Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Iris rukka
Author: Swan, Anni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Iris rukka" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



IRIS RUKKA

Kirj.

Anni Swan



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1916.



SISÄLLYS:

I. Maalaistyttö

 1. Metsäpirtissä.
 2. Hyvästi metsäpirtti!
 3. Kaupunkilaisserkut.
 4. Iristä kasvatetaan.
 5. Ulla Stjernfeltin kutsut.
 6. Raskaita päiviä.
 7. Ankara vieras.
 8. Köyhyyttä.

II. Rouva Heinosen täysihoitolaiset

 1. Matkalla.
 2. Kaarinan päiväkirjasta.
 3. Akselin syntymäpäiväkestit.
 4. Muurahaiset.
 5. Musikaalisia harrastuksia.
 6. Salaisuuksia.
 7. Muuan eno.
 8. Preciosa.
 9. Veljekset.
10. Valkenee.



I

MAALAISTYTTÖ



Ensimmäinen luku.

METSÄPIRTISSÄ.


Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli
vaahtopäissä. Se raastoi Iriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen
päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.

-- On tämäkin ilmaa, nauroi tyttö.

Äkkiä hän alkoi huutaa:

-- Voi sentään, verkot, verkot ovat järvessä. Taneli! Taneli hoi!

Ja hän juoksi kevyesti mäkeä ylös rakennukselle. Puolivälissä tuli
häntä vastaan harteva, lyhyenläntä mies.

-- Verkot, Taneli! huusi Iris.

Taneli kynsi korvallistaan.

-- Niin verkot!

-- Ne on otettava pois, muuten ne tuuli vie, tiukkasi Iris.

-- Voi viedä.

-- Joudu sitten, äläkä kuhnaile. Minä tulen mukaan.

-- Mitenkäs Iris noissa tamineissaan?

-- Maltas, minä noudan lisää vaatetta.

Taneli jatkoi itsekseen muristen matkaansa rantaan. Iris saavutti hänet
tuokion kuluttua. Hän oli pukeutunut harmaaseen sarkatakkiin ja sitonut
huivin päähänsä.

-- Tokko Iris jaksaakaan soutaa tällaisella tuulella? epäili Taneli.

-- Kyllä minä, hoida sinä vain hyvästi melaa.

Oli siinä kuitenkin työtä hyvästi niin hennolle soutajalle. Hiki valui
pitkin Iriksen päivettyneitä poskia, sarkatakki piti heti heittää
yltä. Käsiä pakotti, mutta hän puri hampaansa yhteen ja veti kaikin
voimin. Verkkojen kohdalla oli aina koko urakka saada vene pysymään
tasapainossa.

Yksi toisensa jälkeen saatiin kuitenkin verkot veneeseen ja sitten
palattiin kotiin purjetuulessa.

Rannalla seisoi Sere torumassa.

-- Voi sinua Taneli, ettet parempaa tiedä, vaan viet lapsen tällaisella
tuulella järvelle, annat poloisen vielä soutaa. On sitä siinäkin
miehessä älyä.

Iris nauroi. -- Luuletkos minun olevan ensi kertaa pappia kyydissä,
Sere? Älä nyt liiaksi toru. Katso näitä kaloja. Eikö olekin pulska
saalis? Neljä kappaletta lahnojakin.

Taneli alkoi irroittaa kaloja verkoista, ja Sere niitä puhdistaa.
Iris juoksi sisään vaihtamaan vaatteita. Tuuli oli räiskyttänyt vettä
veneeseen, niin että hänen selkänsä oli likomärkä. Yks kaks hän oli
uusissa pukeissa, korjasi pikimmältään hiuksiaan ja meni tupaan syömään.

Pitkälle pöydälle oli Sere kattanut illallisen. Iris istuutui ja
leikkasi itselleen ison viipaleen rieskaa. Jo tulivat Taneli ja Serekin
rannalta, ja siinä samassa Mikko, päivätyöläinen, sekä Manta, pieni
pulleaposkinen piikatyttö, kumpikin askareiltaan.

Kello kävi vasta yhdeksättä, mutta Taneli haukotteli jo suu selällään.

-- Menisit nukkumaan, neuvoi Sere. -- Sinäkin Iris, käy levolle.

Iriksen vuode oli hänen omassa pienessä kamarissaan. Oikeastaan Iris
olisi paljon mieluummin nukkunut Seren kanssa samassa huoneessa,
mutta siinä suhteessa Sere oli järkähtämätön. Rouva vainaja oli vielä
eläessään määrännyt sen huoneen tyttärelleen, ja siinä oli Iriksen
nukuttava.

Sere ei ollut Iriksen äiti, etäinen sukulainen vain. Hänen äitinsä oli
ollut Iriksen isoisän, Honkamäen isännän, serkku. Hän oli joutunut
köyhän miehen vaimoksi, ja lapset, Sere ja Taneli, olivat jo aikaisin
tulleet Honkamäkeen, jossa kasvoivat osittain kasvatin, osittain
palvelijan asemassa. Kun Iriksen äiti meni naimisiin, seurasi Sere
häntä uuteen kotiin, ja kun nuori rouva kuoli, otti Sere kodin ja
lapsen hoidon hartioilleen. Sere ompeli Irikselle vaatteet, Sere opetti
hänet lukemaan ja neuvoi hänelle käsitöitä. Sere osasi kertoa tarinoita
ja laulaa vanhoja, kauniita lauluja. Sere oli maailman paras ihminen,
sen Iris tiesi. Tanelikin oli hyvä, mutta hän ei ollut niin viisas kuin
Sere.

Tuuli yltyi myrskyksi; Iris pujahti kapeaan vuoteeseensa, jonka Taneli
hänelle oli nikkaroinut. Vuode oli vastapäätä ikkunaa, Iris saattoi
nähdä puitten notkistuvan myrskyn käsissä.

Hän makasi silmät auki ja mietti. Ei nukuttanut lainkaan.

He olivat aamulla, Sere ja hän, tuulettaneet ja pölyttäneet yläkerran
huoneet.

-- Täytyy olla kaikki paikallaan, jos herra hyvinkin sattuisi kotiin
tulemaan, oli Sere sanonut.

Lännenpuoleisessa kamarissa oli kaikki niinkuin oli ollut äidin
eläessä. Äidin pieni työpöytä, valkoinen kiikkutuoli, suuri kuvastin,
korkeat valkoiset sängyt, kehto, jossa Iris oli pikkuvauvana nukkunut.
Siinä oli vielä sama sinikukkainen peite, jonka äiti itse oli ommellut,
pitsireunaiset tyynynpäälliset ja lakanat. Kaikki oli äiti valmistanut
ja katsonut lastansa varten, mutta itse hän oli lähtenyt pois, kuollut
puoli vuotta lapsen syntymisen jälkeen.

Iris nyyhkytti. Myrskyn kohina metsässä sai hänet surulliselle
mielelle. Ei ollut hänellä äitiä, ei isää. Sere vain ja Taneli. Ja
Killi. Siinähän se kehräsikin jalkopäässä, hänen pieni kiltti kissansa.
Iris nosti sen kainaloonsa, silitti sen pehmeää karvaa ja nukkui
lohdutettuna, kyynel vielä silmässä.

Seuraavana aamuna hän oli unohtanut surunsa. Oli elonleikkuuaika, jo
varhain aamulla hän riensi Tanelin, Mikon ja Mantan kanssa ruispellolle.

Metsäpirtti ei ollut iso talo, se oli oikeastaan ollut vain mahtavan
Honkamäen takamaa. Kun Iriksen äiti, Honkamäen talon ainoa tytär,
meni naimisiin, lahjoitti isä hänelle paikan myötäjäisiksi. Hän ei
hyväksynyt tyttären avioliittoa, mies oli vain soittotaiteilija,
ukon mielestä joutavanpäiväinen viulunvinguttaja, joka ei ymmärtänyt
maanviljelystä rahtuakaan, kierteli vain enimmäkseen maailmaa. Jotta
tyttärellä olisi vakituinen asuinpaikka, rakennutti ukko Metsäpirtin ja
määräsi Tanelin ja Seren taloa hoitamaan. Ja tarpeen se olikin, sillä
pian Metsäpirtti jäi vaille isäntää ja emäntää. Iriksen äiti kuoli,
isä lähti heti sen jälkeen ulkomaille, jonne jäikin. Siitä asti Iris
oli elänyt orpona Seren ja Tanelin kasvattamana yksinäisellä saarella.
Isoisäkin oli kuollut jo ennen tyttärentyttären syntymistä ja Honkamäki
myötiin, koska Iriksen eno, Kaarle Heinonen, tai oikeammin hänen
vaimonsa, paremmin viihtyi Helsingissä. --

Oli kaunis aamu, mutta ulkona tapasi siellä täällä myrskyn jälkiä.
Tuolla oli puu kaatunut, täällä toinen kallellaan, joka hetki nurin
nuukahtamassa. Heinäladon katosta oli tuulispää kiskaissut irti tuohia
koko joukon, ja Mantan kerppoläjät olivat hujan hajan maassa. Taneli
kulki metsän halki, sirppi olalla ja veti kimeällä falsettiäänellään:
"Erämaata, erämaata läpi kulkeissain, kuulin kerrottavan, todeks'
sanottavan, että kerran, että kerran pääsen taivaaseen."

Iris iski silmää Mikolle ja Mantalle. Taneli oli pahalla tuulella, sen
kuuli. Tanelilla oli näet vain kaksi säveltä varastossaan. Erämaata
hän veisasi, kun oli apealla mielellä, mutta kun asiat olivat oikealla
tolalla, lauloi hän nuoruudessaan sotaväessä kuulemaansa laulua:

    "Kansa muistaa ainiaan
    Franskan, Saksan kapinaa,
    Yhdeksännellä sadalla
    raivos' myrskyn tavalla."

Hitaasti taapusti Taneli eteenpäin ja mitteli mielessään vauriota,
jonka myrsky oli metsässä tehnyt. Ruispellolla hänen paha tuulensa
kuitenkin vähitellen hälveni. Ja kotvasen kuluttua hän jo suurella
hartaudella lauloi Franskan, Saksan kapinaa.

Iris keitti kahvia pellon päässä kahden kiven kolossa. Ripeästi hän
levitti sokerit, kermat ja voileivät nurmelle ja kaasi punaposkisena
kahvia kuppeihin.

-- Onko hyvää kahvia? kysyi hän Tanelilta.

Taneli hörppi hitaasti kahviaan teevadilta, puraisi sokeria ja vastasi:

-- Ka mikäs, kahviahan tämä on.

Iristä harmitti, kun ei Taneli sen enempää kiitellyt, vaikka kahvi
hänen mielestään oli kerrassaan mainiota. Ei Serekään parempaa
keittänyt. Mutta Taneli oli aina sellainen jurrikka. Ei hän juuri
sanoja tuhlannut eikä ylenmäärin kiitellyt.

Kun illalla palattiin kotiin, sirpit olalla, eväskontti selässä, olivat
kaikki uuvuksissa, mutta hyvällä mielellä. Ruis tuntui tulevan hyvää,
tähkäpäät olivat täyteläisiä, olki pitkää. Iris viritti laulun, johon
toiset yhtyivät, mutta vaikenivat vähitellen jääden kuulemaan tytön
helisevää ääntä.

Venevalkamassa oli vieras vene.

-- Hei vieraita! huusi Iris. Tavallista nopeampaan hän riensi tupaan.
Siellä Sere oli kahvinkeitossa.

-- Onko täällä vieraita, Sere? kysyi Iris.

-- Onhan niitä, kolme herraa, kuuluvat tulleen kuulustamaan
hirvenmetsästysmaita, vuokraisivat.

-- Mutta eihän me niille, Sere, eihän? Täällä ei saa ampua hirviä
eikä muitakaan eläimiä, ei yhtä oravaa. Sanoithan sen heille, Sere,
sanoithan?

-- En minä osannut vielä mitään sanoa, mutta ei anneta, ellet tahdo.
Eikä siihen ole oikeuttakaan, kun herra on poissa.

Iris rauhoittui.

-- Isossa kamarissako herrat ovat?

-- Isossa, herran entisiä tuttavia, sanoi yksi heistä olevansa. Pyysi
sinua nähdäkseen. Kun minä vien kahvit sisään, voit tulla mukaan. Mutta
siisti ensin itsesi.

Ovi avaantui, ja pyöreä, metsästyspukuun puettu herrasmies astui tupaan.

-- Siinähän pikku neiti onkin. Hyvää päivää.

Iris sävahti punaiseksi ja katseli avuttomana paljaita ruskeita
sääriään.

Herrasmies istui tuvanpenkille.

-- Älä huoli ujostella, tyttöseni, minä olen kamreeri Wuori, isäsi
vanhoja ylioppilastovereita. Monta kepposta keksimme aikoinamme
yhdessä. Hän oli iloinen ja hauska mies, isäsi.

Iris läheni säteilevin silmin.

-- Mikä on nimesi?

-- Iris.

-- Oletko saanut äskettäin tietoja isältäsi?

Iris pudisti päätään kieltävästi. Hänen kasvoilleen levisi alakuloinen
ilme.

-- Kuulepas, Iris tyttö, oletko käynyt mitään koulua?

Uusi päänpudistus.

-- Ai, ai, oletko sitten oppinut mitään täällä kotona?

-- Osaan minä lukea ja kirjoittaa ja Lutherin vähän katkismuksen ja
osan isoa katkismustakin, selitti Iris reippaasti.

-- Kuinka vanha olet?

-- Kahdennellatoista.

Kamreeri Wuori pudisti päätään. Sitten hän kääntyi Seren puoleen.

-- Tietääkö herra Klewe, ettei hänen tyttärensä ole saanut
minkäänlaista koulukasvatusta?

Sere vastasi hiljaiseen tapaansa:

-- Ei herra paljon tästä tytöstä tiedä.

Iris loi häneen kummastuneen katseen. Miksi oli Seren ääni noin
kummallisen kova ja katkera?

-- Hm. Entä hänen enonsa, pankinjohtaja Heinonen? Eikö hän ole pitänyt
tytöstä huolta?

Sere hymähti. -- Ei hän ole Iristä kysynyt montakaan kertaa. Täällä
lapsi on kasvanut yksin kuin taivaan lintu.

Kamreeri ja Sere olivat hiljentäneet ääntään. Kamreerin hyvänsävyiset
kasvot olivat vakavat.

-- Minä puhun asiasta pankinjohtajalle, sanoi hän. -- Täytyyhän tytön
päästä kouluun.

-- Sitähän minäkin olen tässä surrut, sanoi Sere. -- Kamreeri sitten
toimittaa sen asian, vai kuinka?

-- Kyllä, vastasi vieras lujasti. -- Olkaa huoleti. Hän ojensi kätensä
Irikselle. -- Hyvästi, pikku metsälintu.

Kun vieraat tunnin kuluttua Tanelin saattamina lähtivät talosta,
katseli Iris kauan heidän jälkeensä. Pois he lähtivät maailmalle
toisten ihmisten luo. Olisipa somaa päästä joskus sinne, nähdä muitakin
kuin Sere ja Taneli.



Toinen luku.

HYVÄSTI, METSÄPIRTTI!


Iris seisoi mäellä ja katseli kurkiparvea, joka kiljuen lensi eteenpäin
korkealla ilmassa. Hän kohotti molemmat kätensä suulle ja huusi:
"Suoraan, nuoraan, matkalinnut! Suoraan, nuoraan, matkalinnut!"

-- Taneli, Taneli, nyt lähtivät kurjet, nyt on syksy.

-- Syksy on, vastasi Taneli vitkaan. -- Täytyy jouduttaa
kauranleikkuuta.

Hiljakseen pimenivät illat. Metsä oli kirjava ja tuoksui syksyä ja
kosteutta. Karja palasi laitumelta aikaisin iltapuolella ja pyrki
tyytyväisenä lämpöiseen navettaan yöksi. Iris samoili märkää metsää
vasu käsivarrella ja kokoili sieniä. Polut olivat keltaisten lehtien
peitossa, ja koreat punaiset kielonmarjat hohtivat kanervikossa.
Taneli ja Mikko vetivät syysnuottaa, ja saavit täyttyivät kiiltävistä,
hopeanhohtoisista kaloista.

Mutta sateella istui Iris isän työhuoneessa vinnillä. Sielläkin tuntui
kostea syksynhaju, mutta Iris ei malttanut lähteä pois. Sillä isän
kirjastossa oli monta ihmeellistä kirjaa, jotka kertoivat elämästä ja
ihmisistä maailmassa niin viehättävästi, ettei niitä malttanut laskea
käsistään, ennenkuin kirjaimet peittyivät hämärään. Silloin tyttö
huoaten sulki kirjan ja laskeutui portaita alas tupaan. Siellä olivat
jo toisetkin koolla. Sere kehräsi rukkinsa ääressä, Manta karttasi
villoja, Taneli teki puhdetöitään.

Uunin pankolla kehräsi Killi tyytyväisenä, Pikku haukotteli sopessaan
ovensuussa, ja Manta hyräili puoliääneen kansanlaulujaan, joita hän
osasi lukemattomia. Iris istui Seren viereen jakkaralle, otti pienet
karstansa ja yhtyi Mantan lauluun. Usein Sere keskeytti heidän joutavat
loruviisunsa ja alkoi matalalla äänellä laulaa jotain virttä, johon
muutkin yhtyivät.

Ja näin kului syksyinen ilta. -- -- --

Oli oltu vankina melkein viikon päivät saarella, kun ei jää vielä
kantanut. Ikävöiden Iris katseli ulapalle. Kunpa jo pääsisi kulkemaan
pitkin hohtavaa jääkantta, kiitämään kilpaa tuulen kanssa rannalta
rannalle! Ja sata kertaa päivässä hän kysyi Tanelilta:

-- Etkö luule jään jo kannattavan, Taneli?

-- Ei kannata, vastasi Taneli.

Viimein, kirkkaana pyhäaamuna Taneli heitti laukun selkäänsä ja pyrki
rautapääseiväs kädessään mantereelle postinhakuun. Kun hän palasi
retkeltään, vakuutti hän, että nyt Iris huoleti sai sitoa luistimet
jalkaansa ja kiitää minne tahtoi. Jää kyllä jo kesti.

Mutta sillä kertaa Iristä ei haluttanutkaan lähteä luistelemaan, sillä
Tanelin postilaukussa oli hänelle osotettu kirje, joka pani hänen
päänsä pyörälle. Kirje oli pankinjohtaja Heinoselta ja sen sisällys oli
seuraava:

    Rakas sisarentyttäreni Iris! Sinä olet jo minun ymmärtääkseni
    siinä iässä, että sinun pitäisi päästä kouluun ja saada
    kasvatusta. Olemme siis, tätisi ja minä, tuumineet, että sinä
    joulun jälkeen saapuisit Helsinkiin. Saat asua luonamme, ja
    toivon, että viihdyt kodissamme. Tätisi ja serkkusi tervehtivät
    sinua.

    Enosi Kaarle Heinonen.

-- Hyvänen aika, Sere, pitääkö minun lähteä kotoa pois? huudahti Iris
kirjeen luettuaan.

-- Mikäpä siinä muukaan auttaa? vastasi Sere hiljaa.

Iriksen täytyi heti juosta Mantan ja Mikon luo kertomaan suurta
uutistaan.

Manta ei osannut mitään sanoa, päivitteli vain kädet esiliinaan
käärittyinä. Mutta Mikko tiesi kertoa sisarestaan, joka oli naimisissa
ajurin kanssa Helsingissä. Ja hän kuvaili Irikselle laajalti Helsingin
ihmeitä, sellaisina kuin oli niistä sisareltaan kuullut, kun tämä viime
kesänä oli ollut kotonaan käymässä.

Iris ja Manta kuuntelivat ihmeissään. Iristä oikein pelotti, kun piti
sellaiseen kylään lähteä.

Heti joulunpyhien jälkeen alettiin valmistaa Iristä matkalle. Taneli
oli jo syystalvesta veistänyt arkun ja maalannut sen korean siniseksi
sekä kaivertanut siihen kirjaimet _I.K._

Iris olisi suonut arkun värin hiukan tummemmaksi, mutta Taneli piti
itsepintaisesti heleänsinisen puolta.

-- Sen pitää olla sininen kuin taivas, intti hän selittämättä sen
enempää, miksi niin piti olla.

Monasti oli Iris ennen ikävöinyt maailmalle, mutta nyt pyrki
pelottamaan. Oli ikävä jättää Metsäpirtti, ikävä erota Tanelista ja
Serestä.

-- Saanhan tulla takaisin, jos kovin ikävöin? kysyi hän Sereltä.

-- Saat toki, vastasi Sere. Hänenkin sydäntään kirveli ero lapsesta,
jota oli kasvattanut ja vaalinut kapalovauvasta pitäen. Mutta Irikselle
hän ei mielihaikeuttaan näyttänyt, ompeli ja kutoi vain ahkerasti
tytölle vaatteita. Ja paljonpa niitä karttuikin, kun Sere alkoi
sulloa tavaroita arkkuun. Siinä oli sininen puolivillainen hame,
toinen harmaa, kolmannen punaisen, kamelilankaisen Iris puki ylleen
matkahameeksi. Sukkia oli tusinan verran, kaikki pehmeistä, lujista,
kotonakehrätyistä lampaanvilloista. Pellavaisia paitoja oli tusina ja
kenkiä kahdet, toiset arkkuun, toiset jalkaan. Haukka-Esa, kyläkunnan
paras suutari, oli jo syksyllä käynyt ne tekemässä.

Iris oli ihastunut niin suureen vaatteiden paljouteen, varsinkin
miellytti häntä uusi päällystakki, joka oli oikein kirkonkylässä tehty.
Se oli kyllä vähän liian väljä, mutta lämmin ja komea Iriksen mielestä.

Oli vielä hämärä, kun Taneli tammikuisena pakkasaamuna valjasti vanhan
Mustan kirkkoreen eteen. Katkerasti itkien Iris kietoi käsivartensa
Seren kaulaan.

-- Enkö saa ottaa Killiä mukaani? nyyhkytti hän. -- Olisi paljon
turvallisempi, jos se olisi matkassa.

-- Ei Killi siellä kaupungissa viihdy, lapsi rukka. Ja kuinka sinä sen
tässä pakkasessa saat kulkemaan? Kuolee poloinen viluun.

-- Pitäisin turkin sisässä sitä.

-- Se eksyy suuressa kaupungissa, sanoi Taneli, -- eksyy ja joutuu
poliisin huostaan.

Iris pelästyi ja suostui, vaikka vastahakoisesti, jättämään kissansa
kotiin.

Musta nosteli levottomana jalkaansa. Sere pisti vielä viimeiset piiraat
eväsvasuun, sininen matka-arkku sidottiin lujasti reen sevälle ja
Iriksen rukki sen päälle. Iris tahtoi kaikin mokomin rukkinsa mukaan,
ja Serestäkin se oli viisainta, jottei tyttö unohtaisi kehruutaitoa
kaupungissa. Iris puristi vielä kerran Killiä rintaansa vasten, Sere
kääri hänet lammasturkkeihin ja istutti hänet nahkasien sisälle rekeen.

-- Noh, Musta! huusi Taneli.

-- Hyvästi Sere, hyvästi kaikki! kuului nyyhkytysten keskeltä reestä.

-- Herran haltuun, lapsi, huokasi Sere.

Musta juosta hölkkäsi alas rantaan. Vielä viimeisen kerran siinä, missä
tie mutkistuu mantereeseen päin, käänsi Iris villahuiviin käärittyä
päätään. -- Sinne katosi Metsäpirtti, katosi pihakuusi, jäivät korkeat
petäjät! Pikku seurasi haukkuen kappaleen matkaa, mutta pyörähti
viimein nolona kotiin päin ikäänkuin arvaten, että matka oli liian
pitkä ja vaivaloinen sen vanhoille käpälille.

-- Terveisiä kotiin, Pikku! huusi Iris sen jälkeen.

Oli hienostaan pakkanen, mutta ilma oli kirkas ja keli mainio. Iriksen
mieli reipastui. Oli ihanata ajaa kuulaassa talvi-ilmassa kohti outoa,
tuntematonta. Taneli kertoi yhtä ja toista taloista, joiden ohi
ajettiin. Kun saavuttiin Mustakorpi nimiselle taipaleelle, joudutti
Taneli hevosta, metsä oli siinä harvinaisen synkkä ja tiheä, korkeiden
kuusten välissä kohosi ja laskeusi tie aaltomaisesti.

-- Ei tässä pimeällä pelkomiehet uskallakaan ajaa, vakuutti Taneli.
-- Metsässä on tapahtunut ryöväyksiä, ja kummituksia kuuluu liikkuvan
sydänyöllä, sen on Haukka-Esa omin silmin nähnyt. Ja Taneli tiesi
kertoa monta ihmeellistä rosvo- ja kummitusjuttua, joiden kaikkien
tapahtumapaikkana oli ollut Mustakorpi. Onneksi paistoi talvinen
aurinko jo kirkkaasti, muutoin olisi Iriksen selkäpiitä karminut. Nyt
hän sensijaan salavihkaa naureskeli Tanelin vakavalle, salaperäiselle
äänelle, joka aina sankimpaan metsikköön tultaessa hiljeni. Joka
tapauksessa hän kuitenkin oli iloinen, kun he metsän pimennosta
painuivat valtatielle.

Vakavasti ja hitaasti Musta sitten jatkoi hölkytystään, ja ennen pimeää
jouduttiin lähimpään kaupunkiin, josta oli jatkettava matkaa junalla
Helsinkiin.



Kolmas luku.

KAUPUNKILAISSERKUT.


Pankinjohtaja Heinosen komeassa salissa kaikuivat vilkkaat
tanssinsäveleet. Elsa Heinonen täytti kaksitoista vuotta, ja päivän
kunniaksi oli kutsuttu vieraita. Leikittiin panttileikkejä ja
ihailtiin Elsan kauniita syntymäpäivälahjoja, mutta illemmalla valtasi
vieraat niin kova tanssimishalu, että rouva Heinosen täytyi istua
soittokoneen ääreen, ja pian liehui pari toisensa jälkeen kiiltävällä
parkettilattialla. Elsa, syntymäpäivälapsi, oli tietysti koko ajan
liikkeessä iloisena ja viehkeänä, hänen veljensä, nelitoistavuotias
Aksel, pyöri samoin kohteliaana isäntänä ahkerasti lattialla. Sohvan
nurkassa istui kaksi Elsan luokkatoveria, Maili Borg ja Maiju Wäyrynen,
jota yleensä sanottiin vain Pappilan Maijuksi, koska hän usein käytti
puhetapaa "meillä pappilassa" tai "me pappilan väki".

-- Kylläpä Elsa liehuu, sanoi Maiju seuraten katseillaan ohikiitävää
Elsaa.

-- Kummakos tuo, vastasi Maili pisteliäästi, -- kaikki tietysti
tanssittavat päivän sankaritarta. Minun äitini kyllä aina pitää huolen
siitä, kun meillä tanssitaan, etteivät talon omat tyttäret tanssi
enempää kuin vieraat. Hänen mielestään se on epäkohteliasta. Mutta
Heinosen tytöt eivät koskaan ajattele muita kuin itseään.

-- Niin, mutta he tanssivatkin molemmat kuin enkelit, sanoi
hyvänsävyinen Maiju.

-- Tosin isäsi on pappi, ja sinä siitä syystä tiedät taivaallisista
asioista enemmän kuin me muut, mutta enpä olisi luullut sinun nähneen
enkelien tanssivan, huomautti Maili kuivasti.

-- Sanonpahan sitten: niinkuin keijukaiset. -- Jospa minä tanssisin
puoleksikaan niin hyvin kuin he, huokasi Maiju.

Maili hymyili. Maiju rukka oli kovin kömpelö, eikä koskaan pysynyt
tahdissa, pojat valittivat, että oli oikea rasitus tanssia hänen
kanssaan.

-- Voi, tuossa tulee Aksel, kuiskasi Maiju. Hän lensi tulipunaiseksi
mielihyvästä, kun Aksel Heinonen sirosti kumartaen vei hänet tanssiin.

Maili puraisi huultaan. Hän olisi kauhean mielellään tanssinut Akselin
kanssa, joka oli paras tanssija koko yhteiskoulussa.

Sievä, valkoiseen päähineeseen ja esiliinaan puettu tyttö ilmoitti
teen olevan pöydässä. Soitto taukosi, rouva Heinonen nousi paikaltaan.
Halukkaasti kävivät nuoret vieraat käsiksi herkullisiin voileipiin ja
kakkuihin. Vilkas puheensorina kaikui läpi huoneen.

-- Hiljaa! koputetaan, huusi joku.

-- Huu, varkaita! kirkaisi Pappilan Maiju.

Kaikki kuuntelivat. Tosiaan, eteisen ovella kuului varovainen koputus.
Kerran, kaksi, kovempaa.

-- Mikä merkillinen ihminen se on, joka ei ymmärrä soittaa, vaan
koputtaa, sanoi Aksel Heinonen.

-- Rosvoja tietysti, pilaili Erkki Pohjola.

-- Kummitus, arvaili Mauno, hänen veljensä.

-- Poliisi! huusi joku säikähtynyt ääni.

-- Kuka uskaltaa mennä avaamaan salaperäiselle vieraalle?

-- Tyhmyyksiä! Aksel astui eteiseen ja avasi oven, hiukan varovaisemmin
sentään kuin tavallisesti.

Sisään astui tukeva, sarkatakkinen maalainen kantaen taivaansinistä
arkkua. Hänen selkänsä takana näkyi punoittavat, paksuun, harmaaseen
villahuiviin käärityt tytön kasvot.

-- Taivas! pääsi Akselin huulilta.

Elsan vieraat olivat uteliaina tunkeutuneet eteiseen ja katselivat
ihmetellen miestä ja tyttöä, joka rauhallisena laski käsistään rukin
lattialle.

-- Ketä etsitte? kysyi Ester Heinonen kynnykseltä.

-- Eikös tässä asu se pankinjohtaja Heinonen? Tässä olisi nyt se hänen
sisarentyttärensä, ja minä olen Taneli Puuska.

-- Iris Klewe! Ester oli tunkeutunut vieraiden lomitse eteiseen ja loi
tutkivan katseen tyttöön. -- Elsa, mene kutsumaan äitiä.

Elsa lähti. Sillä aikaa seisoivat Iris ja Taneli liikkumattomina
eteisessä uteliaiden pojan- ja tytönsilmien tarkastamina.

Ester näytti hermostuneelta.

-- Miksi et kirjoittanut tulostasi ennen? kysyi hän kääntyen Iriksen
puoleen.

Iris loi hämmentyneen katseen Taneliin, joka pyöritti lakkiaan
käsissään ja vitkaan vastasi:

-- Ka, se postinkulku on näin talvisaikaan hankalaa ja hidasta.
Tuumattiin, että osataanhan tänne ilmankin, kun osoite on tunnettu.

Tyttöparvesta kuului naurun tirskettä.

Rouva Heinonen tuli vaivaantuneen näköisenä; väkinäinen hymy huulillaan
hän tervehti miehensä sisarentytärtä. Ymmärtäväisemmät vieraista olivat
vetääntyneet takaisin ruokailuhuoneeseen.

-- Riisuudu, lapsi rukka, ja tule sisään saamaan lämmintä teetä, sanoi
rouva Heinonen. -- Ja te, hyvä mies, menkää keittiöön. Hän painoi
soittonappulaa. Sisäkkö astui sisään. -- Mimmi, viekää tämä mies
keittiöön ja antakaa hänelle kuumaa teetä.

Mimmi nyrpisti nenäänsä ja lähti heittäen Tanelille olkansa takaa
huolimattoman:

-- Olkaa hyvä!

Iris istutettiin teepöydän ääreen, Ester tarjoili teetä. Hänen
sanomattomaksi kauhukseen kaasi Iris teen vadille, puhalsi siihen
äänekkäästi pari kolme kertaa ja alkoi juoda vadilta. Ester tunsi veren
kohoavan poskiinsa. Kamalata! Ennenkuulumatonta! Huomasikohan kukaan?
Hän pälyi arasti ympärilleen. Eikös vaan! -- Kaikkien läsnäolevien
katseet olivat kiinnitetyt Irikseen, joka rauhallisena yhä puhalsi ja
juoda hörppäili teevadilta. Ja Maili Borgin suu oli ivallisessa hymyssä.

-- Miksi juot teevadilta etkä kupista, kuten muut ihmiset? kuiskasi
Ester kiivaasti Irikselle.

Tyttö katsahti häneen kummastuneena.

-- Tällä lailla me aina juomme Metsäpirtissä, Sere ja Taneli ja kaikki
muut, vastasi hän ääneen.

Taaskin kuului naurua tyttöparvesta. Pojatkin vetivät suunsa hymyyn.

-- Suurenmoinen maalaisserkku, kuiskasi Maili Borg Eva Kalmille. --
Näetkö, miten punaiset Ester ja Aksel ovat! Se tekee hyvää heidän
ylpeydelleen.

-- Etkö tahtoisi kertoa meille, keitä Sere ja Taneli ovat? kysyi
sointuva ääni sohvan nurkasta.

Iris käänsi katseensa kysyjään. Tämä oli kalpea, hento tyttö,
jonka tummansiniset silmät muistuttivat Iriksen mielestä orvokkia.
Ystävällisesti hän nyökkäsi vaaleakutrista päätään Irikselle.

-- Minun nimeni on Ulla Stjernfelt, sanoi hän.

Tytön lempeän hymyilyn rohkaisemana vastasi Iris:

-- Niin Sere ja Taneliko? He ovat jollain tavalla sukulaisiani, Esterin
ja Elsan myös, hän lisäsi, mehän olemme serkuksia. -- Sitäpaitsi on
Sere kasvattiäitini.

Ester kilisteli kuuluvasti kuppeja, ja Aksel alkoi kovalla äänellä
kertoa jotain kaskua Erkki Pohjolalle.

Elsa oli silläaikaa kadonnut äitinsä huoneeseen.

-- Voi, äiti kulta, tule pian luoksemme. Se uusi tyttö laskettelee
siellä kaikenmoisia tyhmyyksiä.

Rouva Heinonen nousi hitaasti leposohvalta, jolla hän oli maannut kovan
päänsäryn vaivaamana. Rouva Heinosella oli aina päänsärkyä, kun jotain
odottamatonta tapahtui. Iriksen saapuminen näin äkkiarvaamatta ei ollut
hauska yllätys.

Vieraat olivat juuri hyvästelemässä suureksi helpotukseksi Esterille
ja Akselille, jotka olivat kovin kiusaantuneet maalaisserkkunsa
kömpelöistä tavoista.

Mimmi tuli sisään ja supisi jotain rouva Heinoselle.

-- Eikö hän ole vielä lähtenyt? kysyi tämä hämmästyneenä. -- Rakas
lapsi, hän kääntyi Iriksen puoleen. -- Tuo mies istuu yhä vielä
keittiössä. Sinun sopii ehkä paremmin kuin meidän sanoa hänelle, että
hän jo lähtisi, ennenkuin tulee liian myöhä.

-- Pitääkö Tanelin mennä yöksi muualle? kysyi Iris silmät suurina.

-- Äiti, emmekö voisi panna Tanelia salin sohvalle nukkumaan, ivaili
Aksel.

-- Lapsi rukka, et kai todella tarkoittane, että tuo talonpoika
rasvalta tuoksuvine saappaineen olisi meillä yötä. Sehän on mahdotonta!
Jossain vieraskodissa hän kyllä saa yösijaa. Mene keittiöön puhumaan
hänelle siitä.

Iris tapasi Tanelin jotakuinkin nuutuneessa tilassa. Silmät
puoliummessa, kauheasti haukotellen hän töintuskin pysyi valveilla.
Happamen näköinen vanhanpuoleinen palvelija pesi astioita.

-- Taneli, sanoi Iris matalalla äänellä laskien kätensä uskollisen
saattajansa käsivarrelle. -- Sinun ei sovi jäädä tänne yöksi. Sinun
pitää lähteä pois nyt.

-- Häh, vastasi Taneli haukotellen. -- Enkö saa jäädä tänne?

-- Et, sinun pitää mennä johonkuhun vieraskotiin, sanoivat, semmoiseen
kaupunkilaiseen kievariin.

Taneli raapi korvallistaan.

-- Voisinhan minä mennä kortteeriin Mikon sisaren luo, mutta taitaa
olla jo liian myöhä.

-- Parasta on, että Taneli ottaa ajurin ja pyytää hänen viemään
johonkin vieraskotiin, neuvoi keittäjätär Ulriika.

-- On sitä kai sitten mentävä, huokasi Taneli ja painoi lakin päähänsä.

-- Hyvää yötä sitten, Iris.

-- Hyvää yötä, Taneli.

Tuokion viivähtivät kädet toisissaan. Sekä Tanelista että Iriksestä
tuntui, kuin olisivat he eronneet ikiajoiksi. Molemmat valtasi sama
turvattomuuden tunne suuressa kaupungissa, ventovierasten keskellä.

Ja kun Tanelin leveä, sarkatakkiin verhottu selkä katosi keittiön
ovesta, oli Iris mielestään ypö yksin maailmassa. Hän tiesi
varmasti, että Tanelikin pimeällä kadulla hiljakseen hyräili
mielivirttään. -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Mitä isä oikeastaan tarkoitti kutsuessaan tuon hirveän tytön
niskoillemme? huokasi Ester.

Hän selvitti harjalla pitkiä vaaleita hiuksiaan ja näytti kovin
nyrpeältä.

Rouva Heinonen huokasi väsyneesti korkeiden patjojensa ja pielustensa
välistä.

-- Ester kulta, älä puhu noin, onhan hän serkkusi.

-- Entä sitten! Minusta on hyvin ikävä, että kotiimme haalitaan
kaikenmoisia maamoukkia. Eikö hän voi asua jossakin muualla?

-- Isä tahtoo, että hän asuu meillä. Rouva Heinosen ääni oli hänen tätä
sanoessaan kovin valittava.

Hoikka, hyvin Esterin näköinen kahdeksantoistavuotias tyttö astui
huoneeseen.

-- Onko äiti taas sairas? kysyi hän painaen huolimattoman suudelman
rouva Heinosen poskelle.

-- Vain väsynyt, Elin. Eiliset kutsut ja pienen vieraamme äkillinen
tulo. Sen enempää eivät hermoni tarvitse joutuakseen epäkuntoon.

-- No minkälainen tuo pilvistä tipahtanut serkkumme on?

-- Kerrassaan mahdoton, ehätti Ester selittämään. -- Koeta kuvailla
itsellesi tällainen olento: punainen, kotikutoinen hame, paksut harmaat
villasukat, rasvatut, kömpelöt kengät, tukka vedetty kahdelle tiukalle
palmikolle, sanalla sanoen: hirvittävä.

Elin kohotti silmäkulmiaan.

-- Siis täydellinen maalaisserkku?

-- Kiireestä kantapäähän.

Elsa juoksi nauraen sisään.

-- Voi, voi, Ester, mikä vahinko, ettet saanut nähdä Iriksen
vaatevarastoa, kun hän tyhjensi arkkuaan. Siinä oli ainakin tusina
paksuja, harmaita ja panajuovikkaita sukkia, karkeita palttinapaitoja
ja mahdottoman suuria nenäliinoja, ne olivat melkein kuin meidän
pyyheliinat. En ole maailmassa sellaista nähnyt.

-- Kauheata! Hänet täytyy tietysti pukea uudestaan alusta alkaen.

Elsa nauraa tirskutti edelleen.

-- Hän nousi ylös jo kello kuusi, ja kun hän ei osannut sytyttää
sähköä, haparoi hän pimeässä ja kaatoi pesukannun ja pari tuolia.
Huoneessamme on oikea Jerusalemin hävitys. Raukka istui pimeässä,
kunnes Ester ja minä nousimme.

-- Sitäpaitsi hän itki puolen yötä, niin etten saanut nukkua, äkäili
Ester. -- Minä en aio enää nukkua hänen kanssaan samassa huoneessa.

-- Sinun täytyy kai muuttaa Elinin huoneeseen, koetti rouva Heinonen
sovittaa.

Elin aikoi juuri panna vastalauseen sellaista huonerauhan sortoa
vastaan, kun samassa ovelta kuului koputus.

-- Eikö äiti aio joutua aamiaiselle? kuului pankinjohtaja Heinosen ääni.

-- Kai minun täytyy, huokasi rouva Heinonen.

Ester ja Elsa pujahtivat huoneeseensa täydentämään pukuaan. He
tapasivat Iriksen ja Sissin innokkaassa keskustelussa. Sissi kysyi ja
Iris vastasi. Keskustelunaiheena olivat etupäässä Metsäpirtin lampaat
ja vasikat sekä Killi, jota mainitessa Iriksen silmät kostuivat.

