Title: Navalta navalle II
Author: Hedin, Sven Anders
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Navalta navalle II" ***


NAVALTA NAVALLE II

Toinen matka


Kirj.

SVEN HEDIN


Suomentanut

V. Hämeen-Anttila



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa,
1913.



SISÄLLYS:

 1. Matka Nordkapiin.
 2. Brittiläisen maailmanvallan keskus.
 3. Maailman pääkaupunki.
 4. Ikuinen kaupunki.
 5. Pompeji.
 6. Gordon ja orjakauppa.
 7. Gordon Kartumissa.
 8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa.
 9. Afrikan eläinmaailmasta.
10. Leijona.
11. David Livingstone.
12. Henry Stanley.
13. Sahara.
14. New York.
15. Suomalaiset Amerikassa.
16. Suuressa Lännessä.
17. Etelä-Amerika.
18. Tyynenmeren saaria.
19. Australian halki.
20. Etelänavalle.
21. Suuren retkikunnan kohtalo.
22. Pohjoisnavalle.
23. Ilmapurjehtija.



1. Matka Nordkapiin.


Määrättömän kaunis on tämä kaupunki! tulee ajatelleeksi, kun
Lapinmaan-junan kiidättämänä etenee pohjoiseen päin Tukholmasta ja
näkee punaiset ja harmajat talot, mustat levykatot ja korkeat, suipot
kirkontornit ilta-auringon hohteessa. Rakennusryhmien vielä
häämöttäessä keskikesän rehevästä vehmaudesta kysyy katselija
itseltään, miltä taholta Tukholma kuvastuu kauneimpana. -- Se on yhtä
viehättävä joka suunnalta! Kaupunki, joka levittäytyy saarten ja
nienten yli laajojen ulappain keskellä, syleillen pohjoisessa kunnaita
ja kavuten etelässä jyrkänteille, -- kaupunki, joka katselee
kuvaistansa Mälaren-järven kalvosta ja kurkistelee Itämeren sadoille
suolahyrskeen suutelemille luodoille, kevättulvien kohistessa sen
siltojen alitse, ei voi olla viehätystä vailla.

Mutta nyt katoaa Tukholma katseiltamme, ja näkymättömiin painuu
Ritariholman kirkkokin ylväine kuninkaanhautoineen.

Vinhasti vie meitä höyryhepo pohjoiseen päin. Tuolla kohoaa Upsalan
tuomiokirkko Fyris-joen partaalla akateemisen opinahjon yli. Ja täällä
kätkevät ikivanhat hautakummut muinaisen ajan tarunomaisia seikkailuja.

Meitä on kahdeksanmiehinen seurue, joukossa huomattava vieras
Englannista. Määränämme on edetä Pohjolan perukoille. Meille on
varattu junan kaksi viimeistä vaunua. Etumaisessa on meillä omat
makuuosastomme, takimaisessa on kaksi tilavaa salonkia kalustettu
pöydillä, tuoleilla ja lepoistuimilla. Sen takasillalta näemme
pakenevan maiseman ja ne kiiltävät kiskot, jotka rautavanteen tavoin
yhdistävät Tukholman Narvikiin Atlantin rannikolla.

Syväksi ja valtaiseksi on Dal-joki uurtanut uomansa metsäisten
kunnaitten halki Pohjanlahden rantaan. Myhäilevänä ja hiljaisena
uneksii maa ympärillämme illan kuulakkuudessa. Tunnit kuluvat. On
kesäkuun 27. päivä, valoisain öiden aika. Ei henno lähteä levolle.
Milloin kiinnittää katseen pieni järvi, jonka saarilla ja niemekkeillä
närtteet nukkuvat seisaallaan, milloin viheriöitsevä niitty, jonka
laidassa pilkottaa havumetsän tummalta taustalta rivi valkoisia
koivunrunkoja.

Mutta jonkunhan verran täytyy toki uinahtaa, vaikka siten menetämme
Hälsinglandin ja Medelpadin maisemat. Ja seuraavana aamuna ihailemme
Angerman-joen hurjana kuohuvaa koskea, kun juna hetkeksi pysähtyy
Forsmon sillalle, valtakunnan korkeimmalle. Männyt, kuuset ja koivut
kilpailevat kaikkialla keskenään. Olemme sahalaitosten ja ehtymättömien
metsien maassa. Muutaman järven selällä näemme yhteensidottujen
pölkkyjen saartaman tukkilautan ajautumassa uittokuurnaan, joka on
hirsistä rakennettu korkeiden hepojen päälle.

Saavumme Länsipohjaan, ja juna jumisee Uumajan joen yli uhkeata
rautasiltaa myöten, jolle yksikään edellisistä ei vedä vertoja. Ja
sitten olemme taas metsien sisällä, pelkkää kuusikkoa ympärillämme.

Yhä ylemmäksi pohjoiseen käy kulkumme. Skelleftejoki jää jo taaksemme.
Laajoilla aloilla on metsä harvaa ja kituliasta, mutta sitte taas näkyy
notko, missä se rehottaa yhtä tuuheana kuin ennenkin. Voimallisena ja
ylpeänä virtaa Piitimen joki, täynnä tukkeja. Päivä on iltaantunut,
taivas käynyt sameaksi ja aurinko piiloutunut kultareunaisen
pilviseinän taakse. Jyrkkien metsärantojen sulkeman hiljaisen järven
yli soutaa uutis-asukas ruuhessaan, ja metsän kuvaiset vipajavat veneen
laineissa.

Teitä, sivuraiteita, vastarakennettuja taloja, kasarmeja, taampana
kolme vuoriin louhittua varustusta -- ja me pysähdymme Bodeniin. Täällä
on valtakunta teljennyt pohjoiseen porttinsa. Asemasillalla syntyy
tungos, ja tykkimiehiä vilahtelee joka taholla. Junahan tuopi vereksiä
terveisiä Tukholmasta.

Matkasuunnitelmaamme kuuluu käynti Luulajassa. Rannikkoa lähetessämme
tihenee metsä ja kohoaa yhä korkeammaksi. On keskiyö, kun pääsemme
perille ja vaellamme pitkin katuja Norrbottenin pääkaupungissa, joka on
viimeisestä tuhoisasta tulipalostaan ylennyt kovin hienona ja
uutukaisena. Isompien katujen varsilla näyttävät minusta koivukujat
yhtä omituisen viehättäviltä kuin Singapurin palmut. Pohjoisessa
hohtelevat pilvien reunat huikaisevassa purppurahehkussa. On valoisa
päivä. Eikä sentään ainoatakaan asukasta liikkeellä! Onko tämä kaupunki
lumottu tai hyljätty? Voi, niin -- keskiyön hetkihän nyt onkin.

Aamusella vie meidät pikku höyrylaiva Svartö-saarelle. Tuolla
koillisessa aavistamme Pohjanlahden pohjukan olevan, mistä rannikko
kaartuu Suomen puolelle Tornion, Oulun ja Vaasan kautta. Ystävällisten
oppaiden ohjaamina käyskentelemme valtaiselle puusillalle, joka kohoaa
kuusitoista metriä vedenpinnan yläpuolelle. Molemmin puolin on kaksi
isoa malminkuljetuslaivaa kiinnitetty pollareihin. Sillalle saapuu
junallinen malmivaunuja, jokaisessa kolmenkymmenen tonnin taakka. Kun
ensimäinen joutuu siltaan sovitetun luukun kohdalle, avataan sen pohja,
ja kuuluu korvia lumpeuttava rämähdys malmisoran syöksähtäessä
rautalevyillä sisustettua jättiläiskuurnaa myöten alas höyrylaivan
lastiruumaan.

Siten tyhjentyy vaunu toisensa jälkeen, juna seuraa toistaan, ja
tuhannen tonnia tunnissa saavat lastikseen laivat. Nämä lähtevät
johonkin ulkomaiseen satamaan, esim. Rotterdamiin, mistä malmi
kuljetetaan edelleen lotjilla Westfalin suuriin rautatehtaisiin.

Kaikki tämä malmi tulee Jällivaarasta ja Malmivuoresta (Malmberget).
Talvella, merenkulun ollessa seisauksissa, pannaan malmi varastoon
Luulajan laiturille. Siellä oli nyt 600.000 tonnia. Kummallista kojetta
käytetään jouduttamaan ja helpottamaan laivojen lastausta tästä
varastosta. Iso, raskas rautatievaunu toimitetaan raidettansa myöten
malmikasan juurelle ja ruuvataan kiinni kiskoihin. Sen etuosasta kohoaa
viistoon ylöspäin rautainen vipu, joka kannattaa liikkuvaa liskintä
eli lapiota. Vaunun kone työntää ylettömällä voimalla liskimen
malmiröykkiöön, kunnes siihen on tullut kolmen tonnin kantamus. Silloin
kohoaa se ylös, ja vipu siirtyy ulospäin, kunnes liskin on viereisellä
raiteella odottavan malmivaunun kohdalla. Nyt ammahtaa liskin
haukotukseen ja kakaisee ulos sisältönsä. Sitte se sulkeutuu jälleen,
tekee uuden heilahduksen ja ahmaisee suunsa taas täyteen. En ole
verrempää hirviötä nähnyt. Liskin tuntui elävältä. Se liikkui, se nieli
malmia vimmatun nälkäisesti, ja sylkiessään sen taas ulos maiskautti se
loksahtelevaa alaleukaansa rämeästi, jotta loputkin malmipalaset
valuivat sen suupielistä. Eikä se koskaan saanut kylläänsäkään. Se vain
söi ja söi ja kukoi ja peuhasi kuin villitty.

Täällä Svartö-saarella siis näimme Norrlannin kahdesta malmivirrasta
toisen. Toinen kulkee Narvikin kautta ja on vielä suuremmoisempikin,
sillä sieltä valuu malmi maailmalle kaiken vuotta. Ja sijalle soluu
kotimaahan kultaa.

Nyt kävelemme takaisin rautatienasemalle ja nousemme vaunuihimme, ja
niin sitä taas hyryytetään Bodeniin ja pohjoisluoteiselle
ilmansuunnalle kohti Lappia.

Ei tuntureita eikä jokia! Rata kiemurtelee loppumattomien rämeiden ja
rahkasoiden lomitse, joista saarina kohoaa kuperia kumpareita.
Arvottomaksi erämaaksi älköön näitä rahkasoita ajateltako. On arvioitu,
että niistä voitaisiin valmistaa ilmakuivaa polttoturvetta sen verran
kuin tarvittaisiin kahdeksisadaksi vuodeksi korvaamaan koko Ruotsin
nykyinen kivihiilentuonti -- jollei turpeen muokkaus kävisi liian
kalliiksi.

Metsä surkastuu. Kuuset ovat niin pieniä, että ne tuskin kelpaisivat
muuhun kuin joulukuusiksi. Muodoltaan muistuttavat ne sokerikekoja,
ollen tyveltään leveitä ja hoikentuen latvaan päin. Siellä täällä näkyy
sentään isojakin puita. Varmasti tietää niillä olevan paljon ikää,
sillä sekä männyt että kuuset kasvavat täällä hyvin hitaasti.
Tornip-järven rannalla on petäjä, jonka ikä on laskettu runsaasti
tuhanneksi vuodeksi.

Veturin vihellin vihlaisee hiljaista kääpiömetsää. Kuljettaja tahtoo
ilmaista meille, että jotakin merkillistä on tekeillä. Me riennämme
ulos vaununsillalle. Kahdelle valkoiselle taululle, molemmin puolin
tietä, on isoin mustin kirjaimin maalattu sana "Napapiiri". Tässä siis
menemme sen leveysasteen yli, jonka kohdalla kesän pisintä päivää
kestää neljäkolmatta tuntia, kuten talven pisintä yötäkin. Napapiiristä
alkaen kasvaa tämä pituussuhde kasvamistaan navalle asti, missä pisin
päivä pysyy kuusi kuukautta ja pisin yö samaten.

Jällivaarasta ja Malmivuorelta on meillä vielä kolmen tunnin kiidätys
rämeiden ja surkastuvan metsämaiseman poikki Kiirunaan. Silloin ei --
141 peninkulmaa matkustettuamme -- ole pohjoisessa enää paljoakaan
Ruotsia jäljellä. Mutta malmia liikenee Kiirunasta kylliksi sekä meille
että jälkeemme tuleville.

Niin, Kiirunavaara on merkillisimpiä paikkoja, mitä olen elämäni
varrella nähnyt. Siellä on maa lahjottanut meille suuria rikkauksia, ja
siellä ihmiset työskentelevät nerollaan ja käsillään. Isoja teoksia
voitaisiin kirjottaa tuosta näköjään niin vähäpätöisestä vuoresta, joka
kohottaa töyryistä selkäänsä Luossajärven eteläpuolella. Järven
itäpuolella on Kiirunan yhteiskunta kasvanut erämaahan kun taiottuna.
Ja yhteiskunnan pohjoispuolella nousee vielä toinen vuori, Luossavaara,
joka sekin kätkee povessaan valtaisia rautamalmiaarteita.

Juna on pysähtynyt, ja herttainen isännöitsijä ottaa meidät
voimalliseen suojelukseensa. Hänen työhuoneensa sijaitsee ensimäisessä
Kiirunaan rakennetussa hirsituvassa, ja sittemmin on hän laajentanut
taloaan lisärakennuksella toisensa jälkeen. Milloinkaan en ole nähnyt
hauskempaa kotia. "Jos huomisaamuna varhain kuulette tavatonta
jymähtelyä, niin älkää luulko teidän kunniaksenne ammuttavan",
huomauttaa hän meille. Ja kyllä totisesti olikin jyskettä aamusella.
Neljäsataa räjähdyspanosta laukesi yhtaikaa. Päivän mittaan kumahteli
vielä pariin kertaan samaten. Kuusitoista tonnia dynamiittia kulutetaan
kuukausittain, ja jotkut panokset vaativat neljäkymmentä kiloa. Sitte
työskennellään muutamia tunteja irtautuneen malmin korjaamiseksi pois.
Puristetulla ilmalla käyvät porat iskeytyvät senjälkeen taas vuoren
ruumiiseen kuin sadat vertaimevät orat, reiät täytetään dynamiitilla,
ja taaskin jyräytellään.

Isännöitsijä, Kiirunavaaran vuoren kuningas, toimittaa meidät pikku
junalla vuoren juurelle, ja tovin kuluttua painaudumme suuremmoiseen
tunneliin. Siellä on viileätä kuin kellarissa ja pimeätä, mutta
lukuisat hehkulamput levittävät valoansa mustille, kosteille seinille.
Siellä näkyy myös järeitä putkijohtoja joita myöten puserretaan
raikasta ilmaa sisälle räjäytysten jälkeen, ja toiset putket johtavat
porien käyttövoimana palvelevaa puristettua ilmaa. Kukin meistä on
saanut lampun, voidakseen paremmin nähdä malmisoran ja kiskojen
keskellä. Siellä täällä ammottaa musta sivutunneli. Kuuluu huumaavaa
jumua ja ennenpitkää seisomme rotevan työmiehen luona, joka
tottuneilla, känsäisillä käsillään pitelee poraa vuorta vasten.
Valkeana pilvenä pöllyää hieno malmintomu taltan tiellä, joka
joutuisasti syöpyy sisälle. Tuosta kohdasta räjäytetään tovin kuluttua.
Ihmeelliseltä näyttää himmeässä valossa tämä juro ja totinen mies. Pora
vaikenee. Mies siirtää sen toisaanne seinään, ja sitte täyttää ontelon
taas voimakas jyminä, rämähtelevän kaiun turhaan etsiessä tietä ulos
käytävistä.

Täällä vuoren sisällä on kolme astetta lämmintä, ulkona taivasalla
kymmenen. Talvella, jolloin ulkona saattaa paukkua kolmenkymmenen
asteen pakkanen, tuntuu lämpimältä pistäytyä tunneliin, jonka
lämpömäärä pysyy ainiaan samana.

"Kuinka monta työmiestä on teillä täällä?" kysymme me.

"Neljätoistasataa, ja ne tekevät työtä vuorokauden läpeensä kolmella
vuorolla."

Malmivaraston laajuus on hämmästyttävä; tämä rautamalmialue onkin
maapallon rikkaimpia ja suurimpia. Isännöitsijä kertoo, että malmi
alhaisen arvion mukaan lasketaan 740 milj. tonniksi. Ja se
sisältää 58-70 prosenttia rautaa. Nykyään murretaan päivittäin
kymmenkuntatuhatta tonnia; Narvikissa saadaan siitä kuusisataa
laivanlastia vuodessa. Sillä vauhdilla riittää Kiirunasta malmia
kaksisataa vuotta. Piakkoin kyetään laivaamaan enemmän. Mutta
luultavasti on saanti syvemmältä paljoa runsaampi kuin on arvioitu.
Kenties on siellä malmia tuhanneksi vuodeksi. Kiirunavaara on joka
tapauksessa ääretön rikkauden lähde. Varmasti on siellä malmia
viidentoista miljardin markan arvosta.

Täällä Kiirunassa vallitsee kuukauden pituinen päivä, ja muuan työmies
kertoo, että pitkällinen valo on hänelle väsyttävämpää kuin yhtä pitkä
talviyö. Sillä pimeimpänäkin aikana häämöttää kumminkin etelästä
pakenevan valon kajastusta. Ja revontulet leimahtelevat yli valkoisen
hangen, jolla lappalaiset ajelevat pulkissaan.

Astumme jälleen junan salonkeihin ja kiidämme edelleen luoteiseen
aapain ja jokien poikki, järvien ja lampien ohi lumipeitteiset tunturit
maisemien puitteina. Eteemme avautuu komea näköala Tornio-järvelle.
Seitsemänkymmentä kilometriä pitkänä ja korkeintaan yhdeksän leveänä
likistyy tämä järvi mahtavien lumiviiruisten tunturien rakoon, jotka
pohjoisrannalla kohoavat kaksi- ja kolmetoistasataa metriä yli
merenpinnan. Rata kulkee pitkin eteläistä rantaa. Ulompana on pari
vihreätä saarta. Jää on sulanut vähää ennen juhannusta, mutta rannoilla
näkyy vielä lumenpälviä.

Rantarinteellä kasvaa metrin korkuisia koivuja. Kohisevia jokia on
tiellämme, syvimpään leikkautunut on Abiskon matkailija-aseman luona,
joka on maisemansa ihanuudesta kuuluisa. Siellä on myös rauhoitettu
kansallispuisto. Me pujahdamme kahdeksansadan metrin pituiseen
tunneliin, jonka sisällä nousu on tuntuva. Lähestymme sitte
Tornio-järven loppua. Pitkin pituuttaan itäänpäin katseltuna esittää se
suuremmoisen näyn. Maisema on kaunis kuin Sveitsissä, mutta täällä
lipuu katse yli aaltomaisesti kohoilevien loppumattomien lakeuksien ja
ihastelee kirkkaita värejä. Täällä ei tunne itseänsä niin saarretuksi
kuin Alppien laaksoissa, vaan nauttii samasta vapaudentunteesta kuin
Tibetissä.

Kas, lappalaisleiri, kota ja mökki pienen lammen rannalla! Kuinka
hupaisilta ja tyytyväisiltä näyttävätkään nuo pikku lappalaiset
kirjavissa poronnahkavaatteissaan, jotka ovat koristeltuja punaisilla,
sinisillä ja keltaisilla nauhoilla. Olipa junamme vähällä ruhjoa
muutamia heidän porojaan, joiden piti tietysti pahimmoikseen pyrkiä
radan yli. Ruotsissa on neljätuhatta lappalaista, ja he omistavat
kaksisataatuhatta poroa. Lappalaiset tuntevat maansa läpikotaisin
yhtähyvin kuin intiaanit metsänsä.

Istuessani junassa Tornio-järven ja valtakunnan aution, mutta kuitenkin
viehättävän rajaylängön välillä keskellä maisemaa, johon ei ole
ainoatakaan puuta juurtunut, -- missä savu nousee kitkeränä ja sinisenä
lappalaisten kodista, porojen käydessä sammallaitumella niiden
ulkopuolella, -- silloin ajattelen vanhaa Tibetiäni. Kaikki on
yhtäläistä: luonto, ihmiset ja heidän elintapansa. Samat autiot,
aaltoiset lakeudet järvien ja lampien välissä, samat pienikasvuiset,
tyytyväiset paimentolaiset, karaistuneet ja kärsivälliset urheina
taistelemaan kovaa ja karua luontoa sekä karmeata ilmanalaa vastaan.
Samat vaellukset vuodenaikojen mukaan, samat elatushuolet, sama
vaatetus ja samat teltit. Tibetiläisen jakia ja lammasta vastaa
lappalaisen poro. Tibetiläinen on yhtä hyvänsävyinen ja rauhallinen
kuin perimäisen Pohjolankin asukas, ja molemmilla on vain _yksi_
toivomus: saada olla rauhassa.

Nyt olemme viimeinkin päätyneet laajan valtakuntamme rajalle, ja pilvet
riippuvat raskaina ja tummina Riksgränsenin (Valtakunnanrajan) aseman
yllä, joka sijaitsee 520 metriä korkealla merenpinnasta. Ja sitte
luistamme Norjan alueelle, ja alamäkeä riittää merenrantaan asti. Juna
soluu täällä omalla painollaan, ainoana tehtävänä on jarruttaa.
Painumme nopeasti. Kääpiöpuut alkavat jälleen venyttäytyä yhä
pitemmiksi, mitä edemmäksi ehdimme. Vuorten huiput peittyvät pilviin,
mutta pilvivaippojen liepeiltä syöksyy laulavia koskia vaahtoisina ja
hyrskeisinä pitkin jyrkänteitä alas. Joki laskee vetensä Rombakin
vuonon sisimpään pohjukkaan, ja me näemme, miten vuono levenee ulospäin
Ofotenia ja merta kohti. Vielä muutamia kiemurteluja, ja me olemme
perillä, Narvikin satamassa korkeiden ja jyrkkien tunturien lomassa.

Narvikissa, mistä näemme ruotsalaisen malmin lähtevän
maailmanmarkkinoille, odottaa meitä vuokrattu höyrylaiva "Salten".
Sillä nyt on hieno englantilainen isäntänämme, ja erinomaisen
vieraanvaraisesti kutsuu hän meidät retkeilylle pitkin Norjan
rannikkoa.

Tuimalla lounaspuhurilla ja sumealla ilmalla ulkonemme seuraavana
päivänä Ofoten-vuonolle ja kaarrumme koillista kohti isojen saarten
lomitse, soukkien salmien läpi ja Atlantin selkien yli, missä
paikotellen avoin ulappa pilkistää saarten aukoista. Ympärillämme
leviää taulu, joka muuttaa muotoaan tunti tunnilta. Korkeiden tunturien
alemmat rinteet ovat pukeutuneet koivikkoihin ja niittyihin, ja joskus
ympäröi jotakuta yksinäistä taloa ohravainio, josta ei tule muuta kuin
karjanrehua. Ylänteet ovat paljaita, laella hohtaa lumi ja sen
reunoilta leiskuu sulauspuroja alas mereen.

Vastaamme tulee muutamia ruskeapurjeisia kalastusveneitä, joissakuissa
moottorikin lisäämässä kulkunopeutta. Ne ovat olleet Ruijan rannoilla
kalanpyynnissä; saalis on myyty, ja nyt ne ansioineen palaavat kotiin.
Niemenkärkien ja karien vilkkumajakat nukkuvat pitkänä, valoisana
kesäyönä.

Sää on ollut meitä kohtaan nurja, mutta tänä yönä kirkastuu pohjoinen
taivaanranta. Pieni aukko vain ilmestyy pilviin, mutta se on kyllin iso
auringolle, ja vihdoinkin ovat omat silmämme todistaneet, ettei päivän
kultakehrä painu mereen näillä korkeilla leveysasteilla.

Kas, tuolla keulavantaan edessä on Tromsö! Tuolla kohoaa kirkko ja
museo, tuossa ovat ranta-aitat paalualusillaan, ja laitureihin on
kiinnitetty kalastusveneitä ja höyryaluksia. Yläpuolella vilahtelee
koivikoista pienoisia ja siroja huviloita. Koko kaupunki kuvastuu
tummana pohjoisessa hohtavaa taivaanrantaa vasten, missä aurinko on jo
taas mennyt pilveen. Mutta tämän alareunoilta säteilee hehku salmen yli
kuin valtaisesta valonheittäjästä. Kaikki asukkaat nukkuvat. Ainoastaan
kaksi poikaa näkyy eräällä laiturilla ja jotkut miehet puuhailevat
muutamassa veneessä. Ohi soluessamme kohtaa auringon hohde
rusokellervänä päätyjä ja julkipuolia, mutta etelässä ovat
tummansinipunaiset pilvet täynnä sadetta.

Matkamme joutuu edelleen. Tuolla on Hammerfest, maapallon pohjoisin
kaupunki, löyhkäävine merelliskeittimöineen ja monine venäläisine
purjeveneineen, jotka noutavat kaloja Arkangelskiin -- ja illalla
kuljemme avoimen selän yli, jonka pinta aallehtii harmaanvihreänä.
Moniaat pyöriäiset notkistelevat juohevasti kiiltäviä, mustia
vartaloitansa ylös aalloista. Navakka tuuli puhaltelee kylmänä;
itsepintainen tihkusade vihmoo "Saltenia", ja usmasta häämöttävät
ainoastaan likeisimmät kalliosaaret.

Tuulensuojaan pääsemme taas muutamien isojen saarten takana ja
pistäydymme mantereen ja Magerö-saaren väliseen ahtaaseen, kauniiseen
salmeen, jonka molemmin puolin kalliot nousevat korkeina ja karuina.
Suuntamme käy Magerön itäpuolitse. Etelässä ammottaa Porsangervuono.
Idässä häämöttää heikosti usvassa Svärholtklubben ja sen äkkijyrkkä
kärki Fuglbjerget, joka on lukemattomien lintujen tyyssijana! Sitte
kääntyy suunta luoteiseen. Nyt tuntuu tuuli puolittain myrskynä. Laiva
vaaruu ilkeästi, telttituolit tanssivat itsestään kannella, ja
taukoamattomasti kuuluu jytyä kapineista, jotka siirtyvät paikoiltaan.
Olimme juuri lopettaneet päivällisemme, ja pöytä oli vielä katettuna,
kun "Salten" äkillisellä keikahduksella tyhjensi silmänräpäyksessä
pöydän. Salongin lattialla uiskenteli sardiineja punaviinissä.

Siten aaltoja vastaan taistellen vaaruu ja notkuu laiva päämääräänsä
kohti. Keulan edessä näkyy Nordkapin kallio, Europan pohjoisin niemi,
joka seinänä kohoaa merestä. Sen korkean kupeen suojaan tekee mieli
päästä. Sinne oli jo ankkuroinut kaksi matkailijalaivaa. Vihdoinkin
kohottaa kallioseinä suojelevan hoivansa ylitsemme, ja aallokko jää
syrjään. Ainoastaan lahden sisin osa on tyven. Yläpuolellamme ulvoo
myrskytuuli ja syöksähtelee valtoimena raivokkaasti kaltailta ulapalle.

Ilta kuluu, ja keskiyön hetki on lähellä. On puolittain hämärää, sillä
lyijynraskaat pilviröykkiöt ajelevat toisiaan takaa yli merten ja
maiden. Turhaan odotamme pohjoiseen puhkeavaksi sitä aukkoa, josta
keskiyön aurinko näkyisi. Toivotonta on varrota sen yöllistä loistetta.
Me olisimme nähneet sen painuvan tavattoman vitkallisesti ja kuitenkin
olevan korkealla taivaanrannan yläpuolella, alkaessaan yhtä
verkallisesti kohota. Sen sijaan saimme kuunnella lounasmyrskyn
mahtavaa pauhua. Ja kenties oli näköala pohjoiseen ja koilliseen päin
suuremmoisempi kuin keskiyön aurinko. Tuolla levisi Jäämeri
teräksenharmaana ja kalseana. Sinisenmustien pilvien taustalla näkyivät
merenaaltojen liidunvalkeat vaahtoharjat, jotka herkeämättömässä
kohinassaan ryntäilivät Novaja Semljaan ja Frans Josefin maahan päin.

Piankin keinumme rauhattoman ulapan yli takaisin Hammerfestiin, ja
ihailtuamme Trondhjemin ikivanhaa tuomiokirkkoa teemme seuraavan
matkamme Englantiin.



2. Brittiläisen maailmanvallan keskus.


Laivamme lipuu Thamesin torvimaiseen suuhun ja kiinnittää köytensä
Queensboroughin laituriin. Siellä siirrymme junaan, joka tiheään asutun
ja rakennetun seudun läpi vie meidät Lontoon sydämeen. Jo matkalla
hotelliinsa saa esimakua tämän merkillisen kaupungin kohusta, --
kaupungin, jonka asukasluku on suurempi kuin monien Europan maiden,
kuin koko Ruotsin valtakunnan tai Suomen ja Norjan yhteensä.

Vieras hämmästyy eikä tiedä, mistä alottaa. Ihanhan hukkuu museoihin ja
taulukokoelmiin, kirkkoihin ja teattereihin. On kyliä, joissa on yksi
ainoa katu. Jos Lontoon kaikki kadut pantaisiin pääksytysten, ulottuisi
latu Lontoon keskipisteestä koko Europan ja läntisen Aasian halki
Samarkandiin asti. Onneksi ovat Lontoon kadut sentään lyhempiä. Ne
risteilevät ja leikkovat toisiaan Thamesin halkaisemana vyyhtinä, ne
päätyvät valtaisiin puistoihin ja maailmankuuluihin aukioihin. Kyllä me
viime käynnillämme hyvinkin kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa
niillä ajelimme. Ja kaikkialla kuhisee jalankulkijoita ja ajopelejä,
mutta pahin myllerrys on Piccadillyllä, maailman vilkasliikkeisimmällä
kadulla.

Katsellaksemme ympäristöämme nousemme raitiovaunuun Kensingtonin
kaupunginosassa, missä hotellimme sijaitsee ihan lähellä paria Lontoon
rikkainta -- taidetta ja luonnontieteitä edustavaa -- museota. Kuljemme
pitkin laajaa Hyde Parkin puistoaluetta, joka metsänä viheriöitsee
talomeressä. Sen leveillä, siimeisillä teillä näyttelee hienosto
kiillotettuja vaunujaan, uhkeita muotitamineitaan ja jauhotukkaisia,
kultanauhaisia palvelijoitaan. Painostavan helteen tuntuessa
kaupungilla on mieluista käyskennellä puistossa ja sen keskelle
laitetun pitkulaisen lammen rannoilla katselemassa valkoisia ja mustia
joutsenia. Sametinhienot nurmikot näyttävät taistelukentiltä, joilla on
vastikään oteltu. Siellä makailevat nimittäin kodittomat köyhät.
Päivisin saavat he nukkua puistoissa, mutta öisin täytyy heidän
vaeltaa; muutoin häätää heidät poliisi makuulta.

Raitiovaunu jyrisee edelleen ja panee parhaansa pulaillakseen
Piccadillyn läpi. Äsken oli meillä Hyde Park vasemmallamme, nyt leviää
Green Park (Vihreä Puisto) rehevänä oikealla kädellä, ja vasemmallamme
näemme Lontoon valtaisia, harmaita ja vakavia rakennuksia. Mutta puisto
päättyy pian, ja silloin kohoavat Piccadillyn rakennusrivit
kumpaisellakin sivullamme. Ajettava on vasenta puolta, ja varsin
soukalle kadulle syntyy siten kaksi ajolatua. Raitiovaunun katolta on
meillä oivallinen näköala yli tämän kummallisen solatien, jonka
syvyydessä elämä tykkii silmänräpäyksenkään keskeytyksettä.

Edessämme ja takanamme ulottuu ajopelejä moninkertaisena rivinä niin
kauvas kuin silmä kantaa. Se näyttää loppumattoman pitkältä
sekajunalta, jossa matkustaja ja tavaravaunut vaihtelevat keskenään. Se
lipuu hitaasti eteenpäin. Voin lukea satakunta raitiovaunua, isoja,
raskaita, punaisia könttyröitä, toiset moottorin käyttämiä, toiset
hevosten vetämiä, seinät ilmotusten peitossa. Katolla istuu
huopalakkisia herrasmiehiä piippu hampaissa lueskellen sanomalehteä;
naiset taasen katoavat pesuvadin kokoisten hattujen alle. Puukuutioilla
lasketusta kadusta ei näy montakaan neliömetriä. Sillä raitiovaunujen
välissä on se tiheään täynnä automobileja ja ajurinrattaita,
kuomuvaunuja ja uhkeita avoimia kaleeseja, ilmotusvaunuja ja
korkeapyöräisiä yhden hevosen vedettäviä kärryjä sekä laatikoilla,
laudoilla ja puuastioilla lastattuja vankkureita. Niiden lomissa
puikkelehtii pieniä banaaneilla ja appelsiineilla täytettyjä
työntökärryjä, ja siellä täällä pyrkii joku nuorukainen
polkupyörälläkin eteenpäin suunnattomassa tungoksessa.

Kadun toinen puolisko on ahdattu samaan tapaan, vaikka vastakkaiselle
suunnalle soluvaksi. Voimavaunujen törähteleminen ja puhkuminen ei
koskaan lopu sen paremmin kuin ruoskienkaan läiske, ja alituiseen
korvissamme humisevaksi kohuksi yhtyvät kaikki maailmankaupungin
selittämättömät äänet, sulautuen kavioiden kopseeseen, jalkamiesten
kiireiseen tömistelyyn ja sanomalehtipoikien huutoihin, näiden
kaupitessa lehtiänsä.

Tuon tuostakin näkee pikku poikia, jotka joutuisasti lakaisevat koolle
ja korjaavat pois, mitä hevosilta on kadulle jäänyt. He vilistävät
pahimpaankin tungokseen toimittamaan tehtäväänsä. Ihme kerrassaan,
etteivät he likisty kuoliaaksi, joudu tallatuiksi tai kaadu pyörien
alle.

Nyt pysähtyy jono tykkänään. Takanamme vaunut sulloutuvat kiinteäksi
röykkiöksi. Mustakypäräinen poliisi on astunut esiin ja ojentanut
kätensä, ja paha perii ajurin tai automobilinkuljettajan, joka ei
siekailematta seisahdu. Poliisi ja hänen virkaveljensä, joka hoitaa
kadun toista puoliskoa, ovat keskeyttäneet liikenteen antaakseen
kaikkien poikkikadulle keräytyneiden ajoneuvojen mennä Piccadillyn yli
siten syntyneestä aukosta. Ne syöksähtävät ohitse, mutta parin minuutin
kuluttua toiset poliisit sulkevat poikkikadun, ja silloin lähtee taas
meidän vaunujonomme liikkeelle, kunnes seuraavan poikkikadun kohdalla
pysähdytään jälleen.

Täällä vaaditaan kärsivällisyyttä, sillä mitään mahdollisuutta ei ole
edetä nopeammin kuin kaikki muut. Vihdoin johtaa Piccadilly pienelle
ympyriäiselle aukiolle, jolta avautuu katuja kahdeksalle taholle.
Siellä vilisee ajavien ja kävelevien paljous kurimuksena, jossa virkku
poliisi rauhallisesti järjestelee liikennettä, saaden jokaisen
tottelemaan silmänräpäyksessä. Lontoon poliisivoima on mitä parhaissa
väleissä yleisön kanssa. Kaikki oivaltavat, että poliisit toimivat
yhteiseksi parhaaksi. Sentähden on järjestys kaduilla mallikelpoinen.

Nyt kääntyy raitiovaunu oikealle ja hyrisee lyhyttä, mutta tärkeätä
katua myöten Trafalgar-torille, joka on Lontoon avoimista paikoista
kauneimpia ja eloisimpia. Sen keskeltä kohoaa neljänviidettä metrin
korkuinen kolonni, jonka laelta voitollinen merisankari Nelsou katselee
yli kaupungin. Tori on saanut nimensä Trafalgar-niemestä, joka vähän
matkaa Gibraltarin länsipuolella pistäytyy Espanjan rannikosta
Atlantinmereen. Siellä voitti Nelson Napoleonin laivaston v. 1805 ja
teki tyhjäksi Ranskan keisarin aikeet hyökätä vallottamaan Englantia.
Verisessä taistelussa sai Nelson itse surmansa. Kolonnista luemme ohi
ajaessamme hänen kuuluisat sanansa: "Englanti odottaa joka miestä
tekeväksi velvollisuutensa".

Toria kaunistavat muidenkin maatansa palvelleiden suurmiesten
muistomerkit. Nelsonin neljän pronssisen jättiläisleijonan taakse on
pystytetty Gordonin patsas. Hänestä tulee tuonnempana puhetta.

Raitiovaunu etenee yhä kauvemmas itää kohti loppumattomia katuja pitkin
ja valtaisten myymälä- ja liikehuoneustorivien välitse. Kaikkialla
näkee vilinää ja kuhinaa kuin mehiläispesissä ja muurahaiskeoissa.
Jokaisella on kiire. Kukin rientää konttoriinsa, myymäläänsä tai
pankkiinsa. Siinä tuoksinassa unohtuu, että tienvarressa kohoaa
ikivanhoja rakennuksia, ja että ympäristössä tuskin on taloa, jonka
pääovet, harjakoristeet tai kaivot eivät kätke muinaisten päivien
muistoja. Tulee ajatelleeksi vain rahanhaalimista, kun ahtaita
tungoksen täyttämiä katuja pitkin ajelee Cityssä, "Lontoon
pääkaupungissa". Sillä siellä vierii kulta punakeltaisina virtoina
vuoden läpeensä, siellä on maailmankaupan ja siirtomaaliikkeen sydän,
siellä on lukemattomia pankkeja, siellä ovat kaupunginvaltuuston
huoneet, siellä vanhain ammattikuntain talot kääntävät julkipuolensa
soukille kaduille, ja siellä sijaitsevat suurten sanomalehtien
konttorit. Siellä kohoaa myös muuan kristikunnan isoimpia ja kauneimpia
temppeleitä, Pyhän Paavalin tuomiokirkko, niin painuneena tähän
harmaiden, tummien rakennusten mereen, että sen suuremmoisuutta tuskin
saa oikein tajutuksi. Sisältä se on kuin suurten miesten muistosuojama.
Sielläkin tapaamme Gordonin, pronssiin valettuna lepäämässä kiviarkun
päällä. Joitakuita vereksiä palmunlehviä on laskettu pääpuoleen. Vähän
matkaa edempänä on Englannin pankki, todellinen linnotus, ikkunaton;
milloinkaan ei sen holveissa ole vähemmän kuin kuudensadan miljoonan
markan arvosta kultaa.

Siten voisimme ajella päivän toisensa jälkeen ja valita joka
retkeilyymme uuden tien ja uuden päämäärän. Tehkäämme nyt vaihteen
vuoksi venematka Thamesille.

Taaskin seuraa automobilimme Hyde Parkin rautaristikkoaitaa,
mutta Piccadillyn alkupäästä poikkeamme oikealle, kiidämme
Buckingham-palatsin ohi, missä kuningas asuu, ja jätämme sitte
vasemmalle rivin valtaisia rakennusryhmiä, joissa hallituksella,
armeijalla ja laivastolla on virastonsa. Oikealla erotamme kuuluisan
Westminster Abbeyn, tuomiokirkon, jossa Englannin kuninkaat kruunataan;
siellä myös monet suurmiehet uinuvat haudoissaan. Ja tuomiokirkon
sivulle on rakennettu jättiläismoinen parlamenttitalo, missä ylihuone
ja alihuone kokoontuvat uhkeihin suojiinsa ratkaisemaan mittaamattoman
valtakunnan kohtaloita.

Parlamenttitalon pitkä, komea julkipuoli ja sen tornit luovat
kuvaisensa Thamesiin, samoin kuin vastapäisellä, oikeanpuoleisella
rannalla Pyhän Tuomaan iso sairaala. Näiden välillä kulkee
Westminster-silta virran yli. Me astumme valkoiseen siipilaivaan, joka
heti alkaa velloa sameanharmaata vettä. Alas virtaa kyllä menemme, ja
kuitenkin vastavirtaan: kello lähenee nimittäin kahtatoista, ja luode
nousee merestä. Lukemattomat lotjat ja tavaralaivat käyttävät
nousuvettä hyväkseen, helpommin päästäkseen Lontooseen.

Me kuljemme rautatiesillan alitse. Vasemmalla viittaa laiturilta
korkeutta kohti "Kleopatran neula", egyptiläinen obeliski, ja
loitompana kohoaa muutamia jättiläishotelleja. Waterloo-sillan takana
saamme näkyviimme sen korkean kauniin kupulaen, joka kaareutuu Pyhän
Paavalin tuomiokirkon kattona. Mustienmunkkien-silta ja muuan
rautatiesilta ovat niin lähekkäin, että niiden väliä on tuskin
kahtakymmentä metriä. Niiden toisella puolella ulottuvat talot ihan
virran partaalle. Oikeanpuoleisen rannan ovat saaneet haltuunsa tehtaat
ja vaatimattomammat asuinrakennukset.

Sitte pujahdamme kolmen sillan alitse, jotka ovat ihan lähekkäin.
Kolmas on nimeltään Lontoon-silta, ja se on tärkeä liikennevaltimo.
Alituiseen avautuu uusia näköaloja. Nyt näemme Tornin (The Tower),
Englannin muinaisjäännöksistä kaikkein kuuluisimman. Se on ikivanha
linnotus ja valtiollisten vankien talletuspaikka, niin muistorikas
rakennus, että sitä tuskin voi kuvailla eksymättä Englannin historiaan.
Siellä säilytetään muiden kalleuksien mukana kruunun jalokiviä ja
kuningasvallan ulkonaisia tunnuksia.

Edessämme on nyt kummallinen Torni-silta, joka lepää kahden virtaan
rakennetun tornin varassa. Sen keskiosa on kaksikerroksinen, ja kun
alisilta avautuu korkeamastoisille laivoille, viedään jalankulkijat
nostolaitoksella toista tornia ylös ja toista alas, jotta heidän ei
tarvitse odottaa. Isoimmat laivat eivät kuitenkaan tule näin kauvas
virtaan. Amerikan-laivat käyttävät englantilaisina lähtösataminaan
Liverpoolia, Southamptonia ja Bristolia, ja ne itäaasialaiset ja
australialaiset laivat, joista puhuimme Bombayssa ja Colombossa
ollessamme, laskevat ankkurinsa alemmaksi virran varrelle.

Torni-sillan alapuolella rannat käyvät vähemmän miellyttäväksi
silmälle. Telakat, tehtaat, tavara-aitat, veistämöt, nostovivut ja
varastot joutuvat komeiden rakennusten sijalle. Joukottain höyry- ja
purjelaivoja sekä lotjia on kiinnitetty laitureihin molemmin puolin.
Kuljemme virranalaisen tunnelin yli, kuten sen alaspääsytornit
ilmaisevat. Vihdoin astumme maihin Greenwichissä, jonka mainehikkaan
tähtitornin puolipäiväpiiri on hyväksytty maapallon ensimäiseksi.
Sentähden lasketaan itäinen ja läntinen pituus kaikilla maailman
kartoilla Greenwichistä käsin. Täällä olemme virran oikeanpuoleisella
rannalla. Vasemmalle rannalle siirtyäksemme ajamme hevosraitiovaunun
katolla Mustanmuurin tunnelin läpi Thamesin alitse. Se on sementistä
muurattu putki, jossa on kaksi kävelyrataa ja keskellä ajorata.
Pituutta on kaksi kilometriä, ja kaiku pauhaa seinien välissä, joista
virran vettä tiukkuu sisälle. Päämme päällä höyrylaivat kyntävät
vakojaan Thamesiin.

Ja lopuksi pistäydymme putkirautatiellä. Sellaisia kulkee ristiin
rastiin Lontoon alitse kuin suunnattomina myyränkäytävinä. Keskimäärin
ovat ne kaksikymmentä metriä kadunpinnan alapuolella, mutta jotkut ovat
viisikymmentä metriä syvällä. Niiden avulla voi pikku lantista ja hyvin
lyhyessä ajassa siirtyä toisesta päästä Lontoota toiseen. Mutta silloin
myös menettää päivänvalon jännittävän ja kirjavan vilinän.

Mitä muuta kertoisin? Elämästä virran varrella Lontoon länsipuolella,
missä lukemattomat huvilat ja rehevät puistot reunustavat rantoja, ja
missä nuoriso keveissä kesäpukimissaan tekee retkeilyjä pitkillä,
kapeilla veneillä, milloin sauvoen, milloin meloen, mutta aina
loruillen ja naurellen iloisena sunnuntaileponsa viettämisestä luonnon
helmassa?

Taikka vanhuksesta, menneen ajan viimeisestä miehestä? Hänen
maatilalleen Lontoon ulkopuolelle ajoin eräänä päivänä eversti
Younghusbandin seurassa, saman miehen, joka joitakuita vuosia takaperin
marssi englantilaisten joukkojen etunenässä Lhasaan. Ovikelloa
soittaessamme tuli suuri vanhus itse eteiseen meitä vastaan. Hän on 95
vuoden vanha, ja hänen nimensä on Sir Joseph Hooker. Hän on ollut
Lontoon suuremmoisen kasvitarhan johtajana, ja vielä elämänsä
myöhäisenä talvena istuu hän mikroskooppinsa yli kumartuneena ja
kirjottelee oppineita tutkielmia kasveista ja niiden elämästä. Häntä
ilahuttaa käyntimme, sillä hän oli tunkeutunut Tibetin rajalle
kahtakymmentä vuotta ennen meidän syntymäämme. Ja mitä eloisimmin
kertoi hän matkastaan Eteläiselle Jäämerelle. Hän oli lääkärinä James
Rossin laivalla. Se retki alkoi v. 1839, ja kaksikahdeksatta vuotta oli
nyt siitä asti kulunut. "Onko mahdollista, että te muistatte, mitä
matkalla tapahtui?" kysyin minä; minusta tuntui siltä kuin olisi James
Ross pikemmin kuulunut historian kuin yksilöllisen muiston maailmaan.
"Kyllä", vastasi hän, "minä muistan sen matkan paremmin kuin mitä viime
vuonna on tapahtunut". Ja sitte kuvaili hän jääsuhteita ja matkalaisten
oloja. Ja lämpimästi puhui hän uudemman luonnontutkimuksen suuresta
uranuurtajasta Charles Darwinista, joka oli ollut hänen paras
ystävänsä. [Sir Hooker kuoli helmikuussa 1912. Suom.]

