Title: Navalta navalle I
Author: Hedin, Sven Anders
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Navalta navalle I" ***


NAVALTA NAVALLE I

Ensimäinen matka


Kirj.

SVEN HEDIN


Suomentanut

V. Hämeen-Anttila



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa,
1911.



SISÄLLYS:

     Esipuhe.
  1. Itämeren yli.
  2. Saksan pääkaupunki.
  3. Merimuseo.
  4. Simpanssin seurassa.
  5. Balkanin niemimaalle.
  6. Konstantinopoli.
  7. Pyhän viisauden kirkko.
  8. Mustameri.
  9. Trapetsuntista Teheraniin I.
 10. Ensimäinen matkani Bakuun.
 11. Persian halki.
 12. Persian erämaassa.
 13. Jäävuorten taatto.
 14. Mustan surman valtakunnassa.
 15. Skorpioneja.
 16. Indus.
 17. Aleksanteri Suuri.
 18. Kuolon karavaani.
 19. Hengen hädässä.
 20. Tibet.
 21. Toivioretkeni Lhasaan.
 22. Villiaasi ja jak.
 23. Intian hyötykasvit.
 24. Alas Gangesille.
 25. Pyhä kaupunki.
 26. Uskovaisten rantaäyräällä.
 27. Intian elefantit.
 28. Dshungelien kuningas.
 29. Käärmeitä ja käärmeiden kesyttäjiä.
 30. Intian valtamerellä.
 31. Sunda-Saaret.
 32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle.
 33. Hongkong.
 34. Koillismonsuunia vastaan.
 35. Shanghai.
 36. Kiinan uskonnolliset olot.
 37. Keskuksen valtakunta.
 38. Uusi Kiina.
 39. Sininen joki.
 40. Mongolia.
 41. Marco Polo.
 42. Nippon, nousevan auringon maa.
 43. Kobe.
 44. Fujijama.
 45. Jokohama ja Tokio.
 46. Japanin keisari.
 47. Japanin nuoriso.
 48. Korea.
 49. Mandshuria.
 50. Siperiantakainen rautatie.
 51. Siperian halki.
 52. "Vegan" matka.
 53. Volga ja Moskova.
 54. Kotiintulo.



Esipuhe.


Olipa kerran vaeltaja viidenviidettä ikäinen, ja viisikolmatta oli
siitä vierryt vuotta, kun hän ensi kerran lähti maailmalle. Silloin oli
hän vastaleivottu ylioppilas, joka ei tiennyt kerrassaan mitään muuta
kuin koulussa oppimaansa. Eräänä päivänä oli rehtori häneltä kysynyt:
"Tekisikö mielesi matkustaa nuoremman koulutoverin mukana Bakuun,
Kaspian meren rannalle?" -- "Kyllä!" oli nuorukainen arvellut. --
"Mutta sinun on viivyttävä siellä seitsemän kuukautta, kunnes poika on
suorittanut kokovuotisen oppimäärän." -- "Ka, mikäpä siinä", kuului
vastaus, ja pian jälkeenpäin olivat uusi kotiopettaja ja oppilas
molemmin matkustaneet Bakuun.

Siitälähtein oli vaeltaja kierrellyt neljätoista pitkää vuotta avarassa
Aasiassa, mutta välillä oli hän viettänyt yksitoista vuotta
kotimaassakin, sillä hän rakasti isänmaatansa Ruotsia, eikä olisi
koskaan saanut päätetyksi jäädä ainiaaksi vieraille maille. Tuolloin
tällöin oli hänen palattava kotiin katsomaan, vieläkö hongat
vaurastuivat kotoisella konnulla, kuulemaan, yhäkö Itämeren aallot
pauhasivat samaa säveltä kuin aikoinaan hänen nuoruudessaan.

Nyt oli neljännesvuosisata kulunut siitä, kun hän ensi kertaa koetti
onneansa vieraalla pohjalla, ja eräänä päivänä istui hän punaisen
tupansa edustalla saarella Tukholman särkkien keskessä aprikoitsemassa
pitkään, miten olisikaan hänen parhaiten vietettävä tuon ensimäisen
matkapäivän viisikolmattavuotismuistoa. "Kun aviopuolisot juhlivat
hopeahäitänsä vieraspidoilla ja soitannolla", ajatteli hän, "niin
voisitpa sinä kumppaniton toki yhtä hyvin kunnioittaa niiden
viidenkolmatta _yksinäisen_ vuoden muistoa, jotka niin suureksi osaksi
elelit aasialaisella kamaralla."

Mutta työlästä oli hänen keksiä mitään oikeata muotoa tämän tärkeän
päivän viettämiselle. Vanhemmat ja sisarukset olivat silloin olleet
saapuvilla, kun hän ensi kertaa matkasi maailmalle. He olivat
saattaneet häntä höyrylaivalle, jonka piti viedä hänet Suomeen ja
Venäjälle, rannalta huiskuttaneet hänelle nenäliinojaan ja katsoneet
kerrassaan kamalaksi noin kokemattoman nuorukaisen lähettämisen niin
monivaiheiselle retkelle. He elivät kaikki vielä nytkin ja muistivat
tuon ensimäisen katkeran eron yhä selvästi. Entä jos siis panisikin
toimeen suuremmoiset pidot, kutsuisi niihin ystäviä ja tuttavia? "Ei",
ajatteli vaeltaja heti, "Jumala minua moisista kemuista varjelkoon!
Iloisten ystävien piirissä vain haaskautuu aika, ja täytettyjen lasien
ääressä jaaritellaan joutavia!" Miksi vedotakaan vaahtoavaan viiniin,
kun oli kysymyksessä menneitten vaellusvuosien muisto? Eihän hän ollut
retkillään milloinkaan pitänyt päihdyttäviä juomia matkassaan. Ja
meluisia vieraita vailla kykeni olemaan se, joka oli vuosikausia
elellyt yksikseen. --

Ylen kaunispa olikin ruotsalainen koti! Uusi kevät oli verhonnut puut
verekseen vehmauteen, käki kukahteli Ljuster-saaren metsissä,
myötäisellä tuulella lipui purjelaiva yli aaltojen. Mutta Siar-saaren
salmessa läikkyi meri tyvenenä, hohdellen värivivahduksin niin valoisin
kuin koivunlehvät kevään ensi päivinä ja niin tummin kuin seljapuun
lehdet. Ja vaeltaja kuunteli ja tähysteli. Olikokaan hän kaikkina
vuosinansa Aasiassa konsanaan nähnyt mitään noin ihanaa?

Ei sentään! Eikö tämä kodin rakkaus oikeastaan ollut kohtuuttomuutta ja
kiittämättömyyttä sitä maata kohtaan, missä hän oli viettänyt elämänsä
rikkaimmat vuodet, ja saattoiko hänelle nyt ollakaan muuta juhlaa, kuin
ajatuksissaan palaaminen _Aasiaan_, vaihtelevina kuvina antaakseen
uudestaan solua ohitsensa kaiken, mitä oli siellä nähnyt ja kokenut,
mitä riemuisaa ja karvasta siellä tuntenut.

Visertävä pääskynen vilahti ilman halki nopeana kuin nuoli. "Niin",
virkkoi vaeltaja itsekseen, "muistojuhlaa tahdon viettää, mutten
kuitenkaan yksinäisenä ja itsekseni! Eikö ole tuhansia tyttöjä ja
poikia, jotka ilomielin olisivat mukana? He ennen kaikkia seuratkoot
minua 75,000 kilometrin taipaleelle karavaanina niin pitkänä, että sen
jälkijoukko vielä samoaa laaksojen syvyydessä, kun etupää jo astelee
yläviä, kylmiä vuoritasankoja myöten, joilla tuuli ja villilammas
majailevat. Silti voivat he samalla jäädä koreasti kotiansa; olisikin
liian julmaa kehotella heitä pitkille ratsastusmatkoille vaappuvien
kameelien tai kankeakoipisten hevosten seljässä lumen tuiskutessa, tai
muihin sellaisiin ponnistuksiin. Mutta ajatusten siivillä he minua
seuratkoot muistomatkalla _navalta navalle_, ensiksikin maapallon
toiselta puoliskolta toiselle, Europasta koko Aasian halki ja takaisin
kotia. Minä rupean heidän oppaaksensa. Retkeilen heidän kanssaan
kaukaiseen itään, Persiaan ja Intiaan, vanhojen satujen lähteille,
maailman katolle Pamiriin, ijäisen lumen ja ijäisen jään kotimaahan,
Aasian sydämessä suurena leviävään hiekkaerämaahan, omituisten
pappiensa vallitsemaan Tibetiin, kelpo urhojen asuttamaan ihanaan
Japaniin sekä mittaamattoman Kiinan kautta lopulta Siperiaan ja
kotimaahan takaisin. Opastaa tahdon heidät sen valtaisen maanosan
halki, joka täytti viisikolmatta vuotta elämästäni ja on tämän pitkän
ajan ollut ainoana lemmittynäni. Ja sitte vaellamme me edelleen muiden
maanosien poikki, yli koko asutun maailman, ja kun vuoden ja päivän
kuluttua jälleen tulemme kotia ja omaisemme innokkaina kyselevät
meiltä, missä maailman äärissä olemmekaan matkanneet, silloin
vastaamme: '_Navalta navalle_!'"



1. Itämeren yli.


Kun illalla Tukholmassa nousee makuuvaunuun, kiidättää juna
kahdessatoista tunnissa matkustajansa Ruotsin koko eteläosan halki, ja
aamulla päädytään kotimaani eteläkärkeen, Trelleborgin kaupunkiin,
jonka edustalla Itämeren aallot päiväpaisteessa kimmeltelevät. Luuleepa
tähän rautatiematkan nyt loppuneen ja kummeksuu, ettei junailijaa kuulu
avaamaan vaununosaston ovea, jotta matkustajat pääsisivät astumaan
pois. Eihän juna toki kerrassaan Itämeren yli kulje? -- Kulkee kuin
kulkeekin. Samat vaunut, jotka meidät eilisiltana veivät pois
Tukholmasta, toimittavat meidät turvallisesti Itämeren tuolle puolle,
eikä meidän tarvitse siirtyä paikaltamme ennen kuin Berlinissä. Se osa
junaa, jolla on Saksa matkan määränä, lykätään nimittäin valtaiselle
lautalle, joka on rautaisilla kynsillä ja sinkilöillä ankkuroitu
Trelleborgin satamalaituriin. Ruotsinmaan kamaran kiskot soluvat
lautalle asti, ja kun vaunut on työnnetty sen kannelle, kiinnitetään ne
ketjuilla ja koukuilla.

Jos matkustaja vielä puolittain uinailee vaununosastonsa patjasohvalla,
niin herättävät tosin hänen huomiotaan monet merkkivihellykset sekä
raskaitten rautavehkeiden ratina ja kolke; vaununosastossa tulee äkkiä
hämärä. Mutta vasta kun yksitoikkoinen kohu ja kierivien pyörien jyry
on muuttunut pehmoiseksi, meluttomaksi huojunnaksi, huomaa hän jo
olevansa Itämeren povella.

Lautta on komea 113 metrin mittainen laiva, kauttaaltaan kiiltävän
uusi ja häikäisevän valkoinen, yläkannellaan upea kiertokäytävä.
Loistohuoneita on kuin pääkaupunkilaisessa hotellissa, ruokasaliin on
katettu pöytiä, ja ruotsalaisia ja saksalaisia istuutuu ryhmittäin
aamiaiselle. Kahvi- ja tupakkasalonkeja, luku- ja kirjotushuoneita on
varattu matkustavaisille, vieläpä pikku kirjakauppakin, missä
puolikasvuinen nuorukainen myyskentelee matkakäsikirjoja, romaaneja
sekä saksalaisia ja ruotsalaisia sanomalehtiä.

Lautta lipuu liikkeelle satamasta ja loittonee joka minuutti edemmäksi
Ruotsin kotoisesta rannasta. Yhä pienemmiksi kutistuvat talot, yhä
kapeammaksi soukkenee taivaanrannalla maakaistale, eikä piankaan ole
enää muuta näkyvissä kuin Itämeren välkähtelevä pinta, johon liittyy
epälukuisia isänmaallisia muistoja ihmeellisistä teoista ja
suuremmoisista seikkailuista, joiden todistajana se on ollut. Täällä
meren pohjalla laivanhylkyjen ja pirstaleiden seassa uinuu sissejä ja
sankareita, jotka taistelivat kotinsa puolesta. Nyt vallitsee
Itämerellä rauha; ruotsalaiset ja tanskalaiset, venäläiset ja
saksalaiset sopivat hyvällä kiistakysymyksistään. Mutta yhäti ajavat
samat syysmyrskyt kuin muinoinkin siniharmaan tyrskyn rannikkoa vasten,
ja selkeinä kesäpäivinä hohtelevat siniaallot vieläkin kuin olisi
aurinko ne hopeoinut.

Ylimenon neljä tuntia hupenevat vain liian väleen, ja ennen kuin on
avoimen ulapan näkyyn oikein tottunutkaan, ilmestyy ylihangan puolelle
jo kaistale maata. Siellä on Rügen Saksan isoin saari, jonka valkeat
liitukalliot kohoavat jyrkkinä merestä kuin vaahtoava hyrske kiveksi
muuntuneena.

Mahtavassa kaaressa kääntyy lautta maalle päin, ja Sassnitzin satamassa
liittyvät sen kiskot Saksan mantereen raiteeseen. Matkustajat asettuvat
jälleen paikoilleen vaununosastoihin, ja moniaan minuutin kuluttua
kiidättää saksalainen veturi junaa yli Rügenin. Raudan yksitoikkoinen
jyty rautaa vasten alkaa uudestaan, ja taaksemme häipyvät rannikko ja
lautta. Litteänä kuin pannukakku lepää Rügen Itämerellä. Sen maisema
muistuttaa Ruotsia; kuusia ja mäntyjä kasvaa täällä, ja peuroja ja
jäniksiä juoksentelee viljalti, vähintäkään välittämättä junan
kohinasta.

Toinen lautta kuljettaa kapean salmen yli, joka erottaa mantereesta
Rügenin. Ikkunasta tulevat näkyviin Stralsundin tornit ja tiheään
rakennetut talot. Jokainen tuumanala tätä seutua on aikoinaan ollut
Ruotsia. Täällä nousi sotajoukkoinensa maihin Kustaa II Aadolf, ja
täällä vietti Kaarle XII vuoden sankarisatuaan. Kun Nikolaikirkon
molemmat keskeneräiset tornit kohoutuvat Stralsundin yli, silloin elpyy
muistiin se pimeä marraskuun yö, jona kaksi kaukomatkaista ratsumiestä
karautti kaupungin portille. Heidän vaatetuksensa oli nukkavieru ja
päiväpaisteen ja sateen kauhduttama, heitä itseänsä peitti maantien
pöly, ja väsymyksestä vapisevat hevoset höyrysivät. Ratsastajista oli
toinen Kaarle XII, toinen oli Düring, viimeinen siitä suuresta
parvesta, joka oli ruotsalaisten kuningasta saattanut hänen
ratsastusmatkallaan Turkinmaalta, viimeinen sen verran voimiinsa
jäänyt, että oli tänne saakka kyennyt seuraamaan häntä huimalla
porhalluksella halki Europan. Monien hurjien seikkailuvuosien perästä
palasi siten Kaarle XII valtakuntaansa ja hädin pääsi Stralsundin
portista sisälle, sillä kukaan ei häntä tuntenut. Ahavoittuneena,
jäntevänä ja suoraryhtisenä, "samana onnessa kuten onnettomuudessakin"
-- sellaisena on hänet vielä tänä päivänäkin näkevinään harppailemassa
Stralsundin kaduilla.

Hämyhetkenä kiitää juna Pommerin poikki, ja ennen kuin se on
Brandenburgin maakuntaan ehtinyt, käärii jo syysilta Pohjois-Saksan
alatasangon pimentoonsa. Laakea ja vaihtelematon on maa, ei nouse sen
kamarasta vuorta, tuskin kunnastakaan. Ja kuitenkin on tällä tienoolla
erityinen viehätyksensä Ruotsista saapuneelle muukalaiselle. Hän
ajattelee sitä aikaa, jolloin ruotsalaisten kanuunain pyörät
roiskuttelivat lokaa näillä teillä; hän muistelee mainetöitä ja urhoja,
hirnuvia sotahevosia, voittoa ja rauhaa, kotona säilytettyjä saaliiksi
saatuja lippuja.

Mutta vielä paljoa vanhempia muistoja löytää tarkkaavainen havaintojen
tekijä Pohjois-Saksan alangolta. Tasangolla on siellä täällä hajallaan
niin sanottuja hivuuntumislohkareita, laadultaan ruotsalaista
graniittia. Kuin viehkoina osottavat ne skandinavialaisen sisämaajään
laajuutta. Kylmempänä maapallon historian kautena peitti jäävaippa koko
pohjoista Europaa, ja sitä vaihetta nimitämme jääkaudeksi. Kukaan ei
tiedä, miksi jää kietoi Skandinaviaa sekä naapurimaita ja -saaria,
leveän virran tavoin soluen Itämeren yli. Eikä kukaan tiedä, mistä
syystä ilmanala myöhemmin lämpeni, pakottaen jään sulamaan ja jälleen
vapauttaen kahlitun maan. Mutta että niin on aikoinaan tapahtunut, se
tiedetään varmasti, samaten kuin että Pohjos-Saksan vaellusjärkäleet
ovat voineet kellua sinne vain ylettömän jäävuoren seljässä. Niitä
kivilajeja esiintyy ainoastaan Skandinaviassa; jää on ne riuhtaissut
irti kiinteästä vuoresta ja kuljettanut mukanaan verkalleen
liikkuessaan etelää kohti. Siinä ne nyt pistäytyvät näkyviin kuin sekä
maapallon että ruotsalaisen isänmaani suuren menneisyyden
muistomerkkeinä. Mutta pian ei minulle enää muistuta kotiani mikään muu
kuin ruotsalaisen vaununosaston seiniin kiinnitettyjen pikku
emaljilevyjen lyhyet kirjotukset "_Rökning förbjuden_!"
(Tupakoitseminen kielletty!) ja _Nödbroms?_ (Hätäjarru).

Nyt alkaa ulkona kipinöidä ja leimahdella. Kuin lentotähtisikermänä
vilisee ohitse riveinä ja sädekimppuina sähkölamppuja, lyhtyjä ja
valaistuja ikkunoita. Olemme valtaisen kaupungin reunassa, joka on
maapallon isoimpia ja Europan suurkaupungeista kolmas kooltaan.



2. Saksan pääkaupunki.


Levittäessämme eteemme Europan rautatiekartan näemme verkon, jonka
mustat viivat muodostavat epäsäännöllisiä silmiä; näiden langat ovat
kiiltävää terästä, ja kaupungit sijaitsevat solmukohdissa. Saksan
pohjoisosassa tihenee verkko tihenemistään, ja sen keskessä istuu iso
hämähäkki. Tämä on Berlini nimeltään. Sillä kuten hämähäkki pyydystää
saaliinsa taidokkaasti kudottuun seittiin, samoin vetää Berlini
rautateillä Saksasta puhumattakaan koko Europan, jopa kaiken
maailmankin elämää ja liikennettä puoleensa.

Jos voisimme kohottautua joitakuita satoja penikulmia ilmaan ja meillä
olisi niin terävät silmät, että erottaisimme kaikki Europan rannikot ja
valtioiden luonnolliset rajat sekä rautateiden hienot viirut kuten
niillä edes takaisin suhahtelevat pienet mustat otuksetkin, niin
muistuttaisi tämä kuva kuhisevaa muurahaiskekoa, ja jokaisen
muurahaisen takana pöllyilisi pieni savuhattara. Skandinaviassa ja
Venäjällä olisi vilinä vähemmän vilkasta, mutta keskellä Europaa
muurahaiset kerrassaan puikkelehtisivat kylki kyljessä. Talvin kesin,
päivin öin ei vähenisi hoppu, ja öiseen aikaan näkisimme korkeudestamme
lukemattomien kiiltomatojen kaikkialla pinttävän tuonne ja tänne. Jos
olisimme avaruudesta tulossa ja katselisimme tätä näytelmää ensi
kertaa, niin kysyisimmepä kummissamme, mikseivät nuo pikku pyöriäiset
suoneet itselleen ollenkaan lepoa. Eivät ainoatakaan vaivaista
sunnuntaita vuodessa, eivät jouluaattona tai ensimäisenä
helluntaipäivänä!

Ei, siihen ei niillä ole aikaa. Lepuuttamattomina hyrisevät ne kansojen
ja kaupunkien väliä, meren rannikoiden ja mantereen sisäosan taivalta
edes takaisin, Europan sydäntä kohti. Viimeisenä kahtena vuosikymmenenä
on Berlinistä koitunut Europan sydän. Lontoohan on saarella ja Parisi
liiaksi reunalla. Parisista Pietariin, Tukholmasta Roomaan, tai
Hampurista Wieniin matkustettaessa käy tie aina Saksan pääkaupungin
kautta.

Tarkkaavaisena ja hämmästellen kuljeskelee muukalainen Berlinissä.
Tosin ei hän anna itseään hölmistyttää, mutta hän huomaa joutuneensa
mahtavan isoon kaupunkiin. Tahtoessaan mennä katujen poikki, jotka
valtimoiden tavoin risteilevät Berlinin kaikissa osissa, täytyy hänen
pitääkin varansa. Muutoin voipi hän helposti jäädä kiitävän automobilin
tai sähköraitiovaunun alle. Vilisemällä kulkee jos jonkinmoisia
ajopelejä. Mutta automobilit alkavat jo päästä kaikista muista
voitolle, ja "issikkain" ammatti on enää tähteinä olemassa. Nopeiden,
sähköllä tai bentsiinillä käypien vaunujen lomassa ravaavat
könttyräiset omnibushevoset verkalleen eteenpäin ja risteilevät
kyyditsevien ja ohjausratasta kierittävien ihmisten välitse, joilla
kaikilla on hirmuinen kiire. Ihan näyttää siltä kuin riippuisi maailman
menestys ja menetys jokaisen yksilön päätymisestä oikeaan aikaan
perille!

Järjestysvalta pitää kaiken ankarassa kurissa. Ken ei tottele
määräystä: "oikealta ajettava", häntä rangaistaan, sillä minkään ei
sovi ehkäistä liikennettä. Sivukäytävällä tunkeilee kaiken maailman
jalkamiehiä. Mutta tästä ehtymättömästä ihmis- ja ajoneuvotulvasta
huolimatta on Berlinin kaduilla hyvinkin melutonta, sillä ne ovat
asfaltilla laskettuja, ja useilla ajoneuvoilla on kumirenkaat pyörissä.
Täällä ei ole läheskään sellaista jytyä kuin Tukholmassa; mutta Ruotsin
pääkaupunki on verrattomasti kauniimpi kuin Berlini, -- niin, koko
tällä retkeilyllämme navalta navalle kosketammekin vain kahta
kaupunkia, joiden kauneutta voidaan verrata Meelarin kuningattareen! Ne
ovat Konstantinopoli ja Bombay.

Mutta vielä ei tämä huimaava katuliikennekään riitä -- juniakin tohisee
Berlinin halki, ja rengasrata yhdistää ulommat kaupunginosat keskenään.
Ja jos ne junat edes pysyisivät maan pinnalla! Mutta milloin kohoavat
ne korkeille rautasilloille ilmaan, milloin maan alle sähköllä
valaistuihin käytäviin katoavat; ja näillä maanalaisilla radoilla saa
noin 25 pennillä matkustaa toisesta päästä Berliniä toiseen.

Keskikaupungilla on Friedrichstrassen rautatieasema, jättiläismoinen
raudasta ja lasista rakennettu katos, jossa kulkee jakso
yhdensuuntaisia raiteita; näiden välissä on asemasiltoja. Kenellä on
aikaa, menköön kerran sinne, yhdentekevää minä hetkenä.
Herkeämättömästi hyökkää ihmisiä sisälle ja ulos, portaita ylös ja
alas, kasautuu jonoiksi luukkujen eteen, kantajien tunkeillessa
matkataminetaakat seljässään. Heikkenemättömänä täyttää huumaava pauhu
valtaisen suojaman, jossa pikajunat kulkevat edes takaisin. Tuskin ovat
matkustavaiset astuneet ulos ja sisälle, kun jo junailijat taas
paiskaavat ovet kiinni ja raskas vaunujoukkc syöksähtää pois
kiireimmiten suodakseen tilaa seuraavalle junalle. Ellei sinulla ole
hoppua, niin jäähän kerran puoleksi tunniksi seisomaan jollekulle
asemasillalle, jotta varmistut siitä, eikö joka kahden minuutin
kuluessa kiidä juna ohitsesi, eikä vain päivällä, vaan myöskin suuren
osan yötä. Mikä voikaan olla hermostolle järkyttävämpää kuin
vastuunalaisen päällikön toimi tällä asemalla! Jokainen junahan, joka
katokseen vierii, tulla tuiskahtaa kuin vihuri mereltä.

Mieluumminpa menenkin lähellä sijaitsevaan paikkaan, missä Voittopatsas
kohoaa Berliinin yli, aitauksessaan kolme riviä kullattuja, Ranskassa
vallattuja kanuunia. Tai pakenen Eläintarhan katveisille teille, missä
koko Berlinillä on sunnuntaisin tapana oleskella huvikävelyllä
vaimoineen ja lapsineen. Ja kun sitte käännyn itää kohti, tulen
juhlallisen ylvään portin alitse, Brandenburgin portin, jonka pylväät
kannattelevat voitonjumalattaren nelivaljakkoa vaskeen pakotettuna.
Tästä portista samosi Saksan armeija Berliniin, kun Ranska oli voitettu
ja Saksan valtakunta perustettu.

Portin toisella puolella avautuu muuan Europan kuuluisimpia katuja.
Kuten Saksa varttuu aikamme mahtavammaksi suurvallaksi ja Berlini on
sen pääkaupunki, samaten on "Unter den Linden"- (Lehmusten alla) katu
Berlinin sydän. On kyllä pitempiä katuja kuin tämä, joka on vain
kilometrin mittainen, mutta tuskin avarampia, sillä se on
kuuttakymmentä metriä leveä. Ajo- ja jalkakäytävien välillä, jotka
vuorottelevat keskenään, tuopi neljä kaksinkertaista lehmus- ja
kastanjariviä virkistävän tervehdyksen vapaasta luonnosta keskelle tätä
jättiläismäistä kivikaupunkia säännöllisine katuinensa ja jyhkeine,
harmaine, kuutionmuotoisine rakennuksineen.

Täällä "Lehmusten alla" sijaitsevat vieraitten valtojen lähetystöjen ja
saksalaisten ministeriöiden rakennukset, sekä vanhan keisari Wilhelmin
linna, jonka huoneet ovat tähän päivään asti jääneet asumattomiksi ja
entiselleen; alikerran kulmaikkunassa tapasi hän seistä valkotukkaisena
ja tuskin köyryisenä, katsellen uskollista kansaansa. Jos on juuri
puolenpäivän aika, niin on kävelijäin, upeitten vaunujen ja
automobilien tungos sitä suurempi. Tuolta marssii iloisin soiton
sävelin vahtiparaati, ja uteliaitten joukot seuraavat sitä tahdissa,
niin että komentajalla on tuska ja työ järjestyksen pitämisessä.
Soittokunnan mukana marssimme me uuden kuninkaallisen kirjaston ohi, ja
Fredrik Suuri tähystelee pronssiratsunsa seljästä uuden ajan lapsia.
Tässä on oopperatalo, tuossa yliopisto, jossa työskentelee
kymmenisentuhatta opiskelijaa ja armeija professoreita, ja edempänä
asehisto suurine kokoelmineen sotahistorian alalta. Me kuljemme
linnasillan yli, joka jännittää kaarensa Spreen poikki, ja seuraamme
vahtiparaatia "Huvitarhaan". Fredrik Wilhelm III:nen patsaan juurelle
pysähtyy kulkue, ja väkijoukko seisoo ryhminä yltympärillä kuunnellen,
sillä nyt esitetään yleisön nautinnoksi soittokappale toisensa perästä.
Tämä näytelmä uudistuu päivä päivältä.

"Huvitarhan" ympärillä on kokonainen kaupunginkortteli taidemuseoita ja
taulugallerioita, paitsi tuomiokirkkoa ja kuninkaallista linnaa. Hyvin
ylevältä se linna näyttää, mutta kadut puristelevat sitä pahasti ja se
kaipailee turhaan vapautta ja ilmaa, jotka Tukholman kuninkaanlinnaa
hellivät.



3. Merimuseo.


Ihmisikä riittää tuskin Berlinin täydelliseen tuntemiseen. Epälukuiset
museot ja kokoelmat ehtymättömille taiteen ja luonnon valtakunnista
ammennettuine aarteineen jo yksistään vaativat päiviä ja viikkoja,
tullakseen yksityiskohtaisesti tutkituiksi. Kukin museo on oma
maailmansa.

Ymmärränhän kyllä taiteentuntijan riemun, kun hän vaeltelee
taulugalleriain suojamissa ihailemassa kuulujen mestarien maalauksia.
Mutta me seikkailuretkelle lähteneet, "yli merten ja maitten, ja
siivillä myrskyn", me suuntaamme askeleemme mieluummin erääseen toiseen
museoon, joka on merentiedolle omistettu, Merimuseoon.

Taidokkaista kaavarakennelmista saamme täällä silmäyksen Saksan
sotalaivojen historialliseen kehitykseen varhaisimmista ajoista
nykypäiviin asti. Lasin alla näemme kokonaisen laivasto-osaston
nykyaikaisia sotalaivoja satamassa. Jokainoa sotamies ja matruusi on
veistelty mitä tarkimmasti, ja miehistön moninaisista toimista saa
kunnollisen käsityksen. Toisten kuutionmuotoisten lasisäiliöiden
sisältönä on linjalaivoja, risteilijöitä ja torpeedoveneitä.
Sotalaivaston pääjoukko, varsinaiset taistelulaivat ovat suunniteltuja
taistelemaan suljetussa rivissä, josta syystä niitä nimitetään
linjalaivoiksi. Tykistö ja torpeedoaseestus, panssarisuoja ja nopeus
määräävät kunkin laivan taistelukuntoisuuden. Risteilijät näyttelevät
samaa osaa kuin ratsuväki armeijassa; niiden on urkittava läheisiä
vesiä, voidakseen varottaa linjalaivoja yllätyksistä.

Muuan museon käytävä toimittaa meidät täydellisesti linjalaivan
kannelle, ollen rakennettu ihan samanlaiseksi kuin itse laivassa.
Tuossa on keittiö, tuolla miehistön makuusuojat, ja tuonne ylös on
puuseppä saanut työpajansa. Sitte kiinnittävät meidän huomiotamme
rauhallisemmatkin nähtävyydet, Hampurin--Amerikan-linjan matkustaja- ja
lastihöyrylaivat niinikään kaavarakennelmina, joiden täytyy saada
jokaisen pojan silmät iloisesti kirkastumaan. Nämä jättiläishöyrylaivat
ovat mahtavimpia taistelulaivojakin isommat. Mutta hupaisin on
kuitenkin iso maailmankartta, jolle on soviteltu kaikki saksalaiset
postihöyrylaivat pienoisina liikkuvina kaavarakennelmina, ja aina
täsmälleen siihen, missä ne edellisenä päivänä ovat todella olleet.
Noiden seitsemänkymmenenviiden linjan isännistöt saavat sähkötietoja
laivoistaan, ja sikäli kuin nämä viestit saapuvat museoon siirrellään
laivoja kartalla niiden mukaisesti. Tämä kartta antaa mitä selvimmän
käsityksen Saksan vaurastuvasta vallasta merellä. Ja jokaisella
linjalla kulkee lukuisia laivoja molempiin suuntiin, yhdistäen etäisiä
rannikoita keskenään. Suuriin ja pieniin Europan satamiin tuovat ne
tavaroita, jotka sitte rautateiden välityksellä leviävät yli koko
maanosan.

Torpeedojen ja kaikkien niiden esineiden ohi, jotka esittävät
miinalaitoksen kehitystä, saavumme niiden viehättävien pikku
kaavarakennelmien ääreen, jotka osottavat isojen laivojen sisuksia ja
koneita, ja viivähdämme laivanrakennussuojamassa, jossa ikäänkuin
rakennetaan laiva pienoiskoossa silmiemme edessä. Siinä on urheilu- ja
laivaveneitä, on mastoja ja peräsimiä, ruorirattaita, purjeita ja
taklaasitarpeita, köysiä, ankkureita, kettinkejä ja mitä kaikkea.
Vahingoittuneen laivan korjaaminenkin on täällä nähtävissä; sukeltajia
on vedessä paikkaustöissään ja kumiletkujen avulla pumpataan heille
raikasta ilmaa. Paljoa mukavampaa on luonnollisesti kohottaa koko laiva
uivalla telakalla, joita täällä niinikään on katseltavana.

Eri osastona on kaavarakennelmia kaikista mahdollisista purjelaivoista,
isosta viisimastoisesta alkaen, johon on tiheään sovitettu purjeita,
mastoja, puomeja, köysiä, vantteja ja raakapuita, aina parkkilaivaan,
prikiin, kuunariin ja pikku kutteriin saakka, joka riittää
rannikkokulkuun. Kaikki on niin sirosti ja oikein veisteltyä, sorvattua
ja liitoksiin sommiteltua, ettei sitä voi kyllikseen katsella.

Erityisellä mielihyvällä viivymme pelastuskojeiden ääressä. Tuossa on
kaikenlaatuisia pelastusveneitä, joihin matkustajat ja miehistö --
naiset ja lapset ensimäisinä -- turvautuvat, kun laiva uppoaa ja
kierukkamaisissa kaarteissa häviää häämyiseen syvyyteen. Pelastusvyöt
auttavat uiskentelevaa pysyttelemään veden päällä, laivaan otettuja
öljysäiliöitä tyhjennetään aalloille niiden silittämiseksi ja
taltuttamiseksi raivossaan. Muuan kuva osottaa, miten näköjään
hukkuneita herätetään keinotekoisella hengityksellä jälleen henkiin.
Omituista pyssyä käytetään sanomien ampumiseksi laivalle, joka on
joutunut merenhätään. Niin, voidaanpa sillä sinkauttaa asiapapereita
torpeedoveneeseenkin, sen viilettäessä tuiminta vauhtiansa. Sopessa
tuolla on rakettilaite kaikkine vehkeinensä. Kun myrsky ajaa laivan
rantamatalikolle, niin saadaan raketin avulla rannikko ja laivanhylky
yhdistetyksi ohuella, lujalla nuoralla, joka on kiinnitetty raketin
päähän. Hätään joutuneet käyvät siihen käsiksi ja vetävät sen mukana
laivaan toisen, paksumman narun, joka oli solmittu edellisen jatkoksi.
Kun he tällä tavoin ovat lopulta saaneet käsiinsä lujimman köyden,
kiinnitetään se laivaan ja toinen pää kiskotaan tiukkaan maalla.
Köydessä kierii tela, johon on kiinnitetty vasu, tässä toimitetaan
haaksirikkoiset yksitellen kuivalle. Niin ilkeitä ja julmia kuin
ihmiset pystyvätkin olemaan toisillensa, ovat he sentään myös keksineet
kaikenmoista toistensa auttamiseksi vaaroissa ja kärsimyksissä.
Kokonaisia kirjoja täyttäisivät kertomukset monien luotsien ja
kapteenien sankaruudesta, jotka ovat uhranneet henkensä lähimäistensä
edestä.

Iso kaunis kaavarakennelma esittää osaa Hampurin satamasta
laivoineen, nostovipuineen ja tavarasuojamineen, vilja-aittoineen ja
laituriraiteineen ihan todellisuuden mukaan. Toinen sommitelma on
jäljennös Oderin suun vaarallisesta satamaväylästä Stettinin luona,
missä kulkutiet ovat löydettävissä ainoastaan johtoloistojen ja
vilkkuvalojen opastuksella. Jos näkee johtoloistojen sädekimput
määrätyssä asennossa, esim. suoraan päällekkäin, niin on kaikki hyvin,
muussa tapauksessa ei suunta ole oikea. Voimakkailla mykiöillä ja
heijastimilla vahvennetaan lamppujen valoa. Reimareilla, poijuilla ja
muilla merimerkeillä näytetään tietä päivisin, ammu- ja kellopoijut
varottavat sumussa. Merimuseon kaavarakennelmassa on kaikki majakat
varustettu pienillä sähkölampuilla, ja ne hohtelevat ja vilkkuvat
samoin keskeytyksin ja yhtä pitkin ajoin kuin todellisuudessakin.

Seinällä tuolla riippuu kansainvälisen merkinantokirjan lippuaapisto.
Kukin lippu merkitsee yhtä kirjainta, ja kaksi aavalla merellä
lähekkäin sattuvaa laivaa pääsee siten tervehtimään toisiansa aaltojen
yli, esim. "Kaikki laivassa hyvin" tai "Sivuutimme eilen laivanhylyn,
pelastimme miehistön", tai mitä hyvänsä muuta haastellen. Kaikki on
tulkittavissa lippukielellä.

Joka päivä kerrotaan sanomalehdissä sähkölennätinkaapeleista, jotka
meren pohjalla yhdistävät Europan ja Amerikan, ilmottaen tärkeimmät
tapahtumat, mitä vastikään on tuolla puolla Atlantin sattunut. Enemmän
kuin tusina sellaisia kaapeleita kulkee suoraan meren poikki. Useimmat
lähtevät Irlannin lounaiskolkasta, päättyen New-foundlandin ja Nova
Scotian maakuntiin Kanadassa. Miten näitä pitkiä, raskaita kaapeleita
lasketaan monien satojen penikulmien taipaleelle, sitä valaisevat
meille merimuseossa kaapelilaivat valtavine säiliöineen, joihin
kaapelit on solutettu kierteille; näistä ne suolletaan suoraan alas
neljän- tai viidenkintuhannen metrin syvyyteen, ojentautuakseen pitkin
meren pohjaa. Näytetään täällä paloöljylaivaakin, joka voidaan kahdeksi
kolmannekseksi täyttää paloöljyllä, ja vankaksi rakennettua
jäänmurtajaa, joka terävällä keulallaan pirstoaa paksuja jääkenttiä.
Miten majakkalaivoja rakennetaan ja varustetaan, miten ne ankkuroidaan
kauvas rannikolta, tuulen ja aaltojen niitä turhaan tuiverrellessa,
kaikkea tätä saa tarkkailla somina jäljennöksinä. Ehdottomasti
kiinnittää katseemme muuan iso kuva. Se esittää kokonaista pikku
aluksien laivuetta, jotka mennä höyryävät Pohjanmerelle, hinaten
jättiläismoista rautaista rumpua. Ne tulevat Bremerhavenista Weserin
suulta ja pysähtyvät viidenkymmenen kilometrin päässä paikkaan, missä
on vain seitsemän metriä syvää. Avataan muutamia läppiä, jotta rumpu
täyttyy vedellä ja vajoaa. Sukeltajat kattavat sen betonilla, ja siten
luodaan keskelle ulappaa kallio, saarelma, jolle sitte pystytetään
valotorni näyttämään laivoille tietä Bremerhaveniin. Toinen suojama
sisältää kaikkia kojeita, joita merenkulkijat käyttävät saadakseen
ulapan jäljettömillä teillä selville, missä kohti kulloinkin ovat.
Siihen ei suurtakaan taitoa tarvita niin kauvan kuin on maata,
merimerkkejä ja johtoloistoja näkyvissä. Mutta kun rannikko häipyy eikä
yltympärillä ole muuta kuin vettä, on tolallaan pysyminen jo
vaikeampaa. Silloin lipuu matkamittari, lokinuora, aina laivan takana
vedessä, kieppuu kuin potkuri ja ilmaisee kuljetun taipaleen ja
kulkunopeuden. Peräsintä pitelevä mies pitää alituiseen silmällä
kompassia, joka on siten soviteltu napojen päälle renkaaseen, että se
ankarimmassakin aallokossa pitää vaakasuoran asentonsa. Kajuutissa on
kapteenin pöydällä merikortti, ja kulmaviivottimella ja harpilla
piirretään siihen laivan latu erä erältä. Kaikki merkitään niin
sanottuun lokikirjaan. Tuon tuostakin tarkataan sekstantilla tähtiä tai
aurinkoa, tavallisten purjehduslaskelmien tarkistamiseksi. Ajan osottaa
peräti täsmällinen kronometri.

Tarkat kartat valaisevat kolmen isoimman valtameren maantiedettä,
Tyynen-, Atlantin ja Intian meren. Meren hallussa on maapallon pinnasta
puolenkolmatta vertaa enemmän kuin maan, ja suurin mitattu syvyys on
9640 metriä; se syvänne on Tyynessämeressä, hieman pohjoiseen
Karolinien saariryhmästä ja itään päin Filippineistä. Luotausnuora on
soittimenkielistä punottu ja suoltuu telan yli laivan perälaidasta;
luodin pohjatessa höllenee penikulman mittainen jänne. Ennen kuin
lasketaan kaapelia on tietysti aina luodattava meren syvyys.

Jokainenhan tietää, että merivesi on suolaista, pakottaen useinkin
haaksirikkoisia kuolemaan janoon veneissään; mutta vähemmin tunnettu
lienee se tosiseikka, että jos meret kuivaisivat, jäisi niistä
kaikkialle seitsemänkymmenenyhden metrin vahvuinen suolakerros.

Nyt vilkaisemme vain enää ohimennen niihin suojaimin, joissa meren
elävät aarteet monimuotoisina levittäytyvät katseltavaksemme.
Kaikkialla rannikoilla, mutta etenkin Pohjois-Europassa, käyttävät
ihmiset hyväkseen syvyyden ehtymättömiä rikkauksia, ja monillepa onkin
meri kultakaivoksena. Ajateltakoon vain kaloja, hummereita,
merikilpikonnia, valaita ja hylkeitä, pesusieniä, koralliriuttoja ja
helmiä. Itäpreussilainen merimies kahlaa nahkapukimissa myrskysäällä
mereen rintaansa myöten ja kiskoo maihin aaltojen tempaamaa meriruohoa
ja uiskentelevia leviä, sillä niistä löytyy kivettynyttä
havupuunpihkaa, merenkultaa eli bernsteiniä, joka on kallista
kauppatavaraa. Sillinpyynnissä Pohjanmerellä lasketaan höyrylaivoista
4500:kin metrin mittaisia verkkoja, jotka konevoimalla vedetään
takaisin ja tyhjennetään kannelle. Sillit ovat kitusistaan jääneet
killumaan silmuksiin. Mutta nyt ne solahtelevat irti ja välkkyvät
hopeanhohtoisena röykkiönä. Paikalla suolataan saalis ja laivataan
lähelle ja kauvas.

Berlinin merimuseon suojamissa kuluvat tunnit vain liian joutuin. On
kuin kiehtoisi meitä täällä raikas merituuli ja vapaa meri-ilma, ja
vastakohta tuntuu miltei hämmennyttävältä, kun sitten on jälleen
sukeltauduttava katujen ihmisvilinään.



4. Simpanssin seurassa.


En saa milloinkaan lähteneeksi Berlinistä ennen kuin olen pistäytynyt
sikäläisen simpanssin luo vierailulle. Monet tunnit olen viettänyt
Berlinin eläintarhassa, vaellellen afrikalaisten leijonain ja
intialaisten tiikerien, jää- ja maakarhujen, dromedarien ja lamain
keskessä. Mutta mieluimmin olen aina käynyt apinahuoneessa, ja
pisimmäksi aikaa viivähdän simpanssin luokse.

Sen häkki on korkean lasiseinän takana, ja ainoastaan sen läpi saavat
katseluhaluiset tarkastella apinaa. Mutta minä tunnen vartijan ja
pääsen lämmitettyyn kamariin, jossa häkki on. Simpanssiparka, joka on
riistetty kotoansa Länsi-Afrikan aarniometsästä, asustaa nyt ypö
yksinään tukevassa häkissään samean sateisessa Berlinissä! Sievä ei se
suorastaan ole. Otsa on matala ja päälaki litistynyt. Leuat ovat
jykevät ja karkeakänsäiset, kulmahampaat hyvin suuret. Nenä on
latuskainen, käsivarret pitkät, kädet karkeat ja sarvettuneet, koko
ruumista peittää musta karva. Ja kuitenkin muistuttaa se kauttaaltaan
ihmistä, kävellessään siinä edes takaisin isossa häkissään. Sillä on
nimittäin vaaleanruskeat puhuvat silmät, ja ristikkoa lähestyessäni
tulee se minua vastaan, herkeämättä tähystellen minua. Se näyttää niin
totiselta ja murheelliselta, että minun täytyy kysyä vartijalta, mikä
sitä vaivaa. Ja mitä vastaakaan hän minulle? "Se vain vaivaa päätänsä
aprikoimalla, onko teillä lyhyt vai pitkä tukka, ja soisi teidän
ottavan hatun päästänne."

Mielihyvällä täytän näin kohtuullisen toivomuksen, paljastan pääni ja
kallistan sen ristikkoon päin. Simpanssi hivelee kylmillä, kovilla ja
syyläisillä käsillään tukkaani ja päästää ilahtuneen huudahduksen,
ilmeisen tyytyväisenä. Sitte se länkäsäärillään astelee raskaasti
jälleen peremmälle häkkiinsä, nojautuen rystysillään permantoon,
tarttuu trapetsiin ja alkaa nyt voimistella sillä, kunnes siirtyy
puoliympyrässä keinumaan kattoon kiinnitetyssä köydessä.

Mutta pian tulee se takaisin ja pudistelee moneen kertaan kättäni;
näkyypä sen tekevän mieli koetella kakkuloitanikin. Mutta vartija
varottaa minua lainaamasta sille niitä. Se tyytyy nyt kopeloimaan
takkini taskuja ja tutkimaan, olenko tuonut mukanani pähkinöitä tai
omenan. Lopuksi se taas juoksentelee pitkin vankilaansa.

Sillävälin on alkanut hämärtää. Kun hämy verhoaa afrikalaisen
aarniometsän, on simpanssilla tapana heilauttaa itsensä puuhun ja
järjestää lehvien keskelle mukava leposija. Mutta täällä Berlinin
eläintarhassa avaa vartija ristikon oven, kaksi paksua villapeitettä
käsivarrellaan. Simpanssi ottaa ne häneltä, tehdäkseen itse vuoteensa.
Toisen peitteen levittää se soppeen permannolle ja toiseen se
kääriytyy. Huolellisesti sulloo se peitteen joka taholta alle ja vetää
sen korviinsa saakka. Nyt toivotan sille hyvää yötä ja lähden jälleen
vaeltelemaan meluisia katuja.

Näiden apinain älystä, niiden harkitusta esiintymisestä ja
sävyisyydestä kertovat kaikki matkailijat, jotka ovat omistaneet
simpansseja. Muuan sellainen ihmisapina oli hämmästyksestä kivettyä,
kun ensi kertaa näki itsensä kuvastimesta. Se kävi tavattoman
uteliaaksi, silmäili herraansa kysyvästi, meni kuvastimen taakse, tutki
sen selkämystää ja koetti koskettaa kuvaistaan saadakseen selville,
oliko se elävä olento. Se käyttäysi ihan kuin villit, jotka ensi kertaa
ovat kuvastimen edessä.

Suuri eläintenystävä Brehm kertoo liikuttavia piirteitä nuoresta
simpanssistaan. Sellaista apinaa, arvelee hän, ei voi kohdella
eläimenä, vaan ainoastaan kuten ihmistä. Hänen simpanssinsa tutki
kaikkea ympäristöään. Se veti auki lipaston laatikoita ja haeskeli
sieltä leluiksi sopivia esineitä ratokseen; se avasi uunin oven ja
istuutui sen eteen katselemaan tulta; se istui mukana pöydässä ja
aterioitsi seuransa tavoin, kaatoi itse kuppiinsa ja joi kuten ihminen.
Syötyänsä se pyyhki suunsa ruokaliinalla. Jos joku oli sitä kohtaan
ystävällinen, niin se kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
Lapsia se rakasti enemmän kuin aikaihmisiä, ja pikku tyttöjen seurassa
se oli mieluummin kuin poikien, koska jälkimäiset pyrkivät sitä
kiusottelemaan. Kun sille kerran näytettiin neljän viikon vanhaa lasta,
silmäili se tätä hämmästellen ja pohti nähtävästi, saattoiko tämä pikku
olento todella olla ihminen. Sitte se yhdellä sormella kosketti lapsen
kasvoja, niin hellävaroen ja kepeästi, kuin olisi peljännyt hänelle
vahinkoa tekevänsä, ja kun sille nyt oli asia selvinnyt, kätteli se
lasta rauhan merkiksi.

Se tiesi ihan tarkalleen vuorokauden ajat. Jos illallinen viivähti,
niin se koputti terhakasti ovelle, ja ruokalajeja tuotaessa se
ihastuksissaan huudahteli: "Ooh, ooh!" Iltaselta päästyä se veti
tohvelit isännälleen jalkaan ja lakaisi huoneen pyyhkimellä. Käärmeitä
ja muita matelijoita se inhosi, uskaltaen vain silloin katsella
lähempää, kun ne olivat lasikannen alla. Muulloin se parkaisten pintti
käpälämäkeen. Mutta papukaijaa se ei peljännyt. Usein hiipaili se häkin
ääreen ja huitaisi äkkiä kädellään ilmaa, säikyttääkseen lintua. Mutta
papukaija oli leikkisä luonteeltaan ja kirkui: "Siivolla siinä!"

Ei ole kummeksittavaa, että tämän apinan omistaja ja ystävä
suri sitä kuin inhimillistä olentoa, kun simpanssi lopulta kuoli
kaularauhas-ajokseen, johon yhtyi keuhkotulehdus. Sairasta apinaa ei
hoidellut eläinlääkäri, vaan taitavimmat kirurgit mitä saatavissa oli.
Kun ajos aiheutti hengenahdistusta, täytyi toimittaa leikkaus. Neljän
miehen piti pidellä apinaa, mutta se rimpuili vastaan ja riuhtaisihe
irti. Sitten yritettiin sitä suostutella ystävällisin puhein, ja
valitusta päästämättä tai hiventäkään hievahtamatta antoi hän veitsen
tehdä työnsä, joka olisi vähäisestäkin nytkähdyksestä voinut
kääntyä kuolemaksi. Leikkauksen päätyttyä se ilmaisi iloansa ja
kiitollisuuttaan, ojentaen kätensä molemmille kirurgeille ja syleillen
hoitajaansa. Ja yhtä urhea kuin se oli ollut leikkuupöydällä, yhtä
kärsivällisenä nautti se rohtoja, ja yhtä arvokkaasti laskeusi
kuolemaan. Lääkäreistä vakuutti muuan, että se oli kuollut ihan kuin
ihminen, vähääkään vivahtamatta eläimeen.



5. Balkanin niemimaalle.


Mutta nyt on aika jättää hyvästi Spreen rannat. Jos viipyisimme
kaikissa matkan varteen osuvissa merkillisissä kaupungeissa niinkään
kauvan kuin Berlinissä, niin emmepä enää kotia näkisikään. Yksistään
Konstantinopoliin on meillä vielä kahdentuhannen kilometrin huippaus,
ja kerrassaan kolmetoista tuntia tarvitsee pikajuna meidän
kiidättämiseemme ensiksikin Wieniin, Itävallan pääkaupunkiin.

Lännen puolella on Elbe, joka Hampurin luona laskee Pohjanmereen, ja
idässä Oder, jonka vedet Stettinin kohdalla valuvat Itämereen.
Ainoastaan Elbeen tutustumme lähemmin, ensiksi Dresdenissä, Saksenin
kuningaskunnan pääkaupungissa, tämän valtion halki kulkiessamme, ja
sitten Itävallan rajan takana Böömissä, missä rata seuraa virran
polvitteluja ihanassa, tiheään asutussa, metsäisessä laaksossa.
Pragissakaan, joka on Europan vanhimpia ja kauneimpia kaupunkeja, emme
voi viivähtää; huimaa vauhtia syöksyy juna edelleen, ja vasta Wienissä
astumme siitä taas pois.

Wien on rikas ja viehättävä kaupunki, kooltaan Europan neljäs; Stefanin
tuomiokirkko kohottaa pilviä tavottelevan torninsa kahden miljoonan
ihmisen yli, jotka asuvat sen ympärillä. Vanhojen aikojen
muistomerkkien vieressä on upeita nykyaikaisia jättiläisrakennuksia, ja
Ring (Rengas) on maailman kauneimpia katuja. Wien on enemmän kuin
Berlini hyväntuulisuuden ja rattoisan elämän tyyssija, ylväs, vanha
aateliskaupunki, teatterien, konserttien, tanssijaisten ja kahviloiden
keskus. Kaupungin keskitse on kaivettu Tonavan kanava, jonka yli on
rakennettu kaksitoista siltaa, ja pitkin kaupungin itäreunaa vierivät
keinotekoisessa uomassa "kauniin, sinisen Tonavan" aallot, joiden
sulosointuinen liplatus on kuuluisan wieniläisvalssin perussäveleenä.

Wien on kuten Berlini sivistyksen, tieteen ja taiteen polttopisteitä ja
sen muurien kätköissä on epälukuisia ihmeellisyyksiä. Mutta niistä
kaikista ei mikään ole niin merkillinen kuin vanha keisari Frans Josef.
Ei siksi, että hän on niin vanha ja kuolleen sukupolven viimeinen, vaan
sen johdosta, että hänen arvokas henkilöllisyytensä pitää koossa
valtakuntaa, johon kuuluu mitä erilaisimpia maita ja kansoja, mitä
poikkeavimpia uskontunnustuksia. Viittäkymmentä miljoonaa hallitsee
hänen valtikkansa, Itävallan saksalaisia, Böömin tsekkejä, Unkarin
magyareja ja Galitsian puolalaisia. Ja monia muitakin kansoja,
muhamettilaisiakin elää katolisen keisarikunnan suojassa.

Keisarin elämä on ollut vaiherikas ja monimurheinen. Hän on kokenut
sotaa, kapinaa ja mullistuksia, ja mitä viisaimmalla taitavuudella
pitänyt koossa kaikki keskenään vihamieliset ihmisjoukot, jotka
yrittivät pirstata hänen valtakuntaansa ja yrittävät vieläkin. Ilman
häntä käy Itävalta-Unkarin yksinvaltaa tuskin enää ajatteleminen, ja
sentähden ei meidän ajallemme ole ainoakaan ihmishenki tärkeämpi kuin
hänen. Hän joutui murhayrityksille alttiiksi, hänen puolisonsa
surmattiin ja hänen ainoa poikansa sai väkivaltaisen lopun. Nyt on hän
kahdeksankymmenenyhden vuoden vanha ja on kuusikymmentäkolme vuotta
kantanut keisarin kruunua; vuodesta 1867 on hän Unkarin kuningas. Hänen
hallituskautenaan ovat kauppa, maatalous, teollisuus ja yleinen vauraus
suunnattomasti edistyneet hänen maassaan. Mutta merkillisintä on, että
hän yhä vielä kulkee pää pystyssä, hoikkana ja ryhdikkäänä, ja ahertaa
yhtä uutteraan kuin päivätyöläinen Tonavan laaksossa.

Itävalta-Unkarin pohjoisosassa juoksee Elbe ja Dnjester, eteläosassa
useita pienempiä jokia, jotka laskevat Adrian mereen. Mutta muutoin
kuuluvat kaikki valtakunnan virrat Tonavaan ja yhtyvät pääjokeensa joka
taholta. Europan suurin virta on Volga, ja sillä on oma merensä,
Kaspian meri. Tonava on toinen järjestyksessä, ja oma merensä on
silläkin, Mustameri. Ja musta on nimeltään sen lähdekin, sillä Tonava
saa alkunsa Badenin Schwartzwald-(Mustametsä-)vuoristosta. Lähteeltään
suistoonsa asti on se mitaltaan lähes 3000 kilometriä. Se juoksee
Baijerin, Itävallan ja Unkarin halki, on Rumanian ja Bulgarian rajana
ja koskettaa lopuksi pikku kolkkaa Venäjästä. Sillä on kuusikymmentä
isoa sivujokea, joista enemmän kuin puolet ovat laivakululle soveltuvia
ja laskukohdasta toiseen enentävät pääjoen vesimäärää. Budapestissä,
minkä Tonava halkaisee upeiden siltojen alitse, luulee pikemmin
näkevänsä järven kuin virran. Unkarin pääkaupungin Elisabeth-sillalla
on 290 metrin kaariväli. Alempana, Valakian rajalla, on virta
kilometriä leveä, ja siellä missä Rumanian rautatie Bukarestin ja
Mustanmeren välillä leikkaa Tonavan, tulee "Mustanveden" luona eteemme
silta, joka on lähes neljä kilometriä pitkä, pisin koko maapallolla!

Verrattain lähellä tätä kohtaa haarautuu Tonava kolmeksi päähaaraksi,
muodostaen laskussaan laajan suistomaan. Siellä kasvaa tiheätä
kaislikkoa kahta vertaa korkeampana kuin mies, suuret puhvelilaumat
käyvät siellä laitumella, sudet ajavat saalistaan ja vesilinnut pesivät
miljoonittain. Lelujapa ovat Tonavan rinnalla Pohjolan joet, joista
kyllä ylpeilemme.

Budapestista vie meidät juna Unkarin tasangon poikki, vuoristojen
kehyksessä leviävän omituisen, kaukaloa muistuttavan maan halki. Se on
hyvin saderikas, talvi on kylmä ja kesä kuuma, kuten kaikissa maissa,
jotka ovat kaukana merestä. Tomu- ja hiekkamyrskyt eivät ole
harvinaisia, ja joillakuilla seuduilla kasautuu lentohiekka harjuiksi.
Aikoinaan oli Unkarin alanko rehevänä arona, jolla magyarein
paimentolaiskansa kierteli ratsain, käyttäen laitumella nautakarjaansa
ja silmän kantamattomiin ulottuvia lammaslaumojaan. Nykyään leviää
maanviljelys yhä laajemmalle. Vehnä, ruis, ohra, kaura, maissi, riissi,
perunat ja viiniköynnökset menestyvät niin runsaina, että yli oman
tarpeen riittää maantuotteita melkoiseen vientiliikkeeseen.

Kylien ja maatalojen ympärillä kasvaa tammia, jalavia, lehmuksia ja
pyökkejä; poppelit ja pajut ovat levinneet laajalti, sillä niiden
keveitä siemeniä sirottelee tuuli yltympäri. Mutta aavoilla, nevaisilla
aroilla ei asukkailla ole mitään muuta polttoainetta kuin kaislaa ja
kuivattua lantaa. Karjanhoito on Unkarissa aina ollut hyvin korkealle
kehittynyttä. Yhä vieläkin jalostetaan tarkalla kasvatuksella
rotulehmiä, sonneja ja puhveleita, kasvatetaan mitä erilaisimpia
lampaita, vuohia ja sikoja; siipikarjan- ja mehiläishoito,
silkkituotanto ja kalastus ovat jokseenkin hyvällä kannalla.
Paimentolaiselle, joka laumoineen vaeltaa tienoolta toiselle, on ratsu
välttämätön, ja niinpä on varsin luonnollista, että Unkari on aina
ollut rikas hevosista, jotka ovatkin oivallista tatarilaisten ja
arabialaisten elukkain sekarotua.

Kun junasta silmäilee maata, missä kaikki tämä runsaus kasvaa ja hyvin
ja tasaisesti kostuva maaperä tuottaa suurta vaurautta asukkailleen,
näyttää se laakealta ja yksitoikkoiselta. Näkee kyllä karjalaumoja
ratsastavine paimenineen, kyliä, maanteitä ja majoja. Mutta jos tahtoo
siitä saada selvän käsityksen, on poikettava Budapestin suureen
maatalousnäyttelyyn. Se antaa täydellisen kuvan unkarilaisesta
maalaiselämästä, laitumista ja karjatanhuista aina kirnuttuun voihin ja
valmiiseen juustoon asti, silkkitoukan elämästä koterossaan
kallisarvoisiin silkkikankaisiin saakka. Se osottaa talonpoikien
oleskelun maatilallaan, yksinkertaisessa kaislamajassaan tai
teltissään, eri viljalajit, joita hänen vainioillaan lainehtii,
keltaiset hunajamöykyt, joita hän syksyisin korjaa mehiläiskennoistaan,
parkittuun nahkaan asti, josta hän valmistaa hihnoja, satuloita ja
laukkuja. Siinä on näytteillä unkarilaisen erämiehen aseita, tamineita
ja saalista. Ja vasta näyttelyn viimeisestä suojamasta lähdettyänsä
ymmärtää, kuinka viisaasti ja rakkaasti kansa johtaa tätä maatansa.
Hyvä toimeentulo ja varallisuus onkin senvuoksi asukkaiden palkintona.

Suunnattoman joutuisasti kohisee juna tasangon poikki ja Serbian rajan
yli. Belgradissa, Serbian pääkaupungissa, tullivirkamiehet tarkastavat
matkatavaramme. He tekevät velvollisuutensa, mutta suosittuja eivät he
ole. Serbialaiset eivät yleensä ole kovinkaan miellyttävää väkeä, eikä
minulla omasta kohdastani ole mitään luottamusta kansaan, joka viskaa
kuninkaansa ja kuningattarensa ulos ikkunasta, milloin pistää päähän.

Tässä jätämme hyvästi Tonavan ja seuraamme Moravan laaksoa ylöspäin.
Serbialaiset kylät, joiden matalat, valkeat talot on pyramiidin muotoon
katettu tiilillä ja oljilla, on sommiteltu sievästi ja sijoteltu
luonnonihaniin kohtiin. Kaikkialla on vehmaita kunnaita, metsäisiä
rinteitä, karjalaumoja ja paimenia ja kirjavissa puvuissaan auran
kurjessa astelevia maamiehiä. Pieniä kohisevia puroja hyppelehtii
reippain ponnahduksin alas Moravaan; tämä itse virtaa Tonavaan. Olemme
siis yhä vielä Tonavan virta-alueella, vieläpä sittekin kun olemme jo
kulkeneet koko Serbian poikki, kohonneet laakean selänteen yli ja
jättäneet taaksemme Sofian, Bulgarian pääkaupungin. Siellä virtaa vielä
joki, joka on Tonavan alamainen; Tonava on siten varsin monien kansojen
ja valtioiden suonistona. Kansainvaellusten aikoina parveilivat
tunkeutujain joukot idästä päin Europaan tavallisesti Tonavan laaksoa
myöten, ja tänä päivänäkin on tämä virta läntisen ja itäisen Europan
tärkeimpiä yhdyssiteitä.

Kitsaasti kätkee meiltä yö Bulgarian kuningaskunnan, jonka eteläosan
halki kuljemme Maritsa-jokea myöten, jättäen sen etelää kohti avautuvan
laakson taaksemme vasta Turkin rajan ja Adrianopelin tuolle puolen
tultuamme. Nyt olemme Balkanin niemimaan leveimmällä kohdalla, ja öisen
kulun yksitoikkoisessa nytkytyksessä ajattelen patjaistuimellani lojuen
kuuluisia Balkanin maita, jotka ovat edessä päin etelässä, Albaniaa
sotaisine asukkaineen, Aleksanteri Suuren kotia Makedoniaa ja tieteen
ja taiteen muinoista kätkyttä Kreikkaa.

Päivän sarastaessa olemme Turkinmaalla, ja aurinko on radallaan ehtinyt
jo korkealle, kun höyryhepo puhkuu Konstantinopoliin.



6. Konstantinopoli.


Jos kohtalosi konsanaan johtaa sinut tähän helmeen kaupunkien joukossa,
niin älä silloin ensin painu soukkiin likaisiin kujiin, vaan nouse
joutuin sen korkean tornin yläpengermälle, joka kohoaa keskeltä
Stambulin, turkkilaisen kaupunginosan, niemekkeenmuotoista ulkoilemaa.
Unohtumattoman kaunis maisema avautuu katseillesi.

Edessäsi leviää mitä kirjavimpana merenä tiukasti toisiinsa
sulloutuneita puutaloja. Vanhan Stambulin kattojen sekamelskasta
pistäytyvät minarettien hoikat huiput ja moskeijain pyöreät kupulaet.
Ihan jalkaisi alla on suuri kauppiasten basaari (myymälärivi) ja
taempana Hagia Sofia, upein moskeija. Stambul on Rooman tavoin
seitsemälle kunnaalle rakennettu; niiden väliset laaksot ovat vehmaina
puistoina ja siimeksisinä puutarhoina. Taustalla lännessä ovat vanhan
kaupunginmuurin tornit vielä havaittavissa; niiden yli huojuvat
hautuumaiden synkät kypressitöyhdöt.

Pohjoisesta päin ojentautuu tylsäkulmaisesti vastaasi niemeke. Sille
ovat rakennettuja Galatan ja Peran kaupunginosat, joissa europalaiset,
kreikkalaiset ja italialaiset, juutalaiset ja armenialaiset sekä
naapurikansojen siirtolaiset asuvat. Tämän niemen ja Stambulin välissä
vetäytyy syvään leikkautunut merenlahti luoteiseen; sen nimenä on
Kultainen Sarvi, koska sen vesillä on ammoisista ajoista asti
kuljetettu suunnattomia aarteita.

Koillisessa näet leveydeltään muuttumattoman salmen. Sen kalvo on
vihreänsininen, ja sen ranta päärmää kylien ja valkoisten huviloiden
helminauhaa, jossa välillä vilahtelee reheviä lehtoja. Se on Bosporus,
Mustanmeren pääsytie. Bosporuksen oikealla puolella, suoraan idässä
levittäikse Konstantinopolin kolmas pääosa, Skutari, meren rannasta
aina matalien kumpujen laelle asti.

Käännähän nyt katseesi etelään. Sinun täytyy varjostaa silmiäsi
kädelläsi, sillä isot välkkykalvot heijastavat auringonvaloa
heikkenemättömällä loisteella. Edessäsi on 200 kilometriä pitkä
Marmara-meri, omituinen vesi, ei järvi eikä meri, ei lahti eikä salmi,
Mustanmeren ja Aigeian meren jatkos, edelliseen yhdistynyt
Bosporuksella, jälkimäiseen Dardanellien salmella, Hellespontoksella.
Nuo kahden penikulman päässä lounaassa kelluvat puutarhat ovat
Prinssisaaret, ja niiden takana häämöttävät etäisyyden autereisesta
sinestä Vähän-Aasian vuoret. Siellä täällä pilkahtelee valkea
laivanpurje tai leijuu ilmassa pieni höyrylaivan savuhattara. Ja
yltympäri taivaanrannan viirua sulautuu tämä viehättävä maisema yhä
heikommiksi väreiksi, kunnes maa ja meri ja taivas ovat yhtä.
Ikimuistoiseksi syöpyy mieleesi tämän mahtavan, leveiden vesiväylien
halkoman kaupungin kuva. Katseesi tapaa kaksi maanosaa ja kaksi merta,
ja selkeästi näet sen tärkeän vesitien, joka kulkee osmannilaisen
valtakunnan pääkaupungin keskitse. Päivittäin soluu lukemattomia
laivoja Bosporusta myöten Mustaanmereen Bulgarian, Rumanian, Venäjän ja
Vähän-Aasian rannikoille, ja yhtä monia Dardanellien kautta Kreikan
vesille, Arkipelagiin ja Välimeren rannikoille.

Vastahakoisesti peräydyt pengermää ympäröivältä kaiteelta. Untako on
tämä ollut vai totta? Sinä seisot Europassa, mutta Aasian kynnyksellä!
Skutari tuolla tummanvihreiden kypressimetsien kiehkurassa on jo Aasian
puolella. Mutta kun nyt katselet ihan allasi leviäviä katuja, joilla
kuhisee turkkilaisia, -- kapeita valkoisia veneitä, joita puikahtelee
salmien poikitse, tunnet piankin enemmän olevasi Aasiassa kuin
Europassa. Herkeämätön kohu pauhaa ympärilläsi, ei tuulten humu, ei
aaltojen laulu, vaan mehiläisparven pörräystä muistuttava. Silloin
tällöin kuulet selvästi kantajan huikkauksen, koiran luskutuksen,
höyrylaivan vihellyksen tai katuraitiovaunun hälytyksen. Mutta muulloin
sulautuu luonnon ääni inhimillisen hyörinän kanssa samaksi säveleeksi
ja sinua kietoo se suriseva äänettömyys, levoton rauha, joka aina lepää
suurkaupunkien savutorvien kohdalla.



7. Pyhän Viisauden kirkko.


On vuosi 548 jälkeen Kristuksen syntymän. Muuan kristikunnan
ihanimpia kirkkoja on vastikään valmistunut aikakautensa etevimmän
rakennusmestarin, vähä-aasialaisen, käsistä. Kuusitoista vuotta on
kestänyt työtä, kymmenentuhatta raatajaa on siinä taukoamattomasi
ahertanut. Mutta nyt kohoaa jättiläisrakennus valmiina, ja tänään
vihitään Pyhän Viisauden kirkko.

Bysantilaisen valtakunnan suuri keisari Justinianus saapuu nopean
nelivaljakon kiidättämänä ja astuu Konstantinopolin patriarkan
saattamana kirkkoon. Sen sisus on avara kuin kauppatori, ja 56 metriä
korkealla kaareutuu taivaan tavoin sen kupu. Justinianus silmäilee
ympärilleen ja iloitsee teoksestansa. Hän ihailee seinien kirjavaa
marmoria, kupukaton kultapohjan taiteellista mosaiikkia, sataa
punaisesta porfyristä ja vihreästä marmorista hakattua pilaria, jotka
kannattavat kupua ja lehtereitä. Määrätön on keisarin rikkaus!
Seitsemän kultaristiä on hän lahjottanut vastarakennetulle kirkolle, ja
kukin painaa sentnerin. Neljäkymmentätuhatta kalkinkantta, kaikki
helmillä ja jalokivillä kirjailtuja, on talletettu sakariston kätköön,
samaten kuin neljäkolmatta raamattua, jotka kullalla helatuissa
kansissaan kukin painavat kaksi sentneriä. Kolme holviovea on
päällystetty Noakin arkin puulajilla, ja pääkäytävän ovenpuoliskot ovat
silkkaa hopeaa; toisiin on sovitettu komeita veistoksia seeteripuusta,
norsunluusta ja merenkullasta. Kahdentoista hopeapatsaan välissä
loistaa niinikään pintakuvallisesta hopeasta muovailtuna, mutta
kullattuna, tämän temppelin kaikkeinpyhin, ristiinnaulitunkuva, jossa
on uskollisesti jäljitelty roomalaisten raakalaisten runsaasti
viittäsataa vuotta aikaisemmin Jerusalemissa pystyttämää ristiä.

Kirkko välkkyilee valossa. Keisarin pään yläpuolella hohtelevat
hopeaiset kynttiläkruunut, valtaisen ristin muotoon aseteltuina
vertauskuvaksi taivaallisen valon voitollisesta loisteesta maallisen
pimeyden yössä. Kupukaaren mosaiikista kuvastuvat pyhimysten lempeät
kasvot, näiden polvistuessa Jumalan eteen mykässä hartaudessaan;
holvauksen alla leijuu neljä kerubimia. Ja keisari ajattelee 2.
Mooseksen kirjaa: "Ja kerubimit levittivät siipensä sen ylitse, ja
peittivät armoistuimen siivillänsä, ja heidän kasvonsa olivat toinen
toisensa puoleen: armoistuimeen päin olivat kerubimein kasvot". Eikö
samaten ollut tässä uudessa temppelissä? Nöyryyden valtaamana
Kaikkeinkorkeimman edessä, mutta samalla inhimillistä ylpeyttä
paisuvana painuu Justinianus polvilleen ja huudahtaa: "Ylistetty olkoon
Jumala, joka on katsonut minut ansiolliseksi lopettamaan tämän työn!
Minä olen voittanut sinut, Salomo!" Sitte kajahtavat huilut ja rummut,
ja kansan riemuvirret raikuvat rakennusten keskessä, joiden ikkunoista
liehuu kallista korukangasta pitkinä kiehkuroina. Neljätoista päivää
juhlitaan; tynnyrittäin hopearahoja jaellaan rahvaalle, ja koko
kaupunki on keisarin vieraana. -- --

Ja toisia sukupolvia, uusia vuosisatoja ehtii entisten sijalle. Pyhän
Viisauden kirkossa yhäti upeasti vietetään vuotuisia kristillisiä
juhlia ja patriarkat ja kirkkoisät kokoontuvat tänne kristikuntaa
hallitseviin neuvotteluihinsa.

Melkein on jo vuosituhat vierryt tämän valtaisen Herranhuoneen ylitse.
Silloin koittaa toukokuun 29. päivä vuotta 1453.

Turkkilainen sulttaani on lukemattomine sotureineen rynnäköllä
vallannut Konstantinopolin muurit. Kauhusta suunniltaan pakenee
satatuhatta miestä, naista ja lasta Hagia Sofiaan, jättäen muun
kaupungin hävityksen omaksi. Vallottaja ei toki rohkene häväistä tätä
pyhää sijaa! Hädän hetkenä, niin kuuluu ennustus, laskeutuu taivaasta
Jumalan enkeli pelastamaan kirkon ja kaupungin.

Jo törähtelevät hurjien muhamettilaisten torvet läheisiltä kunnailta.
Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kajahtelee holvikaarien alla, äidit
painavat lapsensa sydäntään vasten, aviopuolisot syleilevät toisiaan,
kaleeriorjat, ranteissa vielä ketjut, pakenevat pilarien taakse
pimentoon, ryskyen satelevat muhamettilaisten piiluniskut portteihin,
sinkautellen pirstaleita kalliista puusta. Vielä ryskyy toinen puolisko
liitoksissaan, toinen on jo murrettu. Profeetan käskyhän on hänen
oppinsa levittäminen tulella ja miekalla, häpeällisin mistään
uskonnosta johtunut säännös. Muureilla tapahtuneen verisaunan jo
päihdyttäminä hyökkäävät janitsarit sisälle, ja noruvin käyrämiekoin
niittävät he laihoansa profeetan käskyn jälkeen.