Sissi oli perheen nuorin. Hän oli hyvin hemmoteltu, kivuloinen lapsi,
ontui vähän ja marisi kaiket päivät. Hän oli siskojensa kauhu, sillä
tuskin oli sitä asiaa, johon hän ei pistänyt pikku nykerönenäänsä.
Sitäpaitsi hänellä oli varsin ikävä tapa tehdä suorasukaisia
huomautuksia.

Pankinjohtaja tervehti ystävällisesti Iristä. Helena, Iriksen äiti,
oli ollut hänen ainoa sisarensa, ja vaikka Iris ulkomuodoltaan enemmän
muistutti tummaa isäänsä kuin vaaleaveristä äitiään, herätti hänen
olentonsa enossa lapsuudenaikaisia muistoja eloon. Hän hyväili tytön
tummaa tukkaa.

-- Joko olet tutustunut serkkuihisi, tyttöseni? sanoi hän. -- Pidätte
kai paljon toisistanne?

-- Ester ja Aksel eivät ainakaan hänestä pidä, huusi Sissi. -- He
sanovat, että Iris on ikävystyttävä ja talonpoikainen.

-- Loruja! Pankinjohtaja loi ankaran katseen syyllisiin, joista
ainoastaan Ester näytti nololta, Aksel sitävastoin pisti rauhallisena
pihviä poskeensa.

Iris istui punaisena ja katseli arasti serkkuihinsa.

-- Mutta minä pidän hänestä, jatkoi Sissi; vaikka hän onkin ruma ja
maalainen, on hän kiltti eikä naura minulle, niinkuin Ester ja Elsa
aina tekevät.

-- Sissi on vaiti ja syö, jyrisi isä.

Sissin suupielet vetäytyivät epäilyttävästi alaspäin. Elin alkoi
kiireesti kertoa suurista arpajaisista, joissa hän edellisenä
iltana oli ollut, ja kaikkien huomio kiintyi häneen. Hän kuvaili
seikkaperäisesti naisten pukuja, kertoi mitä kullakin tuttavalla oli
ollut yllään, arvosteli ja moitti. Rouva Heinonen ja Ester kuuntelivat
innostuneina, samoin Aksel ja Elsa. Iris ihmetteli, miten toisten
ihmisten puvut saattoivat herättää niin suurta mielenkiintoa. Eno oli
ajatuksiin vaipunut.

-- Iris syö veitsellä, kuului äkkiä Sissin kimeä ääni. Kaikkien katseet
kääntyivät Irikseen, joka juuri oli pistänyt veitsen suuhunsa.

-- Suurenmoista, mutisi Aksel.

-- Sivistymätöntä, huomautti Ester puoliääneen.

Elsa nauraa hihitti.

Rouva Heinonen loi kärsivän katseen mieheensä, ikäänkuin sanoen: siinä
näet, enkö arvannut oikein.

-- Eikö Iris ole oppinut vielä pöytätapojen alkeitakaan, vaikka on jo
iso tyttö, nuhteli Elin. Ei kukaan sivistynyt ihminen pistä veistä
suuhun syödessään.

-- Lapsi rukka, huokasi rouva Heinonen, kasvatustasi on nähtävästi
laiminlyöty surullisessa määrässä. Ikävä, että olet ollut niin
huolimattomissa käsissä.

Kyyneleet kohosivat Iriksen silmiin. Hänen sydäntään kirveli, kun Sereä
ja Tanelia moitittiin. Hänen täytyi puolustaa uskollisia hoitajiaan.

-- Kyllä Sere ja Taneli hoitivat minua hyvin, eivät he olleet
huolimattomia, lausui hän rohkaisten mieltään.

-- Mutta, lapsi rukka, hehän ovat aivan sivistymättömiä, luullakseni.
Eikö niin?

Iris jäi sanattomaksi. Hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi,
olivatko Sere ja Taneli sivistymättömiä. Ja mitä oikeastaan merkitsi
olla sivistymätön? Epätietoisena hän katseli tätiinsä.

Eno pelasti hänet pulasta.

-- Sere ja Taneli ovat kunnon väkeä, sen kyllä uskomme, sanoi hän
hyväntahtoisesti nähdessään Iriksen neuvottomuuden.

Iriksen katse kirkastui.

Oi kyllä, sen hän varmaan tiesi.

-- Joka tapauksessa neuvoisin sinua tästälähtien käyttämään kahvelia,
olkoot Sere ja Taneli kuinka kunnollisia tahansa, sanoi Elin kuivasti.

Heti aamiaisen jälkeen meni eno pankkiin. Lähtiessään hän sanoi
lapsillensa:

-- Nyt kai viette serkkunne kaupunkia katselemaan. Aksel, ole sinä
ritarina.

-- Taivas varjelkoon, mutisi Aksel. Ääneen hän sanoi:

-- Hyvin mielelläni, isä kulta, mutta olen luvannut mennä Väinö Kalmin
luo ratkaisemaan geometrisiä probleemeja, joista en yksin saa selkoa.

-- Hm, murahti pankinjohtaja. -- No, Ester ja Elsa menevät sitten.
Tässä saatte rahaa, menkää Fazerille leivoksia syömään.

-- Kyllä isä, sanoi Elsa iloisesti.

Kun isä oli mennyt, kutsui Ester Elsan syrjään.

-- Minä en nyt ennätä tulla mukaan. Täytyy harjoittaa soittoläksyäni.
Mene sinä Iriksen kanssa kahden.

-- Älä luulekaan. Soittoläksysi on vain tyhjä veruke, samanlainen kuin
Akselin geometriset probleemit. Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tahdo
lähteä Iriksen kanssa kaupungille, kun hän on niin maalaisesti puettu.
Minäpä sanon isälle.

-- Olet typerä nyt kuten aina, Elsa sinä. Mene nyt vain kiltisti
Iriksen kanssa. Voithan käydä hakemassa Pappilan Maijua mukaan. Saatte
syödä viisi leivosta mieheen sillä rahalla, minkä isä antoi.

On vaikea sanoa, mikä Elsan sai taipumaan, halu leivoksiin vai hänen
luontainen hyväsydämisyytensäkö.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän. -- Mutta muista myös sinä auttaa minua
ensi kerran laskentoesimerkeissäni.

-- Kyllä, kyllä, lupaili Ester ja istuutui soittokoneen ääreen
soittamaan valssia.

Varmaan heräsi Iriksenkin kokemattomassa mielessä jonkinlainen hämärä
aavistus siitä, että hän kirkonkylässä valmistettu päällystakki yllään
näytti varsin kömpelöltä siron Elsan rinnalla. Elsalla oli sievä
samettinen, nahalla reunustettu palttoo ja pieni karvalakki vaaleilla
kiharoillaan. Hansikkaihin verhottuja käsiään hän piti somassa muhvissa.

-- Eikö sinulla ole muhvia? kysyi hän Irikseltä.

-- Ei, vastasi tämä, onhan minulla lämpimät kintaat. Hän kohotti
nähtäväksi harmaisiin villalapasiin peitetyt kätensä.

Elsa juoksi Esterin luo.

-- Ester, sinun täytyy lainata hänelle muhvisi. Hänellä on käsissään
kauheat villalapaset. En minä kehtaa näyttäytyä hänen kanssaan
Fazerilla.

-- Hyvää muhviani en lainaa, mutta ota vanhat säämiskähansikkaani. Ne
ovat hattukotelossani.

Tytöt ajoivat raitiovaunulla Iriksen suureksi iloksi. Hän istui
totisena, sanaakaan puhumatta paikallaan, kuunnellen Elsaa, jonka suu
lakkaamatta kävi. Elsaa huvitti esiintyä tottuneena pääkaupunkilaisena
kokemattomalle serkulleen, jolle kaikki kaupunkilaiskäsitteet olivat
vieraat.

Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa
telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju
liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona,
hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

-- Kylläpä Sere ihmettelisi, jos näkisi, ajatteli hän.

Varovasti hän maisteli oudonnäköisiä leivoksia, joita Elsa ja Maiju
pistivät poskeensa suurella tottumuksella, kuten oikeat koulutytöt
konsanaan. Heidän lörpötyksensä ei Iristä huvittanut, hänestä oli
hauskempi katsella ihmisiä, jotka istuivat heidän ympärillään pienten
pöytien ääressä. He olivat kaikki hienoissa puvuissa, puhuivat ja
nauroivat vilkkaasti.

-- Kas tuollahan on Akselkin! huudahti Maiju ja punastui samassa. Maiju
ihaili näet salaa Akselia.

Iris ja Elsa kääntyivät katsomaan. Eräässä nurkassa istui todellakin
Aksel kahden pojan ja tytön seurassa.

-- Sitä veijaria! mutisi Elsa. -- Hän sanoi isälle menevänsä
ratkaisemaan probleemeja Väinö Kalmin luo. Minäpä kerron kotona.

Ja Elsa heitti niin uhkaavia silmäyksiä veljeensä, että tämän
pakostakin täytyi nousta ja tulla heidän luokseen.

-- Vai niin, sanoi Elsa ivallisesti. -- Leivoksetko ovat geometrisiä
probleemeja vaiko Elna ja Eva? Tästä saat kyllä vielä kuulla.

-- Hiljaa, hiljaa, siskoseni, et kai aio kieliä isäukolle?

-- Aion kyllä. Miksi et tullut kanssamme?

-- Tapasin kadulla Väinön ja tytöt, jotka olivat menossa
luistinradalle. Yhdyin heihin, ja kun olimme vähän aikaa olleet jäällä,
tulimme tänne syömään leivoksia. Siinä koko juttu. Jos aiot ruveta
hoitamaan Sissin kunniakasta virkaa, niin olkoon menneeksi. Kieliminen
tuntuu kerta kaikkiaan olevan yleinen ominaisuus pikkutytöissä.

Elsa punastui. Hän ei mitenkään tahtonut lukeutua pikkutyttöjen
joukkoon. Olihan hän jo täyttänyt kaksitoista vuotta.

-- Tulkaa pois, Maiju ja Iris, sanoi hän nyrpeästi ja lähti huoneesta
nenä pystyssä.



Neljäs luku.

IRISTÄ KASVATETAAN.


Kun tytöt palasivat kotiin, näki Iris mielihyväkseen Tanelin istuvan
eteisessä.

-- Voi, Taneli kulta! huusi hän heti, -- miksi et ole ennen tullut?

-- Kävinhän minä aamulla, mutta täällä nukuttiin vielä silloin, vastasi
Taneli.

Eno Heinonenkin palasi kotiin. Hän tervehti jäykästi Tanelia, asetti
keppinsä nurkkaan, riisui hansikkaat käsistään ja ripusti palttoonsa
naulaan huomaamatta sen enempää Tanelia.

-- Ei pankinjohtaja taida minua enää tunteakaan, sanoi Taneli
epävarmasti hymyillen, -- vaikka kyllähän me ennen usein yksissä oltiin.

Pankinjohtaja käännähti ja katseli tutkivasti mieheen.

-- Taitaapa olla Aholan Taneli, niinpä tosiaan. En olisi enää tuntenut.
Käykäähän sisään tänne minun huoneeseeni.

Taneli istui komean nahkatuolin äärimmäiselle syrjälle ja pyöritti
lakkia kädessään. Iris istui hänen viereensä. Pankinjohtaja poltti
äänetönnä.

-- Muistatko, Taneli, sanoi hän äkkiä, -- kun oltiin piilosilla
Honkamäen suuressa heinätallissa, ja sinä pudota puksahdit alas
luukusta pää edellä.

Tanelin suu vetäytyi leveään hymyyn. -- Muistan toki. Se oli ankara
paikka sillä kertaa.

-- Ja sitten me kastoimme pääsi suureen piimäsaaviin, kun joku arveli
piimän olevan hyvää lääkettä pyörtymistä vastaan.

-- Ja saimme sitten selkäsaunan jokainen kohdastaan vanhalta
Anna-Leenalta.

Pankinjohtaja nauroi makeasti. Lapsuuden muistot valtasivat hänen
mielensä kokonaan. Ja sitä myöten kuin hän heltyi, suli Tanelinkin
kankeus. Pian hän nauraa hekotti yhtä kotoisesti kuin konsanaan
Metsäpirtin tuvassa kertoessaan paraita juttujaan.

Pankinjohtaja tahtoi kuulla kaikista tuttavistaan kotipitäjässä. Ja
Taneli juttusi varovaiseen, hitaaseen nuottiinsa kustakin erikseen,
mitä tiesi. Hänen pienet, sanasutkauksilla höystetyt juttunsa
huvittivat pankinjohtajaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän taas ollut
poika ja istunut Honkamäen laajassa renkituvassa kuunnellen Aholan
Kaapron, Tanelin isoisän, kuivanlystikkäitä juttuja. Hän oli ollut
mainio kaskunkertoja, ja Taneli, vaikka olikin hidasluonteinen, oli
perinyt isoisänsä kertomataidon.

Jo hetken aikaa oli ovea tuon tuostakin raotettu. Iris huomasi milloin
Elsan, milloin Sissin kurkistavan sisään. Viimein Sissi astui sisään
sanoen:

-- Tule syömään, isä, äiti on hermostunut, kun vieras ei jo lähde.
Päivällinen jäähtyy.

Oven takaa kuului naurun tirskettä. Pankinjohtaja loi suuttuneen
katseen Sissiin ja silmäili kelloaan.

-- Tosiaan, on jo päivällisaika, sanoi hän hätäisesti. -- Eikö
Tanelikin käy pöytään?

Iris oli huomaavinaan, että eno näytti nololta, kun Taneli kiittäen
otti vastaan kutsun.

Täti ja serkut odottivat jo ruokailuhuoneessa.

-- Rakas Selma, sanoi pankinjohtaja Heinonen. -- Sallinet minun tuoda
pöytään pikku Iriksemme saattajan ja vanhan lapsuudenystäväni.

Rouva Heinonen hymyili raukeasti. -- Olkaa hyvä ja istukaa, sanoi hän.

Taneli kävi kättelemään jokaista perheen jäsentä vuoron perään. Toiset
ojensivat kätensä, vaikkakin vastahakoisesti, Ester kumarsi vain
kätkien kätensä selän taakse.

Taneli tunsi vilpittömässä mielessään piankin, ettei hän ollut
tervetullut lapsuudentoverinsa kotiin. Hänen äskeinen luonnollinen
käytöksensä muuttui epävarmaksi. Kömpelösti hän käsitteli veistä
ja kahvelia ja loi tuon tuostakin Irikseen huolestuneita katseita
ikäänkuin kysyäkseen: Teenkö tyhmyyksiä? Ei pankinjohtajakaan ollut
enää yhtä puhelias ja sydämellinen kuin taannoin. Hän koetti turhaan
pitää keskustelua vireillä, Taneli antoi yksitavuisia ja varovaisia
vastauksia, ja muut perheen jäsenet olivat sanattomat. Rattoisa
mieliala ei enää palautunut.

Iris huokasi helpotuksesta, kun päivällinen viimein oli syöty. Hän
toivoi nyt saavansa olla kahden Tanelin kanssa. Mutta kello olikin jo
niin paljon, että Tanelin täytyi kiirehtiä junalle. Hänen oli määrä
vielä samana iltana matkustaa.

Kirvelevin sydämin Iris näki hänen vetävän lammasnahkaturkin
ylleen ja painavan naapukan päähänsä. Vakavana hän kätteli kaikkia
perheenjäseniä, viimeksi Iristä.

-- Voi hyvin ja kirjoita, kun joudat, sanoi hän puristaen lujasti tytön
kättä.

-- Terveisiä Serelle ja muille, kuiskasi Iris. Muuta hän ei saanut
sanotuksi, vaikka olisi tahtonut huutaa:

-- Vie minut kotiin! Vie pois täältä, vieraiden luota.

Ovi sulkeutui Tanelin jälkeen. Iris tukahdutti nyyhkytyksensä. Ei ollut
hänellä ainoatakaan paikkaa, missä purkaa suruaan, muiden nähden hän ei
tahtonut itkeä -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Kauheata! valitti Elsa seuraavana päivänä, kun perhe päivällisen
jälkeen istui kahvipöydässä, -- huomenna alkaa koulu.

Ester haukotteli, ja Aksel näytti ikävystyneeltä.

-- Miten on sinun laitasi, lapsi? kysyi pankinjohtaja kääntyen Iriksen
puoleen. -- Et ole tainnut käydä mitään koulua ennen?

Iris pudisti kieltävästi päätään. -- En.

-- Mitä sinä oikeastaan osaat?

-- Lukea sisältä, Lutherin vähän katkismuksen ja hiukan suurtakin,
vastasi Iris vakavasti.

Serkut purskahtivat raikuvaan nauruun. Enokin veti suunsa hymyyn. Mutta
rouva Heinonen löi kätensä yhteen.

-- Eikö mitään muuta! Oletko lukenut kieliä?

-- En.

-- Siinä tapauksessa täytyy sinun, suuren tytön, tulla ensimmäiselle
luokalle.

-- Ja minä olen jo toisella, sanoi Elsa mahtavasti.

-- Ihme kyllä, tokaisi Aksel.

-- Mutta eihän kaksitoistavuotiasta tyttöä voi panna ensimmäiselle
luokalle, päivitteli rouva Heinonen.

-- Älä hätäile, äiti, sanoi Elin. -- Me neuvottelemme tästä Alina tädin
kanssa. Kokeneena opettajattarena hän kyllä keksii neuvon.

Iltapuolella saapui neiti Hammar, rouva Heinosen serkku. Hän oli
historian opettaja tyttökoulussa, laiha, teräväpiirteinen ja
periaatteellinen kiireestä kantapäähän. Hänen teräksenharmaiden
silmiensä katse näytti tunkeutuvan ihmisen sisimpään, ja hänellä oli
erinomainen tapa lausua vastenmielisiä totuuksia lähimmäisilleen.

-- Vai niin, sanoi hän hitaasti Iriksen nähdessään, -- tämä on
siis se tyttörukka, jonka isä elää vieraalla maalla laiminlyöden
velvollisuutensa lastaan kohtaan. Minä toivon, Iris Klewe, että
sinä olet kiitollinen taivaalliselle Isällesi siitä, että Hän näin
erinomaista tietä tahtoo johdattaa sinut luoksensa. Koska maallinen
isäsi on hyljännyt sinut, on sinun sitä suurempi syy turvautua
taivaalliseen Isään.

Iriksen posket hehkuivat. Välähdys hänen mustista silmistään kohtasi
vihamielisenä neiti Hammarin kylmää katsetta.

-- Ei minun isäni ole hyljännyt minua, vastasi hän kiivaasti. -- Hän
tulee kyllä pian kotiin, sen on Sere usein sanonut.

-- Todella! Neiti Hammar ei sanonut muuta, mutta hänen äänensä
ivallinen sävy loukkasi Iristä vielä enemmän. Masentuneena, silmät
kyynelissä hän lähti huoneesta.

-- Tyttö tuntuu olevan vailla kasvatusta ja käytöstapoja, lausui neiti
Hammar, -- ja uppiniskainen sen lisäksi, siitä olen varma, lisäsi hän.

Rouva Heinonen huokasi. -- Ihmekö se, hän on kasvanut maalla ainoana
seuranaan talonpoikaisväki. En voi ymmärtää, kuinka Henrik Klewe
saattaa jättää lapsensa noin. Olen aivan ymmällä hänen koulunkäyntinsä
suhteen. Hän ei ole oppinut mitään.

-- Antakaa hänen lukea tämä lukukausi yksityisesti ja sitten keväällä
suorittaa tutkinto kolmannelle luokalle, neuvoi neiti Hammar.

Niin päätettiinkin. Sama opettaja, joka johti Elsan läksyjä, -- Elsan
oli näet vaikea muutoin seurata koulussa, -- saapui Heinoselle joka
päivä ja koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa iskeä mahdollisimman
määrän tietoja Iriksen päähän. Nämä oppitunnit olivat sekä opettajalle
että oppilaalle alituisen kiusan ahjona. Iris ei ollut huonopäinen,
mutta tottumaton ja haluton säännölliseen työhön. Uusi elämä, joka
äkkiä avautui hänen eteensä täynnä erilaisia vaikutuksia, kysyi liiaksi
hennon tytön voimia. Hän oli vielä metsälintu, joka vain vähitellen
tottui häkkielämään. Mutta sitä ei hänen opettajansa, neiti Salo,
ymmärtänyt. Hänen mielestään Iris oli tyhmä ja tietämätön tytönletukka,
joka sangen suuressa määrin kysyi opettajansa kärsivällisyyttä. Neiti
Salo oli tullut ylioppilaaksi saaden korkeimmat arvosanat ja halveksi
kaikkia, jotka eivät olleet yhtä hartaita lukutoukkia kuin hän itse.
Hän antoi yksityistunteja saadakseen varoja omia opintojaan varten,
mutta häneltä puuttui kykyä jakaa tietojaan muille. Opetustunnit olivat
kuivia, opettaja hermostunut, oppilas tarkkaamaton ja haluton. Iriksen
ajatukset harhailivat tavallisesti hyvin kaukana siitä, mitä opettaja
hänelle selitti. Enimmäkseen ne liikkuivat Metsäpirtissä Seren ja
Tanelin, Mustan ja lehmien, Kiliin tai Pikun parissa. Usein hän myös
mielessään kuvitteli lähtevänsä ihanaan etelään, jossa tiesi isän
oleskelevan. Mielikuvituksessaan hän sepitti romanttisia kohtauksia
heidän molempien välille. Milloin saapui isä rikkaana ja ylhäisenä
kuin ruhtinas noutamaan tytärtään komeaan kypressien siimestämään
marmorilinnaansa, milloin istui hän Metsäpirtin tuvassa kertoen
ihmeellisiä seikkailuja matkoiltaan. Ja silloin Iris sanoo neiti
Hammarille ja koko maailmalle: "Katsokaa, hän ei ole hyljännyt minua,
hän on tullut luokseni."

Näistä onnellisista kuvitelmista hänet tavallisesti herätti opettajan
kuiva kysymys: miten kuuluu sääntö lukujen jaollisuudesta? tai: montako
millimetriä Suomessa sataa vuosittain? Hämmästyneenä hän silloin katsoi
opettajaansa ja vastasi päin mäntyyn.

Neiti Salo ravisti moittien päätään Iriksen edistystä kysyttäessä.
Tyttö oli vailla sekä älyä että opinhalua, se oli hänen varma
mielipiteensä asiasta.

-- Niin, huokasi rouva Heinonen aina silloin, -- Iris rukka on todella
onnistumaton. Kun vertaa häntä Esteriin ja Elsaan, huomaa selvästi,
kuinka tärkeätä hyvä kasvatus on. Muun muassa on mahdotonta saada häntä
oppimaan järjestystä. Kerrassaan mahdotonta! Siinä rouva Heinonen
olikin oikeassa. Jo kotona Metsäpirtissä oli Sere koettanut opettaa
Irikselle tätä ihmiselle tärkeätä ominaisuutta. Hänen oli täytynyt
luopua yrityksestään, kun ei hennonut torua äiditöntä lasta. Iris oli
saanut niinmuodoin kasvaa vapaana kuin luonnonlapsi, hän myöhästyi
aterioilta, sai pukuihinsa tahroja, teki työtä ja laiskoitteli,
miten halutti. Heinosen perheessä kävi elämä kuin kellon mukaan.
Järjestys oli mallikelpoinen, lapset, Sissiä lukuunottamatta, aina
siistit, jokainen kapine paikallaan, tahrat ja pöly olemattomia.
Rouva kulki suurimman osan päivästä tomuliina ja pölyhuisku kädessä
huoneesta huoneeseen, pyyhki, kiilloitti, harjasi ja hankasi. Tytöt
olivat aina kuin muotilehdestä irti leikatut, ei tahrapilkkuja, ei
ryppyjä ollut koskaan heidän puvuissaan. Hiukset olivat illallakin
kuin vastakammatut, joka kiharalla oli määrätty paikkansa otsalla ja
ohimoilla. Sisariaan, jos mahdollista, vielä täsmällisempi oli Aksel.
Hänen housunsa olivat aina moitteettomissa laskoksissa, kauluksensa
lumivalkeat, kenkänsä kiiltävät, hiusjakauksensa ihanteellinen. Tässä
puhtautta ja järjestystä uhkuvassa kodissa herätti Iris kiusallista
huomiota. Hänen tukkansa oli alituisessa kapinassa kampaa ja harjaa
vastaan, kiharat eivät tahtoneet alistua mihinkään pakkoon, vaan
valuivat milloin otsalle, milloin poskille, kaulus oli useimmiten
kurttuinen, esiliina vinossa, puserosta puuttui joku nappi tai
hakanen, hameessa oli tahrapilkkuja. Milloin tahansa hän käsitteli
kynää, jätti se aina mustepilkkuja sormiin. Hänen kapineensa hävisivät
käsittämättömällä tavalla ja löytyivät mitä ihmeellisimmistä paikoista.
Sanalla sanoen: Iris rukka on auttamattoman huolimaton, se oli
perheenjäsenten oikeutettu arvostelu hänestä, ja sen hän saikin kuulla
useammin kuin kerran päivässä.

Tädin lakkaamattomat muistutukset ja serkkujen alituinen näykkiminen
kiusasivat Iristä ja kehittivät ominaisuuksia, jotka Seren hellässä
hoivassa olivat tietymättöminä piilleet hänessä. Hänen ennen niin
hilpeä ja avomielinen luonteensa muuttui epätasaiseksi, hän oli milloin
vallattomuuteen asti iloinen, milloin alakuloinen ja umpimielinen.
Joskus hän saattoi tuntikausia istua silmät ummessa jossakin nurkassa
kuin unessa, toisinaan taas keksiä kepposia toistaan hurjempia.

Rouva Heinonen ei halunnut eikä osannut Iristä kasvattaa. Elin,
hänen vanhin tyttärensä, otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään.
Melkein joka ilta olivat äiti ja tytär kutsuissa, tanssiaisissa,
teatterissa tai konsertissa. Seuraavana päivänä rouva Heinonen joko
loikoi väsyneenä sohvallaan, pyyhki pölyä tai tutki muoti lehteä
sommitellakseen uusia pukuja Elinin ja Esterin kanssa.

Näin jäi Iris vaille varsinaista kasvattajaa, varsinkin kun eno
hyvin vähän oleskeli kotona ja silloinkin enimmäkseen oli syventynyt
laskelmiin ja arvioimisiin.



Viides luku.

ULLA STJERNFELTIN KUTSUT.


Elsa tuli kiihoittuneena koulusta kotiin. Tuskin hän sai
päällysvaatteet yltään, ennenkuin hyökkäsi äidin huoneeseen.

-- Voi, äiti, äiti! huusi hän. -- Huomenna on Ullan syntymäpäivä.
Maili Borg on saanut kutsun hänen luokseen. On kauhean ikävä, ellei
minua kutsuta. Maili oli hyvin hämmästynyt siitä, ettei Ulla ole minua
pyytänyt.

-- Se on todella sinulle hyvin kiusallista, varsinkin kun aina ja joka
paikassa olet kerskaillut ystävyydestäsi Ullan kanssa, nauroi Ester.

-- Eikö minulle todellakaan ole tullut mitään kirjettä, Mimmi? kysyi
Elsa.

-- Tuli kyllä aamulla, mutta annoin sen Iris neidille, vastasi Mimmi.

Elsa riensi Iriksen luo.

-- Miksi et ole antanut kirjettäni?

Iris löi kätensä yhteen. -- Hyvänen aika, olen aivan unohtanut antaa
sen sinulle.

-- Senkin hutilus! Missä se on?

-- Jospa voisin muistaa, minne sen panin.

-- Tietysti minun pöydälleni, se olisi ollut luonnollisinta. Niin
olisin minä ainakin tehnyt.

Iris näytti syylliseltä. Kirjettä ei ollut Elsan pöydällä.

Elsa ja Iris asuivat samassa huoneessa. Elsalla oli oma sievä
kirjoituspöytänsä, joka aina oli siisti ja järjestyksessä. Iriksen
koulupöytä sitä vastoin oli enemmän tai vähemmän sekaisin. Siinä oli
vihkoja, kirjoja, Sissin paperinukkeja, hiusnauhoja, nuppineuloja,
lyijykyniä, kaikki suloisessa sekasotkussa. Iris käänsi ylösalaisin
kaikki, mitä siinä sillä kertaa oli; turhaan, kirjettä ei löytynyt.

-- Miksi et pannut sitä minun pöydälleni? tiukkasi Elsa itkusilmin.
-- Nyt se on hävinnyt, enkä minä koskaan saa tietää, onko se Ullalta
vai ei. Se on kerrassaan kauheata, ja sinä olet maailman vihoviimeinen
hutilus.

Iris puursi epätoivon vimmalla kaikki paikat huoneessa.

-- Etkö ole nähnyt orvokin väristä kirjekuorta missään? kysyi hän
kuiskaten Sissiltä, joka oli tullut huoneeseen ja jännityksellä
tarkasti pöydän alla ryömivän Elsan liikkeitä.

-- Keneltä se oli? kysyi Sissi.

-- Ei se sinuun kuulu! tiuskasi Elsa.

Sissi alkoi parkua. -- Hyi, kuinka Elsa on epäkohtelias minulle. Äiti
on sanonut, ettei koskaan saa olla toisille epäkohtelias. -- Huu-uu,
minä kerron äidille.

-- Tietysti, sinä ikuinen kantelupytty, huusi Elsa vastaan ja sukelsi
pää edellä Iriksen sängyn alle.

-- Mitä ihmeellistä näytelmää täällä pidetään, kuului Akselin
ivallinen ääni kynnykseltä. -- Elsa on sängyn alla, Sissi parkuu minkä
jaksaa, ja arvoisa neiti Homsantuu penkoo paperikorin sisällystä
kuumeentapaisesti. Jahtaatteko hiiriä?

-- Me etsimme kirjettä, joka tänä aamuna tuli minulle, valitti Elsa ja
ryömi esiin sängyn alta hiukset pörröisinä ja hame kurtussa. -- Mimmi
antoi Irikselle kirjeen, ja hän on tietysti sen hukannut.

-- Tietysti, kuinka muu olisi mahdollista, sanoi Aksel katsellen
onnetonta Iristä, joka istui lattialla paperikori säärien välissä. --
En tiedä, jatkoi hän teeskennellyn rauhallisesti, -- milloin tämä kirje
on tullut, mutta minä löysin sen äsken sateenvarjosäiliön alta.

-- Siinähän se onkin! kirkaisi Iris. -- Se unohtui minulta säiliön
reunalle aamulla, kun koettelin Elinin uutta sateenvarjoa, ja sitten se
varmaankin putosi lattialle.

Elsa oli niin hyvillään saatuaan kirjeensä, ettei sen enempää torunut
Iristä.

-- Ullalta se on, siinä on Stjernfeltien vaakuna. Hän aukaisi
kirjekotelon. -- Tässä on kaksi kirjettä. Kas kummaa, toinen on
Irikselle. Tuossa saat. -- Hän alkoi lukea:

    Elsa kulta! Vanhempani ovat luvanneet, että saan kutsua muutamia
    ystäviäni luokseni syntymäpäivääni viettämään. Olisin iloinen,
    jos sinun sopisi huomenna iltapuolella tulla luokseni. Lähetän
    myös kutsun serkullesi Irikselle. Toivon, että tuot hänet mukaasi.

    Ystävällisesti Ulla Stjernfelt.

Elsa riensi arkihuoneeseen heiluttaen kirjettä kädessään.

-- Olen saanut kutsun Ullalta, Iris samoin. Kuinka hauskaa!

-- Mitä sanoit? Onko Iris myös kutsuttu? kysyi Elin kummastuneena.

-- On, ajatelkaas kuinka kohteliasta, hän ei ole nähnyt Iristä kuin
kerran, silloin kun hän tuli kaupunkiin.

-- On kyllä, sanoi Iris. -- Kerran, kun olin Kaivopuistossa
hiihtämässä, oli hänkin siellä ajelemassa. Me puhelimme hetken aikaa.

-- Miksi et ole siitä ennen kertonut, sanoi Elsa loukkaantuneena.

-- Mutta Iriksellä ei ole ainoatakaan pukua, jonka voisi ottaa ylleen
Stjernfelteille, muistutti Ester. -- Vai aiotko ehkä pukeutua tuohon
viehättävään kamelilankaiseen?

Iris oli ääneti. Sere rukka, kuinka tyytyväinen hän oli ollut
kamelilankaiseen, kun se vielä oli kuteilla, ja kuinka ihastunut
Iris itse oli ollut siihen. Mutta serkut ja täti halveksivat hänen
pyhähamettaan.

-- Meidän täytyy teettää tytölle uusi puku -- siinä tapauksessa,
että hän ollenkaan pääsee kutsuihin, sanoi Elin. -- Luuletko, että
osaat käyttäytyä niinkuin tulee sellaisessa hienossa perheessä kuin
Stjernfeltit ovat?

-- Minä koetan, vastasi Iris nöyrästi. Hänellä oli suuri halu päästä
Ullan luo.

-- Kyllä hänen täytyy päästä, kun he ovat hänet kutsuneet, sanoi rouva
Heinonen. -- Minä käyn huomenna ostamassa kankaan, neiti Helminen
ompelee kyllä päivässä puvun hänelle. -- Ester, nouda huoneestani
viimeinen muotilehti.

Rouva Heinonen oli aina mielissään, kun hän sai sommitella uusia
pukuja. Hänellä olikin hyvä aisti, ja Iris näytti varsin somalta
sinisessä puvussaan, kun hän määräpäivänä lähti Elsan kanssa kutsuihin.

Ulla Stjernfeltin isä, kenraali Stjernfelt, oli vanhana mennyt
naimisiin ja helli suuresti nuorta kaunista vaimoaan ja ainoata
tytärtään. Ulla oli heikko terveydeltään, hänen täytyi viettää osa
ajastaan lepotuoliin kytkettynä. Vanhemmat hemmottelivat häntä
suuresti täyttäen hänen pienimmätkin toivomuksensa ja oikkunsa. Hänen
huoneensa oli oikea Eldorado kaikkien tyttötoverien mielestä. Jokainen
Ullan ikäinen tyttö haaveksi päästä hänen ystäväkseen, ei ainoastaan
senvuoksi, että hän eli kuin satuprinsessa komeassa linnassaan, vaan
myös hänen oman herttaisen luonteensa vuoksi. Hän oli iloinen ja
ystävällinen kaikkia kohtaan, mutta siitä huolimatta ei ollut lainkaan
helppo saavuttaa hänen ystävyyttään, Ulla ei ollut kärkäs tekemään
ystävyydenliittoja. Elsa Heinonen oli tutustunut häneen edellisenä
kesänä saaristossa, missä kumpaisenkin perheen huvilat olivat
lähetysten. Elsa oli heti korvia myöten ihastunut Ullaan, joka hänen
mielestään oli maailman hienoin ja viehättävin tyttö, lukuunottamatta
sitä seikkaa, joka ei myöskään Elsasta ollut mitätön, että Ullan isä
oli rikas kenraali ja hänen äitinsä vanhaa aatelissukua.

-- Muista käyttäytyä säädyllisesti, varoitti Elsa matkalla Iristä.
-- Jos siellä tarjotaan kahvia ja suklaata, niin ota joko toista tai
toista, älä kumpaakin, kuten Pappilan Maiju aina tekee kutsuissa. Ja
muista niiata niinkuin Elin aamulla opetti. Paha, ettet ole käynyt
tanssikoulua, silloin osaisit sievemmin käyttäytyä. Stjernfeltit ovat
hirveän hienoa väkeä.

Iris lupasi muistaa kaikki Elsan neuvot ja varoitukset. Hän oli ylen
onnellinen päästessään Ullan luo.

Kenraali Stjernfelt asui omassa kauniissa huvilassaan Kaivopuistossa.
Hännystakkiin puettu palvelija vastaanotti vieraat eteisessä. Iris
niiasi niin kauniisti kuin mahdollista ja ojensi kätensä.

-- Älä Herran tähden anna hänelle kättä, hänhän on palvelija, kuiskasi
Elsa hätäisesti.

Iris hämmentyi, mutta Ulla, joka oli rientänyt etehiseen vastaan,
huudahti iloisesti:

-- Tervehdi sinä vain häntä, hän on kiltti Eklundimme, joka on ollut
talossa jo ennen minun syntymääni.

Hän tarttui ystävällisesti Iriksen käteen.

-- Tulkaa tervehtimään isää ja äitiä. Te olette ensimmäiset vieraat.

-- Tulimmeko sittenkin ensimmäisiksi, sanoi Iris,vaikka kävelimme
kymmenen minuuttia teidän porttinne edessä, ettemme tulisi liian
aikaisin.

Ulla nauroi.

-- Se oli aivan turhaa. Ja vielä tällaisella lumisateella! Mutta
mennään nyt isän ja äidin luo.

Tytöt astuivat aistikkaasti sisustettujen huoneiden läpi kenraalittaren
huoneeseen. Siellä oli kenraalikin, solakka, valkopartainen vanhus,
joka pikemmin näytti kauniin vaimonsa isältä kuin puolisolta.

-- Oh, mikä punaposkinen luonnonlapsi, sanoi hän taputtaen Iristä
päähän. Se on toista kuin meidän kalpeat pääkaupunkilaistyttömme.

Iris katsahti hymyillen kauniiseen vanhukseen. Kuinka komea hän oli ja
ystävällisen näköinen! Aivan kuin ne vanhat soturit, joista kirjat isän
ullakkohuoneessa Metsäpirtissä tiesivät kertoa.

Ullan äiti katseli tutkien Iristä. Ulla oli ihastuksella kertonut Elsa
Heinosen maalaisserkusta, joka oli aivan toisenlainen kuin kaikki
muut hänen tyttötuttavansa. Kenraalitar oli kuvitellut tyttöä varsin
moukkamaiseksi, mutta hän ymmärsi nyt Ullan ihastuksen. Tyttö oli
todella erikoinen. Seisoessaan siinä yksinkertaisessa puvussaan siron,
huolitellusti puetun serkkunsa rinnalla, hän herätti huomiota, vaikka
ei ollutkaan kaunis. Hänessä oli sielua ja henkevyyttä, jota ei Jumala
paratkoon pikku Elsassa ollut nimeksikään, niin soma ja hieno kuin
olikin.

Kenraalitar hymyili ystävällisesti Irikselle.

-- Meillä on hauska muisto isästäsi, lapseni, sanoi hän. -- Pari vuotta
sitten kuulimme hänen soittavan eräässä konsertissa Milanossa. Hän
käsittelee viuluaan kuin taikakalua. Hän on suuri taiteilija. On hauska
tutustua hänen tyttäreensä. Eikö totta, Henrik Klewe on isäsi?

-- On, vastasi Iris ujosti. Hänen sydämensä sykki riemusta. Hän oli
tottunut kuulemaan vain halventavia sanoja isästään sekä Heinosten että
neiti Hammarin suusta. Oli siis kuitenkin niitäkin, jotka pitivät isää
kunniassa. Kiitollisena hän katseli kenraalitarta. Ja tästä hetkestä
alkaen Iris rakasti Stjernfeltin perhettä ja heidän kotiaan kiihkeästi.

Ilta kului hupaisesti. Vieraat, lukuunottamatta Maili Borgia,
olivat kaikki Irikselle outoja, hienoja helsinkiläistyttöjä, joita
katsellessaan Iris ihmetteli, olivatko he koskaan juosseet avojaloin
kalliolla tai huhuilleet karjaa aikaisin aamulla metsässä. Iris tunsi
itsensä vieraaksi heidän joukossaan, mutta silti hän oli onnellinen.
Ulla oli häntä kohtaan erikoisen ystävällinen, ja hänen kauniissa
huoneessaan oli paljon sellaista, joka kiinnitti Iriksen huomiota.

Mutta kotimatkalla torui Elsa häntä. Iris oli käyttäytynyt hirveän
huonosti hänen mielestään.

-- Oliko hauska? kysyi Aksel uteliaana, kun tytöt palasivat kotiin.

-- Hauska! puhkesi Elsa kiivaasti puhumaan. -- Hauska! Kysy Irikseltä,
hänellä kai oli hauska, minä puolestani häpesin.

-- Mistä syystä? kysyi rouva Heinonen huolestuneena. -- Ette kai ole
tehneet mitään sopimatonta?

-- En ainakaan minä, sanoi Elsa nostaen pienen nenänsä pystyyn.

-- Entä Iris?

Iris aikoi poistua huoneesta, mutta Elsa sanoi pikkuvanhasti:

-- Pysy täällä vaan, sinulle on terveellistä kuulla, mitä tyhmyyksiä
olet tehnyt, niin tiedät toiste käyttäytyä paremmin.

