Title: Vuorisaarna - Romaani nykyajalta
Author: Kretzer, Max
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vuorisaarna - Romaani nykyajalta" ***


VUORISAARNA

Romaani nykyajalta


Kirj.

MAX KRETZER


Saksankielestä suomentanut

Maila Talvio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1897.



ENSI OSA


    Ja tapahtui, koska Jesus oli
    lopettanut nämät puheet, että
    kansat hämmästyivät hänen oppiansa.

    Sillä hän opetti heitä voimallisesti,
    ja ei niinkuin kirjanoppineet.

                       Matt. 7: 28, 29.



Ensimmäinen luku.


Aina kello kuudesta asti aamulla oli sade lakkaamatta valellut
Berliinin katuja. Tasaisesti kohisten kuin äärettömän vesiputouksen
säteet, kaatuivat pisarat maahan. Tuontuostakin vain nousi tikerä
syksytuuli lakaisemaan vesiä pitkin kiiltäviä kattoja, sitte
moninkertaisin voimin ajaakseen niitä rakennusten seiniä ja ikkunoita
vastaan tai alas katuja. Likapilvi silloin pärskyi ylös maasta,
kastellen sadekuurallaan ihmiset ja eläimet.

Sadan askeleen etäisyydessä näyttivät kadut loppuvan. Rakennusten
haamut, jalkamiehet, rattaat, kaikki muu jättiläiskaupungissa
katosi kosteaan höyryyn, joka sakeana, likaisena sumuna kääriytyi
kaikkialle. Yksin kumea rätinä ja humu sekä lyhtyjen ja kauppapuotien
heikko valaistus todistivat tuon näkymättömän maailman yhä jatkavan
väsymätöntä menoaan.

Kahdeksan aikaan illalla heräsi Josefa kovan käden kosketuksesta. Hän
oli nukkunut vanhan talon ylimmälle kiviportaalle ja kun hän unisen
katseensa nosti, näki hän edessään muutamia juopuneita, nuoria miehiä,
jotka levitettyjen sateenvarjojensa alta alkoivat laskea raakaa leikkiä
hänen kanssaan.

-- Sielläpä taitaa maata joku tytöntapainen! virnisteli muuan
nuorukaisista lepertelevällä äänellä.

-- Korea lapsi! sanoi toinen.

-- Onko musta vai vaalea? kysäsi kolmas.

-- Tutkitaanpas! mylvi joukkio.

He koettivat vetää pois huivia, joka peitti vasta heränneen tytön
pään. Mutta silloin vieri hänen koppansa tavaroineen alas portaita,
meni kumoon ja koko sisältö levisi likaiselle kadulle. Josefa rupesi
huutamaan; ääneen nauraen läksivät ylioppilaat tiehensä. Muuan
heistä korotti kurkkunsa laulamaan keskellä sadetta, toinen säesti
vihellyksellään ja muut alkoivat riidellä siitä, mihin kapakkaan nyt
mentäisiin.

Josefa ei huutanut apua; tuollaiset raakuudet olivat kasvaneet kiinni
hänen ammattiinsa, niinkuin vihriä saali hänen harmaaseen hameeseensa.

Hän hieroi silmiään ja tuijotti eteensä. Minkä tähden olivat hänet
herättäneet? Hän oli nähnyt unta -- rankkasateen raivotessa uneksinut.
Uni, köyhien suuri lohduttaja oli hetkeksi saattanut hänet paratiisiin,
ei tosin kukkien tuoksuvaan eedeniin eikä iäisen onnellisuuden
valtakuntaan -- vaan oli uni vienyt hänet samaan umpinaiseen, ilkeään
kellarihuoneeseen syvällä maan alla, jossa hän pienine siskoineen, isä-
ja velipuolineen asui.

Se oli kamala paikka: seinät rumankeltaiset, ikkunat syvät, ruudut
paikatut, näköala ahtaalle, pimeälle pihalle. Aurinko, valaessaan
kirkkauttaan taloryhmiin, päästi harvoin säteensä tähän kurjuuden
luolaan.

Tänä iltana oli Josefaa kotiin tullessa tervehditty suudelmilla ja
hellillä sanoilla -- tavallisesti häntä lyötiin, soimattiin. -- Tuo
valoisa kuva oli unessa väikkynyt hänen edessään. Ja herätessä mikä
pettymys!

Hän tunsi mielensä jäätyvän, veti kosteaa huivia ympärilleen ja
tuijotti eteensä. Ensi hetkessä ei hän saanut selville, miten hän
oli tullut tänne. Hämärästi alkoi hän sitte muistaa, että häntä
pari kolme kertaa jossakin porttikäytävässä oli hätistelty; nälän,
väsymyksen lamauttamana oli hän vihdoin nukkunut nykyiselle kovalle
istuinsijalleen.

Hän oli pääkaupungin syrjäkadulla, jonka ohi nykyajan vaahtoisa virta
jälkeä jättämättä oli rientänyt. Oikealle teki se mutkan, kiertäen
kirkon taka-osaa; vasemmalla yhtyi se, torin poikki päästyään, erääseen
pääkatuun, jolla pahasta ilmasta huolimatta vallitsi mitä vilkkain
elämä.

Rinnakkain siis maailmankaupungin herkeämätön suonentykytys ja
syrjäisen sopen hiljaisuus -- molemmat itse Berliinin sydämmessä.
Harvoin vain kajahti kadulla miehen askel, harvoin luikki ohitse
äänetön naisolento. Yhtä mykkinä, jylhinä kuin mustiin sadepilviin
haudattu kirkontorni, seisoivat molemmin puolin rappeutuneet
rakennukset. Matalista ikkunoista, joita säästäväisesti oli valaistu,
saattoi nähdä savuttuneitten huoneitten siniset seinät ja menneen ajan
räikeät seinäpaperit. Vinttikerroksesta kuului lapsen itku; se voitti
sateen yksitoikkoisen loiskinan.

Josefa käänsi katseensa vasemmalle, torin poikki, josta vilkkui
valaistu kaupunki. Siellä riennettiin, kiiruhdettiin; ihmiset
painoivat alas kasvonsa, vetäysivät sateenvarjojen suojaan,
varjelivat vaatteitaan, kiertelivät, astuivat varpain pitkin kiviä
likalammikoitten poikki, tervehtivät toisiaan ohimennen, pysähtymättä,
ajatellen vain suojaavaa kattoa ja sen mieluisaa lämpöä.

Häikäisevä hohto likeisistä lyhdyistä, valaistuista puoti-ikkunoista,
koko tuo upea valon runsaus, jota ei sadekaan saanut sammumaan, oli
ikäänkuin taikakeinoilla rakentanut maanpintaan toisen kaupungin. Aina
silminnäkemiin asti kuvastuivat kaikki esineet vesilammikoissa, märillä
kivillä ja kiiltävässä asfaltissa.

Jokainen lekottava kaasuliekki taittui lukemattomiksi valoiksi,
kapakkalyhtyjen heijastus muodosti veripunaisia säteitä märälle
maalle; vierivien vaunujen kirjavat ikkunaruudut, muut ajoneuvot ja
raskaat työrattaat leijailivat virvatulten lailla kivien, asfaltin
ja vesilampareitten poikki. Ei kuulunut muuta kuin sateen rapina,
ajureiden äänekkäät huudot, heleä kellonkilinä raitiovaunuista sekä
suuren, liikkuvan ihmisjoukon epätasainen astunta.

Berliini oli uudestaan herännyt; se varustautui illan ja alkavan yön
meluaviin huvituksiin.

Mykkänä, välinpitämättömänä katseli Josefa kuvaa edessään. Yhtä
läpimärkänä kuin tänään oli hän usein nähnyt Berliinin. Hän rakasti
tuota ilmaa, tuota ikäänkuin hiljaisella valituksella vinkuvaa tuulta,
joka puista varisteli viimeiset lehdet. Juuri se soitto soveltui hänen
elämäänsä. Jo hentona lapsena oli hän mielellään viipynyt sateessa,
leikkitovereistaan eronneena istunut yksinään jossakin nurkassa, omia
ajatuksiaan ajatellen.

Vähitellen selveni hänelle missä hän oli. Hän sitaisi märät hiukset
otsaltaan ja nosti päätään. Oikealla kohosi korkealta seinästä,
lyhty katukäytävän yli; vasemmalla oli alakerroksen ikkunain edessä
kaarenmuotoinen rautaristikko, joka jonkun verran ulkoni seinästä.
Vastapäätä yleni mahtava, iän mustaama kirkon etusivu, jonka valtavaa
kaariovea hän monasti oli ihaellut.

Nyt hän tiesi, missä hän oli. Hän istui talon kynnyksellä, joka aina
oli tehnyt häneen vankilan vaikutuksen. Usein oli hän retkillään
miettien pysähtynyt sitä katselemaan. Ei hän tietänyt kuka sen omisti
tai kuka siinä asui, mutta aina se vanhan tuttavan lailla veti häntä
luokseen.

Täällä, tässä nurkassa, jossa oven harmaa varjo illoin suojasi hänet
ihmisten näkyvistä, saattoi hän häiritsemättä vaipua uneen. Täällä hän
usein oli tarkastanut tavaroitaan ja laskenut ansaitsemiaan ropoja.
Harvoin joku läksi talosta, harvoin joku tuli sen ovia avaamaan.

Äkkiä sade laantui. Josefa katseli kelpaamattomaksi käynyttä tavaraansa
ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. Hän nousi ja kokosi hajalle
menneet kapineet. Syvä alakuloisuus valtasi hänet. Mimmoinen tulisi
tänään olemaan vastaanotto kotona?

Kamala pelko alkoi ajaa häntä takaa. Hengissä tunsi hän jo
velipuoliensa moninkertaiset raakuudet ja lyömiset, jotka häntä
odottivat. Vavistus pöyristytti hänen ruumistaan kantapäästä kiireeseen
asti. Niin julmalta kuin nyt, ei hänen elämänsä vielä milloinkaan ollut
tuntunut. Eiköhän olisi parasta, ettei hän enään milloinkaan palaisi
kotiin? Mutta mitä silloin sanoisivatkaan pienokaiset, nuo herttaiset
olennot, joille hänen piti olla äidin sijaisena ja jotka aina olivat
ottaneet hänet vastaan mitä suurimmalla riemulla?

Sanomaton hyljättyyden tunne valtasi hänet. Hän putosi takaisin
istualleen, kätki kasvot käsiinsä ja päästi kuumat, kirkkaat kyyneleet
tulvimaan alas poskia.

-- Lapsi, mitä itket?

Hän säpsähti. Hänen edessään seisoi mies, joka läjähytti kokoon
sateenvarjonsa ja kumartui alas hänen puoleensa.

Vastauksen asemasta kuului nyyhkytys.

-- Lapsi, mikä sinun on? Ehkä minä saatan auttaa sinua? jatkoi mies,
painuen yhä syvemmälle ja tarttuen hänen märkään käteensä.

Untako Josefa yhä näki, taivaan korkeuksistako tuli tuo ääni hänelle,
kurjuuden tyttärelle julistamaan armahdusta? Äkkiä meni hänen
tajunsa sekaisin, selkeä käsitys katosi, hänen silmissään muuttuivat
kaikki muodot ja piirteet. Kylmä oli hänen jäsenensä jähmetyttänyt,
juopuneitten ylioppilaitten raaka leikki mieltä täristyttänyt; ja
kamala, armahtamaton nälkä risteili hänen aivoissaan, tehden hänen
henkensä tympeäksi, tahdottomaksi. Hullu mielikuva valtasi hänet. Se
muutti hänet luonnollisesta, aistillisesta maailmasta kuumesairaan
kummitusten ja hourailujen mielentilaan. Hurjassa pyörteessä alkoi
kaikki liikkua hänen ympärillään.

Äitivainaja oli omistanut ruokatavarakaupan. Siellä oli riippunut yksi
ainoa kuva; se oli Vapahtajasta, kun hän siunaten ojentaa käsiään.
Värit olivat kirjavat ja räikeät, mutta sammumattomasti oli kuva
painunut Josefan muistoon. Olihan hän lapsena niin monasti seisonut sen
edessä, tavaellen sanoja "Jesus Kristus".

-- Hän se tulee köyhiä auttamaan, oli äiti usein sanonut.

Tämä muisto heräsi äkkiä Josefassa. Hän näki näyn. Kirkastunut,
yliluonnollinen kuva heijastui hänen silmiinsä, jotka olivat ummessa.

Likainen, märkä maaperä muuttui lämpöiseksi, punertavaksi
pilvikerrokseksi; lyhdyn surkeasta hohteesta tuli kirkas sädetulva,
jonka takana leveni valomeri. Yksin kirkon jättiläismuuri pysyi
entisellään; sitä vastaan erottautui kaikki häikäisevänä. Ja keskellä
tätä loistoa näki vilusta värisevä Josefa miehen pilvillä seisomassa,
puettuna pitkään siniseen viittaan. Valokehä ympäröi hänen päätään,
ikäänkuin siunaten ojensi hän kätensä ja lausui sanat:

-- En minä ole tullut sieluja hukuttamaan, vaan vapahtamaan.

Josefan kalpeat kasvot retkahtivat taappäin, ruumis kadotti
tasapainonsa, kauhu karmi jäseniä ja hiljaa kuiskasivat hänen huulensa
sanan "Kristus". Miehen korvaan kaikui tuo huokauksena, joka halajaa
pelastusta.

Hän koetti tukea tyttöraukkaa, tarttui hänen käteensä, kosketti hänen
otsaansa ja kättänsä, ja huomasi molemmat polttavan kuumiksi. Heikkona,
tahdotonna vaipui tyttö hänen syliinsä.

Mies avasi oven ha'an, vei väsyneen etehiseen ja laski hänet kapeitten,
ensi kerrokseen vieväin puuportaitten alimmalle asteelle. Siinä Josefa
avasi silmänsä.

-- No, onko nyt parempi?

Tyttö nyökäytti vain päätään ja koetti nousta. Mies tuki häntä, ja
puolipimeässä astuivat molemmat ylös portaita. Ylhäällä paloi lamppu,
luoden kirkasta valoa seinille ja permannolle. Näytti niin siistiltä,
ovet olivat valkeiksi maalatut, pestyille lattioille oli sirotettu
hiekkaa. Oikealta vei käytävä taempiin huoneisiin; etumaisiin johti ovi
portaitten kaiteilta.

Mies avasi oven ja virkkoi:

-- Astu vain sisään.

Sitte hän tuli perässä ja sulki oven. Samassa oli toinen ovi pitkässä
käytävässä avautunut ja esiin pistäytynyt vannan naisen pää.

-- Meidän tuleva pappimmeko tuollaisen retkaleen kanssa? Aijaijai,
kaikkia sitä pitää näkemän!

Lausuttuaan nämät sanat hiljaa itsekseen, katosi eukko.



Toinen luku.


Tohtori Konrad Baldus sytytti tulta ja pani pois hatun, sateenvarjon ja
päällystakin.

-- Istu, lapseni.

Josefa noudatti kehoitusta, yhä vielä vavisten mielenliikutuksesta ja
vilusta. Suurimmalla hämmästyksellä katseli hän ympäristöään. Pastorin
työhuone oli matala, eikä sitä erittäin oltu koristeltu tai somistettu.
Lukuunottamatta suurta kirjoituspöytää ja täyttä kirjakaappia, ei ollut
mitään, joka olisi pistänyt silmiin; paitsi ehkä seinille ripustettuja
valokuvia, puu- ja kuparipiirroksia, osittain raamatullisista aiheista,
osittain kirkoista tai kunnianarvoisista teoloogeista ja pastoreista.
Oikealla kirjoituspöydästä vei ovi makuusuojaan, ruskeain uudinten
taakse, jotka olivat alhaalla.

Konrad Baldus oli yli kolmenkymmenen iässä. Hänen ulkoasussaan ei
ollut mitään, jonka nojalla ensi näkemältä olisi voinut päättää hänen
kuuluvan kirkkoon. Hänen vartalonsa oli korkea ja voimakas, profiilin
piirteet tarmokkaat, silmä suuri ja kirkas; tummat, kiharat hiukset
olivat päälaella harvenneet, jota vastoin täysiparta oli sitä tiheämpi.
Lempeys, hyvyys loistivat hänen kasvoistaan; pukuaan näkyi hän hoitavan
erittäin huolellisesti. Hyvin tehdyssä, napitetussa mustassa takissaan
teki hän seuramiehen vaikutuksen.

Kolkon lokakuupäivän tähden oli tänään ensi kerran lämmitetty.
Huoneessa vallitsi miellyttävä lämpö.

-- Istuppa tähän uunin ääreen, se tekee sinulle hyvää, sanoi hän
Josefalle ja asetti tuolin aivan kiinni uuniin. Tyttö totteli. Eloa
luova henki huokui häntä vastaan tässä huoneessa. Kauvan kaivatun
hyvinvoinnin tunne valtasi hänet. Viime sanat karkoittivat kaiken
pelon. Kukaan ei vielä ollut kohdellut häntä näin ystävällisesti.
Jännityksellä odotti hän, mitä nyt seuraisikaan. Hän otti nuivin
päästään ja vei punertuneet kätensä uunin yhteyteen. Sen ohessa seurasi
hän uteliaasti suojelijansa liikkeitä ja antoi katseensa kulkea pitkin
kuvia seinillä.

Hetkisen oli Konrad Baldus seisonut häneen selinpäin; nyt hän kääntyi,
asetti pöytälampun niin, että sen kirkas valo sattui tyttöön ja katseli
häntä. Hänen silmäyksensä mittasi koko hänen olentonsa ja pysähtyi
sitte kasvoihin. Tämän tarkastuksen kestäessä loi tyttö silmänsä maahan.

Pappi huomasi heti, miten miellyttävät nuo kasvonpiirteet olivat:
profiili säännöllinen, poski hienosti kaareva, suu pieni, otsa
kaunismuotoinen, silmät suuret, verhotut. Yksin tukkakin, vaikka
läpimärkänä, näyttäytyi koko kauneudessaan ja upeudessaan. Hänen
päässään oli jotakin yhtä hienoa kuin valkeasta kivestä veistetyssä
kuvassa. Hänen vartalonsa oli aikaiseen kehittynyt, mutta siitä
huolimatta näytti hän olleen huonolla hoidolla ja joutuneen rappiolle.
Puute virnisteli hänen vaatteidensa jokaisesta poimusta.

Konrad Baldus istuutui vastapäätä häntä.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Josefa Sina.

-- Sinäkö? -- Kummallinen nimi, lausui pastori enemmän itsekseen kuin
tytölle.

-- Se oli äitini nimi, puuttui tyttö vilkkaasti puheeseen.

-- Vai niin. -- Ja pappi katsahti häneen äkkiä pitkään.

-- Entä miten vanha sinä olet?

-- Olen täyttänyt neljätoista vuotta.

-- Vieläkö äitisi elää?

-- Ei, hän kuoli kaksi vuotta sitte.

Kehoittamaa kertoi hän koko nykyiset olosuhteensa: isä oli ollut leski
kun hän äidin nai. Isä oli tuonut taloon molemmat poikansa. Omia
siskojaan rakasti tyttö suuresti, mutta velipuoliensa kanssa eli hän
ainaisessa vihollisuudessa. Kyllä he varmaankin taas tänään lyövät
hänet sinelmiä täyteen, jos hän palaa ilman ansiota ja tavara vielä
päänpäätteeksi on pilalla! Isä ei välitä mistään, sillä hänen päänsä on
aina sekaisin. Jollei pikku siskoja olisi leipää huutamassa, niin hän
kyllä aikoja sitte olisi hypännyt alas joltakin sillalta.

-- Älä tee syntiä, lapseni. Sellaista ajatusta et saa milloinkaan
päästää mieleesi, sillä se sotii jokaista jumalallista käskyä vastaan.

Pappi puhui niin ankaralla katseella, että tyttö säpsähti ja kyyneleet
uudelleen tulivat silmiin. Hän nousi, asteli vastaiselle seinälle
vetääkseen soittokelloa, mutta ei sitte liikahduttanutkaan nuoraa, vaan
vaipui hetkeksi miettimään. Äkkiä teki hän päätöksen ja kääntyi tytön
puoleen.

-- Odota muutamia minuutteja. Minä tulen heti takaisin.

Nämät sanat lausuttuaan jätti hän huoneen. Etehisessä oli hän
törmäämäisillään emäntäänsä, arvoisaa kirkonpalvelijanleskeä, rouva
Ulrika Brennerleiniä vastaan, joka juuri aikoi laskea korvansa
avaimenreikään. Tämä tuli suuresti hämilleen ja pyysi tuhansin kerroin
anteeksi.

-- Aioitteko tulla huoneeseni, rouva Brennerlein? Puhtaalla
omallatunnollaan tarjosi pappi heti hänelle tilaisuuden moraaliseen
puhdistumiseen.

-- Minä luulin meidän rakkaan herra pastorimme soittaneen.

-- Enpä vielä kokonaan ole "meidän", rouva Brennerlein, mutta kaippa
tästä siksi tulen.

-- Kyllä se hyvä Jumala siihen siunauksensa antaa, virkkoi rouva,
tekopyhästi kohottaen silmiään.

-- Ei, en minä soittanut, mutta siitä huolimatta minulla on asiaa
teille.

-- Herra pastori ei suinkaan vielä tiedä, että minua vaivaa alituinen
soiminen korvissa... Mutta onhan parempi olla virassaan liian innokas
kuin huolimaton. Hyvä Jumala sen tietää, että minä olen synnillinen
nainen, jollei se ole totta, että minä aina pysyn valmiina.

-- Hyvä, hyvä; kyllä minä sen uskon, rouva Brennerlein, puuttui pappi
hänen puheeseensa. -- Mutta menkäämme nyt teidän puolellenne, teidän
täytyy toimittaa minulle pieni asia.

-- Onko herra tohtorilla vieraita?... Suvaitseeko herra tohtori ehkä
tahtoa olutta?... Ehkei herra tohtori vielä ole syönyt päivällistä?
mätti hän yhtämittaa, valmiina palvelemaan, oikealla kädellä silitellen
vaaleaa esiliinaansa ja nyökyttäen päätään oikealle, syystä että hän
paremmin kuuli oikealla kuin vasemmalla korvallaan.

-- Menkää vain edellä. Saatte heti kuulla.

-- Oi ei, vaan teidän perässänne.

Heidän astuessaan huoneeseen, hyppäsi kaksi suurta kissaa alas
katetulta pöydältä sohvan ääressä, ja piiloutuivat leveän sängyn alle.
Kaikesta päättäen olivat ne juuri olleet ottamaisillaan pöydälle tuodut
ruoat likeisen tutkimuksensa alaisiksi. Kunnianarvoisa emäntä törmäsi
paikalla esiin:

-- Missi, Mirri, mitäs te teette?! Ettekö te tunne seitsemättä käskyä?
Odottakaa vaan, kunhan minä tästä kerron herrakullalle, kirkui hän
vihoissaan, huolimatta hyyryläisensä läsnäolosta.

"Herrakulta" oli hänen poikansa, joka isänsä kuoltua oli saanut hänen
virkansa. Hän oli naimaton ja asui äitinsä luona. Rouva Brennerlein
odotti häntä juuri kotiin, jonka tähden hän oli tuonut ruoat pöytään.

Suuren perhelampun valossa näyttäytyi Filip Brennerlein vainajan leski
rotevaluiseksi, seitsemättäkymmentä ikävuottaan likeneväksi naiseksi.
Hänessä oli jotakin, joka muistutti noitaämmää juhlapuvussa. Hän käytti
mielellään suuria, vaaleavärisiä esiliinoja ja hoiti erityisellä
huolella tukkaansa, jossa ensi harmaat hiukset yksitellen näkyivät ja
joka, jaettuna molemmin puolin otsaa, aina oli siloseksi kammattu.

Hän oli jo neljäkymmentä vuotta asunut tässä talossa ja sinä aikana
oli hänen nimensä naapurien kesken ennättänyt hankkia maineen, joka
ei liioin ollut hänelle eduksi. Hänen puhetaitonsa palveluksessa oli
sata kieltä. Kirkko ja kaikki mikä siihen kuului oli oikein hänen
valtakuntansa. Joka kolmantena sananaan käytti hän "Herra Jumalaa",
kuudentena "pastoria" ja kymmenentenään "seurakuntaa". Huomattava
on, että sen lisäksi "meidän" seurakuntamme sai erityisen painon.
Sitäpaitsi tunsi hän kaikki pappistoimen salaisuudet ja seurakunnan
olosuhteet. "Sisälähetystä" suosi hän erittäin vilkkaasti.

-- Eikö herra tohtori suvaitse istuutua? Kiireesti työnsi hän pöydän
sohvan edestä, sitaisi kädellään päällystä ja hypisti valkeita
pitsikoristeita, jotka peittivät selkänojaa.

-- Kiitos, minulla ei ole aikaa... Huoneessani odottaa tyttö...

Ulrika Brennerlein ei antanut hänen puhua loppuun. Hänen kasvoihinsa
tuli ilme, joka osoitti hänen osaavan panna arvoa siihen mitä hänelle
uskottiin.

-- Mutta herra tohtori -- enhän minä sellaiseen katso. Hyvä Jumala sen
tietää.

Sanattomana jäi tohtori häneen tuijottamaan. Hän luuli hänen äkkiä
tulleen hulluksi. Rouva käänsi hänelle selkänsä, silitti pöytäliinaa ja
jatkoi:

-- Herra tohtorin edeltäjä, herra kandidaatti Bläsel, se se kyllä
meni liian pitkälle. _Hän_ se teki hullutuksia!... ja kyllä hän juoda
osasi! Se mies oli joutunut huonoille teille. Tuskin oli hän pitänyt
koesaarnansa, kun hän muutti pois luotani. Ensimmäinen herra pastorimme
tyttärineen taisi kerran nähdä hänet jossakin siivottomassa seurassa.
Mitäpä hänestä olisikaan ollut seurakunnalle. Sellainen se ihmisluonto
on... Taivas sen tietää. Ei herra pastorin siis tarvitse minua
ujostella, kyllä minä tiedän elämän kulun.

Tohtori Konrad Baldus antoi hänen puhua loppuun ja kiitti hengissä
sattumaa, joka hänelle niin pian oli paljastanut arvoisan rouvan
mielipiteet perheellisissä asioissa.

-- Rouva, nyt ei teidän päänne lie oikein kunnossa! kiljasi hän niin
äkkiä, että nainen pelästyksissä kääntyi päin, jääden suu auki häneen
töllöttämään kuin yliluonnolliseen olentoon. Hän oli käynyt kalpeaksi,
nenä näytti pidenneen. Vavisten, käsivarret hervottomina riippumassa
seisoi hän papin edessä.

-- Suokaa anteeksi, herra pastori, jos olen tehnyt väärin, mutisi hän,
painaen silmänsä alas papin leimuavalta katseelta.

-- Te olette vanha, kielevä nainen, sanoi pappi, -- sentähden minun
täytyy antaa teille anteeksi sananne. Mutta nyt asiaan. Minä tapasin
kadulla tyttöraukan, vielä puoleksi lapsen, nälkään ja viluun
nääntymäisillään. Minä tahdon häntä armahtaa. Toimittakaa pian jotakin
lämmintä ruokaa. Mitä teillä vain on! Ehkä keittäisitte teetä.

Näillä sanoilla kääntyi hän pois, jättäen rouvan hämmästyksiinsä. Vasta
oven sulkeuduttua rouva Brennerlein taas sai toimintakykynsä takaisin.

-- Hyvä herra pastori, älkää soimatko minua, älkää tehkö vanhaa naista
onnettomaksi. Olenhan minä jo neljäkymmentä vuotta uskollisesti
palvellut kirkkoa, henkeni minä heitän seurakunnan edestä, Herra
Jumalani sen tietää, huusi hän hänen jälkeensä.

Kuullessaan oven toisella puolen sulkeutuvan, naurahti hän hiljaa,
pilkallisesti itsekseen. Sitte huusi hän kissoja, jotka heti tulivatkin
ja sitaisivat päitään häntä vastaan. Poikansa poissaollessa piti hän
elukoita seuranaan. Salatakseen mielenliikutustaan, helisteli hän
astioita kosketellessaan, sytytti sitte lampun ja läksi kyökkiin. Tämän
kestäessä puhutteli hän kissoja:

-- Tulkaa, Missi ja Mirri, niin laitetaan sille retkaleelle jotakin
syötävää, sillä retkale se sittenkin on ja siksi se jää -- ja omat
ajatukseni minulla on koko asiasta. Ei sitä meidän päivinämme turhaan
kadulta korjata sisään tuollaisia henkilöitä... Mitä sinä Missi
mauruat? Pysykkin mauruamatta! Ota esimerkkiä Mirristä, se on paljon
kiltimpi... Niin, mitä minun pitikään sanoa... Niin, sitä, etten
liioin luule tämän uuden täällä tulevan kuinkaan pitkäikäiseksi: me
tulemme pitämään siitä huolta! Meidän seurakunnassamme pitää kaiken
käydä puhtosesti ja siististi... Mirri sinä, älä mene sen padan
kimppuun, tulet likaiseksi... Seurakunnan kunniallisessa palveluksessa
on meikäläinen harmaantunut ja vanhentunut. Hyvä Jumala tietää miten
säntillisesti aina aamu- ja iltarukoukset ovat tulleet rukoilluiksi. Ja
tulee sitte tuollainen nuori mies suutansa soittamaan. Kaikkia tässä...

Armottomasti kalisteli hän hellanrenkaita, ikäänkuin niille kostaakseen.

-- Vapaamieliset yleensä eivät sovi kirkkomme palvelukseen. Niinhän se
herra konsistoorineuvoskin hiljan oli sanonut, kertoi herrakulta...
Missi, mitä, sinä koukistat selkääsi sanoilleni! Minäpä sinut opetan
koukistuksista, kun puhun näin totisia asioita. Taidat siinä vielä
irvistellä ja nauraa. Odotahan, en ole tänään leikkituulella!

Hän tempasi seinältä mattokepin ja lähetti sen kopistamaan mustan
kissan selkää. Surkeasti naukuen elukka pakeni pesuinpenkin alle.

-- Niin, mutiseppas vielä, senkin hirviö... Mirri, sinä olet paljon
siivompi, tule tänne niin saat maitoa!

Harmaa kissa naukui ystävällisesti, sivellen päätään harmaan hameen
helmaa vastaan.

-- Nuo valistuneet, niinkuin he itseään nimittävät, tahtovat asettaa
kirkon temppelin harjulle. Mutta sitä emme me siedä, sanoo herrakulta,
ja herrakulta on jumalaapelkäävä mies. Niin, niin, se aika jossa
elämme, on paha! Uskovaiset työnnetään syrjään ja uskottomat tahtovat
hallita. Vapahtajaa ei enään pidetä Jumalan poikana, vaan tavallisesta
vaimosta syntyneenä... Mutta hovisaarnaaja Bock, hän se heille antaa
takaisin kokouksissa... se hurskas, herttainen, kelpo mies. Suokoon
hänelle taivas vielä pitkän iän...! Missi, senkin kelvoton kalu, etkö
etene siitä kanasta! Mirri, sinä saat maitoa ja vehnäleipää. Ja hän
saa rangaistuksekseen istua ja katsoa kuinka sinä syöt... Niin, kaikki
he kirkkoon iskevät kiinni hampaansa, mutta kylläpä purevat hampaansa
pirstoiksi... No, tuossa on nyt teetä retkaleelle. Paistiakin on vielä
vähän. Tarkastelenpahan likemmin puhdasta pulmusta, kun vien hänelle
ruokaa. Niinkuin ei herrojen kandidaattien ihmisrakkautta tunnettaisi!
Ei tarvitse muuta kuin muistaa Bläseliä. "Auttakaa langenneita naisia!"
oli hänellä tapana sanoa. Ja hän heitä auttoikin, vaikka omalla
tavallaan!... Suoraan silmiin minä huomenna voin hänelle sanoa sen,
mistä häntä tänään syytin... Eikä tiedä... tuo tuolla ei tunnu olevan
rahtustakaan parempi...

Hän ojentui ottamaan tarjotinta, järjesti teevehkeet, huusi kissat ja
läksi niiden seuraamana takaisin asuinhuoneeseen.

Konrad tapasi Josefan istumassa samassa asennossa, johon hän oli hänet
jättänyt. Haju hänen märistä vaatteistaan tuntui ilkeältä. Konrad avasi
ylemmän ikkunaruudun päästääkseen sisään raitista ilmaa. Sade ja tuuli
olivat lakanneet. Hän käveli edestakaisin huoneessa. Emännän epäluulo
oli häntä syvästi suututtanut ja antanut hänen ajatuksilleen määrätyn
suunnan.

Kaksi päivää oli hän nyt ollut Berliinissä, jonka hän ylioppilaana
kymmenen vuotta sitte jätti. Vain kahdesti tämän ajan kuluessa oli hän
jonkun viikon viipynyt kaupungissa. Syntyisin oli hän berliiniläinen
ja kuului sangen arvossapidettyyn sukuun, jonka ammattina miesmuistiin
asti oli ollut sielunpaimenen toimi. Fredrik Wilhelm II:n aikana
oli muuan Baldus tehnyt itsensä erittäin tunnetuksi oikeauskoisena
saarnaajana. Ja vapautussodan aikana oli eräs Daniel Baldus
sotilaspappina kuollut sankarikuoleman.

Konradin äiti oli kuollut. Hänen isänsä oli eläkettä nauttiva pastori
Konrad Fredrik Baldus, ja veli Herman Julius oli yhä virassaan,
naapuriseurakunnan ensimmäisenä pappina. Hän oli naimaton, kuului
oikeauskoisiin ja nautti kirkkoraadissa suurta kunnioitusta.
Viime vuosien kirkollisissa liikkeissä oli hän monasti näytellyt
tärkeää osaa. Kun hän kaksikymmentä vuotta sitte oli vaalissa, oli
seurakunnassa vallinnut kova taistelu, jossa vapaampi näkökanta
uhkasi päästä voitolle; mutta vanhoilliset olivat sitte voittaneet
vapaamieliset. Se oli tehnyt hänet yhä varmemmaksi oikeauskoisissa
mielipiteissään.

Konrad oli kuopus; hän oli kuusitoista vuotta nuorempi kuin Herman
Julius; hänen elämässään oli ollut paljon vaiheita. Ensin oli hän
tutkinut luonnontieteitä, sitte oli hän joitakuita lukukausia
kuunnellut filosofiaa, vihdoin isänsä erityisestä tahdosta
antautuakseen teologiaan. Tätä oli paljon helpoittanut se seikka,
että hänellä aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tavaton taipumus
saarnastuolista puhumaan.

Kolme vuotta oli hän ollut lastenkasvattajana eräässä kreivillisessä
perheessä matkoilla, suurimmaksi osaksi ulkomailla; sitte oli hän
vuoden viettänyt apulaispappina eräässä pienessä seurakunnassa
Pommerissa. Aivan äkkiarvaamatta oli hän kutsuttu tänne hoitamaan
toisen saarnaajan virkaa kirkossa vastapäätä. Hänen nimensä oli jo
tuttu sanomalehdistä, sillä hänen vapaamielinen katsantokantansa,
hänen uutta periaatetta suosiva kirjallinen toimintansa oli saattanut
hänet monen ihmisen epäsuosioon. Jännityksellä ja uteliaisuudella
odotti sentähden sekä kirkkoneuvosto että seurakunta hänen ensimmäistä
esiintymistään.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen oli hän käynyt tervehtimässä paria
huomattavaa seurakunnan jäsentä, superintendenttiä ja tulevia
virkaveljiään Pyhän Marta-kirkon seurakunnassa. Tuollaiselta
esittelyretkeltä oli hän juuri tänään palannut, kun tilaisuus tarjoutui
osoittaa Josefalle kristillisyyden ensimmäisen käskyn täyttämistä. Hän
oli koko matkan ollut huonolla tuulella, hyvä työ varmaankin hänet
siitä auttaisi.

Herra superintendentti Thürmel oli ottanut hänet kylmästi vastaan.
Tosin oli hän ollut sangen kohtelias sekä laiminlyömättä mitään, jota
sivistyneeltä ihmiseltä ja korkealta viranomaiselta saattaa odottaa,
mutta keskustelun koko luonne oli ollut jääkylmä, liikkuen yksinomaan
viitatulla tiellä uuden ja vanhan katsantokannan välissä.

Vasta kuultuaan että tohtori oli naimaton, oli herra Thürmel tullut
hiukan armollisemmaksi. Jonkinlaisella hyväntahtoisuudella oli hän
häntä silmäillyt, sitte kääntyäkseen Sesilian, vanhimman ja naimattoman
tyttärensä puoleen, joka istui lukemassa kirjaa ja tuontuostakin
huomaamatta koetti luoda silmäyksen tuohon miellyttävään mieheen, joka
ei ollut edes kihloissa...

Koputus oveen herätti Konrad Balduksen hänen ajatuksistaan. Hänen
kehoituksestaan astui rouva Brennerlein sisään. Puoliääneen ja
hymyillen lausui hän "hyvää iltaa", tuli sitte likemmä, arvokkaasti
kantaen tarjotinta ruokineen, juomineen. Sinä hetkenä ei hän ollut
muuta kuin nöyrä, alistuva ja jumalaapelkäävä kirkonpalvelijan leski,
joka aina hyyryläisensä hyväksi oli valmis mitä suurimpiin uhrauksiin
ja jonka lempeistä kasvoista loisti sielun koko rajaton hyvyys.

-- Tähänkö minä saan asettaa, herra pastori? kysyi hän vaatimattomasti,
tultuaan sohvapöydän ääreen.

-- Olkaa hyvä, vastasi Baldus lyhyesti ja siirsi syrjään kirjaläjää,
joka oli tiellä. Sillaikaa kuin hän siinä kumartui, vilkaisi Ulrika
Brennerlein oikealle. Katseella, jonka yksin kissat tunsivat, kun ne
olivat huoneessa lianneet, mittasi hän tytön kokoonpainuneen olennon.
Kiireesti oli hän ampunut myrkkynuolen silmästään, mutta Josefa oli
ehtinyt sen tuntea. Hän lankesi vallan lamaan ja mieleen nousi kysymys:
mitä hän minusta ajatteleekaan? Mutta samassa käänsi hän kirkkaan,
tyynen katseensa mieheen, jonka hän nyt tiesi papiksi.

-- Hyvää ruokahalua, virkkoi kunnianarvoisa rouva Brennerlein
alaspainunein silmin ja siirtyi äänettömästi ovea kohti. Mutta
ennenkuin hän sen avasi, kääntyi hän vielä kerran katsomaan Josefaa;
tällä kertaa kohtasi hänen silmänsä sentään nuoren papin, joka suorana,
tyynenä, ankaralla katseellaan karkoitti hänet huoneesta.

Josefa söi ja joi tarpeekseen. Ahmimalla oli hän ryhtynyt ruokien
kimppuun. Konrad ei häntä häirinnyt. Hän istui kirjoituspöytänsä
ääressä silmäellen äitinsä valokuvaa. Tänään oli hänen kuolinpäivänsä.
Varhain aamupäivällä oli Konrad käynyt hautausmaalla laskemassa
haudalle rakkauden osoitusta ja pitämässä hiljaista hartaushetkeä.
Saadakseen olla rauhassa oli hän juuri valinnut tuon epätavallisen ajan.

Äkkiä hänelle selveni, miten väärin hän oli tehnyt kun ei hän vielä
ollut käynyt omaisiaan tervehtimässä. Kalvennutta kuvaa katsellessa
hiipi hänen mieleensä surullinen tunne. Vihdoin hän teki päätöksen,
katsoi kelloaan ja kysyi:

-- Oletko valmis, lapsi?

-- Olen, herra pastori.

Molemmat kääntyivät yhtaikaa ja katsoivat toisiinsa. Josefan kasvoille
oli noussut puna, kädet olivat helmassa ja, huulet puoleksi avoimina,
silmäili hän häntä varmasti, pitkään. Samassa alkoi hän heikosti
hymyillä. Tämä näytti kaikki olevan jatkoa siihen uneen, jota hän
portailla oli nähnyt. Kerran eläissään oli hän ollut samallaisessa
tilassa kuin nyt. Silloinkin oli häntä myöhään illalla viety sisään ja
kestitetty. Siitä oli vuosi. Väsyneenä, unisena oli hänet silloinkin
löydetty kadulta. Hämärästi hän muisti asian kulun. Mutta olihan tämä
herra pappi, hurskas mies...

Konrad katseli häntä tarkemmin ja luuli äkkiä hänen silmissään
näkevänsä jotakin kummallista. Ilme niissä oli odottamattoman
omituinen; niissä oli jotakin pyytävää, epäpuhdasta. Lapsellisuus oli
niistä kokonaan poissa. Hänestä tuntui siltä, että tuo on alhainen
naishenkilö, joka odottaa jotakin, jota ei hän ollut ajatellutkaan.
Ehkä hän erehtyi. Koko tämä päivä näkyi olevan omiaan hänelle
tuottamaan pelkkää väärinkäsitystä. Mutta tuon katseen vaikutus ei
enään jättänyt häntä ja hänen piti kääntyä pois, peittääkseen sen
vastenmielisen tunteen, joka hänet valtasi. Hän tunsi punan nousevan
kasvoilleen.

Mutta sitte karkoitti sääli tyttöraukkaa kohtaan kaiken muun.

-- Tahtoisitkohan sinä olla paremmassa toimessa kuin siinä missä nyt
olet? kysyi hän.

-- Tahtoisin, herra pastori... Kyllä he minut kuoliaaksi lyövät, jos
tänään palaan kotiin ilman ansiota.

Sama katse, jota hän ei voinut käsittää, seurasi näitä sanoja ja sai
hänet toistamiseen kääntymään pois.

-- Tahtoisitkohan sinä kasvaa kristillisessä uskossa ja tulla kelpo
tytöksi, joka ei pelkää kovaa työtä. Ehkä sitte myöhemmin voisit päästä
palvelukseen.

Kun hän nyt katsoi tyttöön, oli hänen kasvoistaan kadonnut kaikki tuo
kuviteltu. Hän istui siinä nöyränä, alaspainunein silmin.

-- Minä teen mitä te vain tahdotte, herra pastori, kunhan ei minua
enään lyödä.

Jonkun aikaa pappi vielä puheli hänen kanssaan, tarkkaan tiedustellen
hänen olosuhteitaan. Sitte hän lausui:

-- Tänne sinä et voi jäädä, mutta minä vien sinut veljeni luo. Mennään
nyt. Minä käyn edellä, sinä voit seurata parin askeleen päässä. Matka
ei ole pitkä.

Hän puki palttoon ylleen, otti lakkinsa ja sateenvarjonsa ja käski
tytön menemään edellä alas portaita, sillaikaa kuin hän sammutti
lampun. Alhaalla etehisessä hän hänet saavutti. Ennenkuin kumpikaan
vielä oli ehtinyt tottua pimeään, tervehti häntä syvä bassoääni
sanoilla: "hyvää iltaa, herra pastori".

Se oli Pyhän Marta-seurakunnan kirkonpalvelija, Nikolaus Brennerlein,
joka veti lakin syvälle korvilleen ja kohteliaasti avasi oven,
päästääkseen ulos ensin papin ja sitte Josefan. Hän aikoi juuri
ilmaista hämmästystään siitä, että tyttö oli talossa, kun Konrad
katkaisi hänen aikomuksensa sanoen:

-- Meidän tiemme vie vasemmalle, lapseni.

Tyhmännäköisenä Nikolaus Brennerlein vielä hetkisen tuijotti oveen,
ennenkuin hän pani liikkeelle lyhyet säärensä ja hitaasti, ähkien,
alkoi nousta ylös portaita, jotka hänen raskaan painonsa alla narisivat.

-- No, siinähän sinä olet, Niilo, huusi Ulrika rouva poikaansa
vastaan. Kuultuaan Konradin lähtevän, oli hänen ensi kiireenään ollut
uteliaisuutensa tyydyttäminen. Nyt hän seisahtui mukavasti nojaamaan
käsipuihin.

-- Niin, tässä minä olen. Iltaa, äiti, toisti Nikolaus äänellä, joka
tuli kuin haudasta. Pari kertaa ähkäistyään, saavutti hän onnellisesti
ylimmän portaan. Siinä puhkien kuin pieni höyrykone, otti hän hatun
päästään, pyyhki punakukillisella nenäliinalla hikeä lihavilta,
parrattomilta kasvoiltaan ja kaljulta päälaeltaan. Sitte puhkesi hän
sanoihin, jotka Ulrika aina hänen kotiin tullessaan oli saanut kuulla:
-- nämät kirotut portaat, ne vielä tuottavat minulle surman!

-- Voi poika raukka, olet taas tänään saanut kärsiä! Mutta kyllä hyvä
Jumala sen sinulle palkitsee, puhui rouva Brennerlein ja silitti
tapansa mukaan hänen pulleaa poskeaan.

-- Ja sikamainen ilma siellä taas on... Ja nälkä raataa joka
jäsentäni... Ja harmia on ollut kaiken päivää, murisi Nikolaus, josta
äiti luuli käsittävänsä, että poika tänään oli hyvin ärtyneessä
mielentilassa.

Nikolaus Brennerlein, tai Niilo, jota hyväilynimeä eukko lyhyyden
tähden käytti, kärsi hengenahdistusta ja puhui siitä syystä lyhyissä
lauseissa, jotka hän tavallisesti alkoi "ja"-sanalla. Hän oli
keskikokoinen, paksu poika neljänkymmenen iässä, jonka pyöreät,
mehevät kasvot loistivat punertavassa hohteessa. Suu oli leveä ja
silmät sinertävät kuin läpikuultava vesi. Hänen onnettomuutensa oli
jonkinlainen kaksiosainen nenä, joka ynnä korkean, kaartevan otsan
ja harvojen, takaraivolla hajanaisesti siipottavien ja takinkaulusta
rasvaavien hiussuortuvien kanssa teki hänet tavattoman papillisen
näköiseksi. Sen hän kyllä tuli tietämään, milloin ylpeydekseen, milloin
harmikseen, aina sen mukaan, seurasiko hän totisen kutsumuksensa ääntä,
vai ahdistivatko häntä ilveilevät katupojat, jotka eivät tahtoneet
nähdä hänessä mitään hurskasta.

Hän oli niin sanoakseni kirkonpalvelijaksi syntynyt. Korkeat
tärkkikaulukset, mustat liinat, arvokkaat rypyt suun ja nenän
ympärillä, tapa puhuessa hutkia oikealla kädellä ilmassa ikäänkuin
saarnastuolissa seisoen, kaikki oli omiaan kohottamaan hänen olentoaan
ammattinsa suosioon. Sen lisäksi oli hän hiukan superintendentti
Thürmelin näköinen, johon seikkaan hän pani suuren arvon, mutta josta
lukkari Magner, hänen lähin päällikkönsä, hänen läsnäollessaan oli
vakuuttanut, ettei se juuri saattanut kohottaa superintendentin arvoa.

Kauhuna äidille oli hänen ainainen nälkänsä ja ruokahalunsa, jota
ulottui loppumattomiin. Monasti oli hän häntä kutsunut "nälkätaskuksi"
ja kaikessa hiljaisuudessa iloinnut siitä, ettei hän ollut tullut
jonkun köyhän seurakunnan papiksi. Silloin olisi hän tietysti "syönyt
kaikki paljaiksi".

Heidän astuessaan huoneeseen, juoksi Missi mahtavalla hypyllä
Nikolauksen olkapäälle ja Mirri rupesi hellästi naukumaan, katsellen
kateellisesti häntä kasvoihin sen hyväilyn johdosta, jota toinen kissa
sai osakseen.

Hän haistoi paikalla, silminnähtävällä mielihyvällä, että päivällisiltä
jäänyttä liharuokaa oli lämmitetty. Sieramet laajenivat ja suu aukeni
leveäksi hymyilyksi. Sitte hän mukavasti istuutui sohvaan ja asetti
kissat molemmille puolilleen. Ulrikan sitoessa serviettiä hänen
kaulaansa, ikäänkuin hän olisi ollut avuton lapsi, kytki hän kätensä
ristiin pöydän alle toimittaakseen lyhyen rukouksen. Huulet liikkuivat
hiljaa ja vedenkarvaiset silmät seurasivat hartaudella esiin kannetuita
ruokia.

Sitte hän kävi kiivaasti niiden kimppuun. Ulrika odotti onnellisena
ja vaieten. Hän ei koskaan, poikansa ollessa tässä työssä, uskaltanut
häiritä häntä, ennenkuin hän itse oli alkanut puhua. Aina kun hän
palasta pisti suuhunsa, käänsivät kissat päätään, juhlallisesti
katsellen häneen.

Viiden minuutin kuluttua pyyhki hän ensi kerran suutaan ja katkaisi
hiljaisuuden.

-- Tuo lukkari Magner on aasi... ja suuri aasi!... Ja jos hän sillä
tavalla jatkaa, niin korkeammassa paikassa varmaan pitää tutkia,
eikö saatana itse lie häneen mennyt. Varjelkoon häntä hyvä Jumala
sellaisesta lopusta. Ja hänen vaimoaan... ja hänen lapsiaan... ja
seurakuntaa.

Niin hän siis alkoi tuoda esiin tämänpäiväistä pahaa tuultaan. Ulrika
vilkastui paikalla ja asettui istumaan vastapäätä häntä.

-- Hänet pitäisi panna pois viralta ja asettaa sinut hänen sijaansa...
Vai joko hän taas oli olevinaan.

-- Tämä oli pahimpia päiviä... pahimpia koko vuonna. Ilmoitettiin vain
yksi ruumis... Niinkuin minä sille mitä mahtaisin, että seurakunnassa
on kuollut niin vähän väkeä... ja että liinarahoja tällä kertaa näyttää
tulevan surkean vähän... Aasi hän _sittenkin_ on!

Vihdoin oli hän leipäpalasella saanut viimeisen rasvan kaalituksi
lautaselta. Mukavasti nojausi hän taappäin, sulki silmät, ojensi
kätensä tarttumaan kissojen turkkeihin ja veti ne polvilleen.

-- Ja nyt sinä voit minulle kertoa, mikä naishenkilö... tarkoitan
_naishenkilö_ se oli, jonka seurassa meidän uusi pappimme talosta
läksi... Mutta annappas minulle ensin piippu.

-- Voi Niilo, se se oikein näyttää itseään kunnostuttavan. Varjelkoon
hyvä Jumala minua panettelemasta, mutta pahoin käy jos seurakuntamme
hänet ottaa.

-- Niin kuuluu herra superintendenttikin sanoneen... ja Magner, se
aasi, oli tänään iltapäivällä samaa mieltä.

Niklaksen tupakoidessa ja suurten savupilvien hänen päätään kiertäessä,
kertoi Ulrika hänelle kummallisen jutun, jossa "hyvä Jumala", "kirkko",
"meidän seurakuntamme", "valistuneet", "syntinen maailma", "herra
Bläselin jälkeläinen" ja "katuretkale" näyttivät suurta osaa.

-- Niilo, taidatpa nukkua... noin iso poika, etkä tiedä antaa äidillesi
tarpeellista arvoa... Missi, Mirri, taidattepa tekin...?

Niin asiat todellakin olivat: kunnianarvoiselta kirkonpalvelijalta oli
piippu sammunut. Kuuluvasti, äänekkäästi hän kuorsaeli. Kippurassa
hänen kummallakin puolellaan makasivat kissat.



Kolmas luku.


Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui Konrad pappilaan. Rakennus oli
punasista tilleistä, tehty goottilaiseen tyyliin ja seisoi vastapäätä
Pyhän Martan kirkkoa. Vihriöine uutimineen, suurine, holvattuine
ovineen, kaari-ikkunoineen, ristikukkineen ja muine koristuksineen teki
se mitä ystävällisimmän vaikutuksen.

Koko alakerta oli valaistu. Siinä asui Herman Julius Baldus. Talo oli
jo seisonut siinä kymmenen vuotta, mutta ainoastaan kahdesti oli Konrad
siellä käynyt. Hän vetäisi soittokellon messinkistä nappulaa ja kuuli
selvästi soiton. Heti senjälkeen avautui ovi. Josefan seuraamana astui
hän sisään.

Oven takana seisoi odottaen Klaudina Schaff, pitkä, nunnantapainen
nainen, jota ensi silmäykseltä luuli nuoremmaksi kuin mitä hän
todellakin oli. Hänen ikäänsä oli muuten vaikea määritellä, sillä
itsepintaisesti hän sen salasi kaikilta vierailta.

Kaikesta päättäen oli hän niitä naisia, jotka kokonaisen
vuosikymmenen kestäessä vakuuttavat, etteivät he ole saavuttaneet
kolmattakymmentä ikävuottaan, vaikka todellisuudessa lienevät jättäneet
neljänkymmenennenkin taakseen.

Kuusi vuotta oli Klaudina ollut pastorilla taloudenhoitajattarena.
Pahat kielet väittivät, että hän poikamiehen talossa oli enemmänkin.
Totta oli ainakin, että hän lohikäärmeen voimalla johti talon
hallitusta, sekä että hänen vaikutusvaltansa pastoriin oli miltei
rajaton.

Ennen Klaudinan tuloa taloon oli Julius asunut vanhanpuoleisen ja
ainoan sisarensa kanssa. Silloin oli ukko Baldus vielä virassaan ja
vanha rouva eli.

Hedvig ei saattanut veljensä kanssa olla juuri hyvässä sovussa, mutta
kärsivällisesti kesti hän loppuun saakka kaikki vanhentuvan poikamiehen
oikut. Hän toivoi Juliuksen sentään kerran vielä menevän naimisiin,
jolloin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa. Itse oli hän aikoja sitte
lakannut toivomasta aviollista onnea.

Jonkun aikaa Julius olikin ollut kovissa naimapuuhissa. Mutta sitte
tutustui hän Klaudinaan ja otti hänet taloon; hän ei tahtonut, että
hänen sisarensa uhrautuisi hänen hyväkseen.

Siten olivat naimapuuhat saaneet viimeisen kolauksen ja pastori oli
päättänyt lopettaa elämänsä poikamiehenä. Hedvig oli vapautettu
ja pääsi jälleen muuttamaan vanhaan pappilaan. Pastorin ja hänen
taloudenhoitajattarensa välille muodostuva omituinen suhde vaikutti
sen, että Balduksen perhe vähitellen alkoi hajoutua. Hedvig kävi
nimittäin hyvin harvoin veljensä talossa. Tämän kaiken tiesi Konrad.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän kevyellä kumarruksella astuen sisään. -- Onko
veljeni, herra pastori, vielä tavattavissa? Siinä tapauksessa pyydän
että ilmoitatte minut... Ah, taitaa olla vieraita, lisäsi hän samassa,
kuultuaan likeisimmästä ovesta sekavaa puhetta ja nähtyään etehisen
täytetyt naulat.

-- On paraikaa kokous. En tiedä... vastasi Klaudina, peittelemättömällä
kummastuksella katsellen Josefaa, joka oli jäänyt nuoren papin taakse
seisomaan ja uteliaasti tarkasti pitkää huonetta.

-- Herra tohtori Baldus, jollen erehdy... lisäsi hän samassa, ikäänkuin
hämmästyksestään tointuen. -- Olkaa hyvä käykää sisään... Vien paikalla
sanan herra pastorille. -- Hän avasi oven vasemmalle, astui syrjään ja
kysyi viivytellen: -- entä tyttö...?

-- On ihmisraukka, jonka nälkäisenä tapasin kadulta, sanoi tohtori
lyhyesti. -- Juuri hänen tähtensä olen tullut tänne. Olen teille
kiitollinen, jos osoitatte lapselle paikan, kunnes olen tavannut
veljeni. Ehkä kyökinpuolella...

Silminnähtävästi Klaudinan hämmästys kasvoi. Konrad astui pieneen,
somaan odotushuoneeseen ja Klaudina viittasi Josefalle, että hän jäisi
paikoilleen.

-- Onko tarkoitus että tämä nuori tyttö jää tänne yöksi? kysäsi hän. --
En luule herra pastorin...

-- Sen tulee veljeni yksinomaan päättämään, katkaisi hänet tohtori,
vieläpä niin varmasti, että hän paikalla läksi takaisin etehiseen,
luvaten väliaikaisesti pitää tytöstä huolta.

Noin kolmen minuutin aikana saattoi Konrad tarkastaa huoneen kalustoa.
Yhdellä seinällä seisoi rinnakkain useita tuolia ja niiden edessä
pöytä. Vasemmalle aukeni ovi, josta saattoi katsoa heikosti valaistuun
rippilastenhuoneeseen. Erittäin arvokkailta näyttivät kuparipiirrokset,
joista toinen kuvasi avioliitonrikkojatarta ja toinen Jairuksen
tytärtä. Viimemainittuun pysähtyivät tohtorin silmät. Sillaikaa kuului
suljetun oven takaa vilkas elämä. Hän ei oikein saattanut ymmärtää mitä
siellä puhuttiin. Kerran vain kuuli hän selvästi läpitunkevan naisäänen
hitaasti lausuvan sanat: "pappisselibaatti... pappisselibaatti pitäisi
poistettaman maailmasta". Sitte lakkasi hetkeksi keskustelu. Kaikesta
päättäen oli Klaudina nyt isännälle vienyt tiedon.

Heti senjälkeen astui pastori sisään.

-- No, kas veljeni! Hyvää iltaa. Tuhansin kerroin tervetuloa! Tulit
siis kumminkin, tosin myöhään, mutta et jäänyt tulematta.

Suljettuaan oven jälkeensä, lausui hän sanansa ystävällisesti,
yhtäperään ja ojensi Konradille kätensä.

-- Pyydän anteeksi, etten ennen ole käynyt ja että tähän aikaan
häiritsen.

Lämmin vastaanotto teki Konradiin niin miellyttävän vaikutuksen, että
hän mitä sydämmellisimmin painoi veljensä ojennettua kättä.

-- No, no, kyllähän me sen tiesimme, ettei tuloasi aivan pian saattanut
odottaa. Mutta tiesimme myös, että kerran meidät sentään etsisit.

Konrad katsahti häneen hämmästyneenä. Viime sanoissa oli jonkinlaista
ivaa, joka häntä loukkasi. Mutta Julius jatkoi samassa:

-- Jääthän toki tänne? Näen ettet ole edes riisunut päällysvaatteitasi.

-- En tiedä... Luulin tapaavani sinut yksin enkä todellakaan ole siinä
mielentilassa että... Minulla on sinulle hiukan asiaa.

-- Sitte, sitte, keskeytti hänet Julius hiukan vastenmielisesti. --
Ole ensinnäkin hyvä ja ota päällystakki yltäsi. Kaikki tietävät jo,
että olet täällä. Sitä paitsi sinä et kuitenkaan lähde, kun kuulet että
isäsi on täällä.

-- Onko hän täällä? kysyi Konrad ilostuen.

-- Sinun täytyy kohdella häntä suurella varovaisuudella, jatkoi Julius,
alentaen ääntään ja auttaen veljeään vetämään yltään päällystakkia.
-- En saata sinulta salata, että hän viime aikoina on käynyt hiukan
heikoksi. Varsinkin on hänen muistinsa hyvin kärsinyt.

Tämä uutinen oli Konradille niin odottamaton, ettei hän muuta voinut
kuin päätään pudistaa. Sitte he läksivät pastorin työhuoneeseen.
Siellä oli noin kymmenkunta henkeä, joista toiset istuivat, toiset
seisoivat. Veljesten astuessa sisään, nousivat kaikki istuimiltaan.
Keskellä huonetta, joka oli tavattoman suuri, seisoi pyöreä pöytä
ja sen yläpuolelta valaisi lamppu vihreän varjostimen takaa. Tämän
pöydän äärestä nousi vanha Baldus kiiruhtamaan poikaansa vastaan,
pusertaakseen häntä avoimeen syliin.

Konrad Baldus käveli kyyryssä; hän oli jo yli seitsemänkymmenen. Hänen
parrattomissa, laihoissa kasvoissaan oli syviä uurteita. Erittäin
kaunis oli korkea, kaartuva otsa. Pitkä, lumivalkea tukka loi häneen
jotakin taiteellista, joka teki kunnianarvoisan vanhuksen vieläkin
miellyttävämmäksi. Silmiinpistävä oli yhtäläisyys hänen ja nuorimman
pojan välillä.

-- Olemme sinua jo odottaneet, lausui hän äänellä, joka hänen
ikäiselleen oli tavattoman voimakas; se olikin viimeinen terve jäännös
entisestä saarnamiehestä. Liikutuksissa Konrad hänelle kuiskasi
seuraavana päivänä tulevansa puhumaan oikein suunsa puhtaaksi hänen
kanssaan. Vanhus tarttui hänen käteensä ja vei häntä pitkin piiriä.
Ensinnä kääntyi hän erään herran puoleen, joka istui kirjoituspöydän
ääressä, hiukan erillään muista.

-- Sallitteko herra hovisaarnaaja, että esitän teille poikani,
Marta-seurakunnan tulevan toisen papin.

-- Tietysti edellyttäen että yli-kirkkoneuvosto vahvistaa vaalin,
puuttui Julius äkkiä puheeseen tavalla, joka taaskin Konradiin
teki vastenmielisen vaikutuksen. Pastori astui esiin ja hymyili
kohteliaasti, vähentääkseen sanojensa kovuutta.

-- Se täytyy jättää tulevaisuuden ratkaistavaksi, vastasi
hovisaarnaaja, väkinäisellä hymyllä nyökäyttäen päätään ja ojentaen
oikean kätensä tohtori Baldukselle, joka hänelle kumarsi.

-- Minä olen kuullut teistä puhuttavan, lisäsi hän kovalla,
läpitunkevalla äänellä. Hän puhui tavattoman ääneen, sillä hänen oli
vaikea tottua pieniin huoneisiin. Hitaasti, miettivänä hänen katseensa
seurasi nuorta miestä.

-- Se minua suuresti ilahuttaa, herra hovisaarnaaja, varsinkin kun
ymmärrän, että teiltä suuren julkisen toimintanne ohessa tietysti
jää sangen vähän aikaa ajatella pikkusieluja. Nykyäänhän kaikkialla
puhutaan siitä kristillis-sosiaalisesta ohjelmasta, jolla te aiotte
ratkaista työväenkysymyksen.

-- Miten vaatimatonta! kuului samassa vastaiselta seinältä sama
yksitoikkoinen naisääni, jonka valituksen Konrad juuri oli kuullut
ovesta.

Toistamiseen kumarsi hovisaarnaaja armollisesti. Hän ei näyttänyt
ymmärtäneen tuota hiljaista ivaa, tai tahtoi hän tahallaan olla sitä
kuulematta. Ainakaan ei mikään hänen kasvoissaan osoittanut, että hän
olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän oli voimakas, tanakkavartaloinen
mies viidenkymmenen ijässä. Ensi näkemältä ei hänen kasvoissaan ollut
mitään erinomaista. Ne olivat pappiskaavaan valetut tusinakasvot:
sileiksi ajetut partaan asti, joka englantilaiseen tapaan korvasta
saakka peitti posket. Ainoa mikä niissä oli tavatonta, olivat luisevat,
kulmikkaat poskipäät, jotka todistivat suurta tahdonvoimaa. Suu oli
kuin leveä, arpeutunut, veitsellä vedetty haava, joka vielä silloin
tuli selvemmäksi, kun pienten, viekkaitten silmien yllä olevat
kulmakarvat vetäysivät kokoon ja piirteissä näyttäytyi peittämätön
suuttumus. Silloin tuli kasvoihin ilkeä ilme; niissä oli jotakin
vastenmielistä, raakaa; mihin katsoikin, niin näki kaikkialla kovia,
teräviä viivoja; ei missään lempeyden, todellisen sydämmenhyvyyden
merkkiä. Ne olivat näyttelijän kasvot, joka ei milloinkaan ollut
päässyt teaatteri-ilkiön ammatista, vaan joka elämässäkin näytteli
samaa osaansa.

-- Olette paljon toiminut kirjallisella alalla, jollen erehdy? kysyi
hän taaskin.

Ennenkuin Konrad ehti vastata, puhui Julius hänen puolestaan.

-- Veljeni on tuon vasta ilmestyneen kirjan tekijä, jossa vuorisaarnaa
selitetään uudella tavalla. Ehkä muistatte, herra Bock... Mehän hiljan
puhuimme siitä. Veljeni on siinä tehnyt suuren... -- tyhmyyden, oli hän
sanomaisillaan, mutta malttoi samassa mieltään, ja päätti lauseensa
pitkään sanaan "hm", jota seurasi tukahduttava yskänpuuska.

-- Niin, niin... tosiaan! Te olette siis _se_ Baldus.

Konradin äänettömänä kumartaessa, katseli hovisaarnaaja häneen, tällä
kertaa silminnähtävällä hämmästyksellä. Hänen kulmakarvansa vetäysivät
kokoon.

-- Vai niin, vai niin, virkkoi hän taas ja lisäsi voimakkaalla,
kaksimielisellä äänenpainolla: -- minua ilahuttaa, että teissä olen
oppinut tuntemaan sen tekijän.

Samassa nousi ukko Baldus ja astui huoneen läpi. Aina kun hän liikkui
vanhuuttaan heikoilla jaloillaan, saattoi kuulla raskaan hengityksen.
Tuontuostakin hän tarvitsi tukea ja hapuili toiselta huonekalulta
toiselle. Hänellä oli tapana käyttää pitkää mustaa takkia, jonka hän
aina jätti auki, siksi että se aikoja sitte oli käynyt hänelle liian
suureksi. Villine valkeine hiuksineen, jotka valkean kaulaliinan
estämättä valuivat olkapäille, teki hän kuolleista nousseen
vaikutuksen. Senlisäksi rävähtelivät tavattoman suuret kotkansilmät
kummallisesti, mikä teki hänen olentonsa vieläkin yliluonnollisemman
näköiseksi.

-- Poikani kirjassa on suuria ajatuksia, herra hovisaarnaaja. Siitä
pitäisi huomauttaa ylhäisemmissäkin piireissä, lausui hän äänekkäästi.
Sanat tulivat töytäyksissä ja kirkastunut loisto valaisi kasvoja, niin
suuri oli ukon tyydytys nuorimmalle pojalleen antamastaan kiitoksesta.

-- Viimeksimainittu on jo tapahtunut, herra pastori, vastasi
hovisaarnaaja Bock kiireesti, ilkeän hymyn leikkiessä suupielissä.

-- Näetkö, poikani -- senhän minä arvasin. Heti kirjasi luettuani,
sanoin, että se saisi aikaan uudistuksia. Siinä on suuria, siinä on
ihania ajatuksia!

-- Mimmoisia uudistuksia te tarkoitatte, herra pastori? kysyi
hovisaarnaaja, mutta saamatta vastausta. Vanha Baldus oli ojentanut
vapisevat kätensä Konradia vastaan ja tämä oli vetänyt hänet luoksensa.
Samassa painui Julius puhumaan Bockille.

-- Oikein minä pyytämällä pyydän, ettette, rakas herra Bock, anna
isäni sanoille liian suurta arvoa, kuiskasi hän hätäisesti, luoden
huolestuneen katseen isään ja veljeen, jotka olivat kadonneet ikkunan
solaan. -- Korkean ikänsä ja heikon muistinsa tähden hän usein tulee
lausuneeksi lapsellisuuksia... Onhan se surullista... Pyydän sentähden
ettette tuomitse.

-- Puuttuuko tästä siis todellakin ruuvi? Muutoinhan itse asiassa ei
saattaisi miestä käsittää.

Hovisaarnaaja oli kääntänyt pois kasvonsa muista läsnäolevista ja
salavihkaa sormellaan osoittanut otsaansa.

-- Niin se on. Häntä vaivaa se luulo, että hän on päässyt täydelliseen
tietoisuuteen. Ja sillä hän meitä kiusaa kaiket päivää.

-- Todellakin kummallinen luulo... Nyt minulle selviää kaikki... Mutta
emmeköhän nyt jatkaisi neuvotteluamme.

Hän nousi, liketäkseen pyöreää pöytää, mutta kääntyi vielä Juliuksen
puoleen.

-- Herra veljenne suosii sangen vapaita mielipiteitä, puhui hän
entiseen hiljennettyyn tapaansa. -- Olisi vahinko jollei häntä saisi
kääntymään. Se on...

-- Se on suurin suruni, herra hovisaarnaaja, mutta seurakunta kutsui
hänet ja tiedättehän että vapaamieliset siinä tällä haavaa ovat
voitolla; mutta minä puolestani... No niin, minun ei tarvinne päättää
lausettani.

-- Tiedän, tiedän... Te olette aina ollut kirkkomme ja valtiomme vahva
tuki.

Hovisaarnaaja painoi virkaveljensä kättä ja astui sitte huoneen
toiseen päähän, missä muut läsnäolijat muodostivat ryhmän sohvassa.
Vanha Baldus piteli yhä poikansa käsiä. Muutaman hetken saivat he olla
huomaamatta; Herman Juliuskin oli kääntänyt heille selkänsä.

-- En voi sanoin lausua, kuinka monta unetonta yötä kirjasi onkaan
minulle tuottanut, puhui vanhus. -- Se pani minut ajattelemaan jotakin,
jota hiljaisena tunteena vuosikausia olin kantanut povessani, voimatta
pukea sitä pelastaviin sanoihin. Oi poikani, en tehnyt oikein,
kun kokonaisen ihmisiän kestäessä annoin tuhansien ihmisten pysyä
epäuskossa.

Suonenvedontapaisesti painoi vanhus Konradin kättä, ikäänkuin
näyttääkseen, etteivät hänen ruumiilliset voimansa vielä olleet
lopussa. Silmät selällään, suu puoleksi avoinna katseli hän poikaansa.
Noissa hiljaisen mieliharmin ja korkean iän uurtamissa kasvoissa oli
jotakin synkkää, sanomattoman kärsivää. Äkkiä likensi hän suunsa miltei
Konradin korvaan ja kuiskasi salaperäisesti:

-- Mutta minä pyydän, ettet vain _hänelle_ siitä mitään mainitse. Se
tekisi minut vielä kipeämmäksi kuin olen. Niin, niin, isäsi on hyvin
kipeä.

Hän naurahti hiljaa, otti Konradin käsivarren ja astui totisin
kasvoin suurta nojatuolia kohti pyöreän pöydän ääressä. Konrad oli
pelästynyt. Totuuden vakuutuksenko hän vasta oli kuullut, vai Juliusko
oli ollut oikeassa, kun hän juuri oli kertonut isänsä nykyisestä
tilasta? Tuo vanhus oli aina ollut ihmeteltävän selväjärkinen; hänen
oikeauskoisia mielipiteitään ei vuosien kestäessä mikään ollut saanut
horjumaan; hänen henkensä tuoreus oli samanikäisille virkaveljille
ollut esikuvana. Olisiko iäkäs Herran palvelija vielä ennen
kuolemaansa langennut heikkomielisyyteen, jota vanhin poika lievemmin
arvostellakseen oli kutsunut "lapsellisuudeksi"? Hänen ulkonainen
käytöksensä osoitti jälkimmäistä. Ja kuitenkin sai hänen puheestaan sen
vaikutuksen, että hän täysin tajusi sanainsa sisällön.

Hellästi laski Konrad vanhuksen tuoliin, olematta selvillä siitä,
kauhuko vai sääli hänessä oli voitolla Hän oli kummallisen, ahdistavan
tunteen vallassa. Hänen edessään oli kuilu, jonka syvyyttä hän ei
vielä tuntenut. Kaikissa tapauksissa näytti olevan paras vähitellen
tutkia, mikä oli todellisuutta, mikä petosta. Hän rupesi siis tarkasti
huomaamaan ja seuraamaan vanhusta.

-- Puhukaamme toiste siitä enemmän, isä. Minä luulen, ettet sinä niin
täydellisesti nauti vanhuutesi päiviä kuin Jumala sinulle soisi,
elämän jälkeen, joka sentään on ollut niin täynnä siunausta kuin sinun
elämäsi, lausui hän puoliääneen, istuuduttuaan isänsä viereen.

-- Hiljaa, hiljaa, ei sanaakaan siitä; _hän_ tulee, kuiskasi vanhus
ja silmäili tuskallisesti ryhmää, josta Julius juuri astui heidän
luokseen. Konrad oli monasti huomannut, että isä, puhutellessaan
nuorinta poikaansa, pelkäsi, kun hän luuli Juliuksen sen näkevän.

Samassa koputettiin etehiseen vievään oveen. Klaudina tuli tarjoomaan
teetä. Tällaisten kokousten aikana ei hän hävennyt näytellä
palvelijattarenkaan osaa. Omituinen oli hänen äänetön käyntinsä. Hän
hiipi ikäänkuin kummikengillä. Hänen kuulumattomassa tulossaan ja
menossaan oli outo kolkkous, jota vielä lisäsi luonnottoman pitkä,
miesmäinen vartalo. Itsetietoista, raakaa voimaa henki koko hänen
olentonsa. Ei edes ruma hymyilykään, joka puhuessa oli tottunut
livahtamaan jäykille, ilmeettömille kasvoille, saattanut vähentää tuota
vaikutusta. Tähän johtopäätökseen tuli Konrad, joka nyt oli saanut
tilaisuuden likemmin tarkastaa häntä. Hänen oli mahdoton käsittää,
että tuo nainen hänen veljessään oli saattanut herättää mieltymystä.
Hän koetti katsella päärynän muotoista päätä, kulmilta paksua otsaa,
leveää, aistillista suuta, suurta nenää, kaksinkertaista poskea, joka
miltei kokonaan peitti kaulan... Senlisäksi teki silonen, molemmin
puolin jaettu tukka hänet vanhentuneen, ruman nunnan näköiseksi.
Kaunismuotoiset silmät eivät kyenneet elostuttamaan tätä naamiota.
Varsinkin hämmästytti Konradia se ujostelematon tapa, jolla hän hoiti
emännän tointa. Hän näkyi tuntevan olevansa talon hallitsijatar, joka
johtaa asiain kulkua. Vieraat eivät sitä kummastelleet. He mahtoivat
tietää, kuinka etuoikeutetussa asemassa pastori piti Klaudinan. Sitä
enemmän Konradia hämmästytti, kuinka alistuvana hän käyttäytyi hänen
veljeään kohtaan. "Uskallanko pyytää herra pastoria olemaan hyvä"
saattoi hän esimerkiksi sanoa, alas painetuin silmin ja ujosti, mutta
ääneen, ikäänkuin julkisesti näyttääkseen, että palvelijan tunne
oli ainoa, joka hänet sitoi talon isäntään. Mutta tuskin oli Julius
ottanut teetä, ennenkuin hänen suupielensä alkoivat värähdellä ja
silmät leimahdella ikäänkuin hän salaa olisi nauranut näyttelemällensä
huvinäytelmälle. Sitte hän tuli tarjoomaan hovisaarnaaja Bockille, joka
taas oli istuutunut vanhalle paikalleen kirjoituspöydän ääressä.

Bock sekoitti teensä vahvasti rommilla. Sen tiesi Klaudina ja joka
kerta sai hän osakseen hänen syvän kiitollisuutensa sillä, että hän toi
esiin hienointa Jumaikaa.

-- Kiitos, hyvä ystävä, sanoi Bock armollisesti ja kaatoi kuppiinsa
hyvän joukon hienosti hiotusta kristallipullosta. Ja sekoittaessaan
lusikalla kuppinsa sisältöä, silmäili hän mielihyvällä Klaudinan
olentoa, joka hänet aina täytti ihailulla. "Hän muistuttaa jollakin
lailla krenatööriä", oli hän kerran suoraan sanonut Juliukselle, johon
tämä vain oli vastannut: "hän pitää rippikoululapseni hyvässä kurissa
ennen tunnin alkua. Kyllä hän tulee toimeen vaikka koko luokan kanssa."
Siitä saakka kunnioitti hovisaarnaaja suuresti Klaudinaa ja kadehti
mielessään pastoria, joka talossaan omisti tuollaisen "tuen ja turvan".

Tarjottuaan sohvan ääressä istuville, saapui Klaudina vanhan Balduksen
luo, pysähtyen siihen jäykkänä, liikkumattomana. Tavallista enemmän
vapisivat ukon kädet, kun hän lyhyesti kiittäen otti teekupin.

-- Tuo se on hänen onnettomuutensa, kuiskasi hän Konradille, kun nainen
yhtä aaveentapaisesti kuin tullessaan, oli jättänyt huoneen. -- Hän
pitää Juliusta kokonaan valtansa alaisena ja tämä tottelee häntä kuin
lapsi... Siitä asti kuin tuo nainen on talossa, ei sisaresi enään
uskalla käydä veljeään tervehtimässä. Tuo toivoo että Julius hänet nai.
Mutta huomenna enemmän siitä.



Neljäs luku.


Puhelu vilkastui ja kääntyi uudestaan tämän päiväisen kokouksen
tarkoitukseen. Konradin tulo oli keskeyttänyt keskustelun. Oli
kokoonnuttu neuvottelemaan myyjäisten toimeenpanemisesta seurakunnan
turvattomien lasten hyväksi. Juuri tässä osassa vanhaa Berliiniä
näyttäytyi komeitten kauppiastalojen rinnalla kurjuus tuhansissa
muodoissa. Kaitaisten, likaisten sivukatujen varrella piiloutui köyhyys
mataliin, rappeutuneisiin taloihin. Ja kurjuuden rinnalla lisääntyi
rikollisuus. Juuri tänä vuonna istui monen perheen isä vankilassa
tai kuritushuoneessa. Vaimot harjoittivat pimeää ammattia ja lapset,
jääneinä oman onnensa nojaan, olivat hukkumaisillaan huonoille teille.
Tiedossa oli yli sata sielua, jotka pastori Balduksen mielipiteen
mukaan paremmin olivat jumalallisen kuin inhimillisen pelastuksen
tarpeessa.

-- Niin, nuoriso alemmissa piireissä näyttää olevan huonossa tilassa,
lausui hovisaarnaaja ojentaen oikean kätensä, niinkuin hänen tapansa
oli, kun hän alkoi pitää puhetta. -- Vanhempien halu keveään,
epärehelliseen ansioon, elämään siveettömyydessä ja kaikenlaisissa
epäkristillisissä nautinnoissa, se se on joka houkuttelee lapset
mukaansa ja jo aikaisimmassa lapsuudessa riistää heiltä uskon Jumalaan.

-- Totta, totta, herra hovisaarnaaja. Meidän täytyy luoda uusi
nuoriso, kuului samassa vastaiselta seinältä kaiuton ääni. Se oli
pienen, lihavan herran, joka pikemmin haudattuna nojatuoliin sohvan
ääressä, kuin siinä istumassa, kaihoten oli odottanut hetkeä, jolloin
hän saattoi käyttää noita samoja sanoja, jotka hän jo monasti illan
kuluessa oli lausunut. Ne olivat hänen elämänsä suurena, valtaavana
ohjelmana.

Fredrik Kickert oli eläkettä nauttiva seminaarin tirehtori, joka
jo kymmenen vuotta oli asunut Berliinissä. Hän oli niitä ihmisiä,
jotka kaikin muodoin ja tavoin tahtovat osoittautua valtiolle ja
yhteiskunnalle hyödyllisiksi. Ei kulunut ainoaa kuukautta, ilman
että hän toi ilmi esityksiä parannuksista, jotka kaikki koskivat
koululaitosta. Kansanvalistusministeristö siitä varsinkin sai
kärsiä. Mutta koskei seminaarintirehtorin puuhien viisaus saattanut
saavuttaa tarpeellista tunnustusta, niin hänen parannusesityksensä
tyynesti pantiin pöydälle ja eräänä päivänä sai hän lyhyen
viittauksen, että herra kultusministeri kyllä oli vakuutettu
esitysten hyvästä tarkoituksesta, mutta että hän neuvoi entistä herra
seminaarintirehtoria käyttämään lepopäiviään hyödyllisempiin toimiin.

Sen jälkeen oli herra Kickert kääntynyt kirkon helmaan ja oli nyt
erään nuorten miesten kristillisen yhdistyksen puheenjohtajana, jossa
toimessa hän rauhassa saattoi uneksia ihanteitaan. Pahat ihmiset,
viitaten hänen punertavaan nenäänsä, väittivät hänen suosivan
väkijuomia. Mutta paitsi näitä ei hänellä ollut kuin yksi epäjumala,
jonka eteen hän minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis uhrautumaan:
hovisaarnaaja Bock. Hän seurasi häntä kaikkiin kansankokouksiin, istui
hänen jalkainsa juuressa, tyhjensi täynnä innostusta olutlasin toisensa
perästä asian onnistumiseksi, katseli mestarinsa puhuessa sinisten
silmälasiensa takaa häneen niinkuin koulupoika, joka on joutunut
intoihinsa, ja oli lopussa ensimmäisenä auttamassa päällystakkia suuren
miehen ylle. Tämä ei sentään ollut hänen elämänsä merkillisin hetki.
Se tuli vasta silloin, kun hän sai kunnian ensimmäisen puheenjohtajan
poissa ollessa avata tämän sijasta kokouksen ja antaa puheenvuoron
herra hovisaarnaaja Bockille. Sitte liidätti hän majesteettisen katseen
silmilasiensa yli kokoontuneeseen joukkoon, ikäänkuin sanoakseen:
katsokaa, olen minäkin Herran valituita...

Kello tuli hänen kädessään hengen tulisoihduksi. Pienimmänkin häiriön
sattuessa alkoi se mahtavasti soida, ikäänkuin ottaakseen vastaan
viimeisen tuomion pasuunoita, joitten piti ilmoittaa valistuksen ja
suvaitsevaisuuden uutta aikaa.

-- Niin, meidän täytyy luoda uusi nuoriso, toisti hän vieläkin ja
lisäsi siihen: -- kohtuutta pitäisi ruveta opettamaan jo pienestä
pitäen.

Hän painoi nenän kuppiinsa, jota hän yhä piteli kädessään, ja virkisti
mieltään rommin väkevällä hajulla. Klaudinan kauhuksi oli hän kolme
kertaa perätysten sitä ottanut.

Hovisaarnaaja heitti häneen hyväksyvän katseen ja jatkoi:

-- Aikaisen avioliiton solmiminen alempien luokkain kesken, se on
pääsyy kaikkeen kurjuuteen. Silmäilkää ympärillenne esikaupungeissa,
rakkaat ystävät. Tuskin on tuollainen työmiespari päässyt
lentokykyiseksi, kuin jo rakennetaan pesä: yksi huone, yksi vuode, yksi
pöytä ja kaksi tuolia. Ilman tietoa tulevaisuudesta, syntyy lapsia
maailmaan. Sitte seuraa työttömyys, köyhyys. Rikokseen ei ole kuin
ainoa askel. Aviopuolisot käyvät omia teitään, välittämättä lapsista.
Siviiliavioliittohan nykyaikana tekee asian hyvin helpoksi.

-- Pappisselibaatti, pappisselibaatti, huokasi sohvasta muuan nainen,
vanhanpuoleinen, kummallinen olento, joka muutamissa yhdistyksissä
oli yleisesti tunnettu hullunkurisuutensa tähden. Nuoruudessaan oli
hän rakastanut katolista pappia, jonka tähden hän oli kääntynyt
katolinuskoon. Mutta koska hänen lemmittynsä oli vannonut iäti
pysyvänsä kirkolle uskollisena, niin oli hänen täytynyt luopua
suloisesta unelmastaan ikipäiviksi tulla hänen omakseen. Siitä
saakka vihasi hän kaikkea, mikä vain oli tekemisissä katolisen
kirkon laitosten kanssa. Hän kääntyi takaisin protestanttisuuteen ja
kirjoitti onnea-murhaavaa pappisselibaattia vastaan kirjasen, jonka
hän omalla kustannuksellaan painatti ja jota hän sittemmin ilmaiseksi
jakeli jokaiselle, joka vain jaksoi lukea hänen elämänsä romaanin
loppuun asti. Hän oli sangen varakas, jonkatähden kirjasesta joka
vuosi ilmestyi uusia painoksia. Anteliaisuuttaan oli hänen kiittäminen
siitäkin, että pääsi mukaan kaikkialle. Vähitellen oli häntä ruvettu
katsomaan tuollaiseksi viattomaksi, välttämättömäksi pahaksi, jota ei
kukaan viitsinyt vastustaa. Ammoisista ajoista käytti hän mustaa pukua
ja verhosi kasvonsa pitsiharsoon, jota hän yksin silloin kohotti, kun
täytyi.

-- Pappisselibaatti on poistettava maailmasta, sitte tulee parempi,
lausui hän hetken kuluttua.

-- Ennen raukee Rooma, hyvä neiti, vastasi seminaarintirehtori,
kohteliaasti ottaen hänen tyhjän kuppinsa.

-- Niin, huono on maailma. Ei pidä kummastella jos katoliset papit
viettävät epäsiveellistä elämää ja antautuvat tekemisiin piikojensa
kanssa. Oletteko lukenut uusinta roskajuttua Kölnistä?

Hänen vieressään sohvalla oli suuri käsilaukku, jota hän kuljetti
mukaansa kaikkialle. Se oli täynnä noita kirjasia sekä kaikellaisia
sanomalehtiä, joista hän oli löytänyt moraalista tukea vihaamaansa
järjestelmää vastaan. Hän keräili nimittäin sellaisia sanomalehtiä
voidakseen sopivassa tilaisuudessa jaella niitä joka miehen luettavaksi.

-- Olen ne jo lukenut, arvoisa neiti, vastasi seminaarintirehtori,
tehden torjuvan kädenliikkeen. Hän tunsi tarpeeksi nuo lehtiset.
Onneton neiti nyökäytti vakavana päätään, sulki laukkunsa ja vaipui
entiseen vaitioloonsa.

Muut eivät hänen sanojaan edes huomanneet, paitsi muuan pitkä,
itsetietoisa, nuoren näköinen jumaluusopin kandidaatti, joka oli talon
isännän erityisessä suosiossa ja joka istui pienen pöydän ääressä
sohvan luona, toimittamassa kirjurin tehtävää. Tämä kohotteli nauraen
suupieliään, siltä nostamatta silmiään paperiliuskasta, joka oli hänen
edessään.

Kiivaasti ruvettiin nyt keskustelemaan aljetusta aineesta.
Seminaarintirehtori oli sitä mieltä, että juoppous päivä päivältä
kasvoi alemmissa kansanluokissa, hävittäen perhe-elämän.

-- Inhottavaa on, kun esikaupunkeihin tulee ja tapaa anniskelupuodin
toisensa vieressä. En käsitä, kuinka ihmiset saattavat viihtyä
tuollaisissa myrkkykaupoissa, lisäsi hän, säälivästi ravistaen päätään
ja vaistomaisesti raappien nenäänsä oikean käden toisella sormella.

Pappisselibaatin verivihollisen oikealla puolella istui aviopari,
joka aivan vähän otti osaa keskusteluun. Mies, kalpea, nuorekkaasti
puettu, seitsemännelläkymmenellä oleva herra, oli koroistaaneläjä ja
talonomistaja, joka kauvan aikaa jo oli kuulunut seurakuntaan. Adam
Simmer oli ennen pitänyt kirjakauppaa ja levittämällä uskonnollista
kirjallisuutta tehnyt nimensä suosituksi harrastavissa piireissä. Liike
oli sittemmin joutunut erään veljenpojan haltuun. Mutta Simmer ei
tahtonut viettää loppuikäänsä toimettomuudessa eikä ulkonaisestikaan
erota kirkosta. Sentähden oli hän erään suuren ulkomaisen kauppahuoneen
asiamiehenä ottanut toimittaakseen ehtoollisviinin useille kirkoille.
Hän soi ostajilleen hyvin pitkän maksuajan, jonkatähden niiden joukossa
oli useita pastoreitakin. Näille antoi hän vielä erityisiä etuoikeuksia.

Simmerillä oli se paha tapa, ettei hän kauvan voinut pysyä samalla
paikalla. Joka viiden minuutin perästä hän nousi ja liikutteli
jalkojaan. Itse hän tästä, syytti hermokkaisuuttaan, jota vastoin muut
vakuuttivat hänen sairastavan uteliaisuus-tautia; häntä nimittäin
vaivasi kummallinen halu käsin koskettaa (mikäli mahdollista) ja
likemmin tutkia jokaista esinettä huoneessa.

Varsinkin koski tämä uteliaisuus kirjoja; siten ei hän koskaan osannut
salata entistä ammattiaan. Kirjojen sisältö oli hänelle vallan
yhdentekevä; yksin nimi ja kustantaja häntä huvittivat. Jokainen, jolla
vain oli suurempi kirjasto, kammosi häntä. Ainakin kymmenettä kertaa
astui hän nytkin, Kickertin suureksi suuttumukseksi, joka takanapäin
tavallisesti nimitti häntä "inhoittavaksi ihmiseksi", leveitä
kirjahyllyjä kohti takaseinällä, lyhytnäköisenä likentääkseen nenäänsä
niteisiin. Tästä työstään korotti hän äänensä:

-- Viini pitäisi saattaa saksalaisten kansallisjuomaksi, niinkuin
ruhtinas Bismarckikin julkisesti lausui. Silloin vähenisi
ryyppäämistarve. Alempien kansaluokkien huonot ajatukset selvenisivät.

-- Onneksi kaikille viinikaupoille, huomautti seminaarintirehtori
ivallisella hymyllä. Koroillaeläjä käänsi syrjään kunnianarvoisaa
päätään ja katsoi todellisella säälillä puhujaan; sitte hän taas
syventyi kirjanselkiä tutkimaan.

-- Sitäpaitsi ihmiset pysyisivät paljon terveempinä, sillä viini
ravitsee, mutta ryyppy kuluttaa, puhui rouva Simmer. Hän oli miehensä
täydellinen vastakohta. Raskaasti kuin lyyjypala, saattoi hän
tuntikausia pysyä paikallaan. Hän oli vuokraajan tytär maalta, nuorin
kolmesta sisaresta, joilla kaikilla oli yllinkyllin mitä tukevinta
terveyttä. Hän söi ja joi hyvin, pannen erityisen arvon puolisonsa
viinikellariin, tutki kristillisten yhdistysten lehtisiä ja johti
pienen nelijalkaisen "Moppensa" kasvatusta, koska hänen ja entisen
kirjakauppiaan avioliitto oli lapseton. Siinä hänen elämänsä pääsisältö.