Niin, näet itsekin, kuinka toivoton on yritykseni. Me emme ehdi
tutustua kaikkeen. Brittiläiseen museoon, jossa vietin pari
päivää, voimme hädin luoda pikimältään silmäyksen. Siellä joutuu
vanhimpaan muinaisuuteen, kuusituhatta vuotta takaperin hakattujen
sfinksien ja graniittipatsaiden joukkoon. Ja siellä seisahdumme
ruumisarkun ääreen, johon muuan egyptiläinen kuningas laskettiin
5,500 vuotta sitten, rakennutettuaan Kairon ulkopuolelle yhden
sikäläisiä juhlallisia hautapyramideja. Ninivesalissa kiinnittävät
mieltämme kiilakirjoituksella savitauluihin kaiverretut vanhat
asiakirjat ja kirjeet. Sanheribin ja Sardanapalin päiviltä,
seitsemänsataa ja kuusisataa vuotta ennen Kristusta, polveutuu
babylonialais-assyrialainen kertomus luomisesta ja vedenpaisumuksesta
hyvin samanlaisena kuin raamatusta tuntemamme. Siinä selitetään, miten
jumalat päättivät rangaista ihmiskuntaa kaikkituhoavalla tulvalla.
Sit-napistim, babylonialainen Nooak, sai kehotuksen rakentaa itselleen
laivan, joka olisi turvana ja pelastuksena hänelle perheineen ja
karjoineen. Tulva peitti kaiken maan, ja veden laskeuduttua pysähtyi
laiva Nizir-vuorelle. Seitsemäntenä päivänä päästettiin kyyhkynen,
pääsky ja korppi tuomaan sanomaa. Tämä kertomus on saatu Niniven
kirjastosta, jota Sardanapal laajensi.

Ajatuksiin vaipuen jäämme toviksi seisomaan Ramses II:n patsaan eteen.
Hän oli se farao, joka sorti Israelin lapsia orjuudessa. Kun sitte
harhailemme roomalaisiin suojamiin ja tarkastelemme Caesarin
rintakuvaa, tunnemme jo olevamme ikäänkuin tukevammalla kamaralla. Ja
kun "Kuninkaan kirjastossa" silmäilemme v. 1455 painettua raamattua,
jonka arvellaan olevan Gutenbergin kirjapainosta lähtöisin, olemme
mielestämme ihan lähellä omaa aikaamme. Käsiala-kokoelmassa on
näytteillä joukko merkillisiä kirjeitä Englannin historiasta. Ja koska
jo olemme puhuneet Trafalgarin meritaistelusta, niin lukekaamme
Nelsonia omakätinen taistelusuunnitelma, ja hyvin kannattaa meidän myös
tutustua Gordonin päiväkirjan viimeisiin sivuihin.

Jos tuntee mieltänsä painostavan kirjastossa, jossa on puolenkolmatta
miljoonaa nidettä ja likemmä kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta
hyllyjä, herättävät toiselta puolen suurta kunnioitusta lukemattomat
menneiden vuosituhansien muistomerkit ja ihailua meidän aikamme
tutkijain nero, joka on kyennyt lukemaan ajan kellon tunnit ja
viitoittamaan ne loppumattomat tiet, jotka muinaisuuden suurten kansain
on ollut taivallettava ennen kuin ovat päätyneet määränpäähän --
häviöön.

Ylen runsaasti on elämässä jyrkkiä vastakohtia ja räikeitä vääryyksiä!
Vain puolen tunnin matkan päässä Westminster Abbeyta ympäröivästä
komeudesta ja rikkaudesta sijaitsevat köyhien korttelit East Endissa ja
Lontoon kaakkoisissa osissa. Sinne suuntasimme eräänä päivänä
askeleemme. Olimme pukeutuneet yksinkertaisimpiin vaatekappaleihimme,
ja meitä saattoi muuan hyvin ystävällinen lähetyssaarnaaja, sillä
hädänalaisten kaduilla ei ole turvallista. Siellä puhutaan murhista ja
tietämättömiin kadonneista kävijöistä. Viisasta on jättää kotiin kello
tai ainakin perät, ja naishenkilön ei sovi kuljettaa rahojaan
käsilaukussa. Voi tulla rosvotuksi jollakin takakadulla.

Monia teoksia on kirjotettu Lontoossa tavattavasta köyhyydestä. Se on
sydäntäsärkevä, se on julma ja väärä, ja se huutaa taivaalta kirousta
maapallon isoimmalle ja rikkaimmalle kaupungille. Niin syvälle,
sellaiseen kurjuuteen kuin Lontoossa, eivät köyhät suistu missään
muussa maassa, eivät Aasiassakaan. Koko heidän elämänsä on
herkeämätöntä taistelua mitä kamalinta hätää ja mitä toivottomampia
huolia vastaan, ponnistelua tuhoisain tautien, lian ja syöpäläisten
sekä juoppouden keskellä. Niistä lapsista, jotka jäävät henkiin,
varttuu arvottomia, huonosti ravittuja ihmisiä, jotka eivät kelpaa
muuhun kuin kerjäämään.

Saattajamme vei meidät erääseen kortteliin, jossa pari kujaa oli niin
soukkaa, ettei olisi mitenkään voinut sivuuttaa vastaantulijaa muutoin
kuin kyljittäin. Mutta siellä oli lähetystyö tehnyt paljon hyvää ja
kohottanut köyhiä askelmaa ylemmäksi pimeydestä. Lähetysseuralla oli
oma talonsa, klubinsa, kirkkonsa ja kokoushuoneustonsa. Hauska oli
nähdä, miten iloisina köyhälistön pojat tulvivat sinne. Erään
rakennuksen katolle olivat he saaneet potkupallokentänkin, jolla sopi
harjottaa englantilaisia ulkoilmakisoja. Heillä oli tilava
voimistelusali, pikku kirjasto ja partiopoikaklubi. East Endin
kurjimpien korttelien keskessä tapaa siellä täällä lähetysaseman, missä
armeliaat ihmiset viettävät osan aikaansa seurustellakseen köyhien
kanssa, neuvoakseen ja auttaakseen heitä. He pelastavat monia turmiosta
ja tekevät heistä onnellisempia ihmisiä. Mutta kuinka monet
joutuvatkaan järjettömästi hukkaan tässä puutteen, rappeutumisen ja
rikoksen kurimuksessa!

Partiopoika-kenraali Baden-Powellin kanssa olin eräänä iltana ollut
silkkikauppiasten ammattikunnan päivällisillä. Tämä on Lontoon
vanhimpia ammattikuntia, suunnilleen kahdeksansadan vuoden ikäinen, ja
nykyään ei ainoakaan jäsen ole silkkikauppias. Kuka hyvänsä ei
ammattikunnan jäseneksi pääse -- se kunnia menee perintönä isältä
pojalle. Mutta lahjoitusten ja perintöjen johdosta on ammattikunnan
käytettävänä huikeita pääomia, joiden tuotanto kokonaisenaan
luovutetaan armeliaisuustarkotuksiin. Ammattikunnan talo Cityssä on
ikivanha rakennus keskiajan loistavaa tyyliä, ja siellä on satojen
vuosien ajoilta paljon kultaisia ja hopeisia kannuja, pikareita ja
vateja. Järjestö omistaa Lontoossa noin kaksituhatta taloa ja pitää
käynnissä monia kouluja. Tällä tavoin tehdään paljon hyvää köyhille, ja
vapaaehtoista tietä saavat kaikki Lontoon sairaalatkin kannatuksensa.
Mutta riittämätöntä on apu sittekin.



3. Maailman pääkaupunki.


Useaankin kertaan olen matkustanut Lontoon ja Parisin välin. Siihen
menee vain muutamia tunteja. Mukava englantilainen juna vie minut
Doveriin, ja Kanaalin kapeimmalta kohdalta kuljen ylitse Calaisiin.
Sitte kiidän rautateitse Ranskan koillisosan halki. Mielihyvällä
kuuntelen kaikista ihmiskielistä kauneinta, -- kieltä, joka heläjää
kuin soitto ja laulu. Tyytyväisenä tarkkailen noita hilpeitä ja
vilkkaita ihmisiä, jotka säestävät kaikkia sanojaan liikkeillä,
olkapäiden nytkäyttelyillä ja kasvonilmeillä. Matkalla Pariisiin tuntuu
minusta kuin olisin menossa juhlaan. Pelkässä Parisin nimessä
piilee ehtymätön määrä elämäniloa ja suruttomuutta, ylpeyttä ja
isänmaanrakkautta, vapautta, urhoollisuutta ja mainetta.

Ja nyt olen taas matkalla Lontoosta Parisiin. Ääretön on ero näillä
naapuruksilla! Olkoonkin Lontoo laajojen yhteyksiensä perusteella
maapallon tärkein polttopiste. Hallitkootkin Suur-Britannia ja
englanninkieli meriä ja satamia. Mutta Parisi on kuitenkin maailman
pääkaupunki, ja ranska on hienon sivistyksen ja valtiotaidon kieli.
Parisissa ovat tieteellinen työskentely ja kaunokirjallisuus
kukoistuksen huipulla, ja Bolognan jälkeen on Parisin yliopisto
maailman vanhin. Ranskalaisten hienostunut maku ja ylellisyys
seuraelämässä, taiteessa ja teollisuudessa ovat saavuttamattomia, ja
muille kansoille laativat he lakeja kaikesta, mikä koskee pukeutumista,
keittiötä ja viinikellaria.

Viljavien seutujen halki kiitäen pääsemme piankin perille
maailmankaupunkiin, missä Seinen yli kulkee kolmisenkymmentä siltaa,
sen kaartuessa tällä kohdalla, ennen kuin se mitä jyrkimpinä mutkina
polvittelee edelleen luoteista kohti Roueniin ja Le Havreen.

Ensimäisinä pistävät Parisissa silmäämme bulevardit: leveät, muhkeat
kadut, joille on istutettu tuuheita puita lehtokujiksi suurten
palatsimaisten rakennusten, teatterien, kahvilain ja myymäläin
muodostamain rivien väliin. Vanhimmat, varsinaiset bulevardit olivat
aikoinaan linnotusmuureja, jotka torneilla varustettuina saarsivat
kaupunkia. Bulevard merkitseekin paalutusta. Ludvig XIII, joka kaunisti
ja laajensi Parisia, revitytti paalutukset ja rakennutti niiden sijalle
ensimäiset bulevardit. Ne ovat Seinen pohjoisrannalla ja kulkevat
yhtämittaisena jonona, vaikka niillä on oma nimensä kullakin:
Madeleine, Capucines, Italien ja Montmartre. Tämä bulevardijakso on
Parisin viehättävimpiä. Siellä vilisee suunnaton paljous automobileja,
raitiovaunuja, vuokra-ajurien ja yksityisiä ajopelejä sekä loppumaton
tulva kävelijöitä. Näkeepä iltaisin keskellä tungosta ilomielisten
ihmisten tanssivankin katukäytävillä parittain soitannon säestyksellä.

Myöhempinä aikoina tehtiin bulevardeja sinnekin, missä ei ollut mitään
varustuksia. Ludvig XIV:n ja hänen jälkeistensä hallitsijain aikana
kasvoi Parisi ja sai yhä lisääntyvää loistoa ja suuruutta. Parisi oli
myös suuren vallankumouksen ja sen kamaluuksien pesäpaikka. Napoleonin
päivinä tuli kaupungista sen ajan mahtavimman valtakunnan keskus. Ja
Napoleonin kukistuessa vallottivat Ranskan viholliset kahdesti Parisin.
Napoleon III:n aikana kaunisteltiin ja järjesteltiin kaupunkia
innokkaammin kuin koskaan ennen. V. 1871 vallottivat preussilaiset
Parisin. Kommuunin kapinaliitto piti kaupunkia hallussaan
samana vuonna, ja raaka roskaväki teki tuhojaan monissa sen
kallisarvoisimmissa palatseissa ja museoissa, tärvellen niinikään
muistomerkkejä. Silloin syöstiin nurin ihana Vendôme-kolonnikin, joka
oli pystytetty Napoleonin voittojen muistoksi, mutta toiset kädet
kohottivat sen sitte jälleen paikoilleen.

Sittemmin on Parisi säästynyt hävittäviltä onnettomuuksilta. Mutta
vilkasta on yhäti toiminta tässä kaupungissa, missä milloin
kuninkaalla, milloin keisarilla, milloin taas tasavallalla on
hallitussijansa ja missä ministerit eivät koskaan ole pitkäaikaisia.
Parisista tulevat sivistyneen maailman suuret yllätykset, ja kaikki
kansat seuraavat jännitetyn uteliaina jokapäiväisiä kuulumisia Seinen
kaupungista.

Tehkäämme pikimältään kävely Parisin läpi. Me valitsemme Seinen
pohjoisrannan ja kuljemme kaakkoisesta luoteiseen ilmansuuntaan.
Alotamme tarkastelumme Bastilji-torilta, missä aikoinaan Bastiljin
linnotus ja vankila sijaitsivat. Suuren vallankumouksen alussa, heinäk.
14. p:nä 1789, vallotettiin Bastilji rynnäköllä ja hävitettiin, ja
siitä asti on se päivä ollut ranskalaisten suurin kansallispäivä.
Keskellä toria kohoaa Heinäkuu-kolonni, jonka harjalta avautuu mitä
vaihtelevin näköala yli koko laajan kaupungin.

Nyt seuraamme Rivoli-katua, joka on Parisin isoimpia ja kauneimpia.
Vasemmallamme on Hôtel de Ville, kaupungintalo, suuremmoinen palatsi,
jossa kaupunginvaltuusmiehet kokoontuvat; loistavia juhlia pannaan
toimeen sen uhkeissa saleissa, ja sen lehtereitä koristavat kuuluisain
mestarien taulut.

Samalla puolella ihailemme edempänä kaupungin isointa yleistä
rakennusta, Louvre-palatsia. Sen sisällön tutkiminen vaatii kuukausia
ja vuosia, kuten Brittiläisen museonkin. Sinne on kerätty suunnattomia
kokoelmia, ei ainoastaan Aasian ja Europan muinaisten suurten
valtakuntain taide-esineitä ja muistomerkkejä, vaan myöskin paljon
parahinta, mitä europalaiset kuvanveistäjät ja maalarit ovat kaikkina
aikakausina saaneet luoduksi.

Me pitkitämme kulkuamme luoteista kohti Tuileriain ylellisten
puutarhain halki ja pysähdymme hetkeksi Place de la Concordelle,
Sovinnon aukiolle, nauttimaan joka taholle avautuvista viehättävistä
näköaloista: näemme virran laitureineen ja siltoineen, puistoja ja
lehtokujia, valtaisia ja hienon taiteellisesti somisteltuja
rakennuksia, mainehikkaiden muistomerkkien koristamia loppumattomia
aukioita ja ainaisena edes takaisin liehuvana tulvana elämänhaluisia
parisilaisia ja parisittaria viimeisen muodin mukaan puettuina ja
päässä yksitason kokoiset hatut.

Niin, loppumaton jakso puutarhoja, aukioita, puistoja ja toreja
levittäytyy yhtämittaisena sarjana tässä osassa Parisia. Sovinnon
aukiolta suuntaamme kulkumme Elyseiläisille kentille (Champs
Élysées'ille), mahtavaan puistoryhmään. Iltaisin kaikki nämä puistot ja
aukiot ja kadut säteilevät mitä kirkkaimmassa sähkövalaistuksessa, ja
silloinkin tenhoo mieltä näköala, katsoopa mille taholle hyvänsä.
Puiston pohjoispuolella asuu tasavallan presidentti Elysée-palatsissa.

Jos nyt etenemme pitkin leveätä, moninkertaisilla lehtokujilla
somistettua katua luoteiseen päin, saavumme Tähtitorille (Place de
l'Étoile), jonka pyörylään johtaa kaksitoista valtaväylää. Yksi niistä,
Elyseiläisten kenttien jatko, on saanut nimensä Napoleonin suuresta
armeijasta, ja se päättyy valtaiseen Boulogne-metsään. Ja keskelle
Tähtitoria on rakennettu muhkea viisikymmentä metriä korkea voittokaari
Napoleonin kunniaksi. Sen laelta hallitsee katse kaikkia kahtatoista
valtaväylää, mutta häipyy etäisyyteen, missä avarat kadut soukkenevat
neulankärjiksi. Sekä jalankulkijat että ajoneuvot näyttävät pieniltä
muurahaisilta, jotka hyörivät edes takaisin kekonsa ympärillä.

Voittokaaren korkealta lavalta laskeuduttuamme seuraamme muutamaa
vilkasliikkeistä katua Jena-sillalle, ja sitä myöten astelemme Seinen
yli. Vastapäisellä rannalla kohottaa Eiffel-torni mahtavan äimänsä
kolmesataa metriä yläpuolelle Parisin. Tähän on meidän pysähdyttävä
toviksi. Eiffel-torni on korkein rakennus, mitä on milloinkaan
ihmiskäsin saatu aikaan, -- kaksin verroin korkeampi kuin Kölnin
tuomiokirkko tai Egyptin pyramideista valtaisin. Jo toisella siltamalla
olemme runsaasti sata metriä yläpuolella jättiläiskaupungin, mutta
Parisin ympäristön kunnaat rajottavat näköpiiriä. Kun nostolaitos on
kohottanut meidät kolmannelle siltamalle, olemme 276 metriä korkealla
maanpinnasta, ja nyt näemme syvyydessä allamme Seinen lukuisine
siltoineen ja kaupungin lukemattomine katuineen sekä sen 140 aukiota.
Ylimmälle ulokkeelle pääsee portaita myöten, ja kaikkein ylimpänä
tuikkii öisin majakka, joka näkyy yhdeksän penikulman päähän. Jos
ihmisellä huimaa helposti päätä, niin ei hänen ole hyvä antaa katseensa
lipua rintakaiteen yli tornin kohtisuoraa kuvetta pitkin neljään vinoon
rautapilariin asti, jotka tornia kannattavat -- vielä vähemmin silloin
kun käy kova tuuli ja koko torni huomattavasti huojuu edes takaisin
kuin heiluri. Ei tarvitse kohota ilmapallolla, nähdäkseen yläilmoista
Parisin -- Eiffel-tornin korkeudesta katsellen leviää kaupunki alla
kuin avattu kartta.

Onnellisesti tultuamme alas huimaavasta korkeudesta, missä
raikkaat tuulet pyyhkielevät yli Parisin lähdemme Mars-kentän yli
Invalidi-hotelliin. Entiseen aikaan saivat tässä valtaisessa
rakennuksessa vapaan asunnon monet tuhannet suurissa ranskalaisissa
armeijoissa runneltuneet. Nyt talletetaan sen suojamissa
sotahistoriallisia muistoja.

Invalidien kultahohtoisen, koko kaupungin yli näkyvän kupukaton alle
astuen pääsemme ympyriäiseen temppelisuojamaan, jonka keskessä on
niinikään ympyriäinen krypta, joitakuita metrejä syvä ja ylös holviin
päin avoin hautakomero. Sen permantoon on mosaikista sovitettu
mainehikkaat nimet Rivoli, Pyramidit, Marengo, Austerlitz, Jena,
Friedland, Wagram ja Moskova. Kaksitoista marmoripatsasta, jotka
esittävät kahtatoista voittoa, ja kuusikymmentä vallotettua lippua on
kunniavartiona sen valtaisen kiviarkun ympärillä, joka punaisesta
suomalaisesta porfyristä hakattuna sisältää Napoleonin tomun.

Pekingissä saamani ranskalainen ystävä on opastanut minut tänne.
Matkalla on sanatulva ehtymättömänä koskena ryöpynnyt hänen huuliltaan,
mutta Napoleonin hautakammioon tullessamme vaikenee hän sanattomaksi.
Täällä ei puhuta. Mitä syvin hiljaisuus ympäröitsee sen miehen
maallisia jäännöksiä, joka eläissään täytti maailman kanuunainsa
jyskeellä ja legionainsa paukkeella ja muutamien vuosien kuluessa
kerrassaan muutti Europan kartan. Hillittynä ja sinisenvaljuna kohtaa
kajastus hautakomeroa, missä punainen porfyri puhuu vastustamattomasta
voimasta ja valkoiset voitonjumalattaret ikäänkuin heijastavat menneitä
mainehikkaita aikoja.

Juhlallinen hiljaisuus, arvokas rakennustaiteen käyttö ja ylväs hämy
tenhoovat mielen. Tietämättään tulee kuunnelleeksi aseiden kalskeen ja
sotahuutojen kaikua. Sankari häämöttää edessämme satumaisen uransa eri
vaiheissa, maailman valtiaana, vankina pienellä Sant Helenan
basalttisaarella eteläisen Atlantin ulapalla...



4. Ikuinen kaupunki.


Minut oli kutsuttu Roomaan pitämään esitelmää Tibetistä
maantieteellisessä seurassa. Kokoonnuttiin Collegio Romanoon,
ikivanhaan kivirakennukseen erään pikku torin laitaan. Odotettiin
kuningasta; hän tuli, ja esitelmä alkoi. Seitsemän vuotta sitten olin
puhunut samassa salissa. Silloinkin oli kuningas saapuvilla. Siihen
aikaan herättivät anarkistit rauhattomuutta. Paria vuotta aikaisemmin
oli muuan konna murhannut Umberto-kuninkaan. Kerrottiin poliisivoiman
pitäneen Collegio Romanoa pari päivää miehitettynä ja tarkoin tutkineen
kellarikerran. Silloin, v. 1903, oli kuninkaan vaunuja saattanut neljä
mustapukuista polkupyöräilijää. He näyttivät korpeilta, näköjään
rauhallisina ja välinpitämättöminä pysyen, mutta itse asiassa he
tähyilivät valppaasti joka taholle, ollakseen heti käsillä, jos jotakin
tihutyötä yritettiin. Jos Collegio Romano olisi räjähtänyt ilmaan, en
olisi palannut puhumaan Tibetistä. Mutta kaikki kävi hyvin toisellakin
käynnilläni. Kuningas ajoi automobilissa, jota hän itse ohjasi, eikä
hänen saattueenaan ollut mitään mustia korppeja. Molemmilla kerroilla
osotti hän järkähtämätöntä tyyneyttä.

Italian kuninkaalla on 35 miljoonaa alamaista. Roomassa asuu toinenkin
mahtava valtias, mutta hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta;
hänen valtaistuimensa on Pyhän Pietarin istuin, hänen voimansa
tunnuksina ovat kolminkertainen tiaara ja ristiin lasketut avaimet,
joilla voidaan avata ja sulkea taivaanvaltakunnan portit. Hänellä on
270 miljoonaa alamaista, roomankatolilaiset. Valtiollisista syistä on
hän olevinaan vankina Vatikanissa, korkeiden palatsien rykelmässä,
jossa on kymmenkuntatuhatta salia ja muuta huonetta. Siellä on myöskin
museoita, kirjastoja ja käsikirjotuskokoelmia, äärettömän laajoja ja
kallisarvoisia. Vatikanin veistokuvamuseo on maailman rikkain.
Sikstiniläisessä kappelissa, 450 vuotta vanhassa rukoussalissa, on
Michelangelo koristanut laen jättiläismaalauksilla, jotka esittävät
maailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta ja vedenpaisumusta;
takaseinälle on hän maalannut valtaisen kohtauksen viimeisestä
tuomiosta. Palatsien länsipuolella leviävät paavin puutarhat ja
puistot, ja niistä etelään kohoaa Pyhän Pietarin kirkko, kristikunnan
suurin temppeli. Koko alue on omana pikku kaupunkinaan. Mutta tämä
kaupunki on maapallon parhaita, taiteen ja opin kunniasija ja ennen
kaikkea suuren uskontokunnan polttopiste. Sillä täältä sinkauttaa paavi
pannakirjansa kerettiläisiä ja syntisiä vastaan, ja täältä käsin
kaitsee hän lampaitaan, katolilaisia. Mutta vapautensa hän on
menettänyt. Kun Leo XIII kuoli, kokoontuivat tavallisuuden mukaan
kardinaalit uuteen paavinvaaliin. Heidän joukossaan oli myöskin
Venetsian iällinen kardinaalipatriarkka. Lähtiessään Venetsiasta,
matkustaakseen Bolognan ja Firenzen kautta Roomaan, osti hän
edestakaisen matkalipun. Mutta hänet itse valittiin paaviksi, eikä hän
enää milloinkaan näe Venetsiaa tai sitä lähistön maataloa, missä hän
leikki lapsena.

Hänen luokseen olen menossa eräänä helmikuun päivänä 1910. Muuan
italialainen ystävä on mukanani. Me ajamme Rooman tiheimmin rakennetun
osan läpi. Ovatpa nekin katuja! Soukkia ja mutkaisia. Alituiseen
käännytään kulmista, jyrytetään pienten kolmikulmioiden poikki ja
pujahdetaan kujiin, joissa on täpärä pääsy vastaantulijan ohi. Eikä
kuitenkaan ole maailmassa bulevardeja ja teitä niin kauniita kuin
Rooman kadut. Sillä näitä reunustavat vanhat harmaat palatsit, jotka
ovat rakennetut pikemmin vuosituhansia kuin -satoja takaperin ja joita
mitä viehättävimmät ikkunapuitteet, harjakoristeet ja pilarikäytävät
somistavat. Jokaisen kadunkulman takana kohtaa katsetta uusi yllätys,
mursuista ja jumalolennoista sommiteltu suihkulähde, keskiaikainen
kaivo, keisariajalta polveutuva sammaltunut raunio tai kirkko, jonka
tornista kellonlyönnit ovat vuosisatoja kajahdelleet yli Rooman.

Ja miten kirjavaa, aaltoilevaa elämää näkeekään näillä kaduilla! Miehiä
ja naisia on tullut kampanjalta Rooman ulkopuolelta, laittautuneina
kansallispukuihin, joissa likaisen valkoinen ja punainen ovat
pääväreinä, miehillä musta lerppahattu päässä, naisilla valkoinen
päähine hiusten verhona. He ovat tummaihoisia, mutta nuorison poskilla
kuultavat kuitenkin ruusut pronssituksen alta. Patriisit, roomalainen
hienosto, jotka mukavasti nojailevat hienoissa vaunuissa, ovat paljoa
vaaleaverisempiä; useinkin ovat naiset niin kalpeita kuin olisivat
vastikään päässeet luostarista tai joutuneet valmiiksi paareja varten.

Ja mikä kohu kaikuukaan kaikkialla näillä kaduilla! Tuossa tulee
talonpoika ajaen aasiansa, joka on lyyhistyä meloneilla ja
viinirypäleillä täytettyjen vasujen alle. Täällä kiskoo puolikasvuinen
poika kärryillä aprikooseja, appelsiineja ja pähkinöitä. Eräässä
kadunkulmassa seisoo kolme uudenaikaista rosvoa säkkipillejään
vinguttaen; toisessa laulaa muuan nuorukainen mandoliinin säestyksellä
laulua niin mukaansatempaavaa ja reipasta, että tekee mieli tanssia --
paavinkin luokse matkatessaan. Vaunujen perässä juoksee kerjääviä
nulikoita, ja risaisia pienokaisia sylissään pitelevät köyhät äidit
rukoilevat yhtä ainoata pikku lanttia -- antakaa vain pikku lantti,
herra, ja Jumala siunaa teitä! Roomassa on paljon ihmisiä, jotka elävät
kädestä suuhun. Mutta kaikki ovat he iloisia, kaikki kauniita. He
pitävät laulusta ja soitannosta, ja heidän laulelonsa kuuluvat hyvin
herttaisilta ja kaihoisilta. Näkee kyllä, että monilla noista miehistä
tulee puukko pikaisesti käteen ja että nuoriso katselee elämää
keskeytymättömän karnevaalin kannalta. Mutta heihin mieltyy, kyllikseen
ei saa silmäillyksi heidän sinisenmustia suortuviaan, sysimustia
silmiään ja hauskoja pukujaan. Ihminen voi viettää ikänsä kaiken
Roomassa ja kuitenkin joka päivä havaita jotakin uutta ja kaunista
ihmisten ja palatsien joukossa. Ja kaiken yli kaareutuu Italian taivas,
sininen ja sees.

Mutta nyt olemme saapuneet San Angelon sillalle, joka vie samean
Tiberin yli. Edessämme nousee San Angelo-linnan valtainen liereä torni,
jonka keisari Hadrianus kahdeksantoista vuosisataa takaperin rakennutti
hautapaikakseen. Me käännymme vasempaan ja pysähdymme Pyhän Pietarin
torille, joka on maailman suuremmoisimpia ympäröivien rakennusten,
kaareilevien pylväskäytävien, Pietarinkirkon ja Vatikaanin johdosta.
Torin kahden ainiaan kumpuavan suihkukaivon välissä on seissyt jo
kolmesataa vuotta obeliski, jonka keisari Kaligula tuotti Egyptistä
Rooman kaunistukseksi. Se on nähnyt ihmeellisiä tapauksia jo kauvan
ennen Mooseksen syntymää. Sen juurella ovat Israelin lapset veisanneet
kotimaansa virsiä vankeutensa aikana. Se oli myös Neron sirkuksen
koristuksena ja näki tuhansien kristittyjen marttyrien kuoleman
gallialaisten koirien ja afrikalaisten jalopeurain keskellä. Ja vielä
kohoaa se 25 metrin korkuisena eheänä paatena, ajan ja ihmisten
taisteluiden siihen koskematta.

Torin pohjoispuolella on Vatikanin portti. Siellä pitää
sveitsiläiskaarti vartiota punaisiin ja keltaisiin, vanhanaikaisiin
univormuihin puettuna. Minut viedään monien uhkeiden huoneiden läpi,
joiden seinät on verhottu punaisella silkillä. Perimäisessä odottavat
monet pyhiinvaeltajat, munkit ja kirkkoruhtinaat pääsyä hänen
pyhyytensä puheille. Sinipunaiseen kauhtanaan pukeutunut ylhäinen pappi
menee ilmottamaan minut, ja avatusta ovesta näen, että hän polvistuu
puhutellessaan paavia. Sitten on minun vuoroni. Tilavan, punaisen
huoneen toisella lyhyellä seinävierellä istuu Pius X kirjotuspöydän
ääressä. Hän nousee ja ojentaa minulle pehmeän, mutta kuitenkin
voimakkaan kätensä. Me istuudumme nojatuoleihin; paavi nojaa
kyynäspäänsä varassa kirjotuspöytään ja tukee päätänsä kädellään. Hän
puhelee Tibetistä ja kysyy minulta, onko siinä maassa mitään
mahdollisuutta kristittyyn lähetystyöhön. Minä vastaan, että Tibet on
nyt suljettu kaikilta europalaisilta, mutta että italialaisia munkkeja
oli entiseen aikaan toiminut siellä lähetyssaarnaajina, ja kun niiden
joukossa mainitsen Pordenonessa syntyneen Odoricon, joka 1300-luvulla
matkusteli Tibetissä, ilmaisee paavi mielenkiintoaan; hän tuntee
hyvin Odoricon, ja Pordenonen kylä ei ole kaukanakaan hänen
syntymäseudultaan.

Pius X:n olemus ilmaisee mitä suurinta nöyryyttä. Hän on lempeä ja
hiljainen, sävyisä ja kohtelias, ja hänen äänessään on pehmeä ja
ystävällinen sointu. Punaisessa huoneessa tuntui myös vaikuttavalta
hänen valkoinen pukunsa. Hänellä oli yllään pitkä, tiheään napitettu
kauhtana, jossa oli leveä vyö ja olkakauluri, valkoista kaikki, ja
liidunvalkeita hiuksia verhosi valkoinen patalakki. Kaulassa riippui
kultaketjuihin kiinnitetty risti.

Tultuamme taas ulos Pyhän Pietarin torille ei meillä ole montakaan
askelta matkaa Pietarinkirkon isoille portaille. Me astumme komeaan
eteissuojamaan ja menemme kirkkoon valtaisesta pronssiovesta, joita on
viisi. Pitkälle ei kuitenkaan pääse etenemään, kun jo jää hämmästyneenä
seisomaan. Kaikki mittasuhteet ovat niin ylettömän suuria. Milloin
häipyy katse pilvenkorkuisiin, värikkäisiin kaariholveihin, milloin on
ihailtava kolonneja ja niiden latvaksia, milloin mosaikkikuvia ja
marmorisia muistomerkkejä. Katsoja käsittää, että hänen on palattava
useita kertoja, voidakseen osapuillekaan sulattaa kaikkea tätä
ihanuutta. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo puheenparsi.
Pietarinkirkko yksinään vaati 120 vuotta ja kaksikymmentä paavia.
Italian etevimmät taiteilijat, niiden joukossa Rafael ja Michelangelo,
panivat sielunsa parhaan tähän temppelirakennukseen, jossa
apostoli Pietarin haudan sanotaan olevan. Kustannukset nousivat
neljännesmiljaardiin ja suoritettiin anekaupalla. Paavit möivät syntien
anteeksiantamusta helisevästä rahasta oikealle ja vasemmalle. Kun
kirkon perustus laskettiin, tuli t:ri Martti Luther Roomaan. Hän näki
tämän inhottavan sielukaupan, näki kirkon korkeimpien palvelijain
myyskentelevän autuutta kuten rihkamasaksat tavaroitaan, ja hänestä
sukeusi suuren uskonpuhdistuksen mies.

Jo ensimäisen pilarin kohdalla pääsyovelta oikealle pysähtyy
pohjoismaalainen vieras hautapatsaan eteen, joka herättää hänessä
sekavia tunteita. Marmorisen arkun ja jättiläismoisen pronssimitalin
välistä lukee hän latinankielisen kirjotuksen: "Klemens XI valmistutti
v. 1702 tämän Innocentius XII:n alottaman muistopatsaan Kristinalle,
ruotsalaisten kuningattarelle, joka luopui valtakunnasta ja kääntyi
pois kerettiläisyydestä oikean uskon hyväksi, hurskaasti omaksuen sen
ja arvokkaasti noudattaen sitä valitsemassaan asunnossa Roomassa".
Itse hauta sijaitsee kirkon keskilaivassa. Kristina oli elänyt
neljäneljättä vuotta Roomassa ja asunut komeassa palatsissa määrättömän
kallisarvoisten taideaarteiden, maalausten ja seinäverhojen keskellä.
Monet niistä oli hän omavaltaisesti ottanut mukaansa Ruotsista.
Roomassa ympäröitsivät häntä alituiseen tieteen, runouden ja taiteen
etevimmät edustajat.

Toinenkin hautapatsas kiinnittää pohjoismaalaisen huomiota, ei
aiheensa, vaan luojansa takia. Se on Pius VII:n muistomerkki, sen
paavin, joka ensin kruunasi Napoleonin keisariksi ja sitte julisti
hänet pannaan. Sen luoja on suuri tanskalainen kuvanveistäjä
Thorvaldsen, joka monet vuodet asui Roomassa.

Vielä edempänä pysähdymme mielellämme apostoli Pietarin istuvan
pronssipatsaan eteen. Uskovaisten suutelot ovat hivuttaneet ja
silentäneet hänen oikean jalkansa. Korkealla holvissa hänen päänsä
yläpuolella näkee jättiläismoisin kirjaimin latinaksi sanat: "Sinä olet
Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani,
ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet".

Paavalilla on myös arvokas muistokirkko Roomassa, Pyhän Paavalin
kirkko. Se sijaitsee muurin ulkopuolella. Matkalla sinne tapaamme pikku
kappelin rakennettuna sille paikalle, missä tarinan mukaan Pietari ja
Paavali jättivät hyvästi toisilleen, ennen kuin menivät kärsimään
marttyyrikuolemansa. Julkipuolessa ovat luettavina heidän
hyvästelysanansa. Paavali lausui: Rauha olkoon sinulla, sinä kirkon
perustus ja Kristuksen karitsain paimen! Ja Pietari: Mene rauhassa,
sinä evankeliumin julistaja hyville ihmisille, vanhurskaiden johdattaja
pelastukseen! -- Pyhän Paavalin kirkon messualttarin alla sanotaan
Paavalin tomun lepäävän maan povessa. Kirkon sisällä huomaamme kaikkien
paavien mosaikkimuotokuvat Pyhästä Pietarista Leo XIII:een asti.

Kaikissa näissä Rooman kirkoissa on uskomaton paljous pyhäinjäännöksiä
elikkä alkuperäisiksi väitettyjä muistoja Vapahtajan, apostolien ja
pyhimysten ajoilta. On kappaleita ristinpuusta, piikkejä
orjantappurakruunusta ja jumalanäidin silmistä vuotaneita kyyneleitä;
on luunsiruja ja pääkalloja, pyhimysten käyttämiä esineitä ja
vaatekappaleita, onpa sekin hikiliina, jolla Vapahtaja kuivasi otsaansa
matkalla Golgatalle! Entäs kaikkia noita pyhimystenkuvia ja niihin
liittyviä ihmeitä! Täällä on jumalanäiti, jonka joku uskottava henkilö
on nähnyt liikuttavan päätänsä tai räväyttävän silmiänsä; tuolla
toinen, joka kerran puhui ääneen eräälle uskovaiselle. Ja monet ovat ne
kuvat, jotka vapauttavat taudeista ja ruumiinvioista. Usein ei tiedä,
mitä kummastella enemmän: paimenten rohkeuttako vai lampaiden
herkkäuskoisuutta.

Rooma on tyhjentymätön. Rooma kasvaa vaeltajan jalkain alla. Muutamissa
päivissä näkee hän toivottomaksi saada pikaista yleissilmäystä tästä
ihanasta kaupungista. 2.600 vuoden kuluessa on Rooma kasvanut ylöspäin.
Jokainen uusi ajanjakso on rakentanut edellisen raunioille. Kaupunki on
kerrostunut kuin maankamaran muodostukset. Mitä on syvimpänä kätkössä,
sitä tuskin aavistetaankaan; siellä on kuningasajan Rooma. Lähinnä
seuraa tasavallan pääkaupunki ja sitte keisarikauden Rooma,
maailmankaupunki, jonka palatinilaispalatsista Caesarien valtikka
ulottui yli koko silloin tunnetun maapallon: usvaisesta Britanniasta ja
Germanian pimeistä metsistä Afrikan hehkuviin erämaihin, Hispanian
vuorista Galileaan ja Juudan maahan. Tältä suuruuden ajalta on vielä
monia juhlallisia jäännöksiä tallella nykyajan katujen ja rakennusten
keskessä. Vandaalit, gootit ja muut raakalaiset ovat raastaneet Roomaa,
tunnottomat valtiaat ovat tärvelleet kaupunkia, häivyttääkseen
edeltäjiensä muistoa ja ylentääkseen itseänsä. Mutta jos Roomaa ei
rakennettu päivässä, ei ole myöskään kaksituhatta vuotta riittänyt
hävittämään sen ihanuutta.

Sitte tulee uusia kerrostumia: kristitty aika, keskiaika ja uusi aika
lukemattomine kirkkoineen, luostareineen, museoineen ja mahtavine,
vakavine palatseineen. Kristillisyys on siinä rakentanut pakanuuden
raunioille. Muinaisuus ja nykyaika ovat kietoutuneet toisiinsa. Tuolla
ylhäällä Kapitoliumin kunnaalla ratsastaa pronssiin valettuna keisari
Markus Aurelius. Kun katsoo taakseen, näkee Tiberin toisen rannan
kunnailla toisen ratsastajan, nuoren Italian urhoollisen
vapaudensankarin, Garibaldin, silmäilemässä ikuista kaupunkia.
Ajaessaan uusiin rakennuksiin sijoitettujen uhkeiden myymäläin
reunustamaa katua pitkin joutuu parin minuutin kuluttua Forum
Romanumille, roomalaiselle turulle, maailmanvallan sydämeen,
markkinain, kansankokousten ja oikeudenistuntojen paikalle, missä nyt
ainoastaan jotkut kolonnit ja rauniot ovat muistoina kaikesta
komeudesta, mitä Julius Caesar ja Augustus siihen tuhlasivat.

Toisena hetkenä pistäytyy etsivänä pyhiinvaeltajana ihanaan Pyhän
Pietarin kirkkoon, toisena astuu Tituksen voittokaaren alitse, joka
pystytettiin Jerusalemin hävityksen muistoksi v. 70 jälkeen Kristuksen
syntymän.

Siten saa Roomassa kierrellä voittokolonnien ja kunniakaarien keskellä,
temppeleistä teattereihin, ja tulee unohtaneeksi, että siitä on pian
kaksituhatta vuotta kulunut, kun soturien, pappien ja näyttelijäin
äänet kaikuivat holveissa. Kun nousen ylös portaita Kapitoliumille,
saan elävän muistutuksen Rooman perustamisesta. Rautaristikolla
suljetussa luolassa juoksentelee naarassusi edes takaisin, turhaan
hakien pääsyaukkoa, palatakseen kampanjan vapauteen. Kunnaan laella
näen pronssisen naarassuden imettämässä kahta pientä poikaa, Romulusta
ja Remusta. Tarina kertoo, että pienokaiset oli hyljätty Tiberiin,
mutta saivat naarassuden pelastajakseen. Romuluksesta tuli muka sitte
Rooman ensimäinen kuningas; seitsemälle kunnaalle kerrotaan hänen
perustaneen kaupungin puolenkahdeksatta vuosisataa ennen meidän
ajanlaskumme alkua.

Kolosseum on Rooman isoin ja kaunein muinaisjäännös. Keisarit
Vespasianus ja Titus rakennuttivat tämän teatterin, joka saatiin
valmiiksi v. 80 j.Kr.s. Ulkomuuri on lähes viisikymmentä metriä korkea.
Penkkirivit, joilla oli tilaa 85.000 katsojalle, olivat järjestetyt
neljään osastoon, joista uloimmat ja ylimmät olivat tarkotettuja
vapautetuille ja orjille sekä naisille. Pääsyliput olivat norsunluuta
ja ilmaisivat eri sijat niin tarkoin, että jokainen kykeni mitä
helpoimmin löytämään tien valtaisten holvien, kolonnirivien ja
porraskäytävien keskellä. Penkit olivat marmorilla päällystettyjä, ja
monet marmoripatsaat koristivat teatterin ylämuureja. Näytelmät
esitettiin tavallisesti päivällä, ja auringon paahteen heikentämiseksi
pingotettiin suunnattomia silkkipurjeita arenan ja katsomon yli. Täynnä
ollessaan esitti teatteri huikaisevan loistavan näyn. Parhailla
sijoilla istuivat senaattorit, yllään purppurapäärmeiset toogat, eri
temppelien papisto, mustahuntuiset vestaaliset neitsyet,
kultakoristeellisissa varustuksissaan sotapäälliköt. Siellä istui
roomalaisia porvareita, joiden toogat olivat valkoisia tai kirjavia, --
paljain päin, parrattomina ja tukka lyhyeksi leikattuna innokkaasti
keskustellen kielellä, joka on yhtä sointuvaa kuin ranska ja
italiankieli. Kaikki Roomassa oleskelevat muukalaiset olivat siellä, --
lähettiläitä kaikista maapallon tunnetuista maista, kauppiaita ja
matkustavaisia Germaniasta ja Galliasta, Syyriasta, Egyptistä ja
Ateenasta.

Meidän päiviemme sirkus tai teatteri on Kolosseumiin verrattuna pelkkä
leikkikapine, sillä vanhat roomalaiset olivat mestareita järjestämään
näytelmiä, jotka tyydyttivät kansanjoukkojen raakoja mielitekoja.
Loihdittiin esiin kokonaisia metsiä ja louhikkoja, joissa taisteltiin
verisiä otteluita ja joissa gladiaattorit keihästivät jalopeuroja ja
tiikereitä. Avara näyttämö voitiin vähässä ajassa täyttää vedellä, ja
keinotekoisella järvellä kamppailtiin murhaavia meritaisteluita;
hukkuneiden ja surmattujen soturien ruumiit eivät pohjaan painuneina
näkyneet sitte kun vesi oli verestä punaisena. Taitavasti rakennettujen
viemärijohtojen avulla tyhjennettiin areena tuotapikaa, orjat
laahasivat ruumiit ulos kuolonjumalattaren portista, ja teatteri
järjestettiin yön esityksiä varten. Silloin valaisivat areenaa suuret
soihdut ja roviot, ja kristittyjä ristiinnaulittiin uudet joukot
pitkiin riveihin tai heitettiin leijonain ja karhujen eteen. Kun muuan
roomalainen keisari juhli Rooman perustamisen tuhatvuotismuistoa,
esiintyi kaksituhatta gladiaattoria eli miekkataistelijaa, 32
elefanttia ja joukottain petoja näyttämöllä.

Vähän matkan päässä Kolosseumista alkaa muuan vanhimpia ja kuuluisimpia
teitä, mitä ihmisjalka on milloinkaan polkenut -- Via Appia. Sitä
myöten ovat keisarit ja sotapäälliköt samonneet Roomaan voitollisista
taisteluista, sitä myöten on heidän tomunsa kannettu kaupungista
poltettavaksi roviolla ja uurnaan pantuna talletettavaksi
hautatorneissa ja -komeroissa. Sitä ovat öisin kristityt käyttäneet
hiljaisina riveinä viedessään maanalaisen Rooman kätköön Kolosseumin
näyttämöllä revittyjen uskolaistensa jäännökset. Sitä kautta saapui
myös Paavali Roomaan, saattueenaan kristittyjä joukkoja, jotka olivat
tulleet häntä vastaan kauvas kaupungin ulkopuolelle, kuten Apostolien
tekojen viimeisessä luvussa kerrotaan.