Hän heittäytyi kiikkutuoliin ja alkoi kiivaasti keinua heilutellen
siroja tanssikenkiin puettuja jalkojaan.

-- Ensiksikin hän puhui niin rohkeasti sekä kenraalin että
kenraalittaren kanssa, aivan kuin he olisivat koko elämänsä olleet
tuttuja. Ja kun me sitten istuimme Ullan huoneessa ja kaikki Ullan
hienot tyttötuttavat olivat koolla, kyseli Ulla kohteliaisuudesta
tietysti vähän hänen elämästään maalla, ja silloin Iris alkaa kertoa
oikein epähienosti kaikenlaista perunanotosta, nuotanvedosta, Serestä
ja Tanelista ja kaikenmoista muuta moukkamaista. Minä istuin koko ajan
kuin tulisilla hiilillä; arvaatte, ettei ollut hauska kuulla kaikkien
Ullan ylhäisten tuttavien seurassa, kuinka talonpoikainen serkku
minulla on. Maili Borg oikein nautti nöyryytyksestäni, huomasin.

Rouva Heinonen loi nuhtelevan katseen syylliseen. -- Iris rukka,
pitäisihän sinun ymmärtää, ettei semmoista kerrota.

-- En minä kertonut muuta kuin totta, koetti Iris puolustautua.

-- Onko sinun pakko kertoa kaikki, mikä on totta! puhkesi Ester
kiivaasti sanomaan. -- Me ja meidän seurapiirimme emme halua kuulla
juttuja renkituvasta ja karjapihasta. Semmoinen ei kuulu hienoon
käytöstapaan, se on sivistymätöntä. Mitä mahtoivatkaan kenraali ja
kenraalitar ajatella meistä, joilla on sellainen serkku!

-- Ei siinä vielä kaikki, jatkoi Elsa kielimistään. -- Me
istuimme juuri kauniissa ruokasalissa juomassa kahvia, Ullan
täti, presidentinrouva, oli läsnä ja monta muuta hienoa rouvaa.
Virvokkeita nauttiessamme soittaa miss Walker, Ullan englantilainen
kotiopettajatar, meille. Hän soittaa hyvin kauniisti ja kaikki
kuuntelevat. Äkkiä alkaa joku laulaa, ja kauhukseni minä huomaan, että
Iris on noussut paikaltaan, seisoo missin tuolin takana ja huutaa minkä
kurkusta saa.

-- Mutta Iris! huudahtavat rouva Heinonen ja Ester kauhistuneina.

-- Kuulumatonta! mutisi Aksel.

-- Mitä sinä oikein ajattelit, lapsi? sanoi pankinjohtaja, joka oli
tullut sisään Elsan kertomuksen aikana.

Iris ei vastannut. Oli mahdotonta kertoa kaikkien kuullen, miksi hän
oli laulanut. Miss Walker oli soittanut niin kauniisti, ja äkkiä Iris
oli tuntenut tutun säveleen. Se oli iiriläinen kansanlaulu: "Nyt
kesän viime kukka". Sere oli sen hänelle opettanut, se oli ollut
äidin lempilaulu. Mutta Sere lauloi sen väärin, sen hän huomasi nyt,
kuullessaan missin soittavan samaa säveltä. Hän unohti missä oli, hänen
täytyi saada säveleestä kiinni, silloin kun missi soitti. Ja niin hän
oli alkanut laulaa. Vasta jäljestäpäin hän huomasi käyttäytyneensä
sopimattomasti. Vieraat olivat katselleet häneen ihmettelevästi,
muutamat tytöt nauroivat, ja Elsa oli äkäisen näköinen. Hän oli
hävennyt niin, että oli menehtyä.

-- Mitä kenraalitar sanoi? kysyi rouva Heinonen.

-- Hän silitti Iriksen hiuksia ja sanoi: "Sinulla on kaunis ääni,
lapseni, kaipaat vain kouluutusta", vastasi Elsa totuudenmukaisesti.
Hänen oli jo paha olla siitä, että oli kielinyt.

-- Hän ei siis ollut harmissaan?

-- En tiedä, kuulin hänen sanovan puoliääneen toisille rouville:
"Täydellinen luonnonlapsi." -- Tytöt tietysti nauroivat ja ihmettelivät
Iriksen rohkeutta. "Kyllä sen huomaa, ettei hän ole saanut
kotisivistystä", kuiskasi Maili minulle. Minä tietysti häpesin serkkuni
puolesta.

Iris otti äänetönnä vastaan nuhteet, joita täti ja Ester Akselin
säestäminä hänelle soivat.

-- Siitä saat ainakin olla varma, että viimeisen kerran olet avannut
oven kenraali Stjernfeltin taloon, sanoi Ester lopuksi. Kenraalitar
on liian hieno ihminen osoittaakseen sinulle, kuinka sopimattomasti
ja julkeasti olet käyttäytynyt, mutta kyllä hän varoo, ettei Ulla,
hänen kultakapineensa, enää joudu noin sivistymättömän tytön seuraan.
Luultavasti hän ei päästä Ullaa meillekään. Sinä olet tuottanut häpeätä
perheellemme, ymmärrätkö sen?

-- Riittää jo, Ester, sanoi pankinjohtaja vakavalla äänellä. -- Iris
rukka on käyttäytynyt sopimattomasti, siitä olemme kaikki yksimieliset,
mutta nyt jätätte hänet rauhaan. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä,
ja Metsäpirtin pikku emäntä ei heti voi tottua seuraelämän sääntöihin.
Menkää nukkumaan nyt, tytöt.

Kun Iris myöhemmin hiljaa itki vuoteessa onnettomuuttaan, kuuli hän
pimeässä sipsuttavia askelia. Joku kohotti peitettä, hiipi hänen
vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Oletko pahoillasi, Iris? kysyi Elsa itkunsekaisella äänellä.

-- Olen, kuului Iriksen jyrkkä vastaus.

-- Niin minäkin, ikävä, että kerroin äidille ja Esterille. Sinä olet
varmaankin suuttunut minuun.

-- Olen kyllä.

-- Jos tahdot, kirjoitan Ullalle ja selitän, ettei aikomuksesi ollut
paha. Minulla on niin kaunista ruusunpunaista kirjepaperia.

-- Ester sanoi, ettei Ullan äiti enää koskaan anna minun tulla Ullan
luo, nyyhkytti Iris.

Elsa oli ääneti. Hän oli tottunut luottamaan Esterin arvosteluun ja
uskoi siihen sokeasti.

-- Pidätkö sitten Ullasta paljon? kysyi hän hetkisen kuluttua.

-- Pidän.

-- Niin minäkin. Minä tahtoisin mielelläni, että hän olisi paras
ystäväni, mutta en tiedä, tahtooko hän. Maili oli ennen paras ystäväni,
mutta me riitaannuimme viime syksynä, kun hän sanoi minua turhamaiseksi
nukeksi. Ja se ei ole totta. Nyt on Pappilan Maiju paras ystäväni,
mutta hän on niin kauhean itsepintainen ja ihailee sitäpaitsi Mailia
aivan liiaksi. -- Mutta nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Hyvää yötä.

Vielä kauan senjälkeen kuin Elsa jo makeasti nukkui, valvoi Iris
tuijottaen silmät auki pimeyteen. Hänen sydäntään kivisti. Hän ajatteli
Ullaa, hänen vanhempiaan ja kotiaan. -- Jospa minullakin olisi koti,
isä, äiti! huokasi hän. Iiriläisen kansanlaulun säveleet tulivat taas
hänen mieleensä. "Siskoistaan ruusu rukka jäi yksin maailmaan", hyräili
hän. Yhtäkkiä hän kohosi istualleen vuoteessa.

-- Nyt sen löysin! huusi hän ääneen, -- oikean säveleen, näin, juuri
näin se oli.

Ja hän lauloi laulun puoliääneen alusta loppuun koskettaen sormillaan
näkymättömiä tangentteja peitteellä.



Kuudes luku.

RASKAITA PÄIVIÄ.


Ester erehtyi ennustaessaan, että Stjernfeltit sulkisivat ovensa
Irikseltä. Muutaman päivän kuluttua soitti miss Walker puhelimessa
Heinoselle ja pyysi, että Iris saisi tulla Ullan luo. Ulla oli hiukan
vilustunut ja kaipasi seuraa.

Onnellinen Iris noudatti kutsua. Ullan vanhemmat olivat vierailulla,
Ulla ja hän istuivat kahden, pelasivat dominoa ja haimaa, söivät
pähkinöitä ja leivoksia ja juttelivat. Miss Walker soitti ja lauloi
englantilaisia laulujaan ja tarjosi heille teetä pienestä hopeisesta
teekeittiöstä. Se oli hauskin ilta siitä asti kuin Iris oli lähtenyt
Metsäpirtistä.

Ja tällaisia hauskoja iltoja tuli useita. Tuon tuostakin pyydettiin
Iristä Ullan luo. Ullan vanhemmat olivat usein kutsuissa, ja jotta
heidän lemmikillään ei olisi ikävä, hankkivat he hänelle toverin.
Kenraalitar, joka alussa oli hiukan peljännyt, ettei Iris olisi sopiva
seura hänen huolellisesti kasvatetulle tyttärelleen, rauhoittui
nähdessään, kuinka elähyttävästi reipas maalaistyttö vaikutti Ullaan.
Joskus kutsuttiin Elsa mukaan, mutta silloin ei tytöillä koskaan ollut
niin hauska kuin kahden kesken.

-- Miksi sinä, Ulla, oikeastaan niin paljon pidät Iriksestä? kysyi Elsa
kerran hiukan kateellisesti.

-- Hän on niin erilainen kuin muut tytöt, selitti Ulla avomielisesti.
Te olette kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, puhutte ja
ajattelette niinkuin toisetkin. Iris on kuin hauska satu.

Sitä ei Elsa ymmärtänyt. Hän oli aina kuullut äidiltä ja sisarilta,
että täytyy olla aivan niinkuin muutkin -- -- --

       *       *       *       *       *

Kevätlukukausi alkoi jo lähetä loppuaan, Iris laski päivät siihen kuin
hän pääsisi takaisin Metsäpirttiin. Hänen oli määrä ensin suorittaa
tutkinto yhteiskoulun kolmannelle luokalle, ja sen jälkeen lähteä
kesäksi kotiin Seren ja Tanelin luo. Neiti Salo oli hermostunut ja
hoputti oppilastaan lukemaan, mutta Iris oli hajamielisempi kuin
koskaan. Hänen oli mahdoton saada päähänsä mitään, kun kevätpäivä
paistoi, posetiivi soitti pihalla ja puut alkoivat vihannoida.

Sisäänpääsytutkinto ei näin ollen onnistunut sen paremmin kuin että
Iris sai ehdot matematiikassa ja ruotsissa.

-- Pitääkö hänen, suuren tytön, joutua pikku tyttöjen pariin?
päivitteli rouva Heinonen, kun asiaa pohdittiin perheen kesken.

-- Ei suinkaan, sanoi neiti Hammar päättävästi. -- Hän lukee kesällä
ja suorittaa ehtonsa syksyllä. Neiti Salohan jää kaupunkiin kesäksi,
joten Iris saa jatkaa hänen johdollaan. Ja minun luonani hän saa asua.
Hän voi olla minulle avuksikin kesällä. Roosa täti tarvitsee suurta
huolenpitoa nykyään.

-- Mutta tytön piti päästä Metsäpirttiin kesäksi, koetti rouva Heinonen
vastustaa. -- Emmekö voisi lähettää neiti Saloa sinne?

-- Se on aivan turhaa. Siellä tyttö ainoastaan villiintyy. Ei, rakas
Selma, olkaamme järkeviä. Olet usein itse valittanut tytön huonoa
kasvatusta. Sinä olet aivan liian pehmeä voidaksesi kasvattaa sellaista
lasta kuin Iris. Minulla on nyt tilaisuus tehdä jotain hänen luonteensa
kehitykseksi. Se on velvollisuuteni ihmisenä ja kristittynä äiditöntä
lasta kohtaan, jota hänen oma isänsä niin surkeasti laiminlyö.

Ja Alina täti näytti niin uhrautuvalta ja samalla päättävältä, ettei
rouva Heinonen uskaltanut enää sanallakaan vastustaa.

Iris oli epätoivoissaan kuullessaan neiti Hammarin jalomielisestä
päätöksestä. Hänellä oli auttamaton vastenmielisyys mallikelpoista
opettajatarta kohtaan, hän pelkäsi hänen kylmiä silmiään ja kalseaa
ääntään. Itkien hän rukoili enoa päästämään hänet kotiin Seren ja
Tanelin luo.

-- En jaksa olla kaupungissa, valitti hän, -- ikävöin kotiin, ikävöin
niin kauheasti.

Eno oli neuvoton ja koetti puhua tytön puolesta sekä vaimolleen että
neiti Hammarille. Mutta edellinen ei uskaltanut vastustaa pontevaa
tätiään ja jälkimmäinen oli järkähtämätön. Hän oli kerta kaikkiaan
päättänyt huolehtia Iriksen laiminlyödystä kasvatuksesta. Tytön
kesytön, vapaa luonne herätti hänen syvän paheksumisensa. Hän tahtoi
näyttää kasvattajalahjojaan.

Sen verran eno kuitenkin sai toimeen, että Iris pääsi Metsäpirttiin
pariksi viikoksi.

Ne olivat ihania päiviä. Iris unohti suuren kaupungin harmaat
kivimuurit, Alina tädin, läksyt ja huolensa. Paljain päin, avojaloin
hän samoili metsiä, kävi kalassa Tanelin kanssa ja loikoili kallioilla,
silmät ummessa kuunnellen aaltojen loisketta ja metsän huminaa. Mutta
suloinen vapaus päättyi aivan alkuunsa. Kirvelevin sydämin hänen täytyi
keskellä ihaninta kesää palata Helsinkiin.

Neiti Hammar asui vanhan tätinsä kanssa lähellä Kaivopuistoa pienessä
puutalossa. Pihalla oli pari kukkalavaa, muutama vanha vaahtera ja joku
sireenipensas.

-- Me asumme aivan kuin maalla, oli neiti Hammarin tapana sanoa. Hän
ja Roosa täti asuivatkin kaupungissa koko kesän. Silloin tällöin vain
Alina täti kävi jotakuta tuttavaa tai sukulaista tervehtimässä maalla.

Päivät kuluivat kuolettavan hitaasti. Heti alusta alkaen määrättiin
Irikselle tarkka päiväjärjestys: aamupuolella taloustunnit, lukutunnit,
käsityötunnit, iltapuolella seurustelutunnit. Viimemainitut olivat
raskainta Iriksen mielestä. Silloin hänen täytyi istua arkihuoneessa
lukemassa ääneen kuurolle Roosa tädille, joka ei lukemisesta mitään
ymmärtänyt. Mutta Alina täti oli niin säätänyt, ja vaikka hän itse ei
aina ollut sisässä, silloinkuin luettiin, valvoi hän tarkoin, ettei
Iris saanut laiminlyödä tehtäväänsä. Kun kello löi kuusi, sulki Iris
kirjansa, ja silloin alkoi kävelytunti. Iris auttoi Roosa tädin ylle
viitan ja hatun, ojensi hänelle sateenvarjon, jota mummo aina käytti,
päivänpaisteella kuten sateellakin, ja auttoi häntä portaita alas.
Useimmiten oli neiti Hammar mukana, mutta joskus olivat Roosa täti ja
Iris kahden, ja silloin oli aina hauskempi. Pieni, pyöreä Roosa täti
istuutui jollekin penkille ja sanoi Irikselle:

-- Mene sinä, lapsi kulta, juoksentelemaan. Ikävähän sinun on kulkea
minun, vanhan eukon, kanssa.

Mutta kun neiti Hammar oli mukana, täytyi astua jalka jalalta vanhan,
varovan tädin rinnalla, ja se oli vaikeata sille, joka on tottunut
juoksentelemaan vapaana metsissä.

-- Minä en kestä kauempaa. Minä karkaan, karkaan, hoki Iris varmaankin
kymmenen kertaa päivässä itsekseen. Mutta aikomustaan hän ei pannut
toimeen. Hän tiesi hyvin, että Sere, vaikka häntä rakastikin, olisi
ottanut hänet vastaan ankara ilme hyvillä kasvoillaan ja lähettänyt
hänet tuota pikaa takaisin kaupunkiin.

Ennen Iris aina oli surrut kesän lyhyyttä, mutta nyt hän huokaili:
Kunpa syksy joutuisi ja Ulla taas tulisi kaupunkiin.

Ikävissään hän luki ahkerammin kuin koskaan ennen, ja neiti Salon
kellertävät, kapeat kasvot saivat miltei suopean ilmeen tunneilla.

-- Et sinä aivan mahdoton ole, sanoi hän hyväksyvästi, kun Iris vasten
odotusta osasi läksynsä sujuvasti.

-- Siinä näkee, mitä täsmällisyys ja lujuus saa aikaan, huusi Alina
täti Roosa tädille. -- Tyttö alkaa edistyä, arvelee neiti Salo.

-- Niin, hän on hyvä ja herttainen tyttö, Iris rukka, sanoi Roosa täti
lempeään tapaansa.

-- Hm, sitä en tahdo väittää. Hän ei ole turhanpäiten isänsä tytär,
mutta luulenpa, että hänestä voi tulla ihminen, jos hän jonkun aikaa
saa nauttia järkevää ja johdonmukaista kasvatusta. Sellaiset luonteet
kuin hänen tarvitsevat kovaa kättä.

Iris istui viereisessä huoneessa opettelemassa pitsinvirkkausta ja
kuuli kovaäänisen keskustelun. Hän hymyili katkerasti. Järkevä ja
johdonmukainen Alina tädin kasvatus kyllä oli, sitä ei voinut kieltää.
Aamusta iltaan hän neuvoi ja opetti, kunnes Iris oli aivan tylsä
pelkistä hyvistä neuvoista.

Äkillinen kapinanhenki valtasi hänet. Hän heitti likaantuneen pitsinsä
nurkkaan, sieppasi hatun eteisen naulakosta ja juoksi Kaivopuiston
kallioille. Sieltä saattoi nähdä laivojen tulevan ja lähtevän
kaukaisiin maihin, seutuihin, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti
sees.

Iris uneksi olevansa siellä vapaana ja onnellisena. Ja isä ja Ulla
olivat hänen kanssaan.

Mutta kun hän parin tunnin kuluttua palasi kotiin, hiukset tuulen
pörhöttäminä, antoi neiti Hammar hänelle kelpo läksytyksen siitä, että
hän ilman lupaa oli lähtenyt ulos.

       *       *       *       *       *

-- Iris, onko maailmassa mitään ikävämpää kuin läksyt ja koulu? kysyi
Elsa ja sulki kirjansa haukotellen.

-- On, vastasi Iris päättävästi.

-- Äläs! Elsa kohottautui leposohvalta, jolla hän oli maannut
vatsallaan jalat pystyssä, kasvot käsivarsien nojassa. -- Minä luulin,
että koulunkäynti olisi sinusta yhtä ikävää kuin minustakin.

-- Oletko koskaan istunut Roosa tädin ja Alina tädin arkihuoneessa
kutomassa tomuliinaa kuumana kesäpäivänä, kun ulkona paistaa aurinko ja
meri on kiiltävän sininen?

Elsa nauroi.

-- Totta tosiaan, ei ole houkuttelevaa.

-- Ajattele itse: kärpäset surisevat, Roosa täti torkkuu sukanneule
polvilla, ja Alina täti lukee yksitoikkoisella äänellä kirjaa, joka
on kauhean ikävystyttävä ja pitkäveteinen. Koulussa on sittenkin
hauskempi, aina siellä jonkun kepposen lystikseen keksii.

-- Niin sinä, huokasi Elsa, -- sinä kyllä osaat pitää hauskaa
koulussakin. Mutta jos minä vain joskus rohkaisen mieleni ja kirjoitan
tunnilla kirjelipun jollekin toverille -- heti on opettaja kimpussani,
ja minä saan viivan muistutusvihkoon.

-- Onhan niitä viivoja minullakin, sanoi Iris. -- Mutta ainahan sitä
sittenkin suoriutuisi, ellei opettaja keksisi juuri sillä hetkellä
tehdä kysymyksiä, kun oppilas ajattelee muuta. Jos minä olisin
koulunjohtaja, antaisin semmoisen määräyksen, että opettajan pitäisi
aina soittaa pienellä kellolla, ennenkuin hän tekee kysymyksen
oppilaalle.

-- Niin, ja hänen pitäisi olla siksi hienotunteinen, ettei koskaan
kysyisi sellaisilta oppilailta, jotka eivät osaa läksyjään.

-- Silloinpa et sinä, Elsa poloinen, taitaisi saada montakaan
kysymystä, nauroi Iris.

-- En ymmärrä, mistä syystä kaikki koulukirjat ovat niin
kauhean ikävät, valitti Elsa edelleen. -- Minusta olisi paljon
mielenkiintoisempaa tietää, kuinka pariisilaiset koulutytöt ovat puetut
kuin päntätä päähän Ranskan valtiomuotoa.

-- Kunpa Ulla edes saapuisi kaupunkiin!

-- Voi! Olen ihan unohtanut kertoa sinulle, että tapasin hänen
serkkunsa, Brita Stjernfeltin, tänään koulumatkalla. Hän kertoi, että
Ulla ei tänä talvena tulekaan Helsinkiin. Hän on ollut niin heikko koko
kesän, että he matkustavat etelään näinä päivinä.

Iris ihan jähmettyi. Ullako ei tule enää Helsinkiin? Ullako sairas?
Senvuoksi hän ei siis ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Heti kun
Iris oli suorittanut ehtonsa, oli hän kirjoittanut Ullalle, mutta Ulla
oli vain onnitellut muutamin sanoin kortilla.

Hän nousi nopeasti ja lähti huoneesta. Hän ei tahtonut näyttää Elsalle
kyyneleitään. Eteisen ja palvelijainhuoneen välillä oli isonlainen
vaatekomero, ja sinne oli Iriksen tapa piiloutua, kun hänellä oli
huolia. Hän ei koskaan itkenyt toisten nähden.

Hänen surunsa oli haikea. Ulla oli ollut hänen ainoa ystävänsä, ainoa
uskottunsa. Hänelle oli Iris kertonut, mitä ei kenellekään muulle,
kaipauksensa ja hiljaisen toivonsa, että isä vielä kerran palaa hänen
luokseen. Yhdessä he olivat, Ulla ja hän, rakentaneet pilvilinnoja
ja haaveilleet koulutyttöjen tapaan. -- Kyyneleet vierivat pitkin
Iriksen poskia, hänen täytyi yhtämittaa kuivata niitä esiliinaansa;
nenäliinaansa hän nyt kuten tavallisesti ei löytänyt.

-- Ulla, Ulla, nyyhki hän, -- en koskaan, koskaan enää voi olla iloinen.

Ja hän painoi märän poskensa vasten Elinin vaaleaa hametta, joka
riippui seinällä vaatekomerossa.

Illallispöytään hän ilmestyi tukka pörröisenä, nenä ja silmät
punaisina, esiliina märkänä ja kurttuisena.

-- Kylläpä näytät siistiltä, huomautti Aksel.

-- Iris on itkenyt, sen näkee selvästi, huusi Sissi kimeällä äänellään.

-- Oletko saanut muistutuksen koulussa? kysyi Ester uteliaasti.

-- En, mutisi Iris jurosti. Itku pyrki taas kurkkuun.

-- Minä kyllä arvaan, mitä hän on itkenyt, sanoi Elsa ja alkoi kertoa
Ullasta Iriksen suureksi harmiksi ja nöyryytykseksi.

-- Oletpa sinä lapsellinen, naurahti Ester.

Parin viikon kuluttua Iris sai kirjeen Ullalta. Sen sisässä oli pari
satakaunoa, jotka Ulla itse oli poiminut Firenzessä, sekä hänen
valokuvansa. Hän pyysi Iristä pian kirjoittamaan ja lupasi aina muistaa
häntä.

Iris osti valokuvakehyksen Ullan kuvaa varten ja pani kukat lasin ja
kuvan väliin. Mutta hän ei pannut kehystä pöydälle, vaan kätki sen
siniseen arkkuunsa, missä säilytti muita aarteitaan, isän ja äidin
kuvaa, muutamia kortteja, joita isä oli hänelle Saksasta lähettänyt,
ja muita pieniä muistoesineitä, lahjoja Sereltä ja Tanelilta. Vain
silloin, kun toiset kaikki olivat poissa, avasi hän arkun ja istui
mietteissään aarteittensa ääressä.

Joulu läheni, koululaiset laskivat päivät joululupaan ja iloitsivat.

-- Sinulle on tullut paketti Italiasta, kertoi Elsa Irikselle, kun tämä
väsyneenä palasi koulusta. -- Siinä on varmaan joululahja Ullalta. Avaa
se, ehkä hän on lähettänyt minullekin jotain.

Iriksen väsyneet kasvot saivat eloa. Nopeasti hän avasi käärön.
Herttainen Ulla, aina hän muistaa minua, mutisi hän.

Käärön sisässä monen silkkipaperin ympäröimänä oli pieni vaaleanharmaa
samettilipas.

-- Siinä on joku koru, voi, avaa kansi, huusi Elsa innoissaan.

Iris painoi jousta. Laatikko aukeni, sen sisässä oli kultasormus, jonka
kannassa oli välkkyvä, sininen kivi.

-- Ullan sormus! huudahti Iris.

Rasiassa oli pieni paperiliuska. "Rakkaalle Iris ystävälleen Ullalta",
oli Ulla itse siihen kirjoittanut.

-- Kivi on oikea safiiri, selitti Elsa, -- kumma, että Ulla on hennonut
sormuksesta luopua. Hän on saanut sen isoäidiltään.

Elsa koetteli sormusta sormeensa ihaillen, mutta käännähti äkkiä. Iris
oli päästänyt parahduksen ja heittäytyi suin päin vuoteelleen.

-- Ulla, Ulla! huusi hän huojuttaen ruumistaan. -- Minä en koskaan enää
näe Ullaa, en koskaan, koskaan enää.

-- Iris, mitä sinä huudat! Et saa noin. Onko Ulla sairas? hätäili Elsa.

Mutta Iris ei kuullut. Hän itki rajusti ja huusi yhtämittaa:

-- Ulla, Ulla! En koskaan enää näe Ullaa.

Elsa juoksi äidin huoneeseen.

-- Tulkaa pian, huusi hän hätäisenä. -- Iris itkee niin katkerasti eikä
vastaa minulle mitään.

-- Mutta, Iris rukka, älä huuda noin. Mitä on tapahtunut? kysyi rouva
Heinonen rientäen Elsan huoneeseen.

-- Täytyy hillitä itseään, se on sivistyneen ihmisen velvollisuus,
nuhteli Elin.

Iris ei näyttänyt kuulevan heitä. Hän oli kätkenyt päänsä tyynyihin ja
itki taukoamatta.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Heinonen toistamiseen kääntyen tällä
kertaa Elsan puoleen.

-- En minä tiedä. Hän sai kirjeen ja paketin Ullalta, ja sitten hän
yhtäkkiä alkoi itkeä ja huutaa.

Elin oli ottanut kirjeen lattialta, jonne se oli pudonnut.

-- Ulla Stjernfelt on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. -- Kuollut
lavantautiin Firenzessä. Miss Walker kirjoittaa Irikselle. Ulla oli
itse ennen kuolemaansa pyytänyt, että hänen sormuksensa lähetettäisiin
Irikselle.

Elsakin alkoi itkeä. Rouva Heinonen syleili häntä hellästi. Elsa kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Lapsi raukat, lohdutti rouva Heinonen. -- Älkää itkekö. Minäkin olen
hyvin pahoillani Ullan kuolemasta, mutta älkää liiaksi antautuko surun
valtaan. Iris, sinun huutosi koskee hermoihini, katso kuinka hiljaa ja
sievästi Elsa itkee.

-- Paras jättää hänet yksin hetkeksi, sanoi Elin. -- Kas tuossa, juo
vettä ja tyynny, Iris.

-- Minä tulen äidin huoneeseen, en voi olla yksin, nyyhkytti Elsa.

-- Tule vain, lapseni.

Iris jäi yksin. Hän ei enää itkenyt, vaikeroi vain hiljakseen ja
huojutti yhä ruumistaan kuin suuressa tuskassa.

Arka, kömpelö käsi kosketti hänen hiuksiaan. Iris kohotti kyyneleisiä
kasvojaan. Sissi seisoi hänen vieressään. Pikku tytön silmät olivat
entistään pyöreämmät, ja hänen suupielensä värähtelivät. Kainalossaan
hän kantoi suurta, kaunista nukkea.

-- Älä itke, Iris, sinä saat minun syntymäpäivänukkeni. Minä panen sen
nimeksi Ulla. Se oli ennen Doris, mutta nyt se on Ulla. Se on minusta
niin Ullan näköinen.

Iris pyyhki silmiään.

-- Kiitos, Sissi kulta, pidä sinä vain nukkesi. Sinä olet kovin kiltti.
Hän kietoi käsivartensa Sissin ympäri. Pikku tyttö oli tahtonut uhrata
kalleimpansa häntä lohduttaakseen. Iris tiesi, että Sissi rakasti
nukkejaan kiihkeästi kuin äiti lapsiaan.

Sissi huokasi helpotuksesta. Oli todellakin ollut kauhean vaikeata
luvata nukke Irikselle. Kummallista, ettei Iris siitä huolinut. Hän
taputti hellästi serkun märkää poskea.

-- Mehän voimme leikkiä sillä yhdessä. Sinä saat sen aina yöksi
vuoteeseesi.

Kun Iris illalla väsyneenä surusta ja kyynelistä laskeutui levolle,
täytyi hänen pakostakin naurahtaa. Sillä hänen vuoteellaan, pää
tyynyllä makasi Sissin nukke jäykkänä ja punaposkisena katsellen häntä
suurilla sinisillä silmillään.

-- Rakas pikku Sissi, kuiskasi Iris. -- En koskaan enää toru sinua, kun
pistät nenäsi muitten asioihin.

Hän silitti nuken kähäräpäätä. Se oli eloton, mutta hänestä tuntui kuin
olisi Sissin oma vaaleatukkainen pää levännyt hänen tyynyllään, ja
nuken huulet puhuivat Sissin äänellä:

Älä itke, Iris!



Seitsemäs luku.

ANKARA VIERAS.


Kadut olivat likaiset, taivas harmaa ja vettä sataa tihutti tuon
tuostakin. Siitä huolimatta sytytettiin joulukuuset suuressa
kaupungissa kuten maallakin, ja joulu-ilo täytti mielen. Pankinjohtaja
Heinosella vietettiin joulua samaan tapaan kuin rouvan kotona oli
totuttu. Joulupäivällinen syötiin kello viideltä, sitten sytytettiin
joulupuu, ja sen jälkeen jakoi isä suuresta korista lahjat ojentaen
jokaiselle hänen lahjansa.

Joulukuusi oli komea, oli luovuttu vanhanaikaisista kynttilöistä ja
poltettiin kuusessa pieniä kirjavia sähkölamppuja. Ne olivat kyllä
koreita ja valaisivat hyvin, mutta itsekseen kaipasi kukin kynttilöiden
lämpöistä joulutunnelmaa.

-- Eikö totta, Iris, -- näin komeata kuusta ei teillä ollut
Metsäpirtissä? sanoi Sissi Irikselle, kun perhe istui piirissä isän
ympärillä.

-- Ei ollut, vastasi Iris ja vaipui mietteisiin. Sissi oli oikeassa.
Komeammin täällä juhlaa vietettiin, mutta kuitenkin joulu tuntui
enemmän joululta siellä. Juhlallisena metsä ympäröi taloa, maa oli
valkoinen, taivas kirkas. Kuusikin oli vihannampi, vaikka ei niin
korea. Lahjoja oli vain joku, pieniä, vaatimattomia nekin. Mutta
tuvan pitkää pöytää kattoi valkoinen liina, lattialla oli tuoreita
katajanoksia, ja katossa häilyi himmeli. Ja kun jouluvirsi hartaana
kaikui Seren ja Mantan huulilta, Tanelin ja Mikon siihen yhtyessä,
silloin tunsi, että oli joulu, siunattu, pyhä joulujuhla.

Rakas Sere, hyvä uskollinen Taneli. He olivat muistaneet häntä,
lähettäneet kumpikin pienen lahjan, Sere parin valkoisia käsineitä,
Taneli pienen sievän rasian, jonka hän itse oli veistänyt ja maalannut.
Mantalta oli tullut korea joulukortti: "Onelista joulua doivotan
Irikselle."

Iris oli myös lähettänyt Metsäpirttiin lahjoja. Enolta saamillaan
joulurahoilla hän oli ostanut Serelle ompelurasian, Tanelille
kaulahuivin ja Mantalle esiliinan. Hän kuvitteli mielessään, kuinka
Taneli hiihtää mantereelle, ja kuinka uteliaat kaikki olivat näkemään
käärön sisällystä.

Iris havahtui mietteistään.

-- Iris, etkö huomaa!

Tyttö katseli hämmentyneenä ympärilleen. Eno ojensi hänelle
paperikäärön.

-- Saat itse avata.

Kääröstä tuli esiin sievä karvalakki.

-- Sellaista sinä tarvitsetkin. Naapukkasi on kerrassaan kauhistuttava,
sanoi Elsa. -- Nyt sinun kanssasi kehtaa näyttäytyä kadulla.

-- Ensin hänen kuitenkin pitää saada uusi talvipalttoo, mutisi Aksel.
-- Ehkä isä ostaa sipulle senkin, niin et näytä kerjäläiseltä. Hän
kohtasi isän katseen ja vaikeni hämillään. Isä oli katsonut häneen niin
oudosti, melkein surullisesti.

-- Mikähän isäukkoa vaivaa tänä iltana? kysyi hän matalalla äänellä
Eliniltä, joka istui hänen vieressään.

-- En tiedä, hän ei ole kaltaisensa, olen tarkannut häntä koko päivän,
vastasi tämä kuiskaten.

-- Ehkä hän on sairas?

Elin näytti huolestuneelta. Hän rakasti isäänsä enemmän kuin ketään
muuta maailmassa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että isä oli viime
aikoina ollut alakuloinen ja rasittunut.

Sillä aikaa kuin tytöt ihailivat joululahjojaan, silkkikankaitaan,
hansikkaitaan ja pikku korujaan, seisoi Iris ikkunan ääressä. Joku
kiersi käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.

-- Mitä mietit, tyttöseni? kuului enon ääni.

-- Tähtitaivasta. Kun olin pieni, valitsin itselleni tähden, jossa
kuvittelin äidin asuvan. Minä sanoin sitä kotitähdeksi, se oli minusta
kuin oikea kotini, koska äiti on siellä. Kun minulla on ikävä ja paha
mieli, kuvittelen vain mielessäni, kuinka ihanata on, kun pääsen sinne
ja äiti tulee vastaani ja vie minut sisään loistavaan, valoisaan
saliin. Siellä on nyt Ullakin. He juttelevat minusta keskenään ja
katsovat alas tänne maan päälle.

Eno hyväili tytön tummaa tukkaa.

-- Suotko minullekin paikan Kotitähdessäsi, pikku Iris?

-- Kyllä, eno, sinä saat tulla sinne. Et usko, kuinka hyvä ja rauhaisa
siellä on?

-- Hyvä ja rauhaisa, huokasi eno raskaasti.

Iris loi häneen nopean katseen. Eno oli kalpea, silmissä väsynyt katse.

-- Näytät niin väsyneeltä, eno. Oletko sairas?

-- En. Mutta laula minulle nyt joku joululaulu. Minä mielelläni
kuuntelen ääntäsi. Osaatko jotain vanhaa?

-- Laulanko joululaulun, jota sinä ja äiti lauloitte lapsena. Sere on
sen minulle opettanut.

-- Laula, tyttöseni.

Iris lauloi. Ensin matalalla äänellä, arasti ja epäröiden. Mutta pian
hän unohti missä oli, unohti ihmettelevät katseet ympärillään. Hän oli
taas kotona, Metsäpirtin tuvassa.

    Jouluyö, juhlayö.
    Päättynyt on päivän työ.
    Kaks vain valveill' on puolisoa
    lapsen herttaisen nukkuessa
    seimikätkyessään.

    Jouluyö, juhlayö.
    Täytetty nyt on työ.
    Olkoon kunnia Jumalalle,
    maassa rauha, myös ihmisille
    olkoon suosio suur'.

Serkkujen vilkas keskustelu katkesi. He katsahtivat toisiinsa hämillään.

-- Kauhean tunteellista, mutisi Aksel, mutta yhtyi lauluun melkein
huomaamattaan. Samoin tekivät tytöt luotuaan silmäyksen isään, joka
istui nojatuolissa, kasvot käsien peitossa. Vanhan joululaulun
juhlallinen sävel kaikui hartaana ja sydämellisenä nuorten huulilta.

Joulurauha täytti huoneen, viivähtäen hetkisen mielissä.

Aamuhämärissä kuului hiljainen koputus Elsan ja Iriksen huoneen ovella.
Ulriika pisti päänsä sisään.

-- Olisi aika jo lähteä kirkkoon.

Tytöt olivat päättäneet mennä joulukirkkoon, mutta koputuksen
kuullessaan he vain kääntyivät toiselle kyljelle.

Uusi koputus. Iris kohosi silmiään hieroen istumaan vuoteellaan.

-- Elsa, nouse jo. Ulriika koputtaa.

Elsan vuoteelta kuului vain epämääräinen mumina. Iris pukeutui
haukotellen. Ihanata olisi ollut jäädä lämpöiseen vuoteeseen, mutta
mieli teki kirkkoonkin.

-- Elsa, etkö tulekaan kirkkoon?

Ei vastausta. Iris hiipi pimeässä keittiöön, missä Ulriika tarjosi
hänelle lämmintä kahvia.

-- Ei Elsa tullutkaan, sanoi Ulriika, kun hän ja Iris kahden astuivat
pimeätä katua kirkkoon.

-- Ei jaksanut nousta.

-- Arvasinhan sen. Elsan hyvät aikomukset raukeavat tavallisesti
tyhjiin.

Kirkkaasti valaistussa kirkossa, missä urut ihanasti säestivät vanhaa
jouluvirttä, Iris tunsi itsensä onnelliseksi. Tuntui niin turvalliselta
istua Ulriikan vieressä, hän muistutti Sereä. Äreä hän kyllä oli,
sitä ei voinut kieltää, mutta Iris ei niin paljon piitannut hänen
äreydestään nyt, kun hän paremmin tunsi vanhan palvelijan.

Kun he palasivat kirkosta kotiin vallitsi huoneissa omituinen
hiljaisuus.

-- Nukkuvat vielä kaikki tyyni, nauroi Iris, mutta vaikeni äkkiä. Mimmi
tuli eteisessä häntä vastaan sormi suulla, kalpeana ja säikähtyneen
näköisenä.

-- Hyss, kuiskasi hän, puhukaa hiljaa. Ja hän loi pelokkaan katseen
pankinjohtajan huoneeseen.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Iris ehdottomasti hiljentäen ääntään
hänkin.

-- Pankinjohtaja on kuollut, kuiskasi Mimmi.

Iris tuijotti häneen sanatonna.

-- Nyt ei Mimmi puhu totta, sai hän viimein hitaasti sanotuksi.

-- Jeesus sitä tyttöä! Rupeaisinko minä valehtelemaan tällaisena
päivänä! Voi, Ulriika, nyt se kaatuu, ottakaa kiinni.

Huone pyöri Iriksen silmissä. Hän tarttui Ulriikaa käsivarteen.

-- Eihän se ole totta, Ulriika, eihän? kuiskasi hän soinnuttomasti.

Kyyneleet vuotivat pitkin Ulriikan karkeita poskia.

-- Eri minäkään sitä osaa uskoa. Tule, lapsi raukka, mennään istumaan.

Hän talutti Iriksen tyttöjen huoneeseen ja asetti hänet sohvalle
pitkälleen. -- Mitenkä se tapahtui? kysyi hän hiljaa Mimmiltä.

-- Sydänhalvaus se oli. Minä kuulin tohtorin sanovan Elin neidille,
että hänellä on jo kauan ollut huono sydän, joku äkillinen
mielenliikutus teki lopun. Tänä aamuna se tapahtui.

-- Missä täti ja serkut ovat? kysyi Iris.

-- He ovat kaikki rouvan huoneessa. Rouva sai hermokohtauksen, ja
Elin neiti hoitaa häntä. Toiset raukat itkevät eivätkä tahdo lähteä
minnekään rouvan luota. Hohhoh sentään.

Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta hiljaa jutellen. Iris jäi
sohvalle niinkuin Ulriika oli hänet asettanut. Hänen suuret mustat
silmänsä tuijottivat tuskaa täynnä eteensä.