-- Olette aivan oikeassa, herra seminaarintirehtori, alkoi taaskin
hovisaarnaaja, -- ryyppy on sangen tärkeä vaikutin, jota ei sovi
halveksia. Se vaikuttaa suuresti joukkojen epäuskoisuuteen. Surullista
on, ettei lainsäädäntö vielä ole määrännyt sunnuntain pyhittämistä. Jos
viinapuodit hallinnollista tietä suljettaisiin Herran päiväksi, niin ei
meidän tarvitsisi valittaa kirkossakävijöiden puutetta... Mitä te siitä
arvelette, herra tohtori?

Tämän kysymyksen teki hän äkkiä Konradille. Muutkin kääntyivät ja
jäivät jännityksellä katsomaan nuoreen pappiin, joka siihen saakka
aivan vähän oli ottanut osaa keskusteluihin.

-- Onhan luonnollista, herra hovisaarnaaja, että veljeni tässä kohden
on aivan samaa mieltä kuin me, puuttui Baldus vanhempi kiireesti
puheeseen.

Hän tahtoi aina sanoillaan koettaa estää ikävyyden, jota minä hetkenä
tahansa saattoi odottaa. Veljensä tultua ja huomattuaan, etteivät
hän ja Bock toisiaan erittäin suopeasti katselleet, vaivasi häntä
epämiellyttävä tunne. Hän pelkäsi heidän joutuvan ikävään sanakiistaan.
Eninten häntä huolestutti Konradin tulevaisuus, sillä ulkonaisista
erilaisuuksista huolimatta, rakasti hän hellästi veljeään. Hän piti
hänen vapaakielistä katsantokantaansa erehdyksenä, seurauksena hänen
luonnonlaadustaan, lievinten sanoen tyhmyytenä, josta hänen täytyi
parantua.

Hän nousi, astui pyöreän pöydän luo ja istuutui Konradin viereen.
Sillä tavalla luuli hän jo edeltäkäsin taittaneensa kärjen jokaisesta
ajattelemattomasta sanasta.

-- Kuule ensin mitä veljesi sanoo, lausui vanha Baldus niin ääneen ja
odottamatta, että Juliuksen piti heittää häneen suuttunut katse. Ja yhä
hänen suuttumuksensa yltyi, kun Konrad seuraavalla tavalla alkoi:

-- Valitettavasti en, herra hovisaarnaaja, saata tunnustaa olevani
samaa mieltä, niinkuin veljeni, puolestani huolehtien, otaksui.

-- Tarkoitatte siis...

-- Tarkoitan, herra hovisaarnaaja, ettei ryyppy enempää kuin
aikaisten avioliittojen solmiminen, tai kaikki nuo yhteisellä nimellä
materialismiksi kutsutut paheet ole syynä kansan uskottomuuteen, vaan
yksinomaan kirkko.

-- Kuinka?

Hovisaarnaaja luuli kuulleensa väärin. Suu auki tuijotti hän Konradiin
ja antoi silmiensä kiertää pitkin piiriä, nähdäkseen ilmeen muitten
läsnäolijoiden kasvoissa. Samassa työnsi pastori Julius tuoliaan ja
astui kevyesti veljensä jalalle.

-- Oletko mieletön? ärjäsi hän hänelle, ilman että tämä vähintäkään
välitti siitä.

-- Niin, minä toistan sanani: kirkko yksin.

-- Ja sen sanotte te tämän kirkon palvelijana, Jumalan sanan opettajana.

-- Niin. Minä olen tullut siihen vakaumukseen.

-- Mutta sanokaappa, herra pastori... kuulemmeko oikein... Onhan
yleisesti tunnettu, että herra veljenne aikoo ruveta Pyhän Martan
seurakunnan toiseksi papiksi...

Ikäänkuin apua anoen hovisaarnaaja kääntyi talon isännän puoleen; hänen
täytyi saada tarpeellinen selitys tuohon kuulumattomaan tapaukseen.

Pastori Julius oli yhä samassa mielentilassa.

-- Kyllä, herra hovisaarnaaja, se niin on, toisti hän väkinäisen
rauhallisesti. -- Mutta ehkä veljeni on hyvä ja likemmin selittää
meille hiukan salaperäiset sanansa. En nimittäin voi otaksua hänen
asettavan eteemme väitettä, antamatta meille todisteita sen oikeudesta,
tai paremmin sanoen: ainakin koettamatta sitä tehdä... Voimme siis
jossakin määrin olla uteliaat.

Pastori Julius nousi paikaltaan ja astui ikkunoiden luo; hän nojasi
seinää vastaan, laski käsivarret ristiin ja katseli kokoonpainetuin
huulin ja syvästi huolestuneena Konradiin.

Mieliala huoneessa oli täydellisesti muuttunut. Jonkinlainen
jännityksen synnyttämä iloisuus oli vallannut kaikki mielet.
Muutamia hetkiä vallitsi huomattava levottomuus. Odotettiin jotakin
epätavallista tapahtuvan ja valmistauduttiin sitä vastaanottamaan.
Seminaarintirehtori korottautui muutamia tuumia korkeammalle ja veti
jalat alleen. Adam Simmer laski avaamatta kädestään kirjan, jonka
hän juuri oli ottanut, kääntyi hitaasti huoneeseen ja vei kultaiset
kakkulat nenälleen. Hänen vaimonsa muutti painonsa oikealta puolelta
vasemmalle, jolloin vihriä plyysituoli liitteissään vapisi. Bock oli
myöskin noussut. Välinpitämättömän näköisenä likeni hän parratonta
kandidaattia, joka aikansa kuluksi uudestaan ja uudestaan tarkasti
kynän terää.

Lävistelty lampunvarjostin näytti erittäin miellyttävän hovisaarnaajaa.
Hän kumartui tarkastamaan Kristuksen ristinkantamista, joka oli siihen
kirjailtu ja virkkoi hiljaa:

-- Kirjoittakaa kaikki, mitä saatte kuulla.

Kandidaatti nyökäytti päätään; mutta hovisaarnaaja loi vielä kerran
katseensa lampunvarjostimeen, nojausi sitte molemmin käsin suureen
työpöytään ja katsoi Konradiin syyttäjän katseella.

Tohtori istui aivan yksin pyöreän pöydän ääressä. Vanhuskin oli noussut
ja kuhninut luthertuoliin oven luona, joka johti viereiseen huoneeseen.
Siinä oli hänen mukava istua ja siitä saattoi hän selvästi nähdä
nuorimman poikansa kasvot.

-- Olen sitä mieltä, alkoi Konrad, -- että kristinopin ja sitä
saarnaavan nykyajan kirkon välillä on ääretön ero, jota ei viisailla
sanansutkauksilla enempää kuin hyväntahtoisilla puolustuksilla saa
kielletyksi. Kristinuskon varsinainen ydin ilmaantuu _toiminnassa_.
Kirkko on ajanpitkään asettanut _sanan_ sen sijalle. _Teosta_ on
tullut _saarna_. Katsokaamme esimerkiksi koko Kristuksen oppia:
kaikkialla huomaamme ettei hän Jumalan sanaa ajattelekkaan muuta
kuin toteuttamisena maan päällä. Hänestä ei mikään ole suurempaa
kuin hyvä, _epäitsekäs_ teko. Panen painon sanaan epäitsekäs,
koskei nykyajan kirkko saata omistaa sitä ominaisuutta itselleen.
Se ei miltei ensinkään ole auttanut itsekkäisyyden poistamista
maailmasta. Se on ruvennut valtion palvelukseen ja silloin se
samalla on velvoittautunut ottamaan huomioon kaikki valtion edut.
Se on siten rajoittanut vaikutuspiirinsä, jonka kautta niin sanottu
käytännöllinen kristillisyys, sellaisena kuin Jesus on sen opettanut,
tulee viimeisissä johtopäätöksissään mahdottomaksi. Ja sitä pidän minä
suorastaan valheena.

-- Hyvä, hyvä, poikani, kuului vanhan Balduksen ääni. Kaikki korottivat
hämmästyneinä päitään. Pastori Julius tuli sangen levottomaksi. Hän
piti vanhuksen sanoja vain uutena todisteena hänen lisääntyvästä
heikkomielisyydestään. Mutta paksu rouva Simmer rohkaisi mieltään ja
kuiskasi puolisolleen, joka oli istuutunut hänen viereensä, sanat: "hän
ei ole niinkään väärässä; meissä on paljon mädännyttä", jonka johdosta
koroistaaneläjän kasvoihin tuli mitä kummastunein ilme.

-- Pappisselibaatti, pappisselibaatti on syynä kaikkeen, huokasi
taaskin onneton nainen käheällä äännellään. Yksin hovisaarnaaja
säilytti täydellisen levollisuutensa.

-- Näytätte olevan hetken mielialojen vallassa, herra tohtori,
virkkoi hän tahallisella ivalla. -- Tahdotteko olla hyvä ja jatkaa
selityksiänne? Olen varma siitä, että rientämällä riennätte
tunnustamaan tätä suurimman totuuden valhetta. Se olisi meille kaikille
eduksi.

Hän heitti merkitsevän katseen laihaan kandidaattiin ja antoi sitte
silmiensä, omituisen kylmällä, julmalla ilmeellä pysähtyä nuoreen
pappiin.

-- Katsokaamme mihin tahansa, jatkoi Konrad, -- kaikkialla meitä kohtaa
ristiriita yksinkertaisimman _kristillisen_ käskyn ja _kirkollisen_
opin sääntöjen välillä. Valtio, julkinen elämä, koko yhteiskunta
on sitä täynnä. Joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys asettaa
eteemme tuon valheen. Ihmiset antavat nimittäin teoilleen sen varjon,
että ne ovat tapahtuneet suurimman ihmisen hengessä, vaikkeivät he
edes likimainkaan täytä hänen uskonkappaleitaan, jotka hän verellään
vahvisti. Se on suurin rikos, että kristillinen oppi on muutettu
sellaiseksi, jommoiseksi ei sen perustaja ollut sitä ajatellut eikä
tahtonut. Kristus tahtoi maailmasta poistaa vastakohdat; luonnollinen
ja jumalallinen oikeus olivat hänestä samaa. Hän teki käskyjensä
täyttämisen riippuvaiseksi kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Sillä
hän katsoi heidät kaikki saman Jumalan luomiksi. Hän ei tunnustanut
ihmisten lakia, koska hän piti sopimattomana julkaista käskyjä,
joita ei edes hän Vapahtajana saattanut noudattaa. Meidän aikamme
etuoikeutettu kristinusko ei näy sitä ollenkaan tietävän. Sen sijaan
että sen olisi pitänyt tunkea syvyyteen, on se laajentunut leveyteen.
Se on rakentanut ihanoita kirkkoja, sen helmasta on syntynyt suuria
jumaluusoppineita, tuhansin kielin on se julistanut evankeliumia, mutta
tämä kaikki on vain vaikuttanut sen, että vastakohdat ovat tulleet
jyrkemmiksi, rakkaus on vähentynyt, viha on kasvanut ja muutamat harvat
ovat saaneet käsiinsä vallan pilkatakseen miljoonien luonnollisia
oikeuksia. Sanalla sanoen: se ei yhdeksäntoista vuosisadan kestäessä
ole antanut juuri mitään todisteita siitä, että se jollakin lailla
olisi vaikuttanut ihmiskunnan siveelliseen jalostumiseen.

Hän vaikeni. Kääntäessään päätään oikealle, huomasi hän Klaudinan,
joka äänetönnä niinkuin aina oli tullut sisään ja kuullut hänen viime
sanansa. Jäykkänä, liikkumattomana seisoi hän ovessa, tuijottaen
Konradiin. Sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut koko sinä aikana,
jolloin hän oli ollut tässä talossa. Jonkinlainen kauhu oli hänet
vallannut. Saattoiko hän uskoa korviaan? Pappiko, joka halusi paikkaa
kristillisessä kirkossa, puhui sillä tavalla? Hän mahtoi olla joko
puolihullu, niinkuin ukko tuossa, tai "hihkasi" hän jo edeltäkäsin koko
sielunpaimenen viralle ja tahtoi kerran oikein kunnollisesti suututtaa
hengellisiä herroja. Kaikissa tapauksissa oli hän utelias kuulemaan,
miten tämä hurskas keskustelu jatkuisi. Hän asteli pitkin huonetta,
kokosi tyhjät kupit ja astui takaisin oven ääreen, jossa hän laski
tarjottimen pienelle pöydälle. Ja ollessaan askaroivinaan astioitten
kanssa, kuunteli hän jännityksellä keskustelua.

-- Jollen erehdy, niin te herra tohtori, kirjassanne olette käsitellyt
juuri samaa ainetta; ainakin sanomalehtiarvosteluista päättäen muistan
sisällön samaksi.

Konrad nyökäytti ainoastaan päätään, mutta vanha Baldus puuttui
paikalla puheeseen.

-- Mutta paljon perusteellisemmin. Syvällä totuudella.

-- Teidän moninkertaiset kiitoksenne, herra pastori, pakoittavat minut
ensi päivinä tutustumaan poikanne teokseen. Tämä ei ole ensimmäinen
kerta, jolloin evankeliumista on luettu asioita, joita ei niissä
milloinkaan ole ollut. Kirkko on sen tähän asti kestänyt ja tulee sen
edespäinkin kestämään, ilman että sen perustukset siltä horjuvat. Jos
Jumala niin tahtoo!

Hän nousi ja astui pyöreää pöytää kohti.

-- Tämä ei ole oikea paikka eikä ole virkani arvoista kumota
väitteitänne, herra tohtori. Ja onhan meillä tänään hyödyllisempääkin
tekemistä kuin väitellä. Niinkuin kuulitte, olemme kokoontuneet tänne
_käytännössä_ harjoittaaksemme kristillisyyttä. Ehkä tahdotte osoittaa
ettette vain kirjoissanne tarjoa maailmalle hyviä töitänne... Sallitte
kai herra pastori, että pyydän herra veljeänne liittymään komiteaamme?

Julius ilostui siitä että puhe kääntyi toiseen suuntaan. Konradin
avomielisyys oli ajanut hien hänen otsalleen.

-- Tietysti, herra hovisaarnaaja. Olen vakuutettu siitä, että veljeni
tietää panna arvoa tähän kunnianosotukseen.

-- Kyllä, minä otan sen kiitollisuudella vastaan, rakas veli... enkä
luule että paremmin voin osoittaa olevani sen arvoinen kuin jos herra
hovisaarnaajalle heti silmien eteen asetan toivotun todisteen...
Saisinko, neiti, pyytää teitä tuomaan sisään tytön?

Oven vieressä seisovalla pienellä pöydällä alkoivat kupit äkkiä
kalista. Klaudina nosti tarjotinta, jättääkseen huoneen. Yleensä eivät
suurimmatkaan odottamattomuudet saaneet häntä riistetyksi raa'asta
välinpitämättömyydestä. Mutta tällä kertaa luuli hän kuulleensa väärin.
Pitikö hänen todellakin kuljettaa tuo kadulta poimittu, risainen lapsi,
joka lienee kuljeksinut Jumala ties missä, näiden herrasväkien eteen?
nytkö? tähän aikaan?

Hän seisahtui, kääntyi ja mietti hetkisen ajan. Eiköhän olisi paras
ensin kysyä pastorilta neuvoa? Hän ei vielä ollut ilmoittanut hänelle
mitään oudon vieraan olemasta olosta. Mutta miksi itse asiassa? Jos
kerran herrasväet olivat kokoontuneet keskustelemaan turvattomista
lapsista, niin saattoivathan he jo alkaa pelastamalla yhden kurjan
olennon. Jota odottamattomammin tyttöruhja seuraan ilmestyisi, sitä
suurempi olisi hämmästys. Hengissä näki hän jo koroillaeläjän kasvojen
pitenevän; hänen nenänsä se oli tottunut pelkkään viininhajuun. Ja
sitte tuo hovisaarnaaja!... Pysyköön vaan poissa! Hänen pastorinsa
kyllä parhaiten tiesi, kuinka hän vihasi noita iltoja, jolloin hänen
piti täyttää emännän velvollisuudet, vaikkei hänellä itse asiassa
ollut emännän oikeuksia. Jonkinlaisella hekkumalla hän ajatteli,
mitä omituisia kasvonilmeitä hän muutaman hetken kuluttua tässä
saisikaan katsella. Salainen ilontuli, ainoa joka sai hänen piirteensä
muuttumaan, leimahteli taaskin hänen silmissään.

-- Niinkuin herra pastori käskee, sanoi hän tyynesti ja asetti
tarjottimen takaisin pöydälle, saadakseen uudestaan aihetta tulla
huoneeseen.

-- Mikä tyttö? kysyi pastori Julius, liketen Klaudinaa.

-- En tiedä, vastasi hän entisellä tyyneydellään ja katosi.

-- Saat heti nähdä, rakas veli, sanoi Konrad. -- En vielä ole ollut
tilaisuudessa puhua kanssasi asiasta.

Pastori Julius oli kovin kummissaan ja pyysi yhä veljeltään selitystä.

-- Mutta kuule toki, sanoi hän hillityllä äänellä, olisihan siitä ollut
aikaa puhua sitte, kun olisimme jääneet kahdenkesken. Ihmisrakkautesi
voi tehdä sinulle pahan kepposen.

Konrad kohautti olkapäitään.

-- Tervehtiessäsi et laisinkaan antanut minulle suunvuoroa. Olemmehan
sitäpaitsi kaikki kristillisyyden saarnaajia...

Ensi kerran luuli Julius kuulevansa peittämätöntä ivaa veljensä
sanoista. Mutta aikaa ei enään ollut vastata siihen. Hän likeni ovea,
estääkseen ikävää kohtausta, kun se samassa aukeni ja Josefa Klaudinan
seurassa astui sisään.

-- Tässä tyttö... Astu vain likemmä.



Viides luku.


Hän työnsi Josefaa editsensä pyöreään pöytään asti, jotta valo suuresta
lampusta täytenä lankesi lapsen kasvoille.

-- Syy ei ole minun, herra pastori, kuiskasi hän Juliukselle ja
tyhjensi kirjoista vanhan tuolin Josefaa varten. -- Herra veljenne
käyttäytyi aivan kuin omassa talossaan. Sitäpaitsi tämäkin esiintyi
ikäänkuin hän ennen olisi käynyt täällä. Hän tiesi paikalla tien
kyökkiin.

Silmiään korottamatta nykäsi hän tuolin aivan hovisaarnaajan eteen ja
lausui tavallista äänekkäämmin:

-- Kas tässä, lapseni, istuudu, jotta herrasväet kaikki voivat sinut
nähdä.

Josefa oli istunut kyökissä uunin ääressä. Hänen kuivavista
vaatteistaan tuntui paikalla huoneessa tympeä haju. Väkivallalla
oli Klaudina saanut hänen tulemaan sisään. Kun hän kuuli seuran
olevan koolla, joka keskusteli turvattomista lapsista, niin hän heti
tahtoi paeta talosta. Ääretön kaipaus oli hänet äkkiä vallannut: hän
ikävöi koppaansa ja kiviportaita. Hän oli tänä päivänä syönyt ja
juonut tarpeekseen eikä enään muuta halunnut kuin nukkua. Nähdessään
kokoontuneet naiset ja herrat, joitten luku hänen mielikuvituksessaan
lisääntyi kaksinkerroin, karkasi kauhu kaikkiin hänen jäseniinsä.
Polvet vapisivat ja sydän alkoi kovasti lyödä. Hänet valtasi suuren
pahantekijän tunne, jonka teoista langetetaan hirveää tuomiota.

-- Istuudu, Josefa, täytyi Konradinkin kehoittaa ennenkuin hän arasti
asettui tuolin kulmalle. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: jospa
olisinkin kotona pikku siskojen luona! Mieluummin kärsin lyöntejä kuin
istun tässä.

Tuskin uskalsi hän silmiään kohottaa. Punertuneet kädet helmassa, pää
alas painuneena tuijotti hän mattoon. Heikko puna oli noussut hänen
poskilleen: häntä hävetti täällä näyttäytyä huonossa puvussaan. Huivi
oli valunut niskalta; solakka, siro kaula näkyi, korottaen lapsellista
vaikutusta hänessä.

Hänen astuessaan sisään olivat kaikki silmät kääntyneet häntä kohti.
Uteliaisuus näyttäytyi kaikissa kasvoissa. Rouva Simmer seurasi häntä
tarkkaavaisesti lasisilmiensä takaa, hänen puolisonsa varustautui
niinikään silmälaseilla ja hunnutettu onneton nainen nousi sohvasta
voidakseen toisten päitten päällitse paremmin tarkastaa Josefaa.
Seminaarintirehtori nosti jalkansa toisen päälle, laski käsivartensa
ristiin ja kiinnitti silmälasit nenän päähän.

Lausuttuaan viime sanansa oli hovisaarnaaja noussut ja astunut
kandidaatin tykö. Hän käänsi yleisölle selkänsä, otti pöytäkirjan,
kääräsi sen kokoon ja pisti povitaskuunsa. Sitte hän suorana pysähtyi
seisomaan pienen pöydän ääreen, vasen käsi nojauneena levyyn ja oikean
käden sormet hajallaan, pistettyinä napinläpeihin takissa, joka oli
kiinnitetty valkeaan kaulaliinaan asti. Juuri samassa asennossa
hän esiintyi julkisissa kokouksissa, uskollisten joukossa, kun hän
epäkristillistä maailmaa vastaan lausui pannakirouksensa. Kapeat
huulet pusertuivat vieläkin lujempaan vastatusten, jykevät poskipäät
pistivät esiin tavallista terävämpinä, kulmakkaampina. Vaivalla sai
hän hillityksi vihan, jonka Konrad hänessä oli herättänyt. Nuori mies
oli lausunut sanoja, jotka papin suussa kaikuivat rikoksellisilta.
Ennen kaikkea suututti häntä se tyyneys, jolla ne lausuttiin.
Tuntui siltä kuin vanhan kirkon perustukset olisivat haljenneet ja
vallankumouksellisten pasuunantoitotukset jymisseet raunioilla.

Kun Bock näki edessään tämän elävän todisteen, kohosi hänen
suuttumuksensa ylimmilleen. Nuori pappi näytti tahtovan asettaa
koetuksen alaiseksi hänen paljon kehutun käytännöllisen
kristillisyytensä! Mutta hovisaarnaaja hillitsi mielensä ja alkoi
rakastettavasti kysellä Josefan tilaa.

Konrad kertoi lyhyesti kuinka hän oli hänen tuttavuuteensa joutunut.

-- Ehkä te, herra hovisaarnaaja, tiedätte neuvoa, mitä tälle lapselle
olisi tehtävä? Tai ehkä joku herrasväestä? Itse olen minä poikamies
ja, niinkuin ehkä tiedätte, ollut vasta muutamia päiviä Berliinissä.
Tahdoin veljeni kanssa puhua asiasta, mutta siihen ei ollut aikaa.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

-- Ensinnäkin pitäisi lapselle hankkia toimeentulo ihmisten luona,
jotka sydämmen vaatimuksiin panevat suuremman arvon kuin rahakukkaroon.
Luulen, että hän taloudentoimissa voisi tehdä kylläkin suurta hyötyä,
jatkoi hän.

Sama hiljaisuus. Kiusallisen vaitiolon kanssa lisääntyi huoneessa ilkeä
haju, joka aina seuraa köyhyyttä. Vähitellen alkoi se pistää nenään.
Asiaa piti tarkemmin ajatella. Kyllähän hädänalaista autettiin, mutta
jonkun matkan päästä. Ja tuo tuossa ei suinkaan mahtanut olla parhaita.
Kadulta löydetty! Kuka saattoi tietää missä seikkailuissa nuori
kaupustelija jo oli ehtinyt olemaan mukana ja mitä seurauksia siitä
saattoi olla, jos hänet taloonsa otti! Sitäpaitsi kaikki sukulaiset
epäilemättä tulisivat vaatimaan apua. Sellaista se aina oli. Nuori
pappi näkyi todellakin olevan kummallinen herra, joka kristillisyyden
harjoituksissaan meni hiukan liian pitkälle.

Konradin ja rouva Simmerin katseet kohtasivat vaistomaisesti toisensa.
Kunnianarvoisa rouva joutui sen johdosta suuresti hämilleen, mutta
voitti samassa takaisin mielenmalttinsa ja sanoi:

-- Me mielellämme ottaisimme lapsen luoksemme, mutta meille tuli juuri
viikko sitte muuan köyhä sukulainen asumaan.

-- Niin, ikävä kyllä! Muuten me sen niin mielellämme tekisimme! virkkoi
hänen miehensä, joka päästäkseen loitommalle ilkeästä tilasta, taaskin
oli ruvennut tutkimaan kirjoja. Hän oli ihastuksissaan rouvansa
mielenmaltista. Mistä kummasta hän olikaan kaivanut esiin tuon "köyhän
sukulaisen", jonka olemassaoloa kukaan ei tähän hetkeen asti ollut
aavistanutkaan? Se oli pantava mieleen tarpeellisia tilaisuuksia
varten. Sillä kunnioitus hyvään sydämmeen kohosi senkautta melkoisesti.

-- Niin, jospa minä olisin naimisissa... huokasi Kickert säälien,
osoittaakseen, ettei hän tietänyt mitään neuvoa Josefalle. Syvän
surumielisyyden ilme painui hänen kasvoihinsa. Hän asetti lasit
silmilleen ja veti jalat alleen. Simmer oli nimittäin hänen
kauhistuksekseen asettunut melkein hänen jalkainsa juureen tutkimaan
vanhoja kirkkoisiä.

-- Oletko sinä myöskin ahkerasti käynyt kirkossa, lapseni? kysyi Bock.

Josefa pudisti äänetönnä päätään. Pahoillaan kääntyi Bock silloin
Juliuksen puoleen, hiljaa sanoakseen hänelle jotakin.

-- Hänellä ei sunnuntaisin ole ollut aikaa, herra hovisaarnaaja,
vastasi Konrad tytön puolesta, -- sillä hän oli aamusta alkaen
iltamyöhään asti hankkimassa leipää pienille sisarilleen, koskei
isäpuoli kuulu heistä ensinkään välittävän... Sitäpaitsi, hyvät
herrasväet, kääntyi hän seuran puoleen, -- ei teidän pidä loukkaantua
siitä tilasta, jossa tyttö raukka tällä hetkellä on, sillä se on aivan
ulkonainen... Kristushan aterioitsi sikopaimenten kanssa ja kävi ehkä
joskus niinkin ettei hän viikkokauteen ollut tilaisuudessa peseytymään
ja puhdistamaan vaatteitaan maantien tomusta ja liasta. Hänen
sydämmensä ei siltä tahraantunut.

Tahallaan lausui hän nämät sanat hyvin ääneen. Läsnäolevien
herrasväkien välinpitämättömyys koski häneen syvästi. Hän olisi sitä
harmitellut, jollei hän olisi tuntenut vissiä tyydytystä nähdessään nuo
kelpo ihmiset niin hämillään. Suurin iva oli hänen mielestään se, että
hän saisi lyödä uskonheimolaisensa heidän omilla aseillaan. Hän oli
ottanut oikein tavaksi Kristuksen sanoilla käydä kristityltä vastaan.

Hänen silmänsä kiersivät pitkin piiriä ja pysähtyivät Josefaan. Tämä
nosti ensi kerran silmänsä ja katsoi häneen. Sisään astuessaan ei tyttö
ollut häntä huomannut, enempää kuin hän oli tietänyt että hän oli
läsnä. Mutta niinpian kuin hän oli kuullut hänen äänensä, oli hänestä
kadonnut kaikki pelvon tunne. Hän tiesi, ettei hän enään ollut yksin,
ettei hänen enään tarvinnut hävetä ja ettei hänelle tapahtuisi mitään
pahaa. Olihan hän näiden hienojen naisten ja herrojen edessä aivan
ääneen puolustanut hänen köyhyyttään ja selvään sanonut, ettei ihmistä
siitä saa tuomita. Millä hän oikeastaan oli sen ansainnut? Uteliaasti
hän odotti mitä nyt tapahtuisi ja alkoi huolellisesti tarkastaa
jokaista läsnäolijaa.

-- Kauniisti puhuttu, rakas veli, virkkoi Julius. -- Mutta ensin
pitäisi ottaa tarkemmin selvää tämän lapsen kohtaloista. Sillä
ovathan sinun tietosi itse asiassa hyvin pintapuoliset. Kysy herra
hovisaarnaajalta, joka kaupungin lähetyspappina on katsonut syvälle
Berliinin elämään, eikö löydy hyvin huonoa väkeä, joka juuri eninten
väärinkäyttää kelpo ihmisten hyvyyttä.

Samassa nousi vanha Baldus ja lausui:

-- Poikani, älä loukkaa lapsen arkatuntoisuutta. Jota turmeltuneempi
sielu on, sitä suurempi tyydytys sen pelastamisesta. Kuka tämä tyttö
lieneekin, niin saa hän _minun_ kodissani turvapaikan. Toivon että
herrasväki kaikki siihen suostuu.

-- Isä, sinäkö tahdot... huudahti Konrad nousten ja tarttuen vanhuksen
käteen.

-- Kyllä poikani, minä tahdon.

Iloinen tunne valtasi koko seuran. Toiset onnittelivat vanhusta
päätöksen johdosta: "Se on jalo teko..."

"Saatte siitä varmaankin iloa... Olen vain pahoillani, että ehditte
ennen minua... Olin juuri samaa sanomaisillani", lausuttiin joka
taholta.

-- Jumalan siunausta hyvään tekoonne, sanoi myöskin Bock, joka sinä
hetkenä piti ukkoa sangen järkevänä.

Mutta Kickert tuli Josefan luo, asetti oikean kätensä hänen päälaelleen
ja sanoi:

-- Pysy lapseni vain hyvänä, niin me kaikki sinua autamme.

-- Kunhan ei hän vain olisi katolilainen; se olisi hänen
onnettomuutensa, äänteli hunnutettu nainen läpitunkevalla äänellään.

Äkkiä kuului ovesta Klaudina puhuvan. Hän oli vihdoinkin tullut
noutamaan teekuppeja ja kuuli viime sanat.

-- Ei, sitä hän ei ole, mutta hän on _juutalaista_ uskontoa, lausui
hän ääneen, silmiään kohottamatta. -- Hän tunnusti sen juuri minulle
kyökissä. Hänen äitinsä oli juutalainen, palvelijatar, joka ensiksi
meni naimisiin kristityn kanssa ja toiseksi miehekseen otti hullun
räätälin, joka vielä elää. Tyttö on äitinsä nimeen kastettu, koskei hän
milloinkaan ole tuntenut isäänsä. Kai lienee hänkin ollut kristitty;
muutoin kai tyttö olisi toisennäköinen.

Nämät sanat lausuttuaan, läksi hän pää pystyssä, taakseen katsomatta
huoneesta, kantaen tarjotinta. Suurin hämmästys kuvastui kaikkien
kasvoilla. Se olisi tuottanut hänelle iloa, jollei hän jo edeltäkäsin
olisi ollut vakuutettu paljastuksensa vaikutuksesta.

Tämän valtin oli hän säästänyt viimeiseksi. Hän tahtoi nimittäin kostaa
sen, ettei häntä ollut kehoitettu ottamaan osaa neuvotteluihin. Eihän
hän siitä sen enempää välittänyt, mutta jokaisesta itseään kohdanneesta
laiminlyönnistä tiesi hän etsiä korvausta. Tässä kummallisessa naisessa
asui perkele, joka vain salaa näytti pukinjalkaansa. Tyytyväisellä
hymyllä asteli hän käytävää talon perälle. Ankara katse näyttäytyi
vasta kyökkipiialle, jota hänen oli pitänyt ääneen huutaa.

Olisi ollut hauska saada selville kuka herroista, lukuunottamatta
vanhaa Baldusta ja hänen nuorinta poikaansa, oli eninten kummissaan.
Sillä kaikki he inhosivat juutalaisuutta. Hovisaarnaaja Bockissa oli
inho jo aikoja sitte kehittynyt vihaksi, joka oli niin yleisesti
tunnettu, ettei kukaan enään olisi saattanut uskoa niitä, jotka
vakuuttivat hänen suvaitsemattomuutensa olevan vain ihmisrakkautta.

Pastori Juliuksen oli vallannut mitä vastenmielisin tunne. Isä likeni
häntä ja puhutteli häntä hiljaa:

-- Sanoppas, eikö sen palvelijattaren nimi ollut Siina, joka monta
vuotta sitte palveli sinulla ja jonka sinä sanoit varastaneen
itseltäsi? Sinulla oli suuri luottamus häneen... Tottahan sinä sen
vielä muistat?

-- Siinako tytön nimi on?

-- Niin. Konrad kertoi sen mulle juuri.

-- Ei, ei. Se nimi oli toisin. Sitäpaitsi en minä talossani olisi
kärsinyt juutalaista.

Hän käänsihe reippaasti ja jätti ukon seisomaan. Sensijaan alkoi
hän nyt tarkkaavaisesti katsoa lasta, joka, silmät alas painuneina,
liikkumattomana kuin vahanukki, istui tuolillaan.

-- Oletko juutalaista syntyperää? kysyi hovisaarnaaja.

-- Äitini oli juutalainen, vastasi tyttö ujosti.

-- Entä isäsi?

-- En ole häntä tuntenut.

-- Mutta olet kai kasvatettu juutalaiseksi?

-- En tiedä. Sisareni ovat kristittyjä.

-- No kai sinä olet käynyt koulua... Oletko ottanut osaa juutalaiseen
uskonnonopetukseen?

-- Olen.

-- Oletko usein käynyt temppelissä -- -- tarkoitan juutalaisten
jumalanpalveluksessa?

-- En tiedä. Äitini ei koskaan käynyt rukoilemassa, hän teki aina työtä.

Bock pudisti päätään ja kääntyi Konradin puoleen:

-- Tiesittekö, herra tohtori, että tyttö oli seemiläistä alkuperää?

-- Kuulin sen niinkuin tekin, nyt vasta.

-- Kun kristityt papit kokoontuvat neuvottelemaan turvattomista
lapsista, niin kai ei voi olla kysymystäkään muista kuin kristinuskoon
kuuluvista lapsista. Sen toki tietänette.

-- Se ei muuta asiaa, herra hovisaarnaaja. Olisin kohdellut tätä lasta
aivan samoin, jos olisin tietänytkin hänen uskontonsa. Sellaisissa
tapauksissa en anna muuta kuin kristitynvelvollisuuteni, jota samalla
pidän ihmisvelvollisuutena, johtaa itseäni. Sielunpaimenvirkani
ulkopuolella ovat uskontunnustukset minulle aivan sivuseikkoja. Jumalan
palvelijan korkein tehtävä on mielestäni harjoittaa rakkaudentöitä eikä
kylvää vihaa. En mielestäni olisi oikeutettu pukeutumaan papin pukuun
sinä päivänä, jolloin olisin toiminut päinvastoin. Saarnastuolissa
vaiko elämässä, se on yhdentekevää.

-- Minuako tämä tarkoittaa, herra pastori? Tiedättehän, että minua
pidetään juutalaisten pahimpana vihollisena, että minä täällä
Berliinissä olen saanut aikaan niinkutsutun juutalaiskysymyksen, jonka
pidän oikeutettuna.

Hän astui pyöreän pöydän eteen, jännitti molemmat kätensä levyä vastaan
ja painui Konradia kohti. Hänen äänensä oli käynyt kovaksi, vaivoin
koetti hän salata vihansa. Tohtori Baldus istui levollisena paikallaan;
hänen kasvoissaan ei muuttunut ainoakaan piirre.

-- Minä tiedän sen, herra hovisaarnaaja, yhtä hyvin kuin koko maailma
sen tietää ja siitä pelotta puhuu.

-- Sitte pyydän selitystä, herra pastori, miten teidän sanojanne tulee
ymmärtää?

-- Sillä tavalla, herra hovisaarnaaja, että minua kaikissa toimissa
johtaa yksinomaan vakaumukseni ja omatuntoni. Olen vain sanonut miten
_minä_ toimisin, enkä kuinka muitten _tulee_ toimia.

Julius astui molempien väliin.

-- Olen vakuutettu, herra hovisaarnaaja, sanoi hän rakastettavalla
hymyllä, -- että tämä ristiriita johtuu vain väärinymmärryksestä.
Veljeni tarkoitus ei varmaankaan ollut millään tavalla loukata.

Konrad teki siinä myöntävän liikkeen ja Julius jatkoi:

-- Herrojen sisimmät vakaumukset näyttävät olevan räikeästi
vastakkaiset. Ehkä minun onnistuu...

-- Ne eivät yksin _näytä olevan_, vaan ne _ovat_ sitä, herra pastori,
keskeytti hänet hovisaarnaaja, kääntyen pois ja ottaen esiin kellonsa.
-- Pidän asian täten päättyneenä... On jo myöhäistä. Lienee parasta
että lakkautamme kokouksen ja määräämme toisen päivän, jolloin pikemmin
pääsemme päämaaliin.

Mieliala uhkasi tulla sietämättömäksi, jonkatähden ehdotus ilolla
otettiin vastaan, vaikka tosin useat mielellään olisivat nähneet
molemminpuolisen vihan kehkeytymistä. Pastori Julius pahoitteli, että
päivän kokouksen tarkoituksesta oli poikettu niin kauvas. Hiljaisella
äänellä pyysi hän moninkerroin hovisaarnaajalta anteeksi veljensä
avomielisyyttä ja lupasi pitää siitä huolta, ettei tällaisia häiriöitä
tulevaisuudessa tapahtuisi.

Sitte alkoi hyvästijättö.

-- Paras on että hän antaa kastaa itsensä, sanoi seminaarintirehtori
pitkälle kandidaatille. Tämän kuuli mustahuntuinen nainen ja intti
paikalla väliin: "parempi olla juutalainen kuin katolilainen". Hän
avasi laukkunsa ja laski pöydälle muutamia kirjasia. Sen hän aina teki
sanoessaan hyvästi. Mutta ennenkuin hän seurasi muita, painoi hän
huomaamatta rahan Josefan käteen ja sanoi; "hyvää yötä, lapseni, Herra
Jumalamme on luonut meidät kaikki alastomina".

Hovisaarnaaja oli viimeisiä huoneessa. Juliuksen avustamana veti hän
ylleen päällystakkia, jonka tämä oli etehisestä tuonut, ja kysyi
vanhalta Baldukselta:

-- Aiotteko siis todellakin ottaa tuon tytön kristittyyn taloonne?

Julius, joka tunsi Bockin ärtyisän luonteen ja vielä viime hetkessä
pelkäsi kiusallista yhteentörmäystä, puuttui kiireesti puheeseen:

-- Tulemme vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa, herra hovisaarnaaja.
Kaikissa tapauksissa tulee se huomispäivänä ratkaistuksi.

-- Niin, herra pastori, päivällä näyttäytyy kaikki toisessa valossa.

Hän painoi ohimennen vanhan Balduksen kättä, kumarsi kylmästi
Konradille ja läksi isännän saattamana ovelle.

-- Te tiedätte, herra hovisaarnaaja, mitä isästäni olen teille
kertonut, huomautti Julius puoliääneen, kun he olivat tulleet
etehiseen, jossa muut vieraat Klaudinan ja palvelustytön avulla
tyhjensivät vaatenauloja.

-- Veljenne laita ei näy olevan parempi, tuli lyhyeksi vastaukseksi. --
Sellaiset ihmiset ovat vaaralliset. Mutta toiste siitä enemmän.

Klaudina saattoi vieraat portille. Kun hän palasi, virkkoi hänelle
pastori tyynesti.

-- Pidetään lapsi tänä yönä täällä meillä. Nainen seisahtui ikäänkuin
ei hän olisi ymmärtänyt. Sitte kysyi hän hiljaa:

-- Mitä? Aiotko sinä todellakin tuon ihmiskurjan...?

-- _Haluan_ sitä, neiti Schaff, lausui pastori ääneen, heittäen katseen
oveen, joka vei työhuoneeseen.

-- Vai niin, te _haluatte_, herra pastori, no se on toinen asia...
Voihan hän maata takakamarissa, jota ei kuitenkaan käytetä. Kummallista
-- mutta hän näkyi sen tuntevan. Tyttö mahtaa nähneen unta tästä
talosta.

Pastoriin katsomatta kumartui hän ottamaan avainkimppua, joka kilisten
oli pudonnut permannolle ja läksi taakseen katsomatta astumaan
käytävää, joka oli kuin holvikäytävä kirkossa.

Liikkumattomana silmäili pastori hänen jälkeensä, kunnes hän
oli kadonnut viimeisen oven taa; silloin hän palasi takaisin
työhuoneeseensa.

Astuessaan sisään, näki hän isänsä ja veljensä seisovan Josefan edessä.
Samassa huomasi hän myöskin tytön miellyttävät kasvonpiirteet. Hän oli
noussut ja silmäili iloisena ympärilleen. Suuren seuran mukana oli
hänen ujoutensakin kadonnut ja kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät
kysymykseen: mitä sinulle nyt tehdään? Otettaisiko hän kristittyyn
taloon asumaan? Se tuntui hullunkuriselta. Mutta näitä tunteita ei hän
näyttänyt. Hän valmisti itselleen määrätyn suunnitelman. Vanha herra
veisi hänet varmaankin vielä tänään asuntoonsa. Silloinpa hän käyttäisi
tilaisuutta hyväkseen ja karkaisi ensi kadunkulmassa. Mutta vastaanotto
kotona, lyönnit ja velipuolet!... Ei, siitä ei ollut! -- Mutta miksei
hän itse asiassa kerran koettaisi olla vieraitten ihmisten luona?
Varmaankin antaisivat hänelle hyvää ruokaa ja juomaa. Ja sitäpaitsi
uudet vaatteet. Ehkä tekisivät hänestä hienon neidin. Johan hän
tarpeekseen olikin nähnyt mustalaiselämää... Mutta taas nousivat hänen
eteensä pikkusiskojen kasvot kotoa. He tulevat Josefaa huutamaan, kun
aamulla heräävät eivätkä häntä näe. Niin, miten hän oikeastaan tekisi?

Näistä ajatuksista riisti hänet pastori Julius, ilmoittaen vanhukselle
pitävänsä Josefan yötä talossaan.

-- Olen tähän jo väsynyt. Paras lienee, että jätämme loput huomiseksi,
lausui hän. -- Mihin sinä näin myöhään panisitkaan lapsen, isä? Hedvig
kovin hämmästyisi, kun näkisi sinut tässä seurassa tulevan kotiin.
Täällä hänelle toimitetaan niin hyvä sija kuin suinkin... Muuten en
tänä iltana tahdo puhua sanaakaan. Mutta olisi tarpeellista, että,
rakas veli, huomenna tulisit luokseni kello yhdentoista aikaan. Silloin
olemme aivan häiritsemättöminä. Olet tänään hankkinut itsellesi pahan
vihamiehen. Ja kai sinä nyt olet hyvä ja saatat isän nämät muutamat
askeleet kotiin.

-- Kiitän sinua avomielisyydestäsi, rakas veli. Menen nyt ja palaan
huomenna... Ja mitä lapseen tulee, niin kyllä olet osannut oikeaan.
Toivottavasti kirkko vielä huomennakin seisoo tuossa, samalla vanhalla
paikallaan.

Pastori Julius vain kohautti olkapäitään. Mutta vanha Baldus veti
vaivalloisesti henkeään ja virkkoi:

-- Niin, Hedvigiä en ensinkään ajatellut. Hyvää yötä sitte poikani.
Nuku makeasti, lapsi, tämän katon alla.

Konrad auttoi häntä pukeutumaan raakaa ulkoilmaa vastaan, otti hänen
käsivartensa ja läksi, ystävällisesti nyökäyttäen päätään Josefalle,
pois hänen kanssaan. Julius saattoi heidät portille. Kun ukko oli
kietonut korviinsa suuren huivin, niin pastorin tuskin tarvitsi alentaa
ääntään hyvästi jättäessä lausuakseen veljelleen:

-- Kuule -- ehkä hän nytkin rupee puhumaan kaikellaista. Hän puhuu
usein vallan sekaisin.

Samassa lisahti ovi lukkoon.

-- Eikö hän vielä sanonut jotakin? kysyi ukko, kun he käsi kädessä
astuivat toria kohti, jolla kirkko oli.

-- Näyttää siltä kuin ette olisi hyvässä sovussa, isä, huomautti
Konrad. Hän ei tahtonut antaa suoraa vastausta, jottei tekisi itseään
syypääksi valheeseen.

-- Niin, niin, se naishenkilö, se on kaikkeen syypää. Hän tietää, etten
häntä kärsi. Hänen vaikutuksensa veljeesi on arvaamaton. Ajattele, hän
on levittänyt sen huhun, ettei minulla enään olisi jäljellä kaikkia
järkeäni... Muutoin luulin kuulleeni veljesikin sanoneen sinulle
jotakin sentapaista. Eikö ollut niin?

-- Minun täytyy sanoa totuus, isä. Kyllä. On ihmisiä, jotka eivät voi
ymmärtää muutamia asioita.

Vanhus ei vastannut mitään, mutta Konrad tunsi, miten hän säpsähti.
Vaieten tulivat he vanhaan pappilaan. Ensi kerroksen ikkunat olivat
vielä valaistut. Heidän seisahtuessaan löi tornikello yksitoista. Yön
hiljaisuudessa kaikuivat kumeat lyönnit niin voimakkaina, että saattoi
kuulla metallin värinän. Sade oli lakannut. Pilvet olivat hajonneet
taivaalta ja muutamia tähtiä vilkkui. Katu oli vielä musta, kostea ja
ilkeä, kylmä, märkä tuuli puhalsi. Vanhus värisi. Hän ei sanallakaan
enään koskettanut sitä mistä oli puhuttu.

-- Pyytäisin sinua vielä tulemaan ylös. Saatat arvata miten Hedvig
ilostuisi. Mutta on jo myöhäistä -- ja sinä ymmärrät: ikäni. Et enään
tänään kuulisi minulta paljoakaan. Mutta huomenna poikani, huomenna
tapaamme toisemme. Voi, sisaresi ei tule nukkumaan koko yönä, kun
hänelle kerron... Se on kummallista, että hän aina on rakastanut
sinua enemmän kuin veljeäsi. Hyvää yötä poikani. Jumala johdattakoon
askeleesi päämaaliin.

He lausuivat sydämmelliset jäähyväiset ja erosivat.



Kuudes luku.


Seuraavana päivänä, sovittuun aikaan, läksi Konrad taas tapaamaan
veljeään. Noin kymmenen askeleen matkan päässä näki hän rouva
Brennerleinin tulevan talosta. Päästyään hänen kohdalleen teki hän
niiauksen ja aikoi sanoilla "hyvää huomenta, herra pastori", mennä
sivutse. Konrad ei ollut häntä nähnyt siitä, kun hän oli tuonut kahvin
hänen huoneeseensa. Hän hämmästyi sentähden suuresti, kun hän nyt näki
hänen lähtevän samasta talosta, jonne hän juuri aikoi mennä.

-- No, rouva Brennerlein, sanoi hän, vastattuaan hänen tervehdykseensä,
-- miten te täällä olette? Oliko teillä asiaa veljelleni?

-- Ei herra pastorille, mutta neiti Schaffille. Me olemme jo vanhat
tutut. Neiti antaa aina minulle työtä. Minä nimittäin joutohetkinä
valmistan huntuja ja muita kauniita korutavaroita... niin, kauniita,
herra pastori. Neiti tietää sen ja lähettää tuontuostakin minulle
työtä... Hyvää Jumalaa sitä kaikesta tulee kiittää.

Hän osoitti laatikkoa, jonka hän veti esiin harmaan, kuluneen viittansa
alta. Tämä verhosi hänet kokonaan kantapäästä kiireeseen asti. Raa'an
ilman takia oli hän sitäpaitsi kietonut päänsä jonkinlaiseen myssyyn,
jotta miltei ainoastaan nenänpää pisti esiin.

-- Vai niin -- olitte neiti Schaffin luona.

-- Kyllä. Vain neljännestunnin. Oi, sillä naisella on tosikristillinen
sydän. Hän suosittaa minua missä vaan voi. Taivas sen tietää. Ja miten
erinomaisesti hän hoitaa taloutta! Varhaisesta aamusta iltamyöhään
liikkeellä! Mutta hra pastori tietääkin panna häneen arvoa. Jumala
suokoon, että hän vielä kauvan saisi pitää talossaan tämän uskollisen
palvelijan. Hui, mikä ruma ilma tänään on!

-- Niin, ruma on... Hyvästi.

Vastenmielisyyden tunne karkoitti häntä pois. Hänet valtasi Ulrikaa
kohtaan sama inho kuin edellisenäkin päivänä. Mutta juuri kun hän oli
menemäisillään, alkoi rouva taas puhua. Hänestä ei ollut helppo päästä
vapaaksi, kun kerran oli ryhtynyt puheisiin hänen kanssaan.

-- Niin, mitä minun pitikään sanoa?... niin sitä, että on hauska että
nyt niin hoidetaan sitä lapsiraukkaa, jota herra pastori eilen armahti.
Ja varjelkoon vain hyvä Jumala, ettei herra pastori saisi niittää
kiittämättömyyttä rakkaudestaan. Berliini on syntinen kaupunki, ja
usein luulee löytäneensä timantin, mutta huomaakin sitte, ettei se
ollut kuin tavallinen lasipala. Toivon ettei herra pastori koskaan saa
kokea sitä pettymystä. Vaikka ihminen olisikin siksi vaatimaton, ettei
hän timantteja käytä -- niin kyllä se kuitenkin harmittaa.

-- Näytte tänään olevan filosoofisella tuulella; se taitaa johtua
ilmasta. Kaikissa tapauksissa kiitän teitä neuvoistanne.

-- Ei mitään kiittämistä. Onhan sitä minullakin hiukan kokemusta. Älkää
vain, herra pastori, kylmettykö tässä pahassa ilmassa. Tuuli tulee
tänään Spandausta päin, ja se on aina tuima.

Hän kiersihe ympäri kuin suuri hyrrä ja läksi sitte liikkumaan
jättiläisratin lailla, joka on käännetty ylösalasin. Kohteliaisuudesta
oli Konrad antanut hänen puhua loppuun ja käänsi hänelle sitte selkänsä.

Hän tapasi veljensä työhuoneessa syömässä aamiaista. Julius istui
pyöreän pöydän ääressä. Hän oli sitonut servietin kaulaansa kuin
lapsi; solmun päät pistivät pitkinä esiin korvien takaa. Hän oli juuri
tyhjentämässä lautastaan kyyhkyspaistin jätteistä.

-- No, siinähän sinä nyt olet. Hyvää huomenta, sanoi hän, nousten ja
hitaasti pureskellen, ojentaen Konradille kätensä.

-- Näyt olevan täydessä työssä. Hyvää ruokahalua.

-- Kiitos, kiitos... Niin, aamiainen se se on oikein iloni. Päivällinen
taas on minulle vähemmänarvoinen. Niinkuin tiedät, niin ammoisista
ajoista on ollut sillä tavalla, äiti-vainajamme sitä usein harmitteli.
Saanko tarjota sinullekin? Klaudina -- neiti Schaff, korjasi hän
samassa, -- toimittaa sinulle paikalla uuden annoksen. Riisu
päällystakkisi ja tule istumaan.

-- Koska me aina olemme olleet vastakohdat ja minun pääateriani aina
on ollut päivällinen, niin pyydän ettet pahastu, jollen ota vastaan
tarjoustasi. Olisin iloissani, jollet antaisi häiritä itseäsi. Voinhan
minä sillaikaa likemmin katsella huonettasi.

Hän riisui päällystakin yltään ja asteli tarkastellen pitkin suurta
huonetta, joka nyt näytti paljon ystävällisemmältä ja hienommalta kuin
edellisenä iltana. Varsinkin herätti hänen kunnioitustansa se hyvä
aisti, joka kaikkialla ilmaantui.

-- Ole vain aivan kuin kotonasi. Etkö siis todellakaan tahdo?...
Mutta ethän toki kieltäydy ottamasta lasia viiniä...? Siitä en
minä luopuisi... Se on tosin yksinkertaista Bordeauxta, niinkuin
vaatimattomalle papille sopii, mutta se ei ole huonoa, minä juon sitä
itse.

-- Tilaatko sinäkin sen Simmeriltä?

-- Vai tiedätkö jo, että hänellä on viinikauppa... Niin, hän antaa
pieniä etuoikeuksia... Lasku vasta uudenvuoden jälkeen ja niin
poispäin. Mutta hän kostaa sen tärvelemällä kirjani. Maistappas nyt
viiniä; se ei ole samaa, jota kirkossa käytämme...

-- Oletpa sinä suora.

-- Opin sinulta eilen yhtä ja toista.

Näitä sanoja lausuessa eivät hänen piirteensä vähääkään muuttuneet,
joten oli vaikea kuulla, oliko niiden tarkoitus ivallinen vai totinen.
Hän kaatoi molemmat lasit täyteen, nosti tarkastaen omansa valoa
vastaan, hymyili tyytyväisesti ja sanoi:

-- Nyt kilahutetaan ja juodaan tulevaisuutesi malja. Prosit!

Konrad joi kulauksen ja jatkoi sitte tarkastustaan huoneessa. Hänen
erityistä huomiotaan herätti muutama erinomainen kuparipiirros,
marmorinen jäljennös Thorvaldsenin siunaavasta Kristuksesta, joka
puolikoossa jalustalla seisoen, täytti huoneen komeron, sekä kopia
Rubensin taulusta "alasottaminen ristiltä", joka riippui seinällä
sohvan yläpuolella.

-- Sinullahan on arvokkaita taideteoksia, huomaan. Ja hyvää makuasi
täytyy kehua... Tuottaako virkasi todellakin niin paljon? Sillä eihän
meillä, minun tietääkseni, koskaan ole ollut omaisuutta. Ja kas vain
-- akkunoissa tuolla kulmassa oikeaa lasimaalausta, vieläpä vanhalta
ajalta, jollen erehdy.

-- Niin, se ei ole halpaa tavaraa, huomautti Julius, kumartuen syömään
lautaseltaan. -- Et taida tietää, että minä viime vuonna voitin
kuusikymmentätuhatta markkaa raha-arpajaisista.

-- Todellako! Se on minulle kokonaan uutta. Onnittelen sinua, vaikka
myöhäänkin.

-- Kiitos. Niin se on. En tiedä minkätähden hyvä Jumala juuri minulle
rahat lahjoitti. Tuhat markkaa annoin köyhille ja osan käytin
taiteellisiin tarkoituksiin. Jo kauvan olin hartaasti halunnut koristaa
tämän huoneen, jossa olen ja elustelen, niin somaksi kuin suinkin. Ja,
hyvä Jumala, miksen sitä olisi tehnyt! Minulla ei ole perhettä, en
myöskään aio mennä naimisiin... Sitäpaitsi voitin kaksi vuotta sitte
kymmenentuhatta markkaa.

-- Sehän on tavatonta. Sinä olet suorastaan onnen suosikki!

Julius pyyhkäsi rasvaista suutaan servietillä, kaasi lasinsa uudestaan
täyteen, joi ja jatkoi sitte:

-- Niin, en tiedä, millä sen olen ansainnut. Kaikissa tapauksissa olen
utelias näkemään miten tällä kertaa käy. Olen nimittäin nyt vaihteen
vuoksi ottanut kokonaisen arvan... Silloin lahjoitin seurakuntani
köyhille viisisataa markkaa... Mutta minun on todellakin vielä nälkä.
Kahdessa kyyhkysessä ei ole paljonkaan. Suo anteeksi hetkiseksi...

Hän likeni asuinhuoneen ovea ja painoi sähkökellon nappulaa.

-- Niin, minun piti kertoa, jatkoi hän, tuontuostakin tyytyväisesti
ähkien, niinkuin ihminen, joka odottaa jotakin mieluisaa -- että
Kristus maksoi viisituhatta markkaa, kopia tuolla sohvan yläpuolella
kaksituhatta ja lasi-ikkunat kahdeksansataa markkaa; hankin ne
huutokaupalla. Sinun pitää myöskin likemmin tarkastaa vanhoja
kirkko-isiä tuossa alahyllyllä. Ne ovat sangen hyviä, harvinaisia
painoksia. Jos sinä joskus tarvitset jotakin kirjastostani, niin älä
ujostele; se on kokonaan käytettävänäsi. Mutta sinä taidat eniten
tutkia filosofeja.

Ovea koputettiin samassa ja Klaudina astui sisään. Pastori meni
kynnykselle, astui häntä vastaan ja puhui hiljaa pari sanaa hänen
kanssaan. Hän katosi äänettömästi niinkuin hän oli tullutkin.

-- Taisitte jo tervehtiä toisianne?

-- Neiti Schaff avasi minulle.

-- Vai niin... Mitä sinä hänestä pidät? En tietysti tarkoita hänen
ulkomuotoaan.

-- Hän näyttää olevan kummallinen henkilö.

-- Niin sitä hän on. Hänellä on omituinen luulo. Hän kuvittelee
että jokainen, jonka hän ensi kerran näkee talossani, on hänelle
vihamielinen.

-- Siltä minustakin tuntui.

-- Silloin hän on harvapuheinen ja umpimielinen, jatkoi Julius.
-- Mutta siihen tottuu. Sensijaan hänellä on muita erinomaisia
ominaisuuksia. Siisteyttä rakastaa hän kiusallisuuteen asti, valvoo
etuani jokaisessa suhteessa ja osaa ennen kaikkia valmistaa hyvää
ruokaa. Voi, millaista ruokaa...! Toivon että piankin saat tilaisuuden
itse kokea sitä. Tiedätkö, minä pidän kastekkeesta, joka on hyvin
valmistettua. Kasteke on ruuan sielu. Neiti Schaff on siinä suhteessa
hämmästyttävän taitava... Ja juurikasveja hän suuremmoisella tavalla
ymmärtää käyttää... Missä hän viipynee...

-- Kun kuulee sinun puhuvan tuolla tavalla, niin luulee olevansa
tekemisissä suuren kyökkitaiteilijan kanssa.

-- No, no -- ruoka ja juoma kuuluvat ihmiselämään. Pitää koettaa
pidentää elämäänsä maan päällä, eikä lyhentää... Ehkä saan tarjota
sinulle sikaarin? Suo anteeksi, etten heti huomannut sitä tehdä,
mutta niinkuin tiedät, en minä ensinkään tupakoi. Pidän laatikon vain
vieraitani varten.

-- Kiitos, sikaarin otan mielelläni. Vastakohtana sinulle olen aina
polttanut paljon.

-- Niin, se on kummallista, että taipumuksemme ovat niin erilaiset.
Luulisi melkein ettemme ole veljekset.

-- Niin, se on kummallista... Mutta sanoppas, jatkoi Konrad hetken
kuluttua, jolloin hän sytytti sikaarin ja nauttien puhalsi ilmaan
ensimmäiset savupilvet, -- oletko vain näitten ominaisuuksien tähden
ottanut taloosi neiti Schaffin?

Servietti yhä kaulassa käveli Julius hiukan levottomana edestakaisin
pöydän ääressä. Äkkiä hän pysähtyi ja kysäsi kiireesti:

-- Onko isä sanonut sinulle jotakin siitä? Johan minä heti huomautin,
että hän kuvittelee kaikellaisia, lievinten sanoen.

-- Ei, ei, se oli vain kysymys... Muuten isä mielestäni ajattelee ja
puhuu aivan järkevästi.

-- Vai niin. Olet ollut täällä liian lyhyen ajan voidaksesi huomata
yhtä paljon kuin minä. Näithän jo eilen tarpeeksi paljon todisteita.
Tai pidätkö niitä äänekkäitä hyvähuutoja, joita hän kajautteli
kummallisen selityksesi kunniaksi, järkevän miehen työnä, miehen, joka
koko ihmisijän on saarnastuolista julistanut Jumalan sanaa? Salli minun
kerran puhua suoraan.

-- Ole hyvä -- sitä olen juuri tässä odottanut... Ihminen ei koskaan
tule niin vanhaksi, ettei hän ennen kuolemaansa voisi kääntyä.

-- Älä toki puhu sellaisia hullutuksia. Jos joku yleensä saattaa
kääntää ihmisiä heidän siunauksekseen, niin voit sinä sen tehdä. Kaikki
mitä sinä eilen puhuit, on niin rikollista, että edesvastuu siitä
käynee vaikeaksi sinun kantaa.

-- Ei, se tulee käymään vallan helpoksi. Huomaan että jollakin lailla
olen ärsyttänyt sinua. Mutta se on tapahtunut aivan tahtomattani.

Juliuksen suopea mieliala oli todellakin käynyt hyvin ärtyisäksi.
Yleensä hän siinä suhteessa helposti muuttui. Ja tällä haavaa oli
monta syytä, jotka hänessä vaikuttivat mielenmuutoksen. Ensinnäkin
antoi Klaudina hänen kauvan odottaa ruokaa, jonkatähden suuttumus
nousi vatsasta, ja toiseksi luuli hän Konradin viime kysymyksessään
tehneen salaviittauksia hänen ja hänen taloudenhoitajattarensa
väliseen likeiseen suhteeseen. Siitä asti kuin hän Klaudinan kanssa
vietti vihkimätöntä avioelämää, vältti hän suurimmalla varovaisuudella
kaikkea, mikä olisi saattanut paljastaa hänet maailman silmissä. Hän
tiesi Klaudinan tekevän samoin, jo sen erinomaisen toimeentulon tähden,
joka hänellä tässä talossa oli. Siksi hänet aina valtasi levottomuus
kun hän huomasi jonkun epäluulolla katsovan asiaa. Monasti oli hän
itsekseen neuvotellut, eikö olisi paras lopettaa koko suhde, sanoa
irti Klaudina ja ottaa taloon isä ja sisar. Olihan huoneusto tarpeeksi
iso ja eihän vanhuskaan saattanut elää ijankaikkisesti. Mutta hänen
aistillinen luontonsa ja tottumus, joka oli tehnyt Klaudinan hänelle
miltei välttämättömäksi, saivat kaikki nämät päätökset menemään
myttyyn. Tämä herkulesmäinen nainen vaikutti häneen todellakin
pirullisella voimalla, jota vastaan hän turhaan taisteli.

Klaudinan majesteettinen rauha, jota ei mikään saattanut täristyttää,
välinpitämättömyys, jolla hän häntä katseli jos hän joskus kahdenkesken
ollessa oli uskaltanut kohdella häntä sinä mitä hänen maailman
silmissä tuli olla, vaikuttivat häneen maneetin tenhovoimalla, jonka
alle hän aina uudestaan sortui. Iso, puoleksi harmaantunut mies tuli
silloin heikoksi kuin lapsi ja pyysi ja rukoili kunnes hänelle suotiin
jalomielinen synninpäästö ja talon väkevä hoitajatar kristillisessä
nöyryydessä sulki hänet syliinsä.

Klaudina ei suotta toivonut, että hänen uskollinen palveluksensa kerran
runsaasti ja kiitollisesti tulisi palkituksi. Hän oli taitavasti
tehnyt valmistukset ja takoi nyt kuumaa rautaa päivä päivältä. Toki
kerran koettaisi hetki, jolloin hänen salaisen rakastajansa täytyi
määrätä perintönsä ja silloin hän kyllä pitäisi huolta oikeuksistaan.
Vaikkapa hänen puolikuolleen miehen rinnalla vielä kerran täytyisi
olla rakastavaisena vaimona ja vaikkapa hänen väkivallalla täytyisi
liikuttaa vapisevaa kättä tekemään viimeistä allekirjoitusta! Kuinka
tuo selkä oli koukistunut, kuinka tuon ankarasti oikeauskoisen miehen
jäsenet olivat kuivuneet! Mutta heti aamulla noustuaan osasi hän
himolla ryhtyä ylellisen aamiaisensa kimppuun! Ei sitä ihminen sentään
vuosikausia ruvennut olemaan varakkaan papin likeisenä ystävättärenä,
sitte tyhjänä lähteäkseen maailman kylille, kun siveellisyysnäytelmä
vihdoinkin oli loppunut!

Kaikki Klaudinan ajatukset keskittyivät tähän kohtaan. Sen tähden hän
vihasi jokaista, joka yritti asettua hänen ja pastorin väliin. Hän oli
syypää siihen, että sisaren ja veljen suhde oli vieraantunut, ja eräänä
päivänä oli hän ymmärtänyt herättää pojassa epäluuloa isää vastaan.
Hän oli nimittäin vakuuttanut ettei vanha pastori enään yrittänytkään
salata vanhimman poikansa luvatonta suhdetta. Mikä taas oli
yksinkertainen todiste siitä, että häntä täytyi pitää heikkomielisenä.
Vanhusta Klaudina vähinten saattoi kärsiä. Ja päänpäätteeksi ilmaantui
tämä nuorempi veli nyt tänne, ehkä isänsä avuksi taistelemaan häntä
vastaan.

Konradin lyhyt, käskevä tapa oli jo edellisenä iltana häntä
suututtanut. Hän tunsi paikalla että hän häntä tulisi kärsimään vielä
vähemmin kuin vanhusta. Ja mitä kieltä tuo mies heti käytti! Entä se
avoin, vapaa katse, jonka hän kaikkiin tähtäsi! Klaudinaankin heti
hänen astuttuaan sisään. Entä sitte se mietitty hymy, joka salaa
leikitteli hänen huulillaan! Pari minuuttia senjälkeen kuin hän oli
tullut taloon, näytti hän jo urkkineen kaikki sen salaiset juonet. Noin
rehelliset ihmiset saattoivat tehdä mitä tahansa; he olivat niinkuin
nuori viini vanhoissa leileissä; he saattoivat juovuttaa ja huumata.

Jos tämä nuorempi veli, vanhuksen avustamana, nyt alkaisi vaikuttaa
vanhempaan veljeensä Klaudinaa vastaan, jos hän saisi aikaan sen,
että pastori erottaisi hänet palveluksestaan ja sitoutuisi vanhoihin,
ihanteellisiin perhesuhteisiin, silloin olisi Klaudina kadottanut
kaikkensa! Tuossa nuoressa papissa oli jotakin, joka herätti hänen
pelkonsa enemmän kuin kukaan sitä ennen. Julius ei missään suhteessa
ollut hänen kaltaisensa. Ei tarvinnut muuta kuin verrata tohtorin
korkeaa, kukoistavaa, miehekästä vartaloa pastoriin, joka oli varhain
vanhentunut ja teki epäkauniin vaikutuksen. Vanha ja uusi testamentti!
Parempaa vertausta Klaudina ei luullut löytävänsä.

Eilisillasta asti kiehuivat nämät ajatukset hänen päässään.
Puolen yötä oli hän miettinyt, miten saattaisi ehkäistä hellempää
suhdetta syntymästä veljesten välille. Mutta sanallakaan ei hän
vielä ollut koskettanut asiaan, sillä kenenkään ei pitänyt huomata
hänen tarkoitustaan. Täytyi löytyä syy, joka saisi pastorin itsensä
seuraamaan hänen neuvoaan, niinkuin hän ennenkin usein oli tehnyt.
Mutta ennen kaikkea ei hän saanut epäillä häntä; päinvastoin piti
hänen olla vakuutettu siitä, että Klaudinan kaikki toimet tarkoittivat
hänen etuaan. Pastori oli sitäpaitsi tavattoman tuittupäinen; ainoa
sana, joka ei häntä miellyttänyt, teki hänet pitkäksi aikaa pahalle
tuulelle. Silloin hän helposti ärtyi ja monasti täytyi Klaudinan oikein
voimanponnistuksella pidättyä purkamasta hänelle suoraan silmiin, miten
vähän hän itse asiassa hänestä välitti. Hän tiesi sentään varmaan, että
hänen kivinen tyyneytensä lopussa pääsisi voitolle; hän oli kallio,
jota vastaan kaikki musertui ja johon pastori aina uudestaan turvautui,
niinkuin väsynyt haaksirikkoinen, joka ei muuta pelastusta enään tiedä.
Siten he taas sopivat, ja tulivat varmaan elämään samaan tapaan, kunnes
koitti se päivä, jolloin _Klaudina_ oli voittanut.

Näistä mietteistä oli rouva Brennerlein tulollaan herättänyt hänet.
Ulrikalla oli aina tavattoman paljon kerrottavaa ja Klaudina, jolla oli
harvoja seurustelutovereita, ei koskaan pannut vastaan, kun tilaisuus
ilmaantui puhua sellaisista asioista, joita hän -- syystä kyllä -- ei
saattanut pastorille mainita. Silloin hän näyttäytyi halpasukuiseksi
naiseksi, joka sydämmensä pohjasta kerran oikein tahtoo liikuttaa
kieltään. Kivinen panssari, jolla hän oli varustautunut, suli silloin
kuin vaha ja yhdessä tunnissa tuli puhutuksi enemmän kuin muuten
päivissä ja viikoissa.

Vanha Ulrika olikin erinomainen kertomaan. Hänen tiedossaan oli kaikki
mikä yleensä saattaa huvittaa pastorin taloudenhoitajatarta; ja hän
kertoi kenenkään kehoittamatta -- se oli paras kaikesta.

Perjantaina iltapäivällä, kun pastori valmisti saarnaansa Herran
päiväksi, tuli hän aina Klaudinalle tuomaan korjaamiaan liinavaatteita
tai taitavasti koristamiaan huntuja. Tänään oli hän poikkeustapauksessa
tullut jo varhain aamupäivällä. Hän ei nimittäin ollut päässyt rauhaan
ennenkuin hän oli saanut ilmaista oman mielipiteensä ja kuulla
Klaudinan ajatukset Baldus II:sta.

Hän oli siis todellakin kulettanut tänne veljensä luo tuon eilis-illan
tyttöretkaleen, jonka tähden Ulrika oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän
seisoi kyökissä, vyöllään suuri sininen esiliina ja askaroitsi vasujen
ja ämpärien joukossa. Ankarauskoisen, evankeelisen pastorin puhtosessa
kyökissä!

Kirkonpalvelija Brennerlein-vainajan kunniallinen ja pelkäämätön leski,
hän kyllä kauvan oli tietänyt että yksinäinen kaupustelijatar oli
juutalaistyttö. Monasti oli hänen pitänyt karkottaa tuota aina nukkuvaa
olentoa pois portailta, koskei hän tahtonut antaa hänen olla siinä
sulkemassa sisäänkäytävää ja herättämässä ohikulkevien huomiota.

Astuessaan takakäytävää Klaudinan huoneeseen oli Ulrika huomannut
Josefan avoimesta ovesta. Tänä aamupäivänä pidettiin hauska keskustelu.
Sen kestäessä rouva Brennerlein äkkiä lausui luulon, joka ensiksi
Klaudinan mielestä tuntui niin mahdottomalta, että hän muutamaksi
hetkeksi kadotti koko majesteettisen rauhansa.

Olisiko nuori pappi todellakin käyttäytynyt niin huonosti? --
Klaudinankin pimeän sielun syvyydestä puhui ääni tätä hullutusta
vastaan. Hänen jättiläisruumiinsa säpsähti ensimmäistä sanaa, jonka
hän huuliltaan päästi vahvistamaan tätä epäluuloa. Mutta inhimillisen
olemuksen kiertosolat ovat suuret, ja mitä hän salasi, sen saattoivat
muutkin salata. Hän tiesi kyllin hyvin omasta elämästään, että
synti aina silloin lähestyy, kun sitä vähimmin odotetaan. Liha on
aina heikko, kun henki näyttää olevan voimakkaimmillaan. Jos kaikki
synnilliset rikokset tulisivat päivänvaloon, mistä silloin saataisikaan
tuomareita niitä kostamaan!

Mutta olihan tyttö vielä lapsi... Tosin kyllä niitä, joilta elämän loka
on tukahduttanut kunnian ja siveyden jo oraalla ollessa...

Ulrika otti "rakkaalta, hyvältä neidiltään" vaitiolon lupauksen. Hänen
lähdettyään kulki Klaudina hyvän aikaa kuin unissaan. Tuontuostakin
läksi hän kyökkiin ja katseli Josefaa katseella, joka ilmaisi
todellakin hirveää sääliä. Hän avasi Konradille oven, uskaltamatta
katsoa häntä silmiin ja teki päätöksensä.

Ulrikan lähdettyä oli hän merkillisen hajamielinen. Ensi kertaa pitkien
aikojen perästä eivät työt sujuneet niinkuin hän olisi tahtonut.
Harvinaisen kauvan sai pastori odottaa toista aamiais-annostaan, vaikka
kaviaari, jota hän oli pyytänyt, jo aikoja oli seisonut valmiina.
Vihdoin alkoi Klaudina kiirehtiä. Hän astui huoneeseen ennenkuin Julius
oli ehtinyt vastata Konradin viime sanoihin.

Ainoa katse ilmaisi hänelle, että isännän hyvä tuuli oli muuttunut.
Hän oli rypistänyt servietin ja heittänyt sen pöydälle. Kädet selän
takana asteli hän edestakaisin huoneen perällä. Oliko hän saanut
odottaa liian kauvan? Ei, siitä se ei voinut johtua, sillä ollessaan
nälkäisimmilläänkin odotti hän kärsivällisesti niinkuin pieni poika,
joka iloitsee ajatellessaan luvatuita makupaloja. Tiesihän hän, että
mitä Klaudina eninten viivytteli, se maistuikin sitte mainiolta.

Epäilemättä veljesten väli siis oli käynyt kireäksi Se oli selvää,
sillä Konrad seisoi ikkunan luona, katsellen verhojen välitse ulos
kadulle.

Klaudina ei vielä ollut asettanut tarjotinta pöydälle, kun pastori
lyhyesti ilmoitti, että saisi korjata ruuat pois; hän ei enään söisi.

-- Niinkuin herra pastori tahtoo. Hitaasti rupesi nainen kokoomaan
astioita ja yhtä vitkalleen pani hän kokoon pöytäliinan ja servietin.
Hän odotti selittävää sanaa, mutta kun ei sitä tullut, niin hän
omituisen liitelevällä tavalla, joka hänen vartalolleen muodosti mitä
huutavimman vastakohdan, rupesi etenemään huoneesta.

Ovessa hän vielä kerran kääntyi.

-- Onko herra pastorilla ehkä aikaa muutaman hetken puhua kanssani?

-- Mitä te haluatte, neiti Schaff? kysyi kovalla äänellä Julius, jolle
tämä muodollinen keskustelu, hänen suuttumuksestaankin huolimatta, oli
sangen tervetullut, veljen läsnäolon tähden.

-- Puhuisin köyhästä tyttöraukasta, joka on kyökissä.

Hänen äänensä oli käynyt oikein pehmeäksi.

-- No --?

Konrad kääntyi ja jäi odottaen katsomaan Klaudinaa, jonka kasvoilta
tällä haavaa loisti todellinen nöyryys.

-- Olisi ehkä hyvä, jos jonkun aikaa pitäisimme tytön täällä meillä,

-- Mitä te tarkoitatte, neiti? kysyi Julius, joka ei luullut kuulleensa
oikein.

-- Tarkoitan, herra pastori, että ehkä jonkun aikaa voisi käyttää
häntä apuna pienissä taloudentoimissa. Hän näyttää olevan ahkera ja
opinhaluinen. Saattaahan olla, että petyn, mutta...

-- Mutta...?

-- Mutta pitäähän rupisiakin lampaita hoitaa, niinkuin herra pastorilla
on tapana sanoa.

Julius seisoi kirjoituspöydän ääressä, aiheettomasti selaillen
papereita. Hän oli välttänyt katsoa Klaudinaa silmiin; hämmästyneenä
hän nyt kohotti katseensa. Hän ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen
puhuvan näin suopeasti.

Konradiinkin Klaudinan osanotto teki mitä miellyttävimmän vaikutuksen.
Olisiko hän jo edeltäkäsin tuntenut perusteetonta vastenmielisyyttä
tuota naista kohtaan? Ehkä isäkin tuomitsi liian ankarasti.

-- Ajattelen vain että siten auttaisimme vanhaa herraa isäänne,
jatkoi Klaudina; -- sillä herra pastorin isä ei varmaankaan ollut
punninnut asiaa, kun hän niin äkkiä ilmoitti olevansa valmis ottamaan
puolivillin tytön taloonsa. Ajatelkaa vain, herra pastori, mitenkä
vaikeaksi se kävisi vanhalle herralle, joka ennen kaikkea rakastaa
lepoa... Ensinnäkin täytyy nyt koettaa saada tytön katsantokanta
hyväntapaiseksi. Ja siihen tarvitaan voimakasta kättä. Minä hänet kyllä
pitäisin kurissa, siihen pastori voi luottaa. Minä häntä opettaisin
käsitöissäkin. Hän tahtoo mielellään jäädä tänne... Sitäpaitsi taitaa
hän kyllä olla taipuvainen kääntymään kristinuskoon. Edellyttäen
tietysti, ettei isäpuoli pane vastaan. Ja sen juopporentun kai helposti
saa taivutetuksi. Herra pastori saattaisi siis siinäkin suhteessa olla
huoleti.

Viime sanat tulivat niin odottamatta, että sekä Julius että Konrad
yhtaikaa päästivät hämmästyksen huudahduksen.

-- Onko hän todenteolla sanonut, että hän antaisi kastaa itsensä?

-- On, herra pastori. Hyvänen aika, mitä sellainen lapsi uskosta
ymmärtää? Olisihan se siunattu asia jos vastaiseksi saisi tuon olennon
pelastetuksi ja kasvatetuksi kristillisessä rakkaudessa. Punnitkaa
tarkasti asiaa herra pastori. Mitä taas minuun tulee, tekisi herra
pastori minulle erittäin suuren ilon, jos tyttö jäisi taloon.

Julius ei ollut hämmästyksestään päästä. Hän ajatteli paikalla itseään
ja hovisaarnaajaa, kuinka he korkeaksi päämääräkseen olivat ottaneet
juutalaiskysymyksen ratkaisemisen. Minkä ansion hän nyt voittaisikaan,
jos hänen huolimattomasti pidetystä lapsesta onnistuisi tehdä
uskovainen kristitty. Siinä oli totisesti arvokas tehtävä evankeelisen
kirkon sielunpaimenelle. Samalla hälvenisi eilisiltainen kiusallinen
kohtaus ja sovinto Bockin ja Konradin välillä kävisi mahdolliseksi.
Sillä nythän saattaisi vääntää ja kääntää kaikki asianhaarat hänen
veljensä ja kristillisyyden eduksi. Tuo Klaudina sai sentään päähänsä
aika järkeviä tuumia! Miten erinomaisessa valossa hän oli osannut
näyttäytyä Konradille! Hänen parhaimmat ajatuksensa tulivat aina niin
sopivaan aikaan.

-- Minä ajattelen asiaa tarkemmin, neiti Schaff, sanoi hän. -- Puhumme
sitte siitä enemmän.

Klaudina läksi.



Seitsemäs luku.


Hänen mentyään kääntyi Julius veljensä puoleen.

-- Mitä sinä siitä ajattelet?

Hänen hyvä tuulensa oli palajamaisillaan. Myhäellen hymyili hän jo
lempeää hymyä, jolla pappi on tottunut sovittamaan kaikki tilaisuudet.
Tänä hetkenä hän suuresti pahoitteli, että oli lähettänyt Klaudinan
viemään pois ruuan, sillä hänen ruokahalunsa oli tullut takaisin. Mutta
hän ei tahtonut tehdä itseään naurettavaksi.

-- Hän on todellakin oikeassa, jatkoi hän, -- vanha isämme olisi vain
ottanut kuorman niskalleen. Ja mitä tyttö siellä tekisi? Hedvig on
tottunut toimittamaan kaikki itse. Tyttö olisi vain tiellä.

-- Se on aivan totta ja minä olen sinulle sangen kiitollinen siitä
että vastaiseksi pidät lapsesta huolta, vastasi Konrad. -- Olen
täydellisesti samaa mieltä kanssasi: isä olisi vapaaehtoisesti ottanut
kuorman niskoilleen. Kuitenkin tahtoisin vielä kysyä, etkö etupäässä
ajatellut tämän juutalaislapsen kastamista, kun niin äkkiä suostuit
taloudenhoitajattaresi esitykseen?

-- Ja entä sitte?

-- Silloin en voisi pitää hyvää tekoasi niin kokonaan epäitsekkäänä
kuin papilta tulisi odottaa.

-- Minun täytyy huomauttaa, etten kärsi sinun kohtelevasi minua
samalla raa'alla tavalla kuin eilen illalla suvaitsit loukata
vieraanvaraisuutta.

Juliuksen ruokahalu katosi yhtä pian kuin se oli tullut. Sovituksen
lempeää piirrettä ei enään saattanut nähdä hänen kasvoissaan. Suurin
askelin astui hän edestakaisin.

-- Pyydän tuhansin kerroin anteeksi, jos olisin tehnyt itseni syypääksi
vieraanvaraisuuden loukkaamiseen, vaikken sitä tiedä tehneeni. Tiedän
vain että vapaan mielipiteen rohkeus on kaksiteräinen miekka ilman
kahvaa, jonka käyttäjä eninten loukkaa itseään. Tämän mielipiteen
suuria etuja on sitäpaitsi se, ettei sen kannattajia mielellään
kärsitä. Sekä pienissä että suurissa asioissa. Juuri samoin käy
yhteiskuntamme muutamissa piireissä: rakkaus totuuteen heitetään
pois yhtä helposti kuin päällysvaatteet ovenvartijan haltuun. Koeta
vain kahdesti moittia emännän valmistamaa keittoa, niin ei sinua
enään kutsuta päivällisille. Sinä, joka niin erinomaisesti ymmärrät
arvostella kasteketta, mahtanet myöskin pitää hyvästä keitosta,
ja tietää, että huono keitto joskus saattaa tärvellä maun koko
illaksi. Kohautat olkapäitäsi melkein ärtyisästi... Se minua suuresti
hämmästyttää, nyt kun juuri puhun ruuista. Mutta leikki sikseen!...
Paljon, paljon enemmän täytyy tämän vapaan mielipiteen tietysti
loukata ihmisiä, kun on kysymys heidän korkeimmasta hyvästään,
heidän uskostaan, heidän Jumalastaan; tai siitä mitä tuhannet
sydämmessään kantavat, uskaltamatta sitä lausua... Juuri meillä,
kristinuskon papeilla pitäisi totuuden olla ylinnä kaikkea. Ajasta,
paikasta, ihmisistä riippumatta pitäisi meidän sitä julistaa. Eikä
vanhan tavan, vaan oman sisimmän, syvimmän vakuutuksemme mukaan;
työskennelläksemme tämän totuuden palveluksessa, voittaaksemme tai
kaatuaksemme sen kanssa, emme saisi pelätä saarnata mahtavien ja
rikkaitten väärinkäytöksiä, aatelisylpeyttä ja rahavaltaa vastaan. Ja
tätä totuutta tulisi johtaa sen tunnon, että me aina puhumme Kristuksen
nimessä; että me sen perustamme siihen täydellisimpään siveysoppiin,
jonka Hän niin ihmeellisen ihanasti on ilmoittanut vuorisaarnassaan.
Emmekö muutoin itsemmekin mielestä olisi teeskentelijöitä, jotka
toimivat sitä vastaan, josta he ovat vakuutetut?

-- Tulet pitämään hyviä saarnoja, rakas veli.

Juliuksen levottomuus oli kasvanut. Siitä huolimatta hymyili hän sangen
ylenkatseellisesti, tosin käännettyään kasvonsa pois veljestään; sillä
toistamiseen oli hänet vallannut sama vastenmielinen tunne, jota hän
edellisenä iltana oli tuntenut.

-- Sinä unohdat kokonaan kristillisyyden historiallisen kehityksen,
sanoi hän sitte. -- Ei ole ensinkään varma, saavutetaanko
parhaat tulokset siten, että totuus aina lausutaan. Tulet ehkä
vuosien kuluttua ajattelemaan asiasta toisin. Mutta pysykäämme
alkuperäisessä aineessamme. Mitä sinulla olisi sitä vastaan että
minä juutalaislapsesta tahtoisin tehdä uskovaisen kristityn? Onhan,
käyttääkseni omia sanojasi, ylin tehtävämme joka tilaisuudessa levittää
kristinoppia.

-- Levittää kristinoppia! Tekemällä proselyyttejä! Todellakin kaunis
tehtävä! Niinkuin usko olisi kappale, jota hansikkaiden lailla
vaihdetaan!

Konrad nauroi niin ääneen, että Julius hämmästyneenä jäi häneen
katsomaan.

-- Olisit mieluummin sanonut: kristillistä _kirkkoa_, jatkoi Konrad.
-- Et vieläkään näy minua ymmärtäneen, jonkatähden minun vielä
kerran tarkasti täytyy selittää sinulle kantani. Pidän kristinoppia
ja uudenaikaista kristillistä kirkkoa perin erilaisina aineksina,
joilla pohjaltaan ei ole mitään yhteistä. Kirkko on niinsanoakseni
ornamentti, koristava osa siitä yksinkertaisesta ja vaatimattomasta
rakennuksesta, jonka Jesus Natsarealainen rakensi. Ja tämä ornamentti
on aikojen kuluessa tullut niin suureksi ja komeaksi, että se kokonaan
on muuttanut tuon yksinkertaisen rakennuksen muodon. Siten se on
sokaissut tuhansien tuhannet, niin että he nyt pysähtyvät tuota
ulkopuolista muotoa katselemaan. Tyytyväisinä lähtevät he sitte kotiin,
sillä ovathan he nyt todellakin nähneet ihanan rakennuksen. Niin,
tyydyttäähän se, kun taas on rukoillut hyvää Jumalaa ja sitte seitsemän
päivän kuluessa, hamaan seuraavaan sunnuntaihin asti, saa olla kaikkien
toimiensa rajaton herra... Iloitaanhan siitäkin, kun katsellaan
kullatulta joulupähkinöitä, joita säästäväiset äidit taas seuraavana
vuonna ripustavat kuuseen sekä suurille että pienille lapsilleen
iloksi. Ydin on aivan sivuasia.

-- Kuule Konrad, sinä lausut mielipiteitä, jotka eivät laisinkaan ole
sopusoinnussa virkasi kanssa evankelisena pappina, ja jotka pakoittavat
minua pyytämään, että ainakin minun läsnäollessani pidät ne itseäsi
varten.

-- Sinä pelkäät niitä ajatella.

-- En, en _niitä_, mutta tulevaisuuttasi. Olemme kahdenkesken;
saatan siis olla suora. Jollen erehdy, niin hovisaarnaaja Bock
tulee käyttämään koko vaikutusvaltaansa -- ja se on sangen suuri --
konsistoorissa, jottei vaaliasi vahvistettaisi. Sinä sanoit eilen
asioita, vaikkei suorastaan hänelle, joita hän ei tule antamaan
anteeksi.

-- Olisin iloissani, jos hän todellakin olisi minut ymmärtänyt... Ja
olen sinulle kiitollinen siitä, että olet minulle selittänyt tämän
suvaitsevaisen miehen luonteen. Tiedän nyt miten menettelen.

Äkkiä Julius likeni veljeään ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
Sinä hetkenä näytti hän todellakin tarkoittavan hyvää. Äänen
soinnustakin sen huomasi. -- Kas, rakas Konrad, minä olen kuusitoista
vuotta sinua vanhempi. Jo se oikeuttaa minua varoittamaan sinua
ajattelemattomuudesta. Tosin toimisin parempaa tietoani vastaan,
jollen tunnustaisi mielipiteitäsi jaloiksi. Sinussa on paljon
ihanteellisuutta, liiankin paljon, elääksesi tässä elämässä, sellaisena
kuin se on: velvollisuuksien täyttämistä esivaltaa ja lakia kohtaan.

-- Entä lähimmäiseni ja oma itseni? Unohdatko sinä meidät?

-- Kuule nyt eteenpäin. Sinä epäilet, että nykyajan kirkko kykenee
julistamaan veljenrakkautta sellaisena kuin Herramme Jesus Kristus
tarkoitti. Sinussa elää vallankumouksellinen henki, niinkuin kirjasi
vuorisaarnastakin selvään osoittaa. Sivumennen mainitsen, että tämä
henki on sangen naiivinen; se onkin sen paras puoli. Sinä saarnaat
kristillistä toimintaa ja näet siinä hyvän voiton pahan yli...

-- Sentähden, että Kristus sanoi valtakuntansa maan päällä lähestyvän
vain silloin, kun hänen oppinsa täytetään. Se on minun mielipiteeni,
keskeytti hänet Konrad. -- Ajattele toki apostolien historiaa.
Lainlaatijat saattaisivat siitä nähdä erehdyksensä.

-- Myönnettäköön. Mutta tämän kaiken ohessa unohdat, ettet ole tullut
Berliiniin kääntääksesi maailmaa nurinnarin, etkä taistellaksesi
kirkkoa _vastaan_, vaan kirkon _puolesta_. Sekä ennen kaikkia
hankkiaksesi itsellesi varman, miellyttävän toimeentulon. Ihanteista,
vaikka olisivat kuinka suuret ja jalot, ei saata elää; vielä vähemmin,
kun ne ovat sellaiset, ettei niitä käytännössä voi toteuttaa. Ja
epäilen todellakin, että sinun ihanteitasi saattaisi panna käytäntöön.

-- Mutta onhan minulla itselläni oikeus toimia niiden mukaan.

-- Tietysti; niinkauvan kuin et joudu ristiriitaan lakien kanssa.

-- Mutta onko sitte varma, että lait aina ovat osanneet oikeaan?

-- Se ei kuulu minun tutkimusalaani. Ainakin niitä tulee kunnioittaa.

