Title: Lappalaisten uskonto
Author: Harva, Uno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lappalaisten uskonto" ***


LAPPALAISTEN USKONTO

Kirj.

UNO HOLMBERG [UNO HARVA]



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1915.



SISÄLLYS:

Johdanto.
Vainajainpalvonta.
Seita-palvonta.
Karhunpalvonta.
Luonnonjumalat.
Synnytyksenjumalattaret.
Kodin-, metsän- ja vedenhaltiat.
Noita.



Johdanto.


Pohjan perillä, missä talvi kauan viihtyy jäineen ja lumineen, valjuine
kuutamoineen ja roihuavine revontulineen, mutta kesä valoisine öineen
on vain lyhytaikainen vieras, on lappalaisten laaja kotimaa. Heidän
harvaanasuttu asuma-alueensa ulottuu suurena kaarena Trondhjemin
seuduilta lännessä itään Vienanmerelle asti, jakaantuen Norjan,
Ruotsin, Suomen ja Venäjän Lappiin. Norjan Lapissa on lappalaisia koko
Finmarkenin (Ruijan) ja Tromssan sekä osittain Nordlandin Trondhjemin
ja Hedemarkin amteissa. Ruotsissa tavataan heitä kaikissa
tunturiseuduissa, vieläpä Taalainmaankin pohjoisosissa; talveksi he
laskeutuvat metsäseutuun liikkuen Pohjanlahden rannikkoa kohti.
Suomessa on lappalaisia pääasiallisesti Utsjoella ja Inarissa, joiden
aluetta entisaikaan nimitettiin Kemin Lapiksi, sekä Enontekiössä, joka
ennen luettiin Tornion Lappiin. Venäjän puolella asuu Lappalaisia
Kuollan niemimaalla. Yhteensä nousee mainitun kansan lukumäärä noin
30,000 henkeen.

Entisinä aikoina oli lappalaisten yksinomaisena elatuksena
kalat ja metsänriista. Kalastuksesta elävät vieläkin n.s.
_kalastajalappalaiset_, jotka elinkeinonsa vuoksi ovat sijoittuneet
paitsi sisävesistöjen varsille myös kalarikkaiden vuonojen rannoille,
missä asuvina heitä nimitetään _merilappalaisiksi_. Metsänriistasta
arvokkaimpana on pidetty karhua ja peuraa. Viimeksimainittu on
kotieläimeksikin kesytetty, ja tuottaa poronhoito lappalaisille
monenlaista hyötyä. Poron lihaa ja maitoa käytetään ravinnoksi, sen
jänteistä valmistetaan lankaa, nahasta vaatteita y.m., sarvista tarve-
ja koriste-esineitä. _Porolappalaisia_, jotka karjansa mukana nousevat
jäkäläpeitteisille tuntureille, nimitetään myös _tunturilappalaisiksi_.
Vaivaloisinta on näiden elämä, se kun on alituista vaeltamista
porokarjan kintereillä. Kun lumi keväällä hankeutuu tehden jäkälän
saannin vaikeaksi, alkavat porot vaelluksensa tunturien alapuolisiin
koivumetsiin, missä käyvät laitumella poikimisaikana, kunnes kesäksi
nousevat tuntureille. Alkusyksystä laskeudutaan jälleen metsäseutuun ja
vaellusta täällä kestää jouluun asti. Toisin paikoin porot kulkevat
pitkätkin matkat, mutta tavallisesti on kunkin kyläkunnan kulkureitti
sama. Syksyllä lappalaiset teurastavat porojaan; silloin he entiseen
aikaan näyttävät saapuneen pyhäkköjensä läheisyyteen, missä samalla
toimitettiin uhreja. Paimentolaiselämä pakoittaa tunturilappalaisen
matkoillaan käyttämään asumuksenaan helposti siirrettävää telttakotaa.

Jonkinlaista kalastaja- ja tunturilappalaisen välimuotoa edustavat
_metsälappalaiset_, joita asuu Ruotsin metsäseuduissa. He näyttävät
alkuaan olleen metsästäjiä ja kalastajia, mutta toimeentuloaan
parantaakseen ovat tunturilappalaisten tavalla alkaneet pitää poroja.
He eivät kuitenkaan nouse karjoineen tuntureille, vaan oleskelevat koko
vuoden metsäseuduissa. Viime aikoina on osa metsälappalaisia alkanut
perustaa uutisasutuksia ja jäljitellä maataviljelevien talonpoikien
elämää.

Lapinkielen asemasta suomalais-ugrilaisessa kielikunnassa ovat tutkijat
lausuneet erilaisia olettamuksia. Myös lappalaisten rotuun nähden on
eroavia mielipiteitä esitetty. Vaikka veriheimolaisuus olisikin
epäilyksen alainen, ovat lappalaiset ainakin jo varhain olleet
läheisessä suhteessa johonkin suomensukuiseen kansaan, jonka kielen he
ovat omaksuneet. Saatamme siis hyvällä syyllä olettaa, että saman
kosketuksen jälkiä voidaan havaita myös heidän pakanallisissa
uskomuksissaan ja menoissaan.

Ensi aloitteet lappalaisten käännyttämiseksi tehtiin jo varhain
katolisena aikana. Bremenin Adalbert piispan (1045-72) toimintakautena
kerrotaan lappalaisille saarnatun kristinoppia. Vakavampaa laatua oli
käännytystoimi kuitenkin vasta Margareta kuningattaren ja Erik
Pommerilaisen hallitessa. Näihin aikoihin toimi lappalaisten
keskuudessa Margareta niminen lappalaisnainen sekä muuan Toste, josta
kirjelmässä v:lta 1419 sanotaan, että hän saarnasi lappalaisille sekä
aikoi rakentaa heille kirkkoja. Katolisen ajan käännytysyrityksillä ei
kuitenkaan liene ollut sen sanottavampaa merkitystä, kuin että
ne jonkun verran ovat rikastuttaneet lappalaiskansan köyhää
mielikuvitusmaailmaa. Vasta uskonpuhdistuksen jälkeen alkaa kristinusko
pohjan perillä tuottaa huomattavampia hedelmiä. Ruotsin ja Suomen
Lapissa kirkon työ edistyi suuresti varsinkin Kaarle XI:n ja hänen
seuraajiensa aikana. Kustaa II:n Adolfin hallitessa on pantu alku
lapinkieliselle uskonnolliselle kirjallisuudelle.

Hitaammin uusi aika koittaa Norjan puolella. Kuullessaan, että hänen
valtakunnassaan vielä oli täysiä pakanoita, sääti Tanskan kuningas
Kristian IV v. 1609, että kaikki lappalaiset, jotka todistettavasti
harjoittivat pakanuutta eivätkä tahtoneet siitä luopua, oli rangaistava
kuolemalla. Tällainen säädös ei kuitenkaan voinut saada aikaan muuta,
kuin että lappalaiset alkoivat harjoittaa uskontoaan salassa.
Tehokkaampi oli säädös v:lta 1634, jossa määrättiin, että kiertävä
pappi oli lähetettävä lappalaisten keskuuteen saarnaamaan. Kuitenkin
vasta "lappalaisten apostolin" Thomas von Westenin (1716-27) innokas
lähetystyö oli omiansa kukistamaan pakanuuden. Suuri sivistyksen
levittäjä oli myös Nils Stockfleth, joka harrasti lappalaisten
opettamista heidän omalla kielellään. Hänen siunauksellinen toimintansa
alkoi v. 1825.

Suomen lappalaisten käännyttäjistä 1600-luvulla ansaitsevat ennen muita
mainitsemista Esaias Fellman (vanhempi), Johannes Tornaeus ja Gabriel
Tuderus. 1800-luvulla sai Lars Levi Laestadius lappalaisten keskuudessa
aikaan suuren herätyksen, joka hävitti heistä viimeisetkin pakanuuden
perut.

Venäjän lappalaisten kastamisesta on kreikkalais-katolinen kirkko
huolehtinut. Jo 1500-luvulla, ehkä ennenkin, lähetettiin Novgorodista
pappeja Kuollan Lappiin. Huomatuimmat lähetyssaarnaajat täällä olivat
Solovetskoin luostarin munkki Feodorit, joka v. 1527 asettui asumaan
lappalaisten maahan ja jonka yhtenä päivänä kerrotaan kastaneen 2000
"villiä lappalaista", sekä hurskas Trifon, joka v. 1550 perusti
luostarin Petshengiin. Kuitenkin ovat Venäjän lappalaiset nykyaikaan
asti säilyttäneet paljon pakanallisia uskomuksia, vielä joku vuosi
sitten he toimittivat porouhrejakin. Tiedot lappalaisten
pakanuudenaikaisesta uskonnosta ovat verrattain runsaat. Varhaisimmat
ovat P.A. Munchin (1850) julkaisemat lappalaisten noitauskontoa
valaisevat tiedot 1200-luvulta olevassa "Chronicon Norvegiae" nimisessä
teoksessa. 1500-luvun kirjallisuudessa ilmaantuu useita pienenlaisia
lappalaisten uskomuksia koskevia tietoja. Jacob Ziegler (1536) kertoo
muun muassa heidän "pitävän vuorille asetettuja kiviä jumalina" ja
Damianus a Goes (1544) sanoo heidän uskontonsa olevan "tulen ja
kivipatsaiden jumaloimista". Yksityiskohtaisempiakin seikkoja esittää
Kaspar Peucer (1553), jonka teos on parhaita vanhempia lähteitä.

Varsinaiset lappalaisten muinaisuskon unheesta pelastajat ovat
kuitenkin ne papit ja lähetyssaarnaajat, jotka Ruotsin ja Tanskan
hallitus 1600-luvun loppu- ja 1700-luvun alkupuoliskolla lähetti
lappalaisia valistamaan. Kauan aikaa oleskeltuaan ja työskenneltyään
näiden keskuudessa oli heillä paremmin kuin kellään muulla tilaisuus
perehtyä lappalaisten elämään ja uskontoon. Heidän kuvauksistaan, joita
tähän asti suurimmaksi osaksi on käsikirjoituksina säilytetty
arkistojen kätköissä, ovat tärkeimmät viime aikoina ilmestyneet
painetussakin muodossa.

Lähetyssaarnaajista, jotka ovat työskennelleet Ruotsin Lapissa ja
siellä muistiinpanneet näkemiään ja kuulemiaan, mainittakoon Samuel
Rheen, joka toimi Luulajan Lapissa, Olaus Graan, Piitimen pastori, sekä
Uumajan lähetyssaarnaajat lappalainen Nicolaus Lundius, Olaus Petri
Niurenius ja hänen poikansa Ericus Plantinus, joiden kuvaukset,
useimmat 1670-luvun alkupuoliskolta, K.B. Wiklund on julkaissut
(1897-1905). Mainituista lähteistä on kuitenkin Johannes Schefferus jo
ammentanut tietoja paljon huomiota herättäneeseen ja useille kielille
käännettyyn teokseensa "Lapponia" (1673). Schefferuksen käyttämistä
lähteistä mainittakoon lisäksi Wiklundin (1912) painattamat lappalaisen
Spirri Nilsin sekä E.N. Setälän (1890) julkaisemat tuntemattoman
muistiinpanot. Jonkun verran myöhemmältä ajalta kuin edelliset ovat
lappalaissyntyisen Petrus Thureniuksen (1724) Åselen Lapista keräämät
tiedot, jotka ovat painetut Isak Fellmanin (1910) suureen julkaisuun.
Samassa teoksessa on myös Petrus Noraeuksen (1686) Piitimessä päivätty
kirjelmä sekä otteita O. Mallmerin kertomuksesta Ruotsin Lapin
kirkollisista oloista (1742). Viimeksimainittu sisältää kahden
Luulajaan saapuneen lähetyssaarnaajan antamia lappalaisten uskontoa
koskevia tietoja. Toinen noista lähetyssaarnaajista on varmaankin Pehr
Högström, jonka omintakeisessa kuvauksessa Ruotsin kruunun alaisista
Lapinmaista (painovuosi lienee 1746) osaksi ilmenee edellisten kanssa
aivan yhtäpitäviä tietoja. Lappalaisten karhunpalvontaa kuvailevat Pehr
Kjellström (1755) sekä muuan nimetön, jonka 1700-luvulta olevat
muistiinpanot Wiklund on julkaissut (1912). Myöhempiä tietoja on
Hogguérin (1841) matkakuvauksessa sekä Wiklundin muistiinpanoissa
(1912).

Samoilta ajoilta kuin vanhimmat ruotsinpuoliset lähteet ovat
tiedonannot, joita Suomen lappalaisten käännyttäjät Johannes Tornaeus
ja Gabriel Tuderus ovat toiminta-alueellaan Tornion ja Kemin Lapissa
keränneet. Edellisen muistiinpanot ilmestyivät painosta jonkun verran
lyhennetyssä muodossa v. 1772, tärkeimmät osat jälkimäisen kuvausta v.
1773. Hiljattain (1901-10) on Wiklund ne parhaimpien käsikirjoitusten
mukaan uudelleen julkaissut.

Ruotsin ja Suomen puoliset lähteet, miten suuri merkitys niillä onkin,
ovat kuitenkin aivan liian niukkoja voidaksemme yksin niiden
perusteella luoda selvää kuvaa lapinheimon pakanuudenaikaisista
uskomuksista. Ruotsalaisilla ja suomalaisilla lähetyssaarnaajilla,
joille kristinuskon juurruttaminen ja kirkollisten olojen järjestäminen
oli pääasia, ei näytä riittäneen kylliksi harrastusta kansa- ja
uskontotieteellisiin kysymyksiin. Sitäpaitsi lienee heidän ankara
menettelytapansa, jota he käyttivät pakanuutta vastaan taistellessaan,
saanut aikaan, että lappalaiset salasivat heiltä taikauskoisia
käsityksiään, luonnonihmiset kun muutenkin ovat arkoja ilmoittamaan
vieraille isiltä perityn ajatusmaailmansa salaisuuksia.

Enemmän tieteellistä ymmärtämystä ja innostusta näyttää olleen _Norjan_
lappalaisten käännyttävillä, joista ensi sijalla on Thomas von Westen.
Tämä harras ja uuttera mies osasi ihmeellisesti kaikkialla, missä hän
esiintyi, saavuttaa lappalaisten täyden luottamuksen. Kerrotaan, että
hänen saarnansa tenhosi lappalaisten mielet niin, että he kyynelsilmin
antautuivat hänen hoitoonsa, ilmoittivat hänelle kaikki pakanalliset
käsityksensä ja menonsa sekä lupasivat niistä luopua samalla jättäen
noitarumpunsa. Täten oli Westenillä oiva tilaisuus tutustua
lappalaisten pakanallisiin uskomuksiin. Suoranaisena johtona siihen
olivat noitarumpujen kuviot, joiden merkityksen tuntemisen jo hän
tajusi olevan tärkeätä lappalaisten mytologian selvittämiselle.
Innostuneena menestyksestään oli hänellä aikomus valmistaa suuri
kansatieteellinen teos, joka kuitenkin jäi ilmestymättä, mutta jota
varten kerätyistä aineksista jälkimaailma on hyötynyt. Lappalaisten
mytologian kuvaus, joka on eräässä hänen kirjelmässään Jämtlannin
papistolle (1726), ilmestyi painosta S. Loenbomin toimittamana ensi
kerran v. 1773. Hiljattain (1910) on sen Edgar Reuterskiöld
luotettavimpien käsikirjoitusten mukaan uudelleen julkaissut. Westenin
tieteellinen innostus vaikutti useihin muihinkin sen ajan
lähetyssaarnaajiin, jotka hänen esimerkkiään seuraten ja hänen
ohjeitaan noudattaen ovat muistiinpanoillaan tehneet tuntuvan
palveluksen lappalaisten uskonnon tutkimiselle.

Paitsi Westenin ennenmainittua kuvausta ilmestyi painosta jo varhain
myös erään toisen sikäläisen lähetyssaarnaajan Sigvard Kildalin (1730)
esitys skandinavilaisen kirjallisuuden seuran julkaisuissa (1807).
Muiden käsikirjoituksina säilyneet kuvaukset sitävastoin ovat
ilmestyneet painosta vasta aivan viime vuosina. Johan Randulfin
ansiokkaan kirjoituksen, n.s. Närö-käsikirjoituksen (1723) julkaisi
J. Qvigstad (1903), jonka toimesta (1910) ilmestyi myös Isaac Olsenin
esitys (luultavasti vuodelta 1716). Reuterskiöldin edellämainitussa
teoksessa, johon Wiklund lapinkielen tuntijana on kirjoittanut
sanaselityksiä ja nimiluettelon, olemme tilaisuudessa tutustumaan myös
Henrik Forbuksen (1727), Jens Kildalin (1730), Carl Solanderin (1726),
Lennart Sideniuksen (1726) y.m. esityksiin ja kuvauksiin, joista
viimeksimainitun muistiinpanoja Christfrid Ganander teoksessaan
"Mythologia Fennica" (1789) on käyttänyt hyväkseen. Mutta vaikkakin
useimmat näistä kuvauksista käsikirjoituksina ollen eivät sellaisina
ole laajemmissa piireissä voineet päästä tunnetuiksi, esiintyy
muutamista niistä poimittuja tietoja kuitenkin jo varhain
kirjallisuudessa. Erik Johan Jessen valmisti näet aikoinaan niihin
perustuvan esityksen Norjan lappalaisten pakanallisesta uskonnosta.
Käsikirjoituksista poimittuja tietoja, joita uusilla keräyksillä on
täydennetty, on sitäpaitsi myös Knud Leemin kuvauksessa Ruijan
lappalaisista (1767), johon Jessenin edellämainittu esitys on painettu
liitteenä. Samoin on tietojen laita, joita Hans Hammond esittää
"Pohjoismaiden lähetyshistoriassa" (1787).

_Venäjän_ lappalaisten pakanallisista menoista ja käsityksistä eivät
tietomme ole vallan varhaisia. Aikuisin tiedonlähde, jossa heidän
uskonnollisista käsityksistään puhutaan, on eräs Solovetskoin
luostarissa säilynyt käsikirjoitus, luultavasti 1500-luvulta. Siinä
sanotaan lappalaisista, että he elivät kuin villipedot pääsemättömissä
erämaissa ja vuorien rotkoissa ilman temppeleitä ja muita
sivistyselämän tarpeita. Oikeasta Jumalasta he eivät mitään tietäneet,
eivätkä tahtoneet tietää, vaan sitä, joka heidän vatsansa täyttää, he
pitivät jumalanaan; jos he nuijalla voittivat otuksen, niin he
jumaloivat nuijaa, ja jos he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat
kiveä. Toinen yhtä hämärä tieto on pyhän Tritonin elämäkerrassa, jossa
heidän sanotaan palvovan piruja, kumartavan ihmiskätten töitä sekä
jumaloitsevan matelevaisia eläimiä ja yölepakoita. Nuo vanhimmat tiedot
ovat siis jotakuinkin niukkoja ja epäselviä voidaksemme niistä
suurinkaan tehdä johtopäätöksiä Venäjän lappalaisten muinaisuskontoon
nähden. Sitä huomattavammat, vaikkakin myöhäisperäiset, ovat ne tiedot,
joita meille antaa M.A. Castrén matkamuistelmissaan (1852), J. Fellman
Suomi-kirjassa (1846) sekä A. Genetz Suomen Kuvalehdessä (1878) ynnä
Kuollan Lapin murteiden sanakirjan (1891) esipuheessa, joka on Venäjän
lappalaisten uskonnon arvokkaimpia lähteitä. Viime vuosikymmenien
kuluessa ovat mielenkiintoisia muistiinpanoja tehneet myöskin
venäläiset tutkijat ja matkailijat, joista mainittakoon N. Haruzin
(1889), F.F. Shatkov (1911) ja W. Wiese (1912).

Samoin kuin Venäjän puolella on läntistenkin, kokonaan jo kristinuskoon
kääntyneiden lappalaisten keskuudessa vielä aivan viime aikoina kerätty
talteen runsas määrä muinaistietoja. Paitsi Petrus ja Lars Levi
Laestadiuksen muistiinpanoja mainittakoon suomalaisten A. Andelinin
(1858), O. Donnerin (1876), Hj. Appelgrenin (1882), Frans Äimän (1903),
Väinö Salmisen (1907), ja G.A. Anderssonin (1914), ruotsalaisten K.E.
Wiklundin (1911-12), Gustaf Hällströmin (1910), Eric von Rosenin
(1911), ja Torsten Kolmodinin (1914), norjalaisten J. Qvigstadin ja G.
Sandbergin (1888) sekä unkarilaisen I. Halászin (1885-93) kirjoitelmat
ja julkaisut. Nykyaikaisten lähteiden joukkoon on lisäksi luettava
lappalaisen Johan Turin (1910) lapinkielinen Kuvaus lappalaisen
elämästä (Muittalus samid birra), jossa havainnollisella ja
kansanomaisella tavalla kuvaillaan lappalaisten tunturielämää sekä
osaksi myös heidän uskomuksiaan. Teokseen on liitetty tanskankielinen
käännös.

Täten monella tavalla kerääntyneiden ainesten johdolla ovat tiedemiehet
eri aikoina ryhtyneet luomaan yleiskuvauksiakin lappalaisten
uskonnosta. Vanhin sellainen on Schefferuksen ennenmainitussa
"Lapponia" teoksessa. Uskonnon kuvauksen esittää myöhemmin myös J. Vahl
(1866) lähetyshistoriassaan ja J.A. Friis (1871) kirjoittaa aineesta
erikoisen teoksen. Samoin G. von Düben (1873) liittää suureen
kansatieteelliseen teokseensa lappalaisten muinaisuskontoa esittäviä
lukuja.

Uudenaikaisempi on Norjan lappalaisten uskonnon kuvaus Amund Hellandin
toimittamien arvokkaiden maakuntakertomusten Ruijaa käsittelevässä
osassa (II, 1906). Hiljattain (1912) on myös E. Reuterskiöld uusien
näkökohtien valossa kuvaillut Skandinavian lappalaisten uskontoa.
Suomen Lapista seikkaperäisen kuvan saamme Jakob Fellmanin suuresta
teoksesta (1906), jonka toinen osa sisältää sanakirjan muodossa
esityksen lappalaisten uskonnosta. Useita vuosia aikaisemmin (1890)
ilmestyi painosta venäläisen tutkijan N. Haruzinin laaja esitys Venäjän
lappalaisista. Suppea esitys lappalaisten mytologiasta on lisäksi
ruotsalaisessa teoksessa Nordisk Familjebok ja suomalaisessa
Tietosanakirjassa. Edellinen on K.B. Wiklundin kirjoittama.

Erehdymme suuresti, jos luulemme, että lappalaisten uskomukset ja menot
kaikkialla ovat olleet samanlaisia. Miksi tuntuviakin paikallisia
eroavaisuuksia saattaa olla olemassa, käsittää helposti, kun ottaa
huomioon, että Lapin laajalla alueella kielessäkin tapaa hyvin
erilaisia muunnoksia. Esim. Utsjoen lappalainen tai Inarin
tunturilappalainen ei ymmärrä Inarin kalastajalappalaisen kieltä,
samoinkuin ei Jämtlannin lappalainen Piitimen lappalaista taikka
viimeksimainittu Ruijan lappalaista. Paitsi omintakeista kehitystä on
yhteisiin alkuperäisiin uskomuksiin eri seuduilla saattanut liittyä
vieraitakin aineksia. Tiedämme, että lappalaisten rajanaapureina ovat
jo vanhoista ajoista asti olleet suomalaiset ja skandinavit; myöhemmin
ovat lappalaiset joutuneet kosketuksiin myös venäläisten kanssa.
Vieraan kulttuurin vaikutus pistää silmään varsinkin läntisten
lappalaisten keskuudessa. Täällä tapaa näet palvonnan esineenä muun
muassa maanviljelyksen ja merenkulun, siis lappalaisille aivan
vieraiden elinkeinojen suojelusjumalia. Usein ovat uhriteuraatkin
naapurikansain kotieläimiä. Miten syvälle tämä vieras vaikutus on
päässyt tunkeutumaan lappalaisten uskontoon ja sen harjoitukseen, ei
kuitenkaan ole ollut helppo ratkaista. Ensimäisenä alkoi asiaa lähemmin
tarkastaa Johan Fritzner, jonka tutkimus "Lappalaisten pakanuudesta ja
noituudesta verrattuna muiden kansojen, etenkin norjalaisten
taikauskoon" (1877) ei kuitenkaan silloin saavuttanut sitä huomiota,
minkä olisi ansainnut. Myöhemmin ovat Axel Olrik (1905-10) ja Kaarle
Krohn (1906) uudelleen nerokkaasti osoittaneet, miten germaninen
vaikutus enemmän kuin on voitu luullakaan on ollut elähyttämässä
lappalaisten uskonnollista mielikuvitusta. Nykyisin ovat vielä Wolf von
Unwerth (1910-13) ja E.N. Setälä (1912) keksineet uusia vieraan
kulttuurin kosketuksia. Lappalaisten pakanallisessa uskonnossa on
näinmuodoin paljastunut arvokas lähde germanienkin muinaisuskonnon
tutkimiselle. Vieras vaikutus on huomattavissa etupäässä kaikessa, mikä
koskee lappalaisten korkeimpia, kehittyneimpiä jumaluusolentoja. Heidän
ainoa omaperäinen ja samalla vanhin uskonnonmuotonsa näyttää olevan
vainajain- ja siihen liittyvä karhunpalvonta. Mutta tähän,
alkuperäisimpäänkin uskonnonmuotoon, kuten seuraavassa tulemme
näkemään, on myöhemmin tullut piirteitä, joissa kuvastuu kehittyneempi
kuin lappalaisten omaperäinen käsityskanta.

Jotta siis lappalaisten uskomuksista ja menoista voisi löytää niiden
alkuperäisen pohjamuodon, ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta
muiden suomensukuisten kansojen pakanallista uskontoa ja
palvontaa. Siinä suhteessa on jo suomalais-ugrilaisen vertailevan
uskontotutkimuksen perustaja M.A. Castrén viitannut uran ja sitä
seuraten on Julius Krohn havainnollisesti ja huolellisesti esittänyt
heimomme muinaisen jumalanpalveluksen alkuperäiset, yhteiset
peruspiirteet teoksessa "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus",
jonka hänen poikansa Kaarle Krohn täydentäen on julkaissut (1894).
Kirjallisten lähteiden lisäksi edistävät, kuten jo Westen aikoinaan
oivalsi, lappalaisten muinaisuskonnon tutkimista suuressa määrin
myöskin heidän noitarumpujensa kuviot, joilla useimmilla on jokin
uskonnollinen merkitys. Näitä "lappalaisten raamatuita", joita on
talteen kerätty yli 70 ja joista jo O. Rudbeckius (1689) "Atlantica"
teoksensa toisessa osassa antaa arvokkaita tietoja, ovat tutkineet J.
Qvigstad (1888), G. Hallström (1910), Edgar Reuterskiöld (1910-12) ja
K.B. Wiklund (1910-12).

Lähdekirjallisuudesta ynnä hyvistä neuvoista on lopuksi velvollisuuteni
kiittää professoreja Kaarle Krohnia ja K.B. Wiklundia; myös maisteri
T.I. Itkoselle, joka ystävällisesti on jättänyt käytettäväkseni Suomen
ja Venäjän Lapista viime vuosina keräilemänsä muistotiedot, olen
kiitollisuuden velassa.



Vainajainpalvonta.


Lappalaisen noidan käsityksen mukaan, sanoo Jessen, on ihmisen
ruumiissa "kolme pääosaa": elämä, henki ja sielu. Hengellä eivät
lappalaiset ymmärtäneet muuta kuin hengitystä ja elämä merkitsi vain
ruumiin liikuntakykyä. Elämä ei kuitenkaan heidän alkuperäisen
käsityksensä mukaan näytä tykkänään hävinneen vielä hengen lähdettyä,
kuten heidän karhunpalvontansa ja uhritoimituksiin liittyvät tapansa
todistavat, vaan eloon palaamisen mahdollisuus säilyi, niin kauan kuin
luuranko oli tallella. Siinä tarkoituksessa he asettivat kaatamansa
karhun luut ehjinä niiden luonnolliseen järjestykseen. Myös
uhriteuraille uskottiin jumalain saattavan "kasvattaa luihin lihaa
uudelleen". Epäilemättä oli ihmisestä ammoin samanlainen käsitys.

Ruumiista irtautuva sielu saattoi jo ihmisen elämän aikana, unen,
horrostilan ja sairauden vallitessa jättää asuntonsa. Tällöin se
pukeutui muuhunkin kuin ihmisen muotoon. Muunnoksille altis oli
varsinkin noidan sielu, kuten myöhemmin tulemme näkemään. Yleinen
näyttää olleen käsitys sielun ilmaantumisesta _lintuna_. Sellaisena se
näyttäytyy etenkin kuoleman enteenä. Friisin mukaan Norjan lappalaiset
nimittivät tällaista lintua, jonka yöllä kuultiin valittavan
ihmisäänellä, "_shuöje-lodde_" ("s-lintu"). _Suejeksi_ Lundius mainitsee
Ruotsin Lapissa sanotun noidan haltiaa. Mainittua nimitystä Paasonen
pitää suomalaisen "suoja" sanan vastineena, joka alkuaan lienee
merkinnyt myös varjoa.

Ihmisen "varjo" eli haamu oli vielä kuolemankin jälkeen läheisessä
suhteessa ruumiiseen tai tämän jäännöksiin. Salmisen kysymykseen,
miksei uhriteurasten luita saanut rikkoa, lappalaiset vastasivat: "ne
uhratut eläimet liikuskelivat näet haamuina maanalaisten kanssa
määrättyinä öinä hautuumaasta hautuumaahan".

Muistotieto kertoo, ettei lappalaisilla varhaisimpina aikoina ollut
varsinaisia hautuumaita, vaan oli heidän liikkuvan elintapansa vuoksi
haudattava kuolleensa, minne milloinkin sattui. Usein valittiin
hautuupaikaksi kiviröykkiö tai kallionrotko. Kesäiseen aikaan, jolloin
heidän on vaikea, melkeinpä mahdoton kuorman kera matkustaa etäällä
sijaitseville kirkoille, ovat lappalaiset vielä nykyään haudanneet
omaisiaan sinne tänne asumuksiensa läheisyyteen, josta ne vasta talven
ja kylmän tultua siirretään kirkkomaahan. Väliaikaisena hautuupaikkana
käytetään tällaisissa tapauksissa, jos mahdollista, järvensaarta,
jotteivät petoeläimet pääsisi tuhoamaan ruumiita ja jotteivät kuolleet
sattuisi elossa olevien poluille. Kuitenkin näyttää lappalaisilla
pakanuutensa loppuaikoina olleen suvun yhteisiäkin kalmistoja.
Nähtävästi halusta päästä ennen manalle menneiden omaistensa seuraan
johtui, että "lappalaiset pitivät Jumalan rangaistuksena, jolleivät
saaneet kuolla synnyinseudullaan". Ainoastaan arvokkaampia henkilöitä,
kuten eteviä jousimiehiä, kerrotaan heidän haudanneen pyhiin
uhripaikkoihin. Kuolleen asunnostakin pidettiin huolta. Entisaikaan
haudattiin ruumis maahan ontelon puun sisässä tai käytettiin puusta
koverrettua arkkua. Syrjäisimmissä seuduissa ovat lappalaiset vielä
kristillisenäkin aikana haudanneet kuolleitaan ahkioissa, joiden
ympärille he estääkseen niitä petojen tai pikaisen mätänemisen tuhoilta
ovat asettaneet turpeita ja puupölkkyjä. Mainitaanpa, että ruumis
joskus olisi haudattu maahan istuvassakin asennossa eteen valjastetun
poron reessä. Myös paasista tehtyjä ruohoilla ja koivunlehvillä
pohjustettuja hautasijoja on Lapissa tavattu. Itäisten lappalaisten
kerrotaan rakentaneen haudoille vielä hirsistä hakatun suojuksen, jonka
kattoon tehtiin vähäinen reikä, jotta sielu sen kautta tarpeen tullen
voisi vapaasti kulkea. Viimeksimainittu tapa lienee lainattu Vienan
karjalaisilta.

Muinaislöydöistä päättäen näyttää haudan suunta pakanuuden aikana
poikkeuksetta olleen lännestä itään, siten että ruumiin pääpuoli oli
lännessä ja jalkapuoli idässä. Vainajan kasvot maassa levätessä olivat
siis käännettyinä itää kohti. Tämä hautaussuunta näyttää Euroopassa
entisaikaan olleen yleinen.

Vainajaa lappalaiset kiiruhtivat pesemään tavallisesti heti hengen
lähdettyä, ennenkuin ruumis jäykistyi. Venäjän Lapissa on tapana, että
naiset pesevät naisia, miehet miehiä. Skandinavian lappalaisilla oli
pakanuuden aikana käsitys, että sillä, joka ruumiin varustaa sen
viimeiseen asuntoon, piti olla oikeassa käsivarressa vaskirengas, jonka
joku kuolleen omaisista hänelle antoi, "jottei hänelle mitään pahaa
tapahtuisi". Venäjän Lapissa valmistavat vainajalle arkun ja
maanalaisen lepokammion ainoastaan ne miehet, joiden vaimot eivät ole
raskaudentilassa tai jo ovat herjenneet antamasta lapselleen rintaa.
Muussa tapauksessa lapset voisivat sairastua kuolemantautiin.
Hautauspäivänä ei kukaan, eivät edes naapurit saa toimittaa omia
askareitaan, vaan kaikkien tulee olla valmiit, jos on tarvis, vainajaa
palvelemaan. Tavan laiminlyömisestä saattaa aiheutua rangaistuksena
kuolema.

Varakkaiden henkilöjen kertovat lähetyssaarnaajat haudanneen omaisiaan
palttinaan käärittynä, köyhät käyttivät vanhaa sarkaa. Kietoessaan
ruumiin kääreliinoihin lappalaiset pitivät huolta, että se kauttaaltaan
peittyi. Tämä lienee johtunut pelosta, että vainajan sielu, jonka vielä
kuolemankin jälkeen ajateltiin oleskelevan ruumiissaan, voisi jättää
asuntonsa ja tulla kotolaisia säikäyttämään. Venäjän lappalaisilla on
muutamin seuduin ollut tapana kääriä kuollut poron tai karhun taljaan.
Vanhemman tavan mukaan lappalaiset käyttivät ainoastaan tuohikääreitä
ruumiin ympärillä. Heidän hautalöydöistään onkin tavattu runsaasti
tällaisia koivuntuohesta tehtyjä peitteitä, jotka kuolleen pään, joskus
käsien ja jalkojen ympärillä ovat olleet moninkertaisia, osaksi yhteen
ommeltuja.

Paitsi ruumiin varustamista mainituilla suojelevilla verhoilla kuului
jälkeenjääneiden velvollisuuksiin huolehtia vainajan muistakin
tarpeista. Hänelle piti antaa mukaan evästä ynnä aseita ja tarvekaluja,
joita vainajan ajateltiin tarvitsevan haudantakaisessa elämässään.
Kerrotaan, että lappalaisilla on ollut tapana panna kuolleen arkkuun
evässäkki, johon on kerätty monenlaista ruokaa, leipää, juustoa, lihaa,
kalaa, voita, talia y.m. Myöhempinä aikoina on hän saanut myös
tupakkaa, sillä nautintoaineitakin ajateltiin hänen maanalaisessa
asunnossaan tarvitsevan. Sitäpaitsi asetettiin kuolleiden mukana
hautaan tarve-esineitä, tulukset, kuivia päreitä, jousia, nuolia,
kirveitä, veitsiä, kalanpyydyksiä, suksia, lusikoita, tupakkapiippuja,
kampoja, astioita y.m. Naisväelle kerrotaan annetun hautaan myös sakset
ja neuloja. Ontuva sai sauvansa, noita rumpunsa, metsämies koiransa ja
keihäänsä. Kotikoiransa vei perheenemäntäkin mukanaan. Myös verhot,
joissa kuollut oli maannut sairauden aikana, ynnä ahkio, jolla ruumis
kuljetettiin viimeiseen leposijaan, jäivät kuolleen omaisuudeksi. Ahkio
joko kuopattiin hautaan tai asetettiin kumolleen haudan yli.
Lappalaisten vanhoista hautalöydöistä onkin tavattu lukematon joukko
monenmoisia tarvekaluja. Lappalaisten tapa kätkeä aarteensa maahan
näyttää myös osaksi aiheutuneen siitä, että he uskoivat saavansa
käyttää niitä maanalaisessa elämässä.

Lappalaisten hautaamismenoissa ilmenee selvästi ihmisen luontainen
kuoleman kammo. Vainajan ruumista ei kanneta pihalle ovesta, vaan siltä
kohden telttakankaan alitse, missä kuolema häntä on kohdannut, kuolleet
ja elävät eivät näet saa tulla toistensa teille. Lappalaiset väittävät,
että jos kuollut kannettaisiin oven kautta, olisi uusi kuolemantapaus
pian jälleen odotettavissa. Muutamin seuduin on lisäksi tapana heittää
tulta ja hehkuvaa tuhkaa niiden jälkeen, jotka saattavat vainajaa.
Jos vainajan ruumis ennen hautaamista on asetettava jonnekin
aittarakennukseen, pidetään sitä niin peloittavana paikkana, ettei
sinne sinä aikana kukaan tohdi mennä. Ensimäisinä kuoleman jälkeisinä
päivinä tuli vainajan asunnossa kaikkien ovien olla auki. Kuollan
lappalaisilla on ollut tapana jättää asunto jonkun omaisen kuoltua
muutamaksi aikaa tykkänään avoimeksi ja tyhjäksi; vasta viikon päästä
on siihen uudelleen asetuttu asumaan. Joskus muutettiin kota kokonaan
toiseen paikkaan ja kuolinsijalle pantiin merkiksi kivi. Kuoleman
kammoa lisäsi vielä usko, että vainajan ennen kuolleet sukulaiset
tulevat häntä noutamaan. Lappalaiset kertovat omin silmin nähneensä
niitä pimeän aikana. Tavallisesti eivät kuitenkaan ihmiset niitä
huomaa, mutta eläimet näkevät ne. Vainajaa hautuumaalle saatettaessa
kuljetettiin ruumista viimeisenä kulkevan poron reessä.

Maahanpanijaisiin liittyivät peijaispidot. Leem kertoo, että Norjan
Lapissa tällöin valmistettiin saattoväelle vaatimaton ateria, samalla
tarjoiltiin simaa y.m. Ruotsin lappalaisilla on Tornaeuksen mukaan
ollut tapana kutsua peijaisiin lähimmät sukulaiset, joille kullekin
hautakummulla annettiin puoli tuoppia viinaa. Lundius kertoo lisäksi,
että jos viinaa oli peijaispidoissa, niin lappalainen, kun juomaa
tarjoiltiin, ensiksi kastoi siihen sormensa ja voiteli kasvonsa. Juotua
alettiin vainajaa kehua. Sormien kasteleminen ja kasvojen voiteleminen
saa selityksensä Norjan lappalaisten vastaavasta tavasta. Randulf
kertoo näet, että lappalaisilla täällä, ennenkuin menivät kirkkoon
Ehtoolliselle, oli tapana ottaa lasillinen olutta tai mieluummin
viinaa, jos sitä sattui olemaan; juomaan kastettiin kolme sormea,
joilla tehtiin ristinmerkki otsaan, mikä oli kuvaavinaan Thorin
vasaraa. Toisella kertaa painettiin uudelleen kastetuilla sormilla
paljaaseen rintaan kolme täplää, yksi kullakin sormella. Tämän
lappalaiset tekivät, jotta heidän kuolleet sukulaisensa suojelisivat
heitä. Sekä muistajaisjuoma että merkinteko ovat lappalaisille
varmaankin tulleet Skandinavien taholta.

Sitävastoin omaperäinen on heidän tapansa teurastaa vainajaa vetämässä
ollut poro, jota ei, kuten Högström sanoo, enää milloinkaan
valjastettu. Tätä uhritoimitusta Rheen kuvailee seuraavasti: "Kolme
päivää maahanpaniaisten jälkeen he ottavat poron, joka on kuljettanut
ruumiin kirkkomaahan, teurastavat sen kuolleen kunniaksi ja syövät
sukulaistensa ja omaistensa kera. Kuitenkin he keräävät kaikki luut
yhteen, tekevät arkun, panevat ne siihen sekä hautaavat maahan. Sitten
he valmistavat puusta kuvan, jonka asettavat arkun päälle; kuva on
suuri tai pieni kuolleen koosta riippuen". Graanin mukaan haudattiin
luiden keralla vielä kolme teuraan verellä voideltua vitsaa, joihin
asetettiin paloja poron sydämestä ja keuhkoista.