-- Kaikki ne, joita rakastan, viedään, äiti, Ulla, eno.

Hänen mieleensä muistui eilisiltainen keskustelu enon kanssa. Suotko
minullekin paikan Kotitähdessäsi? oli eno kysynyt.

Nyt oli eno siellä, oli päässyt ennen häntä äidin luo. Siellä oli hyvä
ja rauhaisa.



Kahdeksas luku.

KÖYHYYTTÄ.


Pankinjohtaja Heinosen kuoltua muuttui perheen taloudellinen tila
suuressa määrin. Pankinjohtaja oli ollut osallisena laajoissa
liikeyrityksissä, ja uhrannut omaisuutensa niihin. Hänen
yhtiökumppaninsa, arvossapidetty liikemies, alkoi kuitenkin omin
päin keinotella saattaen siten asiat luisuvalle pinnalle. Liian
myöhään pääsi Heinonen perille aseman vaarallisuudesta. Juuri
jouluaattona hän sai tietää, että petollinen johtaja oli ampunut
itsensä hävitettyään kaikki omat ja asiakumppaninsa rahat. Se oli
raskas isku pankinjohtajalle, häviönsä takia hän tiesi olevansa
pakotettu eroamaan toimestaan, ja sen lisäksi hän oli kadottanut koko
omaisuutensa. Hän tiesi, kuinka kykenemätön hänen heikko ja hemmoteltu
vaimonsa oli kantamaan vastoinkäymisiä, ja syystä hän pelkäsi uskoa
hänelle huoliaan. Jouluaamuna, kun hän raskaissa mietteissä istui
kirjoituspöytänsä ääressä arvioiden toivotonta asemaansa, kohtasi
kuolema hänet äkkiä.

Rouva Heinosen epätoivo asiaintilan hänelle selvitessä oli rajaton.
Hän sai hermokohtauksen toisensa jälkeen, itki, vaikeroi ja syytti
miesvainajaansa kevytmielisyydestä. Viimein Elin puuttui asiaan. Nuori
tyttö oli isän kuoleman jälkeen ihmeellisesti muuttunut. Hän oli aina
ollut järkevä ja käytännöllinen, mutta nyt hän sen lisäksi osoitti
hämmästyttävää mielenmalttia ja tarmoa.

-- Asema ei parane vaikeroimisella, äiti, sanoi hän eräänä päivänä
kuunneltuaan jonkun aikaa äidin ruikutusta. -- Meidän on mietittävä
mihin ryhtyä ja vakavasti tartuttava asioihin käsiksi. Olen pyytänyt
tänne tänä iltana kamreeri Vuoren ja Alina tädin. Meidän on yhdessä
järjestettävä elämämme.

Rouva Heinonen loi nenäliinansa takaa loukkaantuneen katseen tyttäreen.

-- Olisit voinut kysyä minulta ensin, ennenkuin kutsut vieraita taloon.
Hermoni eivät vielä siedä sellaista.

-- Olisin kyllä, vastasi Elin tyynesti. -- Mutta silloin et ehkä olisi
siihen suostunut. Sinun hermoillesi on päinvastoin parempi, että ryhdyt
jotain todellista ajattelemaan.

-- Isä-rukka, jospa hän tietäisi, kuinka säälimättömästi minua
kohdellaan heti, kun hän on poissa.

Elin hymähti. Olisi varmaankin ollut helpompi isäraukalle, jos hän
olisi vähemmin säästänyt äidin hermoja, ajatteli hän muistaessaan,
kuinka yksin isä oli saanut kantaa kaikki huolensa. Äidin itsekkyys
loukkasi tytärtä.

Illalla saapuivat neiti Hammar ja perheen ystävä, kamreeri Vuori.
Kamreeri oli pesän uskottu mies, ja hänellä oli surullinen velvollisuus
ilmoittaa omaisille, että kun velat olivat maksetut, ei perheelle
jäänyt omaisuutta kuin nimeksi.

Rouva Heinonen itki ja huokaili.

-- Pitääkö minun ja lasten siis kuolla nälkään? kysyi hän haikealla
äänellä.

-- Älä ole lapsellinen, Selma, sanoi neiti Hammar tiukasti. -- Nälkään,
ei meidän päivinämme kuole kukaan, joka tahtoo työtä tehdä. Sinun on
kestettävä tämä koettelemus tyytyväisenä ja nöyränä.

-- Olenhan minä nöyrä, Alina kulta, huokasi rouva Heinonen, mutta
tyytyväinen en voi olla, kun lapseni saavat käydä puettuina kuin
kerjäläiset ja syödä vettä ja leipää. Me Glansenfeltit emme ole
sellaiseen tottuneet.

-- Minä kävin tänään pankinjohtaja Meruksen puheilla, ja hän lupasi
minulle paikan pankissa keväällä, ryhtyi Elin puheeseen.

Rouva Heinonen katseli onnettomana itsenäistä tytärtään.

-- Olisit voinut kysyä minulta ensin, mutisi hän.

Mutta neiti Hammar ja kamreeri Vuori ilmoittivat hyväksymisensä.

-- Sinä, Selma, muutat halvempaan huoneistoon, myöt hienot huonekalusi
ja otat täysihoitolaisia, sanoi neiti Hammar päättävästi.

-- Taivaan tähden, Alina! huudahti rouva Heinonen. -- Minäkö rupeaisin
ruokarouvaksi! Mieluummin menen hautaan.

-- Niin sitä minäkin olen ajatellut, sanoi Elin sivuuttaen äidin
huudahduksen. -- Siten käy lasten kouluttaminen mahdolliseksi.

Rouva Heinonen ei enää vastustanut. Hän huomasi, että voimakkaammat
kädet kuin hänen omat veltot sormensa olivat tarttuneet peräsimeen. Hän
oli itse asiassa siitä hyvillään.

-- On vain yksi seikka vielä, joka on huomioonotettava, virkkoi Elin.
-- Mitä teemme Iris rukalle?

-- Lähetämme hänet tietysti kotiin maalle, sanoi rouva Heinonen. -- Hän
ei olekaan koskaan soveltunut perheeseemme. Hän on niin erilainen kuin
minun tyttäreni.

-- Hm, sanoi kamreeri Vuori. -- Se ei ole niinkään helppoa. Iris
Klewellä ei nimittäin oikeastaan enää olekaan kotia.

-- Kuinka niin? Entä Metsäpirtti! Kamreeri kohautti olkapäitään.

-- Ikävä kyllä, ei hänen isänsä enää omista sitä. Jo pari kolme vuotta
sitten hän panttasi tilan eräälle velkojalleen. Heinonen tiesi asian ja
aikoi lunastaa talon itselleen. Mutta se jäi sikseen kuten niin paljon
muutakin.

Elin loi huolestuneen katseen äitiinsä.

-- Tytöllä on kai muita sukulaisia, äiti?

-- Tuskin, ei ainakaan minun tietääkseni. Henrik Klewen suku ei ole
Suomesta kotoisin.

-- Rouva Heinonen on oikeassa, olen ottanut selkoa tytön oloista.
Paitsi enonsa perhettä ei hänellä ole ketään omaisia. Isän nykyisestä
olinpaikasta en ole saanut tietoa, vaikka olen koettanut. Sen verran
olen kuullut, että hän on konserttimatkalla Amerikassa.

-- Mutta eihän voi vaatia, että me pidämme tytöstä huolta, sanoi rouva
Heinonen kiivaasti.

-- Rauhoitu, Selma, minä pidän huolta hänestä, sanoi neiti Hammar
juhlallisesti. -- Ei olisi kristitylle soveliasta jättää tyttö-rukka
oman onnensa nojaan huonoine taipumuksineen. Minä maksan hänen
puolestaan sinulle, sillä kotiini en häntä voi ottaa, hän häiritsee
hiljaista elämäämme. Mutta minä pidätän itselleni oikeuden valvoa hänen
kasvatustaan. En halua, että hän tulee yhtä hemmotelluksi kuin sinun
omat tyttäresi, Selma.

-- Mitä puhut, Alina! Ovatko minun tyttäreni hemmoteltuja? Kaarle tosin
hemmotteli Iristä, se on totta, mutta minä olen aina ollut ankara äiti.

-- Niinkö, sanoi neiti Hammar kuivasti. -- Minun tahtoni on, että
tytöstä kasvatetaan vakava, velvollisuutensa tajuava ihminen. Hänen
täytyy oppia tekemään työtä ja ymmärtämään, että hän elää toisten
armoilla. Olen tutkinut hänen luonnettaan ja huomannut, että hän
suuresti muistuttaa isäänsä. Hän on kiihkeä, uppiniskainen ja
ajattelematon kuten isäkin, ilman siveellistä ryhtiä ja pontta. Minun
velvollisuuteni on karsia nämä viat hänestä pois. Enkö ole oikeassa,
kamreeri Vuori?

-- On tietysti tärkeätä, että tyttö saa hyvän kasvatuksen, ja siinä
suhteessa te, neiti Hammar, varmaan olette kokeneempi kuin moni muu,
vastasi kamreeri. -- Mutta kun hän katseli päättäväisen neidin kylmiä
silmiä ja kovia piirteitä, ei hän voinut mielessään olla säälimättä
pikku metsälintua, jonka hän niin onnellisena oli tavannut yksinäisessä
saarikodissa.

-- Tyttöraukka! huokasi hän itsekseen.

Sillä aikaa kuin isän huoneessa neuvoteltiin perheen kohtalosta,
istuivat nuoret arkihuoneessa. Sissi oli mennyt levolle, mutta toiset
olivat liian kiihdyksissään voidakseen ryhtyä mihinkään. Ester ompeli
näön vuoksi suruharsoa puseroonsa, Aksel oli lukevinaan läksyä, mutta
säpsähti ja kuunteli pienintäkin liikettä viereisestä huoneesta. Elsa
teki lakkaamatta kysymyksiä, joihin Ester hermostuneena vastasi.

-- Olemmeko nyt köyhiä, Ester?

-- Olemme

-- Pitääkö meidän panna palvelijat pois ja itse pestä astiamme ja
lakaista?

-- En minä tiedä.

-- Minun täytyy kai käydä yhtä huonoissa vaatteissa kuin Tyyne Virta
meidän luokalla. Hänenkin äitinsä on leski, ja saksankielen opettaja
antaa hänelle usein vanhoja vaatteitaan. Hän ei sitä ole kertonut,
mutta Maili sanoi nähneensä neiti Mellinin päällä saman silkkipuseron,
jota Tyyne käyttää koulussa. Kauheata, jos minunkin pitää ruveta
käyttämään opettajien vanhoja vaatteita.

-- Ole lörpöttelemättä, tiuskasi Aksel.

-- Maili ei enää varmaan välitä minusta, huokasi Elsa. -- Tyyne Virtaa
ei kukaan kutsu tanssiaisiin eikä syntymäpäiville.

Ester tunsi piston sydämessään.

-- Niin, Elsa-rukka, sanoi hän katkerasti. -- Me saamme nyt nähdä,
kutka ovat todellisia ystäviämme. Köyhää ei kukaan imartele.

-- Kenties tytöt ovat niin hassuja, että antavat varallisuuden
vaikuttaa, sanoi Aksel. -- Pojat eivät ainakaan sitä tee. Tapasin
Pohjolan pojat tänään, ja molemmat olivat minulle entistään
ystävällisemmät. Erkki pyysi minua käymään luonaan.

-- Erkki on hieno poika, sanoi Elsa.

Keskustelun aikana istui Iris äänetönnä matalalla jakkaralla pää käsien
varassa. Hän oli niin alakuloinen, ettei kuullut toisten puheesta
mitään. Enon kuoleman jälkeen hän tunsi itsensä merkillisen vieraaksi
perheessä. Häntä ei kohdeltu enää kuin läheistä sukulaista, pikemmin
kuin vierasta. Hän ymmärsi olevansa liikaa nyt, kun perheen raha-asiat
olivat horjuvalla kannalla. Hän olikin päättänyt lähteä takaisin
kotiin, jos täti Heinonen vain suostuisi. Hän ikävöi Seren hiljaista
osanottoa ja Tanelin turvallista olentoa.

-- Siellä olen kotonani, ajatteli hän, -- ystävien luona.

Mutta iltapuolella hän oli saanut kirjeen, joka kerrassaan murskasi
kaikki hänen kauniit unelmansa.

Kirje kuului seuraavasti:

    Hyvää päivää, Iris! Olemme voineet hyvin ja toivotamme samaa
    sinulle. Killi on myös terve, mutta tänne kuuluu ikäviä. Eilen
    kävi vallesmanni ja lautamies saarella ja kirjoittivat talon
    jostain isäsi velasta. Kun ei ole millä maksaa ja enosi on
    kuollut, täytyy talo myödä. Se on ikävä asia. Seren ja minun
    täytyy muuttaa pois. Ehkä rakennamme uutistorpan jonnekin lähelle
    tai menemme mantereelle kestiksi. Lehmätkin täytyy myödä ja
    Musta. Sere panee terveisiä. Voi hyvin.

    Tämän kirjoitti Taneli Puuska.

Iris oli yhä vielä turtuneena kirjeen luettuaan. Metsäpirtti myödään,
otetaan, kuten kaikki muukin on häneltä otettu. Viedään männikkö
rakennuksen edustalta, pihakuusi, koivut ikkunan edestä, keltainen
hiekkaranta, metsäpolut, louhikot, kotilahti, pieni puutarha, jota hän
ja Taneli olivat huolella hoitaneet. Viedään ja annetaan vieraalle,
jolle ne eivät mitään sano, joka ei ymmärrä niiden kieltä, joka puhuu
ääneen metsässä, niin että linnut pelästyvät, joka ehkä haaskaa
puita ja hävittää pikkulintujen pesimäpöntöt. Entä minne joutuu
karja? Punikki ja Mansikki, Lystikki ja Martti, nekin viedään. Vieras
kuljettaa ne kauas outojen toverien joukkoon, uusille laitumille. Ja
Musta saa ehkä isännän, joka sitä ruoskii, se raukka kun on jo niin
vanha ja hidaskulkuinen.

Voi, miksi ei isä jo tule kotiin huolehtimaan talostaan ja
tyttärestään? Miksi hän on jättänyt lapsensa niin yksin ja
turvattomaksi?

Elinin ääni herätti hänet katkerista mietteistä.

-- Iris, Alina täti kutsuu sinua.

Iris nousi konemaisesti jakkaraltaan ja seurasi Eliniä.

-- Mitä he minusta tahtovat? ajatteli hän nähdessään kamreerin, neiti
Hammarin ja Selma tädin.

-- Iris Klewe, aloitti neiti Hammar mahtipontisesti. -- Me olemme
kutsuneet sinut tänne ilmoittaaksemme sinulle, miten elämäsi
surullisen perhetapahtuman vuoksi järjestetään. Tätisi ei erinäisten
asianhaarojen vuoksi voi enää pitää huolta sinusta, ja koska isäsi
näkyy tykkänään unohtaneen olemassaolosi, olen minä päättänyt huolehtia
sinun tulevaisuudestasi. Tämän arvoisan lakimiehen, -- hän nyökkäsi
päätään kamreerille, -- läsnäollessa olen luvannut maksaa ylläpidostasi
tädillesi, sillä ehdolla kuitenkin, että saan valvoa kasvatustasi. Sinä
olet siis tästä lähtien minun holhokkini. Sinä -- -- --

-- Oi, ei, ei! huudahti Iris rajusti. -- Antakaa minun lähteä kotiin.
En tahdo olla kenenkään vastuksena.

Neiti Hammar vetosi katseellaan kamreeriin:

-- Te näette, sanoi hän puoliääneen. -- Hillitön ja uppiniskainen.

-- Ole järkevä, Iris, nuhteli Elin. -- Ei sinulla ole kotia.
Metsäpirtti myödään.

Iriksen pää painui rinnalle. Oi, sehän on totta! Hänellä ei enää ole
kotia!

-- Toivon, että olet täti Alinalle kiitollinen hänen
jalomielisyydestään, sanoi rouva Heinonen jäykästi. -- Mene kiittämään
häntä.

Hetkisen Iris epäröi. Sitten hän kääntyi neiti Hammarin puoleen, niiasi
kömpelösti ja sanoi:

-- Kiitos!

-- Toivottavasti tulee kiitoksesi vilpittömästä sydämestä, sanoi neiti
Hammar. -- Nuoret tytöt eivät useinkaan ymmärrä omaa parastaan. Nyt
saat mennä.

Iris poistui huoneesta. Hänen laiha, hento vartalonsa näytti entistä
pienemmältä ja hennommalta. Kamreeri Vuori katseli hänen jälkeensä.

-- Tyttö-rukka! hän huokasi toistamiseen.

Mutta Iris katosi vaatesäiliöön ja istui pimeässä, silloin tällöin
kohotti raskas nyyhkytys hänen rintaansa.

Jonkun ajan kuluttua hän kuuli hiljaisen äänen kutsuvan itseään.
Vastahakoisesti hän totteli.

-- Iris, kuiskasi Ulriika. -- Tule tänne minun luokseni. Mimmillä on
vapaa ilta, rouva on makuulla ja Elin neiti lähti saattamaan neiti
Hammaria. Istu tuohon minun mukavaan tuoliini. Tässä on kuppi kuumaa
teetä ja voileipä. Älä sinä, lapsi-rukka, sure. Vielä sinulle valkenee.

Iris joi teetä ja haukkasi voileipää lapsen terveellä ruokahalulla.
Hänen äänessään tuntui vielä jälkiä kyynelistä, kun hän luoden
katseensa Ulriikan hyväntahtoisiin kasvoihin kysyi:

-- Luuleeko Ulriika todella niin?

-- Luulen, lapsi, minä olen sen katsonut sinulle unikirjastakin, puhui
Ulriika hiljentäen ääntään. -- Minä näin viime yönä unta, että sinä
tapoit valaskalan, ja se merkitsee sinulle pitkällistä kärsimystä ja
sitten iloa.

Iris näytti miettivältä, sitten hiipi pieni hymy hänen huulilleen.
Ulriika näytti niin somalta seisoessaan siinä astiapöydän ääressä
salaperäisenä ja varmana siitä, että hänen unikirjansa puhuu totta. --
Kuka tietää, ehkä kaikki vielä kääntyykin hyväksi!

Kun Iris myöhemmin varpaisillaan hiipi Elsan ja hänen yhteiseen
huoneeseen, veti hän kierrekaihtimen ylös ja katseli taivaalle. --
Siinä oli Kotitähti. Se tuikki niin ystävällisesti ja lempeästi.
Tytöstä tuntui kuin olisi se toistanut Ulriikan sanat.

-- Vielä sinulle valkenee.



II

ROUVA HEINOSEN TÄYSIHOITOLAISET.



Ensimmäinen luku.

MATKALLA.


Syyspäivä alkoi pimetä. Asemilla paloivat lyhdyt, ja asunnoista, joiden
ohi juna kiiti, vilkkuivat valot, pian taas häipyen näkyvistä kuin
jonnekin kaukaiseen menneisyyteen.

Noin kolmentoista-vuotias tyttö istui sohvan nurkkaan sulloutuneena ja
tuijotti ulos pimeyteen.

Nyt palavat tulet Lanterissakin. Äiti kulkee huoneesta toiseen
valvomassa, etteivät lamput pääse savuamaan. Isä istuu kiikkutuolissa
syventyneenä johonkin lääkeopilliseen kirjaan. Kati ja Pulle pelaavat
dominoa, Heidi lukee satuja ja Nelli vinkuu unissaan tulennoksen
vieressä.

Kuva oli niin elävä, että Kaarinan silmiin kohosi kyyneliä. Hän pyyhki
ne salaa pois kätensä selällä, mutta niitä kihosi uusia, yhä vain
uusia. Hän hapuili nenäliinaansa taskusta, mutta ei löytänyt, etsi
käsilaukustaan -- ei siinäkään. Ja kyyneleet yhä vierimistään vierivät
tippuen hansikkaille ja hameelle ja sokaisten hänen silmänsä.

-- Suvaitsetteko ottaa minulta? kysyi ystävällinen ääni, jossa oli
lämmin, osaaottavainen sävy.

Kyyneliensä takaa Kaarina näki vastakkaisella sohvalla tytön, joka
ojensi hänelle nenäliinaa.

-- Kiitos, nyyhkytti Kaarina, pyyhki kyyneliään ja niisti kiitollisena
tarjottuun hienoon batistiliinaan.

-- Te olette kovin hyvä, kuiskasi hän sitten.

Tyttö hymyili. Hän oli Kaarinan pituinen, mutta näytti vanhemmalta.

Kasvot olivat kapeat, hiukset punertavat, sileästi jakauksella, iho
hieno, hiukan pisamilla.

Vilkas Kaarina, jonka koko päivä oli täytynyt istua mykkänä junassa,
innostui, kun näin äkkiarvaamatta tarjoutui tilaisuutta keskusteluun.
Vieras tyttö ei tosin näyttänyt kovinkaan puheliaalta, mutta Kaarina ei
enää osannut hillitä kieltään.

Helpotti vähän koti-ikävää, kun sai puhella jonkun kanssa.

Hän pyyhkäisi viimeiset kyyneleet silmistään ja kysyi:

-- Matkustatteko tekin Helsinkiin.

-- Kyllä, vastasi toinen lyhyesti.

-- Kouluun tietysti?

-- Niin.

-- Minä matkustan ensi kertaa kouluun. En ole ollut kotoa poissa
muuta kuin viikon verran keväällä, jolloin kävin pääsytutkintoa
suorittamassa. Ja silloin oli äiti matkassa.

-- Sitten ei ole kumma, jos teillä on koti-ikävä, lausui tyttö
ystävällisesti.

Taaskin kohosivat kyyneleet Kaarinan silmiin, mutta hän taisteli
urhoollisesti itkua vastaan.

-- Te ette siis ennen ole käynyt koulua?

-- En, meillä oli kotiopettajatar. Äiti ja isä tahtoivat pitää minua
kotona niin kauan kuin mahdollista.

-- Minäkin lähden ensi kertaa Helsinkiin kouluun.

-- Todella! Ja mihin kouluun tulette?

-- Suomalaiseen yhteiskouluun, kuudennelle luokalle.

-- Hyväinen aika, nauroi Kaarina iloisesti, -- sinnehän minäkin tulen,
mutta viidennelle luokalle. Me olemme siis ensikertalaisia kumpainenkin.

Nyt luisti puhe mainiosti ainakin Kaarinan puolelta. Vieras tyttö
enimmäkseen kuunteli, mutta sen hän teki niin hauskasti, että
Kaarinasta tuntui aivan luonnolliselta kertoa hänelle, kodistaan ja
omaisistaan. Ennen pitkää tunsi vieras tyttö perinpohjin Lanterin
puutarhoineen, isän, äidin, lörpöttelevän Heidin, yksitotisen Katin ja
vallattoman Pullen sekä sen lisäksi vanhan Riikan, Eetun, Pujon, Nellin
ja Mirrin, joka lakkaamatta tappeli Nellin kanssa.

Kesken puhetulvaansa Kaarina kysyi äkkiä:

-- Onko teillä sisaria ja veljiä?

-- Ei ole, vastasi toinen.

-- Sepä ikävä. Sisaret ja veljet ovat niin hauskoja, kyllähän ne
toisinaan voivat olla kiusallisia, varsinkin kun äiti ja isä ovat
poissa ja heistä täytyy pitää huolta. Mutta en millään ehdolla tahtoisi
olla vailla Katia, Heidiä ja pikku Pulle-veitikkaa.

Kello soi, juna seisahtui Riihimäellä. Tytöt nousivat, ja lähtivät
jaloittelemaan.

-- Ettekö tule juomaan teetä? kysyi vieras tyttö.

-- En, vastasi Kaarina, -- olemme pian Helsingissä. Hän päätti säästää
rahojaan, olihan hänellä Lanterin mainioita omenia ja Marin makeita
piirakoita.

Riihimäellä astui heidän vaunuosastoonsa vanha lihava rouva, molemmat
kädet täynnä myttyjä ja laukkuja. Pienillä vetisillä silmillään hän
turhaan etsi istuinsijaa itselleen, koko vaunussa ei ollut ainoatakaan
tyhjää paikkaa. Kaarinan uusi tuttava nousi silloin nopeasti ja
luovutti Kaarinan suureksi mielipahaksi kohteliaasti hymyillen
paikkansa rouvalle, joka läähättäen heittäytyi siihen.

Kaarinaa hävetti, ettei hän ollut ymmärtänyt olla yhtä huomaavainen.
-- Ja nyt hän kadotti päällepäätteeksi hauskan matkatoverinsakin.
Heillä olisi voinut olla niin hauska vielä nämä pari tuntia, ennenkuin
saavuttiin Helsinkiin. Nyt sitävastoin joutui Kaarinan matkatoveri
istumaan kahden laihan naisen viereen, jotka näyttivät kauhean ikäviltä
ja kuivilta. Ja lihava rouva -- ei hänkään näyttänyt erittäin hauskalta.

Rautahepo iski kiivaasti eteenpäin, se ei enää seisahtunut asemilla,
kiiti vain ylpeästi ohitse -- kohta oltiin Helsingissä. Kaarinan
ajatukset alkoivat askartaa tulevaisuudessa.

Olisikohan Elsa häntä asemalla vastassa? Ja vieläkö hän pitää
Kaarinasta yhtä paljon kuin kesällä?

Elsa oli Kaarinan ensimmäinen "paras ystävä". He olivat tutustuneet
toisiinsa kesällä, jolloin Elsa oleskeli pari kuukautta pappilassa.
Pappilan Maiju oli Elsan luokkakumppani -- ja Maijun vanhemmat olivat
pyytäneet Elsaa luokseen, jotta Maiju häneltä oppisi ruotsia -- Maiju
kun oli heikko ruotsissa. Maiju ja Kaarina olivat ennen olleet hyviä
ystäviä, mutta Elsan tultua oli Maiju joutunut kerrassaan syrjään. Eikä
se kumma ollutkaan. Maiju oli niin hidas ja kömpelö, niin yksitotinen
-- Elsa iloinen ja ystävällinen, soma ja herttainen. Kaikki hänessä oli
sievää, hänen vaalea olkihattunsa, liehuvat kiharansa, pukunsa ja sirot
kenkänsä.

Ihme, ettei isä oikein hänestä pitänyt. Se oli Kaarinasta
käsittämätöntä.

Hän ihan vastustamalla vastusti, kun Elsa ehdotti, että Kaarina tulisi
heillä asumaan koulu-aikansa. Elsan äiti piti näet täysihoitolaisia
Helsingissä. Oikein kyynelsilmin sai Kaarina rukoilla, ennenkuin isä
suostui.

Oulunkylä kiiti ohitse, Fredriksberg samoin -- jo näkyi Töölönlahti ja
vilkkuvat tulet sen rannoilla. Kaarinan sydäntä puristi.

Juna hiljensi vauhtiaan, seisahtui. Oltiin Helsingissä.

Kovassa ihmistungoksessa oli Kaarina miltei hätääntyä. Olipa onni, että
isä niin itsepintaisesti oli kieltänyt häntä ottamasta junaan muuta
kuin pienen käsilaukun ja hatturasian. Nyt hänen oli paljon helpompi
liikkua. Hän katseli ympärilleen ja tunsi itsensä kovin hyljätyksi ja
yksinäiseksi. Ei Elsaakaan näkynyt. Kurkkua tuntui kuristavan.

-- Kaarina! Aksel, tässä hän on, kuului samassa Elsan iloinen ääni.
Siinähän Elsa olikin. Sievänä ja sirona kuten aina. Hänen rinnallaan
seisoi noin viisitoistavuotias poika.

-- Me lähdemme nyt heti, sinä ja minä ja Aksel. Esterin täytyy
ottaa selkoa eräästä tytöstä, joka aivan äkkiarvaamatta on joutunut
niskoillemme. Ajatteles, perheessä, johon hänen piti asettua asumaan,
on sattunut tulirokkotapaus, ja he hommasivat hänet meille. Mutta --
taivas! -- olenhan unohtanut esittää sinulle Akselin -- tässä hän on.
Eikö hän ole hauska?

Aksel kumarsi syvästi ja tarttui Kaarinan käsilaukkuun. --
Suvaitsetteko?

Jollain Kaarinan mielestä ihmeellisellä tavalla he pääsivät ihmisjoukon
lävitse ulos, saivat ajurin ja läksivät ajamaan pitkin syksyistä
Helsinkiä Konstantininkadulle, jossa leskirouva Heinonen asui. Koko
ajan puhelivat Elsa ja Aksel lakkaamatta. Kaarina oli ääneti. Kaikki
uudet vaikutukset valtasivat hänen mielensä niin voimakkaasti, että hän
miltei typertyi.

Tuskin he olivat ennättäneet sisälle neljänteen kerrokseen ja Kaarina
tervehtinyt rouva Heinosta, kun kello soi. Sisään astuivat Ester
Heinonen ja Kaarinan matkatoveri. Molemmat tytöt tuijottivat toisiinsa
hetken aikaa, Kaarina purskahti heleään nauruun, ja toinen hymyili
iloisesti.

-- Oletteko tuttuja? kysyi Elsa hämmästyneenä.

-- Olemme ja emme, nauroi Kaarina.

-- Neiti Kaarina Holsti, Hanna Ström, ja herrasväki Heinonen, serkkuni
Iris Klewe, esitti Elsa toimeliaasti.

Kun kaikinpuolinen esittely oli päättynyt, sanoi rouva Heinonen
valittavalla äänellä:

-- Tytöt ovat tietysti syöneet ja juoneet teetä Riihimäellä. Me syömme
illallista jo kello puoli yhdeksän. Ester ja Elsa, näyttäkää vieraille
heidän huoneensa. Hän toivotti hyvää yötä ja poistui.

Hanna Ström sai oman huoneen, Kaarinan taas oli määrä asua yhdessä
Elsan kanssa.

-- Kuules, Kaarina, eikö sinulla ole nälkä? kysyi Elsa, kun tytöt
olivat kahden huoneessaan.

-- On kyllä, myönsi Kaarina, joka nyt vilpittömästi katui liiallista
säästäväisyyttään Riihimäellä.

-- Minusta on aivan turhaa, että äiti ei antanut teille illallista.
Mutta se oli Elinin vika. Hän on niin kauhean säästäväinen, nimittäin
mitä ruokaan tulee. Mutta sellainen hän aina on, säästää ruuassa
saadakseen jonkun sulan tai nauharuusun lisäksi muutenkin komeihin
hattuihinsa.

Kaarinasta tuntui pahalta kuulla Elsan puhetta, niinkuin väärä sävel
olisi soinut. Hänen ajatuksensa palautuivat Lanteriin. Hän näki
hauskasti katetun illallispöydän, äidin hymyilevät kasvot kodikkaasti
porisevan teekeittiön takana, isän rauhallisen otsan ja lasten iloiset
silmät.

-- Oi rakas, rakas koti!

Hän painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti hiljaa.



Toinen luku.

KAARINAN PÄIVÄKIRJASTA.


Kylläpä aika on mennä hurahtanut nopeaan, kun en vielä kertaakaan ole
kirjoittanut päiväkirjaani. Olet varmaankin jo minuun suuttunut, pieni
sinikantinen ystäväni, lupasinhan, kun sain sinut syntymäpäivälahjaksi,
ahkerasti käyttää lehtiäsi.

Olen ollut Helsingissä jo kuukauden, kokonaisen kuukauden. Kuljen ja
liikun täällä melkein kuin kotikaupungissani. Tiedän Kaivopuistot,
Tähtitorninmäet, Kaisaniemet, Ekbergit ja Fazerit. Kaikki täällä on
niin komeata ja mukavata. Kalosseja et tarvitse, käydä sipsuttelet vain
sievästi siisteillä katukäytävillä -- hohhoh, se on toista kuin kahlata
rapakossa pitkin Lanterin lehtokujaa. Ja kun menet ulos illalla,
valaisevat katulyhdyt kirkkaasti, eikä sinun joka askeleella tarvitse
peljätä, että kompastut kiveen tai lyöt nenäsi virstantolppaan.
Päivällä soitetaan Kappelin ja Oopriksen edustalla, komeat kaktukset
upeilevat Esplanaadissa, ja sievät, somasti puetut lapset leikittelevät
puistoissa. Kaikki tämä on hauskaa ja kaunista, ja kuitenkin kaipaan
Lanteria. Muistelen sen humisevaa puistoa, sen satoisia omenapuita
(toivottavasti Kati ja Heidi eivät syö vatsaansa pilalle, nyt kun
saavat olla kahden omenien kimpussa) ja salaperäisiä käytäviä. Usein
tulen surulliseksi, kun ajattelen, että asterit kukkivat täydessä
loistossaan enkä minä saa niitä nähdä. Kaunis, loistava syksy menee
menojaan, ja minä vain täällä astun kuivia kivikatuja. -- (Minun
täytyy pyytää äitiä lähettämään rouva Heinoselle vähän porkkanoita,
porkkanapyree on minun herkkuruokaani, ja minulta jäi koko suuri
porkkanapenkkini miltei koskematta.)

Hyväinen aika, kuinka kello on paljon, olen hirveän uninen. Elsa on
jo kauan vetänyt unia vuoteellaan. Kuu pilkistää verhojen takaa. Se
pilkistää Lanteriinkin, isän työhuoneeseen.

       *       *       *       *       *

Olen lukenut lävitse, mitä eilen kirjoitin, ja tehnyt kaksi huomiota.
Ensiksi, että minussa on suuria runollisia taipumuksia (lukuunottamatta
tuota porkkanajuttua ja Katin ja Heidin vatsatautivaaraa). Ja toiseksi,
että puhuin vain itsestäni ja Lanterista enkä sanaakaan ihmisistä,
joiden keskuudessa elän.

Rouva Heinosella on varmaan ollut paljon suruja, hän on niin laiha ja
näyttää aina huolestuneelta. Mutta eihän se kumma olekaan. Hänhän oli
ennen varakas, vasta miehensä kuoleman jälkeen, noin vuosi sitten,
hänen täytyi ottaa täysihoitolaisia. On tietysti kauhean ikävätä, kun
täytyy ostaa kaikki ruokatavarat. Maalla saa vain mennä maitokamariin
ottamaan maitoa ja kermaa, puutarha antaa porkkanat, perunat, omenat,
marjat ja muut herkut, täällä täytyy rouva Heinosen ja Ulriikan käydä
torilla ostamassa. Minusta on ikävätä syödä, kun kaikki on niin
kallista. Rouva Heinonen huokaa aina niin raskaasti, kun pojat syövät
niin paljon voita, ja Elin sanoo tuon tuostakin, että me suomalaiset
syömme aivan liiaksi. Ensimmäisinä päivinä en kehdannut syödä paljon
ensinkään, maistelin vain vähän ruokia, mutta sitten minulle tuli niin
nälkä, että hyvin ymmärsin haaksirikkoisia, jotka syövät kenkiään.
Nyt en enää ole näkevinäni Elinin halveksivia katseita, syön vain,
enhän minä sille mitään voi, että luonto on minulle antanut hyvän
ruokahalun. Elin on perheen vanhin tytär. Hänellä on toimi pankissa.
Hän on aina kauhean hienosti puettu ja käyttää ihojauhoa. Ester on
kuusitoistavuotias ja kohtelee meitä lapsia suurella ylemmyydellä. Hän
ihailee Akselia kuten kaikki muutkin perheen jäsenet. Ja sitä minä
suuresti ihmettelen. Aksel on ikävin poika, minkä tämän ilman kannen
alla olen tavannut. Hän käyttää kävelykeppiä, tuoksuaa hajuvedelle,
hänen kauluksensa ulottuvat korviin asti. Sitäpaitsi hän on hyvin ilkeä
Irikselle.

Iris rukka. Hän on perheen tuhkimo. Hän on rouva Heinosen miehen
sisarentytär. Äiti on kuollut, isä lienee Elsan kertomuksen mukaan
soittoniekka, joka vaimonsa kuoltua lähti ulkomaille ja jätti pienen
tyttärensä sukulaisten niskoille. Rouva Heinosen serkku, neiti Hammar,
maksaa hänen puolestaan pienen summan ja kouluttaa hänet. Iris on kuin
tuo poloinen ankanpoika Andersenin sadussa. Kaikki häntä toruvat ja
töykkivät. Iris, tuo kenkäni, Iris, harjaa hattuni, Iris, älä ole niin
veltto, kaikuu lakkaamatta. Täti Heinonen ja Elin toruvat häntä. Ester
ja Elsa riitelevät hänen kanssaan, Aksel halveksii häntä. Kuinka hän
muuta voisikaan! Iris rukka ei ole muodinmukaisesti puettu, hän käyttää
Esterin vanhoja pukuja, jotka eivät lainkaan sovi hänelle, hänen
kenkänsä ovat harjaamattomat ja hame melkein aina täynnä tahrapilkkuja.
Sitäpaitsi hän on kiireestä kantapäähän täynnä kepposia ja kiusantekoa.
Välistä on koko talo niin vihoissaan hänelle, että minä jo hänen
asemassaan vapisisin. Mutta Iris vain nauraa eikä ole tietääkseen.
Vain silloin, kun täti Heinonen uhkaa telefonoida neiti Hammarille,
hän peljästyy ja tulee lauhkeaksi kuin lammas. Neiti Hammar on
historianopettaja tyttökoulussa ja hirveän ankara. Me pelkäämme häntä
kaikki. Kun Iris on ollut tavallista vallattomampi tai osannut huonosti
läksynsä, ilmestyy neiti Hammar äkkiä kuin tuomionenkeli, päässään
pieni musta hattu, kaulassa musta pitsiröyhelö ja kädessä silkkinen
sateenvarjo. Silloin Iris pakenee Hanna Strömin huoneeseen, sillä Hanna
hellii ja suojelee Iristä. Ja Hanna ei pelkää neiti Hammaria. Se on
kerrassaan käsittämätöntä!

Hanna on niin pieni ja hento ja nöyrän näköinen, mutta kun neiti
Hammar, jota täti Heinonen ja Elinkin pelkäävät, kylmästi ja kovasti
puhuttelee Iristä, puolustaa Hanna suojattiaan rauhallisesti ja
tyynesti. Hän on minusta silloin aivan kuin hiiri, joka uskaltaa
jalopeuran luolaan.

Ja merkillistä, aivan selittämätöntä on, että neiti Hammarin ei
oikeastaan onnistu nujertaa häntä. Tästä ihmeellisestä syystä nauttii
Hanna Ström jonkinlaista kunnioitusta perheessä, vaikka häntä
vaatimattomuutensa tähden tuskin muutoin huomataankaan.

Hanna on omituinen tyttö. Hän on todella hyvin vaatimaton, mutta silti
ei kukaan kuitenkaan hyppää hänen nenälleen, kuten Katin on tapana
sanoa. Hänen isänsä oli lähetyssaarnaaja, ja Hanna on elänyt monta
vuotta neekerien keskuudessa. Äiti taitaa olla hyvin sairaalloinen,
ja he ovat arvattavasti köyhiä. Ainakin Ester ja Elsa niin väittävät,
heidän mielestään Hanna on niin yksinkertaisesti puettu, eikä hän
koskaan tule Fazeriin, kun me muut menemme leivoksia syömään.

Mutta he ovat luultavasti olleet paremmissa varoissa, ennenkuin
Hannan isä kuoli, sillä Hannalla on niin paljon sieviä ja kalliita
tavaroita. Ehkä hän on saanut ne joltain neekerikuninkaalta, arvelee
Elsa, mutta minusta on ihmeellistä, että neekerikuninkaat lahjoittavat
esimerkiksi kristallisia toalettiesineitä. Pikemmin luulisi, että
he kiitollisuutensa osoitteeksi antaisivat krokotiilinhampaita,
jalopeurannahkoja ja muuta sellaista aitoafrikalaista.

Hanna kertoo usein hiuksiapöyristyttäviä juttuja neekereistä ja
Afrikasta. Minusta olisi hirveän hauska olla lähetyssaarnaaja ja
pukea pienten alastomien neekerilasten päälle ja soudella pitkin
Kongo-virtaa. Ikävä kyllä, olen jo valinnut elämäntehtäväni. Elsa
ja minä olemme näet päättäneet ruveta kirjailijoiksi, taikka ei
Elsa oikeastaan -- en näet tiedä, voiko muotilehden toimittajaa
sanoa kirjailijaksi, ja Elsa aikoo ruveta heti koulusta päästyään
toimittamaan muotilehteä.

Mutta minä aion runoilijaksi. Olen jo valinnut salanimenkin: Katri
Kyynelvuo. Eikö se kuulu komealta?

       *       *       *       *       *

Minä en pidä pojista. Tietysti en nyt tarkoita rakasta Pauli-veljeäni,
joka kuoli pari vuotta sitten, enkä Pullea, joka on pieni herttainen
vekkuli. En pidä koulupojista, en ainakaan normaalilyseolaisista. He
ovat kerrassaan kiusoittavia.