-- Muuten minun täytyy sanoa, jatkoi Konrad, huomaamatta veljensä viime
sanoja; -- että sinä ajattelet papin toimen aivan käytännölliseksi
ammatiksi.

-- Herranen aika, kyllä sinä vielä kerran myönnät minun olevani
oikeassa. Sinä astut kyllä nyt täynnä innostusta saarnastuoliin, mutta
pidä vain joka sunnuntaina ehtosaarna, niin saat nähdä ajan koittavan,
jolloin et muuta toivo kuin että rauhassa saat syödä leipäsi. Ja tämä
toivo enenee vuosi vuodelta.

-- Siis niin, että papista tulee täydellinen kone.

-- Olkoon menneeksi, jos tahdot häntä siksi nimittää... Odotahan vain
kunnes muutamana kauniina päivänä saat halun mennä naimisiin, saat
perheen ja saat -- jos sinulla siihen on taipumusta -- vatsan. Silloin
elät tyytyväisenä ja onnellisena, vaikket olisikaan ihmiskunnassa
ja kirkossa pannut aikaan uudistavia parannuksia. Sillä synnissä on
ihminen syntynyt ja tottumus on ollut hänen imettäjänsä, niinkuin
Schillerimme sattuvasti sanoo.

-- Näytpä puhuvan kokemuksesta.

Julius oli jo aikoja sitte päästänyt veljensä kädet ja asteli
edestakaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli. Viime sanojen
jälkeen karttoi hän katsoa Konradia silmiin. Mutta hän tunsi
avomielisyydellään tehneensä tyhmyyden, joka mitä pikimmiten oli
korjattava; sillä mielikuvituksessaan luuli hän jo taas kuulleensa
viittauksia suhteestaan Klaudinaan. Sentähden hän paikalla alkoi
puolustautua:

-- Poikamiehenäkin saattaa nimittäin tulla samoihin kokemuksiin...
Minulla on talossani sama järjestys kuin naineella miehellä. Ja jota
mukavammin ihmisen elämä on asetettu, jota enemmän hän on kellon
kaltainen, joka ajallansa vedetään, sitä vähemmin häntä haluttaa ruveta
muuttamaan almanakkaa ja joskus alkamaan viikkoa lauvantaista.

-- Sanoppas Julius -- etkö koskaan ole epäillyt, niinkuin minä;
tarkoitan: etkö koskaan, niinkuin minä ole tuntenut ihanteen ja
todellisuuden välistä ääretöntä ristiriitaa?

-- Epäillytkö? kysyt. Tietysti. Kaikki jumaluusoppineet epäilevät, kun
ovat nuoret, mutta vihdoin lyö usko kuoliaaksi epäilykset.

-- Usko toimeentuloonko?

-- Ei, sitä en tarkoita, sillä onhan paljon jumaluusoppineita, jotka
eivät koskaan saa toimeentuloa.

-- Mutta he ovatkin sitte keskinkertaisia kykyjä.

-- Ei. Sitä he eivät ole. Keskinkertaisista kyvyistä tulevat parhaimmat
sielunpaimenet, sillä he saarnaavat hyvin, sanomatta paljoa, menevät
hyviin naimisiin, kasvattavat terveitä lapsia, pitävät huolta siitä,
ettei saarna tule liian pitkä, eivätkä ajattele kristinuskon sisintä
syvyyttä niin tarkasti kuin sinä. Pääasia on, että he riippuvat kiinni
sanassa, eivätkä hengessä... Tätä uskoa tarkoitin vasta. Ei pidä
kirjoittaa Jumalan sanaa viidellä kirjaimella, jos neljä riittää.

-- Niin... he ovat siis hyvin onnellisia ihmisiä, nuo keskinkertaiset
pastorit.

-- Tietysti. He ovat valtion uskollisimmat palvelijat.

-- Vai niin... ja kummoisiksi nuo ihmiset kuvittelevat töittensä
hedelmät?

-- Miten sinä tarkoitat?

-- No -- otaksukaamme, että suurinta osaa näistä keskinkertaisista
kyvyistä saattaisi verrata käsityöläisiin, jotka rehellisellä ja kunnon
ihmisten tavalla ansaitsevat leipänsä, niin täytyisi heidän kaikkien
toimintansa kuitenkin pyrkiä jotakin maalia kohti. Sillä täytyyhän
työllä olla tarkoitus. Täytyyhän virkavuoden kuluttua näyttäytyä joku
tulos.

-- Vai niin... Tahdot niinsanoakseni luettelon pelastetuista ja
herätetyistä sieluista.

-- Tai kadotetuista. Huomaan, että olet käsittänyt minut erinomaisesti.

-- Tämä tulos näkyy kirkonkirjoista, siten että lukkari saattaa sanoa
kirkollisten vihkimisten ja ristiäisten enenneen; että halu kuulla
papin lohduttavia sanoja on käynyt elävämmäksi; että viini, pyhiä
sakramentteja jakaessa, on vähentynyt, sekä että yleensä halu käydä
kirkossa on tullut vilkkaammaksi.

-- Ja tuleeko tämä vuositulos aina tyydyttävä?

-- Ei, Jumala paratkoon, ei. Vuosi vuodelta vähenee näitten pyhien
toimitusten tarve; tietysti katsoen Berliinin kasvamiseen. Saattaa
sanoa suurimman osan kansaa katsovan kirkollisia asioita kamalalla
välinpitämättömyydellä.

-- Niin, mutta täytyyhän tähän olla joku syy.

-- Se on materialismi, joka hallitsee aikaa. Sosiaalidemokratiian
vaikutus alempaan kansaan, vapaamielisen kirjallisuuden ateismi ja muut
sellaiset, joista hovisaarnaaja juuri eilen puhui. Kansa on tyhmää. Se
tahtoo vain elää ja nauttia.

-- Minusta sivistyksen kehitys kansassa päinvastoin on ylenemässä.
Kirkko on jäänyt etäälle siitä suuresta sosiaalisesta mullistuksesta,
joka täristyttää kaikkia uudenajan yhteiskunnan niitoksia.
Tosi-kristilliseltä kannalta katsoen olisi kirkon pitänyt olla
ensimmäisenä astumassa julkiseen sotaan köyhiä ja sorretuita
puolustamaan. Silloin ei se olisi joutunut syrjään työnnetyksi suuresta
kehitysliikkeestä. Meidän vuosisatamme suuri hävittämistaistelu
koskee ihmisten ruumiin ravintoa, eikä heidän henkiensä ja sielujensa
autuutta. Jumalan sana ei enään meidän aikanamme muuta kiviä leiviksi.
Ja kuitenkin tulee kaikkia Kristuksen ihmetöitä käsittää yksin
sillä edellytyksellä, että hänen apuunsa ja oppiinsa _uskotaan_.
Sillä joka ei usko, se ei myöskään saa apua. Tässä suhteessa tuntuu
minusta köyhien ja kurjien usko sellaiseen valtakuntaan, jossa kerran
kristillisyyden aate on toteutuva, kumoamattomalta. Saattaa tehdä
meihin pappeihin huonon vaikutuksen, kun näemme edessämme tyhjän
kirkon. Mutta paljoa huonompaa ja lohduttomampaa on tyhjä vatsa.
Sillä siitä nousee rakkaalle lähimmäiselle verivihollinen... Mutta
minä lähden nyt. Kaikki nämät selitykset eivät kuitenkaan saata meitä
samalle katsantokannalle.

-- Joko sinä todellakin lähdet?

-- Kyllä. Odottavat minua kotona. Ehkä tulet sinäkin hetkiseksi vähän
myöhemmin?

-- Se olisi turhaa. Joutuisimme samaan vanhaan aineeseen ja minä
saisin taistella kolmea vastaan, sillä Hedvig on nykyään aivan samaa
mielipidettä kuin sinä.

-- Todellako?

-- Muuten tänään on perjantai, jatkoi Julius, -- ja niinkuin tiedät on
minulla iltapäivällä työtä. Tuletko sunnuntaina kirkkoon?

-- Kyllä, tahtoisin tulla, enhän ole pitkiin aikoihin kuullut sinun
saarnaavan, mutta käyn ehkä Josefan kotia tervehtimässä jollen enään
tänään ehtisi. Täytyyhän minun toki saada tietää miltä siellä näyttää.
Muuten en edes vielä tiedä missä se on.

-- Vai niin, aiot käydä siellä. Ehkä sitte kerrot minulle. Ja sano
minulta terveisiä isälle ja Hedvigille.

-- Kiitos, toimitan kaikki.

Juliusta suututti, että hänen veljensä niin keveästi kosketti huomista
saarnaa, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Konrad oli noussut ja
veti päällystakkia ylleen.

-- Ethän pahastu, jollen tulisi?

-- Jumala varjelkoon! Olisihan se aivan johdonmukaista mielipiteillesi,
jos sunnuntaina harjoittaisit sosiaalisia tutkimuksia.

Konrad ei vastannut. Veljekset seisoivat hetken ajan ääneti. Heidät
valtasi molemminpuolinen vastenmielisyyden tunne, sama joka aina astui
heidän välilleen kun he joutuivat sellaiseen kohtaan, jossa heidän
sisimmät tunteensa pamahtivat yhteen.

He ojensivat toisilleen kätensä ja lausuivat jäähyväiset. Ovessa
kääntyi Konrad vielä ja sanoi:

-- Kiitän sinua vieläkin suoruudestasi. Olet tänään näyttänyt minulle
osan itsestäsi, joka saa minut monessa suhteessa ymmärtämään sinua
paljon paremmin kuin ennen. Sinä olet ainakin niitä pappeja, jotka
eivät antaudu tuulentupia tekemään ja jotka sen peittelemättä myöntävät.

-- Minä olen ihminen, jolla ei ole mitään ihanteita. Siinä kaikki.

Hän painoi veljensä kättä ja kääntyi lyhyesti pois. Tällä julmalla
itsetunnustuksella katkaisi hän keskustelun. Samassa kuului neiti
Schaff ulkona huutavan:

-- Mihin sinä sitte tahdot? Sinun pitää pysyä täällä!

Kaikesta päättäen juoksi hän jonkun perässä. Oven avattua näkivät
veljekset Klaudinan pitelemässä Josefaa käsivarresta.

-- Hän aikoi juuri karata, herra pastori. Tämä on jo kolmas kerta.
Meidän täytyy sulkea hänet lukkojen taa. Hän sanoo kovasti kaipaavansa
pieniä sisariaan, joilla muka ei ole ruokaa ja jotka häntä yhtämittaa
huutavat luokseen.

Josefa nojausi seinään ja katseli häpeillään alas eteensä. Hänen
poskensa hohtivat ja suupielissä vavahteli. Kyyneleet uhkasivat
ensi hetkessä purskahtaa esiin. Mutta hän pidätti ne väkivallalla.
Pitkässä viitassaan, joka ylettyi maahan asti ja joka luultavasti
oli täysikasvaneelle tehty, näytti hän vanhemmalta ja suuremmalta.
Ensi näkemältä olisi ollut mahdoton päättää hänen ikäänsä. Ovesta
lankeava valo sattui hänen kasvoilleen ja tapetin kaistaleelle hänen
päänsä takana. Salaperäisessä valaistuksessa muistutti hän Murillon
kirkastettuja kerjäläisolentoja. Noissa värisevissä huulissa, noissa
pitkissä ripseissä, jotka härmän lailla varjosivat silmät, ikäänkuin
sielu olisi ollut haudattu niiden alle, koko hänen olennossaan oli
jotakin liikuttavaa, mieltä täristyttävää. Se oli elämän murhenäytelmää.

Pastori Juliuksen häntä siinä katsellessa, näytti hän hänestä
merkillisen tutulta; ei eilisillasta, vaan kaukaisilta ajoilta. Tyttö
kasvoi hänen silmissään, hänen piirteensä tulivat koviksi, hän räpäytti
silmiään, hän hymyili viettelevästi ja näytti valkeita hampaitaan.
Sitte pieneni koko olento, kasvot nuorentuivat ja ruumiin muodot
kävivät hentoisiksi. Hän oli kokonaan, kantapäästä kiireeseen asti
kääritty ilmojen haalluttamaan, sateitten piiskaamaan saaliin. Yksin
hienot läpikuultavat kasvot olivat vapaat ja säteilivät kuin alabasteri.

Missä hän oli nähnyt nuo kasvot?

Äkkiä vieri suuria kyyneleitä hänen poskilleen ja ainoa pitkä nyyhkytys
tunki hänen kurkustaan. Siinä kaikki.

Sellaisena Konrad kerran oli hänet nähnyt. Ja kuitenkaan ei hän
tänä hetkenä luullut tuntevansa häntä. Puolipimeäkö käytävässä
lienee pettänyt silmää vai koko tämä omituinen kohtaus soaissut, vai
hourailuko piti häntä vallassaan --: tänä hetkenä ei Josefa hänen
mielestään ensinkään ollut se, mitä hän oli. Kaikki tuntui olevan
pilaa, naamioilvettä. Tyttö mahtoi elää kaksoiselämää, esiintyä
valepuvussa ja näytellä. Noista kasvoista ei saattanut löytää mitään,
joka olisi muistuttanut alhaista syntyperää. Isä oli varmaankin
kuulunut ylhäiseen säätyluokkaan ja ollut kristitty, jos äiti kerran
oli juutalainen, niinkuin tyttö oli tunnustanut. Vasta nyt huomasi
Konrad hienon itämaalaisen piirteen hänen nenässään. Ennen ei hän olisi
tullut sitä ajatelleeksikaan.

Äkkiä muistui hänen mieleensä outo, pyytävä katse, jonka tyttö,
edellisenä iltana syötyään hänen huoneessaan, oli häneen luonut. Tuo
katse oli seurannut häntä koko yön ja kun hän tänä aamuna oli noussut
ja astunut työhuoneeseensa, niin se vieläkin hänen mielikuvituksessaan
oli tuijottanut häntä vastaan tuolista, jolla tyttö oli istunut. Hän
vertasi tuota katsetta ja tätä lasta toisiinsa!

-- Älä ole huolissasi sisaruksistasi. Me tulemme pitämään heistä huolta
ja vielä tänään saat kuulla miten he voivat, lausui Konrad lempeästi
ja silitti hellästi hänen poskeaan kädellään. Sitte hän kysyi hänen
asuntoaan ja puhui vielä hetken aikaa hänen kanssaan, koettaen häntä
rauhoittaa.

Kun hän päätään nosti, kohtasivat häntä sattumalta Klaudinan silmät.
Muutaman sekunnin viipyi Konradin katse hänen kasvoillaan. Se ei ollut
tuo sattuma, joka häntä hämmästytti, vaan se huomio, että Klaudina oli
mahtanut seurata hänen sanojaan pilkallisella hymyllä; jälkiä siitä
saattoi vielä selvästi huomata. Koko nuo kasvot näyttivät Konradin
mielestä olevan pahan hengen irvistys. Mutta ehkä hän erehtyi, sillä
Klaudina alkoi samassa puhua:

-- Lakkaa pois itkemästä, sillä näethän, että kaikki tarkoittavat
parastasi. Varsinkin nuori herra pastori! Sen sinä toki parhaiten
tietänet! Sensijaan että itket, pitäisi sinun valmistaa hänelle iloa
ja kauniisti pysyä työssä... Älkää pahastuko, herra pastori, mutta kun
ajattelee mitä te vasta olette tehnyt tytön hyväksi!

Hänen kasvoissaan ei jännerkään liikahtanut. Kankeana, kunnioitusta
herättävänä, totisena katseli hän pappiin.

-- Mene nyt kyökkiin ja tuota kunniaa tälle talolle!

Hän vei hänet käytävän läpi ja katosi, taakseen katsomatta, kyökkiin
hänen kanssaan. Vasta vähitellen vaikeni Josefan pidätetty itku.

-- Näkemiin asti siis vieläkin kerran, rakas veli.

-- Näkemiin asti, Konrad. -- No, kuka siellä nyt tulee?

Ovikello soi heikosti, kaksi kertaa perätysten. Siellä mahtoi
olla joku, joka tahtoi esiintyä hyvin vaatimattomasti tai joka ei
tuntenut koneen vaikutusta. Kolmannen kerran vedettiin metallilankaa
voimakkaasti, jotta kello hyvän aikaa kimakasti soi.

Konrad oli juuri ovessa, jonkatähden hän avasi. Keski-ikäinen poika
pujahti hänen ohitsensa sisään. Hän piti häntä lähettinä ja läksi,
likemmin häntä tarkastamatta, talosta.

Pastori Julius seisoi yhä odottaen, samalla paikalla.

-- No, mitä sinä, poikani, tahtoisit? Etsitkö lukkaria? Silloin sinun
täytyy vaivautua toiseen porttikäytävään.

-- En, tahtoisin tavata herra pastoria.

-- Vai niin. Astu sitte likemmä.

Puolipimeässä piti Julius häntä jonakin rippikoululaisistaan. Mutta
pieneen etuhuoneeseen päästyä huomasi hän erehtyneensä, sillä
kasvonpiirteitä hän yleensä muisti vallan erinomaisesti. Tätä henkilöä,
joka kirkkaassa päivänvalossa teki likaisen-komean vaikutuksen,
ei hän milloinkaan ollut nähnyt; kasvoista päättäen saattoi poika
olla kuudentoista vanha, mutta oli senikäiseksi paremmin pieni kuin
suuri. Puku oli omituisesti kokoonpantu. Kapeat, vaaleat housut
saattoivat olla keikarilta lainatut; punasenruskea, uusmuotinen takki
muodosti selkään suuria poimuja, joista helposti saattoi päättää
sen alkuperäisesti olleen valmistetun täysikasvaneelle henkilölle;
kauniisti erottautui siitä haaltunut, taivaansinervä kaulaliina, johon
oli pistetty mahtava, hevosenkengänmuotoinen neula. Korkea paperinen
pystykaulus, jonka uutuus oli kieltämätön, täydensi tätä pukua. Se
oli sekä teeskennelty että huomiota herättävä. Varsinkin teki tukka
narrimaisen vaikutuksen: se oli keskeltä jaettu, voideltu pomaadalla ja
kiilsi tavattomasti.

Poika tunsi epäilemättä olevansa syntynyt johonkin korkeampaan asemaan
ja koetti hoitaa ulko-asuaan päivän maun mukaan. Yksin kankea, kulunut
muotihattukin, jota hän kömpelösti piti molemmin käsin, osoitti sitä.

-- No, mitä sinä tahdot? kysyi Julius, silmäiltyään häntä tarkasti,
kantapäästä kiireeseen asti.

-- Tahdon tulla hurskaaksi, herra pastori, vastasi hän rohkeasti.

-- _Miksi_ sinä tahdot tulla?

Baldus ei heti ymmärtänyt häntä.

-- Hurskaaksi tahdon tulla, herra pastori, niinkuin sisareni.

-- Vai niin. Kuka sitten on sisaresi?

-- Josefa, jonka herra pastori on ottanut luokseen.

-- Vai oletko sinä hänen velipuoliaan?

-- Kyllä. Me olemme aina eläneet hyvässä sovussa. Toinen joka on
kotona, on paha, mutta isä on kyllä hänelle siitä antanut.

Hänen pienet silmänsä kiertelivät pitkin permantoa ja oikea käsi
kosketti keikaillen neulaa kaulahuivissa.

-- Mikä sinun sitte on nimesi?

-- August Jannusch.

-- Mitä ammattia sinä sitte tähän asti olet harjoittanut?

-- Hoitanut yksityisasioitani.

-- _Mitä_ olet tehnyt?

Pastori luuli taaskin kuulleensa väärin.

-- Olen elänyt isän kukkarolla.

-- Niinkö? Toisin sanoen: olet laiskotellut.

-- Ei, ei sinnepäinkään, herra pastori. Aamupäivällä olen talutellut
vanhaa, sokeaa miestä; siitä tietysti en ole saanut mitään. Ja
iltapäivällä olen lukenut raamattua; siitä tietysti myöskään en ole
saanut mitään, mutta se on tehnyt minulle hyvää. Sillä jollei pitkiin
aikoihin saa työtä, niin pitää lukea raamattua, sanoo isä aina. Silloin
tulee muka apu, sillä eihän hyvä Jumala anna uskovaisten ihmisten
kuolla nälkään. Mutta mitä ovat kaikki rukoukset auttaneet? Tähän
päivään asti ei ole tullut apua!

Syntyi hetken hiljaisuus. August Jannusch muodosti suunsa surullisen
näköiseksi ja räpäytteli silmiään osoittaakseen, että niihin nousi
kosteutta. Hänen kurkulleen näkyi käyvän liian ahtaaksi, sillä hän
pisti oikean etusormensa kaulan ja kauluksen väliin, alkaen sitä
raappien liikuttaa. Kun Julius muutamaksi hetkeksi käänsi hänelle
selkänsä, lennähti hänen naamalleen tyytyväinen irvistys, joka sitte
samassa katosi, nopeasti kuin salama taivaalta.

-- Se on oikein että isäsi antaa sinulle sellaista oppia. Kai sinä
tunnet vanhan sananparren: "Ken itsens uskoo Herralle, ei rakenna se
hiedalle." Ja toinen sananlasku sanoo: "Kun hätä on suurimmillaan, on
Jumala likinnä"... Olethan kaiketi tullut tänne pyytämään apuani.

Pastori oli astunut edestakaisin lattialla. Nyt hän seisahtui tuon
omituisen pyhimyksen eteen ja katseli häneen ankarasti; sinä hetkenä
hän nimittäin epäili, oliko mies hänen edessään katuvainen syntinen
vaiko teeskentelijä, joka käyttääkseen hyväkseen papin sääliväisyyttä,
siinä valehteli.

Jannusch kesti hänen katseensa, käänteli hämillään hattua käsissään ja
vastasi rehellisen näköisenä:

-- Älkää, herra pastori, luulko, että heti aion kerjätä. En, sellaiseen
minä en ryhdy. Onhan tavallista että ihmiset aina edellyttävät pahinta,
varsinkin jollei heille esiinny isomahaisena kuin pormestari; eikä
sitäpaitsi käy ihan hyvissä vaatteissa. Sydämmeen eivät ihmiset voi
katsoa...

-- No, no, poikani, enhän minä pahaa tarkoittanut, puuttui Julius
ystävällisesti puheeseen, huomatessaan pojan nöyrät kasvot. Se näytti
koskeneen Jannuschiin. Hän pyyhkäsi kiireesti molemmat silmänsä
estääkseen näkymättömiä kyyneleitä vuotamasta.

Julius piti nyt velvollisuutenaan tarjota hänelle tuolin ja Jannusch
istuutui sangen vaatimattomasti yhdelle kulmalle. Pastorissa taas pääsi
voitolle Jumalan palvelija, jonka velvollisuus on hoitaa katuvaisia
lampaita, kun ne hänen tielleen sattuvat.

-- Hauska, että jo edeltäkäsin puolustaudut sitä otaksumista vastaan,
että olisit kerjäämässä. Sillä joka kerjää, hän osoittaa, ettei hänen
sielunsa ole puhdas, virkkoi hän juhlallisella äänellä, näyttääkseen
että hän vakavalta kannalta katseli asiaa. Tuo poika herätti todellakin
hänessä vilkasta osanottoa.

-- Mutta niiden kadotettujen sielujen joukossa, jotka tahtovat
tulla uskovaisiksi ja etsivät meiltä pelastusta, löytyy niin paljon
arvottomia, että täytyy punnita, ovatko heidän sanansa todet. Sinun
sanasi tuntuvat olevan sitä.

-- Siihen voi herra pastori luottaa. Se joka valehtelee, se varastaa ja
pettää samalla, on isällä tapana sanoa. Se on aina painunut sydämmeeni.
Siihen toiseen siellä kotona, ei se ole vaikuttanut. Emme ymmärrä,
keneen hän tullee.

-- Vai niin. No, siitä voimme ehkä puhua myöhemmin... Mutta
sano minulle nyt ensinnäkin, mimmoiseksi sinä kuvittelet
hurskaaksi-tulemisen. Käsitä minut nyt oikein. Olet kai lausunut
ajatuksesi väärin sanoin. Sillä kaikkien uskovaisten kristittyjen tulee
olla hurskaita, eikä vasta tulla siksi. Ja sanoithan sinä itse minulle
juuri, että raamatusta olet etsinyt ja löytänyt lohdutusta... Oletko
sitte käynyt kirkossa?

-- Joka sunnuntaina, herra pastori. Itku-Jaakon... herra pastori
Schulzen saarnatessa, Simeon-kirkossa.

August Jannusch näkyi pelästyneen ja katseli silminnähtävästi hämillään
lattiaan.

-- No, no, ei sinun tarvitse pelästyä! Tiedänhän minä, että kansa
yleisesti kutsuu rakasta herra virkaveljeäni sillä tavalla. Mutta se
tulee siitä, että hän puheellaan niin liikuttaa sydämmet.

-- Niin, siinä ei kauvankaan voi pidättyä. Siinä ei yksikään silmä
pysy kuivana. Naiset itkevät ja tytöt itkevät. Kaikki ihmiset tulevat
liikutetuiksi.

August Jannusch oli tänä hetkenä niin vakuutettu sanoistaan, että
hän syvällä totisuudella nyökäytti päätään. Pastori oli istuutunut
vastapäätä häntä.

-- Palataksemme siis asiaan takaisin: määrätyn tarkoituksen on sentään
täytynyt tuoda sinut tänne. Tahdotko minun välitykselläni jotakin
tointa, tai pitääkö minun suosittaa sinua jollekin... Tai tahdotko
minulta jotakin neuvoa?

Jannusch tuli taas hämilleen, sillä hän oli huomannut, että se pastorin
silmissä kaunisti häntä; koetettuaan olivatko hänen takkinsa napit
paikoillaan, alkoi hän:

-- Tahtoisin mielelläni ruveta jäseneksi kristillisten nuorten miesten
yhdistykseen, jotta kehittyisin eteenpäin. Sillä isä sanoo aina, että
olen sivistyneeksi syntynyt. Sellaiset nuoret miehethän aina sitte
saavat hyviä paikkoja, sillä heillä on uskontoa jo veressä. Sitte
rupeisin mielelläni lukkariksi.

Pastori hymyili sydämmellisesti pojan avomielisyyttä, jota hän piti
aivan luonnollisena.

-- Vai lukkariksi, vai lukkariksi, poikani! Siksi rupeaisivat useat.
Mutta se ei ole niin helppoa kuin luulet. Tosin en tiedä mitä kykyä
sinussa saattaa piillä. Pääasia on, että vakavasti pyrit eteenpäin
kristillisyyden asiassa. Sitte kyllä selviät muista. Ja mitä tulee
kristillisten nuorten miesten yhdistykseen, niin...

-- Olen myöskin käynyt kaikissa hovisaarnaaja Bockin kokouksissa,
puuttui Jannusch rohkeasti puheeseen, kun ei pastori heti lopettanut
lausettaan.

-- Hyvä, hyvä. Silloin voisin ehkä suosittaa sinua herra
hovisaarnaajalle, lausui Julius innokkaasti. -- Ehkä
kaupunginlähetyksen töissä voisi ilmaantua toimi sinulle.

-- Palkitkoon hyvä Jumala herra pastorin vaivan. Minä en tule sitä
koskaan unohtamaan, vaan tahdon aina olla ahkera ja kelpo ihminen.

-- No, toivotaan, toivotaan. Sinä et tee huonoa vaikutusta! Kuka sinut
on päästänyt ripille?

-- Pastori Schulze.

-- Onko sinulla todistuksia koulusta?

-- On, hyvät, herra pastori. Rehtori Dumke sata seitsemännessä
seurakuntakoulussa arveli minun olleen hänen parhaan oppilaansa.

-- No, sehän on erinomaista... Minulla ei tällä kertaa ole aikaa. Mutta
odota hetkinen.

Julius läksi työhuoneeseensa. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen
jälkeensä, kun August salaman nopeudella nousi. Silmänräpäyksen ajan
hän kuunteli; sitte hän pitkin askelin, miltei ääneti, hiipi ikkunan
luo. Nurkkahyllyllä seisoi kaikenlaisia pieniä kaluja. Ainoalla iskulla
pisti hän yhden niistä housujensa taskuun.

Kun pastori kolmen minuutin kuluttua palasi, tapasi hän Jannuschin
istumassa aivan niinkuin hänen mennessään: hattu polvilla, jalat
vaatimattomasti tuolin alla ja katse nöyrästi tähdättynä lattiaan.

-- Kas tästä saat suosituskirjeen herra hovisaarnaaja Bockille. Paras
on käydä siellä kymmenen ja kahdentoista välillä. Toivon saavani
tilaisuutta puhua sinusta arvoisalle virkaveljelleni. Paras olisi, että
heti ottaisit mukaasi todistuksesi.

Näillä sanoilla ojensi hän hänelle suljetun kirjeen, jonka Jannusch,
noustuaan seisomaan, kiittäen ja syvästi kumartaen, otti vastaan ja
pisti takkinsa taskuun.

-- Parin päivän perästä saat vielä kerran käydä minua tapaamassa, tähän
aikaan. Sitte puhumme myöskin veljestäsi. Ja johtakoon sinua nyt Jumala
tielläsi!

Jannusch viivytteli. Hän oli tehnyt puolen käännöksen ja näkymättömällä
liikkeellä vakuuttaunut siitä, että kapine vielä oli tallella.

-- No, onko sinulla vielä jotakin sydämmelläsi? Puhu vaan pelkäämättä.

-- Kotona vallitsee suuri köyhyys, herra pastori. Isällä ei ole ollut
työtä kahdeksaan päivään. Josefa ansaitsi aina avuksi, mutta kun ei hän
eilen tullut kotiin, niin... Mutta ei, ei! Herra pastorin ei suinkaan
pidä ajatella, että aijon kerjätä... Kunhan vain kerran saisin syödä
tarpeekseni.

Julius veti kukkaron esiin taskustaan.

-- Siinä saat hiukan.

Hän ojensi hänelle taalerin, jonka Jannusch otti vastaan, kumartaen
kaksi kertaa yhtäperää.

-- Palkitkoon Jumala sen teille tuhansin kerroin, herra pastori.
Kylläpä isä nyt tulee iloiseksi. Sitä hän vaan ei saa uskoa että olen
kerjännyt... Mutta se nälkä, se kurjuus! Ja kun tahtoo pysyä siivona,
hurskaana ihmisenä! Isä kehoittaakin aina menemään pappien luo, he
auttavat aina... Hyvästi herra pastori, hyvästi.



Kahdeksas luku.


Hän heilahutti hattuaan niinkuin liehuvaa nenäliinaa ja likeni --
takaperin ja kumarruksiaan yhä uudistaen -- ovea. Tällä kertaa pastori
pysäytti hänet.

Josefan nimeä mainitessa, oli Juliuksen mieleen muistunut asia, jota
hän juuri oli ajatellut, vaikkei hän ollut tullut siitä puhuneeksi.
Oikeastaan se juuri oli hänelle pääasia. Se se oli taivuttanut hänet
tavallista nopeammin avaamaan kukkaronsa ventovieraalle pojalle.

-- Miten sinä muuten olet saanut kuulla, että sisarpuolesi on täällä?

Pastorista tuntui erittäin kummalliselta, että Jannusch yhden yön ja
muutaman tunnin kuluttua saattoi tietää kaikki.

Niinkuin juuri mainittiin, oli Josefalla tapana säännöllisesti joka
ilta istuutua kirkon takana olevan vanhan talon kiviportaille laskemaan
ansiotaan. Siinä hän erotti roposet, jotka hyvät ihmiset hinnan yli
olivat hänelle antaneet, siitä ansiosta, jonka hänen piti viedä kotiin.
Nämät roposet muodostivat salaisen pääoman, jonka hän käytti itsensä
ja pienten siskojensa hyväksi. Usein tapahtui että velipuolet ajoivat
häntä takaa lakkaamatta, lepäämättä, kunnes Josefa, päästäkseen heistä
vapaaksi, pisti käden taskuunsa ja uhrasi viisikymmenpennisen. Keskellä
katua panivat he sitte toimeen ilkeitä näytelmiä, kunnes ohikulkijat
heltyivät puolustamaan kidutettua ja ahdistettua tyttöä, jota usein
uhkasivat nyrkiniskutkin.

Silloin pojat läksivät pakoon, harjoittaakseen vanhoja temppujaan
toisaalla. Kaikissa tapauksissa oli Josefan vaikea, sillä jos hän
kieltäytyi heidän vaatimustaan täyttämästä, niin seurasi kotona
lyömistä kaksinkerroin. Sentähden hän mieluinten antoi, jos suinkin
voi. Joksikin aikaa kadottivat vainolaiset sitte hänet näkyvistään: hän
oli jättänyt entisen piilopaikkansa.

Kaksi päivää sitte oli Augustin vihdoin onnistunut löytää hänen uusi
olopaikkansa. Edellisenä iltana oli hän lähtenyt etsimään Josefaa,
ryöstääkseen häneltä saaliin ja pitääkseen sen tällä kertaa yksinään.

Hän oli juuri saapunut paikalle, kun Konrad ryhtyi harjoittamaan
samarialaistyötään. Painuneena kirkon muuria vastaan,
jättiläisrakennuksen varjossa saattoi hän näkymättömänä seurata asiain
kulkua. Hän näki ylhäällä sytytettävän tulta ja huomasi valaistujen
ruutujen läpi selvästi saman miehen haamun, joka oli vienyt taloonsa
hänen sisarpuolensa.

Sateesta huolimatta, vilusta väristen, jäi hän puoleksi tunniksi
vahtimaan, miten kävisi. Hän ei tietänyt mitä Josefalle sitä ennen oli
tapahtunut; hän oli ainoastaan kuullut hänen itkunsa ja nyyhkytyksensä.
Tämän ajatteli hän seuraukseksi miehen menettelystä.

Kuka tuo herra oli ja mitä hän tytöstä tahtoi? August olisi mielellään
antanut viimeisetkin jäännökset sielunsa autuudesta, jos hän olisi
saanut heittää silmäyksen uutimien taakse. Rullakartiinit eivät olleet
alhaalla. Olisi siis ollut helppoa nähdä sisään huoneeseen, kunhan vain
olisi päässyt ikkunan tasalle.

Hän katsoi kirkkoon päin. Mutta mahtavana vallina tuijottivat häneen
vanhat muurit. Kissa ei olisi saanut kynsiään pysymään niissä kiinni.

Hän meni kadun toiselle puolelle ja tutki ränniä talon katolla; se oli
sateesta käynyt liukkaaksi kuin ankerias ja tuntui muutenkin hauraalta
ja täpärältä. Sitte hän hiljaa tarttui oven kääkään ja huomasi
sisäänkäytävän suljetuksi. Samassa näki hän myöskin nimen ruostuneen
kellonuoran vieressä. "Nikolaus Brennerlein, kirkonpalvelija pyhän
Martan seurakunnassa", luki hän kaasulyhdyn valossa.

Nyt hän siis ainakin tiesi, kuka täällä asui. Mutta silinteripäinen
herra ei varmaankaan ollut kirkonpalvelija, vaan nuori mies, joka asui
tuolla ylhäällä; -- tulta oli vain kahdessa ikkunassa.

Vihdoin hän kiersi kulman, tarkastaakseen taloa toiselta puolelta;
siellä oli toinen sisäänkäytävä, mutta sekin oli suljettu. Pimeinä,
synkkinä väijyivät epäsäännöllisesti rakennetut ikkunat; tämä osa
mahtoi olla aivan kylmillä. Kun hän vihdoin oli palannut entiselle
tähystyspaikalleen, sammutettiin ylhäältä valkea. Hetkisen kuluttua
näki hän Josefan saman herran seurassa lähtevän talosta. Samassa
avasi pieni paksu mies ulkoa oven. August kuuli vielä sanat: "hyvää
iltaa, herra pastori" ja läksi sitte määrätyn matkan päässä hitaasti
seuraamaan herraa ja Josefaa. Hän oli erittäin utelias siitä, mihin tie
nyt veisi.

Herra oli siis pappi! Nyt hän muuten huomasi, että tuo hyvä mies olikin
juuri papin näköinen. Olisihan hänen heti pitänyt oivaltaa, että
kirkoista ja kirkonpalvelijoista eivät papitkaan saata olla kaukana.

Olipa sillä Josefalla seikkailuja! Tuossa tuokiossa hän oli tehnyt
papin tuttavuuden. Sen hän mahtoi perineen äidiltään. Niinkuin ei isä,
liiaksi juotuaan, olisi tehnyt kaikenlaisia viittauksia, joist'ei tosin
paholainen itsekään voinut viisastua!

August vainusi paikalla, että tässä saattaisi tehdä hyvät kaupat.
Ja sinä hetkenä päätti hän pyhästi, tarpeen vaatiessa esiintyä
kunniallisena nuorena miehenä, joka ei mistään hinnasta sallisi
sisarelleen tapahtuvan pahaa. Tietysti kolmannen läsnäollessa. Kunhan
hän vain taas pääsisi hänen kanssaan kahdenkesken, lukisi hän kyllä
hänelle lain. Sitte ei olisi tytön hyvä panna vastaan, kun hän,
isä-ukon tietämättä tahtoi jotakin itselleen. Aijai kotiväkiä sitte,
kuinka saisivatkaan suuret silmät!

Näitä ajatteli August, viluisena, kädet syvällä housuntaskuissa ja
katulaulua vihellellen, silmillään seuratessaan molempia otuksiaan.
Äkkiä lakkasi vihellys. Hän hämmästyi suuresti: herra ja Josefa
seisahtuivat naapurikirkon pappilan edustalle ja astuivat sisään.

Tämän talon tunsi hän tarkalleen. Sokeakin olisi ohikulkiessaan sen
nähnyt ja sen merkityksen tuntenut. Kaikki alakerran ikkunat olivat
valaistut; siellä mahtoi siis tapahtua jotakin erinomaista.

Mutta mitä tekemistä sisarpuolella oli kirjavien ruutujen takana! Nyt
ei asiasta todellakaan saanut mitään tolkkua! Puoli tuntia hän siinä
turhaan odotti jonkun ihmeellisyyden tapahtumista, mutta luhjusteli
sitte tyytymättömänä kotiinsa.

Varhain seuraavana päivänä uskalsi hän soittaa kirkonpalvelija
Brennerleinin kelloa. Hän esiintyi silloin veljenä joka on
sisarpuolestaan huolissaan ja joka sattumalta on saanut kuulla, että
eilen kadonnut sisar viimeksi on nähty tämän talon kiviportailla.
Ulrika oli aina valmis juttelemaan. Ja koska nuori mies, varsinkin
Josefasta puhuessa, osoittautui erittäin nöyräluontoiseksi, niin hän
tarjosi hänelle tuolin ja kertoi, mitä tiesi. Varmaankin lapsiraukalle
nyt koittaisi parempi elämä. Hän toivoi piakkoin saavansa likempiä
tietoja hänestä. Mutta kun ei Jannusch lakannut vaikeroimasta hyvän
sisarensa kohtaloa, niin ei hän enään luottanut häneen. Ja lopussa oli
hän hänelle hyvin lyhyt. Jos hän tahtoo tietää enemmän, niin menköön
sinne, missä sisar on.

Vieläkin kerran läksi August kotiin ilmoittamaan asiaa ukko
Jannuschille, ja seurasi sitte Ulrikan neuvoa.

Pastorille ilmoitti hän ainoastaan sen, mikä hänestä tuntui edulliselta.

-- Voi, missä tuskassa olemme olleet! Isä ei koko yönä saattanut nukkua.

-- Tehän näytätte olleen Josefasta hyvin huolissanne. Omituista vaan,
että hän vakuuttaa aivan päinvastoin. Te kuulutte kohdelleen häntä
hyvin pahasti.

Jannusch vaikeni hetkeksi, jolloin hänen kasvonsa tulivat sangen
surullisiksi.

-- No, tämä näkyy käyneen omaantuntoosi.

-- Ei laisinkaan, herra pastori... Se on vain siksi... että... En tiedä
teenkö Josefalle palveluksen, jos... hän nimittäin kovasti valehtelee,
lisäsi hän kiireesti, ikäänkuin ei hän seuraavassa hetkessä enään olisi
rohjennut lausua sanojaan.

-- Vai niin sanot! Sit'en olisi odottanut... Sitä vaikutusta ei hän
tähän asti ainakaan ole tehnyt.

Pastori ei saanut hämmästystään salatuksi. Hän tunsi äkkiä vissin
tyydytyksen ajatellessaan, että hän nyt veljelleen saattaisi todistaa
tämän ihmisrakkauden olleen yhtä tarpeettoman, kuin siitä johtuneen
ikävän kohtauksen eilen illalla. Samalla saisi hän rehellisen syyn
vapauttaa talonsa tyttöpahasesta. Hänet oli edellisenä iltana vallannut
epämääräinen, synkkä aavistus, joka ei enään häntä päästänyt vapaaksi
ja joka uhkaavana vaarana häntä painoi. Se pakoitti häntä tänä hetkenä
tarkasti tiedustelemaan pojalta.

-- Siksi, että hän niin osaa teeskennellä, jatkoi Jannusch
kehoittamatta, kun hän huomasi pastorin hämmästyksen. Hänen rohkeutensa
kasvoi ja vaistomaisesti tunsi hän, että hän tässä saattaisi voittaa
enemmän kuin oli toivonutkaan. Tämä hurskas mies näytti todella olevan
hyväluontoinen herra, joka arvosteli ihmisiä raamatunlauseitten mukaan.

-- Niin, hän osaa olla niin tekopyhä, niin ulkokullattu, kun hän
vain luulee voittavansa etuja. Totisesti, niin se on... Hän menee
paikalla tainnoksiin, kun hän tahtoo herättää säälivien ihmisten
armahtavaisuutta. Usein hän on tehnyt samalla tavalla kuin eilen.
Syötyään, juotuaan tarpeeksi, lähtee hän tiehensä, niin että helähtää!
Ja nauraa kepposelleen... Hänet pitää tuntea! Ja kuinka hän osaa
kuljeksia!... Pimeässä ja pakkasessa!... Kerrankin viipyi poissa kolme
päivää ja kolme yötä yhtäperää, niin että isä Jannuschin piti panna
liikkeelle koko poliisilaitos! Yksin ruumishuoneessakin kävimme häntä
hakemassa... Ja sitte... sitte hän tuli kotiin tyytyväisenä ja iloisena
ja nauroi meidät pataluhiksi. Senkin mukula! Kuka tietää kenen luona
oli ollut!... Kunhan ei isä vain olisi hänelle niin lempeä, tarkoitan
niin sääliväinen! Hän on todellakin liian hyvä! Ja sitte hän vielä
sanoo, että häntä pahoin kohdellaan!... Tarvitsisiko hänen koppa
kainalossa kulkea kaupustelemassa? Mutta hän ei tahdo muuta... Siksi
ettei hänellä ole muuhun halua. Se kuuluu juutalaisiin... Niinhän hänen
äitinsäkin kuuluu tehneen. Hänhän kauvan piti romukauppaa. Niin sanoo
ainakin isä...

Samassa koetti August taas housuntaskuaan. Se herätti hänessä uuden
tuuman.

-- Niin, mutta pahin kaikesta, herra pastori, on, että hän varastaa.
Sitä ei uskoisi, kun näkee hänen kasvonsa. Mutta niin se totisesti
on! Rangaiskoon minua hyvä Jumala, jos olisin valehdellut!... Kyllä
meidän on pitänyt kaikennäköistä kärsiä. Kerrankin hän tuli kotiin,
taskussaan miehen kultakello. Löysin sen keskeltä katua, sanoi hän.
Isä ja minä löimme kätemme yhteen. Ajatelkaa, herra pastori, kultainen
miehen kello vitjoineen! Eihän sitä kukaan lähde ilman aikojaan
kadottamaan kadulle... Voi, sinua kelvoton, sanoo isä, menenpä heti
poliisiin. Isä on nimittäin siinä suhteessa rehellisin mies maan
päällä, herra pastori. Isä menee siis todellakin poliisiin ja vie
kellon. Sinne olikin juuri ilmoittaunut herra, joka yöllä oli ollut
juovuksissa ja silloin luuli kadottaneensa kellon. Tietysti isä jätti
hänet siihen luuloon, pelastaakseen meidät häpeästä. Isä sai palkkioksi
kaksikymmentä markkaa löytäjäisiä...

-- Se oli oikein tehty, aivan oikein, keskeytti hänet Julius, joka oli
istuutunut ja kuunteli, kädet ristissä.

-- Mutta siinä ei vielä ole kaikki, jatkoi Jannusch. -- Kerran tuli hän
kotiin ja toi tullessaan kynityn kanan, jonka sanoi saaneensa lahjaksi
ja tahtoi antaa sisarilleen seuraavaksi päiväksi. Ne ovat nimittäin
hänen äitinsä omia lapsia. Vai, vai, sanoi isä, sen asian jo tunnen.
Minua vain hämmästyttää ettet kadulta löytänyt tätä kynittyä kanaakin!
Me olemme köyhää väkeä emmekä tarvitse kanoja ravinnoksemme, kaikista
vähinten kun ne ovat varastetut. "Rehellisyys maan perii" ajatteli isä
taaskin ja läksi poliisiin viemään kanaa, tietysti löytötavarana. Mutta
siellä sanottiin, ettei kukaan ollut ilmoittanut kadottaneensa kynittyä
kanaa. Sitäpaitsi oli elukka jo hiukan vanha. No, isä sitte rauhoittui,
ja minä ja Anton -- se on toinen meistä, se paha poika -- me paistoimme
kanan ja söimme sen hyvällä omallatunnolla. Tietysti emme voineet antaa
mitään siitä pienille lapsille, sillä liha haisi jo kovasti. Isä arveli
heidän tulevan kipeiksi siitä... Josefa ulvoi, mutta varma on, että
hän oli varastanut kanan. Ties miten paljon hän jo lienee näpistellyt
meidän tietämättämme. Aina hänellä oli rahaa taskussa ja makeisia hän
söi mielellään... Olkaa vain hyvin varoillanne, herra pastori. Silmänne
tulevat piankin aukenemaan. Mutta se tulee siitä, ettei se mörökölli
koskaan ole ottanut rukouskirjaa kouraansa.

-- Minkä kamalan kuilun tässä lapsen sielussa oletkaan minulle
avannut, poikani. Kiitän sinua siitä, sanoi Julius, joka tarkasti oli
tutkinut puhujan kasvoja, huomaamatta niissä mitään epäilyttävää. --
Aikomuksemme oli pitää tyttö talossamme ja kasvattaa hänestä uskovainen
kristitty. Mutta nyt tutkimme ennenkuin toimimme.

Tämän sanottuaan, hän nousi, käänsi Augustille selkänsä ja astui
huolestuneesti pudistaen päätään ikkunan luo. Äkkiä hän kääntyi.

-- Sanoitko jotakin, poikani?

Hänestä tuntui nimittäin sillä kuin joku hänen takanaan olisi tehnyt
huomautuksen.

-- En, herra pastori.

Huomaamatta oli Jannusch avannut suunsa selkosen selälleen ja nauranut
äänetöntä naurua. Jokunen ääni oli siinä päässyt kuuluviin. Mutta
samassa hän taas seisoi paikallaan totisena ja arvokkaana kristittynä,
jolla ei ole mitään tekemistä tämän maailman viekkauden kanssa.

-- Sinulla näkyy olevan huonot saappaat, poikani, sanoi Julius kun hän
taaskin antoi silmänsä tarkastaa pojan olentoa.

-- Niin, jos herra pastorilla ehkä olisi pari vanhoja saappaita...

Häpeillään katsahti hän kurjiin suippoisiin saappaisiinsa, jotka eivät
suinkaan enään olleet sopusoinnussa sinisen kaulaliinan kanssa.

-- No, minäpä toimitan että katsovat. Tule vaan perässä.

Pastori kävi edellä ja käski hänen odottaa käytävässä. Sitte hän
meni kyökin puolelle. Tätä tilaisuutta käytti Jannusch pudottaakseen
takkinsa takataskuun hiusharjan, joka oli etehisen peilipöydällä ja
joka häntä erittäin miellytti. Heti sen jälkeen avautui vasemmalla ovi
ja Josefa tuli näkyviin. Nähdessään hänet, kauhistui tyttö niin, että
hän liikkumattomana, suu auki, jäi häneen tuijottamaan. Eikö hänellä
siis missään ollut rauhaa, ajoivatko nuo julmurit häntä takaa tänne
asti?

-- Hiljaa, kuiskasi August, -- tule hetkeksi tänne. En minä sinulle
mitään tee. Minulla on hyvin tärkeää sanottavaa.

Hän viittasi häntä niin itsepintaisesti luokseen, ettei Josefa voinut
vastustaa. Uteliaisuus ja pelko ajoivat häntä eteenpäin.

-- Mitä sinä täällä teet? Miten olet tullut tänne? Mitä pienokaiset
tekevät? kysäsi hän samassa hengenvedossa. -- Sano heille terveisiä
minulta ja sano heille, että heistä kyllä pidetään huolta. Minä tulen
heitä tervehtimään. Ehkä jo huomenna.

-- Jäätkö tänne ainiaaksi?

-- Mitä se sinuun kuuluu? Yleensä teihin kaikkiin. Teiltä olen saanut
osakseni vain lyömistä.

-- Sinä tiedät ettei meillä ole mitään syömistä.

-- Voittehan mennä työhön.

-- Etkö siis tahdo?

-- Se on _minun_ asiani. Olen jo tarpeeksi kauvan kärsinyt entistä
elämääni. Rupean palvelustytöksi; otan pois lapset ja vien ne jonnekin
muualle asumaan. Me tahdomme rauhassa syödä leipämme.

-- Sano mieluummin, että poliisit korjaavat _sinut_, juutalaiskakara!

Hän oli käynyt niin raivoihinsa, että hän pusersi kätensä nyrkiksi ja
heilutteli sitä tytön kasvojen edessä.

Tämä naurahti, kohautti olkapäitään ja puhui välinpitämättömästi:

-- Hauku vain niinkuin ennenkin. Se ei minuun koske. Minä olen
sentään teistä ainoa, joka aamusta iltaan, tuulessa ja sateessa olen
rehellisesti tehnyt työtä... Jos nyt tulet minua liian likelle, niin
huudan herra pastoria. Hän sinulle kyllä neuvoo tien kotiin.

-- Herra pastori! sanoi August ivallisesti. -- Hän tietää enemmän
kuin luulet. Olen kertonut hänelle, että sinä eilen illalla vietit
kokonaisen tunnin tuolla ylhäällä kandidaatin huoneessa... Minä näin,
miten sinä häneltä kerjäsit. Sitte sinä vapaasta tahdostasi läksit
hänen mukaansa. Senkin tyttöretkale!

-- Sinä kurja ihminen! Hyi, noin ilkeäksi en sinua vielä milloinkaan
ole luullut!

Tyttö sylkäsi hänen eteensä ja astui useita askeleita taappäin.
Epätoivo ja raivo olivat tehneet hänen kasvonsa hehkuvan punaisiksi.

-- Sanoppas vielä sana, niin minä huudan apua, sinä kelvoton!

Hän oli tukahtumaisillaan, sellaisella voimalla oli mielenliikutus
hänet vallannut.

-- Se olisi sinun onnettomuutesi... Tiedäthän sentään vallan hyvin...
Viime vuonnakin juotti sinut muuan herra juovuksiin. Oli kova
pakkanen... Puoleksi paleltuneena sinut sitte löydettiin portailta.
Itsehän sen olet kertonut... Olisiko tämä sitte niin kummallista?

-- Minä en tiedä mistään. Korjaa luusi, sinä. Kaikki on valetta. Sinä
ja veljesi, te minut juovuksiin juotitte. Silloinkin te varastitte
minulta rahat.

Kyyneleet olivat purskahtamaisillaan esiin. Hän nojasi seinää vastaan
samassa paikassa, missä kerran tänään jo oli seisonut. Äkkiä muutti
August ääntään.

-- Tule pois mukaani, pyysi hän hiljaa, miltei rukoillen. -- Et sinä
tässä talossa saa rauhaa etkä löydä onnea. Taivasalla olet sinä vapaa
ja voit tehdä mitä tahdot... Täällä tekevät sinusta kristityn, panevat
laulamaan hurskaita lauluja. Se se on lystiä! Et sinä siinä liho...
Tiedäthän sinä sentään, miten aina olen sinusta pitänyt. Tule pois!
Karatkaamme täältä, kulta karitsaiseni!

Hän likeni tyttöä. Hämärtävässä valossa säihkyivät hänen silmänsä kuin
kissan silmät.

-- Koskeppas minuun! Minä sanon sen, minä kiljasen sen kerran
kaikkiaan, että jään tänne. Minulla ei enään ole mitään tekemistä
teidän kanssanne.

Hän astui peremmälle, silmät yhä täynnä inhoa ja pelkoa tähdättyinä
velipuoleensa.

-- No, jää vain minun puolestani! Mutta kyllä sinut siihen pakoitetaan.
Ei omena putoa kauvas puusta. Sinä et vielä mahda tietää, että olet
papin avioton lapsi. Vasta tänään isä sen kertoi. Siksihän ei sinusta
heti pistä silmiin juutalaisnainen. Jommoinen äiti, sellainen tytär.
Toivotan onnea!

Puna oli paennut Josefan kasvoilta. Posket näyttivät olevan melkein
verettömät. Hämmästys karkoitti häneltä sanat. Hän tiesi pojan
kykenevän suurimpaankin valheesen, mutta tuntui niin mahdottomalta,
että ihminen olisi keksinyt sellaista valhetta kuin mitä hänen viime
sanansa sisälsivät, että hän oli vakuutettu niiden totuudesta. Vallan
ällistyneenä tuijotti hän poikaan, joka taas nautti pelästyksestä hänen
kasvoillaan. Kauhu oli miltei jäykistyttänyt hänen jäsenensä.

Harvoin oli äiti puhunut hänen isästään. Hän kun kerran hänestä kysyi,
niin hän sai kuulla hänen kuolleen heti hänen syntymänsä jälkeen.
Lapsellisessa mielikuvituksessaan näki hän hänet sadassa eri muodossa,
ja kun hän retkillään kohtasi kauniin miehen, joka häntä erittäin
miellytti, niin hän heti itsekseen ajatteli: sellainen olisi isäsi
saattanut olla.

Pappi! Kummallista, että hän aina niin oli pitänyt kirkoista ja että
kellojen soitto aina oli ollut hänestä niin ihanaa. Varsinkin tuo
harmaantunut satavuotinen temppeli tuolla vastapäätä! Kiviportailla
istuessaan piti hänen uudestaan ja uudestaan kääntää katseensa pyhää
rakennusta kohti. Vaikka hän olisi ollut kuinka etäällä ja kuinka
väsyneenä, niin hänen mielensä aina halasi sinne, tuohon kulmaan, jossa
vallitsi hautausmaan hiljaisuus. Ja kun seurakunnan kirkon kellot
soivat ja tuuli selvästi kantoi hänen korviinsa nuotin virrestä "Jesus
onnen', osan' oma", silloin hän ehdottomasti nosti katseensa taivasta
kohti, sulki kädet ristiin ja kuunteli syvässä hartaudessa, kunnes
viimeinen sävel oli kajahtanut loppuun.

Muutamassa sekunnissa virtasi kaikki tuo hänen mieleensä. Hänet valtasi
äkkiä kamala sekamelskan tunne, vaikutukset riistivät hänet mukaansa.
Hän oli kadottamaisillaan tajuntansa. Sinä hetkenä oli kaikki hänelle
yhdentekevää: hänen kohtalonsa, koko talo, pastori, poika tuossa, hän
itse, yksin kotona olevat pikku siskotkin. Hän halusi vain paikkaa,
johon saattaisi kallistaa päänsä, jossa painaa kätensä kuumaa otsaa
vastaan ja olla ypöyksin ajatuksineen.

Jo kuului pastorin ääni. Silloin hän sai voimansa takaisin, läksi pois
ja katosi oven taa, josta oli tullut.

Julius tuli samassa paikalle, kyökkipiian seuraamana, joka kantoi
saapasparia. Heidän takanaan oli Klaudina.

-- Tässä poikani. Nyt saatat lähteä.

Pastori alentui sormenpäillään painamaan Jannuschin kättä, josta tämä
tuli niin liikutetuksi, että hän suuteli hyväntekijänsä oikeaa kättä.

-- Nepä ovat vahvat, niilläpä tulen herrastelemaan. Hyvästi herra
pastori, hyvästi arvoisat naiset, hyvästi.

Hän painoi saappaat lujasti vasempaa housuntaskuaan vastaan, kumarsi
moneen kertaan Juliukselle, piialle, Klaudinalle ja kiirehti, takaperin
astuen ja pastorin katseitten seuraamana, pois.

Niin kauvan kuin hän asteli samaa katua, ei hän muuttanut nöyrää
käytöstään. Vasta kun hän oli kääntynyt seuraavasta kulmasta,
ojentui hän suoraksi ja varmaksi ja oikaisi takkiaan, jotta poimut
vähemmin näkyisivät. Muotikaupan akkunaan hän pysähtyi peilautuakseen
muutaman minuutin. Kun hän näki, että hattu oli kunnossa eikä
kaulaliinakaan vielä ollut kadottanut muotoaan, rauhoittui hän ja astui
eteenpäin. Sitte hän mielihyvällä tarkasti taaleria, jota hän yhä
suonenvedontapaisesti likisti vasemmassa kourassaan. Vihdoin hän luki
vuosiluvun, jolloin se oli tehty ja pahoitteli kovasti, ettei se ollut
muistoraha kuninkaan kuoleman johdosta vuodelta kuusikymmentä. Sitte
hän päänpäätteeksi tavasi koko päällekirjoituksen: Fredrik Wilhelm IV,
Preussin kuningas.

Muutamaksi hetkeksi vaipui hän syviin ajatuksiin. Saappaat
vaivasivat häntä. Hän astui tokeen poikki ja kääntyi oikealla
olevalle Parochial-kadulle. Tällä kaltaisella, ikivanhalla kadulla
oli ammoisista ajoista asunut ääretön liuta suutareita, jotka
kellarikerroksissa, vierekkäin, avoimien oviensa ääressä kalkuttelivat
töitään. Saman palveluksen, jonka kuuluisa Mühlendamm toimitti
vanhoille vaatteille, toimitti tämä kunnianarvoisa katu kuluneille
jalkineille. Suurimmatkin ihmetyöt saatiin siellä aikaan. Käsityöläiset
sieltä enimmäkseen ostivat tarpeensa; mutta moni köyhä Apollonkin poika
hiipihe pimeällä pitkin seinävieriä, täällä uudistaakseen vähästä
maksusta pukunsa alimman puolen.

Kolmannen talon eteen kadun oikealla puolella Jannusch seisahtui ja
astui portaita alas puotiin.

-- Hyvää päivää, mestari Kubisch, sanoi hän tullessaan sisään ja
kumarsi päätään, jottei joutuisi tekemisiin saappaiden kanssa, jotka
riippuivat katossa.

Perällä paloi pieni lamppu, valaisten vanhan miehen kasvoja, joka juuri
oli syömäisillään päivällistä pienen pöydän ääressä. Hän oli työntänyt
suuret lasisilmänsä otsalle ja näytti senkautta hiukan hullunkuriselta;
mutta niin pian kuin hän nousi, pudotti hän ne pään liikkeellä
takaisin nenälleen. Hän viskasi perunat, joita hän juuri oli ollut
kuorimaisillaan, takaisin vatiin, pyyhki kädet esiliinaansa ja tuli
etupuolelle puotia.

-- Kas, herra Jannusch. Hyvää päivää! Ette pitkiin aikoihin ole käynyt
luonani. Mitä hyvää te minulle tuotte? kysyi hän, sitte kun hän oli
häntä tarkastanut. -- Istukaa toki. Tässä puodissa ei kauvan voi seisoa.

Hän ojensi hänelle kätensä, korjasi puutuolilta pois kenkiä ja tarjosi
sen hänen istuakseen.

-- Nyt tehdään kauppaa, mestari Kubisch.

-- Toivottavasti. Mutta eiköhän ensin vähän nuuskattaisi? Kas tässä
aivan tuoreeltaan... Tuleeko tästä sikamaisesta ilmasta loppua?
Kuivalla ilmalla sitä ansaitaan. Märällä kaikki ihmiset säästävät
jalkineitaan.

Hän istuutui kolmijalkaiselle jakkaralle, veti esiliinansa
rintapeitteen alta esiin suuren rasian ja ojensi sen ostajalle. Hänen
kasvonsa piirteet olivat omituiset. Molemmilla poskilla oli kaksi
suurta syylää. Karkea tukka oli pystyssä kuin venäläisellä kasakalla ja
suuri harmaa parta lankesi rinnalle. Tätä partaa hän erittäin näytti
rakastavan, sillä puhuessaan hän oikealla kädellään lakkaamatta silitti
sitä suurella hellyydellä.

-- Tahtoisin vaihtaa teiltä nämä saappaat sopiviin wieniläisiin:
tiedättehän... tarkoitan suippeakärkisiin.

-- Kyllä, kyllä. Hienosto käyttää nykyään pelkästään suippeakärkisiä.
Se on ilkeä muoti! Tiedättekö, herra Jannusch, olen ollut suutarina
neljäkymmentäseitsemän vuotta, mutta en olisi luullut _sellaisen_
tulevan... Ennen ei voinut tehdä korkoja kyllin korkeiksi... Ja nyt
taas nuo herneliskot...

-- Niin, sitä täytyy aina seurata muotia, keskeytti August. -- Joka
tahtoo olla keikari, sen täytyy käyttää suippokärkisiä saappaita...
Arvaatteko, mestari Kubisch, kenen nämät saappaat ovat olleet? jatkoi
hän heti, nähdessään ukon huolellisesti tarkastavan pastorin saappaita
joka puolelta.

-- Ne ovat hyvin pidetyt ja hyvää tekoa, vastasi suutari. -- Teille ne
ovat aivan liian isot. Olen aina ihmetellyt teidän pientä jalkaanne.

August tuli tästä hyvilleen ja naurahti.

-- Juuri siks' en voi niitä käyttää. Paha kyllä, paha kyllä!...
Ajatelkaa... kuuluisa mies on niitä käyttänyt, pastori, todellinen
pastori, joka vielä sen lisäksi on setäni.

-- Hei, onko teillä setä joka on pastori? Sitä en vielä ensinkään ole
tietänyt.

-- Kyllä, tuolla maalla. Hän kävi täällä käymässä... Tiedättekö, hän on
aika saituri, mutta saarnata hän osaa, niin että itse Jumalan täytyy
pelästyä...

-- Niin, niin ne herrat aina tekevät, jotka ovat ahneimmat...
Tiedättekö, ei sitä luulisi, herra Jannusch -- mutta kun nyt katselen
noita saappaita, niin ne silmissäni esiintyvät aivan toisessa valossa.
Kapineet tulevat paikalla pyhemmiksi ja arvokkaammiksi, kun kuulee,
että suuret ihmiset ovat niitä käyttäneet.

-- Tietysti, herra Kubisch. Sentähden minä heti teille kerroinkin mistä
nämät saappaat ovat kotoisin.

-- Hei vaan, herra Jannusch, sitä en tarkoittanut. En maksa
rahtustakaan enemmän, kuin taksani on. Mutta tarkoitan että ajatuksissa
asia on niin, hengissä niinsanoakseni. Kapineet ovat minulle sen
kautta suurempiarvoiset. Itse asiassa tietysti nahka sentään aina
pysyy nahkana. Minulle on pääasia, että päällysnahka ja resoori vielä
kelpaavat... Mutta sanokaappas, herra Jannusch, puuttui hän äkkiä
omaan puheeseensa, -- rupeatteko tekin lukemaan jumaluusoppia niinkuin
setänne? Sanoittehan kerran niin... Ja kun teitä katselee, niin te
hyvin olette tulevan kandidaatin näköinen.

August oli täällä olevinaan vallan toista kuin hän oikeastaan oli.
Kubischin puodissa käydessään oli hän aina kertonut olevansa parempia
ihmisiä: kymnaasin oppilas, joka tilapäisten asianhaarojen johdosta oli
pakoitettu tekemään ostoksensa tältä kurjalta kadulta. Suuruudenhalu
oli hänessä suorastaan synnynnäinen. Koska hän sitäpaitsi oli sukkela
berliiniläinen, joka helposti oivalsi kaikki asiat ja luuli syntyneensä
paljon suuremmaksi mieheksi kuin hän todella oli, niin hän pian osasi
asettua näyttelemään mitä osaa tahansa. -- _Papiksi_ kai tarkoitatte,
mestari?

-- Niin, herra Jannusch, tietysti... Saisitte siten monta ateriaa
ilmaiseksi.

Niin, se on kyllä varma. Mutta sanovat vatsan siinä joutuvan
epäkuntoon. Tulen vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa... Tiedättekö
miksi mieluinten rupeisin?

-- Te teette minut uteliaaksi, herra Jannusch... Olkaa hyvä,
koettakaappa näitä!

Kubisch oli noussut paikaltaan ja etsinyt parin sopivia saappaita.
Jannuschin niitä koettaessa ja tarkastellessa, hän jatkoi:

-- Upseeriksi tahtoisin ruveta... Nämät näyttävät todellakin sopivan
paremmin.

-- Nouskaappa oikein seisomaan, jotta jalka tulee eteen...
Siis upseeriksi. Hohhoh, sen kyllä luulen. Ehkä hevosmieheksi,
ratsuväkeen... Miltä tuntuu? Koettakaappa näitä. Muuan näyttelijä on
käyttänyt niitä vain pari päivää.

-- Näyttelijäkö? Antakaas tänne. Äh, vähän ahtaat, mutta taitavat käydä
päinsä.

-- Niin, sillä miehellä on pieni jalka kuin lähettiläällä.
Odottakaappa, niin sirotan niihin pulveria. Kunhan nyt hetken ajan
niillä käytte, niin venyvät.

Jannusch ponnisteli yhä päästäkseen päämaaliinsa ja jutteli siinä:

-- Tietysti ratsuväkeen. Tietysti hevosen selkään, niin näkisi kuinka
muut saavat juosta. Ja tiedättekö, jollei siitä tulisi mitään, niin
tahtoisin ruveta kokiksi ruhtinas Bismarckille... Kas, nyt sopii
oikeakin.

-- Niinkuin jalkaanne juotettuna, herra Jannusch! Näillä te totta
totisesti voitte astua vaikka tanssisaliin... Mutta mitä te
sanoittekaan -- miksi te tahtoisitte ruveta juuri kokiksi ruhtinas
Bismarckille? Onpa teillä jos jonkinlaiset tuumat!

-- Niin nähkääs, mestari Kubisch, silloin voisin useasti pilata keiton
Bismarckilta. Isä sanoo monasti, että pitäisi sylkeä Bismarckin
keittoon, sillä hän on syypää kaikkeen.

-- Kuinka rumasti te osaattekin puhua, herra Jannusch! Jos joku
kuulisi! Teidän täytyy pitää piilossa tuollaiset sukkeluudet, varsinkin
jos tahdotte ruveta lukumieheksi.

-- Kas niin. Mutta älkää nyt säälikö saapasmustettanne. Tehkää oikein
kiiltävää!

Pari kertaa hän vielä polki jalkaansa ja asteli sitte tyytyväisenä
ahtaan huoneen halki.

-- Tietysti, herra Jannusch. Asettakaa jalka tuohon jakkaralle...
Mutta kuulkaas, mainitsitte juuri isäänne. Joku aika sitte te
kuitenkin kerroitte, ettei teillä enään ole vanhempia, vaan että
elätte sukulaisten luona, jatkoi hän, asettuen lattialle polvilleen ja
innokkaasti alkaen harjata.

-- Todellako? Olenko kertonut teille sillälailla? Mutta enhän
tarkoittanutkaan kuin isäntääni. Me kutsumme kaikki häntä isäksi...
Kas, tuosta täytyy vielä voidella.

-- Niin, tuosta paikasta... Vai sillä lailla te tarkoititte. Sitte
pyydän anteeksi... No, tottapahan nyt tyydytte. Ne jo kiiltävät kuin
sula rasva.

Kubisch oli saanut työnsä valmiiksi ja sitte alkoi kaupanteko. Mestari
lupasi tyytyä kolmen markan välimaksuun.

-- Mitä? huudahti Jannusch äkkiä ääneen. Tahdotteko te vielä kolme
markkaa? Sitä en lainkaan ole osannut ajatella. Katsokaa toki noita
saappaita, nehän ovat kaksi kertaa paremmat kuin nämät kengät, jotka
tuskin ulottuvat nilkan yli. Ja ajatelkaa sitäpaitsi -- että ne ovat
olleet pastorin! Sellainen pastori kuin setäni käyttää ainoastaan
kalleimpia tavaroita. Ei hän ole käynyt niillä kuin kahdesti kirkkoon
ja kerran hautajaisiin. Johan sen näkee pohjista... Ajatelkaa toki, kun
saappaita on käytetty vain kolme kertaa! Tiedän varmaan, että vielä
voitatte niillä kahdeksan markkaa. Neulokaa niihin vain uudet korvat.
Sillä ne pistävät silmiin.

-- Ei, ei, tämä ei käy laatuun. Ne ovat halvasta paikasta.

-- Mutta olkaa toki järkevä! Johan te ihan sivumennen ansaitsette sata
prosenttia... Kokonaista kolme markkaa. Se ei voi olla mahdollista!

Hän kerrassaan suuttui ja kierteli keikaellen kädessään kovaa taaleria,
jotta kauppias huomaisi hänen kyllä voivan maksaa tuon vähäpätöisyyden.
Äkkiä pisti hän kätensä taskuunsa ja veti esiin siellä olevan kalun.

-- Katsokaappa tätä kalua, mestari Kubisch. Mitä te pidätte tästä
kapineesta? kysyi hän tyynesti, ikäänkuin hän olisi mukautunut
vaatimukseen ja pitänyt riidan päättyneenä. Hän oli istuutunut ja
käänteli kädellään esinettä joka puolelle ilmassa. -- Ymmärrätte kai
taidetta? lisäsi hän. -- Kuinka ette ymmärtäisi! Niin tottunut mies
kuin te... Tiedättekö, että teitä aivan voisi pitää taiteilijana,
jollei tietäisi mitä ammattia te harjoitatte?

-- Todellako, herra Jannusch? Niin, kuka tietää, miksi ihminen olisi
voinut kyetä, kun vain olisi ollut varaa... Kaunis kuva, täytyy myöntää!

-- Ja, mikä on pääasia: kallisarvoinen. Uskotteko, että se on kuuluisa
taideteos? Olen vakuutettu, ettei museoissamme ole mitään sen
kaltaista. Sellaisia ei tavata joka päivä.

Kubisch oli istuutunut jakkaralleen ja katseli nyt kaikilta kulmilta
kuvaa. Sade oli taaskin alkanut. Yksitoikkoisesti pisarrellen rapisteli
se katukäytävällä. Senkautta oli holvi käynyt vieläkin pimeämmäksi,
jonkatähden mestari asetti pienen lampun työpöydälleen.

-- Miten hienosti se on tehty! Kas nyt silmiä, nenää, suuta, puhui hän
yhtämittaa... Mistä olette saanut tuon kalun?

-- Senkin on setäni, pastori, lahjoittanut. Hän oli saanut sen
isältäni. Olen jo ollut äärimmäisessä hädässä, mutta uskotteko, että
olisin saanut myydyksi tuon taideteoksen? Ja nyt minun kuitenkin täytyy
se tehdä.

-- _Täytyy_ se tehdä, herra Jannusch, todellako?... Ehkä tahdotte olla
hyvä ja sitte -- sivumennen -- kertoa, mitä olette saanut siitä? Olen
hyvin utelias.

-- Kuulkaa, äännähti Jannusch, ottakaa te koko kapine ja antakaa
minulle kuusi markkaa, niin olemme kuitit.

-- Taivaan nimessä, herra Jannusch! Kuinka olisitte niin kevytmielinen.

-- Siksi vain, että minusta on ilkeää kulkea kaikkialle. Älkää kauvan
tuumiko. Minä tarvitsen rahaa.

-- Ei, ei, herra Jannusch. Teidän täytyy mennä oikeaan kauppaan.
Tiedättehän sitäpaitsi, etten tee kauppaa tällaisilla tavaroilla.

-- No, antakaa sitte viisi markkaa. Jollen olisi niin pahassa pulassa,
niin pyytäisin siitä kymmenkertaisen hinnan.

Äkkiä kävi Kubisch epäluuloiseksi, ainakin päättäen siitä silmäyksestä,
jolla hän vieraaseensa katsahti. Sitäpaitsi rupesi hän oikean käden
etusormella koputtelemaan kalua, ikäänkuin hänen tutkittavanaan olisi
ollut kuparinen kattila.

Tämän keskustelun aikana astui pitkä, risaisen näköinen mies puotiin,
lausui kovalla äänellä "hyvää päivää", ja istuutui tutunomaisesti
jonkinlaiselle kyökkituolille, joka oli vasemmalla sisäänkäytävästä.
Ostaja luultavasti. Kasvoista päättäen oli hän vielä nuori, mutta
posket olivat sisäänpainuneet niinkuin taudin jäleltä ja luonnottoman
punaiset. Hento, punertava parta peitti leuvan. Kun hän otti hatun
päästään, näyttäytyi samanvärinen upea tukka, joka huolellisesti oli
jaettu keskeltä. Jo ensi näkemältä huomasi hänen olevan rappiolle
joutuneen henkilön paremmasta säätyluokasta.

Kubisch pyysi häntä hetkisen odottamaan, johon vieras puolestaan,
hiukan kankeasti, vastasi, ettei pitänyt antaa hänen häiritä; hänellä
oli kyllä aikaa.

Mestari ja Jannusch eivät aluksi välittäneet hänestä vähääkään,
vaan keskustelivat siitä, ketä kalu mahtoi kuvata. Joku pyhimys se
varmaankin oli; siitä he olivat yksimieliset.

-- Luuletteko että se on apostoli Paavali? kysyi Jannusch. -- Jos niin
olisi, niin totisesti voisitte antaa kuusi markkaa. Sillä Paavali oli
varmaankin hyvä apostoli. Sen verran muistan vielä.

-- Ei. Paavalin parta oli aivan toisellainen. Tiedän sen aivan varmaan!
Mutta odottakaappa... se saattaa olla Johannes Kastaja.

-- Mitä te puhutte, Johannes Kastaja! huudahti Jannusch innoissaan. --
Sitte hän olisi Kristuksen näköinen. Johannes kuuluu olleen Kristuksen
näköinen.

Vierasta näkyi keskustelu suuresti huvittavan, sillä hän veti äkkiä
tuolinsa aivan työpöydän ääreen, mikä sai molemmat toiset hämmästyneinä
nostamaan silmänsä.

-- Se voi sentään lopuksi olla evankelista Luukas, alkoi mestari taas.
-- Hän se varmaan on. Luulen kerran nähneeni hänen valokuvansa...
Muuten häntä saattaisi pitää Nikodemuksena, joka yöllä kävi
Kristusta tervehtimässä... Pitäisi teidän toki paremmin tuntea pyhät
miehenne, herra Jannusch, koska kerran tahdotte ruveta tutkimaan
jumaluustiedettä, virkkoi Kubisch vihdoin vihoissaan, kun he vielä
hetkisen olivat kiistelleet.

Vieras oli useita kertoja itsekseen naurahdellut. Kun Jannusch
sattumalta katsoi häneen, pusersi hän kokoon vasemman silmänsä,
ikäänkuin sanoakseen: sinä se kanssa näytät hyvältä linnulta! Häntä
nähtävästi huvitti nuo molemminpuoliset arvelut. Viimeisten sanojen
johdosta hän kehoittamatta sekaantui keskusteluun ja kääntyi Augustin
puoleen.

-- Aiotteko tutkia jumaluusoppia? Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, nuori
mies.

-- Kas, senhän minäkin aina olen teille sanonut, puuttui Kubisch
puheeseen.

-- Koska jumaluusoppineet aina ovat suurimmat pässinpäät tässä
kiittämättömässä maailmassa, jatkoi vieras varmasti, jolloin myöskin
ilmeni, että hän oli ryypännyt. -- Tiedättekö mitä kirkko on? Minä
teille kerron. Kirkko on rakennus, joka ottaa tilaa. Sitä eivät
loogikot enempää kuin kaikki kirkkoisät, sellaiset oppineet kuin
Athanasius, Chrysostomus, Aquino ja keitä kaikkia heitä lieneekään,
saata kieltää. Puhumattakaan herroista virallisista päälliköistä, jotka
kuulevat ruohon kasvavan... Noudattakaa minun sanojani eikä minun
töitäni, kuuluu evankeliumin kirjoittamaton sana. Ja se se on kirkko.
Sanokaappas, hyvät herrat, onhan varma, että Kristus oli Jumalan poika.
Hän riippui ristillä ja huusi: Jumalani, miksi minut ylenannoit? Mutta
Jumala ei tullut häntä auttamaan. Eikö se ollut petomainen isä?...
Sillä joka lastaan rakastaa, pelastaahan se hänet kuolemasta...
Sallikaa minun esitellä itseni. Olen kandidaatti Bläsel. Dietrich Oskar
Bläsel.

Kubisch ja Jannusch menivät vallan ymmälle. Se oppi, jonka he
edellyttivät löytyvän tuossa herrassa, teki heidät joksikin aikaa
sanattomiksi. He nousivat melkein yhtaikaa ja kumarsivat suurimmalla
kohteliaisuudella. Jannusch lausui nimensä hänkin. Äkkiä otti Bläsel
kuvan käteensä ja sanoi:

-- Tiedättekö kuka se on? Se on pyhä Krispinus, suutarien suojeluspyhä.
Ostakaa te kuva!

-- Ai, se, joka varasti rikkailta nahkaa tehdäkseen köyhille kenkiä,
huudahti Kubisch innostuneena.

-- Aivan niin. Katsokaahan -- hänhän kädessäänkin pitää nahkakappaletta.

Tuntematon pyhimys pusersi todellakin nyrkkiinsä jotakin, josta ei
varmaan saattanut sanoa, oliko se kirja vaiko taulu. Kubisch oli
kaikissa tapauksissa vakuutettu siitä, että hän oli pyhän Krispinuksen
kanssa tekemisissä. Tämän suojeluspyhän hän jo kauvan oli toivonut
omistavansa jossakin muodossa. Varmaankin oppinut herra kandidaatti
mahtoi tuntea asian paremmin kuin ylioppilaskokelas. Ja kun Jannusch
samassa pontevasti rupesi kehoittamaan häntä joko kuudella markalla
ostamaan arvokkaan Krispinuksen tai jättämään hänelle saappaat, niin
hän todellakin taipui avaamaan nahkakukkaroaan ja panemaan pöydälle
kaksi kovaa taalerin kappaletta, jotka Jannusch paikalla korjasi.
Hän olisi sinä hetkenä ollut valmis ilosta suutelemaan tuota vanhaa
tyhmyriä.

Hän odotti sitte kunnes herra kandidaatti oli tehnyt kauppansa. Pitkiin
aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista kunnioitusta kuin nyt tuota
miestä kohtaan, joka oikeaan aikaan oli rientänyt hänen avukseen
petkuttamaan ukkopahaa.

Kymmenen minuutin kuluttua he molemmat läksivät puodista, kumpikin
sydämmensä pohjasta tyytyväisinä siitä että kuivin jaloin saivat
herrastella keskellä sadetta.

Ensi kulmassa osti Jannusch heti venäläisiä paperossia ja kohteli hyvin
ylpeästi puotipalvelijaa, kun ei, tämä tarpeeksi pian häntä totellut.
Kadulle tultuaan, ojensi hän kohteliaasti kotelon toverilleen.

-- Nyt te kai tarjootte lasin olutta, virkkoi Bläsel tutunomaisesti,
ikäänkuin he olisivat olleet vanhat ystävät. -- Teitte hyvät kaupat.

-- Oliko se todellakin pyhä Krispinus? kysyi Jannusch.

-- En tiedä. Luulen että se oli hyvä Jumala itse. Kuka ne pyhät kaikki
tuntisi! Mutta ajatelkaamme, että se niin oli. Luulo yksin tekee
onnelliseksi.

Jannusch nauroi "onnistunutta pilaa". He olivat likenneet Kirkkokatua,
jolla Konrad asui. Jannusch tahtoi kulkea sitä, mutta Bläsel pani
vastaan.

-- Mennään mieluummin täältä. Tuolle kadulle kadotin kerran kultakellon
perineen. Silloin en vielä ollut sellainen juopporenttu kuin tänään.

-- Kultakellon perineen, niinkö te sanoitte? ja Jannusch tuijotti
häneen kuin ulkomaan elävään. -- Ettekö saanut sitä takaisin?

-- En, vaikka paikalla ilmoitin asian. Kukaan ei tullut tuomaan.

Hämillään Jannusch raappi korvansa taustaa.

-- Tuolla ylhäällä minä muuten asuin kokonaisen vuoden. Kirkonpalvelija
Brennerleinin luona. Katsokaa -- nuo kolme ikkunaa.

-- Tekö -- tuolla ylhäällä? Jannusch oli suuresti hämmästyksissään.

-- Niin. Minun piti nimittäin kerran ruveta papiksi. Kerron paikalla
teille lisää.

-- Ja minä kerron teille, mitä eilen siellä näin. Tulkaa, tuolla on
hauska kapakka.

Käsikädessä he astuivat torin poikki vanhaa, rappeutunutta taloa kohti,
jonka oven taa he katosivat.



Yhdeksäs luku.


Juliuksen tyköä meni Konrad isänsä luo. Vanha pappila teki mitä
miellyttävimmän vaikutuksen; tosin se oli hiukan piilossa kirkon
takana, mutta sitä suurempaa rauhaa nauttivat asukkaat. Keskellä
pieniä, vinoja taloja mataline, huonoine kauppapuotineen, näytti
se olevan oikein ylhäisön asunto. Vanha lehmus, jota uusi aika oli
armahtanut, korotti oksiaan aina katon yläreunaan asti; se oli kyllä
tähän vuodenaikaan paljas, mutta loi sentään kodikasta eloa taloryhmien
hiljaisuuteen.

Yleensä näyttäytyi tämän temppelin ympäristö hyvin edullisessa valossa
Marta-kirkon likiseudun rinnalla. Siellä oli kaikki yksitoikkoista,
mustaa, lahonnutta: vuosisadat puhuivat kieltään, menneisyys seisoi
koskemattomana. Täällä olivat uusi ja vanha elämä yhtyneet: kaikki
näytti ystävälliseltä, hauskalta; huolellisuutta, puhtautta huomattiin
kaikkialla. Teitä kulki ristiin rastiin nurmikkokentällä, jonka
peräpuolta rajoitti sakaristo. Kentän keskellä ja molemmin puolin
pääporttia oli puu- ja pensasryhmiä. Itse kirkko kiilsi ja hohti;
muurit olivat hyvin säilyneet ja hiljan vernissatut, ja kaksoistornit
nostivat nuorekkaasti kaulojaan taivasta kohti.

Konrad astui portaat yläkerrokseen ja meni oven ohi, joka alakerrassa
vei toisen papin asuntoon. Hän astui kaksi porrasta kerrallaan, eikä
voinut vastustaa omituista liikutuksen tunnetta. Mielikuvitus muutti
hänet siihen aikaan, jolloin hän, kainalossaan koulukirjat, kevein
mielin oli kulkenut tätä tietä. Keskellä portaita hän seisahtui.
Oikealla seinällä oli komero, jossa joskus taka-aikoina lienee seisonut
kuva. Saattoi vielä nähdä paikan, mihin jalusta oli ollut muurattu.
Niinkauvan kuin hän muisti, oli komero ollut tyhjänä. Koulupoikana oli
hän käyttänyt sitä piilopaikkana, josta pelästytti sisartaan, tämän
astuessa ohitse.

Samaan komeroon liittyi sitäpaitsi muisto, joka tähän päivään asti
tuoreena oli säilynyt hänen mielessään. Kesäisenä iltapäivänä, hämärän
langetessa, seisoi hän useiden leikkitoverien kanssa portailla. Pitkä
poika, aika velikulta, asettui komeroon saarnaamaan, koettaen suurin
liikkein jälitellä Konradin isää. Tämä tapahtui niin sanomattoman
hullunkurisesta, että kaikkien piti ääneen nauraa ja Konradkin nauroi
joukon mukaan.

Äkkiä ilmestyi portaitten alapäähän pastori itse; huomaamatta
katseli hän hetkisen leikkiä. Kun hän sitte, hattu kädessä, niinkuin
hänen tapansa oli, hitaasti astui ylös portaita, hajosivat pojat,
häpeillään ja pelästyneinä parvesta. "Jääkää tänne! Kukaan älköön
liikkuko paikalta!" huusi hän sellaisella voimalla kuin jos hän olisi
puhunut kirkossa. Sitte pisti hän käden taskuunsa ja virkkoi nuorelle
saarnaajalle: "siinä saat viisipennisen. Teit asiasi erinomaisesti.
Ja koska se poikaani niin suuresti huvitti, niin täytyy hänen saada
kymmenen penniä." Toisille pojille nyökäytti hän ystävällisesti päätään
ja astui eteenpäin. Konrad ei uskaltanut katsoa isäänsä silmiin.
Hänen joka jäsenensä vapisi, kun hän nojasi käsipuuhun. Tulena poltti
rahakappale hänen kädessään; sitte hän alkoi käsittää miten pahoin
hän oli käyttäytynyt. Äkkiä taivutti hän pilkkaajan selän ja rupesi
sitä voimiensa takaa hutkimaan. Sinä hetkenä tuntui hänestä kuin hän
olisi ollut Simson, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla; sillä
toisetkin toverit saivat kärsiä hänen käsivoimiaan. Lopuksi ajoi hän
heidät kaikki ulos kirkon eteen, kolmen minuutin perästä heittäysi
hän isänsä jalkojen juureen ja rukoili itkien anteeksi. Ei hän enään
milloinkaan tekisi sillä tavalla. Sattumalta tuli äiti paikalle;
nuorimman pojan sanat liikuttivat häntä niin, että hänenkin silmänsä
kostuivat. Pastori nosti hellästi ylös lapsensa ja suuteli häntä,
vaieten, huulille.

Tänä hetkenä astui tuo tapaus niin selvänä Konradin silmien eteen,
että hän ihka elävinä luuli näkevänsä nuorten leikkitoverien kasvot.
Komeron hämärässä luuli hän kalpean koulutoverinsa, pitkän "harmaan
luostariveljensä" Oskar Bläselin seisovan. Hän oli varakkaan
maalaispapin poika ja asui erään vanhan Balduksen virkaveljen luona.
Isä tahtoi välttämättömästi tehdä hänestä kelpo papin. Senjälkeen
kuin Bläsel sitte todellakin oli lähtenyt Giesseniin tutkimaan
jumaluusoppia, oli Konrad saanut hänestä aivan vähän tietoja; rouva
Brennerlein sensijaan oli antanut niitä runsaalla mitalla.

Hän oli päässyt portaitten viimeiselle asteelle ja oli juuri
vetämäisillään kelloa, kun hän oven takaa kuuli sisarensa äänen:
"Mutta viipykää nyt sentään vielä, herra pastori, veljeni tulee aivan
varmaan." Siihen lisäsi isä: "Rakas veli Bläsel, ettehän toki vielä --?
Konrad on aivan varmaan luvannut... Kas siinä hän jo onkin!"

Tohtori Baldus oli nimittäin juuri samassa soittanut; hetken kuluttua
sulki hän isän ja sisaren syliinsä. Hedvigin poskille valui kirkkaita
ilonkyyneleitä. Hän ei ollut kuin kolme vuotta nuorempi veljeään,
mutta hän ei laisinkaan ollut vanhanpiian kaltainen. Päinvastoin oli
hän erittäin nuorekas. Kasvot olivat pitkähköt ja tuoreet, suupielissä
liiteli yhtämittaa leikkisä hymy, joka teki hänet paljon nuoremman
näköiseksi; jota vanhemmaksi hän tuli, sitä kauniimmaksi näytti hän
kehittyvän. Konradin piti oikein lausua hämmästyksensä siitä.

-- Se on sentähden, että minä niin paljon laulan ja nauran, vastasi hän
iloisesti, näyttäen terveitä hampaitaan.

-- Olet siis yhäkin sama kotoinen satakieli, jatkoi Konrad, pitäen
käsissään hänen päätänsä ja katsellen kirkkaisiin silmiin.

-- Niin, hän livertelee kaiken päivää, virkkoi isä. -- Kellarissa,
kyökissä, soittokoneen ääressä -- kaikkialla. Leivonen lentää aina
ylöspäin.

-- Olkaa onnellinen, rakas veli, että vanhoilla päivillänne kuulette
sitä soittoa. Pahat ihmiset eivät laula, kuului samassa syvä basso-ääni.

-- Herra pastori, osaattepa te sanoa komeita kohteliaisuuksia, naurahti
Hedvig. -- Sentähden tulenkin päivällispöydässä kohtelemaan teitä
paremmin kuin muita. Ettehän toki enään kieltäne meiltä kunniaa...?

Maalaispastori Ulrik Bläsel oli pieni, pyöreä herra, kuudenkymmenen
keskivaiheilla. Tulipunaiset, hyvin ruokitut kasvot, leveä,
ystävällinen nenä, pienet, pyöreät silmät, jotka vilkkaasti liikkuivat
edestakaisin, kaikki hänessä todisti herttaisuutta ja suurta
hyvällaisuutta, niinkuin myös sitä, että ukko rakasti hyvää ruokaa ja
voimakasta juomaa. Tämän kunnianarvoisan miehen tukevaa vaikutusta
korotti vielä tiheä, miltei musta, lyhyeksi leikattu tukka, jonka sänki
muistutti harjaa.

