Title: Elämäni ja työni
Author: Ford, Henry
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämäni ja työni" ***


ELÄMÄNI JA TYÖNI

Kirj.

Henry Ford


Tekijän luvalla suomentanut

E. V. [Eino Voionmaa]



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

    I. Johdanto. -- Mikä on tarkoitus?
   II. Työ alkaa.
  III. Mitä opin kauppatoimesta.
   IV. Todellinen liiketoiminta alkaa.
    V. Valmistuksen ja myynnin salaisuus.
   VI. Tuotantotapamme.
  VII. Koneet ja miehet.
 VIII. Koneen hirmuvalta.
   IX. Työpalkat.
    X. Miksi ei aina ole hyviä liikeaikoja?
   XI. Kuinka halvaksi tavaran tuotanto voidaan saada?
  XII. Rahat ja tavarat.
 XIII. Raha -- isäntäkö vai palvelija?
  XIV. Miksi olla köyhä?
   XV. Traktori ja voimakoneiden käyttö maanviljelyksessä.
  XVI. Miksikä hyväntekeväisyyttä?
 XVII. Rautatiet.
XVIII. Minkä mitäkin.
  XIX. Kansanvaltaisuus ja teollisuus.
   XX. Mitä voimme odottaa?



I luku.

JOHDANTO. -- MIKÄ ON TARKOITUS?


Olemme vasta aloittaneet maamme kehittämisen. Tähän saakka emme ole,
huolimatta kaikesta, mitä tarinoimme sen ihmeellisestä edistyksestä,
saaneet enempää aikaan kuin vain raapineet pintaa. Edistysaskelet
ovat tosin olleet kylläkin merkittäviä, mutta kun vertaamme sitä,
mitä olemme tehneet, siihen, mitä vielä on tehtävänä, tuntuvat tähän
saakka saavuttamamme tulokset melkein tyhjiltä. Kun otamme huomioon,
että maan kyntämiseen yksin käytetään enemmän voimaa kuin maamme
kaikkiin teollisuushaaroihin yhteensä, niin saamme vaikkapa heikonkin
aavistuksen siitä, mitä mahdollisuuksia avautuu eteemme; ja juuri nyt,
kun niin monet maailman maista ovat kuohumatilassa, on erinomaisen
sopiva aika kaiken sen valossa, mitä on tehty, viitata hiukan
vastaisiin tehtäviimme.

Kun puhutaan kasvavasta voimasta, konevoimasta ja teollisuudesta,
tulee tajuntaan kylmä, metallinen maailma, missä tehtaat karkoittavat
tieltään puut, kukkaset, linnut ja vihreät niityt, joiden tilalle
nousee metallikoneiden ja ihmiskoneiden maailma. Minä en ole sitä
mieltä. Minä olen päinvastoin sitä mieltä, että me emme saata nauttia
puista ja linnuista ja kukkasista ja vihreistä niityistä, ellemme tiedä
enempää koneista ja niiden käyttämisestä, ellemme paremmin ymmärrä
elämän mekaanista puolta.

Me olemme jo, minun nähdäkseni, menneet liian pitkälle elämän
viehättäväisyyden karkoittamisessa uskoessamme, että eläminen ja
elämisen keinojen hankkiminen ovat jotakin vastakohtaista. Me tuhlaamme
niin paljon aikaa ja tarmoa, että meille ei jää paljoa nauttiaksemme
elämästä. Voima ja koneet, raha ja tavarat ovat hyödyllisiä vain
sikäli, mikäli ne vapauttavat meitä elämään ihmisarvoisesti. Ne ovat
vain keinoja päämäärän saavuttamiseksi. En katso esim. niitä koneita,
joilla on minun nimeni, ainoastaan koneiksi. Jos siinä olisi kaikki,
niin ryhtyisin johonkin muuhun. Minä näen niissä kouraantuntuvan
todistuksen eräästä liiketeoriasta, joka toivoakseni on jotain enemmän
kuin pelkkä liiketeoria -- nimittäin teoriasta, jonka tarkoituksena
on tehdä auvompi paikka tästä maailmasta, jonka keskellä elämme.
Sillä seikalla, että Ford-yhtiön kauppamenestys on ollut aivan
tavaton, on merkitystä vain sikäli, että se todistaa tavalla, jonka
jokainen ymmärtää, että tämä teoria on tähän saakka ollut oikea.
Kun minä siis nyt ainoastaan tässä valossa käyn arvostelemaan
vallitsevaa teollisuusjärjestelyä ja voimassaolevaa raha- ja
yhteiskuntajärjestelmää, niin saatan sen tehdä miehenä, joka itse ei
niiden alaisena ole epäonnistunut.

Jos ajattelisin vain omaa etuani, ei minulla olisi ollenkaan syytä
toivoa minkäänlaista muutosta nykyiseen järjestykseen. Jos haluaisin
vain rahaa, niin on nykyinen järjestelmä tällaisenaan hyvä; se
antaa minulle rahaa runsaasti. Mutta minä ajattelen yleistä hyvää,
yhteisön parasta. Nykyinen järjestelmä ei suvaitse yhteisön parasta
palvelemista, se kun edistää jokaista tuhlaamisen muotoa ja ehkäisee
monia saamasta täyttä korvausta palveluksistaan. Eikä se vie minnekään
perille. Se kaipaa kerrassaan parempaa suunnittelua ja oikaisemista.

Minä en suinkaan moiti niitä, jotka yleisesti vastustavat uusia
aatteita. On parempi olla epäileväinen uuden suhteen ja haluta ensin
nähdä ennenkuin uskoo, kuin taukoamatta syöksyä suin päin jokaisen
uuden esityksen perässä. Jos epäilyksellä tarkoitamme varovaisuutta,
niin on se sivistyksen tasapainopyörä. Useimmat maailman nykyisistä
vaikeuksista johtuvat siitä, että uusia aatteita omaksutaan tutkimatta
ensin, ovatko ne todella hyviä aatteita. Aate ei ole ehdottomasti
hyvä sen vuoksi että se on vanha, eikä ehdottomasti huono sen vuoksi
että se on uusi, mutta jos vanha aate on täysin käyttökelpoinen, niin
puhuvat kaikki asianhaarat sen eduksi. Aatteet ovat sinänsä sangen
arvokkaita, mutta aate on kuitenkin vain aate. Melkein kuka hyvänsä voi
keksiä jonkin aatteen. Mutta jotakin merkitsee vasta sen muuntaminen
käytännölliseksi tulokseksi.

Hartaasti haluaisin osoittaa, että meidän toteuttamamme aatteet ovat
sovellutettavissa mitä laajimmalti -- että ne eivät yksinomaan kohdistu
automobiileihin ja moottoriauroihin, vaan että ne ikäänkuin muodostavat
yleisen lain. Minä olen täysin vakuutettu, että tämä yleinen laki on
luonnollinen laki, ja tahtoisin esittää sen niin perusteellisesti, että
se voitaisiin omaksua, ei uutena aatteena vaan luonnollisena lakina.

Luonnollista on tehdä työtä -- tajuta, että vauraus ja onni ovat
saavutettavissa ainoastaan rehellisellä työllä. Ihmisten sairaudet
johtuvat suureksi osaksi siitä, että tätä luonnon järjestystä koetetaan
kiertää. Minä en esitä mitään, mikä ei täysin noudattaisi tätä
luonnonperiaatetta. Minä pidän selviönä, että meidän täytyy tehdä
työtä. Kaikki, mitä me olemme aikaansaaneet, on tulosta sen ajatuksen
itsepäisestä noudattamisesta, että koska meidän kerta täytyy tehdä
työtä, niin on parempi tehdä sitä älykkäästi ja eteensäkatsoen, että
jota paremmin suoritamme työmme, sitä paremmin meidän käy. Ja kaikki
tämä on minusta vain alkeellista tervettä järkeä.

       *       *       *       *       *

En ole mikään reformaattori. Minun mielestäni on maailmassa liian
paljon reformipyrkimyksiä ja reformaattoreihin kiinnitetään liian
paljon huomiota. Meillä on kahdenlaatuisia reformaattoreita,
ja molemmat ne ovat haitallisia. Mies, joka sanoo itseänsä
reformaattoriksi, haluaa kaataa kaikki nurin. Hän on sellainen
mies, joka tahtoisi repiä koko paidan rikki sen vuoksi, että
kauluksennappi ei sovi napinreikään. Hänen päähänsä ei pälkähdä, että
olisi yksinkertaisesti vain suurennettava reikää. Senlaatuisilla
reformaattoreilla ei ole milloinkaan selvää käsitystä siitä, mitä he
tekevät. Kokemus ja reformi eivät käy yhteen. Reformaattori ei voi
pitää intoansa tulisenkuumana tosiolojen keskellä. Hänen täytyy siis
heittää tosiasiat musukoppaan.

Jälkeen vuoden 1914 ovat hyvin monet ihmiset hankkineet aivan uudet
henkiset varukset. Monet alkoivat ensimmäistä kertaa elämässään
ajatella. Avasivat silmänsä ja äkkäsivät olevansa maailmassa. Ja
äkillisen itsenäisyydentunteen värisyttäminä he tajusivat pystyvänsä
tarkkaamaan maailmaa arvostelevin silmin. He tekivät niin ja
havaitsivat sen virheelliseksi. Mestaroivasti arvostelevan asenteen
omaksuminen yhteiskuntajärjestykseen nähden -- mihin joka miehellä
on oikeus -- käy alussa horjahdellen, epäsuhtaisesti. Ylen nuori
arvostelija menee tavallisesti ylen kauas suhdattomuuksiin. Hän on
innokas pyyhkäisemään pois vanhan järjestyksen ja voimaanpanemaan
uuden. Venäjällä todella onnistuttiin luomaan uusi maailma. Siellä
voi maailmanreformaattorien työtä parhaiten tarkastaa. Me kuulemme
Venäjältä, että vähemmistö siellä, eikä suinkaan enemmistö, suorittaa
hävitystoimen. Me huomaamme myöskin, että kun ihmiset saattavat säätää
yhteiskunnallisia lakeja vastoin luontoa, tekee luonto tällaisia
keinotekoisia lakeja vastaan jyrkemmän tenän kuin tsaarit konsanaan.
Luonto on pannut vastalauseensa koko neuvostotasavaltaa vastaan. Sillä
tämä yritti kieltää luontoa. Se kielsi ennen kaikkea oikeuden työn
hedelmiin. Muutamat sanovat: "Venäjän on ruvettava tekemään työtä",
mutta tämä ei selitä tapausta. Asianlaita on se, että Venäjä-parka on
työssä, mutta sen työ ei ole vapaata työtä. Yhdysvalloissa on työmies
työssä kahdeksan tuntia päivässä, Venäjällä kaksi- jopa neljätoista.
Jos työmies Yhdysvalloissa haluaa levähtää päivän tai viikon ja kykenee
sen tekemään, ei mikään estä häntä siitä. Venäjällä täytyy työmiehen
neuvostovallan aikana tehdä työtä, halusipa tai ei. Kansalaisen vapaus
on hukattu vankilamaisen kurin yksitoikkoisuuteen, missä kaikkia
kohdellaan samalla tavoin. Tämä on orjuutta. Vapaus on oikeutta
työskennellä kohtuullinen aika ja saada siitä säällinen toimeentulo;
tilaisuutta järjestää kaikki pienet persoonalliset yksityisseikat
omassa elämässään. Näiden ja monien muiden vapaudenpäätösten
kokonaissumma se muodostaa suuren, ihanteellisen Vapauden. Vapauden
pikku muodot kirkastavat jokapäiväistä elämää meille kaikille.

Venäjä ei voinut suoriutua ilman intelligenssin ja kokemuksen apua.
Niin pian kuin sen tehtaita alettiin käyttää neuvostojen johdolla,
alkoivat asiat mennä perikatoa kohti; oli enemmän keskusteluja kuin
työtä. Niin pian kuin koulutettu mies nakattiin ulos, meni tuhansia
tonneja kallisarvoista ainetta hukkaan. Intoilijat jouduttivat
puhevimmallaan kansan nälänhätään. Neuvostot tarjoavat nyt
insinööreille, järjestelijöille, esimiehille ja liikkeenjohtajille,
jotka aikaisemmin oli nakattu ulos, suuria rahasummia, jos he
vain suostuisivat tulemaan takaisin. Bolshevismi huutelee nyt
avukseen intelligenssiä ja kokemusta, joita se eilen kohteli niin
häikäilemättömästi. Kaikki, mitä "reformi" aikaansai Venäjällä, oli
tuotannon tyrehdyttäminen.

Meillä on synkeä aines, joka koettaa hiipiä ajattelijain ja
suunnittelijain sekä ruumiillisen työn tekijäin väliin. Sama vaikutus,
joka karkoitti intelligenssin ja kokemuksen Venäjältä, on nyt
innokkaassa toimessa aikaansaadakseen levottomuutta täälläkin. Me
emme saa sietää, että muukalainen, ihmisonnen hävittäjä ja vihamies,
rikkoo meidän kansamme. Yksimielisyydessä on tämän ja muiden terveiden
kansojen voima -- ja vapaus.

Mutta on olemassa myöskin toisenlaatuisia reformaattoreita, jotka
tosin eivät koskaan sano itseään sellaisiksi. He ovat kuitenkin hyvin
samanlaisia kuin nuo radikaaliset reformaattorit. Rabulistilla ei
ole ollut mitään kokemusta eikä hän tarvitse sellaista. Toisella
"reformaattorien" luokalla taas on ollut paljon kokemusta, mutta
se ei heitä lainkaan hyödytä. Minä tarkoitan taantumuksellisia --
jotka kummastunevat tullessaan asetetuiksi aivan samaan luokkaan
bolsevikkien kanssa. He haluavat palata takaisin johonkin aikaisempaan
yhteiskuntatilaan, ei senvuoksi että se oli paras, vaan sentähden että
he luulevat tuntevansa nämä entiset olot.

Toinen suunta haluaa kääntää nurin koko maailman aikoen rakentaa
tilalle uuden. Toinen pitää maailmaa niin hyvänä, että sen voi vallan
hyvin antaa olla sellaisena kuin se on -- ja luhistua. Jälkimmäinen
käsitys syntyy kuten edellinenkin siitä, että ei kyetä näkemään vaikka
on silmät millä nähdä. Ei ole lainkaan mahdotonta lyödä lysyyn tätä
maailmaa, mutta mahdotonta on rakentaa uutta. On mahdollista ehkäistä
maailmaa menemästä eteenpäin, mutta ei ole mahdollista ehkäistä sitä
menemästä taaksepäin, rappeutumasta. On mieletöntä odottaa, että
jos kaikki kaadetaan kumoon, jokainen tulee sen kautta edelleen
saamaan kolme ateriaansa päivässä. Tai että saadaan kuuden prosentin
korko, jos kaikki jähmettyy. Vika on siinä, että niin kumouksen kuin
taantumuksenkin miehet sulkevat silmänsä tosioloilta -- alkuperäisiltä
toimintamuodoilta.

Varovaisuus kehoittaa tarkoin katsomaan, ettei taantumusliikettä
hairahduta pitämään terveen järjen palauksena. Me olemme nähneet
kaikenlaatuisia sanahelinän ilotulituksia ja lukemattomia
ihanteellisia tulevaisuudensuunnitelmia. Mutta ne eivät johtaneet
minnekään. Ne olivat puhumatilaisuuksia, ei eteenpäinkulkua. Kauniita
sanoja sanottiin, mutta kun tulimme kotia, oli valkea sammunut.
Taantumuksen miehet ovat usein käyttäneet hyväkseen tällaisten kausien
taantumuspoukahdusta ja lupailleet "vanhoja hyviä aikoja" -- mikä
tavallisesti merkitsee vanhoja väärinkäytöksiä -- ja kun tämän laadun
miehiltä täydellisesti puuttuu mielikuvakykyä, pidetään heitä monesti
"käytännön miehinä". Heidän palaamistaan valtaan tervehditään usein
terveen järjen palaamisena.

Alkuperäiset toimintamuodot ovat maanviljelys, teollisuus ja
kulkuneuvot. Yhteiskunnallinen elämä on mahdoton ilman niitä. Ne
pitävät maailmaa koossa. Viljeleminen, valmistaminen ja hankkiminen
ovat yhtä alkuperäisiä kuin ihmistarpeet ja kuitenkin yhtä
uudenaikaisia kuin mikä tahansa. Ne kuuluvat fyysillisen elämän
olemukseen. Kun ne lakkaavat, katoaa myöskin yhteiskuntaelämä. Maailma
on joutunut pois raiteiltaan nykyisen järjestelmän aikana, mutta me
voimme toivoa parempaa tilaa, jos nämä perustukset pysyvät varmoina.
On suuri hairahdus, että ihminen muka voi muuttaa perustusta -- ruveta
itse kohtalona korjailemaan yhteiskunnallista kehitystä. Yhteiskunnan
perustana ovat ihmiset itse ynnä keinot _viljellä, valmistaa_ ja
_kuljettaa_ tuotteita. Niin kauan kuin maanviljelys, teollisuus ja
kulkulaitos pidetään voimassa, voi maailma kestää minkä taloudellisen
tai yhteiskunnallisen muutoksen tahansa. Niinkuin palvelemme
tehtäväämme, niin palvelemme maailmaa.

Työtä on yllinkyllin. Liiketoiminta on yksinomaan työtä. Keinottelu
jo valmiilla tuotteilla ei ole liiketoimintaa. Se on vain enemmän tai
vähemmän arvoista liikasilmikoimista. Mutta sellaista ei voida poistaa
lakiasäätämällä. Lait eivät voi toimittaa paljoa. Lait eivät tee mitään
rakentavaa. Laista ei voi koskaan tulla muuta kuin poliisipalvelija,
ja niinpä on vain ajan tuhlausta odotella, että hallitus ja eduskunta
kykenevät aikaansaamaan sellaista, mitä laki ei ole tarkoitettu
tekemään. Niin kauan kuin odotamme, että lainsäädäntö poistaa
köyhyyden tai lakkauttaa etuoikeudet, saamme nähdä köyhyyden leviävän
ja etuuksien enenevän. Meillä on ollut tarpeeksi asti tällaisia
lainsäätäjiä -- ei tosin tässä maassa niin paljon kuin muualla --
jotka lupailevat lakeja semmoista vastaan, minkä suhteen lait ovat
voimattomia.

Kun on onnistuttu uskottelemaan kokonaiselle kansalle -- niinkuin
meillä on tapahtunut -- että parlamentti on jonkinlainen taivas ja
että sen pilvien takana asuu kaikkitietäväisyys ja kaikkivalta, niin
on kansa kahlehdittu tavalla, joka ennustaa pahaa tulevaisuudesta.
Apu ei tule lainsäädäntävallalta, vaan meistä itsestämme. Meidän
apumme voidaan kuitenkin antaa hallitukselle kuten jonkinlaiseen
keskusjakelupaikkaan, jonne kootaan yhteen kaikki meidän ponnistuksemme
yhteiseksi hyväksi. Me voimme auttaa hallitusta, mutta se ei kykene
auttamaan meitä.

Sananparsi: "vähemmän hallitustointa liike-elämään ja enemmän
liike-elämää hallitustoimeen" on sangen hyvä ei ainoastaan
liike-elämän ja hallitustoimen vaan kansankin kannalta. Yhdysvaltoja
ei perustettu liike-elämän vuoksi. Itsenäisyysjulistus ei ole
mikään kauppatoimi, eikä maan perustuslaki mikään kauppakontrahti.
Yhdysvallat -- niiden maa, kansa, hallitus ja liike-elämä -- ovat
ainoastaan menetelmämuotoja, joiden kautta kansan elämä tulee elämisen
arvoiseksi. Hallitus on palvelija eikä sen koskaan pitäisi muuksi
tullakaan. Sinä hetkenä, jolloin kansasta tulee hallituksen apuri,
rupeaa koston laki vaikuttamaan, sillä sellainen suhde on luonnoton,
epämoraalinen ja epäinhimillinen. Me emme voi elää ilman liike-elämää,
mutta emme myöskään ilman hallitusta. Liiketoiminta ja hallitus orat
välttämättömät palvelijoina samoin kuin vesi ja vilja, mutta isäntinä
ne kaatavat nurin luonnollisen asiainjärjestyksen.

Maan menestys koskee meitä kaikkia yksilöinä. Näiden käsissä tulisi sen
olla ja siellä se on turvatuin. Hallitukset voivat luvata koko joukon,
mutta eivät voi mitään toimittaa. Ne voivat vehkeillä rahankursseilla,
niinkuin ovat Euroopassa tehneet (ja niinkuin pankkimiehet tekevät
kaikkialla, niin kauan kuin voivat saada siitä jotakin voittoa),
lörpötellen silmänlumeiksi jos jonkinlaista mahtipontista joutavaa.
Mutta työ se on, ja työ ainoastaan, joka voi toimittaa tarvetavarat --
ja sen tuntee joka ihminen sisimmässään.

Ei ole juuri luultavaa, että niin älykäs kansa kuin meikäläinen
tulee tuhoamaan taloudellisen elämän perusteet. Useimmat tietävät,
että mitään ei voi saada ilmaiseksi. Useimmat tuntevat -- vaikkeivät
tietäisikään -- että raha ei ole varallisuutta. Kaikkinaisia
teorioja, jotka lupaavat kaikille kaikkea eivätkä pyydä mitään
keneltäkään, hylkivät arki-ihmiset vaistomaisesti, silloinkin kun
heillä ei ole esitettävänä syitä niitä vastaan. Niiden _tiedetään_
olevan vääriä. Se riittää. Nykyinen asiainjärjestys, aina kömpelö,
usein typerä ja monella tapaa epätäydellinen, on kuitenkin siinä
suhteessa kaikkia muita parempi, että se toimii. Epäilemättä tulee
nykyinen järjestyksemme asteettain solumaan uuteen, ja se uusi tulee
myöskin toimimaan -- mutta ei niinkään paljon sen nojalla, mitä se
on, vaan sen perustalla, mitä ihmiset siihen sisällyttävät. Syy,
miksi bolshevismi ei toiminut eikä voi toimia, ei ole taloudellinen.
Ei ole vähääkään väliä, harjoitetaanko teollisuutta yksityisesti
vai yhteiskunnallisen valvonnan alaisena. Ei ole vähääkään väliä,
sanotaanko työmiehen osuutta "palkaksi" vai "voitoksi"; ei vähääkään
väliä, säännöstelläänkö ihmisille elintarpeita, vaatteita ja asuntoa
vai annetaanko heidän syödä, pukeutua ja asua niinkuin haluavat. Ne
ovat vain yksityisseikkoja. Bolshevikkijohtajain pätemättömyyttä todisti
se melu, jota he pitivät tämmöisistä yksityisseikoista. Bolshevismi
epäonnistui sen vuoksi, että se oli luonnoton ja epämoraalinen. Meidän
järjestelmämme seisoo. Onko se virheellinen? On, luonnollisesti,
tuhansissa kohdin. Onko se kömpelö? Tietenkin se on kömpelö. Niinpä sen
pitäisi kaiken järjen nimessä romahtaa lysyyn. Mutta se ei tee niin --
koska sitä elävöittävät eräät taloudelliset ja moraaliset perustekijät.

Taloudellinen perustekijä on työ. Työ on se inhimillinen elementti,
joka tekee maan hedelmälliset vuodenajat hyödyllisiksi ihmisille.
Ihmisen työ se sadon tekee siksi, mitä se on. Tämä on taloudellinen
perustus: jok'ikinen meistä työskentelee aineksilla, joita me emme ole
luoneet emmekä kykene luomaan, mutta jotka luonto on meille antanut.

Moraalinen perustekijä on ihmisen oikeus työhönsä. Tätä oikeutta
määritellään eri tavoilla. Milloin sitä sanotaan "omistusoikeudeksi".
Milloin ilmaistaan se käskyssä: "älä varasta". Ihmisen oikeus
omaisuuteensa se tekee varkauden rikokseksi. Kun ihminen on ansainnut
leipänsä, niin on hänellä oikeus tähän leipään. Jos joku toinen
varastaa sen, niin tekee hän enemmän kuin varastaa leivän, hän loukkaa
pyhitettyä ihmisoikeutta.

Ellemme voi tuottaa, niin emme voi omistaa -- mutta muutamat sanovat,
että meidän tuottava työmme tulee ainoastaan kapitalistien hyväksi.
Kapitalistit, joista tulee sellaisia sen vuoksi, että he aikaansaavat
parempia tuotantoehtoja, kuuluvat yhteiskunnan perustuksiin. Heillä ei
oikeastaan ole mitään omaa. He enemmänkin hoitavat omaisuutta toisten
hyödyksi. Kapitalistit, joista tulee sellaisia rahaliikkeen avulla,
ovat toistaiseksi välttämätöntä pahaa. Heidän ei kuitenkaan tarvitse
olla mitään pahaa, jos heidän kaikki rahansa menevät tuotantoon.
Jos heidän rahansa sen sijaan käytetään jakelun vaikeuttamiseen --
esteiden rakentamiseen tuottajain ja kuluttajain välille -- silloin he
ovat turmiollisia kapitalisteja ja tuomitut häviämään, kun rahalaitos
saadaan paremmin sovelletuksi työn vaatimusten mukaan, ja tämä
tulee tapahtumaan niin pian kuin täysin oivalletaan, että työllä ja
yksinomaan työllä voidaan ehdottomasti turvata terveys, vauraus ja onni.

Ei ole mitään syytä, miksi ei mies, joka on halukas tekemään työtä,
saisi siihen tilaisuutta ja saisi palkakseen myöskin täyttä arvoa
työstään. Ei ole myöskään mitään syytä, miksi mies, joka voi mutta
ei tahdo tehdä työtä, ei saisi palkakseen yhteiskunnalle tekemiensä
palvelusten täyttä arvoa. Hänen tulisi tietenkin saada ottaa
yhteiskunnalta vastaava korvaus siitä, millä hän on sitä avustanut.
Ellei hän avusta millään, ei hänen tule myöskään saada ottaa mitään.
Hänelle jäisi vain vapaus nähdä nälkää. Me emme pääse mihinkään, jos
vaadimme, että joka miehen pitää saada enemmän kuin hän ansaitsee --
koskapa muutamat saavat enemmän kuin ansaitsevat saada.

Ei mikään ole mielettömämpää eikä yhteiskunnalle kokonaisuudessaan
voida tehdä huonompaa palvelusta kuin asettua sille kannalle,
että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Ihmiset eivät suinkaan ole
samanlaisia, ja jokainen kansanvaltainen käsitys, joka pyrkii
tekemään kaikkia samanlaisiksi, on esteenä edistykselle. Me emme voi
kaikki tehdä samanarvoista työtä. Suurikykyisiä ihmisiä on vähemmän
kuin pienitaitoisia. Joukko pienempiä voi vetää alas suuremman --
mutta sen kautta he vetävät alas myöskin itseänsä. Suurempi ihminen
asettuu yhteiskunnan johtoon ja tekee pienemmille mahdolliseksi elää
pienemmillä ponnistuksilla.

Se kansanvaltainen harhakäsitys, joka tähtää kykyjen tasoittamiseen,
vaikuttaa hävittävästi, autioittavasti. Luonnossa ei ole kahta
samanlaista asiaa. Me rakennamme automme täysin vaihdettaviksi.
Kaikki osat ovat miltei yhtä samanlaisia kuin kemialliset analyysit,
kuin vain mitä hienoimmat koneet ja etevin ammattitaito voivat
aikaansaada. Minkäänlaatuista lisäsovittelua ei tarvita, ja pitäisi
tosiaankin näyttää siltä kuin olisi kaksi Ford-autoa -- jotka tuossa
seisovat rinnakkain, aivan samannäköisinä muodoltaan ja niin tarkoin
yhtäläisiksi tehtyinä, että mikä osa tahansa voidaan ottaa toisesta ja
sijoittaa toiseen -- todellakin samanlaiset. Mutta niin ei ole. Niillä
on erilaiset kulkutavat. Meillä on ajajia, jotka ovat kuljettaneet
satoja, jopa muutamat tuhansia Ford-vaunuja, ja he sanovat, ettei ole
kahta, jotka aina toimisivat aivan samalla tavalla -- että jos he
ajaisivat uutta vaunua tunnin tai lyhyemmänkin aikaa ja jos sitten tämä
vaunu sekoitetaan toisten samanlaatuisten uusien vaunujen joukkoon,
niin he, vaikka eivät ulkomuodon nojalla saattaisikaan sitä erottaa,
kuitenkin tuntisivat sen ajaessaan sillä.

Olen puhunut yleisin sanoin. Katsokaamme asiaa nyt konkreettisemmin.
Henkilön pitää voida elää sellaisella tasolla, joka vastaa hänen
tekemiänsä palveluksia. Voi olla paikallaan puhua tästä nyt, sillä
olemme äskettäin eläneet aikaa, jolloin palveleminen oli viimeinen
asia, mitä useimmat ihmiset ajattelivat. Olimme tulleet siihen,
ettei kukaan ajatellut kustannuksia tai korvausta. Tilauksia saatiin
vaivattomasti. Kun ennen yleisö suosi kauppiasta ostamalla häneltä,
muuttuivat olot sellaisiksi, että kauppias suosi yleisöä myymällä.
Se on huonoa liiketointa. Monopoli on huonoa liiketointa. Nylkeminen
on vahingollista liike-elämälle. Samoin kuin sekin, ettei ole tarvis
tehdä työtä eteenpäin päästäkseen. Liike-elämä on kaikkein terveintä
silloin, kun sen niinkuin kananpojan täytyy kaaputtaa maata saadakseen
minkä saa. Kaikki oli käynyt liian helpoksi. Periaate, että arvon
ja hinnan välillä täytyy olla kunniallinen suhde, oli syrjäytetty.
Yleisöstä ei tarvinnut enää vähääkään välittää. Tämä oli kaikkea muuta
kuin hyödyllistä liike-elämälle. Niitä oli, joiden mielestä tällainen
luonnoton tila oli "kukoistusta". Se ei ollut kukoistusta -- se oli
vain tarpeetonta rahansaalistamista. Ja rahansaalistaminen ei ole
liiketointa.

Ellei pidä määrättyä suunnitelmaa visusti muistissaan, on erinomaisen
helppo kerätä kosolta rahaa ja sitten, pyrkiessä hankkimaan yhä enemmän
rahaa, unohtaa myyvänsä ihmisille sellaista, jota nämä tarvitsevat.
Rahansaalistamiselle perustettu liike on mitä epävarminta. Se on
useimmiten epäsäännöllinen ja lyhytikäinen. Liike-elämän tehtävä
sitävastoin on tuottaminen kulutusta eikä rahansaalistusta tai
keinottelua varten. Tuottaminen kulutusta varten sisältää sen, että
tuotteen laatu pidetään ylhäällä ja hinta alhaalla -- että tavara
on sellaista, joka hyödyttää yleisöä eikä vain tuottajaa. Jos
raha-elementti nykäistään irti oikeasta tasostaan, niin nykäistään
samalla tuotanto palvelemaan tuottajaa.

Tuottajan menestys on riippuvainen siitä, että hän voi palvella
yleisöä. Hän saattaa pysyä jaloillaan jonkun ajan palvelemalla
itseänsä, mutta jos näin käy, on se satunnaista, ja kun yleisö herää
huomaamaan, että sitä ei palvellakaan, on tuottajan loppu näkyvissä.
Sotakonjunktuurien aikana oli tuotanto pääasiallisesti kohdistettu
tuottajain itsensä hyödyttämiseen, ja kun yleisö heräsi, meni senvuoksi
moni yritys nurin. Sanottiin niiden joutuneen ahdinkotilaan. Asia ei
ollut lainkaan niin. Sellaiset tuottajat koettivat yksinkertaisesti
korvata tervettä järkeä järjettömyydellä, ja sitä ei koskaan voi
tehdä menestyksellä. Rahojen saalistaminen on varmin keino niiden
saamattajääntiin, mutta jos palvelee palvelemisen vuoksi -- sen
tyydytyksen tähden, että tekee jotakin, jonka uskoo olevan oikeaa --
niin rahallinen puoli selviää itsestään.

Rahaa tulee luonnollisesti palveluksen tuloksena. Ja tuottajalle on
aivan välttämätöntä, että hänellä on rahaa käytettävissään. Mutta
meidän ei sovi unohtaa, että rahan omistamisen tarkoituksena ei ole
joutilaisuus, vaan mahdollisuus tehdä vielä enemmän hyötyä. Minun
mielestäni ei mikään ole inhoittavampaa kuin joutilas elämä. Ei
kellään meistä ole oikeutta laiskoitella. Sivistyksen piirissä ei ole
sijaa laiskurille. Jokainen suunnitelma rahan lakkauttamiseksi johtaa
vain siihen, että olot muodostuvat vielä mutkallisemmiksi, sillä
meillä täytyy olla jokin mittapuu. Että nykyinen rahajärjestelmämme
olisi tyydyttävä pohja tavaranvaihdolle, sitä voi hyvinkin vahvasti
epäillä, ja puhumme siitä enemmän tuonnempana. Päämuistutukseni
nykyistä rahalaitosta vastaan on, että se pyrkii olemaan oman itsensä
tarkoitusperänä ja ehkäisemään tuotantoa, sensijaan että edistäisi sitä.

Minun pyrkimykseni tarkoittavat yksinkertaistuttamista. Ihmisillä on
yleensä niin vähän käytettävänään ja kaikkein välttämättömimmänkin
ostaminen maksaa kovin paljon (puhumattakaan osuudesta elämän
ylellisyyteen, johon minun mielestäni jok'ainoa meistä on oikeutettu),
koskapa melkein kaikki, mitä me valmistamme, on paljon mutkallisempaa
kuin sen tarvitsisi olla. Vaatteemme, ravintomme, taloustarpeemme --
kaikki ne voitaisiin tehdä paljoa yksinkertaisempia kuin nyt on laita
ja kuitenkin olla paremman näköisiä. Ne tehtiin entisinä aikoina
määrätyllä tavalla ja tuottajat ovat sitten vain jatkaneet samaa latua.

Minä en tarkoita, että meidän olisi mentävä liiallisuuksiin. Siihen
ei ole mitään tarvetta. Pukumme ei tarvitse olla vain säkki, jossa
on reikä päätä varten. Sellainen olisi helppo tehdä, mutta vaikea
pitää. Ei huopapeitekään vaadi suurta räätälintyötä, mutta kukapa
meistä saisi paljoakaan työtä tehdyksi, jos kulkisi intiaanien tapaan
huopaan kääriytyneenä. Todellinen yksinkertaisuus merkitsee sitä,
että hankimme parasta ja samalla mukavinta. Räikeiden reformien
onnettomuus on, että ne vaativat, että ihmisen on muutettava luontoansa
voidakseen käyttää vissejä kaavailtuja esineitä. Luulenpa, että
naisten reformipuvut -- jotka näyttävät merkitsevän mauttomia pukuja
-- täytyy aina olla mauttomien naisten keksimiä, jotka tahtoisivat,
että kaikki muutkin näyttäisivät yhtä mauttomilta. Se ei ole oikea
tapa. Alkakaa kappaleella, joka sopii, ja koettakaa sitten keksiä
jotakin keinoa saada pois kaikki ihan tarpeettomat osat. Tämä koskee
jokaista käyttöesinettä -- kenkää, pukua, taloa, konetta, rautatietä,
höyrylaivaa, lentokonetta. Mikäli leikkaamme pois hyödyttömiä osia
ja yksinkertaistutamme välttämättömiä, sikäli vähennämme myöskin
valmistuskustannuksia. Tämä on selvää logiikkaa, mutta kumma kyllä
koetetaan yleensä halventaa tuotantoa eikä yksinkertaistuttaa tavaraa.
Alku pitäisi tehdä tavaran laadusta: meidän pitäisi koettaa ottaa
selko, onko se niin hyvin tehty kuin sen pitää olla -- vastaako se
tarkoitustaan parhaalla tavalla? Senjälkeen -- onko aines parasta
vaiko vain kalleinta? Ja sitten: voiko sen monimutkaisuutta ja painoa
vähentää? Ja niin edespäin.

Tarpeeton paino tavarassa ei ole sen järjellisempää kuin kokardi kuskin
lakissa. Eipä edes niinkään järjellistä. Sillä kokardi voi auttaa
kuskia tuntemaan lakkinsa, kun taas tarpeeton paino vain aiheuttaa
voiman tuhlausta. En voi ymmärtää, mistä semmoinen luulo on syntynyt,
että paino sisältää voimaa. Se on paikallaan moukariin nähden, mutta
miksi raastaisimme mukanamme raskasta painoa, jos emme aio sillä ketään
nakata? Miksi panna ylimääräistä painoa kuljetuskoneisiin? Miksi ei
panna sitä kuormaan, jota koneen on määrä kantaa? Lihavat ihmiset eivät
voi juosta yhtä nopeaan kuin laihat, mutta me rakennamme useimmat
kuljetusvälineemme siten kuin enentäisi raskas painolasti nopeutta. Osa
köyhyydestä johtuu liikanaisten painojen kuljetuksesta.

Kerran me tulemme keksimään, miten painoa saadaan yhä enemmän
poistetuksi. Otetaan esim. puu. Erinäisiin tarkoituksiin on puu
parasta ainetta, minkä tunnemme, mutta puu sisältää suunnatonta
tuhlausta. Yhden Ford-auton puuaines sisältää noin 15 kiloa vettä.
Täytyy löytyä jokin keino aikaansaada jotakin parempaa. Täytyy löytyä
menetelmä, jonka avulla voimme saavuttaa saman voiman ja joustavuuden
tarvitsematta ottaa mukaan hyödytöntä painoa. Ja näin aina edelleen on
laita tuhansissa muissa seikoissa.

Maanviljelijä tekee jokapäiväisestä työstään liian mutkikkaan jutun.
Minun luullakseni tulee ainoastaan noin 5 prosenttia siitä voimasta,
jota tavallinen maanviljelijä käyttää, todellisen hyödyn osalle. Jos
joku varustaisi tehtaan sillä tavoin kuin maanviljelys tavallisesti on
varustettu, olisi se täpötäynnä väkeä. Huonoin tehdas Euroopassa on
tuskin niin huonosti sommiteltu kuin keskinkertainen maanviljelijän
talo. Voimaa on käytetty hyväksi mahdollisimman vähäisessä määrässä.
Ei siinä kyllin, että enin osa tehdään käsin, vaan sangen harvoin on
pantu todellista huolta järkiperäisiin laitteisiin. Maanviljelijä
kantaa vettä vuosikausia ennemmin kuin rakentaa vähäisen määrän
putkijohtoa. Kun tarvitaan ylimääräistä työtä, ajattelee hän vain
ylimääräisten päiväpalkkalaisten hankkimista. Maanviljelystuotteet
ovat halvimmillaankin ollessaan kalliimpia kuin niiden pitäisi olla.
Maanviljelysvoitto on huonompi kuin sen pitäisi olla, silloinkin kun
se on korkeimmillaan. Koko suunnitelma ja siihen käytettyjen voimain
hyödytön käyttö tekee maanviljelystuotteet niin kalliiksi ja voiton
niin vähäiseksi.

Omassa maanviljelyksessäni Dearbornissa kaikki suoritetaan koneilla.
Me olemme poistaneet käytännöstä monta tuhlauksen muotoa, mutta
taloudellisesti todella tuottoisalle kannalle emme vielä ole
tulleet. Me emme ole voineet uhrata siihen viisi- tai kymmenvuotista
herkeämätöntä tutkistelua keksiäksemme, mitä todella olisi tehtävä.
Olemme jättäneet tekemättä enemmän kuin tehneet. Ja kuitenkin olemme
aina -- minkälaiset hintasuhteet ovat vallinneetkin -- poikkeuksetta
saavuttaneet ensiluokkaisen voiton. Me emme ole farmareita -- me
olemme teollisuudenharjoittajia farmitilalla. Siitä hetkestä alkaen,
jolloin maanviljelijä katsoo olevansa tehtailija, joka tosiaan kammoo
kaikenlaista tuhlausta -- aineen tai ihmisvoiman -- me tulemme saamaan
maanviljelystuotteita niin halpaan hintaan, että kaikki saavat
riittävästi syödäkseen ja voitto on kuitenkin niin tyydyttävä, että
maanviljelystä pidetään turvallisimpana ja parasta voittoa tuottavana
kaikista elinkeinoista.

Puuttuva tuntemus työn todellisesta luonteesta ja työn parhaasta
tekotavasta on syynä siihen, ettei maanviljelyksen katsota kannattavan.
Eikä maanviljelys, sellaisena kuin sitä nykyään harjoitetaan, voi
kannattaakaan. Maanviljelijä elää onnenkaupalla ja esi-isiensä malliin.
Hän ei tiedä, miten hänen olisi meneteltävä saadakseen tuotantonsa
halvaksi, eikä hän osaa myydä tuotteitaan. Teollisuudenharjoittaja,
joka ei tiedä, miten hänen on valmistettava ja myytävä tuotteitansa,
ei voisi kauan pysyä pystyssä. Se seikka, että maanviljelijä sittenkin
voi kestää, osoittaa kuinka ihmeellisen kannattavaa maanviljelys itse
asiassa saattaa olla.

On pyrittävä halpaan, valtavaan tuotantoon niin hyvin maanviljelyksen
kuin teollisuudenkin alalla -- ja halpa, valtava tuotanto merkitsee
runsautta kaikille -- sehän on ihan yksinkertaista. Vaikeus on siinä,
että yleinen suunta pyrkii sotkemaan ihan yksinkertaisia asioita.
Katsotaan esimerkiksi "parannuksia".

Parannuksista puhuessamme ajattelemme tavallisesti jotakin tuotteeseen
tehtyä muutosta. "Parannettu" tuote on sellainen, jota on muunnettu.
Niin en minä katso asiaa. Minä en ryhdy panemaan toimeen mitään,
ennenkuin olen löytänyt mahdollisimman parhaan laadun. Tämä ei
tietenkään sisällä, etteikö tuotetta saisi koskaan muuntaa, mutta
minä uskon, että ajan mittaan on taloudellisempaa, etten edes ryhdy
teettämään mitään, ennenkuin olen täysin vakuutettu siitä, että hyöty,
muoto ja aines ovat parhaat mahdolliset. Ellei tutkimuksenne anna
teille tätä vakaumusta, niin jatkakaa niitä, kunnes olette saaneet
vakaumuksen. Jos aikoo ryhtyä valmistamaan jotakin, täytyy ensin
keskittää tutkimuksensa itse valmisteeseen. Tehdas, järjestely, myynti
ja pääomanhankinta muodostuvat tavaran laadun mukaan. "Liiketaltta" on
silloin terävä kuin partaveitsi, ja te tulette ajan mittaan säästämään
aikaa. Se, että on sokeasti syöksynyt teettämään jotakin tuotetta
hankkimatta tätä varmuutta siitä, on syynä moneen epäonnistumiseen,
joka on asianomaiselle itselleen jäänyt käsittämättömäksi. Ihmiset
näyttävät luulevan, että pääasiana tuotannossa on tehdas, puoti,
rahallinen pohja tai johto. Pääasiana on tuote, ja kaikki kiire ehtiä
sitä valmistamaan, ennenkuin suunnitelma on selvä, on hukkaan heitettyä
aikaa. Minä kulutin kaksitoista vuotta ennenkuin sain T-mallin -- mikä
nyt tunnetaan Ford-auton nimellä -- sellaiseksi kuin sen halusin. Me
emme yrittäneetkään oikein toden perään ryhtyä tuottamaan, ennenkuin
meillä oli tarjottavana todellinen tuote. Sitä ei sittemmin ole
asiallisesti muunnettu.

Me kokeilemme lakkaamatta uusilla aatteilla. Jos matkustatte
Dearbornin seudulla, niin tapaatte kaikenmallisia Ford-autoja. Ne
ovat kokeiluvaunuja -- ei uusia malleja. En tahdo laskea yhtään hyvää
aatetta luotani, mutta en halua myöskään äkisti päättää, onko jokin
aate hyvä vai huono. Jos aate tuntuu hyvältä tai vain sellaiselta,
jolla näyttää olevan mahdollisuuksia, niin ryhdyn koettelemaan
sitä joka näkökannalta. Mutta jonkin aatteen, koetteleminen on
aivan toista kuin jonkin muunnoksen tekeminen vaunuun. Kun useimmat
tehtailijat ovat kärkkäämmät tekemään muunnoksia tuotteeseen kuin sen
valmistusmenetelmiin, teemme me aivan päinvastoin.

Suuret muutokset meillä ovat koskeneet valmistusmenetelmiä. Ne eivät
koskaan pysy hiljaa paikallaan. Ei liene autojemme valmistustavassa
enää ainoatakaan otetta, joka olisi sama kuin valmistaessamme
ensimmäiset kappaleet nykyistä mallia. Se selittää, miksi voimme tehdä
automme niin halvalla. Ne harvat muutokset, joita vaunuun on tehty,
ovat tarkoittaneet mukavuuden lisäämistä, ja mikäli jotakin muutosta
muotoon on tehty, on se tapahtunut lujuuden lisäämiseksi. Vaunujen
ainesta muutetaan sitä mukaa kuin saamme lisää kokemusta aineen
luonnosta. Me olemme myöskin tahtoneet ehkäistä tuotannonseisauksen ja
tuotantokustannusten lisäyksen jonkin erikoisen aineslajin puutteen
vuoksi, jonka vuoksi olemme useimpia osia varten kokeilemalla
hankkineet korvausaineen. Vanadiiniteräs on esimerkiksi se teräslaji,
jota me enimmän käytämme. Sen avulla voimme saavuttaa suurimman
lujuuden pienimmän painon ohella. Mutta ei olisi hyvää liikemenettelyä,
jos antaisimme koko tulevaisuutemme riippua siitä, kykenemmekö saamaan
vanadiiniterästä. Senvuoksi olemme kokeilemalla hankkineet sille
vastikkeen. Kaikki teräslajimme ovat erikoislajeja, mutta jokaiselle
niistä on meillä ainakin yksi ja muutamissa tapauksissa useampia
täysin koeteltuja vastikkeita. Sama koskee kaikkia muita aineksia ja
kaikkia osia. Alussa teimme itse vain muutamia osia emmekä lainkaan
moottoreita. Nyt valmistamme itse kaikki moottorimme ja melkein kaikki
osat, koska katsomme sen halvimmaksi. Mutta me teemme sen myöskin
ollaksemme riippumattomia markkinoista tai tehtailijoista, jotka eivät
kykene suorittamaan tilauksia. Lasinhinnat koroitettiin kohtuuttoman
korkealle sodan aikana. Me kuulumme suurimpiin lasinkuluttajiin maassa.
Nyt rakennamme oman lasitehtaan. Jos olisimme käyttäneet kaiken
tämän tarmon muuntaaksemme tuotetta, emme olisi päässeet mihinkään.
Mutta jättämällä sen muuntamatta voimme keskittää kaikki voimamme
tuotantotavan parantamiseen.

Taltan tärkein osa on sen terä. Jos on mitään periaatetta, mihin
liike-elämä perustuu, niin se on tämä. Yhdentekevää kuinka hyvin
taltta on tehty, kuinka hienoa sen teräs on tai kuinka hyvä se on
muodoltaan -- ellei siinä ole terää, niin se ei ole taltta, vaan
onpahan vain metallikappale. Se, mikä jotakin merkitsee, ei ole
siinä, minä jotakin asiaa pidetään, vaan siinä, mihin sitä voidaan
käyttää. Mitä järkeä on käyttää suurta voimaa tylsään talttaan,
kun kevyt isku terävään suorittaa työn? Taltta on leikkaamista, ei
vasaroimista varten. Vasaroiminen on työssä sivutoimitus. Jos siis
haluamme tehdä työtä, niin miksemme keskitä itseämme työhön ja tee
sitä mahdollisimman nopealla tavalla? Myyntitoimen teränä on se kohta,
missä tuote on tullut kosketuksiin kuluttajan kanssa. Epätyydyttävä
tuote on kuin tylsäteräinen taltta. Tarvitaan paljon tarpeetonta voimaa
sellaisen tavaran kaupaksisaantiin. Tehtaan teränä on mies ja kone
työssä. Ellei mies ole oikea, ei konekaan voi olla sitä, jos kone on
puutteellinen, ei mieskään voi tehdä tehtäväänsä. On tuhlausta pyytää
keneltäkään enempää voimaa kuin määrätyn työn tekemiseen on ehdottoman
välttämätöntä.

Käsitykseni ydin on siis, että tuhlaus ja itaruus estävät todellisten
palvelusten tekemistä. Sekä tuhlaus että itaruus ovat tarpeettomia.
Tuhlaus riippuu pääasiallisesti siitä, ettei ymmärretä sitä, mitä
tehdään, tai hutiloidaan siinä. Itaruus on vain jonkinlaista
lyhytnäköisyyttä. Minä olen koettanut aikaansaada tuotteeni tuhlaamalla
mahdollisimman vähän sekä ainesta että työvoimaa, asettuen voiton
kokonaissumman suhteen kokonaan riippuvaksi myynnin laajuudesta.
Tuottajana haluan maksaa mitä suurimmat palkat -- mikä merkitsee
kaikkein suurinta ostovoimaa. Kun kaikesta tästä johtuu, että
kustannusten tulee olla mahdollisimman pienet ja että me myymme
mahdollisimman pienellä voitolla, saatamme levittää tuotetta, jonka
hinta vastaa ostovoimaa. Seuraus on, että kaikilla, jotka ovat meidän
kanssamme tekemisissä joko työnjohtajina, työmiehinä tai ostajina,
on etua meidän toiminnastamme. Meidän luomamme laitos täyttää
yleishyödyllisen tehtävän; tämä on ainoa syy, miksi siitä puhun.
Tällaisen toiminnan periaatteet ovat seuraavat:

1. Ei pidä olla huolissaan tulevaisuudesta eikä liioin kunnioittaa
menneisyyttä. Joka pelkää tulevaisuutta, joka uumoo epäonnistumista,
hän rajoittaa liikuntakykyänsä. Epäonnistuminen merkitsee vain
mahdollisuutta aloittaa uudestaan älykkäämmin. Rehellisessä
epäonnistumisessa ei ole mitään häpeällistä. Mutta tulevaisuuden
pelkääminen heikentää luottamusta. Menneisyys taas on hyödyllistä
ainoastaan mikäli se viittoo teitä ja keinoja edistykselle.

2. Älköön ajateltako kilpailua. Se, joka tekee asian parhaiten, hän
yksin saakoon sen suorittaa. On rikollista yrittää anastaa toisen
tuotantoalaa -- rikollista, koska siten omakohtaisen voiton vuoksi
yritetään painostaa kanssaihmisten elinehtoja -- hallita väkivallan
eikä älyn voimalla.

3. Asetettakoon yleishyödytys, yhteisön palveleminen, voiton edelle.
Ilman voittoa ei tosin liikettä voi ylläpitää. Voiton saamisessa ei
sinänsä ole mitään vääryyttä. Hyvinhoidettu yritys tuottaa ehdottomasti
voittoa, mutta voiton täytyy välttämättömästi tulla korvauksena
hyvinsuoritetusta palveluksesta. Voitto ei voi olla toiminnan perusta,
sen täytyy olla toiminnan tulos.

4. Tehdastoiminta ei ole ostamista halvalla ja myymistä kalliilla.
Se sisältää sen, että aines hankitaan kohtuulliseen hintaan ja
mahdollisimman pienillä lisäyksillä kustannuksiin, että tämä aines
muodostetaan käyttökelpoiseksi tuotteeksi ja se jätetään kuluttajalle.
Peli, keinottelu y.m.s. pyrkii vain ehkäisemään tätä kehityskulkua.

Kuinka nämä periaatteet syntyivät, mitä ne ovat vaikuttaneet ja kuinka
käyttökelpoisia ne yleensä ovat, sitä koetan osoittaa seuraavissa
luvuissa.



II luku.

TYÖ ALKAA.


Toukokuun 31 pnä 1921 valmistui Ford-yhtiössä auto n:o 5.000.000. Se
on museossani yhdessä sen bensiinivaunun rinnalla, jota kolmekymmentä
vuotta aikaisemmin aloin rakentaa, mutta josta ei tullut mieleistäni,
ennenkuin vasta keväällä 1893. Mitä ulkonäköön tulee, ei näiden
kahden vaunun välillä ole vähintäkään yhtäläisyyttä, ja erotus on
melkein yhtä suuri myöskin rakenteeseen ja aineksiin nähden, mutta
perusaatteeltaan ovat ne merkillisen yhtäläiset -- lukuunottamatta
sitä, että vanhassa vaunussa on erinäisiä laitteita, joita emme ole
käyttäneet nykyisessä vaunutyypissä. Vaikka ensimmäisessä autossa oli
ainoastaan kaksi silinteriä, kulki se kaksikymmentä mailia tunnissa.
[Mile, engl. penikulma = 1,61 km. -- Suom.] Kuudenkymmenen mailin ajoon
ei kulunut enempää kuin pienen säiliön vetämät 13 1/2 litraa bensiiniä,
ja auto on yhtä hyvä tänäpäivänä kuin silloin kun se rakennettiin.
Oikeastaan on enemmän paranneltu valmistustapoja ja itse aineksia
kuin itse perussuunnitelmaa. Koko tyyppi on jalostettu; nykyisessä
Ford-autossa -- "T-mallissa" -- on neljä sylinteriä ja lähtövauhdin
saanti on vaivaton -- se on joka suhteessa mukavampi ja helpompi ajaa.
Se on yksinkertaisempi kuin ensimmäinen auto, mutta molemmilla on samat
tunnusmerkilliset perusominaisuudet. Muutoksia on tehty valmistuksessa
saatujen kokemusten johdosta, mutta mitään muutosta ei ole tehty
perusaatteeseen. Tätä minä pidän merkitsevänä seikkana, sillä se
todistaa, että jos on saanut hyvän aatteen, on parempi keskittyä sitä
täydellistämään kuin ruveta uutta etsimään. Ihminen jaksaa hallita vain
yhtä aatetta kerrallaan.

Maalaiselämä sai minut mietiskelemään keinoja kulkuneuvojen
parantamiseksi. Minä synnyin heinäkuun 30 p:nä 1863 eräällä farmilla
lähellä Dearbornin kaupunkia Michiganissa ja aikaisimpia huomioitani
oli, että saatuihin tuloksiin tarvittiin aivan liian paljon työtä.
Se tunne on minulla maanviljelykseen nähden vieläkin. Olen kuullut
tarinoita, että vanhempani muka olivat hyvin köyhiä ja että heidän
toimeentulonsa nuoruudessaan oli ollut vaivalloista. Rikkaita he eivät
varmastikaan olleet, mutta ei heitä myöskään voinut sanoa köyhiksi.
Toisiin Michiganin farmareihin verraten oli meidän tilamme oikein hyvä.
Talo, jossa synnyin, on vielä jälellä ja muodostaa, farmin ohella, osan
nykyistä omaisuuttani.

Minun lapsuudessani oli ruumiillinen työ aivan liian kovaa sekä meidän
että muiden tiloilla, enkä ollut erin vanha kun aloin arvella, että
moni asia voitaisiin järjestää järkevämmällä tavalla. Tämä ajatus se
minut johti mekaaniselle alalle, vaikka äitini aina väittikin, että
minä olin syntynyt mekaanikoksi. Ennenkuin sain mitään muuta, oli
minulla jonkinlainen verstas ja siinä kaikennäköistä romua, josta
sepittelin työaseita. Siihen aikaan ei lapsilla ollut sellaisia
leikkikaluja, joita nykyään saa ostaa. Kaikki, mitä meillä oli, oli
kotitekoista. Minun leikkikaluni olivat työaseita -- ja niin on yhä
vieläkin laita! Ja pieninkin koneensiru oli oikea aarre.

Merkillisin tapaus näinä vuosina sattui, kun kerran ajaessamme
kaupunkiin kohtasimme höyryvaunun 15 kilometrin päässä Detroitista.
Minä olin silloin kaksitoistavuotias. Seuraava suuri tapaus oli,
kun sain kellon ja se tapahtui samana vuonna. Minä muistan tuon
höyryvaunun niinkuin eilisen päivän, sillä se oli ensimmäinen näkemäni
hevoseton ajopeli. Se oli pääasiassa tarkoitettu kuljettamaan
puimakoneita ja sahausalustoja, ja siinä oli yksinkertaisesti vain
pieni kone ja höyrykattila, jotka oli sovitettu pyörien päälle, ynnä
peräänkiinnitetty hiilivaunu ja vesisäiliö. Minä olin nähnyt monta
tämmöistä höyrykonetta hevosten vetämänä, mutta tämä oli varustettu
ketjulla, joka yhdisti höyrykoneen sen puulaitteen takapyöriin,
johon höyrykattila oli sijoitettu. Kone oli asetettu höyrykattilan
päälle ja sen takana oli lava, jolla seisova mies lapioi hiiliä,
hoiti säätöventtiiliä ja ohjasi kulkua. Höyryvaunun oli valmistanut
Nichols, Shepard & Company Battle Creekissä. Siitä otin heti selvän.
Koje pysähtyi antaakseen meidän hevosinemme päästä ohi, ja ennenkuin
isäni aavistikaan, olin minä hypännyt vaunuista pois ja antautunut
keskusteluun koneenkäyttäjän kanssa. Hän oli sangen altis selittämään
minulle kaikki. Hän oli ylpeä koneestaan. Hän näytti minulle, että
ketjun voi irroittaa vauhtipyörästä ja sen sijalle panna hihnan
käyttämään muita koneita. Hän kertoi koneen tekevän kaksisataa
kierrosta minuutissa ja ketjupyörän voitavan irroittaa niin, että
vaunu pysähtyi, vaikka kone edelleen oli käynnissä. Tätä järjestelyä
on, vaikka hiukan muutettuna, käytetty nykyisissä automobiileissa.
Se ei ollut niin tarpeellinen höyrykoneissa, jotka voi helposti
saada pysähtymään ja taas käyntiin, mutta sitä tarpeellisempi, kun
bensiinimoottorit tulivat käytäntöön. Tämä kone sai harrastukseni
kohdistumaan automobiilialalle. Minä yritin valmistaa sen mukaisia
malleja, ja muutamia vuosia myöhemmin sainkin aikaan yhden koko
hyvän; mutta siitä kerrasta, kun kahdentoistavuotiaana poikana näin
höyryvaunun, tähän päivään saakka on suurimpana harrastuksenani ollut
teillä kulkevien koneiden valmistaminen. Kun kävin kaupungissa,
olivat taskuni palatessani aina täynnä ruuvimuttereita, trassia ja
kaikellaisia koneosia. Joskus koetin panna kokoon rikkinäistä kelloa,
ja kolmentoista vanhana onnistui minun ensimmäisen kerran korjata
kello käymään. Viidentoista vanhana osasin korjata minkä kellon
tahansa, vaikka työkaluni olivat mitä karkeinta laatua. Kaikkinaisia
kojeita hypistelemällä oppii tavattoman paljon. Kirjoista ei saa
selvää, minkälaisia nämä kojeet ovat ja miten tehdyt, mutta se täytyy
oikean mekaanikon tietää. Koneet ovat mekaanikolle samaa kuin kirjat
kirjailijalle. Hän saa niistä aatteensa, ja jos hänellä on hyvä
ymmärrys, panee hän nämä aatteet sopivaan käytäntöön.

Alunpitäenkään ei minulla koskaan ole ollut oikeata harrastusta
maanviljelykseen. Minä halusin käsitellä koneita, mutta isäni ei
ollut lainkaan tyytyväinen minun pyrkimyksiini mekaniikan alalle.
Hän tahtoi minusta maanviljelijää. Kun seitsentoistavuotiaana päätin
koulun ja menin oppipojaksi erääseen konepajaan, pidettiin minua
hukkateille antautuneena. Minun oli helppo suorittaa oppilaskokeeni --
s.o. ennenkuin kolme oppivuottani olivat kuluneet, olin kurssinkäynyt
mekaanikko -- ja kun erikoisesti harrastin hienompia konetöitä
ja varsinkin kelloja, työskentelin iltaisin eräässä kulta- ja
kellosepänliikkeessä. Yhteen aikaan korjasin ainakin 300 kelloa.
Uskoin kykeneväni valmistamaan kunnollisen kellon noin 30 sentillä
ja olin vähällä perustaa sellaisen liikkeen, mutta luovuin siitä
kun kuvittelin, että kellot eivät olleet välttämättömiä tarvekaluja
ja etteivät ihmiset huolisi niitä ostaa. Kuinka tähän kummalliseen
päätelmään päädyin, en enää muista. Tavalliset kultasepäntyöt ja
kellonkorjaukset eivät mieltäni kiinnittäneet, ellei niissä ollut
jotakin erikoista vaikeutta. Jo siihen aikaan halusin valmistaa tavaraa
tukuttain. Juuri silloin vahvistettiin erityinen rautatieaika. Meillä
oli sitä ennen ollut aurinkoaika, ja silloin oli niinkuin nykyisinkin,
jolloin koetamme käyttää hyväksemme päivänvaloa, olemassa määräero
rautatieajan ja aurinkoajan välillä. Tätä minä mietiskelin sangen
paljon, ja niinpä onnistui minun sommitella kello, joka näytti molemmat
ajat. Siinä oli kaksi kellotaulua ja se oli ympäristön ihmisten
mielestä kerrassaan kumma kalu.

Vuonna 1879 -- eli noin neljä vuotta sen jälkeen kun olin ensi
kerran nähnyt Nichols-Shepardin koneen -- onnistui minun saada
haltuuni sellainen, ja kun oppiaikani oli kulunut umpeen, sain paikan
Westinghouse-yhtiön paikallisedustajan luona Schenectadyssa heidän
höyryvaunujensa monttöörinä ja korjaajana. Tämä höyryvaunu oli
jokseenkin samantyyppinen kuin Nichols-Shepardin, paitsi että kone oli
sijoitettu höyrykattilan eteen, mistä voima hihnan avulla johdettiin
taka-akseliin. Se saattoi kulkea 12 mailia tunnissa, vaikka sen
itsekuljetuskyky oli vain sivuseikka sen rakenteessa. Väliin käytettiin
sitä kuljettamaan raskaita kuormia, ja jos omistajalla sattui olemaan
tekemistä maanviljelyskoneiden kanssa, yhdisti hän puimakoneita ja
muita kojeita koneeseensa kierrellessään talosta taloon. Minun mieltäni
askarrutti näiden lokomobiilien suuri paino ja käyttökustannus. Ne
painoivat pari tonnia ja olivat niin kalliita käyttää, että ainoastaan
suurviljelijät saattoivat ajatella niiden ostamista. Enimmäkseen
käyttivät niitä henkilöt, jotka harjoittivat puimista ammattinaan tai
omistivat sahoja, jotka vaativat liikuteltavaa käyttövoimaa.

       *       *       *       *       *

Jo siihen aikaan olin ajatellut jonkinlaisen keveän höyryvaunun
rakentamista, joka tekisi hevoset tarpeettomiksi, ja varsinkin olin
ajatellut sen käyttämistä sanomattoman raskaassa kyntötyössä. Hevoseton
vaunu ei ollut enää mikään mahdottomuus. Sellaisesta oli puhuttu aina
höyrykoneen keksimisestä saakka, mutta ajovaunu ei tuntunut minusta
käytännöllisesti niin hyödylliseltä kuin maanviljelyskone, ja kaikista
maanviljelystöistä oli kyntö raskainta. Maantiemme olivat hyvin huonot
eikä meillä juuri ollut tapana ajella niillä jouten. Yksi automobiilin
tuottamia etuja on maanviljelijän näköpiirin laajentaminen. Ei
olisi pälkähtänytkään päähämme ajaa kaupunkiin ellei ollut tärkeää
toimitettavaa, ja harvoin siellä käytiinkään useammin kuin kerran
viikossa. Jos sattui huono ilma, ei käyty edes niinkään usein.

Kun olin täysi mekaanikko ja minulla oli tilallamme aika hyvä verstas,
ei minun ollut vaikea rakentaa höyryvaunua tai traktoria. Siinä
puuhassa ollessani johtui mieleeni, että sen mahdollisesti voisi
rakentaa maantieliikennettä varten. Kun otti huomioon, mikä vaiva
hevosten hoitamisesta ja kustannus niiden elättämisestä oli, niin
olin aivan vakuutettu, että hyöty ei vastannut menoja. Tärkeintä
oli rakentaa höyrykone, kyllin kevyt sijoitettavaksi tavallisiin
vankkureihin tai vetämään auraa. Mutta ensin tahdoin sommitella
traktorin. Minun mielihalunani on aina ollut päästä nostamaan raskaat
maanviljelystoimet ihmisten hartioilta ja sijoittaa ne sen sijaan
raudan ja teräksen kannettaviksi. Olosuhteet tekivät, että jouduin
nykyiseen urakkaani rakentelemaan maantievaunuja. Mahdollisesti
huomasin ihmisten harrastavan enemmän sitä, joka liikkui teillä, kuin
sellaista, mikä helpotti työtä maatiloilla. Enpä edes usko, että kevyt
maanviljelystraktori olisi koskaan tullut käytäntöön maataloissa,
ellei maanviljelijä vähitellen olisi tullut huomaamaan automobiilin
merkitystä. Mutta tätenpä jo menen tapausten edelle. Silloin luulin
traktorin enemmänkin kiinnittävän maanviljelijän mieltä.

Minä rakensin siis höyryvaunun. Siihen oli yhdistetty höyrykattila,
joka lämmitettiin paloöljyllä. Se kehitti aika paljon voimaa ja oli
helppo hoidella, mutta itse höyrykattila oli vaarallinen. Tarvittavan
voiman saamiseksi ilman kovin suurta ja raskasta aineistoa on koneen
toimittava korkeapaineen alaisena, mutta korkeapaineella työskentelevän
höyrykattilan päällä istuminen ei ole aivan hauskaa. Kahden vuoden ajan
kokeilin erilaatuisilla höyrykattiloilla -- kone- ja hoito-ongelmat
ovat niissä kylläkin yksinkertaiset -- ja sitten luovuin lopullisesti
höyryllä kulkevan vaunun ajatuksesta. Tiesin Englannin maanteillä
käytettävän vetureita, joiden perässä oli jono vaunuja, eikä ollut
vaikeata sommitella isoa höyrytraktoria suurviljelystä varten. Mutta
meillä ei ollut sellaisia teitä kuin Englannissanne olisivat tärvelleet
lujimmankin ja raskaimman tietraktorin. Ja suuren, ainoastaan moniaiden
harvojen varakkaiden maanviljelijäin ostettavissa olevan traktorin
valmistaminen ei mielestäni paljoa merkinnyt.

Mutta minä en luopunut ajattelemasta vaunua, joka voisi liikkua ilman
hevosia, ja yhteistyö toiminimi Westinghousen edustajan kanssa vahvisti
vain käsitystäni, että höyry ei ollut sovelias keveämmille ajopeleille.
Senvuoksi olin vain yhden vuoden tämän toiminimen palveluksessa. Ei
ollut enää mitään oppimista suurista höyrytraktoreista ja -koneista,
enkä minä halunnut hukata aikaa sellaiseen, joka ei mihinkään johtanut.
Muutamia vuosia aikaisemmin olin eräässä englantilaisessa julkaisussa,
"World of Science", lukenut "äänettömästä kaasumoottorista",
jollainen juuri silloin oli laskettu markkinoille. Muistaakseni se
oli Otto-moottori. Sitä käytettiin valokaasulla, siinä oli yksi
ainoa suuri silinteri, ja käyttövoima, joka tuli työntöinä, vaati
tavattoman raskasta vauhtipyörää. Mitä painoon tuli, ei moottori
antanut samaa voimaa metallikiloa kohti kuin höyrykone, ja valokaasu
teki sen käyttämisen tieliikenteessä mahdottomaksi. Minä en tuntenut
sitä kohtaan suurempaa mielenkiintoa kuin koneisiin yleensä.
Englantilaisista ja amerikkalaisista aikakauskirjoista, joita
konepajaan saapui, seurasin moottorin kehitystä ja varsinkin niitä
viittauksia, joita tehtiin valokaasun korvaamiseksi kaasulla, joka
syntyi bensiinihaihtumisesta. Kaasumoottorien aate ei suinkaan ollut
uusi, mutta ensimmäistä kertaa yritettiin sitä nyt vakavasti saada
markkinoille. Ne otettiin vastaan suuremmalla uteliaisuudella kuin
innostuksella, enkä muista kenenkään uskoneen räjähdysmoottorista
voivan olla kovinkaan suurta hyötyä. Kaikki viisaat selittivät
päättäväisesti, ettei moottori voinut ryhtyä kilpailemaan höyrykoneen
kanssa. Kukaan ei ajatellut, että se voisi luoda itselleen oman
uransa. Niin on aina viisaiden laita -- he ovat niin viisaita ja
käytännöllisiä, että he aina täsmälleen tietävät, minkä vuoksi mitäkin
on mahdoton tehdä; he tuntevat aina kaiken rajoituksen. Senvuoksi
en koskaan ota palvelukseeni "pätevää asiantuntijaa". Jos joskus
tahtoisin tuhota kilpailevan liikeyrityksen kunniattomilla keinoilla,
kähveltäisin siihen asiantuntijoita, sillä ne antaisivat niin monta
hyvää neuvoa, ettei mitään työtä saataisi tehdyksi.

Kaasumoottori kiinnitti mieltäni ja minä seurasin sen kehitystä, mutta
ainoastaan uteliaisuudesta, vuoteen 1885 tai 1886. Silloin täytyi
minun, kun olin hylännyt höyrykoneen, etsiä jotakin muuta käyttövoimaa
suunnittelemalleni vaunulle. Vuonna 1885 korjasin Eagle Irontehtaissa
Detroitissa erästä Otto-moottoria. Kukaan kaupungissa ei tuntenut
niitä. Huhu väitti minun tuntevan, ja vaikka silloin näin sellaisen
moottorin ensimmäistä kertaa, otin työn tehdäkseni ja tein sen myöskin.
Tästä sain tilaisuuden läheisesti tutkia uutta moottoria ja vuonna
1887 rakensin moottorin samojen periaatteiden mukaan kuin Otton
"nelitahtinen" malli. "Neljällä tahdilla" tarkoitetaan, että mäntä
käy silinterin läpi neljä kertaa antaakseen työiskun. Ensimmäisellä
tahdilla imetään kaasu sisään, toisella se tiivistetään, kolmannella
tapahtuu räjähdys ja neljäs ajaa polttokaasun ulos. Pieni malli toimi
aika hyvin. Sen silinterin läpimitta oli 2,5 cm ja iskupituus 7,5 cm,
sitä käytettiin bensiinillä, ja kun siinä ei ollut suurta voimaa,
oli se verrattain kevyt kaupassa oleviin moottoreihin verraten. Minä
lahjoitin sen sittemmin eräälle nuorelle miehelle, jonka nimen olen
unohtanut; arvatenkin se tärveltiin. Sillä tavoin aloitin työni
polttomoottorien alalla.

Olin palannut isäni maatilalle -- en sen vuoksi, että olisin
ikävöinyt takaisin maanviljelykseen, vaan saadakseni rauhassa
kokeilla, ja kun nyt olin "ulosoppinut" mekaanikko, oli minulla
ensiluokkainen työpaja entisen leikkipajan sijalla. Isäni tarjosi
minulle 16 hehtaarin suuruisen metsäpalstan ehdolla, että luopuisin
koneenkäyttäjänammatista. Minä suostuin sillä kertaa, sillä
metsänhakkuu teki minulle naimisiinmenon mahdolliseksi. Rakensin sahan
ja siirrettävän koneen ja aloin kaataa ja sahata puita. Ensimmäiset
hirret käytettiin asuntoon, joka rakennettiin uudelle farmilleni, ja
siellä me aloimme avioelämämme. Asunto ei ollut suuri -- yksineljättä
jalkaa taholleen ja puolitoista kerrosta korkea -- mutta se oli
viihtyisä ja mukava. Minä muutin pajani siihen, ja kun en ollut metsää
hakkaamassa, askartelin kaasumoottorieni kimpussa, oppien niiden
rakenteen ja työtavan. Luin niinikään kaikki mitä sain käsiini, mutta
suurin hyöty minulla oli omasta työstäni. Kaasumoottori on sangen
salaperäinen kapine -- se ei aina työskentele niinkuin pitäisi. Voitte
arvata, kuinka nuo ensimmäiset koneeni toimivat!

Vuonna 1890 aloin rakentaa kaksisilinteristä moottoria.
Kuljetustarkoituksia varten oli epäkäytännöllistä ajatella
yksisilinteristä moottoria -- vauhtipyörä tulisi aivan liian raskaaksi.
Sen jälkeen kuin olin valmistanut ensimmäisen Otto-tyyppisen
nelitahtimoottorin, olin kokeillut useilla moottoreilla ja tunsin
olevani niihin hyvin perehtynyt. Ajattelin, että kaksisilinteristä
moottoria voitaisiin käyttää ajopeleihin, ja alkuperäinen suunnitelmani
oli sovittaa se polkupyörään kiinnitettynä pyöräakseliin niin,
että takapyörä olisi siirtopyöränä. Vauhti järjestettäisiin vain
säätöventtiilin avulla. En toteuttanut koskaan tätä aatetta,
sillä minulle selvisi pian, että moottori, bensiinisäiliö ja muut
tarpeelliset laitteet kävisivät liian raskaiksi polkupyörälle. Kahden
silinterin aate oli siinä, että toisen antaessa työiskun tapahtuisi
ulospuhallus toisesta. Tämä ei tietenkään vaatisi varsin raskasta
vauhtipyörää voiman tasoittamiseksi. Minä aloitin työni kotipajassani.
Silloin minulle tarjottiin koneenkäyttäjän ja mekaanikon paikka
Detroitin sähköyhtiössä viidenviidettä dollarin kuukausipalkalla.
Minä suostuin tähän tarjoukseen, se kun tiesi parempaa rahatuloa
kuin mitä farmi saattoi tuottaa, ja joka tapauksessa olin päättänyt
luopua maaelämästä. Koko metsä oli jo kaadettu. Me vuokrasimme talon
Detroitissa. Pajan vein mukanani ja sijoitin erääseen tiilivajaan
pihan puolella. Alussa minulla oli useita kuukausia yövuoro
sähkölaitoksessa, joten ei jäänyt paljoa aikaa kokeiluun, mutta sitten
pääsin päivävuorolle, ja joka yön ja kaikki lauantait askartelin uuden
moottorin kimpussa. En voi sanoa, että työ olisi ollut rasittavaa.
Työ, joka innostaa, ei koskaan tunnu rasittavalta. Tunsin itseni aina
varmaksi tuloksista. Ne ovatkin aina varmat, kun vain työskentelee
kylliksi. Mutta minulle merkitsi paljon, että vaimoni oli vieläkin
luottavaisempi kuin minä. Sellainen hän on aina ollut.

Minun täytyi aloittaa työni alusta, vaikka tiesin monen toisenkin
puuhailevan mekaanisia vaunuja. Enhän voinut tietää, mihin suuntaan he
menivät. Vaikein ongelma oli sytytyskipinän aikaansaaminen ja painon
vähentäminen. Siirrosta, ohjausrattaasta ja yleisestä rakenteesta
minulla oli kokemusta höyrytraktorikokeistani. Vuonna 1892 oli
ensimmäinen moottorivaununi valmis, mutta vasta seuraavana keväänä sain
sen sellaiseksi, että saatoin olla siihen tyytyväinen. Ensimmäinen
vaununi muistutti jonkin verran keveitä yhden hevosen vankkureita.
Siinä oli kaksi silinteriä, läpimitta päälle 6 cm ja iskumitta 15 cm.
Olin tehnyt ne vanhoista höyryputkista. Moottori kehitti noin neljä
hevosvoimaa. Moottorista siirrettiin voima väliakseliin hihnan avulla
ja siitä takapyörään ketjun välityksellä. Vaunussa oli tilaa kahdelle
hengelle, istuin oli tolppain päällä ja alusta soikiojoustimien
varassa. Nopeus oli laskettu sekä kymmenen että kahdenkymmenen
mailin vauhtia varten tunnissa ja vaihdettiin hihnavälityksellä,
jota ohjauspaikan eteen sovitettu vipusin liikutti. Kun vipusinta
työnnettiin eteenpäin, lisääntyi vauhti, taaksepäin vedettäessä se
väheni. Kun vipusin oli pystyssä, oli moottori eristetty. Lähtövauhdin
saamiseksi täytyi moottoria pyörittää kädellä sen ollessa eristettynä.
Vaunun pysäyttämiseksi taasen eristettiin moottori ja käytettiin
jalkajarrua. Siinä ei ollut suunnanvaihtajaa eikä muita nopeuksia
kuin minkä venttiili antoi. Minä ostin raudat vaununkehään, istuimeen
ja vietereihin. Pyörät olivat 70 cm korkuisia kummirenkaisia
polkupyöränpyöriä. Vauhtipyörän rakensin oman piirtämäni mallin mukaan
samoin kuin hienommat koneosat. Tarpeellisena pidin vaihdelaitetta,
joka antaisi yhtä suuren voiman kummallekin takapyörälle vaunua
käännettäessä. Koko kone painoi alle 225 kg. Istuimen alla oleva säiliö
sisälsi noin kolmetoista litraa bensiiniä, ja moottoria syötettiin
pienen putken kautta, joka oli varustettu sekoitusventtiilillä.

Sytytys tapahtui sähkökipinän avulla. Alkuperäinen kone jäähdytettiin
ilman avulla tai -- tarkemmin sanoen -- sitä ei jäähdytetty lainkaan.
Minä huomasin moottorin kuumenevan noin tunnin kuluttua ja senvuoksi
asetin yksinkertaisesti vesivaipan silinterien ympärille ja yhdistin
sen putkella vaunun takaosaan silinterien yläpuolelle sijoitettuun
säiliöön.

Melkein kaikki nämä yksityiskohdat olivat edeltäpäin suunnitellut.
Sillä tapaa olen aina työskennellyt. Teen piirustusluonnoksen ja
harkitsen jokaisen yksityiskohdan, ennenkuin ryhdyn rakentamaan.
Muuten menettää paljon aikaa aprikoidessa keinoja työn kestäessä,
ja valmistuneelta kapineelta puuttuu yhtenäisyyttä. Sille ei tule
oikeita suhteita. Moni keksijä epäonnistuu senvuoksi, ettei tee eroa
suunnittelun ja kokeilun välillä. Suurin voitettavanani vaikeus
oli oikean aineksen hankkiminen. Sitten tuli hankaluutta sopivien
työaseiden saannissa. Minä sain tehdä erinäisiä oikaisuja ja muutoksia
muutamiin yksityiskohtiin, mutta enimmän huolta tuotti minulle se,
että minulla ei ollut aikaa eikä rahaa etsiä oikeaa ainesta jokaista
pikkuosaa varten. Mutta keväällä 1893 olin verrattain tyytyväinen
koneeseen ja pääsin koettamaan, mihin suunnitelma ja aines kelpasi
maantiellä.



III luku.

MITÄ OPIN KAUPPATOIMESTA.


Minun bensiinivaununi oli ensimmäinen ja melko kauan ainoa automobiili
Detroitissa. Se herätti sangen paljon pahennusta, sillä se sätkytti
kovasti ja peloitti hevosia. Se häiritsi myöskin liikennettä, sillä
jos seisautin auton johonkin kaupungilla, syntyi sen ympärille
väentungos, ennenkuin jälleen ehdin saada sen käyntiin. Jos jätin sen
yksin hetkeksikin, ilmestyi aina joku utelias, joka koetti ajaa sillä.
Lopulta täytyi minun kytkeä se kiinni lyhtytolppaan, jos itseni oli
mentävä johonkin sisälle. Ja sitten syntyi selkkausta poliisin kanssa.
Minä en saata oikein käsittää minkä vuoksi, sillä en luule siihen
aikaan olleen minkäänlaisia määräyksiä ajovauhdista. Joka tapauksessa
oli minun pakko hankkia erikoinen lupa pormestarilta, ja jonkun aikaa
oli minulla kunnia olla Amerikan ainoa autonkuljettaja, jolla oli
lupatodistus. Vuosina 1895 Ja 1896 ajoin autollani tuhatkunta mailia
ja möin sen sitten Charles Ainsleylle Detroitissa kahdestasadasta
dollarista. Se oli ensimmäinen kauppatoimeni. Minä en ollut rakentanut
autoa sitä myydäkseni, vaan kokeillakseni sillä, mutta nyt halusin
koetella uutta. Ainsley tahtoi ostaa ja minä tarvitsin rahoja, ja me
sovimme helposti hinnasta.

Tarkoitukseni ei ollut suinkaan valmistaa autoja noin vain yksitellen.
Tahdoin rakentaa niitä tukuttain, mutta ennenkuin siitä mitään
saattoi syntyä, täytyi olla jotakin, mitä rakentaa. Liika hoppu ei
ole hyväksi. Vuonna 1896 oli minulla uusi auto valmiina. Se muistutti
paljon ensimmäistä, mutta oli keveämpi. Siinäkin oli vauhtihihna, mistä
laitteesta vasta myöhemmin luovuin; hihnat olivat kyllä hyviä, paitsi
ei kuumalla säällä, ja senvuoksi aloin käyttää vaihdeketjua. Se auto
opetti minulle montakin asiaa. Automobiileja ruvettiin nyt rakentamaan
sekä Amerikassa että ulkomailla, ja vuonna 1895 kuulin puhuttavan,
että eräs Benz-automobiili Saksassa oli näytteillä Macysin luona New
Yorkissa. Matkustin sinne sitä katsellakseni, mutta en havainnut siinä
mitään erikoista. Se oli myöskin varustettu vauhtihihnalla, mutta se
oli paljoa raskaampi kuin minun autoni. Minä pyrin painon keveyteen,
mutta sitä taas eivät ulkomaalaiset tehtailijat näytä koskaan ottaneen
huomioon. Konepajassani valmistin kaikkiaan kolme autoa, ja niitä
käytettiin vuosikausia Detroitissa. Minulla on vielä ensimmäinen autoni
hallussani. Muutamia vuosia jälkeenpäin ostin sen takaisin eräältä
henkilöltä, joka vuorostaan oli ostanut sen mr Ainsleyltä. Minä maksoin
siitä sata dollaria.

Koko tämän ajan olin edelleen sähköyhtiön palveluksessa ja ylenin
vähitellen ylikoneenkäyttäjäksi sadanviidenkolmatta dollarin
kuukausipalkalla. Mutta kokeiluni kaasumoottoreilla eivät miellyttäneet
sähköyhtiön johtajaa enempää kuin haluni mekaaniselle alalle oli
miellyttänyt isääni. Minä saatan vieläkin kuulla hänen sanovan:

"Sähkölle, näetkös, sähkölle kuuluu tulevaisuus, mutta ei kaasulle."

Hänellä oli myöskin perusteltuja syitä epäröintiinsä -- käyttääkseni
lievintä sanaa. Käytännöllisesti puhuen ei kellään ollut
kaukaisintakaan aavistusta polttomoottorien tulevaisuudesta, sillä me
elimme juuri sähkön suurenmoisen kehityksen kohinassa. Kuten verrattain
uuden aatteen laita tavallisesti on, odotettiin siltä enemmänkin kuin
edes vielä nytkään on syytä odottaa. Omia tarkoituksiani varten ei
minulla ollut suurta hyötyä sähköllä kokeilemisesta. Tieliikenteessä
kulkeva vaunu ei voi kulkea johtolankoja myöten, vaikkapa nämä
eivät olisikaan niin kalliita; ja mitään käyttökelpoisen suuruista
voiman varauspatteria ei myöskään tuntunut olevan näköpiirissä.
Sähkövaunulla täytyi ehdottomasti olla rajoitettu liikuntapiiri ja
suuri käyttökoneisto, joka vastaa kulutettavaa voimaa. Tällä en
tarkoita, etten antaisi arvoa sähkölle; vielä olemme tuskin alkaneet
sitä käyttää, mutta sähköllä on oma merkityksensä ja polttomoottoreilla
omansa. Ei kumpikaan voi korvata toistaan -- ja se on erinomaisen
onnellista.

Minulla on vielä hallussani se dynamokone, jota aluksi käytin
Edison-yhtiön laskuun. Kun perustin kanadalaisen haaraosastomme, ostin
sen eräältä rakennusliikkeeltä, jolle sähköyhtiö oli sen myynyt.
Siistin sen, ja se toimi monta vuotta mainiosti voima-asemallamme
Kanadassa. Kun liikkeen laajentamisen vuoksi tuli rakennettavaksi uusi
voima-asema, annoin viedä vanhan moottorin museooni Dearborniin, joka
sisältää suuren joukon mekaanisia aarteitani.

Edison-yhtiö tarjosi minulle ylipäällysmiehen paikkaa, mutta vain
sillä ehdolla, että luovuin kaasumoottorista ja ryhdyin harrastamaan
jotakin todella hyödyllistä. Minun oli valittava joko leipätoimeni tai
automobiili, ja minä valitsin jälkimmäisen, sillä jo silloin tiesin
automobiilin tulevan menestymään. Niinpä jätin toimeni 15. elokuuta
1899 ja siirryin automobiilialalle.

