Title: Anaski
Author: Kauppis-Heikki
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Anaski" ***


ANASKI

Kirj.

Kauppis-Heikki



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911



SISÄLLYS:

Elinkeinot.
Mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.
Povarina.
Jauhopuuhassa.
Perunoilla eläminen.
Kertomus rautatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.
Aisamäessä "pelimannina".
Iltapakina.
Kosinta-ajoiltaan.
Kalastus-oppaana.
Löytäjänä.
"Kuokkurien" ruokkijana.
Voinvälittäjänä.
Hyväntekijänä.
Elinkeinot matkoilla.
Uutisviljelijänä.
Pantti.
Opetus- ja kasvatusalalla.



Elinkeinot.


Hänen varsinaiset elinkeinonsa olivat onkiminen, kortista ennustaminen
ja viulun soitto. Tämä viimeksi mainittu enemmän huvin kuin hyödyn
vuoksi. Omissa puheissaan hän antoi ymmärtää edullisimmaksi
elinkeinokseen huolettomien tavaran tallentamisen, ja joskus huomasivat
muutkin olevan siinä puheessa perää, vaikka ei niin suuressa määrässä
kuin hän itse uskotteli.

Anaski oli ulkonäöltään jylseäkasvoinen, pienet silmät syvällä knlmien
varjossa. Ei sattunut koskaan, ettei hän olisi jaksanut hillitä
itseänsä. Jos hänen kertomustensa kuuntelijat nauroivat katketakseen,
istui Anaski aivan tyynenä, juuri kuin kertoisi kaikkein totisinta
asiata maailmassa. Ja koska hänen elämässään ja varsinkin
kertomuksissaan löytyi joitain huvittavia paikkoja, panen tähän
näytteeksi muutamia.



Mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.


Oli juuri jänisten ammunta-aika. Veneellinen herroja kulki pyssyin ja
koirain kanssa saaresta saareen, joissa aina syntyi tulimainen
möyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski
oli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän
tienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan ja
rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan
leikkaamassa, Anaski sai köllehtiä yksinään. Viimein tuli herroillekin
nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli kyselemään
ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon miehiä.

-- Ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen itseänsä
pöydän päässä.

-- Saisikohan rahalla ruokaa? kysyi herra.

-- Saaneehan näin kesällä ruokaa.

Anaski meni enempää puhumatta ulos ja loi tuohisen, jossa oli
leipäkannikka ja pari paistettua ahventa.

-- Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.

Vieras katseli jo epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:

-- Tuolta ollaan Helsingistä.

-- Vai niin kaukaa. -- Siinä sitä olisi ruokaa aluksi.

Hän laski tuohisen pöydälle.

Myhähdellen lähestyi vieras herra tätä aimo ateriata ja tehtyään ensin
pienen tarkastuksen ruokalajien puhtaudesta, näpisti murun ahvenen
selkää, jonka pisti suuhunsa. Hän ei varmaan ollut syömärin sukua,
koska herkesi tämän yhden suupalan perästä pois ja kysyi, mitä ruoka
maksaa.

-- Jo tuon lienette päässyt tietämään mitä ruoka-ateria tavallisesti
maksaa, kun olette Helsingistä asti tänne tullut, sanoi Anaski
vakavasti.

Herra otti kukkarostaan 25 penniä ja kysyi riittääkö se.

-- Jopa hyvinkin, sanoi Anaski. Ja koska maksatte näin runsaasti, niin
minä tuon viime palaksi voitakin.

Kuultuaan saavansa näin herkulliset jälkiruuat, pääsi herralta
röhänauru ja hän kiirehti tovereilleen kertomaan, että täältä löytyi
kumma ukko. He tulivat miehissä tupaan, ei ruokaa tahtomaan, vaan
puhuttelemaan tätä omituista vieraan ruokkijata.

-- Missä tästä ovat muut joukot? kysyi äskeinen herra.

-- Tuonne laitoin ruishalmeelle leikkaamaan ja jäin itse tähän
kotimieheksi, kertoi Anaski.

-- Hyvästikö tässä mökissä elää? Riittääkö leipä ostamatta?

-- Omilla tässä on näinä viime vuosina mentynä uutiseen, kun on sen
isäntätalon isännän silmät olleet kipeänä, vaan tässä jälkivuosina, kun
oli tervesilmäisenä, niin silloinpa täytyi uutisen rinnassa hankkia.

-- Sepä omituista, kummastelivat vieraat. Millä tavalla isäntänne
silmät ovat olleet teille leivän jatkoksi?

-- Se asia selviää, kun minä selitän, sanoi Anaski vakavasti.
Mökkiläisen on maksettava isännälleen kolmas osa eloista, niin silloin
jälkivuosina täytyi nostaa kappa kuin kappa. Vaan näinä vuosina, kun
jaetaan riihisäkeistä isännälle ja meille, niin minä nostan sen
kolmannen kerran kapan pohjapuolella ja sanon että isännälle pitää
antaa kukkura kappa. Mitä se vähänäköinen siitä ymmärtää, on vain
hyvillään, kun on niin hyvä mökkiläinen, että antaa kukkura kappoja.

-- No onko se niin vähänäköinen, ettei huomaa säkistään, kuinka paljon
suurempi teille tuli?

-- Miksikä se ei huomaisi, vaan siinäkös minä seisotan säkkiäni sen
tarkastettavana. Poika vaihtaa säkkiä joka toisen kapan perästä ja
kantaa jälestä aittaan.

-- Hyvä on poikakin vaarilla.

-- Pitää sen toki suuhunsa päin katsoa pienuudesta pitäen.

-- Vaan eikö isäntänne pääse tietämään, miten hänelle niitataan, kun
kerrotte muille?

-- No mitäpähän se osannee tulla Helsingistä asti kyselemään, enkä minä
muille kerrokaan.

-- Se tuo mahtaa olla. Mitenkäs paljon tässä lehmiä elätetään?

-- Ei tässä omilla heinillä elätä kuin kaksi sarvikasta, vaan kun on
heinäntekoaikana yöllä liikkeessä, niin sillä lailla viepi kolmekin.

-- Miksikä yöllä?

-- No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun
yöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen
sieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se
suureen kokoon tee suurta lovea.

-- Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.

-- Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, sen vaan sanon, että jos
muutkin mökkiläiset olisivat virkeämpiä hämärän aikoina, niin eivät
tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin jyviä,
milloin heiniä rukoilemassa.

-- Niitä pitäisi neuvoa.

-- Ei tuhmista tule viisaampia neuvomallakaan.

Muutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toisen ruokapaikan
etsintään, taikka jatkamaan jahtia.

-- Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä?
arveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajavat, vaan ei niitä saa
ampua kuin silloin tällöin.

-- On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin
hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille
kiven koloihin piiloon. Kunhan menette pois, lähden tästä minä
tempomaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon
laskun aikoina on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä kävin
näin herrain käynnin perästä tappamassa niin paljon, että talvella oli
kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.

-- No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihastelivat herrat. Kyllä nyt
ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.

Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski
vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.



Povarina.


Huomenna muuttui Anaski onkimaan toisille rannoille. Ahvenet olivat nyt
syksykesällä paljo niuhempia syömään, niitä täytyi houkutella ja etsiä
mistä nälkäisimpiä löytyisi. Keskipäivällä laski Anaski veneensä
lähitalon rantaan ja meni pyytämään leipäkannikkansa lisäksi piimää
ryypätäkseen. Talossa ei ollut kuin tytär kotona leipiä paistamassa,
muut joukot olivat ulkotöissä. Anaski sai tytöltä piimää ja syöskenteli
nyt entiset leipävaransa loppuun. Hän oli jo veneelleen menossa, kun
tyttö sai uunista leivät pois ja kannettuaan ne porstuaan jäähtymään,
muisti että povauttaakinhan sitä pitäisi. Hän luki vielä leivät ja meni
sitten kutsumaan Anaskia takaisin, povaamaan.

-- Tosia vai valeitako sitä povataan? kysyi Anaski heti työnsä alussa.

-- Tosia toki, mitäs niistä valheista, määräsi tyttö.

-- No, povataanpa sitten tosia.

Anaski saattoi sovittaa ennustuksensa, miten kukin tahtoi. Kömpelöillä
käsillään ei hän viitsinyt moneen kertaan korttiansa sotkea, ilmankin
olivat kovin kuluneet ja mustat, levitti vain nelikulmaan ja toksitteli
sitten sormellaan kortilta kortille, poikittain ja nurkittain, ja siitä
ne muka merkit löytyivät.

-- Niinpä niin, alotti hän. Saunaan näyt syntyneen ja itku on ollut
ensimäisenä työnäsi. Nyt aikaisena on ollut aikomuksesi lähteä
karjakkokouluun, vaan muut ovat sen estäneet.

-- Mistä Anaski on sen kuullut? kysyi tyttö.

-- En minä tarvitse kuulla mistään, onhan tässä selvät merkit... Niin,
ja nyt taitaa olla mielessäsi sellainen toinen koulu. Tämä valkoverinen
nuori mies katsella maurottaa kuin kissa hiiren perään. Eikä se
taitaisi mikään pahasopuinen mies ollakaan, "herttasia" lehtiä on tässä
ympärillä. Mutta ei se ole ainoa paras. Tästä jos hypätään pieni
polveke, niin täältä löytyy vielä pulskempi poika. Näyttäisi niinkuin
se olisi jokin mestarismies, joko nikkari, taikka jotain muuta vähäistä
virkaa harjoittava, ehkä malmin nostaja.

-- Eipä ne virat paljoa janota, sanoi tyttö.

-- No jos ei janota, niin hypätään toinen mutka ja jos ei sekään ole
hyvä, niin otetaan vielä kolmas ja tullaan kotiin takaisin. Ota sitten
itsellesi kaksi kaunista nimeä: vanha ja piika, niin ei elämätä sen
parempaa.

-- Ettäkö vanhaksi piiaksi?

-- Ei pakosta, johan minä sanoin, vaan jos näillä toisilla teillä
pelkäät leivän loppuvan, niin tällä kotoisella tiellä näkyy olevan
leipää niin kauan kuin hampaitakin, ja jos pitkään elät, niin puuroa
viimeiseltä. Ikäsi loppuun pääset onnellisesti jos vaan ei mitään
onnettomuuksia tapahdu. Isäsi kotia näkyy joku pienempi vahinko
kohtaavan. Näyttää kuin ruokatavarata katoaisi, eli on jo kadonnut.
Ruuniveristä, vanhan puoleista miestä arvelevat siihen syylliseksi.

Anaski katsoi vielä viimeiseksi kolmen lehden nostoilla onnen
pääpykälöitä ja silloin se oli teko tehtynä. Poislähtönsä varusti hän
siksi ajaksi, ettei tyttö ollut porstuassa, kun hän siitä läpi kulki.
Tyttö rupesi kohta kantamaan leipiänsä aittaan ja huomasi, että yksi
leivistä oli kadonnut. Hän katseli, mutta eihän sitä mistään löytynyt,
Anaskin ennustaminen oli käynyt toteen. Mutta hänelläpä olikin nyt
kokonainen lämmin leipä veneensä kokassa, ei tarvinnut iltasesta olla
huolissaan.

Viimein tyttökin arvasi, että ruuniverinen mies sen leivän otti
mennessään, vaan ottakoon.



Jauhopuuhassa.


Viimeisiä kertoja oli Anaski sinä kesänä uskottelemassa ahvenien
ruokahalua, kun muutamana iltana suuri jauhovene tulla jöllötti
etelästä päin. Purjeen avulla sitä kaksi miestä kuljetti eräälle
maakauppiaalle. Illan hämärässä ankkuroivat miehet veneensä vähän
ulommaksi maasta ja menivät taloon yöksi.

Anaskipa ei joutanut sinä iltana nukkumaan. Hän hiipi yön tultua
veneeseensä ja jauholotjan luokse, hiilasi ankkurin ylös pohjasta ja
alkoi mennä lekutella myötätuulen mukana. Pitkän matkaa hän jo ennätti
kulkea, kun vene tarttui kiinni kiviseen luotoon. Anaski koetti
sauvomella saada venettä irti luodosta, mutta tuuli sen aina uudestaan
lykkäsi kiinni toiseen paikkaan, sillä luoto oli pitkä. Viimein
laskeutui pohjasta jaloin työntämään, mutta mitkään keinot eivät
auttaneet. Kärsivällisesti teki Anaski työtä aamuhämärään asti, jolloin
varsinaiset kulettajat tulivat kiireesti irtipäässyttä venettään
katsomaan.

-- Mitä sinä ukko vuohkaat meidän veneen kanssa? sanoivat miehet
vihaisesti Anaskille.

-- Mitä? tarristautui Anaski puolestaan vihaiseksi miehille.
Kaikellaisia tallukoita lähetetäänkin jauholastia kulettamaan, kun
panevat niin löyhästi kiinni, että pääsee irti. Jos en minä olisi
sattunut tähän tulemaan ja suurella vaivalla pidellyt ulompana kivistä,
niin kappaleina olisi koko veneenne ja jauhot järven hyvinä.

Miehet muuttuivat Anaskille kiitollisiksi, antoivatpa vielä markan
siitä hyvästä, kun on heidän venettään varjellut.

Järvessä polskuroimisen perästä tuli Anaskille kiire lähteä etsimään
lämmintä uunin päällystä. Rantalassa olivat parhaiksi nousseet
yöuneltaan, kun hän tallusteli tupaan märkine housuineen.

-- Nuotallakos Anaski on ollut? kysyi isäntä.

-- Enpähän niin nuotallakaan, jupisi Anaski kiivetessään uunille.
Jauhoja olisin saalistanut tämän kylän köyhille pitkän talven varaksi,
vaan eihän tuosta yksinään tullut mitään.

-- Mitenkä sinä jauhoja puuhasit?

Anaski kertoi yönsä vieton alusta loppuun aivan rehellisesti kuin
tavallisen asian ja harmissaan jatkoi:

-- Kyllä ne taas tämänkin kylän kasakkaukot talven tultua kävelevät
pussin kanssa talosta taloon jauhokopran perässä, vaan ei ne ole
silloin ottamassa, kun saisi ilman rukoilematta, ei niin paljon että
avuksi tulisivat.

-- Mistäpä ne ovat sen tietäneet, ja jos olisivat tietäneetkin, niin
eipä semmoiseen toimeen suu syyhy, siitä ei päätä silitetä.

-- Mikä siitä tulee? vastusti Anaski. Ei tuosta ole seurannut tämän
enempää, vaikka huolettomain tavaran korjuulla olen elänyt suurimman
osan ikääni.

-- Minkä hyödyn siitä nytkin sait, muuta kuin että housusi ovat
märkänä, nauroi isäntä.

-- Harvoin minä aivan hyödytöntä työtä olen tehnyt, eikä tämäkään
yritys mennyt aivan mitättömiin. Tuossa on markka, joka on tämän yön
tienestiä.

Samassa heläytti hän rahan uunin hyllylle.

-- No mitenkä veneellinen jauhoja muuttui markaksi?

-- Täytyy ottaa häntäkin, kun ei koko härkää saa käsissään pysymään...
Sain tämän markan siitä hyvästä, kun en vienyt sitä venettä sen
etemmäksi kuin tuonne luotoon asti.

-- Mihinkäs oli aikomus viedä?

-- Tuonne toiselle rannalle, jossa on hakattu kaski.

-- Entä siitä?

-- Sinne kaskeen puitten ja risujen alle olisin kantanut joka säkin,
niin jopa olisi kelvannut köyhäin talveaan viettää. Nyt ne jäivät
kuppien pohjia nuoleksimaan, vaan en minäkään heitä säälittele, mitäs
eivät tulleet avuksi.

-- Taisi olla viisainta, etteivät tulleet, ja se se olisi ollut
viimeinen paha teko Anaskillekin. Sen tekosen tehtyä olisivat vieneet
"vanhaan taloon" povariksi, puheli isäntä.

-- Jopa täältä olisi joutanutkin, sanoi Anaski köllähtäen kiukaalle
lepäämään yötyön perästä. Ahvenetkin ovat herenneet ottamasta onkea ja
milläpä enään povanneekaan, sietäisi saada uudet kortit.