Hän näkyi hiukan näpsäyttäneen aikaa nenälle. Hän oli puettu niinkuin
tavallisesti maalaispapit, jotka jo ympäristönsä tähden ovat pakoitetut
astumaan muotien tieltä: tummat liivit, jotka ulottuivat kaulukseen
saakka ja pitkä, musta takki, joka hellästi ja vakavasti sulkeutui
mahtavan vatsan ympärille. Kahden alimman napin kohdalla riippuivat
epämuodikkaat, kultaiset pantsarivitjat, joitten leveällä kivellä
kiilsi valkea kyyhkynen. Erityiseksi tavaksi oli maalaispastorille
tullut pitää hopeista nuuskarasiaansa ja punaista silkkinenäliinaa
vasemmassa kädessään, siten säästääkseen käsivarsiensa liikkeitä,
mikäli mahdollista.

Surullinen tehtävä oli tuonut Ulrik Bläselin Berliiniin; hänen piti
pelastaa kevytmielinen poikansa, joka oli perikadon partaalla. Vuoden
kuluessa oli hän hänestä kuullut paljasta pahaa; joku kuukausi
takaperin oli hän kokonaan kadottanut hänen jälkensä. Kolme päivää
sitte oli hän kuullut, että heittiö poika makasi sairashuoneessa.
Lyhyesti oli hän silloin tehnyt päätöksensä, hankkinut seurakunnaltaan
virkavapautta ja lähtenyt pelastamaan Oskaria, niin paljon kuin hänessä
yleensä saattoi olla pelastettavaa. Koska hän kaupungissa oli miltei
ventovieras, mutta sensijaan vanhan Balduksen nuoruudentuttava, niin
hän äkkiarvaamatta noin tunti sitte oli ilmestynyt tämän kotiin,
saadakseen hyviä neuvoja.

Hän ei ollut yksin, vaan oli tuonut mukaansa sukulaisen,
sisarvainajansa ainoan tyttären, jonka hän vanhempien kuoleman
jälkeen, monta vuotta takaperin oli ottanut luokseen asumaan. Kun
ensi tervehdykset olivat vaihdetut ja isäntä aikoi pyytää vierastaan
sisähuoneisiin, sukelsi sisarentytär esiin hänen selkänsä takaa.

Tämän Agata Heldin kauneus oli omituista laatua; vasta vähitellen
ilmeni hänen sulonsa katsojalle. Hän oli hiukan pitempi keskikokoa,
iho läpikuultava kuin alabasteri, silmät suuret, tummat, nenä hieno
ja lapsellinen, suu suurehko ja huulet upeat, punaset. Värit hänessä
olivat kuin vasta maalarin siveltimestä lähteneet. Mielikuvitus ja
todellisuus ilmenivät sekaisin hänen kasvoillaan. Ne olivat taiteilijan
ensi luonnos ihanteelliseksi naisenpääksi. Kun hän Hedvigin pyynnöstä
otti päästään matkahatun, näkyivät upeat, tummat hiukset kiharoina
ympäröimässä otsaa ja höllänä solmuna valumassa niskaan. Ja kun hän
sitte oli riisunut yltään päällystakin, näyttäytyi vartalo tavattoman
siroksi, jopa niin harvinaisen sopusuhtaiseksi, että Konrad häntä
katseli pitemmän aikaa, kuin oikeastaan ensi näkemältä olisi sopinut.

-- Toin hänet mukaani, jotta illalla taas löytäisin kotiin, sanoi
Bläsel, sitte kun esitteleminen oli tapahtunut ja oli istuuduttu
sohvapöydän ääreen, tuoleille, jotka olivat hiukan kuluneet. Kuuroille
ihmisille mahtoi maalaispapin ääni olla oikein virkistys. Istuessaan
näytti hän sangen hullunkuriselta. Hän ei voinut kärsiä pehmeitä
istuimia, jonkatähden hän oli kavunnut korkealle tuolille. Jalat
heiluivat ilmassa, varpaitten tuskin ulottuessa permantoon.

-- Eno on nimittäin äärettömän hajamielinen eikä sitäpaitsi tahdo nähdä
paljon ihmisiä, huomautti Agata selitykseksi.

-- Paitsi kirkossa, puuttui Bläsel kiireesti puheeseen. Kaikki
purskahtivat nauruun ja maalaispastori itse nauroi niin että huoneessa
jymisi.

-- Niin, hajamielisyys! Se on jo tehnyt minulle monta kepposta, jatkoi
hän, ottaen hyppysiinsä nuuskaa ja katsoen eteensä niin vakavasti, kuin
jos hänellä olisi ollut käsillä suuri tehtävä. -- Katsokaahan, kuinka
tyttö tirkistelee syrjään. Hän vihaa nuuskaamista, ärjäsi hän. -- Entä
muut herrasväet...?

-- Se on minusta niin kamalaa, eno. Ja niin paljon yhtaikaa!... virkkoi
Agata.

-- Mutta rakas Bläsel!... vastasi pastori Baldus nuhdellen... Meidän
tähdemme saatatte huoleti. Minä nuuskaan myöskin. Se oli vaimovainajani
suurin suru.

-- Ehkä se johtunee verekkäisyydestäni, tarkoitan nimittäin
hajamielisyyttäni, alkoi maalaispappi taasen. -- Liian vilkas
mielenlaatu nostattaa veren päähän... Lyhyesti on asian laita niin,
että usein aivan unohdan olemassaoloni... Se on jonkinlainen unen tila.
Tiedän että monet lampaat seurakunnassani sitä nauravat. Mutta se ei
muuta asiaa... Uskotteko, rakkaat veljet, että kerran sekoitin oman
kirkkoni vieraan kirkon kanssa.

-- Onko se mahdollista, herra pastori, huomautti Konrad, jota tuon
avomielisen miehen leikki suuresti miellytti.

-- Niin, eno, se sinun pitää kertoa, se oli omituista.

Mikä heleä ääni hänellä on, ajatteli Konrad itsekseen, kuullessaan
Agatan sanat ja nurkastaan tarkastellessaan häntä. Entä nuo pienet,
valkeat kädet, ja kuoppanen poskessa...!

-- Sanotko sitä _omituiseksi_, rakas lapsi? Jumalan johtoa se oli!
Sillä hän johtaa askeleitamme kaikkialle. Ajatelkaa siis, rakkaat
veljet...

Hedvigin oli pitänyt käydä poissa välillä. Nyt hän palasi, tuoden
tarjottimella pari viinipulloa ja tarpeelliset lasit.

-- Meillä on vain yhtä lajia, sillä vähänhän meillä käy vieraita...
Teidän pitää siis suoda anteeksi, neiti kulta, lausui ukko, vapisevin
käsin täyttäessään laseja, -- ja ennen kaikkia teidän, rakas Bläsel...
Teillä kyllä on parempi kellari.

Työ oli häntä rasittanut. Silminnähtävästi väsyneenä lankesi hän
takaisin sohvankulmaan istumaan.

-- Mitä te puhutte, rakas veli... köyhä maalaispappi niinkuin minä,
huudahti Bläsel, niin hyvin teeskennellyllä totisuudella, että Agata
ääneen rupesi nauramaan ja Hedvig ainoastaan kohteliaisuudesta oli sitä
tekemättä.

-- Eno, sinä näytät olevan jo aivan nälkään kuolemaisillasi, puhui
sisarentytär niin leikillisesti, että hänen sanojaan tervehdittiin
yleisellä naurulla. -- Sinä et todellakaan saata valittaa... Herrasväen
pitää nimittäin tietää, että enolla todellakin on erinomainen
viinikellari. Erittäin hyvät merkit. Olen ne kaikki tarkastellut.

-- Mutta lapsi! nuhteli Bläsel, hullunkurisen varovaisesti katsellen
ympärilleen. Pyörivissä silmissä osottautui tänä hetkenä todellinen
tuska.

-- Mutta eno, eiväthän seurakuntalaiset nyt ole kuulemassa, virkkoi
Agata taas niin avomielisesti, että Konrad sinä hetkenä omisti hänelle
kaiken ihailunsa.

-- Älkää panko pahaksenne, tuon tavan on hän perinyt isältään,
keskeytti hänet maalaispappi ystävällisesti. -- Hän oli eläinlääkärinä
piirissämme ja tunsi kaikki elukat niin tarkkaan kuin me ikinä viinin
mehun. Kun me hauskasti jutellen yhdessä vietimme pitkiä talvi-iltoja
ja minun piti lähteä tuomaan uutta pulloa, niin hän aina sanoi aivan
samaa. Muuten erittäin kelpo mies... Paransi ilmaiseksi monen köyhän
talonpojan lehmän... Mutta hirveä demokraatti. Tiedättekö, oikein noita
vanhoja, vuodelta neljäkymmentäkahdeksan, joka kesät talvet käytti
samaa suurta lupsuhattua.

-- Onko se vika, setä? ja Agatan kasvoihin tuli loukkaantunut ilme.

Mutta ennenkuin Bläsel ehti vastata, tarttui vanha Baldus lasiinsa ja
lausui:

-- Juokaamme iloisen tapaamisemme malja. "Prosit", rakas ystävä!
"Prosit", neitiseni!

Lasit kilahtivat vastatusten. Maalaispastori maistoi varovaisesti,
haisteli ja otti sitte suuren kulauksen.

-- Erittäin hyvää viiniä, erittäin hyvää viiniä! Se täytyy myöntää,
huomautti hän tyytyväisenä, juodakseen sitä taaskin runsaalla mitalla.

Konrad oli noussut liketäkseen vieraita. Puolitiessä tuli Agata häntä
vastaan. Koskettaessaan lasillaan hänen lasiaan, katsoi hän häntä
silmiin ja virkkoi hänen viime sanojensa johdosta:

-- Se ei ole vika, neiti. Päinvastoin -- minä pitäisin sitä hyveenä.

Hän ei oikein tietänyt minkätähden hän tuolle nuorelle naiselle sen
lausui; sanat olivat päässeet häneltä ennen kuin hän ehti ajatella.

-- Toivottavasti ette siinä lausu pelkkää tyhjää kohteliaisuutta, herra
tohtori, vastasi tyttö niin reippaasti, että Konrad joutui hiukan
hämilleen.

Hedvig pyysi anteeksi, että hänen hetkeksi piti jättää vieraansa:
hänellä oli kyökissä työtä, mutta hän tulisi pian takaisin.
Ystävällisesti hymyillen veljelleen ja Agatalle, hän läksi;
jälkimmäistä oli hän oikein oppinut rakastamaan.

Vanha Baldus otti taaskin viinipullon, täytti Bläselin lasin ja lausui:

-- En ensinkään ihmettele, että teette elämänne niin mieluisaksi kuin
suinkin. Teillähän on sangen hyvä paikka.

-- Onhan se, tuli vastaukseksi, -- kaikki muu on hyvin, rakas
veli, mutta yksi puuttuu... Mutta kerronpahan nyt vihdoinkin tuon
hajamielisyysjutun, joka itse asiassa on hyvin mieltä ylentävä.

Hän nousi ja sivalsi kädellä otsaansa, karkoittaakseen vastaiseksi
mielestään sen surullisen tehtävän, joka hänet oli tuonut Berliiniin.
Hän asteli huoneen läpi, heilutti nenäliinaansa ilmassa ja seisahtui
lasikaapin eteen, jossa oli puolitusinallinen pastorin piippuja. Siinä
hän ojensi kaulansa, ihaili ääneen piippuja ja teki eri kysymyksiä
niiden johdosta. Vihdoin hän sentään ryhtyi kertomaan juttuaan.

-- Ajatelkaa siis... Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olin
kävelyretkelläni. Herra kandidaatin piti pitää saarna. Meillä oli
todellakin yhteen aikaan kandidaatti... Astelen hitaasti tietäni
niittyjen ja vainioiden poikki, poimiskelen kukkia ja hyräelen
virttä Herran kunniaksi. En tiedä miten kauvan sillä tavalla lienen
kulkenut. Äkkiä kuulen kellojen soittavan kirkkoon. Nostan silmäni
ja näen edessäni kirkontornin. Herra Jumala, ajattelin itsekseni,
kello on jo kuusi ja iltajumalanpalveluksen pitää alkaman. Näen
useiden talonpoikien kiiruhtavan sisään Jumalan huoneen ovesta...
Riennän sakaristoon. Kirkonpalvelija, vanha Ebel, nostaa hyvin
kohteliaasti minulle lakkiaan. Mitä kummaa, ajattelen, kuinka tuo
vanha Ebel on minun kirkossani! Sukasen kiireesti puvun ylleni ja
ihmettelen, miten se yöllä on käynyt niin pitkäksi. Sitte astuin
saarnastuoliin. Kirkonmeno oli juuri alkanut. Raamattu oli auki ja sen
päällä kirjoitettu saarna. Tekstinä oli Johanneksen yhdestoista luku,
kahdeskymmenesviides ja kahdeskymmeneskuudes värssy. En eläessäni ole
niin kauniisti saarnannut. Vanhan talonpojan silmistä saarnastuolin
alla valuivat kyyneleet. Vasta kun olin saarnannut loppuun, huomasin
erehdykseni. Missä veli Krause sitte on? kysyin Ebeliltä. Tämä katsoo
minuun hämmästyneenä ja vastaa: mutta tietäähän herra pastori toki --
että herra Krause tunti sitte on saanut halpauksen. Mehän lähetimme
hakemaan herra pastoria... Minä tietysti en tietänyt mistään... Niin,
rakkaani, ihmeitä tapahtuu! Se oli niinsanoakseni Jumalan sormi, joka
minua johti.

-- Tai ehkä mieluummin sattuma, herra pastori, keskeytti hänet Konrad,
-- tai niinkuin jo itse mainitsitte _hyvä_ seuraus hajamielisyydestänne.

-- Kuinka te, herra tohtori, voitte puhua sattumasta! Kaikkia teitämme
johtaa Jumalan käsi. Ja Hän se oli, joka vei minut orvoksi jääneen
seurakunnan luo juuri silloin, kun siellä sielunhätä oli suurimmillaan.
Hän joka vaikutti Kristuksen ihmetyöt, vaikutti _minunkin_ ihmetyöni!

Viime sanat lausui hän niin lujalla totisuudella, että kaikki hymy,
joka kertomuksen kestäessä oli noussut kuulijoiden kasvoille, paikalla
katosi.

Vanha Baldus, joka tunsi Bläselin lapsellisen hurskaan luonteen,
tahtoi jo edeltäkäsin estää keskustelun syntymisen asiasta. Hän antoi
sentähden pojalleen viittauksen ja virkkoi kiireesti:

-- Älkäämme tutkiskelko noita viimeisiä tapahtumia, älkäämme ruvetko
niin julkeiksi, että luulemme voivamme ne ratkaista.

Maalaispappi loi äkkiä Konradiin epäluuloisen katseen. Hän oli pannut
painoa "sattumaan" ja se sai hänet miettimään. Konrad taas ajatteli
itsekseen: hänkin kuuluu tuohon joukkoon, jonka ainoana soihtuna on
sana; mutta hän on niitä yksinkertaisia, jotka ovat yhtä herttaiset
kuin vaarattomat.

Bläselin hyvä tuuli palasi piankin. Hän kertoi pilajuttuja
talonpojista, kuvaili heidän hyveitään ja paheitaan, selitti suhdettaan
erääseen maatilanomistajaperheeseen, kreivilliseen herrasväkeen; puhui
sitte eräästä riidasta, joka hänellä oli ollut konsistoorin kanssa ja
vihdoin jänisjahdista, jossa hän ensi ja ainoan kerran eläissään oli
ollut mukana.

-- Niin, uskotteko rakkaani -- minäkin sain yhden hengiltä. En tosin
ampumakoneella. Herra varjelkoon sellaisilta! En koskaan ole saanut
murha-asetta laukaistuksi. Mutta espanjalaisella ruo'ollani sen löin
kuoliaaksi... Se oli nimittäin jo haavoitettu ja linkutti vastaani,
niinkuin mikäkin raukka. Silloin pidin velvollisuutenani vapauttaa sen
vaivoistaan. Se lahjoitettiinkin sitte minulle muistoksi. Mutta sitä ei
kestänyt kauvan, eikö totta Agata?

-- Kyllä, eno kulta. Urotyösi sai paistinpannussa viimeisen
kolauksensa... Mutta tämän merkillisen elävän nahka säilytetään meillä
vielä tänäkin päivänä, vastasi hän leikillisesti.

Kaikki nauroivat, eninten tietysti maalaispappi; hajamielisyydessään
hän samassa tarttui Hedvigin lasiin, joka vielä oli aivan täynnä ja vei
sen viattomasti huulilleen. Vanha Baldus, joka tämän huomasi, käytti
ensi tilaisuutta poistaakseen erehdyksen, ennenkuin se tuli ilmi.

-- Apteekkari häijyydessään julisti minut päivän sankariksi, päätti
Bläsel metsästysmuistelmansa. -- Sellaista se on kun ihminen poikkeaa
Herran tieltä.

Kaikesta päättäen, oli viini hiukan noussut hänen päähänsä. Hän
istuutui sohvaan talon isännän viereen ja pian olivat molemmat
vaipuneet keskustelemaan menneistä ajoista. Voimakkaana kaikui
maalaispapin bassoääni. Vihdoin tuli hän puhuneeksi pojastaan -- siihen
asti oli hän tahallaan karttanut sitä: hän ei ollut tahtonut häiritä
mielialaa.

-- Kaksi vuotta sitte hän kirjoitti minulle ja kertoi tappelevansa
onnettoman rakkauden kanssa. Se kalvoi hänen sydäntään. Ei hän koskaan
saisi asettuneeksi rauhalliseen pappilaan... Hän on aina ollut rauhaton
sielu. Naisella on sentään suuri valta ihmisten yli.

Silloin nousi Agata, ja astui huoneen toiseen päähän, jossa
kulmapöydällä oli joukko isoja valokuva-albumeja.

-- Sallittehan, herra pastori? kysyi hän, ottaen yhden niistä käteensä
ja istuutuen pieneen nojatuoliin.

-- Tietysti, neiti, vastasi Baldus. -- Jos tahdotte, niin voi poikani
teille selittää sisällön.

Konrad oli kiiruhtanut avaamaan lukkoa, jota Agata turhaan oli
koettanut saada auki. Sitte hän istuutui vastapäätä häntä ja ryhtyi
innokkaasti asiaan.

Maalaispastori loi heihin katseensa ja virkkoi matalalla äänellä:

-- _Hän_, tyttö tuolla se on, johon hän on pikiintynyt... mutta hän ei
koskaan ole voinut kärsiä häntä... Mitäs sille mahtaa.

Hän laski kädet ristiin vatsansa päälle, ja sulki, viinistä ja matkasta
väsyneenä, silmänsä, kunnes hän äkkiä rupesi aivastamaan sellaisella
voimalla ja kestävyydellä, että kolminkertainen "kost' Jumal'" kaikui
häntä vastaan. Tämä sai hänet taasen hyvälle tuulelle.

Albumissa, jota Agata selaili, oli suurimmaksi osaksi pappeja. Konrad
mainitsi hänelle muutamia nimiä, mutta huomasi, että häntä oikeastaan
vähän huvitti koko tuo hurskas seura.

-- Ei ainoitakaan hauskoja kasvoja, huomautti hän kerran. -- Minusta ei
saarnaaminen oikeastaan näy kaunistavan ihmisiä... Onko teidän kuvanne
täällä? lisäsi hän kiireesti ikäänkuin hämmentääkseen sanojaan, koskei
hän tietänyt minkä vaikutuksen ne tekisivät. Konrad näytti hänelle
muutamia kuvia itsestään miehenä, ylioppilaana ja poikana. Agata
katseli niitä tarkkaan, mutta ei sanonut mitään. Näiden kuvien rinnalla
oli kalpean, laihan pojan valokuva; katse oli kirkas ja suun ympärillä
taistelunhaluinen piirre. Varsinkin herättivät uljaasti kaartuvat
huulet katsojan huomion.

-- Hänet te kai tunnette, neiti, sanoi Konrad. -- Serkkunne, jota juuri
olette etsimässä.

-- En, en häntä ensinkään tunne, vastasi neiti välinpitämättömästi ja
niin tahallisen kylmästi, että Konradin täytyi se huomata.

-- Omituista, että tuolla portailla juuri tulin häntä ajatelleeksi,
puhui Konrad taasen. Sitte hän, hänen kehoittamattaan, kertoi
kohtauksen komerossa.

-- Se on aivan hänen kaltaistaan, virkkoi neiti lyhyesti, selaillen
lehtiä. -- Kyllä hän osasi jos jotakin!... Kun hän oli ylioppilas ja
tuli lomalle kotiin, olin silloin vielä lapsi, mutta muistan vallan
hyvin kuinka hän saarnasi koko maailmalle. Yksin karja ja paimenet
niityllä eivät saaneet olla rauhassa häneltä. Meille tytöille hän usein
näytteli saatanaa. Paimenille lupasi hän synninpäästön ja siunasi
heidät, kunhan he vain antoivat hänelle perunoita, joita olivat
paistaneet hiiloksessa... Usein teki hän tilapäisiä runojakin. Ja
kerran kun kaivettiin perunoita, niin hän aukealla pellolla vihki piian
ja rengin ja piti heitä sitte miehenä ja vaimona ja käski lähtemään
kotiin... Hän oli todellakin aika heittiö ja sopi yhtä hyvin papiksi,
kuin minä nunnaksi.

-- Vai ettekö sopisi siksi, naurahti Konrad, jonka mielestä siinä
suoruudessa, jolla hän kaikki kertoi, oli jotakin kietovaa.

-- En, en laisinkaan, vastasi hän hiljaa hymyillen ja sulki albumin. --
Teillä on kai hyvin vapaat mielipiteet, herra tohtori? kysyi hän äkkiä
ja odottamattomasti.

-- Mistä te sen päätätte? Mitä te yleensä kutsutte vapaaksi?...
Tarkoitatte kai pappina?

-- Tietysti pappina! -- Agata tuli hiukan hämilleen ja jatkoi sitte:
-- ajattelin vain siksi että te puolustitte sattumaa enoani vastaan.
Olen nimittäin samaa mieltä kuin te... Sitäpaitsi en usko ihmeisiin.
Se on sentään vain mielikuvitusta ja mielikuvitus pettää meidät
kaikki. Kuinka usein jo olen enoni kanssa riidellyt Jumalan käden
viittauksista, mutta hän vannoo uuden testamentin kautta... Kas,
minä huomasin juuri äsken kuinka hän hajamielisyydessään joi viinin
sisarenne lasista. Nyt hyvä Jumala rankaisee häntä vaivuttamalla hänet
uneen. Onhan se ihan luonnollinen asia.

Maalaispappi oli todellakin nukkunut, pää kallellaan ja kädet ristissä.
Pastori Baldus ei häirinnyt häntä, hän oli ottanut sanomalehden ja
syventynyt sitä lukemaan.

Konrad ja Agata jatkoivat keskusteluaan, alennetuin äänin.

-- Mutta palataksemme asiaan, alkoi neiti. -- Isänne kertoi meille
eilisiltaisesta menettelystänne. Ja Hedvig neiti kertoi minulle kaikki
mitä siellä tapahtui. Se teki minuun suuremmoisen vaikutuksen.

-- Todellako?

-- Aivan varmaan... Te mahdatte ajatella hirveän vapaasti, kun
uskalsitte käyttäytyä sillä tavalla. Nimittäin herra hovisaarnaajaa
vastaan! En häntä persoonallisesti tunne, mutta hän näyttää minusta
niin kauhealta. Jumalan palvelijan pitää toki opettaa rakkautta.
Ainakin minun mielestäni... Tiedättekö, olisin tahtonut nähdä heidän
kasvonsa, kun tyttöraukka tuotiin esiin. Siitä tulisi hyvä kuva --
minä nimittäin maalaan, lopetti hän juttunsa, jonka hän yhdessä
hengenvedossa oli ladellut. -- Mutta katsokaappa, isänne on seurannut
enon esimerkkiä.

Vanha Baldus ei ollut kestänyt raskasta viiniä, jota ei pitkiin
aikoihin ollut ollut hänen pöydällään. Sanomalehti oli pudonnut hänen
kädestään, turhaan oli hän taistellut vanhuutta ja heikkoutta vastaan.

-- Voi noita hyviä sieluja! Antakaamme heidän levätä rauhassa! kuiskasi
Agata. -- Täällä teidän kanssanne on aika hauska, alkoi hän, jotakin
sanoakseen, kun keskusteluun oli syntynyt ikävä vaitiolo.

Suuri kolmiakkunainen huone oli salin kaltainen ja teki todellakin mitä
miellyttävimmän vaikutuksen. Siellä vallitsi menneitten vuosikymmenten
henki. Eriskummallisilla arabeskeilla kirjaellut tapetit olivat
haaltuneet, malli uutimissa vanhanaikainen, huonekalut epämuodikkaat,
kömpelöt; kuvat olivat kapeissa kehyksissä ja värittömälle matolle
oli kirjaeltu paimenleikki Watteau'n tyyliin. Mutta kaikki esineet
kuuluivat mitä likeisimmin yhteen, toista ei saattanut ajatella ilman
toista. Yksin laatikontapainen soittokonekaan takaseinällä ja sohvan
yläpuolella riippuvat kankeat öljymaalaukset, jotka kuvasivat pastoria
ja hänen rouvavainajaansa nuorena avioparina, eivät voineet kuin
kohottaa viehätystä tuossa kokonaisuudessa.

Hetken pakinoivat Konrad ja Agata vähäpätöisistä asioista. Kun he
vaikenivat, kuului ainoastaan suuren seinäkellon tasainen tikuttaminen
ja molempien nukkuvien hengitys. Silloin tällöin vieri kadulla vaunut,
saattaen talon heikosti vapisemaan. Tuohon kulmaan oli Hedvigin
tapana vetäytyä, kun hän oli pahoilla mielin. Ikkunan ääressä seisoi
englantilainen keinutuoli; Agata istuutui siihen ja alkoi hiljaa sitä
liikutella.

-- Kuinka hyvä tässä on kiikkua. Minun pitää pyytää, että eno
minullekin hankkii tällaisen, sanoi hän, painaen silmiään umpeen ja
nojaten päätään taappäin. Muutaman hetken saattoi Konrad silloin
häiritsemättä ihaella hänen vartalonsa hienoja piirteitä. Koko hänen
olentonsa henki iloisaa nuoruutta. Ja kuitenkin tuntui hän olevan
paljon kehittyneempi ja naisellisempi kuin tytöt tavallisesti ovat
hänen iässään. Korkeintain saattoi hän olla kahdenkymmenenkolmen vanha.
Äkkiä Konradista tuntui siltä, kuin hän jo kauvan aikaa olisi katsellut
noita kasvoja, kuin hän jo monta päivää tällä tavalla olisi istunut
hänen rinnallaan -- eikä vasta neljännestunnin.

-- Jos tietäisitte, kuinka meillä nyt on ikävää, katkasi Agata
vaitiolon. -- Ne muutamat ihmiset joitten kanssa seurustelemme ovat
oikeita poroporvareita. Ja minä niin rakastan seuraelämää. Älkää
käsittäkö minua väärin. En tarkota suurta seuraa, vaan pientä piiriä,
jossa voi viihtyä... Järjellinen keskusteleminen on sentään verrattoman
hauskaa. Isäni siitä paljon piti... Huh, kuinka tyhmiä ihmisiä olenkaan
oppinut tuntemaan tanssiaisissa ja iltamissa! Kaksi vuotta sitte asuin
nimittäin Dresdenissä tätini luona, joka nyt myöskin on kuollut. Kuusi
vuotta olin siellä.

Hän kertoi sitte kasvatuslaitoksesta, jonka johtajatar täti oli ollut,
perheistä, joissa hän oli seurustellut ja kaikellaisista muista
asioista. Tämän kaiken hän teki erittäin hauskasti, äänellä, joka
hyväili korvaa.

Äkkiä hän vaihtoi puheainetta.

-- Joko olette pitänyt tulosaarnanne? Isänne kertoi, että teidät vasta
hiljan on kutsuttu tänne.

-- Huomisesta kahden viikon taa tulen astumaan saarnastuoliin.

-- Silloinhan minäkin olen tilaisuudessa kuulla teitä.

-- Viivyttekö todellakin täällä niin kauvan? kysyi Konrad hämmästyneenä.

-- Minulla on nimittäin vielä serkku, isän puolelta, joka on täällä
naimisissa... Hän on kauvan sitte jo pyytänyt minua luokseen.

-- Voisittehan muuten asua täällä isäni luonakin... Sisareni varmaankin
koettaisi tehdä kaikki jotta aika kuluisi teiltä niin hauskasti kuin
suinkin. Olen vakuutettu siitä, ettette voisi tehdä hänelle suurempaa
iloa.

Kiireesti oli hän sanansa lausunut. Hänet oli vallannut halu vielä
nähdä tuo tyttö, usein jutella hänen kanssaan yhtä lapsellisen
hauskasti kuin tänään.

Agata kiitti ystävällisesti pyynnöstä, mutta sanoi valitettavasti jo
luvanneensa sinne. Seuraavassa hetkessä astui Hedvig huoneeseen, löi
kätensä yhteen ja huusi kovalla äänellä:

-- Saisinko pyytää herrasväkeä...

Kun hän huomasi nukkujat, katui hän varomattomuuttaan, tosin liian
myöhään. Vanha Baldus hieroi jo silmiään ja maalaispappi hypähti niin
korkealle ilmaan kuin hänen ruumiinsa vain salli; hämmästyneenä katseli
hän ympärilleen.

-- Luulenpa olleeni niin hävytön, että nukahdin. Pyydän anteeksi...
Mutta siinä näette, mitä hajamielisyys saa aikaan! Luulin todellakin
istuneeni kotona omassa nojatuolissani ja nöyränä sulkeneeni silmäni
Jumalan edessä. Niin, antakaa anteeksi, rakas Baldus, jos voitte...
Herra Jesukseni! Tekin taisitte nukahtaa. Silloinhan minä vain puoleksi
olen loukannut vieraanvaraisuutta.

-- No, vähemmin olemme ehtineet tehdä syntiä, lausui vanhus.

He hymähtivät molemmat tyytyväisesti, nousivat ja oikaisivat jäseniään.
Kaikki muutkin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Pöytä oli katettu
viereiseen huoneeseen. Vierasten kunniaksi oli Hedvig ottanut esille
hopea-astiat ja järjestänyt kaikki erittäin kauniisti; hän istui
molempien vanhojen välissä, Konrad oli Agatan vasemmalla puolella.
Tyhjä tuoli oli Agatan ja hänen enonsa välissä. Keitto oli jo pöydällä
ja Bläsel oli vasta päässyt lausumasta sanoja: "Jumala, siunaa
ruokahalumme", jonka hän teki kädet ristissä, kun kuului kova soitto.
Julius tuli todellakin, vaikka hän ensin oli kieltäytynyt. Mutta Hedvig
olikin voittanut vastenmielisyytensä ja itse lähtenyt kutsumaan häntä.
Viime aikoina oli Julius käynyt täällä hyvin harvoin, ja kuitenkaan
ei kukaan ollut niin kiitollinen hänen tulostaan kuin isä. Ukko
nousi vaivalloisesti ja painoi sydämmellisesti hänen kättään. Hänen
kasvoiltaan loisti todellinen riemu.

Julius ja Bläsel olivat ennestään tutut. Kun he olivat tervehtineet
toisiaan ja Agata oli esitetty pastori Juliukselle, istuuduttiin
taas pöytään. Maalaispappi ei kauvan kursaillut, vaan kävi rohkeasti
ruokien kimppuun ja ylisteli paistin hyvyyttä niin että Hedvig oikein
tuli hämilleen. Se vaikutti Juliukseen niin, että hän, vaikka vasta
oli syönyt vahvan suuruksen, seurasi Bläselin esimerkkiä. Kaikessa
hiljaisuudessa täytyi hänen myöntää, ettei Hedvig ollut paljoakaan
jälellä Klaudinan kyökkitaidosta.

Keskustelu liikkui vähäpätöisissä asioissa, kunnes se äkkiä kääntyi
Josefaan. Konrad ei ymmärtänyt, miten se oikeastaan tapahtui, mutta
äkkiä hänen veljensä kurottautui pöydän yli ja virkkoi hänelle kovalla
äänellä, suoraan silmiin:

Se oli valheellinen, kiittämätön olento, jonka kuletit taloomme! --...
Ajattele, hän on jo ehtinyt varastaa.

-- Johdattakoon hänet hyvä Jumala oikealle tielle... Onko se
mahdollista, onko se mahdollista, herra pastori! huudahti Bläsel. Hän
pelästyi niin, ettei hän ollut saada niellyksi sitä suurta palaa, jonka
hän juuri oli ottanut.

-- Niin se on, jatkoi Julius, kiihkeästi leikellen hanhenjalkaa. -- Ja
sitäpaitsi on hän niin paatunut, ettei hän myönnä sitä. Se on pahin
kaikesta.

-- Mitä hän sitte on varastanut? kysyi Konrad, joka, hämmästyneenä
veljensä sanoista, oli jäänyt häneen katsomaan.

-- Emme vielä tiedä mitä kaikkia. Minulta puuttuu pieni kuva. Eihän
se ollut suuriarvoinen, mutta se suututtaa sentään... Ja neiti Schaff
sanoo kaipaavansa rannerengasta. Tietysti emme ole mitään löytäneet!
Kuka tietää mihin hän on kätkenyt tavarat!... Muuten olen saanut
hänestä mitä huonoimpia tietoja.

-- Voi tämän maailman synnillisyyttä! virkkoi taaskin maalaispastori
kohottaen lasinsa ja juoden Hedvigin maljan.

-- Mutta voimmehan kahdenkesken puhua siitä enemmän, sanoi Julius
uudestaan.

Konrad oli niin kummissaan, ettei hän voinut muuta kuin
ääneti nyökäyttää päätään; hän pysyi harvapuheisena, yksin
vieruskumppanittarelleenkin. Vihdoin katosi häneltä ruokahalu. Olisiko
hän niin kokonaan erehtynyt? Äkkiä muistui Klaudina hänen mieleensä.
Kunhan ei hän vain olisi vaikuttanut asiain kulkuun? Konrad ei häneen
luottanut, vaikka veli olisi kehunut häntä tuhat kertaa enemmän kuin
tänään aamupäivällä.

Kun oli noustu pöydästä, kävi hän taas puheliaammaksi. Kahvit juotiin
suuressa huoneessa. Maalaispappi poltti sikaaria ja keskusteli
Juliuksen kanssa kaupunginlähetyksestä. Hedvig ja Agata istuivat
Hedvigin lempinurkassa, jutellen puvuista; he olivat jo tulleet hyviksi
ystäviksi.

Vanha Baldus veti äkkiä Konradin syrjään ja kuiskasi hänelle:

-- Uskotko sinä nyt tuota?... Se naishenkilö siellä, se on keksinyt
koko jutun.

-- Saattaa olla, isä. Asiaa täytyy likemmin tutkia.

Hän odotti hetkeä, jolloin Julius lakkaisi keskustelemasta maalaispapin
kanssa. Mutta kun se vihdoin tapahtui, niin Juliukselle äkkiä tuli
kova kiire: hänen täytyi välttämättömästi lähteä pois, niin paha
kuin olikin, ettei hän nyt voinut jatkaa keskustelua tuosta ikävästä
asiasta; hän pyysi Konradia seuraavana päivänä heti jumalanpalveluksen
jälkeen tulemaan luokseen: hänellä oli tärkeä asia kerrottavana.
Mahdotonta oli olla huomaamatta, että hänen käytöksensä oli kylmä: hän
ojensi tuskin kätensä veljelleen jäähyväisiksi. Jotakin erinomaista oli
mahtanut tapahtua.

-- Mihin lapsi sitte nyt joutuu? kysyi Konrad vihdoin.

-- Hän jää, kaikesta huolimatta, meille. Jota suurempi synti, sitä
suurempi velvollisuus koettaa sitä voittaa, vastasi Julius. Sitte
lausui hän kaikille jäähyväiset, kehoitettuaan sentään ensin Bläseliä
käymään itseään tervehtimässä.

Sinä hetkenä Konrad todellakin ällistyneenä katsoi häneen; hän ei
ymmärtänyt veljensä sanoja enempää kuin hänen menettelyänsäkään, puolen
tunnin kuluttua hänkin lausui jäähyväiset "näkemiin asti".

Hänellä oli tärkeä mentävä.



Kymmenes luku.


Tohtori Baldus läksi eteläistä etukaupunkia kohti. Taivaalle kerääntyi
synkkiä pilviä; se pani ihmiset kiiruhtamaan. Mutta hän ei ajatellut
uhkaavaa ilmaa, vaan astui erityistä kiirettä pitämättä katujen
halki; hän oli ajatusten vallassa, jotka suuresti häneen koskivat.
Eilispäivästä oli hän kokenut paljon ja oppinut tuntemaan ihmeellisiä
ihmisiä!

Suuret sadepisarat alkoivat kostuttaa maata, hän ei sitä huomannut; ne
suurenivat ja enenivät, mutta yhä hän hitain askelin asteli, kädessään
kokoonkääritty sateenvarjo ja ajattelematta silinterihattuaan. Oli
vielä valoisaa. Taivaanrannalta lankesi kalpea hohde vastapäätä
olevalle taloriville, tehden rakennukset ja ohikulkijat oudon
värisiksi. Tuo vihreähtävä valo näytti tulevan tänne vieraasta
maailmasta. Äkkiä särki aurinko päättäväisesti pilvet: kylmä valo
katosi ja lämmin hohto peitti talot, kadut ja ihmiset. Kaikki päilyi
punertavassa valossa, sadepisarat kiilsivät sulan hopean lailla.

Ja niinkuin Berliini, joka päiväkausia oli kahlannut harmaassa liassa,
muutamassa minuutissa taaskin alkoi hymyillä, niin Konradkin äkkiä
ilomielin silmäili eteensä. Hän ajatteli maalaispappia ja Agataa.
Vanha Bläsel oli epäilemättä erinomainen ihminen -- suuri lapsi, jolle
täytyy antaa kaikki anteeksi ja joka pitää uskoa makoisena mantelina,
josta ihminen vielä vanhoilla päivilläänkin saa virvoitusta. Hän
teki kaikki Jumalan nimessä: saarnasi, makasi, söi, joi, nuuskasi.
Ja oli talonpoikiensa luona onnellinen ja tyytyväinen. Viatonta
kristinuskoa -- viatonta kuin lapsen laverteleminen! Jumalan ainainen
avuksihuutaminen vakuutti synninpäästön jo edeltäkäsin...

Ja kuitenkin hänkin keskitti kaikki sanaan. "Puhu talonpojille
Kristuksen ihmetöistä, uhkaa heitä iankaikkisella kadotuksella, anna
heille määrätyllä ajalla Herranehtoollista ja mene sitte kotiin, juo
viiniäsi, syö tarpeeksi paistia, polta piippuasi ja nauti sielusi
rauhaa". Sama ammatti kuin kaupungissa! Sillä erotuksella vain, että
siellä puhtaassa, voimakkaassa ilmassa tuli paljon terveemmäksi.
Henkisessä elämässä ei saattanut huomata mitään erotusta; se pysyi aina
epäilyttävänä. Sitä johti sama vanha tunnussana, jota käyttivät kaikki
Herran viinitarhassa toimivat: "Jumala, anna minulle leipää, niin
rupean palvelijaksesi". Se oli siis lopultakin sama vatsakysymys, jonka
sanottiin villinneen nuo jumalattomat ateistit ja vapaa-ajattelijat.

Mutta tuolla leikkisällä maalaispastorilla, joka ei koskaan ollut
oppinut tuntemaan elämänsä murhenäytelmää, oli muuan etu, joka tosin
ei millään tavalla kuulunut hänen ammattiinsa: hänellä oli soma
sisarentytär, jonka Konrad tänä hetkenä tunnusti ihanaksi tytöksi.
Hänessä oli huumoria, ja se merkitsee paljon, kun sitä on naisessa;
sitäpaitsi tuntuivat hänen mielipiteensä sangen järkeviltä, hän piti
pienistä seurapiireistä: hänestä saattoi ehkä tulla erinomainen --
papin-rouva.

Äkkiä Konrad omasta mielestäänkin tuntui eriskummalliselta
ihmiseltä: hänhän kulki ajatuksissa, jotka eivät suinkaan olleet
kaukana naurettavuudesta. Ei puuttunut paljonkaan ennenkuin hän
oli joutumaisillaan samalle koneentapaiselle tielle, jota hänen
veljensä niin levollisin, kylmin sanoin oli kuvaellut. Vaikkakin
vain ajatuksissa! Mutta ajatukset vaativat tavallisesti kiinteän
muodon. Siksi tuli pappis-onnen korkein määrä: avioliitto, lapset
ja viisikymmentäkaksi sunnuntaisaarnaa; lukuunottamatta ristiäisiä,
vihkimyksiä ja ruumissaarnoja. Alku isoon vatsaan kyllä jonakin
kauniina päivänä ilmestyisi itsestään; tietysti edellyttäen että siihen
oli taipumusta.

Äkkiä hänen huomionsa kääntyi ulkonaisiin asioihin. Siinä missä komea
Leipzigkatu yhtyy Spitteltoriin, piti hänen pysähtyä. Täällä, missä
seitsemän katua ikäänkuin solmeutuvat yhteen, vallitsi todellakin
huumaava elämä. Pitkissä riveissä vieri vaunuja lakkaamatta ohitse;
jalkamiehet tuuppautuivat ja tungeskelivat niinkuin muurahaiset;
varsinkin sillä puolen toria, josta Gertraudtenkatu jatkuu, venyi
ihmisjoukko pitkäksi, taukoamattomaksi ketjuksi. Ei näkynyt kuin pitkä
liikkuva katto, jonka sateenvarjot muodostivat.

Lyhtypatsaan ääressä seisoi köyhännäköinen vanha akka, turhaan koettaen
nostaa selkäänsä raskasta säkkiä. Sadat sen näkivät, mutta astuivat
välinpitämättöminä ohitse. Kaksi nuorta, narrimaisesti puettua herraa
oli miltei juoksemaisillaan hänet nurin; he törmäsivät säkkiä vastaan,
mutta jatkoivat matkaansa. Toinen heistä puhdisteli suuttuneena
päällystakkiaan. Konrad ei aikaakaan viivytellyt; voimakkain käsin
tarttui hän säkin alapäähän, mutta tottumaton työ ei hänelle
onnistunut; vasta kolmannella kerralla hän sai painon nousemaan.
Hämmästyneenä tuijotti akka häneen. Se oli nähtävästi silinterihattu,
joka häntä kummastutti. Soperreltuaan muutamia sanoja kiitokseksi,
läksi hän kammertamaan tietänsä. Tapaus oli tietysti herättänyt
huomiota. Useita henkilöitä, joiden joukossa muutama keski-ikäinen
poika, pysähtyi töllöttämään Konradia, naista ja säkkiä, tuolla
liikuttavalla uteliaisuudella, johon berliiniläinen aina on valmis, kun
hänen tielleen vaan joutuu jotakin, joka ansaitsee katselemista. Tällä
kertaa se ei ollut kompastunut hevonen eikä juopunut -- sitä enemmän
kannatti tässä kuluttaa aikaansa.

Useat ohikulkevista katsoivat hämmästyneinä taakseen. Näytelmä mahtoi
siis olla tavallisuutta erinomaisempi. Nuori, hieno neiti tuuppasi
vanhempaa seurakumppaniaan käsivarteen ja virkkoi: "katso nyt, äiti,
tuota herraa ja naista. Kuinka hullua!" --"Varmaankin englantilainen",
tuli kuivaksi vastaukseksi.

Molemmat nauroivat ja läksivät tyytyväisinä tiehensä. Muuan mies
pudisti päätään, tuli katuojaan asti ja tarkasteli siinä Konradia
kantapäästä kiireeseen asti, poliisivirkamiehen ankaruudella: hän ei
mitenkään saanut auttajan ulkomuotoa ja äskeistä tapausta sopimaan
yhteen. Mutta Konradin poistuessa huusi muuan pojista suurella äänellä:
"tuo ei ollut täkäläisiä!" -- "Taikka oli akka hänen isoäitinsä",
lisäsi siihen toinen. Hetkisen he vielä tarkastelivat paikkaa, jossa
säkki oli seisonut, alkoivat sitte korvia särkevällä voimalla viheltää
ja marssivat juhlallisesti asfaltin poikki.

Konrad astui tyynesti eteenpäin. Omasta mielestään oli hän tehnyt aivan
luonnollisen työn ja kuitenkin oli se hänen ympärilleen saattanut
kummastuneita naamoja; hän ei tuota ihmetellyt sillä vahvistihan
nykyajan yhteiskunta siten vain hänen mielipiteensä. Sen kristillisyys
esiintyi glasee-hansikkaissa. Yksinkertaisin ihmisvelvollisuus,
lähimmäisrakkauden ensimmäinen käsky, kaikki se mitä Kristus oli
käskenyt tekemään vaivaisille ja kärsiville, oli loukannut noita
ihmisiä, sentähden että se oli tapahtunut aukealla kadulla. Siksi, että
sen oli tehnyt henkilö, joka oli paremmissa vaatteissa kuin naisraukka.

Astuessaan eteenpäin, rupesi hän äkkiä miettimään seuraavaan tapaan:
jos Kristus nousisi ylös ja paljain jaloin, risaisessa, köyhässä
puvussa, orjantappurakruunu väsyneellä, pitkien hiusten peittämällä
päällään, vaatimattomana ja nöyränä astuisi joukkojen halki koputtamaan
ovea, jonka takaa löytäisi lepoa...

Konrad kuuli jo mielikuvituksessaan joukon kiljunnan, pilkan ja räikeän
naurun; näki ihmisten kokoontuvan heittämään pilapuheita ja solvauksia
tuota kummallista olentoa kohti. Ruoskiminen ei tosin tapahtuisi
piiskalla, eikä kohtaisi ruumista, mutta sensijaan sielua, mikä oli
tuhat kertaa kamalampaa. Sitte seuraisi retki -- ei Golgatalle, vaan
poliisiin. Huudot yksin olisivat samat kuin silloinkin: "jos sinä olet
Jumalan poika, niin auta itseäsi!"

Siinä sato tuhannestayhdeksästäsadasta vuodesta!

Tuo joukko se ei enään uskonut ihmeisiin. Ja kuitenkin niitä opetettiin
sille joka päivä, joka hetki; niille perustettiin uskonnon taivaallinen
rakennus; väitettiin maailman tulleen paremmaksi, viisaammaksi,
siveellisemmäksi. Vihdoin vedottiin kulttuuriinkin.

Niin, kulttuuriin! Oliko se tehnyt ihmiset onnellisemmiksi?... Kurjia
olentoja kulki hänen ohitsensa. Heillä oli kaikilla vain yksi maali:
päästä lähimmäisen ohi ja jokunen askel korkeammalle.

Konrad olisi varmaankin vielä hyvän aikaa antanut ajatustensa kehittyä
samaan tapaan, jollei hän olisi huomannut, että piti ruveta etsimään
taloa, jonne hän aikoi. Hän ei itse asiassa enään ollut kaukana
maalistaan. Käännyttyään seuraavasta kulmasta, tuli hän pienelle
kadulle, jossa lapsia kerrassaan vilisi; harvoin vain ajettiin
siitä rattailla. Ja tuo varmuus houkutteli lapset pois pihamailta.
Koko ajopenger oli kuin julkinen leikkikenttä. Nuo nelikerroksiset,
samalla värillä sivelletyt, yksitoikkoiset ja ikävät hyyrykasarmit
näyttivät suovan suojaa tuhansille pienille olennoille. He telmivät,
huusivat, juoksivat ja painiskelivat ikäänkuin oikein nauttiakseen
syksyn viimeisestä valonkatseesta, ennenkuin varustautuivat lepäämään
talviunessaan kivilaatikkojen sisällä.

Hän seisahtui leveän, siivottoman porttikäytävän eteen. Paljaat,
likaiset seinät täydensivät heti talon tekemää vaikutusta;
sisäänkäytävällä oli husinhasin joukko kylttejä osoittamassa
asujainten mitä erilaisimpia ammatteja. Siinä oli rohkeasti maalattu
saapas ja kenkä, joitten vieressä kohoili räikeän valkeiksi
maalattuja päällyspaitoja ja kauluksia. Varsinkin pistivät silmiin
jättiläiskokoiset sakset, jotka olivat maalatut keskelle paljasta
seinää.

Alkoi jo hämärtää, jonkatähden Konradin oli vaikea löytää. Vihdoin
kysyi hän pieneltä pojalta, asuiko täällä muuan Jannusch? Lapsilauma
ympäröi hänet paikalla ja apua tarjoavia ääniä sinkoili hänen
ympärillään.

"Vai Jannuschilaiset? Ne asuvat tuolla toisen pihan perällä,
kellarissa"... "Hevostallin takana"... "Oikealla"... "Eihän, kuin
vasemmalla! Senkin kana siinä, minä sen paremmin tiedän!"

Keskenkasvanut tyttö tarjoutui viemään häntä. Ensimmäinen piha oli
hirvittävän likainen ja huonosti kivitetty. Ei ollut minkäänlaista
lyhtyä ja alakerran ikkunasta tunki valo vain pienestä lampusta,
joten tarkasti täytyi katsoa eteensä, ettei astuisi vesilätäkköihin,
joita oli suuri määrä. Toinen piha oli alamaata. Siellä näytti
vieläkin lohduttomammalta; kaksi suurta huonekaluvaunua oli tiellä.
Vaivaloisesti Konrad pujottelihe niiden sivutse; siinä hän vallan
tarttui likaan, ja jäi hetkeksi hämmästelemään miten ihmiset siitä
yleensä saattoivat kulkea. Vasemmalla oli todellakin hevostalli, jonka
avonaisesta ovesta tulvi inhoittavaa hajua. Lyhdyn himmeässä valossa
seisoi mies kiilloittamassa valjaita ja vihelsi siinä laulua. "Ol'
ennen mulla toveri, jonk' ei oo vertaista." Surumielisenä kaikui sävel
iltapimeällä. Tukevan hevostallin takana seisoi matala talo, ikäänkuin
rakennusmestarin köyhänä kaupanpäällisenä; kellarikerroksen ikkunat
olivat syvällä; yhdestä loisti heikko valo.

-- Kiitos, lapseni, sanoi Konrad ja astui alas portaita. Niissä oli
niin pimeä, että hänen kesken kaikkia piti sytyttää tulitikku, jottei
vahingoittaisi itseään. Vasemmalla näytti olevan jonkinlainen pesutupa,
sillä päällettäin oli ladottu joukko astioita. Etehinen, joka ei
ollut edes kalkittu, teki niin kylmän ja epäterveellisen vaikutuksen,
että Konrad ehdottomasti kauhistui. Oikealla oli ovi, jolle sangen
epäsäännöllisin piirtein oli kirjoitettu nimi "Jannusch". Nähtävästi
oli se asianomaisen oman käden työtä, sillä alkukirjainta koristi suuri
kiehkura.

Hän koputti oveen. "Se on auki", kuului heleä lapsenääni, jonka jälkeen
hän astui sisään. Asuntoon kuului kaksi huonetta, joista toinen
suurempi, toinen pienempi; ensimmäinen oli pimeä, permannolla yksin
oli valoviiva, joka tunki kamarin avoimen oven läpi. Liketessään tätä
ovea, kuuli hän kovaa kuorsaamista. Nukkuva mahtoi olla täysikasvanut
henkilö. Siitä välittämättä astui hän suoraan eteenpäin.

-- Hyvää iltaa, lausui hän puoliääneen, sulkien oven sisäpuolelta. --
Älä pelkää, lapseni, minä tulen Josefan luota katsomaan, kuinka te
voitte. Hän lähettää teille paljon terveisiä.

Nämät sanat lausui hän pienelle tytölle, joka saattoi olla
seitsenvuotias, ja joka vanhalla pöydällä, peitetyn ikkunan ääressä
krihvelitaululle koetti piirustaa malliksi kirjoitettujen kirjainten
mukaan. Kynttilänpätkä oli pistetty pullon suuhun. Tyttö pelästyi,
karkasi tuoliltaan ja pakeni huoneen etäisimpään kulmaan. Äänetönnä,
suu auki, silmät tuskaa täynnä tähdättyinä Konradiin, pysytteli hän
siellä; hänen piti uudestaan häntä rauhoittaa, ennenkuin hän ujosti
ojensi hänelle hentoisan, kuihtuneen kätensä. Tuo pieni olento kapeine,
läpikuultavine poskineen teki kummallisen vaikutuksen; hänessä oli
jotakin pikkuvanhaa, hän näytti rientäneen vuosiensa edelle. Mutta
ei kurjuuskaan ollut voinut himmentää hänen piirteittensä hienoutta.
Ikäisekseen oli hän tavattoman iso: kasvanut korkeaksi kuin ansarin
kukka, joka vähitellen uhkaa menehtyä samalla paikalla. Hänen köyhä
pukunsa ilmaisi jonkinlaista puhtautta.

-- Kutsunko minä isää? kysyi hän, tultuaan hiukan tutunomaisemmaksi.

-- Hänkö se tuolla kuorsaa?

-- Niin, hän oli juonut liian paljon ja selviää nyt pohmelostaan.

-- Entä molemmat toiset? Tarkoitan velipuolesi?

-- August meni etsimään Josefaa ja Anton meni viemään isän takkia
panttilaitokseen. Emme ole syöneet mitään sitte kuin tänä aamuna.

-- Entä te kolme?

Konrad kääntyi katsomaan molempia pienempiä lapsia, jotka makasivat
perällä.

-- Minä keitin meille vesisoppaa. Oli vielä vanhaa ruis- ja vehnäleipää.

-- _Sinäkö_ keitit? Aivan yksin?

Hänen piti nauraa tuota täysikasvaneen ihmisen totisuutta, jolla tyttö
lausui tunnustuksensa, vaikka se häntä niin syvästi liikutti.

-- Niin, minä yksin, spriikeittiöllä. Josefa on opettanut. Sitäpaitsi
minulla vielä oli jauhoja ja maitoa. Maidon lainasin. Ja jollette
sitä kellenkään kerro -- hän alensi äkkiä äänensä kuiskaukseksi --
niin kerron teille, että minulla vielä oli kaksi sokeripalaakin,
joista toinen oikein suuri. Eilen lähtiessään Josefa ne minulle antoi.
Kenenkään näkemättä... Noille muille ei sitä saa sanoa. Mutta minä
olinkin hyvin piiloittanut ne. Vanhan romun alle. Olisivat kauvan
saaneet hakea.

Tyytyväisesti hän itsekseen naurahti. Pieni urostyö näytti tuottavan
hänelle suurta huvia.

-- Vai niin. Sinähän sitte oletkin aika kyökkitaiteilija, puhui Konrad
iloisesti, asettaen hattunsa ja sateenvarjonsa pöydälle. -- Muuta ette
siis ole syöneet? lisäsi hän.

-- Eikö sitä ole siinä? hämmästeli tyttö. -- Minä jaoin sen kolmeksi
kerraksi. Ja jälellä on vielä aika joukko. Herätän heidät pian,
nimittäin Emilin ja Marian -- ennenkuin toiset tulevat kotiin ja isä
herää. Sitte saatte nähdä kuinka sitä syödään.

-- Mutta etkö mielelläsi söisi jotakin muutakin? kysyi Konrad, joka oli
istuutunut tuolille ja ottanut tytön polvelleen.

-- Kyllä. Ja onhan meillä aina muutakin syömistä, kun Josefa taas
tulee. Ja hän tulee varmaan, minä sen tiedän.

-- Kuinka sinä sen sitte niin varmaan tiedät?

-- Olen rukoillut hyvää Jumalaa -- äsken kun pikku Maria oli
suonenvedossa. Hänelle tulee nimittäin hampaita ja silloin minä häntä
kanniskelen sylissäni, kunnes tuska on ohitse. Niin, ja silloin minä
rukoilin hyvää Jumalaa, että hän oikein pian antaisi Josefan tulla. Ja
minä tiedän, että hän hänet meille lähettää. Miksi Josefa sitte meidät
jättäisi? Emmehän ole tehneet mitään hänelle.

Konrad tuli hyvin liikutetuksi. Tuossa pienessä olentoraukassa oli
jotakin, jota turhaan olisi saanut hakea tuhannesta täysikasvaneesta.
Hätä ja raakuus, nuo köyhien huonot kasvattajattaret, eivät olleet
saaneet ryöstetyksi uskoa lapsen mielestä; kokeneen henkilön lailla
hän ruokki ja hoivaili pienokaisia. Sinä hetkenä kuvitteli Konrad
hänen olevan kolme kertaa vanhemman henkilön, jota hänen piti kohdella
kunnioituksella, niinkuin oikeaa emäntää. Puhdas jumalanpelko noiden
paljaiden seinien sisäpuolella vahvisti häntä. Hän tarttui molemmin
käsin lapsen päähän ja painoi suudelman sen otsalle.

-- Rukouksesi on kuultu, lausui hän hellästi. -- Te saatte pian nähdä
Josefan.

-- Kuka te sitte olette? kysyi lapsi äkkiä.

-- Olen pappi.

-- Oi, pappiko? -- Hän astui muutamia askeleita taappäin ja katseli
häneen, kädet ristissä, suurin, tarkkaavaisin silmin. -- Oikea pappi
kirkosta? jatkoi hän.

-- Niin, oikea pappi, vakuutti Konrad, jota kysymys suuresti huvitti.
-- Mutta minä olen sitäpaitsi satujen hyvä haltia, joka aina tuo
ihmisille jonkun lahjan. Kas, tuossa saat kokonaisen taalerin. Sillä
sinä heti voit ostaa mitä tahdot, tarkoitan leipää, kahvia, sokeria,
makkaraa, kinkkua... Tottahan sinä tunnet paikat, mistä saa. Otappa nyt
koppa ja lähde. Minä hoidan sillaikaa pikku siskoja. Kunhan isäpuolesi
nyt herää, niin puhun järkevästi hänen kanssaan. Sitte sinun ei enään
tarvitse piiloittaa sokeriasi.

Tyttö ei liikahtanut paikalta; hetken hän silmillään seurasi hänen
kätensä liikkeitä: kuinka hän avasi kukkaron ja otti rahan peukalon
ja etusormen väliin, laskeakseen sen sitte pöydän kulmalle. Sitte hän
kummastunein silmin taas katseli häntä itseään. Konrad luuli tuon
arvaamattoman rikkauden tehneen hänet niin sanattomaksi. Mutta äkkiä
hän hätäisesti virkkoi:

-- Jos te olette pappi, niin te kai olette Josefan isä?

Erityisellä mielenkiinnolla Konrad nyt silmäili lasta; hän tahtoi
tietää, oliko tuo pelkkä mielikuva, sellainen joita lapsilla usein on.

-- Kuinka sinä sitä ajattelet? alkoi hän taas. -- Onhan isänne jo
aikoja sitte kuollut... Lähde nyt vaan, äläkä viivy kauvan.

-- Ei, ei, jatkoi tyttö varmasti, huomaamatta hänen käskyään. -- Koko
aamupäivän ovat he tuolla jutelleet siitä, että Josefan isä oli pappi.
Anton huusi sen korvaani, suututtaakseen minua. Hän sanoi, että jos
Josefa hänet löytäisi, niin meille kaikille koittaisi hyvät päivät...
August läksi silloin paikalla liikkeelle etsimään hänen isäänsä. Mutta
isä Jannusch sanoi, että meidän kaikkien nyt hyvin ahkeraan pitää lukea
raamattua, niin ihmiset tulevat tuomaan meille leipää... Mutta ehkä
Josefa todellakin on löytänyt isänsä, eikä tulekkaan takaisin. Voi voi,
voi voi!

Itku nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän tukahdutti sen. Hän
kaivoi sormet syvälle silmiin; pari kertaa värähti huulet
suonenvedontapaisesti.

Konrad ei tietänyt, minkätähden kummallinen ajatus äkkiä karkasi hänen
päähänsä; naurettava ajatus! Mutta se oli tullut niin välittömänä,
ettei hän päässyt siitä vapaaksi; se oli tullut salamana ja sattunut
häneen. Lapsi oli varmaankin kertonut vain sen, minkä se oli kuullut.
Ja sen viime sanat eivät tietysti olleet kuin pelkkää mielikuvitusta;
se oli ilmaissut pelkonsa siitä, että Josefa nyt todellakin olisi
löytänyt isänsä ja siten jättäisi heidät. Mutta sanottiinhan usein,
että lapset tietämättään lausuvat totuuden. Kuinka kummallista! Ja
samalla, kuinka tyhmää uskoa siihen!

Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin. Köyhyys löyhkäsi tuossa
kurjassa huoneessa. Mutta vasta herännyt ajatus oli pannut hänen
mielensä niin kuohuksiin, että hän miltei unohti ympäristönsä ja täällä
maan alla, kaukana Berliinin loistosta, muutamaksi hetkeksi vaipui
itseunohduksen mielentilaan, joka aina seuraa odottamattomia tapauksia.
Mielikuvitus ja todellisuus sulivat yhteen ja synnyttivät hänen
silmiensä eteen ruman kuvan, joka oli puoleksi totta, puoleksi valhetta.

Äkkiä kuului viereisestä huoneesta pitkiä, äänekkäitä haukotuksia; heti
senjälkeen puhui käheä ääni.

-- Fransiska, tokko riisut kenkäsi, mitä sinä niissä kengissä siinä
vaellat, ettei minuuttiakaan saa rauhassa maata... Tule sitte sanomaan,
etteivät pohjat enään ole eheät! Jaa, jaa, ääh... häh... Eikö kukaan
poikanulikoista vielä ole tullut takaisin? kirkasi hän, uudestaan
haukoteltuaan. -- August lupasi sentään tulla ja Anton, senkin
heittiö... Ties missä taas renttuilee! Senkin jumalaton veikele! Ja
minä olen sentään heille sanonut, että heidän pitää muuttua, jos
tahtovat tulla hurskaiksi. Muuten emme voita kirkkoa puolellemme.
Aaah... No, missä sinä viivyt! Tule pian ja tuo valkea tänne.

Konrad oli jäänyt seisomaan. Kun tyttö kysyen häneen katseli, niin hän
vain osoitti rahaa ja viittasi hänelle, että hän lähtisi. Hän otti
kopan käsivarrelleen ja katosi viereiseen huoneeseen. Samassa alkoi
Jannusch taas:

-- Mene puotiin ja lainaa kaksi litraa potaattia ja pane ne
kiehumaan... Samalla voit tuoda sillin, mutta sellaisen, jossa on
mätiä. Tiedäthän kuinka mielelläni minä niitä syön. Sano, että huomenna
maksan kaikki. Voi, voi, kunhan vaan voittaisimme kirkon puolellemme...
Kuules sinä, voit samalla tuoda kaksi. Ja ryypyn. Mutta sano, että
jollei se ole hyvä, niin tuot sen takaisin. Emmehän mekään anna sinne
haisevaa rahaa... Vieläkö siellä aina vaan sataa? Augustilla ei ole
sateenvarjoa. Pilaa vielä pahanpäiväiseksi sunnuntaitakkini... No,
siinähän sinä olet. Mutta tuoppas nyt se kynttilä... Ehkä eukko vielä
sinulle antaa lainaksi happaman kurkun.

Samassa mahtoi Fransiska kuiskata hänelle jotakin, sillä heti paikalla
muuttui hänen äänensä:

-- Mitä sinä sanot? Pastoriko? Hengellinen herrako? Oi Jumala, Jumala,
mikä odottamaton onni, mikä kunnia!... Ja sinä tyhmeliini annat minun
vain nukkua. Mitenkä minä sen korjaankaan! Mutta kaksi tuntia minä
luin raamattua ja ne minut väsytti. Luin koko Johanneksen ilmestyksen
kannesta kanteen... Mutta nyt kiireesti ylös!

Olkisäkki narisi hänen noustessaan ja kun hän sitte pukeutui, puhui hän
vuorotellen hiljaisella äänellä lapselle, ja äänekkäästi viereiseen
huoneeseen:

-- Anna pian tohvelini, ne ovat kaapissa... Antakaa anteeksi, herra
pastori, tulen paikalla... Anna sitte huivi ja kampa, ne ovat
ikkunalaudalla... Olkaa hyvä, istukaa sillaikaa, herra pastori...
Missä takkini on? Tuleppas Fransiska, en löydä sitä. Tuohonhan minä
sen ripustin Anna nyt jo! Et löydä?... Parin minuutin perästä, herra
pastori. Pyydän tuhansin kerroin anteeksi... Etkö sinä vieläkään
löydä? Voi, nyt minä tiedän. Anton, se heittiö, lupasi pantata. Mutta
odotahan, kun kotiin tulet!... Meillä on köyhää, herra pastori, mutta
olen raamatussa lukenut, ettei Jumala siihen katso... Anna pian vanha
saali, niin menen sillä... Kas niin. Nyt tulen, herra pastori.

Jannusch ryki ja yski vielä pari kertaa, sitte esiintyäkseen oven
kehyksiin. Fransiska taas kiirehti ylös portaita.

-- Toivotan monin kerroin hyvää iltaa, herra pastori, monin
kerroin. Aijai, jos olisin aavistanutkaan... niin olisin pukeutunut
sunnuntaitamineisiin. Ja antanut pestä permannot. Meillä näyttää vähän
huolimattomalta, mutta se tulee siitä, että täällä kaiken päivää on
niin pimeä, ettei näe omaa nenäänsä. Niin pimeä on.

Hän oli haudasta nousseen Latsaruksen näköinen. Pimeässä oli
Fransiska erehtynyt ja saalin asemasta antanut hänelle lakanan,
joka kerran lienee ollut valkea, mutta nyt oli liankarvainen. Koska
sitä, vieraita ollessa, käytettiin pöytäliinana, niin kaikkialla
näkyi kyökkiastioitten ja patojen jälkiä; tuollainen musta ympyrä
upeili keskellä Jannuschin rintaa, niinkuin mikäkin kunniamerkki. Hän
oli muuten asettanut tämän vaatteen erittäin taiteellisesti, jotta
pitkät päät ulottuivat maahan asti ja takana muodostivat jonkinlaisen
laahustimen. Kiireessä oli hän unohtanut kiinnittää paitansa kaulan
kohdalta, joten paljas rinta näkyi. Pörröinen täysiparta ja tukka,
joka vielä enemmän olisi ollut saksien puutteessa, paistoivat kuin
tuli. Koska hän senlisäksi oli tavattoman vaalea, niin hän todellakin
muistutti ruumista.

Hän teki hyvin syvän kumarruksen ja puhui taas:

-- Mutta istukaa toki, herra pastori. Pyydän, olkaa niin hyvä. Tämä
tuoli on tosin vähän... Mutta minä heti... Fransiskan piti jo eilen
viedä se nikkarille, mutta kun ei itse toimita kaikkia...!

Pari kertaa hän nyrkillään koputti selkänojaa ja pyyhki sitte
voimakkaasti istuinta yhdellä vaippansa kulmista.

-- Niinkuin sanottu... meillä on vähän köyhää... mutta sydän... Kun
Jumala vain katsoo sydämmeen, niin... Olen lukenut, ettei Vapahtajamme
monasti tietänyt, mihin päänsä kallistaisi. Silloin ajattelin
itsekseni: Jannusch, jos sinä olisit elänyt ja hän olisi tullut
luoksesi, niin kyllä olisit valmistanut hänelle vuoteen. Niin, niin!
Sunnuntaivaatteeni olisin pannut hänen päänsä alle... Kas, niin, nyt
ovat viimeisetkin pölyt poissa. Pyydän, herra pastori, istukaa, ettei
talon rauha mene!

Hän oli nyt tarpeekseen siivonnut tuolia ja teki kädellään kohteliaan
liikkeen. Palkitakseen hänen vaivaansa, istuutui Konrad, vaikkei hänen
mielentilansa tosin ollut valoisa. Mutta häntä samalla suuresti huvitti
Jannuschin esiintyminen.

-- Olette varmaankin hurskas mies, Jannusch? kysyi hän.

-- Ja jumalaapelkääväinen, hyvin jumalaapelkääväinen. Niin, sitä me
kaikki olemme. Raamattu ei ensinkään ehdi poistua pöydältämme. Joka
aterian jälkeen se otetaan käsille. Saatte nähdä, rakas herra pastori.

Hän katosi pimeään huoneeseen, kopisteli siellä ja palasi takaisin
tuoden mukanaan tavattoman paksun kirjan, jota hän kantoi molemmin
käsin, kuin mitäkin kuormaa.

-- Tässä se on. Mitähän meistäkään olisi tullut, jollei sitä olisi
ollut! Rakas vanha raamattu, joka vielä on isoisä-vainajan peruja,
virkkoi hän, laskettuaan jättiläiskokoisen perintönsä pöydälle. Luiseva
käsi kosketti hyväellen kulunutta kantta.

-- Luulenpa, Jannusch, että erinomaisesti osaatte teeskennellä, sanoi
Konrad äkkiä. -- Taidatte katsoa hurskaaksi-tulemista välikappaleena,
joka ainiaaksi voi sammuttaa ryyppäämishalunne. Älkää minulle näytelkö
narrinäytelmiä. Ei ole ensinkään sanottu, että ne ihmiset, jotka aina
pitävät raamattua käsillä, ovat parhaimmat. Tehkää ensin työtä, kyllä
rukoukseenkin sitte jää aikaa.

-- Mutta, hyvä herra pastori... Jannusch oli kuin pilvistä pudonnut.
Nämät nuhteet tulivat niin odottamatta, että hänen kasvoihinsa tuli
mitä tyhmin ilme.

Seuraavassa hetkessä kuului huoneen perältä nurkasta puoleksi
tukahdutettu yskä, jota seurasi kuliseva ääni; lapsi oli taaskin
suonenvedossa. Konrad nousi ja kiirehti vuoteelle. Madonsyömä
sänky oli arvokkain huonekalu koko talossa. Hän nosti hellästi
käsivarrelleen tytön, joka oli punaiseen liinaan kääritty. Se saattoi
olla kolmivuotias. Hän kantoi sitä kiikutellen pitkin huonetta, katse
tarkkaavasti tähdättynä nyrkeiksi puserrettuihin käsiin ja hytkiviin
kasvoihin. Samassa heräsi poikakin, joka makasi vuoteen toisessa
päässä; hän nousi, katseli hetkisen hämmästyneenä vieraaseen mieheen ja
rupesi sitte ääneen itkemään.

Kohtaus meni ohi ja Konrad asetti lapsen takaisin vuoteelle. Se
oli heikko olento, kädet puoleksi kuivuneet ja silmät suuret,
yliluonnolliset. Vielä kerran ne tuijottivat Konradiin, sitte
väsyneesti sulkeutuakseen, Pappi ojensi pienelle pojalle kätensä,
istuutui vuoteen laidalle ja koetti häntä rauhoittaa.

-- Ettekö sitte ole kysynyt neuvoa keneltäkään lääkäriltä, Jannusch?
kysyi hän. -- Minusta näyttää siltä kuin jättäisitte lapset aivan oman
onnensa nojaan. Älkää muuten koettakokaan itseänne puolustaa, minä
tiedän kaikki.

-- Mutta, hyvä herra pastori... Menenkö heti vanhan Stahnin luo? Hän
ei asu kaukana ja antaa lääkkeitä ilmaiseksi. Mutta eihän suonenvetoon
mikään auta. Se on heikko ja hento lapsi.

-- Siihen on syynä huono ruoka... Tietysti, koska te olette sellainen
juopporenttu, ettette mistään välitä!

Jannusch seisoi yhä liikkumattomana samalla paikalla. Hän oli niin
peloissaan, että hän ehdottomasti oli pannut kätensä ristiin,
osoittaakseen nöyryyttään. Nyt vasta kysyi hän itseltään, mikä tuon
papin tänne oli tuonutkin? Ensin hän luuli, että August nyt todellakin
oli valloittanut kirkon puolelleen ja tämä nuori pappi oli tullut
ottamaan selvää siitä, oliko apu todellakin tarpeen. Sillä heti kun
August tänä aamuna oli tuonut sen tiedon, että pappi oli ottanut
Josefan kasvattaakseen, niin kotona oli pidetty suuri neuvottelu, jossa
päätettiin tarpeellisessa määrässä käyttää petosta, jotta saataisiin
hurskaat herrat taivutetuiksi. Augustin piti alkaa, puhumalla isän ja
veljen puolesta. Tämä ajatus oli Jannuschin mielestä tuntunut niin
ihanalta, että hän paikalla oli hakenut esille vanhan raamatun ja
kiihkeästi alkanut sitä lukea. Koskei hän aivan hyvin ollut ymmärtänyt
pyhän Johanneksen ilmestystä, niin hän tuontuostakin oli ottanut
avukseen ryyppypullonsa. Vihdoin olivat kirjaimet ja pyhä Johannes itse
ruvenneet tanssimaan hänen silmäinsä edessä; hän oli langennut pitkään
uneen, uneksiakseen pahoja unia viimeisestä tuomiosta ja kiirastulesta.

Jollei tuo herra nyt kuulunut vissiin komiteaan, niin kuka hän sitte
oli? mitä hän tahtoi? Äkkiä häämöitti hänelle ajatus. Olisiko August
ehkä löytänyt Josefan isän, olisiko tuo herra...? Tuossapa hän hoiteli
noita retkaleita ikäänkuin olisivat olleet hänen omia lapsiaan.
Paraikaakin otti hän taskustaan nenäliinaa ja niisti pojan nenää.

-- En ole tätä ansainnut, hyvä herra pastori, virkkoi Jannusch hetken
kuluttua. -- Arvaan jo, kuka te olette. Kiitollisuuden osoitteeksi
kaikesta siitä mitä minä hänen hyväkseen olen tehnyt, näkyy Josefa aika
tavalla haukkuneen minua. Ehkette vielä tiedä, että hän on juutalainen,
nimittäin noin puoleksi. Hän on kasvatettu äitinsä uskossa, mutta
hänen todellinen isänsä oli kristitty, pappi, täältä pääkaupungista.
Barbara, hänen äitinsä, oli jonkun aikaa siellä palveluksessa, ja
silloin hurskas herra oli tehnyt erehdyksen. Onhan se inhimillistä...
Barbara oli kotoisin Puolasta, mutta ei juuri näyttänyt juutalaiselta.
Sentähden hän olikin mahtanut saada tuon paikan. Sitte hän meni
naimisiin kristityn kanssa ja nuo lapset ovat siitä avioliitosta. Ja
kun hän kuoli, otin minä hänet, koska hän oli kaunis ihminen... Kyllä
hän kertoi minulle koko jutun, mutta nimeä hän ei koskaan maininnut.
Hän ei tahtonut tuottaa ikävyyksiä miehelle, sanoi hän. Olihan hän
Barbaralle antanut jonkun verran, mutta se oli jo kaikki mennyttä, kun
hän minulle tuli.

Konrad oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta. Hyvä oli,
että Jannusch käskemättä kertoi asiat, sillä muutenhan Konradin olisi
pitänyt pyytää häneltä tietoja, koska hän kerran oli päättänyt ottaa
asioista selvän. Entinen levottomuus valtasi hänet taaskin. Hänen
piti päästää irti lapsen käsi ja nousta; mitä erilaisimmat ajatukset
risteilivät hänen päässään.

Hänen piti juuri tehdä Jannuschille kysymys, kun Fransiska suurella
kiireellä ja hädällä juoksi huoneeseen.

-- He tulevat, isä, muuan vieras on mukana, huusi hän hengästyneenä,
alkaen asettaa pöydälle kopan sisältöä. -- He ovat niin juovuksissa,
että tuskin pysyvät seisomassa. Pikkukin niin, etten koskaan ole nähnyt
häntä sellaisena... (Hän tarkoitti "pahaa poikaa", Antonia, jota isä
kutsui "Pikuksi"). -- Kaikki lapset juoksevat heidän perässään. He
kävivät käsikoukussa kaikki kolme ja vieras mies seisahtui välistä ja
puhui kaikenlaista roskaa, niin että kaikki nauroivat... Aijai kuinka
juoksin!

-- Voi niitä heittiöitä poikia, mitä surua minulle tuottavatkaan!
vaikeroi Jannusch. -- Hyvä herra pastori, ummistakaa silmänne. Kyllä
minä heti... -- Hän veti kokoon pukuaan ja aikoi mennä viereiseen
huoneeseen, mutta seisahtui samassa päättämättömänä: -- mutta mitä minä
teen...? panisin oven kiinni, mutta siinä ei ole avainta... Mutta mitä
kaikkia sinä olet tuonutkaan? virkkoi hän äkkiä, käännettyään päänsä
pöytään päin. -- Siinähän on kinkkua, makkaraa ja voitakin...

Hän astui likemmä ja aukoi sieramiaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että
August oli mahtanut voittaa kirkon ja kadulla jo antaa Fransiskalle
rahaa. Mutta kun tyttö hänelle kertoi, miten asian laita oli, niin hän
vaikeni, sitte tuhlatakseen kiitossanojaan; kahdeksaan päivään eivät
he olleet syöneet oikeaa ruokaa, joten tämä kaikki tuli erinomaiseen
aikaan.

-- Mutta menkää sentään, isä, heitä vastaan ja rauhoittakaa heitä,
sanoi Fransiska, ottaen kopasta kynttilän, jonka hän sytytti. Hän meni
viereiseen huoneeseen, pani vanhan petroolilampun kuntoon, sytytti sen
ja tuli sitte takaisin, asettaaksensa kynttilän pullon suuhun. Ulkoa
kuului raakaa laulua, jota lapsijoukon huudot säestivät.

-- Niin, sen minä teen. Saavat oppia minut tuntemaan sanoi Jannusch
rohkeasti. Äkkiä kuului porstuassa kova räjähdys ja lasten
hurraa-huudot; joku oli mahtanut langeta pitkäkseen. Heti sen jälkeen
työnnettiin ovi auki ja August ja Bläsel horjuskelivat sisään käsi
kädessä; heidän takanaan tuli "Pikku", punatukkainen poika viidentoista
ijässä, joka hyvin oli isänsä näköinen. Pari tuntia sitte oli hän
tavannut molemmat toiset, mitä parhaimmalla tuulella, ja liittäytynyt
heihin; hänellä oli paha omatunto, jonkatähden hän vastaiseksi koetti
piiloutua isänsä näkyviltä.

-- Hiljaa, hiljaa, ei niin ääneen; täällä on vieraita, kuiskasi
Jannusch, heti kun he olivat päässeet sisään ovesta. Mutta Bläsel, joka
näkyi saaneen niin tarpeekseen, että hän tuskin saattoi pitää silmiään
auki, ei kuullut sillä korvallakaan.

    -- "Augsburgiss' on viinikrouvi,
    Krouvin tyttö henttuni.
    Ja hei sutariisutarallallaa
    Ja hei sutarallalla!"

mylvi hän, jotta ikkunaruudut tärisivät. -- Mutta missäs sitä nyt
oikeastaan ollaan, veliseni? Onkos olutta? Hei, krouvista tahdon
olutta! huusi hän kankein kielin, laulettuaan laulun loppuun.

Augustin täytyi asettaa hänet istumaan, sillä hän horjui sinne tänne
niinkuin linnunpelätin.

-- Hyvä herra, te olette täällä vieraitten ihmisten luona, sanoi
Jannusch vihoissaan. -- Ja sinä heittiö, kääntyi hän puoliääneen
Augustin puoleen, -- et käyttäydy ensinkään paremmin. Onko tuommoinen
juominen nyt laitaa, ja olet ehkä vielä muitakin vietellyt mukaasi?

Äärimmästä nurkasta kuului hiljaista naurua. "Paha poika" siellä
huvittelihe sen johdosta, että lakana oli pudonnut isän olkapäiltä.

-- Äh sinä senkin lontti, joka luvatta menit panttaamaan takkini.
Odotas, kun otan kepin. Onko se nyt laitaa, että pojat käyttävät
parhaat vaatteet ja isän pitää istua kotona paitahihasillaan?... Miten
paljon sinä sitte sait siitä? lisäsi hän rauhoittavasti.

-- Mutta älä toki, isä, siitä välitä, sammalsi August, joka ei vielä
kokonaan ollut kadottanut järkeään.

-- Mitä sinä minulle annat, jos kerron, että olen valloittanut kirkon?
Nyt meidän käy hyvin... Tiedä se, että minä puhuin komeasti, paljasta
yläsaksaa. Pastorilta menivät silmät pystyyn. Sellaista pässinpäätä en
vielä eläissäni ole tavannut.

-- Pässinpäät ovat hyvät, mutisi Bläsel, joka, pää käsien varassa,
taisteli unta vastaan.

-- Hiljaa, kuiskasi Jannusch taaskin, katsahtaen oveen päin, mutta
August ei huomannut sitä. Hän oli istuutunut vuoteelle ja katsoa
tuijotti lamppuun.

-- Minulla on suosituskirje hovisaarnaajalle, sammalsi hän eteenpäin.
-- Ja Josefan kanssa puhuin... Se retkale on jo varastanut pastorilta.
Se pannaan putkaan... Voitko arvata, isä, kuka tuo herra on? Hän on
herra kandidaatti, joka ennen aikoi ruveta papiksi... Eikö niin, herra
Bläsel?

-- Tyhmyyttä, pelkkää tyhmyyttä. Olutta minä tahdon, jymisi tämä,
asentoaan muuttamatta.

-- Oikea kandidaattiko? kysyi Jannusch, joka äkkiä rupesi ylpeilemään
poikansa tuttavista. Olipa tänään sattunutkin tulemaan ylhäisiä
herroja: pappi ja kandidaatti. Silloinhan kirkko jo itsestään heitä
seuraa!

Bläsel kohotti muutamaksi minuutiksi päänsä, hapuili lasisilmiään ja
asetti ne suurella vaivalla nenälleen. Sitte tuijotti hän tylsästi
Jannuschiin.

-- Hahhah, pyhä Krispinus on noussut ylös kuolleista, nauroi hän
vetelästi; lasisilmät putosivat nenältä ja pää vaipui uudestaan alas.

-- Mitä sinä isä, pidät näistä saappaista? kysyi August ja nosti
ujostelematta jalkansa vuoteelta pöydälle. Muistaessaan Krispinusta,
olivat hänen ajatuksensa johtuneet saappaisiin. -- Kuuluisa näyttelijä
on käyttänyt niitä vain yhden päivän ja kirkko on ne maksanut. Eivätkö
istu mainiosti?... Fransiskan pitää joka aamu kiilloittaa ne oikein
kiiltäviksi... Mutta mitä sinä yhtenään katselet tuota ovea? Kuka
siellä sitte on?

Jannusch tahtoi pidättää häntä, mutta hän oli jo ovessa, joka ei ollut
suljettu. Konrad oli kuullut joka sanan; Fransiskalle, joka istui
tuolilla, oli hän antanut merkin, että tämä pysyisi hiljaa. Poika oli
nukkunut, joten huoneessa ei kuulunut muuta kuin nukkuvien hengitys.
Kohtaus viereisessä kamarissa oli miltei jäykistyttänyt Konradin. Hän
ymmärsi nyt kaikki, mitä Josefa noista ihmisistä oli kertonut; hän
sovitti yhteen kaikellaisia asioita, joitten alkuperää hän ei tuntenut.
Korkeimmilleen hänen hämmästyksensä nousi, kun hän kuuli Bläselin
nimen. Miten hän oli tänne joutunut? Hän oli mahtanut joutua niin
rappiolle, ettei hän enään valinnut seuraansa. Kerran Konrad jo oli
astumaisillaan sisään, saadakseen hänet nähdä, mutta uteliaisuus kuulla
enemmän, pidätti hänet.

Äkkiä August, vanhuksen seuraamana, seisoi hänen edessään. Matkan
päässä pysyttelihe "Pikku".

-- Antakaa anteeksi, herra pastori, kyllä minä paikalla ajan ulos
hänet, lausui Jannusch. Ensin August vaikeni, mutta sitte hän nousi
seinää vastaan, pisti kädet housuntaskuihin ja katseli julkeasti
Konradiin.

-- Kuules isä, alkoi hän, vaivoin pysyen pystyssä -- miten tuo herra
on tänne tullut?... Sehän on sama mies, joka eilen illalla kokonaisen
tunnin piti Josefaa huoneessaan... Vietellä lasta... hyi pahus!...
Korea pappi... Tulitte kai nyt hakemaan toistakin täältä? Hyi olkoon...
vieläkin kerran.

Hän sylkäsi eteensä ja päästi kätensä alas.

-- Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, kirkasi Jannusch koettaen vetää
häntä ulos huoneesta; mutta juopunut työnsi hänet luotaan.

-- Anna minun olla... niin on asian laita... Omin silmin sen olen
nähnyt... Huomenna menen yleistä syyttäjää puhuttelemaan.

Jannusch näki jo hengissä koko kirkollisen onnensa särkyneenä.

-- Sinä heittiö, sinä ilkiö, saatat vielä vanhan isäsi hautaan,
haukkui Jannusch vaikeroiden. -- Voi hyvä herra pastori, armahtakaa
miesraukkaa! Hän ei tiedä mitä puhuu, kääntyi hän sitte Konradin
puoleen. Sillaikaa nauroi "paha poika" yhtämittaa hänen takanaan, josta
syystä hän kääntyi ja raivoissaan läjähytti poikaansa korvalle. Anton
alkoi ulvoa ja heittäysi vuoteelle.

-- Isäntä, heittäkää ulos tuo mies, puhui Bläsel liikkumatta paikaltaan.

Vasta lausuttu epäluulo oli Konradille niin odottamaton, että hän kävi
kuolonkalpeaksi ja vavistus tuntui koko ruumiissa. Ensin hän ei ollut
saada sanaa suustaan, mutta sitte lausui hän varmasti:

-- Olet juovuksissa poika, siksi annan sinulle anteeksi!

-- Oi, kiitoksia tuhansia, hyvä herra pastori. Huomenna hän saa tulla
pyytämään anteeksi, sanoi vanhus.

-- Älkää valehdelko... selvänähän minä olen, puuttui August julkeasti
puheeseen. Mutta tuskin oli hän sanansa lausunut, kun hän niin
horjahti, että oli lankeemaisillaan isänsä syliin.

-- Sinut pitäisi pistää putkaan, sinä peto, huusi Jannusch taaskin ja
tuuppasi häntä.

Samassa seurasi kamala kohtaus. Pieni Maria rupesi ulisemaan ja
kammersihe ylös vuoteelta. Tällä kertaa suonenveto ei mennytkään
ohitse. Lapsen silmät kääntyivät nurin, hän kankeni ja oli muutaman
hetken kuluttua kuollut. Konradiin koski tämä niin, että hän vaivoin
saattoi pysyä levollisena. Hän kantoi hengettömän, vielä lämpimän
ruumiin takaisin vuoteelle ja sivalsi kädellään silmiä ja otsaa. Tämän
nähdessään, alkoi Jannusch aavistaa pahaa; hän tuli likemmä ja näki
kalpeat kasvot.

-- Voi se on kuollut, se on kuollut, huudahti hän.

-- Jumala, Jumala, miten minä saan sen maan alle!

Hänen silmäänsä ei valunut kyyneltäkään. Perällä huonetta seisoi
Fransiska, ääneti, liikkumattomana. Hän ei käsittänyt mitä oli
tapahtunut. Hellästi Konrad laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui:

-- Pikku sisaresi meni enkeleitten luo. Tule, ojenna hänelle vielä
kerran kätesi.

Ujosti, yhä vielä äänetönnä seurasi tyttö häntä. Mutta tuntiessaan
kädessään kylmät sormet aavisti hän jotakin kamalaa.

-- Sisareni! kirkasi hän ja purskahti itkuun.

Anton tuli sisään ja pysähtyi uteliaana ja säälimättömänä ovelle
seisomaan. Vanhus rupesi taaskin vaikeroimaan, kuinka hän saisi lapsen
maan alle. Tuo huoli oli hänet kokonaan vallannut. Konrad koetti
rauhoittaa häntä ja lupasi auttaa niin paljon kuin suinkin; ennen
kaikkia piti heti noutaa lääkäri.

-- Pitäkäämme hiljainen rukous, lausui hän sitte.

-- Jumala olkoon tälle pienelle sielulle armollinen.

August seisoi yhä entisellä paikallaan seinään nojauneena. Odottamaton
tapahtuma näytti selvittäneen häntä, sillä kokoonpuserretuin huulin hän
lakkaamatta tuijotti vuoteelle. Kun Konrad näki, ettei hän liikahtanut,
niin suuttumus leimahti hänessä ilmi tuleen.

-- Poika, sanoi hän, -- lieneepä tämä pieni olento ollut sinulle miten
välinpitämätön tahansa ja lieneepä sydämmesi miten paatunut tahansa,
niin löytynee sinussa sen verran tuntoa, että ymmärrät tämän hetken
merkityksen. Muista, että sinunkin hetkesi kerran tulee. Virkani
nojalla vaadin että panet kätesi ristiin.

Hän lausui sanat korkealla äänellä, astui hänen eteensä ja katsoi
häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa käski: poika veti hitaasti
kädet housuntaskuistaan ja totteli; sitte hän kääntyi seinään päin,
peittääkseen kasvonsa.

Muutaman hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Pihalta kuului lasten
hiljainen puhe. He olivat kokoontuneet ikkunoihin, koettaakseen nähdä
sisään. Sitte alkoi Jannusch taas vaikeroida ja Fransiska itkeä. Heidän
sitä tehdessään avautui kamarin ovi, joka oli suljettu, ja Josefa
karkasi sisään. Hän oli siis kuitenkin onnellisesti päässyt karkuun ja
kiiruhtanut tänne; hän tahtoi tietää miten siskot jaksoivat, sitte hän
oli päättänyt heti palata takaisin. Hänen äkillinen tulonsa oli niin
odottamaton, että kaikki hämmästyivät. Fransiska juoksi häntä vastaan
ja syleili häntä. -- Mitä on tapahtunut?