Vielä peijaisten jälkeenkin on vainajaa muistettu viemällä hänen
haudalleen tupakkaa tai muuta, mistä hän eläessään on pitänyt. Rheen
kertoo, että jos vainaja oli varakas, teurastettiin hänen muistokseen
poroja vielä vuoden, parin ja kolmenkin päästä. Tällöinkin piti teuraan
luut kätkeä maan poveen. Uhriksi valitun poron oikeaan korvaan oli
ommeltava musta lanka. Graan tietää heidän vielä leiponeen pieniä,
puolen hopeatalarin suuruisia ohrakakkuja, joita he jonkun vuoden ajan
kuoleman jälkeen paloittelivat omaistensa haudoille, "kunnes haudan
painumisesta saattoivat päättää, että ruumis oli jo aivan mädännyt".

Jollei kuollutta uhrilla lyylitelty, luultiin köyhtymisen seuraavan
rangaistuksena. Lundiuksen mukaan lappalaisten poroilla muutenkin on se
ominaisuus, että ne, olipa niitä paljo tai vähä, "kuolevat isäntänsä
jälkeen, missä kulkevat tai seisovat, kuin ruoho". Jos vainajaa vielä
muutamia vuosia kuolemansa jälkeen käytettiin johonkin erikoiseen
toimeen, kuten poropaimeneksi, oli hänelle sinä aikana vuosittain
uhrattava.

Vainajia muisteltiin myös pitoja pidettäessä. Randulf sanoo, että minkä
maljan lappalainen juokin, kaataa hän ennen juontiaan osan maahan
jumalien, mutta etenkin kuolleiden kunniaksi. Lundius kertoo heidän
pidoissaan uhraavan juustoa, lihaa, kalaa, rasvaa, ydintä y.m. ruokaa,
minkä he vakkasessa jumalankuvan kera hautaavat maahan.

Millaiseksi lappalaiset kuvittelivat vainajan elämän "toisessa
maailmassa" (_mubbe aimo_), ilmenee hautausvarustuksista. He ovat itse
kertoneet asettavansa kuolleen mukaan ruokaa ynnä tarvekaluja siinä
tarkoituksessa, "että vainaja voisi tyydyttää nälkäänsä, pyydystää
kaloja ja hakata puita, kuten ennen maallisen elämänsä aikana".
Lappalaisten haudantakaista oloa Jessen kuvailee seuraavasti: "Heillä
on se käsitys, että he toisessa elämässään, tuonelassa toimittavat
samoja askareita, joihin täällä ovat tottuneet, nim. loihtivat,
ampuvat, tyydyttävät sukupuoliviettiään, syövät, juovat, tanssivat,
polttavat tupakkaa ja ilahuttavat itseään viinalla. Kuitenkin on siellä
kaikki ihanampaa ja täydellisempää kuin tässä elämässä."

Manalan iloissakaan eivät vainajat kuitenkaan voineet kokonaan unohtaa
jäljellejääneitä omaisiaan, vaan sekaantuivat tuon tuostakin monella
tavalla elossaolevien oloihin ja toimiin. Paitsi hautuupaikoissa ne
saattoivat kotona käyden heitä säikäyttää. Ollessaan liikkeellä, sanoo
Turi, ne lentävät ilmassa kuin linnut tai riehuvat kuin myrskytuuli
niin, että metsän puut taipuvat maahan. Hän kertoo myös, miten erääseen
saareen haudattu, joka päivänaikaankin kummitteli, lensi kerran suurena
lintuna järven yli ja rannalle tultuaan peloitteli herrasmiehen
muodossa porot lepopaikaltaan. Häiriötä ja ikävyyttä vainajat saavat
aikaan varsinkin lähettämällä sairautta omaistensa keskuuteen. Tämä voi
johtua useastakin syystä. Yhtenä oli kuolleiden halu saada, kuten
Forbus sanoo, luokseen, "sukunsa, lapsensa ja omaisensa". Kuvaava on
myös Högströmin muistiinpano, jossa kerrotaan lappalaisten sanoneen,
kun eräs mies kuoli parhaassa iässään: "jumala ei olisi sellaista
miestä niin pian ottanut luokseen, jollei hän olisi häntä tarvinnut ja
jollei hänellä olisi ollut työtä häntä varten". Yksikseen kotaan
jääneet pienokaiset uskotaan manalaisten vaihtavan.

Vainajat eivät tuottaneet kuitenkaan vain onnettomuutta, hiiden
uskottiin myös suojelevan omaisiaan, vartioivan näiden porolaumoja sekä
yleensä edistävän elossa olevien elinkeinoja. J. Kildal kertoo, miten
lappalainen uhreilla voi saada isävainajansa tai muun läheisen
sukulaisen tuonelasta vuoden, parin tai kolmen ajaksi vartioimaan hänen
porojaan. Sanotun ajan kuluttua tämä lähtee takaisin tuonelaan.
Vainajilta voitiin lisäksi tarpeen tullen saada monenlaisia hyviä
neuvoja ja tietoja.

Varsin huomattavassa suhteessa vainajat olivat vastasyntyneisiin
lapsiin. Olsen kertoo, että kun vaimot olivat raskauden tilassa,
ilmaantuivat kuolleet heille ja määräsivät, mikä nimi lapselle oli
annettava. Synnytyksen aikana oli toisinaan myös vainajille uhrattava,
nämä saattoivat näet, jos tahtoivat, vaikeuttaa kirvoitusta. Nimen
antaminen näyttää ainakin myöhempänä aikana toimitetun kastamalla.
Kasteveteen asetettiin pari koivunoksaa, joista toinen oli renkaan
muotoon taivutettu, sekä vaskirengas tai hopeahely. "Kastajaemo"
(_laug-edne_) pesi lapsen vedessä, jolloin hän valoi vettä kolmasti sen
päähän sekä antoi sille jonkun esivanhemman nimen lausuen muun muassa:
"minä kastan sinut kuolleen nimiseksi. Olkoon sinulla sama onni ja ilo,
kuin kuolleella oli eläessään." Nimihely (_nabma-skiello_) ripustettiin
senjälkeen ikäänkuin amulettina lapsen käsivarteen tai rinnalle. Jos
lapsi nimen saatuaan sairastui, luultiin taudin aiheutuvan siitä, että
se oli sattunut saamaan väärän nimen. Tällöin ei auttanut muu kuin
etsiä lapselle uusi nimi. Nimen uusiminen saattoi tapahtua useita
kertoja lappalaisen elämässä. Graan sanoo, että nimi saatettiin vaihtaa
10 vuoden kuluessa kaksi ja kolmekin kertaa, ja Jessen tietää niitä
vaihdetun joskus 70:nteen ikävuoteen asti.

Nimen mukana uskottiin lapsen saavan suojelushaltian, joka oli
palvellut jo nimen edellistä omistajaa. Tämä ilmaantui joskus
näkyväisessäkin, ainakin kalan (_nemo-guole_ "nimikala") muodossa.
Forbus sanoo, että sellaisen saaminen "on lappalaiselle mieluista".
Kuitenkin näyttää siltä kuin itse vainaja, nimen entinen omistaja,
olisi halunnut päästä lapsessa uudelleen eloon. Hänelle oli tällöin
myös uhri toimitettava.

Kerran vuodessa vainajat lappalaisten käsityksen mukaan jättivät
maanalaiset asuntonsa ja läksivät vaeltamaan pitkin metsiä ja
tuntureita. Tämä tapahtui jouluna, vuoden kolkoimpana ja synkimpänä
aikana. Senvuoksi piti lasten tällöin istua hiljaa; jos vähänkin
melusi, alkoi heti näkyä kummituksia ja aaveita. Jouluaattona (_molla_)
oli myös tapana piirtää lukuisia ristinmerkkejä kodan seiniin.
Istuessaan jouluyönä asuntonsa ovella noidat tunsivat, kun henget
astuivat heidän jalkojensa yli kotaan. Ruoka-aineita ja varsinkin vettä
piti olla esillä henkien tullessa. Suojellakseen lähteitään henkien
pilaamiselta lappalaiset heittivät "vaarallisimpana iltana" veteen
metallipaloja. Jollei manalaisia kohdellut hyvin, saattoivat ne kostaa
julmasti esim. imemällä aivot ihmisen päästä. Näitä jouluna liikkuvia
henkiä nimitettiin _joulogadse_ ("joulukansa").

Ruotsin lappalaisten pakanuuden aikaista joulunviettoa Rheen kuvailee
seuraavalla tavalla. Jouluiltaa lappalaiset pitävät miltei
paastopäivänä, ainakaan he eivät silloin syö lihaa, mutta joulupäivänä
on heillä sitä lihavampi ateria. Kaikista juhlaruuista he keräävät
palasia ja asettavat ne tuohiseen, joka on muodostettu pienen purren
muotoiseksi mastoineen, purjeineen ja airoineen. Tämän tuohipurren
ruokineen he asettavat puuhun jousenkantaman päähän kodasta
joulukansalle uhriksi. Graan kertoo lisäksi, että he tällöin etsivät
pisimmän petäjän kotansa läheisyydestä, sen vierimäiseen puuhun he
asettivat niin korkealle kuin käsin ylettyivät ruokatuohisen, mutta
edellisen runkoon veistivät neljälle puolelle "tarjottimen kokoisia"
kuvioita. Kuhunkin niistä oli jokaisen kylässä olevan miehen, joka oli
asettanut ruokapaloja tuohiseen, Heitettävä kolme lusikallista rasvaa.
[Hammondin lähetyshistoriassa kerrotaan lappalaisten veistäneen kotansa
läheisyydessä kasvavaan puuhun "miehen kasvot". Kuviota, jota
nimitettiin "jollevakta", voideltiin linnunihralla.] Graanin mukaan oli
tällöin tapana myös pystyttää neljän kyynärän korkuinen puu, jossa oli
oksia keskellä. Tämä puu voideltiin jouluiltana teurastetun poron
verellä ja sen oksille asetettiin teuraan keuhkon, sydämen, kielen ja
huulen paloja.

Mallmer kertoo jouluna tehdyn petäjästä purjepuulla varustettuja,
kolmen korttelin pituisia veneitä, jotka pyhitettiin "jouluherralle".
Sekä vene että sen purjepuu voideltiin poron verellä ja sinne tänne
piirrettiin ristinmerkkejä. Högström lisää, että purret asetettiin
korkeisiin kuusiin ei riippuvaan asentoon, vaan muutamien
yhteentaitettujen oksien päälle. Itse kuusikin merkittiin
ristinmerkeillä ja voideltiin ison matkaa juuresta ylöspäin poron
verellä. Sitäpaitsi hän sanoo olleen tapana ripustaa tuohisia
korkeisiin puihin, jotka kahdelta puolen vuoltiin ja varustettiin
ristinmerkeillä. Tuohiseen pantiin jouluruokaa, kalaa, juustoa ja
maitoa, mutta ei lihaa, joskus myös talarin kokoinen leivos. Tuohisen
syrjiin pistettiin kaksi lapion tapaista 1/2 kyynärän pituista pärettä
(luultavasti airoiksi). Tämä uhri oli pyhitetty _ruotia_ nimiselle
haltialle, "jottei se vahingoittaisi heidän vaimojaan määrätyllä
tavalla". [Sulkumerkkien välissä on latinaksi: "ettei se puhkaisisi tai
lävistäisi naisten kohtua".]

Samanlaisen uhritavan ovat Norjankin lappalaiset tunteneet. Leem sanoo
kuulleensa luotettavalta Porsangerin vuonon kalastajalta, että tämän
toverit paransivat sairaan seuraavalla tavalla. He teurastivat joulun
edellisenä päivänä porovasikan, keittivät lihan ja asettivat palasia
siitä sekä leipää, juustoa ja voita pieneen vartavasten valmistettuun
veneeseen. Samalla he pinosivat suuren kasan puita ja pystyttivät
uhriveneen ruokineen niiden päälle sekä jättivät sen paikoilleen
joulun ajaksi. Solander sanoo jouluna juodun _struot-galles_
("joulunaatto-mies") haltian maljan, jolloin juomaa valettiin kodan
alustalle. Siihen paikkaan, mihin enin osa sattui valumaan, pantiin
vielä leipää y.m. ruokaa. Varmaankin eteläisinten lappalaisten tapoja
Leem kuvailee sanoessaan naisten kantaneen ruokaa esiliinassa
navettaan, missä he kolmen päivän kuluttua itse kävivät sen syömässä.
Jouluna oli lisäksi tapana ruokkia lintuja, esim. variksia. Että
Norjankin lappalaisten käsityksen mukaan henget tällöin olivat
liikkeellä, osoittaa vielä Jessenin tiedonanto, jonka mukaan noidat
valvoivat jouluyön kokousta pitäen, sillä silloin tuli _noaidde-gadse_
("noitakansa") kodan ovesta sisälle.

Purjeveneuhri lappalaisten uskonnollisissa menoissa ei voi olla
huomiota herättämättä, lappalaiset kun eivät milloinkaan ole olleet
merikansaa. Syystä Fritzner vertaakin lappalaisten "joulukansaa", jota
lisäksi palvotaan vierailta lainatun juhlan yhteydessä, islantilaisten
"jolasveinar"-henkiin, joiden myös jouluna uskottiin liikkuvan. Saman
uskon jätteitä tavataan vielä nykyään kaikkialla Skandinaviassa.
Lappalaisilla yllämainittu uhritapa rajoittuukin ainoastaan
Skandinavian Lappiin.

Kuten tunnettua liikkuivat henget suomalaisten käsityksen mukaan
syksyllä kekrinä. Tätä nimitystä näyttää Venäjän lappalaisten _kovre_
eli _kevre_ vastaavan, jota he Fellmanin mukaan juhlivat joka joulu.
[Genetz mainitsee nimen "karvaj", joka entisaikaan näyttää olleen
huomattava haltia, venäläiset kun sen mukaan nimittävät lappalaisten
uskontoa "karveja vjera" eli "kavreja vjera". "Karvaj" esiintyy myös
pirua merkitsevänä haukkumasanana.] Emme kuitenkaan nimien
yhtäläisyydestä voi päättää, uskoivatko Kuollan lappalaiset henkien
olevan liikkeellä joulun aikana.

Alkuperäisin lienee käsitys, että vainajat viettävät haudantakaista
elämäänsä hautojensa helmassa. Tämän ohella on Skandinavian
lappalaisten keskuudessa hyvin yleinen usko, että kuolleet asettuvat
vuoriin asumaan. Tällaisia tuonelavuoria he nimittivät _passe-väre_
("pyhä vuori"), eteläisessä Norjan Lapissa myös _saivo_. Jessen kertoo
lappalaisten uskoneen, että tunturivuorissa asuu heidän kaltaisiaan
olentoja, jotka harjoittavat samanlaisia elinkeinoja kuin he.
Ainoastaan se ero on olemassa, että vuorissa asuva kansa on saavuttanut
suuremman täydellisyyden ja viettää onnellisempaa elämää kuin
tuntureilla harhailevat lappalaiset. Se on varakasta ja sen keskuudessa
on eteviä noitia. Vuoren asukkailla on myös kotieläimiä, mutta paljoa
parempia ja kauniimpia kuin lappalaisilla.

_Saivo_-asukkaita nimitettiin _saivo-olmai_ ("s.-mies") ja
_saivo-neida_ ("s.-neito"). Jessen sanoo yhdessä saivossa olevan 3, 4
jopa 5:kin miestä ja sitäpaitsi vaimoja ja lapsia; olipa sellaisiakin
saivoja, joissa oli ainoastaan miehiä. Saivossa asui siis jonkinlainen
perhekunta. Eri saivojen asukkaiden sanottiin harjoittavan
kanssakäymistä keskenään sekä ajavan poroilla, joita maanpäälliset
heille uhrasivat, vuoresta toiseen. Heidän asuntonsa ja pukunsa olivat
lappalaisten kaltaiset ja he puhuivat lapinkieltä. Eri saivoissa
uskottiin käytettävän eri värisiä pukuja.

Vuorenväen oloja lappalaiset tunsivat hyvin, he kun olivat itse käyneet
sitä tervehtimässä. "He olivat juoneet saivo-asukasten kera,
tanssineet, joikuneet ja loihtineet heidän kanssaan; he olivat elävästi
nähneet heidän miehensä, vaimonsa ja lapsensa niiden omissa oloissa; he
olivat kuulleet heidän nimensä ja taisivat heidät tarkoin nimittää.
Kokonaisia viikkoja he olivat viipyneet heidän luonaan, olivat
polttaneet tupakkaa heidän kanssaan, juoneet viinaa sekä nauttineet
muuta kestitystä. He olivat heille kiitollisuuden velassa monista
hyvistä neuvoista, varoituksista, ennustuksista ja opeista, joita he
olivat näiltä saaneet." Samoin kuin elossa olevat voivat pistäytyä
vuorenväen luona, saattoivat vuorelaisetkin tulla elävien ilmoille
ilmestyen näille monessa muodossa, usein kyynärän kokoisina kääpiöinä.
Saattoivatpa ne unessa tulla harjoittamaan sukupuoliyhteyttäkin
maanpäällisten kanssa. [Forbuksen kyselykaaviosta näkee lappalaisten
kuvitelleen, että musta täplä, n.s. syntymämerkki on _saivo-neidan_
aikaansaama.]

Saivo-asukkaat olivat elossa olevien suojelushenkiä. Randulf sanoo,
että kussakin pyhässä vuoressa asui enkeli, joka voi suojella ja auttaa
lappalaisia kaikissa heidän hankkeissaan. Tätäkin he kuten itse vuorta
nimittivät saivoksi. Kuolemansa jälkeen lappalaiset toivoivat
pääsevänsä siihen _saivoon_ eli pyhään vuoreen, jonka haltia tämän
elämän aikana oli ollut heidän suojelusenkelinsä. "Täällä he itse
pääsivät jumaliksi, voiden pidättää kuolemaa jonkun aikaa heidän
ystävistään ja sukulaisistaan, jotka uhrasivat heille poroja tai
hevosia". Jessen sanoo: "Senvuoksi he halusivat sinne ja pääasiallisin
syy, miksi he niin suuresti kunnioittivat _saivoa_ ja turvasivat
siihen, oli se, että he kerran, kun heidän kurja elämänsä oli
päättynyt, toivoivat saavansa muuttaa saivoon, jonka asukkaita he
pitivät lappalaisina ja sellaisina, jotka eläessään olivat ahkerasti
saivolle uhranneet, loihtineet ja joikuneet ja senvuoksi toisessa
elämässä nyt saivat nauttia niin suurta onnea." Joskus vuorenasukkaat
saattoivat riistää ihmisen sielun ennen aikojaan, josta seurauksena oli
asianomaisen sairastuminen. Tällöin tuli noidan käydä heitä
hyvittämässä, jotta sairas tulisi jälleen terveeksi. Leem kertoo, että
noidan läheiset tämän maatessa tainnostilassa koettivat arvailla, missä
pyhässä vuoressa hänen sielunsa kulloinkin kulki.

_Saivon_ lappalainen tavallisesti peri vanhemmiltaan. Kuoleman
lähestyessä sanotaan näet lappalais-isän jakaneen saivo-omaisuutensa
lapsiensa kesken. "Jos hän toista lasta suosi enemmän kuin toista,
antoi hän tälle parempia ja voimakkaampia saivoja kuin toiselle." Usein
saivo-asukkaat itse tarjoutuivat lappalaiselle avuksi. Randulf kertoo,
miten saivo-henki suositteli itseään: "Niin ja niin monta vuotta olen
palvellut isääsi maalla ja merellä hänen eläessään ja kun hän kuoli,
saatoin hänen sielunsa siihen iloon, jota hän nyt nauttii, ja koska hän
kuollessaan kehoitti minua samaten sinuakin palvelemaan, olen nyt
tullut tarjoamaan sinulle samaa palvelustani. Jos sen otat vastaan,
saat siitä nauttia kaikkea lupaamaani hyvää, mutta jos vastoin isäsi
tahtoa ja käskyä et minusta huoli, olen valmis repimään sinut
lukemattomiksi palasiksi." Saivo-henkiä voi myös saada myötäjäisinä,
vieläpä saattoi niitä ostaakin. Forbus sanoo, etteivät kaikki
vuorenhaltiat olleet yhtä hyviä ja avuliaita: "toinen pyhä vuori voi
usein olla onnekkaampi avussa kuin toinen ja sen asukas kuuliaisempi
tulemaan ja nopeampi kuin toisen pyhän vuoren". Lappalaisella oli
monesti useampia _saivoja_ käytettävänään. Randulf kertoo lappalaisen
valitsevan itselleen yhden tai pari, joskus kolme tai neljä
"suojelusenkeliä", jotka hän tarpeen tullen joikumalla kutsuu luokseen.
J. Kildalin mukaan oli noidalla "perhehaltioita" kahdessa, kolmessa tai
neljässä pyhässä vuoressa. Jessen kertoo miesikään tulleella saattavan
olla usein 10, 12 jopa 14:kin saivoa. Mitä useampia niitä lappalaisella
oli, sitä arvokkaampana häntä pidettiin. Saivo-henkien apu ei
kuitenkaan tullut aivan huokeaksi, sillä ne vaativat lappalaisilta
alituisesti uhreja.

Mikä merkitys tällä lappalaisten uskolla oli, käy ilmi Jessenin
sanoista: "_Saivo_ näyttää olleen pääkappale lappalaisten vanhassa
uskonnossa".

Elävimpänä on mainittu vuorituonela-usko säilynyt Norjan lappalaisten
keskuudessa, kuitenkin näyttää sama käsitys muinoin vallinneen
Ruotsinkin puolella, vaikkei meillä ole siitä yhtäpaljon tietoja
olemassa. Kuten tunnettu on vastaava usko rehoittanut myös lappalaisten
naapureilla skandinaveilla. Heidänkin tarinoissaan kerrotaan
vainajista, jotka asettuivat määrättyihin "pyhiin vuoriin" asumaan,
vaikka olivat muualle haudattuja. Vuorenasukkaita nämä nimittivät
"haugbuar". Kuten Unwerth on osoittanut on lappalaisilla ja
skandinaveilla tässä suhteessa paljon yhteistä. Olisiko samanlainen
luonto heidät johtanut samoihin käsityksiin? Kuitenkin näyttää
todennäköiseltä, että germaniset esikuvat ovat lappalaisten
saivo-kuvitelmia samoinkuin heidän monia muitakin uskomuksiaan
elähyttäneet.

Myöhempinä aikoina oli Norjan lappalaisilla jonkinlainen käsitys
vainajien yhteisestäkin olinpaikasta n.s. _jabme-aimosta_ ("kuolleiden
koti"), jossa _jabme-akka_ hallitsi. Viimeksimainitulle uhrattiin,
kuten kuolleille, mustia eläimiä, mutta ne olivat elävinä haudattavat
maahan. _Jabme-akan_ uhreista mainitaan erityisesti kissa ja kukko;
kukko oli elävänä teljettävä kiviröykkiöön. Sekä _Jabme-aimoa_ että
_jabme-akkaa_ Kaarle Krohn vertaa Skandinavien käsitykseen "hel'istä"
sekä paikallisessa että paikkaa hallitsevan olennon merkityksessä.
Kristillisenä aikana on _jabme-aimosta_ tullut välitila, josta vainajan
sielun ajatellaan joutuvan, ansionsa mukaan, vielä joko hyvään tai
huonoon olotilaan. _Jabme-akka_ käsitetään tällöin neitsyt Maariaksi,
jonka puoleen lapset pyytävät kuolleita vanhempiaan kääntymään
esirukouksin. Tässä ilmenee siis katolisen kiirastuliopin aiheuttama
käsitys. Tuonelasta, jota nimitettiin myös _tuonen aimo_, siirtyivät
hyvät ihmiset _radien-aimoon_ ("haltian koti"), taivaaseen, mutta pahat
_rut- eli rota-aimoon_, helvettiin, jolla oli muitakin nimiä, kuten
_fudno-aimo_ ("huono koti") ja _tsheps-aimo_ ("musta koti").
_Rota-aimossa_ hallitsee paha _rutu eli rota_, jolla Norjan
lappalaisten uskonnossa on ollut varsin huomattava merkitys.

Kun _rutua_ kristillisenä aikana on pidetty paholaisena, on
helvettiäkin aljettu hänen nimensä mukaan nimittää. Silti ei ole
todennäköistä, että _rutu_ alkuaan olisi merkinnyt paholaista. Tosin
tämä haltia usein aikaansaa onnettomuutta, etenkin jollei sitä muisteta
uhriantimin lepyttää. Etupäässä se on vaikean taudin lähettäjä. Leem
kertoo lappalaisten uskoneen, että _rota_ vaivaa sairaudella sekä
ihmisiä että eläimiä. Jessenin mukaan se saattoi vaikeuttaa myös sikiön
kehitystä ja syntymistä. Kuitenkin näyttää siltä kuin tämä haltia
lyyliteltynä tekisi palvojilleen hyvääkin. Viimeksimainittu kirjailija
sanoo, että "sen samoinkuin vainajien huolena oli lappalaisten elämän
ylläpitäminen ja varjeleminen vaaroissa". Senvuoksi lappalaiset
toimittivat sille ahkerasti uhreja.

_Rutun_ uhrit erosivat kuitenkin muiden jumalien uhreista. Niistä Leem
kertoo seuraavasti: "He eivät mielellään uhranneet sille yleisen tavan
mukaan, -- jolloin he teurastivat eläimen kutsuen uhriaterialle niin
paljon ystäviä, että saattoivat syödä pään, selän ja jalkojen lihat,
sekä pirskoittivat verta useihin uhripuihin, jotka sievästi vuoltiin ja
asetettiin jumalan kunniaksi uhrialttarin ääreen, samalla kun teuraan
luut ynnä palanen kieltä, keuhkoa, päänlihaa, korvia, häntää, sydäntä
y.m. asetettiin alttarille, -- vaan he kuoppasivat tapetun hevosen ('en
död häst') kokonaisena, jotta _rota_ sillä ratsastaisi heidän luotaan
_rota-aimoon_. Kuitenkin toisinaan _rotalle_ uhrattiin yleisenkin tavan
mukaan. Tällöin tehtiin siitä miehen muotoinen kuva ja uhriteuraan luut
ladottiin uhrialttarille. Luihin _rota_ luo, samaten kuin muutkin
jumalat, uudelleen lihaa, lappalaiset näet uskovat, että, kun jumala
saa uhriteuraan luut, se on hänelle yhtä hyvä kuin, jos saisi koko
eläimen, sillä hän voi itse luoda lihaa luihin." Forbus, joka tätä
haltiaa sanoo etelässä nimitettävän _rota_, mutta pohjoisessa _rutu_,
tietää, että sille uhrattiin pystyttämällä tapettu hevonen maan päälle.
S. Kildal liittää edellisiin uhritapoihin vielä seuraavan huomionsa:
"Hevosuhri näyttää omituiselta, mutta se on tosi asia, sillä viime
lauantaina poltin lappalais-nimismiehen sekä suntion kera suuressa
kallionrotkossa uhriluiden ja puualttarin ohella hevosen, jonka luona
oli reki ja joka tarkoitti _rotan_ kunnioittamista ja palvontaa".
Toisessa kohden hän puhuu vielä uhripuusta, "joka hevosen mukana
pantiin _rotalla_ vuorenonkaloon". Varmaankin tämä uhrikuva oli ihmisen
muotoinen, jommoinen Randulfin mukaan oli tehtävä _rutulle_. Että
hevonen todella oli _rutun_ erikoisuhri ilmenee lisäksi eräistä
noitarummun kuvioista.

Muitakin eroavaisuuksia tapaa _rutulle_ ja luonnonjumalille
toimitettujen uhrien välillä. Jälkimäisten uhrimerkit olivat koivusta
valmistettavat, edellisen havupuusta. Jessen sanoo näet lappalaisten
uhratessaan _rutulle_ "ottaneen mielellään männynoksia". Tästä
varmaankin saa selityksensä, miksi eräällä noitarummulla oleva
neulaspuu on selitetty _rutuksi_. S. Kildalin kuvauksessa kerrotaan
vielä, ettei tälle uhrattu "tavallisissa paikoissa", missä muut jumalat
saivat uhrinsa. Oliko uhrisuuntakin toinen, ei lähdekirjallisuudesta
käy suorastaan ilmi. Kuitenkin on eräitä siihen viittaavia tietoja.
Puhuessaan lappalaisten luonnon elollistamisesta Jessen sanoo, että
aamunkoi oli hyvälle taivaanjumalalle pyhitetty, mutta iltahämärä
pahalle _rutulle_. Niillä noitarummuilla, joilla mainitut luonnonilmiöt
olivat kuvatut, olikin edellinen _radien-aimon_, jälkimäinen
_rut-aimon_ kuvan kohdalla. Thuresson kertoo myös selostaessaan n.s.
Linnen noitarummun kuvioita, että "kolmas maailma on helvetin maa, joka
sijaitsee maailman _länsipäässä_".

Kuten _rutun_ uhrikuvasta voi päättää, ajattelivat lappalaiset tämän
haltian _ihmishaahmoiseksi_. Randulfin mukaan _rutu_ näyttäytyi
lappalaisille _sinisessä pukimessa_. Muutamissa lähteissä puhutaan
rutun _eläimestäkin_, sutta sanotaan näet "rutun koiraksi". Kuitenkin
on epätietoista, esiintyykö rutu tässä yhteydessä pakanallisen haltian
vai myöhemmän paholaisen merkityksessä. Sutta nimitetään näet myös
"paholaisen koiraksi", samoinkuin karhua "jumalan koiraksi".

Jo lähetyssaarnaajat, kuten Forbus, ovat kiinnittäneet huomionsa rutun
uhrieläimeen, hevoseen, jota kotieläintä ei lappalaisilla ollut
itsellään, vaan joka oli naapureilta ostettava. Uhritapa ei siis voi
olla Lapissa kotimainen. Sitäpaitsi itse rutun ovat ainoastaan
Skandinavian lappalaiset tunteneet.

Mikä tämä haltia alkuaan on ollut, siitä ovat tutkijat lausuneet
erilaisia arveluja. Että se on maanalaisten haltiain sukua, osoittavat
sille toimitetut uhrit. Huomattava on tässä suhteessa Noraeuksen
muistiinpano: "Kun poro on kuollut, lupaavat he uhrin _paholaiselle_.
Hänen nimessään he tekevät myös puukuvan, mikä uhrin kera kuopataan
maahan, samoinkuin kuolleiden uhrit haudataan maahan kuvineen." Unwerth
arvelee, että lappalaisten _rutu_ olisi skandinaveilta lainattu Odin,
minkä arvonimen "dröttinn" hän näkee rutu sanassa. Olrik vertaa tälle
toimitettua hevosuhria Skandinavien tapaan haudata eläin (elävänä)
maahan tarttuvan taudin raivotessa. Hän olettaa, että _rutu_ on itse
lappalaisten naapureilta lainaamansa uhrin vastaanottajaksi luoma
haltia ja pitää hänen nimeäänkin, samoinkuin jo Fritzner, _rutto_taudin
nimityksenä. Useat tutkijat ovat tähän olettamukseen yhtyneet.
_Rutulla_ on kuitenkin Norjan lappalaisten uskonnossa siksi huomattava
sija, ettei sitä voine tällaiseksi haltiaksi selittää. Fellmanin
mukaan on Suomen lappalaisilla toisenlaisia käsityksiä rutosta
(_rottotavdda_); se kulkee paikasta toiseen ihmisten mukana ahkiossa
tai laivassa ja sitä kuvitellaan kerän, nuken tai jonkun eläimen
muotoiseksi. Ja toiseksi jos _rutu_ olisi lapinkielessä ruttoa
merkinnyt, miksi tämä sana pakanuuden mukana olisi siitä tykkänään
hävinnyt. Vaikkakin _rutu_ maanalaisena haltiana ei voi kilpailla
suurten luonnonjumalien kanssa, näyttää sillä uhripalvonnasta päättäen
olleen tärkeä merkitys. Lähetyssaarnaajat sanovat yksimielisesti, että
lappalaiset etsivät siltä apua, kun muut jumalat eivät voineet heitä
auttaa. Mainitsemista ansaitsee myös Jessenin huomautus, ettei "_rutu_,
pimeyden isä, ollut heille vähemmin tarpeen kuin _radien_, valon
valtias; kumpaakin he kunnioittivat, vieläpä kun he uskoivat, että
kaiken vastoinkäymisen sai _rutu_ aikaan, niin he osoittivat sille
suurempaa kunnioitusta ja toimittivat enemmän uhreja kuin
_radienille_".

_Rutua_ ja sen palvontatapoja tutkiessa muistuu ehdottomasti mieleen
Volgan suomensukuisten kansain keremeteissään palvoma haltia ja sille
toimitetut uhrimenot. Siinäkin suhteessa nämä haltiat muistuttavat
toisiaan, että ne kumpikin myöhemmin ovat saaneet paholaisen
merkityksen. Olisiko vaateliaalla _rutulla_ samanlainen alkuperä kuin
keremetissä palvotulla hengellä? Tällöin _rutu eli rota_ saattaisi olla
muinoin elänyt skandinavi-ruhtinas (dröttinn). Siihen mielestäni
viittaa hevosuhri sekä haltian siniviitta, jommoisessa ylimysten
islantilaisessa saga-kirjallisuudessa kerrotaan esiintyneen.
Lappalaisten maanalaisille hengille toimittamiin uhreihin luo lisävaloa
heidän seita-palvontansa.



Seita-palvonta.


Jo Peucer 1500-luvulla tietää, että lappalaiset "palvovat jumalinaan
puita ja kiviä". Kivijumalia (_kedge-ibmel_) kerrotaan heillä olleen
määrätyissä pyhissä paikoissa. Tunturilappalaisilla oli "pyhät kivensä"
vuorilla, kalastajalappalaisilla vuonojen, jokien ja järvien rannoilla.
Mallmer sanoo niiden sijainneen tavallisesti "vuorten nenissä, järvien
niemissä ja saarissa, kosken partaalla tai muissa pyhitetyissä
paikoissa". Mainitut kivet, joita lappalaiset nimittävät _seidoiksi_,
olivat yleisiä kaikkialla Lapissa.

Seitoina palvottiin luonnollisia kiviä. Tornaeus sanoo, ettei niillä
ollut mitään erikoista muotoa, vaan olivat ne harmaita tai mustia,
rumia veden kalvamia kiviä. Toiset kertovat niillä kuitenkin usein
olleen jonkin erikoisen, hiukan ihmistä tai eläintä muistuttavan
muodon. Arvokkaimpia näyttävät olleen ihmishaahmoa tavoittelevat
seidat. Seidat saattoivat joskus olla myös suuria, kiintonaisia
kallioita tai olivat ne ainoastaan "suuren lankakerän" kokoisia kiviä.
Muutamin paikoin oli seitakiviä useita samassa pyhäkössä. Rheen, joka
sanoo niitä Luulajan Lapissa nimitetyn _storjunkare_, tietää seitakiviä
olleen yhdessä pari, kolme ja useampiakin. Niiden ajateltiin
muodostavan perheen. Castrén kertoo Inarin rannalla palvotun kokonaista
kivikasaa, joka oli ihmisen näköinen ja kokoinen ja jonka päänä oli
ylimäiseksi asetettu suurempi kivi. Friis arvelee lappalaisten
kuitenkin pitäneen jumalana vain ylintä kiveä, muut olivat vain
alustana. Genetzin mukaan näkee Kuollan lappalaisten keskuudessa
muutamin paikoin vieläkin teiden varsilla ja valkamoissa puolen tai
parin kyynärän korkuisia kivikasoja, joko yksittäin tai kolme ja
viisikin yhdessä paikassa. Venäjän lappalaiset nimittävät niitä _sijli
täppe_ ("seitakumpu"). Rosen kertoo vielä kesällä 1908 löytäneensä
Luulajan Vidjakuoikassa pyhäkön, jossa oli muutamia pieniä noin 1/3
metrin korkuisia kumpuja ja niiden ympärillä kymmenkunta seitakiveä.
Kun kivet asetti paikoilleen, näki, että kullakin kummulla oli ollut
yksi iso kivi ja sen ympärillä useita pieniä. Pienistä jotkut olivat
vain parin desimetrin korkuisia.

Kalastajalappalaisten seidat saattoivat olla vedenkin ympäröimiä kiviä.
Seitajärven muinaismuistoista puhuessaan Andersson mainitsee
seitakiven, joka sijaitsee järvessä Seitaniemen edustalla, n. 10 syltä
rannasta. Kivi on sylen syvyisessä vedessä ja kohoaa kyynärän verran
veden pintaa korkeammalle.

Kivikuvien ympärillä oleva alue, joka toisinaan saattoi olla verrattain
laaja, oli aina jollakin tavoin merkitty, joskus aitauksellakin
ympäröity. Niin kertoo Friis Norjan Lapissa olleen tapana rakentaa
seidan ympärille kiviaita, jonka päälle vielä oli asetettu tukkeja
uhrilahjojen suojaksi. Tavallisesti rajoittivat seita-alueen kuitenkin
vain luonnon tarjoamat rajamerkit.

Pyhiä kiviään lappalaiset hellästi vaalivat. Tornaeus sanoo, että
seita, mikäli mahdollista, aina oli sijoitettu vehmaaseen maahan, jossa
nurmi kesällä oli kaunis ja rehevä. Kesällä kaunistettiin seidan sija
lisäksi koivunlehvillä, talvella kuusenhavuilla. Seidan alustan tuli
aina olla vihreä; kun vanhat lehvät ja havut surkastuivat, piti muuttaa
uusia.

"Kivijumalansa" mieltä lappalaiset tiedustivat omituisella tavalla.
Siitä on Tuderuksen kuvauksessa seikkaperäinen esitys. Kun lappalainen
on jostakin asiasta epätietoinen, menee hän pyhään paikkaan, ottaa
lakin päästään, asettaa kiven kädelleen ja puhuttelee jumalaansa
rukoillen siltä tietoja. Luetellessaan kaikenlaisia asioita koettaa hän
tavan takaa nostaa kiveä maasta. Jollei hän saa sitä kohotetuksi, vaan
se käy yhä raskaammaksi, niin ei hänellä ole mitään toivoa sen
saamisesta, mitä hän sillä kerralla anoo. Senjälkeen pyytää hän jotakin
muuta jumalaltaan ja tekee taas saman yrityksen, kunnes kivi vihdoin,
olkoon se miten suuri tahansa, käy niin keveäksi, että se helposti
kohoaa maasta; pieninkin kivi on näet raskas, kun jumala ei anna
vastausta tiedustajan kysymyksiin. Kun lappalaisen toive on toteutunut
ja hän on saanut, mitä on pyytänyt, uhraa hän kiitollisuutensa
osoitukseksi kivelle tutkien taas uhrin laatua edellä kerrotulla
tavalla.

Tällainen tiedustamistapa ei kuitenkaan soveltunut silloin, kun seitana
oli kallio tai kiintonainen kivi. Tällöin oli toisin meneteltävä. Graan
mainitseekin erään Kemin ja Tornion Lapin rajalla olevan seidan, jolle
lappalainen tiedustaessaan pani paljaan kätensä ja alkoi arvailla;
silloin käsi tarttui kiinni kiveen eikä lähtenyt siitä, ennenkuin
kysyvä sattui keksimään sen, mitä hänelle tulisi tapahtumaan.

Paikkaa, missä seita sijaitsi, lappalaiset pitivät pyhänä (_passe_).
"Pyhäksi" he usein sanoivat pyhäkön ympärillä olevaa aluettakin. Rheen
kertoo heidän nimittäneen vuoria, minne kivijumalat olivat asetetut,
yleensä "pyhäksi vuoreksi" (_passe-väre_). Samoin kalastajalappalaiset
nimittivät jokia ja järviä, joiden rannoilla heidän seitansa
sijaitsivat "pyhäksi joeksi" (_passe- eli ailes jokka_) ja "pyhäksi
järveksi" (_passe- eli ailes javre_). Sellaisia paikannimiä tavataan
Lapissa vieläkin.

