaikki
sinua varten valmiina. Jos nykyistä säätä kestää, on meillä joka päivä
nautittavana kokonainen maailma päivänpaistetta ja kauneutta; ja joka
päivä vie meidät, vaimoni, päivämatkan verran kotiamme lähemmäs. Onko
tämä sinulle mieleen? Olenko minä ottanut kaiken huomioon?" Mora nousi
ja astui ritarin viereen ruusutarhan ovelle.

Ylhäältä putosi kultainen ruusu hänen hiuksiinsa.

Hänen silmänsä olivat kyynelten kostuttamat.

"Niin täydellisesti olet sinä kaiken ajatellut ja suunnitellut, rakas
uskollinen ritarini, että minusta tuntuu kuin olisi pyhä Neitsyt sinua
opastanut. Kun me nyt ratsastamme ulos päivänpaisteeseen, on minun
uudelleen tottuminen suureen maailmaan, ja sinähän olet kärsivällinen
ja kenties opetat minulle asiat, jotka minä olen unohtanut."

Mora epäröi; ojensi kätensä puoleksi ritaria vastaan, mutta kun tämä ei
eleeseen vastannut, risti hän ne rinnalleen.

"Hugh, kovalta tuntuu, että _minun_ pitää leikata sinun loistavat
siipesi; mutta -- Hugh! Luuletko että nunnan sydän koskaan voi tulla
samanlaiseksi kuin muiden naisten?"

"Taivas varjelkoon!" vastasi ritari kiihkeästi, ajatellen Eleanoria ja
Alfridaa.

Ja kun he poistuivat ruusumajasta ja yhdessä kävelivät nurmikon
poikki, hymyili Mora, sillä hän muisti, mitenkä piispa tänä aamuna oli
vastannut samaan kysymykseen aivan samoin sanoin.

Mitä isä Gervaise olisikin sanonut, piispa ja ritari olivat yhtä mieltä!

Ja kuitenkin Mora olisi halunnut, että hänen rakas ja uskollinen
ritarinsa olisi tarttunut hänen ojennettuihin käsiinsä.

Hän olisi halunnut tuntea ritarin voimakkaan otteen.

Ehkäpä pyhä Neitsyt, joka tuntee naisen sydämen, tässäkin ohjasi
ritaria.



XLI luku

PIISPA MUISTELEE MENNEITÄ.


Symon, Worcesterin piispa, istui viileässä kirjastossaan.

Hän oli uupunut tavalla, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut,
eikä hän ollut voinut kuvitella, että mies saattaa olla henkisesti
ja ruumiillisesti niin uupunut ja kuitenkin edelleenkin hengittää ja
ajatella.

Muutamissa ihmisissä äärimäinen väsymys aiheuttaa ruumiillista
levottomuutta. Toisin oli piispan laita. Kuta väsyneempi hän oli, sitä
liikkumattomampana hän istui paikallaan; jalat hänellä oli ristissä,
kyynärpäät tuolin nojapuissa, molempien käsien sormet keveästi toisiaan
vasten painettuina, pää nojaten tuolin korkeata selustaa vastaan, katse
kohdistettuna yli joen avautuvaan näköalaan.

Katsellessaan mitään näkemättömin silmin niittylakeutta, etäistä
metsänreunaa ja Malvernin kukkuloiden pehmeätä ääriviivaa, hän
ajatteli, kuinka mieluista olisi, jos ei tarvitsisi koskaan enää
poistua tästä rauhallisesta huoneesta, ei koskaan enää nousta
tuolistaan, ei koskaan enää hymyillä, kun sydän oli sairas, eikä
kumartaa, kun mieli oli synkkä!

Henkilöt, jotka parhaiten tunsivat piispan, puhelivat usein keskenään
hänen ihmeteltävästä elinvoimastaan ja tarmostaan ja heidän
mielilauseensa hänestä oli, ettei hän ollut koskaan väsynyt. He
olisivat osuneet oikeampaan, jos olisivat sanoneet, etteivät he koskaan
olleet nähneet häntä väsyneenä.

Piispalla oli kauan ollut elämänohjeena, ettei ruumiin eikä sielun
väsymystä koskaan pitänyt näyttää muille. Kuta väsyneempi hän oli, sitä
valmiimpi oli hän hymyilemään, sitä keveämmät hänen liikkeensä, sitä
alttiimpi oli hän kallistamaan korvansa anojille, jotka vetosivat hänen
myötätuntoonsa tai harrastukseensa.

Seurassa hän ei koskaan huokaissut, kuten isä Pietari teki, kun
hän nautittuaan ylen runsaasti lohta, paistettua metsänriistaa ja
rusinapiirakkaa oli vatsanväänteitten takia taipuvainen alakuloisuuteen.

Hän ei koskaan haukotellut kirkonkokouksessa, yhtä vähän säädyllisesti
peittämällä suunsa kädellään kuten laiha espanjalainen kardinaali
teki, kuin häpeämättömästi avoimin suin, kuten teki Eveshamin pyöreä
ja punakka apotti, paljastaen vastassaan istuville hämmästyneille
veljille ontelomaisen nielunsa, punaisen ja vahvan kielensä ja terveen
hammasrivinsä.

Sitäpaitsi piispa olisi yhtä hyvin saattanut tuoda ruttosairaan
vaatteen taloon, jossa oli terveitä lapsia, kuin astua johonkin seuraan
väsynein ilmein ja ikävystyneellä tavalla.

"Hän ei ole koskaan uupunut", sanoivat senvuoksi hänen ystävänsä.

"Hän ei tiedä, mitä väsymys onkaan", myönsivät hänen tuttavansa.

"Ei sellaista työtä voida lukea ansioksi, joka ei tekijälleen ole
miksikään taakaksi, vaan pikemminkin huviksi", lausuivat hänen
kykyjensä kadehtija!

"Häntä riivaa tarmon paholainen", pilkkasivat hänen vihamiehensä. "Jos
tämä paholainen ajettaisiin hänestä ulos, raukenisi hän samassa."

"Hän on täynnä pyhää henkeä", selittivät hänen ihailijansa, "ja siitä
saa hän sellaisen voiman, että hän voi tehdä työtä lakkaamatta,
tietämättä mitään ihmisten tavallisesta heikkoudesta".

Eikä kenkään tiennyt, että piispa Symonin uskontoon kuului salata
väsymyksensä muilta.

Kerran kuitenkin, kun hän oli istunut puhelemassa priorittaren
kammiossa, oli tämä äkkiä noussut sanoen: "Te olette väsynyt, isä.
Jääkää tänne hiljaa istumaan; minä kirjoitan sill'aikaa messukirjaani."

Prioritar oli astunut pöytänsä ääreen, ja piispa oli jäänyt istumaan
kuten nytkin, paitsi että hänen katseensa silloin saattoi viipyä
priorittaren kasvoilla, kun tämä istui kirjansa ylle kumartuneena.

Hetkisen kuluttua oli piispa kysynyt: "Mistä te tiedätte, että minä
olin väsynyt, rakas prioritar?"

Katsettansa kohottamatta tämä oli vastannut:

"Siitä, että te hymyilitte kahdesti, vaikkei ollut mitään aihetta
hymyillä."

Taas kesti tuokion lepoisaa hiljaisuutta -- prioritar työskenteli ja
piispa katseli sitä. Sitten jälkimäinen huomautti: "Ystäväni sanovat,
etten minä ole koskaan väsynyt."

Ja prioritar oli vastannut: "He puhuisivat enemmän totta, jos he
sanoisivat, että te ette koskaan paljasta itseänne."

Piispa hämmästyi huomatessaan olevansa näin hyvin ymmärretty. Hän
tuskin pystyi panemaan hiippaa päähänsä, niin oli prioritar kukkuroinut
hänen päänsä kiitoksen laakerilla. Ja tämä oli ainoa hetki, jolloin
piispa kysyi itseltään, uskoiko prioritar tosiaan, että isä Gervaise
lepäsi valtameren pohjassa. Miehelle tuottaa aina hämmästystä, kun
naisen hairahtumaton vaisto kohdistuu häneen itseensä.

Nyt, tänä musertavan uupumuksen hetkenä hän palautti mieleensä kuvatun
kohtauksen. Sulkien edessään olevan avaran näköalan silmistään ja
avaten nämä kohti muistojensa lumottuja maisemia, hän oli näkevinään
nuo tyvenet kasvot, niiden jaloa itsehillintää tulkitsevan puhtaan
ilmeen, kun hän istui siinä kumartuneena kirjailemansa sivun yllä. Hän
näki priorittaren riippuvan hunnun vakavat viivat ja poimut, hänen
pitkien sormiensa hienostuneet liikkeet, jopa hänen povellaan riippuvan
jalokivillä koristetun ristinkin, hänen korkean toimensa merkin.

Näin menneisyyteen silmäten piispa palautti mieleen tämän hiljaisen
hetken suuren rauhan, priorittaren istuessa työnsä ääressä. Mitään
sanoja ei tarvittu. Piispalle soi levon priorittaren pelkkä läsnäolo
ja tietoisuus, että hän tiesi hänet uupuneeksi. Taas katsahti piispa
mielikuvaansa. Mutta nyt olivat hunnun poimut hävinneet. Kultainen kehä
ympäröi hänen kauniit loistavat hiuksensa.

Piispa avasi väsyneet silmänsä ja kiinnitti ne uudelleen maisemaan.

Hän arveli, että kahden perättäisen päivän pitkät ratsastukset olivat
ruumiillisesti taittaneet hänet; ja hänen ponnistuksensa taatakseen
naiselle, joka oli hänelle kalliimpi kuin oma elämä, turvan ja onnen
oli nyt vaihtunut henkiseksi uupumukseksi, joka näytti tekevän hänet
kykenemättömäksi katsomaan silmästä silmään tulevia yksinäisiä vuosia.
Ajatus että prioritar nyt oli ritarin luona, ei tuottanut hänelle
kärsimystä. Pelkoa aiheutti hänessä vain ajatus että tapahtuisi
jotain odottamatonta, joka estäisi heidän onnensa puhkeamasta täyteen
kukoistukseensa.

Piispa ei ollut koskaan rakastanut Moraa niinkuin mies sitä naista,
jonka kanssa hän tahtoo solmia avioliiton; -- ainakin oli hän heti
tukehduttanut ja ehkäissyt tämänsuuntaiset rakkautensa oireet.

Hänestä tuntui, että hän alusta saakka oli rakastanut häntä niin kuin
Josef oli mahtanut rakastaa neitsyttä, joka oli hänen huomaansa uskottu
-- joka oli hänen eikä kuitenkaan hänen, josta näyssä oli lausuttu
"Maria, sinun vaimosi", mutta joka kantoi tätä nimeä vain siksi, että
Josefilla olisi oikeus varjella ja hoitaa häntä, joka oli pyhimmän
lipas ja Korkeimman siipien suojassa: Jumalan Äiti, pyhä Neitsyt
iänkaiken.

Piispasta tuntui, että ilo, jota hän oli tuntenut siitä saakka kuin hän
oli joutunut Worcesterin piispanistuimelle ja ollut Moran suojelijana,
oli sellainen, että Josef hyvin olisi saattanut sen ymmärtää; ja nyt
hän oli tehnyt suurimman uhrauksensa, ja se oli jättänyt hänet itsensä
epätoivon valtaan.

Edellisenä iltana, heti kun vanhan maallikkosisaren ruumis oli
poistettu priorittaren kammiosta, oli piispa kerännyt kaikki sellaiset
esineet, joille Mora pani erikoista arvoa ja jotka hän oli pyytänyt
piispan varaamaan itselleen; ne olivat enimmäkseen piispan lahjoja
hänelle.

Hartauskirjat, joita Mora niin usein oli jäljentänyt ja kääntänyt,
lepäsivät nyt piispan pöydällä.

Hänen uupunut katseensa viivähti niissä. Kuinka usein olikaan hän
nähnyt noiden valkeiden sormieni avaavan niiden raskaat hakaset ja
verkkaan kääntävän niiden lehtiä.

Kirjat jäivät jälelle, mutta Mora oli mennyt.

Piispan uupuneet aivot toistivat yhä uudelleen tätä selvää seikkaa;
sitten alkoivat ne kuvitella sen vastakohtaa. Mitähän, jos kirjat
olisivat menneet, mutta Mora itse jäänyt...? Ja hänen mielessään
muodostui aivan luettelo kaikesta siitä, mikä kernaasti olisi
saanut mennä menojaan, ilman että hän olisi sitä kaivannut, kunhan
vaan tuo rakas olisi jäänyt... Pian oli palatsi... kaupunki...
luostarikirkkokin siirtynyt luetteloon... Hän eli yksinään Moran kanssa
auringonlaskussa... ja taivaanranta hohti... ja kohta hän ja Mora
astuivat Mary Antonyn kultaisia portaita myöten ylös, yhdessä...

Vait!... "Niin päästi Hän omansa rauhaan."

       *       *       *       *       *

Piispa oli juuri käynyt luostarin hautausmaahan siunaamassa iäkkään
maallikkosisaren kuluneen ruumiin.

Kun hän oli ilmaissut haluavansa itse toimittaa hautausmenot, oli
alaprioritar hämmästyneenä rohjennut ruveta kiistämään vastaan.

Koko nunnakunnan historian aikana ei sellaista kunniaa oltu suotu
edes laitoksen taloudenhoitajattanne, sitä vähemmän kenellekään
maallikkosisarelle. Isä Pietari tai priori ne toimittaisi? Jos
prioritar itse olisi ollut kysymyksessä, silloin olisi ollut toisin --

Harvat muistavat nähneensä Worcesterin piispan ystävällisistä silmistä
purkautuvan äkillisen suuttumuksen salaman. Mutta alaprioritar ei
koskaan unohtanut sen jähmettävää vaikutusta.

Ja suurella komeudella ja juhlallisuudella kuin olisi Valkoisten
sisarten prioritar itse ollut kysymyksessä, laskettiin Mary Antony
eukon halvat jäännökset luostarin hautausmaahan, paikkaan, jonka hän
oli itse valinnut puoli vuosisataa aikaisemmin. Koko järjestö oli
suuren murheen vallassa. Se suuri menetys, minkä he olivat kärsineet,
kun prioritar salaperäisellä tavalla poistui heidän keskuudestaan,
painoi nunnain mieliä raskaasti; ja jollakin tavoin, jota he eivät
osanneet itselleen selvittää, näytti se olevan yhteydessä vanhan
maallikkosisaren kuoleman kanssa.

Kun hautauskulkue verkkaan asteli tietään kappelista kypressikujan ja
hedelmätarhan kautta hautausmaalle, tipahtelivat nunnien murheellisilta
kasvoilta kyyneleet yhtä paljon rakkaudesta entistä prioritarta kohtaan
kuin surusta Mary Antonyn menetyksen johdosta. Maallikkosisarten
pieni ryhmä nyyhkytti lakkaamatta. Sisar Abigail, jota Antony eukko
niin usein oli nimittänyt "rähiseväksi homsuksi", osoitti tässä viime
kohtauksessa nimensä täysin oikeutetuksi.

Kun kulkue taas järjestyi poistuakseen haudalta, tajusi sisar Mary
Seraphine, että nyt, kun Mary Antony oli saatettu leposijaansa, oli
tullut hetki, jolloin hän sopivasti saattoi tulla huomion keskustaksi
ja päästä takaisin luostariin muiden käsivarsien kannattamana.
Senvuoksi yllätti hänet pyörtymiskohtaus ja hän putosi päistikkaa
maahan.

Piispa, hänen kappalaisensa, pappinsa ja apulaisensa pysähtyivät,
epävarmoina, mitä tehdä.

Sisar Theresa ynnä muut nunnat olisivat halunneet kiiruhtaa nostamaan
hänet maasta, mutta alapriorittaren käsky kajahti käskevänä ja selvänä.

"Antakaa hänen maata. Jos hän mieluummin jää makaamaan kuolleen
seuraan, niin ei siitä ole suurta vahinkoa eläville."

Ja hurskaasti ristien kätensä rinnalleen, luoden huntunsa aukosta
vaanivan katseensa oikeaan ja vasempaan, alaprioritar lähti astumaan
eteenpäin nunnien etupäässä.

Piispan kulkue oli taaskin johdossa; juhlallinen veisuu alkoi; ja kun
piispa kääntyi kypressikäytävään, näki hän Mary Seraphinen rientävän
hedelmäpuiden välissä, koettaen huomaamatta päästä taas entiselle
paikalleen muiden joukkoon.

Piispa hymyili, muistaen monia keskustelultaan, joita hänellä oli ollut
priorittaren kanssa Mary Seraphinesta, ynnä ritarin vihastusta, kun hän
pelkäsi heidän tyrkyttävän tätä hölmöä nunnaa hänelle.

Sitten hän huokasi muistaessaan, että luostarin johto nyt oli siirtynyt
alapriorittaren pystyviin käsiin, ja että uuden priorittaren valinta
näiden tavattomien olosuhteiden vallitessa lankesi hänen osalleen.

Kenties hänen tätä seikkaa koskevat keskustelunsa, ensin priorin,
sitten alapriorittaren kanssa, osaksi olivat syynä siihen äärimäiseen
uupumukseen, kun hän nyt lopultakin huomasi olevansa yksinään
kirjastossaan.

       *       *       *       *       *

Mutta niiden palkka, "joiden voimana on istua hiljaa", oli jo tullut
piispan osalle.

Niin pian kuin hän oli kiinnittänyt katseensa hartauskirjoihin,
alkoivat hänen silmäluomensa hiljaa painua. Uni oli jo
yllättämäisillään hänet, kun hän päätti antaa palatsin, kaupungin,
jopa katedraalinkin mennä menojaan, kunhan hän vain saisi pitää
priorittaren. Ja kun hän Moran kanssa nousi ylös kultaisia portaita,
oli hänen mielensä päässyt lepoon: hänen uupunut ruumiinsa oli vaipunut
uneen.

Muutaman harvan minuutin uni riitti piispalle; ja herätessään hän
kuvitteli kuulleensa itsensä sanoneen: "Ei, Hugh. Ei kukaan muu kuin
vanha maallikkosisar Mary Antony."

Hän nousi istumaan, ihmetellen mitä tämä lause saattoi tarkoittaa,
milloin ja missä se oli mahtanut tulla lausutuksi.

Näin kummeksiessaan hän sattui kohdistamaan katseensa valkeaan kiveen,
jonka hän oli heittänyt Severniin ja jonka ritari, syöksymällä
kaiteelta jokeen, oli tuonut sen pohjasta. Kivi näytti jollakin tavoin
olevan yhteydessä tämän satunnaisen lauseen kanssa, joka oli hänen
aivoissaan toistunut.

Piispa nousi, astui työpöytänsä ääreen, otti valkean kiven käteensä ja
seisoi liikkumattomana, mietteisiin vaipuneena. Sitten astui hän ulos
kentälle ja käveli edestakaisin pihaan johtavan holviportin ja jokea
reunustavan rintamuksen väliä.

Niin -- täällä se tapahtui.

Hän oli ratsastanut Shulamiten selässä kaupunkiin sen yläpuolella
olevilta kummuilta, mistä hän oli katsellut, kuinka prioritar oli
ratsastanut joen rannalla olevalla niityllä.

Hän oli tavannut Hugh d'Argentin itseään odottamassa ja yhdessä he
olivat käyskennelleet tällä kentällä vakavaan keskusteluun vaipuneina.

Hugh oli ollut kovin halukas kuulemaan joka yksityiskohdan, mikä
oli sattunut piispan käydessä luostarissa, kohtauksen priorittaren
kammiossa, kun piispa oli näyttänyt hänelle paavin vast'ikään
Roomasta saapuneen lupakirjan. Puhuessaan siitä, millä tavoin asiat
lähituntien kuluessa saattaisivat kehittyä, Hugh kysyi, tiesikö Moraa
lukuunottamatta luostarissa kukaan hänen olostaan Worcesterissa, siitä,
että hänen oli onnistunut tunkeutua pylväskäytävään kryptan kautta,
valepuvussa päästä Moran kammioon ja puhua hänen kanssaan.

Piispa oli vastannut, ettei tästä tiennyt kukaan lukuunottamatta vanhaa
maallikkosisarta Mary Antonya, joka oli priorittarelle ehdottomasti
uskollinen, joka oli viekastunut yhdeksänkymmenen vuoden ajan
pettäessään ylempiään, mutta ansaitsi täyttä luottamusta.

"Kuinka tuli hän tietämään asian?" luuli piispa muistavansa ritarin
kysyneen. Siihen oli piispa vastannut, että hänellä ei siitä vielä
ollut varmaa käsitystä, mutta että hän oli taipuvainen luulemaan, että
kun prioritar oli käskenyt eukon poistua, oli tämä pujahtanut johonkin
kätköpaikkaan, mistä hän oli nähnyt ja kuullut jotakin mitä kammiossa
tapahtui.

Tähän ei ritari maininnut mitään; ja kävellessään nyt edestakaisin
kentällä, valkea kivi kädessään, ei piispa saattanut tuntea itseään
vallan varmaksi siitä, oliko Hugh täysin käsittänyt hänen sanainsa
merkityksen; kuitenkin hän tiesi että lauseet, jotka kulkevat korvain
ohi melkein huomaamatta, kun ajatus on muualla, helposti juolahtavat
mieleen uudelleen ja paljastuvat täydessä merkityksessään, kun sattuu
jotakin, johonka ne luovat valaistusta.

Tämä asianvaihe siis oli saanut piispan kävelemään kentälle, missä hän
palautti mieleensä joka askelen siellä tapahtuneessa keskustelussa.

Ennemmin tai myöhemmin Mora kertoisi miehelleen Mary Antonyn
ihmeellisen näyn. Jos hänen onnistuu keskeytetyksi tulematta kertoa se
loppuun, on kaikki hyvin. Ritari on huomaava, kuinka tärkeätä on pitää
salassa, että vanha maallikkosisar -- aivan maallisella tavalla -- oli
saanut tietoonsa ritarin luostarissa käynnin. Mutta jos Mora sensijaan
alottaisi kertomuksensa huomauttamalla, ettei kukaan luostarissa
tiennyt hänen käynnistään, niin ritari epäilemättä heti lausuisi:
"Ei, siinä sinä erehdyt! Minä olen kuullut piispalta, että vanha
maallikkosisar Mary Antony tiesi sen; hän oli piileksinyt paikassa,
mistä hän oli nähnyt ja kuullut paljon siitä, mitä tapahtui; mutta kun
hän on hyvin uskollinen ja tavallista viekkaampi, saattaa häneen --
lausui piispa -- täydellisesti luottaa."

Tästä saattoi koitua korjaamatonta vahinkoa, sillä Mora huomaisi heti,
että hänet oli petetty, ja hänen omantunnonrauhansa häiriintyisi,
ehkäpä kokonaan järkkyisikin.

Yksi seikka oli piispan mielestä selvä.

Hugh'ta täytyi varoittaa. Otaksuttavasti ei vielä ollut mitään vahinkoa
tapahtunut. Näky oli Moralle niin pyhä asia, että viikkoja saattoi
kulua ennenkuin hän puhuisi siitä miehelleen.

Niin pian kuin mahdollista oli Hugh'ta varoitettava.



XLII luku

VAROITUS.


Virkeänä, päättäväisenä, väsymyksen merkistä kokonaan vapautuneena
palasi piispa kirjastoon, laski kiven kirjoituspöydälle ja istuutui
kirjoittamaan kirjettä. Hän oli suunnitellut sanansa valmiiksi eikä hän
kertaakaan pysähtynyt eikä epäröinyt yhdenkään sanan johdosta.

Viime sanoja kirjoittaessaan hän kohotti vasemman kätensä ja vetäisi
hopeakellon nauhaa.

Kun palvelija astui huoneeseen, puhutteli piispa häntä nostamatta
katsettaan pöydästä.

"Pyydä veli Philipiä tulemaan tänne viivyttelemättä."

Kun piispa sinetöityään kirjeensä laski kynän kädestään ja kohotti
katseensa, seisoi veli Philip hänen edessään.

"Philip", sanoi piispa, "valitse luotettava lähetti hevosmiesten
joukosta, joku, jolla on järkeä yhtä paljon kuin lihaksia; anna
hänelle hyvä ratsu, varusta hänet kaikella mitä hän suinkin tarvitsee
kuuden päivän matkaa varten. Toimita hänet minun luokseni niin pian
kuin hän on valmis lähtemään. Hänen on vietävä hyvin tärkeä kirje
sir Hugh d'Argentille; ja kun minä tiedän vain ritarin matkatien
ja pysähdyspaikat hänen retkellään kohti pohjoista, mutta en hänen
lähtöhetkeään, joka on saattanut sattua eiliseksi tai lykkäytyä
huomiseksi, täytyy lähetin ratsastaa ensin Warwickiin, ja jos ritari
on poistunut sieltä, tulee hänen seurata edellisen jälkiä, kunnes hän
tapaa hänet."

"Herra piispa", sanoi veli Philip, "aurinko laskee ja päivänvalo
sammuu. Lähetti ei nyt enää voi ehtiä Warwickiin ennenkuin myöhään
yöllä. Eikö olisi parempi varustaa kaikki valmiiksi ja antaa
hänen lähteä päivän koitteessa. Hän voisi silloin saapua perille
aikaisin päivällä ja voisi pian tavata kunnioitettavan ritarin, joka
ratsastaessaan rouvansa kanssa kulkee lyhyin päivämatkoin."

"Ei", vastasi piispa, "asia ei salli mitään lykkäystä. Varusta lähetti
niin hyvin, että hän selviää kaikista vaaroista. Hänen pitää lähteä
puolen tunnin kuluttua."

Veli Philip kumarsi syvään ja poistui.

Piispa kumartui taas pöydän yli ja luki, mitä hän oli kirjoittanut.
Alkutervehdyksiä hän vain vilkaisi, mutta tutki huolellisesti seuraavan.

"Tämän kirjeen tuo sinulle, poikani, rientävä ratsaslähetti, koska sen
sisältämä huomautus on erinomaisen tähdellinen.

"Älä missään tapauksessa salli Moran saada tietoonsa sitä mitä minä
kerroin sinulle neljä päivää takaperin, kun me kävelimme nurmikolla,
että nimittäin vanha maallikkosisar Mary Antony tiesi sinun käynnistäsi
luostarissa, ja että hän jostakin kätköpaikasta oli nähnyt ja kuullut
paljon mitä Moran kammiossa tapahtui. En tiedä, huomasitko tämän
seikan, kun minä mainitsin asiasta. Sinä et senjohdosta mitään
maininnut. Silloin asia ei paljon merkinnyt, mutta nyt se on saanut
erinomaisen merkityksen.

"Kun minä tuona aamuna havaitsin, että vanha maallikkosisar tiesi
enemmän kuin kukaan aavistikaan ja oli järkähtämättömän uskollinen
priorittarelle, minä ratsastaessani ulos luostarin pihasta sattumalta
mainitsin hänelle, että kunnianarvoisa äiti molemmin käsin torjui
luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt itse, näyn tai ilmestyksen kautta,
sitä hänelle tarjoaisi.

"Tämän johdosta, rakas ritarini, tuo uskollinen vanha sielu käytti
järkeään, jota hän oli pyytänyt pyhän Neitsyen terästämään, pani
toimeen oman keksimänsä näyn, joka oli niin erinomaisesti keksitty
ja niin oivallisesti toimeenpantu, että Mora -- jolla ei ollut
aavistustakaan Antony eukon salaisesta tiedosta -- ehdottomasti uskoi
sen todeksi. Sinä voit, poikani, tosiaankin kiittää taivasta tuon
vanhan eukon järkevyydestä; sillä, kuten sinä joskus epäilemättä saat
kuulla Moralta itseltään, antoi se sinulle vaimosi!

"Mutta älköön missään tapauksessa mikään sinun satunnainen sanasi
saattako Moraa epäilemään näyn aitoutta. Se riistäisi _hänellä_ hänen
sielunrauhansa. Se riistäisi _sinulla_ hänen läsnäolonsa.

"Tällä välin on iäkäs maallikkosisar kuollut eilen, senjälkeen kun
hän oli petkuttanut koko luostarin, sulkemalla itsensä priorittaren
kammioon ja pysyttelemällä siellä, siitä saakka kuin hän havaitsi sen
tyhjäksi nunnien palattua iltamessusta siihen asti kuin minä seuraavana
iltana saavuin sinne. Täten esti hän syntymästä mitään Moran pakoa
koskevia utelemisia ja vältti mahdollisen pahennuksen. Mutta tämä
vuorokauden kestänyt paasto maksoi vanhalle vaimolle hänen henkensä.
Uskollinen sielu hän oli, ja hänellä oli terävä järki!

"Tilaisuuden sattuessa minä joskus kerron sinulle Mary Antonyn
salajuonen kokonaisuudessaan. Se on kyllä kuulemisen arvoinen.

"Minä uskon, että sinun onnesi on täydellinen; kuinka on vaimosi laita,
Hugh?

"Mutta me emme saa panna alttiiksi mitään, emmekä koskaan saa unohtaa,
että käsitellessämme Moraa me käsittelemme naisen sydäntä.

"Senvuoksi, poikani, ole varovainen. Suokoon taivas, että tämä kirje
viipymättä saapuisi käsiisi, ajoissa estääkseen onnettomuuden."

       *       *       *       *       *

Kun veli Philip saattoi matkaansa varten täysin varustetun lähetin
piispan eteen, oli tämä kirje valmiina, sinetöitynä. Se oli osoitettu
sir Hugh d'Argentille, Warwickin linnaan ensi sijassa, mutta ellei
se siellä häntä saavuttaisi, kuhunkin seuraavaan pysähdyspaikkaan
pohjoiseen vievällä tiellä, viimeksi Norellen linnaan, joka piispan
laskujen mukaan saavutettaisiin seitsemäntenä päivänä Warwickista
lähdettyä.

Niinpä lähetti hypähti satulaan ja ratsasti suuresta portista ulos.
Hänen vyöllään riippuvassa nahkalaukussa oli kirje ja huomattava
rahasumma matkansa tarpeita varten; ja hänen hieman yksinkertaisessa
mielessään viipyivät piispan antamat ohjeet, jotka eivät suinkaan
olleet monimutkaiset, mutta jotka piispa oli esittänyt häneen niin
läpitunkevasti katsoen, että tämä kunnon mies tunsi saaneensa ne kuin
miekan teräksisestä tutkaimesta.

Hänen piti ratsastaa Warwickiin täyttä menoa, herättää portinvartija
ja linnanvouti, saapui hän perille mihinkä aikaan hyvänsä. Jos ritari
vielä oli linnassa, piti kirje annettaman hänen käteensä niin pian
kuin hän aamulla poistui huoneestaan. Mutta jos hän jo oli lähtenyt
Warwickista, piti lähetin, saatuaan ruokaa ja lepoa itselleen ja
hevoselleen, ratsastaa seuraavaan pysähdyspaikkaan, ja, jos tarvittiin,
yhä seuraavaan, kunnes hän tapaisi sir Hugh'n ja voisi jättää kirjeen
hänen omiin käsiinsä, niin huomaamatta kuin mahdollista.

       *       *       *       *       *

Kun lähetti oli poistunut kirjastosta, astui piispa käytävään,
nousi pitosaliin ja katseli, kuinka hän ratsasti pois, seisten
ikkuna-aukossa, josta näkyi pihalle ja josta Hugh oli katsellut, kuinka
Roger de Berchelai saapui perille, tuoden kirjeen Roomasta.

Ja piispa tunsi sydämessään suurta helpotusta, kun hän kuuli nopeimman
hevosensa kavionkapseen kajahtavan kivitystä vasten ja kuolevan
etäisyyteen.

Vakava vaara välttyisi, jos ritari tulisi aikanaan varoitetuksi.

Piispa rukoili, että tämä kirje saapuisi Hugh'n käsiin, ennenkuin Mora
saisi aihetta kertoa hänelle Mary Antonyn näystä.

Hän soimasi itseään katkerasti siitä, ettei hän aikaisemmin ollut
muistanut kentällä tapahtunutta keskustelua. Kuinka helppo hänen olisi
ollut, senjälkeen kuin hän ruusutarhassa oli kuullut Moran tarinan,
vihjata Hugh'lle varoituksen sana ennenkuin hän poistui Warwickista.

Heti auringonlaskun jälkeen saapui palatsiin muuan piispan miehistä,
joka oli jäänyt jälelle Warwickiin, ja toi sen uutisen, että ritari,
hänen puolisonsa ja koko heidän seurueensa oli ratsastanut pois
Warwickista edellisenä päivänä iltapäivällä.

Piispa pahoitteli tämän välttämättä aiheuttamaa viivytystä, mutta
iloitsi samalla kotimatkan pikaisesta alkamisesta, hän kun oli salassa
peljännyt, että Hugh'lle kenties tuottaisi vaikeutta saada morsiamensa
jatkamaan matkaa kanssansa.

Kuitenkin kaikitenkin olivat he vain kaksi päivämatkaa lähetistä
edellä, ja kiiruusti ratsastamalla saattoi tämä tavata heidät
seuraavana päivänä. Mukavassa takasatulassakin istuen oli mistress
Deborah osoittautuva kykenemättömäksi liika kiireiseen matkantekoon.

       *       *       *       *       *

Mutta seuraavana päivänä veli Philip saapui piispan luo kiirehtien
kovin levottoman näköisenä.

Lähetti oli palannut, kipein jaloin ja lopen uupuneena, runneltuna ja
haavoittuneena, tuskin riepuakaan yllään.

Metsässä, enää kymmenen peninkulman päässä Warwickista oli rosvojoukko
pimeyttä hyväkseen käyttäen karannut hänen kimppuunsa, riistänyt
häneltä hevosensa ja kaiken hänen omaisuutensa ja jättänyt hänet
kuolleeksi luultuna tienojaan. Mutta mies oli vain ällistynyt ja
ruhjoutunut, ja kun hänelle selvisi asemansa, katsoi hän parhaaksi
palata takaisin Worcesteriin ja siellä kertoa tapaturmansa.

Piispa kuunteli vaieten tätä tarinaa.

Kun se oli päättynyt lausui hän hiljaa: "Hyvä veli Philip, sinun
älysi osasi oikeaan, minun väärään. Jos minä olisin antautunut sinun
opastettavaksesi, en minä olisi menettänyt hyvää hevosta enkä -- ja
sillä seikalla on näissä oloissa suurempi merkitys -- kaksikymmentä
neljä tuntia kallista aikaa."

Veli Philip teki syvän kumarruksen ja näytti syvästi häpeävän omaa
suurempaa älykkäisyyttään ja onnettomana toivovan, että kunnianarvoisa
isä olisi ollut oikeassa ja hän väärässä.