Josefa kirkasi sen pikemmin kuin kysyi. Pihaan kokoontuneet lapset
olivat paikalla herättäneet hänessä ajatuksen, että jotakin erinomaista
oli mahtanut tapahtua. Hän riensi huoneen perälle ja heittäysi huutaen
ruumiin päälle.

Jannuschin täytyi väkivallalla pidättää hänet. Emil taas oli herännyt
ja yhtyi hänkin puolestaan valitushuutoihin, vaikka tietämättä miksi.
Hetken kuluttua sentään rauhoituttiin: välttämättömyyden alle täytyi
alistua. Konrad lohdutti heitä voimiensa mukaan, antoi ukolle lisää
rahaa ja lupasi palata takaisin seuraavana aamupäivänä.

Hän painoi lasten käsiä hyvästiksi, otti hattunsa ja sateenvarjonsa
ja alkoi juuri lähteä, kun viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan
omituista laulua, jota seurasi narina ja kopina, ikäänkuin joku
vaivalla olisi koettanut nousta. Bläsel, jonka uni vihdoin oli
voittanut, oli herännyt, mutta huomaamatta mitä oli tapahtunut,
ilmestyi hän horjuen kynnykselle, paljain päin, päällystakki avoinna,
jotta kaikki alimmaisen takin puutteellisuudet tulivat näkyviin. Hänen
esiintymisensä teki läpeensä rappiolle joutuneen miehen vaikutuksen.
Kun lasisilmät senlisäksi putosivat nenältä ja hän huonosti näki ilman
niitä, niin hänen katseensa oli hyvin samea.

-- No lapset, mitä tänne kuuluu?... Eikö täällä sitte ole mitään
juotavaa?... Kaikki te olette pässinpäitä, sammalsi hän, pitäen kiinni
ovesta.

Kun Josefa hänet näki, päästi hän huudon ja kätkeytyi Konradin taakse,
tämän suureksi kummastukseksi.

-- Auttakaa minua, herra pastori, minä pelkään häntä, pyysi hän,
kauhusta vavisten. Konrad ei voinut ymmärtää, miksi hän pelkäsi.

-- No, ei hän sinulle mitään saa tehdä, puuttui Jannusch asiaan, mikä
taaskin nauratti "pahaa poikaa". Bläsel oli vihdoin onnellisesti saanut
lasisilmät nenälleen.

-- Hei pikkunen... mehän olemme vanhat tutut, virkkoi hän nähdessään
Josefan ja rupesi tavottelemaan häntä, mutta kaatui samassa pitkäkseen
lattialle. Jannusch ja August haalasivat, toinen pää-, toinen
jalkapuolelta, hänet viereiseen huoneeseen. "Pahaa poikaa", joka ei
sormensa päälläkään ollut auttanut, huvitti tämä suuresti. Juopuneen
silmät menivät taas pian umpeen. Kun Konrad pois lähtiessään astui
hänen ohitsensa, niin ei hän uskaltanut katsoa häneen, pelosta, että
mitä suloisimmat muistot hänessä heräisivät; vasta päästyään ulkoilmaan
pysähtyi hän muutamaksi hetkeksi ja veti syvältä henkeään.

Hän ajatteli maalaispastoria ja Agataa.



TOINEN OSA


    "Ja tapahtui, koska Jesus oli lopettanut
    nämät puheet, että kansat hämmästyivät
    hänen oppiansa. Sillä hän opetti heitä
    voimallisesti ja ei niinkuin kirjanoppineet."

                            Math. 7: 28, 29.



Ensimmäinen luku.


Kun Konrad vihdoin oli päässyt takaisin kadulle, asteli hän samoilla
tunteilla kuin ihminen jolla on puujalat. Hänen käyntinsä oli niin
kokonaan tunnotonta. Hänen kuulonsa oli aivan välinpitämätön muun
maailman menolle, hän ei luullut kuulevansa kuin omat askeleensa.
Ihmiset, jotka lakkaamatta riensivät hänen ohitsensa, näyttivät olevan
nukkia, joita ääneti siirreltiin eteenpäin ja joiden joukossa hän oli
ainoa elävä olento lihaa ja verta.

Hän asteli kuin unessa, muistamatta matkansa määrää. Hänen täytyi
häiritsemättä saada antautua ajatustensa valtaan. Hänen ympärillään
olisi saattanut tapahtua vaikka mitä hullutuksia -- hän ei olisi
niitä huomannut. Koko hänen olentonsa keskittyi niihin vaikutuksiin,
joita hän vasta oli saanut; ne kulkivat edestakaisin, karkoittivat
toinen toisiaan ja liikkuivat vihdoin sekavassa hyörinässä niinkuin
sairaan houreet. Lopullisesti rupesi hän kuvittelemaan, että hän
tulikin teaatterista, jossa kappale niin mahtavasti oli vaikuttanut
häneen, että rakkauden, vihan ja epätoivon sanat vielä kaikuivat hänen
korvissaan. Hän ei saanut rauhaa noilta henkilöiltä; näkymättöminä ne
häntä seurasivat, itkivät, nauroivat, kirkuivat ja ajoivat häntä takaa.

Vasta vähitellen kävi hänelle kokonaan selväksi mitä juopunut poika
oli tarkoittanut sanoillaan, jotka hän oli lausunut hänelle suoraan
silmiin. Se tunne, joka hänet valtasi, ei tietysti ollut pelkoa; mutta
hän ei olisi luullut ihmistä kykeneväksi sellaiseen pirullisuuteen.
Hänen ajatuksensa olivat puhtaat niinkuin itse kristillisyyden aate,
jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ja nyt laskettiin hänen
niskoilleen tapahtuneena tekona jotakin, joka ei milloinkaan ollut edes
juolahtanut hänen mieleensäkään; hänen, papin, jonka kilven täytyi
säilyä puhtaampana kuin jokaisen muun kuolevaisen. Tuossa syytöksessä
oli jotakin kamalaa, käsittämätöntä. Kun hänen siitä piti tehdä
viimeisiä johtopäätöksiä, teki siveellinen itsetieto pystyn.

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Josefan omituista käytöstä, nimittäin
sitä pelkoa, jolla hän oli koettanut piiloutua, kun hän Bläselin
näki. Salaman nopeudella lensi hänen päähänsä ajatus, jota hän ei
ymmärtänyt, mutta joka kävi hänelle niin eläväksi, että hänen täytyi
pysähtyä tuijottamaan eteensä maahan. Tosin hän seuraavana hetkenä
asteli eteenpäin, mutta ajatus ei häntä heittänyt, vaan vallitsi hänet
kokonaan.

Yhä selvemmäksi hänelle kävi, että Josefa mahtoi tuntea rappiolle
joutuneen kandidaatin. Sen oli todistanut hänen äkillinen
huudahduksensa ja vavistus, joka oli pöyristyttänyt hänen ruumistaan.
Sellaiseen tilaan joutuu ihminen ainoastaan silloin, kun hänen eteensä
odottamatta astuu vihollinen, joka ei hänessä saata herättää muuta kuin
inhoa. Mutta juopunutkin varmaan tunsi tytön; olihan hän sitäpaitsi sen
selvään sanonut. Ja juuri siksi, että hän juopumuksen tilassa oli sen
tehnyt, saattoi hänen sanoihinsa uskoa.

Niin, missä nuo molemmat olivat tutustuneet? Uudestaan Konrad pysähtyi.
Hän oli kanavan rannalla, joka kulkee kaakkoisen esikaupungin läpi.
Mutta miten hän sinne oli tullut, sitä hän ei tietänyt. Pyhän Mikaelin
kirkontorni oli vaistomaisesti mahtanut vetää häntä puoleensa. Hän
nojautui ristikkoa vastaan ja katseli alas mustaan veteen, joka hiljaa
liikkuili. Heijastus kaasulyhdystä muodosti pinnalle ikäänkuin pitkän
jonon aalloilla kiikkuvia lastuja, jotka valkeassa hohtivat. Hetkisen
hän siinä välinpitämättömästi katseli niiden leikkiä. Todellisuudessa
hän siis oli tuolla hiljaisella kadulla, mutta mielikuvituksessaan hän
istui huoneessaan kirkon takana, levottomasti silmäilen ulos ikkunasta
ja kuunnellen emäntänsä lörpötystä; tämä oli, tuodessaan sisään
aamukahvia, käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kääntänyt keskustelun
Josefaan.

Mutta eikö rouva Brennerlein juuri tänä aamuna ollut kertonut,
että tytöllä illoin, pimeän tultua oli ollut tapana istua talon
ulkoportailla; että hän jo kahden vuoden aikana oli pitänyt erästä
sen nurkkaa makuupaikkanaan? Ja eikö talossa ennen Konradia ollut
asunut Oskar Bläsel, josta rouva Brennerlein oli tietänyt kertoa niin
kauniita asioita? Jos tuo kunnoton poika pahana hetkenä olisi ryhtynyt
tavottelemaan sitä, mitä kelvottomammankin olisi täytynyt pitää pyhänä;
jos hän olisi käyttänyt hyväkseen tytön väsymystä, avuttomuutta ja
kurjuutta? Ehkä hän oli juottanut hänet juovuksiin... Ja jollei Jumala
ollutkaan tullut hänestä karkoittamaan pahaa henkeä ja pelastamaan
kahta sielua yhtaikaa?

Hänen mielikuvituksessaan jakautuivat vedet ja äkkiä oli hänen
edessään syvyys, josta hänen kauhulla piti kääntyä pois, jatkaakseen
matkaansa. Selvänä ilmestyi hänen eteensä kuva eilisillasta: kuinka
tyttö häntä seurasi, ikäänkuin se itsestään olisi ollut selvää, kuinka
hän hitaasti häntä likeni ja arasti jäi seisomaan oven eteen; kuinka
hän kummastuneena silmäili ympärilleen huoneessa, ikäänkuin hän joskus
ennen olisi käynyt siellä, kuinka hän nälkäisen innolla nieli ruuan ja
sitte tultuaan kylläiseksi hymyillen ja puolustukseen valmiina katseli
eteensä... Nyt vasta kävi Konradille selväksi mitä kaikkia tuo katse
sisälsi: tahdotonta köyhyyttä, joka ei odota armahtavaisuutta.

-- Lapsi raukka, pääsi Konradilta ehdottomasti.

Seuraavana hetkenä muisti hän, mitä Jannusch oli kertonut Josefan
syntyperästä. Hänen ajatuksensa tekivät nykyään sellaisia hyppyjä, että
hänen väkisin piti suunnata niitä toisaalle, jotteivät ne uudestaan ja
uudestaan joutuisi Julius-nimen yhteyteen. "Pastori pääkaupungissa tai
sen ympäristössä", oli ukko sanonut. Konrad ei voinut selittää, miksi
hän heti oli tullut ajatelleeksi veljeään. Mutta miksi sitte ei? Julius
oli ihminen niinkuin kaikki muut, vieläpä ihminen, jolla muutamassa
suhteessa oli tavattoman suuria heikkouksia. Parhaan todistuksen antoi
siitä Klaudinan vaikutusvoima häneen. Lieneekö hänellä ollut aavistusta
asiain keskinäisestä yhteydestä? Tai ehkä Klaudinalla? Ainakaan ei
Julius Klaudinalta salannut mitään. Mutta oli se sentään omituista,
että juuri _hän_ oli esittänyt, että Josefa pidettäisin talossa -- hän,
joka ensi kerran nähdessään tytön, oli näyttänyt niin tyytymättömältä,
ja joka epäluulolla katseli jokaista uutta tulijaa. Itse Juliuskin oli
suuresti hämmästynyt, kun hän oli ruvennut puhumaan Josefan puolesta.
Mutta ehkä he molemmat jo edeltäkäsin olivat sopineet asiasta? Ei, se
ei sentään voinut olla mahdollista. Sellaiseen teeskentelyyn ei Julius
olisi antautunut, siitä hän oli varma. Mutta tänään iltapäivällä oli
hänen isänsä lausunut: "Jos neiti Schaff tekee jotakin epätavallista,
niin hänellä on erityiset syynsä siihen."

Sekavaksi tämä kaikki jäi Konradille, mutta hän päätti perinpohjin
tutkia asiaa ja ensinnäkin tehdä tarkkoja huomioita. Kun hänen
vihdoin piti lähteä kotiin, huomasi hän kääntyneensä aivan väärälle
tielle. Tosin hän isälleen oli luvannut, jos mahdollista, tulla
heille jo samana iltana, mutta nyt ei hän tuntenut vähintäkään halua
siihen; hän pelkäsi kohtaavansa maalaispastorin. Eikä hän ollut
siinä mielentilassa, että hän jo tänään olisi voinut esittää tuota
vanhaa kertomusta tuhlaajapojasta mitä synkimmillä toisinnoilla. Hän
läksi siis ravintolaan, söi -- paremmin tottumuksesta kuin nälkää
sammuttaakseen, selaili noin tunnin ajan eri sanomalehtiä saadakseen
ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle ja läksi sitte vaatimattomaan
kotiinsa, jossa aikaiseen panihe maata. Mutta kauvan viipyi ennenkuin
hän sai unta, jota hän juuri tänä iltana niin hartaasti halusi.

Vasta seuraavana iltapäivänä tuli hän käyneeksi isänsä luona.
Maalaispastorista ja Agatasta ei heidän ensimmäisen käyntinsä jälkeen
ollut kuulunut mitään. Vanhus ja Hedvig ottivat Konradin riemulla
vastaan. He tiesivät jo kaikki mitä eilen oli tapahtunut. Vanha pastori
oli tunti sitte ollut Juliuksen luona, joka oli kertonut Josefan
tiedonannoista.

Tyttö oli siis todellakin palannut! Konrad koetti tiedustella, oliko
hän maininnut Bläseliä. Mutta kumma kyllä, ei hän hänestä ollut
maininnut sanaakaan; hänen kertomuksensa oli vain keskittynyt Konradin
tuomaan apuun.

-- Hän ei saanut lakatuksi itkemästä, virkkoi vanhus. -- Jumala
siunatkoon hyviä töitäsi, poikani, lisäsi hän ja sulki hänet
toistamiseen syliinsä.

-- Olisinpa tahtonut nähdä sinut lapsenpiikana, huudahti siihen
Hedvig, ja jatkoi hetken kuluttua: -- Voi taivas, miten ne lapsiraukat
ovat mahtaneetkaan kärsiä huonosta hoidosta!... Koko päivän elää
vesisopalla! Mutta nyt tulee sinun sisaresikin rakkaus tekemään jotakin
puolestaan.

Hänen tuumansa oli valmis. Hän oli päättänyt ensi tilassa käydä Josefan
kodissa. Ja tätä tarkoitusta varten oli hän kaivanut esiin kokonaisen
koperon vanhoja vaatekappaleita, joita hän nyt suurella tyydytyksellä
näytti veljelleen.

-- Muutahan ei tällainen köyhä pappilan-tytär voi tehdä, virkkoi hän
hymyillen, johon Konrad vastasi painamalla sydämmellisen suudelman
hänen huulilleen.

Sitte hän itsekseen mietti, pitikö hänen isälleen uskoa, mitä
Jannuschilla oli tapahtunut, varsinkin mitä tuli Josefan syntyperään.
Vihdoin hän sentään huomasi parhaaksi olla pääasiaan koskematta
ja ainoastaan kertoa kohdanneensa Oskar Bläselin noissa mitä
omituisimmissa oloissa. Eihän hän sitäpaitsi vielä ollut mistään
varma, jonkatähden ei hän tahtonut tehdä vanhusta levottomaksi. Kuka
saattoi tietää, miten aika sitäpaitsi asiat kehittäisi. Mitä taas tuli
vanhimman pojan julkeuteen, niin hän olisi hävennyt sanallakaan siihen
edes viitata.

Pastori ja Hedvig hämmästyivät äärettömästi. Varsinkin vanhus, joka
muutamaksi hetkeksi kävi vallan sanattomaksi. Ensinnäkin hän ajatteli,
miten hirveästi pojan rappiotilan täytyi koskea hänen maalaiseen
virkaveljeensä.

-- Etkö sinä ensinkään puhunut hänen kanssaan? kysyi hän.

-- En, niinkuin jo sanoin, vastasi Konrad. -- Hän oli juovuksissa
niinkuin pölkky. Olisi ollut turhaa lausua hänelle järkevää sanaa.
Minun oli vaikea edes tuntea häntä, niin hän on muuttunut, eikä
suinkaan edukseen... Sinä tiedät etten moneen vuoteen ollut häntä
nähnyt. Muuten ei hänellä näyttänyt olevan aavistusta siitä, kuka minä
olin. Lähtiessäni makasi hän pitkällään permannolla ja kuorsaili.

-- Voi pyhä Pietari! huudahti vanha Baldus melkein leikillisesti. --
Niin, hän kuuluu pitäneen hullua peliä, asuessaan tuolla Marta-kirkon
luona. Mutta se saatiin vasta myöhemmin selville. Harvoin hän
aamusin oli palannut kotiin ennen kello neljää. Hänestä kerrottiin
mitä likaisimpia juttuja. Torin toisella puolen on kapakkaluola,
jonkinlainen yökahvila, johon hän säännöllisesti oli mennyt, kun muut
kapakat jo olivat suljetut. Saattaa ajatella kummoisessa seurassa
hän siellä oli... Konjakki oli tullut hänelle oikein himoksi. Sitä
hänen sanotaan juoneen tavattomia määriä. Jonkun ajan kuluttua oli
hän käynyt kuuluisaksi kuin kirjava koira. Tyttöletukat kuuluivat
kutsuneen häntä "herra pastoriksi"... Sanotaan hänen juopuneena
pitäneen koesaarnansakin. Kirkon perällä oli istunut muutamia hänen
juomakumppaleistaan; kun hän sitte alkoi puhua tämän maailman
synnillisyydestä, nauroivat nämät ääneen. Superintendentti Thürmel oli
vallan vimmoissaan. Hän teki asiasta lopun, käyttämällä kirkonkuria...
Mutta seurakunta ei pitkiin aikoihin voinut unohtaa tuota onnetonta
juttua. Hulluuden vanhus teki kun määräsi poikansa papin-ammattiin. Ja
päävika oli, että hän kotoa sai liian runsaasti varoja.

Lopuksi huomautti pastori pitävänsä velvollisuutenaan paikalla
toimittaa tiedon maalaispastorille, joka pappilassa oli sanonut, missä
hän olisi tavattavissa. Konrad olisi kyllä mielellään jutelleet yhtä
toista asiaa koskevaa, jollei hän olisi pelännyt sittenkin joutuvansa
tuohon arkaan kohtaan. Hän siis ainoastaan lisäsi, että hän likeisinä
päivinä toivoi voivansa antaa lähempiä tietoja Oskarista, ja sanoi
jäähyväiset.

Loppuosan iltapäivää oli hän ahkerasti työssä. Oli pitänyt ruveta
toimittamaan uutta painosta hänen kirjaansa vuorisaarnasta ja hän oli
päättänyt kirjoittaa esipuheen, jossa hän asiallisella ja arvokkaalla
tavalla torjuisi oikeauskoisen sanomalehdistön hyökkäyksiä. Kello kuusi
oli hän ilmoittanut käyvänsä Pyhän Marta-seurakunnan ensimmäistä pappia
tervehtimässä. Myöhemmin aikoi hän käydä Juliusta puhuttelemassa,
sillä varkausjuttu oli taas juolahtanut hänen mieleensä. Hän tahtoi
persoonallisesti vakuuttautua, miten paljon siinä oli perää jo senkin
tähden, että Klaudina oli vakuuttanut kadottaneensa rannerenkaansa.
Salaperäinen hämäryys, joka varjosi Josefan olentoa, herätti yhä
enemmän hänen myötätuntoisuuttaan.

Lähdettyään talosta ja käydessään tietä kirkon ta'atse, näki hän
Brennerleinin, joka jo hyvän matkan päässä nosti lakkiaan, antaen
harvojen hiussuortuviensa liehua tuulessa. Hengästyneenä, niin paljon
kuin hän lyhyiltä norsunjaloiltaan pääsi, kiiruhti Nikolaus suoraan
häntä kohti.

-- Hyvä, että vielä tapaan herra tohtorin, sanoi hän basso-äänellään,
joka tällä kertaa oli viritetty hyvin syvältä. -- Monet terveiset
herra pastori Holtmannilta... joka pyytää, ettette tänään kävisi hänen
luonaan... Herra pastori on äkkiä tullut pahoinvointiseksi. Hän pyytää
teitä huomenna juomaan kahvia luonaan. Suokoon vain hyvä Jumala, että
hän pian parantuisi, päätti Nikolaus tekopyhästi puheensa ja loi
katseen kirkontornin huippuun.

-- Kiitoksia paljon, hyvä Brennerlein, vastasi Konrad. Hetkeksi hän
neuvotonna seisahtui, kysyen itseltään mihin hän nyt lähtisi? Sanoma
tuli niin odottamatta ja viime hetkessä.

-- Meneekö herra pastori ehkä takaisin kotiin? kysyi Nikolaus
nöyrästi. -- Muuten minä voisin... jos herra pastorilla olisi jotakin
toimitettavaa äidille... menen nimittäin nyt hänen luokseen, lisäsi
hän samassa kiireesti, ikäänkuin sovittaakseen tunkeilevaisuutta
kysymyksessään.

-- En vielä tiedä... mutta luultavasti en mene kotiin, vastasi Konrad
hajamielisenä. Sitte hän asteli eteenpäin, sillä hänen piti viedä pari
kirjettä postiin. Hän päätti vielä kerran tavata isänsä, ennenkuin hän
menisi Juliuksen luo. Ehkä sitäpaitsi maalaispastori samana iltana
tulisi ystävänsä tykö käymään; tulisi Agatan kanssa, -- lisäsi Konrad
ajatuksissaan. Hän ei voinut itselleenkään selittää, minkätähden tuon
nuoren naisen kasvot yhtämittaa sukelsivat hänen eteensä.

Vaistomaisesti hän likeni pappilaa. Päästyään noin kahdenkymmenen
askeleen päähän siitä, näki hän hämmästyksekseen hovisaarnaajan ja
seminaarintirehtorin tulevan pihan portista; heidän seurassaan oli
myöskin vaaleatukkainen kandidaatti, joka toissapäiväisen kokouksen
istunnossa oli toimittanut kirjurin virkaa. Kaasulyhdyn valossa tunsi
Konrad heidät paikalla. Bock ja Kickert tekivät vilkkaita liikkeitä
käsillään, jotavastoin kaitainen kandidaatti suorana kuin kynttilä ja
kantaen kainalossaan laukkua, asteli heidän takanaan.

Koska he juuri tulivat Konradia kohti, ja hän tahtoi heitä välttää,
poikkesi hän erääseen taloon, päästääkseen heidät ohitse. Hän olisi
katsonut noita kolmea aivan välinpitämättömin silmin, jolleivät he
olisi sattuneet tulemaan juuri sieltä, jonne hän muutama minuutti sitte
oli aikonut ohjata askeleensa. Epäilemättä he tulivat Holtmannilta.
Hänelle oli aivan yhdentekevä, miksi he olivat siellä käyneet, olihan
syynä saattanut olla joku virkatoimi. Ensi hetkessä hän ainoastaan
punnitsi, oliko hänen tulevan virkaveljensä pahoinvointi todellinen
vaiko keksitty. Ei sitä ihminen niin äkkiä sairastu, juuri kun hän
päästää luotaan kolmea vierasta ja odottaa neljättä. Alla mahtoi piillä
vissi tarkoitus. Eikä muuta syytä saattanut olla kuin se että piti
estää häntä ja hovisaarnaajaa törmäämästä yhteen.

Seuraavassa hetkessä astelivat kaikki kolme herraa hitaasti ohitse.
Ainoastaan harvoja ihmisiä oli näkyvissä, joten Bock saattoi puhua
vapaasti. "Mutta kuulittehan mitä Holtmannkin arveli", sanoi hän.
"Hänen vaalinsa olisi onnettomuus. Seurakunta on sokea... meidän täytyy
kääntyä korkeampaan paikkaan. Juutalaisystävät ne ovat vihoviimeisiä...
kaikkihan he tahtovat kumota... Ja sitte tämä likainen juttu...
saammepa nähdä..."

"Voi sitä turmeltunutta nuorisoa! Uusi nuoriso meidän täytyy luoda",
puuttui Kickert puheeseen. Enempää ei Konrad voinut kuulla. Mutta nyt
hän tiesi millä kannalla asiat olivat, sillä sen hän paikalla oivalsi,
että keskustelu oli tarkoittanut häntä. Hänen asemaansa aiottiin siis
tehdä mahdottomaksi. Sinä hetkenä hänelle selveni, että hän Bockista
oli saanut leppymättömän vihollisen, joka panisi liikkeelle kaikki
voimansa häntä vahingoittaakseen. Tämä tieto täytti hänen mielensä
tunteella, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja hän kiitti
sattumaa, joka niin odottamattomasti oli avannut hänen silmänsä. Nyt
hän myöskin ymmärsi Holtmannin äkillisen sairastumisen; tämänkin
arvoisan herran hän siis pian oli oppinut tuntemaan.

Hän oli saapunut likeisimmälle postitoimistolle, mutta pysähtyi
ennenkuin hän astui sisään. Hän tuli ajatelleeksi hovisaarnaajan
viime sanoja. Mitä hän mahtoi tarkoittaneen "likaisella jutulla?"
Eihän toki...? Ei, ei; niin pitkälle ei panettelu ollut saattanut
kehittyä. Äkkiä valtasi hänet sama tunne, joka eilen oli vavistuttanut
hänen ruumistaan, kun August Jannusch mustan sielunsa paljasti.
Eikö poika sitäpaitsi ylvästellen ollut kertonut isälleen, että
hänellä oli suosituskirja hovisaarnaajalle? Miksei hän juuri tänään
olisi voinut saattaa perille kirjettään? Hehän tahtoivat valloittaa
kirkon puolelleen, niinkuin he omituisesti kyllä olivat toivomustaan
nimittäneet. Tietysti vain voidakseen hurskauden varjon alla viettää
laiskanpäiviä. Mutta mitä tuossa kirjeessä seisoi, kuka sen oli
kirjoittanut?

Miettien tätä uutta arvoitusta, astui hän luukulle toimittamaan
asiaansa.

Sillaikaa oli Nikolaus Brennerlein vallan mielenliikutuksissa saapunut
kotiin. Jo hänen kiireestään huomasi Ulrika että jotakin erinomaista
mahtoi olla tekeillä. Hän unohti kokonaan haukkua portaita ja "ah" ja
"oh" jäivät häneltä lausumatta. Muuten Ulrika selvään saattoi kuulla
hänen voivotuksensa talon hiljaisuudessa. Tänään kaikuivat vain hänen
tanakat askeleensa: raskas kopina, ikäänkuin joku olisi kanniskellut
sentneripainoa.

-- Mutta Niilo, mitä on tapahtunut? huusi Ulrika hänelle jo kaukaa.
-- Niinhän sinä hyppelet kuin kaksitoistavuotias poika. Sitä sinun ei
pitäisi tehdä. Muista toki hengenahdistustasi.

-- Voi taivas...! Äiti... hovi... hovi, ähki hän vaivalloisesti.
Hän näytti niin rasittuneelta, että Ulrika oikein huolestui. Yksin
kissojakaan ei "herra-kulta" tänään ensinkään huomannut; sillä
kun Missi ja Mirri tutunomaisesti juoksivat häntä vastaan, niin
hän vihaisesti pudisti ne luotaan; Mirriltä pääsi oikein äänekäs
valitushuuto ja Missi, joka oli järkevämpi, pysytteli arvokkaasti
etäisyydessä.

-- Pitääkö noiden elukoiden nyt aina olla tiellä, ärisi Nikolaus.

-- Mutta Niilo... elukoiden! Kuka nyt sillä tavalla puhuu... Onko
lukkari Magner taas sinua suututtanut?... Mutta eihän hän kuitenkaan
koskaan voi vetää vertoja sinulle, lisäsi hän sovittavasti. Sitte
riisui hän päällystakin hänen yltään, niinkuin hän olisi ollut pieni
lapsi ja silitti hyväellen hänen kaljua päälakeaan.

-- Ei, ei tänään. Tänään hän oli erittäin hyvällä tuulella, jopa
tarjosi minulle nuuskaakin. Ihmisiä mahtoi eilen kuolleen niinkuin
kärpäsiä. Silloin hän aina nauraa. Ilmoitettiin suuri joukko
ensimmäisestä ja toisesta luokasta... ja se on hyvä, sillä kirkonkin
täytyy elää... Ja tänään iltapäivällä kuoli muuan kauppaneuvos, rouva
kävi itse ilmoittamassa... ja siitä... olehan hyvä ja vedä vasen saapas
jalastani... ja siitä hyödyin minäkin hiukkasen, piti minun sanoa...
Pois mennessään pisti hän taalerin käteeni. Ja se tekee hyvää... kyllä
sen heti huomaa, mikä on rikas ruumis. No niin. Ja ole nyt hyvä ja
anna kengät... mutta pian... sillä hovisaarnaaja... sai hän vihdoinkin
sanotuksi.

-- Mitä, onko hän kuollut? Taivaan tähden, se olisi kamalaa!

-- Ei. Herran uskolliset sotilaat ovat sitkeitä niinkuin ihmiset
terveen vuodenajan kestäessä. Niinkuin Magner-aasin on tapana sanoa,
kun hän laskee leikkiä, mikä muuten harvoin tapahtuu... Herra
hovisaarnaaja tulee tuossa tuokiossa tänne... seminaarintirehtori
Kickertin kanssa... He tahtovat kysellä sinulta jotakin herra
pastorista, joka asuu meillä.

-- Mutta mies, Niilo, nyt vastako sinä sen sanot?!... Ja minkä
näköinen minä olen! Minun pitää uudestaan kammata hiukseni... Herra
hovisaarnaaja tulee omassa persoonassaan! Mikä kunnia meille. Niilo,
tiedätkö, se pitäisi panna evankeeliseen viikkolehteen... Missi ja
Mirri, pysykää siivolla, sanon minä! Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee
että hovisaarnaaja Bock tulee meille? Se tahtoo sanoa, että olemme
hyviä kristityitä ja hänen seuransa arvoisia. Missi, uskallatko
mutista? Minäpä sinut opetan! Hus kyökkiin! Äläkä puhu mitään...
Viemmehän toki herrasväet vieraskamariin, kysyi hän Nikolaukselta,
ajettuaan kissat kyökkiin.

-- Kyllä... tämä kaikki pitää pidettämän salassa. Sopii erittäin hyvin,
ettei tohtori ole kotona... Ethän toki sanonut minulle liikaa, äiti?

Vasta nyt näkyi Ulrika alkavan käsittää, mistä oli kysymys. Suuresti
hän hämmästyi.

-- No, mitä hän sitte tahtoo tietää minulta? kysyi hän.

Nikolaus oli istuutunut. Nyt hän nousi ja kammersihe vaivalloisesti
huoneen läpi.

-- Hm... se on ikävä juttu, virkkoi hän. -- Mutta täytyyhän sinun se
parhaiten tietää. Sanotaan että taloomme olemme saaneet uuden syntisen
vanhan sijaan, joka ansaitulla rangaistuksella muutti tiehensä. Ja
kaikkien syntisten pitää lankeemaan, jos he nimittäin nousevat kymmeniä
käskyjä ja lakia ja kirkkoa vastaan... Kunhan eivät viipyisi kauvan...
Minun on niin nälkä.

Äkkiä kävi hän levottomaksi, avasi kyökin oven ja nieli ruuanhajua.

-- Äiti, voinpa lyödä vetoa, että tänään olet ajatellut minua.

-- Häh, senkin pieni viekastelija, kaikki sen pitääkin arvata! Niin,
niin, on paistettua kalaa. Lupasinhan sinulle... Juutalaisryökäleestäkö
tässä siis on kysymys? Mutta kyllä minä paikalla ajattelin, ettei neiti
Schaff asiaa rupee salaamaan. Ja Bockhan seurustelee heillä... Kun se
neiti puuron keittää, niin maun tuntee pitkät ajat jälkeenpäinkin.

-- Voitko sinä äiti, todellakin hyvällä omallatunnolla antaa
hovisaarnaajalle apuasi? Muista, ettemme ole tekemisissä kandidaatti
Bläselin kanssa.

Nikolaus näytti epäilevän ja istuutui huolestuneena sohvaan, kädet
ristissä.

-- Miksen voisi? vastasi Ulrika. -- Tietysti voin sanoa mitä tiedän.
Kuulinhan selvään kuinka hän tyttöä suuteli.

-- Suuteliko? Tiedätkö varmaan? Se olisi hirveää! Että kristitty pappi
kulettaa huoneeseensa juutalaisen katutytön ja suutelee häntä...
vieläpä ihmisrakkauden varjon alla. Eihän hänen rippikouluunsa voi
uskoa mitään naisoppilaita.

Hän nousi taaskin ja haisteli pitkän aikaa kyökkihajua. Sillaikaa puhui
Ulrika:

-- Minä kuulin loksahduksen. Ja eroittaahan toki sen, mikä on suudelma.
Ja loput saattaa ajatella... Sitäpaitsi emme seurakunnassamme rupea
kärsimään mitään vapaamielisiä. Se on vissi se. Eikö hän tässä hiljan
kohdellut minua, niinkuin olisi hän Herra Jumala itse! Sellainen
nuori pappi! Ja minä olen neljäkymmentä vuotta ollut seurakunnan
palveluksessa... Herrajestas, tuossa ne tulevat!

Kello soi kimakasti.

-- Ota lamppu, Niilo, huusi hän ja kiirehti hänen saattamanaan ulos
etehiseen, vetääkseen nyöriä, joka oli yhteydessä alaoven lukon kanssa.

Se oli todellakin hovisaarnaaja. Molempien toisten herrojen seurassa
astui hän ylös portaita.

-- Hyvää iltaa, virkkoi hän kovalla äänellä, ennenkuin hän vielä oli
päässyt ylös asti. Nöyryydessään meni Ulrika miltei kaksinkerroin.

-- Mikä kunnia, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi hän syvästi
kumartaen. -- Olkaa hyvät, astukaa likemmä.

Hän oli vuosien kuluessa oppinut, miten tuollaista herrasväkeä tuli
kohdella. Bock ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, nyökytti
armollisesti päätään, antaen tavallisen hymynsä välkähtää kasvoille
ja astui sitte edellimmäisenä vieraskamariin. Nikolaus pani lampun
pöydälle ja poikkesi muutamia askeleita taappäin, kunnes Bock ja
Kickert olivat istuutuneet sohvaan. Ulrika asetti kandidaatille tuolin
ja silmäili sitte odottaen hovisaarnaajaan.

-- Poikanne on varmaan teille kertonut, miksi olen tullut tänne, alkoi
Bock. Ulrika antoi siihen myöntävän vastauksen ja Bock jatkoi: --
voimme siis muitta mutkitta käydä asiaan käsiksi... Mutta istukaa, hyvä
rouva... Ja ehkä te, Brennerlein, toimitatte meille mustetta ja kynää.

Nikolaus läksi, palatakseen muutaman hetken kuluttua.

-- Kas niin. Kiitos...

-- Mutta istukaa toki tekin, Brennerlein, kääntyi Bock alentuvasti
Nikolauksen puoleen. -- Ja te, hyvä rouva, tulkaa likemmä, jotta voin
katsoa teitä silmiin. Nyt on hyvä... Eihän minun tarvinne sanoa teille,
että jokaisen jumalaapelkääväisen ihmisen pitää pysyä totuudessa.
Totuus on ennen kaikkia välttämätön... Eihän herra Baldus toki lie
kotona? Ainakaan en nähnyt valoa ikkunoissa, keskeytti hän oman
puheensa ja jatkoi sitte rauhoittuneena: -- Totuus on ennen kaikkia
kirkolle välttämätön ja hyödyllinen, ymmärrättekö rouva Brennerlein?
Sanon sen vieläkin kerran: hyödyllinen. Kertokaa siis tästä asiasta
ainoastaan se, mikä kirkolle saattaa olla hyödyksi. Edellytän ettette
unohda, mistä kaikesta olette kirkolle kiitollisuuden velassa.

-- Aivan niin, uskalsi seminaarintirehtori huomauttaa. Tapansa mukaan
oli hän laskenut lasisilmänsä punertavan nenän päähän ja tutki niiden
päällitse tarkkaavaisesti Ulrikan kasvoja. Akka oli kytkenyt kätensä
ristiin syliinsä ja kalvennut.

-- Tiedän, teidän korkea-arvoisuutenne, mistä kaikesta minun on kirkkoa
kiittäminen, vastasi hän vapisevin äänin.

Mutta Nikolaus istui käsivarret rentoina, lausumatta sanaakaan.
Mieluinten olisi hän ollut kyökissä.

-- No, siis... Hovisaarnaaja nojausi mukavasti sohvaan, loi silmänsä
kattoon ja leikitteli lasisilmillään. -- Kirjoittakaa, herra
kandidaatti, virkkoi hän: -- Kirkonpalvelijan-leski Brennerleinin
todistus pastori Baldus nuorempaa vastaan.

Kandidaatti oli avannut laukkunsa ja riensi kiireen kautta noudattamaan
käskyä. Sitte alkoi kuulustelu.



Toinen luku.


Samaan aikaan istui Klaudina huoneessaan Josefan kanssa. Se oli
hauska, keskinkertaisen suuri huone, jonka ikkunat olivat pihalle
päin. Klaudina oli sinne koonnut kaikki, mikä hänestä näytti saattavan
sulostuttaa yksinäisyyden hetkiä. Kodikkaisuuden tunne oli hänelle
sitä suurempi, koska huonekalut olivat hänen omansa. Ne olivat hiukan
vanhanaikaiset, mutta tanakat ja raskaat ja kotoisin erään pastorin
kodista hänen syntymäkylässään. Se oli pieni kaupunki Schlesiassa
ja pastori oli hänkin ollut poikamies, jonka talouden järjestystä
Klaudina oli hoitanut viisi vuotta ja joka vähää ennen kuolemaansa
oli lahjoittanut huonekalunsa hänelle, koskei hänellä ollut mitään
omaisia. Klaudina piti tavattomasti papeista. Kun hän pian senjälkeen
muutti Berliiniin ja tuli Juliuksen taloon, niin hän jo muassaan toi
ikäänkuin oikean hengen; sillä tunsihan hän naimattoman papin tarpeet
perinpohjin, eikä siis ollut neuvomisen puutteessa. Miehelle, joka
niinkuin Julius rakasti mukavuutta, oli se erittäin edullista.

Tietysti Klaudina oli pitänyt parhaana kertoa, että huonekalut
olivat olleet hänen isänsä, erään alemman virkamiehen, omat, jonka
kuoleman jälkeen hänen oli täytynyt ruveta viettämään elämäänsä
taloudenhoitajattarena. Sillä jos kuultiin poikamiehen lahjoittaneen
tavaraa nuorenpuoleiselle naiselle, niin siitä tavallisesti jouduttiin
kaikenlaisiin johtopäätöksiin. Olivathan ne kyllä varsin oikeutetut,
mutta oliko hänen velvollisuutensa heti ensimmäiselle seuraajalle
mennä antamaan aihetta epäilyksiin? Se olisi vain pannut uskon hänen
hyveisiinsä horjumaan ja jokainen nainenhan tahtoo loppuun asti
säilyttää hyveensä edes näennäisesti.

Julius katseli siis huonekaluja jonkinlaisella kunnioituksen tunteella,
kun Klaudina hänelle kertoi miten hänen äitinsä oli niistä pitänyt,
varsinkin telttakattoisesta vuoteesta. Tuo mahtava laitos, joka täytti
miltei koko seinän, saavutti aina hänen täydellisen ihailunsa; se
näytti olevan tehty vartavasten sellaista jättiläisnaista varten kuin
Klaudina.

Olisipa Julius tietänyt, että siinä kaksi pappispolvea yöksi oli
laskenut levolle väsyneet päänsä! Ehkä hän silloin olisi katsonut sitä
vieläkin suuremmalla kunnioituksella -- mutta mahdollisesti myöskin ei.

Klaudina istui tuolilla uunin ääressä. Hänen edessään oli avattu kirja.
Lamppu seisoi niin likellä, että se heleästi valaisi hänen kasvonsa.
Josefa, joka istui etempänä, jäi puolihämärään.

-- Mutta älä toki enään itke, sanoi Klaudina ja nosti harmistuneena
katseensa. -- Täytyyhän meidän kaikkien kuolla ja sisaresihan oli vain
pieni lapsi. Ja sinä pääset nyt hautajaisiin... Sitäpaitsi sinun pitää
muistaa mitä pastori sanoi: että pikku Maria nyt on onnellinen, sillä
nyt hän paratiisissa saa leikkiä enkelien kanssa.

-- Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi saanut leikkiä Eemilin ja
Fransiskan kanssa, vastasi Josefa nyyhkyttäen.

-- Johan minä olen sanonut sinulle, ettet saa epäillä sitä mitä pastori
sanoo, alkoi Klaudina ankarasti. -- Jos pastori on sitä mieltä, että
pikku sisaresi taivaassa on onnellinen, niin sinun ehdottomasti täytyy
uskoa se. Tahdothan sinä tulla kristityksi ja silloin sinun ennen
kaikkea tulee olla kuuliainen eikä panna vastaan.

-- Saanhan minä mustan leningin? uskalsi Josefa arasti kysyä, pyyhkien
silmiään nenäliinalla. Saatuaan tämän lupauksen, oli hän lakkaamatta
miettinyt sitä, että hän surupuvussa esiintyisi hautausmaalla. Hänellä
ei pitkiin aikoihin ollut ollut uutta sunnuntaileninkiä ja ajatellessa
sellaisen omistamista, tunsi hänen surunsa jonkinlaista lievennystä.
Hän oli jo miettinyt sitäkin, kuinka olisi hauska, jos molemmat
toisetkin sisaret saisivat samallaiset tamineet. Hän päätti ensi
tilassa lausua pyyntönsä, jos neiti Schaff vain pysyisi yhtä hyvällä
tuulella kuin hän koko aamupäivän oli ollut.

Josefa ei ehkä ensinkään olisi palannut, jollei hän olisi toivonut,
että pastori ja Klaudina häntä auttaisivat. Ihme kyllä että he niin
ystävällisesti olivat ottaneet hänet vastaan. Varsinkin kun juuri ennen
hänen lähtöään Klaudina oli ollut vihoissaan ja ankarin sanoin oli
ajanut häntä työhön.

Muutos oli tapahtunut siitä syystä, että Klaudina oli löytänyt
rannerenkaansa ja pastori senjohdosta oli tullut huomanneeksi kuvan
itse asiassa olleen vähäarvoisen kappaleen. Sitäpaitsi ei Josefa vielä
milloinkaan ollut käynyt etehisessä. Klaudina oli äkkiä ruvennut
puhumaan hänen puolestaan ja arvellut, että joku toinen yhtä hyvin
oli saattanut ottaa kuvan; ehkä se jo oli ollut useita päiviä poissa,
vaikkei sitä ollut huomattu. Ja ehkä pastorin rippikoululaisten
joukossa oli sellaisia, joihin ei ollut luottamista. Tämä kaikki oli
pastorillekin selvinnyt. Hänessä oli päässyt voitolle hänen virkansa
velvollisuus: älä tuomitse vierasta palvelijaa.

Kummallista kyllä, ettei hänen epäluulonsa langennut August
Jannuschiin; tosin hän pari kertaa tuli ajatelleeksi häntä, mutta poika
oli tehnyt häneen niin erinomaisen vaikutuksen, että hän paikalla
kumosi epäilyksensä; jo sekin olisi ollut ikävää, jos hän olisi
tuhlannut hyvyyttään arvottomaan esineeseen.

-- Tietysti sinä saat leningin, vastasi Klaudina -- Ja kyllä sinun
hyväksesi vielä tehdään paljonkin, jos osoitat sen ansaitsevasi... Mitä
sinä sitte pidät tuosta hameesta?

Eilen oli hän nimittäin Juliuksen suostumuksella ostanut halvan
jokapäiväisen leningin, joka tänään ensi kertaa oli Josefan yllä.
Se oli sinisestä, kukillisesta karttuunista ja muistutti suuresti
orpolapsien pukuja. Josefa oli siitä äärettömästi ilostunut.

-- Hirveän paljon. Ja nyt minä vanhasta leningistäni voin laittaa
jotakin Fransiskalle, vastasi hän.

-- Kastamisesi päiväksi sinä saat kultaisen ristin, sanoi Klaudina
taas. -- Herra pastori aikoo jo huomenna mennä hankkimaan isäpuoleltasi
lupaa että saat tulla kristityksi. Hänhän kuuluu olevan hurskas mies,
joten ei hänellä suinkaan mahtane olla mitään sitä vastaan.

-- Isä Jannuschko hurskas?! Kuulisipa hän sen, niin ei itsekkään
uskoisi.

Se oli Josefan mielestä niin hullunkurista, että hänen hiljaa piti
naurahtaa, vaikkeivät kyynelten jäljet vielä olleet kuivaneet.

-- Kas, lapsi kulta, siinä se sinun valheellisuutesi taas tulee ilmi,
josta velipuolesi eilen pastorille kertoi niin kauniita juttuja. Se
ei minua hämmästytä, sillä odotin jo sitä. No, toivottavasti meidän
onnistuu karkoittaa sinusta pois pahe. Ainakin olet viimeisen kerran
sitä käyttänyt minun läsnäollessani. Kyllä minä vielä tiet ja keinot
keksin... Mutta ruvetaanpa nyt lukemaan.

Hänen kasvoissaan oli hetken ajan viipynyt ystävällisyyden välähdys,
mutta se katosi äkkiä, ja sijaan tuli jonkinlainen ilkkuva julmuus,
joka loisti hänen silmistään. Hän oli lausunut sanansa korkealla
äänellä, mutta hitaasti ja tyynesti. Josefa hämmästyi niistä niin,
ettei hän saanut sanaakaan suustaan. Liikkumatonna kuin vahakuva
tuijotti hän Klaudinaan, joka ilman minkäänlaista sisällisen
liikutuksen merkkiä oli kumartunut selailemaan kirjaa, Sentähden siis
August eilen oli tullut pastorin puheille! Josefa oli arvellut hänen
tulleen itseään hakemaan. Ja nyt hän aika lailla oli panetellut häntä.
Veri oli karannut hänen kasvoilleen. Minä en milloinkaan valehtele, oli
hän vimmastuneena huutamaisillaan, mutta Klaudina virkkoi samassa:

-- Toivon ettet toki aio ruveta itseäsi puolustamaan, sanoi hän
tyynesti, katsettaan kohottamatta. -- Sillä sinä vain pahentaisit
asiaa. Sinussa piilee vielä äitisi henki ja se pitää hävittää juurta
jaksain... Kuuntele nyt tarkkaavaisesti.

Josefa pysyi yhä sanattomana. Kaikki mitä hän vasta oli kuullut, tuntui
hänestä niin käsittämättömältä, että hän miltei oli kuin pahojen
voimien vallassa. Hän sortui tuon pirullisen naisen taikakeinojen
alle; ja niin oli ollut siitä asti kuin hän joutui hänen käsiinsä.
Tänä hetkenä oli hän ikäänkuin tahdotonna. Tuska, suuttumus kärsitystä
nöyryytyksestä, se tieto, että hänen pitää tulla kristityksi ja alkaa
uutta elämää -- kaikki pyöri hänen päässään. Jo kahtena päivänä hän oli
huomannut olevansa aivan sekaisin ja nyt hänen siitä huolimatta piti
koota ajatuksensa ja oppia "uusi uskonto", niinkuin hän sitä nimitti.

Klaudina aikoi tänään alkaa valmistaa häntä kasteeseen, selittämällä
hänelle pyhiä sakramentteja. Hän tunsi sellaiset asiat erittäin
hyvin, sillä kun ihminen saman vuosikymmenen aikana on palvellut
kahta pastoria, niin onhan hän silloin tällöin tullut vilkaisseeksi
hänen ammattiinsakin. Sitäpaitsi Klaudinan elämään sillä tavalla tuli
vaihtelua ja hänen siveellinen voimansa pantiin koetuksen alaiseksi.
Ja lopuksi: hän tahtoi Juliukselle näyttää, että hän henkisessäkin
suhteessa saattoi olla hänen arvoisensa. Mutta pääasiallisesti häntä
johti kunnianhimo: hän tahtoi taivuttaa lapsen täydellisesti valtansa
alaiseksi; sotkea sen kuin savikappaleen, voidakseen sitte muodostella
siitä mitä tahtoi. Hän ei ollut ruvennut Josefan uskonnonopettajaksi
sentähden, että hän olisi ollut niin vakuutettu kristillisen opin
totuudesta tai rakastanut kirkkoa, vaan saadakseen tytöstä aseen
Konradia vastaan.

-- Kristityn ensimmäinen velvollisuus on kirota kaikki epäkristilliset
teot ja pysyä kirkolle uskollisena kuolemaan asti, alkoi hän, katsoen
Josefaa suoraan silmiin. -- Kaikki kirkon viholliset ovat samalla
kristittyjen vihollisia; tekisit siis suuren synnin, jos puolustaisit
tuollaista vihollista, sensijaan että sinun kaikin voimin pitäisi
koettaa vahingoittaa häntä. Ymmärrätkö?

-- Luulen että ymmärrän. Kaikkien ihmisten, jotka vastustavat kirkkoa,
tulee olla vihollisiani, vastasi Josefa, joka pelosta koetti kuunnella
niin tarkkaavaisesti kuin suinkin.

-- Sinä et näy olevan ollenkaan tyhmä, sanoi Klaudina, huomattavan
ystävällisesti. -- Tiedätkö mitä kiirastuli on?

-- Kai se on helvetti, vastasi taas Josefa.

-- Aivan oikein. Tässä kiirastulessa poltetaan kerran kaikki syntiset
ja kirkon viholliset elävältä. Niin käy sinunkin, jollet pane sanojani
sydämmellesi ja tee kaikkia, mitä sinulta vaadin. Tarkoitanhan vain
parastasi... Mutta jotta saisit oikean käsityksen helvetin piinasta ja
tuskasta, niin minä näytän sinulle millaista siellä on.

Hän nousi, astui huoneen toiseen päähän ja palasi takaisin suuren
laukun kanssa, jonka hän avasi ja josta hän otti esiin kuvan.
Se oli vanha kuparipiirros Breughel nuoremman eli niinkutsutun
Helvetti-Breughelin taulusta, ja esitti kaikki kiirastulen kauhut,
joita mielikuvitus yleensä saattaa luoda. Josefa katseli sitä
tunteella, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi kummastusta. Tuollaista
hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt, yhtä vähän kuin hän oli
luullut, että sellaista saattoi löytyä. Ja nyt hän selvästi, omin
silmin näki kaikki helvetin hirviöt. Hän tahtoi kääntää pois kasvonsa,
mutta hänen katseensa riippui kuin naulattuna kiinni kuvassa.
Suorana seisoi Klaudina hänen edessään, tarkastellen jokaista hänen
kasvojensa liikettä; hän näki tytön kauhistuneen hartauden, näki
suupielten värisevän ja silmien levottomasti liitävän yhdestä ryhmästä
toiseen. Jokainen piirre hänen kasvoissaan osoitti uteliaisuutta ja
lapsellisuutta.

-- Olkoon kuva sinulle julmana varoituksena, alkoi Klaudina taasen. --
Näetkö tuon tytön pitkine hiuksineen, joka riippuu mestauspyörällä? Hän
oli elämässään valheellinen olento, joka ei koskaan käynyt kirkossa
ja joka salaa varasti hyväntekijöiltään. Ja tuo toinen tuolla, jonka
kurkkuun kaadetaan sulatettua lyijyä ja joka niin hirveästi huutaa, oli
nuoruudessaan viettänyt synnillistä elämää erään papin kanssa; mutta
hän ei tahtonut tunnustaa sitä ja kärsii nyt oikeutettua rangaistusta.
Tuo mies, joka niin kovasti ponnistelee vastaan, kun häntä aiotaan
heittää tuleen, on sama pappi... Sanoppas, eikö hän ole erään nuoren
papin näköinen, jonka sinä tunnet... erittäin hyvin tunnet... ja joka
vietteli sinut ensimmäiseen syntiin?

Hän äänsi hitaasti sanansa. Silmät tähtäytyivät Josefaan, ikäänkuin hän
olisi tahtonut lukea lapsen sydämmen ajatukset.

-- Katso minuun, virkkoi hän samassa. Josefa totteli ja pudisti
kieltäen päätään. Hänen kasvoillaan oli niin luonnollinen hämmästys,
että Klaudina tuli hiukan hämilleen. Multa se saattoi olla pelkkää
teeskentelyä.

-- Ajattele vain tarkemmin, jatkoi Klaudina. -- Ajattele
toissapäiväistä iltaa.

Josefa yhä vaikeni, antaen katseensa riippua Klaudinan kasvoilla. Hän
ei tietänyt mitä vastaisi, sillä kysymykset tuntuivat vieläkin niin
käsittämättömiltä. Klaudina suuttui.

-- Joko sinä olet tyhmä tai hirveän paatunut, virkkoi hän ankaralla
äänellään, jota Josefa suuresti pelkäsi. -- Sitä nyt ei ole ensinkään
vaikea ymmärtää.

Äkkiä hän muutti äänensä. Sillä hän tuli ajatelleeksi, että hyvällä
ehkä saisi aikaan enemmän.

-- Ole hyvä ja koeta ajatella. Etkö ollut puoleksi tainnoksissa, kun
tohtori Baldus sinut löysi?

-- Olin. En ensinkään tietänyt mitä oli tapahtunut.

-- Vai niin. No kas, se on jo paljon. Mutta kai sinä toki muistat, että
hän kävi sinuun kiinni...

-- Niin, kyllä kai. Niin minusta ainakin tuntui... olin äkkiä ruvennut
voimaan niin pahoin, että tuskin pysyin pystyssä.

-- Entä sitte, kun olitte päässeet huoneeseen? Siellä hän suuteli
sinua, eikö niin?

-- Suuteliko herra pastori minua? En todellakaan tiedä.

Tyttö tuijotti eteensä, koettaen väkisinkin koota ajatuksensa.

-- Totisesti hän sen teki. Älä sinä siinä koeta kieltää ettei se
olisi totta! Muut ihmiset sen kuulivat. Minä huomaan jo, että tahdot
minua aika lailla pettää. Ajattele kiirastulta. Lopulta sinut
varmaankin täytynee viedä laitokseen, missä pakkopaita opettaa sinulle
tottelevaisuutta. -- Tämän lausui Klaudina niin pontevasti ja ääneen,
että Josefa säpsähti. -- Ajattele vielä kerran tarkkaan asiaa, jatkoi
hän samaan tapaan. -- Eikö tämä pappi kuvassa ole ihan tohtori
Balduksen näköinen?

-- Taitaa olla, vastasi Josefa, uudestaan tarkasteltuaan kidutettua
miestä.

-- Ajattele nyt, että sinä olet synnillinen tyttö, ja riiput tuossa
pyörällä. Ja sitte kai ymmärtänet asiat.

Josefa pudisti päätään.

-- Ei minua kuitenkaan ripusteta pyörään, sanoi hän vihdoin hymyillen.
Mutta Klaudina suuttui niin, että hän pöydälle antoi aika kolauksen.
Hän tunsi rintaansa ahdistavan.

-- Ehkä sinulle vielä tehdään jotakin muuta, jos yhä pysyt tuossa
paatumisen tilassa. Minä annan sinulle ajatusaikaa huomiseen... Mutta
toivokaamme, että Jumala jo ennemmin sinua valaisee sanansa kautta.

Ja menkäämme nyt ensimmäiseen pääkappaleeseen.

Siinä puhutaan pyhästä kymmenestä käskystä. Minä luen ja selitän ne
ensin ja sitte saat jo tänä iltana oppia ne ulkoa.

Kirja joka oli avoinna hänen edessään, oli katkismus. Kovalla,
yksitoikkoisella äänellä rupesi hän lukemaan käskyjä, tuontuostakin
lisäten jonkun huomautuksen. Päästyään kahdeksanteen, virkkoi hän:

-- Ei sinun pidä väärää todistusta sanoman sinun lähimmäistäs vastaan.
Se on: sinä et saa asettua herra pastoria tai minua vastaan missään
tilaisuudessa; sinun pitää tehdä kaikki mitä me sinun itsesi tähden
sinulta vaadimme ja auttaa meitä kaikessa, millä voimme olla hyödyksi
kristilliselle kirkolle. Jos esimerkiksi herra tohtori Baldus on tehnyt
jotakin väärää ja kirkko julistaa hänet vihollisekseen, niin sinä teet
itsesi vikapääksi verisyntiin, jollet ole avuliaana häntä kiroomassa.
Kirkon tulee olla sinua likinnä. Paina se mieleesi.

-- Onko herra pastori sitte tehnyt jotakin väärää? uskalsi Josefa kysyä.

-- Sen kai _sinä_ parhaiten tietänet, puuttui Klaudina lyhyesti
puheeseen. -- Voimme sitte puhua siitä... Mennään nyt eteenpäin.

Josefa oli niin peloissaan, että hän päätti vastata vain siihen mitä
häneltä kysyttäisiin. Keskeltä lukemistaan Klaudina äkkiä virkkoi:

-- Tiedätkö, kuka oikea isäsi oli? kysyi hän aivan odottamatta ja
katsahti Josefaan.

-- Sain vasta eilen kuulla, että hän oli kristitty pappi.

Kummallinen muutos tapahtui Klaudinassa. Ensinnä hän ei sanonut mitään,
vaan tuijotti Josefaan kuin ihmeeseen. Sitte hän nousi ja kurkisti ulos
ovesta.

-- Oletko varma siitä? kysyi hän hiljaa ja istuutui. -- Toivottavasti
tämä ei taas ole sinun omia keksintöjäsi, lisäsi hän, pysyäkseen
uskollisena periaatteelleen, ettei tuolle lapselle pitänyt osoittaa
liian suurta kunnioitusta.

Josefa kertoi, kuinka hän oli saanut sen tietää.

-- En ennen tietänyt siitä mitään, sanoi hän, -- mutta kummalliselta
minusta aina tuntui, kun äitini minulle sanoi: jollei kirkkoja olisi,
niin ei sinuakaan löytyisi maailmassa.

-- No, jättikö äitisi mitään jälkeensä, joka voisi todistaa kuka isäsi
oli?... Ehkä jotakin? Ajatteleppa tarkkaan.

Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut. Selitys, jonka hän juuri oli
saanut, oli muuttanut hänen mielialansa. Hän nousi taas tuolistaan ja
asteli levottomana huoneen läpi. Äkkiä hän seisahtui; eräs seikka oli
juolahtanut hänen mieleensä.

-- Mutta sanoppa... minun piti jo eilen sitä kysyä. Kun sinä eilen
illalla tulit tänne, niin sinä käyttäydyit juuri kuin joskus ennen
olisit käynyt täällä... Onko sinulla ennen ollut jotakin tekemistä
herra pastorin kanssa?

-- Ei, ei koskaan. Se oli minustakin hullua. Mutta kaikki tuntui
kummallisen tutulta. En tiedä miksi.

Samassa hetkessä oli Klaudina kiireellä, joka oli hänelle omituinen,
tehnyt päätöksen. Hän ei enään kysellyt, vaan istuutui, otti
katkismuksen ja luki tyynesti käskyt loppuun, ikäänkuin koko hänen
huomionsa olisi keskittynyt vain niihin. Sitte hän pani kirjan kiinni
ja antoi sen Josefalle, sanoen:

-- Kas niin, nyt riittää tältä päivältä. Huuda sitte Liina tänne, vain
pariksi hetkeksi.

Liina oli kyökkipiika, joka sangen kauvan oli pysynyt palveluksessa
pastorilla; hän oli nimittäin tullut taloon neljä viikkoa ennen
Klaudinaa. Samaten oli hänen edeltäjänsä palvellut monta vuotta ja
Klaudina muisti pastorin joskus maininneen, että hän oli ollut mukana,
kun muutettiin uuteen pappilaan; siihen aikaan piti neiti Baldus vielä
taloushallituksen ohjia käsissään.

-- Liina, tottahan te tunsitte sen tytön, joka palveli täällä ennen
teitä, alkoi Klaudina, kun tyttö oli tullut sisään. -- Mitähän hänestä
sittemmin on tullut?

-- Neiti tarkoittaa kai Huldaa... Kyllähän minä hänet tunnen... Hän
erosi palveluksesta siksi, että hän tahtoi mennä naimisiin. Siitä ei
ole kauvan kuin yhtenä sunnuntaina tapasin hänet... Hän elää hyvin
onnellisesti miehensä kanssa... Heillä on pieni kauppa. Minun piti
mennä heitä tervehtimään, kirjoitin oikein osoitteenkin muistiin... Jos
neiti hetkisen tahtoo odottaa, niin minä paikalla...

-- Antakaa vaan olla, ei sillä niin kiirettä ole, keskeytti hänet
Klaudina; hän antoi hänelle muutamia tehtäviä ja lähetti hänet pois.
Sitte hän nojausi tuoliinsa, laski kädet ristiin ja vaipui syviin
ajatuksiin, joista hän vasta heräsi kun ovikello soi ja hänen piti
mennä avaamaan.

-- Otatko vastaan? kysäsi hän puoliääneen ja pisti sivumennen päänsä
sisään ovesta.

-- Odotan Bockia, vastasi Julius, kohottamatta katsettaan
kirjoituspöytänsä äärestä. -- Jos se on hän, niin pyytäisin ettei minua
häirittäisi.

-- Hyvä. Kyllä pidän siitä huolen.

Se oli todellakin hovisaarnaaja, joka sisään astuessaan toivotti
hänelle "hyvää iltaa". Hänen seurassaan ei enään ollut kuin Kickert,
sillä kandidaatille oli tiellä sanottu armolliset jäähyväiset.

Vissien ajatusten yhtäpitäväisyyksien tähden ei Klaudina yleensä voinut
kärsiä Bockia, mutta hän käyttäytyi aina tavattoman kohteliaasti häntä
kohtaan ja osoitti hänen läsnäollessaan entistä enemmän olevansa
vain pastorin palvelijatar. Hän tiesi, että Julius, joka suuresti
ihaili Bockia, ei milloinkaan olisi antanut anteeksi vähintäkään
huomaamattomuutta häntä kohtaan. Mutta sitä välinpitämättömämmin
kohteli hän seminaarintirehtoria; hänen oli tapana kutsua häntä
hovisaarnaajan luteeksi.

Bockin riisuessa päällystakkia auttoi hän häntä kauvemmin kuin tarve
oikeastaan vaati -- päästäkseen auttamasta Kickertiä.

-- No miten tytön nyt on? kysyi Bock. -- Onko hänestä taas ollut
ikävyyksiä?... Joko herra pastorin veli tänään on käynyt täällä?

Klaudina mietti pari silmänräpäystä, mitä hän vastaisi; sitte huomasi
hän parhaaksi vapaaehtoisesti väistyä taistelukentältä. Hän ripusti
välinpitämättömän näköisenä takin naulaan ja virkkoi:

-- Ei, herra tohtori Baldus ei vielä tänään ole käynyt täällä... Onko
herra hovisaarnaaja ehkä kuullut jotakin pahaa tytöstä?

Tämä tutunomainen kysymys suututti Bockia.

-- Ajatelkaa rouva Brennerleiniä, neiti! Neljännestunti sitte sanoi
hän pitäneensä velvollisuutenaan käydä teille huomauttamassa muutamia
asianhaaroja.

Niillä sanoilla käänsi hän hänelle selkänsä ja astui,
seminaarintirehtorin seuraamana, työhuoneeseen.

Tämä kohtelu suututti suuresti Klaudinaa, varsinkin koska hän huomasi
tehneensä tyhmyyden. Viime sanat sitäpaitsi häntä hämmästyttivät.
Epäilemättä hovisaarnaajaa oli käynyt Ulrikalta urkkimassa tietoja.
Sitä jota hän vihasi, sitä hän myöskin vainosi, varsinkin jos hän häntä
oli julkisesti loukannut, niinkuin tohtori Baldus.

Klaudina kuvitteli paikalla, mitä nyt seuraisi. Oikeastaan hänen ilolla
olisi pitänyt huomata saaneensa hovisaarnaajasta salaisen liittolaisen,
mutta häntä harmitti, että toinenkin asteli samaa pimeyden tietä,
jonka hän yksin oli luullut keksineensä. Nyt hän ymmärsi, minkätähden
Bock oli tullut, ja päätti muitta mutkitta astua hänen perässään. Sekä
pastori että hovisaarnaaja puhuivat yleensä hyvin ääneen; viereisessä
huoneessa saattoi siis täysin kuulla, mitä he sanoivat. Klaudina astui
rippikouluhuoneen läpi ja asettui odottamaan.

Päivällisaikaan oli Julius saanut kirjeen, jonka sisältö oli seuraava:

    "Berliini lokakuun 20 p. 1888.

    Rakas veli! Juuri sain August Jannuschin kautta vastaanottaa
    arvoisan kirjeenne. Vilpitön kiitos tästä teidän luottamuksenne
    osoituksesta. Nuori mies teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen;
    hän näyttää ansaitsevan osanottoamme ja kristillistä apuamme.
    Minä tulen noudattamaan ehdotustanne. Suokoon Jumala, että
    olisimme saaneet laumaamme uskollisen sielun.

    Vielä pyytäisin, että tänä iltana noin seitsemän aikaan
    uhraisitte minulle puolen tuntisen. Minulla on erittäin tärkeä
    asia kerrottavana. Tulen siis.

    Sydämmellisesti tervehtien näkemiin asti Teidän

                                             Bock."

Julius oli utelias tietämään, mikä tärkeä asia tuo saattaisi olla.
Hän oli moneen kertaan lukenut kirjeen ja iloinnut pojan onnesta;
se oli häntä suuresti tyydyttänyt, sillä hän piti hovisaarnaajaa
ihmistuntijana, jota ei helposti petetä; nyt ei hänen tarvinnut pelätä,
että edesvastuu mahdollisesti väärästä ihmisrakkaudesta lankeisi yksin
hänen niskoilleen.

Hän oli juuri valmistamassa puhetta, jonka hänen tulevan viikon alussa
piti pitää erään tunnetun seurakuntalaisen haudalla. Vainaja jätti
jälkeensä huomattavan omaisuuden, joka ei aina ollut ansaittu aivan
rehellisellä tavalla. Mutta jälkeenjääneet tahtoivat pitää komeat
hautajaiset ja toivoivat vilkasta osanottoa, sillä vainaja oli aina
ymmärtänyt antaa sekä seurakunnalle että köyhille lahjoja, jotta pahat
puheet hänen raha-ansioistaan taukoisivat. Koska Julius jo vuosien
kuluessa oli toimittanut kaikki perheessä esiintyvät kirkolliset
toimitukset, niin hän sangen tarkkaan tunsi olot. Ei ollut suinkaan
helppoa peittää miesvainajan paljoja pahoja ominaisuuksia hänen
harvojen hyveittensä kustannuksella. Mutta vihdoin oli hän vanhojen
konseptien avulla saanut kokoon innostuneen puheen, jonka tekstinä oli
"rakkaus ei koskaan lakkaa". Hän toivoi sen tyydyttävän kaikkia.

Juuri kun Klaudina ilmestyi ovelle, oli hän sangen ärtyneessä
mielentilassa. Hän oli nimittäin juuri silmäillyt läpi työtään ja
huomannut, että vainajan äiti, joka vielä eli, oli jäänyt häneltä
puheessa mainitsematta. Siitä huolimatta oli hänen kasvoillaan
tavallinen ystävällinen hymy, kun hovisaarnaaja ojensi hänelle kätensä
tervehdykseksi.

-- Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, että tuon Kickert-ystävän
mukaani, sanoi Bock.

-- Mutta, arvoisa herra hovisaarnaaja... tiedättehän toki, kuinka
paljon pidän seminaarintirehtoristamme... Sydämmellisesti tervetuloa!

Näillä sanoilla ojensi hän Kickertille oikean kätensä ja pyysi herroja
istumaan.

-- Te pysytte aina entisellänne, herra pastori, huomautti
seminaarintirehtori. -- Kesken töitänne aina vain hyvällä tuulella...
Tiedättekö, sen jälkeen kuin ei minulla enään ole varsinaista virkaa,
tunnen joskus olevani niin tarpeeton maailmassa. Ihanteeni oli
nuoriso... aina vain nuoriso! Joka ihanteeni ei tosin tänäkään päivänä
ole kuollut rinnastani. Ei vähääkään! Antakaa minulle vain tarpeelliset
varat, niin lupaan kasvattaa teille sukupolven, josta helposti saattaa
löytää sata Bismarckia... Saisinko pyytää teiltä lasillisen vettä...
jollei se nimittäin tuota vaivaa.

-- Ei vähääkään, vastasi Julius ja astui ovelle, -- Mutta minkätähden
vettä? Enkö saa tarjota olutta?

-- Olutta... näin aikaiseen?... Hyvä... siis olutta. Olisinhan
epäkohtelias, jollen ottaisi tarjoustanne vastaan.

Klaudina, joka oven taakse kuuli joka sanan, riensi heti paikalle
kuulemaan pastorin käskyä, mikä oikeastaan oli tarpeetonta.

-- Älkää valittako, rakas Kickert, sanoi Bock alentuvan ystävällisesti,
kun Klaudina oli lähtenyt. -- Mikä ihana tehtävä teillä on
kaupunginlähetyksessämme. Ensiksi täytyy ravistaa täysikasvaneita,
jotta he heräävät. Kirkkojen tarpeet etupäässä.

-- No niin, niin, onhan se totta, virkkoi Kickert, -- mutta, hyvät
herrat, täytyy teidän myöntää, etteivät kirkot myöskään saa pysyä
tyhjinä. Olisi se sentään ihanaa jos voisimme muodosta kirkkoyleisön
nuorisosta. Vanhuus kallistuu aina epäilyyn. Pitäisi kerran koettaa
päinvastaista tapaa ja antaa lasten vaikuttaa vanhempiin.

-- Omituinen uudistustapa, huomautti Julius.

-- Mutta samalla erinomainen, jatkoi Kickert vilkkaasti. --
Epäilemättömänä tosiasiana pysyy, että tuhansissa perheissä lasten
äly on paljon suurempi kuin vanhempien. Ja siitä huolimatta on valta
viimeksimainittujen käsissä. Mitä taas kurituskeinoihin tulee, niin
totisesti... On totuttu pitämään sitä hyvin pahana, jos nuoriso
antaa vanhoille hyviä opetuksia. Minä pidän tätä katsantokantaa
poroporvarillisena, sillä se, joka on oppinut enemmän, saattaa myöskin
antaa parempaa esimerkkiä. Monet lapset saattaisivat vaikuttaa
vanhempiin, niin että he kävisivät kirkossa. Ja se se juuri on minun
ohjelmani.

-- Ei se niin hullu ole, mutta hirveän vallankumouksellinen. Ja
vallankumouksellisilla ei päästä eteenpäin, sanoi hovisaarnaaja.

-- Niinkö luulette... Kickert heitti häneen kummastuneen katseen. --
Niin, korkeasti kunnioitettu herra hovisaarnaaja, jatkoi hän, -- jos
te tahdotte nimittää jokaista parempaa aatetta vallankumoukselliseksi,
silloin voisi sovittaa juutalaisvainonkin...

-- Se on aivan toista, keskeytti hovisaarnaaja kiivaasti ja heitti
ystäväänsä katseen, joka sinä hetkenä pani hänet ajattelemaan. Kickert
päättikin ensi tilaisuudessa sovittaa sen kolauksen, joka häneltä oli
päässyt hänen korkea-arvoisuutensa mielipiteitä vastaan. Onneksi toi
Klaudina samassa olutta sisään, joten hän syvään kulaukseen saattoi
hukuttaa kaiken mieliharminsa.



Kolmas luku.


Hetkisen he vielä keskustelivat vähäpätöisistä asioista, kunnes Bock
äkkiä rupesi puhumaan tulonsa tarkoituksesta.

-- Tiedättehän rakas herra Baldus, alkoi hän, mukavasti nojaten
sohvaan, että ystävien aina tulee puhua suoraan. Ja minun tietääkseni
ei meillä molemmilla koskaan ole ollut syytä valittaa siinä suhteessa,
vaikka jo kauvan olemme pyrkineet samaan päämaaliin.

-- Ei totisesti, arvoisa herra hovisaarnaaja, vastasi Julius. -- Olkoon
mitä tahansa, niin puhukaa suunne puhtaaksi. Ette voi osoittaa minulle
suurempaa kunniaa. -- Uteliaasti odottaen hän häneen silmäili. --
Herra seminaarintirehtori kuuluu kai myöskin uskottuihin? lisäsi hän,
kääntyen Kickertin puoleen.

-- Kyllä. Hän teki minulle vasta suuren palveluksen puheena olevassa
asiassa.

Ensin Kickert myöntävästi oli nyökäyttänyt päätään; nyt teki hän
kieltävän liikkeen, otti sitte lasisilmät nenältään ja rupesi
puhdistamaan niitä punasilkkisellä nenäliinallaan. Hän teki sitä niin
tarkkaan, ikäänkuin ei hänellä seuraavina päivinä tulisi olemaan
ensinkään aikaa tähän toimeen. Hän pelkäsi tulevia hetkiä ja luuli
siten voivansa peittää mielenliikutustaan.

-- No niin, rakas veli, Kristuksen nimeen siis, jatkoi Bock tyynesti.
-- Sopiiko teidän mielestänne veljenne katsantokanta apostolisen
uskontunnustuksen opettajalle?

-- Olen iloissani, että kosketatte juuri näitä asioita, virkkoi Julius
hiukan pettyneenä. Hän oli odottanut jotakin aivan tavatonta.

-- Sitä parempi, niin ymmärrämme toisemme jo edeltäkäsin, lausui Bock.

-- Te tiedätte, herra Bock, mielipiteeni kirkostamme, jatkoi Julius.
-- En hetkeäkään haikailisi äänestää veljeni vaalia vastaan... hänen
omaksi hyväkseen. Mutta minä olen siinä voimaton. Hän on liiaksi
vakuutettu mielipiteittensä oikeudesta, tai oikeammin sanoen: hän on
liiaksi uponnut niihin, jotta minä menestyksellä voisin vaikuttaa
häneen. Asettukaa sitäpaitsi minun asemaani: hän on ja pysyy kaikesta
huolimatta veljenäni. Sellaisten luonteiden täytyy antaa astua omia
teitään; joko he lankeevat itsestään tai heräävät oikeaan aikaan ja
mukautuvat valmiisiin uomiin.

-- Totta, totta, puuttui Kickert puheeseen, sillä hän piti
velvollisuutenaan jollakin lailla ilmaista läsnäoloansa.

-- Löytyy ihmisiä, jotka virkansa ulkopuolella puhuvat vallan toista,
jatkoi Julius; -- he juuri tahtovat ratsastaa keppihevosellaan... Se
riippuu aivan siitä, mitä seurakunta tulee hänestä pitämään. Meidän
päivinämme ei saarnastuolista rankaisematta julisteta asioita, jotka
saattavat panna pyörälle kehittymättömät päät.

-- Niin, siitä on pidetty huolta, etteivät puut kasva taivaaseen,
keskeytti Bock, johon Kickert moneen kertaan nyökäytti päätään.

-- Mutta en myöskään voi olla mainitsematta, jatkoi Julius, -- että
veljelläni, vioista huolimatta, on hyvä sydän.

-- Vai niin.

Tällä kertaa nosti Bock hämmästyneenä katseensa ja Kickertin kasvot
pitenivät. Mutta kun ei myrskyä pitkiin aikoihin kuulunut, niin hän
asetti silmälasit sinne missä niiden oli määrä toimittaa virkaansa.

-- Arvelette siis, rakas Baldus, että ihminen saattaa olla kristittynä
pappina, vaikka hän asettuukin David Straussin kannalle, lausui
hovisaarnaaja kovemmalla äänellä kuin tähän asti. Hänen sanoissaan oli
pieni ivan välähdys, jolla hän aina koetti peittää suuttumustaan.

-- Pyydän ettette vain käsitä minua väärin arvoisa herra hovisaarnaaja,
koetti Julius sovittaa. -- Persoonalliset ominaisuudet pysyvät samoina,
vaikka ne asetettiinkin huonon asian palvelukseen... Se mitä veljessäni
varsinkin pidän arvossa on hänen luonnollisuutensa; hän esiintyy
sellaisena kuin hän on Ymmärrän kyllä, että hän sillä on hankkinut
itselleen monta vihollista... vaikka tietysti myöskin monta ystävää,
lisäsi hän, tahallisesti pannen painoa viime sanoihin.

-- Hm, niin... Tuo luonnollisuus näyttää miltei rajoittuvan
raakuuteen... Mitä te sitte ajattelette veljenne siveellisyyden
laadusta?

Samassa erottautui likeisimmän oven takaa humahdus, ikäänkuin joku
hiljaa olisi naurahtanut. Koska herrat kaikki vaikenivat, kuului se
aivan selvään.

-- Mikä se oli? kysyi Bock. -- Olisi hyvä, että tämä keskustelu jäisi
vain meidän keskemme.

Julius nousi ja avasi oven; oli pimeä eikä ketään näkynyt.
Rippikouluhuonekin, jonka ovi, niinkuin tavallisesti, oli auki,
tuijotti mustana häntä vastaan. Koska Klaudina tarkkaan oli eroittanut
joka tavun, niin hän kiireesti oli lähtenyt käpälämäkeen.

-- Ei se ollut mitään... kuului ehkä ulkoa, rauhoitti Julius, palaten
takaisin ja istuutuen. -- Miten te tarkoitatte, herra hovisaarnaaja?
jatkoi hän. Bockin kysymys oli herättänyt hänessä vastenmielisen
tunteen. Kickert istui käsivarret ristissä rinnalla ja tarkasteli
pöydän jalkoja; hänen vakaumuksensa mukaan vallitsi huoneessa pahaa
ennustava hiljaisuus.

-- Kysymykseni saattaa ehkä tuntua teistä tunkeliaalta, herra pastori;
mutta minulla on erityiset syyt, jotka sen selittävät... Totuus ennen
kaikkia, rakas herra Baldus! Ette ehkä vielä tiedä, että useiden kesken
täällä liikkuu tavattoman huono huhu veljestänne...

-- Herra hovisaarnaaja!

Julius kohotti yläruumistaan ja tuijotti aivan muuttuneena
virkaveljeensä; hän ei olisi uskonut voivansa tuntea sellaista
mielenliikutusta, joka hänet tänä hetkenä valtasi. Veri nousi hänen
päähänsä ja sydän sykki kiivaasti. Hän ajatteli itse asiassa vähemmin
veljeään kuin nimeä Baldus, jota ehkä uhkasi häpeällinen vaara.
Seminaarintirehtori oli hirveässä odotuksen tilassa. Vasta kun hän
huomasi, että huoneessa kaikki pysyi paikoillaan, uskalsi hän arasti
nostaa silmiään ja tarkastaa molempien herrojen kasvoja.

-- Velvollisuuteni, ei ihmisenä, mutta pappina, on sanoa teille kaikki,
herra pastori; vaikka siten haavoittaisinkin lihaanne, joka samalla
on veljenne lihaa, jatkoi Bock kylmästi ja varmasti. -- Virkaani ei
kuulu sekaantua toisen seurakunnan asioihin, mutta palvelemmehan me
evankeeliset papit kaikki samaa kirkkoa. Ja tehtävämme on siveellisen
tietomme tulisoihdulla valaista kaikkia niitä paikkoja, joissa on
lokaa... Se huhu, joka oli tullut korviini, on todistettu todeksi.
Olkaa hyvä, lukekaa... Kickert ystävä voi todistaa sen.

-- Valitettavasti, valitettavasti! lausui seminaarintirehtori syvällä
huokauksella. Hän tunsi näyttelevänsä sangen arvotonta osaa, jota hän
oli pakoitettu näyttelemään loppuun asti.

Paperi, jonka Bock asetti Juliuksen eteen, oli Ulrika Brennerleinin
luona tehty pöytäkirja. Aluksi pastori ainoastaan kiireesti silmäili
neljää tiheästi kirjoitettua sivua; hän otti vain yksityisiä lauseita,
eikä niistä saanut selville sisältöä. Mutta puna, joka vähitellen
nousi hänen kasvoilleen, osoitti sisällistä myrskyä. Vihdoin selveni
hänelle sisältö; hänen huulensa pusertuivat kokoon ja kädet rupesivat
vapisemaan. Tässä mielentilassa alkoi hän vieläkin kirjoituksen ja luki
sen yhtämittaa loppuun asti. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi huoneessa;
liikahtamatta tuijottivat Bock ja Kickert hänen kasvoihinsa.

-- No, mitä sanotte, herra pastori? kysyi hovisaarnaaja vihdoin, kun
Julius päästi paperin helmaansa ja totisena, ääneti jäi katselemaan
eteensä.

-- Panettelua -- eikä mitään muuta... Mutta saatanako tuolla sitte on?

Hän luuli taaskin kuulleensa naurua viereisestä huoneesta,
jonkatähden hän uudestaan avasi oven. Tällä kertaa astui hän
aina rippikouluhuoneeseen asti, voimatta nytkään huomata mitään.
Mielikuvitus mahtoi tehneen hänelle aika kepposen; entistä pahemmalla
tuulella palasi hän takaisin.

-- Mutta rouva, joka on antanut tämän todistuksen, on erittäin
hyvämaineinen.

-- Kyllähän minä Brennerleinin lesken tunnen, virkkoi Julius.

-- Hän on jo neljäkymmentä vuotta ollut tunnettu kirkon keskuudessa,
jatkoi Bock. -- Ja koko ajan on hän asunut seurakunnan talossa;
pastori Holtmann antoi hänestä mitä parhaat suositukset. Ei siis ole
mitään syytä epäillä hänen sanojaan... Hänhän se myöskin toimitti
konsistorille todisteet kandidaatti Bläseliä vastaan -- vai mikä hänen
nimensä nyt oli?... Ainakin minä niin kuulin.

-- Sehän sen juopporentun nimi oli. Minä tunnen hänet persoonallisesti.
Sanomalehdet tiesivät kertoa palstanpituisia häväistysjuttuja hänestä,
puuttui puheeseen Kickert, joka kauvan oli odottanut hetkeä, jolloin
hän tunkeilematta saattaisi yhtyä keskusteluun. -- Te mainitsitte
juuri suoruuden, arvoisa herra Bock, puhui Julius taaskin. -- Tahdon
olla suora, niinkuin tekin. Ne asiat, joista pöytäkirja puhuu, ovat
niin kamalat, etten ensi hetkessä saata niitä käsittää. Ymmärrättehän
sen... Ystävyytemme ja korkean kunnioitukseni tähden teitä kohtaan en
voi epäillä hyvää tarkoitustanne; mutta älkää unohtako, että veljeni
elämänonni ja nimemme kunnia ovat kysymyksessä. "Älkäät tuomitko ettei
teitä tuomittaisi"... Kaikki se mikä tähän on kirjoitettu ei vielä
tarpeeksi oikeuta syyttämään ihmistä niin alhaisesta ilkityöstä...

-- Niin, todistuksia, todistuksia! huudahti Bock harmistuneena. --
Tällaisessa ikävässä jutussa niitä aina on vaikea esiintuoda...
Muuhun ei voi nojautua kuin siihen, mitä rouva Brennerlein on kuullut
ja nähnyt. Se nyt on varma, että hän selvään kuuli suutelemisen, ja
paljon muuta lisää. Luittehan te... Niin, ja oven tapasi hän lukittuna.
Eikö siinä nyt ole tarpeeksi todistuksia? Rouva vakuutti sen sielunsa
autuuden kautta.

-- Niin, sen hän teki, ja kovalla äänellä. Ja koko ajan piti hän
katsettaan tähdättynä suoraan herra Bockin kasvoihin, huomautti Kickert.

-- Mutta siitähän nyt näette mimmoinen ruma tapa on kuunnella ovien
takana; eihän sellaista tee kelpo ihminen, sanoi taas Julius, joka ei
ensinkään katsonut tarpeelliseksi jättää taistelukenttää.

Sinä hetkenä tuntui Klaudinasta sangen ilkeältä seisoa oven takana. Hän
painoi huulensa kokoon ja uhkasi etusormellaan; mutta jäi paikoilleen.

-- Myönnän, ettei se juuri ole kaunista, jatkoi Bock, mutta meidän
täytyy ottaa huomioon, että hän sen teki parhaassa tarkoituksessa. Tiet
totuuteen ovat usein hyvin kierot ja hämärät. Ja jos me tahdomme päästä
ijäiseen valoon, niin emme saa kammoa kulkea niitä... Se puhdistaa
minun silmissäni täydellisesti rouva Brennerleinin.

Hyvillään Klaudina rupesi hymähtelemään yksinään pimeässä; hän huomasi
äkkiä, että hovisaarnaajan mielipiteet olivat vallan järkevät.

-- Olisi ehkä paras kerran oikein perinpohjin kuulustaa tyttöä,
huomautti seminaarintirehtori. -- Tietysti siinä pitäisi olla hyvin
varoillaan. Ryhtyä asiaan niinsanoakseni pedagoogisella vakavuudella.

-- Luuletteko todellakin, että lapsi sanoisi meille totuuden? puhui
Bock. -- Mitä siihen asiaan tulee, niin hänen velipuolensa tänään
aamupäivällä kertoi minulle erittäin koreita juttuja.

-- Vai niin, kertoiko hän siitä teillekin? kysäsi Julius hajamielisenä.

-- Mutta sanokaa, rakas herra Baldus, jatkoi Bock taasen, -- mitä te
ajattelette lapsen tulevaisuudesta?

Kysymys suuntasi äkkiä Juliuksen ajatukset toisaalle.

-- Ajatelkaa, hän tahtoo antaa kastaa itsensä... Neiti Schaff kertoi
sen juuri; hän seurustelee hyvin paljon lapsen kanssa. Minulla ei vielä
ole ollut aikaa. Eikö ole kummallista, että lapsi oikein halajamalla
halaa päästä kristinuskoon? Hän tuskin jaksaa odottaa. Neiti Schaff
kertoi sen juuri.

-- Onko se mahdollista? huudahti Bock. -- Sitte voi ehkä vielä pelastaa
sieluraukan... Niin, ja pääasia on, että ehkä vielä kristillisen
tunteen vaikutuksesta... tarkoitan että voitaisiin vaikuttaa häneen...

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan astui huoneen toiseen päähän,
liikuttaen ruumistaan tavalla, joka oli hänelle omituinen: se muistutti
paljon merimiehen epävarmaa käyntiä. Hän oli saanut päähänsä tuuman,
joka kokonaan hänet valtasi.

-- Tahtoisitteko hetkeksi tuoda tytön tänne? kysyi hän palaten takaisin
päin.

-- Puolustatteko siis tekin kastamista, herra hovisaarnaaja? kysyi
Julius, joka oli utelias kuulemaan hovisaarnaajan mielipidettä. Samalla
hän toivoi voivansa antaa keskustelulle toisen käänteen, voittaakseen
takaisin mielenmalttinsa.

-- Tietysti puolustan, vastasi Bock. -- Lapsille aina; mutta
täysikasvaneille on toista. En luule sen siinä paljonkaan auttavan.
Tiedättehän, että minä pidän perinpohjaisista muutoksista. Haava täytyy
polttaa: juutalaisuus täytyy tappaa tulella ja miekalla... Mutta
tahtoisitteko nyt näyttää meille lapsen.

Julius nousi heti, valmiina niinkuin aina, täyttämään hovisaarnaajan
pienintäkin toivomusta. Koko ajan kuin Josefa oli ollut talossa, oli
hän tahallaan välttänyt tavata tai puhutella häntä. Hän kerrassaan
pakeni häntä, jopa pelkäsi hänen ääntään, niinkuin ihminen välttää
sitä, mikä hänessä herättää vastenmielisiä muistoja ja karkoittaa
hänen hyvän tuulensa. Hirveä tunne valtasi hänet, kun hän vain kaukaa
kuuli tytön äänen, tai kun Klaudina hänestä puhui hänelle; hän käänsi
silloin pois kasvonsa, oli olevinaan välinpitämätön ja koetti päästä
yksinäisyyteen niin pian kuin suinkin. Ennen oli hän tuontuostakin
pistänyt päänsä kyökkiin; mutta kahtena viimeisenä päivänä ei hän
jalallaankaan ollut käynyt siinä osassa asuntoaan; kaikkialla luuli hän
näkevänsä Josefan kasvot. Jo edellisen päivän aamuna oli hän tahtonut
ajaa hänet pois talosta. Ja kun äkkiä oli huomattu hänen karanneen, oli
hän hengittänyt oikein keveästi; mutta kun tyttö palasi takaisin, niin
ei hänellä sittenkään ollut voimaa kieltää häneltä kattoaan. "Hyvä on",
oli hän vain sanonut Klaudinalle ja kääntynyt pois, ikäänkuin ei asia
enään kuuluisi hänelle.

Taas tunsi hän tuon omituisen pelon ja tahdottomuuteen valtaavan
itsensä. Hän ei olisi levollisena saattanut istua siinä Josefan
läsnäollessa kuuntelemassa Bockin hävyttömiä kysymyksiä. Hän tunsi
verensä kuohahtavan samalla tavalla kuin lukiessa pöytäkirjaa, joka oli
hänen edessään. Äkkiä hän keksi keinon.

-- En tiedä olisiko hyvä juuri nyt ruveta kuulustelemaan tyttöä.
Emmeköhän vastaiseksi välttäisi kiusallista kohtausta lapsen kanssa.
Emmehän ole tuomareita... Sitäpaitsi on epävarma, saisimmeko häneltä
yhtään järkevää vastausta. Jos hän on viaton, niin hän vain hämmästyy,
jos hän taas on paatunut, niin hän pettää meitä... Minä esittäisin,
että kysyisimme neuvoa neiti Schaffilta; hänhän voi kertoa meille
huomionsa. Pyydän, ettette tietysti mainitse veljeni nimeä. Hän oli
noussut ja, tehdäkseen vastalauseen mahdottomaksi, painanut kellon
nappulaa. Kesti tavallista kauvemmin, ennenkuin Klaudina tuli sisään;
hän oli tahallaan viipynyt, jottei hän vain joutuisi epäluulon
alaiseksi.

