Title: Pohjanmaan helmi - Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta
Author: Åberg, J. O. (Johan Olof)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pohjanmaan helmi - Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta" ***


POHJANMAAN HELMI

Romantillinen kertomus vuoden 1808 sodasta

Kirj.

J. O. ÅBERG

Suomentanut

J. F. Hagfors



Porvoossa,
Werner Söderström,
1878.



SISÄLLYS:

Koti ja murros.
Lappajärvellä.



Koti ja murros.



I.


Tuon pienen Alajärven-joen rannalle, joka yhdistää Lappa- ja Ala-järvet
Pohjanmaalla, tahdomme viedä lukijan eräänä kauniina kesäaamuna v.
1808. Pitkin tuon monissa mutkissa juoksevan joen rantoja leviää tummat
metsät tai niiden välillä suon tapaiset seudut ja kankaat, joilla
ainoastaan matala kanerva kasvaa. Astukaammepa hetkeksi aikaa metsän
maailmaan katsomaan elämää, mikä sen helmassa vallitsee, ja miltä se
näyttää.

Siellä elää, puitten ja soitten välillä, kasvi- ja eläinkunta lyhyen
aikansa, ei niin moninaisena kuin tasamaalla, jossa ihmis-käsi saattaa
ilmoihin melkein mahdottomia, vaan kumminkin sellaisena, että sitä
ansaitsee katsella, niin kuin ilon lähteenä jokaiselle, joka käsittää
nuo voimakkaasta luomisvoimasta puhuvat esineet, joita joka askeleella
tapaamme luonnon ihmeellisessä valtakunnassa. Ihmeellä katselemme me
mustaa metsää, ehkäpä salaisella pelollakin, sillä emmehän tunne, mitä
se povessaan kätkee. Vaan astupa tuohon metsän maailmaan, joka sinusta
näyttää niin uhkaavalle; tutustu noihin ääniin, jotka kuuluvat puiden
latvoista ja matalista pensaista ja jotka ikäänkuin kuiskaavat satuja
menneistä ajoista; opi eroittamaan käärmeen pitkällinen kahina kuivissa
lehdissä, melusta, joka syntyy, kun sammakko hyppää lahoneiden oksain
yli, jotka aika pian taas muuttaa mullaksi; kuultele lintujen aamu- ja
ilta-lauluja, niin olet huomaava, ettei tuo jylhyys, jonka luulit niin
eriämättömäksi metsästä, ole muuta, kuin mielenkuvitusta vaan. Sillä
syvimmässä metsässäkin kohtaa sinua elo, jonka luonnon herra on
soveltanut paikan mukaan, johon hän sen on asettanut.

On kesä aamu, kaunis aamu! Pienen joen aallot kohisevat leikkien rannan
pieniä kiviä ja maahan putoneita oksia vastaan ja laulavat matkallaan
äidilliseen helmaan kauniita lauluja ajoista, jotka ovat olleet ja
menneet. Voi jospa ymmärtäisi noita ääniä; monta luonnon syvimmistä
salaisuuksista saisi silloin kenties tietää!

Kun ensimmäiset auringon säteet ehtivät metsän sisimpiin osiin, silloin
elo siellä virkoaa. Sen tarpeet ovat tyydytettävät. Arka myyrä pakenee,
kavala kettu, tuo voittamaton veijari, hiipii pensaitten välitse,
heiluttaa häntäänsä ja teeskentelee minkä kerkiää. Kovakuoriaiset
hyörivät sudenkorentojen, mehiläisten ja ampiaisten parissa; jänis
ravistaa ajattelevaisesti korviaan ja hyppää kohteliaasti syrjään, kun
repo tulee hänen luokseen aamuterveisille -- ja laulavain lintujen
parvessa, joitten soitanto aina on yhtä vireä ja puhdas, lentää, aaveen
näköisenä, kummituksena pimeyden maailmasta, valoa pelkäävä tarhapöllö
syrjäiseen pesäänsä. Puun oksat kumartuvat aamutuulen suudellessa
toisiinsa kuiskaellen: näin oli eilen, näin on huomenakin ja näin läpi
aikojen; viidakot valkenevat ja sekasotkusta, joka ennen vallitsi sen
helmassa, tulevat nyt kauniimmat kuvat ilmiin lukemattomissa muodoissa
vaihtelevasta kasvimaailmasta; joen vesi kohisee kovemmin, ja pian
pienet aallot hyppivät rajussa tanssissa rannoilla, joita ne vastikää
suutelivat niin hiljaan.

Niin tulee yö. Silloin alkaa kummallinen risahteleminen melkein joka
puun juurella. Koko metsän elämä muuttuu nyt öiseksi. Silloin kavaluus
ja julmuus ovat vallitsevaiset ja silloin nämä eläinkunnan himot
nousevat korkeimmalleen.

Viileä tuuli puhaltaa ulkona; metsässä on olo tukala. Eri äänien
seassa, jotka tulevat vesiltä ja maalta, kuulee selvään tarhapöllön
parkumisen. Keskiyön aikana hiljenevät äänet, lintu nyökäyttää pientä
päätään, pistää sen siipensä alle ja raukee nukkumaan. Hetkeksi tulee
äänettömyys -- tunniksi vaan!

Tämä hetki on juhlallisin.

Mikä sirkutus ja viserrys joka puun latvasta. Mikä ilo ja riemu joka
taholla!

Ylistyslaulu, kaunis ja täysinäinen, tervehtii uutta päivää. Puut
kumartuuvat toisiinsa kuiskaten.

-- Näin oli eilen, näin on tänään ja näin on aikain läpi...

Pienillä kivillä, joita oli tiheässä pitkin Alajärven joen itäistä
rantaa, hyppeli nuori tyttö, paljain jaloin ja kauloin. Hänen
soikeanpyöreiden kasvojensa ympäri, joiden suurissa sinervissä silmissä
saattoi lukea ainoastaan lapsellista viattomuutta ja jonka suu oli
paisuva, kuin kypsä rypäle, valuivat vaaleat hivukset irtonaisina aina
vyötäisiin asti. Kevyt puku peitti hänen solakkaa vartaloansa eikä
ulettunut alemma, kuin että pienet jalkansa ja nilkkaluunsa jäivät
näkyviin. Tyttö näytti olevan seitsemäntoista vuotias ja oli, kuten
lapset, jotka ovat kasvaneet luonnon helmassa, jo hyvin vaurastunut.
Hän oli ruusu täydessä kukassaan; hän oli myöskin lilja; tuommoinen
yhdistys kahdesta eri luonteesta, jota taideniekka ja ihannetaiteilija
erittäin rakastavat.

Pohjanmaan helmi, siksi häntä yleisesti nimitettiin, antoikin syytä
nimelleen, jolla ei ainoastaan tarkoitettu ruumiin vaan myöskin sielun
kauneutta. Vaan Ilma, se oli tuon kauniin helmen nimi, ei tiennyt
kauneudestaan. Oli tosin monta, jotka hänelle sen sanoivat, mutta hän
ei sitä uskonut, vaan väisti tuon puheen luonnollisella pilallaan.

Kun hän nyt tuossa hyppelee kiveltä toiselle, silloin tällöin astuen
veteen, antaen aaltojen huuhtoa pieniä jalkojaan, näyttää hän
vedenneitoselta, joka on aaltojen helmasta noussut yli-ilmoihin
katsomaan ja ihailemaan hänelle tuntematonta maailmaa.

"Voi kuinka kaunis aamu!" -- kuiskasi hän kohottaen silmänsä aurinkoa
kohden. -- "Oi kuinka nyt on hauskaa ja virkistävää juoksennella
Alajärven rannalla. Tämä toki on unta suloisempaa!"

Näillä sanoilla Ilma hyppäsi eräälle jotenkin korkealle kivelle ja
katseli ympärilleen. Hieno aamutuuli tarttui hänen pitkään kiharaiseen
tukkaansa ja kääri sen hänen vyötäisensä ja helmansa ympäri. Ilma
hymyili nähdessään kuvansa heiluvassa aallossa; löi kätensä yhteen ja
juoksi aika kyytiä pitkin rantaa. Vihdoin seisahti hän ja katseli
etehensä niin tarkkaan, kuin jos hän olisi pelännyt väijyvää
vihollista. Se olikin vaan eräs pieni punaseksi maalattu talo joen
rannalla, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Somalta tuo pieni talo
näytti, tuuheat puut sitä ympäröivät, ja Ilma ei voinut pidättää
itseään huudahtamasta ilosta, kun hän katseli kotiaan.

Ilman katsellessa rauhaista kotiaan aukeni yksi sen ikkunoista ja
keski-ikäinen nainen katsahti huoneesta ulos.

"Ilma, Ilma!"

Nuori tyttö vaikeni; ainoastaan puoleksi hillitty nauru osoitti, että
hän oli kuullut äitinsä huudon.

Hetkinen kului ennenkuin äiti uudestaan huusi ja Ilma oli jo puoleksi
hiipinyt ulos pensastosta saattaakseen, äitinsä näkemättä, hiipiä
esille ja siten hämmästyttää häntä, kun äiti astui ulos portaille.
Silmäyksissään, joita hän heitti ympärilleen, saattoi selvään lukea
levottomuutta ja tämä levottomuus ilmautui myöskin hänen äänessään,
joka tällä kertaa kuului vahvemmalta, vaan samalla vähän epävakaiselta.

"Ilma, Ilma!"

Tyttö säpsähti, kun hän taasen kuuli nimensä mainittavan. Hänen hieno
korvansa huomasi tuon äänen epävakaisuuden, ja äkkiä ilmestynyt
aavistus sanoi hänelle, että jotakin tärkeätä oli tapahtunut. Pitäen
käsiään tiheään tykkivällä sydämmellään, riensi hän eteenpäin ja juoksi
suoraan äidin syliin huudahtaen:

"Mikä nyt on hätänä, mikä?"

"Paha lapsi, joka et voi pysyä kotona näin varhain, vaan menet maihin,
metsiin!" torui äiti, nähtävästi vihastuneena. -- "Ja noin puettuna
sitten!" lisäsi hän. "Olethan sinä hurja, tyttö. Tottahan sinun
kumminkin pitäisi ymmärtämän ottaa kengät jalkahasi."

Ilma pudisti päätään ja vastasi:

"Kengät! Miksi niin? Voi jos tietäisitte, äiti, kuinka helposti minä
juoksen kivien ja kukkien yli, aivan kuin jos minulla olisi siivet.
Tarvitsen tuskin koskettaakaan maata!"

Kun hän nämät sanat sanoi, hymyilivät huulensa ja silmänsä.

Äiti katseli hetken ihastuksella kaunista tytärtään, sitten sanoi hän,
kun todellisuus oli herättänyt hänet hänen ajatuksistaan, ja kasvonsa
synkistyivät:

-- "Tule sisälle, Ilma; minulla on ikävä uutinen sinulle kerrottavana."

       *       *       *       *       *

Rouva Maria Herner, Ilman äiti, oli keski-ikäinen vaimo säännöllisellä
kasvojen muodolla. Nuoruudessaan oli hän ollut yhtä kaunis kuin
tyttärensä nyt oli, ja saattoipa häntä vielä nytkin, neljänkymmenen
vuoden ikäisenä, sanoa joksenkin kauniiksi. Ennen sodan alkua ei hän
ollut tiennyt oikein mikä suru onkaan, vaan Huhtikuun 18 päivän jälkeen
v. 1808, jolloin hänen miehensä kaatui Siikajoella Venäläisten vallassa
olevia kukkuloita valloitettaessa, olivat ruusut sekä sydämmestään että
poskiltaan rauenneet pois. Nyt hänellä vaan oli tyttärensä, jonka
edestä hänen tuli elää. Vähitellen raskas surunsa sentään laimeni ja
tyyni mietiskeleminen, joka käskee ihmisen tarkkaan täyttämään
velvollisuutensa, käski häntäkin tästälähin pyhittämään kaiken elämänsä
pienen talonsa hoitamiseksi ja Ilman kasvattamiseksi. Hän oli itse
tavallista sivistyneempi nainen, ja taisi sentähden kylvää nuoren tytön
sieluun siemeniä, jotka tulevaisuudessa kenties kantaisivat suuria
hedelmiä; ja tämän teki hän sitä mieluimmin, kun Ilman mielenlaatu oli
vieno ja herkkätuntoinen. Vaan tuo nuori tyttö oli myös perinyt
isältään jäykän luonteen ja melkoisen itsepäisyyden; ja minkä hän
kerran oli päättänyt tehdä, sen koki hän myöskin täyttää. Siinä
suhteessa hän erosi äidistään, jossa paitse naisellista lauhkeutta,
myöskin jossakin määrässä toimettomuus oli havaittavana.

Kun olivat tulleet ensimmäiseen, hyvin siivottuun huoneesen, vaipui
rouva Herner ikkunan edessä olevalle sohvalle ja peitti kasvonsa
käsillään.

"Äiti, äiti" -- puhkesi Ilma sanomaan, rientäen äitiään kaulailemaan --
"mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle se, teillä on jotain
mielessänne!"

Rouva Herner oli edelleen vaiti ja Ilman tuska suureni.

"Ettekö tahdo minulle ilmaista pelkoanne?" kysyi tyttö lempeästi. --
"Sillä tottahan se on..."

"Pelko, niin", -- keskeytti rouva Herner, nostaen päätään. -- "Oikein
sinä arvasitkin, Ilma; hirmuinen pelko minua ahdistaa. En tiedä
rohkenenko sinulle sitä mainita?"

"Puhukaa, äitini, kyllä minä sen jaksan kuulla."

"No, koska niin tahdot, niin minä sinulle sen kerron. Kuule nyt! mitäs
sanoisit, jos yht'äkkiä näkisimme täällä joukon ryssiä!"

Ilma vaaleni, vaikka hän oli päättänyt olla urhollinen.

Äiti jatkoi:

"Viholliset kulkevat ryöstöretkillä näillä seuduilla. Toissapäivänä oli
pieni kasakkajoukko nähty Sikkilän läheisyydessä..."

"Kasakkajoukko!" huudahti Ilma, ennenkuin äiti ehti lopettaa. "Voi!
minä olen niin usein kuullut kasakkain olevan meidän julmimpain
vihollisemme!"

"Julmimmat eivät ne toki liene; ainakaan eivät Donin kasakat. Uraalin
kasakoista en saata sitä sanoa. Isäsi, joka oli ollut noilla seuduilla,
kertoi usein minulle näistä molemmista ratsastajajoukoista, ja hän
vakuutti Donin kasakkain olevan paraimpain kaikista muista, jotka oli
kohdannut. Kuinka me nyt teemme? Joko jäämme tänne tahi lähdemme
Sikkilään?"

"Niinkuin itse tahdotte, äitini" kuiskasi Ilma ja heittäytyi äitinsä
kaulaan. -- "Vaan kyllä on vaikeata jättää koti!"

"On, Jumala nähköön", huokasi rouva Herner ja kallisti päänsä käsiinsä.
"Vaan sehän kerran kumminki tapahtunee", lisäsi hän hiljemmin. "Täällä
emme saata olla turvassa."

Tuo veitikkamainen lapsellinen hymy, joka ennen oli elänyt Ilman
huulilla, oli nyt kadonnut; ja totisuus vallitsi noilla pienillä
näppärillä huulilla ja noissa kauniissa sinervissä silmissä. Tässä
silmänräpäyksessä näytti tuo seitsentoista vuotias Ilma semmoiselta,
joka on tuomittu ratkaisemaan jotakin elämän arvoitusta. Ja olihan
hänellä ja hänen äidillään todellakin tärkeä arvoitus ratkaistavana,
sillä riippuihan kukaties heidän henkensä tästä ratkaisemisesta.

Aurinko oli sillävälin noussut aina korkeammalle taivaalle ja Alajärven
pienet aallot välkkyivät niin kauniisti sen säteissä. Tämä kaunis aamu
ennusti kaunista päivää.

Rouva Herner, kun oli hetken istunut ääneti ja mietteissään, sanoi
astuen muutaman kerran edestakaisin lattialla:

-- "Ilma, lähde sinä veneellä soutamaan Mikon luo ja käske häntä
tulemaan tänne. Minä tiedän hänen sukkelaksi ja hän se yksin keksii
keinon, jolla vältämme kasakkain tännetulon. Vaan joudu, Ilma; meillä
ei ole aikaa hukattavana."

"Paikalla, paikalla, äiti!" sanoi nuori tyttö ja riensi toiseen
huoneesen. Vähän ajan kuluttua palasi hän. Pienet somat lapikkaat,
kiinnitettynä hienoilla hihnoilla, lumivalkoinen liina kaulassa ja
samankaltainen päässään peittämässä hänen hätä hätää kokoonkäärittyä
tukkaansa, siinä oli hänen matka-pukunsa. Kuinka kaunis hän siinä
olikin! Eipä ollut ihme, että hän oli saanut liikanimen: Pohjanmaan
helmi!

-- "Hyvästi nyt vähäksi aikaa, äiti kulta!" sanoi hän syleillen
äitiään. -- "Pian olen takasin, ja varmaan olen tapaava Mikon."

"Hyvästi Ilma; tule vaan pian takaisin!"

Samassa, kun Ilma aukaisi oven, juoksi hän takaisin huudahtaen:

"Mikko tulee!"

"Mikkoko?" ihmetteli rouva Herner ja syöksi ikkunaan. -- "Kas vaan,
tuossa juuri hän tuleekin maalle. Vaan, Jumala varjelkoon, minkä
näköinen hän on!"

Hetken perästä Mikko suntio astui ovesta sisälle. Kasvoissaan näki
selvään levottomuutta, ja itsekseen hän mutisi pitkiä lauseita, joita
ei kukaan muu, kuin hän itse, voinut ymmärtää.



II.


Vihdoin sanoi hän, kotvan aikaa mietittyään, astuen pari askelta
edemmäksi lattialle sekä syvään kumartaen rouva Hernerille:

"Hyvää huomenta!"

"Jumala antakoon", vastasi rouva Herner ojentaen Mikolle kättään. --
"Mitä uutisia sinulla on muassasi?"

"Susi on päässyt saaliin vainulle", vastasi Mikko luoden silmänsä
Ilmaan.

Tuo nuori tyttö kiljasi ja olisi kaatunut maahan, ellei suntio olisi
kerjennyt ottamaan häntä vahvoihin käsivarsiinsa. Vähälläpä myös oli,
ettei rouva Hernerkin käynyt tainnoksiin Mikon vastauksesta, vaan
hänellä sentään oli suurempi mielenmaltti tässä silmänräpäyksessä.
Muutaman silmänräpäyksen jälkeen, joiden kuluessa Mikko vei Ilman
sohvalle, sanoi rouva Herner:

"Minä ymmärrän hyvin, että tuolla vertauksellasi tarkoitat katteini
Margunoffia."

"Aivan niin", vastasi Mikko nyökäyttäen päätään. -- "Katteini on susi
ja hän hiipii täällä ympäri sadan venäläisen jääkärin kanssa, sen olen
itse nähnyt. Hänpä se eilen oli Sikkilässä, otti kaikki ruokatavarat,
mitkä sai ja pelätti vaimot metsiin. Kun jääkärinsä olivat juoneet
suuhunsa kaiken viinan, minkä käsiinsä saivat, läksi katteini heidän
kanssaan Lappajärvelle päin, sillä hän tietää siellä pohjoisessa päin
olevan rikasta väkeä. Mutta minäpä salaa seurasin hänen jälessään ja
näin hänen eilen menevän joen yli matalikosta, joka on noin virstan
päässä tästä pohjoiseen. Enempää en tarvinnutkaan tietää, sillä
paikalla aavistin venäläisten hankkivan tälle paikalle."

"Siis ei Sikkilässä ollutkaan kasakoita?"

"Oli niitäkin" -- vastasi Mikko. -- "Unhoitin sanoa, että katteinilla
on muutamia niitäkin seurassaan."

Kun Mikko nuo sanat sanoi, hypähti Ilma seisaalleen huudahtaen:

"Kun katteini Margunoff tulee, en minä tahdo olla kotona, ettekä
tekään, äiti, saa jäädä tänne. Sano meille, Mikko" -- jatkoi hän
nousevalla tuskalla tarttuen suntion käsiin, -- "etkö tiedä mitään
paikkaa, jossa saattaisimme piiletä!"

"Tiedänpä niinkin", vastasi Mikko vitkaan ja miettiväisesti. -- "Mutta
se riippuu siitä, jos te tahdotte seurata sinne."

"Sano meille se; jos sinulla on pelastuskeino, niin älä sitä meiltä
estä", sanoi rouva Herner levottomasti.