Perunoilla eläminen.


Onkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi.
Siellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli runsaampaa. Tuon
tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille osasi
hyviä naimaonnia ennustella, ja pistivätpä poikasetkin lantin, kun
saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempaa väkeä hän huvitteli
juttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita. Anaski otti
edeltäpäin aina tarkan selon siitä, mikä missäkin kelpaa ja asettui
aina sen mukaan.

Vähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski
ja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken, että häneltä saisi perunoita,
eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisi häntä jonkun aikaa.
Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin ettei Anaskilla
ollut omistaan niinkään monta perunaa, kuin varpaita jaloissaan.

Jo ensimäisenä yönä tulla pölkähti kannannainen perunasäkki mökin
kotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä,
sillä ruoka tuli talosta. Perunoita keitettiin kolmasti päivässä, niitä
kun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.

-- Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki
tahtonut aina iltasella joutua tyhjäksi.

Nyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin
kaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin
eläimetkin tulivat jaksavaan perunakuntoon. Anaski itsekin lihoi
helpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.

Viimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.

-- Taitaa olla terveellistä, että minä muutan majaa, sanoi Anaski, ja
mökin joukot arvelivat samaa.

Hän siirtyi kesäisille laitumilleen, povaillen ja komopuuta kilkutellen
nuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa
muutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja
kertoi että siellä on perunan varkaita liikkunut.

-- Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.

-- Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan
Rautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.

-- Lieneekö noita hyvin kaukaiset syöneet, sanoi Anaski.

-- Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän liikkui
sielläpäin, arvelivat muut.

-- Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Kun menet sinne päin, niin
sano Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä perunoistaan, itsehän se
ne söi, minä vain kannoin valmiiksi.

-- Semmoistako se olikin! rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo
Anaski elatuskeinonsa ja elättäjänsä.

-- Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä
hänen oma perunakuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.

-- Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.

-- Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan,
pitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että
millä tavalla se sujuu, kun kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.



Kertomus rautatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.


Puoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä
hän oli elänyt hyvänä poikana, vieläpä rikastuikin niin paljon, että
oli palatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen
tuli uusilla korteilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille
kuulijoille oli verestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti.
Ihmeellisintä oli ollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän
muodosti kertomuksen omaan tapaansa.

-- Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, hän kertoi. Minä olen
ikäni ajatellut että missä se on ja kun keisari sallii sen olla, ettei
kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löysivät ja näkyipä
saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä monta
kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan perästä
aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen vanhan
"tulimaisen kattilan" olivat nostaneet rannalle jäähtymään ja lähtivät
sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan sotaväelle
suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla joka
miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta tulelta
pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä pantiin viemään, eikä
sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin, niin
puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin
ruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona
kulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin että
lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa jälkimäistä
hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja mukellutin
lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.

-- Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.

-- Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään.
Kun menin myömään vaskisepälle, niin se luuli kullaksi ja antoi hyvän
hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä kolhaissut toista
suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.

       *       *       *       *       *

Talon emäntä, vanha vakava ihminen, oli kuunnellut Anaskin kertomusta
ja kysyi:

-- Tottako vai leikkiä ne ovat nuo Anaskin puheet? Tokko sinä
milloinkaan luotat Jumalaan, muuta kuin tuohon varastamiseen ja
valehtelemiseen?

-- Luotin minä kerran siihenkin, sanoi Anaski vakavasti.

-- Milloinka tuo sattui?

-- Muutamana syksynä se sattui. Ahvenet eivät ottaneet enää onkea ja
minä makailin tuolla Kuikkasaaren kalasaunassa ja lämmittelin sitä.
Siellä lämpöisen saunan lauteella ajattelin, että heitän pois nuo
entiset pahat tapani ja elelen täällä yksinäisyydessä elämäni loppuun
asti, kylläpähän herra huolen pitää, kuuluuhan tuo ennen Eliastakin
elättäneen sillä lailla, että korppi on kantanut joka aamu leipää ja
lihaa. Pian minulta loppuivat entiset eväät ja makailin sitten
korvakuulolla, milloinka alkaisi jotain evään tuojaa ilmestyä.
Ensimältä aina nukahdinkin, mutta kun rupeama alkoi venyä kovin
pitkäksi, ei tullut enää unikaan ja odottaminen alkoi tuntua ikävältä.
Sorsat vain karnuttivat rantasilla ja kuikka parkui selempänä. Viimein
jo potkasin ovenkin selälleen, että jos tänne ei osanne tulla, kun on
ovi kiinni, ja jos tuolla kuikalla lienee jotain tuomista, ja se vonkuu
sisään päästäkseen. Multa ei siitäkään ollut mitään apua, kuikan
omissakin suolissa mahtoi nälkä kurista. Toista vuorokautta minä siinä
makailin syömättä, vaan sillä minä sen jo uskoin ja ajattelin että
toisilla keinoilla minut on luotuna elämään. Toisen päivän iltana
myöhällä soutelin Mäntylän rantaan ja kävin tuulimyllyltä kähveltämässä
jauhosäkin selkääni ja nytpäs erosi taas nälkä.

-- Vai semmoista se Anaskin Jumalaan luottaminen olikin, puhui emäntä
toisten hullumpien nauraessa. Etkö sinä ajattele koskaan kuolematasi ja
hommaa jotain valmistuksia sitäkin varten?

-- Jo minulla on sen verran valmistuksia kuin muillakin ja miltei vähän
enemmän, sanoi Anaski. Haudankaivajata olen pyytänyt pystyttämään
hautani päälle vanhan viuluni pohjan ja eläissäni kirjoitutan siihen
sanat että

    minä vaivainen mato ja matkamies,
    vaeltanut monta vaarallista retkee
    ja odotan ehdon hetkee.

Mitäpä siihen olisi ollut syrjäisillä sanomista, he kuuntelivat
valmista.



Aisamäessä "pelimannina".


Vaikk'ei Anaski ollut herkkä suuttumaan niin sattui sitäkin toisinaan.
Muutamana kesänä olivat hänen kotikylänsä viimeisetkin talot
muurauttaneet tupiinsa uloslämpenevät tiili-uunit ja se oli Anaskin
mielestä sellainen tyhmyys, että hän suuttui. Hän pisti viulunsa
konttiin ja lähti kävelemään syrjäiselle Aisamäen kylälle, jossa oli
vielä savu-uunit vallalla. Ihmiset olivat täällä vähempi tietoisia ja
siksipä ei sopinut ihmetellä, jos häneltä jo ensimäisessä talossa
kysyttiin mitä varten vieras matkustelee.

-- Tulin vaan vähäksi aikaa tänne savutupien puolelle, selitti Anaski
matkansa tarkoitusta. Siellä rantamailla ovat rikastuneet niin ettei
löydy enää savu-tupaa kuin parissa pahasessa mökissä. Ne uloslämpenevät
tuvat haisevat niin "ulolle", etten minä niissä halua asua.

-- On täällä vielä vieraan tarpeeksi savua, sanoi Aisamäen mies. Mutta
halu näilläkin olisi päästä siitä erilleen. Köyhyys on vaan vastuksena,
kun eivät jaksa ostaa tiilejä ja teettää uloslämpeneviä uuneja.

-- Älkää hyvät ihmiset turmelko tupianne niillä uloslämpenevillä
uuneilla, varoitti Anaski. Ei niissä ole oman maan hajua, eikä niissä
säily ihmisetkään terveinä. Savu se pitää hengittimet ja
ulkopuolisenkin ruumiin karaistuna, ettei tule keuhkotaudit eikä muut
kolotukset. Ihmisen mielikin säilyy niissä rauhallisena, mut anna olla
kun asuvat muutamia kuukausia savuttomassa tuvassa, niin tuskin
kärsitään kärpäsen puremista. Tuollakin Tervarannan Tahvolassa elivät
veljekset sovinnossa ja yhtenä talona niin kauan kuin asuivat
savutuvassa, mutta tuskin sopivat vuottakaan asumaan yhdessä
uloslämpenevän uunin aikana... Niin se asia on... Eikö täälläkään ole
sitä huomattu?

-- En minä ole ennen kuullut savulla olevan niin hyviä lahjoja, sanoi
Aisamäen mies. Vaimoväki varsinkin vihaa sitä ja valittavat, että
näissä savutuvissa vaatteet ja kaikki savustuu ja mustuu.

Anaski jo kiivastui.

-- Savustuu ja mustuu. Enkelitköhän tuossa mustuu, jos akat ja akkain
vaatteet mustuu... Jos minä rupean kertomaan savusta ja mustumisesta,
niin se on toista tuohakkata, vaan minä en sittekään valita. Minulla
oli ensimäisen Lienun aikana mökki siellä Tervarannalla ja sitä
rakentaessa sattui sillä lailla, että savutorven paikalleen asettaminen
jäi tuolle Tuomas Massiselle, kun itselläni oli lahnan pyyntöön lähtö.
Mutta eikös vain tämä tollukka ollutkin asettanut sitä väärin puolin,
leveän pään allapäin. Siitä tuli sellainen rakkine, että veti savun
sisään päin ja vetipä kaikki Tervarantalaistenkin savut. Oli siinä
savua yhden mökin tarpeeksi.

Minulla kasvot olivat jo kevättalvella niin mustat, että pimittivät
yhden päreen valon aivan näkymättömiin. Piti aina sytyttää kaksi
pärettä ja hyväpä oli jos sittenkin istui syrjin tuleen. Lienu ei
mustunut niin pahasti, kun se istui aina huivi silmillä, vaan näkö
siltäkin väheni sinä talvena.

Aisamäen mies ihmetteli savun paljoutta ja virkkoi:

-- Onhan tuosta ollut vahinkoakin.

-- Mitä vahinkoa? kysyi Anaski.

-- Kun meni Lienulta näkö.

-- Hyötyä siitä oli eikä vahinkoa. Näkevänä se soutaissaan pälyili
pitkin rantamia ja kuka sen tietää, jos olisi alkanut pälyillä muihin
miehiinkin. Vaan sen savu-talven perästä se souti vakavasti kuin kone.
Jos jäi maallakin matkustaessa pari syltä jälemmäksi, niin alkoi
rukoilla: älä rakas Ananias jätä, minä eksyn. -- Eivät puhuttele
savuttomissa tuvissa asuvat akat niin lempeästi miehiään.

-- Eipä taida savutuvankaan akan sanat kaikistellen olla kovin
lempeitä, huomautti Aisamäen mies.

Anaski ei luopunut väitteestään.

-- Siinä on silloin muu "riena" tai on turvitellut enimmät ajat jossain
ulon-hajuisessa kammaripöksässä.

       *       *       *       *       *

Tätä keskustelua kuulemaan oli kerääntynyt nuorempaakin väkeä ja nepä
olivat sattuneet tarkastelemaan Anaskin konttiakin ja huomanneet siellä
näkyvän viulun kaulan. Nuoret siitä heti innostuivat ja rohkein poika
tuli vanhempaa väkeä salaa Anaskille tuumimaan, että sopisiko tämän
viipyä yötä.

-- Olisiko jotain tehtävää? kysyi Anaski.

-- Olisi, selitti poika. Laitettaisiin tanssit. Meillä on ollut pitkän
aikaa puute viulupelistä.

-- Nythän siitä puutteesta päästään, sanoi Anaski. Tähänkö ne tanssit
laitettaisiin?

-- Ei, kun tuohon naapurimökkiin, selitti poika. Mutta ei puhuta mitään
vanhemmalle joukolle. Me nuoret levitellään sanoja toisillemme ja kun
vanhat rupeavat nukkumaan, niin pistäytään silloin mökkiin.

-- Tehdään vain niin, myönnytti Anaski.

Häntä oli harvemmin pyydetty tällaiseen toimeen, sillä kotikylällä
tunnettiin Anaskin soiton soveltuvan enemmän mielen virkistykseksi kuin
tanssimusiikiksi. Tiesi sen Anaski itsekin, mutta mitäpä hän rupesi
näille sydänmaalaisille selvittämään. Jos haluavat verrytellä jäseniään
viulun sävelten mukaan, niin verrytelkööt vain nuorena ollessaan.

Hän asettui taloon yöksi ja illan tultua köllähti kengät jalassa
penkille pitkälleen.

-- Eikö vieras heitä kenkiään... kyllä tässä tarkenee, huomautti
isäntä.

-- En minä heitä ennenkuin aamupuolella yötä, sanoi Anaski. Minua
joskus "unikakkiainen" kävelyttelee iltayöstä ulkona ja siellä
kylmettyisi jalat.

-- Vai on vieraalla sellainen "virma", ihmetteli isäntä. Eiköhän tuolle
löytyisi mitään keinoa, jolla saisi pois lähtemään?

-- Kyllä minä keinot tiedän, koska olen kymmenistä ajanut pois
samanlaisen "virman", sanoi Anaski.

-- Miksikä silloin antaa olla itsessään, ihmetteli Aisamäen mies.

-- Ei ne muutkaan tohtorit kykene omia tautejaan parantelemaan. Muiden
luokse ne menevät. Vaan minä en ole lähtenyt kenenkään luokse, kun
tästä on ollut joskus hyötyäkin.

-- Hyötyäkö?

-- Niin niin, hyötyä. Useita kertoja sattui siinä mökillä ollessani,
että olin uneksiessani kantanut milloin jyväsäkin, milloin heinätakan.
Ja kun en muistanut itse eikä muutkaan tietäneet mistä ne olin
löytänyt, niin ne tulivat syödyksi ja tasaiseen tarpeeseen olivatkin.

-- Onpa se merkillinen "unikakkiainen", nauroi isäntä. Jokohan viepi
ensi yönäkin säkkiä kantamaan?

-- Ei tarvitse talonväen olla peloissaan, rauhoitteli Anaski. Ei se
ennenkään näin lumien aikana pannut säkkiä kantamaan.

Isäntä meni rauhallisena nukkumaan ja vähän myöhemmin tallusteli Anaski
viulu kainalossa läheistä mökkiä kohden. Talon poika oli odottanut
"pelimannin" lähtöä ja opasti nyt huolellisesti ojien ylitse, joita ei
lumi ollut ehtinyt vielä tasoittaa. Hän pelkäsi tuon ikävöidyn
ilokapineen särkymistä ja tarjoutui sitä kantamaankin.

-- Kyllä se on varmimmassa suojassa, kun on minun kainalossani, sanoi
Anaski. Tämä on kallisarvoinen viulu. Tämän kansi on tehty sadan vuoden
vanhasta karsikkokuusesta ja sen tähden tämä soipikin kauniimmasti kuin
kuningas Taavetin kantele... Kerran kulki täällä keisarin hovipelimanni
etsimässä oikeita vanhankansan viuluja ja kun sai yhdellä sormellaan
yhden kerran rampsauttaa tämän minun viuluni yhtä kieltä (tässä ei
silloin ollutkaan useampia kieliä) niin väkivetoon olisi työntänyt
viisisatasta, vaan ennenhän minä myön itseni, ennenkuin tällaisen
viulun. Millä minä sitten aikani kuluttaisin.

Opastaja oli mielissään, kun sai kohta kuulla tällaisen ihmeviulun
äänen ja tanssia sen mukaan. Toiselta puolen pyrki huolettamaan, että
miten kallispalkkainen näin arvokkaalla viululla soitteleva "pelimanni"
mahtanee olla. Mökkiä lähestyessä hän jo varulta kysäsi:

-- Paljonko olette ottanut yön soitosta?

-- Ei minun ole milloinkaan tarvinnut itse määrätä, vastasi Anaski.
Antaisihan ne pelistä ja tanssista hurmaantuneet nuoret viimeisetkin
penninsä ja paidankin päältään, vaan enhän minä ole niiltä ottanut kuin
kahvikupposen ja jos lisäksi pötkytupakan. Se on sitten eri taksa kun
olen soittamassa rikkaille ja herroille.

-- Oletteko ollut herroillekin soittamassa?

-- Saisit tuon jo arvata kysymättä.