-- Mitä herra pastori käskee? kysyi hän viattomasti ja vaatimattomasti
jääden seisomaan oven suuhun; sillä tavalla hän käyttäytyi aina kun oli
vieraita ja hänen piti ottaa vastaan käskyjä.

-- Tulkaa likemmäksi, neiti, vastasi Bock Juliuksen puolesta.
Muutamassa minuutissa kuuli Klaudina nyt toiseen kertaan sen, minkä hän
juuri oli kuullut oven takana. Suorana, itsetietoisena kuin luostarin
johtajatar, joka aikoo langettaa tuomiota syntisestä sisarestaan, hän
seisoi siinä, kädet ristissä vatsan päällä, silmät pelvotta tähdättyinä
hovisaarnaajaan.

-- Tytössä ei enään ole mitään pahennettavaa, vaan kaikki
pelastettavana, virkkoi hän hitaasti venytellen ja nyökäyttäen päätään
joka sanalta. -- Hän on jo tunnustanut minulle melkein kaikki.

-- Onko hän todellakin sen tehnyt? -- Onko se mahdollista? huudahtivat
Bock ja Kickert yhtaikaa.

Klaudina seisoi yhä samassa asennossa, sillä hän ei tahtonut katsoa
Juliusta silmiin. Julius taas oli siitä hyvin tyytyväinen, sillä
hänellä ei sinä hetkenä olisi ollut voimaa kohdata hänen katsettaan.
Mitä kaikkia hän on hänelle tunnustanut? ajatteli Julius, kumartuen
alas hypistelemään pöytäliinaa. Sinä hetkenä hän vihasi Klaudinaa,
tietämättä oikeastaan miksi.

-- Niin, ainakin pääasian. Se maksoi tietysti paljon vaivaa, mutta
Jumalan sana auttoi minua. Lapsi ei ole niin turmeltunut, ettei häneen
vaikuttaisi rakkaus ja hyvyys.

-- Oikein tehty, neiti kulta. Olette antanut kauniin todistuksen
luonteenne laadusta. Rakkaudella kaikki voitetaan. Istukaa toki
hetkeksi... tietysti herra pastorin luvalla...

Klaudina hämmästyi suuresti, kun hän näiden sanojen jälkeen nousi ja
ojensi hänellä kätensä. Julius nyökäytti päätään ja teki kädellään
myöntävän liikkeen. Klaudinan piti juuri noudattaa kehoitusta, kun
kuului kova koputus oveen. "Sisään", vastasi pastori ja huoneeseen
astui aivan odottamatta -- Konrad. Tyttö oli avannut hänelle oven,
koska hänen heikkoa soittoansa ei ollut kuultu pastorin kamariin.

Kaikki hämmästyivät äärimmilleen, paitsi Klaudina. Omituisella
häijyydellään oli hän juuri oven takana tullut ajatelleeksi, miten
hauskaa olisi, jos hän äkkiä ilmestyisi heidän joukkoonsa. Ja nyt hän
todellakin oli tullut. Mutta hänen mielenmalttinsa ei tänäkään hetkenä
pettänyt häntä, sillä tuskin oli Konrad, "hyvää iltaa" toivottaen
likennyt veljeään, kun hän kysäsi:

-- Sitte kai voin lähteä, herra pastori?

Vastausta odottamatta kumarsi hän molemmille herroille, kääntyi ja
kahahti ulos huoneesta.

Bock kirosi häntä mielessään; sillä hänen poistuttuaan tuntui kohtaus
hänestä kaksinkerroin kiusalliselta; mutta hän koetti pysyä niin
levollisena kuin mahdollista. Kohteliaan kylmästi hän vastasi Konradin
tervehdykseen ja jäi sitte liikkumattomana istumaan. Samat ajatukset
liikkuivat Kickertissä. Molemmat punnitsivat itsekseen, olisiko parempi
lähteä pois, vaiko pysyä täällä. Hetkisen katselivat he kysyvinä
toisiinsa, ikäänkuin arvatakseen toinen toisensa ajatukset.

-- Pyydän anteeksi, jos olen häirinnyt, alkoi Konrad, joka näytti
olevan erinomaisella tuulella, kääntyen Juliuksen puoleen; -- mutta
olen viaton, sillä tyttö vakuutti minulle, että olit yksin. Ja kun
kerran olin tullut sisään, niin...

-- Ei, ei, -- tervetuloa! keskeytti Julius kiireesti. Hän ei pitkiin
aikoihin ollut hengittänyt niin helposti kuin nyt, hän ei oikein
tietänyt miksi.

-- Ettehän toki vielä lähde? kysyi hän sitte, nähdessään Bockin ja
Kickertin yhtaikaa nousevan. Häneen koski, että hänen täytyi käyttää
tuota lausetta, joka oli kuin kehoitus jäämään; mutta kohteliaisuus
vaati sen.

-- Kyllä meidän täytyy lähteä. Mutta ehkä jonakin päivänä ensi viikolla
tahdotte suoda minulle kunnian... Ehkä ilmoitatte minulle kirjeellä,
vastasi Bock, ottaen pöytäkirjan ja pistäen sen taskuunsa.

-- Aiotteko näin äkkiä lähteä, herra hovisaarnaaja... juuri minun
tuloni jälkeen? puuttui Konrad tavattoman kohteliaasti puheeseen. --
Näyttää melkein siltä kuin minä olisin siihen syypää. Siinä tapauksessa
olisin kovin pahoillani. Sillä en voi salata, että erittäin ilostuin,
kuin teidät täällä tapasin. Ja olisin kovin kiitollinen, jos vielä
hetken istuisitte... Kuulin juuri, että te kello kuuden aikaan olitte
käynyt Holtmannilla. Ajatelkaa -- olimme tapaamaisillamme siellä! Mutta
vähää ennen lähtöänne oli hän äkkiä sairastunut. Päätin siis heittää
käyntini toiseen kertaan... Voitteko ehkä antaa minulle tietoa arvoisan
virkaveljen terveydentilasta?

-- Mitä, onko Holtmann kipeä? kysyi Julius hämmästyneenä. -- Tapasinhan
minä hänet juuri ennen päivällistä. Hän oli terve kuin kala... Kas
ettette minulle ennen maininneet mitään siitä...

-- Vai, kertoiko herra hovisaarnaaja sinulle käyneensä siellä? kysäsi
Konrad taaskin. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän Bockin puoleen.
-- Katsokaa, herra hovisaarnaaja, nyt olette herättänyt veljenikin
osanottavaisuuden. Teidän täytyy välttämättömästi meille kertoa...
vaikka teillä olisi kuinkakin surullisia uutisia. Ajatelkaa toki, miten
likeisesti asia meihin koskee!

Tämä melkein tunkeileva rakastettavuus hämmästytti Bockia siihen
määrään, ettei hän parhaimmallakaan tahdolla viisastunut Konradista.
Hän oli pitämäisillään häntä auttamattomana lurjuksena, joka liukkaalla
käytöksellään koetti peittää halpamaisuuttaan; mutta seuraavassa
hetkessä tuli hän toisiin johtopäätöksiin. Tieto siitä, että
vastustettava henkilö on sellainen, antaa aina rohkeutta paljastamaan
häntä; mutta sitä rohkeutta Bock ei tavannut. Aivan odottamatta huomasi
hän äkkiä olevansa tuskallisessa mielentilassa, joka teki hänelle
mahdottomaksi katsoa Konradia silmiin; sitäpaitsi hän täysin tunsi,
että hänen sanansa sisälsivät peittämätöntä ivaa.

-- Niin, hän voi huonosti; hänen piti juuri paneutua vuoteen omaksi,
virkkoi hän vihdoin ojentaen Juliukselle kätensä jäähyväisiksi. -- Siis
näkemiin asti.

-- Se tuli aivan äkkiarvaamatta. Hän kalpeni ja valitti päänkipua...
Hyvää iltaa, herra pastori... Hyvästi, herra tohtori, sanoi Kickert.
Hänestä tuntui kohtaus niin kamalalta, että hän seisoi kuin kuumilla
hiilillä.

Hetken kuluttua läksivät molemmat.

-- Niin sitä pitää lyödä vihollisensa. Olen varma siitä, että minä
heidät karkoitin, naurahti Konrad, heidän jäätyään kahdenkesken. --
Minä sain nimittäin tuon totisen miehen kiinni suuresta valheesta. Hän
tietää aivan hyvin, ettei Holtmann ole kipeä... Ehkä sinua huvittaa
kuulla, että minua vastaan on tekeillä suuri salaliitto...

-- Vai niin. Sanoinhan sinulle, että avomielisyytesi tulee sinua
vahingoittamaan.

-- Niin, se on monelle ihmiselle myrkkyä... Eikö hän kantanut vastaani
jotakin syytöstä? Kun astuin sisään, näytti minusta salaliitto olleen
täydessä työssä. Vahinko kyllä; ehkä olisin voinut auttaa neuvoillani.

-- Ei. He kävivät molemmat yhdistyksen asiassa, vastasi Julius,
asettaen lampun takaisin kirjoituspöydälle ja istuutuen sen ääreen.
Ryhtyäkseen johonkin työhön ja saadakseen kasvonsa tuon valheen
jälkeen vähemmin näkyviksi, tarttui hän paperiliuskoihin, joille oli
kirjoittanut ruumissaarnansa ja koetti syventyä niiden sisältöön; mutta
siinä hän ei onnistunut, sillä Konradin varma käytös oli pannut hänet
hämille. Muutaman minuutin kuluessa ei kuulunut muuta kuin suuren
seinäkellon hidas tikutus. Siinä istui kaksi ihmistä, jotka ajattelivat
samaa asiaa, ja joista kumpikaan ei ensin uskaltanut ruveta siitä
puhumaan. Vihdoin otti Konrad yhden paperiliuskoista, silmäili sitä ja
virkkoi:

-- Ai, sinä olet vaikeassa työssä... Hyvin kaunista... hyvin mietittyä,
se minun täytyy myöntää! Tästä päättäen pääsee vainaja taivaaseen...
Mutta tiedäthän, että hän oli suuri koronkiskuri, jonka rahoihin
liittyi paljon kyyneleitä.

-- Kuolleista ei pidä puhua kuin hyvää, vastasi Julius, nostamatta
katsettaan.

-- Varmaankin tämä kelpo mies saa kauniin muistopatsaan, johon
kultaisilla kirjaimilla piirretään hänen hyveensä, puhui Konrad
eteenpäin.

-- Mitä suuremman, sitä parempi, sanoi Julius entiseen
välinpitämättömään tapaansa. -- Kirkko voittaa siitä, valitettavasti ei
sentään meidän kirkkomme, sillä hän haudataan toiseen hautausmaahan...
perhehautaan... tuonne Riksdorfiin.

-- Todellako? Koska hän haudataan?

-- Tiistaina iltapäivällä kello neljä.

-- Miten kummallista, lausui Konrad vilkkaasti; -- ehkä me sitte
tapaamme. Minä menen nimittäin samaan aikaan sinne, mutta paljon
edemmäksi... uudelle hautausmaalle.

-- Niinkö? Kuka sitte on kuollut? ja ensi kerran käänsi hän uteliaasti
kasvonsa Konradiin.

-- Ehkä jo olet kuullut sen: Josefan nuorin sisar. Kävin eilen siellä
katsomassa, miten hänen siskojensa olisi. Siellä vallitsi hirvein
kurjuus. Lapsi kuoli käsivarsilleni... Opin muuten retkelläni tuntemaan
aika kummallisia ihmisiä.

Konrad oli juuri kertomaisillaan kaikki mitä hän oli nähnyt, mutta
pidättyi; sen vaikutti eräs hänen tarkoituksensa, joka oli likeisessä
yhteydessä Juliuksen hyvän tuulen kanssa.

-- Aion puhua muutaman sanan lapsen haudalla, jatkoi hän. -- Sinun
olisi pitänyt nähdä sen raukan katse. Et sitä milloinkaan unohtaisi.
Ijäinen kysymys: miksi? ja minkätähden? kuvastui yhdessä ainoassa
katseen vilahduksessa...

Tätä ajatellessa valtasi hänet sellainen mielenliikutus, että hänen
piti kääntyä pois ja pari kertaa astua huoneen läpi. Äkkiä hän
seisahtui ja kysyi:

-- Olen jo koettanut auttaa... niin paljon kuin olen voinut; mutta
paljon puuttuu. Lapsi pitää toimittaa maan alle. Sinä tiedät, ettei
kirkko kristillisyydessään anna lainoja. Sen kosto on köyhäin
hautausmaa. Kuolema on köyhille oikeastaan kallein kustannus... Sitä
paitsi eräs toinenkin perhe on kääntynyt pyytämään apuani; siellä
näyttää yhtä surkealta. Varani ovat vähät... ikävä kyllä! En ole
koskaan voittanut raha-arpajaisista... Sano siis, rakas Julius...
voitko lainata minulle sata markkaa?

Pastori katsahti häneen hämmästyneenä.

-- Kokonaista sata markkaa? kysyi hän ja hänen kasvojensa ilme osotti,
ettei kysymys ollut hänelle laisinkaan mieluisa. -- Jos heti alat
tällä tavalla, niin et pääse pitkälle, jatkoi hän. -- Mistä minä nyt
silmänräpäyksessä otan sata markkaa?

-- No, no! Kai sinun varoillasi kannattaa pitää kotona sellaisen
pikku-summan!

-- Niinkö luulet!... Mutta olet sinä kummallinen ihminen: niin sinä
menettelet, kuin se olisi luonnollisin asia maailmassa.

-- Niinhän se oikeastaan onkin, vastasi Konrad levollisesti; -- jos
nimittäin edellytämme, että pappi itse seuraa sitä oppia, jonka
palveluksessa hän on ja jota hän saarnaa muille... Matteuksen viides
luku, neljäskymmenestoinen värssy.

Julius vaikeni; hän ei sinä hetkenä muistanut tuota värssyä. Hän oli
yhä lukevinaan ruumissaarnaa. Mutta kun Konrad taas astui huoneen
toiseen päähän, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja etsi Uudesta
Testamentista puheenalaisen kohdan. "Anna sille joka sinulta anoo äläkä
käännä sinuas siltä pois, joka lainan pyytää", luki hän. Seuraavana
hetkenä hän nousi, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä
rahat.

-- Älä pidä tätä velkana, vaan ota avuksi hyvään tarkoitukseen, sanoi
hän.

-- Kiitän sinua sydämmeni pohjasta, vastasi Konrad ja painoi hänen
kättänsä.

Neljännestunnin he vielä viettivät yhdessä, puhellen vähäpätöisemmistä
asioista. Ihmettä kyllä, ettei kumpikaan koskettanut siihen, mikä
liikkui heidän molempien mielessä. Jäätyään yksin, Julius sitä oikein
kummasteli. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän tuon lyhyen ajan kuluessa oli
voinut unohtaa kaikki, mitä Bock oli sanonut hänelle. Puolen tuntia
hän istui ajatuksiin vaipuneena, muuta tekemättä kuin tuijottaen
lamppuunsa. Konrad oli antanut hänelle paljon ajattelemista...



Neljäs luku.


Kolme päivää myöhemmin, samana päivänä, jolloin Josefan sisar piti
haudattamaan, oli Konrad juuri matkalla isänsä luo, kun hänet
pidätti eräs seurakunnan neuvoston jäsen, vanha herra, joka jo
neljännesvuosisadan oli tehtailijana asunut tässä osassa kaupunkia ja
jonka sydämmen hyvyyttä ja rehellisyyttä yleisesti pidettiin kunniassa.
Konrad tunsi hänet jo ennestään ja oli hänelle jonkinlaisessa
kiitollisuudenvelassa, koska juuri tämä arvoisa herra erittäin
innokkaasti oli puolustanut hänen vaaliaan ja eräänä kauniina päivänä
vaivautunut Pommeriin asti, kuullakseen hänen saarnaavan. Kun Konrad
sitte heti Berliniin tultuansa oli käynyt häntä tervehtimässä, oli
hänet vastaanotettu niin ylenpalttisella ystävyydellä, että hän oikein
ilostui, kun taas tapasi vanhan herran.

-- Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän takanaan. -- No mitä te
arvelette kirjoituksesta? Totta kai olette lukenut?... Mutta älkää
ensinkään välittäkö sellaisista hyökkäyksistä. Me pysymme lujasti ja
uskollisesti puolellanne.

Konrad hämmästyi suuresti; koskei hän tietänyt mistään, niin hän pyysi
selitystä. Silloin hänelle ojennettiin sanomalehti, huomautuksella,
että hän saattoi pitää sen, jos tahtoi. Sitte herrat erosivat, sillä
molemmilla oli olevinaan kiire, eikä katu sitäpaitsi ollut sopiva
paikka selitysten pitämiseen.

Konrad oli hyvin utelias. Päästyään muutaman askeleen päähän
asunnostaan, kääntyi hän, aukaisi sanomalehden ja huomasi, että hänen
käsissään oli viimeinen iltanumero junkerpuolueen ja oikeauskoisen
papiston äänenkannattajaa.

Tultuaan huoneeseensa, heittäytyi hän kiihkeästi lukemaan sen palstoja.
Siinä oli ärtyisä arvostelu hänen kirjastaan ja sen yhteydessä pitempi
mietintö hänen kutsumuksestaan Pyhän Martan papiksi. Pääpontena
sisällössä oli kysymys: saattoiko henkilö, jolla oli sellaiset
mielipiteet, olla Jumalan palvelijana evankeelisessa kirkossa,
vaikuttamatta siihen pahaa; senlisäksi mies, joka ei persoonallisessa
seurustelussaankaan salannut valtion auktoriteetin kanssa ristiriidassa
olevia mielipiteitään, vaan päinvastoin sekä sopivissa että
sopimattomissa tilaisuuksissa veti niitä esiin. Lopuksi valitettiin eri
seurakuntien itsevalitsemisoikeutta, vapaamielisyyden eripuraisuutta
tuottavaa vaikutusta ja maistraatin vaalioikeutta turmiollisiksi
evankeelisen kirkon hengelle. Koko kirjoitus, joka tähdellä merkittynä
oli pantu näkyvälle paikalle lehteä, teki syytöksen vaikutuksen.
Huomasi heti että persoonaa oli tahdottu vetää esiin niin paljon kuin
suinkin.

Konrad luki kirjoituksen moneen kertaan, käsittääkseen sen
täydellisesti. Hänen ensi levottomuutensa asettui kokonaan kun hän sai
myönnetyksi, että hän itse oli antanut aihetta hyökkäykseen; sillä
eihän hänen paljoakaan tarvinnut ajatella ymmärtääkseen, että Bock oli
sen alkuunpanija. Hovisaarnaajan suhde tuohon lehteen oli yleisesti
tunnettu; ja jollei hän itse ollutkaan kirjoituksen tekijä, niin hän
ainakin oli lainannut sille henkensä.

Konrad merkitsi muutamia kohtia sinisellä kynällä ja mietti, mitä hänen
piti vastata siihen. Hän ei pelännyt -- päinvastoin hän iloitsi siitä,
että vihollinen oli astunut julkisuuteen --; mutta samassa hän käsitti,
että seuraukset saattaisivat olla arvaamattomat, sillä ensi sijassa
oli kirjoituksen tarkoitus tietysti kiinnittää konsistoorin erityinen
huomio häneen. Sinä hetkenä hän tunsi veljensä olleen oikeassa, kun
hän hänelle oli muistuttanut tulevaisuutta. Hän oli köyhä, ja sen
vähän mitä hän saattoi odottaa isältään, oli hän, niinkuin Juliuskin,
jo aikoja sitte luovuttanut Hedvigille, jos tämä nimittäin jäisi
naimattomaksi. Hänen virkansa oli hänen toimeentulonsa. Mutta se oikea
ja siveellinen tieto, ettei hän tähän päivään asti ollut tehnyt mitään,
joka olisi sotinut jumalallista tai inhimillistä lakia vastaan, antoi
hänelle voimaa pystyssä päin ja vapain katsein ryhtymään alkavaan
taisteluun ja jatkamaan sitä loppuun asti.

Sillaikaa oli kello soinut. Konrad aikoi jatkaa lukemistaan, kun hän
kuuli emäntänsä huudahtavan ja sitte puhuvan jonkun miehen kanssa;
Konrad luuli kuulleensa nimeäänkin mainittavan. Samassa koputettiin
hänen oveensa ja sisään astui Oskar Bläsel. Ensi hetkessä hämmästyi
hän siihen määrään, ettei hän tietänyt, mitä hänen piti sanoa. Sitä
kiihkeämmin puhutteli häntä hänen vieraansa.

-- Päivää, vanha veikko, alkoi Oskar ujostelematta, heittäen
pöydälle lakkinsa, ikäänkuin joku palveleva henki olisi ollut sitä
vastaanottamassa. -- Hyvä, että sinut tapaan... Ennen kaikkia
pyydän, ettet pane pahaksesi ulkoasuani. Tiedän kyllä, etten ole
gentlemannin näköinen, mutta se on inhimillistä; ja sitäpaitsi
anteeksi annettavaa... kun vain ottaa huomioon elämäni kulun... Muuten
myöntänet, että ne ovat sivuseikkoja, joilla on sangen vähän tekemistä
ihmisen minuuden arvon kanssa. Voisin siitä luetella sinulle useita
raamatun kohtia, jos vain vielä muistaisin ne. Ei uskoisi miten pian ne
asiat unohtuvat, joita väkivallalla on ajettu päähän... Mutta annahan
toki ensin minulle kätesi. Ja pidä sitte vaikka katuvaisena syntisenä.

Tämä kaikki tuli niin odottamatta, ettei Konrad voinut muuta kuin
vastata hänen meluavaan tervehdykseensä, vaikka se hänelle oli
kuinkakin vastenmielistä. Mutta kun hän oli tointunut hämmästyksestään,
rupesi hän pitämään tätä toista odottamatonta kohtausta kohtalon
viittauksena, jota hänen piti käyttää hyväkseen, mikäli mahdollista, jo
maalaispastorinkin tähden. Sillä Oskar oli äkkiä kummallisella tavalla
kadonnut näyttämöltä eikä Jannusch enempää kuin hänen poikansakaan
ollut voinut antaa tietoja hänen olinpaikastaan.

-- Istu... minulla oli tilaisuus nähdä sinut jo muutama päivä sitte,
sanoi Konrad, antaen hänelle tuolin ja tehden kädellään liikkeen sitä
kohti. Bläselin kyynillinen avomielisyys, josta näytti puuttuvan kaikki
häpeän tunne, saivat inhon ja säälin taistelemaan Konradin sydämmessä.

-- Niin, kuulin siitä jälkeenpäin... Sinä mahdoit saada korean
käsityksen minusta. Mutta minä en sinä iltana ollut täysissä
järjissäni. Seuraavana aamuna en ensinkään tietänyt, missä olin
ja miten olin sinne tullut... Sitä joutuu usein kummallisiin
tuttavuuksiin. Hätä ja juoppous saattavat yhteen mitä erilaisimpia
ihmisiä. Ja vielä enemmän minä hämmästyin, kun kuulin, että
kristillisyys oli tuonut sinut sinne. Voin vannoa tuhat valaa, etten
sinua tuntenut. Näin edessäni sata ihmistä vähintäin, mutta minusta
tuntui siltä kuin en olisi nähnyt muita kuin pienen kaupustelijatytön,
jolta usein kapakoissa olin ostanut. Mutta on hyvin mahdollista, että
senkin olen nähnyt unissani.

-- Vai niin.

Muuta Konrad ei voinut vastata; hän olisi kyllä tahtonut sanoa
enemmänkin, mutta hänen mieleensä juolahti ajatus, joka sai hänet
vaikenemaan. Keskustelu oli äkkiä ruvennut häntä suuresti huvittamaan.
Viisaasti jatkamalla saattoi hän ehkä päästä vissien asiain perille.

-- Mutta sanoppas, jatkoi Oskar, istuutumatta, -- kai se sitte on sama
tyttö, jonka veljesi on ottanut luokseen. Olen kuullut siitä. Sinähän
olet näytellyt oikein laupiaan samarialaisen osaa... Ovatko nämät sinun
sikariasi?... Ovatko?... Kai sinä sitte sallit... Näen etteivät ne ole
huonoa lajia. Kiitos!... Tiedätkö, se on omituista, mutta minkä sille
mahtaa, että sikareista aina tuntee ystävän. Ahdasmieliset ihmiset
eivät koskaan jätä laatikoltansa noin avonaisina kuljeksimaan pöydille.

Hän oli astunut sohvapöydän ääreen ja sytytti siinä hitaasti ja
miettivänä sikaria. Kun hän sitten mielihyvällä oli vetänyt nenäänsä
ensimmäiset savupilvet, rupesi hän katselemaan ympärilleen ja virkkoi:

-- Täällä ei ole paljonkaan muuttunut sen jälkeen kuin minä heitin
ammattini. Tuossa riippuu yhä superintendentti Thürmelin kuva ilman
lasia. Syylät hänen suurella nenällään ovat minun ajoiltani. Ne eivät
ole tehneet häntä viisaamman näköiseksi... Niin, niin, minä vietin
täällä hauskojakin hetkiä. Se minua sentään eninten kummastuttaa, että
kirkko vielä seisoo tuossa paikallaan. Minulle vakuutettiin aina, ettei
se voisi sietää sitä elämää, jota vietin... Mutta palataksemme asiaan,
keskeytti hän äkkiä itsensä, -- ennen, kun minä asuin täällä, niin
portailla aina asusteli tyttö... joka melkein aina makasi... muistan
hänet vallan hyvin.

-- Todellako? virkkoi Konrad äkkiä niin ääneen, että Oskar
hämmästyneenä kääntyi ympäri.

-- No miksen muistaisi? Onko se sitte sinusta niin ihmeellistä?...
Mainitsen sen vain siksi, että arvelen tytön olevan saman, jonka sinä
nyt tahdot johdattaa paremmille teille. Minun siunaukseni saat!

-- Sinä tunsit hänet siis sinä iltana, vaikka olitkin juovuksissa,
eikö niin? sanoi Konrad kiireesti. -- Ainakin minusta tuntui siltä. Ja
sanoithan sinä itsekin sen.

-- Vai niin... todellako? huomautti Oskar, välinpitämättömästi kääntyen
pois ja upottaen päänsä suureen savupilveen. -- Minä, niinkuin sanottu,
en ensinkään muista yksityisseikkoja. Mutta koska kerran sinä sanot,
niin se kai on sillä tavalla. Turkanen ties, kummoisessa sumussa
olinkaan... Mutta eihän se niin kummallista olisi, jos kerran oikein
juopuneenkin päähän valo välähtäisi. Se muisto minulla vain on, että
tajuntani viimeiseen hetkeen asti oli kellarikapakassa. Tietysti sitte
seurasi pettymys -- hirveä pettymys.

Tätä puhuessaan kiersi hän pitkin huonetta ja tarkasteli, päätään
nyökytellen, esineitä, ikäänkuin uudistaakseen tuttavuuttaan niiden
kanssa. Konrad saattoi häntä silloin tarkastaa kantapäästä kiireeseen
asti. Mies, muinoin niin kukoistava, isänsä ylpeys ja onni oli
nyt rauniona. Tauti oli kalvanut häntä ja tehnyt hänen liikkeensä
laahaaviksi, niinkuin ihmisten on, jotka tuskin päässeinä sairashuoneen
ilmasta vapauteen tuntevat suonissaan elämänhalun, voimatta noudattaa
sen kehoitusta. Hän kävi jo kyyryselkäisenä ja se teki hänet
lamautuneen ukon näköiseksi. Hän oli puettu kesäpalttooseen, joka oli
käynyt hänelle suureksi kuin säkki ja josta terävät olkapäitten luut
vain pistivät esiin, mikä ei suinkaan kaunistanut. Miellyttävät olivat
hänen profiilinsa hienot piirteet ja läpikuultavat siniset silmät,
joitten lempeä ilme merkillisesti soti koko hänen muuta käytöstään
vastaan. Konradin oli mahdoton käsittää, miten mies oli joutunut niin
rappiolle; rietas elämä ei yksinään saattanut olla siihen syynä.
Hän tahtoi sitä kysyä, samoin kuin tämän käynnin tarkoitusta; mutta
vaistomaisesti seurasi hän sitte aletun keskustelun lankaa.

-- Kummallista oli, että tyttö nähdessään sinut, osoitti suurta pelkoa,
ikäänkuin hänessä olisi herännyt ilkeä muisto, alkoi hän, heidän
vaiettuaan hetkisen ajan.

-- Mitä kummaa! Sanoiko hän jotakin, vai onko tämä oma huomiosi?
huudahti siihen Oskar, joka seisoi ikkunassa, kädet selän takana
katsellen kirkkoon päin.

-- Hän pyysi minua varjelemaan itseään sinulta. Äkkiä Oskar kääntyi
ja kysyi voimalla, johon ei Konrad olisi uskonut hänen tänä hetkenä
kykenevänkään:

-- Sinun kysymyksilläsi näyttää olevan erityinen tarkoitus. Siinä
tapauksessa täytyy minun pyytää sinua luopumaan tutkinnostasi. Olen
tosin kerjäläisenä tullut tänne, tai rehellisemmin sanoen: langenneena
herrasmiehenä, joka vanhan ystävyyden nojalla aikoo pyytää sinulta
jonkinlaista rakastettavuutta. Mutta tämä kaikki ei ole siihen määrään
saanut minua pois suunniltani, etten ymmärtäisi, mihin sinä tähtäät...
Etkö luule minun ymmärtäväni mitä tämä kaikki tarkoittaa? Sinun
niskoillesi lasketaan paljon, jopa sangen ilkeitä juttuja, jotka sinä
nyt valtioviisailla tempuilla aiot syytää minun syykseni. Minä tiedän
kaikki... Mutta ulkonainen rappiotilani ei oikeuta sinua epäilemään
sisäistä ihmistäni... Pois minä siinä tapauksessa lähden.

Hän likeni todellakin pöytää ja tarttui hattuunsa, mutta ei lähtenyt,
vaan painoi sen oikealla kädellään vyötäistä vastaan ja katseli
innokkaasti sohvan yläpuolella olevaa kuvaa.

Tämä käänne tuli niin äkkiä, että Konrad sanattomana jäi häneen
tuijottamaan. Hän aavisti paikalla mitä viittaus oli tarkoittanut. Mitä
erilaisinten vaikutusten pyörre kiehui hänen päässään. Ensimmäinen,
mitä hän ajatteli, oli, että hän oli epäillyt nuoruutensa ystävää,
sillä loukatun siveellisyystunteen vimma, jonka hän vasta oli kuullut,
ei ollut jäänyt häneen vaikuttamatta; se oli tullut siksi välittömästi.
Mutta seuraavassa hetkessä heräsi hänessä vanha epäluulo. Hän oli
nähnyt niin kummallisia asioita, kuullut Oskarista niin paljon pahaa
ja nähnyt hänet niin huonossa seurassa, että hän oli valmis pitämään
kaikkea teeskentelynä. Eihän hänen muuta tarvinnut ajatella kuin että
hän oli nähnyt hänen astelevan käsikädessä August Jannuschin kanssa.
Kuka tiesi vaikka he keskenään olisivat päättäneet pyyhkiä hänet pois
vaalisijalta? Tämä päivä oli hänelle tuottanut paljasta pahaa. Ja
kuitenkin hän koettamalla koetti edellyttää pahinta. Kun hän ajatteli
Oskarin kanssa viettämäänsä poika-aikaa, noita aurinkoisia päiviä,
jolloin nuoruuden ylpeys liitti heidät yhteen samaksi sieluksi ja
sydämmeksi... Vuodet vierähtivät takaisin, hän näki äkkiä edessään
toisen miehen, jolle täytyi puhua toista kieltä. Hän nousi, likeni
häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

-- Bläsel, katsahda ulos ikkunasta, virkkoi hän. -- Tuo vanha,
harmaantunut kirkko muistuttaa meille mitä muinoin olimme. Tällä
avonaisella paikalla me leikimme, tuolla vanhan kadun takana me illoin
kävelimme, emme ystävinä, vaan veljinä, jotka hellästi rakastavat
toisiaan. Yöt, jolloin kuu oli täytenä, herättivät meissä runollisia
tunteita. Mielikuvituksessamme elpyi tuo osa vanhaa Berliniä eloon,
hengissä näimme menneitten vuosisatojen nousevan haudoistaan. Me
kerroimme ja uneksimme suuria urostöitä. Ne olivat minun vahva puoleni,
kun taas sinä sukkeluuksillasi voitit minut... Tuolla ovat vielä
akkunat hautaholveihin; niistä me niin usein pimeässä heitimme kiviä
ruumisarkuille, vakuuttautuaksemme, että ne todellakin olivat siellä...
Ja niin totta kuin nämät kaikki vielä ovat olemassa, yhtä totta on että
tänäkin hetkenä tunteeni sinua kohtaan ovat ystävän tunteet. Bläsel,
katso minuun... Minun ei tarvitse puolustautua sitä vastaan, mitä
pahaa selkäni takana puhutaan, sillä paras todistajani on omatuntoni,
Ja se, joka meidän kaikkien edestä on kuollut, on minullekin jättänyt
todistuksen "autuaat ovat puhtaat sydämmistä..." Mutta minä kysyn
sinulta Bläsel: jos olet tullut tänne syyttämään minua pahuudesta
ja viekkaudesta, niinkuin muut, niin lausu se suoraan. Minä olen
silloinkin valmis rakkaudella sinua palvelemaan.

Hän päästi hänet irti, astui takaperin ja nojausi, kädet ristissä
rinnalla, uunia vastaan; siitä saattoi hän katsella häntä suoraan
kasvoihin. Oskar oli hyvin hämillään, niinkuin ihminen joka melulla
on alkanut ja jolla äkkiä ei ole mitään sanomista. Hän ei uskaltanut
katsoa Konradia silmiin, vaan käänsi hänelle selkänsä, astui ikkunan
ääreen ja katseli vaieten ulos, ikäänkuin hän tietämättään olisi
seurannut äskeistä kehoitusta. Siten kului muutamia hetkiä; silloin hän
kääntyi ja virkkoi hiljaa:

-- En ole tullut edistämään perikatoasi enkä luule sinua kykeneväksi
alhaiseen tekoon. Mutta katso, se oli tämän huoneen syy. Täällä
puhalsi vastaani mädännyt henki, en tiedä kuinka sen toisin lausuisin.
Tulin ajatelleeksi entistä elämää täällä... Kai sinä pidät sitä
tyhmänä ja hulluna, mutta niin se on: minun on vaikea käsittää, että
täällä todellakin saattaa asua kelpo, siveellisesti puhdas mies. Kai
se on luulottelua, mutta minulle tavallaan oikeutettua. Kun minä
ajattelen mitä rietasta elämää minä täällä vietin... kerrassaan
siveetöntä. Teoloogina sitäpaitsi!... Tuo elämä on mahtanut imeytyä
seinäpapereihinkin, sillä minusta ne haisevat. Ja pääasia on se tieto,
että tein kaikki huumautuakseni, koettaakseni tehdä itsestäni lopun.
Pahekin on huumausta -- mutta sellaista huumausta, jolla ei ole loppua.
Ja minä olen ollut paheiden ihminen, olen sitä vielä tänäkin päivänä.
Ei pidä määrätä hurskaaseen kutsumukseen miestä, joka rakastaa kauniita
naisia enemmän kirkon ulkopuolella kuin sen sisässä... Tämä kaikki
taitaa sinua huvittaa sangen vähän, mutta kosken saarnoissani saanut
puhua totta, niin minut tuontuostakin valtaa halu etsiä korvausta
toisaalta. Sinulle minä sen voin lausua -- sinähän myöskin olet kirkon
hylkyjä... Näyt jo lukeneen uusimman vastustusepistolan. Minä tein sen
jo eilen illalla... kristillisten nuorten miesten yhdistyksessä. Siellä
on monta sanomalehteä, kauniita rukouksia ja kenraalisuperintendentin
puoluelaisia. Niin minä olin mielestäni kuin susi lammaslaumassa.
Onneksi olin aivan selvä, muuten olisivat ajaneet minut ulos.

-- Sinun avomielisyydessäsi on paljon kyynillisyyttä, vastasi Konrad,
johon tämän itseään soimaavan miehen tunnustus teki miltei julman
vaikutuksen.

-- Kyynillisyyttä, kyynillisyyttä! keskeytti hänet kiireesti Oskar
ilkkuvalla äänellä. -- Kyynillisyys hallitsee maailmaa, sillä
lopullisesti se sentään on se, joka voittaa. Jos ihminen joskus
uskaltaa julkisesti lausua oikean nimensä, niin teillä paikalla on
valmiina oikea nimitys hänelle. Muuten pyydän ettei minua verrattaisi
samannimiseen lahkoon vanhassa Kreikassa. Kai sinä tiedät mitä laatua
he olivat... En ole paljoakaan kyynillisempi kuin tuon kirjoituksen
kirjoittaja, joka lisäksi ei uskalla esiintyä kuin salanimellä. Minä
olisin aivan suoraan sanonut mielipiteeni kirjastasi... olen nimittäin
lukenut sen. Olet tehnyt suuren hulluuden.

-- Niinkö arvelet?

-- Tietysti, varmaan. Eikö ole hulluutta koettaa tehdä ihmisiä
paremmiksi? Minusta jokainen pisarainen mustetta, joka on käytetty
siihen tarkoitukseen, on heitetty hukkaan. Sillä nuo olennot, jotka
joka suhteessa ovat alempia kuin eläimet, eivät totisesti ansaitse,
että joku heidän tähtensä vaivaa päätänsä.

-- Onko se itsetuntoa? kysäsi Konrad hiukan kärsimättömästi. Hän ei
ollenkaan ollut halukas jatkamaan tätä elämän filosofiaa.

-- Johan minä sinulle sanoin, puhui Oskar entiseen kylmään tapaansa, --
etten minä kärsi tuota tapaasi. Kyllä minä jo näen että sinä tähtäät
vissiin pisteeseen... sillä kun sinä minua syytät eläimellisistä
taipumuksista, niin se on aivan selvää. Äsken puhuit hyvin kauniisti --
oikein se minua liikutti. Mutta jos luulet minun ihailevan tuollaisia
hartaussaarnoja, niin suuresti erehdyt. Me pysymme molemmat kaikesta
huolimatta ihmisinä, jotka sortuvat luonnonlakien alle. Siinä suhteessa
en usko tahdonvoimaan... Älä siis koetakkaan näyttää siveellisemmältä
kuin minä olen. Tilaisuus on aina tahtoa väkevämpi. Ja vaikka kirkkoja
olisi tuhat kertaa enemmän ja vaikka kymmenen tuhatta kertaa useammalla
kielellä saarnattaisiin syntisiä vastaan -- niin maailman likaisuus
pysyisi entisellään. Siis vielä kerran: kiellän sinua tekemästä
viittauksia siihen suuntaan... Tiedäthän.

-- Mutta mikä sinun on...? Konrad ei saattanut selittää tätä
liikutuksen tilaa; hän kallistui vakavasti siihen luuloon, että
juominen tai tauti oli jättänyt jälkiä Oskarin järkeen. Häntä näytti
melkein vaivaavan vissi ajatus, joka pani hänen mielensä raivoon.
Suurin askelin hän juoksi edestakaisin huoneessa niinkuin ihminen, joka
ei vielä voi kaikkia käsittää, vaan joka hakee sanoja mieliharminsa
purkamiseen. Kohtaus oli Konradille kaikin puolin vastenmielinen, sillä
hän ei ymmärtänyt koko keskustelun tarkoitusta. Ja eihän se sitäpaitsi
tuottanut hänelle erityistä kunniaa, että tuo rappiolle joutunut herra
siinä vertasi häntä itseensä.

-- Mikäkö minun on? huusi Bläsel äkkiä ja astui hänen eteensä. --
Ja sitä sinä vielä kysyt?... Olet yhä vielä vakuutettu siitä, että
loukkasin tyttöä, kun vuosi sitte toin hänet tänne huoneeseeni ja
annoin hänelle ruokaa, juuri niinkuin sinä. Kai hän kertoi sinulle
kaikki... tietysti! Ei minua niin äkkiä petetä... Aivan niin kuin
sinä, tapasin minä hänet, kun yöllä tulin kotiin... Minä olin aika
juovuksissa, mutta luulen, että hän oli sitä vielä enemmän. Ainakin
minusta näytti siltä. Ehkä joku oli juottanut hänet juovuksiin... tai
ehkä se oli vain väsymystä, sillä hän pysyi tuskin pystyssä. Oli kylmä.
Minun tuli tyttöä sääli.

-- Sen luulen, keskeytti Konrad hänet levollisesti, vaikka hän vaivalla
sai mielensä hillityksi.

-- Onko tämä kummallinen keskeyttäminen taas merkitsevinään jotakin?
Sinuun ei koskaan voi luottaa, huusi Bläsel hänelle kovalla äänellä;
sitte hiljensi hän taas sanansa ja jatkoi: -- Tähän uunin ääreen
hän ensin istuutui, sitte hän asettui pöydän luo ja nielasi loput
illallisestani, joka oli jäänyt. Kirjoituspöytäni äärestä silmäilin
häntä. En pitkiin aikoihin ollut nähnyt sellaista nälkää.

Konradiin teki kertomus kamalan vaikutuksen. Kaikki soveltui yhteen
sen kanssa, mitä muutama päivä sitte oli tapahtunut samassa huoneessa.
Ehdottomasti tuli hän kääntäneeksi katseensa uuniin päin ja sieltä
pöytään. Hän luuli näkevänsä tytön kasvot... niin selvästi oli
kaikki muuttautunut hänen silmiensä eteen. Eninten kiinnitti hänen
mieltään odottamaton tunnustus. Hän oli sitä aavistanut, vaikkei hän
hienotunteisuudesta ollut tahtonut kysyä sitä Josefalta. Nyt kertoi
Oskar hänelle koko jutun vapaehtoisesti -- ehkei sentään kokonaan
vapaehtoisesti, vaan pahan omantunnon vaatimana, vapautuakseen
syyllisyyden luulosta. Jos Bläsel siis luuli Konradin jo tietävän
jotakin, niin oli ehkä paras antaa hänen olla siinä luulossa. Mutta
Konrad ei sittenkään käsittänyt häntä kokonaan. Joko hän oli mainettaan
parempi, tai oli hän todellakin muuttunut alhaiseksi ihmiseksi, joka
kiertelemisellä ja verukkeilla koetti peittää paheitaan. Konrad päätti
ottaa asiasta selon.

-- No, eikö sinulla ole muuta kerrottavaa? kysyi hän, kun Oskar sitte
vaikeni, ikäänkuin ei hänellä enään olisi ollut mitään lisättävää.

-- On jotakin, jonka unohdin, vastasi Oskar tavattoman levollisesti. --
Minun piti vain sanoa, ettei ole syytä uskoa tuollaista rafineerattua
naikkosta, kun hän vakuuttaa, että hän muka _pelkää minua_ -- Oskar
pani erityisen koron kahdelle viime sanalle --; sinun ei ainakaan
pitäisi olla niin arkatuntoinen vississä suhteessa, koska minulla juuri
ennen sinua oli onni -- tosin epäilyttävä -- ruokkia häntä... Eihän
meillä kummallakaan ollut todistajia...

-- Vait, kurja! kiivastui Konrad. Viime sanojen aikana hän hitaasti oli
ojentaunut suoraksi; puna oli noussut kasvoille ja huulet värisivät.
Mutta hän hillitsi itsensä samassa ja jatkoi tyynellä, hiljaisella
äänellä: -- menkää, meidän välillämme ei enään ole muuta yhteyttä
kuin kristillinen. Sanokaa yhtä avomielisesti kuin tähän asti olette
puhunut, millä voin teitä palvella. Koko omaisuuteni on käytettävänänne.

Oskar ei tälläkään kertaa lähtenyt; ei hän myöskään heti vastannut;
mutta ikäänkuin ei tuo kylmyys olisi vähääkään vaikuttanut häneen,
asteli hän edestakaisin huoneessa, antaen savun sikaristaan mieluisasti
nousta kattoon.

-- Pyydän anteeksi, jos niinkuin liian suoraan olisin käynyt asiaan
käsiksi, sanoi hän sitte. -- Mutta se tuli kun tulikin... Kun ihmistä
vastaan tehdään hyökkäys, niin hän luonnollisesti puolustautuu. Ja se
ei edes juolahdakkaan mieleeni, että rupeisin sinua teitittelemään.
Sinä olet ehkä ainoa ystävä, joka vielä olet jäänyt minulle. Sinä
olet "Vuorisaarnassasi" niin erinomaisesti ymmärtänyt selittää
ihmisyyden Kristuksessa, että tälläkin hetkellä varmaan tulet ottamaan
sen huomioosi. Minkätähden sinä olisit minua väkevämpi? Päinvastoin
pidän sinua hyvin heikkona ihmisenä, sentähden että sinä olet niin
sääliväinen... Sääliväisyys on aina heikkoutta. Kokemuksesta olen
tullut siihen vakuutukseen.

-- En kadehdi sinulta sitä kokemusta, vastasi Konrad, joka sinä hetkenä
syvästi tunsi, miten vanhat ystävyyden siteet hänet kahlehtivat tuohon
ihmiseen. Hän epäili vieläkin, eikö hän sittenkin ollut saattanut
erehtyä, sillä Oskarin äkillinen välinpitämättömyys pani hänet vallan
hämille. Bläsel oli istuutunut vastapäätä häntä.

-- Katso -- itse sinä annat parhaan todistuksen siitä, alkoi hän
taasen. -- Jollei luonteesi olisi heikko, mikä aina on hyvän sydämmen
seuraus, niin jo aikoja sitte olisit heittänyt minut ulos ovesta.
Mutta sinä olet juuri sellainen, kuin sanoin. Minua pidetään rappiolle
joutuneena teologian kandidaattina, mutta minä luulen ymmärtäneeni
kristinopin sisällisen luonteen paljon paremmin kuin sinä. Mitä
koko Kristuksen kärsimyksen historia on muuta, kuin seuraus hänen
heikkoudestaan, hänen tyhmästä säälistään ihmiskuntaa kohtaan.
Väkivalta tulee aina säilyttämään oikeutensa... Minä kiellän sen,
että maailma hänen ristiinnaulitsemisensa, tai vielä enemmän hänen
uhrautumisensa kautta ristiinnaulittavaksi, olisi voittanut jotakin.
Hän antoi ainoastaan esimerkin muiden noudatettavaksi. Näytä sinä
ihmisessä piilevälle eläimelle jotakin uutta, niin se pian tekee siitä
kaikenlaisia toisintoja, vaikkapa kastelemalla ne muitten ihmisten
vereen. Ihmiset ovat joko lapsia tai rosvoja, heikkoja tai vaarallisia
olentoja. Molempia vastaan täytyy taistella väkivallalla. Hulluutta
olisi _meidän päivinämme_ antautua ristiinnaulittavaksi. Se olisi vaan
pahaa sille, joka sen kärsisi... Heikkomielinen ihmisjoukko pysyisi
samana kuin ennen... Sanoppa, eivätkö miltei kaikki ne ihmiset joudu
perikatoon, jotka rakastavat lähimmäistään enemmän kuin itseään?

-- Niin, mutta miksi kysyt sitä _minulta?_ kysyi Konrad, joka oli
seurannut hänen ajatustensa hyppyjä.

-- Siksi, että tahdon antaa sinulle todistuksen ystävyydestäni. Minusta
olisi ikävä, jos hyvät ominaisuutesi vaikuttaisivat perikatoosi.
Silloin sinun kävisi niinkuin minun.

Hän oli tullut niin surulliseksi, että Konrad vallan hämmästyi.

-- _Sinunko?_ Miten se on ymmärrettävä?

-- Niin, minun. Heikkouteni, vaikka tosin hiukan toisellaisena -- oli
onnettomuuteni. Minä sirottelin kourien täydeltä ja ystäväni käyttivät
sitä hyväkseen. Ei yksikään olisi minua tukenut tai kehoittanut
kääntymään... Mutta jättäkäämme se.

-- Hyvä, jättäkäämme se, sanoi Konrad, joka äkkiä tuli muistaneeksi,
ettei hyvää tilaisuutta pitänyt päästää käsistään. -- Mutta
palataksemme vanhaan aineeseemme, jatkoi hän, -- mitä muuta sitten
tapahtui sinä iltana? Pitelitkö Josefaa pahoin... ehkä löit tai
loukkasit? Ethän ollut aivan selvänä.

-- Äh, en minä enään tiedä mistään. Jätä koko juttu. Se on parasta.
Usko mitä tahdot.

Hän nousi ja kävi levottomaksi, mutta ei sentään suuttunut.

-- Täytä nyt mieluummin pieni pyyntö, alkoi hän taasen. -- Tarvitsen
hiukan liinavaatetta... ehkä sinulla sitäpaitsi on joitakuita
vaatekappaleita, joita et tarvitse. Ja hiukkasen käsirahaa ja muutamia
sikariahan sinä jo pyytämättäkin annat... Mutta tiedätkö -- ihmisen
suurin onnettomuus on sentään onneton rakkaus, huoahti hän äkkiä.
Konrad oli sillaikaa avannut kaapin, täyttääkseen hänen vasta lausuttua
toivomustaan. -- Oikeastaan on serkkuni syypää kohtalooni.

-- Hän on täällä, niinkuin isäsikin, virkkoi Konrad äkkiä. -- Se minun
oikeastaan jo aikoja sitte olisi pitänyt sanoa sinulle, mutta en tullut
sitä ajatelleeksi... He etsivät sinua kuin nuppineulaa.

-- Mitä...? Ja sen sinä nyt vasta sanot. Tunnet siis Agatan, olet häntä
ehkä puhutellut, oletko?

Hän oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi. Silmät kiilsivät ja heikko
puna peitti laihtuneet posket; hänen käytöksensäkin oli tänä hetkenä
paljon kohteliaampi.

-- Olen kyllä häntä puhutellut... hän on kaunis tyttö. Tiedäthän, että
isäni ja sinun isäsi ovat vanhat ystävät. On siis luonnollista, että
hän heti tuli isälleni kertomaan asiastaan.

-- Puhuiko Agata paljon minusta? Ja miten hän sen teki? kysyi Oskar
kiihkeästi. -- Vai on hän mielestäsi kaunis... uskonpa hyvinkin!

-- Hän kertoi vain vähäpätöisiä asioita nuoruutesi ajoilta, vastasi
Konrad, yhä tarkastellen vaatekaappiaan. -- Käsitäthän toki, ettei
hienotunteinen tyttö paikalla rupee vieraalle ihmiselle kertomaan,
kuka mies häntä rakastaa... Muuten ei minulla tähän asti ole ollut
aavistustakaan siitä, että sydämmessäsi kannat serkkusi kuvaa.

-- Minkä vaikutuksen hän yleensä teki sinuun?

-- Aivan erinomaisen. En voi muuta sanoa kuin että hänessä on paljon
viehättävää. Hän tuntuu aivan toisellaiselta kuin useimmat muut tytöt.
Paljon luonnollisuutta ja vähän teeskentelyä. Sitäpaitsi on neiti Held
varmaankin lukenut paljon.

-- Vai niin. Näytpä paikalla urkkineen kaikki. Sinulla on tarkka silmä,
sitä ei voi kieltää... Ja äkkiä, hän epäluuloisasti katsahti Konradiin,
joka kuitenkaan ei sitä huomannut, koska hän seisoi selinpäin. --
Olitteko kauvankin yhdessä? kysäsi hän samassa, odottamatta vastausta
edelliseen kysymykseen, ja asettui Konradin eteen. -- Sanoppas, onko
sinulla joitakin erityisiä tarkoituksia tämän neidin suhteen?

-- Mikä oikeus sinulla on sitä kysyä?... Näytätpä aikovan ruveta
itsevaltiaaksi tässä.

Konrad huomasi, ettei viime kysymys ollut hänelle ensinkään
yhdentekevä, jonkatähden hän uudestaan pisti päänsä kaappiin,
peittääkseen miten hämillään hän oli.

-- Älä sinä kiertele, uhkaili Oskar. -- Minun pitää myöntää, että
vastaustesi takana piilee kaikkea muuta kuin välinpitämättömyys.
Sinä olet ulkonaisesti aivan toisellainen mies kuin minä; sinä
uiskentelet pinnalla... Sitäpaitsi sinussa juuri on tuota kirottua
ihanteellisuutta, joka hurmaa naiset. Ja juuri Agatan... minä hänet
tunnen; hänen käsityksensä miehestä olivat aina epätavalliset. Taivaita
tavottelevat, jotka vivahtivat uskonnollisuuteen...

-- Mutta sinun pitäisi todellakin ottaa selvää isästäsi ja muista
asioista... se olisi paljon parempi, keskeytti hänet Konrad, joka
mielellään vaihtoi puheainetta.

-- Jos todellakin niin olisi, niin olisi hyvin paha, jatkoi Oskar
varmasti. -- Minä en soisi sinulle sitä tyttöä, en mistään hinnasta;
juuri sinulle en! Se on tyhjää lorua, kun vakuutetaan, että ystävillä
on etuoikeuksia... Siinä suhteessa vähinten... Sinä et tiedä, mitä
tämä tyttö on ollut ja yhä vieläkin on minulle. Usein tarvitaan niin
äärettömän vähän pelastaakseen ihmistä perikadosta. Ainoa hänen sanansa
olisi ollut minulle tarpeeksi; olisi vielä tänäkin päivänä.

-- Vai niin. Sinä luulet todellakin, että silloin muuttuisit toiseksi
ihmiseksi... Nyt käsitän sinut täydellisesti. Mutta rakkautta ei voi
pakoittaa... Katsoppa nyt näitä kapineita...

Konrad kääntyi häntä kohti ja asetti muutamia vaatekappaleita tuolille.
Hän näytti totiselta ja vakavalta, vaikka omituiset ajatukset vasta
olivat kiertäneet hänen päässään. Oskar ei enään vastannut; hän seisoi
ikkunassa, katsellen ulos.

Seuraavassa hetkessä kuului portailta askeleita ja syvä ääni puhui.

-- Isäsi! huudahti Konrad. -- Jäätkö tänne? tietysti... kai se on
parasta.

Ennenkuin Oskar oli ehtinyt tointua pelästyksestään, kuului kova
koputus oveen; samassa avautui ovi.



Viides luku.


Se oli todellakin maalaispastori, joka äänekkäästi toivottaen "hyvää
huomenta" astui huoneeseen; hänen takanaan etehisessä seisoi Agata,
joka nähtävästi ei aikonutkaan astua edemmäksi.

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra tohtori jos häiritsen, virkkoi hän,
odottamatta että Konrad vastaisi hänen tervehdykseensä, mitä tämä
tuskin saikaan tehdyksi, niin hämmästynyt hän oli; -- mutta me astuimme
juuri tästä ohi... tahtoisin vain tehdä teille muutamia kysymyksiä...
aivan sivumennen... Hän seisoi toisella jalallaan kynnyksellä,
ovenkääkä vielä kädessään. Siitä hän kääntyi puhumaan etehiseen: --
Muutama minuutti vain, lapseni, vaikkei itse asiassa olisi vaarallista,
jos sinä... Sisarentyttäreni tahtoo nimittäin odottaa ulkopuolella,
kääntyi hän taas huoneeseen. -- Ei koskaan voi tietää, tuleeko
poikamiehen luo sopivaan aikaan. Enkä tahtonut jättää häntä kadulle...
eihän tämä kauvan kestä. -- Ai, huomaan, että teillä jo on vieras...
sitte kai on parasta...

Nyt vasta huomasi hän, että puoleksi uutimien peitossa seisoi pitkä
mies. Hän oli selinpäin, joten ei hän heti tuntenut häntä. Oskar ei
liikahtanut. Hän oli painanut otsansa ikkunaruutua vastaan ja tuijotti
kadulle. Hän vapisi, sillä vaikka hän aina oli pelännyt tätä kohtausta,
niin hän oli kuvitellut sen helpommaksi; hän oli kammonut sitä hetkeä,
jolloin hänen täytyisi katsoa isäänsä silmiin. Mutta nyt ei hän
hävennyt yksin vanhusta, vaan vielä enemmän sitä naista, jonka edessä
hän kaikista vähinten olisi tahtonut näyttäytyä rappiotilassaan. Ensi
kerran eläissään juolahti hänen mieleensä ajatus: eikö olisi paras
hypätä ulos ikkunasta ja ainoassa silmänräpäyksessä päästä kaikista
selityksistä.

Konradiin vaikutti kohtaus erinomaisen kiusallisesti; mutta sitä
ei voinut välttää. Hän ei kauvan miettinyt, vaan ojensi kätensä
maalaispastorille ja kuiskasi:

-- Se on poikanne... puhukaa hänen kanssaan.

Minä pidän sillaikaa seuraa neiti Heldille.

Sen sanottuaan läksi hän ulos tervehtimään Agataa. Käytävässä näki
hän rouva Brennerleinin, joka samassa aikoi kadota. Mutta hän astui
hänen luokseen, vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan ja kysyi sitte
Agatalta, eikö hän tahtoisi olla hyvä ja hetkisen ajan istua hänen
emäntänsä huoneessa? Agata suostui ja istuutui samaan sohvankulmaan,
jossa hovisaarnaaja muutamia päiviä sitte oli istunut. Konrad asettui
tuolille hänen viereensä.

-- Minun täytyy pyytää, että toistaiseksi tyydytte minun seuraani,
sanoi hän, kun hän huomasi Agatan hämmästyksen. -- Tuolla huoneessani
on ikävä kohtaus... ehkä arvaatte, jos sanon teille, etten ollut
yksinäni, kun enonne astui sisään.

-- Minä kuulin sen... Agata katsahti häneen kysyväisesti, nousi sitte
seisomaan ja virkkoi: -- Jumala, minä arvaan... Oletteko te hänet
löytänyt? Oliko hän huoneessa? Ehkä samassa tilassa kuin silloin!

-- Ei, ei -- hän on aivan selvänä. Olkaa hyvä, istukaa vain... Älkää
suotta hermostuko. Toivottavasti kaikki käy hyvin.

-- Niin, sen te voitte sanoa noin... kunhan eno vain ei joutuisi
pois suunniltaan. Oskar on itsepintainen ihminen, joka ei koskaan
ole ottanut vastaan hyviä neuvoja. Ja hänen isänsä saattaa kiivastua
aika lailla, vaikka hän on niin hyväluontoinen. Voi, minkä näyn hän
on mahtanutkaan nähdä! Tottahan hän on samallainen kuin silloin, kun
ensi kerran näitte hänen. Sanokaa, menisinkö sinne sisään? En tiedä
miten minun pitää menetellä. Sillä kuulihan hän varmaankin, että olen
täällä... ja se häntä ehkä suututtaa, etten näyttäydy. Mutta... Voi,
minä en tiedä... Minä vakuutan teille, että suuresti häntä säälin.

Hän kävi niin levottomaksi, että hänen piti astua ovelle kuuntelemaan,
eikö siellä jo nousisi se myrsky, jota hän pelkäsi.

-- Pyydän teitä jäämään tänne, sanoi Konrad, joka myöskin oli noussut.
-- Pelkään että teidän välityksenne vaan pahentaisi asiaa. Minunkin
oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan. Olkaa siitä varma, neiti,
että tulen tekemään kaikki saattaakseni Oskarin paremmalle tielle
ja palauttaakseni entiset hyvät suhteet. En minä vielä usko hänen
kadotustaan.

-- Voi, te olette niin hyvä, herra pastori, vastasi tyttö ja palasi
takaisin hänen luokseen. Keveä puna oli peittänyt hänen poskensa;
silloin vasta hän huomasi, että hänen mielenliikutuksensa mahtoi
kummastuttaa tohtoria. -- On syitä, jotka tekevät, että serkkuni
kohtalo minuun koskee erittäin likeisesti. Voitte siis ymmärtää, että
olen huolissani, jatkoi hän.

-- Tiedän kaikki, hyvä neiti, keskeytti hänet Konrad.

-- Tiedättekö...? Onko hän teille kertonut?

-- On. Hän rakastaa teitä vieläkin niin intohimoisesti, että hän pitää
sitä syynä perikatoonsa.

-- Vai niin. Hän on siis kertonut teille sen.

Tyttö otti likeiseltä hyllyltä käteensä simpukankuoren ja katseli sitä
tarkkaan; hän ei tahtonut katsoa häntä silmiin.

-- Niin. Sentähden neiti, riippuu teistäkin paljon, tahdotteko
hänestä todellakin tehdä toisen ihmisen. Varmaankin suostutte siihen
mielellänne.

-- Tietysti, niin paljon kuin voin. Lupaan sen teille varmaan, herra
tohtori, vastasi hän, likentäen kuorta korvaansa, kuullakseen sen
huminaa. Äkkiä hän kääntyi ja kysäsi: -- mutta miten te tarkoitatte?

-- En tiedä, uskallanko olla teille oikein suora, neiti Held. Tahdon
vain edeltäkäsin kysyä, jottei näyttäisi siltä kuin käskemättä
tahtoisin sekaantua asioihin, jotka eivät minuun kuulu.

-- Minä teitä oikein pyydän olemaan sitä! Miksi tekisitte minulle
poikkeuksen, kun muuten niin usein käytätte hyväksenne tätä erinomaista
ominaisuutta. Olenhan niin paljon siitä kuullut.

Hän silmäili häntä hämmästyneenä ja tuli likemmäksi. He istuutuivat
molemmat ja Konrad, joka oli tullut hiukan hämilleen, alkoi taas puhua,
tytön häntä kiihkeästi kuunnellessa.

-- Olkaa siitä varma, neiti, etten tahtoisi muuta kuin saada aikaan
hyvää. Katsokaa -- Oskar sanoi minulle, että kokonaan riippuu teistä,
tuleeko hän toiseksi ihmiseksi, vaiko ei. Sanalla sanoen: hän toivoo
yhä voittavansa teidän vastarakkautenne.

-- Pitääkö minun siis mennä naimisiin hänen kanssaan? pääsi tytöltä,
joka jo rupesi kadottamaan totisuutensa.

-- Vaikkei juuri heti. Te voittaisitte paljon jo sillä, että
rakkaudella likenisitte häntä ja osoittaisitte että hänellä vielä
saattaa olla toivoa.

-- Mutta herra tohtori! Minä en teitä ymmärrä!... Tuota ihmistäkö,
josta isänne kertoi, että aivan kurjassa seurassa olitte nähnyt hänet,
juopuneessa tilassa, niin ettette itsekkään uskaltanut häneen kajota.

-- Niin, tein siinä oikeastaan väärin, mutta siitä ei sinä iltana olisi
ollut mitään hyötyä. Mutta minun olisi kuitenkin heti pitänyt ottaa
hänet huostaani, jo enonnekin tähden. Minä häpeän todellakin tänä
hetkenä, etten sitä tehnyt. Mutta koettakaa ajatella, että silloin olin
mielentilassa, jolloin en aivan selvästi voinut ajatella. Asianhaarat
saattavat olla niin monenlaiset... Mutta minä lupaan, etten toista
kertaa tule tekemään itseäni syypääksi sellaiseen laiminlyömiseen.

-- Luotan teihin... Mutta en ymmärrä minkätähden annatte
minulle sellaisen kehoituksen. Vaikkei hän vielä olisi minulle
välinpitämätönkään; vaikka tosin tarvittaisiin paljon, jotta hänestä
saattaisi pitää kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.

-- En teitä suinkaan kehoita, neiti, vastasi Konrad, katsettaan
kohottamatta. -- Koetin vain jalolle tytölle huomauttaa, etteivät
kevytmieliset ihmiset aina ole huonoja ihmisiä. Enkä suinkaan
luule että Oskar kuuluu viimemainittujen joukkoon. Olen aina ollut
sitä mieltä, että ihminen anteeksi antaessaan on suurin. Ennenkuin
tuomitsemme, pitäisi meidän koettaa ymmärtää syyt eri tekoihin. Silloin
olisi tuomiomme paljon lempeämpi. Meidän ei pitäisi unohtaa, että
kaikella on ollut alkunsa. Ja rakkauden, tarkoitan sitä rakkautta jolla
Kristus kohteli kaikkia ihmisten heikkouksia, pitäisi aina välähtää
silmiemme edessä, silloinkin kun kirouksen sana jo on huulillamme. Olen
tullut siihen kokemukseen, että rakkauden sana vaikuttaa raaimpaankin
luonteeseen; ehkä juuri sentähden, ettei sitä sanaa ennen ole hänelle
lausuttu. Viime seurakunnassani jouduin usein tekemisiin sellaisten
ihmisten kanssa. Ensi kerralla he hämmästyivät ja vaikenivat, sitte
he osoittivat, etteivät luota rauhallisiin keinoihin ja pysyivät
välinpitämättöminä; mutta kolmannella kerralla he häpesivät ja
kunnioittivat lempeyttä... Mutta jos palaamme takaisin serkkuunne ja
edellytämme, että onneton rakkaus on tehnyt hänet niin heikoksi ja
tahdottomaksi, niin onhan siinä lieventävä asianhaara.

-- Pitääkö hänelle sitte antaa anteeksi koko se kurja elämä, jota hän
täällä vietti?

-- Epäilemättä. Teillä olisi kaunis tehtävä palauttaa hänet
entiselleen, semmoiseksi kuin hän oli, kun hän työkykyisenä, täynnä
elämänhalua, tänne tuli, rinnassaan varma toivo saada teidät omakseen.
Vasta myöhemmin hän muuttui.

-- Te menette anteeksiantamisen periaatteessa hyvin pitkälle, herra
tohtori, vastasi tyttö, häneen katsomatta.

-- Mutta minun täytyy myöntää, että kaikissa tapauksissa pysytte
johdonmukaisena. Ainakaan en minä ole huomannut, että kertaakaan
olisitte poikennut siitä, mitä seisoo kirjassanne.

-- Ettekö te sitte koskaan voisi saavuttaa samaa katsantokantaa? kysyi
Konrad äänellä, joka oli niin hellä, että tyttö ehdottomasti käänsi
silmänsä häneen. Samassa hetkessä rupesivat hänen poskensa hehkumaan,
sillä hänen päähänsä lensi ajatus, että pappi ehkä vaan koetellaksensa
häntä oli pitänyt koko keskustelun. Hän painoi alas silmänsä, sydän
alkoi kiivaasti lyödä ja hehku kasvoilla eneni; mutta hän hillitsi
mahtavan mielenliikutuksen, joka oli virrannut hänen ruumiiseensa ja
säilytti levollisuutensa.

-- Ansaitsisinko minä sitte kiitollisuutenne, herra tohtori, jos
ainakin koettaisin saavuttaa sen, minkä te jo olette saavuttanut? alkoi
hän, koettaen peittää mielenliikutustaan. -- Ja jos minä nyt paikalla
lähtisin tuonne ja seuraisin neuvoanne, niin etteköhän te koskaan saisi
aihetta katumaan seurauksia?

Silmät selällään, henkeään pidätellen katseli Agata häneen. Hän ei
voinut käsittää mikä tunne se oli, joka ikäänkuin elähytti koko hänen
olentoaan, samalla häntä kiduttaen ja kiusaten, ikäänkuin hän olisi
ollut astumaisillaan hirveää tulevaisuutta kohti. Hän näki värin
vaihtuvan tohtorin kasvoilla, näki hänen taistelevan levollisuutensa
voittamiseksi ja voidakseen kestää hänen katsettaan. Sinä hetkenä olisi
Agata ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan olisi voinut arvata
hänen ajatuksensa; mutta noissa kasvoissa ei värekään liikahtanut.

-- En tule milloinkaan unohtamaan jalomielisyyttänne, neiti, Te tulette
ihmishengen pelastajaksi... Tulkaa, niin liitän yhteen kätenne. Oi, te
saatte nähdä hänen silmänsä...

He nousivat molemmat. Veri oli hitaasti virrannut Agatan kasvoille;
surullisesti silmäili hän Konradiin.

-- Ei, ei! Eihän se käy, sillä minä en häntä rakasta! kirkasi hän,
lyöden kätensä kokoon ja kääntyen pois. Kun Konrad sitte häntä likeni,
näki hän suurten kyynelten vierivän hänen silmistään ja pidätetyn
tuskan täristyttävän koko ruumista; ja kun hän tarttui hänen käteensä
lausuakseen hänelle rauhoittavia sanoja, niin ei hän enään voinut
hillitä itseään, vaan purskahti hiljaiseen itkuun.

-- En tiedä millä olen ansainnut, että suotte minulle onnettomuutta,
sai hän sanotuksi.

-- Olkoon se kaukana minusta, neiti Agata, vastasi Konrad nöyrästi. --
Rauhoittukaa; jätän teidät nyt yksin.

Hänet valtasi voimakas halu levittää sylinsä vetääkseen tyttö rintaansa
vastaan, mutta hän ei sitä tehnyt. Hän tarttui vain molemmin käsin
hänen päähänsä ja painoi suudelman hänen otsalleen. Äkkiä hänestä
tuntui siltä kuin Agata olisi ollut horjahtamaisillaan. Silloin hän
avasi sylinsä, veti hänet luokseen ja päästi hänet hellästi tuoliin
istumaan. Sitte vasta hän läksi, taakseen katsomatta.

Tultuaan huoneeseensa, tapasi hän Oskarin aivan lamaantuneena. Vanhus,
joka synkän näköisenä asteli edestakaisin lattialla, oli mahtanut
antaa hänelle aika läksytyksen. Pastorin kasvot olivat tavallista
punaisemmat; hän aikoi juuri uudestaan päästää vihansa valloilleen,
kun Konrad häntä ehkäisi; silloin hän piti velvollisuutenaan näyttää
ystävällisemmältä ja tuolilla lepäävien vaatteitten johdosta kiittää
Konradia hänen hyvästä tahdostaan. Hänen poikansa oli juuri kertonut
koko asian; nyt ei niitä tietysti enään tarvittu.

-- Niin paljon hyvyyttä, rakas herra tohtori, sanoi hän, ojentaen
Konradille kätensä. -- Taivas sen teille palkitkoon... Nyt viivymme
täällä vielä muutamia päiviä ja lähdemme sitte takaisin kotiin. Mutta
mihin olette jättänyt sisarentyttäreni? kysäsi hän äkkiä.

Konradin vastatessa tapahtui Oskarissa, joka oli istunut vallan
kokoonpainuneena, omituinen muutos. Hän nousi ja nosti ylpeästi
silmälasit nenälleen.

-- Niin, mutta miksei hän tule sisään? Onhan isäni täällä, virkkoi
hän kovalla äänellä ja niin tahallisen epäkohteliaasti, että pastori
hämmästyneenä kääntyi häneen katsomaan. -- Sinä olet mahtanut häntä
estää. Muuten sinä tavattoman kauvan annoit meidän istua täällä yksin.
Tai ehkä sinua huvitti antaa hänelle minusta tarkka kuvaus. Tietysti
vaan kristillisestä rakkaudesta!

Viime sanoille pani hän erityisen painon. Hänen kasvoihinsa tuli sama
vastenmielinen ilme kuin silloin, jolloin hän ensi kerran oli kuullut
Agatan nimeä mainittavan. Näkyi selvästi, että mustasukkaisuus hänessä
raivosi, ajaen veren päähän.

-- Ole hyvä, kysy neiti Heidiltä itseltään, vastasi Konrad tyynesti.
Hän tahtoi niin kauvan kuin suinkin olla ystävällinen. -- Hän kyllä voi
sinulle vastata.

Pastori vimmastui.

-- Miten sinä käyttäydyt minun läsnäollessani! huusi hän. -- Oletko
sinä todellakin niin villiytynyt, ettet tiedä sivistyneitten ihmisten
tapoja? Luuletko sinä todellakin, että tyttö sinusta, tuollaisesta
ihmisretkaleesta, vielä välittää...

-- Mutta herra pastori! keskeytti hänet Konrad.

-- Antakaa minun olla, herra tohtori, jatkoi vanhus entiseen tapaansa.
-- Hän on minun poikani, sydämmeni on vuotanut verta hänen tähtensä.
Hänen äitinsä täytyy kääntyä haudassaan. Ja minä olen kunnialla
harmaantunut, Jumalani käskyjä rikkomatta... Ja eikö minun sinulle,
pitkä roikale, ole täytynyt lukea läksyjä, joita sinun koko elämäsi
ajan olisi pitänyt muistaa?

Hänen äänensä jymisi huoneessa ja suuttuneena heilutti hän
kävelykeppiään, katsellen poikaansa.

-- Mutta älkää toki minun läsnäollessani soimatko häntä, kuiskasi
hänelle Konrad, joka huomasi, että asia siitä vain pahenisi.

-- Tarkoitatte kyllä hyvää, herra tohtori, jatkoi vanhus. -- Te
puolustatte aina rakkautta -- mikä kyllä on kaunista! Mutta löytyy
vielä toinenkin kasvatuskeino ja se on väkivalta. Ja sitä täytyy
käyttää, kun ei rakkaus enään auta. Kyllä minä monasti olisin pulassa
talonpoikieni kanssa, jollen uhkaisi heitä raekuuralla taivaasta.

Kiihkeydessään pudotti hän rasiansa, jotta suurin osa nuuskaa levisi
matolle.

-- Se vielä puuttui, mutisi hän suuttuneena ja kumartui pelastamaan
kallista maustintaan, mikäli mahdollista. Konrad tuli avuksi ja sai
paperiliuskan avulla vahingon korvatuksi.

-- Sillä sinä et enään mitään voita, huomautti Oskar
välinpitämättömästi.

-- Mitä sinä uskallat sanoa? ja maalaispastorin kasvot paisuivat
tulipunaisiksi; hänen vihansa näytti nousseen ylimmilleen.

-- Se sinun olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, silloin, kun annoit minun
olla niinkuin tahdoin. Nyt on liian myöhäistä.

Hän otti hattunsa ja likeni, enempää sanomatta, ovea.

-- Jää tänne! jymisi pastori ja asettui hänen tielleen. Konrad piti
parhaana mennä makuusuojaansa. Bläsel tarttui poikansa käsivarteen
ja veti hänet keskelle huonetta; sitte hän katseli ympärilleen ja
huomattuaan viereisen huoneen oven olevan kiinni, alkoi hän hiljaisella
äänellä, joka muodosti omituisen vastakohdan hänen äskeiselle
menettelylleen: -- Poika, poika -- tätä moitetta en sinulta ansaitse.
Sinä olet ollut ainoani ja kaikkeni... sinun tähtesi yksin olen
säästänyt... Ehkä oli väärin tehdä sinua siksi mitä minä olen. Mutta
äitivainajasi tahtoi; hän oli hyvä, hurskas nainen... Pastori pyyhkäsi
oikealla kädellä silmiään ja jatkoi: -- Ajattele häntä äläkä enään jätä
isääsi... Vielä on aikaa alkaa uutta elämää. Karta tätä synninpesää ja
ryhdy johonkin muuhun. Rupea maanviljelijäksi... vapaa luonto tulee
sinua virkistämään. Kaiken mitä minulla on panen alttiiksi sinun
tähtesi. Oskar, poikani!... Onhan miehellä korkeampikin maali, kuin
hullusti ikävöidä naista: se on voima, jolla hän voittaa heikkoutensa.
Luota itseesi, niin löydät luottamuksen Jumalaankin. Hän se kerran
tulee tuomitsemaan sekä hyvät että pahat tekosi. Mutta mikä sinun on?

Hänen poikansa oli heittäytynyt tuolille ja peittänyt kasvot käsillään.
Äkkiä alkoi koko hänen ruumiinsa vavista ja suuret kyyneleet
valuivat sormien lomitse. Vanhus kietoi takaapäin käsivartensa hänen
ympärilleen, pusersi ylivuotavan tunteen valtaamana hänen päänsä
rintaansa vastaan ja suuteli häntä moneen kertaan otsalle. Hänenkin
silmänsä olivat kostuneet. Sitte hän huolestuneesti vilkaisi oveen
ja virkkoi: -- sisällinen ääni sanoo minulle, että minä tänä hetkenä
olen saanut sinut takaisin. Sillä, joka saattaa vuodattaa kyyneleitä,
hän ei vielä ole paatunut... Olemme yksin -- tuossa on rahaa... mene
ja hanki itsellesi paikalla vaatteet. Iltapäivällä tapaamme vanhan
Balduksen luona. Tie on sinulle valmiiksi raivattu... rakkaudella sinut
siellä vastaanotetaan, ei kukaan muistuta entistä elämääsi. Poikani,
tulethan...

Konrad palasi takaisin, kun hän huomasi mikä omituinen tyyneys
huoneessa vallitsi. Hän tapasi heidät molemmat samassa asennossa.
Silloin hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta pastori pyysi häntä tulemaan
likemmä.

-- Kaikki on järjestyksessä, herra tohtori, virkkoi hän iloisesti,
vaikkeivät silmät vielä olleet kuivaneet.

-- Onnittelen sydämmeni pohjasta... Toivottavasti mekin molemmat sitte
olemme niinkuin ennenkin... lausui Konrad, ojentaen kätensä entiselle
nuoruutensa ystävälle.

Oskar vaikeni. Hän pisti taskuunsa setelin, jonka vanhus oli pannut
pöydälle ja lausui jäähyväiset, isälleen erittäin hellästi, Konradille
ystävällisesti, mutta huomattavalla kylmyydellä. Agata, jolle aika
oli käynyt pitkäksi ja joka itse tahtoi saada tietoa asiain kulusta,
astui juuri porstuaan. Sekä hän että Oskar säpsähtivät ja pysähdyttivät
askeleitaan. Agata tahtoi häntä puhutella, lausua hänelle ystävällisen
sanan, sillä nähdessään hänen yksin poistuvan, luuli hän isän ja pojan
tehneen sovinnon mahdottomaksi, mutta Oskar itse ei antanut hänelle
tilaisuutta siihen: hiukan nyökäyttäen päätään astui hän sanatonna,
silmät maahan tähdättyinä hänen ohitsensa ja alas portaita. Äkkiä hän
seisahtui; Agata saattoi nähdä hänen päänsä ja hartiansa. Hän aavisti,
mitä hänen mielessänsä liikkui, ja likeni käsipuita. Mutta silloin näki
hän hänen astuvan alas asti ja oven lisahtavan lukkoon hänen jälkeensä.
Hän ei ollut edes taakseen katsonut.

Levottomana koputti Agata työhuoneen oveen ja huudahti enoaan.
Hänen sydämmensä oli vielä niin täynnä suloisia tunteita, ettei hän
uskaltanut astua sisään. Vihdoin piti maalaispastorin väkisin ottaa
hänet mukaansa. Kun hän Konradin näki, lensi polttava puna hänen
kasvoilleen ja hänen hämmennyksensä väheni vasta sitte, kun hän kuuli
asiain kääntyneen parhain päin.

-- Me tapaamme siis myöskin tänä iltana, herra tohtori, virkkoi Bläsel,
ottaen hattunsa ja keppinsä. -- Mutta katsokaappa tyttöstä. Muuten hän
on kalpea kuin kermapytty ja nyt hän on kuin ruusu... Sellaista se
Berliini tekee!

Onnellisessa mielentilassaan ei hän aavistanut mitään.

-- Se on vain heijastus sinun maallisesta kauneudestasi, vastasi Agata
hymyillen; hän teki sen säilyttääkseen mielenmalttinsa, mutta tunsi
kuinka veri yhä karkasi poskille.

-- Hän tarkoittaa jokapäiväistä naamaani, rakas herra tohtori, nauroi
pastori. -- Tämä puna on jo antanut minulle paljon työtä, mutta minkäs
sille mahtaa. Talonpoikiini tekee se mahtavan vaikutuksen, sillä he
pitävät minua mahdottomana olemaan kaupunginpappina. Se on pääasia...
Hyvästi nuori ystävä. Minä vien paljon mukaani täältä.

He erosivat. Agata tunsi vielä kauvan Konradin sydämmellisen
kädenpuristuksen; ainakin mielikuvituksessaan.

Sillaikaa oli Oskar hitaasti astellut torin poikki. Vaikkei hänellä
pitkiin aikoihin ollut ollut niin paljon rahaa taskussa, niin hän
pysyi aivan välinpitämättömänä; se hämmästytti häntä itseäänkin; mutta
minkä sille mahtoi. Odottamaton kohtaus isän kanssa oli häntä syvästi
liikuttanut; ja vielä enemmän Agatan näkeminen. Tuhannet muistot olivat
äkkiä heränneet hänessä. Kaikki oli tullut niin odottamatta, että hänen
ennestään heikot hermonsa kovasti olivat siitä kärsineet.

Tuon tytön kylmyys oli ennen saattanut hänet hulluuden rajoille. Ja nyt
hän äkkiä, pitkien aikojen kuluttua hänet kohdatessaan, oli tuntenut
pelkkää välinpitämättömyyttä. Vielä silloin, kun hän viereisestä
huoneesta oli kuullut hänen äänensä, oli hänessä herännyt hurja halu
saada hänet omakseen. Ja sitte kun hän oli päässyt häntä niin likelle,
että hän oli saattanut kuulla hänen hengähdyksensä, niin hän kylmänä
oli astunut hänen ohitsensa. Oliko hän hävennyt, vai oliko tyttö niin
muuttunut, ettei vanha kuva enään ollut vastannut hänen odotustaan? Hän
ei tietänyt, enempää kuin hän sitä saattoi selittääkkään itselleen.
Sen hän vain tunsi, että hänen sydämmensä, joka muutama minuutti sitte
oli lyönyt niin valtavasti, tänä hetkenä sykki aivan levollisesti,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä todellisuus oli häntä
jäähdyttänyt, niin että kaiho hänet vielä kerran nähdä nyt oli tullut
tyydytetyksi. Jos todellakin oli niin, silloin olivat totisesti hänen
tähänastiset tuskansa olleet aivan turhat.

Hän oli jo pitämäisillään itseään ihmisenä, joka on tehnyt suuren
tyhmyyden. Saattoiko tässä maailmassa todellakin löytyä kääntyminen,
jonka herätti se tunnustus että ihminen kokonaista kaksi vuotta oli
elänyt narrina? Tänä hetkenä piti hän itseään todellakin enemmän naurun
kuin myötätuntoisuuden arvoisena.

Mutta niinhän aina käy, että ihminen muuttuu saatuaan toiveensa
täytetyksi, mutta vastakkaiseen suuntaan. Tieto siitä että omistaa
haluamansa esineen, tekee välinpitämättömäksi sitä kohtaan. Vielä eilen
oli hän toivonut omistavansa muutamia penniä, voidakseen istuutua
johonkin kapakkaan; nyt hänellä oli taskussa sata markkaa, mutta
vakavana kuin raittiusapostoli, astui hän punasten lyhtyjen ohitse,
jotka sekä oikealta että vasemmalta houkutellen häntä viittasivat
luokseen.

Tästä ajatustensa filosofisesta kulusta herätti hänet kova ääni:

-- Hei, päivää, herra kandidaatti. Mihin matka?

Hauska että teidät tapasin.

Se oli August Jannusch, joka paketti kainalossa seisoi hänen
edessään, epäkohteliaasti puhallellen hänen silmiinsä savupilviä
sikarista, joka tuntui erittäin hyvältä. Kaksi päivää sitte oli hänet
otettu "kaupunginlähetyksen kauppaan". Hänen suuret tuumansa kirkon
valloittamisesta olivat siis toteutumaisillaan. Hän oli lähettinä,
kantamassa kotiin sikareja, joita vapaaksi päästetyt kuritusvangit
valmistivat ja joita kaupunginlähetyksen hyväksi myytiin halvemmasta
hinnasta kuin kilpailijat saattoivat. Tämän kaiken hän uskoi Bläselille
ja lisäsi vielä siihen, että hän tässä virassa on vain väliaikaisesti,
hän panee sentään nyt jo kassaan, ja joutuu tekemisiin monien ylhäisten
herrasväkien kanssa.

-- Sytyttäkää vaan paikalla pois yksi ja pistäkää loput taskuunne,
jutteli hän eteenpäin. -- Ne ovat hienoa Manillaa... Me nimittäin
kutsumme niitä sillä tavalla!

Hän kertoi sitte, vastausta odottamatta, kuinka halvalla saattoi saada
sikaria, kun sisään pakatessa aina jokaisen kimpun keskeltä otti yhden.
Tavallisesti ostajat eivät sitä huomanneet.

Kun ei Oskar käyttänyt hyväkseen hänen tarjoustaan, hämmästyi hän
suuresti ja vielä enemmän hänen naamansa piteni, kun Oskar käski häntä
menemään tiehensä ja olemaan ihmisiä pettämättä.

-- Mitä te puhutte? Ajatelkaa toki pyhää Krispinusta, sanoi hän,
toinnuttuaan ensimmäisestä hämmästyksestään. -- Olettepa te aika
elävä!... Kai nyt olette voittanut arpajaisista ja nostatte nokkanne
pystyyn, huusi hän hänen jälkeensä niin kovalla äänellä, että ihmiset
pysähtyivät. -- Mikä kandidaatti te olette... muuten te kyllä
polttaisitte sikaria, niinkuin muutkin hurskaat herrat tekevät. No
hyvä... kunhan nyt tästä taas toisen kerran maksan oluenne!

Hetken ajan hän siinä seisoi, syvästi loukkaantuneena, ja jatkoi sitte
matkaansa.

Tänä hetkenä tunsi Oskar todellakin langenneensa syvälle. Omatunto
soimasi häntä ja mieleen johtui asia, jonka pojan sanat olivat
herättäneet. Neljännestunnin kuluttua astui hän mestari Kubischin
kauppapuodista, taskussaan Valekrispinus, jonka hän kaikenlaisten
tekosyitten nojalla, kaksinkertaisesta hinnasta oli ostanut takaisin.
Sitte vasta hän meni räätälipuotiin, vaihtamaan vanhoja vaatteitaan
uusiin.



Kuudes luku.


Iltapäivällä olivat lapsen hautajaiset. Paitsi Josefaa ja hänen
molempia sisaruksiaan ei perheestä ollut läsnä muita kuin vanha
Jannusch. Hän oli eräältä ystävältä lainannut vanhanaikaisen
silinterihatun, joka hänelle oli aivan liian pieni, ja astunut
jalkaisin koko pitkän matkan hautausmaalle. Molemmat tytöt ja poika
olivat ajaneet ruumisvaunuissa. Velipuolet eivät olleet näyttäytyneet;
vanhus kertoi, että Augustin koko päivän täytyi olla kaupungilla;
Pikulla taas ei ollut vaatteita; siitä hän ei maininnut mitään, että
hänen vanhin poikansa oli edustamassa perhettä kirkkoraadille. Hän teki
sen erityisistä syistä; jo senkintähden, että August tulevaisuudessa
aikoi perustaa sikarikaupan, josta hän jo edeltäkäsin uneksi.

Konrad oli siitä hyvin iloissaan, sillä hän ei todellakaan uskonut
kummankaan lupaavan nuorukaisen osaavan surra, enempää kuin hän sitä
uskoi vanhuksestakaan; mutta eihän hän voinut estää hänen tuloaan.
Ensin hän oli aikonut istuutua lasten kanssa samoihin vaunuihin, mutta
viime hetkessä otti hän sentään eri ajurin itselleen ja ajoi heidän
jälessään. Hän teki sen kahdesta eri syystä: ensinnäkin siksi, ettei
ruumissaatto näyttäisi niin köyhältä ja toiseksi siksi, ettei hän
tahtonut istua Josefan vieressä tai vastapäätä häntä. Häntä johti
selittämätön pakko, jota vastaan hän turhaan taisteli. Hän pelkäsi
Josefan katsetta, mutta ei sitä, joka ennen niin kummallisesti oli
häntä seurannut, vaan toista, joka häneen vaikutti mahtavasti ja josta
hän luuli näkevänsä veljensä silmäyksen. Tänään oli hän ensi kerran
huomannut tuon yhtäläisyyden, ja se ajatus, että hän ehkä todellakin
oli Juliuksen lapsi, seurasi häntä koko matkan hautausmaalle asti.
Hän painautui selkänojaa vastaan ja mietti, mitä Julius tekisi, jos
todellakin niin olisi ja hän jonakin kauniina päivänä saisi siitä
tiedon. Mutta ehkä hän sen jo aavisti, ehkä juuri sentähden oli ottanut
onnettoman lapsen taloonsa.

Konrad luuli huomanneensa suuren muutoksen tapahtuneen veljensä
luonteessa: hän oli käynyt lempeämmäksi samalla kuin painava
vaiteliaisuus näytti häntä vaivaavan; se todisti sisällistä taistelua.
Ehkä se oli parempi minuus, joka vähitellen nousi voittamaan
itsekkäisyyttä. Konrad tunsi nyt olevansa valmis osoittamaan hänelle
jonkinlaista myötätuntoisuutta.

Paluumatkalla tapasi hän sattumalta Juliuksen. Komeat maahanpaniaiset,
joitten kunniaksi pastori oli valmistanut erinomaisen puheensa, olivat
koonneet suuren ihmisjoukon hautausmaalle. Oikeastaan se oli soitto,
joka oli houkutellut sekä nuoret että vanhat paikalle. Juhlallisuus
oli loppunut ja surevat riensivät uteliaitten kanssa kadulle. Tämä
hautausmaa oli hyvin vanha; se sijaitsi aivan Berliinin aluskunnan
vieressä. Juuri kun pastori oli nousemaisillaan vaunuihinsa, huomasi
hän veljensä ja rupesi viittaamaan häntä luokseen, ajaakseen yhdessä
hänen kanssaan. Ja koska ajoneuvot seisahtuivat aivan rinnakkain, astui
Konrad pois ja istuutui Juliuksen viereen.