"Asian laita, näettekö, on se, että Sikkilän kyläläiset ja koko seudun
nuoret miehet ovat yksin voimin tehneet murroksen kaksi virstaa
Sikkilästä pohjoiseen. Meidän korviimme on tullut, että kenraali
Adlercreutz, jota Jumala siunatkoon, juuri äskettäin on voittanut
viholliset Lapualla, ja että eräs toinen, jonka nimi on Sandels ja joka
myöskin on kelpo mies, suorittaa asiansa oikein hyvin Itä-Suomessa.
Silloinpa me aattelimme, ett'ei haittaisi, jos mekin yhtyisimme
liittoon käydäksemme sotaa omalla tavallamme, sillä me Pohjalaiset
olemme aina enemmän, kuin muut, saaneet kärsiä Venäläisten hävityksiä.
Murroksen takana odotamme vaan kunnes katteini tulee, ja sinnepä olisi
rouvankin paras lähteä. Kyllä minä näytän tien."

"Kiitoksia, Mikkoseni", sanoi rouva Herner liikutettuna. "Vaan mitä
tietä me menemme, kun katteini Margunoff on pohjoisessa päin?"

"No, kunhan vaan pääsemme joen toiselle puolelle, joka tällä kohdalla
on niin syvä, ett'ei kukaan pääse kahlaamalla sen yli, ei enää ole
hätää laisinkaan."

"No hyvä, sinä saat viedä meidät minne tahdot, Mikko" -- sanoi rouva
Herner päättäväisesti. "Me olemme pian valmiit. Tule, Ilma; me otamme
mukaamme vaan, mikä tärkeintä on."

Molemmat naiset katosivat nyt hetkeksi. Kun he tulivat takaisin
matkapu'ussa, oli Mikko jo edeltäkäsin lähtenyt rannalle veneen luo.

-- "Niin täytyy meidän nyt jättää rauhaisa kotimme, kenties ijäksi
päiväksi!" huokasi rouva Herner katsellen ympärilleen surullisin
silmin. -- "Jumala meitä varjelkoon!"

Ilma itkeä tihutti äitinsä rinnoilla. Hänestä tuntui vielä raskaammalta
jättää lapsuutensa koti. Nyt ei mikään, ei hymyilevä aamuaurinko, ei
lintujen ilolaulut eikä aaltojen solina ilahuttanut häntä. Syvällä
surulla kauniissa silmissään katseli hän seutua ja kyyneleet vuosivat
aina runsemmin. Vihdoin sanoi hän irroittaen itsensä äidin syleilystä:

"Nyt on lähdön aika. Minä näin Mikon meitä odottavan."

He astuivat nopeasti rappusille, sanoivat vielä kerran jäähyväiset
kodilleen, jonka ulko-oven he tarkkaan lukitsivat, ja riensivät sitten
kiireesti rannalle, josta Mikko, joka jo oli irroittanut veneen,
viittasi heille merkiksi, että heidän tuli kiiruhtaa.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin menemme edemmäksi täytyy meidän ensin lähemmin tehdä tili
katteini Margunoffista ja suhteesta, missä hän näyttää olevan rouva
Herneriin ja hänen tyttäreensä.

Vähää ennen sodan syttymistä oli eräs suurenlainen kartano muutamia
virstoja itäänpäin Sikkilästä tarjottu kaupaksi, koska sen omistaja oli
tehnyt konkursin. Halullisten ostajain joukossa oli myöskin venäläinen
Margunoff, erään jääkärirykmentin upsieri. Koska tämä oli rikas, ei
auttanut mitään, että talonpojat ja seudun herrasmiehet, jotka eivät
tahtonet ryssää naapurikseen, kohottivat kartanon hintaa. Se joutui
Margunoffille, joka paikalla puhtaassa rahassa maksoi ostohinnan. Kun
kartano kaikin puolin oli korjattu, muutti hän sinne asumaan ja eleli
siellä Venäläisen tavalla. Tämä seikka tietysti suututti talonpoikia,
jotka jo ennen vihasivat venäläisiä, joiden kauheista julmuuksista
Pohjanmaalla "Ison vihan aikana" kertomuksia on säilynyt meidän
aikoihimme asti, ja Margunoff sai useasti kokea, kuinka syvään hän oli
vihattu. Uhmistellen jatkoi hän irstasta elämätään huolimatta kaikesta
nurinasta, mikä häntä kaikkialla kohtasi. Eräänä päivänä oli Margunoff
metsästämässä, jolloin häntä kohtasi niin äkillinen rankkasade, että
hänen täytyi käydä etsimään suojaa itselleen. Sattumalta tuli hän näin
kersantti Hernerin talolle, jossa hän ei milloinkaan ennen ollut
käynyt. Tuo rehellinen Suomalainen otti venäläisen vastaan kaikella
mahdollisella kohteliaisuudella, ja Margunoff jäi yöksi. Sen päivän
perästä tapahtui sangen usein, että hän joutui Hernerin taloon, joskopa
oli paha tahi kaunis ilma, ja pianpa huomattiin, että nuo hänen tiheät
vieraissakäyntinsä olivat ainoastaan Ilman takia eikä kiitollisuudesta,
jonka tähden hän näytti ne tekevänsä. Herner pelästyi, kun hän näki
irstaisen ryssän aikomuksen, ja antoi hänen selvään ymmärtää, että oli
paras lopettaa nuo tiheät kestikäynnit. Tämän sai Margunoff myös kuulla
talonpojilta, jotka rakastivat urheata kersanttia, ja kun hän ei nähnyt
vaivansa päästä tarkoituksensa perille suoralla ja rehellisellä tavalla
menestyvän, päätti hän salaa voittaa aikomuksensa. Häntä ei sentähden
koskaan nähty päivillä Hernerin talon läheisyydessä, vaan illan tultua
hiipi hän ympäri kuin susi. Mutta tuostakin sai Herner vihiä ja
muutamana pimeänä syysiltana, kun Margunoff paraillaan koki päästä joen
yli aivan lähellä kersantin kotoa, tuli tuo reipas Suomalainen hänen
vastaansa. Keskustelu alkoi; puhe muuttui kiivaammaksi ja vihdoin
kiistailijat kävivät käsikahakkaan. Margunoff, joka ei ollut heikko,
puolusti itseään kauan, vaan väkevä Herner viimein kaasi hänen maahan,
johon hän jäi makaamaan taittuneella käsivarrella. Herneriltä, kun hän
näki onnettomuuden, joka oli kohdannut vastustajaansa, katosi viha
paikalla, ja menipä hän auttavaisuudessaan niin pitkälle, että hän
illan pimeässä kantoi selässään voitetun ryssän Sikkilään, jossa hän
hankki hänelle rattaat ja hevoisen. Päästyään kotia täytyi Margunoffin
ruveta sängyn omaksi ja siinä tilassa hän oli, kunnes sota syttyi.
Muutamia päiviä ennen sodanjulistusta läksi hän, sydämmessään miettien
kostoa, rykmenttinsä luo kenenkään aavistamatta oikeata suhdetta, koska
ei kukaan vielä tiennyt sodasta mitään. Vaan samassa, kun rauha
rikottiin ja Venäläisten sotajoukot marssivat rajan yli Suomeen,
läksivät talonpojat miehissä Margunoffin kartanolle ja polttivat
"ryssän pesän", joksi he sen nimittivät, poroksi. Tästä ei Margunoff
saanut mitään tietoa, ennenkuin Lapuan tappelussa. Silloin vannoi hän
talonpojille hirmuisen koston ja saavuttaakseen sen pyysi hän
Rajevskiltä pienen joukon jääkäreitä ja kasakoita, käydäkseen sotaa
omin käsin. Tämä esitys oli Rajevskin mielestä hyvä, koska Suomen
talonpoikain partiokunnat nyt saisivat oivallisen vastustajan
Margunoffissa, joka ei suinkaan ollut mikään taitamaton upsieri.

Että Margunoffilla, paitsi kostoa niille, jotka olivat polttaneet hänen
talonsa, oli mielessään myös omat aikomuksensa Ilman suhteen, on
luonnollista, ja hän iloitsi jo edeltäkäsin voitostaan nyt, kun naiset
olivat yksinään kodissaan.

Edellisestä tiedämme, että Margunoff oli jo ehtinyt seudulle.



III.


Puolivälissä tietä rannalle seisahtui Ilma yhtäkkiä ja säikähdyksen
huuto pääsi hänen huuliltaan.

Kas tässä, mitä hän näki!

Pitkin jokirantaa lähestyi joukko sotamiehiä rivakassa marssissa. He
olivat vielä pitkän matkan päässä, vaan vaara oli kumminkin jotenkin
uhkaava, koska pyssyn luoti helposti kantoi veneelle asti.

"Kiiruhtakaa!" huusi Mikko tarttuen airoihin ollakseen valmis lähtemään
vesille. "Ne on Margunoffin sotamiehiä, ja että hän itsekin on muassa
on luonnollista."

Nämä sanat siivittivät naisten askeleet; he milt'ei lensivät venettä
kohden. Juuri kun pääsivät sen luo ja rouva Herner jo oli puoleksi
veneessä, lensi pyssynluoti suhisten hänen korvansa ohitse, että hän
melkein tainnuksissa vaipui Mikon syliin. Ilma riensi äitinsä jälessä
ja Mikon kehoituksesta molemmat naiset laskihevat pitkäkseen veneen
pohjalle, jossa he olivat edes vähän suojassa Venäläisten kuulia
vastaan, jotka nyt rupesivat suhisemaan heidän ympärillään.

"Tulivatpa he sentään tällä kertaa liian myöhään" -- sanoi Mikko
laskiessaan aironsa veteen. -- "Me olemme jo niin paljon ennakolla."

"Vaan veneemme!" puuttui Ilma sukkelaan puheesen. "Jos ryssät saavat
sen käsiinsä, on heillekin mahdollista tulla yli yhtä pian, kuin
mekin."

"Eipä niinkään", vastasi Mikko ja hymyili niin kummallisesti. -- "Onpa
heidän vaikea vähässä ajassa onkia sitä ylös joen pohjasta."

"Olet siis upottanut sen?" lausui rouva Herner, joka jälleen oli
tointunut ja kuullut Mikon viimeiset sanat.

"Olen, sillä aavistin jotakin kiusaa tapahtuvan, ja juuri sentähden
ryhdyinkin tuohon varmaan keinoon."

Rouva Herner loi rehelliseen Suomalaiseen kiitollisen katseen.

Sillä välin olivat Venäläiset aina enemmän lähestyneet rantaa,
lakkaamatta ampuen. Ei ainoakaan luoti sentään tavannut Mikkoon, joka
rivakoilla iskuilla souti tuon tällä kohdalla jotenkin leveän joen
toiselle rannalle. Jääkärit juoksivat kuin lammaslauma edes takaisin
rannalla hakien venettä, sillä ilman sitä eivät he ajatelleetkaan
saavuttavansa pakolaisia, jotka jo olivat ehtineet liian kauas edelle.
Heidän etsimisensä oli kumminkin turha, koska Mikko, kuten jo tiedämme,
oli upottanut rouva Hernerin veneen joen pohjaan.

-- "Älkää ampuko kuin kurjat raukat! Eikö seassanne ole ketään, joka
voi tavata tuohon Suomalaislurjukseen", huusi katteini Margunoff, joka
nyt vasta ehti rannalle ja vähän hämmästyneellä ja häijyllä
silmäyksellä katseli saalistaan, jonka omistamisesta hän jo ennaalta
oli iloinnut.

Muuan jääkäri, joka seisoi katteinia lähinnä, tähtäsi ja laukaisi.
Luoti lensi veneen ylitse ja meni toiselle rannalle.

"Annas tänne!" ärjäsi Margunoff vimmoissaan ja tarttui erään toisen
lähellä olevan sotamiehen kivääriin. -- "Minä teille näytän, ett'ei ole
vaikeata osata tuommoiseen maaliin!"

Näin sanoessaan laukaisi hän. Luoti sattuikin maaliin, vaikka ei
siihen, johon katteini tahtoi: se tarttui veneen perään, repäisi siitä
muutamia pirstaleita irti ja putosi veteen. Tuskin oli pyssy lauennut,
kun samassa pieni kasakka-joukko ratsasti rannalle. Ratsastajat
nähdessään, selkenivät katteini Margunoffin mustat synkistyneet kasvot
hiukan, vaan ei tuo kauan kestänyt. Synkkänä, kuin ennenkin astui hän
kasakkain upsierin, erään nuoren ja kauniin miehen luo ja sanoi,
osoittaen venettä, joka meni menemistään edemmäksi:

"Jos olisitte kiiiruhtanut, ei saalis olisi päässyt kouristani!"

"Kiiruhtanut!" sanoi nuori kasakka, ja kauniit, miehekkäät kasvonsa
synkistyivät. "Saattaako ratsumies tehdä kiirettä metsässä, ja semminki
metsässä semmoisessa, kuin tämä, jossa järvi toisen perästä tulee
kulkijalle vastaan pakoittaen koukkuja ja kierroksia tekemään. Elleivät
ne esteet olisi olleet tiellämme, olisimme me..."

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän", keskeytti Margunoff sukkelaan. "Vaan
eikö teidän miestenne joukossa ole ketään, joka lähtisi hevosineen
uimaan toiselle rannalle. Virta ei ole väkevä ja minä luulisin
koetuksen onnistuvan."

Kasakka-upsieri tarkasteli muutamilla silmäyksillä pieniä ruskeita
miehiään ja käski sitten erään heistä, jonka hän luuli rohkeimmaksi
kaikista, tekemään yritystä.

"Jos vaan pääset yli joen", sanoi Margunoff, "et tarvitse muuta, kuin
ratsastat miehen nurin, sillä, niinkuin luulen, ei hänellä ole pyssyä
muassaan."

Kasakka ratsasti rantaan ja pakoitti vilkkaan hevosensa menemään
veteen. Sykkivin sydämmin katseli Margunoff tuota rohkeata yritystä ja
kielsi jääkäriään ampumasta, sillä helpostihan olisi sattunut, että
joku luoti vahingossa olisi lentänyt kasakkaan.

Kun Mikko näki kasakan syöksevän veteen, välähti ilonleimaus silmissään
ja itsekseen hän mutisi: "Hulluutta kaikkityynni! Kuolemaan sinä
lähdet."

"Mitä sinä jupiset?" kysyi rouva Herner nostaen päätään veneen vieren
yläpuolelle.

"Minä vaan tahtoisin rukoilla tuon kasakan sielun puolesta, mutta..."

"Mitä ai'ot tehdä?"

"Estää häntä meitä takaa-ajamasta. Minä ymmärrän hyvin, rouva Herner,
katteini Margunoffin aikomuksen. Jos kasakka pääsee ehiänä tälle
rannalle, olemme me hukassa."

Tämän lyhyen keskustelun aikana oli Ilmakin kohounut istualle. Hänen
silmäyksensä lensivät salamannopeudella uivaan viholliseen ja hänen
kumppaniinsa rannalla ja sieltä taas äitiin ja Mikkoon. Kun hän näki
muutaman jääkärin murtavan hänen kotinsa ulko-oven ja tunkevan sisälle,
huudahti hän. Silloin jo hän aavisti mitä seuraaman piti.

Kasakka oli ehtinyt joen puoleen väliin, ja mustat silmänsä näyttivät
sanovan niinpaljon kuin: nyt olette käsissäni! Mitä hän itsekseen
mutisi, sitä ei kukaan kuullut.

"Pari airon-iskua vielä ja me olemme maalla", sanoi Mikko rouva
Hernerille. "Olkaa valmiina paikalla hyppäämään pois veneestä."

Rouva Herner ei sanaakaan vastannut, vaan kun vene töyttäsi rantaan,
tekivät hän ja Ilma niinkuin Mikko oli käskenyt. Kuin tämä silloin näki
naisten olevan maalla, nousi hän veneessä seisaalleen sekä veti äkkiä
pistuolin, jonka oli piiloittanut takkinsa alle, esille. Rouva Herner
ja Ilma vapisivat pelosta nähdessään Mikon aikomuksen ja Ilma sanoi
tuskallisesti:

"Oletko tarkka ampumaan, Mikko?"

"Sen saa nähdä kohta", vastasi Mikko lyhyesti ja ojensi pistuolin
kasakkaa kohden. Tämä, joka nyt vasta huomasi vastustajallaankin olevan
aseen, tarttui nyt ratsupyssyynsä, mutta vaikkapa hän olikin nopea
virittämään sitä, ehti Mikko kumminkin ennen häntä laukaista aseensa.

Kasakka heilutti kotvasen aikaa käsiään ilmassa: paksu verivirta
tulvasi hänen avatusta suustaan, ja raskaalla huokauksella, viimeisellä
tässä elämässä, vaipui hän aaltoihin. Kaikki oli tapahtunut
silmänräpäyksessä; hetken perästä sen jälkeen lainehtivat aallot
hiljaan kuin ennenkin kasakan haudan yli, ja kenties oli tuo hiljainen
laulu, jonka ne lauloivat, valitus-tervehdys Donin aromaille.

Kasakan kaatuessa syntyi kauhea häiriö Venäläisten seassa. Katteini
Margunoff riehui; saalis oli nyt pääsevä hänen kynsistään, huolimatta
kaikista ponnistuksistaan. Hurjassa raivossa hän sentähden huusi
juostessaan pienelle talolle:

"Ampukaa heihin ja sitte tulta tähän hökkeliin!"

Eikä viipynytkään kauan ennenkuin liekki rupesi riehumaan suvilämmöstä
kuivanneissa kattolaudoissa. Ennen auringon laskua oli rouva Hernerin
pieni soma koti muuttunut savuavaksi tuhka-läjäksi, jota kasakat ja
jääkärit tarkkaan nuuskivat, toivossa tavata jotakin, jota eivät olleet
huomanneet taloa ryöstäessään.

       *       *       *       *       *

Minkälaisilla tunteilla äiti ja tytär näkivät kotinsa muuttuvan
tuhaksi, voimme kyllä käsittää. Kuumat kyyneleet huuhtoivat heidän
poskiaan, sillä olivathan he nyt kodittomat ja päällepäätteeksi
vihollisten takaa-ajamat, vihollisten, joiden ilo oli saada kiusata
uhriaan, usein pitkälliseen kuolemaan asti. Se joka ei valittanut, vaan
mielessään päätti uhrata viimeiset voimansa naisten pelastukseksi, oli
Mikko. Silmänsä hehkuivat vihasta, kun hän näki tulipalon ja itsekseen
jupisi hän:

"Tuo ei ole jäävä kostamatta, ei, niin totta kuin nimeni on Mikko.
Sinäpä sama heittiö poltit minunkin pirttini!"

"Mitä suuntaa me lähdemme menemään?" kysyi rouva Herner vihdoin,
pyyhkien silmiään. "Vie meidät minne tahdot, Mikko: me luotamme
kokonaan sinuun."

"Kiitoksia sanoistanne" -- vastasi Mikko kiitollisella katsannolla; --
"minä teen kaikki minkä voin rouvan pelastukseksi. Me emme saa viipyä
kauan täällä", pitkitti hän hyvän aikaa katseltuaan ympärilleen, --
"sillä katteini kyllä keksii jonkun keinon päästäkseen yli joen tältä
kohdalta. Emme saa seisahtua, ennenkuin olemme murroksen luona ja vasta
siellä saatamme olla jonkinlaisessa suojassa. Minä käyn edellä."

Odottamatta mitäkään vastausta rouva Herneriltä tahi hänen tyttäreltään
läksi Mikko liikkeelle. Sikkilän läpi, jossa näkyi ainoastaan
tyhjyyttä, kulkivat he nopeasti. Oli jo myöhään iltapuolella, kun
pakolaiset saapuivat metsään, missä murros oli. Väsyneinä ja nälissään
heittäytyivät rouva Herner ja Ilma pienelle nurmikolle, joka oli juuri
metsänrannassa. Tämä viivytys suuresti huoletti vanhaa, rehellistä
Mikkoa, joka aavisti Venäläisiä vakojia olevan seuduilla. Hänen
huolellinen katsantonsa antoikin rouva Hernerille syytä kysymään:

"Sinä olet levoton, Mikko! Sano meille suoraan, pelkäätkö mitään
vaaraa?"

Mikko oli hetken vaiti. Mielellään tahtoi hän puhua totta, vaan yhtä
mielellään tahtoi hän myös, ett'eivät naiset tulisi levottomiksi. Hän
ei oikein tiennyt mitä hänen piti vastaaman, kun Ilma sanoi:

"Sano vaan suoraan, Mikko, uhkaako meitä mikään vaara. Onhan paljon
parempi, jos saamme tietää tuon jo nyt."