Eräänä päivänä ajoin Via Appialle, käydäkseni eräässä maanalaisen
Rooman katakombissa. Ne ovat ikuisen kaupungin merkillisimpiä ja
enimmin mieleenpainuvia nähtävyyksiä. Vahakynttilät kädessä opasti
minut kaksi munkkia alas portaita, ja sitte tunkeusimme ahtaisiin
käytäviin, sivukujiin ja hautakammioihin, mustien, soukkien,
kylmänkosteiden solien sokkeloon syvälle maanpinnan alle. Useimmat
niistä ovat vain metriä leveitä, laki on holvattu, ja seinissä näkee
lukemattomia vaakasuoria syvennyksiä, joihin kristityt toisen
vuosisadan alusta asti tallettivat viimeiseen uneen nukkuneita
uskonveljiään ja -sisariaan. Ruumis oli kiedottu käärinliinaan,
käsivarret oli laskettu ristiin rinnan yli ja kasvot käännetty
Jerusalemia kohti. Syvennys suljettiin marmorilevyllä tai
tiiliskivillä. Soihdut käsissä seisoivat surevat ulkopuolella veisaten
virsiä.

Kuolleiden kaupungin näkeminen vaikutti minuun syvästi, kun seurasin
munkkeja, jotka juomarahoja ansaitaksensa kertoivat tarinoita ja
muistotietoja muinaisilta ajoilta. Nähdessäni heidän kummittelevan
edessäni vahakynttilöineen, ja katsellessani molemmin puolin ammottavia
pimeitä hautaluolia ja heikosti valaistua holvia, ajattelin niitä
lukemattomia surusaattoja, jotka olivat kulkeneet näissä käytävissä --
roomalaisia seurakuntia, jotka olivat toimittaneet marttyriensa tomun
katakombien pyhiin hautoihin. Täällä he myöskin kokoontuivat
tulivuoriperäiseen karstakiveen hakattuihin kappeleihin pitämään
jumalanpalveluksia ja neuvotteluja, ja viidennellä vuosisadalla
viettivät he maan alla juhlia marttyrien muistoksi.

Jyrkät, pimeät portaat johtavat alas syvemmälle tasanteelle.
Paikotellen on neljä tai viisi tasannetta ylitysten, ja alimmat ovat
runsaasti kaksikymmentä metriä maanpinnan alla. Näitä käytäviä on
yhteensä yhdeksänkymmentä penikulmaa. Ja kaikkialla on hautakomeroita
koverrettu seiniin. Maanalaisessa Roomassa lasketaan olevan enemmän
kuin kolme miljoonaa sellaista hautaa. Hengenvaarallista olisi tutkia
niitä oppaan avutta. Eksynyt kävelisi kävelemistään, etsien pääsytietä
ja poikkeillen oikealle ja vasemmalle, mutta aina väärälle suunnalle.
Turhaan yrittäisi hän pelastua kamalasta kuolemasta.

Museoissa ja olletikin Vatikaanissa näkee paljon hautakiviä ja
marmorilevyjä muistokirjotuksineen ja kuvineen, näistä vanhimmista
kristityistä haudoista korjattuja. Kirjotukset ovat joko latinan- tai
kreikankielisiä, ja pian tutustuu muutamiin niissä käytetyn kuvakielen
merkkeihin, joista kala merkitsee Kristusta, öljypuunlehvä rauhaa,
laiva ihmiselämää, joka myrskyiseltä matkaltaan purjehtii ikuisen
levon satamaan, kyyhkynen vainajan vapautettua sielua, ankkuri
ylösnousemuksen toivoa ja palmunlehvä autuaitten voittopalkintoa. Voin
tuskin ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo hautakivet ja niiden
lyhyet, kaunopuheiset hyvästelyt ovat. Vanhan ajan marmoriveistosten
keskelle pysähtyy katsoja mykkään ihailuun. Mutta täällä kuolleiden
kaupungin muistojen seassa hän kuulee kivien puhuvan. Todelliset,
aikoinaan eläneet ihmiset ne ovat useinkin varsin kömpelöllä käsialalla
tulkinneet niissä rakkautensa, kaipuunsa ja toivonsa tunteita.



5. Pompeji.


Taas muutamien tuntien hyryttely kiiltäviä kiskoja pitkin -- ja minä
olen päässyt Napoliin. Tuolla idässä vartioitsee Vesuviuksen
säännöllinen tulivuorikeila tulta syöksevän lohikäärmeen tavoin lahtea,
jonka rannoilla kaupungit, kylät ja valkoiset huvilat ovat tiheässä
kuin helmet rukousnauhassa. Aikani on kallis; minä kiertelen
kiireisesti Napolin laavakaduilla, ihastelen täysin määrin noita
viehättäviä tummaihoisia ihmisiä ja heidän kirjavia, likaisiakin
pukujaan, enkä voi kyllikseni kuunnella heidän kaunissointuisia
laulujaan suloisen Napolin kunniaksi. Tulee käsittäneeksi, kuinka
lämpimästi he rakastavat kuuluisaa kaupunkiansa. "Nähdä Napoli ja sitte
kuolla", se on heidän sananparsiansa ja merkitsee, ettei maailmassa ole
kaupunkia, jonka kauneus vetää vertoja Napolille.

Kävelylläni joudun kansallismuseoon, ja se valtaa minut kerrassaan.
Silloin unohdan kaduilla kuhisevan elämän, sinertyvän lahden ja
viheriöitsevän puutarhan, -- siellä on vastassani muinaisuus valtaisena
taide-esineiden, patsaiden ja maalausten kokoelmana, joka on kerätty
Pompejista.

Kuudennella tai seitsemännellä vuosisadalla ennen Kristusta
perustettiin tämä kaupunki Vesuviuksen eteläiselle juurelle, jokseenkin
lähelle lahden rantaa. Noin kahdeksankymmentä vuotta ennen meidän
ajanlaskumme alkua joutui Pompeji Rooman valtaan, ja seuraavina 150
vuonna muuttui se joka suhteessa, rakennustavaltaan, kieleltään,
kaikilta toimiltaan aito roomalaiseksi kaupungiksi. Torniharjainen
muuri saarsi sen rakennus- ja katuryhmää, ja yön tullen sulkeutui
kahdeksan kaupunginporttia kahdenkymmenentuhannen asukkaan suojaksi.
Huomattavimman forumin -- kansankokous- ja juhlapaikan -- äärellä
kohosi Jupiterin temppeli pylväskatosten, pilarikäytävien ja
marmoripatsasrivien seasta. Toisen turun laidoille oli teatterit
rakennettu, ja siellä oli myöskin muutamalla vanhalla kreikkalaisella
temppelillä sijansa.

Monet rikkaat ja ylhäiset roomalaiset pitivät Pompejista ja rakensivat
komeita huviloita kaupunkiin tai sen luonnonihanaan ympäristöön. Niitä
oli kuuluisa puhuja ja kirjailija Cicero. Tuon tuostakin lepäili hän
Pompejissa Rooman hälyn ja rauhattomuuden jälkeen, ja viimeistä kertaa
tiedetään hänen varmasti oleskelleen siellä v. 44 e.Kr., vähää ennen
suuren Caesarin murhaa.

Joitakuita katuja reunustamassa oli pelkkiä myymälöitä. Useimmat kadut
olivat suoria ja säännöllisiä, toiset leveitä, toiset aivan soukkia. Ne
oli laskettu laavalevyillä, ja jalkakäytävät olivat korkeat. Siellä
täällä oli asetettu kivilaakoja poikki kadun, jotta jalankulkija pääsi
kuivin kengin ylitse sellaisten rankkasateiden jälkeen, jotka silloin
kuten nykyäänkin aika-ajoin tekivät kujista virtoja ja kanavia.

Pompejissa oli useita kylpylöitä, upeasti ja mukavasti sisustettuja,
kivestä rakennettuja, hämäriä ja viileitä; lämpimänä ja helteisenä
kesä-aikana käytettiin niitä ahkerasti. Riisuutumishuoneen komeroihin
jätettiin vaatteet ennen kuin siirryttiin kuumien ilmakylpyjen,
lämpimien ja kylmien vesikylpyjen tarpeiksi varattuihin suojamiin.
Kylmävesikylpylän seinät oli koristeltu maalauksilla, jotka esittivät
varjoisia lehtoja ja tummia metsiä; katto oli maalattu siniseksi ja
tähditetty; ympyriäisestä lakeisesta pääsi päivänvalo sisälle, joten
itse kylpyallas muistutti pikku metsälampea taivasalla. Kylpylän
palvelusväki piti huolen kunnollisesta kahnauksesta ja hieronnasta,
lopuksi voidellen kylvetettävänsä hyvänhajuisilla öljyillä.

Varakkaiden porvarien kodit olivat kaunisteltuja erinomaisen
aistikkaasti ja taiteellisesti. Katua vasten eivät talot juuri
näyttäneet muuta kuin alastomia, yksitoikkoisia seiniä, sillä vanhat
roomalaiset eivät tahtoneet antaa katuelämän hälyn ja ulkoyleisön
uteliaisuuden vähääkään häiritä kodin yksityistä pyhyyttä. Siten on
asian laita vieläkin koko Aasiassa, jollei enää Italiassa ja Kreikassa.
Vasta sisällä huoneissa loisteli prameus ja uhkeus. Siellä näkyi
patsaita ja rintakuvia, reheviä kukkalavoja katottomissa
pilarikäytävissä; keskelle hienointa huonetta, jota nimitettiin
atriumiksi, oli mosaikilla laskettuun permantoon sovitettu marmorinen
allas, jonka kohdalla olevasta nelikulmaisesta lakeisesta tirkistivät
aurinko ja kuu sisälle, ja usein sekotti sade pisaroitaan
vesitaiteitten ainiaan hypähteleviin suihkuihin. Kun isäntä antoi
vieraspidot, kantoivat orjat pöytiä sisälle, ja ylellinen ateria
nautittiin pitkäkäisillä lavitsoilla lojuen. Syötiin ja juotiin ja
laskettiin leikkiä, välillä kuunnellen huilujen, kitarain ja kymbaalien
säveliä ja seuraten tanssijatarten pehmeitä liikkeitä katseilla, jotka
viini oli samentanut ja tehnyt unisiksi.

Siten vietettiin Pompejissa elämän iloiset päivät häiriintymättömässä
rauhassa. Nautittiin metsien, puutarhojen ja meren anteja, hoidettiin
kauppaa ja virkoja ja keräännyttiin neuvotteluihin forumille, jonka
kivilaatoille pylväät loivat viileän siimeksen. Kukaan ei ajatellut
Vesuviusta. Tulivuoren katsottiin sammuneen ainiaaksi, jo tuhansia
vuosia takaperin. Ikivanhoilla laavavirroilla kasvoi iällisiä puita, ja
tulivuoren rinteillä kypsyi auringon helliminä mitä suloisimpia
rypäleitä, joiden jälkeläisistä vielä tänä päivänä puserretaan
"Kristuksen kyyneliksi" nimitettyä viiniä. Tarina kertoo, että
Vapahtaja kerran oli vaelluksillaan noussut Vesuviukselle ja pysähtynyt
äänettömänä ihailemaan sitä kaunista maisemaa, joka saartaa Napolin
lahtea, mutta hän oli myös itkenyt surusta tämän synnin ja
turhamaisuuden tyyssijan tähden, ja missä hänen kyyneleensä kostuttivat
maata, siitä versoi köynnös, jolla ei ole maan pinnalla vertaistaan.

Mutta vuotta ennen Rooman paloa tärisytti Pompejia hirveä maanjäristys.
Asukkaat reipastuivat piankin ja rakensivat kaupunkinsa uudestaan,
ehommaksi entistään. Kului kuusitoista vuotta, ja silloin tuli isku
tuhoisampana kuin on yksikään kaupunki kokenut sitte kun taivasten tuli
hävitti Sodomin ja Gomorran.

Vanhempi Plinius, laajasta "Luonnonhistoriastaan" kuuluisa, oli silloin
Napolin lahteen ankkuroineen roomalaisen laivaston päällikkönä, ja itse
asui hän sisarensa luona Pompejin lähistöllä. Tämän poika, nuorempi
Plinius, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, miehuullinen, vireä ja
lahjakas, oli myös mukana. Oli elokuun 24. päivä v. 79. Vesuvius oli
levännyt kyllikseen. Nyt ei tulivuoren raivo tiennyt mitään rajoja.
Muutamien tuntien kuluessa hautautui Pompeji ja Herkulanum hohkakivi-
ja tuhkasateen sekä vedensekaisten liejuvirtojen alle. Tuhoutuneiden
joukossa oli vanhempi Pliniuskin.

Useita vuosia jälkeenpäin kirjotti historioitsija Tacitus Plinius
nuoremmalle ja pyysi tätä kertomaan, kuinka hänen enonsa oli kuollut.
Ne kaksi kirjettä, jotka olivat vastauksena kysymykseen, ovat vielä
tallella. Niissä kuvaa Plinius, miten hänen enonsa tukehtui tuhkaan ja
rikkihöyryihin rannalla, koettaessaan laivastollaan pelastaa
Herkulanumin kaupungin asukkaita. Itse oli hän nähnyt tulikieluja
leimahtelevan kraaterista; se syöksi myös kidastaan mustan pilven, joka
leveni ylöspäin kuin ruokamännyn latvus. Äitinsä kanssa oli hän mennyt
ulos kotinsa esipihalle, mutta kun maa tärisi ja ilman täytti tuhka,
kiirehtivät he pois, kintereillään joukko ihmisiä. Vanha äiti pyysi
häntä pelastamaan itsensä kiireisellä paolla, mutta hän ei suostunut
hylkäämään kantajaansa. Ja hän kirjottaa: "Minä silmään taakseni;
sankka savupilvi kaartui uhkaavasti ylitsemme takaapäin; se valui alas
maahan kuin eteenpäin syöksähtävä tulva ja seurasi meitä. Poiketkaamme
sivulle, sanon minä, niin kauvan kuin näemme, jottemme tuuperru kumoon
tiellä ja jää pimeässä tallattaviksi! Tuskin olimme varanneet
itsellemme tilaa, kun meidät peitti yö, ei sellainen kuin kuuton tai
pilvinen on, vaan sellainen kuin on suljetuissa huoneissa sitte kun on
valo sammutettu." Hän kertoo edelleen, miten pakolaiset sitoivat
pieluksia päänsä päälle suojaksi putoilevilta kiviltä ja miten oli
lakkaamatta ravisteltava itseään, jottei tuhka olisi lyyhistyttänyt
hartioita maahan. Itse oli hän tyyni, vaikka luulikin maailman lopun
tulleen.

Tämä purkaus hautasi Pompejin kuusi metriä paksun hohkakivi- ja
tuhkakerroksen alle. Vuosikausia jälkeenpäin oli tienoon asukkailla
tapana mennä paikalle lapioineen ja kaivaa esille yhtä ja toista.
Mutta sitte vaipui Pompeji unohduksen yöhön ja uinui maan alla
viisitoistasataa vuotta. Silloin keksittiin kaupunki uudestaan, ja
alettiin jälleen kaivaa. Maataloja, peltoja ja silkkiäispuumetsikköjä
oli nyt ilmestynyt valtaiselle tuhkakerrostumalle. Mutta vasta
viisikymmentä vuotta takaperin ryhtyi uuden ajan tutkimus todenperään
käsiksi Pompejiin, ja nyt on kaupungista kolme viidesosaa kaivettu
näkyviin. Muukalainen voi ratsastaa katuja myöten, kurkistaa
myymälöihin ja kylpylöihin ja ihailla ylhäisön palatsien oivallisia
seinämaalauksia. Ja Jupiter-temppelin kauvan läpitunkemattomassa yössä
olleita pylväitä valaisee taas aurinko, ja ne luovat varjojaan samoille
forumin paasille kuin ennenkin. Kalmisto on paljastettu, ja nuoria
kypressejä kasvaa hautakivien lomassa. Niitä vainajia, jotka Vesuvius
tuhkasateellaan hautasi toiseen kertaan, häiritsevät taas muukalaisen
askeleet. Mutta ne onnettomat, jotka hautautuivat elävältä, ovat
hiutuneet tomuksi. Ja kuitenkin on heitä jäljellä, ja museoissa voimme
nähdä heitä makaamassa vääntynein jäsenin ja kasvot maata vasten. Me
näemme heidät siinä asennossa, mikä heillä oli tuhan sulloutuessa
heidän ympärilleen. Siten jäivät he makaamaan kahdeksaksitoista
vuosisadaksi, ikäänkuin muottiin juuttuneina. Ruumis tuhoutui, mutta
tyhjä tila jäi jäljelle. Valamalla kipsiä onteloihin on saatu esiin
ihmisten hahmo kuolinhetkeltä. Tuossa makaa vaimo, joka on sortunut
talonsa edustalle ja kouristuksentapaisesti puristaa massia, joka on
täynnä kultaa ja hopeaa. Tässä tukee mies raskaaksi käynyttä päätänsä
kyynäspäällään, ja tässä on koira vääntynyt kaksin kerroin sykkyrään,
ennen kuin tukehtui. Kun tulivuoren purkaus tapahtui aamulla ja
hohkakivisade puhkesi vasta ehtoopäivällä, oli kaikilla, jotka
oivalsivat vaaran, aikaa pelastua. Monet eivät kuitenkaan älynneet
asemaa. Vasta hohkakivisadetta seurannut tukahuttava tuhka hääti heidät
liikkeelle, ja he menehtyivät taipaleella. Noin kaksituhatta ihmistä
sai surmansa, kymmenesosa kaupungin asukkaista. Erään huvilan
kellarista löydettiin kaksikymmentä ruumista. Ne onnettomat olivat
sieltä etsineet suojaa, mutta joutuneetkin kuin loukkuun.

Nyt on nukkuva kaupunki herännyt henkiin, ja kuolleet ovat palanneet
varjojen valtakuntaan. Pompejin esillekaivetut maalaukset, veistokset
ja muut taideaarteet sekä koko kaupungin järjestelmä, rakennustapa ja
kirjotukset ovat ennen aavistamattomalla tavalla valaisseet muinaisajan
elämää. Ja kuitenkin odotetaan vielä runsaampia tuloksia siitä
kivikovasta karstakivi- ja liejukerroksesta, joka kahdenkymmenen metrin
vahvuisena kattaa Pompejin naapurikaupunkia Herkulanumia. Mutta tällä
kerrostumalla kukoistaa uusi kaupunki, joka on ensin raivattava tieltä.
Syvällä sen katujen alla uinuu Herkulanum, ja vain harvoja taloja on
tavattu maanalaisten käytävien avulla.

Siten on lapio järkähtämättömästi paljastanut kaikki Pompejin
salaisuudet. Tuhka on säilyttänyt kaikki. Luemme satunnaisia
mieleenjuohtumiakin, joita on piirrelty talojen nurkkiin. Muutamassa
kulmassa tarjotaan taloa vuokralle heinäkuun ensimäisestä päivästä --
"halulliset vuokralaiset saavat lähempiä tietoja orja Primukselta".
Toisessa nurkassa neuvoo joku koirus tuttavalleen: "Mene, hirtä
itsesi!" Muuan porvari kirjottaa eräästä ystävästä: "Olen
mielipahakseni kuullut, että sinä olet kuollut -- hyvästi jääös!"
Eräässä seinässä näkyy kirjotus: "Tässä ei ole mikään paikka
laiskureille, laputa tiehesi, epäkelpo!" ja muuan valuri ilmottaa
rakennuksensa nurkassa: "Vaskikannu on hävinnyt tästä myymälästä;
löytäjä saa 65 sestertsiä (18 mk.); se joka ilmiantaa varkaan..." --
niin, mitä sen piti saada, sitä emme tiedä, sillä lauseesta on loppu
häipynyt. Ihmeellistä on lukea sanat Sodom ja Gomorra, ilmeisesti
juutalaisen piirtäminä. Muutamien muurien alaosiin ovat pikku
koulupojat raaputelleet kreikkalaisen kirjaimiston harjotuksia, mikä
osottaa, että kreikka oli opetusaineena. Vanhemmat pojat ovat
piirrelleet säkeistöjä suurten runoilijain teoksista.

Mutta aika joutuu, ja meidän täytyy rientää pois. Me astumme laivaan,
joka vie meidät Napolin lumoavan lahden yli. Oikealle jätämme Caprin
viehättävän saaren. Sen pohjoispuolelta pääsee uiden tai matalassa
soutuveneessä maaten metrin korkuisen kallioholvin kautta "Siniseen
luolaan". Sen sisällä ulottuu tyven, kristillikirkas vedenpinta
viisikymmentä metriä vuoreen. Sen kuvastimen ylitse kaartuu holvi
viisitoista metriä korkeana. Ainoa valaistus tunkeutuu ahtaasta
pääsyaukosta. Taivaan ja meren heijastus tekee kaiken siniseksi
luolassa, jonka laesta ja seinistä tippukivet riippuvat kuin
jääpuikkoina. Mutta jos upottaa aironsa tai kätensä veteen, niin se
valkoisen hiekkapohjan heijastuksesta hohtaa hopealle. Ainoastaan
tyvenellä säällä pääsee sisälle, muutoin musertuisi vene aukkoholvin
kalliolakea vasten. Vain rohkeat Caprin soutajat uskaltavat sinne
aallokossakin. Silloin sovittavat he veneensä täyttä vauhtia
sujahtamaan sisälle kahden aallonharjan välissä.

Me suuntaamme kulkumme Tyrrheenin meren turkoosinsinisille ulapoille.
Etelässä sukeltaa aalloista Strombolin kalliosaari alituiseen hehkuvine
tulivuorineen, joka muistuttaa majakkaa. Messinan salmessa seuraamme
Sisilian ja Kalabrian rantoja, joita kamalat maanjäristykset ovat
moneen kertaan tuhonneet. Mutta nyt olemme jo aavalla Välimerellä.
Takanamme vaipuu Italia näköpiirin alapuolelle, ja huimaavien
syvyyksien yli keinumme itään päin faraoitten maahan.



6. Gordon ja orjakauppa.


Muistan kuin eilisenä tapahtumana sen päivän v. 1885, jona
sähkölennätin levitti ympäri koko maapallon sen surusanoman, että
Kartum oli antautunut ja Gordon kaatunut. Harvoin, jos milloinkaan,
on koko maailma ollut niin masennuksissaan yhden ainoan miehen
kuolemasta. Hän oli skotlantilaista sukuperää, mutta syntynyt eräässä
Lontoon esikaupungissa v. 1833, ja jo nuorena insinööriosaston
luutnanttina kuunteli hän sodan jumua Sevastopolin muurien juurella.
Kolmikymmenvuotiaana majurina johti hän keisarillista sotajoukkoa
Kiinassa ja kukisti sen hurjan kapinan, joka riehui Sinisen virran
ympäristön maakunnissa. "Aina voitollinen armeija" olisi ollut hukassa
ilman voimakasta ja harjaantunutta päällikköä, mutta Gordonin käsissä
osottausi se pian nimensä arvoiseksi. Joutuisasti laati hän
suunnitelmansa, uskomattoman nopeasti vei hän joukkojaan vihollisen
arimpiin kohtiin, ja lujasti löi hän iskunsa. Puolessatoista vuodessa
oli hän puhdistanut Kiinan kapinallisista ja palauttanut rauhan.

Muutamia vuosia palveltuaan kotimaassa ja uudestaan vaellettuaan idän
maissa sai Gordon v. 1874 Egyptin kediviltä eli varakuninkaalta
tarjouksen tulla hänen palvelukseensa ja otti sen vastaan. Kedivi
Ismail oli voimakas ja laajakantoisia suunnitelmia hautova mies. Hän
tahtoi laajentaa valtaansa aina päiväntasaajalla sijaitseviin suuriin
järviin saakka, missä Niilillä oli lähteensä. Gordonin piti hallita
päiväntasaajan maakuntaa. Ja nyt oli hän Kairossa, valmiina
tunkeutumaan uuteen maahansa. Heti Afrikan isoimman kaupungin
eteläpuolelta alkaa ylänkömaa, joka pohjoisesta etelään päin ulottuu
melkein koko sen maanosan läpi. Abessiniassa se kohoaa melkoisen
korkealle, ja päiväntasaajan tienoilla se kasautuu Afrikan korkeimmiksi
vuorenhuipuiksi. Niinkuin varjostimena riistävät nämä vuoret Egyptiltä
ja laajoilta osilta Sudania kaiken sateen, Vesihöyryt, jotka monsuuni
kesäisin kuljettaa Abessinian yli, muuttuvat näissä vuoriseuduissa
sateeksi, ja tuuli saapuu kuivana Nubiaan ja Egyptiin. Ja ne
kosteusmäärät, jotka nousevat lämpimästä Intian merestä ja ikuisen
pasaatituulen mukana kulkeutuvat koillista kohti, muuttuvat kahdeksana
kuukautena vuodesta vedeksi päiväntasaajan vuoristossa. Sieltäkään ei
Niilin laakso saa mitään sadetta. Maa on kuivana, ja suunnattomia
alueita on erämaina, missä kaivojen väliä on pitkälti.

Mutta Intian meren tuulten kantamana huuhtelee sade itäisen Afrikan
vuoria ja keräytyy valtaisiksi virroiksi. Atbara ja Sininen Niili
soluvat alas Abessiniasta ja aiheuttavat Niilin kuuluisat tulvat
syksyisin. Muuna aikana vuodesta pitää Valkoinen Niili Egyptin
kostutettuna. Sillä tavoin tulee maa toimeen sateettakin, ja
lukemattomat kanavat kastelevat vainioita. Siellä viljellään
monenlaista viljaa: vehnää, maissia, ohraa, riissiä ja durraa; siellä
menestyvät monet vihannekset, epälukuiset taatelipalmut imevät
mehevyytensä virran rantojen voimakkaasta, veden liottamasta
lietteestä, ja sokeriruoko ja puuvillapensas leviävät yhä enemmän.
Vainiot, palmut ja hedelmäpuut näyttäisivät korkealla leijuvasta
ilmapallosta katsellen vihreältä virtaa reunustavalta juovalta, ja
kaikki muu kuvastuisi keltaisena ja harmaana, sillä syrjemmällä on
pelkkiä kuivettuneita hiekka-aavikoita.

Siten on Niili Egyptin elinehto, sen emo, sen rikkaus, josta maa on
saanut elantonsa kaukaisimmasta muinaisuudesta saakka. Sillä kun nyt
olemme lähdössä seuraamaan Gordonin mukana Niiliä päiväntasaajalle
asti, emme saa unohtaa, että me olemme ikivanhalla historiallisella
kamaralla. Ajatusta melkein huimaa, kun meille sanotaan, että
ensimäinen egyptiläinen kuningas, josta muinaisjäännökset kertovat,
hallitsi 3,200 vuotta ennen kristittyjen ajanlaskua, ja että suurin
pyramidi Gizehin luona on 4,600 vuotta vanha. Sen hautaholvi on
louhittu lujaan kallioon, ja siellä on vielä tänä päivänä
Keops-kuninkaan punaisesta graniitista hakattu ruumiskirstu. Kaksi
miljoonaa kolmesataatuhatta tasoiteltua järkälettä, kukin
neljänkymmenen kuutiojalan kokoisia, on käytetty tähän katoavaisen
kuninkaan muistomerkkiin. Tätä pyramidia pidetään suurimpana
rakennustyönä, mitä on ihmiskäsin saatu aikaan. Meidän aikamme
rakennukset ja laitokset hupenevat mitättömiin sen rinnalla. Ainoastaan
Kiinan suuri muuri saattaa vetää sille vertoja. Se on rapistunut ja
suureksi osaksi hävinnyt, mutta Keopsin pyramidi seisoo yhä jäljellä,
milloin auringon kuumentamana, milloin kuutamon kirkkaasti valaisemana,
milloin satumaisen aaveen tavoin verhoutuneena pimeään, lenseään yöhön.

Kahdensadan penikulman päässä uuden Egyptin pääkaupungin eteläpuolella
loppuu erämaa, ja nyt peittävät maata valtaiset lammet ja huojuvat
kaislikot. Se on Sudan, "mustien maa". Niemekkeellä, jonka kärjessä
Valkoinen ja Sininen Niili sekottavat vetensä yhteen, sijaitsi Sudanin
ainoa kaupunki Kartum; sinne keräytyivät kauppatiet joka suunnalta,
siellä vaihtoivat tavarat omistajia. Ja tarjolla olikin tavaroita,
joiden ei koskaan tarvinnut pitkään odotella kauppojaan. Ne
kallisarvoiset sulat, jotka oli riistetty pitkäkoipisilta
kameelikurjilta, tarvittiin koristamaan europalaisten vallasnaisten
hattuja; villiä elefantteja, jotka ovat isompia ja voimakkaampia kuin
intialaiset heimolaisensa, ammuttiin tai pyydystettiin salahautoihin
metsissä torahampaittensa tähden. Parhaina Kartumin kautta kulkevina
tavaroina pidettiin kuitenkin orjia, "mustaa norsunluuta", kuten
sydämettömät arabialaiset kiusanhenget heitä nimittivät. Elefantin
torahampaat ovat painavia. Niitä ei voitu vedättää hevosilla tai
härillä metsien uumenista, sillä myrkyllisen tsetse-kärpäsen pistot
tuottivat kuoleman juhdille. Sentähden täytyi ihmisten kantaa
norsunluuta, ja näiden suoriuduttua työstään myytiin heidät Egyptiin,
Syriaan ja Turkkiin. Metsät ja erämaa eivät olleet tyhjentymättömiä,
norsunluu ja kameelikurjensulat loppuisivat aikanaan. Mutta neekereitä
riittäisi aina. Aina siitä päivästä asti, jona muuan englantilainen
kapteeni kolmesataa vuotta takaperin vei ensimäisen laivanlastillisen
neekeriorjia Amerikaan, on häpeällinen orjakauppa kirouksena
painostanut mustien maanosaa.

Kun kedivi Ismail pyysi Gordonia Egyptin palvelukseen, kuvernööriksi
uuteen maakuntaan lähelle Niilin lähteitä, otti Gordon paikan vastaan
siinä toivossa, että hän saa hävitetyksi orjakaupan tai ainakin
hillityksi mustien miesten ja naisten ajometsästystä. Hän läksi
Kairosta, kulki Punaisen meren yli Suakiniin, ratsasti Berberiin Niilin
varrelle ja sai upean vastaanoton Kartumin kenraalikuvernööriltä.
Täällä sai hän myös kuulla, että Niili oli kulkukelpoinen 150
penikulmaa etelämmäksi, joten hän saattoi pysähtymättä pitkittää
matkaansa.

Niili oli mitä oivallisimpana väylänä Gordonin pikku höyryalukselle.
Mutta Niili voi nostattaa ylipääsemättömiä esteitäkin kulkijan tielle.
Sillä sadekauden jälkeen tulvii Valkoinen Niili yli äyräittensä ja
muodostaa selvittämättömän sokkelon haarautumia, järviä ja lampia.
Laajoja maa-aloja on veden alla. Kaislat ja papyrusruo'ot kasvavat
läpitunkemattomina tiheikköinä, joiden välissä vapaa väylä on useinkin
soukka kuin kuurna. Isompien kasvien juuria irtautuu pohjamudasta, ja
varsien ja liejun ohella kokartuu niistä jättiläismoisia paakkuja,
joita veden paino työntelee pohjoista kohti. Kapeissa aukoissa tai
äkkikäänteissä ajautuvat ne kiinni, ja uusia kasvullisuussaarelmia
takeltuu niihin. Ne juuttuvat tulpiksi keskelle virran juoksua, ja
näiden luonnollisten patojen niskaan muodostaa virta järviä. Sellaisia
ajelehtivan, kiinnittyneen ja lahoavan kasvullisuuden päiviä sanotaan
"seddiksi", ja mitä enemmän on satanut, sitä suurempina röykkiöinä
ajautuu seddiä alas virtaa. Vihdoin pehmenee se ja myötää veden
painolle, ja silloin on Niili taas kulkukelpoinen.

Hiljalleen soluu Gordon pikku aluksellaan ylös virtaa. Hän tunkeutuu
yhä syvemmälle maailmaan, joka on hänelle tuntematon, ja hänen
ympärillään kuohuu troopillinen Afrika. Neljän päivän matkan jälkeen
sivuutti höyryalus pikku saaren. Siellä asui luolassaan muuan dervishi
eli kerjäläismunkki Mohammed Ahmed, ja hänestä kymmenen vuotta
jälkeenpäin koitui Gordonin tuho.

Huhtikuun puolivälissä päätyy Gordon seuralaisineen Gondokoroon, pikku
paikkaan, josta meidän päivinämme kulkee Sudanin ja Brittiläisen
Itä-Afrikan raja. Ja niin alkoi Gordon hallita päiväntasaaja-maakunnan
kenraalikuvernöörinä. Ne egyptiläiset sotamiehet, joita oli varusväkenä
täällä ja parissa muussa paikassa Niilin varrella, pakotettiin
omavaltaisesta rosvoelämästään auran kurkeen ja viljelystöihin; kaikki
ulottuville sattuneet orjienmetsästäjät siepattiin kiinni ja orjat
vapautettiin; Gordon auttoi köyhiä, suojeli turvattomia ja lähetti
durransiemeniä nälkäisille.

Helle oli hirveä, ja pilvinä vainosivat hyttyset Gordonia ja hänen
esikuntaansa. Vielä tukalammaksi kävi asema syyskuussa, kun tihkusade
muutti koko seudun lammikoiksi. Näistä nousi murhaavia kuumehuuruja.
Kuukauden kuluttua oli Gordonin kahdeksasta upseerista seitsemän
kuollut kuumeeseen, mutta itse työskenteli hän uupumattomana toimessaan
ja kirjotti päiväkirjaansa: "Jos Jumala suo, niin saan paljon aikaan
tässä maassa".

Pian oivalsi hän, että hänen maakuntansa parhaat seudut olivat suurten
järvien tienoilla etelässä. Mutta päiväntasaajan-maakunta oli liian
etäällä Egyptistä. Sehän ikäänkuin riippui äärettömän pitkässä
langassa, Niilissä, ja isoimmalta järveltä, Viktoria Njansalta, oli
linnun tietä 350 penikulman taival Kairoon. Sitä lyhyempi oli matka
Mombasaan itäiselle rannikolle. Gordon neuvoi kediviä vallottamaan
Mombasan ja avauttamaan tien Viktoria Njansalle. Sitte kävisi
helpommaksi vastustaa orjakauppaa. Salamoivin sanoin kuvaili hän
kirjeissään, millainen tila vallitsi Sudanissa, ja kedivin tietoon
sateli totuuksia, jollaisia tämä ei ollut konsanaan kuullut matelevilta
pashoiltaan. Gordon tahtoi nyt ensin avata höyrylaivayhteyksiä järvien
kanssa, ja hänen maakuntaansa lähetettiin joukko aluksia, jotka voitiin
hajottaa osiin.

Vasten tahtoaan täytyi Gordonin raivata tietä itselleen asevoiminkin,
milloin mustat heimot eivät käsittäneet tunkeutujan tarkotuksia. Mutta
hänen oikeudentuntonsa ja suopeutensa tuotti hänelle vähitellen Afrikan
villien keskuudessa saman ihmeellisen vaikutusvallan kuin kymmentä
vuotta aikaisemmin kiinalaisten parissa. Kaikenlaisten vastuksien ja
vaivojen jälkeen saavutti hän viimein Niilin järvistä pohjoisimman,
Albert Njansan, ja höyryaluksen kuljettaminen tälle ulapalle oli jo
itsessään urotyö. Viktoria Njansalle ei hänen onnistunut tunkeutua,
sillä järvien välisen maan hallitsija oli päättänyt tehdä ankaraa tenää
kaikkia häiritsijöitä vastaan, olivatpa ne valkoihoisia tai
arabialaisia.

Kolme vuotta työskentelee Gordon siten ylä-Niilin varrella
päiväntasaajan läheisyydessä. Seuraavina kolmena vuonna tapaamme hänet
Sudanin erämaissa, pohjoisemmaksi siirtyneenä. Hän on nyt koko
egyptiläisen Sudanin kenraalikuvernööri, ja Kartum on hänen
pääkaupunkinsa. Koko maa oli kuohumistilassa. Kedivi oli käynyt
onnetonta sotaa kristityn Abessinian kuningasta vastaan, ja
muhamettilaiset Kordofanin ja Dar-furin valtakunnat läntisessä
Sudanissa nousivat kapinaan Egyptiä vastaan. Siellä kuljeskeli
puolivillejä beduiniheimoja aavikoitten yli; siellä oli joillakuilla
pahimmilla orjakauppiailla tyyssijansa.

Kuumimpana vuodenaikana v. 1877 ajeli Gordon, "valkoinen pasha", koko
maan nopeimmalla dromedarilla pitkin erämaita, ilmestyen paikasta
toiseen uskomattoman nopeasti. Kedivin nimessä jaellen käskyjään
tarkasteli hän vartioasemia, asetteli pieniä aseellisia osastoja
tärkeihin kohtiin ja katkaisi toisin paikoin polkuja, jotka johtivat
kaivoille, tällä tavoin pakottaakseen kapinallisia heimoja alistumaan.
Rautaisella ankaruudella lannisti hän niiden päällikköjen vallan, jotka
vielä harjottivat orjakauppaa. Hän vapautti joukottain mustia vankeja
ja harjaannutti heistä sotamiehiä, sillä hän tarvitsi väkeä -- hänen
omat soturinsa olivat pelkkiä Egyptin ja Syrian perkkeitä. Kourallinen
miehiä mukanaan tähtäsi hän aina iskunsa vihollisen heikoimpiin
kohtiin, ja sentähden voitti hän aina. Neljässä kuukaudessa oli hän
kukistanut kapinan ja nujertanut orjakauppiasten vallan. Että hän
melkein yksinään asettuneena kokonaisia kansoja ja heimoja vastaan
alisti läntisen Sudanin, se tuntuu ihmetyöltä. Hänellä oli vain
muutamia satoja miehiä, mutta hänen suunnaton nopeutensa ja kaikkialla
saapuville ilmestymisensä saivat väestön siihen käsitykseen, että
hänellä oli armeijoja käytettävänään. Järkähtämättömällä tyyneydellään
ja käskevällä sävyllään lamautti hän kaikki vehkeilyt.

Sitte kun Gordon oli puhdistanut orjakaravaaneista ja kapinoitsijoista
koko läntisen Sudanin, oli enää jäljellä Dara eteläisessä Dar-furissa.
Sinne olivat mahtavimmat orjakuninkaat keräytyneet vastarintaan. Kuin
salama iski Gordon eräänä päivänä keskelle heidän telttileiriään. He
olisivat helposti voineet tuhota hänet -- hänhän se tärveli heidän
kauppansa "mustalla norsunluulla". Silmää räväyttämättä käyskenteli hän
heidän telttiensä keskellä, ja he eivät uskaltaneet kajota häneen. Ja
kun hänen omat joukkonsa olivat saapuneet, kutsui hän kaikki päälliköt
telttiinsä ja esitti heille ehtonsa. Heidän piti luopua aseistaan ja
kadota, kukin kotiinsa. Ja he tottelivat yksi erältään ja läksivät
äänettöminä tiehensä.

Kartumista käsin hallitsee sitte Gordon jälleen suurta valtakuntaansa,
laatien uusia suunnitelmia alueensa olojen parantamiseksi ja suunnaten
väsymättömiä iskuja orjakauppaa vastaan. Vuoden vaihteessa kuohuu taas
levottomuus kaikilla tahoilla. Bahr Gasalin maakunnassa, jonka
sisäosista valuu useita virtoja Valkoiseen Niiliin, on kapina
puhjennut, ja Abessinia uhkaa sodalla.

Bahr Gasalissa hallitsi mahtava arabialaispäällikkö; hän se oli
sytyttänyt kapinaliekin Egyptiä vastaan, ja liike uhkasi levitä
Dar-furiin. Päällikkö osti joukottain orjia Njam-Njamista ja muilta
Sydän-Afrikan paikkakunnilta, ei taas myydäkseen niitä voitolla, vaan
harjaannuttaakseen heistä sotamiehiä taisteluun Egyptiä vastaan.
Neekerit olivat itse kaikkina aikoina edistäneet orjakauppaa. Kun eri
heimot kävivät keskenään sotia jousin, keihäin ja kilvin, joita
valmistettiin virtahevosen nahasta, söivät he surmatut vihollisensa
ja möivät vankinsa orjiksi. Senvuoksi olikin kapinallisen
arabialaispäällikön helppo hankkia väkeä. Mutta Gordonin valppaus teki
lopun hänen vehkeistään.

Tuskin oli rauha siksi kertaa palautettu, kun Gordon sai tiedon, että
Ismail oli syösty vallasta ja että uusi kedivi oli ottanut Egyptin
kohtalon ohjattavakseen. Hän riensi Kairoon ja jätti erohakemuksensa.
Uusi kedivi ei tullut hänettä toimeen, vaan pyysi häntä jäämään. Ja
hänen ensimäisenä tehtävänään oli lähteä Abessiniaan Johannes-kuninkaan
luo koettamaan torjua uhkaavaa sotaa. Kuningas kohteli häntä
halveksivasti ja asetti mahdottomia ehtoja. Gordon kääntyi
pääkaupunkiansa Kartumia kohti. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt Sudanin
rajalle, saarsivat hänet abessinialaiset ratsumiehet, jotka ottivat
hänet seurueineen vangiksi ja pakottivat heidät lähtemään Abessinian
silloin lumipeitteisen vuoriston halki paluumatkalle Punaisen meren
rannikolle.

Siten saapui hän taas Kairoon. Kateus, pikkumaisuus, vihamielisyys
väijyivät häntä joka suunnalta. Europalaiset vihasivat ja pelkäsivät
häntä. He tahtoivat sortaa Egyptin epätoivoon, ja Gordon tahtoi auttaa
kediviä. Omassa kotimaassaan, Englannissa, moitittiin ja mustattiin
häntä kaikin tavoin. Hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa kedivin kanssa
painatettiin sanomalehtiin, ja häntä pidettiin vaarallisena
seikkailijana. Muutamat sanomalehdet, -- ja nehän aina ovat tarkoin
selvillä kaikesta, -- sanoivat häntä mielipuoleksi. Ja kuitenkin oli
tämä soturi kaikkien aikojen suurimpia ja jaloimpia miehiä, ja hänen
nimensä elää kautta aikojen.



7. Gordon Kartumissa.


Kauneilta ja virkistäviltä peräti lienevät Savoijin alpit tuntuneet
Gordonista, kun hän sai suoda itselleen parin viikon levon Sveitsissä!
Mutta tälle miehelle ei riittänyt aikaa lepäillä. Pian tapaamme hänet
Bombayssa. Sinne hän sai sähkösanoman suurelta valtiomieheltä
Li-Hung-Shangilta, joka pyysi häntä viipymättä tulemaan Pekingiin.
Venäjä uhkasi Kiinaa sodalla, ja Kiina muisti, että Gordon oli
kukistanut Taiping-kapinan. Pekingissä onnistui hänen torjua sodanvaara
viisailla neuvoilla, ja hän näytti myös kiinalaisille, miten heidän oli
parhaiten järjestettävä puolustuksensa.

Käännämme uuden lehden Gordonin elämäntarinasta ja näemme hänet
Irlannissa. Taaskin kääntyy lehti, ja hän on palveluksessa
englantilaisella Mauritiuksen saarella, Madagaskarin itäpuolella. Ja
seuraavalla kerralla palvelee hän Etelä-Afrikassa. Vuoden 1882 lopulla
on hän jälleen Englannissa.

Vuotta myöhemmin käyskentelee hän yksinään ja unohdettuna Jerusalemin
kaduilla. Hän käy kaikissa niissä paikoissa, missä Vapahtaja
on elänyt ja kärsinyt, ja seuraa raamatusta tapausten kulkua.
Ristiinnaulitsemisen vuorella viipyi hän kauvan ja unelmoitsi muinaisia
aikoja. Maisemaa, joka loisteli päivänpaisteessa hänen ympärillään,
vuorten varjoisia rotkoja -- samoja piirteitä ja värejä oli muinoin
Ihmisen poika katsellut. Gordon ikäänkuin tahtoi valmistautua suuren ja
ihmeellisen elämän viimeistä vuotta varten.

Sillävälin oli Egyptissä sattunut merkillisiä tapauksia. Englanti oli
lähettänyt laivoja ja sotaväkeä kedivin maahan ja ottanut itselleen
vallan ja vastuun. Dervishien kuningas Mohammed Ahmed, jonka
saariasunnosta äsken oli puhe, julisti olevansa Jumalan valitsema
pelastamaan sorrettuja; hän oli "maadi" eli islamin Messias.
Muhamettilaisessa Sudanissa vallitsi kaikkialla tyytymättömyys, sillä
Egypti oli vihdoinkin lopullisesti kieltänyt kaiken orjakaupan. Maadi
keräsi kaikki tyytymättömät kansat ja heimot lippujensa alle. Hänen
päämääränään oli pudistautua irti Egyptin ikeestä. Ylpeänä ja
ylimielisenä levitti hän lentolehtisiä yli koko Sudanin, ja kuin
kulovalkeana kiiti hänen kutsumuksensa pyhään sotaan yli pohjoisen
Afrikan. Älykkäänä ja pontevana kykeni hän kurjasta Sudanista
loihtimaan niin voimakkaan valtakunnan, että se tuotti Englannille
huolta. Kymmenentuhannen egyptiläisen armeija, osittain englantilaisten
johtamana, läksi Kartumista kukistamaan Kordofania, mutta sen tuhosivat
niin perinpohjin maadin hurmaantuneet laumat, että tuskin ainoatakaan
pelastui kertomaan taistelusta. Kaatuneitten aseet ja ampumavarat
olivat voittajalle hyvään tarpeeseen.