Mauno ja Erkki Pohjola ovat normaalilyseolaisia ja oikein suututtavia.
Erkki tosin on mukiinmenevä. Hänen kanssaan on oikein hauska joskus
pelata tammiakin, mutta Mauno on sietämätön. En ole eläissäni nähnyt
niin itseviisasta ja nenäkästä poikaa. Hän kiistelee kaikkien kanssa ja
kaikesta. Onnettomuudeksi on hän minun pöytänaapurini, ja joka kerta,
kun meillä on minun mieliruokaani, vohveleita, ottaa hän parhaimmat ja
jättää minulle jonkun näivettyneen, mustan raukan.

Hän onkin kaikkien epäsuosiossa. Täti Heinosen ja Elinin mielestä hän
syö kuin maalaisrenki, Ester ja Aksel sanovat häntä "koulumestariksi",
koska hän aina oikaisee, jos joku ei puhu kyllin kieliopillisesti. Iris
tekee hänelle kiusaa ja Elsa nauraa hänen kömpelöä käytöstään. Hanna
yksin on yhtä ystävällinen hänelle kuin muillekin, ja Sissi, perheen
nuorin, suosii häntä silminnähtävästi. Se johtuu kai siitä, että Sissi
raukka tuntee itsensä myöskin hyljätyksi. Hän on näet aina ja joka
paikassa kaikkien tiellä.

Kun kysyin häneltä kerran, miksi hän pitää Maunosta niin paljon, sanoi
hän vain:

-- Hän ei koskaan naura Ullalle.

Ulla on Sissin kallein aarre, kauhean ruma, silmäpuoli nukke, jota hän
aina kantaa retuuttaa kainalossaan.

Sissi itse ei myöskään ole kaunis ja tahraa aina vaatteensa.

-- Hänessä ei ole rahtuakaan Glansenfeltien esteettisiä taipumuksia,
sanoo Aksel. -- Täti Heinosen nimi oli näet ennen Glansenfelt, ja koko
Heinosen perhe on kovin ylpeä äitinsä aateluudesta.

Minä alan nyt vähän ymmärtää, miksi isä ei pitänyt siitä, että tulin
Heinosille asumaan. Hän varmaankin huomasi, että he ovat turhamaisia
kaikki tyyni. En todellakaan ymmärrä, kuinka he saattavat olla niin
huvitettuja pikkuseikoista, kengistä, hansikkaista, kaularöyhelöistä ja
muusta senkaltaisesta. Ja kun he menevät kaupungille, seisovat he aina
puolisen tuntia peilin edessä laittelemassa hiuksiaan ja hattujaan.

Iris ja minä nauramme heille.



Kolmas luku.

AKSELIN SYNTYMÄPÄIVÄKESTIT.


-- Tämä on loukkaavaa, kerrassaan sietämätöntä! huusi Elsa hyökäten
sisään.

Oli lauantai ilta. Hanna, Iris ja Kaarina istuivat Hannan huoneessa.
Hanna kirjoitti puhtaaksi ainettaan, Kaarina ompeli Sissin nukelle
päähinettä, ja Iris parsi sukkia.

-- Mikä on loukkaavaa? kysyi Hanna.

Elsa heittäytyi ainoaan vapaana olevaan tuoliin.

-- Kuulkaa. Huomenna on Akselin syntymäpäivä. Hän täyttää viisitoista
vuotta. Minä olin suunnitellut, että viettäisimme sen oikein hauskasti.
Aksel kutsuisi tovereitaan ja minä muutamia tyttöjä, leikkisimme ja
tanssisimme taas kerran pitkistä ajoista.

-- Sehän olisi hauskaa! iloitsivat tytöt.

-- Niinpä kyllä. Mutta ajatelkaa, mitä tuo ilkiö on keksinyt?
Vasta-ikään kun kysyin, keitä tyttöjä hän haluaa kutsua, nauraa
virnisti hän hyvin epäkohteliaasti ja sanoi: "ei ketään, en aio kutsua
ainoatakaan tyttöä."

-- Miksi et? kysyin minä. Ja arvatkaas, mitä hän vastaa? "Olen
kyllästynyt tyttöihin ja heidän lörpötyksiinsä, me pojat tahdomme nyt
kerrankin pitää hauskaa keskenämme ilman hameväkeä."

-- Hävytöntä! huusivat tytöt yhteen ääneen.

-- Olivatko Mauno ja Erkki läsnä? kysyi Kaarina.

-- Olivat, ja Mauno nauroi minua vasten silmiä. Hän se juuri onkin
pannut Akselin päähän moisia tyhmyyksiä. Aksel viihtyy kyllä muutoin
hyvin tyttöjen seurassa, mutta Mauno on sellainen mörökölli.

-- Pyh! sanoi Kaarina, ja nosti pikku nenänsä pystyyn. -- Luulevatko
arvoisat herrat, ettemme me tytöt tule toimeen ilman heidän seuraansa.
Minä ehdotan, että menemme kaikki neljä pitämään hauskaa jonnekin
muualle, esimerkiksi Fazerille.

-- Parasta kun emme ole välittääksemme koko jutusta. Siten nolaamme
heidät varmimmin, ehdotti Hanna.

Iris oli istunut otsa rypyssä toisten jutellessa, nyt hän hypähti
istuimeltaan.

-- Kuulkaa, minulla on tuuma. Olkaa vain kotona huomenna. Ja sinä,
Elsa, ole hyvällä mielellä, minä lupaan, että Aksel melkein raahaa
sinut syntymäpäivilleen huomenna.

Tytöt katsoivat häneen epäillen.

-- Mitä kepposia sinulla nyt taas on mielessä? kysyi Kaarina.

-- Hän aikoo varmaan kauniisti pyytää Akselia, sanoi Elsa. -- Mutta sen
vaivan voit itseltäsi säästää, sanon sinulle jo ennakolta.

-- Hui hai, Aksel pyytää sinua kauniisti. Saatpa nähdä.

Rouva Heinonen kutsui Elsaa, ja kun hän oli poistunut huoneesta,
uskoi Iris sotajuonensa Hannalle ja Kaarinalle. Hanna pudisti päätään
epäillen, mutta Kaarina oli innoissaan.

-- Mainiota, nauroi hän, -- siitä tulee oivallinen kosto pojille.

-- Mutta sinä voit saada siitä ikävyyksiä, Iris, sanoi Hanna.

-- Mitä vielä! Täti, Elin ja Ester lähtevät Oulunkylään tuttavia
tervehtimään. Me saamme olla täällä aivan omin valloin. -- Iriksen
silmät säihkyivät. -- Entäpä jos saisinkin ikävyyksiä jäljestäpäin, kun
vain on ollut hauska. En kestä näitä pitkiä harmaita syyspäiviä, minun
täytyy saada vähän kujeilla.

-- Totta puhut, sanoi Kaarina, -- kujeilla minäkin tahdon, ja sinä
myös, Hanna, vaikka näön vuoksi olet vastustavinasi.

Hanna hymyili.

-- Olkoon menneeksi. Emmehän tee mitään väärää.

-- Mutta muistakaa, ettette ilmaise minua, varoitti Iris. -- Elsalle en
mitään puhu, hän ei kuitenkaan voi pitää suutaan kiinni.

-- Emme tietystikään, lupasivat Hanna ja Kaarina.

Seuraavana päivänä eivät tytöt aamiaisella olleet tietääkseen pojista.
Juttelivat ja nauroivat vain omia asioitaan eivätkä olleet huomaavinaan
poikien kömpelöitä lähestymisyrityksiä.

-- Kaarina, eikö oteta tammi? kysyi Erkki.

-- Minä lähden ulos kävelemään Iriksen kanssa, vastasi Kaarina.

-- Entä sinä, Hanna?

-- Minä lähden myös kävelemään.

-- Elsa, sinä varmaankin tulet. Sinähän olet minulle velkaa pelin.

Elsa näytti taipuvaiselta, Erkki varsin harvoin viitsi hänen kanssaan
pelata, Elsa näet pelasi hyvin huonosti tammia. Siksipä häntä nyt
haluttikin suostua tarjoukseen. Mutta Iris nykäisi häntä hameesta ja
kuiskasi:

-- Eikö sinulla ole lainkaan ylpeyttä, Elsa? Mehän olemme sotakannalla
poikien kanssa.

Elsa joutui hämilleen.

-- Minun täytyy myös mennä kävelemään, mutisi hän ja katosi nopeasti
huoneesta.

-- Kylläpä niillä oli kiire kävelylle. Ja tällaisella ilmalla!
ihmetteli Erkki.

-- Elsa on tietysti kielinyt, nauroi Mauno. -- Antaa heidän nyt vähän
aikaa olla mutrusuina.

Oli pimeä lokakuun päivä, sataa vihmoi hiljakseen.

-- Kerrassaan toivotonta! huokasi Elsa. Hän toivoi yhä salaa,
että Aksel viime hetkessä muuttaisi mielensä ja kutsuisi tytötkin
kesteihinsä. Nyrpeänä hän näki Ulriikan kattavan kahvipöytää. Aksel
oli itse järjestänyt huoneen oikein kodikkaaksi ja hauskaksi. Pöydällä
oli kukkia, äidin paraimmat kahvikupit ja hopeat, houkutteleva
nimipäivärinkeli ja kakku.

Kello viiden aikana saapuivat Väinö Kalm, Aarne Forss ja Yrjö Heiniö.

Hanna ja Kaarina istuivat huoneessaan. Iristä ei näkynyt. Ikävystyneenä
katseli Elsa kadulle, missä ihmiset kävelivät kaulukset pystyssä ja
sateenvarjo kourassa.

-- Kun minun syntymäpäiväni tulee, en anna Akselille karamelliakaan,
uhkasi hän. -- Kuuletteko, kuinka hauska heillä on? Aksel on ostanut
suuren torttukorin, Alina täti antoi hänelle rahaa.

Soitettiin ovikelloa. Sissi juoksi huoneeseen.

-- Tuli kauhean paksu rouva.

Kaarina ja Hanna vaihtoivat nopean silmäyksen.

-- Kukahan se on? ihmetteli Elsa.

Sissi oli jättänyt oven eteiseen raolleen ja tytöt kuulivat
ystävällisen, hiukan laulavan naisäänen puhuvan ruotsinvoittoisesti:

-- Vai ei Selma Häinonen ole kotona. Sepä ikävä. Mutta te, nuorukainen,
olette kai Aksel Häinonen vai kuinkka?

-- Kyllä, hyvä rouva, vastasi Akselin ääni.

-- Arvasinhan sen. Tule tänne, poika kultta --

Kuului kaksi nopeasti toistaan seuraavaa läiskähdystä.

-- Hän suuteli Akselia, läähätti Elsa. Kumpaisellekin poskelle! Kuka
kumma se on? Mikä teidän on, tytöt?

Hanna ja Kaarina nauroivat nenäliinat suussa, niin että hartiat
nytkähtelivät.

Rouva puhui edelleen.

-- Etkö arvaa kuka olen. Kummitätisihän minä olen, kummitätisi
Amanda Petander Jyväskylästä. Saavuin kaupunkiin eilen illalla ja
muistin, että on synttymäpäiväsi. Ajattelin: nyt, Amanda, sinä menet
tärvehtimään pikku kummipoikaasi, Akselia.

-- Hyvä rouva -- -- --

-- Täti Amanda, rakas poikani, täti Amanda.

-- Olisi hyvin hauska, jos täti tulisi sisään, mutta kun äiti ei
ole kotona eikä Elin, en uskalla pyytääkään tätiä, sanoi Aksel
kohteliaasti. Äänestä kuuli, että hän oli kiusaantunut.

-- Ei mitään, poikani, kyllä minä siltti tulen sisään. Kas, sinullahan
on vieraita. Minä pidän paljon nuorista. Ehkä tarjoat kupin kaffea
vanhalle kummitädillesi, pieni kiltti Aksel. Käsivartesi, poikani.

Oven raosta saattoivat tytöt nähdä lihavan tädin purjehtivan
ruokasaliin Akselin käsikynkässä.

Kaarina heittäysi tuolille ja nauroi niin että kyyneleet vuotivat
pitkin poskia.

-- Mainiota! ähki hän -- Mainiota!

Hannakin nauroi hiljaiseen tapaansa. Elsa näytti loukkaantuneelta.

-- Minun mielestäni te käyttäydytte oikein sopimattomasti. Ei koskaan
saa nauraa vanhoille ihmisille. Ja täti Petander on äidin tuttava,
vaikka hän onkin hyvin vanhanaikainen, äiti on joskus kertonut meille
hänestä.

Hetkisen kuluttua Aksel hyökkäsi sisään punaisena ja kiihtyneenä.

-- Taivaan tähden, tytöt, tulkaa sisään. Joku onneton kummitäti
maaseudulta on yhtäkkiä tulla tupsahtanut keskellemme. Tulkaa pitämään
hänelle seuraa. Me pojat olemme aivan hukassa. Turkasen mummo!

Kaarina nykäisi Elsaa kuiskaten:

-- Älä mene!

Elsa keikahutti niskojaan.

-- Pidä sinä vain vieraasi rauhassa. Koska emme kelvanneet
seuraanne ennen, pysymme nytkin poissa. Emme tahdo vaivata teitä
lörpötyksillämme. Nauttikaa mielinmäärin kummitädistäsi.

-- Elsa, -- Akselin ääni oli uhkaava, -- ellet sinä nyt tule, saat sitä
katua.

Elsa näytti itsepäiseltä.

-- Tule, rakas Elsa, -- rukoili Aksel. -- Minä hommaan sinulle talvella
luistinklubimerkin. -- Elsan kasvot valkenivat. -- Tulkaa, Kaarina
ja Hanna. Minä vain kiusasin vähän Elsaa, kun sanoin ettemme välitä
teistä. Meillä ei ole ollenkaan hauska ilman teitä.

Hanna katseli Kaarinaan, Kaarina katseli Hannaan.

-- Tulkaa, tytöt, kehoitti Elsa, joka ei kauemmin jaksanut olla
nyrpeissään.

-- Jos voimme jollain lailla auttaa Akselia -- -- --, sanoi Kaarina
epäröiden.

Aksel sieppasi Elsaa kädestä, Hanna ja Kaarina seurasivat jäljestä.
Ruokasalissa seisoi viisi varsin nolon näköistä poikaa. Pöydällä oli
tuhka-astia, paperössilaatikon oli Väinö Kalm ennättänyt sipaista
taskuunsa, mutta huoneessa tuntui selvä tupakansavu. Kiikkutuolissa
istui lihava, mustaan pelleriiniin ja vihtoriinihameeseen puettu
nainen, jonka päässä oli pieni vanhanaikainen, nauhoilla leuan alle
solmittu hattu ja silmillä paksu harso.

-- Rouva Amanda Petander, neiti Ström, neiti Holsti ja sisareni Elsa,
esitteli Aksel.

Täti Amanda tervehti ystävällisesti tyttöjä. Kaarina ja Hanna niiasivat
silmät maahan luotuina.

-- Te olette myös tulleet viettämään kummipoikani synttymäpäivää,
hymyili Amanda täti. -- Härranen aikka, minä muistan vielä vallan
hyvin, kun pikku Aksel syntyi. Hänellä oli mitä viehättävin pikku
nykerönenä ja hamppaaton suu. -- Mitä nauratte, nuoret ystävät?

Kaikki läsnäolijat, lukuunottamatta Akselia, jonka sisässä kiehui,
nauroivat ääneen.

-- Sinä luulet varmaan, kummipoikkani, että olen sinut unhottanut.
Ai, ai, pikku Aksel, se ei ole oikkein ajatältu. Sinä et ehkä usäin
muista vanhaa kummitätiäsi, mutta hänen ajatuksissaan sinä kyllä olet.
Katsopas, mitä olen sinulle tuonut syntymäpäivälahjaksi.

Hän veti laukustaan esille jotain villaista, vaaleanpunaista. --
Sinulla oli piänenä aina niin häikko vatsa, kertoi äitisi, siksi olen
valmistanut sinulle tällaisen lämppöisen vatsavyön. Kas tuossa.

Hän ojensi pitkän, vaaleanpunaisen vatsavyön Akselille.

Huoneessa kuului katkeamatonta hihitystä ja rajuja naurunpurskahduksia.

-- Mutta, rakkaat nuoret ystäväni, -- miksi nauratte? kysyi täti Amanda
taas. Tällä kertaa hänen äänessään oli moittiva sävy.

-- Vatsavyö on erittäin sievä, sanoi Erkki viattoman näköisenä, -- ja
väri soveltuu aivan erinomaisesti Akselille.

Aksel loi raivostuneen katseen Erkkiin, mutta täti hymyili herttaisesti.

-- Niin, eikkö totta? Väri soveltuu ärinomaisesti hänen hiuksiinsa. Te
olette ystävällinen nuorukainen.

Mauno oli kotvan aikaa taukoamatta tarkastanut Amanda tätiä. Äkkiä hän
loi nopean, viekkaan katseen Hannaan ja Kaarinaan, löi molemmin käsin
polviinsa ja alkoi hiljakseen nauraa hihittää.

Täti Amanda kaivoi taskustaan pienen tötterön, jonka hän yhä
herttaisesti hymyillen ojensi Akselille.

-- Ja tässä, pikku ystäväni, sinulle vielä vähän namuja. Danskan
kuninkaan rintakaramelleja. Ne ovat ärinomaisia yskälle, kiltti -- -- --

-- Mitä tämä merkitsee? Minä soitan, soitan, eikä kukaan tule avaamaan.
Viimein tapaan portaissa Ulriikan, joka tulee kirkosta, ja pääsen
keittiön kautta sisään.

Alina täti seisoi kynnyksellä. Hänen esiintymisensä aikaansai
huomattavaa hämmästystä. Kaarina ja Hanna vaihtoivat hätäisen
silmäyksen. Mauno yski hämillään.

Amanda täti oli noussut pystyyn ja astui ovea kohti ikäänkuin
lähteäkseen.

-- Neiti Hammar, rouva Petander, esitti Aksel.

-- Kuinka! huudahti Alina täti. -- Ei suinkaan vaan Amanda Petander
Jyväskylästä! Sehän oli odottamaton ilo. Emme ole tavanneet toisiamme
pariinkymmeneen vuoteen. Sinäpä olet lihonut.

-- Niin olen, Alina kulta, vuodet, vuodet. Ne eivät säästä meitä
vanhoja. Mutta nyt minun täytty rientää. Jääkää hyvästi, kaikki nuoret
ystävät. Hyvästi, Alina kultta.

Hän syleili nopeasti neiti Hammaria.

-- Mutta älähän kiirehdi, Amanda, minä joudun heti mukaan. Täytyyhän
meidän saada jutella.

-- Voi, rakas ystävä, minulla on kova kiire. Amanda tädin ääni oli
hätäinen, ja hän näytti kovin hermostuneelta.

-- Minä lähden saattamaan rouva Petanderia, sanoi Mauno. Astuessaan
Kaarinan ohi hän kuiskasi: -- Tuossa on, koeta pidättää häntä.

Ja hämmästynyt Kaarina tunsi kädessään neiti Hammarin käsilaukun.

-- Minä tulen heti paikalla, Amanda, huusi neiti Hammar rouva
Petanderin ja Maunon jälkeen. -- Otan vain käsilaukkuni. Mutta missä se
on? Panin sen tähän pöydälle. Hyväinen aika, tännehän sen panin.

Kaikki etsivät.

-- Sepä ihmeellistä! Neiti Hammar loi epäluuloisen katseen nuoriin. --
Onko kukaan kätkenyt sen?

Jos joku olisi katsonut Kaarinaan, olisi hän huomannut, että tyttö
parka oli tulipunainen ja onnettoman näköinen.

-- Tuossahan se on! kirkaisi Elsa. -- Aivan Kaarinan takana. Täti on
pannut sen sohvalle ja joku on heittänyt sohvatyynyn sen päälle.

-- Täällä onkin niin siunatun pimeä, torui neiti Hammar. Sytyttäkää
sähkö.

Ovessa tuli Mauno neiti Hammaria vastaan.

-- Rouva Petander lähetti paljon terveisiä, sanoi hän. -- Hän sai
hevosen juuri portilla, ja kun kello oli jo niin paljon, täytyi hänen
kiirehtiä junalle.

-- Omituista, mutisi neiti Hammar loukkaantuneena. -- Vanha ystävä,
eikä halua tavata minua sen enempää. Mutta kylläpä hän olikin
vanhentunut ja maalaistunut. En tahtonut tuntea koko ihmistä.

Neiti Hammarin lähdettyä vallitsi huoneessa hetkisen hiljaisuus. Sitten
Erkki räjähti hilpeään nauruun, johon toiset pojat yhtyivät. Hanna ja
Kaarina aikoivat hiipiä pois. Äkkiä kysyi Aksel, joka oli ollut totinen
ja mietteissään hetken aikaa:

-- Missä Iris on?

-- Tosiaan, missä Iris on! huudahti Elsakin. -- Hänhän lupasi, että
sinä kyllä vielä kutsut minut syntymäpäivillesi. Ja oikeassa hän olikin.

Aksel katseli terävästi Elsaan.

-- Niinkö hän lupasi? Ahaa, nytpä alan ymmärtää.

-- Elsa, tule minun huoneeseeni, niin saat nähdä jotain oikein
kaunista, supisi Hanna nopeasti Elsalle.

-- Mitä sitten?

-- Kaulanauhan, jonka sain kummitädiltäni pari vuotta sitten. -- En ole
sitä ennen näyttänyt sinulle.

Koruihin mieltynyt Elsa seurasi heti Hannaa. Kaarina jäi huoneeseen
levottoman näköisenä.

-- Niin, jatkoi Aksel kiihtyen. -- Nyt alan ymmärtää. Ja Iris saa kyllä
katkerasti katua lystiään.

-- Mitä tarkoitat? kysyi Mauno terävästi.

-- Tarkoitan, että tiedän, kuka rouva Petander oli. Se on hävytöntä
pilaa ja kuten sanoin: Iris saa sen kalliisti maksaa. Alina täti kyllä
pitää siitä huolen.

-- Aksel! huudahti Kaarina säikähtyneenä. -- Et kai aio kieliä neiti
Hammarille?

-- Tietysti, vastasi Aksel, jonka suuttumusta ei vähentänyt se seikka,
että pojat nauraa hohottivat katketakseen Iriksen pilalle.

Kaarina oli kalpea liikutuksesta.

-- Jos sinä kielit neiti Hammarille tai äidillesi, niin minä halveksin
sinua, Aksel.

Aksel kumarsi ivallisesti.

-- Ikävä kyllä, mutta se ei estä minua täyttämästä velvollisuuttani.
Olisipa vain hauska tietää, olitko sinä mukana tässä siistissä jutussa?

-- Olin kyllä.

-- Ehkä Hannakin? Ja Mauno, joka oli niin kärkäs saattamaan rouva
"Petanderia".

Kaarina oli ääneti. Mutta Mauno vastasi rauhallisesti.

-- Minä en tiennyt asiasta, ennenkuin omat silmäni sen ilmoittivat
minulle. Ja suoraan sanoen, Aksel, on se minusta raukkamaista, jos sinä
annat Iriksen ilmi neiti Hammarille. Kelpo poika ei petä toveriaan.

-- Irishän on vain pahantapainen tyttö, joka hyvinkin tarvitsee
kuritusta. Vai onko sinusta kaunista ilveillä vanhan kunnianarvoisen
tädin kanssa, joka lisäksi pitää huolta hänestä? Minusta se on rumaa.

-- Ensiksikin on yhdentekevää, onko Iris tyttö vai poika, sinun
toverisi hän joka tapauksessa on, se sinun yhteiskoululaisena pitäisi
tietää. -- Mauno singahutti sanan "yhteiskoululaisena" halveksivasti,
sillä aito normaalilyseolaisena hän ylenkatsoi yhteiskoulun poikia. --
Ja toiseksi ei nyt ole kysymys siitä, tekikö Iris oikein vai väärin.
Kysymys on siitä, sopiiko miehen kieliä ja ilmiantaa toveriaan.

-- Ja sitäpaitsi, huudahti Kaarina, -- ei Iris voinut arvata, että
neiti Hammar tulisi tänne. Me tahdoimme vain hiukan kujeilla.

-- Ja onnistuitte mainiosti, sanoi Erkki. Hän löi Akselia iloisesti
olkapäälle. Hei, vanha veikko, älkäämme pilatko hyvää asiaa. Iris on
hankkinut meille hauskan iltapuolen -- -- --

-- Niin, minun kustannuksellani, murisi Aksel.

-- Meidän poikien yhteisellä kustannuksella, sillä kaikkihan tulimme
petkutetuiksi. Minun mielestäni Iris näytteli niin erinomaisesti, että
olisi häpeällistä palkita häntä ikävyyksillä. Taidetta pitää auttaa,
eikö totta, pojat?

-- Tietenkin, vastasivat pojat yhteen ääneen.

Aksel näytti hiukan leppeämmältä.

-- Mutta vaikka minä en kertoisikaan, tulee asia kuitenkin ilmi. Täti
Hammar tietysti tai Elsa puhuu äidille asiasta. Juttu on mutkikkaampi
kuin luulette. Kyllä totuus tulee ilmi, kun on näin monta todistajaa,
ja Alina täti saa kuulla siitä toista tietä.

-- Äitisi kanssa voit kyllä asian järjestää, siksi älykäs sinä olet,
Aksel. Siinä olet oikeassa, että on vaikeata salata asiata, josta näin
moni tietää. Mutta sanonpa teille, pojat, Iris sen itsekin ymmärtää,
että tässä on leikki kaukana. Jos neiti Hammar saa pilasta vihiä, niin
on Iris säälittävä. Senvuoksi vetoan kunniantuntoonne ja pyydän, ettei
kukaan läsnäolijoista hiisku sanaakaan tämän illan tapahtumista, niin
houkuttelevaa kuin se olisikin. Olkaamme vaiti kuin muuri, mykät kuin
kala. Lupaatteko, pojat? Lupaatko, Aksel?

Maunon ääni oli vakava, hänen katsantonsa pakottava.

-- Hyvä, Mauno, huusivat pojat. -- Me voimme pitää suumme kiinni. Häpeä
sille, joka kavaltaa toverinsa.

Aksel ojensi Maunolle kätensä.

-- Tuohon käteen. Minä lupaan koettaa järjestää jutun niin, ettei Iris
saa siitä ikävyyksiä. Mutta kyllä tyttöletukka kuritusta ansaitsisi,
siitä en luovu.

-- Kiitän teitä, pojat, Iriksen, Hannan ja itseni puolesta, sanoi
Kaarina. Hänen poskillaan paloi punaiset täplät, ja hänen siniset
silmänsä säihkyivät. Hän kääntyi nopeasti ja riensi Hannan huoneeseen
niellen itkua.

Siellä itkivät Hanna ja Iris kalpeina ja pelästyneinä. Hanna oli aivan
masentunut. Hän syytti itseään siitä, ettei ollut estänyt Iristä
ilveilystä. Ja nyt tyttö-rukka tietysti saa kovan rangaistuksen.

Kun Kaarina kertoi poikien päätöksen, huoahtivat molemmat tytöt
helpotuksesta.

-- Enpä olisi uskonut pojista niin hyvää, sanoi Hanna.

-- Niin, ja ajattelepas Maunoa! Hän käyttäytyi kerrassaan
ritarillisesti koko ajan. Kuka olisi sitä moisesta jöröjukasta uskonut!
sanoi Kaarina.

-- Hän hankki minulle hevosen, muutoin olisin ollut aivan onneton,
sanoi Iris. Hänen hyvä tuulensa oli taas palannut. -- Oi, ette usko,
kuinka kauhistuin, kun Alina täti astui sisään. Luulin viimeisen
hetkeni tulleen, mutta samalla valtasi minut hillitön halu saada vähän
kujeilla hänen kanssaan. Ihme, ettei hän minua tuntenut?

Iris nauroi sydämellisesti.

-- Katsokaas, minä näin rouva Petanderin kesällä, kun hän oli käymässä
Roosa tädin luona. Alina täti oli silloin Heinolassa kylpemässä.
Tiesin, että hän oli Akselin kummi. Aili Vaaran täti, joka on
näyttelijä, hankki minulle puvun ja valetukan ja maalasi minut vanhan
näköiseksi. Enkö ollutkin mainio rouva?

-- Olit kyllä, sanoi Hanna, mutta hän näytti yhä vakavalta. Hänen arka
omatuntonsa kärsi siitä, että neiti Hammaria oli petetty.

-- Älä ole pahoillasi, Hanna, kuiskasi Iris sanoessaan hyvää yötä. --
Minullakin on niin paha mieli. Soisin, että olisin yhtä vakava ja hyvä
kuin sinä.

Hanna katseli kostein silmin hänen jälkeensä. Merkillistä, miten paljon
hän piti Iriksestä!



Neljäs luku.

MUURAHAISET.


Iris asteli katua pitkin kirjat kainalossa, pää painuksissa. Hän oli
unohtanut sateenvarjonsa kouluun, ja syksyinen sade sai estelemättä
kastella hänen hattuaan ja pukuaan. Mutta se oli tytöstä yhdentekevä,
hänen mielensä oli niin apea, että teki miltei hyvää saada joku
virkistävä pisara silloin tällöin niskaansa. Hän pohti nyt kuten usein
viime päivinä Akselin syntymäpäivän jälkeen samaa kysymystä: Olenko
pettänyt Alina tätiä? Pitäisikö minun hänelle tunnustaa kujeeni? Mutta
pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi kertoa hirvittävälle tädille
kepposensa, jähmetytti häntä. Hän näki edessään neiti Hammarin kylmät
silmät, kuuli hänen ankaran äänensä: "Kevytmielinen tyttö, se on juuri
sinun tapaistasi." Huu, Alina täti saattoi olla niin pelottavan kova.
Hän ei varmaan itse koskaan ollut lapsena kujeillut eikä pitänyt
hauskaa. Varmaan hän oli ollut silloin niinkuin nytkin: säädyllinen,
kylmä ja nuhteeton. Senpävuoksi hän ei ymmärtänyt, että saattoi olla
vallaton ja iloinen.

Uh, kuinka taivas oli harmaa ja lohduton! Maalla ei syksy koskaan ollut
näin surullinen. Se oli kirjava ja iloinen, täynnä touhua ja askareita.
Iris huokasi. Kukahan nyt hoiteli Metsäpirttiä? Mitähän Sere ja Taneli
puuhasivat uutistorpallaan? He ikävöivät Metsäpirttiin, sen saattoi
huomata heidän kirjeistään.

Märkänä ja alakuloisena Iris saapui kotiin, riisui vaatteensa ja meni
keittiöön syömään. Hän oli myöhästynyt aterialta Selma tädin asioita
toimittaessaan, ja ruoka oli jo korjattu pöydästä. Autettuaan Ulriikaa
astiain pesussa hän istui ikkunan ääreen pää käsien nojassa ja tuijotti
ulos.

-- Jos olisin katolilainen, menisin luostariin, sanoi hän Ulriikalle.

-- Herrajesta sitä tyttöä! Hyi, kuka niin syntisesti puhuu!

-- Ei minusta kuitenkaan kukaan välitä, ja luostarissa oppisin hyväksi.

-- Onko Iris täällä? huusi Elsa kurkistaen keittiön ovesta.

-- Olen, vastasi Iris haluttomasti.

-- Tule Hannan huoneeseen, meillä on hauska tuuma.

-- Ei minua haluta. Olen väsynyt.

-- Loruja! Tule pian. Hanna ja Kaarina odottavat.

Iris nousi vastahakoisesti. Hän olisi mieluummin istunut yksin omissa
surullisissa ajatuksissaan.

Hanna ja Kaarina huudahtivat iloisesti hänelle vastaan:

-- Vihdoinkin! Sinäpä viivyit kauan! Ja Kaarina kiirehti selittämään:

-- Tiedätkö, me olemme päättäneet perustaa ompeluseuran.

-- Vai niin. Asia ei näkynyt huvittavan Iristä.

-- Me aiomme ommella vaatteita köyhille lapsille, kertoi Hanna.

Iris oli yhä välinpitämätön.

-- Ja jokainen seuran jäsenistä saa kutsua jonkun ystävänsä. Silloin
meitä tulee kahdeksan, ehdotti Kaarina.

-- Saako kutsua kenen tahansa? kysyi Elsa.

-- Ei suinkaan, kaikkien seuran jäsenten täytyy hyväksyä hänet ensin.

-- Otetaanko pojat mukaan? kysyi Elsa.

-- Vielä mitä! Hehän tahtovat pitää hauskaa ilman hameväkeä, muistutti
Kaarina. -- Me emme heistä välitä.

Ovella kuului koputus. Erkki pisti päänsä sisään.

-- Ottaako neiti Ström vastaan vieraita?

-- Sano: ei, kuiskasi kostonhimoinen Kaarina.

-- Oletko unhottanut, kuinka kilttejä he olivat Irikselle, kuiskasi
Hanna takaisin ja lisäsi ääneen: -- Tulkaa vaan sisään.

Mauno, Aksel ja Erkki astuivat huoneeseen.

-- Meillä oli niin surkean ikävä omassa huoneessamme. Ettekö tahtoisi
armahtaa meitä ja tulla arkihuoneeseen? sanoi Aksel.

-- Me pidämme kokousta, toimitti Elsa mahtavan näköisenä.

-- Kokousta!

-- Niin juuri, me aiomme perustaa ompeluseuran.

Mauno naurahti epäilevästi, mutta Erkki huudahti:

-- Sehän on mainiota! En ole koskaan vielä ollut naisten kokouksessa.
Kai me saamme olla mukana?

-- Saadaksenne pilkata!

-- Hyi, Kaarina, sinä olet tullut oikein ilkeäksi.

-- Tulkaa nyt vaan, tytöt, kehoitti Aksel. -- Me olemme hommanneet
vähän makeisiakin. Pähkinöitä, leivoksia ja karamelleja.

Se kuului liian houkuttelevalta, kerrassaan vastustamattomalta.

-- Voisimmehan yhtä hyvin istua sielläkin, ehdotti Elsa.

-- Sama se, sanoi Kaarina.

-- Tietysti tulemme. Minä rakastan pähkinöitä! huusi Iris.

-- Voimmehan pitää kokousta arkihuoneessakin, sanoi Hanna.

Tuokion kuluttua istui koko seurue arkihuoneessa. Pojat toivat lupaavan
näköisiä pusseja kamaristaan. Elsa levitti valkean liinan pöydälle
ja tyhjensi pussien sisällön lautasille ja maljoihin. Ja niin oli
täydellinen sovinto rakennettu poikien ja tyttöjen välille.

-- Entä kokouksenne, sanoi Mauno hiukan ivallisesti.

-- Meillä täytyy tietysti olla puheenjohtaja, sanoi Kaarina nakertaen
suurta pähkinää.

-- Minä ehdottaisin Hannaa, joka on pannut alkuun koko puuhan, sanoi
Iris.

Hanna esteli, ja kun hetken aikaa oli kursailtu ja kiistelty tästä
tärkeästä toimesta, joutui Aksel puheenjohtajaksi.

Hän asettui heti istumaan pöydän päähän, haki keittiöstä sokerinuijan
ja rykäistyään pari kertaa avasi kokouksen.

-- Mikä seuran nimeksi?

-- Perhoset, ehdotti Elsa kerkeästi.

-- Ei sovi, nehän eivät tee mitään työtä.

-- Kipinä, esitti Kaarina.

-- Liian tavallinen.

-- Muurahaiset, oli Hannan ehdotus.

-- Niin, se kuuluu hauskalta, sanoi joku.

-- Hyväksytäänkö siis Muurahaiset?

-- Hyväksytään.

Sitten valittiin jäsenet. Jokaisella tytöllä oli oma ehdokkaansa.

-- Siiri Vuori, ehdotti Kaarina. -- Hän on hauska tyttö, ja me tunnemme
hänet kaikki.

-- Hyväksytään.

-- Maili Borg, ehdotti Elsa epäröiden.

-- Ei hyväksytä! huusi Iris kiihkeästi.

-- Miksi ei? Hän on oikein sievän ja hauskan näköinen tyttö, sanoi
Erkki.

-- Jos Maili Borg otetaan, en minä ainakaan tule ompeluseuraan, jatkoi
Iris yhtä kiihkeästi. -- Hän oli Elsan hyvä ystävä ja kävi usein täällä
ja kutsui Elsaa luokseen. Mutta kun eno kuoli ja -- ja olot muuttuivat,
muuttui hänkin. Ei enää ollenkaan välittänyt Elsasta. Eikö se ole
totta, Elsa?

-- Kyllä se on totta, sanoi Elsa punaisena, -- mutta nyt hän taas on
lähestynyt minua.

-- Niin Erkin tähden, jota hän ihailee.

-- Hyväksytäänkö vai hyljätäänkö Maili Borg? kysyi puheenjohtaja.

-- Hyljätään, hyljätään.

Kun oli vielä valittu Pappilan Maiju ja Aili Vaara jäseniksi,
päätettiin kokoontua seuraavana lauantaina.

-- Entä me pojat! Pääsemmekö me mukaan? kysyi Erkki

Tytöt katsoivat toisiinsa epäröiden. He eivät koskaan olleet kuulleet,
että ompeluseurassa oli poikiakin.

-- Ettehän te osaa ommella, sanoi Kaarina.

-- Minä osaan maalata kuvakortteja, joita voitte myödä köyhienne
hyväksi, sanoi Erkki. -- Mauno voi lukea ääneen, ja Aksel voi olla
kassanhoitajana. Hyväksytäänkö?

-- Hyväksytään, lupasivat tytöt.

Jokaisen tytön oli oltava vuoron perään emäntänä. Rouva Heinonen näytti
hiukan levottomalta, kun Elsa hänelle kertoi hommasta, mutta kuultuaan,
että tytöt ja pojat olivat vuoron perään luvanneet maksaa kestityksen,
hän rauhoittui. Ja neiti Hammarin hyväksymisen voitti seura niinkin
suuressa määrässä, että hän salli Iriksen pitää huolta kestityksestä jo
heti ensi kerralla, antaen hänelle sievoisen rahasumman.

Iris oli ylen onnellinen. Hän otti vieraat vastaan valkoinen esiliina
vyöllään, puuhakkaana ja toimeliaana.

Jokaisella oli käsityötä mukanaan. Siiri Vuori ja Aili Vaara ompelivat
paitoja, Pappilan Maiju kutoi sukkia kotona kehrätystä harmaasta
villalangasta, Kaarina ompeli pikku mekkoa, Hanna kutoi lapasia, ja
Elsa valmisti viehättävää pientä päähinettä sametista. Sissi kutoi
tärkeän näköisenä tomuliinaa.

-- Onhan köyhienkin kotona pölyä, väitti hän toisten hänelle nauraessa.

-- Herrainen aika, Elsa, mitä sinä oikeastaan teet? ihmetteli Siiri
Vuori. -- Luuletko sinä, että Suomussalmen köyhät lapset käyttävät
ruskeita samettipäähineitä?

-- Miksi en saisi ommella samettipäähinettä yhtä hyvin kuin
villapäähinettä? vastasi Elsa. -- Sametti on minun vanhasta hatustani
eikä maksa minulle mitään. Minusta on hauskempi laittaa sievää kuin
rumaa.

Ja Elsa vuorasi rohkeasti päähineensä vaaleanpunaisella silkillä.

-- Kahvi on pöydässä, ilmoitti Iris.

-- Kahvileipä puuttuu, Iris, kuiskasi Kaarina.

Iris löi kätensä yhteen.

-- Voi minua onnetonta! Olenkos minä unohtanut sen jonnekin?

-- Ehkä sinä et ole ostanutkaan?

-- Olen toki. Kävin itse leipurissa aamupäivällä valitsemassa.

-- Mutta otitko pussin myös mukaasi?

Iris näytti syylliseltä.

-- Tietysti hän on unohtanut leivokset myymälään. Ei kukaan muu kuin
Iris tee sellaista, sanoi Aksel säälimättä.

-- Voi sinua, Iris-rukkaa, oletpa kaunis emäntä, torui Ester, joka myös
oli saapunut kahvipöytään. -- Sinä et sitten saa mitään kunnollista
aikaan.

Iris puri huuliaan onnettoman näköisenä ja nieli itkua.

-- Saamme juoda kahvin ilman leipää sitten, sanoi Mauno rauhallisesti.
-- Se sopiikin paremmin ompeluseuran vakavaan tarkoitukseen.

-- Minä menen ostamaan uutta leipää, sanoi Kaarina iloisesti. --
Leipurihan on aivan lähellä.