"No" -- sanoi Mikko vihdoin pyyhkien pitkän tukkansa pois otsaltaan --
"minä luulen vaaran uhkaavan."

"Mistä päin? Margunoffiltako?" kysyi Ilma vapisevalla äänellä.

"Eipä niinkään; ei vielä muutamaan tuntiin", sanoi Mikko pudistaen
päätään. -- "Vaan minä en saata uskoa, että hän, tuntiessaan täällä
olevan murroksen, olisi lähtenyt tästä metsästä, jättämättä sinne
vakojia. Juuri näitä vakojia minä pelkään. Jos siis suinkin on
mahdollista, niin koettakaa käydä."

"Täytyyhän meidän koettaa", huokasi rouva Herner ja nousi Mikon avulla
seisaalle. -- "Levotta saamme olla, kunnes perille pääsemme."

"Minä puolestani kyllä jaksan käydä vielä semmoisen matkan, kuin jo
olemme käyneet", sanoi Ilma hypäten ylös. Vaan hänen jalkansa horjuivat
ja hohtava puna hänen poskillaan ilmaisi kylläksi hänen jo liiaksi
vaivanneen itseään. Sen huomasi myöskin sanoista, jotka Mikko itsekseen
jupisi:

"Oiva tyttö! Vaikka on väsynyt, että tuskin pystyssä pysyy, on hän toki
valmis uusiin ponnistuksiin." Ääneen hän sanoi: "Seuratkaa sitte
minua!"

Suurimmalla varovaisuudella, joka selvään osoitti, että Mikko oli
tottunut metsässä-kulkija, astui hän eteenpäin, ei suoraan, vaan
suurissa mutkissa. Hienot pensaitten oksat taipuivat risahtamatta
syrjään, eikä hän askeltakaan ottanut, ennenkuin hän ensiksi oli
tutkinut paikkaa. Yhtä suurella varovaisuudella seurasivat häntä
naiset. Sanaakaan ei lausuttu.

Yht'äkkiä seisahti Mikko ja pisti sormensa suuhunsa, mikä oli
tarpeellinen merkki tässä silmänräpäyksessä, sillä vaikka naiset tähän
asti olivat olleet ääneti, olisivat he epäilemättä huudahtaneet
säikähdyksestä ja hämmästyksestä, nähdessään edessään näyn, mikä nyt
heitä kohtasi. Mikon antamalla merkillä heittäysivät he maahan
muutamain pensaitten taakse, josta he estämättä näkivät, mitä edessään
oli. Itse eivät he tarvinneet pelätä joutuvansa huomatuiksi, niinkauan
kuin asema vielä oli sama kuin nyt, sillä pensasto oli tiheä.

Noin kymmenen kyynärän päässä heistä makasi erään pensaan juurella
kaksi venäläistä jääkäriä. Heidän pullakat, punervat kasvonsa selvään
sanoivat missä työssä he olivat. Votkapulloa he ahkeraan kallistelivat,
ja koko ajan he juttelivat milloin kovemmalla, milloin matalammalla
äänellä, huolimatta siitä, jos kukaan heidät näki tahi ei.

"Mitä minä sanoin?" kuiskasi Mikko rouva Hernerille niin hiljaan,
että hän tuskin kuuli. -- "Katteini Margunoffin kanssa ei ole
leikitteleminen! Vaan kyllä me vielä häntä vedämme nenästä", jatkoi hän
lohduttaen, kun hän huomasi Ilman levottomuuden. "Noita lurjuksia emme
tarvitse peljätä! ei ole vaikeata nipistää heidät pois."

"Ethän ai'o..."

"Koettaa", täytti Mikko. "Ai'onpa niinkin. Odottakaapa vaan hetkinen,
kunnes viina on tehnyt paremman vaikutuksen, niin olen varma, että he
huomenna saavat ottaa parannus-ryyppynsä murrostemme suojassa, jos
heillä silloin vielä on viinaa jälellä." [Siksihän juomarit sanovat
vahvistusnaukkua, jonka aamuisin ottavat kohmelon poistamiseksi.
Tekijä.]

Naisten mielestä oli paras antaa Mikon tehdä, miten hänen mieli teki;
he kyllä tiesivät hänen olevan miehen, johon saattoi luottaa.

Venäläisten keskustelu muuttui aina kova-äänisemmäksi. Ei tuossa
kanssapuheessa sentään huomannut mitään vihaa, sillä silmäänpistävä
omituisuus tällä kansalla on se, etteivät miehet päissään ole pahoja.
Kun ryssä on humalassa on hän onnellisin, ja niin suopea, että oikein
täytyy nauraa hänelle. Katsoppa vaan dvornikaa (portinvartiaa) joka
vartioitsee palatsin porttia Pietarissa; kuinka onnellinen hän on, kun
kielensä jaarittelee jos jotakin, ja kun jalat horjuvat allaan! Jos hän
kaatuu kadulle, torille tahi portaille, jää hän siihen makaamaan; ei
kukaan hänen untaan häiritse, sillä monet oikeuden palvelijoista, jotka
käyvät ohitsensa, toivovat kenties sydämmessään olevansa tässä
onnellisessa tilassa.

Vaan palatkaamme sotamiehiimme.

Nepä olivat oikeita ryssiä ja olivat sentähden tässä humalatilassaan
hyvänsävyiset kuin ainakin. Ratkaistuaan asian, joka näytti hyvin
tärkeältä, hypähtivät he seisaalleen, asettivat kiväärinsä puuta vasten
ja rupesivat suutelemaan toinen toisensa poskia, yhä ylistellen
toisiaan kauniilla korunimillä. Heidän lorunsa kuuluivat kauas, ja eipä
ollut ilman, ettei naiset, erittäinkin Ilma, katselleet heidän
liikuntojaan uteliaisuudella, kuunnellen heidän sanojaan, joista Mikko
heille suomensi ne mitkä taisi. He olivat Mikon mielestä erittäin hyvät
ystävät; kehuivat ystävyyttään, jonka ainoastaan kuolema taisi
sammuttaa, ylistivät tsaaria, vaan kaikkein enemmän toki votkaa, jonka
he viimeiseen pisaraan joivat. Eipä se ollut vaikuttamatta. Kun heidän
ihastuksensa oli korkeimmallaan, syleilivät he toisiaan sekä heittivät
tanssia pensaitten välillä, kunnes vihdoin kaatuivat nenälleen lähellä
sitä pensasta, jonka takana pakolaisemme makasivat. Jonkun aikaa heidän
sätkyvät käsivartensa ja koipensa osoittivat, että he koettivat päästä
vapaaksi viinan vaikutuksesta, vaan vihdoin sen valta voitti, ja
melkein samassa silmänräpäyksessä kuin jalkain ja käsien liikunnat
lakkasivat, ilmoitti kova-ääninen kuorsaaminen heidän joutuneen unen
valtaan.

"Enkö ollut oikeassa?" sanoi Mikko hymyellen ja nousi seisaalleen. --
"Nyt eivät he meille voi tehdä enemmän kuin äsken syntyneet lapset."

"En ole koskaan vielä tuommoisia kujeita nähnyt", sanoi Ilma. --
"Naurettavaa oli nähdä heidän syleilevän ja suutelevan toisiansa!"

Rouva Hernerkin vähän hymyili.

"Vaan, millainen on heidän mielenlaatunsa huomenna?" kysyi hän.

"Huomenna!" puhkesi Mikko sanomaan. "Heidän pohmelossa olonsa on heidän
autuutensa, ja silloin ovat he yhtä suopeat, kuin päissäänkin
ollessaan. Katteini Margunoffilla oli renki, hänen nimensä olen
unhoittanut, ja se mies oli hyvänsävyinen viisi päivää viikossa,
nimittäin silloin kun oli päissään tahi pohmelossa. Yhden päivän oli
hän vihainen, kuin rakki, ja se oli kun hän oli selkeä."

Keskustelu loppui tähän. Mikko meni kuorsaavain sotamiesten luo ja
käänsi heidät naisten suureksi hämmästykseksi toisaalle. Vaan ryssät
eivät laisinkaan näyttäneet olevansa hereillä.

"No, teidän helposti saa nipistetyksi pois!" sanoi Mikko itsekseen. "Te
makaatte nyt tässä kunnes minä tulen takaisin."

Näin sanottuaan hän taittoi koko joukon oksia, jotka hän levitti
sotamiesten päälle, ettei kukaan heitä keksisi, jos kenties heidän
seuralaisistaan joku sattuisi paikalle; sitten otti hän heidän
kiväärinsä sekä meni naisten luo, jotka piilopaikasta huolellisina
olivat katselleet mitä Mikko teki.

"Nyt on aika jatkaa matkaa", sanoi hän; -- "meillä on vielä pitkältä
sitä jälellä."

"Mitä ai'ot tehdä sotamiehille?" kysyi Ilma.

"Niitä tulen noutamaan hetken perästä."

Noin puoli tuntia tämän jälkeen saapuivat pakolaisemme murrokselle,
missä heille huudettiin nuo tavalliset sanat: "Ken siellä?"



IV.


Vimmoissaan siitä, että saaliinsa oli päässyt kynsistään, riensi
Margunoff, kun oli nähnyt kaikki, minkä hävittää saattoi, hävitetyksi,
yli joen toiselle rannalle juuri samalla kohdalla, mistä ennenkin oli
mennyt yli. Jos hän nyt olisi mennyt suoraan murrosta kohden, olisi hän
tullut äkkiluulematta talonpoikain päälle, jotka eivät odottaneet häntä
tulevaksi ennenkuin yöllä, vaan hän läksikin Sikkilään, luullen siellä
toki jonkun elävän olennon löytävänsä, jolle saisi kostaa. Mutta kaikki
olivat paenneet; ei edes kissaa tahi koiraa kohdannut. Tämä vielä
enemmän suututti Margunoffia ja hän paikalla antoi käskyn sytyttää
kaikki, mikä palaa taisi. Sotamiehet tietysti eivät olleet hitaat
tuohon työhön.

Muutamia kyynäriä pohjoisimmassa olevasta pirtistä seisovat Margunoff
ja kasakkaupsieri Kotschoffsky keskustellen asiasta, joka oli tärkeä;
sen näki heidän katsannoistaan. Margunoffin otsa usein synkistyi ja
hänen terävissä silmissään tuolloin saattoi nähdä uhkauksen-leimauksen,
joka näytti mielensä olevan kiihkessä. Kotschoffskyn miehuullisissa
kasvoissa vaihteli sääliväisyys ja jonkunlainen ylenkatse, josta ei
varmaan saattanut sanoa, tuliko se sisällisistä vai ulkonaisista
syistä.

"Pohjanmaan helmi", jupisi hän itsekseen kierrellen pieniä mustia
viiksiään, -- "se on kummallinen nimi!"

"Vaan hyvin ansaittu", sanoi Margunoff vähän kiivaasti. -- "Pyhän
Neitsyn nimessä, luutnantti, te ette vielä ole nähnyt tyttöä! Vaan
toivon pian taitavani esitellä häntä minun... minun..."

-- "Minun..." jatkoi Kotschoffsky äänellä, joka vähän vivahti pilkaan.
-- "Mitä te tarkoitatte, katteini?"

"Se on oma asiani", sanoi Margunoff pikaisesti. "Olkoon miten on; tyttö
on kaunis ja... ja... minun täytyy saada hänet omakseni."

Näin sanottuaan hän pitkällisesti kääntyi korkollaan toisaalle eikä
siis huomannut hymyilyä, joka nousi kasakan hienoille huulille.

"Hän kaunistaisi minkä palatsin tahansa" -- jatkoi Margunoff nousevalla
innolla -- "ja minun pitää saada hänet, kuuletteko, luutnantti, minun
pitää saada hänet."

Kasakka nyökäytti päätään sanaakaan vastaamatta. Margunoff jatkoi:

"Mitä ovat teidän aho-kukkanne tämän helmen rinnalla! Ei niillä ole
loistoa; ne ovat tummat kuin kanervat Donin rannalla. Minä olen hänen
voittava, sen vannon Pyhän Mikaelin kautta!"

Pilkallinen hymyily, joka kumminkin pian katosi, näkyi Kotschoffskyn
huulilla. Kun pari kertaa oli kädellään silitellyt alimmaisen puolen
kasvojaan, sanoi hän:

"Te olette hyvin varma asiastanne, katteini; vaan ettekö sentään luule
tytön voivan päästä käsistänne?" Margunoff säpsähti näistä kasakan
totisista sanoista. Muutaman silmän-räpäyksen hän katseli terävin
silmin luutnanttia, ja näytti melkein, kuin jos hän ajatteli:
"oletkohan sinä vaan minun kilpa-kosiani?" Mahdottomaksi ei hän sitä
luullut, sillä Kotschoffsky oli häntä sekä nuorempi, että kauniimpi.
Kun hän, niinkuin näytti, oli saanut ajatuksensa jälleen oikealle
tolalle, vastasi hän katkeralla naurulla:

"Päästä käsistäni! No, vaikkapa niinkin vähäksi aikaa. Vaan jos hän
kerta valtaani joutuu, on hän samalla minun. Mitä luulette, luutnantti,
hänen sanovan, jos lahjoittaisin hänelle puvun kalliimmasta
puna-kankaasta, minkä voi saada Gostinoi-Dvorissa?"

Luutnantti ei vastannut mitään ja katteini jatkoi:

"Ja lisäksi kultaa kuormittain, ja kauniita arvonimiä: hahahaa! Ette
monta naista löydä, jotka tuommoisia tarjomisia voivat vastaan seisoa!"

"Ehkä", vastasi nuori kasakka ajattelevaisesti katsellen itää kohden,
jossa synkkä metsä oli vastassaan. "Vaan jos onkin muutamia, jotka
myöntyvät, niin ei sillä ole sanottu, että tämä tyttö, jonka te itse
nimitätte Pohjanmaan helmeksi, joksi muutkin häntä sanovat, on
semmoinen. Päin vastoin nimi 'Pohjanmaan helmi' osoittaa, että..."

"Te puhutte liian suurella lämmöllä tästä tytöstä", puuttui Margunoff
puheesen polkien vihoissaan maata -- "Oletteko nähnyt häntä?"

"En", vastasi Kotschoffsky, "mutta..."

"Menkää asemallenne" -- ärjäsi Margunoff. "Sopivammassa tilaisuudessa
saamme puhua tästä asiasta."

Luutnantti meni vitkaisilla askeleilla pois väkensä luo, jotka olivat
asettuneet vähän matkan päähän itään Sikkilästä. Vaan ennenkuin hän
erkani katteinista, loi hän häneen vakavan katseen jupisten itsekseen:

-- "Tahdon seurata hänen jälkiään, ja hän saa nähdä, ettei vanha ryssä
voi pettää donin-kasakkaa."

Yön tullen läksivät Venäläiset Sikkilän tuhkaläjistä murrosta kohden.

       *       *       *       *       *

Mitä murroksella tarkoitetaan, sen tietää melkein jokainen, joka maalla
asuu. Kumminkin tahdomme tässä lyhyesti kuvailla sitä, johon rouva
Herner, Ilma ja Mikko pakenivat.

Se oli isossa metsässä ja lähellä tietä, joka juuri sillä paikalla
kääntyy Lappajärvelle päin, oli se, niin sanoakseni, tärkeä kohta
tuossa pikkusodassa, sillä sen kautta oli koko taipale Ala- ja
Lappajärven välillä talonpoikain vallassa. Se myös oli syynä, miksi
katteini Margunoff tahtoi saada sitä valtaansa.

Murros oli noin kolmekymmentä kyynärää pitkä, melkein viisitoista
leveä, jonka tähden ne sata talonpoikaa, jotka sen suojaan olivat
kokoontuneet, helposti taisivat puolustaa sitä. Eturinta oli tielle
päin, ja sen eteen oli metsää kaadettu, niinkuin syrjille ja taaksekin.
Puut oli jätetty hujan hajan päällekarkaajain hankaluudeksi.
Rinta-suojat olivat tehty päällettäin asetetuista hirsistä, toiset
irtonaisina, toiset kiinnitettyinä niinillä, noin kolmen kyynärän
korkuudelle. Niitten takana seisoivat suomalaiset, valmiina
laukaisemaan pyssynsä vihollisiin. Jos säännöllisesti harjoitetut
sotamiehet ja upsierit olisivat puolustaneet tätä pientä murrosta,
olisi se oivallisella asemallaan, jossa päällekarkaaja ei voinut
käyttää tykistöä, ollut kelpo linnoitus.

Oli jo myöhään illalla, kun Mikko vastasi vahdin jo mainitsemaani
huutoon: ken siellä! näillä sanoilla:

"Kuolema ryssille!"

"Tulkaa!" kuului taasen vahdin suusta. Vaan ennenkuin Mikko vei
väsyneet naiset murroksen taakse, kysyi hän vielä vahdilta, joka nyt
näytti tulleensa puheliaammaksi: "Pitkä-Juhaniko on komennossa?"

"Hän", vastasi vahti iskien Mikolle silmää ja lisäsi hiljaisella
äänellä, lähestyen Mikkoa: "Eipä kaikki ole siitä hyvillään, että
Pitkä-Juhani komentoa pitää; vaan kyllähän kaikki hyvin käy, niin kauan
kuin johtaa hyvin. Ylpeä veitikka hän on, vaan väkevä kuin karhu, sen
tohdin sanoa."

Mikko kiitti saadusta ilmoituksesta ja meni naisten kanssa suoraan
murrosta kohden, joka illan hämärässä, joka metsässä oli vielä
suurempi, näytti suurelta linnamuurilta ulospäin asetetuilla pauloilla.
Naisilla sentähden olikin suuri vaiva päästä perille, koskeivät
mutkikasta tietä tunteneet, ja ellei Mikkoa olisi ollut, olisivat he
usein pöllähtäneet nenälleen. Kerran vielä heille huudettiin, ennenkuin
he pienestä aukosta pääsivät sisälle. Siellä oli tanner raivattu; ei
ainoatakaan estettä ollut kulkijalla.

Kova-äänisestä melusta, joka kuului sisään tulijoille vastaan,
seisahtuivat rouva Herner ja Ilma katsellen ympärilleen. Joka haaralla
näki aseilla varustettuja miehiä, pieniä mustaverisiä miehiä, jotka
olivat sukkelat liikunnoissa.

"Tämä tuntuu minusta vähän kummalliselta", sanoi rouva Herner, tarkkaan
katsellen vaimoja ja lapsia, jotka liikkuivat mies-parvessa. "On aivan
kuin olisin tullut vankeuteen."

"Olkaa huoleti, äiti kulta", lausui Ilma lempeästi ja aivan tyynellä
äänellä; "olemmehen omain maanmiestemme luona, ja paitsi sitä on Mikko
luvannut varjella meitä".

Suntio kuuli Ilman viimeiset sanat, ja hän ojensi vähäläntäisen
vartalonsa suoraksi lausuessaan:

"Ette ole erehtyneet: ennen minä kuolen, kuin näen teidät
onnettomuudessa!"

Rouva Herner puristi Mikon kättä mitään vastaamatta. Hänen sanansa
olivat enämmän kuin Ilman tehneet hänet levolliseksi ja hän päätti
koettaa hillitä tunteitaan niin paljon kuin mahdollista. Hän aikoi
juuri sanoa jotakin Mikolle, kun tämä täyttä kurkkua huusi astuen pari
askelta eteenpäin:

"Missä Pitkä-Juhani on?"

"Täällä!" vastasi karkea ääni etäisimmästä kulmasta. -- "Ken minua
huutaa?"

"Minä, Mikko, suntio Sikkilästä."

Raskaita askeleita kuului sieltä päin, mistä tuo karkea ääni vast'ikää
kuului, ja kohta sen jälkeen seisoi Mikon edessä oikea jättiläinen. Se
oli Pitkä-Juhani, ja hänelläpä oli syystä nimensä, jos kellään.
Runsasta seitsemän jalkaa pitkä hän oli; hartiansa oli leveät ja
suoraan ulonevat, rinta korkea, vaikka hän muutoin oli hoikka
vyötäisiltään. Jo ensikatsannolla huomasi tällä miehellä olevan voimia
ruumiinsa suuruuden suhteen. Kasvonsa eivät olleet rumat, vaikka ne oli
täynnä suuria arpia taistelluista tappeluista: vaalea tukkansa valui
säännöttömästi pitkin hartioitansa ja samoin vaalea ja tuuhea
partansakaan ei aina sodan syttymisestä saakka ollut kampaa nähnyt.