Pyhien paikkojensa suhteen lappalaiset noudattivat mitä suurinta
varovaisuutta. Leem sanoo Norjan lappalaisten lähestyneen niitä
ainoastaan pyhävaatteissaan notkistaen jo etäällä niille polvensa. Joka
vuosi he matkailivat niihin ja jolleivät aina voineet toimittaa uutta
uhria, piti ainakin liikuttaa paikalla ennestään olevia luita.
Pyhäkköjensä lähelle he eivät mielellään pystyttäneet asuntojaan,
jottei lasten itku tai muu melu jumalia häiritsisi. Matkustaessaan
pyhän vuoren ohitse he eivät uskaltaneet nukahtaa, sillä he pitivät
sitä liian vähäisen arvonannon osoituksena. Pyhässä paikassa he eivät
myöskään puhuneet ääneen, eivätkä ampuneet sen alueelta lintua tai
metsänotusta. Mitä heillä oli sinistä yllään, sen he aina riisuivat
pyhää paikkaa lähestyessään. Naisten tuli ohikulkiessaankin peittää
kasvonsa tai kääntää silmänsä poispäin. Miehelläkään ei saanut hänen
pyhäkköön mennessään olla päällään pukua, jota joku nainen joskus oli
käyttänyt, eikä edes jalkineita, jotka olivat olleet samassa
likoastiassa naisten pieksujen kanssa. Myös Westen puhuu pyhistä
järvistä, "joihin ei yksikään nainen saanut katsoa".

Samanlaisia käsityksiä oli Ruotsin lappalaisilla. Mallmer kertoo heidän
pyhään paikkaan mennessään astuneen kodastaan erikoisen, asuntonsa
perällä olevan oven kautta, josta eivät naiset saaneet kulkea. Samoin
he tekivät mainitulta matkalta palatessaan. Uhrin ajaksi he sitoivat
koiransa kiinni, jotteivät ne irti juostessaan olisi voineet saastuttaa
heidän jälkiänsä. He uskoivat näet, että siitä seurauksena olisi jokin
vastoinkäyminen, esim. sudet tulisivat sinä vuonna raatelemaan heidän
karjaansa. Niin he tekivät myös mennessään kalastamaan pyhille
järville. Eivät he myöskään antaneet koirilleen sellaisista paikoista
pyydystämiensä kalojen luita, ennenkuin niitä jonkun aikaa oli vedessä
lioitettu: Naiset eivät milloinkaan päässeet mukaan näille retkille,
sillä mitään pyhää paikkaa he eivät saaneet lähestyä. Kun jossakin
perheessä pyhälle järvelle mentäessä ei ollut tarpeeksi miehiä
nuotanvetoon, piti hankkia apulaisia muualta; naiset eivät mitenkään
saaneet siihen ottaa osaa. Högström tietää lisäksi, että naisväen oli
varottava, etteivät he joutuneet kulkemaan edes kaukaa pyhän paikan
ympäri. Esimerkkinä hän mainitsee, että jos lappalaisnainen
muuttomatkalla oli kulkenut sellaisen paikan ohi sen oikealta puolelta,
oli hänen takaisin päin siirryttäessä kuljettava sen ohi taas samalta
puolelta, vaikka hänen matkansa siten olisi käynyt paljoa pitemmäksi.
Koiria ei myöskään pyhään paikkaan laskettu.

Yhtä pyhinä pitivät Suomen ja Venäjän lappalaiset seita-alueitaan.
Itkonen mainitsee muistiinpanoissaan erään Kuollan Lapin pyhäkön, joka
sijaitsee noin 1 1/2 peninkulman päässä Suomen rajalta, olevan yhä
vieläkin taikauskoisen kunnioituksen esineenä. Se on kapea,
rannasta kahdelta puolen jyrkkänä kohoava kallioharju, nimeltään
Algazjärvenpahta. "Kun soudetaan tämän ohitse, pitää noudattaa suurinta
hiljaisuutta, vieläpä kastella hankavitsat, ettei narinaa syntyisi.
Talvitie kulkee juuri samaisen paikan ohi, ja pyhää vuoren seinämää
sivuutettaessa kulun täytyy tapahtua äänettömästi ja käyden. Sivuilleen
ei saa liioin vilkua, vaan tulee katsoa säädyllisesti eteensä. Kun on
pari kolme sataa metriä kerjetty paikan ohi, on noustava ahkiosta ja
ainakin ensikertalaisen matkustajan juotava viinaa jumalan kunniaksi,
ennenvanhaan oli vielä kaadettava hiukan uhriksi jäälle. Vasta
senjälkeen saa laskea porot laukkaankin. Jos tämän varokeinon
laiminlyö tai solvaa jumalaa, voi tämä nostaa tuhoisan lumimyrskyn
rangaistukseksi tai, kuten joskus on käynyt, sitoa syyllisen poroineen
päivineen paikalleen, ettei pääse hievahtamaan minnekään." Kertoessaan
seidasta, joka sijaitsi Mutenian joen rannalla noin 1/2 kilometriä
samannimisestä kylästä, sanoo Andersson, että kun veneellä kuljettiin
jokea pitkin, niin eivät naiset saaneet olla veneessä pyhän kiven ohi
soudettaessa, vaan oli heidän noustava maalle ja maata myöten eli joen
rantaa pitkin kuljettava kiven ohi. Vielä piti naisten kiven
yläpuolella pukeutua housuihin. Miehetkin, jotka kuljettivat venettä
kiven ohi, riisuivat kengät jaloistaan ja lakin päästään. Jashtshenko
sanoo naisten pyhää paikkaa lähestyessään aina "määrätyllä tavalla"
sairastuneen, josta he tuntemattomillakin seuduilla saattoivat päättää
pyhäkön lähelläolon.

Kuuluisimpia Suomen Lapin pyhiä tuntureja on Utsjoella Rastekaise,
jonka huipulla on kaksi suurta kiveä. Fellman sanoo sen olleen
lappalaisten arvokkaimpia pyhäkköjä. Taikauskoiset sitä vieläkin
pelkäävät. Jos myrsky nousee tunturilla, pidetään sitä todistuksena
siitä, että jumala on vihoissaan. Matkustajat kertovat lappalaisten
lisäksi uskovan, ettei tämä tunturi mielellään näyttäydy vieraille,
vaan sitä katseltaessa peittyy sumuun.

Seidan puoleen lappalainen kääntyi moninaisissa elämän tarpeissa. Leem
mainitsee seitoja, joilta rukoiltiin kalaonnea. Erästä hän sanoo
nimitetynkin "kalajumalaksi". Toisessa kohden hän kertoo, mitenkä muuan
Porsangerin vuonon kalastaja joka kerta, kun hän läksi kalaan, lähestyi
seitaa, söi sen nimessä eväitään sekä pani vähän ruokaa senkin osalle
menestyäkseen kalamatkalla. Samoinkuin kalastajalappalaiset uhrasivat
seidalle kalansaaliin vuoksi, samoin tunturilappalaiset pyysivät siltä
poro-onnea. Maisteri Lauri Hannikainen on minulle ilmoittanut Lapissa
kuulleensa, että Rastekaiselle, joka oli "poroseita", tehtiin keväisin,
kun porot nousivat tunturille, uhrilupaus, mikä syksyllä pantiin
toimeen, jos karja kesän kuluessa oli hyötynyt. Myöskin metsänriista
oli seidan huolenpidon alainen. Rheenin mukaan sillä oli valta
kaikenlaisten eläinten yli, karhujen, susien, kettujen, saukkojen,
peurojen, kalojen ja lintujen; se saattoi myös antaa hyvän onnen niitä
pyydystää. Vielä sairauden ja muun vastoinkäymisen kohdatessa etsittiin
seidan apua. Mallmer kertoo, että jos ihmiset tai karja tulivat
sairaiksi, tehtiin kivelle uhrilupaus, joka siinä tapauksessa, että
sairas parani, pantiin täytäntöön; samoin, jos joku muu onnettomuus
sattui, josta tahdottiin vapautua. Kun lisäksi muistamme, että seita
sai rajuilmojakin aikaan, huomaamme, että se oli sekä mahtava että
monipuolinen haltia.

Mistä riippui mykän seitakiven mahti ja mikä sen olopaikkaankin liitti
niin taikauskoisen, pelonsekaisen kunnioituksen? Sitä eivät lappalaiset
itsekään pakanuuden ajan lopussa enää kaikkialla tarkoin tienneet.
Kuitenkin on eräitä viittauksia, jotka osoittavat, että seita-palvonta
on vainajainpalveluksesta kehittynyt. Hyvin huomattava seikka on jo se,
että seita on määrätyn perheen tai suvun suojelushaltia. Schefferuksen
lähteenään käyttämässä nimettömän tiedonannossa sanotaan, että
"_storjunkare_ on jokaisella perheellä ja suvulla siinä maassa, missä
tämä oleskelee ja asuu". Tutkiessaan, halusiko seita uhria, lappalaiset
lausuivat joikumalla sen vuoren nimen, missä se sijaitsi. Samoin kertoo
Rheen, joka lisäksi mainitsee 30 uhrivuorta Luulajan Lapista. Suuren
suvun palvoma seita näyttää olleen mahtavampi kuin yksityisen perheen.
Högström sanoo näet, että "näiden kivien mahtia arvostellaan niitä
palvovien ja niille uhraavien lukumäärän mukaan". Toisessa paikassa hän
puhuu seidasta, jota "koko kyläkunta kauan aikaa" oli palvonut.
Sukupalvontaa, sillä lappalaiskylät ovat olleet sukukyliä, todistaa
myös seuraava Tornaeuksen kuvaus: "Niin monta kuin oli kylää, melkeinpä
voi sanoa, niin monta kuin oli lappalaista, niin monta oli jumalaakin,
jotka olivat asetetut eri paikoille järven rannalle. Mutta niiden
kesken oli aina yksi korkein ja mahtavin, jota yksin koko kyläkunta
palvoi. Se sijoitettiin mäelle tai jollekin korkealle paikalle, jotta
kaikki sen hyvin näkisivät ja sitä kunnioittaisivat; mutta muut koti-
ja perhejumalat alemmille paikoille". Uhrausvelvollisuus meni perintönä
vanhemmilta lapsille. S. Kildal sanoo, että "kun vanhemmat kuolevat,
perivät lapset pyhät vuoret ja vuorijumalat".

Viimeksimainittu tietolähde vie meidät jo Norjan puolelle, missä pyhiin
vuoriin liittyi ennenkerrottu _saivo-usko_. Tämä onkin hyvin läheisessä
suhteessa seita-palvontaan. Jessen huomauttaa nimenomaan, että
_saivo-hengille_ uhrattiin kiven ääressä. Mutta saivo-asukkaat olivat
juuri lappalaisperheen tai -suvun suojelushenkinä palvottuja
esivanhempia. Että Ruotsinkin Lapissa on säilynyt hämärä tietoisuus
seita-palvonnan alkuperästä, osoittaa Rheen sanoessaan: "nämä kivet he
pystyttivät tuntureille, vuorenrotkoihin tai jokien ja järvien
rannoille, missä he entisaikoina ovat kuulleet _kummituksia_". Myös
Suomen lappalaiset ovat säilyttäneet eräitä mielenkiintoisia tietoja.
Salminen kertoo näet erään miehen, joka yöpyi uhripaikan läheisyyteen,
nähneen unissaan "kaikenlaisia _aaveita_, ihmisiä sekä eläimiä".
Mainitsemista ansaitsee myös, ettei uhripaikalla "saanut kuolleista
puhua pahaa, muuten _manalaiset_ suuttuivat".

Lisäksi uskotaan seidan ilmaantuvan palvojilleen ihmisenmuotoisena.
Kuvatessaan erästä uhritoimitusta Olsen kertoo: "Silloin tulee
ihmisenkaltainen olento, ikäänkuin suuri herra, hyvin kaunis,
kalliisiin vaatteisiin ja koristuksiin puettu ja istuutuu saadakseen
ruokaa heidän kerallaan, puhuu heidän kanssaan ja opettaa heille lisää
taitoja sekä sanoo _asuvansa siinä tunturissa tai vuoressa, jolle he
uhraavat_". Tornaeus sanoo _storjunkaren_ näyttäytyvän Luulajan
lappalaisille komean, pitkän miehen muodossa mustaan herrasmiehen
pukuun puettuna, pyssy kädessä. ["Storjunkare" nimitystä näyttää
kuitenkin käytetyn myös hedelmällisyyden jumalasta, josta myöhemmin
tulee puhe.] Myös Suomen lappalaisilta on Fellman kuullut tarinan
miehestä, joka huonon kalaonnen vuoksi aikoi hävittää seitansa, mutta
jätti sen tekemättä, kun tämä hänelle ilmestyi ihmishaahmoisena.

Asiaa valaisee vielä käsitys, että seita on _kiveksi muuttunut
ihminen_. Jashtshenkon kuvauksesta lainaamme seuraavan tarinan.
Puljärven sannalla asui lappalaisukko akkoineen. Ukko sairastui, kuoli
ja haudattiin. Mutta öisin oli vainajalla tapana käydä tervehtimässä
vaimoaan. Akka, joka ei tahtonut olla missään tekemisessä kuolleen
kanssa, telkesi ovensa ja kärytti illoin pyhääsavua asunnossaan.
Vainajalta ei hän kuitenkaan päässyt rauhaan. Hänen sitä huolehtiessaan
sattui noita tulemaan hänen mökilleen. Vaimo kertoi tälle tuskansa.
Noita rauhoitti häntä ja lupasi jäädä seuraavaksi yöksi hänen luokseen.
Illalla hän siivosi kodan, asetti kaikki vaimon kapineet toiselle
puolelle ja toisen lakaisi puhtaaksi; nurkkaan hän asetti muutamia
kalanluita. Pian kumpikin kuuli, miten vainaja ulkona alkoi mitata
nuottaa ja hetken kuluttua astui kotaan asettuen puhdistettuun
paikkaan, missä alkoi nakertaa kalanluita. Silloin noita nousi, tarttui
ukkoa käteen ja talutti hänet pihalle. Viivyttyään jonkun aikaa ulkona
palasi hän jälleen ja sanoi eukolle, ettei vainaja sen erän perästä
enää tule häntä häiritsemään. Katso huomenna taivaalle, lausui hän
lopuksi ja läksi pois. Seuraavana aamuna näki eukko pihalle astuessaan,
että jotakin mustaa liikkui taivaalla ja laskeutui Puljärven toiselle
rannalle. Siitä päivin herkesi vainaja kotona käymästä, mutta vähän
matkan päähän Puljärvestä sijoittui seita.

Seidoista on Venäjän lappalaisilla ollut yleensä aivan sama käsitys
kuin vainajistaan. Ne elävät heidän mielikuvituksessaan lappalaisen
elämää, paimentavat poroja, pitävät koiria, rakentavat asuntoja,
valmistavat ahkioita y.m. Kuullaanpa, miten seita metsästääkin, kuinka
sen koirat haukkuvat ja kuinka lumi sinkoo, kun se matkustaa
poronkelkassa. Seita saattaa heidän käsityksensä mukaan sekä syntyä
että kuolla, vieläpä viettää häitäkin. Se on näkymätön olento, mutta
ilmestyy kuten vainajat eläinten, varsinkin lintujen muodossa. Niinpä
kerrotaan, miten Vudjärven seita usein lensi kiven halkeamasta
ilmaan korpin muotoisena. Verrattakoon tähän Venäjän lappalaisten
uskoon Ruotsin lappalaisten käsitystä, että seita on ilmasta
alaslaskeutuessaan kivettynyt lintu. Usein nähtiinkin niissä karkea
linnun haahmo.

Kun vielä lopuksi muistamme, että seitakiviä saattoi yhdessä paikassa
olla useita muodostaen ikäänkuin _perheen_, emme jääne epätietoisiksi
tämän vanhanaikuisen lappalaisen uskonnonmuodon alkuperästä. Ei meidän
kuitenkaan sovi ajatella, että seitapyhäköt olisivat alkuaan olleet
kalmistoja. Sellaisen otaksuman kumoaa muun muassa seuraava Rheenin
tiedonanto: "He uskovat _storjunkaren_ asuvan muutamissa paikoissa,
jonne eivät vuoren korkeuden vuoksi voi päästä; senvuoksi he voitelevat
_storjunkaren_ kunniaksi teurastamansa poron verellä kiven ja heittävät
sen vuorelle, missä hän asuu."

Vähitellen aikojen kuluessa kun palvonnan alkuperäinen sisältö on
joutunut unhoon, ovat itse kivet jääneet kansan taikauskoisen
pitämyksen esineeksi. Ne ovat sellaisinaan alkaneet elää, saattavatpa
liikkuakin, jonka vuoksi lappalaiset pelkäsivät joutua pyhän kiven
kulkuteille. Kivi ajateltiin myös tuntevaksi olennoksi, tarpeen tullen
voitiin sitä rangaista ja kurittaa lyömällä tai lohkaisemalla siitä
palasia. Kun seita näyttäytyi vaaralliseksi naapuriksi, saattoivat
lappalaiset sen tykkänään hävittää pirstomalla sen kappaleiksi,
polttamalla poroksi tai upottamalla veteen. Se oli seidan kuolema.

Vanhan seidan asemesta voitiin ruveta uudelle uhraamaan. Kun
lappalainen oli halukas hankkimaan itselleen uuden suojelushaltian,
etsi hän kiven, joka jollakin tavalla herätti huomiota ja vihki sen
virkaansa määrätyillä menoilla. Ennenkaikkea se oli voideltava verellä
tai rasvalla:

    "Voitelen, voitelen pyhää seitaa,
    syö tai ole syömättä,
    ole kuitenkin jumalani!"

Merilappalaiset käyttivät tähän tarkoitukseen hylkeenrasvaa. Vasta
voitelun jälkeen oli seita jumala (_ibmel_).

Jotta kivijumala pysyisi suosiollisena, piti sitä usein uhreilla
hyvittää. Senvuoksi lappalaiset voitelivat sitä tavan takaa ja heillä
näyttää olleen yleiseen se käsitys, että mitä taajemmat ja runsaammat
uhrit, sitä parempi jumalakin. Kun seidalle lakattiin uhraamasta,
menetti se samalla mahtinsa.

Sompiojärven lappalaisten tietää perinnäistieto olleen jumalia
valitessaan niin vaatimattomia ja vähällä tyydytettyjä, että pitivät
jumalanaan sitä, minkä aamulla ensi kertaa kodasta ulos mentyään
sattuivat ulkona näkemään, olipa se sitten kivi, kanto tai mikä
tahansa. Seuraavana päivänä oli lappalaisella jo uusi jumala, jos hänen
silmänsä aamulla ulos mennessä osuivat johonkin toiseen esineeseen.
Tämän ainoalaatuisen tiedon mukaan olisi lappalaisilla siis ollut n.s.
silmänräpäysjumalia, joita tutkijat ovat luulleet tavanneensa
muutamilla luonnonkansoilla.

Kivien ohella oli lappalaisilla, kuten jo Peucer tietää, _puisiakin_
seitoja. Ne olivat joko kiintonaisia kantoja tai maahan pystytettyjä
paaluja. Tornaeus sanoo, ettei puuseidoillakaan yleensä ollut mitään
erikoista muotoa. Ainoastaan siinä paikassa, missä Tornionjärvestä joki
lähtee, oli kuohuvan Darra kosken saaressa muutamia ihmisennäköisiä
patsaita. Ne seisoivat rivissä perätysten, etumainen oli miehen
kokoinen, neljä muuta olivat jonkun verran pienempiä; jokaisella oli
hatuntapainen päässään. Appelgren selittää, miten Suomen lappalaiset
ovat puuseitojaan valmistaneet. He katkaisivat elävän puun noin yhden
tai parin kyynärän korkeudelta, muodostivat sen pään ratin muotoiseksi,
tasoittivat sileäksi ja kattoivat kiviliuskalla estääkseen siten puuta
mätänemästä. Tällaisia patsaita kertoo hän lappalaisten laatineen
"veden kunniaksi" kalarikkaiden vesistöjen varsille. Salminen sanoo
lappalaisilla muistelujen mukaan olleen eri "veden jumalat", joille
kalanpyynnistä tultua uhrattiin ja pyhitettiin "kalakarsikot".

Plantinus ilmoittaa Ruotsin lappalaisten "uhrikantojen" olleen parin
kolmen kyynärän pituisia. Niille tehtiin karkea ihmishaahmo, "pää ja
kaula", jotka sitten voideltiin verellä. "Uhrikantoa" käytettiin
ainoastaan kerran, mutta "ei silti milloinkaan hävitetty". Senvuoksi
saattoi Noraeus yhdessä paikassa nähdä "lukemattoman joukon
puujumalia". Puupatsas kuvasi sitä haltiaa, jota kulloinkin palvottiin.
Siihen viittaa Noraeuksen huomautus hänen kuvaillessaan lappalaisten
vainajainpalvelusta: "puukuva, mikä tehdään, tarkoittaa henkilöä, jolle
uhrataan".

Lappalaisten kivi- ja puuseitojen suhdetta toisiinsa valaisee
Högströmin muistiinpano: "Epäilemättä on heillä jokin määrätty
eroavaisuus, milloin eri jumalille uhraavat, mutta sitä en tunne.
Kuitenkin, mikäli olen saanut tietää, he palvovat kivijumalia silloin,
kun ovat niitä lähellä, mutta muulloin puisia." Näyttää siis siltä kuin
puupatsaita olisi pystytetty vain tilapäisesti, ehkä etäämpänä
sijaitsevassa pyhäkössä asuvan haltian kuvaksi. Kiviseitoja sanoo
Högström lappalaisten pitäneen paljoa pyhempinä kuin puisia.

_Uhreja_ seidalle ei laajan Lapin kaikilla alueilla tietysti toimitettu
aivan yhtäläisin menoin. Ainoastaan yhteiset pääpiirteet ovat
ikivanhoja, paikallisilla eroavaisuuksilla saattaa usein olla myöhempi,
vieras alkuperä.

Parhaimpia meille säilyneitä uhrikuvauksia on Rheenin Luulajan Lapista.
Kun lappalaiset olivat päättäneet uhrata, sitoivat he uhrieläimen
kotansa taakse, pistivät sitä puukolla sydämeen pannen säilöön
sydänveren. Sarvet sekä kaulan ja pään luut ynnä sorkat kantoivat he
pyhiin paikkoihin, mihin heidän kivensä olivat asetetut. Kun
lappalainen saapui sellaiseen paikkaan, otti hän lakin päästään,
kumarteli seitaa sekä voiteli sitä uhrieläimen verellä ja rasvalla.
Sarvet ladottiin kiven taakse päälletysten suureen ryhmään, jota
nimitettiin "sarvitarhaksi" ja jossa joskus saattoi olla tuhatkuntakin
sarvea. Uhrilihasta, jonka uhraajat itse nauttivat, leikattiin pieni
pala kustakin jäsenestä, pujotettiin koivunvitsaan ja ripustettiin
sarvien etupuolelle. Toisinaan toimitettiin itse uhrieläimen
teurastuskin pyhässä paikassa, missä myös lihat keitettiin ja syötiin.
Paitsi luita jäi teuraan nahka uhrivuorelle. Niurenius huomauttaa, että
uhriteuraan pää ripustettiin puuhun.

Kemin lappalaisten seitauhria kuvailee Tuderus. Seitakiven viereen
pystytettiin puu, jota nimitettiin _luele-muor_ ("uhripuu"). Ennen
uhraamista tiedusteltiin kiveä kohottamalla, mitä jumala halusi, jotta
jokin määrätty asia tapahtuisi. Uhripuuhun sidottiin silloin
uhriteuraaksi valittu eläin, joka "pitkän puheen jälkeen"
teurastettiin. Verellä voideltiin puu ja kivi, ja kun liha oli
keitetty, leikattiin pieniä liuskoja, jotka pujotettiin vitsarenkaaseen
ja ripustettiin uhripuuhun. Senjälkeen ruvettiin uhriaterialle. Jos
jotakin jäi syömättä, ei sitä saanut viedä kotiin, vaan oli jätettävä
paikalle samoinkuin teuraan nahka ja luut. Siinä tapauksessa, että
jumala tyytyi ennen teurastettuun poroon, ei tarvinnut uhrata muuta
kuin pää, otsanahka sekä sydän. Uhripaikasta palatessa piti astua
peräovesta kotaan, missä vielä syötiin erikoinen ateria.

Norjan lappalaisten sanoo Olsen leikanneen jo ennen teurastamista
pienen palan eläimen kummastakin korvasta ja hännästä sekä asettaneen
ne "esipalaksi" jumalalle. Uhrieläin teurastettiin pistämällä ja nahka
nyljettiin siten, että sarvet ja sorkat jäivät siihen riippumaan.
Tällöin valmistettiin muutamia ikäänkuin pieniä keppejä, joihin
ristiinrastiin piirrettiin juovia ja kuvioita. Keppejä nimitettiin
"uhripuiksi" (_lödmorra_, oik. _luottemuorra_) ja asetettiin teuraan
verellä voideltuina epäjumalan ääreen; niiden tarkoitus oli olla
_tuohuksien_ sijaisina. Näemme siis, että lappalaiset tässäkin ovat
saaneet vaikutteita naapureiltaan. Teuraan lihat paloiteltiin aivan
kuin teurastuksessa ja kustakin jäsenestä leikattiin palanen
epäjumalalle. Tuli tehtiin määrätylle keittopaikalle, jonka
läheisyydessä mikäli mahdollista tuli olla lähde tai puro; teuraan
lihat keitettiin kaikki yhdellä kertaa. Rasvalla, joka padassa kohoaa
pinnalle, noita voiteli samoinkuin verelläkin muutamia omituisia kiviä
ja asetti ne uhripaikalle muun uhrin ääreen. Senjälkeen hän
seuralaisineen söi koko teuraan pitäen huolta, etteivät luut joutuisi
hajalle; lopuksi ne kerättiin uhripaikalle, minne myös eläimen nahka
jätettiin. Uhritoimituksen aikana lappalaiset joikuivat ja lauloivat
lauluja, joita he nimittivät _luete_ (vrt. suom. luote "loihtusana").
Tässäkin nimessä, jolle on löydetty vastine skandinavisessa "blöt"
(uhri) sanassa, näkee vierasta vaikutusta.

Jessenin uhrikuvauksesta saamme lisäksi tietää, että uhriteuraan piti
olla kaikinpuolin terve. Teurastettaessa tuli noidan asettaa erilleen
eläimen turpa, silmät, korvat, sydän ja keuhkot sekä sitäpaitsi pieni
osa jokaisesta jäsenestä, mutta ennenkaikkea porohärän siittimet. Nämä
uhripalat haudattiin uhripitojen päätyttyä luiden kera maahan tuohesta
tehdyssä arkussa, mikä vielä voideltiin eläimen verellä. Sille kohdalle
pystytettiin koivunkannosta valmistettu parin kyynärän kokoinen
puukuva, jonka päänä tuli olemaan kannon juuri. Tämä ei kuitenkaan
liene alkuaan ollut mikään varsinainen seita, vaan pikemmin
luonnonjumalien palvontaan kuuluva uhrikuva. Lappalaiset sitä
nimittivät _verro-muorra_ ("uhripuu") ja voitelivat uhriteuraan
verellä. "Uhripuun" kummallekin puolelle pistettiin maahan koivunoksa
niin, että niiden latvat taivutettiin yhteen sen yli. Tätä
portintapaista laitosta, joka on ollut tunnettu Ruotsinkin puolella,
nimitettiin _kielde-muor_ ("viritetty puu").

Edellisistä hiukan poikkeava oli Venäjän lappalaisten uhritapa. Genetz
kertoo kuulleensa eräältä lappalaiselta, joka itse oli ottanut osaa
pyhään toimitukseen, että kun noita oli uhrin määrännyt, kokoontuivat
kyläläiset teurastamaan poron, jonka lihat kaikki yhdellä kertaa
keitettiin. Uhritoimitukseen oli ryhdyttävä varhain aamulla ja jumalia
oli rukoiltava kasvot _itäänpäin_. Mitä lihasta jäi syömättä jätettiin
uhripaikalle, samoin talja sarvineen ja sorkkineen. Nahka kuitenkin
täytettiin risuilla ja asetettiin "uhripuuhun" (_lihte-mirr_)
sellaiseen asentoon, että se muistutti elävää poroa. Shatkov, joka
sanoo Venäjän lappalaisten uhranneen poroja vielä joku aika sitten,
kertoo yhdellä kertaa uhratun 24 teurasta. Näin suurta uhrijuhlaa ei
kuitenkaan näytä joka vuosi vietetyn eikä kaikkia eläimiä teurastettu
yhtenä päivänä, vaan useampana, joitakuita kerrallaan. Kaikkien
osaaottavien tuli peseytyä ja pukeutua puhtaaseen pukuun. Uhriruoka
oli niin pyhää, ettei sitä saanut edes vaatteilleen pudottaa.
Uhritoimituksen aikana noita seisoi muista erillään kääntyneenä itää
kohti. Myös koivunoksilla täytetyt "porot" asetettiin pää itäänpäin.
Uhritoimituksen jälkeen oli pappien jälleen puhdistauduttava.

Paitsi poroja, joiden varsinainen uhraamisaika oli syksyllä,
lappalaiset teurastivat seidoille muitakin eläimiä, esim. lintuja ja
muuta metsänriistaa, vieläpä naapureilta hankittuja vieraita
kotieläimiä. Nämä olivat kuitenkin vain satunnaisia uhreja. Graan
kertoo lappalaisten uhranneen koiran kokonaisena seidalle. Myös elävinä
annetuista uhreista on esimerkkejä olemassa. Rosenvinge sanoo heidän
teljenneen eläviä eläimiä vuorten rotkoihin ja luoliin jumalillensa.
Samoin Kolmodin kertoo, miten perinnäistiedon mukaan lappalaiset veivät
porohärkiä järvensaareen, minne ne sidottiin ja jätettiin uhriksi.
Joitakuita tietoja on ihmisuhreistakin. Olsen mainitsee erään henkilön,
"joka omalla kädellään surmasi viisi henkeä ja uhrasi heidän ruumiinsa
Ailisvare nimiselle vuorelle, tämä kun oli hänen jumalansa". Myös
Tuderus y.m.m. tietävät puhua lapsiuhreista.

Samoin kuin tunturilappalaiset uhrasivat porojaan samoin
kalastajalappalaiset ruokkivat seitojaan kaloilla. Qvigstad ja Sandberg
kertovat, miten viimeksimainitut palvoivat kivijumaliaan. Lähtiessään
kalaan meni pyytäjä ensiksi kiven luo, suuteli sitä kolmasti ja lausui:
"jos nyt saan kaloja, kun ryhdyn järvellä tai joella kalastamaan,
lupaan sinulle niiden sisälmykset ja maksan." Saaliin saatuaan hän
täytti lupauksensa. Samilin mainitsee erään n.s. "perkauskiven", "jolle
lappalaisilla oli tapana heittää kalan sisälmyksiä ja suomuksia siinä
tarkoituksessa, että he saisivat paljon kaloja niistä järvistä, missä
haltioita oleskelee". Hän huomauttaa lisäksi, ettei naisten sopinut
näitäkään kiviä lähestyä eikä edes kulkea niiden ympäri. Vielä viime
vuosisadan keskivaiheille asti kuuluvat Norjan lappalaiset silloin
tällöin salaa voidelleen kiviään. Myöhemmän ajan uhreina kerrotaan
Suomen ja Venäjän Lapissa annetun seidalle myös rahaa, vaskirenkaita,
tupakkaa y.m., jota asetettiin kivessä oleviin kuoppasiin.

Seitapalvonnan ohella kuuluu myös kaadetun karhun palvonta lappalaisten
muinaisuskon pohjakerrokseen.



Karhunpalvonta.


Samoin kuin useille muille luonnonkansoille on lappalaisillekin
_metsänriista ja veden saalis ollut pyhä_. Sekä metsästykseen että
kalastukseen he suhtautuivat eri tavalla kuin muihin, arkielämän
askareihin. Riistasta puhuttaessa käytettiin sanojakin, joilla oli
tavallisuudesta poikkeava merkitys. Eräretkille piti mennä "puhtaina".
[Vrt. syrjänien vastaavaa käsitystä, jota Nalimov kuvailee m.m.:
"puhdistautuvat määrättyyn toimeen ryhtyessään, kuten metsästämään ja
kalastamaan mennessään".] Pyydystämään lähtiessään metsä- ja kalamiehet
eivät astuneet kodasta tavallisesti käytetyn oven (_uksa_), vaan
erikoisen rakennuksen perällä (_poshsho_) olevan aukon kautta, jota
pidettiin pyhänä ja jota tietä naisväki ei saanut kulkea, kuten
uhrimenoista puhuessamme olemme maininneet. Mainittua aukkoa Kuollan
lappalaiset nimittivät _varr-lips_ ("verinen peräovi"), mikä nimitys
aiheutui siitä, että verinen saalis aina sitä tietä oli tuotava kotaan.
Rheen kertoo lappalaisten kodan peräoven kautta heittäneen asuntoonsa
"sekä sen, mitä pyydystivät metsästä, nim. linnut ja riistan, että
järvestä, nim. kaikenlaiset kalat". Eräretkiin eivät naiset saaneet
ottaa osaa ja heidän oli erityisillä menoilla vastaanotettava niiltä
palaavat miehet, nähtävästi suojellakseen itseään vaaralliselta
kosketukselta. Niin oli varsinkin laita, kun saaliiksi sattui jokin
suurempi otus. Tuderus kertoo, että, kun lappalainen "pyhän" oven
kautta toi kotaan kaatamansa peuran lihat, "piti vaimolla olla valmiina
lepänkuoren nestettä, jolla lappalainen, vaimon sitä pirskoittaessa,
pesi kasvonsa uskoen tällä palvomisella saavansa sitä paremman peurojen
pyydystämisonnen". Naisten ei myöskään, kuten Lundius tietää mainita,
sopinut syödä mitä osaa hyvänsä "linnusta, oravasta, jäniksestä,
peurasta, karhusta, sanalla sanoen kaikista metsäneläimistä".

Pyhimpänä riistana pidettiin kuitenkin karhua, jonka kunniaksi
lappalaiset otuksen kaadettuaan viettivät peijaisjuhlaa.

Karhua eivät lappalaiset mielellään nimittäneet sen varsinaisella
nimellä, vaan sanoivat sitä milloin miksikin: metsänisännäksi,
vuorenukoksi, viisaaksi mieheksi, pyhäksi eläimeksi ja jumalan
koiraksi. Itkonen kertoo miesten sitä Inarissa ja Koltassa nimittävän
eri nimellä kuin naisten. Kun karhun oman nimen mainitsi, uskottiin
eläimen sen kuulevan ja siitä vihastuvan. Pyyntiretkillä ja
peijaispidoissa käytettiin karhun ruumiinosistakin tavallisuudesta
poikkeavia nimityksiä.

Jos voimme uskoa Fjellneriä, oli karhulla jokin merkitys myös
lappalaisten yhteiskuntaelämässä, hän sanoo näet heidän karhuntaljalla
vannoneen valansa sekä solmineen lemmenliittonsa.

Enimmin pistää karhun taikauskoinen kunnioittaminen silmään pyynnin ja
peijaisten aikana.

Syksyllä ensimäisen tuoreen lumen tultua lappalainen kiertää karhun ja
tutkii, minne otus on pistäytynyt talvisuojaansa. Kun hän on päässyt
varmuuteen karhun >pesästä, jättää hän eläimen rauhaan muutamaksi
ajaksi, kunnes lunta maahan senverran karttuu, että otuksen käy
vaikeaksi siinä liikkua. Usein tapahtuu karhun pyydystäminen vasta
maalis- tai huhtikuussa. Silloin lappalainen kutsuu lähimmät
sukulaisensa ja ystävänsä karhuntappoon. Vieraiden saavuttua ei heti
ilman muuta käydä saaliin kimppuun, vaan ensiksi on vanhan tavan mukaan
arparummulla tiedusteltava yrityksen menestystä. Niin pian kuin asia on
selvinnyt, asettuvat metsämiehet ikäänkuin sotariviin ja marssivat
peräkkäin määrätyssä järjestyksessä karhun pesälle. Rivin ensimäisenä
astuu se, joka otuksen on kiertänyt. Hänen kädessään olevan sauvan
päässä pitää välttämättömästi olla vaskirengas. Sitten seuraa tietäjä
ja tämän jäljessä astuu joukon urhoollisin, joka jo edeltäpäin on
määrätty karhun kaatajaksi, ja vihdoin koko joukko, kukin arvonsa
mukaan. Jokaisella heistä on karhunpeijaisissa oma erikoinen
tehtävänsä, kenellä lihankeittäjän toimi, kenellä vedenkantajan tai
tulentekijän j.n.e. Kun he vihdoin ovat saapuneet karhun pesälle,
hyökkäävät he otuksen kimppuun keihäillä ja pyssyillä ja tapettuaan
kiskovat sen pesästä. Silloin he iloisina joikuvat pyytäen karhulta
anteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään sekä kiittävät sitä
siitä, että se antautui heille helposti tekemättä sen suurempaa
vastarintaa tai särkemättä heidän sauvojaan ja keihäitään.

Tässä tilaisuudessa he noudattavat myös omituisia isiltä perittyjä
tapoja. Niinpä he esim., niin pian kuin karhu on saatu kätköstään
esille, ruoskivat sitä hienoilla vitsoilla tai voittonsa osoitukseksi
asettavat suksensa kumolleen sen päälle. Myöskin on ollut tapana punoa
eläimen alaleuvan ympärille vitsarengas, johon etevin joukosta sitoo
vyönsä ja iloisesti joikuen kiskoo muutaman kerran kaatunutta karhua
paikaltaan. Uljuuttaan lappalaisurhot osoittavat myös siten, että he
uhkaavasti liikuttavat keihästä kuollutta päin, ikäänkuin se vielä
olisi elossa. Leikkien jälkeen kontio peitetään kuusenhavuilla ja
jätetään paikoilleen seuraavaan päivään.

Kun metsämiehet onnelliselta retkeltä palatessaan lähestyvät kotiaan,
ilmoittavat he kotolaisille menestyksensä iloisella, tavanmukaisella
joikumisella (sideslåt), jolloin kodassa oleva naisväki heti äänet
arvattuaan alkaa pukeutua juhlavaatteisiin, samoin joikumalla vastaten
urhojen tervehdyksiin. Joukon johtajalla on tapana palmikoida vitsa
(_söive-rise_), jonka päähän hän tekee pienen renkaan. [Lappalaisten
sananparsi: "lyö karhua vitsoilla", osoittaa, että mainittu tapa oli
vanha ja yleinen. Mikä sen tarkoitus alkuaan oli, käynee ilmi
Kärntenissä muistiinpannusta tarusta, jossa kerrotaan, että yöllä
liikkuvat henget teurastettuaan ja syötyään härän asettivat luut nahan
sisään ja _löivät sitä vitsoilla_, minkä jälkeen härkä jälleen alkoi
elää.] Tällä vitsalla hän lyö kolmasti kodan perällä olevalle ovelle
lausuen _söive-olmai_, jos urospuolinen, mutta _söive-neida_, jos
naaraspuolinen eläin on kaatunut. Samoilla nimityksillä on ollut tapana
nimittää sittemmin itse pyytäjääkin ja hänen vaimoaan. Eräässä toisessa
lähteessä sanotaan metsämiehen vaimon tai jonkun muun antavan hänelle
tällöin varta vasten palmikoidun koivunvitsan, johon naisväen tulee
sitoa vaskihelyjä. Randulfin mukaan karhun kaataja ilmoittaa asiasta
kotolaisille pistämällä leppäkepin teltan seinustan alta kotaan. Kun
hänen vaimonsa sen huomaa, koettaa hän siihen tarttua, mutta mies vetää
sen ulos tehden samoin kolme eri kertaa, josta vaimo ymmärtää, että
"pyhä jumalan koira" on kaadettu. Ennenkuin urhot astuvat kotaan
joikuvat he vielä jonkun aikaa oven ulkopuolella, kunnes naiset
valmistuvat heitä vastaanottamaan.

Merkkien antaminen johtui tietysti siitä, että karhun luultiin
kuulevan, jos sen kaatamisesta sanoin kerrottaisiin.