"Kuitenkin", jatkoi piispa hetken mietittyään, "täytyy minun nyt jättää
sikseen typeryyteni tutkistelu, kunnes olemme ryhtyneet kiireellisiin
toimenpiteisiin korjataksemme tapaturman."

"Tällä kertaa, kunnon Philip, saat sinä viedä minun kirjeeni perille.
Ota seuralaisiksesi kaksi miestämme ja enemmänkin, jos katsot sen
tarpeelliseksi. Ratsasta täältä suoraan Norellen linnaan, jalon
kreivittären linnaan, joka äskettäin vihittiin sir Hugh'n kanssa. Minä
annan sinulle matkasuunnitelman.

"Jos sir Hugh on morsiamineen saapunut perille, kun sinä tulet linnaan,
koeta saada aikaan keskustelu ritarin kanssa kahden ja pistä kirje
hänen omiin käsiinsä. Mutta jos he vielä ovat matkalla, niin ratsasta
heitä vastaan, pitkin tietä, jonka sinulle ilmoitan. Pidä vain huoli
siitä, etteivät muut kuin ritari tai hänen palvelijansa Martin
Goodfellow huomaa asiaasi.

"Kun olet jättänyt kirjeen ja saanut siihen vastauksen tulee
sinun palata luokseni niin kiiruusti kuin mahdollista, kuitenkaan
uuvuttamatta miehiä ja ratsuja. Kuinka pian voit lähteä liikkeelle?"

"Tunnin kuluttua, jalo herra", vastasi veli Philip iloisena, sillä tämä
kutsu välittömään palvelukseen paransi hänet häpeästään; "kolmen miehen
seuraamana, jotenka voimme ratsastaa yhtä hyvin päivin kuin öin."

"Hyvä", sanoi piispa, ja kun maallikkoveli syvään kumartaen oli
kiiruhtanut huoneesta, tarttui Worcesterin Symon kirjoitusvehkeisiin
ja laati uudelleen ritarille aiotun varoituksensa; hän kirjoitti
sen lyhemmin kuin taannoin, mutta korosti painokkaasti, kuinka
välttämätöntä oli salata Mary Antonyn tieto hänen käynnistään
luostarissa, jotta ei Mora rupeisi epäilemään sen näyn aitoutta, joka
oli saanut hänet tekemään suuren päätöksensä ja joka itse asiassa
kokonaisuudessaan oli Mary Antonyn rakastavan sydämen ja nokkelan älyn
toimeenpanoa.

       *       *       *       *       *

Niinpä seisoi piispa toistamiseen pitosalin akkuna-aukossa, ja
katsellen alas pihalle hän näki uskollisen Philipinsä aseistettujen
seuralaistensa saattamina ratsastavan ulos palatsin portista.

Tapaturman korjaamiseksi ei oltu yhtään aikaa hukattu. Ja kuitenkin oli
piispan sydämessä raskas aavistus, kun hän verkkaan asteli salissa.

Hän pelkäsi suuresti, että tämä kahdenkymmenenneljän tunnin viivytys
merkitsisi, että oli tapahtunut onnettomuus, jota ei koskaan saataisi
tekemättömäksi.

Hän meni kappeliin ja polvistui pitkään rukoukseen pyhän Josefin
alttarin eteen. Hän rukoili hehkuvalla hartaudella, että hänen
varoituksensa saapuisi ritarin käsiin, ennenkuin hänen huuliltaan oli
pujahtanut mikään sana, joka saattaisi horjuttaa Moran uskoa siihen,
mikä hänen silmissään yksinään pystyi oikeuttamaan hänen ottamansa
kohtalokkaan askelen.

Piispa rukoili ja paastosi; paastosi, rukoili ja valvoi. Läpi koko yön
hän ajatuksissaan seurasi veli Philipiä ja hänen seuralaisiaan heidän
matkallaan kohti pohjoista, kautta metsien, laaksojen ja rämeiden,
suoraan Moran kotiin, jonne hän ynnä Mora pyrkivät toista kiertävämpää
tietä.



XLIII luku

VANHA KOHTAUSPAIKKA.


Avoimesta akkuna-aukosta tulviva kuudan valaisi kirkkaalla
säteilyllään huoneen, joka Mora de Nordien tyttöaikana oli ollut hänen
makuukammionsa.

Se sisälsi monia lapsuuden aarteita. Jokainen sen tuttu esine kuiski
jo kauan sitten äänettömyyden salaperäiseen Valtakuntaan siirtyneiden
rakkaiden lemmestä ja huolenpidosta: jalosta isästä, joka oli kaatunut
taistelussa; hellästä äidistä, joka ei jaksanut jäädä eloon soturinsa
jälkeen, jonka kutsu oli käskevämpi kuin heidän molempain ihailemansa
kauniin tyttären tarve.

Moran mielestä oli huone täynnä helliä ja ahdistavia muistoja.

Kuinka monet tyttöunelmat hän olikaan uneksinut terveen ruumiinsa
levätessä tällä vuoteella, uuvutettuaan itsensä hurjilla ratsastuksilla
tai hiipimällä jyrkillä kallioilla etsimässä harvinaisia kukkia
istuttaakseen ne puutarhaansa.

Tässä huoneessa hän oli ikävöinyt isäänsä, voimakkaat nuoret käsivarret
kierrettyinä itkevän äidin ympäri.

Tässä huoneessa oli hän itkenyt äitiänsä, eikä häntä lohduttamassa
ollut kukaan lukuunottamatta hänen uskollista imettäjäänsä, Deborahia.

Tähän huoneeseen oli hän vihan vallassa paennut sisarpuolensa Eleanorin
kanssa sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin tämä oli yrittänyt
riistää häneltä hänen perintönsä -- isänsä hänelle jättämän ylvään
linnan ja maat, joiden omistusoikeuden ynnä niiden mukana siirtyvän
isän arvonimen itse kuningas oli vahvistanut. Nämä Eleanor himoitsi
omalle pojalleen; mutta yhtä vähän houkutukset ja liehittelyt kuin
uhkaukset ja julmat vihjaukset olivat voineet saada Moran luopumaan
oikeudenmukaisesta omaisuudestaan -- lapsuuden kodistaan.

Ennenkuin tämän myrskyn mainingit vielä olivat taintuneet, oli Hugh
d'Argent ensi kerran astunut näyttämölle: hän ratsasti linnanpihaan
kuninkaan lähettinä, mutta ilmaisi samalla nuorelle kreivittärelle
olevansa hänen läheinen naapurinsa, Cumberlandin kukkuloiden keskellä,
kohtalaisen matkan päässä olevan linnan ja maiden perijä.

Kummassakin oli syttynyt rakkaus ensi näkemältä. Lyhytaikaisen mutta
hehkuvan kosintansa kautta oli ritarin onnistunut voittaa Moran
tyttömäinen vastustus, sillä tietoisuus siitä, että hänen sydämensä jo
oli siirtynyt rakastajan puolelle, oli tehnyt hänet jäykäksi.

Kun Mora, ritarin kiihkeän päättäväisyyden voittamana vihdoin oli
antautunut ja tullut hänen morsiamekseen, oli Morasta tuntunut, kuin ei
elämässä voisi olla suloisempaa iloa.

Mutta ritari, joka ei ollut niin helposti tyydytetty, joka aina oli
ollut itsepintainen ja kiihkeä, joka vielä lisäksi jo oli ottanut
ristin rinnalleen ja nyt sai kutsun heti liittyä kuninkaaseen ja lähteä
Palestiinaan, halusi, että avioliitto solmittaisiin heti, jotta hän
voisi ottaa Moran kuningattaren hoviin, jonne hänen serkkunsa Alfrida
jo oli kutsuttu, taikka että, jos hänen piti jättää Mora tänne, hän
edes voisi jättää hänet vihittynä vaimonaan eikä kihlattuna morsionaan.

Mutta tässä olivat Eleanor ynnä hänen miehensä puuttuneet asiaan,
ja käyttäen hyväkseen asemaansa Moran luontaisina holhoojina olivat
he kieltäneet vihkimyksen toimittamisen. Tämä teki välttämättömäksi
kuninkaan suostumuksen, jota ei voitu hankkia, hän kun oli Pyhässä
Maassa: eikä Hugh'lla ollut mitään halua turvautua äiti-kuningattareen,
joka hoiti hallitusta kuninkaan poissaollessa tai päästää kihlattunsa
uudelleen kosketuksiin Windsorin hovin kanssa.

Mora -- joka salassa oli iloissaan siitä, että hän sai vähän kauemmin
nauttia kihlausajan suloa, sen lupauksia tulevasta tuntemattomasta,
mutta syvemmästä ilosta -- ei myöntynyt Hugh'n houkutuksiin uhmata
Eleanoria, torjua hänen oikeudeton käskyvaltansa ja naida Hugh ilman
kuninkaan lupaa. Hän oli hurmaantuneena askeleestaan, jonka hän oli
ottanut kohti aavistamatonta onnen tilaa, eikä hän tuntenut mitään
pakkoa tai halua kiiruhtaa ottamaan toista.

Mutta nyt, kun Mora, viimeisten yhteisten hetkien hurman ylläpitämänä,
oli antanut Hugh'n mennä ja näki hänen ratsastavan pois, valtasi
hänet outo aavistus tulevasta onnettomuudesta ynnä levoton kaipaus,
jonka aihetta hän ei voinut käsittää, mutta jonka hän tiesi pysyvän
sammumattomana kunnes hän taas saisi painaa Hugh'n pään rintaansa
vasten, tuntea hänen kiharan tukkansa sormissaan ja tietää hänet
vahingoittumattomaksi ja omakseen.

Niinpä oli tämä huone saanut olla pitkien rukous- ja valvontahetkien
todistajana, jolloin Mora polvistui akkunain välissä olevan alttarin
eteen, anoen pyhältä Neitsyeltä ja pyhältä Josefilta, että hänen
lemmittynsä saisi terveenä palata.

Sitten tuli uutisia Hugh'n luulotellusta petoksesta; ja tästä huoneesta
oli Mora lähtenyt kätkemään murtuneen sydämensä luostarin pyhään
suojaan, tarjoamaan Jumalan ja pyhän kirkon palvelukseen elämänsä,
jolta miehen heikkous oli riistänyt kaikki sen luonnolliset ilot.

Ja tämä oli tapahtunut kahdeksan vuotta sitten, ihmisten ajanlaskun
mukaan lukien. Mutta mikä se olisi ollut nunnien ajanlaskun mukaan? Ja
rakastavaisten? Elämänikä? vai yksi yö?

Elämäniältäpä se tuntui Valkoisten sisarten priorittaresta nyt ensi
päivinä hänen palattuaan maailmaan.

Mutta naisen mielestä, joka nyt polvistui akkuna-aukkoon hengittämään
kesäyön suloista tuoksua, katsomaan lempein kaihoisin silmin tuttua
maisemaa, joka kylpi hopeisessa kuutamossa, se oli vain -- yksi yö.

Yksi yö -- siitä kun hän seisoi muurilla, lemmittynsä käsivarret
ympärillään.

Yksi yö -- siitä kun hän lausui: "Sinä palaat minun luokseni, Hugh...
Minun rakkauteni ympäröi sinut aina hopeakilpenä."

Yksi yö -- siitä kun hän oli lausunut viimeisinä sanoina mitä Hugh
saattoi hänen huuliltaan kuulla. "Impi tai vaimo -- Jumala tietää, että
minä aina olen sinun. Sinun, enkä kenenkään muun, ikuisesti."

Kaikista tähän huoneeseen liittyvistä muistoista oli tänä yönä selvin
hänen sydämensä kipu silloin, kun Hugh oli lähtenyt. Hänestä oli
tuntunut silloin, ettei tämä kipu koskaan saattaisi sammua, ennenkuin
hän taas oli puristanut Hugh'n pään rintaansa vastaan. Nyt hän tiesi,
ettei se koskaan ollut sammunut. Hänen oli onnistunut se huumata ja
kieltää, nimittää sitä toisin nimin, mutta sammuttaa ei koskaan.

Tänä yönä se oli yhtä suloisen pakoittava kuin kahdeksan vuotta sitten,
yönä, jolloin hän oli kuutamoiselta muurilta verkkaan astunut tähän
samaan huoneeseen.

Mutta tänä yönä hän oli impi _ja_ vaimo. Senlisäksi oli Hugh täällä,
tämän saman katon alla. Hän oli vakavasti toivottanut Moralle hyvää
yötä, edes koskettamatta hänen kättään. Mutta hänen tummat silmänsä
olivat lausuneet: "minä rakastan sinua".

Akkuna-aukkoon polvistuessaan Mora palautti mieleensä päivät siitä
lähtien kun he olivat ratsastaneet Warwickista.

Ihmeellinen elämys oli ollut hänelle -- joka oli ollut Valkoisten
sisarten prioritar -- näin ratsastaa ulos säteilevään, aurinkoiseen
maailmaan.

Hugh oli aina hänen vierellään, huomaavaisena, hellänä, suojellen häntä
kaikilta mahdollisilta vaivoilta ja vaaroilta ja kuitenkaan vaatimatta
mitään, pyytämättä mitään itselleen.

Kun eräänä yönä ei voitu olla varmoja majapaikan turvallisuudesta,
huomasi Mora perästäpäin, että Hugh oli maannut kaiken yötä sen huoneen
kynnyksellä, missä hän ynnä Debbie nukkuivat.

Eräänä toisena yönä näki hän Hugh'n verkkaan astelevan edestakaisin
akkunansa alla.

Mutta kun aamu tuli ja he yhdessä aloittivat uuden päivän, tervehti
Hugh häntä iloisesti, kirkkain silmin ja pilvettömin otsin, eikä
niinkuin se, joka on pahalla tuulella ja tyytymätön ja loukkaantunut,
kun ei ole saanut nauttia oikeuttaan.

Ah jokaisen uuden päivän ihmettä! Mikä riemu ratsastaa pitkin
metsäpolkujen pehmyttä sammalpohjaa, mihin päivänvalo loi tanssivia
läikkiä läpi tuuhean huojuvan lehvistön, ja arka kauris katseli
pensaikosta lempein silmin ja herkin liikkein; ulos sieltä, rämemaan
villiin vapauteen, missä Icon, pärskyttäen raikastunutta ilmaa, tahtoi
koukistella kaulaansa ja nelistää iloissaan vain siitä, että oli
jättänyt kivitetyt kadut ja pihat kauas taaksensa.

Ja yhä he vaan ratsastivat pohjoiseen päin, ja koti läheni.

Ajatellessaan näitä pitkiä yhdessä vietettyjä tunteja Mora havaitsi,
kuinka helppo hänen oli ollut tottua Hugh'n seuraan ja kuinka tähän
oli syynä vain hänen hienotunteisuutensa ja epäitsekkyytensä. Hugh
puheli hänen kanssaan alinomaa, muttei koskaan omista tunteistaan häntä
kohtaan.

Hugh kertoi hänelle seikkailuistaan Itämailla; tapahtumista Englannissa
viimeisen kahdeksan vuoden kuluessa, mikäli hän oli ollut tilaisuudessa
niihin tutustumaan; kodistaan ja omaisuudestaan; Moran kodista ja
ilosta, millä hänen väkensä oli ottava hänet vastaan.

Hugh ei milloinkaan puhunut luostarista eikä niistä tapahtumarikkaista
päivistä, jotka he yhdessä olivat äskettäin eläneet.

Niin taitavasti ohjasi Hugh Moran mieltä tässä kohden, että hänestä
toisinaan tuntui, kuin olisi hän vain kotimatkalla, oltuansa kauan
poissa vieraassa maassa.

Hänen mielessään virisi joka hetki ehkäisemätön ilo ja kotiansa kohti
matkaavan hilpeät odotukset.

Kukin Hugh'n seurassa vietetyistä päivistä näytti pyyhkäisevän pois
yhden tai useamman välilläolevista vuosista, niin että kun seitsemännen
päivän iltana Moran vanhan kodin harmaat tornit tulivat näkyviin,
tuntui, kuin olisivat he vasta eilen eronneet näillä samoilla
muureilla, ja Mora oli nähnyt ritarinsa ratsastavan pois, kunnes hänet
peitti näkyvistä sama mäntymetsä, josta he nyt ratsastivat esiin.

Polvistuessaan akkuna-aukossa tunsi hän ajatustensa hukkuvan
mielenliikutusten pyörteeseen, kun hän muisti heidän tulohetkensä.
Suurelle portille johtava tie, jokainen puu ja kumpu, jokainen kanto
ja kivi oli rakas ja tuttu ja palautti mieleen lapsuusajan iloja ja
suruja, seikkailuja ja puuhia. Entä kun he astuivat veräjästä sisään ja
näkivät tuttavat kasvot ja kuulivat iloiset tervehdykset -- Zachary,
valkotukkaisena, mutta vielä punakkana ja rotevana, odotti portaiden
juurella, ja ovensuussa, missä ehkä yksinäisyydentunne olisi vallannut
hänet, seisoi vanha Debbie, katsellen häntä, kuin ei hän koskaan
olisikaan ollut poissa, odottaen häntä avoimin sylin. Tätä hetkeä siis
oli Hugh valmistellut, kun hän tänä aamuna oli toimittanut mistress
Deborah'n aikaisin matkaan ja Moran kanssa ratsastanut pitempää tietä.

Mora kääntyi äkillisen yllykkeen vaikutuksesta ja ojensi ritarilleen
vasemman kätensä, jotta tämä yhdessä hänen kanssaan astuisi kynnyksen
yli. Mutta ritari oli kumartunut tarkastamaan hänen ratsunsa oikeata
etukaviota, koska Mora oli kuvitellut Iconin arastellen astuneen sillä
viimeisen puolenpeninkulman kuluessa; täten astui Mora yksinänsä sisään.

Takanaan kuuli hän vanhan Debbien lausuvan kaikkein soimaavimmalla
äänellään: "Rouva ojensi kätensä teille, sir Hugh, ettekä te huomannut
sitä!" Mutta ritarin syvä ääni vastasi kohteliaasti: "Ainoakaan hänen
katseistaan tai eleistään ei jää, kunnon mistress Deborah, minulta
huomaamatta, oli se kuinka vähäinen tahansa." Tämä värähdytti Moran
sydäntä paljoa enemmän kuin jos Hugh'n käsi vastaukseksi olisi
tarttunut hänen käteensä, tiesihän hän, että Hugh täten saattoi
uskollisesti häntä kaivata, ja että hän saattoi niin tehdä vain
ehdolla, ettei hän koskaan hellittänyt ankaraa itsehillintäänsä.

Ja samalla alkoi Mora toivoa, että Hugh olisi vähemmän ankara ja
uskollinen itselleen, niin että hän hetkeksi saisi tuntea hänen
käsivarsiensa lujan otteen ympärillään. Hugh'n jyrkkä pysyminen
lupauksessaan oli Morasta kuin rangaistus siitä, että hän oli vavissut.

Miksi hän olikaan vavissut?... Vapisisiko hän nyt...?

Tämä ihmeellinen ensi ilta oli kulunut sukkelaan; he olivat käyskelleet
huoneesta huoneeseen, astelleet puutarhassa ja illastaneet pitosalissa,
missä heitä palvelivat Mark ja Beaumont ja Zachary ylivalvojana seisoi
Moran tuolin takana.

Sitten he vielä kerran olivat käyneet penkereellä, juhlallisesti
toivottaneet hyvää yötä tähdille, ja viimeksi oli hän viettänyt tämän
rauhaisen mietehetken omassa huoneessaan.

Hän ei tajunnut olevansa naimisissa Hugh'n kanssa, vaan hänen mieltänsä
avarsi ajatus, että hän oli Hugh'n kihlattu. Ja hän oli onnellinen --
syvästi onnellinen.

Akkunasta poistuen hän polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen, missä
hän muinoin oli kohottanut niin monta hehkuvaa rukousta lemmittynsä
onnellisen paluun hyväksi.

"Pyhä Neitsyt", lausui hän, "minä kiitän sinua siitä, että olet
lähettänyt minut kotiin."

Vuodet luisuivat hänen yltään. Hän tunsi olevansa lapsi taas. Hän
kaipasi äitinsä osaaottavaa hellyyttä. Kun äiti oli poissa, hän kääntyi
armaan Jumalanäidin puoleen.

Kuvassa, jonka edessä hän polvistui, näkyi pyhä Neitsyt seisaallaan,
kookkaana, kauniina ja armollisena; Vapahtaja-lapsi istui hänen
vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojasi Neitsyt poikaansa
itseään vasten ja poika ojensi käsivartensa ulospäin. Ei kumpikaan
hymyillyt. Molemmat olivat vakavat, jopa synkätkin.

"Kotiin", kuiskasi Mora. "Pyhä Neitsyt, minä kiitän sinua siitä, että
olet lähettänyt minut kotiin."

"Ei", vastasi ääni hänen sisässään. "Minä en lähettänyt sinua kotiin.
Minä annoin sinut hänelle, jolle sinä kuulut. Hän on tuonut sinut
kotiin. Mitä lausui näky? 'Ota hänet. Hän on sinun. Minä olen ottanut
hänet vain antaakseni hänet sinulle.'"

Ja kuitenkaan Hugh ei tiennyt mitään tästä armollisesta ilmoituksesta,
tästä näystä, josta hänen oli Moraa kiittäminen. Tähän saakka oli Moran
ollut mahdoton kertoa hänelle siitä. Nyt kaipasi hän Hugh'ta jakamaan
tämän ihmeen kanssaan.

Mora meni vuoteelleen, mutta uni ei ottanut tullakseen. Kuudan oli
liian kirkas; huone liika suloisesti tuttu. Ja tuntui kuin olisi hän
vasta eilen eronnut Hugh'sta muurilla, kiihkoisan lemmen ja kaipauksen
vallassa.

Hänessä virisi voimakas halu nousta tälle muurille ja seista uudelleen
siellä, missä hän oli seisonut lausuessaan ritarilleen jäähyväiset.

Hän nousi.

Hänen käytettäväkseen asetettujen vaatteiden joukossa sattui olemaan
sama punasamettinen puku, joka hänellä tuona yönä oli ollut yllään.

Hän puki sen ylleen, jalokivineen, joita oli rinnalla ja vyötäisillä.
Kärpännahkavaippa hartioillaan ja hänen kauniin tukkansa verhotessa
häntä hunnun tavoin hän poistui huoneestaan, astui hiljaa käytävään,
löysi kiertoportaat ja nousi muurille.

Astuessaan taivasalle tornin kiertoportaista sai näkemän ylevä kauneus
hänet huudahtamaan: keskiyön helmassa nukkuva maailma ui kuutamon
hopeisessa valossa ja kuusien varjot lankesivat kuin mustat vyöt
linnantien poikki.

"Täältä minä näin hänen ratsastavan pois", lausui Mora, tehden
kädenliikkeen tietä kohti, "katselin häntä, kunnes musta metsä nielaisi
hänet. Ja täällä", -- kädenliike tornia kohti -- "täällä me erosimme."

Hän kääntyi, pidätti henkeään.

Seinää vasten nojaten, käsivarret rinnalla ristissä, seisoi Hugh.



XLIV luku

"MINÄ RAKASTAN SINUA."


Mora seisoi tuokion sanattomana eikä Hugh liikahtanut. He tuijottivat
toisiinsa tässä oudossa valkeassa valaistuksessa.

"Sinäkö sait minut tulemaan tänne?" kuiskasi

Mora vihdoin.

"En, rakkaani", vastasi Hugh heti, "ellei ajatukseni, joka alinomaa
viipyi sinussa, saattanut sinua luokseni. Minä kuvittelin sinun
rauhallisesti nukkuvan."

"Minä en voinut nukkua", lausui Mora. "Minusta tuntui, ettei pyhä
Neitsyt ollut minuun tyytyväinen, kun minä kaikkina näinä päivinä olen
jättänyt sinulle kertomatta, minkä ihmeellisen ja erikoisen armon hän
on minulle osoittanut.

"Minä tiesin", vastasi ritari, "että minä vielä saisin kuulla, mikä
sinun mielenmuutoksesi aiheutti. Minä olin varma siitä, että sen
vaikutti jokin merkitsevä seikka. Piispa kehoitti minua luopumaan
toiveistani. Mutta minä olin rukoillut pyhää Neitsyttä lähettämään
sinut minulle, enkä minä saattanut kadottaa uskoani rukouksen voimaan."

"Pyhä Neitsyt minut todellakin lähetti", sanoi Mora hyvin vienosti.
"Hugh, uskaltaisinko kertoa sinulle kaiken nyt tässä? Mitähän jos
meidät huomataan täällä muurilla öiseen aikaan?"

Hugh ei saattanut pidättää hymyään.

"Armaani", sanoi hän, "ei meitä kukaan huomaa. Ja jos meidät
huomattaisiinkin, niin tottakai meillä on oikeus olla yhdessä muurilla
tai niiden ulkopuolella, mihinkä vuorokauden aikaan hyvänsä."

Matala puupenkki oli rintamuksen varjossa.

Mora istui sille ja viittasi ritaria asettumaan viereensä.

"Istu tähän, Hugh. Silloin voimme puhua matalalla äänellä."

"Minä voin paremmin kuunnella seisaallani", vastasi ritari, mutta
astui lähelle Moraa, nosti toisen jalkansa penkille, nojasi kyynärpään
polveensa, leuan käteensä ja katseli alas häneen.

"Hugh", sanoi Mora. "Minä vastustin sinun houkutuksiasi; minä vastustin
piispan todistelua; minä vastustin oman sydänraukkani kaipausta.
Minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jalallani. Minä
sanoin, ettei mikään voisi saada minua rikkomaan lupauksiani, ellei
pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvää merkkiä siitä, että pyhä
velvollisuuteni kohdistui sinuun, täten vapauttaen minut siteistäni
ja osoittaen että Jumala tahtoi minun jättävän luostarin ja uudelleen
ottamaan vastaan sinun entiset kihlasi.

"No antoiko pyhä Neitsyt sellaisen merkin?" kysyi ritari, kiinnittäen
tumman katseensa Moran kasvoihin.

Mora kohotti kasvonsa, ne olivat kalpeat ja suloiset ja loistivat
kuutamossa.

"Enemmän kuin merkin", sanoi hän, "pyhä Neitsyt salli ihmeellisen näyn,
jossa kuultiin hänen oma äänensä, mikä ilmaisi myöntymyksen ja käskyn."

Ritari teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen, kohottaen katseensa
kohti taivasta hehkuvaan kiitosrukoukseen. Hän nosti huulilleen
kultaisen medaljongin, joka riippui hänen kaulassaan, ja jossa oli
pyhän Neitsyen kuva, ja suuteli sitä hartaasti. Hänet valtasi liikutus,
hän peitti kasvonsa käsillään ja oli polvillaan pää kumartuneena,
lausuen matalalla äänellä _Salve Regina_ rukousta.

Mora katseli häntä, syvä ilo sydämessään. Tämä hehkuva ja harras
kiitos erosi niin suuresti siitä puolittain epäuskoisesta, puolittain
iloittelevasta mielentilasta, millä Worcesterin piispa oli
vastaanottanut Moran kuvauksen ihmeestä. Hugh'n harras palvonta täytti
Moran onnentunnolla.

Mutta Hugh nousi ja seisoi taas Moran rinnalla, odottavana, uteliaana.

"Kerro minulle enemmän; ei, kerro minulle kaikki", sanoi hän.

"Näyn näki", alkoi Mora, "vanha maallikkosisar Mary Antony."

"Mary Antonyko", kysyi Hugh rypistynein kulmin. "'Vanha maallikkosisar
Mary Antony?' Kuinkako minä tunnen tämän nimen? Olen muistavinani
piispan puhuneen hänestä kävellessämme yhdessä palatsin puutarhassa,
päivää jälkeen kuin lähetti saapui Roomasta. Muistaakseni piispa sanoi,
että vain hän tiesi minun tunkeutumisestani luostariin, mutta että
tähän uskolliseen olentoon saattoi luottaa."

"Ei, Hugh, sinä erehdyt", vastasi Mora. "Minä sen sinulle kerroin,
jo ennenkuin tiesin, että tungettelija olit sinä, silloin kuin vielä
puhuttelin sinua sisar Seraphinen Wilfred serkkuna. Minä sanoin, että
sinun aikeesi oli ehkäissyt uskollisuudellaan vanha maallikkosisar Mary
Antony, joka aina laski valkoiset sisaret heidän mennessään kirkkoon ja
sieltä palatessaan, ja joka oli ilmoittanut minulle, että yksi enemmän
oli palannut kuin mennyt. Perästäpäin tuotti minulle vaikean pulman se,
mitenkä minun oli selitettävä asia Mary Antonylle, mutta minun suureksi
helpotuksekseni hän tulikin ja tunnusti erehtyneensä ja laskeneensa
väärin. Iloissani minä tietenkin jätin asian silleen, niin että hänellä
oli yhtä vähän kuin kenelläkään muulla luostarin asukkaalla mitään
aavistusta sinun käynnistäsi siellä. Vain piispa, sinä ja minä tiesimme
sen.

"Siinä tapauksessa minä olen erehtynyt", sanoi ritari. "Mutta minä olen
varma siitä, että olen kuullut tuon nimen ja että sen omistajalla oli
jotain tietoa minun toimistani. Mutta minä pyydän sinua, armaani, kerro
minulle kaikki."

Ja heidän istuessaan täällä Moran vanhan kodin muurilla, tuoksuvan,
hiiskumattoman kesäyön helmassa, kertoi hän alusta saakka Mary Antonyn
tainnostilan merkilliset vaiheet ja pyhän näyn, jonka hän oli kokenut.

Ritari kuunteli hehkuvin silmin. Kerran _hän_ keskeytti kertomuksen
huudahtaakseen: "Totta, totta! Totta enemmän kuin voit uskoakaan.
Jäätyäni yksin kammioosi minä polvistuin pyhän Neitsyen eteen lausuen
juuri nämä sanat: 'Jumalan Äiti, anna hänet minulle. Sääli ikävöivää
sydäntä, yksinäistä kotia, synkkää liettä, ja anna hänet minulle'. Vain
pyhä Neitsyt, jonka puoleen minä käännyin, saattoi kuulla näiden sanain
viriävän huuliltani."

Ja taaskin polvistui Hugh, suuteli medaljongia, ja korotti taivaaseen
katseensa, josta loisti harras palvonta.

Jatkaen kertomustaan kuvasi Mora hänelle kaiken, jokaisen vaiheen
pitkänä valvontayönään, mainiten myös, kuinka hän oli anonut suoraan
itselleen annettua merkkiä, jonka satakielen äkillinen ilmestys olikin
hänelle antanut. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta Hugh'hun, joka
oli tykkänään vaipunut näyn kuvitelmaan, eikä enää voinut suoda sijaa
millekään epäröinnille eikä epävarmuudelle. Kuullessaan kertomuksen
Moran suusta, häneltä jäi tajuamatta se hiukan hullunkurinen sävy, mikä
liittyi jokaiseen Mary Antony eukon esitykseen, koski se kuinka pyhiä
asioita tahansa.

Ritari oli ristiretkeläinen. Monet taistelut oli hän taistellut
kristinuskon ylevimpien ihanteiden puolesta. Pyhiinvaeltaja oli
hän myöskin, ja hän oli käynyt lukemattomissa pyhissä paikoissa.
Vuosikausia oli hän hengittänyt uskonnollisuuden ilmaa maassa, jossa
tosi uskonnolla on kehtonsa, ja kaikki mikä hänessä oli voimakkainta
ja miehekkäintä oli vastannut siihen yksinkertaisella, mutta syvällä
ja hehkuvalla hartaudella, mikä teki hänen uskonnollisuudestaan hänen
olentonsa elinvoimaisimman osan. Tämä se myös oli antanut hänelle hänen
ylvään uljuutensa hänen kantaessaan murheensa taakkaa. Sepä nyt myös
antoi hänelle hänen ylvään riemunsa hänen ottaessaan vastaan suuren
onnensa lahjan. Hänen mielensä täytti hurmiolla ajatus, että taivas
oli antanut hänelle hänen vaimonsa suoraan vastaukseksi hänen omaan
hartaimpaan pyyntöönsä.

Kun Mora vihdoin nousi seisomaan, kohottaen käsivartensa päänsä yli ja
ojennellen solakoita jäseniään, sanoi ritari:

"Rakkaani, etkö olisi ilman tätä näkyä tullut minun luokseni? Olisiko
minun muussa tapauksessa pitänyt ratsastaa Worcesterista yksinäni?"

Seisten hänen vieressään vastasi Mora hellästi:

"Rakas Hugh, uskollinen ritarini, kun minä nyt kerran olen täällä --
ja niin iloitsen täälläolostani -- niin kuinka voisin vastata siihen.
Ja kuitenkin minun täytyy sanoa totuudenmukaisesti: ilman näkyä en
olisi tullut. Mitään siunausta ei olisi koitunut siitä, jos minä olisin
tullut luoksesi raahaten rikottuja valojani kuin kahleita perässäni.
Mutta pyhä Neitsyt itse vapautti minut ja käski minun mennä. Senvuoksi
minä tulin luoksesi ja senvuoksi minä olen täällä."

"Kerro minulle uudelleen pyhän Neitsyen sanat, kun hän näyssä laski
sinun kätesi minun käteeni."

"Pyhä Neitsyt sanoi: 'Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen
ottanut hänet ainoastaan antaakseni hänet sinulle.'"

Ja Mora kalpeni, hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, ja väri
vaihteli hänen poskillaan, sillä ritari oli astunut hyvin likelle häntä
ja hän saattoi kuulla tämän kiihkeän hengityksen.

"Mora, armaani", lausui hän, "jokainen olentoni säije huutaa sinun
puoleesi. Kuitenkin minä tahdon, että sinun onnesi on käyvä omani
edellä, ja ennen kaikkea tahdon, että pyhä Neitsyt asuu kodissani.
Hänenkään käskystään minä en voi sinua ottaa. En voi ottaa sinua,
ennenkuin omat suloiset huulesi lausuvat: 'Ota minut. Minä olen aina
ollut sinun!'"

Mora kohotti silmänsä niin että ne kohtasivat ritarin katseen.
Kuutamovalossa näyttivät Moran kasvot melkein ylimaallisilta puhtaassa
sulossaan, ja samoin kuin tuona yönä niin kauan sitten näki ritari
hänen silmänsä loistavan vastaansa jalokiviä kirkkaampina, lemmen
kyynelten täyttäminä.