"Ei minulla ole aikaa kammata itseäni", sanoikin Pitkä-Juhani, kun joku
mainitsi hänelle hänen siivoomattomuuttansa. Ja hän oli oikeassa;
sillä, joka, kuten hän, yöt päivät metsiä samoo väijymässä vihollista,
ei suinkaan ole aikaa pitää huolta ulkonäöstään.

Olemme jo kuulleet, ettei Pitkä-Juhani ollut väilleen aivan mieleen.
Syy tuohon on selvä, kun mainitsemme, että hän oli pohjoiselta
Pohjanmaalta, jonka asukkaat luonteeltaan paljon eroavat eteläisemmän
Pohjanmaan väestöstä. Ainoastaan hänen suurempi ruumiinvoimansa, hänen
uljuutensa tappeluissa ja yhteinen harrastus, jonka päämaali oli tehdä
ryssille niinpaljon kiusaa kuin mahdollista, vaikuttivat, että hän voi
pitää asemansa.

"Mitäs sinä tahdot?" sanoi vihdoin Pitkä-Juhani, kotvasen aikaa
katseltuaan naisia.

"Sen helposti voi ymmärtää", vastasi Mikko pikaisesti ja hiukan
närkästyksissään. "Etkö näe että muassani on kaksi rouvasihmistä? He
hakevat täältä suojaa, sillä katteini Margunoff on polttanut heidän
kotinsa."

"Mitä rouvas-ihmisiä he ovat?"

Mikko sanoi heidän nimensä.

"Suokaa anteeksi!" sanoi Pitkä-Juhani, paljastaen päätään sekä
kumartaen itseään kankeasti. -- "Minä... minä..."

"Näytä meille joku paikka, jossa saamme levätä", keskeytti häntä rouva
Herner. -- "Kiivas kulkumme on väsyttänyt meidät."

Pitkä-Juhani vei heidät pienen nuotio-tulen ääreen, joka oli sytytetty
yhteen murroksen kulmaan. Tämän valkean ääreen olivat vaimot saaneet
asettua, jotta eivät olisi miesten tiellä taistellessa. Kun rouva
Herner ja Ilma astuivat esille, nousivat naiset seisaalleen, ja kuuluva
hälinä kävi heidän seassan. Melkein jokainen heistä tunsi äskentulleet.

"Se on kersantti Hernerin leski", sanoi eräs vaimo.

"Pohjanmaan helmi", lausui toinen puoleksi itsekseen, katsellen Ilmaa
uteliailla, vähän levottomilla silmäyksillä.

"Rouva parka!" kuiskasi kolmas, sääliväisesti pudistaen päätään. "Eikö
hänellä ole ollut kylliksi surua jo miehensä kuoltua, ilman että vielä
sai uusia!"

Näillä ja samankaltaisilla lauseilla he säälivät rouva Herneriä ja
hänen tytärtään, kunnes uni tukitsi heidän suunsa.

       *       *       *       *       *

Keskiyö oli jo käsissä ja metsässä oli kaikki hiljaa kuin haudassa. Ei
linnun laulua kuulunut, ainoastaan käärme luikerteli melkein äänettä
maahan varistuneiden lehtien yli, väijyen lukemattomia matelijoita,
joita pensastossa vilisi.

Murroksen suojasta läksi kohta, kun kello oli ilmoittanut keskiyön
tulleen, neljä miestä, varustettuina aseilla aina hampaisin saakka. Ne
olivat Pitkä-Juhani, Mikko sekä kaksi tanakkaa miestä. Sukkelina, kuin
kissat, hiipivät he puitten välitse, ja puhuivat harvoin keskenään,
ainakaan ei alussa. Vaan kun olivat ehtineet lähimmäisen vahdin ohitse,
jolta saivat tietää, että metsä oli tyhjä vihollisista, eivät he enään
olleet niin harva-sanaiset, vaan juttelivat rohkeasti.

"Sinä siis luulet sotamiesten vielä makaavan paikallaan?" kysyi
Pitkä-Juhani pikaisesti, kääntyen Mikkoon, joka vieressään astui. Nuo
toiset kaksi astuivat heidän jälissään.

"Luulen, niin totta kuin he olivat päissään", vastasi Mikko matalalla
äänellä. -- "Se hutikka ei heistä lähde niin pian."

Pitkä-Juhani nyökäytti hänelle päätään, ja he jatkoivat matkaansa
pitkään aikaan sanaakaan hiiskahtamatta. Vihdoin kuiskasi Mikko,
seisahduttuaan äkkiä.

"Nyt ei meillä enään ole pitkää matkaa. Antakaa minun käydä edellä!"

Pitkä-Juhani, joka aina, kun jotakin oli aikeissa tehdä, oli
harva-sanainen, nytkin taas nyökäytti päätään.

Äkkiä heittäysi Mikko maahan, rupesi kömpimään eteenpäin, jolloin hän
tarkkaan käytti kaikellaista varovaisuutta. Milloin hän juoksi
eteenpäin nelin-ryömin, milloin taas makasi paikallaan liikahtamatta
itseään, kuunnellen tarkkaan. Hän kuuli ainoastaan yö-tuulen suhinan
puissa ja pensaissa, ja sillä välin, välistä etäämmältä, välistä
lähemmältä, tarhapöllön huudon.

"Emmekö jo kohta ole perillä?" kysyi Pitkä-Juhani, joka kävi Mikon
jälkiä, ja jonka mielestä kulku kävi liian hitaasti.

"Paikalla", sanoi Mikko matalalla äänellä. "Kas nyt tunnen pensaston;
tuolla he ovat. Eteenpäin nyt, mutta varovaisesti. Minä näen mustan
esineen hiljaa liikkuvan tuolla. Se on luultavasti toinen vangistamme,
joka on herännyt."

Pieni avonainen paikka eroitti Suomalaiset tuosta mustasta esineestä.
Jo oli Mikko muutamia kyynäriä pensastosta tällä avopaikalla, kun
korkea ääni suoraan edessään huusi:

"Kto tam!" (ken siellä.)

Jos olisi kaatanut Mikon päälle ämpärillisen jääkylmää vettä, ei hän
olisi enemmän hämmästynyt, kun nyt. Hän jäi kumminkin makaamaan
paikalleen nähdessään mustan esineen liikkuvan. Hänen takanaan makasi
Pitkä-Juhani, pää puoleksi pensastosta ulkona.

"Minä arvaan hänen petoksensa", ajatteli Pitkä-Juhani, irroittaen
veitsen tuestaan. -- "Kyllä minä hänelle annan!"

Tuo musta esine läheni varovilla askelilla, haperoiden edellään
jollakin esineellä, joka näytti kivääriltä, joka se olikin. Tultuaan
Mikon luo, joka makasi kuin kuollut, huusi hän vielä kerran hänelle
sanat: "Kto tam!" saamatta mitään vastausta. Silloin ryssä, sillä ryssä
hän oli, kumartui alas Mikkoon, jonka kaulukseen hän kävi koettaakseen
kääntää häntä selälleen. Sitä tehdessään joutui hän selin seisomaan
Pitkää-Juhania vastaan, joka käärmeen notkeudella oli kömpinyt
pensastosta esille. Vihdoin onnistui ryssälle kääntää Mikkoa sen
verran, että näki hänen kasvonsa. Samassa hän säpsähti, hypähti
huudolla muutaman askeleen taaksepäin, vaan kaatui silloin
Pitkää-Juhania vasten, joka nyt oli hiipinyt aivan hänen luokseen.
Taistelu tietysti ei tullut pitkälliseksi, kun ryssä, joka oli joutunut
aivan hämille, ei osannut käyttää sapeliaan. Hetkisen kestäneen
painiskelemisen perästä kaatui hän maahan Pitkän-Juhanin veitsen
lävistämänä. Ryssän kaatuessa, kun tuskan-huutonsa vielä eivät olleet
loppuneet, rupesi joka haaralla pensaissa kahattelemaan. Nytpä
Suomalaiset tiesivätkin missä vihollisensa olivat. Pyssy, joka
laukaistiin ja jonka kuula katkaisi erään lähellä seisovan puun oksia,
siroittaen ne ympäri, näyttikin Suomalaisille kokonaisen pitkän rivin
jääkäreitä, jotka varovaisilla askeleilla marssivat heitä kohden.

"Täyttä juoksua takaisin!" komensi Pitkä-Juhani. -- "Tänä yönä saamme
puolustaa murrostamme!"

Nopein askelin Suomalaiset riensivät metsän läpi, ja tulivat paraasen
aikaan herättämään talonpojat ja valmistamaan heidät taisteluun.

Katteini Margunoff, joka luuli metsän olevan täynnä Suomalaisia, ei
tohtinut rientää niin nopeasti, ja senpätähden hän vasta päivän
koitteessa saapui murroksen luo.



V


Öinen taistelu! Kauhua herättävät nuo sanat; verinen on taistelu
erittäinkin metsässä, jossa tuhannet esteet yhdessä pimeyden kanssa
ovat taistelijain häiriöksi.

Taistelu, joka päivän-koitteessa riehui murroksen luona, oli verinen
kummin puolin. Suomalaiset puolustivat itseään urheasti ja yhtä
urhoollinen oli Margunoffinkin päällekarkaus. Maahan kaadettujen
puitten yli kiipesivät jääkärit ja kasakat, jotka viimemainitut olivat
nousseet ratsailta, rohkeudella, minkä nämä sotamiehet usein
osoittivat. Väärin olisi sanoa Venäläisten ylipäänsä olleen pelkureita;
päinvastoin historijoitsijat aina kiittävät heidän urhollisuuttaan,
joka tosin ei ollut niin kestävä, kuin Suomalaisten, vaan jolle
kumminkin pitää antaa oikea arvonsa.

Niin olivat he ehtineet tuon puumuurin juurelle, vaan siinäpä heitä
kohtasi hurja vastustus. Pitkävartisilla kirveillä, pajuneteilla,
viikatteilla ja nuijilla tulivat talonpojat heidän vastaansa, ja moni
jääkäri, moni kasakka syöksi halaistulla päällä tahi lävistetyllä
rinnalla maahan. Margunoff itse johti jääkäreitä, Kotschoffsky
kasakoita. Edellistä vastaan seisoi Pitkä-Juhani, heiluttaen julmaa
nuijaa, jonka itse oli tehnyt, ja venäläinen katteini oli useimman
kerran vähällä saada maistaa jättiläismäisen Pohjalaisen iskua;
jälkimäistä vastaan puolusti Mikko urheasti paikkaansa.

Naisten tila tietysti ei ollut paraimpia. Tungettuina kokoon yhteen
kulmaan, likellä sitä paikkaa, missä Mikko taisteli, tyrkkivät
talonpojat, jotka hyörivät ja pyörivät joka taholla, usein tietämättä
olivatko ystäväin vai vihollisten seassa, heidät milloin minnekin.

Rouva Herner oli enemmän kuollut, kuin elossa; Ilma sitä vastaan ei
vielä ollut kadottanut rohkeuttansa ja voimaansa. Mistä hän ne sai,
sitä ei hän itsekään tiennyt, eikä tässä ollutkaan aikaa ajatella sitä.
Pienestä viinapullosta, jonka oli saanut Pitkältä-Juhanilta, kasteli
hän ehtimiseen kalvaan äitinsä huulia ja antoi muillekin tarvitseville
sen verran kuin riitti. Moni kiitollinen katsanto, monta siunaavaa
sanaa, moni ystävällinen käden-puristus palkitsi tuon nuoren tytön
auttavaisuuden. Vaan ei hän sitä ajatellut, hän vaan ajatteli tarvetta.

Puolen tuntia oli taistelu lakkaamatta riehunut, ja vielä ei olleet nuo
säännöllisesti harjoitetut sotamiehet voittaneet palaakaan tuosta
puisesta muurista, jota talonpojat puolustivat. Vaan nämät talonpojat
olivatkin Pohjalaisia, niiden veljiä ja poikia, jotka olivat
taistelleet Kolmannen Kustaan lippujen alla, sekä nyt kestävässä
sodassa Pulkkilassa, Alavuudella sekä useissa muissa taisteluissa.
Margunoff oli vetäinyt takaisin, samoin Kotschoffskykin.

"Minä en enään kuule taistelua", sanoi rouva Herner vavisten, ja
katseli ympärilleen aroilla silmäyksillä; "ovatko ryssät jo vetäytyneet
takaisin?"

"Ovat hetkeksi", vastasi Pitkä-Juhani, joka verisenä ja rikkirevityillä
vaatteilla seisoi vaimojoukon edessä, ja muinaisajan uroonnäköisenä
nojasi itseään nuijaan. -- "Vaan eipä kestä kauan ennenkuin he taasen
ovat kimpussamme. Nytpä sentään taidamme paremmin puolustaa itseämme,
sillä päivä on valennut."

Niin olikin. Puiden latvat olivat alkaneet loistaa veripunaisesta
aamuruskosta, ja puiden välillä ei enää vallinnut hämärä. Valon tultua
saattoi nyt nähdä edemmäksikin, kuin muutaman sylen päähän; koko
tappelukentän nyt näki. Muurin ulkopuolella makasi hujan hajan
Venäläisiä ja Suomalaisia enemmän kuin sen sisäpuolella. Selvään toki
näki Venäläisten kadottaneen enemmän väkeä.

Yhtäkkiä kuului metsästä kimakka pillin-ääni; Venäläisten rivit
lähestyivät taasen; taistelu alkoi uudelleen, vaan tällä kertaa
säännöllisemmästi kuin äsken.

"Tänne, toverit!" huusi Mikko, joka, kuten äskenkin, seisoi
Kotschoffskya vastaan. -- "Minä en voi..."

Hän ei saanut puhua loppuun, sillä pyssynluoti heitti hänet alas
muurilta. Raskaalla huokauksella vieri hän alas ja seisahtui vasta
rouva Hernerin jalkain juureen. Tämä kiljasi kauhistuksesta ja
hoiperteli pois. Mutta Ilma, tuo ruumiillisesti heikko tyttö, veti,
kahden muun vaimo-ihmisen kanssa, tainnoksiin menneen Mikon syrjempään,
tutkiakseen hänen haavaansa.

Samassa silmänräpäyksessä, kuin Mikko kaatui, astui luutnantti
Kotschoffsky muurin ylimmäiselle reunalle. Voittajan riemuitseva hymy
näkyi hänen huulillaan, kun hän heilutti raskasta miekkaansa päänsä
yli. Mutta tämä hymyily oli vähällä tulla hänen viimeiseksi
hymyilykseen, sillä terävä viikate kohosi hänen ylitsensä, vaan
seisahtui puolessa välissä ja putosi helisten ryssäin puolelle, jotka
riemu-huudoilla ottivat tuota voittomerkkiä vastaan. Viikatemies itse
sitä vastaan kaatui suinpäin murroksen sisäpuolelle; pyssynluoti oli
lävistänyt hänen päänsä. Turhaan talonpojat juoksivat paikalle;
jalkasialta, jonka Kotschoffsky sai muurilla, ei hän enää luopunut,
vaikka kohta tilansa oli vaikea ja vaarallinen. Vaan kun Margunoff näki
puolueistensa menestyksen, ja Pitkä-Juhani miestensä vastoinkäymisen,
riensivät molemmat samalla paikalle, edellinen tekemään voittoa
täydelliseksi, jälkimäinen sitä häneltä estämään.

Hetken nuo molemmat uroot seisoivat vastakkain. Margunoff nosti
miekkaansa ja Pitkä-Juhani nuijaansa, vaan kumpaisenkaan isku ei
saattanut siihen, johon se oli ai'ottu, sillä Margunoff, vähän
ajateltuaan, vetäytyikin takaisin.

"Hän pelkää nuijaani!" huusi Pitkä-Juhani iskien nuijallaan erästä
jääkäriä, joka paikalla kaatui muurilta omaistensa puolelle.

Tuo nuori kasakka taisteli urhoollisesti talonpoikia vastaan, jotka
kovasti häntä ahdistivat; hänen mustat silmänsä välähtivät
taiston-halusta ja minne hänen miekkansa sattui, siihen syviä merkkiä
jäi. Hänen hoikka ja Donin kasakalle omituisen pitkä vartalonsa näkyi
yli kaikkein muitten murroksen harjalla taistelevain; luodit lensivät
suhisten hänen ympärillään, voimakkaimmat iskut tähdättiin häneen, vaan
haavattomaksi hän jäi. Hänen silmänsä näyttivät hakevan jotakin
esinettä, ja ne sen löysivät. Hänen silmänsä kohtasivat Ilman ja heikko
puna nousi hänen poskilleen. Tietämättä minkä tähden katsahti hän
Margunoffin puoleen, joka, nojaten murrosta vastaan muutamia kyynäriä
hänestä, myöskin katseli nuorta tyttöä, vaan aivan toisilla silmillä.
Kotschoffsky ymmärsi Margunoffin silmäykset, ja siitä hän vielä enemmän
vahvistui luulossa, että Ilma olisi hukassa, jos hän joutuisi katteinin
käsiin. Vaan millä lailla hän pelastaisi tytön, jos Margunoff pääsisi
voitolle? Tämä ajatus lensi salaman tavalla hänen aivoissansa ja
melkein samassa hän sai sille vastauksen joka kerta katsahtaessaan
Margunoffiin, seuraten hänen askeleitaan. Tämä hänelle olikin helppoa,
koska hän oli saanut käskyn yhä seurata katteinin väkeä. Tässä
silmänräpäyksessä ei hän kumminkaan tainnut lähemmin asiata ajatella,
sillä talonpojat syöksivät vimmoissaan häntä vastaan, ja ennenkuin
oikein tiesikään, olivat he jo lykänneet hänen maahan paikaltaan.
Notkea, kuin oli, hyppäsi hän kumminkin silmänräpäyksessä jälleen ylös
ja aikoi juuri huutaa sotamiehilleen kehoitussanoja, kun Margunoffin
voimakas ääni kuului pauhusta:

"Operot!" (eteenpäin!)

Margunoff itse hyppäsi murrokselle; sotamiehensä seurasivat jälessään.
Talonpoikain täytyi peräytyä tuosta voimakkaasta päällekarkauksesta.
Turhaan kiroili Pitkä-Juhani, turhaan hän heilutteli suurta nuijaansa;
hänen omat miehensä vetivät hänet pois paikaltaan. Venäläiset syöksivät
murroksen sisälle; Margunoff ja Kotschoffsky olivat etunenässä.
Molemmat kääntyivät paikalle, missä vaimot olivat.

Näiden huulilta kuului, kuin yhdestä suusta, hädän- ja tuskanhuuto.
Ilma ja hänen äitinsä syleilivät toinen toistansa hellästi, vaan ei
kumpikaan osannut sanaakaan sanoa. Silloin näkivät he mustan, suuren
vartalon edessään; se oli Pitkä-Juhani. Hän kääntyi ympäri, katseli
hetken aikaa itkeviä vaimoja ja näkyi tahtovan sanoa jotakin, vaan
siihen ei enään ollut tilaisuutta, sillä ryssät olivat samassa
silmänräpäyksessä kimpussaan.

"Pane aseesi pois!" huusi Margunoff lähestyen Pitkää-Juhania; -- "etkö
näe, kuinka miehesi pakenevat?"

Pitkä-Juhani puri hammastansa kiukusta, nähdessään talonpoikain
kiipeilevän murroksen yli toiselle puolelle, päästäkseen siellä
turvaan, vaan hän kumminkin vastasi tyynellä äänellä:

"Minä antaun, jos annat vaimojen vapaasti lähteä matkaansa."

"Kaikkein vaimojenko?" kysyi Margunoff, luoden silmänsä Ilmaan, että
tämä vapisi.

"Niin, kaikkein!" oli Pitkä-Juhanin lyhyt vastaus.

"Eipä niinkään", vastasi Margunoff ivaten, "kaikki muut, paitsi kaksi,
pääsevät."

"No, niinpä minä taistelen niinkauan, kuin voin!" sanoi tuo iso
Suomalainen katkerasti, kohoittaen nuijaansa.

Nytkö iskettiin ja lyötiin: kauhea oli häiriö; kaatuvia Ryssiä ja
Suomalaisia, pakenevia ja takaa-ajavia, voivottelevia vaimoja;
laukauksia, ruudinsavua ja mitä hirmuisin tunko, kas siinä taistelun
loppu. Harjaantuneilla sotamiehillään Margunoff pääsi voitolle, vaan
kalliisti ostettu se voitto oli. Tuskin puolet miehistään oli jälellä;
sekä murroksen sisä- että ulkopuolella oli kokonaisia läjiä, kuolleita
ja kuolevia sekaisin.

Se, joka kauimman ajan kesti, oli Pitkä-Juhani. Yksi ystävistään
toisensa perään kaatui, vaan hän toki seisoi paikallaan heiluttaen
suurta nuijaansa täysin voimin.