-- No, kuinka oli? kysyi hän, kun vaunut olivat lähteneet liikkeelle.
-- Miestä mahdettiin hyvin rakastaa... ainakin hautaussaatosta
päättäen. Toivottavasti eivät kaikki olleet sukulaisia, joitten silmiin
ilo perinnön saamisesta oli heruttanut kyyneleitä. Hänhän kuuluu
jättäneen paljon jälkeensä.

Pastori ei heti vastannut. Hän oli vilpittömästi ilostunut tavatessaan
veljensä ja vielä enemmän iloitsi hän siitä, että tämä köyhälle kansan
lapselle oli osoittanut viimeisen palveluksen. Mutta sitäpaitsi
liikkui hänen mielessään tänä hetkenä toinenkin ajatus: tieto siitä,
että hän vainajan haudalla oli puhunut sisintä vakuutustaan vastaan.
Konradin sanat olivat taaskin sen herättäneet. Hän ei voinut kärsiä
niiden ivaa, ja kuitenkin hän tunsi, että ne olivat todet. Hetkisen
hän äänetönnä katseli ulos vaunun ikkunasta. Sitte hän omia ajatuksia
tukahduttaakseen tai estääkseen niitä arvaamasta, itsetietoisesti
virkkoi:

-- Sen mukaan mitä minä näin, olivat he minuun hyvin tyytyväiset. He
itkivät kovasti ja se vahvistaa edellytystäni, että osasin oikeaan.
Luulen jo kerran selittäneeni sinulle, mikä mielipiteeni on tässä
suhteessa... Entä kävikö sinun toimituksesi hyvin?

-- Kiitos kysymästäsi. Siellä oli enimmäkseen lapsia... siitä
talosta missä Jannuschilaiset asuvat, mutta sitä puhtaammat ja
vastaanottavammat olivat heidän sielunsa. Sitäpaitsi ei ollut
musiikkia, joka tavallisesti on niin huonoa että se voi kuolleetkin
herättää. Paras kaikesta oli, etteivät surevat poikenneet ensi
kapakkaan huoliaan huuhtomaan, niinkuin tätä jaloa tapaa tavallisesti
nimitetään.

-- Syntyi hetken hiljaisuus; sitte Julius äkkiä kysyi:

-- Oliko Josefa siellä?

Ensi kerran kutsui hän veljensä kuullen häntä nimeltä; muuten kutsui
hän häntä vain "tytöksi". Konrad tarkasti häntä pitkään, voidakseen
hänen katseestaan päättää jotakin; mutta se oli kylmä ja välinpitämätön
niinkuin ennenkin. Hän kertoi sitte saatosta ja aikoi juuri tehdä
kysymyksen, kun Julius hänet ehkäisi.

-- Niin, vanhin poika on nyt saanut paikan kaupunginlähetyksessä...
minun välitykselläni... Hän on muuten herännyt poika, ja tekee
erinomaisen hyvän vaikutuksen. Hovisaarnaaja Bock on ottanut hänet
siipiensä suojaan. Tänään aamupäivällä kävi isäukkokin luonani.
Koetanpa tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Ensin Konrad hämmästyi, mutta sitte hän joutui niin iloiseen
mielentilaan, että sitä oli oikein vaikea vastustaa. Se arvokkaisuus,
jolla Julius puolusti isää ja poikaa, vähintäkään aavistamatta mitä
väkeä he itse asiassa olivat, huvitti häntä niin, että hän oli
purskahtamaisillaan nauruun. Mutta ohikulkijain tähden, jotka tietysti
eivät voineet ajatella papillisessa puvussa olevaa pastoria muuta kuin
vakavana, oli hän sitä tekemättä.

-- Sinua siis tarkoitettiin -- pässinpäällä, oli hän lisäämäisillään,
mutta nielasi ajoissa viime sanan.

-- Mitä sinä sanot? kysyi Julius, joka ei oikein ollut kuullut, vaunut
kun jyrisivät huonolla kivityksellä.

-- Hän kertoi minulle siitä, lausui Konrad kiireesti. Hän aikoi vielä
jatkaa samaa keskustelua, mutta jätti sen ja vaipui ajatuksiin, koskei
Juliuskaan näyttänyt olevan puhetuulella. Hänelle selveni monta
asiaa, joita ei hän tähän asti ollut voinut selittää. Siitä ei ollut
epäilystä, että Bock oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja August
Jannuschilta urkkinut kaikellaisia tietoja, saadakseen lisää aineksia
häntä vastaan. Silloin Bock totisesti oli saanut käsiinsä oikean
miehen. Vihdoin ei Konrad voinut pidättyä.

-- Vanha Jannusch ja hänen poikansa ovat yhtä suuria laiskureita kuin
pettäjiä, alkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- Miten sinä sen voit todistaa? kysyi pastori, joka ei voinut salata
hämmästystään.

Konrad antoi muutamia viittauksia, joista ei Julius juuri näyttänyt
ilostuvan. Hän suututteli jo sitä, että hän mahdollisesti Bockille oli
suosittanut kelvottoman ihmisen. Sentähden hän suuttuneena katkaisi
keskustelun ja huomautti, että ihminen joskus voi erehtyä; pääasia
olisi, miten August Jannusch käyttäytyisi; eihän Konrad sitäpaitsi
saattanut tietää eikö hän ehkä vielä pahemmin ollut erehtynyt Josefan
suhteen. Ne olivat muuten vain tyhjiä lauseita.

Viime sanoja ei Konrad täysin käsittänyt. Hän rupesi ajattelemaan
että hänen veljensä niillä ehkä oli tarkoittanut jotakin erityistä.
Samassa Julius pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua oikeauskoisessa
sanomalehdessä olleesta kirjoituksesta. Se oli hänen äänenkannattajansa
ja hän sen tilaaja. Konrad oli jo odottanut tätä. Hän kysyi, eikö
Julius ajatellut niinkuin hänkin, että kirjoitus oli syntynyt Bockin
toimesta. Pastori kohautti olkapäitään; varmaa vastausta hän ei voinut
antaa. Mutta eihän se olisi ollut kummallista, jos niin olisi ollut.

-- Jokaisella puolueella on oma mielipiteensä siitä, mikä on kansalle
parhaaksi, jatkoi hän. -- Ja sanoinhan minä sinulle heti, että vielä
saisit pelätä Bockia. Hänen vaikutuksensa ulottuu aina korkeimpiin
piireihin.

Vaunut seisahtuivat Juliuksen asunnolle.

-- Sinun sijassasi en ottaisi vastaan vaalia, vaan kieltäytyisin
vapaaehtoisesti. Ainahan sitä jonkun syyn löytää. Näkemiin asti.

Hän ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja nousi, astuakseen alas
vaunuista.

-- Oikeinko sen sanot täydellä todella? kysyi Konrad, joka, vaikka hän
tiesikin heidän mielipiteensä vastaisiksi, ei tänä hetkenä voinut pitää
veljensä sanoja järkevinä.

-- Tietysti, vastasi Julius, joka jo seisoi kadulla. Sitte hän vielä
kerran pisti päänsä sisään vaunujen ovesta ja kysyi: -- kai Josefa jo
tänään tulee meille?

Koska Konrad vain päätään nyökäyttämällä vastasi siihen, heitti pastori
oven kiinni, antoi kuskille juomarahaa ja käski häntä ajamaan eteenpäin.

Pastori oli viipynyt monta tuntia poissa kotoa. Tätä aikaa oli Klaudina
käyttänyt hyväkseen ja toimittanut muutamia asioita. Erittäin hyvä
oli myöskin, ettei Josefa ollut kotona. Ennen lähtöään oli Klaudina
kieltänyt Liinaa puhumasta mitään ja huomauttanut, että hän muka aikoi
valmistaa odottamattoman ilon, jota ei talon isännän edeltäpäin pitänyt
saada tietää. Siinä suhteessa oli Julius tavattoman utelias, eikä hän
todellakaan tietänyt, mitä selityksiä hänen olisikaan täytynyt käyttää.
Tiesihän hän, etteivät kuolleet äkkiä rupea elämään, mutta joku sattuma
olisi sentään voinut tuoda pastorin välillä kotiin.

Ensi työkseen läksi Klaudina sen tytön luo, joka ennen Liinaa kauvan
aikaa oli palvellut pastorilla. Matkalla oli hän ostanut leivoksia
ja muutamia pieniä kapineita lapsia varten, koska hän tiesi niitä
olevan. Päästyään matkansa määrään, erääseen maitokauppaan, oli pieni,
pyöreähkö nainen suurimmalla ystävällisyydellä ottanut hänet vastaan
ja istuttanut hänet kunniapaikalle, kammarin sohvaan. Pikku rouva
oli vallan riemuissaan eikä kulunut aikaakaan, ennenkuin pääasia jo
alkoi selvitä. Se tapahtui ikäänkuin leikinteolla; kansannaisena ei
rouva ymmärtänyt epäillä, vaan iloitsi suuresti siitä, että häntä
muistettiin. (Klaudina oli tuonut pastorilta paljon terveisiä ja
viitannut siihen, että tämä jo kauvan oli kehoittanut häntä käymään
täällä.) Rouvan sydän heltyi ja samalla hänen kielensä. Tosin siinä
lausuttiin asioita, jotka eivät juuri olisi miellyttäneet pastorin
korvaa. Mutta sitähän Klaudina oli tarkoittanutkin.

-- Miksen minä muistaisi Barbara Sinaa, oli puhelias nainen sanonut.
-- Hänhän kävi talossa yhtämittaa kuuden vuoden aikana ja kuului aika
tavalla pettäneen pastoria. Sillä myöhemmin tuli ilmi, että hän oli
juutalainen. Kukaan ei voinut sitä nähdä hänen ulkomuodostaan, mutta
luulen minä sentään, että pastori sen tiesi... Näin minä hänen pienen
tyttönsäkin, niin se oli kaunis kuin kuva. Ja kun se oppi kävelemään,
niin se tuli mukaan ja oli kyökissä. Lapsen isästä puhuttiin
kaikenlaista, sillä Barbara ei ollut naimisissa, vaikka hän sanoi
olevansa; hän luuli muka siten paremmin saavansa paikkoja. En minä
tahtoisi pahaa puhua, mutta meidän pastoriammekin epäiltiin. Ajatelkaa:
pappia!... Kristitty se ainakin oli mahtanut olla. Kerran luultiin
hänen varastaneen, kaksi viikkoa hän oli poissa talosta. Silloin
kävi pastori itse noutamassa hänet takaisin, sillä siivotessa olikin
kadonnut seteliraha löytynyt... Kummallista oli, että hän sitte äkkiä
perusti pienen ramukaupan ja meni naimisiin kristityn työmiehen kanssa.
Kummallakaan heistä ei ollut mitään. Huhuttiin, että herra pastori...
Mutta se oli varmaankin vain kristillistä rakkautta...

Klaudina lahjoitti sitte rahan jokaisen lapsen säästölaatikkoon ja
lausui jäähyväiset, luvaten pian tulla takaisin. Nyt hän ymmärsi,
minkätähden Josefa heti oli löytänyt tien kyökkiin.

Sieltä suuntasi hän kulkunsa Bockin luo. Hovisaarnaaja hämmästyi
suuresti, kun hän äkkiä näki hänen astuvan eteensä. Ensin luuli hän
hänen tulleen pastorin asialle, mutta sai pian tarpeelliset selitykset.

Tietysti ei puhuttu muusta kuin Konradista. Tämä retki oli Klaudinalle
ollut aika vaikea, mutta hänen pirullinen halunsa herättää riitaa ja
loppuun saakka jatkaa alotettua työtä, oli vihdoin hajoittanut kaikki
arvelut. Hänellä ei enään ollut jälellä kuin vähän aikaa, joten hänen
aivan lyhyesti oli täytynyt toimittaa asiansa; mutta siitä huolimatta
oli Bock hänen lähtiessään painanut hänen kättään ja luvannut ankarinta
vaitioloa. Sen kautta oli hän saanut varman vakuutuksen siitä, että hän
asteli kirkon ja oman onnellisuutensa tietä.

Juliuksen tullessa kotiin, meni hän niinkuin tavallisesti hänen
mukaansa työhuoneeseen, auttaakseen häntä riisumaan yltään papinpukua.
Sitä tehdessään katsahti hän kelloa: pastori oli viipynyt poissa
tasan neljä tuntia. Ei mistään olisi voinut huomata Klaudinan olleen
kaupungilla, mutta hän huomasi paikalla, että Julius oli huonolla
tuulella. Sentähden piti hän velvollisuutenaan kohdella häntä niin
rakastettavasti kuin suinkin. Kummallista oli, ettei hänen ulkomuotonsa
vastannut hänen käytöstään; hän kysyi, niinkuin tavallisesti, oliko
jotakin tapahtunut sekä sanoi tahtovansa kahvia ja jatkoi sitte samassa:

-- Meidän taitaa täytyä auttaa Josefan sisaruksia jollakin tavalla...
Se johtui tiellä mieleeni. Vanhus ja hänen poikansa eivät näy kelpaavan
mihinkään. Ainakin olen kuullut heistä asioita, jotka asettavat huonoon
valoon koko joukon.

-- Mitä sinä puhut! Sitäpä ei olisi heistä uskonut, huudahti Klaudina,
laskeutuen maahan ja pannen hänen jalkaansa tohvelit. Hänen oli
nimittäin vaikea itse saada ne ylleen ja hänen mielensä kävi sitä
iloisemmaksi, jota mukavampi hänen oli olla.

-- Niin, kristillistä rakkautta pitäisi muutamissa tilaisuuksissa
käyttää suurella säästäväisyydellä, virkkoi hän taaskin. Vaikkei hän
olisi tahtonut myöntää veljensä olevan oikeassa, niin hän, vastoin
tahtoaankin, oli luottamaisillaan hänen sanoihinsa. -- Sinä voit joskus
käydä heitä katsomassa, jatkoi hän. -- Tai ehkä he tulevat tänne...
Puhutaan sitte siitä tarkemmin.

Klaudinaa kummastutti suuresti tämä äkkiä herännyt huolenpito. Hän ei
sentään millään tavalla sitä näyttänyt. Mutta nuolen nopeudella lensi
hänen päähänsä ajatus, että hän ehkä alusta asti oli tietänyt, että
Josefa oli hänen lapsensa, ja että hän nyt vain kourin kynsin pyrki
sitä salaamaan maailmalta. Klaudina ei milloinkaan ollut tuntenut
sellaista tyydytystä kuin tänä hetkenä ja oikein hänen oli vaikea
näyttää tyyneltä. Hänen salaisuutensa oli kuin harvinainen myrkky, jota
pitää säilyttää piilossa, jotta se sitte vaikuttaisi oikein kamalalla
voimalla. Vastaiseksi päätti hän jättää asian sikseen, vaikka tosin
saattoi olla hyvä joskus koetellakin pastoria.

-- Sepä oikein hauska, lausui hän lempeästi ja ystävällisellä äänellä.
-- Minusta on tavattoman hyvä, että niin pidät huolta pienokaisista...
Entä Josefa, tuleeko hän jäämään meille sen jälkeenkin kun hän on
kastettu? lisäsi hän hitaasti ja koetti syrjästä tarkastaa hänen
kasvojaan.

-- Miksi sinä sitte sitä kysyt? sanoi Julius, avatessaan muutamaa
kirjettä pöydän ääressä.

-- Odota hetkinen, virkkoi Klaudina, otti hänen saappaansa ja
virkapukunsa ja katosi. Muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin
ja toi kahvia.

-- Palataksemme takaisin asiaan, alkoi hän sitte, -- niin tyttö
oikeastaan pitäisi lähettää Siloahiin [langenneitten lasten koti
Pankovassa likellä Berliiniä]... Hän oli odottanut, että hänen sanansa
tekisivät suuren vaikutuksen, mutta kääntymättä tai edes katsettaan
kohottamatta leikkasi pastori auki kotelon, joka oli hänen kädessään,
ja avasi tyynesti kirjeen.

-- Tyhmyyksiä, virkkoi hän kirjeensä äärestä. -- Lapsi näyttää yhtä
hyvältä ja viattomalta kuin tuhannet muut lapset, jotka kauneissa
puvuissa äitiensä rinnalla astelevat katuja. Siihen ei tarvita
suurtakaan ihmistuntemista; sen huomaa heti ensi katseelta. Ei pidä
köyhistä ja kurjista heti paikalla uskoa pahinta... Mutta mikä sinut
panee ajattelemaan juuri _sitä?_

Hän laski kirjeen kädestään, nousi ja astui sohvapöydän ääreen,
seisoalta kaataakseen itselleen kahvia.

-- No, no -- eihän se niin kummallista olisi... sellaisessa kaupungissa
kuin Berliini; tyttöhän on noita olentoja, jotka isättöminä saavat
elää koko elämänsä. Äidin hairahdus kantaa tavallisesti aikaiseen
hedelmiä. Hän seisoi aivan likellä pastoria ja tarkasti häntä taaskin
terävin katsein; mutta tälläkään kertaa ei hänessä saattanut huomata
mitään erityistä. Sen hän näki, että hän kerran pisti kätensä ottamaan
sokeria, vaikka hän juuri oli maustanut kahvinsa; mutta se saattoi olla
hajamielisyyttäkin.

-- Niin no, tapahtuuhan sellaista. Oppineet nimittävät sitä
perinnöllisyydeksi... Mutta vain erityisissä tapauksissa, lisäsi hän,
hörpättyään muutamia kulauksia.

-- Mutta jos se nyt tässä tapauksessa olisi totta, jos minä sinulle
sanoisin, että se on varma...

-- Niin sitä kuitenkin epäilisin.

-- Ja millä oikeudella?

-- _Uskoni_ sanoo sen minulle. Lopettakaamme tämä keskustelu.

Hän sanoi sen niin varmasti ja käskevästi ja niin vieraalla äänellä,
ettei Klaudina uskaltanut ruveta kyselemään enempää. Tänä hetkenä hän
todellakin herätti hänessä kunnioitusta; mutta samalla hän ymmärsi,
että Josefa polveutui pastorista; sillä hänen sanansa eivät olleet
tyhjää puhetta: isän vakuutus oli niissä noussut lastaan puolustamaan.
Jollei Klaudina olisi ollut nainenkaan, niin hänen paikalla olisi
täytynyt se ymmärtää ja käsittää. Pastori seisoi suorana; kupin hän oli
laskenut tarjottimelle. Hän kääntyi Klaudinaan päin, katseli häneen
vakavana ja varmasti ja lausui:

-- Toistan sen vieläkin: _uskoni_. Ymmärrätkö?... Jätä minut nyt yksin.

Niin kirkkaina ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt hänen kasvojaan.
Silmät loistivat, poskilla, jotka tavallisesti olivat verettömät,
viipyi hieno, punertava hohto; hän näytti ikäänkuin nuorentuneen.
Klaudina katseli häntä hämmästyneenä. Äkkiä hän hänen piirteissään
huomasi jotakin, jota ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt: niissä
oli jotakin, joka kummallisesti muistutti erästä ilmettä, joka
tuontuostakin näyttäytyi Josefan kasvoilla; sieramet laajenivat samalla
tavalla, huulet värähtelivät samalla tavalla; molemmilla oli sama
suuri katse. Pastorin käyrä selkäkin näytti tällä hetkellä oienneen;
nuorteana ja notkeana yleni hänen vartalonsa. Mutta kiivas verenkierto
oli matkaansaattanut muutoksen; sitä ei kestänyt kauvan; seuraavassa
hetkessä hän jo oli vanha ukko, joka vanhan tapansa mukaan hitaasti
istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, vitkastellen ojensi jalkansa
suoraksi ja suurella varovaisuudella teki kaikki, mitä teki.

Klaudina ei tahtonut lähteä ennenkuin hän oli saanut edes jonkinlaista
tyydytystä; sillä hän oli hänelle tällä kertaa enemmän suuttunut kuin
hän häntä pelkäsi. Hänen vakuutuksensa mukaan tämä oli vain moraalinen
puuska, joka pian asettuisi.

-- Uskosi on kaunis todiste mielesi jaloudesta; minä nyt en mistään
hinnasta tahtoisi ryöstää sitä sinulta, alkoi hän pitkän vaitiolon
jälkeen. -- En minä tarkoittanut kuin hyvää -- tämän talon kunniaa,
jonka palveluksessa olen... Oletko lukenut, mitä kirjoitetaan
veljestäsi? virkkoi hän äkkiä. -- Joko saan ottaa pois kahvivehkeet?...
Julius nyökäytti siihen päätään ja Klaudina jatkoi: -- minusta se on
ikävää jo sinun nimesi tähden. Mutta jos oikein ajattelee asiaa...

-- Älä sinä huolehdi veljeni puolesta... Mene nyt, puuttui Julius
ärtyisästi puheeseen.

Nyt Klaudina todellakin hämmästyi, sillä hän oli juuri toivonut sillä
tavalla palauttavansa Juliuksen hyvän tuulen; ja sensijaan hänelle
selvästi osoitettiin, että pastorin mielipiteet tässäkin suhteessa
olivat muuttuneet. Hän ei enään sanonut mitään, mutta ovea kohti
astuessa, saattoi selvästi lukea vastauksen hänen kasvoistaan.

Kun Josefa tunnin kuluttua saapui kotiin, otti Klaudina hänet
ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle kahvia ja kakkua, niinkuin
oli luvattu, jos hän pian palaisi. Uutta surupukuaankin hän vielä sai
pitää yllään. Hänelle oli todellakin ostettu sellainen, jotakin halpaa
kangasta. Sitte Klaudina, niinkuin tavallisesti tähän aikaan, vei hänet
huoneeseensa opettaakseen häntä.

Seuraavan viikon alussa piti kastamisen tapahtua kirkossa vastapäätä.
Julius oli itse päättänyt suorittaa toimituksen. Aamupäivällä oli
Jannusch antanut aikomukselle isällisen siunauksensa, tietysti
sillä hiljasella edellytyksellä, että kirkko ymmärtäisi antaa
tarpeellista arvoa tälle, hänen käsityksensä mukaan, erinomaiselle
jalomielisyydelle, ja pitää huolta hänen, isänkin, ruumiillisesta
toimeentulosta: sielun tilasta välitti hän vähemmin. Hänelle oli vallan
yhdentekevää, minkäuskoinen hänen tytärpuolensa oli. Pääasia oli kirkon
voittaminen.

Augustin tulevaisuus oli turvattu; nyt täytyi vain hankkia hänelle
itselleen ja Antonille yhtä hyvä ja helppo toimeentulo. Hän oli jo
ajatellut, että "paha poika" olisi pitänyt toimittaa yhteen niistä
kahdeksasta kulkevasta kööristä, jotka kiertelevät Berliinin ristiin
rastiin ja pihoissa laulavat kokoon rahaa kaupunginlähetykselle; mutta
hän pelkäsi, ettei Anton osaisi pysyä kurissa, sillä Pikku oli hyvin
kateellinen muitten etuoikeuksille ja tuppasi kovasti tappelemaan.
Itse ajatteli ukko Jannusch jotakin johtajantointa, jossa hän
arvokkaasti saattaisi edustaa kirkkoa. Mieluinten hän olisi ruvennut
toimittamaan hurskaan kaupunginmatkustajan virkaa. Silloin hän olisi
saanut haeskella kastamattomia lapsia ja vihkimättömiä aviopareja,
pakoittaakseen heitä taipumaan kirkollisten tapojen alle.

Miten korkea tehtävä hänellä silloin olisi ollut ja miten arvokkaasti
hän olisi koettanut kantaa mustaa pukua valkeine kaulaliinoineen!
Silloin hänen puhelahjansa olisivat paisuneet, mieltä täristyttävin
sanoin hän olisi paljastanut tämän kaupungin syntisyyden. Ja
virkatoimien lomassa olisi silloin tällöin ilmestynyt hetkinen, jolloin
olisi voinut pistäytyä kapakan ystävälliseen kulmaan, vaipumaan
mietteisiin oman sielunsa tilasta.

Josefa oli Klaudinan mielestä suuresti edistynyt siitä kuin he alkoivat
lukea. Edistys ilmaantui pääasiallisesti siinä, että tarkkaavainen
oppilas virheettömästi osasi kaikki ulkoläksyt ja väsymättömyydellä
koetti osoittaa kuuliaisuutta ja täyttää kaikki käskijättärensä
toiveet. Hän istui puoliyöhön asti siinä huoneessa, jossa hänen
vuoteensa seisoi, pienen lampun ääressä syventymässä katkismuksen
henkeen. Kaikki tuntui hänestä niin uudelta ja käsittämättömältä, että
hän kyllä sanoja lukiessaan oppi ne ulkoa, mutta sisältöä ymmärtämättä.
Sitä ei hän itse asiassa pyytänytkään. Lapsellinen kunnianhimo tahtoi
vain näyttää, että hän osasi olla kiitollinen: hän tahtoi illalla,
painaessaan väsyneen päänsä tyynylle, tuntea, että hän oli täyttänyt
velvollisuutensa, josta seuraavana päivänä saattoi odottaa kiitosta.

Henkinen väsymys, joka oli ruumiillista paljon suurempi, uuvutti
hänet vihdoin uneen, mutta unessa alkoi jälkivaikutus, ja kaikki
mitä hän päivällä oli oppinut, hyöri ja pyöri hänen mielessään. Pää
raskaana kuin lyijy hän heräsi, yön kummitusten yhä ajaessa takaa.
Koko päivän hän sitte koneentapaisesti teki työtä, edellisen illan
vaikutusten huumaamana. Ja häärätessään pienissä askareissaan vaivasi
hän muistoaan ja pakoitti ajatuksiaan aina samaiseen läksyyn, joka
oli annettu hänelle opittavaksi. Hän sopersi ja puheli puoliääneen
itsekseen, niin että Liina kyökissä kummastuneena kääntyi katselemaan
häneen tai tuontuostakin naurahti ja virkkoi: "kun eivät vielä tekisi
häntä hulluksi". Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet niihin
tehtäviin, joita hänelle annettiin. Jo muutamien päivien kuluttua
kävi hän kummallisen hajamieliseksi. Se oli seuraus yksinomaan siitä
taivaallisten hurskaiden asiain sekasotkusta, jota keinotekoisesti
tyrkytettiin hänen päähänsä.

Koko hänen aikaisempi kasvatuksensa, vapaa, kahleeton elämä, jota hän
oli viettänyt, vastustivat nykyisiä uskonnollisia vaikutuksia, ja
kuitenkaan ei hän päässyt niistä vapautumaan. Oli ikäänkuin opiumihuume
vähitellen olisi juovuttanut hänet ja saattanut hänen olentonsa
tahdottomuuden tilaan. Raamatunlauseet, virret ja uskontunnustukset
tuottivat hänelle sitäpaitsi tavattoman paljon työtä, sillä oppiminen
oli hänelle vaikeaa, koskei hänellä ollut laisinkaan myötäsyntynyttä
taipumusta noihin asioihin: äidin veri ja uskonto olivat perintönä
kulkeneet lapseen. Ainoina yllykkeinä olivat pelko ja se luulo, että
jos hän on kristitty, niin sekä hänen että sisarusten käy paremmin.

Ensinnäkin antoi Klaudina hänen kertoa, miten hautajaisissa oli ollut
ja minkä vaikutuksen Konradin puhe oli tehnyt.

-- Vai puhui hän kauniisti... Ja katseli välillä sinuun?

-- Kyllä, jopa useinkin ja silloin hänen sanansa aina niin koskivat
minuun, että minun taas uudestaan piti ruveta itkemään, vastasi Josefa,
asettaen kätensä ristiin pöydälle, niinkuin oli käsketty.

-- Hyvä. Mutta tiedäthän sinä, että hän vaan teeskentelee eikä
oikeastaan ole ensinkään kristillismielinen. Pian tulee olemaan niin,
ettei hän enään kuulukkaan kirkkoon.

-- Niin, minä tiedän sen. Te olette jo usein kertonut sen minulle,
neiti Schaff. Kaikki, jotka siellä olivat, sanoivat etteivät he pitkiin
aikoihin olleet kuulleet niin kauniisti puhuttavan haudalla. Hän sanoi,
että Herra Jesus niin rakastaa lapsia ja että hän aina on ollut köyhien
ystävä.

Klaudina ei voinut panna siihen mitään vastalausetta, vaan sanoi
kiireesti:

-- No, ja sinä katselit häneen yhtä usein, eikö niin?... Mitä sinä
silloin ajattelit?... Katso minua silmiin ja mieti mikä asia se on,
joka sinun pitää teroittaa mieleesi...

Hänen silmänsä tuijottivat läpitunkevalla katseella tytön kasvoihin.

-- Se, että hän huoneessaan minua suuteli. Olihan se niin?

-- Hyvä on, että pysyt totuudessa... No, saneleppa sitte läksysi...
Ensinnä siis: mikä kaste on?

Josefa rupesi sujuvasti ja kiireellä latelemaan ensi lauseita. Niissä
ei ollut korkoja eikä äänen painoja, mutta hän ei jättänyt pois
sanaakaan. Kädet olivat yhä ristissä pöydällä, silmät kääntyivät
vuorotellen oikealle, vuorotellen vasemmalle, huulet sopottelivat
lakkaamatta. Hän teki siinä omituisen vaikutuksen. Puute, köyhyys, suru
ja valvotut yöt olivat kyllä ennenkin häntä kalventaneet, mutta vielä
kalpeammalta näytti hän nyt mustassa puvussaan. Hän leperteli läksyään
melkein yhtä välinpitämättömästi kuin henkisesti takapajulle jäänyt
lapsi, jonka oppiminen kuulijassa herättää yhtä paljon sääliä, kuin se
loukkaa hänen korvaansa.

Käsivarret ristissä kuunteli Klaudina, kunnes hän oli lopettanut.

-- Sinä osasit hyvin, virkkoi hän sitte. -- Huomisillaksi saat läksyksi
viidennen pääkappaleen. Ja sitte saat virren... Ehkä sinua huvittaa
kuulla, että sisaristasi myöskin pidetään huolta. Herra pastori tahtoo
niin... Nimittäin sillä ehdolla, ettet sinä taas rupea itsepintaiseksi,
lisäsi hän kiireesti, kun Josefalta samassa oli päässyt ilonhuudahdus.
-- Siis vieläkin kerran, alkoi hän hetkisen kuluttua: -- huomaa, mitä
sinulle eilen sanoin: jos sinut kutsutaan tuonne sisään ja siellä on
paljon väkeä, muitten muassa myöskin tohtori Baldus; ja jos herra
hovisaarnaaja -- se on se herra, joka samana iltana kuin tulit taloon,
kysyi, oletko käynyt kirkossa -- jos tämä herra siis tarttuu käteesi
ja kysyy: kuka niistä, jotka ovat tässä huoneessa, on tehnyt sinulle
pahaa... Mitä sinun silloin tulee vastata?

Josefa ei sinä hetkenä edes katsonut Klaudinaan. Hänen silmänsä
harhailivat pitkin huonetta, ikäänkuin apua anoen. Hän koetti ikäänkuin
voimien ponnistuksella johdattaa mieleensä jotakin, joka oli unohtunut.

-- No... sepä kestää. Jos sinä taas lankeat entisiin tapoihisi, niin
pikku siskojen täytyy nähdä nälkää kotona. Senkötähden olet oppinut
ulkoa pyhät sakramentit, ettet edes tietäisi, että kiitollisuus on
kristityn velvollisuus? Sano, ketä sinun silloin pitää osoittaa?

-- Herra tohtori Baldusta, vastasi tyttö viivytellen.

-- Entä mitä sinun samalla pitää sanoa?

-- Hän.

-- Niin, se on oikein. Suokoon Jumala, ettet tuottaisi häpeää tälle
talolle. Sitte saat anteeksi kaikki omat syntisi, ja äiti-vainajasikin
synnit tulevat anteeksi annetuiksi. Mutta sitä sinun ei tarvitse
itkeä...

Josefa itki todellakin; äitiä muistaessa herui hänen silmiinsä
kyyneleitä, jotka tänä päivänä olivat tavallista kuumemmat. Kaikki
hänen aivojaan kiduttavat luvut ja läksyt olivat synnyttäneet häneen
kiusallisen tunteen, joka kyynelten mukana suli lieventäväksi tuskaksi.
Silmät vielä kosteina otti hän kirjan, suuteli Klaudinan kättä,
niinkuin oli käsketty ja läksi huoneeseensa.

Pastori tuli samassa käytävään mennäkseen kyökkiin. Hän näki
Josefan, vaikkei tyttö huomannut häntä, ja seisahtui. Pelkäsikö hän
menneisyyden varjoja, aikoiko hän väistyä niiden tieltä, vai eikö hän
enään uskaltanut katsoa lasta silmiin, sitte kun hänen rinnassaan oli
liikahtanut tuo ensi tunne? Äkkiä hän kääntyi takaisin ja meni sinne,
mistä oli tullutkin.



Seitsemäs luku.


Samaan aikaan huomasi Konrad, että hänen persoonansa oli tullut
julkisen taistelun -- jossa tosin taisteltiin yksin henkisillä aseilla
-- keskipisteeksi. Useimmat lehdet olivat painattaneet tuon häntä
vastaan tähdätyn kirjoituksen, ja liittäneet siihen muistutuksia, kukin
poliittisen ja kirkollisen katsantokantansa mukaan. Muutamat lehdet
olivat siihen viitanneet aamunumerossaan, ottaakseen iltanumerossa
asian tarkemman tutkimuksen alaiseksi. Uteliaisuudesta oli Konrad
mennyt erääseen kahvilaan, jossa hän suurella tyyneydellä oli
syventynyt sanomalehdistöön. Vilkkaasta erimielisyydestä päättäen,
näytti hänen nimensä vielä seuraavinakin päivinä joutuvan monin kerroin
mainittavaksi. Nämät hyökkäykset eivät itse asiassa osottaneet muuta,
kuin että mielipiteiden luku aina oli yhtä suuri kuin henkilöidenkin;
ja jokainen vaati omalle mielipiteelleen suurinta tunnustusta. _Se_
oli samaa vanhaa, tuhatvuotista uskonsotaa, joka muuttaa rakkauden
vihaksi; uskonnon verinen Kainin-merkki leijaili yhä kansojen päiden
päällä, antaakseen viimeisen kirkon raunioilta merkkiä uuden taistelun
alkamiseen.

Kotiin tultuaan tapasi Konrad kirjeen erään arvossa pidetyn lehden
toimitukselta, jossa häntä pyydettiin julkisesti esittämään, mikä hänen
kantansa oli asiassa; hänelle luvattiin lehden palstoilla tilaa niin
paljon kuin hän tahtoi. Hän vastasi paikalla, ettei hänen periaatteensa
valitettavasti sallinut hänen ryhtyä sanomalehtiväittelyihin. Uskonoppi
oli omantunnon asia; hänelle oli tarpeeksi se tieto, ettei hän koskaan
ollut rikkonut kristinoppia vastaan. Häntä johti yksin periaate: tee
oikein, äläkä pelkää ketään.

Oli hänelle tullut vielä muitakin kirjoituksia. Muutamat
seurakunnan-neuvoston jäsenet sekä pari hyväntahtoista seurakuntalaista
olivat hänelle vakuuttaneet myötätuntoisuuttaan sekä kehoittaneet häntä
pysymään kiinni vaalissaan. Eräs postikortti oli täynnä solvauksia ja
alla seisoi "vartija". Konradin onnellinen luonne sai hänet hymyilemään
koko asialle ja kristillisen suvaitsevaisuutensa osoitteeksi heittämään
kirjoitukset paperikoriin.

Hänen isänsä ja Hedvig tiesivät kaikki. Käydessään vanhassa pappilassa
sai hän sen kuulla. Hedvig suri ja murehti, että asiat olivat
kääntyneet niin epäsuotuisiksi ja että Konrad ehkä taas heiltä
riistettäisiin. Hän näytti kalpealta, sillä hän oli koko päivän
harmitellut ja ollut levoton. Konrad koetti hellästi häntä rauhoittaa
ja kun hän katseli hänen suruisiin silmiinsä, huomasi hän hänen salaa
vuodattaneen kyyneleitäkin tähtensä. Mutta vanhus sulki poikansa
syliinsä ja rohkaisi häntä. Maalaispastori oli vasta poikineen käynyt
heillä; he olivat lähettäneet paljon terveisiä Konradille. Agata ei
ollut tullut, sillä hän oli tahtonut säästää serkkuansa kiusallisesta
kohtauksesta; mutta hän toivoi pian taas saavansa ilon viettää täällä
hauskan illan Konradin seurassa.

Oskar oli todellakin pitänyt sanansa ja tullut pappilaan, jopa
aivan siistin ihmisen näköisenä. Hän ei ollut voinut olla heti
uudistamatta uutta pukuaan, koska hänelle sitäpaitsi vielä oli
jäänyt jälelle kaksikymmentä markkaa. Tuntiessaan taas olevansa
gentlemanni, oli hän paikalla hankkinut pullon viiniä ja sen kanssa
niellyt muutamia tusinoita ostereita; se ruoka oli kyllä ennen ollut
hänelle rakkaampi kuin Jumalan kymmenet käskyt. Syynä tähän hänen
suureen tuhlaavaisuuteensa oli osaksi ollut palava halu taas kerran
nähdä kyypparien juoksevan, osaksi se, että hän tahtoi koota voimaa
pappilanretkeen. Käytyään sitte vanhan parturinsa luona, jolle
hän esitteli itsensä maatilanomistajana, ilmestyi hän näyttämölle
sangen onnellisessa mielentilassa, mikä hänen edellisen elämänsä
jälkeen tuntui sitä suloisemmalta. Vanhan ulkoasun kanssa oli hänen
käytöksensäkin niin varmistunut, ettei hän astunut sopivaisuuden
rajojen yli.

Tämän kaiken huomasi maalaispastori paikalla. Se häntä suuresti
harmitti, mutta hän alistui arvokkaasti välttämättömyyden alle, koskei
talon isäntä enempää kuin hänen tyttärensäkään siitä loukkaantuneet,
vaan päinvastoin kaikin voimin koettivat unohtaa menneisyyden ja
osoittaa ainoastaan rakastettavuutta. Mutta Oskar oli sitte ruvennut
voimaan pahoin, jonkatähden he molemmat olivat lähteneet pois
aikaisemmin, kuin aikomus oli.

Hedvig oli joksikin aikaa jättänyt huoneen; silloin vanha Baldus aivan
äkkiarvaamatta virkkoi:

-- Jos sinä olisit varakas, niin minä antaisin sinulle sen neuvon, että
kokonaan luopuisit kirkon palveluksesta.

Konrad hämmästyi. Niitä sanoja ei hän koskaan olisi odottanut isältään.

-- Minkätähden? kysyi hän ja lisäsi samassa: -- päinvastoin pitäisin
silloin velvollisuutenani koettaa kärsiä vielä enemmän, jotten sortuisi
rahan vallan alle. Vanhus nousi äkkiä ja astui hitain askelin,
vaivalloisesti, ovea kohti, joka vei etehiseen. Hän avasi sen ja
katsahti ulos. Sitte hän yhtä murtuneen näköisenä palasi takaisin
paikalleen. Keuhkot olivat kuuluvassa työssä.

-- Ei koskaan voi tietää, eikö siellä ehkä joku...

Yskäkohtaus esti häntä lopettamasta lausettaan. Se oli onttoa, kumeaa
yskää, joka tuli hänen rinnastaan, koukistaen koko ruumista. Tämä yskä
oli viime aikoina ollut hänen hiljaisena huolenaan. Vasaraniskujen
lailla kalkutteli se kulunutta koneistoa, jatkaen hävitystyötä. Konrad
tuki häntä ja soimasi häntä hellästi turhasta liikkumisesta.

-- Minä tahdon kertoa sinulle jotakin, alkoi vanhus taasen; -- olen
tullut siihen vakuutukseen, että kokonaisen ihmisiän aikana olen
uhrannut parhaat voimani turhaan asiaan. Ja minä pelkään, että sinun
käy samoin. Vieläpä pahemmin. Minä olen vasta haudan partaalla
saavuttanut vakaumukseni, mutta sinä astut vakaumuksesi johtamana
elämään ja saarnastuoliin... Sitä suurempi on pettymyksesi kerran
oleva. Sillä sinä et tule voittamaan mitään, vaikka tahtosi olisi
kuinka väkevä ja sydämmesi kuinka suuri. Kaikki ihmiset, joitten
tunteet ovat epätavalliset, ovat onnettomia ihmisiä, sillä heitä ei
koskaan ymmärretä. Niinkuin muinoin Kristusta, vastustaa heitä koko
maailma ja ilman osanottoa astuu tämä sama maailma heidän ohitsensa,
vaikka heidän tuhastaan sitte nousisikin tuhatkertainen kostaja.

Kun hän siinä tapansa mukaan, kädet ristissä ja silmät kiinni istui
vaipuneena tavattoman suureen ja leveään nojatuoliinsa, niin hän
näytti sangen pieneltä ja kutistuneelta. Sitä omituisemman vaikutuksen
teki hänen voimakas, hyvin säilynyt äänensä, ainoa, mikä ei ollut
sopusoinnussa hänen vanhuutensa kanssa. Vaieten Konrad häntä katseli.
Hän kuuli nyt jatkoa siihen, josta hänelle oli tehty viittauksia
ja jota oli koetettu selittää vissiksi, kummalliseksi luuloksi. Ja
kuitenkin puhui vanhus niin selvästi, niin järkevästi, niin tyynesti,
että häntä täytyi ihaella. Tänä hetkenä saattoi huomata, kuinka hän
nautti, saadessaan toiselle uskoa, mitä hän niin kauvan aikaa oli
kantanut povessaan.

-- Sanalla sanoen: en ole tehnyt mitään, joka olisi ollut ihmiskunnalle
hyödyksi, jatkoi hän entisellä hitaalla äänellään. -- Tänään haudattiin
mies, jonka maalliset jäännökset veljesi siunasi viimeisellä
siunauksella. Minä olin hänet kastanut, päästänyt ripille ja hänen
avioliittonsa vahvistanut kirkon siunauksella. Ja kuitenkin hän
kuoli kurjana koronkiskurina... Sadat ja tuhannet ovat nuoruudessaan
seisoneet edessäni puhtain mielin lausumassa uskontunnustustaan; he
ovat luvanneet pysyä Jumalalleen uskollisina ja täyttää pyhimmät
velvollisuutensa Jesuksen nimessä. He ovat tulleet vanhemmiksi,
lähteneet maailmalle ja unohtaneet kaikki. Heistä on tullut sitä ja
tätä, he ovat varastaneet ja ryöstäneet, pettäneet lähimmäistään,
rikkoneet avioliittonsa, he ovat nostaneet kätensä tekemään väärää
valaa. He ovat lähteneet sotaan murhaamaan, he ovat pilkanneet Jumalaa
ja julkisesti häväisseet samaa temppeliä, jossa he kerran hartaina
seisoivat. He ovat pahoin pidelleet isää ja äitiä, saattaneet oman
veljensä talottomaksi, tavarattomaksi ja nauraen yllyttäneet omia
lapsiaan syntiin... Ja yhtä sukupolvea on seurannut toinen ja minun
rakkauteni on yhä pysynyt entisellään, ja aina on maailman hyörinä
tappanut sen, mitä kirkossa Jumalan kunniaksi julistin. Pitäisikö
tämän kaiken rauhoittaa kuoleman hetkellä, poikani? Pitäisikö sen
muodostaa lopun siihen, joka alkoi Golgatan tuskilla? Ei, minä olen
pettänyt itseäni ja tuhansia muita. Minä saarnasin pimeydessä enkä
muistanut etsiä valkeutta. Minä näin vain puolikkaan ihmisyydestä, enkä
kokonaisuutta. Näin vain heikomman puolen; väkevämpi oli muualla: se
virui kurjissa asunnoissa, puutteessa ja surussa, himojen ja paheiden
keskellä, riippuvaisena itsekkäisyydestä ja raa'asta väkivallasta.
Antakoon Jumala, johon minä vakaasti ja horjumattomasti uskon,
siks'etten voi asettaa mitään muuta hänen sijallensa, minulle anteeksi
tämän suoruuteni. En voi menetellä toisin.

Tämä uskontunnustus oli enemmän kuin pelkkä tyhjä lause: se oli
kidutetun sielun viimeinen epätoivoisa huuto, sielun, joka nöyrästi
oli kärsinyt elämän tuskat ja nyt hartaasti rukoili vapahdusta. Hauta
oli auennut ja siitä nousi häntä vastaan toisen maailman kauhu: suuri
tuntemattomuus, joka muuttui hiljaiseksi liekiksi; se yleni taivasta
kohti ja loihti äärettömään avaruuteen valoisan ihmemaan, joka iäisenä
totuutena liiteli pois maailmasta.

Vanhus ei vieläkään liikahtanut; Konrad katseli häntä vaieten, syvällä
mielenliikutuksella. Äkkiä avasi hän silmänsä ja tähtäsi ne poikaansa,
ikäänkuin hän uudestaan olisi tahtonut palata elämään.

-- Olen viime aikoina paljon lukenut Darwinia, alkoi hän sitte. --
_Hän_ se on luonut uuden raamatun, jonka kautta ihmiskunta tulee
vannomaan, ja _hänen_ tunnustajansa tulevat vielä kerran seisomaan
kirkossa meidän sijoillamme.

He keskustelivat vielä jonkun aikaa samaan tapaan, kunnes vanhus äkkiä
rupesi puhumaan kuolemastaan, jonka likeisyyden hän aavisti. Hänen
hartain toivonsa oli saada olla läsnä kun Konrad vihittiin virkaansa.
Konrad koetti voimiensa mukaan poistaa hänen pahoja ajatuksiaan, kunnes
Hedvig tulollaan katkaisi heidän puhelunsa. Konrad ei enään viipynyt
kauvan. Hän läksi pois syvästi liikutettuna.

Seuraavat päivät kuluivat häneltä miltei yksinomaan tulevan
viran valmistuksiin. Hänen täytyi tutustua seurakunnan sisäisiin
asioihin, jotapaitsi hän nykyisten olosuhteitten vallitessa huomasi
tarpeelliseksi käydä tervehtimässä useita henkilöitä; sillä taistelu
sekä häntä vastaan että hänen puolestaan oli leimahtanut jo itse
seurakunnan keskuudessakin. Julkisuudessa sitä tosin saattoi huomata
sangen vähän, mutta salaa, perheissä, ravintolapöytien ääressä ja
pappispiireissä agiteerattiin sitä innokkaammin.

Kirkonvanhinten joukossa oli hänellä muutamia tavattoman ärtyneitä
vihamiehiä; nämät olivat kiireen kautta antaneet painattaa
ylipainoksia häväistyskirjoituksesta häntä vastaan, ja jakaneet niitä
seurakuntalaisille. Jollei hänen vaaliaan enään voitukaan ehkäistä,
niin se ainakin voitiin saattaa epäilyksen alaiseksi seurakunnassa;
sitäpaitsi voitiin ikäänkuin keinotekoisesti, kiertämällä, kaartamalla
herättää tyhmissä ihmisissä se luulo, ettei uuden pastorin kirkollinen
vaikutus lapsiin olisi siunausta tuottava. Täytyi siitä, vanhan
sananlaskunkin mukaan, jäädä jotakin jälkiä.

Tällä kaikella oli tietysti tarkoituksena antaa asianomaiselle
kirkolliselle virastolle aihetta ryhtymään asiaan. Konrad sai
kiertoteitä tiedon tästä, samoinkuin myös siitä, että hovisaarnaaja,
jolla seurakunnassa oli paljon ystäviä ja valtiollisia liittolaisia,
koetti persoonallisesti kaikkialla yllyttää mielet häntä vastaan.
Hovisaarnaajahan oli tuon lentokirjasenkin levittäjä.

Niin olikin todella asian laita. Bock oli väsymättä toimessa saadakseen
kokoon allekirjoituksia anomukseen, joka jätettäisiin konsistooriin
valituksena vaalia vastaan. Tässä toimessa auttoi häntä uljaasti
seminaarintirehtori Kickert, joka vain ani harvoissa tapauksissa unohti
esittää ohjelmansa uuden nuorison muodostamisesta.

Myöskin Adam Simmer oli ruvennut tämän, hänen vakaumuksensa mukaan
aivan oikean asian palvelukseen, mutta koskaan unohtamatta viitata
viiniensä hintaluetteloon ja niiden erinomaiseen hyvyyteen. Nämät
tässä yhteydessä tehdyt tarjoukset käänsivät vielä enemmän huomiota
puoleensa, kun Simmer vetosi luetteloonsa niistä jumalanpalvelijoista,
jotka jo olivat hänen uskollisia kauppatuttaviaan ja niihin
seurakuntiin, jotka hänen varastostaan tilasivat ehtoollisviininsä.
Muutamat näistä nyt hankittavista ostajista tulivat kuitenkin
päätöksissään jotenkin horjuviksi, nähdessään, että korollaaneläjällä
oli auttamaton taipumus häikäilemättä avata aivan tuntemattomienkin
ihmisten kirjakaappeja, laajentaakseen tietojansa niiden siteistä ja
selkäkirjoituksista.

Tässä agitatsioonissa karttoi Bock kuitenkin lausua kaikkea sellaista,
jota olisi voitu selittää persoonalliseksi panetteluksi, mitä nimittäin
moraaliseen puoleen tulee. Tietysti hän sangen mielellään olisi
koskettanut tuohon tuttuun mustaan pilkkuun, mutta varovaisena miehenä,
jonka julkiset puoluetaistelut ovat tehneet epäluuloiseksi, tiesi hän
vallan hyvin mitä seurauksia tuollaisesta epäluulosta saattaa olla.
Sitäpaitsi hänen uskotuittensakin joukossa löytyi ihmisiä, joihin ei
voinut luottaa ja joita ei puoluekiihkokaan ollut saanut niin hurjiksi,
että he olisivat sallineet tahrata vastustajansa kunniaa. Juliuksen
osanotto oli myöskin hämmästyttänyt häntä ja perinpohjin mietittyään
asiaa, oli hänen täytynyt myöntää, etteivät todistukset sentään olleet
sellaiset, että niiden nojalla olisi voinut tehdä täydellistä syytöstä.

Klaudinan käynti oli vasta laajentanut hänen näköpiiriään ja
osoittanut mitä tietä oli astuttava, jotta asia saataisiin päättymään
kirkolle arvokkaalla tavalla. Koska kaikki tässä tapauksessa riippui
Josefasta, niin Klaudina oli esittänyt hänelle suunnitelman, jota
vastaan ei voinut tehdä mitään muistutuksia; jo siitäkin syystä,
että Klaudina varmaan oli vakuuttanut Josefan itsensä tahtovan
julkisesti todistaa Konradia vastaan. Tämä Klaudinan vapaaehtoinen
avuliaisuus oli herättänyt hovisaarnaajassa suurta kiitollisuutta ja
tyytyväisyyttä; sillä senkautta tuli asia paljon luonnollisemmaksi ja
yksinkertaisemmaksi, eikä tutkintoja tarvinnut jatkaa. Hovisaarnaajasta
oli jo ollut sangen vastenmielistä antautua tekemisiin niin
ala-arvoisan henkilön kanssa kuin rouva Brennerlein, eikä hän olisi
sitä tehnytkään, jollei hän aina kirkollisissa asioissa olisi suosinut
vanhaa periaatetta: tarkoitus pyhittää keinot.

Mutta tällä asiain käänteellä oli toinenkin hyvä puolensa; se säästi
hänet toisen kerran näyttäytymästä pastori Baldukselle sangen huonossa
valossa. Tulevaisuudessa sitte kyllä itsestään ilmaantuisi tilaisuus,
jolloin hän saisi puhdistua pastorin silmissä.

Tämä kaikki teki, että hän, koettaessaan vaikuttaa mahtavimpiin
seurakunnan jäseniin, ei vetänyt esiin muuta kuin Konradin
uskonnollisen kannan; hän sanoi häntä ateistiksi, jumalallisen opin
väärentäjäksi ja valtiollisen auktoriteetin viholliseksi, jonka
mielipiteet epäilyttävässä määrässä kallistuivat sosiaalidemokraattien
puolelle. Hän ei vedonnut yksin kirjaan vuorisaarnasta, vaikka kyllä
sekin hänen mielestään oli vaarallinen kirja, vaan ennen kaikkia
siihen, mitä hän Konradin omasta suusta oli kuullut. Aivan sivumennen
hän huomautti, että odotettavissa oli muuan paljastus, josta ei vielä
saanut puhua, mutta joka tulisi panemaan koko seurakunnan hämmästyksiin.

Suurimmalla menestyksellä vaikutti Bock samanmielisiin virkaveljiinsä
sekä muutamiin kirkollisiin herroihin. Niihin kuului ensi sijassa
superintendentti Thürmel, jonka hallussa oli tämän piirin korkein
valvonta, ensimmäinen pappi Holtmann ja lukkari Magner. Viimemainittu
oli suuri juutalaisvihollinen, pääasiallisesti siitä syystä, että
tässä kaupunginosassa oli tavattoman paljon juutalaisia, joka vaikutti
kirkollisten verojen vähyyteen. Hän oli muutamia lukukausia lukenut
jumaluusoppia, mutta sitte jostakin syystä jättänyt lukunsa. Myöhemmin
oli hän antautunut Pyhän Martan palvelukseen, jolloin tuo samainen
yliopistoaika oli luettu hänelle suureksi ansioksi. Vaikka Konrad oli
hänen esimiehensä, niin ei se estänyt häntä salaa toimimasta häntä
vastaan, siten ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta Bockilta.

Holtmann oli kunnon mies, mutta hänellä oli se heikkous, ettei
hän rinnallaan voinut kärsiä ketään itseään etevämpää henkilöä.
Jo heti ensi kerran tavattuaan Konradin oli hänet vallannut tuo
epämiellyttävä tunne, jota ihminen aina tuntee, kun hän luulee tähän
asti pienessä piirissään koskematonta merkitystään uhattavan. Ensi
kerran keskusteltuaan Konradin kanssa hän jo väkisinkin oli huomannut,
että tämän tohtori Balduksen tiedot olivat melkoiset, eikä yksin
jumaluusopissa, vaan monessa muussakin asiassa. Sitäpaitsi tuon
tulevan virkaveljen levollisuus ja usein ilmaantuva iva olivat häntä
suututtaneet. Ja näistä syistä oli hän taipunut Bockin vaikutuksen
alaiseksi pikemmin kuin ehkä muutoin.

Nikolaus Brennerlein, joka aina luuli joka paikassa tarvittavan
sanojaan, oli tällä kertaa päättänyt asettua puolueettomalle kannalle
ja ainoastaan kaukaa katsella tämän "kirkkoriidan" kulkua, niinkuin
hän äidilleen nimitti koko liikettä; sen hän teki jo Magnerinkin
tähden, jota hän päivä päivältä yhä enemmän toivotti sinne, missä
pippurit kasvavat. Sitäpaitsi hän oli ruvennut katselemaan kaikkia
kirkollisia asioita suurimmalla välinpitämättömyydellä. Hän oli sitä
mieltä, etteivät hänen tulonsa olleet minkäänlaisessa suhteessa hänen
työhönsä (josta Ulrika syytti hänen tavatonta ruokahaluaan); sentähden
hän jo kauvan oli aikonut ottaa vastaan erään toimen, jota hänelle
oli tarjottu, nimittäin illoin olla piletintarkastajana likeisessä
huvipaikassa, jota hänen oli tapana nimittää "tanssisaliksi". Eihän
sellainen virka tosin oikein sopinut kirkon palvelijan arvolle, mutta
lopullisesti oli raha sentään pääasia tässä maailmassa. Hän iloitsi
jo edeltäkäsin siitä, että hän sitte näkisi siellä ylioppilaita,
joitten naamoista heti saattoi huomata, että he olivat teoloogeja. Ja
hän kuvitteli miten hauskaa olisi, kun hän valssin sävelten soidessa
valaistussa salissa itsekseen voisi huudahtaa: onhan _kirkkokin_ täällä!

Kaikki nämät vehkeilyt eivät sentään voineet estää konsistoria,
vastoin kaikkien luuloa, vahvistamasta Konradin vaalia. Itse hän pysyi
aivan levollisena, sillä hän piti parhaana vastauksena arvokkaasti
odottaa, mitä tulisi. Ja vielä suuremmaksi kävi hänen levollisuutensa,
kun hän kuuli, ettei kukaan sentään ollut uskaltanut ahdistaa hänen
persoonaansa, niinkuin hän oli odottanut. Vähitellen hänestä aivan
katosivat ne ajatukset, jotka hiljan olivat tuottaneet hänelle niin
levottomia hetkiä. Hän saattoi taas vapaasti pyrkiä ainoaa korkeaa
päämääräänsä kohti: tulla seurakuntansa rakastavaksi sielunpaimeneksi,
joka ei tahtonut kuin hyvää ja jaloa eikä kehoittanut ihmisiä kuin
tekemään oikein. Sanalla sanoen: hänen ensimmäinen esiintymisensä
kirkossa näytti muodostuvan tapaukseksi, johon sekä ystävät että
vihamiehet samalla hartaudella ottivat osaa.

Samalla koetti hän, aina kun tilaisuus ilmaantui, ottaa selvää
seurakuntansa köyhistä ja sorretuista. Hän lupasi auttaa missä suinkin
voi, tai auttoi heti paikalla jos vain oli mahdollista, ja toimitti
usein apua muiden kautta. Aina hän osoitti olevansa lempeä ihmisystävä,
joka kaikkien tekojensa ojennusnuorana pitää todellista kristityn
velvollisuutta ja koettaa löytää syyt pahimpiinkin seurauksiin. Siten
hän sai ystäviä sielläkin, missä elämän kurjuus helpointen synnyttää
vihaa. Hänellä oli suuria tuumia, jotka hän aikoi toteuttaa, kunhan
hän vain oli varma asemastaan: hän tahtoi saarnata sisällisesti ja
toimia ulkonaisesti, herättää välinpitämättömiä, kehoittaa varakkaita
lähimmäisrakkauden töihin ja koettaa rakentaa siltaa köyhien ja
rikkaiden välille. Siten hän varmaan parhaiten voittaisi vihollisensa
ja kostaisi heille sen, minkä he hänelle olivat tehneet. Ja jos kohta
hän siten hankkisi heitä vain enemmän, jos hän erehtyisikin, niin
päätti hän sittenkin aina pysyä samana. Hyvän täytyi lopullisesti
voittaa pahan.

Näiden alkavien virkatoimien tähden oli hän miltei unohtanut Josefan.
Ja olihan se anteeksiannettavaa, koska hän tiesi hänen olevan hyvässä
turvassa veljensä luona, tai ainakin luuli, että niin oli. Kerran
vain hän pikipäin oli käynyt siellä; ja silloin oli hän kuullut, että
Josefa oli tottelevainen ja ahkera, sekä että Julius oli auttanut ja
tulevaisuudessa aikoi auttaa hänen pieniä siskojaan.

Tästä oli Konrad niin ilostunut, ettei hän ensinkään ollut tullut
ajatelleeksi Juliuksen ja Josefan välisen sukulaisuuden mahdollisesti
vaikuttaneen hyvään tekoon. Hänen ajatuksensa olivat vallan toisaalla.
Klaudinan läsnäollessa hän kiireesti oli tervehtinyt Josefaa ja silloin
luullut huomanneensa, että merkillinen muutos oli tapahtunut koko hänen
olennossaan; hän oli moneen kertaan luonut neiti Schaffiin ikäänkuin
kysyvän katseen, mutta Konradiin hän tuskin oli vilkaissut. Hänen
käytöksessään oli ollut jotakin selittämätöntä, kamalaa; jotapaitsi hän
Konradin mielestä oli näyttänyt hyvin kärsivältä ja sekaantuneelta. Hän
oli tuskin ojentanut hänelle sormensa päät ja hänen kysymykseensä, mitä
kuului, oli hän ainoastaan vastannut ääneti nyökäyttämällä päätään.
Sinä hetkenä oli hän selittänyt tuon omituisen käytöksen tulevan siitä,
että hän suri pientä sisartaan, mutta jälkeenpäin oli hän ruvennut sitä
ajattelemaan.

Eräänä aamupäivänä hän taas läksi veljensä luo puhumaan
jostakin vähäpätöisestä asiasta. Pastori oli juuri opettamassa
rippikoululaisiaan, jonkatähden hänellä oli aivan vähän aikaa.
Hämmästyksekseen Konrad silloin kuuli, että Josefa makasi sairaana
huoneessaan. Hän valitti päänsärkyä, hänellä oli kuumetta ja Klaudina
oli lähettänyt noutamaan perhelääkäriä. Asia näytti Juliukselle olevan
vastenmielinen, mutta hän pysyi tyynenä; jopa tuntui hänen kasvoissaan
olevan jotakin surumielistä.

Asia oli hänelle kiusallinen siitä syystä, että kastaminen oli
määrätty seuraavaksi päiväksi ja useita ystäviä ja virkaveljiä oli
kutsuttu olemaan läsnä tilaisuudessa. Konrad sen kyllä tiesi, mutta
hän hämmästyi, että aika oli kulunut niin pian. Hän ei enään ollut
yrittänytkään vastustaa Josefan kastamista, sillä olisihan se ollut
turhaa, koska Julius sitä tahtoi ja koska hän lisäksi saattoi vedota
Josefaan ja hänen isäpuoleensa. Hänestä tuntui vaan kummalliselta, että
Josefa, joka varmaankaan ei selvästi ymmärtänyt juhlallisen toimituksen
tarkoitusta, vapaaehtoisesti olisi suostunut siihen. Kunhan hän vaan
tuli onnelliseksi, silloinhan pyhän veden päämaali oli saavutettu.

-- Neiti Schaff on hyvin huolissaan Josefasta ja tekee kaikki mitä
hän suinkin voi, jatkoi Julius. -- Hän poistuu tuskin hetkeksi hänen
vuoteensa äärestä. Toivokaamme nyt, että kaikki päättyy hyvin. Ikävä
vaan että kutsutuille täytyy lähettää kielto.

Konrad tahtoi itse nähdä miten Josefan oli ja sanoa hänelle edes
muutamia ystävällisiä sanoja. Mutta käytävässä tapasi hän Klaudinan,
joka pyysi, ettei hän häiritsisi sairasta, koska tämä juuri oli
vaipunut virkistävään uneen. Hän lausui sen niin ystävällisesti ja
näytti todellakin olevan niin huolissaan, että Konrad vaan toivotti
pikaisia parantumista, lähetti Josefalle terveisiä ja samassa kääntyi
takaisin. Hän oli sinä hetkenä valmis tuomitsemaan häntä paljon
myötätuntoisemmin kuin hän ja hänen isänsä siihen asti olivat tehneet.

Itse teossa Josefa ei ensinkään nukkunut, vaan istui vuoteessaan,
kuumottavin kasvoin odottaen Klaudinaa. Tässäkin tilassa piti hänen
lukitun oven takana sanella hänelle ulkoa opittu virsi, "jottei
opintoihin syntyisi häiriötä vaan henki pysyisi terveenä", niinkuin
Klaudina sanoi. Saadakseen kastamisen siirretyksi eteenpäin, oli hän
esittänyt tämän taudin, jonka puhkeamiseen hän itse etupäässä oli
syypää, vaarallisemmaksi kuin se itse asiassa oli.

Konrad tuli monena päivänä peräkkäin kysymään mitä Josefalle
kuului, mutta ei saanut häntä nähdä eikä kuulla hänen parantuneen;
vihdoin häntä rauhoitettiin sillä tiedolla ettei mitään pahaa ollut
odotettavissa.

Sen sijaan hän usein oli tavannut Agatan sisarensa luona; he olivat
viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä ja hänen oli tarkkaan pitänyt
kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut Agatan poissaollessa. Joka kerta,
kun tyttö autuaallisin katsein ja sydämmellisesti lausuttuaan "näkemiin
asti" oli lähtenyt, tunsi Konrad sanomatonta tyhjyyttä. Molemmat
olivat siitä sisällisesti vakuutetut, että kerran hiljaisuuden
hetkenä vapahduksen sanan täytyi päästä ilmoille, ja nauttivat siitä
jo edeltäkäsin, rakkautensa yhä vahvistuessa. Tuo autuas aavistus,
että heidän sydämmissään vallitsi sama, vielä lausumaton kaiho teki
heidät onnellisiksi jo ennenkuin he olivat siitä vakuuttautuneet.
Heidän sopusointuisa ja epäitsekäs onnensa oli kahden suoran,
samoin-ajattelevan luonteen onnea; he olivat eroittamattomat toverit,
ja heidän salaista sopimustaan vahvisti jokainen katse, jokainen
kädenpuristus.

Agatalta, joka nyt asui naimisissa olevan serkkunsa, luona, kuuli
Konrad myöskin, ettei maalaispastori poikineen vielä ollut lähtenyt
Berliinistä. He oleskelivat päinvastoin yhä hotellissaan. Oskar näytti
todellakin aikovan pysyä pinnalla. Mutta äkkiä oli maatalous ruvennut
häntä kyllästyttämään, vaikka hänen isänsä joka päivä kuvaili sen
viehätystä, niinkuin mikäkin siveydensaarnaaja, joka kaikin voimin
tahtoo niittää työstään hedelmiä. Päinvastoin oli Oskar sanonut
tahtovansa jäädä Berliiniin ja siellä antautua johonkin toimeen. Vanhus
tuli silloin vallan onnettomaksi, suuttui ja käytti joka kerta sanoja
"synnin pesä", kun puhe kääntyi siihen aineeseen.

Mutta varoitukset eivät auttaneet. Ja kun Oskar sitte pyhästi oli
vannonut parantuvansa, koska rakkauden perkelekin nyt oli lähtenyt
hänestä (niinkuin maalaispastori kuvannollisesti sanoi), niin ei isä
ollut voinut muuta kuin taipua ja ruveta etsimään sopivaa toimialaa.

Päivät kuluivat ja päätökseen ei päästy, mutta kaupunki katsottiin
tarkkaan ja kaikenlaisissa huveissa käytiin, sillä Oskar tiesi joka
päivä esitellä uusia, joten ei pastorin kukkaro koskaan ehtinyt levätä.
Lopulta miellytti virkistävä pääkaupungin-elämä itse maalaispastoriakin
siihen määrään, että hän seurakunnaltaan pyysi virkavapautensa
pidentämistä. Isän ja pojan tuli aina nälkä samaan aikaan, molemmat
pitivät he oikeasta oluesta ja hyvästä viinistä; ei siis kumma, jos he
käsi kädessä astellessaan äkkiä ikäänkuin sisällisestä sopimuksesta
seisahtuivat ja yhtaikaa kysyivät toisiltaan: "mennäänkö?" Koskei
kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, niin he pian olivat astuneet
sisään kapakan ovesta -- mutta myöhään astuakseen siitä ulos.



Kahdeksas luku.


Kahdenkymmenennen kolminaisuussunnuntain aamupäivänä, ennenkuin kellot
olivat soineet, alkoi kansaa rientää Marta-kirkolle, tuota leveää,
jättiläiskokoista ovea kohti, joka puolen vuosituhatta itsepintaisesti
oli vastustanut ajan hammasta. Sitte rupesivat vaskiset kielet
korkealla tornissa liikkumaan. Niiden kirkas, heleänterävä soitto pani
metallin väräjämään ja lakkaamattoman jyminän humistessa ilmassa tiheni
ihmisjoukko, joka taajana virtasi kuluneita rappusia myöten oviholvista
sisään. Heti ovensuussa oli haaltunut, keskiajan lapsellista
yksinkertaisuutta huokuva kuva, joka esitti luurankojen tanssia.
Tuonnempana oli melkein koko seinän täyttävä hautamerkki, rautainen
korkokuva, entisten aikain mestarityötä. Tämän ohi veivät leveät raput
kuoriin ja lehtereille.

Tänä kylmänä, kuivana marraskuupäivänä loisti aurinko tavattoman
voimakkaasti. Sen valo oli ilostuttanut ihmismieliä, pukenut maailman
ihanaan kirkkauteen ja valanut ystävällistä hohtoa kirkkoon. Sen
mahtava, ylevästi vaikuttava keskus, joka muuten yksitoikkoisine
pilareineen ja värittömine seinineen teki paljaan ja runottoman
vaikutuksen, näyttäytyi tänään palmujen, kukkien ja seppelten
koristamana. Kirkon ilma oli ikäänkuin pyhitetty: siinä liiteli vihitty
tuoksu murhelavasta, jolta puuttuu ruumis.

Sisäovet olivat avatut selälleen ja kynnyksen yli astuivat kirkon
mahtimiehet, maistraatin valiokunta ja seurakunnan etevimmät edustajat,
sekaantuakseen ihmisjoukkoon, joka vaieten, hiljaa tungeksi eteenpäin
ja uteliaasti katseli ympärilleen. Sanattomina tuttavat nyökäyttivät
toisilleen päitään tervehdykseksi, sieltä täältä kuului hiljaista
kuisketta, jonka äänen voitti kolehtirahojen kilahteleminen torniholvin
seinään kiinnitetyssä tinarasiassa. Silloin tällöin pysähtyi joku
hurskas ihminen taivuttamaan päätään hiljaiseeen rukoukseen, ennenkuin
hän astui pyhitettyyn huoneeseen.

Koko seurakunta näytti kokoontuvan pitämään hartautta Herran
päivänä. Siinä oli ihmisiä jotka saapuivat sisällisesti tarpeesta,
saadakseen sydämmilleen ylennystä, tavanmukaisia kirkonkävijöitä,
hurskaita kirkonpaimenia, joitten kasvot olivat parrattomiksi
ajetut, ja sirosti puettuja, elämäniloisia miehiä, jotka olivat
tulleet katselemaan saarnaajan ensimmäistä esiintymistä, niinkuin
mitäkin teaatterinäytäntöä. Eninten oli sentään naisia, varsinkin
rippikoulutyttöjä; hyväntapaisina ja itsetietoisina nämät nuoret
neitoset pastorinsa käskystä, virsikirjat kainalossa joka sunnuntai
saapuivat kirkkoon, pitkinä riveinä koristamaan penkkejä.

Vähitellen kirkko täyttyi. Perhepenkit ja muut paikat olivat jo aikoja
sitte otetut, mutta yhä vieläkin lisääntyi ihmisvirta; se käytti
hyväkseen jokaista lovea, tunkeutui sivuille, sulki käytävät ja
pakkautui aina perälle, pääalttarin portaille asti, josta "Kristuksen
ylösnouseminen" kalpeana, aaveentapaisena kuvana loisti esiin kivisen
kastemaljan takaa. Samallaiselta näytti lehtereillä: penkit täynnä ja
istuvien takana satoja seisojia, jotka kurottivat päitään alas kirkkoon
tai pilareilla oleviin tauluihin.

Saarnastuolin vieressä istuivat kirkonvanhimmat ja seurakunnan
kirkkoneuvoston jäsenet; virkamiehiä, kauppamiehiä ja muita
kaupunkilaisia, joitten kasvoilla kuvastui päivän koko merkitys.
Sitäpaitsi toisten seurakuntien pappismiehiä, sekä vapaamielisiä että
oikeauskoisia herroja ja tunnettuja henkilöitä, joiden valokuvia
saattoi tavata näytteillä vissien kirjakauppojen ikkunoissa.
Sitten eri synodien, sekä arvonimellisiä että arvonimettömiä
jäseniä, kirkollisia ammattioppineita, kaupunkilähetyssaarnaajia,
kristillisten yhdistysten puheenjohtajia, ja kunniasijalla, kaikkien
nähtävänä, kenraalisuperintendentin ja erään kultusministeristön
esittelijäneuvoksen välissä kirkon korkeimpana edustajana
konsistoriaalipresidentti, mies kuuluisaa sukua.

Vähän matkan päässä istui Julius, joka tänään oli luovuttanut
pääsaarnansa toiselle, ja hiukan kauvempana Klaudina. Hän saattoi
paikaltaan nähdä suoraan saarnastuolille, mutta toistaiseksi liitelivät
hänen silmänsä pitkin kirkkoa, etsien tuttavia. Ikävä vain ettei
kirkossa sopinut käyttää teaatterikiikaria. Minkä vaikutuksen nuori
pappi tulee tekemään? Miten hän käyttäytyy, mistä hän puhuu? ajatteli
Klaudina.

Ylenkatseellinen hymy pujahti hänen huulilleen, kun hän etupenkin
päässä huomasi vanhan Balduksen, sekä hiukan taempana hänen tyttärensä
muutamien ystävättärien seurassa. Ukko näytti olevan niin onnellinen,
niin täynnä suloista turvallisuutta, ikäänkuin hän olisi ollut varma
siitä, että hänen poikansa virkaanastuminen tänään vahvistetaan
iankaikkisuuden sinetillä ja seppelöidään laakereilla. Adam Simmer
istui myöskin kirkossa ja toisella puolen näki Klaudina hänen rouvansa
onnettoman selibaattineidin kanssa. Hän tuli ajatelleeksi, ettei
täältä enään puuttunut muuta kuin Josefa; mutta tyttö, joka tuskin
oli tointunut taudistaan, istui nyt huoneessaan yksin, surullisena,
ajatellen huomispäivän kastamista.

Kirkonmeno alkoi ja ovet suljettiin. Hiljaa, juhlallisesti rupesivat
urut soimaan, soitto paisui voimakkaaksi, kirkkaaksi ja ääniaallot
täyttivät pauhinallaan koko kirkon Nuo urut olivat kuin kokonainen
orkesteri ja niitä soitti taiteilija; hän oli noita suuria urkureita,
joita tuskin kukaan tuntee, siksi että he tavallisesti vain
kirkkokonserteissa osoittavat mestariuttaan.

Kirkkokööri yhtyi soittoon ja heleät pojan-äänet lauloivat aamuvirren,
joka mahtavasti kaikui pilariholveissa ja pani kuulijat syvään
hartauteen. Temppelin ihanissa suojissa kuului jokainen tavu, sanat
ja urkujen säestys sulivat ihmeelliseksi kokonaisuudeksi, joka miltei
yliluonnollisena soittona kaikui taivaan valoisilta mailta. Katto ja
seinät tuntuivat laajenevan äärettömäksi kuvuksi, jossa "kunnia Isälle"
saattoi vieriä aivan rajoja tuntematta.

Tuontuostakin avautui vielä ovi ja varpaillaan hiipi joku myöhästynyt,
ääneti, johonkin nurkkaan. Ja äkkiä astui sisään myöskin Bock Kickertin
seuraamana. Kaikkien nähtävänä asteli hän pääkäytävää myöten, kumarsi
presidentille ja istuutui, nöyrän kirkonpalvelijan opastamana,
mahtimiesten joukkoon.

Seurakunta oli laulanut virren ensi värssyt, urkujen soitto lakkasi ja
kaikkien silmät suuntautuivat sakaristoon päin. Sieltä astuikin esiin
Konrad; suorana, hitaasti, tekstikirjat kainalossa, hännystakkiin
puetun Brennerleinin saattamana likeni hän saarnastuolia. Hiljainen
kuiske kuului kirkossa ja tuhannet päät silmäparineen kurottautuivat
odottamaan komean miehen ilmaantumista saarnastuoliin.

Äkkiä Konrad siinä seisoikin kaikkien edessä. Hän asetti tekstikirjat
viereensä, peitti kasvot käsillään, painoi päänsä syvästi alas ja
toimitti äänettömän rukouksen. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi
ympärillä. Se oli itseensä vaipuneen ihmisen sanatonta kieltä, joka
aina herättää myötätuntoisuutta. Mikään ei häirinnyt hartautta.
Ainoastaan kadulta kuului hiljainen, kumea humu kuin myrskyisen meren
kaukaiset mainingit: iloinen Berliini siellä jatkoi herkeämätöntä
elämäänsä; nämät vahvat muuritkaan eivät voineet sitä estää kuulumasta.

Sitte alkoi Konrad voimakkaalla, sointuvalla äänellä:

-- Olen tämän päivän tekstiksi valinnut sanat, jotka löytyvät Mateuksen
evankeliumin viidennessä luvussa, värssystä kolmekymmentäkahdeksan
värssyyn neljäkymmentäneljä: "Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja
hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan:
vaan joka sinua lyö poskelle, niin käännä hänelle myös toinen. Ja joka
sinua tahtoo oikeuden eteen ja ottaa sinun hamees, niin salli myös
hänelle muukin vaate. Ja joka sinua vaatii peninkulman, niin mene
hänen kanssansa kaksi. Anna sille joka sinulta anoo: ja älä käännä
sinuas siltä pois, joka lainan pyytää. Te kuulitte sanotuksi: rakasta
lähimmäistäs ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat
vihollisianne, siunatkaat niitä jotka teitä sadattavat: tehkäät niille
hyvää, jotka teitä vihaavat: ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä
vainoovat ja vahingoittavat."

Tässä saarnastuolissa, joka oli kokonaan valkeasta marmorista,
oli seisonut suuria jumaluusoppineita, miehiä, joiden maine
eroittamattomasti liittyi Berliinin historiaan ja tähän kirkkoon. Sitä
kannattivat symbooliset, palmujen ja lehvien koristamat kuvat Uskosta
ja Toivosta, ja kattona oli pilviä, joilla liiteli enkeleitä, pitäen
käsissään Jumalan kymmenten käskyjen tauluja. Näitä ryhmiä kultasi tänä
hetkenä häikäisevällä valollaan aurinko.

Nousten yhä ylemmäksi, valoi se pääalttarin kapeitten, maalattujen
ikkunoiden läpi säteitään pilarikäytäviin, lehtereille ja
marmorikoristeille, sirotellen kaikkialle punertavia ja vihriähtäviä
kielekkeitä.

Konrad alkoi selityksensä. Alussa ei hän löytänyt niitä sanoja, joita
hän olisi tahtonut: epävarmoina, kankeina tulivat lauseet hänen
huuliltaan. Odottamattoman suuri ihmisjoukko, joka ei päästänyt häntä
silmistään ja monet vihamiehet, joitten hän tiesi sydämmiensä pohjasta
suovan hänelle pahaa, tuo kaikki herätti hänessä toivottomuutta.

Hänellä oli tapana kääntyä milloin oikealle, milloin vasemmalle
katselemaan kuulijoitansa ja hillityillä liikkeillä merkitsemään
sitä, mikä hänestä oli tärkeää. Tuolla alhaalla näki hän Bockin,
käsivarret ristissä rinnalla, huulet puserrettuina kovasti yhteen
ja katse vilkkumatta tähdättynä häneen; ja siellä se istui
konsistoriaalipresidentti ja muut etevät hengelliset herrat,
joitten oikeauskoiset mielipiteet hän niin hyvin tunsi. Näiden
ihmisten läsnäolo rajoitti hänen tunteitaan, laimensi hänen henkistä
voimaansa ja esti hänen puhettaan tulvimasta koko voimallaan. Ajatus
toimeentulosta, rakkaus isään ja sisareen taistelivat hänessä tarpeen
kanssa vapaasti julistaa omantuntonsa oppia.

Mutta hän voitti ristiriidan ja koetti yhä kehittää ja muodostella
johtavaa juonta.

Hän puhui rakkaudesta vihollisiin, lähimmäisen auttamisesta,
nöyryydestä ja vaatimattomuudesta. Koko kristinoppi, ristinkuolema
Golgatalla, kaikki mitä Kristus vaati ajallisen autuuden voittamiseksi
sisältyi tämän tekstin sanoihin. Kristusta saattaa ymmärtää ainoastaan
silloin, kun on oppinut ymmärtämään itsensä. Kristus oli köyhien ystävä
sentähden että hän oli heikkojen ystävä ja siitä syystä hylkäsi hän
kaiken väkivallan. Sillä hän tiesi, että väkivaltaa harjoittivat maan
suuret, voimakkaat ja mahtavat valtiaat. Väkivalta ja vääryys olivat
hänestä samaa, sillä vasta väkivallan kautta oli vääryys syntynyt.
Hän, joka ei monasti tietänyt kuhun hän päänsä kallistaisi, hänhän
juuri oli lausunut: antakaa keisarille, mitä keisarille tulee. Mutta
sitä hän ei ollut sanonut loukatakseen köyhiä ja tarvitsevia, vaan
siksi, että hän tiesi, ettei väkivallalla ja uhalla mitään saada
aikaan. Kun Kristus sanoi: ei minun valtakuntani vielä ole tullut,
niin hän sillä tarkoitti: ei ole vielä tullut se aika, jolloin viha
muuttuu rakkaudeksi, väkivalta nöyryydeksi, vääryys oikeudeksi; jolloin
mahtavat astuvat alas valtaistuimilta ja rikas likenee köyhää, siten
vapaaehtoisesti täyttääkseen minun oppiani... Sillä _Kristuksen_
valtakunta oli aina _itsekieltäymyksen_ valtakunta.

Ennenkuin ihminen siis ryhtyi väkivaltaiseen tekoon, niin hänen tuli
asettaa itselleen kysymys: auttaako se? Ja sen piti tapahtua sekä
yksityisten että kansojen elämässä. Jokapäiväinen kokemus todisti, että
kun pahaan sanaan vastasi samalla mitalla, niin ei sillä voittanut
muuta kuin pahennusta: se joka hyökkäsi toisen päälle, se sai takaisin
nyrkiniskuja, ja se joka verta vuodatti, sen verta vuodatettiin.
Kristuksen opin vapahtava voima oli juuri siinä, että se piti voittona
itsekieltäymystä, eikä pahan kostamista pahalla. Sillä hän tiesi että
löytyi voima, jonka heikoinkin omisti ja jolla hän saattoi voittaa
väkevämmän; tuo voima oli siinä että hän sai hänen _häpeämään:_ häpeän
tunne se langenneimmankin ihmisen rinnassa sytytti eloon paremman
minuuden viimeisen kipinän, sai hänet kääntämään pois kasvonsa ja
nolona luomaan silmänsä maahan.

Selvästi saattoi huomata, että Jesus aina oli pitänyt nöyryyttä
täydellisimpänä siveellisenä voimana sekä itselleen että muille.
Sentähden hän ilomielin, anteeksiannon harras hymy huulilla oli mennyt
kuolemaankin -- sillä tiesihän hän, ettei voitto ollut niiden, jotka
väkivallalla ristiinnaulitsivat hänen, vaan yksinomaan hänen omansa,
joka oli alistunut välttämättömyyden alle ja sammuvien silmiensä viime
säteillä julistanut anteeksiantoa, pannen vihollisensa häpeämään. Sillä
tiesihän hän, että ihmisen korkein hyve oli pysyä periaatteilleen,
opilleen ja teoilleen uskollisena viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Konrad oli puhunut noin kymmenen minuuttia, tosin selvään ja
ymmärrettävästi, mutta yhä vielä tuntien samaa pakollisuutta, joka
tuontuostakin esti häntä kehittämästä ajatustaan niin, kuin hän
oli toivonut. Äkkiä huomasi hän Agatan, joka kalpeana istui isänsä
vieressä, katsellen häneen sanomattoman merkitsevästi. Hän tunsi,
kuinka hänen sydämmensä rupesi lyömään, kuinka koko hänen olentonsa
virkistyi ja sai ikäänkuin uutta elämää. Tieto hänen läsnäolostaan,
hiljainen rakkaus häneen antoi hänen sanoilleen voimaa, intoa ja
sujuvuutta. Hänen ajatuksensa ja tunteensa muuttuivat kuin taikasauvan
kosketuksesta, hänet valtasi autuaallinen huumaus. Hänen mieleensä
palasi kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli tuntenut yksinäisessä
työhuoneessaan; ja hänen äänensä laajeni, se kävi helläksi,
sointuisaksi. Lauseet muodostuivat taiteellisiksi, niiden sisällys tuli
kirkkaaksi ja läpikuultavaksi kuin kristalli ja pääjuoni kehittyi yhä
enemmän hiotuksi ja täydelliseksi kokonaisuudeksi. Hän ei saarnannut,
vaan hän piti syvämietteisen puheen, joka kahlehti ajatukset ja
liikutti sydämmet. Teksti oli vain perustuksena, jolle ajatusten
rakennus nousi, pyrkiäkseen yhä korkeampaan tietoisuuteen.

Seurakunnan harrasta hiljaisuutta ei häirinnyt muu, kuin kova, ilkeä
yskä, joka tuontuostakin pääsi vanhan Balduksen rinnasta ja tunki
kirkon kaukaisimpaankin soppeen. Konrad jatkoi:

-- "Mutta minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat
niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä
vihaavat ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja
vahingoittavat..." Niin, rakkaat ystävät, mitä me muuta voimme kuin
tuntea kasvoillamme häpeän punaa, iloita heränneestä omastatunnosta
ja koettaa virvoittaa ja parannella polttavaa haavaa, jonka lempeys
rintoihimme iski. Sillä iankaikkinen totuus on, ja iankaikkisena
totuutena tulee pysymään niin kauvan kuin ihmisiä maan päällä vaeltaa,
että viha synnyttää vihaa ja rakkaus rakkautta. Niin suuri ei ihmisen
kostonhimo saata olla, ettei se joskus löytäisi tyydytystä uhrinsa
nöyrästä ystävällisyydestä; eikä niin valheellista ihmistä saata
olla, ettei hän kerran lausuisi itselleen totuuden sanoja: sinä olet
pettänyt itsesi. Sillä olisiko mahdollista, ettei ihminen, joka on
sadatellut, vainonnut ja vahingoittanut, kerran yksinäisenä hetkenä
pakostakin tunnustaisi, että hänen sadattelunsa, vainoomisensa
ja vahingoittamisensa oli turhaa; joka ei, katsellessaan uhrinsa
hiljaisia, kärsiviä piirteitä, tuntisi tarvetta puhjeta sanoihin:
"minä pidin sinua heikkona pelkurina, mutta nyt näen, että sinä olet
väkevämpi minua, sillä _sinä_ olet _kestänyt_ ja _kärsinyt_. Mutta se
on juuri sitä Jesuksen Kristuksen iankaikkista rakkautta, joka sisältyy
sanoihin: joka minuun uskoo, hän saa avun. Tässä ei ole kysymys uskosta
kuolleitten herättämiseen, sillä se, jonka elämän valo on sammunut,
se ei palaja takaisin; eikä myöskään uskosta synnittömän Vapahtajan
yliluonnolliseen syntyperään; hän vaelsi ruumiillisessa muodossa maan
päällä, hän vuodatti verensä -- kuinka hän muuten olisikaan voinut
kärsiä ja kuolla aivan inhimillisesti, niinkuin kurjin meistä..."

Sinä hetkenä syntyi eri haaroilla kirkossa omituinen liike: päitä
nyökäytettiin ja käänneltiin, kasvoihin tuli harmistunut ilme,
ikäänkuin yleinen vastalause olisi ollut tekeillä. Sitte seurasi
entinen hiljainen hartaus, jota ei häirinnyt muu kuin vanhan Balduksen
yskiminen.

-- Ei, tässä on kysymys uskosta siihen, että hyvät työt yksin luovat
sieluun sen rauhan, joka tekee ihmisen todellakin onnelliseksi. Se,
joka voi sanoa, ettei hän ole ollut pahaa vastaan, vaan että hän
köyhälle ja kurjalle on antanut hameensa, että hän on rakastanut
vihollistansa, siunannut sitä, joka häntä on sadatellut, tehnyt sille
hyvää, joka häntä vihasi ja rukoillut niiden edestä, jotka häntä
vainosivat ja vahingoittivat; ja että hän vihdoin, niinkuin Kristus,
on kääntänyt toisen poskensa sille, joka häntä löi toiselle: yksin
sillä, joka omistettuaan nämät hyveet ja täytettyään tämän opin on
tehnyt itsensä Jumalan kaltaiseksi, on sama oikeus kuin Kristuksella,
nimittäin kutsua itseään Jumalan pojaksi, joka hyvänä, rakkaana lapsena
uskaltaa puhua isästään, jonka kasvoja ei hän tosin koskaan ole nähnyt,
mutta joka ylevyyden ja oikeuden perikuvana elää hänen ajatuksissaan.

Toistamiseen syntyi alhaalla kirkossa levottomuus, joka tällä
kertaa sai ikäänkuin virallisen vahvistuksen sen kautta, että
konsistorialipresidentti epäillen kallisti päätään, ensin yhdelle,
sitte toiselle puolelle.

-- Sanoin teille juuri, ettei teidän pidä toimia, ennenkuin olette
tehneet itsellenne kysymyksen: onko siitä apua? Sanoin myöskin, että
teidän siihen pitää antaa kieltävä vastaus, niin pian kuin intohimo on
ojamaisillaan teitä tekemään jotakin, joka sotii kristillistä käskyä
vastaan. Ja vielä sanon teille: älkää luottako sanaan, jonka täältä
viette mukaanne kotiin; älkää palatko kotiin siinä luulossa, että
käymällä täällä kirkossa olette täyttäneet kristityn-velvollisuutenne
ja että sitte rauhallisin mielin voitte astua takaisin maailmaan; sekä
että teistä viikoksi eteenpäin olisi tullut hyviä ihmisiä, koska olette
kuulleet Kristuksen sanaa julistettavan saarnastuolista. Ja älkää
kuvitelko, että silloin jo olette voittaneet lähimmäisen rakkauden, kun
koetatte vastustaa pahaa. Sillä Kristus ei yksin kärsinyt, ei antanut
pelkkiä hyviä opetuksia, vaan hän _toimi_ niiden mukaan. Harjoittakaa
siis kristillistä rakkautta _töissäkin_. Luokaa ja enentäkää onneanne
luomalla ja enentämällä toisten onnea. Ravitkaa isoovia ja janoovia.
Astukaa yksinäisen kanssa kaksi peninkulmaa, jos hän pyytää teitä
astumaan yhden; toisin sanoen: älkää säästäkö askeleitanne, jos siten
voitte saattaa hänet takaisin hänen omaistensa luo; viekää väsynyt
katon alle, kun hän sortuu ovenne eteen ja älkää surkeilko rahojanne,
kun niillä voitte pelastaa lähimmäisenne perikadosta. Vaikka se
tapahtuisi sinäkin hetkenä jolloin ohjaatte askeleitanne tätä Jumalan
temppeliä kohti. Sillä kymmenen kertaa parempi on, että _todellisessa
elämässä_ seuraatte kristillisyyden käskyjä kuin että ne laiminlyötte
tullaksenne tänne harjoittamaan hartautta, pettämään itseänne ja
rikkomaan Kristuksen oppia vastaan.