Naisten, jotka eivät mitenkään saa karhua lähestyä, eivätkä ottaa osaa
sen teurastukseen, tulee nyt metsämiesten pyhän peräoven kautta kotaan
astuessa peittää kasvonsa liinalla. Jos he tahtovat, saavat he
tulijoihin katsahtaa vaskirenkaan läpi; samalla tulee heidän vanhan
tavan mukaan sylkeä tulijoiden kasvoille pureksimaansa lepänkuorta,
josta metsämiesten kasvot käyvät aivan punaisiksi. Samoin he tekevät
koirillekin, jotka miesten mukana ovat olleet eräretkellä.
Lepänkuorinesteellä sekä miehet että naiset kirjailevat toisinaan
ruumiinsa piirtämällä renkaan käsivarsien ympärille, piiruja rintaan ja
ristinmerkin keskelle otsaa. Joskus naisväki värjää omatkin kasvonsa
punaisiksi. Vielä on vaimoilla tapana koristella miehiään
vaskirenkailla ja -ketjuilla, joita he kiinnittävät heidän kaulaansa ja
vaatteiden alle toisen käden ja jalan ympärille. Äskenmainitun vitsan
saa nyt pyydystäjän vaimo huostaansa; sen hän käärii liinavaatteeseen
ja säilyttää siihen asti, kunnes karhun häntä keitetään ja syödään. Kun
karhunkuuluutus täten on toimitettu, nauttivat lappalaiset päivän
kunniaksi parhaita herkkujaan, joita miesten ja naisten tulee syödä
erikseen. Sinä päivänä he eivät sen enempää toimita. Illan tullen käy
kukin levolle niissä koristuksissa, jotka päivällä ovat tulleet hänen
osaksensa. Mutta levolle miehet eivät mene yhdessä vaimojensa kanssa,
vaan kumpikin sukupuoli nukkuu yönsä erikseen.

Vasta seuraavana päivänä ryhdytään karhun kuljetushommiin. Eivät
kuitenkaan kaikki metsämiehet lähde matkalle, vaan muutamat jäävät
kotiin valmistamaan ohdolle väliaikaista asuntoa. Se tehdään hakatuista
laudoista ja katetaan kuusenhavuilla. Tällainen erityinen teurastus- ja
keittohuone valmistetaan siinä tapauksessa, ettei, kuten esim.
Jokkmokissa, karhua aseteta itse asuinkodan pyhään peräosaan. Suurin
osa lähtee kuitenkin karhua noutamaan ja samoin kuin itse kuljettajat
on vetojuhtana käytetty porokin koristeltu vaskirenkailla ja
-ketjuilla, joita on ripustettu eläimen kaulaan. Poron kaulaan on
sitäpaitsi ollut tapana piirtää lepänkuorinesteellä rengas sekä
ristinmerkki keskelle otsaa, joskus muitakin kuvioita. Matkalla urhot
joikuvat iloisina, pyytäen esim. ettei karhu lähettäisi pahaa ilmaa
häiritsemään heitä. Koko ajan on vain varottava, ettei jouduta ajamaan
yli naisten jälkien. Eikä naistenkaan ole hyvä astua karhun kulkemalle
uralle, niin kauan kuin tätä toimitusta kestää, vieläpä on karhua
vetänyt porokin vuoden ajan sopimaton heidän käytettäväkseen.

Kuorman kera kotia lähestyessään urhot uljaina joikuvat: "täällä tulee
miehiä Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista"; johon
vaimot joikumalla vastaavat: "tervetuloa, te jalot miehet Ruotsista,
Saksasta, Englannista ja kaikista maista, te, jotka olette karhun
kaataneet".

Karhu, joka täten juhlallisesti on kuljetettu perille, asetetaan nyt
teurastuskotaan, joka tavallisesti rakennetaan asuinkodan "pyhän" oven
puolelle noin kivenheiton päähän siitä [Turi kertoo, että lappalaiset
toimittavat kaikkikin teurastuksensa yllämainitulla puolella kotaa] ja
joka toisinaan juhlan kunniaksi kaunistetaan kenkäheinäseppeleillä.
[Lappalaiset käyttävät sukan asemesta heiniä kengissään.] Sinne eläin
asetetaan pitkälleen ja senkin yli pirskoitetaan pureksitun lepänkuoren
nestettä, jota tuohisessa pannaan myös karhun nenän eteen.
Vaskirenkailla, joita samoin kuin lepänkuorta karhunpeijaisissa
taikasuojana paljon käytetään, koristellaan veitset, kirveet ynnä
kaikki astiat, joita tällöin tarvitaan. Itse "pyhän" eläimenkin kaulaan
sidotaan vaskirenkaita ja -ketjuja. Lapset, jotka tilaisuudessa saavat
olla läsnä, käyvät tavan takaa kodassa naisväen luona kertomassa, mitä
näkevät ja kuulevat.

Teurastaessaan miehet koko ajan joikuvat ilmoille tilapäisiä
tunnelmiaan joko arvoitellen karhun kotiperää, kiittäen sitä sen
turkista tai huomauttaen sille siitä, mikä kunnia nyt on tullut sen
osaksi. Samalla he pyytävät sitä kertomaan juhlallisuuksista muillekin
karhuille, jotta ne sitä halukkaammin antautuisivat pyydystäjälleen.
Joikuen he myös arvoittelevat, mitä naiset kodassa kulloinkin
toimittavat, ja jos he sattuvat oikein arvaamaan, jonka pian lasten
kautta saavat tietää, pitävät he sitä onnellisena enteenä.

Kun otus vihdoin on nyljetty, irroitetaan lihat varovasti, jottei
pieninkään luu rikkoutuisi tahi valtasuoni tai jänne siinä katkeaisi.
Kaikki liha keitetään yhdellä kertaa, mutta miesten ja naisten osat eri
kattiloissa; missään tapauksessa ei eläintä nyljetä sen enempää, kuin
miten paljo lihaa kulloinkin voidaan keittää. Vasta niin pian kuin
lihaosa on keitetty, jatketaan nylkemistä. Ensiksi keitetään kontion
veri, johon sekoitetaan ihraa; tätä nautitaan heti mieliherkkuna.
Karhun verellä, jota lappalaiset pitävät erittäin taikavoimaisena,
voitelevat metsämiehet toisinaan ruumiinsakin, Randulfin mukaan vielä
vaimonsa ja lapsensa ynnä kotaa kannattavat puut ja oven. Eläimen pää,
jossa kurkkutorvi ja kaikki sisälmykset irroittamattomina riippuvat,
jätetään sikseen, kunnes kaikki muu liha on keitetty. Se nyljetään
vasta viimeiseksi, jolloin eläimen ohut, karvaton turpa leikataan
erikseen; se, joka pään nylkee, saa kunnian sitoa tämän joksikuksi
aikaa kasvoilleen. Karhun pää keitetään kaikkine siinä riippuvine
sisälmyksineen, joita jonkun verran puhdistetaan, vaan ei kuitenkaan
päästä irroiteta.

Karhunlihojen kiehuessa istuvat metsämiehet kummallakin puolella tulta
arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Ensimäisenä istuu karhun kiertäjä,
sitten arpoja, karhun kaataja j.n.e. aina sen mukaan, miten tärkeä
toimi kullakin on ollut karhuntappajaisissa suoritettavana. Kattilan,
jossa lihat keitetään, tulee välttämättömästi olla vaskesta tai ainakin
vaskihelyillä koristettu. Keittäessä on varottava, ettei vähääkään
liemestä kiehu tuleen, sitä kun pidetään erittäin onnettomana enteenä.


Kattilan kovaa kiehumista ei kuitenkaan ole tapana hiljentää lisäämällä
vettä tai vähentämällä tulta; vaan siinä tapauksessa on jonkun miehistä
käytävä kodassa tutkimassa, onko joku naisista ehkä sopimattomalla
käytöksellään saanut sen aikaan. Jollei mitään erikoista syytä löydy,
alkaa seuran päämies tavanmukaisella joikumisella tyynnyttää kuohuvaa
kattilaa. [Tähän verrattakoon Anderssonin Suomen Lapissa tekemää
muistiinpanoa: "Metsästysretkellä ollessa pidettiin saalista keittäessä
aina tasainen tuli padan alla, ettei keittovettä roiskahtaisi maahan,
sillä silloin pyynti menisi piloille."] Kun keitos, johon ei panna
rahtuakaan suolaa, vihdoin on valmis, jakaa joukon johtomies tai arpoja
kullekin hänen lihaosansa, jota miehet paikoillaan istuen alkavat
nauttia; naisväelle viedään heidän osansa asuinkotaan. Lihankin jaossa
lappalaiset noudattavat määrättyjä tapoja. Niin ei naisväki esim. saa
syödä karhun etupuolta, vaan on se miesten nautittava; kuitenkin
eläimen takaosastakin on kolme tai neljä viimeistä selkänikamaa
vanhimman miesväestä syötävä. Naisten ei myöskään sovi syödä karhun
jaloimpia elimiä, varsinkaan sydäntä, "pyhää lihaa", jonka miehet
ahmivat suurimpana herkkunaan. Suuri arvo on myös eläimen munuaisilla
ei ainoastaan makupalana, vaan myös lemmen nostattajana. Muutamat
imevät karhun sappeakin karaistakseen luontoaan. Sen ihralla ei
kuitenkaan ole hyvä voidella kenkiään, siitä kun eläin voi tietää, kuka
hänet on kaatanut. Karhunlihaa syödessä ei saa käyttää veitsiä eikä
muita teräsesineitä, vaan sitä on syötävä sormin tai puupuikoilla. Ei
myöskään saa mitään säästää toiseksi kerraksi, vaan kaikki liha on
saman aterian aikana lopetettava.

Miehet, jotka kantavat ruokaa asuinkotaan, ottaa naisväki nytkin
vastaan pirskoittamalla heidän päälleen lepänkuorinestettä ja
silmäilemällä heitä vaskirenkaan läpi. Samoin lappalaisvaimot tekevät
lapsilleenkin, kun nämä saapuvat heidän luokseen teurastuspaikasta.
Myös juhlaruokansa yli naiset pirskoittavat mainittua nestettä.
Ensimäinen ruokapalansa on heidän sitäpaitsi nautittava siten, että he
joko pujottavat sen vaskirenkaan läpi tai syödessään pitävät rengasta
suunsa edessä. Aterioidessa on heidän aina puupuikkoja käytettävä,
sillä paljain käsin ei naisten sovi karhunlihaan koskea. Viimeksi
kannetaan kotaan karhun hännäntynkä, joka vähäisessä rasvassa on
nylkemättömänä keitetty. Ennenmainittu vitsa otetaan nyt kätköstään
esille ja kaikki läsnäolevat naiset ja lapset sitovat siihen
vaskirenkaan helyksi. Kun he sitten ovat syöneet karhunhännästä kaiken,
mitä siinä on syötävää, imeneet sen karvoihin kiintyneen rasvan sekä
sitoneet siihen mainitun vitsan, jättävät he hännän koristuksineen
takaisin miehille. Senjälkeen naiset peittävät kasvonsa ja miehet
suutelevat heitä sekä kiittävät heitä siitä, etteivät he millään
tavalla ole häirinneet karhujuhlan menoja.

Erään tuntemattoman muistiinpanoissa, jotka Wiklund on julkaissut,
on useita karhunpeijaisjoikuja esitetty. Niistä huomaa, että
lappalaisilla, samoinkuin voguleilla ja ostjakeilla, on tähän juhlaan
liittynyt jonkinlaisia näytelmäntapaisia menoja, joissa kuvitellaan
karhunkin esiintyvän. Karhun nimessä lappalaiset joikuvat muun muassa:
"Nyt tulen suurista ja laajoista metsistä, joissa olen oleskellut,
tiheäänasutuille seuduille" tai: "minä ajattelin mennä vanhaan
paikkaani, mutta nämä nuoret miehet estivät matkani".

Kuten mainittu eivät lappalaiset särje karhun vähäisimpiäkään luita,
vaan valmistavat niille leposijan eläimen kokoiseen, maahan kaivettuun
kuoppaan, jonka pohjalle he koivunoksista tekevät pehmeän vuoteen.
Kaikki luut sijoitetaan maahan juuri siinä järjestyksessä, jossa ne
ovat elävän karhun ruumiissa. Lappalaisten tarkkuudesta tässä suhteessa
mainittakoon, että, jos he yhteisen metsästysretken vuoksi ovat olleet
pakoitetut antamaan osan saaliista muukalaisille, kuoppaavat he
kuitenkin heidän osalleen jääneet luut maahan niiden luonnollisessa
järjestyksessä, tai jos koira on sattunut syömään tahi kantamaan pois
jonkun luista, täytyy sen menetetyn sijalle antaa vastaava luu omasta
ruumiistaan. Turpanahka, jota pään nylkijä tähän asti on kantanut
kasvoillaan, asetetaan nyt takaisin paikoilleen, samoin siitinelin ja
häntä. Jälkimäisestä kuitenkin irroitetaan naisten sitomat vaskihelyt,
joita senjälkeen käytetään esim. noitarummun koristuksena; taikka saa
ne karhunkiertäjä "palkkioksi tarjoamastaan karhunlihasta". Mitä
mainitulla koivunvitsalla, jota pyhyytensä vuoksi on säilytetty liinaan
käärittynä ja jonka päässä olevaan renkaaseen häntä sidotaan, myöhemmin
tehdään, ei selviä seuraamastamme Fjellströmin kuvauksesta. Kuitenkin
se käynee ilmi lappalaisen Spirri Nilsin muistiinpanoista: "Kun he ovat
keittäneet karhunlihat, keräävät he kaikki selkänikamat ja pujottavat
ne vitsaan järjestyksessä yhden toisensa jälkeen, niinkuin ne ennen
ovat luonnossa olleet, yhteenliittäen myös pään". Täten tulee vitsan
päähän sidottu karhunhäntä oikealle paikalleen. Tuohinen lepänkuorineen
asetetaan hautaankin ohdon nenän eteen. Mikä tarkoitus tällä tuohisella
oli, emme saa tietää. Verrattakoon siihen Kanniston mainitsemaa
vogulien tapaa, jotka kaatamansa karhun eteen asettavat tuohisessa
kestitystä. Högströmin mukaan pannaan karhuvainajan hautaan joskus
vielä esineitäkin, sukset, höylä, veitsi, vaskenpala y.m.

Täten juhlallisesti haudattuaan karhun lappalaiset puhuttelevat sitä
ystävällisesti ja kehoittavat juoksujalassa ilmoittamaan muillekin
karhuille, mikä suuri kunnia on tullut sen osaksi, jotteivät nämä
pelkäisi ja asettuisi tekemään vastarintaa niitä pyydystettäessä.
Senjälkeen hauta katetaan huolellisesti tukeilla ja kuusenhavuilla,
jotteivät koirat tai pedot pääsisi koskemaan tai häiritsemään vainajaa.
Toisin paikoin on vielä ollut tapana pystyttää pieni puukeihäs merkiksi
kaadetun karhun haudalle.

Kaikki lappalaiset eivät kuitenkaan kaiva karhun hautaa samalla
tavalla; muutamat tekevät sen pienemmäksi, mutta sitä syvemmäksi ja
asettavat karhun luut siihen pystyasentoon. Pohjalle he panevat
takimaiset, niiden päälle järjestyksessä muut luut ja ylimäiseksi pään,
jonka viereen he asettavat tuohisen lepänkuorineen. Erään tiedonannon
mukaan oli lappalaisilla myös ollut tapana sitoa karhun luut yhteen ja
ripustaa ne puuhun sille kohdalle, missä eläin on kaadettu. Joskus ne
vietiin pyhään uhripaikkaan.

Koko aterioimisen ajan on karhuntalja, johon myös, varsinkin
päänkohdalle, on vaskihelyjä ja -renkaita ripustettu ja
lepänkuorinestettä pirskoitettu, ollut kätkettynä kuusenhavujen alle.
Nyt se otetaan esille piilostaan ja levitetään lumikinosta tai puuta
vasten lähelle kotaa. Seuraa viimeinen karhunpeijaisleikki. Naiset
saatetaan ulos asunnostaan huntu kasvoilla ja heidän käteensä annetaan
jousi tai lepänoksa, joilla heidän tulee tähdätä miesten osoittamaan
suuntaan karhuntaljaa kohti. Onnellinen ken sattuu maaliin osaamaan,
sillä sitä pidetään enteenä, että hänen miehensä tulee kaatamaan
seuraavan karhun. Jos taas osaaja on naimaton, saa hän elää iloisessa
toivossa päästä kerta jalon karhunkaatajan emännäksi. Hän saa myös
kunniatehtäväkseen ommella tinalangalla ristinmerkkejä verkatilkuille,
joita ripustetaan jokaisen metsästysretkellä olleen urhon kaulaan,
vieläpä poronkin, joka saaliin kuljetti kotiin. Senjälkeen poistetaan
naisten kasvoilta peitteet ja vasta nyt he saavat katsella karhun
komeata taljaa, mutta tällöinkin vain vaskirenkaan läpi. Vaskihelyjä,
joita mainittuun nahkaan on ripustettu, ei heti juhlan päätyttyä
irroiteta, vaan jäävät ne paikoilleen, kunnes nahka on kuivunut ja
kelpaa käytettäväksi.

Lundiuksen mukaan miehet itse tiedustivat uuden karhun kaatamisonnea
tähtäämällä männyn oksalle asetettuun maksaan. Kun karhunpeijaiset
sanotulla tavalla ovat päättyneet, eivät miehet heti sen jälkeen mene
asuinkotaan, vaan oleskelevat vielä jonkun aikaa teurastuskodassa;
karhun kaatamisen jälkeen ei näet lappalaisten käsityksen mukaan
metsämiesten sovellu kolmen vuorokauden aikana lähestyä vaimojaan.
Johtomiehen tulee olla vaimostaan erillään vähintään viisi vuorokautta.
Tämän ajan kuluttua tulee heidän vielä puhdistautua omituisin menoin,
mitkä suoritetaan kolmannen päivän iltana auringonlaskun jälkeen.
Silloin kaikki pyhään toimitukseen osaaottaneet peseytyvät
koivuntuhasta valmistetussa väkevässä lipeässä ja sen jälkeen juostuaan
kolme kertaa teurastuskodan ympäri hyppäävät asuinkotaan uksen kautta
ja kohta ulos jälleen, taas takaisin ja ulos jälleen kodan perällä
olevan pyhän oven kautta. Juoksunsa aikana he matkivat karhun
möräjämistä. Lopuksi ottaa karhunkaatajan vaimo heidät kiinni ja
tiedustelee, milloin uudelleen vietetään karhun peijaisjuhlaa. Tässä
tilaisuudessa mainitaan hänen käyttävän aina rukkasia käsissään. Erään
toisen tiedonannon mukaan tapahtuu puhdistautuminen siten, että urhot
toinen toisensa jälkeen tarttuvat asuinkodan padanhaahlaan, juoksevat
joikuen muutamia kertoja tulen ympäri ja sitten hypähtävät peräkkäin
ovesta pihalle, jolloin joku lappalaiseukoista heittää kunkin jälkeen
kuumaa tuhkaa. Tämän jälkeen miehet riisuvat vaskihelynsä ja voivat
jälleen 'vahingotta seurustella vaimojensa kanssa. Jokaisen kaatamansa
karhun muistoksi on lappalaisilla ollut tapana lyödä vaskinaula
keihääseensä, pyssyynsä tai noitarumpuunsa, sillä he pitävät karhun
kaatamista suurena kunniana.

Samoin kuin maakarhulle ovat lappalaiset jääkarhullekin osoittaneet
palvovaa kunnioitusta. Kun Kuollan rannoille keväällä ajelehtivat jäät,
kertoo Haruzin, joskus tuovat mukanaan jääkarhun, silloin lappalaiset
rientävät sitä pyydystämään. Tapettuaan sen he iloitsevat leikkien kuin
lapset, muun muassa he ryömivät karhun päälle ja möräjävät samalla
ylistäen urhouttaan. Tehtyään nuotion he kauan aikaa istuvat sen
ääressä ja joikuvat. Vähän väliä he nousevat ja kumartavat karhua.
Vihdoin asettavat eläimen suuhun kappaleen suolakalaa lausuen: "älä
sano kotona, että olit vieraissa eikä sinua ruokittu, tulkoot
toisetkin, niin me niitäkin ruokimme". Lopuksi esittävät toivomuksen,
että karhu kertoisi kaikille sukulaisilleen, miten uljaita miehiä
lappalaiset ovat.

Mikä tarkoitus lappalaisilla lienee alkuaan ollut säilyttäessään noin
huolellisesti kaikki karhun luut ja asettaessaan ne suojaan koirilta ja
pedoilta? Ettei tällainen huolenpito kohdistunut yksinomaan karhuun,
osoittaa seuraava Thureniuksen tiedonanto: "Karhun, jäniksen ja
ilveksen luut pitää haudata kuiviin hiekkamäkiin tahi kätkeä
vuorenrotkoihin, missä ei koira tai muu peto niihin koske. Tämän he
tekevät senvuoksi, että nämä oleskelevat kuivalla maalla; sitävastoin
niiden luut, jotka elävät vedessä, kätketään lähteisiin." Itkonen
kertoo Kuollan lappalaisten vielä nykyään heittävän pyytämiensä kalojen
ruodot, mikäli mahdollista murtamatta, veteen takaisin. Niureniuksen
mukaan ripustettiin sudenkin luuranko puuhun.

Valaisevia vertauskohtia löydämme muiltakin luonnonkansoilta. Niin
kerrotaan esim. intiaanien asettavan kaatamiensa biisonhärkien luut
aroille niiden luonnolliseen asentoon siinä tarkoituksessa, että härät
tulisivat henkiin seuraavaksi metsästyskaudeksi. Samoin eskimot
heittävät hylkeiden luut veteen, jotta voisivat eläimiä uudelleen
pyydystää. Elämän ajatellaan, siis jollakin tavalla säilyvän, niin
kauan kuin luuranko säilyy. Ettei tämä usko ollut lappalaisillekaan
vieras, käy ilmi erään gellivaaralaisen sanoista, joka, kun häneltä
kysyttiin, miksi hän asetti metson pään, jalat ja siivet eräälle
kivelle, selitti, että niistä "kasvaa jälleen uusia lintuja, joita hän
saa ampua". Sama lienee ollut karhunluidenkin säilyttämisen syy. Tuo
tuntematon muistiinpanija, jonka kuvaukseen jo ennen olemme viitanneet,
sanookin selittäessään lappalaisten karhunpeijaisia: "he uskovat, että
_karhu nousee jälleen ylös ja antautuu uudelleen ammuttavaksi_".

Tämä ihmisiin ja eläimiin liittyvä sielu-usko johdattaa helposti
muunkin luonnon elollistamiseen.



Luonnonjumalat.


Lappalaiset ovat entisaikaan, sanoo Jessen, olleet "niin
yksinkertaisia, että ovat jumalinaan pitäneet ja kunnioittaneet
luonnonesineitä, mikäli uskoivat niiden voivan joko hyödyttää tai
vahingoittaa heitä heidän elinkeinoissaan". Lappalaisten jumalien
suhtautuminen heidän elinkeinoihinsa onkin paras ja luotettavin opas
tutkiessamme, mitkä heidän jumaluusolennoistaan ovat vanhoja ja
alkuperäisiä, mitkä myöhempiä, uudempiin kehityskausiin kuuluvia.

Epäilemättä ovat lappalaiset monien muiden kansojen tavalla muinoin
elollistaneet heitä ympäröivän luonnon ilmiöt ja esineet. Vielä nykyään
ovat muun muassa _revontulet_ heidän mielikuvituksessaan sekä eläviä
että tajuavia olentoja. Kun ne kovasti "juoksevat", pelkäävät
lappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat ajamaan porolla, hiljentävät
he vauhtia ja poistavat kulkuset. Kodassakaan ei saa meluta, eikä
revontulia ole hyvä sormellaan osoittaa, siitä ne näet suuttuvat ja
alkavat entistä enemmän hyppiä ja liekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa
tällöin avopäin astua pihalle, revontulet saattavat näet tarttua heitä
hiuksiin. Jos niitä pilkkaa, "ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen".
Myöhempi lienee Kuollan lappalaisten käsitys, että ne ovat "sodassa
kaatuneita vainajia, jotka ilmassa henkinäkin taistelevat keskenään".
Revontulille eivät lappalaiset kuitenkaan ole ryhtyneet toimittamaan
uhreja.

Samoin ovat myös Lapin vaarat ja tunturit muinoin elävöityneet
lappalaisten mielikuvituksessa. Mutta mitenkä lienee niille uhraamisen
laita? Reuterskiöld, joka seitauhreissa näkee porolaitumien palvontaa,
luulee tähän kysymykseen voivansa vastata myönteisesti. Luultavasti on
seita-palvonta lappalaisilla kuitenkin paljoa aikaisempi poronhoitoa.
Genetz mainitsee Kuollasta "ruohoseita" (_räz'-sijl_) nimisen
haltiankin, mutta, jos yksinomaan nimen perusteella jotakin voi
päättää, ei tässä liene kysymys muusta kuin muinaisesta seidasta, jolta
on alettu ruohoakin rukoilla, samoinkuin kalastajalappalaiset anovat
kaloja "kalaseidalta". Kuitenkin on huomattava, että ruoholla porojen
ravintona, kuten Genetz huomauttaa, on varsin vähäinen merkitys. Mutta
ei ole mahdotonta, että lappalaiset, poronhoidon tultua heille
tärkeäksi elinkeinoksi, ovat alkaneet kohdistaa huomionsa
kasvillisuuteen, jota poro tarvitsee ravinnokseen. Norjan lappalaisten
"tunturien jumalatar" _rana-neida_, joka "vallitsee keväällä ensiksi
viheriöitseviä tuntureja" sekä kasvattaa "ruohoa ja jäkälää porojen
ravinnoksi", ei ole mikään seitajumala. Sille on toimitettu uhrejakin
"keväällä, jotta poro ajoissa saisi ruohoa". Erään toisen tiedon mukaan
uhrattiin sille joka syksy poro tai muu eläin. Omituinen piirre
uhritavassa on se, että "uhrialttarin viereen oli asetettava _rukki ja
värttinä_, jotka voideltiin teuraan verellä". Rukkiuhri, joka ei voi
olla lappalaisilla omaperäinen, viittaa, että tämä "suurin kaikista
jumalattarista", joka keväällä ruohon ohella tuotti "lehdetkin", kuuluu
skandinaveilta lainattuun jumalamaailmaan (Frigg). [Vrt. Kalevanmiekan
(Orionin) ruotsalaista nimitystä "Friggin rukki" myös "Friggin
värttinä".] Varsin varhainen lappalaisten jumalistossa ei myöskään voi
olla Genetzin Kuollassa muistiinpanema "ruohoemo" (_räz'-ajk_). Että
sillä oli jokin valta poroihin, päättää kertoja omituisen menon
perusteella, minkä hän itse matkoillaan sattui näkemään. Eräs mies,
joka sai veljeltään lahjaksi poron, suuteli näet häntä ristiin, kuten
venäläisillä on tapana, ja lankesi hänen jalkoihinsa; sitten hän
suuteli myös poroa ja langettuaan tämänkin jalkoihin, suuteli vielä
eläimen jalkaa. Mainitut menot, jotka toistettiin, toimitettiin
"ruohoemon" kunniaksi. "Ruohoemon" uhreista ei kuitenkaan ole mitään
tietoja olemassa.

Varhaisempi voi elollistetun metsän ja veden palvonta olla, se kun
läheisesti liittyy lappalaisten alkuperäisimpiin elinkeinoihin.
Tutkiessamme metsän ja veden palvontaa sinänsä syrjäytämme toistaiseksi
erikoiset metsässä ja vedessä elävät haltiat.

_Metsän tai puun_ sielullistuttamista kuvailee Haruzin seuraavassa
Kuollan Lappia koskevassa tiedonannossaan. Kun lappalainen menee
metsään puita noutamaan, niin hän, ennenkuin alkaa puuta kaataa, iskee
sitä kerran kirveenkamaralla kylkeen eli, kuten sitä nimitetään,
"tappaa puun". Jos hän sen jättää tekemättä, ajatellaan puun pesässä
sähisevän ja heittävän poukkia. Mielenkiintoinen on myös neiti Demantin
eräässä esitelmässään kertoma kuvaus lappalaisneidoista, jotka
palatessaan tuntureilta metsäseutuun kiersivät käsivartensa puiden
ympäri ja tervehtivät puita. Jonkinlaiseen metsän tai puun
palvontaankin viittaa seuraava Lundiuksen muistiinpano. Kun lappalainen
ampuu metsälinnun, leikkaa hän vasemmasta siivestä neljä pisintä sulkaa
ja heittää ne siihen paikkaan, missä linnun ampui; pudottaessaan
riistan puusta hän asettaa samaan puuhun veistämänsä lastun hankaan sen
"kaikki neljä jalkaa", samalla hän vielä voitelee puuta eläimen
verellä.

Miten sitten lienee veden pyhittämisen ja palvomisen laita?
Skandinavian lappalaisten keskuudessa puhutaan omituisista pyhistä
järvistä, joissa oli "paljon lihavia kaloja" ja joita nimitettiin
"saivoiksi" (luultavasti eri sana kun eteläisten lappalaisten pyhää
vuorta ja sen haltiaa merkitsevä _saivo_). Niissä oli kaksi pohjaa
päälletysten, joista ylimäisessä oli reikä, mistä kalat saattoivat
päästä pyydystäjiä pakoon ylemmästä kerroksesta alempaan. Kodan
reppanaa muistuttavan pohjareijän vuoksi sanottiin niitä myös
"reppänäjärviksi" (_reppenjavre_). Tällaisella järvellä oli aivan
hiljaa liikuttava, "ei saanut huutaa eikä kolistella", ei myöskään
sopinut lausua rivoja sanoja tai puhua kaloista, sillä heti ne
pujahtivat pyytäjältään pakoon.

Mainittu varovaisuus ei kuitenkaan liittynyt yksinomaan "saivoihin",
vaan oli sitä yleensäkin kalastuksessa noudatettava. Yksin "saivoille"
ominaista oli käsitys kahdesta pohjasta. Tämä ei kuitenkaan liene
alkuaan lappalainen uskomus, se kun tavataan myös norjalaisilla
("huldretjærn"). Itse "saivo" l. salasana johtuu ruotsalaisen "sjö"
('järvi') sanan alkuskandinavisesta muodosta. Alkuaan vedenpalvontaa ei
myöskään tarkoittane lappalaisten aikaisemmin kerrottu tapa heittää
kalanruodot takaisin veteen eivätkä nimitykset sellaiset kuin
_passe-javre_ tai _passe-jokka_ "pyhä järvi t. joki", jotka epäilemättä
johtuvat vesistöjen rannoilla olleista pyhistä paikoista.

Jumaliaan lappalaiset nimittivät usein suomalaisilta lainatulla
nimityksellä _jubmel_ eli _ibmel_. On epätietoista, onko _jubmel_
pakanuuden aikana merkinnyt myös erikoista taivaanjumalaa. Ainoastaan
eräässä Högströmin muistiinpanemassa lauseessa: "_Jubmel_ kuului vielä
viime kesänä elävän", on sillä ukkosjumalan merkitys. Epäilemättä
kristillistä Jumalaa tarkoittaa S. Kildal sanoessaan: "_Jubmel_,
kaikkein korkein jumala on harvoihin noitarumpuihin kuvattu".
Lähetyssaarnaajien kertomusten mukaan Norjan lappalaiset nimittivät
"ylijumalaa" usein kristillisessä mielessä _radien_ tai _veralden rade_
(ruots. världens råd, "maailman vallitsija"); myös _mailmen radien_
("maailman r."). [Partisipin presensin yksikön genetivi sanasta _radit_
(ruots. råda, "vallita"). Wiklund arvelee tämän genetivimuodon
johtuneen siitä, että lähetyssaarnaajat ovat _radien_ sanan
irroittaneet sanayhdistyksistä, esim. _radien-aimo_ ("vallitsijan
koti").] Forbus sanoo, että tämän jumalan tärkein toimi oli antaa
lapselle henki sekä ottaa hurskaiden sielut luokseen n.s.
_radien-aimoon_. Joskus on noitarummulla kuvattuna kolminaisuus:
_radien-attshe_ ("r.-isä"), _radien-akka_ ("r. vaimo") ja
_radien-bardne_ ("r.-lapsi"), joilla ilmeisesti on tarkoitettu katolisen
kansankäsityksen "Isää", "Äitiä" ja "Poikaa". Lisäksi mainitaan nimi
_tshorve-radien_, josta Leem sanoo, etteivät kaikki lappalaiset tiedä
eroa sen ja _radienin_ välillä, sekä _tshorve-edne_ ("tsh. emo").
Wiklund olettaa, että _tshorve_ ("sarvi") mainittujen jumalien nimissä
johtuisi peuransarvea muistuttavasta merkistä, joka eräillä
noitarummuilla on piirretty ylijumalien pään yläpuolelle. Ylijumalan
vaimolla oli vielä nimenä _sergve-edne_ ("s.-emo"). Kristillisen
taivaanjumalan apulaisia olivat "pyhät miehet" (_ailekes olmak_),
jommoisia olivat sekä viikonpäivien: perjantain, lauantain ja
sunnuntain että suurten, juhla- ja paastopäivien haltiat. Toisinaan
ovat nämä "pyhät miehet" kuvatut siivellisinä enkeleinä. _Maximen
radienin_ palvonnasta huomaa kuitenkin, ettei tämä "lappalaisten ylin
jumala" ole vasta katolisen kirkon vaikutuksen luoma. J. Kildal kertoo
näet, että sille uhrattiin joka syksy koirasporo tai muu eläin, "jottei
hän antaisi maailman sortua". Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin
haarukkapäinen puu n.s. maailmanpylväs, jolla jumalan ajateltiin
kannattavan maailmaa ja joka uhritilaisuudessa voideltiin teuraan
verellä. ["Maailman pylvääksi" (_veralden tsuold_) lappalaiset
nimittivät myös pohjantähteä.] Paitsi määräaikaisia uhreja lappalaiset
toimittivat hänelle satunnaisiakin milloin mistäkin syystä, muun muassa
auringon ja kuun pimenemisen aikana, jotta hän estäisi sen
tapahtumasta.

S. Kildal sanoo mainitun puun pystytetyn _veralden radille_ ja Forbus
kertoo sellaisen asetetun _tshorve-radienin_ alttarin ääreen, "että hän
voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se vanhenisi eikä
sortuisi entisestä asennostaan". Näistä tiedonannoista voi siis
päättää, että nämä eri nimitykset tarkoittavat samaa maailmaa
ylläpitävää taivaanjumalaa.

"Maailman pylväs" lienee ollut sekin patsas, jonka Leem kertoo omin
silmin nähneensä Porsangerin vuonon läheisyydessä. Vanhassa
uhripaikassa oli rinnakkain kaksi korkeata kiveä, joista toinen oli
kokonaan sammaltunut. Kivien luona oli keittotelinepuita n.s. _hasse
morak_ (oik. _basse-muorrak_, "pyhät puut"), joita lappalaiset olivat
käyttäneet valmistaessaan uhriateriaa. Kiviä vastaan oli ristiin
pystytetty petäjäisiä riukuja, jotka olivat merkityt roomalaisia
numeroita muistuttavilla merkeillä. Pyhäin kivien _itäpuolella_ oli
sitäpaitsi pitkä samanlaisilla merkeillä merkitty nelisärmäinen hirsi,
jonka alipää oli kiinnitetty maahan aivan lähelle kiviä ja jonka yläpää
kaaristui auringonnousuun päin. Puun kärjessä oli rautanaula, sellaisen
esineen kaltainen, jolla veneitä tilkitään.

Lappalaisten käsitykselle maailmaa kannattavasta patsaasta emme löydä
vertauskohtaa suomensukuisilta kansoilta. Ettei se myöskään ole alkuaan
lappalainen uskomus, osoittaa Olrik, joka vertaa sitä germanien
vastaavaan käsitykseen. Näilläkin oli näet "maailmanpatsaansa".
Muinaissaksilaiset nimittivät niitä "irminsul" ('maailman pylväs');
hekin uskoivat niiden kannattavan maailmaa. [Historioitsija Widukind
kertoo, että saksilaiset voitettuaan thüringiläiset v. 532
pystyttivät kaupunkinsa itäiselle portille (auringonnousun puolelle)
irmensul-patsaan kiitosuhriksi. Irmensul oli myös se heidän kuuluisa
pyhäkkönsä, jonka Kaarle Suuri hävitti v. 772.] Samoin kuin
lappalaisten olivat näidenkin patsaat pystytetyt paljaan taivaan alle
ja ne saattoivat olla joko vain tilapäisiä tai pitempiaikaisia. Myös
Islannissa ja Skandinaviassa tavataan jälkiä patsaista, joille on
osoitettu jumalallista kunnioitusta, vaikka niitä myöhempinä aikoina on
käytetty katon alla joko temppeleissä tai yksityistenkin rakennuksissa.
Rautapiikkiä patsaan kärjessä pitivät muinaiset viikingit erittäin
pyhänä ja nimittivät sitä muun muassa "veraldar nagli" ('maailman
naula').

Solander kertoo Norjan lappalaisten uskoneen maailman tukemiseen
_veralden olmai_ ("maailman mies") nimiselle jumalalle. Tälle
toimitettiin uhri siten, että vartavasten valittu koirasporo vietiin
teurastuspaikkaan, missä paljain päin rukoiltiin, että jumala ottaisi
uhrin vastaan. Senjälkeen eläin pistämällä teurastettiin ja sen verellä
voideltiin muuan puu, joka juurineen otettiin maasta ja jonka ympäri
lappalaiset joikuen juoksivat. Tämä puu asetettiin uhripaikalle, jonne
myös ripustettiin haarukkainen puu (klyfwa af trä), "jolla _veralden
olmai_ heidän käsityksensä mukaan kannattaa koko maailmaa". Uhriksi
jätettiin teuraan luut, ei kuitenkaan koko poron luustoa, vaan
ainoastaan niiden ruumiinosien luut, joista lappalaiset uhriaterian
aikana olivat syöneet lihan. Niin sai jumala osakseen eläimen pään,
selän, jalat ja sarvet sekä sitäpaitsi kielen, keuhkon, maksan ja
korvien palasia ynnä hännän sekä siittimen. [Erään tuntemattoman
reunamuistutus]

_Veralden olmai_ esiintyy kuitenkin etupäässä _hedelmällisyyden
jumalana_. Randulf vertaa sitä Saturnukseen ja sanoo, että lappalaiset
"maalaavat sen noitarummulleen siten, että monilla okasilla varustettu
käyrä viiva on piirretty hänen päänsä yli. Tämä tarkoittaa niin hyvin
maan ja meren kuin karjankin hedelmällisyyttä. He rukoilevat häntä
antamaan maalle hyvän viljankasvun, jotta voisivat hyvillä ehdoilla
ostaa itselleen viljaa sekä olutta, viinaa ja kaikkea, mitä viljasta
valmistetaan. Sen ilmaisevat kuokalla, joka hänellä on kädessään.
Samoin he rukoilevat, että hän hedelmöittäisi meren, jotta he saisivat
paljon kaloja (niin tekevät etupäässä merilappalaiset) ja että hän
hedelmöittäisi heidän porokarjansa, jotta se kantaisi paljon vasikoita,
sekä että hän hedelmöittäisi tunturien jäkälän, jota heidän poronsa
syövät, jotta saataisiin paljon poron voita, juustoa y.m. Sanalla
sanoen he rukoilevat _veralden olmailta_ eli Saturnukselta kaikkea,
mikä joko voi kasvaa tai syntyä".

Westenin päiväkirjassa v:lta 1722 mainitaan myös kahden Melon
lappalaisen uhranneen koirasporon _veralden olmaille_ "poro-onnen
vuoksi".

J. Kildal, joka tekee eron maailmaa kannattavan _mailmen radienin_ ja
_tshorve-radienin_ välillä, sanoo lappalaisten joka syksy uhranneen
viimeksimainitulle koirasporon tai muun eläimen, jotta jumala "antaisi
maalle hyvän kasvullisuuden". Uhrialttarin viereen asetettiin nuori
juurineen temmattu, ylösalaisin käännetty ja uhriteuraan verellä
voideltu lehtipuu.