"Herkeä jo!" -- sanoi Margunoff, "niin säästät henkesi!"

"Ei Suomalainen henkeänsä ota lahjaksi Ryssältä", vastasi Pitkä-Juhani,
iskien nuijansa Margunoffia kohden, vaan tämä väistyi syrjään, ja sen
sijaan eräs jääkäri, johon nuija sattui, halaistulla päällä vaipui
maahan.

Samassa kuului pyssyn laukaus; Pitkä-Juhani horjui syrjään, vaan nousi
jälleen pystyyn ja kohotti taasen nuijaansa Kotschoffskya kohden. Tuo
nuori kasakka näytti olevan kuoleman oma, sillä tungossa ei hän päässyt
eteen- eikä taaksepäin. Hänen silmäyksensä hakivat Ilmaa, vaan sitä ei
ne nyt löytäneet, sillä tämä oli hoitamassa äitiään. Väkevällä
ponnistuksella pakoitti hän takanansa seisovat sotamiehet väistymään,
ja tämä hänen onnensa! isku ei sattunut häneen.

Toinen laukaus pamahti; luoti lensi Pitkän-Juhanin pään ohitse ja
sattui rouva Herneriä rintaan. Onneton sydäntä särkevällä kiljauksella
kaatui selälleen. Toinen kiljaus kohta sen jälkeen kuului; se oli
Pitkän-Juhanin, joka myöskin kaatui, vetäen Margunoffin, jonka miekka
oli lävistänyt hänen rintansa, mukanaan nurin. Katteini toki pian
jälleen pääsi jaloilleen, veti vastustajansa rinnasta miekkansa ulos ja
juoksi Ilman luo, joka melkein tainnoksissa makasi äitinsä vieressä.

"Tule!" huusi hän tarttuen Ilman käsivarteen. Tyttö koetti kaikin
voimin irroittaa itsensä hänen käsistään, vaan turhaan.

"Tule!" suhisi Margunoff vielä kerran -- "kun kerran olen sinun saanut
käsihini, en sinua niin pian päästä."

Heikko kiljahdus kuului Ilman huulilta, ja hän kävi tainnoksiin.
Huolimatta toisten naisten rukouksista ja valitushuudoista otti
Margunoff Ilman käsivarrelleen sekä kantoi hänen pois sieltä. Tultuaan
tuon siellä täällä rikkimurretun puumuurin luo, kohtasi häntä
Kotschoffsky. Kasakan silmät hehkuivat vihasta, ja hän oli vähällä
paljastaa miekkansa naisenryöstäjää vastaan. Vaan hän hillitsi vihansa,
katsoi ylenkatseellisesti Margunoffiin ja läksi toisaalle itsekseen
jupisten:

"Älä vielä iloitse; minä sinun askeleesi vartioitsen."



Lappajärvellä.



I.


Murhat, tulipoltot ja ryöstöt osoittivat tien, jota Margunoff kulki
Lappajärvelle, jossa hän odotti suurempaa saalista näillä seuduilla,
joilla sota vielä ei ollut erittäin tuhoa levittänyt. Hän oli saanut
tietää että mainitun järven rannalla olevain pitäjäin asukkaat olivat
valmistaineet tekemään hänelle vastarintaa. Uhka-mielinen, kuin oli,
luuli hän niillä sotamiehillä, joita hän johti, voivansa asettautua
minkälaista talonpoikajoukkoa vastaan tahansa. Murroksen luona saamasta
voitostaan oli hän ruvennut ylenkatsomaan talonpoikia, eikä hän enää
levähdyspaikoilla huolinut asettaa tavallisia vahtiakaan. Kaikkialta,
missä hän kulki, pakeni asukkaat, jättäen kotinsa ryöstettäviksi. Suuri
olikin sentähden saalis, jonka oli saanut, kun hän muutamana aamuna
auringon noustessa tuli Lappajärvelle. Tähän hän asettui leiriin,
varustaen sen niin hyvin, kuin voi, ja valmisti itsensä lähtemään
pienelle partioretkelle järvelle. Vaan eipä tuosta retkestä tullutkaan
mitään, sillä asukkaat olivat piiloittaneet jok'ainoan veneen ja niin
hyvin, että Margunoff kaksi päivää tarkkaan haettuansa ei löytänyt
ainoatakaan. Suutuksissaan palasi hän leiriinsä päättäen odottaa
sopivampaa tilaisuutta.

Näin oli neljätoista päivää kulunut. Ei mitään talonpoikaista
sotajoukkoa näkynyt; ei yhtään venettä ollut löytynyt. Margunoff oli
vimmoissaan. Kotschoffskylle hän harvoin ajatuksensa lausui, sillä hän
huomasi selvään, että hänellä kasakassa oli kilpakosija. Joka kerta,
kun tilaisuutta oli, lähetti hän sentähden hänen partioretkelle.
Kotschoffsky totteli vasten tahtoansa, kiiruhti toimittamaan tehtävänsä
ja oli aina pikemmin takasin, kuin Margunoff aavistikaan. Katteini ei
kumminkaan vielä tahtonut rikkoa ystävyyttään kasakkaa kohtaan, sillä
hän tiesi tämän avun itselleen olevan välttämättömän. Ratsuväettä hän
helposti olisi tullut voitetuksi. Hän sentähden hillitsi vihansa,
osoitti kasakkaa kohtaan ulkonäköisen ystävyyden, toki ei liian usein,
vaan vannoi sillä välin kostoa ja kuolemaa hänelle. Kotschoffsky
puolestaan hyvin huomasi Margunoffin mielen, vaan ei hän koskaan
sanallakaan siihen viitannut. Salassa hän sentään iloitsi vallasta,
joka hänellä oli kilpailijansa yli.

Ja Ilma, kuinka on hänen laitansa? kysyy lukija.

Enemmän kuolleena, kuin elävänä täytyi hänen, kahden sotamiehen,
väliste itse Margunoffin, vartioitsemana, seurata Venäläisiä heidän
kulkiessaan läpi metsien ja louhikko-maiden. Äidin epätietoista
kohtaloa ajatella oli hänestä kauheata; silmänsä loiste katosi ja
hienot poskensa kelmenivät. Margunoff oli hänen silmissään äitinsä
murhaaja, ja koko hänen heikko ruumiinsa vapisi, kun hän seisoi hänen
edessään. Pohjanmaan helmi oli nyt melkein muuttunut varjoksi,
liljaksi, jonka ensimäinen kovempi tuuli oli taittava.

Silloin, näinä synkkinä hetkinä, ja muulloinkin, seisoi tuo nuori
kasakkaupsieri hänen vieressään rohkaisten hänen mieltään. Alussa Ilma
sysäsi hänet pois luotaan, sillä hän näki hänessä niinkuin kaikessa,
millä oli ryssän nimi, ainoastaan petosta, ja hän oli monta kertaa
vähällä kirota häntä. Vaan kuinka olikaan, ja sen tarkka ihmistuntija
ratkaiskoon ja selittäköön, oli vieraan ääni liian lempeä ja totinen,
saattaakseen olla perinpohjin kavalan ja viekkaan ihmisen; hän tuli
katsoneeksi syvemmälle Kotschoffskyn silmiin, ja silloin pieni valon
säde leimahti hänen surusta synkeään sydämmeensä. Vähitellen hän
enemmän ja enemmän kuunteli hänen sanojaan ja kun hän kerran näki
kasakan ja Margunoffin yhdessä ja silloin huomasi edellisen kasvoissa
moitetta, kun jälkimäinen hänelle ärjäsi, silloin hän myös rupesi
oikein panemaan luottamuksensa Donin aromaiden poikaan. Ja vähitellen
luuli hän, vaikka tuo kenties vaan tuli mielenkuvituksesta,
Kotschoffskyn silmissä lukevansa synkkää surumielisyyttä, joka kerta
kun hän häneen katsoi. Tuota Ilma rupesi mietiskelemään, vaan ei hän
mihinkään päätökseen tullut, sillä hänen ajatuksensa olivat aivan
sekauksissa. Eräs seikka, joka melkein joka päivä tapahtui kumminkin
enemmän, kuin muut, oli hänelle silmiin pistävä. Kun joku Margunoffin
jääkäreistä ei ollut sen mökin tahi teltin edessä, jossa hän sai asua,
kohdeltiin häntä aina pilkalla ja ivalla ja sangen usein sai hän kuulla
herjaus sanoja, jotka selvään osoittivat, mitä oli tapahtuva. Hän
vapisi ja hiipi syrjäiseen nurkkaan, johon herjaajan ääni ei kuulunut,
ja kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten maahan. Väliste
kumminkin sattui kasakka olemaan vahtimassa. Toisin oli silloin kaikki.
Vahtinsa, niin usein kuin saattoi, koetti saada hänelle mukavuuksia,
ja, mikä parasta oli, hänen käytöksensä sekä puheensa vahdittavaansa
kohtaan oli semmoinen, että se kokonaan lohdutti häntä. Muistaa täytyy,
että kasakat ovat hyvin erilaisia. Uralin kasakat, jotka ovat
vartaloltaan suuria ja alkujaan tartarilaista kansaa, ovat villejä ja
raivoisia, ja nämäpä melkein aina olivat syypäät kaikkiin julmiin
hävityksiin ja kauheampiin murhiin. Donin kasakat sitä vastaan, jotka
ovat vähäruumiisia ja hiukan villejä, ovat oikeastaan Puolalaisia, ja
heillä on vielä tänäkin päivänä jälellä vähäisen ritarimaisuutta,
jonka ovat esi-isiltään perineet. Koko Suomessa, vaan erittäinkin
Pohjanmaalla, kehutaan Donin kasakoita urhoollisiksi ja kohteliaiksi.
Kulneff oli Donilainen kasakka, ja häntäpä, syystä kyllä, pidetään
tämän sodan ritarillisimpana sotijana.

Eräänä päivänä oli Ilma kysynyt eräältä kasakalta, miksi häntä niin eri
tavalla kohdeltiin, ja tämä oli silloin vastannut:

"Luutnantti Kotschoffsky tahtoo niin."

Me tiedämme naisen sydämen olevan herkemmän, kuin miehen, tunteille, ja
erittäinkin hyville.

Vaikka surunsa olikin raskas, tunsi hän kumminkin ikäänkuin lämpöisen
virran juoksevan suonissaan kuullessaan tämän kasakan vastauksen, ja
seuraus siitä oli tuo syvä kiitollisuus, jonka saattoi lukea hänen
silmissään, kun hän vähän myöhemmin kohtasi Kotschoffskyn. Hän ei
puhjennut kauniisin kiitossanoihin, vaan hiljainen "kiitos" oli,
ystävällisen silmäyksen kanssa, hänen ainoa sanansa.

Tuo oli kyllin suuri palkinto Kotschoffskylle, ja kun hän kohta sen
jälkeen erkani Ilmasta, ajatteli hän:

"Käyköön minulle kuinka tahansa; Margunoffin sylissä ei tyttö koskaan
ole lepäävä."

Muutamalla pitkälle järveen menevällä niemellä, jossa paksu metsä
kasvoi aina veden rajaan saakka, istui eräänä iltana auringon
lasketessa Margunoff. Järven pinta oli kirkas kuin peili ja laskevan
auringon purppura-säteet kultasivat sen; pienten saarien puut ja kivet
kuvastivat itseään sen helmassa nyt, yhtä elotonna kuin kymmeniä vuosia
sitten; tuolloin, tällöin pisti kala päänsä veden pinnan yläpuolelle,
luultavasti katsellakseen muutaman sekunnin kuluessa yläilmojakin. Tämä
ilta oli rauhallinen ja kaunis, kuin naisen puhtain aatos.

Margunoff istui kivellä niin lähellä vedenrajaa, ettei hän tarvinnut
muuta, kuin ojentaa jalkansa päästäkseen veteen. Hän oli totinen
mieleltään, melkeinpä vihoissaan, sen näki selvään rypistyneistä
silmäkulmistaan sekä katsannostaan, jossa vähän väliä uhkauksen leimaus
välähti.

"Aleksia", -- puhui hän itsekseen likistäen otsaansa kädellään, --
"sinä olet kyllä kaunis. Uralin juurella oli kotosi, siellä sinun ensi
kerran näin, kun annoit aaltojen solinan ja alastomain vuorten tuulien
laulella itsesi nukkumaan. Huuliesi väri oli kauniimpi purppurahuntua,
joka ympäröi kapean vartalosi ja kaunisti kiharasi. Minä huusin sinua
ja sinä kuulit minua. Sanoit sitten rakastavasi minua ja ne sanasi olet
pitänyt, sinä vieläkin rakastat minua, vaan tänne et tahtonut minua
seurata! Miksi et tahtonut, Aleksia? Pelkäätkö tätä kylmää maata;
pelkäätkö olki-vuodetta rikkinäisessä teltissä tahi nokisessa pirtissä?
Onpa kyllä suloisempaa maata pehmoisissa sohvissa, ihmeteltynä kuleksia
Pietarin katuja ja iltasin rukoilla Obraskuvalta suloista yötä, kuin
kuleksia sinne tänne tässä maassa, nukkua puiden oksain alla, tulla
vainotuksi kaikkialla, järvien ja jokien välillä, eikä päivällä, sitä
vähemmin yöllä olla varma pyssynluodista. Sinä valitsit paraimman osan,
Aleksia, ja kun sä et tahtonut minua seurata, otin minä kumminkin sinut
mukaani!"

Näin sanoessaan otti hän povitaskustaan pienen kultaisen kotelon, jonka
hän avasi. Kaunis naisen-kuva hymyili vastahansa. Hän kauan sitä
katseli, vaan vihdoin hän kävi ajattelevaiseksi; hän luuli näkevänsä
toisen naisen kuvan. Sukkelaan hän hyppäsi seisaalleen, verensä rupesi
kiehumaan, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja hän huusi:

"Mitä on sentään sinun kauneutesi hänen rinnalla? Sinä et voi vertoja
vetää Ilmalle, Pohjanmaan helmelle! Oi etten olisi koskaan nähnyt
häntä! Ja tämä kuva, minkätähden toin sen tänne muassani? Aleksia, minä
aavistan, ettemme enään koskaan näe toisiamme! Lähde sinä takaisin
Uralillesi! Sinä olet tielläni, sillä kun Ilma tulee kanssani
Pietariin, täytyy sinun syrjästyä ja silloin sinä murhaat sen helmen,
jonka olen löytänyt täältä. Kultaa saat, jos lähdet pois, kaikki, mitä
tahdot, saat... vaan mitä minä puhunkaan!" keskeytti hän itseään:
"Hahahaa! Minä Margunoff, pelkäämätön, minäkö pelkäisin naista! En, en!
Minulla on valtaa, ja minä voin tehdä, mitä tahdon! Vaan tämä kuva!"
huudahti hän, uudestaan taasen katsellen kaunista Uralin-naista --
"miksi sitä enään säilyttäisin, kun en enään säilytä sitä sydämessäni?
Haa! tuonne minä sen tahdon kätkeä!" huusi hän kohottaen kättään, jossa
tuo kultainen kotelo oli; "aallot eivät koskaan anna saalistaan
takaisin! Minä en enään koskaan tahdo nähdä häntä!"

Näin sanoessaan heitti hän pienen kotelon matalaan veteen. Uralin-tytön
kuva katosi. Margunoff kääntyi toisaalle lähteäkseen tiehensä, vaan jäi
toki vielä hetkeksi seisomaan, puhuen itsekseen:

"Tänä iltana täytyy minun puhutella Ilmaa; hänen pitää kuunnella
sanojani." Vaan, keskeytti hän itseään vieden kätensä otsalleen, ikään
kuin tällä tavoin koettaakseen karkoittaa nuo synkät kuvat, jotka
liihoittelivat edessään, -- "Kotschoffsky on tielläni. Kirottu olkoon
se kasakka! Hän rakastaa tyttöä ja hänellä on, sen verran kuin voin
huomata, menestystä! Vaan ei, ei, tänä iltana täytyy minun päästä
erilleni hänestä muutamaksi tunniksi. Hänen pitää totella
päällysmiestään. Hänen pitää totella minua."

Kun hän puolikovalla äänellä oli sanonut nämät sanat, katsahti hän
vielä kerran Lappajärven rasvatyyntä pintaa ja katosi sitten puitten,
pehkojen väliin.

Vähän aikaa sen jälkeen, kun Margunoff oli lähtenyt pois, rasahtelivat
pensaitten oksat taasen niemellä ja Kotschoffsky tuli esiin.

"Tuonne hän heitti kuvan!" sanoi' hän hiljaa ja astui veteen.
"Olisikohan mahdollista löytää se!?"

Tarkkaan, kuin jos olisi hakenut miljoonan summaa, katseli kasakka
veteen. Kauan hän turhaan etsi, vaan juuri kun oli heittämäisillään
hakemisensa, keksi hänen terävä silmänsä jotakin kiiltävää veden
pohjassa. Hän kiljasi ilosta ja pian oli tuo pieni kulta-kotelo hänen
kädessään. Sukkelaan hän avasi sen, nähdäkseen, olisiko kuva mennyt
pilalle, vaan niinpä ei ollutkaan. Kotelo oli niin hyvin suljettu,
ett'ei pisaraakaan vettä ollut sen sisälle päässyt.

"Hän tahtoo lähettää minut johonkin pois tänä iltana!" jupisi
Kotschoffsky lähestyessään koukkuteitä myöten pientä leiriä, jossa
Venäläiset olivat, -- "vaan minäpä kenties tulen takaisin, ennenkuin
hän aavistaakaan."

Tuskin oli hän ehtinyt leiriin, ennen kuin katteini tuli hänelle
vastaan.

"Teidän täytyy tänä iltana lähteä partio-retkelle", sanoi Margunoff.
"Olen kuullut talonpoikain kokoutuvan Pyhälahdelle. Menkää sinne, jos
suinkin voitte, vaan älkää viipykö järin kauan!"

Näin sanottuaan katteini keikahti ympäri toisella korkollaan ja meni
tiehensä. Hän tunsi itsensä levottomaksi, sillä Kotschoffskyn katsanto
oli ollut erinomaisen tutkivainen.

"Lapsellista!" jupisi hän itsekseen -- "mitä olisi minulla pelättävää!"

Luutnantti kutsui ratsumiehensä aseisin ja puolen tunnin kuluttua hän
näiden kanssa täyttää laukkaa ratsasti pitkin järven rantaa pohjoiseen
Pyhälahtea kohden.



II.


Pirtissä, jossa Ilma asui, oli ainoastaan yksi huone, pieni ja pimeä.
Tässä oli hän nyt elänyt lähes kaksi viikkoa, näkemättä muita, kuin
ryssiä, kuulematta muita ääniä, kuin heidän. Tosi on, että ihminen
onnettomuudessa saattaa tottua vähempään; niin oli ainakin Ilman
käynyt. Kuinka usein oli hän tuntikaudet istunut paikallaan, katsellen
noita paljaita savun mustaamia seiniä, tahi tuota nokista pesää, jossa
kekäleitä vielä oli jälellä! Kuinka usein oli hän toivonut itselleen
siipiä, joilla saattaisi lentää pimeästä vankeudestaan, ja kuinka usein
olivat hänen valitushuutonsa äitinsä hänelle tuntemattomasta kohtalosta
kaikuneet tässä huoneessa! Vaan ei kukaan tullut häntä vapaaksi
laskemaan. Jos hän Margunoffilta pyysi päästäkseen vapaaksi, sai hän
aina vastaukseksi "ei"; jos hän taas pyysi Kotschoffskyltä apua, ei hän
tosin saanut samaa kovaa vastausta, vaan sen sijaan semmoisen, joka
häntä tässä tilassa ei suuresti lohduttanut. Nuori kasakka-upsieri,
näet, aina kun Ilma häneltä rukoili vapaaksi pääsemistä, sanoi:

"Vielä ei ole aika käsissä; meidän täytyy odottaa vielä."

Vaan kuinka kauan tämä odottaminen oli kestävä, sitä ei hän osannut
sanoa, ja sentähden tämä epätietoisuus yöt päivät rasitti Ilmaa.

Samana iltana, kun Kotschoffsky ratsasti tuolle tutkimusretkelleen
Pyhälahdelle, istui Ilma pienessä ikkunassa ajatuksissaan katsellen
järven pintaa. Hänen katsantonsa oli ihmeteltävän tyyni, sillä hän oli
nyt saanut erittäin tärkeän asian miettiäkseen, nimittäin pakoon
lähtemisen. Tämä ajatus oli noussut häneen samana aamuna. Vaan kuinka
oli tämä pakoon lähteminen tapahtuva, kun häntä niin kovasti
vartioittiin? Hän koetti keksiä jotakin keinoa, vaan eipä mitään
löytynyt. Jospa hän sentään olisi tänään saanut puhella Kotschoffskyn
kanssa, olisi kenties jotakin valennut. Niin luuli hän, ja oikein hän
luuli. Pienen pirtin ovella seisoi vahtimassa kasakka. Ilma ei ollut
häntä ennen huomannut.