Viime sanojen jälkeen syntyi alttarin ympärillä istuvassa joukossa
tavaton levottomuus. Hengelliset herrat heittelivät toisilleen
merkitseviä katseita, joista ei mitenkään saattanut päättää, että he
olisivat olleet samaa mieltä saarnaajan kanssa. Levottomuus valtasi
myös osan suurta, välinpitämätöntä joukkoa. Hämmästyneet, uteliaat
katseet kääntyivät saarnastuolista sinne päin, missä äänetön vastustus
oli saanut alkunsa. Mutta suuri enemmistö kuunteli yhä liikkumattomana
ylhäältä tulevia sanoja.

-- Kuvitelkaa, rakkaani, että te eläisitte ylellisyydessä ja ovenne
takana asuisi ruumiillinen ja henkinen kurjuus; ja te kuulisitte
kuinka siellä itketään leipää ja lohdutuksen sanaa. Te laskeutuisitte
levolle, mutta ette saisi rauhaa sen onnettomuuden takia, joka tunkee
luoksenne oven takaa. Nouskaa silloin, menkää naapurin huoneeseen
ja tasatkaa omastanne sitä, mitä siellä puuttuu. Silloin te olette
luoneet onnea muille ja voitte tyytyväisinä laskeutua levolle, sillä
te olette omaa onneanne enentäneet. Ja jos te, rakkaat ystävät, kaikki
jotka tänäpänä olette täällä koolla, itse teette niin ja koetatte
saattaa ystäviännekin tekemään samoin, silloin voitte antaa myöntävän
vastauksen kysymykseen: onko siitä apua? Silloin te todellisuudessa
olette täyttäneet tämänpäiväisen tekstin sanat ja silloin tekin tulette
näkemään Jumalan valtakunnan. Amen.

Samassa valautuivat auringonsäteet voimakkaina ikkunoiden pyhien kuvien
läpi, pitkin kolmiosaisia ruutuja kukkineen, koristuksineen, upottaen
sekä saarnastuolin että saarnaajan taivaankaaren värimereen. Heikko
humu kuului koko kirkossa: ihmisjoukko oikaisihe, istuttuaan kauvan
yhdessä kohdin. Luettuaan tavanmukaiset kuulutukset, astui Konrad alas
ja asettui saarnastuolin alla olevan rukousalttarin ääreen. Hän luki
siinä isämeidän rukouksen, esirukoukset sekä viittasi ehtoollistoivon
täyttymiseen. Sitte alkoi virkaanasettaminen. Kirkossa vallitsi
juhlallinen hiljaisuus. Superintendentti Thürmel täydessä messupuvussa,
nousi paikaltaan eturivissä ja astui arvokkaasti alttarille. Sanoilla
"Jesus Kristus sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti" antoi hän
pappismies tohtori Konrad Balduksen kirkon ja seurakunnan haltuun.

Juhlallisuus tapahtui tavanmukaiseen kaavaan, tavallisella ajalla ja
paikalla. Äkkiä kysyi superintendentti korkealla äänellä seurakunnalta,
oliko sillä jotakin muistuttamista. Hetkisen ajan vallitsi hiiskumaton
hiljaisuus, jolloin Konradin kasvot kalpenivat ja kaikkien silmät
tähtäytyivät alttarilla seisovaan ryhmään. "Kyllä!"... "Jopa
paljonkin!" kuului sitte eri tahoilta. Ja äänet enenivät, kenenkään
tietämättä mistä ne tulivat, Tiheästä ihmisjoukosta ei voinut
huomata muuta kuin että kasvot olivat levottomat ja että jokainen
olisi tahtonut pyrkiä niin likelle alttaria kuin suinkin. Sivuilta
ja syrjäkäytäviltä tunkeutuivat kaikki pääkäytävään; ne, jotka
istuivat kauvempana, nousivat paikoiltaan, naiset ja tytöt näyttivät
pelästyneiltä. Odottamaton, ennen kuulumaton kohtaus oli tapahtunut; se
pani ihmiset unohtamaan paikan pyhyydenkin.

Äkkiä kajahti lehteriltä ääni, joka voitti kaikki muut. "Ateisti!"
huusi sieltä joku keuhkojensa täydeltä. Konrad kävi kalmankalpeaksi,
mutta pystyssä päin ja pelotonna hän yhä katseli eteensä kirkkoon.
Seuraavassa hetkessä tunki sadasta kurkusta yhtaikaa huuto: "ei, meillä
ei ole mitään sitä vastaan!"... "Hänen pitää jäädä seurakuntaamme!"
Nämät äänet kasvoivat ja voittivat vastapuolueen huudot, kunnes ei
jättiläisrakennuksessa kuulunut muuta kuin ainoana pauhinana: "Pastori
Baldus on valittu!"

Urut alkoivat soittaa loppusointuja, pääjumalanpalvelus oli lopussa
ja Konrad astui virkaveljiensä kanssa sakaristoon. Hän tahtoi päästä
pois hajaantuvan ihmisjoukon näkyvistä. Sinne tänne kirkkoon muodostui
ryhmiä. Maalaispastori, Agata ja Hedvig seisoivat yhdessä, kääntyneinä
sakaristoon päin ja hiljaa puhellen keskenään.

-- Tämä ei tiedä hyvää, sanoi Bläsel. -- Ja kuinka varomatonta, että
veljenne kielsi kolmiyhteisen Jumalan.

-- Tekikö hän sen?

-- Kyllä. Hän puhui Kristuksesta vain _ihmisenä_ ja vältti kaikkea,
mitä olisi saattanut ymmärtää jumalalliseksi auktoriteetiksi... Se oli
tavattoman rohkeaa.

-- Mutta eno, puhuihan hän niin ihanasti, niin mieltä liikuttavasti ja
ylentävästi, huomautti Agata.

-- Lapsi, sitä sinä et ymmärrä, keskeytti hänet ukko, urkujen yhä
soidessa. -- Virkaan asetettaessa vihitään pappi ja valansa hän tekee
kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se joka ei sitä voi pitää, sen ei
ensinkään pidä antautua kirkon palvelukseen.

Heihin liittyi samassa Oskar, joka istuttuaan lehterillä piilossa,
suurella varovaisuudella uskalsi tulla alas. Kirkonpalvelijoita
vältti hän mikäli mahdollista. Viime päivinä oli hän Agatan kanssa
ollut tavattoman ystävällisissä väleissä, sillä hänellä oli niinkuin
muillakin periaatteettomilla ihmisillä, paksu selkänahka, joten hän
helposti unohti vastenmieliset asiat.

-- Se se oli saarna jota kelpasi kuunnella, sekaantui hän kuiskaten
heidän keskusteluunsa. Tämä oli suorastaan ihmeellinen tapahtuma.
Muuan, joka istui vieressäni, huusi "ateisti"... Olisimmepa olleet
kahdenkesken. Hän oli aivan pinttyneen kvääkarin näköinen...
Superinntendentti Thürmel oli muuten tänään ihan kuin Brennerlein
pappispuvussa...

-- Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, ärjyi hänelle vanhus, joka
samassa huomautti tahtovansa mennä tarkastamaan pääalttarin takana
olevia hautamerkkejä ja vanhoja öljymaalauksia.

Konrad oli sill'aikaa sakaristossa vilkkaassa keskustelussa
virkaveljiensä kanssa. Juliuskin oli heidän joukossaan. Hänellä ei
ollut kuin vähän aikaa, jonkatähden hän otti Konradin kahdenkesken ja
sanoi hänelle:

-- Tulethan huomenna kastamistilaisuuteen... Ja mitä tulee saarnaasi,
niin siinä... oli liian paljon tunnetta; enempää en tällä kertaa voi
sanoa, lisäsi hän kiireesti.

Kirkon pääkäytävällä kohtasivat Bock ja Kickert Simmerin rouvineen.

-- No, herra hovisaarnaaja, mitä arvelette? kysyi koroillaaneläjä
kohteliaasti ja vaatimattomasti.

-- Se on häpeä... sillä tavalla väärinkäyttää kirkkoa vastasi Bock. --
Sanoinhan minä heti, että niin se käy. Tietysti asiaa täytyy tutkia...
Näkemiin asti huomenna.

-- Niin, niin, sellaista se on meidän aikamme nuoriso, huudahti
Kickert. Mutta samassa tuli ero, sillä Bock otti ajurin ja meni
menojaan.

Kirkko oli jo melkein tyhjä, mutta vanha Baldus istui yhä kumarruksissa
ensimmäisen penkin äärimmässä kulmassa. Neljännestuntiin ei hänen
yskäänsäkään ollut kuulunut. Hän näytti nukkuneen. Maalaispastori
teki siitä huomautuksen, jolloin Hedvig meni hänen luokseen. Hän oli
luullut, että ukko, päästäkseen tungoksesta, oli odottanut ihmisten
poistumista.

-- Isä, lausui hän, kevyesti laskien kätensä hänen olkapäälleen.
Samassa tuli Konrad sakaristosta pääalttarille, jonka ääreen oli
jäänyt pari henkeä. Virkansa tähden ei hän saattanut liketä omaisiaan,
mutta hän seisahtui katselemaan heihin. Isän heikkous tuntui niin
kummalliselta.

Ukko pysyi yhä liikkumattomana samassa asennossa. Äkkiä valtasi
Hedvigin kamala aavistus. Hän tarttui hänen käteensä: se oli kylmä.
Hänen hengityksensä seisahtui ja avoimin huulin kumartui hän katsomaan
hänen kasvojaan. Silmät olivat auki, niissä oli julma, lasinen ilme;
liikkumatta ne tuijottivat eteenpäin. Hedvig ei enään voinut pidättyä,
hän puristi häntä käsivarresta ja huusi, jotta kirkko kaikui:

-- Isäni!

Sitte hän lankesi polvilleen ja purskahti hillitsemättömään itkuun.

Konrad riensi paikalle, muut astuivat kauhistuneina syrjään ja
uskovaiset, jotka seisoivat pääalttarin luona, kallistivat päänsä
vastatusten.

Vanha Baldus oli kuollut. Poikansa lukiessa isämeidän rukousta oli
sydämmenhalpaus lopettanut hänen maallisen elämänsä. Sitä hän aina
oli toivonutkin: Jumalan sanaa kuullessaan, hiljaa ja tuskattomasti
saavansa vaipua kuolon uneen.

Syvästi tapaus koski läsnäoleviin. Tytöt itkivät hiljaa ja Konradin
valtasi ääretön iäisyysikävä. Hän painoi kiinni kuolleen silmät. Sitte
nostivat palvelijat varovaisesti kankean ruumiin, kantaakseen sen
sakaristoon.

Urut olivat aikoja sitte vaienneet. Kirkossa vallitsi äänetön, ylevä
rauha. Puolen tunnin kuluttua piti lastenjumalanpalveluksen alkaman.
Arasti astui kaksi pientä tyttöä esiin. Kädet ristissä he silmäilivät
kuolleen vanhuksen kasvoihin...



Yhdeksäs luku


Seuraavana aamupäivänä lepäsi ruumis paareilla vanhan pappilan
esihuoneessa. Omituinen kuolemantapaus oli herättänyt suutta huomiota
ja monet pitivät sitä pahana enteenä Konradille; uskovaisinten
mielestä oli se oikein Jumalan sormen viittaus. Ensin aiottiin pitää
surujumalanpalvelus kirkossa, mutta sitte heitettiin tuuma, koska
vainajan viime toivomus oli ollut, että hautajaiset tulisivat aivan
yksinkertaiset. Mutta Julius, joka rakasti kirkollista komeutta,
arveli, että seurakunnan arvo sitä vaati sekä ettei vainajan
viimeiselle toivomukselle tulevaa kunnioitusta loukattaisi, jollei
tätä toivomusta noudatettaisikaan. Koska hän oli ottanut haltuunsa
koko asian, samoin kuin sen kustannukset, niin eivät Konrad ja Hedvig
asettuneet sitä vastaan, vaan päinvastoin iloitsivat nähdessään, millä
kiihkolla heidän veljensä koetti sovittaa sen, että hän ennen oli
erkaantunut perheestään. Se oli tosin tullut vasta tämän surullisen
tapahtuman johdosta, mutta saattoi sentään toivoa, että seuraisi
muutos, joka turvaisi Hedvigin tulevaisuuden. Sillä mielenliikutuksen
tilassa oli Julius todellakin lausunut Konradille, että hän Hedvigin
hyväksi järjestäisi taloutensa toisin. Sisaren kyyneleet olivat häntä
siihen määrään liikuttaneet, että hän hyvänä hetkenään teki lupauksia,
joitten täyttämiseen ei hänellä seuraavana päivänä ollutkaan voimaa.
Mutta tällä kertaa näytti hän itsekkin olevan asiastaan varma. Ja hän
miettikin vakavasti, eikö jo olisi aika ikipäiviksi erota Klaudinasta.
Olihan hänellä nyt niin erinomainen syy ja hän toivoi, että Klaudinakin
hänet ymmärtäisi. Hedvig oli varsinaisena pakoittavana voimana, itse
hän saattoi vetäytyä syrjäiseksi katsojaksi.

Kun hautauspäivä oli määrätty, ilmoitti Julius tahtovansa pitää
ruumissaarnan. Vaikka hän vanhimpana poikana ja ensimmäisenä pappina
seurakunnassa, jonka sielunpaimenena vanhus kokonaisen ihmisiän oli
ollut, sitä pitikin vallan luonnollisena, niin hän sentään suurella
mahtipontisuudella ilmoitti tahtonsa veljelleen. Hän nimittäin pelkäsi,
että Konrad itselleen tahtoi tämän kunnian ja siitä ei hän ensinkään
olisi pitänyt. Hänellä oli kyllä ollut suuret luulot veljestään, mutta
sellaista saarnaa kuin eilinen, ei hän ollut häneltä odottanut. Hän
oli ollut pappina tarpeeksi kauvan tunteakseen useiden virkaveljiensä
hyveet ja heikkoudet -- omistaan puhumattakaan -- ja tietääkseen
valtaavan saarnan vaikutuksen. Ja nyt hänen turhamielisyytensä vaati
häntä isän haudalla panemaan parastaan ja veljelleen näyttämään, että
hänelläkin oli sana vallassaan. Tässä toivoi hän sitäpaitsi apua
sisällisiltäkin voimilta: varmaankin auttaisivat muistot lapsuuden
ajoilta ja elämästä vanhempien kodissa, sekä kaikki mitä vainaja hänen
hyväkseen oli tehnyt.

He olivat pitkän aikaa puhelleet vainajasta. Julius silloin huomautti,
että tuollainen tuskaton loppu aina oli parempi kuin pitkällinen
kituminen henkisessä yössä. Hän oli yhä vieläkin sitä mieltä, että isä
usein viime aikoina oli ollut sekaisin päästään.

-- Mutta älä toki, keskeytti hänet Konrad, -- kunhan vain joka ihminen
kuolemaansa saakka pysyisi yhtä täysissä järjissä... Muuten minä kerran
perinpohjin keskustelin hänen kanssaan asiasta.

Ja Konrad kertoi vanhuksen viimeisen sydämmenpurkauksen. Tarkkaavasti
Julius kuunteli.

-- Saippuakuplia, pelkkiä saippuakuplia, sanoi hän sitte kylmästi.
-- En käsitä, miksi te aina vedätte esiin tuota tietoisuutta. Paras
tietoisuus on toki se, että ihminen tyytyy maailmaan sellaisena
kuin se on. Ainakin siten pääsee kauvimmaksi... Sellaista ei
valtio edes vaadi tai edellytä, että meidän pappien pitäisi luoda
siveellisesti täydellisiä ihmisiä. Kirkon tehtävä on jonkinlaisen
tasapainon ylläpitäminen sekä lohdutuksen antaminen niille,
jotka meiltä lohdutusta etsivät. Me emme pakoita ketään käymään
jumalanpalveluksissamme; mutta joka tahtoo tulla, sille ovat ovet auki.
Sinä puhuit epäilemättä eilen erittäin kauniisti, mutta järki sortui
tunteellisuuden alle. Oliko esimerkiksi tarpeellista ruveta kieltämään
Kristuksen jumaluutta? Sinä olisit ilmankin saavuttanut saman voiton...
Kai sinä nytkin taas heti olet valmis vetämään esiin tietoisuuttasi,
mutta saammepa nähdä, mitä se sinulle vielä tuottaa.

-- Mutta olethan toki itsekkin siksi järkevä, että huomaat ristiriidan
vallitsevan teologisessa dogmassamme, virkkoi Konrad innokkaasti.

-- Kyllä. Omalta persoonalliselta kannaltani, vastasi Julius
levollisesti; -- sillä olisihan naurettavaa nykyisten
luonnontieteellisten tutkimusten aikana uskoa sellaista tarua, kuin
että Kristus olisi siinnyt pyhästä hengestä. Mutta suuren joukon täytyy
pysyä tässä uskossa ja siinä on kirkolla tehtävä. Hallitus käskee ja me
tottelemme.

-- Siis petos totuuden varjon alla.

-- Sinun kanssasi ei koskaan näy voivan puhua! Aina sinulla on valmiina
vastalause, sanoi Julius, tällä kertaa oikein suuttuneena. -- Täytyyhän
ihmisellä toki olla jotakin johon hän uskoo, jotakin joka pysyy
hänelle käsittämättömänä. Eihän maailma voi olla valistuneita olentoja
täynnä. Keskustelu kävisi silloin vallan tarpeettomaksi ja me saisimme
istua kuuntelemassa pelkkää professoriviisautta. Jo ilmankin siinä
on kärsimistä... Ei, minä pidän kaikkea päänvaivaa siinä suhteessa
mielisairautena... ja sitä tautia sairastat sinäkin.

Hetkisen perästä hän jatkoi:

-- En ymmärrä mistä isävainaja sai päähänsä nuo ajatukset. Eihän
häneltä puuttunut mitään. Hänellä oli hyvä paikka, huoleton elämä ja
arvossa häntä pitivät kaikki. Näyttää siltä kuin sinun kirjasi olisi
tuottanut hänelle ainoat ristiriitaisuudet, sillä se väänsi hänen
ajatuksensa nurin narin.

-- Tai antoi hänelle aihetta siihen tilintekoon, josta jo kerran
puhuimme, vastasi Konrad. -- Hän tuli vain toisiin johtopäätöksiin kuin
tavallisesti tullaan. Hän tiesi, ettei ehtoollisviinillä ole muuta
vaikutusta kuin viinillä jokapäiväisessä elämässä.

Julius ei siihen vastannut mitään, joten keskustelu loppui.

Kuolemantapauksesta huolimatta piti Josefan kastamisen tapahtua
seuraavana iltapäivänä. Olihan Julius muuttamattomasti sen määrännyt.
Kun Konrad kuuli, että Bockin tulee, niin aikoi hän jäädä pois koko
juhlallisesta tilaisuudesta, mutta meni sentään sitte mukaan, koskei
hänellä itse asiassa ollut mitään syytä välttää hovisaarnaajaa.
Paitsi tätä viimemainittua olivat läsnä Kickert, Simmer rouvineen,
kalpea kandidaatti, superintendentti Thürmel, kirkon toinen pappi
sekä muutamia muita virkaveljiä, jotka pitivät tätä kääntymistä
kristinuskoon tärkeänä tapauksena.

Seuran kokoonnuttua astui Klaudina sisään Josefan kanssa.
Pari minuuttia myöhemmin ilmestyi näyttämölle myöskin onneton
selibaattineiti, joka nyt oli pukeutunut uuteen huntuun. Se teki hänen
kasvonsa niin mustiksi, ettei voinut eroittaa muuta kuin sen kohdan,
missä nenänpää oli.

Kaikki olivat jo kokoontuneet kastemaljan ympärille, kun vanha
Jannusch astui esiin. Hän oli varmaankin jo kauvan ollut kirkossa
odottamassa, sillä hänen esiintymisensä tuli niin äkkiä, kuin hän siinä
hetkessä olisi kasvanut ylös maasta. Hän oli puettu samaan pitkään
mustaan takkiin ja kädessään hän kantoi samaa silinterihattua kuin
lapsipuolensa hautajaisissa. Tämän arvokkaan puvun lisäksi oli hän
vetänyt käsiinsä kudotut, valkeat villakintaat, jotka tekivät hänen
suuret kouransa kummallisen näköisiksi. Tuontuostakin teki hän syviä
kumarruksia, koettaen sovittaa ne niin, että jokaisen läsnäolijan
osaksi lankesi yksi. Eikä siitä tullut loppua, ennenkuin Julius
alentuvalla kädenliikkeellä sai hänet taukoomaan. Erityisen huomionsa
esineeksi otti Jannusch Bockin; hän päätti nyt ensi tilassa vihdoinkin
valloittaa kirkon puolelleen. Vastaiseksi pysytteli hän kauvempana,
katsellen sieltä asiain kulkua nöyrän näköisenä kuin ainakin hurskas
mies.

Konradia oudostutti paikalla Josefan kummallinen katse. Levottomana,
arkana piti hän sitä koko ajan tähdättynä taivasta kohti, ikäänkuin
velvollisuudentunteesta. Sisään astuessaan oli hän pannut kätensä
ristiin ja sillä tavalla hän piti niitä loppuun asti. Ahdistava
pyhyyden tunne näkyi hänet vallanneen. Sairauden jäleltä olivat posket
vielä kalpeat ja kuopalla. Hän muistutti noita yliluonnollisia,
rukoilevia naisolentoja, joita vanhat mestarit muinoin maalasivat.

Kun Julius hänen otsaansa kastellen laski kätensä hänen päälaelleen
ja lausui siunausta, niin hän omituisesti säpsähti ja pää painui
niin syvälle alas, että pastorin yhä enemmän ja enemmän täytyi antaa
kätensä vaipua sen mukaan. Kamala vastenmielisyys oli äkkiä vallannut
tytön, eikä hän muulla kuin tuolla liikkeellä voinut päästää sitä
ilmoille. Julius taisteli hänkin turhaan mielenliikutustaan vastaan.
Hänen äänensä oli epävarma ja Konrad huomasi mitä voimienponnistuksia
hän teki ennenkuin sai toimituksen tapahtumaan tavanmukaisella
juhlallisuudella.

Omituisen vaikutuksen se muuten teki tuossa suuressa, autiossa
suojassa, jossa kaiku vahvensi joka sanan kolminkerroin. Pieni
ihmisjoukko katosi mahtavan holvikaton alla miltei näkymättömäksi.
Siellä vallitsi tänään ilkeä, kylmä ilma.

Juhlallisuuden loputtua ojensivat läsnäolijat Josefalle kättä,
onnittelivat häntä ja lausuivat hänelle rohkaisevia sanoja. Hän vastasi
kaikkeen, mutta omituisella välinpitämättömyydellä. Näytti miltei siltä
kuin ei hän laisinkaan olisi tietänyt, mistä oli kysymys. Bock teroitti
varsinkin hänen mieleensä, ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää,
sekä että hän nyt koko elämän läpi kantaisi mielessään Vapahtajan
kuvaa. Jannuschin liketessä katseli hän häneen suurin, tutkivin silmin,
ikäänkuin hänen edessään olisi seisonut vieras henkilö. Vihdoin
hän sitte hymyillen nyökäytti päätään, mutta hymy oli hallaista ja
kummallista. Konrad, joka koko ajan oli seurannut hänen liikkeitään,
hämmästeli suuresti tätä miltei tylsämielistä käytöstä.

Ja yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli tullut, asteli hän Klaudinan ja
huntupäisen neidin välissä ovea kohti. Etehisessä onneton neiti äkkiä
sulki hänet syliinsä ja painoi lämpöisen suudelman hänen huulilleen.

-- Jollei sinulla enään olisi ketään muita maailmassa, niin tule minun
luokseni, lapseni, lausui hän sydämmellisesti.

-- Jos Jumala suo, niin ei hänen kai tarvitse käyttää hyväkseen
ystävällisyyttänne, vastasi siihen Klaudina. -- Kyllä hänestä pidetään
huolta.

Josefan kasvoihin tuli taaskin entinen välinpitämätön hymy ja se viipyi
niillä vielä heidän astellessaan kadun yli pastorin asunnolle.

Sillaikaa odotti Jannusch kirkon ovella Bockia mutta turhaan,
sillä hovisaarnaaja oli niinkuin kaikki muutkin mennyt sakariston
kautta. Vielä ovien suljettua vanhus siinä odotti; sitte hän moneen
kertaan kiersi kirkon ympäri ja katseli ylös torneihin ikäänkuin
apua anoakseen. Vasta sitte kun hän huomasi, miten vähän arvoa hänen
läsnäololleen oli annettu, läksi hän pois. Mutta matkalla hänessä
heräsi se vakaa aikomus, että hän julistaa sodan kirkkoa vastaan,
jollei se tule hänen avukseen. Ainoana lohdutuksena olivat enään
kaupunginlähetyksen sikarit. August oli sullonut koko kyökkikaapin
alaosan niitä täyteen.

Jo kirkossa oli Konrad huomannut, että superintendentti ja useat hänen
likeisistä virkatovereistaan olivat kohdelleet häntä melkein vältellen.
He olivat ikäänkuin tarkoituksella paljon enemmän puhutelleet hänen
veljeään kuin häntä, sentään loukkaamatta kohteliaisuutta. Yksin Bock
oli monta kertaa tahallaan kääntänyt hänelle selkänsä ja käyttäytynyt
yhtä sopimattomasti kuin epäkohteliaasti.

Julius oli kutsunut vieraat luokseen kahvia juomaan, mutta koskei
Konrad heti tahtonut lähteä heidän kanssansa, niin hän välillä pistäysi
surutaloon. Siellä tapasi hän Hedvigin ystävättärien keskellä. He
olivat tuoneet palmunoksia ja koettivat lohduttaa voimiensa takaa.
Useimmat olivat vainajan rippilapsia, monet hän sitäpaitsi oli vihkinyt.

Puolen tunnin kuluttua Konrad, lupauksensa mukaan, läksi veljensä luo.

Hänen astuessaan työhuoneeseen, loppui keskustelu äkkiä. Varmaankaan
ei kukaan enään ollut odottanut hänen tulevan, tai oli puhelu koskenut
juuri häntä. Seurasi sama kiusallinen mieliala kuin silloin, kun Josefa
äkkiä oli tuotu sisään ja kaikki olivat odottaneet ilkeää kohtausta.
Kummallista kyllä, istuivat melkein kaikki silloisilla paikoillaankin.
Luthertuolissa vain ylvästeli tällä kertaa koko mahtavuudessaan
Thürmel, nuuskien kaksiosaisella nenällään ympärilleen kuin jahtikoira.
Oikeanpuoleisen ikkunan luona istui sitäpaitsi toinen pappi ja pari
vierasta virkaveljeä.

Pitkä kandidaatti, joka Bockin puoltolauseella oli päässyt mukaan, oli
asettunut pienen pöydän taakse; hän katseli lakkaamatta kahvikuppiaan
ja purekseli laihojen viiksiensä toista päätä, koska toinen jo oli
langennut hänen pureksimisraivonsa uhriksi; Simmer seisoi perällä,
kirjakaapin edessä, luoden lupaavia katseita ympärilleen; Kickert
veti jalat alleen kuin koulupoika; onneton neiti oli ottanut käteensä
lentokirjasen ja rouva Simmer istui sohvassa liikkumattomana kuin
jättiläisnainen, joka odottaa yleisön suosionosoituksia, kaula
peittyneenä vallan kolminkertaisen leuvan sisään. Tämän kaiken huomasi
Konrad silmänräpäyksessä. Se oli uusi näytös kappaleesta, jonka
edellisessä osassa samat henkilöt jo olivat esiintyneet samoissa
asennoissa. Juliuskin seisoi kirjoituspöydän luona, Bockin vieressä,
joka istui pitäen oikeaa kättään suorana pöydällä. Ja tuskin oli Konrad
ehtinyt sisään, kun Klaudinakin tuli katsomaan, olivatko vieraat
tulleet kestitetyiksi. Siinä tilaisuudessa ehti hän Bockin kanssa
vaihtaa merkitsevän katseen.

-- No kas siinähän sinä nyt olet! huudahti Julius, kääntyäkseen samassa
Klaudinan puoleen: -- kuppi lisää, neiti Schaff.

-- On jo, herra pastori, vastasi Klaudina kuivasti, osoittaen suurta
pyöreää pöytää ja samassa lisäten: -- ehkä herra tohtori suvaitsee
istua tässä.

Hän oli asettanut tarjottimen pöydälle ja aikoi juuri lähteä, mutta
kääntyi vielä ja kysyi:

-- Saako Josefa hetkiseksi tulla sisään, herra pastori? Hän tahtoisi
mielellään kiittää lahjoista.

Melkein kaikki läsnäolijat olivat tuoneet hänelle jotakin pientä,
enimmäkseen hyödyllisiä kapineita, -- ainakin antajien mielestä.
Sattuman kautta oli hän kolmelta taholta saanut virsikirjan, ja sille
asialle oli hiukan naurettu. Mutta Julius oli antanut lupaamansa
kultasen ristin, joka näytti erittäin kauniilta ja arvokkaalta.

Klaudinan sanat vaikuttivat häneen sangen epämiellyttävästi, sillä
hän muisti Bockin ja veljensä ensi tapaamisen ja pelkäsi silloisen
kohtauksen jostakin syystä uudistuvan. Hän oli koko iltapäivän ollut
levoton ja Konradin tullessa hänen levottomuutensa vain lisääntyi;
hän suututteli jo sitä, ettei hän ollut antanut kastamisen tapahtua
vieläkin ahtaammassa piirissä. Mutta äkkiä tuli hovisaarnaaja väliin,
huomauttaen mahtipontisella tavallaan, jota ei käynyt vastustaminen,
ettei lapselta saattanut kieltää sellaista pyyntöä. Julius ei
uskaltanut panna vastaan.

Kului viisi minuuttia, mutta keskustelu ei tahtonut päästä vauhtiin.
Julius ja superintendentti juttelivat vähäpätöisistä asioista, samoin
tekivät muutamat muutkin, paitsi Bock, joka tarkkaavaisesti katseli
oveen, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut jotakin tavatonta. Kaikki
näyttivät koettavan huomata Konradia niin vähän kuin suinkin. Syntyi
hetken hiljaisuus, jota seurasi tavaton kolina. Simmer oli pudottanut
maahan suuren kirjan ja se oli onnettomuudeksi sattunut Kickertin
vasemmalle jalalle.

-- Mutta kuulkaa toki... mitä te teette? ärjäsi seminaarintirehtori
puoliääneen ja heitti vihaisen katseen Simmeriin, joka hämillään pyysi
anteeksi. Mutta Julius tarttui silminnähtävällä mielikarvaudella
kirjaan ja tarkasteli sitä joka haaralta. Tuo kirjainto rupesi
todellakin käymään sietämättömäksi.

Sitte kääntyi kaikkien huomio onnettomaan neitiin, joka oli noussut ja
rientänyt Konradin viereen istumaan.

-- En ole teitä vielä kiittänyt siitä kauniista saarnasta, jonka
eilen piditte, lausui hän kovalla äänellä ja tarttui hänen käteensä,
pitääkseen sitä omiensa välissä koko ajan kuin hän puhui. Hänen
huntunsa oli tällä kertaa niin paksu, ettei hän ollut voinut kestää
sen takana, vaan oli turbaanin tavoin kietonut sen otsansa ympäri,
mikä teki hänet hyvin hullun näköiseksi. -- Metterbach puhui kyllä
hirveän kauniisti (se oli hänen katoolilainen nuoruutensa rakastettu),
jatkoi hän, -- mutta te puhuitte vielä kauniimmin. Te ette ensinkään
maininnut pyhää henkeä ja siitä minä pidin. Nimittäin saarnastuolissa.
Muu kaikki on vähäpätöisempää. Jos löytyisi pyhä henki, niin ei hän
kärsisi selibaattia. Antoihan Vapahtajammekin anteeksi syntiselle
vaimolle, mutta paavi luulottelee olevansa enemmän. Hän ei kärsi edes
avioliittoa... Jollei Kristus olisi ollut ihminen niinkuin mekin, niin
ei hän olisi antanut anteeksi lähimmäisensä heikkouksia.

Hän puhui niin yhtämittaa, ettei Konrad voinut muuta kuin antaa kuuran
kaatua päälleen. Mutta Bock heitti neitiin ärtyisän katseen, ja seurasi
häntä sillä vielä sittenkin, kun hän, istuutuneena vanhalle paikalleen,
koetti herättää rouva Simmerissä myötätuntoisuutta tunteilleen. Julius
olisi mielellään suonut hänet sinne missä pippurit kasvavat, mutta hän
oli hiljan lahjoittanut hänen seurakuntansa turvattomille lapsille
sievän summan ja sentähden täytyi häneen nyt tyytyä sellaisena kuin hän
oli.

Äkkiä kuului kova koputus oveen ja maalaispastori astui huoneeseen
mitä kiihoittuneimmassa mielentilassa. Useimmat läsnäolijoista eivät
tunteneet häntä, joten hänen omituista olentoaan katsottiin suurella
uteliaisuudella.

-- Anteeksi, rakas virkaveli, että näin mullin mallin työnnyn
huoneeseen, mutta minulla on teille tärkeä asia, alkoi hän
hengästyneenä ja ojentaen yhtäperää kätensä sekä Juliukselle että
Konradille ja ystävällisesti kumartaen joka taholle. Hän oli mahtanut
tulla aika kiivaasti, sillä vaikka ulkona oli talvinen ilma, niin
kirkas hiki pisaroi hänen otsaltaan.

-- Tietysti, herra pastori. Minä olen kokonaan valmis teitä
palvelemaan, vastasi Julius. -- Mutta tehän olette aivan
sulamaisillanne...

Hän piti nyt velvollisuutenaan esitellä hänet muille läsnäoleville.
"Erittäin hauska", äänteli Bläsel yhtämittaa, ottamatta
superintendenteistä tai hovisaarnaajista enemmän selkoa kuin
muistakaan. Sen sijaan jymisi hänen bassonsa pian huoneessa:

-- Jaa, jaa, kyllä se osaakin suututtaa! Kyllä tämä p... ijakkaan
Berliini on minua harmittanut! Miltei olin kutsumaisillani sitä oikein
sen oikealla nimellä. Tässä kaupungissa vaeltelee synti sadoissa eri
muodoissa.

Hän pyyhki kasvonsa ja käyttäytyi muuten ikäänkuin hän olisi ollut
kahdenkesken pastorin kanssa.

Hän oli tuonut mukaansa raikkaan tuulahduksen luonnon helmasta;
se ikäänkuin elostutti koko taloa. Thürmelkään ei voinut estää
hymyä nousemasta kasvoilleen, mutta Bock tarkasteli ylpeästi
tuota yksinkertaista pappia, joka, vaikka hän paremmin oli kuin
kansakoulun-opettaja, oli uskaltanut jättää hänet huomaamatta.

Anteeksi pyytäen jätti Julius hetkeksi vieraansa ja vei
vanhuksen viereiseen huoneeseen. Vihdoin siirtyivät he sieltä
rippikouluhuoneeseen, sillä Bläsel tahtoi olla aivan häiritsemättä.
Hän oli niin haltioissaan, ettei hän malttanut istuutua ennenkuin hän
sanoilla: "odottakaa hetkinen, herra pastori, täällä on vielä joku
odottamassa", oli käynyt etehisessä ja sieltä palannut takaisin Oskarin
seurassa. Hämillään nuori mies pysähtyi oven ääreen.

-- Tämä on poikani, jonka luultavasti muistatte entisiltä ajoilta. Ei
minun kai tarvitse kertoa, mitä kaikkia hänen kauttaan olen kokenut...
Mutta kuulkaa nyt, herra Baldus.

Julius ei voinut aavistaakkaan mistä oli kysymys. Kylmästi vastattuaan
Oskarin tervehdykseen ja suljettuaan oven, kuunteli hän suurella
uteliaisuudella.

-- Minun täytyy vielä kysyä, alkoi pastori, istuuduttuaan, -- onko
poikani joskus käynyt luonanne pyytämässä jonkinlaista apua? Se ei
olisi mahdotonta, sillä hän oli jo joutunut hyvin rappiolle. Mitä minä
siitä salaisin, sillä veljennehän...

-- Ei koskaan, herra pastori, vastasi Julius kiireesti, sillä hän näki
Oskarin etenevän perälle päin huonetta.

-- No, siinä on jo ensimmäinen rauhoitus, jatkoi maalaispastori. --
Mutta minun täytyy vielä antaa teille selitys. Te mainitsitte kerran,
että teiltä oli kadonnut joku kuva. Onkohan se tämä?

Samassa hän taskustaan veti esiin Valekrispinuksen ja kietoi sen
auki paperista. Oskar oli aamupäivällä kaikessa viattomuudessaan
näyttänyt hänelle kuvan, joka oli jäänyt hänen kesäpalttoonsa
taskuun. Ja tarkemmin asiaa ajattelematta oli hän sen yhteydessä
tullut maininneeksi pastorin nimen. Hän oli muka muutamalla pennillä
ostanut kapineen eräältä henkilöltä, joka oli sanonut saaneensa sen
pastorilta. Mutta samassa Oskar niin oli kietoutunut omiin sanoihinsa,
että isän oli täytynyt ruveta epäilemään koko asiaa. Lorun lopuksi
Oskar sitte oli kertonut kaikki, josta pastorin epäluulo vain oli
lisääntynyt. Ne asianhaarat, joitten vallitessa hänen poikansa,
omaatuntoaan rauhoittaakseen oli ostanut takaisin kuvan, tuntuivat
hänestä todellakin ansaitsevan likempää tarkastusta, jonkatähden hän
heti päivällisen jälkeen oli lähtenyt tänne. Oskar oli joko vielä
pelastettavissa, tai oli hän kokonaan mennyt mies. Siitä täytyi
pastorin saada ratkaiseva varmuus. Ja sentähden hän Oskarin seurassa
oli tehnyt tämän retken, vaikeimman eläessään.

-- Kyllä se on juuri se, vastasi Julius äärimmilleen kummissaan ja
silmäili vuorotellen isään vuorotellen poikaan.

-- Poikani sanoo juuri tulleensa paikalle, kun muuan Jannusch,
ylpeillen teidän tuttavuudestanne, oli myymäisillään sen jonnekin. Asia
tuntui pojastani epäilyttävältä, jonkatähden hän itse osti kuvan.

Sinä hetkenä lausui vanhus valheensa niin taitavasti, että hän
jälkeenpäin itsekin ihmetteli. Mutta tahtoihan hän nyt sovittaa kaikki,
mitä oli syydetty Oskarin niskoille.

-- Olen teille hyvin kiitollinen, herra pastori, kun sellaisella
huolella olette ajanut asiaa, vastasi Julius, jolle paljastus itse
teossa oli tavattoman vastenmielinen. -- Samalle Jannuschille olen minä
osoittanut paljon hyvyyttä ja kiitokseksi hän... Miten te herra pastori
saatoittekaan epäillä poikaanne sellaisesta. Mutta tulettehan nyt
sisään?

Tyytyväisenä maalaispastori nousi.

-- Neljännestunniksi, herra pastori. Lähdemme tänä iltana. Olemme
löytäneet paikan pojalleni, mutta vasta ensi kuusta. Hän saattaa siis
nyt käydä kotiakin katsomassa. Hän pyytää paikalla lausua teille
jäähyväiset.

-- No, onnea sitte, herra kandidaatti, sanoi Julius ja ojensi Oskarille
pari oikean kätensä sormea.

-- Mutta ehkä hän tässä viereisessä huoneessa voisi odottaa? huomautti
maalaispastori äkkiä. -- Meillä on nimittäin vielä vähän asioita
toimitettavana yhdessä.

Hän ei moneen päivään ollut päästänyt Oskaria silmistään ja nyt hän
pelkäsi, että Oskar, jolla oli rahaa taskussa, karkaisi, jos hän
jättäisi hänet yksin.

-- Mieluinten minä jo paikalla lähtisin mukaan, mutta olisi ehkä
epäkohteliasta... huomautti hän.

Oskar pani tosin ensin hiukan vastaan, mutta rauhoittui vihdoin,
sillä hän käsitti, että hänen läsnäolonsa sekä hänelle itselleen että
seuralle olisi ollut sangen kiusallinen. Hän istuutui siis viereiseen
huoneeseen, valitsi niin mukavan asennon kuin suinkin ja syventyi
katselemaan Kristusta ja syntistä vaimoa.



Kymmenes luku.


Samana hetkenä kuin maalaispastori ja Julius yhdestä ovesta astuivat
työhuoneeseen, tuli Klaudina Josefan kanssa sisään toisesta. Josefa
suuntasi paikalla askeleensa Thürmelin luo, ojensi hänelle kätensä ja
lausui niiaten:

-- Minä saan kiittää kauniista lahjasta. Juliuksen täytyi kääntyi pois,
niin häntä nauratti, sillä superintendentti oli ainoa, joka ei ollut
tuonut mitään lahjaa. Mutta superintendentti keksi pian keinon; hän
hymähti väkinäisesti ja virkkoi:

-- Se tulee huomenna, lapseni. Se jäi minulta kotiin.

Klaudina oli syypää siihen, että Josefa ensin oli kääntynyt
hänen puoleensa, sillä Klaudina oli tahallaan tahtonut nolata
superintendenttiä.

Josefa kulki miehestä mieheen, tehden saman tempun; hän hymyili
jokaiselle, mutta hymy katosi paikalla, kun hän oli lausunut
kiitoksensa. Klaudina oli mahtanut mättää kaikki hänen päähänsä -- niin
koneentapaiset olivat hänen liikkeensä, niin vähän ystävällisyyttä
hänen katseessaan, niin kylmästi, lyhyesti lausui hän sanansa.

Maalaispastori oli istuutunut pyöreän pöydän ääreen Konradin viereen.

-- No vai niin, huudahti hän, -- tämä on nyt kai se pikku tyttö, josta
olen kuullut niin paljon... Tuleppa nyt tänne, lapseni. Onnittelen
sinua oikein sydämmellisesti... Tottahan herra pastori sallii, että
pistän pikkusen säästölaatikkoon...? (Juliuksella ei tietysti ollut
mitään sitä vastaan ja maalaispastori jatkoi:) -- Kas, tuossa saat
oikein kiiltävän... Se on onnentaaleri, joka jo kymmenen vuotta on
ollut minulla, lisäsi hän kääntyen seuran puoleen. Sitte avasi hän
suuren kukkaronsa ja ojensi tytölle rahan, sanoen; -- se tuottaa
sinulle onnea.

Tyttö otti taalerin ja kiitti hiljaisella äänellä. -- Mutta lapseni,
miltä sinä näytät? virkkoi vanhus taputtaen häntä leuvan alle. --
Pää pystyyn vaan! Ei tuollaisilla hautajaiskasvoilla saa astua
kristilliseen elämään. Mikä sinun on?... Hän ei näytä olevan oikein
terve, kääntyi hän samassa Juliuksen puoleen. Kaikkien katseet
suuntautuivat maalaispastoriin, joka siten, aivan tietämättään tuli
keskipisteeksi koko seurassa. Hänen voimakas äänensä näkyi ikäänkuin
estävän kaikkia muita korottamasta ääniään. Kääntyen pois naisista
veti hän esiin nuuskarasiansa ja vahvistautui aika "priisillä". Sitte
lähetti hän rasian kiertämään miehestä mieheen.

-- Ettekö tekään, herra hovisaarnaaja? kysyi hän, kun kaikki olivat
kieltäytyneet. Bock kiitti kohteliaalla, kylmällä kumarruksella.
Maalaispastorin vapaa tapa ei laisinkaan miellyttänyt häntä, eikä hän
myöskään kärsinyt sitä, että Bläsel yhtämittaa veti esiin ystävälliset
suhteensa Konradiin. Äkkiä heitti hän katseensa Klaudinaan, joka
liikkumattomana seisoi ovessa, ja virkkoi Juliukselle:

-- Niin, hän näyttää todellakin sairaalta, minusta myöskin. Tuleppa
tänne lapseni, lisäsi hän sitte Josefalle. Ja kun tyttö oli saapunut
hänen eteensä, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja jatkoi korkealla
äänellä: -- onko täällä huoneessa ketään, josta sinä et pidä...
tarkoitan, joku, joka on kohdellut sinua pahoin? Puhu vain vapaasti ja
näytä, kuka se on.

-- Mutta herra hovisaarnaaja! keskeytti hänet Julius niin kovalla
äänellä, että kaikki hämmästyivät. Ja hämmästys oli sitä suurempi, kun
ei kukaan ymmärtänyt keskustelun tarkoitusta.

-- Antakaamme tytön puhua, herra pastori, vastasi Bock rakastettavalla
hymyllä ja kääntyi takaisin tytön puoleen. -- Katseleppa nyt
ympärillesi.

Josefa totteli. Hänen silmänsä harhailivat pitkin huonetta, kunnes
pysähtyivät Konradiin. Hetkisen ajan seisoi hän siinä liikkumattomana,
mutta kaikki näkivät, kuinka hän säpsähti. Sinä hetkenä teki hän oikein
surkean vaikutuksen. Vähitellen muuttui kalpeus hänen kasvoillaan
tummaksi punaksi, mutta yhä vieläkin pysyi hän liikkumattomana.
Konradin valtasi kamala tunne: oli kuin veri olisi pysähtynyt hänen
suonissaan, hän liiteli pohjattomien syvyyksien yli; hän ei saanut
sanaa suustaan. Hän kävi kalmankalpeaksi, mutta hillitsi itsensä ja loi
tyttöön tyynen katseen.

-- Puhu toki, lapseni, kehoitti Bock.

-- Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi maalaispastori, nousten
pöydän äärestä ja astuen hiukan syrjään. Muutkin läsnäolijat näyttivät
levottomilta ja äärimmilleen hämmästyneiltä. Kickert vain pysyi tyynenä
ja Klaudina seisoi ovessa liikkumattomana kuin kivipatsas, uskaltamatta
edes hengittää. Äkkiä kohtasi hän Josefan katseen. Se oli hetken työ
ja muut sitä tuskin huomasivatkaan, mutta Josefa ymmärsi hänen päänsä
keveän liikkeen ja uhkaavan katseen. Hän nosti hitaasti oikean kätensä
ja viittasi sanatonna Konradiin.

-- _Tuo_ herra siis, sanoi Bock nousten. -- Te kuulitte sen kaikki,
rakkaat ystävät. On tapahtunut asioita, joita ei täällä voi mainita,
mutta jotka tekevät, että tätä tyttö raukkaa täytyy suuresti sääliä. Ja
sitte sitä vielä ylpeillään jumalattomista mielipiteistä!... Voitteko,
herra tohtori, puolustautua tämän tytön syytöstä vastaan? Näiden
kunnioitettavien henkilöiden läsnäollessa vaadin teitä tekemään sen.

Hän oli asettunut aivan kiinni pöytään ja nojaten molempia käsiänsä
levyyn, tuijotti hän uhkaavasti Konradiin.

Maalaispastori otti Juliuksen erilleen, kysyäkseen, mitä tämä kaikki
oikeastaan merkitsi. Ja saatuaan selityksen, ilmoitti hän, ettei se
ollut muuta kuin häpeällistä panettelua. Jotakin niin odottamatonta
kuin tuo suoranainen syytös, ei Julius pitkiin aikoihin ollut kokenut.
Hän ei enään ymmärtänyt hovisaarnaajaa, enempää kuin veljeäänkään
tai Josefaa. Mutta kun hän vihdoin johonkin määrään oli tointunut ja
huomasi kaikkien muitten olevan aivan suunniltaan poissa, niin hän
katsoi velvollisuudekseen ruveta välittäjäksi.

-- Mutta sano toki jokunen selityksen sana, lausui hän Konradille.

Klaudinan viittauksesta olivat rouva Simmer ja onneton neiti nousseet
ja hänen seurassaan lähteneet käytävän puolelle. Klaudina palasi
sentään parin minuutin perästä takaisin.

Bock vilkaisi tuontuostakin Thürmeliin, jolta hän oli odottanut
moraalista tukea, mutta superintendentti ei liikahtanut, vaan istui
kankeana ja arvokkaana paikallaan, kädet rinnalla ristissä. Hän oli
päättänyt jättää asian kokonaan hovisaarnaajan haltuun.

Konrad ei vieläkään ollut vastannut. Kun vihdoin maalaispastorikin
ystävällisesti rupesi häntä kehoittamaan puolustautumaan, niin hän
odottamattoman lempeällä äänellä virkkoi:

-- Jos olisin samalla kannalla kuin herra hovisaarnaaja, niin minun
pitäisi vastata samallaisella solvauksella. Mutta täytyisihän minun
halveksia itseäni, jollen itse voisi täyttää sitä, mitä muilta
vaadin. Minä en milloinkaan kosta pahaa pahalla, siksi suon teille
sydämmeni pohjasta kaikki anteeksi, herra hovisaarnaaja, kääntyi hän
suorastaan Bockin puoleen. -- Ja vaikka te nyt avaisitte ikkunat
taikka rientäisitte ulos julistamaan koko maailmalle, mitä minusta
ajattelette, -- niin minun anteeksiantoni pysyisi entisellään.
Sentähden pidän puolustautumista arvolleni alentavana.

-- Kauniita sanoja, ilkkui Bock ja käänsi hänelle selkänsä.

Konrad nousi; hänen silmänsä leimusivat samalla tavalla kuin kerran
silloin, kun hän oli asettanut rouva Brennerleinin aisoihinsa.

-- Niin, kauniita sanoja kyllä, herra hovisaarnaaja, mutta _teidän_
pitäisi ennen kaikkia panna ne mieleenne. Teidän ei pitäisi kantaa
Vapahtajan nimeä yksin huulillanne, vaan teidän pitäisi koettaa
pyrkiä hänen kaltaisekseen. Ja jos te tiedätte, ettette voi, niin
teidän ainakin tulee korvata rakkaudenpuutteenne sillä, että koko
maailman edessä uskallatte luopua papillisesta puvustanne ja ilmoittaa
ettette enää ole sen arvoinen. Ehkä kyllä moni sinä hetkenä soimaa
teitä heikkoudesta, mutta tuo heikkous on itse asiassa suurin
väkevyytenne. Sillä silloin te olette lannistanut vihan ja seisotte
nöyränä voittajana tuomarienne edessä... Herra hovisaarnaaja, katsokaa
tuonne, jatkoi hän yhä kiihtyneempänä ja viittasi sohvan yläpuolella
riippuvaa kuvaa "Alasottaminen ristiltä", -- ja katsokaa sitte minua
suoraan silmiin: Kristuksen veren nimessä minä teiltä kysyn, uskotteko
että olen syypää siihen tekoon, josta jo viikkokausia olette minua
syyttänyt... Käännätte pois kasvonne. Minä kiitän teitä! Katsokaa nyt
tätä tyttöä. Eikö hän puhunut pahojen voimien vaikutuksesta?

Samassa lisahti ovi lukkoon: Klaudina katosi.

-- Tule tänne Josefa, sinäkin saat anteeksi, varsinkin kosket tietänyt,
mitä puhuit, jatkoi Konrad, kun ei Bock vastannut kuin olkapäitään
kohauttamalla. Hän likeni tyttöä, tarttuakseen hänen käteensä. Mutta
samassa tapahtui hänessä omituinen muutos: hän pakeni, tuijotti
Konradiin suurin, mielettömin silmin, ojensi kätensä torjuen eteensä ja
sanoi vapisevin huulin:

-- Älä minuun kajoo, sinä olet Vapahtaja ja kirkon vihollinen. Ja
kaikkien vihollisten täytyy kuolla... Neiti Schaff sanoi niin... Sillä
Vapahtaja on pelastaja ja sinä tahdot pelastaa syntiset.

Uskonnollinen hourailu oli hänet vallannut. Häntä pöyristytti
kumeensekainen vilu, sillä hän ei vielä ollut tointunut taudistaan;
sentähden hänen poskillaan koko päivän oli leimahdellut tulipuna.
Kuumuus värjäsi hänen kasvonsa ja otsalle pisaroi kirkas hiki.
Sinä hetkenä ei hän todellakaan tietänyt mitä hän teki tai mitä
hän puhui. Kaikki pyöri hänen päässään aivan niinkuin silloin, kun
Konrad kiviportailta oli löytänyt hänet väsyneenä, uuvuksissa,
kuumehourailussa. Hän oli niin surkean näköinen, että läsnäolijat
säälien kokoontuivat hänen ympärilleen.

-- Mutta lapsi on kovasti kipeänä ja hourailee, sanoi maalaispastori.
-- Katsokaa toki... herra pastori!

Julius ei vastannut. Hän tahtoi häntä tukea ja asettaa hänet istumaan,
mutta hän karkasi hänen käsistään, pakeni viereistä huonetta kohti,
aukaisi oven ja ryntäsi sisään. Kaikki näkivät hänen seisahtuvan ja
hetken ajan tuijottavan yhteen kohtaan.

-- Auttakaa, auttakaa! kirkasi hän äkkiä ja palasi kiireesti takaisin.

-- Ei se ole kuin poikani, joka odottaa minua, selitti maalaispastori.
-- Tule nyt tänne, Oskar, huusi hän sitte.

Kumarrellen joka taholle ilmestyi Oskar ovelle. Mielessään annettuaan
anteeksi "aviorikkojattaren" synnin, oli hän tarkkaavaisesti kuunnellut
viereisessä huoneessa vallitsevaa melua. Nyt hän korjasi kakkuloitaan,
tervehti Konradia äänekkäällä tutunomaisuudella ja nyökäytti
ystävällisesti päätään eräälle apulaispapille, jonka seurassa hän ennen
oli ottanut monen olutlasin. Mutta maalaispastorilla ei ollut aikaa
huomata hovisaarnaajan ja muitten läsnäolijoiden merkitseviä katseita,
sillä Josefa pakeni äärimmäisen ikkunan luo asti ja huusi uudestaan:

-- Älkää päästäkö häntä sisään, hän lyö minua. Mutta minäpä raadan
häneltä silmät puhki... niinkuin silloin kun hän asui tuolla kirkon
takana.

Hänen pelkonsa oli niin suuri, että hän painautui ikkunalautaa vastaan,
ja piiloutui kartiinin taakse. Epäilemättä hän oli sairas, mutta hänen
mielikuvituksensa muodot sekaantuivat niihin vaikutuksiin, joita hän
tunsi. Hänen tajuntansa palasi, mutta kasvoilla hehkui vielä kuume.
Muutos näytti tapahtuneen parempaan päin, mutta muutos, joka pian
huomattiin pettymykseksi. Huoneessa vallitsi yleinen hiljaisuus.

-- Tunnetko tuon tytön? kääntyi maalaispastori vihdoin poikansa
puoleen. -- Sinä kuulit mitä hän sanoi.

Hänen kasvoilleen oli noussut tumma puna, hän aavisti pahaa. Hän astui
poikansa eteen ja mittasi häntä katseella, joka oli niin hirveä, että
Oskar välittömästi otti pari askeletta taaksepäin.

-- Olen minä taitanut hänet joskus nähdä... tuolla, portaissa. Muuten
en tiedä mitään, vastasi hän, pakoittautuen välinpitämättömäksi. Sitte
hän katsahti Konradiin, ikäänkuin sanoakseen jotakin, mutta malttoi
mielensä ja jatkoi: -- näkeehän sen selvästi, että hän on puolihullu...
Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että häiritsin.

Hänen kasvonsa olivat käyneet vielä kalpeammiksi kuin ne tavallisesti
olivat. Hän tahtoi jättää huoneen, mutta vanhus tarttui hänen käteensä
ja veti hänet keskelle lattiaa. Äkkiä kääntyi kaikki huomio Josefaan,
sillä hän oli, kädet ristissä, heittäytynyt polvilleen Konradin eteen.
Hänen puheensa oli taas aivan järkevää:

-- Minä valehtelin, herra pastori, alkoi hän. -- Te ette koskaan ole
tehnyt minulle kuin hyvää. Älkää olko minulle suutuksissanne, herra
pastori. En enään koskaan tee sillä tavalla. Tahtoisin suudella
jalkojanne, ehkä sitte taas saan rauhaa.

Hän oli jo vaivuttamaisillaan päänsä maahan asti, mutta Konrad nosti
hänet ylös ja laski hänet tuolille. Painettuaan päänsä käsien varaan,
purskahti hän katkeraan itkuun. Koko ruumis värisi nyyhkytyksistä.
Kauvan kannettu ja väkivallalla pidätetty tuska pääsi siinä
valloilleen. Hän ei enään voinut pidättyä.

-- Jalo mies on täällä joutunut epäluulonalaiseksi, sanoi
maalaispastori pojalleen. -- Vastaa nyt kysymykseeni: oletko roisto?
Kai ymmärrät... Rakkaat virkaveljet, suokaa anteeksi, mutta totuus ja
oikeus ennen kaikkia.

Hän piteli molemmin käsin kiinni Oskaria ja katseli häntä
läpitunkevalla katseella. Hetkisen ajan vallitsi huoneessa äänettömyys,
sitte lausui Josefa tuoliltaan hiljaa, mutta selvään:

-- Minä olen vielä semmoinen, jommoiseksi Jumala minut loi.

Ja taas hän purskahti itkuun. Hänen päähänsä oli äkkiä noussut hämärä
aavistus, jota ei hän tähän asti ollut laisinkaan ajatellut.

Maalaispastorilta pääsi syvä huokaus. Hän päästi irti poikansa ja
viittasi hänelle, että hän menisi. Painava taakka oli poistunut hänen
rinnaltaan. Oliko tyttö puhunut totta? Kuka sen saattoi tietää. Mutta
huoneeseen oli äkkiä puhaltanut ikäänkuin puhdas ilma, jonka tieltä
kaiken likaisuuden oli täytynyt poistua. Kaikkien kasvot muuttuivat.
Julius astui ikkunan ääreen ja loi katseensa kirkkoon. Hänen uskonsa
oli pelastettu.

Hovisaarnaaja heitti Josefaan omituisen katseen ja pudisti päätään.
Sitte kuiskasi hän pari sanaa Kickertille. He tahtoivat molemmat lähteä
pois. Maalaispastori oli ensimmäinen, joka lausui jäähyväiset. Hän
otti hattunsa ja keppinsä, ojensi Josefalle ja molemmille veljeksille
kätensä, lähetti vielä terveisiä heidän sisarelleen ja meni sitten
pieneen huoneeseen, sulkien oven jälkeensä.

-- Sinä olet renttu. Kuritushuoneessa on sinun paikkasi, sanoi hän
hiljaa. -- Mars eteenpäin.

-- En minä tiedä mistään. Olin aivan juovuksissa.

-- Niinkuin tavallisesti. Ja sen sinä vain kerrot aivan häpeämättä!...
Vanhus työnsi hänet inholla ovea kohti. -- Kun ei vain olisi paras
antaa sinun mennä menojasi! lisäsi hän sitte.

Noin kymmenen minuutin perästä läksivät muutkin vieraat. Bock oli mitä
huonoimmalla tuulella, sadatteli mielessään Klaudinaa ja oli vakuutettu
siitä, että Josefa oli pettänyt heidät kaikki. Julius oli niin
perinpohjin suuttunut häneen, että hän oli kohdellut häntä tavattoman
lyhyesti. Konrad arveli jälkeenpäin, että hovisaarnaaja oli mahtanut
olla aika lailla häpeissään.

Josefa oli viety sänkyyn, jossa hän heti oli vaipunut levottomaan
uneen. Molemmat veljekset olivat yksin huoneessa, mutta eivät
sanallakaan koskettaneet siihen mitä vasta oli tapahtunut. Lääkäri
saapui ja puheli jonkun aikaa Juliuksen kanssa; Josefa tarvitsi hyvää
hoitoa. Hänen mentyään, sanoi Konrad äkkiä ja odottamatta:

-- Kunhan nyt lapsesi paranee, niin tottahan sinä annat hänelle hyvän
kasvatuksen; ja ennen kaikkia uskot hänet toisiin käsiin.

Julius, joka oli seisonut ikkunan ääressä, katsellen ulos kirjavista
ruuduista, kääntyi äkkiä kummastuneena, mutta ei pitkään aikaan sanonut
mitään.

-- Niin se on lapseni, en voi sitä kieltää. Enkä edes tahdo tietää
mistä sen olet kuullut, sillä se olisi tarpeetonta... Niin kauvan
kuin ihmisiä löytyy, tekevät he syntiä. Sillä jollei syntiä olisi,
niin emmehän voisi taistella sitä vastaan. Meillä on kaikilla vikamme
ja onhan se hyvä, sillä muutoin ei kukaan huomaisi etujamme... Sillä
on suuri merkitys, että ensimmäinen syntiinlankeemus juuri tapahtui
paratiisissa, jota aina ajatellaan ilon ja nautinnon täydellisyyden
maaksi. Jumala kai niin tahtoi... Minä eroon neiti Schaffista; tyytynet
kai aluksi siihen, lisäsi hän hetken kuluttua.

-- Onko se vakaa aikomuksesi?

-- On. Ole hyvä ja lähetä Hedvig tänne, kun käyt siellä. Tai olkoon,
korjasi hän samassa. -- Minun täytyy kuitenkin mennä sinne ja mitä
Josefaan tulee, niin täytän velvollisuuteni häntä kohtaan.

Jäätyään yksin, läksi Julius Josefan huoneeseen. Hän nukkui, kasvot
hohtivat ja hengitys oli hätäinen. Julius ei enään ollut kahden hänen
kanssaan, sillä hän oli lähettänyt noutamaan sairaanhoitajatarta, joka
hänen astuessaan huoneeseen nousi paikaltaan ja vaatimattomasti väistyi
syrjään. Pastori oli käskenyt, ettei hän ilman hänen erityistä lupaansa
saanut päästää sisään ketään, paitsi lääkäriä. Hetkisen ajan Julius
vaieten katseli nukkuvaa, laski kätensä hänen otsalleen ja meni sitte
pois. Tultuaan työhuoneeseensa, otti hän kirjoituspöytänsä laatikosta
rahaa ja soitti Klaudinaa.

Heti kun sairaanhoitajatar oli tullut, oli Klaudina aavistanut, että
jotakin mahtoi olla tekeillä. Nyt hänen ensi silmäyksensä sattui
rahaan, joka oli laskettu pyöreälle pöydälle. Hän kalpeni ja hänet
valtasi suuri levottomuus, mutta hän tekeytyi levolliseksi, ikäänkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Hän seisahtui keskelle lattiaa, pani
käsivartensa ristiin rinnan yli, niinkuin hänen tapansa oli, ja katseli
odottavasti Juliukseen, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin
päin häneen.

-- Josefa ei sittenkään joudu Siloahiin, alkoi pastori kovalla äänellä,
kääntymättä paikaltaan.

-- Ihminen voi monasti erehtyä, vastasi Klaudina äänellä, josta saattoi
tehdä eri johtopäätöksiä.

Pastori vaikeni, silmäillen hajamielisenä eteensä, sillä hän ei oikein
tietänyt mitä hän vastaisi. Sitte hän äkkiä virkkoi:

-- Voitte vielä tänä päivänä lähteä talostani, neiti Schaff. Tuossa on
palkkanne koko vuosineljännekseltä.

Hetkiseksi Klaudina hämmästyneenä, sanatonna jäi häneen tuijottamaan,
mutta sitte hän tointui. Hän otti rahat käteensä ja päästi ne kilisten
hameensa taskuun.

-- Kiitoksia, herra pastori, vastasi hän levollisesti ja
vaatimattomana. -- Hyvä on. Itse lähden jo tänään ja huomenna annan
noutaa tavarani. En ole koskaan tunkeutunut niskoillenne, enkä koskaan
tule sitä tekemään. Kaikki mitä tähän asti olen tehnyt, on vaan
tapahtunut teidän hyväksenne.

Julius hämmästyi hänen sanojensa hiljaista nöyryyttä; hän oli odottanut
vallan toista. Nyt vasta hän kääntyi häneen päin. Tuo sävyisyys häntä
kovin kaunisti; sellaisena hän aina oli pitänyt hänestä, kun hänen oli
pitänyt pyyhkiä murheet pois hänen otsaltaan. Tosi naisellisuuden hohde
lepäsi tänä hetkenä hänen rumilla kasvoillaan; niissä oli viehätys,
joka häikäsi Juliusta enemmän kuin milloinkaan ennen. Mutta hän kokosi
kaikki voimansa ja päätti vastustaa. Pappilassa vastapäätä oli sekä
isän ruumis että yksinäinen sisar.

-- Tehkää se, neiti Schaff, virkkoi hän sitten. -- Minä kiitän teitä
kaikesta, vaikkette aina olekkaan pysynyt totuudessa. Ymmärrätte
varmaankin mitä tarkoitan... Johtakoon teitä Jumalan siunaus teillänne,
lisäsi hän saarnaäänellä. Eroaminen oli tässä totisesti vaikeaa.

Klaudina oli tähän saakka ollut siinä luulossa, että pastori vain
tahtoi suututtaa häntä sekä että tuo tavallista pahempi tuuli menisi
menojaan niinkuin muutkin. Mutta nyt nousi veri hänen poskilleen ja
rinta alkoi hätäisesti kohota. Jos kerran pastori siis nyt todellakin
oli tosissaan, niin ei hänenkään tarvinnut häikäillä.

-- Älkää lasketelko loruja, huudahti hän astuen pari askelta eteenpäin.
Hän oli silmänräpäyksessä niin muuttunut, että pastori vallan säpsähti.
-- Totuutta, totuutta! jatkoi hän ylenkatseellisesti, venytellen
sanojaan. -- Minäpä sanon teille jotakin, herra pastori... Tässä
talossa on minun aikanani vain kaksi kertaa puhuttu totuutta. Ja sen
teki veljenne, silloin kun hän sanoi koko kirkon kristillisyyttä
valheeksi ja tänään, kun hän oikein perinpohjaisesti luki
hovisaarnaajalle lain. Muuten täällä on ollut paljon mätää, niinkuin
kaikkialla, missä ihmiset ovat valmiit pikemmin näkemään tunkioita
lähimmäistensä kuin omien oviensa edessä... Tunnemmehan me toisemme, me
molemmat. Minun jälkeeni tulee toinen, siinä koko muutos. Olkaa suora
ja sanokaa, enkö ole oikeassa? Voi pyhä taivas, ettenkö olisi! Mutta
mitä minä sinua siitä soimaisin. Voithan sinä tehdä rippisi kotona.

Pastori oli niin hämmästyksissään, että hän vain sanatonna, suu auki,
häneen tuijotti. Siihen tapaan Klaudina ei vielä milloinkaan ollut
puhunut. Ja eninten häntä hämmästytti, mitä hän Konradista oli sanonut.
Se se oli oikein noita hänen voittojaan, joihin hän aina valmistautui
jo kauvan edeltäkäsin.

-- Mitä te puhutte? sai hän vihdoin sanotuksi. -- Ja kuitenkin te koko
ajan olette koettanut vahingoittaa veljeäni.

-- En häntä, vaan hänen henkeään. Sillä mitä kirkosta tulisi, jos äkkiä
rupeisi ilmestymään tuollaisia ihmisiä, jotka vakuuttavat että kaikki
mitä saarnataan onkin pelkää roskaa. Mistä papit silloin saisivat
leipänsä? Tiedän sen kokemuksesta... Klaudina nauroi ivallisesti,
sitten totisena jatkaakseen. -- Tiedän muuten, että te itse, ankarasta
oikeauskoisuudestanne huolimatta, olette aivan samaa mieltä. Ja eikö
tyttö tuolla ole tyttärenne?... Eikö olisi ollut parempi, ettei hän
koskaan olisi tullut tähän taloon? Ja eikö vieläkin olisi parempi,
ettei hän koskaan saisi tietää, että te olette hänen isänsä?

Julius hypähti istuimeltaan ja tuijotti häneen pitkän aikaa äänetönnä.

-- Nainen, saatana puhuu suusi kautta! pääsi häneltä sitte; Klaudina
tiesi sen siis myöskin! Tämä uutinen pani Juliuksen vapisemaan
mielenliikutuksesta.

-- Älkää toki _sellaisia_ puhuko! vastasi Klaudina levollisesti ja
katseli häntä suoraan silmiin. -- Onhan se totta! Ajatelkaa jos joku
tietäisi sen. Minä tietysti olisin hellästi ruvennut hoitamaan lasta,
koska kerran asian laita näin on. Mutta eihän se nyt käy ja se on ehkä
parasta.

-- Todellako? Olisitteko tottakin sen tehnyt?

-- Tietysti. Epäilettekö? Olenhan aikoja sitte nähnyt, että rakastatte
lasta. Miksen sitte siinäkin suhteessa olisi teitä palvellut? Voihan
sen asian järjestää. Annetaan lapsi hyvien ihmisten hoidettavaksi,
jonnekin kaupungille ja niin tulee omatunto rauhoitetuksi. Ja sehän se
sittenkin on pääasia. Eikö äiti ollut yhtä paljon syypää kuin tekin, ja
ettekö sitte silloin jo tehnyt tarpeeksi hänen puolestaan? Minä tiedän
kaikki.

Julius oli jo puoleksi voitettu. Klaudina oli oikeassa. Hänen jälkeensä
tulisi toinen, sillä hänen sisarensa oli sittenkin vain hänen
sisarensa. Ja tiesihän Klaudina kaikki. Vaikka hän vielä, jouduttuaan
maailmalle, panisi aikaan, ties mitä juonia. Nythän ei Juliuksen enään
tarvinnut salata häneltä mitään. Ja Josefan asia saataisiin kyllä
kuntoon. Ainakin oli talossa sitte ihminen, joka paikalla ymmärsi
kaikki. Hänen ajatustensa lanka katkesi siinä, sillä Klaudina astui
hänen eteensä ja virkkoi:

-- Ojentakaa minulle toki kätenne jäähyväisiksi, herra pastori. Kun
ihminen kuusi vuotta on ollut talossa, niin ei sitä aivan ilman muuta
eroteta.

Juliuksen katse sattui hänen voimakkaaseen vartaloonsa. Mikä
majesteetillinen nainen! Hänen hengähdyksensä siveli pehmeästi hänen
poskeaan. Nyt ei hän enään vastustanut. Tahto oli hänen aivoissaan
pieni kipinä, jonka intohimojen meri hetkessä nielasi kitaansa. Hän
ojensi kätensä ja sulki Klaudinan syliinsä.

-- Jää vain tänne!

Senjälkeen sai Klaudina kyllä käydä Josefan kamarissa...

Lähdettyään veljensä luota, ei Konrad heti mennytkään vanhaan
pappilaan, niinkuin hän oli aikonut, vaan läksi asuntoonsa, sillä
hän muisti että hänellä siellä oli joku asia toimitettavana. Eräässä
kadunkulmassa hän äkkiä huomasi maalaispastorin, joka ympärilleen
kurkistellen näytti etsivän jotakin.

-- Oletteko te ehkä hänet nähnyt? kysyi hän heti Konradilta. -- Minä
menin vain tänne kauppaan ostamaan itselleni uutta tupakkaa. Ja kun
tulin takaisin, niin hän oli kadonnut. Voi sitä kelvotonta! huudahti
pastori aivan toivotonna. -- Kuka tietää, mihin paholainen taas on
kulettanut hänet. Hänellä oli taskussaan koskematon satamarkkanen,
jonka hän minulta sai houkutelluksi, ostaakseen sillä itselleen kellon.
Hyvä herra tohtori, neuvokaa nyt, mitä minun pitää tehdä.

Puolen tuntia hän jo oli kävellyt edestakaisin siinä kadulla, näkemättä
poikaansa. Avuttomana lapsena hän harhaili ihmisjoukossa, pyyhkien
otsaansa nenäliinalla ja surullisena tähystellen kaikille tahoille.
Oskarin mukana näkyi koko hänen hyvä tuulensa kadonneen. Saako hän
enään koskaan nähdä häntä? tuleeko isän sydäntä koskaan elähyttämään
se tieto, että hän pojasta on tehnyt hyvän ihmisen? Tai palaako hän
takaisin suohon, josta hän tahtoi hänet vetää ylös? Nämät ajatukset
liikkuivat pastorin mielessä. Ja tänään hänen täytyi jättää Berliini.
Konrad koetti häntä lohdutella. He kävivät kaikki likeiset kadut ja
hakivat epäiltävistä kapakoista, mutta löytämättä Oskaria.

-- Nyt uskon todellakin, ettei häntä enään voi pelastaa, sanoi
maalaispastori, kun he tunnin ajan olivat kävelleet turhaan. -- Se oli
vain siveellisyyden puuska, joka hänet oli vallannut. Tiedättekö, rakas
virkaveli, löytyy ihmisiä, joita ei voi pelastaa. He lankeevat takaisin
vanhoihin taipumuksiinsa. Minun täytyy ajatella runoilijan sanoja --
muistaakseni ne ovat Goetheltä: jos asetat sammakon vaikka valkealle
tuolille, niin kyllä se siitä hyppää takaisin likalammikkoonsa...
Nuo ihmiset ovat niinkuin vissit koppakuoriaiset, jotka viihtyvät
ainoastaan vissinlaisissa tunkioissa, mutta jotka kauniilla,
kiiltävällä kuorellaan välistä saattavat pettää. Yksi tie vie ylöspäin,
toinen alaspäin. Se joka pyrkii ylöspäin, se tosin ei aina pääse
eteenpäin, mutta hän ei myöskään mene takaisin. Mutta se joka joutuu
tuolle alaspäin kallistuvalle tielle, se vaipuu yhä syvemmälle. Liha on
silloin kuin sieni, joka on imeytynyt täyteen: se vajoo pohjaan. Häpy
on poissa, kaikki poissa.

Oskaria ei kuulunut illallakaan, kun lähtöhetki lähestyi. Raskain
mielin täytyi maalaispastorin yksin lähteä kotipuoleen. Agata
tahtoi vielä viipyä viikon päivät serkkunsa luona. Mutta vielä
hyvästijättäessä täytyi hänen luvata enolleen, että hän tekee kaikki
mitä ikinä voi, saattaakseen Oskarin hyvälle tielle, jos hän vain saa
hänet käsiinsä. Isän ainoana toivona oli vielä se, että Oskar äkkiä
ilmestyisi Agatan luo, tai hädän pakoittamana, vapaaehtoisesti saapuisi
kotiin.

Kahden päivän kuluttua kannettiin vanhan Balduksen maalliset
jäännökset hautausmaalle. Kellojen soidessa läksi pitkä, juhlallinen
saatto liikkeelle. Julius puhui haudalla todellakin kauniisti, jopa
Klaudinan mielestä niin liikuttavasti, että hän turhaan koetti pidättää
kyyneleitään. Vielä jälkeenpäinkin mainittiin sitä ruumissaarnaa. Poika
oli todellakin syvästi mahtanut rakastaa isäänsä!

Saman viikon lauvantaina aamupäivällä läksi Konrad taas Juliuksen luo.
Hän oli aamulla saanut ilmoituksen siitä, että hänet oli eroitettu
virastaan. Siihen hänen toimintansa siis loppui, siihen menivät kauniit
toiveet, jotka häntä Berliiniin olivat seuranneet. Kumma kyllä ei tämä
sanoma häneen suuresti koskenut: eihän ollut tapahtunut muuta kuin
asia, jota jo kauvan hiljaisuudessa oli valmistettu.

Julius ei näyttänyt vähääkään hämmästyvän, kun hän luki nuo muutamat
rivit. Hän ei yleensä ollut puhetuulella, sillä tämä päivä oli jo
tuottanut hänelle paljon harmia. Bock oli kirjoittanut hänelle, että
August Jannusch valitettavasti oli pettänyt kaikki hyvät toiveet,
sillä hänen ansiokseen oli luettava monen tuhannen sikarin varkaus,
jotapaitsi hän luvattomasti oli ottanut vastaan maksuja useilta
kauppatuttavilta. Kuitenkaan ei asiaa pitänyt jättää lain koviin
kouriin, jotta kadotetun lampaan vielä kävisi mahdolliseksi palata
takaisin laumaan ja jotta turhat juoksut tulisivat vältetyiksi. Julius
luki kyllä rivien välitse, ettei noilla "juoksuilla" tarkoitettu muuta
kuin kaikellaisia vastenmielisyyksiä, joita Bock tahtoi välttää.

-- Niin, ei pidä leikkiä tulen kanssa, eikä hypistellä Jumalan sanaa,
lausui hän sitte. -- Mitä sinä nyt aiot? lisäsi hän samassa.

-- Aion kokonaan astua kirkon palveluksesta...

-- Se lieneekin parasta, jos tahdot pysyä johdonmukaisena.

-- Ja koettaa päästä päämaaliini toista tietä. Riippumattomana miehenä,
jatkoi Konrad.

Julius naurahti.

-- Ehkä luopumalla valtiokirkosta ja rupeamalla lahkolaiseksi? kysyi
hän hiukan ivallisesti.

-- Ei, en sitä. Sillä osoittaisin panevani liian suurta arvoa
kirkollisille tavoille. Aion pysyä rehellisenä kristittynä ja koettaa
olla sitä aivan toisessa hengessä kuin kirkko.

Julius kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

-- Se joka ei ota vaaria neuvoista, sitä ei myöskään voi auttaa...
Ehkä sitte joudutkin oikein sosialistisiin kulkuväyliin. Jatka, jatka!
Juokse pääsi puhki muurin seinään.

-- Sitä en tule tekemään, vastasi Konrad levollisesti. -- Kristillisyys
ja sosialismi ovat minulle aivan eri asioita, vaikka ehkä pyrkivät
samaan maaliin. Sosialismi hakee onnea ulkoa, kristillisyys
sisältäpäin. Sosialismi tekee vaatimuksia toisilta, kristillisyys
itseltään. Jos molemmat tapaisivat toisensa puolitiessä, niin
päästäisiin ehkä sovintoon. Sanoinhan muuten ensimmäisessä ja
viimeisessä saarnassani, jonka tässä kaupungissa pidin, selvään
mielipiteeni. Kaikki tässä maailmassa on kehittynyt vähitellen
itsestään. Miksei siis kerran tulisi aika, jolloin tämän keinotekoisen
kristillisyyden sijasta vallitsee luonnollinen kristillisyys. Ja
vastavaikutus ei tule tulemaan niinkutsutusta sivistyksestä, joka
aina järjestää kaikki käsitteiksi, vaan alhaalta päin, sieltä missä
luonnolliset oikeudet ovat. Ja ne ovat kaikkia teidän lakejanne tuhat
kertaa väkevämmät.

-- Mutta mitä sinä sitte oikeastaan vaadit meiltä?

-- Suvaitsevaisuutta minä vaadin. Suvaitsevaisuutta toisinajattelevia
kohtaan. Jos valtio vaaran päivinä on oikeutettu vaatimaan
näiltä toisinajattelevilta heidän verensä, niin se myöskin on
velvollinen rauhan aikana pitämään huolta siitä, etteivät papit
suvaitsemattomuudellaan myrkytä tätä verta.

-- Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan, vastasi Julius
pitkällä haukotuksella, sillä hän oli viime yönä maannut huonosti. --
Minä näen sinut jo kirjailijana... laiha leipä. Oikein minä säälisin,
jos todellakin rupeisit elämään kokonaan kynäsi varassa. Huono pappi
on aina parempi kuin hyvä kirjailija. Onhan sitä sentään meidänkin
joukossamme muutamia, jotka kirjoittavat, mutta vain hartauskirjoja.

Samassa muisti hän, kuinka tyhjältä hänen vatsansa tuntui ja soitti.

-- Sinä et kai kuitenkaan syö kanssani? Konrad kiitti ja johti sitte
puheen siihen, minkätähden hän oikeastaan oli tullut. Oli kysymys
Hedvigin tulevaisuudesta. Hiukan hämillään Julius ilmoitti uuden
päätöksensä. Hän oli jo tottunut Klaudinaan ja lupasi Hedvigin puolesta
tehdä, mitä hän ikinä voi. Kahta taloutta hoitavaa sielua ei toki
voinut pitää samassa talossa.

-- Ja sen sanot kaikkien näitten tapahtumien jälkeen? kysyi Konrad
äärimmilleen hämmästyneenä.

-- Olen sinulta saanut oppia, vastasi Julius vakavasti. -- Tein
itselleni kysymyksen: tuleeko siitä apua? ja vastaukseksi sain: älä
vastusta pahaa.

Konradin täytyi miltei ihaella hänen välinpitämättömyyttään, vaikka
hän häntä samalla syvästi sääli. Enempää ei hän sillä kertaa kysellyt,
vaan läksi sisarensa luo kertomaan, minkä käänteen asiat nyt olivat
saaneet. Hedvig otti hänet vastaan hymyllä, joka viittasi johonkin
odottamattomaan iloon. Mutta pahalla tuulella kuin oli, ei Konrad
huomannut ottaa siitä selvää, vaan heittäysi heti istumaan ja rupesi
purkamaan tämänkin päivän tuomia pahoja kokemuksia. Hedvig otti
asian tyynesti, pyysi, ettei hän hänen tähtensä huolehtisi ja koetti
rohkaista häntä.

-- Sinä olet siis vielä jäänyt minulle, sanoi Konrad liikutettuna,
veti sisaren syliinsä ja suuteli hänen silmiään ja otsaansa. Hän ei
ensinkään huomannut, että hän samassa, aivan aiheettomasti, jätti
huoneen. Surullisesti hän jäi tuijottamaan eteensä lattiaan. Äkkiä
kuului hänen takanaan hiljainen kahina ja kuiskaus:

-- Olenhan minäkin vielä jäänyt teille...

Hämmästyneenä käänsi hän päätään ja näki silloin Agatan, kädet ristissä
ja puna poskilla seisovan edessään. Hän hymyili, mutta koko ruumis
vapisi: hän pelkäsi, mitä nuo sanat, jotka vastustamattomalla voimalla
olivat tunkeutuneet hänen huuliltaan, vaikuttaisivat. Siinä siis
Hedvigin hymyilyn merkitys. Agata oli mahtanut olla piilossa jossakin
nurkassa.

-- Agata! huudahti hän hiljaa, sulki hänet syliinsä ja painoi hänen
huulilleen ensi suudelman.

-- Ota minut ja kaikki mitä minulla on, sanoi tyttö, silmissään autuas
piirre. -- Minä tahdon olla uskollinen toverisi, tahdon, niinkuin
sinäkin aina tahtoa hyvää. Sekä ilon että surun päivinä.

Hedvig tapasi heidät lavertelemassa lasten lailla. Hän onnitteli heitä
sydämmensä pohjasta, eikä epäitsekkäisyydessään ensinkään ajatellut
itseään. Mutta Agata pysyi päätökselleen uskollisena. Maalaispastori,
joka suuresti ikävöi sisarentytärtään, oli kirjoittanut, että hänen
paikalla pitää tulla kotiin. Sentähden he kaikki kolme nyt päättivät
seuraavana päivänä lähteä vanhusta hämmästyttämään. Hedvig lupasi olla
viikon päivät Agatan luona, Konradin sen sijaan piti palata takaisin
Berliiniin, niin pian kuin hän oli tavannut Bläselin. Kihlajaisia
saattoi siis viettää paikalla. Nämät hetket olivat ensimmäiset iloiset
koko tuona raskaana viikkona.

Seuraavana aamuna tahtoi Hedvig, että he vielä kerran kävisivät
kirkossa kuulemassa Juliuksen saarnaavan. Hän käytti muunmuassa
tekstinä Jaakopin epistolan 1:n luvun 12 värssyä: Autuas on se mies,
joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin pitää hänen
elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä
rakastavat.

Hän ylisti kiusauksen voittamista siksi suoraksi tieksi, joka kaikissa
elämän tapauksissa vie korkeimpaan hyveeseen. "Muistakaa, rakkaani,
että sielun puhtaus se on, jota teidän hellinten täytyy säilyttää, jos
tahdotte vastustaa pahuuden ilkeintä henkeä, intohimoa. Sillä se se
uudestaan pyytää iskeä teihin kyntensä, se se ei säästä leskiä eikä
orpojakaan. Mutta joka sen voittaa, se tulee kauvinten kantamaan elämän
kruunua."

Hän puhui kuivalla äänellä, joka selvästi osoitti, että nämät asiat
hänelle olivat tuiki välinpitämättömät. Konradin täytyi hymyillä.

Pappispuvussa näytti hän kymmenen vuotta vanhemmalta. Hän muistutti
tyytymätöntä isää, joka lukemattomia kertoja on antanut lapsilleen
hyviä opetuksia, ilman että he ovat seuranneet niitä. Lopulla puhui
hän hiukan nopeammin, sillä hän tahtoi palkita seurakuntaansa sen
kärsivällisyydestä.

Kun Konrad päivällisen jälkeen oli pannut kuntoon matkalaukkunsa ja
sitte aikoi mennä rouva Brennerleinin puolelle, niin hän huomasi äidin
ja pojan äänekkäästi keskustelevan käytävän perällä. Viime lauseet hän
tahtomattaankin tuli kuulleeksi.

-- Sinulle siis tahdotaan antaa matkapassi sentähden että illalla vielä
ansaitset jonkun pennisen, sanoi Ulrika kiihtyneellä äänellä.

-- Holtmann arveli, että joko yhtä tai toista, vastasi Nikolaus. --
Se Magner aasi se on kuiskannut tuon kaiken hänen korvaansa. Minä
ansaitsen sillä tavalla kaksinkerroin ja se häntä ärsyttää.

-- Kuuleppas nyt, Niilo... Jos asian laita niin on, niin heitämme
hiiteen koko kirkon. Kyllä olemme jo tarpeeksi kiusaantuneet... Mutta
täytyyhän ihmisen elää.

Ovi lisahti lukkoon ja kissa, jonka häntä oli jäänyt väliin, päästi
surkean huudon.

Kello viiden aikaan menivät Hedvig, Agata ja Konrad sanomaan
Juliukselle jäähyväisiä. Tytöt jäivät etuhuoneeseen siksi aikaa kuin
Konrad kävi Josefaa tervehtimässä. Hän oli yhä vuoteen omana ja vaikka
hänen tilansa jo olikin tullut paremmaksi, niin ei vaara vielä ollut
kokonaan ohitse. Hän ojensi Konradille hymyillen kätensä ja Konrad
toivotti hänelle sydämmensä pohjasta pikaista paranemista; hän toivoi
että hän jo palatessaan takaisin Berliiniin näkisi hänet ihan terveenä.
Sitte käänsi tyttö pois kasvonsa ja jäi liikkumattomana lepäämään
vuoteelleen.

-- Pysythän sanoissasi, teethän kaikki mitä olet luvannut, sanoi Konrad
Juliukselle, kun he yhdessä astuivat käytävän läpi.

-- Kyllä, kyllä, vastasi pastori. Samassa tuli Klaudina kyökistä
ja seisahtui oveen. Konrad ei ollut häntä näkevinään, mutta Julius
heitti hänelle merkitsevän katseen. Siinä katseessa ilmaantui kahden
ihmisen täydellinen yhtäpitäväisyys: he olivat jo aikoja sitte selvillä
asiastaan. Molemmat ikävöivät sitä hetkeä, jolloin Konrad lähtisi
talosta.

Pian hän Hedvigin ja Agatan kanssa olikin matkalla asemalle. Avonaiset
vaunut saapuivat Marta-kirkon kohdalle juuri silloin, kun kelloja
soitettiin iltajumalanpalvelukseen. Suuren kellon ääni oli ihmeellinen.
Sen puhdas sointu oli aina lumoten kohdannut Konradin korvaa.

Ajan mustaamana seisoi kirkko keskellä uutta elämää, jonka aallot
kaikilta tahoilta vyöryivät sitä kohti; ahavoittunut jättiläisrakennus
nosti vain ylpeänä päätään, vaikeni ja vastusti kaiken uhan.
Kaasulyhtyjen kirkkaassa valossa riensi sunnuntaipukuinen joukko
huoletonna iloihin, nautintoihin. Suuresta kulmatalosta sojahti esiin
sähkövalon säde, luoden tiensä kamalan kirkkaaksi. Se näytti tahtovan
tunkea aina vahvan kivimuurin ytimiin asti, julistamaan, etteivät ajan
askeleet koskaan lepää.

Konrad oli niin lämpimin tuntein ennen katsellut tätä kirkkoa ja tänä
hetkenä kiiruhti hän kylmänä, välinpitämättömänä sen ohitse. Siinä
oli jotakin niin kuollutta, menneisyyteen kuuluvaa; sen maailma oli
käynyt hänelle vieraaksi. Kivet puhuivat vaan menneisyyden kieltä,
eikä nykyisyyden eläviä, mahtavia sanoja, jotka kantavat ihmisen
totuudenikävää sinne, missä sitä kohtaa toisten sydänten rakkaus ja
osanotto.

Hitaasti vierivät vaunut. Ainoastaan harvoja ihmisiä astui kirkkoon.
Yhä vieläkin soivat kellot ja ylinnä kuului suuren kellon heleä ääni.
Kai'un aallot tuntuivat ylettyvän maahan asti; kellon huojuessa
hyrskähteli ja kokonaisuus muodostui ihanaksi soitoksi. Oli kuin
ilmakin olisi laulanut yliluonnollisten sävelten runsautta.

Sanattomina he kaikki kolme kuuntelivat. Konrad ja Agata katsahtivat
toisiinsa ja tarttuivat ääneti toistensa käsiin. Vaunut lähtivät
liikkeelle. Yhä vieläkin kuului soitto. Vähitellen harvenivat,
heikkenivät suuren kellon äänet. Vihdoin hukkui sen viimeinenkin sävel
jättiläiskaupungin humuun.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vuorisaarna - Romaani nykyajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.