"Rakas oma mieheni", kuiskasi hän, "tänä yönä me olemme kihlattuja
vielä. Mutta huomenna minä ratsastan kotiin sinun kanssasi. Huominen
on oleva meidän hääpäivämme. Minä sanon kaiken -- minä en sano mitään
-- minä sanon kaiken mitä tahdot. Ei, katsohan! Päivä sarastaa
idässä. Sano 'tänään' -- _tänään_, rakas ritarini! Mutta anna minun
nyt poistua, anna minun tavoittaa outo onneni yksinäni! Anna minun
nukkua omassa huoneessani, herätäkseni virkistyneenä, mennäkseni,
Hugh, sinun kanssasi, milloin ja minne ikinä sinä tahdot." Ritari
risti kätensä rinnalleen. "Mene", sanoi hän lempeästi, "ja olkoon pyhä
Neitsyt kanssasi. Sielumme ovat tänä yönä olleet kukkurallansa pyhää
onnea. Minä en pyydä mitään korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän
sarastusta, joka on antava sinut minulle, tietäessäni, että sinä
turvallisesti nukut huoneessasi tämän katon alla."

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Mora ja oli poissa.

       *       *       *       *       *

Hugh d'Argent katseli aamun sarastusta -- hopeajuovaa
purppuranpunaisessa pilvessä.

Hänen sydämensä täytti kuvaamaton rauha ja onni. Hänelle oli paljon
arvokkaampaa, että hänen morsiamensa oli tullut hänen luokseen totellen
jumalallista näkyä, kuin jos hänen miehinen lempensä olisi kukistanut
Moran ja tämä olisi antautunut hänelle vastoin omaatuntoaan.

Ja hän tiesi myös, että hänen kärsivällinen itsekurinsa vihdoinkin
saisi palkkansa. Nunnan sydän ei häntä enää peljännyt. Hänen
rakastamansa nainen oli hänen yhtä varmasti kuin konsanaan.

Kun päivä alkoi pilkistää taivaanrannasta, kullaten sen kevyet
rusopilvet, kääntyi Hugh tornin kiertoportaisiin, astui alas ja meni
huoneeseensa. Ja tuskin oli hän laskeutunut vuoteelleen, kun pelkkä ilo
sai hänet vajoamaan uneen.

       *       *       *       *       *

Mutta tumman havumetsän ja taivaanrannalla olevain kumpujen takana
katseli neljä ratsumiestä, jotka olivat lähteneet liikkeelle tien
vieressä olevasta majatalosta ennen aamunkoittoa, taivaan avartuvaa
hopeajuovaa ja kullanhohdetta, joka oli lähestyvän päivän tervetullut
merkki.

Niin syvästi nukkui Hugh d'Argent, ettei hän ensinkään herännyt, kun
ulkoportin äänekäs koputus kolme tuntia myöhemmin sai portinvartijan
jalkeille; ja vaikka hänen akkunansa oli pihalle päin, ei hän kuullut
kavionkapsetta, kun veli Philip kolmen miehen saattamana ratsasti
linnaan.

Ritari ei herännyt, ennenkuin koputus kuului hänen omalla ovellaan ja
hän vuoteesta hypähtäessään näki -- kuin oudossa, hurjassa unessa --
veli Philipin, joka tomuisena ja uupuneena seisoi kynnyksellä ojentaen
hänelle piispan kirjeen.



XLV luku

RASTAAN LAULU.


Aamuaurinko pilkisti jo Moran huoneeseen, kun hän avasi silmänsä ja
heräsi samassa täyteen tajuntaan, kuten syvän ja unettoman levon
jälkeen tapahtuu.

Ja samalla kun hän heräsi, kuuli hän sydämensä kuiskaavan: "Meidän
hääpäivämme. Tänä päivänä minä annan itseni Hugh'lle! Tämä päivä vie
minut kotiin".

Hän ojentausi täyteen pituuteensa vuoteellaan, kädet ristissä
rinnallaan, ja antoi suloisen lemmenaallon huuhtoa ylitsensä, kiireestä
kantapäähän saakka.

Ulkona maailma kylpi päivänpaisteessa; hänen omassa sydämessään säteili
tämä uusi lemmen täyttymys.

Hän lepäsi aivan hiljaa ja antoi sen peittää koko olentonsa.

Kymmenen päivää sitten pyhä Neitsyt oli antanut hänet Hugh'lle.

Kahdeksan päivää sitten oli piispa kirkon nimessä tehnyt saman.

Mutta tänään oli hän itse antava itsensä rakastajalleen.

Tämä oli hänen oikea hääpäivänsä. Tätä oli Hugh odottanut. Ja hänen
ritarillisen kärsivällisyytensä palkkana oli oleva, että Mora omasta
vapaasta tahdostaan lausuisi: "Hugh, mieheni, vie minut kotiisi!"

Mora hymyili muistaessaan, kuinka hän ratsastaessaan ulos Warwickin
kaupungin portista oli itsekseen suunnitellut, että kunhan hän
onnellisesti pääsee omaan linnaansa, hän jää sinne päiväkausiksi,
viikoiksi, ehkäpä kuukausiksikin!

Hän ojensi käsivarret levälleen, sitten heilautti hän ne päänsä päälle.

"Vie minut kotiin", kuiskasi hän. "Hugh, mieheni, vie minut kotiin."

Alhaalla olevasta pensaasta kuului rastaan liverrys:

"Tee se nyt! Tee se nyt! Tee se nyt!" Hilpeästi naurahtaen hypähti Mora
vuoteestaan ja katsoi ulos kesän aurinkoiseen luontoon, jossa humisi
kuumeinen elämä, jossa kukat tuoksuivat ja lintujen liverrys kaikui.

"Mikä hääpäivän aamu!" huudahti hän. "Koko luonto huutaa minulle
'Herää! Nouse!' Ja minä olen unikeko! Nyt minun pitää kiiruusti
pukeutua mennäkseni etsimään ja tervehtimään rakastajaani!"

"Tee se nyt!" lauloi rastas.

       *       *       *       *       *

Raikkaana ja tuoksuvana kuin aamu itse poistui Mora puoli tuntia
myöhemmin huoneestaan ja ohjasi askeleensa kohti isoja portaita.

Kuullessaan huutoa pihalta ja hevosten tömistelyä, pysähtyi hän
akkunaan ja katsahti alas.

Hämmästyksekseen näki hän ratsun selässä veli Philipin tutun hahmon
ynnä kolme muuta hevosmiestä, kaikki piispan väreissä, ja Martin
Goodfellow toi esiin Hugh'n mieliratsun, joka oli valmiiksi satuloitu.

Ylen hämmästyneenä astui Mora portaita alas ja ulos parvekkeelle, minne
hän oli käskenyt valmistaa murkinan.

Parvekkeelta katsahti hän pitosaliin ja tuli yhä enemmän ymmälleen,
sillä siellä asteli edestakaisin Hugh d'Argent, kannukset jalassa ja
matkavalmiina. Kahden käännöksen ajan Mora katseli häntä, huomasi hänen
rypistyneet kulmansa ja hänen esiinpistävän leukansa ankaran ilmeen.

Mutta sitten, kolmatta kertaa kääntyessään, kohotti Hugh katseensa ja
näki Moran ulkona päivänpaisteessa -- ihastuttava näky, joka sai miehen
sydämen kiivaasti sykkimään.

Hugh pysähdytti ripeät askeleensa ja seisoi kuin paikalleen
juurtuneena, tekemättä yhtäkään liikettä Moraa kohti.

Hetkisen Mora epäröi. "Tee se nyt!" lauloi rastas.



XLVI luku

"KUINKA VOIN EROTA SINUSTA?"


Mora astui kiiruusti pitosaliin.

"Hugh", sanoi hän ritarin luo tullessaan. "Hugh, mieheni, nyt on meidän
hääpäivämme. Tahdotko viedä minut yhteiseen kotiimme?"

Mutta Hugh'n silmistä kohtasi hän katseen, joka oli täynnä mykkää
apeutta.

Sitten välähti niistä intohimon salama, hurjan huolettomuuden ilme. Hän
ojensi käsivartensa tavoittaakseen Moran, mutta antoi niiden vaipua
taas ja katsahti kummallekin kupeelleen, kuin etsien jotakin ulospääsyn
tietä.

Mutta nähdessään Moran kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen, Hugh
voimakkaalla ponnistuksella hillitsi mielenliikutuksensa ja puheli
tyvenesti ja huolella harkiten sanansa.

"Ah Mora", sanoi hän, "kovalta tuntuu minusta tosiaankin, että minun
juuri tänä päivänä on pakko jättää sinut. Mutta varhain aamulla
saapui kirje, joka velvoittaa minut viivyttelemättä ratsastamaan
etelään järjestämään muuatta asiaa, joka on erinomaisen tärkeä. Uskon,
etten viivy poissa kauemmin kuin yhdeksän päivää. Kun sinä nyt olet
onnellisesti päässyt omaan kotiisi, oman väkesi keskuuteen, voin
minä pelotta poistua luotasi. Sitäpaitsi Martin Goodfellow jää tänne
edustamaan minua, ja on kaikessa sinun käskettävänäsi."

"Keneltä on kirje, Hugh, joka tällaisena päivänä riistää sinut minulta?"

"Se on mieheltä, joka on minulle hyvin tuttu, ja joka asuu neljän
päivämatkan päässä täältä."

"Mikset suoraan sano: 'Se on piispalta, ja on kirjoitettu hänen
palatsissaan Worcesterin kaupungissa.'"

Hugh rypisti kulmiaan.

"Mistä sinä sen tiesit?" kysyi hän melkein töykeästi.

"Rakas ritarini, kuultuani hevosten tömistelyä pihalta, minä katselin
alas akkunasta ja näin itselleni hyvin tutun maallikkoveljen ynnä kolme
muuta hevosmiestä piispan väreissä. Mitä on piispa Symon saattanut
kirjoittaa, että sen juuri tänään pitää riistää sinut minulta?"

"Sitä minä en voi sinulle kertoa", vastasi Hugh. "Mutta hän kertoo
pääpiirtein asiasta, jonka minun viivyttelemättä pitää saada
tietooni kaikissa yksityiskohdissaan. Minulla ei ole valinnan varaa,
minun täytyy ratsastaa tapaamaan piispaa itseään. Kysymystä ei voi
kirjeellisesti selvittää enkä minä myöskään jaksaisi odottaa lähetin
paluuta. Usko minua, Mora, asia ei siedä viivytystä. Vain äärimäisen
pakoittava seikka voi saada minut poistumaan luotasi tänä päivänä."

"Koskeeko se minun pakoani luostarista?" kysyi Mora.

Ritari nyökkäsi.

"Kerrotko minulle asian palattuasi, Hugh?"

"En tiedä", vastasi tämä poiskääntynein kasvoin. "En voi sanoa." Ja
häneltä purkausi intohimoinen huudahdus: "Oh Jumalani, Mora, älä
kysy enempää! Minun täytyy tavata piispaa. Minun täytyy puhutella
häntä! Viimeistään yhdeksän päivän kuluttua minä olen luonasi taas.
Velvollisuus vaatii minua menemään, muuten en lähtisi."

Sana 'velvollisuus' tehosi heti Moraan.

"Mene siis, rakas ritarini", sanoi hän. "Järjestä asiasi piispa Symonin
kanssa. Minä en halua tietää sen aihetta. Jos se koskee pakoani
luostarista, niin onhan paavin lupakirja täysin riittävä. Mutta oli se
mitä tahansa, voin minä turvallisesti jättää sen uskollisen ritarini ja
luotettavan ystäväni piispan käsiin. Minä ainoastaan pyydän, että sinä
mahdollisimman kiiruusti palaat luokseni, kun kaikki on järjestyksessä."

Äkkiä laskeutui ritari toiselle polvelleen hänen jalkainsa juureen.

"Siunaa minua, ennenkuin minä lähden", sanoi hän.

Mora laski kätensä hänen kumartuneelle päälleen.

"Ah!" huudahti hän, "kuinka voin erota sinusta!"

Työntäen sormensa syvemmälle ritarin hiuksiin ja kumartuen hänen
ylitseen kuiskasi Mora äärettömällä hellyydellä: "Kuinka saattaa
vaimosi siunata sinua?"

Moran povelle kiinnitettyjen tuoreitten ruusujen tuoksu verhosi ritarin
niin että hän pidätti hengitystään.

"Siunaa minua", sanoi hän tukahdutetusti, "niinkuin Valkoisten sisarten
priorittarella oli tapana siunata nunniaan ja köyhiä luostarin
portilla."

"Armaani!" sanoi Mora ja hymyili. "Se tuntuu jääneen niin kauas!" Mutta
kun Hugh yhä kumartuneena odotti, antoi Mora äänellensä vakaan sävyn,
nosti kätensä ja laski ne juhlallisin elein takaisin hänen päälaelleen.
"Herra siunatkoon sinua", sanoi hän, "ja varjelkoon sinua, ja tuokoon
pyhä Neitsyt, joka on palauttanut minut sinulle, onnellisesti sinut
takaisin taas!"

Silloin kohotti Hugh päätään ja katsahti Moran kasvoihin, ja hänen
silmistään kuvastuva murhe pani Moran hellyyden väreilemään tavalla,
jolla niiden lemmenhehku tai syvä intohimo ei koskaan ennen ollut häntä
liikuttanut.

Moran huulet avautuivat; hän hengitti kiihkeästi; hän olisi tahtonut
painaa ritarin povelleen; hän olisi tahtonut suudelmillaan poistaa
tämän tuntemattoman murheen, hän olisi tahtonut tukahduttaa ritarin
tuskan syleilynsä armauteen.

Mutta äkkiä kumartuen kohotti ritari hänen kaapunsa lievettä ja
kosketti sitä huulillaan; sitten hän nousi ja jätti Moran siihen,
taakseen katsahtamatta.

Hän jätti Moran yksikseen pitosaliin. Ja kun tämä seisoi siinä
sykkivin sydämin kuunnellen ritarin kaukaa kuuluvia käskyjä, hevosen
kavion kapsetta pihan kivityksellä, hänen heittäytyessään satulaan,
porttien avautumista ja ratsasjoukon häipymistä kuuluvilta, näytti
Morassa tapahtuvan muutos. Hän ei enää tuntenut itseään onnelliseksi
kaihoavaksi morsiameksi, joka etäisiä maita matkattuaan vihdoin pääsee
kotiinsa takaisin.

Hän tunsi taas olevansa Valkoisten sisarten prioritar. Luostarin kylmä
käsi tuntui vielä kerran pusertuvan hänen sykkivän sydämensä ympärille.

Ja miksi?

Siksikö, että kun hänen huulensa kumartuivat kohti ritaria antautuvan
hellyyden vallassa, ritari oli osoittanut hänelle priorittarelle
kuuluvaa kunnioitusta, sensijaan että olisi syleillyt häntä
vastaukseksi hänen antautumiseensa?

Vai siksikö, että ritari oli pyytänyt häntä siunaamaan itseään,
niinkuin hän meni siunaamaan köyhiä luostarin portille?

Vai vaikuttiko hänen ajatuksiinsa tajuttomalla tavalla ritarin ajatus,
kun tämän äkkiä oli pakko lähteä ratkaisemaan jotakin vaikeutta, joka
koski heidän avioliittoaan tai piispan osallisuutta pakoon?

Portin sulkeutuminen kajahti hänen korvissaan kuin pamahdus.

Hän värähti; ja muisti, kuinka hän oli värähtänyt kuullessaan avaimen
kiertyvän kryptan ovessa. Minkä suuren muutoksen kahdeksan rakkauden
ja vapauden päivää olikaan aikaansaanut? Silloin värähdytti häntä
ajatus, että hän nyt oli peruuttamattomasti suljettu luostarista pois.
Nyt värähdytti häntä se, että piispan lähetin saapuminen ja jokin
määrittelemätön ilme Hugh'n esiintymistavassa sai hänet muistelemaan
entisyyttään.

Hän seisoi aivan hiljaa. Kukaan ei tullut häntä hakemaan. Hän oli kuin
kiveksi jähmettynyt.

Ei ollut ensi kertaa kuin tällainen taaksensa katsominen vaikutti
jähmetyttävästi naiseen. Hänen mieleensä muistui Lotin vaimo, joka
astui eteenpäin enkelin käden hiljaisen painostuksen ohjaamana, mutta
katsoi taakseen, kun painostus lakkasi.

Hän oli astunut eteenpäin pyhän Neitsyen armollisen ilmoituksen
ohjaamana. Miksi katsoisi hän taakseen. Parempi oli hänen toimia
pyhän käskyn mukaisesti, "Unohtaa ne kuin takana ovat ja kurkottaa
niihin, kuin edessä ovat" -- niin oli apostoli Paavalin mukaan ihmisen
tekeminen. Varmastikin oli tämä ainoa, mitä hän nyt saattoi tehdä; muun
sai hän jättää miehensä ja piispan huomaan.

"Tämän vain minä teen", lausui hän ääneen. Ja tämä päätös mielessään
astui hän eteenpäin päivänpaisteeseen.

"Tee se nyt!" lauloi rastas pihlajassa.



XLVII l1uku

YLLÄTYS.


Worcesterin piispa istui pöytänsä ääressä kirjastossaan, ja mietiskeli
kirjettä, jonka Vatikaanista saapunut lähetti oli tuonut hänelle
edellisenä iltana.

Se sisälsi kutsun palata hänen eniten rakastamaansa maahan,
päivänpaisteen ja kukkien, kauniin kielen ja kohteliaan käytöstavan,
taivaallisen kauneuden ja enkelimäisen laulun maahan, ja vielä lisäksi,
palata sinne Rooman kirkon kardinaalina.

Hänen piti ennen yötä ratkaista suostuisiko hän vai hylkäisikö hän
tarjouksen. Lähetin piti lähteä paluumatkalle aikaisin seuraavana
aamuna.

Pitikö hänen mennä vai jäädä tänne?

Oliko Mora nyt onnellisesti turvassa vai vieläkö hän tarvitsi häntä?

Milloinkaan ei kardinaalin hattu varmaankaan ollut tällaisesta syystä
riippuvainen! Pyhä Isä ei saattanut uneksiakaan, että kysymys erään
naisen onnesta tai onnettomuudesta saattoi aiheuttaa epäröintiä.

Mutta äkkiä kohotti piispa päätään; kirjasto oli kaukana pihasta, mutta
varmasti kuuli hän hevosen kavioiden kapsetta kivitystä vasten.

Hän oli tuskin rohjennut toivoa veli Philipin palaavan ennenkuin
päivänlaskun jälkeen; mutta miksei -- kiireesti ratsastamalla --.

Jos ritarin vastaus oli kaikissa suhteissa tyydyttävä -- jos Moran onni
oli taattu -- silloin --.

Hän soitti hopeakelloa.

Palvelija astui huoneeseen.

"Mitä hevosmiehiä ratsasti vastikään pihaan, Jasper?"

"Jalo herra, veli Philip on juuri palannut, ja hänen mukanaan --".

"Käske veli Philipin heti tulla tänne."

"Suvaitkaa, jalo herra --"

"Minä en suvaitse mitään muuta", vastasi piispa, "kuin että minun
käskyjäni viivyttelemättä totellaan."

Jasper poistui tottelevaisena ovesta.

Piispa kumartui jälleen Roomasta saapuneen kirjeen yli, kädellään
varjostaen kasvojaan.

Hän saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, mutta hän ei tahtonut antaa
veli Philipille tilaisuutta huomata, kuinka utelias hän oli kuulemaan
ritarin vastausta.

Hän kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan ja lujan astunnan kajahtavan
permannolla. Se ihmetytti häntä, sillä maallikkoveljellä ei ollut
tapana tulla hänen eteensä niin sotaisin askelin ja kilisevin
kannuksin. Mutta hänen huomionsa oli liian kiintynyt odottamaansa Hugh
d'Argentin kirjeeseen, niin että hän vain tiedottomasti pani nämä
seikat merkille.

"Pianpa sinä palasit, kunnon Philip", sanoi hän katsettaan
kohottamatta. "Olet toimittanut asiasi paremmin kuin uskalsin
odottaakaan. Jätitkö itse minun kirjeeni sir Hugh d'Argentin käsiin, ja
oletko tuonut minulle jalon ritarin vastauksen?"

Miksei veli Philip vastannut mitään?

Miksi kulki hänen hengityksensä kiihkeänä -- toisin kuin rotevan
maallikkoveljen, kun tämä oli kiireestä hengästynyt; pikemminkin kuin
epätoivoisen miehen, joka on purrut hampaansa yhteen hillitäkseen
kielensä?

Piispa pyörähti ympäri istuimellaan ja huomasi katsovansa kasvoista
kasvoihin Hugh d'Argentia -- Hugh'ta, joka tomuisena ja uupuneena
tuijotti häneen silmin, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tienneet
unesta mitään.

"Sinäkö?" huudahti piispa ja hämmästys saattoi hänet poikkeamaan
tavallisesta rauhallisuudestaan.

"Sinäkö? Täällä!"

"Niin, minä", sanoi ritari. "Hämmästyttääkö teitä, herra piispa, nähdä
minut täällä? Eikö teitä, katsoen siihen, mitä suvaitsitte ilmoittaa
minulle kirjeessänne, ennemminkin hämmästyttäisi, jos minä en olisi
saapunut tänne -- niin kiireesti kuin ratsu saattoi minut kiidättää?"

"Mikään ei minua hämmästytä", lausui piispa. "Minä olen elänyt
maailmassa niin kauan ja olen ollut tekemisissä niin monien
hupsujen kanssa, etteivät ihmisten päähänpistot enää pysty minua
hämmästyttämään. Ja kautta pyhän Neitsyen, herra ritari, mitä kuuluu
minuun, missä sinä olet, kunhan vain olet jättänyt hyvään turvaan ja
rauhalliselle mielelle naisen, jonka minä -- toimien paavin ja pyhän
kirkon tulkkina -- tuskin kahta viikkoa sitten jätin sinun huomaasi."

Ritarin kulmilla näkyi ukkospilvi.

"Olisi paras, herra piispa, syrjäyttää pyhän Neitsyen nimi tästä
keskustelusta. Sitä on liiaksi käytetty häpeällisellä ja petollisella
tavalla. Mora voi hyvin. Missä määrin hänen mielenrauhansa voidaan
pitää järkkymätönnä, siitä olen minä tullut tänne ottamaan selvää.
Ennen kaikkea tahdon kuulla totuuden kokonaisuudessaan."

Mutta piispa oli jo ehtinyt saavuttaa tasapainonsa.

Hän nousi hymyillen kaikkein viehättävintä hymyään ja ojensi molemmat
kätensä suosiolliseen tervehdykseen.

"Ei, rakas ritarini, ennen kaikkea muuta sinä tarvitset kylvyn! Minun
kauneudenaistiani tosiaan loukkaa nähdä sinut noin tomuisessa asussa."
Hän soitti kelloa. "Ja vielä sinä tarvitset hyvän aterian, mainion
italialaisen viinini maustamana. Sinä teit oikein saapuessasi tänne
mieskohtaisesti, poikani. Jollei Moralle ole mitään mainittu, ei mitään
vahinkoa ole tapahtunut, ja yhdessä voimme hoitaa asian kaksinverroin
paremmin. Minua ilahduttaa, että olet saapunut. Mutta kiihkeä matkustus
tuottaa suurta mielenjännitystä, kun levottomuus on kiihoittimena...
Jasper, valmista kylpy sir Hugh d'Argentille minun omaan
kylpyhuoneeseeni; sekoita siihen hiukan tuota tuoksuvaa ja virkistävää
pulveria, jota Santa Maria Novellen veljet ovat minulle lähettäneet.
Sillävälin kun jalo ritari kylpee, tulee sinun etuhuoneeseen asettaa
esille täydellinen vaatekerta, joka hänellä oli yllään, kun hänen
päähänsä pisti mennä uimaan jokeemme. Minä oletan, että se on
huolellisesti kuivattu ja silitetty ja pantu talteen, hyvänhajuisten
yrttien peittämänä... Hyvä on. Nyt, rakas Hugh, salli Jasperin palvella
itseäsi, Hän on tekevä kaikkensa sinun mukavuudeksesi. Lähetä sana veli
Philipille, Jasper, että minä tahdon puhutella häntä täällä."

Piispa saattoi ritarin kirjaston ovelle, näki hänen vaiteliaana ja
yrmeänä astuvan kiiruhtavan Jasperin jäljissä käytävää pitkin; sitten
piispa kääntyi ympäri ja astui verkkaan pöydän luo takaisin, hiljaa
hykerrellen käsiään.

Hän oli voittanut aikaa ja saanut takaisin ylemmyyden tuntonsa.
Yllätettynä oli hän tuntenut, ettei hän olisi pystynyt kiistämään
tätä epätoivoisen päättäväistä ritaria vastaan. Mutta ritari jättäisi
tuoksuvaan kylpyyn muutakin kuin vain matkatomunsa! Hän tulisi takaisin
oikeassa puvussaan ja mielentilassaan. Hyvä ateria ja pullo Italian
viiniä kohentaisivat vielä hänen mieltään, tekemällä sen taipuvaiseksi
-- vaikka oli tosiaankin käsittämätöntä, miksi taivuttaminen oli
tarpeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että mies, joka kaksi viikkoa
sitten oli saanut Moran vaimokseen, vapaasta tahdostaan jätti hänet.
Piispa käännähti.

Veli Philip seisoi ovella ja kumarsi syvään.

"Tule sisään, kunnon Philip", sanoi piispa, "tule sisään ja
sulje ovi... Minun täytyy saada kuulla kertomuksesi kaikkine
yksityiskohtineen; mutta kun meillä ei ole paljon aikaa käytettävänä,
pyydän sinua alkamaan hetkestä, jolloin Norellen linnan muurit
kohosivat näkyviin."



XLVIII luku

OMITUINEN SATTUMA.


Neljäntenä päivänä miehensä lähdettyä Mora nousi muurille katsomaan
komeaa auringonlaskua.

Mieluista oli hänen myös viipyä paikalla, missä hän ynnä Hugh olivat
viettäneet tuon ihmeellisen yön kuutamossa, jolloin Mora oli kertonut
miehelleen näyn ja tämä oli seuraavana päivänä luvannut viedä hänet
kotiinsa.

Mora pysähtyi kiertoportaitten päässä olevan matalan holvioven
kynnykselle, muistaen mitenkä hän siinä oli kääntynyt kuiskaamaan:
"Minä rakastan sinua." Ah, miten usein hän senjälkeen olikaan sanonut:
"Rakas mieheni, minä rakastan sinua! Palaa onnellisesti luokseni, palaa
pian luokseni; minä rakastan sinua!"

Se, että Hugh oli jättänyt hänet silloin, kun hänen lempensä oli
valmis vastaamaan Hugh'n lempeen, oli saattanut tämän kehittymään yhä
syvemmäksi ja voimakkaammaksi.

Ja nyt Mora myös täydellisemmin tajusi, kuinka jalosti ritari oli
hillinnyt itsensä, kuinka ritarillista hienotunteisuutta hän oli
osoittanut vaimoaan kohtaan, kuinka ylevä hänen epäitsekkyytensä oli.
Ensi hetkestä saakka oli Hugh'n käyttäytyminen häntä kohtaan ollut
täydellistä; ja nyt oli hänen ainoa halunsa, että jos hänen lempensä
saattoi antaa korvauksen siitä, oli Hugh sen saava.

Ah, milloinka hän saapuisi! Milloinka hän saapuisi!

Mora ei voinut olla kädellään varjostamatta silmiään ja katselematta
tietä pitkin kohti kuusimetsää, vaikka nyt oli vasta neljäs päivä
Hugh'n lähdöstä -- päivä, jolloin tämä saattoi saapua Worcesteriin, jos
hän ratsasti kiivaasti -- ja aikaisintaan vasta yhdeksäntenä päivänä
saattoi Mora toivoa hänen palaavan.

Mitenkä verkkaan kuluivat päivät. Kuitenkin ne olivat täynnä rauhaa ja
iloa.

Siitä hetkestä saakka, jolloin Mora oli astunut ulos päivänpaisteeseen,
päättäen lujasti käydä eteenpäin taaksensa katsomatta, oli hän innolla
ja mielihalulla antautunut hoitamaan taloaan ja tiluksiaan. Niinpä oli
hän jo toisena päivänä saanut aatteen, jonka hän heti oli toteuttanut.

Ottaen Martin Goodfellowin mukaansa oli hän ratsastanut Hugh'n kotiin.
Ja kuten hän oli odottanutkin, oli hän havainnut sen olevan suuresti
naisellisen hoidon tarpeessa. Ja hän oli heti ryhtynyt panemaan toimeen
välttämättömimpiä järjestelyitä, jotta kaikki olisi kunnossa, kun Hugh
palatessaan veisi hänet kotiinsa.

Moran johdolla hänen tuleva huoneensa pantiin täydellisesti kuntoon;
hänen omat tarve esineensä siirrettiin sinne, ja kaikki tehtiin niin
valmiiksi, että hän ynnä Hugh voisivat lähteä liikkeelle minä hetkenä
tahansa, tarvitsematta matkatavaroita ja palvelijoita, ja yhdessä
ratsastaa kotiin.

Tässä huoneessa oli kaksi ovea, joista toinen muutamia porrasaskeleita
myöten johti parvekkeelle, toinen avautui suoraan suureen saliin, joka
oli talon keskeinen huone.

Mora seisoi mielellään tällä ovella, katsellen tuota mahtavaa huonetta
avaroine liesineen, jonka kummallakin puolen oli mahtava veistoksin
koristettu nojatuoli, seinillä aseita ja muistomerkkejä urotöistä,
mikä kaikki teki siitä Hugh'n kodin. Ja Mora muisti, mitä Hugh tästä
paikasta oli lausunut pyhää Neitsyttä rukoillessaan: "Sääli yksinäistä
kotia, murheellista liettä... ja lähetä hänet luokseni."

Nyt se ei enää ollut oleva yksinäinen ja murheellinen. Eikä sen
omistajan uskollinen sydän enää ollut jäävä tyydyttämättömäksi.

Tänä päivänä oli Mora käynyt siellä kolmannen kerran. Mennessään
hän ynnä Martin olivat ratsastaneet maantietä myöten, sillä heillä
oli vaatteita ynnä muuta tavaraa sälytettynä satuloihinsa; mutta
he palasivat lyhempää tietä metsän kautta, joka oli äänetön ja
sammalpohjainen, vilpas ja viheriä.

"Tämän matkan kautta hän oli saanut viehättävät valmistuksensa
loppuunsuoritetuiksi. Vaikkapa Hugh saapuisi tänä iltana ja haluaisi
viivyttelemättä ratsastaa kotiin, saattoi Mora käskeä satuloimaan
Iconin ja sanoa: 'Minä olen valmis, rakas ritarini; lähtekäämme'."

Niinpä seisoi Mora linnan muurilla, katsellen auringonlaskun punaista
loimua, joka näytti liekehtivän kuin kullankarvaisen kaupungin
muureilta; sitten hän kädellä silmiänsä varjostaen loi vielä kerran
katseensa tielle.

Juuri silloin tuli tummasta kuusimetsästä näkyviin yksinäinen ratsumies.

       *       *       *       *       *

Vain silmänräpäyksen ajaksi sai mieletön luulo, että Hugh oli palannut,
hänen sydämensä sykähtämään. Seuraavana hetkenä hän tiesi ettei se
voinut olla Hugh, hän huomasi miehen selvästi muukalaiseksi.

Mora näki hänen eroavan tieltä ja nousevan kiertävää polkua kohti
linnan porttia, näki portinvartijan menevän luukulle vastaukseksi
kuuluvaan koputukseen; näki hänen menevän noutamaan Zachary vanhusta,
joka puolestaan lähetti hakemaan Martin Goodfellowia; senjälkeen portti
avautui selälleen, ja muukalainen ratsasti pihaan.

Mora arveli asiakseen laskeutua muurilta alas, mennäkseen katsomaan
kuka tämä odottamaton vieras saattoi olla.

Isojen portaiden päässä hän kohtasi Martinin.

"Rouva", sanoi tämä, "alhaalla odottaa mies, joka välttämättä tahtoo
puhutella sir Hugh'ta. Kuultuaan meiltä, että ritari on ratsastanut
etelään ja viipyy matkallaan moniaan päivän, hän pyytää saada puhutella
teitä kahdenkesken, mutta hän kieltäytyy ilmoittamasta asiaansa ja
nimeänsä. Mestari Zachary toivoi, että te suvaitsisitte käskeä meitä
lähettämään miehen pois, sanomalla hänelle, että jos hän tahtoo,
saattaa hän palata kuuden päivän kuluttua, jolloin kunnioitettava
ritari lienee palannut." Mora rypisteli kulmiaan. Hänelle ei ollut
ensinkään mieleen, että Zachary ja Martin Goodfellow yhdessä päättivät,
mitä hänen tuli tehdä.

"Kuvaa hänet minulle", sanoi hän. "Minkälaatuinen mies hän on?"

"Tummaverinen", sanoi Martin, "ja sotilasmainen, vähän hurjapään
näköinen, mutta käytökseltään moitteeton. Zachary ja minä luulisimme --"

"Minä tahdon tavata häntä", keskeytti Mora, alkaen astua alas portaita.
"Minä tahdon tavata hänet pitosalissa ja kahdenkesken. Sinä, Martin,
voit odottaa ulkona, niin että voit astua sisään heti kun minä kutsun.
Käske Zacharyn toimittaa ateria ynnä viiniä tai pullo hyvää olutta,
niin että voin tarjota sen matkamiehelle, jos hän on virkistyksen
tarpeessa".

       *       *       *       *       *

Mora seisoi pitosalissa, samalla paikalla, missä Hugh heidän erotessaan
oli polvistunut, kun tuo tummaverinen, vähän hurjapään näköinen mies
astui sisään.

Mutta epäilemättä ei hänen käytöstään sopinut soimata. Hän tempasi
päähineensä pois heti kun näki Moran, astui muutaman askelen eteenpäin
ja pysähtyi sitten kumartaakseen syvään; astui taas vähän eteenpäin ja
kumarsi taas.

Mora lausui: "Te tahdoitte tavata miestäni, hyvä ystävä, niinhän?
Hän on poissa ja palaa tuskin ennenkuin neljän päivän kuluttua
aikaisintaan. Onko asianne sir Hugh'lle sitä laatua, että minä
suullisesti voin toimittaa sen hänelle?"

Mora toivoi, etteivät nämä rohkeat tummat silmät huomaisi, millä
hehkuvalla mielellä hän nyt ensi kertaa puhui Hugh'sta vieraalle omana
miehenään.

Vieras vastasi koruttomin sanoin, kuin suorasukainen sotilas.

"Jalo rouva, kun en tavannut ritaria, jota minä olen kaukaa ratsastanut
etsimään, on minun paras kertoa asiani teille.