Hän puki päällystakin ylleen nopeasti. Mutta eteisen ovessa hän törmäsi
yhteen Erkin kanssa, joka hilpeästi heilutti kahta suurta pussia
kädessään.

-- Hei! huusi hän. -- Älkää surko, täällä on syömistä enemmänkin. Hän
ojensi pussit Irikselle.

Erkki oli muiden huomaamatta pujahtanut ulos ja juossut leipuriin.

-- Hyväinen aika, Erkki, mistä sinä ne sait? huudahti Iris.

-- Leipurilta, jonne neiti Hajamielinen ne oli jättänyt. Myymäläneiti
oli korjannut ne talteen.

Mieliala, joka hetken aikaa oli ollut masentunut, kohosi huomattavasti,
ja kohta Iriskin nauroi yhtä makeasti kuin toiset hajamielisyydelleen.

Mauno katosi huoneeseensa ja palasi paksu nidos kädessään.

-- Olen aikonut lukea teille tästä, sanoi hän setämäisellä äänellä.
-- Kirja on nimeltään Keksintöjen kirja. Minusta on nimittäin hyvin
tärkeätä, että tytötkin saavat tietää jotain hyödyllistä.

-- Taivas varjelkoon, huokasi Maiju itsekseen. Elsa näytti
hätääntyneeltä.

Tytöt tarttuivat käsitöihinsä hartaan näköisinä. Mauno avasi kirjan ja
alkoi lukea voimakoneista.

Hän oli nähtävästi itse hyvin innostunut lukemastaan, mutta kuulijoihin
vaikuttivat voimakoneet vähemmin elähyttävästi. Siiri Vuori ja Elsa
supattivat keskenään. Aili Vaara haukotteli salaa, Sissi juoksi
nopeasti ulos huoneesta, Iris kääntelihe avuttomana tuolillaan,
Hanna ja Kaarina olivat kokonaan vaipuneet työhönsä. Mauno luki
yksitoikkoisella äänellä.

-- Tämän akselin pyörähdysluku on 50 kertaa niin suuri kuin tuulipyörän
tehden 800 kierrosta minuutissa -- täydessä vauhdissa kehittyy 12,000
wattia -- -- Merkillinen ääni sai kaikki käännähtämään. Pappilan Maiju
istui sukanneule sylissä ja kuorsasi sydämen pohjasta pää rintaa vasten.

Raikas, vapauttava nauru helähti huoneessa. Mauno sulki harmistuneena
kirjan luotuaan loukkaantuneen katseen viattomuuden unta vetävään
tyttöön.

Maiju havahtui nauruun ja katseli pyörällä päin ympärilleen.

-- Mi-mitä te nauratte? En minä ole nukkunut. Jatka edelleen, Mauno, se
oli erittäin mieltäkiinnittävää.

-- Todella, sanoi Mauno kuivasti. -- Ei siltä näyttänyt.

-- Sanoinhan heti, Mauno, että kirjasi on liian raskas ääneen
luettavaksi, sanoi Erkki.

-- Niin tytöille, murahti Mauno.

-- Pojillekin. Ensi kerralla minä valitsen kirjan, ja silloin otamme
Välskärin kertomukset. Mitä siitä sanotte?

-- Otetaan, otetaan, huusivat tytöt.

-- Mutta kyllä meidän täytyy saada jutella myös, sanoi Elsa
valittavalla äänellä. Äidillä on aina niin paljon juttuja, kun hän
tulee ompeluseurasta. Se kuuluu asiaan.

-- Tietysti, nauroivat tytöt. -- Tietysti meidän täytyy saada jutella,
pikku Elsa.

Ja ahkerasti Muurahaiset aina edelleen kokoontuessaan juttelivatkin,
mutta työt edistyivät siitä huolimatta, ja jouluksi sai moni pikku
tyttö ja poika lämpöisen vaatekappaleen.



Viides luku.

MUSIKAALISIA HARRASTUKSIA.


Oli marraskuinen iltapäivä. Rouva Heinosen täysihoitolaiset istuivat
tulen ääressä ruokasalissa. He olivat tärkeässä toimessa. Kaarina oli
saanut kotoa laatikollisen omenia, ja koko "puulaaki" oli kokoontunut
niistä iloitsemaan. Aksel, joka oli hyvin taitava kokki, käänsi
rätiseviä omenia pitäen samalla toisille esitelmää siitä, kuinka tärkeä
toimi omenien paistaminen on ja kuinka harvat sitä osaavat.

-- Katsokaas, siihen kuten kaikkeen tarvitaan malttia ja aistia. Omenan
tulee ruskottua, mutta ei suinkaan mustua. Sanokaapa, tahtoisitteko
syödä omenia, joita esimerkiksi Iris on paistanut?

-- Ei suinkaan, huusi Elsa, -- ne olisivat tietysti sysimustat ja
kitkerät.

Kaikki näkyivät olevan samaa mieltä, Hannakin hymyili, ja Iris nauroi
täyttä kurkkua. Hän istui lattialla käsivarret polvien ympärillä ja
teki lakkaamatta toisille kepposia.

Nyt oli viimeinenkin omena kypsä, ja vähään aikaan ei kuulunut muuta
kuin maiskuttamista sekä huudahteluja: -- "Mainiota!" "Ai, poltin
huuleni!" "Vähän happamia!" ynnä muuta senkaltaista kuului joka taholta.

Kesken tätä herkullista hetkeä astui sisään Ester. Hän palasi
soittotunniltaan ja näytti tavallista iloisemmalta.

-- Antakaapa minullekin omena, sanoi hän nähdessään toisten herkuttelua.

-- Voi, hyvä Ester, pahoitteli Kaarina, -- ne ovat jo kaikki lopussa.
Sepä ikävä!

-- Elsalla on vielä kokonainen, vaikka hän piilottaa sitä, huusi Sissi.

-- Älä lörpöttele! vastasi Elsa tulipunaisena, mutta kätki samalla
nopeasti jotain selkänsä taakse.

-- Elsa, anna omena minulle, käski Ester.

-- En, se on minun.

-- Maltahan, jos tietäisit mitä minulla on taskussani, niin... sanoi
Ester merkitsevästi.

Elsan siniset silmät pyöristyivät melkoisesti. Hetken aikaa hän epäröi,
mutta nousi sitten ja ojensi omenan Esterille.

-- Noh? kysyi hän, kun Ester oli nielaissut viimeisen palasen.

-- Malta, kultaseni. Ester pyyhki huolellisesti suunsa, avasi
hermostuttavan hitaasti laukkunsa ja otti esille kolme pilettiä.

-- Pilettejä? Teatteriinko vai konserttiin?

-- Oopperaan! Trubaduuriin! Elsa taputti ilosta käsiään.

-- Rakas, kiltti Ester, ihanko totta annat minulle yhden? Voi
kuinka hauskaa! Minä otan tietysti sinisen hameeni, sen uuden, ja
pitsikaulukseni. Voi ihanuutta!

-- Entä kenelle annat toisen? Elinillekö?

-- Arvatkaapa!

Aksel koetti näyttää huolettomalta.

Iriksen silmiin syttyi välähdys, joka sammui yhtä nopeaan, ja pikku
Sissi avasi suunsa selkoselälleen ihastuksesta.

Ester nautti mieltenjännityksestä.

-- Voi, Ester, anna se Sissille, pyysi Elsa.

-- Tai Ulriikalle, nauroi Aksel väkinäisesti. -- He ymmärtävät tietysti
yhtä paljon musiikista kumpikin.

-- Hyvä, Aksel, huudahti Ester, joka aina nauroi veljensä enemmän tai
vähemmän onnistuneille sukkeluuksille, -- sinä saat piletin.

-- Eiköhän lähdetä me muutkin mukaan? ehdotti Erkki. -- Istutaan
toisella rivillä.

Erkin ehdotus vastaanotettiin suurella riemulla. Jokainen päätti uhrata
kuukausirahansa, ja Erkki lupasi hommata piletit.

-- Montako ostetaan? Hanna yksi. Kaarina kaksi, Mauno ja minä kolme
neljä, Iris --?

-- Ei Iriksellä ole varoja huvituksiin, sanoi Ester kuivasti. -- Hän
saa joka pennin Alina tädiltä, joka ei tietysti hyväksy oopperaa.

-- Ei tietysti, sanoi Iris kaiuttomasti. Kaikki valo oli kadonnut hänen
kasvoiltaan.

Keskustelun aikana oli Ulriika tuonut sisään teekeittiön. Kaarina
hämmästyi nähdessään tuiman katseen, jonka vanha palvelija loi Esteriin.

-- Mutta onhan ikävä, jos Iriksen täytyy jäädä yksin kotiin, sanoi
Mauno.

-- Iris on köyhä tyttö, joka elää toisten armopaloista, ja silloin ei
ikävä eikä hauskuus tule kysymykseen, vastasi Ester kovasti.

-- Todella! Maunon ääni oli sanomattoman ivallinen.

-- Mitä sinä kuhnailet, Iris, tiuskaisi Ulriika. -- Mene noutamaan
kupit pöytään.

Iris nousi nopeasti, ja Kaarina loi harmistuneen katseen Ulriikaan.
Aina hän oli niin tyly Irikselle.

Iloinen mieliala ei tahtonut enää palautua. Illallispöydässä Elsa kyllä
tavalliseen ajattelemattomaan tapaansa puhua lörpötteli ja Aksel teki
hänestä pilaa. Mutta toiset olivat enimmäkseen ääneti.

Illalla istui Kaarina vielä Hannan huoneessa, kun Elsa jo oli vuoteessa.

-- Minusta on niin ikävä, ettei Iris pääse mukaan, sanoi hän. -- Ja
Ulriika on oikein ilkeä Irikselle.

Hanna hymyili. -- Niinkö luulet?

-- Etkö kuullut, kuinka tuimasti hän komensi Iris rukan keittiöön?

-- Kyllä, vastasi Hanna, mutta arvelen Ulriikan tehneen niin siksi,
että hän huomasi Iriksen olevan itkuun purskahtamassa.

Kaarina vaipui mietteisiin.

-- Huomasitko sitten, kuinka äkäisesti Ulriika katseli Esteriin? kysyi
hän sitten.

-- Huomasin kyllä. Mutta nyt minäkin kysyn vuorostani sinulta: Etkö
sinä, pikku Kaarina, ole huomannut, että Ulriika on ainoa henkilö
koko Heinosen perheessä, joka suosii Iristä, vaikka hän kokee peittää
tunteensa karkean kuoren alle?

-- Ihanko totta! Voi tuota kilttiä Ulriikaa! Ja minä kun olen ollut
niin usein suuttunut häneen Iriksen tähden. Nyt voin hyvillä mielin
mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Hanna.

Seuraava päivä oli täynnä iloista odotusta. Oli niin hauska istua
koulussa ja tietää, että jotain erityistä oli käsissä illalla.
Historiantuntikin kului Kaarinasta oikein nopeaan, vaikka hän
vastasikin: Verdi, kun opettaja kysyi, kuka kutsui kokoon Nikean
kirkolliskokouksen. Iris oli hajamielinen ja tavallista veltompi.
Päivällisen jälkeen, kun Kaarina ja Erkki istuivat pelaamassa dominoa,
kuulivat he Hannan sanovan rouva Heinoselle:

-- Saako Iris minun sijastani lähteä oopperaan? Antaisin hänelle
pilettini.

-- Ei suinkaan, rakas lapsi. Mene sinä vain oopperaan, kun kerran olet
maksanut pilettisi. Et sinä saa uhrautua Iriksen tähden.

-- Eikä hän sitä ansaitsekaan, sanoi Ester, joka oli astunut sisään
keskustelun aikana -- Elsa kertoi, että hän on ollut tavallista
huolimattomampi koulussa tänään. Sellainen hutilus!

-- Täti hyvä, pyysi Hanna edelleen välittämättä Esterin huomautuksesta.
-- Eikö Iris kuitenkin saa mennä? Muutoinhan piletti jää hukkaan. Ja
vähän epäröityään hän lisäsi: -- Minulla on niin kova päänkivistys.

-- Nyt ei Hanna puhu totta, kuiskasi Erkki Kaarinalle, -- katso, kuinka
hän punastuu.

Todellakin. Hanna oli aivan punainen ja niin onnettoman näköinen, että
rouva Heinonen surkutellen lausui: -- Siinä tapauksessa Iris kyllä saa
mennä. Iris! huusi hän keittiöön. Sinä saat mennä oopperaan. Hanna ei
jaksa mennä, saat hänen pilettinsä.

Iris hyökkäsi sisään märkä käsiliina käsivarrella, hän oli juuri
astioita pyyhkimässä. Hänen silmänsä säihkyivät.

-- Mutta onko sinulla kunnollista pukua? kysyi Ester.

-- Sehän on yhdentekevää, huusi Iris.

-- Niin, sinulle kyllä, mutta ei meille, joiden seurassa olet. Tule
meidän huoneeseen, niin koetan sopiiko sininen musliinipuseroni sinulle.

Kello seitsemän aikana vaelsi seitsemän onnellista olentoa kohti
teatteritaloa. Kaikki he olivat iloiset ja hyvällä päällä. Iris oli
aivan kalpea jännityksestä. Hän oli tosin ensin vastustellut peljäten
Hannan uhrautuvan hänen tähtensä, mutta kun Hanna oli vakuuttanut,
ettei häntä haluttanut, rauhoittui Iriskin. Mutta jos hän olisi nähnyt,
kuinka alakuloisena Hanna istui yksin huoneessaan toisten lähdettyä, ei
hän ehkä olisi ollut niin onnellinen.

Näytäntö alkoi. Muut kaikki olivat ennen käyneet oopperassa, mutta
Iris ja Kaarina olivat ensikertalaisia. Kaarina oli haltioissaan, ja
Iriksen silmät paloivat. Esterin täytyi lakkaamatta varoittaa: -- Istu
alallasi, Iris. Iris, ihmiset katselevat sinua. Älä ole naurettava,
Iris.

Mutta Iris ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin mitä näyttämöllä tapahtui.
Hän ikäänkuin imi itseensä joka sävelen, joka liikkeen.

Elsa ja Kaarina vuodattivat salaa kyyneliä, kun trubaduuri lauloi
ihanan jäähyväisaariansa Leonoralle. Ja kun onneton Leonora vaipui
kuolleena oljille ja hänen uljas lemmittynsä vietiin polttoroviolle,
liikkuivat nenäliinat ahkerasti.

Kotimatkalla puristi Iris kiihkeästi Kaarinaa käsivarresta.

-- Nyt minä tiedän elämäni tarkoituksen, kuiskasi hän riemuitsevalla
äänellä.

Seuraava päivä, joka oli lupapäivä, elettiin muistoissa. Erkki hyräili
aarioita; Ester säesti häntä. Kaarina kertoi väsymättä Hannalle ja
Sissille trubaduurin ja Leonoran surullisesta lemmentarinasta. Aksel ja
Elsa keskustelivat esiintyjien puvuista. Äkkiä huudahti Iris, joka yhä
vielä oli kuin kirkastunut:

-- Kuulkaa, esitetään tänä iltana trubaduuri Hannalle, Ulriikalle ja
Sissille, että hekin saisivat olla mukana.

Kaikuva riemuhuuto oli vastauksena, ja heti ryhdyttiin valmistuksiin.
Hannan huoneessa jaettiin osat. Aksel tahtoi välttämättä olla kreivi
Luna, Erkki määrättiin trubaduuriksi, Kaarina Leonoraksi, Iris oli
mustalaisnainen Azucena, ja Elsa Leonoran kamarirouva, donna Ines.
Kello puoli kahdeksan oli näytännön määrä alkaa. Rouva Heinonen ja
Elin olivat nimipäiväkutsuissa, joten lapset tiesivät saavansa olla
rauhassa. Yleisönä olivat Ulriika, Hanna, Ester pilkallisena, mutta,
ihme kyllä, kiinnostuneena, Sissi ja hänen Ullansa sekä Mauno, joka ei
millään ehdolla suostunut näyttelemään.

Ensimmäinen näytös jätettiin pois, koska ei ollut sotamiehiä eikä
heidän päällikköään. Sitten esiintyivät Leonora ja Donna Ines hiukset
hajallaan ja vanhat pitsiverhojen jäännökset päässään. Kaarinalla oli
Esterin vanha tanssipuku yllään ja Elsalla Elinin pitsipusero ja ruskea
silkki-alushame. Molemmat lauloivat mitä säveliä ja sanoja muistiin
sattui. Sitten tuli kreivi Luna, Aksel, joka jollain ihmeellisellä
tavalla oli hankkinut itselleen niin komean kreivillisen puvun, että
Sissi ihastuksesta kirkui. Erkillä, trubaduurilla, oli Akselin vanhat
polvihousut, Kaarinan sinisulkainen hattu ja viheriäinen verkaliina
hartioilla. Hän lauloi oikein kauniisti osansa.

Mustalaisleiri-kohtaus herätti suurta ihastusta. Siinä olikin ollut
paljon puuhaa. Mustalaisiksi oli värvätty Pappilan Maiju ja Yrjö
Heiniö. Yrjö Heiniö takoi perunanuijalla hatturasiaa, ja Maiju löi
kahta kattilankantta yhteen Ulriikan suureksi kauhuksi. Heillä oli
punaiset kaulaliinat, loistavat nauhat hiuksissa ja punaiset sukat.
Iris oli puettuna Ulriikan punaiseen alushameeseen ja Kaarinan
kirjaviin tohveleihin. Erkin punainen silkkikaulaliina oli sidottu
hänen mustiin hiuksiinsa. Huolimatta naurettavasta puvustaan hän
lauloi niin hyvin, että tempasi kaikki kuulijat mukaansa. He unohtivat
istuvansa rouva Heinosen pienessä ruokasalissa, jonkinlainen lumous
oli vallannut kaikki. Ja kun onneton Azucena viimein kertoi lapsensa
hirveästä kuolemasta, ulvoi Sissi ääneen, ja Ulriika niisti nenäänsä
kuuluvasti.

Tuli sitten viimeinen kohtaus. Azucena makasi leposohvalla, joka
oli nostettu Elinin huoneesta keskelle lattiaa, ja trubaduuri venyi
lattialla hänen vieressään. Leonora astui sisään puettuna Ulriikan
mustaan kirkkohameeseen ja rouva Heinosen leskenhuntuun. He lauloivat
kaikki kolme, Leonora tunnusti ottaneensa myrkkyä ja vaipui maahan.

Pling -- samassa soi ovikello kimeästi.

-- Herrajesta! huusi Ulriika ja riensi avaamaan sulkien oven jälkeensä.

Täti Hammarin ääni!

-- Hyss, olkaa hiljaa, ei hän tule tänne, kun Elin ja äiti ovat poissa,
kuiskasi Aksel.

-- Sammuttakaa sähkö, kuiskasi joku.

Erkki sammutti sähkön, ja kaikki odottivat henki kurkussa.

-- Ei, herrasväki ei ole kotona, kuului Ulriikan ääni, -- he palaavat
vasta hyvin myöhään.

-- Jaahah, Ulriika sanoo sitten vaan terveisiä rouvalle. Minä tulen
sitten huomenna.

Lapset hengähtävät helpotuksesta. Silloin halkaisee jännittävän
äänettömyyden Sissin vaikeroiva ääni:

-- Elsa, sinä tallaat minun Ullaani.

Kauhistus! Elsa alkaa tirskua, Maiju yhtyy häneen hihittäen, Yrjö
Heiniö hirnuu.

Neiti Hammarin tarkka opettajankorva kuulee tässä jotain epäiltävää.

-- Minä pistäydyn vähän tervehtimässä lapsia, sanoo hän.

-- He taitavat olla jo nukkumaan menossa, kuuluu Ulriikan hätääntynyt
ääni.

Mutta Ulriikan silminnähtävä hämminki lisää vain neiti Hammarin
epäluuloa. Hän alkaa astua ruokasalia kohti. Yleisö ja näyttelijät
pakenevat suinpäin eri suunnille. Taistelutantereelle jäävät ainoastaan
Kaarina, joka on kompastunut pitkään hameeseensa, Iris, joka
tyrmistyneenä lepäsi yhä sohvalla, Hanna sekä Sissi, joka rauhallisena
istuu paikallaan, Ulla toisessa kädessä, toisessa puoli nekkua.

Neiti Hammar sytyttää sähkön.

-- Mitä tämä merkitsee? Mikä hirveä sekasotku! Kuulumatonta! Elsa!
Ester! Aksel! huutaa hän.

Varsin ymmärrettävistä syistä ilmestyi ainoastaan Ester.

-- Minä ihmettelen sinua, Ester, sanoi neiti Hammar ylhäisen
kylmällä äänellä, jota hän käytti ainoastaan silloin, kun hän tahtoi
perinpohjaisesti nujertaa jonkun.

-- Lapset vain hiukan leikkivät oopperaa, vastasi Ester nöyrästi.

-- Leikkivät oopperaa! Jaa-jaa, nykyajan lapset! No, ja kuka tämän
nerokkaan leikin keksi?

-- Iris, vastasi Ester hiukan epäröityään.

-- Tietysti! Neiti Hammar loi musertavan katseen punahameiseen
Irikseen. -- Teidän muitten suhteen minulla ei ole rankaisuvaltaa,
mutta Iris on minun holhokkini. Sinä menet nyt heti huoneeseesi
ilman illallista ja huomenna olet koko iltapuolen koti-arestissa.
Minä huomaan surukseni, että isäsi pahat taipumukset ovat sinuun
periytyneet. -- Hyvästi, Ester, huomenna puhun tästä äidillesi.

Hän lähti, luoden vielä mennessään masentavan silmäyksen
jäljelle-jääviin.

Mutta Iris, joka oli käynyt aivan kalpeaksi neiti Hammarin mainitessa
hänen isäänsä, läksi pää pystyssä, uhmaava ilme silmissään, huoneesta,
ja hetkisen kuluttua kuului kyökintakaisesta kopukasta, jossa hän asui
yhdessä Ulriikan kanssa, kirkas laulu:

    Katkera kuolema on,
    kun sinut nähdä sain...



Kuudes luku.

SALAISUUKSIA.


-- Miksi ei Iris ole syömässä? kysyi rouva Heinonen pari viikkoa
myöhemmin aamiaispöydässä.

Kaarina punastui, mutta Aksel vastasi kuivasti:

-- Arestissa! Kaikki katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.

-- Hän myöhästyi taaskin rukouksesta, jatkoi Aksel, -- ja koska sitä
myöhään tulemista nyt on jatkunut toista viikkoa, jätti johtajatar
hänet pariksi tunniksi arestiin.

Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, ja Ester huudahti:

-- Kuulumatonta huolimattomuutta! Tietääkö täti Alina siitä?

-- Tietysti hän ainakin saa sen tietää.

Sissi alkoi ulvoa. -- Nyt täti varmaankin taas toruu Iris rukkaa. --
Uhuuu-uhuu.

-- Ole paikalla vaiti, Sissi. Etkö tunne alkeellisimpiakaan
pöytätapoja? Mene heti ulos huoneesta, komensi Ester. -- Sissi on
tosiaankin aivan vailla tapoja, jatkoi hän kääntyen äitinsä puoleen.
Häntä pitäisi paremmin kasvattaa.

Rouva Heinonen näytti entistään huolestuneemmalta, mutta Mauno sanoi
tyynesti:

-- Sissillä on lämmin sydän.

Kalkki nousivat enemmän tai vähemmän alakuloisina pöydästä. Kaarina ja
Hanna katosivat viimemainitun huoneeseen, joka vähitellen oli tullut
nuorten kokouspaikaksi. Pohjolan pojatkin, joista varsinkin Erkki oli
saavuttanut kaikkien suosion, tulivat sinne usein.

-- Voitko ymmärtää, mistä syystä Iris niin usein myöhästyy koulusta?
kysyi Kaarina huolestuneena Hannalta.

-- Se on käsittämätöntä. Olen pitänyt häntä silmällä, ja hän lähtee
aina ennen meitä matkaan. Mutta missä hän aikansa viettää, on arvoitus.

-- Etkö ole häneltä kysynyt? Sinuun hän luottaa.

-- Ei tässä asiassa. Hän on mykkä kuin kala ja alkaa minua välttää, kun
häneltä utelen. -- Hannan lempeät silmät täyttyivät kyynelillä.

-- Kuule, Hanna, meidän täytyy ottaa asiasta selkoa. Iris on niin
ajattelematon. Ajattele, jos hänet erotetaan koulusta. Johtajatar on
niin hirveän äkäinen hänelle. Entä neiti Hammar!

-- Miten ottaa selkoa?

-- Meidän täytyy vartioida häntä ja lähteä kotoa samaan aikaan kuin
hänkin.

-- Mutta sehän on vakoilemista. Ja vakoileminen on epäjaloa, vastusti
Hanna.

-- Niin, mutta kun se tapahtuu hänen omaksi hyväkseen, puolusti Kaarina.

Tytöt päättivät kumpikin pitää huolta siitä, ettei Iris tästä lähtien
saisi myöhästyä koulusta. Seuraava päivä oli sunnuntai. Kaarinan täytyi
aamulla mennä asemalle viemään kirjettä, ja kun hän kahdeksan aikana
astui portaita alas, tapasi hän Iriksen porraskäytävässä hengästyneenä
kuin nopeasta käynnistä ja läpimärkänä.

-- Missä sinä olet näin varhain käynyt? kysyi Kaarina kummastuneena.

-- Kävelemässä, vastasi Iris ynseästi.

Kaarinan aivot alkoivat taas askaroida. Tässä piili jokin salaisuus.
Kävelemässä. Tällaisella ilmalla, kun vettä satoi kuin kaatamalla ja
tuuli, niin että sateenvarjo tuskin pysyi pystyssä. Kiitti onneaan, kun
pääsi raitiovaunuun.

Maanantaina tuli Iris muitten mukana ajoissa kouluun, mutta päivällisen
jälkeen hän heti katosi.

Iltapuolella menivät Kaarina ja Elsa yhdessä rouva Heinosen
ompelijattaren luo Pitkänsillan taakse. Juuri sillan päässä seisoi
sanomalehtityttö kovalla äänellä huutaen sanomalehtiään kaupaksi.

Kun Kaarina ja Elsa tulivat tytön kohdalle, oli eräs työmies paraillaan
ostamassa häneltä sanomalehteä. Tyttö vetäisi äkkiä huivinsa silmilleen
ja pujahti nopeasti läheisen talon porttikäytävään. Hän ei muistanut
ottaa mieheltä rahaakaan.

Mutta Kaarina ja Elsa katselivat toisiinsa kalpeina ja säikähtyneinä.

-- Tunsitko? kysyi Elsa silmät pyöreinä.

Kaarina nyykäytti ääneti päätään.

-- Kauheata, vaikeroi Elsa. -- Mitä äiti sanoo ja Elin ja Ester? Ja
täti Hammar! Hän lähettää varmaankin Iris raukan kasvatuslaitokseen,
niinkuin hän joskus on uhannut.

Kaarina tarttui lujasti Elsaa käsivarteen. -- Sinä et saa kertoa tästä
kenellekään vielä, sanoi hän terävällä äänellä. Sinä et saa, muista se.
Puhutaan ensin Iriksen kanssa ja otetaan asiasta selkoa. Lupaathan,
ettet vielä puhu mitään?

Elsa epäröi. -- Mutta äidille ainakin.

-- Ei, ei kenellekään vielä. Rakas Elsa, Kaarinan ääni kävi
rukoilevaksi, -- jos lupaat olla vaiti, saat tuon pienen
mosaiikkineulani, josta niin paljon pidät. Lupaathan?

-- Olkoon menneeksi. Elsa ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa
tarjousta.

Kaarinan sydän sykki levottomasti. -- Voi, kunpa nyt saisin neuvotella
isän tai äidin kanssa, huokasi hän.

Kotona herätti tyttöjen tavaton äänettömyys huomiota. Kaarina, joka ei
luottanut Elsan vaiteliaisuuteen, vei hänet mukaansa Hannan kamariin.
Kuiskaten hän kertoi asian Hannalle.

Hanna pelästyi kauheasti ja alkoi vavista koko ruumiiltaan. Elsa sai
kaataa koko hajuvesipullon sisällön hänen ylitseen, ennenkuin hän
virkosi.

-- Oletteko jo puhuneet muille? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.

-- Emme, vakuutti Kaarina. -- Päätimme ensin puhua Iriksen kanssa.
Kutsutaan Iris heti tänne, kun hän tulee kotiin.

Samassa astui Ulriika sisään ja antoi Hannalle kirjeen. Hanna avasi sen
ja kävi aivan kalpeaksi.

-- Hanna rakas, mitä se on? huudahtivat Kaarina ja Elsa yhteen suuhun.

-- Muuan henkilö vain, joka tahtoo minua tavata. Minun täytyy lähteä
heti ulos.

Hän harjasi hermostuneena tukkaansa ja riisui esiliinan yltään.

Kaarina ja Elsa katsoivat toisiinsa kuin kaksi kysymysmerkkiä.

-- Kauhean paljon salaisuuksia, valitti Elsa, kun Hanna oli lähtenyt.
-- Luuletko, että se henkilö on poliisi?

-- Poliisi!

-- Niin, ehkä hän tuli Iriksen tähden.

Kaarina aivan jähmettyi.

-- Kauheata! Mennään katsomaan, onko Iris jo tullut.

Iris ei ollut kotona. Ulriika murisi itsekseen keittiössä ja Sissi
vaikeroi:

-- Missä Iris on? Hän lupasi leikata minulle paperinukkeja.

Aksel tuli kotiin ja kysyi uteliaana:

-- Minnekä Hanna lähti niin muhkeasti? Juuri kuin tulin meidän
portille, näin hänen astuvan autoon, joka odotti meidän portaiden
edessä.

-- Oliko se poliisiauto? kysyi Elsa hätäisesti.

Aksel nauroi. -- Valitettavasti ei, neiti Järkevä, siinä istui
ainoastaan eräs siviilipukuinen herrasmies. Mutta kun tarkemmin
ajattelen asiaa, niin olisihan hän voinut olla salapoliisi. Epäiletkö
ehkä, että hurskas Hannamme on tehnyt taskuvarkauden?

-- Hyi, Aksel, nauroi Erkkikin, -- älä noin julmaa leikkiä laske,
näethän miten punainen Elsa on, ja Kaarinakin on aivan hätääntynyt.

Hetkisen kuluttua tuli Pappilan Maiju laskuvihkoineen Kaarinan luo.
Hänen oli vaikea seurata laskennossa, jonka vuoksi Kaarina häntä
auttoi siinä. Laskuesimerkit olivat tällä kertaa harvinaisen pitkät
ja vaikeat, ja Maiju tavallista typerämpi, niin että koko ilta kului
niiden selvittämisessä.

Iris tuli kotiin, mutta ei näyttäytynyt, loi vain aran katseen
Kaarinaan ja Elsaan hiipiessään keittiöön. Hanna tuli myöskin. Hänen
silmänsä säteilivät harvinaisen kirkkaasti ja hänen muutoin niin tyyni
olentonsa oli kiihtynyt. Hän poistui heti syötyään huoneeseensa.

-- Merkillisen salaperäinen mieliala tänä iltana, huomautti Mauno
ivallisesti.

Kaarina ja Elsa loivat toisiinsa merkitseviä katseita. Ja tuo onneton
Maiju viipyi vallan kiusoittavan kauan!

Viimein hän kuitenkin meni, mutta silloin täytyi Kaarinan ryhtyä saksan
kielioppiin ja historian läksyyn, eikä saanut tavata Hannaa eikä Iristä.

Kun Kaarina seuraavana päivänä tuli ruokapöytään, huomasi hän heti,
että Elsa lupauksestaan huolimatta oli kielinyt. Rouva Heinosen
poskilla hehkui punaiset täplät, ja Ester oli kiihtynyt ja tavallista
ärtyisempi. Iristä ei näkynyt. Kaikki tunsivat, että oli ukkosta
ilmassa. Ovikello soi, ja neiti Hammar astui sisään. Synkkänä hän
katosi rouva Heinosen huoneeseen. Iris kutsuttiin sinne myöskin. Hänen
kasvonsa olivat aivan ilmeettömät, tummat silmät vain hehkuivat.

-- Kyllä hän nyt saa, sanoi Ester. -- Ja sietääkin. Ajatelkaa, käydä
sanomalehtiä myömässä kuin mikäkin katutyttö. Hirveätä! Ja hänen
äitinsä oli meidän tätimme!

-- Epähienoa, mautonta! Ja rahat hän on tietysti pannut makeisiin,
lisäsi Aksel.

-- Niin, kun ei kukaan koskaan antanut hänelle rahoja, itki Sissi.

-- Ulos Sissi, tämä ei sovi sinun korvillesi. Kauhean nenäkäs tuo
tyttö, torui Ester.

Sissi juoksi parkuen keittiöön Ulriikan luo, jonka silmät olivat
punaiset ja kädet vapisevat.

Elsa istui syyllisen näköisenä sohvan nurkassa välttäen katsoa
Kaarinaan. Hanna poistui huoneeseensa, Kaarina hiipi hänen jälkeensä.
He itkivät molemmat.

Noin tunnin kuluttua lähti neiti Hammar pois. Iris lähetettiin
huoneeseensa.

-- No, mitä hän sanoi? kysyi Ester uteliaana, kun rouva Heinonen ja
Elin palasivat arkihuoneeseen.

-- Hän ei puhu mitään, seisoo vain mykkänä. Täti uhkaa lähettää hänet
maalle. Hän on kauhean uppiniskainen. Kuka olisi uskonut, että Helenan
tyttärestä tulisi tuollainen villi! -- Rouva Heinonen huokasi raskaasti.

Hetkisen kuluttua hiipi Hanna Iriksen pieneen keittiön takaiseen
komeroon. Iris istui kyyristyneenä kokoonvedetyllä harmonikkasängyllä.
Hän tuijotti synkkänä eteensä. Koko hänen olentonsa teki niin hyljätyn
ja surullisen vaikutuksen, että kyyneleet kohosivat Hannan silmiin. Hän
istuutui Iriksen viereen, mutta tämä käänsi ynseänä hänelle selkänsä.

-- Iris, pyysi Hanna, -- älä ole minulle noin tyly.

-- Mene pois. Minähän olen vain kasvattamaton katutyttö, sanoi Iris
katkerasti.

Hanna kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. -- Etkö tahdo kertoa
minulle, miksi rupesit noin ajattelemattomaan tekoon? Olisin iloinen,
jos osoittaisit minulle luottamusta.

Iris pudisti päätään. -- En kerro sitä kenellekään. Te vain nauraisitte.

-- Olenko minä koskaan nauranut sinulle?

-- Et, et, sinä olet aina ollut minulle hyvä, huusi Iris, ja samassa
tulvasivat kyyneleet esille. Hän painoi päänsä Hannan olkapäälle ja
itki kauan ja katkerasti.

Hanna siveli äänetönnä hänen hiuksiaan.

-- Minä tahdoin ottaa laulutunteja, alkoi Iris kertoa nyyhkytystensä
välillä. Mutta kun ei minulla ollut rahoja millä maksaa, rupesin
myömään sanomalehtiä. Talonmiehen tyttö myö lehtiä ja saa 45 markkaa
kuussa. Laulunopettajani sanoi, että minulla on harvinaisen hyvä ääni.
-- Ja kesken itkua kirkastuivat Iriksen kasvot.

-- Iris rukka, senkö vuoksi sinä aamulla aikaisin samoilit pimeitä
katuja, kun me muut vielä nukuimme?

-- Niin, ja nyt he ovat saaneet sen tietää, enkä minä enää saa jatkaa
laulutuntejani. Hän purskahti uudestaan itkuun.

Hanna mietti hetkisen.

-- Kuulepas, Iris, me menemme molemmat neiti Hammarin luo, ja kerromme
kaikki ja pyydämme anteeksi. Ehkä kaikki vielä käy hyvin.

-- En minä uskalla, hän on niin kauhean ankara.

-- Sinun on paljon helpompi olla, kun olet tunnustanut asian.

Hetkisen vastusteltuaan suostui Iris, ja vielä samana iltana soittivat
ystävykset neiti Hammarin ovikelloa. Neiti Hammar oli ensiksi synkkä
kuin ukkospilvi, ankara ja taipumaton. Mutta Iris oli harvinaisen nöyrä
ja katuvainen, ja Hanna puhui niin kauniisti, että kivikin olisi voinut
heltyä, kuten Iris jäljestäpäin sanoi. Ja kuinka ollakaan, loppujen
lopuksi päätti neiti Hammar antaa anteeksi hurjalle suojatilleen,
tietysti sillä ehdolla, ettei tämä vastedes panisi toimeen samanlaisia
sivistymättömiä keksintöjä.

Mutta laulutunnit hänen täytyi jättää, niihin ei neiti Hammarilla ollut
halua eikä varoja. Ja ahkeruudella ja nöyryydellä tuli Iriksen sovittaa
hairahduksensa.

Tytöt niiasivat jäähyväisiksi. Hanna oli ylen tyytyväinen heidän
käyntinsä tulokseen. Kappaleen matkaa he kulkivat ääneti, sitten sanoi
Iris kaiuttomalla äänellä:

-- Minun pitää kai nyt mennä ilmoittamaan laulunopettajalleni, että
keskeytän tuntini.

-- Tahtoisitko kovin mielelläsi jatkaa lauluopintojasi? kysyi Hanna.

Iris naurahti katkerasti. -- Tahtoisinko? Kärsisin nälkää, jos vain
oppisin laulamaan. Ja ehkä minä jonakin päivänä karkaankin ansaitakseni
rahoja sitä varten.

-- Iris, Iris, älä puhu noin -- lempeä Hanna oli aivan kauhistunut.
-- Kuule, älä mene vielä tänään laulunopettajasi luo, ehkä keksimme
huomiseksi jonkin keinon. Lupaathan, ettet mene vielä tänään?

-- Sama se, vaikka en tosiaankaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä olisi.

-- Kuka tietää? Ja nyt minun täytyy erota sinusta, lähden tapaamaan
erästä sukulaista.

Iris nyökkäsi päätään jäähyväisiksi ja jatkoi välinpitämättömänä
matkaansa.

Seuraavana päivänä Iris hyökkäsi punaisena Hannan huoneeseen ja syleili
häntä rajusti.

-- Ajatteles, Hanna, minä kävin laulunopettajan luona, ja tiedätkös,
mitä hän sanoi! Minun ei tarvitse huolehtia maksusta. Minun tulee vain
olla ahkera ja harjoittaa ääntäni. Tiedätkös, Hanna, -- Iris hiljensi
ääntään, -- eilen illalla rukoilin Jumalaa niin hartaasti, niin
hartaasti, että saisin oppia laulamaan, luuletko, että hän on kuullut
rukoukseni?

-- Hän kuulee aina rukouksemme, sanoi Hanna, ja kirkas loiste levisi
hänen kasvoilleen.

-- Niin, sellaisen kuin sinun, mutta minähän olen niin raju ja
kelvoton. Ja sitäpaitsi on laulunopettaja niin kauhean kitsas, en voi
ymmärtää, kuinka hän antaisi minulle ilmaiseksi tunteja.

Hannan huulille nousi veitikkamainen hymy. -- Älä nyt sitä tuumiskele,
voithan ajatella, että satujen haltijatar pitää sinusta huolta.

-- Niin, sehän on luonnollisinta, nauroi Iris ja kajahutti kirkkaan
säveleen, joka pian kokosi talon nuorison Hannan huoneeseen. Kaikki
olivat iloiset nähdessään Tuhkimon taas hilpeänä.



Seitsemäs luku.

MUUAN ENO.


Joululoma oli mennyt menojaan, joulukinkut, puurot, tortut, ja
hämäräleikit kuusen ympärillä olivat vain muisto enää. Jokapäiväinen
elämä kulki taas entistä latuaan kotona ja koulussa.

Toista oli Kaarinasta nyt kuitenkin saapua Helsinkiin kuin syksyllä.
Uutuuden viehätys puuttui, mutta myöskin yksinäisyyden tunne, nyt hän
tuli tuttuun paikkaan, ystävien ja toverien pariin.

Ensimmäisinä päivinä ei koulutyö tahtonut maistua; oli niin paljon
kysymistä ja kertomista. Päivällisen jälkeen istuttiin vielä kauan
arkihuoneessa juttelemassa, ja jos rouva Heinonen tai Elin näytti
happamelta, siirryttiin Hannan huoneeseen.

Kaarinan ystävyys Elsaan oli koko lailla jäähtynyt. Hän piti kyllä
Elsasta, mutta huomasi liian selvästi hänen vikansa. Pikku sievä Elsa
parka, hän oli kyllä hyväsydäminen, mutta pintapuolinen ja turhamainen
hän oli ja typerä sen lisäksi.