Se saattoi tuntua uhkarohkealta askelelta, sillä minulla ei ollut
pääomaa ja kaiken ylijäämän tuloistani käytin kokeisiini. Mutta
vaimonikin myönsi, ettemme voineet luopua automobiiliajatuksesta --
että meidän täytyi yrittää epäonnistumisenkin uhalla. Siihen aikaan
ei ollut vähintäkään automobiilien "kysyntää", mutta niinhän aina
on kaiken uuden laita. Automobiileja katseltiin jokseenkin samalla
tapaa kuin nyt katsellaan lentokoneita. Oltiin sitä mieltä, että
"hevoseton vaunu" oli vain lapsellinen oikku, ja monet viisaat
ihmiset selittivät perusteellisesti, miksei siitä koskaan voinut
tulla muuta kuin leikkikalu. Yksikään liikemies ei ajatellut siitä
mahdollista kauppatavaraa. Minä en voi käsittää, minkä vuoksi
kaikkien uusien kulkuneuvojen pitää kohdata niin paljon vastarintaa.
Vielä nykyäänkin on sellaisia, jotka pudistavat päätään pitäen
automobiilia ylellisyyskapineena ja vain vastahakoisesti myöntävät,
että kuormabiilistä saattaa olla jotakin hyötyä. Alussa oli tuskin
ketään joka ymmärsi, että siitä tulisi teollisuudessa lukuunotettava,
merkitsevä tekijä, ja parasuskoisimmatkin toivoivat korkeintaan
polkupyörään verrattavaa kehitystä. Kun sitten havaittiin, että
automobiili tosiaan saattoi kulkea, ja useat liikkeet toivat niitä
markkinoille, alettiin heti kysellä, mikä niistä pystyi kulkemaan
nopeimmin. Tuo oli merkillinen, mutta hyvin luonnollinen kehityskulku
-- kilpa-ajoaate. Minä en milloinkaan ole pitänyt silmällä
kilpa-ajonäkökantaa, mutta yleisö kieltäytyi itsepintaisesti pitämästä
automobiilia muuna kuin pikavauhdin leikkikaluna. Senvuoksi oli meidän
myöhemmin pakko antautua kilpa-ajoon. Koko automobiiliteollisuus
kärsi haittaa tästä kilpa-ajohulluudesta, sillä tehtailijain täytyi
keskittää pyrkimyksensä enemmän vaunujen nopeuteen kuin hyvyyteen ja
kestävyyteen. Se oli keinottelutointa.

Kohta kun olin eronnut sähköyhtiöstä, perustivat muutamat keinotteluun
taipuvat liikemiehet yhtiön, Detroit Automobile Companyn, minun autoni
kaupittelua varten. Minä tulin pääinsinööriksi ja sain muutamia
osakkeita. Kolme vuotta valmistimme automobiileja, enemmän tai
vähemmän alkuperäisen mallini mukaisia. Möimme ainoastaan muutamia
eikä kukaan kannattanut minun suunnitelmaani, että rakentaisimme
parempia vaunuja suuren yleisön tarvetta varten. Ainoana ajatuksena on
määrätä mahdollisimman kallis hinta joka vaunulta. Päätarkoitus oli
saada rahaa. Minulla ei ollut muuta sananvaltaa kuin minulle kuului
insinöörinä, ja minä huomasin, että uusi yhtiö ei ollut keino minun
aatteitteni toteuttamiseen, vaan pelkästään rahakeinottelu -- joka
kuitenkaan ei tuottanut paljonkaan rahaa. Maaliskuussa 1902 sanoin
itseni irti, lujasti päättäen, etten enää milloinkaan alistuisi
toisten määräysvallan alaiseksi. Detroit Automobile Companystä tuli
Cadillac-yhtiö, jonka omistajaksi tuli Leland-suku.

Minä vuokrasin pajan -- yksikerroksisen tiilivajan -- jatkaakseni
kokeilujani ja tutkiakseni, mitä liiketoimi oikeastaan oli. Sen
täytyi olla jotakin muuta kuin mitä minun ensimmäinen kokemukseni oli
opettanut.

Vuodesta 1902 siihen saakka, kunnes perustin Ford-yhtiön, koetin
perusteellisesti tutkia näitä asioita. Pienessä pajassani rakentelin
nelisilinteristä moottoria ja ulkona elämässä koetin saada selkoa,
oliko liike-elämä todellakin itsekästä rahansaalistusta, jollaiselta
ensimmäinen lyhyt kokemukseni oli pannut sen minusta näyttämään. Kun
perustin nykyisen yhtiöni, olin rakentanut kaikkiaan viisikolmatta
autoa, joista 19 tai 20 olivat rakennetut Detroit Automobile
Companyn lukuun. Automobiili oli nyt siirtynyt alkuasteelta, jolloin
tyydyttiin vain siihen että se kulki, sille asteelle, jolla sen
täytyi näyttää kuinka nopeasti se saattoi kulkea. Alexander Winton,
clevelandilaisen Winton-vaunuyhtiön perustaja, oli maan silloinen
nopeusmestari ja valmis kilpailemaan kenen kanssa tahansa. Minä
rakensin kaksisilinterisen moottorin, joka oli ennen käyttämääni
tukevampaa tyyppiä, sovitin sen pelkkään alustaan, totesin, että se
oli nopeakulkuinen ja järjestin kilpa-ajon Wintonin kanssa. Minä jäin
voittajaksi. Se oli ensimmäinen kilpa-ajoni ja tuotti minulle sitä
ainoata reklaamia, jota ihmiset viitsivät lukea.

Yleisö ei kysynyt automobiilia, ellei se saavuttanut vauhtiennätystä.
Kunnianhimo rakentaa maailman nopeakulkuisin auto sai minut
suunnittelemaan nelisilinteristä moottoria. Mutta siitä tuonnempana.

Liike-elämässä hämmästytti minua eniten se, että niin suurta huomiota
kiinnitettiin raha-ansioon ja niin pientä yleiseen hyötyyn. Tämä
oli minusta nurinpäinen luonnonjärjestys, sillä rahat tulee saada
vasta työn tuloksena eikä päinvastoin. Sitten loukkasi minua yleinen
välinpitämättömyys valmistusmenettelyn parantamisesta niin kauan
kuin vanha tuotti rahaa. Toisin sanoen: esinettä ei valmistettu
silmälläpitäen sen hyötyä yleisölle, vaan ajateltiin yksinomaan, mitä
sillä voitaisiin ansaita. Vähät siitä, oliko ostaja tyytyväinen;
pääasia oli, että saatiin myytyä. Tyytymätöntä ostajaa ei pidetty
ihmisenä, jonka luottamusta on väärinkäytetty, vaan joko hän oli
sietämätön ja rasittava tai toivottiin ansaittavan enemmän rahaa
korjaamalla työtä, jonka alun alkaen olisi pitänyt olla kunnollisesti
tehty. Esimerkiksi automobiilien suhteen: autosta ei enää paljoakaan
piitattu, sitten kun se oli saatu myydyksi. Ei otettu selkoa
bensiininkulutuksesta tai auton hyödystä yleensä, ja jos se meni rikki,
joten erinäisiä koneosia oli korvattava uusilla, oli se omistajan
onnettomuus. Pidettiin sangen hyvänä liiketoimena koneosien myyntiä
mahdollisimman kalliista hinnasta, ajatellen, että kun joku henkilö
kerran oli ostanut auton, oli hänen yksinkertaisesti pakko saada se
koneosa ja siis maksaa siitä mitä vaadittiin.

Minun mielestäni eivät automobiililiikkeet tällöin toimineet
kunniallisella pohjalla, puhumattakaan -- valmistuskannalta katsoen
-- tieteellisestä pohjasta, mutta ne eivät olleet huonompia kuin
liiketoimet yleensä. Täytyy muistaa, että elettiin aikaa, jolloin monet
liikeyritykset kukoistivat ja saivat helposti pääomaa. Rahamiehet,
jotka tähän saakka olivat keinotelleet vain rautateillä, harrastivat
nyt teollisuutta. Minun ajatukseni oli ja on edelleen, että jos
mies hoitaa työnsä säällisesti, järjestyy ansio itsestään; liike on
perustettava pienessä mittakaavassa ja laajennettava sitä mukaa kuin
tulot lisääntyvät. Ellei ansiota tule, on se vihjaus kauppiaalle, että
hän hukkaa aikaansa turhaan eikä sovellu juuri tuolle liikealalle. En
ole koskaan huomannut olevan syytä muuttaa näitä mielipiteitä, mutta
piankin havaitsin, että tätä yksinkertaista aatetta valmistaa kelpo
tuotteita ja saada niistä vastaava maksu pidettiin liian hitaana
nykyisessä liike-elämässä. Siihen aikaan pyrittiin perustamaan
liikettä mahdollisimman suurella pääomalla ja myymään kaikki osakkeet.
Vasta ne rahat, joita mahdollisesti oli ylijäämänä, käytettiin
vastahakoisesti liikkeen perustamiseen. Senvuoksi sanottiin, että
on oikeutettua antaa osakkeista maksettujen rahojen koron rasittaa
liikekustannustiliä. Hyvä liiketoimi ei ollut samaa kuin hyvän työn
suorittaminen ja kohtuullisten voittojen saanti. Hyvä liiketoimi oli
sellainen, joka antoi mahdollisuuksia osakekeinotteluun ja suuriin
kurssivoittoihin. Vain osakkeilla oli jotakin merkitystä, ei työllä.
Minä en saattanut käsittää, miten uusi tai vanha yritys voisi lisätä
korkeiksi keinoteltujen osakearvojen korot tuotantokustannuksiin ja
kuitenkin myydä tuotteitaan kohtuullisiin hintoihin. En ole milloinkaan
ymmärtänyt sitä.

En ole milloinkaan saattanut ymmärtää, millä järkisyillä alkuperäinen
rahansijoitus voidaan panna yrityksen velkatilin rasitukseksi. Ne
liikemiehet, jotka kutsuvat itseään rahamiehiksi, sanovat, että rahat
ovat viiden, kuuden tai jonkun muun prosentin "arvoisia", ja että
jos joku henkilö on pannut johonkin yritykseen satatuhatta dollaria,
niin on hänen saatava korko rahoistaan yhtä hyvin kuin jos hän olisi
pannut ne säästöpankkiin tai sijoittanut ne jotakin muuta vakuutta
vastaan. Tämä ajatus on syynä monen afäärin epäonnistumiseen. Rahalla
ei ole määrättyä arvoa sinänsä. Ainoa hyöty rahoista on, että niillä
voi ostaa työaseita tai näillä työaseilla valmistettuja tuotteita.
Siispä ovat rahat sen avun arvoisia, jota niistä voi olla tuotteiden
valmistamiselle. Jos joku odottaa, että hänen rahojensa on tuotettava
hänelle viisi tai kuusi prosenttia, on hänen sijoitettava ne sellaiseen
paikkaan, mistä sen koron saa, mutta jos sijoittaa rahoja liikkeeseen,
ei voi tehdä mitään vaatimuksia. Rahat lakkaavat olemasta rahoja ja
muuttuvat tuotantovälineiksi. Ne ovat siis sen arvoisia, mitä ne
tuottavat -- eikä mitään määräsummaa, joka ei ole missään suhteessa
siihen liikeyritykseen, johon rahat ovat sijoitetut. Korko tulee
kysymykseen vasta, kun tuotteita on valmistettu, mutta ei sitä ennen.

Liikemiehet luulivat, että kaikki riippui pääoman saannista, ja ellei
yritys onnistu ensimmäisellä kerralla, niin on järjestettävä uusi
osakemerkintä. Tämä uusi "rahoittaminen" merkitsee yksinkertaisesti
sitä, että hyviä rahoja työnnetään menemään samaa tietä kuin huonoon
ostoon menneet rahat. Jos lisää rahoja tarvitaan, viittaa se useimmissa
tapauksissa huonoon järjestelyyn, ja tuomion päivää ainoastaan
lykätään. Tämä hätäkeino on keinottelevien rahamiesten keksimä.
Heillä ei ole mitään hyötyä rahoistaan, elleivät saa niitä sidotuksi
yritykseen, jossa tehdään todellista työtä, mutta toisaalta he eivät
voi saada rahojaan sijoitetuksi, ellei tätä yritystä hoideta huonosti.
Sillä tavoin he pettävät itseänsä. Rahoista ei ole mitään hyötyä; ne
vain hävitetään.

Minä olin ehdottomasti päättänyt olla koskaan menemättä mihinkään
yhtiöön, missä raha kävi ennen työtä ja missä pankit ja rahamiehet
olivat osakkaina. Ellei ollut mahdollista perustaa liikettä, jota
voitaisiin hoitaa ajattelemalla suuren yleisön etua, niin luovuin
siitä ennemmin. Sillä oma lyhytaikainen kokemukseni yhdessä tekemieni
huomioitten kanssa sanoi minulle, että keinotteluun ja onnenkauppaan
perustuvat liikkeet eivät olleet vankkaperusteisia ja että ne eivät
laisinkaan soveltuneet miehelle, joka todella tahtoi aikaansaada
jotakin. Eivätkä ne minusta myöskään olleet sellaisia, joiden voi uskoa
tuottavan rahallista hyötyä. Ainoa tukeva perusta jollekin liikkeelle
on sen yleishyödyllisyys.

Tehtailija ei ole ostajastaan irti niin pian kuin kauppa on tehty.
Automobiileihin nähden on esim. myynti vain jonkinlainen esittely, ja
jos auto on huono, olisi parempi että tätä esittelyä ei laisinkaan
olisi tapahtunut, sillä tällöin tehtailija saa osakseen kaikista
reklaameista turmiollisimman -- tyytymättömän ostajan. Ennen aikaan
pidettiin myyntiä lopullisena eikä sen koommin välitetty ostajasta.
Mutta se on lyhytnäköisen liikemiehen näkökanta. Jos kauppias ottaa
maksun vain siitä, minkä hän on myynyt, niin hänen ei voi odottaa
välittävän paljoakaan ostajasta, jolle ei enää saada jotain uutta
myydyksi. Tähän katsantokantaan me myöhemmin perustimme parhaimman
myyntitodistelumme Ford-autoja myydessämme. Niiden huokeahintaisuus
ja kelpo laatu olisivat epäilemättä varanneet meille hyvän menekin.
Mutta menimme vielä pitemmälle. Henkilö, joka osti meiltä auton,
oli minun mielestäni edelleenkin oikeutettu nauttimaan hyötyä tästä
autosta, ja jos se meni rikki, oli meidän velvollisuutemme katsoa, että
se mahdollisimman pian saatiin jälleen käyttökuntoon. Ford-autojen
menestys riippui suureksi osaksi siitä, että me jo varhain pidimme
reserviosia ja korjaajia saatavissa. Useimmilla senaikaisilla kalliiden
autojen tehtailla ei ollut korjauspajoja. Jos auto meni vialle, oli
omistaja riippuvainen jostakin paikkakunnan korjaajasta. Jos tämä
korjaaja oli ymmärtävä mies ja hänellä oli lajiteltu varasto koneosia,
saattoi pitää itseään onnellisena. Mutta jos hän oli neuvoton nahjus,
jolla oli automobiileista puutteelliset tiedot, saattoi kestää viikkoja
ennenkuin vähäinenkin vamma saatiin korjatuksi, ja korjauskustannukset
nousivat suureen summaan kun auto vihdoin taas saatiin. Korjaajat
olivat siihen aikaan automobiiliteollisuuden suurimpana vaarana.
Vieläpä niin myöhään kuin 1910 ja 1911 pidettiin autonomistajaa huikean
rikkaana miehenä, jota sopi vähin nylkeä. Me emme sallineet typeräin
nahjusten tukkia levikkiämme.

Mutta nyt olen mennyt muutamia vuosia kertomukseni edelle.
Tahdon korostaa, että rahanäkökanta tärvelee liikeyritysten
yleishyödyllisyyden, sillä se tähtää ainoastaan rahan välittömään
ansaitsemiseen. Jos ennen kaikkea pyritään saavuttamaan määrätty
rahavoitto, niin uhrataan liikkeen tulevaisuus hetken voiton vuoksi,
elleivät -- jonkun onnellisen sattuman johdosta -- olot ole erikoisen
suotuisia ja yrityksen johtaja saa tilaisuutta tehdä yleishyödyllistä
palvelusta.

Olen myöskin pannut merkille, että monet liikemiehet olivat sen tunteen
vallassa, että heidän kohtalonsa oli kova -- he työskentelivät aina
sitä hetkeä silmälläpitäen, jolloin he voisivat vetäytyä syrjään
ja elää koroillaan. Elämä oli heille taistelua, josta he tahtoivat
päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista. Tätä en myöskään voinut
ymmärtää, sillä minä en pidä elämää taisteluna muuta kuin omaa
taipumustamme vastaan hellittää "päästäksemme rauhaan". Jos menestys
on kangistumista, niin eihän tarvitse muuta kuin viljellä omaa
velttouttaan. Mutta jos menestys merkitsee kasvamista, niin täytyy
herätä uutena miehenä joka aamu ja pysyä valveilla koko päivä. Olen
nähnyt suurten yritysten muuttuvan vain nimensä varjoksi senvuoksi,
että niitä luultiin voitavan johtaa niinkuin ennenkin oli johdettu,
ja vaikka johto aikanaan oli saattanut olla erinomainen, niin oli
sen erinomaisuuden ilmettävä mukautumiskyvyssä nykyajan vaatimuksiin
eikä entisyyden orjamaisessa jäljittelyssä. Elämä ei minun nähdäkseni
ole paikallaanseisomista, vaan alituista kulkua. Sekään, joka luulee
päässeensä lepoon, ei ole levossa, vaan lipuu luultavasti hiljoilleen
taaksepäin. Elämä on liikuntaa ja muuttumista. Vaikka asumme ikämme
samassa talossa, ei se ikinä ole sama ihminen, joka siinä asuu.

Olen huomannut sen harhakäsityksen, että elämä on sellaista taistelua,
jonka voi menettää yhdellä erehdyksellä, synnyttävän ankaran
säännöllisyyden harrastusta. Ihmiset uppoutuvat helposti melkein
itsetiedottomiin tottumuksiin. Kengänkorjaaja ei hevin käytä uutta
menetelmää kenkiä puolipohjatessaan, käsityöläinen ei halua kokeilla
uutta ammatissaan. Tottumus synnyttää eräänlaista hervottomuutta,
ja vähinkin häiriö siinä myrryttää mieltä. Muistettanee, että kun
tehtaiden työtapoja tutkittiin, jotta työmiehille voitaisiin neuvoa,
miten he voisivat suorittaa työn harvemmilla tarpeettomilla liikkeillä
ja vähemmän väsyttävästi, tuli vastustus enimmäkseen työmiesten
itsensä taholta. He epäilivät tosin koko puuhaa juoneksi, miten
heiltä voitaisiin puristaa vielä enemmän työtä, mutta enimmän heitä
huolestutti se, että piti luopua vanhoista, juurtuneista tottumuksista.
Liikemiehet luhistuvat yrityksineen senvuoksi, että ovat niin
piintyneet vanhoihin menetelmiinsä, etteivät kykene niitä muuttamaan.
Kaikkialla tapaa miehiä, jotka eivät huomaa, että uusi päivä on
koittanut, vaan pitävät kiinni menneiden aikojen käsityksistä. Voi
melkein pitää sääntönä, että kun ihminen rupeaa luulemaan löytäneensä
vihdoinkin oikean menettelytavan, hänen olisi ruvettava läpikotaisesti
tutkimaan itseään nähdäkseen, eikö hänen aivoissaan ole jokin osa
lamautunut. On aina vaarallista, jos ihminen luulee olevansa valmis. Se
merkitsee, että kehityksen pyörä tulee heittämään hänet syrjään.

Niinikään pelätään kovasti joutumista hullun maineeseen, ja
kiinnitetään yleensä suurta huomiota siihen, mitä ihmiset sanovat.
Voihan olla, että useimmat tarvitsevat sellaista kurittajaa
yläpuolellaan kuin yleinen mielipide on, sillä se voi pitää ihmistä
aisoissa, ja ellei hän moraalisesti paranekaan, niin tulee hän
kuitenkin siedettävämmäksi yhteiskuntajäsenenä. Mutta ei ole hullumpaa
olla hullu vanhurskauden vuoksi. Tavallisesti näet sellaiset hullut
elävät kyllin kauan todistaakseen, että he eivät olleet hulluja,
tai myöskin jättää heidän työnsä siitä riittävän todistuksen.
Rahan vaikutus -- voittojen pusertaminen rahojen "sijoittamisesta"
-- ja sen seuraukset laiminlyödyn ja huolimattoman työn muodossa
ilmenivät minulle monella tavalla. Se näytti olevan syynä useimpiin
vaikeuksiin. Se oli syynä palkkojen huonouteen, sillä ellei työ ole
hyvin järjestetty, ei voida maksaa korkeita palkkoja. Ellei toisaalta
antaudu koko harrastuksellaan työhön, ei sitä voi hyvin johtaa.
Useimmat tahtovat olla vapaita voidakseen tehdä työtä, mutta nykyisen
järjestelmän vallitessa he eivät ole vapaita. Aluksi en minäkään ollut
vapaa, sillä en saanut toteuttaa aatteitani. Kaikki kohdistui rahan
ansaitsemiseen; itse työ oli viimeinen, johon kiinnitettiin huomiota.
Ei kukaan tuntunut myöskään huomaavan sen ajatuksen järjettömyyttä,
että raha oli työtä tärkeämpää, vaikka jokaisen täytyi myöntää, että
voitto oli työn tulosta. Tahdottiin löytää oikotie rahansaantiin, mutta
hypättiin suorimman oikotien yli, joka kulkee työn kautta.

Ottakaamme esimerkiksi kilpailu; minä havaitsin että sitä käsitettiin
vaaraksi ja että taitava liikkeenjohtaja puijasi kilpailijansa
hankkimalla itselleen monopolin. Kuviteltiin, että ainoastaan määrätty
ihmispiiri oli ostokykyistä ja että tämä ostajapiiri täytyi saada
puolelleen ennen muita ostajia. Automobiilialallakin koetettiin
myöhemmin muodostaa rengasta n.s. Selden-patentin turvin juuri siinä
tarkoituksessa, että olisi saatu laillisesti mahdolliseksi määrätä
hintoja ja rajoittaa tuotantoa. Tehtailijoilla oli sama nurinkurinen
käsitys kuin niin monella ammattiyhdistyksellä, että voitto lisääntyy
jos tehdään vähemmän. Tämä luulo on minun luullakseni jo hyvin
vanhentunut. Minä en voinut ymmärtää sitä silloin enkä yhä vieläkään
kykene käsittämään, ettei olisi tilaa jokaiselle, joka tekee työnsä
kunnollisesti. Se aika, joka käytetään kamppailuun kilpailijoita
vastaan, on hukkaanheitettyä. Aina on kylliksi väkeä, joka on valmis ja
kykenevä ostamaan, kun sille vain tarjotaan sopivia tavaroita oikeaan
hintaan -- ja tämä koskee mieskohtaista palvelusta samoin kuin tavaraa.

Mutta näitä miettiessäni en suinkaan ollut toimettomana. Me rakensimme
nelisilinteristä moottoria ja paria suurta kilpa-ajoautoa. Minulla oli
runsaasti aikaa, sillä minä oli aina liikkeessäni kiinni. Luulenpa,
ettei kukaan voi jättää liikettänsä. Sitä pitää ajatella päivällä
ja uneksia siitä yöllä. On tosin sangen hyvä suunnitella työnsä
konttoritunneilla, aloittaa se aamulla ja lopettaa illalla ja olla sitä
sitten ajattelematta ennenkuin vasta seuraavana päivänä. Se käy hyvin
laatuun, jos aikoo koko ikänsä kulkea toisten johdossa, olla toisten
palveluksessa, mutta se ei käy, jos on jonkun yrityksen johtaja tai
päällikkö. Ruumiillisen työn tekijä voi työskennellä vain määrätunnit,
muutoin hän on pian kulunut. Jos hän aikoo aina pysyä ruumiillisen työn
tekijänä, tulee hänen unohtaa työnsä kun höyrypilli soi, mutta jos hän
tahtoo päästä eteenpäin ja tulla joksikin muuksi, niin on höyrypilli
hänelle vain merkki ruveta ajattelemaan päivän työtä nähdäkseen, eikö
sitä olisi voitu suorittaa paremmin.

Se mies, jolla on suurin ajatus- ja työkyky, voi olla varma
menestyksestä. En tiedä tokko se mies, joka aina tekee työtä, ei
koskaan hellitä liikettänsä, on ehdottomasti päättänyt päästä ja
senvuoksi pääsee eteenpäin, tokko hän lienee onnellisempi kuin se,
joka pitää määrätyt konttoritunnit sekä aivojensa että käsiensä
työlle. Mutta ei olekaan välttämätöntä ratkaista sitä kysymystä.
Kymmenen hevosvoiman kone ei vedä yhtä väkevästi kuin kahdenkymmenen,
ja se mies, joka järjestää konttoriaikoja aivoilleen, vähentää
hevosvoimaansa. Jos hän tyytyy vain vetämään sitä kuormaa, mikä hänellä
jo on, niin se on hänen asiansa -- mutta hän ei saa valittaa, että
toinen mies, joka ponnistaa voimiansa, kykenee vetämään suurempaa
kuormaa. Lepo ja työ eivät anna samoja tuloksia. Jos mies haluaa ja saa
lepoa, ei hänellä ole syytä valittaa. Mutta hän ei voi yhdenaikaisesti
nauttia levosta ja työnsä tuloksista.

Ne liike-elämän tiedot, jotka saavutin tänä vuonna -- ja joka vuosi
olen oppinut yhä enemmän, ilman että minun on tarvinnut muutella
ensimmäisiä päätelmiäni -- voidaan lausua lyhyesti näin:

1. Rahan etu on pantu työn edun edelle; tämä pyrkimys pyrkii
kuolettamaan työtä ja hävittämään yleishyödyllisen työn perusteet.

2. Ajatus, että raha on tärkeämpi kuin työ, synnyttää pelkoa
epäonnistumisesta, ja tämä pelko on kaikkialla ehkäisijänä tiellä --
se panee ihmisen pelkäämään kilpailua, pelkäämään uusien menetelmien
koettelemista ja kaikkea, mikä voi aiheuttaa muutoksia hänen elämässään.

3. Tie on avoin ja selvä jokaiselle, joka ajattelee ensi sijassa
palvelemista, yleishyödyttämistä -- joka tahtoo tehdä työnsä parhaalla
mahdollisella tavalla.



IV luku.

TODELLINEN LIIKETOIMINTA ALKAA.


Pienessä pajassani Park Placen varrella n:ossa 81 oli minulla hyvä
tilaisuus valmistaa uusi automalli. Vaikka olisi ollut mahdollistakin
perustaa juuri minun mieleiseni yhtiö, jossa työn hyvä suoritus
ja ostajien etu olivat johtavina aatteina, oli selvää, etten
silloisia valmistusmenetelmiä käyttäen olisi voinut valmistaa hyvää
moottorivaunua halpaan hintaan.

Jokainen tietää, että on aina helpompi tehdä joku esine paremmin
uudella yrityksellä. En ymmärrä, mikseivät tehtailijat voi tunnustaa
tätä todeksi -- ellei asia ole niin, että heillä on niin kiire myymään,
että heillä ei ole aikaa kunnollisiin valmisteluihin. Tilauksesta-teko
tukkuteollisuuden asemesta on luullakseni vanhaa totuttua tapaa,
entisen käsityökauden perua. Kysykää sadalta ihmiseltä, kuinka he
tahtovat kapineen tehdyksi, ja kahdeksankymmentä vastaa, etteivät
sitä tiedä, vaan jättävät sen teidän valtaanne. Viisitoista arvelee
täytyvänsä sanoa jotakin, ja jälelle jää viisi, joilla tosiaan on oma
ajatuksensa. Nuo yhdeksänkymmentäviisi muodostavat jokaisen tuotteen
suuren ostajakunnan, ja ne viisi, jotka kernaasti haluaisivat jotakin
erikoista, eivät ehkä kykene maksamaan erikoisteoksen hintaa. Jos
heillä on riittävästi varaa, voivat he saada työn tehdyksi, mutta
he muodostavat poikkeuksellisen ja pienen ostajapiirin. Noista 95
prosentista haluaa ehkä 10 tai 15 maksaa laatuhintoja. Muista ostavat
useat ajatellen yksinomaan hintaa ja laatuun katsomatta. Mutta heidän
lukumääränsä vähenee päivä päivältä. Ostajat oppivat yhä paremmin,
miten heidän on ostettava. Enemmistö tulee kiinnittämään huomiota
laatuun, saadakseen rahastaan mahdollisimman kunnollista. Jos siis voi
saada selville, mikä parhaiten hyödyttää noita yhdeksääkymmentäviittä
prosenttia, ja valmistaa paraslaatuista tavaraa halvimpaan hintaan,
tulee kysyntä olemaan niin suuri, että sitä melkein voi sanoa
yleismaailmalliseksi.

Tämä ei ole "standardisointia". Sen sanan käyttäminen johtaa meitä
helposti harhaan, sillä se sisältää jossakin määrin muotojen ja
menetelmäin kiteytymistä ja päätyy tavallisesti siihen, että tehtailija
valitsee ensimmäisen kapineen, mitä hän voi valmistaa helpoimmin ja
myydä suurimmalla voitolla. Yleisöä ei ajatella laatua eikä hintaa
määrätessä. Standardisoinnissa enimmäkseen ajatellaan suuremman voiton
saantimahdollisuutta. Niistä säästöistä, jotka ovat välttämättömiä,
jos tehdään vain yhtä esinettä, voi tehtailija odottaa yhä suurempaa
voittoa. Hänen menekkinsä suurenee myöskin -- hän voi käytettävissään
olevilla varoilla tuottaa enemmän -- ja ennenkuin hän aavistaakaan,
ovat markkinat tulvillaan tavaraa, joka ei mene kaupaksi. Mutta nämä
tavarat saataisiin myydyksi, jos tehtailija tyytyisi halvempaan
hintaan. Ostokykyä on aina olemassa -- mutta se ei aina vastaa
hinnanalennukseen. Jos jotakin tavaraa on myyty liian korkeaan hintaan
ja hinta sen jälkeen, ostohalun lakkaamisen vuoksi, äkkiä alennetaan,
voi seurauksena olla suuri pettymys. Mikä onkin hyvin luonnollista.
Yleisö asettuu odottavalle kannalle. Se luulee, että tämä hinnanalennus
on vielä puijausta, ja jää odottamaan lopullista alennusta. Juuri näin
tapahtui vuonna 1921. Jos sitävastoin säästöt heti siirretään hintoihin
ja yleisesti tiedetään tämän kuuluvan tehtailijan liiketapoihin,
niin osoittaa yleisö luottamustaan ostamalla. Luotetaan siihen, että
hän antaa säällisen vastikkeen. Standardisointi voi siis olla huonoa
liiketointa, ellei siinä noudateta hintapolitiikkaa, joka pyrkii
alinomaiseen myyntihintojen alentamiseen, ja hinnat täytyy (se on
sangen tärkeää) alentaa valmistustalouden paranemisen vuoksi eikä
siitä syystä, että yleisö kysyntäänsä vähentämällä osoittaa olevansa
tyytymätön hintoihin. Yleisöä on aina pidettävä ihmetyksessä, kuinka
sen on mahdollista saada rahallaan niin paljon. Meidän myyntitilastomme
todistaa tämän täydellisesti.

Standardisointi, sellaisena kuin minä sen sanan ymmärrän, ei sisällä
keskittymistä parhaiten kaupaksikäyvän tavaran valmistamiseen. Se
sisältää, että ensin harkitaan yötä ja päivää, mieluimmin vuosikausia,
mikä parhaiten hyödyttää yleisöä, ja sitten mietitään, miten se on
tehtävä. Lopulliset valmistustavat tulevat sitten itsestään. Jos me
siis siirrämme valmistuksen voitonhimon perustalta yleisen hyödyn
pohjalle, olemme saaneet todellisen liiketoimen, jossa voitto on niin
suuri kuin saatamme toivoa.

Kaikki tämä tuntuu minusta itsestään selvältä. Se on loogillinen
perusta jokaiselle liikkeelle, joka haluaa palvella yhteiskunnan 95
prosenttia. Se on loogillinen menetelmä, jonka mukaan yhteiskunta voi
palvella itseänsä. En voi käsittää, miksei kaikkia liikkeitä hoideta
tältä perustalta. Eihän siihen tarvita muuta kuin että luovutaan
tottumuksesta tavoittaa lähintä dollaria ikäänkuin se olisi ainoa
dollari maailmassa. Tämä tottumus alkaakin jo olla jossakin määrin
häviämässä. Kaikki maan suurimmat erikoisliikkeet noudattavat jo
hinnan yhtenäisyyttä. Ainoa askel, joka vielä tarvitaan, on että
luovutaan pyytämästä kaikkea, mitä liike voisi tuottaa, ja sen sijaan
ryhdytään noudattamaan tervettä järkeä, s.o. sovittamaan hintoja
tuotantokustannusten mukaan ja sitä myöten alentamaan niitä. Jos
tuotteen rakenne on kyllin perinpohjaisesti tutkittu, niin muutokset
saattavat tapahtua hyvin hiljoilleen, sillä niitä on tarkoin
harkittava. Mutta muutokset valmistusmenetelmissä tulevat sitävastoin
sangen nopeasti ja ihan luonnollisesti. Se on ollut meidän kokemuksemme
kaikessa, mihin olemme ryhtyneet. Kuinka luonnollisesti ne ovat
syntyneet, selitän tuonnempana. Nyt haluan korostaa, että on mahdotonta
aikaansaada tuotetta, jonka valmistamiseen voi keskittyä, ellei ole
sitä todella perinpohjin ennakolta tutkinut. Ja se ei olekaan vain
yhden iltapäivän työ.

Tällaisia ajatuksia muodostui mielessäni tuona kokeilujen vuonna.
Suurin osa näistä kokeiluista oli kohdistettu kilpa-ajoauton
rakentamiseen. Siihen aikaan oli se ajatus yleinen, että ensiluokkaisen
auton tuli olla kilpa-ajokone. Minä en koskaan ole paljoa uskonut
kilpailuihin, mutta tehtailijoilla oli se polkupyöräaatteiden mukainen
käsitys, että kilpa-ajossa saatu voitto valaisisi yleisöä jonkin auton
ansioista -- vaikka minusta tuskin mikään koe voi olla niin vähän
valaiseva kuin tuo.

Mutta kun muut tekivät niin, niin täytyi minunkin.

Vuonna 1903 rakensin, yhdessä Tom Cooperin kanssa, kaksi nopeusautoa.
Ne olivat aivan samanlaiset, mutta toiselle annoimme nimeksi "999"
ja toiselle "Nuoli". Jos kerran automobiili tulisi tunnetuksi
nopeutensa nojalla, niin tekisin minä koneen, joka voisi tehdä itsensä
tunnetuksi kaikkialla, missä nopeudesta jotakin ymmärrettiin. Niin
tapahtui. Autot varustettiin neljällä jykevällä silinterillä, jotka
kehittivät 80 hevosvoimaa, jollaisesta siihen aikaan ei kukaan ollut
kuullut puhuttavankaan. Näiden silinterien jytinä jo riitti ottamaan
ihmisen hengiltä. Kummassakin autossa oli vain yksi istumapaikka.
Yksi ihmishenki riitti autoa kohti. Minä kävin niillä koeajolla ja
Cooper samaten. Me panimme päälle täyden vauhdin. En osaa kuvata
sitä tunnelmaa, mutta luulen että kulku Niagaran putousten yli
olisi tuntunut viattomalta huvittelulta sen ajomatkan jälkeen. Emme
kumpainenkaan, ei Cooper enempää kuin minäkään, uskaltaneet ottaa
vastuullemme käyttää "999":ää kilpa-ajossa. Silloin sanoi Cooper
tuntevansa miehen, jonka mielestä mikään ei kulkenut kyllin nopeasti.
Me sähkötimme hänelle. Hän oli ammattipyöräilijä, nimeltään Barney
Oldfield. Hän ei ollut koskaan ennen ajanut moottorivaunua, mutta
halusi kernaasti koettaa. Hän selitti haluavansa koettaa kerran mitä
hyvänsä.

Meni vain viikko opettaessamme häntä ajamaan. Mies ei tiennyt, mitä
pelko on. Ainoa, mikä hänen oli opittava, oli hirviön ohjaaminen.
Nykyajan nopeimpien autojen ohjaaminen on leikintekoa tämän auton
pitelyyn verraten. Silloin ei oltu vielä ajateltu ohjauspyörää. Siihen
saakka rakentamiani autoja ohjattiin viputangolla. Tähän vaunuun minä
sovitin kahden käden käytettävän vivun, sillä vaadittiin väkevän miehen
koko voima pitämään vaunua oikeassa suunnassa. Kilpailu tapahtui 3
mailin radalla. Me ajoimme vaunullamme kuin sokealla hevosella ja
annoimme arvelut muiden asiaksi. Kilpa-ajoratoja ei siihen aikaan oltu
varustettu tieteellisesti rakennetuilla valleilla, eikä kukaan tiennyt
kuinka suuren vauhdin joku moottori saattoi antaa. Oldfield ymmärsi
paremmin kuin kukaan muu, mitä tienkäänteet merkitsivät, ja hän sanoi
hilpeästi minun pannessani moottoria käyntiin:

"Tämä sotavaunu vie kukaties minulta hengen, mutta jälkeenpäin sanotaan
ainakin, että minä ajoin kuin piru itse, kun se kiidättää minut nurin
niskoin vallin yli."

Ja hän ajoi todellakin niinkuin -- no niin, niinkuin hän itse sanoi.
Hän ei uskaltanut katsahtaa sivulle. Hän ei hiljentänyt käänteissä.
Hän antoi vain mennä, ja perillä hän oli puolta mailia ennen seuraavaa
miestä!

"999" täytti tarkoituksensa ja todisti, että minä osasin rakentaa
nopeakulkuisen auton. Viikkoa jälkeen kilpa-ajon minä perustin
Ford-yhtiön. Minä olin varapuheenjohtaja, piirustaja, työmestari,
päällysmies ja toimitusjohtaja. Pääoma oli satatuhatta dollaria, joista
minä omistin 25 1/2 prosenttia. Käteisesti maksettiin kaikkiaan noin
28 tuhatta dollaria, ainoa käteismaksu muuten, mikä yhtiön pääomaan
milloinkaan on suoritettu yli omien voittosäästöjen. Huolimatta
aikaisemmista kokemuksistani luulin mahdolliseksi aloittaa yhtiötä,
jossa minulla ei ollut osake-enemmistöä. Pian huomasin kuitenkin
välttämättömäksi hankkia ratkaisevan määräysvallan, ja yhtiössä
ansaitsemillani rahoilla lisäsin vähitellen osakemääräni 5872
prosenttiin. Uudet kalustot ja koko yhtiön hoito on aina kustannettu
liikkeen tuloilla. Vuonna 1919 osti poikani Edsell jäljellä olevan
osakepääoman, koska muutamat osakkeenomistajat eivät hyväksyneet
minun politiikkaani. Näistä osakkeista hän maksoi 12,500 dollaria 100
dollarista eli kaiken kaikkiaan 75 miljoonaa.

Kuten ymmärrettävää on, ei alkuperäinen yhtiö ja sen varustukset
olleet erin laajat. Me vuokrasimme erään puusepänpajan, mutta kun
meillä ei ollut varaa ostaa koneita, valmistettiin automobiilinosat
minun piirustusteni mukaan eri tehtaissa, minkä jälkeen me panimme ne
kokoon ja asetimme paikoilleen pyörät, kummirenkaat ja kehän. Tämä
olisi itse asiassa ollut taloudellisin menetelmä, jos vain olisi voinut
olla varma siitä, että eri osat valmistettaisiin sen suunnitelman
mukaan, jonka yllä olen hahmoitellut. Tulevaisuuden taloudellisin
teollisuudenmuoto on ehdottomasti se, ettei koko esinettä valmisteta
saman katon alla, ellei ole kysymys ihan yksinkertaisesta kappaleesta.
Nykyinen -- tai oikeammin tulevainen -- menetelmä pyrkii teettämään
kunkin osan siellä, missä sen saa parhaiten tehdyksi, ja sitten
liittämään nämä osat yhteen täydelliseksi esineeksi myyntipaikalla.
Sitä menetelmää me nyt käytämme ja aiomme edelleen kehittää. Siinä on
aivan samantekevää, omistaako yhtiö tai yksityinen kaikki tehtaat,
jotka valmistavat määrätyn tuotteen eri osia, vai valmistetaanko
kukin osa eri henkilön omistamassa tehtaassa, _kunhan vain kaikki
noudattavat samoja menetelmiä yleisöä palvellessaan_. Jos saamme ostaa
yhtä hyvän osan kuin itse voisimme valmistaa ja saanti on hyvä ja hinta
kohtuullinen, niin emme koetakaan itse valmistaa -- ainakaan enempää
kuin hätävaraston. Voi päinvastoin olla parempi, että omistus on
enemmän jaettu.

Minä olin pääasiallisesti kokeillut painon pienentämistä. Liikapaino
on jokaiselle itsekulkevalle ajopelille turmioksi. On yleensä sangen
monta hullua käsitystä painosta. Merkillistä on huomata, kun sitä
tulee ajatelleeksi, kuinka jotkut nurinkuriset nimitykset ovat
tulleet yleisesti käytäntöön. "Painava"-sanaa käytetään esim. ihmisen
ajatuksista! Mitä se tarkoittaa? Eihän kukaan tahdo kernaasti olla
lihava ja raskas ruumiiltaankaan -- kuinka sitten aivoiltaan! Jostakin
hassusta syystä on jouduttu sekoittamaan voimaa ja painoa toistensa
kanssa. Ensimmäiset ja kömpelöt valmistustavat olivat epäilemättä
aiheuttaneet osaltaan tätä käsitteiden sekaannusta. Vanhat rattaat
painoivat niin paljon, että koko rakenne heikkeni. Kuljettaakseen
muutaman sadan naulan ihmispainoa New Yorkista Chicagoon rakentavat
rautatiet junia, jotka painavat monta sataa tonnia, ja seuraus on,
että suurellisesti tuhlaillaan epälukuisia miljoonia tarpeettoman
voiman muodossa. Kun on kysymys höyrylläkäyvästä kääntöaurasta, on
paino kukaties suotavaa, mutta ei muutoin, eikä sillä ole minkäänlaista
tekemistä voiman kanssa. Jos mies todella on "painava", niin hän
mahdollisesti on typerä ja itserakas. Kauneimmat esineet maailmassa
ovat ne, jotka ovat vapautetut kaikesta liikapainosta. Sillä ihmisellä,
joka maailmassa jotakin toimittaa, on kevyt, voimakas ja vilkas äly.
Voima ei milloinkaan ole painoa eikä painavuutta -- ei ihmisissä eikä
esineissä. Kun joku ehdottaa minulle, että enentäisin koneitteni
painoa tai lisäisin jonkun osan, alan heti ajatella, eikö painoa
millään voisi vähentää ja jotakin osaa tarpeettomana poistaa. Se auto,
jonka minä piirsin, oli kevyempi kuin mikään muualla tehty ja olisi
tullut vielä kevyemmäksi, jos minulla olisi ollut enemmän kokemusta.
Sittemmin hankin sellaisia aineksia, jotka tekivät painon vähentämisen
mahdolliseksi.

Ensimmäisenä toimivuotenamme rakensimme A-mallia ja möimme koneiston
800 dollarista, ottaen vaunukorista 100 dollaria lisää. Tässä mallissa
oli kaksisylinterinen vastakkaismoottori, joka kehitti 8 hv. Siinä oli
ketjusiirto, 180 cm pitkä pyöränalus -- jota arveltiin liian pitkäksi
-- ja 20 litran vetoinen polttoöljysäiliö. Me teimme ja möimme 1,708
autoa tuona ensi vuonna. Me olimme siis heti tulleet kosketuksiin
yleisön kanssa, ja pääpyrkimyksemme olikin tarjota tälle yleisölle
sellainen autotyyppi, joka suurelle enemmistölle oli käytännöllinen.

Jokaisella näistä "A-malleista" on oma historiansa. Otetaan esim.
n:o 420. Eversti D. C. Collier Kaliforniasta osti sen v. 1904. Hän
käytti konetta pari vuotta, möi sen ja osti uuden Ford-vaunun. N:o
420 vaihteli sitten ahkerasti omistajaa, kunnes sen v. 1907 osti
muuan Edmund Jacobs, joka asui lähellä Ramonaa keskellä vuoristoa.
Hän ajoi sillä useita vuosia mitä kurjimmilla teillä. Sitten hänkin
osti uuden Fordin ja möi vanhan. V. 1915 n:o 420 oli joutunut eräälle
Coutello-nimiselle miehelle, joka otti ulos moottorin, sovitti sen
käyttämään vesipumppua ja asetti vaununkorin pyörille, niin että
nykyään moottori pumppuaa vettä ja kori kolisee hevosen perässä
tavallisina; vankkureina. Tästä kehitys juoksusta saamme sen opetuksen,
että Ford-auton voi silpoa kappaleiksi, mutta ei ottaa sitä hengiltä.

Ensimmäisessä ilmoituksessamme me sanoimme:

"Tarkoituksenamme on rakentaa ja tuoda kauppaan automobiili, joka on
erikoisesti suunniteltu arkipäiväiseen käyttöön ja kulutukseen --
liikematkoja, ammattitoimia ja perhettä varten; automobiili, jonka
nopeus riittää tyydyttämään tavallista ihmistä, pyrkimättä lainkaan
saavuttamaan hengenvaarallisia nopeusennätyksiä, jotka yleisöä
niin huolestuttavat; kone, jonka vankkuutta, yksinkertaisuutta,
turvallisuutta, kaikinpuolista mukavuutta ja -- mikä on tärkeä juttu --
perin huokeaa hintaa ihailee samassa määrässä jokainen mies, nainen ja
lapsi. Huokean hintansa vuoksi se vastaa monien tuhansien ostokykyä,
joilla ei ole varaa maksaa niitä miltei satumaisia summia, joita
useimmista koneista vaaditaan."

Seuraavia seikkoja me erityisesti korostimme.

Kelpo ainetta.

Yksinkertaista käyttöä -- useimmat sen ajan autot vaativat
käyttäjiltään melkoista taitoa.

Konetta.

Sytytystä -- jota syötti kaksi sarjaa kuuden kuivan elementin pattereja.

Itsetoimivaa öljyämistä.

Yksinkertaista ja mukavaa vaihteen hoitoa -- vaihde oli kiertävää
tyyppiä.

Rakenteen taituruutta.

Ajon tuottamaan huviin emme vedonneet silloin emmekä koskaan
jälkeenpäinkään. Ensimmäisenä asiana moottorivaunusta ilmoittaessamme
me korostimme sen hyödyllisyyttä:

"Olemme usein kuulleet mainittavan vanhaa sananpartta: 'Aika on
rahaa' -- mutta kuinka harvat liikkeet ja ammattimiehet käytännössä
näyttävätkään uskovansa sen totuuteen?

"Ihmiset, jotka alituisesti valittavat ajan lyhyyttä ja harmittelevat,
että viikossa on niin vähän päiviä -- miehet, joille jokainen hukkaan
mennyt viisiminuuttinen tietää dollarin vahinkoa -- miehille, joille
viiden minuutin menetys joskus merkitsee monen dollarin vahinkoa
-- pysyvät yhä riippuvaisina raitiovaunujen ja sen sellaisten,
ajovehkeiden sattuman varassa olevasta, epämukavasta ja rajoitetusta
kuljetuksesta, vaikka he sijoittamalla perin kohtuullisen summan
oivallisen, tehoisan, nopeakulkuisen auton ostoon pääsisivät kerrassaan
vapaiksi hätäilystä ja epätäsmällisyydestä ja saisivat ajoneuvon, jolla
pääsee mukavasti huristamaan minä hetkenä hyvänsä.

"Aina valmis, aina varma.

"Rakennettu säästämään teille aikaa ja niinmuodoin rahaa.

"Rakennettu kuljettamaan teidät minne hyvänsä teidän on mentävä ja
palauttamaan teidät takaisin ajoissa.

"Rakennettu koroittamaan täsmällisyydenmainettanne; pitämään
asiakkaanne hyvällä päällä ja oivalla ostamistuulella.

"Rakennettu liike- tai huviajoa varten -- aivan kuten itse mielitte.

"Rakennettu myöskin terveyttänne silmälläpitäen -- ravistelematta
ja heittelemättä kuljettamaan teidät puoleksikin kelvollisia teitä
pitkin virkistääksenne aivojanne 'ulkoilman' suloisella herkulla ja
keuhkojanne 'lääkkeiden lääkkeellä' -- terveellisellä hengityksellä.

"Omassa vallassanne on lisäksi nopeudenkin määrääminen. Jos haluatte,
voitte maleksia verkalleen varjoisilla lehtokujilla, tahi voitte
jalallanne painaa vipusinta siksi kunnes koko maisema häämöttää
harmaana silmissänne ja teidän on jännitettävä näköänne voidaksenne
laskea ohikiitävät virstantolpat tienvierestä."

Mainitsen tämän ilmoitusnäytteen osoittaakseni, että me alusta
alkaen tähtäsimme yleishyödyllisyyteen emmekä välittäneet vähääkään
"urheiluvaunusta".

Kaikki kävi kuin taika. Automme saavuttivat yleistä tunnustusta. Ne
olivat lujia, yksinkertaisia ja hyvintehtyjä. Minä suunnittelin yhtä
ainoaa yleismallia, mutta minulla ei ollut vielä piirustus täysin
selvillä eikä myöskään tarvittavia rahoja laitosta varten, joka olisi
tehnyt niiden valmistamisen mahdolliseksi. Minulla ei ollut rahaa
tutkiakseni, mikä aines olisi ollut keveintä ja parasta. Meidän täytyi
tyytyä siihen, mitä oli saatavissa; me hankimme parasta -- mutta meillä
ei ollut mahdollisuuksia toimituttaa tieteellisiä ainestutkimuksia tai
suorittaa niitä itse.

Minun yhtiökumppanini eivät katsoneet mahdolliseksi rajoittaa
automobiilejamme yhteen ainoaan tyyppiin. Automobiilialalla seurattiin
polkupyöräteollisuuden vanhoja menetelmiä ja pidettiin välttämättömänä
tuoda joka vuosi markkinoille uusi malli, niin eroava entisistä kuin
mahdollista, jotta ostajat hylkäisivät vanhansa ja ostaisivat uuden.
Tätä pidettiin hyvänä liiketoimena. Se oli sama ajatus, joka saa
naiset niin ahkerasti vaihtamaan hattuja ja pukujaan. On omituista,
kuinka syvälle juurtunut se ajatus on, että liiketoimi ei ole ostajan
tarpeen tyydyttämistä kerta kaikkiaan, vaan rahan ansaitsemista ensin
yhdellä tavalla ja ostajan houkuttelemista sitten hankkimaan uutta
ja toisenlaista. Minun aatteeni, jota vielä en ollut kyllin kypsä
ilmi tuomaan, oli se, että kun oli päätetty omaksua uusi malli,
pitäisi jokaista muutettua ja parannettua osaa voida käyttää myöskin
vanhassa, jotenka tämä ei milloinkaan tulisi vanhanaikaiseksi. Minun
kunnianhimoni on rakentaa jokainen koneosa niin hyvin ja niin lujaksi,
että ostajan ei koskaan tarvitse ajatella uuden auton hankkimista.
Hyvän koneen, olkoon mitä laatua tahansa, pitäisi kestää yhtä kauan
kuin hyvän kellon.

Toisena toimivuonna me hajoitimme voimiamme kolmeen tyyppiin, "B", "C"
ja "F". Hinnat koroitettiin -- ja siitä johtuen me möimme vähemmän
autoja kuin edellisenä vuonna. Niitä meni vain 1,695 kpl. "B"-tyyppi
oli ensimmäinen nelisilinterinen maantieauto, joka joutui markkinoille
ja se kaipasi reklaamia. Kilpa-ajossa voittaminen tai ennätyksen
saavuttaminen oli siihen aikaan erinomainen reklaami. Minä panin
"Nuolen", vanhan "999":n kaksoisveljen, kuntoon, ja viikkoa ennen
New Yorkin automobiilinäyttelyä ajoin sillä itse mailin matkan jäätä
myöten. En unohda milloinkaan tuota ajoa. Jää näytti tasaiselta ja
hyvältä, mutta todellisuudessa siinä oli tuontuostakin halkeamia, ja
minä tiesin niiden tekevän paljon haittaa, kun olin saanut vauhdin
korkeimmilleen. Mutta minulla ei ollut valinnan varaa, vaan panin
vanhan "Nuolen" lentämään. Joka halkeaman kohdalla se hyppäsi korkealle
ilmaan. Tuskin tiesin, kuinka se jälleen tuli alas. Kun en lentänyt
ilmassa, laskin luikua, mutta kuinka olikaan, onnistui minun pitää
oikea suunta ja saavutin ennätyksen, joka tuli tunnetuksi kautta
maailman! Nyt oli minulle "B"-tyyppi maissa, mutta hintojen korkeus
oli yhä esteenä. Mikään reklaami sinänsä ei ajan mittaan voi tehdä
tavarasta kaupaksikäypää. Liiketoimi ei ole peliä, ja nyt tulemme asian
ytimeen.

Meidän pieni pajamme oli tullut aivan riittämättömäksi, ja vuonna
1906 otimme liikepääomaamme ulos niin paljon, että saatoimme rakentaa
kolmikerroksisen tehtaan, joka ensimmäistä kertaa antoi meille
tehdasteollisuusmahdollisuuksia. Me aloimme itse valmistaa osan
tarvittavista koneosista, vaikka edelleenkin tilasimme suurimman
osan muilta tahoilta. Vuosina 1905 -- 1906 valmistimme vain kahta
tyyppiä, nelisilinteristä 2,000 ja yksinkertaisempaa 1,000 dollarin
autoa; molemmat olivat edellisen vuoden mallia -- ja myytyjen autojen
lukumäärä aleni ja oli vain 1,599.

Toiset sanoivat tämän riippuvan siitä, että emme olleet tuoneet uusia
malleja markkinoille, mutta itse uskoin vian olevan siinä, että
meidän automme olivat liian kalliita -- ne eivät vedonneet noihin
ostajapiirin 95 prosenttiin. Hankittuani seuraavana vuonna itselleni
osake-enemmistön muutin menettelyä. Vuosina 1906 ja 1907 lakkasimme
tykkänään rakentamasta kalliita autoja ja rakensimme kolmea tyyppiä
pika- ja maantievaunuja, joiden rakenteessa ja valmistustavassa ei
ollut eroa, vaan ainoastaan ulkomuodossa. Mutta tärkeintä oli, että
halvin voitiin myydä 600 dollarilla ja kallein maksoi ainoastaan 750,
ja nyt vasta nähtiin, mitä hinta merkitsee. Me möimme 8,423 autoa --
lähes viisi kertaa niin paljon kuin edellisenä vuonna. Ennätyksen
saavutimme toukokuun 15 p:nä 1906, jolloin olimme kuutena päivänä
panneet kokoon 311 vaunua. Se nousi melkein tuotantokykymme rajojen
yli. Työnjohtajalla oli edessään merkitsemispöytä, johon hän veti
liidulla viivan joka kerta kun uusi vaunu oli valmistunut ja jätetty
koeteltavaksi. Pöytä ei tahtonut riittää hänen liidulleen. Mutta eräänä
seuraavan kesäkuun päivänä me panimme kokoon täydet sata vaunua.

Vuonna 1908 luovuimme onnistuneesta ohjelmastamme ja minä tein
piirustukset suureen viidenkymmenen hevosvoiman autoon. Me jatkoimme
myöskin pienempien autojen valmistamista, mutta paniikki vuoden 1907
liikemarkkinoilla ja harrastuksen kiinnittäminen kalliimpaan, malliin
vähensivät jälleen menekin 6,398:aan.

Nyt olimme kokeilleet viisi vuotta. Vaunumme alkoivat saada menekkiä
Euroopassa, ja automobiililiikkeeksi pidettiin meidän liikettämme
erittäin kukoistavana. Meillä oli runsaasti rahaa, ja me möimme
käteisellä ja suoraan ostajalle. Meillä ei ollut mitään suurehkoja
velkoja ja me toimimme tulojemme mukaan. Minä olen aina pysytellyt
varojeni rajoissa. Minulle ei ole koskaan käynyt tarpeelliseksi
jännittää niitä liiaksi, koska kehityksen välttämätön meno on
sellainen, että kun tarkkaavaisuus on kokonaan kohdistettu työhön ja
yleisön hyödyttämiseen, niin varoja virtaa paljon nopeammin kuin on
keinoja niiden käyttämiseen.

Me olimme myös hyvin tarkat edustajiemme valinnassa. Niitä oli sangen
vaikea saada, sillä automobiilien kauppaa ei pidetty vakinaisena.
Sehän oli vain ylellisyystavaran myyntiä. Valittuamme parhaat
saatavissa olevat asiamiehet maksoimme heille paremman palkan kuin he
muuten olisivat voineet ansaita. Alussa emme olleet maksaneet suuria
summia palkkoina, mutta me kuljimme eteenpäin koettelemalla, ja kun
olimme asiastamme varmat, noudatimme sitä menettelyä, että maksoimme
korkeimmat palkat, mutta vaadimme myöskin mahdollisimman parhaan
palveluksen. Asiamiehillemme asettamamme vaatimukset olivat seuraavat:

1. Eteenpäinpyrkivä, ajanmukainen, liike-elämää valppaasti seuraava
mies.

2. Sopiva liikehuoneusto, puhdas ja miellyttävä.

3. Varasto koneosia, kyllin suuri tyydyttämään korjaustarvetta, jotta
jokainen asiamiehen myyntipiirissä oleva Ford-auto voi pysyä käynnissä.

4. Hyvinvarustettu korjauspaja, siinä kaikki korjauksiin ja
tarkistukseen tarvittavat kojeet.

5. Ford-autojen rakenteeseen ja työtapaan hyvin perehtyneiden
monttöörien saanti.

6. Järjestetty kirjanpito ja "follow up"-myyntijärjestelmä, jonka
avulla aina voi saada yleissilmäyksen liikkeen eri haarojen
taloudellisesta asemasta, varaston suuruudesta ja tilasta, nykyisistä
autonomistajista ja vastaisista myyntimahdollisuuksista.

7. Ehdoton puhtaus huoneistossa. Ei pesemättömiä ikkunoita, pölyisiä
huonekaluja tai likaisia lattioita.

8. Sopiva kyltti.

9. Sellaisten menetelmien noudattaminen, jotka takaavat ehdottoman
rehellisyyden ja korkean liikemoraalin.

Sitäpaitsi annoimme heille seuraavia ohjeita: "Asiamiehellä tai
myyjällä tulee olla muistiinkirjoitettuna jokaisen mahdollisen ostajan
nimi myyntipiirissään, lukuunottamalla sellaisetkin, jotka koskaan
eivät ole ajatelleetkaan hankkia itselleen autoa. Sitten tulee hänen
joko mieskohtaisesti tai ainakin kirjevaihdolla -- kääntyä kaikkien
näiden henkilöiden puoleen ja merkitä muistiin, kuinka kukin suhtautuu
asiaan. Jos piiri on siksi suuri, ettei kaikkea tätä voi tehdä,
todistaa se, että alue on liian laaja."

Mutta vaikeuksia kertyi. Meitä häirittiin yhtiötämme vastaan nostetulla
oikeudenkäynnillä, jonka tarkoituksena oli pakottaa meitä toisten
antomobiilitehtaitten trustiin, joka toimi sen väärän periaatteen
mukaisesti, että automobiileilla oli vain hyvin rajoitetut markkinat
ja että oli välttämätöntä hankkia itselleen monopoli. Tämä oli
kuuluisa Selden-juttu, joka nieli suuren osan meidän varojamme.
Trusti vetosi vanhaan patenttiin, jota oli haettu ennenkuin yleisö
tiesi, mitä automobiilit ylimalkaan olivat, ja kun se myönnettiin,
olin minä jo vuosikausia työskennellyt moottorienkäytössä ja pidin
senvuoksi enemmän kuin kummana, että aatteen, jonka minä olin tehnyt
käytäntöön soveltuvaksi, saisivat yksinoikeudekseen henkilöt, jotka
olivat jättäneet aatteen aatteeksi. Ne tehtailijat, jotka olivat
saaneet valmistusluvan patentinomistajilta, alkoivat oikeudenkäynnin
niin pian kuin huomasivat meidän olevan moottoriteollisuuden alalla
lukuunotettavan tekijän. Huolet lisääntyivät, kun piirioikeus vuonna
1909 langetti, tuomion meidän häviöksemme. Trusti alkoi silloin
ilmoitella ja varoittaa mahdollisia ostajia meidän autoistamme. Samoin
oli tehty 1903, mutta minulla oli järkähtämätön usko, että lopulta
voittaisimme jutun. Minä tiesin, että meidän asiamme oli oikea,
mutta tuomion langettaminen meitä vastaan oli ankara isku, sillä me
uskoimme, että moni ostaja peläten selkkauksia viranomaisten puolelta
karttaisi ostamasta meidän autojamme. Levitettiin huhua, että jos
minä häviäisin riitajutun, joutuisi jokainen Ford-auton omistaja
syytteeseen. Lausuivatpa muutamat innokkaimmista vastustajistani julki
senkin mielipiteen, että ken osti Ford-auton, osti samalla itsellensä
sisäänpääsylipun vankilaan, Me vastasimme ilmoituksella, joka täytti
neljä sivua suurissa päivälehdissä. Me teimme selkoa jutun todellisesta
sisällyksestä, lausuimme julki lujan luottamuksemme asiamme voittoon
ja sitouduimme antamaan mieskohtaisen takaussitoumuksen jokaiselle
ostajalle siltä varalta, että joutuisimme jutussa häviölle.

Luulimme ostajien haluavan käyttää hyväkseen tätä takausta, mutta sitä
ei tarvittu. Me möimme yli 18,000 autoa, melkein kahta vertaa enemmän
kuin edellisenä vuonna, ja takaussitoumuksen vaatijoita ei luullakseni
ollut enempää kuin ehkä viisikymmentä.

Tosiasia oli, että Ford-auto ja Ford-yhtiö tästä oikeudenkäynnistä
saivat suurenmoisen reklaamin. Me olimme vainottu puoli, ja meillä
oli yleisön myötätunto puolellamme. Trusti omisti seitsemänkymmentä
miljoonaa dollaria -- meillä ei alussa ollut edes puolta tätä
summaa tuhansissa. Minä en milloinkaan epäillyt lopullista
tulosta, mutta se oli joka tapauksessa ollut päämme päällä killuva
Damokleen-miekka. Tämän oikeudenkäynnin jatkaminen oli epäilemättä
typerimpiä tekoja, mihin mikään amerikkalainen liikemiesryhmä
on tehnyt itsensä vikapääksi. Minä katson onneksi maan kaikille
automobiilitehtailijoille, että me lopuksi voitimme jutun ja että
trusti lakkasi näyttelemästä mainittavaa osaa liike-elämässä. Me olimme
1908, tästä oikeudenkäynnistä huolimatta, ehtineet niin pitkälle, että
minä saatoin ryhtyä valmistamaan sitä autotyyppiä, jonka tahdoin saada
markkinoille.



V luku.

VALMISTUKSEN JA MYYNNIN SALAISUUS.


En esitä tässä Ford-yhtiön historian ääriviivoja minkäänlaisista
mieskohtaisista syistä. En sano: "mene sinä ja tee samaten". Minä
koetan vain todistaa, että tavalliset kauppaperiaatteet eivät aina
ole parhaat. Tulen nyt siihen kohtaan, jossa kokonaan poikkesin
tavallisesta menettelystä. Siitä ajankohdasta alkaa yhtiön harvinainen
menestys.

Yleensä olimme kulkeneet samoja teitä kuin muutkin tällä alalla.
Meidän automobiilimme oli mutkattomampi kuin mikään muu. Meillä ei
ollut yhtään vieraita rahoja yrityksessä. Mutta lukuunottamatta näitä
kahta seikkaa emme oikeastaan eronneet muista autoyhtiöistä paitsi
ehkä siinä, että meillä oli ollut jonkun verran enemmän menestystä
ja että olimme ankarasti noudattaneet käteisen, maksun periaatetta,
sijoittaen säästön liikkeeseen ja ylläpitäen suurta kassaylijäämää.
Meidän autojamme esiintyi kaikkialla kilpailuissa. Me ilmoittelimme
ja kannustimme myyntiä. Paitsi rakenteen yksinkertaisuutta oli
pääasiallinen ero siinä, että meidän automme ei ollut yksinomaan
"huviauto". Meidän automme oli tosin yhtä paljon huviauto kuin mikä
tahansa muu markkinoilla esiintyvä, mutta me emme panneet mitään painoa
pelkille ylellisyysominaisuuksille. Me olimme valmiit suorittamaan sen
työn, jota ostaja saattoi haluta, ja rakentamaan erikoisauton sille,
joka tahtoi maksaa hinnan. Meillä oli kukoistava liikeyritys. Me
olisimme voineet asettua lepäämään ja sanoa:

"Nyt olemme perillä. Nauttikaamme siitä, mitä olemme saavuttaneet."

Ja paljon todella puhuikin tämän kannan puolesta. Muutamat osakkaat
säikähtivät, kun tuotantomme nousi sataan autoon päivässä. He tahtoivat
estää minua tuhoamasta yhtiötä, ja kun vastasin, että sata autoa
päivässä oli vain pikkuasia ja että toivoin ennen pitkää voivani
valmistaa tuhannen päivässä, ällistyivät he sanomattomasti ja -- kuten
minulla on syytä luulla -- aikoivat vakavissaan ryhtyä oikeudellisiin
toimenpiteisiin. Jos olisin noudattanut yhtiökumppanieni keskuudessa
vallitsevaa mielipidettä, olisin pysyttänyt tuotannon sellaisena
kuin se oli, sijoittanut rahastojamme komeaan hallintorakennukseen,
koettanut aikaansaada sopimuksia sellaisten kilpailijain kanssa, jotka
tuntuivat ylen toimeliailta, tehnyt uusia malleja houkutellakseni
yleisöä ja siirtynyt tyyneksi, kunnioitettavaksi kansalaiseksi, jolla
oli tyyni, kunnioitettava liike.

Kiusaus pysähtyä ja takertua siihen, mitä on saavutettu, on täysin
luonnollinen. Minä voin varsin hyvin ymmärtää niitä, jotka haluavat
luopua toimeliaasta puuhasta ja vetäytyä mukavaan lepoon ja rauhaan.
Sitä taipumusta en ole itse koskaan tuntenut, mutta voin käsittää,
mitä se on -- vaikka minusta on miehen, joka vetäytyy syrjään,
kokonaan luovuttava liikkeestä. On näet olemassa halua vetäytyä pois,
mutta kuitenkin säilyttää hallinto-oikeus. Minun suunnitelmaani ei
semmoinen kuulunut. Menestyksessämme minä näin kehoituksen jatkamaan
-- merkin, että olimme saavuttaneet aseman, missä voisimme alkaa
tehdä todellista hyötyä. Näinä vuosina olin joka päivä miettinyt
yleisauton aikaansaantia. Yleisö oli ilmaissut mielensä eri malleista.
Liikenneauto, pika-auto, tiekokeet antoivat erinomaista ohjetta
tarpeellisten muutosten tekoon; ja jo 1905 oli minulla vihdoin
jokseenkin selvillä, minkälaisen sen auton tuli olla, jonka halusin
rakentaa. Mutta minulta puuttui ainesta, joka olisi lujaa olematta
raskasta. Sulasta sattumasta jouduin kuitenkin löytämään senkin.

Vuonna 1905 otin osaa erääseen Palm Beachissa pidettyyn
moottorikilpailuun. Siellä tapahtui ankara yhteentörmäys, jossa
muuan ranskalainen auto meni mäsäksi. Me olimme tuoneet kilpailuun
"K"-mallin, jossa oli voimakas kuusisilinterinen moottori. Minä
panin merkille, että ulkomaisissa autoissa oli pienempiä ja parempia
osia kuin mitä me tunsimme. Tapaturman jälkeen löysin sen paikalta
metallikappaleen, joka tuntui hyvin kevyeltä ja lujalta. Kysyin, mistä
aineesta se oli tehty, mutta kukaan ei tiennyt. Minä annoin kappaleen
apulaiselleni ja sanoin: "Ottakaa selville tästä kaikki, mitä voitte.
Juuri senlaatuista ainesta me tarvitsemme moottoreihimme."

Hän sai lopulta tietää, että se oli ranskalaista terästä, joka sisälsi
vanadiinia. Me tiedustimme kaikista terästehtaista Amerikassa,
mutta missään ei osattu valmistaa vanadiiniterästä. Minä lähetin
Englantiin noutamaan miestä, joka kykeni valmistamaan tämänlaatuista
terästä. Seuraava askel oli tehtaan hankkiminen, jossa sitä voitiin
valmistaa. Siinä oli uusi pulma, vanadiini kun vaatii 3,000 astetta
Fahrenheitia. Tavallinen sulatusuuni ei voi aikaansaada yli 2,700
asteen. Löysin pienen terästehtaan Cantonissa, Ohiossa, ja tarjouduin
vastaamaan tappioista, jos yhtä uunia käytettäisiin meidän laskuumme.
Omistajat suostuivat. Ensimmäinen sulatus epäonnistui. Vain vähäinen
määrä vanadiinia jäi teräkseen. Me koetimme uudelleen ja tällä
kertaa menestyksellä. Ennen oli meidän täytynyt tyytyä teräkseen,
jonka lujuus oli 60 -- 70 tuhatta engl. naulaa neliötuumaa kohti.
Vanadiinin kautta lisääntyi kestävyys 170 tuhanteen naulaan.[Engl.
naula 0,454 kg; tuuma 2,5 cm Fahrenheitin asteikossa, jota yleisimmin
käytetään englanninkielisissä maissa, vastaa 320 Celsiuksen asteikon
jäätymäpistettä eli 0°. -- Suom.]

Kun sitten olin ottanut selon, miten vanadiinia oli käsiteltävä,
otin mallimme hajalleen koetellakseni, minkälainen teräs parhaiten
soveltui kuhunkin osaan -- tarvittiinko kovaa terästä, vaiko
sitkeää tai joustavaa terästä. Ensimmäistä kertaa luullakseni
minkään suuren yrityksen historiassa määrättiin kunkin teräslajin
täsmällinen laatu tieteellisesti. Tuloksena oli, että valitsimme
kaksikymmentä eri terästyyppiä eri teräsosia varten. Noin kymmenen
näistä oli vanadiiniterästä. Niin pian kuin tarvittiin lujuutta ja
keveyttä, käytettiin vanadiinia. Kaikki ei tietenkään ole saman
laadun vanadiiniterästä. Eri laadut vaihtelevat aina kunkin osan
tehtävän mukaan, onko se kovassa paineessa vai onko se edistämässä
kimmoisuutta -- sanalla sanoen, mitä eri tarpeita yleensä voi tulla
kysymykseen. Ennen näitä kokeita oli autojen rakenteessa käytetty
luullakseni vain neljää erilaatuista terästä. Jatkamalla kokeilua,
varsinkin lämpökäsittelyyn nähden, olemme vieläkin voineet lisätä
teräksen lujuutta ja siten vähentää auton painoa. Eräässä vertailevassa
kokeessa, jonka Ranskan kauppa- ja teollisuusministeriö vuonna 1910
toimeenpani, ja jolloin otettiin eräs tärkeä osa meidän vaunumme
rakenteesta ja verrattiin sitä parhaimpana pidetyn ranskalaisen
auton vastaavaan osaan, havaittiin, että meidän teräksemme oli joka
koettelussa lujempaa.

Vanadiiniteräs auttoi meitä vähentämään tarpeetonta painoa. Muut
ensiluokkaisen auton ominaisuudet olin jo ajatellut valmiiksi ja
usea niistä oli jo otettu käytäntöönkin. Joka kohdan rakenteessa
tuli olla tasasuhteisen. Ihmisiä kuolee senvuoksi, että joku osa
antaa perään. Koneita murskaantuu sentähden, että muutamat osat ovat
heikompia kuin toiset. Osa yleistä käytäntöä varten tarkoitetun auton
rakentamisprobleemia onkin se, että kaikki osat mikäli mahdollista
ovat yhtä lujat tarkoitukseensa nähden. Oli myöskin suojeltava
autoa poropeukaloita vastaan. Se ei ollut mikään helppo asia, sillä
bensiinimoottori on koko arkaluontoinen koje, ja kaikennäköisillä
konesepillä on lukemattomia mahdollisuuksia saada aikaan häiriöitä.
Mutta minä koetin päästä sille kannalle, että saatoin sanoa:

"Kun Ford-auto menee rikki, on syy minun."

Ensimmäisestä kerrasta alkaen, kun automobiili näkyi kaduilla, oli
minulla selvillä, että siitä oli tuleva tarvekalu. Tämä tuntemus
ja vakaumus se minua johti -- tätä ainoata tarkoitusta varten --
rakentamaan autoa, joka vastaisi kansan laajain kerrosten tarpeita.
Koko minun pyrkimykseni oli silloin ja on vielä kohdistettu yhden
auton, yhden mallin aikaansaantiin. Vuosi vuodelta on pyrintönäni
ollut ja on yhä parantaminen, hienontaminen ja täydellistäminen -- yhä
halvempaan hintaan. Yleisautolla täytyy olla seuraavat ominaisuudet:

1. Aineksen on taattava kestävyys käytännössä. Vanadiiniteräs on
lujinta, kovinta ja sitkeintä kaikista teräslajeista. Se muodostaa
vaunujen pohjan ja yläkehän. Se on siihen parasta terästä, mitä on
olemassa, hintaan katsomatta.

2. Hoidon yksinkertaisuus, sillä kansan enemmistö ei ole mekaanikkoja.

3. Riittävä voima.

4. Ehdoton luotettavuus -- autojen erilaisen käytön ja ajoteiden
erilaisen laadun vuoksi.

5. Keveys. Ford-auton oma paine on tuskin 7,95 naulaa kuutiotuuman
silinterivolyymiä kohti. Se on yksi syy, minkä vuoksi Ford-autot
aina "menevät eteenpäin", milloin ja missä tahansa -- läpi hiekan ja
saven ja loan, läpi lumen ja veden, ylös mäkiä ja poikki peltojen ja
tiettömien tasankojen.

6. Kontrolli -- niin että kuljettajalla on vauhti aina hallittavanaan,
että hän voi varmana ja tyynenä odottaa jokaista vaaraa, joka kohtaa
kaupunginkatujen tungoksessa tai vaikeakulkuisilla teillä. Fordin
planetaarinen siirto antoi tämän kontrollin ja kuka hyvänsä saattoi
käyttää sitä. Tämä seikka se on synnyttänytkin sananparren: "Fordia voi
ajaa kuka tahansa." Sen voi kääntää ympäri melkein missä tahansa.

7. Jota raskaampi auto on, sen enemmän polttoainetta ja öljyä
se tarvitsee käyttöön, jota pienempi paino, sen pienemmät ovat
hoitokustannukset. Alussa esitettiin Ford-auton keveyttä moitteena sitä
vastaan. Se puhe on nyt mykistynyt.

Se tyyppi, johon päädyin, sai nimekseen "T-malli". Jos se näyttäisi
alkavan saada menekkiä, kuten uskoin, aioin pitää sitä ainoana mallina
ja ryhtyä varsinaiseen suurtuotantoon. Sen suurimpana ansiona oli
sen yksinkertaisuus. Siinä oli vain neljä pääosaa: moottori, kehys,
etu- ja taka-akseli. Kaikkiin näihin oli helppo päästä käsiksi ja
ne olivat niin rakennetut, ettei niiden korjaukseen tai korvaukseen
tarvittu mitään erikoista taitavuutta. Uskoin jo silloin, vaikka en
siitä paljoa puhunut, aate kun oli vielä niin uusi, että pitäisi olla
mahdollista saada osat niin yksinkertaisiksi ja halvoiksi, että kallis
käsinkorjaustyö tulisi kokonaan tarpeettomaksi. Osat valmistettaisiin
niin halvalla, että olisi halvempaa ostaa uusia kuin korjata vanhoja.
Niitä olisi saatavissa rautakaupoista niinkuin nauloja ja ruuveja.
Minä katsoin velvollisuudekseni tehdä auton rakenne niin peräti
yksinkertaiseksi, että jokainen saattoi sen ymmärtää.

Tämä periaate vaikuttaa kumpaankin suuntaan ja on pätevä kaikissa
suhteissa. Jota mutkattomampi esine on, sen helpompi se on tehdä, sen
halvemmalla voi sen myydä ja sitä enemmän sitä siis myöskin voidaan
ostaa.

Kun teknilliset yksityiskohdat tuskin saattanevat huvittaa suurempaa
lukijakuntaa, en huoli syventyä eri malleihin, joita tein kaikkiaan
kahdeksan, ennenkuin lopullisesti päädyin nykyiseen Ford-vaunuun,
T-malliin.

Tässä mallissa ei oikeastaan ole ainoatakaan ominaisuutta, jota ei jo
jossakin edellisessä ollut. Jokainen yksityiskohta oli siis täysin
koeteltu käytännössä. Ei tarvinnut siis olla epätiedossa, onnistuisiko
malli. Sen täytyi onnistua. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut,
sillä se ei ollut päivässä tehty. Se sisälsi kaikki, mitä minä silloin
kykenin panemaan autoon, ynnä lisäksi sen aineksen, jota nyt saatoin
saada ensimmäistä kertaa. Me lähetimme T-mallin markkinoille 1908-1909.

Yhtiö oli silloin viiden vuoden vanha. Alkuperäinen tehdas oli
käsittänyt 0,28 eekkeriä. [1 acre = 40,5 aaria. -- Suom.] Meillä oli
ensimmäisenä vuonna työssä keskimäärin 311 henkeä, rakensimme 1,708
autoa ja perustimme yhden haaraosaston. Vuonna 1908 oli tehdasalue
laajentunut 2,65 eekkeriin ja me omistimme tehdasrakennuksen.
Työmiehiä oli keskimäärin 1,908. Me rakensimme 6,181 autoa ja meillä
oli neljätoista haaraosastoa. Se oli, niinkuin jo olen sanonut,
eteenpäinmenevä liike.

Vuosina 1908-1909 jatkoimme R- ja S-mallien, nelisilinteristen
pika-autojen ja maantieautojen valmistamista, jotka ennen olivat olleet
niin suosituita ja joita myytiin 700-750 dollarista. Mutta T-malli
teki niistä pian lopun. Me möimme 10,607 autoa -- suuremman määrän kuin
mikään autotehtailija milloinkaan oli myynyt. Matkailuauton hinta oli
850 dollaria. Kaupunkiautoksi samalle kehälle sovitettuna se maksoi
1,000, maantievaunuksi 825, umpivaunuksi 950 ja kuomuvaunuksi 950
dollaria.

Tähän aikaan minulle selveni, että nyt oli uudet periaatteet pantava
toimeen täydellisesti. Ennenkuin olin ilmaissut aikomustani olivat
jälleenmyyjäni, joita saavutetut tulokset kannustivat, uumoilemassa
vielä suurempia kauppoja, jos vain toimittaisin markkinoille useampia
malleja. On omituista, kuinka kohta, kun jollakin tavaralla on
menestystä, heti ajatellaan, että se onnistuisi vielä paremmin, jos
se olisi vain toisenlainen. On olemassa taipumus apinoida eri tyylejä
ja tärvellä hyvä tavara sitä muuttamalla. Jälleenmyyjät vahvensivat
itsepintaisesti näiden lukua. He kuuntelivat noita viittä prosenttia
erikoisostajia, jotka selittivät heille, mitä tahtoivat, ja unohtivat
tykkänään ne yhdeksänkymmentäviisi prosenttia, jotka vain ostivat
nirsoilematta. Ei mikään liike voi menestyä, jollei kiinnitetä
mitä suurinta huomiota valituksiin ja ehdotuksiin. Jos jostakin
viasta huomautetaan, on sitä heti tutkittava, mutta kun huomautus
koskee ainoastaan tyyliä, täytyy ottaa selko, eikö se ehkä ole vain
asianomaisen omakohtainen oikku. Myyjät antavat aina helposti perään
oikuille, sen sijaan että hankkisivat riittävät tiedot kauppaamastaan
tuotteesta ja voisivat selittää oikkuilijalle, että meidän tarjoamamme
täyttää kaikki vaatimukset -- edellyttäen tiettävästikin, että tavara
todella on sellaista.

Ilman edelläkäypää varoitusta ilmoitin sitten eräänä päivänä 1909,
että me vastedes rakentaisimme vain yhtä mallia, että tämä malli olisi
T-malli, että kaikkien autojen kori tulisi olemaan aivan samanlainen,
ja huomautin vielä: "Jokainen ostaja voi saada autonsa sen väriseksi
kuin haluaa, edellyttämällä että hän haluaa sen mustaksi."

En voi sanoa kenenkään juuri riemastuneen. Myyjät eivät tietenkään
voineet ymmärtää niitä etuja, minkä yhden ainoan mallin valmistaminen
tuottaisi tehtaalle. Siitä, asian puolesta he eivät välittäneetkään.
He katsoivat, että tuotantomme oli hyvä sellaisena kuin se oli, ja
sangen vakiintunut oli käsitys, että hintojen alennus vahingoittaisi
myyntiä, että hyvää tavaraa haluavat ostajat pelästyisivät eikä heidän
sijalleen saisi toisia ostajia. Käsitys automobiilin merkityksestä ei
silloin vielä ollut selvästi tajuttuna. Auton omistamista pidettiin
vielä ylellisyytenä. Tehtailijat tekivät parhaansa levittääkseen tätä
käsitystä. Muutamat ovelat neropatit keksivät sanan "huviauto" ja juuri
huvipuolta korostettiin ilmoituksissa erikoisesti. Myyjillämme oli
huomautuksiinsa täysi syy ja varsinkin sen jälkeen kun ilmoitin:

"Aion rakentaa kansan suuren enemmistön auton. Se on oleva kyllin suuri
perhettä varten, mutta myöskin kyllin pieni, jotta yksi henkilö voi
sitä hoitaa ja käsitellä. Se tehdään parhaista aineista, sen rakentavat
parhaat työmiehet, mitä saada voi, ja niin yksinkertaisen kaavan mukaan
kuin nykyinen insinööritaito voi aikaansaada. Mutta sen hinta on oleva
niin alhainen, että jokainen, jolla on kohtalainen vuosipalkka, kykenee
sen hankkimaan ja perheineen nauttimaan muutamien onnellisten tuntien
siunausta Jumalan vapaassa, kauniissa luonnossa."

Tämä ilmoitus herätti jonkin verran hilpeyttä. Yleinen arvostelu oli:

"Jos Ford tekee tämän, niin tulee hänen liikkeestään puolessa vuodessa
loppu."

Yleinen mielipide oli, että hyvää autoa ei voitu rakentaa halpaan
hintaan ja ettei missään tapauksessa kannattanut myydä niin halvalla,
kun ainoastaan varakkaat henkilöt ostivat autoja. Yli kymmenentuhannen
auton myynti 1908-1909 oli saanut minut vakuutetuksi siitä, että
tarvitsimme uuden tehtaan. Meillä oli jo yksi suuri uudenaikainen
tehdas Piquette Streetin varrella. Se oli yhtä hyvä, ehkäpä pikkuista
parempikin kuin mikään muu autotehdas maassamme. Mutta minusta tuntui
mahdottomalta, että se riittäisi tulevia välttämättömiä tarpeita
varten, ja siksipä ostin kuusikymmentä eekkeriä Highland Parkista,
minkä silloin katsottiin olevan kaukana maalla Detroitin ulkopuolella.
Niin suuren maa-alan osto ja suuremman tehtaan rakentamisaie herätti
hämmästystä. Kysyttiin jo:

"Kuinkahan pian Ford lentää ilmaan?"

Mene tiedä, kuinka monta kertaa se kysymys sitten on tehty. Sitä on
kysytty vain sen vuoksi, ettei ole voitu käsittää, että periaate se
on pikemminkin kuin henkilö, joka työn tekee, ja periaate on niin
yksinkertainen, että se tuntuu salamyhkäiseltä.

1909-1910 koroitin hiukkasen hintaa voidakseni maksaa uuden maa-alan
ja rakennukset. Tämä on aivan oikeutettua ja päätyy ostajan eduksi eikä
päinvastoin. Muutama vuosi sitten tein samalla tavalla, tai oikeammin:
silloin jätin tavallisen vuotuisen hinnanalennuksen tekemättä
voidakseni rakentaa River Rougen haaratehtaan. Olisinhan voinut lainata
puuttuvat summat, mutta siitä olisi liikkeelle tullut alituinen taakka,
joka olisi rasittanut kaikkia seuraavia autoja. Kaikkien mallien
hintaa koroitettiin 100 dollaria, lukuunottamatta maantieautoa, jota
koroitettiin vain 75 dollaria, sekä kuomuvaunua ja kaupunkiautoa,
joiden hintoja koroitettiin 150 ja 200 dollaria. Me möimme 18,664
autoa, ja sitten 1910-1911 alensin -- näin saadun helpotuksen johdosta
-- matkailuauton 950 dollarista 780 dollariin ja möin 34,528 autoa.
Tämä on alku säännölliseen autojen hinnan alentamiseen, huolimatta
lisääntyneistä aineskustannuksista ja korkeammista työpalkoistakin.

Verrattakoon vuotta 1908 vuoteen 1911. Tehdasaluetta lisättiin
2,65 eekkeristä 32 eekkeriin. Työmiesten lukumäärä nousi 1,908:sta
4,110:een ja tuotanto lisääntyi hiukan yli kuudesta tuhannesta lähes
kolmeenkymmeneenviiteen tuhanteen autoon. Työmiesten lukumäärän lisäys
on kuten näkyy paljon pienempi kuin tuotannon.

Me olimme, niin näytti, miltei yhdessä päivässä siirtyneet
suurtuotantoon. Kuinka se tapahtui?