"Vuosia sitten, Syyrian taisteluissa, oli minulla onni kerran sodan
melskeessä joutua vierekkäin sir Hugh d'Argentin kanssa. Uskottomat
iskivät minut maahan, ja pahasti haavoittunut kun olin, olisin minä
joutunut heidän armoilleen, ellei tämä jalo ritari, nähdessään minun
suistuvan, olisi pyörtänyt hevostaan ja raivannut itselleen tietä
luokseni, iskien vihollisiani oikeaan ja vasempaan. Nostaen minut
taakseen satulaan laukkasi hän sitten kanssani pois. Silloin minä
Luccan pyhän ristin kautta vannoin, että jos minä koskaan saisin
tilaisuutta tehdä jonkun palveluksen sir Hugh'lle, Hopeisen Kilven
ritarille, matkustaisin vaikka maailman ääreen sen tehdäkseni.

"Kymmenen yötä sitten minä sattumalta ratsastin Worcesterin ja
Warwickin keskivaiheilla olevan metsän kautta. Kun minua vastaan tuli
joukko roistoja, käännyin minä ratsuineni tieltä syrjään, kätkeytyen
tiheikköön. Mutta Worcesterista päin tulevan yksinäisen ratsumiehen ei
onnistunut välttää heitä. Minun nähteni he karkasivat hänen kimppuunsa,
pakoittivat hänet laskeutumaan ratsunsa selästä, riistivät hänet
paljaaksi ja käskivät hänen jalkaisin palata samaa tietä takaisin. Minä
en voinut tehdä mitään häntä auttaakseni. Meitä oli vain kaksi, heitä
täysi tusina. Rosvot ryöstivät rahat uhrinsa laukusta. Siitä löysivät
he myös kirjeen, jonka he heittivät pois arvottomana. Minä huomasin,
minne se putosi, lähelle piilopaikkaani.

"Kun melske oli ohi, uhri paennut ja rosvojoukko ratsastanut tiehensä,
tulin minä esiin, poimin kirjeen maasta ja pistin sen omaan laukkuuni.
Niin pian kuin aurinko nousi, otin minä sen esiin taas, ja huomasin
hämmästyksekseni, että se oli osoitettu urhoolliselle pelastajalleni,
Hopeisen Kilven ritarille. Se näytti olevan tähdellinen, koska sen
kuoressa oli paitsi Warwickin linnaa mainittu kuusi pysähdyspaikkaa
pohjoiseen johtavalla tiellä; niinikään oli mainittu että se oli
toimitettava perille mitä pikimmin.

"Minusta näytti, että minä nyt olin saanut tilaisuuden tehdä
urhoolliselle ritarille palveluksen. Sen vuoksi minä olen osoitetta
seuraten ratsastanut paikasta toiseen, ja vihdoinkin minä olen päässyt
tänne Norellen linnaan, missä minä saan kuulla, että hän, jolle olin
aikonut kirjeen jättää, on ratsastanut etelään toista tietä myöten.
Täten on aikeeni tehdä hänelle palvelus rauennut tyhjiin."

"Ei, hyvä ystävä", sanoi Mora, jota kertomus oli suuresti liikuttanut.
"Antakaa minulle käsiinne joutunut kirje, jonka te niin uskollisesti
olette koettanut tuoda perille. Mieheni palaa viiden päivän kuluttua.
Silloin minä jätän hänelle kirjeen ja esitän kertomuksenne. Hän on
oleva kovin kiitollinen hyvästä palveluksestanne ja liikutettu teidän
uskollisesta muistostanne."

Tummaverinen mies veti laukustaan vahvasti sinetöidyn kirjeen, jonka
kuoressa oli pitkä osoite. Hän antoi sen Moralle.

Mora katseli uteliaana miehen kasvoja. Hänen oli ihmeellistä nähdä
edessään mies, jonka hengen Hugh oli pelastanut kaukana Idän
taistelutanterilla.

"Mieheni nimessä kiitän teitä", sanoi hän. "Ja nyt tuo väkeni teille
ruokaa ja viiniä. Teidän täytyy saada lepoa ja virkistystä, ennenkuin
taas lähdette eteenpäin."

"Kiitän teitä", vastasi muukalainen. "Mutta minun täytyy
viivyttelemättä jatkaa matkaani. Olisin vain toivonut, että palvelus,
jonka omituinen sattuma salli minun ritarille suorittaa, olisi ollut
arvokkaampi ja vaaranalaisempi."

Mies kumarsi syvään ja poistui. Tuokiota myöhemmin hän ratsasti ulos
portista ja eteni pohjoiseen päin.

Jos veli Philip olisi ollut läsnä, olisi hän voinut huomata, että
tummaverinen muukalainen istui piispan rotevimman ratsun selässä.

Sillä kuriton rosvon elämä ei päästä miestä valastaan, jonka hän
vilpittömästä kiitollisuudesta on vannonut entisinä parempina päivinään.

Yksin jäätyään Mora astui parvekkeelle ja tarkasteli siellä,
kirkkaammassa valaistuksessa, tätä tahriintunutta kirjettä.

Hämmästyksekseen huomasi hän siinä Symonin, Worcesterin piispan,
tutun käsialan. Kuinka moni kirje, jonka kuorella olivat nämä sievät
kirjaimet, olikaan saapunut Moran käteen.

Ja nyt oli Hugh lähtenyt, mennyt tälle monipäiväiselle
ratsastusmatkalleen tapaamaan piispaa, jolta hän oli saanut kirjeen,
joka riittämättömin yksityiskohdin kertoi hänelle jonkun tärkeän
seikan. Epäilemättä tämä ensimäinen kirje, joka Moralla nyt oli
kädessään, oli tarkoitettu saavuttamaan hänet ensin. Epäilemättä hänen
ei olisi tarvinnut ensinkään matkustaa, jos hän olisi saanut sen.

Tätä seikkaa harkitessaan Mora melkein tietämättään mursi sinetit. Hän
alkoi jo kiertää auki pergamenttia, mutta kysyi itseltään, lukisiko hän
sen nyt vai odottaisiko Hugh'n paluuta.

Kauan hän ei kuitenkaan epäröinyt. Kirjehän koski niin läheisesti
häntä. Sen verran oli Hugh ilmoittanut. Oli kenties välttämätöntä
heti ryhtyä toimiin ensimäisen kirjeen johdosta, joka niin omituisen
sattuman kautta oli tullut perille vasta toisen jälkeen. Ja ellei hän
ottanut selvää sen sisällöstä, ei hän voisi toimia.

Mora nousi taas kiertoportaita myöten muurille.

Lännen kultaiset pilvimuurit olivat kalvenneet, mutta verenkarvainen
lippu näytti vielä liehuvan taivaanrannalla. Sen yläpuolella oli taivas
kirkas.

Samalla tuolilla istuen, millä hän oli kertonut Mary Antony eukon
ihmeellisen näyn, Mora luki piispan kirjeen.



XLIX luku

KAHDESTI PETETTYNÄ.


Verenkarvainen lippu häipyi ja hävisi.

Sen yläpuolella oleva taivas tummeni purppuraiseksi ja tuijotti tyhjin
silmin alla olevaan maailmaan. Tuon tuostakin muurilla yksinään istuva
nainen kohotti murheiset kasvonsa kohti taivasta, mistä tähtien
kirkkaat silmät avautuivat häntä vastaan.

Vihdoin oli koko taivaanlaki siroittunut tähtiä täyteen, kiertotähdet
loistivat tasaisella valollaan; vähenevä kuu kohosi suurena ja
kullankarvaisena havumetsän takaa, ja tuli sitä pienemmäksi ja
hopeisemmaksi, kuta korkeammalle se kohosi.

Mora peitti kasvonsa käsillään. Kesäyö oli kukkurallaan tuoksun suloa.
Tähdet tuntuivat laulavan. Kuu näytti voitonriemuisena kulkevan
taivaalla. Tänä pimeyden hetkenään hänen täytyi sulkea silmistään tuo
loistava taivas. Hän antoi kasvonsa vaipua käsiinsä ja nojasi päänsä
polviin.

Isku iskun jälkeen oli piispan kirjeestä langennut häneen.

Ensiksikin, että piispa itse oli ryhtynyt pettämään häntä ja pitänyt
selviönä, että Hugh rupeisi hänen liittolaisekseen.

Sitten oli vanha Mary Antony eukko petkuttanut häntä sinä iltana,
jolloin Hugh tunkeutui luostariin, ja piispa tiesi tästä eikä se
näyttänyt hänessä herättäneen muuta kuin tyydytystä ja hieman hilpeyttä.

Ja sitten järkyttävä uutinen, että Mary Antonyn näky oli ollut pelkkä
keksintö, jonka vanha eukko melkein peloittavalla älykkäisyydellä oli
pannut toimeen, ja piispa kehoitti ritaria kiittämään Luojaa eukon
viisaudesta ja estämään Moraa kuulemasta ainoatakaan sanaa, joka voisi
saada hänet epäilemään näyn aitoutta ja huomaamaan, että häntä oli
petetty ja peijattu! Todellisuudessa piispa ja hänen miehensä yhä
edelleenkin olivat osallisia Antony eukon petoksessa.

Nyt Mora täysin ymmärsi, miksi piispa puolittain humoristisella,
puolittain epäilevällä tavalla otti vastaan hänen kertomuksensa
näystään. Eipä ihme, että piispa oli nimittänyt Antony eukkoa
"erinomaisen viisaaksi ja taitavaksi lapseksi".

Mutta juuri kun Morassa alkoi viritä viha, eikä vain piispaa, vaan
myöskin rakastamaansa ja suojaamaansa vanhaa naista kohtaan, joka nyt
oli pettänyt hänet, yllätti hänet uutinen vanhan maallikkosisaren
kuolemasta ja kuvaus hänen hartaasta uskollisuudestaan loppuun saakka.

Eläessään Mary Antony usein oli intoileva olento, vainajana hän riisui
suuttumuksen aseistaan.

Ja, kaiken lopuksi, vanha maallikkosisar tekonäkyineen kävi
merkityksettömäksi tärkeämmän kysymyksen rinnalla: mille kannalle
asettuisi Hugh? Oliko hän vaikeneva ja täten tuleva petokseen
osalliseksi, vai kertoisiko hän, maksoi mitä maksoi. Moralle totuuden?

Todistuksena lemmen Morassa aiheuttamasta muutoksesta oli, että tämä
seikka tuli muita niin paljon tärkeämmäksi, ettei Mora ennen sen
ratkaisua voinut ryhtyä miettimään muita mahdollisuuksia.

Toivehikkaana muisti Mora Hugh'n omantunnontarkkuuden isä Gervaisen
asiassa. Mutta miksi oli hän lähtenyt neuvottelemaan piispan kanssa,
ellei hän aikonut alistua piispan ohjeisiin?

Mutta vasta kun Mora oli palannut huoneeseensa ja polvistunut pyhän
Neitsyen alttarin eteen, huomasi hän, että hän oli menettänyt
oikeutuksensa jättää luostarin, ellei mitään näkyä ollutkaan esiintynyt.

"Pyhä Neitsyt", rukoili hän, kohottaen yhteenliitetyitä käsiään. "Minä,
joka olen tullut kahdesti petetyksi, sekä mennessäni luostariin,
että lähtiessäni sieltä, minä rukoilen sinua, kautta miekan, joka on
lävistänyt sinunkin sielusi, suo minulle nyt ilmestys, joka vihdoinkin
on _tosi näky_."



L luku

HOPEAKILPI.


Piispa istui pyöreän pöydän ääressä keskellä pitosalia, ryypäten vettä
rubiininvärisestä pikaristaan, sillaikaa kun ritari aterioitsi.

He eivät olleet yksinään. Maallikkoveljiä, sandaalit jalassa, kulki
äänettömästi edestakaisin, ja veli Philip seisoi liikkumattomana
piispan tuolin takana.

Piispa puheli rauhallisesti kaikenlaisista asioista, tarkastellen sillä
välin Hugh'ta, ja iloiten kylvyn vaikutuksesta. Se oli epäilemättä
huuhtonut pois muutakin kuin matkatomun.

Ukkospilvi oli haihtunut ritarin otsalta; hänen silmänsä eivät enää
olleet synkät, vaikka vielä väsyneet; hänen käytöksensä oli vielä
kohteliaampi ja kunnioittavampi kuin tavallista, ikäänkuin olisi hän
tahtonut hävittää töykeän ensi esiintymisensä vaikutuksen.

Hän kuunteli aivan vaieten piispan hiljaista puhelua, mutta saman
piirteen oli piispa huomannut hänessä ennenkin; ja olihan helposti
ymmärrettävissä, että vaitioloon vaipui mies, joka oli matkustanut
kaukaa niukan muonan varassa ja nyt istui hyvinvarustetun pöydän
ääressä.

Mutta ritari vain maisteli runsasta ateriaa ja tuskin liikuttikaan
mainiota Italian viiniä.

Kun päivällinen oli päättynyt, lähetti piispa veli Philipin ja
palvelevat munkit pois, nousi pöydästä ja meni lieden ääressä olevaan
nojatuoliin viitaten ritaria asettumaan toiseen.

Niin istuivat he taas samalla tavoin kuin sinä yönä, jolloin paavin
lähetti saapui, mutta nyt ei liedessä ollut tulta eikä kynttilöitä
palanut pöydällä. Sensijaan loisti nyt kesäinen auringonpaiste sisään
avoimista akkunoista.

"No, rakas Hugh", sanoi piispa, "kai sinä nyt kerrot, mikä on saanut
sinut tulemaan. Vain ylen tärkeä seikka on saattanut aiheuttaa, että
niin harras rakastaja ja aviomies on jättänyt morsiamensa ja lähtenyt
hänestä neljän päivämatkan päähän, vain kaksi viikkoa hääpäivästä."

"Minä olen tullut, herra piispa", lausui ritari, joka puhui matalalla
äänellä ja ilmeisesti itseänsä pakoittaen, "kuullakseni teiltä täyden
totuuden näystä, joka sai Valkoisten sisarten priorittaren luulemaan,
että hän oli vapaa valoistaan, jättämään luostarin ja päättämään
avioliitolla kihlauksen, jossa hän oli ollut ennen luostariin menoaan."

"Vait!" sanoi piispa. "Valkoisilla sisarilla ei ole prioritarta.
Alaprioritar hoitaa sitä tointa, kunnes priori ja minä täytämme sen
uudelleen. Me emme ole tässä puhuaksemme priorittaresta, vaan siitä
jalosta naisesta, joka Jumalan ja pyhän Neitsyen armosta on tullut
sinun vaimoksesi. Pidä huoli siitä, että jatkuvasti saat nauttia suurta
onneasi."

Ritari ei vastustanut pyhän Neitsyen mainintaa, mutta hänen vasen
kätensä tarttui kultaketjussa hänen kaulassaan riippuvaan medaljongiin
ja puristi sitä lujasti.

Piispa keskeytti puheensa, mutta huomatessaan, että ritari uudelleen
oli vaipunut vaitioloon, hän jatkoi:

"Sinä siis tahdot kuulla kokonaisuudessaan kertomuksen vanhan
maallikkosisaren, Mary Antonyn hurskaasta uskollisuudesta -- olkoon
Jumala hänen sielulleen armollinen." Molemmat miehet tekivät hartaina
ristinmerkin, kun piispa mainitsi vainajan. "Onko minun esitettävä se
sinulle nyt, vai tahdotko odottaa huomiseen, kunnes oiva yölepo saa
sinut siitä paremmin nauttimaan?"

"Herra piispa", sanoi Hugh, "ennenkuin tämä aurinko laskee, toivon minä
olevani monta peninkulmaa kotimatkalla."

"Siinä tapauksessa", lausui piispa, "on minun kerrottava sinulle tämä
liikuttava tarina enempää viivyttelemättä."

Alkaen mainitsemalla Mary Antonyn tavasta laskea Valkoiset sisaret
kuivien herneiden avulla, kertoi piispa ritarille hänen koko osuutensa
luostarin tapahtumiin sinä päivänä, jolloin ritari tunkeusi sinne, ynnä
kaiken mitä sitten seurasi, ja tehosti erikoisesti eukon kiintymystä
Moraan ja hänen pysyvää rukoustaan, että pyhä Neitsyt terästäisi hänen
vanhaa järkeään.

Piispan aikomus oli epäilemättä antaa kertomukselleen enemmän
mystillistä ja ylevää sävyä kuin mitä tosiseikat oikeastaan sisälsivät.
Mutta kun hän kerran antautui sen valtaan, ei hän huumorinaistissaan
voinut olla nauttimatta siitä sellaisenaan. Kaiken mieltäliikuttavan
hän tosin asetti oikeaan valoonsa, mutta hän antoi myös hilpeän
kajastuksen langeta kaikkeen naurettavaan. Hän kuvasi Mary Antonyn
niin havainnollisesti, että vanhan maallikkosisaren eriskummainen
käytös ja liikehtiminen piirtyi silmään, kuulija oli näkevinään hänen
mumisevat huulensa ja nokkelat vihjauksensa. Esiin astui alaprioritar,
kettumaisesti väijyen, ja sisar Mary Rebecca, joka pitkänenäisenä ja
litteäjalkaisena koetti vainuta jotain väärää. Ja viimeksi kertoi
piispa keskustelustaan Moran kanssa ruusutarhassa, ja siinäpä oli Mora
hartaana ja uskonintoisena. "Sinä olet salannut nämä asiat viisailta
ja taidollisilta ja paljastanut ne lapsille", johonka piispa oli
vastannut, puoleksi hilpeänä, puoleksi epäuskoisena: "Vanha lapsi!
Tosiaankin erinomaisen viisas ja taitava lapsi!" Sitten kohtaus
priorittaren kammion ovella, kun piispa avasi oven, ynnä Mary Antonyn
täysi tunnustus ja liikuttava kuolema.

Kaikkea sitä kuunteli ritari vaieten, peittäen kasvonsa kädellään.

"Senvuoksi, poikani", lopetti Worcesterin piispa, "kun minä äkkiä
muistin keskustelumme tuolla kentällä, jolloin mainitsin sinulle
luulevani, että vanha maallikkosisar tiesi käynnistäsi luostarissa ja
että hän oli nähnyt sinut Moran kammiossa, minä kiiruhdin lähettämään
sinulle varoituksen, jotta sinä et huomaamattasi mainitsisi tätä
asiaa Moralle ja siten herättäisi hänessä epäilyksiä näyn aitoudesta,
häiritsisi hänen mielenrauhaansa ja saattaisi vaaranalaiseksi hänen
onneaan ynnä omaasi. Onko hän jo kertonut sinulle näystä?"

Yhä varjostaen kasvojaan vastasi ritari hyvin matalalla äänellä:

"Iltaa ennen kuin lähetti, joka toi teidän kirjeenne, saapui, kertoi
hän minulle näyn."

"Etkö maininnut mitään minun sanoistani sinulle?"

"Heti kun hän mainitsi nimen Mary Antony, mainitsin minä muistavani
teidän, herra piispa, kertoneen, että hän yksin tiesi käynnistäni
luostarissa. Mutta Mora väitti heti, että hän itse oli sen minulle
kertonut silloin kun minä vielä valepuvussa olin hänen kammiossaan,
mutta että maallikkosisar myöhemmin oli tunnustanut erehtyneensä.
Tämä näytti minusta selittävän asian, jonka vuoksi en puhunut siitä
sen enempää, enkä minä hetkeäkään epäillyt, että näky ei ollutkaan
jumalallinen ihme."

"Olkoon siitä pyhimyksille kiitos", sanoi piispa. "Silloin ei
mitään vahinkoa ole tapahtunut. Sinä ja minä yksin tunnemme asian
kokonaisuudessaan, ja sinun ja minun, jotka tahdomme suojella Moran
onnea hengellämme, on katsominen, ettei hän koskaan saa aihetta
epäilyksiin."

Hugh d'Argent kohotti päätään ja katsoi suoraan piispaan.

"Herra piispa", sanoi hän, "luuletteko että Mora olisi poistunut
luostarista ja tullut minun luokseni, ellei olisi esiintynyt mitään
näkyä eikä ilmestystä, jonka kautta pyhä Neitsyt laski hänen kätensä
omaani?"

"Ei, rakas poika, sitä hän ei olisi tehnyt. Olihan hän vielä samana
aamuna, kuten sinulle kerroin, jaloin polkenut paavin lupakirjaa eikä
tahtonut ottaa vastaan mitään vapautusta valoistaan. Mikään muu ei
riittäisi, sanoi hän, kuin suoranainen ilmestys, joka olisi lähtöisin
pyhästä Neitsyestä itsestään."

"Mutta", lausui ritari verkkaan, "eikö siis ollut mitään näkyä, herra
piispa? Ei mitään ilmestystä? Ei mitään lausuttua sanaa tai annettua
merkkiä?"

Piispa kohtasi hänen vakavan katseensa, täynnä syvää tutkistelua. Hän
tuijotti eteensä vaivautuneesti, sitten hän hymyili ja teki torjuvan
kädenliikkeen.

"Meidän kesken sanoen, rakas Hugh -- vaikka ei ole hyvä näinkään ollen
sanoa se liika selvään -- meidän kesken sanoen ei tietenkään mitään
-- _ihmeellistä_ tapahtunut, sitä lukuun ottamatta että pyhä Neitsyt
epäilemättä terästi Antony eukon järjen. Siksi on sinun vaimostasi
varmastikin kiittäminen juuri tätä järkeä, ja saat ylistää pyhää
Neitsyttä sen terästämisestä."

Mutta silloinpa ritari nousi seisoalleen.

"Mutta minä en suvaitse", sanoi hän, "että minun on vaimostani
kiittäminen rienausta ja petosta."

Piispa kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin tuolinsa
kädensijoihin. Hänen kasvonsa olivat vallan värittömät, mutta hänen
silmänsä näyttivät terästutkaimien tavoin lävistävän ritarin, joka ei
saanut katsettaan irroitetuksi niiden terävästä valosta.

Kun piispa vihdoin puhui, oli hänen kuiskauksensa järkyttävämpi kuin
jos hän olisi huutanut.

"Hullu!" sanoi hän. "Kiittämätön, harkitsematon hullu! Mitä sinä
moisilla sanoilla tarkoitat?"

"Nimittäkää minua hulluksi, jos tahdotte, herra piispa", sanoi ritari,
"se on minulle yhdentekevää niin kauan kuin omatuntoni ei nimitä minua
roistoksi."

"Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?" jatkoi piispa.

"Minä tarkoitan, herra piispa, että jos totuus avaisi eteeni kuilun,
joka syöksisi minut helvettiin, tahtoisin kuitenkin kernaammin
omistaa sen, kuin yrittää päästä paratiisiin valheen hataria keinoja
käyttämällä."

Monen vuoden kuluessa oli piispa Symon ollut lakkaamatta työssä,
hän oli paljon kärsinyt, paljon aikaansaanut, paljon menettänyt.
Ihmeteltävää ei liene, että hän nyt menetti malttinsa.

"Kautta pyhän Pietarin avaimen!" huusi hän.

"Minä en välitä, herra ritari, putoatko helvettiin vai kiipeätkö
paratiisiin. Mutta minun asiani on katsoa, että sinä et järkytä sen
naisen mielenrauhaa, jonka kanssa olet mennyt naimisiin. Senvuoksi minä
varoitan sinua, että jos sinä lähdet täältä sellaisissa aikeissa, et
elävänä pääse määräpaikkaasi."

Ritari hymyili. Uupumuksen verho kohosi kuin taian vaikutuksesta hänen
silmistään, ne loistivat taas kirkkaina.

"Pelkät uhkaukset eivät voi saada minua paljastamaan miekkaani, herra
piispa, mutta hahmoittukootpa nämä uhkaukset ihmismuotoon, niin kautta
pyhän Yrjänän minä tulen mielihalulla vastaamaan niihin. Tällä samalla
miekalla minä kerran raivasin itselleni tien saraseenijoukon läpi.
Luuletteko, että tusina Worcesterin salamurhaajia voisi estää minua
saavuttamasta vaimoani?"

Joku sävy ritarin sanoissa tyynnytti piispaa, jokin välke hänen
silmissään tukahutti kirkkoruhtinaan suuttumuksen. Edellisessä
tajusi hän sellaisen lemmen syvyyden, johon hän ei olisi uskonut
Hugh d'Argentin pystyvän; jälkimäisessä tyyntä rohkeutta, jopa iloa
lähestyvän vaaran johdosta, johonka hänen uhkauksensa murtuisivat kuin
myrskylaineet graniittikallioita vastaan.

Piispa omisti sen arvokkaan, mutta harvinaisen kyvyn, että hän pystyi
heti huomaamaan sen mikä on välttämätöntä ja siihen alistumaan. Ja kun
hän oli astunut askelen harhaan, oivalsi hän sen ja ryhtyi erehdystään
korjaamaan jo ennenkuin hänen vastustajansa oli sitä huomannutkaan.

Vihastus valtasi piispan niin harvoin, että se nyt koski häneen
ruumiillisesti kipeänä voimattomuuden tuntona. Suljetuin silmin
nojasi hän päänsä tuolin selustaan. Hänen muutenkin hienonkalpeat
kasvonsa näyttivät nyt kuin norsunluuhun veistetyiltä. Hänen huulensa
avautuivat, mutta hengitys ei sujunut. Silmäluomien heikkoa väristystä
lukuunottamatta olivat piispan kasvot elottomat.

Suuresti hämmästyneenä ja levottomana katseli Hugh ympärilleen
keksiäkseen jonkun keinon, millä auttaa piispaa, mutta ei huomannut
mitään.

Kiiruhtaen pöydän ääreen kaasi hän viiniä venetsialaiseen maljakkoon ja
kostutti sillä piispan huulia. Laskeutuen toiselle polvelleen irroitti
hän sitten hänen kylmät sormensa nojatuolin kädensijoista ja hieroi
niitä omiensa välissä.

Piispa avasi silmänsä -- ne eivät enää olleet teräsvälkkyisiä, vaan
lempeitä ja uneksivia kuin sinikellojen sikermä kaukaisilla kummuilla.
Näkemättömin silmin katseli hän päänsä tasalla oleviin hätääntyneisiin
kasvoihin; sitten hän verkkaan käänsi katseensa rubiininväriseen
maljakkoon, jonka ritari oli nostanut lattialta, koettaen pitää sitä
hänen huulillaan.

Torjuen sen luotaan pisti piispa sormensa vyöhönsä ja otti esiin pienen
sirotekoisen kultarasian, joka oli jalokivillä koristettu.

Tähän hän tuijotti tuokion, kuin epätietoisena mitä tehdä, sitten
kosketti hän siinä olevaa jousta ja kun kansi aukeni, otti hän rasiasta
pienen valkean öylätin. Sen hän pudotti viiniin.

Ritari, joka katseli tapahtumaa levottomin silmin, näki, miten se
maljan pohjaan vaipuessaan nopeasti liukeni.

Mutta kaikki tietoisuus öylätistä, viinistä, polvistuneesta ritarista
näytti hetkellisesti haihtuneen piispasta. Hän näytti uneksivasti
katselevan lippua, joka näennäisesti ilman aihetta liehui edestakaisin,
riippuessaan pitkässä tammitangossaan korkealla katto-orsien tasalla.

"Miksi se liehuu?" mutisi piispa, lisäten tällä suuresti ritarin
levottomuutta. "Miksi -- miksi se liehuu?"

"Juokaa tämä, kunnianarvoisa isä", kehoitteli ritari. "Minä pyydän
teitä, rakas herra, juokaa tämä."

"Siellä täytyy olla vetoa", mutisi piispa.

"Tämähän on teidän mainiota Italian viiniänne", sanoi ritari. "Minä
rukoilen teitä, juokaa."

"Orsien luona", sanoi piispa, mutta hän istuutui, otti maljan ritarin
kädestä ja joi verkkaan sen sisällön.

Melkein heti heikko värinhäive alkoi näkyä hänen poskillaan ja
huulillaan; hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän hymyili ritarille,
asettaessaan tyhjän maljan vieressään olevalle pöydälle.

"Ah, rakas Hugh", sanoi hän, ojentaen kätensä, "minulle on mieluista,
että sinä olet täällä. Jatkakaamme keskusteluamme, jos sinä olet kyllin
levännyt ja virkistynyt. Minulla on paljon sinulle sanottavana."

Tuntien suurta helpoitusta tarttui Hugh d'Argent ojennettuun käteen ja
suuteli innokkaasti piispan sormusta.

Se oli vain vilpittömän sydämen kunnioituksen ilmaus. Mutta sulavasti
säestäessään sitä _Benedicite_-toivotuksellaan, tunsi piispa pienen
omantunnon pistoksen, mikä hänelle oli yhtä poikkeuksellinen
kokemus kuin hänen äskeinen kuohahduksensa. Hän tarttui keskustelun
katkenneeseen lankaan juuri sillä kohdalla, minne hänestä oli
tarkoituksenmukaisinta palata, nimittäin missä hän oli ensi kerran
astunut harhaan.

"Senvuoksi, rakas Hugh, olen nyt yksityiskohtaisesti kuvannut sinulle
näyn, osoittaen sinulle, että meidän siitä on kiittäminen enemmänkin
maallista kiintymystä kuin jumalallista vaikutusta -- vaikkapa toinen
hyvin saattaa olla toisen käyttämä keino. Nyt meidän on harkittava
ja päätettävä, millä tavoin menettelemme Moraan nähden niin, että
parhaiten varjelemme hänen mielenrauhansa.

"Minä olen harkinnut, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari
yksinkertaisesti; "ja tehnyt päätökseni."

"Mitä sinä olet päättänyt tehdä, poikani?" kysyi piispa lempeimmällä
äänellään.

"Kertoa Moralle, niin pian kuin palaan, totuuden kokonaisuudessaan."

Piispa kohotti katseensa, nähdäkseen vieläkö lippu hulmahteli.

Sen se teki.

Varmastikin kävi tuulenhenki orsien välissä.

"Ja mitä sinä luulet, poikani, sellaisen ilmoituksen vaikuttavan
vaimosi mielentilaan?"

"Minun asiani ei ole muodostaa mitään arveluita; minä tiedän vain
tosiseikoista."

"Aivan niin, poikani, aivan niin", vastasi piispa, puristaen sormenpäät
yhteen ja kohottaen ne huulilleen. "Mutta kun kerran olemme tekemisissä
syiden kanssa, saattaa toisinaan olla paikallaan tutkistella niiden
seurauksia, jotteivät ne yllätä meitä vallan valmistumattomina. Oletko
ottanut huomioon, että koska vaimosi katsoi olevansa oikeutettu
poistumaan luostarista ja solmimaan avioliiton kanssasi ainoastaan
sillä perusteella, että pyhä Neitsyt ihmeellisellä tavalla antoi
hänelle siihen luvan, hän nyt, saadessaan kuulla, että mitään tällaista
ihmeellistä lupaa ei olekaan esiintynyt, ei enää tunne olevansa siihen
oikeutettu?"

"Se on suuresti pelättävää", vastasi ritari.

"Oletko itsekin nyt sitä mieltä, ettei hän ole siihen oikeutettu?"

"En!" vastasi ritari äkillisellä kiihkolla. "Siitä saakka kun minä
sain kuulla, millä tavoin hänen sisarensa oli pettänyt hänet, olen
aina pitänyt häntä omanani. Taivas tiesi, kun hän vannoi nunnavalansa,
että minä yhä olin uskollinen, ja että hän siis oli minun kihlattuni.
Taivas salli minun paljastaa totuuden ja löytää hänet -- elossa ja yhä
naimattomana. Minun nähdäkseni mikään jumalallinen tahdonilmaus ei
ollut tarpeen. Ja lain pyhän Isän lupakirja saapui, ilmoittaen kirkon
hyväksynnän, ei todella enää mitään näyttänyt olevan välillämme. Mutta
Mora ajatteli toisin."

Heikko välkähdys loisti piispan silmistä; se oli kuin äärimäisen
herkistyneenä sama viekas katse, joka niin usein pilkisti Mary Antony
eukon silmistä.

"Oletko koskaan kuullut sanottavan, poikani, että kaksinkertainen
kielto on samaa kuin myöntö. Etkö luule, että hiukan samalla tavoin
kaksinkertainen petos voi käydä totuudesta? Mora oli petoksen uhri
astuessaan luostariin ja petettynä hän sieltä poistui; mutta tästä
kaksinkertaisesta petoksesta astuu ilmi se suuri totuus, että hän
taivaan silmissä aina on ollut sinun. Ensimäinen petos tekee tyhjäksi
toisen, ja jälelle jää vain se tosiseikka, että Mora on sinun vaimosi,
että sinun on varjeltava häntä ja suojeltava häntä surulta; ja mitä
Jumala on yhdistänyt, ei kenenkään ihmisen pidä eroittaman."

Hugh d'Argent nosti kätensä otsalleen.

"Minä toivon, että Mora on käsittävä asian niin", sanoi hän.

Lippu hulmusi yhä hiljaa. Piispa ryhtyi miettimään, mistä veto saattoi
olla lähtöisin.

"Hän ei tule käsittämään asiaa niin", sanoi hän sitten. "Hyvä Hugh, kun
vaimosi saa sinulta kuulla, että Mary Antony eukko oli pettänyt hänet,
palaa hän takaisin samaan mielentilaan, missä hän oli ennen luultua
näkyä, ja on yhä tunteva olevansa Valkoisten sisarten prioritar."

"Minunkin tietoisuudessani hän on ollut se siitä saakka kuin asia tuli
minun tietooni", myönsi ritari.

Piispan nauttiman suloisen juoman vaikutus oli tehokkaimmillaan.

"Entä mitä ehdotat, poikani, tehtäväksi tälle naimisissa olevalle
priorittarelle? Luuletko hänen jäävän kotiisi, tyytyväisenä täyttämään
aviolliset velvollisuutensa?"

"Minä pelkään", vastasi ritari synkästi, "että hän jättää minut."

"Ja minä olen varma siitä, että hän jättää sinut", vastasi piispa.

"Tämä tulevaisuuden pelko minut saikin tulemaan luoksenne, herra
piispa. Jos Mora, kuten sanotte, haluaa pysyä samana, kuin hän oli,
ennenkuin petos sai hänet poistumaan luostarista, tahdotteko te silloin
järjestää asiat niin, että hän huomiota herättämättä voi palata
paikalleen Worcesterin Valkoisten sisarten priorittareksi?"

"Mahdotonta", vastasi piispa lyhyesti. "Se on liika myöhäistä. Meillä
ei luostarissa voi olla muita madonna-ryhmiä kuin ne mitä on veistetty
marmoriin tai puuhun."

Seurasi hiljaisuus, joka kesti useampia minuutteja.

Vihdoin ritari pakoitetusti puhuen lausui hyvin hiljaa.

"Se _ei_ ole liika myöhäistä."

Heti kääntyivät tutkivat silmät häneen. Punainen juova välähti piispan
poskille, kuin piiskan siiman jälki.