Turvattomia kahlitaan ja ajetaan ulos kuin karjaa. Sitte käydään
rosvoukseen. Miekaniskuista ja peitsen tölmäisyistä sinkoilee
mosaiikki, kalliit alttariverhot riuhtaistaan esille ja äärettömät
aarteet kultaa ja hopeaa sälytetään muulien ja kameelien selkään.
Huikeasti ulvoen kanniskellaan ristiinnaulitunkuvaa ympäri kirkkoa,
mielettömän uskonnollisen vimman riehaannuttama mustapartainen
musulmanni on painaltanut janitsarilakkinsa orjantappurakruunun
verhoksi; ja ylimielisen voitonriemun seasta kaikuvat pilkalliset
sanat: "Siinä on kristittyjen Jumala!"

Mutta ylhäällä pääalttarilla seisoo kreikkalainen piispa
ylipapillisessa asussaan. Pelottomana lukee hän kovalla ja tyynellä
äänellä messua kristityille ja jakelee heille lohtua heidän
hirvittävässä ahdistuksessaan. Lopulta seisoo hän ypö yksinään. Silloin
hän tarttuu kultaiseen kalkkiin, ja astuu ylös portaita ylemmille
lehtereille. Nyt huomaavat hänet turkkilaiset, ja säilät sojossa ja
tapparat tanassa syöksähtää joukko janitsareja hänen peräänsä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tietenkin kaatuu kuolleena kalkkinsa
yli, sillä pako on mahdoton, kiviseinät ovat yltympärillä. Kuitenkin
avautuu samassa hänen edessään harmaja kivimuuri, piispa astuu aukosta,
ja jälleen onkin pääsytie häipynyt. Hämmästyksestä hätkähtäen
peräytyvät turkkilaiset, mutta pian käydään muurin kimppuun peitsin ja
piiluin. Sitä ei saadakaan myötäämään, kivet uhmaavat heidän turhia
ponnistuksiaan. Neuvottomina hämmästellen poistuvat he yrityksestään.

Alhaalla kirkon laivassa ovat hävitys ja melu kohonneet korkeimmilleen,
kun pääkäytävän suuhun karauttaa korskuvalla sotahevosellaan ratsumies.
Hänen saattueenaan on muhamettilaisia sotapäälliköitä ja pashoja.
Vallottaja itse, turkkilaisten sulttaani Muhammed II, siinä lähestyy.
Hän on nuori ja ylpeä, taipumaton, mutta vakavamielinen. Jalkaisin
astelee hän marmorilevyjen yli, joita tuhannen vuotta takaperin
kristityn keisari Justinianuksen askeleet koskettivat. Ensimäiseksi
näkee hän janitsarin, joka pelkässä hävityshalussaan pirstoaa
tapparallaan marmoripermantoa. Muhammed astuu hänen luokseen ja kysyy:
"Miksi?" -- "Uskon tähden!" kuuluu vastaus. Silloin iskee sulttaani
säilällään sotamiehen maahan. "Te koirat! Eikö teille saalis riitä?
Tämän kaupungin rakennukset ovat minun!" Jalallaan työntäisten syrjään
surmatun astuu hän ylös kristittyjen saarnastuoliin ja kaikuvalla
äänellä luovuttaa Pyhän Viisauden kirkon islaminuskon haltuun. --

Puoliviidettä vuosisataa on nyt kulunut siitä, kun Hagia Sofian
tuomiokirkon kupulaelta risti vaihtui komeaksi puolikuuksi, ja joka
ilta kajahtaa vieläkin niiden minarettien siltamilta, joita
turkkilaiset ovat kirkkoon liittäneet neljä, rukouksiin huutajan ääni.
Hänellä on yllään valkoinen turbaani ja pitkä, väljälaskoksinen kaapu,
kaikille neljälle ilmasuunnalle huhuaa hän soinnukkaalla äänellään yli
Stambulin, hopeanheleät, pitkään venytetyt a:t ja täyteläiset l:t
herättelevät kaikua lähellä ja kaukana. "Allah on suuri", kuuluvat
sanat. "Paitsi Allahia ei ole mitään jumalaa, ja Muhammed on hänen
profeettansa! Tulkaat parannukseen! Tulkaat pelastukseen! Allah on
suuri. Paitsi Allahta ei ole mitään jumalaa!"

Nyt vaipuu aurinko taivaanrannan alle. Silloin pamahtaa
kanuunanlaukaus. On nimittäin paastokuukausi, jolloin muhamettilaiset
eivät päiväsaikaan saa syödä, juoda eivätkä polttaa tupakkaa. Niin
käskee profeetta Koranissa, heidän pyhässä kirjassaan. Tuo merkki
julistaa täksi päiväksi paaston päättyneeksi, ja kun oikeauskoiset nyt
ovat virkistäytyneet höyryävillä lihamöykyillä ja riissivanukkailla,
hedelmillä, Mokka-kahvilla ja vesipiipulla, suuntaavat he askeleensa
vanhaan Pyhän Viisauden kirkkoon, kuten sen nimenä on yhä vieläkin.
Minarettien ympärillä hohtelee tuhansia lyhtyjä ja tornien välissä
piirtelevät lepattavat valot pyhiä nimiä yön selkään. Mutta moskeijassa
riippuu viidenkymmenen metrin pituisissa vitjoissa kattokruunuja
epälukuisine öljylamppuineen, ja tiukkaan pingotetuilla jänteillä
kiiluu kynttilöitä tiheässä kuin rukousnauhan helmet. Valomeri
tulvehtii moskeijan permannolle. Pilareihin kiinnitetyissä valtaisissa
vihreissä kiivissä välkkyvät kultaisin kirjaimin Allahin, Muhammedin ja
pyhimysten nimet; yksistään kirjaimet ovat yhdeksän metriä korkeat.

Permanto on katettu olkimatoilla; sisälletulijan täytyy riisua kenkänsä
ja pestä kasvonsa, kätensä ja käsivartensa. Valkeat ja vihreät
turbaanit ja punaiset mustatupsuiset fetsit vilahtelevat sekaisin.
Kaikki hartauden viettoon saapuneet kääntävät kasvonsa Mekkaa kohti
Yhtaikaa kohottavat he kätensä kasvojen tasalle, kämmenet eteenpäin
käännettyinä, ja pitävät peukaloitaan korvalehdillä. Sitte he
taivuttavat yläruumiinsa eteenpäin ja painavat kasvonsa käsiä vasten.
Lopuksi he polvistuvat ja koskettavat permantoa otsallaan. "Rukous on
paratiisin avain", sanoo Korani, ja rukouksen kukin osa vaatii
määrättyä ruumiin asentoa.

Saarnastuolissa seisoo pappi. Hänen selkeä, laulava äänensä keskeyttää
juhlallisen hiljaisuuden. Viimeinen sana kuoleutuu hänen huuliltaan,
mutta se kaikuu vielä kauvan holvikaarien hämyssä ja leijuu kuin
rauhaton henki kerubim-patsaiden välissä.

Mutta turkkilaisilla ei ole turvallista tässä pyhäkössään. Tilinteon
hetki koituu kerran Hagia Sofiankin vallottajalle, ja yhä useammat
Stambulin asukkaat luopuvat kaupungin muurien edustalla sijaitseviin
kalmistoihin varatuista hautapaikoistaan ja siirtävät vainajansa
Skutariin, lepäämään aasialaisten kypressien katveessa. Ja
kreikkalaiset uskovat yhä vielä, että sinä päivänä, jona Hagia Sofia
palaa kristittyjen käsiin, avautuu tuolla ylhäällä lehterillä kiviseinä
ja piispa astuu jälleen esille kalkki kädessään. Rauhallisena ja
arvokkaana laskeutuu hän portaita alas, menee läpi kirkon, nousee
pääalttarille ja jatkaa messunsa lukemista täsmälleen siitä kohdasta,
mihin hänet neljäsataaviisikymmentä vuotta takaperin turkkilaiset
keskeyttivät.



8. Mustameri.


Aurinkoisena, raikkaana lokakuun aamuna vuonna 1905 läksin viime kerran
alas Stambulin laiturille, ruotsalaisen lähetystön kavassin, vanhan
Alin, saattamana. Matkatavarani, joita oli kahdeksan kirstua, siirrätin
kaik'iin, pitkään neliteljoiseen veneeseen, ja pidin itse perää
ankkuroineitten purjelaivojen, höyryaluksien ja kaljaasien lomitse ulos
Bosporukselle. Ison venäläisen höyrylaivan nuoratikkaille päädyttyäni
odotin kunnes kaikki kapistukseni oli hinattu laivaan ja seurasin itse
viimeisenä. Ankkuri vivuttiin keulakannelle, potkuri alotti työnsä ja
laiva viiletti pohjoista kohti pitkin Bosporusta.

Kaukoputki kädessä istuuduin peräkannen penkille hyvästelemään
turkkilaisten pääkaupunkia. Ihmeen kaunispa, iäti mielessä pysyvä on se
kuva! Talomerestä pyrkivät valkoiset hoikat minaretit taivasta kohti,
ja kypressitkin, korkeina, hiljaisina ja ylväinä kuin kuninkaat,
osottavat maan lapsille paratiisin valoisaa tietä. Yltympärillä
kohoilevat kunnaitten rinteillä rakennukset kuin teatterin penkkirivit,
jättiläissirkuksena, jossa on katsomasijoja runsaasti miljoonalle
turkkilaiselle, ja areenana Bosporuksen sininen ulappa.

Säälimättömänä riistää meiltä höyrylaiva lumoavan kuvamme. Karttuvan
etäisyyden harsohuntu tekee kaikki piirteet pehmeämmiksi, ja kuin
öisenä unennäkönä katoaa valkoinen kaupunki lopulta ensimäisten
niemekkeiden taakse. Nyt vaihdan paikkaa ja katselen eteenpäin. Kenties
on sillä taholla vielä ihanampaa! Salmi muistuttaa jyrkkien
kalliorantain välissä lipuvaa jokea, mutta kaikissa laaksonaukeamissa,
ja missä vain on sipale rantaa sijansa saanut, pistäytyy näkyviin
valkoisia huviloita ja hoveja, kyliä, muureja ja raunioita, puutarhoja
ja lehtoja. Bosporus on tuskin 30 kilometriä leveä. Vanhat plataanit
kaartuvat nuokkuvine latvoineen vereksille niityille, laakeripuut,
kastanjat, saksanpähkinäpuut ja tammet luovat syvää siimestä. Valkeita
lokkeja leijuu yläpuolellamme ja delfiiniparvi saattelee meitä
vanavedessä, keittiöjätteitä kärkkyen. Ne ovat tummia, pehmoisia ja
kiiltäviä, niiden selkä hohtelee kuin metalli, ja ne kuultavat näkyviin
jo ollessaan useita metrejä syvällä vedessä. Pyrstöevän ponnahduksella
poukkoavat ne kohoksi, viuhahtavat kuin merenjumalien vasamat sievässä
kaaressa yli aaltojen ja sukeltavat jälleen syvyyteen, terävä turpa
alaspäin tähdättynä. Ne voisivat meidät tavottaa, jos tahtoisivat,
mutta tyytyvät tuntikausin seuraamaan laivamme kintereillä.

Vasemmallamme on Europan rannikko, oikeallamme Aasian. Molempien
välimatka on kaikkialla niin vähäinen, että europalaiset voivat kuulla
aasialaisten koirien haukunnan. Tuolla on Therapia, jossa kristityillä
on kesähuviloita ja lähetystöillä palatseja, ja ihan turkkilaisten
kahvilain altaanien alla lainehtii vesi. Alempana salmen varrella
leviää iso kylä, jossa nähdään ikivanha plataani; puun seitsentä runkoa
nimitetään "seitsemäksi veljekseksi". Sen siimekseen kertoo tarina
Bouillonin Gottfriedin leiriytyneen ristiretkiläisinensä, ollessaan
matkalla vallottamaan Pyhää Hautaa ja voittamaan "Jerusalemin
kuninkaan" arvonimeä.

Nyt lavenee meren sola, molempien maanosien rannikot etääntyvät
toisistaan. Mustanmeren avoin näköpiiri leviää eteemme, ja laiva alkaa
hytkyä. Oikealla ja vasemmalla kohoilee valotorneja, ja korkealle
sijotetut patterit vallitsevat salmensuuta. Mutta jo puolen tunnin
kuluttua tuskin enää näemmekään rannikkoleikkausta, johon Bosporus
päättyy. Keinuvilla meren aalloilla suuntaamme kulkumme suorinta tietä
Sevastopoliin, lähelle Krimin niemimaan eteläisintä ulkovuoristoa.
Siellä on venäläinen laivastoasema, mutta vähänpä on siitä venäläisillä
iloa, sillä turkkilaiset määräävät Välimerelle pääsystä, ja ilman
muiden suurvaltojen suostumusta eivät venäläiset sotalaivat saa
poistua Mustaltamereltä. Mutta kaikkien kansojen rauhalliselle
laivaliikenteelle on Mustameri rajattomasti avoinna.

Mustameri, Kaspian meri ja Itämeri ovat melkein yhtä isoja.
Viimeksimainitun suurin syvyys, Landsortista etelään, on ainoastaan 460
metriä, Kaspien meressä tapaa jo 1100 metrin syvyyden, mutta
Mustassameressä on luodattu 2250 metriin asti. Itämerta ympäröivät vain
europalaiset rannikot, Mustameri ja Kaspian meri kuuluvat Europaan ja
Aasiaan. Eri salmien kautta on Itämeri Tanskan saarten lomitse
yhteydessä Atlantin valtameren kanssa; Mustallamerellä on vain yksi
laskuväylä, Bosporus, ja Kaspian meri on ihan umpinainen. Tämän oikean
sisämeren merkillisyytenä on, että sen pinta on 26 metriä Mustaamerta
alempana. Kaikki kolme merta ovat suolaisia, Itämeri vähimmin. Neljästä
isosta virrasta, Tonavasta, Dnjesteristä, Dnjepristä ja Donista, saa
Mustameri paljon suolatonta vettä, mutta Bosporuksen pohjalla kulkee
suolainen merivirta Mustaanmereen, samalla kun tämä juoksuttaa
Välimereen vähemmän suolapitoisen ja siitä syystä kevyemmän
pintavirran. Mustameri ei muuten ole sen mustempi kuin muutkaan meret,
yhtä vähän kuin useimmilla sivistyskielillä Valkeaksi nimitetty
Vienanmeri on valkea, Keltainen meri keltainen tai Punainen punainen,
ja jos sinulle joku kertoo kapteenista, joka oli Välimereltä
purjehtimassa Punaiselle merelle, mutta joutuikin Mustallemerelle,
koska hän oli värisokea, niin saat tarinalle vain tyynesti nauraa.

Nyt kuljemme huojuvaa tietämme edelleen, kurkistamme Sevastopolin
satamaan, laskemme ankkurimme kaukasialaisten kaupunkien ulkoväylälle,
sidomme köytemme Batumin laiturirenkaisiin ja pudotamme sitten
viimeisen kerran ankkurimme pikku matkan päähän Vähän-Aasian
rannikosta. Ylväänä ja valoisena, metsäiset vuoret taustanansa, kylpee
Trapetsunt puolipäivän auringon hohteessa. Maalta kiitää pikku
soutuveneitä kuljettamaan laiturille ihmisiä ja tavaroita. Turkkilaiset
venemiehet mölyävät kuin mielettömät yhteen suuhun, mutta kukaan ei
heitä kuuntele. Jokainen on mielissään, kun vihdoinkin on onnellisesti
päässyt maihin tamineinensa.



9. Trapetsuntista Teheraniin.


Trapetsunt oli jo 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää kreikkalainen
siirtokunta ja sieltä viepi 1300 kilometriä pitkä valtatie Täbrisin
kautta Teheraniin; ammoisista ajoista asti on Persian kauppa kulkenut
tätä tietä myöten Mustallemerelle. Nykyään ovat kyllä monetkin
tällaiset vanhat kauppatiet joutuneet kovin syrjäytetyiksi;
nykyaikaiset kulkuneuvot ovat vieneet voiton karavaaneista ja tuollekin
kauppaväylälle ovat Suetsin kanava ja kaukasialaiset rautatiet tehneet
suurta haittaa. Mutta vieläkin vaeltaa lukuisia ja isoja karavaaneja
Trapetsuntin ja Täbrisin taipaleella sekä edelleen Teheraniin, sillä
tie on hyvä; syyssateet ovat sitä sentään saattaneet pehmentää, ja
turkkilaisen Armenian ylätasangoilla voi se olla jäätynyt kivikovaksi.
Nopeastikaan ei matka juuri joudu, sillä 250 kilometrin pituisia
taipaleita on suoritettava samalla hevosella! Reipas on ratsaskulkue,
joka silloin marraskuulla 1905 tömisten ja kolkkuen eteni tätä
turkkilais-persialaista maantietä pitkin. Jos sinä, rakas lukija,
olisit silloin ollut kävelyllä siellä päin, niin olisitpa varmaan
kummastuneena seisahtuen ajatellut: "Siinä sitä on seuruetta
kerrakseen! Niillä täytyy vielä olla pitkä taival katkaistavana."
Trapetsuntin ja Ertserumin maaherrat olivat ystävällisesti antaneet
kuusi asestettua ratsumiestä matkaani, kankeakoipisilla hevosilla
seuraamaan minua suojelusvartiona.

Etunenässä ratsasti papurikolla turkkilainen sotamies; ratsupyssy
killuu hihnassa hänen seljässään, kupeella heilahtelee sapeli, ja
päässä on hänellä punainen fetsi, joka on auringon ja tuulen suojaksi
vielä kiedottu valkoisella huivilla. Sitte tulevat minun kolmen hevosen
laahaamat vaununi. Vanha Shakir, ajuri, on jo hyvä ystäväni; hän
valmistaa ruokani ja pitää huolen heräämisestäni. Itse olen kääriytynyt
kaukasialaislevättiin ja yli korvien nostettuun "paslikkiin" ja
silmäilen seutua takanojoon painuneena vaunuissani. Takanani ratsastaa
ruskeitten hevosten seljässä kaksi mitä vilkkaimmin haastelevaa
sotamiestä -- tietenkin kiistelevät siitä, saavatko hyvät juomarahat
matkan päättäjäisiksi. Heidän perässään ratisevat kahdet jykevät
kärryt; niihin on sullottu kaikki matkatavarani, oma ajomies ja
tallirenki niilläkin, ja perimäisinä ovat muut kolme ratsumiestä.

Siten joutui matka ikuisessa pyörien ratinassa ja ratsujen kumeassa
töminässä päivä päivältä syvemmälle Aasiaan. Pian oli Mustanmeren
sininen reuna kadonnut vuorensolan lyhyiden ja jyrkkien käänteiden
taakse, ja yhtä mutkittelevana kiemurteli tie sitten alas laakson
pohjalle. Yhä ylös vierua ja alas vierua, kunnes olimme saapuneet
Armenian tasaisemmalle ylätasangolle.

Siellä kaikki muuttuu toiseksi. Ensimäisinä päivinä rannikolta
lähdettyämme ympäröitsi meitä vielä ihana, alituiseen vaihtuva maisema,
milloin havu-, milloin kellastuneine lehvineen lehtimetsä, ja syvissä
rotkoissa vaahtosi sinivihreitä jokia. Ystävällisiä kyliä ja yksinäisiä
maataloja pistäysi näkyviin siellä täällä, ja turkkilaiset istuskelivat
mukavasti myyntikojuissaan ja kahviloissaan. Hevos-, aasi- ja
härkäkaravaanit toivat heiniä, hedelmiä ja tiiliä kylästä toiseen.
Päivisin oli miellyttävän lämmintä, ja yöt olivat lenseät. Mutta täällä
ylhäällä vuoristotasangolla ovat kylät etäällä toisistaan, ja talot
ovat matalia, kivestä tai auringossa kuivatuista tiilistä kyhättyjä
mökkejä. Turkkilaiseen väestöön on sekautunut armenialaisia, liikenne
vähenee ja tie huononee. Ilma on viileä, ja öisin on useita asteita
kylmää.

Ertserumissa kristittyjen armenialaisten kirkot kohoavat turkkilaisten
moskeijain joukossa, ja kaupungin tuolla puolla kuljen kuin laakealla
katolla, joka hiukan viettää kolmelle sivulle ja on joka reunalta
varustettu omaan sadevesitynnyriinsä valuvalla räystäällä. Nämä
tynnyrit ovat kylliksi isoja, satelipa kuinkakin rankasti sillä
kivikatolla, joka kohoaa Kaukasian, Vähän-Aasian ja Mesopotamian
välillä, sillä ne ovat Mustameri, Kaspian meri ja Persian lahti, ja
räystäät luonnollisesti ovat jokia, joista isoin on Eufrat.

Sillävälin on tie käynyt jokseenkin kehnoksi. Syksyllä on satanut, ja
nyt pakastaessa on tien loka syvään painuneine uurtoineen kivikovaa.
Vaununi keikkuvat nytkäytellen minua joka suunnalle, ja saapuessamme
kylään, johon meidän on yövyttävä, olen kuin rusikoittu. Shakir keittää
teetä ja kiehuttaa minulle munia, ja illallisen jälkeen kääriydyn
levättiin ja nukahdan.

On vielä pilkkopimeä, kuu hän taas herättää minut, eikä sarastuksen
häämyäkään vielä näy, kun lyhdyn valossa nousen vaunuihin. Eteenpäin ja
yhä eteenpäin käy kulku. Silloin kuuluu öiseltä tasangolta outoja
säveliä. Kilinä paisuu ja lähenee, ja mustia varjoja vetäytyy
kuulumattomin askelin ohitseni. Haamut ovat kameeleja, jotka
kuljettavat Persiasta mattoja, puuvillaa ja hedelmiä. Niitä on
runsaasti kolmesataa, ja kestää kelpo tovin, ennen kuin tie on taas
vapaa. Ja kaiken aikaa kaikuu milloin kumeasti ja juhlallisesti,
milloin heleästi ja hilpeästi kellojen ja kulkusien ääni. Sellaisena on
se karavaaniteillä kajahdellut kautta vuosituhansien. Se on säilynyt
pysyväisenä kuin Eufratin ja Tigrisin aaltojen kohu. Mahtavia
valtakuntia on näiden rannoilla noussut ja tuhoutunut, kokonaisia
kansoja on kuollut sukupuuttoon, ja Babylonista ja Ninivestä on vain
raunioita jäljellä. Mutta molempien virtojen kohina on muuttumaton.
Karavaanikellotkin moikuvat vielä ihan kuten niinäkin päivinä, jolloin
Aleksanteri Suuri vei makedonialaisen armeijan Eufratin ja Tigrisin
yli, tai 620 vuotta takaperin Venetsian kauppias Marco Polo kulki tätä
samaa tietä Trapetsuntista Täbrisiin.

Mutta eikö tuolla leiju aamuinen hattara yksinäisenä harmaiden vuorten
yläpuolella? Kaukana siitä! Auringon noustessa näet selvästi, että tuo
valkoinen kolmio on säännöllinen kartio kuin armenialaisen kirkon
katto. Se on Araratin valkea lumihuippulakki; sille vuorellehan Noakin
arkki seisahtui, kun vedet laskeusivat. Se on 5156 metriä korkea, siitä
syystä kattaa sen huippua ikuinen lumi.

Nyt olemme pian rajalla, missä kurdilaiset rosvot tekevät seudun
epäturvalliseksi. Persian alueella ei ole mitään vaaran uhkaa, mutta
täällä kaukana luoteisessa asuu tatarilaisia ja niiden maakunnan
pääkaupunki on Täbris, aikoinaan koko Pohjois-Persian ja Europan
välisen kaupan päävarastopaikka. Hevosteni tiu'ut heläjävät
tuttavallisesti tämän suurkaupungin harmaitten savirakennusten ja
puutarhamuurien seassa, ja sen myymälärivit muodostavat laajan
sokkelokäytävien kierrelmän. Entisen ajan kaupasta on tosin nykyään
vain viidennes jäljellä, mutta elämä on Täbrisissä kai yhä yhtä
kirjavaa kuin muinoinkin. Moni karavaaninkuljettaja on melkein koko
ikänsä viettänyt vastakulkemallamme taipaleella ja aina nähnyt tien
pohjoispuolella Araratin kohoavan kuin ikuisuudeksi ankkuroineen laivan
pingotettuna latvapurjeena. Ja hän tietää, että Ararat on
jättiläismoinen rajapatsas, joka merkitsee sen pisteen, missä Venäjä,
Turkki ja Persia osuvat yhteen.

Viime kertaa kulkiessani Trapetsuntin tietä Teheraniin suoriuduin
noista 1,300 kilometristä kuukaudessa, ja joulukuun 13 p:nä saavuin
perille. Sieltä on vielä 2,400 kilometrin taival Intiaan, ja se tie
kulkee melkein kokonaan halki erämaiden, joita ainoastaan kameelit
pystyvät samoamaan. Ostin senvuoksi neljätoista muhkeata kameelia ja
pestasin palvelukseeni kuusi persialaista ja yhden tatarilaisen. Kysyy
aikaa ja kärsivällisyyttä sellaisen karavaanin varustaminen kuntoon,
joka ei aio seurata toisten jälkiä, vaan kulkea omia teitään, ja
sillaikaa kun nyt mieheni ostelevat muonavaroja ja kaikkia tarvikkeita,
sälyttävät ja köyttelevät kuormia, en voi paremmin käyttää odotusta
kuin kertomalla teille, miten siihen vanhaan aikaan kävi ensimäisen
matkani Teheraniin. Istahtakaahan tuohon plataanin siimekseen
kuuntelemaan kuvaustani.



10.

Ensimäinen matkani Bakuun.


Elokuun 15. p:nä olin höyrylaivassa lähtenyt Pietariin. Siellä astutaan
junaan, joka viepi kaakkoiseen päin Moskovan kautta, ja neljä pitkää
vuorokautta saa rauhassa oleskella vaununosastossaan ja antaa katseensa
kierrellä loppumattomilla Venäjän aroilla. Tunnin toisensa jälkeen
vierii juna edelleen, se pärskyy savutorvestaan, se köhii ja puhkuu
kaikkien raskaiden vaunujen painosta, joita sen veturin on junnattava.
Kimakka vihellys vihlaisee ilmaa, kun rautatieasema lähenee, ja
heleästi kajahtaa kello kerran, kahdesti ja kolmasti, kun vaunumme
jälleen lipuvat tasangolle. Kohisevaa vauhtia kiidämme lukemattomien
kylien ohitse, joiden keskeltä tavallisesti kohottaa valkaistu kirkko
sipulin muotoisia vihreäkattoisia tornejaan. Maatilat ja maantiet,
virrat ja purot, hedelmälliset vainiot ja luhdat, tuulimyllyt
kieppuvine siipineen, vankkurit ja jalankulkijat, kaikki häipyvät
vinhasti taaksemme, ja neljästi käärivät hämy ja yö avaran Venäjän
tummaan huntuunsa.

Viimein sukeltavat edessämme esille pilviä piirtelevät Kaukasuksen
vuoret kuin heleänsinisenä seinänä. Koko vuorijono melkein vielä leijuu
ilmassa, tuskin osaa uskoa, että jo seuraavana päivänä pääsee nousemaan
sen laaksoja ja yli ylänteiden, joiden huiput ulottuvat runsaasti
5000:kin metrin korkeuteen. Välimatka on vielä suuri, mutta sinen
keskeltä loistaa jo hopeanvalkoisella keilallaan Kasbek, joka on
Kaukasuksen korkeimpia vuoria.

Lopulta saavumme rautatien pääteasemalle. Tie vuoriston yli on 200
kilometriä pitkä. Matkaseurani vuokraa vaunut, ja joka kievarissa
vaihdetaan hevosia. Minun, uuden kotiopettajan, on istuttava
ajolaudalla. Kiireen kautta kuljetaan eteenpäin, hevosten maha miltei
lakaise maata, niin oikovat ne koipiaan, ja käänteissä saa pitää
varansa, jottei hellitä otettaan ja syöksy johonkin rotkoon. Mikä
nautinto minulle! Olinhan ensi kertaa elämässäni vierailla mailla!

Yhtämittaa tulee vastaamme maamiehiä aaseineen tai lammas- ja
vuohilaumoja ajavia paimenia. Tuosta karauttaa muutamia mustaturkkisia
kaukasialaisia ratsumiehiä hampaisiin asti aseestettuina, tästä
vierivät kyytivaunut matkustavaisia täyteen sullottuina; sitte taas
ilmestyy näkyviin heinähäkki, jota härät tai harmajat puhvelit vetävät.

Mitä korkeammalle tunkeudumme, sitä kauniimmaksi ja jylhemmäksi käy
vuoristo. Monasti on tie louhittu kallioseinämään; silloin riippuu
raskaita vuorimöhkäleitä holvikaton tavoin ylitsemme. Vaarallisilla,
jyrkillä rinteillä, missä keväisin lumivyöryt uhkaavat maantietä,
kulkee tämä muuratuissa tunneleissa, joiden yli vyöry keikahtaa
ryskyessään huimaavaa vauhtia alas vuorta.

Nyt olemme saapuneet valtatien korkeimpaan kohtaan, ja päistikkaa
painuu kulku taas alaspäin. Kahdeksankolmatta tunnin ajo tuopi meidät
Tiflisiin, Kaukasian isoimpaan kaupunkiin, joka on omituisimpia, mitä
olen konsanaan nähnyt. Kuin toisiinsa iskostetut pääskysenpesät riippuu
taloja Kura-virran jyrkillä kaltailla, ja ahtailla, likaisilla kaduilla
vilisee Kaukasian viidenkymmenen eri kansan kirjavaa sekamelskaa.

Jos tie vuoriston yli oli lumoavan kaunis, niin tuskinpa sitävastoin
voipi ajatella autiompaa maata kuin se tasanko, jonka halki me nyt
jälleen rautateitse kuljemme Tiflisistä Bakuun: loppumattoman laajoja
aroja ja aavikoita, autioita ja harmaankeltaisia; vain harvoin
näyttäytyy verkalleen tallusteleva kameelijono. Merta lähetessämme
nousi tuima myrsky. Tomu kiiriskeli pilvinä ilmaan ja tunkeusi kaikista
raoista vaununosastoon, ilma oli paksu, painostava ja läkähyttävän
helteinen, ulkona ei näkynyt muuta kuin harmaata, läpitunkematonta
usvahuurua. Ja pahinta kaikesta: myrskyn suunta oli sivulta päin eikä
veturi enää lopulta jaksanut kiskoa vaunuja eteenpäin. Kahdesti täytyi
meidän pysähtyä, ja eräässä radan nousussa vieri juna kappaleen matkaa
taaksepäinkin.

Kaikesta huolimatta pääsimme lopuksi Kaspian meren rannikolle, jonka
kirkkaat, vihreät aallot vyöryivät talojen korkuisina ja jymisivät
rantaa vasten, ja eräänä iltaa kello seitsemältä päädyimme Bakuun. 15
kilometriä edempänä on Balahani, joka oli seitsemäksi kuukaudeksi
määrätty vapaaehtoiseksi karkotuspaikakseni.

Siellä piti minun nimittäin opettaa poikaa, joka oli käynyt samaa
koulua, missä minä joitakuita viikkoja aikaisemmin olin suorittanut
erotutkintoni. Minä sain vapaan täyshoidon ja kuusisataa kruunua
palkkaa. Me luimme urheasti ja miekkailimme paljon, mutta
laiskottelimme vielä enemmän. Mitä saattoikaan vaatia oppilaalta, kun
opettaja paljoa mieluummin kuljeskeli ratsain ympäristön
tatarilaiskylissä kuin kuulusteli hoidokkinsa tehtäviä! Se oli sanalla
sanoen koettelemuksen aika meille molemmille, ja me pidimmekin
toisiamme onnettomuustoveruksina. Ajatukseni harhailivat kokonaan
toisaalla kuin Ruotsin historiassa, ranskalaisissa teonsanoissa j.m.s.,
ja kuitenkin -- Tukholmaan palattuaan läpäisi hoidokkini tutkintonsa!
Lienee koulun johtaja ollut hyvin suopea herrasmies.

Muistan tuon ajan vielä yhtä tarkoin kuin eilispäivää ajattelisin.
Toivottomana kiusasin itseäni venäjän kieliopilla, mutta menestyin aika
vauhtia persiassa ja opin vaivattomasti puhumaan tatarinkieltä. Pitkin
aikaa haudoin suunnitelmaa suuren matkan tekemiseksi Persiaan. Mistä
siihen ottaa rahat, se oli minulle tosin hämärää, sillä minulla oli
vain vähän varoja. Mutta Persian halki piti minun samota, vaikkapa
olisi minun ollut palkkautuminen päivätyöläiseksi ja ajeleminen
ihmisten aaseja maantiellä -- sen tiesin!

Bakun ja Balahanin ilmanala ei ole parhaimpia, kesä hehkuvan kuuma ja
talvi purevan kylmä. Pohjoistuulet pyyhkielevät meren ulapalta
rantaseutuja, ja sairastumiset jäsensärkyyn ovat hyvin yleisiä. Minäkin
sain kelpo nivelleinin, joka kytki minut kuukaudeksi vuoteeseen. Olin
niin sairas, että äitini jo tahtoi matkustaa perääni. Polveni
turposivat, ja niitä kolotti hirveästi. Yötä päivää valvoi lääkäri
vuoteeni ääressä ja teki kaikkensa kipujeni lievittämiseksi. Tämä
lääkäri oli vanha Puolan juutalainen. Öisissä kuumehoureissani näin
hänen kaiken aikaa äänettömästi sipsuttelevan huoneessa, köyhästi
pukeutuneena, uskollisuuden ja alttiuden kuvana. Ja tehtävänsä
päätyttyä hän kieltäytyi ottamasta korvausta vaivoistaan! Minun piti
mieluummin antaa rahat tarvitsevaisille, arveli hän. Vielä tänä päivänä
kuvastuu vanhus elävänä edessäni, -- hänen kurttuiset kasvonsa, iso
kyömynenänsä ja pitkät korvallisilta alas kierähtelevät mutkaiset
suortuvansa; näen vieläkin hänen pitkän kauhtanansa, joka oli aikoinaan
ollut musta, mutta nyt saumoistaan vihertynyt ja täynnä koinreikiä.
Kuollut on hän jo varmaankin, vanha juutalaiseni, mutta hän on
niitä, joita en milloinkaan unohda. Kuka ei olisi jo kuullut
Nobel-palkinnoista, joita vuosittain jaetaan etevimmille tieteen,
taiteen, kirjallisuuden ja rauhanaatteen edustajille? Ne ovat saaneet
nimensä dynamiitin keksijästä Alfred Nobelista, joka sääti koko suuren
omaisuutensa ihmiskunnan edistykselle ja tällä jalomielisellä teollaan
pystytti itselleen ja isänmaalleen kunniakkaan muistomerkin.

Alfred Nobelilla oli kaksi veljeä, Ludvig ja Robert. Robert kävi Bakun
kautta matkustaessaan katselemassa sitä merkillistä paikkaa Balahanin
luona, missä on maan uumeniin muodostuneissa isoissa luonnonsäiliöissä
naftaa, josta saadaan paloöljyä; venäläiset, armenialaiset ja
tatarilaiset yrittivät siellä siihen aikaan korjata tätä kallisarvoista
ainetta puutteellisin apuneuvoin. Käynnin johdosta ostivat veljekset
vuonna 1874 suuria maa-alueita Balahanin tienoolta ja alkoivat nyt
uudenaikaiseen tapaan toimituttaa naftaporauksia.

Alkuasukkaat huomasivat väleen, miten vaarallisten kilpailijain kanssa
he olivat joutuneet tekemisiin. He repivät pitkiä torvijohtoja, joita
myöten naftaa pumputtiin "mustaan kaupunkiin", varkauksilla,
murhapoltoilla ja murhilla yritettiin säikytellä muukalaisia maasta
pois. Mutta urheat ruotsalaiset eivät olleet peloteltavissa, he vain
jännittivät ponnistelunsa ja valppautensa kaksinkertaisiksi! Vasiten
rakennetuilla rautateillä, höyrylaivoilla ja omilla karavaaneilla
lähetettiin puhdistettu öljy kaikkeen maailmaan, ja Nobel-veljesten
naftalähteet levittivät uutta valoa Länsi-Aasiaan ja Europaan.

Jotta tavotettaisiin ne syvät onkalot, joissa nafta on maakerrostumiin
hautautuneena, rakennetaan puusta 15-120 metriä korkea torni. Siinä
riippuu jyhkeä taltta, jota höyrykone herkeämättä iskee ylös- ja
alaspäin; siten syöpyy taltta yhä syvemmälle maahan. Kaivonaukkoon
puserretaan rautainen torvi, tuskin metriä läpimitaltaan. Sitte kun se
ei pääse tunkeutumaan edemmä, pitkitetään porausta pienemmällä
taltalla, ja edellisen läpi tungetaan ahtaampi torvi. Siten
kaivaudutaan yhä syvemmälle, kunnes on päästy naftakerrokseen.

Mutta usein myös pursuaa nafta itsestään kaivonputkiin maan sisukseen
kasautuneiden kaasujen pakottamana, ja Balahanissa kävellessämme
useasti silmäilimme näitä merkillisiä suihkukaivoja. Huumaavalla
jymyllä syöksyy paksu, vihertävän ruskea suihku maasta poraustornin
läpi ilmaan; tuollainen 60 metrin korkuinen nestepatsas näkyy kauvas.
Alas tihkuva öljy keräytyy ympärille kaivettuihin lammikoihin. Kovalla
tuulella pirstoutuu suihku, ja hieno tumma vihmasade laskeutuu huntuna
maahan. Balahanissa pääsee tuskin astumaan ovesta ulos tahrimatta
vaatteitaan öljyyn, ja jo kahden penikulman päästä tuoksahtelee täällä
paloöljy vastaan. Ainoatakaan ruohonkortta ei kasva tällä tienoolla,
ainoastaan poraustornien metsä versoo maasta.

Vuonna 1910 oli tornien lukumäärä 4094, ja toiminnassa oli niistä 2600.
Ne tuottivat viime vuonna 8 miljardia kiloa raakanaftaa, ja
seitsemännes siitä tuli Nobelien yhtiön porausaukoista, joista muutamat
vuorokaudessa pumppuavat ylös enemmän kuin 300000 kiloa tai antavat 20
miljonaa kiloa, milloin öljy itsellään pulppuaa maasta. Syvin noista
aukoista tunkeutuu 860 metriä maan sisuksiin. Naftan hinta on
paikkakunnalla nykyään lähemmä 3 penniä kilolta. Bakun tienoilla on 176
osakeyhtiötä toiminnassa; Nobelien on niistä suurin, ja se määrää
hinnat. Tulipalon päästessä naftalähteeseen -- sellaista jylhää näkyä
olin kerran katsomassa -- ei käy yrittäminenkään sitä sammuttaa.
Päätehtävänä on rajottaa tulen riehuminen määrättyyn keskukseen, ja
sitten annetaan sen roihuta ja kiehua, kunnes ei ole pisaraakaan naftaa
jäljellä.



11. Persian halki.


Bakusta läksin siis kotiopettajatoimeni päätyttyä tosiaan huhtikuun
6. p:nä 1886 ensimäiselle matkalleni Persian halki. Minulla oli
matkatoveri, nuori tatarilainen Baki Khanoff, 700 markan vaiheille
matkarahoja, kaksi alusvaatekertaa ja kaksi pukua, lämmin viitta ja!
karvapeite. Mitä en ylläni kuljettanut oli sullottuna tatarilaiseen
matkareppuun, ja pienessä nahkaisessa käsilaukussa oli minulla
revolveri, muistivihko, piirustuskirja ja kaksi Persian karttaa. Baki
Khanoffin varuksina oli iso vaippa, hopeahelainen pyssy ja tikari.
Rahamme olimme neuloneet vöihimme, puolet kumpainenkin. Retkelle,
jota edes takaisin Persian halki oli 3000 kilometriä, oli siis
varustautumisemme kutakuinkin niukkaa; mutta minä ajattelin: Kyllä se
lykästää!

Kaksi yötä ja päivän pidätteli meitä ankara myrsky laivassa Kaspian
merellä, kunnes pääsimme lähenemään Persian rannikkoa. Heti maihin
astuessamme piiritti meidät joukko persialaisia, jotka kaikki
äänekkäästi ja innokkaasti ylistelivät hevostensa oivallisia
ominaisuuksia. Pikaisen tarkastuksen tulokseksi valitsimme kaksi pientä
hyvin ruokittua ratsua, sidoimme tamineemme satulan taakse ja
ratsastimme piankin hevosten omistajan saattamina tummien metsien ja
tuoksuvien öljypuulehtojen läpi ylöspäin Elburs-vuoristoa kohti.

Erään yön nukuimme sen korkeuksissa, Karsan-nimisessä kyläsessä.
Huomeneltain liikkeelle lähtiessämme tuprutteli lunta, ja sitä oli
yönkin mittaan tuiskunnut niin sakeasti, että maa ja tiet olivat
korkeiden nietoksien peitossa. Sonnustausimme niin lämpimästi kuin
olosuhteemme sallivat ja ratsastimme edelleen. Äänettömästi putoili
lumi isoina, leijuvina höytäleinä, alhaalla laaksossa se suli
vaatteisiimme, mutta jäätyi taas ylhäällä tuulisilla harjanteilla, ja
pian olimme tuulen puolelta vankasti panssaroittuja. Lopulta olimme
suorastaan jäätyneitä kiinni satulaan, kädet turtuivat, ohjakset jäivät
hevosen kaulalle riippumaan, ja lumen pöllyäminen kirveli silmiä.
Jäykistyttyäni niin kankeaksi, että käsivarteni ja sääreni olivat ihan
puutuneet, pudottausin satulasta ja ravasin nyt jalkaisin, mutten
uskaltanut hellittää hevosen häntää käsistäni, jotten olisi eksynyt
sokaisevassa pyryssä.

Sellaista menoa ei käynyt pitkälle jatkaminen, ja päätimme senvuoksi
poiketa ensimäiseen tien varrella sattuvaan kylään. Pian sukelsikin
joitakuita viheliäisiä hökkeleitä näkyviimme. Sellaisen edustalle
sidoimme hevosemme, kopistelimme lunta yltämme ja astuimme hämärän,
matalan pirtin savipermannolle. Samaan aikaan oli saapunut muutamia
muitakin matkamiehiä, ja nyt asetuimme tiheään piiriin kuuman
liesivalkean ympärille. Täällä oli kyllä tuskastuttavan ahdasta ja
kosteata, ja vilisemällä syöpäläisiä, mutta kuitenkin oli herttaista
päästä kuivailemaan ja lämmittelemään itseään tulen ääressä, ja kun
Baki Khanoff oli keittänyt teetä ja munia, ja hankkinut leipää ja
suolaa, kävi olomme varsin hauskaksi. Meitä oli neljä tatarilaista,
kaksi persialaista ja minä ruotsalainen, ja näiden seitsemän miehen
täytyi yöksi sovittautua ahtaaseen tilaansa niin hyvin kuin päinsä
kävi. Tulen sammuttua tunkeusi tukahduttavan varin sijalle kostea
kylmyys. Mutta yhdenkolmatta iässä ei suuria vaadita. Sellaiseen tapaan
matkaillen päädyimme terveinä ja reippaina lopulta Teheraniin, Persian
pääkaupunkiin. Siellä oli jo keväisen lämmintä ja kaunista, ja minä
asuin joitakuita päiviä erään maanmieheni, t:ri Hybennetin vieraana.
Mutta hankkiutuessani kauvemmas kohti etelää oli minun matkustettava
yksinäni, sillä Baki Khanoff oli sairastunut kuumeeseen ja pyörsi
takaisin Bakuun.

Jo matka Teheraniin oli käynyt jokseenkin kalliiksi, mutta kelpo
maanmieheni oli avittanut kassaani, ja minulla oli 570 kruunua
vyössäni, kun huhtikuun 7. p:nä ratsastin taas taipaleelle. Tie kulki
kievarista kievariin; näissä vaihdetaan hevosia, mutta sopii niihin
yöpyäkin, ja hopeakolikolla saa munia ja leipää, kanan, melooneja ja
viinirypäleitä. Jokaisesta kievarista tulee seuraavaan saakka mukaan
saattaja, joka usein ottaa itselleen paremman ratsun ja antaa
matkustavaiselle huonomman.

Siten kävi minullekin Kashanin ja Kuhrudin vuoristokylän taipaleella.
Jutkun havaitessani vaihdoin hevosta saattajani kanssa, ja tämä jäi nyt
useampituntisen ratsastuksen jälkeen tielle, kun hänen kurja koninsa ei
jaksanut laahautua edemmä. Neljä tuntia ratsastin pimeässä pitkin
kapeita polkuja; olin ilmeisesti eksynyt, ja uupuneena ja unisena olin
juuri laskeutua satulasta, sitoa puuhun ratsun ja kääriytyä yöksi
karvapeitteeseeni, kun etäältä pilkottikin valo vastaani. "Hei!
Siellähän on Kuhrudin kievari!" ajattelin minä, mutta lähemmäksi
tultuani huomasin valon kajastavan paimentolaisteltistä. Ratsastin
edustalle ja huhusin. Kukaan ei vastannut, mutta telttikankaalle
kuvastui varjo, joka osotti sen asutuksi. Vielä kerran turhaan
huudettuani laskeusin ratsailta, nykäisin teltinoven auki ja kysyin
tietä Kuhrudiin.

"Eikö nyt keskellä yötäkään saa rauhassa nukkua?" ärähti sisältä ääni.

"Olen europalainen, ja teidän on näytettävä minulle lie", vastasin
karskisti.

Ulos kömpi vanhanpuoleinen mies; sanaakaan ei hän hiiskunut, mutta
käsitin, että minun piti häntä seurata hevostani päitsistä taluttaen.
Hän pujottelihe pimeässä pensaikon halki ja vietyään minut jalkaa
syvälle purolle, jota molemmin puolin reunusti sankka öljymetsä, osotti
hän sormellaan ylös vuorille päin ja katosi mykkänä kuin kala pimeään.
Minä nousin jälleen satulaan, jättäen hevoselle tien löytämisen, ja
kahden tunnin kuluttua se todella pysähtyikin kievarin pihaan. Olin
kerrassaan viisitoista tuntia kyyrötellyt satulassa, ja illallinen
maistui minulle tänään paremmalta kuin muulloin. Mutta sitten
ojentausin pitkäkseni kivipermannolle, otin satulan päänalusekseni ja
kiedoin karvapeitteen ympärilleni; muuta vuodetta en koko matkalla
kertaakaan kyennyt itselleni varaamaan.

Muita tuollaisia pikku seikkailuja kertomatta olkoon mainittuna, että
siten lopulta jouduin Ispahaniin, missä monet rakennusten jäännökset
muistuttavat mieleen tämän Persian pääkaupungin hävinnyttä suuruutta.
Sieltä jatkui matka edelleen Persepolikseen, mainehikkaaseen vanhan
ajan kaupunkiin, missä suurilla persialaiskuninkailla Xerxeellä ja
Dareioksella oli palatsinsa. Nyt käyttävät vain köyhät paimenet
lampaitansa täällä laitumella, mutta palatseista on vielä pystyssä
monia upeita pilareita, jotka ovat uhmanneet 2400 vuoden vaiheita.
Persepoliksesta ei ole kaukana Shiras ruusupuutarhoineen,
huvilinnoineen, suihkulähteineen ja kanavineen. Sen ovat kohottaneet
maineeseen Persian kuolemattomat runoilijat, jotka sepittivät
kauneimmat laulunsa sen muurien sisäpuolella.

Mitä lähemmäksi nyt pääsin Persian lahden rannikkoa, sitä kuumempia
ilmoja sain kokea, ja eräänä päivänä oli makuuhuoneessani 39 astetta.
Sentähden matkustetaankin öisin. Koska minulla oli tapana ratsastaa
nopeasti, niin ei viimeisellä taipaleella vanha tallirenki enää
jaksanut pysyä mukana; ratsastin senvuoksi koko yön yksinäni edelleen,
revolveri kädessä rosvojen varalta. Mutta mielissänipä olin sentään,
kun aurinko nousi valaisemaan Persian lahden tyynenä läikkyvää
kuvastinta. 45 asteen helteessä, jollaista en ole konsanaan kokenut
ennen- tai jälkeenpäin, saavuin Bushirin rannikkokaupunkiin.
Yhdeksänäkolmatta matkapäivänä olin ratsain kulkenut 1,500 kilometriä.

Persian lahti, Intian valtameren ulkonema, erottaa Persian ja Arabian
toisistaan. Arabia on pitkulainen niemimaa Persian lahden ja Punaisen
meren välissä; luoteisessa huuhtelee sitä Välimeri, kaakossa Intian
valtameri. Mutta tämä niemimaa on kooltaan kolmannes Europaa.
Rannikkomaan suurin osa tunnustaa Turkin sulttaanin herruuden, mutta
sisämaan hurja, sotainen paimenkansa, beduiinit, ovat oikeammiten
itsenäisiä. Vain harvat Arabian osat ovat asuttuja; suunnattomia aloja
leviää autioina hiekkalakeuksina, joihin ei vielä yksikään europalainen
ole jalkaansa astunut. Lähellä Punaisen meren rannikkoa sijaitsee kaksi
arabialaista kaupunkia, joita kaikki muhamettilaiset pitävät yhtä
pyhinä kuin kristityt Jerusalemia ja Roomaa. Ne ovat nimeltään Mekka ja
Medina. Edellisessä syntyi vuonna 570 profeetta Muhammed; siellä kuoli
hän vuonna 632, ja siellä lepää haudattuna. Hän on muhamettilaisen
uskonnon perustaja, ja siitä asti kun hän arabialaisille saarnasi
islamin oppia on tämä uskonto levinnyt niin laajalti yli vanhan
maailman, että sitä nykyään tunnustaa runsaasti kaksisataa miljoonaa
ihmistä. Toivioretki Mekkaan on profeetan kaikkien palvelijain
hartaimpana toivomuksena; ken siellä on kerran käynyt, hän voi
levollisena kuolla, ja eläessään on hänellä hadshin arvonimi. Afrikasta
ja sisimmästä Aasiastakin vaeltaa vuosittain lukemattomia näihin pyhiin
kaupunkeihin.

Persian lahden arabialaisella rannikolla on maailmankuulu
Bahreinin saari, jonka helmienpyynti kesäisin ja syksyisin tuottaa
englantilaisille omistajilleen kahdentoista miljoonan markan vaiheille
vuosittain. Merellä hyörii silloin viitisentuhatta venettä, joiden
miehistö nousee kolmeenkymmeneentuhanteen. Jokainen veneenomistaja
palkkaa joitakuita sukeltajia. Sellainen sukeltaja laskeutuu harvoin
seitsentä syltä syvemmälle ja pysyy korkeintaan viisikymmentä sekuntia
upoksissa. Hänen korvansa on tukittu vahalla, nenä likistetty
pihtimellä umpeen; kivi jaloissa ja naru uumilla hyppää hän laidan yli
ja katoaa syvyyteen. Meren pohjalle päässeenä hän uumilleen sitomaansa
vasuun kahmaisee niin paljon simpukoita kuin kiireissään kerkiää, ja
hänen annettuaan merkin nykäisevät venemiehet hänet jälleen pinnalle.
Veneenomistaja avaa simpukat, poimii niistä kallisarvoiset helmet,
joiden hinta suuresti vaihtelee ko'on ja laadun mukaan, ja myy ne
intialaisille markkinoille.

Arabiaan rajottuu koillisessa Mesopotamia, jonka halki Eufrat ja Tigris
virtaavat. Sinne vei minut Bushirista englantilainen höyrylaiva, ja
Tigrisin sameilla aalloilla kuljin ylös virtaa. Kannelta näki
vaskenkarvaisten, puolialastonten arabialaisten ratsastelevan komeilla
hevosillaan satulatta pitkin tasankoa. He käyttävät lammaslaumojaan
arolaitumilla ja ovat pitkillä keihäillä asestettuja. Monasti peittivät
vihreät heinäsirkat ihan pilvinä höyrylaivan ja niiltä pääsi rauhaan
vain kiireen kautta pakenemalla kajuuttiin; savutorven ympärille paloi
ja huumaantui niitä suunnattomiksi röykkiöiksi.

Useita vuorokausia vastavirtaan viilletettyämme astuimme maihin
Bagdadissa, jonka muinoisesta loistosta ei ole paljoakaan jäljellä.
Kymmenennellä vuosisadalla se oli muhamettilaisten isoin kaupunki, ja
siellä kerättiin ne intialaiset ja arabialaiset sadut, jotka ovat
"Tuhannen ja yhden yön" nimellä tunnettuja. Jonkun matkan päässä
Bagdadista, niinikään Tigrisin varrella, sijaitsi harmajassa
muinaisuudessa suuri, upea Babel, jonne johti sata vaskiporttia ja
jonka muurit olivat niin paksut, että niiden harjalla pääsivät kuudet
vaunut kulkemaan rinnatusten. Babelin vesillä ripustivat vangitut
israelilaiset harppunsa pajuihin ja Babelin tulevaisuudesta ennusti
profeetta Jeremias: "Ja Babelin pitää tuleman kiviraunioksi ja
lohikäärmeitten asumasijaksi, ihmeeksi ja viheltämiseksi, niin ettei
kenenkään pidä siellä asuman".

Mutta Bagdadista lähtee minullakin alkuunsa satu: Bagdadiin saapuessani
oli koko omaisuutenani enää satakunta markkaa eli parisataa
persialaista hopeakrania, ja sillä oli minun tultava toimeen 950
kilometrin mittainen paluumatka Teheraniin, missä vasta saatoin jälleen
saada uusia varoja. Mutta se seikka ei minua kovinkaan säikytellyt.
Kunhan vain ensin pääsin 300 kilometrin päähän Kermanshahin kaupunkiin,
saatoin pahimmassa tapauksessa pestautua karavaaniin. Mieluista ei
tosin tietenkään ollut joutua talsimaan koko taivalta jalkaisin,
palkakseen saamatta muuta kuin leipää, kurkkuja ja melooneja.

Ensiksi liityin viidenkymmenen muulin karavaaniin, joka kuljetti
englantilaisia tavaroita Bagdadista Kermanshahiin. Sitä saattoi ratsain
kymmenen arabialaista kauppamiestä, ja joukon jatkoksi oli liittynyt
kahdeksan pyhiinvaeltajaa sekä muuan kaldealainen kauppias.
Vuokraamalla viidenkymmenen kranin hinnasta muulin pääsin mukaan
minäkin; ruuassa oli minun itse pysyttävä.

Kesäkuun 6. päivänä 1886 kello kymmeneltä illalla läksiä tälle
umpimähkäiselle retkelleni. Kun nyt kypsyneemmällä iällä sitä
ajattelen, tuntuu se minusta sadulta tai vastaleivotun ylioppilaan
huimalta tekoselta. Me kuljimme öisin, päiviksi jäätiin karavanseraihin
eli majataloon, jossa oli kuuma kuin leivinuunissa eikä voinut muuta
tehdä kuin puoli-unessa lojua kivipermannolla. Päästyäni arabialaisten
ystävyyteen lainasivat he minulle muulini sijalle hevosen. Mutta
tällaisen matkustustavan huomasin kamalaksi; matka joutui ylen
vitkallisesti, eikä itse maata nähnyt juuri nimeksikään. Kun siis muuan
vanha arabialainen oivallisella ratsullaan saavutti meidät Bagdadista
jälkeenpäin lähteneenä, päätin hänen avullaan karata seurueestani.
Viidestä kranista päivältä oli hän siihen valmis. Aluksi vielä
pysyttelimme karavaanin mukana, mutta heti kuun laskettua joudutimme
vauhtiamme ja kulkusien helinän heikennyttyä takanamme karautimme
vireästi yön selkään tiehemme.

Kesäkuun 13. p:nä saavuimmekin onnellisesti Kermanshahiin. Maksettuani
nyt arabialaiselleni hänen palkkionsa, jäi taskuuni enää vain vaivaiset
viisikymmentä penniä! Siitä en päässyt vuokraamaan itselleni
huonetta enkä kunnollisesti edes murkinoimaan, eikä tuntunut aivan
houkuttelevalta ajatus, että pitäisi kiertää muhamettilaisten pakeilla
kerjuussa.

Olinpa kuullut puhuttavan rikkaasta arabialaisesta kauppamiehestä
nimeltä Aga Hassan, ja hänen uhkeaan taloonsa Kermanshahissa suuntasin
askeleeni. Pölyisissä ratsastussaappaissani ja raippa kädessä samosin
komean huonerivin läpi ja seisoin vihdoin talon herran edessä, joka
kirjurinsa kanssa istui työskentelemässä kirjojen ja paperien seassa.
Hänellä oli kullalla kirjailtu valkea silkkivaippa yllään, turbaani
päässä ja kakkulat nenällä, ja hän näytti yhtä ystävälliseltä kuin
ylhäiseltäkin.

"Miten jaksatte, hyvä herra?" kysyi hän.

"Kiitos, hyvinpä vain", vastasin minä.

"Mistä matka?"

"Bagdadista."

"Ja minne olette menossa?"

"Teheraniin."

"Englantilainenko olette?"

"En, ruotsalainen."

"Ruotsalainen? Mikä se on?"

"Ka, minä olen kotoisin maasta, jonka, nimi on Ruotsi."

"Missä semmoinenkin on?"

"Kaukana luoteisessa Venäjän takana."

"Vai niin, nytpä tiedänkin -- taidattekin olla juuri sieltä Rautakallon
maasta?"

"Niin aivan, Kaarle XII:n maasta."

"Sepä minua suuresti ilahduttaa! Olen lukenut Kaarle XII:n
merkillisistä sankaritöistä. Teidän pitääkin kertoa minulle hänestä ja
Ruotsista, sen kuninkaasta ja armeijasta, sekä myöskin omasta
kodistanne, vanhemmistanne ja sisaruksistanne. Mutta ensin on teidän
luvattava minulle, että jäätte kuudeksi kuukaudeksi vieraakseni. Mitä
omistan on käytettävissänne, teidän tarvitsee vain käskeä."

"Olen peräti kiitollinen hyväntahtoisuudestanne, mutten voi kolmea
päivää pitempään käyttää vieraanvaraisuuttanne."

"Kolme viikkoa, tarkotatte toki?"

"Ei, te olette kovin kohtelias, mutta minun täytyy! ehdottomasti palata
Teheraniin."

"Sepä todella vahinko! Kenties vielä mietitte asiata kuitenkin!"

Nyt saattoi minut palvelija naapuritaloon, joka oli melkein palatsi.
Tämä oli asuntoni. Ison suojaman persialaisten mattojen ja mustien
silkkidivaanien keskelle istahdin kuin kotonani. Kaksi kirjuria oli
hoviseurueenani, ja palvelijoita oli saatavissa kaikkien toivomusten
varalle. Jos minulla oli ruokahalua, niin minulle tuotiin valittuja
paloja vartaassa käristettyä lampaanlihaa, riissillä täytettyä
salvukukkoa, piimää, juustoa ja leipää, aprikooseja, viinirypäleitä ja
melooneja, ja perästäpäin tarjottiin kahvia ja vesipiipullinen. Jos
juoda halusin, niin minulle tuotiin makeata, taatelimehusta
valmistettua juomaa, jossa uiskenteli jääpalasia. Ratsastamaan
mieliessäni, silmäilläkseni kaupunkia ja ympäristöä, oli arabialaisia
puhdasrotuisia ratsuja pihalla minua odottelemassa. Asuntoni edustalla
oli hiljainen muurien ympäröimä puutarha, jonka käytävät oli laskettu
marmorilla. Sen kukkivien seljapuiden siimeksessä sain käyskennellä
päivät pitkät ja ruusujen tuoksussa unelmoida haaveitani.
Kristallikirkkaassa vesialtaassa vilahteli kultakaloja, ja kohtisuoraan
pulppuava korkea, hoikka vesisuihku kimmelteli kuin seitti
päivänpaisteessa. Tähän viehättävään puutarhaan leiriydyin yölevolle.
Sanalla sanoen, kaikki oli kerrassaan kuin "Tuhannen ja yhden yön"
satua, ja aamuisin herätessäni oli työläs uskoa, että tämä oli totta.
Viisikymmentä penniäni oli minulla yhä taskussani.

Mutta oleskeluni viimeisenä päivänä en enää voinut salata asemaani.

"Minun täytyy teille ilmaista ikävä juttu", virkoin eräälle kirjurille.

"Niinkö?" vastasi hän hyvin kummastuneen näköisenä.

"Niin, rahani ovat lopussa."

"Kummallista, että te saatoitte europalaisena lähteä rahatta niin
laajoille matkoille."

"Retkeni venyi pitemmäksi kuin aioin, ja nyt olen pahemmassa kuin
pinteessä."

"Eipä siinä hätää. Rahaa te voitte saada Aga Hassanilta niin paljon
kuin tahdotte."

Oli juuri puoliyön hetki, kun erkanin jalosta isännästäni. Hän teki
paastokuukautena työtä kaiken yötä.

"Olen pahoillani, ettette voi viipyä kauvemmin."

"Niin, pahoittelen minäkin, että minun täytyy teidät jättää,
kykenemättäni palkitsemaan suurta hyvyyttänne."

"Tiedätte kai, että rosvot tekevät kulun vuoristossa epävarmaksi. Olen
sen vuoksi järjestänyt, että saatte seurata postia, jolla on kolme
sotamiestä vartiona."

Vielä kerran kiiteltyäni ja hyvästeltyäni poistuin. Kirjuri ojensi
minulle hopearahoilla täytetyn nahkamassin. Postiratsastaja ja
sotamiehet olivat jo valmiina matkalle, me nousimme ratsaille, ja
etenimme ensin verkalleen kaupungin soukkia, pimeitä kujia pitkin;
sitte talojen harvetessa lasketimme voimakasta ravia ja lopuksi mitä
kiivainta neliä, kun meitä ympäröitsi joka suunnalta erämaa. Siten
jatkui kulkua, kolmasti vaihdoimme hevosia ja katkaisimme taivalta
yhteen rupeamaan 170 kilometriä. Hamadanissa levähdimme päivän ja
ratsastimme sitten yhdeksällä eri hevosella edelleen pääkaupunkiin.
Viimeisinä viitenäkymmenenäviitenä tuntina en ylipäätään enää
nukkunutkaan, ja puolikuolleina väsymyksestä, repaleisina ja
naarmuisina tömistimme lopulta kaupungin lounaisesta portista sisälle.

Sellainen oli satu ensimäiseltä retkeltäni Teheraniin ja Persian halki.



12. Persian erämaassa.


Mutta nyt jalkeille plataanien siimeksestä ja pois Teheranista, ulos
suureen yksinäiseen erämaahan. Karavaani on lähtövalmiina. Sen
neljätoista kellokasta kameelia on valittu huolellisesti; paksut
karvaloimet suojelevat niiden selkää, jottei se kuormasta sierotu
haavoille ja loimen kahdesta reiästä kurkistavat esille kyttyrät jotka
eivät siedä painoa tai ruhjontaa. Isoimmat kameelit astelevat edellä.
Punaiset kirjaillut päitset välkkyvine metalliheloineen ja punaisine ja
keltaisine tupsuineen koristavat niiden päätä, ja otsan yllä huojuu
höyhentöyhtö; rintaa kietoo hihna, johon on kiinnitetty lukuisia
messinkitiukuja. Vähäisen eivät olekaan kameelit ylpeitä asustaan; ne
tuntevat asemansa arvokkuuden ja marssivat kuninkaallisen ryhdikkäinä
Teheranin eteläisestä kaupunginportista tasangolle.

Minun ratsastuskameelini on karavaanin isoimpia. Sen paksu, ruskea
villa riippuu kaulasta ja rinnasta pitkälle alas. Kyttyräin välissä ja
niiden sivuilla on kuorma sommiteltuna pikku pengermäksi, ja siellä
minä istun kuin nojatuolissa, toinen sääri kyttyrän oikealla, toinen
vasemmalla puolella. Siten saan mukavasti tarkkailluksi maisemaa ja
kompassin avulla merkityksi kartalle kaikkea näkemääni: pikku
vuoristoja, hietavyöhykkeitä tai syvänteitä; sillä se on matkani
tarkotuksena. Kaikki nämä kameelit ovat tottuneita astujia. Ne
kohottavat molemmat vasemmat tai molemmat oikeat koipensa yhtaikaa ja
saavat siten liekkuvan käynnin, jotta niiden seljässä keinuu kuin
veneessä aalloilla. Monet tulevat merikipeiksi, kun ovat päivän pitkän
istuneet ylhäällä kyttyräin välissä.

Ratsastuskameelistani ja minusta sukeutuu väleen mitä parhaat
ystävykset, ja minä olen siihen yhtä tyytyväinen kuin se minuun. Sen
seisoessa tarvitsisin tikapuita, noustakseni sen selkään. Senvuoksi on
sen laskeuduttava vatsalleen, kun pyrin satulaan. Mutta useasti se
ponnahtaa seisaalleen äkillisesti kuin joustin, ensin taka- ja sitten
etukoivilleen, ja ellei silloin pidä varaansa, niin pyllylleenpä
kellistyy. Monasti se marssiessaan kiertää kaulansa päin ja laskee
takkuisen päänsä syliini. Minä silloin silitän sen otsaa, hivelen
kädelläni yli silmien ja taputan sen turpaa. Aamuisin ilmestyy
ratsastuskameelini telttini eteen. Se työntää turvallaan oviverhon
sivulle ja kurkistaa pörhöisellä päällään niin kauas pikku telttiin,
että tämä melkein täyttyy. Kietaisen käsivarteni sen kaulaan, hyväilen
sitä ja annan sille kappaleen leipää. Nyt sen vaaleanruskeat silmät
loistavat riemusta, ja se pyörtää takaisin laitumelleen. Eikähän muu
olekaan mahdollista kuin että suopuu hyväksi ystäväksi elukan kanssa,
jolla kuukausimäärin ratsastaa kymmenen tuntia päivittäin.

Kellojen kilke kaikuu alinomaa korvissani kameelien askeleitten
poljennossa. Askeleet ovat pitkiä ja vitkallisia ja 30 kilometriä
enempää taivaltaa karavaani harvoin päivässä. Tiemme käy kaakkoon päin.
Olemme jo aikaa jättäneet taaksemme Elburs-vuoriston juurella
sijaitsevat tienoot, missä virtojen juottamat kanavat vielä kykenevät
loihtimaan esille ihania puutarhoja ja hedelmällisiä vainioita. Kylät
ovat yhä etäämpänä toisistaan, ja ainoastaan kanaviensa varsilla
hohtelee maa vielä vehmaana; heti niiden ulkopuolelle tultuamme
ympäröitsee meitä yksinomaan harmaankeltainen aavikko, jolla
paikotellen törröttää kuivuneita aroheinävihkoja. Yhä harvemmin tulee
vastaamme aasijonoja, jotka arolta kuljettavat varpukuormia polttopuina
myytäväksi. Ne ovat surkean pieniä ja tuskin näkyvätkään taakkojensa
alta. Niiden sieramet on leikattu auki, julmasti kyllä, jotta ne saavat
helpommin hengitetyksi ja siten kuljetuksi pitempiä taipaleita yhteen
menoon. Niiden pitkät korvat lerkkuvat edes takaisin, ja alahuuli
roikkuu kuin reppu. Unisilta ja murheellisilta näyttävät juhtaparat, ja
ne ovat niin itsepintaisia, etteivät milloinkaan väisty tieltä.

Viimeisestä erämaan reunassa sijaitsevasta kylästä, johon olemme
moniaiksi päiviksi pysähtyneet valmistautumaan matkamme vaaroihin,
olemme ottaneet mukaamme vielä kymmenen kameelia, jotka kuljettavat
muonavaroiksi nahkaleileihin tulpittua vettä ja heinätakkoja, jotta
pääsemme kunnolliseen alkuun tolallamme. Ja nyt ei ole enää mitään
merkkiä elämästä ympärillämme. Yksinäisiä pikku vuorijonoja kohoaa kuin
saarina, mutta niiden takana on aavikon näköpiiri lakea kuin meren
ulappa. Persian erämaassa on vain niukasti keitaita, joista karavaanit
voivat saada vettä ja elintarpeita. Mutta pohjoinen aavikkoseutu, Kevir
nimeltään, ei sisällä vähäisintäkään keidasta, ei kasva siellä
ainoatakaan ruohonkortta, ei edes lukki ryömi maassa, sillä Kevirin
kamara on suolaa, ja kun talvella sataa, käy suolapitoinen savi
liukkaaksi kuin jää. Ja juuri se on matkamme määränä.

Mutta kestää kokonaisen kuukauden ennen kuin olemme saapuneet siihen
kohtaan, mistä otamme uhkaseikkailuksemme Kevirin halki samoamisen.
Sinne asti kävi kaikki rauhallista kulkuansa, päivä ei toisestaan
poikennut. Meillä oli polttopuita yltäkyllin, sillä hiekka-aavikon
reunassa, minne tuuli on kasannut korkeita harjanteita, kasvaa suurin
määrin saksauleja ja tamariskeja, arokasveja, jotka voivat olla usean
metrin korkuisia ja joiden kovat rungot rattoisasti räiskien roihusivat
leiritulillamme.

Vasta Dshandakin kylästä alkaen käännyin varsinaiselle suola-aavikon
tolalle ja otin mukaani kaksi saattajaa ja neljä kameelia. Mutta
ensiksi täytyi meidän värjötellä neljä vuorokautta suolaerämaan
laidalla sateen takia. Kun varsinaisella Kevirillä sade yllättää
karavaanin, voivat miehet vielä pitää itseänsä onnellisina, jos
kuormastonsa ja juhtansa menettäen pääsevät hengissä takaisin
suolaiselta savinevalta. Monetpa karavaanit ovat jo jäljettömiin
kadonneet tällä aavikolla. Oli siis meidän onnemme, että satoi ennen
kuin olimme ehtineet liukkaalle savikamaralle. Mutta kun nyt neljän
vuorokauden kuluttua saapui etelästä käsin karavaani ja tahtoi uskaltaa
aavikon yli yhä vieläkin synkältä näyttävän sään uhalla, liityin
minäkin siihen.

Oli pilkkopimeä, kun läksimme liikkeelle. Sytytettiin nuotio, ja sen
loimussa kuormitimme kameelimme. Pian häipyi nuotio taaksemme, ja
edessämme levisi öiseen pimentoon verhoutunut Kevir. Minne matka
suuntausi, ei ollut nähtävissä; kulku oli kokonaan jätettävä
ratsastuskameelin varaan. Yltympärillä vallitsi syvä hiljaisuus jota
vain tiukujen kilinä keskeytteli.

Pysähtymättä marssivat persialaiset sen aamua ja parhaan osan päivää
edelleen. Miesten ja juhtain voimat ponnistettiin äärimäisilleen, sillä
joka hetki saattoi tuoda uuden sadekuuron. Yöksi leiriytymistä ei
käynyt ajatteleminen. Torkkuen ja viluissani nyökkyilin vaippaan ja
karvapeitteeseen kääriytyneenä istuimellani, kunnes kellot kalkattivat
kuin aamumessuun ja päivä sarasti. Mutta vielä nytkään eivät
persialaiset pysähtyneet, eikä minun auttanut muu kuin pysyä mukana.
"Älkäähän jättäytykö, herra", sanoi saattajistani muuan, "tuolla
toisella puolella saatte nukkua!" Jokseenkin mennyttä miestä on se,
joka yksinään jääpyy karavaanista. Uskovatpa persialaiset, että
aavikolla asustaa pahoja henkiä, jotka noituvat taipaleelle
viivästyneen. Hän kyllä kuulee kulkusien helinän, mutta päinvastaiselta
suunnalta, säntää sinne, etäytyy yhä enemmän kumppaneistaan ja viimein
lopen harhaantuu.

Siten pitkittyy kulku koko päivän. Taivas näyttää tuhoa ennustavalta,
kaikkialla leijuu pilviä. Aavikko on sileä kuin luuvan lattia; missään
ei ilmesty vähäisintäkään kumpua. Lännessä laskee aurinko, väikkyen
kuin hehkuva pallo pilvimaljassa. Kimpullinen häikäisevän punaisia
säteitä tulvehtii yli erämaan, ja sen pinta välkkyy kuin purppurameri.
Pohjoisessa on taivas tumman sinipunainen, ja tällä taustalla
kuvastuvat kameelit tiilipunaisina, -- satumainen värien karkelo!

Sitte painuu aurinko taivaanrannan alle, ja nyt kauhtuvat värit;
kameelien pitkät varjot hiipuvat maan kamaralta, ja uusi yö nousee
idästä. Pian on karavaani taas näkymättömissä, mutta tiukujen kilke
heläjää herkeämättömänä. Tuolloin tällöin pilkistää meihin pilvien
repeämästä kuu.

Puoliyön tienoissa tummui taaskin taivas. Persialaiset kyyröttivät
mykkinä nyökkyen kameeleillaan. Piankaan ei ollut enää ketään muuta
valveilla kuin opas, joka talutti ensimäistä kameelia nuorasta, ja minä
jonon viimeisen kameelin seljässä. Silloin ropsahtaa äkkiä raskaita
pisaroita päällemme, eikä kulu minuuttiakaan, kun jo sade pieksee
kameeleja, ratsastajia ja kuormastoa.

Yhdellä iskulla on karavaani muuttunut! Kovaäänisesti, peljästyneesti
ja hätäisesti kalkahtelevat kellot. Miehet ovat hypänneet kameelien
seljästä maahan. Sade suomii aavikon sileätä kamaraa, ja jotkut juhdat
alkavat jo liukahdella. Jos henkemme on meille rakas, niin riennettävä
on meidän, muutoin imee meidät nieluunsa aavikko vielä viime hetkessä!
Äänekkäästi huhuillen ajelevat miehet kameeleja, ja kellot moikuvat
kuin tahtoen vainajia havahduttaa viimeiselle tuomiolle.

Tuossa kellahtaa ensimäinen kameeli! Tällä kamaralla ovat juhdat
pahassa pulassa. Niillähän ei ole kavioita kuten hevosilla, vaan
pehmeät leveät anturat, ja luiskahtaessaan ne mätkähtävät tantereeseen
kuin ammuttuina. Kaikki neljä koipea tuiskahtavat toiselle sivulle, ja
raskas ruho kuorminensa jymähtää toiselle. Ei se kameelillekaan ole
varsin mieluista, mutta ratsastajalle se on kerrassaan tukalaa;
vastikään istui hän mukavasti kääriytyneenä ylhäällä kyttyräin
suojassa, ja nyt sätkii hän liejussa.