"Miksihän ei luutnantti ottanut häntä mukaansa!" ajatteli hän peittäen
pienen päänsä käsillään. -- "Olisikohan hän tehnyt sen, että..."

Asekeleita kuului lähestyvän ikkunaan. Ilma vetäytyi vähän syrjään,
vaan asettui taasen entiseen asemaansa, kun huomasi kasakan seisahtuvan
ikkunan kohdalle. Sama mies oli usein ollut häntä vahtimassa, jonka
tähden Ilma hyvin tunsi hänen.

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kasakka, kun huomasi tytön aikovan puhua --
"olkaa varovainen!"

Ilma säpsähti kuullessaan nämät sanat. Ne soivat hänen korvissaan kuin
pelastuslaulu.

"Sekää!" sanoi kasakka ojentaen Ilmalle sukkelaan pienen kokoon
käärityn paperin, ensin katseltuaan joka haaralle ympärilleen. --
"Lukekaa se ja käskekää sitten!"

Vapisevalla kädellä aukaisi Ilma tuon pienen kirjeen, joka vaan sisälsi
nämät sanat:

    "Jos tahdotte paeta, niin turvaitkaan vahtiin. Hän on
    luotettava mies.

                                                K."

Millaisilla tunteilla Ilma luki nämät sanat, saattaa helposti ymmärtää.
Hän tiesi nyt niiden olevan tuolta nuorelta kasakka-upsierilta, ja jos
hän nyt olisi ollut saapuvilla, olisi hän langennut polvilleen hänen
jalkainsa juureen. Nyt hän ymmärsi minkätähden Kotschoffsky, joka ennen
joka päivä oli puhutellut häntä, tänään kokonaan oli väistänyt häntä.
Se oli sentähden ettei Margunoff olisi aavistanut mitään pahaa. Ilossaan
siitä, että pelastuksen aamu nyt oli koittanut, ei tuo kaunis vanki
ollut tarpeeksi varoillaan, vaan puhui kova-äänisemmin, kuin
tarpeellista olikaan. Vahti ensimmäiseksi huomasi tuon varomattomuuden,
jonka seuraukset olisivat olleet kyllä pahat, koska Margunoff hiipivin
askelin lähestyi, ja hän sanoi sentähden huolimattomasti nojaten
itseään seinää vastaan.

"Vetäytykää syrjään, vaan hitaasti, ettei katteini, joka paraillaan
tulee tänne, huomaa mitään. Minä luulen ettei hän vielä ole keksinyt
meidän puhelevan."

Kasakan tyyni ääni rauhoitti Ilmankin, ja huolimatta Margunoffista,
joka nopein askelin lähestyi, vetäytyi hän syrjään, vaan ei kauemmaksi,
kuin että hyvin saattoi nähdä katteinin, Hän näytti vihaiselta ja usein
leimahteli hänen silmissään niin kauheasti, että Ilma oikein tuli
pahoille mielin.

"Hän tulee tänne", kuiskasi hän. -- "Minä otan häntä vastaan tyvenellä
mielin."

Tuskin oli hän ehtinyt viimeiset saat sanoa, kun Margunoff astui
sisään.



III.


"Hyvää iltaa, kaunis vankini!" tervehti Margunoff heittäen lakkinsa
pirtin ainoalle tuolille. -- "Miltä yksinäisyys tuntuu?"

Ilma oli vaiti; hänen ainoa vastauksensa oli ylenkatseinen silmäys.

Margunoff sen käsitti, ja hän puri hammastaan. Hänen kylmä mielensä
tyvennyys, pikaisesti katoava kuin pilven hattara, esti häntä ensi
silmänräpäyksessä pahastumasta. Hän pakoitti hehkuvat tunteensa
rauhoittumaan. Hän vielä toisen kerran kysyi samalla tavalla ja kun hän
silloin sai saman vastauksen, sanoi hän:

"Sinä kohtaat minua uhalla. Etkö tunne minun valtaani?"

"Minä sen tunnen", vastasi vihdoin tyttö. -- "_Vaan minä en sitä
pelkää_", lisäsi hän pannen painon joka sanalle.

Margunoff nyt kääntyi pois, sillä tuon kauniin vankinsa silmissä
vallitseva levollisuus saattoi hänet hämille. Ei hän vielä koskaan
ollut tavannut semmoista naista, sen hän nyt tunnusti, vaan juuri se
seikka ärsytti häntä suurimpiin ponnistuksiin voittoa saadakseen. Hän
sanoi sentähden, lähestyen Ilmaa, joka oli vetäytynyt enemmän seinälle:

"Oletko ajatellut ehdoitusta, jonka tein sinulle?"

"Olen."

"Oletko tarkkaan sitä miettinyt?"

"Olen."

"Ja mitä sinä siihen vastaat? Minä sen tahdon tietää vielä tänä
iltana."

"Vastaukseni on sama, kuin ennenkin", vastasi Ilma kylmästi.

Margunoff puristi nyrkkiään; hänen tyynyytensä oli katoamaisillaan.

Eipä Ilmakaan ollut niin tyyni, kun koetti teeskennellä. Hän aavisti
nyt mitä pahinta, ja hän oli valmis kohtaamaan, mitä vaan vastahansa
oli tuleva, olkoon se mistä laadusta tahansa.

"Vaan ajattelepa, minkälaisia etuja sinulle tarjoon", sanoi Margunoff
vallan toisella äänellä. "Saat kultaa ja kalliita kiviä, sillä
sellaista on minulla yllin kyllin, ja kankaasta, mikä löytyy Gostinoi
Dvorissa..."

"Lopettakaa jo!" huusi Ilma ja hohtava puna nousi poskilleen; "kaiken
sen saat tarjota venäläiselle vaimolle, eikä Suomalaiselle, sillä hän
sinua ja kultaasi ylenkatsoo."

Vaan katteini jatkoi, teeskennellen olleensa kuulematta Ilman sanoja:

"Minun palatsissani Vasilefski Ostrovissa olet sinä yksin hallitseva.
Sinä saat loistaa hovissa ja jalkasi ei koskaan ole astuva likaiselle
kadulle. Sinä saat ajella Nevskin prospektilla Pietarin komeimmissa
vaunuissa, ja", jatkoi katteini väkisin tarttuen Ilman käteen, "sinua
kaikki kadehtivat ja minä sinua jumaloitsen!"

Kiivaalla liikunnolla Ilma tempasi itsensä irti ja juoksi etäälle
katteinista.

"Vaikkapa tarjoaisit minulle koko Pietarin, vaikkapa taitaisit asettaa
minut valtaistuimelle, annan sinulle kumminkin kieltävän vastauksen!"
-- vastasi Ilma ja purppura punaisina hohtivat hänen poskensa.
"Mielummin, kuin sinun komeassa palatsissa, elän pienessä mökissä
synnyinmaassani! Mitä luulet minun pitävän sinun vaunuistasi,
kalleuksistasi! Niitä minä halveksin... Pois ryssä! Suomalainen tyttö
ei sinuun konsanaan suostu."

Tähän asti oli Margunoff ollut merkillisen levollinen, vaan kun hän
kuuli nämät pilkalliset sanat, silloin ei hän enään voinut hillitä
itseään. Vuoroitellen kalveana ja punasena kiukusta, hyppäsi hän
seisaalleen ja ennenkuin tyttö oli ehtinyt pois tieltä oli hän
tarttunut hänen käsivarteensa.

"Polvillesi!" huusi hän vapisevalla äänellä. -- "Minä sinulle näytän,
mitä on vastustella käskyjäni. Polvillesi, sanon!"

"En", sanoi Ilma yhtä tyynenä, kuin ennenkin, "Suomen tyttö ei käy
polvilleen Venäläisen eteen."

"Etkö pelkää minua?" huusi Margunoff riehuten. "Etkö tiedä, että saatan
ottaa sinulta vaikka hengen?"

"Ota vaan! Elämä ei minulle ole mistäkään arvosta, kun olet äidiltäni
ryöstänyt sen", sanoi Ilma vapisevalla äänellä.

"Vai niin!" sanoi katteini pilkallisesti -- "elämä ei sinusta ole
minkään arvoinen. No niinpä en minäkään siitä huoli. Sinä saat elää,
vaan... hahahaaa... sinä saat elää minun luonani."

Ilma vapisi. Katteinin sanat häntä niin pelästyttivät, että hän oli
vähällä käydä tainnoksiin.

"Sinä siis et tahdo minua seurata?" sanoi Margunoff taasen.

"En ikänäni."

"No hyvä. Sinun ei tarvitsekaan tulla kanssani Pietariin. Mutta muista,
että tänä yönä morsiusvuoteemme valmistetaan tämän katon alla. Muutaman
tunnin kuluttua palajan minä tänne jälleen."

Näin sanottuaan Margunoff läksi ovelle. Ilma, joka nyt käsitti
onnettomuutensa laajuuden, syöksi kädet ristissä hänen luokseen, vaan
katteini sysäsi ynseästi hänet luotaan ja katosi, pilkallisesti
nauraen.

Ilma hoiperteli takaisin; silmissään kaikki musteni ja hän vaipui
vuoteelleen. Mutta ei hän kauan siinä maannut, ennenkuin miehen ääni
kuului pienestä akkunasta:

"Ylös, nyt on aika käsissä!"

Ilma hyppäsi ylös sekä meni akkunalle, jossa häntä kohtasivat
vahtimassa olevan kasakan silmäykset, joissa hän selvään näki
levottomuutta.

"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kuiskasi sotamies matalalla äänellä. --
"Meidän täytyy nyt, katteinin poissa ollessa, lähteä matkaamme."

"Eikö tämä olekaan mikään uni!" lausui Ilma, joka vielä oli puoleksi
sekainnuksissaan Margunoffin sanoista. -- "Pääsenkö siis irti hänestä,
joka tahtoo perikatoani?"

"Pääsette!" vastasi kasakka pikaisesti. -- "Vaan tehkää joutua, pukekaa
yllenne nämä housut, tämä takki ja lakki ja vyöttäkää sapeli
vyöllenne!"

Näin sanoessaan heitti vahti mainitut kapineet ovesta sisälle. Ilma
hetken aikaa oli niin hämmästyksissään, ettei tiennyt mitä piti
tekemän. Tosin olivat vaatteet nyt hänen edessään, vaan hän ei sentään
oikein tiennyt uskaltaisiko jättää itsensä kasakan haltuun. Silloin
Kotschoffskyn sanat juohtuivat hänelle mieleen, ja kaikki pelko hänestä
katosi. Pian hän puki ylleen nuo välttämättömät esineet, sitoi vyön
vyötäisilleen sekä läheni ovea. Hän säpsähti pelästyksestä, kun ovi,
hänen siihen koskiessa, aukeni. Hän jo oli peräytymäisillään
yrityksestään, kun kasakka, joka oli ollut oven takana lymyssä, astui
esille sanoen:

"Oletteko valmis nyt?"

"Miksi ei ole ovi nyt lukittu?" kysyi Ilma hätäisesti.

"Vihan vimmoissaan ei katteini muistanut sitä lukita", vastasi kasakka.
"Mutta tulkaa jo, jos tahdotte päästä vapaaksi."

Ilma ei nyt enään ollut kahdella mielin. Sykkivin sydämin astui hän
pienelle pihalle. Ei kukaan, eipä itse Margunoffkaan olisi tässä
valepuvussa tuntenut häntä. Ei muuta tarvinnut kuin rohkeutta, ja Ilma
päätti säilyttää rohkeutensa aina pisimpään.

"Tulkaa nyt!" kuiskasi kasakka tarttuen Ilman käsivarteen. "Käyttäkää
itseänne aivan kuin olisitte meidän miehiämme, jos joku vastahamme
tulee, älkääkö pelätkö; kyllä minä takaan että onnistumme."

"Mutta missä katteini on, koska..."

"Hiljaa, hiljaa!" keskeytti häntä kasakka kiireisesti. "Me emme saa
puhella, muuta kuin hätätilassa. Missä katteini on! Hän läksi äsken
pienelle partioretkelle etelään päin, vaan, niinkuin tiedätte, piti
hänen tuleman takaisin parin tunnin päästä ja että hän sanansa pitää,
siitä saatte olla varma."

Ilmaa värisytti.

"Kiiruhtakaamme vaan", pyysi Ilma nöyrällä äänellä. "Voi hyvä Jumala,
se kuin nyt olisi leirin ulkopuolella!"

"Olkaa huoletta!" kuiskasi kasakka. -- "Mitä päällysmieheni on minulle
käskenyt, sen teen minä, vaikka saisin kuoleman palkakseni. Kasakan
velvollisuus on totella."

"Luutnantinko käskystä sinä minun vapautat?"

"Niin!"

Kiitollisuuden huokaus nousi Ilman rinnasta. Hän tahtoi vielä enemmän
puhua tuosta jalosta miehestä, joka oli ryhtynyt häntä pelastamaan,
vaan Elka, se oli kasakan nimi, kielsi häntä sanaakaan hiiskahtamasta.
Hän totteli ja kääri päällysvaatteensa lujemmin ruumiinsa ympäri.

Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, jolloin eri esineet tulivat
epäselvemmiksi. Usein luuli Ilma pienemmän puun väijyväksi ryssäksi, ja
usein hän säpsähti nähdessään jonkun kiven kummalliset muodostukset.
Eihän tuo ole ihmeellistä; mielensä kun oli kovin liikutettu, luuli hän
näkevänsä vaaroja, missä ei niitä ollutkaan.

Pienessä leirissä, joka kumminkin, sen asujamiin katsoen, oli jotenkin
laaja, oli kaikki hiljaa ja rauhaisaa, ja tämäpä tietysti teki paon
helpommaksi. Elka kävi edellä ja kohta hänen jälessään Ilma, käsi
miekan kahvassa, valmiina käyttämään tuota hänelle niin outoa asetta.
Tuo nyt jo jotenkin varma pelastuksen toive teki hänen luonnollisen
rohkeutensa suuremmaksi; kätensä ei enään vavissut ja kauniista
sinisistä silmistään loisti luottamus, joka suuresti ilahutti Elkaa,
joka kerta, kun hän katsahti taakseen pelastettavansa puoleen.

Niin olivat he tulleet leirin pohjoisimpaan päähän. Tähän asti eivät he
olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä, ja Ilma luuli kaiken vaaran jo
menneen ohi, kun kova ääni huusi.

"Kto tam!" (Ken siellä)

"Jumala ja tsaari!" vastasi Elka matalalla äänellä.

"Hyvä!" sanoi taasen vahti -- "vaan mitä!... Ethän sinä olekaan yksin!"

Ilma vapisi, vaan hänen onnekseen oli niin pimeä, ettei vahti sitä
huomannut. Elka jatkoi:

"Tiedäthän, että luutnantti Kotschoffsky on vakojaretkellä?"

"No niin! Entä sitten?"

"Hänen viimeiset sanansa minulle olivat: Elka, minä ratsastan
Pyhälahdelle päin, jonne luulen talonpoikain kotoutuneen. Ellen
puolentoista tunnin kuluttua palaja, olen joutunut vangiksi. Lähe sinä
silloin minua hakemaan ja kerro onnettomuuteni katteini Margunoffille,
ja..."

"No niin; sinä olet menevä häntä hakemaan, vaan tämä, joka on
seurassasi?"

"Kuule minua, houkkio!" sanoi Elka, vähän levotonna. -- "Ethän ole
antanut minun puhua loppuun. Kuules mitä muuta luutnantti sanoi: 'Älä
suinkaan lähde yksinäsi, sillä jos sinäkin joutuisit vangiksi, niin
eihän sinusta olisi mitään apua. Ota sentähden mukahasi luotettava
mies, kenen vaan tahdot.' Nämä olivat luutnantin sanat, kuuletko nyt."

"Kyllä kuulen!" vastasi vahti epäileväisesti -- "vaan minusta näyttää
kumppanisi enemmän naiselta, kuin mieheltä. Minä tahdoin vaan..."

"Batschuska (ukkoseni)", keskeytti Elka taputtaen vanhaa sotamiestä
olalle; -- "ajatteletko nuoruuttasi ja aikaa jolloin vaimosi vielä
kantoi koschnikkaa? [Naimattomat naiset Venäjällä käyttävät koschnikkaa
(päähuntua); nainneet vaan myssyä.] Niin, niin, olipa se aika
minullekin onnellinen" -- jatkoi hän huo'aten -- "vaan juttelenpa minä
tässä aikani hukkaan, vaikka luutnantti ehkä minua odottaa! Yö on,
isäseni, viileä ja votka-tilkkanen ei olisi liikaa! Minulla on vaan
yksi dvugrivenoi [= 20 kopekkaa. Tekijä.]; ota se, ja jääpihän siitä
sentään vähän jälelle pivoksikin (olueksi)."

Vahti ojensi koneellisesti kättään ja Elka siihen pani ne muutamat
rahansa, jotka hänellä oli.

"Bog stebää (Jumala kanssasi)!" kuiskasi hän pistäen rahat isoon
taskuhunsa. "Tullos onnellisesti takaisin!"

Elka nyökäytti päätään, tarttui kalveen Ilman käsivarteen ja jatkoi
matkaansa. Kun olivat vahdin kohdalla, kumarsi tämä itseään, tarkemmin
nähdäkseen oudon kasvoja, vaan Elka, joka nyt huomasi ratkaisevan
silmänräpäyksen olevan käsillä, sysäsi häntä vähän syrjään ja sanoi
nauraen:

"Älä nyt ole lapsellinen, ukkoseni! Sinä olet jo liian vanha
katsellaksesi kauniita kasvoja!"

Ja ennenkuin vanha vahti ehti tointua hämmästyksestään, olivat Elka ja
hänen seurakumppalinsa kadonneet. Ukko kuunteli hetken aikaa tarkkaan,
vaan kun ei kuullut mitään melua, asettui hän jälleen entiselle
paikalleen totisilla kasvoilla lukien saamia rahojaan.

Puolen tunnin kuluttua seisoi vahti vielä paikallaan liikahtamatta
itseään. Pienet rahakolikot piti hän vasemmassa kädessään ja oikealla
piteli hän kivääriään. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin alallaan hän
seisoi. Vaan yhtäkkiä hän virkosi, sillä hänen tottunut silmänsä oli
keksinyt ihmisiä olevan läheisyydessä; hän kuunteli metsään päin, joka
jylhänä, mustana kohosi edessään, vaan siellä oli kaikki hiljaa. Tuo
melu oli siis leiristä. Ukko ei asiaa ehtinyt kauan ajatella, sillä
ennen pikaa ympäröi häntä joukko sotamiehiä, hänen omia kumppaniaan.
Vaan kuinka hän ällistyi, kun katteini Margunoff, joka oli palannut,
ennenkuin oli odotettu, astui etehensä kysyen vihaisella äänellä:

"Onko kasakka Elka mennyt tästä?"

"On, armollinen herra."

"Oliko hänellä ketään seurassa?"

"Oli."

"Nainenko?"

"Ei, vaan mies."

Margunoff näytti neuvottomalta. Hetken mietittyään kysyi hän taasen:

"Oletko varma, että oli mies eikä vaimo?"

"Kyllähän Elkan seurakumppani oli miehen vaatteissa", vastasi vahti.
"Vaan oli itsenikin mielestä kummallista, ett'en saanut nähdä hänen
kasvojaan; minä..."

"Hyvä, hyvä!" huusi Margunoff polkien maata. -- "Hän on paennut! Voi
Kotschoffsky, sen saat kalliisti maksaa! Sotamiehet", jatkoi hän
osoittaen vahtia, joka kalveana ja suorana seisoi edessään, -- "antakaa
tuolle kaksikymmentä viisi paria vitsoja! Paikalla!"

Alla päin seurasi vahti vartioitaan, itsekseen puhuen:

"Yksi dvugrivenoi kahdestakymmenestä viidestä vitsaparista; se on
sentään liian pieni maksu!"

Margunoff, asetettuaan kaksi uutta vahtia poisviedyn sijaan, otti
muutamia miehiä mukaansa ja katosi metsään, samaan suuntaan minne Elka
ja Ilma olivat paenneet.