Yksinkertaisesti sovelluttamalla välttämätöntä periaatetta. Käyttämällä
järkevästi järjestettyä voimaa ja koneistoa. Pienessä, pimeässä
pajassaan erään syrjäkadun varrella oli muuan vanha mies vuosikausia
vuoleskellut kirvesvarsia. Hän teki ne sopivasta puusta alkeellisilla
työkaluilla. Jokainen varsi mitattiin ja punnittiin huolellisesti.
Niissä ei ollut kahta samanlaista. Taipeen piti tarkoin sopia käteen ja
seurata puunsyiden suuntaa. Aamusta varhain myöhään iltaan ahersi ukko.
Hän valmisti keskimäärin kahdeksan vartta viikossa ja sai puolentoista
dollaria kappaleelta. Usein jäi joitakin varsia menemättä kaupaksi
jonkin epätasaisuuden vuoksi.

Nykyään voi ostaa paremman kirvesvarren, koneellatehdyn, muutamalla
sentillä. Ne ovat kaikki samanlaisia ja jokainen erikseen erinomainen.
Uudet menetelmät, suuressa mittakaavassa sovellettuina, eivät
ainoastaan ole alentaneet kirvesvarren hintaa mitättömään murto-osaan
entisestä, vaan myöskin sanomattomasti parantaneet tuotetta.

Näiden samojen menetelmien sovelluttaminen Ford-auton valmistuksessa
alensi hinnan heti alussa ja paransi samalla laadun. Me kehitimme
sanalla sanoen erästä aatetta. Liikkeen ytimenä voi olla joku aate.
Joku keksijä tai älykäs työmies keksii uuden ja paremman tavan
tyydyttää jotakin ihmisten ilmeistä tarvetta; aate havaitaan hyväksi
ja ihmiset haluavat sitä käyttää hyväkseen. Sillä tavoin yksi ainoa
henkilö aatteensa tai keksintönsä kautta antaa ytimen jollekin
liikeyritykselle. Mutta sellaisen yrityksen kehän ja laajuuden
luomisessa ovat osallisia kaikki, joilla on sen kanssa jotakin
tekemistä. Ei kukaan liikemies voi sanoa: "Minä rakensin tämän
liikkeen", jos hän sen rakentamiseen on tarvinnut tuhansien miesten
apua. Se on yhteistuotantoa. Jokainen, joka siinä on toimessa, on
jollakin tavoin sitä auttanut. Tuotteliasta työtä tekemällä he tekevät
ostavalle maailmalle mahdolliseksi alati saada senlaatuiset tarpeensa
tyydytetyksi, joiden tyydyttämistä yritys tarkoittaa, ja sillä tavoin
he kaikki auttavat pitämään pystyssä tehdasta, kauppaliikettä, tavaraa,
joka antaa heille toimeentulon. Sillä tavoin kasvoi meidän yhtiömme, ja
seuraavassa luvussa kerron kuinka se tapahtui.

Tällävälin oli Fordin-tehdas tullut yleismaailmalliseksi. Meillä
oli haaraosastoja Lontoossa ja Australiassa. Me lähetimme tavaraa
kaikkiin maailman osiin, ja varsinkin Englannissa aloimme olla melkein
yhtä hyvin tunnettuja kuin Amerikassa. Automme saattaminen Englannin
markkinoille kohtasi ensin vaikeuksia sen vuoksi, että amerikkalainen
polkupyörä oli siellä epäonnistunut. Siitä päätettiin, etteivät mitkään
amerikkalaiset kuljetusneuvot soveltuneet Englannin markkinoille.
Kaksi kappaletta A-mallia joutui Englantiin 1903. Sanomalehdet eivät
suostuneet niitä edes mainitsemaan. Automobiiliasiamiehet eivät
tahtoneet kiinnittää niihin yhtään huomiota. Kuiskailtiin aineksen
olevan sitä laatua, että ostaja sai katsoa itseään onnelliseksi, jos
auto kesti kaksi viikkoa. Ensimmäisenä vuonna saatiin myydyksi ehkä
tusina; toisena kenties hiukan enemmän. Ja minä voin sanoa A-mallin
maineeksi, että useimmat niistä ovat vielä, lähes kahdenkymmenen vuoden
kuluttua, käytännössä Englannissa, muodossa tai toisessa.

Asiamiehemme antoi v. 1905 C-mallimme ottaa osaa Skotlannin
kestävyyskokeisiin. Siihen aikaan olivat nämä kokeet suositumpia
Englannissa kuin nopeuskilpailut. Kenties oli alettu ymmärtää, että
auto ei ollut vain leikkikalu. Skotlantilaiset kokeet käsittivät
yli 800 mailia mäkistä ja hankalaa tietä. Ford tuli perille vain
yhden pakollisen pysäyksen keskeyttämänä. Tämä tulos antoi vauhtia
myynnille Englannissa. Samana vuonna otettiin Fordin taksa-autoja
ensimmäisen kerran käytäntöön Lontoossa. Autot olivat kestäneet kokeen
ja saavuttaneet luottamusta. Brightonista tehtiin uusi huomattava
kestävyyskoe Ford-vaunuilla. Tuloksena oli, että sinä vuonna myytiin
kuusisataa autoa. Vuonna 1911 ajoi Henry Alexander T-mallilla 4,000
jalkaa korkean Ben Nevis-vuoren huipulle. Sinä vuonna myytiin
Englannissa 14,060 autoa, eikä sittemmin ole huomattu tarpeelliseksi
toimeenpanna mitään näytöksiä. Me avasimme vihdoin oman tehtaan
Manchesterissa; alussa oli se ainoastaan kokoonpanopaja, mutta vuosien
kuluessa olemme ryhtyneet valmistamaan yhä useampia auton-osiakin
paikalla.



VI luku.

TUOTANTOTAPAMME.


Jos uusi menetelmä säästäisi kymmenen prosenttia aikaa tai lisäisi
työntulosta kymmenellä prosentilla, niin merkitsee sen käyttämättömyys
aina kymmenen prosentin lisämenoa. Jos jonkin henkilön aika maksaa
viisikymmentä senttiä tunnissa, merkitsee kymmenen prosentin säästö
viittä senttiä tunnissa. Jos pilvenpiirtäjän omistaja voisi lisätä
tulojansa kymmenellä prosentilla, maksaisi hän mielellään puolet
lisäyksestä vain saadakseen tietää, millä tapaa. Syynä, että hän
omistaa pilvenpiirtäjän, on, että tiede on osoittanut erinäisten
ainesten määrätyllä tavalla käytettyinä voivan säästää tilaa ja
lisätä vuokratuloja. Kolmikymmenkerroksinen talo ei tarvitse enempää
maata kuin viisikerroksinen. Jos säästetään kymmenen askelta päivässä
kultakin kahdestatoista tuhannesta työapulaisesta, on säästetty
viisikymmentä mailia tuhlattua tarmoa ja hyödytöntä liikkumista.

Näille periaatteille rakennettiin minun tuotteitteni valmistus.
Käytännöllisesti puhuen ne syntyivät kaikki itsestään. Aluksi koetimme
saada koulutettuja koneenrakentajia. Mikäli tuotanto kasvoi, kävi
selväksi, että oli mahdotonta saada riittävästi metallityöläisiä, mutta
myöskin, että tuotantoon ei välttämättömästi tarvittu koulutettuja
työläisiä, ja tästä kehittyi periaate, jota tuonnempana esitän
perusteellisesti.

On itsestään selvää, että ihmisten enemmistö ei kykene henkisesti --
vaikka kykeneekin ruumiillisesti -- hankkimaan itselleen saaliista
toimeentuloa. Toisin sanoen, he eivät kykene omin käsinsä hankkimaan
riittävää määrää niitä välineitä, joita tämä maailma tarvitsee,
kyetäkseen vaihtamaan omaa tuotantoansa niihin välineihin, joita
he itse tarvitsevat. Minä olen kuullut sanottavan, ja minä luulen
itse asiassa sen olevan hyvin tavallisen käsityksen, että me olemme
ottaneet työstä pois ammattitaidon. Sitä emme ole tehneet. Me olemme
tuoneet siihen taitoa. Me olemme lisänneet taitoa suunnitteluun,
liikkeenhoitoon ja työkalujenvalmistukseen nähden, ja tämän taidon
tulokset koituvat ammattitaidottoman työmiehen hyväksi. Tätä selitän
lähemmin tuonnempana.

Meidän täytyy tajuta ihmisten henkinen varustus erilaiseksi.
Jos jokainen työ tehtaassamme vaatisi ammattitaitoa, ei tehdas
yksinkertaisesti olisi koskaan syntynytkään. Riittävää määrää
ammattitaitoisia miehiä ei olisi voitu kouluttaa sadassa vuodessa.
Miljoona käsin-työskentelevää miestä ei olisi voinut edes lähimainkaan
suorittaa nykyistä päivittäistä tuotantoamme. Ei kukaan olisi pystynyt
johtamaan miljoonaa miestä. Tärkeämpää on, että sitä, minkä nämä
miljoona ammattijohtoa vailla olevaa miestä saisivat aikaan, ei olisi
voitu myydä sellaiseen hintaan, joka vastaisi ostovoimaa. Ja vaikkapa
olisi mahdollista kuvitella sellaisen ihmispaljouden keräämistä ja
heidän johtamistaan ja keskinäistä yhteistoimintaansa, tarvitsee vain
ajatella, minkä pinta-alan se vaatisi! Kuinka monen työmiehen aika
menisi, ei tuotantoon, vaan ainoastaan sen puolivalmiin tuotteen
kuljettamiseen paikasta paikkaan, mitä toiset ovat tehneet! Minä en
ymmärrä, kuinka sellaisissa oloissa olisi ollut mahdollista maksaa
työmiehille enempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä senttiä päivässä
-- sillä eihän tietenkään työnantaja palkkoja maksa. Hän vain välittää
rahat. Valmis tavara se on, joka palkat maksaa, ja työnjohto järjestää
tuotannon siten, että valmis tavara voi maksaa palkat.

Taloudellisemmat tuotantomenetelmät eivät alkaneet aivan yhtä haavaa.
Ne alkoivat vähitellen -- aivan niinkuin me vähitellen aloimme itse
tehdä koneittemme osat. T-mallinen moottori oli ensimmäinen, jonka
me teimme itse. Suuret säästöt alkoivat vaunujen kokoonpanosta ja
ulotettiin sitten toisille osastoille, niin että -- vaikka meillä
nyttemmin on ammattitaitoisia mekaanikkoja joukoittain, -- he eivät
lainkaan valmista automobiileja; he tekevät vain toisille helpoksi
valmistaa niitä. Ammattitaitoisia työmiehistämme ovat työkalusepät,
koettelijat, koneenrakentajat ja mallintekijät. He ovat niin eteviä
kuin kukaan ylimalkaan voi olla tässä maailmassa -- todellakin niin,
eteviä, että heidän kykyänsä ei saa tuhlata teettämällä heillä
sellaista, minkä heidän keksimänsä koneet voivat tehdä paremmin.
Työläisten pääjoukko tulee meille ammattitaidottomana; he oppivat
työnsä parissa tunnissa; tai parissa päivässä. Elleivät he opi sitä
tässä ajassa, ei heistä tule koskaan olemaan meille hyötyä. Monet
heistä ovat ulkomaalaisia, eikä heiltä, ennenkuin heidät otetaan
työhön, vaadita muuta, kuin että he työllään näyttävät kykenevänsä
maksamaan yleiskustannukset siitä tilasta, jonka he verstaan lattialla
ottavat. Heidän ei tarvitse olla ruumiillisesti voimakkaita. Meillä
on töitä, jotka vaativat suurta ruumiillista voimaa -- mutta ne ovat
ripeästi vähenemässä; meillä on toisia töitä, jotka eivät vaadi
lainkaan voimaa -- töitä, jotka ruumiinvoiman kannalta voisi suorittaa
vaikka kolmivuotias lapsi.

Perusteellisesti kuvaamatta teknillisiä menetelmiä ei voi selittää
valmistusten koko kehitystä askel askelelta ja siinä järjestyksessä,
missä kaikki tapahtui. En luule sen olevan yleensäkään mahdollista,
sillä melkein joka päivä tulee jotakin uutta lisää, eikä kellään
voi olla selkoa kaikesta. Ottakaamme umpimähkään esimerkiksi
moniaita muutoksia. Niistä voi saada käsityksen ei ainoastaan siitä,
mitä tulee tapahtumaan, kun tämä maailma on saatu järjelliselle
tuotantoperustalle, vaan myöskin siitä, kuinka paljon enemmän me
maksamme tavaroista kuin tarvitsisi, ja kuinka paljoa pienemmät palkat
ovat kuin niiden pitäisi olla, ja kuinka suuri ala vielä on tutkimatta.
Ford-yhtiö on vasta päässyt vain pienen matkan alkutaipaletta.

Ford-autossa on noin viisituhatta eri osaa -- ruuvit, mutterit ja
kaikki muut mukaanlaskien. Muutamat näistä osista ovat jokseenkin
tilavia, kun taas toiset ovat miltei kellon koneosien kokoisia. Ensi
aikoina me yksinkertaisesti ryhdyimme panemaan konetta kokoon yhdellä
kohtaa lattialla, ja työmiehemme toivat sinne eri osat sitä mukaa kuin
niitä tarvittiin, aivan samoin kuin taloa rakennettaessa. Kun aloimme
valmistaa eri osia, oli luonnollistakin, että sitä varten määrättiin
erityinen osasto tehtaasta, mutta tavallisesti suoritti yksi työmies
kaiken sen työn, mikä tarvittiin yhden yksityisen osan valmistamiseen.
Tuotannon nopea kasvaminen pani väkisinkin ajattelemaan, miten
työmiehet estettäisiin menemästä toistensa tielle. Ilman johtoa oleva
työmies kuluttaa ajastaan ainesten ja työkalujen kuljettamiseen enemmän
kuin työntekoon; hän saa pienen palkan, koska kävelyurheilu ei ole
mikään hyvinpalkattu ammatti.

Ensimmäinen edistys kokoonpanon alalla tapahtui, kun aloimme viedä
työtä miesten luo, sen sijaan että miehet tulivat työn luo. Meillä
on nyt kaksi johtavaa periaatetta kaikessa työssä: että kenenkään
ei tarvitse astua askeltakaan, jos se on mahdollista välttää, ja
että kenenkään ei koskaan tarvitse kumartua alas jotakin ottamaan.
Kokoonpanon periaatteet ovat seuraavat:

1. Sijoita työkalut ja työmiehet niin, että työn kestäessä jokainen sen
osa valmistettaessa liikkuu mahdollisimman pienen matkan.

2. Käytä liikkuvia liukuhihnoja tai muita kuljetuslaitteita, jotta
työmies saadessaan työnsä valmiiksi aina voi jättää tuotteensa samaan
paikkaan -- minkä aina täytyy olla sellainen, joka on mukavimmin hänen
ulottuvillaan ja käytä mikäli mahdollista esineiden omaa painoa niiden
siirtämiseksi seuraavalle työmiehelle edelleenkäsittelyä varten.

3. Käytä kokoonpanevia liukuhihnoja, joita myöten kokoonpantavat
koneosat voidaan jättää sopivien ulottumien päähän.

Kouraantuntuva tulos näiden periaatteiden noudattamisesta on, että
työmiehen ajattelemispakkoa rajoitetaan ja hänen liikkeensä supistetaan
vähimpään mahdolliseen. Hän tekee miltei yksinomaan vain yhtä ainoata
asiaa yhdellä ainoalla kädenotteella.

Vaunukorin kokoonpano on ei-mekaanikon mielestä mielenkiintoisin ja
kaiketi tunnetuin kaikista meidän työtavoistamme, ja yhteen aikaan se
olikin kerrassaan tärkeä toimitus. Nyt me kuljetamme osat annoksittain
kokoonpantaviksi.

Huhtikuun alussa 1913 ryhdyimme ensimmäisiin kokeisiimme
kokoonpanevilla liukuhihnoilla. Me koettelimme aluksi magneetin
sijoittamista siirtopyörään. Me koetamme ensin kaikkea pienessä
mittakaavassa -- me poistamme kaiken vanhan niin pian kuin olemme
keksineet paremman tavan, mutta meidän täytyy ehdottoman varmasti
tietää, että uusi tapa on parempi kuin vanha, ennenkuin ryhdymme
mihinkään muutokseen.

Tämä oli luullakseni ensimmäinen liikkuva kokoonpanohihna, mitä
milloinkaan on käytetty. Aate johtui ylipäänsä niistä katon rajassa
kulkevista vaunuista, joita Chicagon teurastamoissa käytetään
eläinruhojen käsittelyssä ja paloittelussa. Me olimme ennen
suorittaneet magneetin kiinnittämisen siirtopyörään tavallisen
menetelmän mukaan. Työmies, joka suoritti koko työn, voi saada
valmiiksi viisineljättä tai neljäkymmentä kappaletta yhdeksäntuntisen
työpäivän kuluessa s.o. hän käytti noin kaksikymmentä minuuttia yhteen
kokoonpanoon. Mitä hän yksin oli tehnyt, jaettiin nyt yhdeksäänkolmatta
temppuun; tämä vähensi ajan kolmeentoista minuuttiin kymmeneen
sekuntiin. Sitten kohotimme hihnaa kahdeksan tuumaa -- se oli vuonna
1914 -- ja saimme ajan supistetuksi seitsemään minuuttiin. Lisäkokeet
alensivat sitten ajan viiteen minuuttiin. Lyhyesti sanoen tulos oli
seuraava: järkiperäisen harkinnan avulla on nyt päästy siihen, että
yksi mies kykenee suorittamaan hiukan enemmänkin kuin neljä miestä vain
muutama vuosi sitten. Tämä kokemus vahvisti kokoonpanomenetelmämme
tehokkuutta, ja me käytämme sitä nyt kaikkialla. Moottorin kokoonpano,
jonka ennen suoritti yksi ainoa mies, on nyt jaettu neljänyhdeksättä
eri työmiehen kesken, jotka suorittavat saman työn kuin ennen
kolminkertainen määrä miehiä. Ennen pitkää koettelimme suunnitelmaamme
vaununalustan kokoonpanoon.

Paras tulos, minkä siihen saakka olimme saavuttaneet vaununalustan
kokoonpanossa, oli kaksitoista tuntia kahdeksankolmatta minuuttia
keskimäärin alustaa kohti. Me kokeilimme vetämällä alustaa köysillä
ja vipusimilla pitkin kahdensadan viidenkymmenen jalan pituista
hihnaa. Kuusi monttööriä (kokoonpanijaa) kulki alustan rinnalla
poimien pikkuosat kasoista, jotka oli sijoitettu pitkin hihnaa. Tämä
yksinkertainen koe vähensi ajan viiteen tuntiin viiteenkymmeneen
minuuttiin alustaa kohti. Alkupuolella vuotta 1914 kohotimme
kokoonpanohihnaa. Me käytimme "miehenkorkeudella"-työskentelyn
menetelmää; meillä oli hihna, joka oli kuudenkolmatta ja
kolmenneljännes tuuman korkeudella permannosta, ja toinen
neljänkolmatta ja puolen tuuman korkeudella -- ottaen huomioon
miesten eri pituuden. Järjestely vyötäryskorkeuteen ja vieläkin
laajempi työnjako siten, että kullakin miehellä oli vähemmän liikkeitä
tehtävänä, supisti työajan yhteen tuntiin kolmeenneljättä minuuttiin
alustaa kohti. Vain alusta kokoonpantiin silloin kokoonpanohihnalla.
Päällys asetettiin vaunuun "John-R.-kadulla" sillä kuuluisalla kadulla,
joka kulkee läpi Highland Park-tehtaittemme. Nyt kokoonpannaan koko
vaunu liikkuvilla kokoonpanohihnoilla.

Ei kuitenkaan saa luulla, että kaikki tämä aikaansaatiin yhtä
pian kuin se on sanottu. Liikkuvan työn nopeus oli huolellisesti
tutkittava; siirtopyörän magneettia varten oli hihnan vauhti meillä
ensin kuusikymmentä tuumaa minuutissa. Se oli liian paljon. Sitten
koettelimme kahdeksaatoista tuumaa minuutissa. Se oli liian vähän.
Lopulta päädyimme viiteen viidettä tuumaan minuutissa. Meidän
aatteenamme on, että työmiestä ei saa hoputtaa työssään -- hänellä
täytyy olla jokainen välttämätön sekunti, mutta ei ainoatakaan
tarpeetonta. Me olemme kokeilun kautta määränneet kuhunkin kokoonpanoon
menevän ajan, sillä alustan kokoonpanossa saavutettu menestys sai
meidät vähitellen luopumaan kaikista edellisistä valmistustavoistamme
ja suorittamaan kaiken kokoonpanon mekaanisesti liukuvilla hihnoilla.
Se hihna esim., jota käytetään alustan kokoonpanoon, liukuu
satayhdeksänyhdeksättä tuumaa minuutissa. Alustan kokoonpanossa on
viisiviidettä eri toimitusta. Ensimmäiset työmiehet kiinnittävät neljä
likasuojusta; moottori tulee kymmenentenä toimituksena ja niin edespäin
kohta kohdalta. Muutamat työmiehet suorittavat vain yhden tai kaksi
pientä käsiliikettä; toisilla on enemmän tekemistä. Se työmies, joka
asettaa paikalleen ruuvin, ei pane siihen mutteria; se joka sijoittaa
mutterin, ei kierrä sitä kiinni -- se on lopullisesti kiinni ehkä
vasta usean tempun jälkeen. Toimitusnumerolla 34 saa uusi moottori
bensiininsä; se on sitä ennen saanut voitelunsa; toimitusnumerolla
44 täytetään radiaattori vedellä ja numerolla 45 ajaa vaunu ulos
John-R.-kadulle.

Pääasiassa samat aatteet ovat tulleet käytäntöön moottoria
kokoonpantaessa. Lokakuussa 1913 tarvittiin yhdeksän tunnin
neljänkuudetta minuutin työ moottorin kokoonpanoon; kuusi kuukautta
myöhemmin oli liikkuvaa kokoonpanomenetelmää käyttämällä tämä
aika supistettu viiteen tuntiin kuuteenkuudetta minuuttiin.
Jokainen erikoisosa työstä tehtaissa liikkuu; se voi liikkua
hakasissa ylhäälläkulkevista siirtoketjuista, jotka tuovat esineitä
kokoonpantaviksi tarkoin siinä järjestyksessä, missä niitä tarvitaan;
se voi kulkea liikkuvalla alustalla tai liukua omalla painollansa;
pääasia on, että ihmiset eivät nosta tai työnnä mitään, itse ainesta
lukuunottamatta. Ainekset tuodaan sisään pienillä vaunuilla tai
rattailla, joita pienoiskokoiset Ford-moottorit panevat liikkeeseen ja
jotka ovat kyllin liikkuvaisia ja vikkeliä voidakseen tulla sisään tai
ulos mistä sivukäytävästä vain tarvis vaatii. Ei kellään työmiehellä
ole mitään tekemistä minkään esineen siirtämisessä tai nostamisessa.
Kaikki semmoinen kuuluu eri osastolle -- siirto-osastolle.

Me aloitimme kokoonpanemalla auton yhdessä ainoassa tehtaassa. Sitten,
sitä mukaa kuin aloimme valmistaa koneosia, ryhdyimme jakamaan työtä,
niin että kukin osasto tekisi vain yhtä työtä. Tehtaan nykyisen
järjestelyn mukaan tekee kukin osasto vain yhtä koneosaa tai panee
kokoon yhden koneosan. Kukin osasto on erikseen pikkutehdas. Koneosa
tulee sinne raaka-aineena tai valurautana, kulkee läpi määrättyjen
koneiden ja lämpökäsittelyiden tai muun, mitä tarvitaan, ja lähtee
osastosta valmiissa kunnossa. Vain siirtelyhelpoitusten vuoksi olivat
osastoi sijoitetut yhteen rykelmään, kun aloimme valmistuksen. Minä
en tiennyt, että niin pitkällemenevää työnjakoa voitaisiin tehdä;
mutta sitä mukaa kuin tuotantomme kasvoi, siirryimme itse asiassa
automobiilien teosta niiden osien tekoon. Sitten huomasimme tehneemme
vielä uuden keksinnön -- sen nimittäin, ettei läheskään kaikkia
koneosia tarvinnut valmistaa samassa tehtaassa. Kun aloimme itse
valmistaa niitä, pidimme yksinkertaisesti selviönä, että ne kaikki
piti tehdä samassa tehtaassa -- että koko auton valmistustyön muka
piti olla saman katon alla. Minä olen nyt tullut toiseen käsitykseen.
Kun rakennamme erinäisiä uusia suuria tehtaita, tapahtuu se vain
siksi, että yhden ainoan koneosan valmistuksen täytyy tapahtua niin
suunnattomassa mittakaavassa, että se vaatii suurta tilaa. Minä toivon,
että suuri Highland Park-laitos piankin joutuu valmistamaan vain yhtä
tai kahta esinettä. Valaminen on jo viety pois sieltä ja siirretty
River Rougen laitoksiin. Nyt olemme siis menossa takaisin alkuperäiseen
lähtökohtaamme -- vain sillä poikkeuksella, että me sen sijaan, että
ostaisimme koneosat muualta, alamme valmistaa niitä omissa tehtaissamme
muualla.

Tästä kehityksestä on äärimmäisen suuria seurauksia, sillä se
merkitsee, kuten tuonnempana tulen laajemmin esittämään, että
suurituotantoista ja työnjakoa pitkälle kehittänyttä teollisuutta ei
enää ole tarvis keskittää suuriin laitoksiin kaikkine siirtelyä ja
tilaa koskevine hankaluuksineen, joita tällaisissa laitoksissa syntyy.
Tuhannen tai viisisataa miestä pitäisi riittää yhteen tehtaaseen;
silloin ei olisi mitään pulmaa siitä, miten he pääsevät työhön tai
työstä pois; ei olisi liikatäysiä asumuksia tai muuta luonnotonta
elämäntapaa, mikä johtuu asuntopulasta, jonka täytyy syntyä, jos
työmiesten on asuttava kohtuullisen lähellä hyvin suurta laitosta.

Highland Parkissa on nyt viisisataa osastoa. Laitoksessamme Piquettessä
oli meillä ainoastaan kahdeksantoista osastoa, ja Highland Parkissa oli
meillä niitä ennen vain viisikymmentä. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle
olemme päässeet koneosien rakentamisessa.

Tuskin viikkoakaan kuluu, ilman että jonkinlaista parannusta syntyy
koneissa tai työtavassa, ja joskus tapahtuu tämä vastoin sitä, mitä
tavallisesti sanotaan "parhaaksi verstasmenetelmäksi". Minä muistan,
että eräs konetehtailla kerran kutsuttiin neuvottelemaan erään koneen
rakentamisesta. Yksityiskohtaisessa selityksessä lausuttiin, että
tuotannon pitäisi olla kaksisataa tunnissa.

"Tämä on erehdys", sanoi tehtailija, "te tarkoitatte kaksisataa
päivässä -- eihän mitään konetta voi saada tekemään kahtasataa
tunnissa."

Lähetettiin noutamaan insinööriä, joka oli tehnyt koneen piirustukset,
ja hänelle huomautettiin tätä lukumäärää.

"Kyllä se on oikea", hän sanoi.

"Se on mahdotonta", sanoi tehtailija vakuuttavasti. "Ei mikään kone
maailmassa voi tehdä sitä -- se on mahdottomuus."

"Mikä mahdottomuus?" vastasi insinööri; "jos tahdotte tulla
päärakennukseen, niin saatte nähdä koneen, joka sen tekee; me
rakensimme yhden nähdäksemme käykö se, ja haluamme nyt saada useampia."

Tehdas ei pidä luetteloa kokeista. Työnjohtajat ja mestarit muistavat,
mitä on tehty. Jos jotakin menetelmää on kerran koeteltu ja siinä
epäonnistuttu, muistaa joku sen -- mutta minä en pidä erin tärkeänä
että muistetaan, mitä joku toinen on ennen yrittänyt tehdä, sillä
silloin saisimme piankin aivan liian paljon sellaista, jota ei voitaisi
tehdä. Tämä on yksi laajojen luetteloiden haittoja. Jos kaikki
erehdykset pannaan kirjaan, saadaan viimein luettelo, joka osoittaa,
ettei ole enää mitään yrittämistä -- vaikka ei ollenkaan ole sanottu,
että jos yksi mies on jossakin kokeessa epäonnistunut, toinen ei voisi
onnistua.

Meille sanottiin, ettemme voisi valaa harkkorautaa
kiertoketju-menettelymme mukaan, ja meillä olisi luullakseni isohko
sarja epäonnistuneita kokeita muistiinpantavana. Me valamme kuitenkin
siten nyt. Se mies, joka meille työn teki, joko ei tuntenut edellisiä
kokeita tai ei niistä välittänyt. Niinikään sanottiin meille, että
oli mahdotonta antaa raudan mennä suoraan masuunista valumuottiin.
Tavallinen menetelmä on, että raudasta ensin tehdään harkkoja, annetaan
niiden levätä joku aika ja sulatetaan ne sitten uudelleen valamista
varten. River Rouge-tehtaassa me kuitenkin valamme suoraan uuneista,
jotka täytetään masuuneista. Epäonnistuneiden kokeiden luettelo --
varsinkin jos se on arvovaltainen ja pätevä -- estää sitäpaitsi nuorta
miestä kokeilemasta. Monen parhaan tuloksemme olemme saavuttaneet
antamalla hullujen juosta, missä enkelit eivät uskaltaisi kävellä.

Ei kukaan meidän miehistämme ole "asiantuntija". Me olemme sen pahempi
nähneet tarpeelliseksi päästä eroon miehestä, niin pian kuin tämä
luulee olevansa asiantuntija -- koska ei kukaan, joka todella taitaa
työnsä, koskaan pidä itseänsä asiantuntijana. Mies, joka taitaa
työnsä, näkee niin paljon enemmän tekemistä kuin hän on tehnyt, että
hän aina pyrkii eteenpäin eikä koskaan jouda ajattelemaan sitä,
kuinka pystyvä ja taitava hän on. Alituinen eteenpäin ajatteleminen,
alituinen ajattelu koettaa tehdä enemmän, aikaansaa mielentilan, jolle
mikään ei ole mahdotonta. Siitä hetkestä, kun joku luulee olevansa
"asiantuntija", käy sangen moni asia mahdottomaksi.

Minä en tunnusta olevan mitään mahdottomuuksia. En voi myöntää,
että kukaan tietää tarpeeksi mistään tämän maan päällä voidakseen
sanoa, mikä on ja mikä ei ole mahdollista. Oikeanlaatuisen
kokemuksen, oikeanlaatuisen teknillisen taidon tulisi avartaa
henkistä laajanäköisyyttä ja rajoittaa sellaisten asiain lukua,
jotka ovat mahdottomia. Onnettomuudeksi ei näin ole laita. Useimmat
teknilliset taitajat ja useimmat n.s. kokemuksia tehneet muistavat
entisiä epäonnistuneita yrityksiä ja sen sijaan, että arvioivat näitä
epäonnistumisia niiden arvon mukaan, pitävät niitä auttamattomina
edistyksen esteinä. Jos joku, joka luulee olevansa auktoriteetti, sanoo
että tätä tai tuota ei voida tehdä, on heti joukko ajattelemattomia
kuorossa matkimassa: "Sitä ei voida tehdä".

Ottakaamme esim. valanta. Valanta on aina ollut tuhlaava toimitus ja se
on niin vanhaa perua, että sille on kertynyt varasto monia perimyksiä,
jotka tekevät sangen vaikeaksi ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin.
Luulenpa, että joku asiantuntija valannan alalla olisi sanonut
-- ennenkuin me aloimme kokeilumme -- että se, joka sanoi saattavansa
suuresti supistaa kustannuksia puolen vuoden sisään, sillä julistaisi
itsensä huijarien kirjoihin.

Meidän valimomme oli jokseenkin samanlainen kuin kaikki muut valimot.
Kun valoimme ensimmäiset T-mallin silinterit vuonna 1910, tehtiin
valimossa kaikki käsin; lapioita ja työntökärryjä oli ylenmäärin.
Työ oli silloin joko ammattitaidollista tai tavallista; meillä oli
valajia ja työmiehiä. Nyt on meillä noin viisi prosenttia täysin
ammattitaitoisia valajia ja muovailijoita, mutta muut yhdeksänkymmentä
viisi prosenttia eivät ole ammattitaitoisia -- tai, lausuaksemme asian
tarkemmin, heidän täytyy olla taitavia yhdessä ainoassa otteessa,
jonka tuhminkin voi oppia kahdessa päivässä. Valaminen suoritetaan
kokonaan koneella. Jokaisella koneosalla, joka on valettava, on oma
valutelineensä tai useampia sikäli kuin tuotantosuunnitelma vaatii.
Tämän telineen koneisto on sovitettu yhtä valausta varten; sen kautta
jokainen siihen osaaottava työmies tekee vain yhden toimituksen, joka
on aina sama. Telineeseen kuuluu miehen päätä korkeammalla kulkeva
poikkiparru, johon välimatkojen päähän on ripustettu pieniä kannattimia
valumuotteja varten. Menemättä teknillisiin yksityiskohtiin voin
mainita, että valumuottien ja mallien valmistus ja jälkimmäisten
pakkaus toimitetaan telineellä liikkuvalla työllä. Metalli kaadetaan
sisään toisella paikalla sitä mukaa kuin työ liikkuu, ja sillä hetkellä
kun muotti, johon metalli on kaadettu, saapuu päätekohtaan, on se
kylliksi jäähtynyt alkaakseen automaattisen vaelluksensa puhdistusta,
viimeistelyä ja kokoonpanoa kohti. Ja teline liikuttaa uutta kuormaa.

Ottakaamme esimerkiksi kehitys männän ja männänvarren kokoonpanosta.
Vanhoissakin oloissa vei tämä aikaa vain kolme minuuttia, jostahan
ei tuntunut kannattavan karsia. Oli kaikkiaan kaksi penkkiä ja
kahdeksankolmatta työmiestä; nämä panivat kokoon sataviisikahdeksatta
mäntää ja männänvartta yhdeksäntuntisen työpäivän kuluessa -- mikä
vastaa kolmea minuuttia ja viittä sekuntia kutakin kohti. Mitään
tarkastusta ei tapahtunut, ja moni mäntä ja männän varsi palasi
takaisin moottorin kokoonpanohihnoilta puutteellisuuden vuoksi. Se on
hyvin yksinkertaista työtä. Työmies otti pois tapin männästä, rasvasi
sen, pani kokoon männän ja männänvarren, pisti sisään männänvarren
pään, kiristi yhtä ja hellitti toista ruuvia. Siinä kaikki. Esimies ei
käsittänyt, miksi sen piti viedä niin pitkä aika kuin kolme minuuttia.
Hän eritteli liikkeet sekuntikello kädessä. Hän havaitsi, että neljä
tuntia yhdeksäntuntisesta työpäivästä käytettiin kävelemiseen.
Monttööri ei liikkunut paikaltaan, mutta hänen täytyi muutella
jalkojansa kootakseen aineksensa ja siirtääkseen valmiin työn syrjään.
Koko työssä suoritti kukin mies kuusi kädenotetta. Esimies teki uuden
suunnitelman; hän jakoi työn kolmeen osastoon: sijoitti siirtohihnan
penkin yläpuolelle ja kolme työmiestä sen kummallekin puolelle sekä
yhden tarkastusmiehen päähän. Sen sijaan että yksi mies olisi tehnyt
koko työn, teki hän nyt vain kolmannen osan siitä -- tai niin paljon
kuin taisi tehdä siirtelemättä jalkojaan. Työkuntaa vähennettiin
kahdeksastakolmatta neljääntoista työmieheen. Vanha, kahdeksankolmatta
työmiehen saavutus oli sataviisikahdeksatta kokoonpanoa päivässä. Nyt
saa seitsemän työmiestä valmiiksi kaksi tuhatta kuusisataa kahdeksassa
tunnissa. Ei tarvitse huomauttaa, mitä siinä säästetään.

Kokoonpannun taka-akselin maalaus antoi kerran aihetta huoliin. Oli
tapana upottaa se käsin emaljivärisäiliöön. Se vaati monta otetta
ja kahden miehen työn. Nyt tekee yksi mies kaiken tämän erityisellä
koneella, joka on piirustettu ja rakennettu tehtaassa. Työmies
ripustaa yksinkertaisesti valmiin akselin liikkuvaan ketjuun, joka
nostaa sen värisäiliön päälle, kaksi vipusinta painaa sitten; tupen
akselinnapoihin, värisäiliö kohoaa kuusi jalkaa, akseli peittyy täten
kokonaan väriin, säiliö palaa entiselle paikalleen ja akseli siirtyy
kuivausuuniin. Koko tämä otesarja vie nyt täsmälleen kolmetoista
sekuntia.

Radiaattorin valmistus on sangen mutkallinen juttu ja sen juottaminen
vaati ammattitaitoa. Radiaattorissa on yhdeksänkymmentäviisi putkea.
Näiden putkien yhteensovittaminen ja juottaminen käsin on vaivaloinen
työ, joka vaatii sekä taitoa että kärsivällisyyttä. Nyt tehdään kaikki
koneella, joka voi valmistaa kaksitoista sataa radiaattorinosaa
kahdeksassa tunnissa; sitten juotetaan ne yhteen siten, että
siirtohihna kuljettaa ne erään uunin läpi. Ei tarvita mitään
juottosepäntyötä eikä ammattitaitoa.

Kampikammio liitettiin kokoon pneumaattisilla mittaus vasaroilla,
joiden katsottiin saavuttaneen täydellisyyden huipun. Siinä tarvittiin
kuusi miestä vasaran kimpussa ja kuusi pitelemässä kammioita, ja
toimitus piti hirvittävää melua. Nyttemmin tapahtuu tämä työ sitä
varten rakennetussa automaattisessa puristimessa, jota yksi mies voi
hoitaa, ja työtulos on viittä kertaa suurempi kuin mitä nuo kaksitoista
miestä voivat aikaansaada.

Piquette-tehtaassa oli silinterin valauksen ennen kuljettava
neljätuhatta jalkaa ennenkuin se oli valmis; nyt vain hiukan yli
kolmesataa.

Aineksia ei lainkaan liikutella käsin. Ainuttakaan työtä ei suoriteta
käsin. Jos kone voidaan tehdä automaattiseksi, niin se tehdään
sellaiseksi. Ainoassakaan työssä me emme koskaan luovu siltä kannalta,
että se on tehtävä parhaalla ja halvimmalla tavalla. Ainoastaan noin
kymmenen prosenttia työkoneistamme on erikoiskoneita; muut ovat
tavallisia koneita, vain erikoiseen tehtäväänsä sovellutettuja. Ja
ne ovat sijoitetut melkein vieretysten. Meillä on useampia koneita
jokaista permantopinnan neliöjalkaa kohti kuin millään muulla tehtaalla
maailmassa -- sillä jokainen jalka käyttämätöntä tilaa tietää tappiota.
Me emme suvaitse sellaista tuhlausta. Ja kuitenkin on niin paljon
tilaa kuin tarvitaan -- kellään ei ole liikaa tilaa eikä kellään
liian vähän. Työtoimitusten jakaminen yhä enemmän ja enemmän ja työn
liikkeessä pitäminen -- siinä on tuotannon salaisuus. Mutta täytyy
myöskin muistaa, että kaikki koneosat ovat suunnitellut sellaisiksi,
että ne voidaan valmistaa yksinkertaisimmalla tavalla. Entä säästö?
Vaikka vertaus ei ole aivan kohtuullinen, hämmästyttää se kuitenkin.
Jos me nykyiseen tuotantoomme käyttäisimme samaa työmiesmäärää autoa
kohti kuin aloittaessamme 1903 -- ja silloin käytettiin näitä työmiehiä
yksinomaan kokoonpanoon -- tarvitsisimme nyt yli kahdensadantuhannen
miehen työvoiman. Meillä ei ole täyttä viittäkymmentätuhatta
työmiestä autotuotannossamme, kun tämä korkeimmillaan ollen nousee
neljääntuhanteen autoon päivässä!



VII luku.

KONEET JA MIEHET.


Kun niin suuri ihmispaljous kootaan yhteen työhön, tulee kaikkein
kovimmaksi urakaksi vastustaa liian pitkälle menevää järjestelyä
ja siitä johtuvaa virallista muodollisuuskiihkoa. Minun mielestäni
on tuskin sen vaarallisempaa ominaisuutta kuin se, että jollakin
sanotaan olevan erikoinen "järjestelynero". Sen tuloksena tavallisesti
on jonkinlainen iso kartta, jossa kuten perheen "sukupuussa"
havainnollisesti näytetään virka-asemain haarautuminen. Puu on täynnä
kauniita pyöreitä marjoja, ja jokainen marja kantaa miehen tai viraston
nimeä. Jokaisen miehen nimen kohdalle on merkitty hänen virka-arvonsa
ja -velvollisuutensa, joiden ulottuvaisuus on tarkoin rajoitettu hänen
marjansa ympäryskehän laajuudella.

Jos pikku pomo tahtoo sanoa jotakin tehtaanjohtajalle, täytyy hänen
esittää asiansa työkuntansa esimiehen, työmestarin, osastopäällikön
ja kaikkien apulaisjohtajien välityksellä, ennenkuin se aikanaan
tulee tehtaanjohtajan tietoon. Luultavasti kuuluu sinä ajankohtana se
asia, mistä hän halusi puhua, jo menneisyyteen. Vie lähimain kuusi
viikkoa, kunnes kartan vasemmassa alanurkassa olevassa marjassa istuvan
tavallisen työmiehen sana saapuu niille yksinäisille kukkuloille,
missä yhtiönjohtaja tai hallinnon puheenjohtaja oleilee, ja jos se
ylimalkaan milloinkaan tulee näiden korkeiden herrain kuuluville, on
se ehtinyt saada mukaansa kokonaisen pinkan arvosteluita, ehdotuksia
ja muistutuksia. Hyvin harva asia joutuu koskaan "virallisesti
harkittavaksi", ennenkuin kauan sen jälkeen kuin tosi tarve olisi
vaatinut. Vastuullinen asia pohditaan edes ja takaisin, ja kaikkea
omakohtaista edesvastuuta vältetään -- sen vetelän ajatuksen mukaan,
että kaksi päätä ajattelee paremmin kuin yksi.

Minun mielestäni ei liiketoimi kuitenkaan ole mikään kone. Se
on sikermä ihmisiä, jotka on koottu yhteen tekemään työtä eikä
kirjoittamaan kirjeitä toisilleen. Ei ole välttämätöntä, että yksi
osasto tietää, mitä toinen osasto tekee. Jos mies hoitaa työtänsä,
ei hänellä ole aikaa askarrella toisen työn kanssa. Niiden asia,
jotka suunnittelevat koko työn, on katsoa, että kaikkien osastojen
työ käy hyvin yhteen samaa päämäärää kohti. Ei ole tarpeellista pitää
neuvottelukokouksia aikaansaadakseen hyvää yhteistyötä yksityisten
työntekijäin tai osastojen kesken. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset
rakastavat toisiaan, kyetäkseen työskentelemään yhdessä. Liika määrä
hyvää kumppanuutta voi itse teossa olla hyvin haitallista, sillä se
voi johtaa siihen, että toinen koettaa peitellä toisen vikoja. Tämä on
vahingoksi molemmille.

Kun ollaan työssä, niin on oltava työssä. Kun ollaan vapaana, niin on
oltava vapaana. On turhaa yrittää sekoittaa yhteen näitä kahta asiaa.
Pääasiana tulee olla, että saa työnsä tehdyksi ja saa siitä maksun. Kun
työ on tehty, voi ajatella vapaa-ajan huvituksia, mutta ei ennen. Ja
senvuoksi Fordin tehtaissa ja laitoksissa ei ole ainoatakaan järjestöä,
ei mitään erikoisia velvollisuuksia kuulu mihinkään erikoisasemaan,
ei minkäänlaista arvoasteikkoa ja arvovaltaisuutta, sangen vähän on
virkanimityksiä eikä lainkaan neuvottelukokouksia. Meillä on vain
sen verran kirjanpitotyötä kuin on ihan välttämätöntä, ei mitään
monimutkaista tilastoaherrusta eikä siis mitään virkahenkisyyttä.
Kaikkien määräysten tulee olla kirjallisia. Se on yksi sääntöjämme.
Se riippuu yksinomaan siitä tosiasiasta, että itsekunkin tulee
olla vastuussa antamistaan ohjeista; kun ne ovat kirjallisia, ei
kukaan voi yrittääkään päästä vastuusta. Ainoa syy, minkä vuoksi
meillä on paremmat konttorihuoneustot hallintorakennuksessa kuin
tehtaissa, on se, että konttorihenkilökunnan työ vaatii sellaista
huoneustoa, jotta heidän työnsä voidaan suorittaa parhaalla tavalla.
Tehdastyömiesten työ ei vaadi kirjoituspöytiä, ja vaikka työmestareilla
ja osastojenpäälliköillä tosiaan on kirjoituspöydät, voisivat he yhtä
hyvin olla ilman, sillä he eivät käytä niitä tuskin koskaan.

Me olemme täydellisesti voimaansaattaneet yksilöllisen
vastuunalaisuuden. Työmies on täysin vastuunalainen työstään.
Sakinjohtaja on vastuunalainen alaisistaan työmiehistä. Esimies
vastuunalainen ryhmästään. Osastopäällikkö vastuunalainen osastostaan.
Tehtaanjohtaja on vastuussa koko tehtaasta. Joka miehen täytyy tietää,
mitä hänen piirissään tapahtuu. Sanoin "tehtaanjohtaja". Oikeastaan ei
semmoista muodollista arvonimeä ole. Yksi mies on johtanut tehdasta
jo monta vuotta. Hänellä on rinnallaan kaksi miestä, jotka -- ilman
että heidän tehtäviään on millään tavoin määritelty -- ovat ottaneet
suorittaakseen erinäisiä osia työstä. Näiden rinnalla on noin puoli
tusinaa muita, jonkinlaisina apulaisina, mutta ilman erikoisesti
määrättyjä tehtäviä. He ovat kaikki luoneet itselleen omat työalansa --
mutta heidän työaloillaan ei ole mitään rajoja. He tarttuvat työhön,
missä heitä parhaiten tarvitaan.

Tämä voi tuntua umpimähkäiseltä, mutta sitä se ei ole. Ryhmä miehiä,
jotka kaikki keskittävät voimansa saadakseen jonkin työn suoritetuksi,
saa helposti katsotuksi, että työ tulee tehdyksi. Heillä ei ole mitään
huolta arvovaltansa rajoista, sillä he eivät ajattele arvonimiä. Jos
heillä olisi konttorit ja sen sellaiset, käyttäisivät he ennen pitkää
aikansa konttorityöhön ja miettisivät, miksei heillä ole parempaa
konttoria kuin kellään muulla. Minä luulen, että sata dollaria
riittäisi koko tehtaan konttorivarustusten hinnaksi -- tietenkin
lukuunottamatta kirjanpito-osastoa. Ennen meillä oli verrattain laaja
tilastojärjestelmä. Mutta me luovuimme siitä, huomattuamme että se
kävi liian kalliiksi -- että numerot tosin olivat sangen hauskoja,
mutta että niistä ei syntynyt automobiileja. Tilasto on hyödyllinen
vain ihmisille, joilla on hyvää aikaa. Kaikki, jotka ovat meidän
palveluksessamme, ovat tähdellisessä työssä.

Kun ei ole arvonimiä eikä jyrkästi rajoitettua auktoriteettia, ei voi
olla puhettakaan virallisesta muodollisuudesta ja ahdashenkisestä
virkavaltaisuudesta. Kuka työmies tahansa voi kääntyä kenen puoleen
tahansa, ja tämä tapa on niin juurtunut, että esimies ei pane
pahakseen, jos työmies menee hänen ohitseen suoraan tehtaanjohtajan
luo. Työmies ei tee tätä juuri milloinkaan, sillä esimies tietää
yhtä hyvin kuin oman nimensä, että jos hän tekee itsensä vikapääksi
vääryyteen, niin se tulee hyvin pian ilmi, jolloin hänet erotetaan
esimiehyydestä. Me emme suvaitse minkäänlaatuista vääryyttä. Niin
pian kuin joku alkaa käyttää väärin ylempää asemaansa, keksitään se,
ja hän saa lähteä tiehensä tai mennä takaisin koneen ääreen. Paljon
tyytymättömyyttä tehtaissa johtuu siitä, että ylemmissä asemissa olevat
miehet väärinkäyttävät valtaansa, ja pelkäänpä, että hyvinkin monessa
tehtaassa on työmiehen tosiaan mahdotonta saada oikeudenmukaista
kohtelua.

Työ ja ainoastaan työ se meillä on ratkaiseva. Tämä on yhtenä syynä
siihen, ettei meillä käytetä arvonimiä. Useimmat voivat suoriutua
työstä, mutta arvonimi käy heille ylivoimaiseksi. Arvonimen vaikutus on
varsin omituinen. Sitä on liian usein pidetty merkkinä siitä, että sen
omistaja on työstä vapautettu. Se on melkein kuin kyltti:

"Tällä miehellä ei ole muuta tehtävää kuin kuvitella itseään tärkeäksi
ja kaikkia muita ylempiarvoiseksi."

Arvonimen vaikutus on usein haitallinen myöskin muihin kuin kantajaansa
nähden. Tokkopa lienee sen suurempaa yksityistä mieskohtaisen
tyytymättömyyden lähdettä ihmisten kesken kuin se, että nimelliset
johtajat eivät aina ole todellisia johtajia. Kaikki tunnustavat
todellisen johtajan -- miehen, joka on luotu suunnittelemaan ja
käskemään. Ja kun tapaa todellisen johtajan, jolla on arvonimi, täytyy
kysyä joltain toiselta, mikä hänen arvonimensä on. Hän ei sillä kersku.

Arvonimiä on liiketoimessa käytetty liiaksi, ja liiketoimi on siitä
kärsinyt. Muuan niiden huonoja seurauksia on vastuunalaisuuden
jakaminen arvonimien mukaan, mikä menee niin pitkälle, että se johtaa
vastuunalaisuuden täydelliseen hävittämiseen. Kun vastuunalaisuus
paloitellaan pieniksi siruiksi ja jaetaan monelle osastolle, joista
kukin on nimellisen päällikkönsä alainen, jonka ympärillä vuorostaan on
ryhmä pulskalta kalskahtavia alemman asteen nimiherroja, niin on vaikea
löytää ketään, joka todella tuntee vastuunalaisuutta. Kaikki tietävät,
mitä "syyn poistyöntäminen" on. Tämä sanontatapa lienee syntynyt
teollisuusjärjestöissä, missä eri osastot aina lykkäävät vastuuta
luotaan. Jokaisen järjestön terveys riippuu siitä, että kukin sen
jäsen -- asemaansa katsomatta -- tuntee kaiken, mikä koskee yrityksen
parasta, koskevan häntä itseään. Rautateitä on joutunut hunningolle
sellaisten virastojen silmien edessä, jotka sanovat:

"Jaa, se ei kuulu meidän osastollemme. Sitä asiaa hoitaa X-osasto, 100
mailin päässä täältä."

Ennen aikaan saattoi usein kuulla virkamiehille annettavan neuvoja,
etteivät he piiloutuisi arvonimiensä taa. Jo tällaisen neuvon pelkkä
tarpeellisuus osoittaa oltavan tilassa, jonka parantamiseen tarvitaan
enemmänkin kuin vain neuvoja. Ja parannus on juuri -- arvonimien
lakkauttamisessa. Joku kyllä voi olla juriidisesti välttämätön; pari
voi olla hyödyllistä, jotta yleisö tietää, miten sen on ryhdyttävä
kauppoihin asianomaisen yrityksen kanssa, mutta kaikkien muiden suhteen
on paras keino yksinkertaisesti: "pois ne!"

Itse asiassa on yleinen liikeasema juuri nykyään sellainen, että
arvonimestä ei lähde suurtakaan arvoa. Ei kenenkään tee mieli kerskua
olevansa vararikkoisen pankin johtaja. Yleensä ei liikkeitä ole
hoidettu niin, että ne antaisivat johtajille syytä ylpeillä. Ne, jotka
arvonimistään huolimatta pystyvät johonkin, unohtavat arvonimensä ja
ovat kaivautuneet yritysten pohjalle etsiäkseen sen heikkoja kohtia.
He ovat palanneet sinne, mistä alkoivat -- yrittäessään rakentaa
uudelleen alusta alkaen. Ja kun mies todella on työssä, ei hän tarvitse
arvonimiä. Hänen työnsä on hänen kunniansa.

Kaikki, jotka meillä työskentelevät, tulevat tehtaaseen tai
konttoreihin toimeenottokonttorin kautta. Kuten ennen olen sanonut,
emme ota vastaan "asiantuntijoita" -- emme myöskään ketään hänen
entisen kokemuksensa nojalla emmekä muuanne kuin kaikkein alimmalle
paikalle. Kun emme ota ketään toimeen hänen entisyytensä nojalla,
emme myöskään sen nojalla kieltäydy ketään vastaanottamasta. En ole
koskaan tavannut ketään kokonaan turmeltunutta. Aina löytyy miehessä
jotakin hyvää -- kun hän vain saa mahdollisuuden yrittää. Se on
syynä, ettemme vähääkään kysy pyrkijän entisyyttä -- mehän emme ota
paikkoihimme hänen entistä elämäänsä, vaan hänet itsensä. Jos hän
on istunut vankilassa, niin sen nojalla ei tule päätellä, että hän
pyrkii sinne takaisin. Päinvastoin pidän hyvin luultavana, että hän,
jos saa siihen tilaisuutta, koettaa erikoisesti ponnistaa ollakseen
joutumatta uudestaan vankilaan. Toimeenottokonttori ei hylkää miestä
sen perusteella, mitä hän ennen on tehnyt -- hänellä on yhtä hyvät
mahdollisuudet, tulkoon kuritushuoneesta tai yliopistosta, emmekä edes
kysy, mistä hän on saanut todistuksensa. Pääasia on, että hänellä on
työhalua. Ellei hän halua tehdä työtä, ei ole juuri luultavaa, että hän
edes pyrkiikään paikkaan, sillä sangen yleisesti tunnettua on, että
Fordin tehtaissa miehen on tehtävä työtä.

Minä toistan vielä kerran, että me emme välitä siitä, mitä mies on
ollut. Jos hän on läpikäynyt korkeamman oppilaitoksen, kykenee hän
luultavasti ylenemään nopeammin, mutta hänen täytyy alkaa alusta ja
näyttää, mihin hän pystyy. Joka miehen tulevaisuus riippuu yksinomaan
hänestä itsestään. Laverrellaan aivan liiaksi, etteivät muka jotkut
kykene saamaan oikeudenmukaista tunnustusta. Meillä saa jokainen
varmasti juuri sen tunnustuksen, jonka hän ansaitsee.

Tietenkin on ihmisen kaipuussa saada tunnustusta erinäisiä tekijöitä,
jotka täytyy ottaa huomioon. Koko nykyinen teollisuusjärjestelmä on
antanut niin nurjan suunnan tälle kaipuulle, että on se nyttemmin
melkein kuin pakkomielle. Oli aika, jolloin miehen henkilökohtainen
menestys riippui yksinomaan ja välittömästi hänen työstään eikä
kenenkään suosiosta, mutta nykyään riippuu aivan liian paljon
onnenkaupasta, sattuuko hän pääsemään jonkin vaikutusvaltaisen henkilön
suosioon. Tätä me olemme menestyksellä vastustaneet. Jotkut voivat
tehdä työtä jonkun vaikutusvaltaisen mieliksi; toiset ajatellen, että
elleivät saa työstään tunnustusta, he voivat yhtä hyvin tehdä sen
huonosti tai jättää kerrassaan tekemättä. Sillä tavoin joutuu työ
joskus toiselle sijalle. Se työ, asia tai erityinen tehtävä, joka
on suoritettavana, ei enää olekaan pääasia. Pääasiaksi tulee oma
kohoaminen virka-asteikolla -- korokkeelle, jolta voi näkyä ylempien
silmiin. Tämä työn siirtäminen toiselle ja itsensä sijoittaminen
ensimmäiselle sijalle tekee työlle vääryyttä. Se tekee kiitoksen ja
tunnustuksen työssä pääasiaksi. Ja sillä on turmiollinen vaikutus
työntekijään. Se yllyttää erikoisenlaista kunnianhimoa, joka ei
ole miellyttävää eikä tuotteliasta. Se synnyttää työmiehiä, jotka
luulevat pääsevänsä eteenpäin olemalla "hyvässä sovussa pomon kanssa".
Jokaisessa tehtaassa on sellaisia. Ja pahinta on, että erinäiset
merkit nykyisessä teollisuusjärjestelmässä viittaavat siihen,
että tämä tapa tosiaan lyö leiville. Ihmisiähän vain esimiehetkin
ovat. On luonnollista, että he tuntevat maireista tunnetta, kun
heille viittaillaan, että heillä on työmiesten onni ja menestys
käsissään. On myöskin luonnollista, että kun he ovat osoittaneet
olevansa mairittelulle alttiita, heidän alaisensa mairittelevat
heitä vielä enemmän saadakseen heidän suosionsa ja käyttääkseen sitä
hyväkseen. Tämä on syynä, miksi koetan mahdollisimman paljon karttaa
persoonallisia suhteita.

Meillä on sangen helppo kenen hyvänsä, joka ei tätä tämmöistä tunne,
ponnistella korkeampaan asemaan. Muutamat tekevät työtä kovasti, mutta
eivät kykene ajattelemaan eivätkä varsinkaan ajattelemaan nopeasti.
Sellaiset miehet pääsevät niin pitkälle kuin heidän kuntonsa riittää.
Mies voi ansaita ylennyksensä ahkeruudellaan, mutta hänen on mahdoton
sitä saavuttaa, ellei hänellä myöskin ole jonkun verran johtajakykyä.
Me emme elä unelmien maailmassa. Luulen, että siinä kehityskulussa,
joka meidän tehtaassamme on käynnissä, jokainen mies lopulta tulee
oikealle paikalleen.

Me emme milloinkaan ole tyytyväisiä siihen tapaan, jolla jokin asia
tehdään missä järjestömme osassa tahansa; me uskomme aina, että se
pitäisi tehdä paremmin, ja lopuksi se tehdäänkin paremmin. Tämä
alituisen kehityksen henki pakottaa miehen, jolla on edellytyksiä
korkeampaan paikkaan, lopuksi saamaankin sen. Hän ei sitä ehkä saisi,
jos järjestö -- sana, jota muuten en mielelläni käytä -- joskus
saatettaisiin täsmällisesti käyväksi, niin että kaikki sujuisi
kaavan ja vanhan tottumuksen mukaan. Meillä on kuitenkin niin vähän
arvonimiä, että mies, jolla pitäisi olla korkeammanlaatuinen työ
kuin hänellä on, sangen pian saa sen, -- häntä ei ole estämässä se
seikka, että virka-asema ei ole "avoinna", sillä meillä ei ole tarjona
mitään "virka-asemia". Meillä ei ole mitään valmiiksi määriteltyjä
virkapaikkoja -- meidän parhaat miehemme luovat itse itselleen paikat.
Tämä on kylläkin helppoa, sillä työtä on tarjona aina, ja jos ajattelee
enemmän työn tehdyksi-saantia kuin arvonimeä, niin ylennystä ei ole
vaikea saavuttaa. Ylennys itsessään ei sisällä mitään muodollista;
mies havaitsee joutuneensa tekemään toista työtä ja saavansa enemmän
palkkaa. Kun millekään työlle tehtaassa, ei ole ennalta pantuja rajoja
ei myöskään ole maksimi- tai minimimäärää, jota odotetaan saatavan
valmiiksi. Sanan laajimmassa merkityksessä on mies vapaa ponnistelemaan
eteenpäin.

Kaikki meidän palveluksessamme olevat miehet ovat alkaneet aivan
pohjalta. Tehtaanjohtaja alkoi mekaanikkona. Se mies, joka nyt on
River Rougen suuren laitoksen etunenässä, alkoi mallintekijänä. Muuan
toinen, joka on erään kaikkein tärkeimmän osaston valvojana, alkoi
lattianlakaisijana. Tehtaissa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei sanan
oikeassa merkityksessä olisi tullut kadulta. Kaikki kehitys meillä on
tapahtunut miesten kautta, jotka ovat saavuttaneet taitonsa meillä.
Emme onneksi ole perineet mitään traditsioita emmekä luo sellaisia. Jos
meillä on jotakin traditsiota, niin se on tämä:

Kaiken voi aina tehdä paremmin kuin se tehdään.

Pakko tehdä työ aina paremmin ja joutuisammin ratkaisee melkein
kaikki valmistuspulmat. Kukin osasto saa asemansa tehtaassa
tuotantokykynsä mukaan. Tuotantokyky ja tuotantokustannukset ovat eri
asioita. Päällysmiehet ja työmestarit vain tuhlaisivat aikaansa, jos
koettaisivat pitää selvillä osastojensa kustannuksia. On erinäisiä
menoja -- kuten palkkojen suuruus, yleiskustannukset, aineshinnat ja
semmoiset -- joita he eivät mitenkään voisi valvoa, sen vuoksi eivät
he niistä huolehdi. Mutta tuotantokykyä omassa osastossaan voivat he
valvoa. Se lasketaan siten, että valmistuneiden koneosien luku jaetaan
työmiesten lukumäärällä. Jokainen päällysmies tarkastaa joka päivä
osastonsa -- hänellä on aina numerot päässään. Tehtaanjohtajalla on
luettelo kaikista tuloksista; jos jollakin osastolla on jotakin nurin,
näkyy se heti työtuloksen numeroista, tehtaanjohtaja tiedustaa asiaa ja
päällysmiehet joutuvat liikkeelle. Tuntuva osa alituisesta parempiin
menettelytapoihin pyrkimisestä johtuu suorastaan tästä yksinkertaisesta
käytännöllisestä tuotantonumeroiden selvilläpitotavasta. Kustannusten
selvilläpito on tilikonttorin asia. Päällysmiehen ei tarvitse hoitaa
kirjanpitoa -- hänestä ei tule parempaa esimiestä, vaikka hän siihen
pystyisikin. Hänen alanaan on hänen osastonsa koneet ja ihmisolennot.
Kun ne työskentelevät parhaansa mukaan, on hän täyttänyt tehtävänsä.
Hänen tuotantonsa suuruus on hänen johtotähtensä. Hänellä ei ole
lainkaan syytä hajoittaa voimiansa syrjäasioihin.

Tämä arviotapa suorastaan pakottaa päällysmiehen unohtamaan
mieskohtaiset asiat -- unohtamaan kaiken muun kuin käsilläolevan
työn. Jos hän valitsisi väkeä, joka häntä paremmin miellyttää,
sellaisen sijaan, joka voi tehdä työn parhaiten, tulisivat numerot
hänen osastollaan sen pian osoittamaan. Hänen oma etunsa vaatii aina
auttamaan eteenpäin parhaita työmiehiä, siten hän auttaa eteenpäin
itseänsä.

Voisi luulla, että niin suuressa tehtaassa, missä työ lisäksi on
niin erikoistettua, ei koneen ääressä olevalla työmiehellä juuri ole
tilaisuutta osoittaa itseään paremmaksi kuin toinen. Näin ei ole
asianlaita. Ei ole keksitty konetta, joka voi työskennellä ilman
ihmisapua. Vähimmän työmäärän, minkä työmies voi tehdä, määräävät
osaksi tarkastusmiehet, osaksi hänen paikkansa tuotantosuunnitelmassa.
Jos työmies on paikalla, jossa hänen pitäisi voida valmistaa
sanokaamme tuhat koneosaa päivässä, ja hän ehtii saada valmiiksi
vain kahdeksansataa, nähdään pian, että hän ei ole oikea mies siihen
työhön ja hänet siirretään toiseen. Jos hänen päällysmiehellään ei
ole osastollaan hänelle toista paikkaa, lähettää hän hänet takaisin
vastaanottotoimistoon, joka on työmiesten tasoitusosasto. Tämä lähettää
hänet johonkin työhön, johon hänen pitäisi soveltuman, ja niin
poispäin, kunnes hänet on sopivimmalla tavalla sijoitettu.

Ei ole ensinkään vaikeata valita työmiesten joukosta parhaat. He
tekevät sen itse, koska -- vaikka kuuleekin puhuttavan paljon
ylennystilaisuuksien puutteesta -- keskinkertainen työmies pitää
pysyväistä työtä tärkeämpänä kuin ylenemistä. Tuskin enempää kuin
viisi prosenttia niistä, jotka työskentelevät palkan vuoksi, osoittaa
isomman palkan ansaitsemishalun ohella myöskin halua ottaa niskoilleen
lisääntyvää edesvastuuta ja lisääntyvää työtä, jotka seuraavat ylemmän
aseman ohella. Vain noin viisikolmatta prosenttia haluaa tulla edes
pikkupomoiksi, ja useimmat heistä ottavat tämän paikan, koska siitä on
isompi palkka kuin työskentelystä koneen ääressä. Työmiehet, joilla on
suurempi taipumus mekaniikkaan, mutta, jotka eivät halua edesvastuuta,
tulevat työkaluvalmistusosastoon, missä heillä on tuntuvasti parempi
palkka kuin itse tehtaassa. Työmiesten suuri enemmistö haluaa
kuitenkin pysyä paikoillaan. He tahtovat olla johdettuja. He tahtovat,
että kaikki tehdään heille valmiiksi, eivätkä tahdo olla missään
edesvastuussa. Senvuoksi ei -- työmiesten suuresta lukumäärästä
huolimatta -- vaikeus ole siinä, että löydettäisiin miehiä, joita
voisi ylentää, vaan siinä, että löytäisi niitä, jotka suostuvat
ylennettäviksi.

Pidetään yleensä selviönä, että kaikki ihmiset pyrkivät ylenemään, ja
monta oivaa suunnitelmaa on siltä perustalta lähtien sommiteltu. Minä
voin vain sanoa, ettemme me ole yleensä havainneet näin olevan. Ne
amerikkalaiset, jotka ovat palveluksessamme, haluavat työllään pyrkiä
ylöspäin, mutta eivät suinkaan aina huippuun asti. Ulkomaalaiset
tyytyvät ylimalkaan pikkupomon asemaan. Mistä tämä johtuu, en tiedä.
Totean vain asian.

Kuten sanottu, saa jokainen tehtaassa itse miettiä, millä tavoin työ
on tehtävä. Jos siitä on mitään määrättyä teoriaa -- ja määriteltyä
sääntöä -- niin se on sellainen, ettei mitään työtä tehdä kyllin
hyvin. Koko tehtaanjohto ottaa aina vastaan ehdotuksia, ja meillä on
yksinkertainen järjestelmä, jonka mukaan kuka työmies tahansa voi
ilmoittaa minkä päähänsä pälkähtäneen esityksen hyvänsä ja saada sitä
koetelluksi. Hän voi lähettää ehdotuksensa kirjallisesti, hän voi
puhua siitä päällysmiehelleen tai jollekin tarkastajalle, joita aina
on kiertämässä tehtaan kaikissa osissa. Osastojen arviointi tuotannon
mukaan kannustaa päällysmiehiä, ja useimmat ehdotukset ovat heidän
tekemiänsä; moni on kuitenkin tullut suoraan työmiehiltä.

Sentinkin säästö kappaletta kohti voi hyvin maksaa vaivan. [Cent =
Yhdysvaltain pienin rahayksikkö, normaalikurssin mukaan 5 penniä. --
Suom.] Sentin säästö konetta kohti merkitsee nykyisen tuotantomäärämme
mukaan kahtatoistatuhatta dollaria vuodessa. Sentti joka koneosaa kohti
tekisi vuosittain miljooneja. Senvuoksi säästöjä verrattaessa tehdään
laskelmat sentin tuhannesosissa. Jos ehdotettu uusi tapa osoittaa
säästöä ja muutoksen aiheuttama kustannus korvautuu kohtalaisessa
ajassa -- sanokaamme kolmessa kuukaudessa -- on itsestään selvää, että
se toimeenpannaan. Nämä muutokset eivät suinkaan rajoitu sellaisiin
parannuksiin, jotka lisäävät tuotantoa tai vähentävät kustannuksia.
Suuri osa -- ehkäpä useimmat -- ovat sitä laatua, että ne tekevät
työn helpommin suoritetuksi. Me emme halua kovaa, kuluttavaa työtä
tehtaassamme, ja siellä on sitä nykyään sangen vähän. Mutta tavallista
on, että se tapa, joka on helpoin työmiehille, myöskin vähentää
kustannuksia. Työmiesten hyvä kohtelu on mitä läheisimmässä yhteydessä
liikkeen hyvän menestymisen kanssa. Me laskemme myöskin viimeiseen
kymmenysosaan saakka, onko joku koneosa helpompi valmistaa kotona vai
ostaa muualta.

Ehdotuksia tulee joka taholta. Puolalaiset työmiehet tuntuvat olevan
kaikista ulkomaalaisista älykkäämmät tekemään niitä. Eräskin, joka ei
osannut puhua englantia, huomautti, että jos hänen koneensa työtätekevä
osa sijoitettaisiin toiseen nurkkaan, kestäisi se kauemmin. Hän oli
oikeassa, ja paljon rahaa säästettiin pienemmän kulumisen vuoksi.
Toinen puolalainen, joka hoiti erästä poraa, sommitteli pienen laitteen
päästäkseen käsin koskemasta koneosaan porauksen jälkeen. Tämä
keksintö otettiin yleiseen käytäntöön ja siitä syntyi tuntuva säästö.
Työmiehet kokeilevat usein uusia pikku keksintöjään, he kun ajatustensa
keskittyessä yhteen asiaan tavallisesti hoksaavat jonkin parannuksen.
Työmiehen koneen puhtausaste -- vaikka koneen puhdistus ei kuulu hänen
tehtäviinsä -- onkin tavallisesti hänen älynsä mittarina.

Tässä muutamia ehdotuksia. Ehdotus, että valurauta vietäisiin valimosta
konetehtaaseen poikkiraiteita myöten, säästi kuljetusosastolla
seitsemänkymmenen miehen työn. Ennen oli seitsemäntoista miestä -- ja
silloin oli tuotanto pienempää -- puhdistamassa valutavaraa, mikä oli
raskasta ja ikävää työtä. Eräs työmies teki yksinkertaisen luonnoksen
erikoiskoneeksi tätä varten. Aatetta kehitettiin ja kone rakennettiin.
Nyt aikaansaa neljä miestä monta vertaa enemmän kuin seitsemäntoista --
ja työ on helppoa. Erään umpinaisen kangen vaihtaminen onttoon eräässä
vaununalustan osassa aiheutti heti noin puolen miljoonan säästön
vuodessa, vaikka tuotanto oli pienempi kuin nykyään. Erinäisten putkien
tekeminen sileästä pellistä tavallisen viertämisen sijasta aikaansai
vielä suunnattomamman säästön.

Erään käyttörattaan vanha valmistustapa käsitti neljä tointa ja kulutti
kaksitoista prosenttia teräksestä hukkaan. Me käytämme enimmän osan
tällaisista jätteistä ja aikaa myöten tulemme käyttämään ne kaikki,
mutta se ei ole mikään syy olla koettamatta vähentää jätteitä --
se seikka, että kaikki tuhlaus ei sisällä suoranaista tappiota, ei
millään tavoin puolusta tuhlausta. Eräs työmies keksi uuden, sangen
yksinkertaisen tekotavan käyttörattaalle, niin että jätemäärä teki vain
yhden prosentin. Vipuakseli jälleen tarvitsee lämpökäsittelyä pinnan
kovettamiseksi; akselit tulivat lämpöuunista hiukan vääntyneinä, ja
aina vuoteen 1918 käytimme seitsemääneljättä miestä yksinomaan niitä
oikomassa. Monet työmiehistämme kokeilivat vuoden ajan ja laativat
vihdoin uudenlaatuisen uunin, jossa akselit eivät hevin päässeet
koukistumaan. Vuonna 1921, jolloin tuotanto oli paljoa suurempi kuin
1918, käytimme vain kahdeksaa miestä koko tähän työhön.

Ja sitten me pyrimme poistamaan ammattitaidon tarpeellisuuden mistä
ja kenen työstä tahansa. Entisen ajan koneseppä oli erikoistuntija.
Hänen täytyi arvioida oikea lämpömäärä. Oli aina kysymys, onnistuuko
asia vai ei. On ihme, että se niin usein onnistui. Lämpökäsittely
teräksen karaisemisessa on perin tärkeä -- on tarkoin tiedettävä oikea
lämpömäärä, jota tulee käyttää. Tätä ei voi oppia tottumuksesta. Se
täytyy mitata. Me panimme toimeen järjestelmän, jonka mukaan uunin
ääressä olevalla työmiehellä ei ole mitään tekemistä lämpö-asteen
määräämisen kanssa. Hän ei näe pyrometriä -- lämpömäärän säätökojetta.
Värilliset sähkölamput antavat hänelle merkkejä.

Mitään konettamme ei koskaan ole rakennettu umpimähkään. Aate on
ensin yksityiskohtaisesti koeteltu, ennenkuin mitään tehdään. Joskus
laaditaan puusta malli tai piirretään koneosat luonnollisessa koossa
mustalle taululle. Me emme ole sidottuja mihinkään edeltäjiin, mutta
emme jätä mitään sattuman varaan, emmekä vielä ole rakentaneet
ainoatakaan konetta, joka ei tee sitä työtä, jota varten se on
suunniteltu. Noin yhdeksänkymmentä prosenttia kaikista kokeistamme on
onnistunut.

Kaikki se asiantuntemus, joka valmistuksessa on kehitetty, on miestemme
ansiota. Luulenpa, että jos miehet saavat tuntea itsensä vapaiksi ja
tietävät tekevänsä hyötyä, he panevat aina kaikki lahjansa ja kaiken
tarmonsa vähäisimpäänkin tehtävään.



VIII luku.

KONEEN HIRMUVALTA.


Työn toistuminen -- samain asiain yhä uudelleen ja uudelleen tekeminen
samalla tavalla -- on eräänlaisille ihmisille kauhistuttava näköala.
Niin se on minullekin. Minä en voi päiviä pääksytysten tehdä yhtä
ja samaa, mutta onpa toisia, ja luulenpa voivani sanoa heidän
olevan enemmistönä, joille yhtämittainen toistelu ei sisällä mitään
kauhistavaa. Päinvastoin on ajatustyö eräille ihmisille vastenmielistä.
Heidän ihanteensa on työ, jossa luovan vaiston ei tarvitse ilmetä.
Työtä, joka vaatii sekä aivoja että lihaksia, ei juuri etsitä, mutta me
tarvitsemme aina ihmisiä, jotka pitävät työstä sen vuoksi, että siinä
on vaikeuksia. Ikäväkseni on minun todettava, että keskinkertainen
työmies mieluimmin tahtoo työtä, joka ei ole ruumiillisesti erin
rasittavaa, ja ennen kaikkea työtä, jossa ei tarvitse ajatella. Ne,
jotka ovat saaneet luovan lahjakkuuden ja kammovat yksitoikkoisuutta,
ovat taipuvaiset luulemaan, että toiset ovat luodut samalla tavoin kuin
hekin, ja säälivät sen vuoksi syvästi työmiestä, jonka päivästä toiseen
täytyy tehdä yhtä samaa työtä.

Useimmissa ammateissa työ on toistumista. Liikemies saa tottumuksen,
jota hän hyvin tarkasti noudattaa; pankinjohtajan työ on melkein
pelkkää tottumusta ja samoin on laita pankin muunkin henkilökunnan.
Voipa todella sanoa, että useimpiin tarkoituksiin ja useimmille
ihmisille on jonkinlaisen tottumuksen hankkiminen ja liikkeiden
tekeminen toisteluksi välttämätöntä, muuten ei asianomainen tule
aikaansaaneeksi kylliksi voidakseen elää ponnistuksillaan. Mutta ei
ole mitään syytä kahlehtia luovaa voimaa yksitoikkoiseen työhön,
sillä kaikkialla tarvitaan miehiä, jotka voivat luoda ja järjestää.
Kykenevältä mieheltä ei milloinkaan puutu paikkoja, mutta myönnettävä
on, että pyrkimys kehittymiseen ei ole yleinen tarve, ja siinäkin,
missä pyrkimystä on, puuttuu rohkeutta ja kestävyyttä. Ihminen ei tule
taitavaksi ammatissaan ainoastaan sitä toivomalla.

On aivan liian monta olettamusta siitä, mitä ihmisluonnon tulisi
olla, ja liian vähän tutkimuksia siitä, mitä se on. Pidetään selvänä,
että kaikki luova työ kuuluu mielikuvituksen maailmaan. Me puhumme
luovista taiteilijoista, kun on kysymys musiikista, maalauksesta
ja muusta semmoisesta. Me tunnumme rajoittavan luovan voiman vain
senlaatuiseen tuotantoon, jota pannaan näytteille taidekokoelmissa,
soitetaan konserttisaleissa tai muulla tavoin tuodaan näkyviin, missä
joutilaita ja omahyväisiä ihmisiä on koolla ihailemassa toinen toisensa
sivistystasoa. Mutta jos ihminen pyrkii todelliseen luovaan työhön,
annettakoon hänen silloin päästä alalle, jossa vallitsevat ääntä,
muotoa ja väriä korkeammat lait, nimittäin persoonallisuuden lait. Me
tarvitsemme taiteilijoita, jotka voivat oikein muovata inhimilliset
olot teollisuudessa, teollisen menetelmän mestareita -- sekä tuottajan
että tuotteen kannalta. Me tarvitsemme miehiä, jotka voivat saada
muovatuksi valtiollisesta, yhteiskunnallisesta, teollisesta ja
moraalisesta ainesmassasta tervettä ja eheää kokonaisuutta. Me olemme
liian paljon rajoittaneet luovaa voimaa ja käyttäneet sitä halpoihin
tarkoituksiin. Nyt me tarvitsemme ihmisiä, jotka voivat luoda muotoja
kaikelle, mikä tässä elämässä on oikeata ja hyvää ja toivomisen
arvoista. Hyvät tarkoitusperät voidaan hyvinajatelluilla työmuodoilla
toteuttaa käytännöllisesti. Työntekijän elämänehtoja ei voida
parantaa antamalla hänelle vähemmän tehtävää, vaan auttamalla häntä
aikaansaamaan enemmän. Jos maailma kohdistaa huomionsa, harrastuksensa
ja tarmonsa pyrkimyksiin ihmisten aseman parantamiseksi, niin voi
tämän myös käytännössä aikaansaada. Sellaiset pyrkimykset tulevat
olemaan pysyväisiä -- ja ne tulevat olemaan mitä kannattavimpia
sekä humaaniselta että rahalliselta kannalta. Tämä polvi tarvitsee
lujaa uskoa siihen, että oikeudenmukaisuutta ja inhimillisyyttä on
teollisuuslaitoksissa mahdollista käytännössä noudattaa. Ellemme voi
näitä hyveitä soveltaa, olisi todella paras hävittää teollisuus, sillä
ilman niitä ovat teollisuuden päivät lasketut. Mutta me voimme niitä
soveltaa ja tulemme sen tekemään.

Ellei ihminen voi ansaita toimeentuloansa ilman koneiden apua, eikö
silloin ole edullisempaa ylläpitää koneita, vaikka niiden hoito vaatii
yksitoikkoista työtä? Ja onko hänen ennemmin annettava nähdä nälkää?
Eikö ole parempi auttaa häntä hyvään toimeentuloon? Vai onko hän
onnellisempi nälkää nähdessään? Jos hän on onnellisempi käyttäessään
konetta vähemmässä määrässä kuin se kykenee toimittamaan, niin onko hän
silloin onnellisempi tuottaessaan vähemmän ja sen johdosta saadessaan
pienemmän määrän tämän maailman hyvyyttä palkakseen?

En ole milloinkaan pystynyt ymmärtämään, että työn toistuminen millään
tavoin vahingoittaisi ihmistä. Olen kuullut sanottavan, että se
kuolettaa sekä sielun että ruumiin, mutta minun tutkimusteni tulos
ei ole laisinkaan sellainen. Oli kerran tapaus, että yhden työmiehen
oli melkein koko päivä poljettava erästä konetta. Hän luuli, että
tämä liike tekisi hänet vinoksi, mutta lääkärintutkimus osoitti, että
niin ei ollut laita. Hänet siirrettiin kuitenkin toiseen työhön,
joka kysyi toisia lihasryhmiä. Muutamien viikkojen päästä hän pyysi
päästä takaisin entiseen työhönsä. Tuntuu hyvin otaksuttavalta,
että kahdeksantuntinen yksipuolinen lihastyö aiheuttaa ruumiiseen
säännöttömyyksiä, mutta meillä ei milloinkaan ole ollut semmoista
kokemusta. Kun työmiehet itse pyytävät työn vaihdosta, suostumme
aina heidän pyyntöönsä, ja vaihtelisimme heitä säännöllisestikin --
se kävisi aivan hyvin laatuun -- jos he vain itse niin haluaisivat.
Mutta he eivät halua muutoksia, joita he eivät itse ehdota. Joskus on
työ todella niin yksitoikkoista, että tuskin saattaa ymmärtää, kuinka
ihminen ajan pitkään voi sitä sietää. Yksitoikkoisin tehtävä koko
tehtaassa on luultavasti se, että työmies onkii teräskoukulla ylös
erään hammasrattaan, kastaa sen öljysäiliöön ja laskee sitten koriin.
Liike on aina sama, eikä työ vaadi enempää lihasvoimaa kuin älyäkään.
Miehellä ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin että hän hiljaa
liikuttelee käsiänsä edestakaisin. Mutta tätä hän on tehnyt kahdeksan
pitkää vuotta. Hän on säästänyt ja tallettanut rahansa, niin että
hänellä on nyt noin neljäkymmentätuhatta dollaria -- ja hän kieltäytyy
itsepäisesti siirtymästä muuhun työhön!

Tarkinkaan tutkimus ei ole osoittanut, että ainoankaan työmiehen
äly olisi työn kautta heikentynyt tai turmeltunut. Ken ei pidä
yksitoikkoisesta työstä, hänen ei ole pakko sitä jatkaa. Työ on
kullakin osastolla luokiteltu viihtyisyyden, ja sen taitomäärän mukaan,
mitä tarvitaan luokissa A. B. ja C, ja kussakin luokassa on kymmentä
jopa kolmeakymmentä erilaatuista tointa. Työhönottotoimistosta tulee
työmies suoraan luokkaan C. Kun hän on jonkin verran harjaantunut,
siirretään hänet B-luokkaan ja sieltä A-luokkaan. Sitten on hänen
vallassaan ruveta valmistamaan työkaluja, päästä tarkastusmieheksi tai
jäädä tehdastyöhön, jos se on hänestä mieluisampaa.

Ei ketään työnhakijaa hyljätä ruumiinrakenteensa vuoksi. Tämä määräys
astui voimaan 12 p:nä tammikuuta 1914, samalla kertaa kuin minimipalkat
määrättiin viideksi dollariksi päivässä ja työaika kahdeksaksi
tunniksi. Siitä seurasi myöskin, että ketään ei eroteta hänen
ruumiillisen tilansa vuoksi, ellei ollut kysymys jostakin tarttuvasta
taudista. Jos teollisuuslaitos tahtoo täyttää tehtävänsä, tulee sen
palveluksessa olevain minun mielestäni osoittaa suunnilleen samaa
suhteiden erilaisuutta kuin yhteiskuntaelämän yleensä. Meillä on aina
joukossamme vaivaisia ja ontuvia. Näitä ihmisiä, joiden ei katsota
pystyvän työhön, pidetään jalomielisesti yhteiskunnan suojatteina ja
heitä elätetään säälistä. Joskushan tällaista armeliaisuutta täytyy
osoittaa, esimerkiksi kun on kysymys idiooteista, mutta sellaiset
tapaukset ovat hyvin harvinaisia, ja niiden monien erilaatuisten
töiden joukossa, joita meidän yhtiössämme tehdään, olemme nähneet
mahdolliseksi -- tuottoisa työ yhä perustana -- toimittaa työtä melkein
kenelle tahansa. Sillä paikalla, mihin sokea ja raajarikko katsotaan
soveliaaksi, suorittaa hän yhtä hyvän työn ja saa saman palkan kuin
se, joka on terve ja vammaton. Me emme erikseen poimi itsellemme
raajarikkoja -- mutta olemme käytännössä todistaneet, että he kykenevät
ansaitsemaan täyden palkan.