Hedelmällisyydenjumalan palvonnassa oli _siitinelimillä_ hyvin
huomattava osa. Noraeus kertoo Ruotsin lappalaisten uhranneen sille
Matteuksen päivän tienoissa seuraavalla tavalla. "He kokosivat yhteen
kaikkien teurastamiensa porojen sarvet, mutta yhden poron kaikki
lihoista irroitetut luut pienimmästä suurimpaan ja pirskoittivat saman
poron verta luiden yli, jotka he kaivoivat maahan pystyttäen siihen
luiden keskelle koivusta tehdyn, myös verellä pirskoitetun puukuvan
(puukuvaa he nimittivät _veralden olmai_ eli _maailman mies_) [erään
tuntemattoman reunamuistutus], johon rinnan kohdalle kasvojen
alipuolelle kiinnitettiin _sukupuolielin_." Kun lappalaisilta
kysyttiin, mitä tarkoitusta varten he näin tekivät, vastasivat he
"seuraavansa esi-isien vanhoja sääntöjä sekä uhraavansa maalle
ensinnäkin senvuoksi, että maa elättää heidän poronsa; toiseksi, ettei
se lähettäisi tautia, joka kesän aikana kiusaa poron jalkoja, ne kun
sinä vuodenaikana tavallisesti ovat sairaat; ja kolmanneksi, että maa
ravinnon mukana antaisi elossa olevalle porokarjalle voimakkaan
paritteluhalun, sen vuoksi he uhraavat mainitun elimen jumalankuvaan
sidottuna, kuten yllä on kerrottu, jotta porojen luku suuressa määrässä
lisääntyisi, sillä Matteuksen päivän tienoissa on porokarjan paras
kiimanaika".

Kertoja ei itse mainitse esityksessään, millä nimellä mainitut
lappalaiset nimittivät palvelemaansa hedelmällisyydenjumalaa, joka
uhrikuvauksesta päättäen oli läheisessä suhteessa maahan. Että
_veralden olmai_ on todella ollut tunnettu Ruotsinkin Lapissa todistaa
muun muassa erään lappalaisukon pappeintarkastuksessa Piitimessä v.
1688 tekemä tunnustus, että hänellä oli ollut kolme puusta valmistettua
jumalankuvaa, nim. "Thorin, Thorin palvelijan sekä _maailman miehen eli
jumalan_".

Ruotsin Lapissa näyttää hedelmällisyydenjumalan menoihin kuuluvia
tapoja liittyneen vanhaan seitapalvontaankin. Erään tuntemattoman
muistiinpanoissa sanotaan näet, että _storjunkarelle_ uhrattaessa
"sidottiin oikeaan sarveen se _elin, jolla poro kartuttaa sukuaan_,
ja vasemman sarven ympäri tinalla punottu _punainen lanka_".
_Storjunkare_, jota Luulajan Lappia koskevat lähteet usein käyttävät
kiviseidan merkityksessä, näyttää siis joskus esiintyvän myös
hedelmällisyydenjumalana. Högström kertoo Jokmokin pappilassa
säilytetyn kolme juurikannosta valmistettua jumalankuvaa, joilla oli
ihmisen muoto ja jotka v. 1738 oli otettu eräältä Kaitomin
lappalaiselta. Tämä oli oikeudessa tunnustanut, että suurin niistä oli
_storjunkare_. Tämän nimen osoittaessa hedelmällisyydenjumalaa voimme
ymmärtää Spirri Nilsin mainitsemat vieraat uhrieläimet, kissat, koirat,
lampaat ja kanat, joita storjunkarelle uhrattiin ja jotka olivat, kuten
hän huomauttaa, Norjasta ostettavat. Hedelmällisyydenjumalan palvontaa
tarkoittanee myös Rheen sanoessaan, että storjunkarelle uhrattaessa oli
teuraan korvaan sidottava _punainen lanka_.

Randulf mainitsee Norjan lappalaisten uhranneen
hedelmällisyydenjumalalle myös maanviljelyksessä käytettäviä
tarve-esineitä, kuokkia ja lapioita.

Lapin tuntureilla, missä maanviljelyksestä ei voi olla puhettakaan,
tapaamme siis sitäkin vaalivan jumaluusolennon. Tämä seikka on parhaana
todistuksena siitä, että Skandinavian lappalaiset ovat lainanneet
mainitun jumalan maataviljeleviltä naapureiltaan. Huomattava seikka on
myös, ettei sillä ole omaa lappalaista nimeäkään; sekä _storjunkare_
että sitä vanhempi nimitys _veralden olmai_ ovat Skandinaviasta
peräisin. Syystä vertaa Olrik tätä jumalaa muinaisskandinavilaisten
Freyr nimiseen hedelmällisyydenjumalaan, jonka kunnianimitys Ruotsissa,
kuten Snorri Sturluson (k. 1241) mainitsee, muinoin oli "veraldar god"
('maailman jumala'). Yhteinen piirre Skandinavien ja lappalaisten
hedelmällisyydenjumalan palvonnassa oli sukupuolielimelle
uhritoimituksessa annettu merkitys. Muutamilla noitarummuilla esiintyy
hedelmällisyydenjumalan vieressä vielä toinen tätä pienempi olento,
"palvelija". jota Kaarle Krohn vertaa Edda-mytologiassa kerrottuun
Skirnir nimiseen Freyr jumalan palvelijaan.

Skandinavian Lappiin rajoittuvat myös lappalaisten _auringon_ palvontaa
koskevat tiedot.

Olaus Magnus kertoo teoksessaan, että lappalaiset palvovat aurinkoa ja
osoittavat sille kiitollisuuttaan siitä, että se näkyy heille koko
kesäkauden ja suo heille talven sankan pimeyden jälkeen valoa sekä
lämpöä sen ankaran pakkasen sijaan. Samoin sanoo Rheen lappalaisten
pitäneen aurinkoa kaikkein eläväin äitinä, joka huolehtii heidän
porovasikoistaan ja antaa niille luonnollisen lämmön, jotta ne voisivat
hyvin viihtyä.

Useimmilla lappalaisrummuilla onkin auringon kuvalla kunnia-sija muiden
mytologisten kuvioiden keskellä. Siinä se usein esiintyy neliön
muotoisena, jonka jokaisesta kärkipisteestä lähtee hieno viiva
ikäänkuin auringonsäteitä kuvaten. Mutta tavallisin auringon merkki,
jota käytetään varsinkin sille uhrattaessa, on luonnollisesti
_ympyränmuotoinen rengas_. Jessen mainitsee, että kun Norjan
lappalaiset uhrasivat auringolle, asettivat he uhripaikalle
jumalankuvan viereen puun, jonka yläpään muodostivat ympyränmuotoiseksi
ja varustivat okailla. Myös Solander kertoo auringon merkkinä käytetyn
suurta, piirroksilla kaunistettua puurengasta. Yllämainitut esineet
voideltiin uhritilaisuudessa teuraan verellä. Ruotsin lappalaisten Rheen
sanoo asettaneen auringolle uhratessaan uhrieläimen arvokkaimmat
luutkin kehän muotoon uhrilavalle.

Mutta uhrinakin auringolle tiedetään lappalaisten entisaikaan
käyttäneen renkaanmuotoisia esineitä. Näistä puhuu Randulf mainiten,
että Norjan lappalaisilla toisin paikoin on ollut tapana antaa
auringolle (_peive_) uhrilahjoina sitä itseään kuvaavia esineitä.
Sellaisen uhrin ajan kertoo hän olevan uuden vuoden aamun, jolloin
perheen isä vaimoineen ja lapsineen menee lähteelle tai purolle, missä
kukin uhraa auringolle vaskirenkaan. Siitä, miten veteen pudotettu
rengas silloin loistaa, tekee lappalainen johtopäätöksiä alkavan vuoden
vaiheista. Jos se on kirkas, ennustaa se hyvää vuotta, jos se on tumma,
ennustaa se tulevia onnettomuuksia, mutta jos rengas vedessä on
tykkänään musta, pidetään sitä kuoleman enteenä ja siinä tapauksessa on
edullisinta heti ryhtyä manalaisia lepyttämään. Kuten Friis huomauttaa,
ei tämä tapa kuitenkaan ole voinut olla yleinen paitsi eteläisimmässä
Lapissa, aurinko kun napapiirin pohjoispuolella ei kohoa taivaanrannan
yli vielä uudenvuodenpäivänä. Epäilemättä on tämä tapa Lappiin tullut
etelästä, missä monet kansat aivan samoin ovat arvoitelleet tulevan
vuoden tapahtumia.

Toisenlaisestakin uhritavasta kerrotaan saman kirjailijan
muistiinpanoissa. Kun lappalaiset päivän aikaan ovat kulkeneet harhaan
tuntureilla, laskeutuvat he polvilleen, rukoilevat auringolta
päivänpaistetta ja samalla uhraavat kädensijalla varustetun
puunpalasen, johon on kaiverrettu suuri ympyriäinen reikä. Tätä
esinettä he pitävät kädessään kohti aurinkoa siten, että aurinko
saattaa paistaa esineen läpi. Tämän sanoo kirjailija heidän tekevän
kiitollisuuden osoitukseksi, kun aurinko heille näyttäytyy.

Paitsi yllämainittuja renkaan muotoisia esineitä lappalaiset ovat
auringolle uhranneet ravintoaineitakin. Leem tietää mainita Norjan
lappalaisilla olleen tapana voilla sivellä asuntojen ovet, kun aurinko
pitkän poissaolon jälkeen ensikerran heittää säteitään taivaanrannalta.
[Olisiko alkuaan auringolle tarkoitettu myös Graanin mainitsema edellä
Kerrottu joulunaikainen uhri.]

Uhrieläimiäkin on auringolle teurastettu. Niiden piti aina olla
_naaraspuolisia_ ja, jos mahdollista, tuli niiden olla _valkoisia_
väriltään. Ainakin _valkoinen lanka_ oli sidottava sen eläimen korvaan,
joka oli annettava uhriksi auringonjumalalle.

Ruotsin lappalaisten uhritoimituksesta Rheen antaa meille seuraavan
kuvauksen. Kun uhrieläin on teurastettu, leikkaavat lappalaiset pienen
kappaleen kaikista sen jäsenistä ja pujottavat ne kaareksi taivutettuun
vitsaan, jonka ympärys on noin puoli tavallisen tynnyrin vanteesta.
Tämän esineen he ripustavat kodan taakse tehdylle korkealle
uhrilavalle. Graan selittää auringolle uhratun siten, että lappalaiset
ottivat kolme koivunvitsaa, palmikoivat ne yhteen päästä alkaen
keskivaiheille saakka, mihin kohtaan sitoivat langan. Mainitut vitsat
he voitelivat uhriporon verellä. Senjälkeen he tekivät koivunoksasta
pienen renkaan, jonka sijoittivat keskelle lavaa käyttäen sitä
jumalankuvan asemesta ja sen sisäpuolelle he asettivat pienen palan
uhriteuraan keuhkoa, sydäntä, kieltä ja huulta. Mutta nuo vereen
kastetut, päästä yhteenpunotut koivunvitsat he pystyttivät mainitun
renkaan päälle.

Useiden tiedonantojen mukaan lappalaiset viettivät suurta
auringonjuhlaa vuosittain keskikesän valoisimpana aikana, jolloin he
uhrasivat sille kasvullisuuden ja poronhoidon menestykseksi. Kildal
sanoo Norjan lappalaisten ripustaneen juhannusiltana "päiväneidon"
kunniaksi lehti- tai ruohorenkaan, jota nimitettiin _auringon
renkaaksi_. Tällöin keitettiin myös voilla sekoitettu jauhopuuro, mikä
syötiin auringon kunniaksi. Mainittua jauhokeitosta lappalaiset
nimittivät auringon puuroksi. Jessen, joka kertoo saman juhlan
vietosta, mainitsee lisäksi, että lappalaiset ruvetessaan
uhriaterialle, jonka miehet nauttivat yhdessä vaimojensa kanssa,
kumartuivat polvilleen ja rukoilivat aurinkoa "heittämään armollista
valoaan porojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa".
Syötyään he vielä tekivät samoin anoen "iloista maitokesää sekä
porokarjan menestystä". Auringolle uhrattaessa käytettiin paitsi poroja
myös lampaita ja vuohia. Jessen tietää Norjan Lapissa asetetun
auringonjumalan alttarille vielä rukki ynnä pellavia.

Lappalaisten auringonpalvonta tarkoitti pääasiallisesti poronhoidon
ynnä vuodentulon menestystä, mutta myös sairauden takia kerrotaan sille
uhratun, varsinkin heikkomielisyyden ja kesän kuumimpina kuukausina
vaivaavan päänkivun lieventämiseksi. Joskus muulloinkin arkielämän
tarpeissa lappalaiset saattoivat kääntyä auringon puoleen rukouksin ja
uhrein. Randulf kertoo, että merilappalaiset merellä ollessaan illan
tullen laskeutuivat polvilleen, rukoilivat aurinkoa ja lupasivat sille
uhreja koettaen sitä täten estää alenemasta. Samoin on tuntureilla
vaeltajain ollut tapana tehdä, kun he yön lähestyessä etäällä
asunnoistaan olivat kulkemaisillaan harhaan tai eksymäisillään
porolaumoistaan.

Kuten päivälle ovat Skandinavian lappalaiset yönkin haltialle, _kuulle_
osoittaneet jumalallista kunnioitusta. Varsinkin joulun tienoissa
syntyvää kuuta, jota nimitettiin "pyhäksi kuuksi" (_passe-manno_)
palvottiin erikoisemmin menoin. Heti uudenkuun tultua näkyviin vallitsi
Norjan lappalaiskodissa täydellinen hiljaisuus; naiset eivät saaneet
kehrätä eivätkä miehet toimittaa mitään melua aikaansaavia askareita.
Uhriksi kuulle ripustettiin kodan lakeisreikään vaskirengas niin, että
kuu sen lävitse saattoi paistaa kotaan. Jos jollakin tavalla joutui
rikkomaan vanhaa tapaa vastaan, ajateltiin kuun siitä suuttuvan, ja oli
jumalatar heti uhrilahjoilla lepytettävä. Thurenius sanoo Ruotsin
lappalaisten pitäneen pyhänä marraskuuta, jolloin heillä samoin kuin
Norjan lappalaisilla oli tapana toimittaa rengasuhri ynnä teurastaa
kuulle puolen vuoden vanha porovasikka. Rengasuhri Thureniuksen
tiedonannossa osoittanee kuitenkin, että saman kuun palvomisesta oli
kysymys. Tuntemattoman Ruotsin Lappia koskevissa muistiinpanoissa
selosteitaan joulukuun pyhittämistä seuraavin sanoin: "Koska porot tänä
aikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset vaskirenkaan vaskiketjussa
kodan kattoon oven kohdalle niin, että kuu voi valaista vaskirengasta;
he uskovat näet, että kuu voi auttaa porolehmiä hyvin synnyttämään
vasikoita sekä myös suojella niitä kaikilta vahingoilta kantamisen
aikana." Vaskirenkaan lisäksi ripustettiin tällöin kotaan poronnahka
kuun kunniaksi.

Paitsi joulun tienoissa syntyvää uutta kuuta ovat Skandinavian
lappalaiset entisaikaan palvoneet erityisillä juhlamenoilla myös
_helmikuuta_, jota he nimittivät _kuova-manno_. Högström mainitsee
Ruotsin Lapissa eräältä lappalaiseukolta kuulleensa, että tämän
vanhemmilla oli ollut tapana määrättynä aikana helmikuussa (luultavasti
uudenkuun aikana) sitoa heiniä, joita lappalaiset käyttävät kengissään
ja kintaissaan, porojensa sarviin. Senjälkeen kovasti kolistelemalla
kehoitettiin _kuova-mannoa_ syömään. Tästä tavasta, huomauttaa kertoja,
voi päättää, että lappalaiset eivät pitäneet kuuta ainoastaan elävänä
olentona, vaan myös arvelivat sen elävän heinistä, ja että sitä oli
melskeellä ja hälinällä palvottava.

Mainitut lähteet eivät tyydyttävästi voi selittää, mikä on ollut näiden
omituisten tapojen alkuperäinen tarkoitus. Paitsi Lapissa on muuallakin
pohjoismaissa ollut tapana osoittaa kunnioitusta kahdelle vuoden
ensimäiselle kuulle. Niin tiedetään esim. muinaisislantilaisten
pitäneen velvollisuutenaan tervehtiä sekä vuoden ensimäistä
Thorri-kuuta että sitä seuraavaa Goa-kuuta. Silloiset kuukaudet eivät
tietysti olleet nykyisiä kalenterikuita, vaan luettiin aika itse kuun
vaiheiden mukaan. Thorrin-tervehdys toimitettiin siis joka vuosi, kun
uusi kuu ensi kerran joulun tienoissa näyttäytyi. Se oli etupäässä
perheenisien tehtävä, jotka kuun kunniaksi valmistivat myös uhriaterian
(Thorrablöt). Goa-kuun (siitä lappalaisten _kuova-manno_) tervehtiminen
ja sille uhriaterian (Goiblöt) valmistaminen oli sitävastoin naisväen
tehtävä. Hyvin varhain aamulla tuli naisten nousta vuoteeltaan ja
rientää jo alusvaatteissa toivottamaan kuuta tervetulleeksi. Kuten
Olrik arvelee, ilmenee näissä kuun hyvittely- ja tervehdysmenoissa se
käsitys, että lähestyvän vuoden vaiheet ovat sen ensimäisistä
kuukausista riippuvaisia. Tapa tervehtiä vuoden ensimäisiä kuita ei
kuitenkaan ole ollut tunnettu ainoastaan Skandinaviassa, vaan
muuallakin Europassa, esim. Ranskassa ja Italiassa.

Lappalaisten noudattama hiljaisuus joulukuun syntyessä lienee johtunut
käsityksestä, että henget ovat tällöin liikkeellä. Vaikeampi on
selittää, minkä vuoksi helmikuulle oli sidottava heiniä porokarjan
sarviin. Mahdollisesti poron (?-skand. _lehmän_) sarvet kuvailivat kuun
sarvia. Omituinen helmikuuta koskeva tieto on lisäksi Leemin teoksessa.
Hän sanoo näet tällöin ripustetun heinälatoon villoihin ja heiniin
käärityn lampaanluun, jonka tuli suojella karjaa helmikuun pakkasilta.

Samoin kuin auringolle uhrasivat lappalaiset kuullekin sen muodon
mukaisia kuvioita. Pilvisinä öinä he tekivät sille uhriksi kädensijalla
varustetun puukuvion, jossa oli pieni reikä; sen lävitse he antoivat
kuun pilkistää, jottei se vihoissaan vetäytyisi pois valoineen, kuu kun
pitkänä, pimeänä talvikautena on Lapissa erittäin suuriarvoinen
valonantaja. Kuulle uhratessaan menettelivät Norjan lappalaiset
Jessenin mukaan yleensä aivan samalla tavalla kuin auringolle
uhratessaan, uhrieläimetkin olivat samoja, eivät milloinkaan mustia
eivätkä koiraita. Leem sanoo lappalaisten rukoilleen kuulta "hyvää
säätä ja selkeätä yöilmaa".

Kuun pimenemisen lappalaiset useiden muiden kansojen tavalla uskoivat
olevan peikkojen työtä. Niitä peloitellakseen he tällöin melusivat,
myöhempinä aikoina ampuivat pyssyilläkin ilmaan.

Omituinen on lisäksi lappalaisten tapa tiedustella, kun heidän vaimonsa
olivat raskaudentilassa, kuun ja sen läheisyydessä olevan tähden
asemasta syntyvän lapsen sukupuolta ja menestystä. Jos tähti oli kuun
yläpuolella, oli lapsi poikalapsi, jos tähti oli kuun alapuolella, oli
lapsi tyttölapsi; jos tähti oli kuun etupuolella oli se enne, että
lapsi syntyy terveenä ja menestyy elämässään, mutta jos tähti oli kuun
takapuolella, oli se joko vaikean synnytyksen tai lapsen varhaisen
kuoleman merkki.

Lappalaisten auringon- ja kuunpalvonnassa olemme siis tavanneet paljon
piirteitä, jotka todistavat eteläistä alkuperää. Sellaisia ovat paitsi
vieraita uhrieläimiä, joita Forbuksen mukaan oli ostettava "meren
rannalla asuvilta norjalaisilta", muun muassa "auringon puuro",
maanviljelys kun oi ole lappalaisten elinkeino. Samoin lainattu on
heidän tapansa voidella asuntojensa ovet, kun aurinko keskitalven
jälkeen ensikerran näyttäytyy, mikä tapa myös norjalaisilla on
entisaikaan ollut yleinen. Alkuperäinen ei myöskään voi olla
uhritoimitus, josta Randulf kertoo seuraavin sanoin: "Eivät kenellekään
epäjumalistaan lappalaiset toimita polttouhria, se on, he eivät polta
uhrilahjoja, paitsi ainoastaan auringolle uhratessaan osoittaakseen sen
kuumuutta ja tulta, ja sellainen uhri toimitetaan erikoisella,
vartavasten pyhitetyllä uhrikivellä". Myös itse auringon käsittäminen
naispuoliseksi olennoksi, kuten eteläisten Norjan lappalaisten
nimitykset _beive-neide_ ja _sola-neide_, osoittavat, muistuttaa "sol"
sanan kieliopillista sukua, josta Kaarle Krohn huomauttaa. Niille
renkaanmuotoisille esineillekin, joita lappalaiset uhraavat auringolle
ja kuulle, on Skandinavian pronssikauden löydöistä runsaasti tavattu
vastineita. Lappalaisten pieniä kädensijalla varustettuja puurenkaita,
joilla aurinko ja kuu loitsittiin esille, Olrik vertaa Skandinaviassa
historiantakaisena aikana paljon käytettyihin harpiksirenkaisiin.
[Olrik sanoo tutkimuksessaan, ettei Suomensuvun kansoilla ole vastaavaa
uhritapaa. Kuitenkin on huomattava, että myös samojedeilla tavataan
auringonkehän muotoisia uhrikuvia ja merkkejä.] Lisäksi on huomattava,
että kaikki yllämainitut auringon- ja kuunpalvontaa koskevat lähteet
rajoittuvat yksinomaan Skandinavian Lappiin.

Lappalaisten tähtienpalvontaa tutkiessamme kiintyy huomio vielä
erääseen Forbuksen kyselykaaviossa olevaan kysymykseen; "Oletko
palvonut _seulasia_, jotta ne _lämmittäisivät ilmaa_?" Lindahlin ja
Öhrlingin sanakirjassa on mainittu tarina, jossa eräs henkilö tämän
tähden avulla säästyy pakkaseen kuolemasta. Kuten Hammarstedt
huomauttaa, liittyvät nämäkin uskomukset läheisesti naapurikansojen
käsityksiin seulasista (plejadeista).

Lappalaisten mahtavin ja laajimmalla alueella tunnettu luonnonjumala
oli _Hermes_, mikä nimi samalla merkitsee sekä _ukkosenjumalaa_ että
itse luonnonilmiötä. Ukkosjumalaa Skandinavian lappalaiset nimittivät
kuitenkin useimmiten vieraalla nimellä _hora-galles_ (nimen alkuosana
on skand. Thor; _galles_ merkitsee ukkoa). Sitäpaitsi oli hänellä vielä
mairenimityksiä kuten _attshe_ ("isä"), _attshekatsh_ ("isänen") sekä
_aija_ ja _äijih_ ("ukko"), jotka samalla merkitsevät myös ukkosta ja
joille, samoin kuin vastaaville suomalaisille ukkosjumalan
nimityksille, on germanisia esikuvia, esim. ruotsalaisten "godfar"
('hyvä isä') ja "godgubben" ('hyvä ukko').

Mainitun jumalan suuri merkitys ilmenee muun muassa siinä, että hän on
miltei kaikille noitarummuille kuvattu. Näissä hän usein esiintyy
ihmisenkaltaisena olentona, jolla on _vasara_ kädessään; joskus on
hänellä niitä kaksikin, yksi kummassakin kädessä. Toisinaan on hänen
merkkinään vain kaksi ristiin asetettua vasaraa. Tämä esine onkin
ukkosenjumalan paras tuntomerkki. Mihin tarkoitukseen lappalaiset
uskoivat hänen vasaraansa tarvitsevan, käy ilmi seuraavista Rheenin
sanoista: "he pitävät ukkosta elävänä olentona, joka jyryää taivaassa
ja jonka toimena on tappaa kaikki rullit (troll); näitä he uskovat
olevan kaikkialla, tuntureissa, vuorissa ja järvissä. Senvuoksi he
maalaavat hänelle vasaran käteen".

Muutamilla noitarummuilla, jotka O. Rudbeckius kuuluisassa Atlantica
teoksessaan on kuvannut, esiintyy kaksikin ukkosjumalan edustajaa,
joista toinen riippuu rummun yläreunasta pää alaspäin.

Paitsi vasaraa oli ukkosjumalalla vielä toinenkin ase nim. _kaari_.
Siitä Rheen mainitsee: "_taivaankaarta_ he nimittävät Thorin kaareksi;
sillä tämä ampuu ja surmaa kaikki rullit, jotka tahtovat tehdä heille
jotakin pahaa". Taivaankaarta lappalaiset nimittivät omakielisellä
nimellä _tiermaz juks_ ("ukkosen kaari"). Eipä "ukontalttakaan" näytä
lappalaisille olleen tuntematon.

Syystä että ukkosen uskottiin ajavan takaa peikkoja, lappalaiset
ajoivat koiransa pihalle joka kerta, kun kuulivat ukonilman lähestyvän.
He pelkäsivät näet rullien voivan kätkeytyä koiriin. Vieläpä
puukontuppeenkin niiden luultiin saattavan piiloutua, senvuoksi, jos
tämä jyrinän aikana sattui olemaan tyhjänä, oli siihen pantava jollei
muuta niin puupuikko. Puun juurelle ei tällöin myöskään ollut hyvä
asettua, ainakin oli veitsi lyötävä suojaksi puuhun.

Jessenin mukaan lappalaiset uskoivat saavansa ukkosen valloilleen
myös taikakeinoilla, nim. lujasti joikumalla tai rummuttamalla.
Niin he tekivät varsinkin silloin, kun heidän karjansa oli loitsittu
ja he tahtoivat sen vapauttaa lumouksesta. Myös vihamiehiään
vahingoittaakseen noidat saattoivat ukkosen irti. Jollei _hora-galles_
voinut vahingoittaa henkilöä, jota vastaan hän oli lähetetty, kääntyi
hän ankarana ja julmana itse sitä noitaa vastaan, joka hänet oli
laskenut valloilleen.

Thorin _vasaramerkkiä_ Skandinavian lappalaiset käyttivät taikasuojana
moniin tarkoituksiin. Randulf kertoo, että kun Norjan lappalaiset
pakoitettiin käymään Herran ehtoollisella, he sitä ennen toimittivat
omituiset menot kotonaan. Muun muassa he kastoivat kolme sormea olut-
tai viinalasiin ja tekivät niillä otsaansa ristinmerkin, joka merkitsi
Thorin ristinmuotoista vasaraa. Sen he tekivät vakuuttaakseen olevansa
hänen uskollisia palvelijoitaan. Thorin vasaramerkin piirsivät
vanhemmat myös äskensyntyneen poikalapsen esinahkaan veitsellä, jolla
isä vielä ympärileikkasi koiran tai vuohen samalla teurastaen tämän
eläimen uhriksi. Toisessa kohden sama kertoja huomauttaa, että niinkuin
Norjan talonpojat piirtävät jouluiltana ristinmerkkejä oviinsa tai
tekevät sanotun merkin veitsellä olueen tai viinaan silloin, kun
juovat, tahi voipyttyyn selittäen tämän merkin Jeesuksen ristiksi,
aivan samoin tekevät myös lappalaiset, mutta heidän merkkinsä
tarkoittaa Thorin vasaraa, mikä merkitys, kertojan mukaan, aikoinaan on
ollut Norjankin rahvaan ristinmerkillä.

_Hora-gallesta_, jota lappalaiset kuvittelivat sinipukuiseksi mieheksi,
ei kuitenkaan pidetty ainoastaan pahojen rullien karkoittajana.

Ukkosenpalvonnan syitä Randulf kuvailee seuraavasti: "Tätä jumalaa,
joka seisoo moukari toisessa kädessä ja vasara toisessa, lappalaiset
palvovat erityisesti kun ukkonen käy, jotta tämä vasarallaan sen ajaisi
takaisin vahingoittamasta heitä ja heidän porojaan; samoin he pyytävät
häntä, kun tahtovat ukkosen ja salaman iskemään henkilöitä, joille ovat
vihoissaan, että hän moukarillaan, mikä hänellä on toisessa kädessään,
saattaisi ukonjyryä ja salamoita niiden yli". Toisessa paikassa sama
kertoja huomauttaa _hora-galles_ jumalan antavan menestystä myös
taisteluissa sekä suojelevan poroja susilta ja karhuilta.

Jessen kertoo lappalaisten uhranneen ukkoselle porokarjansa takia, joka
"aukeilla tuntureilla on hänen voimalleen alttiina". Kun eräiltä
Ruotsin lappalaisilta kysyttiin, minkä vuoksi he uhrasivat, vastasivat
he sen tekevänsä ukkoselle, jota suuresti pelkäsivät, "jottei salama
tekisi pahaa heille eikä heidän karjalleen sekä jotta ukkonen antaisi
tummista ja paksuista pilvistään virkistävää sadetta ruohonkasvun ja
jäkälän hyväksi". Luulajan keräjillä lappalaiset tunnustivat tälle
jumalalle uhraavansa "syystä että hän antoi heille kauniin ilman".

Siitä, miten Ruotsin Lapissa toimitettiin uhri ukkoselle, on Rheenin
muistiinpanoissa seikkaperäinen esitys. "Kun noitarumpu on osoittanut,
että Thorille on uhrattava, sidotaan uhriksi määrätty porohärkä kodan
taakse, minne naisten ei ole lupa astua. Poro teurastetaan pistämällä
sitä veitsellä sydämeen. Sydäntä lähinnä oleva veri säilytetään Thorin
kuvan voiteeksi. Niin monta poroa kuin lappalainen teurastaa ja uhraa,
yhtä monta jumalankuvaa hän pystyttää Thorin kunniaksi. Kuvat
valmistetaan koivunkannosta, juuresta tehdään pää, varsi muusta osasta
ja käteen pannaan vasara. Sittenkun uhriporot ovat teurastetut,
rakentavat he kotainsa taakse kolmen kyynärän korkuisen lavan sekä
pystyttävät kauniita koivunoksia lavan reunoille. Samoin he siroittavat
niitä maahan kodasta uhrilavalle asti. Mainitulle lavalle asettavat he
sitten Thorin kuvat verellä voideltuina. Niiden rintaan tehdään lisäksi
muutamia ristinmerkkejä. Kuvien taakse he pystyttävät sarvet ja
tärkeimmät päänluut ynnä jalat. Samalla he ottavat pienen lihapalan
jokaisesta jäsenestä; ne asetetaan lavalle kuvan eteen pienessä
tuohisessa, johon vielä kaadetaan vähän rasvaa".

Thorille uhrattavan teuraan oikeaan korvaan oli neulottava merkiksi
_harmaa_ villalanka.

Rheenin muistiinpanoihin liitetyssä piirroksessa on ukkosjumalan
kuvilla kumpaisessakin kädessä koholle nostettu vasara. Schefferuksen
teoksessa olevassa uhrikuvassa käy vasaran varsi jumalan kuvan ruumiin
läpi ollen siten käsienkin sijaisena. Erään tuntemattoman
kirjoittamassa lähteessä sanotaan lappalaisten lyöneen jumalankuvan
päähän vielä teräsnaulan ynnä piinpalan, "jotta Thor niillä voisi iskeä
tulta". Monin paikoin on ukkosenjumalan uhrikuvana ollut ainoastaan
suuri vasara. Forbus sanoo hänen kunniakseen tehdyn kaksi syltä pitkän,
sirosti kirjaillun vasaran, mikä uhritilaisuudessa voideltiin teuraan
verellä. Samoin S. Kildal kertoo lappalaisten _thora-gallesille_
uhranneen, paitsi poroja ja muita eläimiä, myös suuria, kauniisti
kirjailtuja puuvasaroita, joita he asettivat vuorenrotkoihin. Sellaisen
monenlaisia uhriesineitä sisältävän luolan hän kertoo löytäneensä
Lapin-retkellään.

Samoinkuin Thorin vasarasta tehtiin itse jumalasta toisinaan hyvinkin
suuria kuvia. Noraeus kertoo niiden joskus olleen kokonaisia maasta
juurineen kiskottuja koivuja, jotka veistettyinä pystytettiin uhrilavan
ääreen juuripuoli ylöspäin. Myös Mathias Steucius mainitsee isänsä
kertoneen, että lappalaisilla oli uhripaikoissaan tavattoman suuria
hirsiä, joille oli veistetty karkea ihmishaahmo.

Suomen lappalaisten käsityksen mukaan ukkosenjumala _aijeg_ asui
suurissa kallionrotkoissa. Fellman luettelee muutamia sellaisia hänen
palveluspaikkojaan ja kertoo niistä löydetyn suuret määrät poron luita
ja sarvia. Useat uhripaikat ovat saaneet nimensäkin ukkosenjumalasta,
kuten _Aijeg-javre_ ("Ukonjärvi").

Vielä nykyään, kertoo Itkonen, _äijih_ elää Inarissa kansan
tietoisuudessa. Hänelle oli pyhitetty _Äijih-sualui_ ("Ukonsaari"),
pienehkö, korkea kalliosaari Inarinjärvessä noin peninkulman päässä
kirkolta; sitä kohtaan moni lappalainen vieläkin tuntee kunnioitusta.
Saaren länsi- ja pohjoispuolella on muutamia luolia ja rotkoja, joihin
ennenmuinoin tiettävästi on kannettu poron- ja peuransarvia uhriksi.
Joitakin vuosikymmeniä takaperin oli sarvia kertomusten mukaan
näkyvissä suuret määrät, mutta nykyään näkee siellä vain joitakuita
jätteitä; luolain suulla on maassa myös kekäleitä ja puolipalaneita
tuohenpalasia. Ennen lienee sieltä löydetty pieniä metalliesineitäkin.
Vielä viimeaikoihin asti on järvellä oltaessa rukoiltu "ukolta"
myötäistä tuulta heittämällä vaskiraha veteen. Kerran oli eräs
lappalainen luvannut jumalalle jäärän, mutta kun oli saanut sen,
mitä rukoili, oli hän ruvennut katumaan ja päättänyt kotiin
tultuaan peruuttaa lupauksensa. Perille ehdittyään hän kuitenkin
hämmästyksekseen huomasi, että luvattu jäärä oli kadoksissa.

Muutamilla läntisten lappalaisten rummuilla näkee ukkosenjumalan
vieressä toisen olennon kuvattuna, jonka on selitetty tarkoittavan
"Thorin _palvelijaa_". Tämä "palvelijakin" näyttää olleen uhripalvonnan
alainen; eräässä Piitimessä v. 1688 pidetyssä tarkastuskokouksessa
tunnusti näet vanha lappalaisukko, että hänellä oli puisten
jumalankuviensa joukossa sekä Thor että "Thorin enkeli". Samoin
mainitaan Luulajan käräjillä v. 1687 tehdyssä pöytäkirjassa
lappalaisten myöntäneen syksyllä Matteuksen päivän aikana uhranneensa
koirasporojen sarvet "Thorin pojille" ja "Thorin rengeille".
Viimeksimainituilla he näyttävät kuitenkin tarkoittaneen vain
kiviseitojaan. Lappalaiset tietävät kertoa myös "Thorin palvelijan"
toiminnasta. Kun noidan sielu oli lähtenyt tiedustelumatkalle
tuonelaan, väijyivät paholaiset sitä, mutta _hora-gallesin_ koira
_starbo_, joka eräällä rummullakin on kuvattuna, vartioi ruumista.
Paholaisia kiivaasti haukkuessaan se herätti ukkosenjumalan palvelijan,
joka riensi ilmoittamaan asiasta isännälleen. Tämä ryhtyi heti
vasarallaan huitomaan rulleja ja piruja, jotka näinollen eivät voineet
estää noidan sielua palaamasta takaisin ruumiiseen eivätkä muutenkaan
sitä vahingoittaa. "Thorin palvelijan" nimityksen olettaa Wiklund
esiintyvän myös _horanorja_ ("Thorin orja") nimessä, jolla
ukkosenjumalaa ja ukkosta myös toisin paikoin on nimitetty. Lisäksi
puhutaan "_tiermesin_ rengistä" eräässä J. Fellmanin muistiinpanemassa
tarussa, joka ilmeisesti on Skandinaviasta peräisin.

Onpa ukkosenjumalalla _puolisokin_ lappalaisten jumalistossa. Fellman
kertoo Suomen lappalaisten nimittäneen häntä _akko_ ja _ravdna_. Häntä
sanottiin "lapsettomaksi". Uhrina hänelle kuten hänen puolisolleenkin
kerrotaan annetun poronsarvia ja -luita. Tavallisesti olivat vuorien
luolat ja rotkot hänellekin pyhitettyjä. Sellaisia oli Suomen Lapissa
useissa paikoin, ja ovat ne saaneet nimensäkin mainitun jumalattaren
mukaan. Pyhien rotkojen ja luolien seinämiä ovat lappalaiset silloin
tällöin voidelleet poron ja kalan rasvalla. _Pihlajanmarjat_ olivat
erityisesti ukkosenjumalan puolisolle pyhitettyjä. _Pihlajia_
kerrotaankin runsaasti kasvaneen hänen luoliensa läheisyydessä.

Miten ankarana ja arvokkaana lappalaiset pitivät mainittua jumalatarta,
osoittaa kertomus eräästä Olavi Päiviä nimisestä uskonintoisesta
miehestä, joka Suomen Lapissa on kuuluisa jumalankuvien polttajana ja
pyhien paikkojen hävittäjänä. Tämä oli aina hyvin menestynyt työssään,
mutta vaikea vastus häntä kohtasi, kun hän aikoi ruveta raastamaan
Muddusjärvellä, 2 penink. Inarin kirkolta olevaa paljon käytettyä
_akka_-jumalattaren palveluspaikkaa, nim. erästä luolaa, jossa oli
tavattoman paljon poronsarvia. Matkallaan sinne hän näet sairastui
ankaraan tautiin. Kun hän vihdoin siitä parani, jatkoi hän kuitenkin
matkaansa, mutta silloin _akka_ nosti niin rajun myrskyn, että hän oli
järvellä kulkiessaan hukkumaisillaan. Kolmannella kerralla onnistui
hänen vihdoin päästä perille; silloinkin riehui niin kova rae- ja
sadeilma, ettei hän monista rukouksistaan huolimatta tahtonut saada
tulta viritetyksi. Lopuksi hänen kuitenkin, kun hän lausui toimivansa
kolmeyhteisen Jumalan nimessä, onnistui virittää halot, joita hän
suuren joukon oli kasannut sanotun rotkon ympärille. Silloin jumalatar
lensi tulesta vesilinnun muotoisena yli järven niin, että siivet
suhisivat sen mennessä. Kun tuli oli palanut muutaman vuorokauden ajan,
sortui kallioluola, jonka jätteet sittemmin on tykkänään alle aaltojen
upotettu.

Että lappalaisten ukkosenpalvonnassa on runsaasti germanista ainesta
oivalsivat aikoinaan jo lappalaisten käännyttäjät. Lukuunottamatta
vierasperäistä nimitystä johdattaa ukkosenjumalan päätunnusmerkkikin
vasara mieleen Skandinavien Thorin, joka samoin kuin _hora-galles_ ajaa
takaa rulleja. Lappalaisten naapureiltaan omaksumista tavoista ja
käsityksistä voi päättää, että lainaamisen on täytynyt tapahtua
verrattain varhain, jo esihistoriallisena aikana. Olrik huomauttaa,
ettei heidän tavalleen varustaa jumalankuvansa kahdella vasaralla tai
antaa hänelle uhrilahjana tavattoman suuria puuvasaroita, löydä
vertauskohtaa viikinkikauden kuvista eikä Edda-kirjallisuuden
mytologiasta. Ainoastaan Saxo Grammaticus kertoo, miten kuningas Maunu
Niilonpoika Väkevä kerran vei eräästä Ruotsin saaresta pari suurta ja
raskasta vaskesta valmistettua Thorin vasaraa, mikä teko herätti suurta
närkästystä kansassa, joka piti paikkaa erittäin pyhänä. Mutta sekä
paikan huomattava pyhyys että kahden vasaran käyttäminen, joka on
vieras viikinkikaudelle, viittaa tutkijan mielestä vanhempaan aikaan.
Itse aineskin, josta vasarat olivat valmistetut, johtaa pronssikauteen.
Tämän aikakauden löydöissä onkin tavattu hyvin suuria vasarakirveitä,
joita on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen ja jotka esiintyvät
parittain.