Kun pakolaiset onnellisesti olivat päässeet vahdin ohitse, huokasi Ilma
syvään. Minne hän katsoi, näki hän vaan synkän metsän. Häntä värisytti,
kun hän nyt oli yksinään kasakan kanssa sen helmassa. Vaan hänen
pelkonsa asettui kokonaan, kun tämä sanoi:

"Nyt olemme melkein pelastetut, ja nyt saatan teille kertoa luutnantti
Kotschoffskyn tahdon."

"Kerro, kerro!" sanoi Ilma ja hieno puna nousi hänen poskilleen, kun
hän kuuli tuon nuoren kasakkaluutnantin nimeä mainittavan.

"Näin sanoi hän minulle, ratsastaessaan pois: 'Elka, sinä tiedät minun
pitävän tuosta kauniista Suomalais-tytöstä. Tahtoisin mielelläni, että
hän jäisi meidän luoksemme, vaan Margunoffin tähden ei hän saa jäädä,
sillä sille hän on liian hyvä. Jos sinä tänä yönä taidat vapauttaa
hänet, annan minä sinulle ja sinun jälkeisillesi sen pienen maatilkan,
joka minulla on, ja jolla sinä asut Donin rannalla. Sinun pitää
koettaman viedä hänet syrjäteitä myöten Pyhälahdelle, ja siellä minä
kyllä sinut saatan suojaan Suomalaisia vastaan. Minä en enään saa häntä
nähdä koko sodan aikana, vaan sano hänelle, että minä, kun se on
loppunut, ystävänään tulen hänen kotiinsa.' Ne sanat sanoi hän, niin
totta kuin tahdon autuaaksi tulla."

Jos olisi metsässä ollut valoisampaa, olisi Elka saanut nähdä, kuinka
väleen ruusut Ilman poskilla muuttuivat liljoiksi, ja kuinka raskaasti
hänen povensa paisueli. Nyt ei hän nähnyt mitään.

"Vie minut sitten Pyhälahdelle", kuiskasi tyttö, tarttuen Elkan
paksuihin käsiin. -- "Siellä kenties saan tietää, elääkö armas äitini
vielä, vai ei."

"Voitteko käydä sen matkan niin pian, kuin tarvitsisi?" kysyi Elka osaa
ottavaisesti.

"Voin", vastasi Ilma matalalla äänellä, -- "vaikkapa tie olisi toisen
verran pitempi."

"Eteenpäin siis!" käski kasakka, -- "pysykää vain jälissäni!"

Nyt taasen alkoi kävy, josta ainoastaan se, joka itse öiseen aikaan on
kulkenut maissa, metsissä, voi saada vähäisen käsityksen. Se oli paljoa
vaikeampi, kuin pakoretki kotoolta. Väliste täytyi heidän kaalata
lokaisien virtain yli, hiipiä pensaitten välitse, joitten orjantappurat
repivät heidän vaatteensa, kasvonsa ja kätensä, kiivetä yli
kiviraunioin ja maahan kaatuneitten puitten, y.m., ja tätä vaikeata
kulkuaan tehdessään täytyi heidän tarkkaan katsella ett'ei vaan
vihollinen ollut heidän niskassaan. Mutta Ilma oli merkillisen kestävä,
ja vaikka pienet kätensä olivat verissä, ei valitussanaakaan kuulunut
hänen huuliltaan.

Mitä hän ajatteli, piti hän mielessään salattuna. Vaan me saatamme
sentään arvata, ett'ei hänen sanansa koko aikaa ollut äidissä, vaan...,
mutta mitä hyötyä olisi, jos tuon edeltäkäsin ilmoittaisi!

Päivän koittaessa olivat pakolaiset Lappajärven rannalla, noin puolessa
välissä tietä Pyhälahdelle. Nyt oli heidän koko joukon helpompi kulkea,
kun saattoivat nähdä etehensä; he rupesivatkin astumaan rivakammasti.

Vaan yhtäkkiä seisahtui Elka asettaen sormensa suunsa kohdalle. Ilma
ymmärsi merkin ja kumartui maahan erään pensaan taakse. Sieltä hän näki
Elkan käärmeen notkeudella hiipivän eteenpäin; hän näki kasakan
valmistautuvan hyppäykseen, ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän näki
hänen sen tekevän, näkyi toinenkin henkilö hypähtävän maasta ylös Elkan
eteen. Ilma luuli nyt saavansa nähdä kauhean kaksintaistelun, vaan
kuinka suuresti hän hämmästyi, kun sen sijaan näki heidän lankevan
toistensa syliin, ja monenmoisilla liikennöillä, joita hän ei
ymmärtänyt, ilmoittavan iloansa. Korkeilla hyppäyksillä juoksi Elka
tytön luo, joka puoleksi oli noussut seisaalle, ja sanoi, lyöden
käsiään yhteen:

"Me olemme tavanneet meidän miehiämme! Luutnantti Kotschoffsky on
etsinyt teidän maanmiehiänne! Tulkaa, hän kyllä vie teidän heidän
luokseen!"

Ilma punastui kuin ruusu. Kotschoffsky! Sallimus oli vienyt hänet hänen
luokseen! Kuinka kiireesti hänen sydämensä sykki, kun hän nopeilla
askeleilla seurasi Elkaa paikalle, johon Kotschoffsky oli pysähtynyt.
Silmiänsä oikein huimasi; semmoisessa mielen ahdistuksessa hän oli.
Vielä enemmän hän tuli hämille kuullessaan huudon:

"Elka!"

Hän oli tuntenut Kotschoffskyn äänen, ja tuo neitsyellinen puna, joka
vähää ennen oli noussut hänen kasvoilleen, muuttui nyt veren
heloittavaksi punaksi.

"Missä on Ilma, Pohjanmaan helmi?" huusi nuori kasakka-luutnantti,
syösten esiin Elkan luo. -- "Onko sinun onnistunut... ah, kas!" --
keskeytti hän itseään huomatessaan punastuneen tytön... "sinä olet
pelastettu!"

"Olen", kuiskasi tyttö antaen nuoren kasakan pidellä kättään, johon hän
oli tarttunut, -- "minä olen pelastettu. Kiitoksia, että..."

Edemmäksi ei hän ehtinyt puheessaan, sillä ujostelematta oli
Kotschoffsky kietonut käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri sekä
painanut hehkuvan suudelman hänen huulilleen.

-- "Vaan nyt sinun täytyy päästä maanmiestesi luo, jotka pian ovat
minun niskoillani. Et saa enää kauemmin viipyä, Ilma", jatkoi hän
katsellen Ilmaa syvään silmiin. -- "En ole ketään rakastanut enemmän
kuin sinua; tässä tahdon sinulle sen sanoa. Älä minua kiroa sentähden,
että olen kasakka! Jää hyvästi! Kun sota on loppunut, tahdon etsiä
sinua läpi kaiken Suomen! Ei, minä en enään saa viipyä kauemmin...
minä... minun täytyy lähteä!"

Äkkinäisellä liikunnolla irroitti hän itsensä Ilmasta, joka hervotonna
vaipui maahan, ja oli muutamia hyppäyksiä tehtyään omain miestensä
joukossa.

Samassa silmänräpäyksessä kuulu metsässä vartioivan sotamiehen huuto:

"Vstavajte, tschuchni s'dess (Ylös, Suomalaiset ovat täällä)!"



IV.


Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme sallittakoon meidän mennä
vähän taaksepäin ajassa. Me muutamme siis itsemme murrokselle
Sikkilässä pari tuntia Suomalaisten onnettoman tappion jälkeen.

Kun aurinko oli korkeimmallaan taivaalla, heräsi Mikko ja nousi
istumaan. Hänestä ei nyt juossut niin rajusti verta, ja kun hän oli
saanut käsivarressaan olevan haavansa sidotuksi, jaksoi hän taasen
jaloilleen. Katsellessaan ympärilleen hämmästyi hän: tuossa makasi
Pitkä-Juhani selällään ja muutamia kyynäriä hänestä rouva Herner
muutamain muitten naisten rinnalla. Kaikkein ensiksi meni hän Ilman
äidin luo ja pani kätensä hänen sydämensä kohdalle; se tykytti vielä,
vaan heikosti. Kun tuli Pitkän-Juhanin luo, näki hän tämän uroon jo
kuolleeksi, sillä hänen ruumiinsa oli kylmä. Hänen kuolonkamppauksensa
mahtoi olla hirmuinen, sillä yltympäriltään oli hän potkinut multaa
ylös, ja kiinni-kitistettyjen sormiensa välissä oli ruohomyttyjä. Mikko
huokasi nähdessään tämän urhean isämaata rakastavan miehen makaavan
edessään hengetönnä, ja kiitti Jumalaa, että oli saanut elää.

"Vaan minne ovat toiset vaimot joutuneet?" puhui hän itsekseen.
"Yksinäni en voi, kun olen niin heikko, viedä rouva Herneriä täältä
pois, ja jos läksisin hänelle apua etsimään, kestäisi liian kauan,
ennenkuin mitään saisin. Vaan Ilma, Ilma!" huusi hän katsellen
ympärilleen; -- "hän ei ole täällä! Taivahan Jumala, hän on joutunut
katteinin käsiin!"

Kuinka ahkeraan Mikko hakikaan Pohjanmaan helmeä, ei hän sitä löytänyt,
hän oli poissa.

"No, sittenpä en herkeäkään häntä etsimästä" -- sanoi hän; --
"vahtikoon häntä katteini niin hyvin, kuin voi!"

Käveltyään hetken edestakaisin, näki Mikko pitkän jonon ihmisiä tulevan
Sikkilästä päin. Ne olivat vaimot, jotka olivat taistelon kestäessä
paenneet. Heidän kasvonsa olivat synkät, ja puhuessaan hävityksestä,
joka oli kohdannut heidän kyläänsä, puristivat he nyrkkiään ja
sanoivat, että jos ryssä vielä kerran pistäisi nokkansa sinne, he sen
kyllä korventaisivat. Vaimojen avulla saatiin rouva Herner, muut
haavoitetut sekä Pitkä-Juhani kylään. He tahtoivat pitää hänelle uhkeat
maahanpanijaiset, ja semmoisetpa hän saikin. Kuolleet Venäläiset
haudattiin murroksen luona.

Kun läheisten kyläin asukkaat olivat saaneet tietää onnettomuudesta,
kiiruhtivat he apuun, ja pian oli koko joukko havumökkejä rakennettu.
Näissä sitten ruvettiin sairaita hoitamaan. Rouva Herneriä hoidettiin
erinomaisella huolella. Haavansa tosin oli vaarallisimpia, vaan hänen
luonnosta vahva ruumiinsa pääsi voitolle ja hän tuli paremmaksi päivä
päivältä. Ilman kadottaminen sentään oli haava, jota ei voitu parantaa.
Rouva Hernerin suru oli tosin suuri, vaan hän ajatteli että Hän, joka
kaikki maailmassa ohjaa, kyllä oli suojeleva hänen heikkoa tytärtään.
Väliste kumminkin oli hetkiä, jolloin hän heittäytyi epätoivon valtaan,
ja oli valmis nurisemaan Jumalaa vastaan, onnettomuudesta, jonka Hän
oli saattanut hänen päälleen. Vaan, saatuaan rauhansa takaisin, pyysi
hän nöyrällä sydämellä anteeksi epäuskostaan, ja silloin hän tunsi
itsensä erittäin vahvistetuksi.

Vähitellen tuhkaläjät tasoittuivat ja uusia huoneitten-sijoja
mittaeltiin. Rouva Hernerinkin taloon Sikkiläläisten auttavaisuus
ulottui. Työ kävi rivakasti, vaan yhtäkkiä se taukoi.

Eräänä sateisena ja tuulisena iltana rouva Herner ja Mikko istuivat
yhdessä matalalla äänellä puhellen keskenään, erittäin Ilmasta, ja
Mikko sanoi silloin suoraan ajatuksensa, nimittäin, että luuli tytön
vielä olevan elossa. Silloin, juuri kun sade pahimmasti hakkasi
havumajoja, ja ankara tuuli tempasi lehtiä ja oksia mukahansa ilmaan,
astui sisälle poika, märkänä ja likaisena. Rouva Hernerin kalveat
kasvot nähdessään seisahtui hän puoleksi hämillään pienen aukon luona,
joka teki oven virkaa. Mikko käski häntä luokseen ja poika, joka nyt
tuli rohkeammaksi, meni urheasti Mikon luo, jolle antoi arpakapulan.

"Ahaa" -- sanoi Mikko ja silmänsä loistivat -- "se kapula on
Pyhälahdelta; sen olen kerran lapsena nähnyt. Eikö niin, poika?" kysyi
hän pojalta.

"Niin!"

"Onko vaara suurikin?"

"Suuri se on. Eräs Venäläinen katteini hävittää ja polttaa kaikki, mitä
etehensä sattuu, ja kulkee Pyhälahdelle päin."

Mikko ja rouva Herner katsahtivat toisihinsa.

"Oletko nähnyt Venäläisiä?" kysyi edellinen.

"En", vastasi poika.

Mielipahasta huokasi rouva Herner raskaasti. Hän oli luullut pojan
voivan antaa hänelle jotakin tietoa Ilmasta.

Seuraavana päivänä olivat Sikkiläläiset ja läheisten kyläin asukkaat
taasen ryhtyneet aseisin ja seuraavana aamuna he pitkiä syrjäteitä
myöden kiiruhtivat Pyhälahdelle.

Suurella vaivalla sai Mikko rouva Hernerin jäämään kotia ja ainoastaan
se, että Mikko juhlallisesti lupasi pelastaa tahi ainakin etsiä ylös
Ilmaa, saattoi hänet jäämään. Oli niinkuin Mikko sanoi: "kuinka hän,
rouva Herner, jonka haavat vasta puoleksi olivat parantuneet, olisi
voinut marssia metsässä! Äidinrakkaus tosin voi saada matkaan paljon,
kun oli kysymys alttiiksi-antamisesta, mutta tässä se sentään oli liian
heikko."

Runsaat kyyneleet valuivat rouva Hernerin silmistä, kun talonpojat
läksivät liikkeelle, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä rukoili hän
Mikolta, ettei ilman Ilmaa palaisi takaisin.

"Minä teen, minkä voin", vastasi Mikko puristaen onnettoman äidin
kättä.

Niin joukko katosi ja naiset jäivät yksinään havumajoihin.

Tuo nuori poika, joka oli vienyt arpakapulan Sikkilään, oli
palveluksessa eräällä varakkaalla talonpojalla Pyhälahdella. Hänen
syntymätalonsa oli Sotkamon kirkolla kaukana itään Oulunjärveltä. Nuori
ja vaaroihin tottunut kuin oli, valittiin hän tuohon varalliseen
toimeen, arpakapulan vientiin. Se hänen tehtävänsä onnistui, kuten
tiedämme, ja sen jälkeen hän sai juosta miesjoukon edellä, sekä nuuskia
kotkan-silmillään joka haaralle.

Kun Mikko, heidän tultuaan Pyhälahdelle, läksi partioretkelle, oli
poikakin muassa, ja hänpä se oli väsymätön vakoilemaan. Hän hiipi
maassa kuin käärme ja kiipesi puihin kuin orava. Hänenpä ansionsa oli,
että Kotschoffskyn pieni joukko keksittiin, ennenkuin olisi ollut liian
myöhäistä metsämäkiin hajaantuneille talonpojille.

Kun Mikko ja opaspoika eräänä jälkeenpuolenpäivänä olivat vakoilemassa
ja aikoivat palata kotiinsa saamattansa mitään toimeen, ja vaikka he
hyvin tiesivät vihollisen olevan läheisyydessä, seisahtui poika
yhtäkkiä ja asetti pyssynsä olalleen. Mikko, joka luuli hänen saaneen
jonkun otuksen näkyviinsä, aikoi juuri kieltää häntä ampumasta, kun
pyssy jo laukesi ja eräs kasakka suin päin syöksi suuren, tuuhean puun
pisimmiltä oksilta maahan. Pojan terävät silmät olivat keksineet
vihollisen oksain välitse.

Kun pyssy oli lauennut, syntyi hirmuinen melu metsässä ja töin tuskin
Mikko ja hänen seurakumppaninsa pääsivät ehiänä pensaitten välitse
pakoon. Kasakat olivat heidän jälessään, ja usein olivat he vähällä
joutua vangiksi.

Saavuttuaan Pyhälahdelle pysähtyi Kotschoffsky; hän ei uskaltanut
karata monilukuisen vihollisensa päälle vaan tyytyi, tämän
ratsastajakansan tapaan, kuljeskella joka haaralla vangiten ne, jotka
olivat uskaltaneet liian etäälle pääjoukostaan. Vaan talonpojat, kun
näkivät kasakkain aikomuksen, karkasivat rohkeasti heidän päälleen, ja
Kotschoffsky kun oli liian vähävoimainen, vetäytyi äkkiä takaisin.

Tällä hänen peräytymis-matkallaan me hänen tapaamme hetkisen
levähtämässä. Vaan, kuten tiedämme, ei hänen leponsa tullut niin
pitkäksi, kuin ai'ottu oli.



V.


Tuskin oli kasakka huutanut sanansa: "Vstavajte, tschuchni sdess!" kun
talonpojat täyttä juoksua nähtiin tulevan pieneltä, harvapuiselta
kukkulalta. He olivat niin innokkaat kostamaan julmille vihollisilleen,
että he laimiinlöivät kaiken järjestyksen, vaikka he murroksensa luona
taistellessaan selvään näkivät, että järjestystä kaipaavalle joukolle
on sanomattoman vaikeata voittaa säännöllistä sotajoukkoa, vaikka tämä
jälkimäinen olisikin paljoa pienempi. Päällekarkaavat talonpojat eivät
muuta ajatelleet kuin kostoa; he eivät siitä väliä pitäneet, jos he
itse joutuivatkin hukkaan, kunhan vaan nuo vihatut ryssät hajoitettiin.
Semmoinen oli mieli Pohjanmaan talonpojilla. Mitä olisivat he tällä
hehkuvalla isänmaan-rakkaudella saaneet toimeen, jos he, niinkuin itse
yksimielisesti halusivat, olisivat saaneet aseita ja ampuma-aineita?
Mikon rinnalla, joka oli ensimmäisten joukossa, juoksi tuo urhea poika,
sukkelana ja keveänä, kuin kissa:

"Minä olen haavoitettu!" huusi hän, kun oli ehtinyt puoliväliin mäen
vierimätä. Hetken hän seisoi alallaan, pitäen kättään sydämellään.
Sitten hän raskaasti putosi pienen kukkapensaan yli.

"Poika raukka!" kuiskasi Mikko kumartuen kuolleen yli. -- "Et sinä
enään koskaan näe Sotkamoa." Poika kuuli nuo sanat, ja hän nosti
päätään.

"En enään koskaan saa nähdä kotiani", sanoi hän. -- "En enään koskaan
saa kuulla pohjatuulen suhinaa enkä aaltojen hyrskyä myrskyn
pauhatessa. Vaan minä olen kumminkin tyytyväinen. Hyvästi!"

Nuori poika vaipui jälleen ruusupensaalle ja kuoli.

Vaan hänen ruumiinsa ympärille riensivät talonpojat, huolimatta
kuulista, jotka siellä täällä kaasivat muutamia heistä, ja varma on,
että monen huulilta kuului tämä, joko kova-ääninen tahi hiljainen
kirous:

"Perkeleen vietävä Venäläinen!"

       *       *       *       *       *

Kun Venäläinen vahti oli huutanut nuo kehoitus-sanansa, hypähti Ilma
ylös. Poskensa hohtivat ja povensa kohoeli rajusti. Hän katseli
ympärilleen ja silmänsä sattuivat Kotschoffskyyn, joka nyt paraillaan
järjesti väkeään. Hän pani kätensä sydämelleen, ikäänkuin siltä neuvoa
kysyäkseen tässä asiassa, vaan mitä sydämensä vastasi, ei hän
ymmärtänyt. Vaan kun ensimmäinen laukaus kuului ja hän näki
Suomalaisten tulevan kunnaalta alas, silloin hänen naisenluontonsa
pääsi voitolle. Nopeasti hän riensi Kotschoffskyn luo, löi kätensä
hänen vartalonsa ympäri ja sanoi puoleksi itkien ja hellästi häneen
katsoen:

"Pakene, pakene; minä seuraan sinua!"

Nuoren kasakan silmät loistivat, kun hän näki Ilman, Pohjanmaan helmen,
jalkainsa juurella. Hän tunsi hetkisen voittoriemun, sillä hän oli
siitä iloissaan, että oli saanut tuon nuoren tytön Margunoffin käsistä,
vaan tätä tunnetta seurasi toinen, nimittäin lähemmin ajattelemisen
tunne. Pitikö hänen seurata Ilman neuvoa ja paeta nyt, kun hänen ei
kenties tarvinnut sitä tehdä! Ei, vastasi hänelle sisällinen ääni;
hänen etelämainen verensä rupesi kiehumaan, ja velvollisuuden kova
käsky voitti rakkauden.