Olisi aivan vastoin kantaamme ja pyrintöämme, jos ottaisimme työhön
ketään hänen vajavaisuutensa vuoksi, maksaisimme pienemmän palkan
ja tyytyisimme huonompaan työtulokseen. Se olisi kyllä suoranaista
avustustointa, mutta väärällä tavalla. Paras tapa aina on panna
heidät sellaiseen työhön, jossa he voivat olla aivan tasa-arvoisia
toisten, terveruumiisten kanssa. Minä en luota paljon tämän maailman
armeliaisuuteen, s.o. armeliaisuuteen lahjojen muodossa. Varmaa on,
että liiketointa ja armeliaisuutta ei voi yhdistää. Tehtaan tarkoitus
on tuotteiden valmistaminen ja se palvelee yhteiskuntaa huonosti,
ellei se hoida tuotantoa parhaan kykynsä mukaan. Me olemme aivan
liian kärkkäitä tutkimatta olettamaan, että se, jolla on kaikki
ruumiintoiminnat tallella, suorittaa kaikkinaiset työt paremmin kuin
se, jolla on joku vamma. Perehtyäkseni näihin asioihin luokitin
tehdastyön, otin selvää, oliko se keveää, keskulaista vai raskasta,
oliko se kuivaa vai kosteaa ja jälkimmäisessä tapauksessa minkä nesteen
aiheutuksesta, oliko se puhdasta vai tahraista, oliko se lähellä
uunia tai tulisijaa. Otin selvää, minkälaatuinen ilma oli, tarvitsiko
työläisen käyttää yhtä kättä vai molempia, seisoiko hän vai istuiko
työssään, oliko hänen ympärillään hiljaista vai meluisaa, vaatiko työ
suurta tarkkuutta, oliko valo keinotekoinen vai ei. Niinikään täytyi
minun tietää, kuinka monta koneosaa työmiesten kätten kautta kulki
tunnissa, paljonko ainekset painoivat ja kuinka suuri sen jännitys
oli työmieheen. Kävi ilmi, että tehtaassa oli 7,882 eri laatua töitä.
Näistä luokitettiin 949 raskaaksi työksi, joka vaati voimakkaita,
pystyviä ja ruumiillisesti terveitä miehiä; 3,338 vaati keskivoimaisia
miehiä, mutta jäljelläolevat 3,595 työlajia eivät vaatineet mitään
ruumiillista ponnistusta, jotenka näitä töitä saattoivat suorittaa
heikot miehet, jopa naisetkin ja vanhemmat lapset. Helpoimmat työt
myöskin luokiteltiin saadaksemme selville, kuinka moni niistä vaatii
kaikkien ruumiintoimintojen täyttä käyttöä. Me havaitsimme tällöin,
että 670 työtä saattoivat hoitaa jalattomat raajarikot ja 2,637
sellaiset, joilla oli yksi jalka. Oli kahta lajia työtä kädettömille,
715 lajia niille, joilla oli vain toinen käsivarsi, ja kymmentä
lajia sokeille. Niinpä 7,882 työlajista oli siis 4,034 sellaisia,
jotka eivät vaatineet vammatonta ruumista. Tämä merkitsee, että
kehittynyt teollisuus voi tarjota hyvinpalkattua työtä suuremmalle
keskimäärälle ihmisiä kuin tavallisesti mikään normaalinen yhdyskunta.
Jos tehdastyö yleensä eriteltäisiin samalla tavalla kuin meillä on
tehty, voidaan tosin tulla erilaisiin tuloksiin, mutta minä olen
varma, että jos työ oikein jaettaisiin -- silmälläpitäen sitä, mikä on
taloudellisinta -- ei olisi ollenkaan puutetta sellaisista paikoista,
joissa ruumiillisesti vajavaiset voivat suorittaa kunnollista työtä ja
ansaita säällisen palkan. On taloudellista tuhlausta, että raajarikkoja
pidetään ainoastaan yhteiskunnan turvatteina ja heidät pannaan punomaan
koppaa tai tekemään muuta vähän tuottavaa näpertelyä -- ei siinä
mielessä, että sillä hankittaisiin heille toimeentulo, vaan ainoastaan
siksi, että heistä suoriuduttaisiin helpoimmalla tavalla.

Kun työhönottotoimisto on ottanut vastaan jonkun työmiehen, kuuluu
meidän periaatteisiimme, että hänet pannaan sellaiseen työhön, johon
hän soveltuu. Ellei hän voi hoitaa sitä tai ei viihdy siinä, saa hän
kortin siirto-osastolle, ja kun hänen asiansa on tutkittu, hankitaan
hänelle jotain muuta työtä, joka paremmin sopii hänen taipumuksilleen.
Ruumiillisen keskitason alapuolella olevat miehet ovat yhtä hyviä
työntekijöitä kuin ne, jotka ovat tämän tason yläpuolella. Olipa
esimerkiksi muuan sokea, joka sai paikan varastossa, missä hänen tuli
lukea pultteja ja ruuvimuttereita. Kaksi tervettä miestä oli siellä
ennen häntä. Parin päivän kuluttua ilmoitti päällysmies, että nuo kaksi
työkykyistä voitaisiin siirtää jollekin toiselle osastolle, sokea kun
kerkisi suorittamaan sekä omansa että noiden molempien toisten työn.

Voimme mennä vielä pitemmälle. Yleensä pidetään selvänä, että kun
joku työmies on vahingoittunut, on hän pois luvusta ja hänen tulee
saada sairasapua. Mutta ainahan on aika, jolloin hän on toipilaana,
varsinkin luunmurtumissa, jolloin vahingoittunut on kyllin voimakas
voidakseen tehdä työtä ja myöskin halukas saamaan työtä, sillä
suurinkaan mahdollinen tapaturma-avustus ei koskaan voi olla niin suuri
kuin työpalkka. Jos niin olisi laita, tulisi siitä liikeyritykselle
lisäveroitus, ja tämä veroitus tulisi tuntumaan tavaran hinnan
kohoamisessa. Ostettaisiin vähemmän, mikä vuorostaan merkitsisi
pienempiä työmahdollisuuksia. Tämä on välttämätön seuraus, joka tulee
pitää muistissa.

Me olemme kokeilleet toipilailla, joiden oli pakko pysyä vuoteessa,
mutta saattoivat istua. Musta öljykangas levitettiin vuoteiden yli ja
toipilaat kiersivät muttereita kiinni pieniin pultteihin. Tämä työ on
tehtävä käsin, ja meidän tehtaassamme on viisitoista jopa kaksikymmentä
miestä siinä toimessa. Sairaalassa olevat miehet saattoivat tehdä sen
työn yhtä hyvin kuin tehtaassa olevat ja saivat säännöllisen palkkansa.
Luulenpa heidän tuotantonsa todella nousseen kahtakymmentä prosenttia
suuremmaksikin tavallista tehtaassa saavutettua määrää. Ei kenenkään
tarvinnut tehdä työtä, ellei hän itse tahtonut, mutta kaikki halusivat.
Siten ei aika käynyt pitkäksi. He nukkuivat paremmin, ruokahalu kasvoi
ja paraneminen edistyi nopeammin.

Kuuromykkiä ei tarvitse sijoittaa mihinkään erityiseen luokkaan, he
täyttävät paikkansa sadan prosentin teholla. Tuberkelitautiset -- niitä
on tavallisesti tuhatkunta -- työskentelivät enimmäkseen ainesjätteiden
talteenpano-osastolla. Ne, joiden sairautta pidetään tarttuvana,
työskentelevät yhdessä erikoisesti rakennetussa vajassa. Useimmilla
heistä on työnsä ulkona raikkaassa ilmassa.

Viimeksi toimitetussa työmiesten erittelyssä oli 9,563 alle
keskitason. Näistä oli 123:lla käsivarsi, kyynärvarsi tai käsi
vialla tai poisleikattu. Yksi oli aivan kädetön. Neljä oli
umpisokeaa, 207 silmäpuolta ja 253 vähänäköistä. 37 oli kuuromykkää,
60 kaatuvatautista, 4 jalatonta ja 234 yksijalkaista. Muilla oli
vähäpätöisempiä ruumiinvikoja.

Se aika, joka tarvittiin eri toimiin harjaantumiseen, oli suunnilleen
seuraava:

Kolmeviidettä prosenttia kaikesta työstä ei vaadi enempää kuin
päivän harjoituksen; kuusineljättä prosenttia päivästä viikkoon;
kuusi prosenttia viikosta kahteen viikkoon; neljätoista prosenttia
kuukaudesta vuoteen ja yksi prosentti vuodesta aina kuuteen vuoteen.
Tämän viimeisen laadun työt vaativat suurta taitavuutta -- kuten
työkalujen valmistaminen ja leimain leikkaaminen.

Mieskuria ylläpidetään hyvin ankarasti, mutta mitään pikkumaisia
ohjesääntöjä ei ole. Mielivaltaisen erottamisen vääryyttä me vältämme
jättämällä erottamisoikeuden työhönottotoimiston päällikölle, ja
hän käyttää sangen harvoin tätä oikeutta. Vuonna 1919 laadittiin
viimeinen tilasto. Sinä vuonna vaihtui 30,125 työmiestä. Näistä oli
10,334 ilmoittamatta ollut työstä poissa kauemmin kuin kymmenen
päivää ja senvuoksi pyyhitty pois kirjoista; 3,702 jätti tehtaan joko
siksi, etteivät olleet tyytyväisiä työhönsä, tai siksi, että pyysivät
siirtoa ilmoittamatta mitään syytä; 38 sai mennä, kun kieltäytyivät
opiskelemasta englanninkieltä sitä tarkoitusta varten perustetussa
koulussa; 108 työmiestä otti sotamiehen pestin ja noin 3,000
siirrettiin muihin osastoihin. Jokseenkin yhtä monta matkusti kotiansa,
antautui maanviljelykseen tai meni kauppa-alalle. Kahdeksanyhdeksättä
naista erotettiin, koska heidän miehillään oli toimi -- me emme käytä
naimisissa olevia naisia, joiden miehillä on työtä. Koko määrästä
sai ainoastaan kahdeksankymmentä eron ilman muuta, ja syyt olivat:
eksyttävistä tiedonannoista 56, kasvatusosastomme määräyksestä 20 ja
soveltumattomuudesta 4.

Me vaadimme, että työmiehet tekevät, mitä heille käsketään. Koko
järjestö on niin erikoistettu ja toinen osasto niin riippuvainen
toisesta, ettemme hetkeäkään voisi ajatella antaa työmiesten toimia
omin päinsä. Ilman sangen ankaraa kuria olisi meillä suunnaton
sekamelska. Työmiehet on otettu tekemään mahdollisimman suuren
työmäärän ja he saavat mahdollisimman hyvän palkan. Jos jokainen
työmies saisi noudattaa omaa päätänsä, kärsisi siitä tuotanto ja
siis myöskin maksu. Joka ei pidä meidän työtavastamme, on vapaa
lähtemään pois. Yhtiö tahtoo kohdella työmiehiänsä puolueettomasti
ja oikeudenmukaisesti, ja luonnollisesti vaatii sekä päällysmiesten
että johtajien etu, että heidän osastoiltaan erotetaan niin vähän kuin
mahdollista. Jos työmiestä on kohdeltu väärin, on hänellä täysi oikeus
valittaa. Vääryyttä on mahdoton välttää, sillä ihmiset eivät aina ole
oikeamielisiä toisiaan kohtaan. Syntinen luonto voittaa tuontuostakin
hyvän tahdon. Päällysmiehet eivät aina ymmärrä meidän aatteitamme
tai he väärinkäsittävät ne, mutta yhtiön pyrkimykset ovat sellaiset
kuin tässä olen esittänyt, ja me käytämme kaikkia keinoja tehdäksemme
tarkoituksemme ymmärretyksi.

Luvattomaan poissaoloon nähden on välttämätöntä olla hyvin ankara.
Työmies ei saa tulla ja mennä kuinka haluaa; hän voi aina pyytää
lomaa päällysmieheltä, mutta jos hän on ilmoittamatta poissa,
tutkitaan hänen palattuaan hänen poissaolonsa syytä ja asia lykätään
joskus lääketieteellisen osaston käsiteltäväksi. Jos hänellä on ollut
pätevä syy, saa hän jälleen ryhtyä työhönsä; muussa tapauksessa hänet
erotetaan. Kun työmies otetaan palvelukseen, merkitään kirjaan vain
hänen nimensä, osoitteensa ja syntymävuotensa, onko hän naimisissa
vai naimaton, kuinka monta omaista hänellä on huollettavana, onko hän
ennen ollut Ford-yhtiön palveluksessa sekä hänen näkö- ja kuulokykynsä.
Hänelle ei tehdä mitään kysymyksiä hänen entisestä työstään, mutta
meillä on lappu "paremman edistymisen mahdollisuuksia varten", johon
työmies, jos hän ennen on ollut jossakin ammatissa, ilmoittaa mikä tämä
ammatti oli. Sillä tavoin saatamme erikoisammattilaisia tarvitessamme
saada niitä suoraan tehtaasta. Tämä onkin yksi niitä teitä, joka
auttaa työkalujen tekijöitä ja valajia ylenemään. Kerran tarvitsin
sveitsiläistä kelloseppää. Pengottiin korttijärjestelmäämme ja löytyi
todellakin yksi -- hän hoiti porakonetta. Toisen kerran tarvittiin
taitavaa tiilenlyöjää tulenkestäviä tiilejä varten. Hänet löysimme
myöskin erään porakoneen äärestä, mutta hän on nyt tarkastusmies.

Persoonallisiin kosketuksiin ei oikeastaan juuri milloinkaan jouduta.
Työmies menee kotiansa, kun hän on päivätyönsä päättänyt, ja tehtaalla
ei ole mitään seurusteluhuoneustoa. Mutta me koetamme noudattaa
oikeutta ja ehkäistä pikkumaisten henkilöiden puuhia. Meillä on niin
monta eri osastoa, että tehdas on melkein kuin oma maailmansa, jossa
kukin voi löytää paikkansa. Otetaan esimerkiksi tappelut. Joillakuilla
on tappelunhalu veressä, ja tavallisesti semmoinen mies heti erotetaan.
Mutta se ei luullakseni tappelupukaria paranna -- hän joutuu vain pois
meidän näköpiiristämme. Senvuoksi ovat päällysmiehet tulleet aika
kekseliäiksi määrätessään rangaistuksia, jotka eivät riistä mitään
miehen perheeltä eivätkä vie aikaa tehtaalta.

Sekä työmiehen että työn kannalta ovat puhtaat, hyvin valaistut ja
hyvin tuuletetut huoneet ehdottoman tarpeelliset. Meidän koneemme
ovat sijoitetut hyvin liki toisiaan, ja jokaisella lattiapinnan
neliöjalalla on tietenkin sama osuus yleiskustannuksissa. Muutoin saa
kuluttaja maksaa sekä suuremmat kustannukset yleensä, että ylimääräiset
siirtokustannukset, jotka ovat seurauksena, jos koneet ovat vain
kuusikin tuumaa kauempana toisistaan kuin on välttämätöntä. Joka työssä
me laskemme täsmälleen, kuinka suuren pinta-alan työmies tarvitsee
itselleen. Häntä ei saa ehkäistä -- sillä se olisi tuhlausta. Mutta jos
hän ja hänen koneensa ottavat enemmän tilaa kuin on aivan tarpeellista,
niin on sekin tuhlausta. Tämän vuoksi seisonevat meidän koneemme
tiheämmässä kuin missään muussa maailman tehtaassa. Sivustakatsojasta
voi kukaties näyttää, että ne seisovat aivan päällekkäin, mutta kaikki
on järkiperäisesti laskettu, jokaisella työmiehellä ja jokaisella
koneella on tilaa joka tuuma, minkä ne tarvitsevat, mutta ei myöskään
yhtään ylimääräistä tuumaa eikä ainakaan kokonaista jalkaa. Tarkoitus
ei ole käyttää meidän tehdaslaitoksiamme kansanpuistoina. Mutta ahdas
tila vaatii suurimman määrän ilmanvaihtoa ja varokeinoja.

Suojeluslaitteet tehtaassa ovat erikoinen ala. Toimikoon kone kuinka
hyvin tahansa, emme pidä sitä kuitenkaan täyskelpoisena, ellei se ole
täysin varma. Meidän tehtaissamme ei ole koneita, joita arvelemme
epävarmoiksi, mutta yksityisiä tapaturmia saattaa siitä huolimatta
sattua. Jokaista tapaturmaa, oli se kuinka vähäinen tahansa, tutkii
kokenut ja taitava mies, joka on yksinomaan siinä toimessa, ja
hän tutkii kyseenalaisen koneen perinpohjin estääkseen sellaisen
onnettomuuden enää milloinkaan tapahtumasta.

Rakennuttaessamme vanhoja rakennuksia emme vielä tunteneet
ilmanvaihtolaitteita niin hyvin kuin nykyään tunnemme. Kaikissa
uudemmissa rakennuksissa ovat kannatinpylväät onttoja ja niiden läpi
pumputaan huono ilma ulos samalla kuin raitis ilma virtaa sisään.
Läpi vuoden me pidämme samaa tasaista lämpömäärää, ja niin kauan
kuin päivänvaloa on, emme tarvitse keinotekoista valaistusta. Noin
seitsemänsataa työmiestä on yksinomaan pitämässä huoneustoja puhtaina,
ikkunoita pestyinä ja kaikkea maalausta kunnossa. Kaikki pimeät nurkat,
jotka voisivat houkutella epäsiisteyteen, maalataan valkoisiksi. Ei voi
ylläpitää hyvää henkeä ilman puhtautta, emmekä me suvaitse hätäkeinoja
puhtauteen enempää kuin menetelmiin nähden.

Ei olekaan mitään syytä, minkä vuoksi tehdastyön pitäisi olla
vaarallista. Jos mies on tehnyt työtä liian kovasti tai liian monta
tuntia, joutuu hän tilaan, joka on tapaturmille otollinen. Tapaturmien
ehkäisemiseksi täytyy myöskin estää tällainen mielentila; edelleen
täytyy ehkäistä kaikki huolimattomuus ja katsoa, että kone toimii
täysin varmasti. Erikoistuntijat ovat ryhmittäneet onnettomuuksien
tavallisimmat syyt seuraavasti:

1) Viat rakennussuunnitelmassa; 2) vialliset koneet; 3) riittämätön
tila; 4) puute suojeluslaitteista; 5) puhtauden puute; 6) huono
valaistus; 7) huono ilma; 8) sopimaton vaatetus; 9) huolimattomuus; 10)
taitamattomuus; 11) aivojen väsähtyminen; 12) yhteistoiminnan puute.

Viat rakennussuunnitelmassa, vialliset koneet, riittämätön tila,
puhtauden puute, huono ilma, huono valaistus, aivojen väsähtyminen ja
yhteistoiminnan puute ovat helposti autettavissa. Meidän työmiehistämme
ei ainoatakaan rasiteta liiaksi. Palkoilla selvitetään kaikkein
useimmat ajatusta vaivaavista ongelmista. Meidän täytyy siis vastustaa
sopimattomia vaatteita, huolimattomuutta ja taitamattomuutta sekä
varustaa kaikki koneemme suojeluslaitteilla. Tämä tuottaa hankaluuksia
siellä missä on kiertohihnoja. Meidän uudisrakennuksissamme on
jokainen kone varustettu omalla sähkömoottorillaan, mutta vanhoissa
rakennuksissa meidän täytyi käyttää hihnoja. Joka hihna on suojeltu.
Automaattisten siirtolaitteiden yli kulkee siltoja, joten työmiesten
ei tarvitse kulkea minkään vaarallisen kohdan kautta. Missä on vain
vähänkin mahdollisuutta metallisirujen sinkoiluun, siellä vaadimme
työmiehiä käyttämään suojasilmälaseja, ja nämä mahdollisuudet
vähenevät lisäksi sen kautta, että ympäröimme koneen verkolla. Kaikki
palavat uunit ovat varustetut teräsristikolla. Ei ole mitään avoimia
koneosia, joihin vaatteet voivat tarttua. Kaikki sivukäytävät pidetään
vapaina. Konemoottorien virrankatkaisijat ovat suojatut suurilla
punaisilla nastoilla, jotka täytyy poistaa ennenkuin virta yhdistetään,
mikä puolestaan ehkäisee koneen ajattelematonta käyntiinpanoa.
Joskus sattuu, että työmiehet käyttävät sopimattomia vaatteita --
kaulaliinoja, jotka saattavat tarttua hihnoihin, leveitä hihoja ja
muuta semmoista. Tarkastusmiesten asia on katsoa, ettei sellaista
tapahdu, ja ne, jotka eivät kieltoa tottele, joutuvat enimmäkseen ilmi.
Uusia koneita koetellaan kaikilla ajateltavilla tavoilla, ennenkuin,
sallimme ottaa niitä käytäntöön. Tulos on, että meillä käytännöllisesti
puhuen ei koskaan tapahdu suurehkoja tapaturmia.

Teollisuuden ei laisinkaan tarvitse vaatia ihmisuhreja.



IX luku.

TYÖPALKAT.


Liikeyritystä voi helposti hoitaa vanhan tottumuksen mukaan, sanoen:
"minä maksan tavalliset työpalkat". Sama mies ei olisi yhtä kärkäs
lisäämään: "minä en voi myydä parempia enkä halvempia tavaroita kuin
muut liikemiehet". Ei yksikään täysijärkinen tehtailija väittäisi, että
pelkästään halvimman aineksen ostaminen olisi takeena tavaran parhaasta
laadusta. Mutta miksi me sitten kuulemme puhuttavan niin paljon "työn
vararikosta" ja työpalkkojen alennuksen maalle tuottamasta siunauksesta
-- mikä todellisuudessa merkitsee ostovoiman vähentämistä ja
kotimaisten markkinain hävittämistä? Mitä hyötyä on teollisuudesta, jos
sitä hoidetaan niin taitamattomasti, että ne, jotka sen palveluksessa
työskentelevät, eivät voi ansaita toimeentuloansa? Ei mikään kysymys
ole niin tärkeä kuin palkkakysymys, sillä useimmat ihmiset elävät
työpalkoistaan. Heidän elämäntasonsa -- heidän tulojensa keskiarvo --
ratkaisee maan onnen ja kukoistuksen.

Koko Ford-teollisuudessa on meillä nyttemmin alimpana palkkana kuusi
dollaria päivässä; ennen se oli määrätty viideksi dollariksi ja
vielä aikaisemmin maksoimme, mitä hyvänsä siihen aikaan pidettiin
välttämättömänä maksaa. Minä tiedän, että palajaminen vanhaan
palkkajärjestelmään olisi huonoa moraalia -- mutta minä tiedän myöskin,
että se liikemieskannalta olisi typerää, ja minä koetan esittää syyt
siihen.

Ajatelkaamme ensiksi keskinäistä suhdetta. Ei ole tavallista nimittää
palkannauttijaa yhtiökumppaniksi, mutta mitä hän sitten muuta on? Kun
joku huomaa, että liikkeenhoito kysyy liian paljon hänen aikaansa
ja voimiansa, niin hän ottaa apulaisia osallisiksi tuossa hoidossa.
Miksi hän sitten kieltäisi heiltä, jotka auttavat häntä tuotannossa,
"liikekumppanin" nimen? Jokainen liikeyritys, jossa on enemmän kuin
yksi henkilö, on jonkinlainen kumppanuuskunta, ja samalla hetkellä
kuin liikemies tarvitsee toisen apua, olkoonpa apulainen vaikka
pikkupoika, on hän ottanut itselleen liikekumppanin. Hän saattaa itse
olla liikkeen varojen ainoa omistaja ja sen toiminnan ainoa määrääjä,
mutta ainoastaan niin kauan kuin hän pysyy ainoana liikkeenhoitajana
ja ainoana tuottajana, voi hän vaatia itselleen täydellistä
riippumattomuutta. Ei kukaan ihminen ole riippumaton, niin kauan
kuin hän tarvitsee toisten apua. Se on alituista vuorovaikutusta --
työnantaja on työmiestensä liikekumppani ja päinvastoin. Ja koska näin
on laita, on turhaa jommankumman ryhmän luulla juuri itse olevansa
ainoa välttämätön tekijä. Molemmat ovat välttämättömiä. Toinen ryhmä ei
voi valtaansa kohtuuttomasti käyttää muuten kuin toisen kustannuksella,
ja tavallisesti se kääntyy koskemaan myöskin sitä itseänsä. On
kerrassaan järjetöntä, kun pääoma ja työ pitävät toisiaan vastakkaisina
luokkina, kun ne itse asiassa ovat kumppanuksia. Kamppaillessaan
toisiaan vastaan vahingoittavat ne vain laitosta, jossa molemmat ovat
osakkaina ja josta kumpikin ansaitsee toimeentulonsa.

Työnantajan kunnianhimon johtajana tulisi olla, että hän maksaa
korkeammat työpalkat kuin muut samanlaatuiset yritykset, ja työmiehen
kunnianhimona tulisi olla tehdä tämä mahdolliseksi. Jos työnantaja
ottaa aloitteen, luulen työmiesten tulevan mukaan. Kaikissa tehtaissa
on tietenkin työmiehiä, jotka luulevat, että jos he tekevät parhaansa,
tapahtuu se ainoastaan työnantajan eikä ollenkaan heidän omaksi
edukseen. On säälittävää, että sellaista tunnetta on olemassa ja että
siihen kenties on jotakin aihetta. Jos työnantaja kannustaa työmiehiään
tekemään kaikkein parastaan, mutta tämä työ ei saa palkintoansa, niin
käyvät työmiehet luonnollisesti epäluuloisiksi ja "höllittävät otetta".
Mutta jos he näkevät työnsä hedelmät korkeampien palkkojen muodossa,
ja saavat havaita, että kovempi työ merkitsee parempaa maksua, niin
he alkavat tuntea olevansa osakkaita liikkeessä, jonka menestys on
riippuvainen heistä ja päinvastoin.

"Mitä pitää työnantajan maksaa?" -- "Paljonko pitää työmiehellä olla
palkkaa?" Nämä kysymykset ovat toisarvoisia. Ratkaiseva kysymys
on: "Kuinka paljon liikeyritys kykenee maksamaan?" Ei mikään liike
voi pysyä pystyssä, jos menot ovat tuloja suuremmat. Jos lähteestä
pumputaan vettä ulos nopeammin kuin sitä siihen virtaa, niin kuivuu
lähde. Ne, jotka ovat olleet tämän lähteen varassa, saavat lähteä
janoisina. Ja jos joku ehkä kuvittelisi, että voi pumputa yhden lähteen
kuiville ja sitten tuoda vettä toisesta, niin on vain ajan kysymys,
milloin kaikki lähteet ovat kuivuneet. Nykyään puhutaan yleisesti
palkkojen kohtuullisemmasta jaosta, mutta me emme saa unohtaa, että
palkoillakin täytyy olla rajansa. Nämä rajat määrää asianomainen
liikeyritys itse. Ei voi maksaa palkkoina 150,000 dollaria, jos liike
ei tuota enempää kuin 100,000. Liikeyritys panee rajan palkoille, mutta
onko mitään, joka panee rajan liikeyritykselle? On selvää, että liike
rajoittaa itse itseänsä, jos sitä johdetaan kehnon kaavan mukaisesti.

Jos sen sijaan, että sanotaan: "työnantajan pitäisi tehdä
niin-ja-niin", sanottaisiin: "liikettä pitäisi parantaa ja järjestää
niin, että se voisi tehdä niin-ja-niin", silloin voitaisiin johonkin
päästä. Sillä yksinomaan ja ainoastaan liike voi maksaa työpalkat.
Työnantaja ei sitä totisesti voi, ellei liike oikeuta häntä siihen.
Mutta jos liike takaa korkeammat palkat ja työnantaja kieltäytyy
niitä maksamasta, mitä silloin on tehtävä? Suurehko liikeyritys
merkitsee yleensä niin monen ihmisen toimeentuloa, että sen kanssa
ei saa äksyillä. On suorastaan miltei rikollista salamurhata yritys,
johon suuri joukko ihmisiä on uhrannut työnsä ja jota he katsovat
toimialakseen ja tulolähteekseen. Yrityksen tappaminen lakolla tai
työsululla ei hyödytä yhtään mitään. Työnantaja ei voita mitään
katselemalla työmiehiänsä ja miettimällä itsekseen: "kuinka vähän
voin saada heidän ottamaan?" Eikä myöskään työmies voita mitään
tuijottamalla takaisin ja ajattelemalla: "kuinka paljon voin pakottaa
hänen antamaan?" Kummankin pitäisi sen sijaan kääntyä yrityksen puoleen
ja kysyä: "mitenkä voimme tehdä tämän liikkeen niin varmaksi ja
tuottavaksi, että se voi taata meille kaikille hyvän toimeentulon?"

Mutta näin järkevästi eivät totisesti kaikki työnantajat ja työmiehet
ajattele. Ollaan niin totuttu toimimaan harkitsematta, ettei siitä
tahdo päästä irralleen. Mitä sitten on tehtävä? Ei mitään. Mitkään
lait tai asetukset eivät kykene aikaansaamaan tähän muutosta, vaan
yksinomaan ja ainoastaan parempi oman edun tajunta. Kestää vielä jonkun
aikaa ennenkuin ihmisten silmät tässä suhteessa aukenevat, mutta
sen täytyy tapahtua, sillä niiden yritysten, joissa työnantajat ja
työmiehet työskentelevät yhteisesti pyrkimyksenänsä yleishyöty, täytyy
menestyä liikeyrityksinä.

Mitä siis tarkoitamme korkeilla palkoilla?

Me tarkoitamme palkkoja, jotka ovat korkeammat kuin maksettiin kymmenen
kuukautta tai kymmenen vuotta sitten. Me emme tarkoita korkeampia
kuin tulee maksaa. Nykyiset korkeat palkkamme saattavat merkitä
pikkupalkkoja kymmenen vuoden perästä.

Jos on oikein, että liikkeenjohtaja pyrkii siihen, että liike antaa
suurempaa osinkoa, niin yhtä oikein on, että hän pyrkii siihen, että
voidaan maksaa korkeampia palkkoja. Mutta liikkeenjohtaja ei niitä
maksa. Jos hän kykenee sen tekemään, mutta ei tahdo, on se hänen
häpeänsä, mutta hän yksinään ei ikinä voi aikaansaada korkeampia
palkkoja. Korkeita palkkoja ei voida maksaa, elleivät työmiehet niitä
ansaitse. Heidän työnsä on tuottava, luova tekijä. Se ei ole ainoa
sellainen tekijä, sillä huono liikkeenhoito voi tärvellä sekä aineksen
että työn ja tuhota työmiesten ponnistukset. Työmiehet puolestaan
voivat tuhota hyvänkin johdon tulokset. Mutta missä taitava johto
ja rehellinen työ yhtyvät liikekumppaneiksi, siinä työmies juuri
tekee korkeammat palkat mahdollisiksi. Hän panee voimansa ja kykynsä
yritykseen, ja senvuoksi tulee hänen saada palkintonsa korkeamman
palkan muodossa. Hän ei ole sitä vain ansainnut, hän on suurelta osalta
ollut mukana sitä luomassa.

Täytyy siis olla selvää, että korkea työpalkka alkaa jo tehtaassa.
Ellei sitä siellä luoda, ei se voi tulla myöskään palkkauskoteloon.
Ikinä ei voida keksiä järjestelmää, joka poistaa työn. Siitä on
luonto itse pitänyt huolen. Kätemme ja aivomme eivät ole tarkoitetut
joutenoloa varten. Työ on meidän terveytemme, ylpeytemme ja
vapahduksemme. Kaukana siitä, että se olisi kirous, on se päinvastoin
ihmisen suurin siunaus. Täysi yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus voi
syntyä ainoastaan rehellisen työn kautta. Sen ihmisen, joka panee
yhteiseen työhön suuren panoksen, tulee myöskin saada suuri vastike.
Sentähden ei armeliaisuudesta ole puhettakaan työpalkkojen maksuissa.
Se työmies, joka antaa liikkeelle parhaansa, mitä hänellä on antaa, on
paras työmies, mitä millään liikkeellä voi olla. Mutta häntä ei voi
pyytää antamaan rajattomasti, ilman että hän saa vastaavan hyvityksen.
Se mies, joka tulee työhönsä siinä tunnossa, että vaikkapa hän antaa
osaltaan mitä hyvänsä, niin hän ei vastikkeeksi saa niin paljoa, että
se voi pelastaa häntä köyhyydestä, ei ole oikeassa kunnossa aloittamaan
päivän työtä. Hän on levoton ja huolestunut, ja se vaikuttaa
haitallisesti hänen työhönsä.

Mutta jos mies tuntee, että hänen työnsä ei ainoastaan tyydytä hänen
välttämättömiä tarpeitaan, vaan hankkii hänelle myöskin mahdollisuutta
mukavuuteen, antaa varaa kasvattaa lapsensa ja valmistaa vaimolleen
jotakin iloa, silloin on hän tyytyväinen työhönsä ja voi osaltaan antaa
parhaansa. Se on voitto liikkeelle ja se on voitto hänelle itselleen.
Mies, joka ei tunne tyydytystä työstään, menettää parhaan osan
palkastansa.

Sillä jokapäiväinen työ on jotakin suurta -- jotakin hyvin suurta! Se
on koko maailman perustus; se on meidän omanarvontuntomme perustus.
Työnantajan pitäisi aina tehdä työtä sitkeämmin kuin kukaan hänen
miehistään. Työnantajan, joka vakaasti koettaa täyttää velvollisuutensa
maailmassa, täytyy olla ahkera työntekijä. Hänellä ei ole mitään
oikeutta sanoa: "minulla on niin ja niin monta tuhatta miestä, jotka
tekevät työtä minun hyväkseni". Tosiasia on, että nämä monet tuhannet
miehet pakottavat hänet tekemään työtä heidän hyväkseen, ja jota
paremmin he tekevät työtä, sitä enemmän he pakottavat häntä hankkimaan
menekkiä heidän työnsä tuotteille. Palkat ovat määrätyn suuruiset, ja
niin täytyy olla, jotta saadaan selkeä laskuperusta. Ne ovat tavallansa
ennakolta laskettua voittoa, mutta usein sattuu, että vuoden päättyessä
havaitaan, että voidaan maksaa enemmän. Silloin tulee niin myöskin
tehdä. Kun me kaikki teemme liikkeessä työtä yhdessä, tulee meillä
myöskin olla osuutemme voitosta joko hyvän palkan tai lisäpalkkion
muodossa. Tätä aletaankin yleisesti katsoa oikeaksi ja kohtuulliseksi.

Nyttemmin vaaditaan jyrkästi, että liike-elämän inhimilliselle puolelle
on annettava yhtä suuri merkitys kuin aineelliselle. Ja niin täytyy
olla, mutta kysymys on vain siitä, tapahtuuko se viisaasti, siten että
aineellinen puoli, josta olemme saaneet toimeentulomme, säilyy, vai
epäviisaasti, siten että joudumme menettämään menneiden vuosien työn
tulokset. Liike-elämä edustaa kansallista toimeentuloamme, se kuvastaa
taloudellista edistymistämme ja on hankkinut meille meidän paikkamme
muiden kansojen keskuudessa. Tätä emme saa panna vaaranalaiseksi.
Inhimillisen aineksen osuus liike-elämässä täytyy tulla paremmin
tajutuksi ja vaarinotetuksi, ja se voi tapahtua ilman häiriötä ja ilman
häviötä kenellekään -- päinvastoin tavalla, joka tuottaa lisää voittoa
kaikille. Salaisuus on siinä, että inhimillinen työtoveruus tajutaan ja
tunnustetaan. Niin kauan kuin ihminen ei tule toimeen yksinään, vaan
tarvitsee toisten apua, olemme me myöskin riippuvaisia työtoveruudesta.

Tämä on perustotuus työpalkoista. Ne ovat liikekumppanuuden
voitto-osinkoa.

Milloin voi katsoa palkan olevan riittävän? Kuinka runsasta
toimeentuloa voi työstään kohtuuden mukaan pyytää? Oletteko
koskaan tulleet ajatelleeksi, mitä työpalkat aikaansaavat tai
mitä niiden pitäisi aikaansaada? Jos sanotaan, että niiden tulee
riittää toimeentuloon, niin sillä ei vielä ole sanottu melkein
mitään. Elinkustannukset riippuvat suureksi osaksi tuotannon ja
kuljetusneuvojen laadusta, ja nämä ovat vuorostaan tulosta työnjohdon
ja työmiesten yhteenpannusta toimitehosta. Hyvin suoritetun ja
hyvin järjestellyn työn tuloksena pitäisi olla suuret palkat ja
alhaiset elinkustannukset. Jos asetetaan elinkustannukset palkkojen
säännöstäjäksi, emme pääse mihinkään. Elinkustannukset ovat tulosta
vaihtelevista hintatasoista, eivätkä ne koskaan voi tulla pysyväisiksi,
jos alinomaa muuttelemme niitä tekijöitä, jotka tämän tuloisen aikaan
saavat. Jos koetamme sovittaa palkkoja elinkustannusten mukaan, niin
muistutamme koiraa, joka juoksee oman häntänsä perässä. Ja kukapa
muuten onkaan pätevä määräämään, minkä elämäntason mukaan kustannukset
ovat laskettavat? Avartakaamme näköalojamme ja ajatelkaamme, mitä
palkkaus merkitsee työmiehille -- ja mitä sen tulisi merkitä.

Ulkona elämässä se tekee heille mahdolliseksi täyttää velvollisuutensa;
sisällä tehtaassa se tekee mahdolliseksi sekä työn että järjestelyn.
Päivän tuottava työ on rikkain kultakaivos, mitä milloinkaan on
tavattu. Sen pitäisi totisesti kannattaa ainakin työmiehen kaikki
jokapäiväiset tarpeet. Ja varmastikin palkan pitäisi todella riittää
myöskin turvaamaan työntekijän hänen vanhoilla päivillään, jolloin hän
ei enää jaksa tehdä työtä -- eikä hänen tarvitsisi jaksaakaan. Mutta
senkin jälkeen kuin tämä on saavutettu, täytyy teollisuustuotantoon,
menekkiin ja voittoon nähden säännöstää sellaisen järjestelmän mukaan,
joka estää ansioita joutumasta niiden taskuihin, jotka eivät ole
myötävaikuttamassa tuotantoon. Voidaksemme luoda järjestelmän, joka
on riippumaton sekä hyvän työnantajan hyvästä että huonon pahasta
tahdosta, itsekkäisyydestä, täytyy meidän rakentaa se perustalle, joka
nojautuu todellisiin oloihin, elämään itseensä.

Jokapäiväinen työ vaatii yhtä paljon ruumiillista voimaa silloin kun
vehnä maksaa 1 dollarin bushelilta, kuin silloin kun se maksaa 2:50, ja
mitäpä eroa tekeekään miehen työhönsä tarvitsemaan tarmoon, maksavatko
munat 12 vai 90 senttiä tusina?

Ellei tämä koskisi ketään muuta kuin miestä itseänsä, olisi varsin
helppo laskea yhden miehen toimeentulon kustannukset ja niitä vastaava
palkka. Mutta hän ei ole pelkästään yksilö. Hän on kansalainen, joka
antaa apuansa kansan menestykseen. Hän on taloudenpitäjä. Hän on
kenties lasten isä, ja nämä on hänen kustannuksellaan kasvatettava
hyödyllisiksi ihmisiksi. Kaikki nämä tekijät on otettava huomioon.
Kuinka voidaan numeroilla osoittaa kodin avustus miehen työhön? Hän
saa maksun tästä työstä, mutta kuinka paljon ollaan velkaa kodille, ja
mitä ollaan velkaa hänelle isänä ja kansalaisena? Mies tekee työnsä
tehtaassa, mutta vaimo tekee työn kodissa. Tehtaan täytyy maksaa
heille molemmille. Miten voidaan arvioida kodin suhde päivittäisen
työn menotiliin? Onko katsottava työmiehen omaa elatusta menoksi
ja hänen kykyänsä kodin ja perheen perustamiseen voitoksi? Onko
ansio tästä laskettava rahassa sittenkun on nähty, kuinka paljon on
jäljellä sen jälkeen kuin työmiehen omat ja hänen perheensä tarpeet
on tyydytetty? Vai onko kaikkia näitä seikkoja katsottava menoiksi ja
voitto laskettava niistä huolimatta? Toisin sanoen -- pitääkö miehellä,
kun hän on elättänyt, vaatettanut ja hankkinut asunnon itselleen ja
perheelleen, kasvattanut lapsensa ja toimittanut heille ne edut,
jotka ovat heille tulevat, sittenkin olla ylijäämää? Onko kaikki nämä
vaatimukset täytettävä miehen työstä? Minä uskon niin olevan, sillä
muuten on edessämme se kaamea tulevaisuudenkuva, että äitien ja heidän
lastensa on pakko marssia työmarkkinoille.

Kaikki nämä kysymykset vaativat tarkkaa tutkimista ja laskemista.
Kenties ei taloudellisessa elämässämme ole mitään, joka olisi omiansa
enemmän hämmästyttämään kuin tieto kaikista niistä rasituksista, jotka
jokapäiväisen työn täytyy kantaa.

On ehkä mahdotonta laskea, kuinka paljon tarmoa jokapäiväinen
työ vaatii mieheltä, mutta ei ole mahdollisia ratkaista, kuinka
paljon vaaditaan menetetyn tarmon palauttamiseksi seuraavan päivän
työtä varten, eikä myöskään sitä, mitä osaa tästä tarmosta hän ei
milloinkaan saa takaisin. Taloustiede ei ole vielä pystynyt rakentamaan
uudennusrahastoa työmiesten kuluttaman tarmon palauttamiseksi.
Sellaisen rahaston voi muodostaa vanhuudeneläkkeen muodossa, mutta
eläkkeet eivät pidä huolta siitä voitosta, minkä joka päivän työn
pitäisi jättää elämän kaikkien kustannusten, kaikkien fyysillisten
menetysten ja ruumiillisen työn tekijän välttämättömän kulumisen
korvaukseksi.

Parhaatkaan työpalkat, joita tähän saakka on maksettu, eivät ole
läheskään niin suuria kuin niiden tulisi olla. Liike-elämä ei ole vielä
kyllin hyvin järjestetty eivätkä sen päämaalit kyllin selvinä, jotta
voitaisiin maksaa enemmän kuin ainoastaan pieni osa niistä palkoista,
joita pitäisi maksaa. Siinä osa sitä työtä, joka meitä odottaa. Me
emme voi ratkaista tätä pulmaa poistamalla palkkajärjestelmän ja
julistamalla yhteisen omistusoikeuden. Palkkajärjestelmä on ainoa
normi, jonka mukaan voimme palkita tuotantotyön ansiota myöten. Ottakaa
pois tämä astemittari, niin tulee vallitsemaan yleinen vääryys, mutta
täydellisentäkää se, niin saamme kukaties yleisen oikeuden.

Vuosien kuluessa olen hankkinut itselleni joltisenkin tuntemuksen
työpalkoista. Ensinnäkin katson myynnin suureksi osaksi riippuvan
niistä palkoista, joita voimme maksaa. Jos maksamme korkeita palkkoja,
tulevat nämä rahat liikkeeseen ja joutuvat toisille tehtailijoille,
työmiehille, asioitsijoille ja kauppiaille, joiden kaupallinen
kukoistus on heijastusta meidän tavaravaihdostamme. Jos korkeat palkat
tulevat maassa yleisiksi, niin merkitsee se kukoistusta koko maalle,
mikäli nämä suuremmat palkat maksetaan suuremmasta tuotannosta. Jos
maksetaan suurempia palkkoja, samalla kuin tuotantoa vähennetään,
joudutaan tielle, joka johtaa seisaukseen.

Meiltä meni sangen pitkä aika saadaksemme selvyyttä palkkasuhteista,
ja vasta kun olimme täydessä työssä T-mallia valmistamassa, saatoimme
laskea, kuinka suuria palkkojen tulisi olla. Sitä ennen olimme
antaneet henkilökunnalle jonkun osan voitosta. Muutamia vuosia
takaperin jaoimme joka vuoden lopussa jonkun prosentin ansioistamme
työmiehille. Niin varhain kuin vuonna 1909 jaoimme esimerkiksi 80,000
dollaria sen laskuperusteen mukaan, kuinka kauan itsekukin oli ollut
liikkeen palveluksessa. Joka oli ollut vuoden ajan, hän sai 5 %
vuosipalkastaan, kaksi vuotta ollut 7 1/2 % ja kolme vuotta palvellut
10 %. Tätä järjestelmää vastaan voitiin syystä väittää, että se ei
ollut missään suoranaisessa suhteessa päivän työhön. Työmies ei saanut
voitto-osuuttansa ennenkuin kauan sen jälkeen kuin hänen työnsä oli
suoritettu, ja silloin se tuli melkeinpä lahjan muodossa. On aina
pahasta, jos palkat saavat minkäänlaista armeliaisuuden vivahdusta.

Palkat eivät myöskään olleet oikeassa suhteessa työhön. A-osastolla
sai työmies ehkä pienemmän palkan kuin B-osaston työmies, vaikka
edellinen työ saattoi itse asiassa vaatia suurempaa taitoa tai
ponnistusta. Palkat eivät koskaan voi olla oikeudenmukaisia, ennenkuin
sekä työnantaja että työmiehet ovat tietoisia siitä, että niiden
määrääminen perustuu johonkin muuhun kuin umpimähkäiseen arvaukseen.
Vuodesta 1913 alkaen toimitimme senvuoksi aikatutkimuksia kaikkien
tehtaiden tuhansista eri toimista. Aikatutkimusten avulla on
mahdollista teoreettisesti ratkaista, kuinka paljon työmiehen pitää
voida aikaansaada. Sen avulla voi vielä, lukuunottamalla suurehkon
vaihtelutilan, määrätä valmistusmäärän päivää kohti ja, asianmukaisesti
kiinnittämällä huomiota taitoon, saada mittapuun, jonka mukaan
jokseenkin tarkoin voi arvioida sen taidon ja ponnistuksen määrän, mitä
kunkinlajista työtä varten tarvitaan, ja samalla myös, mitä työmieheltä
on oikeus vaatia vastikkeeksi hänen palkastaan. Ilman tieteellistä
tutkimusta ei työnantaja tiedä, minkä vuoksi hän maksaa palkan, eikä
työmies, minkä vuoksi hän saa sen. Näiden aikatutkimusten johdolla
luokiteltiin kaikki työt tehtaissamme ja määrättiin valmiste-erät.

Meillä ei ole urakkatyötä. Toisilla työmiehillä on päiväpalkka,
toisilla tuntipalkka, mutta melkein joka tapauksessa on määrätty,
mikä työmäärä on vähintäin suoritettava. Jos toisin olisi, emme me
eivätkä työmiehet itse tietäisi, ovatko he palkkansa ansainneet. Täytyy
olla määrätty päiväsaannos, ennenkuin todellista palkkaa voi maksaa.
Yövahdille maksetaan hänen läsnäolostaan, mutta työmiehelle hänen
työstään.

Näin hankkimiemme tietojen nojalla panimme tammikuussa 1914 toimeen
jonkinlaisen voitto-osuusjärjestelmän, jonka mukaan alin palkka
kaikenlaatuisesta työstä, erinäisillä ehdoilla, määrättiin viideksi
dollariksi päivältä. Samalla supistimme työajan kahdeksantuntiseksi
-- se oli ennen ollut yhdeksäntuntinen -- ja koko viikon työn
kahdeksan viidettä tuntia käsittäväksi. Se oli meidän puoleltamme
aivan vapaaehtoinen teko. Kaikki palkkamääräyksemme ovat olleet
vapaaehtoisia. Meidän mielestämme sosialinen oikeus sitä vaatii, ja kun
kaikki ympäri käy, niin teimme sen oman mielemme tyydytteeksi. Ihminen
tuntee tyydytystä tuntiessaan, että on tehnyt toisia tyytyväisiksi,
että on jossakin määrin keventänyt kanssaihmistensä elämäntaakkaa
ja valmistanut heille viihdynnän ja säästöjen mahdollisuutta. Hyvä
tahto on elämän harvoja, todella tärkeitä arvopuolia. Tarmokas mies
voi saavuttaa melkein kaikki mitä hän tavoittaa, mutta ellei hän
pyrkimystensä kestäessä ole hankkinut itselleen hyvää tahtoa, eivät
saavutetut tulokset ole paljon arvoiset.

Mutta siinä, mitä me teimme, ei ollut mitään armeliaisuutta. Monet
työnantajat luulivat meidän tahtovan tällä ilmoittaa, että liike
menestyi niin hyvin ja haluavan tehdä reklaamia, ja he moittivat
meitä sentähden, että ylensimme vaatimuksia ja järkytimme vanhaa
perinnäistapaa, että työmiehelle on maksettava mahdollisimman vähän.
Tällaiset perimykset ja katsantokannat täytyy poistaa, muuten emme
voi hävittää köyhyyttä. Me emme maksaneet näitä korkeita palkkoja
ainoastaan siksi, että siihen kykenimme ja se tuotti meille tyydytystä,
vaan myöskin senvuoksi, että tahdoimme saada liikkeen rakentumaan
lujalle perustalle. Me emme jakaneet pois mitään -- me rakensimme
tulevaisuutta. Liikeyritys, jonka palkka-asteikko on alhainen, on aina
epävarma.

Tuskin lienee teollisuudessa monta muutosta, joka olisi siinä määrässä
ollut kiistanalaisena kautta koko maailman, mutta tuskin oli ketään,
joka oikein käsitti, mitä tämä muutos itse asiassa sisälsi. Työmiehet
luuli vai yleensä saavansa viisi dollaria päivältä siihen katsomatta,
kuinka he tekevät työtä.

Asiantila oli hiukan toinen kuin kuviteltiin. Minun suunnitelmani
perustui voitto-osuuteen, mutta sen sijaan että odotettaisiin, kunnes
nämä osuudet on ansaittu, maksettaisiin ne etukäteen ja, erinäisillä
ehdoilla, lisättäisiin niiden työmiesten palkkaukseen, jotka olivat
olleet vähintäin kuusi kuukautta yhtiön palveluksessa. Me jaoimme
työmiehet kolmeen luokkaan:

1. Naineet miehet, jotka elivät perheensä kanssa ja olivat tiettävästi
hyviä perheenhuoltajia.

2. Poikamiehet, jotka olivat täyttäneet kaksikolmatta vuotta ja
tunnetusti ahkeria ja säästäviä.

3. Kahtakolmatta nuoremmat nuorukaiset sekä naiset, joilla oli joku
omainen yksin huollettavana.

Ensin sai työmies tavallisen palkkansa, joka keskimäärin oli
viittätoista prosenttia korkeampi kuin vastaavat palkat yleensä
muualla. Hänet voitiin sitten valita niiden joukkoon, jotka saivat
voitto-osuutta. Hänen palkkansa ja voitto-osuutensa laskettiin yhteen
niin, että hän sai vähintäin viiden dollarin päivätulon. Voitto-osuus
oli laskettu tunnin ja sellaisten perusteiden mukaan että ne, jotka
saivat pienemmän tuntipalkan, saivat suhteellisesti suuremman
voitto-osuuden. Tämä maksettiin joka toinen viikko yhdessä palkan
kanssa. Työmies, joka ansaitsi esimerkiksi 34 senttiä tunnissa, sai
voitto-osuutta 28 1/2 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa
teki viisi dollaria. Työmies, joka ansaitsi 54 senttiä tunnissa, sai
voitto-osuutta 21 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa oli kuusi
dollaria.

Mutta tähän voitonjakoon liittyi erinäisiä ehtoja. Työmiehen ja
hänen kotinsa täytyi tulla määrätylle tasolle järjestykseen ja
yhteiskunnanjäsenyyteen nähden. Minkään holhouksen toimeenpano ei ollut
tarkoituksena, mutta kun sellaista tuskin kävi välttäminen, oli se
yhtenä syynä, minkä vuoksi koko tämä suunnitelma ja yhteiskunnallinen
yhteishyvän osasto muutettiin. Ajatus oli alkuaan se, että ihmisiä
kannustettaisiin järjestykseen ja säästäväisyyteen, ja että paras
kannustin olisi niiden rahallinen palkitseminen, jotka viettivät siivoa
ja säällistä elämää. Joka elää kunnollisesti, tekee myöskin työtä
kunnollisesti. Me tahdoimme myöskin välttää sitä mahdollisuutta, että
suurempi palkka pienentäisi työsaannoksia. Sotavuosina havaittiin,
että ylen äkillinen palkanlisäys vain lisäsi ihmisen saituutta, mutta
vähensi hänen työkykyänsä. Jos alussa olisin vain lisännyt voiton
palkkaan, on hyvin luultavaa, että työn keskitaso olisi alennut. Uuden
järjestelmän mukaan olisi noin puolet työmiehistä saanut palkkansa
kaksinkertaiseksi. Sitä olisi pidetty helpostiansaittuna rahana. Ajatus
rahan helposta saannista vähentää työn kiinteyttä. Palkkauksen kovin
äkillisessä koroittamisessa on eräänlainen vaara -- aivan katsomatta
siihen, oliko alkupalkka yksi dollari vai sata dollaria päivässä.

Ne tasot, jotka me ensimmäisessä suunnitelmassamme määräsimme, eivät
olleet pikkumaisia, vaikka täytäntöönpano kenties joskus tapahtui
pikkumaisella tavalla. Meillä oli yhteiskunnallisen osastomme
palveluksessa noin viisikymmentä henkilöä; he olivat yleensä sangen
tervejärkistä väkeä, mutta mahdoton on saada kokoon viittäkymmentä
henkilöä, jotka terveeseen järkeen nähden ovat aivan samalla tasolla.
He tekivät joskus erehdyksiä -- ja niistä saa kuulla alituisesti
puhuttavan. Lahjapalkkion saamiseen vaadittiin, että työmiehen tuli
elää yhdessä perheensä kanssa ja pitää siitä sopivaa huolta. Useiden
ulkomaalaisten työmiesten keskuudessa meidän täytyi vastustaa sitä
huonoa tapaa, että he pitivät lisäasukkaita, muuttaen siten kodin
elämispaikasta rahanansaitsemiskeinoksi. Mutta paras todistus siitä,
että meidän suunnitelmamme yleensä vaikutti paljon hyvää, on sen
tulos. Kun se ensin pantiin toimeen, katsottiin 60 % työmiehistä heti
lahjapalkkioon oikeutetuksi, kuuden kuukauden kuluttua oli niiden määrä
78 % ja vuoden lopussa 87 %. Puolentoista vuoden kuluttua oli vain 1 %
sellaisia, joille sitä ei katsottu voitavan suorittaa.

Suuret palkat aiheuttivat toisiakin tuloksia. Vuonna 1914, kun
ensimmäinen suunnitelmamme pantiin täytäntöön, oli meillä 14,000
työmiestä, ja voidaksemme säilyttää pysyvästi läpi vuoden tämän
lukumäärän meidän täytyi käyttää palveluksessamme noin 53,000 työmiestä
vuodessa. Vuonna 1915 ei enää tarvinnut ottaa palvelukseen enempää
kuin 6,508, ja tämä tapahtui suurimmaksi osaksi liikkeen laajentumisen
johdosta. Jos nykyisen työläismäärämme aikana vallitsisi entinen,
alinomainen vaihtelu, täytyisi käyttää palveluksessa noin 200,000
työmiestä vuodessa, mikä olisi käynyt melkein mahdottomaksi. Niin
vähäinen kuin työn hoitamiseen vaadittava harjoitus onkin, emme
voi tyytyä joka päivä, viikko tai kuukausi uuteen työläiskuntaan,
sillä vaikkakin työmies kahden tai kolmen päivän kuluttua voi hoitaa
tehtävänsä kunnollisesti ja riittävän lyhyessä ajassa, saavuttaa hän
vuoden kuluttua vielä suuremman taitavuuden. Työväestön vaihdoksesta
ei meillä sittemmin olekaan ollut huolta. On vaikea esittää tarkkoja
numeroita, sillä silloin kun emme pidä tehtaita täydessä käynnissä,
panemme toimeen työnvaihtoa työläistemme keskuudessa, jotta niin
monet kuin mahdollista tulevat saamaan työtä. Tämä tekee vaikeaksi
erottaa, kuka on meiltä vapaaehtoisesti lähtenyt kuka ei. Meillä on
nyt niin vähän huolta työvoiman vaihdoksesta, että emme enää huoli
valaista näitä seikkoja numeroilla. Oletan sen tekevän noin 3 tai 6 %
kuukaudessa.

Me olemme tehneet erinäisiä muutoksia järjestelmään, mutta emme ole
luopuneet tästä periaatteesta: jos tahdotte, että työmies antaa
teille aikansa ja voimansa, niin antakaa hänelle silloin palkka,
joka vapauttaa hänet taloudellisista huolista. Se kannattaa. Sitten
kun aloimme maksaa korkeita palkkoja ja lahjapalkkioita -- jotka
nousivat noin kymmeneen miljoonaan, ennenkuin muutimme järjestelmää --
osoittivat liiketulomme, että korkeiden palkkojen maksaminen on mitä
tuottoisin liikkeenhoitamistapa.

Saattoi tehdä oikeutettuja muistutuksia sellaista rahallista etua
vastaan, joka oli riippuva työmiehen hyvästä käytöksestä, sillä se
kallistui holhoukseen. Semmoista ei teollisuudessa saa esiintyä. Ei käy
enää laatuun yhteishyvälaitos, josta käydään nuuskimassa työläisten
yksityisiä asioita. Ihmiset tarvitsevat sekä neuvoa että apua, joskus
vielä erikoista apua, ja sitä pitää niiksi ollen kyllä antaakin.
Mutta laaja ja käytännöllisesti toteutettu panosten, yhteistyön ja
oikean vastikkeen suunnitelma merkitsee teollisuuden tukevuudelle ja
järjestelyjen lujuudelle enemmän kuin mikään syrjästäpäin harjoitettu
yhteiskunnallinen avustustoimi.

Muuttamatta itse periaatetta, olemme kuitenkin muuttaneet
maksumenetelmää.



X luku.

MIKSI EI AINA OLE HYVIÄ LIIKEAIKOJA?


Sekä työnantajan että työmiehen tulee elää vuosi umpeensa, mutta
molemmat he tavallisesti työskentelevät vain viikkokaupalla. He
saavat tilauksen tai työn kuinka sattuu ja mihin hintaan kulloinkin
onnistuu. Hyvänä aikana on runsaasti tilauksia ja töitä, mutta
"huonona aikana" niukasti. Teollisuudessa on joko juhla tai paasto,
liikeasiat käyvät joko hyvin tai huonosti. Vaikka emme koskaan ole
eläneet aikoja, jolloin kaikilla olisi ollut liiaksi paljon tämän
maailman hyvää ja ihmiset olleet liian onnellisia ja iloisia, niin on
meillä sen sijaan ollut masennuksen aikoja, jolloin olemme nähneet
sen omituisen näytelmän, että maailma on yhtäältä tuntenut tavarain
ja koneiden, toisaalta työn puutetta ja nämä molemmat -- kysyntä ja
sen tyydyttämisen mahdollisuus -- on toisistaan erottanut raha-aita.
Tasaisen edistymisen asemesta kulkee kehitys eteenpäin nykäyksittäin
ja oikullisesti -- milloin aivan liian huimaa vauhtia, milloin
kerrassaan seisahtuen. Kun monet ihmiset haluavat ostaa, sanotaan
ettei ole tavaraa, mutta kun ei kukaan halua ostaa, sanotaan että
on liikatuotantoa. Tiedän että aina on vallinnut tavarain puute,
mutta en usko koskaan olleen liikatuotantoa. Erinäisissä tiloissa
on meillä kyllä ollut väärää tavaralaatua, mutta sitä ei voi sanoa
liikatuotannoksi. Se on päätöntä tuotantoa. Meillä voi myöskin olla
suuria, liian korkealla hinnalla hankittuja tavaravarastoja. Se johtuu
joko valmistus- tai rahatoimen huonosta järjestelystä. Riippuuko sitten
sallimuksesta, milloin joku liike on hyvä tai huono, ja täytyykö meidän
alistua sen välttämättömyyteen? Liike on hyvä tai huono aina sen
mukaan, kummaksiko me sen teemme. Ainoa syy, miksi kylvämme laihoja,
myllerrämme kaivoksissa tai valmistamme tavaroita, on se, että ihmiset
saisivat ruokaa, lämmintä ja vaatetta. Mitään muuta järjellistä
syytä ei ole, ja kuitenkin me työnnämme nämä syyt syrjään ja teemme
työtä hankkiaksemme rahaa emmekä palvellaksemme ihmiskuntaa -- kun
näet olemme kehittäneet rahajärjestelmän, joka sen sijaan, että on
tarkoitettu helpottamaan, joskus ehkäisee sitä. Mutta siitä tuonnempana.

Meille tulee tuontuostakin niin sanottuja huonoja aikoja ainoastaan
sentähden, että olemme niin huonoja johtajia. Voin ymmärtää, että maan
täytyy nähdä nälkää, jos koko sato menee hukkaan, mutta en ymmärrä,
miksi me siedämme nälkää ja köyhyyttä, kun ne riippuvat yksinomaan
huonosta johdosta, joka puolestaan aina on yhteydessä raha-asiain
järjettömän hoitamisen kanssa. Sota käänsi tietenkin asiat nurin
tässä maassa. Se käänsi nurin koko maailman. Sotaa ei milloinkaan
olisi syntynyt, jos meillä olisi ollut parempi johto, mutta sotaa
ei ole yksinomaan syyttäminen. Se paljasti rahajärjestelmämme
puutteet, mutta se osoitti ennen kaikkea kuinka epävarmoja liikkeet
ovat, kun niiden ainoana perustana on raha. Minä en tiedä, ovatko
huonot liikeajat huonojen rahamenetelmäin tulosta vai ovatko väärät
liikevaikuttimet luoneet huonot rahamenetelmät; mutta sen tiedän, että
vaikka nykyisen rahajärjestelmän nurinkaataminen ei suinkaan olisi
toivottavaa, niin olisi erittäin tarpeellista muuntaa liike-elämää
palvelemaan hyödyllisiä tarkoituksia. Silloin täytyy myöskin paremman
finanssitoimen syntyä. Nykyinen järjestelmä tulee hävitettäväksi
senvuoksi, että sillä ei ole olemassaolon oikeutusta, mutta se tulee
tapahtumaan vähitellen.

Omien asioittensa vakiinnuttaminen on kunkin omassa kädessä.
Yksinään ei voi saavuttaa täydellisiä tuloksia, mutta esimerkki
kehoittaa seuraamaan, ja jolloinkin voimme toivottavasti sijoittaa
inflatio-ajat [inflatio = paperirahan tulva. -- Suom.] ja niiden
seuraajat, ahdinkoajat, samaan luokkaan kuin isonrokon ja muut
tarttuvat taudit, joiden leviämisen voi estää. Liike-elämän ja
finanssilaitoksen uudestijärjestelyn kautta on täysin mahdollista
ehkäistä nousu- ja laskukauden huonot vaikutukset ja myöskin
ajoittaiset ahdingot. Maanviljelys on jo muuttumistilassa. Kun
teollisuus ja maanviljelys ovat täysin uudennetut, tulevat ne
täydentämään toisiaan ja kuulumaan yhteen. Minä sijoitin esimerkiksi
yhden tehtaistani maaseudulle, jotta työmiehet samalla voisivat
harjoittaa maanviljelystä. Käyttämällä koneita vaatii maanviljelys
tulevaisuudessa vain murto-osan siitä ajasta, minkä se nykyään nielee.
Se aika, jonka luonto tarvitsee tuotantoonsa, on paljon pitempi kuin
se, mikä tarvitaan ihmisapuun maanmuokkauksen, kylvön ja elonkorjuun
muodossa. Monelle teollisuudelle, jossa ei suoriteta jykeviä töitä,
ei ole väliä, missä sitä harjoitetaan. Vesivoimaa käyttämällä voidaan
monta teollisuudenhaaraa pitää maaseudulla, ja sillä tavoin saatamme
paljoa suuremmassa määrässä kuin osataan arvata yhdistää teollisuutta
maanviljelykseen, saada maataviljeleviä teollisuudenharjoittajia,
jotka harjoittavat sekä maanviljelystä että teollisuutta mitä
järkiperäisimmissä ja terveellisimmissä oloissa. Tämä järjestely
poistaa monen vuodenajasta riippuvan teollisuuden hankaluudet.
Toisia voidaan järjestää siten, että eri tuotteita valmistetaan eri
vuodenaikoina, ja toisista taas voidaan huolellisella johdolla poistaa
riippuvaisuus vuodenajoista. Kunkin erikoisen tapauksen huolellinen
tutkiminen on viittova tien.

Ajoittaiset ahdinkokaudet ovat vakavampia, ne kun näyttävät niin
suurilta, ettei niitä voi hallita. Ennenkuin koko uudestijärjestely
on toimeenpantu, ei se olekaan mahdollista, mutta jokainen liikemies
voi aina vaikuttaa jotakin asiaan, ja samalla kuin hän hyödyttää omaa
laitostansa, auttaa hän myöskin muita. Ford-yhtiön tuotantoon eivät
huonot tai hyvät ajat ole koskaan vaikuttaneet. Oloista välittämättä on
yhtiö kulkenut suoraa suuntaansa, lukuunottamatta vuotta 1917-1919,
jolloin tehdas sovellettiin sotatarpeiden palvelukseen. Vuotta
1912-1913 pidettiin huonona, vaikka sitä nyt katsotaan keskulaiseksi;
meidän tavaravaihtomme kohosi melkein kaksinkertaiseksi. 1913-1914
oli huono kausi; me lisäsimme myyntiämme enemmän kuin kolmanneksella.
Myyntivuotta 1920-1921 katsottiin liikekannalta huonoimmaksi mitä
historiamme tuntee; me möimme 1 1/4 miljoonaa autoa eli viisi kertaa
enemmän kuin "normaali"-vuonna 1913-1914, joten en saata sanoa,
että ahdinkoaika liikemarkkinoilla olisi tuottanut meille erityisiä
huolia. Tässä ei piile mitään salaisuutta. Se on, kuten kaikki muukin
meidän liikkeessämme, välttämätön tulos periaatteesta, jota voidaan
sovelluttaa mihin liikkeeseen tahansa.

Me maksamme nyt ilman ehtoja kuuden dollarin alimman palkan päivässä.
Väki on jo niin tottunut suuriin palkkoihin, että meidän ei enää ole
tarvis toimittaa mitään tarkastusta sen käyttämisestä. Minimipalkka
maksetaan niin pian kuin työmies on osoittanut kykenevänsä hoitamaan
työtänsä, mikä on hänen omassa vallassaan. Me olemme lisänneet lasketun
voitto-osuuden palkkaan ja maksamme nyt korkeampia palkkoja kuin sen
äkkinousun aikana, joka seurasi sodan jälkeen. Mutta me maksamme
aina suoritetun työn mukaan. Että työtä tosiaan tehdään, todistaa
se tosiasia, että noin kuusikymmentä prosenttia työväestä ansaitsee
enemmän kuin kuuden dollarin minimipalkan.

Ajatelkaamme yleisen vaurauden ensimmäisiä perusehtoja. Edistys ei
tapahdu umpimähkään annetuin pikku sysäyksin. Sen jokainen askel
täytyy säädöstellä. Edistys ei ole mahdollista ilman edelläkäyvää
ajattelutyötä. Ottakaamme juuri yleinen vaurastuminen esimerkiksi. Se
toteutuu, kun mahdollisimman suurella määrällä ihmisiä on kylliksi
syödäkseen ja pukeutuakseen ja kun he sanan varsinaisessa merkityksessä
tuntevat elämisen viihtyisyyttä. Suuren enemmistön huoleton toimeentulo
on yleisen vaurauden ehtona, eikä tehtailijan pankkitili. Tehtailijan
asiana on tämän vaurauden edistäminen. Hän on yhteiskunnan palvelija,
ja hän palvelee sitä ainoastaan, jos hän hoitaa yritystänsä sillä
tavoin, että hän toimittaa yleisölle yhä parempaa tavaraa yhä
halvemmalla hinnalla ja maksaa työväelleen yhä parempaa palkkaa, sen
suorittaman työn perustalla. Tällä tapaa -- ja ainoastaan tällä tapaa
-- voi tehtailija tai mikä liikemies hyvänsä puolustaa olemassaolonsa
oikeutusta.

En pane suurta arvoa kansantaloustieteilijäin selityksille ajoittaisin
palaavista kukoistuksen ja ahdingon ajoista. Kun hinnat ovat korkeat,
sanovat he aikoja hyviksi, mutta todella hyviä aikoja ei saa arvostella
niiden hintojen mukaan, joita tehtailijat panevat tavaroilleen.

Älkäämme leikkikö sanoilla. Elleivät ihmisten tulot ole oikeassa
suhteessa tavarain hintoihin, niin täytyy hintoja alentaa. Liikkeiden
yleensä katsotaan alkavan valmistuksesta ja päättyvän kulutukseen. Jos
nyt kuluttaja ei halua ostaa tavaraa, tai hänellä ei ole rahaa ostaa
sitä, niin moittii tehtailija kuluttajaa ja sanoo liikkeen käyvän
huonosti, ja tätä ruikutusta hän jatkaa. Eikö se ole hölynpölyä?

Eikö tehtailija ole olemassa kuluttajaa varten, vai onko asia
päinvastainen? Ellei kuluttaja tahdo -- tai voi ostaa, mitä
tehtailijalla on hänelle tarjottavana, niin onko se tehtailijan
vai kuluttajan syy? Vaiko ei kummankaan? Siinä tapauksessa täytyy
tehtailijan lopettaa liikkeensä.

Onko tosiaan niin, että liikkeet alkavat valmistuksesta ja päättyvät
kulutukseen? Mistä tulevat rahat, jotka panevat koneet käyntiin?
Kuluttajalta luonnollisesti. Hän on ainoa, johon voi turvata. Ja
tehtaan menestyminen perustuu yksinomaan siihen, että se kykenee
palvelemaan kuluttajaa, niin että tämä on tyytyväinen. Se voi tapahtua
tavaran laadun tai hintojen kautta. Parhaiten palvellaan häntä
parhailla tavaroilla halvimpiin hintoihin, ja sillä, joka voi tämän
aikaansaada, on mahdollisuus tulla johtajaksi alallaan, huolimatta
siitä, mitä tavaroita hän valmistaa. Tästä ei pääse mihinkään.

Miksikä sitten maleksia odottamassa parempia aikoja? Alentakaa
kustannukset johtamalla tehdasta paremmin. Ja alentakaa hinnat
ostovoiman tasalle.

Palkkojen alentaminen on kevytmielisin ja nahjusmaisin tapa selvitä
tilanteesta, puhumattakaan sen epäinhimillisyydestä. Se on itse asiassa
liikkeenjohtajan kykenemättömyyden syyn sälyttämistä työmiesten
niskoille. Jokainen ahdinkoajan merkki on kehoitus tehtailijalle
käyttämään kykyänsä paremmin ja hyvällä johdolla aikaansaamaan
sellaista, mitä muut koettavat aikaansaada palkkojen alentamisella.
Jos ensi sijassa käydään käsiksi palkkoihin, niin laiminlyödään se
keino, joka voisi tuoda pelastuksen vaikeuksista; mutta jos tätä
ainoata todella tehoavaa keinoa käytetään, niin päästään alentamasta
palkkoja. Tämä on ainakin minun kokemukseni. Kun kokonainen järjestelmä
on muutettava, täytyy jonkun kärsiä ensimmäiset tappiot. Ainoat, jotka
sen voivat tehdä, ovat ne, joilla on siihen varaa. Mutta "tappion
kärsiminen" on eksyttävä sanontatapa. Oikeastaan ei tapahdu mitään
tappiota; luovutetaan vain osa siitä, mitä ennen on ansaittu, jotta
tulevaisuudessa voitaisiin ansaita sitä enemmän. Keskustelin äskettäin
erään pikkukaupungin rautakauppiaan kanssa. Hän sanoi:

"Minä lasken tulevani kärsimään nykyisellä varastollani 10,000 dollarin
tappion, mutta todellisuudessa ei tappio ole niin suuri. Meillä
rautakauppiailla on ollut jokseenkin hyvät ajat. Enin osa nykyisestä
varastostani on ostettu korkeaan hintaan, mutta minä olen myynyt monta
varastoa hyvällä voitolla, ja ne kymmenen tuhatta dollaria, jotka nyt
häviän, eivät muuten ole samanlaisia dollareita kuin meillä oli ennen
maailmassa. Niistä on tullut tavallaan keinottelurahoja. Ne eivät ole
vanhoja kelpo dollareja, joilla ennen kullakin ostettiin 100 sentin
arvosta. Niin että minun tappioni ei ole kovin suuri. Samalla teen
mahdolliseksi kaupunkilaisille jatkaa kotiensa rakentamista, ilman että
heidän tarvitsee olla huolissaan rautatavarain hinnannoususta."

Hän oli viisas kauppamies. Hän tyytyi mieluummin pienempään ansioon
ja suurempaan menekkiin kuin että olisi pitänyt hintoja korkealla ja
ehkäissyt yhteiskunnan kehitystä. Hänen kaltaisensa mies on hyödyllinen
yhteiskunnassa. Hänellä on selkeä ymmärrys. Hän tekee tasauksen
varastonsa arvossa ennemmin kuin alentaa avustajainsa palkkoja, jonka
kautta hän vähentäisi heidän ostokykyänsä. Hän ei takertunut pitämään
kiinni hinnoista ja jäänyt odottelemaan ostajia. Hän ymmärsi -- mikä
yleensä näytään unohdetun -- että omistuksen luontoon kuuluu, että
joskus täytyy kärsiä tappiotakin. Niin on minunkin käynyt.

Meidänkin myyntimme väheni niinkuin kaikkien muidenkin. Meillä
oli suuri varasto, ja kun laskettiin kaikki ainesten ja koneosain
kustannukset, emme voineet myydä autoa halvemmalla kuin mitä siitä
pyysimme, mutta tämä hinta oli sinä ajankohtana korkeampi kuin mitä
ihmiset saattoivat tai tahtoivat maksaa. Me ryhdyimme tekemään
laskelmia. Joko oli meidän vähennettävä varastojemme arvoa 17,000,000
dollarilla tai hävittävä paljoa enemmän sen kautta, ettemme saisi
kaupaksi mitään. Niin että siinä ei oikeastaan ollutkaan valinnan varaa.

Joko täytyy miehen tyytyä tappioon ja jatkaa liikettään tai saa hän
lyödä ovet kiinni ja miettiä, mitä tappiota toimettomuus sisältää.
Tämä tappio tulee yleensä suuremmaksi eikä koske ainoastaan rahoja,
sillä toimettomuuden aikoina kalvaa masennus yritteliäisyyttä,
ja jos tämmöisiä aikoja kestää kovin kauan, menee vihdoin kaikki
uudelleenaloittamisen tarmo.

Ei kannata ruveta odottamaan parempia aikoja. Jos liikemies tahtoo
jatkaa toimintaansa, täytyy hänen alentaa hinnat siihen, mitä ihmiset
tahtovat maksaa. Minkälaisiksi olot muodostunevatkin, maksavat ihmiset
välttämättömistä tavaroista aina jonkin hinnan, ja kun vain hyvää
tahtoa on, voi aina sellaiseen hintaan mennä.

Tätä sopeutuvaa hintatasoa ei kelpaa tavoittaa huonommalla laadulla
tai lyhytnäköisellä säästäväisyydellä, sillä siitä on seurauksena vain
työväen tyytymättömyys. Semmoinen hintataso saavutetaan vain lisäämällä
tuotantoa, ja siltä kannalta katsottuna tulee jokaisen ahdingon oireen
liike-elämässä olla voimakkaana kehoituksena liikemiehille käyttämään
tervettä järkeänsä. Se, joka panee pääpainon hintoihin, mutta ei
kysy, onko hän yhteiskunnalle hyödyksi, ei voi puolustaa asemaansa
liikkeenjohtajana.

Tämä on ainoastaan toisin sanoin lausuttuna väite, että vaihdon täytyy
tapahtua todellisten arvojen luonnollisella perustalla, mikä on siinä,
että ihmistarmo on muutettu kauppatavaroiksi. Mutta niin yksinkertaista
oppia ei pidetä oikein liike-elämälle sopivana. Se ei ole kylliksi
mutkallinen. On "liikkeitä", joiden tarkoituksena on tehdä inhimillisen
yritteliäisyyden kaikkein rehellisin pyrkimys viekkaiden ihmisten
keinotteluhimon esineeksi. Nämä ihmiset toimeenpanevat ravintoaineiden
ja muiden välttämättömien tarvetavaroiden näennäisen pulan, mistä on
seurauksena hätääntynyt kysyntä markkinoilla. Ensin syntyy väärä nousu,
sitten yhtä luonnoton seisahdus.

Alati, ja joskus aivan tahtomatta, tehdään rikkomuksia taloudellista
oikeudenmukaisuutta vastaan. Taloudellisten olojen voi sanoa tekevän
ihmiskunnan siksi, mitä se on, mutta myöskin voi sanoa ihmisten luovan
taloudelliset olot. Ne, jotka ovat edellisen väittämän kannalla,
syyttävät teollisuusjärjestelmää kaikista vioista, joita ihmisillä
ylimalkaan on. Toiset taas arvelevat, että ihminen itse luo olonsa, ja
että jos taloudellinen, teollinen tai yhteiskunnallinen järjestelmä
on huono, niin on se vain ihmisen oma kuvain. Tehtailijat eivät tahdo
myöntää, että teollisuusmenetelmien viat ja puutteet ainakin osaksi
ovat heidän omia vikojansa suurennettuina ja järjestelmään pantuina.
Mutta pankaapa heidät käsittelemään kysymystä kytkemättä sitä heidän
omiin asioihinsa, silloin he katsovat asiaa heti toiselta kannalta.

Jos ihmisluonto olisi vähemmän puutteellinen, olisi
yhteiskuntajärjestelmämme epäilemättä parempi kuin se nyt
on. Toisaalta olisi huonompi ihmisaines päätynyt huonompaan
yhteiskuntajärjestykseen -- vaikka se tuskin olisi kestänyt niin kauan
kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Mutta niitä, joiden mielestä
ihmiset ovat tietoisesti ja vapaaehtoisesti luoneet puutteellisen
yhteiskuntajärjestyksen, on sangen vähän. Jos tinkimättä myönnetään,
että yhteiskuntajärjestelmän viat johtuvat ihmisestä itsestään, niin
seuraa siitä, että hän on tietoisesti järjestänyt epätäydellisyydet.
Osa meidän täytyy merkitä tietämättömyyden tiliin, toinen osa
yksinkertaisuuden.

Jos ajattelemme nykyisen teollisuusjärjestelmämme alkua, niin eihän
alussa voinut tietää, mitenkä se tulisi kehittymään. Jokaista uutta
edistysaskelta tervehdittiin ilolla. Ei kukaan ajatellutkaan, että
pääoma ja työ tulisivat edustamaan vastakkaisia harrastuksia. Ei kukaan
uneksinut, että itse menestyksessä piilisi paula. Mutta kehityksen
kulussa esiintyivät järjestelmän nurjat puolet. Liikkeet laajenivat
niin suuriksi, että johtajan täytyi ottaa palvelukseensa suuret määrät
ihmisiä tuntematta heitä edes nimeltä, mutta tätä seikkaa ei suinkaan
pahoiteltu, vaan päinvastoin pidettiin suotuisana. Se johti kuitenkin
lopulta epäpersoonalliseen järjestelmään, ja työmiestä ruvettiin
katsomaan koneeksi eikä lihasta ja luusta olevaksi ihmiseksi. Ei kukaan
tietystikään usko, että tämä epäinhimillinen kehityskulku tahallaan
luotiin järjestelmäksi. Mutta niin kävi. Se oli olemassa piilevänä jo
alussa, vaikka kukaan ei sitä huomannut tai aavistanut. Tavaton ja
miltei uskomaton kehitys toi ilmi järjestelmän viat.

Mikä on teollisuuden perusaate? Se ei ole rahan ansaitseminen, vaan
yleishyödyllisen aatteen toteuttaminen ja sen monistaminen yhtä moniksi
tuhansiksi kuin on ihmisiä, jotka sitä tarvitsevat.

Tuotantoa varten on kehitettävä tuotantoa. On keksittävä järjestelmä,
joka muuttaa tuotannon ihanaksi taiteeksi. Teollisuuden todellinen
perusaate on tuotannon laskeminen perustalle, joka tekee jatkuvan
kehityksen mahdolliseksi, yhä useampien tehtaiden rakentaminen ja
monien tuhansien hyödyllisten esineiden valmistaminen. Yritys ansaita
rahaa keinottelulla työn asemesta merkitsee teollisuuden perusaatteen
kieltämistä. Lyhytnäköiset ihmiset eivät ymmärrä, että liikkeissä on
muuta kysymyksessä kuin omakohtainen, persoonallinen etu. Liiketoiminta
on antamista ja ottamista, jotta voisi itse elää ja sallia toisten
elävän. Se on monien harrastusten ja voimien yhteistoimintaa. Milloin
ikinä tapaa ihmisen, jonka mielestä liike on niinkuin virta, jonka
hedelmöittävä tulva on pysäytettävä juuri kun se on saapunut hänen
kohdalleen, todistaa se, että tämä ihminen luulee voivansa pitää
liikettä voimassa pysäyttämällä sen liikunnan. Hän siis tahtoisi
tuottaa rikkautta seisauttamalla rikkauden tuottamisen.

Yleishyödytyksen periaate on huonojen aikojen parannuskeino, ja
tämä johtaa meidät yleishyödytyksen ja rahainkäytön periaatteiden
käytännölliseen sovelluttamiseen.



XI luku.

KUINKA HALVAKSI TAVARAIN TUOTANTO VOIDAAN SAADA?


Ei kukaan voi kieltää, että jos hinnat ovat kyllin alhaiset, voi aina
saada ostajia, olkoot ajat minkälaiset tahansa. Se on liike-elämän
alkeistotuuksia. Alhaistenkin hintojen aikana sattuu tosin, että
raaka-aineet eivät mene kaupaksi. Niin oli laita esim. vuonna 1921,
mutta se riippui siitä, että tehtailijat ja välittäjät tahtoivat ensin
saada myydyksi kalliin hinnan aikana ostamansa varastot ennenkuin
ryhtyivät uusiin kauppoihin. Markkinat olivat hiljaiset, mutta liian
täynnä tavaraa. Liikakylläiset markkinat syntyvät vain silloin,
kun hinnat eivät ole oikeassa suhteessa ostokykyyn tai kun ostajat
ovat haluttomia senvuoksi, että aikaisemmin ovat tulleet ostaneeksi
varastoon.

Luonnottoman korkeat hinnat ovat aina merkkinä siitä, että asioissa on
jotakin epätervettä, sillä ne johtuvat aina jostakin epänormaalisesta
seikasta. Terveellä ihmisellä on normaalinen ruumiinlämpö; terveellä
liike-elämällä on normaalihinnat. Korkeat hinnat ovat tavallisesti
seurauksena keinottelusta johon ryhdytään, kun aletaan puhua
mahdollisesta tavaranpuutteesta. Vaikka kaikilla liikealoilla ei
koskaan voi syntyä puutetta, voi muutamien harvojen -- jopa yhden
ainoankin -- tarvetavaran tuotannon väheneminen aiheuttaa keinottelua.
Eikä aina tarvitse olla edes tavaranpuutetta. Setelirahaston paisuminen
(inflatio) aiheuttaa ostohalun näennäistä nousua ja sen seurauksena
keinottelun mahdollisuutta. Saattaa myöskin sattua todellinen
tavaranpuute samaan aikaan inflation kanssa, kuten usein tapahtuu
sota-aikoina. Mutta olkoon syy hintojen suuruuteen mikä tahansa,
niin maksavat ihmiset ne tavaranpuutteen pelosta. He ostavat joko
varustautuakseen tavaroilla pitemmäksi aikaa tai taas vuorostaan
myydäkseen ja ansaitakseen. Kun ruvettiin puhumaan sokeripulasta,
koettivat emännät, jotka eivät eläessään olleet ostaneet sokeria viittä
kiloa enempää kerralla, hankkia itselleen viidenkymmenen, jopa sadan
kilon varaston, ja samalla ostivat keinottelijat sokeria sulkeakseen
sen makasiineihinsa. Melkein koko sodanaikainen elintarvepuute johtui
keinottelusta tai tällaisesta varauksesta.

Olkoon oletettu tavaranpuute kuinka suuri ja hallituksen kontrolli
kuinka ankara tahansa, voi se, joka kykenee maksamaan, aina saada
mitä haluaa. Ei kukaan voi varmasti sanoa, kuinka suuri tai pieni
jonkin tavaran kokonaismäärä maassa on. Todennäköisimmätkin numerot
ovat vain arveluita, ja vielä vaikeampi on arvioida tavaran määrää
maailmanmarkkinoilla. Vaikka pystyisimme tietämään, kuinka paljon
jotakin tavaraa valmistetaan yhtenä päivänä tai kuukautena, niin silti
emme voi tietää, kuinka suuri tuotanto on seuraavana päivänä tai ensi
kuussa, yhtä vähän kuin tiedämme, kuinka suuri kulutus on. Uhraamalla
varoja tilastollisten ainesten hankkimiseen voimme aikanaan saada
joltisenkin tarkan käsityksen siitä, kuinka paljon jotakin tavaraa on
kulutettu jonakin aikajaksona, mutta kun numerot on saatu, on niillä
vain historiallista arvoa, sillä seuraavana ajanjaksona saattaa kulutus
olla kahta vertaa suurempi tai pienempi. Ihmiset muuttuvat alituisesti.
Siinähän juuri on sosialististen, kommunististen ja muiden,
yhteiskuntaolojen ihanteellista järjestelyä tarkoittavien suunnitelmien
vaikeus: ne perustuvat olettamukseen, että ihmiset pysyvät aina
samanlaisina. Taantumuksellisella on sama käsitys. Hän väittää, että
kaiken pitää pysyä ennallaan. Mutta mikään ei tee niin, ja siitä olen
kiitollinen.

Kulutus vaihtelee hintojen ja tavaranlaadun mukaan, eikä kukaan tiedä
eikä voi laskea, kuinka suureksi kulutus tulevaisuudessa voi nousta,
sillä joka kerta kun jonkun tavaran hintaa on alennettu, ilmestyy uusia
ostajaryhmiä. Sen tietää jokainen, mutta monet menettelevät niinkuin
eivät tietäisi. Kun kauppias on itse ostanut tavaroita korkeasta
hinnasta eikä saa niille ostajia, alentelee hän vähitellen hintoja,
kunnes tavarat alkavat liikkua. Mutta jos hän on viisas, ei hän
nipistele vähin erin hinnoista ja sen kautta pyri ostajissa herättämään
lisäalennuksen toiveita ja niistä johtuvaa oston haluttomuutta,
vaan alentaa kerta kaikkiaan niin tuntuvasti, että pääsee irti koko
varastosta. Liike-elämässä täytyy aina ottaa huomioon erinäisiä
tappioita. Tappion jälkeen toivoo liikemies voivansa tehdä hyvän
kaupan, joka korvaa vahingon, mutta se on usein pettymys. Voitto, josta
tappio on korvattava, pitää olla ansaittuna ennen hinnanalennusta.
Ne, jotka olivat kyllin ajattelemattomia uskoakseen, että sotavuosina
saadut suuret voitot olisivat pysyväisiä, joutuivat taloudellisiin
vaikeuksiin hintojen laskiessa. On olemassa luja usko siihen, että
kauppa on sarja tappioita ja voittoja, ja että hyvä liike on se, missä
voitto on tappiota suurempi. Senvuoksi pitävät monet liikemiehet
edullisena myydä tavaransa mahdollisimman kalliista. Sitä pitävät monet
hyvänä liikemenettelynä. Onko asia todella niin? Se ei ole meidän
kokemuksemme.