"Hupsu!" kuiskasi hän, mutta sanassa tuntui enemmän säälivää hellyyttä
kuin vihaa. Oliko koskaan nähty niin ritarillista hupsua tai niin
hupsua ritaria. "Mikä on ollut esteenä, poika? Luulitko huomanneesi,
ettei hän kaikesta huolimatta rakastanutkaan sinua?"

"En", vastasi Hugh nopeaan. "Minä kiitän Luojaa ja pyhää Neitsyttä,
vaimoni rakastaa minua niinkuin en koskaan olisi voinut kuvitella
hänen kaltaisensa täydellisen olennon voivan rakastaa minua. Mutta
-- ensinnäkin -- kaikki oli niin uutta ja outoa hänelle. Kyllin
kummallista oli jo joutua uudelleen maailmaan, saada vapaasti tulla ja
mennä, ratsastaa ulkona, nähdä ihmisiä ja esineitä. Minä asetin hänen
onnensa yli muun... Ei, helppoa se oli, kun rakastaa häntä niinkuin
minä teen, niin suuresti toivoen hänen parastaan. Isä, minä halusin
sitä mitä te tarkoititte, puhuessanne kodin madonnasta. Senvuoksi me
-- minun ehdotuksestani -- sovimme siitä, että vaikka vihkimys olikin
täytynyt näin kiireesti toimittaa, me yhä edelleenkin pitäisimme
toisiamme kihlautuneina, senkin jälkeen kuin saapuisimme Norellen
linnaan, niin monta päivää ja viikkoa kuin hän haluaisi; siihen saakka,
kunnes hän itse sanoisi haluavansa, että minä veisin hänet kotiini.
Mutta -- jokainen päivä, jonka me ratsastimme kohti pohjoista, oli
ollut edellistä täydellisempi, jokaisen päivän jokainen tunti oli
ollut suloisempi kuin edellinen. Täten tapahtui, että samana päivänä
kuin me saavuimme Moran kotiin, me erottuamme yöksi hänen huoneensa
ovella, tapasimme toisemme uudelleen linnanmuurilla, missä me vuosia
aikaisemmin olimme jättäneet toisillemme hyvästit; ja istuessamme
siellä kuutamossa, hän kertoi minulle pyhän Neitsyen armollisen näyn,
ja senjälkeen, mitä hellimmin sanoin, rakkautensa vielä suuremman
ihmeen, ja sanoi olevansa valmis ratsastamaan kotiin minun kanssani.
Näin me erosimme niin syvän ja puhtaan hurmion vallassa, että sen
pelkkä ilo sai meidät vaipumaan uneen. Mutta aikaisin aamulla minä
heräsin siihen, että veli Philip kolkutti ovelleni ja toi minulle
teidän kirjeenne, kunnianarvoisa isä."

"Ah!" sanoi piispa. "Kunpa minä olisin tiennyt, että hän pystyi
itselleen tyydyttävästi selittämään muiston, joka sinulla oli minun
sanoistani."

Mutta piispa puhui koneellisesti; hän puhui kuin se joka puhuessaan
ajattelee muita asioita. Sillä sydämessään kamppaili hän nyt kovinta
taistelua, mitä hän rakkautensa kaikissa vaiheissa oli kokenut.

Nopean ajatuslennon kautta oli hän mielessään palannut takaisin
penkin luo puutarhaan, minne Mary Antony oli jättänyt hänet
lähtiessään hakemaan kunnianarvoisaa äitiä. Hän oli näkevinään
luostarikäytävään päin vievän aurinkoisen kentän suuren pyökkipuun
varjosta. Hän näki priorittaren tulevan kookkaana ja komeana, hänen
virkaristinsä välkkymässä rinnalla, hänen suloisten silmiensä loistavan
tervehdykseksi. Ja äkkiä olivat he puhelemassa kuten he aina puhelivat
toisilleen, jolloin jokaisen sanan elävöitti ajatuksen täyteläisyys,
jolloin jokainen ajatus riensi toista vastaan, joka sen oli sytyttänyt.

Ja sitten oli piispa uudelleen istuvinaan samalla penkillä, katsellen
nurmikkoa myöten päivänpaisteiseen luostariin päin, todeten, ettei
hän enää koskaan saisi havaita priorittaren astuvan itseään vastaan,
huomaten ensi kertaa äärimäisen yksinäisyytensä, korvaamattoman
tappionsa, minkä hän oli kärsinyt Hugh'n ja Moran hyväksi.

Piispan mittaamaton menetys oli ollut Hugh'n ääretön voitto. Ja nyt kun
Hugh näytti olevan taipuvainen panemaan alttiiksi onnensa, oli suhde
päinvastainen. Olisihan hänen menetyksensä, jos hän pysyisi aikeessaan,
piispan voitto.

Kuinka helppo olisi mennä Moraa vastaan muutaman peninkulman päähän
Worcesterista; edetä komeassa kulkueessa Valkoisten sisarten
luostariin; käskeä avaamaan selälleen suuren portin, ratsastaa sisään
ja asettaa Mora taas priorittaren-toimeensa ilmoittamalla, että
korkeampi tehtävä, johon pyhä Isä oli kutsunut hänet, nyt oli täytetty.
Mikä ilo ikävöivässä sisarkunnassa! Mutta, ennen kaikkea, mikä ilo
taas saada nähdä häntä, puhella hänen kanssaan, istua hänen vieressään
siellä, milloin tahansa! Ei mitään yksinäisyyttä eikä lohduttomuutta
enää, ja Moran omatunto rauhoittuneena, tyytyväisenä.

Mutta niin pian kuin hän ajatuksissaan näin kohtasi rakastamansa
naisen, virisi hänen tosi olentonsa eloon ja hänen mielikuvituksensa
taantui.

Se nainen, joka mitä hellimmin sanoin oli Hugh d'Argentille puhunut
rakkautensa ihmeestä ja oli valmis seuraavana päivänä lähtemään hänen
kotiinsa, ei enää tyytyisi luostarin hiljaisuuteen.

Jos Hugh pysyi mielettömässä suoruudessaan ja järkytti hänen rauhansa,
saattoi hän kyllä jättää miehensä.

Jos piispa avaisi hänelle tien, saattaisi hän helposti palata
luostariin.

Mutta tosielämänsä olisi hän silloin jättänyt taakseen rakastajansa luo.

Hän toisi mukaansa luostariin rikkirevityn omantunnon ja murtuneen
sydämen.

Varmastikin nämä kaksi miestä, jotka häntä rakastivat, saattoivat
säästää hänet tältä ahdistukselta, jos he luopuivat kaikesta
itsekkyydestä ja ajattelivat vain häntä.

Heti päätti piispa täyttää oman osansa.

"Rakas Hugh", sanoi hän, "sinä teit oikein, kun tulit luokseni
neuvottelemaan näistä suunnitelmista, ennenkuin otit peruuttamattoman
askelen, pannaksesi ne täytäntöön. Vain minä saattaisin palauttaa
vaimosi Valkoisten sisarten priorittareksi ja senlisäksi olisi
minun välttämätöntä jatkuvasti oleskella täällä taatakseni hänelle
hankaluuksista vapaan elämän. Mutta minä en tule oleskelemaan täällä,
minä tulen kohdakkoin jättämään sekä Worcesterin että koko maan ja
palaamaan kauniiseen Italiaani. Pyhä Isä on suvainnut yksityisesti
ilmoittaa minulle että minulle piakkoin tarjotaan korkea virka-asema.
Minä olen tänään päättänyt ottaa sen vastaan. Minä palaan Italiaan
pyhän kirkon kardinaalina."

Hugh nousi ja kumarsi. Voimakas suuttumus välähti hänen katseestaan.

"Jalo herra Kardinaali, minä onnittelen teitä. Sen minä saatan
ymmärtää, että kardinaalinhattu saattaa houkuttaa teitä jättämään
katedraalinne, kaupunkinne ja kansanne, joka teitä rakastaa. Mutta
että te päästäksenne eteenpäin kirkollisella urallanne, vaikka kuinka
suuresti tahansa, olette valmis vapaaehtoisesti lähtemään ja jättämään
Moran suruun, Moran vaikeuksiin, Moran kaipaamaan apuanne --"

Ritari keskeytti hämmästyneenä sanatulvansa. Piispa, joka ei koskaan
nauranut, naurahti ääneen. Ja samalla hän, joka ei koskaan itkenyt, jo
näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun.

Suomut putosivat Hugh'n silmistä, ennenkuin piispa oli sanonut
sanaakaan. Hän havaitsi toisen rakkauden yhtä suureksi kuin omansa.

"Ah, houkka!" sanoi Worcesterin Symon. "Sinä seuraat näin omia
ajatuksiasi, ja helppo on viedä sinut harhaan. Kun puhuin lähdöstäni,
puhuin siitä vain hänen takiaan, toivossa, että ajatus minun
poissaolostani estäisi sinua aikomustasi toteuttamasta. Mutta nyt
minä tosiaankin olen vakuutettu siitä, että sinä tulet antamaan
alttiiksi oman onnesi ja hänen onnensa. Tahdonpa siis miettiä
jotain keinoja millä pidättää pyhän Isän lähettiä, niin ettei minun
tarvitse antaa vastaustani ennenkuin kahden viikon kuluttua. Sinä
ehdit Moran luo viimeistään viiden päivän kuluttua tästä. Niin pian
kuin hän on päättänyt mitä hän tekee, lähetä minulle siitä tieto
nopean sanansaattajan kautta. Jos hän päättää palata luostariin,
niin ilmoita paikka ja aika tiellä, minne tulen häntä vastaan.
Hänen prioritar-pukunsa ja hänen virka-ristinsä minulla on täällä.
Edellisenhän sinä lähetit minulle majatalosta, jälkimäisen löysin hänen
kammiostaan. Sinun täytyy ottaa ne mukaasi. Jos hän palaa, täytyy
hänen palata täydessä virka-asussaan. Jos taas hän päättää jäädä
sinun luoksesi; jos hän -- minkä Luoja suokoon -- on tyytyväinen eikä
tarvitse minun apuani, niin ilmoita se minulle lähetin kautta. Minä
saatan silloin poistua tuohon kauniiseen maahan, johon minä ensinnä
lähdin hänen vuokseen, josta poistuin hänen vuokseen ja johonka minä
taas palaan iloiten, ellei hän enää ole apuni tarpeessa. Myöntämäni
aikamäärä sallii neljän päivän epäröinnin."

"Herra piispa", sanoi ritari nöyrästi, "antakaa anteeksi vääryyteni
teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että otin vakavalta kannalta sen, minkä
tarkoititte pilaksi tai minkä, tarkalleen sanoen, te toivoitte voivan
estää minua aikeestani. Ah, tosiaankin toivoisin, että minut siitä
estettäisiin."

"Hugh", sanoi piispa innokkaasti, "olihan hän sinun käsityksesi mukaan
oikeutettu tulemaan luoksesi mistään näyistä välittämättä?"

"Kyllä", vastasi ritari, "mutta minä en tunne olevani oikeutettu
ottamaan häntä, kun tiedän, että hän antaa itsensä vapaasta tahdostaan
vain siksi, että hän uskoo näkyyn. Puhtaimmankin ilon hetket
himmentäisi salainen häpeäni. Tietäessäni petoksen, olisin minäkin
siihen osallinen, minä, jota hän rakastaa, johon hän luottaa."

"Totuuden vaikeneminen ei ole samaa kuin valehteleminen", vakuutti
piispa.

"Herra piispa", vastasi Hugh d'Argent, nousten pystyyn ja laskien
kätensä miekkansa kahvaan. "Minä en osaa näissä asioissa järkeillä,
minä en osaa tehdä eroa totuuden vaikenemisen ja valehtelemisen
välillä. Mutta kunniani kutsua minä kuuntelen ja lähden taisteluun
-- itseäni vastaan, jos se on tarpeen, tai jos se on välttämätöntä,
jotakuta toista vastaan. Itämaan taistelutanterilla pyhässä sodassa
minä voitin nimen, jonka koko leiri, jopa vihollinenkin tunsi:
'Hopeisen Kilven ritari'. Meidän nimemme on Argent ['Argent' (ransk.)
= hopea (suom.)] ja meillä on oikeus käyttää puhtaasta hopeasta tehtyä
kilpeä. Mutta minä sain tuon nimen siitä, että kilpeni oli aina kirkas,
ettei se ainoassakaan taistelussa pudonnut tomuun, etten antanut sen
tahrautua. Se oli niin kirkas, että kun minä ratsastaessani kannoin
sitä edessäni, niin se heijasti auringon säteitä niin, että vihollisten
silmät huikaistuivat. Jalo herra, minä en voi tahrata hopeista kilpeäni
ottamalla osaa vilppiin tai vaikenemalla silloin kuin kunnia käskee
minua puhumaan."

Katsellessaan ylvästä hahmoa edessään, piispa tunsi halua vastata hänen
jaloihin sanoihinsa ja antaa niille tunnustuksensa. Mutta hän ajatteli
Moran mielenrauhaa, Moran auennutta sydäntä ja sarastavaa onnea. Moran
takia täytyi hänen loppuun saakka vastustaa.

"Rakas Hugh", sanoi hän. "Kaikki tämä puheesi hopeakilvestä ja kunnian
kutsusta kaunistaa kylläkin taistelukentän soturia. Mutta rakastajan on
noudattaminen ankarampia ohjeita; hänen täytyy kieltää itsensä, senkin
itsensä, jolle oma kunnia on kallis. Kun sinä kiilloitit hopeakilpesi,
pitääksesi sen niin kirkkaana, niin mitä näit siitä kuvastuvan?
Omat ylpeät kasvosi kai? Samoin sinä nytkin kartat vähäisintäkin
tahraa kunniantunnollasi, mutta sinä tahdot pitää tämän hopeakilven
kirkkaana Moran kustannuksella, sinä tahdot ratsastaa tietäsi ylpeänä,
yksinäisenä kunniassasi, heijastaa aurinkoa, huikaista kaikki katsojat,
sillävälin kun vaimosi, Mora, joka on rakastanut sinua, luottanut
sinuun, joka on mitä hellimmin sanoin tulkinnut sinulle rakkautensa
ihmeen, makaa pimeydessä epätoivoisena, murtunein sydämin. Hugh, minä
tahtoisin, että sinä ajattelisit enemmän hänen kultaisen sydämensä
aarretta kuin oman itsekkään hopeakilpesi kirkkautta."

"Itsekkään!" huusi ritari. "Onko itsekästä pitää kunniansa puhtaana?
Onko itsekästä hävetä sitä, että pettää rakastamaansa naista? Olenko
minä, jonka pyrkimyksenä on kaikessa ollut asettaa hänen onnensa
etusijaan, ollut itsekäs häntä kohtaan tänä vaikeuden hetkenä?"

Hän vaipui raskaasti istumaan; nojasi kyynärpäät polviinsa ja antoi
päänsä painua käsiin.

Tämä äärimäistä masennusta ilmaiseva asento teki piispan
miettiväiseksi. Saisiko hän voiton nyt, kun hän juuri oli luopunut
kaikesta voiton toivosta?

"Tuhoisan itsekäs, rakas Hugh", sanoi hän. "Mutta Luojan kiitos, ei
mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut. Kuuntele sanojani, niin minä
osoitan sinulle keinon, millä voit pitää kunniasi tahrattomana ja,
kuitenkin vaieta Moralta tiedon asiasta, joka järkyttäisi hänen
mielentilansa."



LI luku

JALOT SYDÄMET EROAVAT.


Samana iltana, tuntia ennen auringonlaskua, molemmat miehet, jotka
Moraa rakastivat, katselivat toisiansa valmistautuen lausumaan
toisillensa lopulliset jäähyväiset.

Piispa oli sanonut sanottavansa. Keskeytymättä oli hänen sanojensa
virta vuotanut, kaunopuheisena, sovittavana, vakuuttavana.

Hän näki edessään ritarin pään, hänen yhteen liitetyt ja pöydän yli
ojennetut kätensä.

Hän ihmetteli itsekseen, mitä ajatuksia mahtoi askarrella tämän tumman,
kiharan tukan alla. Hän oli toivonut, että tämä epätoivon jäykkä asento
olisi pehmennyt. Hän oli käyttänyt kaikkein vakuuttavinta äänensävyä
saadakseen tämän tuloksen aikaan, mutta menestyksettä. Hän oli
toivonut, että ritari katkaisisi vaitiolon, vaikkapa raivotakseen tai
vastustaakseen. Sitä varten oli piispa päästänyt puheeseensa tahallisen
tosiasiain vääristyksenkin ja myöhemmin tehnyt kouraantuntuvasti väärän
päätelmän. Mutta kumpikaan ei ollut saanut ritaria liikkeelle.

Hetken kuluttua oli Hugh kohottanut päätään ja nojannut taapäin
tuolissaan; hän vuorostaan oli kiinnittänyt katseensa orsista
riippuvaan lippuun.

Se oli lakannut hulmuamasta. Nähtävästi oli isä Benedict sulkenut
kattoluukun, joka oli piilossa pystyn hirren takana ja josta hänellä
oli tapana väijyä alas pitosaliin, katsoakseen oliko kaikki kunnossa,
eikö kunnianarvoisa isä tarvinnut mitään.

Mainittakoon tässä ohimennen, että tämä isä Benedictin ylen suuri
valppaus sai vain vähän kiitosta osakseen. Sillä huomatessaan ritarin
kanssa keskustellessaan lipun hulmuavan oli piispa aavistanut jotain
juonta ja arvannut sen oikein, jonka johdosta hän oli salaa antanut
veli Philipille määräyksen, sillä seurauksella, että kun kappalainen
seuraavalla kerralla vaani salissa tapahtuvaa yksityiskeskustelua,
hän sen päätyttyä havaitsi ullakkohuoneen oven ulkoapäin suljetuksi,
ja kun hän väkivoimalla oli sen avannut, ei hänen asemansa ollut
parantunut, kun tikapuut, jotka olivat yhdistäneet sen alla olevaan
käyttämättömään huoneeseen, oli poistettu. Senjälkeen sai hän nähdä
piispan ynnä hänen vieraansa nauttivan kolme ateriaa, ennenkuin hän
sai ilmaistuksi tukalan asemansa ja pääsi siitä pois. Ja silloinkin
piispa hämmästyttävän hitaasti pystyi huomaamaan, mistä päin apua anova
hätääntynyt ääni oli lähtöisin. Useampia veljiä kutsuttiin avuksi,
niin että vallan pieni ihmisjoukko seisoi tuijottamassa isä Benedictin
kalpeisiin kasvoihin, jotka näkyivät kattoluukusta, kun hän makasi
siellä tyhjällä vatsallaan, huutaen vastauksia piispan kysymyksiin
ja koettaen turhaan esittää jotain järjellistä syytä omituiseen
asemapaikkaansa.

Mutta palatkaamme kohtaukseen, joka aiheutti tämän aineesta
poikkeamisen.

Ritari oli kohottanut päätään, mutta yhä pysyi hän vaiteliaana ja
eleettömänä.

Kun piispa vihdoin oli vaiennut, odottaen jotakin vastausta, oli Hugh
d'Argent kääntänyt katseensa pois orsista ja kysynyt:

"Missä te, jalo herra, voisitte kohdata Moran, jos vaimoni, kuultuaan
totuuden, haluaa palata luostariin?"

Täten oli piispan pakko todeta, että hänen vuolas kaunopuheisuutensa,
hänen läikkyvä huumorinsa, hänen sitova todistelunsa, hänen
hellittelevät sanansa, hänen uhkaustensa ukkoset, kaikki olivat yhtä
turhaan iskeneet ritarin järkähtämätöntä päätöstä vastaan ja jättäneet
sen ennalleen.

Silloin piispa vaieten nousi ja astui kirjastoon. Täällä he nyt
katsoivat toisiinsa, sanoakseen lopulliset jäähyväiset.

Kumpikin tiesi, että hänen menetyksensä olisi toisen voitto; hänen
voittonsa toisen korvaamaton menetys.

Ja kuitenkin kumpikin tällä hetkellä ajatteli vain Moran mielenrauhaa.
Heillä vain oli eri käsitys siitä, millä tavoin tämä rauha oli paraiten
säilytettävissä.

"Minun täytyy ottaa hänen ristinsä, herra piispa", lausui ritari
päättävästi.

Piispa meni huoneen nurkassa olevan pöydän ääreen ja kumartui sen yli,
kääntäen selkänsä Hugh d'Argentille. Sitten hän pujotti käden poveensa
ja otti sieltä jalokivin koristetun kultaristin. Sulkien pöydän vanhan
kannen hän palasi takaisin ja laski ristin ritarin ojennettuun käteen.

"Minä luovutan sen sinulle, rakas Hugh, vain yhdellä ehdolla: että
minä varmasti saan sen takaisin kahden viikon kuluttua. Jos sinä
päätät kertoa vaimollesi totuuden näystä, pitää minun nähdä tämä risti
hänen rinnallaan, kun hän ratsastaa takaisin Worcesteriin, uudelleen
Valkoisten sisarten priorittarena. Mutta jos taas viisaampi harkinta
pääsee valtaan ja sinä päätät olla kertomatta, täytyy sinun nopean
lähetin kautta palauttaa se minulle sinetöidyssä käärössä."

"Minä tulen kertomaan", vastasi ritari. "Jos hän päättää jättää minut,
tulette näkemään ristin hänen rinnallaan, jalo herra. Jos hän päättää
jäädä luokseni, saatte te sen nopean lähetin kautta."

"Hän päättää jättää sinut", sanoi piispa. "Jos kerrot hänelle, niin hän
päättää jättää sinut."

"Hän rakastaa minua", sanoi ritari, ja hänen äänessään kuului hellä
kunnioitus ja hänen silmissään oli katse, jolla ihminen puhuu uskosta
Jumalaansa.

"Hugh", sanoi piispa synkästi; "Hugh, rakas poikani, sinulla on niin
vähän kokemusta nunnan sydämestä. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä
päättäväisemmin on hän jättävä sinut, jos sinä annat hänelle aihetta
pitää rakkauttaan epäoikeutettuna. Juuri se mikä nyt tuottaa hänelle
autuutta, on heti herättävä hänessä pelkoa. Hän on karttava sinua kuin
puhdas sydän karttaa syntiä; koska hänen ilonsa sinun tyhmyytesi tähden
on näyttävä hänestä synniltä. Poikani!" -- ja piispa ojensi kätensä;
hänen äänessään kuului liikuttava vetoaminen -- "Jumala ja pyhä kirkko
on antanut sinulle vaimosi. Jos sinä kerrot hänelle tuon asian, menetät
sinä hänet."

"Minun täytyy ottaa mukaani hänen jättämänsä puku", sanoi ritari, "niin
että jos hän päättää lähteä luotani, hän voi palata täydessä asussaan."

Piispa meni taas pöydän ääreen, kohotti raskasta kantta ja nosti esiin
valkoisen, keräksi käärityn puvun. Sen nähdessään molemmat miehet
vaikenivat kuin vainajan kohdatessaan ja ritari tunsi pelon jähmettävän
sydämensä, ottaessaan sen vastaan piispan kädestä.

He astuivat yhdessä jokipenkereelle, sieltä nurmikolle ja pihalle.

Veli Philip istui siellä ratsun selässä odottamassa ja toinen
maallikkoveli piteli ritarin hevosta.

Kun hevoset tulivat heidän näkyviinsä lausui piispa: "Philip on
saattava sinua muutaman peninkulman matkallasi."

"Kiitän teitä, isä", vastasi ritari, "mutta se ei ole tarpeen. Tämä
kunnon veli on saanut istua monta vuorokautta satulassa."

"Se on hyvin tarpeellista", sanoi piispa. "Anna Philipin ratsastaa
rinnallasi, kunnes te olette sivuuttanut Munkkimetsän ja onnellisesti
olette päässeet avoimille maille sen takana. Silloin voit, jos tahdot,
käskeä häntä palaamaan."

"Worcesterin salamurhaajiako vastaan tämä toimenpide on tarpeen, jalo
herra?"

Piispa hymyili.

"Kenties", sanoi hän. "Saraseeneja voit rankaisematta iskeä kuoliaaksi,
mutta sinun emme voi sallia joutuvan sellaisen kohtalon alaiseksi.
Sinulla on, rakas Hugh, liian kallisarvoisia kappaleita muassasi,
jotta mikään yllätys saisi tulla kysymykseen. Nyt on levottomat ajat
ja vaaroja uhkaa kaupungin ympärillä. Päästyäsi kolme peninkulmaa
eteenpäin voit lähettää veli Philipin takaisin ja ratsastaa eteenpäin
yksin."

Heidän tultuaan hevosten luo, ritari varovaisesti asetteli
kantamuksensa satulansa taakse. Sitten hän laskeutui toiselle
polvelleen, taivuttaen päänsä piispan siunattavaksi.

Worcesterin Symon luki siunauksen. Kumartuen lisäsi hän sitten
matalalla äänellä: "Ja ohjatkoon Jumala ja pyhimykset sinua kaikissa
asioissa oikein päättämään."

"Amen", sanoi Hugh d'Argent ja suuteli piispan sormusta.

Sitten hän nousi ratsaille ja ratsasti taaksensa katsomatta palatsin
portista ulos veli Philipin seuraamana.



LII luku

ENKELILAPSI.


Worcesterin Symon kääntyi, asteli verkalleen poikki pihan, meni joen
varrella olevan kaiteen ääreen ja seisoi siinä kauan, kumartunein päin,
katsellen Severnin nopeata juoksua.

Hänen silmänsä kiintyivät siihen kohtaan, missä ritari oli syöksynyt
veden pinnalle, sukeltaessaan hakemaan valkoista kiveä, joka piispan
omain sanojen mukaan kuvasti hänen mahdollisuuksiaan voittaa prioritar
omakseen.

Piispan käsi lepäsi kaiteella. Hänen sormuksensa kivi ei heijastanut
sinisiä eikä purppuraisia säteitä. Sen väri oli haalistunut ja
haihtunut. Se loisti -- kuten prioritar kerran oli nähnyt sen loistavan
-- kuin suuri kyynel piispan sormessa.

Piispan asento kuvasti syvää masennusta. Pois ratsastaneen ritarin
mukana tuntui jotain voimakasta ja elämänintoista väistyneen hänen
elämästään.

Häntä painosti tunne epäonnistumisestaan. Hänen ei ollut onnistunut
taivuttaa Hugh d'Argentin tahtoa halunsa mukaan eikä hän myöskään
jaksanut iloita tämän ritarillisuudesta, kun hän ei tahtonut nauttia
onnestaan kunniansa kustannuksella.

Mutta vaikka hänen järkensä ei hyväksynyt ritarin siveysoppia, hänen
sydämensä halasi sitä ylistää.

Kun hänen silmämääränään loppuun saakka oli Moran mielenrauha, oli hän
muuttumatta pysynyt paheksuvalla kannallaan.

Hän ei koskaan enää voisi korottaa ääntänsä Hopeakilven kunniaksi.
Viisastelunsa kautta oli hän taitavin sormin koettanut purkaa ritarin
loistavaa asua. Missä määrin hän oli onnistunut, sitä hän ei voinut
tietää. Mutta katsellessaan tässä kiireesti juoksevaa jokea, hän
havaitsi toivovansa, että hän olisi saanut sitä vahvistaa, eikä
heikentää, hänen asuaan vyöttää ja sonnustaa, sensijaan että hän
sitä varkain avasi ja purki. Ja olisihan hän niin tehdessään taannut
itselleen oman onnensa, palauttanut omaan sydämeensä elämänilon niiden
kahden kustannuksella, jotka hän oli yhdistänyt toisiinsa pyhän
kolminaisuuden nimessä.

Jos Hugh pysyi ajattelemattomuudessaan, menettäisi hän morsiamensa,
mutta mennessään asettamaan prioritarta takaisin virkaansa, olisi
piispalla tietoisuus siitä, että hän loppuun saakka oli koettanut saada
ritaria luopumaan aikeestaan.

Jos toisaalta Hugh, pohjoiseen päin ratsastaessaan, palaisi järkiinsä
ja päättäisi vaieta asian, kas silloin odottaisi Symonia, Worcesterin
piispaa, hänen rakastamansa aurinkoinen maa ja kardinaalin hattu.

Mutta välillä oli kaksiviikkoinen epävarmuus, ja piispa ei voinut
sietää epävarmuutta.

Hän kääntyi joesta pois ja alkoi kävellä edestakaisin kentällä,
kumartunein päin, kädet selän takana ristissä.

Joka kerran kun hän saapui puutarhan ja pihan välissä olevalle
muurille, havaitsi hän edessään kaksi ruusupensasta, punaisen ja
valkoisen, jotka kasvoivat niin lähellä toisiaan, että niiden oksat
takertuivat toisiinsa, ja punaisten kukkien rehevät terät loistivat
niiden valkoisten naapurien tuoksuvan kauneuden vastakohtana.

Vihdoin ruusut muuttuivat piispalle vertauskuviksi -- valkoinen kuvasi
priorittaren suloista seuraa, punainen häntä Roomassa odottavaa korkeaa
kunniaa.

Hän sai päähänsä sellaisen uuden ajatuksen, että jos hän sulkisi
silmänsä, rukoilisi pyhää Josefia ohjaamaan kättään, ottaisi kolme
askelta eteenpäin ja poimisi ensimäisen kukan, jota hänen kätensä
koskettaisi, saisi hän lopetetuksi tämän väsyttävän epävarmuuden.

Mutta tämä lapsellinen mielikuva sai hänet hymyilemään. Se toi mieleen
vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn, joka leikki herneillään ja luotti
satakieleensä. Sitäpaitsi piispa ei koskaan tehnyt mitään suljetuin
silmin. Hän olisi tahtonut nukkuakin silmät auki, ellei luonto olisi
säätänyt toisin.

Vielä kerran käveli hän koko kentän poikki, kädet yhteenliitettyinä
selän takana, silmät tähdättyinä yli joen, kaukaisiin kumpuihin.

"Tuleeko hän vai menenkö minä? Lähdenkö minä vai palaako hän?"

Hänen kääntyessään kaiteen luona tuntui itsepintainen ääni kuiskaavan:
"Valkoinen ruusu tarkoittaa hänen paluutaan luostariin, punainen lähtöä
Roomaan."

Ja kun hän taas saapui muurille, tirkistivät häneen porttiholvista
pikkutytön kirkkaat silmät.

Piispa seisahtui aivan hiljaa katselemaan häntä.

Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin viehättävää keijukaista.
Päivänsäde näytti kätkeytyneen jokaiseen hänen tuuhean tukkansa
kiharaan. Hänen pienillä ruskeilla kasvoillaan oli kypsän persikan
kukkeus; hänen katseessaan oli havahtuneen kauriin arka loiste.

Piispa hymyili.

Loistavista silmistä hävisi niiden pelokas välke, ne sädehtivät
vastaukseksi. Piispa viittasi.

Pikku tyttö hiipi porttiholvista esiin, sai lisää rohkeutta, kiisi
kentän yli ja seisoi piispan ja ruusujen välillä.

"Mistä sinä tulit tänne, pienokaiseni", kysyi Worcesterin Symon
lempeimmällä äänellään.

"Iso portti oli auki ja minä juoksin siitä sisään."

"Entä mikä on nimesi, pikku tyttö?"

"Verity", kuiskasi lapsi arasti ja punastui lausuessaan oman nimensä.

"Niinkö", mutisi piispa. "Onko Totuus [Verity = totuus. (Suom.)]
tosiaankin tullut avoimesta veräjästäni sisään?"

Sitten hän sanoi, hymyillen kohti pieniä kasvoja, jotka olivat
luottavaisesti kääntyneet häneen päin.

"Haluatko jotain, enkelilapsi, mitä minä voin sinulle antaa?"

Toinen paljaista ruskeista pikku jaloista hankasi levottomasti toista
vastaan. Viisi paljasta ruskeata pikku varvasta kaivautui nurmeen.

"Älä pelkää", lausui piispa. "Pyydä minulta mitä tahdot, ja minä annan
sen sinulle, vaikkapa se olisi puolet valtakuntaa. Niin, vaikkapa se
olisi isä Benedictin pää vadissa."

"Ruusun", sanoi lapsi innoissaan, ollenkaan huomaamatta isä Benedictin
pään ja puolen valtakunnan tarjousta. "Ruusun tuosta kauniista puusta!
Minä näin muurin takaa, miten kauniit ne olivat!"

Piispan huulet hymyilivät vielä, mutta hänen silmänsä kävivät äkkiä
vakaviksi.

"Pyhä Josef!" mutisi hän ja teki ristinmerkin.

Sitten hän kumartui lapsen yli ja laski kätensä hänen kiharoilleen.

"Aivan niin, pikku Verity", sanoi hän, "sinä saat itse ottaa yhden
ruusun ja antaa minulle toisen. Saat itse valita! Katso, minä liitän
käteni yhteen selkäni taakse -- näin! Niin pian kuin minä olen
kääntänyt selkäni, tulee sinun poimia kaksi ruusua. Juokse ruskeine
pikku jalkoinesi luokseni ja pane toinen ruusu -- kumman tahdot --
minun käteeni. Juokse sitten itse kotiin toisen kera. Hyvästi, pikku
enkelilapsi. Jumalan siunaus olkoon otsallasi."

Piispa kääntyi ja asteli verkalleen kentän yli, kumartunein päin, kädet
liitettynä yhteen selän taakse.

Pienien paljasten jalkojen askel ei nurmikolla kuulunut. Mutta
ennenkuin piispa oli ehtinyt puolimatkaakaan, pistettiin ruusun vana
hänen sormiensa väliin. Kun ne sulkeutuivat sen ympäri, kuului hilpeä
naurunhelähdys hänen takanaan, häipyen etäisyyteen.

Enkelilapsi oli tehnyt valintansa ja juossut tiehensä oman ruusunsa
kera. Piispan kohtalon oli hän jättänyt, tämän omaan suljettuun käteen.

Pysähtymättä tai ympärilleen katsomatta astui piispa eteenpäin,
tuijottaen hetkisen säihkyvään vedenkalvoon; sitten loi hän katseensa
sen yli, etäisiin metsiin, joiden kautta ritari parhaillaan ratsasti.

Vihdoin hän kääntyi yhä pitäen käsiään selkänsä takana, astui sisään
puutarha-ovesta, joka oli jäänyt selälleen, ja meni kirjastoon.

Mutta vasta kun hän polvistui pyhän Josefin alttarin eteen, liikutti
hän oikeaa kättään ja saattoi näkyviin Verityn siihen asettaman ruusun.

Monta vuotta oli kulunut siitä kun piispa viimeksi itki. Hän ei ollut
luullut enää koskaan itkevänsä. Mutta hänen nähdessään nyt enkelilapsen
poimiman ruusun jokin hänessä herpaantui ja hän raukesi avuttomaan
itkuun.

Parrakas ja roteva pyhä Josef näytti surkutellen katselevan
kumartunutta päätä ja sen rehevää hopeista tukkaa.