Opastajalle tuli kiire joutua edeltäpäin lupaan. Anaski aavisti, että
se menee tekemään valmistuksia hänen tulolleen ja kopisteli kenkänsä
puhtaaksi lumesta. Mökin emäntä olikin jo kahvipannussaan käsin ja
ennen tulleet siirtyivät kunnioittavasti syrjään pöydän päästä,
soittajan paikalta. Anaski asettui siihen ja katseli tyytyväisenä
tanssisalia, sillä siinä oli sisään savustava uuni ja laipio
kiiltomusta. Hän alkoi väännellä viulun tappeja ja rampsautella
sormellaan kieliä. Kaikki kuuntelevat korvat porhollaan, Jopa se on
kaunista. Olla vain enemmän.

Mutta Anaski ei ollut kiireinen. Hyväkin kone tarvitsee asettaa
kuntoon. Oli etsittävä pihkoitettu harjanpää, johon jousen jouhia
teroitettiin. Sitten jo saivat odottajat kuulla eri kielen kurahduksia
ja se näytti aivan lihaksia iiikauttelevan.

Anaski asetti viulunsa pöydälle. Hän tahtoi saada ennen soittamaan
ryhtymistä varmuuden, kelle tuota kahvia keitettiin. Kohta tulikin
varmuus. Soittajan suuta sillä suittiin. Olisi annettu vaikka koko
pannullinen, mutta Anaski tyytyi neljään kuppiin.

Nyt olivat palkat suussa ja silloin sopi alottaa. Vielä muutamia jousen
juoksutuksia kieleltä toiselle ja sitten alkoi varsinainen "peli". Se
muistutti hyvin paljon voitelemattoman ja vanhuuttaan ravistuneen
silppukoneen säveliä, kun sitä pakkas-aamuna jossain ladon ylisillä
pyöritetään. Erotus oli vain siinä, että Anaskin kone soi kuumassa
tuvassa ja paljon epätasaisemmassa tahtilajissa kuin silppukone. Hän ei
viitsinyt vanhoja sormiaan hyvin paljon hypitellä koneen kielillä, vaan
antoi jousen kahnuttaa ne äänet mitä neljästä kielestä löytyi, ja kyllä
sieltä tuli ääntä aivan lakkaamatta. Anaski olisi sallinut nuorten
ryhtyvän toimeen, mutta ne vain istuivat ja töllistelivät toisiinsa.
Tämä tahtilaji näytti olevan näille aivan outoa, vaikka sen piti olla
vanhan ajan valssia, johon kotikylän pojat tiesivät sanatkin, että "tie
uunille, tie uunille, se on valssia, se on valssia". Mutta eihän nämä
syrjäisellä kylällä kasvaneet pystyneet yrittämäänkään. Täytyi alottaa
uusi peli, jota kotikylän nuoret nimittivät "Anaskin jätkäksi", vaan
jolle vanhempi väki oli keksinyt jätkyttelysanat: "oikein hupsua,
oikein hupsua". Anaski ei näistä nimityksistä pahastunut. Siitä hän
pahemminkin pahastui, jos nuoret antoivat mennä pyytämänsä "pelin"
hukkaan. Kotikylän nuoret tiesivät tämän ja antoivat jalkojensa jytistä
vähääkään tapailematta Anaskin tahtia. Mutta kun nämä aisamäkeläiset
nyt viimeinkin lähtivät lattialle, sotkeutuivat he heti kohta ja jäivät
seisomaan. Useita kertoja he yrittivät, mutta joka kerta kävi samoin.
Jo tuli rohkein pyytämään, että jos hyvä "pelimanni" soittaisi jotain
toisia, eivät he tätä osaa.

-- No soitetaan toista, sanoi Anaski.

Hän lisäsi tähän toiseen peliin muutamia tempauksia, joten se kuului:
oikein, oikein, oikein hupsua, mutta eihän nämä päässeet sittenkään
entistä pitemmälle. Anaski pysyi pitkän aikaa kärsivällisenä ja vaihtoi
vielä pari kertaa peliä. Multa kun ei sittenkään ruvennut sujumaan,
suuttui hän viimeinkin, pisti viulun kainaloonsa ja virkkoi
lähtiessään:

-- Kumma kun tämän kylän nuoret eivät osaa tanssia. Vaan kun minä
soitan tuolla Tervarannalla, niin siellä menee tupa yhtenä jytynä.

Tämän yrityksen perästä eivät Aisamäen pojat pyytäneet Anaskia
"pelimanniksi".

Aamusella oli hän katselemassa kenkiään, kun isäntä tuli tupaan ja
alkoi kysellä yön kulusta.

-- Onko vieras saanut hyvästi nukkua?

-- Viimeiseen solmuunpa vetelin.

-- Eikö unikakkias kävelyttänytkään?

-- Tunnustelen minä noista kengänkannoista, että on se jossain asti
kuleskellut.

-- Löytyikö tuolta mitään säkkiin?

-- Ei ole mukanakaan sellaista selässä kannettavaa säkkiä. Mutta
muistelee tämä suukoppula saaneensa jotain kuumaa tänne nahkasäkkiin.



Iltapakina.


Anaskilla ei ollut tapana tuppautua toisten keskinäisiä puheita
sotkemaan, josta syystä harvemmin nähneet luulivat häntä
huonokuuloiseksi. Niinpä hän toista päivää Aisamäessä majaillessaan
kuuli keskustelun, josta joku olisi kysynyt kunniansa perään, vaan
Anaski sille vain salaisesti nauraa hymähti. Talon miehellä oli näet
ulkotöille lähtö ja kun hän tapasi tuvan edessä emäntänsä, sanoi hän
sille:

-- Ota sinä pois avain ruokahuoneen ovelta. Tuo Anaski saattaa siepata
sieltä leivän konttiinsa.

-- Mitä joutavaa, kuului emäntä sanovan. -- Ei ulvova susi pahaa tee...
Suuri valehtelija koko ukko.

Tämä se Anaskin sai hymähtämään.

Toisessa yöpaikassa ei tullut enää kukaan pyytämään "pelimannikseen",
vaikka hän iltahämärissä omaksi ja talon lasten huviksi kitkuttelikin
vähän aikaa "oikein hupsua" ja "tie uunille".

Vanhemman väen kokoonnuttua kääntyi puhe vakavampiin asioihin, Isäntä
sattui kysymään, mistä asti Anaski on matkustellut, jolloin tarjoutui
sopiva tilaisuus antaa aisamäkeläisten ymmärtää mikä mies hän on.

-- Tulihan sitä ennen aikaan liikutuksi melkein ympäri Suomen, sanoi
Anaski. Ihmiset olivat vielä siihen aikaan tuhmempia ja pahempinäköisiä
ja minuakin tarvittiin. Pitipä käydä kerran Pietarissakin.

-- Vai Pietarissa asti. Näinkö vain talo talolta, jalkapatikassa?

-- En minä joutanut silloin näin hitaasti matkustelemaan. Minä olin
niinä aikoina paremmassa varressa, partakin niin muhkea ja musta, ettei
kellään koko tässä läänissä ollut sellaista partaa. Ja sen parran
vuoksi minut Pietariinkin lähetettiin, vieläpä itsensä keisarin hoviin.

-- Sitäkö muhkeata partaa näyttämään? epäilivät kuulijat.

-- Ei partaa näyttämään, vaan toimittamaan tärkeätä asiata, oikasi
Anaski. Keisari oli käskenyt ostaa itselleen täältä Kuopion
markkinoilta kaksi kiiltomustaa oritta vaunupariksi. Helpostihan se oli
herroilta suoritettu, kun eivät niin varakkaalle miehelle ostaissaan
tarvinneet hinnallakaan tinkiä. Vaan sitten niille tuli paha pula
löytää mies, jonka julkeaisi lähettää viemään. Ne kävelivät puolen
päivää ympäri kaupunkia löytääkseen mieleistään miestä ja jopa viimein
huomasivat minut torilta, jossa olin jänisnahkoja myömässä. Ne heti
tulivat puhumaan asiastaan. Minä siinä estelin, kun oli toinen
nahkakuorma myömättä ja tuumittelin, että jospa joku entisistä hevosten
omistajista veisi mielellään perillekin. "Ei niistä ole", sanoivat
herrat. "Ne ovat parrattomia ja muultakin muodoltaan kovin
kaituraisia."

No mikäpä siinä. Minä jätin herrat myömään jänisnahkoja ja läksin itse
ajaa karauttelemaan Pietariin. Ja niinpä luulen, ettei ole ennen eikä
jälkeen niin komeasti ajettuna Kuopion ja Pietarin väliä. Kaksi
korskuvata, kiiltomustaa oritta aisoissa ja ohjaksissa tuskanpunakka
mies, parta musta ja leveä kuin kummankin oriin häntä yhteensä. Muut
tietä kulkevat hökeltäytyivät jo paria viittaväliä ennen tiepuoleen ja
jäivät siihen avossa suin katsomaan. Sakeinveriset seisoivat vielä
minun palatessanikin samalla paikalla ja kysyivät, että mikähän oli se
punakka, mustapartainen suuri herra, joka tästä ajoi silkiltä
välähtelevillä hevosilla?

Se nyt ei ollut mikään kumma, jos nämä typerät maalaiset jäivät
töllistelemään, vaan mille kadulle lienen Pietarissakin kääntänyt
hevoseni, niin heti oli tie auki ja miehillä hatut kourassa. Kesken
syöntinsä juoksi keisarikin kartanolle, kun oli nähnyt minun tulevan,
ja vei suoraan omaan kammariinsa. Siellä heti sikaritupakat palamaan ja
puhelemaan markkina-asioista. Kohta toi piika korppukahvit, eikä
ennättänyt sikari palaa loppuun kun jo käskettiin syömään, oikein
tuukkipöydälle, johon oli vierasta varten täräytetty sianlihapaistia.
Sitä oli oikein näköjään, niin ettei tarvinnut suutaan narrata. Keisari
vielä kivotti syömään kovasti, kun on tehnyt pitkän matkan.

-- Söitkö kovasti? kysäsi jo joku kertomuksen lomassa.

-- Jo minä söin, vakuutti Anaski. Solauttelinpa silmän kuvaimessa
kymmenkunta suurinta viipaletta liivin povellekin, ettei tarvinnut
paluumatkalla pyytää tienvarsitaloista muuta kuin leipää.

Kertomus alkoi huvittaa kuulijoita yhä enemmän ja joku kysäsi:

-- Eiköhän tuolta olisi annettu paluumatkaksi evästä ilman liivin
povelle solauttelematta.

-- Kaikkea sinäkin arvelet, ihmetteli Anaski. Olisihan sieltä annettu
vaikka hevoskuormittain, vaan minäkö olisin häväissyt itseni ja oman
läänini ottamalla evästä, tai jotain palkkaa. Ei niin köyhän tavalla
pidä liikkua sellaisessa kaupungissa ja sellaisten miesten asioilla.
Meillä oli tärkeämpääkin keskusteltavaa ja minä selvitin siellä
ollessani yhden niin tuiki tarpeellisen lakipykälän, että jos ne
riivatut nihilistit olisivat antaneet keisarin elää ikänsä loppuun,
niin kuka sen tietäisi kuinka rikas mies minä olisinkaan ja
aisamakeläiset olisivat tänäkin päivänä vapaita kaikista veroista ja
muista maksuista.

-- No elähän mitään, ihmettelivät aisamäkeläiset. Minkä lakipykälän
selvitys se yritti sellaisen onnen tuoda?

-- Olipahan vaan naimiskauppa-pykälä... Siinä syönnin jälkeen
istuskellessa alkoi keisari kertoa, että hän ostatti nämä mustat
hevoset surun aikana ajellakseen, kun häneltä kuoli vanhin poika,
perintöruhtinas, jolta jäi kihlattu morsiankin. Suru oli ollut
haihtumaisillaan, kun jälelle jäänyt morsian oli ollut mieleinen
seuraavallekin perintöruhtinaalle, mutta silloin huomattiin, että laki
estää sellaisen liiton nuoremman veljen kanssa. Minä rupesin tuota
asiata ihmettelemään ja sanoin ettei laki sellaista kiellä. Niin minun
neuvonantajani selittävät, sanoi keisari. Mitä tolkeroita lienevät,
väitin minä ja aloin kertoa, että siellä meidän pitäjässä. Aisamäessä,
sattui aivan vasta sellainen tapaus, että vanhimmalta veljeltä jäi
kihlattu morsian ja se pääsi nuoremman veljen kanssa naimisiin ilman
mitään esteitä. Sen kuultua riemastui keisari tavattomasti ja sanoi:
olipa onni, että Aisamäessä sattui sellainen tapaus, muuten tässä olisi
surtu tiesi kuinka kauan ja kaikki asiat olisivat menneet päin mäntyyn.
Vieläpä lisäsi, että aisamäkeläisiä on tästä hyvästä muistettava
jollain suurella lahjalla, josta sitten minun kanssa sovitaan, kun
tulen häihin, sillä, vakuutti hän, Anaski on niissä häissä ensimäinen
vieras.

-- Vai niin, ihmettelivät aisamäkeläiset. Mikä siinä tuli esteeksi, kun
ei ole mitään kuulunut. Eikö keisari muistanutkaan?

-- On hän muistanut, vaan kun ei häidenlaitto-touhussa joutanut kukaan
kutsumaan suullisesti, niin oli lähettänyt virkamiesten mukana
kutsumakirjeen.

-- Mihinkä se hävisi? utelivat kuuntelijat.

-- Mihinkä... Tuolta löysin löytönäni talvitien suusta rysästä. Se
entinen ylpeä vallesmanni oli tuodessaan lukenut sen kirjeen ja kun
näki, että minulle ja aisamäkeläisille on sellainen kunnia ja onni
tulossa, niin oli viskannut kirjeen jäälle, josta se sulan tultua
osautui minun haukirysääni, vaan mitäpä sillä enää teki, se oli
myöhäistä.

Anaski lopetti juttunsa sen illan osalle, eikä hänen tarvinnut
illallista syömään ruvetessaan katsella omaa konttiansa, talosta
annettiin aivan pyytämättä.



Kosinta-ajoiltaan.


Anaski ei ollut erittäin ystävällisellä kannalla kotikylänsä emäntäväen
kanssa. Emännät eivät pitäneet Anaskin tupatarinoista, niissä kuu ei
kaikistellen puhuttu heidän sukupuolestansa kyllin suurella
kunnioituksella. Aisamäelle ei ollut tällainen ynseys ennättänyt
levitä. Siellä alottivat emännätkin työnsä lomassa keskustelun. Alamäen
emäntä oli kyllä huomannut, että Anaski laskee liikojakin, mutta
yhtähyvin hän halusi vielä paluumatkalla tiedustella tarkemmin
perheoloista ja kysyi:

-- Miten nuorena Anaski meni naimisiin?

-- En minä ole ollut milloinkaan naimisissa, vastasi Anaski kuten
ainakin se, joka on outo koko asialle.

-- Mitenkä se sitten onkaan, ihmetteli emäntä. Eihän siitä ole monta
päivää, kun oli puhe, että on ollut Lienu.

-- Se on aivan eri asia, jos on ollut Lienu, oikasi Anaski.

Mutta emäntä väitti, että se on hänen mielestään aivan sama.

-- Ei läheskään sama, sanoi Anaski. Kun mennään naimisiin, niin silloin
annetaan sitoa itsensä aivan kuin pihtiin. Siinä pitää olla monet
todistajat, kolminkertaiset kuulutukset ja heilutukset. En minä ikinä
semmoiseen solaan...

-- Eikö sitten Anaski ja Lienu olleetkaan vihityt?

-- Jo toki. Mitenkäs muuten. Enhän minä ristitty ihminen ilman
vihkimättä...

Emäntä joutui ymmälle.

-- En minä ollenkaan ymmärrä sellaista avioliittoa, että on vihitty,
vaan ei kuulutettu, hän sanoi. Onkohan se ollut aivan kunniallinen
avioliitto?