Kameeli kuukertuu toisensa perästä ja on jälleen pinnisteltävä
koivilleen. Se puuha tuottaa joka kerta viivytystä, ja sillaikaa
pehmiää liete yhäti. Joka askeleella vajoavat kameelit syvemmälle
mujuun. "Mäiskis!" kurahtaa sorkka iskokseen, ja "läiskis!" luksahtaa
se lävestään, ja siten mäiskii ja läiskii karavaanin kaikkien
viidenkymmenenyhdeksän kameelin astunta. Sade ropisee rankkana ja
kellot moikuvat, mutta niin kauvan kuin vielä niiden kaiun kuulemme,
taistelemme menestyksellä. Silloin ne yhtäkkiä mykistyvät!

"Mikä tuli?" kysyn.

"Olemme Pirunkuurnalla", vastaa joku ääni, ja verkalleen alkaa jälleen
kellojen kalkatus. Perätysten on juhtain kahlattava suolaveden
täyttämän joenuoman yli. Minun kameelini vuoron tullessa painan polveni
tiukkaan. Nähdä ei voi mitään, kuulen vain edelläni tallustavien
kameelien läiskinää ja veden roisketta ympärilläni. Nyt lipuu elukkani
jyrkkää vierua alas, harittaa koipensa, huojuttaa ruumistaan
tasapainonsa säilyttämiseksi, molskahtaa sitte veteen ja kapuaa
toisella puolella ylös töyrämää.

"Tamariskeja!" kuulen jonkun huutavan. Siunattu sana, sillä se
merkitsee pelastusta. Suolaerämaassa ei kasva mitään, ja missä tapaa
ensimäiset tamariskit, siinä on jälleen hiekkainen maaperä. Silloin on
kaikki vaara kestetty. Ja kahden tunnin kuluttua päädymmekin
onnellisesti aavikkokylään, missä otamme kelpo levon henkeämme uhanneen
seikkailumme korvaukseksi.



13. Jäävuorten taatto.


Ken ei ole itse viikkokausia samoillut erämaassa ja sitte saapunut
keitaalle, hän voi tuskin kuvitella, mitä se merkitsee. Keidas on
aavikon matkalaiselle samaa kuin myrskyn hätyyttämälle merenkulkijalle
turvallinen satama, ja tarvitaanpa miehuullista päättäväisyyttä
sellaisen leposijan hylkäämiseen ja vaelluksen pitkittämiseen puuttoman
taipaleen helteessä. Hetkeksi pysähdymme nyt Tebbesin keitaalle
keskelle Persian erämaata, missä kaivot ja sadantuhannen palmupuun
lehto tarjoaa uupuneelle vaeltajalle siimestä ja virkistystä. Eikä
mikään voine niin helposti lepyttää ihmistä antejansa auliisti
jakelevaan aurinkoon, kuin sellaisten aikojen muisteleminen, jolloin
sen ainoakin heikko säde olisi tuntunut peräti tervetulleelta.

Tämmöinen muistoni vie meidät kappaleen matkaa pohjoiseen päin Persian
erämaasta kokonaan toiseen maahan. Marraskuulla 1893 olin lähtenyt
liikkeelle Orenburgista Ural-virran varrelta, joka on osittain Aasian
ja Europan rajana, kulkeakseni kirgiisiaron poikki tärskyvällä
tarantassilla, venäläisten maanteiden tavallisilla ajoneuvoilla. Tämä
suunnaton aro leviää Irtishin ja Kaspian meren, Ural-virran ja
Sir-darjan välillä; se on sileä kuin jäätynyt meri, ja hevoset saavat
huoletta patikoida minkä koivista lähtee; ei ole vaaraa siitä, että
sattuu tielle kuoppa tai pyörä pirstoutuu kivenlohkareeseen. Matka
Tashkentiin, Turkestanin pääkaupunkiin, on kaksituhatta kilometriä
pitkä, ja lumipyryssä ja 20 asteen pakkasessa olin onnellisesti
jättänyt taakseni taipaleen yhdeksänkymmentäyhdeksän kievaria, joissa
olin yhdeksäänkymmeneenyhdeksään kertaan vaihtanut hevosia.
Tashkentista käsin olin kierrellyt Samarkandin maakuntaa samannimisine
pääkaupunkeineen ja käynyt Samarkandin lounais- ja Amu-darjan
pohjoispuolella sijaitsevassa Bukharan maassa, jonka emiiri tunnustaa
Venäjän herruuden. Sieltä samosin Pamirin valtaiselle vuoriylängölle,
jota sen asukkaat nimittävät "Maailman katoksi", kun uskovat, että se
kohoaa kuin kattona koko muun maan yli.

Tästä suunnattomasta vuoristosolmusta lähtevät alkuunsa Aasian ja koko
maapallonkin korkeimmat vuorijonot, Himalaja, Transhimalaja, Karakorum,
Kven-lun ja Tien-shan itään päin, Hindukush länteen. Silmäys kartalle
osottaa, että Aasian ja Europan enimmät ja isoimmat vuorijonot yhtyvät
Pamiriin tai ovat alkujaan sieltä johdettavissa. Tibetin vuorijonot
ulottuvat kauvas Kiinan ja Taka-Intian niemimaalle. Tien-shan
on vain ensimmäisenä niveleenä eri vuoristojen jaksossa, joka
ulottuu pohjoiseen koko Aasian halki. Hindukushin jatkona tapaamme
Pohjois-Persian vuoret, Kaukasuksen, Vähän-Aasian ja Balkanin niemimaan
huiput, Alpit ja Pyreneit. Pamir muistuttaa mustekalan ruumista, joka
ojentelee lonkeroitaan joka suunnalle. Siitä lähtevät jättiläismoiset
vuoristojonot ovat Aasian luurankona, jonka ympäri ylätasangot leviävät
kuin lihaksistona. Virrat, joet ja purot ovat sen valtimoina ja
laskimoina. Sisämaan erämaat ovat tämän elimistön kipeitä, kuihtuvia
osia, ja niemimaat raajoja, jotka meren ylitse välittävät eri
kansakuntien keskistä yhteyttä.

Helmikuulla 1894 olin Margelánissa, Keski-Aasian vilja-aitan Ferghanan
pääkaupungissa; Ferghana nimittäin on viljava ja hedelmällinen,
kauttaaltaan vuorten ympäröimä laakso. Olin varustanut pienen kelpo
karavaanin, johon kuului yksitoista hevosta ja kolme miestä, ja
seurueessani oli ensi kertaa Islam Bai, joka sittemmin työskenteli
monet vuodet uskollisena palvelijanani. Telttejä ei meidän tarvinnut
ottaa mukaamme; kuvernööri oli toimittanut kirgiiseille käskyn, että
kaikkialle, missä tahdoin viettää yöni, oli matkuettani varten
pystytettävä kaksi mustaa karvatelttiä. Muonavaroja oli meillä
tavara-arkuissamme, olkia ja ohria säkeissä, mutta sitäpaitsi myös
rautalapioita, piiluja ja keihäitä, sillä meidän oli vaellettava
syvässä lumessa ja iljanteilla.

Siten samosimme etelää kohti ylös Pamirille ja seurasimme soukkaa
laaksonsolaa, jossa vaahtoinen virta vilisi jään kattamien
kivenlohkareiden lomitse. Tuon tuostakin menimme sen yli kapeita,
notkuvia puusiltoja myöten, jotka näyttivät tulitikuilta, kun korkeilta
kaltailta katseli niitä alhaalla laakson pohjassa kuvastuvina. Päivä
päivältä eteni kulku ylemmäksi. Jäähän hakattiin askelmia ja tietä
hiekotettiin. Mutta yhä vaikeampaa oli pääsy. Jokaista hevosta oli
yhden kirgiisin talutettava päitsistä, toisen pidellessä hännästä;
ratsastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, oli melkein ryömittävä
nelinkontan. Kerran tunsin erään huimaavan solakynnyksen laella
vuoritaudin tukalia oireita, tuimaa päänkivistystä, pahoinvointia ja
korvien huminaa.

Niin, vastakohtana vaelluksellemme Persian erämaan halki oli tämä retki
yhtämittaista kömpimistä ja kahlaamista lumessa ja jäärinteitä pitkin.
Kun eräänä päivänä lähetin ratsumiehen ennakolta tähystelemään tietä,
pilkistivät vain hevosen ja miehen pää esille lumesta. Toisena kertana
jäimme tavallista kirgiisitelttiämme vaille, ja me leiriydyimme
lumimuurin suojaan nuotion ympärille 34 asteen pakkasessa. Kirgiisit,
joiden olisi pitänyt pystyttää telttimme, oli pidättänyt lumivyöry,
joka hautasi neljäkymmentä lammasta. Miehistä oli kuitenkin kuusi
kahlannut eteenpäin meitä vastaan, mutta kaksi jäi nietoksiin ja toiset
neljä pääsivät luoksemme mitä viheliäisimmässä tilassa; yhdeltä oli
jalka paleltunut, toinen tullut lumisokeaksi. Kirgiiseillä on tapana
suojella silmiään siten, että kiinnittävät lakkinsa etureunan alle
pitkiä hevosenjouhia riippumaan tai piirtävät hiilellä mustan renkaan
silmiensä ympäri ja nokeavat nenänsä.

Näissä vuoristoissa vilisee susia, ja mekin tapasimme lukuisia jälkiä
näistä verenjanoisista rosvoista. Nälkä pakottaa ne ylen rohkeiksi, ja
varsinkin kirgiisien lammaslaumoille tekevät ne suurta vahinkoa. Yksi
ainoa susi oli pelkästä murhanhalusta vastikään purrut eräältä
kirgiisiltä kuoliaaksi 180 lammasta! Muuan vaeltava kirgiisi oli tällä
seudulla osunut susiparven hätyyttämäksi, ja kaksi päivää jälkeenpäin
tavattiin hänestä vain pääkallo ja joitakuita luita.

Missä tahansa oleskeleekaan itä-Pamirilla, kaikkialla näkee
Mus-tag-atan, jäävuorten taaton, jonka latuskaiset, kumpuiset kyttyrät
kohoavat kaikkien muiden vuorten yli. Se on 7880 metriä korkea, siis
maapallon korkeimpia vuoria. Sen kuperalle laelle keräytyy lumi, jonka
alemmat kerrokset ainaisen paineen vaikutuksesta muuttuvat jääksi.
Siksi on vuorella aina lumen jauhoittama jäälakki päässä. Mutta huipun
ympärillä on myöskin matalia kouruja, ja niihin kokoutuu lunta kuin
maljoihin, vaipuu verkalleen alas ja muuttuu niissäkin ylhäältäpäin
pusertavasta paineesta jääksi. Siten syntyy valtaisia jääkielekkeitä,
jotka soluvat alaspäin erinomaisen hitaasti, vuosittain ainoastaan
joitakuita metrejä. Niitä ympäröi mahtavat, rosoiset kallioseinämät,
joista lohkeilee muraa ja kivenlohkareita jäävaipalle, ja tämä vie ne
mukanaan alavammille seuduille. Mitä lämpimämmäksi nyt tulee alempana
ilma, sitä enemmän sulaa jäätä; mutta ylhäältä tuntuva puristus
tasottaa erotuksen, joten jäävirran alareuna näyttää aina pysyvän
paikoillaan. Siihen läjäytyy nyt vähitellen jään kuljettama kiveliö,
työntyy päällekkäin ja muodostaa suuremmoisia raunioita ja louhikkoja,
joita nimitetään moreeneiksi. Itse jäävirtaa sanotaan gletsheriksi.
Mus-tag-atasta lähtee joka taholle lukuisia sellaisia gletshereitä; ne
ovat monen kilometrin mittaisia ja kilometriä tai paria leveitä. Niiden
yläpinta on hyvin epätasainen, siitä kohoilee lukuisia kirkkaita
jääkyttyröitä ja -keiloja. Näillä Mus-tag-atan gletshereillä olen
jalkaisin ja jakhärillä ratsastaen monasti vaellellut. Sellaisilla
retkillä tarvitaan hyvät jalkineet, muutoin on helposti vaara tarjolla,
että matkamies lipeää ja syöksyy jäärailoon, joita ilmenee kaikkialla.
Tuollaisen railon reunalta kurkistellessaan näkee ikäänkuin
tummansinisen luolan, jonka seinät ovat kiiltävää lasia ja reunat
pitkillä jääpuikoilla somisteltuja. Pitkin gletsherien pintaa noruu
sulauspuroja milloin äänettöminä ja pehmoisesti kuin lipuisi öljyä
vihreänsinisissä jääkuurnissa, milloin loristen ja hilpeästi
hypähdellen. Jäärailojen pohjalla tiukkuu ja luskuu; useasti myös
tuollainen gletsherpuro komeana vesiputouksena häviää jään kuiluun.
Lämpiminä päivinä auringon porottaessa taivaalta on kaikkialla
nuoskeata, ja yltympärillä tiukkuu, porisee ja lirisee. Mutta kalsealla
ja kylmänkolealla säällä on gletsherkin hiljaisempi, ja talven tullessa
paukkuvine pakkasineen jähmettyy se mykäksi, kaikkien purojen
jäykistyessä jääksi.

Kirgiisien jakit ovat uskomattoman varmajalkaisia. Niillä voi ratsastaa
yli liukkaiden, kuperain jäätiköiden, joiden poikki ei ainoakaan
ihminen pystyisi kävelemään. Jak iskee kavionsa niin lujaan, että jää
sirkoilee valkeana jauheena ilmaan, ja kun matka käy niin jyrkästi
alaspäin, ettei se enää voi seistä, harittaa se kaikki neljä koipeaan,
tekeytyy kankeaksi kuin puuhevonen ja luisuu jäävierua alas
keikistymättä. Usein ratsastin yli moreenikasojen, joita mahtavat,
päälletysten sulloutuneet graniittiharkot olivat muodostaneet.
Vireästipä oli silloin polvet painallettava ratsun kupeisiin, sillä jak
loikkii ja poukkoilee kuin vimmattu.

Neljästi olen yrittänyt muutamien rivakkain kirgiisien seurassa nousta
"Jäävuorten taaton" huipulle, mutta aina menestyksettä. Korkealle
moreenien keskeen oli leirimme sijotettu. Islam Bai, kuusi kirgiisiä ja
kymmenen jakia oli ennen auringonnousua matkavalmiina, ja meillä oli
elintarpeita, turkkeja, lapioita ja keihäitä, polttoaineita ja teltti
mukanamme. Jyrkkiä rinteitä myöten ylös kävi matka ensin louhikon läpi,
sitte lumihankea myöten, joka vajotti yhä syvempään. Oheneva ilma
vaikeutti hengitystä, ja yhä useammin seisahtuivat jakit huohottamaan.
Kirgiisit itse astelivat jalkaisin hoputellen juhtia ylös huimaaviin
korkeuksiin. Ensimäisen päivän iltana olimme saapuneet kohtaan, joka
sijaitsee 6300 metriä valtameren pintaa ylempänä. Siinä oli meille
siksi päiväksi kylliksemme; yövyimme sinne, huomeneltani
pitkittääksemme nousua.

Mutta kaksi kirgiisiä oli niin voivuksissa väsymyksestä ja
päänkivistyksestä, että he pyysivät saada palata alas. Toiset
lapioitsivat lunta pois ja ympäröitsivät pikku telttimme vielä
lumimuurilla. Sytytettiin nuotio ja pantiin teekattila tulelle, mutta
vuoritaudin lähetessä on ruokahalu laimea. Kymmenen jakiamme
seisoskelivat ulkona lumisohjossa liekaan pantuina, ja kirgiisit
kiertyivät turkkeihinsa kokoon kuin siilit. Täysikuu leijui kuin
hopeanvalkoinen ilmapallo juuri vuoren huipun yli, ja minä läksin
teltistäni nauttimaan tämän unohtumattoman näyn suuremmoisuutta.
Alapuolellamme soluva gletsher oli varjossa, mutta kidekentät
kimmeltelivät kuutamossa häikäisevän valkoisina. Jakit kuvastuivat
korppimustina valkealla hangella, niiden tömistelyssä narskui lumi, ja
sieramista pöllähteli huurupilviä. Valkeita, kepeitä hattaroita
viiletteli vuoren yli kuun alitse nopeasti pitkin latuansa. Palasin
sitte telttiini. Tuli oli sammunut ja vastikään sulanut lumi jälleen
jäätynyt kivikovaksi. Siellä oli kosteata ja katkuista, ja miehet
huokailivat ja voihkailivat päänkivistystä ja korvien suhinaa. Minä
ryömin turkkeihini, mutten kyennyt saamaan unta. Hisahtamaton oli yö,
vain harvoin kuuli kumean pamauksen -- silloin oli uusi railo haljennut
jäähän tai kivenjärkäle lohjennut alas vuorenseinämästä.

Ihala oli moinen yö äärettömän avaruuden rajalla, jonka
tummansininen holvilaki kaartuu maapallon kaikkien vuorten yli!
Savuisessa teltissämme lepäsimme korkeudessa, jota eivät Europan,
Pohjois-Amerikan, Afrikan ja Australian valtaisimmatkaan vuorenkärjet
tavota. Ainoastaan Aasiassa on vielä useita ja Etelä-Amerikassa
joitakuita huippuja, jotka kohoavat korkeammallekin. Olisi pitänyt
kasata kaksikymmentäyksi Eiffel-tornia päällekkäin, jotta olisi
yösijamme tasalle päästy.

Kun aamulla kömmin turkkieni alta esille ja kurkistin ulos teltistä,
pyyhkieli riehuva lumimyrsky vuoren kupeita. Raskaat, lunta
tuiskuttelevat pilvet olivat ihan läpinäkymättömiä, ja ylemmäksi
kapuaminen olisi ollut varma kuolema. Saimme olla vain hyvillämme
siitä, että meidän onnistui tuollaisella säällä päästä hengissä jälleen
alas. Laskeutuminen tapahtui läpi lumikinosten ja melkein päistikkaa
alaspäin. Jak kaipasi laidunta ja hyppeli nietosten halki kuin
delfiini. Ellei istu lujasti satulassa, niin poukkoaa juhtansa pään
yli, ja silloin menettää myös jak jalansijansa ja kellistyy
ratsastajansa päälle. Tämä 6300 metrin korkeudessa vietetty yö tuntui
vielä kauvan jälkeenpäin luissani.



14. Mustan surman valtakunnassa.


Liian väleen on lepohetki kulunut Tebbesin keitaalla. Kameelit seisovat
kuormitettuina, me nousemme ratsaille. Kulkuset helisevät jälleen, ja
karavaanimme samoaa eteenpäin erämaassa, päiväkausin ja viikkomäärin
aina kaakkoa kohti. Vihdoin saavumme suuren järven rannalle, joka on
Hamun nimeltään, Persian ja Afghanistanin rajalla. Afghanistanin
pohjoispuoliskon täyttää Hindukush-vuoristo; nimi merkitsee hindujen
surmaajaa, koska muka hindut kuumasta Intiasta sinne kavunneina kaiken
todennäköisyyden mukaan menehtyvät ikuiseen lumeen. Mutta keväisin
sulaa suuret määrät talvilunta, ja silloin kirmailee jokia ja puroja
hilpeästi hyppelehtien alas laaksoa, etelä-Afghanistanin tasangoilla
yhtyäkseen isoksi virraksi. Se on nimeltään Hilmend ja laskee
Hamun-järveen, jonka partaalle olin matkallani v. 1906 pystyttänyt
telttini.

Mahdotonta oli kuljettaa kameeleja järven yli, sillä oikeita veneitä
tai lauttoja ei siellä ollut. Minun täytyi siis erota niistä, niin
uskollisesti kuin olivatkin minua monet kuukaudet palvelleet.
Viimeisenä iltana ostin kaiken leivän, mitä läheisestä kylästä oli
saatavissa, ja syötin niille tätä herkkua kullekin vuoronsa jälkeen.
Isot, muhkeat elukat näyttivät olevan peräti kummastuksissaan. Jos ne
olisivat tienneet, että me olimme nyt kahden erämaan välissä, joista
toisella on nimenään toivoton aavikko ja toisella Gehenna eli horna,
niin olisi niillä ollut täysi syy iloita. Mutta kun uusi omistaja nyt
seuraavana päivänä vei ne pitkänä rivinä pois palmujen alitse,
näyttivät ne syvästi murheellisilta, ja minun kelpo ratsastuskameelini
käänteli päätänsä takaisin telttiini päin niin kauvan kuin siitä vielä
oli hiukkaakaan näkyvissä. Vielä tänä päivänä kummeksin usein
itsekseni, millä erämaan poluilla se nyt mahtaneekaan vaellella.

Hamun-järven laakeilla rannoilla rehottaa kaislikko ja ruovosto
runsaana, mutta ainoatakaan puuta ei siellä kasva. Ruovoista
alkuasukkaat rakentavat majansa ja eräänlaisia hullunkurisia
aluksiakin. Läpeensä kuivia, keltaisia ruokoja sitelevät he kimppuina
sikaarinmuotoisiksi käämeiksi, ja joukottain sellaisia käämejä yhteen
köyttelemällä muodostuu useita metrejä pitkä torpeedomainen venhe, jota
he käyttävät kulkuneuvonaan järvellä. Lastineen on sellainen vene
tuskin kymmentä sentimetriä korkealla vedenpinnasta, mutta se ei voi
aallokossakaan milloinkaan täyttyä tai upota. Tosin voivat ruokokäämit
höltyä, mutta visusti varotaankin lähtemästä liikkeelle kovalla
tuulella.

Neljääntoista sellaiseen ruokoveneeseen toimitettiin minut miehineni ja
kaikkine tamineineni, ja jokaisen aluksen lykkäsi vesille pitkällä
sauvoimella puolialaston persialainen. Järvi on tuskin puoltatoista
metriä syvä, mutta kaksikymmentä kilometriä leveä, ja erämaan
moniviikkoisen kuivuuden ja helteen jälkeen oli tämä matka herttaisena
virkistyksenä. Vain koirat eivät olleet aluksi suopua keikkuvaan
laivastoomme, vaan hyppelivät veteen, kun kaislojen takia luulivat maan
olevan lähellä. Mutta uida ne saivat kunnes pärskivät uuvuksissaan, ja
lopulta oli ne puolikuolleina poimittava vedestä.

Kahden tunnin matkan päässä Hamun-järven vastapäisestä rannasta
sijaitsee Nasretabad, Seistanin pääkaupunki, josta maakunnasta muuten
kuuluu puolet Afghanistaniin, puolet Persiaan. Viittä kuukautta ennen
minua oli sinne saapunut toinen vieras, rutto! Parhaillaan kierteli
musta kuolonenkeli korjaamassa joukottain uhrejansa; se vei talonpojan
aurankurjesta ja keskeltä laumaa paimenen, ja kalastaja, joka aamulla
vielä oli reippaana laskenut verkkonsa Hamuniin, makasi illalla
vaikertaen ja kuumeisena majassaan.

Aasia on aarialaisten ja mongolien alkukoti; se on myöskin suurten
uskontojen kehto, buddhalaisuuden, kristinopin ja muhametinuskon. Ja
Aasia on niinikään hirveitten kulkutautien tyyssija, jotka aika-ajoin
tuhoavina vyöryinä syöksähtävät yli ihmiskunnan.

"Mustallakin surmalla", rutolla, on Aasiassa kotinsa. V. 1350 tunkeusi
se Europaan ja riisti täältä viisikolmatta miljoonaa ihmistä.
Kokonaisia maakuntia jäi autioiksi, ja hyljättyjen kirkkojen ympärille
kasvoi sankkaa metsää. Monet ihmiset tekivät parannuksen tämän Jumalan
rangaistuksen tähden, toiset antausivat silmittömään mässäykseen.
Siihen aikaanhan ei vielä ollut aavistustakaan bakteereista, saati
seerumista, joka tekee bakteerien tuhoisan vaikutuksen veressä
tehottomaksi.

V. 1894 tuli rutto Kiinasta Hongkongin kautta Intiaan, missä muutamien
vuosien kuluessa kuoli siihen kolme miljoonaa ihmistä. Muistan Bombayn
köyhienkorttelissa pienen talon, jossa kävin v. 1902. Viranomaiset
olivat määränneet, että jokaisessa talossa, jossa oli joku kuollut
ruttoon, oli maalattava punainen risti ovenpieleen -- ja tämä pikku
rakennus oli saanut kerrassaan neljäkymmentä ristiä!

Nyt v. 1906 raivosi rutto hirvittävästi Afghanistanissa, ja sen
rakennuksen katolta, jossa asuin englantilaisten luona, näin
ruumissaattojen kulun kulkutaudin uhrien kalmistoon; kaupungin muurien
ulkopuolella pestiin ruumiit. Pikku kaupunki uhkasi kuolla tyhjäksi, ja
ihmisiä pakeni parvittain. Englantilainen lääkäri ja hänen apulaisensa
tahtoivat auttaa heitä seerumiruiskutuksilla, mutta europalaisvihassaan
uskotteli muhamettilainen papisto rahvaalle, että juuri kristityt
olivat tuoneet taudin maahan. Harhaan johdettuina keräytyivät
alkuasukkaat kiihdyksissään rynnäkköön englantilaista konsulinvirastoa
vastaan, mutta hyökkääjät torjuttiin pakosalle. Mahdollisuutta myöten
koettivat he salailla kuolemantapauksia ja korjasivat sen vuoksi
ruumiit öiseen aikaan pois. Mutta pian kuoli sairaita niin tiheään,
ettei ollut enää aikaa kaivaa kunnollisia hautoja. Ken kammosi hyeenoja
ja shakaaleja, kaivoikin sentähden itse jo eläessään hautansa!
Mustalippuiset uhrivuohia kuljettavat kulkueet kiertelivät kaupungin
moskeijaa ja rukoilivat Allahilta armoa. Mutta Allah ei heitä kuullut,
ja nämä kansankokoukset levittivät vain ruttoa yhä enemmän.

Oli taloja, joista ei ruumiita enää ollenkaan haudattu. Henkiin jääneet
kaikkosivat kaikessa hiljaisuudessa tiehensä ja sulkivat oven. Joku
vaivainen retku sitte tietenkin tunkeusi autioon rakennukseen ja
istahti huoneeseen, jossa ruttotautisen musta ruumis luonnollisesti
pian myrkytti hänetkin. Tällä tavoin on kokonaisia kyliä kuollut
sukupuuttoon. Mikroskopilla katsoen näkyy murhaava ruttomikrobi pienen
pikkaraisena pitkulaisena pisteenä, ja kuitenkin on se silloin
1200-kertaisesti suurennettu. Se elää rottien veressä ja siirtyy
ihmisiin noiden jyrsijäin syöpäläisten välityksellä. Se on hirmuisen
tarttuva; talossa, josta kuolonenkeli on yhden uhrin noutanut, kuolee
toinen toisensa jälkeen. Ja taikauskoisessa piintymyksessään eivät
alkuasukkaat ole taivuteltavissa polttamaan vaatteitaan ja ruton
saastuttaman rakennuksen koko irtaimistoa. He eivät raskitse eritä
omaisuudestaan ja menehtyvät mieluummin sen mukana.

Oli luonnollisesti suuri onni päästä jälleen lähtemään tästä mustan
surman valtakunnasta, ja Belutshistanin erämaita myöten kävi matka
edelleen Intiaa kohti. Olin vapauttanut vanhat palvelijani, ja
saattueenani oli uusi henkilökunta, pelkkiä belutsheja. Me ratsastimme
dshamboilla, nopsajalkaisilla dromedareilla, jotka ovat ammoisista
ajoista asti sukeutuneet juoksijoiksi. Niillä on korkeat, ohuet, mutta
jäntevät koivet ja isot anturat, jotka kumeasti töksähtelevät kuivaan
kamaraan. Päätänsä ne pitävät korkealla ja liikuttavat sitä nopeammin
kuin arvokkaat kameelit. Mutta juostessaan ne pitävät sitä
vaakasuorassa, melkein kyttyräinsä tasalla. Kukin dromedari kantaa
kahta ratsastajaa, satulassa on sen vuoksi kaksi syvennystä ja kahdet
jalustimet. Dromedarin nenärustossa on poikittain pikku nasta, jonka
päähän on kiinnitetty hieno naru. Dromedaria ohjataan heittelemällä
narua toiselta puolelta toiselle.

Siitä on vasta kolme tai korkeintaan neljä vuosikymmentä, kun belutshit
herkesivät tekemästä rosvoretkiä persialaiselle alueelle. Vasta
englantilaisten otettua haltuunsa maan on siellä päästy järjestyneihin
oloihin. Kuitenkin täytyy yhä vielä pitää mukanaan suojelusvartiota,
ja minua saattoi kuusi nykyaikaisilla kivääreillä asestettua
dromedariratsastajaa. Kuten belutshit itä-Persiaa, samoin ovat
turkmenit lukuisilla sissihyökkäyksillä hävitelleet Korassania, ja
länsirajalla kurdit viettävät hillitöntä rosvoelämää. Näillä
rauhattomilla rajaseuduilla ei ole ainoatakaan kylää ilman pikku
linnotusta tai ainakin vartiotornia.



15. Skorpioneja.


Katsastusdromedareilla siis nyt kiidämme pohjois-Belutshistanin halki
itään päin. Korventuneet, kuivat erämaat ja arot, joissa vain niukasti
törröttää ohdakkeita ja heinätöyhtöjä, vaeltelevat hienon ja keltaisen
hiekan läjäämät harjanteet ja matalat kuuman ja kylmän vaihtelussa
rapautuneet vuoriselänteet -- siinä tämän maan tuntomerkit. Vain
harvassa liikkuu täällä paimentolaisia lammaslaumoineen, ja muukalainen
ihmettelee usein, mistä ihmiset ja eläimet voivatkaan täällä saada
elantonsa. Joissakuissa laaksoissa on sentään laidunta ja lähteitäkin,
ja toisinaan kohtaamme vyöhykkeinä rehottavia tamariskeja, ja
saksaul-pensaita, joilla on vihannat neulaset, kova puu ja pohjaveteen
asti ulottuvat juuret. Suuri karavaanitie, jota seuraamme, on
kammoksuttavan autio. Ainoastaan vaihdosasemilla tapaamme kaivoja, ja
niissäkin vesi on suolapitoista. Helle käy nyt huhtikuun lopulla päivä
päivältä painostavammaksi. Lämpömittari osottaa varjossa 42 astetta, ja
dromedarilla ratsastaessa kohti aurinkoa tuntuu siltä, kuin pistäisi
päänsä hehkuvaan uuniin. Tuulen leyhyillessä tulee vielä toimeen, mutta
silloin hiekkapyörteet leiskuvat kuin kummitukset pitkin paahteista
kamaraa. Tyvenellä ilmalla näyttävät vuorten ääriviivat vipajavan
pieninä nopeina aaltoina. Päiväpaisteessa olleen kiväärin piippu
polttaa pian kädet rakoille, ja keskikesällä belutshit kietovat
jalustimensakin huopatilkulla, suojellakseen alastomia dromedareja
saamasta palohaavoja kupeisiinsa.

Tämä tienoo on maapallon kuumimpia. Aurinko on puoleltapäivin niin
korkealla, että suurin osa dromedarien varjoa katoaa itse elukkain
alle. Hartaastipa tulee kaivanneeksi päivänlaskua ja vasiten
odotelleeksi, että varjot pitenevät ja pahin paahde heikkenee. Mutta
viileätä ei täällä tule yöksikään, päin vastoin ovat silloin vielä
hyttyspilvet kiusana.

Edempänä idässä käyvät laaksot hedelmällisiksi, muta myriadit ahnaat
heinäsirkat hävittävät reheviä vehnävainioita; niitä oli erittäin
runsaasti juuri sinä vuonna, jona minä siellä kävin.

Sitäpaitsi vilisee Belutshistanissa ja Persiassakin skorpioneja, noita
pieniä erämaan asukkaita, jotka ovat kahtenasatana lajina levinneet
kaikkien viiden maanosan kuiviin seutuihin. Toiset ovat mitättömiä
kooltaan, toiset viidenkintoista sentimetrin mittaisia. Väriltään ne
ovat mustanruskeita, punertavia tai kuten Belutshistanissa
oljenkarvaisia. Niiden ruumiina on niveleetön pää- ja rintakappale,
seitsemän nivelrenkaan muodostama takaosa ja kuusi pyrstörengasta.
Viimeinen, kolmastoista nivel sisältää kaksi myrkkyrauhasta ja on
neulanhienolla pistimellä varustettu. Myrkky on vesikirkasta nestettä.

Skorpionit elelevät lahoissa puurungoissa, kivien ja muurien alla ja
raoissa, ja lämmöstä pitäen ne tunkeutuvat taloihin ja mökkeihin,
ryömivät vaatteisiin ja vuoteisiin. Vanhoina aikoina uskottiin niiden
ylösnousemukseen kuoleman jälkeen, ja Vanhasta Testamentista ovat ne
meille tuttuja, sillä Jumala johdatti Israelin lapset "sen suuren ja
hirmuisen korven lävitse, jossa tuliset käärmeet ja skorpionit ja
kuivuus oli, ja ei ensinkään vettä ollut". Ne ryömivät Uudessakin
Testamentissa, sillä Jeesus sanoi seitsemällekymmenelle opetuslapselle:
"Katso, minä annan teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneita", ja
että ne vanhana aikana olivat yhtä peljättyjä kuin nykyäänkin osottaa
Johanneksen Ilmestyksen lause: "Ja savusta läksivät metsäsirkat maan
päälle, ja heille annettiin voima, niinkuin skorpioneilla on maan
päällä."

Mutta tämä iljettävä matelija ei ainoastaan maan päällä ryömiskele,
vaan se on myöskin Eläinradan tähtikuvien kehässä edustettu
kahdeksantena kuvana kahdestatoista. Tässä ominaisuudessaan on
skorpioni kuvattuna vanhoissa egyptiläisissä temppeleissä, ja siten sai
se jo vanhana aikana enemmän mainetta osakseen kuin mikään muu niin
alhainen eläin.

Öisin skorpionit lähtevät pimeistä kätköistään liikkeelle saalista
pyytämään. Ne pitävät silloin pyrstöään taivutettuna ylöspäin seljän
yli, jotteivät vahingoittaisi pistintä ja ollakseen oitis valmiina
hyökkäykseen ja puolustukseen. Soveliaan uhrin tavattuaan skorpioni
ryntää vikkelästi sen kimppuun, tarttuu siihen krapua muistuttavilla
saksillaan, kohottaa sen päänsä ja ylöspäin suuntautuneiden silmiensä
yli ja antaa sille myrkkypistimellään surmaniskun. Sitte se imeytyy
kiinni uhrinsa pehmeisiin osiin ja ruhjoo kovat leuoillaan.

Nuoret skorpionit tulevat elävinä maailmaan ja ovat ensimäisestä
päivästään saakka vanhempiensa näköisiä, heleänvaaleita vain vielä ja
pehmeitä. Ne matavat emonsa seljässä ja koivissa; tämä on sillävälin
heikontumistaan heikontunut ja kuolee jonkun ajan kuluttua, jolloin
poikaset alottavat itsenäisen eleskelynsä. Skorpionin pahimpia
vihollisia ovat eräät karvaiset, niinikään myrkylliset rosvohämähäkit,
jotka ovat Persiassa ja Belutshistanissa hyvin yleisiä.

Isojen skorpionien pistot ovat ihmisellekin vaarallisia. Joissakuissa
tapauksissa on piston kohtaama kuollut hirveisiin tuskiin kahtatoista
tuntia myöhemmin. Toiset saavat kouristus- ja kuumekohtauksia ja
kärsivät kovia kipuja. Mutta ken joutuu useampaan kertaan skorpionien
pistämäksi, hän jää lopulta tunnottomaksi myrkylle. Usein olen
aasialaisissa mökeissä, teltissäni, tavaroissani tai vuoteessanikin
tavannut skorpioneja, mutta pistäneet ne eivät minua ole koskaan. Monet
palvelijani sitävastoin ovat saaneet sitäkin kokea, ja he kertoivat
minulle, että oli vaikea sanoa, mihin skorpioni oli pistänyt, kun koko
ruumista piston johdosta syyhytti ja kirveli. Itä-Turkestanissa on
tapana siepata pistänyt skorpioni kiinni, rusentaa se tahtaaksi ja
sivellä tällä voiteella kohtaa, mihin pistin on tunkeutunut. Mutta
tepsiikö se keino, sitä en mene takaamaan. Kerrotaan skorpionin
päättäväisyyden menevän niin pitkälle, että se toivottomaan pälkääseen
jouduttuaan surmaa itsensä. Niinpä sanotaan sen lävistävän
myrkkypistimellään oman selkänsä, jos se asetetaan hehkuvien hiilien
saartamaan kehään, josta se on turhaan yrittänyt päästä livistämään.
Olen useastikin tehnyt tämän kokeen ja joka kerta havainnut, että
skorpioni kyllä juoksenteli moneen kertaan ympäri kehässä pääsyaukkoa
hakien, mutta sitte jäi varsin viisaasti kököttämään keskelle.. Kenties
ilmaisi sille vaisti, että hiilet hiipuvat, jahka kuluu aikaa tovi.
Mutta ennen kuin niin pitkälle päästiin, olin minä sen jo murskannut
isolla kivellä. Sääliväisyys eläimiä kohtaan on kyllä kaunis piirre,
mutta skorpioneja on tuhottava missä tahansa niitä osuu tielle.



16. Indus.


Kun on 2400 kilometriä kameeleilla ja dromedareilla ratsastanut, kuuluu
veturin höyrypillin vihellys mitä viehättävimmältä soitolta. Intian
rautatien alkuasemalla sanoin jäähyväiset belutsheilleni, astuin junaan
ja kiidin ison linnotuskaupungin Quettan kautta brittiläisestä
Belutshistanista alas Induksen partaalle.

Nyt otamme hetkiseksi kartan käteemme. Himalajan eteläpuolella on
Intian niemimaa kolmiona, jonka kärki pistää Intian valtamereen kuin
oka. Mutta tämän kolmion asemasivu pohjoisessa on leveä. Siellä
juoksevat Intian kolme suurta virtaa, Indus, Ganges ja Brahmaputra.
Viimeksimainittu kostuttelee Assarin tasankoja kolmion itäkulmassa.
Gangesin rannoilla sijaitsee kokonainen maailma suuria kuuluisia
kaupunkeja, joista poikkeamme useihinkin niin pian kuin olemme
palanneet pitkänlaiselta retkeilyltä Tibetistä. Gangesilla ja
Brahmaputralla on yhteinen suisto, jonka lukemattomia haaroja myöten
molempien virtojen vesi laskee Bengalin lahteen.

Kolmion läntisellä kulmalla soluu Indus Intian-meren Arabian-puoleiseen
kolkkaan. Sen ja Brahmaputran lähteet ovat ylhäällä Tibetissä
lähitysten, ja kuin suunnattomana valkoisena jalokivenä saa Himalaja
puitteekseen noiden molempien virtojen välkkyvät, kohisevat
hopeajuomut: läntisessä yläreunassa leikkaa siihen kolmekintuhatta
metriä syvän laaksorotkon Indus, ja idässä etsii Brahmaputra yhtä
jylhän, huimaavan laakson kautta tiensä alangolle. Tuhansia ja taaskin
tuhansia vuosia herkeämättömästi jäytävät ja hivuttavat vesipaljoudet
ovat uurtaneet nämä valtaiset poikkilaaksot maapallon korkeimpiin
vuoristoröykkiöihin.

Induksella on useita sivujokia. Vaahtoavina vesiputouksina ja
kohisevina vuolteina kiitävät ne vuoristosta alas valtiastansa vastaan.
Isoin niistä on nimeltään Satledsh, ja ne kaikki virtaavat Pendshabin
alankomaan halki. Kolmestatoista jokisuusta, jotka jakautuvat 250
kilometrin mittaiselle rannikkotaipaleelle, laskee Indus mereen. Sen
koko pituus on 3200 kilometriä, siis hiukan enemmän kuin Tonavan.

Induksen itärantaa pitkin vei minua juna pohjoista kohti. Isossa
tilavassa vaununosastossani oli yhtä kuuma kuin äsken Belutshistanissa,
nimittäin 42 astetta. Rautatievaunujen suojelemiseksi hehkuvalta
auringolta on ne katettu olkipäähineillä, joiden liepukat oikealla ja
vasemmalla ulottuvat puolitiehen ikkunoita alas. Ikkunaruudut eivät ole
valkeita kuten Europan rautateillä, vaan tummansinisiä tai vihreitä;
muutoin häikäisee päiväpaisteen heijastus maan kamarasta liian
räikeästi. Joka toiseen ikkunaan molemmin puolin on lasin asemesta
pingotettu juurisäikeistä punottua verkkoa, jota pitkin päivin ja öin
noruu vesi. Näiden ikkunain eteen on kiinnitetty tuulikiekko, joka
junan kiitäessä vinhaa vauhtia painaa voimakkaan ilmavirran
vaunnuosastoon kostean ikkunaverkon läpi. Siten jäähtyy sisällä ilma
kymmeneen tai kahteentoista asteeseen, ja virkistävääpä on
puolialastomana istuutua keskelle ilmanvetoa!

Tämä rautatie seuraa Industa uskollisesti vuoriston tyveltä merelle
asti, missä se päättyy isoon satamakaupunkiin, jonka nimenä on
Karatshi; höyrylaivat kulkevat sameata virtaa ylös ja alas. Mutta me
kuljemme ylös Induksen vartta Ravalpindiin, isoon linnotuskaupunkiin,
missä astumme pois junasta, valmistautuaksemme retkeilyllemme Kashmirin
ja Ladakin kautta Tibetiin.



17. Aleksanteri Suuri.


Heinäkuussa v. 325 ennen Kristuksen syntymää kulki Aristoteles,
Makedonian kuninkaan Aleksanterin opettaja, vastarakennetulla
laivastolla alas Industa ja poikkesi maihin Pattalan kaupunkiin, siinä
kohden missä virran suistohaarat erkanevat toisistaan. Hän huomasi
kaupungin olevan kylmillään, sillä asukkaat olivat paenneet sisämaahan.
Aristoteles lähetti kevytaseisia joukkoja heidän peräänsä ja ilmotutti
heille, että he saattoivat rauhassa palata taloihinsa ja majoihinsa.
Kaupungin luo rakennettiin linnotus ja useita laivatelakoita.

Kuningas Aleksanterilla oli suuria suunnitelmia. Kaksikymmenvuotiaana
oli hän saanut pikku Makedonian hallituksen käsiinsä ja sittemmin
alistanut valtaansa sekä Trakian että myöskin Illyrian ja Kreikan
kansat. Hän oli vienyt armeijansa Hellespontin yli, voittanut
persialaiset, vallannut Lydian, Kappadokian ja Frygian vähä-aasialaiset
valtakunnat ja miekaniskulla jaoittanut Gordion solmun, Aasian
herruuden tunnuskuvan. Issoksen luona, Kypron suorakulmaisessa
poukamassa, joudutti hän häviöön persialaisen suurkuninkaan Dareios
Kodomannoksen, joka koko sotajoukkonsa keralla astui häntä vastaan.
Damaskoksessa anasti hän persialaisen valtioaartehiston. Sitten valtasi
hän Tyroksen ja Sidonin, foinikialaisten kuulut kauppakaupungit, ja
perusti Egyptin rannikolle Aleksandrian, joka vielä tänään 2240 vuoden
ikäisenä on kukoistava kaupunki. Libyan erämaan halki samosi hän
Jupiter Ammonin keitaalle, missä papit vanhaan farao-tapaan vihkivät
hänet Ammonin pojaksi. Mutta sitte tunkeusi hän itäänpäin Aasiaan, meni
Eufratin yli, voitti Tigrisin varrella vielä kerran Dareioksen ja
valtasi ylpeän Babylonin ja Susan, missä 150 vuotta ennen häntä
persialaiskuningas Ahasverus (Xerxes), joka hallitsi "127 maakuntaa
Intiasta hamaan Kusiin", oli kutsunut päällikkönsä vieraspitoihin ja
näytellyt heille "valtansa ihanuutta ja suuruutensa loistoa". Sieltä
marssi Aleksanteri Persepolikseen ja poltatti tuhaksi persialaisen
suurkuninkaan palatsin, merkiksi siitä, että vanha herruus nyt oli
lopussa. Ajaen takaa Dareiosta Ispahanin ja Hamadanin kautta kääntyi
hän edemmäksi itää kohti Baktriaan, nykyiseen Venäjän Keski-Aasiaan, ja
eteni pohjoiseen päin Sir-darjalle ja skyyttien maahan. Sieltä hän
poikkesi sadantuhannen miehen armeijan etunenässä etelään, valtasi koko
Pendshabin alankomaan ja teki alamaisikseen kaikki Induksen
länsipuolella asuvat kansat.

Nyt oli hän saapunut Pattalaan ja ajatteli lukuisia voittojaan ja
valtaamiansa laajoja maita. Kaikkialle oli hän asettanut kreikkalaisia
ja makedonialaisia, joiden piti hallita kotimaisten ruhtinasten ja
satraappien sivulla. Mutta tämä suuri valtakunta oli liitettävä lujaksi
kokonaisuudeksi, ja Babylonin piti olla sen pääkaupunkina. Ainoastaan
lännessä oli vielä suunnaton aukko täyttämättä, ne erämaaseudut, joiden
halki olemme vastikään samonneet Teheranista Tebbesin keitaan poikki ja
Seistanin halki Belutshistaniin.

Alistaakseen valtaansa siellä asuvat kansat lähetti hän
osan sotaväkeänsä pohjoisempaa latua myöten Seistanin halki
Pohjois-Persiaan. 12000 miehen piti vastarakennetuilla laivoilla
purjehtia ja soutaa intialais-arabialaisen meren rannikkoa pitkin
Ormuksen salmen ja Persian lahden kautta Eufratin suulle. Yksikään
kreikkalainen ei siihen asti ollut kulkenut niillä vesillä, ja
vaarallinen hanke oli tämä yritys senaikaisilla laivoilla, tuiki
tuntemattomilla rannikoilla. Mutta yritettävä sitä oli, sillä
Aleksanteri tahtoi varata Eufratin ja Induksen suun välille meritien,
joka yhdisti valtakunnan läntisen osan itäiseen. Voidakseen varustaa
laivaston ruokatarpeilla ja juomavedellä valitsi hän itselleen
vaarallisen erämaantien pitkin rannikkoa. Mutta 40000 sotamiehestä,
jotka häntä tällä matkalla seurasivat, kuoli 30000 janoon!

Kreetalainen suur-amiraali Nearkhos suoritti Aleksanterin antaman
tehtävän mitä loistavimmalla tavalla, ja hänen kulkunsa on
merkillisimpiä matkoja, mitä on konsanaan tehty. Hänen teettämänsä
merikortit ovat niin tarkkoja ja luotettavia, että niitä voidaan
käyttää vielä tänä päivänä, vaikka rannikko siitä saakka onkin usein
paikoin muuttunut ja hiekoittumisesta madaltunut.

Mutta Aleksanteri ei tahtonut päästää laivastoaan tälle uhkarohkealle
retkelle ennen kuin oli itse varmistautunut Induksen suiston
kulkukelpoisuudesta ja nähnyt valtameren ulapan. Sen vuoksi lähti hän
Induksen läntistä haaraa pitkin alas nopeimmilla aluksillaan,
kolmikymmenhankaisillaan ja triremeillään, joita 150 alastonta
soutuorjaa kolmeen päällekkäin rakennettuun teljoriviin sovitettuina
kiskoi eteenpäin pitkillä laivanrungon aukoista veteen ulottuvilla
airoilla; sotajoukko seurasi pitkin rantaa, suojellakseen aluksia.

Ei ole mitään huvimatkaa luotsiton soutu hiekka- ja liejusärkkien
lomitse Induksella keskikesällä, kun virta on saanut suurimman
vesimääränsä ja penikulmittani peittänyt rantaa tulvallaan. Jo toisena
päivänä nousi ankara etelämyrsky; virran pyörteissä käyvä oikukas
aallokko vahingoitti useita aluksia ja suisti joitakuita kumoon.
Aleksanteri poikkesi maihin hankkimaan muutamia kalastajia luotseiksi,
ja matkaa pitkitettiin jälleen alas virtaa. Uoma kävi yhä leveämmäksi
ja leveämmäksi, ja hetki hetkeltä selvempänä tuntui meren raikas
henkäily. Tuuli kiihtyi, kaakkoismonsuuni oli saavuttanut
huippukohtansa. Sameanharmaan virran vesi hyrskyi yhä korkeampina
aaltoina, soutaminen kävi yhä työläämmäksi, kun soutajat toisin ajoin
eivät ylttäneet veteen, toisin ajoin taasen joutuivat painamaan aironsa
liian syvälle. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään luoteesta ja
vuoksesta. Piankin näytti virta kääntyvän takaisin mereltä, ja luotsit
neuvoivat kuningasta etsimään turvaa eräästä väylänhaarasta, missä
alukset vedettiin rantaan. Mutta nyt tuli pakoveden aika, ja vesi
hupeni kuin meren nielemänä. Alukset jäivät kuivilleen, ja monet niistä
upposivat syvälle liejuun. Aleksanteri ja hänen miehensä olivat
ymmällä, sillä he eivät päässeet etenemään eivätkä takaisin pyörtämään.
Mutta heidän parhaillaan pulaillessaan alustensa irrottamisessa palasi
nousuvesi mereltä ja kohotti ne selkäänsä.

Kun nyt oli tarkkailtu luoteen ja vuoksen säännöllistä vuorottelua,
kävi niiden vaaroja välttäminen, ja Aleksanterin laivasto saapui
viimein saaren luo, jolla oli yltäkyllin juomavettä. Sieltä hän näki
Induksen ulkosuun vaahtoavan, jymisevän hyökyaallokon, ja rannikolla
vyöryväin vesivuorten takana valtameren tasaisen taivaanrannan.
Tultuaan nyt vakuutetuksi siitä, ettei triremien ylimmiltä
teljoriveiltä ollut enää muuta nähtävissä kuin taivasta ja
vettä, uhrasi hän merenjumalalle, Poseidonille, nereideille ja
hopeajalkaiselle merenjumalatar Thetikselle, kantaisänsä Akilleksen
äidille, ja anoi jumalilta suojelusta retken jatkamiselle Eufratiin
asti. Rukouksensa päätyttyä hän heitti virtaan kultaisen pikarin.

Valkea vaippa yllään, kultainen vyö uumillaan ja turbaanin
tavoin kiedottu huivi kastanjanruskeilla kiharoillaan seisoi
kolmikymmenvuotias makedonialaisten kuningas ryhdikkäänä ja solakkana
triremin peräpartaalla ja tähysteli suuremmoiselle ulapalle, jonka hän
aikoi vallata samalla päättäväisyydellä, millä jo oli kolme maanosaa
alistanut. Hän hengitti viileätä, suolansekaista monsuunia ja ajatteli
kai erämaan loppumattomia teitä, missä tukahduttava pöly kiehtoilee
ratsuja ja kuormastovaunuja. Hän oli maapallon mahtavin valtias ja
tiesi hyvin suuruutensa. On kaupunkeja Egyptissä, erämaita Persiassa
sekä vuorijonoja ja järviä Keski-Aasiassa, jotka vielä tänä päivänä
kantavat Aleksanterin nimeä.

V. 323 kuoli hän Babylonissa, vasta kolmenkymmenenkolmen vanhana. Mutta
hänen maailmaa tavotellut armeijansa levitti kreikkalaista sivistystä
koko Aasiaan. Senvuoksi ei hänen toimelias elämänsä sammunut
jäljettömiin kuin tähdenlento aikojen yöhön.

Nykyään, kun viisaat miehet panevat paksut takkinsa nappiin leukaa
myöten ja puhuvat järkeä rauhankongresseissa, sietää poikien ja
nuorukaisten joskus muistella sitä ritarillista, valoista aikaa,
jolloin makedonialaisten kalvat kalahtelivat vihollisten varuksiin,
voittajain huhuilu kajahteli Aasian laaksoissa ja nuoret soturit
raivasivat tiensä erämaan kuuman hietikon halki.



18. Kuolonkaravaani.


Ravalpindista on ensiksi 300 kilometrin matka Srinagariin, Kashmirin
pääkaupunkiin. Kashmir-laakson kehänä kohoavat Himalajan lumipeitteiset
kärjet, ja erästä tämän vuoriston laaksoa ylöspäin vaelsin minä v.
1895, mukanani kolmenkymmenenkuuden muulin ja sadan hevosen karavaani.
Kuukauden verran matkattuani saavuin Jarkentiin; se kaupunki sijaitsee
valtaisessa, laakeassa ja kaukalonmuotoisessa syvänteessä, jota
vuoristo saartaa kaikilta muilta tahoilta paitsi idästä ja jonka nimenä
on Itä-Turkestan. Tämän alueen eteläpuolella kohoaa Tibetin mahtava
ylänkömaa, missä Intian ja Kiinan isoilla virroilla on lähteensä.
Lännessä on Pamir, "Maailman katto", ja pohjoisessa Tien-shan eli
Taivaanvuoristo, jonka jatkona ovat edempänä idässä Altai ja useat muut
vuorijonot; näistä saavat Siperian jättiläisvirrat alkunsa. Mutta
tämän vuoristokehän keskessä, Suur-Aasian sydämessä, sijaitsee
Itä-Turkestanin alankomaa, joka muistuttaa suhdattomien kivimuurien
ympäröimää tibetiläistä lammastarhaa. Sen pohjoisosassa virtaa lännestä
itään joki: Tarim. Tämä juontaa etelästä alkunsa, Jarkent-darjasta ja
Khotan-darjasta, ja saa juoksunsa varrella vielä muita sivujokia, sillä
Itä-Turkestanin vuoristokiehkurasta valuu vesi lumikentiltä ja
jääkielekkeiltä alangolle. Tarimin lähdepurot lorisevat vireinä vuorten
kaitaisissa laaksoissa, ja suuri virta soluu majesteetillisena tasangon
halki, mutta se on tuomittu pysymään merta näkemättömänä. Se kuolee ja
sammuu Lopnorin aavikkojärveen.

Itä-Turkestanin isoimman osan anastaa erämaa, joka on maapallon
kammostuttavin: Takla-makan. Koko Aasian ja Afrikan halki ulottuu
koillisesta lounaaseen erämaavyöhyke, joka on verrattavissa
kuivuneeseen virranuomaan; Gobi, isompi osa Mongoliaa, Takla-makan,
"Punainen hietikko" eli "Musta hietikko" Venäjän Turkestanissa, Kevir
ja muut Persian aavikot, Arabian hiekka-arot ja lopuksi Sahara -- on
siinä vyöhykettä. Tässä aavikkojonossa, joka leviää Tyynestä merestä
Atlanttiin, on siis Takla-makan niveleenä.

Tämän erämaan länsiosassa jouduin kokemaan hirveimmän muiston niiden
neljäntoista vuoden ajalta, jotka olen viettänyt vaelluksilla Asiassa.
Vastamainitun vuoden huhtikuussa se sattui, kun aioin samota
Jarkent-darjan rannalta Merketin kylästä tämän aavikon poikki itää köhi
Khotan-joelle, kolmensadan kilometrin taipaleen. Minulla oli kokenut
johtaja, neljä palvelijaa ja kahdeksan kameelia matkueessani, ja
ruokavaroja olin ottanut kahdeksi kuukaudeksi, sillä jälkeenpäin aioin
kulkea Tibetin halki. Islam Bai kuului seurueeseeni, erään toisen
miehen nimenä oli Kasim.

Alussa oli kaikki käynyt hyvin. Huhtikuun 23. p:nä loittonimme erään
järven perimäisestä poukamasta, josta olin käskenyt täyttää
vesivarastomme kymmeneksi päiväksi, ja piankin samosimme pitkin
hiekkaulappaa, jonka harjanteet kohoilivat yhä korkeampina,
kuusikymmentä metriä maan kamarasta. Päällepäätteeksi nousi piankin
myrsky, joka kieritteli hiekkaa sankkoina pilvinä, sulloen nenän, suun
ja korvat täyteen.

Huhtikuun 25. p:n aamuna olin tehnyt sen kamalan havainnon, että
tunnoton karavaaninjohtaja oli vastoin käskyäni ottanut mukaan vettä
ainoastaan kahdeksi päiväksi, toivoen meidän voivan kahden tai
korkeintaan kolmen päivän kuluttua kaivaa esille vettä jostakin. Mutta
se toivo petti, eivätkä sadepilvetkään, joita tuolloin tällöin
muodostui taivaalle, tipauttaneet ainoatakaan pisaraa! Niinpä täytyi
meidän tuotapikaa jaella vesivarastoamme kulauksittain.

Huhtikuun 27 p:nä oli minun jo täytynyt jättää taipaleelle kaksi
kameelia ja suuri osa matkatavaroita. Seuraavana päivänä riehui
luoteismyrsky, tuollainen "musta myrsky", joka kuljettaa mukanaan
lentohietaa läpitunkemattomina pilvinä ja muuttaa päivän yöksi, jotta
matkamies on kuin hiekkaan hautautunut. Kameelit laskeusivat mahalleen,
pää tuulesta pois käännettynä, ja me työnsimme päämme niiden alle,
säästyäksemme tukehtumasta lentohiekkaan.

Vähäinenkin vesivarastomme oli vielä lisäksi kutistunut
selittämättömällä tavalla, ja kuukauden viimeisenä päivänä oli meillä
enää vain kolmannes litraa vettä. Silloin yllätti Islam Bai johtajani
pitelemässä lekkeriä huulillaan! Mieheni olisivat hänet nitistäneet
siihen paikkaan, jollen olisi ehtinyt hätään. Kun sitten illalla piti
jakaa viimeiset pisarat, olivat Kasim ja muuan toinen janoon
nääntymäisillään tehneet niistä lopun! Toukokuun 1. p:nä ei
seurueellani ollut muuta jäljellä kuin eltaantunutta kasviöljyä, joka
oli kameeleille tarkotettua, ja kamalasti ahdisti jano minua, joka en
enää ollut edellisenäkään päivänä saanut veden pisaraakaan. Epätoivoon
siinä joutuu ja melkein järkensä menettää; veden himo ei suo hetkenkään
rauhaa, tuntee ruumiinsa kuivuvan. Olimme ottaneet mukaamme pullollisen
kiinalaista paloviinaa, käyttääksemme sitä keittovehkeeseen. Minä join
sitä jokseenkin juomalasillisen, mutta sitte viskasin pullon pois,
antaen sen salakavalan sisällön valua hiekkaan.

Vaarallinen juoma mursi voimani. Karavaanin laahautuessa eteenpäin
hiekkaharjanteiden lomitse en minä jaksanut sitä seurata. Kömmin ja
pyllyelin taampana perässä. Tiu'ut kaikuivat heleästi hiljaisessa
ilmassa, mutta yhä heikommaksi kävi niiden sointu ja kuoleutui lopulta
kaukaisuuteen. Ympärilläni levisi vaitelias aavikko, hiekkaa, hiekkaa,
hiekkaa joka taholla!

Verkalleen seuraten toisten latua saavuin viimein hiekkaharjanteen
laelle, jolta näin karavaanin. Kameelit olivat laskeutuneet mahalleen,
Kasim istui maassa kädet kasvoilla ja houraili jo, itkien ja nauraen
yhteen menoon; toinen, Muhamed Shah, rukoili polvillaan Allahilta apua.
Kun ei meillä enää ollut mitään muuta juotavaa, teurastimme kanan ja
joimme siitä veren. Sitte tuli vuoro lampaan, jonka olimme ottaneet
mukaamme. Mutta sen veri oli sakeata ja haisi niin pahalle, ettei siitä
koirakaan huolinut. Seuralaiseni eivät kammoksuneet kameelien
virtsaakaan. Kaikki kuormasto, mikä ei ollut sinä hetkenä
välttämätöntä, jätettiin telttiin, kaikkiaan kahdeksan kirstullista
kallisarvoisia esineitä, joukossa valokuvauskojeeni ja tuhatkunta
levyä. Karavaaninjohtaja kerrassaan menetti järkensä ja mätti hiekkaa
suuhunsa, väittäen sitä vedeksi. Hänet ja Muhamed Shahin piti erämaa
ainiaaksi ominaan.

Illalla ei myöskään Islam Bai jaksanut pitemmälle, ja yksistään Kasim
seurasi minua veden haussa. Hän otti mukaan lapioita, sangon ja lampaan
rasvahännän. Minulla oli vain kelloni, kompassi, taskuveitsi,
lyijykynä, paperilappu, kaksi pientä läkkirasiallista hummeria ja
suklaata, tulitikkulaatikko ja kymmenen savuketta. Mutta syötävästä ei
meillä ollut suurtakaan apua, sillä kita ja nielu olivat niin kuivat,
että nieleminen oli mahdotonta.

Kello oli tasan kaksitoista. Olimme tehneet haaksirikon keskellä
aavikkoulappaa ja jätimme nyt laivanhylkymme, tavottaaksemme jonkin
rannikon. Joldash-koirakin jäi karavaanin luo, enkä sitä sen koommin
nähnyt. Islamin vieressä paloi lyhty meidän etääntyessämme; sen tuike
häipyi pian hiekkaharjanteiden taakse.



19. Hengenhädässä.


Olimme mahdollisimman keveissä pukimissa; Kasimilla oli yllään vain
ihokas, väljät housut ja saappaat, lakin oli hän unohtanut ja lainasi
minulta nenäliinan, jonka kietoi päänsä ympäri. Minulla oli valkoinen
patalakki, villaiset alusvaatteet, ohut pumpulipuku ja jäykät
ruotsalaiset saappaat. Olin viimeisessä kuolonleirissä vaihtanut asua,
voidakseni siistissä kunnossa laskeutua kuolemaan.

Epätoivon päättäväisyys kannusti meitä eteenpäin, mutta jo kahden
tunnin kuluttua olimme niin unisia, että meidän oli levähdettävä
tuokio. Yökylmä ajoi meidät kuitenkin jo kello neljältä jalkeille, ja
me laahauduimme eteenpäin. Päivä tuli hehkuvan helteinen, ja kello
kahdeltatoista olimme väsymyksen tyyten herpaannuttamia. Erään
hiekkaharjanteen pohjoiselle rinteelle kaivoi Kasim yökylmään hiekkaan
kuopan, ja me hautauduimme siihen ilkosen alastomina, jotta vain pää
pilkisti näkyviin. Suojellaksemme itseämme auringonpistolta ripustimme
pukineemme lapionvarteen sillä tavoin, että saimme siimestä. Vasta
kello kuudelta ponnistausimme jälleen liikkeelle ja marssimme nyt
seitsemän tuntia. Mutta yhä useammin täytyi meidän levähtää, ja kello
yhdeltä uinahdimme hiekkakummulle. Siinä lojuimme kolme tuntia, sitte
jatkui tallustamista taas itää kohti. Kompassi oli minulla aina
kädessäni. Uusi päivä sarasti, toukokuun 3. kun Kasim äkkiä seisahtui
ja sanaakaan hiiskumatta viittasi itään. Kaukana häämötti pieni
tumma piste, vihanta tamariski. Sellainen pensas ei voinut elää
aavikkoulapalla, elleivät sen juuret ulottuneet pohjaveteen. Me
hoipertelimme sen luo, kiitimme Jumalaa ja pureskelimme eläinten tavoin
tamariskin mehukkaita vihreitä neulasia. Tuokion lepäsimme sen niukassa
siimeksessä, sitte kompuroitsimme edelleen, kunnes puoli kymmeneltä
vaivuimme toisen pensaan juurelle melkein pyörryksissä.

Taaskin kaivauduimme hiekkaan ja viruimme siinä kerrassaan yhdeksän
tuntia vaihtamatta halkaistua sanaa keskenämme. Hämärissä laahauduimme
huojuvin askelin eteenpäin. Kolmituntisen vaelluksen jälkeen pysähtyi
Kasim taas äkkiä. Hiekkaharjujen välissä kuvastui jotakin tummaa, kolme
komeata mehevälehtistä poppelia! Lehdet olivat kyllä syötäväksi liian
kitkeriä, mutta me hierustimme niillä ihoamme, kunnes saimme sen
kosteaksi.

Siihen piti meidän nyt kaivaa kaivo, mutta lapio kirposi voimattomista
käsistämme. Me heittäysimme maahan ja raapimme hiekkaa kynsillämme,
mutta pitkää aikaa emme sitä kestäneet. Nyt kokosimme risuja ja
sytytimme korkealle roihuavan rovion, jonka piti osottaa Islamille
suuntamme ja herättää huomiota idässä päin, sillä Khotan-darjan rantaa
pitkin kulkee karavaanitie.

Toukokuun 4. p:n aamuna kello neljä vääntäysimme taas liikkeelle. Mutta
viiden tunnin kuluttua olimme saaneet kylliksemme. Kasim ei enää
jaksanut kaivaa hautaa. Minä sen vuoksi itse kaivauduin viillyttävään
hiekkaharjanteen kupeeseen ja lojuin siellä kymmenen tuntia, silmiäni
ummistamatta.

Sietämättömän vitkallisestipa kiertää sellaisena päivänä aurinko
latuansa taivaalla. Kun lopulta illan varjot venyivät maan pinnalla ja
minä olin valmis lähtöön, kuiskasi minulle Kasim, ettei hän jaksanut
enempää. Minä olin niin tylsistynyt, etten edes ajatellut lausua
hänelle jäähyväisiä, kun yksinäni läksin pitkittämään kulkuani
hiekka-aavikon hämyssä. Heti puoliyön jälkeen lyyhistyin muutaman
tamariskin juurelle. Tähdet tuikkivat kuten tavallista, ei hisaustakaan
kuulunut, vain sydämeni sykintä ja kelloni tikitys keskeytti kaameata
hiljaisuutta.; Silloin rahisi jotakin hiekalla:

"Sinäkö siellä, Kasim?" kysyin minä.

"Niin, herra", kuiskasi hän.

"Kävelkäämme vielä joku matka", sanoin minä, ja hän seurasi minua
hetkuvin polvin.

Sitte kun ruumiimme oli nahistunut kuivaksi kuin pergamentti, olimme
melkein menettäneet janontunteen. Mutta voimamme olivat lopussa, ja
pitkiä taipaleita ryömimme nelinkontin. Olimme miltei pökerryksissä ja
niin penseitä kaikelle kuin olisimme unissamme kävelleet. Mutta jonkun
ajan kuluttua heräsimme jälleen täyteen tajuntaan, ja äkkiarvaamatta
ilmestyi eteemme ihmislatu! Jotkut virralle leiriytyneet paimenet
olivat arvatenkin nähneet roviomme ja poikenneet likittyville. Me
seurasimme jalanjälkiä korkealle harjulle, missä hiekka oli kiinteämpää
ja jäljet selvemmin nähtävissä. Ja nyt -- tunsimme ne! "Ne ovat omia
askeleitamme", supatti Kasim kuolevalla äänellä. Olimme kiertäneet
kehässä. Mitä syvimmän masennuksen vallassa ja lopen nääntyneinä
vaivuimme polullemme makaamaan.

Siten koitti toukokuun 5. päivä. Olimme nukkuneet puolitoista tuntia,
ja Kasim oli hirvittävän näköinen; kieli oli pöhöttynyt, valkea ja
kuivunut, huulet sinireunaiset. Kouristuksen tapainen nikotus kiusasi
häntä, hytisytellen koko ruumista, lähenevän kuoleman merkkinä. Me
olimme ponnistelleet urheasti, mutta nyt teki loppu tuloaan. Sakeana
herui veri suonissa, ja selvästi tunsi, miten silmät ja nivelet olivat
kuivuneet jäykiksi. Auringon noustessa näkyi itäisellä taivaanrannalla
musta viiru. Siellä varmaankin häämötti Khotan-darjan rantametsä! Vielä
viimeinen ponnistus, päästäksemme sinne ennen kuin voipumus ja jano
veivät meiltä hengen! Muutamassa syvennyksessä kasvoi lukuisia
poppeleita.

"Tähän me pysähdymme, metsä on vielä niin kaukana!" Mutta me emme enää
ollenkaan jaksaneet kaivaa, ja ryömien pitkitimme kulkuamme.

Vihdoinkin olimme perillä. Pääni oli sekaisin kuin kamalan unen
jälkeen, rusentelevasta painajaisesta päästyä. Vehmaana ja rehevänä
kohosi metsä edessämme, heinäkasveja ja yrttejä kasvoi puiden lomassa.
Kaikkialla oli nähtävissä lukuisia villien eläinten jälkiä, tiikerien,
susien, kettujen, hirvien, antilopien, gasellien ja jänisten. Linnut
livertelivät aamuvirttänsä, ja hyönteisten surina täytti ilman.
Yltympärillä vallitsi virkeä elämä.

Pitkää matkaa ei virralle voinut enää olla, mutta läpipääsemätön
orjantappuratiheikkö ja tuulen runtoma ryteikkö häivyttivät meidät
suoraan metsän halki suuntautuvalta tolalta. Silloin huomasimme polun,
jolla näkyi selviä ihmisten ja hevosten jälkiä. Sen täytyi varmasti
viedä virran rantaan, mutta pikaisen pelastuksenkaan toivo ei enää
kyennyt pysyttämään meitä jalkeilla. Kello yhdeksältä porotti aurinko
jo niin kuumana, että me tuuperruimme kahden poppelin katveeseen. Kasim
oli jo viimeisillään. Ilmaa tavotellen virui hän maassa ja tuijotti
mielipuolen katsannolla taivasta kohti. Hän ei enää vastannut, kun
ravistelin häntä. Minä riisuuduin ja ryömin puiden juurien alle
auenneeseen onteloon. Ympärilläni näin hiekassa jälkiä skorpioneista,
jotka asustivat lahoissa kannoissa; mutta rauhaan jättivät minut nuo
myrkylliset matajat.

Kymmenen tuntia lojuin siinä unta saamatta, sitten otin lapion
puuvarren ja hoipertelin yksinäni metsän halki. Kasim ei enää
liikahtanutkaan. Puunrungolta toiselle hinauduin tiheikön läpi, repien
vaatteeni ja käteni piikkeihin. Hämärsi ja pimeni, ja minä tunsin unen
pyrkivän yllättämään itseni. Jos se pääsi voitolle, niin nukuinkin
viimeistä kertaa.

Silloin loppui metsä yhtäkkiä: Khotan-darjan uoma oli edessäni. Mutta
-- sen pohja oli kuiva, ihan yhtä kuiva kuin aavikon hiekka! Vasta
myöhään kesällä, kun eteläisestä vuoristosta on lumi sulanut, kuljettaa
tämä virta vettä. Mutta pitikö minun kuolla tänne rantaan? Ennen kuin
kerrassaan toivottomaksi heittäysin, tahdoin vielä yrittää samota koko
uoman poikki. Se oli tältä kohdalta kaksi kilometriä leveä, suunnaton
taival! Lapionvartta sauvana käyttäen huojuin verkkaan eteenpäin,
ryömin melkoisia taipaleita, mutta vielä useammin täytyi minun levähtää
ja silloin kaikella tahdonvoimallani taistella unisuutta vastaan.

Tähän asti olimme aina samonneet itää kohti, mutta tänä yönä veti minua
vastustamaton voima kaakkoon päin. Näkymätön käsi näyttää minua
johtaneen.

Kuun sarvet loivat valjua valoa kuivuneen virranuoman yli. Minä
ponnistelin päin kuuta eteenpäin ja toivoin näkeväni hopeaisen juovan
läikkyvän vedenkalvosta. Jonkun ajan kuluttua -- minusta se oli
tuntunut ikuisuudelta -- erotin itäisen rantametsän reunapiirteen. Se
kuvastui yhä selvempänä. Kumoon keikahtanut poppeli oli suistunut
viistoon uoman syvennyksen yli, ja rannassa kasvoi sankkana pensastona
varpukasveja ja kaislaa.

Taas oli minun levähdettävä, ja minä heristelin korviani juhlallisen
hiljaisessa yössä, jossa tunsin olevani lähempänä Jumalaa ja
iankaikkisuutta kuin konsanaan ennen. Keskellä uomaako oli minun
menehdyttävä janoon? Pitikö kesätulvan vaahtoavin vesipaljouksin
huuhdella kuivunut ruumiini mukaansa? Mahdotonta! Vielä kerran
eteenpäin! Ja tuskin olin pari askelta edennyt, kun seisahduin kuin
naulittu: siukuvin siivenlyönnein kohosi ilmaan sorsa, kuului
loisketta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin lampareen
partaalla, jonka vesi oli raikasta, kylmää ja ihanaa!

Vaivuin polvilleni ja kiitin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani.
Vedin sitten esille kelloni ja tutkin heikkoa valtimoani, joka tykki
neljäkymmentäyhdeksän kertaa minuutissa. Sitte join, ensin hitaasti,
mutta pian yhä nopeammin, ja join ja join kunnes viimeinkin oli janoni
toistaiseksi tyydytetty. Nyt istuuduin maahan ja tunsin elämän nopeasti
palaavan. Muutamien minuuttien kuluttua oli valtimoni vauhti noussut
viiteenkymmeneenkuuteen tykähdykseen. Vastikään kuivat ja koviksi
turtuneet kädet pehmenivät jälleen, veri virtasi keveämmin suonissa,
otsa kävi kosteaksi; elämä tuntui minusta kauniimmalta ja
mieluisemmalta kuin konsanaan. Sitte join taas ja mietiskelin
ihmeellistä pelastustani. Jos olisin tullut ulos metsästä vain
viisikymmentä askelta oikealle tai vasemmalle, niini en olisi ikänä
tavannut tätä lutakkoa; olisin kompuroinut väärälle puolelle, missä
kenties oli seuraavaan lammikkoon vielä kymmenkunta kilometriä matkaa,
ja niin pitkälle en olisi mitenkään päässyt, vaan olisi uni ja
kuolonjäykkyys ehättänyt minut.