Näin oli hän mahtanut itsekin itkeä, kun Jumalan enkeli ilmestyi
hänelle hänen kovan koettelemuksensa hetkenä sanoen: "Älä pelkää!"

Tuokion kuluttua piispa poistui alttarin luota, meni pöydän ääreen ja
laski ruusun valkoisen kiven viereen.

"Kas niin, rakas Hugh", mutisi hän, "sinun kivesi ja minun ruusuni.
Hyvinpä ne sopivatkin yhteen. Molemmat kuvastavat lujan päätöksen
voittoa. Mutta minun ruusuni on pian lakastuva, kun sensijaan sinun
kivesi, rakas poika, on kestävä aina."

Piispa istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja soitti hopeakelloa.

Maallikkoveli astui huoneeseen.

"Pyydä veli Andrea Philippoa heti tulemaan tänne", sanoi piispa. "Minun
täytyy puhutella häntä viivyttelemättä."



LIII luku

PYHÄLLÄ VUORELLA.


Yhdeksäntenä päivänä Hugh'n lähdöstä, sinä päivänä, jolloin hän
nopeasti ratsastamalla saattoi saapua ennen päivänlaskua, nousi Mora
aikaisin vuoteesta.

Samana tuntina, jolloin hän oli tottunut soittamaan luostarin kelloa,
käveli hän kiiruusti yli nummen ja kapusi yli kanervapeittoisten
kumpujen.

Hänen mieleensä oli muistunut pieni kappeli korkealla vuoristossa,
missä asui pyhä erakko, jolle oli hankkinut suurta mainetta hänen pyhä
elämänsä, hänen viisautensa antaessaan hengellisiä neuvoja ja hänen
taitonsa sairaita hoivatessaan.

Mora oli tullut ajatelleeksi, rukoillessaan ja mietiskellessään läpi
yön, että jos hän voisi tehdä täyden tunnustuksen tälle pyhälle
miehelle, voisi tämä kenties luoda valoa hänen sekavaan ahdinkotilaansa.

Tämä toivo täytti hänet innolla kävellessään eteenpäin.

"Luo valoa pimeyteeni! Ohjaa minut selkeälle tielle!" niin huusi hänen
ahdistunut sielunsa.

Hänen oli mielestään punnittava kahta mahdollisuutta. Ensinnäkin
kysymystä, tulisiko Hugh piispan neuvosta vaikenemaan, siten joutuen
petokseen osalliseksi. Toiseksi asemaa, johonka hän oli joutunut,
tämän petoksen perusteella jätettyään luostarin. Mutta tällä hetkellä
edellinen kysymys oli niin verrattomasti paljon tärkeämpi, että Mora
havaitsi jättävänsä toisen vallan taka-alalle, sallien sen jäädä
myöhemmin tarkastettavaksi, kun tämä ylen tähdellinen kohta, Hugh'n
suhtautuminen asiaan, oli ratkaistu.

Mora käveli kiiruusti eteenpäin, hänessä oli vallalla vain yksi ajatus:
että hän kiiruhti kohti mahdollista apua.

Hän ei hidastanut askeleitaan, ennenkuin kappeli tuli näkyviin, sen
harmaat muurit välkkyivät aamuvalossa, sikermä tuuheita pihlajia
kohosi sen vieressä; sen takana oli mahtava kallio, joka entisaikoina
oli syössyt maahan ylempänä kohoavalta vuorelta. Tässä kalliopaadessa
olevasta syvästä halkeamasta kohosi esiin nuori tammi, jonka tuores
vihanta verhosi kappelin harjaa. Kaikkialla sen ympärillä, jokaisessa
raossa kasvoi sananjalkoja, hienovartisia kissankelloja, kookkaita ja
suoria sinikelloja ja punertavia kanervapehkoja.

Lähellä oli erakon matala maja. Ovi oli raollaan.

Mora lähestyi sitä hiljaa ja koputti ovelle.

Mikään ääni ei vastannut.

Hänen koputuksensa vaan korosti vallitsevaa hiljaisuutta.

Työntäen oven auki uskalsi Mora katsahtaa sisään.

Erakon kammio oli tyhjä. Kasvisaterian jäännöksiä näkyi karkealla
pöydällä. Niinikään avoin, pahasti kulunut rukouskirja. Pöydän
toisessa päässä oli kimppu lääkeyrttejä, sennäköisessä kasassa, kuin
olisi ne kiiruusti puistettu niiden vieressä makaavasta laukusta.
Todennäköisesti pyhä mies oli nauttiessaan varhaista murkinaansa saanut
kutsun jonkun sairaan luo.

Mora käännähti ovella ja varjostaen silmiään tarkasteli hän maisemaa.

Aluksi hän näki vain lampaita, jotka verkkaan liikkuivat mättäältä
toiselle kalutessaan niiden lyhyttä ruohoa, taikka vuohia, jotka
hyppelivät paadelta toiselle ja äkkiä hävisivät korkean saniaisen
sekaan.

Mutta pianpa hän eräällä etäisellä kukkulalla havaitsi kaksi
ihmishahmoa, huomasi erakon ruskean kaavun ja pään ynnä pienen pojan,
joka juosten pysytteli edellisen kintereillä hänen nopeassa tahdissaan.
He hävisivät erään kummun harjan taakse, ja Mora -- yksinään tässä
autiossa seudussa -- oivalsi, että oli kuluva monta tuntia ennenkuin
erakko palaisi.

Sensijaan että tämä seikka, joka esti häntä toteuttamasta
tarkoitustaan, olisi herättänyt hänessä tyytymättömyyttä, täytti se
hänen sydämensä äkillisellä helpotuksen tunteella.

Erakon kammion sisustus oli elävästi palauttanut hänen mieleensä hänen
jylhän luostarielämänsä. Erakko olisi todennäköisesti katsellut hänen
asiaansa kokonaan tämän elämän kannalta.

Hän ei mitenkään olisi saattanut tajuta näiden päivien yhä yltyvää
ihmettä, joka oli ilmennyt siitä saakka kuin hän ynnä Hugh ratsastivat
pois Warwickista ja joka kohosi huippuunsa tuona ihmeellisenä
hetkenä linnan muurilla, jolloin Mora oli Hugh'lle kertonut näkynsä,
kuiskaten ilmaissut täyden antaumuksensa, ja Hugh siitä huolimatta oli
koskettanut häntä vain hehkuvilla silmillään.

Kuinka saattaisi pyhä erakko, joka eli yksinään keskellä hiljaisia
kumpujaan, tajuta väkevän keskinäisen rakkauden peloittavan voiman,
sen hehkun, ilon, syvän, suloisen levottomuuden, sielujen keskinäisen
kutsun, sydänten nyyhkyn, joka täytti yhteisen yön enkelisiipien
suihkeella?

Kuinka saattaisi pyhä erakko tajuta Hugh'n saaman iskun, kuinka hän
voisi käsittää lykkäyksen hullaannuttavan kärsimyksen, epätoivon
kuilun, johonka hänet oli syössyt piispan kirje, kun se oli saapunut
niin pian sen jälkeen kuin hän oli sanonut: "Minä en pyydä mitään
korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän koittoa, jolloin saan
viedä sinut kotiin." Mutta päivän koitto olikin tuonut mukanaan
välttämättömyyden, joka oli riistänyt hänet pois morsiamensa luota.

Mutta miksi? Mitenkä paljon sisälsi toinen kirje? Oliko se vähemmän
yksityiskohtainen kuin ensimäinen? Oliko Hugh ratsastanut etelään
saadakseen kuulla totuuden kokonaisuudessaan. Vai oliko hänen
tarkoituksensa piispan kanssa järjestää asiat niin, että Mora
voitaisiin aina pitää petettynä?

Seistessään tässä kukkulan kiireellä, missä aamutuuli puhalsi hänen
ympärillään, auringon kohotessa voittoisana taivaalle "kuin ylkä,
joka astuu ulos kammiostaan", kaikkialla ympärillä kanervan tuoksua,
mehiläisten surinaa, liitelevän leivosen iloista liverrystä, samalla
kun hänen oma ruumiinsa sykki täynnä eloa kiireisen kiipeämisen jälkeen
-- tunsi Mora mahdottomaksi, että Hugh voisi vastustaa kiusausta
pidättää itselleen omansa millä hinnalla hyvänsä. Ja kuinka saattaisi
pyhä erakko arvostella häntä yhtä säälivästi kuin Mora -- nainen, joka
häntä rakasti -- tiesi häntä täytyvän arvostella?

Mora tunsi kiitollisuutta tämän kunnon miehen poissaolon johdosta,
vaikka hänen avuntarpeensa olikin jäänyt tyydyttämättä.

Katsoessaan taakseen kohti matalaa majaa, huomasi hän ovenkamanaan
jonkun tunnuslauseen karkeasti veistetyksi. Hän huomasi siinä olevan
latinaisia sanoja ja mentyään lähemmä hän, kun oli monen vuoden
kuluessa tottunut jäljentämään ja kääntämään, saattoi vaikeudetta lukea
ne.

"Hänen kanssaan, pyhällä vuorella", oli kirjoitettu erakon majan
ovenkamanaan.

Mora toisti näitä sanoja yhä uudelleen, ja hänen niin tehdessään valui
hänen ylitseen tunto jonkun näkymättömän läsnäolosta keskellä tätä
yksinäisyyttä.

"Hänen kanssaan pyhällä vuorella."

Mora katsahti kappeliin. Senkin oven kamanaan oli veistetty kirjaimia.
Hän astui lähemmäksi lukeakseen ne.

"Ja kun he olivat kohottaneet katseensa eivät he nähneet ketään
ihmistä, ainoastaan Jesuksen yksinään".

Mora avasi oven ja astui pieneen kappeliin.

Tullessa kirkkaasta ulkoilmasta se ensinnä näytti pimeältä, mutta hän
oli jättänyt oven auki ja siitä tulvi valoa sisään.

Sitten hän kohotti katseensa ja näki; ja nähdessään hän ymmärsi
sisäänkäytävän yläpuolella olevain sanojen merkityksen.

Pienessä kappelissa oli vain yksi veistokuva. Siellä ei ollut
pyhimyksen kuvia, ei pyhän Neitsyen eikä ristiinnaulitun kuvaa.

Mutta alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä seisoi ihmeellinen
Kristus-kuva; se ei esittänyt häntä vainajana eikä kuolevana, ei
kirkastettuna eikä taivaaseen-astuvana, vaan ihmisenä, joka astui maan
kamaralla ihmishahmossa, ja kuitenkin erehtymättömästi, voittoisasti
jumalallisena.

Tämän marmorikuvan oli veistänyt sama käsi, joka oli tehnyt sen
Madonnankuvan, jonka piispa oli tuonut Roomasta mukanaan ja sijoittanut
Moran luostarikammioon. Se oli ollut piispan lahja vanhalle
erakko-ystävälleen. Heti ensi silmäyksellä Mora muisti, mitenkä piispa
oli kuvannut sen hänelle. Sitten veistoksen kauneus valtasi hänet ja
hän unohti kaiken muun.

Se eli! Sen katseessa ilmeni tutkivaa hellyyttä; sen huulilla oli
rakastavan ymmärtämyksen hymy; sen ojennetun käden ilmeestä puhui
ääretön sääli. Mora lankesi polvilleen. Vaistomaisesti hän palautti
mieleensä isä Gervaisen ankaran kehoituksen katumuksentekijöille,
että he, ennenkuin polvistuivat ristiinnaulitun eteen, toistaisivat
mielessään: "Hän elää ainaisesti ollakseen minun välimiehenäni."
Ja omituista kylläkin muisti hän samalla kuinka Mary Seraphine oli
hurjalla äänellä huutanut, kun häntä kehoitettiin kohdistamaan
katseensa kuolevaan Vapahtajaan: "Minä tahdon elämää -- en kuolemaa!"

Tässä oli tosiaankin Elämä! Tässä oli maailman Vapahtaja kuolevaisen
hahmossa, lihaksi tullut Sana.

Mora kohotti katseensa ja luki sanat, jotka kultakirjaimin koristivat
seinäsyvennyksen holvikaarta ja loistivat päivänpaisteessa Jumalihmisen
kärsivällisen pään yläpuolella.

"Kaikissa kiusauksissa koeteltuna kuin me ja kuitenkin synnitönnä."

Ja vieläkin ylempänä, holvikaaren yläpuolella:

"Suuri Ylimmäinen pappi... Astui taivaaseen." Tässä hiiskumattomassa
hiljaisuudessa ei Mora, joka niin äskettäin oli ollut Valkoisten
sisarten prioritar, voinut muuta kuin polvistua ja rukoilla.
Näkymättömän läsnäolo tuntui selvemmin. Mora sulki silmänsä. Herran
käsi lepäsi hänen sydämellään.

Kammiossaan Mora oli rukoillut, että Vapahtajan puuhun naulittu jalka
tulisi hänelle yhtä läheiseksi kuin pienokaisen jalka Neitsyt-äidin
helmassa. Hänen murheessaan oli tämä rukous hänelle täytetty.

Mutta nyt kun hän oli joutunut ulkomaailmaan, tarvitsi hän enemmän. Hän
tarvitsi sitä jalkaa, joka käy ja liikkuu, astuu ihmiskoteihin, joka
pysähtyy lieden ääreen, tulee hääjuhlaan ja äskenluodun haudan viereen,
jalkaa, johon on tarttunut tomu elämän valtatieltä, jalkaa, joka on
taivaltanut työläitä teitä, eikä koskaan ole kompastunut.

"Kaikissa kiusauksissa koeteltu"... Silloinpa tässä oli Hän, joka
saattoi ymmärtää Hugh'n kovan koettelemuksen, joka saattoi armahtaa,
jos Hugh lankesi. Tässä oli Hän, joka saattoi ymmärtää Moran poloisen
sydämen murtumisen, jos hänen täytyi jättää Hugh nyt, kun hän häntä
näin rakasti. "Suuri Ylimmäinen pappi"... Mitä muita pappeja oli
tarvis, kun sai olla "Hänen kanssaan pyhällä vuorella". Joka oli
astunut taivaaseen ja kuitenkin aina eli meidän välimiehenämme.

Syvä rauha valui Moran sydämeen, kun hän hartaana polvistui tälle
pyhälle paikalle, missä hän ensi kerran uskonnollisen elämänsä aikana
oli kohdannut "Jesuksen yksinään".

"Oi, vanhurskas Luoja!" huudahti hän vihdoin... "Sinä joka tunnet
miehen sydämen, ja voit aavistaa, minkälainen on naisen sydän, suo
minulle tänä päivänä tosi näky -- näky, joka tavalla, mikä ei jätä
epäilykselle mitään sijaa, osoittaa minulle Sinun tahtosi minuun
nähden".



LIV luku

NÄKYMÄTÖN.


Uusi- ja ihmeellinen oli se maailma, jonka Mora kohtasi kääntyessään
kappelista pois ja ohjatessaan askeleensa kotiinpäin.

Hän oli tottunut pitämään kiusausta itseäänkin synnillisenä, mutta
nyt tuo pyhä sana "kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin" näytti
puhdistavan tämän sieluntilan, kunhan hän vaan saattoi siihen lisätä
voittoisasti: "ja kuitenkin synnitön".

Astuessaan kiireisin askelin ruohoisia polkuja myöten kanervan lomitse
tunsi hän Näkymättömän kulkevan vierellään.

Omituiselta tuntui, että hän ulkona maailmassa oli oppinut tuntemaan
Näkymättömän alituisen läsnäolon suloisen salaisuuden, jota hän
ei ollut luostarissa tajunnut. Usein kun hänen velvollisuutensa
luostarissa olivat vaatineet häntä poistumaan kammiostaan, kun hän
oli kävellyt maanalaista tietä tuomiokirkosta palatessaan tai kun hän
vain virkistyksekseen oli astellut luostarin puutarhassa, kaipasi
hän kappelin pyhää hiljaisuutta, tai omaa kammiotansa, missä hän sai
polvistua pyhän Neitsyen alttarin eteen ja tajuta hänen sydämensä
taivaallisen puhtauden, missä hän sai langeta maahan ristiinnaulitun
kuvan eteen, kiinnittää katseensa tähän lävistettyyn jalkaan ja
pakoittaa kylmän sydämensä käsittämään sen valtavan totuuden, että
jumalallinen Vapahtaja näin oli riippunut ja kärsinyt hänen syntiensä
vuoksi.

Hän oli sen hetkittäin tajunnut kammiossaan tai valvoessaan luostarin
kappelissa tai katsellessaan tuomiokirkon parven korkeudesta
pääalttaria, palavia kynttilöitä, huojuvia suitsutusastioita ja
kuunnellessaan munkkien laulua ja hopeakellon kilinää. Mutta silloin
oli hän päässyt tajuamaan sen vain oman tahtonsa kautta. Itsetietoisen
ponnistuksen lakattua tämä tajunta haihtui, ja hänen sydämensä oli
tuntunut entistäänkin kylmemmältä, hänen henkensä entistä enemmän
lamaantuneelta. Jota suuremmalla ponnistuksella hän oli itsessään
koettanut herättää tätä tajuntaa, sitä täydellisemmin oli se sen
lakattua häneltä haihtunut.

Mutta nyt, tässä uudessa ihmeellisessä kokemuksessa hän ei tarvinnut
mitään ponnistusta. Hän oli vain odottanut, ja jokainen hänen olentonsa
huokonen oli ollut valmis ottamaan vastaan. Ja nyt tunsi hän todellakin
Näkymättömän läsnäolon itsessään ja ympärillään. Ylösnoussut Kristus
astui hänen vieressään. Mikään verho ei enää häntä estänyt tajuamasta
Häntä, sillä luvattu parakleetti täytti hänet, poisti sumun hänen
sielunsa silmistä ja kuiskasi hänen hehkuvassa sydämessään: "Hän on
Herra!"

"Tämän äänen me kuulimme", kirjoitti pyhä Pietari, "ollessamme hänen
kanssaan pyhällä vuorella." Morakin oli ensinnä kuullut sen siellä;
mutta hänen sieltä laskeutuessaan se yhä oli hänen luonaan. Lintujen
laulu, virran kohina, honkien humina, mehiläisten surina, koko luonto
tuntui lausuvan: "Hän on Herra!"

       *       *       *       *       *

Murhe, kärsimys, pettymys ehkä odottivat häntä alhaalla, mutta
Näkymättömän kulkiessa hänen vieressään ja hänen äänensä kuuluessa
hänen sisässään hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi kohtaamaan ja
voittamaan ne.

Puolipäivän aikaan hän taas oli puutarhassaan, tyvenin ja seesteisin
mielin; samalla hän sykkivin sydämin odotti, saapuisiko Hugh
päivänlaskussa perille. Ja Mora kummeksi, mitä tehdä, jos Hugh, jonkun
tekosyyn avulla selittäisi matkansa Worcesteriin ja pettäisi hänet
kuten muut olivat hänet pettäneet.

Ja näin itseltään kysyessään Mora verkkaan astui parveketta kohti.

Hetkeksi hän seisahtui paikalleen punnitsemaan tätä kovaa kysymystä,
kohdistaen katseensa korkeisiin kukkuloihin.

Mutta samassa jokin sai hänet kääntymään ja katsahtamaan pitosaliin
päin, ja siellä -- samassa paikassa missä Hugh heidän erotessaan
oli polvistunut, pyytäen Moran siunausta -- seisoi sama Hugh, kädet
ristissä, katse kiinnitettynä Moraan, odottaen, että tämä huomaisi
hänet.



LV luku

NAISEN SYDÄN.


Matkan päästä, akkuna-aukon kautta he katselivat toisiaan silmiin --
Mora seisoi kesäisen päivänpaisteen täydessä loistossa, kukoistavan
naisellisuuden säteilevänä ilmestyksenä -- Hugh pitosalin varjossa,
laihtuneena ja tomuisena, mutta silmissä kuitenkin sen lemmen liekki,
joka ei koskaan petä. Mutta Moran kiinnittäessä katseensa näihin
tummiin silmiin ne värähtivät, muuttuivat ja kääntyivät pois, kuin
eivät ne kauemmin sietäisi nähdä edessään olevaa päivänpaisteista
ilmestystä.

Ääretön sääli täytti Moran sydämen. Hän luuli olevansa varma, että Hugh
aikoi pettää hänet, mutta tämä petos oli liikuttava senkautta että
Hugh'n oman rakkauden voima teki kiusauksen ylivoimaiseksi.

Nopeasti riensi Mora pitosaliin, kiiruhti Hugh'n luokse, kiersi
käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja kurkotti huulensa hänelle.

"Minä kiitän Jumalaa, rakkaani", sanoi hän, "että hän on sallinut sinun
terveenä palata luokseni."

Hugh kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä vastaansa.
Mutta hänen päänsä pysyi pystyssä. Hänen niskalihaksensa tuntuivat kuin
raudalta Moran sormiin. Hän saattoi nähdä syvennyksen Hugh'n leuassa,
hänen huuliensa ankaran viivan. Mutta hänen katseensa oli kääntynyt
pois.

Mora tunsi suurta halua sanoa: "Hugh, piispan ensimäinen kirje, joka
hukkui matkalla, on joutunut minun käsiini. Minä tiedän jo totuuden
näystä."

Mutta sensijaan Mora takertui hänen kaulaansa huutaen: "Suutele minua,
Hugh! Suutele minua!"

Hän ei saanut riistää mieheltään mahdollisuutta osoittautua
vilpittömäksi. Ja jos tämä aikoi pettää hänet, oli parempi että hän
teki sen Moran tieten, kuin että tämä ainaisesti saisi kiusata itseään
kysymyksellä: "Jos minä _en_ olisi puhunut, olisiko hän silloin
vaiennut?"

Mutta niin kauan kuin Hugh oli hänen ja hänen kunniansa tahriintumaton,
ikävöi Mora hänen huultensa kosketusta.

"Suutele minua", kuiskasi hän uudelleen, tietämättä kuinka monin
kerroin vaikeammaksi hän siten teki Hugh'n olon.

Mutta Hugh irroitti käsivartensa hänen ympäriltään, otti hänen kasvonsa
käsiensä väliin, ja katseli häntä kauan silmiin, omissaan sellainen
jäytävä kaipaus ja murhe, että Moran sydän seisahtui. Ja samalla
kun Mora sulki silmänsä, jotka läheisyyden vuoksi vain hämärästi
havaitsivat Hugh'n, tunsi hän tämän huulet omillaan.

Tällä hetkellä ei Mora tajunnut mitään muuta kuin että hän oli Hugh'n.

Sitten hänen ajatuksensa kiisivät takaisin hetkeen, jolloin he
viimeksi olivat näin seisseet yhdessä. Taaskin tuntui kostean maan
ummehtunut haju heidän ympärillään; taaskin rakkaus ja sääli raateli
Moran sydäntä; taaskin luuli hän näkevänsä Hugh'n astuvan pimeydestä
helmenkarvaiseen valoon, joka hiipi kryptasta alas -- ja hän tajusi,
että tähän toiseenkin suudelmaan sisältyi enemmän eron ahdistusta kuin
yhtymisen hurmaa.

Ennenkuin Mora vielä oli ehtinyt selvittää itselleen asemaa, oli Hugh
päästänyt hänet, irroitti lempeästi hänen kätensä kaulaltaan ja vei
hänet tuolille istumaan.

Sitten pisti Hugh käden poveensa, ja hänen vetäessään sen takaisin näki
Mora hänen kämmenellään jotain, joka kimalsi kun valo lankesi siihen.
Ja Hugh puhui, seistessään Moran edessä, silmät kohdistettuina siihen,
mitä hänellä oli kädessään.

"Mora, minun on pakko kertoa sinulle outoja asioita, jotka, kuten
suuresti pelkään, tulevat aiheuttamaan sinulle paljon surua ja
levottomuutta. Mutta ensin minä tahdon antaa sinulle tämän, jonka
piispa on lähettänyt sinulle monin rakkain tervehdyksin; ja hän käskee
minun myös sanoa sinulle, että jos sinä, kun olen puhunut asiani,
haluat palata Worcesteriin, tulee hän itse sinua vastaan, lausuu
sinut tervetulleeksi, johdattaa sinut luostariin ja asettaa sinut
uudelleen Valkoisten sisarten priorittareksi kaikella asianmukaisella
juhlallisuudella. Minä lausun tämän sinulle heti, säästääkseni sinulta
mahdollisimman paljon järkytystä ja ahdistusta, kun kuulet sen, minkä
nyt täytyy seurata."

Polvistuen Moran eteen laski Hugh jalokiviristin hänen helmaansa.

"Vaimoni", sanoi hän yksinkertaisesti, puhuen matalalla äänellä ja
kumartunein päin, "ennenkun puhun sinulle enemmän, tahdon sinun
tietävän, että olet vapaa palaamaan takaisin siihen tilanteeseen,
jossa vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn näky, ensinnä ryhtyi sinun
kohtaloasi ohjaamaan. Senvuoksi minä tuon sinulle takaisin ristin, joka
sinulla oli Valkoisten sisarten priorittarena."

Mora nauroi ääneen helpotuksen tunteen herättämän suuren iloisuuden
vallassa; ylpeys, jota hän tunsi Hugh'sta, hurmasi häntä.

"Kuinka voi _sinun vaimosi_ olla Valkoisten sisarten prioritar?"
huudahti hän, ja painoi Hugh'n päätä rintaansa vasten, sille kohdalle,
missä risti tavallisesti lepäsi, ja kyyneliä ja suudelmia satoi Hugh'n
hiuksiin,

Ja tuokion ajan Hugh, kasvot painettuina Moraa vastaan, vastasi
hänelle, puhuen ylitsetulvivia lemmen sanoja.

Sitten hän taas sai itsensä hillityksi.

"Oh, vaikeaa, rakkaani!" sanoi hän. "Älä pidätä minua! Päästä minut
taikka minä kautta pyhän Neitsyen nytkin petän tehtävän, joka minulla
on edessäni."

"Herramme, joka tuntee miehen sydämen", sanoi Mora, "on tehnyt mieheni
niin voimakkaaksi, ettei hän lankea."

Mutta hän päästi Hugh'n kuitenkin ja ritari nousi seisomaan hänen
eteensä.

"Kirje, jonka veli Philip toi minulle", alkoi hän, "kertoi minulle
asian, jonka minä nyt vuorostani tahdon kertoa sinulle. Mutta
minä en voinut puhua siitä sinulle, ennenkuin tunsin sen kaikkine
yksityiskohtineen ja olin neuvotellut piispan kanssa sen mahdollisista
vaikutuksista sinun tulevaisuuteesi. Siitä aiheutui minun äkkinäinen
lähtöni Worcesteriin. Sen minkä minä nyt sinulle kerron, olen minä
kaikissa yksityiskohdissaan kuullut piispalta meidän salaisissa
keskusteluissamme. Vain hän ynnä minä tunnemme asian."

Ja kädet ristissä rinnalla, katse kiinnitettynä akkunasta näkyvään
aurinkoiseen puutarhaan, äänessään syvä suru, masennus, jopa toisinaan
kammokin Hugh d'Argent kertoi luullun näyn koko tarinan; alkoi
mainitsemalla, kuinka Mary Antony oli kätkeytynyt sisäkammioon, ja
kuinka tämä oli pelännyt kunnianarvoisan äidin vuoksi, kuten hän oli
piispalle kertonut, kuinka piispan satunnainen huomautus oli saanut
eukon keksimään taitavan suunnitelmansa, jonka kautta prioritar
pakoitettaisiin ottamaan vastaan onnensa.

Ja kun Hugh kertoi asian, laskeutui pyhän häväisy kuin synkkä varjo
heidän välilleen, himmentäen heidän rakkautensakin loiston. Ja kun
tämä ei enää Moraa huikaissut, joutui hän nyt tarkastelemaan toista
niistä kahdesta mahdollisuudesta, jotka hänellä oli edessään: Jos pyhä
Neitsyt todellisuudessa ei ollutkaan ihmeellisellä tavalla ilmaissut
hyväksymistään siihen, että Mora poistuisi luostarista, niin mitä
oikeutta oli hänellä jäädä maailmaan?

Nyt Hugh ryhtyi kertomaan vanhan maallikkosisaren täydestä
tunnustuksesta ja kuolemasta. Hän esitti sen kunnioittavan
koruttomasti. Ainoakaan piispan huumorin välkkeistä ei heijastunut
ritarin kuvauksesta.

Ja sitten hänen äänensä äkkiä vaikeni. Tarina oli kerrottu.

       *       *       *       *       *

Mora oli istunut eteenpäin kumartuneena, hänen oikea kyynärpäänsä
nojasi polveen, hänen leukansa lepäsi vasemman käden kämmenellä, hänen
vasen kätensä sormieli hänen helmassaan olevaa ristiä.

Hän kohotti katseensa.

"Hugh, sinä et ole yhtään maininnut mikä käsitys piispalla oli siitä,
millä tavoin tämä vaikuttaisi minuun. Kehoittiko hän sinua kertomaan
minulle totuuden kokonaisuudessaan?"

Ritari epäröi.

"Ei", myönsi hän lopuksi, kun hän ei voinut välttää vastausta. "Kuten
tiedät, oli piispa alusta saakka pitänyt aikaisempaa kihlaustasi ja
sisaresi petosta riittävinä vapauttamaan sinut kaikista valoista, joita
tämä kavallus oli aiheuttanut. Paavin lupakirjalla varustettuna ei
piispa pitänyt mitään jumalallista ilmestystä tarpeellisena ja alusta
saakka puuttui häneltä usko tämän vanhan maallikkosisaren näkyyn. Mutta
kun hän tiesi kuinka suuren arvon sinä sille annoit, pelkäsi hän sinun
mielenrauhasi järkkyvän, jos saisit kuulla totuuden kokonaisuudessaan."

"Kehoittiko hän sinua olemaan kertomatta minulle totuutta, Hugh?"

"Rakkaudesta sinua kohtaan, Mora, hellästi huolehtien sinun onnestasi,
neuvoi piispa minua olemaan sitä kertomatta."

"Hän olisi tahtonut, että sinä yhdessä hänen ynnä Mary Antonyn kanssa
olisit ollut osallisena minun jatkuvassa pettämisessäni?"

Hugh oli rehellinen ystävä.

"Hän olisi tahtonut minua yhdessä itsensä kanssa takaamaan sinulle
jatkuvan rauhan, Mora", sanoi hän jyrkästi.

Tämä jyrkkyys oli Moran mieleen. Niin suuresti ihaili Mora ritariaan
siitä, että tämä oli voittanut siinä, missä Mora varmasti oli luullut
hänen lankeavan, niin suuresti halveksi hän itseään siitä, että oli
arvostanut Hugh'n luonteen niin halvaksi, että hän olisi saattanut
langeta maahan ja syleillä Hugh'n jalkoja! Mutta hänen täytyi päästä
selvyyteen ja mielenrauhaan!

"Kuinka tulit siis sinä, Hugh, kertomaan minulle sellaista, mikä voi
saattaa vaaranalaiseksi paitsi minun rauhani myös sinun oman onnesi?"

"Mora", lausui ritari, "jos olen tehnyt väärin, suokoon pyhä Neitsyt
minulle anteeksi ja vahvistakoon sinua. Mutta minä en voinut ottaa
vastaan onneani, kun tiesin että minä siitä sain kiittää sinua
kohtaan harjoitettua petosta. Meidän rakkautemme perustana täytyy
olla täydellinen todenmukaisuus. Ja mehän olemme molemmat käsittäneet
näyn jumalalliseksi. Minä olen sinun nähtesi polvistunut kiittämään
pyhää Neitsyttä tästä erikoisesta armosta, joka oli minun onnekseni
suotu. Mutta nyt kun tiesin sen olleenkin vain herjaavaa petosta, minä
olisin joka kerran, kun kuulin sinun iloiten puhuvan tästä erikoisesta
armosta, siunaavan Neitsyttä hänen laupeutensa vuoksi, vaikenemiseni,
mykän myöntymyksen! kautta tullut herjaukseen uudelleen syypääksi.
Ja kun sinä tuona ihmeellisenä hetkenä, jonka jo lupasit lähestyvän,
jolloin sanoisit minulle: 'Ota minut! Minä olen aina ollut sinun. Pyhä
Neitsyt on pitänyt minut sinua varten!' olisi kunniani tahraantunut
ainaiseksi, jos minä vaikenemalla olisin käyttänyt hyväkseni sinun
uskoasi sanoihin, jotka tuo vanha nunna oli itse keksinyt ja pistänyt
pyhän Neitsyen suuhun. Piispa piti minua itsekkäänä, kun minä enemmän
varjelin kunniaani kuin ikävöin sinua. Hän sanoi, etten minä nähnyt
muuta kuin omat ylpeät kasvoni hopeakilpeni kirkkaassa kuvastimessa.
Mutta" -- ritari kohotti oikeaa kättään ja puhui juhlallisella äänellä
-- "ehkäpä minä siinä näenkin Jumalan kasvot tai ne mitä tiedän niitä
läheisimmiksi; ja niiden takana minä näen sinun kasvosi, oma armaani.
Minun korkein tarpeeni on asettaa se, mitä minä olen velkapää omalle
kunnialleni ja meidän keskinäiselle luottamuksellemme, yli oman onneni
ja ikävöintini. Minä häpeäisin kutsua sinua vaimokseni, jos tekisin
toisin, ajatella sinua kotini haltijaksi ja sydämeni kuningattareksi."

Moran käsi oli hapuillut piispan kirjettä, mutta nyt hän antoi sen
pysyä piilossaan. Hän ei saattanut himmentää ritarin tänä hetkenä
saavuttamaa ylvästä voittoa, puhumalla omasta ennakkotiedostaan. Jos
Hugh olisi langennut, olisi hänen täytynyt ottaa esiin ensimäinen
kirje. Mutta kun Hugh osoittautui uskolliseksi, saattoi se kernaasti
jäädä odottamaan.

Syntyi pitkä vaitiolo. Ristiä sormiellen katseli Mora eteensä
näkemättömin silmin. Hugh oli huomaavinaan, että tämä hänen korkean
virkansa merkki Moran silmissä oli käynyt ylen merkitseväksi.

"Puku on täällä myös", sanoi Hugh.

"Mikä puku?" kysyi Mora hämmästyneenä.

Hugh viittasi paikkaan, jonne hän oli sen asettanut: vaipan, hunnun,
hilkan, vyön -- Valkoisten sisarten nunnakunnan priorittaren puvun.

Mora käänsi hämmästyneen katseensa siihen. Sitten hän kiireesti katsoi
pois.

"Piditkö sinä itse, Hugh, tarpeellisena näkyä, jotta minulla olisi
ollut oikeus poistua luostarista?"

"En", huusi Hugh. "Ensi hetkestä saakka minä pidin sinua omanani Luojan
silmien edessä."