Myöhempää perua on sitävastoin torstaipäivän pyhittäminen. Leem sanoo,
etteivät Norjan lappalaiset Thorin päivänä eli torstaina pitäneet
sopivana esim. kehrätä villoja, ja Randulf tietää mainita, että heillä
sinä päivänä oli tapana pestä pois lapsen päästä sille kristillisessä
kasteessa annettu nimi. Muistaessamme, että itse viikon päivien nimet
Roomasta käsin tulleen sivistysvirtauksen mukana vasta verrattain
myöhään vakiintuivat pohjolassa, ymmärrämme, ettei mainitun päivän
pyhittäminen skandinaveillakaan voi olla varsin vanha. Torstain nimitys
lapinkielessä kuuluu _duorasdak_, joka on sellaisenaan lainattu eikä
ukkosenjumalan nimestä johdettu.

Skandinaveilta lainattu on myös ukkosenjumalan "palvelija", jota Olrik
vertaa Edda-runoudessa esiintyvään Thjalfe nimiseen Thorin
seuralaiseen, sekä hänen puolisonsa _ravdna_, jonka suomalainen vastine
on Agricolan mainitsema _rauni_. Viimeksimainitun, jolle _pihlajat_
olivat pyhitetyt, on Setälä selittänyt saaneen nimensä ruotsalaisen
"rönn" ('pihlaja') sanan alkuskandinavisesta muodosta. Samoin kuin
tammi aikoinaan oli ukkosenjumalan, lienee pihlaja ollut hänen
puolisonsa puu ja sellaisena pyhitetty. Kuten ukkosenjumalaa uskotaan
paholaisten pihlajaakin pelkäävän. [Varmaankin slaavilaisilta saatu on
itäisten suomensukuisten kansain pihlajan pyhittäminen, jota kuvaa m.m.
Jakovlevin tsheremisseistä tekemä muistiinpano: "Vuoritsheremissien
käsityksen mukaan pirut eivät voi lähestyä pihlajaa, vaan pelkäävät
sitä. Senvuoksi tsheremissit kun he yöpyvät metsään, asettavat
pihlajanoksia päänsä alle ja jos he joskus sattuvat kuulemaan tai
näkemään joitakin kummituksia, juoksevat he pihlajan luo; sen oksia he
asettavat myös tuleen (ikäänkuin pyhänsavun ainetta)."]

Mainitsimme, että lappalaisilla oli omakin kaikkialla Lapissa tunnettu
ukkosjumalan nimitys _Hermes_, jota M.A. Castrén on verrannut
ostjakkien taivaanjumalan _töramin_ nimeen. Tämän perusteella Wiklund
olettaa, että he olisivat palvoneet ukkosta jo ennenkuin joutuivat
kosketuksiin Skandinavien kanssa. Tosin he lienevät elollistaneet
ukkosen, kuten muutkin luonnonilmiöt. Mutta sille uhraamisesta, kuten
Kaarle Krohn huomauttaa, ei ole tietoja olemassa. [Genetzin ja
Shatkovin uhrikuvauksista voinee kuitenkin päättää, että Kuollan
lappalaiset ovat taivaanvoimia palvoneet. Siihen mielestäni viittaa
ennenkaikkea _itäinen uhrisuunta_.]

Randulfin muistiinpanoissa mainitaan ukkosen- ja
hedelmällisyydenjumalan rinnalla vielä kolmas miltei yhtä huomattava
jumaluusolento, jota lappalaiset nimittivät _biegga-galles_
("tuuliukko") tai _biegg-olmai_ ("tuulimies"). Tämä oli _tuulenjumala_.

Randulf kuvailee häntä seuraavasti: "Kolmatta suurta jumalaansa
lappalaiset nimittävät _biegga-galles_, hän on sama kuin Aeolus. He
maalaavat hänet (noitarummulleen) oikeassa kädessä lapio, jolla hän
lapioi tuulta takaisin luoliinsa, kun se on kylliksi puhaltanut, mutta
vasemmassa kädessä nuija, jolla hän ajaa tuulen ulos puhaltamaan. Tätä
jumalaa he rukoilevat sekä silloin, kun ovat porolaumoineen
tuntureilla, jotta hän tyynnyttäisi heidän eläimilleen vahingollisen
tuulen, että myöskin silloin, kun he ovat merellä kalastamassa ja
myrskyn noustua ovat joutuneet kuolemanvaaraan. Tällöin he myös
lupaavat asettaa uhreja hänen alttarilleen".

Forbus sanoo häntä kesäjumalaksi, joka vallitsee ilmaa ja tuulta, vettä
ja merta.

Vaikka mainitut vanhimmat tiedot koskevat yksinomaan Norjan Lappia, on
_biegg-olmai_ ollut laajemmallakin alueella tunnettu. Suomenkin
lappalaisten jumalistossa hän, kuten J. Fellman kertoo, hallitsi tuulta
ja ilmaa, joten hän halunsa mukaan saattoi joko suosia matkamiehiä
myötäisellä tuulella tahi toimittaa heille ankaria vastatuulia, niin
että suuret laivat menivät kumoon merellä. Pitämällä tuulta kauan aikaa
samalla ilmansuunnalla hän voi kuljettaa porot loitolla sijaitseville
seuduille, poroilla kun yleensä on tapana aina kulkea vastatuuleen.

Vielä nykyään, sanoo Itkonen, on _piegga-olmai_ nimeltään tunnettu
vanhoille inarilaisille ja utsjokelaisille, joskaan ei hänestä eikä
hänen toimistaan tiedetä sen enempää kertoa. Inarin kirkolta
noin peninkulman lounaiseen sijaitsee eräs _piegga-oaivi_
("tuulispäätunturi") niminen tunturi, jonka laella on ennenvanhaan
ollut _piegga-olmaille_ uhrattuja sarvia.

Tuulenjumalalle toimitetuista uhreista ei ole lähdekirjallisuudessa
yksityiskohtaista kuvausta. Muutamia arvokkaita tietoja on kuitenkin
olemassa. Niinpä Solander, joka sanoo lappalaisten luvanneen
"tuuliukolle" uhreja ankaran tuulen noustua, tietää hänelle eläimiä
uhratun. Tuulenjumalan uhri ei kuitenkaan ollut määräaikainen eikä
jokavuotinen. Uhrialttarin ääreen oli jumalan kunniaksi asetettava
tuulenpesä (väderskått), joka voideltiin teuraan verellä. Randulfin
mukaan tuulenjumalalle uhrattiin esineitäkin, pieniä _veneitä_, ja
Forbus mainitsee uhrilahjana vielä _puulapion_.

Randulf tietää kertoa myös eräästä tuulen taikomisesta, jota
lappalaiset muka ennen muinoin paljon harjoittivat: "Kun he ovat
vihoissaan jollekin, pyytävät he tuulenjumalalta tuulta, jonka he
loitsimalla sitovat kolmeen solmuun. Heidän aukaistuaan ensimäisen
niistä, syntyy kohtalainen tuuli; aukaistaessa toista, syntyy jo niin
voimakas tuuli, että purjevene tuskin puolella etupurjeella voi
vaaratta purjehtia; mutta heidän aukaistuaan kolmannenkin solmun seuraa
välttämättömästi haaksirikko."

Mainitusta tuulen nostamistaiasta on tietoja jo verrattain varhaiselta
ajalta. Vanhin sellainen on 13:nnelta vuosisadalta eräässä "Geographia
universalis" nimisessä teoksessa, jossa kerrotaan, että Vinlandian,
s.o. Norjan Lapin, asukkaat tekevät kerän langasta, johon he solmivat
määrätyn luvun solmuja. Tuulen saamiseksi aukaistaan yksi tai useampia
sitä myöten, toivotaanko heikompaa tai vahvempaa tuulta. Tällaisia
keriä he kauppaavat merimiehille, joiden on täytynyt tuulen tyynnyttyä
pysähtyä heidän rannoilleen.

Tällainen tuulen tekemisen taika ei kuitenkaan saata olla
lappalaisperäinen, nämä kun eivät ole alkuaan käyttäneet purjeita.
Fritzner osoittaakin tutkimuksessaan, että lappalaiset ovat tämän tavan
oppineet skandinavilais-naapureiltaan, jotka jo muinoin ovat olleet
kuuluisia purjehtijoita.

Mutta onko sitten itse tuulenjumalakaan Lapissa omaperäinen? Olisiko
myöskään tuulenjumalalla lappalaisten elämässä ollut siksi suuri
merkitys, että hän jo, ennenkuin lappalaiset joutuivat kosketuksiin
Skandinavien kanssa, olisi ollut uhripalvonnan alainen? Johan Falck
(Altenissa pappina vv. 1735-1757) sanoo lappalaisten palvoneen
tuulenjumalaa "ainoastaan siksi, että tämä pelastaisi heidät
hengenhädästä, kun myrsky ja rajuilma yllätti heidät merellä". Näyttää
siis siltä, kuin tämä jumala olisi ollut etupäässä merimiesten jumala
ja sellaisena se epäilemättä on skandinaveilta lainattu.

Lappalaisten _biegga-gallesin_ ja Skandinavien tuulen- ja merenjumalan
Njordin läheistä sukulaisuutta osoittaa, kuten Olrik huomauttaa,
hänelle osoitettu veneuhrikin, jota Skandinavian pronssikaudella on
paljon käytetty. Tuulenjumalan kädessä olevan esineen selittäminen
"lapioksi" on mainitun tutkijan mielestä myöhempää, varmaankin
väärinkäsitetystä melasta johtunutta, jolla merkillä varustettuina
roomalaisten merenjumalan kuvien tunnetaan saapuneen pohjolaan.

Lappalaisten tuulenjumalan skandinavista alkuperää [suomalaisilta
lainattu on tuulenjumala _ilmaris_ erään Tornion lappalaisen
noitarummulla (kts. kuvaa Suomal. runojen uskonto s. 13)] todistaa
lisäksi se seikka, että tämä heidän noitarummullaan on kuvattuna
skandinavilaisten ukkosen- ja hedelmällisyydenjumalain rinnalla. Olrik
osoittaa, miten lappalaisten jumalakolminaisuutta: _hora-galles,
veralden olmai_ ja _biegga-galles_, vastaa vanhoissa islantilaisissa
valankaavoissa käytetty kolminaisuus: Thor, Freyr ja Njordr.

Skandinaveilta lainattujen luonnonjumalien joukkoon lienee
_pakkasenjumalakin jisen-olmai_ ("härmämies") luettava. Forbus sanoo
sen olevan "sään, lumen ja jään haltian, jolle uhrataan, jottei jää
vahingoittaisi poroja sekä jotta lumituisku taukoaisi". Solander kertoo
sitä palvotun talvella ankaran ilman ja lumen vuoksi. Siihen katsoen,
että _jise_ sana esiintyy vain lapin eteläisessä murteessa, on
epävarmaa, onko tämä haltia sen laajemmalla alalla ollut tunnettu.
Sanan merkitys "härmä ruohikossa" viittaa, että lappalaisten
"härmämies", samoin kuin useimmat heidän luonnonjumalistaan, kuuluu
maata viljelevien naapurien jumalistoon.

Suurille luonnonjumalille lappalaiset uhrasivat tavallisesti eri
paikassa kuin maanalaisille haltioille. Useimmiten käytettiin tällöin
uhrialttarina puusta valmistettua lavaa, jolle uhrikuvat ja uhriantimet
asetettiin vihreille lehville. Toisinaan olivat nämä uhrilavat sangen
suuria, joten samalla lavalla saatettiin uhrata useille eri jumalille.
Rheen esim. sanoo, että ukkoselle ja auringolle asetettiin uhri samalle
kodan taakse pystytetylle korkealle uhrilavalle. Kertoessaan, että
lappalaiset varustivat kunkin jumalankuvan määrätyllä tuntomerkillä
Solander huomauttaa: "mille jumalalle lappalainen uhraakin, tekee hän
sen tavallisesti samassa uhripaikassa". Randulf sanoo lappalaisten
uhrilavojen olleen niinkin suuria, että niissä oli puuainesta noin
20-30 kuormaa. Sellaisia S. Kildal poltti eräällä alueella Ofotenissa
v. 1722 yli neljäkymmentä, joista yhdellä ainoalla alttarilla saattoi
olla luita ja sarvia 5 tai 6 hevoskuormaa. Yhteinen tunnusmerkki
kaikille luonnonjumalille uhrattaessa oli, kuten jo ennen on
huomautettu, se, että uhripuina käytettiin lehtipuita, tavallisesti
koivua, josta myös muita uhriesineitä valmistettiin.

Vieraan kulttuurin luomia tai kehittämiä, kuten lappalaisten suuret
luonnonjumalat, ovat myös useimmat heidän synnytyksenjumalattaristaan.



Synnytyksenjumalattaret.


Lappalaisten synnytyksenjumalattaret olivat _madderakka_ ja tämän kolme
tytärtä _sarakka, juksakka ja uksakka_.

_Madderakka_ ("m.-akka") ei lähdekirjallisuudessa esiinny yhtä tärkeänä
toimihenkilönä kuin hänen tyttärensä, vaikka hänet mainitaan muiden
"akkojen" emona. Sidenius kertoo lappalaisten uhraavan tälle ainoastaan
siinä tarkoituksessa, "että hän antaisi tyttäriensä palvella naisia".
Hän huomauttaa kuitenkin, että tämä jumalatar muutamien käsityksen
mukaan itsekin ottaa osaa tyttäriensä toimiin avustaen heitä. Jessen
sanoo, että _madderakka_ luo sikiölle ruumiin, ja Randulf tietää hänen
saattavan sekä naiset että naaraseläimet hedelmällisiksi.

Eräillä noitarummuilla esiintyy _madderakan_ ohella vielä miespuolinen
_madderaija_ ("m.-ukko"), jonka myös ajateltiin jollakin tavalla
edistävän lapsen syntymistä. Jessen sanoo hänelle uhratunkin samoin
kuin hänen vaimolleen, kuitenkaan ei hänelle toimitettu yhtä suuria
uhreja kuin jälkimäiselle. Siihen nähden, että mainittu "ukko" "akkaan"
verraten on sangen harvinainen jumaluusolento ja hänen toimensakin
varsin vähäpätöinen, on syytä Wiklundin tavalla olettaa, että tämä on
vasta verrattain myöhään tullut aikaisemman "akan" rinnalle.

_Madderakka_, jonka nimen "sukuperää" merkitsevä alkuosa äänteellisesti
vastaa suomen _mantere_ sanaa, oli _maassa asuva_ olento. J. Kildal
sanoo hänen asuneen tyttärineen lappalaiskodan alla. Senvuoksi olikin
synnytyksenjumalattarille kodan alaiseen maahan uhrattava.

Itse synnytystilaisuudessa näyttää sarakalla olleen suurin merkitys.
Kuten Wiklund huomauttaa, johtuu hänen nimensä alkuosa tekosanasta
_saret_ ("halkoa"). Skanke tietää häntä Saltenissa nimitetyn
_sadsla-akka_, "jonka uskottiin avustavan naisia synnytyksessä".
Viimeksimainitun nimen alkuosan hän sanoo merkitsevän "päästä
halkaistua puuta". Nämä nimitykset muistuttavat mieleen erään
synnytyksen helpoittamiseksi toimitetun taian, joka kuvastuu Forbuksen
kysymyksestä: "etkö ole hakannut halkoja synnytyksen aikana _sarakan_
kunniaksi?" Epäilemättä on _sarakka_, jota toisin paikoin nimitetään
myös _saredne_ ("s.-emo"), jossakin suhteessa _halkomis_taikaan.

Forbuksen kyselykaaviosta saamme lisäksi tietää, että näitä _sarakan_
kunniaksi halottuja puita pidettiin pyhinä; niitä ei poltettu eikä
niihin saanut edes koskea. Toinenkin synnytyksen edistämistä ja
helpoittamista koskeva taika ilmenee hänen kysymyksestään: "oletko
tuona aikana käynyt lähteellä vettä noutamassa ja kaatanut sitä maahan
_sarakan_ kunniaksi?"

Etupäässä lapsivuoteen aikana, sanoo Randulf, lappalaiset palvoivat
_sarakkaa_. Paitsi vaimoja hän suojeli porolehmiä niiden kantaessa sekä
lievensi niiden synnytysvaivoja. Senvuoksi lappalaisnaiset koettivat
aina pysytellä hyvissä väleissä tämän jumalattaren kanssa. Miten
syvästi _sarakan_ uskottiin ottavan osaa suojattinsa vaivoihin, käy
ilmi lappalaisten käsityksestä, että hän tunsi samat tuskat kuin itse
synnyttäjä. Samoin kuin _madderakka_ loi _sarakkakin_ lappalaisten
käsityksen mukaan sikiölle ruumiin.

_Sarakan_ suojelukseen lappalaisnaiset turvautuivat myös kuukautisten
aikana. Tällöin oli heidän Forbuksen mukaan riisuttava kauluksensa ja
vyönsä "_sarakan_ kunniaksi". Tämä tapa johtui varmaankin siitä, ettei
naisilla sinä aikana saanut olla solmuja vaatteissaan. Kuukautisten
aikana naista pidettiin saastaisena. Leem kuvailee lappalaisten
käsityksiä ja pitämyksiä tässä suhteessa seuraavin sanoin: "Nainen ei
sanottuna aikana saanut astua mieshenkilön jalan yli tämän ojennetuin
jaloin maassa istuessa; hän ei myöskään saanut astua pyssyn yli, jos se
oli maassa, ei mennä asuinkodan katolle, ei astua rannalle niin
pitkälle, että hän olisi joutunut siihen paikkaan, jonne kalastajat
pyytämästä tultuaan viskaavat kalat veneestä, eikä lypsää lehmää. Kun
naisen aika oli ohitse, pesi hän päänsä vesikattilasta, minkä sitten
jauhoilla puhdisti ja missä leipoi leivoksen. Tämän sai ainoastaan
naisväki syödä".

Jonkinlainen jauhoista valmistettu puhdistusateria syötiin _sarakan_
kunniaksi myös onnellisen synnytyksen jälkeen. Näitä puhdistusmenoja
Jessen kuvailee seuraavin sanoin: "Ennen synnytystä joivat
lapsivuoteessa olevat vaimot _sarakan-viinaa_ sekä synnytyksen jälkeen
söivät läsnäolevien naisten kera _sarakan-puuroa_. Sarakan kunniaksi
valmistettuja pitoja vietettiin heidän tapansa mukaan juhlallisesti.
Sanottuun puuroon pantiin kolme puikkoa; yksi oli päästä halkaistu,
siihen ripustettiin kolme rengasta, toinen oli musta, kolmas valkoinen.
Nämä asetettiin pariksi kolmeksi vuorokaudeksi kodan oven alle. Jos sen
jälkeen huomattiin, että musta puikko oli poissa, päätettiin siitä,
että joko äiti tai lapsi tulisi kuolemaan; jos sitävastoin valkoinen
puikko oli kadoksissa, tulisivat kumpikin jäämään eloon".

S. Kildal sanoo "sarakan-puuroon" olleen tapana asettaa pieni jousi ja
nuoli, mitkä myöhemmin ripustettiin lapsen kehdon ääreen, jotta
lapsesta, jos se oli poika, kehittyisi hyvä metsämies. Forbus selittää
asian tarkemmin huomauttaen, että sanottuun puuroon pantiin jousi
kolmine osineen, nim. varsi, kaari ja nuoli. Siitä, mikä mainituista
esineistä sattui syödessä lusikkaan, arvoiteltiin jotakin. Jolleivät
jousen osat sattuneet lusikkaan, ei niitä ripustettu kehtoon, vaan
heitettiin pois. Forbuksen kyselykaaviosta voi päättää jousta
säilytetyn toisellakin tavalla. Siinä on näet seuraava kysymys: "Onko
sinulla pieni jousi tallella, jota sinun piti kantaa ylläsi?"

Samoin kuin päästä halkaistu puu tai puikko viittaa _sarakan_ nimeen
samoin lienee synnyttäjän puuroon pantu jousi jossakin suhteessa
_madderakan_ toiseen tyttäreen _juksakkaan_ ("jousiakkaan"), jota
toisin paikoin nimitettiin myös _stäukedne_ ("jousiemo"). [Saltenissa
_juksakkaa_ tai _uksakkaa,_ nimitettiin _jiukom-akka_ "hoitaja-akka".]
Solander sanoo viimeksimainitusta, että hän "auttaa naista lapsen
sikiämisessä ja syntymisessä". _Juksakan_ tärkein toimi oli _muodostaa
tyttölapsi äidinkohdussa poikalapseksi_. Jotta hän sen suostuisi
tekemään, oli hänelle uhrattava. Leemin mukaan lappalaiset uhrasivat
hänelle ahkerasti, sillä he halusivat mieluummin poika- kuin
tyttölapsia, tytöistä kun ei ollut mitään hyötyä metsästysretkille.
_Juksakka_, joka noitarummulla joskus esiintyy jousi kädessä kuvattuna,
näyttää kehittäneen poikalasta jaloksi jousimieheksi.

Kolmas _madderakan_ tyttäristä oli _uksakka_ ("uksi- eli ovi-akka")
jonka ajateltiin _asuvan maassa kodan uksen alla_. Ovenvartiana hän
suojeli ihmisiä näiden sisälle ja ulos astuessa. Synnytyksessä hänen
tehtävänsä oli vastaanottaa pienokainen tämän maailmaan tullessa.
Myöhemminkin _uksakka_ vartioi lasta varsinkin sen ottaessa ensi
askeleitaan, jottei lapsi lankeaisi eikä loukkaantuisi. Hänelle
vuodatettiin juomauhreja maahan hänen asuinpaikkansa kohdalle, kodan
oven alle.

Jessen tietää vielä mainita, että _madderakalle_ ja _sarakalle_
pyhitettiin erikoinen asumus. Joskus on noitarummullekin asuinkotaa
tarkoittavan piirroksen viereen kuvattu _sarakankin_ kota. Siihen
katsoen, etteivät lappalaiset ole jumalilleen rakentaneet asumuksia,
voi päättää, että n.s. "_sarakan_ kota" on muistomerkki niiltä ajoilta,
jolloin lapsensynnyttäjän ei sopinut olla asuinkodassa, vaan oli häntä
varten rakennettava erityinen kota synnyttämisen ajaksi. Niin tekevät
esim. samojedit vielä meidän päivinämme. Lähetyssaarnaajain käydessä
lappalaisten keskuudessa he jo näyttävät hyljänneen tämän vanhan tavan,
kuitenkin heillä oli vielä tällöin jälkiä käsityksestä, että nainen on
synnytyksen aikana epäpyhä. Leem kertoo, että lapsivuoteessa käytetyt
vaatteetkin oli hävitettävä. Sairastaessaan oli vaimon kodassa
pysyttävä muista erillään määrätyssä paikassa eikä hän sinä aikana
saanut muuttaa sijaansa. Venäjän Lapissa häntä pidettiin saastaisena
kolme, joskus kuusikin viikkoa, jona aikana hän ei saanut syödä eikä
seurustella perheensä kera.

Uhratessaan synnytyksen helpoittamiseksi lappalaiset menettelivät
toisin kuin uhreissa yleensä. Olsen kertoo, että lappalaisvaimo
tuntiessaan äidiksi tulevansa hankki jo edeltäpäin pienen koiran, jota
piti luonaan, kunnes synnyttämisen aika lähestyi. Silloin oli hänen
vähää ennen kuin asettui lapsivuoteeseen uhrattava se, "jotta jumala
auttaisi häntä niin, että kaikki onnistuisi hyvin, että hän ja lapsi
saisivat pitää elämänsä ja terveytensä ja jälkeenkin päin elää hyvissä
voimissa ja terveinä". Jollei sanotusta uhrista ollut apua, piti kutsua
noita, joka tainnostilaan langettuaan tiedusteli vaikean kirvoituksen
syitä. Manalaiset saattoivat näet estää lasta maailmaan tulemasta.
Tällöin oli niille uhri toimitettava. Kun synnytys oli onnellisesti
päättynyt, uhrattiin jälleen joko poro tai jokin naapurikansalta
hankittu kotieläin.

Synnytyksen jälkeen teurastettavan eläimen päähän oli sidottava
_liinahuntu_ ja oli teuras sellaisenaan haudattava maahan. Muutamat
kertojat huomauttavat nimenomaan, että synnytyksenhaltioille oli
teuraat _elävinä_ uhrattava. Niin mainitsee Leem, että äidiksi tulevan
oli haudattava koira elävänä maahan, ja J. Kildal, joka synnytyksen
kiitosuhrina kertoo käytetyn m.m. hiehoja, vasikoita, lampaita,
karitsoja, vuohia, porsaita, kissoja ja kukkoja, sanoo, että ne
kuopattiin elävinä maahan ja tukehutettiin heittämällä multaa niiden
yli; ainoastaan kukko suljettiin kiviröykkiöön, missä se saattoi jonkun
aikaa elää ja kiekua, kunnes kuoli nälkään. Lukuunottamatta kukkoa,
sanoo Jessen, ei _sarakalle_ uhrattu koiraseläimiä.

Paitsi teuraita uhrattiin "akoille" muutakin esim. juomaa. Kun myöhään
illalla satuttiin kodassa kolistamaan, luultiin "akkojen" siitä
suuttuvan ja oli niitä senvuoksi viinalla lyyliteltävä. Juomauhri
kaadettiin niille maahan myös hyvän lapsenpäästön ja sikiön
vuoksi. Raskaat vaimot uhrasivat joskus vielä lihaa ja juustoa
synnytyksenjumalattarille. Myös jouluna, kun useita jumalia
muisteltiin, toimitettiin "akoillekin" viinauhri. Eräs lappalainen,
joka Westenille tunnusti toimittaneensa pakanallisia uhreja, kertoi,
että hänellä oli erikoinen, kauniisti kirjailtu puupikari, jota hän
käytti yksinomaan vuodattaessaan juomauhreja. Niitä hän toimitti muun
muassa _madderakalle_, "jotta tämä olisi armollinen hänen vaimolleen ja
sikiölle, kun vaimo sattui olemaan raskauden tilassa". Usein uhrattiin
_sarakalle_ lieden tuleen, mutta _uksakalle_ aina maahan oven kohdalle.
Randulfin muistiinpanoista voi päättää, että synnytyksenjumalattarille
uhrattiin lisäksi _rukkeja ja värttinöitä_.

Leemin mukaan (synnytyksenhaltialle?) uhrattiin myös lehmän kantaessa,
jolloin _ensi maito_ oli maahan lypsettävä. Puhdistusmenoissa
käytettiin tässäkin tapauksessa _jauhoja_, joita siroitettiin kantaneen
lehmän ja vasikan yli. Jauhoja oli sitäpaitsi pantava maitoonkin,
ennenkuin miehet saattoivat sitä maistaa. Epäilemättä oli jauhoilla
tällöin sama merkitys kuin naisten puhdistusaterioissa. Leemin
mainitsema tapa oli tietysti vain eteläisillä lappalaisilla, jotka
muutamin paikoin ovat alkaneet käyttää kotieläiminään myös lehmiä.

Monet piirteet yllämainituissa uskomuksissa ja menoissa todistavat,
etteivät ne voi olla Lapissa kotimaisia. Yksin jauhotkin, joilla
näyttää olleen niin merkitsevä sija, viittaavat maanviljelyksestä
elävän kansan tapoihin. Senvuoksi onkin lappalaisten sarakanpuuroa
verrattu Skandinavien vastaavaan ateriaan, n.s. _nornien puuroon_
(nornagreytur), jota nimitystä Färön vaimot käyttävät ensimäisestä
synnytyksen jälkeen syödystä ateriasta. Troels Lund mainitsee
synnyttäjien puuroon asetetun kolme puikkoakin, jotka vastaavat
lappalaisten arpomispuikkoja. Myös rukkiuhri sekä vieraat uhriteuraat
liinahuntuineen ovat epäämättömiä lainattujen tapojen todistuksia.
Lappalaisten synnynjumalattaret esiintyvät noitarummulle kuvattuina
usein vielä _kolmena_ haltiana, mikä kolminaisuus muistuttaa mieleen
Skandinavien _nornat_. Niitä näet myös oli kolmiluku. Näyttää siis
siltä, kuin _madderakan_ kolme kehittynein piirtein esiintyvää tytärtä
olisivat naapurien jumalattaria; saadakseen _madderakankin_ mahtumaan
synnynjumalattarien kolmilukuun, pitävät muutamat lähdekirjailijat
_juksakkaa_ ja _uksakkaa_ samana olentona. Tämä on kuitenkin aivan
ilmeinen erehdys. Todennäköisempää on, että _madderakka_ on
tyttäristään erillään oleva synnynhaltia. Yhdelle näistä voi löytää
suoranaisen skandinavisen vastineen nim. _uksakalle_. Sitä tarkoin
vastaava haltia, kuten jo Laestadius huomauttaa, on näet ruotsalaisten
"oviakka" (dörrkäring), joka oli valonarka, oven ääressä asuva haltia.
Kun astui ovesta ulos kynttilä kädessä piti varoa, ettei se
sammuttaisi kynttilää. Sellaisena elää muisto hänestä vielä nykyään
Länsipohjassa. Myöskin _juksakka_ jousineen ei saattane olla
omaperäinen lappalaisilla, joiden käsityksen mukaan nainen ja
metsästysase eivät edes saaneet tulla kosketuksiin toistensa kanssa.
Yhtenä kolmesta nornasta lienee siis _sarakkakin_ lainajumalattariin
luettava. Hänen nimeensähän juuri "nornien puurokin" on liittynyt.
Lisäksi on huomattava, että _madderakan_ tyttäret ovat olleet
tunnettuja ainoastaan Skandinaviassa asuvien lappalaisten keskuudessa,
etupäässä Norjan Lapissa. Mitenkä on sitten _madderakan_ laita?
Fellmanin mukaan hän on ollut tunnettu Suomenkin Lapissa. Tällekin voi
ehkä löytää vastineen Skandinaviasta. Ruotsalaisilla on näet säilynyt
_madderakkaa_ vastaava nimitys "jordegumma", jolla nykyään tarkoitetaan
kätilöä, mutta, kuten Setälä olettaa, on ennenvanhaan saattanut merkitä
myös maassa asuvaa, lapsia antavaa jumaluusolentoa. Samanlainen sanan
merkityksen kehitys tavataan lapissakin, Gellivaarassa on näet
muistiinpantu nimi _sarak_ kätilönkin merkityksessä. Kuitenkaan ei
_madderakan_ sen paremmin kuin kaikkien synnytykseen liittyvien
uskomusten ja tapojen tarvitse olla lappalaisilla skandinavista lainaa.
Vertailuja tehdessämme emme voi jättää huomioonottamatta, että
samojedeillakin on aivan vastaava maassa asuva synnytyksenjumalatar,
jolle nämä, T.V. Lehtisalon muistiinpanojen mukaan, uhraavat
lappalaisten tavalla synnytyksen helpoittamiseksi _koiran kokonaisena
kodan oven eteen maahan_.

Katolisena aikana on lappalaisten akka-uskoon liittynyt kristillisiäkin
aineksia. Olemme jo vainajainpalvonnan yhteydessä puhuneet lappalaisten
_kasteesta_, jossa lapselle annettiin jonkun esivanhemman nimi.
Kastetoimitusta, jossa lapsi pyhitettiin _sarakalle_, nimitettiin
vierasperäisellä sanalla _laugo_. Toimituksen jälkeen kaadettiin
kastevesi kodanalaiseen, maahan tehtyyn kuoppaan, mikä jälleen luotiin
umpeen. Paitsi vainajalle, joka kutsuttiin uudelleen eloon, uhrattiin
tällöin, kuten Jessen kertoo, myöskin sarakalle. Epäilemättä ovat
katolisen kirkon kastemenot, vaikka mahdollisesti jo esikristillisenä
aikana puolipakanallisten Skandinavien välityksellä, vaikuttaneet
lappalaisten nimenantamistapoihin. Venäjän lappalaisilla ei ole mitään
erikoisia kastemenoja, kuitenkin hekin ovat antaneet lapselle
entisaikaan esi-isän nimen sanoen, että lapsi täten "saa esi-isän
_onnen_".

Kirkon ehtoollismenojakin ovat Trondhjemin sekä Nordlandin eteläosassa
asuvat lappalaiset matkineet. Useat lähteet tietävät kertoa, että
edellisenä päivänä tai seuraavana senjälkeen, kuin nämä kävivät
kirkossa Herran ehtoollisella, he nauttivat _sarakan_ kunniaksi
"hänen ruumistaan ja vertaan". Tämän he tekivät joko kotona tai
kirkkomatkalla, jolloin heillä oli evästä mukanaan. Jessen sanoo heidän
asettuneen jonkun puron rannalle, missä polvistuivat ja siunasivat
ruokansa sanoen: "tämä on _sarakan_ liha". Syötyään he joivat vettä
purosta sanoen: "tämä on _sarakan_ veri". Joskus juotiin veden asemesta
olutta tai viinaa. Toisin paikoin toimitettiin samat menot jonkun
muunkin jumalan kunniaksi. Näin kerrotaan heidän menetelleen estääkseen
vanhoja jumaliaan vihastumasta, kun heidän pappien pakoittamina oli
käytävä kirkossa Herran ehtoollisella.

Myöhemmin on neitsyt Maaria tullut _sarakan_ sijaiseksi. Erään
suomenkieltä taitavan Tornion lappalaisen noitarummulle kuvattu
synnytyksenhaltia selitettiin tarkoittavan "Maariaa, Jumalan äitiä",
joka, "kun häntä rukoiltiin, auttoi etenkin lapsivuodevaimoja". Hänen
rinnallaan oli pyhän Annan kuva. Tätä sanoi lappalainen Maarian
sisareksi, joka yhdessä hänen kanssaan antoi apuaan. Neitsyt Maariaa
tarkoittanee myös ennenmainittu _sergve-edne_, lappalaisten ylijumalan
puoliso, "joka loi ihmisten ja eläinten sielut". Samoin lienee Kuollan
lappalaisten "syntyemon" (_shant-ajk_) laita. Paitsi _sarakan_ on
neitsyt Maaria joskus tullut _uksakankin_ sijaiseksi. Niin on erästä
noitarummun kuviota nimitetty _Maarian uksa_ ("Maarian ovi"), josta
Skanke sanoo, että se on "neitsyt Maariasta tehty jumaluusolento, jonka
muutamat lappalaisperheet uskoivat vartioivan heidän kotainsa ovea sekä
aukaisevan ovet myös noidille, kun näiden oli mentävä ja tultava
_jabme-aimosta_".

Samoin kuin uksella oli kodan peräovellakin "akkansa", mutta hän ei
ollut synnytyksenjumalatar, vaan on kodinhaltioihin luettava.



Kodin-, metsän- ja vedenhaltiat.


Olemme maininneet, että lappalaiset pitivät pyhänä kodan perukkaa
(_poshsho_), missä he säilyttivät metsästysaseita, noitarumpua y.m.
esineitä ja jonne naiset eivät milloinkaan saaneet astua. Pitäen
silmällä eräiden suomensukuisten kansain vastaavia uskomuksia ja tapoja
Julius Krohn olettaa lappalaiskodan perukassa säilytetyn entisaikaan
myös kodinhaltiainkuvia. Lähetyssaarnaajat eivät siitä tiedä mitään
kertoa. Kuitenkin he mainitsevat lappalaisilla olleen _poshshoakka_
nimisen haltian, jonka ajateltiin asuvan _kodan perällä maassa_.
Solander sanoo, että tämä "sallii" metsästyksen. Kuten muille
kodanalaisille akoille uhrattiin poshshoakallekin jouluna juomauhri.
Lähdettä ilmoittamatta Vahl kertoo hänestä tehdyn kuvankin: "Tämän
jumalattaren kuva oli kodassa pyhän oven ääressä ja lihan, joka sen
kautta heitettiin sisään, tuli siis kotaan tullessaan kulkea hänen
silmäinsä ohi. Myös piti metsämiehen, ennenkuin hän astui kotaan,
sovittaa vuodattamansa veri sekä haudata teurastetun eläimen pääkallo
jumalattaren jalkojen eteen".

Epävarmaa on, onko _poshshoakka_ todella vanha lappalainen kodanhaltia
vai muiden kodassa elävien "akkojen" mukaan muodostettu. Suomen ja
Venäjän lappalaiset eivät häntä tunne. Lukuunottamatta Vähiin tietoa,
ei hänelle kerrota teuraita uhratun. Jouluna vuodatettu viinauhrikaan
ei voi olla vanha toimitus, paloviina kun vasta 1500-luvulla tulee
Skandinaviassa käytäntöön.

Kota-uhreja lappalaiset näyttävät toimittaneen, paitsi synnyttämisen
aikana, pääasiallisesti vain "kuoleman hädässä", jolloin uhriteuras
kokonaisena kuopattiin kodanalaiseen maahan. Sitä tarkoittanee myös
Solander sanoessaan: "kodan alla asuu _sertendurik_, jolle uhrataan
sairauden sattuessa".

Ihmisenkaltainen _kodinhaltia_ on Venäjän lappalaisten _kiöde-jielle_
("kota-eläjä"), jonka Genetz mainitsee. Jokaisella kodalla on oma
haltiansa, jota lappalainen pelkää niin, ettei hän tohdi yksin nukkua
asunnossaan. Luultavasti samaa haltiaa Haruzin nimittää _pört-hozjin_
("tupa-isäntä"), jonka uskotaan asuvan _lieden alla_. Sitäkin
lappalaiset pelkäävät tehden iltaisin veitsellä ristinmerkkejä takkaan.
Se ilmaantuu joskus koirankarvaisena. Lappalaiset uhraavat sitä
lepyttääkseen ja ovat onnellisia, kun se kaikkoaa talosta. Kun he
matkoille mennessään jättävät kotinsa, asettavat he liedelle halkoja,
sytykkeitä ja tulitikkuja, jotta sitä pikemmin palatessaan voisivat
tehdä tulen, ettei kukaan sairastuisi. Uunin ääressä, missä
yllämainittu olento asustaa, on nelikulmainen noin 1/2 neliökyynärän
suuruinen tila, jossa naiset eivät saa istua, eivät seisoa eivätkä edes
astua ylitse. Todennäköistä on, että mainittu kodinhaltia on
venäläisiltä lainattu (_hozjin_ = venäl. "hozjain", 'isäntä').
Suomalaisten välityksellä on lappalaisille tullut myös "tonttu"
(_tonto_), ruotsalaisten "tomte" ('kotikonnun haltia'). Meidän "paraa"
vastaa lappalaisten _smieragatto_ (ruots. "smörkatt").

Kielteinen todistus siitä, että lappalaisten pääjumalat ovat
lainattuja, lausuu Kaarle Krohn, on lisäksi heidän sivistyksensä
omaperäisiä aloja koskevan mytologian vähäpätöinen kehitys. Ihmeeksemme
emme noitarumpujen kuvien joukosta, jossa esiintyy vierastenkin
elinkeinojen, kuten maanviljelyksen ja merenkulun, suojelusjumalia,
löydä muuta kuin yhden nim. _leib-olmai_ nimisen _metsästyksen haltian_
ja hänkin näyttää olevan tunnettu etupäässä vain Norjan Lapissa.

Samilin kertoo _leib-olmain_ "vallitsevan metsästystä; lappalaiset
uhraavat hänelle, jotta hän antaisi heille metsästys- ja
pyydystämisonnea". Forbuskin sanoo häntä metsästyksen jumalaksi, "jolle
uhrattiin ja laulettiin ja jota rukoiltiin ja kumarrettiin". Että
mainittu jumaluusolento oli etupäässä karhujen suojelushaltia, osoittaa
seuraava Randulfin kuvaus: "_leib-olmai_ on karhumies eli -jumala, joka
on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan
sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet.
Hänen nimensä merkitsee oikeastaan _leppämiestä_". Lisäksi hän kertoo,
että, jolleivät lappalaiset ole häneltä anoneet apua, ei otus
ainoastaan jää heiltä saamatta, vaan tämä jumala saattaa lisäksi
avustaa karhua, kun se hyökkää pyytäjien kimppuun. Senvuoksi
lappalaiset, ennenkuin lähtevät sitä pyytämään, tarttuvat rumpuunsa ja
anovat sitä olemaan karhua puolustamatta. Vielä hän nimenomaan
huomauttaa, että lappalaiset pitivät _leib-olmaita_ "karhun
suojelijana".