Raaka-aineita emme ole koskaan katsoneet kannattavan ostaa enempää
kuin kerrallaan on tarvittu. Jos kulkulaitokset olisivat paremmat,
niin voisimme olla varmat saavamme tavarat aina sitä mukaa kuin
niitä tarvitsemme, emmekä välittäisi hankkia minkäänlaista varastoa.
Laskettu määrä raaka-ainevaunuja saapuisi määrätyssä järjestyksessä
ja siirrettäisiin suoraan rautatieltä tehtaaseen. Se säästäisi
paljon rahaa, sillä rahaksimuutto tapahtuisi melkein välittömästi
ja päästäisiin pitämästä rahoja sidottuina suureen varastoon. Mutta
kulkuneuvojen huonouden vuoksi täytyy pitää aineita varastossa. Kun
vuonna 1921 toimitimme sen varastojemme uuden arvioinnin, josta
kerroin edellisessä luvussa, oli minulla luonnottoman suuri varasto
senvuoksi, että kulkuneuvot olivat olleet niin huonoja. Mutta me opimme
jo kauan sitten sen läksyn, ettei keinottelu syistä saa hankkia liian
suuria varastoja. Kun hinnat näyttävät olevan nousemassa, pidetään
suurten varastojen ostamista viisaana, jotta sitten päästäisiin
niin vähällä ostamisella kuin mahdollista. Ei tarvita mitään
todisteluita, että jos ostan aineksia kymmenestä sentistä naulan, olen
ehdottomasti edullisemmassa asemassa kuin se, jonka täytyy maksaa
kaksikymmentä senttiä. Mutta me olemme tulleet siihen kokemukseen,
että se ei kannata. Siinä antaudutaan arvailun alalle, ja se ei
ole liikemenettelyä. Jos ostan suuren varaston kymmenestä sentistä
naulan, niin on minun asemani erinomainen niin kauan kuin toinen
saa maksaa kaksikymmentä senttiä. Sittemmin saan ehkä tilaisuuden
ostaa lisää kahdestakymmenestä sentistä naulan ja se näyttää minusta
viisaalta, sillä kaikki viittaa siihen, että hinnat tulevat nousemaan
kolmeenkymmeneen senttiin. Minulla oli ehkä suuri hyöty edellisestä
oletuksestani ja tietysti päätän tehdä tämänkin kaupan. Mutta sitten
hinnat alenevat ja minä olen jälleen samalla tasolla, mistä aloitin.
Me olemme tehneet tarkkoja laskelmia ja tulleet siihen tulokseen, että
ei kannata ostaa suuria varastoja, sillä yhdestä ostosta saadun voiton
tasoittaa toisesta saatu tappio ja siten on vain nähty tarpeetonta
vaivaa ilman vastaavaa hyötyä. Kun ostamme, pidämme senvuoksi
pääasiana, että saamme sitä laatua kuin haluamme mahdolliseen hintaan.
Me emme osta vähempää, kun hinnat ovat korkealla, mutta emme myöskään
enempää, kun ne ovat alhaalla. Ennen kaikkea kartamme ostamasta enempää
kuin tarvitsemme. En tahdo väittää, että tähän päätökseen tuleminen oli
niinkään helppoa. Tekee mieli uskoa kykenevänsä arvostelemaan oloja, ja
jokaisessa ihmisessä on jonkun verran synnynnäistä keinottelun halua.
Mutta lopulta surmaa keinottelu liikemiehen. Antakaapa hänen vain tehdä
pari hyvää kauppaa, joista hän ansaitsee runsaasti rahaa, niin eipä
kestä kauan, ennenkuin hän ajattelee enemmän rahojen ansaitsemista
ostamalla ja myymällä kuin niiden hankkimista kunniallisella
liikkeellänsä. Romahdus tulee tavallisesti hyvinkin pian. Ainoa
turvallinen tapa on ostaa, mitä tarvitsee -- ei enempää eikä vähempää.
Sitä periaatetta noudattamalla karkoitetaan uhkapeli liikkeestä.

Olen puhunut niin paljon ostoperiaatteistamme senvuoksi, että ne
selittävät meidän myyntiperiaatteemme. Kilpailijoihimme ja tavarain
runsauteen katsomatta ovat meidän hintamme perustetut laskelmaan, mitä
mahdollisimman suuri ihmismäärä tahtoo tai voi maksaa siitä, mitä
meillä on myytävänä. Tämän talouspolitiikan tulos ilmenee parhaiten,
jos vertaa matkailuauton hintoja ja tuotantoa:

        Vuosi     Hinta (dollareissa)    Tuotanto

        1909-10         950               18,664 autoa
        1910-11         780               34,528   "
        1911-12         690               78,440   "
        1912-13         600              168,220   "
        1913-14         550              248,307   "
        1914-15         490              308,213   "
        1915-16         440              533,921   "
        1916-17         360              785,432   "
        1917-18         450              706,584   "
        1918-19         525              533,706   "

(Kahtena viimeksimainittuna vuonna oli tehdas sovellettu sotatuotantoa
varten.)

        1919-20         575--440         996,660 autoa
        1920-21         440--355       1,250,000   "

Viime aikojen hinnat ovat halvempia kuin miltä ne näyttävät, sillä me
parannamme laatua alituisesti. Me tutkimme joka osaa keksiäksemme,
eikö mitään voi parantaa tai lisätä. Jos muut ovat keksineet jotakin
parempaa kuin me, tahdomme saada selvän siitä, ja siitä syystä ostamme
jokaisen uuden automallin, joka tulee markkinoille. Tavallisesti
käytämme sitä jonkun aikaa, tutkimme mihin se kelpaa maantiellä,
hajoitamme sen sitten ja katsomme kuinka ja mistä se on tehty. Ei
liene maailmassa tehty vaunulajia, jota -- tai jonka jätteitä -- ei
näkyisi hajallaan Dearbornissa tehtaittemme liepeillä. Useimmiten
kun ostamme uuden auton, saa sanomalehdissä lukea siitä uutisen ynnä
päätelmän, että Ford ei itse käytä Ford-autoa. Toissa vuonna tilasin
suuren Lanchasterin, jota pidetään Englannin parhaana autona. Se
oli useita kuukausia eräässä tehtaassamme, ja sitten päätin tuoda
sen Detroitiin. Meitä oli matkalla useita vaunullisia, joten syntyi
pieni autokaravaani. Minä satuin istumaan Lanchaster-autossa kun
kuljimme erään kaupungin läpi New Yorkin valtiossa, ja kohta saapui
pari sanomalehtireportteria tiedustelemaan, minkä vuoksi en ajanut
Ford-autolla.

"Nähkääs", minä vastasin, "juttu on se, että minulla on nyt loma-aikani
eikä sen vuoksi mitään kiirettä. On yhdentekevä, vaikka tulemme kotiin
vähän myöhempään kuin tavallista. Siinä on syy, minkä vuoksi en aja
Fordilla."

Tämmöisiä "Ford-juttuja" on paljon.

Meidän periaatteemme ovat hintojen alentaminen, toiminnan laajentaminen
ja tavarain parantaminen. Kuten lukija näkee, panemme hinnanalennuksen
ensi sijalle. Emme ole milloinkaan laskeneet määrättyjen kustannusten
mukaan. Sen vuoksi alennamme hinnan aina siihen määrään, jonka luulemme
tuottavan suurempaa menekkiä. Sitten koetamme valmistaa siihen hintaan.
Kustannuksista emme huolehdi; uusi hinta pakottaa putoamaan ne alas.
Tavallinen tapa on ensin laskea kustannukset ja sitten määrätä
hinta, ja vaikka se voi olla loogillisesti oikea rajoitetummassa
merkityksessä, ei se pidä paikkaansa syvemmässä ja laajemmassa
merkityksessä, sillä mitä hyötyä on tietää kustannuksista, jos sen
kautta saadaan selväksi, ettei voida valmistaa tavaraa sellaiseen
hintaan, mihin sen voi myydä? Likempänä asian ydintä on kuitenkin
se tosiasia, että vaikka arvioimmekin kuinka suuriksi kustannukset
nousevat -- ja itse teemme tietenkin aina tarkkoja kustannuslaskelmia
-- niin ei kukaan tiedä, kuinka suuria niiden pitäisi olla. Yksi
käytettävissä olevia keinoja on hinnan määrääminen niin alhaiseksi,
että se pakottaa kaikki yrityksessä mukana olevat panemaan kaikkein
parastaan. Halpa hinta kannustaa kaikkia. Tällä tavoin voin päästä
suurempaan selvyyteen valmistuksesta ja myynnistä kuin minkä paperilla
tehdyn laskelman nojalla hyvänsä.

Korkea palkkaus vaikuttaa onneksi osaltaan kustannusten halpenemiseen,
sillä työmiehet ovat sitä paremmassa työkunnossa, jota vähemmän
heillä on rahahuolia. Viisi dollaria päivässä kahdeksan tunnin työstä
osoittautui olevan mitä tehokkaimpia toimia valmistuskustannusten
vähentämiseen, ja kuuden dollarin päiväpalkka on vielä halvempi kuin
viiden. Kuinka pitkälle tätä voi jatkaa, emme tiedä.

Me olemme aina ansainneet määräämillämme hinnoilla, ja yhtä vähän kuin
tiedän, kuinka korkealle palkat tulevat nousemaan, yhtä vähän tiedän,
kuinka alas hinnat tulevat laskemaan, enkä näe mitään syytä, minkä
vuoksi siitä pitäisikään huolehtia. Moottoriaura myytiin esimerkiksi
ensin 750, sitten 850 dollarista, minkä jälkeen hinta laski 625
dollariin. Äskettäin alensimme sen hintaa vielä seitsemänneljättä
prosenttia ja olemme siis tulleet 375 dollarin hintaan. Tämän saatoimme
tehdä saatuamme moottoriaurain valmistuksen kunnolliseen käyntiin.
Moottoriauraa ei valmisteta yhdessä automobiilien kanssa. Yhden tehtaan
ei pidä valmistaa muuta kuin yhtä tavaralajia, jos tahtoo saada sen
todella taloudelliselle pohjalle.

Useimpia tehtäviä varten on kone ja mies parempi kuin ilman
konetta työskentelevä mies. Tarkoin määräämällä tuotteen muodon ja
pitämällä koko valmistustapahtumaa selkeästi silmällä voimme laatia
juuri senlaatuisia koneita, jotka pääsevät pisimmälle kätten työn
moninkertaistuttamisessa. Näiden koneiden avulla täyttävät työmiehet
senvuoksi tuotannossa myöskin suuremman tehtävän, mikä vuorostaan
oikeuttaa heidät suurempaan palkkaan.

Kun pidämme tämän periaatteen muistissa, voimme käydä määrätyssä
tarkoituksessa ahdistamaan haaskausta. Me emme halua laitoksissamme
mitään hyödytöntä. Me emme halua rakentaa muhkeita rakennuksia
menestyksiemme muistopatsaiksi. Niihin menevän pääoman korko ja
rakennusten ylläpitokustannukset tekevät vain kalliimmaksi tavaroita,
joita valmistetaan -- minkä vuoksi nämä muistomerkit joskus vaikuttavat
suorastaan koristeellisilta ruumisarkuilta. Suuri hallintorakennus voi
kukaties olla tarpeellinen, mutta se herättää minussa aina epäilyä,
että siellä on kenties liian paljon hallintoa. Minä en koskaan ole
tarvinnut laajaa hallintokuntaa, ja minä pidän sitä reklaamia, jonka
tuotteemme meille tuottavat, parempana kuin tuotantomme valmistuspaikan
tarjoamaa itsekehua.

Se mallin vakiinnuttaminen, jonka tuloksena on suuri säästö
kuluttajalle, hankkii tuottajalle sellaiset tulot, että hän tuskin
tietää, mihin rahojansa panna. Mutta hänen työnsä täytyy olla
kunniallista, perusteellista ja huolellista. Monien mallien hylkääminen
ei ole samaa kuin mallin vakiinnuttaminen (standardisointi). Se voi
olla -- ja on useimmiten -- samaa kuin menekin rajoittaminen, sillä
jos hoitaa liikettänsä tavallisten periaatteiden mukaan -- se on,
koettaa ottaa niin paljon maksua kuin kuluttajan voi ajatella suostuvan
antamaan -- niin täytyy kuluttajalla myöskin olla valitsemisen varaa.

Mallin vakiinnuttaminen, standardisointi, on siis tuotannon viimeinen
aste. Me alamme kuluttajasta, askartelemme kunnes pääsemme oikeaan
muotoon ja ryhdymme vihdoin teolliseen valmistukseen, joka on
keino siihen päämaaliin pääsemiseksi, jota tahdomme palvella --
yleishyödytykseen.

Tämä järjestys on tärkeä pitää mielessä, sillä sitä ymmärretään harvoin
oikein. Hintasuhteita ei myöskään ymmärretä. Ihmisillä on se käsitys,
että hinnat täytyy pitää korkealla, mutta asia on päinvastoin niin,
että liikkeen menestys -- suuri kulutus -- riippuu siitä että hinnat
pidetään alhaalla.

Ja sitten toinen asia. Täytyy sanan todellisessa merkityksessä olla
yleisön palvelija. Minä tiedän, että mallien ajoittaista muuttelemista
pidetään hyvänä liiketapana eikä huonona moraalina, niin että entisiä
tyyppejä katsotaan vanhanaikaisiksi ja ihmiset pakotetaan ostamaan
uusia joko sen vuoksi, että varaosia vanhoihin ei ole saatavissa, tai
siksi, että ostaja saadaan houkutelluksi hylkäämään vanhan hankkiakseen
uuden. Minulle on sanottu, että liikemiehen päämääränä on saada ihmiset
ostamaan niin usein kuin mahdollista ja ettei senvuoksi pidä valmistaa
tavaroita, jotka kestävät ikuisesti.

Meidän liikeperiaatteemme ovat kuitenkin ihan päinvastaiset. Minä en
ymmärrä, että voisimme palvella kuluttajaa, ellemme -- mikäli kykenemme
-- valmista mahdollisimman kauan kestävää. Me pyrimme valmistamaan
koneen, joka kestäisi ikuisesti. Meille ei ole mieleen, että auto,
jonka joku ostaa, kuluu kelvottomaksi tai muuttuu vanhenneeksi. Me
pidämme tärkeänä, että hänen ei tarvitse hankkia itselleen uutta
autoa. Me emme koskaan tee parannuksia, jotka johtavat entisten
tyyppien vanhenemiseen. Erikoistyypin osia ei ainoastaan voida vaihtaa
samantapaisen mallin osiin, vaan ne voidaan vaihtaa vastaaviin osiin
jok'ainoassa autossa, jonka olemme laskeneet markkinoille. Voi huoleti
ottaa meidän valmistettamme minkä kymmenen vuoden vanhan vaunun
hyvänsä ja lisäämällä siihen joitakin nykypäivänä tehtyjä osia muuttaa
sen varsin huokein kustannuksin uusimmanmalliseksi vaunuksi. Tämä
päämäärä mielessämme me pakotamme kustannukset painumaan alas, ja kun
politiikkamme vääjäämättä tähtää hinnanalennukseen, vaikuttaa paine
aina. Milloin enemmän, milloin vähemmän.

Tässä vielä esimerkkejä säästämisestä. Me kokeilemme alituisesti
voidaksemme käyttää hyväksemme kaikki tähteet. Eräässä
lävistystoimituksessa jää kuuden tuuman ympyriäisiä levyjä tähteiksi.
Tämä tuhlaus kiusasi työmiehiä. He etsivät sopivaa käytäntöä
levykappaleille ja huomasivat, että ne suuruudeltaan muuten sopivat
jäähdyttäjäintulpiksi, mutta että pelti ei ollut kyllin paksua.
He koettelivat silloin kahta levypalasta sillä seurauksella, että
he valmistivat radiaattoritulpan, joka havaittiin lujemmaksi kuin
yksinkertaisesta metallilevystä valmistettu. Me saamme 150,000
tällaista levypalaa päivässä; meillä on jo käytäntöä 20,000:lle
päivässä ja toivomme saavamme muutkin käytäntöön. Valmistamalla
itse siirtoketjut sen sijaan, että ennen ostimme ne, säästämme
kymmenen dollaria kappaletta kohti. Niinikään kokeilimme pulteilla ja
valmistimme erikoisen pultin, joka oli lujempi kuin mikään kaupassa
oleva, vaikka siihen meni ainoastaan kolmas osa sitä ainesmäärää,
jonka muut tehtailijat tarvitsivat. Se säästö, jonka yksi näitä
pulttityyppejä aikaansai, arvioitiin puoleksi miljoonaksi dollariksi
vuodessa. Meillä oli tapana kokoonpanna automme Detroitissa, ja
vaikka meidän erikoisilla lastauskeinoilla onnistui sijoittaa viisi
tai kuusi kappaletta yhteen rautatievaunuun, tarvitsimme monta sataa
rautatievaunua päivässä. Junat kulkivat lakkaamatta edestakaisin.
Kerran lastattiin tuhannen autoa yhtenä päivänä. Oli mahdotonta
välttää tungospysähdyksiä. Autojen yhteensullominen niin, että ne
eivät kuljetettaessa vahingoitu, on sangen kallista, puhumattakaan
rahtimaksuista. Nyttemmin me emme pane Detroitissa kokoon enempää kuin
kolme- tai neljäsataa autoa päivässä -- mikä riittää paikallisiin
tarpeisiimme. Sen sijaan lähetämme koneosat kaikkialla Yhdysvalloissa
ja koko maailmassa sijaitseviin varastoihimme, joissa autot pannaan
kokoon. Missä haaraosastojen vain on mahdollista valmistaa joku koneosa
halvemmalla kuin meillä Detroitissa, saavat ne tehdä sen.

Haaraosastomme Englannin Manchesterissa valmistaa melkein koko auton,
ja moottoriauran haaraosasto Irlannin Corkissa tekee miltei täydellisen
moottoriauran. Tämä on suunnaton säästö ja antaa vain vähäisen
käsityksen siitä, mitä teollisuuden alalla voidaan aikaansaada, kun
jokainen kokoonpantavan esineen osa voidaan valmistaa juuri niin, että
se on säästäväisintä. Me kokeilemme lakkaamatta autoihin käytettävillä
aineksilla. Enin puuaines, jota käytämme, hakataan omissa metsissämme.
Niinikään me kokeilemme keinotekoisen nahan valmistamista, sitä tavaraa
kun käytämme lähes 40,000 metriä päivässä. Muutaman pennin säästö,
siellä toinen täällä, tekee suuria summia vuoden mittaan.

Suurin tähän saakka tekemämme edistysaskel on kuitenkin River Rougen
tehdas, joka täyteen käyntiin saatuna tulee tuntuvasti ja monessa
suhteessa alentamaan tuotantokustannuksiamme. Sinne olemme sijoittaneet
koko moottoriaurateollisuutemme. Tehdas sijaitsee joen varrella
Detroitin laidalla ja alue käsittää 665 eekkerin pinta-alan, mikä
riittää vastaisiin laajennuksiin. Me käytämme suuria hiilimääriä,
ja nämä tuodaan suoraan kaivoksistamme rautatietä myöten, jossa
olemme pääosakkaita. Osa menee höyrykoneiden lämmitykseen, osa River
Rougen koksiuuneihin. Mekaanisilla siirtolaitteilla siirretään
koksi masuuneihin. Siitä saatu masuunikaasu painetaan putkia myöten
voima-aseman höyrykattilain alle, missä se sekoitetaan sahajauhojen
ja höylänlastujen ynnä koksin valmistuksessa syntyneen hiilimurskeen
kanssa. Se polttoaine, joka menee höyrykattilan lämmittämiseen, saadaan
siis yksinomaan tähdetuotteista. Valtavat dynamokoneisiin yhdistetyt
höyryturbiinit muuttavat tämän voiman sähköksi, joka vuorostaan
sähkömoottorien kautta käyttää kaikkia muita koneita. Aikanaan toivomme
saavamme niin paljon sähkövoimaa, että se voi riittää jokseenkin
kokonaan käyttämään Highland Parkin tehtaita, ja siten alennetuksi
hiilikustannuksiamme.

Koksin valmistuksessa saatuja kuivatislauskaasuja käytetään eri
tarkoituksiin, esim. emaljiuunien lämmitykseen. Ennen oli meidän
pakko ostaa tämä kaasu. Samalla saatavaa ammoniumsulfaattia käytetään
lannoitusaineena ja bensolia moottorin polttoaineena. Pienkoksi,
joka ei sovellu masuuneihin, myydään työmiehille, jotka saavat sen
valmiiksi kotiintuotuna paljoa halvemmalla kuin kauppahinta on.
Karkeampi koksi käytetään masuuneihin. Ei mitään tehdä käsin. Juokseva
rauta johdetaan suoraan masuuneista alas suuriin altaisiin ja niistä
valumuotteihin ilman uudempaa kuumennusta. Sillä tavoin saamme
yhtäläisen laadun raudalle omien reseptiemme mukaan ja välittömän
tarkastuksemme alaisena; me säästämme rautaharkkojen sulattamisen
ja alennamme kustannuksia samalla kuin käytämme hyväksemme kaikki
jätteet. Kuinka suureksi säästö tulee, en vielä voi tietää, sillä
tehdas ei ole ollut kylliksi kauan käynnissä, ja sitäpaitsi säästämme
niin monella eri suunnalla -- kuljetuksessa, voiman ja kaasujen
hankinnassa, valamiskustannuksissa ja ennen kaikkea sivutuotteiden
talteenottamisessa. Ne summat, jotka on käytetty tositehon
aikaansaamiseksi näihin laitoksiin, nousevat tähän saakka jonkun verran
yli 40 miljoonan dollarin.

Kuinka pian voimme ansaita takaisin nämä kustannukset, se riippuu
kokonaan olosuhteista. Minä viittaan vain siihen, kuinkasuuret
mahdollisuudet ovat. Tuotannon tulevia kustannuksia saattaa vain
arvailla. Mutta minä luulen, että on viisasta asettua sille kannalle,
että tulevaisuus sisältää suurempia mahdollisuuksia kuin menneisyys, ja
että jokainen tuleva päivä tuo mukanaan jonkun parannuksen eilispäivän
menetelmiin.

Mutta jos nyt kaikkia elämän välttämättömiä tarpeita valmistetaan
halvalla ja suunnattomissa määrissä, niin eikö maailma lopulta tule
tulvilleen tavaroita? Emmekö joudu siihen pisteeseen, jolloin ihmiset
hinnoista huolimatta eivät halua ostaa enempää kuin heillä jo on? Ja
jos teollisuudessa käytetään yhä vähemmän ihmisvoimaa, mitä siellä
sitten tarpeettomista ihmisistä tulee -- miten heille voidaan hankkia
työtä?

Tarkastakaamme ensiksi tätä viimeksimainittua kohtaa. Minä olen jo
maininnut monta konetta ja monta menetelmää, jotka voivat korvata
ihmisiä, ja saatan kuulla jonkun sanovan:

"Niin, tuohan on kyllä hyvä tehtailijan kannalta, mutta kuinka niiden
raukkojen käy, jotka menettävät työnsä?"

Tämä kysymys on hyvin ymmärrettävä, mutta on kuitenkin hiukan kumma,
että sitä tarvitsee esittää. Sillä onko milloinkaan tapahtunut, että
ihmiset ovat jääneet työttömiksi teollisuusolojen parantumisen vuoksi?
Dilisanssikuskit menettivät työnsä kun rautatiet tulivat käytäntöön,
mutta kuka olisi tahtonut estää rautatiet ja pitää dilisanssikuskit?
Eikö rautateillä ole toimessa enemmän ihmisiä kuin muinoin oli
dilisansseissa? Olisiko meidän pitänyt vastustaa vuokra-autoja
senvuoksi, että ne ottivat leivän hevosilla ajavain vuokra-ajurien
suusta? Mikä on voimavaunujen lukumäärä verrattuna hevosvaunuihin,
silloinkin kun näitä oli enimmän? Kun kenkätehtaat tulivat käytäntöön,
saivat useimmat suutarit panna puotinsa kiinni, ja kun jalkineet
tehtiin käsin, oli vain varakkailla varaa hankkia itselleen enemmän
kuin yhden parin; työkansa kävi tavallisesti kesällä paljasjalkaisena.
Nyt on useimmilla enemmän kuin yksi pari kenkiä, ja kenkienvalmistus on
kasvanut laajaksi teollisuudeksi. Ei -- milloin vain voidaan järjestää
niin, että yksi mies tekee kahden työn, edistetään maan kukoistusta
ja kehitystä sillä tavoin, että syrjäytetylle aukenee mahdollisuuksia
uuteen ja parempaan työhön. Muutokset tapahtuvat sitäpaitsi asteittain
ja vähitellen. Omissa tehtaissani olen aina löytänyt uuden paikan
sille työmiehelle, joka teollisten menetelmäin parannuksen vuoksi on
menettänyt vanhan toimensa. Ja samoin kuin minun tehtaissani on laita
kaikkialla. Nykyään on rautateollisuuden palveluksessa monta vertaa
suurempi työväestö kuin siihen aikaan, jolloin kaikki valmistettiin
käsin. Niin on aina ollut ja niin tulee edelleen olemaan. Ja jos
ihmiset eivät sitä ymmärrä, johtuu se siitä, etteivät halua katsoa
nenäänsä pitemmälle.

Nyt tulemme liikatuotantoon. Alituisesti meiltä kysellään:

"Ettekö te kerran joudu liikatuotannon tilaan? Kun joudutte
valmistamaan enemmän autoja kuin ihmiset voivat käyttää?"

Minä en pidä mahdottomana, ettemmekö joskus, voi joutua siihen tilaan,
että tavaran tuotanto on niin halpaa ja suunnattoman runsasta, että
syntyy todella liikatuotantoa, mutta omasta puolestani en suinkaan
ajattele sitä aikaa pelolla, vaan suurella mielihyvällä. Ei mikään
voisi olla ihanampaa kuin maailma, jossa jokaisella olisi mitä
tarvitsee; pelkään vain, että niitä aikoja täytyy kauan odottaa. Mitä
omaan tuotantooni tulee, on meillä tuohon aikaan vielä sangen pitkä
taival. En tiedä, kuinka monta autoa meidän erikoismalliamme yksi perhe
tulee käyttämään. Mutta minä tiedän, että hinnan alennuttua ostaa
sellainenkin maanviljelijä, joka vain muutamaa vuotta ennen tuskin
uneksikaan auton omistamista, ei ainoastaan yhden, vaan usein kaksi
autoa, jopa joskus lisäksi kuorma-autonkin. Sensijaan, että työmiehet
lähetettäisiin eri toimiinsa yhteisellä autolla, tulee kenties
helpommaksi, että heillä kullakin on omansa. Niin on kauppamatkustajain
laita. Yleisö huomaa pettämättömän varmasti, mikä sille parhaiten
soveltuu. Ja kun me emme enää valmista autoja ja moottoriauroja,
vaan ainoastaan sellaisten osia, joista autot ja moottoriaurat
pannaan kokoon, niin nykyiset mahdollisuudet tuskin riittänevätkään
sijoittamaan kymmentä miljoonaa autoa ostajille. Ja sama on juttu
minkä liikehaaran alalla hyvänsä. Jos vain hinnat ovat sellaiset kuin
niiden tulee olla, ei meidän eikä muiden teollisuuksien tarvitse
pitkään aikaan surra mistään liikatuotannosta. Ihmisten kieltäytyminen
ostamasta liian korkeiden hintojen vuoksi kannustaa parhaiten oikeata
liike-elämää. Jos tahdomme tehdä kauppaa, täytyy meidän alentaa hintoja
huonontamatta laatua. Hinnanalennukset pakottavat meidät siis parempiin
ja taloudellisempiin valmistusmenetelmiin. Mikä teollisuudelle on
"normaalia", riippuu oleellisesti johdon kyvystä keksiä parempia
menetelmiä. Jos liikemies alentaa tavaransa hinnan siihen määrään,
ettei hän saa itselleen mitään ansiota, vaan päinvastoin tappiota, niin
on hänen yksinkertaisesti pakko laskea, mitenkä hän parempia menetelmiä
käyttämällä voisi valmistaa yhtä hyvää tavaraa. Näiden menetelmien
tulee tuottaa hänen ansionsa eikä palkkojen alentamisen tai hinnan
korottamisen.

Hyvän johdon mukaista ei ole ansion puristaminen työmieheltä tai
ostajilta. Tehtaanjohdon on aikaansaatava ansio. Älkää huonontako
tavaran laatua, älkää vähentäkö palkkoja, älkää nylkekö yleisöä! Mutta
käyttäkää yhä enemmän älyä menetelmiin ja tehkää tavara paremmaksi kuin
milloinkaan ennen. Sillä tavoin tulevat kaikki parhaiten palvelluiksi
ja tyydytetyiksi.

Ja sen voi tehdä!



XII luku.

RAHAT JA TAVARAT.


Tehdasliikkeen päätarkoitus on tuottaminen, ja jos se aina pidetään
mielessä, on raha-asioilla toisarvoinen merkitys ja oikeastaan
tekemistä vain kirjanpidon kanssa. Minun omat finanssitoimeni ovat
olleet mitä yksinkertaisinta laatua. Minä aloitin alusta alkaen
periaatteella ostaa ja myydä käteisellä, minulla oli aina riittävästi
puhdasta rahaa käsillä, kun käytin oitis liikkeeseen ne ansiot,
jotka sain kassa-alennuksista ja pankkitilieni koroista. Minä pidän
pankkeja pääasiallisesti paikkana, jossa on turvallista ja mukavaa
säilyttää rahojansa. Ne minuutit, jotka kulutamme kilpailijaimme
asioihin, menevät hukkaan meiltä itseltämme, ja se aika, jonka
uhraamme kehittääksemme itseämme finanssimiehiksi, menee hukkaan
meidän tuotannoltamme. Liikkeen raha-asiat on tehtaan itsensä eikä
pankin järjestettävä. Sillä en tahdo sanoa, etteikö liikemiehellä tule
olla jotakin tietoa finanssioloista, mutta hän menestyy paremmin, jos
tietää niistä liian vähänkuin liian paljon, sillä jos hänestä tulee
"asiantuntija" tällä alalla, niin hän joutuu lainailemaan rahoja sen
sijaan että ansaitsee niitä, sitten lainaa hän lisää maksaakseen
edellisen lainansa ja muuttuu vekselien ja velkakirjojen temppuilijaksi.

Jos hän on todellinen ammattimies finanssitemppuilun alalla, voi hän
tällä tavoin pitää asioitaan käynnissä sangen kauan, mutta joskus hän
sitten tekee hairahduksen ja kaikki lusahtaa lysyyn. Ei pidä sekoittaa
tehdasliikettä pankkiasioihin; liian monet liikemiehet näyttävät
sekaantuvan pankkiasioihin ja päinvastoin. On olemassa taipumusta
kääntää nurin sekä liike-elämän että pankkilaitoksen todelliset
tarkoitusperät, ja se vahingoittaa molempia. Rahojen täytyy tulla
tehtaasta eikä pankista, ja minä olen havainnut, että tehdas vastaa
kaikkia siihen pantavia vaatimuksia. Kerran, kun yhtiömme luultiin
olevan suuressa rahantarpeessa, saattoi tehdas vaadittaessa antaa
lainaksi suuremman summan kuin mikään pankki tässä maassa olisi kyennyt
lainaamaan.

Minun kosketukseni finanssimaailman kanssa ovat enimmäkseen olleet
kieltoja ja epäyksiä. Muutamia vuosia sitten täytyi minun julistaa
perättömäksi, että Standard Oil-yhtiö muka omisti Ford-yhtiön, ja
mukavuuden vuoksi mainitsin samalla, että me emme olleet kytketyt
mihinkään muuhunkaan toiminimeen ja että meillä ei ollut aikomusta
kaupata autoja postijälkivaatimuksella. Toissa vuonna kierteli
maailmalle mieluinen huhu, että me olimme rahoja etsimässä Wall
Streetin varrelta. [Wall Street on se katu, jonka varrella New Yorkin
enimmät pankit, pörssit ja muut rahaliikkeet ovat ja josta maailman
raha-asiat hallitaan. -- Suom.] Sitä en huolinut edes oikaista, sillä
on mahdotonta ehtiä oikomaan kaikkea. Sen sijaan näytin, ettemme
laisinkaan olleet rahan puutteessa, enkä ole sittemmin kuullutkaan,
että meidän raha-asiamme järjestettäisiin Wall Streetiltä käsin.

Minulla ei ole mitään rahojen lainaamista eikä pankkimiehiä vastaan;
minä vain en tahdo, että lainatuilla rahoilla korvataan työtä. Ja
sellaiset pankkimiehet, jotka pitävät jotain liikettä paloiteltavana
hedelmänä, ovat minulle vastenmielisiä. Rahain, lainauksen ja
rahainhoidon tulee säilyttää oikeat paikkansa, mutta jotta se olisi
mahdollista, on tarkoin harkittava, mihin tarkoitukseen rahoja
tarvitaan ja miten ne voidaan maksaa takaisin.

Raha on ainoastaan työase liikeyrityksessä, yksi koneiston osa. Jos
asioissa on jotakin vikaa, niin parannuskeino ei ole raha, vaan sitä on
etsittävä perusteellisemmassa harkinnassa ja järkevässä rohkeudessa.
Liike, joka hoitaa huonosti mitä sillä on, tulee hoitamaan huonosti
senkin, mitä se saa. Pääasia on paremman järjestelyn aikaansaanti. Jos
se onnistuu, niin tuottaa liike itse rahaa, aivan niinkuin parantunut
ihminen luo ruumiissaan uutta ja tervettä verta.

Lainaaminen voi helposti tulla puolustukseksi haluttomuudelle
tunkeutua vaikeuksien ytimeen, samoin kuin se voi kannattaa laiskuutta
ja typerää kopeutta. Muutamat liikemiehet ovat liian mukavuutta
rakastavia pannakseen työkauhtanan ylleen ja mennäkseen tehtaaseen
katsomaan, miten siellä laita on, tai liian ylpeitä myöntääkseen että
mikään, minkä he itse ovat panneet käyntiin, voisi epäonnistua. Mutta
liike-elämän lakien laita on sama kuin painovoiman. Joka asettuu sitä
vastaan, saa tuntea sen tehon.

Toista on lainata liikkeen laajennusta varten, toista jälleen
laiminlyönnin ja leväperäisyyden korjaamista varten. Jälkimmäinen
on hyödytöntä siitä yksinkertaisesta syystä, että rahat eivät
aikaansaa vähintäkään apua. Laiminlyönnit ja tuhlaus voidaan korvata
säästäväisyydellä, huono johto viisaudella. Kummallakaan näistä
korjauskeinoista ei ole mitään tekemistä rahan kanssa. Päinvastoin
voi raha erinäisissä oloissa olla niiden vihollinen. Moni liikemies
kiittää onneansa, että hän ajoissa huomasi varmimman pääoman olevan
hänen omassa ajatuskyvyssään eikä pankkilainassa. Rahalainassa voi
joskus olla jonkinlaista yhtäläisyyttä juomarin kanssa, joka ottaa
uuden pääntäyden vastustaakseen entisen seurauksia. Mutta siitä ei ole
mitään apua, se vain pahentaa tilaa. Liikkeen viallisen kohdan perille
pääseminen ja sopivan parannuskeinon keksiminen siihen on paljoa
kannattavampaa kuin rahojen lainaaminen seitsemän prosentin korkoa
vastaan.

Liikkeen sisäiset vammat vaativat suurinta huomiota. "Liike",
kaupanharjoittamisen merkityksessä, tarkoittaa pääasiallisesti ihmisten
tarpeiden täyttämistä. Jos valmistaa, mitä he tarvitsevat, ja myy näitä
tarve-esineitä hintaan, joka ei merkitse ostajalle vaikeutta vaan apua,
niin tulee liike aina menestymään hyvin, sillä sitä, mikä tuottaa
ihmisille apua ja helpotusta, he ostavat yhtä luonnollisesti kuin
juovat vettä janoonsa.

Mutta näiden tavarain valmistus vaatii alituista huolellisuutta.
Koneet kuluvat ja ovat korvattavat. Työmiehet saattavat käydä
uppiniskaisiksi, laiskoiksi tai huolimattomiksi. Liikkeen muodostavat
jonkin tarve-esineen valmistamista varten yhtyneet ihmiset ja koneet,
mutta sekä ihmisiä että koneita on korjattava ja korvattava. Joskus
ovat johtajat enimmän korjauksen tarpeessa, mutta itse he ovat
viimeiset sitä tunnustamaan. Kun liike on huonosti järjestetty; kun
se taantuu valvonnan puutteessa; kun yhtiön herrat istuvat mukavasti
tuoleillansa, ikäänkuin ne suunnitelmat, jotka he kerran ovat panneet
täytäntöön, turvaisivat heidät kaikiksi ajoiksi; kun liikettä katsotaan
vain tulolähteeksi eikä elämäntehtäväksi -- silloin on ikävyyksiä
odotettavissa. Jonakin kauniina aamuna herätään ja huomataan, että
kauppaa tehdään enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta ansaitaan
vähemmän. Puuttuu rahoja, mutta onhan niitä helppo lainata. Ihmiset
ovat niin valmiit olemaan avuliaita. Tämä on vaikeimpia kiusauksia,
mitä vastaan nuoren liikemiehen on kamppailtava. Mutta jos silloin
lainaa rahaa, niin antaa jo olemassaolevalle epäkohdalle tilaisuuden
vain yhä pahentua. Tauti saa virikettä. Ihminen ei tavallisesti
käyttele lainattuja rahoja viisaammin kuin omiaan, ja tämmöisissä
oloissa on rahan lainaaminen jo rappeutumassa olevan omaisuuden
panttausta.

Sopivin aika liikemiehelle rahojen lainaamiseen on sellainen, jolloin
hän niitä ei tarvitse. Toisin sanoen, kun hän ei tarvitse niitä sen
täytteeksi, mitä hän itse laiminlyö. Jos liike menestyy erinomaisesti
ja on laajennuksen tarpeessa, niin on jokseenkin turvallista lainata
rahaa, mutta jos rahantarve johtuu huonosta johdosta, täytyy nämä viat
korjata sisältäpäin eikä ulkonaisilla tempuilla.

Minun rahainhoitoperiaatteeni ovat seurausta myyntiperiaatteistani.
Minusta on parempi myydä suurempia tavaramääriä pienemmällä ansiolla
kuin pieniä määriä suurella voitolla. Jos näitä periaatteita
noudatetaan, niin kykenee suurempi määrä ihmisiä ostamaan ja suurempi
määrä saa työtä ja hyviä palkkoja. Sen kautta voi harkita sopivan,
jatkuvan tuotantosuunnitelman, välttää n.s. kuolleet kaudet ja päästä
suorittamasta menoja seisomassa olevista tehtaista. Lyhytnäköisten
ihmisten mielestä hintojen alentaminen merkitsee liikkeen tulojen
alenemista. On vaikea ymmärtää semmoista ajatuksenjuoksua, sillä siitä
puuttuu kaikkein alkeellisin käsitys siitä, mitä liike pohjaltaan on.
Kun minä kerran ajattelin alentaa hintaa kahdeksankymmentä dollaria
autoa kohti, kysyttiin minulta, eikö tämä, kun valmistusmäärä oli
500,000 autoa, vähentänyt yhtiön tuloja neljäkymmentä miljoonaa
dollaria. Tietysti, jos näillä uusilla hinnoilla möisimme ainoastaan
500,000 autoa, silloin luonnollisestikin tulomme vähenisivät
neljäkymmentä miljoonaa dollaria -- mikä on mielenkiintoinen
matemaattinen laskelma, mutta sillä ei ole mitään tekemistä
liiketoiminnan kanssa; sillä ellei tavaran hintoja alenneta, ei sen
menekki enene, eikä liike siis ole varmalla pohjalla.

Ellei joku liike edisty, niin se taantuu, ja sellainen liike tarvitsee
aina raha-avustusta. Vanhanaikaiset liikeperiaatteet menivät aina
siihen suuntaan, että hinnat olisivat pidettävät niin korkeina
kuin mahdollista. Todella nykyajanmukainen liikeperiaate on aivan
päinvastainen.

Pankkimiehet ja asianajajat harvoin ymmärtävät tätä. He sekoittavat
hitauden ja vakavuuden, ja aivan ulkopuolella heidän käsityskykyänsä
on, että hintoja koskaan voidaan alentaa vapaaehtoisesti. Ja sentähden,
kun tavallinen pankki- tai lakimies pannaan liikeyrityksen johtajaksi,
on loppu useimmiten surkea.

Hintojen alentaminen lisää menekkiä ja parantaa raha-asioita, mikäli
ehdottomasti kertyvää ansiota pidetään hoitorahastona, jonka avulla voi
rakentaa liikkeen suuremmaksi ja paremmaksi. Liikkeen nopean kehityksen
ja valtavan menekin vuoksi on meillä aina ollut suuret ansiot kaikilla
hintatasoilla. Kustakin autosta saatu voitto on ollut pieni, mutta
yhteensä ovat ne tehneet suuria summia. Voitto ei ole tasaista.
Hinnanalennuksen jälkeen ovat ansiot jonkun aikaa pienet, mutta sitä
mukaa kuin välttämätön säästömenetelmä alkaa tuntua, nousevat ne
jälleen. Näitä lisäansioita ei kuitenkaan jaeta osakkeenomistajille.
Minä olen aina vastustanut suuria osinkoja, ja yhtiö on nyt vapautettu
niistä osakkeenomistajista, jotka olivat toisella kannalla. Pientä
prosenttia lukuunottamatta katson ansioiden kuuluvan enemmän liikkeelle
kuin osakkeenomistajille.

Niinikään olen sitä mieltä, että liikkeessä ei tule olla muita
osakkeenomistajia kuin sellaisia, jotka todella ovat liikkeen
palveluksessa ja pitävät yhtiötä enemmän yleishyödyllisenä yrityksenä
kuin pelkkänä rahapajana. Jos voitto on suuri -- niinkuin se on, kun
pyrkimykseksi pannaan yleishyödytys -- tulee sen osaksi joutua takaisin
liikkeeseen tehdäkseen tämän vielä soveliaammaksi tarkoitukseensa,
ja osaksi on se palautettava ostajalle. Eräänä vuonna oli voittomme
niin paljoa suurempi kuin olimme arvioineet, että päätimme palauttaa
viisikymmentä dollaria jokaiselle autonostajalle. Me ymmärsimme
ottaneemme tietämättämme ostajalta liian paljon. Minun periaatteeni
tavaranhinnoista ja sen mukaisesti myöskin rahainkäytöstä tulivat
tunnetuiksi erään oikeudenkäynnin kautta, joka muutamia vuosia sitten
nostettiin yhtiötä vastaan pakottaakseen se maksamaan suurempaa
osinkoa. Kuulustelussa tein selkoa niistä periaatteista, jotka meillä
silloin olivat ja ovat yhä vieläkin voimassa:

Ensiksikin on minun mielestäni parempi myydä suuri määrä vaunuja
kohtuullisella kuin pienempi määrä suurella voitolla.

-- Minä noudatan tätä sääntöä, koska sen kautta suuri joukko ihmisiä
pystyy ostamaan auton ja nauttia sen käyttämisestä, samalla kuin
suurelle joukolle työmiehiä hankitaan hyväpalkkaista tointa. Se
on minun elämäni tarkoitusperänä. Mutta en pitäisi toimintaani
menestyksellisenä, vaan päinvastoin aivan epäonnistuneena, ellen voisi
tätä aikaansaada ja samalla saavuttaa kohtuullista voittoa itselleni ja
niille, jotka ovat minun kanssani yhtyneet tähän liikkeeseen.

-- Että tämä noudattamani menettely on hyvää liikepolitiikkaa, todistaa
sen teho käytännössä: meidän on joka vuosi onnistunut valmistaa autoja
hintaan, joka on tehnyt yhä useammille mahdolliseksi oman auton
hankkimisen, me olemme antaneet työtä yhä useammille työmiehille,
ja samalla olemme liikkeemme laajentumisen kautta lisänneet omaa
voittoamme paljoa suuremmassa määrässä kuin kukaan oli toivonut tai
edes voinut uneksia aloittaessamme.

-- On muistettava, että joka kerta kun alennamme autojemme hintaa
huonontamatta niiden laatua, me laajennamme mahdollisten ostajain
lukua. On paljon ihmisiä, jotka ovat valmiit ostamaan auton 360
dollarilla, mutta eivät tahdo maksaa 440. Meillä on suunnilleen
500,000 ostajaa 440 dollarin hintaan, ja minä lasken, että me 360
dollarin hinnalla saatamme lisätä myyntiä ehkä 800,000 autoon saakka
vuodessa. Tämä tuottaa vähemmän voittoa kutakin autoa kohti, mutta
enemmän vaunuja, enemmän työtä tarvitseville ja vihdoin suuremman
kokonaisvoiton itsellemme.

-- Tahdon sanoa suoraan: en katso, että meillä on oikeutta ottaa
autoistamme mitään tavatonta voittoa. Kohtuullinen voitto on
oikeutettu, mutta se ei saa olla liian suuri. Senvuoksi onkin
pyrkimykseni ollut alentaa vaunujen hintaa, niin pian kuin tuotanto
suinkin on sallinut, ja antaa siitä johtuvat edut käyttäjille ja
työmiehille, josta on seurauksena ollut odottamattoman valtavia etuja
meille itsellemme.

Nämä periaatteet eivät sovellu yhteen sen yleisen käsityksen kanssa,
että liikettä on hoidettava siten, että osakkeenomistajat saavat
niin suuren voitto-osingon kuin mahdollista. Senvuoksi en tahdo
olla tekemisissä osakkeenomistajain kanssa tuon sanan varsinaisessa
merkityksessä, sillä he eivät edistä liikkeen yleishyödyllistä
pyrkimystä. Minun kunnianhimonani on yhä hankkia tointa yhä suuremmalle
työläismäärälle, ja mikäli se on minulle mahdollista, levittää
mitä laajimpiin piireihin sen teollisuusjärjestelmän etuja, jonka
perustamisessa askartelemme. Me tahdomme olla auttamassa todellisten
kotien ja viihtyisän elämän rakentamista ihmisille. Mutta siihen
tarvitaan, että suurin osa voitosta menee takaisin tuotantoon, ja
senvuoksi ei meillä ole tilaa työtätekemättömille osakkeenomistajille.
Työtätekevä osakkeenomistaja pitää yleisön palvelemista tärkeämpänä
kuin osinkojen kokoamista pankkiin.

Jos joskus tulisi kysymykseen joko palkkojen alentaminen tai osinkojen
poistaminen, pyyhkisin tietenkin osingot pois. Mutta ei ole luultavaa,
että sellainen tilanne syntyy, sillä, kuten jo olen viitannut, huonot
palkat eivät sovellu hyvään taloudenhoitoon. Palkkojen alentaminen on
huonoa finanssitointa, sillä sen kautta heikennetään myöskin ostokykyä.
Jos johtaja-aseman katsotaan sisältävän vastuunalaisuutta, niin vaatii
tämä vastuunalaisuus myöskin huolenpitämistä siitä, että johdonalaiset
saavat oloja täysin vastaavan mahdollisuuden ansaita toimeentulonsa.
Finanssienhoitoon ei kuulu ainoastaan yhtiön voitto ja maksukyky,
vaan myöskin ne summat, jotka yhtiö suorittaa takaisin yhteiskunnalle
palkkojen muodossa. Siinä ei ole mitään armeliaisuutta. Se merkitsee
vain, että mitään yhtiötä ei voi pitää vakavaraisena, joka ei ole niin
hyvin järjestetty, että sillä on varaa antaa miehillensä tilaisuutta
tehdä paljon työtä ja saada paljon palkkaa.

Työpalkat ovat jotakin pyhää -- ne edustavat kotia ja perhettä
ja taloudellisia kohtaloita. Senvuoksi on niitä kosketeltava
hyvin varovasti. Menotilillä palkat ovat vain numeroita, mutta
elämässä ne merkitsevät leipää ja lämmintä, pikkulapsenvuoteita ja
lastenkasvatusta, perheiloa ja kotiviihtymystä. Mutta toisaalta
on jotakin yhtä pyhää siinä pääomassa, jonka avulla työ tehdään
tuottavaksi. Ei kenelläkään ole hyötyä siitä, että teollisuuden
sydänveri juoksutetaan kuiviin. Tehtaassa, joka antaa tointa tuhansille
työmiehille, on jotakin yhtä pyhää kuin kodissa. Tehdas on tukena
kaikille niille korkeille arvoille, joita koti edustaa. Jotta koti
pysyisi onnellisena, täytyy tehdasta pitää käynnissä. Ainoa seikka,
joka oikeuttaa tehtaan ansiot, on se, että ne tekevät nämä tehtaasta
riippuvaiset kodit kahta vertaa varmemmiksi ja antavat suurempia
työmahdollisuuksia yhä useammille ihmisille. Että ansiot lisäävät
yksityistä omaisuutta on eri juttu, mutta aivan toista on, jos niitä
käytetään luomaan varmempaa perustaa liikkeelle, parempia työoloja,
parempia palkkoja ja suurempia toimensaannin mahdollisuuksia. Pääomaa,
jota semmoiseen käytetään, on käsiteltävä varovasti. Se on olemassa
kaikkien hyödyksi, vaikka sitä ehkä hoitaakin vain yksi.

Ansiot kuuluvat kolmelle taholle: tehtaalle -- sen ylläpitämiseksi
vakavaraisena, terveenä ja kehityskykyisenä; työmiehille, jotka ovat
olleet mukana niitä hankkimassa; ja vihdoin, osaksi, yleisölle.
Menestyvä teollisuus on hyötyisä kaikille kolmelle asianosaiselle --
johtajalle, tuottajalle ja ostajalle.

Liikemiesten, joiden ansiot tavallisen mittakaavan mukaan ovat
poikkeuksellisen suuret, pitäisi olla ensimmäisiä alentamaan hintoja.
Mutta sitäpä vain ei milloinkaan tapahdu. He antavat kuluttajan
kantaa kustannusten koko taakan, sälyttävätpä hänen niskaansa
vielä asteettaisen lisäyksen kustannusten enenemisestä. Heidän
liikefilosofiansa on: korjaa niin kauan kuin voi korjata. He ovat
keinottelijoita ja nylkyreitä, huonoja aineksia, jotka aina tärvelevät
kunniallisen liiketoimen. Heistä ei koskaan voi toivoa mitään,
sillä heillä ei ole kaukokatsetta. He eivät näe omaa kassakirjaansa
kauemmaksi.

Semmoisista ihmisistä on luontevampaa alentaa palkkoja kymmenen tai
kaksikymmentä prosenttia kuin vähentää sama prosentti voitostaan. Mutta
liikemies, jonka silmä näkee yhteiskunnan edun ja joka haluaa tätä
yhteiskuntaa palvella, kykenee myöskin kohdaltansa rakentamaan sille
parempaa ja vankempaa perustaa.

Meidän periaatteenamme on aina ollut pitää suuria käteisiä summia
saatavilla -- kassasäästö on viime vuosina tavallisesti ollut
yli viisikymmentä miljoonaa dollaria. Nämä rahat on talletettu
pankkeihin kautta koko maan. Me emme lainaa, mutta olemme järjestäneet
luottomahdollisuudet niin, että jos tahtoisimme, voisimme saada
hyvinkin suuria pankkilainoja. Mutta kun pitää suuria käteismääriä
varalla, käy lainaaminen tarpeettomaksi -- me olemme vain ryhtyneet
varokeinoihin ollaksemme turvattuja kaikkien tapahtumain varalta.
Ainoa kerta, jolloin lainasin, tapahtui, kun ostin ne yhtiön osakkeet,
jotka eivät olleet oman perheeni hallussa. Minulla ei ole ollenkaan
ennakkoluuloja rahalainoja vastaan sinänsä; asia on vain se, että en
tahdo asettaa valvonnan alaiseksi liikettäni, toisin sanoen luovuttaa
toisiin käsiin niitä erikoisia aatteita yhteishyödytyksestä, joita
koetan palvella.

Rahapuolen järjestelyssä on tärkeänä osana n.s. sesonkiesteiden
poistaminen. Rahainkierron täytyy olla tasaista ja yhtämittaista.
Jotta työstä saisi voittoa, täytyy sitä tehdä säännöllisesti. Tehtaan
sulkeminen tuottaa suurta tappiota. Se on työvoiman ja tarveaineiden
haaskausta ynnä menekin vähentämistä sen hinnankohoamisen vuoksi,
mikä on välttämättömänä seurauksena tuotannon keskeyttämisestä. Tämä
on ollut kaikkein vaikeimpia ratkaistavaksemme joutuneita pulmia. Me
emme voineet pitää autovarastoja talvikuukausina, jolloin kysyntä on
pienempi kuin keväällä ja kesällä. Minne ja kuinka olisi mahdollista
sijoittaa varastoon puolta miljoonaa automobiiliä? Ja vaikkapa se
onnistuisi, niin millä keinolla ehtisi saada ne lähetetyksi kauppaan
kiireenä myyntikautena? Ja mistä ottaa rahoja sellaiseen varastoon?

Sesonkityö on työväestölle sangen rasittavaa. Hyvät mekaanikot eivät
halua suostua työhön, jota kestää vain muutaman kuukauden. Täysi
työvoima vuoden umpeensa on takeena hyvien työmiesten saannista, se
auttaa perustamaan pysyvää järjestelyä ja parantamaan tuotantoa, sillä
pysyväinen työ tekee työmiehet yhä tottuneemmiksi toimeensa.

Tehtaan täytyy valmistaa, asiamiesten myydä ja yleisön ostaa autoja
kautta koko vuoden, jos itsekukin haluaa mahdollisimman suurta hyötyä
niistä. Jos vähittäisostajat ostavat vain määräaikana vuodesta, täytyy
järjestää valistustoimintaa todistamaan heille, että autot eivät ole
sesonkitavaraa, vaan että sesonkien väliaikana täytyy tehtailijan
valmistaa ja myyjien ostaa niitä voidakseen heti vastata kysyntään.
Automobiilialalla me olimme ensimmäiset, jotka ryhdyimme tätä pulmaa
ratkaisemaan. Ford-auton myynti on tunnetun tavaran tarjoamista.
Ennen aikaan, jolloin automobiileja valmistettiin vain tilauksesta
ja viidenkymmenen vaunun valmistusta vuodessa pidettiin suurena
saavutuksena, oli luonnollista, että jälleenmyyjä odotti tilausta
ennenkuin hän puolestaan tilasi tehtaalta, ja tehtailija taas odotti
tätä tilausta ennenkuin ryhtyi autoa valmistamaan.

Me huomasimme hyvin pian, ettei tilaustöistä tulisi suurta liikettä.
Vaikka olisi haluttukin, ei tehdasta olisi voitu rakentaa niin
suureksi, että se maalis- ja elokuun välisenä aikana olisi voinut
valmistaa kaikki näiden kuukausien aikana tilatut autot. Senvuoksi
aloitimme jo useita vuosia sitten valistustoimintamme todistaaksemme,
että Ford-auto ei ollut ylellisyyskapine, jolla oli käytäntöä vain
kesäiseen aikaan, vaan hyötyesine, jota saattoi käyttää vuoden
umpeensa. Samalla koetimme valaista myyjille, että joskaan he
talvisaikaan eivät saisi myydyksi yhtä monta autoa kuin kesällä,
kannattaisi heidän kuitenkin hankkia autoja varastoon, ollakseen kesän
tullen valmiita antamaan tavaran heti ostajille. Nämä hankkeemme
onnistuivat. Useimmissa osissa maata käytetään autoja liikenteessä
yhtä paljon talvella kuin kesällä. On havaittu, että ne kulkevat hyvin
lumessa ja jäässä ja sohjossa tai missä tahansa. Autojen kysyntä
talvisaikana lisääntyy yhä, joten jälleenmyyjät eivät enää ole
riippuvia vuodenajasta, sesongista. He ovat huomanneet edulliseksi
ostaa etukäteenkin tilauksia odottaessa. Meidän tuotantomme on
niinmuodoin aina viime vuosiin saakka jatkunut taukoamatta, vuotuisen
varastontarkastuksen aiheuttamaa seisausta lukuunottamatta. Pari
muuta keskeytystä pahimpana pula-aikana tehtiin myöskin, mutta
ne olivat välttämättömiä voidaksemme perehtyä ja mukautua uuteen
markkinatilanteeseen.

Keskeytymättömän tuotannon ja keskeytymättömän rahavirtauksen
aikaansaamiseksi oli meidän suunniteltava toimintamme oikein
tuskallisen tarkasti. Tuotantosuunnitelma laaditaan joka kuukausi
tuotanto- ja myyntiosastojen välillä riittävän automäärän
valmistamiseksi, jotta jokainen tilaus voidaan suorittaa. Ennen, kun
lähetimme autot täysin valmiiksi kokoonpantuina, oli tämä tavattoman
tärkeää, sillä meillä ei ollut lainkaan mahdollisuutta panna niitä
varastoon. Nyt lähetämme ainoastaan koneosia ja panemme kokoon
ainoastaan ne autot, jotka tarvitaan Detroitin piiriä varten. Tämä
ei tee suunnittelua vähemmän tärkeäksi, sillä elleivät tuotanto ja
tilaukset kävisi rinnan, saisimme joko liian paljon koneosia tai emme
ehtisi suorittaa tilauksia. Kun koneosia valmistetaan 4,000 autoa
varten päivässä, ei tarvita muuta kuin pieni epätarkkuus tilausten
laskussa, jotta ruuhkautuu miljooniin nouseva varasto. Tasapainosuhteen
ylläpitäminen vaatii siis mitä suurinta tarkkuutta. Tarvittavan
kauppavoiton saamiseksi täytyy meidän vaihtomme olla hyvin nopea. Me
valmistamme autoja myyntiä eikä varastoonpanoa varten, ja yhdenkin
kuukauden myymättömät tavarat nousisivat summaan, jonka korkokin
jo olisi suunnaton. Tuotantolaskelmat tehdään vuotta etukäteen ja
tarkka luettelo laaditaan, kuinka monta autoa kunakin kuukautena on
valmistettava, sillä helposti ratkaistava pulma ei ole niiden ainesten
ja koneosien saanti tuotantoa vastaavaksi, joita me vielä ostamme
muilta tehtailta. Meillä ei ole varaa rasittaa liikettä suurilla
varastoilla. Kaiken täytyy olla alituista kiertokulkua. Joskus olemme
hädin tuskin pelastuneet. Muutamia vuosia sitten paloi se tehdas, joka
oli valmistanut meille radiaattori- ja messinkiosat. Meidän oli oltava
vikkeliä, tai saimme varustautua saamaan suuria tappioita. Kutsuimme
kokoon eri osastojen johtajat, mallintekijät ja piirustajat. Nämä
tekivät työtä neljä- jopa kahdeksankolmatta tuntia yhteen menoon. He
laativat uudet mallit; tapaturman kohtaama toiminimi vuokrasi toisen
tehtaan ja sai heti osan välttämättömiä koneita. Me toimitimme sille
muut, ja kahdenkymmenen päivän kuluttua saattoivat he jälleen toimittaa
meille kyseenalaisia koneosia. Meillä oli riittävä varasto seitsemäksi
tai kahdeksaksi päiväksi, mutta tulipalo esti meitä kymmenen tai
viidentoista päivän aikana lähettämästä autoja kauppaan. Ellei edes
tuota varastoa olisi ollut, olisi keskeytys kestänyt kaksikymmentä
päivää -- ja kustannukset vieläkin kohonneet tuntuvasti.

Lyhyesti: Raha-asiain järjestelyn paikka on tehdas. Se ei ole koskaan
jättänyt meitä pulaan ja kerran, kun meidän luultiin olevan rahoista
ahtaalla, saatoimme sitovalla tavalla todistaa, kuinka paljoa parempi
on hoitaa raha-asiat liikkeen sisältä kuin ulkopuolelta.



XIII luku.

RAHA -- ISÄNTÄKÖ VAI PALVELIJA?


Vuoden 1920 joulukuu oli merkkikausi Amerikan liike-elämän historiassa.
Useampia automobiilitehtaita oli silloin suljettuna kuin auki ja
suuri joukko suljetuista oli täydellisesti pankkimiesten käsissä.
Melkein jokaisen teollisuusyrityksen huhuiltiin olevan huonoissa
asioissa. Minun mieltäni kiinnitti sanomalehtien itsepintainen väite,
että Ford-yhtiö ei ainoastaan ollut rahan tarpeessa, vaan että sen
myöskin oli mahdotonta saada rahoja mistään. Olen kuullut niin monta
huhua yhtiöstämme, että vain harvoin ryhdyn niitä oikaisemaan, mutta
nämä huhut erkanivat kaikista entisistä siinä, että ne olivat niin
täsmällisiä ja seikkaperäisiä. Minä sain tietää, että olin luopunut
vanhasta ennakkoluulostani rahanlainaamista vastaan, ja lukea,
että minä päivänä tahansa voi odottaa minun saapuvan Wall Streetin
rahakonttoreihin lakki kourassa rahoja pyytelemään. Jopa huhuttiin,
ettei kukaan ollut halukas lainaamaan minulle rahaa, ja ettei minulla
ilmeisesti ollut muuta neuvoa kuin luopua liikkeestäni.

Oli totta, että meillä oli rahallisia vaikeuksia. Vuonna 1919 olimme
lainanneet 70,000,000 dollaria velkakirjoja vastaan ostaaksemme koko
osakepääoman Ford-yhtiössä. 33,000,000 siitä oli vielä takaisin
maksamatta. Me olimme velkaa 18,000,000 dollaria veroja, jotka
lankesivat pian maksettaviksi, ja me aioimme myöskin maksaa työmiehille
vuotuisen lahjapalkkion, joka nousi 7,000,000 dollariin. Tammikuun
ensimmäisestä huhtikuun kahdeksanteentoista päivään mennessä oli
meillä maksuja, jotka yhteensä nousivat 58,000,000 dollariin. Meillä
oli ainoastaan 20,000,000 talletettuna pankissa. Vajaus meidän
tileissämme oli yleisesti tunnettu ja varmana pidettiin, ettemme voisi
hankkia noita 38,000,000 dollaria ottamatta lainaa. Niin suurta summaa
tuskin voi saada muutoin kuin Wall Streetin avulla. Me olimme täysin
vakavaraiset. Kaksi vuotta aikaisemmin olimme lainanneet 70,000,000
dollaria, ja kun kaikki kiinteimistömme olivat kiinnittämättömät eikä
meillä ollut tavaravelkoja, ei uuden lainan saanti olisi tavallisissa
oloissa kohdannut mitään vaikeuksia. Se olisi päinvastoin ollut hyvä
pankkisijoitus.

Minä aloin kuitenkin tajuta, että meidän rahantarvettamme
teollisuuspiireissä pidettiin uhkaavan nurinmenon enteenä. Silloin
syntyi mielessäni epäluulo, että nämä sähkösanomat, joita levitettiin
kautta maan, voisivat olla peräisin määrätystä lähteestä. Tämä epäluulo
sai virikettä, kun sain selville, että eräs tunnettu finanssilehden
toimittaja säännöllisesti lähetteli selosteluita meidän taloudellisista
oloistamme. Senvuoksi päätin visusti olla oikaisematta mitään näistä
huhuista. Me olimme tehneet raha-asiaimme järjestelysuunnitelman ja
siihen ei kuulunut ajatustakaan lainan ottamisesta.

En saata kylliksi korostaa, että kaikkein huonoin aika lainan
ottamiseen on silloin, kun pankit luulevat lainaajan olevan
kipeästi rahan tarpeessa. Edellisessä luvussa esitin taloudellisten
periaatteittemme suuntaviivat. Me aloimme yksinkertaisesti toteuttaa
niitä. Päätimme toimittaa suursiivouksen talossa.

Menkäämme hiukan taaksepäin ajassa ja katsokaamme, kuinka olot olivat
kehittyneet. Vuoden 1920 alkupuolella näkyi ensimmäisiä merkkejä,
että sodan aiheuttama kuumeinen liiketoiminta oli hiljentymässä.
Sellaiset sota-ajan yritykset, joilla ei ollut mitään todellista
olemisenoikeutta, menivät nurin. Ostohalu väheni. Vielä ei meidän
myynnissämme ollut tapahtunut keskeytystä, mutta me tiesimme, että
ennemmin tai myöhemmin niin tuli käymään. Ajattelin vakavasti alentaa
hintoja, mutta valmistuskustannukset eivät millään alalla olleet meidän
hallittavanamme. Työ antoi yhä vähemmän vastiketta korkeista palkoista.
Raaka-ainesten hankitsijat eivät tahtoneet ajatellakaan palata jälleen
kiinteälle maakamaralle. Myrskyn oireet olivat kyllä selviä, mutta
kukaan ei kiinnittänyt niihin huomiota.

Kesäkuussa aloimme huomata eroa myynnissämme. Se väheni joka kuukausi
kesäkuusta syyskuuhun. Meidän oli pakko ryhtyä tuotannossamme
sellaisiin toimiin, että teimme ostamisen ihmisille mahdolliseksi,
mutta ei siinä kyllä: meidän täytyi myöskin osoittaa yleisölle,
että tämä oli vakava pyrkimyksemme eikä mitään humbugia. Syyskuussa
alensimme siis hinnan 575 dollarista 440 dollariin autoa kohti.
Hinta oli todellisuudessa valmistuskustannuksia melkoista alempi,
sillä me käytimme vielä kalliina aikana ostettuja aineksia. Tämä
hinnanalennus aikaansai sangen suurta kohua. Meitä moitittiinkin
sen johdosta ja väitettiin meidän vaikuttavan häiritsevästi
vallitseviin myyntisuhteisiin. Sitä me juuri tarkoitimmekin. Me
tahdoimme omalta kohdaltamme tehdä kaiken voitavamme hintojen
painamiseksi keinotekoisesta korkeudesta luonnolliselle tasolle.
Minä olen varma siitä, että jos tehtailijat ja kauppiaat tällöin
tai aikaisemmin olisivat ryhtyneet tuntuvasti alentamaan hintoja ja
myyneet varastonsa pois käsistään, ei niin pitkäaikaista pulakautta
olisi liike-elämässämme syntynytkään. Suurempain hintain odotus se
yksinkertaisesti viivytti palausta säännöllisiin oloihin. Korkeita
hintoja ei lopultakaan saatu, ja jos kerta kaikkiaan olisi mukauduttu
tappioihin, olisi ostokyky ja tuotanto saatu sopusuhtaan ja meillä
olisi lisäksi säästytty pitkästä yleisen seisauksen ajasta. Itsepäinen
kiinnipitäminen korkeista hinnoista teki vain tappiot suuremmiksi,
sillä liikemiesten täytyi maksaa korkoa kalliista varastoistaan
samalla kuin he menettivät sen ansion, mikä olisi voinut olla
järkevämmän menettelyn tuloksena. Työttömyys aiheutti tuntuvaa
palkkojen alenemista, mikä vain laajensi ostajan ja myyjän välistä
kuilua. Sekavia huhuja kierteli, että Euroopalle myönnettäisiin
suunnatonta luottoa, jolloin toivottiin saatavan kalliit varastot
kaupaksi. Esityksiä ei tietenkään tehty näin räikeässä muodossa, mutta
uskon monen olleen varmasti vakuutetun, että kun vain voitaisiin
antaa ulkomaille luottoa, niin Amerikan liike-elämä saisi siitä
hyötyä, vaikkapa ei olisi toivoakaan että pääoma tai korot tulisivat
maksetuiksi. On tosin totta, että jos Amerikan pankit olisivat antaneet
tämän luoton, niin olisivat liikemiehet voineet ansaita saamalla
varastonsa kaupaksi, mutta pankeille itselleen olisi tämä luotonanto
ollut niin "kylmäävää", että ne olisivat olleet enemmän jäälinnojen
kuin pankkipalatsien näköisiä. Saattaahan olla sangen luonnollista,
että viimeiseen saakka pidetään kiinni ansion mahdollisuudesta, mutta
hyvää liiketointa se ei ole.

Hinnanalennuksen jälkeen lisääntyi myyntimme, mutta pian ilmeni jälleen
vähenemisen oireita. Me emme olleet hinnoissamme menneet niin alas,
että ne olisivat olleet yleisön ostokyvyn tasolla. Pikkutavarain hinnat
eivät vielä olleet kylliksi laskeneet, ja yleisö oli epäluuloinen
kaikkien hintojen suhteen. Me suunnittelimme uutta alennusta ja pidimme
tuotantomme noin 100,000 auton määrässä kuukautta kohti. Myyntimme ei
oikeuttanut meitä näin suureen tuotantoon, mutta me tahdoimme saada
mahdollisimman suuren määrän ainesvarastoamme muutetuksi valmiiksi
tuotteiksi ennenkuin suljimme tehtaat, mikä oli välttämätöntä
varastontarkastusta ja tarpeellista suursiivousta varten. Me aioimme
senjälkeen toimeenpanna uuden suuren hinnanalennuksen ja samalla
jatkaa valmistusta halvemmalla ostetuista aineksista. Sillä me olimme
vakuutetut siitä, että hintojen täytyi laskea.

Joulukuussa lopetettiin työt kahden viikon ajaksi, mutta meille tuli
niin paljon tehtävää, että todellisuudessa kului lähes kuusi viikkoa,
ennenkuin kaikki jälleen oli käynnissä. Samalla hetkellä kuin suljimme
tehtaat, saivat huhut meidän rahapulastamme yhä varmemman muodon. Minä
tiedän monen toivoneen, että meidän tulisi pakko turvautua vieraaseen
pääomaan, sillä silloin olisi meidän myöskin pakko alistua toisten
asettamiin ehtoihin. Me emme pyytäneet toisten rahoja emmekä niitä
tarvinneet. Meille tarjottiin lainaa. Erään newyorkilaisen pankin
edustaja kävi minun luonani ja esitti rahainjärjestelysuunnitelman,
joka suuren lainan ohella sisälsi myöskin sen, että yksi pankin
edustajista toimisi kassan valvojana ja ottaisi hoitaakseen yhtiömme
raha-asiat. Tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta me emme tarvinneet
lainarahoja. Sitävastoin puuttui meiltä todellakin sillä kertaa
rahastonhoitajaa, joten pankkimiehet siinä suhteessa olivat
arvostelleet asemamme oikein. Minä pyysin poikani Edselin rupeamaan
yhtiön rahastonhoitajaksi ja samalla puheenjohtajaksi. Siinäkin
kohdassa saatiin siis apu omasta talosta, joten pankkimiehillä ei
todellakaan ollut meille mitään tarjoamista.

Sitten ryhdyimme suursiivoukseen tehtaassa. Sodan aikana olimme
tehneet monenlaatuisia sotatöitä ja olleet siis pakotetut luopumaan
periaatteestamme, että tulee valmistaa vain yhtä ainoata tuotetta.
Tämä oli aiheuttanut useiden uusien osastojen perustamisen.
Konttorihenkilökuntaa oli suurennettu ja hajallisen tuotannon tuhlaus
alkoi tuntua. Sotatyö tuottaa hätiköimistä ja tuhlausta. Nyt poistimme
kaiken, mikä ei kuulunut automobiilien valmistukseen.

Ainoa kiireellinen maksu, joka meillä oli uutena vuonna, oli seitsemän
miljoonan dollarin vapaaehtoinen lahjapalkkio työmiehille. Sen
maksoimme pankeissa olevista rahoistamme.

Meillä on viisineljättä haaraosastoa eri osissa maata. Niissä
pannaan autot kokoon, mutta kahdessakolmatta niistä valmistetaan
myöskin koneosia. Osien valmistus oli nyt lakkautettu, mutta autojen
kokoonpanoa jatkettiin. Töiden lakkauttamisen aikana ei Detroitin
tehtaassa ollut autoja laisinkaan. Kaikki osat olimme sijoittaneet
muualle, ja tammikuussa saivat Detroitin piirin myyjät matkustaa aina
Chicagoon asti voidakseen tyydyttää paikallista tarvetta. Haaraosastot
lähettivät jokaiseen asioimistoon niin paljon autoja, että ne
vastasivat kuukauden myyntitarvetta. Mutta myyntiä kannustettiin, ja
tammikuussa möimme me noin 60,000 autoa. Tammikuun jälkipuoliskolla
kutsuimme kokoon noin 10,000 miehen suuruisen satunnaisen työvoiman,
enimmäkseen päällysmiehiä ja näiden apulaisia, ja aloitimme toiminnan
Highland-tehtaassa. Kokosimme ulkomaiset saatavamme ja möimme
sivutuotteemme.

Sen jälkeen olimme selvät käymään täyteen tuotantoon, joka
toimeenpantiin asteettain ja tavalla, joka takasi meille voittoa.
Sisäinen siivous, joka nyt oli suoritettu, teki lopun siitä
tuhlauksesta, joka oli nostanut hintoja ja niellyt ansiot. Kaikki, mitä
itse emme voineet käyttää, myytiin. Ennen olimme yhtä autoa varten
käyttäneet viittätoista miestä päivässä; nyt käytimme vain yhdeksää.
Tämä vähennys aikaansaatiin noudattamalla sääntöä, että kaiken ja
kaikkien täytyi tuottaa täydesti tai sitten poistua. Tämä ei sisältänyt
sitä, että kuusi miestä viidestätoista menetti toimensa -- he vain
lakkasivat olemasta tuottamattomia.

Me poistimme puolet konttorihenkilökunnastamme ja tarjosimme
virkamiehille parempipalkkaista työtä tehtaissa. Useimmat suostuivat
tarjoukseen. Me hävitimme kaikki lomakkeet ja tilaston, millä ei ollut
suoranaista vaikutusta tuotantoon. Me olimme kasanneet tonnittain
tilastoa, se kun oli niin mielenkiintoista. Mutta tilastolla ei
rakenneta autoja -- ja niin sai se kadota.

Me hävitimme 60 prosenttia puhelinyhteyksistämme. Niitä tarvitsee
liikkeessä vain verrattain pieni henkilökunta. -- Aikaisemmin oli
meillä yksi päällysmies joka viittä miestä kohti, nyt niitä on yksi
joka kahtakymmentä kohti. Muut päällysmiehet työskentelevät koneiden
ääressä.

Yleismenot autoa kohti alenivat täten 146 dollarista 93 dollariin,
ja kun ajattelee, mitä tämä merkitsee tuotannon ollessa 4,000
autoa päivässä, niin ymmärtää, että halpaa myyntihintaa ei
aikaansaada palkkoja alentamalla, vaan välttämällä tuhlaavaisuutta
valmistusmenoissa.

Mutta suurin kaikista tätä koskevista säästöeristä oli kuitenkin
tilauslähetysten nopeus. Sangen tärkeänä tekijänä tässä oli
Detroitin--Toledon--Irontonin rautatie, jonka me ostimme. Rautatiellä
oli laaja ala säästösuunnitelmassamme. Itse radalle olen omistanut
eri luvun.

Jonkun verran kokeiltuamme havaitsimme, että nopeampi kuljetus
saattaisi supistaa valmistuskiertoamme kahdestakolmatta päivästä
neljääntoista päivään. Toisin sanoen, me saatoimme ostaa raaka-aineen,
jalostaa sen ja jättää valmiin auton välittäjälle noin 33 prosenttia
lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Meillä oli ollut noin 60,000,000
dollarin arvoinen ainesvarasto ollaksemme turvatut tuotannon
keskeytymistä vastaan, ja kolmannen osan säästäminen niiden
hankinta-ajassa merkitsi, että meille vapautui 20,000,000 dollarin
pääoma, jonka korot vastasivat 1,200,000 dollaria vuodessa. Jos otetaan
tähän mukaan vielä valmis varasto, säästimme lisäksi noin 8,000,000
ja saimme siis vapaaksi 28,000,000 dollarin pääoman ja säästyimme sen
koroilta.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä oli meillä 20,000,000 dollaria ja
huhtikuun ensimmäisenä 87,300,000 dollaria eli 27,000,000 dollaria
enemmän kuin tarvitsimme kaikkien maksettaviemme suorittamiseen. Sen
me voitimme tarttumalla asiaan perusteellisesti. Summat saimme kokoon
seuraavissa erissä:

    Käteisiä varoja tammikuussa........ 20,000,000 dollaria
    Käytettävissä olevia, tammik. 1 p.
    -- huhtik. 1 p. rahaksi muutettuja
    varoja............................. 24,700,000    "
    Säästöjä nopeammasta kuljetuksesta. 28,000,000    "
    Saatavien keräys ulkomailta.......   3,000,000    "
    Sivutuotteiden myynti.............   3,700,000    "
    Valtion-arvopaperien myynti.......   7,900,000    "
                               Yhteensä 87,300,000 dollaria

Tätä kaikkea en ole suinkaan kertonut kerskuakseni muka jollain
urotyöllä, vaan näyttääkseni, että liike tosiaan voi suoriutua
vaikeuksista omin apuinensa, tarvitsematta vedota muihin. Niinikään
soisin, että ihmiset ajattelisivat, eikö nykyinen rahajärjestelmämme
palkitse lainaamista ja niin ollen anna pankkimiehille liian
huomattavaa asemaa yhteiskunnassa.

Me olisimme voineet saada lainaksi 40,000,000 dollaria tai enemmän,
jos olisimme halunneet. Olettakaamme, että olisimme niin tehneet. Mikä
olisi ollut seuraus? Olisimmeko me silloin kyenneet paremmin hoitamaan
liikettämme? Jos olisimme lainanneet, emme ikinä olisi tunteneet
samaa kannustinta keksiäksemme keinoja tuotannon halventamiseen.
Jos olisimme saaneet rahat 6 prosentin korolla, olisi yksin korko,
tuotannon ollessa 500,000 autoa, tehnyt 4 dollaria autoa kohti. Me
olisimme siis menettäneet suuremman tuotantotehon edun, mutta olisimme
saaneet kannettavaksemme suuren velan rasituksen. Automme olisivat
luultavasti maksaneet 100 dollaria enemmän kuin mitä ne nyt maksavat ja
niin ollen olisi tuotanto ollut pienempi, sillä meillä ei olisi ollut
niin monta ostajaa. Työläismäärä, jolle olisimme voineet antaa työtä,
olisi ollut pienempi, emmekä me siis olisi tehneet yhteiskunnalle
sitä palvelusta ja hyötyä kuin olisi pitänyt. Ottakaamme huomioon,
että pankkimiehet neuvoivat meitä lainaamaan rahaa eikä parantamaan
tuotantomenetelmää. He eivät tarjonneet meille insinööriä; he halusivat
asettaa kassanvalvojan!

Ja tämä se on onnettomuus, kun pankkimiehiä lasketaan osallisiksi
teollisuusyrityksiin. He ajattelevat ainoastaan rahaseikkoja. Heidän
mielestään tehtaan tulee tuottaa rahaa eikä tavaraa. Heidän mieltään
kiinnittää raha eikä tuotannon taito. He eivät käsitä, että liikeyritys
ei koskaan voi pysyä alallaan, että sen joko täytyy mennä eteen- tai
taaksepäin. He eivät ymmärrä sitä, että hintojen alentaminen voi
lujentaa liikkeen vaurautta, vaan pitävät sitä ansion tahallisena
menettämisenä.

Pankkimiehillä on yleensä liian paljon sananvaltaa teollisuuden
johdossa. Sen myöntävät useimmat liikemiehet, kun heitä puhuttelee
yksityisesti. Julkisesti he eivät juuri sitä tunnusta sen
vuoksi, että he pelkäävät joutuvansa epäsopuun pankkien kanssa.
Omaisuuden hankkiminen on helpompaa raha- kuin tavarakaupalla, eikä
keskinkertaisesti menestyvä pankkimies ole läheskään niin lahjakas ja
kekseliäs kuin keskinkertaisesti menestyvä liikemies.

Viimeisten viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluessa on
pankkilaitos saanut tavattoman laajuuden, varsinkin sodan jälkeen, ja
erinäiset tätä seuranneet viralliset järjestöt ovat hankkineet sille
melkein rajattomat luottomahdollisuudet. Minun kokemukseni on, että
pankkimies asemansa ja kehityksensä nojalla on erittäin sopimaton
olemaan teollisuuden johtajana. Jos kuitenkin luoton määrääjät ovat
ponnahtaneet tähän mahtiasemaan, niin eikö se ole merkki siitä, että
jotakin on nurin rahainhoitojärjestelmässä, joka antaa rahamiehille,
eikä yleishyödyllisten yritysten johtajille, vallan teollisuuden yli?
Tätä valtaa ei heille ole hankkinut heidän teollinen pätevyytensä, sen
myöntää jokainen. Nykyinen järjestelmä sinänsä on sijoittanut heidät
siihen. Sentähden tahdon omasta kohdastani päästä selvyyteen siitä,
onko nykyinen finanssijärjestelmä todellakin paras mahdollinen.

Tällöin pyydän heti huomauttaa, että vastenmielisyyteni pankkimiehiä
kohtaan ei millään tavoin kohdistu henkilöihin. Minulla ei ole mitään
miestä vastaan senvuoksi, että hän on pankkimies. Me tarvitsemme
kunnollisia, rahaliikkeeseen perehtyneitä miehiä, eikä maailma voi
tulla toimeen ilman pankkien myötävaikutusta. Rahoja täytyy olla,
luottoa niinikään, muuten ei tuotannon hedelmiä saada vaihdetuksi.
Pääomaa täytyy myöskin olla, muutoin ei syntyisi mitään tuotantoa.
Mutta aivan toinen asia on, onko luottomme ja pankkilaitoksemme
perustettu oikeille periaatteille.

Eikä minun myöskään tarvitse hyökätä finanssijärjestelmäämme
vastaan. En ole siinä asemassa, että olisin järjestelmän voittama
ja hautoisin kostoa. Minulle itsekohtaisesti on aivan yhdentekevää,
mitä pankkimiehet puuhaavat, sillä meidän on onnistunut selvittää
asiamme ilman heidän apuansa. Minun tutkimukseni ovat ihan vapaat
mieskohtaisista vaikutteista; mutta minä tahtoisin tietää, onko nykyään
vallitseva järjestelmä todellakin läheskään niin hyvä kuin se voisi ja
sen pitäisi olla.

Semmoinen finanssijärjestelmä ei voi olla hyvä, joka suosii yhtä
tuottajaluokkaa toisen edellä. Katsokaamme, eikö ole mahdollista tulla
toimeen ilman sellaista mahtia, joka ei perustu omaisuudentuotantoon.
Kaikkinainen luokkalainsäädäntö on turmiollista. Minun nähdäkseni on
tuotanto tässä maassa sikäli muuttunut, että kulta ei enää ole paras
mittapuu, jonka mukaan tuotantoa mitataan, ja että kultarahakanta
luoton perustana antaa, niinkuin se nyt (ja arvatenkin täytymyksestä)
on järjestetty, luokkaetuja. Luoton lopullinen raja riippuu maan
kultavaroista, maan muuhun varallisuuteen katsomatta.

En halua dogmatisoida rahasta ja luotosta. En yleensä halua lausua
dogmaattisesti mitään, ja mitä varsinkin rahaan ja luottoon tulee,
tiedetään niistä aivan liian vähän, jotta voitaisiin sanoa mitään
varmaa. Koko kysymys täytyy järjestää samalla tavoin kuin kaikki
muut todella tärkeät kysymykset on järjestetty, s.o. varovalla ja
perusteellisella kokeilulla. Sen rajan ulkopuolelle en mielelläni mene.
Meidän täytyy kulkea eteenpäin hiljaa ja varovasti, askel askelelta.
Kysymys ei ole poliittista, vaan taloudellista laatua ja varmaan
on hyödyllistä herättää ihmisiä asiaa ajattelemaan. Ihmiset eivät
niin helposti tekisi itseään vikapäiksi ajattelemattomiin tekoihin
ja niistä johtuviin häiriöihin, jos todella yritettäisiin levittää
tietoa. Rahakysymystä ovat sangen monet harkinneet, mutta silmäys
useimpiin järjestelmiin, jotka muka pystyvät pulmat ratkaisemaan,
osoittaa, kuinka ristiriitaisia ne ovat. Useimmat perustuvat siihen
edellytykseen, että ihmiset ovat rehellisiä, ja se jo on erehdys.
Nykyinenkin järjestelmämme olisi erinomainen, jos kaikki ihmiset
olisivat rehellisiä. Koko rahakysymys sisältää todellisuudessa 95
prosenttia "ihmisluontoa"; ja jotta jollakin järjestelmällä olisi
jotakin menestyksen toivoa, täytyy sen jättää ihmisluonto syrjään, olla
siitä riippumaton.

Nyt askartelevat yleisön ajatukset rahaongelmissa, ja jos asiantuntijat
tällä alalla nyt voivat antaa hyviä tietoja, joista olisi apua ja
johtoa, niin on käsissä sopiva aika. Mutta otollinen hetki voi pian
mennä ohi. Yleisö on luonnostaan vanhoillista, paljon vanhoillisempaa
kuin finanssimiehet. Ne, jotka luulevat yleisön olevan niin helposti
johdettavan, että se sallisi painokoneiden painaa seteleitä niinkuin
elintarvekortteja, eivät sitä tunne. Kansassa piilevä vanhoillisuus
on säilyttänyt rahan arvon huolimatta rahamiesten mielettömistä
keinotteluista, joita nämä ovat koettaneet peittää teknillisten termien
naamiolla.