Mutta nyt takaisin kuolevan Kasimin luo! Jos mieli hänet vielä,
pelastaa, niin oli mitä pikaisin apu tarpeen. Minä täytin vedenpitävät
saappaani reunoja myöten, ripustin ne vedikkeistä lapionvarren
kumpaiseenkin päähän ja palasin kantamuksineni kepein askelin metsään.
Mutta oli pilkkopimeä ja mahdoton nähdä mitään jälkiä. Huikkasin
voimieni takaa: "Kasim!" Ei vastausta. Hain nyt kuivien kelopuiden ja
risujen muodostaman ryteikön ja sytytin sen. Tuossa tuokiossa
leimahtelivat huikaisevat lieskat korkealle. Rovio rätisi, sirotteli
säkeniä ja paukkui, alhaalta nouseva ilmanveto kohahteli ja vinkui.
Tuliset kielut nuoleskelivat poppelin runkoja, ja punaisenkeltainen
loimu valaisi metsän sysimustat pimennot kirkkaiksi kuin päivällä.
Kaukana ei Kasim voinut olla, ja hänen täytyi nähdä tuli. Taaskin etsin
latuani, mutta jotten eksyisi metsässä jäin lopulta tulen lähettyville,
pystytin saappaat puunjuuren nojaan, laskeusin pitkäkseni paikkaan,
missä tuli ei voinut minua tavottaa, vaikka itse olin turvassa
pedoilta, ja vaivuin hiljaisesti uneen.

Päivän koittaessa löysin latuni. Kasim virui yhä hievahtamattomana
siinä, mihin olin hänet jättänyt. "Minä kuolen", kuiskasi hän tuskin
kuuluvasti; mutta kun kohotin toisen saappaan hänen huulilleen, heräsi
hän jälleen elämään ja joi ensin sen sekä vielä toisenkin tyhjiin. Nyt
päätimme yhdessä palata lätäkölle. Mahdotonta oli samota takaisin
aavikolle, sillä viikkoon emme olleet mitään syöneet, ja nyt janon
saatua tyydytyksensä alkoi nälkäkin tuntua. Olimme myös vakuutettuja
siitä, että toverimme olivat kuolleet jo useita päiviä aikaisemmin.

Mutta Kasim oli niin heikkona, ettei jaksanut minua seurata, ja turhaan
haeskelin tuntikausia jotakin syötävää. Lopulta laskeusin lammikon
lähelle tiheään pensastoon levolle, lakki ja saappaat pään alla, ja
nukuin sikeästi. Toukokuun l. p:stä saakka en ollut enää kunnollisesti
nukkunut. Herätessäni oli hämärä, ja hiekkamyrsky, joka oli riehunut jo
päivällä, ulvoi yhä vielä. Nälkä ahdisti minua niin kamalasti, että
aloin syödä heinää, kukkasia ja kaislanversoja. Lammikko vilisi
mujumatikoita. Karvailta ne maistuivat, mutta minä puraisin niitä
niskaan ja nieleskelin ne eheinä alas. Tämän "illallisen" jälkeen
keräsin suuren varaston kuivia oksia, voidakseni yön mittaan syöttää
nuotiota, kömmin sitte jälleen kätkööni ja tuijottelin kahden tunnin
ajan liekkeihin. "Tämä myrsky heittää ensimäiset lapiolliset kuolleiden
miesteni ja menehtyneiden kameelieni yli", ajattelin. Sitte vaivuin
taas uneen.

Aamuhämärissä kompuroitsin esille tiheiköstä, otin vettä mukaan
saappaisiini ja tallustelin etelää kohti. Muutamien tuntien kuluttua
olivat jalkani niin haavoilla ja rakoilla, että minun täytyi repiä
paitani siekaleiksi ja kietoa nämä niiden ympäri. Mikä riemastus, kun
rannalla tapasin lammastarhan! Sitä ei tosin oltu käytetty pitkään
aikaan, mutta se ilmaisi kuitenkin, että metsissä oleskeli paimenia.
Puoleltapäivin söin murkinakseni heinää ja kaislanversoja ja vaelsin
edelleen etelään päin. Mutta jo kello kahdeksalta loppuivat voimani.
Hain taas poppelien ja pensaikon suojaaman paikan ja sytytin
tavalliseen tapaan leirinuotioni. En voinut muuta tehdä kuin makailla
alallani, tuijotella leimuaviin liekkeihin ja kuunnella metsän
salaperäistä huminaa. Usein kuulin hiipiviä askeleita ja kuivien oksien
ritinää. Mutta kun nyt olin niin ihmeellisellä tavalla pelastunut, en
enää peljännyt tiikerin tai muun pedon ahdistamaksi joutuvani.

Oli vielä hämärä, kun toukokuun 8. p:nä nousin jalkeille, etsiäkseni
metsästä itselleni tien; mutta kauvas en ollut vielä kulkenutkaan, kun
puut jo harvenivat, ja yhtäkkiä levisi kolkko, keltainen hietameri taas
eteeni. Nyt riensin takaisin virranuomalle ja lepäsin kuumien tuntien
ajan poppelin siimeksessä. Pitkitin sitte matkaani ja pysyttelin nyt
virran oikeanpuoleisella rannalla. Vähää ennen päivänlaskua pysähdyin
äkkiä, yllättävän näyn pidättämänä: hiekassa näkyi ihan vereksiä
jälkiä, kaksi paljasjalkaista miestä oli ajanut neljää aasia pohjoiseen
päin. Tosin oli turha yrittääkään enää tavottaa noita matkamiehiä.
Seurasin sen vuoksi heidän latuaan vastakkaiseen suuntaan ja astelin
tavallista vinhemmin. Jo painui hämy metsän yli, kun olin eräältä
rannan niemekkeeltä kuulevinani jotakin epätavallista. Kuuntelin
hengitystäni pidätellen, mutta metsä vaikeni salamyhkäisesti. Kenties
laulahti siellä kellolintu tai rastas, ajattelin, ja kävelin eteenpäin.
Tovin kuluttua hätkähdin taas ja jäin seisomaan kuin patsas: ihan
selvästi kuulin ihmisääntä ja lehmän ammumista. Kiireen kautta vedin
nihkeät saappaat jalkaani, riensin metsään ja seisoin muutaman minuutin
kuluttua aholla, jolla lammaslauma kävi puiden lomassa laitumella.
Niiden paimen seisoi minut nähdessään kuin kivettynyt; sitte kiepahti
hän kantapäällään ja katosi tiheikköön.

Tuokion kuluttua palasi hän vanhemman paimenen keralla, ja kerrottuani
hänelle vaiheeni pyysin heiltä leipää. He eivät oikein tienneet, mitä
ajatella, mutta veivät minut kuitenkin mökkiinsä, missä sain
maissileipää ja lampaanmaitoa.

Mutta onnellisin sattuma oli, että seuraavana päivänä ratsasti ohitse
kaksi kauppamiestä, joilta kuulin, että he edellisenä päivänä olivat
rannasta löytäneet valkoisen kameelin vierestä miehen kuolemaisillaan.
Hän oli Islam Bai. He olivat virvottaneet hänet henkiin vedellä, ja
päivää myöhemmin ilmestyi hän ja Kasim mökkiini. Uskollinen Islam oli
pelastanut piirustukseni, karttani, joitakuita koneitani ja
matkakassan; yöllinen rovioni poppelilehdossa oli elvyttänyt hänessä
uusia voimia ja miehuutta. Mutta molemmat toiset miehet ja kameelit
olivat saaneet loppunsa aavikolla.



20. Tibet.


Itä-Turkestanin eteläpuolella leviää se valtainen maankuoren kohoutuma,
jota nimitämme Tibetiksi. Sen naapurit ovat: idässä varsinainen Kiina,
etelässä Birma, Butan, Sikkim, Nepal ja brittiläinen Intia, lännessä
Kashmir ja Ladak. Valtiolliset rajat eivät kuitenkaan paljoa merkitse;
ne pysyvät harvoin muuttumattomina vuosisadasta toiseen, sillä
vanhoista ajoista asti laajentelee jokainen voimistuva valtakunta
alituiseen alueitansa naapurien kustannuksella. Muuttamattomana
sitävastoin pysyy maankuori itse, kun emme ota lukuun sitä
pysähtymätöntä työtä, mitä sateet ja virrat, säät ja tuulet tekevät
täytellessään syvänteitä liejulla ja hiekalla, leikkoessaan laaksoja
syvemmiksi ja rapauttamalla murennellessaan kallioita. Mutta olkootpa
nämä voimat miten toimeliaita tahansa, maapallon korkeimpana
vuoristomaana pysyy kuitenkin Tibet.

Kun lasket vasemman kätesi Tibetin päälle siten, että rystyset nojaavat
Pamiriin, peittää kämmen Keski-Tibetin alueet, joiden vesillä ei ole
mitään pääsyä mereen, joten ne valuvat lukuisiin yksinäisiin
suolajärvinotkoihin. Peukalosi vastaa Himalajaa, etusormesi
Transhimalajaa, kesi kisormesi Kara-korumia, nimettömäsi Arga-tagia ja
pikkusormesi Kven-lunia. Siten voit laskea maapallon korkeimmat
vuorijonot viidellä sormellasi. Lounasmonsuunin tuomat sateet ovat maan
itäisillä seuduilla runsaampia kuin läntisillä. Vesi valuu joko pitkin
rinteitä alas suuriin virtoihin, jotka soluvat vuorijonojen lomissa,
tai jää ylätasangon pieniin, hajallaan sijaitseviin suolaisiin
umpijärviin. Noista virroista juoksee kaksi itään päin: Keltainen virta
(Hoang-ho) Keltaiseen mereen ja Sininen virta (Jang-tse-kiang)
Itä-Kiinan mereen. Muut juoksevat etelään; Mekong laskee Etelä-Kiinan
mereen, Saulen, Iravadi ja Brahmaputra Intian meren isoon mutkaan,
Bengalin lahteen. Sinä kummastelet, millaisen omituisen kaaren
Brahmaputra tekeekään peukalosi kärjen ympäri, ja luonnollisesti
juoksee peukalosi ulkopuolitsekin suuri määrä vettä mereen; se on
Ganges, joka lähtee Himalajan ylälaaksoista. Ja uloimpana lännessä,
rannetta lähimpänä, juoksevat molemmat meille jo tutut virrat: Indus
etelää kohti Arabian mereen sekä Tarim ensin pohjoiseen ja sitten itään
päin Lop-norin peräti laakaan järveen, joka virran alajuoksun mukana
vaihtelee vuosisatojen kuluessa paikkaansa vuorotellen pohjoisemmaksi
ja etelämmäksi aina sikäli kuin Tarim kasailee liejua tasaiselle
taipaleelleen.

Himalaja on maapallon korkein vuorijono, ja sen harjanteiden keskestä
kohoavat maailman valtaisimmat huiput. Kolme niistä on sinun pidettävä
muistissasi, sillä ne ovat peräti kuuluisia: Mount Everest eli
Gaurisankar, joka 8840 metrin korkuisena on maapallon korkein vuori,
Kindshinjunga (8580) ja Dhavalagiri (8180 metriä). Kara-korumin
vuorijonossa on Godwin Austen vain 200 metriä matalampi kuin Mount
Everest.

Etelästä katsottuna esiintyy Himalaja suuremmoisena näkynä. Mikään muu
maapallon vuorimaa ei vedä sille vertoja hämmästyttävässä kauneudessa.
Jos junalla matkustaa Kalkutasta ylös Sikkimiin, niin Himalajan ikuisen
lumen peittämä harja kohoaa edessä ja yläpuolella, ja Kindshinjunga
pistäytyy esiin kuin huikaisevan valkea hammas. Selväpiirteisen
lumirajan alapuolella leviää jyrkkiä, metsäisiä rinteitä. Aikaisin
aamulla ja kauniilla ilmalla hohtelee lovinen lumiharja kirkkaassa
päiväpaisteessa, rinteiden ja laaksojen vielä häipyessä varjoon ja
usmaan. Noihin korkeuksiin kohotessa muuttuu kasvikunta kuten
matkustaisi Italiasta Nordkapiin. Viimeiset kasvit käymään taisteluun
kylmää vastaan ovat sammaleet ja jäkälät. Niiden yläpuolella on enää
vain paljasta kivikkoa. Pohjois- ja Keski-Tibet ovat keskimäärin 5,000
metriä korkealla merenpinnasta, siis vielä korkeammalla kuin
Montblancin huippu. Ja kun jo koko ylätasanko on noin tavattoman
korkealla, näyttävät vuorijonot siellä hyvinkin mitättömiltä.
Sikäläisten viiden ison vuorijonon välissä on vielä lukemattomia
pienempiä, ja kaikki kulkevat lännestä itään.

Ihalin, kuvaamattomin tuntein tulee siunailleeksi maisemaa tuollaisella
korkealla solakynnyksellä Tibetin sydämessä. Olet lähes 6000 metrin
korkeudessa, ja ihan vieressäsi saattaa kohota huippuja, jotka ovat
vielä puoltatoista kilometriä korkeampia. Mutta siitä huolimatta
hallitsee katseesi koko vuorimaata joka suunnalle taivaanrantaan asti,
jollei tuuli kuljettele pilviä ja jos ilma on ihan selkeä. Tavallisesti
pyyhkielevät sentään ylänköä jääkylmät länsituulet. Vain etäisyyden
vaikutusta on, että lumen ja jään kattamat korokkeet siintävät
sinisinä. Mielen valtaa ensin oman mitättömyyden masentava, nöyryyttävä
tunne; tomuhitusena tuntee olevansa tämän suuren, kauniin maan
pinnalla. Vaivaiseltapa näyttää silloin kaikki ihmisen hyörinä ja
rynnistely verrattuna ympäristön suuren yksinäisyyden ylvääseen
hiljaisuuteen. Yläpuolellasi kaareutuu ääretön avaruus -- jalkojesi
alla leviää Tibet. Sen lakeat vuoriselänteet muistuttavat meren
aaltoja, jotka ovat kesken hurjinta myrskyä kivettyneet; ikuinen lumi
on vaahtoa aalloilla.

Yksikään elollinen olento ei häiritse hiljaisuutta. Tuolla ylhäällä
näkyy aution solan murassa joitakuita jakien ja antilopien jälkiä, ja
tuskin rohkenet haastella seuralaistesi kanssa. Niin juhlallinen on
rauha kuin Herran temppelissä.

Jos tahtoo samota Tibetin halki pohjoisesta etelään, niin on kavuttava
kaikkein näiden vuorijonojen yli, ja jokaisen poikki kulkee pilviä
tavotteleva sola eli rotkotie. Kiehumalämpömittari osottaa korkeuden
merenpinnasta, sillä merenpinnan tasalla kiehuu vesi 100 asteeseen
Celsiusta kuumennettuna, mutta esim. 5500 metrin korkeudessa jo 82
asteen lämpöisenä.

Mikä onni onkaan Aasian kansoille, että mannermaan sisäosa kasautuu
Tibetin huimaavan korkeaksi kohoutumaksi! Näillä ylängöillä jäähtyvät
ja tiivistyvät monsuunin vesihöyryt, jotta putoavat alas sateina ja
juottavat isoja virtoja. Jos Tibet olisi samanlainen kuin Pohjois-Intia
tai Itä-Turkestan, niin olisi vielä paljoa isompia alueita
Sisä-Aasiasta jäänyt pelkiksi erämaiksi. Mutta täten keräytyy vesi
vuoristoihin ja valuu kaikille suunnille; virtojen varsilla asustavat
ihmiset tiheään ahtautuneina, siellä syntyy kaupunkeja ja valtakuntia,
ja virrat vuorostaan juottavat kanavia, jotka kostuttelevat vainioita
ja puutarhoja. Tiedättehän toki, että Aasia on maapallon suurin maanosa
ja että Europa on tuskin muuta kuin yksi sen niemimaita? Niin, eipä
paljoa puutu, ettei Aasia yksinään ole yhtä suuri kuin Europa, Afrika
ja Australia yhteensä. Maapallon 1500 miljoonasta asukkaasta asuu
Aasiassa 830 miljoonaa, siis enemmät puolet. Jos nyt otamme maailman
kartan käteemme ja vertaamme Etelä-Europaa eteläiseen Aasiaan, niin
esiintyy molemmissa useitakin varsin ihmeellisiä yhtäläisyyksiä.
Pyreneitten niemimaata vastaa Aasiassa Arabian niemimaa; molemmat ovat
tylppiä ja nelikulmaisia. Italian saapas vastaa Intian niemimaata;
molemmilla on alapuolellaan kärkensä edessä iso saari, Sisilia ja
Ceylon. Balkanin niemimaata taasen vastaa Taka-Intia; molemmilla on
syvälle leikkautuneet, säännöttömät rannikot ja kaakossa kokonainen
saarimaailma, Arkipelagi ja Sundasaaret. Mutta palatkaamme Tibetiin,
joka on kuin jättiläismoisten aaltojen ympäröimä linnotus. Etelässä
sillä on kaksinkertainenkin vallitus, Himalaja ja sen pohjoispuolella
Transhimalaja, ja näitten välissä on osittain veden täyttämä
vallikaivanto, Induksen ja Brahmaputran yläosa. Ja Tibet on todellakin
linnotus, suojamuuri Kiinan selkäpuolella.

Noin tavattomien vuorijonojen saartama maa on luonnollisesti peräti
vaikeapääsyinen, eikä ole montakaan europalaista Tibetin halki
vaeltanutta. Mutta juuri se seikka houkutteli minua, ja vuodesta 1896
lähtien olen seitsemään kertaan kulkenut Tibetin läpi eri suuntiin.

Tibetin asemalla on vaikutuksensa asukkaihinkin. Maailmasta
eristettyinä ja naapurien kanssa seurustelematta on Tibetin kansa
kulkenut omia teitänsä ja omalla tavallaan kehittynyt rajojensa
sisäpuolella. Maan pohjoinen kolmannes on kerrassaan asumatonta;
siellä matkustin kerran kolme kuukautta ja toisena kertana
kahdeksankymmentäyksi päivää, tapaamatta ainoatakaan ihmistä.
Keskimäinen kolmannes on harvaan asuttua; etupäässä vaeltelee siellä
paimenia lammas- ja jak-laumoineen, asuntoinansa käyttäen mustia
telttejä. Monet heistä ovat myös taitavia jakin ja antilopin
metsästäjiä; toiset keräävät kuivuneista järvistä suolaa, kuormittavat
sillä lampaitansa ja vaihtavat saaliillaan etelästä ohraa.

Eteläisellä kolmanneksella ovat enimmät asukkaat, kahden ja kolmen
miljoonan vaiheilla. Siellä ei eleskele pelkkiä paimentolaisia, vaan
myös vakinaisia asukkaita, jotka ovat kivestä rakentaneet majoja pikku
kyliksi ja viljelevät ohraa virtojen syvissä laaksoissa, etenkin
Brahmaputran. On heillä joitakuita pikku kaupunkejakin; isoimmat ovat
Lhasa ja Shigatse.

Muuttuneessa muodossa on Buddhan uskonto tuhannen vuotta takaperin
vallannut Tibetin. Aikaisemmin vallitsi täällä luonnonuskonto, joka
kansoitti daimoneilla ja hengillä vuoria, virtoja, järviä ja ilman.
Vanhasta taikauskosta siirtyi paljonkin uuteen oppiin, jota sanotaan
lamaismiksi. Maailmassa on 620 miljoonaa kristittyä ja 400 miljoonaa
buddhalaista; jälkimäisistä ovat n.s. lamaisteja kaikki tibetiläiset ja
mongolit, Itä-Siperian burjatit, Volgan alavarren kalmukit, sekä
Ladakin, pohjois-Nepalin, Sikkimin ja Butanin kansat.

Lamaisteilla on suuri joukko munkkeja ja pappeja, joilla on yhteisenä
säätynimenään lama. Heidän ylipappinsa on dalai-lama Lhasassa, ja
melkein yhtä korkea-arvoinen on tashi-lama, joka toimii ylimäisenä
pappina Tashi-lunpossa, suuressa luostarissa lähellä Shigatsea.
Kolmantena arvojärjestyksessä on Urgan suurlama pohjois-Mongoliassa.
Nämä kolme ja jotkut muut ovat ruumiillistuneita jumalia, inkarnatioja.
He eivät milloinkaan kuole, sillä yksilöissä asuva jumala vain vaihtaa
maallista majaansa. Kun dalai-lama heittää henkensä, on jumala, sielu,
lähtenyt jälleen vaellukselle ja siirtyy johonkin muuhun pojan
ruumiiseen. Sitte kun tästä pojasta on saatu selko, tulee hänestä uusi
dalai-lama. Lamaistit siis uskovat sielunvaellukseen, ja loppuna,
kaikkien sielujen täydellisentymisenä, on niiden sulautuminen
"Nirvanaan".

Brahmaputran yläjuoksun laaksossa on paljon nunna- ja
munkkiluostareita. Temppelisuojamat ovat koristeltuja jumalankuvilla,
jotka on muovailtu metallista tai kullatusta savesta, ja yötä päivää
palaa niiden edessä voilamppuja. Munkit ja nunnat eivät saa mennä
naimisiin, mutta muun kansan keskuudessa vallitsee se kummallinen tapa,
että naisella saa olla kaksi miestä tai useampiakin. Muhamettilaisilla
on käytäntö päinvastainen; heidän keskuudessaanhan on monivaimoisuus
sallittua. Tarpeetonta on sanoakaan, että kumpainenkin järjestelmä on
yhtä järjetön ja tekee mahdottomaksi ajatellakaan onnellista
perhe-elämää.



21. Toivioretkeni Lhasaan.


Lop-norilta lähtien tunkeusin v. 1901 kolmannen kerran korkeiden
vuorten maahan. Kesä oli juuri alkanut tukahuttavine hiekkamyrskyineen,
ja ihan kaipasi päästä ylös raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Suuri
karavaanini oli hyvinkin sekalainen seurue. Minulla oli kuusitoista
Itä-Turkestanista palkkaamaani muhamettilaista palvelijaa, kaksi
venäläistä ja kaksi burjatilaista kasakkaa sekä Urgasta tullut
mongolilainen lama matkassani. Elintarpeita olin koonnut seitsemäksi
kuukaudeksi, lisäksi on mukana telttejä, turkkeja, makuuvaatteita,
aseita ja muita tavaralaatikoita, joista kaikkiaan kertyi 39 kameelin,
41 hevosen ja muulin sekä 60 aasin kuormaa. Sitäpaitsi oli karavaanin
jatkona 60 teurastuslammasta, useita koiria ja kesy hirvi.

Siten taivalsin ylänkövuoristoon ja kapusin toisen vuorijonon yli
toiselta päästyäni. Ylhäällä suurilla selänteillä on ilma niin ohutta,
että on työläs hengittää, ja vähäinenkin liikunto panee sydämen
pamppailemaan. Sentähden uupuu karavaani kovin pian, laidunruoho käy
yhä niukemmaksi, karavaanista menehtyy paljon juhtia, ja matka joutuu
päivässä harvoin yli 20 kilometrin.

Olin jo jättänyt 44 päivämatkaa taakseni suoraan etelään suuntautuvalla
tolallani ja tapasin nyt ensimäiset jäljet ihmisistä. Matkani määrä oli
Lhasa, jonne oli vielä 480 kilometrin taival. Tähän asti oli kaikkien
europalaisten, jotka olivat yrittäneet tunkeutua tuohon pyhään
kaupunkiin, ollut pakko pyörtää takaisin tibetiläisten ratsumiesten
pysähdyttäminä. Tibetiläiset ovat pohjaltaan suopeaa, herttaista
kansaa, mutta he eivät siedä mitään muukalaisia maassaan; he ovat
kuulleet, että valkoihoiset ovat vallanneet Intian ja Keski-Aasian,
ja pelkäävät nyt, että sama kohtalo saattaisi tulla heidänkin
osakseen. Kaksisataa vuotta takaperin asui Lhasassa katolilaisia
lähetyssaarnaajia, ja vielä v. 1845 kävivät kuuluisat ranskalaiset
hengenmiehet Huc ja Gabet kaupungissa. Mutta sittemmin murhattiin kaksi
europalaista näiden itsepintaisesti pyrkiessä Lhasaan, ja muiden on
täytynyt palata tyhjin toimin.

Nyt tahdoin minä yrittää onneani. Suunnitelmanani oli matkustaa
valepuvussa kahden seuralaisen keralla. Toinen oli tuo mongolilainen
pappi, jota me vain yksinkertaisesti puhuttelimme lamaksi, ja toinen
burjatilainen kasakka Shagdur. Burjatit ovat mongolilaista rotua,
puhuvat mongolilaista murretta ja ovat myös lamaisteja. Reillä on
kapeat, hiukan vinot silmät, ulkonevat poskiluut ja lihaiset huulet.
Vaatetus on molemmilla kansoilla melkein sama: pitkähihaiset turkit,
huivi vyöllä, lakki ja edestä ylöspäin taivutetut saappaat. Minun asuni
oli senvuoksi tarkoin yhtäläinen, ja kaikki mitä otimme mukaamme
telttitarpeita, kirstuja ja ruokavaroja, oli mongolilaista tekoa ja
alkuperää. Mitä ehdottomasti tarvitsin europalaisia tamineita, kuten
maantieteellisiä kojeita, kirjotusvehkeitä ja kaukoputken, sullottiin
huolellisesti yhteen kirstuun. Varuksinani oli kaksi venäläistä
kivääriä ja ruotsalainen revolveri, ja karavaanin juhdista valittiin
matkaani viisi muulia, neljä hevosta ja molemmat äkäisimmät koiramme,
"Tiikeri" ja "Lilliput". Minä ratsastin muhkealla hiirakolla, Shagdur
isolla papurikolla ja lama pienellä, kellanharmaalla muulilla.
Kuormajuhtia kuljettivat mieheni, ja minä ratsastin taampana. Molempina
ensimäisinä päivinä saattoi meitä vielä muuan muhamettilainenkin
nimeltä Ördek, jonka kuitenkin piti kahden päivän kuluttua pyörtää
takaisin pääkortteeriin, missä muu karavaani odotti paluutani.

Monet mongolit tekevät vuotuisia toivioretkiä suurissa aseestetuissa
karavaaneissa pyhään kaupunkiin palvomaan dalai-lamaa sekä saamaan
häneltä ja tashi-lamalta siunauksen. Niinpä minäkin tahdoin tavottaa
näiden mongolilaisten toiviotien, eikä mitään muuta mahdollisuutta
ollutkaan saapua Lhasaan kuin sellaista valepukua käyttäen.

Heinäkuun 27. p:nä olin lähtenyt pääkortteerista, ja jäljellejääneet
olivat vakuutettuja siitä, etteivät he minua enää koskaan näe.
Ensimäisen päivän kuluessa emme olleet havainneet mitään elollista, ja
toisenakin päivänä olimme estämättöminä ratsastaneet 40 kilometriä.
Sitten olimme pystyttäneet leirimme aukealle kahden järven
lähettyville; vain lounaassa kohosi joitakuita pikku kunnaita, joiden
juurella kävi karjaa laitumella. Ördekin piti vartioida se yö, jotta me
kolme saimme nukkua kunnollisesti. Vartiopalvelushan oli joutuva omaksi
huoleksemme hänen käännyttyänsä paluumatkalle.

Ensiksikin paransin nyt valeasuani. Pääni ajeltiin kiiltäväksi kuin
biljardipallo. Vain kulmakarvat saivat jäädä paikoilleen. Sitte lama
voiteli pääni rasvalla, noella ja ruskealla maalilla, enkä itseäni enää
tuntenut, kun jälkeenpäin vilkaisin pieneen käsikuvastimeen; joka
tapauksessa olin saanut paljon yhtäläisyyttä molempien lamaististen
palvelijaini kanssa.

Ehtoopäivällä oli noussut luoteismyrsky, ja me olimme sentähden
ryömineet jo aikaisin pieneen, ohueen telttiimme, missä vaivuimme
rauhalliseen uneen. Puoliyön tienoissa hiipi telttiin Ördek ja ilmotti
minulle vapisevalla äänellä, että ulkona liikkui rosvoja. "Takimaisten
hevosten välitse vilahti varjo!" Me tempasimme aseemme ja riensimme
ulos. Myrsky riehui ennallaan, ja valju kuu pilkisteli repaleisten
pilvien raosta. Ilmassa vinkui ja puhkui kuten Tibetissä tavallisesti.
Mutta me tulimme liian myöhään. Kunnaitten harjalla erotimme juuri
vielä kolme ratsastajaa, jotka ajoivat edellään kahta vapaata hevosta:
toinen oli rakas hiirakkoni, toinen Shagdurin papurikko. Shagdur
lähetti niiden perään luodin, mutta sillä ei ollut enää muuta tehoa
kuin rosvojen hoputus kiireisempään pakoon.

"Herra, lähtekäämme ajamaan roistoja takaa", huudahti Shagdur.

Minä en ollut vähemmin vimmoissani kuin hän, mutta tyynnytin mieleni
väkisin. "Siitä ei ole mitään hyötyä, uupuneilla hevosillamme emme
niitä saavuta."

"Antakaa sitte minun ja Ördekin tavottaa niitä."

"Ajatelkaahan toki", vastasin, "että ne tuntevat maan paljoa paremmin
kuin me. Ne ratsastavat yötä päivää ja seuraavat puroja, häivyttääkseen
latunsa. Parhaassakin tapauksessa menee pari päivää ennen kuin ne
saavutatte, ja kenties vaanii ympärillämme vielä muita samanlaisia
voroja. Mieluummin pidämme varamme, ettemme menetä loppujakin
eläimiämme."

Yö oli hämyinen, eikä nukkumisesta nyt enää tullut mitään. Me
istuuduimme pikku sysinuotion ääreen, keitimme riissiä ja teetä sekä
sytytimme piippumme. Auringon noustessa olimme valmiita lähtöön. Olimme
tutkineet jälkiä ja havainneet, että varkaat olivat vastatuuleen
hiipineet leiriimme ja siten välttäneet koirien huomion. Yksi oli
ryöminyt sateitten uurtamaan vakoon ihan hevostemme lähelle, jotka
kalusivat ruohoa, ja äkillisellä hyppäyksellä säikäyttänyt ne tuulen
alapuolelle, missä ratsain väijyvä rosvo oli ne ottanut vastaan ja
ajanut edellään. Kolmas oli odottanut omaa ja toverinsa ratsua
pidätellen, ja sitten olivat nämäkin molemmat karauttaneet tiehensä.
Varmaankin olivat he vaanineet meitä jo koko päivän. Kenties tiesivät
he senkin, että me tulimme pääkortteeristani, ja kuinka helposti
saattoivatkaan he toimittaa varotuksen Lhasaan!

Ördek oli suunniltaan raivosta, kun hänen nyt piti jalkaisin tallustaa
takaisin kahden päivämatkan pituinen taipaleemme. Kuten jälkeenpäin
kuulin, ei hän uskaltanut palata samaa tietä, vaan hiiviskeli kuin
villikissa kaikissa mahdollisissa ojanteissa eteenpäin ja kaipaili
päivisin hämyä, mutta joutui hämärän tullessa vielä kamalampaan tuskaan
ja kuvitteli jokaista kiven järkälettä kyttäileväksi konnaksi. Kaksi
villiaasia oli säikäyttää hänet järjiltään, jotta hän kyyristäysi
muutamaan rotkoon kuin siili, pitkittääkseen sitte matkaansa
hellittämättömään juoksuun kapaisten. Hänen lopulta saapuessaan
pääkortteeriin luuli päällepäätteeksi yövartia, ettei tulokas kuulunut
heihin, ja tähtäsi häntä pyssyllään. Ördek siitä kiljumaan ja
viittilöimään, ja vihdoinkin päästyään jälleen telttiinsä nukkui hän
neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon.

Me kolme pyhiinvaeltajaa ratsastimme nyt kaakkoon päin ja pystytimme 40
kilometrin päässä telttimme puron partaalle. Osamme olivat siten
jaetut, että Shagdur muka oli herrana; minua piti miesteni kohdella
tavallisena muulinajajana. Nyt en enää uskaltanut kasakan kanssa puhua
venättä, vaan ainoastaan mongolinkieltä, jota lama jo kauvan oli
minulle opettanut. Ehtoopäivällä nukuin kello kahdeksaan, ja
herätessäni olivat molemmat kumppanini mitä suurimmassa tuskassa,
keksittyään kolme tibetiläistä ratsumiestä, jotka olivat etäältä
pitäneet meitä silmällä. Meidän täytyi siis olla joka hetki
valmistautuneita uuden hyökkäyksen varalle.

Me jaoimme nyt yön kolmeen vartioon, kello yhdeksästä puoliyöhön, siitä
kolmeen ja kolmesta kuuteen; minä otin ensimäisen ja lama viimeisen
vartion. Elukat pantiin teltin edustalle liekaan, ja teltin edessä ja
takana makasivat koirat. Ensimäinen yövartioni alkoi. Astelin molempien
koiriemme välissä edestakaisin, ja ne ulvahtelivat joka kerta ilosta,
kun silitin niitä. Kaameapa oli tämä Tibetin yö ja loppumattoman pitkiä
sen hetket! Taivas vetäysi mustiin, vavahtelevia salamia leimuileviin
pilviin, ja satoi kuin saavista kaataen. Raskaat pisarat rummuttivat
mongolilaista kattilaa, joka oli jäänyt ulos nuotion ääreen. Tuon
tuostakin etsin suojaa teltinaukosta, mutta koirien vähänkin
murahdellessa riensin jälleen ulos. Vesi ei enää tippunut turkeistani,
vaan norui puroina.

Tuli puoliyö, mutta Shagdur nukkui niin sikeästi, etten hennonut häntä
herättää. Olin päättänyt lyhentää hänen vartiotansa puolella tunnilla,
kun molemmat koirat alkoivat raivokkaasti haukkua. Lama heräsi ja
syöksähti ulos, me hiivimme aseinemme epäiltävälle suunnalle ja
kuulimme ratsujen töminää, joka etäytyi pitkin sateen pehmittämää
kamaraa. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, ja koirat rauhottuivat.
Nyt herätin Shagdurin ja laskeusin märissä turkeissani levolle.

Lyijynraskaiden pilvien alla ratsastimme seuraavana päivänä edelleen.
Missään ei näkynyt ihmisiä tai paimentolaistelttejä, mutta kyllä
lukuisia jälkiä lammaslaumoista ja jakeista sekä vanhoja leirisijoja.
Päivä päivältä lisääntyi tibetiläisten kohtaamisen vaara, ja yhä
jännittyneempänä ajattelin, miten he ottaisivat meidät kolme vastaan.

Heinäkuun viimeisenäkin päivänä valui sade yhä virtoina. Me seurasimme
selvästi näkyvää tallattua latua, jota pitkin oli hiljattain ajettu
jaklaumaa. Jonkun ajan kuluttua sivuutimmekin parven tangutilaisia
pyhiinvaeltajia, joilla oli 50 jakia, 3 hevosta ja 3 koiraa;
viimeksimainittuja Tiikeri ja Lilliput retustivat kelpo lailla.
Tangutit ovat paimentolaiskansaa Tibetin koilliskolkalla ja joka toinen
heistä on rosvo. Kuitenkin pääsimme onnellisesti heidän ohitseen ja
leiriydyimme nyt ensi kertaa tibetiläisen paimentolaisteltin
läheisyyteen, jossa asusti nuori mies ja kaksi naista.

Laman käydessä pakinoimaan näiden kanssa saapui paikalle teltin
omistaja eikä ollut vähäisen hämmästyksissään, kun näki luonansa
vieraan. Sitte hän saattoi lamaa minun telttiini ja istuutui oviaukon
eteen märälle maalle. Kävijämme oli nimeltään Sampo Singi, enkä ollut
sinä ilmoisna ikänä nähnyt likaisempaa retkua. Takkuisista suortuvista
tippui sadevesi risaiselle vaipalle; hänellä oli karvasaappaat, muttei
housuja, mitä vaatekappaletta melkein kaikki tibetiläiset pitivät
turhanaikaisena. Oli kai hyvin virkistävää istuutua moisessa asussa
sateen liottamaan satulaan. Sampo Singi niisti nenäänsä sormillaan niin
äänekkäästi, että ympäristö kajahteli, ja niin usein kuin olisi se
kuulunut kohteliaihin seuratapoihin. Minä sen vuoksi seurasin hänen
esimerkkiään, eikä hän pannut sitä vähääkään kummakseen. Sitte
tarkasteli hän tavaroitamme ja antoi meille tietoja mistä vain
halusimme; Lhasaan sanoi hän olevan vielä kahdeksan päivämatkaa.
Arvokkuuttaan säilyttääkseen tiuskasi minulle Shagdur: "Älä nyt siinä
enää ällistele, reuhkana, vaan mene ajamaan hevoset koolle!" Minä
lensin tekemään työtä käskettyä, ja kyllikseni olikin minulla
hääräämistä, ennen kuin elukat sain takaisin leirille.

Paimentolaisilla oli myös äkäisiä koiria ja aseita, heidän
läheisyyttään saimme kiittää siitä, että yö kului rauhallisesti.
Varhain aamulla tuli Sampo Singi toistamiseen luoksemme
vieraskäynnille, mukanaan toinen tibetiläinen ja nainen. Me olimme
pyytäneet heiltä ruokavaroja ostaaksemme, ja he toivatkin
kaikenlaista hyvää: lampaan, ison ihrakimpaleen, kulhollisen piimää,
hulikallisen jauhettua juustoa, rainnallisen rieskamaitoa ja aimo
möhkäleen voinkarvaista piirakkaa. Nyt piti meidän maksaa. Mutta
matkarahastonamme oli kiinalaisia hopealantteja, jotka arvioidaan
painon mukaan ja aina punnitaan pikku vaa'alla. Sampo Singi tahtoi
kelpoittaa ainoastaan lhasalaista rahaa, ja sitäpä ei meillä ollut.
Onneksi olin Turkestanissa ostanut kaksi kääryä sinistä kiinalaista
silkkikangasta; kaistale sitä käy kelpo erästä hopeaa. Tibetiläiset
ihastuivat iki hyviksi, kun kuulivat silkin kahinan, ja tavanmukaisen
tinkimisen jälkeen pääsimme molemminpuoliseen sovintoon.

Lammas pantiin siis lihoiksi, muutamia rasvaisia viipaleita
käristettiin tulella, ja tukevan aamiaisen syötyämme lausuimme
tibetiläisille hyvästi. Yhä vieläkin sateli rankasti, kun ratsastimme
edelleen alas laaksonvartta ja saavuimme oikeanpuoleiselle rannalle
jokea, joka oli niin leveä, että toinen ranta häipyi sadeusmaan. Neljä
sen kahdestakymmenestä haarasta vastasi kukin kunnollista virtaa. Mutta
siekailematta ratsasti urhea lama vinhaan, likaisenharmaaseen
vuolteeseen, ja me seurasimme perässä. Minulle ei vaara ollut kovinkaan
suuri, kun osaan uida, mutta kumpainenkaan seuralaiseni ei ollut sitä
taitoa opetellut, ja virta oli viime päivien sateista paisunut niin
ylettömästi, että sen uomassa kulki laskelmani mukaan 250 kuutiometriä
vettä sekunnissa.

Puolet virran leveyttä kuljettuamme levähdimme kotvan liejusärkällä,
jolta katsellen sekä oikea että vasen ranta olivat sadehunnun
verhoamina. Molemmin puolin kiitävä vilske sekaannutti niin, että
miltei tuntui siltä kuin olisi pikku särkkä kamalaa vauhtia painunut
myötävirtaan.

Nyt meni lama muulillaan taas veteen; mutta hän ei ollut kymmentäkään
askelta edennyt, kun jo virta ulottui muulille hännänjuureen. Lama
vielä talutti sitä muulia, jolla oli kuormanaan tärkeimmät tavarani
sullottuina kahteen matkalaukkuun. Nämä vaikuttivat kuin
korkkipielukset niin kauvan kuin vesi ei ollut tunkeutunut niihin
sisälle. Siten menetti juhta jalansijansa ja katosi vuolteen tempaamana
alas virtaa sateessa. Mutta muulipa ei tuosta hätääntynyt. Vasenta
rantaa lähestyneenä pääsi se taas pohjaamaan, iski kavionsa lujasti
lietteeseen ja kapusi esille vedestä. Molemmat laukut keikahtelivat yhä
sen seljässä, joskin nyt vettä täynnä.

Lama pitkitti kulkuaan olematta millänsäkään siitä, että vesi vaahtosi
satulan rajassa, ja joka hetki odotin näkeväni hänen painuvan samalle
matkalle kuin muulikin. Mutta rohkea rokan syö, ja lopulta oli enää 30
metriä leveä haara edessämme. Molemmat seuralaiseni ratsastivat jo
rantavierua ylös, kun minä vielä pulikoitsin vedessä. En ollut pannut
tähdelle, missä he olivat nousseet maihin, joten jouduinkin liian kauas
oikealle. Joka askel upotti hevosta syvemmälle, vesi kohosi yli
saapasvarsieni, sitte polviin asti ja satulankin yli; viimein pistäytyi
hevosesta vain pää ja kaula esille kuohusta. Lama ja Shagdur hoilasivat
kuin vimmatut, osottaakseen minulle kaalamon, mutta huumaavassa
kohinassa en mitään kuullut. Jo nousi tulva lanteilleni, ja minä avasin
turkkini, heittääkseni ne yltäni uinnin helpottamiseksi -- samassa
hupeni pohja ratsuni alta ja vuolle tempasi elukan mukaansa.
Vaistomaisesti tarrasin kiinni sen harjaan, enkä olisi voinut sen
parempaa tehdäkään, sillä elukka sai tuotapikaa tukevan jalansijan ja
ponnisteli nyt jyrkin käännähdyksin ylös äyrästä.

Tämän väkinäisen kylvyn saatuamme ratsastimme edelleen. Saappaissani
litsatti, matkalaukkujen kulmista lorisi vesi, ja senpäiväinen leirimme
oli viheliäinen. Ei ollut rihmaakaan kuivana yllä, yhä sateli ja tulen
sytyttämistä tuskin kävi ajatteleminenkaan. Lopulta onnistui meidän
sentään saada savuava lantanuotio palamaan. Mutta tänä yönä ravistelin
vartiovuoroni päättyessä Shagdurin armottomana valveille unestaan ja
konttasin telttiin. Elok. 2. p:nä etenimme ainoastaan 25 kilometriä.
Tie oli nyt selvästi näkyvissä ja jokseenkin leveä. Tien varteen oli
iso tee-karavaani leiriytynyt ja viisikolmatta miestä istui nuotion
ympärillä kolmensadan jakinsa käydessä laitumella. Teekääryt oli
ladottu valtaisiksi pinoiksi; tavara oli laadultaan epämääräistä
kiinalaista kuutioiksi puristettua teetä, jota siitä syystä
nimitetäänkin tiiliteeksi. Jokainen kuutio on kiedottu punaiseen
paperiin, ja parikymmentä sellaista tiiltä sidotaan narulla mytyksi,
joka työnnetään nahkamassiin.

Ratsastaessamme karavaanin ohitse astui useita miehiä luoksemme, tehden
kaikenlaisia julkeita, nenäkkäitä kysymyksiä. He olivat aseestettuja,
näyttivät rosvoilta ja ehdottivat meille, että me lyöttäytyisimme
heidän joukkoonsa matkalla etelää kohti Shigatseen. Senpä edun me
kuitenkin epäsimme. Tiikeri-koirani ahdisteli sillävälin tibetiläisiä
sukulaisiaan niin terhakasti, että tibetiläiset itsekin siitä
hätäytyivät ja lopulta arvelivat parhaaksi kunkin jäädä omaan
rauhaansa.

Seuraavana aamuna ajoi tuo kummallinen karavaani ohitsemme. Toista oli
se jono kuin Persian ja Turkestanin komeat kameelikulkueet! Mutta
sotilaallista järjestystä he noudattivat, ja miehet astelivat
elukkainsa rinnalla vihellellen ja lyhyitä, kimakoita huutoja
päästellen. Kymmenen miestä kantoi musketteja seljässään, ja kaikki
olivat paljain päin, ruskeiksi päivettyneitä ja likaisia. Tämän päivää
pysyimme leirissä tamineitamme kuivaillen, ja lama maalasi vielä
kertaalleen pääni kaulaa myöten ja korvatkin sisäpuolelta. Nyt läheni
ratkaisu. Vaaran odotus on aina paljoa tukalampi kun vaara itse.

Elokuun 5. p:nä olimme Lhasan suuren maantien vilkasliikkeisimmillä
kohdilla; muutamassa aukeassa, lakeassa laaksossa luimme kaksitoista
telttiä, ja hämärissä tuli kolme tibetiläistä luoksemme. Lamamme oli
meistä ainoa, joka osasi tibetinkieltä ja haasteli heidän kanssaan.
Mutta minun luokseni tullessaan oli hän peräti huolestuksissaan:
muuan noista kolmesta, päällikkö arvoltaan, oli hänelle sanonut
jakmetsästäjien lähettäneen pohjoisesta käsin viestin, että suuri
europalainen karavaani oli lähenemässä! Päällikkö epäili sen vuoksi,
että joku meistä oli valkoihoinen, ja käski jyrkästi meidän pysyä
paikoillamme.

Siten olimme tibetiläisten vankeja ja odotimme kovin levottomina aamua,
jonka täytyi ratkaista kohtalomme. Tibetiläisten nuotioista näimme,
että he yön aikaan vartioitsivat telttiämme estääkseen meitä
livistämästä pakosalle.

Seuraavana päivänä tuli sitten useita ryhmiä luoksemme, ylhäisiä
päälliköitä ja tavallisia paimentolaisia, ja he käskivät meidän, jos
henkemme oli meille rakas, viipyä liikkumattomina piirin maaherran
tuloon saakka. Samalla panivat he parhaansa meitä säikytelläkseen;
ratsastajajoukot karauttelivat kiinteinä riveinä päin telttiämme kuin
tahtoen kerrassaan rusentaa meidät maan kamaraan. Mutta meidän ei
johtunut mieleemmekään antaa nitistää itseämme kuin hulluja koiria,
vaan pidimme ladatut kiväärimme valmiina vastaanottamaan hyökkäystä.
Likellemme rynnättyään huitelivat ratsastajat ilmaa sapeleillaan ja
keihäillään, karjaisivat kamalasti ja tekivät äkkikäänteen oikealle ja
vasemmalle. Tämä sotainen temppu uudistui useaan kertaan.

Seuraavina päivinä käyttäysivät he rauhallisemmin, olimmepa useimpien
naapuriemme kanssa lopulta varsin tuttavallisissa väleissä. He
pistäysivät alinomaa luoksemme, lahjottivat meille maitoa, voita ja
ihraa, ja ryömivät sadeilmalla ihan häikäilemättömästi sisälle
telttiimme, missä meillä hädin oli itsellämme tilaa. "Dalai-lama on
kieltänyt matkustavaisille tuottamasta mitään vahinkoa", kertoivat he,
ja me näimmekin joka päivä tulevan ja menevän ratsastavia
sanansaattajia Lhasan ja maaherran kylän välisillä teillä. Missä
seitsemän kuorma- ja ratsastuselukkaamme olivat, sitä emme tienneet,
mutta me olimme tibetiläisille selittäneet, että he olivat vastuussa
eläimistämme, koska pidättelivät meitä vastoin tahtoamme.

Elok. 9. p:nä tuli viimein eloa asiaan. Jonkun matkan päässä meistä
läksi maasta kohoamaan kokonainen telttikylä, ja muutamien ratsastajien
saattamana ilmestyi telttiimme mongolilainen tulkki, joka puhutteli
meitä seuraavaan tapaan:

"Käskynhaltija Kamba Bombo on täällä ja käskee teidän tulla tänään
telttiinsä vieraspitoihin."

"Viekää terveisiä Kamba Bombolle", vastasin minä, "mutta sanokaa
hänelle, että ensin tehdään vieraskäynti sen luokse, jota pyydetään
kestitykseen."

"Teidän on tultava", pitkitti tulkki; "keskellä telttiä on paistettu
lammas, ja kulhoissa on paahdettuja jauhoja ja teetä. Hän odottaa
teitä."

"Me emme askeltakaan loittone leiristämme. Jos Kamba Bombo tahtoo meitä
tavata, niin tulkoon tänne."

"Jollette tule matkassani, niin en osaa puolustautua maaherralle. Hän
on matkustanut yötä päivää, puhutellakseen teitä. Minä pyydän teitä
tulemaan mukaan."

"Jos Kamba Bombolla on meille jotakin sanottavaa", päätin minä puhelun,
"niin hän on tervetullut luoksemme. Me emme hänestä mitään tahdo,
pyrkien vain rauhallisina toivioretkeläisinä Lhasaan."

Kahta tuntia myöhemmin ratsastivat tibetiläiset paikalle pitkänä,
mustana rivinä, keskessään maaherra, isolla valkealla muulilla. Hänen
saattueenaan oli virkamiehiä, upseereja ja pappeja punaiset ja siniset
vaipat yllä, turbaanit tai heleänväriset hatut päässä, pyssyillä,
sapeleilla ja keihäillä varustettuina. He ratsastivat hopealla
silatuissa satuloissa, ja koko joukko näytti siltä kuin olisi ollut
kysymyksessä sotaretki vihamielistä heimoa vastaan.

Heidän saavuttuaan perille levitettiin maahan mattoja ja pieluksia, ja
niille asettui Kamba Bombo. Nyt astuin minä hänen luokseen ja pyysin
häntä tulemaan kehnoon telttiimme, missä hän istuutui kunniasijalle,
maissisäkin päälle. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen vanha ja
näytti lystikkäältä ja ovelalta, mutta myös valjulta ja kivuloiselta.
Riisuttuaan avaran, punaisen manttelinsa ja hytyränsä seisoi hän
edessäni erinomaisen hienossa keltaisessa kiinalaisesta silkistä
valmistetussa puvussa, ja saappaat olivat vihreätä samettia.

Nyt alkoi haastelu, ja olipa se pärpätystä! Kumpainenkin puoli pani
kaikkensa, puhuakseen toiselta suun tukkoon. Mutta lorun loppuna oli
vakuutus, että olimmepa mitä väkeä tahansa, leikattaisiin meiltä kaula,
jos vielä askeleenkaan etenimme Lhasaan päin. Me vastustelimme kyllä
vielä sen ja seuraavan päivän tätä päätöstä, mutta mikään ei auttanut,
ja meidän täytyi mukautua ylivoimaan.

"Pelkäättekö minua niin suuresti", kysyin Kamba Bombolta, "kun moisella
joukolla tulette teltilleni?"

"En", vastasi hän, "mutta minä tiedän teidät ylhäiseksi herraksi, ja
Lhasasta olen saanut käskyn osottaa teille samaa kunnioitusta kuin
maamme korkeimmille virkamiehille."

Niinpä palasin keskeytetyltä toivioretkeltäni loppumattomia teitä
pitkin Tibetin halki pääkortteeriini. Kamba Bomboa emme enää nähneet,
mutta väkeni tapasin mitä parhaassa voinnissa.

Kun kolmea vuotta myöhemmin englantilaiset intialaisine joukkoineen
väkivalloin tunkeusivat Lhasaan ja ampuivat tieltään tuhansia, kuuluu
Kamba Bombokin kaatuneen. Minä olin siitä syvästi pahoillani. Tosin oli
hän ehkäissyt suunnitelmani, mutta kohteliaasti ja herttaisesti, ja hän
oli vain tehnyt velvollisuutensa, dalai-laman määräystä totellen.
Olimme myös eronneet mitä parhaina ystävyksinä, minä olin hänelle
lahjottanut kiinalaista silkkiä ja hän minulle varastettujen hevosten
korvaukseksi kaksi kaunista hiirakkoa. Sitäpaitsi oli hän varustanut
meidät ruokavaroilla paluumatkaa varten. Niistä monista tuhansista
aasialaisista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, oli hän parhaita.

En silti jättänyt retkeilyjäni Tibetissä, vaan tein yhä uusia matkoja,
tutkien maata ja maisemia missä vain kulloinkin pääsin varkain
kulkemaan. V. 1906 olisi minulla ollut seikkailurikkaalla matkallani
tilaisuutta suunnata kulkuni Lhasaankin, syystä että englantilaisten
sotaretki oli herättänyt dalai-lamassa kunnioitusta. Mutta he olivat jo
kuvanneet kaupungin niin tarkoin, ettei minulla ollut sieltä enää
mitään haettavaa, joten tarkastelinkin mieluummin Tibetin toista
kaupunkia Shigatsea ja sen ulkopuolella sijaitsevaa Tashi-lunpon isoa
temppeliä. Siinä asuu 3800 eri arvoluokkien munkkia, joiden ylimäisen
papin tashi-laman luokse pääsin vieraskäynnille. Niillä seuduin
viettämiini viikkoihin sisältyi enemmän harvinaista ja uutta nähtävää
kuin ihminen juuri konsanaan voi joutua yhteen menoon kokemaan.



22. Villiaasi ja jak.


Jos retkilläni Tibetissä olisin lukenut kaikki kohtaamani villiaasit,
niin olisi niitä monia, monia tuhansia. Kaukana pohjoisessa tai
ylänkömaan sydämessä tai etelässä kuluu tuskin päivääkään noiden
muhkeain, ylpeitten eläinten ilmestymättä näkyviin milloin yksinäisinä,
milloin parittain, jopa monisataisina laumoinakin. Villiaasin
tieteellinen nimi on _Equus kiang_. Tämä nimitys ilmaisee sen läheistä
sukulaisuutta hevosen kanssa, ja kiangiksi sanovat sitä tibetiläiset.
Villiaasi on keskulaisen muulin kokoinen; sillä on hyvin kehittyneet
korvat ja herkkä kuulo, hännän päässä tupsu, turkki punaisenruskea,
vatsa ja koivet vain valkeat. Vaaraa vainutessaan se korskuu kovasti,
nostaa päänsä korkealle, höristää korviaan ja harittaa sieramensa; se
muistuttaa siis enemmän aasia kuin hevosta. Mutta kun sen näkee
nelistävän pitkin Tibetin suolatasankoja, esiytyy kesyn ja villiaasin
eroavaisuus suurempana kuin aasin ja hevosen, ja karavaanini hevoset ja
aasit näyttivät aavikon kiangien rinnalla maankiertäjiltä.

Villiaasit ovat hiljaisen, aution Tibetin koruna, ja jo monet vuodet
ovat ne olleet ystäviäni. Karavaani samoaa laakeata tasankoa
suolajärven rannatse. Silloin nelistää tienoolle tomupilvenä lauma
villiaaseja. Ne noudattavat kaikki johtaja-aasin päällikkyyttä; oriit
seuraavat tammoja, nämä johtaja-aasia, ja varsat pysyttelevät emojensa
läheisyydessä. Valppaat, mutta varomattomat elukat ovat kyllä
vainunneet karavaanin, mutta ne eivät ole vielä milloinkaan nähneet
sellaista ilmiötä eivätkä tiedä, miten vaaralliseksi saattaa koitua
uteliaisuutensa tyydyttäminen. Ne tekevät kauniin puoliympyrän meihin
päin ja pysähtyvät tiemme varrelle. Tuon tuostakin ne korskuvat, ja
niiden koivissa vavahtelee lihasvoima ja joustavuus. Karavaanin
lähestyessä käännähtää lauma oikealle, kaartaa meidät taitsemme ja
ilmestyy jälleen toiselle puolelle. Tämä temppu uudistuu niin tiukassa
järjestyksessä kuin kantaisivat villiaasit näkymättömiä ratsastajia
seljässään. Ne näyttävät tahtovan ilkkua uupuneille hevosillemme, jotka
hädin enää jaksavat jalkaansa nostaa.

Tai olemme pystyttäneet leirimme jäätyneen lähteen luo tasangolle.
Lähellä on kianglauma laitumella, ja auringon laskuun asti elukat
kirmailevat pitkin lakeutta. Mutta hämärissä ne kokoontuvat keskelle
kenttää mahtavaksi ryhmäksi, tammat ja varsat keskelle, oriit ympäri
laidalle. Ne asettavat yövartioita varottamaan susien lähenemisestä. Ja
meidän koiramme haukahtelevat, kun villiaasit yön hiljaisuudessa
korskuvat tai kavioillaan kuopivat routaantunutta maata.

Kasakkani pyydystivät kerran kaksi pientä aasinvarsaa, jotka eivät
vielä tienneet vaaroista mitään. Ne seisoivat telttien välissä liekaan
pantuina eivätkä yrittäneetkään paeta. Ne hörppivät halukkaasti vedellä
ohennettua maitoa, ja me toivoimme niiden menestyvän ja vuosikausia
pysyvän seuranamme. Mutta kun näin kuinka kipeästi ne kaipasivat
vapautta, tahdoin mieluummin luovuttaa ne takaisin erämaahan ja
emojensa hoivaan. Mutta se oli jo myöhäistä; emot eivät suostuneet
ottamaan niitä takaisin sitte kun olivat olleet ihmisten hoteissa.
Meidän oli ne teurastettava, jotteivät niitä olisi sudet saaneet
saaliikseen. Niin ankara on erämaan laki, ihmisen kosketus riittää
riistämään niiltä vapauden tenhon. "Kuka päästi villin aasin vapaaksi
ja siteistä irrotti villin muulin, jolle minä olen korvessa antanut
kotinsa ja suolaisella arolla asuinsijansa?"

Mutta me emme voi eritä Tibetistä palataksemme Intiaan, edes
pikimältään tutustumatta siihen jyhkeään härkään, joka villinä
juoksentelee Tibetin korkeimmissa vuoristoissa. Tibetinkielellä sitä
sanotaan jakiksi, ja tämä nimitys on siirtynyt useimpiin
europalaisiinkin kieliin. Se on läheistä sukua kesylle jakille, mutta
tätä isompi. Väriltään se on aina korppimusta, ainoastaan vanhemmiten
on pääkallon karvapeite monasti harmaankiuhtava. Kesy jak sitävastoin
on usein valkeanruskea tai täplikäs. Yhteistä on molemmilla kummallinen
ruumiin muoto ja tavaton pitkäkarvaisuus. Sivulta katsoen näyttää jak
kyttyräiseltä; ihan etukoipien kohdalla on selkä korkeinna, ja siitä se
loivenee yhtämittaisesti hännänjuureen asti; kaula ja niska painuvat
vielä jonkun verran syvemmälle. Elukka on suunnattoman painava, väkevä
ja jykevärakenteinen; karkeiden sarvien kärjet ovat usein säröilleet ja
elukkain rajuissa kamppailuissa kuluneet.

Kun jak elelee neljänkinkymmenen asteen pakkasessa, tarvitsee se
tuuheata taljaa ja suojelevaa rasvakerrosta nahan alla, ja siinä
suhteessa se onkin niin hyvin varustettu, ettei sille mikään kylmyys
mitään mahda. Silloin jakselee se parhaiten, kun sen hengitys
tuprahtelee sieramista höyrypilvinä. Kummallinen on jalan mittaisten
villaripsujen kiehura, joka ympäröitsee kupeitten alaosaa ja etukoipien
yläosaa usein niin rehevänä, että karvatöyhdöt lakaisevat maata. Kun
jak makaa kivikovalla, jäätyneellä tai romeisella maaperällä, on tämä
paksu hatu sille patjana, jolla sen on pehmeä ja lämmin levätä.

Mutta mistä saavat elantonsa nämä lihakkaat jättiläiset seuduilla,
missä ei oikeastaan kasva mitään ja karavaani saattaa menehtyä laitumen
puutteeseen? Useinhan ei päiväkausiin näe ainoatakaan ruohonkortta;
vasta 4500 metrin korkeudessa tapaa hyvin harvakseltaan pieniä
vaivaispensaita, ja puita nähdäkseen on laskeuduttava vielä 1000 metriä
syvemmälle Brahmaputran laaksoon. Ja kuitenkin kuljeskelevat nuo isot
elukat tuolla ylhäällä ja menestyvät erinomaisesti. Ne elävät
sammalista ja jäkälistä, joita raasivat kielellään suuhunsa; kieli on
niillä karhea kuin karsta, ja siinä on kovia, teräviä sarveisväkäsiä.
Sillä kuorivat ne myös maan kamarasta sentimetrin korkuista
samettihienoa ruohoa, jota kasvaa tunturipurojen kaltailla; se on niin
lyhyttä, ettei sitä hevonen voisi syödäkseen kaluta.

Kerran läksin pääkortteeristani monipäiväiselle retkeilylle ja otin
vain kaksi palvelijaa mukaani. Toinen oli afghani nimeltä Aidat. Hän
oli suuri jakmetsästäjä Herran edessä ja tapasi myydä saaliikseen
joutuneita vuotia itäturkestanilaisille kauppamiehille, jotka niistä
valmistivat satuloita ja saappaita. Olimme yöksi pystyttäneet leirimme
200 metriä korkeammalle Montblancin huippua, ja parikin askelta
astuessaan tunsi henkeänsä ahdisatavan ja sydämensä hypähtelevän.
Leirihommistamme suoriuduttuamme pyysi minua Aidat toki silmäilemään
isoa jakhärkää, joka oli laitumekseen valinnut telttini yläpuolelta
vuorenrinteen, ja kun olin Aldatille luvannut, että hän saa matkan
varrella metsästellä, ja mekin tarvitsimme lihaa ja ihraa, läksin
mukaan. Härkä ei ollut meitä vielä vainunnut. Se asteli myötätuuleen ja
ajatteli vain laitumensa mehevää sammalta; lumesta sulanut vesi lirisi
kivien välitse, ilma oli kalsea, tuulinen ja pilvinen -- oikea jak-sää.
Pyssy seljässä ryömi Aidat uurtoa myöten ylämäkeen, hiipaillen
kyynäspäillään ja varpaittensa kärjillä eteenpäin varovasti kuin
rosvoretkelle lähtenyt kissa. Kolmenkymmenen askeleen välimatkalle
päästyään hän jäi makaamaan tuskin huomattavan kiviröykkiön taakse.
Jännittyneenä tarkkasin hänen joka liikettään. Verkalleen sijotti hän
pyssynsä asentoon, tuki sen ja tähtäsi. Jak ei kohottanut päätänsä, se
ei uumoillut mitään pahaa. Viisitoista vuotta oli se kuljeskellut tällä
rauhallisella vuoriseudulla lumirajan läheisyydessä, varmaankaan koko
aikana näkemättä ainoatakaan ihmistä. Silloin pamahti laukaus, joka
pani kaiun kiiriskelemään kallioseinämästä toiseen. Jak hypähti
kohoksi, jotta multaa ja kiviä pemahti ilmaan. Sitte se hoippui
joitakuita askeleita eteenpäin, seisahtui, huojui, koetti säilyttää
tasapainoaan, kaatui, kömpi työläästi jälleen jaloilleen, mutta
mätkähti sitte raskaana ja avuttomana maahan ja jäi liikkumattomaksi.
Kättänsäkään kohauttamatta lojui Aidat hievahtamattomana pyssynsä
takana, ollakseen herättämättä kuolevan härän kostonhalua. Mutta jak
oli ihan hengetönnä ja jo tovin kuluttua nyljettynä ja paloteltuna.

Se sattui syyskuun 9. p:nä. Mutta 23. p:nä saivat jakhärän omaiset
etäältä katsella omituista kulkuetta. Muutamat miehet kantoivat
pitkulaisen taakan vastikään luomansa haudan reunalle, laskivat sen
hautaan, peittivät sen turkeilla ja täyttivät haudan kivillä ja
soralla. Yksinkertaiselle hautakummulle pystytettiin telttiruode, jonka
kärkeen sidottiin villin jakin häntätöyhtö. Tämän hautakummun alla
uinui Aidat itse, urhea jakmetsästäjä.



23. Intian hyötykasvit.


Tibetin ylämaassa on Induksen isoimmalla sivujoella Satledshilla
lähteensä. Vastustamattomalla voimalla murtautuu se Himalajan läpi,
päästäkseen meren helmaan, ja sen laakso on meillekin paras tie
laskeutuaksemme Tibetin ylätasangolta Intian hehkuvan kuumalle
alangolle. Silloin kuljemme useiden korkeusvyöhykkeiden läpi peräkkäin,
ja niillä on myös kaikilla omituiset eläimensä ja kasvinsa. Tiikeri ei
kohoa kovinkaan korkealla Himalajan etelärinteille, mutta lumileopardi
ei pelkää kylmää. Kesy jak menehtyisi, jos se vietäisiin alas
tiiviimpiin ilmakerroksiin, mutta susi, kettu ja jänis esiintyvät sekä
Intiassa että Tibetissä.

Vielä jyrkemmät ovat kasvikunnan rajat. Ikuisen lumirajan (3900 metrin)
alapuolella kukoistavat leiniköt ja vuokot, kuusiot ja esikot ihan
kuten meidän leveysasteillamme vastaavassa lämmössä. 3600 metrin
korkeudessa on metsän raja, johon ei koivu ulotu, mutta kuusi vielä
menestyksellä pyrkii. 3000 ja 1800 metrin välillä ympäröi meitä
suuremmoisina metsinä se lumoavan kaunis havupuu, joka on nimeltään
Himalaja-seeteri; sillä on Libanonilla kuuluisia sukulaisia, joista
rakentamillaan laivoilla foinikialaiset hallitsivat Välimeren kauppaa.
2100 metrin korkeudessa tervehtii meitä tammi, ja ilahuttaa tuoksullaan
köynnösruusu. Mutta tuhannen metrin alapuolella avautuu toinen maailma,
sillä siinä on troopillisen metsän raja, ja pian olemme keskellä
akaasioita ja palmuja, bamburuokoja ja kaikkea intialaisen dshungelin
runsautta.

Intian kasvimaailma on lähinnä sukua troopillisen Afrikan
kasvullisuudelle. Monsuunisateitten tai keinotekoisen kastelun
hedelmöittämänä antaa maaperä sekä villeille että viljellyille
kasveille mitä runsainta ravintoa. Tosin on laajoja aloja kuivina
erämainakin, varsinkin luoteisessa. Mutta toisilla seuduilla on
kasvullisuus sen sijaan sitä rehevämpää ja tiheämpää, jotta ilma on
kyllästetty huumaavilla tuoksuilla kuin jättiläismoinen ansari.

Täällä menestyy banaanin kurkunmuotoinen hedelmä, monien miljoonien
ihmisten ravinto. Intiasta ja Sundasaarilta käsin on tämä tärkeä
hyötykasvi levinnyt Afrikaan ja Välimeren rannikoille, jopa Meksikoon
ja Keski-Amerikaan asti. Sokeripitoisena ja mehevänä, hyvänmakuisena ja
tuoksuvana on sen valkoinen, jauhoinen liha erinomaista herkkua, ja
banaanin isoja lehtiä käytetään kattojen peitteenä, päivänvarjostimina
ja moniksi muiksi hyödyllisiksi esineiksi sommiteltuina.

Kuinka ihanaa onkaan levätä kuumana vuodenaikana mangopuun katveessa!
Se on viisitoista metriä korkea, ja sen siniharmaiden, nahkeiden
lehtien suojassa on ihmeen viileätä. Mangohedelmien liha on
kullankeltaista ja mehevää, se sisältää runsaasti sokeria ja
sitroonahappoa. Mutta jos minulta kysyt _miltä_ ne maistuvat, niin
olenpa pulassa vastauksesta, sillä niiden maku ei muistuta mitään muuta
hedelmää; se vain on varma tosi, että erinomaisen hyviä ne ovat.

Kotimaastaan Kotshinkiinasta ovat appelsiinipuu ja sen pienempi veli
mandariinipuu levinneet yli koko Intian, samoin kuin viinirypäleet,
meloonit, omenat ja päärynät, saksanpähkinät ja viikunat, joita kaikkia
ja paljon muita on Intiassa yltäkyllin. Viikuna on ennen kypsymistään
vihreä, mutta tulee sitte keltaiseksi, ja viikunapuuta tapaa
kaikkialla, missä se saa kyllikseen lämpöä. Se esiintyy jo Vanhassa
Testamentissa, ja viikunapuun alla selvitteli Buddha uskontonsa
arvotuksia. Siksi onkin puun tieteellisenä nimenä _Ficus religiosa_. Ei
vähemmin kuuluisa ole buddhalaisuudessa lootoskukka, _Numphaea
stellaris_, joka muiden lumpeiden tavoin kelluu veden pinnalla. Se on
buddhalaisen uskonnon tunnuskuva, kuten kristinopin on risti.

Melkoisen korkealle kehittynyttä on Intiassa riissin viljelys, etenkin
etu-intialaisen kolmion koilliskolkalla Bengalissa ja Assanissa,
samoinkuin eteläkärjessä Dekanissa ja Taka-Intian niemimaalla Birmassa.
Vehnää viljellään luoteisessa ja puuvillaa maan sisäosissa.
Puuvillapensaalla on isot, keltaiset kukat, ja saksanpähkinän suuruisen
kodan haljetessa ilmestyy näkyviin joukko siemeniä, joita kattaa
pehmeä, villainen karvapeite; nämä karvat eivät ole muuta kuin
puuvillaa. Sitte kun poimitut kodat on kuivattu päiväpaisteessa,
irrotetaan koneella haivenet siemenistä, puhdistetaan, sullotaan
kääryiksi ja lähetetään kaiken maailman tehdaskaupunkeihin, etenkin
Englannin teollisuuden keskukseen Manchesteriin. Intiassa ja Arabiassa
on puuvillapensasta viljelty jo kaksituhatta vuotta. Aleksanteri Suuri
toi kasvin Kreikkaan, ja sittemmin on puuvillaistutuksia perustettu
yltympäri maailman mutta parhaiten on se tuotannonhaara päässyt
vauhtiin Pohjois-Amerikassa.

Suunnattomasti on kehittynyt viime vuosikymmeninä kautsukin ja
guttaperkan tuotanto. V. 1830 lähetettiin Europaan 230 tonnia
kautsukkia, v. 1896 tuotiin sitä 31500 tonnia; lisäytyneeseen
kulutukseen on etupäässä vaikuttanut polkupyörä- ja
voimavaunuteollisuus. Kysynnän noin kasvaessa ruvettiin järjettömästi
tuhoamaan puita, joiden hyytynyttä maitonestettä nimitetään kautsukiksi
eli kumiksi; mutta nyttemmin on palattu ymmärtäväisempiin menetelmiin.
Intiassa on kaikista kautsukkia tuottavista puulajeista kumipuu
tärkein. Sen kuoreen vihlotaan poikittaisia uurtoja ja esille tiukkuva
maitoneste kootaan säiliöihin, sitte se keitetään, hämmennetään,
puserretaan, levitetään läkkipellille, kierretään kokoon ja toimitetaan
kimppuina kauppaan.

Intiasta saamme edelleen monenmoisia mausteita, kuten kaneelia, joka on
_Cinnamomum_-puun nilaa, pippuria, jota Aleksanteri Suuri ensimäisenä
toi Europaan, inkivääriä, kardemummaa ja sesamia, jonka hedelmistä
puserretaan hienoa ruokaöljyä. Sitäpaitsi menestyvät täällä tee, kahvi,
tupakka ja muuan kasvi, joka tuottaa sekä siunausta että kirousta,
nimittäin valmu. Jos veitsellä nirhaa sen puolikypsiä kodankuoria, niin
tiukkuu esille valkoista maitonestettä, joka ilmassa jähmettyy
ruskeaksi. Se on oopiumia. Persian ja Intian oopiumiviljelysten
tuotanto lähetetään parhaastapäästä Kiinaan. Kiinalainen on
intohimoinen oopiumin polttaja. Pieni oopiumipallonen liimataan
erityisesti sommitellun piipun ahtaaseen pesään ja sitä pidellään
lampunliekin päällä. Savu vedetään keuhkoihin kahdella syvällä
henkäyksellä, ja jo toisen pallosen käytettyään vaipuu oopiuminpolttaja
kuolonkaltaiseen uneen, joka on täynnä unelmia ja ihania haavekuvia.
Hän unohtaa huolensa ja ympäristönsä ja riemuitsee hetkellisestä
autuudestaan. Mutta herätessä näyttää hänestä todellisuus raskaammalta
ja synkemmältä kuin konsanaan, ja hirveä päänkivistys on tuloksena.
Tämän paheen valtaan kerran joutunut voi siitä pelastua ainoastaan
parantoloissa. Persiassa pidetään oopiuminpolttoa häpeänä, ja sitä
suvaitaan vain salaisissa lymyissä. Mutta Kiinassa polttavat miehet ja
naiset aivan julkisesti.

Oopiumista sai muuan saksalainen apteekkari vuonna 1806 syntymään
morfiinia, jonka ruiskuttaminen ihoon lieventää paikallisia tuskia.
Siitäkin on kehittynyt intohimo, ja ne onnettomat ihmiset, jotka eivät
lopulta tule toimeen ilman morfiiniruiskua, ovat yhtä varmasti mennyttä
kuin juomarit. Kirstu ja käärinliina odottavat heitä paljoa aikaisemmin
kuin muita.

Loppumattoman laajoilla kentillä viljellään Intiassa sokeriruokoa,
jonka mehu sisältää kaksikymmentä prosenttia sokeria. Intian vanhassa
kielessä sanskritissa on sen nimenä _sakkara_, ja arabialaisten
kielessä, jotka sen toivat Välimeren rannoille, se kuului _sukkar_.
Pikku muutoksin esiintyy sama sana kaikissa Europan ja monissa Aasian
kielissä.

Palmukin menestyy monina lajeina Intiassa, etenkin taatelipalmu,
kookos- ja saagupalmut. Viimeksimainitun ytimestä valmistetaan
saagusuurimoita. Se on merkillinen kasvi, sillä se kukkii yhden ainoan
kerran, korkeintaan kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, ja kuolee sitte.
Palmujen ohella antaa Intian maaperä ravintoa lukuisille hyödyllisille
puulajeille, kuten santelipuulle, jota valmistetaan hienoiksi
huonekaluiksi, mustapuulle (ebenholtsille) ja tiikille (engl. _teak_),
joka kasvaa 40 metriä korkeaksi ja muodostaa laajoja metsiä koko
Itä-Intiassa ja Sundasaarilla. Sen puuaine on kovaa ja lujaa kuin
tammi, ja naulat eivät ruostu siihen lyötyinä. Senvuoksi käytetään sitä
paljon laivanrakennuksiin; myöskin rautateitten makuu- ja
ravintolavaunut ovat enimmäkseen tiikistä. Usein kolotaan kuolemaan
tuomittu puu kolme vuotta ennen kaatamista; se kuolee silloin
juurilleen ja käy keveämmäksi painoltaan, jotta elefantit saavat niitä
vaivattomasti kannetuksi hirsinä, samalla kun niitä käy lauttaaminen
virtoja myöten alas.