-- Sen kunniallisempaa avioliittoa ei ole ollut kellään kuin minulla ja
Lienulla, väitti Anaski. Sitä ei tehty salassa eikä pimeänä aikana.
Noin viikkokautta ennen juhannusta lähettelin sanoja kolmelle kylälle,
että joka haluaa tulla minun kanssani yksiin leipiin, niin tulkoon ensi
perjantaina aamiaisten aikana Kuikkaluodon kalasaunalle. Lienu tuli
ensimäiseksi ja kun olin ikään nostanut keittopadan tulelta, niin
kutsuin syömään. Siitä se alku lähti. Päivemmällä tuli kauniimpiakin,
vaan kun pata oli tyhjä, niin ne saivat mennä niine nokkinsa. Pari
päivää myöhemmin sattui maisteri tulemaan saman saaren rannalle
kalastamaan ja se vihki.

-- Oikea maisteriko? epäili emäntä.

-- Aivan oikea maisteri. Paljon kuuluikin lukeneen, vaan miten lienee
sitten vähän ressaantunut, niin että joutui tänne meidän kylälle
kalamaisteriksi. Mutta "rontisti" siltä sujui vihkiminen. Lienun
hameenhelmat lepattelivat, kun maisteri juhlallisella äänellä varoitti
muistamaan, että mies on vaimon pää niinkuin kissa on hiiren pää. Olipa
hätäpäissään pudottaa sormuksenkin kesken vihkimisen.

-- Oliko siinä kumminkin sormus? kysyi emäntä.

-- Oli toki, vaan ei sellainen sormus, jota ei saa puretuksi, vaikka
välit kuinka "kimmille" menisivät. Sormus pitää olla sellainen, että
siitä saapi purkamalla vitsankin. Sellainen meillä oli ja sillä on
sellainen voima, ettei kuulunut kymmeniin vuosiin yhtään poikkitelaista
sanaa.

-- Kun ei Anaski ole neuvonut tätä hyvää keinoa muillekin.

-- Uskooko ne, jos niille neuvoo. Ei toki. Kultasormus pitää olla.
Siihen paiskataan ainoatkin rahat eikä sillä ole mitään virkaa.
Riidellä katistetaan koko ikänsä, kun ei ole taika-asetta millä
sotkokset selvittelisi.

-- Mistä se Anaskin sormus oli tehtynä, joka oli niin hyvä taika-ase?

-- No eikö tuota jo ymmärrä kysymättä, että vitsaksesta se oli tehty,
oikein sujakasta koivuvitsaksesta.

-- Ja sitäkö Lienu rupesi kädessään pitämään ja suojelemaan?

-- Mikä uskollinen aviovaimo se olisi, joka ei vihkisormustaan
suojelisi. Käsivarressaan toki piti nukkuissaankin ja kun joskus
järvelle lähtiessä sattui hankavitsa katoamaan ja käskin, että pistä
tuo vihkisormuksesi, niin olipa siitä siihen raskiko vähäksikään aikaa
panna sormustaan kulumaan.

-- On ollut Anaskilla hyvä Lienu, kiitteli emäntä.

-- Läheinen olen kiittämään, vaan sanon kumminkin, että harvemmassa
niitä sellaisia löytyy. Ei sattunut enää minullekaan toinen Lienu yhtä
hyvä.

-- Joko se oli toinenkin?

-- Oli muutamia päiviä kokeella, vaan ero meille tuli.

-- Lienuko sekin oli nimeltään?

-- Ei se taitanut olla Lienu, vaikka niin minä sitä vanhalta muistilta
kutsuin sen vähän aikaa. Sahviira-nimisen minä olisin alun perin
ottanut, vaan täällä päin ei ollut sen nimisiä.

-- Minkä tähden Sahviiran?

-- Ennenkin on ollut Ananias ja Sahviira ja siitä Sahviirasta on
sanottuna, ettei se mennyt muille ilmuuttelemaan, jos Ananias kätki
jotain emäntänsä tieten.

-- Ilmotteliko Lienu?

-- Ei ensimäinenkään Lienu ilmotellut, mutta sitä toista minä aloin jo
vähän epäillä ja siitä syystä meille tuli erokin niin pian.

-- Joko ennätti sanoa?

-- Ei tuo vielä ennättänyt, vaan se oli paha merkki, kun jo toisessa
yöpaikassa alkoi kysellä millä keinolla minun konttiini on leipä
ilmestynyt. Ensimäinen Lienu ei pyrkinyt sellaisia salatuita asioita
tutkistelemaan. Minä huomasin ettei se tule entiseksi sillä, jos
muuttaa nimenkin, ja läksin jo iltayöstä kävelemään yksinäni "poikki
maiseen". Sen jälkeen ei ole tavattuna ja saattaa mennä pitemmän aikaa
ettei tavatakaan.

-- Taitaapa vain olla ikävä sitä ensimäistä Lienua, arveli emäntä.

-- Tuntuuhan se vähän yksinäiseltä, kun ei ole ketään korvan juuressa
kitajamassa, myönnytti Anaski. Mutta onpa minulla viulu, jos alkaa
korva kovin kaivata.

Anaski jo kamuilikin viulussaan ja emäntä meni tarinaan tyytyväisenä
töillensä.



Kalastus-oppaana.


Ei kukaan tuntenut Onkiveden ja Karvaselän ahvenluotoja ja
salakareja tarkemmin kuin Anaski. Hän oli kymmeninä kesinä mittaellut
ja koplotellut ne niin moneen kertaan, että olisi ansainnut
luoto-insinöörin arvonimen, vieläpä kunnian tulla mainituksi suurten
tutkijain rinnalla. Mutta nämä Anaskin tutkimukset hävisivät
hyödyttöminä, kun hän ei osannut menetellä tutkijain tavalla, käydä
ulkomailla oppimassa miten luotoja tutkitaan ja millaisilla vehkeillä.
Anaskilla oli vain pahanpäiväinen riippanuora ja pitkä seiväs, jossa ei
ollut yhtään numeroa. Muistissaan hän säilytti luotojen paikatkin ja
miten syvällä ne ovat. Ei ollut eduksi jättää kiinnitettyjä seipäitä
parhaille onkimapaikoille. Toiset olisivat heti huomanneet ja vieneet
vaivannähneenkin osan.

Kateellinen ei Anaski kumminkaan ollut. Jos jollekin hyvälle ystävälle
sattui huono onni ja tämä kysyi neuvoa, oli Anaski valmis ohjaamaan
parhaillekin paikoilleen, joissa ei tyhjää haraissut. Mutta jos
ystävyys näyttäytyi pintapuoliseksi, ei Anaskikaan ollut muu kuin
ihminen.

       *       *       *       *       *

Pietilän miehet olivat saaneet kevätkyntönsä loppumaan ja lähtivät
nuotalle, saamaan suolakalaa heinäajaksi. He vetelivät pitkän
iltarupeaman ajan tyyniä jos vastarantojakin, mutta illan lähestyessä
ei ollut vakassa tuskin päreen korkeudeltakaan kaloja, nekin
särensinttejä ja sokeita ahvenia. Tuskin olisivat kunnon keitolle
päässeet, ellei Anaski olisi sattunut melomaan heidän luokseen. Tämän
veneessä olivat ahvenet aivan toista maata ja katseltuaan niitä virkkoi
isäntä hieman harmissaan:

-- Onkimiehet ne saavat isojakin ahvenia, vaan ei niitä nuottaan tule.

-- Ei ne tule onkeenkaan, jos ei vie onkeansa niiden luokse, vastaili
Anaski.

-- Missä ne sitten ovat? On mekin vedelty sinne jos tännekin, vaan
tuollaisia sorriaisia sieltä on saatu.

-- Ei isot ahvenet ole rantarytäköissä, ne ovat tuolla väljemmillä
vesillä, sanoi Anaski.

-- Neuvoisit meillekin, jos tiedät, missä ne ovat.

-- Kun tuosta olisi jotain hyötyä.

-- No kalakeitto on aamulla edessäsi.

-- Tulkaa sitten perästä, sanoi Anaski ja alkoi meloa.

Soutajat olivat jo väsyksissä, eivätkä olisi halunneet lähteä.
Muutenkin he epäilivät Anaskin neuvoja.

-- Ei siihen ole uskomista.

-- Koetetaan kumminkin, innosti isäntä. Jos se hyvinkin tietää
kalapaikat. Minä annan teille kotiin mentyä ryypyn, ja kaksikin, jos
saadaan kaloja.

Se keino auttoi. Miehet virkistyivät heti.

Ensimäinen apaja antoi puoli vakallisia ahvenia ja haukia. Toisen
apajan kaloista tuli vakka täyteen. Kaikki olivat tyytyväisiä ja isäntä
virkkoi:

-- Nyt mennään kylpemään ja syömään. Anaski myös. Annetaan nuotan olla
veneessä ja lähdetään aamulla uudestaan.

Iso ahven potkitteli vakassa päällimäisenä. Renki nosti rantaan päästyä
ahventa niskasta ja kysyi:

-- Onko Anaski saanut ongella näin suuria ahvenia?

-- Suuriko tuo on, virkkoi Anaski. Etpä ole nähnytkään suuria ahvenia.
Ne ne oli jotain kun minä ennen Lienu-vainajan eläessä sain. Kolmesta
ahvenen nahkasta tuli katon puolisko Kuikkasaaren kalasaunaan.

-- Taisipa tulla suuri vale, epäili renki.

-- Sinäkö sanot minua valehtelijaksi, joka et ole vielä ison ahvenen
ikäinenkään, jopa että olisit nähnyt sellaisen.

-- Se on oikein, puolusti isäntä. Anaski on elänyt niin monta vuotta,
että on ennättänyt nähdä suuriakin ahvenia... Vai tuli kolmesta
nahkasta katon puolisko. On ne olleet aika körrejä. Miten monta vuotta
kestivät ahvenen nahat kattona?

-- Olisihan ne kestäneet maan ja taivaan iän, vaan nuo Tervarannan akat
kävivät repimässä kahvinsa selvikkeeksi.

Isäntä ei väittänyt valheeksi tätäkään, tuumaili vain, että olisi
pitänyt kattaa uudestaan ahventen nahkoilla.

-- Mikä hyvä siitä olisi ollut, sanoi Anaski. Alituinen rutina olisi
kuulunut katolta. Vaan jättivätpä rauhaan, kun katoin kuusen koskuilla.

-- Olisi pitänyt kieltää repimästä, tuumaili renki.

-- Mene sinä akkoja kieltämään, kun ne kahvin tuskassa varastavat. Jos
minä olisin niin vikkelä ottaja, niin en tarvitsisi kättä työhön
puuttaa.

-- Oliko Lienukin niin vikkelä?

-- Mitäpä sen Lienun vikkelyyksistä, kun oli vähänäköinen. Itseni minun
on pitänyt olla etunenässä. Lienu vain kätki ja siihen se oli
paikallaan. Jos jotain löytyi, niin se meni vähänäköisyyden syynä.

Anaski jutteli näitä vanhoja muistoja nuottarannasta pihaan kävellessä.

Täällä oli vaimoväki lämmittänyt saunan, jonne nuottamiehet suoraapäätä
menivät. Se oli ensimäinen luvattu palkinto Anaskille ja löylyn
ottamisessa annettiin hänelle määräämisvalta. Isäntä kehoitti kylpemään
kyllikseen ja Anaski jäikin jälemmäksi peseytymään. Kun hän joutui
tupaan, ei siellä näkynytkään miesväkeä. Kohta tuli sinne renki ja
virkkoi:

-- Kylläpä nyt on väsynyt ja myöhäänkin siellä meni, mutta tulihan
tuosta ryypyt.

-- Mistä? kysäsi Anaski.

Renki näytti säikähtävän ja tapaili:

-- Ilman minä vain tässä että...

Enempää ei Anaski kysellyt. Hän jo ymmärsi, miksi toiset kehoittivat
jäämään jälemmäksi peseytymään. Niillä oli yhteinen sopimus, että
kylpemästä tultua huuhdellaan suuta suurusvedellä. Anaski arvasi, että
renkiä on kielletty siitä puhumasta, vaikka se sitten erehtyi.

Illallista syödessä juttelivat toiset kalastuksesta, vaan Anaski ei
ollut enää puhetuulella. Eipä vielä aamullakaan, vaikka luvattu
kalakeitto höyrysi edessä. Renki koetti antaa alkua ja kertoi emännälle
Anaskin suurista ahvenista. Ei auttanut sekään. Emäntä vain virkkoi:

-- On siinä sen verran totta, että pienenee ne kalatkin vuosien
kuluessa.

Jo yhtyi Anaskikin puheeseen ja nostaen sormen pituista ahventa
tuumaili:

-- Ei näy tarvitsevan vuottakaan. Olihan nämäkin vähintään vaaksan
pituisia illalla, vaan nyt näistä on enää jälellä pää ja pyrstö. Jos
tätä tekoa pienenevät, niin huomisaamuna ei ole niitäkään.

Emäntä ymmärsi Anaskin tarkoituksen ja virkkoi:

-- Ei nämä ole pienentyneet, vaan ei kannata keittää suurimpia ahvenia,
ne suolataan.

-- Kummallista, kun ei taloisen talon kannata keittää kunnon ahvenista
ja minun kannattaa, ihmetteli Anaski.

-- Anaskilla ei ole muuta joukkoa, huomautti emäntä.

-- Onhan tuota ollut joukkoakin, vaan ei Lienukaan ruvennut siivoamaan
kourantäyteistä pienempää ahventa.

-- Mihinkä ne pienemmät joutuivat?

-- Mihinkä? murahti Anaski. Antaa olla järvessä kasvamassa. Mistä niitä
suuriakaan kasvaa, jos kaikki hottina harotaan.

Isäntä joutui lohduttelemaan.

-- Huomen-aamuna keitetään kaikkein isoimmista ahvenista kun vain
Anaski lähtee neuvomaan hyville apajille.

Anaski ei vastannut mitään.

-- Eipä taida neuvoakaan parhaitaan, arveli renki.

-- Saatan minä neuvoa, sanoi Anaski. Jääpi sinne minullekin.

Isäntä kiirehti heti aamiaisen syötyä järvelle. Hän otti kaksi vakkaa.
Anaski tarttui konttiinsa.

-- Antaa olla kontin täällä, huomautti isäntä. Tullaan taas iltasilla
tänne kylpemään ja syömään.

-- Joutaahan olla kontti miehen mukana.

Järvelle tultua sai Anaski määräämisvallan.

Hän vei muutaman saaren lähelle ja viitaten kädellään hän virkkoi:

-- Potkekaahan tuosta oikealle kädelle, niin ei ole särensintit
vastuksina, Minä menen tänne saaren taakse merkitsemään nostinpolvia
toisille apajille.

Mutta kun miehet olivat polkeneet ja vetäneet vähän matkaa, tarttui
nuotta niin kovasti kiinni, ettei liikahtanut, vaikka kuinka olisi
kiskonut.

-- Nyt se on "topissa", virkkoi köyden vetäjä.

-- Siellä on varmaan hukkunut tukki, arveli isäntä ja alkoi vetää
venettä puuttumapaikalle. Eipä tunne Anaskikaan kaikkia puuttoja.
Tuossa se on. Onkohan se hako tai juurikka, koska ei irtaudu. Ota airo
ja irtauta sillä.

Renki upotti aironsa. Se kolahti kiveen.

-- Siinä on jyrkkä kallio.

-- Niinkö, ihmetteli isäntä. Mitenkä Anaski neuvoi potkemaan nuotan
tällaiseen paikkaan. Tulikohan tuolle muistin erehdys?

-- Taisi tehdä tahallaan, koska otti kontiinsa ja katosi tuonne saaren
taakse.

-- Mitä se nyt viisasteli, kiukutteli isäntä kiskoen nuottaa.
Suuttuikohan se siitä kun ei keitetty isoista ahvenista.

-- Saattoi sitäkin... Ja jos lienee huomannut, että me muut saatiin
ryypyt.

-- Hm... Kun tuon olisi arvannut... Isäntä olisi varmaan antanut
kaksikin ryyppyä, jos olisi saanut nuottansa irti eheänä, mutta nyt se
oli myöhäistä.



Löytäjänä.