_Leib-olmaille_ annetuista uhreista ei lähteissä sen tarkemmin kerrota
eikä itse uhritavastakaan. Ainoastaan Randulf mainitsee hänelle uhratun
metsämiehen tarpeita: _nuolia ja jousia_. Friisin teokseen kuvatulla
lappalaisrummulla hän esiintyykin jousi kädessään, mutta Westenin
vastaavassa piirroksessa on hänellä sauvantapainen ase. _Leib-olmaille_
uhrattaessa eivät naiset mitenkään saaneet ottaa osaa uhritoimituksiin.
Tämän jumalan pyhyyden takia, selittää J. Kildal, eivät naiset myöskään
saaneet lähestyä metsämiehiä, kun he palasivat retkeltään, ei kulkea
heidän käyttämänsä pyhän peräoven kautta eikä paljain käsin viedä
karhunlihaa suuhunsa, vaan heidän tuli pirskoittaa lepänkuorinestettä
karhunkaatajien kasvoille. Forbus huomauttaa, että mainitun nesteen
pirskoittaminen tapahtui juuri "_leib-olmain_ kunniaksi". Näinollen on
tämän haltian nimi "leppämies" varmaankin johtunut lepänkuoren
taianomaisesta käyttämisestä karhunpeijaisjuhlissa.

Mahdollisesti onkin _leib-olmai_, joka noitarummulla on _karhun
viereen_ kuvattu, joskus karhunakin esitetty, juuri karhunpalveluksesta
kehittynyt.

Suomen lappalaisilla kerrotaan olleen erikoinen runsain uhrein palvottu
"metsän jumalatar". Tornaeus nimittää häntä _virku-akka_ ja sanoo hänen
olleen "kuuluisan seidan", joka oli tavallinen puunkanto ilman mitään
muotoa. Niureniuksen mukaan Kemin lappalaiset nimittivät häntä
_viresakka_ ja muodostivat häntä kuvaavalle seidalle ihmisenkaltaiset
kasvot. _Vironakka_ eli vielä Fellmanin aikana kansan muistissa
Kemijärvellä, missä sen kuva oli ollut tiheässä metsässä. Jumalattaren
nimen alkuosan merkitys on epävarma. Fellman näkee siinä suomalaisen
"virka" (sadin) sanan. Mainittua "akkaa" on verrattu Agricolan
mainitsemaan _virankannos_ nimiseen karjalaisten jumalaan.

Suomalaisten "Tapiota" tarkoittanee Kuollan lappalaisten _tava_ eli
_tavaj_ (myös _tava-ajk_, "t.-emo"), jonka sanotaan suojelevan sekä
metsästystä että kalastusta.

Venäjän lappalaisilla Haruzin tietää lisäksi mainita _miehts-hozjin_
("metsänisäntä") nimisen metsänhaltian. Se on musta, hännällinen
olento. Mitään pahaa ei se tee ihmisille, jolleivät ihmiset sitä
vihoita. Jos metsässä huutaa, laulaa tai meluaa, silloin metsänisäntä
suuttuu ja eksyttää ihmiset metsään niin, etteivät he milloinkaan pääse
sieltä pois, metsänhaltia näet rakastaa hiljaisuutta. Paitsi tähän
metsänhaltiakäsitykseen liittynyttä taikauskoa osoittaa sen nimikin
(_hozjin_ = venäl. "hozjain"), että tämä haltia on lainattu
venäläisiltä. Sama haltia lienee Genetzin muistiinpanema _värejielle_
("metsä-eläjä").

Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisilla olevan myös _luot-hozjik_
(hozjik = venäl. "hozjaika", 'emäntä') nimisen haltian, joka hoitaa
poroja, kun ne kesäkauden paimenetta kulkevat metsässä. Tämä pitää
niitä koolla, johdattaa ne hyville jäkälämaille sekä suojelee pedoilta.
Ihmisiltä hän ei kuitenkaan voi varjella laumaa. Hän avustaa myös
metsämiestä villipeuran pyydystämisessä. Lappalaiset eivät häntä
pelkää. Ajaessaan porot keväällä laitumelle he rukoilevat häntä sanoen:
"_luot-hozjik_, suojele porojamme!" ja syksyllä, jos löytävät kaiken
karjansa, lausuvat: "kiitos sinulle, _luot-hozjik_, että varjelit
porojamme!" Siinäkään tapauksessa, etteivät he löydä kaikkia eläimiään,
eivät he häntä moiti. Tämä haltia, joka asuu tunturien jäkälärikkailla
kentillä, muistuttaa ihmistä, sillä on ihmisen kasvot ja kulkee
ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan _karvainen kuin peura_.

Sama haltia lienee Genetzin mainitsema _mintish_, joka ilmaantuu myös
naispuolisena _meantash-ajk_. Eräässä sadussa esiintyy _mientush_
niminen olento, joka toisinaan ilmaantuu porohärkänä, toisinaan
heittäen sarvensa muuttautuu ihmiseksi. _Mientush_ merkitsee
_metsäpeuraa_ ja on nähtävästi siitä kehittynyt haltia, aivan samoin
kuin _leib-olmai_ karhusta. Venäjän lappalaiset puhuvat _sudenkin
suojelushaltiasta_; pahoinpitelemällä sutta se voitiin peloittaa
pitämään suojattejaan kurissa.

Haruzin mainitsee Kuollan lappalaisten porohaltioina vielä
_pots-hozjin_ ("poro-isäntä") ja _pots-hozjik_ ("poro-emäntä"), joilla
oli sama toimi kuin _luot-hozjik_ haltialla.

Läntisten lappalaisten metsänväessä huomaa skandinavisia haltioita.
Leem mainitsee _ganish_ nimisen vuoripirun, joka varmaankin on sama
olento kuin Randulfin muistiinpanema _gidne_ (Piitimen _kine_, Luulajan
_kani_). Tämä näyttäytyy metsässä; etupuolelta katsoen se on ihana
neito, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Metsänneito palvelee
lappalaisia, kokoaa porot, kun ne ovat hajaantuneet tunturille sekä
avustaa vaatimia lypsettäessä. Joskus se pyrkii harjoittamaan
sukupuoliyhteyttäkin lappalaisten kera. Sen ulkomuoto ja käytös
muistuttaa siis Skandinavien metsänneitoa. Friisin mukaan _ganish_
merkitsee myös "kaikua".

Nimensäkin puolesta vieras haltia on Norjan lappalaisten _gufittar_,
joka on maanalainen kääpiömäinen metsissä ja tuntureilla asuva olento.
Toisinaan se ilmaantuu maan päälle kauniine karjoineen, poroineen,
lehmineen ja lampaineen. Joskus se ripustaa kellon karjansa kaulaan,
joten lappalainen helposti kuulee, missä se laumoineen kulloinkin
kuljeksii. Silloin ei tarvitse muuta kuin astua rohkeasti sitä kohti
sivuilleen vilkuilematta ja näyttää rautapalaa tai heittää sellainen
lauman yli, niin haltia kohta pakenee maan alle jättäen kalliit
karjansa ihmisten haltuun. Kuten jo Leem huomauttaa, vastaa
lappalaisten _gufittaria_ norjalaisten "go(d)vetter" ('hyvä haltia').

Samanlainen maanalainen olento on Ruotsin lappalaisten _uldda,_ joka
myös nousee maan päälle karjoineen. Tämän kerrotaan vaihtavan yksikseen
jätetyt lapset sekä monella tavalla häiritsevän ihmisiä, jotka ovat
asettuneet asumaan sen olopaikkaan. Lappalaisilla on tapana kaataa
sille juomauhri, esim. kahvia tai viinaa maahan. _Uldda_, kuten sen
nimikin osoittaa, on sama olento kuin ruotsalaisten "huldra".

Muuttolintujen haltiatar on _barbmo-akka_ (vrt. _barbmolodde_
"muuttolintu"), joka palauttaa linnut pohjolaan lämpimistä maista.
Lintujen yleinen haltia on _loddis-edne_ ("lintu-emo"). Helland vertaa
näitä norjalaisissa kansansaduissa esiintyviin eri eläinlajien
suojelushaltioihin.

Yleistä _vedenhaltiaa_ Skandinavian lappalaiset nimittivät _tshasolmai_
("vesimies"). Sidenius sanoo tämän olleen kalastuksenjumalan, joka toi
kaloja pyytäjän koukkuun tai verkkoon. Senvuoksi lappalaiset
toimittivat sille uhreja. J. Kildal kertoo "vesimiehelle" uhratun,
jottei se vahingoittaisi ketään vesillä liikuttaessa. S. Kildalin
mukaan sitä palvoivat sekä tunturi- että merilappalaiset. Uhratessaan
"vesimiehelle", jotta tämä haltia antaisi heille sitä suuremman
kalaonnen, he tekivät siitä kauniisti veistetyn kuvan, jonka asettivat
vuorenrotkoon. Randulf puhuu kahdesta kalastuksen erikoisjumalasta:
Tonsie-jumala oli merijumala, jota rukoiltiin, kun tahdottiin
menestystä merellä kalastettaessa; Harchild-jumala oli joki- ja
järvikalastuksen kaitsija. Kuten Qvigstad huomauttaa, oli edellinen
varmaankin Tunnsjön ja jälkimäinen Haarkjölenin kalaseita. Randulf
kuvailee vielä, miten lappalaiset koettivat arvalla tiedustella
kalaonnea, rummun kalvolle kun oli kuvattu myös kalavesi. Jos arpa
sattui sen suunnikkaan muotoiseksi piirretyn alan keskelle, oli se
hyvän kalastusonnen enne; jos se joutui vain koskettamaan sen reunaa,
oli se merkkinä siitä, että jumala halusi uhrin; mutta jollei arpa
ollenkaan lähestynyt sanottua kohtaa, oli se todistus siitä, ettei
pyydystäminen tulisi onnistumaan, vaikka uhraisikin. Tavallisin
vedenhaltian uhri oli Randulfin mukaan _kuollut koira_.

Skandinavian lappalaisten _tshasolmaita_, joka saattaa olla naapureilta
lainattu, vastaa Venäjän lappalaisten _tshatse-jielle_ ("vesieläjä").
Genetz kertoo sen asuvan joissa ja järvissä. Se on vaarallinen olento,
se näet koettaa vetää ihmisiä luokseen. Jo sen näyttäytyminenkin
ennustaa onnettomuutta. Esimerkkinä mainitaan, miten vetehinen kerran
näyttäytyi eräälle vaimolle. Kun tämä silloin uskalsi kysyä mitä hänen
näyttäytymisensä ennusti, vastasi vedenhaltia: "onnettomuutta,
onnettomuutta!" ilmoittaen vaimon pojan kohta kuolevan, mikä kolmen
päivän kuluttua tapahtuikin.

Itkosen Muotkassa keräämien tietojen mukaan "vesi-eläjä" näyttäytyy
monenmuotoisena ja erivärisenä naisena, alastomana lapsena ja
kalanakin, kuten mateena ja kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee
rantaan. On turmiollista tappaa haltiakala. Jos sen näkee, on rannalle
asetettava uhriksi viinaa pikarissa, leipäpala ja vähän rahaa, esim. 15
kopeekkaa. Samoin on tehtävä, jos näkee haltian unessa. Vedenhaltian
lapset ilmestyvät usein kalan (tavallisesti vesistölle oudon) muodossa.
[Olisiko mainitun haltian ilmaantuminen kalana viittaus siihen, että
vedessä asuva haltia alkuaan olisi -- kala-haltia, samoin kuin
lappalaisten metsänhaltia alkuaan -- karhu-, peura-, susi- tai muu
eläin-haltia?] Tällainen kala, jota nimitetään _märdes_ ("marras"),
ennustaa pyydystäjälleen kuolemaa. Sama kerääjä mainitsee oudon tai
oudolla tavalla vedestä tai maalla pyydystetyn ennuseläimen nimenä myös
_meädus_, joka Setälän mukaan voi olla samaa sanajuurta kuin
suomalainen _menninkäinen_ ja skandinavilainen "minning" ('enne').

Naispuolista vedenhaltiaa Venäjän lappalaiset nimittävät
_tshatse-jienne_ ("vesiemo"). Haruzin sanoo sen asuvan järvissä.
Alastoman naisen muotoisena se nousee rannalle kampaamaan hiuksiaan.
Sen kasvot ovat vaaleat; suortuvat kauniit, mustat. Jos "vesi-emon"
säikäyttää, syöksyy se kiireesti veteen jättäen joskus kampansa ja osan
hiuksiaan kivelle, missä istui. Se houkuttelee ihmisiä, varsinkin
miehiä luokseen.

Pitkähiuksisen, alastoman naisen näköisenä "vesiemo" mainitaan
myös Itkosen muistiinpanoissa. Yöllä tai varhain aamulla se
näyttäytyy, etenkin Reinnargan salmessa. "Kun se ilmestyy
pelästyttämistarkoituksessa, alkaa vesi tyvenelläkin säällä kiehua
renkaina. Haltiatar näkyy veden pinnalla silmiä myöten ja sukeltaa
jälleen syvyyteen. Joskus se tarttuu nuottaankin. Hänellä on
tiettävästi pieniä lapsia, mutta puoliso on tuntematon. Vesiemo sieppaa
ihmisen, varsinkin lapsia uimaretkellä, toisinaan veneestäkin. On
varottava, etteivät lapset pääse illalla meluamaan rannalle ja siten
häiritsemään hänen yörauhaansa. Vesiemo suojelee pieniä vesilinnun
poikia ja hukuttaa sen, joka niitä ahdistaa. Joskus se ilmestyy
ihmiselle unessakin."

Mainitut Venäjän lappalaisten vedenhaltiat todistavat epäilemättä
venäläistä vaikutusta. Jo nimensä puolesta vastaa _tshatse-jielle_
venäläisten "vodjanoi" vetehistä. Samoin ei _tshatse-jienne_ saata olla
muu kuin venäläinen "rusalka", jonka näköisenä ja tapaisena se
esiintyy.

Läntisten lappalaisten vastaava vedenneito on skandinaveilta lainattu.
Fjellner kertoo _saiva-neida_ ("järvineito") nimisistä järvissä
asuvista haltioista, jotka vallitsevat kaloja ja suovat hyvän kalaonnen
sille, joka osaa hankkia ja säilyttää niiden suosion. Myös S. Kildal
mainitsee vedenhaltian, jonka nimen _saive-neide_ hän tulkitsee sanalla
"vesi-nainen". Kuten jo Düben huomauttaa on lappalaisten "järvineito"
sama haltia kuin ruotsalaisten "sjöjungfru". Epätietoista on,
tarkoittaako A. Thuresson mainitsemallaan _saive-almailla_
"järvi-miestä", vaiko vainajainpalvonnan yhteydessä esitettyä
_saivo-olmaita_.

Nimensäkin puolesta vieraita vedenhaltioita ovat _akkruvva_ eli
_avfruvva_ (skand. "havfru", 'merirouva'), jonka vartalon yläpuoli on
ihmisen kaltainen, mutta alapuoli on varustettu kalanpyrstöllä, sekä
_ravgga_, joka näyttäytyy monessa eri muodossa, kuten ihmisen, vedessä
uiskentelevan esineen tai rannalla olevan kiven näköisenä. Usein tämä
haltia oleskelee veteen hukkuneen ruumiin tai vaatteiden läheisyydessä.
Meriläinen, joka nimittää sitä suomeksi meriraukka, kertoo sen
näyttäytyvän juuri sen veneen soutuneuvoja tarkastelemassa, josta joku
pian tulee hukkumaan. Tämänkin vedenhaltian ilmestyminen on paha enne,
se tietää myrskyä, haaksirikkoa tai hukkumista. Kun "raukan" näkee
rannalla kuljeksivan, pitää se tuliraudalla piirittää, niin se ei saata
paeta tai jos katoaakin ilmestyy uudelleen. Silloin on siltä kysyttävä,
miksi se näyttäytyy, kuka tulee hukkumaan ja milloin. _Meriraukka_
tietää tulevankin vuoden tapahtumat. Auringon noustessa tämä, kuten
haltiat yleensä, katoaa näkyvistä. Vaihtamalla pukua meriraukan kanssa
pääsee ihminen näkymättömäksi. Kuten jo Fritzner osoittaa, on
lappalaisten _ravgga_ samoin kuin Norjan suomalaisten _meriraukka_
Skandinavien "draugr", veteen hukkuneen haamu, joka onnettomuuden
edellä kummittelee.

Ruotsalaisten "necken" tavataan Ruotsin ja Suomen lappalaisilla _nik_
ja _nekke_ nimellisenä. Näiden käsityksen mukaan se on vaarallinen
olento, joka varsinkin uimassa olon aikana koettaa upottaa ihmisiä.
Taikauskoiset eivät mielellään lähde soutelemaan heittämättä vettä
kädellään kolmasti rannalle. Lappalaisten näkki näyttäytyy myrskyn tai
jonkun onnettomuuden edellä monessa eri muodossa, joskus
köysivyyhdinkin tai kaatuneen veneen haahmossa.

Suomalaisilta saatu on lappalaisten käsitys erikoisesta _veden
haltiasta_ (_tshatse-haldde_ "veden haltia"). [Paitsi veden haltiasta
puhutaan joskus kodinkin y.m. "haltiasta".] Tälle ovat Suomen
lappalaiset Fellmanin mukaan uhranneet pieniä hopearahoja, jotta se
antaisi heille veden aarteita, kaloja, majavia, helmiä y.m. Meriläinen
tietää lappalaisten uhranneen sille myös ensimäiseksi keväällä saadun
kalan luut ehjinä veteen. Lappalaisten tavalle mennä juhannusyönä
kosken rannalle tiedustamaan vedenhaltialta monenlaisia tärkeitä
asioita löydämme esikuvan suomalaisilta. Suomalaista vaikutusta
todistaa tämän toimituksen nimikin "hiiden markkinat".

Kansanrunoutemme "meritursasta" vastaa lappalaisten lainaama
_vessedursses_ ("vesitursas").

Lappalaisten kodin-, metsän- ja vedenhaltioilla on verrattain
vähäpätöinen merkitys. Heidän käsityksensä mukaan olivat
_saivo_-asukkaat kyllin mahtavia suojelemaan heidän elämäänsä ja
kaikkia heidän elinkeinojaan. Näiden ja elossa olevien varsinainen
välittäjä oli lappalaisilla _noita_.



Noita.


Lappalaisten muinaisuskonnossa oli noidalla (_noaidde_) niin huomattava
sija, että sitä syystä on voitu nimittää _noitauskonnoksi_. Kaikessa ja
kaikkialla, missä jumalien tai henkien mieltä oli tutkittava, oli hän
tarpeellinen välimies. Sitäpaitsi oli hänellä uhrintoimittajan tärkeä
tehtävä. Tämän takia lappalaiset pitivät häntä suuressa arvossa ja
hänellä oli usein johtava asema kansalaistensa keskuudessa. Mahtavimpia
noitia, kertoo Lundius, mainittiin kunnianimityksellä "tunturiherra"
tai "tunturikuningas". Heidän maineensa levisi laajalle yli Lapin
alueiden ja heidän nimensä säilyi kauan polvesta polveen jälkeläisten
muistissa.

Noidan arvo ja asema lappalaisten keskuudessa käy ilmi myös seuraavasta
Olsenin kuvauksesta. Kun tietäjä kutsuttuna tai matkoillaan lähestyi
lappalaiskotaa, menivät perheenjäsenet häntä vastaan paljastetuin päin
ja kiittivät häntä kaikesta hänen ennen antamastaan avusta. Hänet
asetettiin istumaan uudelle porontaljalle, hänelle tarjottiin
herkullisimmat ruuat ja juomat ja kun hän jäi yöksi kotaan, annettiin
hänelle leposijaksi aina paras paikka.

Paitsi määrättyä veroa (_verro_), jota maksettiin kahdesti vuodessa,
kesällä ja talvella, sai noita kustakin toimestaan joka kerta erityisen
palkkion sen mukaan, oliko kadonnutta tiedusteltava, sairas
parannettava vai uhri toimitettava. Rikkaat antoivat usein runsaalla
kädellä. Paitsi rahaa, hopeaesineitä ja vaatteita, annettiin tietäjälle
porojakin. Jollei noitaa kaikin tavoin palveltu ja hyvitetty,
ajateltiin hänen voivan aiheuttaa monenlaista onnettomuutta, esim.
sairautta tai manata susia ja karhuja raatelemaan vihamiestensä karjaa.

Mutta vaikka noidan toimi lappalaisten keskuudessa oli yhtä kunniakas
kuin tuottavakin, ei siihen kuitenkaan kuka hyvänsä saattanut ryhtyä,
sillä se edellytti erikoisia luontaisia taipumuksia. [Kuollan
lappalaiset selittivät, että noidan yliluonnollinen voima on jumalain
lahja sekä rukouksilla ja uskonnollisilla harjoituksilla hankittava.]
Noidan taipumukset kulkivat usein, kuten tietäjän toimikin, samassa
suvussa ikäänkuin sukuperintönä isältä pojalle. Tavallisesti ne
ilmenivät jo lapsuuden iässä, mutta joskus saattoivat näyttäytyä
myöhemminkin, esim. jonkun ankaran taudin seurauksena. Tornaeus
mainitsee, että kun lappalainen sairastuu, näyttäytyy hänessä pian
kaikenlaisia hourailemisen oireita, jotka taudin uudistuessa yhä
lisääntyvät. Useimpien kirjailijoiden mukaan on lappalaiskansalla
erikoinen taipumus hermostumiseen. Vähästä he säikähtävät, helposti
pyörtyvät ja pienimmistäkin seikoista ärtyvät ja käyttäytyvät kuin
vähämieliset. Unissaan he ovat rauhattomia, väliin joikuvat, väliin
itkevät ääneen. Noitien mainitaan käyttäneen kiihoituskeinojakin, kuten
väkijuomia tai yhden päivän paastoa ennen loveen lakeamistaan.

Tästä sielullisesta herkkyydestä johtui, että lappalainen usein saattoi
nähdä kaikenlaisia sairaloisia näkyjä, joissa hän uskoi _manalaisten_
hänelle ilmestyvän. Kenelle sellaista oli tapahtunut, hänet luultiin
_saivo_-hengen valinneen välittäjäksi itsensä ja maan päällä elävien
ihmisten välillä. Henki näyttäytyi usein näkyväisessä muodossa
tullessaan kutsumaan asianomaista noidan virkaan. Joskus tämä
kutsuminen tapahtui unessa tai päihtymyksentilassa. Kun noidan haltiat,
joita nimitettiin _noaidde-gadse_ ("noitakansa") pyrkivät nuoren miehen
palvelukseen, perustivat he usein vaatimuksensa siihen, että olivat
ennen palvelleet hänen isäänsä ja tämän isiä. Jolleivät he saaneet
häntä hyvällä suostumaan, käyttivät he uhkauksia, jopa väkivaltaakin.
Mainitaanpa tapauksia, jolloin haltiat siihen määrään vaivasivat
asianomaista henkilöä, että varhainen kuihtuminen ja kuolemakin oli
seurauksena. Siinä tapauksessa, että lappalainen mielihyvällä suostui
henkien kutsumukseen, olivat nämä hänelle suopeita, antoivat hänelle
apuaan, opettivat hänelle loitsimistaitoa, harjoittivat häntä
joikumisessa sekä neuvoivat, miten oli meneteltävä uhritoimituksissa.
Tämä koulutus tapahtui joko maan päällä jossakin yksinäisessä paikassa
taikka saattoi henkihaltia oppilaansa itse _saivoon_ kuulemaan
maanalaisten suurnoitien viisautta. Kun lappalainen ensikerran
elämässään sai haltian, käyttäytyi hän Lundiuksen mukaan puolen vuoden
ajan kuin heikkomielinen; hän ei voinut sietää vaimoaan, lapsiaan eikä
palvelusväkeään, vaan nauttimatta mitään ravintoa harhaili yksinään
metsissä ja tuntureilla.

Saatuaan sekä haltioiltaan että vanhemmiltaan kaikki noidantoimessa
tarvittavat tiedot, vihittiin tietäjä virkaansa erityisillä vanhan
tavan mukaisilla menoilla. Jessen antaa meille teoksessaan kuvauksen,
miten tämä toimitus tapahtui Norjan Lapissa. Jouluyönä, jolloin
kaikkien henkien ajateltiin olevan liikkeellä, kokoontuivat vanhat
ammattinoidat kokelaan asuntoon. Saadakseen tietää, oliko
vasta-alkavalla tietäjän virkaan kuuluvia taipumuksia, kokeilivat he
siten, että yksi vanhoista noidista kävi hänen kanssaan istumaan kodan
oven suulle niin, että heidän jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita
alkoi nyt joikua ja lyödä rumpua. Jos haltiat tällöin saapuivat
paikalle ja nuori kokelas yksin huomasi, kuinka ne astuivat heidän
jalkojensa yli kotaan, vaan vanha noita ei sitä tuntenut, vaikka muista
merkeistä tiesi niin tapahtuneen, silloin kokelas nimitettiin noidaksi,
ja siitä päivästä alkaen oli jokaisen hänet siksi tunnustettava.
Vahvistaakseen itseään voimia kysyvään virkaansa oli nuorella noidalla
tapana nauttia n.s. _saivo_-vettä, jota saatiin pyhästä vuoresta.
Myöhempää lienee erityinen kastetoimitus, "noidankaste", jolla tietäjä
vihittiin virkaansa.

Koko elämänsä aikaa ei noita kuitenkaan saattanut olla vaikeassa
virassaan. Tavallisesti hän tuli kelvottomaksi jo 50 vuoden ikäisenä,
jonka jälkeen ei kukaan enää pyytänyt häntä mihinkään tärkeämpään
toimeen. Mutta sitäkin ennen hän voi virkansa menettää, sillä noidalta
uhripappina vaadittiin, että hänen ruumiinsa oli kaikin puolin
virheetön; hampaankin menettäminen pidätti hänet noidan toimista.

Niin pian kuin lappalainen julkisesti oli vastaanottanut tietäjän viran
ja arvon, alkoivat haltiat yhä tuttavallisemmin seurustella hänen
kanssaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin missäkin muodossa, joskus
vanhuksen tai naisen, joskus lappalaispukuisen pojan tai kyynärän
kokoisen kääpiön, joskus eläintenkin muodossa. Tällaisia haltioita,
sanoo Lundius, oli muutamilla kolme, muutamilla neljä, viisi jopa
yhdeksänkin. Että ne olivat vainajien henkiä, voi päättää siitä, että
niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa. J. Kildal sanoo noidalla
olleen haltioita kahdessa, kolmessa tai neljässä vuoressa.

Näitä henkiä noita saattoi käyttää mielensä mukaan palvelukseensa.
Hänen ei tarvinnut muuta kuin joikua, niin ne saapuivat hänen
luoksensa. Kun hänen tuli matkustaa vierailla seuduilla, seurasivat ne
mukana uskollisina oppaina. Metsästys- ja kalastusretkillä olivat ne
hänen suojelushenkiään ja osoittivat palvelustansa antamalla runsaan
saaliin. Myös omaisuudesta ja porolaumoista ne pitivät huolen. Kun oli
lähdettävä kaukana sijaitsevalle markkinapaikalle, lähetti noita
haltiansa edeltäpäin tiedustelemaan, joko kauppiaat olivat saapuneet.
Hetken perästä palasi haltia ja ilmoitti, miten oli asianlaita. Samoin,
jos noita oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, hankki hän haltiansa
kautta tiedon omaisistaan ja porolaumoistaan. Myös tulevista
tapahtumista saattoi haltia antaa tietoja omistajalleen. Näistä ja
etäisistä seuduista tietoja hankkiva haltia ei ilmeisesti ollut muu
kuin noidan oma helposti liikkuva "sielu". Sitä valaisee muun muassa
Tornaeuksen kertoma tapaus. Kun hän kerta nuhteli erästä lappalaista
tämän taikauskoisten menojen takia, niin tämä silloin heti tiesi
ilmoittaa hänelle kaiken, mitä hänelle Lapin-matkallaan oli tapahtunut,
ja väitti, ettei hän sille mahtanut mitään, että sai kaikenlaisia
näkyjä.

Noita saattoi käyttää haltiaansa myös vihamiehiänsä vastaan.
Kun kaksi noitaa riitaantui keskenään esimerkiksi markkinoilla
juovuspäissä, tahtoivat he näyttää toisilleen, kummalla heistä oli
voimakkaampi haltia. He asettuivat silloin vastatusten ja rupesivat
loitsimaan. Tällöin uskottiin heidän haltiansa taistelevan keskenään
porohärän muodossa. Se, jolla oli voimakkaampi haltiahärkä, pääsi
kilpaloitsinnassa voitolle. Taisteluun käytettiin myös noidan lintua
_vurnes-lodde_ ("v.-lintu"), josta Forbus sanoo, ettei se ollut "mikään
jumala, vaan paha lintu, jonka lappalainen lähettää vihamiestään tahi
toista noitaa vastaan, kun hänen on taisteltava tämän kanssa".

Noidan haltiaa Lundins sanoo Ruotsin lappalaisten nimittäneen _sueje_.
Se seikka, että tämä saattaa pukeutua kalan, linnun ja käärmeen
muotoon, osoittaa, että saeje-eläimet Ruotsin Lapissa vastaavat niitä
noita-eläimiä, joita Norjan lappalaiset kuvittelivat avustavan
tietäjää, kun hänen tainnostilassa tuli käydä tuonelassa. Sellaisia oli
_saivo-sarva ("s.-poro"), saivo-lodde_ ("s.-lintu"), _saivo-guole_
("s.-kala") ja _saivo-gärmai_ ("s.-käärme"). Muutamien lähteiden
mukaan niiden uskottiin asuvan pyhissä vuorissa, senvuoksi esiintyy
niiden nimissä _saivo_ sanan sijalla toisinaan myös _passe-väre_ ("pyhä
vuori") esim. _passe-väre-sarva._ Lieneekö tämä kuitenkaan ollut
lappalaisten alkuperäinen käsitys? J. Kildal, joka olettaa näiden
eläinten asuvan pyhissä vuorissa, huomauttaa samalla, miten ne erosivat
vuorenväestä: "Noidalla on monta _passe-väre-olmaita_ ja monta
_passe-väre-neidaa_, niin että jos hänellä on neljä _passe-värea_, on
hänellä _passe-väre-olmai_ ja _passe-väre-neida_ jokaisessa niistä;
mutta noidalla ei tavallisesti ole muuta kuin yksi _passe-väre-lodde,_
yksi _passe-väre-guole_ ja yksi _passe-väre-sarva_". Forbus kiinnittää
myöskin huomiota siihen että "_saivo-guole_ ei kuulu maanalaisiin
jumaliin, vaikkakin hänen tointaan ja palvelustaan käytetään
_jabme-aimoon_ mentäessä". Selvästi näkyy, että nämä eläimet olivat
_sielu-eläimiä_, joiden muotoon noidan sielun ruumiista irtauduttuaan
uskottiin pukeutuvan. Porohärkänä se kiiti maita myöten, lintuna se
lensi ilman halki, kalana sukelsi vetten läpi, käärmeenä luikerteli
maan sisässä. Samaa todistaa seuraava J. Kildalin kuvaus: "Kun kaksi
noitaa ovat kumpikin laskeneet sarvansa taisteluun toisiaan vastaan,
niin tapahtuu, että mikäli taisteleva _sarva_ voittaa tai häviää,
sikäli sama noita saa voiton tai tappion; jos toinen _sarva_ puskee
toiselta sarven, silloin sairastuu se noita, jonka sarvan sarvi
katkesi; jos toinen sarva tappaa toisen, silloin kuolee se noita, jonka
sarva sai surmansa. Tässä taistelussa tapahtuu myös siten, että yhtä
väsyneeksi ja uupuneeksi kuin kamppaileva sarva käy, yhtä väsyneeksi ja
uupuneeksi käy myös noita, jonka puolesta sarva taistelee". Sama
kertoja mainitsee myös, että, kun noita lankee loveen, "matkustaa
hän _passe-väre-guolessaan jabme-aimoon_", ja kun hän herää
horrostilastaan, silloin "on _passe-väre-guole_ tuonut noidan
vahingoittumattomana _jabme-aimosta_ takaisin tämän ruumiiseen". Jessen
tietää lisäksi kertoa, että "mitä voimakkaammin noita saattoi joikua,
sitä pitempi oli hänen käärmeensä". Huomattava on myös, että
suomalaisillakin on tarinoita siitä, miten lappalainen lentää lintuna
ilmassa; kun sellaisen linnun ampuu, putoaa lappalainen maahan. Forbus
nimittää näitä haltia-eläimiä, joita toisinaan näkee noitarummullakin
kuvattuna yhteisellä nimellä "noidan _varjoksi_". Paasosen mukaan
_sueje_, kuten olemme maininneet, lienee alkujaan merkinnyt ihmisen
"haamusielua, varjoa".

Muuntelemistaito oli noidan haltialle tarpeen varsinkin manalassa
suoriutuakseen siellä kaikista vaikeuksista, etenkin jos sen oli
tuotava takaisin jonkun sairaan sielu, jonka manalaiset, tämän
liikkuessa ulkona ruumiistaan, olivat vanginneet ja riistäneet
tuonelaan. Vainajat näet olivat usein varsin vastahakoisia luopumaan
saaliistaan. Lundius sanoo, että maanalaiset henget tietävät jo
edeltäpäin, koska noita aikoo tulla heidän luokseen. Tällöin he tarkoin
telkeävät ovensa, mutta taitava noita löytää kuitenkin aina jonkun
reiän, mistä hänen sielunsa saattaa pujahtaa sisälle. Usein syntyy
ankara ottelu maanpäällisen ja maanalaisen noidan välillä, kunnes
tuonelaiset vihdoin määrätystä uhrista suostuvat sovintoon. Kun asia on
päätetty, tuo noidan haltia asianomaisen sielun jälleen kotipaikalleen
vuorien ja laaksojen kautta suurella vauhdilla niin, että hiekka ja
kivet sinkoavat heidän ympärillään.

Manalaan sanoo Forbus noidan menneen myös, kun hänen oli tuotava joku
sukulaisistaan, isä, äiti tai muu henkilö maan päälle sekä asetettava
hänet paimentamaan poroja määrätyllä tunturilla yhden, kahden, kolmen
tai neljän vuoden ajaksi, jona aikana vainajalle oli vuosittain
uhrattava.

Lappalaisten noita-uskolle, samoinkuin heidän seita-palvonnalleen,
voidaan löytää vastineita myös samojedien uskonnosta. T.V. Lehtisalo,
joka kielitieteellisten tutkimusten ohella on muistiinpannut
runsaasti uskonnollisiakin käsityksiä ja menoja, ilmoittaa, että
samojedi-noidankin sielu henkimatkallaan pukeutuu, miten tarve
kulloinkin vaatii, linnun, kalan, käärmeen y.m. muotoon. Samojedit
uskovat lisäksi, aivan kuin lappalaiset, että noitain haltiat
taistelevat keskenään esim. porohärän muodossa. Kaikesta päättäen on
lappalaisten noitausko ikivanhaa, suomalais-ugrilaisille ja
samojedeille yhteistä kulttuuriperua.

Paitsi mainittujen eläinten haahmossa uskottiin lappalaisnoidan sielun
voivan lentää vielä _tuuliaispäänä_, minkä uskon jätteitä on
Suomessakin muistiinpantu, sekä _tulena_.

Tulena kulkemisesta on Randulfin muistiinpanoissa mielenkiintoinen
tiedonanto. Kun kaksi lappalaista riitaantuvat keskenään, asettuvat he
maahan ja alkavat joikua, että heidän _saivonsa_ lähettäisivät heille
heidän "valonsa" (_tshuovgganas_). Tämä on tulta, joka tulee Orionista
(Kalevanmiekasta) ja lentää ilmassa revontulena. Kun nyt "valot"
kohtaavat toisensa taivaalla, taistelevat ne keskenään. Tällöin
kumpikin noita kuullessaan ilmasta kauheata melua ja räiskynää
heittäytyy maahan kasvoilleen joikuen kiihkeästi saivoaan, jotta hänen
"valonsa" voittaisi. Kumman tuli vihdoin heikkenee, hän sairastuu; jos
se tykkänään sammuu, perii noidan kuolema. Tulena liikkumisesta johtuu
suomalaisten lappalaiselle noidalle antama nimitys "tulilappalainen".

Noidan ja noidan välillä, joita suuressa lappalaiskylässä saattoi olla
kolme tai neljä, oli joskus hyvinkin huomattava arvoeroitus olemassa.
Oikein väkevän ja karaistuneen tietäjän uskottiin voivan tehdä mitä
ihmeellisimpiä tekoja; hän saattoi vahingoittumatta pitää kädessään
hehkuvaa kiveä, heittäytyä tuleen y.m.

Olsen sanoo lappalaisten luontoaan nostattaakseen käyttäneen myös
eräänlaista "noidan juomaa" (_noaidde-jukkamus_), joka valmistettiin
koivuntuhkalipeästä tai sekoittamalla veteen hylkeenrasvaa sekä kalojen
päitä ja sisälmyksiä. Tätä nauttimalla noita voi karaista ruumistaan
siihen määrään, että hän saattoi iskeä kirveellä otsaansa tai rintaansa
vahingoittumatta. Teräs ja tuli eivät pystyneet hänen ihoonsa eivätkä
vesi ja myrsky voineet häntä tuhota ja, jos hän oikein runsaasti nautti
mainittua taikajuomaa, voi hän vaatteet riisuttuaan istua hehkuvalle
tulisijalle sekä ripottaa tulta ja palavia hiiliä ylitsensä ilman
mitään vaaraa. Sama kertoja mainitsee tällaista taikajuomaa annetun jo
pienille lapsillekin, jotta niistä kerta sukeutuisi suuria noitia. Tämä
taikajuoma lappalaisten uskonnollisissa menoissa lienee kuitenkin vasta
myöhemmän ajan taikauskoon kuuluva piirre.

Loitsiessaan lappalaisnoita käytti rummuntapaista esinettä (_kobdas_),
jonka puuaines otettiin kuusesta, petäjästä [eräs Tornion lappalainen
väitti häntä v. 1691 kuulusteltaessa, että rummun puuaineksen aina piti
välttämättä olla petäjää] tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että
asianomainen puu oli kasvanut muista erillään ja jossakin
varjopaikassa, jonne ei auringon säde sattunut. Nahka, jota käytettiin
rummun kalvona, nyljettiin poron kaulasta, säämysköitiin ja naulattiin
runkoon puunauloilla tai ommeltiin poron lihaksista saaduilla
jännesäikeillä. Tälle sileäksi pingoitetulle kalvolle maalattiin
lepänkuorinesteellä tai poron verellä lukuisa joukko kuvioita. Usein
kuvattiin siihen kaikki lappalaisten jumalat ja haltiat, aurinko ja
kuu, metsä- ja kotieläimet, kirkot, kodat ja ruoka-aitat, karjatarhat
ja kalastusvedet, vieläpä tuonelakin asujamineen. Kuvat eivät
kuitenkaan kaikilla rummuilla olleet läheskään samoja tai samanlaisia
puhumattakaan siitä, että ne aina olisivat esiintyneet samassa
järjestyksessä. Luonnollisesti on eri seuduilla ja eri aikoina
noudatettu erilaista kuvaamistapaa. Itse rummun muodossakin, ei
ainoastaan sen kokoon, vaan rakenteeseenkin nähden, voi selvästi
havaita eroavaisuutta. Hallström, joka useissa museoissa on tutkinut
lappalaisrumpuja, jakaa ne rakenteensa puolesta kahteen pääryhmään,
joista toista voimme nimittää _seula_-, toista _kansi_ muodoksi.