Siten olemme maininneet ainakin tärkeimmät Intian hyötykasvit. Ja tämä
rikas maa, joka käsittää lähes viisi miljoonaa neliökilometriä ja on
siis esim. yhdeksän kertaa isompi Saksaa, kuuluu Englannille; kaksi
viidennestä on suojelusvaltioita, kaikki muu on Birman ohella Intian
keisarikuntana. Englantilainen valtion siirtomaa on myöskin Ceylon.
Sitte kun Vasco de Gama oli v. 1498 keksinyt meritien Intiaan, joutui
Europa läheisempiin väleihin tuon etäisen maan kanssa. Sataa vuotta
myöhemmin perustettiin suuri englantilainen kauppahuone, "Itä-Intian
yhtiö"; tämä sai tukevan jalansijan Intiassa ja alisti yhä suurempia
maa-aloja määräysvaltaansa. Nyt ovat englantilaiset puolitoistasataa
vuotta täydellisesti vallinneet siellä, ja ihmeellisintä on siinä se,
että tätä Kiinan jälkeen maapallon suurinta valtakuntaa pitää kurissa
vain kourallinen englantilaisia. Paitsi armeijan englantilaista osaa
asuu siellä ainoastaan 76000 englantilaista. Tämä ihme on ainoastaan
siten mahdollinen, että Intian ruhtinaat ja kansat ovat paljoa
vihamielisempiä keskenään kuin karsaita yhteisille herroilleen,
englantilaisille tunkeilijoille.



24. Alas Gangesille.


Tätä Intian luonnonaarteista ylen rikasta syvännettä lähestymme
nyt Satledshin laakson kautta, joka alavarrellaan käy yhä
suuremmoisemmaksi. Pieniä, huojuvia siltoja myöten ratsastamme me
lukemattomien syrjäjokien yli, jotta jymy kuuluu kauvas ja kiehuva vesi
sirkoilee vihmaksi. Ne kaikki rientävät Satledshia kohti, joka lopulta
paisuu suunnattomasti ja hurjalla voimallaan kunnioitusta herättäen
vierittää vesipaljouksiaan eteenpäin. Ilma tihenee, hengitys huojistuu.
Korvissa taukoo soimasta ja päätä lakkaa kivistelemästä, kylmyys on
helpottanut. Jo varhaisina aamuhetkinä leyhyilee ympärillämme leuto
ilma, ja väleen saamme päiviä sellaisia, jotka panevat meidät hiukan
kaihoten muistelemaan Tibetin ylänkömaan viileyttä. Kun useita vuosia
takaperin matkustin tätä tietä, kävi lisääntyvä lämpö kovin tukalaksi
yhdelle koiristani, isolle tuuheaturkkiselle tibetiläiselle, kunnes se
muitta mutkitta pyörsi takaisin ja lähti vilistämään Tibetiä kohti. Sen
keuhkot ja kaikki elimet olivat rakenteeltaan sovellettuja ohueen
ilmaan, ja minun oli annettava sen noudattaa tahtoansa hyvällä tai
pahalla.

Ensimäinen kaupunki, johon saavumme, on Simla. Siinä on tuskin 15000
asukasta, mutta se on maailman kauneimpia kaupunkeja ja mahtavampiakin
sillä sen seeterimetsässä kohoaa linna ja tässä linnassa on
keisarillinen valtaistuin. Ja se keisari on Englannin kuningas, jonka
vallan edustajana Intiassa on varakuningas. Herpaannuttavan kesähelteen
alkaessa lähtevät kaikki englantilaiset, joita ei toimi pidättele
alankomaalla, ylös vuoristoon, ja Pendshabin maakunnassa asuvat
englantilaiset siirtyvät Simlaan. Varakuningas ja hänen esikuntansa,
hallitus, armeijan ylipäällystö, virkamiehet ja upseerit, kaikki
matkustavat he vaimoineen ja lapsineen ylös Simlaan, ja siellä
eleskelee hienosto huvitellen ja juhlien ihan kuin Lontoossa. Silloin
nousee asukasluku kolmeenkymmeneentuhanteen.

Simla on rakennettu kukkuloille, jotka ympäröivät huimaavia rotkoja, ja
talot näyttävät jyrkillä seinämillä pääskysenpesiltä. Pengermien tavoin
kulkevat kadut ylitysten, ja yltympärillä kohoaa tumma, sankka metsä.
Mutta seeterien välisistä aukeamista näkee etäällä lounaassa Pendshabin
tasangot ja Satledshin polvittelevan juoksun, ja pohjoisesta hohtaa
Himalajan vuoristoröykkiöiden ikuinen lumi. On tietenkin ihanaa päästä
Intian tukahduttavasta paahteesta Simlaan taas kunnollisesti
hengittämään, mutta kenties on vielä ihanampaa levätä siellä Tibetin
purevalta pakkaselta paenneena.

Simlasta vie meidät rautatie satakunnan tunnelin läpi ja mitä
uhkarohkeimpina polvekkeina lukemattomien siltojen yli ja syvien
kuilujen kaltaita pitkin alas Pendshabiin, ja nyt olemme alankomaan
korventavassa helteessä. Mitä antaisikaan saadakseen vain hiljaisenkin
henkäyksen Tibetin lumivuorilta! Mutta meidän täytyy tyytyä istumaan
rauhallisina veden alituiseen huuhtoman ristikkoikkunan ääressä ja
juomaan joka asemalla iso lasillinen limonaadia, jossa uiskentelee
jääpalasia.

Vain pikimältään kurkistamme Delhiin, aikoinaan peräti suureen ja
kuuluisaan kaupunkiin Gangesin syrjäjoen Dshamnan varrella. Maan vielä
kuuluessa muhamettilaiselle hallitsijasuvulle oli Delhi valtakunnan
pääkaupunki ja suurmogulin asuinsija. Ja lukuisat uhkeat muistomerkit
johtavat vielä mieleen niitä aikoja, pelkästä valkoisesta marmorista
pystytetyt komeat rakennukset, joiden seinät ja pilarit hohtelevat
kallisarvoisia kiviä, lasuria ja malakiittia, nefriittiä ja agaattia.
Näistä palatseista oli eräässä aikoinaan suurmogulin valtaistuin,
riikinkukkoistuin. Se oli katettu paksuilla kultalevyillä ja koristeltu
lukemattomilla timanteilla, sen selkämyksessä hohti isoin meille
tunnettu smaragdi, Kohinuur eli "Valon vuori", joka nykyään kuuluu
brittiläiseen valtioaarteistoon. Kun v 1729 persialaiskuningas Nadir
Shah voitti suurmogulin, joutui tämän miljaardiaarre voittajan
saaliiksi, sen mukana riikinkukkoistuinkin. Vielä tänä päivänä on
tämä valtaistuin Persian shahin hallussa, vielä kiiltelevät sen
selkämyksessä kultaiset riikinkukot, mutta iso smaragdi ja muut
jalokivet puuttuvat; ne on murrettu irti toinen toisensa perästä, Nadir
Shahin jälkeläisten ollessa rahapulassa.

Myöskin Agra, Dshamnan alajuoksun varrella, on ollut suurmogulin
pääkaupunkina, ja noista hallitsijoista on muuan teettänyt sinne
rakennuksen, jota vielä tänä päivänä pidetään maapallon kauneimpina. Se
on nimeltään Tadsh Mahal eli Kruunupalatsi, hautamoskeija suurmogul
Shah Dshahanin lemmikkipuolison muistoksi, jonka vierellä hän itsekin
lepää moskeijan kryptassa. Tämä valtainen hautakappeli on rakennettu
yksinomaan isoista marmorilohkoista; kaksikolmatta vuotta kesti
aherrusta ja neljäkymmentä miljoonaa markkaa se tuli maksamaan.

Punaisesta hiekkakivestä hakatun upean holvioven kautta tullaan ensiksi
puutarhaan, joka ympäröitsee pyhäkköä. Isossa lammikossa loiskii
kelluvien lootoskukkien lomissa kultakaloja, kaikkialla kohtaa silmää
mitä rehevin vehmaus, jossa visertelevät linnut ja hyppivät oravat
majailevat. Jasmiini ja ruusu tuoksuu vastaamme; nuoret kypressit
pyrkivät kohti korkeutta. Häikäisevän valkeana päiväpaisteessa,
kivettyneiden untuvapilvien utukuvana leijuu penkereellään Tadsh Mahal,
taideteos sen veroinen kuin vain rakkaus voi loihtia esille maan
kamarasta. Penkereen neljästä kulmasta kohoaa jokaisesta korkea, hoikka
minaretti, niinikään marmorista sommiteltu, ja kahdeksannurkkaisen
moskeijan kupukatto ulottuu seitsemänkymmentäneljä metriä korkealle.
Marmoriristikkoisen aidakkeen takana on moskeijan suojamassa Shah
Dshahanin ja hänen kuningattarensa Mumtazin hautapatsaat. Molempien
sarkofagit ovat säilyneet kryptassa.

Rakennuksen neljä julkipuolta ovat ihan yhtäläiset. Mutta vihreä tausta
ja vaihteleva valaistus herättävät katsojassa yhä uusia tunnelmia.
Auringon kirkastamat pinnat ovat lumivalkeat, keveät varjot
heleänsiniset. Siellä täällä näyttää lehto luovan vihreän heijasteen
valkoiselle marmorille. Kun aurinko painuu iltaruskon hehkuun, verhoaa
punakeltainen kimmellys koko rakennuksen, ja Agrasta ei sovi poistua
ennen kuin on nähnyt Tadsh Mahalin kuutamossa. Neiteänä ja huuruisena,
lämpimänä ja hiljaisena leviää edessäsi puutarha; mutta marmoriseinien
valaistus on nyt jäätävän kylmä, varjot esiintyvät korppimustina, vain
kupulaki hohtaa hopeanvalkoisena. Yöperhosia liihottelee puiden
lomissa, ja sääsket inisevät kimeästi. Dshungelin salaperäiset soinnut
kajahtelevat yltympärillä, ja Dshamnan sameanharmaa vesi vyöryy hiljaa
kohisten pyhää Gangesia kohti.



25. Pyhä kaupunki.


Gangesin virta-alue, jonka halki meidät vie rautatie edemmäksi itään
päin, on kauttaaltaan hedelmällistä, ja sen asukkaina on satakunta
miljoonaa ihmistä, enimmäkseen hinduja. Kaupunkeja on siellä ihan
vilisemällä, useat kaksi- ja kolmekintuhatta vuotta vanhoja, ja joka
taholta pilkottaa kyliä, joissa kotimaisella maalaisväestöllä on
bamburuovoista ja olkipunoksista kyhätyt majansa. Hindut viljelevät
vehnää ja riissiä, ja heillä on oivallisia hedelmäistutuksia. Heidän
pienet ruskeat, varsin sievät lapsukaisensa leikkivät ilkosen
alastomina majojen edustalla. Pikku poloiset! Yhdeksän vuoden iässä
heidät jo naitetaan; nuoret aviopuolisot asuvat kuitenkin erillään,
kunnes ovat täysikasvuiset, ja häähetkestään alkaen on aviovaimo
näkymättömissä koko maailmalta, omaisiltaankin. Mutta vielä
onnettomampi on leski. Entiseen aikaan täytyi hänen poltattaa itsensä
roviolla puolisonsa ruumiin mukana; tämän pöyristyttävän tavan ovat
tosin englantilaiset poistaneet, mutta leskivaimon kohtalo on silti yhä
tukala. Häntä väistellään inhoten ja ken aamulla ensimäiseksi kohtaa
leskivaimon, hän muka päivällä varmasti joutuu johonkin onnettomuuteen.

Juna pysähtyy Benaresin asemalle, ja ympärilläni tunkeilee keveissä
kirjavissa puvuissaan hinduja ja muhamettilaisia, turbaanit tai pienet
pyöreät lakit päässä kun vaunut vievät minut bungalowiin, joksi
intialaista majataloa sanotaan. Siellä virkistää minua kuuman matkan
jälkeen kylpy.

Benares on maapallon pyhin kaupunki. Ammoin ennen kuin Jerusalemia ja
Roomaa, Mekkaa ja Lhasaa olikaan, kukoisti Benares ikivanhan
intialaisen uskonnon kotina, ja yhä vieläkin on tämä kaupunki
bramanismin ja hindulaisuuden sydän. Hinduja on runsaasti kaksisataa
miljoonaa, ja heidän kaiken kaipuunsa päämääränä on Benares. Sairaat
laahautuvat sinne parantumaan pyhän Gangesin vedessä, vanhat täällä
kuolemaan; ja ken kuolee etäisten taipaleitten takana, hän lähetyttää
tuhkansa Benaresiin, jotta se hajautuisi pyhän virran autuaaksi
tekeviin aaltoihin. Benaresissa saarnasi myöskin Buddha 500 vuotta
ennen Kristuksen syntymää, ja hänen uskolaisilleen, neljällesadalle
miljoonalle, on Benares niinikään pyhä.

Kaupungin kadut ovat hirveän soukkia kujia, joissa ilma on tunkkaista
ja mätänevien kasviaineiden löyhkän täyttämää. Oikealla ja vasemmalla
on avoimia kauppavajoja, joissa myydään siroja kukka-astioita, maljoja
ja pikareita, messingistä ja muista metalleista muovailtuja, monet
kirjauksilla syövyteltyjä. Hivuneet katukivet ovat liukkaat kuin
saippua pyhien lehmien lannasta, jotka silmät puoliummessa ja korvat
lerpallaan seisoksivat unteloina ja laiskoina tai tulla jönkäilevät
laahustavin askelin sulkemaan ahtaita kulkuteitä. Kaikkialla hohtelee
keltaisia rinkikukkia, sillä hyväksi työksi katsotaan näiden
nelijalkaisten pyhimysten ruokkiminen niillä.

Voit päivät päästään kierrellä Benaresin katuja ja mietiskellen istua
sen kahdentuhannen temppelin edustoilla, mutta varmasti selviää sinulle
yhtä vähän kuin minullekaan tämän merkillisen uskonnon arvotus.
Miljaardeja vuosia ja 330 miljoonaa jumalaa, ken moista ymmärtää!
Luehan vainen veda-kirjojen neljätuhatta vuotta vanhoja hymnejä ja
ihaile niiden runoutta, joka laulaa luonnosta ja auringosta, sateesta
ja tulesta, maasta, tuulesta ja aamuruskosta. Mutta mitä niissä kohtaat
syvämietteisiä ijäisyyden aatoksia, sitä et ikinä tajua, ellet itse ole
hindu.

Hinduilla on kolme pääjumalaa: Braama, luoja, Vishnu, säilyttäjä, ja
Siva, hävittäjä. Näistä kolmesta ovat muut miljoonat jumalat johdetut;
siten merkitsee esim. jumalatar Kali vain yhtä Sivan ominaisuutta.
Tälle jumalattarelle uhrattiin aikoinaan lapsia, nykyään enää vuohia,
kun englantilaiset ovat tulleet väliin. Mutta hindujen uskonnollinen
palvominen ei rajotu jumaliin. Miltei koko luonto on heille pyhä, ennen
kaikkia muutamat eläimet, lehmä ja härkä, apina ja krokotiili, käärme
ja kilpikonna, kotka, riikinkukko ja kyyhkynen. Valhe, varkaus ja murha
ovat sallittuja, mutta jos hindu syö lihaa tai epähuomiossa tulee
nielleeksi vain lehmänkarvankin, niin on hän kiehuvan öljyhornan oma;
hän on kaikkien uskovaisten kauhistus, ja enimmin omissa silmissään.
Tämä taikausko on vuosituhansien kuluessa syöpynyt hänelle vereen ja
vallitsee täydellä voimalla vielä tänä päivänä. Pahin kaikista
jumalattomuuksista on lehmän tappaminen tässä maassa, missä naudoille
rakennetaan sairaaloitakin. Englantilaisia vastaan v. 1857 puhjenneen
julman kapinan syynä oli osaksi se, että erään uuden kiväärimallin
patruunat olivat -- raavaanihralla voideltuja.

Ja samalla hallitsevat hinduja valkoihoiset herrat, jotka teurastavat
härkiä ja syövät niiden lihaa, jollainen tapa on heidän mielestään yhtä
kauhistava kuin leskien polttaminen ja lasten uhraaminen näiden. Niin
peräti toinen on hindujen maailmankatsomus kuin meidän. Usein olen
ollut hindujen vieraana ja saanut hyvän kestityksen, mutta mikään
maallinen mahti ei olisi saanut heitä syömään minun kanssani;
uskomattoman pöydässä istumista pidetään saastutuksena, ja hindujen
käydessä luonani vieraisilla oli turha tarjotakaan heille mitään.
Suurissa juhlissa, joita Intian englantilainen varakuningas pani
toimeen Kalkutassa, näin ylhäisiä maharadshoja kullalla kirjailluissa,
jalokivillä koristelluissa puvuissaan; mutta he asettuivat paikoilleen
vasta vähää ennen päivällisten päättymistä eivätkä kajonneet mihinkään
ruokalajiin. Jos joku korkea-arvoinen hindu kuitenkin otti osaa
ateriaan, niin hän oli luopio ja säätyluokastaan erotettu.

Siitä asti kun luoteisesta tunkeutuvat aarialaiset vallottivat Intian
eli persiaksi Hindostanin, siis runsaasti 4000 vuotta, ovat hindut
olleet jaettuja säätyluokkiin eli kasteihin, ja eri luokkien välinen
juopa on paljoa suurempi kuin meillä Europassa oli keskiajalla ritarien
ja talonpoikien erotus. Aikoinaan olivat bramiinit, pappisluokka, ja
soturit ylhäisimpinä kasteina. Nyt on niitä tuhansia, sillä kukin
ammatti muodostaa luokkansa; kaikki kultasepät esim. ovat omana
säätyluokkanaan, kaikki sandaalintekijät toisena. Ja kunkin kastinkin
jäsenet ovat saastutettuja, jos aterioitsevat toiskastilaisen kanssa.
Maansa ulkopuolella matkustaessaan menettää hindu kastijäsenyytensä;
vain maksamalla hyvin bramiineille voi hän saada sen takaisin erityisiä
katumusharjotuksia noudattaen. Sellaisena katumusharjotuksena on neljän
lehmästä saadun aineen nauttiminen, maidon, voin ja kahdenlaisen
lannan, sillä lehmä on ruumiillistunut jumaluus ja pyhempi kuin kaikki
ihmiset -- bramiineja tietenkään lukuunottamatta.

Siitä johtuukin pulskien ja lihavien lehmien liuta Benaresin kaduilla.
Ja samaten vilisee täällä pyhiä apinoita. Niillä on erityinen temppeli;
se on vihitty Sivan puolisolle, syöjättärelle, jonka ilona on pelkkä
hävitys ja jota on lepyteltävä verisillä uhreilla.

Kerran tässä apinatemppelissä käydessäni oltiin ovella juuri vuohen
uhraamishankkeissa. Kaksi miestä myyskenteli isoista vasuista ohria ja
pähkinöitä, ja he neuvoivat kiihkeästi minua ottamaan mukaani
massillisen, jotten tyhjin käsin astuisi pyhien apinain eteen. Ja
tuskin olin astunut kartanolle, kun minut ympäröitsi noin viisikymmentä
harmaata apinaa, jotka mölyten, riekkuen ja nauraen hioivat hampaitaan,
hyvinvoipina ja hyvällä tuulella. Ojentaessani niille kourallisen ohria
asettuivat ne takakoivilleen, pitelivät kättäni kiinni toisella
mustalla tassullaan ja toisella ottivat hyppysellisen ohranjyviä.
Toinen kourallinen hupeni yhtä väleen, ja siten jatkui herkuttelua,
kunnes varastoni oli lopussa. Sitte ne tuijottelivat minuun pyöreillä
ruskeilla silmillään, loksuttelivat hampaitaan, maiskuttelivat
huuliaan, kynsivät niskaansa tai kainaloansa ja katosivat tuossa
tuokiossa, kiikkuakseen läheisten puiden oksilla. Apinatemppeli on
niiden asuinsijana, missä ne saavat olla varmoja elannostaan, mutta
niillä on täysi vapaus pujahdella välipäikseen kaupungillekin.
Ketterinä näkee niiden juoksentelevan kattojen reunoilla, kiipeilevän
ulokkeille ja altaaneille, juoksentelevan katujen poikki, heilauttavan
itsensä jonkun temppelikartanon puiston latvoihin ja seuraavana hetkenä
taas asettuvan korkeiden pagoodien harjakoristeille ja räystäille.
Erinomaisesti ne soveltuvatkin hindujen jumalaistarustosta maalattujen
ja veistettyjen kohtausten taustaan.



26. Uskovaisten rantaäyräällä.


Ennen kukonlaulua, kun aamu vasta alkaa heikosti sarastaa idässä, olen
jo Benaresin rantalaiturilla, vuokraan itselleni veneen, jota neljä
miestä sauvoo eteenpäin, ja istuudun juurituoliin kajuutin katolle.
Verkalleen lipuessani pitkin laituria on minulla hyvä tilaisuus
silmäillä tätä kummallista kaupunkia, joka leviää Gangesin vasemmalla
rannalla pitkäveteisenä rykelmänä asuinrakennuksia, muureja ja
altaaneja; näiden lomista kohoilee epälukuisia pagoodeja, hindulaisia
korkeahuippuisia ja pramearakenteisia temppeleitä.

30 metriä korkealta rantaäyräältä johtavat leveät portaat alas
virralle, ja kivipatoja pistäytyy siltojen tavoin veteen. Niiden
välissä on vedenkalvon yli rakennettuina puutelineitä, jotka on katettu
olkimatoilla ja isoilla päivänvarjoilla.

Täällä on uskovaisten kokoontumispaikka. Kaupungin sisäosista tulevat
he alas pyhälle virralle tervehtimään nousevaa aurinkoa, ruskeat
puolialastomat olennot, joiden keveät vaatekappaleet, usein vain
lantiohuivi, pistävät silmään räikeän kirjavina. Suunnaton ihmispaljous
leviää pitkin virtaa; minun näkyviini ulottuvalla rantamalla on ainakin
viisikymmentätuhatta.

Annan veneen pysähtyä, sillä tämä näytelmä on kerrassaan ihana. Eräälle
kivipadolle astelee bramiini ja kyykistyy alas. Hänen päänsä on
sileäksi ajeltu, vain niskassa on vielä hiustupsu. Hän ammentaa
kädellään vettä pyhästä virrasta, ryystää sen suuhunsa, huuhtelee tätä
sillä ja sylkee pois. Hän huutaa avuksi Gangaa, Vishnun tytärtä, ja
rukoilee tätä kirvottamaan hänet synnin ja syntymän saastasta ja
suojelemaan häntä kuolemaan asti. Sitte hän höpöttää Vishnun
neljäkolmatta nimeä, suoristautuu ja äännähtää pyhän "Om"-tavun, joka
käsittää Braaman, Vishnun ja Sivan. Lopuksi hän vielä kääntyy maan,
ilman, auringon, kuun ja tähtien puoleen ja valaa vettä päälaelleen.

Nyt ilmestyy Gangesin oikeanpuoleisella äyräällä dshungelin yläpuolelta
auringon reuna näkyviin. Sen nousua tervehtivät vesiuhrein nämä
tuhannet hurskaat pyhiinvaeltajat. He sirottelevat käsillään vettä
ilmaan aurinkoa kohti ja kahlaavat virran verkalleen loivenevaan
uomaan. Bramiini on jälleen kyyristäytynyt ja tekee nyt mitä
arvotuksellisimpia liikkeitä käsillään ja sormillaan. Milloin sivelee
hän päälakeaan, milloin painelee silmäluomiaan, otsaansa, nenäänsä,
korviaan ja rintaansa, kaikella tuolla esittäen vertauskuvallisesti
Vishnun sataakahdeksaa eri ilmestystä. Jos hän yhden ainoankin unohtaa
näistä lukemattomista kädenliikkeistä, niin on koko kaksi tuntia
kestävä jumalanpalvelus pilalla. Päivällisen jälkeen ja illalla
uusiintuu sama temppuilu. Väliaikoina on bramiinilla muita
uskonnollisia toimituksia suoritettavana temppelissä.

Hiljalleen soluu veneeni alas Gangesia. Tuolla makaa pitkällään
ryysyillä vanha ukko; hän on niin laiha että nahka pingottuu
kylkiluiden yli, ja yhtä ruskea kuin muutkin uskovaiset, mutta parta on
lumivalkoinen. Hän on vaeltanut Benaresiin kuolemaan pyhän Gangesin
äärellä, joka juoksee Vishnun jalkojen juuresta. Tuolla on
pitaalitautinen, keski-ikäinen mies, jonka elinvoimia haavat jäytävät;
hän etsii parannusta Gangesilta, elämän lähteeltä. Tässä astua
sipsuttaa nuori nainen alas kiviportaita, sirosti kantaen päänsä päällä
vesiruukkua. Hän kaaloo virtaan kunnes vesi ulettuu lanteille; sitte
hän juo kädestään, sirottelee vettä aurinkoa kohti, valaa pisaroita
hiuksilleen, täyttää ruukkunsa ja astelee hitaasti takaisin, pyhän
veden noruessa punaiselta hunnulta, joka verhoaa hänen ruumistansa.
Toiset istuskelevat tuntikausia ryhmissä rannalla ja lähtevät taas
yhdessä kotia. Olemassaolon loppumattomassa ketjussa on tämä lyhyt
aamutovi vain iankaikkisuuden sekunti. Ja kaikki nämä tuhannet, jotka
pyhien aaltojen vesiuhreilla palvovat aurinkoa, ovat vakuutettuja
siitä, että jokaiselle, joka vaeltaa Benaresiin ja kuolee sen muurien
sisäpuolella, annetaan kaikki synnit anteeksi. Riittää nähdä Benares ja
kuolla!

Buddhalaisten tavoin uskovat hindutkin sielunvaellukseen. Hindun sielun
täytyy kiertää runsaasti kahdeksassa miljoonassa eläinmuodossa ja
sovittaa myöhäisempinä elinkausinaan aikaisemmin syykseen tulleet
synnit. Siitä uhrit jumalille ja bramiineille tämän ikuisen vaelluksen
mahdollisimman pikaiseksi päättymiseksi ja jumalien taivaaseen
pääsemiseksi. --

Illalla päivän pahimman helteen laannuttua kuljen taaskin verkalleen
kaupungin kivisten rantaportaiden ohi. Samean likaisena ja harmaana
soluu nyt pyhä virta äänettömänä uomassaan. Mitä kaikkea saastaa ja
törkyä sisältääkään tämä autuaaksi tekevä virta! Vedenpinnalla
ajelehtaa survottuja, pahanhajuisiksi lahonneita rinkikukkia
kasoittain, rikkoja, ryysyjä, lastuja, kuplia ja vaahtoa.

Eräästä jyrkästä kujasta lähenee rantaa kamalan musiikin nopeassa
tahdissa ruumissaatto. Rämeä rummutus kiirii kaikuna pagoodien
muureista. Paareilla makaa valkean hurstin alla ruumis, suoraksi
ojennettuna, ruskeana ja laihana, ja ruumiinpolttajien kastiin kuuluvat
miehet asettavat sen roviolle, joka on kasattu rantamalle. Pian
kipinöitsee ja räiskyy tuli, ja paksuja savupilviä tupruilee ilmaan.
Palaneen lihan käryä tunkeutuu minuun asti, ja minä siirrätän venheen
edemmäksi. Mutta ruumiinpolttajat eivät liioin tuhlaakaan polttopuita.
Rovion ollessa tuhkana viruu hiiltynyt musta ruumis vielä hehkuvassa
mujussa, ja se heitetään sitte virtaan.

Gangesissa asuu jumalia, ei vain näkymättömiä, jotka tuottavat
siunausrikkaalla vedellä hindujen vainioista elämää ja voimaa, vaan
myöskin näkyväisiä. Hindullehan melkein koko luonto on jumaluuden
ilmausta, ja jumala on krokotiilikin. Sitä ei saa häiritä, saati
tappaa. Estämättömänä ryömii se rantaäyrästä ylös, sieppaa
terävähampaisilla leuoillaan pieniä leikkiviä lapsia ja katoaa
saaliinensa virtaan. Isä ja äiti murehtivat kyllä, mutta milloinkaan
eivät he ajattele kostoa, vaan tuntevat nyt kenties vielä suurempaa
kunnioitusta krokotiilia kohtaan kuin konsanaan ennen. "Maan päällä ei
ole hänen vertaistaan. Hän on kaikkien petoeläinten kuningas."

Entiseen aikaan heitettiin ruumiita Gangesiin polttamattominakin. Siitä
johtuvan rutonvaaran takia ovat englantilaiset kieltäneet tämän tavan,
mutta joillakuilla kaukaisilla seuduilla se kuuluu kuitenkin vielä
olevan käytännössä. Vainaja asetetaan pikku laudalle ja lykätään
Gangesin aaltojen verkalleen vietäväksi hiljaiseen yöhön. Kerran näin
sellaisen kuolonmatkalaisen, joka oli tarttunut hietasärkälle keskelle
virtaa. En olisi sitä ollenkaan huomannut, elleivät korppikotkat olisi
pitäneet peijaita sen jäännösten ääressä. --

Nyt valelee täysikuu hohdettaan yli virran ja dshungelin, ja toukokuun
yön ylen satumainen tunnelma leijuu Gangesin rantamilla. Vesi kohisee
hiljaa karille joutuneen puunrungon kyljessä, ja dshungelin mustissa
kätköissä rasahtelee. Pantteri hiipii saalista vainuten; sen keltaiset
silmät hehkuvat lyhtyinä tiheikössä. Apinat ovat kavunneet liaaneja
myöten ylös ja nukkua kyyröttelevät puiden latvoissa. Unestaan
havahtunut papukaija päästää pökerryksissään äänensä kuuluviin kimeänä
vihellyksenä yli metsän, mutta yksikään ei ota mokomaa huomioonsa,
pantterikaan ei käännä päätänsä. Vesi liikkuu hieman. Krokotiili
kohottaa vitkaan päänsä ja ryömii puunrungolle. Kuutamo välkkyy sen
märillä selkäkilvillä. Se kuuntelee jännittyneenä ja odottelee jonkun
aikaa saalista. Mutta pian se peräytyy, taivuttaa pyrstönsä kuin
teräsjouseksi ja häviää syvyyteen.

Silloin järisyttää äkkiä ilmaa ääni, joka herättää kauhua yltympärillä.
Kuin käreänä, valittavana ukkosena kiirii se dshungelissa. Tiikeri on
herännyt ja janoaa verta! Ken on kerran kuullut sen kuolemantuomion,
joka sointuu tiikerin varotusulvahduksessa, ei sitä milloinkaan saa
mielestään.



27. Intian elefantit.


Ensi kertaa matkustaessani Intiaan seurasi minua palvelijanani muuan
Itä-Siperian venäläinen kasakka. Hän ei ollut eläissään nähnyt
elefanttia, ja sentähden oli hänen ihmetyksensä rajaton, kun eräässä
intialaisessa kaupungissa tuli vastaamme näitä harmaanmustia
jättiläisiä oikein kulkueena. "Herra, ihanko nuo ovat eläviä eläimiä?"
kysyi hän ällistyneenä. - "Kyllä, näethän niiden kävelevän ja
tottelevan ajajiaan." "Jonkinlaisiksi vetureiksi minä niitä luulin,
sisässä toimivalla koneistolla liikkeeseen pantaviksi." "Ei, ne ovat
elefantteja, jotka ovat aikoinaan elelleet villeinä metsissä, mutta
vangittuina ja kesytettyinä ovat ne oivallisia ratsastus- ja
kuormaeläiniä. Katsohan, kun näytän sinulle, että ne osaavat syödäkin."
Lähimmästä hedelmäkojusta ostin kimpullisen sokeriruokoja ja ojensin
muutamalle elefantille ruovon. Tämä otti sen arvokkaasti ja sievästi
kädestäni, piti sitä poikittain suussaan, kuori kärsällään pois
muutamat kuivat lehdet ja juurikuidut ja muun herkutteli ruuakseen.
"Niin", virkkoi kasakkani miettiväisenä, "oikeita ne ovat eläimiä;
mutta mokomaa ihmettä en ole ikinä nähnyt." --

Villien elefanttien kotina ovat Intian metsät, Taka-Intian niemimaa,
Ceylon, Sumatra ja Borneo. Ne oleskelevat laumoissa, enimmäkseen
kolme- tai neljäkymmentä yhtenä joukkona, joka on omana
yhteiskuntanaan. Sen päällikkönä on täysikasvuinen koiras, jolla on
isot, voimakkaat torahampaat; sitä kaikki tottelevat ja lähestyvät vain
mitä suurinta alamaisuutta osottaen. Mutta metsissä vaellettaessa tai
pakomatkalla on aina naaras lauman johtajana ja määrää vauhdin sen
mukaan, kuinka nopeasti sen poikaset jaksavat juosta. Haju- ja
kuuloaisti ovat elefantilla niin erinomaisesti kehittyneitä, että se
vainuaa vihollisen jo pitkän taipaleen takaa, ja ihan turhaa on yrittää
yllättää elefanttilaumaa tuulen puolelta. Penikulmien päästä kuulevat
ne heimolaistensa pärrytyksen ja ymmärtävät sen tarkalleen, sillä
elefantit ilmaisevat eri äänillä tyytyväisyyttä tai närkästystä,
varotusta tai kutsumusta, pelkoa tai raivoa. Murtautuessaan
hyökkäykseen vesaikon läpi töräyttelevät ne kärsästään kimakoita ääniä
kuin torven toitotuksia.

Kärsä on niiden herkin ja hyödyllisin jäsen. Se on tavattoman liikkuva
ja notkea, 40000 osittain pitkulaisesta, osittain rengasmaisesta
lihaksesta muodostunut. Sillä ne repivät irti puiden oksia, kiskovat
näpsästi kuoren pois, kietovat lehdet kääryksi ja pistävät tämän
kitaansa. Niiden liikkeet ovat hitaita ja raskaita, ja pienet
hanhensilmät ovat hyvinkin ilmeettömiä, kuin eivät ne ottaisi
ympäristöä ollenkaan huomioonsa. Päivän kuumiksi hetkiksi ne
laskeutuvat makuulle tai lepäävät seisoallaan pyöreillä, jykevillä
koivillaan. Ennen päivänlaskua ne ravaavat lähimpään vesipaikkaan
juomaan. Kärsäänsä vettä imettyään ne ruiskuttavat sen suuhunsa.

Peljästettynä kapaisee villi elefanttilauma kiireimmiten pakoon.
Enimmäkseen ryntää se vanhoja, tallattuja polkuja myöten tiheikön läpi,
mutta uusiakin raivatessaan kulkevat elukat peräkkäin kärsät ylös
kierrettyinä, jotta etumaiset avaavat ladun. Tiheinkin bamburuovosto
musertuu kuin lasi niiden painosta, ja niiden kupeilla ryskyy katkeavia
oksia ja maahan tallattuja runkoja. Mustanpunaiset poikaset
pysyttelevät kukin emonsa koipien välissä, ja huolellisesti varoo tämä
polkemasta pienokaistansa. Vuolaatkaan virrat eivät ole elefanteille
minään esteenä; ne astuvat rauhallisesti veteen, ja kun eivät enää
pohjaa jaloillaan, lähtevät uimaan; koko lauma antaa virran kuljettaa
itseään alaspäin, mutta lähenee kuitenkin samalla toista rantaa. Niiden
rinta kohisuttaa vettä kuin höyrylaiva. Vastasyntyneitä poikasia
kannattelevat emot uidessa kärsällään; isommat kömpivät emojensa
selkään. Tuntiessaan taas pohjan kohottavat elukat mustat kyttyrämäiset
selkänsä vedestä, ja sitte lauma verkalleen juosta hölköttää uusiin
tiheikköihin.

Jos ne osuvat asutuille seuduille, suurille metsän aukeamille, missä
hinduilla on vainioitansa, niin on alkuasukkaiden usein työläs
suoriutua elukoista. Sillä viljelysmaat ovat niiden herkullisinta
laidunta, ja elefanttilaumojen tuon tuostakin ahdistelemien istutusten
laiteilla on alituiseen vartioita, jotka jymisyttävät rumpujaan,
kirkuvat ja menoavat, ja ellei se auta, sytytetään isoja
bamburöykkiöitä elukkain häätämiseksi pakosalle. Mutta monasti
elefantit jo tuntevat tämän tempun eivätkä ole siitä millänsäkään.
Muuten ovat ne säveitä, rauhallisia ja arkoja eläimiä, jotka
mahdollisimman joutuisasti pinttävät tiehensä, kun vainuavat vaaraa.
Ihmiselle eivät ne sentähden ole kovinkaan vaarallisia, mutta ihminen
on niiden pahin vihollinen.

Intiassa pyydystetään villejä elefantteja kesytettäviksi ja työhön
opetettaviksi. Tavallisesti käytetään apuna kesyjä elefantteja, jotta
ollenkaan päästään käsiksikään villeihin. Taitavia pyydystäjiä
piiloutuu parhaansa mukaan kesyjen eläintensä selkään, ajaen ne villien
sukulaisten laumaan. Heti kun täysikasvuinen koiras on joutunut
erilleen laumastaan, käyvät metsästäjät sitä hätyyttämään joka taholta,
tyyten vallaten sen huomion hyörinällään ja säikyttelyllään, siten
estääkseen sitä pakenemasta toveriensa mukana ja uuvuttaakseen sitä.
Saattaa kestää kaksi vuorokauttakin ennen kuin se on niin väsyksissä,
että sen on laskeuduttava makuulle vastaiselle kohtalolleen
tylsistyneenä. Silloin intialaiset ketterästi livahtavat kesyjen
kantajiensa seljästä maahan, kietovat voipuneen elefantin takakoipiin
nahkahihnoja ja sitovat sen läheiseen puuhun.

Ceylonilla on myös erinomaisen taitavia pyydystäjiä, jotka etsivät
saalistaan kahteen mieheen ja ilman kesyjen elefanttien apua. He
seuraavat löytämäänsä latua metsien ja tiheikköjen halki, tuntevat
tarkoin jokaisen jäljen iän, latua kulkeneitten elefanttien lukumäärän
ja vauhdin. Valaistuksena on heillä tien varressa pieninkin merkki,
jota ei vieras ollenkaan huomaisi, ja lauman tavotettuaan ne seuraavat
sitä äänettömästi kuin varjot; he hiipailevat metsäpoluilla varovasti
ja pehmeästi kuin leopardi, eivät milloinkaan pyyhkäise lehteä
kahisemaan eivätkä milloinkaan askeleellaan raksauta oksaa poikki, niin
että elefanteilla hienosta hajuaististaan ja terävästä kuulostaan
huolimatta ei ole aavistustakaan heidän läheisyydestään. Sankassa
metsässä, missä elefantit pääsevät etenemään vain verkalleen,
pujahtavat he lähelle, heittävät härännahkahihnoista sommitellun
silmukan uhrinsa takakoipien eteen ja vetävät sen oikeana hetkenä
tiukemmalle. Jos nyt elefantti havaitsee vaaran ja lähtee huikeasti
töräytellen hyökkäämään ahdistajia kohti, niin nämä livahtavat kuin
metsähiiret tiheikön läpi, mutta ovat jälleen pian paikalla, yhä
uudelleen lujitellakseen silmukoita, kunnes elefantti on
pääsemättömässä pälkäässä.

Intiassa pyydetään myöskin kokonaisia elefanttilaumoja yhdellä kertaa,
ja tällainen metsästys on varmaankin suuremmoisinta ja ihmeellisintä,
mitä ylipäätään voi erästystä kuvitellakaan. Useita satoja
harjaantuneita alkuasukkaita kutsutaan koolle ja kesyjä elefantteja
haalitaan mahdollisimman paljon. Niin pian kuin on saatu tietoon se
metsäinen paikka, missä kenties satoja eläimiä käsittävä lauma oleksii,
muodostetaan sen ympärille useita kilometrejä laaja saarrosvartio ja
pystytetään niin nopeasti ja äänettömästi kuin mahdollista
bamburuovoista aituus. Kymmenisen päivän kuluttua käyvät elefantit
rauhattomiksi ja yrittävät murtautua lävitse, mutta mille suunnalle ne
vain kääntyvätkin, kaikkialla ne otetaan vastaan kirkuen ja luikaten,
ilmaan ammuskellen ja palavia soihtuja heilutellen. Lopulta ne
alistuvat kohtaloonsa ja jäävät kehän keskukseen, missä häiriintyvät
vähimmin.

Sillävälin on neljä metriä korkeista paaluista ja rikuista rakennettu
luja aituus, joka on korkeintaan 50 metriä läpimitaltaan. Sen neljä
metriä leveä pääsyaukko on silmänräpäyksessä suljettavissa isolla alas
loksahtavalla veräjällä, ja pääsyaukolle johtaa kaksi pitkää
lankkuseinää, jotka ulompana etääntyvät toisistaan yhä leveämmälle. Nyt
lähestyy ajomiesten iso piiri laumaa yhä enemmän ja säikyttelee sen
metelillään tähän leveään, soukkenevaan kujaan, ja kun elefantit eivät
huomaa mitään muutakaan tietä vapaaksi, ryntäävät ne vankkaan
aituukseen, veräjä rämähtää kiinni niiden takana ja ne ovat loukussa.
Ne koettavat kyllä murtautua aituuksestaan, mutta se on liian tukeva ja
ajomiehetkin pelottelevat niitä ulkoapäin yhä peräytymään.

Nyt jätetään eläimet kahdeksi vuorokaudeksi rauhaan, ja sitten alkaa
vasta metsästyksen vaarallisin ja vaikein osa. Kokeneimmat ja
sukkelimmat pyytäjät ratsastavat hyvin opetetuilla, kesyillä
elefanteilla aukioon; he ovat ketteriä kuin kissat ja kaikesta
uskaliaisuudestaan huolimatta kuitenkin valppaasti varuillaan. Kesyihin
elefantteihin on kiinnitetty naruja, joista ratsastajat pitelevät
kiinni ja joita myöten he ahdistettuina pääsevät lipumaan alas;
pienellä rautaisella piikillä he ohjaavat elukoitansa eteen- tai
taaksepäin, oikealle tai vasemmalle. Siten lähestyy ratsastaja villiä
elefanttia. Jos tämä käy hyökkäykseen, niin on oitis toinen kesy
elefantti paikalla löylyttämässä sitä torahampaillaan. Oikeassa
silmänräpäyksessä heittää ratsastaja suopungin uhrinsa kaulaan, kesy
elefantti auttaa kärsällään silmukkaa kuntoon ja toinen pää solmitaan
puun runkoon. Sitte laskeutuu ratsastaja maahan ja asettaa elukan
takakoipiin toisen ja kolmannen silmukan. Nyt se on tehty
vahingoittamattomaksi ja reutoo turhaan siteissään. Toiset ratsastajat
ovat sillaikaa samaten kytkeneet muun lauman.

Vangit viedään lopuksi yksitellen aituuksesta ja sidotaan metsässä
puihin. Siinä on niiden ensin pitemmän ajan kuluessa totuttauduttava
ihmisten ja kesyjen elefanttien seuraan, ja vasta kun pelko ja viileys
on niistä lopen häipynyt, viedään ne kyliin, missä niistä kasvatetaan
isäntiensä palvelijoita.

Kesyjen elefanttien työskentely on sievää nähtävää. Ne kanniskelevat
hirsiä ja tavarakääryjä maantiellä ja ovat hyödyllisenä apuna
kaikkialla, missä tarvitaan suurta voimaa, rauhan kuten sodankin
aikana. Ihmisen taisteluissa ja töissä on itämailla elefantin osuus
ollut varsin huomattava jo harmaasta muinaisuudesta asti, mutta meidän
päivinämme ne etupäässä ovat kohottamassa intialaisten ruhtinashovien
ja kansallisjuhlien loistoa. Intian maharadshoilla on aina hyvin
varustettu elefanttitalli tiikerinmetsästystä ja ratsastusta varten.

Useana kertana olen intialaisten ruhtinaitten vieraana saanut
tilaisuuden tehdä ratsastusmatkoja heidän elefanttiensa seljässä.
Selkään noustessa on käytettävä erityisiä tikkaita; ylhäällä on mukava
satula, joka muistuttaa nojatuolia ja on varustettu selkänojalla,
jalkalaudalla ja aurinkokatoksella. Mutta olen minä satulattakin
ratsastanut, allani vain paksu punainen karvaloimi, kullalla kirjailtu
ja tupsuilla koristeltu, ja edessäni jonkinlainen kahva, josta saa
pidellä kiinni. Ohjaaja istuu ratsastuselukan niskassa ja hallitsee
sitä rautapiikillään täydellisesti.

Villin elefantin kerrotaan pääsevän puolentoistasadan vuoden ikäiseksi,
kesyn sitävastoin harvoin yli kahdeksankymmenen vuoden. Kun ani harvoin
tavataan elefanttien luurankoja, luulevat singhaleesit, että elefantit
hautaavat kuolleensa. Joillakuilla seuduilla niitä pidetään kerrassaan
kuolemattominakin. Mutta todennäköistä on, että vanha elefantti
tuntiessaan kuolemansa lähestyvän etsii vaikeapääsyisen paikan metsän
sisimmästä kätköstä tai rämeen reunasta, missä tietää varmasti saavansa
rauhassa eritä elämästä.



28. Dshungelien kuningas.


Kalkutan eläintarhassa harppailee valtainen kuningastiikeri pitkin,
äänettömin askelin edes takaisin. Sen talja on punaisenruskea, kupeilta
tummaviiruinen ja vatsan alta valkea. Sen liikkeet ovat ihmeteltävän
pehmeitä ja notkeita, omiaan hiiviskelevään hyökkäykseen ja hyppyyn.
Seinistä käännähtää se nopeasti ja soreasti, poukkoaa tuolloin tällöin
joustavasti kuin ankerias sisäseinän laudalle ja livahtaa luolaansa.
Mutta pian ilmestyy se taas esille, hyppää häkin permannolle ja alkaa
uudelleen harppailla edes takaisin. Häkin edessä seisoo paitsi minua
joitakuita vaskenkarvaisia hinduja ja kaksi valkeata amerikatarta,
Baedekerin matkaopas kädessään. Mutta tiikeri ei meistä piittaa. Sen
keltaiset silmät, joissa sädehtii kuluttava tuli, tähystelevät päämme
yli puiston palmuihin ja mangopuihin. "Kun vain olisin tuolla", miettii
otus, "niin helpostipa luikkisin yön hämyssä tieheni ja takaisin
Gangesin suiston dshungeleihin!"

Häkin posliinikilvessä on kirjotus: "Ihmistensurmaaja. Tämä tiikeri on
raadellut neljäkymmentä ihmistä". Mutta lopulta se joutui verkkoon tai
kuoppaan, ja nyt on dshungelien kuningas elinkautisena vankina.

Pyydystystapansa ja makunsa perusteella jaetaan tiikerit kolmeen
ryhmään: Toiset elävät dshungeleissa ja metsissä riistalla, toiset
saalistavat kesyä karjaa, ja kolmas ryhmä tyytyy vain ihmisenlihaan.
Viimeksimainittu laji on jokseenkin harvinainen. Yleensä pidetään
tiikeriä pelkurina; kuten dshungelien asukkaat arastelevat sitä, samoin
se säikkyy ihmisiä.

Yleisin on se tiikeri, joka pyytää dshungeleissa villisikoja, hirviä ja
antilooppeja; se tyytyy pienempiinkin otuksiin ja kykenee hätätilassa
paastoamaan pitkiä aikoja. Vanhat tiikerit ovat jäykkäliikkeisempiä ja
ahdistavat mukavuussyistä kesyä karjaa. Muutamilla seuduilla sieppaa
karjatiikeri joka viidentenä yönä lehmän tai mullikan ja tuottaa siten
luonnollisesti mitä suurinta vahinkoa. Se jaksaa laahata 180 kilon
painoisen elukan useita satoja askeleita tiheän pensaikon läpi, ja sen
ruokahalu vaatii kolmisenkymmentä kiloa verokseen. Naudan siepattuaan
raahaa tiikeri saaliinsa tiheimpään kaislikkoon ja syö kyliänsä.
Ateriallaan se myös kernaasti juo kerran vettä, ja lopetettuaan
syöntinsä menee se toistamiseen veden partaalle ikäänkuin viruttamaan
suunsa. Sitte se kätkeytyy hyvin etäiseen ja yksinäiseen tiheikköön.
Siellä se heittäytyy kyljelleen, oikaisee kaikki neljä koipeaan ja
nukkuu päivän pitkän, muttei niin sikeästi, ettei pieninkin rasahdus
pensastossa ja kaislikossa panisi sitä heristämään korviaan. Sen kuulo
on kehittynyt uskomattoman herkäksi; useiden metrien päästä se kuulee
kovakuoriaisen kapuamisen bambulehdellä, ja osaa oikein tulkita kaikki
dshungelin kaukaiset ja läheiset äänet. Varmassa piilossaan se
kuuntelee karjan tömistelyä ja lampaiden kaluamista laitumella ja
kuulee paimenen laulun etäältä.

Seuraavana yönä se hiipii samaa latua takaisin, noutaakseen ateriansa
jäännökset; se käyttää aina paimenpolkuja, missä niitä sattuu esille.
Metsästäjät tietävät sen tavan, ja tahtoessaan mahdollisimman
vaarattomasti saada sen hengiltä asettavat ne sen tielle ison rautaisen
loukun, joka on siten sommiteltu, että terävät rautahampaat iskeytyvät
käpälän yläpuolelle oitis kun tiikeri astuu rautarenkaaseen.

Sisä-Aasiassa, missä olen usein tavannut tiikerin jälkiä Lop-norin ja
Tarimin rannoilla, ei se ole ihmiselle kovinkaan vaarallinen, mutta
Intiassa on tiikereitä, jotka penikulmien alueella levittävät kuolemaa
ja kauhua ympärilleen. Täysikasvuinen tiikeri on turvasta hännänpäähän
mitattuna kolme metriä pitkä. Ihmistensurmaaja on tavallisesti naaras;
kenties on sen ensin sattuma saattanut ihmislihan makuun tai oli sen
penikoita saatuansa, joita sen ei tehnyt mieli jättää pitkäksi aikaa,
mukavampi ahdistaa paimenia, puunhakkaajia, kyläpostinkantajia j.m.s.,
tai vielä mieluummin lapsia ja naisia, sillä nämä liikkuvat aseettomina
ja melkein alasti, ja niiden iho on pehmeämpi. Ihmisen kimppuun
käydessään iskee tiikeri kulmahampaansa uhrin kurkkuun ja väännähyttää
häneltä käpälällään pään ympäri, siten katkaisten selkäytimen.
Loikatessaan se päästää lyhyen, kumean köhäisyn, joka saa turvattomalta
uhrilta veren jähmettymään suonissa. Muutamia vuosikymmeniä takaperin
kaadettiin tiikeri, joka oli riistänyt saaliikseen 132 ihmistä, miehiä,
naisia ja lapsia; muuan toinen ehti raadella 127. Esim. v. 1886 joutui
Intiassa lähes 1000 ihmistä tämän kaikista pedoista julmimman ja
verenhimoisimman uhriksi, ja samana vuonna surmattiin 1400 tiikeriä.
Kokonaisia kyliä jätetään autioiksi, kun tienoolle on asettunut
ihmissyöjä, joka määräajoin hakee uhrinsa. Teitä ja polkuja suljetaan
tuollaisen pedon takia, ja metsässä rohjetaan kulkea vain lujasti
aseestettuina ja suurin joukoin. Sellaisten kylien asujamisto on
ainaisessa kuolontuskassa. Kun yksinäinen metsästäjä äkkiä näkee
heinikossa juovaisen hirviön väijyksissä, ei hänellä ole enää aikaa
kohottaa pyssyään ja tähdätä. Senvuoksi metsästetään tiikeriä
mieluummin elefantin seljästä, mistä on helpompi pitää silmällä
tiheikköä, samalla kun ryhdytään perusteellisiin varokeinoihin ja
kerätään suuri määrä miehiä ja koiria koolle. Hyvänä apuna ovat
metsästäjälle varikset ja pikku linnut, joiden hätäinen kirkuna
varottaa hirviön lähenemisestä. Mutta parhaat vakoilijat ovat apinat,
sillä ne metelöitsevät ja kiljahtelevat oksia ravistellen, kun tiikeri
hiipailee niiden alitse.

Rohkein tiikerinmetsästäjä, mitä olen konsanaan tavannut, oli
englantilainen kenraali Gerard Intiassa. Hän uskalsi ypö yksinään
tunkeutua kaksipiippuisine pyssyineen dshungeleihin, ja tiikerinajo
oli hänen mieliurheilunsa; hän puheli siitä kuin kaikkein
yksinkertaisimmasta hommasta. Hän teki pitkiä matkoja, saadakseen
luotinsa tavotettaviin tuollaisen pedon, joka hätyytteli jonkun kylän
asukkaita. Hänellä oli tapana etsiä tiikeri käsille sen omista
lymyistä, ja tarpeen tullen hän ryömi nelikontan viidakon halki. Kun
tiikeri voimiansa keräten kyyristyi hyppäykseen, silloin hän
uskomattoman kylmäverisesti tähtäsi sitä sydämeen, eikä hän koskaan
ampunut harhaan, joskin hänellä aina oli toinen patruuna varalla.
Näillä uskaliailla ja vaarallisilla metsästysretkillään oli hän
yksinään kaatanut 216 tiikeriä.

Paljoa turvallisempaa luonnollisesti on metsästäjän käyttää viekkautta
apunaan, väijyä tiikeriä syötin ääressä jostakin korkeammalle
sovitetusta kätköstä. Mutta uskaltavat alkuasukkaat hätyytellä tiikeriä
pyssyittäkin. Heillä on aseinaan kahden metrin mittaiset bambukeihäät,
jotka päättyvät kaksiteräiseen lappeeseen. Suurin joukoin sulkevat he
tiikerin kierrokseen ja saartavat tiheikön, johon ovat sen ajaneet.
Soukkiin avoimiin käytäviin on pingotettu verkkoja; pääsytietä
tavotellessaan sotkeutuu tiikeri sellaiseen pyydykseen. Silloin miehet
rientävät paikalle ja työntävät aseensa sille sydämeen.

Koillis-Aasiassa eivät alkuasukkaat uskalla lainkaan lausua tiikerin
nimeä, sillä se on heille uskonnollisen palvomisen esineenä; he uskovat
tiikerin kuulevan nimensä mainitsemisen ja oitis ilmestyvän paikalle.
Sen polulle metsään asetellaan uhrilahjoja. Ken surmaa tiikerin,
sanovat tunguusit, kuolee itsekin tiikerin kynsissä. Siamissa ja
Koreassa syödään sen lihaa, jotta siten päästäisiin osallisiksi sen
hurjasta voimasta. Javan ruhtinaat ja pohatat panevat toimeen
puhvelihärän ja tiikerin kesken taisteluita, jollaiset näytelmät eivät
ole vähemmän raakoja kuin Espanjan härkätaistelut. Voittelijat
suljetaan yhdessä isoon häkkiin, ja jommankumman on heitettävä
henkensä. Mutta sattuu niinkin, että molemmat vastustajat, tiikerin jo
iskettyä hampaansa puhvelin korviin tai kyntensä sen kaulaan ja härän
vuorostaan tempauduttua irti ja kaapattua tiikerin sarvilleen, väsyvät
koitokseensa ja heittävät kesken, ikäänkuin olisivat hiljaisesti
sopineet siitä, etteivät enää anna raakojen ihmisten usuttaa niitä
vastatuksin.



29. Käärmeitä ja käärmeidenkesyttäjiä.


Kalkutasta kulkee rautatie lounaaseen Intian niemimaan halki. Mutta
ennen kuin saavumme Bombayhin, keskeytämme matkamme Haidarabadissa.
Tämän kaupungin lähistöllä asuu muuan vanha ystäväni, englantilainen
eversti, ilmavien kuistien ympäröimässä rakennuksessa keskellä rehevää
puistoa. Illalla kysyy hän minulta, tahdonko mieluummin maata talossa
vai lautapermannolla varustetussa teltissä puistossa, ja kun valitsen
jälkimäisen, pyytää hän minua ennen makuullemenoa tarkoin silmäilemään,
onko mahdollisesti joku kobra pujahtanut telttiin tai ehkä ihan
vuoteellenikin piiloutunut kiemuraan, sillä puistossa liikkui paljon
silmälasikäärmeitä, joten ei voinut olla liiaksi varovainen.

Kobra eli silmälasikäärme on Intian myrkyllisin matelija. Se esiintyy
siellä kaikkialla jotensakin yleisenä, samaten Taka-Intiassa,
Etelä-Kiinassa, Sunda-saarilla ja Ceylonilla. Se on milloin kellertävä
ja siniseen vivahtava, milloin ruskea ja vatsan alta likaisen valkea;
mitaltaan on se puolitoista metriä. Ärsytettynä se kohottaa ruumiinsa
etuosan kuin joutsenen kaulaksi ja harittaa kahdeksan etumaista
kylkiluuparia niin leveälle, että pään alapuolelle muodostuu
varjostimen kaltainen paisuma; sen selkäpuolelle kuvastuu keltainen
kuvio, joka muistuttaa kakkuloita. Muu ruumis vetäytyy kiemuroiksi ja
antaa sille tarpeellisen tuen, kun se huojuttelee yläruumistaan
edestakaisin, valmiina salaman nopeudella puraisemaan myrkyllisen
pistonsa.

Kobra asustaa kaikkialla, missä se tapaa suojatun ontelon, vanhoissa
raunioissa, kiviröykkiöissä ja puupinoissa, puiden juurien alla ja
lahoissa kannoissa, eikä se karta ihmisasuntojakaan. Usein näkee sen
untelona ja liikkumattomaksi kiertyneenä makaavan kolonsa edustalla.
Jos astuu lähemmä, niin se livahtaa äänettömästi ja sukkelasti
koloonsa; ahdistettuna se puolustautuu aseella, joka on yhtä
vaarallinen kuin ladattu revolveri. Se on päivä- tai oikeammin
hämykäärme, mutta karttaa auringon paahdetta ja hellettä ja lähtee
vasta päivänlaskun jälkeen dshungelien tiheään vesaikkoon pyytämään
sisiliskoja, sammakoita, lintuja, hiiriä ja muita pikku eläimiä. Se
kiipeilee puihin ja ui isojenkin jokien yli. Rannikolle ankkuroinut
laivakaan ei ole siltä turvassa; se ui ulapalle ja kapuaa
ankkurikettinkiä myöten ylös. Naaras munii kaksikymmentä pitkulaista
munaa, jotka ovat kyyhkysenmunan kokoisia, mutta pehmeäkuorisia.
Koiraan ja naaraan kerrotaan olevan hyvin kiintyneitä toisiinsa; jos
toinen on saanut surmansa, niin kumppani piankin ilmestyy samaan
paikkaan.

Hindut pitävät silmälasikäärmettä jumalana; monetkaan eivät senvuoksi
suurin surminkaan taipuisi tappamaan sitä petoa. Jos käärme mataa
alkuasukkaan majaan, niin omistaja asettaa sen eteen maitoa ja suojelee
sitä kaikin tavoin, sillä se muka palkitsee vieraanvaraisuuden onnella
ja menestyksellä. Usein käy silloin käärme miltei kesyksi, ja
huomatessaan jäävänsä rauhaan ei sekään vahingoita isäntäväkeään. Mutta
jos se kuitenkin on puraisullaan surmannut mökistä jonkun, siepataan se
kiinni ja päästetään kauvas kannettuna taas vapaaksi. Siten on
ymmärrettävissä, että tämä matelija lisääntyy suhdattomasti. Vuosittain
kuolee Intiassa käärmeenpuremaan noin 20000 ihmistä.

Kobran myrkky keräytyy rauhasiin ja pusertuu myrkkyhampaiden läpi
esille niin pian kuin nämä tunkeutuvat ihmisen tai eläimen ihoon. Sen
teho on hirvittävä. Jos purema sattuu varsinaiseen valtimoon, niin on
pikainen kuolema ehdottomana seurauksena. Muutoin kuolee purtu vasta
usean tunnin kuluttua, mutta heti saatu lääkärin apu voi kuitenkin
pelastaa hänet. Pureman vaikutus saattaa olla heikompi, jos käärme on
purrut jo vähän aikaisemmin; toinen uhri kenties vain sairastuu
pahasti, kolmas tuskin tuntee mitään vauriota. Myrkkyrauhasten sisältö
nimittäin tyhjentyy vähitellen, mutta täydentyy taas hyvin pian. Kobran
puraisema käy jääkylmäksi ja menettää kaikki elonmerkit; hengitystä ja
valtimon tykintää ei huomaa, näkö, tunto ja nielemiskyky katoavat. Jos
asiantuntevaa apua on käsillä, mitä luonnollisesti vain harvoin sattuu
Intian dshungeleissa, niin pysyy potilas vielä kymmenisen päivää hyvin
heikkona; vasta sitten alkaa hän verkalleen parantua. Jos hän makaa
kaksi vuorokautta kuin kuolleena, silti heittämättä henkeänsä, niin voi
toivoa, että ruumis voittaa myrkyn tehon.

Intian ihmeellisimpiä ihmisiä ovat käärmeidenkesyttäjät, eikä vieläkään
oikein tiedetä, miten he menettelevät. Joidenkuiden esiintymisestä
tekee mieli päätellä, että he itsekin pelkäävät näyttelemiänsä
käärmeitä, toiset taas pitelevät näitä eläimiä suunnattomalla
kuolonhalveksumisella. Jotkut varovaiset nykäisevät niiltä
myrkkyhampaat pois, toiset jättävät ne rauhallisesti paikoilleen, ja
silloin tarvitaan tottumusta ja ketteryyttä käärmeen pureman
väistämiseksi. Mutta useinkin saavat kesyttäjät surmansa omilta
käärmeiltään.

Entiseen aikaan uskottiin, että käärmeidenkesyttäjä houkuttelee
huilunsa nukuttavilla sävelillä käärmeen esille kätköistään ja saa sen
tanssimaan pillinsä mukaan. Todellisuudessa on menettely paljoa
yksinkertaisempi. Kun käärme nousee koholle ja huojuttaa yläruumistaan,
ojentaa kesyttäjä sitä kohti jonkun kovan esineen, esim. tiiliskiven.
Käärme puraisee, mutta satuttaa vain itseänsä. Kun näin on käynyt
useaan kertaan, heittää se puremasta. Kesyttäjä voi nyt kädellään
sivellä käärmeen päätä, sen puraisematta. Kuitenkin pitää eläin yhä
vielä ärtyneenä puolustusasentonsa ja huojuttaa yläruumistaan. Silloin
näyttää siltä kuin tanssisi se huilun sävelten mukaan.

On sentään säikkymättömiäkin käärmeenkesyttäjiä, jotka näyttävät
soitannolla ja kädenliikkeillä jollakin tavoin hallitsevan kobraa,
ikäänkuin pakottaen sen jonkinlaiseen hypnoottiseen uneen. Kesyttäjä
istuutuu pihatolle, missä katseluhaluiset piirittävät hänet, soveliaan
matkan päässä pysytellen. Hän laskee maahan ympyriäisen, latuskaisen
vasun, jossa silmälasikäärme asustaa, ja ottaa pois kannen. Sitte hän
härnää käärmettä, kunnes tämä kohottaa yläruumiinsa ja pingottaa
kakkulasuojustimensa. Herkeämättä sormielee hänen toinen kätensä
huilua, toisella tekee hän nukuttavia liikkeitä, kunnes käärme
vähitellen käy rauhalliseksi. Silloin voi hän sivellä sen päällä
kasvojaan ja painaa huulensa käärmeen otsakilville. Äkkiä väistyy hän
sitte nopeana kuin salama syrjään, sillä samassa herääkin käärme
jälleen turruksistaan. Vähäisinkin lihaksen jännittyminen, jo kobran
silmienkin ilme riittää kesyttäjälle ilmaisemaan, milloin on
vaarallinen hetki tullut. Silmänräpäykseksikään ei kesyttäjä uskalla
siirtää siitä katsettaan, ja samoin tähystelee häntäkin käärme
hellittämättömästi; kohtaus on kuin kaksintaistelua, jossa vastustajan
jokainen hyökkäys voi tuottaa kuoleman, jollei sitä torjuta oikeassa
silmänräpäyksessä. Taitavan käärmeidenkesyttäjän kerrotaan kykenevän
seurustelemaan vastapyydetyn käärmeen kanssa yhtä helposti kuin jo
kesytetynkin. Luonnollisesti vaatii moinen leikki suurta miehuutta ja
vakaata malttia.

Erityisenä näytelmänä on käärmeen ja mungon ottelu. Mungo on pienoinen
petoeläin hiipijäkissain heimoa ja kobran verivihollinen. Se on tuskin
kissan kokoinen, ja sillä on pitkäveteinen ruumis. Sellaisen
kaksintaistelun näin kerran eräässä intialaisessa kaupungissa. Eläimiä
kuljettava mies varasi itselleen ensin pikku pääsymaksun, koska
ottelussa oli jommankumman heitettävä henkensä. Tuskin oli käärme
livahtanut vasustaan, kun mungo syöksähti sen kimppuun, ja nyt alkoi
taistelu niin nopeina käännöksinä ja hyppyinä, että sitä hädin ehti
katseillaan seurata. Kobra tiesi varsin hyvin henkensä olevan pelissä
eikä jättänyt vastustajaansa sekunniksikaan silmistään, ja mungo väisti
sen hyökkäyksiä aina mitä vikkelimmin. Lopulta oli käärme kääntynyt
toiselle sivulle niin pitkälle kuin pääsi ja tahtoi heilauttaa päänsä
toiselle puolelle; sitä silmänräpäystä käytti mungo iskeäkseen
takaapäin sen niskaan. Käärme vääntelehti ja kiemurteli, mutta mungo ei
hellittänyt, ja viimein riippui käärmeen pää enää vain kahdessa ohuessa
jänteessä.

Paitsi kobraa asustaa Itä-Aasian metsissä myöskin jättiläis- eli
python-käärme. Se on vaalean- tai punaisenruskea, vatsan alta valkea,
ja seljässä on tummia täpliä. Isoin laji kasvaa kahdeksankin metrin
mittaiseksi. Vain kaikkein isoimmat pythonit kykenevät yhdellä kertaa
nielemään hirvenvasikan; tavallisesti tyytyvät ne pienempiin
nisäkkäihin tai lintuihin. Kuuluu sattuneen, että sellainen matelija on
niellyt lapsen. Mutta yleensä ei python ahdista ihmistä, ellei sen ole
suorastaan pakko varjella nahkaansa. Täysikasvuinen mies on sitä
vastassa ehdottomasti hukassa; sen lihasvoima on suunnaton, se kykenee
jännittämään lihaksiaan miten kauvan tahansa eikä ennen hellitä uhriaan
kuin tämä on herjennyt hengittämästä.

Tuntikausia makaa se kiemuroina mangopuun oksilla ja pitää silmällä
puuhun laskeutuvia lintuja, tai vaanii maassa saalistaan. Jonkun matkan
päässä nähtyään kaniinin ei se enää siirrä siitä katsettaan, vaan
suoristautuu vitkallisin, pehmoisin liikkein kiemuroistaan ja maata
eteenpäin, nojautuen kylkiluillaan maahan. Kieli vipajaa kepeästi ja
vikkelästi suusta. Uhri on juuttunut paikalleen kuin lumottu ja
tuijottelee vain jäykästi käärmettä. Niin pian kuin tämä on päässyt
saaliinsa ulottuville sinkauttaa se päänsä salaman nopeudella
eteenpäin, avaa kitansa, sieppaa uhrin kierteisiinsä ja rusentaa sen
ruumiinsa kahden kierroksen väliin. Nyt aukaisee käärme taas
puserruksensa ja sivelee kielellään elukkaa kuin tunnustellen, mistä
kohti olisi paras alottaa ateria. Sitte se jännittää leukapielensä niin
ammolleen kuin mahdollista ja alkaa niellä uhria pääpuolesta. Erä
erältä työntää se leukojaan eteenpäin ja sulloo niiden sisäänpäin
suuntautuvilla hampailla saaliin ruumiiseensa. Alaleuka venyy niin
laajalle, että näyttää repulta. Sylkirauhaset ovat vilkkaassa
toiminnassa, tehdäkseen turkin tai höyhenpuvun liukkaaksi.
Vaivaloisesti soluu ateria kokonaisena alas, ja päältäpäinkin näkee,
miten se verkalleen joutuu vatsaan.

Python-käärmeen näkee useimmissa Europan eläinkokoelmissa. Vankeudessa
se lojuu alallaan ja tarvitsee ruokansa sulattamiseen kesäiseen aikaan
kahdeksan vuorokautta ja talvisin kuukauden tai vielä kauvemminkin.
Mutta se kykenee runsaan aterian jälkeen paastoamaankin kerrassaan
kolme kuukautta.



30. Intian valtamerellä.


Bombay on maapallon kaupunkien seassa helmenä, ja se on Intian avain.
Siellä astuvat maihin ne, jotka höyrylaivalla matkustavat Europasta
Suetsin kanavan kautta Intiaan, rautateitse jatkaakseen matkaansa
eteenpäin. Satamassa on epälukuisia laivoja ottamassa tai purkamassa
lastiaan, sillä Bombay on rikas 300000 asukkaan kauppakaupunki.

Täällä tapaamme viimeisen kerran niiden kansojen ja uskontojen
edustajia, joita olemme sisämaassa retkeillessämme tulleet tuntemaan,
ja lisäksi moniaita muitakin. Bombayssa elää myös aikoinaan suuren ja
mahtavan kansan viimeinen jäännös. 6-700 vuotta ennen Kristuksen
syntymää perusti muuan viisas mies nimeltä Zoroaster uskonnon, jonka
omaksuivat koko Persia ja sen naapurimaat; sen nimessä vei Xerxes
suunnattomat armeijansa Kreikkaa vastaan. Kun v. 650 islamin sotaiset
lähetyssaarnaajat tulvivat Persiaan, pakeni Intiaan useita tuhansia
Zoroasterin uskolaisia. Ja tämä kansanjäännös asuu vieläkin Bombayssa;
heitä sanotaan parsilaisiksi. He ovat Bombayn omistajia ja hallitsevat
älykkäinä, ahkerina ja varakkaina sen kauppaa.

Parsilaisten uskonoppiin kuuluu tulen, veden ja maan rajaton
kunnioittaminen. Jotteivät haudoilla saastuttaisi maata tai
ruumiinpoltolla häpäisisi tulta, on parsilaisilla erityinen
menettelytapa kuolleisiin nähden. Mereen pistäytyvän niemen korkealla
kunnaalla kohoaa matalia, pyöreitä torneja, joita sanotaan
"Hiljaisuuden torneiksi". Tuollaisen tornin sisäpuolelle asetetaan
ruumis alastomana ja ilman arkkua, ja muutamien minuuttien kuluttua on
vainajasta vain luuranko jäljellä, sillä läheisissä puissa pesii isoja
korppikotkia, jotka tekevät perinpohjaista työtä. Mutta Hiljaisuuden
torneja ympäröivän puiston kypressien ja ihanien lehtipuiden katveessa
voivat vainajan omaiset häiritsemättöminä antautua kaihonsa valtaan. Ja
suuremmoisempaa sijaa ei hautapaikalla kaiketi voi ollakaan: lännessä
ja etelässä leviää avara ulappa, jonka aaltoja myrskyinen monsuuni
heittelee, pohjoisessa ja idässä taasen on Bombay, Intian valtameren
kuningatar.

On lokakuun 14. päivä 1908; kello on yksitoista aamupäivällä, ja kahden
tunnin kuluttua lähtee höyrylaiva "Delhi" Bombaysta äärimäiseen itään.
Se on 151 metriä pitkä, 8000 tonnin vetoinen ja kuljettaa matkustajia
ja tavaroita Shanghaihin. Sen omistaa iso, rikas yhtiö _Peninsular and
Oriental_, joka saa Englannin postihallitukselta noin kuuden miljoonan
markan vuotuisen määrärahan; siitä maksusta se kuljettaa Aasian ja
Australian rannikoille postin. Englannista Suetsin kanavalle saadaan
matkustajaliikenteestä päätulot, mutta siitä itään päin joutuu
tavaraliikenne etusijaan. Jokainen laiva suorittaa Suetsin
kanavayhtiölle kauttakulkumaksuna 50000 markkaa kerralta, mutta se tie
käy sittekin paljoa halvemmaksi kuin koko Afrikan kiertäminen.

Ennen laivaan menoa on tutkitutettava itsensä lääkärillä, sillä Bombay
on ruton pääpesä. Sitten irrotetaan vankat kaapelit, ja potkurit
alkavat pyöriä; raskaan laivan kestää tunnin ajan suoriutua
satamalaiturien piiristä, mutta lopulta se vitkallisesti lipuu
merenlahden yli mitä erilaisimpia lippuja liehuttelevien epälukuisten
laivojen lomitse, ja taaksemme jää Bombay rakennuksineen, kirkkoineen,
savutorvineen ja sankkoine mastometsineen.

"Delhin" ylimmälle kannelle pääsevät ainoastaan laivan päällystöön
kuuluvat henkilöt; siellä on ruorikoju ja kompassi, taampana kapteenin
kajuutti. Matkustavaisten käytettävissä on varjostavalla katoksella
suojattu välikansi. Kymmenen kilometrin mittaiseksi aamukävelyksi saa
seitsemäänkymmeneen kertaan kiertää tämän kannen. Siinä on
englantilaisilla hyvää tilaa olla lyömäpallosilla, ja verkkoja on
pingotettu estämään palloja poukkoilemasta mereen. Upeassa salongissa
on kirjotuspöytiä ja sohvia, on pianokin, ja takakannen puolella on
tupakkahuone, jossa ateriain jälkeen juodaan kahvia. Alimmalla kannella
sijaitsevat makuukojut, joissa on niin kuuma, ettei kykene hurstiakaan
ottamaan peitteekseen.