Nyt oli Englanti ahtaalla, Egyptin puolesta ottamine vastuineen. Sudan
oli joko vallotettava tai jätettävä. Se päätettiin jättää. Kartumissa
ja monissa muissa paikoissa päiväntasaajan taakse asti olivat
egyptiläiset varusväet jäljellä. Miten voitaisiin ne pelastaa alas
Niiliä? Tultiin ajatelleeksi miestä, joka tunsi Sudanin paremmin kuin
yksikään muu. Gordon oli ainoa, joka pystyi viemään varusväet turvaan.
Vuoden 1883 lopulla tuli uusi Jobin viesti Sudanista. Maadi oli
tuhonnut erään englantilaisten johtaman egyptiläisen sotajoukon.
Silloin pyysi Englannin hallitus Gordonia ottamaan toimekseen kaikkien
varustuspaikkojen jättämisen tyhjilleen. Hän ryhtyi tehtävään, ja yhäti
melkein tuntemattomana omien maanmiestensä keskuudessa matkusti hän
suoraa päätä Kairoon. -- Vuotta myöhemmin ei yksikään englantilainen
olisi kieltäytynyt uhraamasta henkeänsä Gordonin tähden.

Niinpä läksi hän viimeiselle matkalleen ylös Niiliä. Viedä varusväet
turvaan! Se kuulostaa hyvin yksinkertaiselta. Mutta tositeossa se oli
toivoton tehtävä. Kartum oli vain puolitiessä päiväntasaajalle, ja
maadilla oli enin osa maata hallussaan. Gordon arveli kuitenkin
onnistuvansa joutuisan toiminnan avulla, ja joka tapauksessa tahtoi hän
tehdä velvollisuutensa. Koroskosta, Niilin suuresta S:n muotoisesta
kärjestä, karautti hän dromedarilla Nubian erämaan halki onnellisesti
Abu Hamediin, ja kulki taas sitte ylös Niiliä Berberin kautta
Kartumiin. Sudanissa riehuvasta sodasta huolimatta oli koko tie
esteettömästi avoinna.

Mutta sekä Englannin että Egyptin hallitukset jättivät lähettämättä
apuväkeä Koroskoon, Abu Hamediin ja Berberiin, -- kaikki Niilin
varrella olevia paikkoja, -- pitämään yhteyttä avoinna ja suojelemaan
varusväkien paluuta! Englantilaiset ministerit, egyptiläiset pashat,
lähettiläät, kenraalit ja insinöörit puhelivat sinne tänne,
kinastelivat pikku seikoista, yrittivät voittaa toisiaan viekkaudella
ja unohtivat kaikkein yksinkertaisimman keinon, joka olisi maksanut
vähimmin, varovaisuustoimenpiteen, joka olisi voitu toteuttaa
kuukaudessa. Sen sijaan tuumiskeltiin rautatien rakentamista Punaiselta
mereltä Niilin rantaan, mutta insinöörit laskivat, että se työ vaatisi
pari vuotta, ja että vesi, joka oli pumpattava merestä erämaahan,
kävisi niin kalliiksi, että samoilla kustannuksilla oli voitu täyttää
veturien höyrypannut samppanjalla. Niin, Korosko, Abu Hamed ja Berber
jätettiin suojattomiksi, ja siten myös luovutettiin Gordon ja varusväet
oman onnensa varaan.

Helmikuun 18. p:nä 1884 saapui Gordon, toistamiseen Sudanin
kenraalikuvernöörinä, Kartumiin. Hän asettui jälleen asumaan entiseen
palatsiinsa. Kaikenlaiset julmuudet ja vääryydet olivat taas päässeet
rehottamaan niiden vuosien kuluessa, jotka hän oli ollut poissa. Hän
avautti ylenmäärin täytettyjen vankilain portit, kaikki vangit
päästettiin vapaiksi, kaikki maksamattomat verokuitit poltettiin
roviolla palatsin edustalla. Kaikki ruoskimis- ja kidutuskojeet
särettiin pirstaleiksi ja heitettiin Niiliin.

Sitten alotettiin kaupungin tyhjentäminen. Kolmisentuhatta naista ja
lasta lähetettiin Abu Hamediin ja Nubian erämaan halki Koroskoon. He
pääsivät vaaroitta perille ja olivat pelastettuja. Missä naiset ja
lapset saattoivat kulkea, siellä olisi ollut mitättömän helppo
kuljettaa Egyptistä sotaväkeä. Sen sijaan lähetti Englannin hallitus
retkikunnan Suakiniin hankkimaan kiinteätä lähtökohtaa Punaisen meren
rannikolta. Sudanin kapinalliset heimot syttyivät tästä hehkuvaan
raivoon, sillä he luulivat, että valkoisilla oli aikomuksena tulla
ottamaan omakseen heidän maansa. Yhä lujemmin liittyivät he maadin
kannattajiksi. Ja heidän vihansa keskittyi peljättyyn Gordoniin ja
niihin harvalukuisiin europalaisiin, jotka olivat hänen luonansa
Kartumissa.

Niin kauvan kuin säilyi lennätinyhteys Kairon kanssa ilmotti Gordon
tuon tuostakin vallassaolijoille asemasta ja osotti heille, mitä oli
tehtävä, jotta tarkotusperä saavutettaisiin, sillä tätäkin kautta
voitiin hallita Sudania. Hänen neuvoansa ei otettu varteen, maadin
joukot saarsivat ja valtasivat Berberin. Suakinin lähellä tapahtuneiden
verilöylyjen jälkeen muuttivat useat tähän asti suosiolliset päälliköt
Kartumin pohjois- ja koillispuolella kantaansa ja liittyivät maadiin.
Tietoja uusista luopumuksista saapui yhtämittaa Kartumiin, ja itse
kaupungissa oli Gordon kavaltajien piirittämänä. Maaliskuun 10 p:nä
katkaistiin sähkölennätinlinja, ja sitte seurasi puolen vuoden
hiljaisuus, jolloin maailma ei tiennyt juuri mitään Sydän-Afrikaan
sulkeutuneesta urheasta soturista. Jo maaliskuun 11. p:nä näkyi Sinisen
Niilin rannalla arabialaisia sotajoukkoja. Maadi veti verkkojansa yhä
tiukemmalle kovaonnisen kaupungin ympärille.

Viimeisten vuosien kuluessa oli Egyptin hallitus puutteellisesti
linnotuttanut Kartumin, ja piirityksen ensimäisinä kolmena kuukautena
työskenteli Gordon yötä päivää puolustuksen lujittamisessa.
Hänen sotamiehensä loivat multavalleja kaupungin ympärille,
piikkilanka-aitoja rakennettiin ja miinoja soviteltiin niihin kohtiin,
joista voitiin odottaa hyökkäysyrityksiä. Huhtikuun lopulla oli koko
kaupunki saarroksissa; ainoastaan jokitie pohjoiseen päin oli vielä
vapaana. Toukokuun alussa kulkivat arabialaiset Sinisen Niilin yli,
mutta kärsivät räjähtävistä miinoista suurta mieshukkaa, ja
Krupp-kanuunoilla karkotettiin heidät asemistansa. Niin kauvan kuin oli
käynyt laatuun oli Gordon lähetellyt pieniä kiertäviä joukkueita
keräämään ympäristöltä durraa ja muita elintarpeita kaupunkiin. Eräänä
päivänä heinäkuun lopulla puhdisti Gordon väkensä parhaalla osalla
kolmetoista arabialaista varustusta Niilin rannoilla Kartumin
edustalla. Siihen saakka oli hän menettänyt seitsemänsataa miestä.
Kaikki poistumisen ajatus oli jätetty sikseen. Nyt oli vain
kysymyksessä kestää, kunnes viimeinen hiekkajyvänen oli juossut
tuntilasista. Syyskuussa oli ruokavaroja vielä kolmeksi kuukaudeksi, ja
kun arabialaiset oivalsivat, etteivät he voineet väkirynnäköllä ottaa
kaupunkia valkoiselta pashalta, päättivät he nälkiinnyttää sen väestön
ja ottaa sen halvasta hinnasta.

Syyskuun alussa saivat Gordon ja hänen kaksi kumppaniaan Stewart ja
Power palatsin laakealta katolta antaa katseensa harhailla yli
järvimäiseksi paisuneen Niilin, jonka vesi nyt nousi päivä päivältä,
joten sikäläisten kahdeksan pikku höyrylaivan oli helpompi ammuskella
Valkoisen ja Sinisen virran varsilla sijaitsevia arabialaistelttejä.
Kuinka usein tähystelivätkään he pohjoista kohti, nähdäkseen kaivatun
avun lähenevän, -- sen koskaan saapumatta!

Niili oli nyt korkeimmillaan. Valtaisia, harmajansameita vesipaljouksia
vyöryi pohjoiseen. Kymmenen metrin syvyisenä vaahtosi vesi Kartumin ja
Berberin alapuolella putouksissa, ja ainoastaan nyt saattoi
höyrylaivalla olla toiveita päästä Dongolaan asti, missä se olisi
turvassa. Syyskyyn 9. p:n yönä varustettiin pieni höyryalus
lähtökuntoon. Eversti Stewart, hra Power, Ranskan konsuli ja joukko
kreikkalaisia eli sanalla sanoen kaikki Kartumissa olleet europalaiset
-- yhtä lukuunottamatta -- menivät laivaan, ja heidän mukanaan oli
viisikymmentä sotamiestä. He saivat mukaansa piirityspäiväkirjan,
kirjevaihdon, luetteloita ruoka- ja ampumavaroista, aseista,
miehistöstä ja puolustusneuvoista sekä kaikkea muuta erityisen
arvokasta. Ja niin lähti laiva rannasta ja katosi hämyyn; päivän
valjetessa oli Gordon yksinään.

Gordonin tullessa Kartumiin helmikuussa oli tässä orjakaupan
pääkaupungissa 60,000 asukasta. Piirityksen aikana ajettiin heistä pois
kolmasosa, koska heidät tiedettiin kavaltajiksi. Jäljelle jääneistä
neljästäkymmenestätuhannesta olivat tuskin puolet luotettavia, nämä
enimmäkseen sellaisia, jotka ainoastaan ajattelivat omaisuutensa
pelastamista. Ja maadin lippujen alle kokoontuneihin voitollisiin ja
kiihkomielisiin dervisheihin verrattuina olivat Gordonin soturit
viheliäistä kurjalistoa. Mitä ensimäisen vuosipuoliskon aikana
tapahtui, siitä ei kuitenkaan koskaan tule täyttä selvää. Tiedetään
vain, että Gordon teki kaikkensa kaupungin puolustuskunnon
parantamiseksi; kaikki joutilaat hetket käytettiin sotamiesten
harjaannuttamiseen ja heidän valmistamisekseen urhoolliseen
vastarintaan viimeiseksi hetkeksensä; Gordon piti huolta köyhistä ja
valvoi ruokavarojen oikeudenmukaista jakoa, kävi väsymättömästi
rohkaisemassa sairaita ja haavottuneita sairaaloissa, vietti öitänsä
vaaran uhkaamilla ulkovarustuksilla. Kerrotaanpa hänen ostaneen
myymälärivistä joukottain pumpulipalttinaa, joka värjättiin
sinisenharmaaksi ja levitettiin multavalleille, jotta nämä näyttivät
teräslevyillä panssaroiduilta; siten tahdottiin viivyttää arabialaisten
hyökkäyksiä, kunnes oli ehditty sisemmäksi luoda uusia valleja. Kaikkea
tätä on huhuina kuulunut maailmalle Kartumista.

Mutta lähtiväthän Stewart ja muut europalaiset alas Niiliä, muassaan
kaikki päiväkirjat ja muistiinpanot? Niin, mutta he eivät päässeet
koskaan perille. Heti Abu Hamedin alapuolella joutui heidän aluksensa
hylyksi, ja kaikki laivassa olleet murhattiin. Tärkeät paperit
joutuivat maadin käsiin.

Sitävastoin on tallella Gordonin päiväkirja syyskuun 10. p:stä
joulukuun 14. p:ään 1884, ja se on ihmeellinen lukea.

       *       *       *       *       *

Kaukana pohjoisessa uurastetaan herkeämättä. Kaikkiin aselajeihin
kuuluvia isoja sotaväenosastoja lähetetään etelään Gordonin
pelastukseksi. Elokuussa oli Englannin hallitus vihdoinkin päättänyt
toimittaa liikkeelle apuretkikunnan. Ei ollut enää kysymys
linnotusmiehistöistä, vaan ainoastaan Gordonista. Koko maailma ajatteli
häntä, ja jännitys kasvoi kuukausi kuukaudelta. Puoleen vuoteen ei
hänestä oltu kuultu mitään, ja nyt, kun oli apua toimitettava,
joudutettiin kaikkea niin paljon kuin mahdollista, jotta ehdittäisiin
perille ajoissa. Hänen henkensä oli pelastettava hinnalla millä
hyvänsä. Jokiveneitä rakennettiin sadoittain, joukkoja asetettiin
liikekannalle, mitä parhaat englantilaiset upseerit ottivat
päällikkyyden, ja jo syyskuun puolivälissä oli ensimäinen jalkaväen
pataljoona Dongolassa Niilin ison S:n pohjoisessa puoliskossa. Mutta
vasta silloin oli höyrylaivoja juuri saapunut Aleksandriaan,
lähteäksensä ylös Niiliä ja ponnistautuaksensa selville aikaa
haaskaavista putouksista, ja se erämaajoukko> jonka piti tehdä
viimeinen ryntäys Kartumin taipaleella, ei ollut vielä lähtenyt
Englannista. Tarvittiin aikaa, ennen kuin kaikki oli valmista.

Syyskuun 21. p:nä sai Gordon muutamalta neuvokkaalta sanansaattajalta
kuulla, että apuretkikunta oli matkalla, ja kymmentä päivää myöhemmin
lähetti hän kaikki höyryaluksensa kappaleen matkaa pohjoiseen
kohtaamaan sitä ja jouduttamaan sotaväen lähettämistä. Mutta täten
menetti hän myöskin puolet omasta vastustusvoimastaan.

Lokakuun 21. p:nä tuli maadi itse leiriinsä Kartumin edustalle, ja
seuraavana päivänä lähetti hän Gordonille selviä todisteita siitä, että
Stewartin höyryvene oli tehnyt haaksirikon ja että sen koko väestö oli
surmattu. Hän liitti mukaan luettelon kaikista haltuunsa joutuneista
päiväkirjoista ja muistiinpanoista. Niistä oli maadi saanut tietää
melkein päivälleen, kuinka kauvan Kartum kykeni kestämään, kuinka suuri
oli linnotusväki, miten puolustus oli järjestetty, missä patterit
olivat ja kuinka pitkälle riitti ampumavaroja. Tämä oli yksinäiselle
soturille hirveä isku, mutta se ei lannistanut hänen miehuuttaan.
Stewartin ja muiden kuolema suretti häntä sanomattomasti, ja hän katsoi
itse olevansa siihen syypää. Mutta hän lähetti maadille ehdotonta
horjumattomuutta ilmaisevan vastauksen.

Apuretkikunnassa oli muuan majuri nimeltä Kitchener. Hänen nimensä on
sittemmin tullut tunnetuksi koko maailmassa. Hän oli yrittänyt
valepuvussa lähestyä Kartumia, saadakseen tietoja Gordonista, ja hänen
onnistui lähettää Gordonille kirjeellinen tieto, että apuväki oli
lähdössä Dongolasta marraskuun 1. p:nä. Kirjeen saapuessa oli tämä
joukko ollut liikkeellä kaksi päivää. Mutta Dongolan ja Kartumin väliä
oli linnuntietä 45 penikulmaa.

Alituiseen lähtee uusia karkulaisia Kartumista, yhä useammin sattuu
petoksia. Gordon on pelkkien vaarojen ympäröimä, mutta hän koettaa
väsymättömänä pitää kutistuvaa uskolliseksi jäänyttä joukkoansa koossa.
Omdurman, varustus Valkoisen Niilin läntisellä rannalla vastapäätä
Kartumia, joutuu eroon kaupungista, joka on nyt saarrettu pohjoisenkin
puolelta. Marraskuun 22. p:ään mennessä on Gordon menettänyt kaikkiaan
kaksituhatta sotamiestä. Joulukuun 10. p:nä on ruokavaroja vielä
viideksitoista päiväksi. Joulukuun 14. p:nä sai Gordon viimeisen
mahdollisuuden tietojen lähettämiseen Kartumista, ja päiväkirja, joka
joutuu sanansaattajan matkaan, päättyy senvuoksi tähän päivään ja
seuraavin sanoin: "Olen tehnyt parhaani maamme kunniaksi; hyvästi".
Kirjeillä jättää hän jäähyväiset ystävilleen. Sisarelleen kirjottaa
hän; "Olen täysin onnellinen, Jumalan kiitos, ja velvollisuuteni olen
tehnyt".

Päiväkirjan tultua lähetetyksi pois verhoutuvat Kartumin viimeiset
viikot läpitunkemattomaan yöhön, niinkuin aallot joka taholta rientävät
täyttämään uppoavan laivan aukaiseman kurimuksen. Karkulaisilta on
kuitenkin saatu tietoon yhtä ja toista. Niinä 43 päivänä, jotka
kaupunki piti puoliansa joulukuun 14. p:n jälkeen, lähetettiin 15,000
asukasta maadin leiriin pelastumaan kuolemasta. Sentähden riitti
ruokavaroja kauvemmin kuin oli laskettu; ainoastaan neljätoistatuhatta
porvaria ja sotamiestä oli jäljellä. Heidän annoksiansa supistettiin,
avun täytyi jo olla lähellä. Omdurman kukistui, ja maadin joukot
tunkeutuivat kaikilta suunnilta uuvuttamaan jo uupuneita. Egyptiläiset
upseerit puolsivat antautumista, mutta siihen ei Gordon millään ehdolla
suostunut. Hän oli tehnyt tilinsä maailman kanssa ja päättänyt
taistella viimeiseen asti. Ruokavarojen loputtua syötiin rottia ja
hiiriä, nahanpalasia ja palmupuiden kuituja. Valkoinen pasha seisoi
aina etumaisena tulessa pää pystyssä rohkaisten väkeänsä sankarilliseen
puolustukseen.

Sillaikaa ponnisteli avustusjoukko etelää kohti ja pääsi tammikuun 20.
p:nä 1885 Metemmaan ainoastaan 16 penikulman päähän Kartumista. Silloin
tapasi se Gordonin alukset, jotka olivat turhaan odotelleet neljä
kuukautta. Neljä päivää jälkeenpäin läksi aluksista kaksi Kartumia
kohti. Neljää päivää ei olisi saanut hukata, kun jokainen tunti saattoi
ratkaista Gordonin kohtalon! Puolitiehen tultuaan täytyi apulaivojen
suoriutua kuudennesta putouksesta, ja siinä menetettiin jälleen pari
päivää. Vasta 28. p:nä oli auttajilla kosket takanaan, ja puolipäivän
aurinko paistoi helottaen, kun englantilainen sotaväenosasto näki
Kartumin suoraan edessään Valkoisen ja Sinisen Niilin välisellä
niemekkeellä. Kaikki kaukoputket suunnattiin korkeata palatsia kohti;
suunnattoman jännityksen valtaamina ei rohjettu puhua, tuskin
hengittääkään. Tuollahan kohoaa jo Gordonin palatsi -- ja lippua ei
liehukaan sen yllä! Alukset pitkittivät kuitenkin matkaansa. Mitkään
ilohuudot eivät tervehdi niiden miehistöjä kaivattuina vapauttajina.
Heidän ehtiessään ampumavälille alottavat dervishit kiivaan
kivääritulen, hurjia voitonriemuisia laumoja parveilee rantaan, Kartum
on maadin hallussa, apu on tullut 48 tuntia myöhästyneenä.

Kahta vuorokautta aikaisemmin olivat dervishit keräytyneet viimeiseen
rynnäkköön, raivoissaan uppiniskaisesta vastarinnasta, alituisista
häviöistään ja Kartumin ehtymättömästä kuulasateesta. Hyökkäys tehtiin
yön pimeimpänä hetkenä, sitte kun kuu oli laskenut. Puolustajat olivat
valmistautumattomia, voipuneita ja nälän kärsimyksistä tylsistyneitä.
He eivät tehneet vastustusta, kun dervishit säntäsivät kaupunkiin ja
täyttivät kaikki kadut ja kujat hurjilla ulvahduksillaan. Silloin
Gordon kokosi kaksikymmentä viimeistä uskollista soturiansa ja
palvelijaansa ja kiirehti aseistettuna ulos palatsista. Idässä sarasti
aamu, ja Sinisen Niilin rannalla kuvastui pensaitten ja näreitten
reunajuova yhä selvemmin. Pikku parvi suuntasi kulkunsa erään aukion
poikki itävaltalaisen lähetysaseman kirkkoon, joka oli jo ennakolta
määrätty viimeiseen puolustukseen. Taipaleella kohtasi se joukon
dervishejä ja kaatui viimeistä miestä myöten, etumaisten mukana Gordon.



8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa.


Kuinka nopeasti seurasivatkaan ihmeelliset tapaukset toisiansa ajan
virralla tuolla mustien maassa! Maadi oli kohottanut kapinalipun v.
1881, ja jo neljä vuotta sen jälkeen oli hän koko Sudanin yksinvaltias.
Pitkään ei hän saanut nauttia voittonsa hedelmiä. Hän kuoli päivälleen
viisi kuukautta jälkeen Kartumin kukistumisen. Hänen seuraajallaan
Abdullahilla oli kalifin arvonimi, ja kolmetoista vuotta suomi hänen
ruoskansa onnetonta maata. Egyptin sortoon väsyneinä olivat Sudanin
heimot tervehtineet maadia vapauttajanansa. Kuuluuhan kauniilta
kaivata vapautta; mutta turkkilaisten pashain sijalle sai kansa
hirmuhallitsijan, jolla ei ollut vertaista julmuudessa ja kataluudessa.
Abdullahi otatti takavarikkoon kaiken helisevän rahan ja korjatun elon
valtakunnastaan. Hän rosvosi ja imi kuiviin oman maansa, ja hänen kurja
hallintansa tuhosi asukkaista enemmät puolet.

Kansalta riistetyillä rahoilla ja vainioitten sadolla sai hän kuitenkin
pidetyksi mallikelpoista armeijaa sotajalalla. Ihan varmasti käsitti
hän, että koston hetki oli kerran koitumassa, ja hän piti joukkojansa
valmiina. Hänen pääkaupungikseen tuli Omdurman, jonne maadi oli
haudattu kupukirkon alle. Mutta hän ei linnotuttanut kaupunkia. Noin
pitkälle eivät mitkään kristityt koirat jaksaisi ponnistautua, ennen
kuin heidän luunsa olisivat valjenneet Nubian hiekassa!

Niin, koston hetki oli tosiaan lähellä! Englantilais-egyptiläinen
armeija vetäytyi hiljaa ja varmasti pitkin Niiliä ylöspäin. Nyt ei enää
tarvinnut kiirehtiä, jokainen askel oli edettävä viisaasti ja
harkitusti. Johtaja, kenraali Kitchener, viimeisen kirjeen lähettäjä
Gordonille, laati suunnitelmansa niin perusteellisesti ja
kaukonäköisesti, että hän kahta vuotta aikaisemmin kykeni melkein
päivälleen sanomaan, milloin Kartum ja Omdurman olisivat hänen
hallussaan.

Nyt oli hän saavuttanut Atbaran, ison sivujoen, joka laskeutuu
Abessinian vuoristosta. Siellä nujersi hän murhaavassa taistelussa
kalifin joukoista yhden. Elokuussa 1898 samosi kulkue edelleen etelään
Metemmaa kohti. Etumaisina kulkivat tähystäjät ja tiedustajat sekä
ratsuväki, sitten egyptiläiset ajomiehet hoputtamassa harmaitten
hevosten vetämiä kanuunia ja Maxim-Nordenfeltin kuularuiskuja,
harmaankeltaisiin keveihin univormuihin pukeutuneet ja korkkikypäreillä
helteeltä suojatut englantilaiset soturit ja viimeisinä egyptiläiset
joukot, miehillä kirjavat turbanit päässä ja upseereilla koreat
kullalla kirjaillut univormut yllä. Loppumattomina karavaaneina solui
siellä vetomuuleja ja kuormadromedareja, pikku päivänvarjostimet pään
päällä, kuljettaen kirstullisittain ruoka- ja ampumavaroja, aseita,
telttejä, vaatteita ja mitä kaikkea kapistuksia 22.000 miehen
armeijalle tarvitaankaan. Raahattiin siellä myös suurina laumoina
teuraskarjaa, härkiä, lampaita ja vuohia, jotta tomu pölisi kuivalla
Niilin rantueella. Ratsuväki, jalkasoturit, tykistö ja kuormasto olivat
kuin keltaisen hiekan yli matava musta käärme; keskeltä ei näkynyt sen
alkua tai loppua; niin kauvas kuin katse kantoi samosi joukkoja
keskeytymättömänä jonona eteenpäin kuin Vanhan Testamentin aikana
Egyptin maalta tuleva kansainvaellus.

Taistelutta päätyy armeija Metemmaan. Elokuun 28. p:nä on Kartumiin
enää neljän päivän matka. Kitchener tietää siellä pystyttävänsä
pysyväisen muistomerkin elämälleen. Hän kaipaa ratkaisevaa koitosta.
Kalifi Abdullahin pitää sovittaa maadin pillat ja omat tihutyönsä.
Englannin kunnia on korvattava Sudanissa.

Askel askeleelta lähestytään pelottavaa kamppailua. Rannoilla
helottavat vehmaina akasia ja mimosa. Virran vesi kimmeltelee
päiväpaisteessa korkeana. Harmajat kanuunaveneet nousevat ylös Niiliä.
On hiostuttava helle, kun aurinko kilottaa suoraan kasvoihin. Mutta
eteenpäin joutuu kulku vähin erin, ja leiripaikat valitaan siten, ettei
mitään yöllisiä yllätyksiä pääse tapahtumaan.

Kaukana ratsastelee pieniä dervishiparvia. Maisema käy
epätasaisemmaksi. Kulkue tunkeutuu tiheikköjen läpi ja kunnaitten
välitse. Kappaleen matkaa edessäpäin vilahtelee valkoisia telttejä ja
lippuja ja ratsastajia. Kuuluu rummunpärrytystä. Kalifi siellä kutsuu
väkeänsä taisteluun. Mutta paikka tyhjentyy, dervishit peräytyvät, ja
englantilais-egyptiläinen armeija marssii edelleen.

Vihdoin nousee eteläiseltä taivaanrannalta näkyviin maadin haudan
holvikupu Niilin varresta, ja taampana häämöttävät Omdurmanin keltaiset
ja harmaat savimajat ja muurit. Kaupungin ja hyökkäävän armeijan
välillä leviää tasainen hiekkakenttä, joka kasvaa harvaa kuloruohoa.
Kaupungin edustalla näkyy musta viiru, se liikkuu, se on ihmismuuri,
sillä dervishit aikovat taistella. Kautta Allahin, nyt ovat paratiisin
portit longallaan kalifin armeijalle, nyt on koston hetki koittanut
valkoisille! Tästä syntyy leikki, joka ei unohdu vuosisatoihin ja
vapisuttaa koko Sudania kauhullaan.

Dervishit lähenevät. Heidän tiheistä riveistään kajahtaa sotahuuto kuin
meren etäinen meuru, pian kuuluu jo heidän aseittensakin kalske. Mutta
vajaan kilometrin päästä pyörtävät he takaisin, ja Kitchener jää
odottamaan yön yli.

Syyskuun 2. p:n aamuna asetetaan armeija taistelujärjestykseen.
Eteläisten kumpujen usmasta häämöttää taas joukko ratsastajia,
niitä tulee yhä lisää, ne saapuvat joukottain kuin heinäsirkat,
viidenkymmenentuhannen dervishin liuta kuhisee englantilaisten edessä.
Taas kiirivät heidän huikeat sotaulvahduksensa kohti taivasta, ne
paisuvat, käyvät yhä kovemmiksi, vyöryvät esille kuin mereltä tohahtava
myrskytuuli. Tuimasti ratsastavat he hyökkäykseen lippujansa
liehutellen; he pysyttävät rintamansa eheänä ja aikovat kuin
musertavana lumivyörynä syöksähtää suoraan yli vihollisen. Mutta paha
perii heidät; heidän saapuessaan ampumavälille tuiskahtaa tuli
tuhansista kivääreistä, ja ratsastajaparvi pysähtyy äkkiä keskelle
kuulasadetta, graniittikartessien levittäessä kuolemaa ja kauhua heidän
riveihinsä.

Dervishit näkevät aukkoja keskessään. Mutta he ovat vain toviksi
tyrmistyneet pysähdyksiin. Nyt jatkavat he rynnäkköänsä sokeassa
raivossa ja innostuneina urhoollisuuteen, jota ainoastaan uskonnollinen
haltioittuminen voi pitää yllä. Englantilaiset kuularuiskut linkoavat
ammuksiansa niin tiheään, että kuuluu vain yhtämittaista rätinää.
Sotamiehet uudistavat panoksiansa ja laukaisevat niin joutuisasti kuin
suinkin voivat sormiansa liikutella ja kunnes kiväärit polttelevat
heidän käsiänsä. Silloin vaihdetaan ne kylmiin kivääreihin. Dervishit
kaatuvat komppanioittain kuten lakoutuu heinä viikatteen tiellä.
Suistuneitten rivien sijaan astuu ehtimiseen uusia. Valkoisissa
veren tahraamissa kauhtanoissaan peittävät ruumiit kentän kuin
kirsimarjakukkien terälehdet loppukeväällä nousseen tuulenpuuskan
jälkeen. Vihdoinkin ovat dervishit saaneet kyllikseen ja vetäytyvät
takaisin.

"Eteenpäin Omdurmania vastaan", kuului käsky, ja eteenpäin samosi
englantilainen armeija. Vielä ei ollut verinen päivä lopussa.
Dervishien ratsumiehet kokoutuvat uudestaan. Kalifin lippu lyödään
maahan eräällä kummulla, ja sen viereen suistuu profeetan vihreä lippu,
joka kutsuu uskovaisia viimeiseen, epätoivoiseen rynnistykseen.
Englantilaiset ja heidän keltaiset ja mustat taistelukumppaninsa
kunnostautuvat ihailtavan uljaina; dervishit riehuvat kuin jalopeurat,
heidän miehuutensa halveksii kuolemaa kerrassaan. Pyhän lipun suojassa
etenee yksi rivi tulta kohti, huojuu, tuupertuu ja painuu tantereeseen,
ja tuskin on ruudinsavu haihtunut, kun jo on uusi rivi hyökännyt
kaatuneitten veriselle temmellyspaikalle, mutta ainoastaan saadakseen
saman kohtalon ja seuratakseen heitä paratiisin huvitarhoihin. Nythän
oli kysymyksessä maadismi ja Sudanin herruus, kalifi ja autuus, voitto
tai kuolema.

Vihdoin oli päivä päättynyt ja kalifin armeija tuhoutunut.
Yksitoistatuhatta kaatunutta, kuusitoistatuhatta haavottunutta,
neljätuhatta vankia! Kalifi itse pääsi pakenemaan. Hänen haareminsa ja
palvelijansa hylkäsivät hänet, ja hän, joka oli aamulla ollut mahtavan
maan yksinvaltias, harhaili ennen auringon laskua henkipattona
pensastoissa. Hän pakeni lounaaseen ja sai kokoon uuden joukon, joka
kuitenkin vuotta myöhemmin kärsi perinpohjaisen tappion, ja silloin hän
itsekin sai surmansa.

Kun kaikki oli Omdurmanissa rauhallista, oli voittajalla kallis
velvollisuus täytettävänä. Neljättätoista vuotta oli kulunut Gordonin
kuolemasta, ja nyt vihdoin viimein oli sankari haudattava vihittyyn
multaan. Hautaus tapahtui suuremmoisin sotilaallisin kunnianosotuksin.
Neljä eri uskontunnustuksiin kuuluvaa kristittyä pappia otti osaa
toimitukseen; yksi heistä luki viidennentoista psalmin, toinen
rukouksen ja harmajahapsinen vanhus muistopuheen kaatuneelle
kenraalille. Sudanilaisten soittokunta puhalsi Gordonin rakkaimman
virren, ja kanuunaveneet tervehtivät jyrisevin yhteislaukauksin
Suur-Britannian lippua, kun se lensi palatsin viiritangon latvaan.



9. Afrikan eläinmaailmasta.


Nyt on Sudanissa kaikki muuttunutta. Rautatie ulottuu Niilin
suistomaalta Kartumiin saakka, ja Punaiselta mereltä kulkee rata
Berberiin. Kartumissa on kouluja, sairaaloita, kirkkoja ja muita
julkisia rakennuksia, ja vaarattomasti pääsee höyryveneellä Valkoista
Niiliä pitkin aina isoille järville asti. Loordi Kitchener on Egyptin
hallitusmiehenä kedivin rinnalla. Gordonin suunnitelma Viktoria Njansan
yhdistämisestä rannikolla sijaitsevan Mombasan kanssa on toteutettu, ja
rautatie on hiljakkoin rakennettu tältä kohtaa Brittiläisen Itä-Afrikan
halki. Valkoiset ovat sanalla sanoen tunkeutuneet joka suunnalta yhä
syvemmälle mustien maanosaan ja laittautuneet melkein koko Afrikan
herroiksi. Villit eläimetkin ovat kärsineet tästä tunkeutumisesta
alueillensa, jotka ennen olivat enemmän rauhotettuja, ja metsästys
vähentää vuosi vuodelta niiden lukumäärää. Muutamilta seuduilta on
metsänriista tyyten kadonnut, etsien luoksepääsemättömiä tienoita,
missä se saa elellä häiritsemättömässä rauhassa.

Saharassa, Libyan erämaassa, Niilin ylävarren aukeilla heinikoilla,
Etelä-Afrikan aroilla, kaikkialla, missä maa on tasaista ja asumatonta,
oleksii _kameelikurki_. Ja se esiintyy vielä suurin joukoin, vaikka
sitä ankarasti ahdistetaan sulkiensa tähden. Pahimmilla erämaaseuduilla
ei se kuitenkaan viihdy, se samoaa vain niiden poikki tarpeen tullen,
sillä se kaipaa aina vettä lähellään.

Merkillisen näköinen on tämä lintu, tavallaan muistuttaen dromedaria ja
taatelipalmua. Se on voimakas rakenteeltaan; pitkä, paljas kaula
kannattelee latuskaista päätä, silmät ovat isot ja kiiltävät, pitkät
koivet päättyvät kahteen varpaaseen, siivet ovat niin vähäpätöiset,
että kameelikurki on ainiaaksi sidottu maan kamaraan. Mutta sen sijaan
on sillä huimaava vauhti, ja kun se porhaltaa täyteen juoksuun, jättää
se parhaankin ratsun jälkeensä. Siivissä ovat sen kalliit sulat.
Kameelikurki tulee 2 1/2 metriä korkeaksi ja voi täysikasvuisena painaa
75 kiloa.

Kameelikurjet elävät pikku ryhminä, ainoastaan viisi tai kuusi yhdessä.
Ne aterioitsevat aamuisin, parhaastapäästä käyttäen ravinnokseen
kasveja, mutta myöskin pikkueläviä ja itikoita. Puoleltapäivin on vatsa
täynnä; silloin ne lepäävät tai leikkivät, kirmailevat piirihypyissä
pitkin hietikkoa, olematta millänsäkään auringon hehkusta tai
polttelevasta kamarasta. Sitten ne juovat ja ehtoopäivällä lähtevät
jälleen haukkaamaan. Illalla palaavat ne yöleiriinsä.

Näkö on kameelikurjen parhaiten kehittynyt aisti, mutta herkkiä ovat
hajukin ja kuulo. Kun kameelikurkea hätyytetään, pakenee se siipiänsä
siuhkautellen ja harppoo kolmen tahi neljän metrin pituisin askelin.
Se on aina varuillaan vaaralta, ja sebra pysyttelee mielellään
sen läheisyydessä, käyttääkseen hyödyksensä sen valppautta.
Pohjois-Afrikassa ahdistavat arabialaiset kameelikurkia nopeilla
hevosilla tai juoksijadromedareilla. Kaksi tai kolme ratsumiestä kaahaa
koirasta, joka on uuvuksissa tunnin juostuansa. Se hiljentää vauhtiansa
yhä enemmän. Hevosetkin väsyvät sellaisessa saartoajossa. Mutta
ratsumiehistä kannustaa muuan juoksijansa viimeiseen ponnistukseen,
kiitää kameelikurjen ohi ja iskee sitä päähän, niin että se kaatuu.
Metsästäjät laskeutuvat ratsailta, nylkevät saaliin, kääntävät nahan
nurin, jotta siitä koituu säilytyssalkku helposti tärveltyville
höyhenille, ja palaavat teltteihinsä. Villin kameelikurjen sulat ovat
paljoa kauniimpia ja kallisarvoisempia kuin kesyn. Täysikasvuisella
kameelikurjella on isoimpia valkoisia sulkia ainoastaan neljätoista.

Naaras munii matalaan savi- tai hiekkamaan syvennykseen, ja koiras
munat hautoo. Päivisin voi pesän jättää tuntikausiksi, mutta silloin
peittää hautoja munat hiedalla. Puolentoista kuukauden kuluttua
murtautuvat poikaset vankilastaan ja astuvat aavikolle. Ne ovat jo
silloin kukon kokoisia, mutta kameelikurjen muna painaakin yhtä paljon
kuin 24 kananmunaa ja on pisimmältä kohdaltaan puolitoista desimetriä
läpimitaten.

Kameelikurjella on erinomainen ruokahalu, eikä se ole juuri millekään
nirsu. Suuri eläintentuntija Brehm piti kesyjä kameelikurkia talossaan
ja kertoo, että ne syövät rottia ja kananpoikasia, mutta nieleskelevät
myöskin kivensiruja ja tiiliskiven muraa, ryysyjä, metallinpalasia,
avaimia ja muuta sälyä.

_Paviaanit_ ovat apinoita, mutta muistuttavat enemmän koiraa kuin
ihmistä ja pysyttelevät melkein aina maassa, harvoin kavuten puihin.
Julmia, ilkeitä ja kavalia ne ovat, niiden ulkomuoto on kamala ja
hurja, silmissä on paha kiilto. Sukulaistensa joukossa ovat ne gorillan
jälkeen voimakkaimmat. Ne ovat myöskin rohkeita ja sitkeitä eivätkä
kammoksu antautua leopardinkaan kanssa taisteluun elämästä ja
kuolemasta. Puolustukseensa käyttävät ne teräviä ja lujia hampaitaan,
ja kulmahampaat ovatkin kerrassaan vaarallisia aseita.

Paviaanien sukuun kuuluu peruukkiapina, jota kohtaan muinaiset
egyptiläiset osottivat mitä suurinta kunnioitusta, kuvaillen sitä
muistomerkeissään kuolleiden valtakunnan tuomariksikin. Paviaanit
eleskelevät suurina yhdyskuntina Nubian ja Abessinian kallioilla
Punaisen meren rannikolla, mutta näkyy niitä sisämaassakin hyvin
korkeilla vuorilla. Ne käyttävät etupäässä ravinnokseen juuria,
hedelmiä, matoja ja nilviäisiä. Käärmeitä ne kaikkoavat, mutta
pyydystävät skorpioneja ja nyhtävät varovasti pois myrkkyrakon, ennen
kuin syövät saaliinsa. Jos durravainioita on paviaanien tyyssijojen
lähettyvillä, on niitä vartioittava; muutoin tekevät nuo otukset
laiholle suurta vahinkoa. Ja rosvousretkillä ollessaan pitävät ne itse
vartijoita, jotka tähystelevät joka suunnalle.

Brehm yllätti kerran paviaaniseurueen, joka kyyhötti kalliopenkereellä.
Ensimäinen laaksossa kajahtanut laukaus herätti mitä suurinta hälinää
ja suuttumusta, ja apinat ulvoivat ja mölysivät yhteen suuhun.
Uskomattoman ketterästi ja varmasti läksivät ne sitte liikkeelle. Taas
jymähti laaksossa pari laukausta, jotka eivät tehneet mitään vahinkoa,
mutta lisäsivät paviaanien säikkyä ja vimmaa. Jokainen uusi laukaus
pysähdytti ne toviksi, jolloin ne läimäyttivät käpälänsä kallioon ja
sättivät häiritsijöitänsä kiukkuisin purkauksin. Kallioseinä näytti
toisinaan kohtisuoralta, ja kuitenkin kiitivät paviaanit sitä pitkin.
Erään kulmakkeen takaa laskeusi koko parvi laakson pohjalle,
jatkaakseen pakoansa vastapäisessä louhikossa. Brehmin karavaanissa oli
kaksi ajokoiraa, jotka syöksähtivät paviaanijoukkuetta kohti nopeina
kuin nuoli. Ennen kuin koirat ehtivät perille, olivat vanhat paviaanit
pysähtyneet ja käännähtäneet päin, ja ne tervehtivät koiria niin
kauhistuttavalla katsannolla, että nämä kiireesti pyörsivät takaisin.
Kun koirat toistamiseen usutettiin paviaanilaumaa vastaan, olivat
useimmat apinat jo päässeet kallioiden suojaan; laaksossa oli enää vain
muutamia, niiden joukossa pieni penikka. Koirien hyökkäystä säikähtäen
kapaisi kirkuva pikku pörröpää ylös kallionlohkareelle, jonka juurelle
koirat jäivät haukkumaan. Brehm aikoi pyydystää penikan elävänä. Mutta
siitä hommasta ei tullut mitään. Sillä samassa saapuikin vanha koiras
rauhallisesti tassuttelemaan lohkaretta kohti, uhkaavasta vaarasta
välittämättä. Se lannisti koirat murhaavien katseittensa tiukalla
tuijotuksella, loikkasi lohkareelle, kuiskasi kai joitakin viihdyttäviä
ääniä penikan korvaan ja läksi suojattinsa kanssa paluumatkalle. Koirat
olivat niin nolostuneita, etteivät tulleet hyökkäystä yrittäneeksikään.
Sekä penikka että pelastaja saivat luonnollisesti rauhassa vetäytyä
omiensa joukkoon.

Hampurin eläintarhan kuuluisa perustaja Hagenbeck kertoo, miten hän
pyydysti ruskeita paviaaneja Nubian rannikolla. Siellä kajahtelivat
graniittikalliot yötä päivää niiden mölystä. Hän oli pystyttänyt
leirinsä virran uomaan, jossa oli vettä ainoastaan sadekautena;
muulloin oli se häikäisevän valkoisena hiekkakuurnana. Ihan leirin
lähellä oli uoma ainoastaan viisi metriä leveä parin kalliojärkäleen
välissä, ja siellä oli joitakuita allikkoja jäljellä viime sateen
rippeinä. Sinne oli paviaaneilla tapana pistäytyä juomaan. Ne
istuskelivat kallionkaltailla rupatellen, leikkien ja jamaten, ja
Hagenbeckin teki mieli saada saaliikseen muutamia kelpo koiraksia. Sitä
varten oli hän Airikaan tullut; hänenhän täytyi alituiseen kartuttaa ja
pitää yllä saksalaisia eläinkokoelmiansa.

Leiriin ilmestyi arabialainen erämies ja lupasi kunniasanallaan
pyydystää niin monta paviaania kuin tarvittiin, kunhan vain sai köyttä
ja kirvestä käyttääkseen. Ja hän ryhtyi puuhaansa. Kaikki allikot
täytettiin piikkisillä pensailla, paitsi yksi, ja paviaanien täytyi
siis juoda tästä ainoasta avoimeksi jätetystä. Nämä tyytyivät
supistukseen, ja kun sitte durrajyviä siroteltiin allikon ympärille,
arvelivat ne saaneensa tavattoman hyvänsävyisiä naapureita.

Nyt sommitteli arabialainen jyhkeän loukun närtteistä, oksista,
vaajoista ja köysistä; enimmin muistutti se muodoltaan latuskaisen
lappalaiskodan runkoa. Loukku asetettiin kallelleen lähelle allikkoa.
Se nojautui paalua vasten ja voitiin saada mätkähtämään alas, jos
vedettiin tukevasti pitkästä köydestä. Apinat eivät aavistaneet mitään
salajuonta. Ne saivat tottua loukkuun, ja vihdoin poikkeilivat ne
syömään siihen houkuttimeksi ripoteltua durraa. On tyyni ja selkeä
päivä, ja aurinko kuumottaa kuin uuni. Parvi loruilevia paviaaneja
rientää allikolle sammuttamaan janoansa. Jotkut vanhat sedät livahtavat
loukkuun kokemaan durraa -- missä on jotakin herkullista tarjolla,
siellä täytyy naaraitten ja penikkain aina odottaa viimeisinä, ja se
onkin näille tällä kertaa parasta. Metsästäjä istuu matkan päässä köysi
kädessään, ja kun hän soveliaana hetkenä kiskaisee, loksahtaa loukku
kuin hatuksi kolmen ison paviaanin päälle.

Vankien säikähdyksen voipi arvata. Ensin ne hätkähtävät ja jäävät
istualleen kuin kivettyneinä, ihmetellen mitä kummaa on tapahtunut.
Sitten alkavat ne juoksennella ympäri ja etsiä pääsytietä, repiä, purra
ja röykyttää vaajoja ja köysiä. Mutta koko ristikkolaitos on raskas ja
lujasti liitetty kokoon, ja niiden ponnistukset ovat hyödyttömiä.
Toverit ovat paenneet, mutta kun vanhuksia ei kuulu, tulevat ne
takaisin ja täyttävät laakson hirmuisella hälinällä. Uskaliaimmat
menevät loukulle asti ja rohkaisevat huudahduksillaan vankien mieltä.