"Arveletko sinä nyt, että kun näky ei ollutkaan mikään näky, minun on
palattava sinne takaisin?"

"En!" sanoi ritari -- ja sana putosi kuin sotakirveen isku.

"Odottaako piispa minun palaavan?"

"Kyllä", vastasi ritari, tyytymättömänä siihen, että Mora nyt oli
muuttanut kysymystensä muotoa.

"Hän odottaa sitä", mietiskeli Mora. "Hän on varma minun paluustani.
Hän muistaa minun itsepäisen luonteeni ja käskevän tahtoni. Hän muistaa
kuinka minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jaloillani.
Hän tietää minun sanoneen, ettei minulle riitä muu kuin jumalallinen
ilmestys. Ja hän tuntee hyvin nunnan sydämen; ja kun minä kysyin
häneltä, voiko nunnan sydän tulla samanlaiseksi kuin toisten naisten
sydän, hän hurskaasti huudahti: 'Taivas siitä varjelkoon!'"

Pieniä hilpeyden värähdyksiä näkyi Moran silmäkulmassa. Piispa olisi
huomannut ne ja hymyillyt niille vastaan. Mutta synkkä ritari ei niitä
huomannut.

"Mora", sanoi hän, "minä annan sinulle vapauden. Minä en katso minkään
petoksen ja vilpin kautta syntyneiden lupausten sinua sitovan.
Minä asetan sinun mielenrauhasi omaa tyydytystäni ylemmäs, sinun
hyvinvointisi omien halujeni edelle. Antaessani sinulle vapauden,
armas, annan minä sinulle vapauden valita. Mutta kun minä rakastan
sinua näin, en minä voi jäädä tänne ja samalla jättää sinut vapaaksi.
Lykkäytymisen aiheuttama pelkoni kahlehtisi sinua. Senvuoksi aion minä
nyt ratsastaa omaan kotiini. Martin tulee mukaani. Mutta hän palaa
huomenna kysymään, onko mitään sanomaa minulle, ja samoin kunakin
seuraavana päivänä. Piispa myönsi neljän päivän harkinta-ajan. Jos sinä
päätät palata luostariin, kehoittaa hän sinua ratsastamaan viimeisen
osan matkaa täydessä asussasi, virkaristi rinnallasi. Hän tulee sinua
vastaan neljän peninkulman päähän Worcesterista, ratsastaa kanssasi
juhlallisesti luostariin ja ilmoittaa siellä, että kun korkeampi
tehtävä, johonka Pyhä Isä kutsui sinut, nyt on täytetty --"

"Täytettykö, Hugh?"

Ritari hymyili masentuneesti. "Minä vain toistan piispan sanoja,
Mora. Hän tarkoittaa, että hän asettaa sinut uudelleen nunnakunnan
priorittareksi. Koko luostari on siitä iloitseva, sanoo hän, ja hän on
itse pitävä huolen siitä, että kaikki käy sinulle hyvin."

"Nämä suunnitelmat ovat huolellisesti laaditut. Hugh."

"Ihmiset, jotka rakastavat sinua, ovat ne laatineet, Mora."

"Kuka ratsastaa kanssani täältä Worcesteriin?"

"Martin Goodfellow ja pieni joukko omaa väkeäsi. Nopea sanansaattaja
lähtee edeltä ilmoittamaan piispalle sinun tulosi."

"Entä miten käy sinun?" kysyi Mora. "Minun?" toisti ritari, ikäänkuin
sana olisi ollut vailla merkitystä. "Minä lähden pois, hakemaan jotain
jaloa asiaa, jonka puolesta voin taistella, rukoillen, että Jumala
sallisi minun kaatua taistelussa."

Mora painoi yhteenliitetyitä käsiään rintaansa, missä Hugh'n pää oli
levännyt.

"Ja jospa minä huomaan, etten voikaan palata, Hugh? Jos minä päätän
jäädä?"

Hugh käännähti ympäri ja katsoi Moraan.

"Mora, onko jotain toivoa? Piispa sanoi, ettei sellaista ollut yhtään?"

"Hugh", vastasi Mora hitaasti, kovin vakavasti puhuen, "eikö minun pidä
saada tosi näkyä, joka opastaisi minua tässä pulmassani?"

"Pyhä Neitsyt sen suokoon", sanoi Hugh. "Jos sinä päätät jäädä, riittää
yksi sana tuomaan minut takaisin. Ellet, Mora -- on tämä meidän
lopullinen eromme."

Hugh astui askelen eteenpäin.

Mora peitti kasvot kädellään. Silmänräpäyksessä olisivat Hugh'n
käsivarret saattaneet kiertyä hänen ympärilleen. Hän ei enää olisi
voinut kestää kolmatta jäähyväissuudelmaa. Hän ei vielä ollut
selvittänyt itselleen toista kysymystään. Mutta -- oli näky mikä
tahansa -- jos Hugh nyt koskisi häneen, niin hän antautuisi.

"Mene!" kuiskasi hän. "Sääli minua ja mene! Nunnan sydän on kärsivä
tämänkin. Mutta minä pyydän sinua säälimään naisen sydäntä!"

Mora kuuli ritarin nyyhkytyksen, kun hän polvistui, ja vei Moran hameen
liepeen huulilleen.

Sitten kuuli Mora hänen astuvan ovelle.

Ja kohta kajahtelivat hevosen kaviot kivityksellä.

Mora vapisi kiireestä kantapäähän, mutta hän astui akkunan ääreen,
mistä näkyi pihalle.

Mark sulki juuri porttia. Zachary nousi mahtipontisena ylös portaita.

Hugh, hänen miehensä -- Hugh, jonka uskollisuus kävi yli kaiken
odotuksen -- tuo rakas Hopeisen Kilven ritari -- oli ratsastanut pois,
yksin, kotiin, jonne hän niin palavasti oli halunnut viedä Moransa --
yksin, ja hänen rakkautensa oli toivoton, sydämensä tyydyttämätön,
mutta kunniansa tahraton.

Kääntyen pois akkunasta otti Mora nunnapukunsa ja ristinsä ja
astui makuuhuoneeseensa, jossa hänellä nyt oli yksinäisyydessään
ratkaistavana vaikea toinen kysymyksensä.



LVI luku

TOSI NÄKY.


Makuuhuoneeseensa meni Mora -- hän, joka oli ollut Valkoisten
sisarten prioritar -- kantaen käsivarsillaan järjestönsä täyttä asua
ja kädessään jalokivillä koristettua virkaristiänsä. Hän meni sinne
odottaen saavansa viettää tuntikausia epäilyksissä ja rukouksissa ja
kyselyissä pyhän Neitsyen alttarin edessä. Mutta samassa kun hän työnsi
oven auki ja astui päivänpaisteiseen huoneeseensa, leimahti hänessä jo
kynnyksellä sisäinen valo. Hänestä tuntui, että kaikki kysymykset jo
olivat saaneet vastauksensa; hänen toinen pulmansa oli selvitetty, kun
ensimäinen vielä oli täysin epävarma.

Hän oli sanonut, että hänen täytyi saada jumalallinen näky. Mutta
olihan hän tänään saanut kaksinkertaisen näyn, sekä jumalallisen
että inhimillisen; jumalallinen oli sanomattomassa hellyyden ja
ymmärtämyksen hahmossa yhtynyt inhimilliseen; inhimillinen oli puhtaan
rakkauden ja tahrattoman kunnian varassa osoittanut itseuhrausta, joka
kohotti sen jumalalliseksi.

Yksinäisessä vuorikappelissa oli Mora nähnyt Herransa. Mutta ei
pienokaisena, jota enkelit varjostivat, jota Idän paimenet palvoivat,
hyvät kuninkaat kunnioittivat, joka istui äitinsä polvella,
viisassilmäisenä ja jumalankaltaisena, ojennellen kaikkivaltiaita
lapsenkäsiään kohti palvontaa, joka hänelle oli tuleva, ottaen
kaikkitietäväisyydessään vastaan kullan, suitsutuksen ja myrhan, jotka
ilmaisivat hänen asemansa. Eikä myöskään jumalallisena Vapahtajana,
joka oli avuttomana naulittu häpeän ristiin, joka kuoli, jotta maailma
saisi elää. Nämä olivat olleet hänen luostarivuosiensa näkyjä.

Mutta vuorikappelissa oli Mora nähnyt hänet inhimillisenä Jesuksena,
joka oli kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin, ainoana
sädekehänään vain tuo "ja kuitenkin synnitön", joka hänen nuoruudessaan
ja miehuudessaan loi hänen kasvoilleen täydellisen puhtauden
jumalallisen leiman ja hänen silmiinsä kirkkaan loiston, joka ilmaisi
keskeymätöntä yhteyttä taivaan kanssa.

Jättäessään kappelin, kääntyessään pois veistokuvasta, joka oli
auttanut häntä uuteen käsitykseensä, oli Mora ihmeellisellä tavalla
tullut tietoiseksi Kristuksen näkymättömästä läsnäolosta hänen
vierellään. "Nähden hänet joka on näkymätön", oli hän astunut vuorelta
alas, tietoisena siitä, että näkymätön astui hänen edellään. Hän
kuvitteli seuraavansa tämän pyhiä jälkiä yli kotikumpujensa kanervan,
niinkuin opetuslapset muinoin seurasivat niitä Judean vainioiden ja
Galilean ruohoisten rinteitten yli. Hän oli tietoinen siitä, että
Hän kulki hänen vieressään ojennetuin käsin, jottei hänen henkensä
lankeisi; ja jos piiloutunut vihollinen olisi ampunut nuoliaan
viidakossa olevasta väijytyksestä, olisi Näkymätön kilpenä ollut hänen
takanaan. "Minä olen teidän kanssanne aina, maailman loppuun saakka."

Tämän, jumaluuden inhimillisen ilmestyksen vahvistamana hän oli
laskeutunut pyhältä vuorelta valmiina kohtaamaan peloittavan pahan,
vaikenevan yhtymisen petokseen, joka uhkasi hänen onneaan, tahtoi
masentaa hänen henkensä ja heittää tulen ja veden tuhottaviksi aarteet,
jotka hänen sydämensä oli oppinut pitämään niin arvokkaina.

Tähän valmistuneena Mora tuli, ja katso, nyt soi taivas hänelle
toisen näyn. Hän näki syvälle uskollisen miehen sydämeen, hän näki
ritarillisuutta, syvää kunnioitusta pyhiä asioita kohtaan, mikä sai
hänet häpeämään epäilyksiään, itseuhrausta, mikä kohotti ritarin suuren
inhimillisen rakkauden, jonka Mora luostarimaisessa hurskaudessaan oli
kuvitellut olevan askelen alennukseen, korkealle hänen yläpuolelleen,
jumalallisen ihanteen tasolle. Eikö tämä jos mikään ollut tosi näky?

Mora astui poikki huoneen ja laski vuoteelleen vaatteet, jotka hänellä
oli käsivarrellaan. Noustessaan ylös portaita oli hän suunnitellut,
että hän vielä kerran, piilossa omassa huoneessaan, pukeutuu niihin,
ripustaa jalokivillä koristetun ristin rinnalleen, ja näin -- kerran
vielä Valkoisten sisarten priorittarena -- polvistuu pyhän Neitsyen
alttarin eteen, saadakseen hänen ohjaustaan lopullista päätöstä
tehdessään.

Mutta nyt laski hän ne hiljaa vuoteelleen.

Hän ei olisi voinut lujasti pysyä tämän uuden vapautensa kannalla, jos
tämän valkean puvun raskaat poimut kahleina olisivat kietoutuneet hänen
jalkojensa ympäri.

Hänen sydämensä, joka oli täynnä hehkuvaa hellyyttä ritariansa,
Hopeisen Kilven nuhteetonta sankaria kohtaan, ei olisi voinut vapaasti
sykkiä vaipan alla. Eikä risti voinut riippua kohdalla, missä ritarin
kallis pää oli levännyt.

Mora seisoi alttarin edessä. Pyhä Neitsyt, katsoi häneen vakavasti.
Pyhä pienokainen kohdisti häneen kaikkitietävät silmänsä ja ojensi
kaikkivaltiaat kätensä.

Samalla tavoin olivat he katselleet hänen ilonpäivänään, jolloin hän
hurmioissaan polvistui kiittämään ja ylistämään.

Samalla tavalla olivat he katselleet hänen hädän hetkenään, jolloin hän
oli purkanut ilmoille epätoivonsa, että oli kahdesti petetty.

Apua ei ollut saapunut, ennenkuin hän käänsi silmänsä ylös kukkuloille
päin.

Mora kääntyi pois alttarista, astui nopeasti avoimen akkunan ääreen
ja katsoi yli vihreiden puunlatvojen, niiden takaa kuultavaan taivaan
sineen, missä kiireisiä valkeita pilviä vaelsi.

Hän joka nyt oli oppinut "katsomaan näkymättömiä", ei saanut apua
tuijottamalla veistettyihin kuviin.

Hän saattoi elävämmin ja tehokkaammin kohdistaa ajatuksensa pyhään
Neitsyeeseen, katselemalla noiden ohuiden pilvien pehmeää valkeutta
tai seuraamalla vuorilintujen lentoa, joiden siivet välkkyivät
päivänpaisteessa.

Minkä ainoan käskyn olikaan Herramme pyhä äiti ihmisille antanut? "Mitä
ikinä hän teille sanoo, se tehkää." Ja mikä oli ollut Vapahtajan viime
kehoitus maan päälle jäävälle kirkolleen? "Menkää kaikkeen maailmaan ja
saarnatkaa iloista sanomaa kaikille... Ja minä olen teidän kanssanne
maailman loppuun saakka."

Mora ei voinut olla tajuamatta, että hän itse oli tullut omaan
maailmaansa tuoden molemminpuolisen rakkauden ja kodin iloista sanomaa

Lupauksensa mukaan oli ylösnoussut Kristus astuva hänen vieressään
"loppuun saakka"

Morasta tuntui, että jos hän nyt palaisi luostarikammioonsa naulitsisi
hän nämä pyhät jalat ristinpuuhun uudelleen. Tukahduttamalla tämän
uuden elämän itsessään hän ainaiseksi kadottaisi elävän kumppanuuden
tunnon, hänelle jäisi vain ristinpuun uskonto Luostarielämään se
kenties riitti. Mutta tämä rikkaampi elämä vaati rikkaampaa taivaan
armoa.

Apostolin suuri käsky soi hänelle äänekkäästi muististaan: "Ja kun
olette vastaanottaneet Jesuksen Kristuksen meidän Herramme, niin menkää
Hänen nimeensä."

Mora ojensi käsivartensa levälleen. Kaikkivaltaavan vapauden tunne,
täydellinen vapautuminen kaikista hengen sielun ja ruumiin siteistä
virisi hänessä.

"Minä tahdon!" sanoi hän. "Yhtään enää pelkäämättä ja epäröimättä minä
tahdon!"

Hän astui vuoteen ääreen, kääri kokoon vaipan joka hänellä mm kauan oli
ollut yllään, ja pani sen tyhjään laatikkoon.

Sitten otti hän ristinsä ja meni parvekkeelle. Hänen ainoa ajatuksensa
oli saavuttaa Hugh niin pian kuin mahdollista. Hän ei saattanut jättää
tätä jaloa sydäntä epätietoisuuden valtaan hetkeäkään kauemmaksi kuin
oli tarpeen.

Aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Käyttämällä oikotietä metsän
kautta hän saattoi ehtiä linnaan paljon ennen auringonlaskua.

Paljon oli hän Hugh'lle velkaa. Mutta hän oli velkaa toisellekin --
kuinka paljon, sen oli tämän päivän uusi valaistus hänelle osoittanut.
Hän oli vapaammin sydämin astuva iloonsa, jos hän ensin tunnustuksen
ja kiitoksen kautta hyvitti suuren velkansa vanhalle uskolliselle
ystävälleen, Symonille, Worcesterin piispalle.

Hän kutsui palvelijansa.

"Zachary", sanoi hän. "Sir Hugh on ratsastanut edeltä. Minä lähden
hänen jälkeensä metsätietä myöten enkä palaa yöksi. Käske satuloida
valkea ratsuni Icon. Minä olen valmis lähtemään tunnin kuluessa. Mutta
ensin täytyy minun lähettää Worcesteriin tärkeä kirje. Käske kahden
niistä miehistä, jotka tulivat mukanamme Worcesterista, valmistautua
palaamaan sinne. Jos he lähtevät tunnin kuluessa, ovat he ennen yötä
päässeet hyvän matkan eteenpäin."

Mora astui kirjastoon, laski ristin eteensä pöydälle ja alkoi
kirjoittaa kirjettä piispalle.

Suoraan hänen kädestään piispan käteen meni tämä kirje; suoraan hänen
sydämestään piispan sydämeen se puhui, ja Symonin siitä tuntema
ilo sisältyi etenkin siihen tietoon, että Mora oli yksin sitä
kirjoittaessaan ja sinetöidessään, ettei kukaan tässä maailmassa,
heitä kahta lukuunottamatta, koskaan saisi täsmälleen tietää, mitä
tämä nainen, jota hän oli rakastanut niin puhtaasti ja palvellut niin
uskollisesti, sanoi hänelle kirjeessään.

Vain sen tosiseikat senvuoksi voidaan mainita.

Mora kertoi piispalle niin lyhyesti kuin mahdollista suuren aamullisen
kokemuksensa; Hugh'n paluun ja jalon itseuhrauksen; hänen itsensä
saamaa valaistuksen ja tekemänsä päätöksen; ja kuinka hän nyt,
vapautunein sydämin, astui tietään eteenpäin, suurta onneaan kohti.

Ja sitten hän hehkuvin sanoin kertoi piispalle, mistä kaikesta hänen
oli kiittäminen tämän uskollista kärsivällistä ystävyyttä, hänen
monivuotista opetustaan, jonka summa aina oli ollut elämä, valo,
vapaus, -- laajemmasta näköalasta, pelottomasta arvostelusta, selvästä,
pyhään sanaan perustuvasta Jumalan tuntemuksesta, ja ennenkaikkea,
uskosta näihin sanoihin, jotka usein olivat piispan huulilla ja aina
hänen sydämessään: "Rakkaus ei koskaan petä."

"Tosiaan, rakas herra", kirjoitti Mora, "teidän rakkautenne --" Mutta
ei, sitä ei pidä kertoa!

Mora kertoi hänelle, kuinka hänen opetuksensa, joka kulki samaa uraa
kuin isä Gervaisen vuosia ennen, oli valmistanut hänen mieltään
tajuamaan iankaikkisen Vapahtajan.

"Nyt on tämä salaisuus minullekin paljastunut", kirjoitti hän, "minä
huomaan, että te tunsitte sen jo ammoin, ja että jos minä näin olisin
ottanut oppinne paremmin varteen, olisitte te opettanut minulle
enemmänkin. Minä pyydän teitä, kunnianarvoisa isä, olkaa laupias ja
opettakaa nämä suuret totuudet muillekin".

Mora siunasi piispaa uskollisuudestaan, tämän koettaessa saada hänet
huomaamaan velvollisuutensa Hugh'ta kohtaan ja hänen elämänsä oikean
kutsumuksen.

Hän siunasi piispaa suuresta onnestaan, kiitti häntä ristin
lähetyksestä, jonka kautta piispa huolellisesti oli valmistanut kaiken
niin, että jos Moran omatunto vaati, hän saattoi onnellisesti palata
takaisin. Mora ilmoitti nyt samalla lähettävänsä ristin takaisin, ja
pyysi piispaa ottamaan sen omakseen ja sitä katsellessaan muistamaan --

Ja hän pyysi piispan myös antamaan anteeksi ne monet kerrat, jolloin
hän oli koetellut tämän kärsivällisyyttä ja vastustellut hänen viisaita
neuvojaan.

Ja lopuksi hän kirjoitti nimensä alle --

Mora painoi ristin huulilleen, pani sen sitten kirjeeseen, sulki
käärön, sinetöi sen omalla sinetillään, kirjoitti täydellisen osoitteen
ja lähetti hakemaan lähettiä.

Täten saapui vastaus piispan käteen neljä päivää aikaisemmin kuin hän
oli sitä odottanut.

Kun piispa avasi sen ja kullan ja jalokivien loisto kohtasi hänen
silmänsä, katsahti hän pöydälle, missä ritarin valkoinen kivi oli.

Sen vieressä oleva ruusu ei ollut vielä kuihtunut. Se oli raitis, kuin
olisi se samana aamuna poimittu ja pantu veteen -- punainen, punainen
ruusu. Ah, Verity! Pikku enkelilapsi'

       *       *       *       *       *

Aurinkoisessa Firenzessä sanottiin seuraavina vuosina ja myöhemmin
se huomattiin Roomassa, että kun herra kardinaalin -- ihmisistä
ystävällisimmän -- kärsivällisyyttä oli koeteltu yli määrän, niin että
hänen levollisuutensa näytti järkkyvän, tai jos hän oli väsynyt ja
synkkä, oli hänellä tapana pujottaa kätensä punaisen kaapunsa poveen
kuin hiljaa sormiellen jotakin, joka lepäsi hänen sydäntään vasten.
Silloin hänen otsansa taas kirkastui, hänen siniset silmänsä loistivat
ystävällisesti, hänen huulensa hymyilivät kärsivällistä hymyä, joka ei
niistä koskaan haihtunut; ja kun hän veti kätensä uudelleen esiin, niin
hänen sormuksensa kivi, joka oli valju äsken, hehkui syvän punaisena,
kuin punaisten rypäleiden neste maljassa.



LVII luku

YKSINÄÄN MATKALLA.


Mora irroittautui vanhan Debbien syleilystä ja tuli näkyviin pihalle
johtavien portaitten yläpäässä.

Vihreään ratsastuspukuun puettuna hän seisoi hetken oviaukossa,
katsellen edessään olevaa näkemää.

Worcesteriin lähtevät kaksi miestä, joiden oli vietävä käärö piispalle,
olivat juuri ratsastaneet ulos isosta portista. Yhä avoimen portin
kautta saattoi Mora nähdä heidän taluttavan hevosiaan kukkulalta alas
ja kääntyvän eteläiselle tielle.

Portinvartija yritti ryhtyä porttia sulkemaan, mutta hänet esti siitä
tallipoika, viittaamalla Iconiin, jota renki talutti edestakaisin
oven edessä valmiiksi satuloituna; Icon käyristi ylväästi niskaansa
ja huiskutti häntäänsä, ikäänkuin tietoisena lumivalkoisesta
kauneudestaan, samoin kuin milloin se Worcesterin rantaniityllä oli
havainnut olevansa ihailevan nunnajoukon keskuksena.

Nähdessään hevosen huiskivan harjan, komean rinnan ja ylpeän asennon
tuli Mora vastustamattomasti muistaneeksi näytelmää luostarin pihassa,
kun piispa ratsasti sinne valkoisen hevosensa selässä ja hän itse
seisoi portaitten päässä ottamassa häntä vastaan. Milloinkaan ei hän
enää seisoisi niin piispaa vastaanottamassa, milloinkaan enää ei Icon
tätä ylväästi kantaisi selässään. Piispa oli antanut Moran Hugh'lle ja
Iconin Moralle. Heikko säälin tunne liikahti hänessä. Ehkä hän tänä
hetkenä oli tajuamaisillaan, mitä molemmat lahjat olivat piispalle
maksaneet.

Kumartaen päätänsä katsahti Mora pihalle ja porttiholvin alatse ulos.
Lähetit ratsastivat kiiruusti. Juuri nyt he hävisivät havumetsään.

Hänen kirjeensä Symonille oli matkalla. Tyydytyksellä ja ilolla muisti
hän eräitä asioita, joita hän oli kirjeeseensä kirjoittanut.

Sitten -- kun havumetsä nielaisi molemmat lähetit -- teki koko hänen
sielunsa täyskäännöksen Hugh'n puoleen.

Kolme porrasta hänen alapuolellaan odotti häntä palvelijapoika,
pidellen tikaria, jota Moralla oli tapana kantaa vyössään, kun hän
yksinään ratsasti metsässä. Hän oli lähettänyt sen teroitettavaksi.
Mora otti sen pojalta, koetti sen terää, pujotti sen vyöhönsä, hymyili
pojalle, astui alas jälelläolevia portaita myöten ja laski kätensä
Iconin harjalle.

Silloin mistress Deborah'n kiihkeät ovelta annetut merkit herättivät
Zachary-vanhuksen huomiota.

Astuen eteenpäin hän paljasti valkean päänsä ja uskalsi tehdä nöyrän
huomautuksen.

"Hyvä rouva", sanoi hän, "ei ole turvallista eikä viisasta teidän
ratsastaa yksinänne. Vain muutaman tuokion viivytyksen aiheuttaa se,
jos Beaumont satuloi hevosen ja ratsastaa mukananne".

Mora nousi satulaan ennenkuin vastasi.

Hän hillitsi hyvin itsevaltaisen luonteensa kuohahduksen, koettaen
muistaa, että Debbie ja Zachary vanhusten silmissä hän oli vain sama
lapsi, jota he olivat rakastaneet ja hoivanneet alusta saakka ja joka
äkkiä oli kasvanut suureksi. He eivät olleet tunteneet Valkoisten
sisarten prioritarta.

Kumartuen satulassaan, käsi Iconin harjalla, lausui Mora:

"Minä menen mieheni luo, Zachary, ja minä ratsastan mieluummin yksin."

Sitten hän tarttui ohjaksiin, käänsi Iconin porttiin päin ja ratsasti
pihan poikki, katsomatta yhtä vähän taakseen, missä mistress Deborah
vuorotellen väänteli käsiään ja puisteli nyrkkiään Zacharylle, kuin
sivuilleen, missä Mark ja Beaumont paljain päin seisten odottivat
hänen menevän ohi, saadakseen päästää valloilleen ilon, mitä mistress
Deborah'n eleily ja mestari Zacharyn masentunut ilme heissä herättivät.

Mora ratsasti katsoen suoraan eteensä yli Iconin suippopäisten korvien.
Hän ratsasti Hugh'n luo eikä läsnäolijain pitänyt näkemän lemmenhehkua
hänen silmissään.

Juhlallisena ja säteilevänä, pää korkealla, kävelytti hän valkoisen
ratsunsa portin läpi, ja jos portinvartija ehkä huomasikin ihmeellisen
loiston hänen silmissään -- hyvä, auringon säteethän alkoivat langeta
vinoon ja Mora ratsasti suoraan länttä kohti. Zachary nousi ylös
portaita ja kiiruhti halliin mistress Deborah'n seuraamana. Ja Mark
liittyi mistress Deborah'n ja Beaumont mestari Zacharyn seuraan; mutta
palvelijapoika istui portailla ja nauroi.

Portinvartija sulki portin. Päivän työ oli tehty.



LVIII luku

SOTURIN SYDÄN.


Kääntyessään pois valtatieltä ja ohjatessaan Iconin syrjäiselle
metsäpolulle huudahti Mora kerran toisensa jälkeen ääneen, sillä kukaan
ei ollut kuulemassa: "Minä menen mieheni luo ja minä haluan ratsastaa
yksin."

Miten ihmeelliseltä hänestä tuntuikaan tämä meno miehensä luo, tämä
hänen syvempi antautuminen, tämä runsaampi palkitseminen.

Kun Mora oli mennyt hänen luokseen kryptassa, oli hänen ruumiinsa
kaihtanut häntä, hänen sielunsa oli häpeissään, nöyryytetty ja
vastahakoinen. Vain hänen tahtonsa oli saanut hänet kulkemaan
päätöksensä mukaista uraa, pidättänyt hänet paareilla, kunnes oli liika
myöhäistä huutaa ääneen tai palata takaisin.

Hurja ilo puistatti Moraa.

Pehmeä salaperäinen metsäpolku, joka poimutteli avarien lehväholvien
alatse, näytti loihdutulta. Iconin kaviot painuivat kaiuttomasti
sammaleeseen. Hiljaisuus tuntui olevan tulvillaan kuiskivaa elämää.
Jänis vihelsi mättäällä ja livahti tiehensä. Suuria lintuja lähti
odottamatta suhisevin siivin lentoon. Pelottomat pikkulinnut jäivät
oksilleen visertelemään.

Pensaiden ja paasien välissä oli hoppua, vilkkuvia, tarkkaavaisia
silmiä, elämää, joka itse näkymättömänä pysyi varuillaan. Mutta kaikki
nämä vaihtelevat äänet, mitä luonto siroitteli metsän siimekseen,
vain korostivat suurta hiljaisuutta, äärimäistä yksinäisyyttä,
ihmisasuntojen kaukaista etäisyyttä. Verkalleen huojuvien lehvien
lomitse lankesi päivänvalo kultaisina kimppuina tai vaihtelevina
keltaisina läikkinä alas metsäpolulle.

Ratsastajatarta värähdyttävä ilo tuntui siirtyvän ratsuun. Se nelisti
yli nummen ja sitä oli vaikea saada pidätetyksi, kun kuljettiin
hankalien kallioiden lomitse tai äkkiä käännyttiin odottamattomaan
suuntaan.

Mora ratsasti kuin unissaan. "Minä menen mieheni luo!" huusi hän
metsään, "ja minä tahdon ratsastaa yksin!" Ja äkkiä puhkesi hän
veisaamaan vastustamatonta ylistysvirttä: "Jesu dulcis memorial" Ja kun
hän vaikeni, vastasivat näkymättömät kuoripojat lehväholvista: "Dulcis,
dulcis!" Ja joka kerran kuin Icon kuuli hänen äänensä luimisti se
korviaan ja ravasi ripeämmin.

Vähän ennen kuin tultiin perille laskeutui tie metsän sisustassa
olevaan syvänteeseen.

Tänne pääsivät päivänsäteet tuskin tunkeutumaan, polku kävi hankalaksi
ja livettäväksi, vesisuoni pulppusi esiin irtokivien välistä.

Icon haki huolellisesti tietään, mutta siitä huolimatta se vähän väliä
kadotti sen näkyvistään.

Äkkiä jokin kookas villieläin syöksyi ryskien esiin pensaikosta.

Kuului raskaita askeleita Iconin askelten rinnalla, puunrunkojen takana.

Mutta tämä varjojen laakso ei pystynyt, herättämään kammoa naisessa,
jonka sydän oli päässyt niin suloiseen rauhaan.

Jätettyään taakseen epäilyn ja epäröinnin synkät seudut kohosi hän nyt
voittoisana luottamuksen ja varmuuden siivillä.

"Minä ratsastan mieheni luo", kuiskasi hän, kuin olisi näissä sanoissa
ollut loihtu, joka herätti hänessä tunnon Hugh'n väkevästä syleilystä,
"ja minä tahdon ratsastaa yksin."

Taputtaen hiljaa ratsun lumivalkean kaulan kaarta ja kuiskaten lempeitä
sanoja sen levottomiin korviin hän yllytti sitä eteenpäin.

Vihdoin kiersivät he suuren harmaan paaden ympäri, ja metsätie alkoi
taas kohota.

Ilosta hirnahtaen luimisti Icon korviansa ja yltyi ravaamaan.

He kiisivät polkua ylös, ulos päivänpaisteeseen, avoimelle maalle.

Tässä oli nummi! Tässä oli valtatie, vihdoinkin! Ja tuolla kaukana
Hugh'n linnan harmaat muurit ja kotiportti.

       *       *       *       *       *

Ritarin uskottu kasvatusveli, Martin Goodfellow piteli Iconin
suitsia, hämmästyneenä, mutta kuitenkin iloisesti toivottaen Moran
tervetulleeksi, kun tämä pihalla laskeutui satulasta. Hän hyväili
ratsun turpaa ja painoi poskensa sen niskalle. Tällä hetkellä täytyi
hänen peittää onnelliset silmänsä tältäkin uskolliselta kumppanilta,
johon hän oli tottunut täydellisesti luottamaan.

"Icon, sinä uljas ja kaunis!" kuiskasi hän. "Sinä olet tuonut minut
tänne, missä halajan olla. Sinun jalkasi olivat melkein yhtä nopeat
kuin minun haluni."

Sitten hän kääntyi, kuiskaten kiiruusti:

"Martin, missä on mieheni? Mistä minä löydän sir Hugh'n?"

"Rouva", vastasi Martin, "minä näin hänet viimeksi asehuoneessa."

"Asehuoneessa?" tiedusteli Mora.

"Se on suureen halliin avautuva huone, jonka akkunat ovat länteen käsin
ja josta portaat, johtavat alas pihalle."

"Kuten minunkin huoneestani?"

"Asehuoneen ovi on vastapäätä teidän huoneenne ovea, kreivitär. Koko
halli on niiden välissä."

"Voinko minä päästä huoneeseeni, menemättä halliin tai kulkematta
asehuoneen akkunain editse? Minä tahtoisin vapautua matkatomustani,
ennenkuin näyttäydyn sir Hugh'lle."

"Menkää oikealle ja sitten ruokahuoneen kautta, silloin pääsette
puutarhaan ja huoneeseenne vieville portaille asehuoneen tuolla puolen."

"Hyvä. Älä mainitse kenellekään minun tulostani, Martin. Minulla on
huoneeni avain. Onko sir Hugh pyytänyt sitä?"

"Ei, rouva, eikä hän myöskään tiedustanut, kuinka usein me olimme
käyneet täällä. Me tulimme linnaan tuskin kaksi tuntia sitten. Ritari
kylpi ja vaihtoi tomuiset vaatteensa; sitten söi hän päivällistä
yksinään. Senjälkeen meni hän asehuoneeseen."

"Milloinka näit hänet viimeksi, Martin?"

"Kaksi minuuttia sitten, rouva. Minä tulin juuri hallista."

"Mitä hän teki, Martin?"

Martin Goodfellow epäröi. Hän tiesi hieman mitä rakkaus on, ja naisista
senverran kuin kunniallinen mies saattaa tietää. Hän saattoi aavistaa,
mitä Mora odotti ritarin tehneen. Ja hänellä oli suuri kiusaus kuvata
sir Hugh lemmenjättönä ja murheisena.

Hän katseli itseensä kohdistettuihin kirkkaihin silmiin, vilkasi lujaan
käteen, joka hyväillessään Iconin niskaa oli hetkeksi pysähtynyt
paikalleen, ja sitten hän päätti, että vaikka totuus epäilemättä tulisi
olemaan odottamaton, niin vale varmastikin olisi epäviisas.

"Totta puhuen", sanoi Martin Goodfellow, "koetteli sir Hugh
haarniskaansa ja teroitti taistelukirvestä."