Yleisö ei hyväksy epäterveitä liikemenetelmiä. Ihmiset ovat yleensä
niin selvästi terveiden rahojen kannattajia, että on kyseenalaista,
mille kannalle he asettuisivat nykyisen rahajärjestelmän suhteen,
jos tosiaan tietäisivät niistä metkuista, joihin erinäiset
rahakeinottelijat saattavat tehdä itsensä vikapäiksi.

Nykyistä rahajärjestelmää ei saada muuttumaan puheilla tai
poliittisella propagandalla tahi taloudellisilla kokeiluilla, vaan
se tulee muuttumaan olojen paineesta, ja näitä oloja emme voi
kontrolloida. Nämä olot ja tämä paine alkavat jo tuntua.

Meidän täytyy auttaa ihmisiä ajattelemaan luonnollisella tavalla
raha-asioita. Heidän täytyy tietää, mitä raha on, kuinka se syntyy ja
mitkä nykyisen järjestelmän aikana mahdolliset temput saattavat ihmisiä
ja kansoja muutamien harvojen miesten valtaan.

Raha on pohjimmaltaan sangen yksinkertainen juttu. Se on yksinkertainen
ja välitön keino välittää tavaroita henkilöltä toiselle. Raha on
sinänsä aivan ihmeteltävä keksintö. Se täyttää sangen tärkeän tehtävän.
Sinänsä se ei ole mitään pahaa. Se on yhteiskunnallisen elämän kaikkein
hyödyllisimpiä keksintöjä, ja kun se täyttää tarkoituksensa, on se
avuksi eikä esteeksi.

Mutta rahan täytyy aina pysyä rahana. Engl. jalka on aina kaksitoista
tuumaa, mutta milloin on dollari dollari? Jos tonnin painoa
muutettaisiin hiililiikkeissä ja pikkupainoja rihkamakaupoissa,
jos metri olisi tänään 100 cm, mutta huomenna vain 75 cm, niin
ihmiset keksisivät siihen sangen pian apukeinon. Kun dollari ei pysy
dollarina, vaan muuttuu 65 sentin dollariksi, 50 sentin dollariksi ja
47 sentin dollariksi, niinkuin Amerikan vanhojen säällisten kulta-
ja hopeadollarien kävi, mitä silloin kannattaa valittaa "rahanarvon
alenemista" ja "valuutan huononemista"? Dollari, joka ei ole enempää
eikä vähempää kuin 100 senttiä, on yhtä välttämätön kuin kilo, joka on
1,000 grammaa, ja metri, joka on 100 cm.

Tointansa kunnollisesti hoitavien pankkimiesten tulisi pitää
itseänsä henkilöinä, joiden etusijassa on tutkittava ja ymmärrettävä
rahajärjestelmämme, sen sijaan että he tyytyvät yksinkertaisempiin
pankkimenetelmiin, ja jos he voisivat riistää pankkipaperien
keinottelijoilta pankkiirin nimen ja kerta kaikkiaan sulkea heidät ulos
siitä vaikutusvaltaisesta asemasta, johon tämä nimi heidät oikeuttaa,
niin lujittuisi jälleen pankkilaitoksen vanha arvo ja yleisö vapautuisi
niistä vääryyksistä, jotka liittyvät nykyiseen rahajärjestelmään ja
finanssilaitokseen.

Tässä on tosin eräs este, mutta ei voittamaton. Liike-elämä on
nykyisissä oloissa ahtaalla, ja elleivät ne, joilla oli teknilliset
edellytykset siihen, halua miettiä parannuskeinoa, täytyy niiden,
joilla näitä edellytyksiä ei ole, sitä yrittää. Ei mikään ole jonkun
luokan tai ryhmän puolelta typerämpää kuin luulo, että edistys sisältää
hyökkäyksen juuri sitä luokkaa tai ryhmää vastaan. Edistys vaatii
ainoastaan, että jokainen avustaa sitä kokemuksellaan. Vain mielettömät
yrittävät ehkäistä edistystä ja joutuvat siten sen uhreiksi. Kaikki me
täällä elämme yhdessä ja yhdessä täytyy meidän tarpoa eteenpäin. Jos
finanssimiehet luulevat, että edistys ei ole muuta kuin pehmeäpäisten
ihmisten levottomuutta, jos he katsovat jokaista parannusehdotusta
mieskohtaiseksi loukkaukseksi, niin todistavat he ratkaisevalla tavalla
oman kykenemättömyytensä johtavaan asemaan.

Jos nykyinen, puutteellinen järjestelmä on edullisempi rahamiehelle
kuin parempi järjestelmä, ja jos hän arvioi muutamia harvoja jäljellä
olevia omakohtaisen voiton vuosia tärkeämmiksi kuin kunniaa saada olla
mukana edistämässä paremman tilan aikaansaamista maailmassa, niin
ei ole mahdollista estää näitä vastakkaisia pyrkimyksiä törmäämästä
yhteen. Mutta näille itsekkäille ihmisille tulee tehdä selväksi,
että jos he käyvät taisteluun ylläpitääkseen järjestelmää vain sen
vuoksi, että se on heille itselleen edullinen, niin tämä taistelu
on jo ennakolta menetetty. Mitä sitten on rahamiehillä pelkäämistä?
Maailmahan on aina avoinna yritteliäille. Ihmiset tulevat aina tekemään
kauppaa keskenänsä. Rahoja täytyy olla ja miehiä tarvitaan, jotka
voivat hoitaa rahalaitoksen koneistoa. Ei mikään muu tule katoamaan
kuin hämminki ja sekavuus. Erinäisiin muutoksiin täytyy tietysti
ryhtyä. Pankit eivät enää saa olla teollisuuden isäntiä, vaan sen
palvelijoita. Liike-elämän tulee valvoa rahalaitoksia eikä päinvastoin
niinkuin nyt. Tuhoisaa korkojärjestelmää tullaan tuntuvasti muuttamaan.
Pankkilaitoksista ei tule olemaan vaaraa, vaan hyötyä. Pankit tulevat
tekemään enemmän kansan hyväksi kuin nykyään, ja sen sijaan että ne
hoitoonsa nähden ovat kaikkein kalliimpia, mutta osinkojakelultaan
tuottoisimpia liikeyrityksiä, tulevat ne olemaan halvempia ja liikkeen
ansiot lankeamaan sen yhteiskunnan hyväksi, jota ne palvelevat.

Vanhassa järjestelmässä on kaksi perusasiaa. Ensimmäinen on se, että
kansakunnan keskuudessa on havaittu pyrkimystä valvomaan enimmin
keskitettyjen pankkilaitosten rahainhoitoa -- olipa kysymys sitten
valtionpankista tai yksityisten rahamiesten yhtymästä. Kunkin
kansan keskuudessa valvotaan aina jossakin määrin yksityisten tai
puoliyksityisten pyrkimysten nauttimaa luottoa. Toiseksi tuntuu samaa
keskityksen pyrkimystä koko maailmassa. Amerikan luotto on New Yorkin
harrastusten valvonnan alaisena samoin kuin ennen sotaa Lontoosta käsin
valvottiin maailmanluottoa -- jolloin Englannin punta oli perusmittana
tavarainvaihdolle maailmanmarkkinoilla.

Kaksi reformimenetelmää on meille avoinna; toinen alkaa juuresta,
toinen latvasta. Jälkimmäinen menetelmä on tavallisin, edellistä
on koetettu Venäjällä. Jos meidän reformimme alkaisi latvasta,
vaadittaisiin yhteiskunnallista kaukonäköisyyttä ja niin vilpitöntä
ja kiinteää altruistista tunnetta, että se olisi ehdottomasti vieras
kaikelle itsekkäälle omanvoitonpyynnille.

Maailman rikkaudet eivät ole rahassa eikä raha voi niitä edustaa. Kulta
ei sinänsä ole arvokasta. Sillä ei ole enempää arvoa kuin paperilla
maksumääräys-shekissä. Mutta sitä voidaan käyttää rikkauden merkkinä
ja se voi hankkia omistajilleen ja johtomiehille vallan sen luoton
yli, jota todellisen rikkauden tuottajat tarvitsevat. Kaupan käyminen
rahalla, tavaranvaihdon välineellä, on sangen kannattavaa liikettä.
Kun raha tulee kauppatavaraksi, jota voidaan ostaa ja myydä, ennenkuin
todellista rikkautta voidaan liikuttaa tai vaihtaa, niin sallitaan
keinottelijain ja koronkiskurien verottaa tuotantoa. Se valta, joka
rahamiehillä on tuotantoon nähden, on sitäkin suurempi kun muistetaan,
että vaikka rahan katsotaan edustavan maailman rikkauksia, on kuitenkin
olemassa suurempia rikkauksia kuin raha, mutta nämä rikkaudet
pakotetaan usein olemaan rahan palvelijoina, mikä johtaa nurinkuriseen
tilaan -- maailmaan, joka on täynnä rikkauksia ja joka kuitenkin kärsii
puutetta.

Nämä tosiasiat eivät ole vain numeroita, jotka sitten voi jättää
onnensa nojaan. Ne ovat ihmisten elämästä ja teoista punottuja.
Maailman köyhyys harvoin johtuu tavarain puutteesta, vaan
rahanniukkuudesta. Kauppakilpailu kansojen välillä, joka johtaa
kansainväliseen kateuteen ja vihollisuuteen, mikä vuorostaan antaa
aiheen sotiin -- siinä erinäisiä seikkoja, joilla on ratkaiseva
merkitys ihmiskunnalle. Köyhyys ja sota, kaksi onnettomuutta, jotka
voidaan estää, versovat yhteisestä rungosta.

Katsokaamme, eikö alkuakaan parempaan menetelmään voida saada aikaan.



XIV luku.

MIKSI OLLA KÖYHÄ?


Köyhyys voi johtua monista syistä, joista merkitsevimmät voidaan
korjata. Sama on laita erinäisten etuoikeuksien. Luulen olevan
mahdollista poistaa sekä köyhyys että etuoikeudet -- eikähän muusta voi
olla puhettakaan kuin että tämä poistaminen on toivottavaa. Nykyiset
olot ovat luonnottomia, mutta muutos voidaan saada aikaan työn eikä
lainsäädännön kautta.

Köyhyydellä tarkoitan sitä, että ihminen tai perhe on riittävän
ravinnon, vaatetuksen ja asunnon puutteessa. Toimeentuloon nähden
ovat vaatimukset erilaisia, sillä ihmiset eivät ole samanlaisia
ruumiillisesti eikä henkisesti. Jokainen reformiohjelma, joka asettuu
sille kannalle, että ihmiset ovat tai että heidän tulisi olla
samanlaisia, on luonnoton ja senvuoksi myöskin mahdoton toteuttaa.
Tasoitustoimitus ei ole onnellista eikä suotavaa, sillä se edistää
köyhyyttä tekemällä sen yleiseksi. Jos pakotetaan kelvollinen tuottaja
muuttumaan vähemmän kelvolliseksi, niin siitä ei ole seurauksena että
kelvoton tuottaja tulisi kelvollisemmaksi. Köyhyys voidaan poistaa
ainoastaan runsauden avulla, ja tuotannon tiede on jo edistynyt niin
pitkälle, että voimme luonnollisen kehityksen tuloksena odottaa
aikaa, jolloin tuotanto ja jakelu kerran saadaan niin järkiperäisesti
järjestellyksi, että kukin saa osuutensa ahkeruutensa ja kuntonsa
mukaan.

Äärimmäiset sosialistit ampuivat kauas yli maalini kun he aikanaan
selittivät, että teollisuus ehdottomasti murskaisi työmiehen. Nykyinen
teollisuus on omiansa päinvastoin vähitellen kohottamaan sekä
työmiestä että maailmaa. Meidän täytyy vain oppia paremmin tuntemaan
suunnitelmia ja menettelytapoja. Parhaat tulokset aikaansaa yksityinen,
järkevästi ja omakohtaisesti johdettu aloite ja yritteliäisyys. Kun
valtio sinänsä on olennaisesti negatiivinen, ei se voi antaa mitään
positiivista apua todella rakentavan ohjelman laatimiseen. Mutta se voi
auttaa negatiivisesti raivaamalla esteitä pois edistyksen tieltä ja
lakkaamalla olemasta taakkana kansalaisille.

Minun käsitykseni mukaan johtuvat köyhyyden syyt olennaisesti tuotannon
ja jakelun keskinäisen suhteen huonosta järjestelystä sekä teollisuuden
että maanviljelyksen alalla -- voimalähteen ja sen käytön välillä. Se
tuhlaus, joka on seurauksen näiden huonosta soveltamisesta toisiinsa,
on kerrassaan hämmästyttävä. Kaikki tämä haaskaus tulee häviämään
taloudellisen johdon avulla, joka tähtää yleishyödytykseen. Mutta niin
kauan kuin johtajat ajattelevat enemmän rahojen ansaitsemista kuin
yleisön palvelemista, tulee tuhlausta jatkumaan. Haaskauksen voivat
ehkäistä laajakatseiset eivätkä lyhytnäköiset ihmiset. Lyhytnäköiset
ajattelevat ensi sijassa voittoa eivätkä senvuoksi näe tuhlausta.
He luulevat, että yhteishyvä, yleishyödytys, on altruistinen ja
abstraktinen aate, vaikka se päinvastoin on kaikkein käytännöllisintä
maailmassa. Rahojen ansaitsemisen toivossa he sulkevat tien
yhteishyvään keinotteluilla ja nurjilla pankkimenetelmillä. He eivät
voi luopua pikkuisista katsantokannoistaan voidakseen nähdä suuria --
nähdä kaikkein suurimman, kun on kysymys käytännöllisestä taloudesta,
nimittäin sen, että pelkkään rahakantaan perustettu tuotanto tuottaa
kaikkein vähimmin voittoa!

Yleishyödytys voidaan perustaa altruismille, mutta se tie ei
tavallisesti ole paras. Tuntehikkaisuus heikentää helposti
käytännöllistä toimintaa.

Vaikeus ei ole siinä, että tuotantoyrityksillä ei olisi kykyä
oikeudenmukaisesti jakaa luomaansa rikkautta, vaan siinä, että tuhlaus
on niin suuri, että ylijäämää ei ole riittävästi työmiehelle eikä
omistajalle, siitä huolimatta että tuotteet tavallisesti myydään niin
korkeihin hintoihin, että nämä ehkäisevät kulutusta.

Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että milloin tahansa kahta
miestä käytetään työhön, jonka yksi voi suorittaa, milloin tahansa
hehto hiiliä kuljetetaan tarpeettomasti metrinkin verran, milloin
tavaran valmistaminen ei tapahdu mahdollisimman parhaalla tavalla ja
mahdollisimman suurta käyttöä varten tai milloin työ on huonommin tehty
kuin se voisi olla, niin sisältää se arvojen tuhlausta, ja nämä arvot
otetaan yhteiskunnan yhteisistä rikkauksista.

Ajateltakoon esimerkiksi voiman haaskausta. Mississippi-virran
laaksossa ei ole kivihiiliä. Mutta laakson läpi virtaa miljoonia
käyttökelpoisia hevosvoimia sisältävä Mississippi-virta. Mutta kun
ihmiset sen rannoilla haluavat voimaa tai lämpöä, ostavat he hiiliä,
joita on kuljetettu satojen mailien päästä ja jotka siis täytyy myydä
paljon yli arvonsa lämpö- ja voimakannalta. Taikka taas heillä ei ole
varaa ostaa kalliita hiiliä, jolloin he sen sijaan menevät kaatamaan
puita, siten hävittäen vesivoiman miltei suurimman säilyttäjän. Aivan
viime aikoihin saakka he eivät ole ajatelleetkaan jalkainsa juuressa
olevia voimamääriä, joista -- lukuunottamatta itse voimalaitteita --
voisi melkein ilmaiseksi saada lämpöä, valoa ja voimaa koko sille
suurelle väestölle, jota laakson on ylläpidettävä.

Apukeino köyhyyttä vastaan ei ole suuremmassa itsekohtaisessa
säästäväisyydessä, vaan paremmassa tuotannossa. "Tarkkuuden" ja
"säästäväisyyden" aatteita on liioiteltu. Sana "säästäväisyys" edustaa
jotakin, jota pelätään. Jonkun, tavallisesti hyvin aineellista laatua
olevan seikan kautta on joku ihminen saanut voimakkaan vaikutelman
vallitsevasta suunnattomasta tuhlauksesta. Hän alkaa kammota kaikkea
liioittelua ja takertuu käsitteeseen "säästäväisyys". Mutta yhdestä
pahasta paetaan vain pienempään pahaan. Hairahduksesta ei päästä
totuuteen yhdellä harppauksella.

Henkisesti vain puoleksi hereillä olevat ihmiset otat ottaneet
säästäväisyyden itselleen säännöksi. Tosinhan se on parempi kuin
tuhlaavaisuus, mutta sen hyödyn arvo saattaa kuitenkin olla epäiltävä.
Ihmiset, jotka ovat ylpeitä säästämiskyvystään, pitävät sitä hyveenä,
mutta onko mitään säälittävämpää kuin ihmisparka, joka antaa runsaan
elämän vuodet ja päivät mennä polusta ja tarttuu kouristuksentapaisesti
muutamiin metallipalasiin? Mitä avua voi olla siinä, että riistää
itseltään kaikkein välttämättömimmän? Tunnemmehan kaikki tuollaisia
säästäviä ihmisiä, jotka näyttävät olevan saitoja yksinpä sen
ilmankin suhteen, jota hengittävät. He kutistuvat ruumiillisesti
ja henkisesti. Säästäväisyys voi sisältää tuhlausta, sillä se
haaskaa elämän arvoja ja kalvaa elämää. On näet olemassa kahta lajia
tuhlausta. Toinen kevytmielisen, joka hukkaa omaisuutensa hummailevaan
elämään, toinen saiturin, joka antaa omaisuutensa mädätä ilman mitään
hyötyä. Tarkka talousmies voi helposti joutua samaan tasoon saiturin
kanssa. Liioittelu on tavallisesti vastaponnahdusta kaikkien menojen
karttamisesta, niinkuin säästäväisyys on ylellisyyden aiheuttamaa
vastavaikutusta.

Kaikki on annettu meille hyödyksi, ja kaikki paha, mitä saamme kärsiä,
johtuu väärinkäytöstä. Pahin synti, minkä voimme tehdä kaikkea
sitä vastaan, mikä meitä ympäröi jokapäiväisessä elämässä, on sen
väärinkäyttö. Kaikki tuhlaus on väärinkäyttöä; kaikki väärinkäyttö on
tuhlausta.

Säästämistäkin voidaan liioitella. Viisasta ja suotavaa on pysyä
määrätyissä rajoissa, mutta säästäväisyydessä voidaan myöskin mennä
liian pitkälle. Me opetamme lapsiamme säästämään lanttejansa, ja sillä
on merkitystä yrityksenä vastustaa ajattelemattomia ja itsekkäitä
menoja. Mutta se ei anna positiivista tulosta; se ei johda lasta
niille varmoille ja hyville poluille, joilla hän voi kulkea eteenpäin
tunnustelemalla tietänsä ja itse määräämällä menonsa. Ennemminkin kuin
säästämistä olisi lapselle opetettava rahojen oikeata käyttämistä.
Useimpien ihmisten, jotka vaivoin säästävät kokoon muutaman
dollarin, pitäisi sijoittaa ne ensin oman itsensä hyödytykseksi ja
sitten johonkin hyödylliseen työhön. Luultavasti he saisivat sillä
tavoin muutakin säästettävää. Nuorten ihmisten pitäisi pikemmin
sijoittaa rahoja kuin säästää niitä. Heidän tulisi sijoittaa rahoja
omaan itseensä lisätäkseen siten luovia voimiansa. Saavutettuansa
yleishyödyllisen huippukohtansa on heillä panna säästöön, määräperäisen
suunnitelman osana, tuntuva osa tuloistansa. Mutta se ei ole
säästämistä, että ehkäisee itseään kehittymästä tuottoisammaksi.
Sillä vain vähentää lopullista pääomaansa ja heikentää luonnon omien
pääomansijoitusten arvoa. Hyödyn periaate on paras tienopas. Hyöty on
jotakin positiivista, liikkuvaa ja eloa-antavaa. Hyöty on elämää. Hyöty
lisää hyvän yhteissummaa.

Me voimme välttää köyhyyttä itseltämme ja omiltamme muuttamatta yleisiä
elinehtoja. Suuremmat palkat, korkeammat hinnat, suuremmat ansiot ja
muut lisäykset rahojen sijoittamiseksi sinne tai tänne, ne ovat vain
yhden tai toisen ihmisluokan yrityksiä pelastaa oma nahkansa. Toisista
tässä välitetään vähät. On olemassa se mieletön usko, että jos vain saa
hankituksi rahaa, niin suoriutuu hyvin kaikesta. Työntekijät uskovat
tarvitsevansa vain korkeampia palkkoja, ja pääoma panee luottamuksensa
suurempaan voittoon. Kaikilla on liikuttava usko siihen, mitä kaikkea
raha muka voi saada aikaan. Raha on sangen hyödyllinen säännöllisissä
oloissa, mutta sillä ei ole suurempaa arvoa kuin minkä ihmiset siihen
panevat tuotannon kautta, ja sitä voi suuresti väärinkäyttää. Sitä
voidaan todellisen rikkauden vastikkeena palvella niin taikauskoisesti,
että sen arvo menee kokonaan hukkaan.

Siitä mielipiteestä pidetään itsepintaisesti kiinni, että teollisuuden
ja maanviljelyksen välillä vallitsee oleellinen vastakkaisuus.
Mutta sellaista vastakkaisuutta ei ole. On joutavaa väittää, että
koska kaupungeissa on liikaväestöä, pitäisi jokaisen palata maata
viljelemään. Jos ihmiset menettelisivät niin, olisi maanviljelys
piankin kaikkea muuta kuin kannattava. On yhtä järjetöntä, jos kaikki
säntäävät teollisuuskaupunkeihin. Jos maalaistalot ovat autioina,
niin mitä silloin hyödyttää teollinen tuotanto? Maanviljelyksen
ja teollisuuden välillä voi vallita vuorovaikutus. Tehtailija voi
toimittaa maanviljelijälle, mitä tämä tarvitsee, ja maanviljelijä
ja muut raaka-aineiden tuottajat voivat hankkia tehtailijalle, mitä
hän taas tarvitsee. Kulkulaitoksen välityksellä voimme saada aikaan
terveen ja kannattavan, keskinäiseen avustukseen ja hyötyyn perustuvan
järjestelmän. Jos lisäksi elämme pienemmissä yhteiskunnissa, missä
jännitys ei tule niin suureksi ja missä voimme saada peltojen ja
puutarhain tuotteita ilman varsin monia välikäsiä, niin tuskin tulee
kysymystä köyhyydestä tai levottomuudesta.

Katsokaamme sesonkityötä ja ottakaamme rakennustoiminta esimerkiksi.
Eikö ole suurta voimantuhlausta, jos antaa rakennustyöläisten
nukkua pesässään koko talven uutta rakennuskautta odotellessa?
Samanlaista tuhlausta on, jos annetaan taitavien sesonkityömiesten,
jotka päästäkseen talven toimettomuudesta ovat hankkineet itselleen
tehdastyötä, jäädä tehtaisiin sesongin ajaksi siitä pelosta, etteivät
sitten enää saisi takaisin paikkojansa. Jos maanviljelijä voisi
lähteä tehtaasta kyntämään, kylvämään ja korjaamaan eloa tilallaan,
ja jos rakennustyöläinen voisi tehdä samoin antautuakseen hyötyisään
ammattiinsa niin kauan kuin rakennuskautta kestää, niin kuinka paljoa
parempi olisikaan heidän mielialansa ja kuinka paljoa helpommin
toimisikaan maailmankoneisto!

Ajatelkaa, että me kaikki eläisimme kolmena, neljänä kevät- ja
kesäkuukautena tervettä ja raitista elämää luonnon helmassa! Silloin ei
meillä enää olisi missään "kuollutta aikaa".

Maanviljelyksellä on kuollut aikansa, ja silloin pitäisi maanviljelijän
mennä tehtaaseen auttamaan niiden tavarain tuottamisessa, joita hän
tarvitsee taloansa varten. Myöskin tehtaalla on hiljainen aikansa,
mutta silloin on työmiehen aika mennä maalle auttamaan leivän
tuottamista. Sillä tavoin voitettaisiin joutoajat ja palautettaisiin
tasapaino tekniikan ja luonnon välille.

Me saisimme myöskin monipuolisemman elämänkatsomuksen, mikä ei
olisi vähin siunaus. Kahden ammatin yhdistäminen ei ole ainoastaan
aineellisesti edullista; se laajentaa myöskin näköpiiriä ja terästää
arvostelukykyä. Suuri osa aikamme rauhattomuudesta ja levottomuudesta
on ahdasnäköisyyden ja ennakkoluulojen tulosta. Jos työmme olisi
vaihtelevampaa, jos näkisimme enemmän elämästä ja ymmärtäisimme kuinka
tarpeellinen toinen tekijä on toiselle, niin pysyisimme tasaisempina.
Jokaiselle on jonkun ajan työskentely ulkona luonnossa virkistävää.

Tämä ei ole ollenkaan mahdotonta toteuttaa. Mikä on oikein ja
toivottavaa, se ei koskaan ole mahdotonta. Se vaatisi vain vähän
enemmän yhteistyötä -- hiukan vähemmän mielenkiintoa itsekkäisiin
rientoihin ja hiukan enemmän mielenkiintoa itse elämään.

Rikkaista on hyvin mieluista päästä kolmen, neljän kuukauden ajaksi
vuodessa elämään jossakin ajanmukaisessa kesä- tai talviparantolassa,
mutta Amerikan kansan suuri enemmistö ei tuhlaisi aikaansa sillä tavoin
vaikka voisikin. Se hankkisi itselleen sen sijaan työtä, joka samalla
kertaa olisi virkistystä.

Tuskin voi epäilläkään, etteikö se levottomuus, jota me ainaisesti
näemme ympärillämme, ole seurausta luonnottomasta elintavastamme.
Ihmisiä, jotka vuoden umpeensa tekevät yhtä ja samaa ja ovat
suljetut pois terveellisestä auringonvalosta ja elämästä ulkona
vapaassa luonnossa, voi tuskin moittia, jos he näkevätkin asiat
ja olot eksyttävässä valossa. Ja tämä koskee niin työmiestä kuin
kapitalistiakin.

Onko elämässä sitten mitään, joka todella voisi estää luonnollisen ja
terveen elämäntavan? Ja onko teollisuudessa mitään, joka ei soveltuisi
siihen, että kaikkia ammatteja, kutakin vuorostaan, tekisivät ne, jotka
ovat siihen pystyviä? Voidaan huomauttaa, että tuotanto häiriytyisi,
jos työväestö joka kesä poistuisi tehtaasta, mutta meidän täytyy
katsella tätä seikkaa yleiseltä näkökannalta. Meidän täytyy ottaa
huomioon suurempi tarmo ja työhalu kolmen tai neljän vapaassa luonnossa
vietetyn kuukauden jälkeen, ja meidän on myöskin ajatteleminen, kuinka
hyödyllisesti tämä palaus peltotöihin vaikuttaisi elinkustannuksiin.

Kuten eräässä edellisessä luvussa olen huomauttanut, olemme
askarrelleet myöskin maanviljelys- ja tehdastyön yhdistämisen alalla,
ja se on antanut hyvin tyydyttäviä tuloksia. Northvillen luona,
kaukana Detroitista, on meillä pieni tehdas, jossa valmistetaan
venttiilejä. Sekä johto että koneisto kokonaisuudessaan ovat verrattain
yksinkertaisia, sillä tehtaassa valmistetaan ainoastaan tätä yhtä
esinettä. Meidän ei tarvitse etsiskellä taitavia työmiehiä. Taitavuus
on keskitetty koneeseen. Seudun väestö jakaa aikansa tehtaan ja
maanviljelyksen välillä, sillä mekanisoitu maanviljelys ei vaadi paljoa
aikaa. Tehdas käy vesivoimalla.

Hiukan laajempaan mittakaavaan suunniteltua tehdasta rakennetaan
parhaillaan Flat Rockin luona, noin viidentoista mailin päässä
Detroitista. Me olemme padonneet joen, ja tämä patous on samalla
siltana Detroitin--TToledon--Irontonin-rautatiellä, joka tällä kohtaa
tarvitsi uutta siltaa. Siellä aiomme valmistaa kaiken tarvitsemamme
lasin. Joen patous antaa meille riittävästi vettä kaiken raaka-aineksen
kuljetukseen ja myöskin voimaa sähkölaitoksen avulla. Kun tehdas
sijaitsee keskellä maanviljelysseutua, ei siellä ole myöskään pelkoa
liikakansoituksesta tai niistä monista epäkohdista, jotka niin usein
aiheutuvat ihmisten liian runsaasta keskittämisestä yhteen kohtaan.
Työmiehillä on tehdastyönsä ohella sekä talo että maata, ja nämä
maapalstat ovat hajallaan viidentoista tai parinkymmenen mailin
alalla, sillä nykyään voivat työmiehet tietysti tulla tehtaaseen
automobiililla. Me tulemme täällä saamaan onnistuneen maanviljelys- ja
teollisuusyhtymän, ilman keskityksen ja liikakansoituksen haittoja.

Usko, että teollisuusmaan täytyy keskittää kaikki teollisuushaaransa,
on minun nähdäkseni perusteeton. Se on ainoastaan väliaste teollisuuden
kehityksessä. Kun olemme viisastuneet teollisuudessa ja oppineet
valmistamaan tavaroita, joiden osat voidaan vaihtaa, niin voidaan
näitä osia valmistaa aina suotuisimmissa oloissa. Nämä olot eivät
ole suotuisia ainoastaan työmiehen vaan myöskin tuotannon kannalta.
Ei voi rakentaa suurta tehdasta pienen kosken varteen, mutta sinne
voi sijoittaa pienen tehtaan, ja monien tällaisten pienten tehtaiden
yhtymä, joista kukin kuitenkin muodostaa oman kokonaisuutensa, tulee
huomattavasti huokeammaksi kuin suuri tehdaslaitos. Mutta onhan tästä
säännöstä myöskin poikkeuksia. River Rougessa esimerkiksi, missä me
yhdistämme raudanvalmistuksen itse valantaan ja käytämme hyväksemme
kaiken ylijäävän virran voiman, on suuri laitos ja samalle paikalle
koottu suuri työvoima välttämätön. Mutta tällaiset poikkeustapaukset
eivät tule vaikuttamaan haitallisesti siihen kehitykseen, joka tahtoo
vastustaa teollisuuden keskittymistä.

Teollisuus tulee hajoiteltavaksi. Ei ole yhtään kaupunkia, joka
rakennettaisiin ennalleen, jos se tuhoutuisi -- mikä sinänsä on
todistus siitä, minkä arvoisiksi me todellisuudessa arvioimme
kaupunkeja. Kaupungilla on ollut paikkansa täytettävänä ja tehtävänsä
suoritettavana. Maaseutu ei ikinä olisi saanut nykyistä kukoistustaan
ja eloisuuttaan ilman kaupunkeja. Asumalla yhteensullottuina samaan
paikkaan ovat ihmiset oppineet paljon, mitä he eivät koskaan muuten
olisi keksineet, jos vain olisivat asuneet yksinäisyydessä maalla.
Terveydenhoito-olot, valaistusjärjestelmä ja yhteiskunnallinen
järjestely -- ne ovat kaikki tuloksia ihmisten kaupungeissa saamista
kokemuksista. Mutta kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat, joita
meidän täytyy kärsiä, ovat myöskin syntyneet kaupungeissa ja ovat
keskitettyinä niihin. Pienemmissä yhdyskunnissa, missä elämä kulkee
vuodenaikojen mukaisesti, ei löydy äärimmäistä köyhyyttä eikä rikkautta
eikä rahtuakaan siitä tavattomasta levottomuudesta, joka on suurten
yhdyskuntien tunnusomainen leima. Miljoonain ihmisten asumassa
kaupungissa on jotakin kesytöntä ja uhkaavaa. Muutamien kilometrien
päässä siitä saa tyytyväinen ja onnellinen maalaiskylä lukea
kaupunkilaisten kaikennäköisistä hullutuksista! Suurkaupunki on todella
sangen avuton kapine. Kaikki, mitä se käyttää, täytyy sille muualta
lähettää. Ellei kulkulaitos toimi, lakkaa kaupunkikin toimimasta.
Se ei voi hankkia ravintoa, vaatteita tai lämpöä itselleen. Työolot
ja elämäntapa kaupungissa on niin keinotekoista, että meidän terve
vaistomme joskus kapinoi niiden suurta luonnottomuutta vastaan.

Ja lopuksi käy eläminen suurkaupungeissa ja liiketoimen harjoittaminen
sellaisissa aivan sietämättömän kalliiksi. Kaupungit rasittavat
elämää sellaisilla taakoilla, ettei tahdo jäädä mitään, mistä
elää. Poliitikkojen on ollut helppo lainata rahaa, ja he ovat
lainanneet sitä äärimmäiseen rajaan saakka. Viime vuosikymmenenä ovat
kaupunkimenot kasvaneet suunnattomasti, ja suuri osa näitä menoja
kuluu lainarahojen korkojen maksuun. Nämä rahat on sijoitettu joko
tuottamattomiin rakennuksiin tai laitoksiin, joita ilman kaupunki
ei tosin voi tulla toimeen, kuten vesijohtoihin ja lokaviemäreihin,
mutta jotka ovat järjettömän kalliisti rakennettuja. Näiden laitosten
ylläpitokustannukset ja ihmispaljouden ja liikenteen säännöstelyn
vaatimat menot ovatkin paljoa suuremmat kuin niistä saatava hyöty.
Nykyaikainen kaupunki on ollut suuri tuhlari, tänään se on vararikon
partaalla, huomenna se ehkä lakkaa olemasta.

Halvan ja helposti hankittavan voiman saanti tulee suuremmassa määrässä
kuin mikään muu palauttamaan tasapainoa elämään ja poistamaan sen
haaskauksen, joka on ollut köyhyyden pää-asiallisimpia syitä. On
olemassa monenlaisia voimalähteitä. Yhdelle kunnalle voi olla kaikkein
taloudellisin menettelytapa hankkia itselleen sähköä höyryvoima-aseman
avulla, joka sijaitsee jonkin hiilikaivoksen lähellä; toiselle
yhdyskunnalle voi vesisähkövoima olla edullisempi. Mutta joka kunnassa
täytyy olla voima-asema, joka antaa voimaa halvasta hinnasta --
tämän pitäisi olla sille yhtä oleellinen tarve kuin rautatieaseman
tai vesijohtolaitoksen omistaminen. Me voisimme vallita suuria
voimalähteitä ja pakottaa ne työskentelemään yhteiseksi hyödytykseksi,
elleivät menot pääoman hankkimiseksi olisi esteenä. Minä luulen, että
meidän täytyy joltakin osalta tarkistaa käsitystämme pääomasta.

Se pääoma, jonka liikeyritys itse tuottaa ja sitten käyttää lisätäkseen
työmiesten mahdollisuuksia elää hyvää ja huoletonta elämää sekä
hankkiakseen työtä yhä useammille ja useammille ihmisille, kun
samalla yleisön menot vähenevät -- se pääoma ei merkitse mitään
vaaraa ihmiskunnalle. Se on työn ylijäämää, jota käytetään kaikkien
hyväksi. Se, joka tätä pääomaa hoitaa, voi tuskin arvioida sitä omaksi
mieskohtaiseksi palkkiokseen. Ei kenelläkään ole oikeutta arvioida
tätä ylijäämää omakseen, sillä hän ei ole sitä yksin hankkinut. Se on
tulosta koko järjestön yhteisestä työstä. Omistajan päähän tullut aate
on kyllä voinut saada toimeen kaiken siinä käytetyn tarmon ja johdon,
mutta hän ei kuitenkaan ole yksin antanut kaikkea tarmoa ja johtoa.
Jokaisella työmiehellä on osuutensa tuotannosta. Ei mitään liikettä
voi arvioida ottamalla ainoastaan huomioon se, mitä se nyt on, ja ne
henkilöt, jotka siinä tällä hetkellä ovat toimessa. Sillä täytyy olla
jatkumisen mahdollisuuksia. On maksettava parhaat palkat ja turvattava
kullekin osakkaalle liikkeessä hyvä ja riittävä toimeentulo, olipa
hänen paikkansa liikkeen palveluksessa mikä tahansa. Mutta jotta
liikkeen olisi mahdollista ylläpitää sen palveluksessa työskenteleviä
on välttämätöntä, että löytyy pääoman ylijäämää. Todella kunnollinen
liikemies käyttää ylijäämäansionsa tämmöiseen tarkoitukseen. Muuten on
yhdentekevää, missä tätä ylijäämää säilytetään tai kuka sitä hoitaa.
Pääasia on, miten sitä käytetään.

Pääoma, joka ei lakkaamatta luo yhä suurempia ja parempia
työmahdollisuuksia, on hiekkaa arvottomampaa. Pääoma, joka ei
lakkaamatta paranna työoloja ja palkitse työtä kohtuullisemmin, ei
täytä korkeinta tehtäväänsä. Pääoman suurimpana hyötynä ei ole uusien
rahojen hankkiminen, vaan rahan pakottaminen myötävaikuttamaan maailman
yleisen tilan parantamisessa. Ellemme me teollisuudellamme auta
yhteiskunnallisten pulmien ratkaisua, niin emme suorita olennaisinta
työtämme. Silloin ei suorittamamme yleishyödytys ole vielä täydellistä.



XV luku.

TRAKTORI JA VOIMAKONEIDEN KÄYTTÖ MAANVILJELYKSESSÄ.


Yleisesti ei liene tunnettua, että traktorejamme, joille olemme
antaneet nimeksi "Fordson", alettiin valmistaa noin vuotta aikaisemmin
kuin olimme aikoneet liittolaistemme sodan-aikaisen elintarvepulan
vuoksi, ja koko ensimmäinen tuotantomme, koekoneita tietenkin
lukuunottamatta, meni suoraan Englantiin. Me lähetimme kaikkiaan
viisituhatta traktoria meren yli kriitillisenä aikana 1917-1918,
jolloin sukellusalukset olivat ahkerimmillaan. Jokainen kone tuli
vahingoittumattomana perille, ja Englannin valtion virkamiehet ovat
olleet kyllin ystävällisiä sanoakseen, että ilman näiden koneiden apua
olisi Englanti tuskin saattanut suoriutua elintarvepulasta.

Näillä, enimmäkseen naisten hoitamilla traktoreilla, kynnettiin vanhat
maatilat ja pallokentät, ja koko Englanti voitiin kylvää ja viljellä
tarvitsematta rajoittaa sotavoiman tai sotavarustyömiesten lukumäärää.

Asianlaita oli seuraava. Siihen aikaan kuin me 1917 menimme mukaan
sotaan, jolloin Saksan sukellusalukset räjähdyttivät keskimäärin yhden
lastilaivan päivässä, havaitsi Englannin elintarvekommissioni, että
jo ennestään niukka tonnisto olisi aivan riittämätön kuljettamaan
Amerikan sotaväkeä meren yli, toimittamaan elintarpeita taisteleville
armeijoille ja samalla tuomaan riittävästi elintarpeita Englannin
siviiliväestölle. Ryhdyttiin jo kuljettamaan siirtomaalaisten vaimoja
ja lapsia pois Englannista ja tekemään suunnitelmia viljelysalueen
suurentamiseksi kotimaassa. Asema oli vakava. Koko Englannissa ei
ollut kylliksi eläinvoimaa, jotta maata olisi saatu kynnetyksi
ja viljellyksi siinä määrässä, että se olisi elintarvetuontiin
huomattavasti vaikuttanut. Koneidenkäyttö maanviljelyksessä oli melkein
tuntematonta, sillä ennen sotaa eivät Englannin maatilat olleet yleensä
kyllin suuria kannattaakseen raskaiden, kalliiden maanviljelyskoneiden
ostoa, varsinkin kun työväkeä oli saatavissa runsaasti ja halvalla.
Useat tehtaat Englannissa valmistivat kyllä traktoreita, mutta ne
olivat kaikki kömpelöitä, tavallisesti höyryllä käypiä koneita. Niitä
ei myöskään ollut riittävästi. Uusia ei voitu valmistaa, sillä kaikki
tehtaat olivat sotatarvetöissä, ja vaikkapa olisi voitukin, olivat ne
liian suuria ja kömpelöitä keskinkertaista maanviljelystä varten ja
vaativat lisäksi mekaanikkoa hoitajakseen.

Meillä oli useita traktoreita tehtaassamme Manchesterissa
näyttelytarkoitusta varten. Ne oli valmistettu Yhdysvalloissa ja
vain kokoonpantu Englannissa. Maanviljelysministeriö kehoitti
maanviljelysseuraa toimittaman kokeita näillä traktoreilla ja antamaan
niistä lausuntonsa. Lausunto oli näin kuuluva:

Englannin Kunink. Maanviljelysseuran kehoituksesta olemme
toimeenpanneet kokeita kahdella 25-hevosvoimaisella Ford-traktorilla.

Ensin kynnimme poikkipäin kurjassa kunnossa olevan, kovettuneen
kesantopellon; sitten keveämpää maata, mikä oli saanut esteettömästi
nurmettua ja missä oli tilaisuutta koetella moottoria sekä tasaisella
maalla että jyrkkää rinnettä ylöspäin.

Ensimmäisessä kokeessa käytettiin kaksikytkyimistä Oliver-auraa,
joka kynti keskimäärin 5 tuumaa syvältä 16 tuuman levyisiä vakoja;
kolmikytkyimistä Cockshutt-auraa käytettiin niinikään samalla
syvyydellä, etuosa kohotettuna 10 tuumaa.

Toisessa kokeessa käytettiin kolmikytkyimistä auraa, joka kynti
keskimäärin 6 tuumaa syvältä.

Molemmissa tapauksissa toimi moottori helposti, ja yhden eekkerin (=
40,5 aarin) kyntämiseen käytetty aika oli 1 tunti ja 30 minuuttia ja
parafiinin kulutus 2 1/3 gallonia (= n. 10 litraa).

Näitä tuloksia pidämme hyvin tyydyttävinä.

Aurat eivät olleet hyvin soveltuvia maanlaatuun ja moottorit toimivat
niin ollen epäsuotuisissa oloissa.

Polttoaineilla ja vedellä täyteen lastatun moottorin paino oli 23 1/4
sentneriä (= vähän päälle 1 tonnin).

Traktori on voimaansa verraten kevyt ja siis kevyt maassa, helposti
käsiteltävä, kääntyy pienessä kaaressa ja jättää hyvin vähäisen reunan
kyntämättä.

Moottorin saa nopeasti käyntiin lämmittämällä sitä vähäisellä
petroolimäärällä.

Näiden kokeiden jälkeen menimme Fordin tehtaille Trafford Parkiin
Manchesterissa, jonne yksi moottoreista oli lähetetty purettavaksi eri
osien tarkastusta varten.

Me olemme huomanneet mallin olevan riittävän voimakkaan ja työn
ensiluokkaista. Vauhtipyöriä pidämme hiukan keveinä, mutta olemme
kuulleet, että uutta ja voimakkaampaa mallia tulee käytettäväksi
tulevaisuudessa. Traktori on tarkoitettu käytettäväksi yksinomaan
maanviljelyksessä, mutta pyörät pitäisi varustaa jollakin suojuksella,
jotta niitä voitaisiin käyttää teillä, kun auraa siirretään talosta
taloon.

Ylläolevaan viitaten suositamme, että nykyisissä oloissa ryhdytään
viipymättä valmistamaan näitä traktoreja niin paljon kuin mahdollista.

Lausunnon olivat allekirjoittaneet professori W.E. Dalby ja F.S.
Courtney, insinöörejä; R.M. Greaves, insinööri ja maanviljelijä;
Robert W. Hobbs ja Henry Överman, maanviljelijöitä; Gilbert Greenall,
johtaja; ja John E. Cross, pehtori.

Melkein heti tämän lausunnon antamisen jälkeen saimme seuraavan
sähkösanoman:

    "En ole saanut tarkempia tietoja Cork-tehdasta varten tarvittavan
    teräksen ja koneiden laivauksesta. Mutta parhaassakaan
    tapauksessa ei Cork-tehtaan tuotanto voi olla käytettävissä
    ennen ensi kevättä. Elintarpeiden tuotannon tarve Englannissa
    on kova, ja suuria määriä moottoriauroja täytyy olla saatavissa
    niin pian kuin mahdollista nykyisten nurmikoiden kyntämistä
    varten syysvehnälle. Olen saanut asianomaisilta viranomaisilta
    tehtäväkseni vedota mr Fordiin avun saamiseksi. Suostuisitteko
    lähettämään Sörensenin ja muita mukanaan kaikki tarpeelliset
    piirustukset sekä lainaamaan niitä Englannin valtiolle, niin
    että koneosat voidaan valmistaa täällä ja panna kokoon valtion
    tehtaissa Sörensenin johdolla? Voin ehdottomasti vakuuttaa
    teille, että tämä ehdotus on tehty kansan elinehtojen vuoksi ja
    että hallitus tulee, jos se hyväksytään, toimeenpanemaan sen
    kansan hyväksi, ilman että mitään prosentti- tai pääomapyyteitä
    on takana ja ilman että kukaan saa minkäänlaista voittoa, Asia
    on hyvin kiireellinen. Mahdotonta laivata mitään valmista
    Amerikasta, kun tarvitaan monta tuhatta moottoriauraa.
    Ford-traktoria pidetään parhaana ja ainoana soveliaana mallina.
    Niinpä on tämä kansallistarve kokonaan riippuva mr Fordin
    mallista. Työni estää minua tulemasta Amerikkaan mieskohtaisesti
    esittämään ehdotustani. Pyydän hartaasti suotuisaa vastausta ja
    nopeaa ratkaisua, sillä joka päivä on ylen tärkeä. Te voitte
    olla vakuutettu siitä, että tehdasmahdollisuudet tuotantoa
    varten täällä tulevat ankarimman, puolueettoman valtionvalvonnan
    alaisiksi. Tervehdin Sörenseniä ja ketä tahansa muuta, jonka
    tahdotte lähettää Amerikasta meitä auttamaan ja opastamaan.
    Sähköttäkää vastaus Ferrylle, osoite Harding 'Prodome', Lontoo.

                                                   _Prodome_."

Ymmärsin, että tämän sähkösanoman lähettäminen oli tapahtunut Englannin
hallituksen käskystä. Me sähkötimme heti kernaasti suostuvamme
lainaamaan piirustukset ja asettamaan tähän saakka saavuttamamme
kokemuksen ynnä tuotannon käyntiinpanoa varten tarvittavat miehet
käytettäväksi. Seuraavalla laivalla lähti Charles E. Sörensen mukanaan
täydelliset piirustukset. Mr Sörensen oli pannut käyntiin Manchesterin
tehtaan ja oli perehtynyt Englannin oloihin. Traktorien valmistus oli
hänen johdossaan.

Mr Sörensen aloitti työnsä yhdessä englantilaisten virkamiesten kanssa
saadakseen koneosat valmistetuksi ja kokoonpannuksi Englannissa. Monet
niistä aineksista, joita me käytimme, olivat erikoislaatuisia, joten
niitä ei voitu saada Englannista. Kaikki rauta- ja konevalmistustehtaat
olivat ammusvaratöissä. Hallituksen oli sangen vaikea saada
lainkaan työtarjouksia. Tuli sitten kesäkuu ja sen mukana tuhoisat
ilmahyökkäykset Lontooseen. Tapahtui nopea käänne. Jotakin täytyi
tehdä, ja kun miehemme olivat käyneet läpi puolet Englannin tehtaista,
onnistui heidän vihdoin saada jätetyksi hallitukselle tarjouksia.

Lordi Milner näytti nämä tarjoukset mr Sörensenille. Edullisimman
mukaan niistä olisi traktorin hinta noussut noin 1,500 dollariin ilman
mitään työnsuoritustakausta.

"Tämä hinta on aivan mahdoton", sanoi mr Sörensen. "Niiden ei pitäisi
maksaa enempää kuin 700 dollaria kappale."

"Voitteko te itse valmistaa viisituhatta siihen hintaan?" kysyi lordi
Milner.

"Voimme", vastasi mr Sörensen.

"Kuinka pitkän ajan tarvitsette niiden valmistukseen?"

"Aloitamme laivauksen kuudenkymmenen päivän kuluessa."

He allekirjoittivat heti kauppakirjan, joka muun muassa varasi
viidenkolmatta prosentin etumaksun koko summasta. Mr Sörensen ilmoitti
meille sähkösanomalla, mitä oli tehnyt, ja lähti seuraavalla laivalla
kotiin. Sivumennen sanoen emme koskeneet noihin viiteenkolmatta
prosenttiin ennenkuin koko sopimus oli täytetty; me sijoitimme ne
jonkinlaiseksi takausrahastoksi.

Traktoritehdas ei ollut valmis alkamaan tuotantoa. Highland Parkin
tehdasta olisi voitu käyttää, mutta jokainen kone siellä oli yötä
päivää kiinni tärkeissä sotatöissä. Oli vain yksi keino jäljellä.
Me toimeenpanimme väliaikaisen laajennuksen Dearbornin tehtaassa,
varustimme sen koneilla, jotka tilasimme sähköteitse ja jotka
enimmäkseen saapuivat pikajunilla, ja ennen kuudenkymmenen päivän
kulumista olivat ensimmäiset traktorit Newyorkin satamassa Englannin
viranomaisten hallussa. Kesti jonkun aikaa ennen kuin niille saatiin
laivatilaa, mutta 6. joulukuuta 1917 saimme seuraavan sähkösanoman:

    "Lontoo 5, joulukuuta 1917. Sörensen, Fordson, F.R. Dearborn.

    Ensimmäiset traktorit saapuneet, milloin lähtevät Smith ja muut?
    Sähköttäkää.

                                                     _Perry_."

Koko viidentuhannen traktorin laivaus tapahtui ennen kolmen kuukauden
kulumista, ja tämä on syynä siihen, että meidän traktorimme tulivat
käytäntöön Englannissa paljon ennen kuin niistä Yhdysvalloissa edes
tiedettiinkään.

Itse asiassa on traktori aikaisemmin suunniteltu kuin automobiili.
Kotitilalla tein ensimmäisiä kokeitani traktoreilla, ja kerran olin
palveluksessa tehtailijalla, joka valmisti höyrytraktoreita -- suuria,
raskaita höyryjyriä ja puimakoneita. Minä olin kuitenkin tullut siihen
päätökseen, että suurilla traktoreilla ei ollut mitään tulevaisuutta.
Ne olivat liian kalliita pikkuviljelijöille, vaativat liian suurta
ammattitaitoa hoitoonsa ja olivat liian raskaat suoritettavaansa
työhön verraten. Joka tapauksessa halusi yleisö mieluummin ajaa
autolla kuin käyttää auraa; hevoseton ajopeli vaikutti voimakkaammin
mielikuvitukseen. Siitä johtui, että käytännöllisesti puhuen lakkasin
askartelemasta traktoripuuhissa, kunnes automobiilituotanto oli
käynnissä. Mutta automobiilien käytäntööntulo maatiloilla teki
moottoriauran välttämättömäksi. Sillä silloin oli maanviljelijä
tutustunut koneliikuntaan.

Maanviljelijä ei tarvitse niinkään uusia koneita kuin apua hoitamaan
niitä koneita, jotka hänellä jo ovat. Minä olen kävellyt monta
väsyttävää tuntia auran perässä ja tunnen perusteellisesti koko
raadannan. Mitä ihmisvoiman tuhlausta onkaan viettää tunti- ja
päiväkausia hitaasti astelevan hevosparin perässä, kun moottoriaura
samassa ajassa suorittaisi kuusi kertaa enemmän työtä! Ei ole kumma,
että tavallinen maanviljelijä, joka tekee kaiken työnsä hitaasti ja
käsin, ei ole kyennyt ansaitsemaan enempää kuin niukan toimeentulonsa
ja ettei toisaalta maanviljelystuotteita koskaan ole niin runsaasti ja
halvasta saatavissa kuin pitäisi.

Samoin kuin automobiileissa me nytkin halusimme voimaa -- emmekä
painoa. Painokäsitys oli juurtunut syvälle traktorien rakentajiin.
Luultiin, että suuri paino merkitsi suurta työkykyä, että kone ei
saattanut työskennellä olematta raskas. Siitä huolimatta, että kissa
ei ole erin raskas, mutta kuitenkin mainio kiipeejä. Olen jo esittänyt
ajatukseni painon suhteen. Ainaoanlaatuinen traktori, jota arvelin
kannattavan ajatella, oli sellainen, joka olisi kevyt, luja ja niin
yksinkertainen, että sitä voisi hoitaa kuka tahansa. Sen tulisi myöskin
olla niin halpa, että kuka tahansa voisi sen ostaa.

Tämä päämäärä mielessämme me työskentelimme lähes viisitoista vuotta
sopivan mallin aikaansaamiseksi ja käytimme kokeiluihin muutamia
miljoonia dollareita. Menettelimme aivan samoin kuin automobiilien
suhteen. Jokainen koneosa oli tehtävä niin lujaksi kuin mahdollista,
koneosia ei saisi olla monta, ja koneen täytyi olla soveltuva
suurisuuntaiseen tuotantoon. Me arvelimme mahdollisesti voivamme
käyttää automoottoria ja teimme muutamia kokeita sellaisella. Vihdoin
tulimme vakuutetuiksi, että sellaisilla traktoreilla, joita halusimme,
ei oikeastaan ollut mitään yhteistä automobiilin kanssa. Alkuperäinen
tarkoitus oli, että traktorien valmistus tapahtui riippumatta
autoteollisuudesta ja aivan eri tehtaassa. Ei mikään tehdas ole kyllin
suuri valmistamaan kahdenlaisia tuotteita.

Automobiili on tarkoitettu kantamaan, traktori vetämään. Ja tämä
toimintaero teki mitä suurimman eron rakenteessa. Vaikeinta oli saada
laakereita, jotka voisivat kestää voimakasta vetoa. Lopulta se onnistui
ja me saimme rakenteen, joka tuntuu kaikissa oloissa antavan parhaan
keskimääräistuloksen. Me päädyimme nelisilinteriseen moottoriin, joka
pannaan käyntiin bensiinillä, mutta jota sitten käytetään paloöljyllä.
Pienin paino, mihin pääsimme joltistakin voimaa säilyttämällä, oli
2,425 naulaa (noin 1,300 kg). Iskuvoima on sijoitettu pyörien siipiin
-- kuten kissalla kynsiin.

Paitsi vetäjätointansa varten täytyy traktori, jotta siitä tulisi
mahdollisimman hyödyllinen, rakentaa niin, että sitä voidaan käyttää
myöskin seisovana moottorina, jotta sen, kun sitä ei tarvita teillä
tai peltotöissä, voi yhdistää hihnalla käyttämään muuta konetta.
Lyhyesti: sen tulee olla tukeva, liikuteltava voimalähde. Ja sellainen
siitä on tullut. Se ei ainoastaan ole kyntänyt, äestänyt, kylvänyt ja
leikannut, se on myöskin puinut, käyttänyt jauhomyllyjä, sahoja ja
monia muita laitoksia, kiskonut ylös kantoja, aurannut lunta ja tehnyt
jokseenkin kaikkea, mitä keskulaisen suuri kone voi tehdä -- lammasten
keritsemisestä sanomalehden painamiseen saakka. Se on varustettu
raskailla renkailla voidakseen liikkua teillä, reenjalaksilla metsiä
ja jäitä varten ja uurtopyörillä voidakseen kulkee raiteita pitkin.
Meille on ilmoitettu, että sitä voidaan käyttää yhdeksäänkymmeneen
eri tarkoitukseen, ja luultavasti tunnemme vain murto-osan sen
käyttömahdollisuuksista.

Traktorin mekanismi on vieläkin yksinkertaisempi kuin automobiilin, ja
se valmistetaan aivan samalla tavalla. Aina tähän vuoteen saakka on
tuotantoa ehkäissyt sopivan tehtaan puute. Ensimmäiset traktorit oli
valmistettu Dearbornin tehtaassa, jota nyt käytetään kokeilupaikkana.
Se ei ollut kylliksi suuri, jotta tuotanto olisi voinut olla yhtä
taloudellista kuin suuressa mittakaavassa suoritettuna, eikä sitä
käynyt hevin laajentaminen, kun tarkoituksena oli valmistaa traktorit
River Rouge-tehtaassa, jota ei saatu täyteen käyntiin ennen kuin vasta
viime vuonna. Nyt on tämä laitos täysin valmis traktorien rakentamista
varten. Työ tapahtuu aivan samalla tavalla kuin automobiileja
tehtäessä. Kukin koneosa valmistetaan eri osastossa ja siirretään, sitä
mukaa kuin se valmistuu, asianomaiseen valmistavaan kokoonpanosaliin,
mistä se sitten kulkeutuu lopulliseen kokoonpanopaikkaan. Kaikki
liikkuu, eikä mitään erikoista ammattitaitoa vaativaa työtä ole.
Nykyisen tehtaan suorituskyky on miljoona traktoria vuodessa.
Sen määrän aiomme valmistaa, sillä maailma tarvitsee halpoja,
yleishyödyllisiä koneita nyt enemmän kuin ennen ja tuntee nyt jo
riittävästi koneiden merkitystä halutakseen niitä.

Kuten sanottu, menivät ensimmäiset traktorit Englantiin. Yhdysvalloissa
tarjottiin niitä kaupaksi vasta 1918, ja hinnaksi määrättiin 750
dollaria. Seuraavana vuonna täytyi kustannusten kohoamisen vuoksi
hinta nostaa 885 dollariin, mutta vuoden puolivälissä voitiin palata
alkuperäiseen hintaan, 750 dollariin. Vuonna 1920 otimme 790 dollaria;
seuraavana vuonna oli tuotanto siksi kehittynyttä, että voitiin
alkaa hinnan alentamista. Se alennettiin ensin 625 dollariin, ja kun
vuonna 1922 olimme saaneet River Rouge-tehtaan käyntiin, saatoimme
alentaa hinnan 395 dollariin. Kaikki tämä osoittaa, mikä vaikutus
järkiperäisesti johdetulla tuotannolla voi olla hintaan. Niinkuin
minulla ei ole aavistusta, kuinka halvalla Ford-auto lopulta voidaan
valmistaa, en myöskään osaa ennustaa, mikä traktorin valmistushinta
lopulta tulee olemaan.

Tärkeätä on, että se tulee olemaan halpa. Muussa tapauksessa ei saada
konekäyttöä kaikille pienviljelystiloille. Ja kaikilla täytyy olla
konevoimaa. Muutamien vuosien päästä tulee talo, jota hoidetaan vain
ihmis- ja hevosvoimalla, olemaan yhtä suuri kumma kuin tehdas, jota
käytetään polkurattaalla. Maanviljelijän täytyy joko käyttää konevoimaa
tai lähteä talostaan. Kustannukset tekevät sen välttämättömäksi. Sodan
aikana toimitutti hallitus kokeen Fordson-traktorilla nähdäkseen,
kuinka suuriksi sen käyttökustannukset nousivat hevosten käyttöön
verrattuina. Traktoria koskevat numerot ovat korkeimman hinnan mukaan,
siihen vielä rahti lisäksi. Arvonvähennys- ja korjaus-erät eivät ole
niin suuret kuin lausunto osoittaa, ja vaikkapa olisivatkin, niin ovat
hinnat alenneet puoleen, mikä painaa kulumis- ja korjausnumeroita
niinikään puoleen. Numerot ovat seuraavat:

    Hinta: Fordson 880 dollaria. Kestävyys            4,800
    tuntia 0,2 eekkeriä tunnissa, 3,840 eekkeriä:
    3,840 eekkeriä 880 dollarista, arvonvähennys
    eekkeriä kohti................................... 0,221
    Korjaus 3,840 eekkeristä, 100 dollaria;
    eekkeriä kohti................................... 0,026
    Polttoaine, paloöljyä à 19 senttiä, 2 gallonia
    eekkeriä kohti................................... 0,38
    3/4 gall. öljyä 8 eekkerille; eekkeriä kohti..... 0,076
    Kuljettaja, 2 dollaria päivässä, 8 eekkeriä;
    eekkeriä kohti................................... 0,25
    Kustannus Fordsonilla kyntämisestä; eekkeriä
    kohti dollaria................................... 0,95

    Kahdeksan hevosen hinta 1,200 dollaria.
    Työkestävyys 5,000 tuntia, 0,2 eekkeriä tunnissa, 4,000
    eekkeriä:
    4,000 eekkeriä 1,200 dollarista, arvon vähennys
    eekkeriä kohti................................... 0,30
    Hevosen ruoka, 40 senttiä (100 työpäivää)
    eekkeriä kohti................................... 0,40
    Hevosen ruoka, 10 senttiä (265 joutopäivää)
    eekkeriä kohti................................... 0,265
    Kaksi työmiestä, kaksi yhteenkytkettyä auraa,
    2 dollaria kukin päivässä; eekkeriä kohti........ 0,50
    Kustannus hevosilla kyntämisestä; eekkeriä kohti
    dollaria......................................... 1,46

Vanhaan tapaan hoidettu maanviljelys on nopeasti muuttumassa
kuvankauniiksi muistoksi. Se ei merkitse, että työ katoaa
maanviljelyksestä. Työ ei voi kadota mistään tuottoisasta elämästä.
Mutta konevoima maanviljelyksessä merkitsee raskaan raatamisen
poistamista siitä. Konekäyttö ottaa yksinkertaisesti taakan ihmisen
hartioilta ja sälyttää sen koneeseen. Me olemme koneilla suoritettavan
maanviljelyksen alkuvuosissa. Automobiili aikaansai vallankumouksen
nykyisessä maanviljelyksessä, ei senvuoksi että se oli ajopeli, vaan
sentähden että sitä vei eteenpäin kone. Maanviljelyksen pitäisi olla
jotakin enempääkin kuin tavallista maalaistoimintaa. Sen pitäisi olla
liiketointa elintarpeiden tuottamiseksi. Ja kun se tulee liiketoimeksi,
voidaan vuoden varsinainen maanviljelystyö keskulaisella maatilalla
suorittaa kuukautta lyhyemmässä ajassa. Muu aika voidaan omistaa muihin
tehtäviin. Maanviljelys on liiaksi sesonkityötä viedäkseen mieheltä
koko vuoden ajan.

Keinona elintarvetuotannossa tulee maanviljelyksestä oikeutettu
liiketoimi, jos se tuottaa elintarpeita riittävässä määrässä ja
jakaa ne sellaisin ehdoin, että kaikki perheet voivat niitä saada
riittävästi kohtuullisiin tarpeisiinsa. Minkäänlaisia elintarvetrusteja
ei voisi syntyä, jos tuottaisimme kaikkinaisia elintarpeita niin
valtavia määriä, että keinottelu ja nylkeminen kävisi mahdottomaksi.
Maanviljelijä, joka vähentää tuotantoansa, edistää keinottelua.

Ja senjälkeen me saisimme kenties nähdä pikkumyllyjen syntyvän
uudestaan henkiin. Se oli onneton päivä, jolloin kylämylly hävisi.
Yhteistoiminnallinen maanviljelys tulee voittamaan alaa; me saamme
maamiesyhtymiä, joilla on omat teurastamot, missä heidän omat sikansa
muutetaan silavaksi ja kinkuiksi, ja omat myllynsä, missä heidän
viljansa muutetaan markkinoille vietäviksi ravintoaineiksi.

Minkävuoksi härkä, joka on kasvatettu Teksasissa, on vietävä Chicagoon
teurastettavaksi ja sitten tarjottava Bostonissa syötäväksi, se on
kysymys, johon ei voida vastata, kun kerran kaikki härät, joita
Bostonin kaupunki tarvitsee, voitaisiin kasvattaa sen lähistöllä.
Elintarvevalmistuksen keskitys, joka vaatii suunnattomia kuljetus- ja
järjestelykustannuksia, on liian suurta tuhlausta, jotta sitä voisi
kauan jatkua terveesti kehittyneessä yhteiskunnassa.

Kahdenkymmenen vuoden kuluessa täst'edes me saamme nähdä
maanviljelyksessä yhtä perinpohjaisen kehityksen kuin
viimeksikuluneiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa olemme nähneet
teollisuuden alalla.



XVI luku.

MIKSIKÄ HYVÄNTEKEVÄISYYTTÄ?


Minkä vuoksi tarvitsee sivistyneessä yhteiskunnassa antaa almuja?
Minulla ei suinkaan ole mitään ihmisystävällistä ajatustapaa
vastaan, ja Herra varjelkoon meitä koskaan olemasta kylmiä hädässä
olevaa lähimmäistämme kohtaan. Me emme saa antaa jalon inhimillisen
myötätunnon tehdä tilaa kylmälle ja laskevalle itsekkyydelle. Melkein
kaikkien maailman suurten edistysaskelten juuri on ihmisrakkaudessa, ja
halu antaa ihmisille apua on ollut valtavimpana vaikuttimena kaikkeen
hyödylliseen toimintaan.

Vika on vain siinä, että me olemme suunnanneet tämän suuren ja
kauniin kannustavan voiman liian mitättömiin pyrkimyksiin. Kun
ihmisrakkaus kerran saa meidät ruokkimaan nälkäisiä, niin miksi sen ei
pitäisi herättää meissä laajempaa pyrkimystä -- tekemään nälkäisten
ilmestyminen ympäristöömme tulevaisuudessa kerrassaan mahdottomaksi?
Jos olemme kyllin hyväntahtoisia auttaaksemme ihmisiä, kun he ovat
joutuneet vaikeuksiin, niin pitänee kai saman hyväntahtoisuuden
kannustaa meitä ehkäisemään tällaisten vaikeuksien syntyminen.

Antaminen on helppoa. Vaikeampaa on lahjan tekeminen tarpeettomaksi.
Sitä varten täytyy katsoa ohi yksityisten tapausten ja tunkeutua
kurjuuden perussyyhyn. Senvuoksi ei meidän tule aluksi jättää
auttamatta, mutta me emme saa pysähtyä tähän väliaikaiseen avunantoon.
Vaikeinta tuntuu olevan saada ihmisiä näkemään niin pitkälle, että
he huomaisivat syyn. Monet saadaan ennemmin auttamaan jotakin köyhää
perhettä kuin kohdistamaan ajatuksensa siihen ongelmaan, miten itse
köyhyys saataisiin tykkänään poistetuksi.

Minä en ensinkään harrasta ammattimaista hyväntekeväisyyttä tai mitään
kauppamaisen ihmisystävyyden muotoa. Niin pian kuin avuliaisuuteen
sovelletaan järjestelmää ja virkakuntaisuutta, sammuu sen sydän ja
siitä tulee kylmä ja tahmea massa.

Todellista inhimillistä hyväntekeväisyyttä ei koskaan luetteloida ja
kuulutella. Paljon enemmän orpolapsia hoidetaan yksityisissä kodeissa
lempeämielisten ihmisten luona kuin yleisissä laitoksissa. Useampi
vanhus saa turvapaikan ystäviensä luona kuin vanhainkodeissa. Paljon
enemmän apua annetaan lainoilla perheeltä toiselle kuin lainoilla
julkisista luottolaitoksista. Toisin sanoen, ihmisystävällisellä
pohjalla oleva ihmisyhteiskunta hoitaa itse itsensä. On vakava kysymys,
missä määrin meidän on mukautuminen luonnollisen avuliaisuus vaiston
kaupallistuttamiseen.

Ammattimainen hyväntekeväisyys ei ole ainoastaan kylmää, vaan se
loukkaa enemmän kuin auttaa. Se alentaa vastaanottajaa ja tylsyttää
hänen omanarvontuntoansa. Sukua sen kanssa on se tunteileva idealismi,
joka lahjoittaa ihmisille enimmäkseen lellittelyä. Joku aika sitten
levitettiin maailmaan sellaista käsitystä, että "lähimmäisen palvelus"
pitäisi uskoa toisten tehtäväksi meidän puolestamme. Monet ihmiset
saivat täten vastaanottaa hyväntahtoisia "yhteiskuntatoimia", ja
suuret joukot kansastamme tuuditettiin jonkinlaiseen lapselliseen
avuttomuuteen ja alituiseen avustuksen odotteluun. Toimiminen toisten
hyväksi tuli eräänlaiseksi ammatiksi, joka kyllä antoi tyydytystä
kunnioitettavalle palvelushalulle, mutta ei millään tavoin edistänyt
itseluottamuksen herättämistä ihmisissä tai niiden olojen parantamista,
joiden katsottiin tekevän tällainen palvelus välttämättömäksi.

Jos oli paha, että ihmisissä täten hellittiin lapsellisen
avuttomuuden tunnetta, sen sijaan että heitä rohkaistiin
itseluottamukseen ja itseapuun, niin vielä pahempi oli, että se
puhalsi vireille sitä vastenmielisyyden tunnetta, joka aina syntyy
hyväntekeväisyyden esineessä. Kuulee usein valituksia apua saaneiden
"kiittämättömyydestä". Mutta ei mikään ole sen luonnollisempaa.
Ensinnäkin on niin sanottu armeliaisuus ani harvoin todellista,
lämpimästä ja säälivästä sydämestä lähtevää armeliaisuutta. Ja toiseksi
ei kenestäkään ole koskaan mieluisaa olla asemassa, joka pakottaa hänen
vastaanottamaan apua.

Tämänlaatuinen "yhteiskunnallinen toiminta" luo luonnottomia oloja.
Avustuksen saaja tuntee sen vastaanottamisesta nöyryytystä, ja
sopiipa kysyä, eikö lahjan pitäisi antajastakin tuntua alentavalta.
Hyväntekeväisyys ei koskaan ole johtanut todelliseen järjestykseen.
Sellainen hyväntekeväisyys, jonka tarkoituksena ei ole sen itsensä
tekeminen tarpeettomaksi, ei saa aikaan mitään hyvää. Siitä tulee vain
tointa toimen vuoksi ja uusi luku hyödyttömyyden aikakirjoihin.

Hyväntekeväisyys tulee tarpeettomaksi sitä mukaa kuin ihmiset, jotka
näköjään ovat kykenemättömiä ansaitsemaan toimeentulonsa, erotetaan
hyödyttömästä yhteiskuntaluokasta ja siirretään hyötyä tuottavaan. Olen
eräässä aikaisemmassa luvussa kertonut, kuinka meidän tehtaissamme
tehdyt kokeilut ovat osoittaneet, että riittävästi jaoitellussa
teollisuudessa on paikkoja, joita voivat hoitaa rammat, ontuvat ja
sokeat. Järkiperäisesti järjestetyn teollisuuden ei suinkaan tarvitse
olla peto, joka nielee kaiken elävän ympäriltään. Missä sen luonne
on sellainen, siellä se ei täytä paikkaansa ihmiskunnassa. Sekä
teollisuuden piirissä että sen ulkopuolella täytyy olla tehtäviä,
jotka vaativat väkevän miehen koko voiman; mutta on myöskin toisia
töitä ja niitä on paljon, jotka vaativat enemmän taitavuutta kuin
keskiajan parhaillakaan käsityöläisillä oli. Teollisuuden tehtävien
huolellinen jaoittelu antaa yhtä hyvin vahvalle kuin taitavalle
tekijälle aina tilaisuuksia käyttää voimaansa tai taitavuuttaan.
Vanhassa käsityöläistyössä täytyi ammattitaitoisen käyttää runsas osa
ajastaan karkeaan työhön. Se oli tuhlausta. Mutta kun siihen aikaan
jokainen ammattitehtävä vaati samalta mieheltä sekä hienoa että
karkeaa työntekoa, niin ei ollut mitään paikkaa sille, joka oli liian
typerä voidakseen koskaan tulla taitavaksi, tai sille, jolla ei ollut
tilaisuutta oppia mitään ammattia.

Ei yksikään mekaanisen työn tekijä, joka työskentelee yksinomaan
käsillään, voi ansaita enempää kuin juuri sen, mikä menee hänen
ylläpitoonsa. Hänelle ei jää mitään ylijäämää. On pidetty itsestään
selvänä, että työmiehen vanhuutensa päivinä täytyy joutua lastensa
ylläpidettäväksi tai, jos hän on lapseton, yhteisön rasitukseksi.
Kaikki tämä on aivan tarpeetonta. Teollisuuden jaoittelu antaa
työtilaisuuksia, joita voi käyttää hyväkseen melkein kuka tahansa.
Jaoitellussa teollisuudessa on useampia paikkoja, joita sokeat voivat
hoitaa, kuin sokeita on tarjolla. On enemmän paikkoja, joita rammat
voivat hoitaa, kuin on rampoja. Ja jokaisessa näistä paikoista voi
mies, joka puusta katsoen näyttää vain hyväntekeväisyyden suojatilta,
ansaita toimeentulon, joka täysin vastaa sitä, minkä ruumiillisesti
ja henkisesti hyvin varustettu työmies ansaitsee. On tuhlausta panna
täysin työkykyistä miestä suorittamaan sellaista, minkä raajarikko voi
tehdä yhtä hyvällä tuloksella. On kauheata tuhlausta antaa sokeain vain
yhtäpäätä punoa koppia. On tuhlausta, kun annamme rangaistusvankien
hakata kiviä ja nyhtää hamppua tai askartaa hyödyttömissä
pikkutehtävissä.

Hyvässä johdossa olevan vankilan ei pitäisi ainoastaan kannattaa
itsensä, vaan jokaisen vangin pitäisi voida ylläpitää perheensä tai,
ellei hänellä sellaista ole, säästää kyllin suuren summan, joka riittää
saamaan hänet taas jalkeille, kun hän lähtee vankilasta. Minä en
puolusta vankilatyötä enkä orjuutta muistuttavaa vankien vuokraamista
pelto- y.m. töihin. [Yhdysvaltain erinäisissä valtioissa on tapana
vuokrata rangaistusvankeja yksityisille työnteettäjille. -- Suom.]
Se järjestelmä on sanomattoman tympäisevä. Mutta vankilat voidaan
sovelluttaa yleiseen, niin hyvin jaoiteltuun tuotantojärjestelmään,
että niistä tulee tuottava kokonaisuus, joka työskentelee sekä yhteisön
että vankien hyväksi. Minä tiedän että on lakeja -- ajattelemattomien
miesten säätämiä mielettömiä lakeja -- jotka ehkäisevät vankilain
teollisen toiminnan mahdollisuuksia. Nämä lait hyväksyttiin n.s.
työväenliikkeen vaikutuksesta. Ne eivät edistä työmiehen parasta. Niin
pian kuin pidämme työtä yhteisölle tehtynä palveluksena, on jokaisessa
yhteiskunnassa aina enemmän työtä tehtävänä kuin ihmisiä, jotka voivat
sen tehdä.

Yleishyödytykseen järjestetty teollisuus tekee hyväntekeväisyyden
tarpeettomaksi. Hyväntekeväisyys, olkoon sen vaikutin kuinka jalo
tahansa, ei vahvista itseluottamusta. Meidän täytyy luottaa itseemme.
Yhteiskunta voittaa siitä, että se on myrtynyt ja tyytymätön siihen
mitä sillä on. Minä en tällä tarkoita tuota jokapäiväistä pikkumaista,
marisevaa, kuluttavaa tyytymättömyyden laatua, vaan sitä rohkeaa,
laajakatseista tyytymättömyyttä, joka uskoo että kaikki, mikä tehdään,
voidaan ja pitäisi tehdä paremmin. Yleishyödytykseen järjestetty
teollisuus -- ja työmiehen niinkuin johtajankin täytyy tuottaa hyötyä
-- voi maksaa kyllin suuria palkkoja, jotta jokainen perhe voi tulla
omillaan toimeen ja luottaa itseensä. Se hyväntekeväisyys, joka
antaa aikaansa ja rahojaan auttaakseen maailmaa pitämään paremmin
huolta itsestään, on paljon parempi kuin se, joka vain antaa almuja
ja siten edistää laiskuutta. Minä olen itse kokeillut perustamalla
ammattikouluja ja sairaaloita nähdäkseni, eikö tällaisia laitoksia,
joita tavallisesti pidetään hyväntekeväisyyslaitoksina, voi saada
seisomaan omilla jaloillaan. Ja minä olen havainnut, että se käy
laatuun.

Ammattikouluja, niinkuin ne enimmäkseen on järjestetty, minä en suosi.
Pojat saavat siellä vain sangen pintapuolisia tietoja eivätkä opi
käyttämään hyväkseen edes näitäkään. Ammattikoulun ei pitäisi olla
korkeamman teknillisen oppilaitoksen ja tavallisen koulun sekasikiö;
sen pitää olla keinona opettamaan poikia tulemaan hyödyttäviksi.
Jos heitä pidetään hyödyttömissä tehtävissä -- valmistamassa
semmoista, mikä sitten nakataan pois -- ei heidän harrastuksensa
pysy vireänä eivätkä he saa sitä oppia, johon heillä on oikeus. Ja
tänä kouluaikanaan pojat eivät tuota mitään; koulut, elleivät ne ole
hyväntekeväisyyslaitoksia, eivät tee mitään oppilaiden toimeentulon
hyväksi. Ja kuitenkin sangen moni poika on semmoisen kannatuksen
tarpeessa; heidän täytyy ottaa ensimmäinen työ mikä tarjoutuu. Heillä
ei ole tilaisuutta valita ja hylkiä. Heidän täytyy uhrata koulutuksensa
ansaitakseen elämänsä toimeentulon, eivätkä he koskaan saa kadotettua
aikaa takaisin. He astuvat elämään kahle jalassa.

Kun poika näin alkaa elämän ilman mitään oppia, lisää hän vain pätevien
työvoimien puutetta. Nykyinen teollisuus vaatii vissin määrän taitoa
ja kelpoisuutta, jota ei saada lähtemällä koulusta varhaisella iällä
eikä kauan istumalla koulupenkillä. Tosin on veistoluokkia liitetty
edistysmielisempiin kouluihin nuorten harrastuksen herättämiseksi
ja kätevyyden kehittämiseksi; mutta yleisesti myönnetään niiden
olevan vain hätäkeinoja, ne kun ainoastaan kiihoittavat terveen pojan
luomisvaistoa, sitä kuitenkaan tyydyttämättä.

Tämän tarpeen tyydyttämiseksi pojan kehitysmahdollisuuksien
käyttämiseksi ja samalla hänen teollisen opetuksensa perustuksen
laskemiseksi rakentavaan suuntaan -- perustettiin 1916 Henry Fordin
ammattikoulu. Vaikutin oli aluksi filantrooppinen. Se syntyi halusta
auttaa niitä, joita olot pakottivat aikaisin eroamaan koulusta.
Auttamishalu sopi hyvin yhteen sen kanssa, että tehtaalle piti
hankkia ammattitaitoisia työkoneidentekijöitä. Me olemme alunpitäen
noudattaneet kolmea perustavaa periaatetta: ensin, että pojan
pitää saada olla poika eikä ennenaikainen, varhaiskypsä työmyyrä;
toiseksi, että teoreettiset opetuksen pitää tapahtua rinnan teollisen
harjoituksen kanssa; kolmanneksi, että poikiin on istutettava
vastuunalaisuuden ja ylpeyden tunnetta työstänsä sen tietoisuuden
nojalla, että hän jo opettelutyöllään laatii esineitä, jotka todella
tulevat käytäntöön. Hän tekee vain sellaista, jolla on tunnustettu
teollinen arvo. Meidän koulumme on yksityinen ja avoinna kaikille
kahden- ja kahdeksantoista ikävuoden välillä oleville pojille. Se
on rakennettu stipendijärjestelmälle, jokainen poika saa kouluun
tullessaan vuotuisen stipendin, ensimmäiseltä vuodelta neljäsataa
dollaria. Tämä kohoaa vähitellen kuuteensataan dollariin, jos hän
kunnostautuu.

Luokalla ja verstaassa tehdystä työstä samoin kuin oppilaan
teoreettisella ja käytännöllisellä alalla osoittamasta ahkeruudesta
pidetään kirjaa. Stipendiä myöhemmin määrätessä pannaan perustaksi
oppilaan osoittama ahkeruus. Stipendin lisäksi saa jokainen poika
kuukausittain pienemmän summan, joka pannaan hänen säästötililleen.
Tämä summa pidetään pankissa niin kauan kuin poika on koulussa,
elleivät kouluviranomaiset anna hänen käyttää sitä johonkin
odottamattomaan tarpeeseen.

Pulma toisensa jälkeen koulun hoitoon nähden on vähitellen ratkaistu
ja parempia menetelmiä keksitty päämäärän saavuttamiseen. Alussa
työskentelivät pojat kolmannen osan päivää luokalla ja kaksi
kolmannesta verstaassa. Näiden jokapäiväisten keskeytysten huomattiin
häiritsevän edistystä, ja nyt saavat pojat opetuksensa viikkovuoroissa
-- viikon luokalla ja kaksi viikkoa verstaassa. Luokilla ei kuitenkaan
tapahdu keskeytystä, kukin ryhmä tulee vuoron perään viikolleen.

Opettajakunnan muodostavat parhaat saatavissa olevat kyvyt ja
oppikirjoina ovat Ford-tehtaat. Ne tarjoavat enemmän apuneuvoja
käytännölliselle opetukselle kuin useimmat yliopistot. Laskuopin
opetuksessa käytetään todellisia, liiketoiminnastamme otettuja
esimerkkejä. Pojan aivoja ei enää kiusata tuolla salaperäisellä
A:lla, joka soutaa neljä kilometriä sinä aikana kuin B soutaa vain
kaksi. Hän näkee asiain todellisen kulun, todelliset olot, hän
oppii tekemään havaintoja. Kaupungit eivät enää ole mustia pisteitä
kartalla eivätkä maanosat vain sivuja kirjassa. Tehtaan laivaukset
Singaporeen, tehtaan kumminsaanti Afrikasta ja Etelä-Amerikasta
näytetään hänelle ja maailma muuttuu asutuksi planeetaksi, oltuaan sitä
ennen vain opettajan pulpetilla töröttävä värillinen pallo. Fysiikassa
ja kemiassa ovat teolliset laitokset hänelle laboratoriona, jossa
teoria muuttuu käytännöksi ja luento elämykseksi. Olettakaamme, että
on selitettävä pumpun rakenne. Opettaja näyttää pumpun eri osat ja
niiden toiminnan, vastaa kysymyksiin ja sitten mennään konehuoneeseen
katsomaan isoa pumppua toiminnassa. Koululla on opetusvälineenä
suuri, mitä ajanmukaisimmin varustettu tehdas. Pojat työskentelevät
eteenpäin koneesta toiseen. He askartelevat yksinomaan sellaisten
osien tai esineiden valmistamisessa, joita yhtiö tarvitsee, mutta
meidän tarpeemme ovat niin monipuoliset, että luettelo niistä sisältää
melkein kaiken, mikä suinkin tulee kysymykseen. Hyväksytyn työn ostaa
Ford-yhtiö, hyljätty jää koulun vahingoksi.

Pisimmälle ehtineet pojat pystyvät työskentelemään niinkin tarkkojen
töiden kuin mikrometrien valmistamisessa, ja he tekevät joka osan
täysin ymmärtäen koneiston tarkoituksen ja johtavat aatteet. He
korjaavat itse käyttämiänsä koneita; heitä opetetaan pitämään varansa
liikkuessaan koneiden keskessä; heitä opetetaan valmistamaan malleja,
ja näissä siisteissä, valoisissa suojissa, missä he työskentelevät
opastajiensa neuvojen mukaan, he hankkivat menestyksellisen uran
parhaat edellytykset.

Saatuaan päästötodistuksensa on heille aina tarjona hyväpalkkaisia
paikkoja tehtaassa. Pojan yhteiskunnallista ja siveellistä käytöstä
seurataan hänen huomaamattaan. Tämä valvonta ei tapahdu ollakseen
minkäänlaisena pakkona, vaan rakentuu ystävälliseen harrastukseen.
Poikien kotiolot ovat tarkoin tunnetut ja heidän taipumuksensa
tajutut. Heitä ei yritetäkään pilata lellittelemällä. Kerran kun kaksi
poikaa yritti käydä toistensa kimppuun, ei heille saarnattu tappelun
turmiollisuudesta. Heitä neuvottiin sopimaan välinsä jollain paremmalla
tavalla, mutta kun he, poikien tavan mukaan, pitivät tätä alkeellista
tapaa parempana, saivat he nyrkkeilykäsineet ja ajettiin erääseen
tehtaan nurkkaan selvittämään asiansa. Ainoana ehtona oli, että heidän
oli tapeltava samalla paikalla kunnes katsoivat saaneensa kyllikseen,
ja että heitä ei saisi tavata vast'edes uudessa tappelussa tehtaan
ulkopuolella. Tuloksena oli lyhyt tappelu ja -- pitkä ystävyys.

Poikia kohdellaan poikina; heidän parhaita poikavaistojansa
innostetaan. Ja kun näkee heitä luokalla tai verstaassa, ei voi
olla huomaamatta, kuinka he alkavat tuntea oppivansa vallitsemaan
ympärillään olevia oloja. He tuntevat kuuluvansa ammattiinsa ja
ympäristöönsä. He tuntevat, että se mitä he tekevät merkitsee jotakin,
että sen tekeminen maksaa vaivan. He tekevät työtä mielellään ja
innokkaasti, sillä he tietävät, että heille opetetaan asioita, joita
jokainen valpas poika haluaa tietää ja joista hän kotona alati tekee
kysymyksiä, joihin siellä ei kukaan voi vastata.

Koulussa, jossa aluksi oli kuusi poikaa, on nyt kaksisataa oppilasta,
ja sen järjestely on niin käytännöllinen, että siihen hyvin mahtuu
seitsemänkinsataa. Alussa tuotti koulu tappiota, mutta kun minulla
on keppihevosena periaate, että kaikki, minkä kannattaa elää, voi
ylläpitää itsensä, niin on se saanut niin kehittää työmenetelmiänsä,
että se nyt kannattaa itsensä.