Erämies ja hänen apurinsa rientävät nyt paikalle ja painavat
haarukkaseipäillä paviaanit maata vasten, varovasti avatessaan loukun;
vangit sidotaan ja kiedotaan mytyiksi. Ne ovat nimittäin tehtävät
vahingoittamattomiksi, sillä niiden torahampaat ovat yhtä vaarallisia
kuin leopardin kynnet. Sillä tavoin pyydystettiin lyhyessä ajassa 23
paviaania ja pistettiin häkkeihin leirin aituukseen. Ulkopuolelle
vapauteen jääneet apinat kiipeilivät ympäristön palmuihin ja sättivät
väkivallantekijöitä minkä osasivat. Hyökkäsi niistä yksi paalutuksenkin
yli muutaman häkin päälle vilkkaasti neuvottelemaan vankien kanssa,
mitä mahdollisuuksia olisi pakenemiseen.

_Simpanssia_ olen jo kuvannut Berlinin eläintarhasta; huomattavia
Afrikan eläinkunnan edustajia on sekin. Koko Keski-Afrikan järvissä ja
virroissa asustaa iso, kömpelö ja ruma _virtahepo_. Entisinä aikoina
tavattiin sitä myöskin Egyptin aliosissa, missä sitä sanottiin
jokisiaksi. Mutta meidän päivinämme on edettävä melkoisen kauvas
etelään Nubiasta, jos tahtoo sen nähdä. Monissa virroissa vaeltelee se
sadekauden mukaan, painuen alas virtaa, kun vesi poudalla alenee, ja
samoten ylävarteen, kun sade paisuttaa uoman tulvilleen.

Virtahevon ruho on pullea möhkäle, jota kannattelee neljä lyhyttä,
nelikavioista koiven tönkkiä. Muodoton pää on melkein nelikulmainen,
silmät ja korvat ovat pienet, turpa hirmuisen leveä ja sieramet isot.
Karvaton nahka, joka on parin sentimetrin vahvuinen, häivähtelee
harmaalle, tummanruskealle ja likaisenpunaiselle sikäli kuin se on
kuiva tai märkä. Pientä hännän typykkää lukuunottamatta tulee elukka
neljän metrin pituiseksi ja painaa yhtä paljon kuin kolmekymmentä
täysikasvuista miestä.

Virtahepo viettää enimmän aikansa vedessä, mutta öisin poikkeilee se
maalle, etenkin sellaisilla seuduilla, missä virroista lähtee niukasti
ravintoa. Varovasti hiipimällä tyventen jokien äyräitä pitkin voi sen
usein yllättää, ja silloin näkee pärskeen nousevan sen sieramista
kahtena hienoista vesipisaroista yhtyneenä lyhyenä patsaana, kun se
sukeltaikse esiin hengittämään, läähättäen ja tuhisten hyvin
meluisasti. Sitte se sukeltaa uudestaan ja voi viipyä veden alla kolme
tai neljä minuuttia. Sen pysytellessä pinnalla on veden yli näkyvissä
vain kuusi pikku nystyrää: korvat, silmät ja sieramet. Jollei se tunne
ympäristöänsä ihan taatuksi, kohottaa se pinnalle ainoastaan sieramensa
ja hengittää mahdollisimman hiljaa.

Virtahevoset lojuvat ja loiskivat usein matalassa vedessä tai kapuavat
rantaäyräällekin lekottelemaan päiväpaisteessa ja ottamaan olonsa
mukavasti. Tuon tuostakin pääsee niiltä silloin röhkiviä mielihyvän
äännähdyksiä. Mutta hämärän tullen ne pyrkivät virran syvempiin osiin.
Siellä ne uiskentelevat edes takaisin, ajelevat toisiaan ja
huppelehtivat vedessä mitä notkeimmin ja ketterimmin. Ne uivat hyvin
nopeasti ja heittelehtivät työnnähdyksin eteenpäin, pitkin aikaa
töräytellen kuorsuvia ja mölähteleviä ääniä. Ja silti kykenevät ne
uimaan niinkin hiljaa, ettei kuulu vähäisintäkään kohua. Haavottunut
virtahepo velloo vettä niin rajusti, että pikku palkoveneet voivat
kaatua sen ryntäitten nostattamiin hyökyihin.

Kun on useampia koirasvanhuksia karjumassa yht'aikaa, tunkeutuu niiden
mylvinä penikulman piirissä aarniometsään ja kiirii pitkin vedenkalvoa
kuin ukkosen jyrinä. Mitkään muut eläimet eivät saa sellaista meteliä
aikaan. Leijonakin pysähtyy kuuntelemaan.

Niilin yläosassa, Kartumin eteläpuolella, missä mitä rehevin
kasvullisuus täyttää rannat ja virta usein haipuu järviksi ja
lammikoiksi, poikkee virtahepo vain harvoin maalle, kuten
krokotiilikin. Siellä se elää lootuskukkien ja papyrusruohojen
lehdistä, pehmeistä kahiloista ja muista vesiperäisten seutujen
mehevistä kasveista. Se sukeltaa alas pariksi minuutiksi kahmimaan ja
samennuttaa veden laajalti. Saatuaan valtaisen kitansa täyteen varsia
ja lehtiä kohoaa se taas pinnalle, ja vesi valuu koskina sen
ryhmyselästä. Leuat alkavat liikkua ja hampaat jauhaa. Sillä on huikea
ruokahalu, ja makeasti nauttii se ateriastaan. Kuolaa ja pusertunutta
kasvimehua pursuaa vaaleanvehreänä tahtaana sen huulilta, ja lujat
kulmahampaat näyttelevät tehokkuuttaan.

Niillä tienoin, missä se etsii maalta laidunta, saattaa se ympäristön
viljoille ja vihanneksille tuottaa suurta vahinkoa, vieläpä karata
kylän asukasten kimppuun. Eikä sen kanssa käy aina silloinkaan
leikitteleminen, kun palkoveneellä häiritään sen rauhaa. Vaarallisin on
emo poikasen ollessa pieni. Se kantaa poikasta selässään, uiden ja
sukellellen, jopa virran pohjassa kävellenkin. Kelpo panosta tarvitaan,
jos tekee mieli pyssynlaukauksilla tehota moiseen möhkäleeseen ja
tuollaisen nahkapanssarin läpi. Jos elukka laukauksen jälkeen tuhahtaa
ja sukeltaa, on erämies menettänyt sen. Mutta jos se kohottautuu
korkealle pinnasta ja sitte raskaasti läiskäyttää itsensä alas, niin on
haava kuolettava, ja silloin painuu virtahepo pohjaan. Jonkun tunnin
odoteltuaan näkee ampuja raadon nousevan pinnalle kellumaan.

Muutamat Valkoisen Niilin varrella asuvat neekeriheimot kaivavat
salakuoppia virtahevoille. Toista tapaa elukan halutun lihan
hankkimiseksi kuvailee ruotsalainen metsästelijä C.J. Andersson niiden
virtojen tienoilta, jotka laskevat Ngami-järven pohjoispäähän. Siellä
alkuasukkaat pyytävät virtahepoja harppuunilla jokseenkin samaan tapaan
kuin saalistetaan valaita pohjoisilla ja eteläisillä merillä.

Harppuuni päättyy terävään väkänirkkoiseen rautakärkeen. Lujilla
nuorilla on tämä kärki kiinnitetty tukevaan puuvarteen, jonka pää on
narulla yhdistetty kohoon. Yhteenpunotuista ruokokimpuista liitetylle
lautalle vedetään pari kanoottia, ja näiden välissä kyyristelee mustia
pyyntimiehiä, mukanaan harppuunia ja keveitä heittokeihäitä. Kun kaikki
on selvillä, jätetään lautta virran varaan ja lipuu äänettömästi
vuolteen vietävänä. Etäältä kuuluu noiden isojen elukkain pärskymistä
ja polskutusta, kaikki keskustelu taukoaa, ja joka mies on varuillaan.
Kahilaniemeke kätkee vielä elukat. Lautta soluu hiljaa ohitse. Miehet
metsästysinnossaan tuskin hengittävätkään. Nyt näkyy tummia möhkäleitä
vedenkalvossa. Ne eivät aavista vaaraa, luulevat kai valtaisen kahila-
ja risuröykkiön joutuneen vesiajolle. Muuan elukka sukeltaa esiin ihan
lautan vierestä. Silloin ponnahtaa harppuunimies koholle nopeana kuin
nuoli ja survaisee terävän aseensa voimakkaasti virtahevon kylkeen.

Haavottunut elukka tempautun sukeltamalla upoksiin, ja narua luistaa
veteen. Koho ilmaisee, mille suunnalle virtahepo pyrkii pakoon.
Palkoveneet ovat nyt vedessä ja rientävät perässä. Pinnalle noustessaan
saa virtahepo vastaansa nuolisateen, sukeltaa uudestaan ja jättää
veripunaisen viirun jälkeensä. Se saattaa ärtyä, kun sitä ehtimiseen
ahdistetaan uusilla heittokeihäillä, ja silloin sattuu, että se kääntyy
hätyyttäjiänsä vastaan ja rusentaa tungettelevan palkoveneen isoilla
torahampaillaan tai työkkäilee sitä päällänsä altapäin. Toisinaan ei
elukka tyydy purkamaan vihaansa venettä vastaan, vaan rupeaa
ahdistamaan miehiä, ja moni liian rohkea pyydystäjä on silloin
silpoutunut.

Sitte kun virtahepo on tarpeeksi uupunut, sieppaavat pyydystäjät kohon
käsiinsä ja kiidättävät narun maalle, missä kietaisevat sen puun
ympärille, kiskoakseen kaikin voimin, kunnes pakottavat elukan
kömpimään ylös vedestä.

Virtahevon liha kelpaa kaikkialla syötäväksi, ja varsinkin poikasten
lihaa sekä täysikasvuisten silavaa pidetään maukkaana. Kieli on
herkkua. Nahasta tehdään ratsupiiskoja, kilpiä ja paljon muuta. Isot
kulmahampaat ovat hyvässä hinnassa.



10. Leijona.


Lopuksi saat kuulla kamalan kertomuksen muutamista
ihmissyöjä-leijonista. Mutta älä luulekaan, että se on keksitty tai
edes liioiteltu, sillä tuhansia ihmisiä oli sen todistajina. Ja kun nyt
siirrymme Mombasaan Afrikan itärannikolle, juuri päiväntasaajan
eteläpuolelle, ja poikkeamme sisämaahan leijonain tyyssijoille, on
meillä mukanamme parahin opas mitä ajatella voipi. Itse seikkailun
sankari, eversti Patterson, on matkassamme kertomassa kaikesta. Minä
kirjotin hänelle joku aika takaperin ja kysyin, oliko hänellä mitään
sitä vastaan, että pohjolankin lapset saisivat kuulla hänen
kertomuksensa. Hän suostui kertomuksensa julkaisemiseen tässä.

Eversti Patterson oli saanut määräyksen mennä palvelukseen
Uganda-rautatielle, joka kulkee Mombasasta luoteiseen Brittiläisen
Itä-Afrikan halki Niilin isoimman lähdejärven Viktoria Njansan rantaan.
Mutta v. 1898, jolloin eversti tuli sinne, ei rautatie ollut edistynyt
pitemmälle kuin Tsavon partaalle; tämä yhtyy pikku sivujokena Sabakiin,
joka laskee mereen Mombasan pohjoispuolella. Täällä Tsavon rannalla oli
everstillä nyt leirinsä, ja lähellä majaili muutamia tuhansia Intiasta
tuotettuja rautatietyömiehiä. Tsavon yli vei tilapäinen puusilta. Nyt
piti everstin rakennuttaa sen viereen pysyväinen rautatiesilta, ja
sitäpaitsi oli hänellä valvottavanaan viisi penikulmaa rataa
kumpaisellekin suunnalle.

Joitakuita päiviä Tsavon seudulle saapumisensa jälkeen sai Patterson
kuulla kahdesta leijonasta, jotka tekivät tienoon epävarmaksi. Hän ei
niille puheille suonut suurtakaan huomiota ennen kuin leijona paria
viikkoa myöhemmin sieppasi erään hänen omista palvelijoistaan. Muuan
samassa teltissä asuva toveri oli nähnyt leijonan äänettömästi hiipivän
leiriin keskellä yötä, astuvan suoraan telttiin ja tarttuvan miestä
kurkkuun. Uhri oli huutanut: "hellitä!" ja kietaissut käsivartensa
petoeläimen kaulaan, ja sitten oli yön hiljaisuus taas laskeutunut
tienoolle. Seuraavana aamuna oli everstin helppo seurata leijonan
jälkiä, sillä uhrin kantapäät olivat koko matkan laahanneet hiekkaa.
Paikalla, johon leijona oli pysähtynyt aterioimaan, oli onnettomasta
jäljellä ainoastaan vaatteet ja pää, jossa silmät olivat kangistuneet
hirveään tuijotukseen.

Tähän näkyyn päättyneestä surullisesta tapauksesta kuohuksissaan vannoi
eversti pyhästi, että hän ei suo itselleen lepoa ennen kuin molemmat
leijonat ovat hengettöminä. Pyssy kädessä kiipesi hän puuhun ihan
lähellä palvelijansa telttiä seuraavaksi yöksi väijyksiin. Yö oli
hiljainen ja pimeä. Kaukaa kuuluu karjahtelua, se lähenee
lähenemistään, molemmat ihmissyöjät tulevat tavottamaan uutta saalista.
Sitte tulee taas hiljaista. Leijonat tekevät aina hyökkäyksensä
äänettöminä, mutta alottaessaan yöllisen pyyntiretkensä tärisyttelevät
ne ilmaa kamalilla karjahduksillaan ikäänkuin varottaakseen tienoon
ihmisiä ja eläimiä. Eversti odottaa. Silloin kuuluu toisesta leiristä
satakunnan metrin päästä kauhun ja epätoivon kirkaisuja, ja sitten on
taas hiljaista. Taaskin oli mies siepattu ja laahattu pois.

Nyt valitsi eversti kätkönsä jälkimäiseltä paikalta. Mutta sielläkin
pettyi hän toiveissaan. Sydäntäsärkevä parkuminen vihloi ilmaa
loitompana -- taas oli työmies joutunut leijonan saaliiksi.

Intialaiset työmiehet asustivat useissa hajallisissa leireissä. Oli
selvää, että leijonat miesten eksyttämiseksi valitsivat joka yöksi
uuden leirin. Huomatessaan voivansa kerran yössä tai joka toinen yö
häiriintymättömästi siepata miehen, kävivät ne yhä rohkeammiksi eivätkä
näkyneet ollenkaan arastelevan nuotioita, joita pidettiin alituiseen
palamassa. Ne eivät piitanneet siitä sekasorrosta ja melusta, mitä
saivat aikaan, eivätpä pyssynlaukauksistakaan, joilla niitä turhaan
tavoteltiin pimeässä. Suojelukseksi rakennettiin jokaisen leirin ympäri
korkea ja paksu aita kovista, piikkisistä pensaista, mutta leijonain
onnistui aina loikata yli tai murtautua läpi noutamaan miehensä.
Päivisin seurasi eversti niiden jälkiä kaikkiin suuntiin. Ne olivat
helposti nähtäviä pensastossa, mutta häipyivät luonnollisesti
kallioisella pohjalla.

Vielä tukalammaksi kävi asema, kun kiskot ulotettiin yhä kauvemmas
sisämaahan ja ainoastaan muutamia satoja työmiehiä jäi Pattersonin
johdettaviksi Tsavon siltarakennustöihin. Hän pani heidät rakentamaan
tavattoman korkeita ja lujia pensasaitoja leiriensä ympäri, nuotioita
kasattiin roihuaviksi rovioiksi, vartioita käytettiin tähystystyössä,
pyssyjä pidettiin varalla, ja jokaisessa aituuksessa sai mies vuoronsa
jälkeen rämisytellä tyhjiä rautapeltisiä öljysäiliöitä petojen
pelotteluksi. Mutta siitä ei ollut apua. Yhäti katosi uusia uhreja.
Intialaiset työmiehet joutuivat yöllisistä vierailuista niin
kauhuihinsa, että he eivät kyenneet ampumaan, vaikka heillä usein oli
leijonat ihan edessään. Sairaalateltistä siepattiin muuan potilas, ja
seuraavaksi uhriksi korjattiin toisesta paikasta eräs vedenkantaja. Hän
oli maannut pää teltin keskeen käännettynä ja jalat ulospäin. Leijona
oli loikannut pensasaidan yli, tarttunut miestä jalkaan ja kiskonut
hänet ulos. Epätoivoissaan oli mies käynyt kiinni arkkuun, joka
takertui telttikankaan laskoksiin, niin että onnettoman oli täytynyt
hellittää otteestaan; viimeksi oli hän pidellyt telttinarusta, mutta
tämä oli katkennut. Sitten oli leijona saalis kidassa juossut ympäri
aituusta, etsien heikkoa kohtaa, ja sellaisen havaittuaan tunkeutunut
suoraan pensasaidan läpi. Seuraavana aamuna nähtiin aukossa
vaatteenriekaleita ja lihanliuskeita. Toinen leijona oli odottanut
ulkopuolella, ja yhdessä olivat ne ahmineet saaliin. Jäljellejääneessä
kädessä oli sormus, joka lähetettiin leskelle Intiaan.

Sitten oli leirissä jonkun aikaa rauhallista; leijonat saalistivat
toisaalla. Tälle kannalle toivottiin asiain jäävän, ja työmiehet
alkoivat helteen takia nukkua telttien ulkopuolella. Eräänä yönä
istuivat he nuotion ympärillä, kun toinen leijona äkkiä äänettömästi
ponnahti pensasaidan läpi. Kumppani odotti ulkopuolella, ja molemmat
olivat nyt niin julkeita, että ahmivat saaliinsa vain kolmisenkymmenen
metrin päässä.

Kokonaisen viikon istui eversti valveilla joka yö niiden leirien luona,
joihin voitiin odottaa vierailujen kohdistuvan. Hän sanoo, ettei mikään
voi järkyttää hermoja pahemmin kuin sellainen odotus, jossa pettyy
kerran toisensa jälkeen. Aina kuuli hän varoittavan karjunnan etäältä
ja tiesi sen merkitsevän: varokaa, nyt me tulemme. Yhä käheämmin ja
kumeammin kajahteli nälkäinen ärjähtely, ja eversti tiesi, että joku
hänen miehistään tai kenties hän itse ei enää näe auringon nousevan
viidakon takaa idästä. Aina vaikenivat leijonat lähelle päästessään.
Silloin oli vartijoilla tapana huutaa: pitäkää varanne, veljet,
paholainen tulee! Ja tovia myöhemmin ilmaisivat kiihtyneet hätähuudot
ja poislaahatun tuskallinen kirkuna, että leijonain kavaluus oli taas
onnistunut. Lopulta meni leijonain röyhkeys niin pitkälle, että
molemmat hyppäsivät yhtaikaa aidan yli ottamaan miehen kumpikin. Eräänä
kertana ei toinen leijona ollut saanut laahatuksi uhriansa pensasaidan
läpi; se oli jättänyt miehen aukkoon ja tyytynyt osuuteen toverinsa
saaliista. Mies oli kuitenkin niin pahasti raadeltu, että kuoli ennen
kuin hänet saatiin kannetuksi sairaalatelttiin.

On käsitettävissä, että kovaonniset työmiehet yövalvonnan, jännityksen
ja kuolemantuskan uuvuttamina ja järkyttäminä viimein arvelivat
kestäneensä kylliksi. He tekivät lakon. Sanoivat tulleensa Afrikaan
rautatietä rakentamaan eikä leijonain ruuaksi. Eräänä päivänä he
anastivat haltuunsa junan, täyttivät kapistuksinensa sen vaunut ja
porhalsivat höyryhevolla rannikolle. Ne urhoolliset, jotka jäivät
everstin luo, viettivät yönsä puissa, aseman vesisäiliössä tai
katetuissa kuopissa, joita olivat kaivaneet teltteihinsä.

Kerran oli eversti pyytänyt erästä englantilaista toveriansa tulemaan
Tsavon tienoolle, saadakseen häneltä apua leijonain ahdistelussa. Juna
oli myöhästynyt; oli jo pimeä, kun vieras astui polkua pitkin viidakon
läpi leiriä kohti. Mutta hänellä oli mukanaan palvelija, joka kantoi
lyhtyä. Puolitiessä hyppäsi leijona rinteeltä heidän päällensä, repäisi
neljä syvää haavaa englantilaisen selkään ja olisi vienyt hänet
saaliikseen, jollei hän olisi laukaissut ratsupyssyään. Pamahduksen
huumaamana hellitti leijona otteestaan ja heittäysi sen sijaan
palvelijan kimppuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se
saaliineensa pimeään.

Joitakuita päiviä myöhemmin tuli muuan suaheli (arabialaisisän ja
neekeriäidin jälkeläinen) kertomaan, että leijonat olivat kaataneet
aasin ja olivat parhaillaan aterialla jonkun matkan päässä. Suahelin
opastamana kiirehti eversti sinne ja näki jo kaukaa leijonan selän
kohoavan esiin pensaikosta. Pahaksi onneksi polkaisi opas risua, ja
leijona katosi läpitunkemattomaan tiheikköön.

Silloin riensi eversti takaisin leiriin ja käski koko väkensä
liikkeelle. Rummuilla, rautalevyillä ja läkkirasioilla varustettuina
saarsivat miehet tiheikön ja tunkeutuivat meluten eteenpäin, everstin
väijyessä siinä kohti, mistä päätteli pedon tulevan näkyviin. Aivan
oikein, tuossa se tulikin kookkaana ja julmana, suutuksissaan
häiriöstä. Se asteli hitaasti suorassa viivassa, pysähdellen usein
katsomaan taakseen; siltä taholta kuuluva meteli kiinnitti sen huomiota
sikäli, että se ei huomannut metsästäjää. Nyt on se ainoastaan
kolmentoista metrin päässä. Eversti kohottaa kaksipiippuisen pyssynsä.
Leijona kuulee hänen liikkeensä, survaisee etukynnet maahan, tempautuu
ylös takakäpälilleen kuin valmistautuen hyppäykseen ja sähähtää
vimmaisesti, näytellen murhaavia kulmahampaitaan. Silloin eversti
tähtää sitä päähän, painaa liipasinta ja -- pyssy ei ota tulta!

Onneksi pyörähti leijona samassa livistämään takaisin tiheikköön, ja
toisella laukauksella ei ollut sen parempaa vaikutusta kuin että
leijona raivostuneesti karjahtaen joudutti pakoansa. Ilkijuoninen
kaksipiippuinen oli tilapäinen lainakapine, ja yöksi päätti eversti
turvautua omiin aseisiinsa. Aasi oli vielä koskemattomana. Ihan lähelle
raatoa pystytettiin neljän metrin korkuisten paalujen päähän lava,
jolle eversti asettui auringon laskiessa. Hämyhetki on päiväntasaajalla
hyvin lyhyt, ja yö sankkenee nopeasti, milloin ei kumota kuu. Afrikan
viidakoissa vallitsee öisin pahaenteinen ja kaamea hiljaisuus, joka
kätkee lukuisia väijytyksiä ja ottaa runsaasti uhreja hengiltä.
Viidakon asukkaita saattaa kohdata hyökkäys minä hetkenä hyvänsä.
Yksinäinen eversti odottelee, pidellen lujasti pyssyänsä. Hän on
kertonut tunteneensa yhä painostavampaa ahdistusta, mitä pitemmälle
aika kului. Hän tietää leijonain tulevan perimään aasia, sillä
läheisistä leireistä ei kuulu mitään hätähuutoja.

Hiljaa! Kuului siltä kuin olisi risu rasahtanut poikki! Nyt kahisee
pensaikko kuin raskaasti työnnettynä sivulle kahden puolen. Sitten on
taas hisahtamattoman äänetöntä. Ei, syvä huokaus ilmaisee selvänä nälän
merkkinä, että peto on lähellä. Taas kahahtelee pensastossa.
Vimmastunut ärähdys puhkaisee yön. Leijona on huomannut ihmisen
läheisyyden. Pakeneeko se? Ei, päin vastoin heittää se aasin sikseen ja
ohjaa kulkunsa everstiä kohti! Kaksi tuntia hiiviskeli se telineen
ympärillä, ja kierrokset kävivät yhä ahtaammiksi. Everstin tuli kamala
olla. Äkkiä tunsi hän jotakin pehmeätä niskassaan. Kas niin, ajatteli
hän, nyt on peto poukonnut kimppuuni. Mutta se häiritsijä oli vain
yöpöllö, joka ei ollut aavistanut mitään pahaa, kun eversti
kyyhötti hievahtamattomana kuin kuvapatsas. Nyt on leijonalla
hyökkäyssuunnitelma valmiina, ja se astuu suoraan telineen luo,
tehdäkseen lopullisen loikkauksen. Peto kuvastuu hämärästi hiekkapohjaa
vasten. Sen ollessa ihan likellä pamahtaa ensimäinen laukaus, leijona
karjahtaa kauhistavasti ja heittäytyy lähimpään pensaikkoon. Siellä
piehtaroitsee se tuskissaan ulvoen, mutta valitus heikkenee, kuuluu
vielä muutamia pitkällisiä henkäyksiä, ja kaikki on taas hiljaista.
Ensimäinen ihmissurmaaja on saanut palkkansa.

Ennen päivän koittoa parveilivat pronssinkarvaiset työmiehet liikkeelle
rummuin ja torvin ja kanniskelivat kostajaa ilohuudoin leijonanraadon
ympäri. Toinen leijona pitkitti kuitenkin vierailujaan, ja kun sekin
vähää myöhemmin joutui pois päiviltä, voitiin rautatietöihin taas
ryhtyä tyynin mielin, ja everstistä, joka oli vapauttanut tienoon
yhdeksänkuukautisesta maanvaivasta, tuli kaikkien suosikki. Työväen
päällysmies sepitti lennokkaan laulun hänen kunniakseen ja antoi
hänelle kaikilta työmiehiltä muistolahjan.

Urhea eversti koki paljon muitakin seikkailuja -- ei ainoastaan
leijonain, vaan myöskin sarvikuonojen, virtahepojen, leopardien,
kirahvien, sebrain, antilopien ja gasellien sekä krokotiilien kanssa.
Kuulkaamme vain, mitä hän kertoo eräältä pikku asemalta Tsavon
yläpuolelta.

Kerran oli hän syönyt rautatievaunussa päivällistä poliisimestari
Ryallin kanssa, eikä osannut hän silloin aavistaa, minkä kohtalon tämä
oli saava joitakuita vuosia myöhemmin samassa vaunussa. Muuan
ihmissyöjä-leijona oli valinnut tuon pikku aseman pyyntialueekseen ja
laahasi riistakseen miehen toisensa jälkeen, pitämättä vähintäkään
väliä arvoasemalla tai rotuerotuksella. Kahden muun europalaisen kanssa
matkusti Ryall sinne, yrittääkseen vapauttaa seudun tuosta
painajaisesta. Perille tullessaan saivat he kuulla, että peto ei voinut
olla kaukanakaan, sillä se oli vastikään nähty aseman lähistöllä. Nuo
kolme europalaista päättivät valvoa sen yön. Ryallin vaunu irrotettiin
junasta ja vietiin sivuraiteelle. Siellä ei ratapenger ollut vielä
kunnossa, ja siitä johtui, että vaunu oli hiukan kallellaan sivulle.
Päivällistä syötyään piti heidän vuorotellen hoitaa tähystystä
pimeässä, ja Ryall otti itse ensimäisen vuoron. Vaunussa oli
kumpaisellakin sivulla kaksi makuulavitsaa, ylempi ja alempi. Ryall
tarjosi ne vierailleen, mutta toinen näistä piti parempana heittäytyä
pitkäkseen lattialle lavitsain väliin. Ja valvottuaan mielestään kyllin
kauvan, mitään leijonaa näkemättä, laskeusi Ryall alalavitsalle
lepäämään.

Vaunussa oli lukitsematon työntöovi, joka luisui keveästi uurteessaan.
Kun kaikki oli hiljaista, hiipi leijona esille tiheiköstä, loikkasi
vaunun takasiltamalle, sai käpälällään oven auki ja livahti sisään.
Samassa lipui ovi vaunun kallistumisen takia taas kiinni ja meni
lukkoon. Ja niin oli ihmissyöjä suljettuna kolmen nukkuvan miehen
seuraan.

Ylälavitsalla nukkuva heräsi kimeään tuskanhuutoon ja näki leijonan,
joka melkein täytti niukan tilan, seisovan takajaloillaan lattialla
loikovan miehen päällä ja etukäpälät Ryallin päällä. Epätoivon
rohkaisemana hyppäsi hän silloin alas, pyrkiäkseen vastapäiselle
ovelle, mutta hän ei päässyt ohi, käyttämättä leijonan selkää
astuinlautanaan. Kauhukseen huomasi hän, että melun säikähdyttämät
palvelijat pitivät ovea ulkopuolelta kiinni. Kaikki voimansa ponnistaen
onnistui hänen kuitenkin vääntää ovi auki ja pujahtaa ulos, jolloin se
taas läimähti kiinni. Samassa kuului tavatonta ryskettä. Leijona siellä
hyppäsi ulos ikkunasta Ryall kidassaan, ja kun aukko oli liian ahdas,
pirstoutuivat puureunat kuin paperi. Seuraavana päivänä löydettiin ja
haudattiin onnettoman jäännökset. Vähää myöhemmin pyydystettiin leijona
loukkuun; sitä näyteltiin monet päivät, ennen kuin se ammuttiin.



11. David Livingstone.


Köyhässä, kunniallisessa ja vakavassa työläiskodissa Blantyressa
lähellä Skotlannin pääkaupunkia Glasgowia syntyi sata vuotta takaperin
pieni poika, nimeltään David Livingstone, ja tästä nimestä tuli ajan
mittaan suuri ja kuuluisa; sen kantajasta ei tullut ainoastaan järvien
ja jokien, maiden ja heimojen keksijä, vaan myöskin mies, jonka
jalompaa ei ole koskaan nähty uhraamassa henkeään kanssaihmistensä
hyväksi.

Kylän kansakoulussa oppi hän pian lukemaan ja kirjottamaan. Vanhemmilla
ei ollut varoja antaa hänen jatkaa opintojaan, vaan hänet toimitettiin
kymmenvuotiaana puuvillatehtaaseen, jossa hänen oli tehtävä työtä kello
kahdeksasta aamulla kello kuuteen illalla. Kova työ ei masentanut hänen
miehuuttaan, mutta koneiden suristessa hänen ympärillään ja langan
kiertyessä puolalle kiitivät hänen ajatuksensa ja kaipuunsa kauvas
tehtaan ahtaitten muurien ulkopuolelle, ulos elämään ja luontoon.
Tointansa hoiti hän niin hyvin, että sai korotettua päiväpalkkaa, ja
ansioitansa käytti hän kirjojen ostamiseen, joiden ääressä hän valvoi
pitkälle yöhön. Tietojansa kartuttaakseen kävi hän iltakoulua, ja
vapaapäivinä hän teki pitkiä vaelluksia sisarustensa kanssa.

Vuodet vierivät, ja David-pojasta varttui nuorukainen.
Eräänä päivänä hän vanhemmilleen ilmotti tahtovansa valmistua
lääkäri-lähetyssaarnaajaksi, lähteä idän ja etelän kansojen keskuuteen
auttamaan sairaita ja saarnaamaan pakanoille. Saadakseen varoja
opintoihin täytyi hänen säästellä palkastaan, ja ajan tullen meni hän
isänsä kanssa Glasgowiin, vuokrasi huoneen kahdesta ja puolesta
markasta viikossa ja lueskeli lääkärilukujaan. Lukukauden loputtua
palasi hän tehtaaseen keräämään varoja seuraavan talven opiskeluihin.
Tutkintonsa suoritti hän viimein loistavasti, ja sitte tuli viimeinen
vanhassa kodissa vietetty ilta, ja viimeinen aamu valkeni. Nuori
lähetyssaarnaaja luki psalmin. Isä seurasi häntä Glasgowiin, lausui
ainiaaksi jäähyväiset pojalleen ja vaelsi yksinään murhemielin kotia
kohti. Mutta hän oli myös iloissaan siitä, että pojasta oli oleva
hyötyä maailmassa. Englannista purjehti Livingstone Kap-maahan ja läksi
pohjoisimmalle lähetysasemalle, Betjuana-maassa sijaitsevaan
Kurumaniin, taipaleella kokien monia seikkailuja. Jo nyt kuuli hän
puhuttavan, että kaukana pohjoisensa oli suuri suolaton järvi nimeltä
Ngami, ja hän toivoi kerran saavansa nähdä sen.

Kurumanista teki hän useita matkoja eri suuntiin, tullakseen tuntemaan
asukkaita ja oppiakseen heidän kieltänsä, auttaakseen heidän sairaitaan
ja saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Viimeiseen hetkeensä asti
työskenteli hän, kuten monia vuosia myöhemmin Gordon, orjien
vapauttamiseksi. Hän taisteli alkuasukasten raakoja ja julmia tapoja
vastaan, valaisi heidän pimeätä taikauskoisuuttaan, ja toivoi ajan
mittaan voivansa kehittää oppilaita, jotka sitte hajautuisivat
saarnaajiksi ympäri maata. Taitavan lääkäröimisensä tähden pidettiin
häntä monin paikoin taikurina, joka hallitsi salaisia voimia, ja hänen
huhuttiin kykenevän herättämään henkiin kuolleitakin. Hän voitti
puolelleen alkuasukasten rakkauden ja ihailun tyyneydellään ja
suoraluontoisuudellaan, ja hän puheli heille aina ystävällisesti, ei
koskaan kovasti ja kiivaasti. He käsittivät, ettei hän koskaan
ajatellut omaa etuaan, vaan ainoastaan heidän parastaan. Mutta sitä he
eivät käsittäneet, että suuri ja mahtava päällikkö saattoi uhrautua
muiden tähden, sen sijaan että olisi käyttänyt valtaansa sortaakseen ja
kiusatakseen heikkoja, niinkuin he olivat tottuneet muulloin näkemään.

Livingstone perusti uusia lähetysasemia yhä kauvemmas sisämaahan,
joutuen monenlaisiin vaiheisiin. Hän oli mitä täpärimmin
menettämäisillään henkensä jo uransa alussa: leijona raateli häntä
vaarallisesti ja murskasi häneltä vasemman käsivarren hyvin pahasti;
koko lopun ikäänsä tunsi Livingstone niiden puremien kivistelyn eikä
kyennyt koskaan nostamaan käsivarttaan olkapäätä korkeammalle.
Naituaan lähetyssaarnaajan tyttären Kurumanista asui hän etäisimmällä
etelä-afrikalaisella lähetysasemallaan Kolobengissa viisi vuotta, mutta
se olikin hänen pisin ja viimeinen leponsa, sillä sittemmin oli hänen
elämänsä herkeämätöntä ja rauhatonta vaellusta. Hän ei päässyt
sovintoon naapuriensa -- boerien -- kanssa, jotka vihasivat häntä
orjakaupan vastustamisen takia, ja lisäksi tuli Kolobengiin sellainen
poutakausi, että koko seutua kohtasi nälänhätä. Virrankin uoma kuivui,
alkuasukkaat harhailivat pois metsästelemään, naiset keräilivät
heinäsirkkoja ruuaksi, lapsia ei kuulunut kouluun, ja kirkko oli
sunnuntaisin tyhjillään.

Silloin päätti Livingstone tunkeutua eteenpäin vielä kauvemmas
pohjoiseen, olletikin kun hän oli saanut kutsun Ngamin rannoilla
hallitsevalta mustalta Letjoletebe-kuninkaalta. Liikkeelle lähdettiin
kesäkuun 1. p:nä 1849. Muuan kelpo englantilainen, Livingstonen ystävä
Oswell, oli mukana ja kustansi koko matkan. Hän oli varakas mies, ja
matkustajat saivat kulkueeseensa useita vaunuja, kahdeksankymmentä
härkää, kaksikymmentä hevosta ja viisikolmatta palvelijaa. Vedestä
pyrki olemaan puute, samoaminen Kalaharin erämaan poikki tuntui
uhkaavalta, mutta kahden kuukauden kuluttua päästiin kuitenkin Ngamin
rannalle, jota europalaiset nyt ensi kertaa katselivat.

Letjoletebe osottausi vähemmän ystävälliseksi kuin oli voitu
toivoa hänen ennakkolupaustensa perusteella. Saadessaan kuulla,
että Livingstone aikoi pitkittää matkaansa pohjoiseen suuren
Sebituane-päällikön luo, alkoi hän peljätä tämän saavan ampuma-aseita
valkoisilta miehiltä ja sitten saapuvan hänen maahansa ryöstämään ja
hävittämään. Lopulta täytyi retkikunnan pyörtää takaisin Kolobengiin.
Mutta Livingstone ei ollut sitä lajia miestä, joka taipuu häviöön.
Hänen vaalilauseenaan oli: yritä uudestaan! Ja hän samosi vielä pari
kertaa järvelle ja vei vaimonsa ja lapsensa mukanaan, iloiten lastensa
telmimisestä hänen omassa järvessään.

Tällaisella retkellä saapui hän suuren ja mahtavan Sebituanen
valtakuntaan ja sai mitä vieraanvaraisimman vastaanoton. Päällikkö
antoi hänelle kaikki pyydetyt tiedot ja lupasi auttaa häntä kaikin
tavoin. Koko tässä osassa sisä-Afrikaa oli Sebituane tunnettu
hyväntahtoisena ja säveänä miehenä, joka ei milloinkaan päästänyt
vierasta tyhjin käsin lähtemään majastaan. Sentähden puhuivat kaikki
hyvää Sebituanesta. Nyt oli Livingstone tullut hänen kyläänsä, ja
Sebituane oli mielissään valkoisen miehen näkemisestä. Hän käsitti,
että niin säveästi ja sydämellisesti puhuva muukalainen ei tahtonut
muuta kuin hänen ja hänen heimonsa parasta. Ja jo ensimäisenä
sunnuntaina tuli päällikkö Livingstonen saarnatilaisuuteen ja kuunteli
tarkkaavasti. Joitakuita päiviä myöhemmin sairastui Sebituane
keuhkotulehdukseen. Livingstone näki, että suuri päällikkö teki
kuolemaa, ja tahtoi puhua hänelle tulevaisesta elämästä ja
ylösnousemuksesta, mutta päällikön soturit vaiensivat hänet. Sebituanen
viimeiset sanat koskivat Livingstonen pikku poikaa: "Viekää hänet
naisten majaan ja antakaa hänelle maitoa". Livingstone suri mustaa
päällikköä kuin likeistä ystävää.

Öswellin kanssa pitkitti hän matkaansa koillista kohti suureen
Linjantin kylään, ja pian jälkeenpäin keksivät he virran niin
valtaisen, että he vertasivat sitä skotlantilaiseen vuonoon. Virta oli
Sambesi. Sen alajuoksun olivat europalaiset jo kauvan tunteneet, mutta
kukaan ei tiennyt, mistä se sai alkunsa. Ilmanala oli epäterveellinen
eikä soveltunut uuden lähetysaseman perustamiseen. Makololo-kansa,
kuolleen päällikön heimo, lupasi hänelle maata, majoja ja härkiä, jos
hän jäisi heidän luokseen. Mutta hänellä oli nyt suurempia
suunnitelmia, joten hän luopui lähetysasema-aikeestaan. Täällä täytyy
ensin rehellisen ja kunniallisen kaupan kukoistaa, ajatteli hän.
Makololo-kansa oli alkanut myydä orjia ainoastaan voidakseen ostaa
ampuma-aseita ja muita haluttuja Europan tuotteita. Jos nyt sen sijaan
voitaisiin saada heidät myymään norsunluuta ja kameelikurjen sulkia,
saisivat he vaihdetuksi itselleen mitä halusivat europalaisilta
kauppamiehiltä, tarvitsemattansa enää kaupata ihmisiä. Mutta sellaisen
kaupan herättämiseksi oli ensin löydettävä sovelias tie rannikolle,
joko Atlantin tai Intian meren. Sellainen maa, missä mustat heimot
liikkuivat alituisilla sotaretkillä toisiansa vastaan vain saadakseen
orjia, ei voinut olla kypsynyt kristinuskolle. Siten sai Livingstone
suunnitelmansa selväksi. Ensin tie rannikolle; sitten on edistettävä
kunniallista kauppaa, joka tekee orjamarkkinat tarpeettomiksi, ja
sittemmin on hyvä järjestää lähetystyö, ajatteli hän.

Ensin läksi hän samoamaan etelää kohti, sillä hänen vaimonsa ja
lapsensa eivät voineet seurata häntä vaivaloisilla retkillä, joten
heidän oli muutettava Englantiin. Hän lausui heille hyvästi
Kap-kaupungissa ja ajoi sitten yksinään Kurumaniin, jatkaen läntistä,
pitempää tolaa myöten Kolobengiin. Hän myöhästyi aika lailla, ja se
sattui hänen onnekseen, sillä hänen poissaollessaan oli boeritasavallan
ensimäinen presidentti Pretorius tehnyt hävitysretken Kolobengiin,
mukanaan kuusisataa boeria ja seitsemänsataa mustaa palkkasoturia. He
olivat ryöstäneet Livingstonen koko omaisuuden, ottaneet hänen
karjansa, tuhonneet kaiken mitä eivät olleet voineet korjata mukaansa,
huonekalutkin, repineet rikki hänen kirjansa ja sirotelleet lehdet
tuuleen.

He olivat hyökänneet alkuasukasten kyliin ja kanuunillaan surmanneet
kuusikymmentä miestä. Mutta kansa puolustausi urhoollisesti, ja
kolmekymmentäviisi boeria jäi paikalle. Hyökkäyksen tarkotuksena oli
rangaista mustia, koska he sallivat englantilaisten vapaasti matkustaa
alueensa läpi. Mutta boerien toivomus itse Livingstonen vangitsemisesta
ei täyttynyt. Enimmin katkeroitti Livingstonea se, että nämä kristityt
boerit tahtoivat sulkea maan europalaisilta voidakseen sitte rauhassa
pakottaa mustia viljelemään maata ja kaitsemaan karjalaumoja julmien
isäntäinsä hyväksi, näiden huolettomasti istuskellessa piippuansa
poltellen ja raamattuansa lueskellen.

Taaskin varustausi Livingstone pitkälle matkalle, ja v. 1853 oli hän
Linjantissa makololo-kansan maassa. Siellä hallitsi nyt Sebituanen
poika Sekeletu, joka otti hänet ystävällisesti vastaan ja piankin
kiintyi häneen niin hartaasti, ettei tahtonut laskea häntä luotansa. Ja
kun Livingstone kuitenkin samosi edelleen ylös Sambesia, tuli Sekeletu
itse saattajaksi, mukanaan joukko sotureitansa. Muutamien päivämatkojen
perästä kohtasivat he päällikön velipuolen Mpepen, orjakauppiaan, joka
tavotteli Sekeletun henkeä, saadakseen sitten itse vallan käsiinsä.
Parina kertana yritti Mpepe surmata velipuolensa, ja kerran pelasti
Livingstone Sekeletun joutumasta heittokeihään lävistämäksi. Kiista
päättyi siten, että Mpepe sai vuodattaa verensä kuiviin.

Vielä ylempänä Sambesin varrella asui Mpepen isä kylässään. Hän oli
tehnyt naapuripäällikkönsä kanssa liiton, kostaakseen Sekeletulle.
Ensimäisessä kohtauksessa, kaikkien istuessa rauhallisina, antoi
Sekeletu merkin, ja 100 hänen soturinsa piirittivät molemmat
vihamieliset päälliköt. Ennen kuin Livingstone ehti estämään, oli
heidät hakattu kirveillä palasiksi, jotka viskattiin Sambesin
krokotiileille. Mutta Livingstonen mieltä järkytti tapaus niin
suuresti, että hän heti poistui paikalta.

Linjantista teki Livingstone merkillisen matkansa Loandaan,
länsirannikolle, jonkun verran etelään Kongo-virran suulta. Sitä tietä
ei ollut yksikään europalainen ennen kulkenut. Hänen saattueenaan oli
seitsemänkolmatta uskollista makololo-miestä, joiden harrasta
kiintymystä isäntäänsä eivät horjuttaneet matkan vaarat ja vaivat,
heidän kulkiessaan villien heimojen alueitten halki ensin Sambesia
ylöspäin ja sitte muita jokia pitkin. Lakkaamatta täytyi vuolaiden
sateiden takia ponnistella tulvavesien ja pettävien lammikoiden yli.
Itse ratsasti Livingstone härällä, sitte kun mukana ollut pikku vene
oli pirstoutunut hylyksi. Moskiitot inisivät pilvinä vesiperäisillä
tienoilla, ja ummehtuneista, kosteista huuruista sai Livingstone
yhtämittaa kuumetta, ollen usein niin menehdyksissään, ettei kyennyt
edes istumaan härän selässä. Mutta pahimmissakaan kiusoissaan ja
vastuksissaan ei hän koskaan jättänyt tarkkaamatta ympäristönsä luontoa
ja laatimatta taipaleensa karttaa. Hänen päiväkirjansa oli vahvoihin
kansiin sidottu lukollinen ja jykevä nidos, ja hän kirjotti niin
huolellisesti ja sirosti kuin olisi se ollut painettua.