Aamulla herätessäni painan sähkönappulaa. Englantilainen palvelija
saapuu, huutaa mustan parturini ja laittaa minulle sillaikaa isoon
posliinialtaaseen merivesikylvyn kuntoon; jälkeenpäin saa suolattoman
suihkeen, ja sitten on edessä ensimäinen eine, teetä, leivoksia ja
banaaneja. Yhteinen murkina syödään sittemmin isossa ruokasalissa, joka
on vielä kerrosta alempana. Ja sinne kerääntyvät kello puoli
kahdeksalta matkustajat päivälliselle, jonka valmistavat ja tarjoavat
portugalilaiset, sekarotua portugalilaisesta Goan siirtokunnasta Intian
länsirannikolta.

Olemme hitaasti loitonneet Intian rannikolta. Aurinko painuu nopeasti
mereen, hämyhetki on lyhyt, ja piankin hohtavat vain potkurien
kuohuttamat aallot valkoisina sähkövalon juovassa, joka virtailee
laivasta merelle. Siellä täällä pilkahtelee pimennosta pieniä
valopisteitä; ne ovat höyrylaivoja, Bombayn kulkuväylällä nekin.
Seuraavana päivänä jätämme Goan taaksemme ja Lakkadivien saariryhmän
oikeallemme. Rannikko on yhä näkyvissä, ja edessämme leviää hiekka- ja
soravyöhyke, jonka yli meren hyöky vyöryy mahtavina aaltoina. Taivas on
heleänsininen, keveitä pilviä leijailee rannikon yli, ja tavaralaivan
purjeet välkkyvät etäältä kuin jättiläisjoutsenen siivet. Kello
yhdeksältä illalla alkaa loistava värien karkelo: häikäisevässä
sinervänvalkoisessa hohteessa, joka muistuttaa salaman heijastusta
pilvissä, loistavat potkurien aallot kuin viilettäisimme silkassa
elohopeassa, ja tämän kajastuksen kalvetessa ja lopulta hiipuessa
jännittää kuu kimmeltelevän hopeasiltansa yli meren. Hiljainen on yö,
kuulee vain koneiden yksitoikkoisen, kumean jytinän, ja vielä kello
yhdeltä käyskentelen kannella nauttimassa viileästä yöilmasta.
Sanomaton vapauden tunne paisuttaa povea, kun on niin kauan harhaillut
Aasian avarissa erämaissa. Lokakuun 17. päivän aamuna solumme Kap
Komorinin, Intian eteläkärjen ohitse. Jos siitä kulkisimme etelään
päin, niin saapuisimme puolessatoista vuorokaudessa päiväntasaajalle,
ja edessämme leviäisivät eteläisen pallonpuoliskon valtaiset
vesiaavikot. Jos yhä pitkittäisimme suuntamme, niin tavottaisimme
lopulta kaksi pientä yksinäistä kalliosaarta, joiden alastomia rantoja
Intian valtameren myrskyt pieksävät, Uuden Amsterdamin ja Pyhän
Paavalin. Mutta sitten asettuisi matkamme rajaksi se osa etelänavan
mannerta, jolla on nimenään Keisari Wilhelm II:n maa.

Sen sijaan käännymme kaakkoon ja näemme puoleltapäivin Ceylonin saaren
verkalleen kohoavan taivaanrannalla merestä. Jo kaukaa hohtaa
valkoisena vyönä hyökyaallokko, joka etenkin kesäisin on suuremmoinen,
sillä silloin puhaltelee siellä kuukausimääriä keskeytymättömänä se
navakka tuuli, jota nimitetään lounasmonsuuniksi. Se on siunauksena
koko Intialle, nostattaen maasta ohraa ja viissiä kolmensadan miljoonan
ihmisen elatukseksi.

Savutorvien, purjeiden ja mastojen takaa tulee näkyviin suuremmoinen
sarja aasialaisia ja europalaisia rakennuksia. Se on Colombo, Ceylonin
pääkaupunki ja kaikkien laivojen pääsatama, jotka välittävät
liikennettä Europan ja kaukaisen idän välillä. Soutuveneitä tulee
satamasta, ja ne kiinnittävät laivamme kaapelit jättiläismoisiin
kelluviin poijuihin. Singhaleeseja ja hinduja rientää ylös "Delhin"
portaita, hyökäten matkustavaisten matkatavaroihin käsiksi; he ovat
vain kietoneet lanteilleen vaaleanpunaisen tai valkoisen
vaatekaistaleen ja päähänsä huivin. Laivan isovene vie meidät maihin.
Kaduilla vilisee vaskenkarvaisia ihmisiä, nelipyöräisiä ajopelejä,
raitiovaunuja, kääsejä ja pieniä kaksipyöräisiä "rikshoja", joita
puolialastomat miehet vetävät. Hoikkia kookospalmuja kohoilee suurina
metsinä, ja näiden välissä vilahtelee alkuasukasten majoja
europalaisten virkamiesten ja kauppiaitten rakennusten ohella.

Seuraavana päivänä asettuu höyrylaiva "Moldavia" "Delhin" viereen; se
tuo Englannista matkustavaisia ja tavaroita, joiden määränä on
Itä-Aasia. Ne korjaa nyt haltuunsa "Delhi", "Moldavian" lähtiessä
kaksiviikkoiselle taipaleelleen Australiaan. Uudet matkustajat ovat
enimmäkseen virkamiehiä ja upseereja, jotka ovat perheineen olleet
lomalla kotimaassa ja nyt palaavat toimipaikkoihinsa, mutta on joukossa
kauppiaitakin ja huvimatkailijoita. Mukana oli ruotsalainen insinööri,
jonka piti Siamissa panna kuntoon puhelinjohtoja, ja myöskin sievä
neitonen, joka matkusti Hongkongiin viettämään häitä kihlattunsa
kanssa, joka oli joutunut asumaan noin kaukana.

Kun kaikki on valmista, kajahuttaa "Moldavian" soittokunta marssin, ja
miehistön hurratessa lähtee höyrylaiva "Delhi" taas ulapalle, missä
seitsemästäkymmenestä uudesta matkustajasta useita naisia pian katoaa
kojuihinsa, vaikka laivan vaaruminen mainingin kohottelemana onkin
hyvin vähäpätöistä. Illalla kierrämme Ceylonin etelävuoriston ja itää
kohti kääntyen pidämme suuntamme Sumatran pohjoisniemekkeelle asti.
Sinne on vielä 1650 kilometrin eli kuudenkymmenen tunnin matka.



31. Sunda-saaret.


Lokakuun 21. päivän aamuna suuntautuvat kaikki kaukoputket itään. Kaksi
pientä, jyrkkärantaista saarta sukeltaa ylös merestä hyökyaallokkonsa
valkean kiehkuran keskeltä, ja niiden takana ilmestyy vielä näkyviin
muita saaria, joiden metsät vihannoivat kuuman vyöhykkeen ikuisen kesän
helminä. Pian kuljemme suoranaisessa saaristossa.

Aasia on maapallon isoin mannermaa. Naapuriensa Europan, Afrikan ja
Australian kanssa on se kiinteämmin tai höllemmin yhteydessä,
muodostaen itäisen pallonpuoliskon mantereeston, Amerikan kuuluessa
läntiseen pallonpuoliskoon. Europa on niin läheisesti liittynyt
Aasiaan, että sitä voitaisiin sanoa jälkimäisen niemimaaksi. Afrikan
yhdistää Aasiaan se 110 kilometriä leveä kannas, jonka v:sta 1869
alkaen katkaisee Suetsin kanava. Australia sitävastoin on valtaisena
saarena erillään kaakossa; ainoana siteenä ovat sitä Aasiaan
yhdistämässä ne molemmat jonot isoja ja lukemattomia pieniä saaria,
jotka kohoavat merestä näiden kahden maanosan välillä. Läntisenä
saarijaksona ovat Sunda-saaret, itäisenä Filippinit ja Uusi Guinea.
Sumatra on tavallaan ensimäisenä arkkuna siinä jättiläismoisessa
sillassa, joka pistäytyy kaakkoon Taka-Intian eteläisimmästä kärjestä,
Malakan niemimaasta. Seuraavana silta-arkkuna on Java, ja sen
itäpuolella on rivi keskikokoisia saaria. Tämän sillan pohjoispuolella
sijaitsevat molemmat toiset isot Sunda-saaret, Borneo ja Celebes.

Näiden saarten eläin- ja kasvimaailma on suunnattoman rikas. Metsissä
asustaa elefantteja, sarvikuonoja ja tapiireja, tiheikössä vaanii
tiikereitä ja panttereita, ja aarniometsien syvyyksissä majailee mitä
monimuotoisimpia apinoita. Isoin on niistä orang-utan; se kasvaa
puolikintoista metriä korkeaksi, on hyvin voimakas, talttumaton ja
vaarallinen, ja eleskelee melkein aina puissa. Sunda-saarilla
viljellään sokeriruokoa, kahvia, teetä, riissiä ja tupakkaa; siellä
menestyvät monet maustekasvit, kookospalmu ja se puu, jonka kuoresta
saadaan kuumelääkkeenä tunnettu kiniini. Ja tätä lääkettä tarvitaan
Sunda-saarilla mitä kipeimmin, sillä alavilla rannikkoseuduilla
ahdistelee asukkaita kaikkialla kuume. Mutta hyvä, terveellinen ilmasto
on ylämaassa, 1200-1500 metriä merenpinnan yläpuolella vuoristoissa,
joiden hallussa on saarten sisäosa.

Keskeltä Sumatraa ja Borneota käy päiväntasaaja, ja siitä syystä
vallitsee näillä saarilla ikuinen kesä, hiostava ja kostea lämmin.
Ainoat vuodenajat, joista täällä voi puhua, ovat sade- ja poutakaudet,
ja Sunda-saaret ovat maapallon saderikkaimpia seutuja. Asukkaat ovat
malaijeja. He ovat pakanoita, mutta rannikolla on muhamettilaisuus
voittanut paljon alaa. Sisämaan villit heimot uskovat sokeasti henkiin;
kaikissa elottomissa esineissä asuu heidän mielestään henkiä, ja
vainajien sielut ottavat osaa elävien iloihin ja suruihin. Jotkut
heimot vieläkin lepyttävät henkiä ihmisuhreilla.

Sumatra, jonka rannikko nyt jää oikealla kädellä taaksemme, on Ruotsin
kokoinen, mutta asukkaita on kolmannesta vähemmän. Borneo, joka on
Uuden Guinean jälkeen maapallon isoin saari, vastaa kooltaan koko
Skandinavian niemimaata. Java, mitä kaunein ja rikkain maa, on vain
neljänneksen Ruotsin pinta-alasta, mutta sen asukasluku on lähes viisi
sen vertaa. Sunda-saaret ovat Hollannin alusmaita; vain Borneon
luoteisosa kuuluu Englannille.

Sumatran ja Javan välisessä salmessa on ihan pieni tulivuorisaari
Krakatau, joka oli kesällä 1883 kamalimman luonnonilmiön näyttämönä,
mitä historiallisena aikana yleensä on sattunutkaan. Saarelma oli
asumaton, Sumatran kalastajat vain tapasivat sinne poikkeilla. Mutta
jos se olisi asuttukin ollut, ei olisi yksikään sen asukkaista kyennyt
kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kahdella muullakin, muutamien
penikulmien päässä sijaitsevalla saarella tuhoutui koko väestö
yhdenkään sielun pelastumatta. Elokuun 26. p:nä alkoi tulivuoren
purkaus, ja tuhkaa sateli niin suuret määrät, että se muodosti metrin
paksuisia kerroksia joidenkuiden laivojen kannelle, jotka jokseenkin
etäältä sivuuttivat saaren. Salamoitsi ja jylisi, meri kiehui, ja
lukuisia laivoja ja veneitä upposi tai viskautui maalle. Toisena
päivänä luhistui saari ja vaipui meren kitaan; siitä on enää sirpaleita
näkyvissä. Tämä sortuminen myllersi liikkeelle hyökyaallon, joka 30
metrin korkuisena syöksähti viereisille Sumatran ja Javan rannikoille,
pyyhkäisi mereen kaupunkeja ja kyliä, tuhosi metsiä ja rautateitä ja
vieri Afrikan ja Amerikan rannikoille saakka. Voitiin tarkalleen
laskea, millä vauhdilla se oli kulkenut meren yli. Tulivuoren
purkauksen jumu kuului Ceylonille ja Australiaan, vieläpä 3400
kilometrin päähän; se olisi siis kaikunut yli koko Europan ja vielä
jonkun verran ulommaksikin, jos tapaus olisi sattunut Wienissä.
Tulivuoren sirottelema tuhka peitti alueen yhtä laajan kuin koko
Skandinavian niemimaa, ja 40.000 ihmistä menetti siinä henkensä.



32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle.


"Delhi" viilettää suoraan kohti Penangia; tämä kaupunki sijaitsee
Malakan niemimaan rannikolla. Pari haikalaa seuraa meitä jonkun aikaa
alahangan puolella, ja pöyristyttää ajatella ihmisen kohtaloa, joka
sattuisi onnettomuudekseen juuri nyt putoamaan yli laidan. Hai
käännähtäisi silloin seljälleen, syöksähtäisi nuolen nopeudella
ylöspäin ihan lähelle veden pintaa, kävisi altapäin kiinni saaliiseensa
ja puraisisi sen veitsimäisillä hampaillaan keskeltä kahtia. Sitä
viattomampia ovat lentokalat, joita joka taholla karkeloitsee suurina
parvina; ne ponnahtelevat ilmaan vedestä ja lentävät melko taipaleen
siipimäisesti levinneillä evillään.

Nyt näkyy maata, ja kaikki kirjeitä kirjotelleet kiirehtivät laittamaan
postilähetyksensä kuntoon. Me solumme viehättävään salmeen, ankkurit
kalisevat pohjaan Penangin edustalla, ja liuta veneitä piirittää
meidät, tuoden Singapuriin aikovia matkustajia. Kapteeni hommaa
automobilin, ja hänen ja erään matkatoverin kanssa ajaa huristan
kasvitieteelliseen puutarhaan. Pääkatu isoine rakennuksineen,
hotelleineen, pankkeineen, klubihuoneustoineen ja kauppakartanoineen
esittää samanlaisen kuvan kuin kaikkikin Aasian kaakkoisrannikon
satamakaupungit. Pieniä, yksin istuttavia rikshoja vetää täällä aina
kiinalainen, väljä sininen nuttu yllä, paljasjaloin ja huipukas
olkihattu päässä. Huimaa vauhtia porhaltaa automobiili oivallisia
palmujen reunustamia teitä myöten kasvitieteelliseen puutarhaan, joka
on todella komea. Siinä on puita ja kasveja Intiasta, Sunda-saarilta ja
Australiasta, kaikki englantilaisilla ja latinankielisillä nimikilvillä
varustettuja. Puissa kiipeilee ketterinä ja nopsina apinoita, väliin
pysähtyen kiikkumaan oksilla istuen, ja suuria vesiputouksia syöksyy
vaahdoten alas jyrkiltä vuorenseinämiltä, jotka yltympärillä saartavat
tuuheata, rehevää kasvullisuutta.

Hämyn tullessa yllättää meidät rankka sadekuuro, ja moniaan
silmänräpäyksen kuluttua ovat kaikki tiet tulvillaan. Sade valuu
virtanaan, isot pisarat ovat tiheässä kuin niityllä ruoho, ja
likomärkinä tulemme jälleen laivallemme. Ihoon takeltunein vaattein
kapuan joutuin ylös köysitikkaita, saadakseni virkistävän kylvyn ja
pukeakseni kuivaa ylleni kiireestä kantapäähän. Sitte kokoonnumme
jälleen päivällispöytään, missä kapteeni isännöitsee, johdellen
rattoisaa keskustelua.

Sillävälin lipuu laiva taas yön selkään, sateen ropistessa sen katoilla
ja kyljillä. Singapuriin on vielä kolmenkymmenen tunnin matka, ja
suunta viistää mantereen rannikkoa. Ihan odottamatta pistäytyy
muutamien penikulmien päässä maalta esille valotorni yön pimeydestä.
Siellä asuu yksinäinen vartija, joka aina kahden kuukauden kuluttua
pääsee lomalle, kyetäkseen kestämään yksitoikkoista, ilotonta
elämäänsä. Sataa kaiken yötä, eikä päivällä ole sitte helle ollenkaan
tukala, vaikka olemme lähellä päiväntasaajaa. Seuraavana yönä jätämme
taaksemme Malakan kaupungin; rivi rannikkomajakoita pilkottaa
pimennosta, ja höyrylaivojen lyhtyjä vilahtelee kuin punaisina ja
vihreinä silminä.

Lokakuun 24. p:nä pysähtyy höyrylaivamme Singapuriin. Tämä osa Malakan
niemimaata tunnustaa Englannin herruuden, pääkaupunkinansa Singapur,
jossa on 200000 asukasta, enimmät kiinalaisia, muut malaijeja,
intialaisia ja europalaisia. Kaikki kaukaisen idän väylällä kulkevat
laivat poikkeavat Singapuriin, ja se on myös Sunda-saarten kaupan
päävarastopaikkana. Maapallon tuottavimmat tinakaivokset ovat Malakan
niemimaalla. Singapurin erottaa vain yksi leveysaste päiväntasaajasta
pohjoisemmaksi, ja kesän ja talven lämmönerotus on ainoastaan kaksi
astetta, mutta täällä sataa harva se päivä.

Kun "Delhi" ehtoopäivällä pitkittää matkaansa, ympäröitsee sen liuta
pieniä ja keveitä ruuhia, joiden soutajat ovat alastomia
vaskenkarvaisia malaijipoikia; nulikat uivat kuin kalat, sukeltavat
kuin saukot, ovat uskomattoman ketteriä ja melovat ruuhiaan yhtä
miellyttävästi kuin taitavastikin. He kohottelevat käsiään meitä kohti
-- me oivallamme sen merkin ja heitämme hopeakolikon kirkkaanvihreään
veteen. Moiskis! vekarat hyppäävät päätähavin perästä ja sukeltavat
pohjaan asti, ja kun he palaavat veden pinnalle, näyttää onnellinen
löytäjä sieppaamaansa rahaa. Ruuhet jäävät siksi aikaa valtoimiksi, ja
väkevä merivirta on ne ajanut Singapurin ja saarten väliseen salmeen.
Mutta tuotapikaa uivat niihin pojat takaisin ja kiipeävät hyvin
taitavasti aluksiinsa, ainoankaan kellahtamatta kumoon. Uusia lantteja
sinkoilee mereen, ja väsymättöminä kilpailevat nuo pikku vetehiset
niiden poimimisessa mikäli mahdollista ennen kuin ne ehtivät pohjaan.
Kun "Delhi" parantaa vauhtiaan, pitelevät he laivan kupeista kiinni;
mutta kulun sitte kiihtyessä liiaksi hellittää toinen toisensa perästä
ja pyörtää takaisin satamaan onnellisesti sukeltamine saaliinensa.

Aurinko parhaillaan laskee Singapurin taloryhmien, tornien ja
savutorvien taakse. Majakan välkkyliekki taistelee pakenevan
päivänvalon kanssa ja jää voittajaksi. Joukko ruskeapurjeisia
kiinalaisia dshonkkeja liikkuu hiljalleen veden pinnalla, joka läikkyy
tyvenenä kuin kuvastin. Tummana ja teräväpiirteisenä kohoaa Singapurin
varjokuva läntisen taivaan sammuvalla valotaustalla; salmi avartuu
taas, mutta koko hämärän ajan pysyvät maa ja saaret vielä näkyvissä.
Sitte käännymme koilliseen, etäännymme päiväntasaajasta ja suuntaamme
kulkumme Kiinan merelle. Olemme nyt kiertäneet Aasian mantereen
eteläisimmän kärjen.

Kahden vuorokauden kuluttua on meillä Kotshinkiina, Saigon ja Mekongin
suistomaa takanamme, ja lokakuun 27. p:nä joutuessamme sen koillisesta
juoksevan merivirran kosketukseen, joka sivuaa Annamin rannikkoa,
alenee lämpömäärä joitakuita asteita; sää käy raikkaammaksi ja
miellyttävämmäksi. Koillismonsuunin vuodenaika on vastikään alkanut; ja
mitä enemmän etenemme pohjoiseen, sitä kiivaammin puhaltaa se
vastaamme. Nyt on meillä kaksi tietä valittavana: joko pysyä avoimella
ulapalla, missä tuuli ja aallot käyvät vastaamme, tai kulkea pitkin
rannikkoa, missä vastamainittu merivirta ehkäisee kulkua yhtä
pontevasti. Päättipä päin tai toisin, laiva menettää joka tapauksessa
pari solmuväliä nopeudestaan. Meidän kapteenimme on valinnut
rannikkoväylän.

Taka-Intian niemimaan itäosassa ovat Ranskan alusmaat Kambodsha,
Kotshinkiina, Annam ja Tongking. Hanoi, Tongkingin pääkaupunki, on koko
Indokiinan kenraalikuvernöörin asuinsijana. Etelässä on tärkeimpänä
kaupunkina Saigon Mekongin suistomaalla, joka vuosittain laajenee
niistä suunnattomista liejumääristä, mitä tuo iso virta kuljettaa
mukanaan. Melkein kolmannes Taka-Intian niemimaata on Siamin
kuningaskuntaa; se sijaitsee Mekongin ja Saluenin alajuoksun välissä,
jotka molemmat virrat saavat alkunsa Itä-Tibetistä. Sen asukasmäärä on
vain seitsemän miljoonaa henkeä, siamilaisia, kiinalaisia, malaijeja ja
laoskansaa. Siamin kuningas on itsevaltias, hän omistaa kaiken
kiinteimen ja päättää alamaistensa elämästä ja kuolemasta. Hänen
pääkaupungissaan Bangkokissa on puoli miljoonaa asukasta; sen läpi
kulkee lukuisia kanavia, joilla suuri osa väestöä asuu kelluvissa
taloissa. Bangkokissa on useita kuuluisia ja komeita pagoodeja eli
temppeleitä Buddha-patsaineen, joista jotkut ovat puhdasta kultaa.
Siamissa on buddhalainen oppi säilynyt tärveltymättömänä, valkoista
elefanttia pidetään pyhänä, ja se esiintyy punaisella pohjalla Siamin
lipussakin. Siamilaiset ovat mongolilaista alkuperää, keskikokoisia,
tukevarakenteisia, iholtaan kellanruskeita; hyvin lahjakkaita he ovat,
mutta laiskoja. Laulua, soittoa ja leikkiä rakastavat he suuresti, ja
heidän omituisista tavoistaan olkoon mainittuna, että he värjäävät
hampaansa mustiksi.



33. Hongkong.


Lokakuun 29. p:nä aamupäivällä höyryämme Hongkong-saariston ensimäisten
särkkien ja luotojen ohi; tämä satamaväylä on erinomaisen kaunis ja
viehättävä, muistuttaen Pohjolan saarisia rantoja. Koillismonsuuni
puskee navakasti; suolainen vaahto kiehuu "Delhin" keulan tiellä ja
putoaa hienona, välkkyvänä vihmasateena kannelle. Mutta aaltoilua
tuskin tunteekaan, sillä lukuisat saaret murtavat ja hillitsevät
vesivuorten voiman. Puoleltapäivin olemme Hongkongin saaren tilavassa,
oivallisessa satamassa, jonka vesi on niin matalaa, että potkurien
siivet myllertävät harmaanruskeata pohjamutaa pinnalle. Kokonainen
laivasto pikku höyrypursia tulee meitä vastaan, verkalleen lipuessamme
epälukuisten laivojen lomitse ankkuripaikalle poijujen ääreen. Täällä
liehuu tuulessa kaikkien kauppavaltojen lippuja; englantilaiset,
kiinalaiset, japanilaiset, amerikalaiset ja saksalaiset liput ovat
räikeinä vastakohtina toisilleen.

Jokainen hotelli lähettää oman höyrypurtensa noutamaan uusia vieraita.
Ensimäisenä tehtävänä on kuitenkin heti ankkurin tartuttua pohjaan
europalaisen postin purkaminen lukuisina sinetittyinä säkkeinä
postivirkamiesten aluksiin. Muutamien "Delhin" matkustajien omaiset ja
ystävät noutavat omat tulijansa pois.

Minua oli silloin vastassa muuan englantilainen kapteeni, jonka oli
kuvernööri Sir Frederick Lugard lähettänyt minua tervehtimään ja
kutsumaan kuvernöörin vieraaksi. Komea valkoinen pursi, jonka
peräpäässä brittiläisen lipun liepukka laahasi vettä, vei meidät
moniaassa minuutissa Victorian laituriin. Victoria on Hongkongin
pääkaupunki, ja siellä asuu lähes puolet saaren 440000 asukkaasta,
joista enimmät ovat kiinalaisia. V:sta 1842 on Hongkong brittiläinen
valtionsiirtomaa, ja sen sataman laivaliikenteelle ei vedä vertoja
yhdenkään muun sataman liikenne koko maapallolla, vaikka ottaa lukuun
Lontoonkin, Hampurin ja Newyorkin. Säännöllinen laivakulku yhdistää
Hongkongin lukuisiin maailman kauppakeskuksiin, ja 45 vuorokaudessa
pääsee täältä oivallisilla saksalaisilla höyrylaivoilla Hampuriin.
Hongkongin kauppaliike on tavattoman suuri, ja englantilaiset
ovat tänne myös perustaneet asemapaikan itä-aasialaiselle
laivastolleen, varustaen sen erinomaisilla telakoilla ja laitureilla,
kivihiilivarastoilla ja kasarmeilla. Useilla valloilla on konsulinsa
Hongkongissa varjelemassa niiden etuja. Tarvitsee liikuskella täällä
vain pari tuntia nähdäkseen saaren merkityksen ja joutuakseen
ihmeisiinsä Englannin mahtavuudesta ja yritteliäisyydestä. Gibraltar,
Aden, Colombo, Singapur ja Hongkong, kaikki kaukaisen idän meritien
tärkeimmät kohdat ovat englantilaisten hallussa, ja sota-aikoina
kykenevät he voimallisella laivastollaan sulkemaan pääsyn muiden
valtojen laivoilta.

Laiturilla odotti minua telttikattoinen kantotuoli kahden pitkän
poikkitangon varassa. Se oli varustettu hyvin upeasti, maalattu
punaiseksi ja valkeaksi, kupeissaan Suur-Britannian keisarinkruunu.
Kantajina oli neljä kiinalaista punaisissa pukimissa, kultainen kruunu
kirjailtuna rinnuksiin. Tasaisessa poljennossa kantoivat he minua
Victorian mutkaisia, jyrkkiä, mutta puhtaita ja sieviä katuja pitkin,
ja minä huojuin tuolissani kuin kameelin seljässä. Pian avautui
pystyaidasta veräjä rehevään puutarhaan, ja hallitusrakennuksen
portailla toivotti minut kuvernööri tervetulleeksi. Illalla pidettiin
päivälliset, ja kaikki vieraat, naiset kuten miehetkin, vietiin
jälkeenpäin taas kantotuoleissa, kiinalaisten saattamina seiväslyhtyjen
valossa, eräälle aukealle, missä muuan englantilainen rykmentti vietti
tyytyväistä erojaisjuhlaa. Se oli suorittanut kaksivuotisen
palveluksensa ja oli nyt siirtymässä Singapuriin, sielläkin
palvellakseen vielä kaksi vuotta. Kunnaaltamme saimme vapaasti
silmäillä niittyä, jolla sotamiehet paperilyhtyineen muodostivat
kiemurtelevia tulikäärmeitä ja jos joitakin kuvioita.

Seuraavana päivänä kantoivat voimakkaat kiinalaiset minut
"Vuorimajaan", kuvernöörin kesäasuntoon, joka on 500 metriä yläpuolella
merenpinnan, joten siellä oli paljoa viileämpää kuin alhaalla
kaupungissa. Näköala on tuolta ylhäältä ihmeen kaunis. Etelään päin
pääsee katse estämättömänä yli saarten ja luotojen kauvas avaralle
ulapalle, missä kiinalaisten aluksien purjeet navakan tuulen
pullistamina muistuttavat jättiläismoisen yökön siipiä.

Lähistöllä sijaitsi sievä, pieni englantilainen kirkko, ja siellä
kohtasin äkkiä "Delhin" kapteenin ja useita matkakumppaneitani, jotka
kaikki olivat hyvin totisina ja juhlallisina. Kirkon alttari oli
koristeltu palmuilla, ja troopilliset kukkaset levittivät huumaavaa
tuoksua. "Eikö hän jo pian tule?" kyseltiin; kaikkien katseet olivat
suunnattuja alas tielle, ja pian ilmestyikin mutkasta joukko
kantotuoleja. Valkoisessa silkkipuvussa, huntu hiuksilla ja valkea
liljavihko kädessä saapui sieltä odotettu, se nuori neitonen, joka oli
Colombosta lähtien matkustanut mukanamme. Hän oli viehättänyt
suosijoikseen koko laivanväestön, hänen naurunsa oli helännyt
soinnukkaana ja lapsellisena intialaisten aaltojen yli, ja me
nimittelimme häntä "Kaukaisen idän kuningattareksi". Nyt vietti hän
vihkiäisiään meille tuntemattoman miehen kanssa, ja meistä pyrki
tuntumaan siltä kuin tulisi "Delhillä" tyhjää ja ikävää nyt hänen
häipyessään seurastamme.

Moniapa salaisuuksia tietäisivät kertoa laivat, jotka kuljettavat
valkoihoisia miehiä ja naisia Aasian keltaisia ja vaskenkarvaisia
asutuksia pitkin. Melkein joka matkalla kehittyy laivalla joku pikku
romaani. Kerran kertoi kapteeni Englannin ja Colombon taipaleella
olleen laivassaan matkustajien joukossa nuoren naisen, jonka piti
tavata Colombossa sulhasensa. Mutta matkalla oli hän rakastunut
toiseen, ja perille tultaessa oli kapteenin murheellisena
velvollisuutena ilmottaa hyljätylle sulhasmiehelle, että hänen
lemmittynsä oli laivalta tavannut uuden ystävän. Mutta meidän pikku
kuningattaremme oli koko matkan pysynyt omalleen uskollisena.



34. Koillismonsuunia vastaan.


Puolitoistasataa kilometriä länteen päin Hongkongista on Kanton, Kiinan
toiseksi suurin kaupunki, lähellä kahden joen suuta, jotka ovat
avoimina teinä sisämaahan. Sentähden on Kanton Shanghain jälkeen Kiinan
tärkein kauppakaupunki. Kantonista lähetetään maailman markkinoille
suurimmat määrät kuuluisia kiinalaisia silkkikankaita, ja melkoisen
pitkälle ovat siellä kehittyneet silkinkudonta, posliini- ja
paperiteollisuus. Kaupunki on n.s. sopimussatama, s.o. ulkomaalaiselle
liikenteelle avoin; niitä on Kiinassa 37. Siellä on 900000 asukasta;
varakuningas asuu myös siellä, ja Kanton onkin Kiinan kahdeksastatoista
maakunnasta eteläisimmän pääkaupunki. Sen kadut ovat niin kaidat, ettei
niitä pääse kulkemaan vaunuilla, ja suuri osa väestöä majailee
venetuvissa, jotka on kiinnitetty paaluihin virralle. Kahdentuhannen
kilometrin pituinen rautatie yhdistää Kantonin Pekingiin, valtakunnan
pääkaupunkiin.

Pitkin Kiinan rannikkoa kuljettaa meitä nyt "Delhi", ja lokakuun
viimeisenä päivänä olemme ulapalla koillismonsuunin ladulla. Meri
aaltoilee ankarasti, mutta laiva ei paljoakaan hytky, kun sen keula
pääsee suoraan halkomaan aaltoja. Tuuli on vain niin tuima, ettei voi
oleskella kannella, ja tämä säännöllinen puhuri puskee täällä nyt puoli
vuotta. Laivan ympärillä vinkuu ja nauskuu, kaikki telttikatokset
korjataan pois, jotteivät lentele riekaleina ulapalle, ja mitä
edemmäksi joudumme pohjoiseen, sitä viileämmäksi käy ilma;
päällystakkia tarvitsee, jos tahtoo tuokion seistä aaltojen vihmovassa
pärskeessä katselemassa vihreitä valkoharjaisia vesivyöryjä, jotka
kumeasti pauhaten tohahtelevat vastaan. Ja kuitenkin uskaltautuvat näin
korkeassa aallokossa kiinalaiset kalastajaveneet tänne saakka, ja
niiden miehistö hoitelee pikku ruuhiaan ja verkkojaan hämmästyttävän
varmasti ja taitavasti.

Itäpuolellamme on nyt iso Formosan saari, jonka Japani valtasi
kuusitoista vuotta takaperin. Se on Etelä-Kiinan ja Itä-Kiinan merten
rajana; jälkimäinen vaihtuu pohjoisempana Keltaiseksi mereksi. Ja
silmäilkäämmekin nyt kartalta niitä kaarevia saariryhmiä, joita on
keräytynyt mantereen edustalle. Niinhän nuo ovat kuin kesällä
lehtikiehkurat maalaiskartanon oven edustalla! Sundasaaret, Filippinit,
Liu-Kiu-saaret, Japanin saaret, Kurilit ja Aleutit, -- kukin tuollainen
kaareva saariryhmä on aallonmurtajana Tyyntä merta vastassa, ja kukin
saartaa sisämeren. Molemmat eteläisimmät sisämeret olemme jo tulleet
tietämään, pohjoiset ovat Japanin meri, Ohotan meri ja Behringin meri.

Koillismonsuuni puhaltaa jo puolittain myrskynä. Se vetää ja imee vettä
mukanansa, ajaen sitä yöt päivät samaan suuntaan lounasta kohti
edellään. Siten syntyy voimakas pintavirtaus, jonka painosta laivamme
vauhti hidastuu kolmella tai neljälläkin solmuvälillä tunnissa. Jos
vielä tulee vuorovesi lisäksi ja se käy merivirran suuntaan, niin
juoksee pintavesi lounasta kohti kelpo myllypuron vauhdilla.

Vuorinen ja saarinen rannikko näkyy milloin läheisenä, milloin
etäisenä; monasti kykenee kaukoputkella erottamaan vain valotornit,
joita on rakennettu pikku saarille mantereen edustalle. Kiinan rannikon
tekevät nimittäin kovin vaaralliseksi luodot, vedenalaiset kalliot ja
matalikot.

Heinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin ovat Hongkongin ja
ympäristön vitsauksena tuhoisat pyörremyrskyt, joita sanotaan
taifuuneiksi. Tuollainen tuulispää kieppuu huimaavan nopeasti ja imee
pyörteeseensä kaikki mitä vastaan tulee. Se saa tavallisesti alkunsa
Tyynen meren ulapalla, mutta lähenee vain verkalleen mannerta, 13
kilometrin vauhdilla tunnissa. Filippineille ja muille taifuunien
tolalla sijaitseville saarille rakennetuilta myrskynvarotusasemilta
voidaan sen vuoksi hyvissä ajoin ilmottaa sähköteitse Kiinan rannikolle
tuon luonnonilmiön tulo. Silloin vedetään esim. Hongkongin satamassa
mustia, kolmikulmaisia lippuja korkeihin mastoihin, jotka näkyvät
kauvas, ja jokainen tietää, mitä se merkitsee. Kiinalaiset dshonkit
kääntyvät oitis maalle päin etsimään turvaa korkeiden rantojen
suojasta, ja muut laivat lujittavat kiinnikkeitään. Taifuunia voi
muuten usein väistääkin jokseenkin helposti, sillä kun on selvärajainen
kehä, ja hyvällä vauhdilla pääsee laiva sitä pakenemaan; siihen se vain
tarvitsee avointa vettä, jottei se harhaannu Kiinan rannikkosaarten
sokkeloihin. Myöskin ennustavat pilvien kierteiset liikkeet ja
ilmapuntarin voimakas elähtely pyörremyrskyjen lähenemistä. Syyskuulla
1906, kertoi minulle kapteeni, oli "Delhin" yllättänyt niin äkkiä
ilmestynyt taifuuni, ettei oltu ehditty ryhtyä tavanmukaisiin
varokeinoihinkaan. Laivalla oli silloin kansilastina parruja, ja
raskaimmatkin tukit liehuivat kuin rikat yli laidan. Jyhkeät,
yläkannella ulkona riippuvat pelastusveneet kieppuivat ympäri ja
pirstasivat ylhäältäpäin koko aurinkokatoksen. Matkustajien lepotuolit
lensivät ulapalle kuin höyhenet. Suurena vaarana on myöskin
merenkäynti; tuuli vaihtelee nopeasti, piesten aaltoja eri tahoilta,
jolloin nämä kasautuvat hurjiksi vesivuoriksi, jotka voivat hulahtaa
kerrassaan laivojen yli. Kahta kuukautta ennen minun tuloani
Hongkongiin oli saarella käynyt tuhoisa taifuuni; se oli kuvernöörin
puutarhasta katkonut paksuja puita ja hajottanut tiilisen kasarmin.

Aika käy laivalla usein pitkästyttäväksi, ja sitä koetetaan parhaansa
mukaan kuluttaa lukemisella, keskusteluilla, kävelyillä tai
"vitjaleikillä". Muodostuu kaksi puoluetta, kaksi herrasmiestä
kumpaisenakin, ja nämä asettuvat 12 metrin päähän toisistaan.
Kumpaisenkin puolen eteen on vedetty liidulla iso ympyrä
kansilaahkoille, ja temppuna on nyt renkaanmuotoisen, kovan
köydenpätkän heittäminen sillä tavoin, että se jää ympyrän
sisäpuolelle. Vaikeutena on estää köysirengasta vierimästä edemmäksi
kannella; leikin pääetuna taasen on se, että siten saadaan liikuntoa
laivalla oltaessa.

Nyt on marraskuun 2, päivä. Yöllä satoi tulvanaan, ja uusi päivä on
harmaassa pilvessä, tuulinen ja kostea. Maata emme näe, mutta me
viiletämme kellanruskeata, suolatonta vettä pitkin. "Sininen virta"
laskee mereen tällä kohdalla, ja sen suolaton vesi leviää painavamman
meriveden pinnalle. Laivaan saapuu luotsi ohjaamaan meitä vaarallisilla
kulkuvesillä ylös virtaa; monet näistä luotseista ovat ruotsalaisia ja
norjalaisia, joille maksetaan kerrassaan ministerin palkat. Tuntia
myöhemmin on meillä molemmilla sivuillamme laakaa maata, Sinisen virran
suiston liejusaaret.



35. Shanghai.


Isot valtamerilaivat eivät pääse nousemaan Shanghaihin, sillä tämä
kaupunki sijaitsee Sinisen virran pienen syrjäjoen varrella. Lausumme
siis jäähyväisemme "Delhille", joka täällä pudottaa viimeisen kerran
ankkurinsa, ja lähdemme pienemmillä höyrylaivoilla ylös virtaa. Pian
ilmestyy laakeille rannoille enemmän eloa, taloja näkyy yhä
tiheämmässä, tehtaita kohoaa niiden lomissa, ja oikealle ja vasemmalle
on kiinnitetty kiinalaisia laivoja, niiden joukossa kaksi hullunkurista
puusta rakennettua sotalaivaa, jäännöksinä ammoin menneiltä päiviltä;
ne ovat molemmista päistään korkeita, ja mastoissa liehuu sininen
lohikäärme keltaisella pohjalla.

Nyt avautuvat näkyviimme Shanghain mahtava satamalaituri ja sen ääreen
rakennetut komeat, korkeat talot. Mutta tuo ei ole Kiinaa, se on
kappale Europaa, valkoisten kaupunki keltaisten maassa, rikas ja
mahtava Shanghai 12000 europalaisineen kiinalaisen kaupungin vieressä,
jossa asuu 650000 ihmistä.

Kun marraskuussa 1909 astuin maihin Shanghaissa, vei minut automobiili
kenraalikonsulin asuntoon, missä oli illaksi keräytynyt vieraspitoihin
pelkkiä maanmiehiäni. Seuraavana päivänä, marraskuun 3:na, oli kaksi
tärkeää syntymäpäivää, Kiinan leskikeisarinnan ja Japanin keisarin,
kahden hallitsijan, jotka ovat kunnostautuneet voimakkuudellaan ja
älyllään, kumpainenkin tehneet nimensä kuolemattomiksi äärimäisessä
idässä. Japanin kenraalikonsuli piti suuren vastaanottopäivän, ja
Shanghain kuvernööri antoi loistavat päivälliset.

Harvinaisen vaihtelevat tunnelmat ja vaikutteet vuorottelivat nopeasti
ja täyttivät sen lyhyen ajan hetket, minkä vietin Kiinan suurimmassa
satama- ja kauppakaupungissa. Europalaisilta kaduilta, joita valaistaan
sähköllä ja kuljetaan raitiovaunuilla, kirkkojen, kauppakartanoiden,
klubihuoneustojen ja yleisten rakennusten, ajanmukaisten konepajojen ja
telakkain keskeltä joutuu muutamassa minuutissa kiinalaiskaupunkiin,
väärentämättömään Aasiaan. Täällä vilisee keltaisia miehiä sinisissä
mekoissaan ja mustissa liiveissään, jotka on kiinnitetty pienillä
metallinapeilla, valkoisissa sukissaan ja taipumattomissa,
paksuanturaisissa mustissa kengissään, pieni musta, punatupsuinen lakki
päässä ja pitkä palmikko niskassa. Kauppamiehet polttavat avoimissa
myymälöissään pitkiä, ohuita piippuja, odotellessaan asiakkaita, ja
teehuoneustoissa vallitsee suunnaton tungos ja melu, loppumaton
hyörinä, ikuinen leiskuminen edestakaisin, herkeämätön rahan ja tavaran
vaihto. Shanghaissa oleskellessani pyydettiin minua pistäytymään
katsomassa kiinalaista korkeakoulua, ja äkkiä huomasin olevani isossa
salissa vastapäätä kahtasataa kiinalaista ylioppilasta. "Mitä tämä?"
kysyin ihan arkaillen amerikalaiselta tohtorilta, joka minut oli tänne
tuonut. "Kertokaahan toki jotakin matkoiltanne noille nuorukaisille!"
Ja ennen kuin oikein oivalsinkaan seisoin jo kateederissa ja kerroin
syvän hiljaisuuden valtaamalle keltaiselle kuulijajoukolle onnettomasta
retkestäni Takla-makanin erämaan halki. Lopetettuani piirittivät minut
ylioppilaat joka puolelta ja minun täytyi pudistaa kunkin kättä. Mutta
oli merkillinen sattuma, että tässä salissa oli mies, joka tunsi
palvelijani Kasimin, saman, jolle minä olin tuossa erämaassa tuonut
saappaissani vettä. Buddhalainen pappi Hori oli saapunut Japanista
Shanghaihin, saatuaan toimekseen saattaa minua noille kuuluisille idän
saarille. Hän oli kahta vuotta aikaisemmin oleskellut Itä-Turkestanissa
ja tehnyt matkan Khotan-darjan uomaa pitkin. Retkellä oli vanha
Kasimini ollut hänen saattajanaan ja näyttänyt Horille sen paikan,
missä minä olin löytänyt tuon siunatun veden. Siten tavottivat hänen
terveisensä minut juuri sinä hetkenä, jolloin kerroin yhteisiä
seikkailujamme kiinalaisille ylioppilaille.



36. Kiinan uskonnolliset olot.


Kymmenen kilometrin päässä länteen Shanghaista sijaitsee 17.
vuosisadalla perustetun jesuiittiluostari Sikavain iso rakennusryhmä,
ja minut sai pistäytymään tälle lähetysasemalle muuan matkatoverinani
"Delhissä" tullut katolilainen pappi, pater Robert, jonka piiriin
kuuluivat Hongkong ja Shanghai, -- hyvin oppinut mies ja etevä vanhan
kiinalaisen posliinin tuntija. Useita tunteja kesti pikimältäänkin
tarkastella tuomiokirkkoja, kappeleita, poika- ja tyttökouluja, isoa
ilmatieteellistä havaintotornia, missä jokaisesta päivästä laaditaan
sääkarttoja, ja eläintieteellistä museota. Kunkin laitoksen
johtajana on kunnianarvoisa pater, vain tyttöluokat ovat nunnien ja
maallikkosisarten huostassa. Lapset oppivat ranskaa ja käyvät
katolilaisessa messussa. Monet kiinalaiset perheet ovat jo useiden
sukupolvien ajan olleet katolilaisia, mitä suurimmalla hartaudella
lausuillen ave-mariansa ja isänteitänsä. 1150000 kiinalaista on
katolilaista, 150000 on protestantteja. Lähetyssaarnaajat noudattavat
sydämensä ääntä ja Vapahtajan käskyä: "Menkäät kaikkeen maailmaan ja
opettakaat kaikkia pakanoita!" He työskentelevät kärsivällisesti ja
velvollisuudentuntoisesti tehtävässään ja antautuvat mitä suurimpiin
vaaroihin. Vahinko vain, että heidän valtakuntansa on sisäisesti
jakautunut. Katolilaiset ja protestantit eivät kykene sietämään
toisiansa. Kiinalaisilla merkitsee "tien", taivas, samalla korkeinta
olentoa. Kiinankielellä nimittävät jesuiitit Jumalaa "taivaan
herraksi", englantilaisten lähetyssaarnaajain käyttämä nimitys on
"Korkein ohjaaja" ja amerikalaisten baptistien "totinen henki".
Kristillisten uskontokuntien kiistat sekaannuttavat kiinalaisia,
eivätkä he oikein tiedä mitä ajatella.

Kiinalaisten oma uskonto on kokoelma eri oppeja tai pikemmin
viisaussääntöjä. Kiinassa on ollut runsaammin viisaita kuin missään
muussa maassa. Etevin on Konfutse, Sokrateen ja Buddhan aikalaisia; hän
kirjotti kolmesataa hengellistä runoa sisältävän kirjan nimeltä
"Puhtaat ajatukset". Hänen ympärilleen kerääntyi kaksitoista
opetuslasta ja 3000 oppilaan piiri. "Toimi jokaista kohtaan kuten
soisit hänen kohtelevan sinua", kuuluu eräskin hänen käskyjään, ja
hänen lakinsa ovat tehneet kiinalaisista maailman kohteliaimman kansan.
He ovat hienotunteisia ja herttaisia keskinäisessä seurustelussaan ja
samaten käyttäytyvät he muukalaisiin nähden.

Kun Konfutselta kerran kysyttiin, miten hän oli voinut hankkia niin
laajoja tietoja varsin monilta aloilta, vastasi hän: "Koska olen
syntynyt köyhänä ja häädyin opiskelemaan." Hän piti rikkautta
onnettomuutena ja tietoa mahtina. Kiinalaiset pitävät hänen muistoansa
mitä suurimmassa kunniassa, mutta he eivät palvo häntä jumalana, vaan
katsovat hänet kaikkien aikojen suurimmaksi viisaaksi.

Konfutselaisuuden rinnalla on Kiinassa taoismi, jonka ylevä oppi on
kuitenkin rappeutunut silmänkääntäjätempuiksi ja taikauskoksi. Meidän
ajanlaskumme alussa levisi Kiinaan buddhalaisuus, ja se on nyt vallalla
melkein koko maassa. Kiinalaisten uskonnollisissa käsityksissä ei
kuitenkaan ole mitään oikeata tolkkua. Taoisti voi toimittaa
aamuhartautensa Buddha-temppelissä ja illalla syventyä Konfutsen
kirjotelmiin. Monet pitävät yhtä suuressa arvossa kaikkia kolmea oppia.

Mutta kaikkien kiinalaisten -- konfutselaisten, taoistien ja
buddhalaisten -- uskonnollisen tietoisuuden yhteisenä perussävynä on
esi-isien henkien kunnioittaminen, vainajienpalvominen. Matalimpaankin
majaan on pystytetty alttari manalle menneiden muistoksi, joita kohtaan
tunnetaan vain mitä juhlallisinta kunnioitusta, ja hautojen rauhaa ei
saa millään muotoa häiritä. 17. vuosisadalla hallitsi Kiinassa
Khang-hi, valtiaista suurimpia, kerrassaan kuusikymmentäyksi vuotta.
Hänen pojanpoikansa Khien-lung peri kaikki hänen etevät ominaisuutensa,
ja hallittuaan hänkin Kiinaa kuusikymmentäyksi vuotta luopui hän
valtaistuimestaan yksinomaan kunnioituksesta iso-isänsä henkeä kohtaan,
jota hän ei tahtonut voittaa hallitusvuosienkaan puolesta.

Tästä vainajienpalvomisesta on seurauksena, että suunnattomat alat
Kiinaa ovat hautoina. Mongolikeisari Kublai-khaani herätti 13.
vuosisadan lopulla suurta mieltenkuohua, kun käski kyntää vanhat
hautuumaat pelloiksi, ja samainen hautojen pyhyys on tänä päivänäkin
kovin hankalana haittana rautateiden rakentamisessa. Radan täytyy
kiertää pyhä alue tai on tämän yli silta rakennettava. Kiinan keisari
matkustelee Mukdeniin vasiten uhraamaan esi-isiensä haudoilla, sillä
Mukdenissa lepäävät haudattuina Khang-hi ja Khien-lung, ja heistä
polveutunut mandshukeisarien suku hallitsee Kiinaa vieläkin.

Katolilaiset lähetyssaarnaajat eivät vastusta kiinalaisten
vainajienpalvomista; evankeliset katsovat sen soveltumattomaksi
kristinoppiin. Mutta tämä hurskas hellintä on kiinalaisella
synnynnäinen, periytyen sukupolvesta toiseen. Kuten saman parven
mehiläiset riippuvat toisissaan kiinni kerros toisensa alla, samaten
ovat meidän aikamme kiinalaiset esivanhempiensa kanssa yhtä, vieläpä
tuntevat enemmän kuuluvansa menneisyyteen kuin nykyaikaan.
Vainajienpalvominen korvaa heillä isänmaanrakkauden. Tosin rakastaa
kiinalainen kotiseutuaan, mutta yhdentekevää on hänelle, mitä muissa
osissa maata tapahtuu. Kantonin asukas ei joudu kuohuksiin, jos
venäläiset ottivatkin Mandshurian ja japanilaiset Korean, kunhan
jättävät rauhaan Kantonin. Vierasuskolaisia kohtaan on kiinalainen
hyvin suvaitsevainen, eikä pane ollenkaan pahakseen, jos hänelle lausuu
arveluitansa hänen oman uskontonsa täydellisyydestä.

Vainajienpalvelus on kiinalaisten varsinaisena uskontona. Samalla
tuntevat he taikauskoista pelkoa henkiä kohtaan ja turvautuvat
jumaliin, joilta toivovat apua. Pohjois-Kiinassa kävin kerran
temppelissä, missä oli kokonainen suojama täytetty seisovilla,
maalatuilla savimuovauksilla, jotka kuvasivat syntisten tuskia
tuonelassa. Siellä sahattiin uskoton vaimo keskeltä kahtia, varkaalta
hakattiin molemmat kädet, herjaajalta reväistiin kieli suusta.
Monilukuinen sarja oli luonnollista kokoa ja pöyristytti
kamaluudellaan. Suojaman loukossa oli useita isoja ruumisarkkuja.
Eräästä oli kansi raoilaan, ja siellä näki vainajan kiristelevän
hampaitaan. Kysyessäni, mitä varten arkut olivat täällä, vastattiin
minulle: Kiirastulessa kestettävien kärsimysten aika käy
kuolleelle sitä lyhemmäksi, mitä kauvemmin hän saa olla tuonelan
temppelisuojamassa.

Niin, peräti taikauskoisia ovat kiinalaiset. Jos joku on sairastunut
kuumeeseen ja hourailee, niin omaiset uskovat, että hänen sielunsa on
joutunut harhateille, ja sillä paikalla, missä hän menetti tajuntansa,
kanniskellaan hänen vaatteitaan, jotta eksynyt sielu pääsisi jälleen
oikeille jäljille. Ja öisin noustaan katolle heiluttelemaan palavaa
lyhtyä, jotta sielu löytäisi kotiin.



37. Keskuksen valtakunta.


Kiinalaisen koulupojan ensimäisenä opetuksena on, että taivas on
ympyriäinen ja maa nelikulmainen, että Kiina on keskellä maata ja siitä
syystä nimeltään Keskuksen valtakunta. Kaikki muut valtiot ovat Kiinan
ympärillä ja sen valtaan alistettuja.

Keisarin arvonimenä on "taivaan poika", hänellä on ylin hengellinen ja
maallinen valta. Hallitukseen tullessaan antaa hän hallituskaudelleen
erityisen nimen, jota sitte hänestä itsestäänkin käytetään. Seuraajansa
määrää hän poikiensa joukosta itse. Jos hän on lapseton, niin hän
valitsee läheisimmistä sukulaisistaan jonkun, mutta omaksuu sitte
tulevaisen seuraajansa ottopojakseen, jotta tämä jälkeenpäin
toimittaisi asianmukaiset uhrit hänen ja hänen esi-isiensä hengille.
Keltainen puku ja viisivarpainen lohikäärme ovat keisarillisen huoneen
tunnusmerkkeinä. Keisari on suunnattomasti ylempänä kansaansa, ja
helposti ovat luettavissa ne kuolevaiset, jotka pääsevät häntä
puhuttelemaan. Joitakuita vuosia takaperin kovistivat europalaiset
lähettiläät Pekingissä oikeudekseen nähdä keisarin jokaisena
Uudenvuodenpäivänä; se suotiin, mutta keisarilla ei ollut heille mitään
sanottavana. Sitävastoin oli suurella Khang-hillä useita jesuiitteja
hovissaan, ja hänen käskystään laativat nämä erinomaisen kartan
Keskuksen valtakunnasta.

Kiina on maapallon vanhin, väkirikkain ja muuttumattomin valtakunta.
Niniven ja Babylonin kohotessa suuruuteen oli Kiinalla jo korkealle
kehittynyt sivistys, ja neljäntuhannen vuoden ajan on se pysynyt
ainiaan samana. Ninivestä ja Babylonista on enää raunioita jäljellä,
mutta Kiina ei vielä osota mitään väsymyksen oireita elämässään.
Läntinen Aasia muistuttaa laajaa hautakenttää lukemattomine
hautakivineen menneiltä ajoilta. Hävittäviä kansainvaelluksia on
vyörynyt sen yli; rodut ja valtakunnat ovat siellä vuoronsa jälkeen
joutuneet rynnistykseen toisen kanssa ja kukistuneet. Mutta Kiinan ovat
yhä vielä säilyttäneet entisellään maan eristetty asema ja kansan
muukalaiskammo, ja entisten saavutusten epäjumaloiminen ja esi-isien
muiston pyhittäminen tekee uudet sukupolvet edellisten kaltaisiksi.

Niinä kahtenakolmatta vuosisatana, jotka Kiinan historia tietää
Kristuksen syntymän edeltä, hallitsi siellä peräkkäin kolme
keisarisukua. Puolenkolmatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua
rakennutti muuan mahtava, kaukokatseinen keisari maansa kuuluisan
muurin, valtaisimman työn, mitä konsanaan on ihmiskäsin suoritettu. Se
on 2450 kilometriä pitkä, 16 metriä korkea ja tyveltään 8 metriä, mutta
yläreunastaan vain 5 metriä paksu. Määrättyjen välimatkojen päässä
kohoaa siitä torneja, siellä täällä on portteja. Se on rakennettu
kivistä, tiilistä ja saviseoksesta. Varsinkin länsirajalla on se nyt
osittain hyvin rappiolla, onpa paikotellen vain raunioita siitä
nähtävissä. Mutta muutoin on se pystyssä vieläkin; olen kulkenut pitkiä
taipaleita sitä myöten ja useina kertoina pistäytynyt sen kauneista
porteista sisälle.

Miksi rakennettiinkaan tämä valtainen muuri? Kiinalaiset ovat
rauhanrakasta kansaa. Rauhassa pysyäkseen ja kaikilta tunkeilijoilta
säilyäkseen aitasivat he itsensä suojaan. Kiinan 1553 kaupunkia on
saarrettu jyhkeillä kivisillä pyörömuureilla, ja tuo suuri keisari
kolmannella vuosisadalla ennen Kristusta ajatteli yksinkertaisimmaksi
kerrassaan koko valtakuntansa ympäröidä sellaisella muurilla.
Pääasiallisesti uhkasi valtakuntaa vaara pohjoisesta käsin. Siellä asui
itäturkestanilaisia, tatarilaisia ja mongolilaisia paimentolaisia,
villejä, urheita ja sotaisia ratsastajakansoja. Niille oli kiinalainen
muuri ylitsepääsemättömänä esteenä, ja siten tämä varustus tulikin
Europalle merkinneeksi paljon. Kun nuo ratsastajalaumat näkivät tiensä
suljetuksi etelässä, kääntyivät he länttä hohti, ja neljännellä
vuosisadalla parveilivat hunnit ja heihin liittyneet alaanit laajoille
alueille Europassa.

Ikuisesti ei suuri Kiinan muuri kuitenkaan kyennyt suojelemaan
valtakuntaa. Vuonna 1280 vallotti maan Dshingis-khaanin pojanpoika
Kublai-khaani, Marco Polon ystävä ja hyväntekijä. Hänkin oli suuri
rakennuttaja. Hän kaivatti Keisarikanavan Pekingin ja Hangtshun
välille, lounaispuolelle Shanghaita, jotta eteläisten maakuntien
riissisadoista oli parempaa hyötyä maan pohjoisosillekin. Aikaisemmin
oli riissiä kuljetettu dshonkeilla pitkin rannikkoa, mutta japanilaiset
merirosvot olivat liikennettä pahasti lamauttaneet; nyt pääsivät
dshonkit turvallisesti kulkemaan uutta kanavaa pitkin sisämaahan.
Keisarikanava on 1350 kilometriä pitkä; se leikkaa Keltaisen ja
Sinisen joen ja on vielä tänä päivänä käytännössä satavuotisen
mongolilaisherruuden muistomerkkinä.

Vuonna 1644 vallotti nykyinen mandshu-hallitsijasuku Kiinan. Tasan
sataa vuotta aikaisemmin olivat portugalilaiset anastaneet Hongkongin
läheltä haltuunsa Makaon. Sittemmin ja etenkin viime vuosikymmeninä
ovat europalaiset yhä enemmän tunkeutuneet kiinalaiselle alueelle.
Taka-Intian niemimaankin ranskalaiset siirtomaat olivat aikoinaan
kiinalaisen suojelusherruuden alaisia. Suurvallat ovat toimittautuneet
Kiinan parhaitten satamien herroiksi. Kahdesti, viimeksi boksarikapinan
johdosta vuonna 1900, on Peking vallotettu ja sen keisarilinna joutunut
yhdistyneitten europalaisten joukkojen raastettavaksi. On
käsitettävissä, että kiinalaiset sydämensä pohjasta vihaavat
europalaisia ja odottavat vain aikaa, jolloin lyö koston hetki. --

Keskuksen valtakunta on varsinainen Kiina, mutta "taivaan poika"
hallitsee vielä neljää suurta alusmaata, Itä-Turkestania, Mongoliaa,
Mandshuriaa ja Tibetiä. Pinta-alaltaan on koko Kiinan valtakunta
kaksikymmentä ja asukasluvultaan puolenkuudetta kertaa isompi Saksaa.
Kiinassa asuukin 330 miljoonaa ihmistä, joten maapallolla joka neljäs
tai viides ihminen on kiinalainen.

Maan aseman johdosta on ilmanala oivallinen ja hyvin terveellinen.
Kesän ja talven lämpömäärän erotus on varsin suuri. Etelässä vallitsee
miltei troopillinen kuumuus, pohjoisessa, Pekingin tienoilla, talvisin
pureva pakkanen. Maanlaatu on tavattoman hedelmällistä; viljellään
teetä, riissiä, hirssiä, maissia, kauraa, ohraa, papuja, herneitä ja
kaikenlaisia vihanneksia. Eteläisissä maakunnissa lainehtii laajoina
kenttinä sokeriruokoa ja pumpulipensaita, ja kaikkialla halkovat maata
vesirikkaat joet, joita käytetään peltojen kasteluun ja tavarain
kuljetukseen. Suurin osa Kiinaa on vuorista. Lännen korkeat vuoristot
ovat tibetiläisten vuorijonojen jatkoa, ja ne alenevat alenemistaan
itään päin. Rannikolla leviää alankoja. Valtakunnan kahdeksastatoista
maakunnasta sijaitsee kuusi rannikolla, joka on rikas oivallisista
satamapaikoista.

Keskuksen valtakunta on siten onnellinen ja kaikin tavoin luonnon
suosima maa. Vuorissa piilee tyhjentymättömiä kivihiiliaarteita; Kiinan
kivihiilikerrokset ovatkin runsaammat kuin yhdenkään muun maan koko
maapallolla. Senvuoksi on sen tulevaisuus turvattu, ja Kiina voi
aikanaan mennä Amerikankin kehityksestä edelle.

On tunnettua, että syvälahtisten rannikoiden saartama maa aina
saavuttaa myös aikaisen ja suuren kehityksen. Siten oli vanhalla ajalla
Kreikka tieteen ja taiteen kotina, ja samaten hallitsee nyt Europa
muita maanosia. Sillä sellaisten rannikoiden rajoissa asuva kansa
joutuu muita aikaisemmin ja helpommin väleihin naapuriensa kanssa ja
kykenee kauppaliikenteen avulla käyttämään hyväkseen heidän tuotteitaan
ja keksintöjään. Kuitenkin on Kiina tässä kohden poikkeuksena, kuten
monissa muissakin suhteissa. Kiinalaiset eivät koskaan ole sillä tavoin
käytelleet rannikkoaan. Päin vastoin ovat he huolellisesti karttaneet
kaikkea yhteyttä vieraiden kansojen kanssa. Siitä on ollut seurauksena,
että heidän kehityksensä on itseensä sulkeutuneena käynyt peräti
omintakeisesti ja yhdenmukaisesti; siellä on ihan toisenlaista kuin
muualla maailmassa, ja kuitenkin on heidän yhteiskuntansa erinomaisen
etevällä ja sivistyneellä kannalla.

Jo kahtatuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää oli kiinalaisilla
kirjotusmerkit. Myöhemmin keksivät he vieläkin kirjotuksessaan käytetyn
karvasiveltimen, ja mustan tushin valmistus on heidän salaisuutensa.
Tushi liuennetaan jauhoksi hierottuna, sivellin kastetaan siihen ja
kirjottaessa pidetään sitä kohtisuorassa. Sata vuotta Kristuksen
syntymän jälkeen valmistettiin Kiinassa jo paperia. Ikivanhasta
kaupungista Lop-norin rannalta, missä nyt kuljeskelee villejä
kameeleja, löysin kokoelman paperisia kiinalaisia kirjeitä ja
kirjotuksia, jotka olivat olleet hautautuneita erämaahan v:sta 265
asti. Kaikki kirjeet olivat nimittäin päivättyjä ja vuosiluvulla
varustettuja. -- Jo kuusisataa vuotta jälkeen Kristuksen syntymän
keksivät kiinalaiset kirjapainotaidon; Europassa keksi sen Gutenberg
vasta 850 vuotta myöhemmin. 1100 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua
oli Kiinassa jo tunnettuna magneettineula, ja siellä valmistettiin
kompasseja; ruudinkin tunsivat kiinalaiset paljoa aikaisemmin kuin
europalaiset. Kolmetuhatta vuotta takaperin olivat he mestareita
pronssivalureina; maan sisäosissa tapaa vielä mitä kauneimpia esineitä
raskaasta, tummasta pronssista, pyöreitä maljoja, jalustalle
pystytettyjä ja leijonilla ja lohikäärmeillä koristeltuja,
kukka-astioita, kulhoja, kuppeja ja kannuja, kaikki pienimpiäkin
piirteitään myöten mitä hienoimmin ja taiteellisimmin muovattuja.
Porsliiniteollisuus saavutti parhaan kukoistuksensa Khanghin ja
Khien-lungin hallitessa keisareina. Silloin valmistettiin niin
aistikkaita, niin ihmeellisen värikkäitä ja täydellisesti laserrettuja
kukka-astioita, maljoja ja kulhoja, etteivät nykyaikana edes
kiinalaiset itse kykene enää luomaan niiden vertaisia. Senaikuinen
porsliini on nyt hyvin harvinaista, ja siitä maksetaan suunnattomia
hintoja. Japanissa näin pienen vihreän kiinalaisen maljan,
kolmijalkaisen ja kannellisen, joka maksoi viidenkolmattatuhannen
markan vaiheille. Jos vertaa kauneintakin porsliinia, mitä meidän
päivinämme kyetään valmistamaan, Khang-hin aikakauden maljoihin, niin
täytyy myöntää, että meidän saavutuksemme ovat pelkkää hapuilemista
niiden rinnalla. Olivatpa ne miten hienoja tahansa, "vanhalle
kiinalaiselle" eivät vedä vertoja.

Kiinalaisella taiteella, oli sen alana maalaus, kiiltotyö, kudonta tai
muu, on aina aistikkuuden ja täydellisyyden tuntu. Ikivanhoista ajoista
asti on heidän silkkikankaillaan ollut Europassa erinomaisen suuri
kysyntä. Kaikki, mitä kiinalaiset valmistavat, on tukevaa, kestävää ja
aistikasta. Heidän rakennustaiteensa on yhtä ylevää ja luonteenomaista
kuin kaikki muukin. Surkean kömpelöitäpä ja yksitoikkoisia ovat meidän
viisikerroksiset tiilirakennuksemme, kun vertaamme niitä kiinalaisten
huviloihin, puhumattakaan heidän palatseistaan ja temppeleistään;
näiden kaltevat katot on koristeltu isoilla ja pienillä lohikäärmeillä,
jotka avaavat kitansa ja harittavat kyntensä. Kiina on itäaasialaisen
taiteen koti; sieltä leviää se Japaniin ja Koreaan. --

Kiinan kieli on yhtä kummallinen kuin kaikki muukin tässä laajassa
valtakunnassa; se kuuluu indokiinalaiseen kieliryhmään kuten
tibetinkielikin. Kaikki sanat ovat yksitavuisia ja taipumattomia. Missä
me sanomme "mennä, meni, mennyt, menevä" tai "mennen", siinä on
kiinalaisella ainaisena muotona "mennä". Todellinen merkitys selviää
joko sanojen asennosta tai erityisistä apusanoista. Yhdellä ainoalla
sanalla saattaa olla monta eri merkitystä korostuksensa ja
ääntämistapansa perusteella, lauseessa saamansa asennon mukaan tai
riippuen siitä, mitä sanoja on sen edellä tai perässä. Kieli jakautuu
useihin murteisiin: arvokkain on mandarinien eli sivistyneiden luokkien
murre. Joka sanalla on oma kirjotusmerkkinsä, joita kiinankielessä
siitä syystä onkin 24,000; ainoastaan joka kahdeskymmenes mies ja joka
sadas nainen osaa lukea ja kirjottaa.

Kiinalainen kirjallisuus on tavattoman runsas, miltei tyhjentymätön.
Pohjoismaisten merisissien vielä tehdessä rosvoretkiään Europan
rannikoille ja pystytellessä riimukirjotuspatsaitaan julkaistiin jo
Kiinassa maantieteellinen käsikirja, "Kaikkien maakuntien kuvaus"
nimeltään, joka sisälsi suuren määrän karttoja. Kiinalaisten
aikakirjoista pääsee seuraamaan heidän historiaansa neljätuhatta vuotta
taaksepäin, ja kaikkein merkillisintä on näissä vuosikirjoissa se, että
ne ovat peräti tarkkoja ja luotettavia; niissä kerrotaan kaikkea
mahdollista, vähäpätöisimpiäkin tapahtumia. Kiinalaiset kirjat ovat
hyvin halpahintaisia ja jokainen lukutaitoinen pystyy hankkimaan
joltisenkin kirjaston. Kiinalaisen kirjallisuuden laajuudesta antaa
keisari Khien-lungin kirjasto käsityksen: sen pelkkää luetteloa oli 122
nidettä.



38. Uusi Kiina.


Keskuksen valtakunnassa on vielä vallalla tapoja ja paheita, jotka
uuden ajan järjestyksen täytyy juurittaa pois. Pahin on ooppiumin
polttaminen, joka myrkyttää väestöstä noin 150 miljoonaa ihmistä.
Edelleen on tuhannen vuoden ajan ollut käytännössä se julma tapa, että
tyttölasten jalat väkivaltaisesti ehkäistään tiukoilla siteillä
luonnollisesta kasvustaan, surkastuttaen ne vaivaisiksi tyngiksi.
Kiinalaisten naisten jalkineet näyttävät senvuoksi kuin nukenkengiltä.
Tämä likistys tuottaa kasvuaikana alituista kipua, mutta silti ei
yksikään tyttö tahdo jättää pauloitusta sikseen, sillä hän ei saa
miestä, elleivät jalat ole kuin kääpiöllä.

Häviämässä on jo nykyään vastasyntyneiden lasten tunnoton jättäminen
kuolemaan köyhien keskuudessa, joilta puuttuu varoja lasten
elättämiseen. Kerran näin kaivannossa erään kaupunginmuurin
ulkopuolella sellaisen pikku poloisen ruumiin virumassa. Ja kuitenkin
kohtelevat kiinalaiset lapsiaan mitä suurimmalla rakkaudella. Pao-tossa
Pohjois-Kiinassa asuin ruotsalaisen lähetyssaarnaajan luona, joka oli
aikoinaan pelastanut pienen, vastikään kuolemaan jätetyn lapsen. Hänen
puolisonsa vaali sitä hellästi, ja lapsesta varttui kahdessa vuodessa
mitä herttaisin ja somin pienokainen. Silloin saapuivat vanhemmat
hartaasti rukoilemaan lastansa takaisin, ja luonnollisesti suostuttiin
anomukseen mielellään. --

Rikollisten rangaistukset ovat meidän käsitystemme mukaan
epäinhimillisiä. Itä-Turkestanissa työnnättivät kiinalaiset
viranomaiset syytetyn kynsien alle litteitä hopeaneuloja, kiristääkseen
häneltä tunnustuksen. Tavallisena rangaistusvälineenä on iso,
nelikulmainen kaulapölkky, joka avataan ja suljetaan lukolla. Sen
ympyriäiseen aukkoon teljetään rikollisen kaula, ja raskas puu painaa
olkapäitä. Hän saa sitte vapaasti kuljeskella kantaen pölkkyänsä, joka
ehkäisee hänet kaikkinaisesta askarruksesta.

Avioliittoa pitävät kiinalaiset pyhänä ja kunniassa; vaimo on miehensä
rinnalla melkein yhdenvertainen ja lait suojelevat häntä ihan kuten
miestäkin. Esivallalle osottaa kiinalainen mitä suurinta alamaisuutta,
ja kuitenkin kiusaavat ja kiristävät häntä mandarinit tavalla, mikä
aiheuttaisi Europassa verisiä vallankumouksia. Monituhatvuotisen tavan
ansiota on, ettei näin tapahdu Kiinassa. Kiinalaiset eivät napise, he
ovat kärsivällisiä ja ahkeria, ja tyytyvät siihen, mikä riittää
elannoksi, enempää kaipaamatta. Vuonna 1897 kuulin Pohjois-Kiinassa
kerrottavan naineista miehistä, jotka saivat vain viidenkolmatta markan
vuosipalkan. He tosin käyttivät ravinnokseen pelkkää riissiä, jota
työnantaja jakeli heille ilmaiseksi; mutta sittekään ei voi käsittää,
miten he pystyvät tulemaan toimeen. Ja kuitenkaan eivät sellaiset
työläiset koskaan valita. He ovat hilpeitä, ystävällisiä ja
kohteliaita, samalla kun ehkä palvelevat teekauppiasta, joka omistaa
monia miljoonia. Ihmistyö arvioidaan siis hyvin alhaiseksi.
Tavaroita kuljetetaan satojen penikulmien taipaleet kantamuksina.
Pohjois-Kiinassa käytetään kuljetukseen myöskin muuleja, kameeleja ja
kaksipyöräisiä kärryjä, mutta muualla ovat kadut ja tiet niin soukkia
ja kehnoja, että niillä pääsevät liikkumaan ainoastaan jalankulkijat.
Virtojen varsilla ja rannikolla saadaan tavaroita kuljetetuksi
vesiteitse.

Kaikki Kiinan ystävät ovat iloissaan siitä uudistushengestä, joka on
viime vuosina saanut sijaa tässä ihailtavassa maassa ja sen
työteliäässä, oivallisessa kansassa. Tosin pystyi vain väkivalta
murtamaan kiinalaisten vastustuksen. Rautatiellä, puhelimella,
langattomalla sähkötyksellä ei ole mitään erityistä tehoa kiinalaiseen.
Rautatietä hän pitää tarpeettomana, koska ihminen on saanut jalat
kävelläkseen ja jokia kulkuteikseen; puhelin ja sähkölennätin ovat
niinikään turhanaikaisia, samat asiathan toimittaa pikalähetti.
Kiinassa ei ole sillä väliä, että jälkimäinen tapa vaatii verrattomasti
runsaammin aikaa. Täällä ei milloinkaan ole niin tulista kiirettä;
eihän satu mitään häiriöitä, kun kaikki vain käy yhtä vitkallisesti.
Muutamalla seudulla, missä parhaillaan otettiin käytäntöön uusi
sähkölennätinlinja, selittivät minulle kiinalaiset palvelijani, että
paperi, jolle sähkösanoma on kirjotettu, kiitää huimaa vauhtia
lennätinlangoissa määräpaikkaansa, ja pylväitten eristäjät ovat pikku
majoja, joissa se saa sateensuojaa.

Kolmisenkymmentä vuotta takaperin rakensivat englantilaiset Shanghaista
ulospäin kokeeksi pienen 20 kilometrin mittaisen rautatien. Valmiina
osti sen Kiinan hallitus, muttei liikennettä varten, vaan
hävitettäväksi. Ratapölkyt ja kiskot revittiin irti ja paiskattiin
mereen vaunujen ja veturien mukana. Nykyään on kiinalaisen kylläkin
täytynyt alistua europalaisten heille tyrkyttämiin oloihin. Useita
ratoja kulkee halki maan, toisia on rakenteella tai hankkeissa.
Kiinalaiset rakentavat jo muutamia rautateitä itsekin. Pekingin ja
Kantonin välinen rata kulkee valtakunnan molempien isojen virtojen
poikki, ja Keltaisen joen yli vievä rautatiensilta on puolenyhdeksättä
kilometriä pitkä, ollen siis pisin joen yli rakennettu rautatiensilta
koko maapallolla.