Meidän on onnistunut säilyttää poikien poikaluonto. Heitä opetetaan
työmiehiksi, mutta he eivät unohda olla poikia. Tämä on mitä tärkeintä.
He ansaitsevat 19-35 senttiä tunnissa, mikä on enemmän kuin he
voisivat ansaita millä muulla työllä tahansa, jota tavallisesti
tarjotaan heidän ikäisilleen pojille. Pysymällä koulussa he ovat
parempana tukena kodeilleen kuin käymällä muualla työssä. Käytyään
koulun läpi on heillä hyvä yleissivistys, perustus on laskettu
teknilliselle kehitykselle ja he ovat siksi ammattitaitoisia työmiehiä,
että he voivat saada tuloja, jotka tekevät opintojen jatkamisen
heille mahdolliseksi jos niin haluavat. Ja ellei heidän mielensä
pyri suuremman tietomäärän saavuttamiseen, niin he voivat ainakin
ammattitaitonsa nojalla saada hyvää palkkaa missä hyvänsä. Heillä ei
ole mitään pakkoa jäädä meidän tehtaisiimme; useimmat kuitenkin jäävät
tietäessään, ettei missään ole tarjona sen parempia työtilaisuuksia. Me
pidämme tärkeänä, että työmiehet ovat tyytyväisiä tehtäviinsä, mutta
poikien ei tarvitse katsoa olevansa sidottuja. He ovat ansainneet
palkan työstään eivätkä ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Tässä
ei ole puhettakaan hyväntekeväisyydestä. Koulu kannattaa itsensä.

Ford-sairaalaa hoidetaan jokseenkin samaan tapaan, mutta sodan
aiheuttaman keskeytyksen vuoksi -- sairaala näet luovutettiin
hallituksen käytettäväksi ja siitä tuli "yleinen sairaala n:o 36",
jossa oli noin puolentoista tuhatta potilasta -- ei työ ole edistynyt
kyllin pitkälle voidakseen osoittaa lopullista tulosta. Minä en tätä
sairaalaa alkanut rakentaa. Se perustettiin Detroitin yleiseksi
sairaalaksi ja tarkoitus oli, että se rakennettaisiin kerätyillä
rahoilla. Minä annoin osuuteni niinkuin muutkin ja rakentaminen
alkoi. Mutta kauan ennen kuin ensimmäiset rakennukset olivat katon
alla, olivat rahat lopussa ja minua pyydettiin merkitsemään uusia
summia. Minä kieltäydyin, sillä minun mielestäni olisi hommaajain
pitänyt tietää, ennenkuin työhön ryhdyttiin, paljonko rakentaminen
tulisi maksamaan. Eikä tämmöinen alku herättänyt minussa suurtakaan
luottamusta laitoksen vastaiseen johtoon, kun sairaala kerran
valmistuisi. Minä tarjouduin kuitenkin ottamaan haltuuni koko sairaalan
ja maksamaan takaisin kaikki merkityt varat. Tämä tapahtui ja työ
edistyi hyvin, kunnes valtio elokuun 1 p:nä 1918 otti haltuunsa koko
laitoksen. Lokakuussa 1919 siirtyi sairaala meidän haltuumme ja samana
vuonna, marraskuun 10:nä, siihen otettiin ensimmäinen yksityinen
potilas.

Sairaala sijaitsee Detroitin läntisen suuren bulevardin varrella ja
tontti on kahdenkymmenen eekkerin (noin 8 ha:n) suuruinen, joten siinä
on hyvää tilaa laajennuksille. Se on rakennettu siten, että laitoksia
voidaan tarpeen mukaan suurentaa. Alkuperäisestä suunnitelmasta on
tykkänään luovuttu ja me olemme koettaneet suunnitella laatuaan aivan
uudenlaatuisen sairaalan sekä piirustuksiin että johtoon nähden.
Rikkaita varten on olemassa monenlaisia sairaaloita. Köyhiä varten
niinikään. Mutta niitä varten ei ole lainkaan sairaaloita, jotka
voivat suorittaa vain vaatimattoman maksun, mutta haluavat sen joka
tapauksessa maksaa, jotta eivät tuntisi vastaanottavansa almua.
On pidetty itsestään selvänä, että sairaala ei voi samalla kertaa
palvella yleisöä ja kannattaa itseänsä -- että sen joko täytyy olla
yksityisillä avustuksilla ylläpidetty laitos tai siirtyä niiden
yksityisten parantolain luokkaan, jotka ovat perustetut tuottamaan
rahallista voittoa. Tämän sairaalan tarkoituksena on, että se kannattaa
itsensä ja tekee samalla mahdollisimman suurta hyötyä yhteiskunnalle
mahdollisimman pienillä kustannuksilla ja ilman vähintäkään
hyväntekeväisyyden sivumakua.

Vanhaan rakennukseen s.o. siihen, joka oli rakennettu alkuperäisen
suunnitelman mukaan, oli arkkitehti laatinut yhteisiä, sairassaleja.
Uusissa rakennuksissa, jotka me olemme rakennuttaneet, ei ole
ainuttakaan yhteissalia. Kaikki huoneet ovat yksityisiä ja kullakin
on oma kylpyhuoneensa. Huoneet -- joita kussakin ryhmässä on
neljäkolmatta -- ovat kaikki samanlaisia suuruudeltaan, sisustukseltaan
ja kalustoltaan. Ei ole mitään valikoinnin varaa. Sairaalassa ei saa
olla mitään erikseen osoiteltavaa ja valittavaa. Jokainen potilas on
samanarvoinen kuin kaikki muutkin.

En ole lainkaan varma ovatko sairaalat, niinkuin niitä nykyisin
hoidetaan, olemassa potilaita vai lääkäreitä varten. Tiedän
kyllä monen taitavan lääkärin tai kirurgin käyttävän suuren osan
ajastansa hyväntekeväisyyteen, mutta en ole laisinkaan vakuutettu,
että lääkärinpalkkio tulee sovittaa potilaan varallisuuden
mukaan, ja epäilen vahvasti, että n.s. lääkärien ammattitoveruus
-- lääkärisolidariteetti -- on haitaksi sekä ihmiskunnalle että
lääketieteen edistykselle. Taudinmäärittely -- diagnoosi -- ei
ole vielä ehtinyt pitkälle. En tahtoisi olla sellaisen sairaalan
omistaja, jossa ei olisi ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta
potilaiden hoito kohdistuu siihen, mitä he todella potevat, eikä
johonkin lääkärin arvelemaan tautiin. Lääkärisolidariteetti tekee
väärän diagnoosin oikaisemisen tavattoman vaikeaksi. Neuvottelemaan
kutsuttu lääkäri muuttaa vain perin vastahakoisesti tai ei lainkaan,
ellei hän ole aivan erikoisen tahdikas, aikaisempaa diagnoosia tai
potilaan hoitoa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että se lääkäri, joka
on hänet kutsunut avukseen, on täysin yhtä mieltä hänen kanssaan,
ryhdytään johonkin muutokseen, ja silloinkin se tapahtuu tavallisesti
potilaan tietämättä. Tuntuu vallitsevan semmoinen käsitys että potilas,
varsinkin jos hän on sairaalassa, on sen lääkärin omaisuutta, jonka
käsiin hän on kerta joutunut. Tunnollinen lääkäri ei käytä potilasta
hyväkseen. Vähemmän tunnollinen tekee sen. Jokaisesta lääkäristä
näyttää hänen oman diagnoosinsa puoltaminen olevan yhtä tärkeätä kuin
potilaan paraneminen. Me olemme sairaalassamme pyrkineet vapautumaan
kaikista tällaisista totuntatavoista ja asettamaan potilaan edun
kaikkein ylimmäksi. Se on sen vuoksi n.s. suljettu sairaala. Kaikki
hoitajattaret ja lääkärit ovat vuosipalkalla, eikä heillä saa olla
ollenkaan yksityispraktiikkaa sairaalan ulkopuolella. Lukuunottaen
sairaalassa asuvat kuuluu laitoksen lääkärikuntaan yksikolmatta
lääkäriä ja kirurgia. Nämä miehet on valittu mitä huolellisimmin ja
heidän palkkansa antaa heille ainakin yhtä hyvät tulot kuin mitä
he voisivat saada yksityispraktiikalla. Ei kenelläkään heistä ole
pienintäkään yksityistuloa yhdestäkään potilaasta, eikä kukaan potilas
saa olla sairaalaan kuulumattoman lääkärin hoidettavana.

Uuden potilaan vastaanottaminen on sangen mielenkiintoinen urakka.
Sairaan tutkii ensin ylilääkäri ja lähettää hänet sitten edelleen
tutkittavaksi kahden, kolmen tai niin monen lääkärin luo kuin katsotaan
asian vaativan. Nämä tutkimukset toimitetaan aivan riippumatta
siitä aiheesta, minkä vuoksi potilas tuli sairaalaan, sillä --
kuten me vähitellen opimme tuntemaan -- pääasiana ei ole pidettävä
satunnaista vammaa, vaan potilaan yleistä terveydentilaa. Jokainen
lääkäri toimittaa täydellisen tutkimuksen ja lähettää kirjallisen
selostuksen ylilääkärille, saamatta tilaisuutta neuvotella tapauksesta
virkatoveriensa kanssa. Vähintäin kolme, mutta joskus kuusi tai
seitsemän aivan täydellistä ja ihan itsenäistä diagnoosia kertyy siten
ylilääkärin käteen. Niissä on täydellinen selostus tapauksesta. Näihin
varokeinoihin ryhdytään, jotta -- mikäli se nykyisen tiedon puitteissa
on mahdollista -- saataisiin varmasti oikea diagnoosi.

Nykyään on noin kuusisataa vuodetta käytettävänä. Jokainen potilas
maksaa määrätyn taksan mukaan, johon sisältyy huone, ravinto,
lääkärinhoito ja sairashoito. Siihen ei tule mitään lisämaksuja.
Yksityishoitajattaria ei ole. Jos tapaus vaatii enemmän hoitoa kuin
yhden ryhmän hoitajattaret voivat antaa, kutsutaan ylimääräinen
hoitajatar, potilaan silti tarvitsematta maksaa enempää. Tämä ei käy
usein tarpeelliseksi, sillä potilaat ryhmitellään sen hoidon mukaan,
jota he tulevat tarvitsemaan. Voi olla yksi hoitajatar kahta tai viittä
tai seitsemää potilasta kohti. Yhdelläkään hoitajattarella ei koskaan
ole enempää kuin seitsemän potilasta hoidettavana, ja erinäisten
käytännöllisten järjestelyiden avulla on yhden hoitajattaren helppo
hoitaa seitsemää potilasta, elleivät tapaukset ole vaikeanluontoisia.
Tavallisissa sairaaloissa täytyy hoitajattarien astua monta tarpeetonta
askelta. He käyttävät ajastaan enemmän kävelemiseen kuin potilaiden
hoitoon. Meidän sairaalamme on suunniteltu säästämään askelia. Kukin
kerros on yhtenäinen kokonaisuus ja samoin kuin olemme tehtaissa
koettaneet hävittää kaiken tarpeettoman juoksun, olemme tehneet
sen myöskin sairaalassa. Potilaan maksu huoneesta, hoidosta ja
lääkäristä on 4 dollaria 50 senttiä päivässä. Kun sairaala laajentuu,
alennetaan maksuja. Suuri leikkaus maksaa 125 dollaria. Pienemmistä
leikkauksista maksetaan eri taksan mukaan. On toimeenpantu järjestely
luoton myöntämiseksi asian vaatimien ehtojen mukaan. Tarkoitus on,
ettei kenenkään tarvitse jäädä ilman lääkärinhoitoa senvuoksi, ettei
hänellä ole varaa maksaa, mutta että sairaalaa kuitenkin hoidetaan
itseään kannattavana laitoksena eikä minään hyväntekeväisyysyrityksenä.
Kaikki maksut ovat lasketut siten, että sairaala kannattaa itsensä.
Kustannuslaskelma on sairaalassa aivan sama kuin tehtaassa. Hinnat
lasketaan niin, että laitos kannattaa, eikä enempää. Pienin palkka on 6
dollaria kahdeksantuntiselta työpäivältä. Hoitajattarilla, lääkäreillä,
kaikilla on kahdeksantuntinen työpäivä.

Ei mikään viittaa siihen, että tämä kokeemme ei tulisi onnistumaan.
Menestys on vain kysymystä järkevästä johdosta ja paikkansapitävistä
laskelmista. Samanlaatuinen johto, joka saa tehtaan parhaiten
palvelemaan päämääräänsä, sallii myöskin sairaalan täydessä määrin
palvella omaa tarkoitustaan ja niin alhaisiksi laskettuihin hintoihin,
että kaikkien on mahdollista niitä suorittaa. Ainoa ero tehtaan ja
sairaalan kirjanpidossa on, että sairaalasta emme laske mitään voittoa;
me haluamme vain että tulot vastaavat menoja ja arvonvähennystä. Tähän
mennessä olemme tähän sairaalaan sijoittaneet yhdeksän miljoonaa
dollaria.

Jos voimme päästä eroon hyväntekeväisyydestä, niin voidaan ne varat,
jotka nyt menevät hyväntekeväisyyslaitoksiin, käyttää tuotannon
edistämiseksi -- valmistamaan tavaroita halvalla ja runsaasti.
Ja silloin emme ainoastaan poista kuntien verotaakkaa ja vapauta
yksityistä kansalaista, vaan lisäämme myöskin yleistä varallisuutta.
Me jätämme nykyään yksityisen harrastuksen varaan liian paljon, jota
meidän pitäisi yhteisesti tehdä yhteiseksi hyväksi. Me tarvitsemme
yhteishyödytyksessä enemmän rakentavaa ajattelua. Me tarvitsemme
eräänlaista yleisharjautumista taloudellisten asiain ymmärtämiseen.
Keinottelevan pääoman laajalle kurotteleva kunnianhimo samoin kuin
edesvastuuttoman työnteon päättömät vaatimukset johtuvat siitä, ettei
tunneta elämän taloudellisia perusaatteita. Ei kukaan voi ottaa
elämästä hyväkseen enempää kuin elämä tuottaa -- ja kuitenkin luulee
melkein jokainen voivansa vaatia enemmän. Keinotteleva pääoma vaatii
enemmän; työ tahtoo enemmän; raaka-ainestuotanto tahtoo saada enemmän
ja samoin ostava yleisö. Perhe tietää, ettei se voi elää yli tulojensa;
sen tietävät lapsetkin. Mutta yleisö ei näytä koskaan oppivan
ymmärtämään, ettei se voi elää yli tulojensa -- saada enempää kuin mitä
se tuottaa.

Vapautuessamme hyväntekeväisyyden tarpeesta meidän täytyy muistaa, että
pelkoa eivät synnytä ainoastaan elämän taloudelliset olot, vaan myöskin
tietämättömyys näistä oloista. Poistakaa pelko, niin sijalle saamme
itseluottamusta. Mutta missä itseluottamusta on, siellä ei tarvita
hyväntekeväisyyttä.

Pelkoa syntyy, kun panemme luottamuksemme johonkin ulkopuolella
itseämme olevaan seikkaan -- päällysmiehen mielisuosioon, tehtaan
menestykseen tai markkinain pysyväisyyteen. Toisin sanoen:
pelonalaiseksi joutuu mies, joka tunnustaa menestyksensä riippuvan
ajallisista olosuhteista. Pelonalaisuus on tuloksena, jos ruumis saa
vallan sielun yli. Se on tulos mielialasta, joka myöntää ihmisen
olevan kohtalon orja. Moni mies pelkää yrittää mitään, ja kun tutkit
syytä tähän pelkoon, havaitset, ettei se ole muuta kuin aikaisempain
hairahdusten muistelemista.

Epäonnistumisen tottumus riippuu kokonaan sielullisista tekijöistä ja
on pelonalaisuuden äiti. Ihmiset epäonnistuvat, kaikki epäonnistuvat
-- ja heidän on kokeiltava eteenpäinpääsyä; kokeneisuutta voidaan
saavuttaa vain epäonnistumisen kautta. Mutta traagillista on, jos
jossakin yksityiskohdassa tai jonakin kokeilukautena sattunut
epäonnistuminen saa painaa mieleen epäonnistumisen tottumisen ja
pelon. Tämä tottumus juurtuu ihmisiin vain silloin, kun heillä ei ole
suurempaa laajanäköisyyttä. He lähtevät tekemään jotakin, joka ulottuu
A:sta Ö:hön. A:n kohdalla he menettävät rohkeutensa, B:n kohdalla
kompastuvat ja C:hen päästessään uskovat edessään olevan voittamattomia
esteitä. Silloin he ruikuttavat olevansa voitetuita ja luopuvat koko
puuhasta. He eivät anna itselleen edes tilaisuutta epäonnistumiseen,
eivät anna itselleen sitä tilaisuutta että nähtäisiin, pitääkö heidän
aatteensa paikkansa vai ei. He ovat vain antaneet niiden vaikeuksien,
jotka seuraavat kaikenlaatuista toimintaa, masentaa heidät maahan.

On enemmän masentuneita kuin epäonnistuneita ihmisiä. Heiltä ei puutu
aatteita eikä rahoja tai loistavaa lahjakkuutta tai lujaa otetta,
vaan ainoastaan yksinkertaista kestävyyttä. Tämä yksinkertainen,
alkeellinen alkuvoima, tämä "älä anna perään" on työn valtakunnan
kruunaamaton kuningas. Ihmiset arvostelevat tapauksia hyvin väärin. He
näkevät muutamien saavuttaman menestyksen ja se näyttää heistä helposti
saavutetulta. Mutta he erehtyvät pahoin. Epäonnistuminen on helppoa.
Menestyminen on aina vaikeaa. Mies voi epäonnistua elämän pelissä;
onnistua voi hän vain panemalla vaakaan kaikki, mitä hänellä itsellään
on tai mitä hän itse on. Tämä se usein tekee menestyksen niin kurjaksi,
kun sitä ei saavuteta hyödyllisten ja ylevien päämäärien vuoksi.

Kun mies elää alituisessa teollisuusmaailman virtausvaihteluiden
pelossa, pitäisi hänen muuttaa elämänsä niin, että hän tulee siitä
riippumattomaksi. Maakamarahan on aina olemassa ja maanviljelyksessä
työskentelee nyt vähemmän ihmisiä kuin milloinkaan ennen. Jos mies
elää alituisessa pelossa, että hänen työnantajansa suosio vaihtuu,
niin on hänen koetettava vapautua riippuvaisuudestaan työnantajaan.
Hänellä on aina valta ruveta omaksi miehekseen. Hänestä ehkä tulee
köyhempi isäntä kuin se, jonka hän jättää, hänen voittonsa ovat paljoa
pienemmät, mutta hän vapautuu ainaisesta pelostaan, ja se on monen
rahan- ja aseman-uhrauksen veroinen voitto. Vielä parempi on miehelle,
että itse kohottaa itsensä ja nousee mittansa yläpuolelle vapauttamalla
itsensä kaikesta pelosta niissä oloissa, joissa hänen jokapäiväinen
elämänsä liikkuu. Tulkaa vapaaksi ihmiseksi siinä, missä ensin annoitte
perään pelosta! Voittakaa taistelunne siinä, missä sen menetitte. Ja te
tulette näkemään, että vaikka ulkopuolellanne oli paljon, mikä ei ollut
oikein, niin oli teissä itsessänne vielä enemmän, mikä ei ollut oikein.
Siitä opitte, että se väärä, mikä teissä on, tärvelee sen oikeankin,
mikä on ulkopuolellanne.

Mies on kuitenkin luomakunnan ylväin olento. Mitä tapahtuneekin,
hän on aina mies. Liike-elämä joutukoon huomenna ahdinkoon -- hän
on kuitenkin mies. Hän menee muuttuneiden olojen läpi niinkuin läpi
lämpövaihteluiden -- pysyen aina miehenä. Kun hän vain antaa tämän
ajatuksen uudestaan syntyä itsessään, niin se avaa kaivospaikkoja
ja voimalähteitä hänen sisäisessä olennossaan. Mitään varmuutta ei
ole muualla kuin hänessä itsessään. Mitään rikkautta ei ole muualla
kuin hänessä itsessään. Pelosta vapautuminen on avain varmuuteen ja
sisäiseen rikkauteen.

Karaiskoon jokainen amerikkalainen itsensä veltostumista vastaan.
Amerikkalaisten täytyy nousta velttoutta vastaan. Se on unijuomaa.
Nouskaa ylös ja astukaa esiin; antakaa velttojen ja saamattomien
turvautua hyväntekeväisyyteen.



XVII luku.

RAUTATIET.


Sattuvimman esimerkin siitä, kuinka liikeyritys saattaa eksyä
yleishyödyttävästä tehtävästään, antavat meidän maassamme rautatiet.
Meillä on rautatiepulma, ja paljon koulutettua ajatusta ja paljon
mielipiteidenvaihtoa on käytetty tämän pulman ratkaisemiseksi. Kaikki
ovat tyytymättömiä rautateihin. Yleisö on tyytymätön sen vuoksi,
että niin henkilö- kuin tavaraliikennemaksut ovat liian suuret.
Rautateiden palveluksessa olevat ovat tyytymättömiä senvuoksi, että
heidän palkkansa on liian pieni ja heidän työaikansa liian pitkä.
Rautateiden omistajat ovat tyytymättömiä senvuoksi, että rautateihin
sijoitetut pääomat heidän mielestään eivät tuota riittävää voittoa.
[Yhdysvalloissa samoin kuin Englannissa ja monessa muussa maassa
rautatielinjat ovat yksityisten yhtiöiden omaisuutta. -- Suom.] Mutta
jos rautatietoimi on hyvin hoidettu, pitäisi kaikkien, jotka ovat sen
kanssa kosketuksissa, olla tyytyväisiä. Jos rautatietoimi ei auta
yleisöä, palveluskuntaa ja omistajia parempaan asemaan, niin täytyy
siinä tavassa, millä tätä yritystä on hoidettu, olla jotakin aivan
nurinpäistä.

Tarkoitukseni ei lainkaan ole esiintyä auktoriteettina
rautatieasioissa. Sillä alalla on epäilemättä auktoriteetteja, mutta
miehen tietomäärällä jossakin asiassa on arvoa vain sikäli kuin hän
tätä tietoansa käyttää. Jos se tapa, millä Amerikan rautatiet nykyään
palvelevat yleisöä, on kootun ammattitaidon tulos, täytyy minun sanoa,
että tämän ammattitaidon käyttämistä en voi paljoakaan kunnioittaa. En
epäile vähääkään, etteivätkö rautateiden toimeenpanevat johtajat, ne
miehet, jotka todella suorittavat työn, ole täysin pystyviä hoitamaan
maan rautateitä kaikkien tyytyväisyydeksi, mutta toisaalta olen
myöskin vakuutettu siitä, että olosuhteiden sarja on tehnyt näille
toimeenpaneville johtajille johtotoimen miltei mahdottomaksi. Ja siinä
onkin syy enimpiin epäkohtiin. Niiden miesten, jotka todella tuntevat
asiansa, ei ole sallittu johtaa rautateitä.

Eräässä edellisessä luvussa huomautettiin, mitä vaaroja johtuu
ajattelemattomasta lainaamisesta. On itsestään selvää että mies, joka
peittääkseen johdossa sattuneita virheitä voi helposti saada lainoja,
ennemmin ottaa lainan kuin korjaa erehdyksiä. Meidän rautateittemme
johtajien on ollut pakko lainata, sillä rautateiden alusta saakka eivät
he ole olleet vapaita toiminnassaan. Rautatien johtavana kätenä ei
ole ollut rautatiemies, vaan pankkimies. Kun rautatieosakkeet olivat
korkeassa kurssissa, oli suurempia voittoja saatavissa antamalla ulos
ohligatsioneja ja keinottelemalla näillä papereilla, kuin huolehtimalla
yleisön eduista. Sangen pieni murto-osa rautateiden voittovaroista
on palautettu takaisin liikeyritykseen sen kunnossapidon ja velkojen
kuoletusten muodossa. Kun puhdas voitto saatiin taitavalla johdolla
siksi suureksi, että osakkeista voitiin maksaa suurta osinkoa,
käyttivät sisemmän renkaan keinottelijat, jotka määräsivät rautateiden
käyttövaroja koskevan menettelyn, näitä osinkoja osakkeiden pörssiarvon
kohottamiseen voidakseen myydä niitä korkeammasta hinnasta ja
lisäpääoman hankkimiseen obligatsioneja antamalla. Kun tulot laskivat
tai niitä painettiin keinotekoisesti alas, ostivat keinottelijat
osakkeet takaisin ja odottivat uutta kurssinnousua myydäkseen ne
uudelleen. Amerikassa on tuskin ainoatakaan rautatietä, joka ei olisi
ollut vararikkovalvonnan alaisena yhtä tai useampia kertoja sen vuoksi,
että rahakeinottelijat laskivat liikkeelle kuormittain rautateiden
vakuutta vastaan annettuja arvopapereita, kunnes yritykseen oli
kasattuna niin paljon nimellistä liikepääomaa, että se luhistui kokoon.
Sitten he hankkivat itselleen vaikutusvaltaa vararikon suorituksessa,
ansaitsivat rahoja herkkäuskoisten obligatsioninomistajain
kustannuksella, ja sitten alkoi peli uudelleen.

Pankkimiehen luonnollinen liittolainen on lakimies. Sellaiset
temput, joita rautatiemaailmassa tapahtui, tarvitsivat lainopillisen
asiantuntemuksen tukea. Yhtä vähän kuin pankkimiehet, tietävät
lakimiehetkään mitään liikeasioista ja vielä vähemmän he ymmärtävät,
miten yleisöä on palveltava. He kuvittelevat, että yritys on hyvin
hoidettu, jos sen onnistuu pysyä laillisuuden rajoissa tai jos lakia
voidaan niin muuttaa tai tulkita kuin hetken tilanteelle on otollista.
He elävät pykälien varassa. Pankkimiehet riistivät toimeenpanevilta
johtajilta rahainhoitoa koskevan ratkaisuvallan. He ottivat
lakimiehiä valvomaan, että lakeja rikottaisiin ainoastaan kaikkein
lainmukaisimmalla tavalla, ja siten syntyi rautatiehallintoihin
mahtavia lainopillisia toimistoja. Sen sijaan, että olisi toimittu
terveen järjen ja olojen vaatimusten mukaan, pantiin jokainen rautatie
toimimaan neuvonantajain lausuntojen mukaan. Sepitettiin sääntöjä
järjestön joka yksityiskohtaa varten. Lisäksi tuli kokonainen
lainsäädäntövyöry sekä liittohallituksen että yksityisten valtioiden
puolelta, niin että rautatiet nykyään ovat kiedotut oikeaan sotkuisten
ohjeiden ja lakisäännösten verkkoon. Kun raha- ja lakimiehet
olivat kampeamassa liikeyrityksen sisäpuolella ja kaikenlaiset
valtionkomissionit sen ulkopuolella, niin ei toimeenpanevalle
johtajalle jäänyt juuri mitään toimivaltaa jäljelle. Siinä on
rautateiden pulmakohta. Lailla ei voi johtaa liikeyritystä.

Meillä oli, ryhtyessämme käyttämään Detroitin--Toledon
--Irontonin-rautatietä, yllinkyllin tilaisuutta havaita, mitä merkitsee
irtipääseminen pankki- ja lakimiesten lamauttavasta vaikutuksesta.
Me ostimme tämän rautatien, koska sen oikeus vapaaseen liikenteeseen
ehkäisi meitä suorittamasta erinäisiä töitä River Rougessa. Emme
ostaneet sitä sijoittaaksemme siihen rahojamme, emme myöskään
miksikään lisäkkeeksi teollisuuslaitoksiimme emmekä siksi, että sillä
oli strateegista arvoa. Vasta sen jälkeen kuin olimme sen ostaneet,
kävi sen suunnattoman edullinen asema kaikille ilmeiseksi. Tämä ei
kuitenkaan kuulu asiaan. Me ostimme rautatien senvuoksi, että se
ehkäisi meidän suunnitelmiamme. Mutta kun kerran olimme sen ostaneet,
oli meidän myöskin tehtävä siitä jotakin. Ainoa, mitä saatoimme
tehdä, oli, että käsittelimme sitä hyödyttävänä yrityksenä samojen
periaatteiden mukaan, joita noudatamme liikkeemme kaikissa muissa
haaroissa. Me emme ole ryhtyneet sen suhteen mihinkään erinomaisiin
toimiin, ja kuitenkin tuli rautatiestä esikuva, joka osoittaa, miten
kaikkia rautateitä olisi hoidettava.

Sovittamalla periaatetta suurimman tarkoituksenmukaisuuden
saavuttamisesta pienimmillä kustannuksilla olemme todellakin saaneet
radan tulot nousemaan yli menojen, mikä tällä radalla oli kerrassaan
tavaton ilmiö. On väitetty että meidän toimeenpanemamme muutokset
-- ja muistakaa että ne olivat vain seikkoja, jotka koskivat meidän
jokapäiväistä työtämme -- olivat aivan mullistavia ja rautateiden
käytössä siihen saakka tuntemattomia. Mikäli minä käsitän, ei ero
meidän pikku ratamme ja suurten rautateiden välillä tunnu kovin
suurelta. Me olemme omassa työssämme aina havainneet, että jos
periaatteemme vain ovat oikeat, ei merkitse mitään, millaisessa
mittakaavassa niitä sovelletaan. Ne periaatteet, jotka johtavat meitä
suuressa Highland Parkin tehtaassamme, tuntuvat antavan yhtä hyviä
tuloksia jokaisessa uudessa yrityksessä, jonka panemme käyntiin. Emme
ole koskaan huomanneet mitään erotusta syntyvän siitä, kerrottiinko se,
minkä teimme, viidellä vai viidelläsadalla. Joka tapauksessa kuuluu
laajuus vain kertomataulun piiriin.

Detroitin --Toledon--Irontonin-rautatie järjesteltiin uudelleen
parikymmentä vuotta sitten ja en sitten aina muutaman vuoden väliajan
jälkeen ollut uuden järjestelyn alaisena. Viimeinen toisinjärjestely
tapahtui 1914. Sota ja valtion toimeenpanema rautateiden valvonta
keskeytti toisinjärjestelyjen sarjan. Rautatiellä on raiteita 343
mailia ynnä 52 mailia sivuratoja sekä liikenneoikeus 45 maililla
muita ratoja. Detroitista rata kulkee melkein suoraan etelään
Irontoniin Ohio-virran varrelle, siten luoden vientimahdollisuuksia
Länsi-Virginian hiilivarastoille. Se leikkaa useimpia suurista
valtaradoista ja sen pitäisi liikekannalta katsoen olla kannattava
rata. Ja se on kannattanut. Ainakin se tuntuu kannattaneen
pankkimiehiä. Vuonna 1913 oli jokaista ratamailia kohden kiinnitetty
pääomaa 105,000 dollaria, mikä summa seuraavan hallintokauden aikana
saarnamiesten laskuun alennettiin 47,000 dollariin. Kuinka paljon
pääomaa tämän rautatien vakuutta vastaan kaikkiaan on hankittu, on
minulle tuntematonta. Mutta sen tiedän, että viranomaiset arvioivat
obligatsioninomistajain saamiset siinä lähes viideksi miljoonaksi
dollariksi -- juuri siksi määräksi, minkä me maksoimme koko
rautatiestä. Me annoimme liikkeelläolevista hypoteekkiobligatsioneista
kuusikymmentä senttiä dollarilta, vaikka niiden kurssi juuri vähää
ennen meidän ostoamme oli kolmen- ja neljänkymmenen sentin välillä.
Kantaosakkeista maksoimme dollarin ja etuoikeusosakkeista viisi
-- mikä hinta näytti aika runsaalta, kun ottaa huomioon, että
obligatsioneista ei koskaan oltu voitu maksaa yhtään korkoa ja
osinkojen toivo osakkeista oli ylen kaukainen. Rautatien liikkuvana
kalustona oli noin seitsemänkymmentä veturia, seitsemänkolmatta
henkilövaunua ja noin kaksituhatta kahdeksansataa tavaravaunua. Koko
tämä kalusto oli kurjassa kunnossa ja suuri osa aivan käyttökelvotonta.
Kaikki rakennukset olivat likaisia, maalaamattomia ja kaikin tavoin
rappeutuneita. Rata ei ollut aivan pelkkä ruosteraide, mutta ei
myöskään rautatie. Korjauspajoissa oli liika runsaasti väkeä ja
liika vähän koneita. Melkein poikkeuksetta hoidettiin kaikkea, mikä
liikkeeseen kuului, mahdollisimman tuhlaavaisesti. Ja kuitenkin oli
olemassa laaja hallintovirasto ja tietenkin lainopillinen osasto. Yksin
tämä osasto maksoi yhtiölle lähes kahdeksantoista tuhatta dollaria
kuukaudessa.

Me otimme rautatien haltuumme maaliskuussa 1921. Aloimme heti
sovelluttaa siihen niitä periaatteita, jotka teollisuudessa olimme
havainneet hyödyllisiksi. Detroitissa ollut hallintokonttori suljettiin
ja koko johto annettiin yhden miehen käsiin, joka sai osalleen puolet
eräästä rahtikonttorin pulpetista. Lakimiesosasto sai mennä samaa
tietä kuin hallitus. Ei ollut vähintäkään syytä antaa juridiikalle
niin suurta tilaa rautatienhallinnossa. Meidän väkemme oli pian
järjestänyt kaikki ulkonaolevat saatavat, joista muutamat olivat olleet
järjestämättä vuosikausia. Kaikki uudet maksut suoritetaan oitis ja
ihan asiallisella pohjalla, joten menomme oikeusavustuksesta harvoin
nousee yli kahdensadan dollarin kuussa. Kaikki tarpeeton kirjanpito ja
virastosaivartelu poistettiin ja rautatien palkkauslistoille jäi 2,700
henkilöstä jälelle 1,650.

Tavallisen menettelymme mukaisesti poistettiin kaikki arvonimet ja
toimistot, joita laissa ei ollut säädetty. Rautateillä tavallinen
järjestely on kankea ja kömpelö: jokaisen sanan pitää kulkea määrättyä
virkamieslinjaa pitkin eikä kenenkään virkamiehen asiana ole ryhtyä
mihinkään toimeen ilman päällikkönsä nimenomaista käskyä. Aikaisin
eräänä aamuna tulin radalle ja näin erästä radalta suistunutta
junaa auttamaan varustetun veturin seisovan höyry päällä ja miehet
sisällä ja kaikki valmiina lähtemään liikkeelle. Puoli tuntia oli
"odotettu määräystä". Me läksimme matkaan ja ehdimme selvittää
raiteiltasuistumisen ennenkuin määräys tuli; tämä tapahtui siihen
aikaan, jolloin käsitys mieskohtaisesta vastuunalaisuudesta ei
vielä ollut syöpynyt mieliin. Ei ollut aivan helppo saada miehiä
vieroitetuksi odottelemasta "määräystä"; alussa pelkäsi palveluskunta
panna tikkua ristiin omalla vastuullaan. Mutta vähitellen tuntui uusi
järjestys alkavan miellyttää, ja nyttemmin ei kukaan tunne olevansa
rajoitettu määrättyihin tehtäviin. Jokainen saa maksun kahdeksan
tunnin päivätyöstä ja vaatimus on, että hän näinä kahdeksana tuntina
todella tekee työtä. Jos hän on veturinkuljettaja ja tuo junansa
perille neljässä tunnissa, saa hän seuraavina neljänä tuntina palvella
vaununpuhdistajana, jarrumiehenä tai mitä tehtävää sattuu olemaan
käsillä. Jos joku mies tekee enemmän kuin kahdeksan tuntia, niin hän
ei saa maksua yliajasta, vaan saa vähentää tämän yliajan seuraavasta
työpäivästä tai säästää sen saadakseen kokonaisen vapaapäivän täydellä
palkalla. Meidän kahdeksantuntinen päivämme on todella kahdeksan
työtunnin päivä eikä mikään laskuyksikkö palkanmaksua varten.

Alin palkka on kuusi dollaria päivässä. Meillä ei ole ollenkaan
ylimääräistä miehistöä. Me olemme supistaneet henkilökuntaa
konttoreissa, työpajoissa ja linjalla. Eräässä työpajassa suorittaa
nyt kaksikymmentä miestä enemmän työtä kuin yhdeksänkuudetta ennen.
Joku aika sitten oli muuan työjoukkueemme, johon kuului päällysmies
ja viisitoista miestä, työssä erään rinnakkaisradan varrella,
missä nelikymmenmiehinen joukko oli ihan samanlaisessa korjaus- ja
hiekoitustyössä. Viidessä päivässä ehti meidän joukkueemme suorittaa
korjauksia kolmen sähkölennätinpatsaan väliä pitemmän matkan kuin tuo
toinen joukko!

Osto-osastolla oli ennen kuusi henkilöä; nyt suorittaa koko työn
yksi. Detroitin hallintotoimistoissa oli niitä 123. Sitäpaitsi oli
toimistoissa Springfieldissä 60 ja Jacksonissa 133. Kaiken sen työn,
minkä nämä yhteensä tekivät, suorittaa nyt 64.

Linjaa pannaan parhaillaan kuntoon. Melkein koko linjalle on
pantu uudet ratapölkyt ja monen mailin matkalla on uudet raiteet.
Vetureja ja vaunuja korjataan omissa työpajoissamme vähäisillä
kustannuksilla. Entiset vara-ainekset havaittiin laadultaan kehnoiksi
ja käyttökelvottomiksi; hankkimalla parempaa tavaraa ja ottamalla
varteen, ettei mitään tuhlata, me säästämme rahaa. Työmiehemme tuntuvat
aivan mielellään auttavan säästämisessä; he eivät heitä pois mitään,
millä voi olla käytäntöä. Jos kysymme joltakin mieheltä, mitä hän voi
säästää veturissa, vastaa hän näyttämällä listan, johon on merkitty
mitä kaikkea on säästetty. Me emme pane liikkeelle suuria rahasummia --
ei senttiäkään rataan. Siihen saa käyttää ainoastaan sen omia tuloja.
Se on meidän taloudenhoitomme periaate.

Me vaadimme, että junat saapuvat perille ja aina täsmällisesti. Ja
niin ne tekevät. Tavarankuljetukseen tarvittavaa aikaa on supistettu
kaksi kolmasosaa. Sivuraiteella oleva vaunu ei ole enää vain paikallaan
seisova vaunu. Se on suuri kysymysmerkki -- jonkun täytyy tietää, minkä
vuoksi se on siellä. Ennen vei tavaravaunun saanti Philadelphiaan tai
New Yorkiin tavallisesti kahdeksan tai yhdeksän päivää; nyt se käy
kolmessa ja puolessa. Järjestely alkaa tuntua.

Mikä on tuloksena? Meidän hallintomme kymmenen ensimmäistä kuukautta
tuotti puhdasta tuloa 887,596 dollaria, kun tulos vastaavana aikana
vuonna 1920 oli vaillinkia 1.097.265 dollaria, ja lisäksi on
huomattava, että liiketilannetta pidettiin parempana vuonna 1920 kuin
1921. Numerot puhuvat puolestaan.

On koetettu monella tavalla selittää, mitenkä tappio saattoi niin
helposti muuttua voitoksi. Minä saan kuulla, että se kaikki riippuu
siitä, että Fordin teollisuuslaitosten tuotteet nyt kuljetetaan meidän
rautatiellämme. Vaikka olisimme siirtäneet sinne kaikki kuljetuksemme,
niin ei se voisi selittää, miksi rautatien omat kustannukset ovat
niin paljon pienemmät kuin ne ennen olivat. Me lähetämme tietenkin
niin paljon kuin voimme tavaraamme omalla rautatiellämme, mutta syy
tähän on vain se, että meitä siellä palvellaan parhaiten. Vuosikausia
olimme koettaneet kuljetuksissamme käyttää tätä meille niin mukavaa
tietä, mutta sen hitaan toiminnan vuoksi emme koskaan voineet käyttää
sitä erin suuressa määrässä. Emme milloinkaan voineet laskea saavamme
tavarankuljetusta suoritetuksi vähemmässä ajassa kuin viidessä
tai kuudessa viikossa; osaksi se sitoi suuria rahamääriä kiinni
ja osaksi häiriytyi tuotantomme ohjelma. Ei ollut mitään syytä,
miksi ei rautatiellä itsellään olisi ollut varmaa työsuunnitelmaa.
Mutta sellaista sillä vain ei ollut. Kysymys hankinta-ajasta tuli
lainopilliseksi asiaksi, jota täytyi käsitellä oikeustietä, siis
ei kauppakannalta. Me pidämme hankinnan viipymistä todistuksena
kykenemättömyydestä, joka vaatii viipymätöntä tutkimista. Se on
liikemieskanta. Kuinka voi kukaan olla niin välinpitämätön edustaan,
että antaa kysymyksen kelvollisuudestaan joutua oikeuden ratkaistavaksi?

Rautatieyhtiöitä on yhtä mittaa mennyt nurin ja, jos
Detroitin--Toledon--Irontonin-rautatien aikaisempi hallinto on
ominaista muillekin, niin ei ole mitään järjellistä syytä, miksi ne
eivät menisikin nurin. Ylen monia rautateitä johdetaan pankeista
käsin eikä käytännön miesten konttoreista, ja niiden hoidon periaate,
koko näkökanta, jolta sitä katsotaan, on rahakantainen -- ei
kulkulaitoksen, vaan rahamaailman etua silmälläpitäen. Luhistuminen
johtui yksinkertaisesti siitä, että rautateitä on otettu huomioon
paljoa enemmän tekijöinä arvopaperipörsseissä kuin kansan tarpeiden
palvelijana. Vanhentuneita menetelmiä on säilytetty, uudistuksia
kartettu ja aaterikkaita miehiä estetty pääsemästä vaikuttaviin asemiin.

Tulisiko miljardilla dollarilla apu näihin epäkohtiin? Ei, miljardi
dollaria tekisi vain vaikeudet miljardin dollarin verran pahemmaksi.
Miljardin tarkoitus on näet vain ikuistuttaa nykyiset menetelmät
rautateiden hallinnossa, ja juuri näistä menetelmistä riippuu, että
rautatievaikeuksia ylimalkaan on olemassa.

Me kärsimme nyt niiden törkeiden erehdysten seurauksista, joita
tehtiin monta vuotta sitten, jolloin rautatieliikenteen alussa
kansaa tarvitsi opettaa käyttämään sitä, samoin kuin sitä myöhemmin
oli opetettava puhelimen käyttöön. Kun uusien rautateiden oli
taloudellisen toimeentulonsa vuoksi hankittava rahoja, ja kun
pääomanhankinta rautateitä varten alkoi juuri taloudellisen
historiamme sekasortoisimpana aikana, käytettiin menettelytapoja,
jotka kaavoiksi vahvistettuina ovat aina näihin saakka surullisesti
vaikuttaneet rautatiemaailman työhön. Rautateiden ensimmäisiä
tekoja oli kaikkien muiden liikennemenetelmien tukahduttaminen.
Suurenmoista kanavoimissuunnitelmaa oli ryhdytty toteuttamaan tässä
maassa ja kanavaharrastus oli korkeimmillaan. Mutta rautatieyhtiöt
ostivat kanavayritykset ja antoivat kanavain kasvaa umpeen ja täyttyä
kaikkinaisella ruhkalla. Kaikkialla itä- ja monin paikoin keskisissä
länsi valtioissa voimme nähdä jäännöksiä tästä sisävesiteiden verkosta.
Nyt pannaan niitä jälleen kuntoon niin ripeästi kuin suinkin ja
saatetaan yhteyteen toistensa kanssa. Monet viralliset ja yksityiset
komiteat ovat loihtineet ajatuksiimme täydellisen vesitiejärjestelmän,
joka hyödyttää maan kaikkia osia, ja heidän lujaan uskoon perustuvat
sitkeät ponnistuksensa tulevat ilmeisesti menestymään. Tämän tärkeän
työn hidastuttaminen oli yksi niitä vahinkoja, joita rautatieliikkeen
syntyminen tuotti maallemme.

Samanlaista vahinkoa tuotti sekin järjestelmä, jonka tarkoituksena oli
kuljettaa tavaroita rautateillä niin pitkiä matkoja kuin mahdollista.
Mitä tällä tarkoitetaan, on hyvin tunnettua jokaiselle, joka on
ottanut selkoa niistä paljastuksista, jotka meillä johtivat asettamaan
valtioidenvälisen kaupan järjestelykomitean. Oli aika, jolloin
rautatieliikennettä ei käsitetty matkustavan, tavaraa tuottavan tai
kauppaa käyvän yleisön palvelemiseksi -- jolloin rautatie piti itseään
jonkinlaisena uutena Moolokina ja vaati uhreja tältä yleisöltä.
Liikemaailmaa kohdeltiin ikäänkuin se olisi ollut olemassa vain
rautateitä varten. Tänä kierona aikana ei hyvän rautatiepolitiikan
mukaan sopinut kuljettaa tavaraa lyhyintä tietä lastaus- ja määräpaikan
välillä, vaan se oli pidettävä pyörimässä mahdollisimman pitkä
aika, pantava kiertämään ympäri pisintä mahdollista tietä, jotta
mahdollisimman monet yhteistoiminnassa olevat radat saisivat kukin
osansa rahdista. Yleisö sai mukautua menettämään rahaa ja aikaa. Tätä
pidettiin aikanaan hyvänä rautatiepolitiikkana. Eikä siitä vielä
tänäkään päivänä ole tykkänään luovuttu.

Muuan taloudellisessa elämässämme tapahtunut suuri muutos, joka
oli osittain johtunut tästä rautatiepolitiikasta, oli erinäisten
toiminnanhaarojen keskittäminen, johon ei ryhdytty senvuoksi, että
se olisi ollut tarpeellinen tai edistänyt kansan yleistä vaurautta,
vaan siksi, että se muun muassa antoi rautateille kahta vertaa enemmän
työtä. Ajatelkaamme kahta suurta tarveainetta: lihaa ja viljaa. Kun
katselemme suurten teurastamoiden julkaisemista kartoista, miltä
seuduilta karja tuodaan, ja kun sitten muistamme että tämä karja,
sittenkun se on muutettu lihaksi, viedään taas samoja rautateitä
myöten samoille paikoille, mistä se tuli, niin saamme luoduksi jonkin
verran valoa kuljetusongelmaan ja lihanhintoihin. -- Entä sitten
vilja. Jokainen sanomalehti-ilmoitusten lukija tietää, missä meidän
maamme suuret jauhomyllyt sijaitsevat, ja hän tietää arvattavasti
myöskin, että ne paikat eivät suinkaan ole niillä seuduilla, missä
kaikki Yhdysvaltain vilja kasvaa. Uskomattomia jyvämääriä, tuhansia
vaunulasteja raahataan tarpeettomasti pitkiä teitä ja viedään sitten,
jauhoiksi jalostettuina, samoja pitkiä teitä takaisin samoihin
valtioihin ja alueille, missä vilja kasvoi -- ilman että moinen
rautateiden rasitus vähintäkään hyödyttäisi viljaa kasvattaneita
seutuja tai ketään muutakaan, paitsi viljamonopolin anastaneita
myllyjä ja rautateitä. Jälkimmäiset voivat aina saada runsaasti
kuljettamista tarvitsematta laisinkaan hyödyttää maata; ne voivat
aina hankkia itselleen juuri tällaista tarpeetonta tointa. Lihan ja
viljan, ehkäpä myöskin puuvillan kuljetuskustannukset voitaisiin
alentaa puoleen, jos nämä tavarat lähetettäisiin valmiiksi jalostetussa
muodossa tuotantopaikoilta. Jos hiilikaivosyritys, joka murtaa
hiilensä Pennsylvaniassa, lähettäisi sen rautateitse Michiganiin tai
Wisconsiniin saadakseen sen välpätyksi ja sitten tuottaisi sen takaisin
Pennsylvaniaan siellä käytettäväksi, ei se olisi juuri järjettömämpää
kuin elävän karjan kuljettaminen Teksasista Chicagoon teurastettavaksi
ja tuotettavaksi lihana takaisin Teksasiin, tai viljan kuljettaminen
Kansasista Minnesotaan jauhettavaksi ja lähetettäväksi jauhoina
takaisin Kansasiin. Se voi olla hyvä kauppatoimi rautateille; mutta se
on huono kauppatoimi liikemaailmalle. Kuljetusongelman sotkuisimpia
solmuja, johon vain liian harva kiinnittää huomiota, on tämä ainesten
hyödytön raahaaminen paikasta toiseen. Jos sen sijaan harkittaisiin,
miten rautatiet saataisiin vapautetuiksi turhista kuljetuksista,
kykenisimme ehkä paremmin kuin uskommekaan tyydyttämään maan todellista
kulkuneuvojen tarvetta.

Sellaista tavaraa kuin esimerkiksi kivihiili täytyy ehdottomasti
kuljettaa paikasta, missä sitä on, sellaiseen paikkaan, missä sitä
tarvitaan. Sama on laita teollisuuden tarveainesten; ne täytyy
kuljettaa sieltä, minne luonto on niitä koonnut, sellaiseen paikkaan,
missä on ihmisiä tarjona niiden jalostamista varten. Ja kun kaikkia
tarvittavia raaka-aineita harvoin on saatavissa vain rajoitetulta
alalta, täytyy olla käytettävänä tuntuva määrä kuljetusneuvoja niiden
siirtämiseksi teollisuuskeskukseen. Hiili tulee yhtäältä, kupari
toisaalta, rauta kolmannelta, puu neljänneltä -- kaikki ne on tuotava
yhteen.

Mutta missä vain on mahdollista, tulisi karttaa liikaa keskittämistä.
Jättiläismyllyjen asemesta me tarvitsisimme suuren joukon pikkumyllyjä
siellä täällä viljaatuottavilla seuduilla. Kaikkialla, missä se käy
laatuun, pitäisi sen alueen, mistä raaka-aines saadaan, olla myöskin
sen jalostuspaikkana. Vilja pitäisi jauhaa sillä seudulla, missä se
on kasvanut. Sianhoitoa harjoittavan seutukunnan ei pitäisi lähettää
markkinoille sikoja, vaan kinkkua, silavaa ja muuta sianlihaa.
Puuvillatehtaiden tulisi olla puuvillaviljelysten lähistöllä. -- Tässä
kaikessa ei ole mitään mullistavaa; tavallaan se on taantumuksellinen
ajatus. Se ei esitä mitään uutta, vaan päinvastoin hyvinkin vanhaa.
Sellaista oli maamme talous, ennenkuin olimme ottaneet tavaksi
kuljettaa kaikkea muutamia tuhansia kilometrejä ympäri maata
ja rasittaa kuluttajaa suurilla kuljetuskustannuksilla. Meidän
yhdyskuntiemme pitäisi enemmän tulla toimeen omillaan. Niiden ei
pitäisi kovin suuressa määrässä olla riippuvaisia rautatielähetyksistä.
Tuotannostaan pitäisi niiden ensin täyttää omat tarpeensa ja lähettää
kauppaan vain ylijäämä. Mutta kuinka ne saattavat niin toimia, ellei
niillä ole tarvittavia varoja hankkia itselleen raaka-aineita,
kuten viljaa ja karjaa, ja valmistaa niistä käyttöaineita? Ellei
yksityinen yritteliäisyys hanki varoja, voidaan ne aina saada kokoon
maanviljelijäin yhteistoiminnalla. Suurin nykyaikaista maanviljelijää
kohtaava vääryys on, että vaikka hän on suurin tuottaja, hänet estetään
olemasta samalla suurin kauppamies -- hänen kun on pakko myydä niille
muutamille, jotka tekevät hänen tuotteistaan kauppatavaroita. Jos
hän voisi muuttaa viljansa jauhoksi, karjansa lihaksi ja sikansa
kinkuksi ja silavaksi, niin hän ei ainoastaan itse saisi koko voittoa
elinkeinostaan, vaan auttaisi naapuriyhdyskuntiakin pääsemään vähemmän
riippuvaisiksi rautateiden vaatimuksista, samalla kertaa kuin hän
edistäisi sitä kulkulaitosten parannusta, joka olisi seurauksena
näiden vapauttamisesta kuljettamasta hänen jalostamatonta tavaraansa.
Sellainen muutos ei ainoastaan olisi järkevä ja mahdollinen, vaan
lopulta se tulee välttämättömäksi. Ja se on useilla seuduilla jo
käynnissä. Mutta vaikuttaakseen täysin tehokkaasti kulkulaitokseen ja
elinkustannuksiin täytyy sen saada paljoa suurempi laajuus ja tulla
sovelletuksi useampiin tavararyhmiin.

Luonnon tasoitusmenetelmiin kuuluu menestyksen riistäminen sellaisilta
liikkeiltä, jotka eivät palvele yhteistä hyvää.

Meille oli ollut mahdollista Detroitin--Toledon--Irontonin-rautatiellä
supistaa menoja ja laajentaa käyttöä tavallisten liikeperiaatteittemme
mukaisesti. Me päätimme senvuoksi alentaa erinäisiä rahtimaksuja,
mutta valtioidenvälinen kauppakomissioni kieltäytyi sitä hyväksymästä!
Mitäpä silloin maksaa vaivaa puhua rautateistä liikekannalta? Tai
yleishyödytyksestä?



XVIII luku.

MINKÄ MITÄKIN.


Laajanäköisyydessä ja ymmärryksen joustavuudessa ei kukaan voita Thomas
A. Edisonia. Minä näin hänet monta vuotta sitten, kun työskentelin
Edison-yhtiössä Detroitissa -- se oli kai vuoden 1887 paikoilla.
Yleinen sähkömiesten kokous pidettiin Atlantic Cityssä, ja siellä
puhui Edison johtavana miehenä sähkötieteen alalla. Minä puuhailin
silloin bensiinimoottoriani ja melkein kaikki ihmiset, lukuunottaen
kaikki toverini sähköyhtiössä, olivat nähneet vaivaa selittäessään
minulle, että bensiinimoottoriin pantu aika oli hukkaanheitettyä --
tulevaisuuden voimalähde oli sähkö. Sellaiset selitykset eivät olleet
tehonneet minuun vähääkään. Minä jatkoin puuhaani itsepäisesti.
Mutta kun nyt olin samassa huoneessa Edisonin kanssa, pisti päähäni
ottaa selkoa, pitikö sähköalan mestari sähköä tulevaisuuden ainoana
voimalähteenä. Kun Edison oli lopettanut esitelmänsä, onnistui minun
todellakin saada puhella hänen kanssaan hetken kahdenkesken. Minä
kerroin hänelle, mitä askartelin. Hän oli heti kiintynyt asiaan.

Hän on kiintynyt jokaiseen uuden tiedon etsintään. Ja silloin kysyin
häneltä, luuliko hän öljymoottorilla olevan tulevaisuutta. Hän vastasi
jokseenkin tähän tapaan:

"Tiettävästi. Jokaisella kevyellä moottorilla, jossa on monta
hevosvoimaa ja joka on itsesiirtyvä, on suuri tulevaisuus.
Minkäänlainen käyttövoima ei milloinkaan riitä yksinänsä suorittamaan
kaikkea työtä maailmassa. Me emme tiedä vielä, mitä kaikkea sähkö
voi, mutta en minä sentään oleta sitä kaikkivoivaksi. Jatkakaa te
vain moottorianne. Jos voitte saavuttaa päämääränne, on teillä minun
nähdäkseni suuri tulevaisuus."

Tämä on Edisonille ominaista. Hän oli keskushenkilö silloin vielä
nuoressa ja uskonvarmassa sähköteollisuudessa. Rivimiehet eivät voineet
sähkölle ajatella mitään menestyksellistä kilpailijaa, mutta heidän
johtajansa näki kristallinkirkkaasti, että yksi ainoa voima ei voisi
suorittaa kaikkea työtä maan päällä. Minä arvelen, että senvuoksi hän
juuri olikin johtaja.

Sellainen oli ensimmäinen kohtaamiseni Edisonin kanssa. Minä näin
hänet sitten vasta monta vuotta myöhemmin kun moottorimme jo oli
täydellistetty ja valmistettavana suuressa mittakaavassa. Hän muisti
sangen hyvin ensi kohtauksemme. Sitten olemme usein tavanneet. Hän on
lähimpiä ystäviäni ja me olemme vaihtaneet paljon ajatuksia.

Hänen tietonsa ovat miltei rajattomat. Hän harrastaa kaikkia
ajateltavia aineita eikä tunnusta mitään rajoitusta. Hän uskoo
kaiken olevan mahdollista. Ja samalla kertaa hän seisoo tukevalla
maankamaralla. Hän kulkee eteenpäin askel askelelta. "Mahdoton" on
hänestä vain ilmaisumuoto sille, jota toimeenpannaksemme meillä ei
vielä ole riittäviä tietoja. Hän tietää, että mikäli laajennamme
tietoamme, sikäli saamme valtaa mahdottoman voittamiseen. Se on
järjellinen tapa toteuttaa "mahdotonta". Järjetön tapa on yrittää,
näkemättä ensin vaivaa tarvittavan tiedon hankkimisesta. Maailma tulee
vielä kuulemaan paljon enemmän Edisonista. Hän on vasta matkalla
mahtinsa huipulle. Hän on mies, joka tulee näyttämään meille, mitä
kemia todellakin voi. Sillä hän on todellinen tiedemies, joka pitää
alituisesti etsimäänsä tietoa työaseena, jolla maailmaa on vietävä
eteenpäin. Hän ei kuulu niihin tiedemiehiin, jotka vain keräävät tietoa
aivoihinsa ja tekevät päästänsä museon. Edison on varmaankin maailman
suurin tiedemies. Luulisin melkein, että hän samalla on maailman
huonoin liikemies. Hän on miltei tykkänään tietämätön kaikesta, mikä
koskee rahaa.

John Burroughs kuuluu myöskin niihin, joiden ystävyyden luen itselleni
kunniaksi. Minäkin pidän linnuista. Rakastan ulkoilmaelämää.
Käyskentelen mielelläni metsissä ja niityillä ja hyppelen aitojen
yli. Meillä on viisisataa lintupönttöä tilallamme. Me nimitämme niitä
lintuhotelleiksi ja yhdessä niistä, "Pontchartrainin hotellissa" --
räystäspääskypöntössä -- on kuusikahdeksatta eri pesää. Koko talven
riippuu ruokaa sisältäviä teräslanka vasuja puissa ja meillä on iso
allas, missä vesi estetään jäätymästä sähkölämmitteen avulla. Kesät
talvet löytävät linnut ruokaa, vettä ja suojaa; varpuspyydykset
ehkäisevät sisäänmurtoja. Me olemme haudottaneet fasaaneja ja
viiriäisiä hautomakojeissa ja sitten sähköllä kypsyttäneet munat.
Meillä on jos jonkinlaisia pönttöjä ja pesiä. Varpuset, jotka
suuressa määrässä väärinkäyttävät vierasvaraisuutta, vaativat
kiinteitä pesiä, jotka eivät heilu tuulessa; peukaloiset pitävät
enemmän keinuvista pesistä. Sentähden sommittelimme peukaloispesiä
joustaville terässuikaleille, joita tuulenpuuskat heiluttelivat.
Peukaloiset pitivät tuumasta, varpuset eivät sitä hyväksyneet,
ja siten olemme hankkineet peukaloisille rauhan. Kesällä annamme
kirsikoiden jäädä puihin ja hyötymansikoiden maahan, ja minä luulen,
että meillä vierailee useampia erilajisia lintuja kuin missään muualla
pohjoisvaltioissa. Niin arveli John Burroughs, ja kerran, kun hän
vieraili meillä, hän tapasi linnun, jota hän ei ollut koskaan ennen
nähnyt.

Noin kymmenen vuotta sitten tuotimme ulkomailta suuren joukon
lintuja -- keltasirkkuja, peipposia, viherpeippoja, hamppuvarpusia,
härkäpeipposia, punatulkkuja, närhiä ja kiuruja -- kaikkiaan noin
viisisataa. Ne viihtyivät jonkun aikaa meillä, mutta missä ne nyt ovat,
en tiedä. En toiste enää tuota lintuja. Niillä pitää olla oikeus elää,
missä itse tahtovat.

Linnut ovat kaikkein parhaita tovereita. Me tarvitsemme niitä niiden
kauneuden vuoksi ja seuraksemme, ja me tarvitsemme niitä myöskin siitä
puhtaasti taloudellisesta syystä, että ne hävittävät vahingollisia
hyönteisiä. Ainoan kerran, jolloin olen käyttänyt Ford-järjestöä
vaikuttaakseni lainsäädäntöön, tapahtui se lintujen hyväksi. Weeks
Mc Leanin lintulaki, joka turvaa muuttolinnuillemme suojapaikat, oli
jäänyt kongressiin makaamaan kaikesta päättäen kuollakseen luonnollisen
kuoleman. Sen lähimmät harrastajat eivät voineet saada kansanedustajain
harrastusta heräämään. Linnut eivät äänestä. Me otimme ajaaksemme asiaa
ja kehoitimme jokaista kuudestatuhannesta asiamiehestämme sähköttämään
piirinsä kongressiedustajalle. Alkoi näyttää siltä kuin linnuilla ehkä
sentään olisi äänioikeus; laki hyväksyttiin. Muuten ei järjestöämme ole
koskaan käytetty mihinkään valtiolliseen tarkoitukseen. Me myönnämme
jokaiselle palkkalaisellemme vapauden noudattaa omaa vakaumustaan.

Palaan takaisin John Burroughsiin. Tietysti tunsin hänet nimeltä ja
olin lukenut melkein kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, mutta en
koskaan ollut ajatellut tavata häntä, kunnes hän muutamia vuosia sitten
rupesi katselemaan karsaasti nykyajan edistystä. Hän kammoi rahaa
ja ennen kaikkea sitä valtaa, jonka raha antaa häikäilemättömille
ihmisille raiskata mielin määrin ihanaa luontoa. Hän joutui tuntemaan
vastenmielisyyttä sitä toimintaa vastaan, joka luo rahaa. Hän paheksui
tehtaiden ja rautateiden kolinaa. Hän asettui vastustamaan teollisia
edistysaskeleita ja julisti, että automobiili tulee tappamaan rakkauden
luontoon. Minun mielipiteeni olivat aivan päinvastaiset. Minusta hän
oli antanut mielialojensa johtaa itsensä ihan harhaan ja senvuoksi
lähetin hänelle auton pyytäen, että hän koettelisi sitä ja tutkisi,
voisiko se opettaa häntä paremmin tuntemaan luontoa. Tuo automobiili --
ja kesti aikaa, ennenkuin hän oppi sitä itse hoitamaan -- käänsi aivan
nurin hänen entiset näkökantansa. Hän havaitsi, että hän sen avulla
saattoi nähdä paljoa enemmän, ja siitä lähtien, kuin hän oli saanut
sen, teki hän sillä useimmat linturetkensä. Hän huomasi, että kun hänen
ennen oli täytynyt pysytellä muutaman mailin piirissä, oli nyt koko
seutu hänen ulottuvillaan.

Sama auto se oli alkuna meidän ystävyyteemme, joka kasvoi lujaksi
ja kauniiksi. Ei kukaan voinut olla tuntematta tulevansa paremmaksi
seurustelusta John Burroughsin kanssa. Hän ei ollut luonnontieteilijä
ammatiltaan, mutta hän ei silti antanut tunteen korvata tunnollista
tutkimusta. On helppoa luonnon helmassa antautua tunteelle, mutta
yhtä vaikeaa on saada selville totuus linnusta tutkimalla mekaanista
ongelmaa. Mutta John Burroughs teki sen, ja siitä johtuivat ne
tavattoman oikeat havainnot, jotka hän on pannut kirjaan. Mikäli hän
ylimalkaan saattoi käydä kärsimättömäksi, harmistui hän niihin miehiin,
jotka eivät olleet tunnollisia tarkatessaan luonnon elämää. Jos asia
lainkaan oli sen arvoinen, että siitä kirjoitettiin, niin oli se
myöskin sen arvoinen, että siitä otettiin selko sen itsensä vuoksi.
John Burroughs rakasti luontoa ensi sijassa sen itsensä vuoksi; hänelle
se oli paljon enemmän kuin ammattikirjoittajan aineistoa. Hän rakasti
sitä kauan ennenkuin hän oli sitä kirjallisesti käsitellyt.

Vanhemmilla päivillään hänestä tuli filosofi. Hänen filosofiansa
ei ollut niin paljo luonnonfilosofiaa kuin luonnollista filosofiaa
-- metsien rauhallisessa hengessä eläneen miehen pitkiä, tyveniä
ajatuksia. Hän ei ollut pakana eikä panteisti; mutta hän ei tehnyt
suurta eroa luonnon ja ihmisluonnon eikä ihmisluonnon ja jumalallisen
luonnon välillä. John Burroughs eli tervettä elämää. Hänellä oli
onni saada kodikseen sama talo, jossa hän oli syntynyt. Pitkät
vuodet hän oli viettänyt ympäristössä, joka oli kaikin puolin omiaan
kasvattamaan sieluntyvenyyttä. Hän rakasti metsiä ja hän opetti
pölyaivoisia kaupunkilaisiakin rakastamaan niitä -- hän opasti heitä
omaan raikkaaseen näkemykseensä. Hän ei milloinkaan ansainnut paljon
enempää kuin jokapäiväisen leipänsä. Hän olisi kukaties voinut tehdä
sen, mutta se ei ollut hänen pyrkimyksensä. Samoin kuin erästä toista
amerikkalaista luonnontutkijaa olisi häntä voinut nimittää linnunpesien
ja metsäpolkujen tarkastajaksi. Se työ ei tietenkään tuota dollareita
ja senttejä.

Kun hän oli sivuuttanut seitsemänkymmenen iän, muutti hän
mielipidettä teollisuudesta. Ehkä minulla oli jotakin osaa siihen.
Hän tuli havaitsemaan, ettei koko maailma voinut elää etsimällä
linnunpesiä. Yhteen aikaan elämässään oli hän nyreissään kaikelle
nykyaikaiselle edistykselle, varsinkin jos siihen liittyi hiilensavua
ja liikennemelua. Siinä hän lähenteli kirjailija-asennetta.
Wordsworth ei voinut sietää rautateitä ja Thoreau välitti näkevänsä
enemmän maaseudusta kulkiessaan jalkaisin. Kenties joku samanlainen
vaikutelma oli joksikin aikaa saanut John Burroughsin vastustamaan
teollisuuden edistystä. Mutta vain joksikin aikaa. Hän oivalsi
vähitellen, että hänelle oli edullista, että toisten maku kulki toisia
ratoja, samoin kuin maailmalle oli edullista, että hänen makunsa
kulki omiaan. Tuskinhan on voitu havaita minkäänlaista kehitystä
lintujen pesänrakennustavassa siitä saakka kuin luonnonhavainnolta
on kirjaanpantu, mutta tuskinpa siinä oli syytä ihmisille halveksia
nykyisiä terveydellisiä koteja luola-asuntoihin verrattuina. Osa John
Burroughsin tervettä järkeä ilmeni siinä hän ei aristellut muuttaa
mielipiteitään. Hän jumaloi luontoa, mutta ei antanut luonnon eksyttää
itseään harhaan. Vähitellen hän oppi arvostamaan ja hyväksymään
nykyajan keksintöjä, mutta vaikka tämä sinänsä on kylläkin huomattavaa,
niin jää se varjoon sen rinnalla, että tämä käänne tapahtui vielä sen
jälkeen kuin hän oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta. John Burroughs
ei ollut koskaan liian vanha muuttumaan. Hän kasvoi viimeiseen saakka.
Mies, joka on niin kangistunut, että on menettänyt muuttumiskyvyn, on
jo kuollut. Hautaus on sen jälkeen vain syrjäseikka.

Nimi, jota hän useimmin mainitsi, oli Emersonin. Hän ei ainoastaan
osannut ulkoa Emersonia kirjailijana, hän tunsi myöskin perinpohjin
Emersonin hengen. Hän perehdytti minut Emersoniin. Hän sukeltautui
Emersoniin siinä määrässä, että hän yhteen aikaan ajatteli niinkuin
tämä, jopa käytti samaa sanontatapaakin. Hän löysi sittemmin oman
tiensä, joka sopi hänelle paremmin.

John Burroughsin kuolemaa ei samenna suru. Kun vilja on kellervä
ja kypsä elonkorjuunpäivänä, ja maamiehellä on kiire sitomaan sitä
lyhteisiin, silloin ei ole surua viljasta. Se on kypsynyt ja elänyt
elämänsä juoksun -- niin oli myöskin John Burroughs; hänen kuolemansa
ei ollut kukistumista, se oli kypsyneisyyttä ja elonkorjuuta. Hän
teki työtä melkein loppuun saakka. Hän askarteli mietelmissä, jotka
ulottuivat toiselle rannalle. Hänet haudattiin rakastamansa luonnon
keskelle neljäntenäyhdeksättä syntymäpäivänään. Tämä luonto on pysyvä
sellaisena kuin hän sitä rakasti.

John Burroughs, Edison ja minä teimme Harvey S. Firestonen kanssa
useita retkeilyjä, antautuen oikein kiertolaiselämään. Me matkasimme
autokaravaaneissa ja nukuimme yöt teltoissa. Kerrankin vaelsimme tällä
tavoin kuin mikäkin mustalaisjoukko yli Adirondack-vuorten, toisen
kerran eteläänpäin Alleghany-vuorten kautta. Meillä oli hyvin hauskaa
-- ainoa haitta oli, että retkeilymme alkoivat herättää liian suurta
huomiota.

       *       *       *       *       *

Minä olen nykyään suurempi sodan vihollinen kuin milloinkaan ja luulen,
että maailman kansoilla on selvillä -- vaikka niiden valtiomiehet eivät
ole saavuttaneet samaa ymmärrystä -- että sodat eivät milloinkaan voi
ratkaista mitään. Sotaa saamme syyttää siitä, että maailman järjestynyt
ja hedelmällinen toiminta on tullut siksi mitä se nyt on -- sekasortoa,
vailla kaikkea kiinteyttä ja yhteyttä. Tietysti tuo sota muutamille
ihmisille rikkautta; toiset se syöksee köyhyyteen. Mutta rikastuneet
eivät ole niitä miehiä, jotka todella ovat taistelleet tai tehneet
ansiokasta työtä rintaman takana. Isänmaanystävä ei ansaitse sodasta.
Joka todella rakastaa maataan, sen olisi mahdotonta ansaita hyötyä
sodasta -- toisten elämän uhrauksesta. Vasta kun sotamies ansaitsee
sotimisesta, vasta kun äidit ansaitsevat siitä, että vihkivät poikansa
kuolemaan, -- vasta silloin ansaitkoon kansalainen rahaa siitä, että
hankkii maalleen keinoja itsenäisyytensä pelastamiseen.

Jos sotia jatkuu, on kunniallisen liikemiehen yhä vaikeampi pitää
sotaa laillisena keinona hankkia suuria ja nopeita liikevoittoja.
Sotarikkaudet menettävät joka päivä ihmisten arvonantoa. Itse
voitonhimokin joutuu kerran epäröimään ja karttamaan asettumasta sen
valtavan halveksumisen ja inhon alaiseksi, joka kohtaa "hyödystäjää".
Elinkeinonharjoittajain tulisi puoltaa rauhaa, sillä rauha on
elinkeinoelämän paras turva. Onko muuten keksintökyky milloinkaan ollut
niin vähän tuottoisa kuin juuri sodan aikana?

Puolueeton tutkimus viime sodasta, sen edellytyksistä ja tuloksista
tulisi tekemään epäilemättömäksi, että on olemassa ryhmä miehiä,
joilla on laajalle ulottuva määräysvalta, ryhmä, joka haluaa pysyä
tuntemattomana eikä etsi virkoja tai ulkonaisia vallan merkkejä,
joka ei kuulu mihinkään kansaan, vaan on kosmopoliittinen -- mahti,
joka käyttää jokaista hallitusta, jokaista laajalle levinnyttä
liikejärjestöä, jokaista julkisuuden puhetorvea, jokaista
mahdollisuutta vaikuttaa kansan mielialaan herättääkseen maailmassa
paniikkitunnelmaa ja sillä tavoin kaapatakseen itselleen vielä
suurempaa valtaa ihmisten yli. Ammattipelurien vanha tavallinen temppu
oli huutaa "poliisi!", kun rahoja oli kasautunut pöydälle, ja sitten
paniikin aikana siepata rahat ja pimitä. Maailmassa on mahti, joka
huutaa "sota!", ja joka kansojen hämmennyksen aikana, keskellä niitä
rajattomia uhrauksia, joita ihmiset tekevät rauhan ja turvallisuuden
hyväksi, sieppaa itselleen paniikin kokoonsaaman saaliin.

Me emme saa unohtaa, että vaikka me voitimmekin sotilaallisessa
yhteenotossa, niin ei maailman siltä ole vielä onnistunut saavuttaa
täydellistä voittoa sodan sytyttäjistä. Meidän tulee muistaa, että
sota on keinotekoinen onnettomuus ja että se toimeenpannaan määrätyn
tekniikan mukaan. Sotasuunnitelma laaditaan yhtä selvien ohjeiden
mukaan kuin mikä tahansa suunnitelma jotain muuta tarkoitusta varten.
Ensin muokataan kansojen mieliala. Taitavilla tempuilla herätetään
epäluuloja ja kohdistetaan ne sitä kansaa kohtaan, jonka kanssa
halutaan sotaa. Tehkää kansa epäluuloiseksi, tehkää sitten toinenkin
kansa epäluuloiseksi. Tähän tarvitaan vain pari asiamiestä, joilla
on hiukan taitoa eikä hiukkaakaan omaatuntoa, sanomalehdistö, jonka
edut kiedotaan yhteen niiden etujen kanssa, joita sodan tulee edistää.
Sitten ei "ilmeistä vihollistekoa" tarvitse kauan odottaa. Tämän
ilmeisen vihollisteon aikaansaanti ei ole konstikaan, kun kerran kahden
kansan viha on saatu puhalletuksi oikeaan vireeseen.

Kaikissa maissa oli niitä, jotka mielihyvin näkivät maailmansodan
alkavan ja olivat pahoillaan, kun se loppui. Satoja omaisuuksia
Amerikassa on peruisin kansalaissodasta; tuhansia uusia omaisuuksia on
maailmansota luonut. Ei kukaan voi kieltää, etteikö sota ole hyötyisää
niille, joita senlaatuinen raha miellyttää. Sota on yhtä suuressa
määrässä rahan kuin veren hornanjuhlaa.

Jos tekisimme itsellemme selväksi, mikä kansan todellinen suuruus on,
niin emme niin helposti antaisi johtaa itseämme sotaan. Kaupan laajuus
ei tee kansaa suureksi. Yksityisten omaisuuksien syntyminen on yhtä
vähän kuin yksinvallan syntyminen kansan suuruutta. Ei se myöskään ole
maataviljelevän väestön siirtymistä teollisuuteen. Maa tulee suureksi,
kun sen varoja ja väestön kuntoa viisaasti käyttämällä omaisuus
jakaantuu kohtuuden mukaisesti kansan laajojen kerrosten kesken.

Ulkomaankauppa tarjoaa ylen runsaasti pettymyksiä. Meidän tulisi toivoa
jokaiselle kansalle mahdollisimman suuressa määrässä sille itselleen
riittävää tuotantoa. Sen sijaan, että koettaisimme pitää vieraita maita
riippuvina meistä ja meidän tuotteistamme, on meidän toivottava, että
ne itse oppivat tuotantomenetelmät ja rakentavat lujasti muuratun
sivistyksensä. Kun jokainen maa oppii tuottamaan niitä tavaroita,
joiden tuottamiseen sillä on edellytyksiä, niin saavutamme kaupalle
tukevan perustan: me pääsemme hankkimaan toinen toisillemme kukin omia
erikoistuotteitamme, jolloin ei mikään kilpailu voi tulla kysymykseen.
Pohjoinen lauhkea vyöhyke ei voi milloinkaan kilpailla kuuman
vyöhykkeen kanssa troopillisista tuotteista. Meidän maamme ei koskaan
voi kilpailla itämaiden kanssa teen tuotannosta tai kuuman vyöhykkeen
maiden kanssa kumin saannista.

Verrattain suuri osa ulkomaankauppaamme perustuu ulkomaisten ostajiemme
takapajullaoloon. Itsekkäisyys saattaisi meitä yrittämään ylläpitää
tätä takapajuisuutta. Ihmisrakkaus sitävastoin kehoittaisi meitä
auttamaan kehittymättömiä kansoja itse hoitamaan omat tarpeensa.
Esimerkiksi voimme ottaa Meksikon. Olemme kuulleet puhuttavan paljon
Meksikon "kehittämisestä". Pitäisi puhua "nylkemisestä". Kun sen
runsaita luonnonrikkauksia käytetään lisäämään vierasten kapitalistien
omaisuuksia, niin kysymys ei ole kehittämisestä, vaan pikemminkin
ryöstämisestä. Meksikoa on mahdoton kehittää kehittämättä ensin itse
meksikolaista. Mutta kuinka paljon huomiota onkaan Meksikon koko
ulkomaisen "kehittämisen" aikana kiinnitetty siihen kehitykseen, jota
kansa itse saattaisi tarvita? Meksikolaista työmiestä on pidetty vain
ulkomaisten kehittäjäin polttoaineena. Ulkomaankauppa on edistänyt
hänen alentamistaan.

Lyhytnäköiset ihmiset pelkäävät tällaisia ajatuksia. He kysyvät:

"Kuinka silloin ulkomaankauppamme kävisi?"

Kun Afrikan asukkaat alkavat itse viljellä puuvillaa, kun Venäjän
asukkaat itse valmistavat maanviljelyskoneensa ja Kiinan asujamet
alkavat itse valmistaa mitä tarvitsevat, niin tapahtuu tietenkin muutos
-- mutta kuvitteleeko todella kukaan vähänkin ajatteleva ihminen, että
maailmassa voi kauan jatkua nykyistä oloa, jolloin muutamat harvat
kansat varustavat koko maailman sen tarpeilla? Täytyy ottaa huomioon
maailma sellaisena, miksi se muuttuu, kun sivistys on yleisesti
levinnyt, kun jokainen kansa on oppinut pitämään huolen itsestään.

Kun kansa alkaa käydä hermostuneeksi ulkomaankaupastaan, on se
tavallisesti riippuvainen muista kansoista raaka-aineiden saantiin
nähden ja tekee oman väestönsä tehtaiden rehuksi, luo erikoisen
rikkaiden luokan ja lyö omat kaikkein lähimpänä olevat tehtävänsä
laimin. Täällä on meillä Yhdysvalloissa aivan tarpeeksi tehtävää oman
maamme kehittämisessä, jotta meidän pitkään aikaan tarvitsisi pälyillä
ulkomaankauppaa. Maanviljelyksemme voi täyttää tarpeemme tätä työtä
suorittaessamme ja meillä on riittävästi rahaa saattaaksemme sen
perille. Voiko ajatella mitään sen naurettavampaa kuin että Yhdysvallat
olisivat toimettomina sen vuoksi, että Japani tai Ranska tai joku muu
maa ei ole lähettänyt meille tilauksia, kun edessämme on sata vuotta
kestävä työ oman maamme kehittämiseksi?

Kauppa alkoi yleishyödyttämisenä. Ihmiset antoivat liikamäärästään
niille, joilta puuttui. Viljaa kasvattava kansa vei sitä sellaiseen
maahan, joka ei ollut viljaatuottava. Metsien asukkaat veivät puita
puuttomalle tasangolle. Viinimaa vei hedelmiä kylmiin pohjoisiin
seutuihin. Laidunmaan väki toi lihaa heinättömille maille. Tämä kaikki
oli yleishyödytystä. Kun kaikki maailman kansat ovat kehittyneet
itse-elätyksen kannalle, palautuu kauppa taas tälle pohjalle.
Liike-elämä muuttuu taas hyödytykseksi. Kilpailua ei tule enää
olemaan, sillä ei ole perustaa, mihin rakentua. Eri kansat tulevat
kehittämään itselleen taituruuden, joka takaa niille jonkinlaisen
monopolin eikä synnytä kilpailua. Alusta saakka on kukin rotu
osoittanut erikoisia taipumuksia: yksi hallitsemiseen, toinen
asutukseen, kolmas merenkulkuun, muutamat taiteisiin ja musiikkiin,
toiset taas maanviljelykseen, liiketoimintaan ja niin edespäin. Lincoln
selitti, että Amerikan kansa ei voi pysyä puoleksi vapaana, puoleksi
orjuutettuna. Ihmiskunta ei voi pysyä puoleksi riistäjinä, puoleksi
riistettyinä. Kunis tulemme yhdellä haavaa ostajiksi ja myyjiksi,
samalla kertaa tuottajiksi ja kuluttajiksi emmekä käytä syntyvää
ylijäämää voitoksemme vaan lähimmäistemme hyödytykseksi, sinis ei
sotkuisiin oloihimme tule selvyyttä.

Ranskalla on antaa maailmalle arvoja, joita mikään kilpailu ei
voisilta riistää. Samoin Italialla. Samoin Venäjällä. Samoin
Etelä-Amerikan valtioilla. Samoin Japanilla. Samoin Englannilla. Samoin
Yhdysvalloilla. Jota pikemmin me palaamme luonnolliseen erikoistumiseen
ja luovumme nykyisestä järjestelmästämme: "kukin siepatkoon
itsellensä, minkä voi", sitä pikemmin voimme päästä kansainväliseen
itseluottamukseen ja kansainväliseen rauhaan. Yritys monopolisoida
maailmankauppaa voi edistää sotien syntymistä. Se ei voi edistää
kansojen vaurautta. Kerran tulevat kansainväliset pankkimiehetkin sen
ymmärtämään.

Minun on ollut mahdoton löytää minkäänlaisia oikeutettuja syitä
maailmansodan syttymiseen. Se näyttää kehkeytyneen hyvin sotkuisesta
tilanteesta, jonka suureksi osaksi olivat luoneet sellaiset miehet,
jotka katsoivat voivansa hyötyä sodasta. Vuonna 1916 saamieni tietojen
nojalla uskoin, että jotkut sotivista kansoista halusivat rauhaa ja
pitivät jotakin tointa rauhan hyväksi suotavana. Siinä toivossa, että
asianlaita tosiaan oli näin, kustansin retkikunnan Tukholmaan sittemmin
niin sanotulla "rauhanlaivalla". En kadu yritystäni. Se seikka,
että se epäonnistui, ei ole minusta ratkaiseva todistus siitä, että
ajatus ei olisi ollut yrittämisen arvoinen. Me opimme aina enemmän
harhaotteistamme kuin onnistumisista. Se, mitä siitä retkestä opin,
vastasi täysin siihen uhrattua aikaa ja rahaa. En tiedä, olivatko
saamani tiedot oikeita vai harhaanjohtavia. Se on minulle samantekevä.
Mutta sen uskon, että kaikki ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä,
että maailman tila olisi nyt parempi, jos olisi ollut mahdollista saada
sota loppumaan 1916.

Sillä voiton saaminen näännytti voittajat ja puolustus näännytti
voitetut. Ei kukaan saanut vähintäkään etua, kunniallista tai
kunniatonta, sodasta. Kun Yhdysvallat menivät mukaan, toivoin siitä
vihdoinkin tulevan sodan, joka lopettaisi kaikki sodat, mutta nyt
tiedän, että sodat pystyvät yhtä vähän lopettamaan sotia kuin
hirmutulipalo tekee loppua vastaisista tulenvaaroista. Kun meidän
maamme otti osaa sotaan, oli jokaisen kansalaisen velvollisuus tehdä
voitavansa saattaaksemme perille sen, mihin olimme ryhtyneet. Minusta
on sodanvastustajan velvollisuutena vastustaa sotaan ryhtymistä aina
siihen hetkeen saakka, jolloin sodanjulistus on tapahtunut.

Vastenmielisyyteni sotaa vastaan ei johdu pacifistisista eikä "ei
mitään vastarintaa"-mielipiteistä. Saattaa olla, että sivistyksemme
nykyään on siinä tilassa, että erinäisistä kansainvälisistä
kysymyksistä ei voida keskustella; on mahdollista, että ne täytyy
alistaa taistelun ratkaistavaksi. Mutta taistelu ei koskaan ratkaise
kysymystä. Sen ainoana tehtävänä on sellaisen mielialan aikaansaaminen
asianomaisissa, että se pakottaa heidät keskustelemaan siitä, mistä he
ryhtyivät taistelemaan.