Olen jo maininnut, että Anaski olisi ansainnut luoto-insinöörin nimen.
Yhtä hyvällä syyllä hän olisi ansainnut toisenkin arvonimen:
"verkkoneuvos", sillä keltä hyvänsä hänen liikuntoalueellaan asuvalta
sattui verkko katoamaan, tuli hän siitä heti kohta neuvottelemaan
Anaskin kanssa. -- Etkö ole sattunut näkemään sellaisilla merkeillä
varustettua verkkoa? -- En ole sattunut. -- Mutta jos näkisit, niin
oletko hyvä ja tuot minulle. Sitten puhutaan vaivoista. -- Pitää
katsella, lupasi Anaski.

Ja jos asiat olivat oikeallaan, niin ei kulunut montakaan päivää, kun
verkko saapui omistajalleen. Tekipä hän kerran suuremmankin
"hyväntyön". Talasrannan talosta oli keskellä talvea kadonnut
nuottakodasta aivan uusi rantanuotta, eikä siitä kuulunut eikä näkynyt
soraa ei perää. He olivat niin hämmästyksissään etteivät älynneet
kääntyä edes Anaskinkaan puoleen. Tämä sattui kumminkin sattumalta
tulemaan taloon ja kuultuaan vahingon, oli sitä mieltä, että kyllä noin
suuren kapineen perässä kannattaisi pyöriä vähän tarmokkaammin.

-- Minkäpähän siinä tarmollaan taitanee, harmitteli isäntä. Olen
tarkastanut joka suunnalle, mutta tuisku on peittänyt jäljet niin
tarkkaan ettei erota ei hiiren-hyppyä.

-- Eipähän ne osanne jälkiään peitellä, hymähti Anaski. Mutta jos minä
rupeaisin kävelemään pimeän aikana tuolla epäiltävissä paikoissa, niin
saataisiinpahan nähdä, onko ollut ovelampi.

-- No jos löydät, niin saat puolen tynnyriä rukiita aivan samassa kuin
nuotta on kodan orrella, lupasi isäntä.

Anaski lähti liikkeelle ja palattuaan kahden yön kuluttua aamusella
varhain, hän ilmoitti isännälle, että nyt se nuotta oli kodan orrella.

-- Etköhän valehtele? epäili isäntä.

-- Kun et usko, niin käy katsomassa, sanoi Anaski.

-- Mistä sinä sen löysit?

-- Onkohan tuo niin tarpeellista tietää, vastasi Anaski. Ei se uskalla
tulla toista kertaa ottamaan.

-- Onpa merkillistä, jos se on siellä, virkkoi isäntä puoleksi
epäillen. Miten sinä jaksoit sen kantaa?

-- Jaksanhan minä toki vielä kantaa kuivan kesänuotan, vastasi Anaski
kellahtaen.

Isäntä meni katsomaan ja palasi kohta hyvillämielin.

-- Siellä oli nuotta aivan entisellä paikallaan... Joko sinulle pitää
antaa jyvät aivan paikalla?

-- Niinhän se puhe oli. Ei olekaan entisiä leipäjauhoja.

Isäntä kävi mittaamassa jyvät ja Anaski kiirehti heti "hyvän tuulen
aikana" kantamaan myllyyn.

Päivän tultua meni isäntä uudelleen katsomaan löytynyttä nuottaansa ja
nyt hän palasi sieltä vähemmän hyvillämielin.

-- Ennättipäs se Anaski mennä pois hyvän tuulen aikana, hän virkkoi
harmissaan. Eihän se veijari hakenut sitä mistään. Siitä nuottakodan
kupeelta kinoksesta oli kaivanut. Ja itsehän se hyväkäs on sen siihen
ensin peittänyt, vaikkei sitä tuiskun perästä kukaan älynnyt... Ennätin
lähettää kuulutuksen sanomalehteenkin.

Isäntä oli jonkun päivän hyvin harmissaan, ei niin paljon jyvistään,
vaan tuosta joutavasta kuulutuksesta.

Anaskikin sai kuulla samasta kuulutuksesta ja virkkoi:

-- Nämä nykyajan ihmiset ovat kovin hätäisiä. Jos tuppi-junki sattuu
putoamaan, niin sitä jo ilmotellaan sanomalehdessä. Ennen pidettiin
isommatkin asiat omina tietoinaan. Enintään kuulutettiin oman pitäjän
kirkossa. Vaan silloinpa olikin kaikilla rantalaisilla omat veneet ja
verkot. Ei tarvinnut muuta kuin kävi alavesistä hakemassa. Ei ne
mitenkään uskoneet että niitä on viety vastavirtaan. Kymmenittäin minä
niitä kesässä soutelin ja lahjottelin rantamökkien asukkaille. Ja
etteivät tarvitsisi kursuilla peloissaan, käskin viemään oman pitäjän
kirkkoon sellaisen kuulutuksen että heidän rantaansa on ilmestynyt
vieras vene, käyköön omistaja kahden viikon kuluessa tuntomerkillään
omistamassa, muutoin soutelen kuin omallani... Kukapa niitä tuli
perimään ja niin oli köyhimmälläkin oma vene, vaan onkos nyt, joku
vanha rottelo, jonka on sattunut joltakin hyvältä ihmiseltä saamaan.

-- Anaskin pitäisi nytkin kuljettaa niitä alavesistä, huomautti joku.

-- Vai niin, myrähti Anaski. Tuskin ennättäisi sauvoa venettä virran
päälle, kun jo sanomalehti levittäisi kuulutusta monen pitäjän yli,
että sellainen vene on kadonnut. En minä mene siihen ansaan. Kulkekoot
uimalla tai purjehtikoot niillä sanomalehdillään.

Anaskilla oli sama vika mikä muillakin, ettei hän voinut suosia
kilpailijaansa.



"Kuokkurien" ruokkijana.


Tervarannan rikkaimmassa talossa vietettiin tyttären häitä,
joita myöskin nimitetään lähtiäisiksi. Ne olivat ensimäiset
kaupunkilaistapaan valmistetut häät, jossa ei viivytty päiväkausia.
Kerran vain ruokittiin, senkin seisapisteessä ja sitten sai mennä kukin
kotiinsa.

Anaski ei ollut erittäin utelias kenenkään "kemuja" kurkistelemaan,
mutta kun oli edeltäpäin kuullut millainen järjestys näissä häissä
tulee olemaan, niin halutti kumminkin ennen elämänsä päättämistä katsoa
tällaistakin "suun narraamista", kuten hän sanoi ja satutti matkansa
siitä kautta.

Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei nämä ole entisajan häiden
arvoiset. Ei ainoatakaan "hujutuulella" olevaa miestä koko talossa. Ja
kun hän ovenpieleen seisattuen katseli uudenaikaista seisaallaan
syöntiä, myrähti hän pian halveksien ja lähti astua tallustelemaan
Tervaputolle.

-- Kävikö Anaski hääpaikassa? kyseltiin siellä.

-- Kävinhän tuolla ohikulkiessani.

-- Hyvänäkö pidettiin?

-- Ei näytty kutsuvieraitakaan käskettävän istumaan, murahti Anaski.
Näpistään söivät kuin närhit.

-- Niin kuulutaan syötävän herrainkin häissä, tiesi joku.

-- Syökööt! kivahti Anaski harmistuen, Paremmin minä ennen vanhaan
ruokin kuokkavieraitakin. Ja kutsutut vieraat istuivat aina pöydän
ympärillä, johon kannettiin kukkurat puurokupit, kupin keskellä
kesävoista silmä kuin Ahvenlampi. Puuron perästä paistit ja kalakeitot
ja välillä ryypyt.

-- Entäs täällä?

-- Täällä? Eikö puheitakaan ryypyistä. Yksistä kupeista kävivät
kurkkimassa muutakin ruokaa ja saatuaan siepatuksi milloin minkin
nokareen, natustivat sitä jossain nurkassa kuin närhi potattilohkaretta
aidanselällä. Sellaisiksi ne menevät häätkin, kun herrashupsuja
lisääntyy. Ennenaikaan niistä oli huvia ja hyötyä, eikä sieltä
pötkäisty pois kuin jänis haavalta. Syötiin ja juotiin monena päivänä.
Jokainen toi tullessaan ruokaa kontin täyden. Siinä leipää, lihaa ja
voita vaikka viikoksi. Toivatpa muutamat viinaakin. Sitten vielä rahaa
ja muuta tavaraa huomenlahjana. Entäs nyt. Kiireesti syödä hokaistaan
ja al' joutua kotiisi. Nuoret eivät ennätä tutustua toisiinsa ja niin
jäävät kohta enemmän kuin puolet vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. Ja
kutsumattomien ei kannata tulla katsomaankaan. Ne eivät saa suuhun eikä
silmään. Ennen kuhisi kutsumattomia kuokkavieraita sauna ja kartanon
ympärykset täynnä. Ja jos joukossa sattui olemaan jokukaan hoksivampi,
niin nekin saivat syödä ja juoda mahamäärältä. Minä niitä ruokin useita
kertoja, jossa eivät minua ennestään tunteneet.

-- Minkätähden tuntemattomia eikä tuttuja? kysyi joku.

-- Etkö sitä ymmärrä, sanoi Anaski. Tutuissa paikoissa saan niukuin
naukuin itsellenikin, jopa että muille. Mutta kun kävelin Pohjanmaalla,
niin siellä minua pidettiin joka paikassa isäntämiehen arvossa.
Kerrankin menin hääpaikkaan. Sauna oli melkein täynnä kutsumattomia.
Aloin kysellä, että onko niillä mitään syömistä. Sanoivat ettei täällä
"pruukata" kutsumattomille antaakaan. Minä sanoin että meidän
paikkakunnalla taas "pruukataan" antaa niille ensimäiseksi, kun vain
käypi noutamassa. Ei nämä jöriköt vieläkään ymmärtäneet. Sanoivat
ajettavan pois saunastakin, jos menee pyytämään. -- Jopa olette arkoja,
vaikka olette pohjalaisia, sanoin. Pitänee minun, vieraan puolen
miehen, käydä eväsperissä. -- Tyhjin käsin sieltä tulet takaisin,
epäilivät pohjalaiset. Nakkasin hattuni saunan penkille ja sanoin
pohjalaisittain: kalu se ittensä kruunaa, ja astelin kartanolle
odottelemaan saapuvia vieraita. Köyhemmistä tulijoista en välittänyt,
vaan kellä oli hyvä hevonen ja suuri tuomiskontti, sitä menin
tervehtimään ja kiirehtimään huoneeseen. Jokainen uskoi minut isännän
määräämäksi vierasten vastaanottajaksi ja pyytelivät tyhjentämään
heidän tuomansa laukot ja kontit. Minä kiittelin ja vakuutin että
saavat olla aivan huoletta, kyllä ne tyhjennetään. Pienimmät kontit
kannoin talon emännälle, jolta sain kiitokseni ja sitten vein kaksi
suurinta konttia saunaan. Silloinpa pohjalaisten silmät suurenivat ja
jokainen tunnusti, että Savon äijä on etu heistä.

Kuokkurit tulivat ruokituksi ennenkuin kutsuvieraat. -- Ollapa
viinaryyppy päälle, tuumailivat partaansa pyyhkien. -- Kun tuosta
tulisi suuret kiitokset, niin jospa kävisi sitäkin noutamassa, sanoin
koetteeksi ottavatko nyt paremmin uskoakseen. Jopa uskoivat ja
lupasivat kiitellä kirkonmäelläkin. Keräsin tyhjät kontit ja vein
rekeen. Sitten menin kammariin, jossa isäntä kelletteli sängyn päällä
seljällään, humalassa kuin mehiläinen. Aloin siltä kysellä, missä minun
tuomani "viinapotelli" on, olisin antanut ryypyn muutamalle
tuttavalleni.

-- Katsele tuolta kaapista ja anna minullekin, örisi isäntä käsiään
huitoen. Valitsin suurimman pullon, josta pulputin kahvikupin arvon
isännän kurkkuun ja vein sitten saunaan. Pohjalaiset alkoivat lipoa
kieltään ja kiitellä, että saipas äijä "kähvelletyksi". Luulivat minun
ottaneen omin lupini, ennenkuin kerroin, että se on otettu isännän
käskystä, jolle annoin ensimäisen ryypynkin. Nytpä alkoi sadella suuria
kiitoksia. Ei tahtonut keritä kerätä konttiinsakaan. Niitä olisi ollut
keitellä puoleksi talvea, vaan muutamassa yöpaikassa oli jäänyt kontin
suu auki ja syöttöporsas, pahuus, oli tassutellut liiviinsä kaikki
kiitokset.

-- Vai niin, nauroivat kuulijat. Siihenkö ne Pohjanmaan häät
päättyivät!

-- Ei läheskään, sanoi Anaski. Kun kutsuvieraat olivat ruokailleet,
alettiin "huomentuopin" juonti ja juotiin koko yö. Tuli siinä
morsiusparille rahaa jos muutakin. Minä säästelin rahat matkan varalle
ja join kirveen ja silläpä sainkin pääni täyden.

-- Milläs Anaski sitten hakkaili, kun joi kirveensä?

-- En minä niin karkeita töitä varten liikkunut, että olisin kirveen
tarvinnut, oikaisi Anaski. Tullessani otin lastukolta talon kirveen,
josta kolistin pois varren. Kun sitten saunan uunin edessä hankailin
porolla, niin se meni uutena eikä talolle tullut mitään vahinkoa.

Anaski ennätti parhaiksi lopettaa kertomuksensa entisajan hyvistä
häistä, kun uudenaikaisissa häissä olleet palasivat kotiinsa.

-- Nytkö sieltä jo tullaan? ihmettelivät kotijoukot.

-- Jo lähti morsiusparikin ajamaan ja tottahan silloin muutkin. Ja jos
vanhain ennustukset pitävät paikkansa, niin ne elävät rikkaana, sillä
siellä on tulossa sellainen lumisade, että varmaan jälet peittyvät.

Tulijain täytyi tehdä selkoa kotijoukoille uudenajan häistä. Nämä
puolestaan kertoivat miten niitä Anaski arvosteli ja millaisia häitä
hän kiitteli. Kertoivatpa kirvesjutunkin. Anaski kuunteli ja antoi
poikain selvitellä minkä osasivat. Hänellä ei ollut tapana kertoa samaa
asiaa kahdesti, ainakaan samassa paikassa.

Aamusella huomattiin todeksi, että hääjoukon jäljet ovat peittyneet.
Tiet olivat aivan ummessa ja kartanolla kaikki lumen peitossa.
Hevostöille aikovat kopistelivat ja kaivelivat kapineitaan lumen alta.
Yhdeltä oli hävinnyt kirves. Se harasi sitä kaikista mahdollisista
paikoista eikä löytänyt. Jo tuli kolmannen kerran tupaankin, jossa
Anaski istui odotellen teitten aukenemista.

-- Mihin hiiteen se kirves hävisi, kiukkuili katselija. Se jäi kumpaan
hyvänsä, joko reen kaustaan tai halkopinon kupeelle ja nyt sitä ei
löydy, vaikka haravoisi kymmenen haravan kanssa.

-- Sekö uusi kirves se katosi? kysyi isäntä.

-- Sehän se oli, vastasi etsijä ja ovella mennessään lisäsi: tuskinpa
vanha olisi kadonnutkaan.

Anaski istui rauhallisena penkillä ja virkkoi viimein hyvin tyynesti:

-- Kyllä minä ymmärrän mitä te nyt ajattelette. Mutta en minä ole enää
näinä viime vuosina talletellut kirveitä enkä muitakaan tavaroita. Se
on lumen alla jossain, uskokaa jos tahdotte.

Ja keväällä, lumen lähdettyä, huomattiin Anaskin puhuneen totta.
Ennen ei.



Voinvälittäjänä.


Anaskin voinvälittäjänä olo sattui siihen aikaan, jolloin ei ollut
vielä tietoa meijereistä, vaan jokainen kirnusi omaan, kotona tehtyyn
korvoonsa, joka sitten vietiin myyntipaikkaan milloin sattui, jos ei
kotoa pitäin mennyt kaupaksi. Mutta kun voinvälitys katsottiin
siihenkin aikaan tuotteliaaksi toimeksi, sattui siihen mieltymään
semmoisetkin miehet, joilla ei ollut rahaa, vaan täytyi panna käsi
rahaksi ja kiireen kohdalla kumpainenkin käsi.