Tätä "Kiinan heräämistä" johtavat edistysmieliset miehet, jotka
tahtovat maansa hyödyksi saada käytäntöön europalaisia parannuksia.
Kokemus on heille opettanut, että he ovat turvattomia Europaa vastaan,
ja he tietävät suurvaltojen jo neuvotelleen Kiinan jakamisesta
keskenään. He tietävät olevansa kykenemättömiä estämään valkoihoisia
anastamasta liikenteelleen mitä satamia niiden vain tekee mieli. Vuonna
1894 joutui Kiina sotaan Japanin kanssa ja kärsi täydellisen tappion,
kun sen puolustus oli järjestetty kovin kehnosti. Silloin ottivat
japanilaiset itselleen Formosan saaren ja Port Arthurin. Jälkeenpäin
levittäysi Venäjä kaukaiseen itään, pakotti japanilaiset luovuttamaan
Port Arthurin, rakensi Mandshuriassa rautateitä ja ahdisteli Koreaa.
Venäjää vastaan oli Kiina yhtä voimaton kuin Japaniakin. --

Näistä opetuksista ovat kiinalaiset saaneet maksaa kalliisti. Heille on
nyt selvillä, että maa ilman sotaväkeä, laivastoa ja linnotuksia on
tuomittu hävitykseen ja paloitteluun, ja he ovat nyt viimeinkin
heränneet vanhoista harhaluuloistaan. Tänä päivänä on Kiinalla yhä
karttuva laivasto ja runsaasti sadantuhannen miehen suuruinen
vakinainen armeija, joka on asestettu uusimmilla kivääreillä ja
japanilaisten upseerien harjottama.

Nykyään matkustelevat nuoret kiinalaiset Europaan ja Amerikaan, ja
opiskelevat kymmenintuhansin Japanin korkeakouluissa. Kiina on itsekin
perustanut useita yliopistoja europalaisen kaavan mukaan, ja maassa
ilmestyy sanomalehtiä, joissa käsitellään päivänkysymyksiä. Sielunsa
sisimmässä ajattelevat varmaankin useimmat kiinalaiset: "Oppikaamme
perusteellisesti europalaisten sotataito, sillä ainoastaan heidän
omilla aseillaan voimme heidät torjua!"

Vuonna 1916 tulee Kiinassa voimaan oopiumikielto. Kiinalaiset ovat
muutenkin perin voimakasta, sitkeätä ja terverakenteista ihmisrotua,
mutta sitte he pääsevät yhä virkummaksi ja terveemmäksi kansaksi. Kyllä
he piankin kykenevät puolustamaan maatansa muukalaisilta tunkeilijoilta
ja vallottajilta. Europalaiset kylvävät nykyään lohikäärmeenhampaita
Keskuksen valtakuntaan. Mutta kerran nousee lohikäärme ja iskee
kyntensä kasvattajiensa rintaan. Europassa on ihmisiä, jotka puhuvat
"keltaisesta vaarasta". He pelkäävät uutta kansainvaellusta idästä,
suunnattomia kiinalais- ja japanilaislaumoja, jotka tulvivat Europaan
ja anastavat valkoihoisilta maailman herruuden. Mutta niin huonosti ei
toki käyne. Toivokaamme vain, että kiinalaiset oppivat varjelemaan
perintöänsä ja omaisuuttansa. Nelituhatvuotista perintöä!



39. Sininen joki.


Sininen joki (Jangtsekiang), Mekong ja Saluen saavat kaikki kolme
alkunsa itä-Tibetistä ja kulkevat siellä yhdensuuntaisia, syvälle
kaivautuneita laaksoja myöten, jotka leviävät etelään päin. Tämän
suuntansa pitävät Mekong ja Saluen mereen asti, mutta Sininen joki
tekee länsi-Kiinassa jyrkän polven itään päin ja jakaa Keskuksen
valtakunnan kahtia.

Vain europalaiset nimittävät Kiinan isointa virtaa Siniseksi joeksi.
Kiinalaisilla on sen nimenä Iso tai Pitkä joki, lännessä se tunnetaan
Kultahietajokena. Maapallolla on ainoastaan kolme pitempää jokea kuin
se: Niili, Mississippi ja Amatsoonivirta. Ob ja Jenisei ovat yhtä
pitkiä kuin Sininen joki, nimittäin 5200 kilometriä. Ja Sininen joki
kuljettaa keskimäärin 244 kertaa enemmän vettä kuin Thames, jonka
varrella Lontoo sijaitsee.

Eräässä suhteessa on Sininen joki kaikista maapallon virroista
huomattavin. Sen jokialueella ei nimittäin asu vähempää kuin 180
miljoonaa ihmistä, niin, kahdeksannes koko ihmiskuntaa asuu tämän yhden
virran piirissä. Kahden jokimaakunnan Hupen ja Hunanin varakuninkaalla
on enemmän alamaisia kuin ainoallakaan Europan hallitsijalla, paitsi
Venäjän. Kiinan läntisin maakunta Setshuan, jonka halki Sininen joki
niinikään juoksee, on pinta-alaltaan ja väkiluvultaan Ranskan kokoinen.
Sellaisissa vertailuissa kutistuu Europa aika lailla!

Sinisen joen varrella on sarja vanhoja, kuuluisia kaupunkeja.
Tshungking on Setshuanin maakunnan pääkaupunki, ja sinne asti
kulkevat europalaiset jokihöyrylaivat. Hankau on sisä-Kiinan isoin
kauppakaupunki. Nanking, lähellä jokisuuta, oli aikoinaan Kiinan
valtakunnan pääkaupunki. Järvi on kiinaksi "hu", "king" merkitsee
keisarikaupunkia, "pe" pohjoista ja "nan" etelää. Peking merkitsee siis
"pohjoista keisarikaupunkia" ja Nanking "eteläistä keisarikaupunkia".
Hupe merkitsee "järven pohjoispuolella" ja Hunan "järven
eteläpuolella".

Hunanin maakunta on koko Kiinan merkillisimpiä seutuja. Sen asukkaat
ovat voimakkaita ja luonteeltaan itsenäisiä, ja heistä saadaan parhaat
sotamiehet; mutta he ovat paljoa kiihkeämpiä muukalaisvihollisia kuin
muut kiinalaiset. Hunanin pääkaupunki Tshangsha on vanhastaan ollut
ulkomaalaismellakkain pesäpaikka, ja niillä tienoin puhkesi vuoden
1911:kin verinen kapinaliike.

Hankauhun saakka tulevat isoimmat valtamerilaivatkin, pienempien
höyrylaivojen tunkeutuessa Tshungkingiin, kuten sanottu. Ne ovat pahoja
kilpailijoita dshonkeille, jotka ovat monin kymmenin tuhansin
välittäneet tavara- ja matkustajaliikennettä tällä mahtavalla virralla
harmaasta muinaisuudesta asti. Dshonkkeja on monenlaisia; niitä on
isoja ja pieniä, toiset ovat rakenteeltaan sovellettuja virran tyyntä
alajuoksua varten, toiset taasen Hupen ja Setshuanin vuolteista
suoriutumaan. Sieviä ja tarkotuksenmukaisia ne vain ovat aina,
koristaen sitä suuremmoisen kaunista, alituiseen vaihtelevaa maisemaa,
jonka keskeen virta on leikannut uomansa. Täällä voisi maalaaja viettää
ikänsä pitkän, hänen tarvitsemattansa olla ainoatakaan päivää aiheiden
puutteessa jouten.

Joillakuilla seuduilla käytetään dshonkkien rakentamiseen
kypressipuuta, toisilla ohuita tammilankkuja. Tarkotuksena on saada
aluksesta joustava ja notkea, jotta se ei niin helposti saisi vuotoja
vuolteissa. Vaarallisissa paikoissa otetaan alukseen luotsi. Ja
kuitenkin on laskettu, että joka kymmenes dshonkki ajautuu matalikolle
ja joka kahdeskymmenes joutuu täydellisesti hylyksi. Matka Hankausta
Tshungkingiin kestää 35 vuorokautta, mutta takaisin pääsee 9
vuorokaudessa, virta kun on silloin työntelemässä alusta. Alas virtaa
on kulku vaarallisinta, se tuottaa useimmat haaksirikot.

Jokaisella isolla dshonkilla on pikku sanomalaiva viemässä tavaroita ja
matkustajia maihin. Iso dshonkki on 12 metriä pitkä; perä on korkea, ja
siellä sijaitsee jonkinlainen kajuutti, joka on katettu punotuilla
olki- tai heinämatoilla. Ylös virtaa lähtevä dshonkki ottaa lastia
puolenkolmatta tonnia, alas virtaa kuusi. Alusta hoidellaan airoilla,
joista jotkut ovat niin jykeviä, että niihin tarvitaan kahdeksan
miestä. Enimmiten käytetään niitä ajelehdittaessa virran mukana, jotta
iso perämelana toimiva airo kykenee pitämään aluksen tolallaan.
Dshonkilla on myöskin masto ja purje, joihin turvaudutaan ainoastaan
ylös virtaa ponnistauduttaessa, milloin tuuli on suotuisa. Alus on
muuten jaettu eräänlaisiin vedenpitäviin komeroihin, jottei se heti
vuodon saatuaan uppoaisi. Siten ehditään laiva useinkin vielä toimittaa
rantaan, ennen kuin se vikaannuttuaan täyttyy vedellä.

Miten onkaan mahdollista kulkea ylös virtaa noin isolla, raskaasti
lastatulla aluksella voimakasta, imevää vuolletta vastaan? Sillä onhan
selvää, että laiva suotuisimmallakin tuulella viilettäisi vuolteista
takaisin alas kuin pähkinänkuori. Tämän estämiseksi kiinnitetään
dshonkin keulapäähän bambukuiduista punottu, sata metriä pitkä köysi,
josta noin kuusikymmentä miestä peräkkäisenä rivinä pitkin rantaa
juosten kiskoo alusta ylöspäin. Ranta en tavallisesti hyvin jyrkkä,
kalliot kohoavat melkein kohtisuorasti virrasta. Ketterinä kuin apinat
pujahtelevat miehet kapeita kalliopolkuja myöten ja kapuavat
hengenvaarallisten ulkonemien ympäri. Työnsä keventämiseksi he
laulelevat reippaasti. Päällysmiehet seuraavat heitä huudoilla ja
sivalluksilla hoputellen; mutta he eivät lyö kovasti, ainoana
raippanaan bambuvitsa, joka tuottaa enemmän läiskettä kuin kipua.

Tällä tavoin hinataan dshonkkia pitkin joen rantaa. Usein ei
kalliopolulta näe venettä eikä virtaa. Rumpujen pärrytyksellä antaa
laivan ohjaaja merkkejä hinaajille. Sitäpaitsi on kuusi miestä aina
valmiina irrottamaan köyden, milloin se on tarttunut ulkonevaan
kallionkärkeen. Jotkut muut, jotka kulkevat ihan alasti, tekevät samoja
palveluksia veden alla.

Kallioissa näkee pitkin jokivartta kouruja ja uurtoja, joita nuo
hinausköydet ovat hivutelleet. Tällaista kuljetusta onkin täällä jo
toimitettu tuhansia vuosia. Laivaan jää aina parikymmentä miestä
pitämään perää ja pitkillä riu'uilla pidättelemään alusta rannasta tai
sauvomaan hinaajien apuna laivaa ylös virtaa kuljettaessa.

Nämä miehet uurastavat kuin kaleeriorjat. Heidän työnsä on
hengenvaarallista. Ainaisena uhkanaan ovat heillä jyrkät kallioseinät
ja virran pyörteet. Viikon toisensa jälkeen huohottavat he
hinausköyteensä kumartuneina. Heidän koko ruumiinsa on täynnä
vereslihalle kahnautuneita nirhamia, jotka ovat tuskin alkaneet
parantua, kun jo uudestaan hieroutuvat rikki. Varsinkin hartioissa
näkee hinauksen arpia. Raskas on heillä elämä, ja kuitenkin ovat he
tyytyväisiä. Heitä kohdellaan kuin koiria, ja silti he laulelevat. Ja
paljonko saavat he palkakseen koko viisineljättä vuorokautta kestävältä
matkaltaan ylös virtaa? No, lähes neljä markkaa, kolmasti riissiä
päivässä ja koko aikana myöskin kolmasti annoksen silavaa. Matkasta
alas virtaa, jolloin työ on paljoa keveämpää ja vaatii vain
neljänneksen ajasta, saavat he vähän yli markan. Viisitoista penniä
kymmentuntiselta työpäivältä on siis näiden miesten ansiona! Ja
kuitenkin he laskettelevat leikkiä ja naureskelevat.

Helmikuulla on vesi virrassa matalimmillaan, ja silloin se on kirkasta.
Kaupungit ja kylät ovat 50 metriä korkealla virran kalvosta. Ne
kohoavat muureineen, portaineen, portteineen ja pagodeineen
tavallisesti laaksonsuiden laakeilla kolmioniemekkeillä. Harjujen ja
laaksojen maaperästä kasvaa jokainen tuumanala metsää tai on pelloksi
raivattua. Kevään mittaan alkaa virta nousta, ja kesällä se pauhaa
jättiläismoisena, suklaanruskeana tai harmaanlikaisena, korkealle
paisuneena vesipaljoutena. Muutamin paikoin, missä laakso kapenee, voi
vesi silloin olla kerrassaan 30 metriä ylempänä kuin helmikuussa.
Silloin on virralla kulku vaarallista, vesi kun peittää kaikki
matalikot ja kivisärkät ja muodostaa rajuja kurimuksia. Vuolteen
mukaansa tempaama dshonkki kiitää 10 kilometrin vauhdilla tunnissa alas
virtaa.

Kylien ja kaupunkien alapuolella on suurina parvina sellaisia
dshonkkeja, jotka odottavat työtä. Jokainoalla kalliolla,
vähäisimmälläkin polvekkeella on erityinen nimensä, "Keltainen kissa",
"Nukkuva sika", "Kaksoislohikäärme" ja sen sellaisia. Rosvojakaan ei
täältä puutu. Niillä on tyyssijansa vuoristossa, ja sieltä he sopivilla
kohdilla ahdistavat dshonkkeja. Siksi näkeekin ulkonevissa
kallioseinämissä toisinaan isoja kirjotusmerkkejä; ne merkitsevät:
"Väylä ei ole turvallinen", tai: "Pienten dshonkkien on ajoissa
laskettava ankkuri". Tällä tavoin varotetaan aluksien omistajia
vaarasta.

Suuri ei näy olevan omistajienkaan liikevoitto, ja sitä vähemmin on
heillä syytä silmäillä ystävällisin katsein niitä isoja venäläisiä
laivoja, jotka ottavat Hankausta lastikseen teetä. Hankau on Kiinan
isoin teesatama, ja Kiina on teepensaan kotimaa. Vasta 250 vuotta
takaperin tuli tee tunnetuksi Europassa; nyt juodaan sitä täällä yhtä
yleiseen kuin monissa muissakin osissa maailmaa. Englannissa ja
Venäjällä on siitä tullut ihan kansallisjuoma. Venäläiset tapasivat
entiseen aikaan tuottaa teensä karavaaniteitä myöten Mongolian ja
Siperian kautta; nykyään vähenee teen vienti Kiinasta, ja Intia ja
Ceylon ovat siinä kohden vieneet voiton Keskuksen valtakunnasta.



40. Mongolia.


Kiina etelässä ja Itä-Siperia pohjoisessa rajottavat sitä suunnatonta
Sisä-Aasian aluetta, jolla on nimenään Mongolia. Kiinalaiset nimittävät
sitä "Ruohomaaksi". Mutta on tästä maasta laajoja osia vedettöminä
aavikkoinakin, missä lentohiekka kasautuu korkeiksi harjanteiksi ja
karavaanitiet kaivoinensa ovat etäällä toisistaan. Tuota
erämaavyöhykettä, joka on maapallomme laveimpia, nimittävät
mongolilaiset Gobiksi, s.o. pelkästään aavikoksi. Samaa merkitsee
kiinalaisten käyttämä nimitys Shamo.

Mainitsin jo, että Mongolia on Kiinan alusmaa ja että mongolien
hengellinen päällikkö, heidän paavinsa on dalai-lama. Heillä on myöskin
joukko lamaluostareita, ja joka vuosi tekevät he suurin joukoin
pyhiinvaelluksia Lhasaan. Hämmästyttävän suuri osa miespuolisesta
väestöstä menee luostareihin, sitoutuen munkkisäätyyn. Kiinalaiset ovat
siitä hyvillään, sillä rauhallinen luostarielämä saa vanhaan aikaan
niin sotaisiksi tunnetut hurjat mongolilaumat unohtamaan oman
voimansa; temppelisuojamien Buddha-patsaiden edessä toimitettavat
hartaudenharjotukset kääntävät heidän ajatuksensa toisille urille. He
eivät enää ajattele, että heidän kansansa aikoinaan hallitsi melkein
koko Aasiaa ja puolta Europaa valtikallaan ja että heidän esi-isänsä,
"kultainen parvi", seitsemänsataa vuotta takaperin samosivat
Kaukasuksen yli, tekivät koko Venäjän verovelvollisekseen ja syöksivät
kauhistukseen muun lännen. Tuskinpa muistavat he sitäkään, että näiden
jälkeläiset vallottivat koko Keskuksen valtakunnan ja kaivoivat
keltaiseen multaan Keisarikanavan, jota kiinalaiset dshonkit vielä tänä
päivänä kulkevat. Vimmaisimmasta aseitten kalskeesta, mitä on maailma
konsanaan vapisten kuullut, ei nykyään ole kaikuakaan jäljellä. Säilät
ovat ruostuneet huotriinsa, ja mongoliruhtinaat, joita Kiina sanoo
veroruhtinaikseen, asuvat rauhallisesti aroilla kahdeksanviirisissä
telteissään.

Mongolit ovat paimentolaisia. He omistavat suuria lammas- ja
vuohilaumoja ja käyttävät ravinnokseen lampaanlihaa, maitoa, voita ja
juustoa. Heidän kotieläimiään ovat myöskin kaksikyttyräinen kameeli ja
pienikasvuinen, sitkeä, vankkaluinen hevonen. Elämä on heillä ainaista
vaellusta. Kun joltakin seudulta pouta kuolettaa kasvullisuuden tai
karja on kalunnut kaiken ruohon, kuormittavat he kameelit telteillään
ja muilla kapistuksillaan ja hakevat parempia laitumia. Mongolien
teltti muistuttaa muodoltaan juustokupukkaa; sen runkona on sitkeistä,
lujista riu'uista sommiteltu ristikko, joka katetaan mustilla
karvapeitteillä ihan kuten kiinalaisillakin on tapana. Yhtäläiset
luonnonsuhteet ja elämänehdot saavat eri kansoja aivan kaukanakin
toisistaan omaksumaan samoja elintapoja.

Mongolit ovat hyvänsävyistä, miellyttävää kansaa. Minä olen tullut
tuntemaan heidät suuren alueensa reunoilla, ja olen kerran matkustanut
Mongolian poikkikin. Lähtökohtana oli Peking, ja matka kävi suoraan
luoteeseen, ensin mongolilaisen ylänkömaan itäisten rajavuorten yli,
sitte koko Mongolian halki ja lopuksi läpi sen osan itä-Siperiaa, missä
Baikal-järvi sijaitsee keskikorkuisten vuoristojen välissä. Se tapahtui
maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa 1897. Siihen aikaan ulottui
Siperian rautatie vasta Kanskiin, pieneen kaupunkiin Jenisein
itäpuolelle. Pitempää kärrymatkaa en ole eläissäni tehnyt, sillä
Pekingistä on Kanskiin kolmentuhannen kilometrin taival, ja välillä
lepäsin yhden ainoan päivän, nimittäin Irkutskissa, itä-Siperian
pääkaupungissa.

Kolmetuhatta kilometriä yli arojen ja aavikoiden, yli lumettuneiden
metsäisten vuorten ja jäätyneiden, laaksojen! Jymisivätpä siinä
hevosten kaviot routaisella kamaralla, ja miten monta pyörähdystä
lienevätkään kärryjeni pyörät tehneet!

Pekingissä olin varustautunut kaikella, mitä tarvitsin matkaani Venäjän
alueen rajalle. Ensimäisenä hankittavanani oli kiinalainen passi, joka
oikeutti minut käyttämään apunani mongoleja ja heidän hevosiansa sekä
viettämään yöni heidän telteissään, mikäli mieleni teki. Ruokavarojahan
niinikään tarvittiin mukaan: säilykkeitä, leipää, teetä, sokeria ja
muita elintarpeita. Venäläinen lähetystö antoi saattueekseni kaksi
kasakkaa; mies-parkojen piti laskettaa koko tuo pitkä taival täyttä
neliä! Mutta he olivat tyytyväisiä urakkaansa ja riemuitsivat siitä,
että palvelusaikansa Pekingissä päätyttyä pääsivät palaamaan
siperialaiseen kotiinsa.

Mongoliassa ei matkusteta tavalliseen tapaan. Ei istu kyytimiestä
etulaudalla, ei nojaile mukavasti matkustavainen joustimilla
varustetuissa, nelipyöräisissä vaunuissa ja anna katseensa puolittain
haaveksien tähystellä taivaanrantaa. Ei sinne päinkään! Täällä ei ole
raivattuja teitä, ei kievareita. Silti on ehtimiseen vaihdettava
hevosia. Verekset hevoset saadaan mongolien telttikylistä. Mutta
mongolit ovat paimentolaisia, joten heidän kylänsäkin ovat alituiseen
liikkeellä. On siis ensiksikin tiedettävä, missä kylät kulloinkin ovat,
ja toisekseen toimitettava ihmisille ennakolta viesti, että heidän on
varattava määrätty luku hevosia. Senvuoksi lähetetään edeltäpäin
pikalähettejä ratsain, ja tilatut hevoset toimitetaan aina mitä
täsmällisimmin. Mutta ainoastaan mongolit itse tietävät, missä
naapurikylät sattuvat olemaan, ja joka kylästä otetaan joitakuita
mongoleja saattajiksi. Ja koska tässä maassa kylätkin vaeltavat,
kuljetaan täällä aina suorinta tolaa kylästä toiseen. Ei voi siis
koskaan pysytellä määrätyllä tiellä, vaan on matka suunnattava suoraan
poikki aavikon ja yli aron, tavallisesti missään näkemättä jälkeäkään
vanhoista rattaiden uurroista.

Ajoneuvot ovat hyvin yksinkertaiset. Kerrassaan liian yksinkertaiset!
Sen huomaa matkustavainen jo ennen kuin on ensimäisestäkään
kyytivälistä suoriutunut. Puinen kärrynkoppa lepää kahdella
keskikokoisella pyörällä ja on kauttaaltaan katettu ylhäältä
tunnelimaisesti kaartuvalla kuomulla, jonka päälle on pingotettu
sinistä verkaa. Etuseinään sovitettu pieni ikkuna ja kaksi sivuikkunaa
suovat matkustavaiselle vapaan näköalan arolle. Ikkunaruudut ovat
kiinnitetyt kuomun päälle vedettyyn kankaaseen, joten ne eivät voi
tärskeestä särkyä. Joustimia ei kärryissä ole ensinkään, niiden pohja
lepää suorastaan rattaiden tammella. Sisälle sovitellaan niin paljon
pieluksia, turkkeja ja karvapeitteitä kuin päinsä käy ja niiden päälle
istutaan, jottei aivan mureaksi hytky. Tilaakin on kärryissä vain sen
verran, että juuri saa oikaistuksi säärensä. Ja sija on aina arvioittu
vain yhdelle henkilölle.

Kärryt ovat sanalla sanoen tavallista kiinalaista lajia
haarukka-aisoineen, joihin hevonen tai muuli valjastetaan. Kiinassa
istuu kyytimies toisella aisalla tai juoksee kärryjen vieressä. Minä
olin sitonut matkalaukkuni aisojen alapuolelle. Suuren kuormastoni olin
lähettänyt matkaan kameeleilla, ja se saapui Tukholmaan puoli vuotta
minun perästäni.

Valjastaminen se vasta kummallisesti toimitetaan. Kumpaisenkin aisan
etukärkeen on kiinnitetty tukeva silmukka. Molempien silmukkain läpi
työnnetään pyöreä poikkipuu. Kaksi ratsastavaa mongolia ottaa
kumpainenkin poikkipuun pään satulassa polvelleen. Aisojen välissä ei
täällä juokse mitään vetojuhtaa. Poikkipuun päihin on kiinnitetty
pitkiä naruja. Kaksi muuta ratsastajaa kietoo nämä narut pariin kertaan
uumilleen. Ratsupiiskat on heillä kaikilla, ja kun ollaan valmiita
lähtöön, kiitävät kaikki neljä ratsastajaa täyttä karkua yli aron,
vetäen kärryjä perässään.

Molemmin puolin ratsastaa kaksikymmentä muuta mongolia, jotka
puolittain katoavat pöllyileviin tomupilviin. Äkkiä näkee kahden heistä
takaapäin karauttavan niiden miesten viereen, joiden polvella poikkipuu
lepää. Molemmat uudet hevoset painavat päänsä kumaraan ja pistävät sen
puun alle, joka jää näiden ratsastajien polvelle, tähänastisten
kannattajien pysähdyttäessä hevosensa ja antaessa kärryjen keikkua
eteenpäin. Sitte he yhtyvät muuhun joukkoon. Kärryt eivät seisahdu
hevosia vaihdettaessa, mikä tapahtuukin kahdessa sekunnissa. Vauhti
pysyy yhä huimana kiidätyksenä. Täytyy vain ihmetellä, miten keveästi
ja ketterästi tämä temppu tapahtuu, ja ellei osu juuri silloin
kurkistamaan kärryjen etuikkunasta, ei tätä usein uudistuvaa hevosten
vaihtoa ollenkaan huomaa.

Tähän tapaan vaihdetaan myöskin molemmat eturatsastajat hevosinensa
ehtimiseen mitä tulisimmassa vauhdissa. Kun toinen heistä väsyy,
karauttaa uusi ratsastaja paikalle ja kietaisee vetonarun
vyötäisilleen.

Parin kolmen tunnin kuluttua näkee edessään arolla telttikylän. Siellä
on kolmisenkymmentä hevosta valmiina omistajineen, jotka ovat
edellisinä päivinä saaneet pikaläheteiltä viestin. Kylään tultaessa
seisahtuvat kärrit nytkähtäen, ja aisojen päät kallistuvat alas.
Kasakoista tiedustaa toinen, tahtooko matkustavainen nousta alas
kärryistä, levätä teltissä, juoda teetä tai syödä, vai lähdetäänkö
suoraa päätä jatkamaan matkaa. Mutta minä otin tavakseni yöpyä
mongolien luokse, jotten hurjasta ajosta ihan tärveltyisi. Kullakin
vaihtopaikalla saavat sinne asti tulleet mongolit joitakuita ruplia.
Täällä maksetaan aina pelkillä hopearuplilla, sillä mongolit eivät
huoli paperirahasta eivätkä pikku kolikoista. Hopearuplia käyttävät
nimittäin heidän vaimonsa koruina.

Jo ennen auringon nousua lähdetään taas äärettömälle arolle. Pikku
rotkoja ja vesikouruja eivät ratsastajat arastele vähääkään; vain
silloin hillitsevät he vauhtiansa, kun tielle sattuu poikittain aivan
syviä hautoja. Mutta usein eivät he enää ehdikään väistää
kivenlohkaretta tai kuoppaa, ja kun sitte pyörät poukkoavat siitä
ylitse, sinkoaa matkustavainen kuomun kattoon ja kierii suin päin
turkeissaan ja pieluksissaan.

Pohjois-Mongoliassa oli paksulta lunta, ja siellä vetivät kärryjäni
kameeliratsastajat. Olinkin jo niin ruhjoutunut ja kurjassa tilassa,
että minusta tuntui mieluisalta levolta, kun matka nyt pehmeässä
lumessa joutui hiljaisemmin.



41. Marco Polo.


Vuonna 1162 syntyi Mongoliassa hurjien ratsastajalaumojen päällikkö
nimeltä Dshingis-khaani. Hän alisti valtaansa kaikki naapuriheimot, ja
mitä vain mongoleja oli, ne keräytyivät hänen lippunsa alle. Mitä
suuremmaksi hänen mahtinsa paisui, sitä laajempia maa-alueita tahtoi
hän vallata, eikä hän tyytynyt ennen kuin melkein koko Aasia oli hänen
valtikalleen kuuliainen. Hänen valiolauseenaan oli: "Yksi Jumala
taivaassa ja yksi suurkhaani maan päällä." Hänelle ei riittänyt
valtakunta yhtä iso kuin Aleksanterin tai Caesarin, vaan hän tahtoi
hallita koko tunnettua maailmaa, ja niinpä ratsasti hän armeijoineen
tuossa valtaisessa maanosassa valtiosta toiseen. Kaikkialla jätti hän
jälkeensä hätää ja valitusta, hävitettyjä ja poltettuja kaupunkeja. Hän
oli maailmanhistorian suurin ja samalla hurjaluontoisin vallottaja.
Hänen ollessaan mahtinsa huipulla olivat epälukuiset kansat hänelle
verovelvollisia, Taka-Intian niemimaasta Novgorodiin, Japanista
Schlesiaan asti. Hänen hovissaan kävi Ranskan kuninkaitten, Turkin
sulttaanin, venäläisten suuriruhtinaitten, sen ajan paavien ja kalifien
lähettiläitä. Ei ennemmin eikä myöhemmin ole koskaan yksi mies pannut
ihmislapsia siinä määrin liikkeelle ja pakottanut niin monia kansoja
vastoin niiden tahtoa ryhtymään tekemisiin keskenään. Dshingiskhaani
hallitsi ja käski runsaasti puolta koko ihmiskunnasta, ja vielä tänä
päivänä elää hänen nimensä kauhu monissa hänen hävittämissänsä maissa.

Kuollessaan oli Dshingis-khaani 65 vuoden vanha, ja hän jätti
äärettömän valtakuntansa neljälle pojalleen perinnöksi. Yksi näistä
neljästä oli sen Kublai-khaanin isä, joka vuonna 1280 vallotti Kiinan
ja tuli Keskuksen valtakunnassa mongolilaisen keisarisuvun kantaisäksi.
Hänen hovinsa oli vielä loistavampi kuin isoisän, ja meillä on tarkka
kuvaus suurkhaanista ja hänen valtakunnastaan sen miehen suusta, josta
nyt käyn puhumaan.

Vuonna 1260 oleskeli Konstantinopolissa kaksi venetsialaista
kauppamiestä. He olivat nimeltään Nicolo ja Maffeo Polo. Heidän
hartaana toivomuksenaan oli solmia uusia kauppayhteyksiä Aasian kanssa,
ja tämä pyrkimys houkutteli heidät Krimin niemimaalle ja sieltä Volgan
yli ensiksikin Bukharaan sekä edelleen suurkhaani Kublain hoviin.
Siihen aikaan olivat katolilaisten lähetyssaarnaajien matkat tuottaneet
hämärää käsitystä kaukaisen idän suurista sivistyneistä valtakunnista.

Suurkhaani ei ollut vielä milloinkaan nähnyt europalaisia. Hän oli
hyvillään venetsialaisten tulosta, otti heidät ystävällisesti vastaan
ja tiedusteli heiltä, mitä kaikkea ihmeellistä oli heidän
kotipuolessaan nähtävänä. Sitte päätti hän antaa heidän
toimitettavakseen paaville kirjeen, jossa pyysi lähetettäväksi itään
sata oppinutta, tietorikasta lähetyssaarnaajaa. Näitä tahtoi hän
käyttää aron hurjien heimojen tasaannuttamiseen ja sivistämiseen.

Yhdeksän vuotta poissa oltuaan palasivat molemmat kauppamiehet
Venetsiaan. Paavi oli kuollut, ja kaksi vuotta odottivat he turhaan
hänen seuraajansa valitsemista. Mutta kun he eivät tahtoneet jättää
suurkhaania siihen käsitykseen, että he olivat syöneet sanansa,
päättivät he jälleen lähteä kaukaiseen itään, ja tälle retkelle ottivat
he mukaansa Nicolon pojan, viisitoistavuotiaan Marco Polon.

Kolme matkamiestämme kulkivat nyt Syrian halki Mossuliin ihan likelle
Niniven raunioita, sieltä Bagdadiin ja Hormusiin, joka on kaupunki
Persian lahden ja Arabian meren välisellä kapealla kannaksella. Sitte
samosivat he pohjoista kohti koko Persian ja pohjois-Afghanistanin
poikki, Amu-darjaa ylös Pamirille, käyttäen teitä, jotka heidän
jälkeensä saivat kuusisataa vuotta odottaa uusia matkustajia Europasta.
Jarkandin, Khotanin ja Lopnorin kautta -- kaikki jo tuntemiamme
paikkoja -- ja Gobi-erämaan halki kävi nyt heidän matkansa Kiinaan.
Useita vuosia taipaleella oltuaan päätyivät he viimein vuonna 1275
suurkhaanin hoviin itä-Mongoliassa. Hallitsijaa miellytti Marco Polo
suuresti, ja mielihyvällä kuuli hän, että nuorukainen oli oppinut
lukemaan, kirjottamaan ja puhumaan useita itämaisia kieliä. Hän älysi
sellaisen laajatietoisen kelpo miehen hyödylliseksi käytellä ja otti
hänet palvelukseensa. Ensimäiseksi toimeksi uskottiin nuorelle Pololle
virkamatkan tekeminen pohjoiseen ja läntiseen Kiinaan. Polo oli
havainnut, että Kublai-khaani mielellään kuuli huomattavia, kummallisia
kertomuksia vieraista maista, ja senvuoksi painoi hän kaiken näkemänsä
ja kokemansa huolellisesti mieleensä, selostaakseen niitä jälkeenpäin
keisarille. Siten kohosi hän yhä korkeammalle suurkhaanin suosiossa, ja
häntä lähetettiin uusille virkamatkoille, joilla hän joutui Intiaankin
ja Tibetin rajalle. Kolme vuotta oli hän eräässä isossa kaupungissa
kuvernöörinä, ja tärkeä asema oli hänellä varsinaisessakin
asuinkaupungissaan, Pekingin hovissa.

Marco Polo kertoo muun muassa keisarin metsästysretkistä. Hän istuu
kantotuolissa, joka muistuttaa pientä katollista kamaria ja on
sijotettu neljän elefantin selkään. Kantotuoli on ulkoa katettu
taotuilla kultalevyillä, sisäpuoli on verhottu tiikerintaljoilla. Hänen
vieressään istuu kaksitoista parasta metsästyshaukkaa, ja kantotuolin
rinnalla ratsastaa saattueväkeä. Tuon tuostakin huudahtaa joku
seuralaisista: "Teidän majesteettinne, katsokaahan kurkia!" Silloin
avauttaa keisari heti kantotuolinsa katon ja päästää jonkun haukoista
syöksähtämään saaliiseen; tähän urheiluun hän on suuresti kiintynyt.
Jälkeenpäin hän lähtee leiriinsä, johon kuuluu kymmenentuhatta telttiä.
Hänen oma vastaanottotelttinsä on niin tilava, että siinä saa tuhannen
henkilöä vaivatta sijansa; toisessa pidetään salaisia neuvotteluja,
kolmas on makuuhuoneena. Niitä tukee kolme telttitankoa, ja ne ovat
ulkopuolelta katetut tiikerintaljoilla, sisäpuolelta verhotut kärpän-
ja sopulinnahoilla. Marco Polo vakuuttaa näiden telttien olleen niin
hienosti koristeltuja kallisarvoisilla kaunistuksilla, ettei jokainen
kuningas pystyisi sellaista telttiä maksamaan.

Vain etevimmät aatelismiehet saavat ruokapöydässä palvella
keisaria. Tällöin on heiltä suu ja nenä kiedottu kultaompeleisiin
silkkihuiveihin, jottei heidän hengityksensä saastuttaisi vateja ja
pikareja, joita he tarjoavat korkealle herralleen. Ja joka kerta kun
keisari juo, puhaltaa suuri torvisoittokunta ja kaikki läsnäolijat
polvistuvat.

Kaikki kauppiaat, jotka saapuvat pääkaupunkiin, ja etenkin ne, jotka
pitävät kaupan kultaa ja hopeaa, jalokiviä ja helmiä, saavat myydä
kalleuksiaan yksinomaan keisarille. Ja Marco Polo pitää ihan
luonnollisena, että Kublai-khaani omistaa suurempia aarteita kuin
kaikki maailman kuninkaat, koska hän aina maksaa pelkällä
paperirahalla, jota valmistuttaa mielinmäärin. Siihen aikaan oli
nimittäin Kiinassa jo paperirahaa liikkeellä.

Siten elelivät Marco Polo, hänen isänsä ja setänsä monta vuotta
Keskuksen valtakunnassa ja keräsivät älyllään ja uutteruudellaan suuren
omaisuuden. Mutta keisari, heidän suojelijansa, oli vanha, ja he
pelkäsivät asemansa muuttuvan hänen kuolemansa jälkeen. Myöskin
kaipasivat he takaisin Venetsiaan, mutta aina kun he puhuivat
lähdöstään, pyysi Kublai-khaani heitä lykkäämään sen vielä
tuonnemmaksi.

Mutta sattui tapaus, joka teki heille matkustuksensa mahdolliseksi.
Persiakin oli silloin mongolilaisen herruuden alaisena, ja sen ruhtinas
eli khaani oli Kublai-khaanin sukulainen. Persialainen khaani oli
menettänyt lemmikkipuolisonsa ja tahtoi nyt täyttää hänen
kuolinvuoteella lausumansa toivomuksen, että hän naisi ruhtinattaren
vaimonsa omasta heimosta. Hän toimitti senvuoksi lähettiläitä tällä
asialla Kublai-khaanin luo. Nämä otettiin ystävällisesti vastaan, ja
Persian khaanille etsittiin sievä, nuori prinsessa. Kun kuitenkin
arveltiin noin nuorelle tytölle liian vaivaloiseksi matkustaa lähemmä
7000 kilometriä maitse Pekingistä Täbrisiin, päätettiin palata Persiaan
vesitse.

Lähettiläät olivat oppineet pitämään noita kolmea venetsialaista
vilpittömästi arvossa ja tulleet heidän kanssaan hyviksi ystävyksiksi.
He pyysivät sentähden Kublai-khaanilta lupaa saada ottaa heidät
mukaansa, he kun kaikki kolme olivat taitavia merenkulkijoita, ja Marco
Polo, joka oli vastikään käynyt Intiassa, saattoi antaa heille monia
tärkeitä ohjeita purjehduksesta sinne. Kublai-khaani myöntyi paljosta
pyytelystä ja varusti koko matkueen hyvin anteliaasti mitä parhaaseen
kuntoon. Vuonna 1292 lähtivät he Kiinan rannikolta purjehtimaan etelää
kohti.

Matkalla kohtasivat he monenlaisia vastuksia, myrskyjä, jotka tuottivat
haaksirikonkin, ja kuumetauteja. Sumatran saaren ja Intian rannikoilla
pidättelivät heitä pahat ilmat kauvan, suuri osa miehistöä menehtyi
tauteihin ja kolmesta lähettiläästäkin kuoli kaksi, mutta nuori
prinsessa ja hänen venetsialaiset ritarinsa pääsivät turvallisesti
Persiaan. Khaani oli sillävälin kuollut, ja prinsessan oli tyytyminen
hänen veljenpoikaansa. Hän oli suuresti suruissaan, kun nuo kolme
Polo-herraa erisivät hänestä, palatakseen kotia Täbrisin, Trapetsuntin,
Bosporuksen ja Konstantinopolin kautta. Vuonna 1295 saapuessaan perille
olivat he olleet poissa neljäkolmatta vuotta!

Venetsiassa olivat omaiset ja ystävät jo kauvan katsoneet heidät
kuolleiksi. He itse olivat melkein unohtaneet äidinkielensä ja
ilmestyivät synnyinkaupunkiinsa yksinkertaisessa, hiukikuluneessa
itämaalaisessa asussa. Ensi työkseen he hakivat isänsä kodin ja
koputtivat ovelle. Mutta omaiset eivät heitä enää tunteneet, eivät
ottaneet uskoakseen heidän kummallisia kertomuksiaan ja käskivät
vaeltajien mennä matkaansa.

Nämä kolme herrasmiestä siirtyivät nyt toiseen taloon ja kutsuivat
sukunsa suuriin vieraspitoihin. Kun vieraat olivat istuutuneet katetun
pöydän ääreen ja aterian piti alkaa, astuivat kaikki kolme isäntää
pitosaliin, puettuina kalliista tummanpunaisesta silkistä ommeltuihin
pitkiin kauhtanoihin. Ja kun vettä tarjoiltiin käsien pesua varten,
vaihtoivat he vaatetustaan ja verhoutuivat mitä hienoimmin
kirjailtuihin aasialaisiin levätteihin. Mutta silkkikauhtanansa he
leikkasivat kappaleiksi, jotka jaettiin palveluskunnalle. Myöhemmällä
esiintyivät he harvinaisen kallisarvoisissa samettipuvuissa,
palvelijain taaskin saadessa levätit omakseen. Ja samaa tietä menivät
lopuksi samettipuvutkin.

Kaikki vieraat olivat peräti hämmästyksissään näkemästänsä. Mutta sitte
kun ruokalajit oli korjattu pois ja palvelijat peräytyneet, nousi Marco
Polo ja nouti ne vanhat, nukkavierut kauhtanat, jotka matkamiehillä oli
ollut yllään silloin kun omaiset eivät olleet tahtoneet heitä tuntea.
He alkoivat terävillä veitsillä ratkoa näiden vaatekappaleiden saumoja,
ja pöydälle kieri kasoittain rubiineja, safiireja, karpunkelikiviä ja
smaragdeja. Sillä Kublai-khaanilta lähtöluvan saatuaan olivat he
vaihtaneet kaiken omaisuutensa jalokiviin, kun eivät voineet niin
pitkälle matkalle ottaa mukaansa raskaita kultakuormia. Jalokivet
olivat he siten neuloneet vaatetuksiinsa, ettei kukaan voinut huomata
mitään erikoista.

Kun vieraat näkivät edessään aarteet, oli heidän ihmetyksensä rajaton.
Ja nyt täytyi heidän myöntää, että nämä herrat todellakin olivat
Polo-suvun kadoksissa olleet jäsenet. Nyt alettiin heitä kohtaan
myöskin osottaa mitä suurinta kunnioitusta. Huhun levitessä Venetsiassa
heidän vaiheistaan, saapuivat kelpo porvarit joukottain Polon talolle;
kaikki tahtoivat syleillä pitkämatkalaisia, toivottaa heidät
tervetulleiksi kotia ja vakuuttaa heille ystävyyttänsä.

Kolmen suuren kauppatasavallan -- Venetsian, Genuan ja Pisan -- välejä
häiritsi ainainen kateus ja kilpailu. Vuonna 1298 varustivat
genualaiset mahtavan laivaston, joka havitteli venetsialaisia
satamaseutuja Adrian meren dalmatialaisella rannikolla. Siellä
joutuivat he otteluun Venetsian laivaston kanssa, jossa Marco Polo oli
erään kaleerilaivan päällikkönä. Tulisesta taistelusta suoriutuivat
genualaiset voittajina, tekivät seitsemäntuhatta venetsialaista
vangiksi, purjehtivat sitte kotia Genuaan ja kulkivat siellä väestön
riemusaattueessa kaupunkiin. Sotavangit heitettiin kahlehdittuina
tyrmään. Näiden joukossa oli Marco Polo.

Vankeudessaan oli Marco Pololla onnettomuustoverinaan kirjuri
Rusticiano Pisasta. Hän se Marco Polon sanelun mukaan merkitsi
paperille venetsialaisen merkilliset vaiheet Aasiassa. Meillä on siten
syytä olla hyvillämme tuosta tappelusta ja sen ratkaisusta. Sillä
muutoin olisi kenties Marco Polon nimi jäänyt jälkimaailmalle
tuntemattomaksi.

Vuoden kuluttua vaihdettiin molemmin puolin saadut vangit. Marco Polo
pääsi Venetsiaan takaisin, meni siellä naimisiin ja sai kolme tytärtä.
Hän kuoli vuonna 1324 ja haudattiin Venetsian Lorenzo-kirkkoon.

Kuolinvuoteellaan kehotettiin häntä peruuttamaan seikkailujuttunsa.
Hänen sanoihinsa ei luotettu, ja vielä yhdeksännentoista vuosisadan
alkupuolella väittivät useat tiedemiehet, että kaikki oli vain
taitavasti sepustettua keksintöä. Vankilassa muistiin kirjotettu
kertomus levisi kuitenkin lukemattomina käsikirjotuksina. Suuri
Kristofer Kolumbus, joka vuonna 1492 löysi Amerikan, sai siitä tukea
vakaumukselleen, että yhtämittaa purjehtimalla länttä kohti tullaan
ehdottomasti lopulta Intiaan.

Marco Polon teoksessa tapaamme tosin joitakuita kummallisia kohtia,
mutta kuitenkin se on tärkeä maantieteellinen tietoaarre, ja useimmat
hänen havaintonsa ja ilmotuksensa ovat saaneet vahvistuksensa puolta
tuhatta vuotta myöhemmin. Hänen elämänsä oli kuin satua, ja hän on
kaikkien aikojen löytöretkeilijäin joukossa kaikkein huomattavimpia.
Siksi on hänelle annettava sijansa tässä kirjassa.



42. Nippon, nousevan auringon maa.


Marco Polo oli ensimäinen europalainen, joka teki Japanin tunnetuksi
lännen maissa. Hän nimittää sitä Tshipanguksi ja kuvaa sen isoksi
rikkaaksi saareksi Kiinan itäpuolella. Sen vuoksi nimittivätkin sitä
kiinalaiset "Nousevan auringon maaksi", ja Nipponilla, kuten
japanilaiset itse nimittävät saariansa, on sama runollinen, auringon
nousua Tyynenmeren aalloista tarkottava merkitys. Japanin lipussa näkyy
punainen aurinko valkoisella pohjalla, sotalaivan lippuun on vielä
lisätty kuusitoista punaista sädettä.

Japanilaiset olivat v. 1908 kutsuneet minua käymään saarillansa, ja
sekä merellä että maalla piti minun olla heidän vieraanansa. Marraskuun
6. p:nä astuin siis Shanghaissa siihen valtaiseen höyrylaivaan, joka
lähti Japaniin. "Tenjo-marulla" on kuusi kantta, ja luulee olevansa
monikerroksisessa rakennuksessa, kun nousee alatasanteelta kajuuttiin.
Kokonainen huonekerta upeasti kalustettuja hyttejä oli asetettu minun
käytettäväkseni, ja minä matkustin niin ylellisesti kuin varmaankin
ainoastaan amerikalaiset miljoonapohatat kykenevät kustantamaan
itselleen. Salonkini oli varustettu kirjotuspöydällä, sohvalla,
lepotuoleilla ja kaapeilla. Makuukojussa oli herttaisen mukava
kiiltometallinen sänky paksuine silkkiuutimineen, kylpykomerossa
porsliininen kylpyamme. Seinissä ja katossa oli sähkölamppuja,
lattialle oli levitetty paksuja mattoja, ja kaikki rivat ja helat
olivat hopeaa. Minun tarvitsi vain painaa nappia, jotta ilmestyi
korkeavartinen, vaitelias kiinalainen, mustaan ja valkeaan puettu ja
palmikko seljällä, kohteliaasti kysymään käskyjäni.

Minun hyttini olivat ylähangan puolella viidennellä kannella, ja
viidestä ympyriäisestä ikkunasta sain katsella auringon säteissä
kimmeltelevälle ulapalle. Siellä oli suojassa tuulelta, koillismonsuuni
puhalsi alahangan laitaa vasten, ja nyt marraskuulla oli kutakuinkin
viileätä. Meri aallehti rajusti, mutta meidän höyrylaivamme oli
semmoinen jättiläinen, että vaarumista tuskin huomasikaan. "Tenjo-maru"
tekee säännöllisiä matkoja suoraan Tyynenmeren yli San Fransiskoon,
välillä poiketen keskellä valtameren pohjoispuoliskoa sijaitseville
Sandwich-saarille. Japanin tuolla puolella kulkee laiva sen valtaisen
merivirran poikki, jolla on nimenään Kurosivo eli "Musta suola". Se
tulee päiväntasaajan pohjoispuolisilta seuduilta ja virtaa pohjoiseen
päin, jolloin sen 22 astetta lämmin ja 400 metriä syvä vesi ihan
samalla tavoin hyväillen viistää Japanin rannikoita kuin Golf-virta
syleilee Norjaa. Japanin takana on meri hyvin syvää; siellä painuu
luotausnuora 8500 metriä ja vielä syvempäänkin.

Shanghaista Itä-Kiinan meren rannikolta on 830 kilometriä Nagasakiin,
jokseenkin tärkeään kaupunkiin, joka sijaitsee Kiusiulla, Japanin
neljästä pääsaaresta eteläisimmällä. Jo keskellä ulappaa sain
langattomalla sähkölennättimellä sanoman Kiotosta, ja koko matkallaan
Jokohamaan oli laiva keskeytymättömissä väleissä maan kanssa.
Nagasakissa hämmästyy muukalainen suuremmoisia laivatelakoita
ja -tokeita; ne ovat koko Aasian suurimmat, ja myöskin "Tenjo-maru"
sekä jotkut muut yhtä isot laivat ovat ainakin suureksi osaksi
Nagasakissa rakennettuja. On tosiaan vaikea uskoa, että siitä on
kulunut vasta neljäkymmentä vuotta, kun japanilaiset alkoivat omaksua
Europan edistystä ja lännen maiden keksintöjä. Monessa suhteessa ovat
he jo menneet edelle opettajistaan!

Päiväksi pysähdyttyämme Nagasakiin jatkui matka pohjoista kohti Kiusiun
ympäri kauniiseen, soukkaan Simonosekin salmeen, joka johtaa
sisämereen. Valitettavasti oli jo pilkkosen pimeä, kun sivuutimme
amiraali Togon laivaston. Hän toimitti parhaillaan laivueharjotuksia
85:llä Japanin kahdestasadasta uudenaikaisesta sotalaivasta.
Maa-armeijan harjotukset liittyivät niihin. Japani on maailman viides
merivalta; edellä ovat siitä ainoastaan Englanti, Saksa, Yhdysvallat ja
Ranska. Taistelulaivoja on kolmetoista ja kaksi on lisää päätetty
rakennettavaksi. Melkoisen joukon sotalaivojaan on se vallannut
venäläisiltä, korjannut kuntoon ja antanut niille japanilaiset nimet.

Maa-armeijaan kuuluu rauhan aikana 250000 miestä ja 11000 upseeria. Kun
sotaan kutsutaan kaikki varajoukot ja nostoväkikin, nousee sotavoima
ehkä puoleentoista miljoonaan. Vuosittain otetaan 120000 miestä
suorittamaan asevelvollisuuttansa. Japanilaiset eivät kitsastele mitään
uhrauksia, kun on kysymys heidän isänmaansa varjelemisesta. Nipponin
rakkaus on heillä uskontoa.

Pinta-alaltaan on Japani viidennestä pienempi kuin Saksa, mutta
väkiluvultaan ainoastaan kahdeksannesta pienempi. Jos laskee mukaan
äskettäin vallatut mantereen osat, Korean ja Kvantungin, niin on
Japanin pinta-alaan vielä lisättävä 200000 neliökilometriä, ja väkiluku
on silloin arvioittava 63 miljoonaksi; tämä uusi Japani on siten niissä
kohden voitolla vastamainitusta suurvallasta.



43. Kobe.


Kun on jättänyt taakseen Simonosekin salmen, kuten minä marraskuun 9.
p:nä 1908, ja joutunut sille sisämerelle, joka leviää Hondon, Kiusiun
ja Sikokun välillä, silloinpa tuskin enää ollenkaan malttaa viivähtää
hytissään, vaan pysyykin koreasti kannella, kartta toisessa kädessään
ja kaukoputki toisessa, täysin siemauksin nauttiakseen suuremmoisesta,
alituiseen vaihtelevasta maisemasta. Tummien saarten lomissa ja
aukeilla selillä läikehtii kirkas, vihreä, suolainen merivesi, jolla
laineiden valkoiset vaahtoharjat vilisevät kuin hanhiparvi ja pienet
sievät kalastajaveneet liitelevät pullistunein purjein, ja tämän
puitteina ovat epälukuiset saaret, milloin isot, milloin pienet, toiset
metsäiset, toiset paljaat, mutta tavallisesti jyrkkärantaiset, pannen
hyökyaallokon yksitoikkoisesti jymisemään ikuista lauluansa. Tuuli
viheltelee "Tenjo-marun" ylimmällä kannella, ilma on raikasta ja
puhdasta, päivä on sees ja paisteinen, ja mereltä ja rannoilta leijuu
suolankuohun ja havunneulasien tuoksua.

Hämyssä ankkuroitsi "Tenjo-maru" Koben ulkosatamaan, missä sen oli
viivyttävä vuorokausi ottamassa lastia, ja parkassi vei minut tuohon
vilkasliikkeiseen, eloisaan kauppakaupunkiin. Kymmenkunta herttaisen
kohteliasta japanilaista otti minut vastaan jo rautaportailla,
näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä. Sillävälin oli
kuitenkin tullut ilta, ja japanilaiset ystäväni saattoivat minut
senvuoksi hotelliin, jonka katon alla minun piti viettää ensimäinen
yöni Nipponilla. Pääovella oli vastassamme isäntä puvussa, joka
muistutti naisenhametta ja ohutta vaippaa, jossa oli lyhyet, väljät
hihat. Kaksi pientä palvelijatarta riisui kengät jalastani ja pisti
sijalle tohvelit. Sitte noustiin kapeita puurappusia ja astuttiin
käytävää pitkin, jonka lautapermanto oli kiillotettu sileäksi. Erään
juoksuoven eteen jätin tohvelini ja astuin sukkasillani sisälle.
Puhtaus on japanilaisessa talossa ensimäisenä käskynä, ja siellä olisi
kovin törkeätä astua huoneeseensa samoissa jalkineissa, joilla on
vastikään tallannut katujen tomua ja likaa.

Sarja pikku huoneita oli minun käytettävänäni, oikeita nukenkamareita,
niin siroa ja hienoa oli kaikki. Paperista tai ihan ohuesta,
päällystetystä puusta tehdyt väliseinät olivat osittain työnnettäviä
kokoon, joten kamarit saattoi muodostaa yhdeksi huoneustoksi. Seinillä
riippui kilpiä, joihin oli mietelmiä ja ytimekkäitä sananparsia
piirretty samanlaisilla kummallisilla kirjotusmerkeillä kuin
kiinalaisetkin käyttävät. Eräälle seinälle oli ripustettu _kakemono_,
pitkäkäinen paperisuikale, jolle oli vesiväreillä maalattu kukkasia, ja
tämän maalauksen alla oli pienellä veistoksien koristamalla
puujakkaralla tuskin kyynäränkään korkuinen kääpiöpuu. Kirsikkapuu se
siten oli keinotekoisesti ehkäisty kasvussaan, mutta todellinen elävä
puu se oli, kenties jo parinkymmenen vuoden vanha ja joka suhteessa
täydellinen, -- pieni vain kuin liliputien maasta tuotu.

Permannolla oli riissinolkimattoja, kukin vain kolme metriä pitkä,
metriä leveä ja mustilla päärmeillä pallistettu. Kun Japanissa
rakennetaan taloa, lasketaan huoneiden lattiapinta aina mattojen
lukumäärän mukaan; siten puhutaan kuuden maton tai kahdeksan maton
kamarista. Usein ovat kamarit niin pieniä, että lattian peitteeksi
riittää kolme, jopa ainoastaan kaksikin mattoa.

Sääret ristissä tai kyyrysillämme laskeusimme me pienille
nelikulmaisille pieluksille, muita huonekaluja kun ei ollutkaan, ja
huoneeseen tepsutteli sukkasillaan nuori palvelustyttö, asettaen
piirimme keskelle hiilipadan. Muullaista lämmitystapaa ei täällä
tunneta. Hiilipata on paksua metallia ja kukkaruukun muotoinen;
suurimmaksi osaksi täytetään se hienolla, valkealla tuhalla.
Palvelijatar kasasi tuhasta keilan, jota saattoi verrata Fujijaman
huippuun, ja sijotteli tämän ympärille hehkuvia sysiä. Hiilihangon
sijasta käytti hän työssään kahta ohutta rautapuikkoa.

Pakinoittuamme ja teetä juotuamme oli aika mennä levolle. Sänkyjä ei
Japanissa ole, vuode tehdään aivan yksinkertaisesti lattiamatoille.
Täällä on tapana kohdella vierasta mitä huolellisimmalla
huomaavaisuudella, jolla koetetaan säästää häneltä kaikkea vaivaa ja
täyttää jokainen hänen toiveensa jo ennen kuin hän on ehtinyt sitä
lausuakaan. Mutta ällistyin kuitenkin kelpo lailla, kun kaksi nuorta
japanitarta alkoi muitta mutkitta riisua yltäni ja sitte puki minut
väljään, kahisevasta silkistä ommeltuun yöpaitaan, askareensa
toimitettuaan äänettömästi kadoten juoksuovesta. Ja yhtä äänettömästi
palasivat he aamulla pesemään minut lämpimällä vedellä, pukemaan ylleni
ja seurustelukuntoon saatuaan viemään minut viereiseen huoneiseen,
missä ystäväni olivat odottelemassa.

Kaikki palvelus ja tarjoilu on täällä naisten tehtävänä. He käyttävät
kotimaansa aistikkaita, kirjavia ja ihonmyötäisiä pukuja; kaula jää
paljaaksi, hartioilla on shaali, jonka liepukat menevät edestä ristiin,
uumilla on leveä kangasvyö ja takana iso, pieluksen kaltainen
nauharuusu. Tukka on korppimusta, kiiltävän sileäksi suorittu ja
kiinnitetty nutturaksi, joka näyttää kuin mustapuusta veistetyltä. Aina
ovat japanittaret puhtaita, hienoja ja sieviä, ja turhaan etsisi
tomuhiukkasta heidän silkkisiltä helmoiltaan. Elleivät he toisinaan
itsekseen nauraa tirskuisi, niin luulisi heitä vaha- tai
porsliininukiksi. Sipsutellen liikkuvat he matoilla, ovat kohteliaita,
herttaisia ja viehättäviä. Heitä muuten kohdellaankin kuten
prinsessoja, mitä hienotuntoisimmin ja huomaavaisimmin; sitä vaatii
maan tapa. He puolestaan toimittavat tunnollisesti askareensa ja
esiintyvät aina hilpeinä, tyytyväisinä ja ystävällisinä.

Me istuuduimme nyt pieluksillemme aamiaiselle. Palvelijattaret
kantoivat sisälle pieniä punaisiksi kiillotettuja pöytiä, jotka eivät
olleet jakkaraa isompia ja korkeampia. Jokainen vieras sai oman
pöytäsensä, jolla oli viisi kuppia, pikku lautasta ja vatipahaista,
kaikki maalattua porsliinia ja katettuja kansilla, jotka muistuttivat
teevateja. Tarjottiin raakaa ja keitettyä kalaa, eri tavoin
valmistettuna, munakakkua, makaroonia, parsalla höystettyä krapukeittoa
ja kaikenlaisia muita herkkuja. Ensimäistä viittä ruokalajia
maistettuani tuotiin uusi pöydällinen ruokia. Suurissa vieraspidoissa
vaihdetaan sellaisia pöydällisiä neljä tai viisi kertaa ennen kuin
päivällisestä on päästy.

Japanissa syödään kahdella puu- tai norsunluupuikolla, jotka eivät ole
kynänvartta isompia, juodaan vaaleata, heikkoa teetä ilman sokeria ja
kermaa, ja kulautellaan ruokaryypyiksi eräänlaista mietoa riissiviinaa,
jolla on nimenään _saki_. Ateria on lopussa, kun tuodaan vadillinen
höyryävää, pelkässä vedessä keitettyä riissipuuroa.

Ennen poistumista toimitetaan vielä astiat käsien huuhtomiseksi.

Koben kadut eivät ole kivettyjä, ja kapeat hevostiet ovat isoille,
jyhkeille vankkureille riittämättömiä. Sellaisia ajoneuvoja näkeekin
vain harvoin; niitä ei käytetä muuhun kuin muuttoihin. Kuljetaan
_jinsikisheissä_, siroissa kaksipyöräisissä kärryissä, joita
paljasjalkainen mies leveälierinen hattu päässä juosten vetää
perässään. Kaupungin harvoista kaleeseista olivat yhdet odottamassa
hotellini edustalla, ja lähtiessämme saattoivat meitä isäntä ja
palvelijattaret kadulle asti, hyvästellen vieraitaan suorakulmaisin
kumarruksin.

Pitkin rannikkoa länteen päin kulkeva maantie johti vilkasta ja ahkeraa
hyörinää ilmaisevien kylien läpi, sivuuttaen avoimia teemyymälöitä ja
pieniä maalaispuoteja, miellyttävän näköisiä siistejä puutaloja,
temppeleitä, vainioita ja puutarhoja. Kaikki oli pientä ja siroa ja
kauttaaltaan huolellisesti hoidettua. Jokainen maamies muokkaa
tilustansa väsymättömän ahkerasti, ja lukemattomien pienviljelijäin
sadosta kertyy Japanin rikkaus. Nopeasti ei kapealla tiellä päässyt
ajamaan, sillä yhtämittaa tuli vastaamme kaksipyöräisiä kärryjä ja
vankkureita, kantajia ja muita jalkamiehiä. Usein olin kuolettavassa
tuskassa niiden viehättävien pienokaisten tähden, jotka suruttomina
leikkivät tiellä. Japanilaiset rakastavat lapsiaan ja kohtelevat
heitä liikuttavalla hellyydellä. Milloinkaan ei lasta puhutella
epäystävällisin, saati suuttunein sanoin, ja nämä lapset ovatkin
pienestä pitäen kohteliaita ja hyvätapaisia. Vuosituhansien perintönä
on heillä veressä, että heidän on osotettava muille yhtä suurta
huomaavaisuutta kuin itselleenkin, ja siitä päivästä alkaen, jona he
ensin alkavat tepastella pienillä, paksuilla, väärillä säärillään,
tietävät he saavansa arvonantoa muilta ainoastaan sopivaisuutta
noudattavalla, säveällä käytöksellä. Usein näkee kadulla kahden neljä-
tai viisivuotiaan pikku naskalin ensin kohteliaasti kumartavan
toisilleen, ennen kuin rupeavat keskustelemaan, ja erotessaan he taas
kumartavat syvään hyvästiksi. Japanissa ei tunneta mitään roskaväkeä
eikä nuoria ilkimyksiä. Japanin kansa on pelkkiä "gentlemaneja".

"Tanssijatarten rannassa" pysähdyimme toviksi vanhojen havupuiden
siimekseen. Se on kylpypaikkana kesäisin, ja lapset karkeloivat
metsässä. Mutta nyt marraskuussa oli pikemmin kylmää kuin lämmintä, ja
täältä pyörsimme takaisin Kobeen. Matkalla poikkesin vielä erääseen
shinto-temppeliin; se oli rakennettu muistomerkiksi muutamalle
sankarille, joka oli tällä seudulla kaatunut taistelussa kuusisataa
vuotta takaperin. Temppelikartanolle oli asetettu iso venäläinen Port
Arthurissa vallattu kanuuna ja osa taistelulaiva Mikasan poikkiammuttua
mastoa. Japanilaiset ystäväni vakuuttivat minulle, että amiraali
Togollekin varmasti rakennetaan tuollainen muistotemppeli hänen
kuoltuansa.

Seitsemännellä vuosisadalla jälkeen Kristuksen syntymän tuli Japaniin
buddhalaisuus, ja sitä tunnustaa nykyään isompi osa maan asukkaita.
Tuskin kolmannes pysyy shintoismissa. Tämä oppi on hyvin vanha; se
osottaa kaikille luonnonvoimille jumalallista kunnioitusta ja rukoilee
aurinkoa pääjumaluutena. Aurinkojumalasta on keisarillinen huone
lähtöisin, ja keisari saa niinikään miltei uskonnollista palvomista
osakseen. Kunnioitetaan myös sankarillisten vainajien muistoa,
ikäänkuin olisivat he kuoltuansa muuttuneet jumalolennoiksi, ja
esi-isien hengille osotetaan samaa hartautta kuin Kiinassa. Viime
vuosina on kristinusko levinnyt Japanissa jokseenkin laajalti, ja
siellä näkee jo useita kristittyjä kirkkoja.



44. Fujijama.


Jo viisikolmatta vuotta Kobessa asuneen ruotsalaisen maamiehen ja hänen
herttaisen perheensä saattamana läksin tämän päivän iltana parkassilla
"Tenjo-marulle". Yön selkään höyrysi laiva Tyynellemerelle ja ohjasi
suuntansa loitolle Hondon rannikosta koillista kohti. Taivas oli
pilvessä, ja ääretön ulappa kuvastui muuttumattomin teräksenharmain
vivahduksin. Joka taholla oli näköpiiri synkkä ja harmaa, -- tuolla
etelässä, minne päin suoraan kulkien tulisi Uusi-Guinea ja Australia,
ja täällä idässä, minne viilettäen joutuisimme Kalifornian rannikolle.
Europassa ovat Välimeren maat samalla leveysasteella kuin Japani. Mutta
Japania hallitsevat monsuunit eli määrättyinä vuodenaikoina uudistuvat
säännölliset tuulet; kesällä ne tulevat mereltä päin ja tuovat sadetta,
kun taasen talvi on jokseenkin kuiva, sillä silloin puhaltaa tuuli
vastakkaiselta suunnalta. Yleensä on Japani kylmempi kuin Välimeren
maat, ja suuri on ilmanalan erotus myöskin sen ja eteläisten ja
pohjoisten osien välillä. Pohjoisella Jesson saarella kestää talvea
seitsemän kuukautta.

Puoleltapäivin pyysi muuan japanilainen ystäväni minua nyt pitämään
silmäni auki, sillä Fujijama oli ilmestymässä esille koillisesta.
Rannikosta ei ollut mitään näkyvissä, mutta pian leijui vuorten
lumihuippu himmeänvalkoisena häämynä aaltojen yli. Suuntamme kävi
suoraan Fujijamaa kohti, ja joka neljännestunti kohosi uhkea vuori yhä
selvemmin näkyviin. Nyt näyttäysi rannikkokin tummempana viiruna, mutta
vuoresta vain huippu, joka päättyy kummallisen säännölliseen, matalaan
keilaan, yläpäästään kuin katkaistuun. Siinä on kraaterirenkaan reuna,
sillä Fujijama on tulivuori; kaksi viime vuosisataa se on kuitenkin
levännyt.

Yhä häikäisevämpinä kuvastuivat rotkojen lumihanget, mutta yhäti oli
pelkkä huippu näkyvissä, leijuen kuin haavekuvana pilvien lomassa, ja
rannikolle ankkuroidessamme kohosi sen latva korkealle yläpuolellemme.
Olimme nyt ihan lähellä vuorta, enkä hennonnut siitä ollenkaan siirtää
katsettani, varsinkaan ilta-auringon purppuroidessa sen lumisia
rinteitä.

Fujijama on Japanin korkein vuori. Uinuvan tulivuoren kraaterirengas on
3778 metriä Tyynenmeren pintaa ylempänä. Fujijama on myöskin pyhä
vuori. Ylös johtava tie on temppelien ja pyhäkköjen reunustama, ja
monet tekevät sen huipulle toivioretken kesällä, kun lumi on sulanut.
Se on japanilaisten ylpeys ja heidän maisemiensa nähtävyyksistä
kaunein. Harmaasta muinaisuudesta asti ovat sitä runoilijat laulaneet
ja kaikkinaiset taiteilijat esittäneet lukemattomia kertoja. Fujijaman
keilan näkee jos jonkinlaisissa esineissä. Hopeaisella tai kultaisella
pohjalla kuuluisain kiillotettujen lipasten ja erinomaisen
sievien, hopeasta tai pronssista valmistettujen rasiain kannessa,
kallisarvoisten kaksoismaljakkojen ja pikarien kyljessä, tarjottimien
ja vatien pohjassa, varjostimissa ja viuhkoissa -- kerrassaan kaikessa
sama typäkkälatvainen vuori. Ja maalaajan nautintona on kuvitella
tuolle valkoiselle keilalle yhä uusi edusta. Näin kerran kirjan, jossa
oli sata Fujijaman kuvaa, ja jokainen kuva esitti pyhästä vuoresta eri
näköalan. Milloin kuulsi se japanilaisen seeterin oksien lomitse,
milloin puiden korkeiden runkojen välitse, milloin niiden latvojen
alitse. Toisella kertaa se kohosi vaahtoavan kosken tai siljaisen
järven yli, jonka kalvossa sen huippu heijastui, tai näkyi sen
alapuolella huojuva silta tai uuttera kylä, leikkivä lapsiryhmä tai
kalastajaveneiden mastoja.

Fujijama on sen kaiken tunnuskuva, jolla on nimenään Nippon. Sen huippu
on Japanin saarilla ensimäinen kohta, jota päivän koittaessa
koskettavat nousevan auringonsäteet. Kun nuori japanilainen on
vuosikausia opiskellut europalaisia taitoja ja palaa kotimaahansa
opettamaan niitä kansalleen, tähystelee hän viimeisenä matkapäivänä
laivan kannelta ikävöiden näkyviinsä Fujijamaa. Pienikasvuisena,
kasvoiltaan vaalean kellanruskeana, musta tukka lyhyeksi leikattuna,
europpalaisessa puvussa ja kädet housuntaskuissa katselee hän tummin,
vinoin silmin tuntikausia koillista kohti. Vihdoin erottaa hän pyhän
vuoren, ja yhä korkeampana ja selvempänä esiintyy sen huippu.
Japanilainen ei värähdytäkään kasvojensa piirteitä; hän ei hymyile,
eikä hänen silmiinsä tulvi kyyneleitä. Mutta hänen sielunsa riemuitsee
onnesta ja ylpeydestä, että hän kuuluu Fujijamalle ja nousevan auringon
maalle, missä hänen esi-isänsä uinuvat haudoissaan.



45. Jokohama ja Tokio.


Ihanan kylmänä ja valjuna kuvastui pyhä vuori tummansinistä taivasta
vasten, kun kirkkaana kuutamoyönä taas suuntasimme kulkumme merelle. Se
oli viimeinen yöni matkalla itään, viimeinen pitkällä meren
taipaleella, jolle olin lähtenyt Bombaysta. Oikealle kädelle jäi
taaksemme Oshima eli "Iso saari", jonka vielä toimivan tulivuoren
laakealla laella leijui keveitä höyrypilviä, sillä Vulcanuksella,
hävittävän tulen ja maanalaisten voimien jumalalla, on Japanissa
pääasumuksensa. Japanissa on hyvinkin sata sammunutta ja parikymmentä
toimivaa tulivuorta, ja yhtämittaa sattuu myös maanjäristyksiä.
Vuosittain lasketaan keskimäärin 1200 maanjäristystä tapahtuvan, mutta
niistä ovat sentään useimmat ihan vähäpätöisiä. Aika-ajoin tekevät ne
kuitenkin suurta tuhoa ja vaativat tuhansia uhreja, ja milloin
maanjäristys sattuu meren pohjassa, nousee hyökyaaltoja, jotka
pyyhkäisevät tieltään kokonaisia kaupunkeja ja kyliä. Maanjäristysten
takia rakentavat japanilaiset talonsa puusta ja hyvin matalia.

Aamulla solui "Tenjo-maru" siihen suureen lahteen, jonka rannalla
Jokohama ja Tokio sijaitsevat. Lukuisia japanilaisia ilmestyi minua
vastaanottamaan, ja Ruotsin lähettiläs vei minut kiinalaiseen tyyliin
rakennettuun palatsiinsa.

Jokohama on tärkeä kauppakaupunki, jonne poikkeaa joukko höyrylaivoja
neljästä maanosasta. Se on Tukholman kokoinen, ja vakinaisesti asuu
siellä 800 europpalaista, kauppiaita, konsuleja ja lähetyssaarnaajia.
Lähetystöt ja kenraalikonsulivirastot on sijotettu Tokioon, valtakunnan
pääkaupunkiin, jossa on kaksi miljoonaa asukasta. Enimmät ihmiset
asuvat sievissä puutaloissa, joilla on pikku puutarha sekä edustalla
että takana; mutta Tokiossa on myöskin paljon palatseja viehättävien
puistojen keskellä, jotka ovat aistikkaalta järjestelyltään
taideteoksia. Katujen melusta ja pölystä vetäytyy mielellään näihin
rauhallisiin puutarhoihin, missä pikku kanavat ja purot lorisevat
harmaiden kivilohkareiden välissä ja puiden latvat nuokkuvat
kaarisiltojen yli.

Tokiossa on runsaasti nähtävää vanhasta ja uudesta Japanista. Siellä on
kaikenlaatuisia museoita, taulukokoelmia, kouluja ja yliopisto, jonka
luonnontieteelliset laitokset on järjestetty europalaiseen tapaan.
Tokioon on niinikään perustettu geologinen laitos, joka on laatinut
geologisia karttoja koko maasta ja etenkin tutkinut kaikkia ilmiöitä,
jotka koskevat tulivuoria ja maanjäristyksiä. Tieteellisessä
tutkimustyössä ovat japanilaiset melkein yhtä pitkällä kuin
europalaisetkin. Mutta sotataidossa he kenties jo ovat valkoisista
kansoista voitolla. Kaikkia aikamme teollisuuden keksintöjä ovat he
osanneet käyttää hyväkseen, ja heidän kauppansa uhkaa tunkea tieltään
länsimaisen kilpailun. Niinpä, esimerkin mainitakseni, ei ole
pitkääkään aikaa siitä, kun joitakuita japanilaisia insinöörejä
oleskeli Jönköpingissä tutkimassa ruotsalaisten tulitikkujen
valmistusta. Nyt valmistavat he itse varmuustulitikkunsa, vieläpä
varustavat niillä melkein kaikki muutkin idän maat. Kobessa oli ihan
vuoriksi kasattuina puulaatikoita, jotka sisälsivät tulitikkuja ja
odottivat lähetystänsä Kiinaan ja Koreaan. Samoin on asian laita
kaikilla aloilla. Japanilaiset matkustelevat Europassa ja tutkivat
siellä terävä-älyisinä turbiinien, rautateiden, puhelimien rakentamista
j.n.e. Piankin tulevat he kokonaan toimeen ilman Europaa, valmistaen
itse kaiken mitä tarvitsevat.