Hyvyydellään ja ystävällisyydellään voitti hän tavallisesti villien
luottamuksen, niin että he eivät ainoastaan suoneet hänelle vapaata
pääsyä, vaan myöskin lahjottivat hänelle elintarpeita. Väliin
pidättivät hänet kuitenkin ilkimieliset päälliköt, jotka vaativat
härkää, pyssyä tai miestä veroksi, mutta hän osasi hoidella heitä niin
hyvin, että he useimmiten jättivät hänet rauhaan; mutta kyllä häntä
parina kertana verotettiin hyvinkin kalliisti. Aina sai hän mielten
tyynnyttelyyn apua varjokuvista, esittäen raamatullisia kohtauksia
skioptikonilla. He keräytyivät esittäjän taakse mitä jännittyneimpinä,
mutta pelkäsivät myös, että kaihtimelle ilmestyneet kuvat olivat
henkiä, jotka saattoivat asettua heihin itseensä. Mistään muusta
jumalanpalveluksesta kuin näistä kuvista eivät he tahtoneet kuulla
puhuttavan.

Loandan edustalla oli muutamia englantilaisia risteilijöitä, jotka
olivat tulleet yrittämään ehkäistä orjakauppaa. Maanmiestensä
keskuudessa sai Livingstone virkistävän lepoajan ja nautti
kunnollisella vuoteella nukkumisesta, maattuaan märällä maalla kuuden
kuukauden aikana. Ja kaikki, mitä he kertoivat suuresta maailmasta, oli
uutta vaeltajallemme. Hän sai kuulla Krimin sodasta, jossa vielä
tuntematon Gordon läpäisi luutnanttina tulikasteensa, ja niistä
rohkeista retkeilijöistä, jotka olivat yrittäneet saada selvää
Franklinin onnettomasta matkueesta napaseuduilla. Kyllä olisi ollut
hauska saada monien Afrikassa kestettyjen vaellusvuosien jälkeen
kunnollisesti lepäillä mukavassa laivankojussa matkalla Englantiin.
Livingstone voitti kuitenkin kiusauksen. Hän ei voinut jättää
uskollisia makololo-miehiään tuuliajolle. Hän oli myös huomannut, että
tie länsirannikolle ei ollut sovelias kauppaa varten, ja hän ajatteli,
että Sambesi-virta kenties kelpaisi yhdyssiteeksi sisämaan ja
itärannikon välillä. Ja niin päätti hän kaikista vaaroista huolimatta
kääntyä takaisin, jätti hyvästi englantilaisille ja samosi jälleen
Afrikan aarniometsiin.

Ennen Loandasta lähtöään laittoi Livingstone kuntoon valtaisen
lähetyksen kirjeitä, muistiinpanoja, karttoja ja kuvauksia
vastakeksityistä maista. Se englantilainen laiva, joka sai hänen
postinsa kuljettaakseen, teki Madeiran rannikolla haaksirikon miehineen
kaikkineen. Ainoastaan yksi matkustaja pelastui. Onnettomuudesta saapui
sanoma Livingstonelle hänen vielä ollessaan lähellä rannikkoa, ja hänen
täytyi kirjottaa ja piirustaa kaikki uudestaan, mikä työ vaati useita
kuukausia. Jos hän olisi jättänyt makololot oman onnensa nojaan ja
matkustanut kotia, niin olisi hän joutunut haaksirikon tehneeseen
laivaan.

Makololo-kansa otti hänet vastaan mitä innostuneimmin. Sekeletu suosi
Livingstonea edelleen niin suuresti, että kun tämä läksi retkelleen
itärannikkoa kohti, lahjotti hän tutkimusmatkailijalle runsaat eväät ja
kolme parasta ratsastushärkäänsä sekä määräsi hänen saattolaisikseen
satakaksikymmentä soturia. Niin kauvas kuin hänen valtikkansa ulottui
yli metsien ja vainioiden antoi hän käskyn, että kaikkien metsästäjien
ja maanviljelijäin piti antaa valkoiselle miehelle ja hänen joukolleen,
mitä he pyysivät. Livingstonen matkoissa ei ollut vähimmin merkillistä
se, että hän kykeni tekemään ne ilman mainittavaa apua kotoapäin. Hän
oli afrikalaisten ystävä ja matkusteli pitkiä taipaleita heidän
vieraanaan.

Nyt suuntasi hän kulkunsa Sambesin vartta alaspäin, tuntemattomalle
tolalle. Linjantissa oli hän jo aikaisemmilla käynneillään kuullut
puhuttavan, että virrassa oli valtainen koski, ja nyt löysi hän tämän
Afrikan Niagaran, jonka hän nimitti Viktoria-putoukseksi. Kosken
yläpuolella on virta 1.800 metriä leveä, ja basalttikynnykseltä syöksyy
vaahtoava ja jymisevä vesipaljous 119 metriä syvälle alas. Se kohisee
ja kiehuu kuin kattilassa, ja vesipaljous sulloutuu kalliohautaan, joka
on paikka paikoin tuskin viittäkymmentä metriä leveä. Veden hyrskettä
ja höyryä leijuu alituiseen putouksen yllä pilvinä, ja alkuasukkaat
nimittävätkin sitä "savuavaksi vedeksi". Europan suureen yleisöön
vaikutti Viktoria-putouksen kuvaus enemmän kuin Livingstonen kaikki
muut löydöt ja havainnot. Olihan ihan aavistamatonta, että Afrikassa
kohisi koski, joka kykeni vetämään vertoja Niagaran jylhälle
kauneudelle ja suuremmoiselle voimalle, jopa useissa suhteissa voitti
sen. Nykyään kulkee putouksen yli rautatie, ja sinne on kehittynyt
paikkakunta, joka on saanut Livingstonen nimen.

Kosken huumaava pauhu häipyi etäisyyteen, ja joukko samosi metsäpolkuja
pitkin toisen heimon alueelta toisen rajojen yli. Hätäilemättömänä
kuten aina kohtasi Livingstone kaikkia vaaroja ja väijytyksiä
miehuullisesti ja kuolemaa halveksien, jättiläisolentona sekä
maantieteellisen tutkimuksen että kristillisen lähetystyön riveissä.
Hän merkitsi Afrikan tuntemattoman keskitaipaleen eteläisen osan
pääpiirteet ja hahmoitti Sambesin juoksun kartalleen. Ensimäiselle
virran varrella tapaamallensa portugalilaiselle asemalle jätti hän
makololo-miehensä ja lupasi vastedes tulla noutamaan heidät takaisin
kyliinsä. Ja niin läksi hän Sambesia myöten Kvelimaneen meren
rannikolle. Nyt oli hän siis kulkenut Afrikan halki rannasta toiseen.
Ja hän oli ensimäinen tieteellisesti sivistynyt europalainen, joka on
siitä tehtävästä suoriutunut.

Viisitoista vuotta Afrikassa samoiltuaan kannatti hänen jo matkustaa
kotia. Englantilainen priki vei hänet Mauritius-saarelle, ja vuoden
1856 lopulla oli hän Englannissa. Rajaton riemu tervehti häntä
kaikkialla, ja varmaankaan ei oltu milloinkaan kunnioitettu ketään
tutkijaa niin suuremmoisesti kuin häntä. Hän kulki kaupungista
kaupunkiin ja vastaanotettiin kuin sankari. Aina puhui hän orjakaupasta
ja siitä vastuusta, mikä valkoisilla on mustien pelastamiseksi. Afrika,
joka oli siirtyvien sadevyöhykkeittensä vallitsemana ollut unohduksissa
ja pimeässä, joutui yhtäkkiä koko sivistyneen maailman huomaamaksi.

Moitettakaan ei sentään puuttunut voittajan kotiutuessa. Jotkut
maantieteilijät väittivät, että samoja keksintöjä olivat jo muut
tehneet, mutta jättiläistä vastaan korotetut kääpiöäänet vaikenivat
vähitellen. Lähetysseura antoi hänen ymmärtää, ettei hän ollut toiminut
kyllin uutterasti evankeliumin levittämiseksi ja että hän oli ollut
liian suuressa määrin tutkimusmatkailijana. Sen vuoksi erosi hän
seurasta, ja runsaasti vuoden oleskeltuaan kotimaassa palasi hän
Afrikaan Englannin Kvelimaneen nimitettynä konsulina ja suuren
retkikunnan johtajana Itä-Afrikan sisäosien tutkimiseksi.

Uudella, kuusivuotisella retkeilyllään Afrikan sisäosissa sai
Livingstone kokea kaikenlaatuisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä.
Suurinta haittaa tuotti hänelle orjakauppa. Uskolliset makololot, jotka
olivat kärsivällisesti odottaneet hänen paluutansa, vei hän kuitenkin
turvallisesti omaan maahansa takaisin. Hänet nähdessään huudahtivat he:
"Täkäläiset ihmiset kiusottelivat meitä ja sanoivat: ei teidän
englantilaisenne tule koskaan takaisin; mutta me luotimme teihin,
ja nyt voimme nukkua rauhallisesti". Tärkeimpiä löytöjä oli
nyt iso Njassa-järvi, jonka ympäristöltä vuosittain vietiin
yhdeksäntoistatuhatta orjaa Sansibariin, lukuunottamatta sitä monin
verroin suurempaa määrää, joka menehtyi matkallaan rannikolle. Kerran
läksi Livingstone alas Sambesin suulle englantilaista laivaa vastaan.
Se toi hänen vaimonsa ja pienen erikoismallisen höyryveneen, joka oli
nimeltään "Lady Njassa" ja oli aiottu virroilla ja järvillä tehtäviä
retkiä varten. Pian jälkeenpäin sairastui hänen vaimonsa ja kuoli,
saaden hautansa apinanleipäpuun tuuheitten oksien siimeksessä.
Surussaankin työskenteli hän yhä yhtä uupumattomasti, ja kun aika oli
lopussa ja hänen piti matkustaa kotiin, aikoi hän myydä "Lady Njassan"
portugalilaisille. Mutta kuullessaan aluksen siinä tapauksessa joutuvan
käytetyksi orjien kuljetukseen, piti hän sen, hinautti sen Sansibariin
ja päätti pienoisella, avoimella "Lady Njassalla" lähteä höyryn ja
purjeiden avulla Intian valtameren poikki. Tämä oli Livingstonen
uskaliaimpia yrityksiä, sillä matka Bombayhin oli neljänsadan
penikulman taival aukeata ulappaa, ja kesäkuun alussa voitiin odottaa
kaakkoismonsuunia ankarine, korkeine aallokkoineen. Hän toivoi
kuitenkin ehtivänsä Bombayhin ennen monsuunin puhkeamista, ja mukanaan
kolme valkoista merimiestä ja yhdeksän afrikalaista sekä neljätoista
tonnia kivihiiliä viiletti hän ulos Sansibarin satamasta, näki Afrikan
rannikon katoavan ja aution meren levittäytyvän kaikille tahoille.

Valkoisista miehistä sairastui kaksi työhön kykenemättömiksi, ja
rohkean lähetyssaarnaajan täytyi enimmäkseen luottaa itseensä. Imevät
merivirrat ehkäisivät "Lady Njassan" kulkua, ja viiteenkolmatta päivään
ei se tyvenen tähden päässyt paikaltaan, sillä kivihiilivarastoa oli
säästeltävä, ja kun purjeet riippuivat velttoina pitkin mastojen
kylkiä, oli vain asetuttava kärsivällisiksi. Onneksi oli ruokavaroja
ja juomavettä riittämään asti, ja Livingstone oli tottunut
vastoinkäymisiin ja turhaan odotukseen. Kaksi kovaa myrskyä oli hänen
kestettävä, ja peräti täpärällä oli, ettei "Lady Njassa" mennyt nurin
meren kuohuissa. Vihdoin kohosi Intian rannikko merestä, ja
kuusiviikkoisen matkan jälkeen lipui "Lady Njassa" Bombayn
suuremmoiseen satamaan. Ilma oli usvainen, eikä kukaan pannut tähdelle
pikku alusta, mutta kun tuli tietoon, että Livingstone oli kaupungissa,
riennettiin osottamaan hänelle kunnioitusta kaikin tavoin.

V. 1866 on Livingstone taas Afrikassa. Tapaamme hänet Rovuma-joen
suulla; se laskee mereen Njassan itäpuolella. Hänellä on 37 palvelijaa,
monet niistä palkattuja Intiasta, ja yksi hänen miehistään, Musa, on
ollut mukana ennenkin. Hän samoaa poikkimaitse Njassa-järvelle, mutta
tahtoessaan lähteä alkuasukasten veneillä järven yli länsirannalle,
estävät hänet siitä arabialaiset, jotka tietävät hänet orjakaupan
vaarallisimmaksi viholliseksi. Hänen ei auta muu kuin kiertää järvi
jalkasin, ja askel askeleelta laajentaa hän nyt maantieteellistä
tietämystä, laatii karttoja, tekee muistiinpanoja ja kartuttelee
kokoelmia.

Hänen palvelijakuntansa osottausi ennen pitkää kerrassaan roskaväeksi.
Intialaiset miehet erotettiin, ja muidenkin joukossa oli vain harvoja
luotettavia. Parhaat olivat Susi ja Tjuma, jotka uskollisuudellaan
saivat suurta mainetta sekä Afrikassa että Europassa. Livingstonen
taival oli pitkä ja vaivaloinen, ja hän kärsi suuria vahinkoja.
Ruokavarat loppuivat, ja muuan palkattu kantaja karkasi, vieden
mukanaan rohtolaatikon. Siitä hetkestä saakka ei Livingstonella ollut
mitään lievikettä kuumeelle, ja hänen terveytensä murtui. Mutta hän
saavutti Tanganjikan eteläisen kärjen, ja seuraavana vuonna keksi hän
Bangveolo-järven. Hän läksi järven saarille ja herätti suurta
ihmettelyä sikäläisten alkuasukasten keskuudessa, jotka eivät olleet
koskaan ennen nähneet valkoihoista miestä. Järven koko ympäristöllä
levisi laajoja rämeitä, ja Livingstone luuli, että näiltä seuduin oli
Niilin äärimäistä eteläistä lähdettä etsittävä. Niilin alkuhaarojen
hakeminen kiinnitti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän viipyi
vuoden toisensa jälkeen Afrikassa. Ja kuitenkaan ei hänelle oltu suotu
koskaan ratkaista arvotusta, eikä hän saanut milloinkaan tietää, että
Bangveolosta juokseva joki on Lualaban eli ylä-Kongon sivujoki.

Bangveolon rannalla tekivät hänen useimmat miehensä kapinan.
He kokivat mielestään liian kovaa ja olivat väsyneet pureskelemaan
maissipuikeloita sekä vaativat isäntäänsä viemään heidät seuduille,
missä sai kyllikseen syödä. Ainaisen rauhallisena ja säveänä puhutteli
Livingstone heitä ystävällisesti. He tuntuivat hänestä olevankin
oikeassa, ja hän oli itsekin väsynyt ponnistelemaan eteenpäin puutetta
ja vaivoja kärsien. Miehet kummastuivat niin suuresti hänen
lempeydestään, että pyysivät saada jäädä hänen palvelukseensa.

Livingstonella oli nyt seuranaan muuan ystävällismielinen arabialainen
nimeltä Mohammed. Saattueeseen kuului useita muitakin arabialaisia,
Tanganjikan itärannikon alkuasukkaita ja orjia, jotka kantoivat
norsunluuta ja ruokavaroja. Ja usein näki Livingstone kokonaisia
orjalaumoja, joita ajettiin eteenpäin puuhaarukat kaulassa ja ammuttiin
kuoliaaksi, jolleivät jaksaneet kävellä, jotta heistä eivät toiset
kauppamiehet hyötyisi. Itse oli Livingstone tällä matkalla
vaarallisesti sairaana; häntä oli kuljetettava paareilla. Siinä virui
hän tajuttomana ja kuumehoureissa, kokonaan menettäen ajantietonsa.
Matkue samosi taas Tanganjikaa kohti ja aikoi mennä kanooteilla järven
itärannalle Udjidji-maahan. Kun hän vain pääsisi sinne asti, saisi hän
levätä; siellä odottivat häntä uudet varastot ja kotimaasta saapunut
posti.

Puille paljaille joutuneena ja menehdyksissään saapui hän Udjidjiin,
joka oli arabialaisen orjakaupan pääpaikkoja. Mutta uudet varastot
olivat hävinneet jäljettömiin. Hän tilasi silloin kirjeellisesti lisää
rannikolta ja kehotti Sansibarin sulttaania vastaamaan siitä, ettei
mitään joutuisi hukkaan. Hän lähetti joukottain kirjeitä, jotka eivät
milloinkaan päässeet perille. Kerrankin toimitti hän matkaan
neljäkymmentäkaksi kirjettä sisältävän käärön; niistä ei ainoakaan
saapunut määräpaikkaansa. Mutta järven itäpuolella asuvat heimot
olivatkin parhaillaan sodassa keskenään.

Livingstone ei menettänyt miehuuttaan. Hän hankki uuden joukon
kantajia, lähtien Susin ja Tjuman kanssa länttä kohti järven yli, missä
Manjema-maa oli hänen matkansa määränä. Sen rajaseutujen halki juoksee
Lualaba. Jos hän kykeni osottamaan, mihin tämä valtainen virta suuntasi
kulkunsa, Välimereen vaiko Atlanttiin, niin hän saattoi sitte hyvällä
omallatunnolla palata kotia. Hän ei tahtonut jättää tätä mustien
maanosaa ennen sen arvotuksen selviämistä, ja sen ratkaisemiseksi
uhrasi hän turhaan henkensä. Kanootit kiitivät siis järven yli, ja
länsirannalta pitkitti hän jalkasin matkaansa manjema-kansan maahan.
Siellä kuljeskelivat mustaihoiset metsissä ja kävivät sotaa naapuriensa
kanssa, söivät kaatuneet vihollisensa, tekivät taikoja ja palvelivat
epäjumalia, joita olivat itse veistelleet puusta. "Kuoleeko teidänkin
maassanne ihmisiä?" kysyivät he. "Tiedättekö mitään loihtua kuolemaa
vastaan? Minne joutuvat ihmiset, kun elämä loppuu?" Ja hän selitti
heille kaikki.



12. Henry Stanley.


Livingstone jatkoi kulkuansa länttä kohti. Lualaba ei suonut hänelle
rauhaa. Hänen tutkimiensa seutujen alkuasukkaat luulivat, että hänkin
oli orjakauppias, kuten kaikki muut muukalaiset, eivätkä antaneet
hänelle mitään apua. Hän ihaili uutta maata, missä kunnaitakin
kattoivat tuulessa huojuvat palmut, missä loppumattomat hedelmäaarteet
kypsyivät päiväntasaajan ikuisen kesän vaalimina ja kaapelin paksuiset
köynnöskasvit kiertyivät jättiläispuiden ympäri, joiden lehvistössä
kirkuvat papukaijat lentelivät oksalta oksalle. Lukuisat apinalaumat
viettivät vapaata elämää vehmaissa lehtisuojamissa, ja eläinmaailma
kilpaili kasvivaltakunnan kanssa monimuotoisuudessa ja runsaudessa.
Kaikkialla kulki Livingstone valppain katsein. Hän näki ihmeellisiä
kasveja, jotka vetivät puoleensa ja käyttivät ravinnokseen hyönteisiä,
ja tarkkaili kaloja, jotka nousivat märkään ruohikkoon maalle.
Sadekauden tullessa menetti hän useita kuukausia, ja seuraavalle
retkelle lähtiessään sai hän mukaansa ainoastaan kolme saattolaista,
joiden joukossa olivat uskolliset Susi ja Tjuma. Troopillisen metsän
hämyisissä tiheiköissä repi hän jalkansa verille, kaatuneitten runkojen
ja lahoavien ryteikköjen yli tunkeutui hän edelleen, ja korkeiden
puiden latvojen ja tiheän alikasvullisuuden välillä leijuivat
kuumehuurut kuin näkymättömänä harsona. Hän sairastui taas ja joutui
pitkäksi aikaa lepäämään köyhässä majassaan, missä hän ruohovuoteella
lueskeli kulunutta raamattuaan tai kuunteli alkuasukasten kertomuksia
taisteluistaan ihmisten ja apinain kanssa. Sillä gorillakin asusti
niissä metsissä.

Niin vierivät vuodet, meluavan maailman etäisimmänkään kaiun saapumatta
hänen kuuluviinsa. Lualaba-joki oli hänen ainoana pidättäjänään.
Valuivatko sen vedet tyhjentymättömänä verona länsimereen vai
soluivatko hiljaa metsien, rämeiden ja erämaiden halki Egyptiin? Jos
hän vain voisi vastata siihen kysymykseen, lähtisi hän suoraa päätä
Sansibariin ja sitte kotia. Moniin vuosiin ei hän ollut kuullut
sanaakaan lapsistaan ja ystävistään. Afrikan maa piteli häntä
aarniometsäinsä vankina.

Livingstonen perheeseen kuului tytär nimeltä Agnes. Hän elää vielä, ja
hänen vieraanvaraisessa kodissaan Edinburghissa pysähtyy kävijä
kunnioittavasti hänen isänsä päiväkirjain, hänen vanhan raamattunsa ja
tieteellisten kojeittensa ääreen. Nuorena tyttönä oli Agnes kirjottanut
isälleen, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin pelkästään
ilahduttaakseen tytärtään, vaan hän sai huoletta viipyä, kunnes oli
suorittanut tehtävänsä ja päässyt itse tyytyväiseksi saavutuksiinsa.
Mikään ei voinut paremmin tukea häntä kuin sellainen rohkaisu
tyttärensä taholta. Eräässä Manjemasta lähettämässään kirjeessä lausui
hän tahtovansa myös antaa nuorille maanmiehillensä esimerkkiä
miehekkäästä uurastuksesta. Ja hän kertoi käyneensä vanhaksi ja
harmaapääksi, menettäneensä hampaansa ja saaneensa poskensa ja silmänsä
kuopalle. Hän haasteli nuoresta gorillasta, jonka muuan päällikkö oli
antanut hänelle lahjaksi. "Istuessaan on se lähes kaksi jalkaa korkea,
ja se on viisain ja vähimmin ilkikurinen kaikista näkemistäni
apinoista. Se kokottelee käsiään, jotta se otettaisiin syliin
kannettavaksi, ja toisen kieltäytyessä menevät sen kasvot surkeiksi
kuin itkevän ihmisen, ja se vääntelee käsiään ihan kuin ihminen,
toisinaan lisäten mukaan kolmannen kouran, saadakseen vetoamisensa sitä
liikuttavammaksi. Minut näki se heti ystäväkseen, ja jos joku
kiusotteli sitä, käänsi se aina selkänsä minuun päin, saadakseen
turvaa, tuli istumaan matolleni, teki itselleen ruohoista ja lehvistä
kunnollisen vuoteen ja kietoi maton ympärilleen, kun oli aika mennä
nukkumaan. En voi ottaa sitä mukaani, ja pelkään sen kuolevan ennen
kuin matkustan kotiin. Sen musta karva oli hieno ja kaunis niin kauvan
kuin sitä vaali emo, joka surmattiin. Minua ällistellään ihan kylliksi
yksinäni; kaksi gorillaa -- se ja minä -- ei varmaankaan saisi
milloinkaan olla rauhassa."

Helmikuussa 1871 läksi Livingstone taas Manjemasta ja saapui Lualaban
rannalle Njangveen, joka oli orjakauppiaiden tyyssijoja. Alkuasukkaat
olivat vihamielisiä ja luulivat häntä orjakauppiaaksi, ja orjakauppiaat
samaten vihasivat häntä, tuntien hänen mielipiteensä. Turhaan yritti
hän saada kanootteja, tehdäkseen matkan tuota isoa virtaa pitkin. Hän
tarjosi eräälle Dugumbe-nimiselle orjakauppiaspäällikölle runsaan
korvauksen, jos tämä auttaisi aiotun matkan järjestämisessä. Dugumben
punnitessa tarjousta sai Livingstone nähdä tapauksen, jonka kamaluus
voitti hänen kaikki edelliset kokemuksensa Afrikasta.

Se tapahtui Lualaban rannalla eräänä kauniina heinäkuun päivänä.
Viisitoistasataa ihmistä, enimmäkseen naisia, oli kokoontunut erääseen
rantakylään markkinoille. Livingstone kuljeskeli ulkosalla, kun näki
Dugumben väen tähtäävän kaksi pientä kanuunaa kansanjoukkoa kohti ja
laukaisevan ne. Monet noista onnettomista, jotka oli tuomittu kuolemaan
tai orjankahleisiin, ryntäsivät kanootteihinsa, mutta alempana oli
heitä vastassa orjametsästäjän joukkoja, jotka pidättivät pakenijat
nuolisateella. Viisikymmentä kanoottia oli rannassa, mutta niin yhteen
sullottuina, ettei niitä saatu liikkeelle. Haavottuneet kirkuivat ja
heittelehtivät hurjan epätoivon sekasorrossa. Virran pinnalla ilmaisi
joukko mustia päitä, että monet uimarit yrittivät päästä puolentoista
kilometrin päässä olevalle saarelle. Virta kävi heitä vastaan, ja
heidän asemansa oli toivoton. Heitä ammuttiin herkeämättä. Jotkut
upposivat tyynesti ja hiljaisesti, toiset kirkuivat kauhistuneina ja
kohottivat kätensä taivasta kohti, ennen kuin painuivat krokotiilien
pimeihin suojamiin. Ne pakolaiset, joiden onnistui saada kanoottiinsa
vesille, unohtivat melansa ja soutivat käsillään. Kolme kanoottia,
joiden miehistöt koettivat pelastaa onnettomia ystäviään,
täyttyi vedellä ja upposi kaikkinensa. Vähitellen harvenivat
pinnallauiskennelleet päät, ja vain muutamia oli enää taistelemassa
hengestään, kun Dugumbe armahti heitä ja antoi pelastaa
kaksikymmentäyksi ihmishenkeä.

Tämä näytelmä teki Livingstonen sairaaksi ja toivottomaksi. Sen kuvaus
kulki sitte koko englantilaisessa sanomalehdistössä ja herätti
sellaisen kauhun myrskyn, että Sansibariin lähetettiin valtion komitea
tutkimaan läheltä orjakauppaa ja etsimään sulttaanin avulla keinoja sen
hävittämiseksi. Mutta me tiedämme, että vielä Gordonin aikana oli Sudan
orjakaupan maita, ja tarvittiin yhä vuosikymmeniä, ennen kuin
orjakauppiasten valta oli murrettu. Livingstonelle itselleen oli
onneksi, ettei hän tullut yhtyneeksi Dugumben retkikuntaan, sillä
alkuasukkaat kokoontuivat puolustautumaan, hyökkäsivät Dugumben
saattueen kimppuun ja surmasivat rosvolaumasta kaksisataa. Tällä tavoin
jäi Lualaban kysymys ratkaisemattomaksi. Livingstone alkoi itse
peljätä, että hänen unelmansa Niilin lähteestä oli väärä. Hän kuuli
hämärää puhetta, että Lualaba kääntyi länttä kohti. Mutta yhä toivoi
hän virran kulkevan pohjoiseen ja että Niilin lähde oli siis etsittävä
Bangveolon lisien joukosta. Vaikeuksien karttuessa hänen ympärillään
vahvistui myöskin hänen päätöksensä pysyä hellittämättömänä. Ilman
voimakasta ja hyvin järjestettyä karavaania ei yritys kuitenkaan voinut
menestyä. Sentähden täytyi hänen palata Udjidjiin, jonne piti
sillävälin saapua uusia varastoja rannikolta. Ja tuhansien vaarojen ja
väijytysten keskellä suoriutui hän paluumatkastaan levottoman maan
läpi. Puolikuolleena kuumeesta ja hätää kärsien saapui hän Udjidjiin
lokakuulla.

Siellä odotti häntä uusi pettymys. Uudet varastot olivat kyllä tulleet,
mutta se arabialainen roisto, jonka piti tallettaa hänen tavaroitansa,
oli myynyt hänen omaisuutensa, m.m. pari kilometriä kankaita ja useita
säkillisiä lasihelmiä, jotka olivat ainoana käypänä rahana.
Arabialainen selitti varsin tyynesti, että hän oli luullut
lähetyssaarnaajan kuolleen.

Livingstonen päiväkirjasta luemme, että hän avuttomuudessaan tunsi
olevansa kuin se mies, joka matkusti alas Jerikoon ja joutui ryövärien
käsiin, ja turhaan odotti hän pappia, leviittaa tai laupiasta
samarialaista. Mutta näin kirjottaa hän viisi päivää Udjidjiin tulonsa
jälkeen: "Ollessani enimmin masennuksissani oli hyvä samarialainen ihan
lähellä, sillä eräänä aamuna tuli Susi kaikin voimin juosten ja huusi
henki kurkussa: 'Englantilainen! Minä näin hänet!' ja sitte pyörähti
hän vierasta vastaan. Karavaanin etunenässä liehuva Yhdysvaltain lippu
ilmaisi muukalaisen kotimaan. Tavaramytyt, sinkkilevyaltaat, isot
kattilat, teltit, kaikki saivat minut ajattelemaan: Sen täytyy olla
varakas matkustaja eikä tällainen puutteeseen joutunut raukka kuin
minä."

Tulija oli nuori sanomalehtimies Stanley, jonka oli suuren "New-York
Herald"-lehden omistaja Gordon Bennett vasiten lähettänyt
hakemaan Livingstonea Afrikan tuntemattomasta sisämaasta. Hän oli
perusteellisesti valmistautunut merkilliselle retkelleen ja sai kokea
monia seikkailuja, kerran joutuen arabialaisten seurassa taisteluunkin
villien kanssa, jolloin kaikki arabialaiset saivat surmansa sekä suuri
joukko heidän puolellaan olleita alkuasukkaita ja viisi Stanleyn
miestä. Erään Tanganjika-järveen laskevan joen varrella kuuli hän
viimein karavaanilta, joka tuli Udjidjista, että siellä päin asui
valkoihoinen mies. Nyt oli Stanley varma asiastaan, hänen innostuksensa
yltyi korkeimmilleen, ja hän lahjoi kantajiaan, kannustaakseen heitä
pitkiin päivämarsseihin. Ja hän samosi maasta maahan, kiistellen
päällikköjen kanssa heidän vaatimistaan veroista.

Marraskuun 10. p:nä tapahtui molempien tutkimusmatkailijain merkillinen
kohtaus, kun Livingstone tiedon saatuaan astui alas kuistiltaan
pihalle, jonne olivat myös kaikki Udjidjin arabialaiset keräytyneet.
Stanley raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja näki edessään pienen
miehen, harmaatukkaisen ja kalpean, kauhtuneen kultanauhan ympäröimä
sininen konsulinlakki päässä, punahihainen nuttu ja kuluneet harmaat
housut yllä. Stanley olisi tahtonut rynnätä syleilemään häntä, mutta
väkijoukon läsnäolo tuntui kiusalliselta, jonkavuoksi hän vain nosti
hattuaan ja astui esille, sanoen yksinkertaisesti: "Tohtori Livingstone
luullakseni?" "Niin", vastasi tämä säveästi ja kohotti lakkiaan.
"Kiitän Jumalaa, hra tohtori, että minun on suotu tavata teidät."
"Minäkin kiitän Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa."

He istuutuivat kuistille, ja kaikki alkuasukkaan seisoivat töllistellen
ympärillä. Olen kerran Stanleyn omassa päivällispöydässä Lontoossa
kysynyt häneltä, miltä tuntui tavata Livingstonea Afrikan sydämessä, ja
hän vastasi tunteittensa olleen niin kuohuksissa, ettei niitä voi
kuvata. Hän vain katseli ja katseli suurta erakkoa, joka oli
kieltäytynyt maailmasta ja lähes kolmekymmentä vuotta samoillut mustien
seassa. Hän tarkkaili kalpeiden kasvojen jokaista ryppyä ja ymmärsi,
että nuo kärsimyksen ja totisuuden piirrot merkitsivät kokonaisen
ihmispolven kestänyttä yksinäisyyttä ja työtä, sairauksia ja suruja. Ja
hän ajatteli Bennetin sanoja: "Se saa maksaa mitä hyvänsä -- mutta
ottakaa selko Livingstonesta!"

Kyllä oli miehillä kertomista keskenään. Neljä kuukautta olivat he
yhdessä. He vuokrasivat kaksi isoa kanoottia, soutivat Tanganjikan
pohjoispäähän ja saivat selville, ettei järven vesi juokse minnekään
siltä taholta. Vasta kahta vuotta myöhemmin onnistui englantilaisen
Cameronin keksiä Tanganjikan laskujoki Lukuga, joka yhtyy Lualabaan. Ja
kun hän sitäpaitsi huomasi, että Lualaban varrella oleva Njangve on 150
metriä alempana kuin Niilin lähtökohta Albert-järvestä, oli hän
todistanut, ettei Lualaba voinut kuulua Niiliin ja että Livingstonen
luulo Niilin äärimäisten lähteiden löytymisestä Bangveolon tienoilta
oli ollut vain pettävä unelma. Lualaban täytyi siis laskea Atlanttiin,
ja itse asiassa ei tämä virta olekaan muuta kuin Kongon yläjuoksu.
Cameron oli myös ensimäinen europalainen, joka on idästä länteen päin
kulkenut Afrikan keskiosan poikki.

Nyt piti Stanleyn lähteä takaisin Sansibariin kertomaan lehdelleen
lähetettävällä kirjeellä maailmalle, että Livingstone oli elossa.
Taboraan saakka matkustivat he yhdessä, sillä Livingstone odotti uusia
varastoja, ja yltäkylläisyydestään lahjotti Stanley hänelle
neljäkymmentä kantamusta kankaita, lasihelmiä ja metallilankaa,
purjekangasveneen, vedenpitävän teltin, kaksi pyssyä ja muita aseita,
ampumavaroja, työkaluja ja keittiöastioita. Kaikki tämä oli mitä
suuriarvoisinta Livingstonelle, joka tahtoi kaikin mokomin viipyä
Afrikassa, kunnes oli suoriutunut tehtävästään. Sydämellisesti erosivat
he sitte toisistaan.

Sansibarista piti Stanleyn hankkia joukko luotettavia ja kunnollisia
kantajia sekä lähettää heidät Taboraan, missä Livingstonen oli siis
odoteltava heidän tuloaan. Päiväkirjansa, kirjeensä ja karttansa oli
hän jättänyt Stanleyn talteen, ja hyvä olikin, sillä kun Stanley saapui
Englantiin, epäiltiin hänen kertomustaan, ja hänet otettiin vastaan
kylmäkiskoisesti. Sanomalehdet koettivat mustata häntä, mutta suuri
yleisö uskoi hänen sanojaan. Aikanaan kääntyi kaikki toisin; hän sai
täyden hyvityksen, ja kaikkialla tunnustettiin, että hän oli
suorittanut loistavan urotyön.

Vihdoin saapui uusi kantajajoukko Taboraan, 57 miehen voimalla. He
olivat oivallisia ja luotettavia, ja kirjeessään Stanleylle ei
Livingstone voinut kyllikseen kiitellä tästä uudesta palveluksesta.
Elokuun lopussa läksi sitkeä tohtori viimeiselle matkalleen, joka
suunnattiin Tanganjikaa kohti, ja uudenvuodenpäiväksi 1872 ehti hän
lähelle Bangveoloa. Sateli vuolaammin kuin koskaan ennen; kaikki
taivaan akkunat tuntuivat auenneen. Karavaani ponnistausi verkalleen
eteenpäin tässä märkyydessä. Toisinaan oli kahlattava tuntikausia
vedessä, missä ainoastaan vuolteen renkaat olivat merkitsemässä jokia
erilleen ympäristön lammikoista ja tulvavesistä. Alkuasukkaat olivat
ynseämielisiä, kieltäysivät antamasta ruokavaroja ja pettivät
muukalaisia pitkin matkaa. Tukalampaa retkeä ei Livingstone ollut
milloinkaan tehnyt.

Hänen suunnitelmanaan oli kulkea Bangveolon ja kaikkien siihen järveen
laskevien vesistöjen eteläpuolitse sekä sitte seurata järvestä lähtevää
virtaa, kunnes tuli vakuutetuksi sen lopullisesta suunnasta. Mutta
olipa tämän salaperäisen virran tie mereen mikä tahansa, niin se tie
oli pitkä, ja Livingstonen päivät olivat luetut. Hän oli ollut
kauvan kivuloinen, ja hänen tilansa paheni viime matkan vaivoista.
Hänen ruumiinsa oli riutunut alituisista kuumekohtauksista ja
riittämättömästä ravinnosta. Kuukauden toisensa jälkeen laahautui hän
eteenpäin vielä seuraavallekin vuodelle, Susin ja Tjuman hoitelemana,
mutta toukokuun 1. p:n aamuna 1873 veti hän viimeisen henkäyksensä
kaukaisessa Tjitampo-päällikön kylässä.

Susi ja Tjuma, jotka olivat saattaneet Afrikan apostolia viimeiset
seitsemän vuotta, tunsivat vastuunsa. He ottivat Stanleyn lähettämän
joukon johdon, sulloivat huolellisesti arkkuihin vainajan tavarat ja
ryhtyivät urotekoon, joka on ainoa laatuaan kaikkien tutkimusmatkojen
historiassa. He päättivät kantaa ruumiin koko matkan Sansibariin!
Ruumis täytettiin suolalla ja kuivattiin kahden viikon aikana
päiväpaisteessa, säilyäkseen mätänemiseltä, ja neulottiin sitte
tiukasti karttuunikääreeseen, joka pujotettiin soveliaasta puusta
leikatun kaarnalieriön sisään. Tämä kiedottiin purjekankaaseen, ja
mytty kiinnitettiin seipääseen, jotta sitä oli mukava kantaa.

Yhdeksän kuukautta kesti sitte ruumissaaton matkaa; kerran oli sen
taisteltava itselleen tie vihamielisen heimon alueen läpi. Taborassa
tapasivat he englantilaisen retkikunnan, joka oli liian myöhään
lähetetty Livingstonen apuun, ja sen jäsenet kuuntelivat syvästi
liikutettuina miesten kertomusta. He tahtoivat haudata vainajan
Taboraan, mutta Livingstonen palvelijoita ei saatu siihen taivutetuksi.
Helmikuussa 1874 päästiin Bagamojoon, mistä vainaja vietiin
risteilijällä Sansibariin ja sitten Englantiin. Lontoossa tahdottiin
varmuutta siitä, että ruumis todella oli Livingstonen. Kaikki
epäilykset haihdutti hänen musertunut ja jälleen luutunut käsivartensa,
jonka oli leijona ruhjonut Mabotsassa. Hänet haudattiin Britannian
suurmiesten kunniasijaan, Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.

Menestys rohkaisee. Jo syksyllä 1874 on Stanley uudestaan Sansibarissa,
vielä kerran koettaakseen onneansa pimeässä Afrikassa. Hän järjestää
karavaanin, johon kuuluu kolmesataa kantajaa, hankkii ruokavaroja,
kankaita, helmiä, messinkilankaa, aseita, osiin hajoteltavia veneitä,
telttejä, työkaluja ja kaikkea muuta, mitä tarvitaan useampivuotisella
retkellä.

Ensin suuntaa hän kulkunsa Viktoria Njansalle ja purjehtii koko järven
ympäri. Hän käy Njandassa, näkee jälleen Udjidjin, missä Livingstonen
maja oli jo hajonnut maan tasalle, ja purjehtii koko Tanganjikan
ympäri. Kahden vuoden kuluttua on hän Njangvessa Lualaban rannalla.
Sinne olivat Livingstone ja Cameron ennen tunkeutuneet.

Mutta nyt oli hänen edessään ihan tuntematon alue, alaltaan paljoa
laajempi kuin koko Skandinavia, kartoille merkitty yhtenä ainoana
valkoisena täplänä. Kaikilta suunnilta olivat matkailijat lähestyneet
tämän alueen reunoja, mutta yksikään ei tiennyt, miltä näytti
keskemmällä. Eihän edes tiedetty, minne Lualaba jatkui. Njangvessa oli
arabialaisilla orjakauppiailla läntisin markkinapaikkansa. Sinne
tuotiin viljaa, hedelmiä ja vihanneksia, siellä myytiin raavaseläimiä,
kalaa, ruohomattoja, metallilankaa, jousia, nuolia ja keihäitä,
sisämaasta norsunluuta ja orjia. Mutta vaikka tiet kaikilta tahoilta
johtivat Njangveen, olivat arabialaiset yhtä tietämättömiä kuin kaikki
muutkin.

Mustien maanosa, pimein Afrika, levisi Stanleyn edessä. Hän oli uljas
mies. Hänelle ei ollut mitään esteitä. Hän oli päättänyt olla
kääntymättä itää kohti, mistä oli tullut; hänen piti päästä länteen
päin Atlantin rannikolle -- tai sortua taipaleelle.

Marraskuun 5. p:nä 1876 painui hän suureen aarniometsään mahtavan ja
rikkaan arabialaispäällikön Tipu Tipin seurassa. Jälkimäisen väkeen
kuului seitsemänsataa henkeä, miehiä, naisia ja lapsia. Stanleyllä oli
154 kivääreillä, revolvereilla ja kirveillä aseistettua saattolaista.
Majesteetilliset puut nousevat siellä jättiläisiksi, joiden latvoja
saattaa myrsky huojutella, henkäyksenkään tuntumatta alhaalla tiheikön
hämyssä; palmu taistelee tilasta villin viiniköynnöksen ja rottingin
kanssa, muheassa maaperässä rehottaa saniaisia, kortteita ja kaisloja,
ja pensaitten troopillinen runsaus muodostaa läpipääsemättömiä muureja.

Kaikki on kosteata ja märkää. Kaikilta lehdiltä ja oksilta tippuu
kastetta alituisena suihkeena. Ilma on paksua ja helteistä, kasvien ja
mullan tuoksun kyllästyttämää. Kirveillä on raivattava tietä tahmean
tiheikön läpi, jonka pohjalle ei ole auringonsäde koskaan tunkeutunut.
Siellä makailee pyton-käärme kärsivällisesti vaanimassa saalistansa.
Siellä kiitää muurahaisia, tuhatjalkaisia, kovakuoriaisia ja tuhansia
muita hyönteisiä pitkin kamaraa kuin kansainvaelluksina. Apinat
kapuilevat taivaan ja maan välillä puiden lehvistöissä ja heilahtelevat
toisesta jättiläispuusta toiseen. Paviaanit mölyävät ja karjuvat
tavalliseen tapaansa, ja joskus kuulee simpanssin äänen ja näkee
tukevan oksan haarukassa sen taidokkaasti punotun pesän. Ahtaan
käytävän ikuinen hämy ja ummehtunut ilma tuntuu ajan mittaan yhä
kyllästyttävämmältä; maisemasta ei näe kumpaisellekaan puolelle
vilahdustakaan.

Stanleynkin kaltaisen miehen oli työläs suoriutua tästä aarniometsästä.
Sairaus, ikävystyminen ja tottelemattomuus ahdistivat hänen rivejänsä.
Suuri Tipu Tip katsoi sellaiseen maahan tunkeutumisen mahdottomaksi ja
tahtoi pyörtää takaisin koko mustine laumoineen. Vaivoin sai Stanley
hänet lupaamaan seuransa vielä kahdeksikymmeneksi päivämatkaksi. Ja
lukemattomien vaivojen jälkeen saapui kulkue taas Lualaban rannalle.

Äänettömänä ja majesteetillisena solui sen valtainen vesipaljous
ohitse. Lahoavista kasveista paksuna ja ruskeana virtasi Lualaba
tiheiden metsärantojensa välitse tuntemattomaan maahan, jonka
lukemattomista neekeriheimoista europalaiset eivät olleet edes kuulleet
puhuttavan ja johon yksikään valkoihoinen ei ollut jalkaansa astunut.
Stanley tahtoi voittaa tämän salaperäisen virran, josta oppineet
turhaan kiistelivät keskenään.

Teltit pystytettiin oikeanpuoleiselle rannalle. Stanley mietiskeli
asemaa, sillaikaa kun hänen isoa venettänsä liitettiin kokoon. Jalkasin
vaeltaminen näissä ikuisissa metsissä ei käynyt ajan mittaan päinsä.
Mutta virtahan tarjosi kulkutien! Metsä oli kasvavia kanootteja täynnä,
tarvitsi vain kaataa puita ja veistää niiden rungoista kokonainen liuta
veneitä.

Väkeä oli vaikea suostutella siihen yritykseen, mutta Stanley vakuutti
tekevänsä retken, vaikka häntä ei seuraisi kukaan muu kuin Frank
Pocock, ainoa henkiin jäänyt niistä kolmesta valkoihoisesta, jotka
olivat olleet mukana Sansibarista asti. Vihdoin taipui yksi toisensa
jälkeen, ensimäisinä ne venemiehet, joiden kanssa Stanley oli
purjehtinut suurilla järvillä. Tipu Tip ja muut arabialaiset
vakuuttivat kyllä, että sellainen retki oli sulaa hulluutta, kun
edessäpäin oli hurjia sotaisia heimoja, ihmissyöjiä ja kohisevia
koskia.

Retkikunta joutuikin heti otteluihin villien kanssa, jotka väijyivät
sitä aina kun sen oli asetuttava yöleiriin. Virta oli tavallisesti
kilometriä leveä ja leveämpikin, usein saari- ja särkkärivien
keskeyttämä. Ison Ikondun kylän lähistöltä löydettiin valtainen vanha
kanootti, halkeillut ja rapistunut; se tiivistettiin, laskettiin
vesille ja varustettiin sairaalaksi. Isorokko ja punatauti riehui
karavaanissa, ja joka päivä heitettiin pari kolme ruumista virtaan.

Kerran, kun pikku laivasto rauhallisesti lipui rantaa pitkin, kirahti
muuan mies sairaalakanootista. Hän oli saanut rintaansa myrkytetyn
nuolen, ja sitä seurasi tiheä nuolisade. Vaarallisesta rannasta
etäännyttiin, ja sitte leiriydyttiin vanhalle markkinapaikalle.
Telttien ympärille pystytettiin tavanmukaiset risuaidat, ja vakoojia
asetettiin tiheikköön. Yhtäkkiä kuului pyssynlaukauksia, kirkunaa ja
meteliä. Vartijat tulivat juoksujalkaa ilmottamaan: "Olkaa valmiita, ne
tulevat!" Ja tuossa tuokiossa sateli vasamia ja heittokeihäitä
vallitusta vastaan, ja villit tekivät hyökkäyksen, huikkaillen hurjia
sotalaulujaan.