"Minä en saata paeta, tahraamatta nimeäni häpeään", vastasi hän
kohoittaen nuoren tytön seisaalle. "Minä kyllä taistelen sinun
maanmiehiäsi vastaan, Ilma, vaan kumminkin täytyy minun totella
velvollisuuteni ja kunniani käskyä. Tahtoisitko minun olevan kurjan
pelkurin, joka säännöttömän talonpoikajoukon ensimäisessä
päällekarkauksessa pötki pakoon melkein kertaakaan miekkaansa
käyttämättä. Ei, Ilma, sitä et suinkaan tahtone!"

"En, minä en sitä tahdo!" huusi tyttö innostuneena, heittäytyen
Kotschoffskyn rinnoille; "taistele sinä, kuin mies; minä rukoilen
puolestasi!"

Nämä Ilman sanat kuuluivat niin kummallisilta kasakan korvissa.
Suomalainen tyttö rukoili hänen, vihollisensa puolesta! Oliko se
mahdollista? Oli, sillä olihan hän sen sanonut, ja tämän hänen
päätöksensä oli rakkaus synnyttänyt. Hän ei rukoilisi Venäläisille
voittoa, vaan ainoastaan Kotschoffskylle pelastusta. Se oli hänen
rukouksensa.

"Elka", sanoi Kotschoffsky kun mainittu kasakka astui hänen ohitsensa;
-- "vielä kerran minä heitän tämän tytön sinun haltuhusi!"

"Ei, minä tahdon seurata sinua taisteluun", sanoi Ilma, "minä tahdon
olla missä sinä olet."

Kotschoffsky näytti vähän aikaa epätietoiselta. Vaan kun talonpojat
ahdistaen lähenivät ja hänen läsnäolonsa aina enemmän ja enemmän oli
tarpeellinen vaarallisimmilla paikoilla, teki hän päätöksen Ilman
suhteen.

"Sinä et saa seurata minua", sanoi hän vakavasti. -- "Voisihan
onnettomuudesta tapahtua, että luoti sattuisi sinuun! Ei, Ilma, sinun
täytyy jäädä tähän."

Tyttö ei sanaakaan vastannut, vaan kumarsi päätään merkiksi, että
tahtoi totella.

Pieni kasakkajoukko ei kestänyt talonpoikain vimmattua päällekarkausta,
vaan peräytyi, vaikka sentään yhä järjestyksessä. Kotschoffsky itse oli
etunenässä ja johti takaisin-kulun uljuudella, joka olisi ollut
kunniaksi mille päällikölle tahansa.

Muutamaksi silmänräpäykseksi kohtasivat hän ja Mikko toinen toisensa.
Rehellisen Suomalaisen silmissä paloi kostonliekki, seistessään kasakan
edessä, ja samaa nuijaa, joka ennen oli ollut Pitkän-Juhanin, vaan nyt
oli Mikon omaisuus, kohotti hän Kotschoffskya vasten.

"Missä on Ilma?" huusi Mikko astuen askeleen lähemmäksi vastustajaansa.
-- "Jos olet murhannut hänet, niin anna hänen ruumiinsa minulle; jos
hän elää, niin anna hänet takaisin hänen äidilleen!"

Silloin Kotschoffsky keskellä tulista tappelua laski maahan aseensa,
katsoi Mikkoa suoraan silmiin ja kysyi:

"Oletko sinä Mikko suntio?"

"Olen."

"Vai niin! Ilma on sinusta puhunut ja kehunut sinua uskolliseksi
Suomalaiseksi."

"Vaan minä tahdon tietää missä hän on!" huusi Mikko vimmastuneena. --
"Kuuletko, kasakka; minä tahdon tietää sen!"

"Ilma on täällä", vastasi Kotschoffsky tyynesti. -- "Vaan hän ei tahdo
lähteä minun luotani."

"Ei tahdo lähteä luotasi. Sen valehtelet, kasakka!"

"Enpä suinkaan; se on sulaa totta."

"No miksi ei hän tahdo lähteä luotasi?"

Kotschoffsky ei tähän kysymykseen ehtinyt vastata, sillä tuossa rajussa
kahakassa temmattiin hän toisaalle ja ennenkuin tiesikään oli hän
kaukana Mikosta.

Tämä puolestaan kaikin voimin ponnisti päästäkseen kasakkaluutnantin
luo; hän halkasi pään toisensa perään, vaan kumminkin seisoi hänen
vastassaan yhä useimpia vihollisia. Kuinka hän hakikin pensaissa,
pehkoissa, ei hän kumminkaan tavannut tyttöä.

Me mainitsimme kasakkain peräytyneen. Tämä peräytyminen tapahtui
nopeasti, nopeammin, kuin Kotschoffsky tahtoikaan; vaan mitäpä hän voi
tehdä. Seisahtua oli sama, kuin uhrata henkensä vimmastuneille
talonpojille. Yksi ajatus sentään häntä suuresti kiusasi, se oli, että
hänen vihdoin viimein kumminkin täytyi kohdata katteinia. Riita heidän
välillään oli syttyvä, sillä joko täytyi hänen jättää Ilma hänelle
poistaakseen puolestaan kaiken epäluulon, taikkapa ruveta järkenään
hänen vastustajakseen. Minkä hänen nyt piti valitseman?

Tätä tuumiessaan oli hän saavuttanut Elkan ja Ilman, jotka pakenivat
minkä kerkesivät. Ilma, kun hänen huomasi, heittäytyi arvelematta hänen
syliinsä ja syleili häntä kauan.

"Ilma, tyttöseni", sanoi nuori kasakka painaen häntä rintaansa vasten,
"sinulla on kaksi ehtoa valittavana. Joko menet omain maanmiestesi luo
tahi antaut Margunoffin käsiin."

"Entä sinä itse?" kysyi Ilma levottomasti.

"Jos joudut Margunoffin käsiin, en minä voi tehdä mitään, sillä
Margunoff on minun esimieheni", vastasi kasakka nähtävällä tuskalla. --
"Jos taas lähdet maanmiestesi puolelle, taidamme toivoa tapaavamme
toinen toisemme ainakin sodan loputtua. Tee nyt niinkuin itse tahdot.
Kyllähän minä tahtoisin sinun jäävän minun luokseni", sanoi hän
taputellen tytön poskia, "vaan sinun turvasi tähden..."

"Ja sinun turvasi sitten!" keskeytti Ilma surullisena.

"Kyllä minä pidän huolta itsestäni! Rakas Ilma, tee nyt päätöksesi
pian! Näethän, että minun kohta täytyy vetäytyä pois, ja muutaman
tunnin kuluttua, pitää minun oleman pääjoukon luona. Tee pian
päätöksesi" -- huusi hän todellisen tuskan ahdistamana. -- "Sano pian
tahtovasi palata Suomalaisten luo, ja Elka sinua on saattava."

"En", sanoi Ilma kiivaasti. "Miksi palajaisin heidän luokseen, kun
äitini luultavasti jo on kuollut. Miksi..."

"Äitisi elää", sanoi Kotschoffsky.

Ilma vaaleni ja vapisi mielenliikutuksesta.

"Elääkö äitini", huusi hän, ja oli vähällä kaatua maahan, -- "Keltä
olet sen saanut tietää?"

"Mikolta."

"Onko hänkin täällä?"

"On."

Nyt Ilma oikein oli kahdella mielin. Seuraisiko hän kasakkaa tahi
palajaisiko Suomalaisten luo.

"Päätä jo pian!" huusi vihdoin Kotschoffsky. -- "Vimmoissaan olevat
talonpojat meitä niin ahdistavat, että meidän kohta täytyy lähteä
pakoon. Ilma! Palaja äitisi luo ja..."

"Minä tahdon totella sinua", sanoi tyttö itkusilmin. -- "Mutta lupaa
minulle, että..."

Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta keskeytti hänen sanansa. Hänen
silmänsä kääntyivät sinnepäin, ja kauhistuksen kiljahdus kuului hänen
huuliltaan, kun hän lausui nimen:

"Margunoff!"

"Liian myöhään, myöhään", -- lausui Kotschoffsky itsekseen, puristaen
Ilmaa rintojansa vasten. "Pyhä Neitsyt sinua suojelkoon!"

Silmänräpäystäkään hukkaamatta karkasi Margunoff takaa-ajavain
talonpoikain päälle, ja hänen onnistui, pienellä jääkärijoukollaan
pysäyttää heidän rajun päällekarkauksensa. Ruvettiin nyt taistelemaan
yhdellä paikalla, joka oli puuton aho metsän keskellä. Apu, jonka
Margunoff toi kasakoille, oli kylläksi riittävä hetkeksi pitämään
talonpoikia aisoissa, vaan pian sentään Venäläiset olivat
ympäröittyinä, jolloin heidän täytyi taistella henkensä pelastuksesta
eikä voitosta.

Tuossa villissä kahakassa havaitsi Margunoff Ilman. Huudahtaen ilosta
syöksi hän häntä kohden, vaan silloin kohtasi häntä Kotschoffskyn
totinen muoto.

"Mitä nyt!" huusi Margunoff uhaten, -- "tahdotteko estää minua
ottamasta takaisin omaisuuttani?"

"Hän ei ole teidän omaisuutenne", vastasi Kotschoffsky tyynesti, "nyt
on hän minun."

"Teidän! Se on vale!"

"Eipä suinkaan, hän on minun!"

"Vaan minä olen ottanut hänet vangiksi!" huusi Margunoff kalveana
vihasta.

"Vaan hän itse on antanut minulle sydämensä", vastasi Kotschoffsky. --
"Kas tässä, katteini, oletteko te jo unhoittaneet kauniin Uraalin
tytön?"

Näin sanoessaan otti kasakkaluutnantti taskustaan tuon kultaisen
kotelon, jonka oli onkinut Lappajärvestä, pitäen sitä katteinin silmäin
edessä.

Margunoff peräytyi pari askelta, kuolonkalveus levisi hänen kasvoilleen
ja itsekseen hän jupisi:

"Se on kosto! Pyhä Neitsyt minua auttakoon!"

"Tuossa!" lausui Kotschoffsky heittäen kotelon Margunoffin jalkain
juureen. -- "Pitäkää omanne, minä puolestani pidän omaisuuteni."

Katteini syöksi esille, vaan hän tuli liian myöhään: muutamat
Suomalaiset talonpojat olivat sysänneet kasakan ja Ilman toisaalle.
Hänen miekkansa kaasi monta, ja ponnistettuaan kaikin voimin, onnistui
hänen vihdoin päästä nuoren tytön lähelle. Tämän vieressä seisoi Mikko,
joka tarpeeksi oli tehnyt tilin äidin kohtalosta, kun Margunoff heidät
keskeytti huudolla:

"Tuossa hän on! Pohjanmaan helmen täytyy tulla omakseni!"

"Otappa hänet!" sanoi Mikko asettuen Ilman eteen, joka tässä tärkeässä
tilaisuudessa sattui saamaan erään kaatuneen kasakan pistuolin. Hänen
silmäyksensä etsivät Kotschoffskya, ja hän näki hänen tappelun
kovimmassa leikissä taistelevan monilukuisia vihollisia vastaan. Hän
tahtoi päästä hänen luokseen, vaan Mikon käsi hänet siitä esti.

Margunoffin tulosta Ilman heikko käsivarsi sai voimia, ja hän päätti ei
antautuvansa hyväntahtoisesti. Hän tiesi pistuolin ladatuksi, ja tämä
tieto vahvisti häntä.

"Pois tieltä Suomalainen!" ärjäsi Margunoff -- "tyttö on minun!"

"Otappa hänet!" sanoi Mikko toisen kerran kohoittaen nuijaansa. --
"Vaan tiesi häntä ottamaan käy minun ruumiini yli!"

"Hahahaa!" nauroi ryssä pilkallisesti. -- "Suuria sanoja sinä käytät.
Sinua musertaa ei ole vaikeata."

Ei kukaan toisista taistelijoista huomannut alkavaa kaksintaistelua.

Mikko kohotti nuijaansa voimakkaasen iskuun, vaan katteini väistyi
taitavasti syrjään, ja ennenkuin Mikko oli ehtinyt uudestaan asettua
päällekarkaaja-asemaansa, oli Margunoffin miekka lävistänyt hänen
rintansa. Muutaman silmänräpäyksen hän hoiperteli ilmassa, huusi kerran
tuskallisesti ja vaipui maahan. Muutaman heikon korinan jälkeen oli
kaikki loppunut, Mikko, rouva Hernerin ja Ilman uskollinen pelastaja
poltetusta kodista, oli seurannut urhoollista toveriaan,
Pitkää-Juhania, toiseen maailmaan.

"Haa, nytpä vihdoinkin olet minun!" huusi Margunoff juosten Ilman luo.
-- "Antaudu nyt, sillä ei ole enään ketään sinua puolustamassa."

"Minäpä puolustan itse itseäni", sanoi Ilma vakavalla äänellä. --
"Pistuoli on ladattu, katteini Margunoff."

Näin sanoessaan kohoitti hän pienen aseensa katteinin rintaa kohden.
Hänen pieni kätensä ei vavissut; silmänsä oli tyyni, ja pienet
huulensa olivat totiset. Muutamaksi silmänräpäykseksi katsahti hän
Kotschoffskyyn päin; hän yhä vielä taisteli samalla uljuudella, ja se
näky Ilmalle antoi uusia voimia.

"Nyt tahi ei milloinkaan!" huusi Margunoff, syöksi salaman nopeudella
saaliinsa perään, ennenkuin Suomalaiset, jotka rupesivat huomaamaan
hänen asemaansa, olivat häneltä katkaisseet paluumatkan omain miestensä
luo. -- "Elävänä tahi kuolleena täytyy minun saada tyttö!"

Ilman huulet vähän vapisivat mielen liikutuksesta, hänen sormensa
kosketti lukkoon; pistuoli laukesi ja Margunoff kaatui. Luoti oli
osannut hänen sydämehensä; kuolema seurasi paikalla. Vasemmassa
kädessään oli hänellä tuo pieni kotelo.

Margunoffin kaatuessa huusivat Venäläiset:

"Katteini on kuollut, katteini on kuollut!"

Kotschoffsky säpsähti. Hänen silmänsä sattuivat Ilmaan, joka vielä
seisoi Margunoffin ruumiin luona pitäen kädessään savuavaa pistuolia.
Hänen ympärillään seisoi joukko talonpoikia, kaikin voimin riemuten ja
hurraten. Silloin nuori kasakka näki, ett'ei hän enään voinut mitään
toimittaa, ja antoi peräytymismerkin.

Yleinen oli ilo Suomalaisten seassa, kun ryssät pakenivat, ja kaikki
yhdellä suulla sanoivat Ilman onnellisella laukauksellaan pelastaneen
heidän kotiseutunsa, sillä senjälkeen ei enään olisi mikään Venäläinen
uskaltava tulla sinne. Vaan Ilma ei kuullut kiitosta, joka tuli hänelle
osaksi. Voima, joka tähän asti niin merkillisesti oli pitänyt häntä
pystyssä, uupui nyt häneltä, ja uuvuksissa vaipui hän erään
Sikkilänmiehen syliin, Kotschoffskyn nimi huulillaan.

Ja tämä taistelu, jossa talonpojat voittivat, oli sodan viimeinen sillä
seudulla. Leiriin jäänyt pieni Venäläinen joukko antautui, kun
talonpojat sinne saapuivat, ja riemukulussa vietiin heitä Sikkilään.

Vaan Kotschoffskya ei enään niillä seuduilla koko sodan aikana näkynyt.
Toiset sanoivat hänen hukkuneen paetessaan, toiset taas, että hän
onnellisesti oli päässyt Venäläisten armeijaan. Ei kukaan, ainakaan ei
sinä vuonna, kuullut mitään hänestä tahi Elkasta.



VI.


Oli Elokuun loppupuolella vuonna 1809. Sikkilän kylä oli uudestaan
rakennettu ja pienen Alajärven-joen toisella puolella näkyi rouva
Hernerin talo, kauniimpana nyt, kuin ennen. Sodan veristä soihtua ei
nyt enään heilutettu Suomen yli; sen liekki sammutettiin, kun veljesmaa
joutui toisen hallitsijan haltuun. Kova oli taistelu ollut, kuumina
valuivat kyyneleet pitkin Pohjalaisten poskia kuullessaan lännestä
tulevan sanoman, että heidän maansa oli -- myöty! Ja jos Suomalaisille
tämä tuntui katkeralta, eikö se sitten tuntunut katkerammalta
Ruotsalaisille, ja millä mielipahalla he katselivat sitä tahi niitä,
jotka olivat olleet syypäät veljeyssiteen katkeamiseen! -- Ja tämä
mielipaha ei vieläkään ole laimentunut; se on ainakin meidän luulomme.

Oli aamu, tyyni ja kaunis, kuin se, josta puhuttiin kertomuksemme
ensimmäisessä luvussa. Kello oli vast'ikää lyönyt seitsemän. Huoneen
portailla seisoi Ilma katsellen ajattelevaisesti pienen joen yli
Sikkilään, jonka turvekatot näkyivät etäältä. Tyttö näytti
alakuloiselta. Tosin olivat entiset ruusut jälleen nousseet poskilleen,
vaan silmissään ei enään elänyt tuo lapsellinen iloisuutensa.
Katsantonsa oli nyt ajattelevainen, melkeinpä synkkä.

"Pitkä aika on kulunut", puhui hän hiljaa -- "ja hän ei palaja. Olisiko
kuolema häntä kohdannut! Ei, ei hän ole saanut kuolla; olenhan joka
päivä rukoillut Jumalaa hänen henkensä puolesta. Hän ei ole kuollut;
sen tunnen itsestäni! Vaan... mitä... tuo on! Vene lähenee toiselta
rannalta tänne!... Se on... hän...!"

Paikalla oli Ilma rannalla, ja kun vihdoin vene töyttäsi rannan kiviä
vastaan, silloin oli hän saanut vastauksen kysymykseensä oliko hän
elossa vai eikö.

Tuo nuori sivili-vaatteisin puettu mies, joka notkeana hyppäsi maalle,
oli Kotschoffsky.

Nuorten käsi kädessä astuessa ylös talolle, jonka portailla rouva
Herner totisilla kasvoilla heitä katseli, kertoi Kotschoffsky Ilmalle
kuinka hänen, töin tuskin päästyään pakoon raivoavain talonpoikain
käsistä, onnistui päästä kenraali Kamenskin armeijaan. Oravaisilla oli
hän pahasti haavoittunut, koettaessaan pelastaa uskollista Elkaa, joka
vihdoin urhoollisen puolustuksen jälkeen kaatui. Hän ei siis
päässytkään takaisin Donin aromaille.

Sitten kertoi Kotschoffsky joutuneensa vangiksi ja tulleensa viedyksi
Tukholmiin, jossa häntä oli hyvin kohdeltu. Ainoastaan kaksi viikkoa
sitten oli hän julistettu terveeksi ja päästetty lähtemään lasaretista.

Totisilla kasvoilla ja liikunnoilla otti rouva Herner häntä vastaan.
Hän näki sentään pian, päiviä muutamia kun oli kulunut, ja kasakka aina
vielä oli heillä, että hän oli jalo mies, ja kuinka olisikaan hän
voinut ajatella toisin -- olihan hän pelastanut hänen tyttärensä
katteini Margunoffin käsistä!

Kun nyt ruvettiin naimista hankkimaan, tahtoi rouva Herner
itsepäisesti, että Kotschoffskyn kaikella mokomin piti asettuman
asumaan lähelle häntä. Vähän asiaa tuumailtuaan, suostui Kotschoffsky
tuohon, rakensi Margunoffin poltetun talon sijalle talon, johon asettui
asumaan.

Syksyllä nuoret vihittiin. Alussa talonpojat tosin vähän nurisivat
Kotschoffskyn naapurisuudesta, vaan kuta enemmän he oppivat häntä
tuntemaan, sitä enemmän he oppivat pitämään entistä vihollistaan
arvossa hänen rehellisyytensä ja ystävällisyytensä tähden.

Ja Ilma yhä edelleen oli kansan suosiossa, ja missä talonpojat vaan
sattuivat yhteen ja ruvettiin hänestä puhumaan, lisäsivät he aina hänen
nimensä jälkeen sen liikanimen, jonka ennen olivat tottuneet hänelle
antamaan; Pohjanmaan helmi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pohjanmaan helmi - Romantillinen kertomus 1808 vuoden sodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.