Eräs Jäppinen oli samalla tavoin innostunut voin välitykseen, vaan kun
hänellä ei ollut rahoja, päätti hän kääntyä Anaskin puoleen, jonka
arveli olevan osavamman käsiensä käyttäjän. Se oli syksykesää ja Anaski
puuhaili vielä onkimatöillä, josta Jäppinen hänet tapasi. Ensin puhui
hän voin hyvästä hinnasta ja mainitsi sitten että voisikohan Anaski
ruveta hänelle maksun edestä voita keräämään.

-- Rahallako sitä kerättäisiin, vaiko noin vain muuten, arveli Anaski
asianymmärtävän tyyneydellä.

-- Eihän niistä rahoista paljon ole, sanoi Jäppinen, muutenhan sitä
sietäisi saada.

-- No kyllähän minä tuon ymmärrän, sanoi Anaski, mutta nämä rantatalot
ovat niin köyhiä kesävoista ja sekin niin kovin lukkoin takana, että
ehkä sietäisi liikkua tuolla syrjäkylissä ja siellä liikkeen päällä ei
aivan tyhjällä elä.

-- Onhan minulla siksi että ruokarahaksi, sanoi Jäppinen, ja jos voita
kertyy, niin kyllä minä laitan lisää.

-- Mitenkä paljon sitä pitäisi hommata: tynnyri, vaiko kaksi?

-- Jokohan sinä saisit kaksi tynnyrillistä? kysyi Jäppinen hyvillään.

-- Se nyt ei ole mikään ihme, kehahti Anaski. Parin viikon aikana ne
tulevat täyteen ja jos ei ole valmiita tynnyreitä, niin siihen aikaan
minä nekin tekasen.

-- No jos sanaasi saapi luottaa, niin tässä on paikalla 13 markkaa,
sanoi Jäppinen ja veti rahat esille. Vaan jos sinä petät puheesi ja
viet nämä rahat?

-- Luuletko sinä minua niin epärehelliseksi, että minä ammattitoverilta
otan, Anaski sanoi vähän pahastuen. Jos ei kahden viikon sisällä ole
tynnyrit täynnä, niin vie veneeni ja kaikki mitä minulla on tästä
rahasta.

Jäppinen rauhoittui rahainsa suhteen ja erosi tyytyväisenä, mennen
mökilleen odottelemaan voiden joutumista.

Eipä Anaskikaan joutanut enään olemaan onkimatöillä, kun oli mennyt
niin lujaan sitoumukseen. Hän kävi ripustamassa onkensa oksaan ja
souteli talottomalle rannalle, josta käveli "omaan metsäänsä" ja
veisteli siellä kuivista kuusista tynnyrin lautoja. Sitten hän souti
veneellä "Ruhka-Reitun" mökille ja alkoi kyhäillä kokoon. Parissa
päivässä tulivat tynnyrit valmiiksi ja olivatkin oikein kookkaita
astioita, vaikka eivät erittäin sirotekoisia. Anaski arveli ettei niitä
ulkomaille lähetetä kumminkaan.

Nyt olisi pitänyt alkaa tuon suuremmoisen voin hankinnan, mutta
Anaskilta näytti kiireen aika menneen sivu, kun sai astiansa valmiiksi.

-- Pitäisi tästä lähteä vähän voita tiedustelemaan, arveli hän mökin
miehelle muutamia päiviä makailtuaan. Et sinäkään ole lehmää laittanut,
että saisi tästä paikan päältä.

-- Eihän tuota ole jaksanut laittaa, valitti mökinmies, jota
Ruhka-Reituksi nimitettiin.

-- Autettava olisit sinäkin, puheli Anaski kömpien alas uunilta.
Pitänee lähteä tuonne lanko-Mikon mökille, sillä sitä on voita, vaan
tuskin se antaa minulle rahallakaan. Se on niin kovin ylpeä, kun on
saanut kolme lehmää, ettei taivu minun tuumaani. Mikä sille pitänee
tehdä?

Anaski kantoi tynnyrit veneeseen ja vei muutaman niemen nenään, jonne
kätki tiheän pajukon keskeen. Vasta oli puolitiessä toinen viikko, kun
hän jo asetteli täyteläisten tynnyrien pohjat paikoilleen ja meni
viemään Jäppiselle sanaa että tulla ottamaan vastaan. Jäppistä ihan
ihmetytti asiamiehensä vikkelyys.

-- Ettäkö ihan täyteen sait kummankin? kyseli hän.

-- No pohjalla painain ne pitää olla, vakuutti Anaski mahtavasti.

Iltahämärässä vei Anaski ostomiehensä katsomaan tavaroita ja ihan
totisesti oli kumpainenkin tynnyri täynnä kaunista kesävoita. Erittäin
hyvä oli makukin voilla, kun sitä veitsen kärellä maistelivat. Syvältä
he eivät kumminkaan maistelleet ja ainakin Anaski oli hyvin varovainen
veistä juoksettaissaan.

-- No mitenkä paljon sinun pitäisi vielä saada näistä rahaa? kysyi
Jäppinen, kun olivat panneet pohjat paikoilleen.

-- Anna nyt summakaupalla minkä parhaaksi näet, nämä kun eivät minulle
paljon maksa, arveli Anaski.

Jäppinen antoi nyt vähän runsaammin kuin viime kerralla ja ehdotti,
että jos Anaski vielä soutaisi tynnyrit kaupunkiin, hän itse menisi
toista tietä kauppoja valmiiksi tekemään ja olisi rannassa vastaan
ottamassa.

-- Kyllä minä saatan olla mukana, jos panet evään, sanoi Anaski. Mutta
tovereita täytyy olla, yksinäni en lähde.

Samassa sovittiin, että Jäppinen panee vielä kaksi muuta miestä
soutamaan ja matkaeväät.

Huomenna iltapäivällä nähtiin kolme miestä laskevan veneellä kaupunkiin
päin kahden voitynnyrin kanssa. Anaski siinä istui perässä ja uitteli
"sikaa". Kivivirtaa laskiessa oli jo niin pimeä, ettei enään uskaltanut
harvoin kuletuille vesille lähteä, vaan täytyi asettua virran
alapuolella olevaan mökkiin yöksi. Veneensä kokastivat he pajukon
kupeelle ja illasteltuaan asettuivat mökkiin nukkumaan. Lastistaan
arvelivat he että mikäpä heidät vei veneestä. Anaski ei puhunut
minnekään päin, vaan antoi asian olla toisten miesten varassa.

Soutomiehet nukkuivat heti raskaasti. Anaski siihen sijaan oli vähemmän
väsynyt perämiehenä, niin että hän hyvin jaksoi olla valveella ja
ajatella voinvälitys-asioitaan. Ne alkoivat nyt lähestyä loppuaan ja
silloin on tarpeen osata toimia edukseen. Anaskilla oli kyllä ollut
alun pitäin selvä suunnitelma, mutta suunnitelma saattoi mennä pilalle,
jos nukkui huoletonna. Siksipä hän hiipi toisten kuorsatessa avojaloin
rantaan, lykkäsi veneen syvälle ja vieräytti yhden tynnyrin kerrallaan
järveen. Painavata tavaraa niissä oli, koska niin hyvästi upposivat
pohjaan. Kiireesti hän joutui takaisin ja nyt saattoi rauhassa ruveta
vetelemään unia.

Päivän hämärtäessä nousivat miehet ylös ja rupesivat syömään. Kolmas
mies meni noutamaan rannalta vettä ryypättäväksi, mutta palasi sieltä
vallan kauhistuneena.

-- Nyt ollaan kummissa käsin; rosvot ovat olleet liikkeellä, ihmetteli
mies.

-- Mitenkä niin?

-- Voitynnyrit on menneet.

-- Onko tuo nyt totta? sanoi Anaskikin ihmetellen ja lähti hatuttomin
päin rantaan.

Kyllä se oli totta. Alla päin palasivat miehet lopettamaan syöntiänsä.

-- Mitäs nyt tehdään?

-- Jälestä ajamaan tietysti.

-- Se on yksi keino, vahvisti Anaski. Mutta jos te nuoremmat miehet
menette perästä ajamaan, niin minä menen tietäjiin.

Anaskin tuumaan taipuivat toisetkin ja niin he, jaettuaan eväät miehiä
myöten, erosivat kukin omalle haaralleen.

Jälestä ajajat tulivat aina kaupunkiin asti, jossa liikkeen johtaja,
Jäppinen, sai surukseen kuulla tavaralähetyksensä huonon onnen. Ainoa
toivon kipinä oli enää Anaskin tietäjissä käynnissä, mutta tässä
hankkeessa hän ei onnistunut yhtä hyvästi kuin voin keruussa.

Ikänsä loppuun asti sureskeli Jäppinen hukkaan rauennutta
rikastumistaan, eikä ensinkään aavistanut, että tuo rikkaus oli vain
kaksi tynnyrillistä multaa ja rantahiekkaa, ja että ne nytkin makaavat
Kivikosken alla suvannossa.



Hyväntekijänä.


Voinvälitystoimi oli poistanut Anaskilta vähäksi aikaa elatushuolet,
joten hän jouti lepäilemään. Ensin hän valitsi majapaikakseen
"Ruhka-Reitun" mökin, mutta kun Anaskilla oli nyt varoja syödä
särvinruokiakin, eikä niitä tässä ollut, lähti hän katselemaan
ruokaisempia paikkoja.

Joku aika Anaskin mentyä nousi mökissä aika häläkkä varkaista. Oli näet
kadonnut melkein kaikki irtain omaisuus, eikä ensinkään saatu selvää,
kuka ne olisi vienyt ja mihin. Tavarainsa menettäjät olivat jo aivan
toivottomia niiden löytämisestä. Mutta viimein tuli taas Anaski ja
vahingon kärsinyt on nopsa kysymään neuvoa ja tietoa jokaiselta.

-- Eikö Anaskikaan ole liikkuessaan sattunut kuulemaan mitään meidän
tavaroista? kyseli mökin mies.

-- Paljohan sitä kuulee, vaikka ei kaikkia soisi kuulevansakaan, sanoi
Anaski salaperäisesti.

-- Jos vain jotakin tietäisit, niin sano toki, minä koettaisin palkita
hyvän työsi, houkutteli mies.

-- Ei niistä kaikista auta palkintoja vaatiminen, varsinkaan näin
tuttavain kesken. Mutta yhtä kaikki: häpeä sanoa, häpeä olla
sanomattakin. Tämä asia koskee niin läheltä minuakin.

-- Mitenkä läheltä? ihmetteli mökin mies. Enhän minä Anaskin ainakaan
usko ottaneen.

-- Eipä ei, mutta joku minun sukulaiseni ei taida olla aivan virheetön.

-- Mikä sukulainen?

-- Mahtaisitko olla sanomatta minun ilmoittaneen?

-- No ihan varmaan,

-- Muista myös, varoitti Anaski ja alkoi kertoa:

-- Asia on niin, että kun minä kävellessäni poikkesin lanko-Mikon
mökille ja nousin tuvan lakkaan ottamaan kesällä tekemiäni nuotan
lauvuksia, niin sieltä nurkasta vanhojen verkkojen alta kopahtaa
käteeni turkin kaulus. Minä nostan ylös ja ajattelen että tuommoiseen
paikkaan panevat turkkinsa kesäksi korjuuseen, mutta samassa tunnen
että tämähän onkin Ruhkaniemen Reitun turkki. Minä arvasin heti mitenkä
se on sinne joutunut ja ajattelin, että jopa on lankomieskin
joutavissa, kun meneppäs varastamaan itseäsi köyhemmältä. Minua on aina
kiitetty siitä, että minä en milloinkaan varasta itseäni köyhemmältä ja
sen vuoksi on tuo lankomiehen teko niin huono, että siltä sietää ottaa
hyvät sovinnot.

-- Ettäkö ihan varmaan olisi siellä minun turkkini? kysyi Ruhka-Reittu
ihastuneena.

-- No tunnenhan minä sinun kelsiturkkisi, mutta muita tavaroita en
malttanut katsella. Vaan muista nyt, että elä sano minun sanoneen, ja
vähemmästä et saa sopia, vaan vaadi lehmä; kyllä sen täytyy antaa.

-- Olipa se onni, että pääsin tavaroitteni perille, puheli Reittu
hyvillään. Kyllä ne olisivat Anaskitta menneet.

-- Onhan sitä minustakin toisinaan hyötyä, kehäsi Anaski naurahtaen. Ja
ehkä tämä tapaus saattaa sinut lehmilliseksikin, kun vain et vähemmällä
helpota.

Mökin mies lähti hakemaan apulaisia tavaroittensa etsimiseen, vaan
Anaski jäi mökkiin makailemaan. Iltahämärässä hän jo odotteli tavaran
hakijoita ja kävi raikkoamassa latokommakkoon lehmälle suojapaikkaa.
Viimein miehet tulivat ja olivat hyvin pouhakkana urhotyöstään.

-- Mistäs tavarat löytyivät? kysyi Anaski outona.

-- Tuoltapa löytyivät lankosi mökiltä, vastasi apulaisena oleva mies.

-- Eipä olisi uskonut sitä Mikkoa. Tunnustiko tuo?

-- Vai tunnusti! Väitti kiven kovaan ettei heillä ole, mutta me
haettiin ylös.

-- Antoiko sitten mielellään?

-- Jopa antoi. Syyti sen tuhannen hamppua kartanolle ja kiroili vain
muiden kantamiksi.

-- Tokko rupesi sovinnolle?

-- Ei ensin aikonut, mutta viimein lupasi tynnyrin perunoita.

-- Mitä tuo nyt on tuon vertainen.

-- Siihen nämä viimein sopivat, ilmoitti mies.

-- Perunatynnyriin! sanoi Anaski puhkaisten tyytymättömänä sieramiinsa.
Olisi tuonkin saanut olla ottamatta, kun ei kerran enempää.

Anaskia harmitti koko sovinto niin, että hän koppasi konttinsa ja
viulunsa, ja mennä paiskasi iltapimeällä Raaskalaan yöksi.

-- Mistäs Anaski näin pimeällä käveli? kysyi isäntä.

-- Tuolta tulin Huhkan mökiltä, vastasi Anaski äreänä, laitellen
konttiaan ja viuluaan naulaan.

-- Ei rosvotkaan peloita, vaikka siellähän niitä on liikkunut.

-- Milloinka se on korppi toisen korpin silmän puhkaissut?

Hän oli yhä vaan tuohkeissaan ja alkoi purkaa ulos:

-- Saapi täällä varastaa ja puuhata yöllä jos päivälläkin, eikä tuosta
ole mitään hyötyä. Olen koko menneen viikon puuhannut tuolle Ruhkalle
lehmää, että hartioitani vieläkin pakottaa, mutta ei tuossa sen
tolvanassa ollut ottajata. Saapi se nyt taas vettä rippailla ja
lapsetkin ovat niin laihoja että läpi näkee, kun ei ole mitään
särvintä.

-- No millä keinolla se Anaski aikoi Ruhkalle lehmän laittaa? kysyi
isäntä.

-- Omalla keinollani: Ruhkan tavaroita kannoin salaa tuonne lanko-Mikon
mökille ja käskin siltä sovinnoista ottaa lehmän, mutta tämä tolvana
sopii asian -- perunatynnyriin... kelpo herkkuihin... joita minä olisin
hänelle voinut yhtenä yönä soutaa vaikka venelastin, jos olisi sanonut.

-- Niin, Ruhkan omasta kuopasta, huomautti isäntä nauraen.

Anaski oli ennenkin sattunut syöttämään varastettua tavaraa haluavilla
omia perunoitaan, ja tätä isäntä tarkoitti. Mutta tällä kertaa ei
Anaski ollut leikkituulella.