Kun Amerikka kerran oli yhtynyt sotaan, asetettiin koko Ford-järjestö
hallituksen käytettäväksi. Me olimme aina sodanjulistamishetkeen
saakka kieltäytyneet vastaanottamasta tilauksia ulkomaisilta
sotaakäyviltä. Tuotannon tasaisen kulun häiritseminen muulloin
kuin aivan välttämättömässä hätätilassa on aivan vastoin meidän
liikeperiaatteitamme. Jommankumman puolen auttaminen sodassa,
jossa meidän maamme ei ole osallisena, on vastoin inhimillisiä
periaatteitamme. Näitä periaatteita ei käynyt enää noudattaminen, kun
Yhdysvallat olivat ryhtyneet sotaan. Meidän tehtaamme työskentelivät
huhtikuusta 1917 marraskuuhun 1918 käytännöllisesti sanoen yksinomaan
hallitusta varten. Tietenkin valmistimme automobiileja ja koneosia ja
kuorma-autoja ja ambulanssivaunuja tavalliseen tuotantoomme kuuluvina,
mutta me valmistimme sitäpaitsi monia muita esineitä, jotka olivat
meille ainakin osittain uutuuksia. Me valmistimme 2,5 ja 6 tonnin
kuorma-autoja. Me teimme "Liberty-autoja" suuren määrän, lentokoneiden
silintereitä, 1,55 ja 4,7 mm napalastoja. Me valmistimme kuulokojeita,
teräskypäreitä (sekä Highland Parkissa että Philadelphiassa) ja
sukellusalusten-ahdistajia, ja me kokeilimme panssarilevyillä,
kompensaattoreilla ja sotilaspanssareilla. Me rakensimme erikoisia
työpajoja sukellusalusten-ahdistajia varten River Rougen alueelle.
Nämä alukset olivat 204 jalkaa pitkät, teräksestä, ja niiden
valmistamisen ehtoihin kuului, että se ei saanut haitata minkään muun
sotatilauksen suorittamista, mutta piti kuitenkin olla nopeasti tehty.
Suunnitelman oli laatinut meriministeriö. Ensi sijassa vaadittiin,
että ne vastaisivat tarkoitustaan, toiseksi, että ne tehtäisiin
ripeästi ja halvalla. Niitä käytettiin potkurinakseliin kiinnitetyillä
höyryturbiineilla. Polttoaineena oli raakaöljy. Minä tarjouduin
joulukuun 22 p:nä 1917 rakentamaan alukset laivastolle. Neuvottelut
päätettiin tammikuun 15 p:nä 1918, jolloin meriministeriö esitti
välikirjan Ford-yhtiölle. Ensimmäinen valmis sukellusalustenahdistaja
laskettiin vesille kesäkuun 11:nä. Me valmistimme sekä alukset että
koneet, ja koneita lukuunottamatta ei rakenteessa ollut ainoatakaan
liitettä tai valssattua rautapalkkia. Me pusersimme koko kehän
teräslevystä. Ne rakennettiin sisällä. Neljässä kuukaudessa rakensimme
River Rougeen noin 500 metriä pitkän, 115 metriä leveän ja 30 metriä
korkean rakennuksen, joka peitti yli kolmenkymmenen eekkerin alan.
Näitä aluksia eivät rakentaneet laivastoninsinöörit. Ne tehtiin
yksinkertaisesti siten, että me sovellutimme tuotantoperiaatteitamme
uuteen tuotteeseen.

Heti aselevon tehtyä luovuimme sodasta ja siirryimme rauhaan.

       *       *       *       *       *

Kelvollinen on se mies, joka voi jotakin suorittaa, ja hänen kykynsä
suorittaa jotakin riippuu siitä, mitä hänellä on sisässään, ja se taas
siitä, mistä hän lähti ja mitä teki sitä kartuttaakseen ja hallitakseen.

Sivistynyt ei ole se, joka on harjoittanut muistinsa säilyttämään
joitakin historiallisia vuosilukuja; sivistynyt on se, joka voi jotakin
suorittaa. Mies, joka ei osaa ajattelemisen taitoa, ei ole sivistynyt,
olkoonpa hänellä kuinka monta yliopistollista oppiarvoa tahansa.
Ajatteleminen on raskainta työtä, mitä kukaan saattaa suorittaa
-- luultavasti senvuoksi onkin niin vähän ajattelijoita. Kahta
äärimmäisyyttä täytyy välttää: toinen on sivistyksen halveksiminen,
toinen se traagillinen teikaroiminen, joka luulee, että taitamatonta
keskinkertaisuutta voidaan parantaa asianomaisesti läpikäymällä
erinäisiä oppilaitoksia. Ei missään koulussa voi oppia, miltä maailma
tulee näyttämään vuoden perästä, mutta siellä voi oppia jotakin siitä,
mitä muinoin on koeteltu, ottaa oppia syistä sen epäonnistumiseen
tai menestymiseen. Jos opetus vain sisältäisi nuorten opiskelevien
varoittamista muutamistakin niistä vääristä otaksumista, joille
ennen on koetettu rakentaa, jotta heiltä säästyisi ajanhukka tulla
itse katkeran kokemuksen kautta huomaamaan ne vääriksi, niin ei sen
hyötyä epäiltäisi. Sellainen opetus, joka valaisisi menneiden aikain
erheitä ja hairahduksia, olisi epäilemättä arvokasta. Se ei olisi
sivistystä, jonka pyrkimyksenä on päästä erinäisten professorien
päähänpistojen perille. Tutkiskelu on hyvin mielenkiintoista, joskus
hyödyllistäkin, mutta se ei ole sivistystä. Tieteellinen sivistyneisyys
meidän aikanamme merkitsee vain, että tuntee satakunnan todistamatonta
teoriaa. Joka näitä teorioja ei tunne, on "sivistymätön", "tietämätön"
ja niin edespäin. Jos oppi on tietoa arveluista, niin on helppoa tulla
oppineeksi -- voihan itsekukin arvailla aika paljon. Ja sen mittapuun
mukaan voi leimata koko muun maailman "tietämättömäksi". Paras, mitä
sivistys voi antaa ihmiselle, on valta hallita taipumuksiaan, kyky
käyttää niitä hengenlahjoja, joita kaitselmus on hänelle antanut, ja
oppia ajattelemaan. Yliopisto tekee tehtävänsä parhaiten henkisenä
voimistelusalina, jossa sielu saa voimaa ja ylioppilas tottuu
panemaan parastansa. Mutta se väite, että henkistä voimistelua
voidaan harjoittaa vain yliopistossa, on väärä kuten jokainen
kasvattaja tietää. Ihmisen todellinen kasvatus alkaa vasta kun hän on
oppilaitoksesta lähtenyt, ja se saavutetaan elämän omassa koulussa.

On monta tiedon laatua, ja mikä tiedonhaara milloinkin on korkeassa
kurssissa, riippuu satunnaisesta ympäristöstä ja päivän muodista.
Tiedonkin suhteen niinkuin kaikilla muilla aloilla on näet olemassa
muotia. Kun muutamat meistä vielä olivat lapsia, rajoittui tieto
tavallisesti Raamattuun. Minun kotipuolellani oli miehiä, jotka
tunsivat "Kirjan" kannesta kanteen, ja heitä kunnioitettiin suuresti.
Raamatuntuntemus oli siihen aikaan korkeassa kurssissa. Mutta hyvin
epäiltävää on, tokko nykypäivinä laaja Raamatun tunteminen riittäisi
tuottamaan kenellekään oppineen mainetta.

Minä tahtoisin sanoa, että tieto on jotakin, jota joku on kerran
hallinnut ja sitten jättänyt sen jälkeensä sellaisessa muodossa, että
kuka tahansa, jota haluttaa, voi sen omaksua. Miehelle, joka on elämään
tullessaan saanut normaaliset ihmislahjat, ei mikään ihmiskunnalle
kuuluva tieto -- jos hän todella tahtoo -- ole mahdoton saavuttaa,
kunhan hänellä vain on kylliksi taitoa käyttää niitä aseita, joita
kutsumme kirjaimiksi. Ainoa syy, miksi kaikki ihmiset eivät tiedä
kaikkea, mitä ihmishenki joskus on oppinut, on se, että kukaan ei ole
arvellut niin paljon tietämisen maksavan vaivaa. Ihmiset yrittävät
mieluummin itse ajatella jotakin kuin kasata tietoonsa, mitä muut
ovat ajatelleet. Ja vaikka keräisi tietoja kuinka paljon tahansa,
ei kuitenkaan pysyisi aikansa tasalla. Voi täyttää aivonsa kaikkien
aikojen tiedoilla, ilman että aivot kuitenkaan olisivat muuta kuin
täpötäysi tietosäiliö. Toisin sanoen: suuren tietomäärän säilyttäminen
päässä ei ole samaa kuin sielullinen toiminta. Voi olla sangen oppinut
ja kuitenkin aivan hyödytön. Ja taas oppimaton ja kuitenkin hyvin
hyödyllinen ja valpas.

Sivistyksen tarkoitus ei ole tietojen ahtaminen aivot täyteen. Ja
usein sattuu, että se ajattelee paremmin, jolla on vähemmän tietoja
entisyydestä.

On hyvin inhimillistä luulla, että mitä ihmiskunta ei vielä tiedä, sitä
ei myöskään voida oppia. Jos asetamme inhimillisen tiedon kaiken sen
tiedon rinnalle, mikä vielä on saavuttamatta -- niiden salaisuuksien
rinnalle, jotka vielä ovat selittämättä -- niin silloin vasta oikein
huomaamme, kuinka vähän ihmiskunta vielä tietää.

Yksi tapa ehkäistä edistystä on ihmisten aivojen täyttäminen kaikella
muinaisuuden opilla; kun heidän aivonsa ovat täynnä, luulevat he, ettei
enää ole enempää opittavaa. Yksinomaan sellaisen tiedon kerääminen,
mitä muut ovat hankkineet, saattaa olla kaikkein hyödyttömintä työtä,
mihin ihminen ylipäänsä voisi ryhtyä.

Millä tavoin sitten voit auttaa ja parantaa tätä kurjaa maailmaa? Se
on kasvatuksen tulikoe. Jos ihminen kykenee itse suoriutumaan elämän
koetuksesta, on hän täysin hyvä. Jos hän voi auttaa kymmentä, sataa tai
tuhatta muuta suoriutumaan elämässä, on hän vielä enemmän arvoinen.
Hän voi olla hyvin takapajulla sellaisessa, mikä kuuluu painettuihin
kirjoihin, mutta hän on silti täysin oppinut. Joka on mestari omalla
rajoitetulla alallaan, olkoon hänen toimialansa mikä tahansa, niin hän
on saavuttanut oppiarvonsa -- hän on astunut viisauden valtakuntaan.

       *       *       *       *       *

Se toimittamamme kirjoitussarja, jonka nimitimme "Tutkimuksiksi
juutalaiskysymyksessä" ja jota vastustajat ovat nimittäneet
"juutalaissodaksi", "hyökkäykseksi juutalaisia vastaan",
"antisemiittiseksi pogromiksi" y.m.s., ei kaipaa selittelyjä niille,
jotka ovat kysymystä seuranneet. [Tämä kirjoitussarja tulee kohdakkoin
ilmestymään suomeksi.] Itse tuo sarja on otettava perustaksi
arvostellessa niitä vaikuttimia, joista se on aiheutunut, ja sen
pyrkimysperää. Se kirjoitettiin avustukseksi maallemme perin tärkeän
kysymyksen selvittämisessä -- kysymyksen, joka perustuu rotueroon
ja pikemminkin koskee vaikutuksia ja aatteita kuin ihmisiä. Meidän
kirjoitustamme täytyy puolueettomien ihmisten arvostella, jotka ovat
kylliksi älykkäitä vertaamaan arvosteluamme elämään sellaisena kuin
he ovat sitä oppineet tuntemaan. Jos meidän arvostelumme vastaa
heidän havaintojansa, olemme saavuttaneet tarkoituksemme. Onhan
järjetöntä tuomita meitä ennenkuin on todistettu, että tietomme ovat
perusteettomia tai liian hätäisiä. Ensimmäinen seikka, joka olisi
tarkastettava, on selostuksemme todenperäisyys. Mutta juuri sen seikan
ovat moitiskelijamme sivuuttaneet.

Joka lukee kirjoituksemme, huomaa heti, että emme ole antaneet minkään
ennakkoluulon johtaa itseämme, kenties lukuunottamatta jonkunlaista
ennakkoluuloa niiden periaatteiden hyväksi, jotka ovat luoneet
sivistyksemme. Meidän maassamme oli tosin havaittavissa vaikutelmia,
jotka aiheuttivat ilmeistä rappeutumista kaunokirjallisuudessa,
huveissa ja seurustelutavoissa; liike-elämä oli luopumassa vanhalta
luotettavan terveeltä uraltaan; kaikilla aloilla huomattiin entisen
tason alenemista. Valkoisen miehen hiukan karkeasävyinen voima,
Shakespearen henkilöiden jyrkkä, hiukan äksy tahdikkuuden puute ei
enää määrännyt sävyä, vaan mauton itämaalaisuus, joka kavalasti käytti
jokaista ilmaisukeinoa siinä määrässä, että oli aika kohottaa sitä
vastaan sotahuuto. Että kaikki nämä vaikutelmat ovat johdettavissa
samasta heimosta, on seikka, joka sekä meidän että itsensä tuon
rodun etevinten jäsenten täytyy ottaa huomioon. Heille on yksinomaan
kunniaksi, että itse puolestaan ovat ryhtyneet toimiin suojeluksensa
riistämiseksi niiltä, jotka ilmeisimmin ovat rikkoneet Amerikan
vierasvaraisuutta, mutta on vielä syytä torjua kuluneet kuvitelmat
rotuetevämmyydestä, jota ylläpidetään taloudellisesti tai henkisesti
kalvavalla sodankäynnillä kristillistä yhteiskuntaa vastaan.

Emme väitä lausuneemme lopullista arvostelua Amerikan juutalaisesta.
Me olemme vain kuvanneet sitä leimaa, jonka hän nyt ilmeisesti antaa
meidän maallemme. Vasta kun tämä leima on muuttunut, voi arvostelu
tulla toisenlaiseksi. Nykyään on siis ratkaisu juutalaisten omassa
vallassa. Jos he tosiaan ovat niin viisaita kuin sanovat, niin
koettavat he amerikkalaistuttaa juutalaista eikä tehdä Amerikkaa
juutalaiseksi. Amerikan Yhdysvaltojen henki on kristillinen sanan
laajimmassa merkityksessä, ja sen tulevaisuuden kohtalo on kulkeva
kristillisyyden merkeissä. En tahdo, että tätä sanaa käsitetään
dogmaattisesti, vaan ainoastaan viittauksena peruskäsitykseen, joka
poikkeaa toisista käsityksistä huoltamalla vapautta ja korkeaa
moraalia ja velvoittaa yhteiskuntaa noudattamaan tapalakia, joka
rakentuu kristilliseen peruskatsomukseen ihmisen oikeuksista ja
velvollisuuksista.

Mutta ennakkoluulot ja viha yksilöitä vastaan eivät ole kristillisiä
eikä amerikkalaisia. Meidän vastustuksemme kohdistuu ainoastaan
aatteita, niitä vääriä aatteita vastaan, jotka kalvavat kansan henkistä
elinvoimaa. Näiden aatteiden juuria ja alkua ei ole vaikea etsiä,
niitä levitetään helposti paljastettavien menetelmien mukaan; ja niitä
tarvitsee vain valaista, jotta niiden hyljättävyys käy ilmi. Me olemme
yksinkertaisesti käyttäneet tätä menettelyä. Kun ihmiset vain oppivat
toteamaan ne vaikutukset, joiden pyörteessä he elävät, ja havaitsemaan
niiden alkuperän ja laadun, niin se riittää. Jos Amerikan kansa vain
tulee huomaamaan, että se ei ole luonnollisen rappeutumisen vaan
harkittujen herpaisuyritysten alaisena, niin voimme olla turvassa.
Parannuskeinona on aseman valaiseminen.

Minä en suinkaan johtunut mistään mieskohtaisista syistä ottamaan tätä
kysymystä käsiteltäväksi. Kun olimme päässeet niin pitkälle, että
luulimme antaneemme Amerikan kansalle avaimen, jätimme asian joksikin
aikaa silleen. Vihollisemme väittävät, että meitä johti kostonhimo
ja että me pysähdyimme pelosta. Aika on näyttävä, että moittijamme
vetoavat verukkeihin, kun eivät uskalla kajota pääkysymykseen. Aika on
myöskin näyttävä, että me olemme parempia juutalaisten oikein käsitetyn
edun ystäviä kuin ne, jotka edessä heitä ylistävät, mutta selän takana
parjaavat.



XIX luku.

KANSANVALTAISUUS JA TEOLLISUUS.


Tuskin mitään sanaa lienee nykyaikana niin kulutettu kuin sanaa
"kansanvaltaisuus", ja ne, jotka sitä äänekkäimmin huutavat,
haluavat sitä tavallisesti vähimmän. Minä olen aina epäluuloinen
ihmisiä kohtaan, jotka pitävät sujuvia puheita kansanvaltaisuudesta.
Arvelen, mahtaako heidän tarkoituksenaan olla jonkinlaisen
kansanvaltaisen hirmuvallan aikaansaaminen vai haluavatko he saada
jonkun toisen tekemään puolestaan, mitä heidän pitäisi itsensä
suorittaa. Minä kannatan kansanvaltaisuutta, joka antaa kaikille
samanlaiset mahdollisuudet kunkin kyvyn mukaisesti. Luulen, että jos
kiinnitämme enemmän huomiota lähimmäistemme hyödyttämiseen, tulemme
vähemmän huolehtimaan valtion tyhjistä muodoista ja käyttämään
voimamme sellaiseen, jonka täytyy tulla tehdyksi. Jos ajattelisimme
yleishyödytystä, emme niin paljoa huolehtisi hyvästä hengestä
teollisuudessa ja elämässä, emme ajattelisi massoja ja luokkia tai
kysymystä, onko teollisuuden käytettävä palveluksessaan ainoastaan
järjestöihin kuuluvia työmiehiä ja muuta sellaista, millä ei ole yhtään
mitään tekemistä elämän todellisten olojen kanssa. Me voisimme tulla
asian ytimeen, kuten olisi hyvin tarpeen.

Hämmästys tärähdyttää mieliä niiden herätessä tietoisuuteen, että koko
ihmiskunta ei olekaan inhimillistä -- että kokonaiset ihmisryhmät
eivät katsele toisiaan inhimillisin tuntein. Suuria ponnistuksia on
tehty, jotta tämä asia saataisiin näyttämään siltä, kuin koskisi se
vain jonkin määrätyn ihmisluokan asennetta, mutta itse asiassa se on
menettelyä, jota kaikki luokat osoittavat, mikäli ne ovat väärien
luokkamielteiden vallassa. Aikaisemmin, kun agitatsionin ainaisena
tehtävänä oli pakottaa ihmiset uskomaan, että vain "rikkailta" puuttui
inhimillisiä tunteita, tuli se käsitys yleiseksi, että inhimilliset
hyveet asuivat "köyhien" keskuudessa.

Mutta "rikkaat" ja "köyhät" ovat molemmat hyvin pieniä vähemmistöjä,
eikä yhteiskuntaa voi jakaa näiden nimitysten perusteella. Moni rikas
on köyhtynyt muuttamatta luontoansa ja köyhä rikastunut niinikään
ilman, että se on mitään vaikuttanut.

Rikkaiden ja köyhien välillä on kansan enemmistö, joka ei ole köyhä
eikä rikas. Yhteiskunta, jossa olisi pelkkiä miljoonamiehiä, ei
eroaisi nykyisestä yhteiskunnastamme. Muutamat miljoonamiehet saisivat
viljellä viljaa, leipoa leipää, tehdä koneita ja kuljettaa junia --
muutoin kuolisivat he nälkään. Jonkun täytyy tehdä työ. Rajoitettuja
luokkia ei todellisuudessa ole. On ihmisiä, jotka tahtovat tehdä
työtä, ja ihmisiä, jotka eivät tahdo tehdä työtä. Useimmat niistä
"luokista", joista kirjoissa ja lehdissä saa lukea, ovat olemassa
vain mielikuvituksessa. Ottakaahan käsiin erinäisiä kapitalistisia
sanomalehtiä. Monet näissä olevat väitteet työväenluokasta kerrassaan
hämmästyttävät. Me, jotka olemme olleet ja yhä olemme osana tästä
luokasta, tiedämme, että nämä väitteet usein ovat perättömiä. Lukekaa
sitten työväenlehtiä. Monet niissä olevat väitteet kapitalisteista
hämmästyttävät niinikään. Ja kumminkin on molemmilla puolilla itunen
totuutta. Se, joka on kapitalisti eikä mitään muuta, joka pelaa toisten
ihmisten työn hedelmillä, ansaitsee hyvästi kaiken, mitä hänestä
sanotaan. Hän on aivan samassa luokassa kuin ne kurjat nurkkapelurit,
jotka peijaavat työmieheltä hänen viikkopalkkansa. Niitä väitteitä,
joita kapitalistisessa sanomalehdistössä luemme työväenluokasta,
ovat harvoin kirjoittaneet suurten teollisuusyritysten johtajat,
vaan sellaiset kynäsankarit, jotka kirjoittavat, minkä luulevat
miellyttävän työnantajiansa. Tutkikaa työväenlehdistöä, ja te huomaatte
samanlaisen luokan kynäniekkoja, jotka samalla tavoin mairittelevat
niitä ennakkoluuloja, joiden he luulevat työväenluokassa vallitsevan.
Molemmat nämä kynäilijätyypit ovat enimmäkseen yllyttelijöitä. Mutta
yllyttely, propaganda, joka ei levitä tosia tietoja, tappaa itsensä.
Niin tulee käydäkin. Eihän voi saarnata isänmaallisuutta ihmisille
koettaakseen saada heitä pysymään alallaan, kun heitä ryöstetään --
ja jatkaa tätä saarnaamista pitkät ajat. Ette myöskään voi saarnata
ankaran työn ja runsaan tuotannon hyvettä ja tehdä tätä pelkän
omanvoitonpyyntönne verkoksi. Eikä työmieskään voi lauseparrella
hämmentää huolenpitoa työstään.

Epäilemättä on työnantajilla tietoja, joita työmies tarvitsee
voidakseen muodostaa terveen käsityksen ja oikean arvostelun.
Epäilemättä on myöskin työväenluokalla tietoja, jotka ovat yhtä
tärkeitä työnantajille. On kuitenkin hyvin epäiltävää, tokko
kummallakaan puolella on hallussaan kaikki tiedot. Ja siinä propaganda,
vaikka olisi kuinkakin menestyksellinen, juuri joutuu pulaan. Meidän
tarvitsee nyt saada kaikki näkökannat yhteen -- ja sen jälkeen tehdä
päätelmämme.

Otetaan esimerkiksi kysymys ammattiyhdistyksistä ja lakko-oikeudesta.

Ainoa voimakas ammatillisesti järjestyneiden miesten yhtymä tässä
maassa on se ryhmä, joka saa palkkioita ammattiyhdistyksiltä. Moniaat
näistä toimimiehistä ovat hyvin rikkaita. Muutamat heistä yrittävät
päästä vaikuttamaan suurten rahalaitostemme asioihin. Toiset taas ovat
niin äärimmäisiä n.s. sosialismissaan, että he heiluvat bolshevismin ja
anarkismin rajalla -- heidän ammattiyhdistyspalkkionsa vapauttaa heidät
työnteon pakosta, joten he voivat omistaa kaiken tarmonsa mullistavan
propagandan ajamiseen. Jokainen heistä nauttii määrättyä arvoa ja
määrättyä valtaa, jota he kilpailun luonnollisessa menossa eivät olisi
saavuttaneet.

Jos ammattiyhdistysten luottamusmiehet olisivat olleet yhtä
voimakkaita, rehellisiä, vilpittömiä ja huomattavan viisaita kuin
jäsenten enimmistö on, niin olisi liike viime vuosina muodostunut
aivan toisennäköiseksi. Mutta nämä toimihenkilöt eivät yleensä ole --
tietenkin löytyy muutamia eteviä poikkeuksia -- omaksuneet työmiehen
luontaisia terveitä ominaisuuksia. He ovat pikemminkin antautuneet
pelaamaan hänen heikkouksillaan. Pääasiallisesti sen viimeksitulleen
väestönosan heikkouksilla, joka ei vielä tiedä, mitä amerikkalaisuus
on, eikä milloinkaan tule saamaan sitä tietää, jos heitä pidetään
paikallisten ammattiyhdistysjohtajien holhuun alaisina.

Lukuunottamatta niitä harvoja, jotka ovat saaneet väärän
luokkataisteluopin itseensä syövytetyksi ja omaksuneet sen opin, että
edistys on tyytymättömyyden synnyttämistä teollisuuden alalla ("kun
olet saanut 12 dollaria päivässä, niin älä tyydy siihen, vaan ala
vaatia 14; kun olet saanut työpäivän kahdeksantuntiseksi, niin älä
ole niin tyhmä, että tyydyt siihen, vaan vaadi kuutta tuntia. Tee
jotakin! Ryhdy aina johonkin!"), voivat työmiehet terveellä järjellänsä
käsittää, että olet muuttuvat niin pian kuin jokin periaate omaksutaan
ja sitä noudatetaan. Sitä eivät ammattiyhdistysjohtajat ole koskaan
oivaltaneet. He toivovat, että ne olot, jotka sisältävät vääryyksiä,
kahnauksia, huonoa ilmaa ja kansallisen elämän ehkäisemistä, jäisivät
muuttumattomiksi. Mitäpä muuten tehtäisiinkään ammattiyhdistysten
toimihenkilöillä! Onhan jokainen työkahnaus uusi todistus heidän
tarpeellisuudestaan. He viittaavat niihin ja sanovat: "Siinä nyt
näette! te tarvitsette meitä yhä!"

Ainoa todellinen työväenjohtaja on se, joka johtaa työmiestä työhön ja
sitä vastaaviin palkkoihin, mutta ei se, joka johtaa häntä lakkoihin,
jarrutukseen ja nälänhätään. Se työmiesten järjestö, jolla tässä maassa
on pysyvää menestystä, on se, joka yhdistää kaikki, joiden edut ovat
molemminpuolisia ja perustuvat kokonaan heidän tekemiensä palvelusten
hyötyyn ja tehoon.

Muutos on tapahtumassa. Kun ammattiyhdistysten toimihenkilöiden liitto
lakkaa, tulee myöskin soaistujen työnantajain liitto katoamaan --
työnantajien, jotka eivät milloinkaan ole tehneet sentinkään edestä
hyvää työväelleen, ennenkuin heidät on siihen pakotettu. Jos sokea
työnantajakunta on yhteiskuntasairautta, niin on itsekäs työväenjohtaja
sen vastamyrkkyä. Kun työväenjohtajain valta käy epäterveeksi, on sokea
työnantajakunta vastamyrkkyä. Molemmat ovat epäsikiöitä, kummallakaan
ei ole elämisen oikeutusta hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa. Ja
yhdessä katoavat ne molemmat.

Sokean työnantajahengen äänen kuulee, kun sanotaan: "Nyt on aika
murskata työväenjärjestöt, nyt meillä on kätemme niiden kurkussa."
Tämä ääni tulee vaikenemaan kuten sekin, joka saarnaa "luokkasotaa".
Tuottajat -- piirustuspöydän äärestä istujasta valumuotin vieressä
seisojaan saakka -- ovat yhtyneet todelliseen liittoon ja tulevat
tästedes itse hoitamaan omat asiansa.

Yleisen tyytymättömyyden omaksi hyödyksi käyttäminen on nykyään
vakiintunut liiketoimi. Sen tarkoituksena ei ole ratkaista pulmia, eikä
myöskään saada mitään tehdyksi, vaan pitää tyytymättömyyttä jatkuvasti
vireillä. Ja keinona tämän saavuttamiseksi käytetään kokonaista
varastoa vääriä oppeja, joita ikinä ei voida toteuttaa niin kauan kuin
maapallo pysyy sinä mikä se on.

Minä en ole työväenjärjestöjen vastustaja, en yleensä vastusta mitään
edistyksen hyväksi toimivaa järjestöä. Mutta tässähän on kysymys
järjestöstä, jonka tarkoituksena on tuotannon rajoittaminen sekä
työnantajain että työmiesten keskuudessa.

Työmiehen täytyy itsensä olla varuillaan muutamia sangen vaarallisia
kuvitelmia vastaan -- jotka ovat vaarallisia hänelle itselleen ja
yhteiskunnan koko menestykselle. Sanotaan joskus, että jota vähemmän
työmies tekee, sitä enemmän työtilaisuuksia luo hän toisille. Tämän
käsityksen mukaan olisi laiskuus siis tuottoisaa. Joutilaisuus ei
ole milloinkaan luonut mitään työtilaisuutta, se luo vain taakkoja.
Ahkera ei aja kumppaniansa koskaan työttömyyteen, päinvastoin ahkera
työmies on ahkeran työnjohtajan liiketoveri -- yhdessä he luovat
yhä suurempia mahdollisuuksia liikkeen menestymiselle ja siten yhä
useampia työtilaisuuksia. On hyvin valitettavaa, että järjellisten
ihmisten keskuuteen milloinkaan on saanut levitä käsitystä, että
vetelehtimällä työssä voidaan auttaa toisia. Vähänkin ajattelemalla
huomaa tämän kannan kestämättömäksi. Terve liike, joka lakkaamatta luo
ihmisille uusia mahdollisuuksia kunniallisen ja runsaan toimeentulon
ansaitsemiseen, on sellainen, jossa kaikki yhteisesti ja kukin
kohdaltaan tekevät päivätyönsä ja tuntevat itsensä siitä ylpeiksi. Ja
turvallisin on se maa, jossa jokainen tekee kunniallisen työosuutensa
eikä suvaitse mitään temppuiluja tuotantokeinoissa. Me emme voi
käsitellä talouden lakeja minään leikkipalloina, sillä muuten ne
tulevat käsittelemään meitä sangen kovakouraisesti.

Se seikka, että työn, jonka ennen suoritti kymmenen miestä, nyt
suorittaa yhdeksän, ei sisällä sitä, että kymmenes olisi joutunut
työttömäksi. Hän vain ei ole toimessa siinä työssä, ja yleisö on
päässyt hänen ylläpitämisensä taakasta -- maksamasta työstä enemmän
kuin pitäisi -- sillä yleisöhän se kuitenkin lopulta saa maksaa!

Teollisuusyritys, joka on kyllin valppaasti hoidettu saavuttaakseen
todellisen työtehon, ja on siksi kunniallinen yleisöä kohtaan, että
ei maksata sillä suurempia kustannuksia kuin on välttämätöntä, on
tavallisesti siksi toimellinen, että se valmistaa paikan tuolle
kymmenennellekin miehelle. Sellaisen yrityksen täytyy näet kasvaa --
ja kasvu merkitsee tässä useampia työtilaisuuksia. Hyvin hoidettu
teollisuusyritys koettaa aina alentaa työkustannuksiapa yleisön eduksi.
Ja se tulee varmasti antamaan työtä useammille työmiehille kuin toinen,
joka vain laahustaa itseään eteenpäin ja antaa yleisön maksaa kehnon
hoidon aiheuttaman tuhlauksen.

Kymmenes mies oli tarpeeton kustannus. Kuluttaja kustansi hänet. Mutta
se seikka, että hän oli tarpeeton juuri siihen työhön, ei sisällä sitä,
että hän oli tarpeeton maailman työhön tai edes oman tehtaansa piirissä.

Yleisö maksaa kaiken elinkeinoelämän alalla harjoitetun tuhlauksen.
Enemmän kuin puolet maailman nykyisistä vaikeuksista johtuu niistä
selkkauksista, vetelehtimisistä, väärennyksistä ja kelvottomuuksista,
joista yleisön täytyy suorittaa kallis rahansa. Milloin ikinä maksetaan
kahdelle työstä, jonka yksikin voisi tehdä, suorittaa yleisö kaksi
kertaa niin paljon kuin pitäisi. Tosiasia on myöskin, että vielä aivan
äskettäin ei Yhdysvalloissa tuotettu niin paljon kuin monta vuotta
ennen sotaa.

Päivän työ ei merkitse vain sitä, että mies on paikallaan tehtaassa
määrätunnit. Se merkitsee, että myöskin todella suoritetaan työmäärä,
joka vastaa siitä saatavaa palkkaa. Ja missä tätä tasasuhdetta
poljetaan puolelta tai toiselta -- kun työmies antaa enemmän kuin
saa tai saa enemmän kuin antaa -- ei kestä kauan, ennenkuin vakavia
häiriöitä syntyy. Jos nämä suhteet laajentuvat kautta koko maan, niin
joutuu koko liike-elämä tasapainostaan. Taloudelliset selkkaukset
eivät itse asiassa sisällä muuta kuin että tehtaan tasapainoperusta
hävitetään. Johdolla on tässä yhtä paljon syytä kuin työmiehellä. Johto
on ollut veltto -- se on ottanut viitisensataa työmiestä lisää sen
sijaan, että olisi parantanut menetelmää niin, että satakunta vanhaa
kantajoukon miestä olisi vapautunut toisiin töihin. Yleisö maksoi,
liike kävi eikä johto pannut rikkaa ristiin. Konttorissa oli asia sama
kuin tehtaassa. Johto oli rikkonut tasapainolakia yhtä paljon kuin
työmiehetkin.

Käytännössä ei mitään arvokasta voida saada vain sitä vaatimalla.
Se selittää, miksi lakot aina epäonnistuvat silloinkin, kun ne
näyttävät onnistuneen. Lakko, joka johtaa korkeampiin palkkoihin tai
lyhyempään työaikaan, mutta saa tämän aikaan sälyttämällä vain uuden
taakan yleisön hartioille, ei ole mikään todellinen voitto. Se vain
tekee teollisuuden vähemmän yleishyödyttäväksi -- ja supistaa niiden
työtilaisuuksien määrää, joita tämä olisi voinut tarjota. Silti ei ole
sanottu, etteivätkö lakot milloinkaan olisi oikeutettuja; voivatpa
sitä kylläkin olla: ne kiinnittävät näet huomiota johonkin epäkohtaan.
Työmiehillä saattaa olla oikeus tehdä lakko -- saavuttavatko he
sillä sitten oikeutta, on toinen kysymys. Surullista on, että
työmiesten tarvitsee ryhtyä lakkoon saadakseen oikeutta. Ei kenenkään
amerikkalaisen pitäisi tarvita lakkoa päästäkseen oikeuteensa. Hänen
pitäisi saada se ilman vaikeutta, luonnollisena asiana. Nämä oikeutetut
lakot ovat tavallisesti työnantajan syytä; muutamat työnantajat
ovat sopimattomia tehtäväänsä. Työväen ottaminen, heidän tarmonsa
johtaminen ja heidän korvauksensa järjestäminen säälliseen suhteeseen
heidän suorittamaansa työhön ja yrityksen kannattavaisuuteen ei ole
mikään vähäinen tehtävä. Työnantaja voi, kuten sanottu, olla sopimaton
toimeensa yhtä hyvin kuin jokin poropeukalo olla sopimaton sorvaamaan.
Oikeutetut lakot ovat todistuksena siitä, että yrityksen johtajan
tarvitsee vaihtaa työtä -- pyrkiä sellaiseen, johon hän pystyy.
Sopimaton työnantaja aiheuttaa vaikeampia häiriöitä kuin sopimaton
työmies. Jälkimmäisen voi siirtää toiseen, sopivampaan työhön,
edellinen sitävastoin täytyy tavallisesti jättää koston lain alaiseksi.
Oikeutettu lakko on siis sellainen, jota ei koskaan olisi syntynyt, jos
työnantaja olisi ymmärtänyt asiansa.

Mutta on myöskin toisenlaatuisia lakkoja -- lakot, joilla on
salatarkoitus. Sellaisissa lakoissa ovat työmiehet välikappaleita
erinäisten keinottelijain käsissä, jotka työmiesten avulla koettavat
edistää itsekkäitä pyyteitään. Esimerkiksi: on suuri teollisuusyritys,
jonka on kiittäminen menestystään siitä, että se on palvellut yleisön
etuja kunnollisella ja taitavasti suoritetulla tuotannolla. Se on
tunnettu oikeamielisyydestään. Sellainen teollisuus on suurena
kiusauksena keinottelijoille. Jos he vain saisivat määräysvallan
tehtaassa, voisivat he saada suurta etua siitä kunniallisesta työstä,
mikä yritykseen on uhrattu. He voivat hävittää sen hyödyllisen
palkka- ja osinkojärjestelmän, puristaa viimeisen sentin yleisöltä,
tuotannosta ja työmieheltä; sanalla sanoen, painaa teollisen
yrityksen sille tasolle, jota johdetaan alhaisten periaatteiden
mukaan. Vaikuttimena voi olla keinottelijain omakohtainen rahanhimo
-- tai se, että semmoisen yrityksen esimerkki on haitallinen toisille
työnantajille, jotka ovat haluttomia toimimaan oikeuden ja kohtuuden
mukaan. Sellaiseen yritykseen ei voida päästä käsiksi sisästäpäin, sen
työväestöllä kun ei ole aihetta lakkoon, sentähden käytetään muita
keinoja. Puheenalainen teollisuus voi pitää toimessa koko joukon muita
liikeyrityksiä, esimerkiksi raaka-ainesten hankitsijoina. Jos nämä
ulkopuoliset tehtaat voitaisiin seisauttaa, saataisiin suuri teollisuus
lamautetuksi.

Senvuoksi yllytetään lakkoja ulkopuolisissa yrityksissä, käytetään
kaikkia keinoja tehtaan aineensaannin lähteiden tyrehdyttämiseksi.
Jos työmiehet näissä ulkopuolisissa laitoksissa tietäisivät, mihin
tarkoitukseen heitä käytetään, kieltäytyisivät he antautumasta siihen
peliin. Mutta tavallisesti he eivät tiedä mitään. He ovat tietämättänsä
välikappaleita juoniapunovien kapitalistien käsissä. Yhden seikan
pitäisi kuitenkin herättää tällaiseen lakkoon osaaottavan työmiehen
epäluuloa. Ellei lakkoa sovita, huolimatta mitä jommaltakummalta
puolelta tarjotaan, niin on se jokseenkin varma todistus siitä, että
joku kolmas haluaa lakon jatkuvan. Tämä sivullinen ei halua sovintoa
syntyväksi millään ehdolla. Jos tällainen lakko onnistuu, parantuuko
sen kautta työläisten asema? Kun kyseenalainen teollisuus on joutunut
noiden sivullisten keinottelijain käsiin, voiko työmies silloin odottaa
parempaa kohtelua tai kohtuullisempia palkkoja?

Mutta on myöskin kolmannenlaatuisia lakkoja -- joita rahamiehet panevat
toimeen saattaakseen työväestöä huonoon huutoon. Amerikkalainen
työmies on aina ollut tunnettu hyvästä arvostelukyvystään. Hän ei ole
antanut ensimmäisen tuhatvuotista valtakuntaa lupailevan kirkujan
eksyttää itseään harhateille. Hän on pitänyt oman päänsä ja seurannut
omaa mielipidettään. Hän on aina pitänyt silmällä sitä perustotuutta,
että tervettä järkeä ei milloinkaan voi korvata väkivaltaisuuksilla.
Amerikkalainen työmies on tavallaan osannut voittaa itselleen erityistä
arvonantoa oman kansansa keskuudessa ja koko maailmassa. Yleinen
mielipide oli taipuvainen antamaan arvoa hänen toivomuksillensa.
Mutta näyttää olevan olemassa tietoinen pyrkimys lyödä bolshevistinen
verileima amerikkalaiseen työväenluokkaan yllyttämällä sitä niin
mahdottomaan käytökseen ja sellaisiin tekoihin, joita ei milloinkaan
ennen olisi pidetty mahdollisena, mutta jotka myöskin ovat omiansa
muuttamaan yleisön mielipiteen kunnioituksesta ankaraksi moitteeksi.

Mutta pelkästään koettamalla karttaa lakkoja ei kuitenkaan teollisuutta
edistetä. Me voimme sanoa työmiehelle:

"Sinulla on syytä tyytymättömyyteen, mutta lakkoase ei sinua auta, se
voi vain tehdä aseman pahemmaksi, jos voitat tai häviät."

Jos nyt työmies tunnustaa tämän todeksi ja sen nojalla luopuu
ryhtymästä lakkoon, voitetaanko sillä mitään? Ei! Jos työmies luopuu
lakkoaseesta pitäen sitä arvottomana aikaansaamaan toivottavia
muutoksia, niin se merkitsee, että työnantajan on riennettävä omasta
aloitteestaan korjaamaan asianomaiset epäkohdat.

Ford-laitosten kokemukset työmiestensä suhteen ovat olleet kauttaaltaan
tyydyttävät sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla, missä meillä on
tehtaita. Me emme kanna lainkaan kaunaa ammattiyhdistyksiä vastaan,
mutta me tahdomme olla riippumattomia kaikista sopimuksista sekä
työnantajain että työväen järjestöjen puolelta. Meidän maksamamme
palkat ovat aina paremmat kuin mikään järkevä ammattiyhdistyksen
johto voisi ajatella vaatia ja työaika on aina lyhyempi. Jäsenyys
ammattiyhdistyksessä ei voi tuottaa meidän työmiehillemme mitään,
jota heillä ei jo ole. Monet työmiehet kuuluvat arvattavasti
ammattiyhdistykseen, mutta enemmistö on luultavasti sen ulkopuolella.
Me emme tiedä siitä mitään, emmekä välitä siitä, sillä meille se on
aivan yhdentekevää. Me annamme ammattiyhdistyksille arvonsa, suosimme
niiden hyviä pyrinnöitä, paheksumme huonoja. Minulla on syytä olettaa,
että ne puolestaan antavat meillekin arvoa; sillä niiden puolelta ei
ole milloinkaan yritetty tunkeutua tehtaittemme työväestön ja johdon
väliin. Radikaalisia agitaattoreita on tietenkin silloin tällöin käynyt
koettamassa aikaansaada sotkua, mutta väki on enimmäkseen pitänyt niitä
löylynlyöminä ja niiden herättämä mielenkiinto on ollut samaa laatua
kuin olisi näytelty nelijalkaista ihmistä.

Englannissa jouduimme Manchester-tehtaassamme kerran tekemisiin
ammattiyhdistysten kanssa. Työmiehet Manchesterissä ovat
enimmäkseen ammattijärjestöjen jäseniä ja Englannissa tavalliset
ammattiyhdistysrajoitukset työnsuorituksessa ovat vallitsevia. Me
otimme haltuumme tehtaan, jossa oli työssä joukko järjestyneitä
rakennuspuuseppiä. Heti ilmestyi ammattiyhdistyksen luottamusmiehiä
haluten puhua johtajiemme kanssa aikaansaadakseen sopimusta. Me
neuvottelemme ainoastaan omien työmiestemme emmekä milloinkaan
ulkopuolisten edustajain kanssa; kieltäydyttiin siis ottamasta vastaan
ammattiyhdistysmiehiä. Silloin käskettiin puuseppiä ryhtymään lakkoon,
mutta nämä kieltäytyivät ja erotettiin sen vuoksi ammattiyhdistyksestä.
Nyt he vuorostaan nostivat kanteen ammattiyhdistystä vastaan saadakseen
ulos osuutensa yhdistyksen avustusrahastoista. En tiedä, miten juttu
päättyi, mutta siihen joka tapauksessa päättyi ammattiyhdistysten
johtajain sekaantuminen meidän työoloihimme Englannissa.

Me emme yritäkään hemmoitella töissämme olevia. Yhteistyö on läpeensä
antamista ja saamista. Siihen aikaan, jolloin toimeenpanimme suuret
palkankorotuksemme, oli meillä toimessa koko joukko työväentarkastajia.
Työmiesten kotioloja tutkittiin ja koetettiin ottaa selvää, miten he
käyttivät palkkansa. Siihen aikaan se kenties oli tarpeellista ja
saatiinhan siitä arvokkaita tietoja. Mutta pysyväksi menetelmäksi se
oli aivan kelvoton ja siitä on aikoja sitten luovuttu.

Me emme luota "ystävällisiin kättelyihin", "mieskohtaiseen
kosketukseen" emmekä "inhimilliseen sävyyn". Aika on rientänyt
senlaatuisten seikkojen ohi, työmiehet haluavat enemmän kuin lämpimiä
tunteita. Yhteiskuntaoloja ei luoda sanoilla. Ne ovat nettotulosta
ihmisten keskinäisistä jokapäiväisistä suhteista. Paras yhteishenki
ilmenee sellaisissa teoissa, jotka maksavat liikkeenjohdolle jotakin
ja hyödyttävät kaikkia. Ainoastaan sillä tavoin voi todistaa hyvää
tahtoansa ja saavuttaa kunnioitusta. Valistustyöllä, virallisilla
tiedoituksilla, luennoilla ja sen semmoisilla ei ole paljonkaan arvoa.
Rehellisesti suoritettu oikea teko se yksin jotakin painaa.

Teollinen jättiläisliike on itse asiassa liian suuri ollakseen
"inhimillinen". Se saa sellaisen laajuuden, että yksityinen henkilö
katoaa. Sellaisessa suuressa liikeyrityksessä hukkuu niin työnantaja
kuin työmieskin joukkoon. Mutta yhdessä he ovat rakentaneet valtavan
tuotantojärjestön, joka lähettää maailmalle tavaroita, joita tämä ostaa
antaen korvaukseksi rahoja, joista kaikki yrityksessä mukana olevat
saavat toimeentulonsa. Todella suurta on liike sinänsä.

Suuressa liikejärjestössä, joka antaa toimeentulon sadoille ja
tuhansille perheille, on jotakin pyhää. Kun näkee ympärillään
maailmaan astuvat lapset, koulumatkalla olevat pojat ja tytöt, nuoret
työmiehet, jotka toimeensa luottaen menevät naimisiin ja perustavat
kodin, tuhannet kodit, jotka rakennetaan ja vähitellen maksetaan
miesten ansioilla, kun näkee sen suuren tuotannon, joka tekee kaiken
tämän mahdolliseksi, niin tulee liikkeen pystyssäpitäminen pyhäksi
velvollisuudeksi. Se tulee suuremmaksi ja tärkeämmäksi kuin yksilö.

Työnantaja on vain ihminen, niinkuin työmieskin, kaikkine
ihmisvajavuuksineen. Hänellä on oikeus asemaansa ainoastaan silloin
kun hän pystyy sen täyttämään. Jos hän kykenee johtamaan liikettä
oikealla tavalla, jos hänen väkensä voi uskoa häneen, niin että hän
suorittaa työosuutensa saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan,
niin hän täyttää tehtävänsä. Muussa tapauksessa on hän siihen yhtä
sopimaton kuin lapsi. Työnantajaa niinkuin jokaista muutakin on
arvosteltava yksistään hänen kykeneväisyytensä perusteella. Olkoon hän
työmiehilleen vain nimi, kyltti ovessa. Mutta rinnalla seisoo hänen
johtamansa liike -- ja se on enemmän kuin pelkkä nimi. Se tuottaa
toimeentuloa, ja toimeentulo on sangen olennainen, käsinkosketeltava
asia. Liike on todellisuutta. Se aikaansaa jotakin. Se on elollinen
yritys. Todistuksena sen elämisestä on, että palkkauspussit tulevat
säännöllisesti.

Tällaisessa yrityksessä voi tuskin olla liiaksi paljoa harmoniaa,
sopusointua, mutta helposti mennään liian pitkälle, jos etsitään
sopusointuisia ihmisiä. Harmoniaa voi olla niin paljon, että jää
liian vähän tilaa niille työnnähdyksille ja vastatyönnähdyksille,
jotka sisältävät elämää -- liian vähän sitä kilpailua, joka kannustaa
ponnistuksiin ja edistykseen. Eri asia on, että järjestön tulee
harmoonisesti toimia päämaaliansa kohti, mutta aivan toista on
harmooninen työskentely järjestön jokaisen eri yksilön kanssa. Jotkut
järjestöt kuluttavat liian paljon tarmoa ja aikaa ylläpitääkseen
keskuudessaan harmoonista tunnetta, niin että niille tuskin jää aikaa
työhön sen päämaalin hyväksi, jota varten järjestö on syntynyt.
Järjestö itse on toisarvoinen asia sen oman pyrkimysperän rinnalla.
Ainoa harmooninen järjestö, joka on jonkin arvoinen, on se, jossa
kaikki jäsenet pyrkivät samaan päämäärään. Yhteinen päämäärä, johon
rehellisesti pyritään, on suuri sopusointuisa periaate.

Minä säälin sitä, joka on niin heikko ja veltto, että hänellä aina
täytyy olla ympärillään ilmakehä "hyvää henkeä" kyetäkseen tekemään
työtä. Sellaisia miehiä löytyy, ja elleivät he voi mieltänsä karaista
niin paljon, että vapautuvat riippuvaisuudestaan "tunteista", niin he
käyvät lopulta työhön kykenemättömiksi. He eivät ole kykenemättömiä
ainoastaan liikemiehinä, he ovat epäonnistuneita myöskin luonteina. On
aivan kuin heidän luustonsa ei olisi kasvanut niin tukevaksi, että he
voisivat seista omilla jaloillaan. Meidän liikejärjestöissämme on liian
paljon riippuvaisuutta hyvästä tunteesta. Ihmiset ovat aina liiaksi
taipuvaiset työskentelemään yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joista
he pitävät. Semmoinen johtaa vähitellen siihen, että paljon hyvää
ainesta tärvellään. Älköön minua väärinkäsitettäkö, kun käytän sanaa
"hyvä henki"; minä tarkoitan sillä tottumusta tehdä persoonallinen
tunne ratkaisevaksi arvostelussa. Olettakaa, että joku henkilö ei teitä
miellytä. Onko se oikeastaan hänen vikansa? Eikö se yhtä hyvin voi olla
teidän itsenne syy? Mitä meidän tunnetaipumuksillamme on tekemistä
asiallisuuden kanssa? Jokainen tervejärkinen tietää, että on paljon
ihmisiä, jotka eivät häntä miellytä, mutta jotka silti saattavat olla
paljoa taitavampia kuin hän itse.

Ja siirtääksemme nyt kaiken tämän tehtaasta ulos suureen elämään, voi
sanoa, ettei ole lainkaan tarpeellista, että rikas rakastaa köyhää
tai köyhä rikasta. Ei ole välttämätöntä, että työnantaja rakastaa
työmiestään tai päinvastoin. Välttämätöntä on, että molemmat koettavat
tehdä oikeutta toisilleen tarkoin huomioonottamalla kummankin ansiot.
Tämä on todellista kansanvaltaisuutta, eikä se kysymys, kenenkä pitäisi
omistaa tiilit, muurisavi, uunit tai tehtaat. Kansanvaltaisuudella
ei ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa: "Kenenkä tulee olla
johtajana?"

Se on melkein samaa kuin kysyminen: "Kenen pitää olla tenorina
kvartetissa?" Ilmeisesti sen, joka on tenori. Carusoa ei olisi voitu
sivuuttaa. Olettakaa, että joku musikaalinen kansanvaltaisuusteoria
olisi määrännyt Caruson musikaaliseen proletariaattiin. Olisiko siitä
syntynyt toinen tenori Caruson tilalle? Vai olisivatko Caruson lahjat
kuitenkin jääneet hänen omikseen?



XX luku.

MITÄ VOIMME ODOTTAA?


Jos osaan lukea ajan merkkejä oikein, elämme keskellä tärkeiden
muutosten aikaa. Ne tapahtuvat ympärillämme hiljaa, tuskin
huomattavasti, mutta kuitenkin taukoamatta. Me opimme vähitellen
yhdistämään syyn ja seurauksen. Suuri osa siitä, mitä nimitämme
työhäiriöiksi -- paljon siitä rauhattomuudesta, mikä havaitaan
horjumattomilta näyttäneissä laitoksissa -- on vain näkyväistä ilmiötä
jostakin uudesta, joka on syntymässä. Yleinen mielipide on muutoksien
alaista, ja meidän tarvitsee itse asiassa vain muuttaa näkökantaamme
tehdäksemme hyvin huonosta järjestelmästä oikein hyvän. Ale olemme
älykkäisyyden hyväksi hävittämässä sitä erikoista avua, jota olemme
ihailleet kovapäisyytenä liikeasioissa, mutta joka itse asiassa
oli vain puupäisyyttä. Me olemme niinikään vapautumassa joutavasta
pehmeästä tunteilemisesta. Me alamme hankkia itsellemme selvemmän
käsityksen realiteeteista ja rupeamme huomaamaan, että meillä on jo
kaikki, mitä tarvitaan täydelliseen elämään, ja että voimme käyttää
näitä mahdollisuuksia paremmin, kun vain teemme itsellemme selväksi,
mitä ne sisältävät ja mitä merkitsevät.

Kaikki, mikä nykyoloissa on väärää -- ja tiedämmehän kaikki, että
paljon on väärää voidaan oikaista, kun siitä saadaan selkeä käsitys.
Me olemme tottuneet niin paljoa tuijottamaan toisiimme, mitä siltä ja
siltä puuttuu, että olemme tehneet persoonalliseksi asiaksi semmoisen,
mikä on liian suurta persoonallisuudelle. Tosin on totta, että
ihmisluonnolla on suuri osansa taloudellisissa ongelmissa. Itsekkäisyys
on realiteetti; eikä ole epäilemistä, etteikö se lyö leimaansa kaikkeen
kilpailevaan toimintaan elämässä. Jos itsekkäisyys olisi vain jonkin
ihmisluokan erikoistunnus, ei siitä olisi varsin vaikea suoriutua.
Mutta se kuuluu ihmisluonteelle, kaikille ja itsekullekin. Myöskin
ahnaus, kateus ja epäluuloisuus ovat realiteetteja.

Mutta mikäli taistelu itse olemassaolosta helpponnee -- ja se on
helpompaa nyt kuin ennen, vaikka epavarmuudentunne on enentynyt --
sikäli on meillä mahdollisuuksia kehittää hienompia viettejämme.
Tähänastinen edistys on tuntuvasti lisännyt elämän mukavuuksia.
Tavallisen amerikkalaisen farmarin talossa on enemmän kalustoa
ja valmistettua tavaraa kuin kokonaisessa afrikkalaisessa
kuningaskunnassa. Tavallisella amerikkalaisella pojalla on useampia
kojeita kuin kokonaisessa eskimoyhteiskunnassa. Keittiön, ruokahuoneen
ja kellarin käyttöaseet saisivat vaateliaimmankin viisisataa vuotta
sitten eläneen mahtimiehen hämmästymään -- elämän välttämättömien
tarve-esineiden lisäytyminen merkitsee vain kohonnutta kehitystasoa.
Yhä vielä me muistutamme intiaania, joka tulee kaupunkiin kaikkine
rahoineen ja ostaa, mitä näkee. Teollisuudessa käytetään vielä
uskomattoman suuret määrät työtä ja ainesta valmistamaan maailmalle
kaikkinaista turhaa kamaa, jota tehdään vain myymistä ja ostetaan vain
omistamista varten jolla ei ole yhtään hyödyllistä tarkoitusta ja
joka lopulta on vain joutavaa romua, niinkuin se alunpitäenkin edusti
hukkaankäytettyä voimaa. Ihmiskunnan sivistynyt osa alkaa kuitenkin
liukua pois joutoleluja tuottavalta asteelta ja teollisuus mukautua
täyttämään maailman todellisia tarpeita. Sentähden voimmekin odottaa
uutta edistystä kohti elämäntasoa, jonka monet jo näkevät kajastavan,
mutta jota nykyoloihin tyytyminen on estänyt meitä saavuttamasta.

Me olemme niinikään vapautumassa aineellisen omistuksen jumaloimisesta.
Rikkaus ei ole enää mikään erikoinen kunnia. Itse asiassa ei enää
yleinen rikastumispyrkimys ole vallitsevana. Ihmiset eivät enää välitä
rahoista rahojen vuoksi, kuten ennen oli laita. Varmaa on, että he
eivät mainittavasti kunnioita rikkautta tai niitä, joilla sitä on.
Se, mitä me kokoamme hyödyttömäksi liikamääräksi, ei olekaan meille
miksikään kunniaksi.

Eikä tarvitse paljonkaan ajatella nähdäkseen, että henkilön
yksilöllisiin ominaisuuksiin nähden suuri rahallinen rikkaus ei
merkitse paljon mitään. Ihmisolento pysyy ihmisolentona, joka elääkseen
tarvitsee saman verran vaatteita, riippumatta siitä, onko hän rikas
tai köyhä. Eikä kukaan voi oleilla useammassa kuin yhdessä huoneessa
kerrallaan.

Mutta jos on johtotähdekseen ottanut yhteishyödytyksen, jos tahtoo
sitä varten toimeenpanna suuria suunnitelmia, joita ei mitenkään voi
toteuttaa muuten kuin suuria varoja käyttämällä, jos koettaa saada
teollisuuden erämaata kukkimaan ja tuntee tämän elämäntehtäväkseen,
niin näkee suurissa rahasummissa samaa mitä maanviljelijä
kylvösiemenessä -- alun uuteen ja runsaampaan satoon, jonka etuja yhtä
vähän kuin auringonsäteitä voi koota itsekkäässä mielessä.

Maailmassa on kahdenlaisia hulluja. Toinen on miljoonanomistaja,
joka luulee rahoja kokoamalla voivansa saada jonkinlaista todellista
valtaa; toinen pennitön yhteiskunnanuudistaja, joka uskoo, että jos
hän vain voisi ottaa rahat yhdeltä luokalta ja antaa ne toiselle, niin
yhteiskunnan epäkohdat oitis korjautuisivat. Molemmat ovat harhatiellä.
Monet nykyajan suurimmista rikkauksienkokoojista eivät ole lisänneet
ihmiskunnan varallisuutta sentinkään arvosta. Lisääkö korttipeluri
maailman rikkautta?

Jos me kaikki ottaisimme osaa tuottavaan työhön luovan voimamme
helpostitunnettavissa rajoissa, niin olisi kysymys vain siitä,
riittäisikö luovaa työtä kaikille ja saisiko kukin, mitä hän tarvitsee.
Todellinen puute elämän välttämättömistä tarpeista -- ei väärä puute,
joka riippuu kilisevien metallikappaleiden puutteesta taskuissamme --
voi riippua vain riittämättömästä tuotannosta, ja tämä vuorostaan on
useimmiten seurauksena riittämättömästä tuntemuksesta siitä, mitä ja
miten on tuotettava.

       *       *       *       *       *

Tämä asia on alusta alkaen katsottava varmaksi: Maa kykenee tuottamaan
säällisen toimeentulon itsekullekin, ei vain ravintoon, vaan kaikkeen
nähden, mitä tarvitsemme. Sillä kaikki tulee maasta.

Työ, tuotanto, jakelu ja palkkio voidaan järjestää niin, että itsekukin
saa osuutensa tarkoin oikeudenmukaisesti.

Ihmisluonnon vajavaisuuksista huolimatta voi taloudellisen
järjestelmämme järjestää niin, että itsekkäisyydeltä, vaikka sitä ei
kenties voidakaan tyyten poistaa, riistetään valta aikaansaada vakavia
taloudellisia vääryyksiä.

       *       *       *       *       *

Liike-elämä on helppoa tai kovaa riippuen tuotantoon ja jakeluun
käytetystä taitavuudesta tai sen puutteesta. On luultu, että
liiketoiminta on olemassa voiton tuottamista varten. Tämä ei ole
oikein. Liike-elämä on olemassa yleishyödytystä varten. Se on ammatti
ja sen tulee omaksua tietoinen ammattimoraali, joka tuomitsee jokaisen
yksilön, joka rikkoo sitä vastaan. Liikemaailma tarvitsee enemmän
todellista ammattihenkeä. Se pyrkii ammattirehellisyyteen uljaasta
ylpeydestä, ei pakosta. Ammattihenki huomaa omat rikkomuksensa ja
rankaisee ne. On tuleva aika, jolloin liike-elämä on moraalisesti
puhdasta. Konetta, joka seisahtuu kesken käyntiä, pidetään viallisena
ja vika on etsittävä siitä. Ruumis, joka äkkiä sairastuu, on sairas ja
tauti on etsittävä siitä. Niin on liike-elämänkin laita. Sen virheet,
joista monet johtuvat yksinomaan liike-elämän moraalisesta tilasta,
ehkäisevät sen menestystä, tekevät sen kesken kaikkea sairaaksi. On
tuleva aika, jolloin moraalin lait yleisesti tunnustetaan liike-elämän
perustaksi. Ja kun niin tapahtuu, tullaan liiketointa -- valmistusta ja
myyntiä -- pitämään vankimpana ja hyödyllisimpänä kaikista ammateista.

       *       *       *       *       *

Kaikki, mitä Ford-laitokset ovat tehneet -- kaikki mitä minä
olen voinut toimittaa -- pyrkii olemaan todistuksena siitä, että
yleishyödytys käy ennen voittoa ja että senlaatuinen liiketoiminta,
joka jo olemassaolollaan tekee maailman paremmaksi, on jalo ammatti.
Minulle on usein sanottu, että meidän yrityksemme huomattava
edistyminen -- en tahdo käyttää sanaa "menestys", koska se oikeastaan
tietää hautakirjoitusta ja me olemme vasta alussa -- on riippunut
jonkinlaisesta sattumasta; ja että meidän käyttämämme menetelmät,
vaikka ne ovat tavallansa hyviä, soveltuvat vain meidän erikoisten
tuotteittemme valmistukseen eivätkä lainkaan kävisi laatuun muilla
liikealoilla tai ylimalkaan muihin tuotteisiin nähden eikä muissa
oloissa kuin meidän.

Oli aika, jolloin pidettiin selvänä, että meidän teoriamme ja
menetelmämme olivat pohjaltaan epäterveitä. Se riippui siitä, että
niitä ei ymmärretty. Tapausten kulku on vaientanut nämä arvostelut.
Mutta semmoista käsitystä on vielä olemassa, että mikään muu yritys
ei voisi aikaansaada sitä, mitä me olemme tehneet, että meitä
on kosketettu jollakin taikasauvalla, että emme me eikä kukaan
muukaan voisi valmistaa kenkiä, lakkeja, ompelukoneita tai kelloja,
kirjoituskoneita tai mitään muita tarve-esineitä sillä tavoin kuin
valmistamme automobiileja ja moottoriauroja. Arvellaan, että jos
vain antautuisimme jollekin sellaiselle alalle, huomaisimme hyvinkin
pian erehdyksemme. Minä en tätä ollenkaan usko. Ei mitään ole meille
tipahtanut ilmasta. Sen lienevät edelliset sivut osoittaneet. Meillä
ei ole mitään, mitä ei kenellä tahansa toisellakin saattaisi olla.
Meillä ei ole ollut sen parempaa onnea kuin mikä seuraa jokaista, joka
panee parhaansa työnsä suoritukseen. Meidän alkaessamme ei olosuhteissa
ollut mitään, jota olisi voinut sanoa "suotuisaksi". Me aloimme melkein
tyhjin käsin. Mitä meillä on, sen me ansaitsimme, ja me ansaitsimme
sen herpoumattomalla työllä ja lujalla uskolla periaatteeseemme.
Me muutimme ylellisyystavaran tarvetavaraksi yksinkertaisesti ja
avoimesti. Kun aloimme valmistaa nykyisiä autojamme, oli maassa vähän
hyviä teitä, bensiininsaanti oli niukkaa ja yleisöön oli lujasti
juurtunut se usko, että automobiili oli parhaasta päästä rikkaiden
lelu. Meidän ainoa etumme oli, että meillä ei ollut edeltäjiä ammatissa.

Me aloimme valmistuksen oman katsantokantamme mukaisesti -- joka
siihen aikaan oli liike-elämässä tuntematon. Uutta pidetään aina
ihmeellisenä ja jotkut meistä ovat senluonteisia, ettemme koskaan
voi vapautua ajatuksesta, että uusi on ihmeellistä, ellei suorastaan
mieletöntä. Meidän aatteittemme mekaanista muovailua muutetaan
alituisesti. Me löydämme lakkaamatta uusia ja parempia menetelmiä
niiden toteuttamiseksi, mutta meidän ei ole milloinkaan tarvinnut
muuttaa itse periaatteita, enkä voi ajatella, että niitä milloinkaan
tulee tarpeelliseksi muuttaakaan, sillä minä pidän niitä ehdottomasti
yleispätevinä ja uskon niiden täytyvän aikaansaada parempaa ja
sisällysrikkaampaa elämää kaikille.

Ellen uskoisi tätä, niin en jatkaisi työtäni -- sillä siitä kertyvillä
rahoilla ei ole minulle oleellista merkitystä. Rahat ovat hyödyllisiä
vain sikäli kuin ne käytännöllisin esimerkein pannaan viemään
eteenpäin sitä periaatetta, että liiketoiminta on oikeutettua vain
mikäli se on palvelevaa, ja että sen aina tulee antaa yhteiskunnalle
enemmän kuin se siltä ottaa, ja että sellaista liikettä ei saa
olla, joka ei tuota etua jokaiselle. Minä olen todistanut tämän
automobiili- ja moottoriaurateollisuudellani. Minulla on aikomus
osoittaa se rautateillä ja muilla yleishyödyllisillä yrityksillä -- ei
omakohtaiseksi tyydytyksekseni eikä niiden rahojen vuoksi, mitä siitä
kertyy. (On yksinkertaisesti mahdotonta näitä periaatteita noudattaessa
olla ansaitsematta paljoa enemmän kuin jos pelkästään rahan ansio olisi
päätarkoituksena.) Minä haluan todistaa tämän siten, että ihan kaikki
meistä voivat saada enemmän ja kaikki voivat elää parempaa elämää sen
kautta, että se hyöty enenee, johon kaiken liikkeen tulee pyrkiä.
Köyhyyttä ei voida poistaa lakisäännöksillä, vaan ainoastaan kovalla ja
järkiperäisellä työllä. Me muodostamme itse asiassa koelaitoksen, jonka
tarkoituksena on todistaa, että periaatteemme on oikea. Että me samalla
ansaitsemme rahaakin liikeyrityksellämme, se vain todistaa meidän
olevan oikeassa, sillä se on senlaatuinen todistuskappale, joka tehoaa
tarpeeksi ilman sanojakin.

Ensimmäisessä luvussa esitin tämän katsomuksemme uskontunnustuksena.
Sallikaa minun tässä toistaa se sen työn valossa, joka on suoritettu
sen mukaisesti, sillä sehän kuitenkin on kaiken työmme perustana.

1) Ei pidä olla huolissaan tulevaisuudesta eikä liioin kunnioittaa
menneisyyttä. Joka pelkää tulevaisuutta, joka varoo epäonnistumista,
hän rajoittaa liikuntokykyänsä. Epäonnistuminenhan sisältää vain
mahdollisuuden aloittaa uudestaan ja älykkäämmin. Rehellisessä
epäonnistumisessa ei ole mitään alentavaa, mutta tulevaisuuden
pelkääminen alentaa arvoamme. Menneisyys taas on hyödyllistä
ainoastaan, mikäli se viittoo teitä ja keinoja edistykselle.

2) Älköön ajateltako kilpailua. Se, joka tekee asian parhaiten, saakoon
sen suorittaa. On rikollista yrittää anastaa toisen tuotantoalaa --
rikollista, koska siten omakohtaisen voiton vuoksi yritetään painaa
kanssaihmisten elinehtoja, hallita vallan eikä älyn nojalla.

3) Asetettakoon yleishyödytys voiton edelle. Ilman voittoa ei liikettä
tosin voi ylläpitää. Voiton saaminen ei sinänsä sisällä mitään
vääryyttä. Hyvinhoidettu liiketoimi tuottaa ehdottomasti voittoa, mutta
voiton täytyy välttämättömästi tulla korvauksena hyvin suoritetusta
yleishyödytyksestä. Voitto ei voi olla yleishyödytyksen perusta; sen
täytyy olla sen tulos.

4) Liiketoiminta ei ole halvalla-ostamista ja kalliillamyymistä. Se
sisältää sen, että aines hankitaan kohtuulliseen hintaan ja että tämä
aines muodostetaan käyttökelpoiseksi tuotteeksi mahdollisimman pienillä
lisäyksillä kustannuksiin ja jaetaan se kuluttajille. Peli, keinottelu
y.m.s. pyrkii vain ehkäisemään tätä kulkua.

       *       *       *       *       *

Tuotanto on välttämätön, mutta enimmän merkitsee sitä johtava henki.
Todella hyödyllinen tuotanto onkin välttämätön seuraus pyrkimyksestä
olla todelliseksi hyödyksi. Ne monet erilaiset, läpeensä keinotekoiset
säännöt, joita raha- ja teollisuustoiminnalle on laadittu ja joita
pidetään "lakeina", joutuvat niin usein ristiriitaan keskenänsä, että
voi pitää todistettuna, että ne eivät edes ole hyviä arvailujakaan.
Kaiken terveen taloudellisen ajattelemisen perustana on maa ja sen
tuotteet. Yleishyödytyksen korkein muoto on maan kaikkinaisen tuotannon
tekeminen kyllin suureksi ja pysyväksi, jotta se voi kelvata perustaksi
todelliselle elämälle -- sille elämälle, joka on enemmän kuin syömistä
ja nukkumista. Tämä on taloudellisen järjestelmän todellinen perusta.
Tuottaa me voimme -- tuotantoprobleemi on loistavasti ratkaistu.
Me valmistamme lukemattomia tavaralajeja miljoonin kappalein.
Elämän aineellisesta puolesta on erinomaisen hyvin huoli pidetty.
Keksintöjä ja uusia menetelmiä on korjattu talteen yllinkyllin ja ne
odottavat vain käytäntöönpanoa tehdäkseen elämän fyysillisen puolen
melkein niin täydelliseksi kuin tuhatvuotisen valtakunnan unelmissa
häämöttelee. Mutta me olemme liiaksi takertuneet siihen, missä me
parhaillaan puuhailemme -- me emme ajattele tarpeeksi sitä, minkä
vuoksi me oikeastaan sitä teemme. Koko kilpailujärjestelmämme, kaikki
luomisilmiömme, koko sisäinen voimamme näyttää keskittyvän aineelliseen
tuotantoon ja sen sivutuotteisiin, menestykseen ja rikkauteen.

Niinpä on esim. sellainen tunne vallalla, että yhden henkilön
tai ryhmän etu on saatavissa toisten henkilöiden tai ryhmien
kustannuksella. Toisen nujertamisesta ei kuitenkaan voiteta
mitään. Jos maanviljelysjärjestön onnistuisi musertaa teollisuus,
muuttuisiko maanviljelijäin asema siitä paremmaksi? Jos
teollisuudenharjoittajayhtymäin onnistuisi murskata maanviljelijät,
olisiko siitä hyötyä teollisuusmiehille? Voisiko kapitaali voittaa
mitään työmiesten kukistamisesta, tai työmiehet kapitaalin
kukistamisesta? Tai voittaako liikemies mitään kilpailijansa
kukistamisesta? Ei -- ei mikään hävittävä kilpailu voi hyödyttää
ketään. Se kilpailun laji, jonka tuloksena on monien häviö ja
harvojen häikäilemätön herruus, on poistettava. Sillä sellaiselta
hävittävältä kilpailulta puuttuu ne ominaisuudet, joista edistys
riippuu. Edistys syntyy jaloja muotoja noudattavasta kilpailusta.
Huono kilpailu on mieskohtaista. Se tavoittaa jonkin yksilön tai
ryhmän koroittamista. Se on jonkinlaista sodankäyntiä. Sitä kannustaa
halu painaa joku toinen polvilleen. Se on tykkänään itsekästä. Toisin
sanoen, sen vaikuttimena ei ole ylpeys tuotteesta eikä myöskään halu
olla etevin yhteishyödytyksen alalla eikä terve kunnianhimo järkevien
tuotantomenetelmien suorittamisessa. Sen vaikuttimena on yksinomaan
toisen syrjään tunkeminen ja markkinain monopolisointi rahallisen
voiton vuoksi. Kun tämä pyrkimys on saavutettu, on seurauksena aina
tavaran laadun huononeminen.

       *       *       *       *       *

Vapautuessamme pikkumaisesta, hävittävästä kilpailusta vapaudumme
samalla monesta harhamielteestä. Me olemme liian lujasti piintyneet
vanhoihin menetelmiin ja yksipuolisuuteen. Me tarvitsemme enemmän
liikkuvaisuutta. Me olemme tottuneet käyttämään määrättyjä seikkoja
määrätyllä tavalla, olemme lähettäneet erinäisiä tavaroita vain yhtä
kanavaa myöten, ja jos se käy ahtaaksi tai tukkeutuu, pysähtyy liikekin
ja kaikki ahdingon ikävät seuraukset tulevat näkyviin. Ottakaamme
esimerkiksi maissin viljelys. Monia miljoonia busheleita [Bushel,
kuivien aineiden mittayksikkö, = Yhdysvalloissa 35.24 l, Englanissa
36.35 l. -- Suom.] kasataan Yhdysvaltoihin ilman mitään nähtävää
myyntimahdollisuutta. Jonkun verran maissia käytetään ihmisten ja
eläinten ravinnoksi, mutta vain pieni osa. Ennen juovutusjuomain
kieltoa käytettiin osa maissia paloviinan valmistukseen, mikä ei
juuri ollut erikoisen hyvä käytäntö hyvälle maissille. Mutta monia
vuosia kulutettiin maissia ainoastaan näitä kahta kanavaa myöten, ja
kun toinen niistä tukittiin, alkoivat viljavarastot kasvaa uhkaavan
suuriksi. Rahanniukkuus ehkäisee tavallisesti varastoja liikkumasta,
mutta vaikka rahaa olisi runsaastikin, olisi meidän mahdoton käyttää
kaikkia elintarpeita, joita meillä joskus on varastossa.

Jos elintarpeita kertyy liian runsaasti, jotta ne voitaisiin käyttää
ravinnoksi, niin miksi ei koeteta etsiä niille muuta käytäntöä? Miksikä
käyttää maissia vain sikaloissa ja polttimoissa? Miksi ruveta kädet
ristissä ruikuttamaan maissimarkkinoita kohdannutta onnettomuutta? Eikö
silavan ja alkoholin tuotannon ohella ole tarjona mitään käytäntöä? On
varmasti. Maissille pitäisi löytyä niin monta käytäntöä, ettei sitä
riittäisikään muuhun kuin ainoastaan todella tärkeisiin tarpeisiin.
Pitäisi aina olla riittävästi auki vientikanavia, jotta maissia
voitaisiin käyttää heittämättä sitä hukkaan.

Yhteen aikaan käyttivät maanviljelijät maissia polttoaineeksi --
oli runsaasti maissia ja niukasti kivihiiliä. Se oli törkeä tapa
hävittää maissia, mutta siinä oli hyvän aatteen ydin. Maississa on
polttoainearvoa, siitä voidaan saada öljyä ja moottorispriitä, ja on
jo aika, että joku aukaisee tämän uuden mahdollisuuden, jotta suuret
maissivarastot pääsevät liikkeelle.

Miksikä pitää jousessa vain yhtä jännettä? Miksi ei kahta? Jos toinen
katkeaa, on toinen jäljellä. Jos sianhoitomahdollisuudet huononevat,
niin miksei maanviljelijä muuta maissia traktorin käyttöaineeksi?

Me tarvitsemme laajempaa liikuntotilaa kaikilla aloilla.
Kaksoisraidejärjestelmän aikaansaaminen kaikkialle ei olisi mikään
kehno aate. Meillä on yksiraiteinen rahajärjestelmä. Se on aivan
erinomainen järjestelmä rahanomistajille. Se on mainio niille, jotka
kokoavat korkoja, luottoa vallitseville rahamiehille, jotka suorastaan
omistavat sen tavaran, jota sanotaan rahaksi, ja sen koneiston, jonka
avulla rahoja tuotetaan ja käytetään. Mutta n.s. "huonoina aikoina"
on yleisö alkanut havaita, että järjestelmä onkin huono, se kun
tukkii väylän ja seisauttaa liikenteen. Jos rikkausharrastusten tulee
saada nauttia erikoista suojelusta, niin pitäisi tavallisten ihmisten
myöskin päästä sitä nauttimaan. Myynnin, käytön ja rahajärjestelyn
mahdollisuuksien moninaisuus on varmin turva, mitä voimme saada
odottamattomia tapahtumia vastaan taloudellisella alalla.

Samoin on työn laita. Pitäisi tosiaankin olla lentäviä joukkoja
nuoria miehiä, jotka voisivat rientää avuksi, kun vaara on sattunut
elopelloilla, kaivoksissa, tehtaissa tai rautateillä. Jos tuli uhkaa
sammua sadoissa teollisuuslaitoksissa hiilenpuutteen vuoksi, jos
miljoonia ihmisiä uhkaa työttömyys, niin luulisi olevan kannattavaa
ja oikeaa inhimillisyyttä, että riittävä määrä miehiä suorittaisi
vapaaehtoista palvelusta kaivoksissa ja rautateillä. Meillä tulee
aina olemaan tehtävää tässä maailmassa ja me yksin kykenemme sen
tekemään. Koko maailma ei voi olla hiljaa, vaikka tehtailijan kannalta
ei olisikaan "mitään tekemistä". Sillä tai tällä kohtaa saattaa työtä
puuttua, mutta kokonaisuutena katsoen on maailmassa aina jotakin
tekemistä. Tämän tosiasian pitäisi pakottaa meidät järjestäytymään
sillä tavoin että se, mitä on tehtävää, tulee tehdyksi ja työttömyys
supistetuksi mahdollisimman vähäiseksi.

       *       *       *       *       *

Kaikki edistys alkaa pienessä mittakaavassa ja yhden yksilön toimesta.
Joukko ei milloinkaan voi olla enempää kuin yksilöiden summa. Menestys
alkaa ihmisestä itsestään, kun hän puolinaisen harrastuksen kannalta
edistyy määrätietoisuuteen, epäröinnistä päättäväisyyteen pyrinnössä,
epäkypsyydestä arvostelun kypsyyteen, oppipojan asteelta mestariksi,
työnhosujan tasolta työmieheksi, joka löytää työstä todellista iloa,
silmäinpalvelijasta mieheksi, jolle hänen työnsä voidaan uskoa ilman
valvontaa ja ilman kehoittelua -- niin, silloin edistyy maailma.
Eteenpäinmeno ei ole suinkaan helppoa. Me elämme mukavuuden aikaa,
jolloin ihmisille uskotellaan, että kaiken pitää käydä helposti. Mutta
työ, joka todella merkitsee jotakin, ei koskaan tule olemaan helppoa.
Ja jota korkeammalle nousemme edesvastuun asteikossa, sitä vaikeammaksi
käy tehtävä. Lepo on tietenkin oikeutettua. Jokaisen, joka tekee työtä,
tulee saada tarpeekseen levätä. Miehellä, joka tekee kovaa työtä, pitää
olla mukava levähdyspaikkansa lieden luona ja viihtyisä ympäristö.
Siihen hänellä on oikeus. Mutta kukaan en ansaitse lepoa ennen kuin on
työnsä tehnyt. Pehmoista mukavuutta ei koskaan voi yhdistää työhön.
Muutamanlainen työ on tarpeettoman kovaa. Oikealla liikkeenhoidolla
sitä voi helpottaa. On tehtävä mikä suinkin voidaan, jotta työmiehelle
valmistetaan tilaisuus suorittaa hyvä päivätyö. Ei sovi vaatia lihaa
ja verta kantamaan taakkoja, joita vain teräs voi kantaa. Mutta
parhaitenkin tehtäessä on työ kuitenkin työtä, ja jokainen, joka
todella koettaa suorittaa käsilläolevan työnsä parhaansa mukaan, tuntee
myöskin, että se on työtä.

Valinnasta ei voi olla puhettakaan. Annettu tehtävä voi olla odotettua
vähäisempi. Miehen todellinen työ ei ole aina sellaista, mitä hän
itse olisi halunnut tehdä. Miehen todellinen työ on se, mitä hänet on
valittu tekemään. Nykyään on enemmän palvelustoimia kuin vastaisuudessa
tulee olemaan laita, ja niin kauan kuin semmoisia toimia on, täytyy
jonkun ne tehdä. Mutta ei ole mitään aihetta, minkä vuoksi ihmisen
tulisi kärsiä siitä, että hänen työnsä on palvelijan työtä. Sellaisesta
työstä voidaan sanoa, mitä useista n.s. vastuunalaisemmista tehtävistä
ei saata sanoa: se on hyödyllistä, kunniallista ja kunnioitettavaa.

Aika on poistaa työstä suoranainen raadanta. Ihmiset eivät vastusta
työtä, vaan kovaa, raskasta raatamista. Sellainen täytyy poistaa,
missä sitä vain on. Me emme pääse täysin sivistyneiksi, ennenkuin
poistamme polkurattaan jokapäiväisestä työstä. [Ennen vanhaan saivat
rangaistusvangit tuottaa käyttövoimaa polkemalla samanlaista ratasta,
jonka näkee lasten oravahäkeissä. -- Suom.] Keksinnöt ovat sen osaksi
jo poistaneet. Meidän on sangen monessa suhteessa onnistunut kirvoittaa
ihmisen niskoilta raskas ja rasittava työ, joka ennen tyhjensi hänen
voimansa, mutta vaikka olemme keventäneet raskasta työtä, emme ole
kuitenkaan saaneet poistetuksi sen yksitoikkoisuutta. Se on toinen
meitä odottava urakka, ja pyrkiessämme sitä suorittamaan keksimme
epäilemättä paljon muutakin järjestelmässämme muutettavaa.

       *       *       *       *       *

Työmahdollisuudet ovat nyt suuremmat kuin milloinkaan ennen.
Edistysmahdollisuudet niinikään. Nuori mies, joka nyt astuu
teollisuuden palvelukseen, joutuu aivan toiseen järjestelmään kuin
se, joka viisikolmatta vuotta sitten aloitti uransa. Järjestelmä
on käynyt kiinteämmäksi, siinä on vähemmän leikin ja hankauksen
tilaa; yhä vähemmän asioita jätetään yksilön mielivallan alaiseksi;
nykyinen työmies huomaa olevansa osa järjestössä, joka näköjään jättää
hänelle hyvin vähän aloitemahdollisuuksia. Mutta kuitenkaan ei ole
totta, että "työmiehet ovat pelkkiä koneita". Ei ole totta, että
edistysmahdollisuudet ovat hukkuneet järjestöön. Nuori mies, joka
tahtoo vapautua näistä mielikuvista ja katsoa järjestelmää sellaisena
kuin se on, havaitsee että se, mitä hän piti esteenä, itse asiassa on
hänelle apu ja tuki.

Tehdasjärjestö ei ole taitavuuden kehittymisen ehkäisykeino, vaan keino
tuhlauksen ja taitamattomuudesta johtuvien tappioiden supistamiseksi.
Se ei estä eteenpäinpyrkivää ja selvänäköistä ihmistä tekemästä
parastaan, vaan se estää huolimattomia ihmisiä tekemästä pahintaan.
Asiahan on niin, että jos laiskuudelle, välinpitämättömyydelle
velttoudelle ja haluttomuudelle annetaan väljää tilaa, niin joutuvat
kaikki siitä kärsimään. Tehdas ei voi silloin kukoistaa eikä niin
ollen myöskään maksaa palkkoja, joilla voisi elää. Kun järjestely
pakoittaa huolimattomat ihmiset hoitamaan tehtäväänsä paremmin kuin he
luonnostaan tekisivät, niin tapahtuu se heidän omaksi edukseen -- he
suoriutuvat paremmin ruumiillisesti, henkisesti ja taloudellisesti.
Mitä palkkoja pystyisimme maksamaan, jos antaisimme sellaisen väen
noudattaa omia menetelmiään ja omaa työtapaansa?

Jos teollisesta järjestelmästä, joka nosti keskinkertaisuuden
korkeammalle tasolle, olisi seurauksena myöskin taitavuuden
pidättäminen alemmalla tasolla, olisi se tosiaan sangen huono
järjestelmä. Mutta täydelliseenkin järjestelmään tarvitaan taitavia
ihmisiä sitä vireilläpitämään. Ei mikään järjestelmä kykene itse
käyttämään itseänsä, ja nykyinen järjestelmä vaatii käyttöönsä enemmän
älyä kuin entinen. Meidän päivinämme vaaditaan enemmän älyä kuin
koskaan ennen, vaikka sitä ehkä ei tarvita samoilla paikoilla kuin
ennen. Sen laita on aivan sama kuin voiman laita: ennen käytettiin
jokaista konetta jalkavoimalla; se voima oli aivan koneen ääressä,
mutta nykyään olemme siirtäneet voiman kauemmaksi -- keskittäneet sen
voima-asemalle. Samalla tavoin me olemme myöskin tehneet henkisen
kyvyn korkeimmalle tyypille tarpeettomaksi ottaa vierestä osaa tehtaan
jokaiseen eri toimitukseen. Paremmat aivot ovat keskitetyt henkiselle
voima-asemalle.

Jokainen kasvava yritys luo samalla aivan luonnostaan uusia työpaikkoja
taitaville ihmisille. Se ei merkitse, että uusia mahdollisuuksia
syntyy joka päivä tai ryhmittäin. Ei suinkaan. Ne syntyvät vain
kovan työn jälkeen. Se, joka kestää totunnan otteen ja kuitenkin
pysyy valppaana ja kerkeänä, nousee lopulta johtoon. Liike-elämässä
ei etsitä hemaisevan loistavaa lahjakkuutta, vaan tervettä, lujaa
luotettavuutta. Suurten yritysten täytyy pakostakin liikkua hitaasti
ja varovasti. Nuori kunnianhimoinen mies ei saa olla liian kärkäs
ylenemistoiveissaan, vaan hänen tulee asettaa olonsa "pitkän päälle".

       *       *       *       *       *

Meidän ympärillämme on hyvin paljon sellaista, mikä tulee muuttumaan.
Me saamme oppia luonnon isänniksi pikemminkin kuin sen palvelijoiksi.
Mutta niin suureksi kuin taitoamme kuvittelemmekin, olemme edelleen
suuressa määrässä riippuvaiset luonnon apulähteistä emmekä usko
niiden ehtyvän. Me murramme kivihiiliä ja malmia ja kaadamme puita.
Me käytämme hiilet ja malmin ja sitten ne ovat poissa; puita ei voida
korvata yhdessä ihmisiässä. Mutta tulee aika, jolloin me sidomme
ympärillämme olevan lämmön olematta enää riippuvaisia hiilistä -- jo
nyt me luomme lämpöä sähköllä, jota synnytämme vesivoimalla. Tätä
menettelyä tulemme parantamaan. Kemian edistyessä voidaan epäilemättä
keksiä menetelmä, jonka avulla kasveista voidaan saada kestävämpää
ainetta kuin metallit -- mehän olemme tuskin vielä edes kajonneetkaan
puuvillan käyttöön. Me pystymme ehkä luomaan parempata puuta kuin mitä
luonnossa kasvaa. Todellisen yleishyödytyksen henki on saava sen meille
aikaan. Meidän on vain itsekunkin rehellisesti tehtävä, mikä on annettu
meidän osaksemme.

       *       *       *       *       *

Kaikki on mahdollista... "Usko on vahva uskallus niihin, joita
toivotaan, eikä näkymättömistä epäile."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämäni ja työni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.