       *       *       *       *       *

Astuessaan ruokahuoneen viileään hämärään tunsi Mora hyvin selvää
hämmästystä. Hän oli kuvaillut. Hugh'ta yksinäisessä kodissaan,
hemmottelemassa ikävöivää sydäntään alakuloisen lietensä ääressä.
Hän oli kuvaillut itsensä hiljaa tulevan hänen taakseen, laskevansa
hellästi kätensä hänen kumartuneille hartioilleen, ja kun Hugh sitten
kohottaisi katseensa, joiden syvä epätoivo vaihtuisi ihmetteleväksi
iloksi, sanoisi hän: "Hugh, minä olen tullut kotiin."

Mutta nyt astuessaan ruokahuoneen kautta Mora totesi, ettei hän
taaskaan ollut arvannut oikein rakastamaansa miestä.

Hugh ei ollut se, joka jäi murehtimaan menetettyä onnea. Jos hän
lopultakaan ei saanut Moraa, oli hän valmis tässä, kuten kaikessa
muussakin, miehenä kulkemaan tietänsä suoraan eteenpäin, turhan surun
pidättämättä.

Taaskin Moran ylpeys siitä, että Hugh oli uljaampi kuin hän oli
kuvaillut, sai hänen rakkautensa hehkumaan, joskin tämä samalla
nöyryytti Moraa itseään. Riemukas ilo sädehti Moran kasvoilla hänen
astuessaan parvekkeen kautta, joka kylpi päivänpaisteessa, huoneeseen,
jonka hän oli pannut kuntoon Hugh'n poissa ollessa.

Kaikki oli siten, kuin hän oli sen jättänyt. Mora sulki oven, josta
hän oli tullut, ja avasi äänettömästi toisen, josta mentiin suureen
halliin. Halli oli hämärä ja autio, mutta asehuoneeseen vievä ovi oli
raollaan.

Kultainen valojuova tulvi puoliavoimesta akkunasta sisään.

Mora kuuli aseiden helinää. Hän ei saattanut nähdä Hugh'ta, mutta
seistessään oman ovensa pielessä hän saattoi kuulla, että Hugh
työskennellessään lauloi katkelmaa Blondelin viimeisestä laulusta.
Sykkivin sydämin Mora kääntyi ja sulki ovensa.



LIX luku

KODIN MADONNA.


Hugh d'Argent oli kiilloittanut haarniskansa, pannut toisen terän
sotakirveeseensä ja hieronut pois ruosteen miekoistaan.

Hän saattoi paremmin kestää epätietoisuuden ja pettyneen toiveen
tuskan, kun hän kohdisti ajatuksensa tuleviin taisteluihin ja pani
lihaksensa tarmokkaaseen toimintaan.

Sitä, mitenkä täydellisen onnen malja oli temmaistu aivan hänen
huuliltaan, hän ei rohjennut ajatellakaan.

Kuin ainakin soturi kohdisti hän koko sielunsa nykyisyyteen ja valmisti
tulevaisuutta, hukkaamatta tarmoaan menneitten vaiheitten hyödyttömään
tarkasteluun.

Hän oli toiminut niin kuin hän oli tuntenut kunnian itseään
velvoittavan. Voitto tai menetys ei ollut hänelle ratkaisevana. Samoin
saattoi kiihkeissä otteluissa saraseeneja vastaan voitto tai tappio
olla seurauksena hetken taistelusta, mutta pyhän haudan omistus oli se
päämäärä, jonka vuoksi jokainen soturi oli ottanut ristin, jonka vuoksi
hän heilutti miekkaansa ja sotakirvestänsä.

Oliko pyrkimys pitää kunnia tahrattomana paikallaan tässä, hänen
elämänsä onnen haudalla? Kolme päivää oli epätietoisuutta kestävä,
jolloin Mora harkitsi ja hän ynnä piispa odottivat. Oliko kolmantena
päivänä rakkaus nouseva voittoisana, kärsimyksen puhdistamana,
loistavaan valkeuteen vaatetettuna? Oliko päivä sarastava hänen
sydämessään ja syvä rauha hänen kodissaan? Vai oliko hänen
lemmittynsä kerran vielä verhoutuva liinoihinsa, tuliko Vatikaanin
sinetti painettavaksi luostarisääntöjen hautakivelle, tehden sen
järkkymättömäksi. Pitikö hänen, synkästi kääntymällä pois täyttyneiden
toiveiden Sionista, epätoivon vallassa käydä aution kotinsa Emmaukseen
saamatta toivoa kirkkaamman päivän koittoa?

Mutta ajatellessaan tämän pyhän kohtauksen vertauskuvallisuutta ritari
muisti, että niiden kahden, jotka pimeydessä vaelsivat, ei kauan
tarvinnut vaeltaa yksin. Eräs hiljainen kulkija astui heidän luokseen,
hän tiesi kaiken, mutta teki helliä kysymyksiä; mestari, jota he
surivat, tuli itse heidän vierelleen.

Hugh d'Argentin mielestä tuntui, että jos näin todellinen matkakumppani
yhtyisi häneen ja Moraan tässä heidän synkässä tienhaarassaan, jos vain
heidän uskonnollaan olisi ollut sellainen elinvoima, silloin olisivat
he saaneet luoda elämään tosisilmäyksen, joka olisi paljastanut näiden
monivuotisten kärsimysten syyn ja osoittanut tien onneen, jonka täytyi
seurata. Silloin, ei vain kirkon ja piispan, vaan Kristuksen itsensä
siunaamina, -- hänen, joka Kanaan häissä tarjosi parhaan viinin, kun
maallinen juoma loppui -- silloin jättäisivät he taakseen rauenneiden
toiveiden tyhjän haudan ja yhdessä palaisivat ylimmän ilon Jerusalemiin.

Hugh laski kädestään miekan, ojensihe ja katsoi suoraan kultaiseen
päivänlaskuun.

Hän ei voinut sitä itselleen selvittää -- mutta jollakin tavoin oli
synkkyys keventynyt. Yksinäisyyden tunne oli haihtunut. Näkymätön
tuntui olevan hänen luonaan. Ja rukous virisi hänen avuttomassa
sielussaan, kuin voimakkaiden valkeiden siipien kohottava lyönti.

"Oi Jumala", sanoi hän, "sinä näytit minusta vieraalta, kun minä
kohtasin sinut oman elämäni tiellä. Minä tunnen sinut jumalallisena
lapsena, minä tunnen sinut ristiinnaulittuna, minä tunnen sinut
ylösnousseena ja taivaaseen astuneena, minne minun maalliset silmäni
eivät voi sinua seurata. Mutta jos sinä joskus olet astunut lähelle
jokapäiväisen elämän kivistä polkua, silloin ovat silmäni olleet
ummessa enkä minä ole sinua tuntenut."

Hugh seisoi liikkumattomana, katse kiinnitettynä päivänlaskun loistoon.
Ja hänelle tulivat mieleen, niin selvinä kuin olisi ne vast'ikään
lausuttu, isä Gervaisen sanat: "Hän elää aina meidän välimiehenämme."

Ritari kohotti kättään. "Oh, jos sinä elät", sanoi hän, "ja elävänä
tiedät kaiken, ja tietävänä rakastat, niin suo minun havaita läsnäolosi
-- suo minulle elämän ja rakkauden ilmestys, joka valaisee tämän
epätietoisuuden sumun."

       *       *       *       *       *

Kun Hugh kääntyi takaisin työhönsä, tuntui niin raskas paino
vierähtäneen; hänen sydämeltään, että hän puhkesi lauluun, vaihtaessaan
uuden terän kirveeseensä.

Sitten meni hän nurkkaan, missä seisoi hänen hopeinen kilpensä.
Tähän saakka oli hän pitänyt silmänsä siitä poissa. Se herätti
hänessä ajatuksia, joita hän oli koettanut torjua. Mutta nyt istuutui
hän kiilloittamaan sitä, kunnes sen pinta loisti kuin peili. Ja
työskennellessään lausui hän itsekseen: "Mitä sanoi piispa? Että
minulle ei hopeakilvestä heijastunut muuta kuin omat ylpeät kasvoni.
Mutta minä sanoin vaimolleni, että minä näin siinä Jumalan kasvot tai
mitä minä sitä lähinnä tiedän, ja hänen takanaan lemmittyni kasvot,
ja jos minä en olisi asettanut kunnian vaatimusta ensi sijalle, olisi
rakkauteni häntä kohtaan tahrautunut".

Hugh seisoi niin, että hopeakilpi heijasti auringonlaskua, mutta
polvistuessaan toiselle jalalleen ei hän saattanut nähdä omaa
peilikuvaansa.

Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka oli vaipumaisillaan taivaanrannan
alle, näytti hehkuvan esiin kilven syvimmästä sydämestä.

Hugh muisti kaksi säettä eräästä heprealaisesta runosta, jota rabbilla
oli tapana lausua auringonlaskussa: "Herra Jumala on aurinko ja kilpi:
Herra on antava armon ja kunnian, mitään hyvää ei hän ole kätkevä
niiltä, jotka vanhurskaasti vaeltavat. Oi kodittomien Jumala, autuas on
se, ken sinuun luottaa."

Ja silmät kohdistettuina kilpeen, kädet polven yli liitettyinä lausui
Hugh hiljaa: "Jumalan kasvot, rakkaani, tai mitä häntä lähinnä tiedän.
Ja hänen takanaan sinun kasvosi --"

Mutta hänen äänensä katkesi äkkiä. Hänen sydämensä hypähti, hänen
sormensa tarttuivat polveen; sillä jokin liikkui hiljaa kilven
loistavalla pinnalla, ja siitä katselivat häntä vastaan hänen
rakastamansa naisen kasvot.

Hugh'n olisi ollut mahdoton sanoa, mitenkä kauan hän liikahtamatta
tuijotti. Elämä pysähtyi sinä hetkenä eikä hän ollut tietoinen ajasta.
Mutta vihdoin Hugh painautui lähemmäksi, hänen oma tumma päänsä tuli
kilvessä näkyviin, ja sen yläpuolella, häneen päin kumartuneena, Mora,
joka loisti kauneimmassa valkeassa puvussaan kuin hääaamunaan, kädet
ojennettuina, silmät täynnä hellää ikävää.

"Ilmestys, jota minä anoin!" huusi ritari. "Oi Jumalani! Onko tämä
merkki sinun läheisyydestäsi? Onko tämä lupaus siitä, että vaimoni
tulee luokseni?"

Hugh kätki kasvot käsiinsä.

"Ei lupaus, Hugh", kuului hellä kuiskaus aivan hänen takanaan. "Merkki
Jumalan läheisyydestä ja todistus omastani. Hugh, oma rakas ritarini.
Vaimosi on tullut kotiin."

Hugh hypähti pystyyn ja kääntyi, yhäkin hän tuijotti epäuskoisena.

Mikään haamu se ei ollut. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään,
kauniina kuin hääaamunaan, jalokivinauha sitoi hänen hiustensa kullan.
Mutta Hugh'n silmät tavoittivat vain Moran katseen.

Kuitenkin pysyi hän loitolla.

"Mora?" kuiskasi hän. "Kotona? Jäädäksesi tänne? Oletko sitten saanut
toden näyn?"

"Oi Hugh!," vastasi Mora. "Minä olen katsonut syvään toden miehen
sydämeen. Minä olen havainnut itseni arvottomaksi sinun suuren
rehellisyytesi valossa. Minä olen nähnyt kaikkien muiden lankeavan,
mutta Hopeakilven ritarini seisovan horjumatta. Minä olen saanut nähdä
tämän niin omituisten olosuhteiden vallitessa, että minä nöyrästi
käsitän sen Jumalan sormeksi, joka osoittaa minulle hänen tahtonsa
tien. Ylpeyteni on lyöty tomuun. Oma tahtoni on isketty maahan. Mutta
rakkauteni sinua kohtaan on minulle tullut suurimmaksi asiaksi,
mitä naisen sydän voi tuntea. Sinun uskollisuutesi saattaa minun
epäilykseni häpeään. Ja niin saattaa vaimosi vihdoinkin tulla luoksesi
tuntematta epäilystä, vapisematta ja epäröimättä, hän on kaikkinensa
yksinkertaisesti vain sinun. Oh, Hugh, sinun omasi -- tehdäksesi
hänelle mitä mielit. Kaikki nämä vuodet -- sinua varten. Ota minut --
ah!... Oh, Hugh, sinun vaimosi! Onko tämä rakkautta, vai onko olemassa
jokin väkevämpi sana? Oi rakas mieheni, mitenkä vahvojen onkaan
sulkujen täytynyt olla, kun _tällainen_ voima on ollut patoutuneena
niiden taakse!"

       *       *       *       *       *

Hugh vei hänet suuressa hallissa olevan lieden ääreen ja istutti hänet
tuoliin, jossa hänen äidillään oli tapana istua.

Ja yhä pidellen käsivarsiaan hänen ympärillään hän polvistui Moran
eteen, ja kohotti kasvonsa, joiden silmistä hehkui syvempi tuli kuin
intohimon haihtuva liekki.

"Madonna!" sanoi hän. "Kotini Madonna!"

Hän kumartui ja kohotti Moran hameen helman huulilleen.

"Ei priorittarena", sanoi hän, "vaan minun jumaloituna vaimonani."

Ja uudestaan kumartui hän ja painoi sen huulilleen.

"Ei nunnaparven kunnianarvoisena äitinä", sanoi hän, "vaan --"

Mora otti Hugh'n pään käsiensä väliin, kätkien hänen hehkuvat silmänsä
rintaansa vasten.

"Entä tuliko väkesi sinun mukanasi, Mora? Ja kuinka saatoit suorittaa
kolmen tunnin matkan tässä hääasussa? Ah, taivas minua auttakoon, Mora!
Sinä olet niin kaunis!"

"Vait!" vastasi Mora, "sinä rakas, hupsu mies! Taivas on auttanut
sinut vaikeampienkin vaiheiden läpi! Ei, minä ratsastin yksinäni ja
minulla oli vihreä ratsastuspuku ylläni. Tänne saavuttuani minä omassa
huoneessani vaihdoin ylleni tämän puvun."

"Omassa huoneessasi?" Hugh katsoi häneen hämmästynein silmin. "Täälläkö
-- omassa huoneessasi, Mora?"

Mora tunsi äidillistä hellyyttä, kun hän kumartui katsomaan näihin
hämmästyneisiin silmiin. Tällä kertaa tunsi hän olevansa vanhempi
ja viisaampi kuin Hugh. Kokemattomuuden tunne haihtui. Hänen hilpeä
mielensä sai hänet naurahtamaan vastatessaan.

"Armaani", sanoi hän. "Tuskinpa voisin tulla kotiin, ellei minulla
olisi huonetta mihinkä tulla! Martin näytti minulle sinun äitisi
entisen huoneen, ja joka päivä sinun poissa ollessasi hän ynnä minä
ratsastimme tänne, pannaksemme kaiken kuntoon sinun paluutasi varten.

"Kaiken kuntoon?" sanoi Hugh. "_Minun_ paluutani varten?"

Mora painoi huulensa hänen hiuksiinsa.

"Minä toivon, että se on sinulle mieleen, jalo herrani", sanoi Mora.
"Tule katsomaan."

Mora yritti nousta, mutta väkevin käsin pidätti Hugh häntä. Hänen
suuren voimansa täytyi päästä jotenkin purkautumaan, jottei hänen
lempeä rakkautensa tukehtuisi siihen. Ehkä hänessä myös äkkiä virisivät
hänen soturi-esi-isiensä villit vaistot.

"Minun täytyy kantaa sinua", sanoi hän. "Et askeltakaan sinä sinne
kävele. Omat jalkasi toivat sinut kryptaan, muut kantoivat sinut
sieltä. Ratsu kantoi sinut kotiin. Mutta omaan huoneeseesi, vaimoni,
kannan minä sinut yksin."

Mora olisi mieluummin kulkenut omin jaloin, mutta tänään halusi hän
täyttää kaikki Hugh'n toivomukset.

Kun Hugh kumartui hänen ylitseen, sanoi hän: "Kanna minut siis,
rakkaani, mutta älä pudota minua."

Hugh nauroi; ja hänen nostaessaan Moran tuolista syliinsä ja astuessaan
poikki suuren hallin, missä illanrusko vielä loisti, Mora äkkiä tiesi,
miksi Hugh oli tahtonut kantaa häntä: näin oli Hugh hänen omistajansa,
ja Mora tunsi olevansa kokonaan hänen.

Huoneen kynnyksellä Hugh seisahtui.

Taivuttaen päätään hän kosketti Moran huulia hellävaroen, ja kuiskasi
sitten hänen korvaansa: "Lausu uudelleen samat sanat, jotka lausuit
kymmenen päivää sitten, kun me aamun sarastaessa erosimme linnan
muurilla."

"Minä rakastan sinua", kuiskasi Mora ja sulki silmänsä.

Ja Hugh astui huoneeseen.



LX luku

LUOSTARIN KELLO.


Laskevan auringon vinot säteet lankesivat kultaisin juovin luostarin
pylväskäytävän kivilaatoille. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi.

Valkoiset sisaret olivat palanneet iltamessusta. Oman kammionsa
yksinäisyydessä kulutti nyt jokainen heistä rukouksessa ja
mietiskelyssä tunnin, kunnes refektorion kello soisi.

Pylväskäytävään johtava suuri ovi oli avoinna.

Alaprioritar tuli kaukana näkyviin, hän kulki luostarikäytävää
alaspäin. Sivuuttaessaan pitkän rivin suljettuja ovia hän käänsi
nopeasti päätään puolelta toiselle ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan,
painaen korvansa laudoitusta vastaan.

Nyt tuli hän viileästä siimeksestä pylväskäytävän kirkkaaseen
päivänpaisteeseen.

Hän ei räpytellyt silmiänsä kuten Mary Antony eukolla oli tapana.
Hänen tihrusilmänsä tuijottivat hunnun poimuista yhtä terävästi
päivänpaisteessa kuin varjossa.

Kuitenkin ilmeni alapriorittaren eleissä jotakin erikoisen kaihtavaa
hänen astuessaan pylväskäytävään. Kuunnellessaan kammioiden
ovella oli hän toiminut vain virkansa puolesta, liikkuen nopealla
täsmällisyydellä, minkä pitkä tottumus herättää. Nyt hän epäröi; hän
pälyili ympärilleen kuin tullakseen varmaksi siitä, ettei kukaan
häntä huomannut, ja selvästi piteli hän vasemmassa kädessään jotakin
kätkettynä.

Astuen eteenpäin pitkin pylväskäytävää hän istuutui holvikerroksen
alla olevalle kivipenkille, josta näkyi nurmikko ja sämpyläsaksan puu;
sitten otti hän vaippansa alta esiin kuluneen nahkalaukun, joka ennen
oli ollut vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn oma.

Samassa kuului heikko siivensihahdus ja satakieli livahti penkille,
tuskin kolmen jalan päähän alapriorittaren kyynärpäästä.

Ylen kirkassilmäinen ja korkeajalkainen oli Mary Antonyn pieni houkkio.
Pää kallellaan se tutkivasti katseli aliprioritarta ja huntunsa aukosta
tuijotti aliprioritar siihen takaisin.

Täydellinen hiljaisuus teki kohtauksen juhlalliseksi. Ei mitään
joutavaa puhetta leipurinpojista ja sämpyläsaksoista. Ei mitään
iloisia odotuksen liverryksiä. Saadessaan juustoa alapriorittarelta,
jolle tämän antaminen oli vain velvollisuus, lintu otti osaa pyhään
toimitukseen. Satakieli oli kuitenkin tullut juustoaan saamaan, ja
alaprioritar sitä antamaan.

Nyt alaprioritar verkkaan avasi pussin, otti sieltä muutamia valittuja
murusia, ja siroitti ne penkille.

"Kas tässä, lintu", sanoi hän töykeästi. "Minä en voi jättää sinua
vaille juustoasi, vaikka tuo hupsu vanhus, joka opetti sinut sitä
vaatimaan, ei enää tulekaan tänne. Ota se ja mene tiehesi!"

Tämä oli tavallinen kehoitus.

Siitä pahastumatta -- vaikka katse oli ankara ja ääni käskevä -- "hupsu
pikku maallikko" hilpeästi hyppäsi lähemmä ja nokki innokkaasti.
Mitkään ammottavat suut eivät enää odottaneet sen palaamista. Sen
poikaset olivat varttuneet ja lentäneet tiehensä. Vihdoin saattoi se
herkutella itsekin.

Alaprioritar käänsi selkänsä ja katseli vastakkaista holvikaarta.
Hänellä ei ollut mitään halua nähdä linnun iloa.

Silloin tapahtui jotakin omituista.

Nokittuaan kaiken mitä halusi käänsi satakieli kirkkaan silmänsä
vieressään istuvaan liikkumattomaan hahmoon, joka saavuttamattomana
verhoutui läpitunkemattomaan hiljaisuuteen.

Lukuunottamatta Mary Antonyn kuolinhetkeä ei hänen rakastettu
pikku lintunsa koskaan ollut uskaltanut tulla häntä sen lähemmäksi
kuin hyppimään penkille ja nokkimaan hänen sormiansa, kun hän sen
urhoollisuutta koetellakseen ojensi ne, peittäen niillä juuston.

Mutta kas nyt kuului vain pieni siiven sihahdus ja lintu lehahti
alapriorittaren polvelle. Ja kun tämä hämmästyksestä tuskin uskalsi
hengittää, hyppäsi se hänen käsivarrelleen ja nokki hiljaa hänen
huntuaan.

Silloin suli jotakin alapriorittaren kylmässä sydämessä. Kyyneliä alkoi
verkkaan valua pitkin hänen ohuita poskiansa. Hän ei tahtonut liikahtaa
eikä senvuoksi nostanut kättään pyyhkiäkseen ne pois, vaan ne putosivat
raskaina pisaroina hänen yhteenliitetyille sormilleen.

Vihdoin hän puheli, katkonaisin kuiskein.

"Voi sinä pieni siivekäs olento, joka niin helposti voisit lentää
tiehesi luotani! Käytätkö sinä nyt näitä siipiäsi, jotka sinulla
on vapauttasi varten, tullaksesi lähemmäs? Tässä korkeiden muurien
ja ahtaiden kammioiden kehyksessä ihmiset, joilla ei ole täyttä
vapautta, käyttävät sen mikä heillä on kääntyäkseen pois ja paetakseen
minun luotani. Jos he saisivat valita, ei ainoakaan valitsisi minun
läheisyyttäni... Onko mitään kunniaa niin suurta kuin olla kaikkien
pelkäämänä? Onko mikään yksinäisyys niin suuri kuin olla kaikkien
vihaama? Tämän kunnian, pikku lintu, minä omistan. Ja myös tämän
yksinäisyyden. Kuka siis on käskenyt sinut koettamaan ottaa minulta
molemmat?"

Raskaita kyyneliä pisarteli edelleenkin hänen yhteenliitetyille
käsilleen; henkinen kärsimys murti hänen kuihtuneita kasvojaan. Kun
alapriorittaren jähmettynyt sielu oli sulanut, tunkeutui siihen
itsetunnon tutkain ja aiheutti sanomatonta kipua. Mutta kuitenkaan hän
ei uskaltanut nyyhkyttää, jottei hänen paisuva povensa peloittaisi pois
pikku lintua, joka niin kevyesti oli lehahtanut hänen käsivarrelleen.

Se että tämä pieni elävä olento ilmeisesti luotti häneen, oli
ensimäinen oljenkorsi, mihinkä alaprioritar tarttui tänä hetkenä,
jolloin katumuksen ja epätoivon synkät vedet kuohuivat hänen päänsä yli
-- oljenkorsi, joka totisesti oli ylen hauras: kirkas silmäpari, pieni
tarttuva jalka, kaksi lepäävää siipeä. Mutta rakkauden ja luottamuksen
hauraimmatkin säikeet ovat, kun haaksirikko uhkaa sydämiä, parempia
pelastusneuvoja kuin velvollisuuden rautaketjut.

Mutta nyt ruma epäilys valtasi alapriorittaren. Oliko satakieli ahminut
kaiken juuston ja tullut hänen luokseen vain pyytämään lisää?

Hyvin hiljaa uskalsi hän kääntää päätään, kunnes hänen kyynärpäänsä
luona oleva penkinsyrjä tuli hänen näköpiiriinsä.

Ja ylpeys ja onni lämmitti hänen sydäntään! Kolme -- neljä -- viisi
murusta oli jälellä. Ahmiakseen tai liehitelläkseen tämä pieni villi
olento ei vapaasta tahdostaan ollut tullut lähemmäs.

Miksi siis?...

Alaprioritar kuiskasi vastauksen, ja hänen kuiskatessaan alkoivat hänen
kyyneleensä uudelleen vuotaa, mutta nyt ei niissä ollut katkeruutta;
tervehdyttävä lähde tuntui puhjenneen hänen sulaneeseen sydämeensä.

Rakkaudestako? Niin, totisesti. Rakkaudesta häneen nämä pienet ruskeat
siivet olivat tuoneet hänet lähemmäksi, nämä loistavat silmät olivat
pelottomat.

"Rakkaudesta minuun", kuiskasi hän. "Rakkaudesta minuun."

Kun lintu vihdoin livertäen lensi pois, istui alaprioritar yhä
liikkumattomana, kuunnellen, kuinka se lauloi iltalauluaan yhä tuolla
sämpyläsaksan puussa.

Sitten hän nousi ja pyyhkäsi koskematta jääneet murut takaisin
laukkuun. Ja teki sen voitonriemuisesti.

"Rakkaudesta", sanoi hän. "Ei senvuoksi mitä minä sille toin ja annoin,
vaan senvuoksi, mitä se luuli minun olevan."

Verkkaan poistui hän pylväskäytävästä, astellen kumartunein päin,
kunnes hän pääsi sen tyhjän huoneen avoimelle ovelle, joka oli ollut
kunnianarvoisan äidin.

Ennen pitkää tämä huone oli oleva hänen. Puolipäivän aikaan oli
hän saanut piispalta sanan, että tämän aikomus oli nimittää hänet
priorittareksi niiksi vuosiksi, mitkä olivat kunnianarvoisan äidin
virkakaudesta jälellä.

Hän oli tuntenut synkkää iloa siitä, että piispan mahtisana niin oli
korottanut hänet tähän korkeaan asemaan, hän kun oli varma siitä, että
jos olisi toimitettu tavallinen vaali äänestyslippujen avulla, olisi
yksi ainoa nunnakunnan jäsen kirjoittanut hänen nimensä.

Mutta nyt, tässä oudon pehmeässä mielentilassaan hän kuitenkin toivoi,
että kun asia huomenna ilmoitettaisiin, niin edes muutamilla kasvoilla
näkyisi ilon ja tyytyväisyyden ilme.

Alaprioritar astui kammioon ja sulki oven.

Päivänlaskun loisto sai hänet astumaan kohti läntistä akkunaa. Mutta
ennenkuin hän ehti sinne, pysähdytti hänet odottamatta Neitsyen ja
lapsen marmoriryhmä.

Nähdessään alastoman lapsen tunsi alaprioritar aina ärtymystä ihmisiä
kohtaan, jotka olivat jättäneet sen soveliaasti vaatettamatta. Ehkäpä
tämä oli ollut syynä siihen, että hän oli kiireesti katsellut muuanne,
kun hänen silmänsä sattuivat lankeamaan priorittaren kammiossa olevaan
kauniiseen veistokseen.

Nyt hän ensi kertaa todellakin näki sen.

Hän seisoi tuijottaen; sitten hän polvistui ja koetti ymmärtää.

Hellyys kohosi hänen sydämeensä ja puisti sitä. Syleilevät käsivarret,
rakastava rinta, tarkkaavat äidinsilmät, ylevin ihmisrakkaus, jonka
välttämättömyys oli virittänyt, pienokaisen riippuvaisuus ja avuttomuus.

Ja eikö ollut sieluja, jotka olivat aivan yhtä avuttomia, ja sydämiä,
jotka olivat riippuvaisia myötätunnosta ja hellyydestä?

Prioritar oli ymmärtänyt tämän ja hallinnut rakkauden avulla. Mutta
alaprioritar oli katsonut paremmaksi orjantappurat ja vihamielen.

Hänen mieleensä muistui keskustelu, joka hänellä oli ollut pari päivää
aikaisemmin priorin ja kappalaisen kanssa, kun nämä olivat tulleet
neuvottelemaan hänen kanssaan nunnakunnan tulevaisuudesta. Puhuessaan
entisestä priorittaresta lausui priori: "Oli kuin hän aina olisi ollut
erikoinen olento, kulkenut tähtien tasalla; ja kuitenkin hän oli
ylitsevuotavan täynnä inhimillisen ystävyyden rieskaa ja myötätunnon
parantavaa voidetta." Sitten hän oli kysynyt alapriorittarelta, tunsiko
tämä pystyvänsä astumaan hänen jälkiään. Kysymyksen loukkaamana oli
alaprioritar tähän vastannut happamesti: "Ei, minä en osaa kulkea
pitkin linnunrataa!" Johonka isä Benedict, synkillä kasvoillaan
äkillinen hyväksynnän välähdys, oli huomauttanut: "Tosiaankin --
meidän oivallinen alapriorittaremme ei tunne linnunrataa! Hän on
orjantappuravitsa, joka on ankarasti kurittanut sisarten arkaa lihaa.
Hän on nokkosvuode, josta väsyneinkin siirtyy muualle lepäämään."

Nämä hyväksyvät sanat olivat tarkoitetut miellyttämään, ja ensin olivat
ne liehitelleet alaprioritarta. Mutta silmäys priorin ystävällisiin
kasvoihin oli herättänyt hänessä tunnon, kuin olisi hän yhdessä isä
Benedictin kanssa suljettuna johonkin peloittavaan omatekoiseen
kiirastuleen, tai jopa helvettiin, missä sääli, armahtavaisuus ja
rakkaus olivat tuntemattomat.

Ehkäpä tämä oli se hetki, jolloin priorittaren mielenmuutos
todellisuudessa oli alkanut, sillä isä Benedictin peloittava, mutta
todenperäinen kuvaus hänen menettelytavoistaan ja hallinnastaan palasi
nyt voimakkaasti hänen mieleensä.

Ojentaen tutisevan kätensä hän kosketti pienokaisen jalkaa.

"Anna minulle hellämielisyyttä", lausui hän, ja nöyrä anonta kuului
hänen äänessään. Kyynelvirta pehmitti hänen tylyjä kasvonpiirteitään.

Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen pienokainen näytti iloiselta.

Alaprioritar astui akkunan ääreen. Pyöreä ja veripunainen aurinko,
joka juuri tällä hetkellä heijastui Hugh d'Argentin kilvestä, oli
vaipumaisillaan taivaanrannan alle. Kun se ensi kerran nousi, oli
alkava se päivä, joka näkisi hänet Worcesterin Valkoisten sisarten
priorittarena.

Hän kääntyi priorittaren tyhjään valtatuoliin päin. Kävellessä
tuomiokirkkoon ja takaisin hän oli aikonut yksin tulla tähän huoneeseen
ja istuutua tuoliin, joka jo oli oleva hänen. Mutta nyt outo nöyryys
pidätti häntä. Langeten polvilleen tyhjän tuolin eteen hän ojensi
ristityt kätensä taivasta kohti.

"Oi Jumala", lausui hän. "Minä en ole arvokas asettumaan hänen
paikalleen. Minun sydämeni on kylmä ja kova, minun kieleni on usein
julma, henkeni näykkivä. Mutta lintu ja pienokainen ovat opettaneet
minulle jotain, ja mitä minä en tiedä, opeta sinä se minulle. Luo
minuun uusi sydän, oi Jumala, ja anna minulle uusi vahva henki. Salli
minun seurata edeltäjäni laupeita jälkiä, ja hallita, kuten hän
hallitsi, rakkauden avulla, joka ei koskaan petä."

Ja kumartuen maahan suuteli hän paikkaa, missä priorittaren jalka
tavallisesti lepäsi.

Aurinko oli painunut etäisten kukkuloiden taa, kun alaprioritar nousi
polviltaan.

Sanomaton rauha täytti hänen sielunsa. Hän oli rukoillut, mainiten
nimeltä kunkin nunnakunnan jäsenen, ja rukous oli lahjoittanut hänelle
rakkautta heitä kutakin kohtaan.

Ah, jospa he saisivat huomata ennen huomispäivää, että orjantappurain
sijasta odotti heitä myrttipuu.

Tämän toiveen täyttäessä alapriorittaren sydämen hän kiiruhti käytävää
pitkin ja soitti luostarin kelloa.

       *       *       *       *       *

Tällä hetkellä seisoi Mora huoneessaan katsellen yli pengermän, laakson
ja metsän, minne aurinko oli häipynyt taivaanrannan taa, jättäen
jälkeensä syvän sinipunaisen hehkun, joka ylhäällä suli heleään sineen,
missä äsken sytytetyn lampun lailla kirkkaana loisti iltatähti.

Hugh'n käsivarret olivat yhä kiertyneinä hänen ympärilleen. Heidän
seistessään yhdessä akkuna-aukossa nojasi Mora hänen rinnalleen. Hänen
voimansa virtasi Moraan. Hänen rakkautensa viritti Morassa ihmeellisen
hyvänolon ja kodikkuuden tunnon.

Äkkiä Mora kohotti päätään kuin kuunnellakseen.

"Vait!" kuiskasi hän. "Minä olen kuulevinani luostarin kellon."

Hugh'n käsivarret kiertyivät tiukemmin hänen ympärilleen.

"Ei, rakkaani", sanoi hän. "Luostarin äänillä ei ole mitään sijaa minun
kotini sopusoinnussa."

Mora käänsi katseensa häneen.

Hänen silmänsä olivat lemmestä raukeat, mutta niissä loisti sisäinen
valo.

"Armaani", sanoi hän -- kiiruhtaen rauhoittamaan Hugh'n, sillä tämän
katseessa näkyi levoton kysymys -- "minä olen tullut sinun luoksesi
saadakseni ilolla antautua sinulle rajoituksitta, tavalla jota en
ole uneksinutkaan ja jota tuskin vieläkään ymmärrän. Mutta, Hugh,
mieheni, ihmisellä, joka on tuntenut luostarin rauhan, on aina
olevan sisimmässään pyhäkkö, missä rukouksen ja valvonnan ääni häntä
kutsuu. Minä en silti ole vähemmän sinun -- ei, pikemminkin olen vain
täydellisemmin sinun senvuoksi, että kun ensi kerran seisoimme yhdessä
huoneessamme, kuulin minä luostarin kellon."

Ja hän silmäsi mieheensä nähdäkseen oliko tämä ymmärtänyt ja kätki
sitten taas nopeaan kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Hugh lausui vastauksensa hyvin matalalla äänellä, huulet lähellä Moran
korvaa.

Mutta hänen katseensa -- jonka loistetta Moran onnellinen sydän tuskin
sieti nähdä -- oli kohdistettuna iltatähteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valkoiset sisaret: Tarina kahdenneltatoista vuosisadalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.