-- Saapihan niillä tuhmilla syöttää vaikka mitä, hän sanoi. Mutta tällä
kertaa minulla oli aivan oikea tuuma. Lanko-Mikko olisi hyvin tullut
toimeen kahdella lehmällä, kun ei ole lapsiakaan, ja Ruhkalle se olisi
ollut tasaiseen tarpeeseen. Olisi tuossa itsenikin ollut ruokaisempi
viettää tuiskupäiviä, mutta siihen toteen se meni. Kävi niin
kylläkseni, etten enää ruvennut yöksikään koko hökkeliin. Ja kyllä minä
jäiden tultua heitän nämä seudut ja lähden kävelemään toisiin
lääneihin.



Elinkeinot matkoilla.


Talven tultua pisti Anaski viulunsa konttiin ja kuluneet
kortit taskuunsa ja näillä työkaluilla varustettuna katosi
kotiseudultaan kuulumattomiin. Aikomuksena oli liikkua Pohjanmaalla ja
merenrantapuolilla. Seuraavana kevännä, kärrikelin tultua, tapasivatkin
Oulussa kulkijat hänet urakoitsijana Pyhännän Leiviskässä. Anaski oli
huomannut ettei talossa ollut kaivoa ja arvannut, että ne mielellään
soisivat semmoisen saavansa. Varustettuaan pajunhaarukan ja vesipullon
oli hän esitellyt itsensä maankuuluna kaivon katsojana ja saanut
uskomaan että kaivo syntyy aivan lähelle, hiekkakankaalle. Ja
vahventaakseen talonhaltijain uskoa oli Anaski ottanut kaivon urakalla
valmiiksi tehdäkseen. Työpaikka oli aivan maantien vieressä ja
matkamiehiä vähän ihmetytti nähdessään tutun miehen kuoppaa kaivamassa.

-- Mitä se Anaski on tullut tänne tekemään? kysyivät he seisauttaen
hevosensa.

-- Kaivon otin urakalla tehdäkseni, sanoi Anaski heittäen lapionsa ja
tuli tuttaviaan kättelemään. On niin häpeä, kun ei näin aika talossa
ole kaivoa.

-- Uskotko sinä siihen vettä tulevan?

-- Luultavasti ei minulta tule niin paljon kaivetuksi, mutta kun
tapasin ruokaisen talon, niin ajattelin että lepäilen nyt tässä ja
jäsenien verryttelemiseksi luoksentelen tuota pehmyttä multaa.

-- Mahtaa tulla hyvästittä eroaminen tästä työpaikasta.

-- Niinpä voipi käydä, arveli Anaski. En sentään aio kiirehtiä, ja jos
menette tähän syöttämään, niin elkää puhuko mitään minusta, ollaan vain
tuntemattomana.

-- Ei meistä ole pelkoa, jatka vain työtäsi, sanoivat matkamiehet ja
lähtivät ajamaan.

Sen perästä ei taas Anaskista kuulunut mitään, ennen kuin heinäajan
lopulla, jolloin hän ilmestyi Raaskalaan aivan samanlaisena kuin oli
lähtenytkin.

-- Vielä toki tuli Anaski takaisin, ihastelivat jotkut. Täällä jo
luultiin että se on pohjalaisille kaivoja kaivaessaan sortunut mullan
alle, ja tyttäret ovat ihan itkeneet, kun eivät ole saaneet mitään
tietoa sulhasistaan, ja ikäväpä täällä on ollut muillakin, kun ei ole
ollut kuka tosia puhuisi.

-- Hyvähän se on koirakin kuoltuaan, sanoi Anaski. Mutta eihän minusta
niin vain hopusti päästä. Ja toisekseen, onhan minulla siksi järkeä
etten kaivele niin syviä kuoppia, joissa vaaraan joutuu. Eikä ne
muutkaan mestarit tee itse, viivoja vain vetelevät ja keppejä
pistelevät, kyllä ne tyhmemmät sitten ponnistavat.

Minuakin toki pidettiin siellä niin arvossa, ettei laitettu jalkaisin
kulkemaan, vaan aina kyydittiin hevosella ja taloon tultua vietiin
vieraspuolelle suoraan.

-- Mutta miksikä ne kumminkin, vaikka niin hyvänä pitivät, laittoivat
jalkapatikassa kotiin? kysäsi isäntä.

-- Niinhän sen outo luulisi, että jalan ne laittoivat, sanoi Anaski
ylpeästi. Minulle toki herrat hommasivat maksuttoman kyydin ja itse
vallesmanni kirjoitti vielä mukaan kirjeen meidän pitäjään herroille,
että nekin ymmärtäisivät antaa hevoskyydin.

-- Kyydilläkö ne todellakin Anaskin toivat? kysyi isäntä totisempana,
sillä hän arvasi, että se on ollut ruunun kyyti, josta lisääntyy
maksut.

-- Ei minun tullut perille asti ajetuksi, sanoi Anaski rauhoittaen.
Olivat panneet koukkuvieteriset istuimet, niin ne niin pahasti
hytkyttelivät vanhoja jäseniä, että alkoi tuntua tukalalta. Rajan tällä
puolen vielä tietkin huononivat, niin silloin ajattelin että eiköhän
pitäne kääntää kello lampaan kaulassa. Minä pääsin kyytimiehen kanssa
hyväksi ystäväksi, kun hoitelin sen hevosta ja pidin huolen kapineista.
Ensi yöpaikassa minä otin talosta hohtimet, sanoin hevosen jalassa
naulan kohonneen, vaan päästelinkin ruuvit irti vieteristä ja muiden
nukkuma-aikana pistin konttiin ja läksin kävelemään. Se kyyti tuntui
paljon huokeammalta ruumiille ja huokeampi se oli vieterillekin.

-- Mahtaakokan tuo teko olla uskottava? epäili isäntä.

-- Harvoinpa minä valehtelen, vaikken totta puhu milloinkaan, mutta
tämä se ainakin on totta, vakuutti Anaski.

-- Minnekä se herrain lähettämä kirje joutui?

-- Sille jäi kyytimiehelle. Joutaa pitää muistona minulta, kun en
tullut hyvästiäkään heittäneeksi, näkyi nukkuvan niin kovin makeasti.

-- Mutta jos ne käyvät hakemassa täältä matkaa jatkamaan, arveli
isäntä.

-- Ei meillä ole enään mitään tekemistä, sanoi Anaski. Minä olen
matkani tehnyt ja lopettanut virkatoimeni tällä kertaa. Eikä siellä
povarina ja pelurina pysy leivissä. Mitähän jöröjä he lienevät.
Tohtorin ammatti siellä parhaiten elättää ja sitä työtä siellä olisi
vielä ollut, mutta ne herrat sen kyytinsä kanssa niin kiirehtivät.

-- Sinä olet mahtanut tehdä tuhotöitä ja ne ovat sen vuoksi
kiirehtineet.

-- Minäkö tuhoja? Sen taitavammasti ei kukaan tohtori paranna. Ja
tohtorithan ne vasta tuhoja tekevätkin: niillä on puukot ja myrkyt
muassaan, mutta minä en tarvitse muuta kuin terävän äimän ja
punontaista, niin kyllä tukkeutuu vaikka minkälaiset haavat. Ja myrkyn
summasta minä vain hieron tupakan lehtiä nuuskaksi ja tuppaan sitä
nenään, niin sillä eroaa kaikki romuskataudit. Mutta sitten ne minulta
sen mahdin varastivat ja täytyi turvautua toisiin rohtoihin.

-- Kuka tuo niin ovela oli, että Anaskilta varasti?

-- Akat lemmot. Joku niistä kuului olevan omissa tuskissaan ja enkös
minä hourautunut antamaan akoille nuuskapussia lainaan. Nämäpä tutkivat
minun rohtoni ja kun näkivät sen hyväksi, alkoivat itse hieroa tupakan
lehdistä. Nyt ei auttanut muu, vaan täytyi laittaa kaksi putelia, johon
toiseen panin tervavettä ja nimitin "narrami-ropiksi" ja toiseen
nuuskajauhoja ja vettä ja nimitin "peijami-ropiksi", ja niillä minä
sitten elättelin henkeäni.

-- Jottako oli semmoisen rohdon ostavia?

-- Paljo sitä ostettiin; kaikki kipeäpäiset ostivat.



Uutisviljelijänä.


Oli kekriaamu. Miehet istuivat Raaskalan tuvassa pöydän ympärillä,
maistelivat vanhan tavan mukaan viinaa, muistellen työvuoden aikana
sattuneita tapahtumia. He olivat hyvin tunteellisia, varsinkin renki
Matti, joka oli Raaskalassa palvellut monta vuotta, vaan nyt vaimon
otettuaan erosi pois ja aikoi ruveta uutismökkiä laittamaan. Tämmöistä
elämän muutosta ajatellessa heltyi hänen mielensä ryyppyjen
vaikutuksesta niin että vedet tulivat silmiin.

Anaskikin istui miesten seurassa ja oli saanut osansa ryypyistä. Häntä
säälitti Matin surullinen mieliala ja hän ryhtyi juttelemaan
rohkaisevia esimerkkejä omasta elämästään. Ohjeeksi niistä ei moni
paikka mahtanut kelvata, mutta estiväthän ainakin kuunteluaikana surun
kyynelten vuotamisen.

-- Ole sinä Matti iloinen, kehoitti Anaski. Sinä olet onnen poika
siihen verraten, kun minä läksin uutismökkiini asumaan. Sinulla ei
yhtään lasta, vaan minulla oli 12 ja vähänäköinen Liena. Siinä sitä
miestä kysytään, kun semmoisen joukon kanssa joutuu elämään. Jopa
minunkin silmäni kerran vilkkuivat, kun näin syksyllä, talven tulon
edellä ei enään kukaan ottanut huoneeseensa asumaan. Yksi päivä oli
vain jälellä asumislupaa, jolloin läksin metsään kirveen ja lapion
kanssa. Vaan sinä päivänä liikkui lapio eri tavalla kuin Pohjanmaalla
kaivoja kaivaessa. Iltasella oli tupa katto päällä ja kiuas nurkassa.
Eikä siinä ollut puita muualla kuin katon kannakkeina ja ovessa. Ja
silloin minä huomasin, että on suurta tyhmyyttä asua toisen huoneessa
ja maksaa siitä päivätöitä. Onhan joka paikassa siksi multapengertä,
että kaivaa kuopan ja panee katon. Ja se onkin vielä parempi kuin
puinen tupa: ei tuule seinän raoista, eikä säre lapset ikkunoita. Ja
kaikkein paraat lahjat minä ymmärsin vasta jälestäpäin. Siihen yhteen
näet pyrki talvella sisaren joukko asumaan ja minä lupasin, ajattelin
että pyörittelee hänessä ahtaammassakin. Mutta eihän siitä ahtaudesta
tiennyt mitään, vaikka tulihan niitä lapsia joka vuosi lisää
kumpaisellekin joukolle. Ne ruoputtivat joutessaan seiniä sitä
suuremmiksi, mitä enempi joukko kasvoi. Eikä ne katsoneet pysyykö
asunto neliskulmaisena: se oli milloin pyöreä, milloin soikea, ja
uunikin kiertyi viimein keskelle lattiata, vaikka nurkkaan minä sen
alkujaan tein.

Ja oli siinä huisketta ja melua, kun ne joukkokunnat liikkuivat
lattialla, vaan silloin se oli parasta, kun joutui jäniksen kiinni
ottaminen.

-- Missä? metsässäkö? kysyivät kuuntelijat.

-- Siellä tuvassa, selitti Anaski. Tuvan katolle näet kasvoi
vuodeolista rippuneista jyvistä laihoa, ja kun jänikset iltahämärässä
tulivat laihoa syömään, niin niitä tihkipäätä tipahteli lakeisen
reijästä tupaan. Ja olisittepas nähneet sitä mylläkkätä, mikä silloin
seurasi: suuret ja pienet juosta karsasivat huutain ympäri tupaa
jäniksen perässä. Pienimmät parkuivat vielä siitäkin, kun minun
Lienuni, joka oli vähänäköinen, tempoi ja paiskiloi niitä jäniksenä
milloin jalasta milloin tukasta, että kohona lentelivät. Viimein ne sen
jäniksen aina mukuroivat hengiltä ja alkoivat keittää poruuttaa.

Sepä se olikin liharuokia, minkä lakeisreijästä tippuneista jäniksistä
saivat. Eihän sille semmoiselle joukkokunnalle yksi mies jaksanut
rasvaisia paloja hankkia. Ja nauriillapa ne parhaastaan elivätkin, vaan
niidenkin kasvattaminen oli alkuaikoina vaikeata, kun täytyi itseni
naurismaa harata käsiharavalla. Vaan sitten toisina vuosina kävi jo
nauriin viljeleminen paremmin, satuin näet saamaan oikein mainion
nauriin kyntöhevosen, jommoista ei ole ollut muilla kellään.

-- Minkälainen pekuna tuo oli? kysyivät kuuntelijat.

-- Ei se mikään "pekuna" ollut, selitti Anaski totisesti. Olipahan
kookaskasvuinen susi.

-- Oikea susiko?

-- Aivan oikea susi. Oli vähän nälkätalvi, jolloin lapset parkuivat
tavallista enemmän, niin se alkoi kierrellä siinä mökin ympärillä,
kaapatakseen jonkun vänisijän hampaihinsa. Jopa viimein kävi niin
rohkeaksi, että tuli kävellä volkuilemaan tuvan katollekin.
Lakeisreikää ei uskaltanut enään milloinkaan pitää yöllä auki. Minä
mietin pääni ympäri, että mitä lemmon kanssa olisi tehtävä. Ei ollut
pyssyä millä ampuakaan ja toisekseen aloin ajatella että olisi tuo
talossa joku eläväkin tarpeeseen. Jopa ompelin vanhoista kengän
varsista lujat päitset tarpeen varalta.

Muutamana iltana siiten varustauttiin joukolla sutta kiinni ottamaan.
Lakeisreikä jätettiin auki ja minä Lienuni kanssa reijän alle säkkiä
pitelemään, että milloin susi alkaa tulla, niin silloin säkki päähän ja
nuoralla kiini. Viimein alkoi kuulua liikettä ja suden volahtelua
katolta. Silloin lapset täyttä suuta parkumaan ja Lienu vapisi kuin
vaaja virrassa. Jopa minunkin toista housunlahetta tahtoi heilutella,
vaan se loppui pian, kun suden takasorkat putosivat reikään. Minä
tartuin heti sorkkiin kiinni ja kiljuin Lienulle että pitele hännästä.
Tempoilipa pakana alussa aika lailla, niin että ylös se olisi meidät
vetänyt, jos ei muu joukko tullut painoksi, mitkä riippuen Lienun
helmoissa, mitkä minun jaloissani.

Sillä tavoin siinä vedettiin "sudenhäntää" aamupuoleen yötä, jolloin
suttakin rupesi väsyttämään. Minä komensin nyt kaikki joukot sorkista
pitelemään ja menin itse panemaan päitsiä suden päähän. Vaan enpä
eläissäni ole mokoman varsan päähän päitsiä asettanut. Kyllä se
irvisteli pahasti, niin että rukkaset täytyi ottaa käsiin. Päitset
pantuani laitoin sorkkiin nuorat, joista muut joukot hallitsivat, kun
ruvettiin taluttelemaan ja sidottiin loppuyöksi puuhun kiinni.

-- Semmoisen urhotyön päälle pitää antaa Anaskille ryyppy, sanoivat
kuuntelijat. Mutta kerroppa sitten mitenkä sinä sait suden opetetuksi
kyntämään.

Anaski ryyppäsi totisena ja virkkoi:

-- Niin kyntämäänkö? Ei se siihen tarvinnut mitään opettamista. Minä
vain valjastin paloauran eteen ja topautiin auran käret kantoon kiinni,
niin kyllä susi kuopalti neljän käpälän kanssa kannon ympäryksen pian
aikaa mustalle muralle. Yhden kannon ympärys kun tuli valmiiksi, niin
iskin auran toiseen kantoon ja sillä tavoin kierrettiin ympäri palon.

-- Rupesiko se susi myötäänsä kynsimään? kysyivät toiset.