46. Japanin keisari.


Päivänkakkara, _chrysanthemum_, on keisarillisen huoneen tunnuskuvana.
Sitä kasvatetaan kasvihuoneissa ja ulkosalla mitä vaihtelevimpana
väriltään ja suunnattoman monimuotoisena; kasvi kukkii syksyllä, ja
silloin vietetään koko maassa päivänkakkarajuhlia. Kobessa kävin
yleiseen puistoon järjestetyssä päivänkakkaranäyttelyssä, missä oli
nähtävänä kahdeksankinsataa kukkaa yhdessä ainoassa varressa.
Yksityisiä varpuja oli siten käsitelty ymppäyksellä, teräslangalla ja
leveillä puupalikoilla, että ne muistuttivat purjehtivaa laivaa,
lintua, peuraa, polkupyörää tai veturia; esitettiinpä teatterissa
näytelmäkappalekin, jossa kaikki esiintyjät olivat pelkkiä eläviä
päivänkakkarapensaita.

Japanin keisarin palatsi on muurin ja kaivannon ympäröimä. Sen alueella
on isoja, kauniita puistoja, joihin on rakennettu kanavia, lammikolta
ja siltoja, ja eräässä niistä vietettiin päivänkakkarajuhlaa, johon
kutsuttiin europalaisiakin. Juhlayleisö keräytyi hienoissa
kävelypuvuissaan käyskentelemään puistoon, jonka teitä vaahterain
syyspunaiset lehvät varjostivat. Keisari oli parhaillaan tarkastamassa
laivastoaan Togon laivalla, mutta hovimarsalkat julistivat, että
keisarinna tulee saapuville juhlaan. Vieraat muodostivat kujan, ja
Hänen Majesteettinsa tuli jalkaisin, saattueenaan kaksi prinssiä,
seitsemän prinsessaa ja suuri joukko hoviväkeä. Keisarinna on
lyhytkasvuinen, kuusikymmenvuotias nainen; kasvot ovat keltaiset ja
värähtämättömät. Mutta prinsessat olivat mitä viehkeimpiä rusottavine
poskineen ja veitikkamaisine tummine silmineen. Tunsin kuitenkin suurta
pettymystä siitä, että he olivat sievän kansallispuvun _kimonon_
vaihtaneet europalaiseen vaatetukseen; parisilaiset hatut ja
päivänvarjot eivät ollenkaan soveltuneet silmäänpistävän siroihin
vartaloihin, ja paljoa mieluummin olisi kimonon nähnyt siinä
tulipunaisten vaahterain ja heleäväristen päivänkakkaraan taustalla.

Joitakuita päiviä myöhemmin palasi keisari matkaltaan ja päästi Ruotsin
lähettilään ja minut puheilleen. Me astuimme hämyisten suojamien läpi,
joiden kuutiolattiat oli verhottu matoilla, Japanin etevimpien
taiteilijain nelikulmaisten seinämaalausten ohi, taiteellisesti
koristeltujen verhojen alitse, ihmeellisten porsliini- ja
pronssimaljakkojen välitse. Pitkää käytävää myöten opastettiin meidät
sitte pienempään huoneeseen. Siellä odotti meitä keisari. Hän on
nimeltään Mutsuhito, ja päin vastoin kuin alamaisensa on hän kookas
mies; hän on päätänsä pitempi kansaansa. Iältään on keisari 58 vanha,
ja vaikka hänen tukkansa, pujopartansa ja kiverretyt viiksensä vielä
ovat pikimustat, näyttää hän vanhemmaltakin, sillä hänen kasvonsa ovat
täynnä ryppyjä ja harmaankeltaiset kuin pergamentti. Ääni on pehmeä,
soinnukas ja suostutteleva, ja hänen älykkäät kysymyksensä ilmaisivat,
että hänellä on tarkat tiedot läntisestä mannermaasta.

Mutsuhito tuli keisariksi vuonna 1867. Hänen hallituskautensa on
nimeltään Merji eli "Valistushallitus", ja hänen hallitessaan on
Japanista sukeutunut ensi luokan suurvalta. Tässä suuressa muutoksessa
ei ole vähimmin ansiota keisarin omalla ymmärtäväisyydellä ja terävällä
katseella.

Ennen oli maa hajautunut useihin pikku ruhtinaskuntiin, joita kutakin
hallitsi _daimio_ eli läänitysherra. Nämä kahakoitsivat tuon tuostakin
keskenään, vaikka tunnustivatkin kaikki herrakseen _shogunin_, koko
maan valtiaan. Daimiot ja _samurait_ olivat perinnäisaatelina. On
hämmästyttävää, että japanilaiset vielä tuskin neljäkymmentä vuotta
takaperin kävivät sotia jousin, miekoin ja keihäin! Kun samurait
läksivät taisteluun, sonnustausivat he jokseenkin raskaihin varuksiin,
joihin kuuluivat olkavarsi- ja sääripanssarit, kypärä ja naamasilmikko.
He olivat taitavia jousimiehiä ja heiluttelivat isoa säiläänsä molemmin
käsin. Kun samurai tahtoi sovittaa rikkomuksen tai palauttaa perheensä
kunnian, teki hän _harakirin_, terävällä veitsellä leikaten vatsansa.

Mutta sitten alkoi yhtäkkiä uusi aika Japanissa. Yleinen
asevelvollisuus pantiin toimeen vuonna 1872, ja ranskalaisia ja
saksalaisia upseereja kutsuttiin järjestämään sotalaitosta. Nyt on
Japani niin voimakas, ettei yhdenkään vallan tee mieli mennä sen kanssa
kiistasille.



47. Japanin nuoriso.


Kaikilla retkeilyilläni nousevan auringon maassa saattelivat minua
japanilaiset, näyttäen ja selittäen minulle kaikkea. Kiotossa veivät he
minut kerran yhteiskouluun, ja siellä kuuntelin eri luokilla
maantiedon, laskennon, englanninkielen, piirustuksen ja käsitöiden
opetusta. Luokkahuoneeseen astuessamme nousi koko luokka seisaalle, ja
pikku poika tai tyttö astui esille, sanoen: "Meitä ilahuttaa suuresti,
että saamme toivottaa teidät tervetulleeksi, ja me toivomme teidän
vievän koulustamme hyvän muiston omaan maahanne." Minä puolestani
vastailin mielihyvällä tutustuvani japanilaisiin lapsiin ja toivovani,
että he uutteralla työskentelyllä koulussa varttuvat sen mahtavan
valtakunnan kelpo kansalaisiksi, jonka poikia ja tyttäriä he ovat.
Sitte kiertelin pitkin luokkaa ja silitin lapsukaisten päätä, näiden
veitikkamaisesti pilkistellessä toisiinsa ja itsekseen tirskuessa
penkeillään. Lopuksi kokoontuivat koulun 450 oppilasta tilavalle
pihalle, järjestyivät siellä luokittain ja minun astellessani heidän
rintamansa ohi kajauttivat huikean "bantsai"-hurrauksen. Minun oli
muistoiksi otettava mukaani joitakuita pikku näytteitä heidän
kätevyydestään ja kaksi Japanin karttaa, jotka he olivat itse
piirustaneet; oman kouluaikani saivat ne mieleeni. Sitten otettiin
meistä kaikista valtainen ryhmäkuva; siinä istun minä kahta pikku
tyttöä sylissäni pitäen, kymmenkunta istuvaa ja makaavaa oppilasta
edessäni ja laaja kukkatarha tervettä nuorisoa ympärilläni.

Ja entäs näiden lasten minulle lähettämät kirjeet! Joka päivä sain
suuren tukun, eikä minulla mitenkään ollut aikaa vastata kaikkiin. Ne
olivat siveltimellä ja tushilla piirreltyjä pitkille pehmeän paperin
suikaleille, ja sisältö oli usein niin hupainen, että sai pakahtuakseen
nauraa. Ainaisina kysymyksinä oli: "Kuinka vanha te olette? Miltä
tuntuu teistä Japani? Mitä Japanin seutua pidätte kauneimpana? Ovatko
japanilaiset teille hyviä? Oletteko Nikkoa nähnyt? Milloin taas tulette
Japaniin? Lähettäisittekö minulle ruotsalaisen kuvapostikortin, jahka
pääsette kotia?" -- Toiset lapset kertoilivat puuhistaan ja
tulevaisuudensuunnitelmistaan ja nämä suunnitelmat olivat tavallisesti
hyvin suuremmoisia.

Toisella kertaa -- Tokiossa -- pyydettiin minua pitämään esitelmä
ylioppilaille. Seisoin korokkeella yliopiston puistossa, ja ympärilläni
oli neljätuhatta ylioppilasta. Helppoa ei ollut saada ääntäni
kaikkialle kuuluviin, kun jinikishit ratisivat kaduilla ja
puhdistus-työkuntain höyryviheltimet vingahtelivat joka puolelta, mutta
mitä merkitsikään äänijänteitteni pingottaminen laukeamaan asti sen
innostuksen rinnalla, joka pauhasi ympärilläni ylioppilasten huumaavina
bantsai-huutoina! Mikä huppelehtiva elämä, mikä vireys ja reippaus
uhkuukaan tässä nuorisossa! Astuessani alas heidän luokseen pudistamaan
etumaisten kättä tunkeutuivat he joka taholta paikalle ja olisivat
minut kai kerrassaan hengiltä likistäneet, elleivät muutamat vantterat
nuorukaiset olisi kilpilinnana ympäröineet minua. Vaivoin pääsin
vaunuihini, mutta nekin saarrettiin. Hevoset kävivät vauhkoiksi, ja
niitä oli talutettava suitsista. Olimme ihan juurtua kiinni ahdingossa
portilla, jonka yllä liehui Ruotsin ja Japanin lippu, keltainen risti
ja punainen aurinko. Kauvas kadulle seurasivat ylioppilaat vaunuja
tiheinä parvina ja huusivat yhä uudestaan: "Bantsai, bantsai!"

Usein näin jonkun kadun juhlallisesti koristelluksi pikku lipuilla ja
kirjavasta silkkipaperista tehdyillä lyhdyillä. Kysyessäni, häitäkö
vietettiin vai mitä juhlaa, vastattiin kuin itsestään selvänä seikkana:
"Ei, vaan meidän korttelistamme lähtee tänään kaksi asevelvollista
sotaväkeen." Omaiset ja ystävät juhlivat heitä jo nyt erohetkellä
sankareina, ja ylpeästi katsovat he suurimmaksi kunniakseen, että hekin
saavat omistaa voimansa tälle esi-isiensä Nipponille. Sentähden
lauletaan heidän lähtiessään liikkeelle, siitä syystä koristellaan
iltasin kadut palavilla paperilyhdyillä ja päivisin lipuilla ja
viireillä. Ja sen johdosta suoriutuu Japani vihollisistansa voittajana.
Tässä ihmeellisessä maassa tekee jokainen poika, nuorukainen ja mies
velvollisuutensa. Päivätyöläinen panee uskollisesti parastaan, eikä
sotamies kieltäydy tottelemasta, kun sota kutsuu hänet puolustamaan
isänmaatansa.



48. Korea.


Ihana oli päivä, kun lumoavan kauniista Simonosekin salmesta, Japanin
Bosporuksesta, ulkonin Korean ulapalle, jolta kahdessatoista tunnissa
saavuin Fusanin satamakaupunkiin Korean niemimaan etelärannikolle.
Puolitiessä pistäysivät Tsushima-saaret näkyviin kuin valtaiset
delfiinit. Siellä on toukokuun 27. p:n 1905 näyttämö, jolloin amiraali
Togo näiden saarten luona tuhosi venäläisen amiraalin Roshestvenskin
laivaston. Onealta tuntui mieleni, kun keijuin näiden hiljaisten
vesihautojen yli, ja vieläkin olin kuulevinani jymähtelevien laukausten
kaiun tärisevän aalloilla. "Tuossa alkoi taistelu", huomautti kapteeni
viitaten kädellään, ja suuntamme viisti sitä paikkaa, missä
venäläinen lippulaiva upposi aaltoihin. Venäläinen laivasto oli
kiertänyt koko Aasian ja saapui nyt Formosan saaren itäpuolitse
Korean salmeen. Se toivoi häiritsemättä pääsevänsä Vladivostokiin
Japaninmeren venäläiselle rannikolle, ja lähestyi mainittuna päivänä
taistelujärjestyksessä Tsushima-saaria. Mutta Korean etelärannikolla
väijyi amiraali Togo japanilaisen laivaston kanssa. Kartalla oli hän
jakanut koko salmen neliöihin ja piti alituiseen kiertelemässä
tähystysretkillä pikku aluksia, jotka olivat langattomassa
sähkölennätinyhteydessä lippulaivan kanssa. Ja nyt räiskähti kipinä
läpi ilman ja julisti, että venäläinen laivasto oli näkyvissä ja 203.
neliöllä. Se oli onnellinen enne, sillä Kiinan mantereella sijaitsevan
Port Arthurin linnotuksen kohtalon oli ratkaissut se seikka, että
japanilaiset olivat vallanneet varustuksen, jonka nimi oli
"Kahdensadankolmen metrin kukkula." Tammikuun 1. p:stä oli Port Arthur
heidän käsissään. Tuon tiedonannon perusteella kävi nyt Togo
voimakkailla laivoillaan ja kuudellakymmenellä torpeedollaan venäläisen
laivaston kimppuun, ja tunnissa oli taistelu jo ratkaistu. Venäläiset
menettivät kolmekymmentäneljä laivaa ja kymmenentuhatta miestä,
lippulaivakin upposi, mutta pahasti haavottuneen amiraalin pelastivat
japanilaiset. Siten olivat japanilaiset herroina merellä ja saivat nyt
esteettömästi lähetetyksi joukkoja, ruokavaroja ja sotatarpeita
mantereelle, missä taistelut vielä riehuivat Mandshuriassa.

Fusanista vei minut juna pohjoista kohti Korean niemimaan halki. Vain
harvakseltaan kiinnittää katsetta havupuumetsikkö: muutoin on maa
puutonta. Rinteillä leviää usein pitkinä riveinä epälukuisia pikku
kumpuja, korealaisia hautoja. Kaikkialla näkee jälkiä Japanin
rauhallisesta vallotuksesta, jolla se otti haltuunsa Korean. Asemilla
seisoi japanilaisia palvelusmiehiä, poliiseja, sotamiehiä ja
viranomaisia, ja matkatoverini kertoivat minulle, että Koreassa asui
200.000 japanilaista. Kuitenkin pysyvät nämä siirtolaiset aina vain
jonkun aikaa vieraalla maalla. Japanilainen talollinen esim. myy puolet
tilaansa Japanissa ja lunastaa kauppahinnalla Korean niemimaalta
viljelyskelpoisen maa-alan, joka on vähintään kolme tai neljä kertaa
isompi hänen koko kotitilaansa ja maanlaadultaan ainakin yhtä
tuottoisa. Sitä hoitaa hän muutaman vuoden ajan ja palaa voittoinensa
kotia. Japanilaiset kalastajatkin pistäytyvät vuosittain Korean
rannikoille, vieden saaliin kotimaahansa. Siten tulvii niemimaalle joka
taholta japanilaisia. Armeija on japanilainen, pitkin pohjoisrajaa
rakentavat he linnotuksia, hallitus ja virkamiehet ovat japanilaisia,
ja piankin on Korea vain kappale nousevan auringon maata.

Sitte kun taakseni jäi vuorijono, joka kulkee kuin selkärankana koko
Korean halki pohjoisesta etelään, läheni pääkaupunki Söul, jonka 200000
asukkaasta noin viidennes on japanilaisia. Karujen kallioiden välisessä
laaksossa näkee kirjavana sekamelskana harmaita ja valkeita
rakennuksia, joiden särmiökatot on laskettu harmailla tiilillä.
Japanilaisessa kaupunginosassa tykyttää elämä ihan kuten itse
Japanissa. Kirjavat paperilyhdyt riippuvat avoimien myymäläin edustalla
iltasin, ja kauppa luistaa rivakkaa vauhtia. Korealaisen osan kujat
ovat soukempia ja tyhjempiä, vain leveämmillä pääkaduilla kolisevat
raitiovaunut kirjavassa aasialaisessa vilinässä. Isot härät vetävät
karavaaneina polttopuita, raskaat vankkurit kuljettavat kaikenlaisia
tavaroita, miehet kantavat säletelineellä huomattavan raskaita taakkoja
seljässään, ja ohitse vilahtelee valkopukuisia naisia, joiden sileäksi
suorittua tukkaa verhoo huntu. Miehiä ja poikia kuljeskelee kantaen
lippuja, joissa näkyy punaisia ja valkeita korealaisia kirjaimia; ne
ovat ilmotuksia. Soittokunta marssii heidän edellään, ja rummut ja
huilut täyttävät kadun hirveällä räikynällä.

Ylpein muistoni Söulista on päivällinen erään japanilaisen kenraalin
luona, jolloin minua kestittiin tiikerinlihalla. Se ei maistunut
hullummalta, muistutti hiukan tuoretta sianliikkiötä ja oli hyvin
valmistettu. Mutta toimeen tulen minä vastedes ilman sitäkin. Tämä näin
häpeällisesti suihin pistetty viidakkokissa oli naapuristossa tehnyt
vahinkoa ja syönyt vanhan vaimon; kenraalin käskystä olivat santarmit
käyneet petoa ahdistamaan ja tuoneetkin sen saaliinaan, nahka
kirjaimellisesti seulaksi ammuttuna. Jotta korealaiset eivät nousisi
kapinaan japanilaisia vastaan, eivät he saa ollenkaan pitää
ampuma-aseita; sen johdosta ovat tiikerit tulleet viime aikoina yhä
rohkeammiksi, ja minun Söulissa oleskellessani ilmestyi sellainen peto
kerran ihan huolettomasti erääseen puistoon jalottelemaan.

Koreassa on kymmenen miljoonaa asukasta, ja pinta-alaltaan se on
enemmän kuin puolet Japania, jonka herruutta sen on nyt tunnustettava.
Korean kohtaloihin liittyy mitä läheisimmin ruhtinas Iton nimi.
Söulissa käydessäni hän oli siellä vielä kenraalikuvernöörinä; hän on
nykyisen japanilaisen Korean maakunnan luoja. Joulukuun 15. p:n iltana
1908 istuin huonosti valaistussa salissa vilkkaassa keskustelussa
muutamien japanilaisten ystävien kanssa. Ulkona oli hämärää ja
hiljaista kaidalla kadulla, oli pureva pakkanen, ja tähdet kiiluivat.
Silloin kuulimme kavioiden kopsetta routaisella maalla. Kaksi
ratsastavien airueitten kantamaa soihtua loi punakeltaisen, vipajavan
hohteen myymälöihin ja talojen julkipuoliin samalla heijastuen
ratsuväenosastoon, joka seurasi airueita. Melkein pimennossa kulkivat
takana pienet mustat, kahden hevosen vetämät vaunut, ja kulkueen
loppupäänä oli vielä muutamia ratsastajia. Minuutissa oli joukko taas
kadonnut ja töminä häipynyt ilmaan. Suljetuissa vaunuissa istui
ruhtinas Ito, joka nyt palasi virkamatkalta. Haastelumme oli
mykistynyt, japanilaiset ystäväni olivat menneet totisiksi ja
tahdottomasti kohonneet seisaalle. Caesar oli lennossa karauttanut ohi!

Seuraavina päivinä tapailin häntä henkilökohtaisesti, ja hän kertoi
minulle ihmeellisen elämäntarinansa. Nuoruudessaan oli hän erään
daimion palveluksessa, mutta vuonna 1863 päättivät hän ja neljä muuta
kaukokatseista japanilaista matkustaa Europaan tutkimaan länsimaista
sivistystä. Siihen aikaan rangaistiin maastalähtö kuolemalla, joten
ystävysten oli karattava kotoansa. He rupesivat matruuseiksi erääseen
englantilaiseen laivaan ja purjehtivat merelle Nagasakista. Englannissa
täyttivät he mielensä länsimaisilla aatteilla ja haaveilivat uljaita
unelmia Japanin tulevaisuudesta. Silloin tunkeusi äkkiä heidän
kuuluviinsa heikkoa kaikua uusista, heidän kotimaassaan puhjenneista
levottomuuksista, ja ensimäisessä tavottamassaan laivassa lähtivät he
itää kohti. Lämpöisinä päivinä ja lenseinä öinä purjehtivat he
Hyväntoivonniemen ympäri, sillä siihen aikaan ei ollut Suetsin kanavaa,
ja kannella istuen puhelivat he Japanin tulevaisuudesta ja vaaroista,
jotka sitä uhkasivat lännestä käsin. He tahtoivat olla maansa
pelastajia, he tahtoivat murtautua erilleen entisyydestä, antaa
kansalleen vastustamattomat aseet käsiin. Ja he loivat Japanin
europpalaisen kaavan mukaan uudestaan, ja kun Venäjä tunkeusi Keltaisen
meren rannikolle, tapahtui ratkaisu: se paiskattiin takaisin Aasiaan,
ja Japanin vapaus oli pelastettu.

Tuskin oli vuotta kulunut käynnistäni, kun Ito ratsasti Harbiniin,
Mandshuriaan. Hän oli juuri astunut rautatienvaunusta ja
seisoi saattueensa kanssa asemasillalla, kun kajahti kolme
revolverinlaukausta, ja hän vaipui kuolleena maahan.

Iton elämä oli kuin satua. Hän on vienyt maansa voittoon ja tehnyt
sille unohtumattomia palveluksia. Legiooniensa menetyksen
taistelukentällä kesti Japani tyynesti, mutta kun saapui viesti, että
Nippon oli menettänyt suurimman poikansa, vaipui koko maa mitä
syvimpään suruun. Ja kuitenkin olivat japanilaiset ylpeitä hänen
kuolemastaankin, sillä hän oli kaatunut paikallaan. Kun hänen maalliset
jäännöksensä tuotiin kotimaahan, muistutti saattue voitollisen
sotapäällikön riemukulkuetta. Hänen muistokseen rakennetaan temppeli,
ja vielä kaukaisessa tulevaisuudessa ylistävät nuoret laulajat harpun
säestäminä hänen kunniakasta elämäänsä.



49. Mandshuria.


Korean ja Mandshurian rajana on Jaluk, jonka yli kuljin kiinalaisella
kelkalla kylmänä talviyönä, päästäkseni joen pohjoisrannalla
sijaitsevaan Antugin kaupunkiin, jossa on 5000 japanilaista ja 40000
kiinalaista asukasta. Vastikään oli ohut jäävuori muodostunut rannasta
toiseen, ja se oli ainoana siltana. Kelkan painosta notkui jää
aaltomaisesti, mutta ennen kuin se murtui oli jo kulkuneuvoni kiitänyt
ylitse kiinalaisen apumiehen työntämänä pitkällä riu'ulla.

Antungista tein erään japanilaisen seurassa hauskan pikku
rautatiematkan. Mukdeniin on vain 320 kilometriä; kuitenkin kestää
matkaa kaksi kokonaista vuorokautta. Tämä kapearaiteinen rata
rakennettiin Japanin ja Venäjän sodan aikana kuljettamaan ruokavaroja
ja sotatarpeita japanilaisten rintamaan. Se kulkee mitä kummallisimpina
mutkina ylös ja alas vuoria, ja junan kerrotaan harvoin päätyvän
määräpaikkaansa seikkailutta. Antungin japanilainen konsuli oli
kahdeksalla matkalla kokenut kerrassaan neljä rautatieonnettomuutta, ja
juuri kaksi päivää takaperin oli juna vierähtänyt rotkoon, mukanaan
muuan kenraali seurueineen. Mutta nyt oli veturinkuljettaja saanut
käskyn noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, ja häiriöittä
suoriuduinkin koko taipaleesta. Junan vaunut ovat tuskin puoleksikaan
raitiovaunujen kokoisia, ja kontistuneena kaikissa turkeissaan ja
vaipoissaankin saa niissä koko päivänsä hytkyä ja kolahdella. Kaksi
pitkulaista metallilaatikkoa, jotka on täytetty hehkuvilla hiilillä,
varjelee matkustavaisten jalkoja palelemasta. Eräällä pienellä asemalla
viipyy juna kokonaisen tunnin, kuin pitäisi ensin lepuuttaa veturia,
ennenkuin se lähtee kapuamaan edessä olevia jyrkkiä vuorenrinteitä.
Mutta kun matka sitte taas käy alaspäin, tuntuu junan kulku tekevän
pilaa kaikista tasapainolaeista, ja oli melkein käsittämätöntä, ettei
se joutunut johonkin kuiluun. Aina kun junankuljettaja jarrutti, oli
täräys niin raju, että sai hädin pidättyneeksi poukkoamasta päistikkaa
vaunun etuseinään.

Tämä osa Mandshuriaa on vuorista. Laaksoissa on maataloja ja vainioita,
ja mutkaisilla teillä astelee mandshuja pitkät, siniset takit ja mustat
liivit yllä; jotkut ovat ratsain tai ajavat kaksipyöräisillä kärryillä,
joita vetää hevonen ja kaksi muulia. Kaikki vedet olivat jäässä, mutta
missään ei näkynyt lunta. Puolitiessä oli yöpymisasema, ja aamun
sarastaessa jatkettiin matkaa. Junaan tulla tepasteli joitakuita
kiinalaisia kauppamiehiä, joille palvelijat valaisivat paperilyhdyillä
tietä, ja joukko japanilaisia sotamiehiä matkusti samalla kertaa.
Heidän asunaan oli paksut, keltaiset, korkeakauluksiset takit,
liepukkapäähineet, punaiset olkalaput ja punareunaiset lakit; aseina
oli sapeli ja kivääri. Nuo lyhytvartiset, jäntevät miehet
nahkapäällyksisissä karvasaappaissaan näyttivät siisteiltä ja
tyytyväisiltä.

Jouluaattona saavuin Mukdeniin, Mandshurian pääkaupunkiin, missä asuin
japanilaisen konsulin luona. Illalla sentään istuin yksinäni
takkavalkeani ääressä, mutta väsymys teki pian lopun mietiskelyistäni.
Heti kaupunkiin tullessani olin lähettänyt kotiini sähköteitse
joulutervehdyksen, ja vastaukseksi sain seuraavana aamuna pelkän
paljosisältöisen sanan: Bantsai!

Mandshuria on Kiinan alusmaita. Venäläiset olivat maan halki
rakentaneet rautatien Port Arthurin linnotukseen asti, jonka olivat
rauhallisella sopimuksella ottaneet haltuunsa Japanilta. Mutta sodan
aikana vallottivat japanilaiset linnotuksen uudestaan, sitte kun
molemmin puolin oli tehty ihmeellisiä urotöitä, ja Portsmouthin
rauhassa syyskuulla 1905 vahvistettiin heidät sen omistajiksi,
jotapaitsi he saivat läheisen Dalnin kaupungin ympäristöineen,
eteläpuoliskon isoa Sahalinin saarta, Korean herruuden ja
etelämandshurialaisen rautatien. Venäjä oli siis tietämättään
rakentanut tämän rautatien japanilaisille.

Mukdenin luona taisteltiin tämän sodan verisin ottelu, joka oli
maailman historiankin suurimpia. Vastatuksin oli 850000 miestä ja 2500
kanuunaa, ja 120000 kuollutta jäi tappotantereelle. Kaksikymmentä
päivää kesti ennenkuin japanilaisten saartamat venäläiset lähtivät
peräytymään. Nyt olivat japanilaiset herroina Mandshuriassa, joka
kuitenkin rauhan jälkeen luovutettiin takaisin Kiinalle.

Mukdenin kaduilla kuhisee vilkas, mieleen painuva elämä. Kookkaat
mandshut näyttävät voimakkailta ja itsetietoisilta. Naiset näyttäytyvät
harvoin ulkosalla; he pitävät tukkaansa korkealla nutturalla
päälaellaan eivätkä kutista jalkojaan kuten kiinattaret. Alkuasukasten
vilinässä näkee paljon kiinalaisia, kauppiaita, upseereja ja sotamiehiä
siisteissä kiiltonappisissa kauhtanoissaan, japanilaisia ja mongoleja
sekä joskus europalaisenkin. Leveämmillä kaduilla helisevät hauskasti
omnibushevosten tiu'ut. Talot ovat sieviä ja tukevasti rakennettuja, ja
niitä peittävät kirjaviksi maalatut veistokset, lohikäärmeet,
paperilyhdyt, ilmotukset ja mustalla kiinalaisella kirjotuksella
varustetut punaiset kyltit. Myymälät ovat kadulle päin avoimet, ja
julkipuolen puupylväiden väliin on tavarat järjestelty myymäpöydille.
Kaikille neljälle ilmansuunnalle on Mukdenissa upea, ylvääseen
kiinalaiseen rakennustapaan sommiteltu kaupunginportti. Mutta
yltympärillä leviää karu erämaa täynnä hautoja.

Peilingissä, "Pohjoishaudassa", lepää mandshu-hallitsijasuvun
ensimäinen kiinalainen keisari, ja hänen viereensä on saanut sijansa
hänen poikansa, suuri ja kauvan hallinnut Khang-hi. Peiling on ryhmä
temppelimäisiä rakennuksia. Ensiksi tullaan eteissuojamaan, jossa
jättiläismoinen kivestä hakattu kilpikonna kantaa kiinalaisilla ja
mongolilaisilla kirjotuksilla keisarivainajaa ylistävää kivitaulua.
Syvällä puiston hiljaisuudessa on itse hauta, uhkea kaltevakattoinen
kivikammio. Erityisessä majassa on Kiinan keisarilla tapana toimittaa
hartaudenharjotuksia, ennen kuin käy esi-isiensä haudoilla. Havupuiden
juurelta tuijottelee kivisiä hevosia, elefantteja ja kameeleja
toisiinsa ja kävijään.

"Itähaudassa" lepää keisari Tai-tsu, joka lähes kolmesataa vuotta
takaperin laski "Keltaisen temppelin", Hvang-tsen, peruskiven. Se on
Mandshurian suurin lamatemppeli, ja sen johtaja oli pyylevä, pönäkkä
mongoli, tosin vieraanvarainen ja kohtelias, mutta hiukan pöyhkeä. Hän
kävi sentään paljoa seurusteluhaluisemmaksi, kun kuuli olleeni
viisikymmentä päivää tashi-laman vieraana.

Mukdenista pistäysin pikimältään lounaaseen ja tarkastelin
japanilaisten upseerien johtamana Port Arthurin pelottavia
linnotuslaitoksia, joiden takia niin monet urheat, nuoret soturit
olivat joutuneet ennenaikaiseen hautaan. Venäläisten komeissa
kivirakennuksissa asuu nyt japanilaisia upseereja. Muutoin on kaikki
jäänyt ennalleen, venäläiset huonekalut ovat vielä paikoillaan,
venäläisiä kuvia riippuu seinillä, ja siellä täällä näkee samovarinkin.



50. Siperiantakainen rautatie.


Joulukuun 28 p:nä astuin Dalnissa junaan ja alotin rautatiematkan, jota
kesti keskeytymättä yksitoista vuorokautta. Kaksitoista tuntia menee
Mukdeniin jytistettäessä, sitte viimeiselle japanilaiselle asemalle
hiukan vähemmän. Seuraavassa pysähdyspaikassa on asemapäällikkö
venäläinen, ja japanilaisten junailijain sijalle vaihtuu venäläisiä.
Ehtoopäivällä pysähdytään surullisen maineen saaneessa Harbinissa,
valtaisen Amurin syrjäjoen Sungarin varrella. Sinne peräytyivät
venäläiset tappioittensa jälkeen, ja Harbinin asemasillalla murhattiin
ruhtinas Ito. Harbinissa astutaan pois ja odotetaan kansainvälistä
pikajunaa, joka lähtee kahdesti viikossa Vladivostokista Moskovaan.

Pian olen sovittautunut osastooni, ja raskas juna, jonka alla koko
maankamara vapisee, vierii Harbinista ulos kylmään, hiljaiseen
talviyöhön. Totisesti olikin kylmä yö! Lämpömittari osotti 36 astetta
Celsiusta, ja maata peitti paksu valkoinen lumivaippa. Mandshurian
asemalla, joka on Mandshurian ja Siperian, Kiinan ja Venäjän rajalla,
viipyi juna kaksi tuntia, venäläisten tullimiesten tarkastaessa
matkatavaroita. Tässä saa panna kellonsa puolitoista tuntia taaksepäin;
niin suuri on ajan erotus Harbinin ja Irkutskin välillä. Me voitamme
nyt joka päivä tunnin tullessamme idästä länteen päin auringon
suuntaan.

Siperiantakainen rautatie on maanpallon pisin, Dalnista Moskovaan on
8.700 kilometriä, se oli juuri valmistunut venäläis-japanilaisen sodan
syttyessä, mutta kun se oli yksiraiteinen, kykenivät venäläiset vain
suunnattomin ponnistuksin lähettämään joukkoja ja sotatarpeita
Mandshurian taistelunäyttämölle. Nykyään rakennetaan toista raidetta,
jotta voidaan sodan aikana toimia helpommin ja myöskin tyydyttää
lisääntyvää liikennettä. Tämän rautatien avulla pääsee nyt
kuudessatoista päivässä Tukholmasta Shanghaihin. Meritse Etelä-Aasian
ympäri mentäessä vaatii sama matka 40 päivää, mutta kahdeksassakolmatta
päivässä suoriutuu siitä siten, että matkustaa Atlantin yli, sitte
Kanadan rautatietä Tyynellemerelle, ja sen yli taas laivassa.

Vuoden viimeisenä päivänä kävi maa vuoriseksi, sillä Itä-Siperia on
vuoristomaata, Länsi-Siperia laakeata tasankoa. Venäläisissä Siperian
pikajunissa on kirkkokin mukana; siihen tarkoitukseen on sovitettu
kokonainen vaunu. Siinä on koristeltuja alttareja, ja nurkissa palaa
vahakynttilöitä pyhäinkuvain edessä. Sunnuntai- ja juhlapäivinä, joita
venäläisten vuosi sisältääkin runsaasti, kerääntyvät kaikki matkustajat
kirkkovaunuun, ja kuorolaulajain ympäröimänä lukee kreikan katolinen
pappi täydessä kirkollisessa asussaan messun.

Uudenvuodenaamuna kiiti juna pitkin Baikal-järven etelärantaa, ja mitä
viehättävin maisema avautui nyt katseillemme. Itärannan lumipeittoiset
vuoret kuvastuivat puhtaassa aamuilmassa selväpiirteisinä ja lännen
puolella hohti vuoristo mitä kirkkaimmassa päiväpaisteessa. Siellä
täällä kasvaa rinteillä pohjoismaisia petäjikköjä. Rata kulkee ihan
järvenrantaa myöten, useinkin vain parin metrin päässä vesirajasta.
Tämä osa Siperian rautatietä oli suuritöisin ja kallein, ja viimeiseksi
se valmistuikin. Sen ollessa rakenteella välitettiin radan molempien
järvenpuoleisten päätekohtien välillä liikennettä lautoilla. Rata
polvittelee niemekkeitä ja lahtia kierrellen ja soukkien solien läpi,
missä kalliopatsaat kannattelevat jättiläismoisia vuoriholveja. Monasti
käy kulku pitkin kallioon louhittuja penkereitä, joiden reuna painuu
melkein kohtisuorasti järveen. Tuon tuostakin porhaltaa höyryhepo
tunneliin, jonka suulta katse taas tapaa kalliorannan.

Baikal-järvi eli "Rikas järvi" on Kaspianmeren ja Aral-järven jälkeen
Aasian sisävesistä kolmas kooltaan. Maapallon suolattomista järvistä
ovat ainoastaan Kanadan suurjärvet sitä isommat, ja sen korkeus
merenpinnasta on 470 metriä. Vesi on heleänvihreää, maukasta ja
kristallikirkasta; kaloja on hyvin runsaasti, lohia viittä eri lajia.
Siellä asustaa muuan hyljelajikin, kuten ylipäätään monetkin
Baikal-järven eläinmuodot ovat mereneläjäin sukua. Järvi on maapallon
syvin; sitä on luodattu 1521 metriin asti. Useita höyrylaivateitä on
suunnattu sen yli, ja talvisin kuljetaan sitä reellä. Mutta se alkaa
jäätyä vasta tammikuun alussa, ja jääpeite pysyy tavallisesti huhtikuun
puoliväliin. Nyt Uudenvuodenpäivänä oli järven koko eteläosa vielä
avoin, vaikka öisin oli 30-35 asteen pakkanen!



51. Siperian halki.


Minun oli siirryttävä toiseen junaan ja odotettava tunnin verran
Irkutskissa, Siperian isoimmassa kaupungissa, jossa on 80.000 asukasta.
Irkutsk on Angara-joen varrella, joka juoksee Baikal-järvestä ja siten
muodostuu kaikista sanottuun järveen laskevista virroista. Näistä on
Selenga isoin, mutta vaikka Angara on viisi kertaa isompi kuin
Jenissei, nimitetään sitä kuitenkin tämän syrjäjoeksi. Itse Jenissei
saa alkunsa Kiinan alueella ja juoksee metsäisten rantojensa välissä
pohjoista kohti koko Siperian poikki, laskien sitte Pohjoiseen
Jäämereen. Siihen yhtyy monta isoa sivujokea, useimmat idästäpäin.

Lena, iso joki, joka virtaa Itä-Siperian poikki Baikal-järven
koillispuolella, ei ole paljoa pienempi Jenisseitä. Siellä on Jakutskin
kaupunki, missä lämpömittari talvisin laskee 63 asteeseen ja kesäisin
nousee 35 asteeseen. Mutta Jakutskin pohjoispuolella sijaitsee
Jana-joen varressa Vershojansk, joka on maapallon kylmin kohta, sen
pakkasnapa.

Siperian pinta-ala on viisikolmatta kertaa suurempi kuin Saksan, mutta
tässä suunnattoman avarassa maassa asuu ainoastaan seitsemän miljoonaa
ihmistä. Niistä on 60 prosenttia venäläisiä ja 20 prosenttia
kirgiisejä. Loput ovat burjateja, jakuteja, tunguseja, mandshuja,
samojedeja, ostjakeja, tatareja, tshuktsheja ja vielä muitakin.

Tuntuvana eränä ovat väestössä rangaistusvangit, jotka on karkotettu
Siperiaan: heidän kovana kohtalonaan on ankaran valvonnan alainen
pakkotyö kultakaivoksissa. Niiden lukumäärä arvioidaan 150000:een.
Ennen rautatien rakentamista täytyi heidän samota suunnattoman pitkiä
matkoja jalkaisin. He marssivat päivittäin sateella, kuten poudallakin,
myrskyssä tai lumipyryssäkin, 15 virstan taipaleen tätä kamalaa,
kolkkoa ja kylmää Siperiaa. Edessä ja takana ratsasti kasakoita, jotka
eivät suoneet heille hetkenkään lepoa, laahatessaan heitä vitjoissa
teiden loassa ja roiskeessa. Usein tulivat vangin vaimo ja lapset
vapaaehtoisesti mukaan, lieventääkseen kovaosaisen kohtaloa.

Tässä kohden on nyttemmin paljon muuttunut. Tosin on pakkotyö yhtä
kovaa, mutta rangaistussiirtolaan matkustaminen on vähemmän työlästä.
Nyt kuljetetaan onnettomat rautateitse erityisissä ristikkoakkunaisissa
vanginvaunuissa. Usein näkee näitä liikkuvia vankiloita asemien
sivuraiteilla. Kalpeat kasvot pilkistävät ristikkojen takaa ja
silmäilevät välinpitämättömin katsein mitä asemasillalla puuhataan.
Kerran näin miehen, joka oli kenties itse ollut aikoinaan vankina ja
kärsinyt rangaistuksensa, hiipivän tuollaisen ristikkoikkunan alle,
varovasti tähystelevän joka taholle ja santarmien silmän välttämisestä
varmistuttuaan ojentavan vanginvaunuun viinapullon. Sitte hän katosi
junien väliin.

Lena-joen ympärillä asuvat jakutit, turkkilaistatarilainen heimo. Heitä
on 230000, nimellisesti kristittyjä ja elinkeinoinaan maanviljelys ja
kauppa. Jenissein itäpuolella tapaamme tungusit, pienen kansan, joka
elintavoilleen tärkeimpien kotieläinten mukaan jakautuu vakinaisesti
asettuneihin, hevos-, koira- ja poro-tunguseihin. Länsi-Siperiassa
asuvat Tomskin ja Tobolskin kuvernementeissä ostjakit, pieni
suomalainen heimo, johon kuuluu 26.000 sielua; he ovat nopeasti
vähenemässä ja elelevät kovin köyhinä kalastajina, metsästäjinä ja
poro-paimentolaisina. Vielä vähäisempi kansa ovat samojedit, jotka
asuvat Länsi-Siperian pohjois- ja Europan koilliskolkalla; he ovat
uralaltailaista alkuperää ja harjottavat elinkeinokseen poronhoitoa ja
kalastusta.

Kaikki nämä ja monet muut siperialaiset heimot ovat shamanisteja. He
uskovat elävien olevan hyvin likeisissä väleissä ammoin kuolleitten
esi-isiensä kanssa. Vainajia peljätään kovasti ja parhaansa mukaan
koetetaan lepyttää ja manata heidän henkiään uhrilahjoin ja loitsuin.
Tästä pitävät huolen monilla taikatempuillaan shamanit, papit, jotka
samalla harjottavat parantajan ammattia. Kun joku on kuollut, on
vainajan henki häädettävä teltistä. Kutsutaan shamani; hän saapuu
kalliissa, kummallisessa asussa ja alottaa uskonnollisessa
hurmostilassa tanssin, joka lopulta johtaa jonkinlaiseen raivioon. Hän
hoippuu sinne tänne, kompastelee, ähkii ja on kuin järjiltään. Viimein
tarttuu hän noitarumpuunsa, jonka kumeat jymähdykset tyynnyttävät hänen
mieltänsä ja palauttavat hänet todellisuuteen. Ja hänen siten pantuaan
kaiken taitonsa on henki karkotettu.

Valkeita kenttiä pitkin, yli ylänteiden ja laaksojen kulkee rata
Irkutskin kuvernementissa luoteiseen päin. Krasnojarskin luona se menee
uhkeaa, lähes kilometrin pituista siltaa myöten Jenissein poikki.
Kesäisin pääsee laivalla ylös virtaa Minusinskiin asti, joka on
etelä-Siperian kulta- ja vaskirikkaalla, hedelmällisellä tienoolla.
Yleensäkin on Siperia rikas maa. Kultaa, hopeata ja vaskea, rautaa,
lyijyä, grafiittia ja kivihiiliä uinuu sen vuoristoissa monien muiden
arvokkaiden kivennäisten ohella, ja sen oivallinen maanlaatu antaa
sille hyvät vastaisen kehityksen edellytykset. Enin osa
viljelyskelpoista maata on rautateitten ja kulkukelpoisten jokien
läheisyydessä. Koko Siperia onkin vesiteitten verkkona. Eräästä Obin
sivujoesta pääsee höyrylaivalla kanavia myöten Jenisseihin ja sieltä
Lena-joelle. Tämän kanavajärjestelmän sydämenä on Omsk, Siperian toinen
kaupunki, jossa on 70.000 asukasta. Jokia myöten pääsevät isot
höyrylaivat kulkemaan enemmän kuin kymmenentuhatta kilometriä ja
pienemmät lähes 50.000. Länsi-Siperiassa, Tomskin ja Omskin
ympäristössä, nousee maatalouden tuotanto vuosi vuodelta, ja varmaksi
voi ennustaa, että nämä seudut aikanaan elättävät kaksinverroin
tiheämpää asutusta kuin nykyään ja päällepäätteeksi lähettävät
maailmalle suuret määrät viljaa. Mutta tarvitaankin jommoinenkin
liikenne, jotta tämä loputon rautatie tuottaa korkonsa; se on maksanut
kelpo lailla kolmatta miljardia markkaa!

Tomskin toisella puolella kuljemme Obin yli suuremmoista, kaunista
siltaa myöten, joka on liitetty kokoon lohkokivistä ja rautaosista. Ob
on Aasian isoin virta; se on yhtä pitkä kuin Jenissei ja Sininen joki,
siis 5200 kilometriä, mutta sen jokialue on paljoa suurempi kuin noiden
kumpaisenkin. Vasemmalta puoleltaan saadessaan valtaisen sivujokensa
Irtishin vedet lisäkseen on se runsaasti kolme kilometriä leveä, mutta
Obin lahteen Pohjoisen Jäämeren rannikolle laskiessaan on se jo
paisunut kaksikymmentä kilometriä leveäksi. Myöskin Irtish saa
vasemmaltaan ison sivujoen Tobolin; yhtymäkohdassa sijaitsee Tobolskin
kaupunki.

Päivä kului toisensa jälkeen, kirpeän kylmänä nousi idästä yö yön
perästä. Maa on käynyt aukeaksi, laakeaksi ja yksitoikkoiseksi;
valkoinen tasanko leviää taivaanrantaan asti. Ainoana vaihteluna olivat
puheluni asemasilloilla talonpoikien ja kyläläisten kanssa, jotka
tapasivat pistäytyä katsomaan isoa junaa ja sen pitkämatkaisia
kulkijoita. Siten joutui matka halki koko Siperian, tämän valtaisen
maan, jota etelässä rajottavat Altai, Saisan, Jablonoi- ja
Stanovoi-vuoret, pohjoisessa Pohjoinen Jäämeri. Suunnattomat alat
pohjois-Siperiaa ovat tundraa, sammaleista aapaa, jonka eläinkunta on
niukka; talvisin jäätyy tuollainen neva kivikovaksi, kesäisin sulaa
pintakerros ja muodostaa vaarallisia hetteitä.

Pohjois-Siperian ikuisesti jäätyneestä maaperästä ja etenkin entisiltä
tulva-alueilta on löydetty kokonaisia, vereksiä mammutteja. Mammutti on
sukupuuttoon kuollut elefanttilaji, joka oli diluviaalikautena levinnyt
koko pohjois-Aasiaan, Europaan ja Pohjois-Amerikaan; se on nykyaikaisia
norsujamme paljoa kookkaampi. Sillä on neljän metrin mittaiset
torahampaat, paksu, kylmään ilmanalaan sovellettu turkki ja jokseenkin
rehevä harja. Tämän eläimen ikivanhoista, tökerösti piirretyistä
kuvista selviää, että esihistoriallinen ihminen oli mammutin
aikalainen.

Lehtikuuset, kuuset ja männyt, koivut ja pajut ovat Siperian metsinä.
Lehtikuusi kasvaa napapiirinkin tienoilla. Jääkarhu, naali, ahma,
sopuli, napajänis ja poro ovat kylmän pohjoisosan eläimet. Maan
keskiosissa on peuroja, hirviä, villisikoja, majavia, susia ja
ilveksiä. Kaukana idässä ison Amurin varrella, joka on Amurin maakunnan
ja Mandshurian rajana, ja Ussurin maakunnassa Japaninmeren rannikolla
esiintyvät myöskin tiikeri ja pantteri. Arvokkaimmat eläimet, joiden
turkikset lisäävät Siperian rikkauksia, ovat soopeli, kärppä ja harmaa
orava. Lounaisosissa, Keski-Aasian arojen välimailla, on gaselleja ja
antilooppeja, jopa villiaasejakin.

Tammikuun 5. p:nä olin vihdoin keskellä Ural-vuoristoa, ja juna
kiemurteli sen kukkulain ja laaksojen lomissa. Slatustin aseman lähellä
kohoaa graniittipatsas, -- tässä on Aasian ja Europan raja.

Ennenkuin kuitenkaan jätämme Siperian, luokaamme lyhyt katsaus
slaavilaisten tunkeutumiseen itää kohti viimeisten neljän vuosisadan
aikana. Kuudennentoista vuosisadan alussa alkoivat venäläiset kauppiaat
perustaa kauppa-asemia Kaman, Volgan ison sivujoen varrelle ja
ostella turkiksia samojedeilta ja ostjakeilta. Saman vuosisadan
jälkipuoliskolla hyökkäsi Jermak 800 miehen kanssa Länsi-Siperiaan ja
valtasi sen maan tatareilta. Kasakoita seurasivat kintereillä
kauppiaat. Hirsimajoja ja kirkkoja rakennettiin metsiin, vähin erin
tunkeuduttiin Altai-vuorille ja Jenisseille asti, ja tuhansittain
lähetettiin turkiksia Venäjälle. Seitsemännentoista vuosisadan
ensimäisen kolmanneksen lopulla etenivät kasakat ja uutisasukkaat yhä
idemmäksi, kunnes saapuivat Jakutskiin ja Ohotan merelle, Amuriin ja
Tyynellemerelle saakka, ja tsaari toimitti lähettiläitä Kiinan keisarin
puheille. Kiahtan ja Pekingin välille rakennettiin vilkasliikkeinen
kauppatie, Pekingissä oli venäläisillä omat karavanserainsa, joihin he
keräsivät teetä ja silkkikankaita kuljetettavaksi Venäjälle, samoin
kuin oma kreikankatolinen kirkkonsakin. Kaksisataa vuotta kulkivat
kameelikaravaanit Kiahtan ja Pekingin väliä edestakaisin.

Mutta uusi aika koitti Siperialle. Suuri rautatie jännitti
kiskojänteensä metsien läpi. Kiinan kanssa tehdyllä sopimuksella
saatiin lupa pitkittää rataa Mandshurian poikki Vladivostokiin Pietari
Suuren lahden rantaan. Mutta tämä satama jäätyy talvisin. Tosin on se
pidettävissä auki jäänmurtajilla, mutta Venäjä alkoi kaivata jäätöntä
satamaa Tyynenmeren rannikolla. Se saatiin sinä päivänä, jona
venäläiset kovistivat itselleen Port Arthurin. Harbinista rakennettiin
haararata tähän kuuluisaan linnotukseen, joka varustettiin oivalliseen
puolustuskuntoon.

Siten oli Venäjä saavuttanut päämääränsä. Loppumattomia näköpiirejä
avautui joka suunnalle, -- Korean vallotus, Kiinan ja Japanin kauppa,
kenties Tyynenmeren herruuskin. Mutta tämän varalle oli Japani vaieten
ja kärsivällisesti valmistautunut vuosikausien kuluessa. Nousevan
auringon maa ei tahtonut antaa Venäjän paisumisen tukahduttaa itseään.
Siten johduttiin ratkaisevaan voimien mittelyyn, ja Venäjän ylpeät
suunnitelmat raukesivat, kun venäläiset soturit antausivat Port
Arthurin vallottajille.



52. "Vegan" matka.


Siperiaan ja etenkin sen jäämerirannikkoon liittyy uudelta ajalta
kunniakas muisto. Koettaen saada selville kauppatietä Länsi-Siperiaan
oli ruotsalainen [suomalainen. _Suom. muist_.] Adolf Erik Nordenskiöld
jo tehnyt kaksi retkeä Jeniseille, ja vuonna 1878 laati hän
suunnitelman Koillisväylän kulkemiseksi. Siten nimitettiin jo kautta
vuosisatojen tavoteltua ja hartaasti haluttua meritietä Itä-Aasiaan. Ei
ollut siis vähäisempi yritys kysymyksessä kuin Europan ja Aasian ympäri
purjehtiminen, jollaista hanketta ei ole suoritettu ennen eikä
jälkeenpäin. Laivaksi valittiin retkelle valaanpyytäjä "Vega".
Luutnantti Louis Palanderista sai Nordenskiöld laivankapteenin, joka
oli tukalimpaankin tilanteeseen pätevä, tieteelliset tutkimukset ja
keräilyt otti huoltaakseen joukko kyvykkäitä tiedemiehiä. Miehistönä
oli seitsemäntoista ruotsalaisen sotalaivaston matruusia. Ruokavaroja
otettiin mukaan kahdeksi vuodeksi, ja osan matkaa seurasivat "Vegaa"
muutamat pienemmät, kivihiilillä lastatut laivat.

Kesäkuussa 1878 läksi "Vega" Karlskronasta ja suuntasi kulkunsa
Tromsöhön; sitte se kiersi Europan pohjoisimman kallionkärjen Nordkapin
ja eteni Venäjän jäämerirannikkoa pitkin Petshora-joen suun ohi, joka
on tunnettu sankkametsäisistä rannoistaan. Karian meren yli, Siperian
rannikon ja Novaja Zemljan pitkulaisen kaksoissaaren välitse jatkui
matka edelleen itää kohti Jenissein suulle.

Vuosi oli suotuisa, ajojäitä ei ollut laivojen kulkua estämässä,
ja jo elokuun 19. p:nä saavutettiinkin Kap Tsheljuskin, vanhan
maailman pohjoisin kärki, jota tervehdittiin liputuksella ja
kanuunanlaukauksilla. Sieltä edettiin Lenan suulle. Nyt oli suuri
varovaisuus tarpeen, sillä väylä oli kovin matalaa, ja monasti lipui
"Vega" vesien yli, joka oli kartoille merkitty maaksi.

Siihen asti kävi kaikki hyvin, eikä ruotsalaisella retkikunnalla ollut
mitään vastuksia voitettavanaan. Nordenskiöld oli perustanut
suunnitelmansa seuraavaan laskelmaan: Hän tiesi, että siperialaiset
jättiläisvirrat kesäisin tuovat rannikolle suunnattomat määrät lämmintä
vettä, joka tulee eteläisimmiltä seuduilta ja suolattomuutensa takia
pysyy meriveden pinnalla. Se muodostaa pitkin Siperian rannikoita
pintavirran, joka pysyttää kesäisin kulkuväylän avoimena ja jäättömänä.
Nordenskiöld toivoi pääsevänsä suorittamaan koko matkan tässä
jäättömässä rannikkouomassa ja ehtivänsä Tyynellemerelle vielä ennen
kesän ja syksyn loppua. Hänen laskelmansa osottausivatkin oikeiksi.

Lenan itäpuolella laski mereen vain pikku jokia, ja senvuoksi pelkäsi
Nordenskiöld matkan viimeisen taipaleen käyvän tukalimmaksi, sillä
siellä ei voinut enää luottaa veden pysymiseen avoimena rannikolla.
Elokuun 28. p:nä saatiin näkyviin sen ryhmän läntisin saari, jota me
nimitämme Uuden Siperian saariksi. Vesi kävi nyt kovin matalaksi, ja
uiskenteleva jääsohju esti "Vegaa" kulkemasta täydellä vauhdillaan.
Mutta jälkeenpäin valkenivat taas toiveet, tavattiin avointa vettä, ja
syyskuun 1. p:nä oli puolenpäivän seuduissa 5, 6 astetta lämmintä.

Jo seuraavina päivinä muuttui sää. Tuuli pohjoisesta, oli kylmää,
tuiskusi lunta, esiintyi ajojäitä. Öisin oli pysyttävä paikoillaan, ja
yöt olivat nyt käyneet pitemmiksi ja pimeämmiksi. Meri alkoi jäätyä
umpeen, ja syyskuun 12. p:nä joutui "Vega" niin paksuun jäähän, että
sen oli useiksi päiviksi keskeytettävä matkansa. Sitte se höyrysi
varovasti eteenpäin pitkin rannikkoa ja tuli silloin useinkin niin
lähelle maata, että kölin alla oli vain jalan verran vettä. Kuitenkin
kaikitenkin läheni päämäärä varmasti, vaikka hitaasti; ei ollut enää
pitkääkään taivalta Itäniemelle, Aasian uloimmalle Beringin salmeen
pistäytyvälle kärjelle.

Joulukuun 27. p:nä laski "Vega" ankkurinsa Koljitshinlahden itäsivulle.
Yö oli kylmä ja tyven, ja meri jäätyi. Kun seuraavana aamuna yritettiin
raivata tietä ahtojään läpi, oli tämän kovettanut niin lujaksi uusi
jää, että täytyi taaskin odotella. Etelätuuli olisi väleen murtanut
jään ja avannut tien pitkin rannikkoa; mutta sellaista tuulta ei
kuulunut, ja jää paksuni yhä. Tuskin kahtasataa kilometriä etäämpänä
Tyynestämerestä oli nyt varustauduttava talvehtimaan. Jos "Vega" olisi
ehtinyt vain paria tuntia aikaisemmin Koljitshin-lahteen, niin se olisi
kyennyt tavottamaan Beringin salmen.

Puolentoista kilometrin päässä rannikolta jäätyi nyt laiva kiinni,
suojatta alttiiksi pohjoismyrskyille. Ja siinä pysyi se 294
vuorokautta; perusteellisesti tulivat naparetkeilijämme tuntemaan
napaseudun talven pakkasen ja pimeän. He järjestivät olonsa niin
siedettäviksi kuin päinsä kävi. He tekivät havaintoja säästä ja
tuulista, jäätyneestä merestä sekä sen kasvi- ja eläinmaailmasta, ja
rannikolla tapasivat he joitakuita tshuktshilaiskyliä, joiden
puolivillien asukasten kanssa he lyöttäysivät vilkkaisiin väleihin.
Heinäkuun 20. p:nä 1879 mursi "Vega" kahleensa ja viiletti lippu
mastossaan Itäniemen nenitse, suunnaten sitte kulkunsa Kamtshatkan ja
Kurilien saariryhmän ohitse Jokohamaan. Sieltä jatkui matka Hongkongin,
Singapurin ja Ceylonin kautta Suetsin kanavaan, Välimerelle ja
kotimaahan.

Huhtikuun 24. 1880! Milloinkaan en unohda sitä iltaa. Tukholman
satamassa leijui kostea sadeusma, mutta koko kaupunki loisti kirkkaassa
valonhohteessa, kaikki rakennukset sataman laidalla ja kuninkaallinen
linna olivat tulitettuja. Mustana kuin aavelaiva yössä solui "Vega"
verkalleen Norrströmin laineilla satamaan, laitureilla tunkeilevien
ihmisjoukkojen monituhatäänisten riemuhuutojen tervehtimänä. Suuri työ
oli tehty tutkinnan palveluksessa, ja koko maailman katseet olivat
suuntautuneet Ruotsiin.



53. Volga ja Moskova.


Aasian ja Europan rajalta kiidättää meidät juna Ufan poikki edemmäksi
länteen ja Samaraan. Uralin kukkulat käyvät yhä matalammiksi ja maa
jälleen tasaiseksi. Sysranin luona kuljemme Volgan yli siltaa myöten,
joka on puolitoista kilometriä pitkä. Olemme nyt tavottaneet Europan
suurimman virran, valtaisen Volgan, joka on 3.700 kilometriä pitkä ja
saa alkunsa vain 340 kilometrin päässä Suomenlahdesta, Waldain
ylängöltä, 229 metriä merenpintaa ylemmältä. Se virtaa koko Venäjän
halki ja kuuluu kahteenkymmeneen kuvernementtiin. Oikeanpuoleinen ranta
on korkea ja jyrkkä, vasen laakea. Kaspianmeren rannassa se muodostaa
laajan suistomaan.

Volga on melkein pitkin pituuttaan kulkukelpoinen laivoille, samoin
kuin sen neljäkymmentä sivujokeakin. Noin viiden kuukauden ajan on
virta jäässä, ja kun jäät keväällä jymisten särkyvät, tuottavat ne
rannoilla usein suuriakin vaurioita. Höyrylaivoja, purjelaivoja,
veneitä ja lauttoja kulkee suurin joukoin verkalleen soluvalla virralla
edestakaisin, ja liikennettä välittävät matkustajalaivat ovat
amerikalaisten jokialusten tapaan rakennettuja. Jokainen, ken on tehnyt
kesämatkoja Volgalla, kiittelee tämän virran suurta viehätystä, hauskaa
elelyä laivassa ja tosin yksitoikkoisia, mutta kuitenkin monissa
suhteissa mielenkiintoisia rantoja kaupunkeineen ja kylineen sekä
lukemattomine peltojen ja niittyjen ympäröimine maataloineen. Volgan ja
sen kanavien avulla pääsee höyrylaivalla Itämereltä Kaspianmerelle,
vieläpä Kaspianmereltä ylös Volgaa Väinäjokeen ja Vienanmerelle. Mutta
Volga ei ole ainoastaan tärkeä kauppa- ja liikennetie, vaan se on
myöskin tärkeä tyhjentymättömän kalarikkautensa tähden. Sammen- ja
sterletinpyynnillä ansaitaan suuria omaisuuksia.

Raskaasti ja hitaasti kumistuansa Volgan sillan yli kulkee juna
länsiluoteiseen suuntaan, pyhän Venäjän varsinaista sydäntä kohti.
Kuljemme useiden kaupunkien läpi, ja tammikuun 7. päivä lähenee
loppuaan. Liukkaiksi jäätyneet kiskot ovat suuresti myöhästyttäneet
junaa. Kuitenkin olemme nyt tulossa Venäjän vanhaan pääkaupunkiin.
Minut valtaa vastustamaton kiihtymys. Kaksi parasta ystävääni oli
matkustanut Moskovaan minua vastaan. Puoli tuntia oli enää edessäni,
mutta kolme vuotta ja kolme kuukautta takanani. Hyvästelin äärimäisestä
idästä tulleet matkatoverini ja seisoin viimeiset minuutit ikkunassa
katsellen valojen hohtelua talvisen illan pimentoon. --

Olen usein ollut Moskovassa, ja aina olen mielihyvällä katsellut
tätä kaupunkia. Se on vanhan, väärentämättömän Venäjän perikuva,
säädyllisten, yksinkertaisten ja vanhanaikaisten tapojen ja käytäntöjen
koti, jossa viihtyvät uskollisuus ja rehellisyys sekä lapsellisen
puhdassydäminen turvautuminen maan uskontoon, kreikankatoliseen oppiin.
Sen kulmikkailla, mutkaisilla ja huonosti kivetyillä kaduilla vilisee
tatarilaisia, persialaisia ja kaukasialaisia tyyppejä slaavilaisten
porvarien ja talonpoikien joukossa, noiden järkkymättömien venäläisten
talonpoikien, jotka menestyvät niin kehnosti ja joiden täytyy raataa
kuin orjuudessa, jotka lauvantaisin aina kurkistavat liian syvälle
lasiin, mutta ovat aina tyytyväisiä, sävyisiä ja hilpeällä tuulella.
Katsohan noita kookkaita hengenmiehiä, joilla on rehevä täysparta ja
liehuva tukka, pitkät, ruskeat kaavut yllä ja musta patalakki päässä!
Ja noita munkkia ja nunnia! Ne ovatkin täällä perin tavallisia
ilmiöitä, sillä Moskovassa on 450 kirkkoa ja joukko luostareita.

Molemmin puolin pientä Moskva-jokea, joka laskee Oka-joen kautta
Volgaan, kohoaa tämä kaupunki, jossa asuu enemmän kuin miljoona
ihmistä. Kreml on vanhin osa ja Moskovan sydän. Sen muurit rakennettiin
viidennentoista vuosisadan loppuvuosina. Niiden säännöttömässä kahden
kilometrin laajuisessa viisikulmiossa on kirkkoja, palatseja, museoita
ja muita julkisia rakennuksia. Siellä kohoaa viisikerroksisena 82
metriä korkea Iivana Suuren kellotorni, jonka huipulta näkee koko
kaupungin, kadut pyörän puolapuiden tavoin suunnattuina Kremlistä joka
taholle, rengaskatujen vuorostaan leikatessa näitä. Tornin
kellokammioissa riippuu 33 erisuuruista kelloa. Sen juurella on alas
suistunut "tsaarinkello", joka painaa 201.000 kiloa ja on
ympärykseltään 20 metriä. Pudotessa lohkesi sen reunasta pala, joten
kello tärveltyi; mutta se on koristukseksi pystytetty jalustalle.

Kremlin muurien sisäpuolella sijaitsee myöskin Marian
Taivaaseenastumisen tuomiokirkko, jossa Venäjän tsaarit kruunataan.
Tuomiokirkon sisus tekee sanoin kuvaamattoman vaikutuksen. Korkeista,
kapeista ikkunoista tuleva valo on jo itsestään riittämätön valaisemaan
kirkkoa, ja lisäksi himmentävät sitä kultaiset liput pyhäinkuvineen ja
risteineen. Avara tila on ylenmäärin täynnä puhtaasta kullasta
muovattuja hartausesineitä ja pyhäinkuvia, joilta vain kasvot ja kädet
on maalattu. Niiden edessä palaa vahakynttilöitä, joiden savu leijailee
kaartuvaa kupulakea kohti ja ympäröi kirkkolippuja kuin harmaansinisenä
utuna.

Oikeauskoisille venäläisille on Kreml miltei pyhä paikka. He tekevät
toivioretkiä sen kirkkoihin ja luostareihin samaa kunnioitusta tuntien
kuin tibetiläiset Buddha-pyhäkköihinsä. "Moskovan voittaa ainoastaan
Kreml ja Kremlin ainoastaan taivas", sanovat he.

Moskovan historian kuuluisin vuosi on 1812. Silloin valtasi Napoleon
suuren armeijansa kanssa kaupungin, jonka venäläiset ehdoin tahdoin
jättivät sillä kertaa alttiiksi, itse sytyttäen sen palamaan. Kolme
neljännestä oli koko Moskovasta tuhkana, kun ranskalaiset viisi viikkoa
siellä oleskeltuaan ja 30.000 miestä menetettyään vetäytyivät pois.
Tämän verisen ajan muisto elää yhä väestön mielessä.



54. Kotiintulo.


Yhdessätoista tunnissa vie meidät pikajuna suoraa rataa myöten Pietari
Suuren pääkaupunkiin Nevan suulle Suomenlahden rannalle. Vastaamme
tulee täällä lännen sivistys, joka on pyyhkäissyt tieltään
slaavilaisen. Tosin ovat kirkot ja luostarit samaan tapaan rakennettuja
kuin Moskovassa, ja katse tapaa samoja tyyppejä ja pukuja kuin
sielläkin, mutta silti näkee ja tuntee kaikkialla selvästi olevansa
Europassa.

Neva on 70 kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä, ja se lähtee
Laatokasta. Neljä komeata siltaa, jotka aina ovat täynnä
jalankulkijoita ja ajopeliä, kaareutuu virran yli, jolla kesäisin
kulkee lukuisia pikku höyrylaivoja. Talvisin se on neljä kuukautta
paksun jään peitossa. Nevan vettä ei ole hyvä juoda niiden, jotka eivät
halua saada koleraa tai muita vaarallisia tauteja, sillä tämän
suurkaupungin kaikki likaviemärit tyhjentyvät jokeen.

Pietarissa on puolitoista miljoonaa asukasta, sadasosa koko Venäjän
valtakunnan väestöstä. Kaikesta huomaa tämän kaupungin uudeksi,
leveistä ja oikoisista kaduista alkaen. Ilmanala on jokseenkin kalsea,
kostea ja epäsuotuisa; kahtenasatana päivänä sataa joko vettä tai
lunta.

Pietarin katuja astellessaan näkee paljonkin omituista. Tuon tuostakin
sivuuttaa keskellä siltaa tai kadunkulmassa pikku kappelin, jossa palaa
pyhäinkuvain edessä vahakynttilöitä. Monet ohikulkijat jäävät
seisomaan, paljastavat päänsä, polvistuvat, tekevät ristinmerkin,
jupisevat rukouksen ja katoavat ihmisvilinään. Erityisen silmäänpistävä
on virkapukujen ja ajopelien tavaton runsaus. Univormua ei käytä
ainoastaan sotaväki, vaan on kaikilla siviilivirkamiehilläkin,
kimnasisteilla, ylioppilailla ja monilla muilla asetuksenmukaiset
kiiltonappiset asunsa. Ja Pietarissa ajellaan suunnattoman ahkerasti,
ja kilvaten, niin tulista vauhtia kuin hevosen kavioista lähtee.

Jättiläismoinen punainen kivirakennus Nevan varrella on Talvipalatsi,
keisarin asunto. Ihan vastapäätä on Yleisesikunnan talo, jonka
mittasuhteet ovat kerrassaan ylettömät. Kaunein nähtävyys on kuitenkin
Iisakin tuomiokirkko ja sen korkea, kullattu kupu, jota ympäröi neljä
pienempää, samaten kultalevyillä katettua kupua. Ristin yläneliö on 101
metriä korkealla maan pinnasta; ensimäisenä pistääkin Pietarissa
näkyviin tämä kupukatto, kun lähestytään maata Suomenlahdelta päin ja
on sivuutettu Kronstadtin saarilinnotus. Ihmeellisen kauniina
kajahtelee iltamessun veisuu suurina juhlapäivinä tässä tuomiokirkossa,
ja huikaisevana hohtelee kaikkialla kullan ja hopean välke,
kiillotettujen malakiitti- ja lasuripilarien kimmellys. Mutta
ulkopuolella, suomalaisesta graniitista hakattujen valtaisten pylväiden
suojassa, odottelevat almua köyhät. -- Iisakinkirkon rakentaminen on
maksanut noin kuusikymmentä miljoonaa markkaa. Nimellisesti on se
valmistunut viisikymmentä vuotta takaperin, mutta oikeastaan on se aina
keskeneräinen. Joka kerta kun olen vuosien 1885 ja 1901 välillä käynyt
Pietarissa, on ainakin yksi julkipuoli ollut muuraustelineiden
peitossa. Tämä graniitista ja marmorista pystytetty jättiläisrakennus
on suopohjalla; muurit myötäävät senvuoksi, ja niitä on yhtämittaa
korjailtava. Sellaisiin töihin on kirkko jo niellyt nelisenkymmentä
miljoonaa markkaa lisää.

Milloinkaan eivät venäläiset kulkuset olleet heleämmin ja iloisemmin
kajahdelleet korvissani, kuin ajaessani ystävineni illan suussa
Suomalaiselle rautatienasemalle. Sen odotussalissa kuulee joka taholla
ruotsia puhuttavan, enemmän tai vähemmän suomeksi murtaen. Nyt tuntee
ja kuulee selvemmin kuin ennen, että isänmaa ja koti ovat lähellä. Me
astumme junaan ja kiidämme yön hetkinä entiseen ruotsalaiseen
Viipuriin, joka sijaitsee siinä kohdassa, missä Saimaan kanava yhtyy
Suomenlahteen.

Viipurista lähtee rata vaahtoaville Imatran vesiputouksille, joissa
Saimaan vedet ryntäävät metsäisten graniittirantojen välitse alas
Vuoksea. Mutta heltymättömästi kiidättää meidät juna eteenpäin länttä
kohti "Tuhansien järvien maan" halki, punaisten talosien ohitse,
metsäisten kunnaiden, niittyjen ja graniittikallioiden poikki, sanalla
sanoen keskeltä luontoa, joka kaikin piirtein muistuttaa Ruotsia.
Riihimäellä vaihtavat junaa ne matkustajat, joiden määränä on Helsinki.
Juna vierii pitkin Suomen pykäleistä rannikkoa eteenpäin ja pysähtyy
viimein Turussa Auran rannalla, maan vanhassa pääkaupungissa.

Alhaalla satamassa odottaa meitä höyrylaiva "Bore". On jo tullut
hämärä, kun laiva alkaa täristä, kaapelit irrotetaan, "Bore" työntyy
perä edellä irti laiturista, kääntyy sitte ja suuntaa nyt kulkunsa
länteen päin Suomen saariston läpi. Keskellä yötä sivuutamme väylämme
pohjoispuolella sijaitsevan Ahvenanmaan. Kiivas länsimyrsky puhaltaa
vastaamme, Ahvenan meri pauhaa raivokkaina vesivuorina ja sokaiseva
lumipyry pyyhkielee näiden harjoja. Mutta "Boren" kapteeni on tottunut
merimies. Varmoin ja valppain katsein kuljettaa hän laivansa ulompien
karien lomitse Ruotsin saaristoon. Kurkkuni kuroutui ja kyyneliä tulvi
silmiini, kun tulivat näkyviin ensimäiset paljaat, kuperat
graniittikalliot, joita vastaan hyökyaallokko kohahteli.

Päivä oli tuskin alkanut sarastaa, kun saavumme Furusundiin. Siellä on
vastassani jälleen joitakuita ystäviä. Ylen tuttuja ovat nyt kaikki
eteen avautuvat väylät ja saaret, rannat ja rakennukset; kaikki on
ennallaan, ja minun on vaikea käsittää, että olen ollut useita vuosia
poissa. Lähenemme kaupunkia, ja kiihtymykseni yltyy minuutti
minuutilta. "Bore" viilettää täydellä höyryllä, ja kuitenkin peräti
vitkallisesti! Vihdoin olemme sivuuttaneet Lilla Värtanin, ja nyt
kiertyy kuin taikasauvan loihtimana eteeni kaunein ja unohtumattomin
kaikista maisemista, mitä olen tällä pitkällä matkalla nähnyt,
Tukholma! Ihan edessämme kohoavat eteläiset vuoret rakennusryhmineen,
huippuineen ja torneineen, ja niiden oikealla puolella leviää siltojen
välinen kaupunki, Ritariholman kirkko, Isokirkko ja Saksalaisen kirkon
tornit, joiden katot nousevat Skeppsbro-kadun vanhain kunnianarvoisain
julkipuolten ja linnan suorien ääriviivojen yläpuolelle. Ylähangan
puolella ovat Kastellholmin ja Skeppsholmin saarten kaupunginosat,
kansallismuseo ja Kaarle XII:n tori, jolla nuori kuningas seisoo
jalustallaan, kädellään yhä osottaen itään.

Viimeiset minuutit ovat ikuisuuksia. Kestäähän aina jonkun aikaa,
kunnes iso laiva on kiinnittänyt köytensä poijuihin ja asettunut
laituriin. Mutta nyt on minulla vihdoinkin Ruotsin kamara jalkaini
alla. Tuolla seisovat vanhempani, sisarukseni ja ystäväni. Tovia
myöhemmin olemme jälleen kaikin koolla vanhassa kodissamme. Ja tässä
ummistuu tammikuun 17. p:nä 1909 matkamme taival kehäksi, joka käsitti
maapallomme itäisen puoliskon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Navalta navalle I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.