_Seularumpu_, jota Lapissa näyttää käytetyn paljoa laajemmalla alueella
kuin kansirumpua, rakennettiin siten, että nahka pingoitettiin
kämmenenlevyiseen puuvanteeseen; vanteen tuli olla mikäli mahdollista
oksaton, ohut lauta, jonka päät taivutettiin yhteen ja kiinnitettiin
toisiinsa nauloilla tahi vitsasiteillä. Rummun kehän tuli olla yhtä
puuta; usein käytettiin tähän tarkoitukseen jo luonnostaan kaareksi
kasvanutta puuta. Sellaisia puita, jotka hyvin soveltuivat
noitarummuksi, eivät lappalaiset ennenmuinoin mielellään käyttäneetkään
muuhun tarkoitukseen. Vielä viime aikoihin asti on sellaisten puiden
kaatamista pidetty rikoksellisena tekona. Seularumpujen kehän muoto oli
tavallisesti soikea, harvoin oli toinen pää leveämpi toista. Kädensijan
muodosti kapea poikkipuu, joka oli kiinnitetty rummun takapuolelle.

_Kansirummun_ koppa sitävastoin koverrettiin puusta kuperan kannen
tapaiseksi, jonka avonaiselle puolelle pingoitettiin nahka. Kannen
pohjaan lävistettiin kaksi pitkulaista reikää kädensijaksi. Sitäpaitsi
se koristeltiin veistämällä siihen runsaasti korukuvioita sekä pieniä
reikiä, jotka samalla antoivat rummulle kumeamman ja kuuluvamman äänen.
Kehän piiri oli soikea, munanmuotoinen. Kansirummun koko, se kun aina
rakennettiin yhdestä puusta, ei kovinkaan vaihdellut, jotavastoin
seularumpuja saattoi olla tavattoman suuriakin.

Wiklund mainitsee vielä erään luultavasti Kemin Lapissa käytetyn
rumpulajin, jota hän pitää molempien edellämainittujen välimuotona.
Tämän pohjan muodostavat useat yhteenliitetyt puuliuskat.

Lappalaisrumpujen eroavaisuus ilmenee sitäpaitsi niiden kalvojen
kuvituksessa. Seularummun kuvasto muodostaa ainoastaan yhden yhteisen
piirin, jonka keskustaan auringon kuva on piirretty. Tämä on
tavallisesti nelikulmainen, jonka kärkipisteistä lähtee neljä hienoa
viivaa eli sädettä kalvon reunaa kohti; ani harvoin on auringon kuva
näillä rummuilla ympyränmuotoinen.

Kansirummun maalattu pinta taas on jaettu osiin, kahteen tai useampaan,
poikkisuorilla viivoilla, joiden yläpuolella näkee kuvioita rivissä,
harvoin riipuksissa niiden alapuolella. Ylimpänä ilmaantuvat
taivaalliset ylijumalat. Näillä rummuilla ei auringon kuvalla ole
vallitsevaa asemaa kalvon keskustassa kuten seularummuilla.
Sekamuotojakin on olemassa.

Lisäksi eroaa kumpikin rumpulaji toisistaan koristeittensa puolesta.
Seularumpu, joka kuvitukseltaankin joskus muistuttaa siperialaista
rumpua [kuvitettuja rumpuja tavataan esim. Abakan-tatareilla], on
samoin kuin tämäkin varustettu kirjavilla tinalangoin kierretyillä
hihnoilla sekä ketjuilla, joihin vielä on ripustettu monenlaisia
hopea-, vaski- ja rautahelyjä. Hihnat ja ketjut ovat kiinnitetyt rummun
takapuolelle joko puukehän reunaan tai kädensijaan.

Kansirumpuun kiinnitetyt koristeet näyttävät olevan eri laatua.
Tavallisesti ne ovat petojen kynsiä, metsäeläinten korvia, karvoja y.m.
Useasti nämäkin koristukset puuttuvat, jolloin niitä korvaavat vain
rummun koppaan kaiverretut piirrokset. Viimeksimainittu rumpulaji, joka
näyttää olevan omaperäinen muodostus lappalaisilla, on käytettävissä
olevien tietojen mukaan ollut tunnettu pääasiallisesti vain Luulajan ja
Tornion Lapissa.

Paitsi koristuksia ja helyjä kuului noitarumpuun poronsarvesta
valmistettu, joskus majavannahalla päällystetty kaksihaarainen
_vasara_. Useimmat talteen korjatut vasarat ovat varsin taitehikkaasti
kirjaillut. Myöhempinä aikoina käytettiin rummulla loitsittaessa vielä
irtonaista rengaskimppua, jossa isompaan vaskirenkaaseen tai -kolmioon
oli ripustettu joukko pienempiä. Suomen lappalaiset nimittivät tätä
esinettä arvaksi.

Hallström kuvailee perinnäistietojen perusteella, miten uusi noitarumpu
vihittiin virkaansa. Koko kotakunnan tuli silloin olla koolla ja ottaa
osaa pyhään toimitukseen. Täysikasvuisten naisten tuli rummun
koristeeksi ripustaa vaskihely. Itse toimitus tapahtui seuraavalla
tavalla. Lappalainen istuutui arvokkaimpaan paikkaan, otti lakin
päästään, asetti rummun tulta vasten ja käänteli sitä niin, että siinä
riippuvat helistimet kumahtelivat rummun kalvoon; näin hän teki, kunnes
kuuli, että nahka lämmitessään oli kyllin kovaksi pingoittunut.
Senjälkeen hän kumartui etuviistoon, koputti vasaran tasaisella
puolella rummun kalvoa ja mumisi jotakin itsekseen. Sitten hän teki
rummullaan muutamia eriskummallisia liikkeitä, muun muassa satutteli
sitä eri esineitä vastaan kodassa ja vihdoin pani sen kalvolle
kolmikulmaisen arvan ja alkoi tätä hiljallensa hypittää.

Noitarumpuaan mainitaan lappalaisen pitäneen erittäin suuressa arvossa.
Jottei kuka hyvänsä olisi voinut sitä silmäillä, säilytti hän sitä
nahkakotelossa kodan peräosassa. Varsinkin oli varottava, ettei
naishenkilö joutunut rumpua pilaamaan; hän ei saanut edes kädellään
koskettaa sitä eikä hänen sopinut kolmen vuorokauden aikana astua
tienkään poikki, jota myöten rumpua muuttoretkellä oli kuljetettu. Jos
hän sen teki, ajateltiin siitä olevan seurauksena kuoleman tai jonkun
muun suuren onnettomuuden. Milloin tämmöinen teko ei mitenkään ollut
vältettävissä, oli hänen rummulle lepytykseksi uhrattava vaskirengas.
Varovaisuuden vuoksi vietiin rumpu kodasta yksinomaan perällä olevan
pyhän oven kautta ja muuttomatkalla sitä kuljetettiin viimeisen poron
reessä. Jos mahdollista kuljetettiin sitä vain sellaisia sivuteitä
pitkin, joita ei kukaan ihminen ennen ollut kulkenut. Niin pian kuin
noitarumpu jollakin tavalla tuli saastutetuksi, pidettiin sitä
loitsimiseen kelpaamattomana. Jos sitä loukkasi, ajateltiin sen voivan
ilmoittaa ääneen mielipahansa joko itkien tai uhkaussanoin. Mitä
vanhempi noitarumpu, joka kulki perintönä isältä pojalle, oli, sitä
suuremmassa arvossa sitä pidettiin.

Pakanuuden ajan lopulla noitarumpu oli Lapissa hyvin yleinen. Niinkuin
kristityillä on raamattu, sanoo Friis, oli rumpu miltei jokaisessa
lappalaisperheessä. Saipa v. Westen niitä Norjan Lapissa kristinuskoon
kääntyneiltä lappalaisilta huostaansa toistasataa kappaletta. Ei
kuitenkaan jokainen lappalaisukko, joka omisti tämän taikaesineen,
silti ollut mikään varsinainen noita. Hän käytti sitä tavallisesti vain
omiksi tarpeikseen arpomisvälineenä. Mihin hyvänsä näet lappalainen
ryhtyi, muuttopuuhiin, metsästykseen, kalastukseen, tai jos hänen oli
tiedusteltava, mistä hänen tuntureilla harhaan joutunut karjalaumansa
oli löydettävissä tai mistä jokin vastoinkäyminen hänen elämässään oli
aiheutunut, taikka jos hän tahtoi lepyttää jumaliansa uhreilla, aina
hän turvautui rumpuunsa siltä tiedustellen.

Kun lappalainen syystä tai toisesta ryhtyi loitsimaan, oli ikäänkuin
juhlapäivä. Hän peseytyi, kampasi hiuksensa ja pukeutui parhaisiin
vaatteisiinsa. Samoin tekivät muutkin, jotka ottivat osaa pyhään
toimitukseen. Sellaiseen tilaisuuteen sanoo Olsen tavallisesti kaikkien
naapurienkin kokoontuneen "punaisissa ja sinisissä mekoissaan
sormuksilla, välkkyvillä kaulakäädyillä ja kaikenlaisilla kirjavilla
rintakoristeilla kaunistettuina". Kun itse toimitus alkoi, huomauttaa
Thurenius, oli leikki kaukana, ei naurettu eikä loruttu, vaan
suurimmalla hartaudella odotettiin noidan ilmoitusta. Loitsimaan
ruvetessaan tämä laskeutui maahan vasemmalle polvelleen pitäen rumpua
vasemmassa kädessään vaakasuorassa asennossa. Aluksi hän asetti
arparenkaan rummun kalvolle auringon kuvan kohdalle ja alkoi sitä
poronsarvisella vasarallaan hiljallensa hypittää naputtaen varovasti
arvan ympärystää. Samalla hän joikui jonkinlaista laulua. Jos arpa
alkoi liikkua myötäpäivään, oli se onnellinen enne, mutta jos se
siirtyi päinvastaiseen suuntaan, ennusti se onnettomuutta, sairautta ja
kaikkea pahaa. Mille kuviolle arpa vihdoin pitemmäksi aikaa pysähtyi,
siitä arvattiin tutkittavana olevan asian tila. Metsästys- tai
kalastusretkellä oli varma menestys, jos rengaskimppu jäi hypähtelemään
jonkun metsäeläimen tai kalaveden kuvan kohdalle. Jos se taas pysähtyi
jonkun jumalankuvan ääreen, oli se osoituksena, että asianomainen
jumala halusi uhria. Uhriteuraan otollisuutta tiedusteltaessa oli
tapana ottaa eläimen kaulasta karva ja sitoa se rengaskimppuun. Jos
arpa siirtyi pysyväisesti tuonelaisten kohdalle tai tykkänään hypähti
pois rummun kalvolta, oli se kuoleman tai jonkun muun suuren
onnettomuuden enne. Otollisin loitsimishetki vuorokaudessa oli
lappalaisten käsitykseen mukaan ilta.

Noitarumpua ei kuitenkaan Käytetty vain arpomiseen; muutamat
lappalaisten käännyttäjät tietävät näet kertoa, että kun noita ensiksi
oli menetellyt yllämainitulla tavalla, hän vielä rumpua päristämällä
kiihdytti itseään niin, että lankesi tainnostilaan. Siitä Graan antaa
meille seuraavan kuvauksen. Kun lappalainen tahtoi tietää, miten jonkun
asian laita on jossakin etäisessä paikassa, asetti hän vaskirenkaan
auringon kuviolle ja alkoi naputtaa rummun kalvoa yhä kovemmin
kaksihaaraisella vasaralla. Samalla kun arpa hyppi edestakaisin
kuviolta toiselle, lauloi noita omituista laulua, jota sanottiin
_joikumiseksi_. Lauluun yhtyivät myös kaikki muut saapuvilla olevat
lappalaisukot ja -eukot. Kuitenkin tuli miesväen joikua äänekkäämmin
kuin naisten. Laulussa toistettiin tavan takaa sen vuoren tai tunturin
nimi, missä niiden haltijain uskottiin asuvan, jotka saattoivat antaa
haluttuja tietoja. Samoin lappalaiset mainitsivat sen seudun, jota
heidän tiedustelunsa lähinnä koski. Kun noita kauan aikaa oli lyönyt
rumpuaan ja muita äänekkäämmin joikunut, kiihtyi hän kiihtymistään,
kunnes arparengas pysähtyi yhteen paikkaan, rummunlyöjän kasvot
synkistyivät ja hän vaipui polvilleen jatkaen kädet puuskassa vielä
joikumistaan yhä äänekkäämmin, kunnes vihdoin lankesi maahan ikäänkuin
kuollut. Läsnäolevien miesten ja naisten tuli jatkaa laulamistaan
siihen asti, että noita heräsi horrostilastaan. Silloin muistutettiin
hänelle, mistä oli kysymys ja mihin asiaan tietoja tarvittiin. Tultuaan
tajuihinsa oli noita uupunut ja hiestynyt, aivan kuin olisi hän tehnyt
hyvin raskaan työn ja hän alkoi kertoa kaikkea, mitä hän horrostilassa
oli saanut tietää.

Samoin kertoo Niurenius kuvaillen hyvin elävästi lappalaisten
loitsimista. Kun lappalainen pärryttää vasaralla noitarumpua, syntyy
siitä tavaton melu, jota taikakaluun ripustetut petojen luut ja kynnet
sekä vaskirenkainen arpa rummun kalvolla hälinällään säestävät. Samalla
noita joikuu voimainsa takaa karjuen hirveästi kuin haukkuva koira,
joka kiukkuisena iskee hampaansa ympärilleen. Vihdoin arparengas
poukahtaa maahan, mutta hypähtää heti jälleen omasta voimastaan
takaisin rummun kalvolle. Yhtämittaista rummutusta ja joikumista
kestää, kunnes arpa vihdoin pysähtyy määrätylle paikalle ja noita
vaipuu tunnotonna maahan kuin kaatumatautinen. Näyttää siltä, kuin ei
hänessä enää olisikaan elonmerkkejä ja kuin sielu olisi jättänyt
asuntonsa. Tällöin on tarkkaan vartioitava, ettei mikään esine pääse
koskettamaan noidan horrostilassa olevaa ruumista, sillä siinä
tapauksessa ei sielu lappalaisten käsityksen mukaan enää siihen palaa.
Kun noita vihdoin tulee tajuntaan, herää hän ikäänkuin syvästä unesta
ja antaa tietoja kysymyksessä olevaan asiaan, vaikkakin ne olisivat
olleet noudettavat pitkien matkojen takaa.

Viimeksimainittujen tiedonantojen mukaan lappalaiset käyttivät siis
_yhtaikaa_ kahta aivan erilaista tiedustelukeinoa: _arpomista ja loveen
lankeamista_. Tällainen menettelytapa tuntuu luonnottomalta. Useat
lähdekirjat tekevätkin eron mainittujen loitsimistapojen välillä.
Arpomiseen mainitaan rumpua käytetyn vain määrätyssä tapauksessa, kun
oli kysymyksessä jokin vähäpätöisempi asia, esim. metsästyksen tai
kalastuksen onnistuminen. Kuka hyvänsä mieshenkilö saattoi tällöin
rumpunsa välityksellä ottaa asiasta selkoa olematta varsinainen noita.
Mutta vaikeissa elämänkohtaloissa, kuten ankaran taudin tultua,
tiedusteltiin onnettomuuden syytä yksinomaan tainnostilassa, johon
päästäkseen lappalainen käytti rumpua kiihdytysvälineenä. Tällöin
olikin aina turvauduttava ammattinoidan apuun; ainoastaan hän saattoi
lähteä puhuttelemaan tuonelaisia, joista taudin ja yleensä
onnettomuuksien ajateltiin aiheutuvan. Sairauden syynä oli joko se,
että joku sukulaisvainaja halusi omaista luokseen tai oli tauti
rangaistus jostakin rikoksesta tahi jonkun velvollisuuden
laiminlyömisestä. Itse sairaan riutuminen ja surkastuminen johtui
lappalaisten käsityksen mukaan siitä, että manalaiset olivat ryöstäneet
hänen sielunsa tai vieneet jonkun häneen hyvin läheisessä suhteessa
olleen esineen esim. kengän, lakin tai kintaan; luonnonkansoilla on
näet sellainen usko, että jos joltakin voi saada jonkun häneen
kosketuksessa olleen esineen, saa itse asianomaisen henkilönkin
valtaansa. Tällöin oli noidan otettava selko siitä, mitä vainajat
kaipasivat, mistä he olivat vihastuneet ja millä keinoilla he olivat
lepytettävissä, jotta jättäisivät sairaan rauhaan.

Leem kuvailee, miten Norjan Lapissa loitsittiin sairauden sattuessa.
Kun noidan oli tehtävä maanalainen tiedustelumatka, kutsui hän kokoon
haltiansa, jotka tulivat hänen luokseen näkymättömässä muodossa. Läsnä
piti olla myös kaksi pyhävaatteisiin puettua liinahuntuista mutta
vyötöntä naista, yksi lakiton ja vyötön mies sekä keskenkasvuinen
tyttö. Kun kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olennot olivat
saapuneet koolle, otti noitakin lakin päästään, aukaisi vyönsä ja
irroitti kenkänsä paulat, verhosi kasvonsa, pani kädet puuskaan ja
kumartui eteen ja taakse päin lausuen: "valjastakaa vetoporo! ---
työntäkää vene vesille!" Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa
tulisijalta kekäleitä paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja
huitoa sillä molemmin käsin yli olkainsa; vielä hän kiersi sillä
kolmasti apulaisnaisensa ja viimein vaipui maahan ikäänkuin kuollut.
Silloin ei kukaan saanut häneen koskea, ja oli tarkasti varottava,
ettei kärpänenkään päässyt häntä likelle. Ruumiin ollessa
tainnostilassa ajateltiin sielun vaeltavan maanalaisella matkalla
jossakin pyhässä vuoressa. Läsnäolevat naiset keskustelivat hiljaa
arvoitellen, missä hänen henkensä kulloinkin liikkui. Jos he silloin
pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat mainitsemaan oikean, niin noita
liikutti kättä tai jalkaa. Samalla he jännitetyin mielin koettivat
arvailla, mitä kaikkea noita näki ja kuuli. Kun tämä vihdoin rupesi
selviämään tainnostilastaan ja alkoi matalalla äänellä tavoitella
laulun päätä, koroittivat naisetkin äänensä ja yhtyivät lauluun.
Lopuksi noita ilmoitti, mistä sairaus oli johtunut, mille haltialle
sairaan puolesta oli uhrattava, nimitti uhrieläimen ja uhripaikan sekä
vakuutti sairaan paranevan määrätyn ajan kuluessa.

Leem ei kuitenkaan kuvauksessaan puhu mitään noitarummusta, jota
vastoin Jessen nimenomaan mainitsee, että noita juuri sitä käytti
välineenä tainnostilaan päästäkseen. Hän kertoo noidan maanalaiselle
tiedustelumatkalle lähtiessään koonneen ympärilleen niin monta miestä
ja naista kuin hän vain sai käsiinsä, tarttuneen rumpuunsa ja
pärryttäneen sitä voimainsa takaa samalla joikuen jotakin
lauluntapaista, johon kaikki läsnäolijat suurella äänellä yhtyivät.
Näin tehdessään hän kiihtyi kiihtymistään, hyppi ja suoritti mitä
kummallisimpia liikkeitä kaiken aikaa loitsien ja joikuen, kunnes
vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Tainnostilassa hän pysyi tunnin ajan,
jonka jälkeen toinen noita hänet herätti unestaan.

Ruotsin lappalaisten loitsimista kuvailee Lundius. Kun noita jonkun
aikaa on pärryttänyt rumpuaan, kaatuu hän maahan ikäänkuin kuollut ja
hänen ruumiinsa on kova kuin kivi. Jäykässä asennossaan hän makaa
tunnin ajan, jolloin läsnäolijat joikumalla herättävät hänet henkiin.
Silloin vironnut noita tarttuu uudelleen rumpuunsa, asettaa sen
korvansa juureen, näpäyttelee sitä hiljalleen ja tuumii. Jonkun aikaa
mietittyään hän alkaa kertoa kaikkea, mitä hän näki ja koki
maanalaisella matkallaan. Graan huomauttaa, että oikein kova noita
saattoi hätätilassa käyttää rummun asemesta vaikka pytynkantta, jossa
ei ollut minkäänlaisia kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen
ripaan, käänsi sileän puolen ylöspäin ja otti vyöstään vaskirenkaan,
jota veitsellä naputtaen alkoi hypittää kannella, kunnes meni
tainnoksiin ja vaipui maahan. Puolen tunnin ajan kuluttua hän heräsi ja
antoi vastauksen kysymyksessä olevaan asiaan.

Edelläesitettyjen kertomusten tavalla esittää myös Olsen
lappalaisnoidan loveen lankeamista eli "sukeltamista" (_de tshangali_),
kuten he itse sitä nimittävät. Lisäksi hän huomauttaa, että
noidalla aina piti olla _apulaisena toinen loitsija_, joka hänet
tainnostilastaan jälleen saattoi henkiin. Apulaishenkilön piti olla
nainen, mieluimmin neitsyt, jos sellainen sattui olemaan saatavissa.
Tämän tehtävänä oli etsiä noidan sielu, kun se jossakin harhaili
vuorten sisässä tai järvien alla, sekä johdattaa se jälleen takaisin
ruumiiseen. Jos herättäjä oli toimeensa kykenemätön, eikä löytänyt
noidan sielua, silloin ei tämä enää herännyt tainnostilastaan. Toiset
vihamieliset noidat voivat myös eksyttää sielun maanalaisella retkellä
ja siten estää sitä ruumiiseen palaamasta. Useiden noitien kerrotaankin
jääneen vaaranalaiselle matkalleen. Ei ole siis kumma, että noita
horrostilasta havahduttuaan monenlaisin mairittelevin sanoin ylisteli
sitä, joka hänet jälleen oli joikunut henkiin.

Siperialaisen shamanin tavalla on lappalainen noita alkuaan käyttänyt
rumpuaan ainoastaan kiihdytysvälineenä. Noitarummun käyttäminen
arparumpuna näyttää olevan myöhempi keksintö. Fritzner olettaa
tutkimuksessaan, että _seula-arvonta_, joka pohjoismaihin on tullut
etelästä ja joka 1500-luvulla oli yleisesti käytännössä keski-Europassa
olisi antanut lappalaisille aiheen ruveta käyttämään noitarumpuaan
viimeksimainitulla tavalla. Suomalaisillakin, joilla ei noitarummusta
ole säilynyt muistoja, on seulalla arpominen ollut yleinen.
Lappalaisten noitarummussa olevia kuvia tarkastaessa huomaa, että useat
niistä ovat myöhäsyntyisiä. Vanhempien rumpujen ani harvojen kuvien
lisäksi on niitä vähitellen karttunut niin melkoinen määrä, että
nuorempien rumpujen kokoa on täytynyt laajentaa. Niinkin suuria rumpuja
Tornaeus kertoo tavanneensa Kemin Lapissa v. 1671, ettei niitä
tavallisessa ahkiossa olisi voinut kuljettaa. Rummun myöhempi
käyttäminen arpomiseen selittää myös syyn, miksi tämä taikaesine oli
niin yleinen Lapissa ja miksi se saattoi niin kauan säilyä monessa
lappalaisperheessä.

Vanhimmassa meille säilyneessä kuvauksessa lappalaisesta loitsijasta,
joka on peräisin 13:nnelta vuosisadalta, puhutaan noitarummun
käyttämisestä yksinomaan kiihoitusvälineenä. Siinä kerrotaan aluksi,
miten lappalaiset ihmeellisellä tavalla paholaisen avulla voivat
edeltäpäin ilmoittaa tulevia asioita, tiedustaa kaukana sijaitsevien
seutujen tapahtumia sekä tuoda ilmi unohdettuja ja kätkettyjä aarteita.
Taikakeinoillaan he voivat myös vastustaa sairautta, jopa itse
kuolemaakin. Esimerkkinä siitä mainitaan seuraava tapaus. Muutamat
norjalaiset kauppiaat olivat kerta tulleet lappalaisten luo ja istuivat
paraikaa aterioimassa, kun heidän emäntänsä yhtäkkiä sairastui ja
kuoli. Samalla kun vieraat olivat huolissaan ei niin paljon itse
kuoleman takia kuin sen johdosta, että jokin kateellinen noita ehkä oli
ryöstänyt tämän hengen, ja kun itse lappalaisetkaan murheissaan eivät
tietäneet, mitä tehdä, nousi eräs tietäjä, levitti vaatteen ja asettui
sen alle valmistautuen loitsimaan. Pian kohotti hän ilmaan
seulantapaisen esineen, johon oli kuvattu valaskala, poro ahkioineen
sekä vene airoineen, senkaltaisia kulkuvälineitä ajateltiin näet noidan
haltian käyttävän kiitäessään yli lumisten, korkeiden vuorien ja syvien
järvien kautta. Kun hän kauan aikaa täten oli joikunut ja tanssinut,
lankesi hän vihdoin maahan mustannäköisenä. Kuola valui hänen suustaan,
hänen vatsansa halkesi ja kauhealla kiljahduksella hän heitti henkensä.
Silloin muukalaiset tiedustelivat kummankin henkilön kohtaloa toiselta
noidalta, joka samalla tavalla, mutta paremmalla menestyksellä teki
tehtävänsä: kohta näet nousi heidän emäntänsä terveenä pystyyn ja
ilmoitti mistä maassa makaavan noidan kuolema oli aiheutunut. Kun näet
tämän haltia valaskalan muodossa läksi matkalleen, niin toinen tälle
vihamielinen haltia käytti tilaisuutta hyväkseen, muuttautui teräväksi
paaluksi ja kätkeytyi erääseen järveen, niin että noidan haltia, kun
hän huimalla vauhdilla syöksähti läpi järven, siinä puhkaisi vatsansa.
Tapaturma näyttäytyi itse kodassa makaavan kuolleen noidan ruumiissa.

Ylläolevassa tiedonannossa mainitut kuvat lienevät, kuten Kaarle Krohn
olettaa, lappalaisrummun alkuperäisimpiä piirroksia ja vastaavat
siperialaisen shamanin rummulla olevia kuvia. Kuvien tarkoitus lienee
alkuaan ollut vain tietäjän mielikuvituksen kiihoittaminen
muistuttamalla hänelle niistä kulkuvälineistä, joita hänen sielunsa
uskottiin käyttävän, sekä eläimistä, joiden muotoon sen uskottiin
pukeutuvan manalaan matkatessaan. Muutamissa lappalaisilta saaduissa
rummuissa näkeekin yllämainitut kuvat itse rummun keskustassa, joiden
ympärille loitsimistavan muuttuessa myöhempinä aikoina on kerääntynyt
monenlaisia muita kuvia.

Lappalaisten tapa käyttää rumpua loitsimiseen on nykyään Lapissa jo
kaikkialla hävinnyt, mutta ei kokonaan kansan muistista kadonnut.
Päinvastoin nykyisenkin polven keskuudessa elää perinnäistieto
noitarummusta ja sen käyttämisestä ei vain arpomisen, vaan myös loveen
lankeamisen välineenä. Skandinavian Lapissa vanhukset kertovat vielä
viime vuosisadalla niitä omin silmin nähneensä. V. 1909 mainitsee A.
Palm kuulleensa luotettavilta henkilöiltä, että pari kolme vuotta sitä
ennen oli Åselen pitäjässä löydetty noitarumpu upotettuna lähteeseen.
Sitä ei löytäjä kuitenkaan ymmärtänyt tallettaa, vaan on se sittemmin
särkynyt kappaleiksi.. Norjan Lapissa on noitarumpua viimeksi käytetty
v. 1860 Halfjelddalissa.

Suomenkin Lapissa on viime vuosikymmeniin asti säilynyt muistoja
noitarummuista. Appelgrenin mukaan puhutaan näet Kemin kihlakunnassa
_kannus_-lappalaisista sekä kerrotaan tarinoita noidan loveen
lankeamisesta ja miten puoltaja eli arvaaja hänet jälleen lauloi
henkiin.

Ei edes kaukaisessa Venäjän Lapissa, jossa aikomaan, kuten Tornaeus
mainitsee, uskottiin olleen kaikkein suurimmat noidat, ole noitarumpu
tiettävästi viime vuosikymmeninä enää ollut käytännössä. Genetz, joka
v. 1876 kävi tutkimusmatkalla Kuollan Lapissa kertoo, ettei hän silloin
enää missään tavannut itse esinettä, mutta että noitarummun käyttötapa
kiihoitusvälineenä ynnä sen nimitys _kiömdes_ eli _kumdes_ vielä oli
kansan tuoreessa muistissa. Heidän naapurinsakin Venäjän karjalaiset
muistelevat lappalaisrumpua nimellä _kontakka_.

Venäjän lappalaisten nykyisestä loitsimistavasta Genetz antaa meille
seuraavan kuvauksen. Ennenkuin noita ryhtyy itse loitsimistoimitukseen,
haluaa hän nukkua unen, jossa luulee saavansa tietoja tutkiessaan, mikä
tauti jotakuta vaivaa, miksi ilma on kurja, miksi kalastus tai
poronhoito ei ota onnistuaksensa tai miten jokin onnettomuus on
vältettävissä. Neuvoa kysyvän tulee itse mennä hänen kanssaan levolle
saman peitteen alle. Itse loitsiminen toimitetaan vasta seuraavana
päivänä. Noidalle pitää silloin antaa vähäisen hopeata, myös kirves
tulee hänellä olla oikeassa kädessään, kun hän kumartuu kodan lattialle
polvilleen. Samoin polvistuvat tai kyykistyvät muutkin, jotka ottavat
osaa toimitukseen. Naiset asettuvat noidan oikealle, miehet vasemmalle
puolelle. Silmät puoleksi ummessa noita alkaa lausua laulavalla äänellä
muutamia sanoja, joihin muut yhtyvät. Vuorotellen kääntyy hän oikealle
ja vasemmalle ja se puoli, jota hän näin innostuttaa, koroittaa silloin
äänensä. Hiki tippuu noidan otsasta ja hän kuivaa sitä liinalla, jota
eräs naisista pitää käsillä. Laulu on peräti yksitoikkoista; se tuskin
nousee ja laskee enempää kuin puoli nuottia. Mutta mitä enemmän noita
kiihtyy sitä kovemmalla äänellä hän muiden säestäessä joikuu. Jokainen
uusi säveljakso aloitetaan aina korkeammalla äänellä. Sanat lausutaan
niin epäselvästi, ettei niistä voi erottaa muuta kuin ehkä joskus
jonkin jumalan nimen. Kun laulu on päättynyt, kattaa noita toimituksen
aikana käytetyllä liinalla vähäksi aikaa lähimäisen naisen pään. Kaikki
kiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten asennostaan.
Tällaista loitsimista nimittävät Turjan lappalaiset _kikki_
(luultavasti sama sana kuin suomen "kykkiä").

Paitsi tainnostilassa ja unessa tietäjä saattoi "nähdä" monenlaisia
asioita myös vedestä tai viinasta. Näin päästiin varsinkin varkaan
perille. Leem kertoo siten voitavan myös pakoittaa tämän tuomaan
takaisin varastamansa tavara; vahingoittamalla näet kuvan silmää tai
muuta ruumiinosaa uskottiin varkaan vastaavalla tavalla kärsivän. Tästä
lappalaisten käsityksestä Kaarle Krohnkin mainitsee esimerkkejä
"Suomalaisten runojen uskonnossa".

Luonnonlasten usko, että mitä kuvalle tehdään tapahtuu myös
asianomaiselle ihmiselle, ilmenee seuraavassa Randulfin
muistiinpanemassa tavassa. Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin
lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää
hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen
ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai
muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta
henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo
tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän
ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa.

Noidan nuolta, joilla hänen luultiin voivan vahingoittaa sekä ihmisiä
että eläimiä, lappalaiset nimittivät _gand_ [tämä sana esiintyy jo
1200-luvulta olevassa lähteessä], jota myöhempinä aikoina kuviteltiin
myös myrkylliseksi hyönteiseksi y.m., sekä toisella nimellä
_noidendirri_. Kuten jo Fritzner on osoittanut, johtuu edellinen
skandinavilaisesta sanasta "gandr" ('noitasauva'). Samalta taholta on
tullut _dirri_, joka suomeenkin on lainattu "tyrä" (noidannuoli)
muodossa. Vieraista nimityksistä saattanee päättää, että lappalaiset
ovat uskonsa "noidannuoliin" lainanneet skandinaveilta.

_Arpomiskeinoja_ oli lappalaisilla muitakin kuin noitarumpu. Hyvin
yleinen oli riippuvan esineen, kirveen, veitsen, kiven, vyön y.m.
heilumisesta arvonta. Lundius kertoo, että, kun Ruotsin lappalainen
tahtoo tietää, mistäpäin metsän riistaa helpommin on saatavissa, sitoo
hän langan kirveen varteen ja ripustaa sen kodan orteen. Sitten hän
alkaa sitä puhutella, jolloin kirves rupec hiljakseen pyörimään. Minne
päin kirveen varsi vihdoin pysähtyessään osoittaa, sieltä uskoo
lappalainen seuraavana päivänä saavansa runsaan saaliin. Samalla
tavalla hän arpoilee kivellä, joka kuitenkin pitää noutaa jostakin
pyhästä vuoresta. Tämä arpomismuoto on entisaikaan ollut yleinen
kaikkialla Europassa.

Vielä toisellakin tavalla lappalainen saattoi arpoa. Graan kertoo,
miten lappalaisukko istuutui kodan perälle, laski kirveen maahan ja
asetti kattilan sen päälle. Kattilaan hän pani monenlaisia
työkapineita, heittipä siihen vielä lakinkin päästään. Sitten hän alkoi
hitaasti kohottaa kattilaa samalla lausuen kysymyksiä, jotka koskivat
porojen menestystä, metsästysonnea y.m. Hetken päästä hän asetti sen
jälleen lattialle, laskeutui polvilleen, painoi päänsä kattilan sisään
ja höpisi jotakin itsekseen. Pian istahti hän jälleen entiselle
paikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos se nyt tuntui
keveämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän tiesi saaneensa
vastauksen kysymykseensä. Viimeksimainittu arpomistapa muistuttaa siis
seitapalvonnan yhteydessä kerrottua kiven kohottamista.

Tietäjätoimensa ohella oli lappalaisnoita samalla _uhrintoimittaja_.
Toisin paikoin Norjan Lapissa hänen kerrotaan käyttäneen uhratessaan
erikoista pukuakin. Siitä Randulf kertoo seuraavin sanoin: "Jos
lappalainen itse on noita ja kykenevä toimittamaan uhrin, tai jollei
hän sitä ole, vaan käyttää tähän toimeen toista, niin on hänen tai sen,
joka teurasuhrin toimittaa, vanhan pakanallisen tavan mukaan
pukeuduttava erikoiseen uhripukuun, s.o. hänen päänsä ympäri on
sidottava liinainen naisen nyörihattu, johon vielä pannaan lehti- ja
kukkaseppele. Samanlainen seppele pannaan myös uhriteuraan päähän.
Uhripapin hartioille ripustetaan lisäksi valkoinen esiliinantapainen
vaate".

Jessen kuvailee uhrintoimittajan pukua vielä yksityiskohtaisemmin:
"Uhripappi oli silloin parhaisiin vaatteisiinsa puettu, hänellä oli
oikeassa käsivarressaan vaskiketju ja vyö oli sidottu hänen vasemman
olkapäänsä yli oikean kainalon alitse kuin ritarinauha. Jos
_saivo-neidalle_ tahi 'akoille' oli uhrattava, oli hänellä vielä
valkoinen liinahattu päässään lukuunottamatta tavanmukaista valkoista
liinapukua".

Jessenin tiedonannosta voi siis päättää, että uhripapin puku oli
erilainen riippuen siitä, uhrattiinko mies- vai naispuolisille
jumalille. Naisjumalillekaan ei naisten sopinut uhrata, mutta silti
piti uhraajan puvun muistuttaa naisen pukua. Senvuoksi varmaankin oli
uhripapilla naisen päähine. Olsen tietää mainita, että liinahuntu oli
sidottava myös uhriteuraan päähän, kun tämä vaimon onnellisen
synnytyksen jälkeen kokonaisena kuopattiin maahan. Tästä voinee
päättää, että Jessen yllämainituilla "akoilla" tarkoittaa juuri
synnytyksen jumalattaria.

Tämä rajoitetulla alueella käytetty uhriasu kukkaseppeleineen herätti
jo lähetyssaarnaajien huomiota. Randulf vertaa sitä syystä roomalaisten
uhripappien pukuihin. Suomensukuisten kansain menoista emme löydä sille
vertauskohtaa, eikä se saata olla Lapissa omaperäinen, sillä
epäilemättä ilmenee tässä kehittyneempi kulttuuri, kuin minkä
lappalaiset ovat saattaneet luoda. Vaskiketjua, jota noidan kerrotaan
pitäneen käsivarressaan, Olrik vertaa Skandinavien alttarin pyhään
renkaaseen, jota uhripappi uhritilaisuudessa piti käsivarressaan.
Eteläisistä sivistysmaista saapunut kulttuurivirtaus näyttää siis
Skandinavien välityksellä ulottuneen Lapin tuntureille asti. Vyö, jonka
Jessen sanoo muistuttavan ritarinauhaa, saa selityksensä seuraavasta J.
Kildalin muistiinpanosta: "noita, joka uhrin toimittaa, riisuu vyön
yltään nöyryyden osoitukseksi ja ripustaa sen hartioilleen".
Uhritoimituksen edellä tuli noidan paastota sekä pestä ja
puhdistaa koko ruumiinsa. Venäjänkin lappalaisten keskuudessa oli
uhrintoimittajien tapana aina peseytyä sekä pukeutua uuteen pukuun
pyhään toimitukseen ryhtyessään.

Onko lappalaisella tietäjällä siperialaisen shamanin tavalla ollut
erikoinen noidan puku myös loitsiessaan, siitä ei ole tietoja olemassa.
Ainoastaan muutamia viittauksia on, joiden perustuksella saattaa
jotakin olettaa. Suomen lappalaisten kesken kerrotaan näet, että noidan
pään piti olla peitossa, josta saattanee päättää, että hänellä
aikoinaan oli jonkinlainen kasvoja verhoava päähine. Venäjän Lapissa
puhutaan lisäksi jonkinlaisesta "noidan vyöstä". Shatkov sanoo sen
olleen noin korttelin levyisen nahkavyön, joka oli päällystetty
kolmella erivärisellä verkakaistaleella; ylimäinen oli keltainen,
keskimäinen punainen, alin musta. Vyö oli vielä helmikoristeilla ja
kolmella vaskirenkaalla varustettu. Nukkumaan asettuessaan tietäjä puki
vyön ylleen uskoen unessa saavansa tietää sairaan kohtalon. Mainitun
vyön pitäminen tiedustelutilaisuudessa sotii kuitenkin läntisten
lappalaisten käsitystä vastaan, että noidan, vieläpä hänen
apulaistensakin tuli riisua vyönsä loitsimisen ajaksi, ilmeisesti
jottei se estäisi sielun irtautumista ruumiista. Vanhinkaan
lappalaisten loitsimista kuvaileva tieto 1200-luvulta ei tiedä mainita
mitään erikoisesta noidan puvusta.

Lappalaisten noita-usko, joka läheisesti liittyy heidän käsityksiinsä
sielusta ja vainajista, on heidän muinaisuskontonsa "pääkappale".

Vainajien ja noitien merkitystä lappalaisten yhteiskuntaelämässä Olsen
kuvailee kaunopuheisesti sanoessaan, että manalaiset, joiden asunnot,
elintavat, puvut ja kieli ovat aivan samat kuin maanpäällisten
lappalaisten, "käskevät heitä pitämään juuri semmoisia asuntoja, menoja
ja tapoja, pukukuoseja ja tätä kieltä ynnä muuta näkemäänsä,
velvoittaen siihen etenkin noitia, joiden tulee muita opettaa ja
kurinpidolla kasvattaa; puhuvat heidän kanssaan lappia ja varoittavat
heitä, etteivät mitään muuta kieltä viljelisi kuin lappia, se kun on
kielistä paras, jota heidän jumalansa käyttävät ja jota heidän
esi-isänsä ovat käyttäneet ja jonka heidän ensimäinen noitansa ja
haltiakansa ynnä muut muinaiset ovat muodostaneet; jos he nimittäin
tahtovat kauan ja hyvin elää, menestyä elinkeinoissaan sekä itsensä ja
elukkansa terveinä säilyttää."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lappalaisten uskonto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.