-- Aivan omasta halustaan se sitä teki. Ei taitanut olla oikein
mieluiset ruuat, enempi kuin työtkään. Mahtoi olla katumoiksi koko
minun mökilleni tulo ja sen vuoksi se aina pyrki pakoon.

-- Mutta mitä se aura teki perässä, kun susi kumminkin käpälöillään
kyntämisen toimitti? kyselivät kuuntelijat.

-- Mitäkö? Onhan tuo selvä asia; kun on kerran hevonen, niin tottahan
pitää olla aurakin. Kovinhan se näyttäisi autiolta, jos nuorasta
hallitseisi. Luulisi syrjästä katsoja että siinä joku herrasmies on
matkalla metsästämään, vaan on unehuttanut pyssyn kotiinsa ja ryhtynyt
sen puutteessa myyrän pesiä kaivamaan.

Emäntäväki kantoi talkkunakuppeja pöydälle, ja niihin päin nyt miehet
kääntyivät, ollen mitä iloisimmalla mielellä, yksin Mattikin, joka
äsken vielä vesiä pyyhki silmistään.



Pantti.


Vaikka Anaski oli aivan kuin luotu hankkimaan toimeentulonsa hienomman
säätyluokan tavalla: soitto- ja valehtelemistaiteella, sekä lääke- ja
liike-aloilla, niin alentui hän siltä kiireimpinä työaikoina
tavalliseen ryskätyöhönkin. Vaan kun tämä ei ollut hänen
pääelinkeinonsa, saivat ansaitut jyväkappaset olla jonkun aikaa
perimättäkin, tuskan varalla. Kerrankin hänellä oli heinätyöpalkkoja
kokonaista kuusi kappaa Riuttalassa talveen asti. Eikä Anaskilla ollut
aikomus niitä syksytalvellakaan hakea, mutta aavistamattomat
vastahakoisuudet panivat siihen pakon. Ihan talven alussa, jolloin
soitantokausi alkaa, katkesi näet Anaskin koneesta viimeinenkin
ostokieli, niin pahalta paikalta, ettei siitä tullut solmeillenkaan
kalua. Yleisö ei ollut tyytyväinen yksinomaiseen rihmakielten törinään,
kun olivat tottuneet saamaan sekaan korvia kutittavampaakin ääntä. Hyvä
perunavuosi oli toisena harmillisena haittana. Kukaan ei ottanut
perunapalkalla elättääkseen ja paljonpa siitä kärsi povausliikekin, kun
hyvän perunavuoden johdosta sai suurin osa piikatytöistä miehen, ja
mitäpä ne sitten enään Anaskin povuista.

Näin täytyi Anaskin alkutalvesta turvautua kesätienestiin. Tyhjä säkki
kelkassa lähti hän kävelemään Riuttalaan.

-- Joko tulit hakemaan jyviäsi? kysyi isäntä pyhkäisten kädellään
vetistäviä silmiään.

-- Niinhän tuo Nälänter herra alkoi ruikuttaa, luulee täällä enemmänkin
olevan.

-- Vai Nälänter se pakotti, naurahti isäntä. Pitää mitata jyvät pois.

Hän otti avaimen naulasta ja lähti kävelemään aitalle. Alkoi jo ilta
hämärtää.

-- Uskaltaisitkohan antaa tulevan kesän työn päälle velaksi muutamia
kappoja? kysyi Anaski perässä kävellen.

-- No kyllähän minä uskaltaisin muuten, vaan tuli niin näperälti eloja,
että en minä halua antaa kellekään, esteli isäntä.

-- Vähäkö tuli eloja?

-- Vähä tuli.

Tultiin aittaan. Isäntä haki mittakappaa, mutta sitä ei löytynyt.

-- Ka se jäikin kellariin perunoita mitatessa, muisti hän viimein ja
meni noutamaan.

Anaski jäi yksinään ja vilkaistuaan ympärilleen, huomasi että täällä
säilytetään vaatteitakin nauloissa. Samassa hän teki sukkelan liikkeen,
pistäytyi ulkona kelkkansa luona ja oli kohta takaisin aitassa. Isäntä
tuli mittakapan kanssa.

-- Onhan täällä jyviä, sanoi Anaski hämmennellen kädellään hinkaloa.
Jos et uskalla muuten antaa, niin anna pantilla joku kymmenen kappaa.

-- Minkälainen pantti sinulla olisi? kysyi isäntä myöntyväisesti.

-- Luja verkapäällis-turkki.

-- Kun olisi nähtävänä.

-- On se tuolla kelkassa, otin siltä varalta matkaani.

Anaski nouti turkin, jota isäntä vähän hämärissä kopeloi ja virkkoi:

-- Luja turkki. Jospa minä annan. Pane tuonne naulaan.

Anaski asetti turkin naulaan ja sitten mitattiin 16 kappaa rukiita
säkkiin. Kahden miehen he nostivat säkin kynnyksen yli kelkkaan ja
Anaski lähti vetää julistamaan majapaikalleen.

Matkalla tuli Riuttalan poika ja renki vastaan metsästä hakokuormineen.

-- Eiköhän ole Anaski taas käynyt jostain myllystä jauhosäkkiä
kopaltamassa, virkkoivat he ohi mennessään.

-- Jyviä nämä ovat ja aivan rehellisesti saatuja, vastasi Anaski
ponnistaen eteenpäin.

Metsämiesten kotiin tultua muistui heille vielä äskeinen vastaantulija
mieleen ja talon poika kysyi:

-- Mistä se Anaski niin suurta jyväsäkkiä veti?

-- Meiltä se sai, vastasi isäntä. Oli vielä viimekesäisiä palkkoja
vähän ja lisäksi annoin 10 kappaa panttia vastaan.

-- Mitä sillä Anaskilla oli pantiksi antaa? epäili poika.

-- Luja verkapäällis-turkki, sanoi isäntä painolla, ilmaistakseen ettei
hän ole turhasta jyviään antanut.

-- Vai verkapäällis-turkki, ihmetteli poika yhäkin. Sietäisi tuota
nähdä. Missä se on?

-- Sinne minä käskin panna eloaitan naulaan, jossa on minunkin
turkkini, sanoi isäntä.

Poika ei saanut rauhaa, vaan meni valkean kanssa katsomaan. Kohta hän
palasi sieltä turkki käsivarrella ja sanoi:

-- Ei totisesti siellä ole vieraita turkkeja, mutta luultavasti se on
tätä isän turkkia käyttänyt panttinaan, koska helma on vieläkin
lumessa, niinkuin näette.

-- Mutta mitenkä se nyt oli? ihmetteli isäntä tarkastellen omaa
turkkiaan. Kelkastaan se kaiketi haki turkin. Vaan jokohan sinä aikana,
kun olin mittakappaa kellarista noutamassa, vei minun turkkini sinne?

-- Vieläpä siinä on epäilemistä, sanoi poika nauraen.

-- Sen se nyt osasi, virkkoi isäntä vähän harmissaan.

-- Sietäisi lähteä jälestä ajamaan ja ottaa jyvät pois, ehdoitti joku.

-- Antaa pitää, kyllä se ne kesällä maksaa, sanoi isäntä. Ja on se
Anaski niin rehellinen rosvo, ettei siihen saata suuttuakaan.



Opetus- ja kasvatusalalla.


Anaskin kalastuksella ja kesänvietolla oli jotenkin sama merkitys kuin
muidenkin taiteilijain, maalarien, runoilijain y.m., jotka nekin
asustavat kesänsä järvien ja merien rannikoilla, kooten aineksia ja
voimia talven varalle. Siellä heillä on huvilansa kuten Anaskillakin
kalasaunansa Kuikkasaaressa.

Anaski ei ollut maalari eikä runoilija, vaan oikea
kansallis-humoristinen taidepuhuja, joka toimitti monta hupaista hetkeä
niiden rantamien asukkaille, joilla seuduin hän liikuskeli. Siksipä
hänelle annettiinkin nurisematta anteeksi sellaiset pienet asiat kuin
leivät ja jyväpussit, vaikkapa niiden hankinta ei ollutkaan aina
ankarimman omistusoikeuden mukaista. Siinäkin hän vain seurasi muiden
taiteilijain tapaa, jotka nekin usein takausten ja "vippausten" avulla
hankkivat suurimman osan toimeentulostaan.

Monet taiteilijat antavat myöskin opetusta omassa aineessaan.
Anaskillakin oli yhtenä kesänä oppilas. Se oli eräs nuorimies, joka oli
perinyt vanhemmiltaan sievoisen omaisuuden ja eleli sen varassa
joutilaana. Tämä nuorimies alkoi seurata Anaskia, ei kuullakseen
opettajansa puheita, kuten entisen ajan oppilaat, vaan saadakseen
kitkutella viulua.

-- Tulisikohan minusta "pelimanni?" kysyi oppilas ensi päivänä
opettajaltaan.

-- Kyllä sinusta näkyy tulevan, vakuutti opettaja. Jousikäsi liikkuu jo
aivan tahdin mukaan.

-- Rupeaisitteko minua opettamaan, ja paljonko tahtoisitte
vaivoistanne? kyseli oppilas innostuneena.

-- Enhän minä tuosta paljoa, tuumi opettaja. Markka-kolmisen viulun
kielien ostoon ja toiset kolme vaivoista.

-- Sen minä maksan mielelläni, lupasi oppilas.

Tästä alkaen nähtiin kaksi miestä ahkerassa puuhassa Kuikkasaaren
ranta-äyräällä tai kalasaunassa. Joka neljännesminuutin kuluttua kuului
jotenkin samanlajinen ääni kuin kissa päästää, kun sen hännälle
astutaan. Näiden äännähdyksien väliajoilla asetteli opettaja oppilaan
sormia viulun kielien päälle ja saatuaan sopivalle paikalle, virkkoi:
"nyt", jolloin kuului uusi vingahdus.

Kun alkuharjoituksia arveltiin tulleen riittävästi, sai oppilas loman.

-- Nyt sinä voit opetella yksinäsi sen aikaa, kun minä menen ulommille
luodoille onkimaan.

-- Mutta nämä sormet eivät tahdo vielä taipua, valitteli oppilas.

-- Kyllä ne siitä vähitellen "lutviutuu", vakuutti opettaja.

Oppilas siirtyi mantereen puolen rantataloihin. Siellä hän jatkoi
harjoituksiaan. Mutta vaikka tämä musiikkiopisto oli ollut
paikkakunnalla näin lyhyen ajan, niin ihmiset olivat jo siihen määrään
hermostuneet, että tuskin jaksoivat kuunnella viittäkään minuuttia
Anaskin oppilaan harjoituksia. -- Ei tuota jaksa kuulla, sanoivat ja
ajoivat tuvastaan pois. Koirat ja siat olivat vieläkin hullumpia. Ne
ulvoivat ja röhisivät niin kamalasti, että oppilaan täytyi suorittaa
harjoituksiaan salpojen takana, kartanoista ulompanaolevissa huoneissa,
riihissä ja pajoissa.

Opettajan saavuttua kalastusmatkaltaan valitteli oppilas näitä
vastoinkäymisiään ja pyyteli kuuntelemaan meneekö "peli" oikein.

-- Nämä muut ovat niin tylyjä, etteivät rupea yhtään kuuntelemaan.
Sanovatpa vielä etten minä opi soittamaan vaikka kuinka kauan
opettelisin.

-- Mitä niiden sanomisesta, lohdutteli opettaja. Ne luulevat, että
soittamaan opitaan muutamissa päivissä. Vuosia siihen tarvitaan
ennenkuin sormet oikein "lutviutuvat". Mutta harjoittelehan ahkerasti
ja väliaikoinakin liikuttele sormiasi. Niin minäkin opettelin. Sitten
otin kaksi pärettä, toisen viuluksi toisen jouseksi ja niillä
laskettelin "katrillia", että täytyi väkisinkin sormien "lutviutua".

Tämä oli erinomaisen hyvä neuvo. Näiden päreharjoitusten aikana ei
oppilasta ajettu pois tuvasta, vieläpä kehuttiinkin hänen sormiensa
vikkelyyttä ja jousikäden liikkeitä.

Hänestä olisi ahkeruuteen katsoen voinut tulla vaikkapa
viulutaiteilija, mutta hänelle kävi kuten monelle muulle opin-uralle
antautuneelle: isän perinnöt loppuivat ennenkuin sormet ennättivät
"lutviutua", ja hänen täytyi ruveta rengiksi.

Niin päättyi tämä Kuikkasaaren musiikkikoulu.

       *       *       *       *       *

Parhaan kalansaaliin aikana muisti Anaski niitäkin ranta-asukkaita,
joilla ei ollut aikaa kalastelemaan, ja vei heille keittokalat
kohtuhinnalla. Seppämestari Miettinen oli yksi sellainen. Tämän
perheelle tuli tavallinen keitto parista kolmesta kookkaasta ahvenesta,
sillä joukkoa oli vain vaimo ja oppipoika.

Mutta eräänä päivänä sai Anaski kuulla, että näille tuttaville on
syntynyt kaksi poikaa. Nyt oli käytävä talossa, vaikkapa ei ollut
kalojakaan viemisiksi. Vanhemmat voivat olla pahemmassa kuin pulassa.
Ovat odottaneet yhtä ja laitelleet sen mukaan varustuksia, mutta
tuleekin kaksi. Sellaisissa odottamattomissa käänteissä joutuvat
elämänsä alkutaipaleella olevat ihmiset aivan neuvottomiksi, ja siksipä
halusi Anaski käydä tuttaviansa tervehtimässä. Samalla tiellä voisi
lausua jonkun rohkaisevan sanan. Surkuttelijoita löytyy joka mökissä,
mutta harvat kykenevät sanomaan sellaista, joka virkistäisi miellä ja
olisi opiksi. Anaskilla oli varastossa tällaistakin. Niinpä hän heti
kuulumisen kyseltyä alkoi kertoa omia kasvattaja-kokemuksiaan.

-- Niin se on aina, että kunnon miehelle syntyy ensimäiset pojat
kaksittain. Niin syntyi minullekin, vaan en minä siitä hämmästynyt,
vaikka vaimoväki hätäili, että millä ne elätetään lehmättömässä mökissä
ja kuka ne muutenkaan hoitaa. -- Olkaahan huoletta, sanoin akoille ja
kävin ratkomassa turkin hihat. Hihojen tyviin tein reiät. Sitten pistin
pojat turkinhihaan ja nostin tuvan naulaan. Eipä tarvinnut kätkyviä
eikä kapalovöitä, Ruisjauhovelliä keitettiin kerran päivässä. Ja ettei
tarvinnut huolehtia ruokkimisesta enempi kuin muustakaan hoidosta,
hankin minä kaksi puolen kannun pulloa ja kaksi vanhaa pyttyä. Pullot
täytin vellillä ja ripustin keskisistään nuoraan tuvan orteen, aivan
suun eteen. Pian oppivat pojat hamuilemaan pullon suun käsiinsä ja
vetivät velliä kuin parhaat patajuopot. Kun vielä viimeksi pistin pytyn
alle, oli laitos niin täydellisessä kunnossa, ettei tarvinnut päin
perin katsoa muulloin kuin astiain täyttämis- ja tyhjentämis-aikoina.
Enkä elämäni päivinä ole nähnyt lasten niin hyvästi kasvavan ja lihovan
kuin ne kaksos-pojat jauhovellillä. Tuskin olivat paljon päälle
puolenvuoden, kun turkinhihat tulivat niin ahtaiksi, että alkoivat
ratkeilla. Silloin otin pojat alas naulasta ja laskin lattialle. Mutta
kun ne tunsivat puuta jalkainsa alla, lähtivät laukkaamaan ympäri tupaa
kuin parhaat syöttiläät, ja turkinhihat joutivat toisia odottelemaan.

Vaikk'ei mestari Miettiseltä tullutkaan pannuksi käytäntöön tätä
Anaskin keksimää automaattista kasvatus-menettelyä, kokeili hän sen
verran, että haki pullonsa ja laski Anaskille yhtä monta ryyppyä kuin
oli syntynyt poikiakin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Anaski" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.