Sitävastoin piti Kaarina yhä enemmän Hannasta ja Iriksestä. Myöskin
Maunosta ja hänestä oli tullut hyvät ystävät. He olivat molemmat
huvitetut historiasta. Mauno, jolla oli perinpohjaiset tiedot siinä
aineessa, tiesi kertoa niin paljon sellaista, jota ei oppikirjoissa
ollut. Usein he kiistelivät historiallisista henkilöistä,
kumpaisellakin oli omat mielihenkilönsä. Kaarinan sankari oli Kustaa
Aadolf, Maunon Napoleon. Mauno puolestaan ihaili Kaarinaa, vaikka hän
ylimalkaan halveksi tyttöjä.

-- He ovat kaikki enemmän tai vähemmän kanoja, oli hänen tapana sanoa.
Mutta Kaarina osasi puhua muustakin kuin vaatteista ja tanssiaisista.
Ja sitäpaitsi hän ymmärsi hyvin leikkiä ja saattoi makeasti nauraa
sukkelalle pilapuheelle, vaikka se olisikin ollut suunnattu häneen
itseensä.

Hiljaisen Hannan ja vilkkaan, iloisen Erkin välille oli syntynyt
jonkinlainen ystävyyssuhde. Erkki kertoi mielellään Hannalle pikku
salaisuutensa ja kysyi häneltä neuvoa. Hanna taas, jolla ei koskaan
ollut ollut veljiä eikä sisaria, piti paljon Erkistä.

Eräänä iltana, kun Hanna istui ainettaan kirjoittamassa, koputettiin
ovelle ja Erkin kiharatukkainen pää kurkisti sisään.

-- Saanko tulla?

-- Tule vain, sanoi Hanna. -- Mutta älä ole kauan, minulla on kiire.

Erkki istui matalalle jakkaralle Hannan viereen.

-- Kuulepas, Hanna, meillä normaalilyseolaisilla on ensi viikolla
tippakonventti, ja vanhan hyvän tavan mukaan saamme jokainen kutsua
tytön toveriksemme. Tahdotko sinä tulla minun kanssani?

-- Kiitos, Erkki, olet hyvin ystävällinen, mutta en luule, että voin
tulla.

Erkki tuli nähtävästi pahoilleen.

-- Miksi et? Luulen, että sinulle tulisi hauskaa. Mauno on pyytänyt
Kaarinan, Yrjö Heiniö Elsan ja Väinö Kalm Esterin. Voisimme pitää
keskenämme hauskaa.

-- Erkki hyvä, minua ei huvita tanssi, enkä mielelläni käy
tanssiaisissa. En luule, että isävainajani olisi siitä pitänyt.

-- Onko sinusta tanssiminen sitten syntiä?

-- En sitä väitä, mutta minusta tuntuisi vaikealta tanssia, kun isäni
makaa haudassa. Erkki hyvä, pyydä Iris. Hän tulisi niin iloiseksi.
Luulen, ettei hän koskaan vielä ole ollut tanssiaisissa, ja hän
iloitsisi siitä sata kertaa enemmän kuin minä.

Erkki epäröi. -- Minä olin niin kuvitellut, kuinka hauska meillä olisi.
Eihän sinun tarvitsisi tanssia siellä. Pitäisimme muuten hauskaa.

-- En kiellä ainoastaan tanssin tähden, sanoi Hanna hiljaa, mutta
pelkään, ettei se olisi minulle hyväksi.

-- Miksi niin, oletko sairas?

-- Olen ollut hiukan heikko viime aikoina. Lääkäri sanoo, että minun
pitää olla hyvin varovainen voidakseni jatkaa kouluani.

Erkki katseli Hannaa. Niin, hän näytti todella melkein huonolta, iho
oli läpikuultava, silmät suuret, ja kädet olivat käyneet niin kapeiksi.
Tuntui kuin kylmä käsi olisi kouristanut hänen sydäntään, mutta hän
tekeytyi iloiseksi hilliten mielenliikutuksensa.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän reippaasti, -- minä pyydän Iristä,
mutta sitten sinun myöskin pitää luvata minulle, että käyt ahkerasti
kävelemässä ja syöt hyvästi. Luulenpa, että rupean pitämään sinusta
isällistä huolta, lisäsi hän veitikkamaisesti. Tiedäthän, että aion
lääkäriksi, sinä saat olla ensimmäinen potilaani.

Hanna hymyili. Erkin iloinen olento oli jo itsessään lääkettä hänen
alakuloiselle mielelleen.

Kello kuusi lauantai-illalla oli konventin määrä alkaa, kello puoli
kuusi täsmälleen astuivat Kaarina ja Elsa valmiina arkihuoneeseen,
jossa Yrjö Heiniö, Mauno ja Erkki odottivat heitä. Heti huoneeseen
tultuaan huomasi Kaarina, että jotain oli hullusti. Erkki oli synkän
näköinen, Mauno ja Yrjö Heiniö noloja, Ester torui paraillaan Iristä,
joka surkean näköisenä seisoi hänen edessään.

-- Ja sinä aiot todellakin tulla tuossa asussa normaalilyseolaisten
konventtiin? Et sinä ainakaan turhamainen ole!

-- Minulla ei ole parempaa, puolusti Iris puoliääneen.

-- Silloin pitäisi sinulla olla ymmärrystä sen verran, että jäät pois,
jo Erkinkin tähden.

Kaarinan täytyi myöntää, että Ester tällä kertaa oli oikeassa, vaikka
hän olisi voinut sanoa sanottavansa hienotunteisemmin. Ei Iris ollut
juuri sennäköinen kuin olisi ollut tanssiaisiin menossa. Hänen musta
hameensa oli liian lyhyt ja kauhean vanhanaikainen, pusero ahdas ja
kutistunut, kengät olivat kyllä tällä kertaa kiilloitetut, mutta
tanssikengiksi kovin kömpelöt. Hansikkaat olivat suuret ja mustat.

Nyt tulivat rouva Heinonen, Elin, Aksel ja Hanna sisään katsomaan
lapsia. -- Kaarina ja Elsa olivat sievät ja herttaiset vaaleissa
puvuissaan, Ester parka ei koskaan ollut sievä, mutta hän oli hyvin
hieno, käherretty ja puuteroitu ja viimeisen muodin mukaan puettu.

-- Te olette oikein somat, sanoi Elin hyväksyvästi tarkastaen heitä. --
Mutta taivas varjelkoon, Irishän on kauhea. Miksi ei kukaan ole pitänyt
huolta hänen puvustaan? lisäsi hän moittivasti. -- Eihän Erkki voi
tuollaisen variksenpelättimen kanssa lähteä.

Iris punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Kaarinan oli
kovin paha olla, miksi ei kukaan tosiaankaan ollut Iris rukan puvusta
huolehtinut? Elsa ja Ester olivat niin sirot, mutta Iriksestä ei kukaan
välittänyt.

-- Sinä luulet varmaankin kaikkien normaalilyseolaisten olevan yskässä,
koska niin runsaasti olet parfymoinut itsesi tärpätillä, nauroi Aksel
ivallisesti.

Väkevä tärpätinhaju täytti todellakin huoneen. Iris parka, jonka
puvussa aina oli pilkkuja, oli tärpätillä koettanut hangata ne pois.

Täti Heinonen näytti onnettomalta ja ravisti päätään. Kaikki olivat
pahoillaan.

-- Ehkä on parasta, että jään kotiin, sanoi Iris luoden aran katseen
sivusta Erkkiin.

Hanna katseli Erkkiä. Mitähän hän sanoo? Turhamaisuusko vai hyvä sydän
voittaa! Hän tiesi, että Erkki oli turhamaisuuteen taipuva ja sen
lisäksi arka toisten ivalle. Ja varmaan moni ihmettelee, että hän,
luokkansa suosituin ja hauskin poika, on tuonut niin huonosti puetun
tytön juhlaan.

Hetken Erkki epäröi, sitten hän iloiseen, hilpeään tapaansa huudahti:

-- Hassutusta, Iris, tule sinä vain mukaan. Ei meidän pojat niin
turhamaisia ole. Ja tärpätinhaju haihtuu kyllä ulkona.

Hanna loi Erkkiin katseen, joka sai tämän mielihyvästä punastumaan. Ja
Mauno laski hiljaa kätensä veljensä olalle: -- Oikein, veikko, se oli
miehen puhetta.

Samassa soi ovikello ja Ulriika toi sisään suuren pahvilaatikon. Hänen
poskensa hehkuivat:

-- Irikselle, sanoi hän ja laski laatikon varovasti pöydälle.

-- Irikselle! Mitä ihmettä! Merkillistä! Mitähän siinä on. Onko se
oikein totta Irikselle? Avatkaa se pian! sateli yltympäriltä.

Mutta Sissi tanssi riemusta ja huusi käsiään taputtaen: -- Minä tiedän
mikä siinä on. Kultahame Irikselle niinkuin Tuhkimuksessakin.

-- Sakset! komensi Elin. Hän avasi kartongin, ja ihme, kumma! Sissi oli
oikeassa, laatikosta ei tosin sukeltanut esiin kultahame, vaan kevyt,
ilmava valkoinen puku.

-- Viehättävä! Ihastuttava! huudahtivat Elsa ja Ester.

-- Odottakaa, täällä on vielä, sanoi Elin ja otti laatikosta valkoiset
silkkisukat, sirot valkoiset kengät ja pitkät valkoiset hansikkaat.

Kaikki seisoivat kuin ukkosen iskemät. Tämähän oli kuin satua. Iris
itse oli kuin kivettynyt.

-- Ei nämä voi olla minulle, hän mutisi.

-- Älä hulluttele, osoite on selvästi sinulle, mene nyt vaan ja pue
nopeasti yllesi, puuhasi Elsa innoissaan.

-- Minä tulen sinua auttamaan, sanoi Ester, -- pian, pian, ja hän veti
hämmästynyttä Iristä kädestä omaan huoneeseensa. -- Elin, tule sinäkin.

Sillä aikaa kuin Iristä puettiin, koetettiin arkihuoneessa arvailla,
keneltä ihmeellinen lahja oli. -- Se on tietysti täti Alinalta, sanoi
Elsa.

-- Jos se on täti Alinalta, epäilen, että mummorukan pää on sekaisin,
nauroi nenäkäs Aksel. -- Ei hän muutoin olisi tuommoista pukua
Irikselle lähettänyt.

-- Vaiti, Aksel, älä puhu niin sopimattomasti, torui rouva Heinonen.

Hetkisen kuluttua astui Iris sisään. Ihastuneet huudot tervehtivät
häntä. Puku oli todella erittäin sievä ja aistikas ja soveltui
Irikselle erinomaisesti.

-- Oikea taideteos! mumisi Aksel ihastuneena.

-- Nyt sinä olet hienoin meistä, sanoi Elsa. Hänen oma pukunsa, joka
äsken oli hänen mielestään ollut niin sievä ja hieno, himmeni nyt aivan
Iriksen puvun rinnalla. Hän huokasi. Se olikin jo pesty kolme kertaa.
Mutta sitten hänen hyvä sydämensä voitti hiipivän kateuden. Oli hauska,
että Iris rukkakin kerran oli kunnollisesti puettu.

Ihmeellinen lähetys oli saattanut kaikki iloiselle tuulelle, ja
kun Väinö Kalm tuli noutamaan Esteriä, ei hän saanut nuhteita
myöhästymisestään. Riemuiten ja kovaäänisesti heitettiin kotiin
jääville hyvästi ja riennettiin ulos. --

-- Onko Iris kotona? kuului seuraavana päivänä täti Alinan kolakka ääni
eteisestä.

Nuoret, jotka paraillaan istuivat kodikkaasti arkihuoneessa eilispäivän
muistoista juttelemassa, loivat toisiinsa merkitseviä katseita.

-- Nyt pamahtaa, sanoi Aksel.

-- Niin, äiti soitti eilen Alina tädille ja kysyi Iriksen puvusta. Täti
oli hirveän suuttunut ja sanoi, että hänen ei ole tapana heittää rahoja
sellaisiin turhuuksiin kuin tanssipukuihin. Hän torui äitiä siitä, että
hän oli antanut Iriksen ottaa puvun ylleen, kun ei tiedetty, mistä se
tuli, selitti Elsa tärkeän näköisenä.

-- Niin, sanoi Alina täti, joka samassa astui huoneeseen. -- Minua
kummastuttaa suuresti, että Iris niin kevytmielisesti saattoi
vastaanottaa lahjan, jonka antajaa hän ei tunne.

Iris oli punainen ja toiset kaikki totisia. Iloinen mieliala oli kuin
pois puhallettu.

-- Iris tuntee kyllä antajan, kuului Hannan sointuva ääni.

Yleinen hämmästys.

-- Vai niin, sitä hän ei ole muille kertonut, sanoi Ester terävästi.

-- Hän sai sen tietää vasta tänään.

-- Ehkä suvaitset ilmaista hänen nimensä meillekin, sanoi Alina täti
juhlallisesti.

-- Puvun lahjoitti minun enoni, lausui Hanna tyynesti.

-- Sinun enosi! Kuka hän on?

-- Tehtailija Pauni.

-- Tehtailija Pauni! Oulusta? Alina tädin ääni oli hämmästynyt. -- Onko
hän enosi?

-- On.

-- Ja miksi hän lahjoitti Irikselle puvun?

-- Hän oli ostanut puvun minua varten Pariisissa käydessään, ja koska
minä en käy tanssiaisissa, pyysin enoltani saada lahjoittaa sen
Irikselle. Koska puku oli minun mitalleni sovitettu ja Iris on minua
pitempi, täytyi minun viedä se korjattavaksi, ja siksi se tuli niin
myöhään, lisäsi Hanna hymyillen.

-- Hanna, sinä olet jalo tyttö, sanoi Alina täti melkein lämpimästi.

-- Miksi neiti Hammar niin hämmästyi, kun Hanna sanoi, että tehtailija
Pauni on hänen enonsa? kysyi Kaarina Erkiltä.

-- Etkö tiedä, tehtailija Paunihan on Suomen rikkaimpia miehiä, vanhaa
kelpo kauppiassukua. Kuka olisi uskonut, että vaatimaton Hannamme
on niin rikasta sukua. Nyt luulen tietäväni, kuka kustantaa Iriksen
laulutunnit.

-- Hanna, miksi et ennen ole kertonut enostasi mitään? kysyi Iris
illalla, kun tytöt istuivat yhdessä Hannan huoneessa.

Hanna hymyili. -- En mielelläni kerro perheasioistani muille.

-- Niin, sinä olet niin umpimielinen, sanoi Kaarina. Hänen äänessään
oli loukkaantunut väre.

-- Älä ole pahoillasi, pikku Kaarina, -- katsopas, eno on ollut
äidilleni ja minulle pitkät ajat hyvin vieras. Vasta muutamia kuukausia
sitten me löysimme toisemme.

Kaarina muisti illan, jolloin Hanna oli saanut salaperäisen kirjeen ja
kiihtyneenä lähtenyt ulos.

-- Silloinko, kun sait tuon kirjeen, kun olimme niin levottomia Iriksen
puolesta?

-- Niin, eno kirjoitti minulle ja pyysi minua tulemaan hänen
puheilleen. Kun tulin ulos, istui hän itse autossa minua odottamassa.
Hän kysyi niin paljon äidistä, ja minä aloin heti pitää hänestä. Eno
ja äiti ovat olleet hyvin rakkaita sisaruksia. Mutta sitten äiti meni
vasten enon tahtoa naimisiin, ja sitä ei eno voinut antaa anteeksi. Ja
enon vaimo, minun tätini, ei voinut sietää äitiä, hän koetti kaikin
tavoin estää sovintoa. Nyt ovat eno ja äiti molemmat leskiä, ja eno on
lapseton. Ja nyt äiti muuttaa enon luokse asumaan, ja minä saan hänen
luonaan kodin.

Hanna ei kertonut, että tehtailija Pauni oli Helsingissä käydessään
nähnyt sisarensatyttären erään tuttavansa luona ja heti ihastunut hänen
suloiseen käytökseensä niin, että oli pyytänyt häntä luokseen. Hän oli
jo kauan halunnut sopia sisarensa kanssa ja löysi Hannassa sopivan syyn.

-- Enosi on varmaan kovasydäminen, koska hän saattoi olla niin kauan
suuttunut sisareensa, sanoi Iris.

-- Ei, kovasydäminen hän ei ole, mutta hänen on vaikea antaa anteeksi,
kun hän luulee jonkun olevan väärässä. Ja sitäpaitsi on kaikki nyt
ohitse. Eno ja äiti ovat sopineet, ja minä olen niin onnellinen siitä,
äidillä on silloin kuitenkin joku, jos minä lähden pois.

-- Lähdet pois! -- Minne? oli Kaarina kysyä, mutta vaikeni. Hannan
katseessa oli jotain outoa, miltei yliluonnollista, ja Kaarina teki nyt
saman huomion kuin Erkkikin -- Hanna ei ollut terve.

-- Hanna, kuiskasi hän, ja kiertäen käsivartensa ystävän kaulaan hän
purskahti itkuun.

Hanna silitti hänen hiuksiaan: -- Älä itke, Kaarina, Jumala tietää,
mitä Hän tekee.



Kahdeksas luku.

PRECIOSA.


Seitsemäs luokka puuhasi juhlaa kirjaston hyväksi. Oppilaat olivat
panneet parastaan, johtajatar auttoi ja neuvoi nyt kuten aina
koulujuhlissa, ja alaluokkalaiset olivat uteliaat ja maltittomat.

-- No, tehän taidatte saada kokoon jotain oikein hienoa, sanoi Aksel
Esterille.

-- Saattepa nähdä, vastasi Ester salaperäisen näköisenä. Hänen oli
määrä myöskin esiintyä. Harjoitettiin kohtauksia Preciosasta. Ester
lauloi köörissä ja harjoitteli yhdessä Eva Kalmin kanssa, jonka oli
määrä laulaa Preciosan osa.

Mitä enemmän juhla lähestyi sitä ahkerammin harjoitettiin ja
puuhattiin. Eva Kalm kävi joka iltapuoli Esteriä noutamassa
harjoituksiin ja lauloi osansa Esterin säestyksellä suureksi
ihastukseksi Elsalle ja Irikselle, jotka tavallisesti piiloutuivat
jonkun kukkapöydän tai sohvan taakse kuullakseen.

-- Voi, Elsa, huokasi Iris, kun Eva ja Ester olivat lähteneet koululle
harjoituksiin. -- Eikö sinusta olisi ihanata olla mukana näyttelemässä?

-- Äärettömästi. Ajatteles, saada esiintyä hiukset hajallaan ja
kauniissa puvussa kaikkien ihailemana.

-- En minä siitä välittäisi, olisiko puku hieno vai karkea. Tahtoisin
vain laulaa ja näytellä. Ah, jospa saisin olla Preciosa! Onnellinen Eva!

-- Jospa jo olisimme kahdeksannella luokalla, huokasi Elsakin.

Päivää ennen kirjastojuhlaa ilmestyi Ester hermostuneena ja pahalla
tuulella päivällispöytään.

-- Nyt juhlasta tulee pannukakku, kertoi hän.

-- Mitä! huusivat sekä pojat että tytöt pettyneinä ja hämmästyneinä.

-- Eva Kalm on sairastunut anginaan. Preciosa täytyy peruuttaa.

-- Hirveätä! Kuinka ikävä! Ettekö voi saada ketään muuta? kajahti
Esterin ympärillä.

-- Ei kukaan enää ennätä harjoittaa. Johtajatar on kovin pahoillaan.
Kaikki kävi muutoin niin hyvin, köörit ja koko muu homma. Onneton Eva!

-- Ehkä hän voi vielä parantua? sanoi Iris.

-- Parantua! Hänellä on ankara angina, eikä siitä parissa päivässä
parane. 39 asteen kuume.

Yleinen alakuloisuus vallitsi. Kaikki olivat jo ennakolta iloinneet
juhlasta.

-- Sysätäänkö koko juhla? kysyi Iris arasti.

-- En minä tiedä. Ja mitä sinä sillä tiedolla oikeastaan teet? Et sinä
kuitenkaan voi tulla sinne. Eihän sinulla ole pukuakaan, tokaisi Ester
armottomasti.

Iris punastui ja painoi päänsä alas. Ei hänellä oikeastaan ollutkaan
pukua. Hannan lahjoittama tanssiaispuku oli liian hieno sellaiseen
koulujuhlaan. Alakuloisena hän päivällisen jälkeen hiipi pikku
kopukkaansa ja istui matalalle jakkaralle. Entinen yksinäisyyden tunne
valtasi hänet. Hannan äiti oli saapunut kaupunkiin, ja Hanna oli miltei
aina hänen luonaan. Kaarina puolestaan oli alituisesti yhdessä Siiri
Vuoren kanssa, joten Iris tunsi itsensä varsin hyljätyksi. Hän ajatteli
Preciosaa, koditonta mustalaistyttöä.

-- Oi, jospa saisin laulaa hänen osansa, huokasi hän taaskin.

Äkkiä hän hypähti pystyyn, puna kohosi hänen kasvoilleen.

-- Jos uskaltaisin! kuiskasi hän.

Hetkisen hän seisoi kädet velttoina sivuilla, tuijottaen mustilla
silmillään eteensä. Rinta kohosi ja laskeutui kiivaasti. Hän pusersi
huulensa yhteen ja ojensi vartaloaan.

-- Minä uskallan.

Nopeasti hän riensi eteiseen, veti päällystakin ylleen, sieppasi
lakkinsa naulakosta ja juoksi portaita alas.

Hiukan myöhemmin soitettiin johtajattaren ovikelloa arasti, ja laiha,
kuluneeseen päällystakkiin puettu tyttö astui eteiseen.

Johtajatar oli pahalla tuulella Eva Kalmin sairastumisen johdosta. Hän
oli suurella innolla johtanut Preciosan näytäntöjä. Kappale oli alkanut
sujua hyvästi ja nyt sattui tällainen harmi. Hän tervehti Iristä
jotenkin nuivasti.

Iris oli niitä oppilaita, jotka eivät saavuta opettajain suosiota. Hän
oli liian vilkas tunnilla, huolimaton, ja tarkkaamaton. Niitä aineita,
joista hän oli huvitettu, hän osasi loistavasti, mutta muissa, kuten
matematiikassa, hän oli mahdoton. Johtajatar oli usein saanut puoltaa
häntä opettajakokouksessa. Hänessä oli Iris aina jossain määrässä
herättänyt mielenkiintoa. Mutta tällä kertaa hän oli ynseällä mielellä.

-- Mitä Iris haluaa? kysyi hän.

Iris huomasi, että hänen oli paljon vaikeampi toimittaa asiansa,
kuin hän oli luullut. Hän hankasi kengänkärjellään lattiaa, nyppi
sormikkaansa kuluneita sormenpäitä ja punehtui.

-- Voisit ehkä jättää asiasi tuonnemmaksi. Minulla on tällä kertaa
paljon työtä, sanoi johtajatar äänellä, joka oli tylympi kuin hän itse
arvasi.

Iris peljästyi. Nopeasti hän kohotti päänsä ja katseli johtajatarta
silmiin.

-- Minä kuulin, että Eva Kalm on sairastunut. Ajattelin -- -- --,
änkytti hän.

-- Niin, Eva Kalm on sairastunut. Mitä sitten? Ääni oli kärsimätön.

Nyt oli Iris aivan punainen.

-- Saisinko minä laulaa Preciosan osan?

Johtajatar punastui myöskin. Mutta suuttumuksesta.

-- Onko tuo Iriksen tavallisia kujeita? kysyi hän terävästi.

Kyyneleet kohosivat tytön silmiin.

-- Oi, antakaa minun koettaa. Minä olen kuullut Evan harjoittavan Ester
Heinosen luona.

Johtajatar lauhtui. Tyttö raukka tarkoitti nähtävästi täyttä totta.

-- Kuulepas, Iris, ei se käy päinsä. Sinähän olet vasta viidennellä
luokalla, pikku tyttö muitten esiintyjien rinnalla. Ethän sinä
tietääkseni ole koskaan esiintynytkään. Mene nyt vain kauniisti kotiisi.

Iris niiasi masentuneena ja kääntyi lähteäkseen. Johtajatar näki, että
hän oli onneton. Sääli tyttöä kohtaan valtasi hänet. Voihan antaa tytön
koettaa, silloin hän itsekin huomaa, ettei käy.

-- Jos tahdot, saat kyllä laulaa minulle, sanoi hän. -- Mutta pian.
Minulla on kiire.

Iris käänsi loistavat kasvonsa häneen.

-- Oi kiitos, kuiskasi hän.

Johtajatar otti nuotit ja istui pianon ääreen säestämään.

Iris lauloi. Ensi säveleet olivat vielä epävarmat, mutta pian ääni
paisui ja varmistui. Viehkeästi soi Preciosan yksinlaulu hänen
huuliltaan, metallinkirkkaana ja soinnukkaana.

Kun viimeinen sävel oli vaiennut, käännähti johtajatar tuolillaan,
ojensi käsivartensa Iristä kohti ja huudahti liikutettuna.

-- Mutta, Iris, sinähän laulat ihanasti. Nyt on pulma ratkaistu. Sinä
saat laulaa Preciosan osan. Jatkakaamme.

Iris lauloi edelleen. Hänen sydämensä sykki onnesta, mutta hän ei
ajatellut muuta kuin Preciosaa, mustalaistyttöä, joka viimein löysi
omaan kotiinsa. Silloin tällöin hän otti väärän säveleen ja sanoissakin
tapahtui joskus erehdys.

-- Mutta se paranee huomenna kyllä, lohdutti johtajatar. -- Meillä
ei tosin ole enää harjoitusta. Mutta sinä saat tulla minun luokseni
laulamaan. Minä pidän huolen puvusta ja kaikesta muusta. Ja paras,
ettemme puhu tästä kenellekään. Olkoon se yllätys.

Sinä yönä ei Iris paljon nukkunut. Uudestaan, yhä uudestaan hän eli
kohtauksen johtajattaren kotona. Tuon tuostakin hän kohosi istumaan
vuoteellaan ja hyräili hiljaa jotain Preciosan säveltä.

-- Mitä sinä, lapsi parka, konehdit! alkoi Ulriika vastustaa
vuoteellaan. -- Nuku jo.

Iris naurahti onnellisena. Ulriika näytti niin hassunkuriselta
valkeassa yönutussaan, pienet, kapeat letit niskassa. Jospa tietäisit,
uskollinen, äreä Ulriika! Jospa arvaisit, kuinka onnellinen olen!

Ja siihen ajatukseen Iris nukkui.

Aamiaispöydässä seuraavana päivänä ei puhetta puuttunut rouva Heinosen
nuorilta täysihoitolaisilta. Koulussa he olivat kuulleet, että Preciosa
sittenkin näyteltäisiin illalla.

-- Eva Kalm on siis kuitenkin parantunut? kysyi Erkki Esteriltä.

-- Ei, olemme saaneet toisen Preciosan.

-- Kenenkä? huusivat kaikki yhteen suuhun.

Ester pudisti päätään tärkeän näköisenä ja sanoi mahtavasti: --
Salaisuus, jonka saatte tietää vasta tänä iltana.

-- Minä kuulin Siiri Vuorelta, että uusi Preciosa muka laulaa
paljon paremmin kuin Eva Kalm. Johtajatar oli sanonut niin
voimistelunopettajalle. Siiri itse kuuli.

Yleinen hämmästys ja utelu: Kuka kumma se mahtaa olla? Arvailtiin sinne
tänne. Akselin ja Esterin välillä syntyi suoranainen kinastelu. Aksel
väitti, että uusi Preciosa oli Elna Borg, Mailin sisar, ja Ester nauroi
halveksivasti.

-- Elnako? Yhtä hyvin voisin minä esiintyä. Hänellä on mahdoton ääni.
Kova se kyllä on, mutta korvaa hänellä ei ole nimeksikään. Ei, Elna se
ei ole.

Iris ei ottanut osaa keskusteluun. Koko hänen huomionsa oli näköjään
kiinnittynyt perunaan, jota hän kuori hartaan näköisenä. Silloin
tällöin vain värähtivät huulet, mutta sitä ei kukaan huomannut.

Tuntematon, salaperäinen Preciosa jännitti mieliä enemmän kuin itse
juhla.

-- Tämä on kerrassaan viehättävän salaperäistä, sanoi Elsa, kun muut
olivat valmiit lähtemään.

-- Mutta missä Iris on? Eikö kukaan ole nähnyt Iristä? kysyi Hanna.

-- Eikö hän tulekaan mukaan? kysyi Erkki.

-- Kyllä hän tulee, ilmoitti Elsa. -- Hän sanoi, ettei hän välitä
siitä, onko hänellä vanha hame yllään. "On siellä muutakin katseltavaa
kuin minun vanha hameeni", sanoi hän minulle, kun estelin hänen tuloaan.

-- Iris lähti jo kauan sitten, sanoi Mauno.

-- Se tyttö ei sitten rahtuakaan välitä ulkonaisesta olemuksestaan,
murahti Aksel. -- Hän on vailla kaikkia esteettisiä taipumuksia.

Iloinen lauma tyttöjä ja poikia oli koolla yhteiskoulun laajassa
salissa. Hilpeätä naurua ja vilkasta puheen sorinaa kuului käytävissä
ja luokkahuoneissa, joissa kansallispukuiset tytöt möivät appelsiineja,
leivoksia ja karamellitötteröitä.

Sissi, joka oli päässyt mukaan, istui ylen onnellisena Hannan vieressä
kädet täynnä karamellitötteröitä. Hanna etsi turhaan katseillaan Iristä.

-- Oletko nähnyt Iristä? kysyi hän hiljaa Kaarinalta.

-- En ole nähnyt häntä koko iltana.

-- Iris rukka. Hän varmaan loukkaantui, kun Elsa moitti hänen
hamettaan. Piilee ehkä jossakin nurkassa.

Kilistettiin kelloa. Muu ohjelma oli jo suoritettu. Preciosa oli
viimeinen numero. Meluten pyrki jokainen paikalleen. Iloinen odotus
täytti mielet.

Kilistettiin toinen kerta. Esirippu kohosi. Mielihartaudella seurasi
nuori yleisö tapahtumia näyttämöllä. Näyttelijät olivat enemmän tai
vähemmän hermostuneita, lauloivat väärin, unohtivat sanan sieltä,
toisen täältä, mutta nauttivat yhtä paljon kuin yleisökin hauskuudesta.

Iris seisoi näyttämön takana odottaen vuoroaan. Hajamielisenä hän
kuunteli johtajattaren neuvoja ja rohkaisuja. Hänen kätensä olivat
jääkylmät, sydän takoi rinnassa, pää tuntui raskaalta, polvet vapisivat.

-- Minun täytyy, sanoi hän itselleen. -- Täytyy.

Mutta hänet valtasi hirveä halu juosta tiehensä, ennenkuin oli liian
myöhäistä. Paeta, ettei tarvitsisi astua kaikkien uteliaiden katseiden
eteen.

-- Iris, sinun vuorosi.

Johtajattaren ääni kuului kuin jostakin kaukaa.

-- Iris, riennä.

Iris totteli konemaisesti. Jalat tuntuivat lyijynraskailta. Häntä
peloitti, peloitti kauheasti.

Salissa oli aivan hiljaista. Preciosa, mustalaistyttö, lauloi.

-- Iris, kuiskattiin. -- Iris Klewe!

Hämmästys valtasi kuulijat. Oliko se todellakin Iris Klewe, heidän
koulutoverinsa, hyljeksitty, orpo, Tuhkimo rukka, josta ei tiedetty
muuta kuin että hän oli suuri hutilus koulussa, huonosti puettu
tyttöpaha, jonka ystävyyttä ei kukaan etsinyt.

-- Miten ihanasti hän laulaa, kuiskasi Hanna Kaarinalle. Kyyneleet
kohosivat hänen lempeihin silmiinsä.

-- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi Kaarina. -- Katso hänen silmiänsä.

Elsa istui sanatonna. Hän nipisti kättään nähdäkseen, oliko valveilla.
Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Iris oli voinut olla kertomatta
esiintymisestään. Mutta kauniisti hän lauloi, sitä ei voinut kieltää.

Näytännön loputtua palkitsi voimakas käsien pauke näyttelijäin vaivat.
Pohjolan pojat, Yrjö Heiniö, Aarne Forss ja Väinö Kalm istuivat samalla
penkillä, taputtivat käsiään hurjasti ja huusivat yhtämittaa:

-- Preciosa! Preciosa!

-- Esiintyvät aina sopimattomasti nuo normaalilyseolaiset, mutisi Aksel
Maili Borgille. Hän oli kuitenkin hyvillään serkkunsa puolesta.

Maili oli ymmällä kuten useimmat muutkin. Hän oli aina halveksinut
Iristä, mitätöntä maalaistyttöä. Ja nyt Iris oli kaikkien ihailun ja
ihastuksen esineenä. Hänen luokkatoverinsa, hassut, olivat oikein
pöyhkeät hänen puolestaan.

Iris oli heti, kun näytelmä oli lopussa, riisunut Preciosan helyt
yltään ja pukeutunut vanhaan mustaan pukuunsa. Johtajatar syleili
häntä, joku opettajakin tuli onnittelemaan.

-- Hänestä tulee vielä jotain erinomaista, kuiskasi johtajatar
johtajalle.

Iris kuuli sanat. Hänen silmissään välähti riemu. Hän otti pienen
mytyn, joka sisälsi hänen vähäiset vaatetusneuvonsa, ja pujahti nuorten
iloisen, meluavan parven lävitse ulos käytävään. Yksi ja toinen kääntyi
katsomaan häntä, kuiskailtiin ja hymyiltiin hänelle.

-- Iris, minne menet? Iris, tule meidän joukkoomme! huusivat hänen
luokkatoverinsa. He olivat tosiaan, kuten Maili oli huomauttanut,
äärettömän ylpeät siitä, että heidän luokkalaisensa oli saanut esiintyä
kahdeksannen luokan juhlassa ja tehnyt sen niin loistavasti.

Mutta Iris pujottelihe nopeasti tyttöjen ja poikien ohi pihalle ja
kotiin.

Illempana, kun toiset tulivat juhlasta, vedettiin Iris tilille.

-- Miksi et kertonut mitään meille? tiukkasi Hanna.

-- Oliko hauska esiintyä? huusi Elsa.

-- Etkö pelännyt? uteli Kaarina.

-- Pukusi oli aivan liian väljä, muistutti Aksel. -- Näki, ettei se
ollut sinua varten tehty.

Iris nauroi onnellisena.

-- Se oli Eva Kalmin puku. Enhän minä mitään sille voi, että Eva on
kahdeksasluokkalainen ja minä vain viidesluokkalainen, sanoi hän.



Yhdeksäs luku.

VELJEKSET.


Mauno Pohjola asteli nopein askelin pitkin katukäytävää. Hän oli
levoton ja pahalla tuulella. Sydänyö oli jo käsissä eikä Erkkiä
kuulunut kotiin.

Hän harmitteli itsekseen sitä, että oli jättänyt Erkin yksin Väinö
Kalmin luo, jonne pojat olivat kutsutut nimipäiville, ja itse lähtenyt
kotiin ainettaan valmistamaan.

Väinö ei ollut hyvää seuraa Erkille, eivätkä liioin Martti Tuominen
ja Risto Sax. Mauno tunsi heidät liiankin hyvin, olivathan he
luokkatovereita. Maunosta he eivät paljonkaan piitanneet, hän kun oli
ikävä lukutoukka heidän mielestään, mutta Erkki, se oli poikaa, se.
Häntä oli helppo viekotella kaikenmoisiin ajattelemattomiin kepposiin,
jotka olivat Martti Tuomisen ja Risto Saxin elinehto.

-- Mitähän he nyt taas keksivät? mutisi Mauno. -- Kunpa nyt vain
ehtisin ajoissa. Jos Hanna olisi kaupungissa, ei olisi hätääkään,
silloin olisi Erkki kyllä lähtenyt minun kanssani kotiin. -- Hanna,
jonka terveys oli yhä vain huonontunut, oli näet keskeyttänyt
koulunkäyntinsä ja lähtenyt enonsa luo tämän maakartanoon.

Äkkiä Mauno huomasi olennon, joka hurjaa vauhtia riensi häntä kohti
Nikolainkatua myöten.

Mauno säpsähti, paha aavistus valtasi hänen mielensä. Juoksija tuli
suoraan häntä kohti. Nyt Mauno hänet tunsi. Se oli Erkki.

Maunon huomatessaan, ei Erkki pysähtynyt, vaan jatkoi juoksuaan
huutaen: -- Pian, pian, hän on aivan kintereillämme.

-- Kuka?

-- Poliisi! Joudu, Mauno, tässä on hätä käsissä!

-- Juokse sinä, minä en ole mitään tehnyt, jonka vuoksi juoksisin,
vastasi Mauno rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä löikin tavallista
nopeammin.

Mutta silloin hän ajatteli, että jos Erkki oli tehnyt jonkun kolttosen,
oli parasta, että hän, Maunokin, vältti poliisia. Hän alkoi siis
juosta ja näki samassa taakseen katsahtaessaan paksun poliisin juosta
helkyttävän heidän jäljessään, minkä paksuudeltaan pääsi. Nyt hän
kohotti pillin suulleen, vihelsi.

-- Pian, pian! Kiivetään tuosta teurastajan aidan yli.

Yks kaks pojat kiipesivät nopeasti kuin oravat korkean puuaidan
ylitse teurastaja Lindin pihalle. Sieltä he pääsivät takatietä
paraatikäytävään, avasivat oven sisäpuolelta ja pääsivät siten
Maariankadulle. Sieltä he sitten juoksivat Elisabetinkadulle,
tekivät vielä pitkän kierroksen eksyttääkseen poliisia ja saapuivat
vihdoin levollisesti kävellen kuin ainakin rauhalliset kulkijat
Konstantininkadulle. Tuskin he olivat ennättäneet sisään portista, kun
kuulivat taas vihellyksen ja sama paksu poliisi juoksi aivan heidän
ohitseen Elisabetinkadulle päin.

-- Vähälläpä olimme suistua hänen syliinsä, nauroi Erkki.

Mutta Mauno ei nauranut. Hän oli ääneti; vasta kun pojat olivat omassa
huoneessaan, kysyi hän Erkiltä:

-- Mitä te teitte?

-- Särjimme palokellon ja saimme koko palokunnan liikkeelle, nauroi
Erkki väkinäisesti. -- Ja siitäkös mellakka syntyi!

Mauno säikähti. -- Etkö tiedä, että siitä voi tulla ikäviä selkkauksia
teille? sanoi hän ankarasti.

-- Kaikkea vielä, älä nyt taas ole niin juhlallinen, herra maisteri.

-- Ihmeellistä, kuinka kevytmielinen sinä yhä vielä olet, annat aina
Martin ja Riston vietellä itsesi ajattelemattomiin tekoihin.

-- Ja sinä olet aina yhtä ikävä ja väsyttävä, vastasi Erkki ynseästi.
-- Mutta minä en viitsi kuulla sinun saarnojasi.

Näin sanoen hän heittäytyi vaatteet yllä vuoteelleen ja käänsi selkänsä
Maunolle.

-- Erkki, riisuhan toki, sanoi Mauno. Mutta Erkki ei vastannut. Mauno
tarttui hänen käteensä nostaakseen hänet ylös, mutta säikähtyi. Käsi
oli tulikuuma, hän katseli tarkemmin Erkkiä, tuollaisena hän ei vielä
koskaan ollut veljeään nähnyt. Posket punoittivat, hengitys oli
epätasaista, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli niissä sekava katse.

Mauno sai hänet töin tuskin riisutuksi ja kömpi sitten alakuloisena
itse peitteen alle. Uni väisti hänen vuodettaan. Hän aavisti pahoja;
jos pojat todellakin olivat särkeneet palokellon, koituisi siitä
varmaankin ikävyyksiä. Rehtori oli hyvin ankara. Katkerasti moitti
Mauno taaskin itseään siitä, että oli jättänyt Erkin yksin huonojen
toverien joukkoon. Hän ajatteli vanhempiaan, joiden erityinen ylpeys
Erkki aina oli ollut. Mauno, joka oli juro käytökseltään ja mitätön
ulkomuodoltaan, oli aina saanut olla vähän kuin lapsipuolen asemassa.
Sukulaiset, ystävät, opettajat, koulutoverit, kaikki suosivat Erkkiä
enemmän. Ja Mauno myönsi, että Erkki ansaitsikin tämän rakkauden. Hän
oli päivän poika, iloinen, kaunis, älykäs, ystävällinen ja avulias
kaikkia kohtaan. Vain aniharva tunsi ja tiesi hänen varjopuolensa,
hänen luonteenheikkoutensa, ajattelemattomuutensa ja turhamaisuutensa.