Villi-raukat! Mitä merkitsivät heidän nuolensa ja keihäänsä luoteja ja
ruutia vastaan! Heidät torjuttiin, mutta he palasivat lisääntyneinä
kerran toisensa jälkeen. Vasta kun taistelua oli kestänyt kaksi tuntia
ja tuli hämärä, vetäytyivät he takaisin.

Uusien taistelujen jälkeen saapuivat Stanley ja Tipu Tip tiheään
asutulle ja vihamieliselle seudulle virran vasemmalle rannalle, missä
he taas joutuivat kahakkaan. Villit karkotettiin, ja he soutivat
pitkäkäiselle saarelle, jonka rannoille sitoivat kanoottinsa naruilla
seipäisiin. Seuraavana päivänä tulisivat he varmasti uudestaan.

Mutta sillä kertaa kohtasi heitä perinpohjainen pettymys. Sade solisi
virralla, yö oli sysimusta, ja puhalsi navakka tuuli. Silloin souti
Stanley saaren luo. Hiljaa ja varovasti liikkui hän veneellään pitkin
korkeita metsäisiä rantoja. Hän leikkasi poikki jokaisen tapaamansa
kanootin pidätysnuoran, ja ennen pitkää oli kolmekymmentäkuusi
kanoottia ajelehtamassa virralla, ja niistä joutui suuri osa alempana
vartioimaan asetettujen soutajien haltuun.

Villit, jotka olivat hytisten makailleet ruohomökeissään saarella,
nolostuivat aika lailla, kun aamulla huomasivat, että omat kanootit
olivat jättäneet heidät pulaan. Silloin souti heidän luokseen tulkki,
esittäen valkoihoisen ehdot. He olivat salakavalasti karanneet hänen
joukkonsa kimppuun, surmanneet neljä miestä ja haavottaneet
kolmeatoista. Nyt piti heidän hankkia elintarpeita, ja sitte saisivat
he maksun menettämistään kanooteista ja olla rauhassa.

Tällä tienoolla tarvittiinkin muutamien päivien levollista väliaikaa,
sillä nyt oli Tipu Tip saanut kyllikseen eikä tahtonut enää edetä
tuumaakaan sotaisella virralla. Hän päätti pyörtää takaisin mustine
laumoineen. Stanley sai valituksi itselleen miehistön, josta monella
oli vaimo ja lapset mukanaan. Koko joukkoon kuului sataviisikymmentä
sielua. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksikymmeneksi päiväksi.
Kanootit sidottiin yhteen parittain seipäillä, jotteivät kaatuisi. Koko
laivastoon kuului kaksikymmentäkolme alusta.

Oli viimeisiä päiviä joulukuussa. Tiheä usva leijui kuin patjana virran
päällä, ja läheisimmätkään palmut hädin häämöttivät siitä. Nouseva
tuulahtelu hajotti usmaa. Silloin kajahtivat torvet ja rummut
lähtömerkiksi, ja Stanley komensi: veneisiin! Unjamvesin pojat
virittelivät erojaislauluja, joihin vastasivat Tipu Tipin
kotiinpalaavat joukot, ja niin lipui kanoottilaivasto tummalle virralle
tuntemattomia maita ja kohtaloita kohti.

Stanley luuli kyllä, että tämä valtainen joki ei ollut mikään muu kuin
Kongo, jonka suu oli ollut tunnettuna jo runsaasti neljäsataa vuotta.
Mutta mahdollista oli silti, että se todellakin yhtyi Niiliin tai oli
yhteydessä kaukana luoteisessa virtaavan Nigerin kanssa. Tämän
arvotuksen ratkaisu oli nyt ostettava verin ja kyynelin. Ja siitä tuli
kaikiksi ajoiksi kuuluisa matka, rohkeuden, voitettujen vaarojen ja
seikkailujen puolesta täysin verrattava espanjalaisten venematkoihin
pitkin heidän keksimiänsä Amatsooni- ja Mississippi-virtoja.

Alituiseen tapahtui kahakoita. Uudenvuodenpäivään oli jo päästy, kun
muuan rauhallinen heimo varoitti matkailijoita niistä vaarallisista
vuolteista ja koskista, joiden pauhu oli piankin tulossa heidän
kuuluviinsa. Laivasto lipui oikeanpuoleista rantaa pitkin. Kaikki
heristivät korviaan, kuullakseen odotetun jymyn. Silloin näkyi äkkiä
kahdeksan villiä, jotka ryntäsivät alas rantaan ja viskasivat
keihäänsä. Muutamat näistä jysähtivät kanoottien kupeisiin, toiset
viuhahtivat ylitse. Stanley huomasi viisaimmaksi ulota keskemmälle
virtaa. Mutta nyt pärisivät taas sotarummut, ja suuri joukko pitkiä
kanootteja lähestyi. Soturit olivat maalanneet toisen puolen ruumistaan
valkoiseksi, toisen punaiseksi, ja koristautuneet leveillä mustilla
viiruilla; kamalilta he näyttivät. Heidän ulvontansa ja vimmattu
rämisytyksensä ennusti kuumaa ottelua. Stanley soudatti kaikki veneensä
taistelujärjestykseen, ja laiteiden päälle soviteltiin kilvet
suojelemaan niitä, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun. Viidenkolmatta
metrin pituinen kanootti hyökkäsi suoraan Stanleyn venettä vastaan,
mutta sai tervehdyksekseen tuiman yhteislaukauksen. Sitte kävi Stanley
ahdistamaan. Iso kanootti ei ehtinyt ajoissa kääntyä. Soturit ja
soutajat hyppäsivät veteen, pelastuakseen uimalla maihin. Ja kun
muutkin olivat peräytyneet, voitiin pitkittää matkaa alas putouksia
kohti.

Nyt kuului vesipaljouksien jyminää, kun nämä voimallisina kuohuina
syöksyivät virran uomassa olevan kynnyksen yli. Alkuasukkaat
ajattelivat, että tässä oli hyvä paikka muukalaisten pyydystämiseksi,
ja vain askel askeleelta pääsi Stanley taistellen tunkeutumaan
eteenpäin milloin maitse, milloin vesitse. Eri putousten välisissä
suvannoissa voitiin soutaa, muulloin täytyi rannan tiheikköihin hakata
polkuja ja laahata kanootit maata myöten. Usein taisteltiin puulta
puulle. Kerran yrittivät villit pyydystää Stanleyn seuruetta isoon
verkkoon, mutta siitä vaivastaan menettivät he itse kahdeksan miestä.

Eräänä päivänä tammikuun lopulla lipui Stanleyn laivasto päiväntasaajan
yli, suuri virta kääntyi nyt yhä enemmän länttä kohti, ja oli selvää,
ettei se voinut yhtyä Niiliin. Näillä vaihein sivuutettiin seitsemäs ja
viimeinen putous, jonka kynnykseltä ruskea vesi syöksähtää hurjan
voimakkaana alas. Rysillä pyytävät alkuasukkaat kaloja itse koskesta.

Siten oli keksitty ja sivuutettu se putousjakso, joka on siitä asti
tunnettu Stanley-putousten nimisenä. Jo paria vuotta myöhemmin
ruvettiin ensimäisiin toimenpiteisiin belgialaisen Kongo-valtion
perustamiseksi; Stanley-putousten kauppa-aseman hävitti sittemmin juuri
Tipu Tip arabialaisjoukkoineen.

Koskien alapuolella laajeni virta, ollen toisinaan kolmekin kilometriä
leveä. Tuskin näki vastapäistä rantaa, ja usein jouduttiin saarten
välisiin salmisokkeloihin. Aina oli oltava varuillaan, sillä pitkin
matkaa teki mustien soturien mieli ihmisenlihaa. Loppumattomia metsiä
kasvoi rannoilla ja saarilla. Siellä rehotti monijuurinen mangrovepuu,
korkea käärmemäinen rottinki riippuvine viuhkalehtineen, traakki- ja
kumipuu sekä monia muita huomattavia kasvimaailman edustajia. Vaarat ja
väijytykset vaanivat jokaisen niemekkeen takana. Oli varottava kareja
ja vuolteita, putouksia ja pyörteitä. Virtahepoja ja krokotiileja
tavattiin runsaasti. Villeistä oli kuitenkin pahin vastus; Stanleyta ja
hänen väkeään uuvutti tukalasti se ajojahti, se kujanjuoksu, jota he
saivat kestää kuukauden toisensa jälkeen.

Rubungan kylässä, missä alkuasukkaat olivat ystävällisiä, sai Stanley
ensi kerran kuulla, että virran nimi tosiaankin oli Kongo. Siellä
saivat matkalaiset lisätä ruokavarojaan, ja kun Rubungan rummut
pärisivät, eivät ne kutsuneet taisteluun, vaan markkinoille, jolloin
lähikylien asukkaat toivat tarjolle kalaa, etanoita ja simpukoita,
kuivattua koiranlihaa, vuohia, banaaneja, jauhoja ja leipää.

Mutta villejä ei voinut milloinkaan uskoa. Kamalasti tatuoituina,
ihmishampaista pujotellut nauhat kaulassa, omat hampaat viilattuina
suipoiksi kuin suden, kevyet ruohovyöt uumilla ja keihäitä ja jousia
käsissään heilutellen eivät he suinkaan näyttäneet luottamusta
herättäviltä, ja useinkin oli tuskin lähdetty liikkeelle näköjään
rauhallisen heimon luota, kun tämä miehitti kanoottinsa ja läksi
ajamaan takaa. Niillä tienoin oli villeillä aseinaan muskettejakin,
joita olivat saaneet rannikolta. Kerran piiritti Stanleyn pikku
laivaston 63 kanoottia, ja taistelu oli ankara; tuliluikkuja käytettiin
molemmin puolin. Etumaisessa kanootissa seisoi nuori päällikkö
johtamassa ottelua, komeana, tyynenä ja arvokkaana. Hänellä oli päähine
päässä, vuohennahkainen vaippa hartioilla ja järeitä messinkirenkaita
käsivarsissa, säärissä ja kaulassa. Hän sai luodin reiteensä;
levollisesti kietoi hän rievun haavansa ympäri ja antoi soutajilleen
merkin ohjata veneen rantaan. Silloin menettivät muutkin miehuutensa ja
seurasivat päällikön kanoottia.

Taistelusta taisteluun jatkui matka etelää kohti. Kongon suuresta
kaaresta oli suoriuduttu; se oli maksanut kolmekymmentä ottelua. Nyt
oli jäljellä tukala taival, missä valtainen virta vaahtoisina
putouksina murtautuu sen ylänköjakson halki, joka ulottuu Afrikan
länsirannikkoa pitkin. Nämä kosket nimitti Stanley Livingstonen mukaan,
hyvin oivaltaen, ettei virtaa milloinkaan sanottaisi muuksi kuin
Kongoksi, mutta tahtoen saada nuo isot könkäät säilyttämään suuren
lähetyssaarnaajan nimen.

Lukemattomia vastuksia ja vaivoja tuotti se taival matkalaisille.
Kerran hukkui puolikymmentä miestä, ja useita kanootteja menetettiin.
Retkikunnan täytyi pysähtyä ja hakata itselleen uusia metsästä.
Petollisessa imuvuolteessa ajautui Pocock eräänä päivänä putousta kohti
ja huomasi liian myöhään vaaran, syöksyi koskeen ja hukkui. Hänen
telttinsä oli tyhjillään ja autiona sen iltaa. Kuutamo valaisi
kirkkaana ja kaameana valkoista köngästä, joka kohisi ulkopuolella,
mutta viimeinen valkoihoinen, joka oli seurannut Stanleyta niin kauvas,
ei tullut takaisin.

Erään toisen putouksen lähellä joutuivat työnjohtaja ja kirvesmies
ajelulle vastakoverretussa kanootissa. Heillä ei ollut airoja. "Hyppää
veteen!" huusi edellinen, mutta sai vastaukseksi: "En osaa uida, en
uskalla". -- "Hyvästi sitte, veikkonen", sanoi työnjohtaja ja ui
maihin. Toinen joutui koskeen. Kanootti katosi kuohuihin, mutta kohos
kumollaan pinnalle, kirvesmiehen pidellessä kiinni. Toistamiseen painui
kanootti kurimukseen ja palasi pinnalle, mies mukanaan. Mutta kun
kanootti seuraavan pyörteen jälkeen ilmestyi kolmannen kerran, oli mies
poissa.

Vihdoin hyljättiin kaikki veneet ja matkaa pitkitettiin maitse. Koko
kulkue kärsi puutetta, kaikki olivat laihoja, menehdyksissään ja
nälissään. Mutta viimeisin raskain ponnistuksin päästiin Kongon suulla
sijaitsevaan Bomaan, missä oli kauppahuoneita ja europalaisia. Siellä
sai Stanley suoduksi itselleen ja uskolliselle joukolleen lepoa ja
virkistystä, kunnes matka Afrikan ympäri meritse jatkuen päättyi
Sansibarissa, jonne Stanley jätti väkensä.

Hän palasi kotiin kuuluisana tutkimusmatkailijana. Vuosituhannen ajan
oli arabialaisia tunkeutunut sisimpään Airikaan, mutta he eivät
tunteneet Kongon juoksua. Turhaan olivat europalaiset tutkijat
vuosisatojen kuluessa yrittäneet saada valaistusta asiaan. Eiväthän
edes alkuasukkaat tienneet, minne Lualaba jatkui. Stanley oli yhdellä
kertaa täyttänyt valkoisen täplän ja solminut yhteen risaisen verkon
silmät. Hän oli avannut sisä-Afrikan Europalle ja edennyt horjumattoman
miehuullisena uranaukaisijana. Toiset seurasivat ja seuraavat vielä
tänä päivänä hänen jälkiänsä. Nyt kulkee rautateitä putousten vieritse,
ja Kongo-virralla kukoistaa laivaliikenne. Stanley oli itse mukana
perustamassa ensimäisiä asemia, ja mustien keskuudessa oli hänellä
nimenä Bula Matadi eli Kivenmurtaja. Ja kun Gordonin kuoltua
peljättiin, että tämän kohtalo tulisi päiväntasaajan maakunnan
kuvernöörin, suuren saksalaisen Emin-pashan osaksi, samosi Stanley
vielä kerran Afrikan halki ja löysi Eminin, niinkuin oli aikaisemmin
löytänyt Livingstonen.

Väsymättömään työhön kuluneen elämänuran jälkeen kutsuttiin Stanleykin
isäinsä luokse. Westminster Abbeyssa ei kuitenkaan tahdottu suoda sijaa
Stanleylle Livingstonen viereen, sillä hänellä oli enemmän vastustajia
ja toimintansa väärintulkitsijoita kuin tällä. Hänet haudattiin
maalaiskirkkomaalle Lontoon ulkopuolelle, ja haudalle pystytettiin
hiomaton graniittilohkare. Siihen hakatun ristin alla on kirjotus:
"Henry Morton-Stanley -- Bula Matadi -- 1841-1904 --" ja viimeksi se
sana, johon sisältyy hänen koko elämäntyönsä -- "Afrika".



13. Sahara.


Keskellä Luoteis-Afrikaa, missä maanosa ulkonee valtaiseksi niemeksi
Atlanttiin, sijaitsee muuan maapallon kuuluisimpia kaupunkeja,
Timbuktu. Kairoon tai Algieriin verrattuna on Timbuktu pieni kaupunki.
Sen kolme vaatimatonta moskeijaa ei voi kilpailla niiden upeiden
temppelien kanssa, jotka ranskalaisen, turkkilaisen tai englantilaisen
herruuden alaisina kohottavat siroja minarettejaan Välimeren
afrikalaisella rannikolla. Ei ainoakaan rakennus kiinnitä muukalaisen
katseita. Harmajankeltaisten, laakeakattoisten ja ikkunattomien
savitalojen sekamelskassa muistuttavat ainiaan raunioläjät
rappeutumista ja laiminlyömistä. Erämaan vaeltajalle tarjoaa hädin
lepoa yksi luhistumaisillaan oleva karavanserai. Moniaat kadut ovat
autioina, toisilla vaipuu jalka nilkkaa myöten Saharan lentohiekkaan.

Timbuktu ei ole niin mainehikas kuin Aasian kruunun säihkyvät
jalokivet: Jerusalem ja Mekka, Benares ja Lhasa. Niistä on jokainen
kuin solkena uskonopissa ja pitää pelkällä nimellään koossa kokonaista
uskontunnustusta. Timbuktulla on tuskin mitään uskontoa, tai pikemmin
liian monta. Ja kuitenkin on tällä kaupungilla kahdeksansadan vuoden
mittaan ollut ylpeitä nimiä: "suuri", "oppinut", "salaperäinen".

Ei kulje sinne pyhiinvaeltajia vaipumaan rukouksiin jonkun vapahtajan
haudalle tai anomaan jonkun ylimäisen papin siunausta. Mitkään
pyramidit tai marmoritemppelit eivät kohota Timbuktua maailman
ihmeitten joukkoon. Siellä ei ole mitään rikkauksia, mitään rehevää
kasvullisuutta, joiden nojalla se olisi paratiisin esitarhoja.

Ja kuitenkin on Timbuktu kaivattu kaupunki. Miljoonat ikävöivät sinne,
ja siellä olleet haluavat takaisin. Karavaanimiehet, jotka ovat
kuukausimäärin samoilleet Saharaa, kaipaavat huilujen ja kitarain
säveliä ja tanssijatarten hilpeitä hyppyjä. Palmuja ja mimosapuita
kasvaa harvassa Timbuktun tienoilla. Mutta kamalan erämaan jälkeen
näyttää yksitoikkoinen, rapistunut kaupunki pölyisine, autioine
katuineen kuitenkin viehättävältä keitaalta. Kauppamies, joka on
Saharassa pannut alttiiksi omaisuutensa villien rosvoparvien keskellä
ja onnellisesti suoriutunut kaikista vaaroista, ilahtuu Timbuktulle ja
pitää sen harmaita muureja kauniimpana näkynä kuin mitään
kuviteltavissa olevaa.

Timbuktun merkillisyytenä on siis sen asema ja kauppa. Tarvitsee vain
luoda silmäys kartalle ymmärtääkseen, että kaupunki on kuin hämähäkki
verkossaan. Verkko on niiden teiden muodostama tähti, jotka rannikolta
lähtien osuvat yhteen Timbuktussa. Niitä tulee Tripolista ja Tunisista,
Algierista ja Marokosta, Senegalista ja Sierra Leonesta,
Pippurirannikolta, Norsunluurannikolta, Kultarannikolta ja
Orjarannikolta sekä niistä Guinea-lähden ympärillä sijaitsevista
maista, jotka Ranska, Englanti ja Saksa ovat vallottaneet. Niitä tulee
lisäksi sisä-Saharasta, missä villit, sotaiset paimentolaisheimot vielä
tänä päivänä varjelevat vapauttansa muukalaisten tunkeutumiselta.

Timbuktussa tulee siis tekemisiin toistensa kanssa arabialaisia ja
neekereitä, muhamettilaisia ja pakanoita, Sahara ja Sudan, erämaa ja
hedelmällinen tienoo. Timbuktu sijaitsee suuren hieta-aavikon
kynnyksellä ja kuitenkin Afrikan kolmanneksi isoimman virran varrella.
Kaupungin kohdalla on Niger neljä kilometriä leveä, ja suuosassaan
kuljettaa se enemmän vettä kuin Niili, mutta paljoa vähemmän kuin
Kongo. Samoin kuin Kongo tekee myöskin Niger kaaren pohjoista kohti ja
uhmailee Saharaa. Mutta erämaa voittaa, ja virta kääntyy etelään päin.

Se on taistelua elämästä ja kuolemasta. Eloa antava vesi hivelee
tukahuttavaa hiekkaa. Timbuktu sijaitsee juuri siinä, missä taistelu on
käynnissä. Pohjoisesta päin tuodaan tavaroita dromedareilla,
kuljetettavaksi eteenpäin kanooteilla ja pitkillä mattojen kattamilla
kapeilla veneillä, tai myöskin, missä ei voida käyttää virtaa, härillä,
aaseilla tai ihmisillä. Dromedarit eivät siedä Nigerin ympäristön
kosteata ilmanalaa, se kun varsinkin talvisin tulvii laajalle yli
uomansa. Ne viedään senvuoksi takaisin Saharan halki. Ne viihtyvät
kuivassa erämaassa. Ainiaan puhalteleva koillispasaati kuivattaa
Saharan, ja paikotellen saattaa kulua vuosikausia ilman ainoatakaan
sateen pisaraa.

Timbuktun nimellä on omituinen sointu. Siihen sisältyy kaikkea sitä
salaperäistä ja viehättävää, mikä liittyy Saharaan. Se johdattaa
ajatuksen maailman suurimpaan erämaaseutuun, pitkien teitten
yksinäisyyteen, verisiin kahakoihin ja kavaliin väijytyksiin,
karavaanitiukujen kilinään ja beduiinien jalustimien helskeeseen. Ja
sieltä sopii meidän nyt pistäytyä retkeilylle ympäristöön.

Ensin matkustamme itään päin, merkilliselle Tsad-järvelle, jonka
saarten ja särkkien väliset salmet täyttää rehevä kaislikko. Se nousee
ja laskee siihen päättyvien isojen jokien vesimäärän mukaan, ja se
muistuttaa keskiaasialaista Lop-noria jossain määrin. Seitsemänkymmentä
kuutiokilometriä vettä lasketaan vuotuisesti kertyvän Tsadiin, ja kun
järvi ylipäänsä kuitenkin pysyy saman laajuisena, voi saada käsitystä
siitä, kuinka vilkasta täytyy haihtumisen olla.

Meillä on omat dromedarimme ja arabialaiset oppaamme, joihin luotamme.
Voimme senvuoksi matkata minne mielimme, ja nyt ohjaamme kulkumme
Tsadilta itäiseen Sudaniin, jossa jo olemme käyneet Gordonin seurassa.
Mutta ennen kuin Niili tulee vastaamme, poikkeamme me pohjoiseen,
samotaksemme Libyan erämaan poikki, joka on Saharan luoksepääsemättömin
ja autioin sekä senvuoksi vähimmin tunnettu osa. Matkalla pohjoista
kohti huomaamme pian, kuinka kasvi- ja eläinmaailma käy yhä
niukemmaksi. Jo Sudanissa muuttuvat laidunmaat laihemmiksi, ja aro
alkaa yhä enemmän olla erämaata, mitä pitemmälle etenemme. Lopulta
vallitsee lentohiekka. Silloin on seurattava hyvin tunnettua tietä,
jota arabialaiset ja egyptiläiset ovat käyttäneet kautta
vuosituhansien.

Olemme keskellä hiekkamerta. Täällä kasautuu punakeltainen lentohiekka
paikka paikoin kirkontornin korkuisiksi harjuiksi. Emme näe mitään
polkua; viime myrsky on lakaissut sen umpeen. Mutta oppaalla on omat
merkkinsä eikä hän harhaannu jäljiltä. Hiekka madaltuu, ja maisema
käy aukeammaksi. Silloin viittaa opas paljaaseen ja kolkkoon
vuoriselänteeseen, joka pistäytyy hiedasta kuin luoto merestä, ja sanoo
löytävänsä perille tämän merkin avulla, joka pysyy näkyvissä useita
päiviä ja saa etäämpänä sijaisekseen toisen kalliokielekkeen.

Me leiriydymme syvän kaivon luo, sammutamme janomme ja juotamme
kameelimme. Seuraavana päivänä olemme taas ulkona hietaulapalla. Taivas
on saanut harvinaisen väritunnun. Se on keltainen ja tummenee pian
lyijynharmaaksi. Aurinko hohtaa punaisena ympyränä. On tyventä ja
helteistä. Opas menee totiseksi ja sanoo hillityllä äänellä: "samum".
Kuuma, hävittävä aavikkomyrsky, joka on Arabian ja Egyptin vitsauksena,
tekee tuloaan.

Opas pysähtyy ja kääntyy takaisin. Hän on kahden vaiheella. Mutta hän
lähtee edelleen oivaltaessaan, että me emme ehdi takaisin kaivolle
ennen kuin myrsky tapaa meidät. Tuulensuojaa on turha hakea.
Hiekkaharjanteet ovat liian laakeita, tarjotakseen turvaa tuulelta. Ja
nyt tulee myrsky kohisten. Ilma on tukahduttava ja paahteinen.
Dromedarit näyttävät hätääntyneiltä, pysähtyvät ja kääntyvät poispäin
tuulesta. Me laskeudumme maahan, dromedarit painuvat makuulle ja
työntävät turpansa hiekkaan. Me puolestamme kiedomme huivin
kasvoillemme ja laskeudumme vatsallemme elukkain viereen, saadaksemme
suojaa. Siten voimme joutua virumaan tuntikausia henkeämme tavotellen.
Ja saa olla iloissaan, kun pääsee hengissä samumista aavalla
hietikolla. Keitaillakin tuottaa se tuskan ja hädän tunnetta. Sen
polttava kuumuus on vaarallinen palmuille ja laiholle. Lämpömäärä voi
nousta viiteenkymmeneen asteeseen tässä tukalassa aavikkomyrskyssä,
jota ei suotta nimitetä "myrkkytuuleksi".

Myrsky taukoo, ilma selkenee, on hiljaista ja tyventä, ja aurinko on
saanut kullankeltaisen loistonsa takaisin. Lämmintä on, muttei
tukahuttavaa kuten äsken. Kuumentunut ilma värisee hiekan yllä. Tiemme
sivussa näkyy palmurivi ja niiden edessä hopeinen vesijuova. Oppaamme
etenee kuitenkin ihan toiselle suunnalle, ja kun kysymme häneltä syytä,
vastaa hän, että me näemme vain kangastuksen ja että monen päivän
matkalla ei ole mitään keidasta sillä taholla, missä näemme palmut.

Illan suussa saavutamme todellisen keitaan, ja siellä lepäämme
mielellämme pari päivää. Siellä on satakunta kaivoa, siellä viljellään
maata palmujen siimeksessä, siellä saa täysin henkäyksin nauttia
mehevien ruohikkojen kosteata viileyttä. Keidas on kuin saarena
aavikkomeressä, ja palmunrunkojen välitse näkee joka suunnalle
keltaisen, tasaisen taivaanrannan, kuumentuneen, kuivan erämaan, sen
rajattomat päiväpaisteiset lakeudet.

Jos nyt käännymme koillista kohti, niin on Fessan lähimpänä maana
matkamme varrella. Se on taatelipalmun luvattu maa. Tämä hedelmäpuu
esiintyy siellä niin runsaana, että dromedarejakin, hevosia ja koiria
suureksi osaksi ruokitaan taateleilla. Itse maan kamarakin on suuresti
muuttunut eikä ole niin karua ja lentohiekan tukehuttamaa kuin Libyan
aavikolla. Täällä ja etäämpänä lännessä käy maisema vuorisemmaksi.
Graniitti- ja hietakiviharjuja ja kukkuloita kohoaa siellä täällä
auringon rapauttamina ja polttamina. Laajoilla someroylängöillä on
nimenä "hammada". Ne ovat entisten hajalle rapautuneiden vuorten
raunioita. Saharassa on nimittäin päivän ja yön lämpömäärän
erotus hyvin suuri. Tummat, alastomat kalliot voivat kuumentua
kuuteenkymmeneen asteeseen ja ylikin, kun aurinko niitä paahtelee.
Öisin on säteily kirkkaaseen avaruuteen niin vilkasta, että lämpömäärä
laskeutuu jäätymäpisteeseen. Alituisten lämmönvaihdosten johdosta
laajenee ja kutistuu vuorilaji lakkaamatta, syntyy halkeamia,
sirpaleita irtautuu ja putoo maahan. Kovimmat vuorilajit vastustavat
kulutusta kauvimmin, ja sentähden nousevat ne kuin ihmeellisinä
muureina ja torneina hävityksen keskeltä.

Jos vielä astahdamme länteen päin, niin tulemme tuaregien maahan.
Sielläkin on edessämme vuoriseutuja ja "hammada", hieta-aavikkoja ja
keitaita sekä soveliailla paikoilla oivallisia laitumia. Tuaregien
pieni ja voimakas aavikkokansa on helposti tunnettavissa hunnusta, joka
peittää kasvojen alaosan. Kaikki tuaregit käyttävät sellaista huntua,
ja muita he sanovat "kärpässuiksi". He ovat vantteria, tummaihoisia;
rotuun on sekaantunut neekeriverta kaikista niistä orjista, joita on
ryöstetty Sudanista. He ovat yhtä kuivettuneita ja laihoja kuin heidän
asumansa maan kamara, ja luonto pakottaa heidät paimentolaisiksi.
Suuri, yksinkertainen ja autio on aavikko, suurta ja yksinkertaista on
myöskin tuaregien elämä. Mutta kova taistelu olemassaolosta on
terottanut heidän kaikki aistinsa. He ovat tarkkoja havainnontekijöitä,
viisaita, ovelia ja kavalia. Heille ei ole olemassa mitään välimatkoja;
he eivät tiedä, mitä väsymys on. Juoksijadromedareillaan kiitävät he
halki puolen Saharaa ja ovat paikoillaan asuvien naapuriensa ja
karavaanien vitsauksena. Rosvoretkillään suorittavat he uskomattomia
matkoja lyhyessä ajassa. Heille ei ole suuri asia ratsastaa maansa
sydämestä Sudaniin saalistamaan. Monilla keitailla ovat he tehneet
elämän sietämättömäksi. Mitä hyödyttää viljellä peltoja ja hoitaa
palmuja, kun tuaregit joka tapauksessa korjaavat sadon! Ranskalaisilla
on ollut monia kuumia taisteluita tuaregien kanssa, ja vielä tänä
päivänä on rautatie, jonka pitäisi kulkea heidän maansa kautta ja
yhdistää Algier Timbuktuun, vain hurskaana toivomuksena. Ja tämä heimo,
joka niin urheasti puolustaa vapauttansa muukalaisia vastaan, on
lukumäärältään pienempi kuin esim. Tukholman väestö. Tuaregit eivät ole
orjiksi syntyneitä. Täytyy ihailla heidän vapaudenhaluansa, heidän
ylpeyttänsä ja uljuuttansa.

Aavikko on opettanut heille elämän vaikean taidon. Myöskin eläimet ja
kasvit, joiden alueena on erämaa, ovat erityiseen tapaan varustettuja.
Muutamat eläimet, esimerkiksi käärmeet ja sisiliskot, voivat elää ilman
vettä. Dromedari kykenee työskentelemään useita päiviä juomatta.
Kameelikurki juoksee pitkiä taipaleita tavottamaan vettä, ennen kuin on
myöhäistä. Kasveilla on vahaiset juuret, jotta ne voisivat imeä
itseensä mahdollisimman paljon kosteutta, ja useilla niistä on lehtien
asemasta okia ja piikkejä haihtumisen vähentymiseksi. Monet niistä
herättää henkiin yksi ainoa sade; ne kehittyvät valmiiksi muutamissa
viikoissa ja kuolevat, kun pitkällinen pouta taas alkaa. Sitten ovat
siemenet jäljellä kärsivällisesti odottelemassa seuraavaa sadetta.
Jotkut aavikkokasvit näyttävät toivottomasti kuolleilta, kuivuneina,
harmaina ja tomun kattamina. Mutta sateen tullessa ne kuitenkin
työntävät vihreitä versoja.

"Vadi" on Saharassa jokaisen virranuoman nimenä. Ani harvoin virtaa
sellaisen läpi puronen sateen jälkeen. Mutta tyhjissä uomissa on
kasvullisuus runsaampi kuin muulloin, sillä siellä pysyy kosteus
kauvemmin. Monet karavaanitiet seuraavat niitä myöskin, gasellit ja
antilopit tapaavat niistä laitumensa.

Selittämättömän viehätyksen tuntein jättää europalainen Algierin ja
suuntaa kulkunsa Saharaan. Välimeren rannikon ranskalaisissa
kaupungeissa on hän elellyt jokseenkin kuin Europassa. Rautateitse on
hän päässyt risteilemään Atlasin metsäisillä ylänteillä, missä kirkkaat
purot lorisevat puiden lomitse. Hän jättää rautatiet ja metsät
taaksensa ja huomaa vuoret yhä alastomammiksi, mitä kauvemmas hän tulee
etelään. Hänen eteensä levittäytyy lopulta tasainen tai hiukan
aaltoileva aavikko, ja hän tuntee Saharan tenhovoiman, joka vetää häntä
yhä syvemmälle suureen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Kaikki värit
käyvät hillityiksi ja kellanharmaiksi kuin leijonan talja. Kaikki on
keltaista ja harmaata, dromedaritkin, jotka kantavat häntä sekä hänen
telttiänsä ja kapineitansa kaivolta kaivolle. Hän tietää tuskin, miksi
hänestä on tämä kauniimpaa kuin Atlasin rinteiden metsät ja purot.
Syynä ovat kai valtaiset välimatkat, etäisyydessä salaperäisenä
häämöttävä taivaanranta, veripunaiset päivänlaskut, kaikkialla
vallitseva ylhäinen ja hiljainen tunnelma, joka vaikuttaa, että tuskin
rohkenee puhua ääneen. Aavikon loihtu on hänet kahlehtinut.

Tällä taipaleella, Algierista etelää kohti Saharan halki, matkusti
vuosina 1880 ja 1881 suuri ranskalainen retkikunta eversti Flatterin
johtamana. Siihen kuului satakunta miestä, joukossa seitsemän
ranskalaista upseeria ja muutamia aliupseereita, ja sen varustuksia ja
ruokavaroja kantamassa oli kolmesataa dromedaria. Hallitus oli
lähettänyt retkikunnan tutkimaan tuaregien maata ja viitoittamaan
soveliasta tolaa rautatielle, joka Saharan poikitse yhdistäisi
pohjoiset ja eteläiset Ranskan siirtokunnat. Ensi kertaa ei eversti
matkustanut Saharassa, ja hän tunsi hyvin tuaregit. Sentähden oli hän
varuillaan. Kaikki näytti käyvän parhain päin. Ranskalaiset
kartoittivat Saharasta alueita, missä europalainen ei ollut koskaan
ennen päässyt etenemään. Ne suuret saksalaiset matkailijat, jotka
olivat ristiin rastiin samoilleet Saharaa, Barth, Rholfs, Nachtigall,
Schweinfurth, eivät olleet käyneet siellä. Vaarallisimmat seudut olivat
jo jääneet taakse, eivätkä tuaregit olleet yrittäneetkään vastarintaa;
jotkut päälliköt olivat osottautuneet ystävällisiksikin. Viimeisissä
Ranskaan saapuneissa kirjeissä oli Flatter lausunut toivovansa, että
hän pääsee enemmittä vaikeuksitta lopettamaan tehtävänsä ja etenemään
Sudaniin asti.

Silloin tuli isku. Eräällä kaivolla hyökättiin äkkiä retkikunnan
kimppuun, ja sankarillisen puolustautumisen jälkeen sortui se ylivoiman
ahdistukseen. Useimmat ranskalaiset hakattiin maahan. Osa karavaania
yritti pelastautua pikamarssilla pohjoiseen, mutta se tavotettiin ja
tuhottiin. -- Monet urheat ranskalaiset ovat saaneet saman kohtalon
kuin Flatter taistelussa Saharan herruudesta.

Ratsastaen nopsilla kameeleilla Timbuktusta isossa kaaressa Sudanin,
Libyan erämaan ja tuaregien maan halki joudumme lopulta Marokkoon,
"Äärimäiseen länteen", kuten tätä itsenäistä sulttaanikuntaa Afrikassa
nimitetään. Marokko on Afrikan levoton kolkka, niinkuin Balkanin
niemimaa Europan, Mandshuria Aasian ja Meksiko Pohjois-Amerikan.
Näyttää siltä kuin olisi Marokko tuomittu muuttumaan ranskalaiseksi
alusmaaksi, ja lopuksi on Italia yksinkertaisimpiakin kunnian ja
omistusoikeuden käsitteitä loukaten anastanut heikolta Turkilta
Tripolin.

Marokon ja koko Pohjois-Afrikankin rannikolla tapaamme monia vanhoja
tuttavia Pohjolasta -- muuttolintuja, jotka talvehtivat täällä
lenseässä ilmanalassa, ja niiden joukossa näemme mielihyväksemme
herttaiset räystäspääskysemme.

       *       *       *       *       *

Nyt lausumme hyvästi Afrikalle. Meillähän on edessämme vain alun toista
penikulmaa leveänä Gibraltarin salmi, ikuisesti sininen nauha, joka
yhdistää Välimeren Atlanttiin -- se jyrkkä raja, joka erottaa mustien
maanosan valkoisten maanosasta.

Me siirrähdämme ylitse ja olemme Espanjassa. Täälläkin tunkee korviimme
arabialaisten suuruudenajan kuoleutuva kaiku. Muistamme kaksitoista
vuosisataa kuluneen siitä kun profeetan valitut vallottivat Pyreneitten
niemimaan. Islamin lapset olivat siellä kristittyjen tiellä. Askel
askeleelta tungettiinkin heidät takaisin etelää kohti. Vain Cordoba ja
Granada kuuluivat vielä arabialaisille eli maureille, kuten heitä
nimitettiin. Kun lopulta Ferdinand Katolilainen v. 1469 meni naimisiin
Kastilian kuningattaren Isabellan kanssa, oli ainoastaan Granada
jäljellä maurien vallasta. Heidän viimeinen kuninkaansa asui upeassa
Alhambra-linnassa Granadan luona. Oli vuosi 1491. Espanjalainen armeija
piiritti maurien kaupunkia. Tuskin neljääkymmentä vuotta aikaisemmin
olivat muhamettilaiset vallottaneet Konstantinopolin. Nyt piti toiset
muhamettilaiset karkottaa Länsi-Europasta. Tuli uudenvuodenpäivä 1492,
ja Granada kukistui. Maurien kuninkaan täytyi nöyrästi polvistua
voittajien eteen, ennen kuin poistui maasta, ja Kastilian lippu liehui
Alhambran torneissa.

Tämän merkillisen tapauksen näkijänä oli muuan 46-vuotias genualainen
merimies -- Kristofer Kolumbus. Suunnattomista vaikeuksista ja
kiusoista huolimatta valmisteli hän parhaillaan sitä uskaliasta
Intian-retkeä, jonka tuloksena olikin kokonaan uuden maanosan
löytäminen. Kolumbus ei aavistanut, että hänen päämääränsä tiellä oli
tuntematon mannermaa ja maapallon suurin valtameri. Hänen monet
vaiheensa ja kovaonninen kohtalonsa ovat tuttuja historiasta. "Uusi
maailma" sai nimensä Amerigo Vespuccista (Americus Vesputius), joka
ensimäisenä lausui sen ajatuksen, että Kolumbuksen löytämät alueet
eivät kuuluneetkaan Aasiaan. Liian myöhään oivallettiin, että Kolumbia
olisi ollut oikea nimi.

Uudet havainnot seurasivat nopeasti toisiaan, ja Amerikan rannikot
saivat merikorteilla ja maakartoilla vähitellen sen muodon, jonka hyvin
tunnemme. Ne olivat kaikkien aikojen loistavimpia löytöretkiä. Läntisen
kulkutien Intiaan löysi vihdoin v. 1519 portugalilainen Magellan,
purjehtien Tyynellemerelle sen salmen läpi, joka on saanut hänen
nimensä; samalla matkalla surmasivat hänet villit Filippinien
saaristossa. Seuraavien vuosisatojen kuluessa iskeytyivät valkoihoiset
yhä lujemmin Amerikaan. Intiaanit tungettiin salomaille, ja
Pohjois-Amerikassa ovat he nykyään hyvinkin vähissä. Ranskalaisen
ja sittemmin englantilaisen herruuden alaisina kehittyivät
aavistamattomaan voimaan ja rikkauteen juuri ne osat Pohjois-Amerikaa,
joita espanjalaiset olivat hylkineet, pohjattomassa voitonhimossaan
tavotellessaan vain kultaa ja aarteita niillä saarilla ja rannoilla,
joita vielä tänä päivänä nimitetään Länsi-Intiaksi.

Sinne suuren ulapan taakse on meidänkin nyt siirryttävä.



14. New York.


Suurin kansainvaellus, mitä historia tuntee, on se ihmisvirta, joka
päivä päivältä ja vuosi vuodelta soluu meren yli vanhasta uuteen
maailmaan. Päivittäin siirtyy kolmetuhatta ihmistä Amerikaan, ja viime
vuosisadan kuluessa on runsaasti kolmekymmentä miljoonaa europalaista
ottanut asuntonsa tähtilipun suojasta. Lähes kymmenesosa kaikista
nykyään elävistä suomalaisista asuu uudessa maailmassa, ja
ruotsalaisista runsas neljännes. [Tekijän suosiollisella luvalla on
suomentaja muodostellut siirtolaisoloja koskevat tiedot "kotoisiksi".]

Eri tahoilta soluvat siirtolaisemme rautateitse Hyvinkäälle, mistä
alkaa yhteinen taival Hankoon. Aina on heistä suurin ryhmä kertynyt
Pohjanmaan radan varrelta, ruotsalaiset eri joukoksi, suomalaiset
seurustellen omassa piirissään. Muutamat pikku seudut antavat
suhteettoman suuren veron työvoimaksi uudelle mailmalle; missä
siirtolaisuus on kerran päässyt alkuun, sieltä toimittavat edellä
menneet yhä uusia lähtijöitä jälkeensä. Vasta Hangossa höyrylaivaan
astuttua tutustuu koko matkue likemmin keskenään. Epämukavista tiloista
ja huonosta ruokahoidosta huolimatta pysytään virkeällä mielellä, kun
päästään kokoontumaan kannelle tarinoimaan Amerikan oloista, jotka ovat
monelle ennestään tuttuja; "vanhan maan" kaipuu ei näin alussa tunnu
paljoakaan, sillä mieli pyrkii viehättymään tuntemattoman ja
toivorikkaan tulevaisuuden kuvitteluun. Mutta jos sattuu vähänkin
navakka tuuli käymään, muuttuu laiva pelkän surkeuden näyttämöksi.
Sekalainen on seurue, joka on täten lähtenyt Suureen Länteen. Tuossa on
kaksi veljestä Kuusamon Vasaraperältä. Vanhempi on ollut jo kymmenen
vuotta hyvillä palkoilla "kolimainissa paasina", kivihiilikaivoksessa
työnjohtajana, mutta yrittänyt nyt kotimaassa hoidella isältä perittyä
taloa. Mutta se ei ottanut menestyäkseen. Hän möi talon polkuhinnasta
ja otti veljensä mukaansa luvattuun maahan. Nuori rautalampilainen
talontyttö on saanut kahdelta ystävättäreltä "tiketin", piletin,
Chicagoon asti, missä hänen pitäisi saada paikka astiainpesijättärenä
samassa hotellissa kuin hekin, maksaakseen sitte vähin erin velkansa
takaisin; hän näyttää kaiken aikaa pyrkivän katumaan matkallelähtöään
-- koti-ikävä on tuntunut ensimäisestä päivästä alkaen. Vanha
kaustislainen torppari on lähtenyt emäntineen poikansa oivalliselle
uutistilalle Red Riverin hedelmälliseen laaksoon, jäädäkseen sinne
ainiaaksi, sillä toimeentulo on kotona ollut vaivaloista; pariskunta on
varsin vakavalla päällä. Nuori väki on yleensä mitä hilpeimmällä
tuulella; hanurit ja viulut ovat alituiseen äänessä, lauleskellaan ja
jutellaan Lännen oloista, joita niiden tuntijat kertoilevat melkoisesti
väritellen ja paremman ponnen saamiseksi höystellen englanninkielisillä
vakuutuksilla puhetta, johon muutenkin sekaantuu runsaasti omituisia
suomenkielisen asun saaneita "jänkkien" sanoja.

Tullaan Hulliin. Vastassa on toimeensa tottunut siirtolaisasiamies,
joka kiireimmiten kaahaa laumansa kuin karjana rautatieasemalle, sitte
kun on siirtolaiskodissa yhteisesti aterioittu. Vinhaa vauhtia
kiidättää pikajuna retkeläiset halki Englannin; meikäläisten junien
hitauteen tottunut ihan pelkää vauhdistaan hypähtelevien ja huojuvien
vaunujen suistuvan kiskoilta. Koko matkan varsi tuntuu miltei
yhtenäiseltä kaupungilta, jossa pikku puutarhat ja peltotilkut
erottavat enimpiä taloja toisistaan. Leedsin ja Manchesterin
teollisuuskaupunkien lukemattomat tehdasrakennukset korkeine
savutorvineen, jotka verhoavat koko tienoon ainaiseen mustaan
savupilveen, tekevät pikku oloista lähteneisiin valtaisen vaikutuksen.

Liverpoolissa on asianomaisilla Atlantin-yhtiöillä kullakin
siirtolais"hotellinsa", jonne yhtiön asiamies korjaa saaliinsa
jokaisesta junasta maailman suurimman asemarakennuksen lasikaton alla.
Ennen kuin tällainen ryhmä yhtiön matkailijakodista lähetetään
valtamerilaivaan, tarkastaa kutakin pikimältään lääkäri, sillä
yhtiöiden on omalla kustannuksellaan tuotava takaisin kaikki ne, joita
ei Yhdysvaltain rannassa kelpoiteta pääsemään maihin.