Mauno hymyili surumielisesti pimeässä. Hän sai usein vanhemmiltaankin
kuulla moitteita siitä, että oli kateellinen veljelleen. Ja kuitenkin
hän rakasti veljeään -- kenties juuri hänen vikojensa tähden. Jos
Erkki olisi ollut lujaluonteinen ja vakava, ei Mauno varmaankaan olisi
pitänyt hänestä samalla lailla kuin nyt tietäessään, että veljen heikko
luonne tarvitsi hänen tukeaan. Tuntui kyllä katkeralta, kun vanhemmat
aina ja joka paikassa asettivat Erkin hänelle esimerkiksi ja suosivat
häntä vanhemman veljen kustannuksella. Erkkikin laski usein pilaa
kömpelöstä ja jurosta veljestään, mutta ylimalkaan oli veljesten suhde
hyvä ja vilpitön.

Vasta aamuyöstä Mauno vaipui levottomaan uneen ja heräsi niin myöhään,
että töintuskin ennätti kouluun. Erkki liikehti rauhattomasti
vuoteellaan.

Mauno koetti saada häntä jalkeille. Erkki nousi haluttomana ja puki
veltosti ylleen. Alakuloisina ja äänettöminä veljekset riensivät
kouluun. -- -- --

-- No nyt normaalilyseolaiset ovat keittäneet itselleen aika liemen,
nauroi Aksel vahingoniloisesti päivällispöydässä.

-- Mitä he ovat tehneet? kysyi Elsa heti.

-- Ovat särkeneet palokellon ja saaneet palokunnan liikkeelle. Kun
poliisit saapuivat paikalle, pötkivät he pakoon, mutta kyllä heidät
vielä kiinni saadaan, se on varma.

-- Mistä tiedät, että ne olivat narmaalilyseolaisia? kysyi Kaarina.

-- Meidän koululla tiesivät siitä kertoa. Ainahan tuommoiset jutut
leviävät.

-- Onko se totta, Mauno? kysyi Kaarina kääntyen Maunon puoleen. Hän
vaikeni hämmästyneenä, Mauno oli tulipunainen ja nähtävästi hämillään.
Kaarinan katseen kohdatessaan hän pudotti kahvelinsa ja etsi sitä kauan
aikaa. Kun hän viimein kohotti päänsä, vastasi hän Kaarinan katseeseen
levollisesti:

-- Anteeksi, sanoi hän, -- olen niin hajamielinen, Erkki on pahoin
voipa.

-- Niin, mikä Erkkiä vaivaa, hän ei ole syömässä? alkoivat toiset
kysyä, ja siihen unohtui koko palokellojuttu.

Mutta Maunolta se ei unohtunut. Raskain mielin hän päivällisen jälkeen
astui Erkin luo, joka kalpeana, silmät ummessa makasi sohvalla.

-- Miten jaksat? kysyi Mauno levottomasti.

-- Päätäni ja niskaani pakottaa kauheasti, ja vilustaa niin.

Ovelle kolkutettiin, ja Kaarina ja Elsa pistivät päänsä sisään. --
Saako tulla katsomaan Erkkiä?

-- Tulkaa vain, sanoi Mauno, mutta Erkki käänsi päänsä pois miltei
kärsimättömästi. Tytöt koettivat rohkaista Erkkiä kaikenmoisilla
hauskoilla jutuilla. Mutta Erkki oli vain yhtä haluton ja masennuksissa.

-- Kyllä hän on sairas, kuiskasi Kaarina poistuessaan Maunolle. --
Ellei hän ole parempi huomenna, täytyy kutsua lääkäri.

Mauno nyökäytti päätään. Hän tiesi, että Erkin tauti oli suureksi
osaksi sielullista. Rehtori oli tänään ollut tavattoman vakava; Martti
oli kuiskannut Erkille, että asiat olivat huonolla tolalla.

Aamulla oli Erkki niin huono, ettei kyennyt kouluun. Lääkäri pudisti
päätään ja määräsi potilaalle täydellistä lepoa.

Kun Mauno tuli koulusta, kysyi Erkki kiihkeästi: -- Kuuluuko mitään
erinomaista.

-- Eipä juuri, vastasi Mauno vältellen.

-- Juho Kunnas sanoi eilen minulle, että syylliset tullaan erottamaan
koulusta pariksi kuukaudeksi ainakin, kuiskasi Erkki. -- Tiedäthän,
että rehtori on hänen enonsa. Jos he saavat tietää syylliset ja minut
erotetaan, kuolen mieluummin.

Ja Erkin silmät paloivat niin oudosti, että Mauno vavahti. Hän tunsi
veljensä ylpeän luonteen. Hän ei uskaltanut kertoa Erkille, mitä
koulussa oli tapahtunut. Rehtori oli kutsunut hänet luokseen, oli
näyttänyt hänelle muistikirjaa, jossa oli hänen, Maunon, nimi, ja
kysynyt, tunnustiko hän sen omakseen. Mauno oli myöntänyt ja rehtori
synkkänä sanonut:

-- Tämän muistikirjan nojalla epäillään sinua, Pohjola, palokellon
särkemisestä. Sinä kai tiedät, että sitä pidetään pahana rikoksena
yleistä järjestystä vastaan. Tunnustatko itsesi syylliseksi?

-- En, oli Mauno rohkeasti vastannut.

-- Muistikirja löytyi palokellon luota kello yksi yöllä, oli rehtori
kuivasti sanonut.

Mauno oli punastunut hiusmartoa myöten, rehtori katsonut häneen
tiukasti ja sanonut:

-- Pohjola menee nyt kotiin miettimään asiaa. Huomenna tahdon kuulla
totuuden.

Asia oli siis tullut ilmi. Mauno muisti nyt antaneensa muistikirjansa
Erkille, joka oli tarvinnut latinansanoja, joita Mauno oli merkinnyt
muistiin. Onneton kirja! Erkki raukka! Vaikka oikeastaanhan häntä ei
epäilty, nyt, kuten usein muulloinkin, oli Mauno syntipukki. Mauno
hymähti katkerasti. Tietysti. Mutta sitten hän loi silmänsä Erkkiin,
joka kalpeana, hiljaa voihkien lepäsi vuoteellaan. Lepoa hän tarvitsi,
oli lääkäri sanonut.

Oli selvää, että huhu löydetystä muistikirjasta oli jo ennättänyt
levitä Heinosellekin. Maunoon luotiin salavihkaisia, epäileviä
katseita. Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, Ester oli
kylmä, Aksel ja Elsa supisivat keskenään. Kaarina oli tavallista
ystävällisempi Maunolle, hän ei nähtävästi uskonut hänestä mitään pahaa.

Kalpeana ja levottomana Mauno astui seuraavana aamuna rehtorin
kansliaan, jossa seuraava keskustelu syntyi hänen ja rehtorin välillä.

-- Onko muistikirja todella sinun, Pohjola?

-- On.

-- Olitko liikkeellä viime keskiviikkona kello yhden aikaan yöllä?

-- Olin.

-- Tunnustatko siis olleesi mukana, kun palokello särjettiin?

-- En, oli Mauno vastata, mutta vaikeni äkkiä. Jos hän tunnusti
antaneensa muistikirjan Erkille, joutuisi tämä tietysti kiinni. Mutta
kuinka hän saattoi ilmaista veljensä, sairaan veljensä? Hänen täytyi
pelastaa Erkki. Ja katkeruudella hän ajatteli: äiti- ja isäraukalla
on kyllin surua Erkin sairaudesta, he surevat vähemmän, jos minä saan
rangaistuksen, kuin jos se kohtaa Erkkiä.

-- Tunnustatko itsesi syylliseksi? kuului toistamiseen rehtorin kova
ääni.

Hetkisen kapinoi Maunon rehellinen mieli petosta vastaan, sitten hän
välttäen rehtorin raudankovaa katsetta painoi silmänsä alas ja liikutti
huuliaan, vaikka ääntä ei tullut. Rehtori käsitti kuitenkin hänen
vastauksensa myöntymykseksi. Hän huokasi raskaasti. Päinvastoin kuin
kaikki muut opettajat, jotka suosivat Erkkiä, oli hän aina puolestaan
pitänyt erityisesti Maunosta omalla karulla tavallaan.

-- En olisi uskonut Pohjolan viitsivän huvitella noin älyttömällä
tavalla, sanoi hän kylmästi. -- Huomenna saat kuulla opettajakunnan
päätöksen asiasta.

Rehtorin ääni soi Maunon korvissa kuin jostain kaukaa menneisyyden
sylistä, huone pyöri hänen silmissään, melkein tiedotonna hän horjui
ulos kadulle. Nyt se oli tapahtunut, hänet erotettaisiin koulusta
-- kenties iäksi. Tuntikausia hän samoili katuja ilman päämäärää.
Vasta ohikiitävän junan vihellys herätti hänet turtumuksesta, Hän oli
kulkenut aina Eläintarhaan asti.

-- Kuinkahan Erkki jaksaa, ajatteli hän äkkiä ja alkoi kiireesti,
joskin raskain askelin, astua kaupunkiin takaisin. Kun hän tuli kotiin,
oli Erkki sillä aikaa viety sairaalaan. Hänessä oli lavantauti. Isä
ja äiti, jotka Mauno sähköteitse oli kutsunut kaupunkiin, istuivat
alakuloisina häntä odottamassa. Mauno unohti nyt tykkänään oman
surunsa. Hän miltei iloitsi siitä, että sai uhrautua veljensä puolesta.

Jos Erkki kuolee, ei kukaan voi sanoa hänestä pahaa sanaa, ajatteli hän.

Mutta kun hänen aamulla täytyi kertoa isälle ja äidille tuomio --
kahden kuukauden karkoitus koulusta, ei se ollut helppoa.

Isä hymähti katkerasti. -- Osasitpa valita sopivan ajan kepposellesi,
nyt juuri kun vanhemmillasi on surua muutoinkin. Hän oli liian
masentunut jaksaakseen toruakaan.

Ja äiti purskahti katkeraan itkuun. -- Hyvä, ettei Erkki saanut tätä
tietää, hän on niin arka perheen kunniasta.

Mauno puristi huulensa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.

-- Uppiniskainen vielä lisäksi, mutisi isä. Päätettiin, että Mauno
heti matkustaisi kotiin maalle. Jos Erkin tila niin vaati, lupasi isä
sähköttää hänelle.

Vaikea oli Maunosta lähteä pois sairaan veljensä luota, mutta olo
Helsingissä oli sekin sietämätöntä. Heinoset, Sissiä lukuunottamatta,
kohtelivat häntä halveksivasti, Kaarina vältti häntä silminnähtävästi.
Iris sitävastoin sanoi rohkeasti kaikkien kuullen, että hänestä olivat
opettajat pikkumaisia ja typeriä, kun tuommoisen pikku kepposen vuoksi
viitsivät karkoittaa koulusta kelpo pojan.

-- Tietysti, sanoi Ester halveksivasti kohottaen olkapäitään, --
sinusta on kaikki, mikä sotii hyviä tapoja ja järjestystä vastaan, vain
"pikku seikkoja".

Illalla ennen Maunon lähtöä hiipi Kaarina hänen huoneeseensa
itkettynein silmin.

-- Voinko auttaa sinua pakkauksessa? kysyi hän arasti.

-- Et, vastasi Mauno lyhyesti. Kaarinan välttelevä käytös oli loukannut
häntä syvästi. Mutta Kaarina ei lähtenyt. Hän ryhtyi muitta mutkitta
työhön, Maunon ei auttanut vastustaa.

-- Voi, Mauno, sanoi Kaarina äkkiä, kuinka surulliseksi kaikki on
muuttunut. Hanna poissa. Erkki sairaalassa ja sinä --. Kyyneleet
tukahduttivat hänen äänensä. -- Kuinka uskallan kirjoittaa Hannalle
tästä kaikesta, hän on niin heikko!

-- Niin, Hanna, puhkesi Mauno melkein rajusti sanomaan. Jos Hanna olisi
ollut täällä, olisi kaikki toisin. Silloin ei Erkki olisikaan. -- Hän
puraisi huultaan ja lensi tulipunaiseksi. Kaarinalta putosi käsistä
kirja, jota hän juuri oli panemassa matkakoriin, ja hän tuijotti
Maunoon. Miksi hän näin hämmentyi? Koko tilanne selvisi hänelle äkkiä.
Hän tarttui Maunon käsivarteen ja tuijotti häneen kiinteästi.

-- Mauno, mitä tarkoitat?

Mauno väisti hänen katsettaan, mutta Kaarina jatkoi kiihkeästi. -- Se
oli Erkki, eikä totta, se oli Erkki? Voi, olisihan minun pitänyt se
heti arvata.

-- Hiljaa, Kaarina, sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan, puhui Mauno
hädissään muistamatta, ettei Kaarina oikeastaan tiennyt mitään varmaa.
-- Erkki on sairas, hänestä ei saa lausua pahaa sanaa. Hän voi kuolla.

Mutta Kaarina kietoi käsivartensa Maunon kaulaan ja itki.

-- Sinä rakas, uljas Mauno.

-- Älä itke, Kaarina, eihän se mitään merkitse, sanoi Mauno käheästi,
mutta hänenkin silmistään vuosivat kyyneleet. Oli siis kuitenkin joku,
joka häneen uskoi, joka häntä rakasti.

       *       *       *       *       *

Keväinen aurinko paistoi iloisesti sisään sairaalan ikkunasta. Erkki
makasi laihana ja kalpeana vuoteellaan. Silmien eloisa ilme tiesi
kuitenkin kertoa, että taudin valta oli voitettu ja potilas paranemaan
päin. Tuon tuostakin hän naurahti iloisesti Yrjö Heiniön hupaisille
jutuille koulusta.

-- Mutta, Yrjö, sanoi hän äkkiä, -- olen jo kauan ihmetellyt, miksi ei
Mauno tule minua tervehtimään. Eihän hänen enää tarvitse tarttumista
pelätä, lisäsi hän katkerasti.

Yrjö Heiniö, joka istui Erkin vuoteen jalkopäässä, tuli nähtävästi
hämilleen. Hän koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta teki sen
niin kömpelösti, että Erkki heti huomasi.

-- Ei suinkaan hän vain ole sairas? kysyi hän levottomasti.

-- Ei, ei, mutta hän -- hänellä on hammastauti, kolme etuhammasta on
poissa, valehteli Yrjö enemmän hyväntahtoisesti kuin älykkäästi.

-- Älä hassuttele, Maunolla hammastauti? Maunolla, jolla on hampaat
kuin karhulla. Kuule, Yrjö, minä näen selvästi, että sinä salaat
jotain minulta. Ja se kiihoittaa minua, voin saada kuumeen, lisäsi hän
viekkaasti, -- ja sitten tulen uudestaan sairaaksi, ja se on sinun
syysi.

Yrjö pelästyi, häntä oli hyvin varoitettu kiihoittamasta Erkkiä.

-- Mutta jos minä kerron, kiihoitut ehkä vielä enemmän, sanoi hän
avuttomana.

-- Ahaa, siinä piilee siis kuitenkin jotain, sano se heti. Tunnen jo
kuumeen nousevan.

Yrjö oli onneton, kääntelihe, vääntelihe istuimellaan, mutta Erkki oli
järkähtämätön. -- No, se on tuon onnettoman palokellojutun tähden,
mutisi hän viimein.

-- Palokellojutun, mitä Maunolla on sen kanssa tekemistä? Erkki oli
kohonnut istumaan ja katseli palavin silmin Yrjöä.

Epäröiden Yrjö alkoi kertoa. Erkin poskille kohosi punaiset täplät, ja
hän hengitti kiivaasti.

-- Mutta Maunohan on viaton, sopersi hän vaivoin.

Yrjö säikähti Erkin kuumeista olentoa.

-- Kas niin, vaikeroi hän, -- nyt sinä kuitenkin saat kuumeen. Voi,
voi, että minä ollenkaan tulin. Lähden nyt, että pääset rauhoittumaan.

Yrjön lähdettyä Erkki makasi hetkisen silmät ummessa. Sitten hän
mutisi: -- Minun täytyy lähteä, täytyy puhdistaa Mauno. Poika parka.

Hän alkoi nousta vuoteelta. Pyörrytti niin ankarasti, että hän kahdesti
kaatui vuoteelle, mutta kolmannella kerralla hän jaksoi seistä
pystyssä vuoteen nojassa. Tuolin avulla hän hoiperteli kaapille, mistä
otti vaatteensa. Kesti kauan, ennenkuin hän sai ne ylleen. Hetkisen
levättyään hän raoitti ovea nähdäkseen, oliko ketään liikkeellä. Pääsy
oli vapaa -- hän horjui käytävään ja pääsi huuliaan purren eteiseen.
Portaiden edessä sattui onneksi olemaan hevonen. Hän heittäytyi
istumaan vaunuihin ja mainitsi kadun numeron.

Raitis ulkoilma pyörrytti häntä, siihen tottumatonta, mutta nojattuaan
vaunujen selkämykseen miltei tunnotonna hän vähän ajan kuluttua virkosi.

Rehtori hämmästyi suuresti, kun hänen ovensa aukeni, ja sisään astui
Erkki laihana, vaatteet höllällään, kuumeenpuna poskillaan.

-- Joko Pohjola on liikkeellä? sanoi hän ystävällisesti. Erkki astui
askeleen rehtoria kohti.

-- Herra rehtori, sanoi hän äänellä, jonka ylivoimainen ponnistus teki
luonnottomaksi. -- Mauno on viaton, -- minä särjin palokellon.

Maailma musteni hänen silmissään, hän kaatui pitkälleen lattialle
rehtorin jalkoihin. -- -- --

Erkki oli kauan huonona voimiakysyvän retkensä jälkeen. Heti kun
lääkäri niin salli, tuli rehtori hänen luokseen. He keskustelivat
kauan, ja kun rehtori läksi, puristi hän ystävällisesti Erkin kättä,
sanoen:

-- Sinä olet jo saanut kestää kovan koettelemuksen. Rohkeutta, poikani.

Rehtorin käynnin jälkeen alkoi Erkki huomattavasti vahvistua. Parin
päivän kuluttua tuli Mauno hänen luokseen. Erkki ojensi veljelle laihan
kätensä. Kiitos, veikko!

Enempää ei puhuttu, Erkki tiesi, ettei Mauno pitänyt koreista sanoista.

Mauno kertoi käynnistään rehtorin luona.

-- Oikeastaan, oli hän sanonut tuimalla tavallaan, pitäisi sinun saada
rangaistus petoksesta, mutta -- ja hän niisti kuuluvasti nenäänsä --
tällä kertaa saat anteeksi, sillä jos oikein muistan, et sinä suoraan
myöntänytkään olevasi syyllinen. Ja Erkkiä emme enää rankaise, se on
opettajakunnan yhteinen päätös. Asia olkoon unohdettu. Olethan sinä jo
kärsinyt rangaistusajasta puolet.

-- Entä pojat? kysyi Erkki levottomasti. -- Tyydyttikö päätös heidän
oikeudentuntoaan? Viatonhan oli kärsinyt syyllisen edestä.

-- Rehtori puhui heille rukouksessa ja kysyi, eivätkö he olleet hänen
kanssaan samaa mieltä meidän suhteemme. Pojat hurrasivat ja ulvoivat
niin, että sali tärisi. Saat uskoa, että rehtori nyt taas on korkeassa
kurssissa.

Erkki hymyili. -- Voi, Mauno, kyllä minä nyt pian olen aivan
voimissani. On hirveän hauska taas päästä kouluun ja vetää sieraimiinsa
tuttua kouluhajua. Sano pojille terveisiä.



Kymmenes luku.

VALKENEE.


Toukokuu oli käsissä. Lehmukset ja vaahterat vihannoivat Vanhassa
puistossa herättäen ohikulkevassa koulunuorisossa iloisia aavistuksia
kesästä ja kesälomasta.

Erkki oli taas terve, kävi koulua ja oli iloinen kuin ennenkin,
hiukan vakavampi vain. Maunon ja hänen suhteensa oli entisellään
ainakin pinnalta katsoen, he kiistelivät silloin tällöin, Mauno
nuhteli Erkkiä, ja Erkki kiusoitteli Maunoa. Mutta ken lähemmin
heitä tarkkasi, huomasi pian, että veljeksien väli oli entistä
sydämellisempi ja likeisempi. Erkki ei koskaan kärsinyt, että Maunosta
toveripiirissä tehtiin vähintäkään pilaa. Mauno puolestaan oli yhtä
lyhyt- ja niukkasanainen puheissaan kuin ennenkin ja valmis nolaamaan
toisia missä sattui. Hän suuttui aina, kun ruvettiin puhumaan hänen
jalomielisyydestään palokello-jutussa. Häntä ei lainkaan huvittanut
sankarin osa. Annettuaan pari kertaa kelpo lailla nenälle Elsaa, joka
ylisti hänen uhrautuvaisuuttaan, hän viimein pääsi rauhaan. Kaarina ja
hän olivat edelleenkin hyvät ystävät. Sunnuntaiaamuisin, kun toiset
vielä nukkuivat, riensivät he molemmat Seurasaarelle tai muualle
kaupungin läheisyyteen kasvisäiliö hartioilla. He olivat molemmat
innostuneet luonnontieteeseen, kokoilivat kasveja, vesikirppuja ja
muita eläintieteilijöille rakkaita lätäkköasukkaita.

Koulutyö ei enää tahtonut maittaa. Läksyt maistuivat puulle ja
luokkahuone tuntui vankilalta.

-- Huh, huh, voihki Iris. -- En ymmärrä, mitä huvia opettajilla on
meidän kiusaamisestamme nyt enää. Ei kukaan kuitenkaan osaa läksyjään.

Elsa loi häneen kärsivän katseen kirjansa äärestä. Näin lukukauden
lopulla pitivät sisaret häntä kovassa kurissa, mitä läksyihin tuli.
Hänen päätään pakotti, ja turhaan hän hoki itsekseen saksankielen
säännöttömiä verbejä: trinken, trank, getrunken, treiben, trieb,
getrieben.

-- Tule tänne, Elsa kulta, minä autan sinua, sanoi Kaarina. Hän oli
jo oppinut läksynsä ja istui ikkunalla katsellen pikku laivoja, jotka
nopeasti kiitivät lahdella.

Elsa purskahti itkuun. -- Minun on mahdoton oppia näitä onnettomia
verbejä. Mutta Elin ja Ester sanovat, etten saa jäädä luokalle.

Kaarina otti kirjan ja alkoi ohjata Elsaa. Iris vajoutui irvistellen
laskuoppiin.

Ulkona oli lämmin, ihana toukokuu.

Sissi juoksi sisään.

-- Eteisessä on herra, joka tahtoo tavata Iristä.

Iris paiskasi kirjansa kiinni.

-- Kukahan se on?

-- Suori vähän hiuksiasi ensin ja sido kenkänauhasi, neuvoi Kaarina.

Iris silitti huolimattomasti tukkaansa. Puolipimeässä eteisessä seisoi
pitkä, hiukan kumaraselkäinen herrasmies.

-- Minä olen Iris Klewe, sanoi Iris hiljaa. Outo, epämääräinen tunne
valtasi hänet. -- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, lisäsi hän, kun vieras
ei mitään puhunut, vain tuijotti häneen.

He astuivat molemmat arkihuoneeseen, joka sattui olemaan tyhjä sillä
kertaa. Vieras ojensi kätensä Irikselle, kapean, hyvin hoidetun käden.

-- Sinä olet siis Iris Klewe, ja minä -- hän pysähtyi hetkeksi ja
tarttui lujemmin tytön käteen -- minä olen Henrik Klewe -- isäsi.

-- Isäni, toisti Iris soinnuttomasti.

Hän katseli vierasta tutkien, arastellen kuin jotain unta, jota on
mahdoton uskoa.

-- Sinä et tule iloiseksi minut nähdessäsi, sanoi vieras
surumielisesti. Hän kohotti Iriksen kasvoja molemmilla käsillään ja
katseli häntä silmiin. -- Oletko unhottanut, että sinulla on isä?

-- Oi, en, en, puhkesi Iris kiihkeästi sanomaan. -- Mutta minä olen
odottanut sinua niin kauan. Hänen huulensa vapisivat.

-- Niin, sanoi Henrik Klewe vakavasti. -- Liian kauan. Hän kiersi
käsivartensa tytön hartiain ympäri. -- Mutta me kuulumme kuitenkin
yhteen, lapseni.

Hän talutti tytön sohvaan istumaan ja istuutui itse viereen.

-- Sinä asut tätisi luona? kysyi hän, ja johdattaakseen tytön
rauhallisempaan mielialaan hän alkoi keskustella jokapäiväisistä
asioista, kyseli Iriksen koulunkäynnistä, serkuista, tädistä ja
arkielämän pikku seikoista. Iris vastasi alussa ujosti ja väkinäisesti,
mutta isän tyyni, levollinen tapa voitti vähitellen hänen arkuutensa.
Pian hän istui käsi isän kädessä ja jutteli välittömästi ja luottavasti
elämästään, lauluopinnoistaankin, joista hän ei mielellään puhunut
muitten kanssa.

Näin heidät tapasi rouva Heinonen, kun hän astui huoneeseen. Hän jäi
hämmästyneenä seisomaan kynnykselle ja vastasi jäykästi lankonsa
tervehdykseen.

-- Sinä olet siis vihdoinkin palannut Suomeen, sanoi hän terävästi. Hän
loi nopean, tarkastavan katseen mieheen. Kumma kyllä ei hän näyttänyt
niin heittiömäiseltä kuin olisi luullut. Puku oli moitteeton, Jumalan
kiitos, rouva Heinonen huokasi helpotuksesta, -- kasvot tosin olivat
kalpeat ja tukka harmaantunut, mutta hän teki ehdottomasti vielä
herrasmiehen vaikutuksen.

-- No niin, sanoi hän hiukan leppeämmin. -- Tervetuloa, vaikka tuletkin
myöhään.

Iris katseli levottomana tätiinsä. Kunpa hän ei vain alkaisi
moittia isää! Mutta vaikka rouva Heinonen olikin valmistanut pitkän
nuhdesaarnan velvollisuutensa unohtaneelle sukulaiselle, jäi se häneltä
pitämättä. Herra Klewe tarttui hänen käteensä vakavana ja lausui
matalalla äänellä:

-- Mitä aikonetkin minulle sanoa, säästä se tuonnemmaksi, Selma hyvä.
Ei täällä tyttäreni kuullen. Nyt on minulla vain mieluisa velvollisuus
kiittää sinua ja perhettäsi ystävällisyydestänne Iristä kohtaan.

Iris näki veren kohoavan täti Heinosen poskille. Mahtoiko hän tällä
hetkellä, ottaessaan vastaan isän kiitokset, tuntea, että hän olisi
voinut osoittaa suurempaa hellyyttä äidittömälle?

Kenties isäkin huomasi tädin hämmennyksen, sillä kun tämä oli poistunut
huoneesta, kääntyi hän Iriksen puoleen ja kysyi kuin ohimennen:

-- Viihdytkö hyvin enosi perheessä?

Iris epäröi hetkisen. Sitten hän kohtasi isän tutkivan katseen.

-- En, vastasi hän, ja lisäsi heti: -- Me olemme niin erilaiset, serkut
ja minä.

Isällä ja tyttärellä ei enää sinä iltana ollut tilaisuutta
kahdenkeskiseen jutteluun, mutta seuraavana päivänä lupasi herra Klewe
tulla noutamaan tytärtään hotelliin, missä hän asui.

Kun isä oli lähtenyt, syytti Iris läksyjään ja vetäytyi nopeasti pikku
kopukkaansa. Hänen sydämensä oli liian täysi, mielensä niin järkkynyt,
ettei hän voinut jäädä kuulemaan tädin ja serkkujen arveluja isän
äkillisen ilmestymisen johdosta. Hän istui pienen, likaiselle pihalle
viettävän ikkunan ääreen ja painoi polttavan otsan käsiinsä. Korkeiden
kivimuurien ylitse näkyi pieni kaistale kevättaivasta. Usein, usein
hän oli istunut tässä kuin lintu häkissään ja toivonut, että kerrankin
saisi kohottaa siipensä ja liitää kohti suurta, ihanata maailmaa.

Arka koputus ovelta herätti hänet onnellisista mietteistä. Kaarina
astui sisään.

-- Minä olen niin iloinen, niin iloinen, sanoi hän ja suuteli Iristä
kumpaisellekin poskelle. -- Ja ajattelepas, mitä Hanna sanoo! Entä
neiti Hammar! Kyllä hänen naamansa venyy.

Ja Kaarina nauroi pientä, vahingoniloista naurua. Iris vetäisi syvään
henkeään kuin vanki, jolle luvataan vapaus. -- -- --

-- Minulla on sinulle terveisiä kenraali Stjernfeltin perheeltä,
alkoi isä seuraavana päivänä, kun Iris ja hän istuivat hotellihuoneen
laajalla sohvalla.

Iriksen silmät katselivat kysyvinä isään.

-- Stjernfelteiltä?

-- Niin, tapasin heidät Firenzessä. He asuvat siellä nykyään, eivät
tahdo jättää tyttärensä hautaa. Heiltä minä kuulin sinusta ensi kerran
tarkemmin, isä oli hiljentänyt ääntään. He kertoivat, että sinä olit
ollut hyvin rakas heidän tyttärelleen.

Iriksen huulet vapisivat.

-- Voi Ulla, kuiskasi hän.

-- Sinä muistat häntä vielä? kysyi isä.

-- Ullaako? En unohda häntä koskaan, koskaan. Ei kukaan ole minulle
sitä mitä Ulla. Pidän paljon Kaarinasta ja Hanna Strömistä vielä
enemmän, mutta ei kukaan tule minulle niin rakkaaksi kuin Ulla oli.

Isä siveli hänen hiuksiaan.

-- Pikku tyttöni, sanoi hän hellästi. Hän oli suloinen olento kuvasta
päättäen, ja vanhemmat surevat häntä vielä. He kertoivat, että Ulla
usein oli toivonut tapaavansa minua Italiassa kertoakseen minulle
tyttärestäni. Iris ikävöi isäänsä, hän oli sanonut, meidän täytyy
lähettää hänet kotiin. Ja kuullessani heidän juttelevan sinusta,
valtasi minut kova koti-ikävä ja halu nähdä tytärtäni.

Hän vaikeni ja Iris näki syvän varjon leviävän hänen kasvoilleen.
Hän ei arvannut, mitä isä ajatteli, mutta jotain raskasta se oli.
Henrik Klewe muisti pitkiä vuosia, joita hän oli viettänyt erillään
lapsestaan, levotonta elämäänsä ja harharetkiään. Hän tarttui tytön
käteen.

-- Iris, sanoi hän hiljaisella äänellä. -- Minä olen sinulle paljon
velkaa. Joskus, kun tulet suuremmaksi ja opit paremmin ymmärtämään
elämää, kerron sinulle, mikä niin kauan on pidättänyt minut poissa
kotoa. Nyt pyydän vain, että opit minua isänäsi rakastamaan.

-- Oi, isä! Muuta ei Iris saanut sanotuksi, mutta isä näki hänen
mustissa silmissään lapsen luottamuksen ja hellyyden.

Edellisenä iltana ei isä ollut maininnut Metsäpirttiä sanallakaan. Nyt
hän kyseli Serestä, Tanelista, heidän elämästään yksinäisellä saarella.
Hän kertoi myös kirjoittaneensa pankinjohtaja Heinoselle pyytäen tätä
pitämään huolta Metsäpirtistä, mutta kirje oli saapunut luultavasti
niin vähää ennen tämän kuolemaa, ettei hän ennättänyt ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin estääkseen talon myöntiä.

Ilta kului nopeasti, ja kun Iris viimein nousi lähteäkseen kotiin,
tuntui hänestä kuin olisi isä jo ammoin ollut hänelle tuttu.

-- Minä lähden vielä asioille kamreeri Vuoren luo, sanoi isä
hyvästellessään. -- Ja neiti Hammarin luo minulla myös on asiaa. Olen
hänelle kasvatuksestasi kiitollisuudenvelassa, joka on suoritettava.

Kun Iris saapui kotiin, vallitsi siellä suuri ilo. Hanna oli saapunut
kaupunkiin. Nuoret istuivat kaikki arkihuoneessa, ja keskustelu sujui
vilkasta vauhtia. Iriksen isä oli tietysti pohdinnan alaisena, ja
Iris vastaanotettiin tuhansilla kysymyksillä ja huudahduksilla. Rouva
Heinonen oli tavallista ystävällisempi häntä kohtaan, Elsa ja Ester
olivat ihastuksissaan roomalaisesta kaulakorusta, jonka Iris oli saanut
isältään lahjaksi. Hanna oli tuonut mukanaan korillisen herkullisia
leivoksia, ja Erkki juoksi noutamaan simaa ja appelsiinejä.

-- Juhlitaan nyt kerrankin oikein, onhan meillä kaksinkertainen syy,
sanoi Mauno avatessaan simapulloja. -- Kuka tietää, milloin ensi kertaa
näin yhdessä juhlimme!

Toiset hymähtivät surumielisesti. Oli eletty yhdessä pitkä lukuvuosi,
kesä oli kynnyksellä, ja se merkitsi eroa, jäähyväisiä.

       *       *       *       *       *

Toukokuun viimeisenä päivänä seisoi pieni joukko koulunuorisoa
satamasillalla. Siinä olivat Ester ja Elsa, Aksel ja Sissi, Kaarina ja
Iris, Yrjö Heiniö ja Pohjolan pojat, vieläpä Pappilan Maijukin.

Mutta laivan kannella seisoivat muitten matkustavaisten joukossa
tehtailija Pauni, rouva Ström ja Hanna kalpeana ja hymyilevänä. Heidän
oli määrä matkustaa kesäksi Norjaan, lääkäri oli määrännyt sekä rouva
Strömin että Hannan hengittämään raitista tunturi-ilmaa.

Kolmas soitto! Kyyneleet himmensivät Hannan silmiä. Siinä nyt seisoivat
hänen talviset ystävänsä, joiden seurassa hän oli viettänyt niin monta
päivänpaisteista hetkeä.

-- Hanna, nyyhkytti Kaarina, -- sinä unohdat pian meidät, kun saat
nähdä niin paljon kaunista.

-- En koskaan, vastasi Hanna.

Laiva irtautui rannasta, huiskutettiin nenäliinoja, huudettiin vielä
viimeiset jäähyväiset, jotka hukkuivat koneitten ryskinään ja aaltojen
kohinaan.

Pian oli laiva kaukana ulapalla. Hitain askelin lähtivät saattajat
kaupunkiin.

-- Kohta mekin eroamme, sanoi Kaarina Pohjolan pojille.

-- Niin, mutta vain kesäksi. Syksyllä kyllä taas löydämme toisemme,
vakuutti Mauno.

Erkki oli ääneti. Hän kaipasi suuresti Hannaa.

       *       *       *       *       *

Henrik Klewe oli viikon päivät ollut matkoilla. Palattuaan hän ilmoitti
Irikselle, että hän nyt oli hankkinut heille kesäasunnon. Parin päivän
kuluttua heidän oli lähteminen.

Mutta ennen lähtöä Iris kävi neiti Hammarin luona jäähyväisillä. Roosa
täti hymyili ja taputteli häntä iloisesti. Hän oli hyvillään siitä,
että lapsi oli saanut takaisin isänsä. Neiti Hammar piti Irikselle
pitkän varoitussaarnan vielä lähtiäisiksi. Hänen mielestään Iris oli
mennyttä, nyt kun hän joutui isän käsiin.

-- Olen varma siitä, että hänestä olisi tullut kunnollinen tyttö,
jos minä olisin saanut kasvattaa häntä loppuun asti, sanoi hän Roosa
tädille jäljestäpäin. Nyt sitävastoin isä tietysti turmelee hänet.

-- Herramme tietää kyllä, itse, mitä teitä Hän lapsiaan kuljettaa,
sanoi Roosa täti harvinaisen pontevasti. -- Ja rakkaus saa usein
enemmän aikaan kuin lemmetön käsi.

Mutta Iriksen askeleet olivat keveät hänen astuessaan neiti Hammarin
luota kotiin, missä isä odotti viedäkseen hänet maalle.

Jätettyään kaikille muille hyvästi, pistäysi Iris vielä keittiössä
Ulriikan luona. Kyyneleet vierivät estelemättä vanhan palvelijan
työnuurtamia poskia pitkin. Ulriika parka, hän oli rakastanut orpoa
silloin, kun kaikki muut häntä halveksivat. Hän iloitsi siitä, että
Iris oli nyt suojattu, mutta sydänalassa tuntui niin kumman tyhjältä.
Nyt ei ollut ketään, jonka puolesta huolehtia.

Iris kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri.

-- Hyvästi, sinä rakas, vanha Ulriika. Vieläkö muistat iltaa, jolloin
istuin huoneessasi, ja sinä lupasit minulle, että vielä valkenee?
Valaskala, tiesi totta.

-- Minun uneni tietävät aina totta, vakuutti Ulriika kyynelsilmin.

-- Hyvästi! Hyvästi! huudahti Iris vielä kerran juosten portaita alas.

Ulriika katseli silmiään pyyhkien hänen jälkeensä. Pieni käsi pujahti
hänen karheaan kouraansa. Se oli Sissi, joka katkerasti itki Iriksen
lähtöä.

       *       *       *       *       *

-- Isä, et ole sanonut, minne matkustamme? lausui Iris junavaunussa.

-- Olen hankkinut meille kesäasunnon synnyinpitäjässäsi, vastasi isä.

Iris vaipui mietteisiin. Hän ei tiennyt iloitako vai surra sitä,
että joutui lähelle Metsäpirttiä. Ehkä olisi ollut parempi asettua
kauemmaksi, kun ei kuitenkaan saanut asua Metsäpirtissä.

He astuivat laivaan ja istuivat molemmat muistoihinsa vaipuneina. Tutut
maisemat herättivät kumpaisessakin eloon entiset päivät. Mutta Iriksen
muistot olivat paljoa valoisammat kuin isän.

-- Mutta, isä, mehän matkustamme aivan Metsäpirtin ohi, muistutti Iris,
kun laiva lähestyi laituria, josta veneellä tavallisesti jatkettiin
matkaa Metsäpirttiin.

-- Niinkö luulet? sanoi isä hymyillen.

Iriksen oli vallannut omituinen levottomuus. Hänestä tuntui että
Tanelin olisi pitänyt olla laiturilla veneineen kuten monasti ennen.
Siksi hän tuskin hämmästyi, kun näki hänet yhtä tanakkana, yhtä
hynvyilevänä kuin ennenkin rantakalliolla.

-- Onpa Iris kasvanut, sanoi Taneli harvakseen. Hän puristi tyttöä
lujasti kädestä ja hymyili tyytyväisenä.

Iris ei enää kysynyt, minne matka suunnattiin. Hän tiesi, että Taneli
souti Metsäpirttiin. Rannalla seisoi Sere.

-- Voi, Sere, oletko sinäkin täällä? huudahti Iris.

-- Täällähän minä olen, ja tänne minä jäänkin, sanoi Sere hymyillen.

Iris loi häneen kysyvän katseen.

-- Herra on pyytänyt minua ja Tanelia hoitamaan taloa kuten ennenkin,
jatkoi Sere.

Iris kääntyi äkisti isän puoleen.

-- Mitä se merkitsee? kysyi hän kiihkeästi.

-- Se merkitsee sitä, vastasi isä naurahtaen, -- että Metsäpirtti taas
on meidän.

-- Oi, isä, isä! Minä olen niin iloinen!

Ja Iris syleili rajusti isäänsä.

-- Oletko sinä niin rikas? kysyi hän sitten hämmästyneenä.

-- Rikas en ole, mutta sen verran omaisuutta olen sentään viulullani
saanut kokoon, että voin ostaa takaisin sinun synnyinkotisi, lapsi.

Iris juoksi kevyesti rantapolkua ylös rakennukselle. Kaikki oli
ennallaan. Kissakin istui portailla ja kohotti naukuen selkäänsä
Iriksen lähestyessä.

-- Se ei täältä lähtenyt minnekään, kertoi Sere. -- Kolmasti kävin
noutamassa sen uutistorppaamme, mutta joka kerran se palasi takaisin
tänne. Kolmannella kerralla oli jäihin hukkua, ja silloin en sitä enää
hakenut pois.

Iris istui portaille Seren viereen. Hänen oli niin hyvä, niin
turvallinen olla. Ylhäältä, isän huoneesta, kuului viulun haikeat
säveleet. Ilta vaihtui vähitellen yöksi. Oli niin valoisa, ettei tähtiä
näkynyt, mutta Iris tiesi, että tuolla kuulealla kesätaivaalla tuikki
Kotitähti lempeänä ja ystävällisenä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Iris rukka" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home