Tilavat ja mukavat ovat olot valtameren höyryjättiläisissä.
Siirtolaisia on nyt kertynyt joukkoon jos jostakin maasta, ryhmittyen
kannelle katselemaan Europan rannikon viimeistä häämyä. Siinä
haastellaan kotimaahan jääneistä ystävistä ja ulapan takana
odottelevista tuttavista. Puhellaan suunnitelmista ja toiveista;
hauskaa on palata kotiin, kun on saanut ansaituksi riittävästi
säästöön. Useimmilla ensikertalaisilla on mielessä koota joutuisasti
varoja ja sitten asettua maailmaa kokeneena kansalaisena vakinaisesti
synnyinseudulle, johon ovat monet siteet liittämässä. Vallitsee oikea
Baabelin kieltensekotus, kun käyskentelee sellaisten ryhmien läpi.
Vanhan juutalaisen kauppiaan vieressä, joka hartaasti tutkii
hepreankielistä raamattuansa lopusta alkuun päin, juttelee hiljaisesti
kaksi mustasilmäistä arabialaistyttöä, jolla ei suinkaan ole monia
tuttavia uudella mantereella. Valtiolliseen selkkaukseen joutunut
venäläinen kirjansitoja solkkaa huonolla saksankielellä karkumatkaansa
Moskovasta pommerilaiselle rengille, joka yrittää olla tarkkaavainen
kuuntelija. Suomalaiset ihan hupenevat näiden tuhatkunnan matkustajan
joukkoon.

Aurinko painuu länteen, sirotellakseen kultaansa heidän unelmiensa maan
yli; yö vetää pimeän peitteensä Europan verhoksi. Vanha maailma, joka
ei ole kyennyt tyydyttämään heitä, jää loitos taakse; uuden, joka vielä
kylpee päiväpaisteessa, pitää lahjottaa heille kaikki. Sähkölamput
luovat hohdetta laivan joka komeroon. Välikansilla on käytävissä
melkein tungosta. Ensimäisten päivien jännityksen uuvuttamina istuu
nuoria ja vanhoja naisia penkillä nukkumassa. Toiset järjestelevät
käsitavaroitaan ja maistelevat makeisia, jotkut lueskelevat
sanomalehtiäkin. Soittokellon kilinä kulkee kautta koko sen osan
laivaa, kutsuen siirtolaiset illalliselle. Ja nyt he huomaavat, että jo
valtamerellä saa esimakua uuden maailman hyvästä ja vaihtelevasta
ruokajärjestyksestä. Sitte käydään makuusijoille ja siunaillaan niiden
mukavuutta.

Päivät kuluvat nopeasti laivassa. Meren vivahteluja ja ikuista
aaltoilua jaksaa katsella miten kauvan tahansa; pitkinä riveinä
seisoskellaan tähystelemässä vastaantulevia laivoja. Niiden joukossa on
tällaisia jättiläisiä, joilla suuret valtameriyhtiöt nykyään
kilpailevat keskenään. Ne ovat yli puolenkolmattasataakin metriä
pitkiä, kaikki neljä savutorvea ovat neljä metriä läpimitaltaan,
toistasataa tulta roihuaa kunkin jättiläisen pannujen alla,
puolikolmattatuhatta ihmistä saa hyvän tilan laivassa, jonka
miehistöksi tarvitaan kuusisataa henkeä. Tällaisessa valtameren
kyntäjässä on kokonaisia loistohuoneustoja sisustettuina amerikalaisia
miljoonamiehiä varten, salongissa esiintyy soittokunta, laivalla on oma
langattoman sähkölennättimen avulla toimitettu sanomalehti.
Uiskentelevaksi kaupungiksi voi sanoa tällaista laivaa, ja sen asukkaat
pääsevät Atlantin yli vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta tällainen
vedenpitäviin osastoihin jaettu vankka jättiläinenkään ei kykene
suomaan täyttä turvaa, kuten on kamalimmin osottanut "Titanicin"
perikato, joka olisi ollut vielä hirvittävämpi ilman Marconin
merkillistä keksintöä.

Merimatka lähenee loppuansa. Eräänä päivänä huomataan yltyvää
levottomuutta ja jännitystä laivassa, ja matkustajat tähystelevät
ahkerasti keulan yli. Tunnin kuluessa kuuluu Amerikan rannikko tulevan
näkyviin. Ja aivan oikein. Epätasainen viiva näkyy ylähangan puolella.
Se on Long Island eli "Pitkäsaari". Parin tunnin päästä lipuu laiva
Hudson-virran suuhun ja laskee Ellis-saaren rantaan New Yorkin
satamassa. Joukko muita isoja laivoja on kiinnitetty laitureihin. Nekin
ovat tuoneet siirtolaisia Europasta Amerikaan ja pyörtävät piankin
takaisin noutamaan lisää. Niidenhän täytyy herkeämättä höyrytä edes
takaisin, voidakseen tuoda 3.000 ihmistä päivää kohti Yhdysvaltoihin.

Suunnaton kuhina ja kiire vallitsee nyt vastatulleessa laivassa.
Matkustajat tunkeilevat käytävissä, huutelevat toisiaan, laahaavat
kuluneita matkareppujaan ja nuorilla sideltyjä myttyjään. Ruotsalaiset
ja suomalaiset, tummaveriset italialaiset ja vaaleat saksalaiset
sekautuvat toisiinsa, mitkä siististi puettuina ja päällystakit yllä,
mitkä kuluneissa vaatteissa ja karkea huivi kauluksen vastikkeena.
Taampana kohoaa New Yorkin sataman yli jättiläismoinen vapaudenpatsas,
nainen, joka pitelee oikeassa kädessään soihtua. Pimeyden hallitessa
maata heittää hän huikaisevan kimpun sähkövaloa yli vedenpinnan,
laiturien, rakennusten ja laivain. Mutta mitään suuren ja ylistellyn
vapauden vaikutelmaa ei siirtolainen saa laskiessaan jalkansa Amerikan
kamaralle. Kaikki matkustajat varustetaan numerolapuilla kuin
rakuunahevoset ja ohjataan valtaisen suojaman pitkiin pilttuisiin. Ja
sitte huudetaan heidät esille yksi toisensa jälkeen kuulusteluun, jonka
päätyttyä lääkäri tutkii heidät. Nykyään on olemassa siirtolaisten
maihinpääsylle monia rajottavia määräyksiä, joilla Yhdysvallat
koettavat suojella itseään pelkäksi rasituksekseen saapuvilta
vierailta.

Koetuksesta suoriutuneet viedään pikku höyrylaivoilla suurkaupunkiin,
jonka miljoonien sekaan he katoavat kuin pisarat mereen. Olkoot he
kotoisin mistä maasta hyvänsä, aina tapaavat he maanmiehiään New
Yorkissa, sillä tässä kaupungissa puhutaan seitsemääkymmentä kieltä.
Asujamistosta on kolmannes syntynyt ulkomailla. Brooklynissa, Long
Islandilla sijaitsevassa kaupunginosassa, on kokonaisia katuja
yksinomaan ruotsalaisten hallussa, samaten kuin siellä on suomalaisia
yhtä paljon kuin jossakin täkäläisessä pikkukaupungissamme. "Pikku
Italian" kaupunginosassa asuu enemmän italialaisia kuin Napolissa,
"Kiinakaupungissa" on viisituhatta vinosilmää saanut asuntonsa, ja oma
kaupunginosa on myöskin Venäjän ja Puolan juutalaisilla. Jollei
suomalaisella siirtolaisella ole nimenomaista matkan määrää etäämpänä
sisämaassa, niin on hänen käytettävissään omakielisiä matkailijakoteja,
joista pian tapaa ensimäiset paikkakuntaan tutustuneet maanmiehet,
saadakseen heiltä neuvoja ja tietoja suurkaupungin oloista.

Se jättiläinen ei ole suinkaan iällinen, tuskin kolmeasataa vuotta
vanha; kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei siinä ollut täyttä tuhatta
asukasta. Mutta nyt voittaa sen ainoastaan Lontoo. Onhan Yhdysvaltain
koko väestö kasvanut tavattoman nopeasti. Viime vuosisadalla paisui se
kaksinkertaiseksi joka 20:s vuosi. Ja lähes puolet Yhdysvaltain
ulkomaisesta kaupasta käy New Yorkin kautta. Täältä lähetetään
maailmalle viljaa, lihaa, tupakkaa, puuvillaa, paloöljyä,
teollisuustuotteita ja paljon muuta. Eipä siis ihme, että tarvitaan
kuusi penikulmaa laitureita suojamineen ja nostolaitoksineen ja että
runsaasti seitsemänkymmentä höyrylaivalinjaa yhtyy New Yorkissa.
Lisäksi on New York suuremmoinen teollisuuskaupunki. Rikkauksia on
siellä suunnattomia, pankkejakin kaksisataa. Asema on sillä
mitä parahin: Atlantin puolella erinomainen satama Europan
laivaliikenteelle, lännen puolella mitä tihein rautatieverkko, josta
viisi rataa ulottuu suoraan Tyynenmeren rannikolle asti.

Jo v. 1840 oli Yhdysvalloissa 450 penikulmaa rautateitä ja
kahtakymmentä vuotta myöhemmin 5.000 penikulmaa. Nyt on kiskoparien
yhteenlaskettuna pituutena 40.000 penikulmaa -- mikä riittäisi
mittanauhaksi kuuhun tai kymmeneen kertaan päiväntasaajan ympäri.
Yhdysvalloissa on enemmän rautateitä kuin koko Europassa, vaikka
asukasluku on vain viidennes Europan väestöstä; pinta-ala on kyllä
jokseenkin sama. Rautateiden runsauteen on syynä se, että aluksi
koetettiin vain täyttää kaikki vesiteiden väliset aukot. Virtoja
käytettiin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta seuduille, missä ei
virtoja ollut, rakennettiin ensimäiset rautatiet. Sitte punottiin
vuosien kuluessa eri linjat yhteen, uusia ratoja vedettiin kaikkiin
suuntiin, koska ne lyhyytensä tähden eivät vaatineet yksityisinä
yrityksinä kovin suuria pääomia, ja nyt peittää noita 49 valtiota
yhtenäinen rautatieverkko. Sitäpaitsi ovat maantiet niin kurjia, että
rautateiden pitää korvata niitä.

Kaikkien noiden isojen virtojen yli tarvitaan suuri paljous siltoja, ja
niiden rakentamisessa amerikalaiset ovatkin mestareita. Mississipin ja
muiden jokien rautatiesillat ovat mitä rohkeimman insinööritaidon
suurtuotteita. Missä radat kulkevat syvien laaksojen poikki, siellä
rakennettiin entiseen aikaan puusiltoja, ja ne muistuttivat huikean
korkeita muuraustelineitä, joiden harjalle oli kiskot naulattu. Mutta
sellaiset sillat katoavat yhä enemmän, nyt rakennetaan kaikki raudasta,
ja junat kiitävät täyttä vauhtia sirojen siltojen yli, jotka etäämmältä
näyttävät pelkiltä hämähäkinseiteiltä. Maailman vanhimpia rakennustöitä
tällä alalla on riippusilta New Yorkin ja Brooklynin välillä. Se on
jättiläismoinen, mutta kuitenkin näyttää se kovin hienolta ja hennolta,
leijuessaan molempien valtaisten pilariensa välissä. Laivojen
korkeimmatkin mastot mahtuvat sen alitse, mutta se onkin 41 metriä
nousuveden pinnan yläpuolella. Pituutta on lähes kaksi kilometriä.
Hämmästellä täytyy, että ihmiset ovat kyenneet asettamaan tämän
rautalaahkon salmen yli.

Omituisin tuntein tekee tulokas ensimäisen matkansa eräänlaisilla
kummallisilla radoilla, joita risteilee New Yorkissa --
ilmarautateillä. Lukemattomien rautapatsaiden muodostamalla telineellä
kiitää hän yli katujen ja torien, nähden ajelevien ja jalankulkijain
kuhinan allansa. Käyttövoimana on näillä radoilla sähkö; sellaisia on
tässä maassa runsaasti. Niiltä on oivallinen näköala yli kaupungin, ja
omituiselta tuntuu kurkistella rakennusten toisiin ja kolmansiin
huonekertoihin. Ei tunnu Europalta.

Täältä Lännen suuriin kaupunkeihin lähtiessä on kulku hyvin mukavaa;
muutamat junat ovat kuin pyörille asetettuja hotelleja. Niissä saa
tosiaan matkustaa herroiksi, jos on varoja. Tilaa on runsaasti, saa
kävellä ja liikkua vapaasti, istahdella mukaviin lepotuoleihin isojen
ikkunain ääreen ja antaa katseensa harhailla äärettömille preirioille.
Siihen kyllästyttyänsä sopii asettua mahonkipöydän ääreen
kirjottelemaan postikortteja ystävilleen. Pitkällä taipaleella, esim.
San Franciscoon mennessä, ei kuitenkaan pääse ikävä ahdistelemaan.
Junassahan saa kaikkea, mitä mieli tekee, kylpyjäkin. Matkalainen
lueskelee, nukkuu, syö, katselee ohikiitäviä maisemia, tekee
tuttavuuksia ja jakselee kerrassaan mainiosti. Ja kaukaisen lännen
Kalliovuoristoon tultaessa saa hän kylliksi vaihtelua. Siellä
pujahtelee juna laaksosta toiseen, kiertelee jyrkkiä rotkonkaltaita
pitkin, kumisee rautatiesiltoja myöten huimaavien kuilujen yli ja
kiipeilee jyrkkiä rinteitä ylös.

Kalliovuorten länsipuolella painutaan uskaliain kääntein alas rannikkoa
kohti. Ihan pyrkii pyörryttämään välillä, kun kuljettaja tuntuu
menettäneen veturinsa vallinnan. Koko juna tuntuu syöksyvän matkoihinsa
omasta painostaan, käänteiden aseman mukaan kallistuen milloin
oikealle, milloin vasemmalle. Saattaa käydä hyvinkin hankalaksi
liikkua vaunussa; ennen kuin aavistaakaan, tulee menettäneeksi
tasapainonsa ja kolahtaa seinään. Jos matkustajat ovat silloin
keräytyneinä ravintolavaunuun, niin heillä on tilaisuutta ihmetellä
neekeritarjoilijoita, jotka tuovat aterioitsijoille liemilautasia.
Notkeina kuin ankeriaat seuraavat he junan liikkeitä eivätkä läikähdytä
pisaraakaan. Luulisi heidän juuri tupertuvan nurin lieminensä, mutta he
kallistuvat samaan kulmaan kuin vaunukin ja liikkuvat hiljaisesti ja
keveästi kuin haamut, junan syöksyessä tohisten ja tärskyen alas
laaksoon ja vaaniessa kuin mainingin kohtaama laiva.

New Yorkin nähtävyyksiä on myös sen Central Park, "Keskipuisto", joka
tuuheine puineen ja viileine lammikoineen tuntuu mitä herttaisimmalta.
Kesäisin on täällä hehkuvan kuumaa, ja nautinnokseen silloin lepäilee
joitakuita tunteja puiden siimeksessä. Talvet ovat sitä kylmempiä.
Raa'at, tuimat tuulet pyyhkielevät silloin itärannikkoa. Paljon
ajatuksia herättää "Viides avenue", New Yorkin hienoin katu. Sen
palatsirivissä asuvat miljoonamiehet, -- rautatiekuninkaat,
teräskuninkaat, öljykuninkaat, viljakuninkaat, vieläpä
sokerikuninkaatkin, kokonainen liuta pelkkiä "kuninkaita". He
suorastaan kierittelevät siinä kullassa, minkä kansanjoukot saavat
maksaa rautatiepileteistä, veitsistä ja kahveleista, paloöljystä,
leivästä ja sokerista. Eräässäkin linnassa, josta heti pistää silmään
iso ajoportti, korkeat tornit ja koristellut kattoikkunat, asuu
tuhannen miljoonan omistaja. Hän ostelee tavattoman kalliita tauluja,
kutouksia ja veistoteoksia Europasta, ja antaa päivällisiä, jotka
maksavat monia tuhansia markkoja henkeä kohti. Kaiken aikaa vallitsee
sanomaton kurjuus hänen lähettyvillään. Perustaahan hän sentään myös
silloin tällöin yliopiston. Sellaisia on Yhdysvalloissa runsaasti, ja
tavattoman paljon täällä uhrataankin valistuksen ja tieteen hyväksi.

Kannattaa myös käydä katsomassa rakennusrivejä, joiden ikkunat ovat
Hudson-virralle päin. New York sijaitsee tämän virran varrella, tai
oikeammin sanoen Manhattan-saarella sen suussa. Kolmesataa vuotta
takaperin möivät intiaanit tämän saaren hollantilaisille vähän
päälle sadasta markasta. Kyllä sillä nyt on hintaa, sen oivaltaa
katsellessaan ihmeteltäviä "pilvenhiipojia", joissa voi lukea
kahdesta-, kolmeenkymmeneen huonekertaan. Rakennusten suhdaton korkeus
johtuu tonttien suunnattomista hinnoista. Kun ei ole kylliksi tilaa
rakentaa sivuille päin, kasataan kohti taivasta, jolle suunnalle kyllä
mahtuu. Kaunista se ei ole; epäsuhtaiselta näyttää talorivi, jossa
toiset rakennukset ovat kohtalaisia, toiset korkeita kuin savupiiput.
Kaupunkiin ehtymättömästi saapuvista siirtolaisista lähtee
luonnollisesti enin osa sisämaahan ja länteen. Jotkut parantavat
asemaansa ja etsivät sitte toisia työmaita. Mutta monet jäävät
jäljellekin ja kartuttavat "slummiväestöä", kuten kaikkein köyhimpiä
nimitetään. Ne siirtolaiset, jotka heti maahan tullessaan ovat puilla
paljailla, ottavat paikan tehtaissa millä ehdoilla hyvänsä. Palkka,
jota heille tarjotaan, tuntuu heistä kotimaan oloihin verraten
korkealta, mutta amerikalaiseksi se on alhainen. Sentähden tunkevat
maahantulleet europalaiset amerikalaisia syrjään, ja sentähden on
Yhdysvalloissa aina pari miljoonaa työtöntä. Ja paljon on todella
haaksirikkoisia, ihmisraunioita, jotka ovat muille rasituksena.
Keskiöisen lähetystyön asemalla näkee illan tullen köyhiä seisovan
tiheinä parvina odottamassa porttien avaamista. Heidän kasvonsa ovat
välinpitämättömiä ja väsyneitä, mutta porttien auetessa he syöksyvät
sisälle, täyttävät ison suojaman lavitsat ja nukahtavat jos
jonkinlaisiin asentoihin. Lähetyssaarnaaja selittää heille Jumalan
sanaa, mutta he ovat nälissään ja uupuneita, nukkuen sikeästi
istuallaan. Heidän joukossaan on irtolaisia ja maankiertäjiä,
ammattikerjäläisiä ja varkaita, laiskureita ja työttömiä. Päivisin he
kerjäävät ja varastavat, sitte he nukahtavat keskiöisen lähetystyön
suojamassa. Kun saarnaaja on sanonut aamenensa, ajetaan heidät ulos
yöhön, ja he kiirehtivät "leipäriveihin", missä seisovat jonona
tuntikausia, kunnes tulee heidän vuoronsa saada ruokaa ilmaiseksi. Niin
kuluu heidän elämänsä päivä päivältä, ja nuo onnettomat vaipuvat yhä
syvemmälle kurjuuteen.

Peräti kirjavista aineksista muodostuu aikoinaan lopullinen
amerikalainen rotu, jahka Ellis-saari on sulkenut porttinsa Europan
siirtolaisilta. Ja tässä ihmeellisessä maassa on muitakin sekotuksia
kuin Europan asukkaiden synnyttämiä: mulatit, jotka ovat neekerien ja
valkoihoisten jälkeläisiä, ja mestitsit, jotka ovat intiaanien ja
valkoihoisten sekarotua. Uudet avioliitot valkoisten taholle ohentavat
mustaa ja vaskenkarvaista verta yhä enemmän. New York ei ole tämän
sekalaisen valtakunnan pääkaupunki, kuten tiettyä. Sillä kaupungilla,
joka kantaa suuren Washingtonin nimeä, katsottiin olevan soveliaampi ja
oikeudenmukaisempi asema alkuperäisen liiton eri valtioihin verraten.
Yhdysvalloissa on neljätoista kaupunkia, jotka ovat isompia kuin
Washington, mutta sieltä käsin hallitaan maata. Siellä asuu presidentti
"Valkoisessa talossa", siellä kokoontuu kongressi "Kapitoliumiin",
siellä kohoaa Washingtonin obeliski valtaisten valtionrakennusten
ympäröimänä, ja siellä on kolme yliopistoa.



15. Suomalaiset Amerikassa.


Amerikan europalainen asutus on saanut alkunsa eri kansain perustamista
siirtokunnista, jotka eivät ainoastaan joutuneet taisteluihin
alkuperäisten asukasten kanssa, vaan myöskin keskenään mittelemään
voimiaan Yhdysvaltain eri osien herruudesta. Atlantin-puoleisten
pohjoisvaltioiden alueella kilpailivat siten hollantilaiset,
ranskalaiset ja englantilaiset, ja ottivatpa taisteluun osaa myöskin
ruotsalaiset ja suomalaiset. Nykyisen Filadelfian paikalla, jossa on
lähes puolitoista miljoonaa asukasta, niistä runsaasti 250.000
työmiestä -- se onkin Yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki -- oli
aikoinaan ruotsalais-suomalainen siirtokunta.

Muuan kokenut hollantilainen otti johtaakseen Ruotsin ensimäisiä
siirtolaisia luvattuun maahan; sitä varten perustettiin Kustaa II
Aadolfin suuruuden aikana yhtiö, jonka toimimiehinä oli sellaisia
kuuluisuuksia kuin Akseli Oxenstierna ja Klaus Flemming. Se tapahtui
samaan aikaan kuin hollantilaiset perustivat sen uutisasutuksen, josta
kehittyi New York. Pitkälliseltä purjehdusmatkalta päätyivät
retkikunnan laivat "Kalmar Nyckel" (Kalmarin avain) ja "Gripen"
(Vaakalintu) Delaware-joen suuhun. Muutamia penikulmia ylempänä astui
joukko maihin. Metsäinen tienoo oli koskematonta korpea. Vehmaiden
kunnaiden lomissa avautui hymyileviä laaksoja lorisevine puroineen, ja
tulijoista tuntui paikka niin ihastuttavalta, että he nimittivät sen
Paratiisinniemeksi. Metsissä pyysivät ritarilliset ja urheat
minkva-intiaanit Tapion antimia, ja heidän kanssaan ryhtyivät
ruotsalaiset ystävällisiin neuvotteluihin. Saadessaan hyvän tarjouksen
eivät intiaanit olleet vastahakoisia myymään maakaistaletta joen
länsirannalta. Sinne rakennettiin pienen sivujoen varteen
paaluvarustus, jolle Ruotsin nuoren kuningattaren kunniaksi annettiin
nimeksi Kristina. Uusilla maanhankinnoilla kasvoi alue kahdenkymmenen
penikulman pituiseksi. Intiaaneilta ostelivat uutisasukkaat
majavannahkoja, joita möivät hyvällä voitolla kotimaahan.

Aluksi oli vaikea saada uutta maata kansoitetuksi. Ruotsalaiset
tahtoivat mieluummin pysyä kotona. Oli lähetettävä "värvääjiä"
vuoriteollisuusseuduille ja Suomeen keräämään siirtolaisia, ja
rangaistusvankejakin ja karanneita huoveja lähetettiin matkaan.
Luultavasti oli jo ensimäisessä retkikunnassa mukana suomalaisia
Värmlannista, missä he olivat Suomesta siirryttyänsä kokeneet kovaa
sortoa, joten teki mieli koetella toivorikkaampia asuinsijoja. Ilmanala
oli suotuisa, ja maa tuotti runsaan maissi- ja tupakkasadon. Paha vain,
että "Uuden Ruotsin" siirtokunnan hollantilaiset ja englantilaiset
naapurit vaativat samaa aluetta omakseen; jälkimäiset esittivätkin
vanhempia kauppakirjoja intiaaneilta. Pitkän aikaa menestyi kuitenkin
siirtokunta hyvin kuvernööriensä johtamana. Everstiluutnantti Printz
rakennutti kuvernöörinä ollessaan nykyisen Filadelfian paikalle Uuden
Korsholman linnotuksen ja pidätti hollantilaiset Delaware-joen suulta,
ehkäisten heidän kaupankäyntinsä intiaanien kanssa. Mutta pelätyt
ruotsalaiset ja suomalaiset eivät lopulta säilyneet 30-vuotisen sodan
tuottaman maineensa turvissa. Kun sotaisa kuvernööri Rysingh oli
hävittänyt Kasimir-linnan, jonka hollantilaisten yhtä sotaisa
kuvernööri Stuyvesant oli rakennuttanut ihan Kristinan alapuolelle,
keräsi Stuyvesant lujan laivaston, joka purjehti ylös virtaa ja
vallotti urhean puolustuksen jälkeen koko Uuden Ruotsin siirtokunnan
v. 1655. Kotiin sai lähteä ken halusi, mutta useimmat jäivät Hollannin
alamaisiksi. Siirtokuntaa tuli hallitsemaan hollantilainen ylivouti, ja
ensimäiseksi alivoudiksi asetettiin suomalainen Antti Jurgen.
Suomalaisille oli isännyyden muutos luonnollisesti vain etu, sillä
eihän heidän kansallisista tarpeistaan oltu ennenkään välitetty, mutta
nyt oli ainaisista riitaisuuksista tullut loppu, sillä intiaanitkaan
eivät näillä tienoin häirinneet uutisasukasten rauhaa.

Vielä vapaammin kehittyivät siirtolaisten olot sitte kun hollantilaiset
menettivät kaiken valtansa, ainoastaan kymmenen vuotta nautittuaan
vallotuksestaan. Englantilaiset anastivat silloin haltuunsa
hollantilaisten kaikki alueet. V. 1682 toi William Penn kveekarinsa
Delawarejoen ruotsalaisten ja suomalaisten luo; ostellen maata sekä
heiltä että intiaaneilta perusti hän Filadelfian kaupungin. Nämä
harrasmieliset ja toimeliaat uutisasukkaat levittivät rauhaa ja
vireyttä kaikkialle ympäristöönsä, ja heihin sulautuivat vähitellen
äidinkielensä unohtaen pohjoismaalaiset. William Penn kiitteli
suomalaisia mitä parhaimmiksi siirtolaisiksi; alkuaan oli heitä uudessa
maailmassa joitakuita satoja perhekuntia, joiden uuraan elämän ainoina
muistoina ovat nyt Filadelfian ympäristöllä sellaiset paikannimet kuin
Finland ja Lapland. Suuri nälänhätä, Isoviha ja muut onnettomuudet
olivat tyrehdyttäneet siirtolaistulvan, joten suomalaisasutus ei saanut
lisäaineksia kansallisuutensa tueksi.

Yhdysvallat ovat kuin talo, joka on kerran toisensa jälkeen vaihtanut
omistajaa. Englantilaiset siirtokunnat vuorostaan kyllästyivät emämaan
itsekkyyteen ja ylimielisyyteen, julistautuen vapaiksi ja itsenäisiksi
valtioiksi suuressa vapautussodassa, jota johti kuolematon Washington.
Silti ei tämä suuri edistyksen maa vieläkään päässyt rauhallisiin
oloihin. Jo englantilaisen vallan varhaisimpana kautena oli orjuus
tuotu Amerikaan. V. 1619 tuli ensimäinen orjilla lastattu laiva
Afrikasta, ja seuraavina vuosina saatiin orjista tuottoisin
kauppatavara, mitä Englannin keinottelijat osasivat keksiä
rikastuakseen. Neekereitä käsiteltiin kuin karjaa, heitä myytiin
huutokaupalla orjamarkkinoilla. Viimein pohjoisvaltiot, Yhdysvaltain
valtioliiton eli unionin alkuperäinen alue, tuomitsivat orjakaupan ja
kielsivät kaiken mustien maahantuonnin. Etelävaltiot sitävastoin
perustivat kaiken vaurastumisensa orjien varaan; ilman heitä ei
puuvillan viljelystä saatu kyllin tuottavaksi. Eripuraisuus yltyi vuosi
vuodelta, ja lopuksi puhkesi turmiollinen kansalaissota viisikymmentä
vuotta takaperin. Hellittämättömän vimmatusti raivosi tämä sota neljä
vuotta; se maksoi miljaardeja rahaa ja satojatuhansia ihmishenkiä. Jalo
presidentti Abraham Lincoln sai silloin surmansa murhaajan luodista.
Mutta etelävaltiot voitettiin perin pohjin, ja orjat vapautettiin
ainiaaksi. Nyt nousee mustien lukumäärä lähes yhdeksään miljoonaan;
myönnettävä vain on, että heissä on Yhdysvaltain asukkaiden huonoimmat
ainekset.

Jo tähän sotaan ottivat ruotsalaiset huomattavasti osaa; heitä oli
silloin vakinaisina asukkaina maassa joltinenkin määrä, jotapaitsi
Ruotsista matkusti vapaaehtoisia vasiten taistelemaan pohjoisvaltioiden
puolella. Historiallisen kuuluisuuden sai ruotsalainen insinööri ja
kanavanrakentaja John Ericsson, höyryruiskun, aurinkokoneen ja potkurin
keksijä, joka rakentamallaan omituisella "Monitor" laivalla pelasti
pohjoisvaltioiden laivaston joutumasta etelävaltioiden panssaripuskurin
"Merrimacin" tyyten tuhoamaksi. Suomalaisia oli siihen aikaan
Yhdysvalloissa jokseenkin vähän -- maihin karanneita merimiehiä ja
joitakuita Kalifornian kultakuumeen houkuttelemia seikkailijoita; mutta
muutamia on heistäkin jäänyt muistiin kansalaissodan eläkkeelle
joutuneina osanottajina, jotka sittemmin näkivät maanmiehiänsä
asettuvan ympärilleen yhä sankemmin joukoin. Kun Yhdysvallat v. 1898
julistivat sodan Espanjaa vastaan Kuban ja Filippi-saariston
vapauttamiseksi, kunnostautuivat kansalaisemme jo erinomaisesti.
Filippineille lähti heitä Idaho-valtion kultakaivoksilta kokonainen
komppaniakin. Kubaan lähetetyissä joukoissa oli suomalaisia
vapaaehtoisia useita satoja, ja lisäksi palveli heitä kaikissa
Yhdysvaltain sotalaivoissa, onnettomasta "Maine"-laivasta alkaen, jonka
räjähtäminen ilmaan Havanan satamassa suuresti vaikutti sodan
syttymiseen, kun onnettomuutta väärin luultiin espanjalaisten kamalaksi
tihutyöksi. Lukuunottamatta siinä loppunsa saaneita kolmea
kansalaistamme oli sen sodan ensimäinen uhri suomalainen merisoturi,
jolta kanuunankuula vei "Brooklyn"-laivassa pään.

Suomalaiset ovat tulleet tunnetuiksi mitä parhaana siirtolaisaineksena
Yhdysvalloissa, vaikka heidän keskuudessaan on viime vuosina sosialismi
luonut harhaantunutta villitystä, joka on paikotellen vaikeuttanut
kansalaistemme asemaa. Heillä on erityinen taipumus luomaan itselleen
vakinaisia oloja, asettumaan perheellisinä maanviljelijöiksi ja muihin
yrityksiin, jotka sitovat heitä uuteen maahan, joten heistä ei niin
suuri osa vain keräile palkkasäästöjä kotimaahan palatakseen kuin esim.
italialaisista. Sitkeään ja kärsivällisinä uurastavat he omintakeisen
tulevaisuuden hyväksi ja näyttävät viihtyvän uuden maailman kaikissakin
kolkissa, Alaskan niemimaalta Meksikon lahteen asti, mutta parhaiten
kuitenkin pohjoisvaltioissa ja Kanadassa, missä ilmanala on enimmin
samanlainen kuin vanhassa maassa. Ankara "dollarin tavottelu", joka on
amerikalaisen elämän päähyörinänä, vaatii peräti raskasta aherrusta
kaikilla toimeentulon aloilla, jos mieli pysyä sortumatta kilpailussa,
kestää olemassaolon taistelussa; mutta kova ponnistelu tulee myös
yleensä hyvin palkituksi. Suomalaisen luonteen jäykkyydestä johtuu,
että meikäläisiä ei vielä suurestikaan ole kohonnut huomattaviin
valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin asemiin. Yleensäkin
tapahtuu sellaista nousua edellyttävä sulautuminen varsinaiseen
amerikalaiskansaan hitaimmin niillä kansallisuuksilla, jotka kieleltään
kuuluvat romaanilais-germaanilaisen ja anglosaksilaisen kansaryhmän
ulkopuolelle. Mutta eivät suomalaisetkaan siirtolaiset ole oleskelleet
pitkää aikaa Yhdysvalloissa, ennen kuin he jo ovat mielestään erityistä
Amerikan suomalaisheimoa, joka nopeasti tuntee uuden maan olot ja
harrastukset tutummiksi ja likeisemmiksi kuin "vanhan maan". Se
ensimäinen vieraantuminen kehittyy jo toisessa sukupolvessa
sellaiseksi, että lapset keskenään puhuvat englantia ja vanhemmilleen
suomea, eivätkä nämä enää oloihin kiinnittyneinä ajattele isäinsä
maahan palaamista muutoin kuin ehkä käymätiellä, vierailuksi.

Suomalainen siirtolaisuus Yhdysvaltoihin alkoi varsinaisesti vuosina
1867-8, jolloin meidän maassamme oli yhtä kovat ajat kuin ne Atlantin
takana silloin olivat "kultaiset". Nykyään on siellä jo lukuisia
suuriakin suomalaissiirtoloita, joissa seurakunnallinen elämä ja
henkiset pyrinnöt ovat vilkkaassa vauhdissa. Heillä on oma kirkkokunta,
Suomisynoodi, joka hoitaa v. 1896 Hancockin kaupunkiin Michiganin
valtioon perustettua korkeakoulua, Suomiopistoa; tähän liitetty
jumaluusopillinen seminaari valmistaa myös pappeja niiden lisäksi,
joita seurakunnat saavat palkatuksi Suomesta. Monia seurakuntia
kirkkoineen on myös eriävän oppinsa vuoksi tästä kirkkokunnasta
erillään, varsinkin laestadiolaisia, mikä johtuu siitä, että hyvin
suuri osa suomalaisia siirtolaisia on tullut Norjan, Ruotsin ja Suomen
pohjoisosista. Kotimaassa tunnettujen yhdistysmuotojen lisäksi ovat
suomalaiset siirtolaiset erityisesti harrastaneet "veljeysseuroja",
joihin liittyy henkivakuutustoimintaa. Sanomalehtiä ja aikakautisia
julkaisuja ilmestyy heidän keskuudessaan pariinkymmeneen, muutakin
kustannusliikettä on saatu hyvälle alulle, ja jotkut sikäläiset
suomenkieliset runo- ja kertomuskokoelmat osottavat, että Atlantin
takaa saattaa kohota huomattavia kirjailijoitakin, vaikka se henkinen
edistys vielä on alkuasteillaan.

Lyhyt yleiskatsaus suomalaisten amerikalaisille asuinmaille johtaa
meidät New Yorkista alotettuamme ensiksikin n.s. Uuden Englannin
valtioihin, unionin vanhimpiin. Näissä eivät suomalaiset ole
perustaneet kovinkaan suuria siirtokuntia. Koko alueella he
parhaastapäästä työskentelevät kivilouhimoissa ja osaksi tehtaissa,
enimmin keskittyneinä Massachusettsin valtioon, mikä muuten on Suomen
ruotsalaisten siirtolaisten pääpaikka. "Massassa", kuten suomalaiset
valtiota nimittävät, ovat maanmiehemme tavanneet mieluisimmat paikkansa
Bostonin suurkaupungista ja sen ympäristöltä, etenkin kauniilta
"Kiipinniemeltä" (Cape Ann), missä heidän huomattavimmat
asuinkaupunkinsa ovat Rockport ja Lanesville; molemmissa on suomalainen
kirkko. Pääansiot tulevat sielläkin kivitöistä. Vilkkaasti
edistyneeseen Fitchburgin kaupunkiin ovat lisäksi kehruu- ja
kutomatehtaat keränneet paljon suomalaisia; siellä on monet ajat
julkaistu suomalaisia sanomalehtiä, ja sieltä käsin levitetään Suomen
kirjankustantajien amerikalaista keskusvarastoa pitkin valtioita.
Suuressa Worcesterin kaupungissa työskentelevät useimmat suomalaiset
"lankamyllyissä", teräslankatehtaissa, kuten moniaissa Illinoisin
valtion pikkukaupungeissa; se on raskasta työtä, mutta tuottaa
kohtuullisen palkan. Massachusettsin valtiossa on paljon muitakin
tunnettuja suomalaisasutuksia.

Vinhasti kiidämme junalla halki Pennsylvanian valtion. Lukemattomia
haararatoja poikkeilee kaikille tahoille. Joka suunnalla vilahtelee
kaupunkeja ja yhteiskuntia. Tuossa pistäytyy rata vuorikaivokseen,
tässä toinen viljavalle tupakka- ja maissiseudulle, pian taas kolmas
tukinhakkuupaikalle. Asemilla on pitkiä junia lastattuina viljalla,
laudoilla, paloöljyllä, puuvillalla, maanviljelyskoneilla,
kivihiilillä, kaikella mahdollisella maan ja ihmisaherruksen
tuotannolla. Maisema käy kunnaiseksi, ja rata kulkee mutkittelevina
käänteinä Allegbany-vuorten pohjoisimman osan poikki. Niiden
graniitti-, gneissi- ja liuskeharjanteet jakavat erilleen Atlantin ja
Mississipin vedet, kohoten lounaassa yli kahdentuhannen metrin
korkuisiksi huipuiksi. Laaksoissa viljellään maissia ja hedelmäpuita,
mutta siellä on myös mahtavia sekä havu- että lehtipuumetsiä. Ja
valtiossa on seutuja, missä saattaa toivottomasti eksyä alppiruusujen
ja köynnöskasvien läpitunkemattomiin tiheikköihin; on myös jylhiä
soppia, minne ihmiset eivät milloinkaan tunkeudu -- missä sudet
ja karhut saavat tyyssijansa ryteiköistä ja sammaleisista
harmaakivilouhikoista. Siellä ei ole mitään muuttunutta siltä
ajalta, jolloin intiaanit liikkuivat sotajalalla toisiaan vastaan.
Vaarallisimpia eläjiä ovat siellä nyt ruskeat kalkkalokäärmeet, jotka
onneksi itse hälyttävät lähelläolostaan, kalisuttaen pyrstönikamiansa
liikkuessaan.

Tämä William Pennin asuttama veljesrakkauden siirtomaa on
kuitenkin työolojensa puolesta Amerikan kurjimpia valtioita. Sen
kivihiilikaivoksia, rautatehtaita ja muita rikkaudenlähteitä ovat
vallitsemassa suuret trustit ja monimiljoonamiehet, jotka pusertavat
työntekijöistä kaiken mahdollisen työvoiman irti niin vähillä menoilla
kuin suinkin, saadakseen suuria korkoja suunnattomille pääomilleen.
Keskuksena on suuri Pittsburg, maailman säälittömin liikepaikka, raudan
ja savun kaupunki, bessemer-uunien kuluttava ahjo. Kaupunki on kuin
taikaiskulla kohonnut maasta. Sitte kun tienoolta keksittiin
petroleumilähteitä, sai sen kehitys kaksinkertaisen vauhdin; nyt se on
maailman huomatuimpia teollisuuskaupunkeja ja Amerikan suurin raudan-
ja teräksentuottaja. Sikäläinen valmistusarvo nousee runsaasti
viiteensataan miljoonaan markkaan vuodessa. Läheisyydessä on melkein
ehtymättömiä kivihiilikerroksia. Kolmattakymmentä rautatielinjaa
kokoontuu Pittsburgiin, joka käyttää myös kolmea purjehdittavaa jokea
ja laajaa kanavaverkkoa. Ja yltympärillä saartavat kaupunkia
esikaupungit, jotka ovat täynnä konetehtaita, terässulattimoja ja
lasitehtaita. Asukkaita on koko rykelmässä miljoona, niistä kolmannes
ulkomaalaisia, enimmäkseen slaavilaisia, italialaisia ja unkarilaisia.
Tuntuu ahdistavalta, kun ylängöltä katselee tätä suitsuavien
tehdashormien metsää. Kaikkialla taotaan ja kalkutellaan, kuuluu
metallin kiikkumista ja raskaiden junien jyskettä ratakiskoilla.
Hirveän kuumissa uuneissa sihisee ja porisee, ja kipinät tuprahtelevat
kankirautamoukarien alla. Ja öisin voi luulla joutuneensa tulivuoren
pohjalle, missä laava kiehuu tuhan alla, valmiina kuohumaan esille ja
tuhoamaan kaikki. Tuhansista ahjoista loimuaa kaamea punakeltainen
lieska, joka valaisee kivihiilensavun paksujen pilvien alipuolta.

Suomalaiset eivät yleensäkään viihdy aivan suurissa kaupungeissa,
jotapaitsi he eivät hevillä siedä sulatusuunien kuumuutta. Senvuoksi ei
heitä Pittsburgin tienoon hiidenmylly ole paljoakaan korjannut
saaliikseen; mutta etenkin kivihiilikaivoksissa heitä työskentelee
melkoinen määrä hajallaan pitkin valtiota, muutellen työsuhteiden
mukaan ja suurempia siirtokuntia perustamatta. Bessemerin kivimurtimot
ovat keränneet vakinaisempaa suomalaisasutusta.

Pittsburgista johtaa suoranainen rautatie suureen S:t Louisin
kaupunkiin Mississippi-virran varrelle. Tämä Missourin valtiossa
sijaitseva keskus on mitä vilkkain liikepaikka, monien tärkeiden
rautateitten solmukohta, josta myös haarautuu lukemattomia
höyrylaivalinjoja ylöspäin pitkin Mississippiä ja Missouria sekä
kaikkiin niiden sivujokien varsilla sijaitseviin suuriin kaupunkeihin.
S:t Louis on keskuspaikka niille mutkitteleville vesiteille, jotka
kaikkiin suuntiin täyttävät Yhdysvaltain sisämaan. Ja sieltä myös
kuljetaan laakeapohjaisilla ja mukavilla höyrylaivoilla alas
jättiläisvirtaa New Orleansiin, valtaiseen puuvillan vientisatamaan.
Suunnaton siunauksen ja rikkauden lähde on Yhdysvalloille tämä mahtava
virta, jota voidaan sanoa maapallon pisimmäksi, jos mitataan Missourin
lähteiltä Kalliovuoristosta asti, ja suuruudeltaan jää se muuten
jälkeen ainoastaan Amatsoni-virrasta. Sen laakea laakso on tavattoman
hedelmällistä Laajalti pitkin rantoja nousevat rehevät laihot monien
miljoonien ihmisten ruokkijoiksi. Ja nuo vesitiet, haarautuneina kuin
kasvinlehden suonisto, helpottavat yhteyttä ja tavarankuljetusta eri
valtioiden välillä.

Keväisin paisuu tämä jättiläisvirta järveksi, joka siunauksestaan ottaa
silloin aimo veron ihmisiltä. Valtainen, ruskeansamea vesipaljous
puhkoo silloin usein uomansa äkillisiä käänteitä ja muodostelee
oikoteitä niiden kapeiden kannasten poikki. Siten aiheutuneita haittoja
on helppo kuvailla mielessään. Tuollaisessa mutkassa sijainnut kaupunki
saattaa yhtäkkiä joutua penikulman päähän rannasta. Toisessa on
asukkailla milloin hyvänsä hukkumisen vaara tarjolla tulvan aikana.
Rautatiesilta voi aavistamattomasti joutua riippumaan kuivan maan yli,
samalla kun virta on kappaleen matkan päässä pyyhkäissyt tieltään
ratavallin kiskoineen. Insinööreillä on paljon vaivaa oikullisen
kevättulvan torjumisessa kaikin inhimillisin apukeinoin, ja kuitenkin
tuottaa Mississippi joka vuosi kamalaa tuhoa ja aiheuttaa rantojen
omistajille suuria vahinkoja esim. hukuttamalla karjaa.

S:t Louisissa asuu melkoinen määrä suomalaisia m.m. palvelustyttöinä,
mutta yleensä on suomalaisasutus kaikissa etelävaltioissa hyvin
hajallista; viime aikoina on kuitenkin Alabamaan saatu siirtymään
yhä runsaammin maanmiehiämme maanviljelijöiksi. Varsinainen
suomalaisvyöhyke ulottuu Yhdysvalloissa Massachusettsin, New Yorkin ja
Pennsylvanian valtioiden kohdalta idässä aina yhtä leveänä
Washingtonin, Oregonin ja Kalifornian valtioihin Tyynenmeren
rannikolle. Pennsylvanian läntinen rajanaapuri Ohio -- koko unionin
huomattavimpia -- on jo varhain suonut vakinaisia asuinsijoja
suomalaisille, etenkin Erie-järven rannalla, missä ennen muita
Ashtabula Harbor on hyvinkin suomalainen kaupunki; kansalaisemme
saavat siellä elantonsa etupäässä suuremmoisista lastaustöistä.
Seurakunnalliset olot ja yhdistysriennot ovat niillä tienoin hyvin
edistyneet suomalaisten keskuudessa.

Pennsylvanian rajan yli länteen päin Ohion ja Indianan valtioiden halki
kiitäessämme näemme sekä pohjoisessa että etelässä mittaamattomia
lakeuksia, joilla viljellään maissia, vehnää, kauraa ja tupakkaa.
Maissivainiot ovat kuitenkin tavallisimpia, ja korkeakortisina ja
paksutähkäisinä ne näyttävät varsin juhlallisilta. Indianassa on vain
pieniä suomalaispaikkoja, eikä suuria Illinoisissakaan, jonne joudumme
pitkin Michigan-järven rantaa, sinisen ulapan jäädessä pohjoispuolelle,
ja piankin päädymme Chicagoon, amerikalaisen jättiläisedistyksen
perikuvalliseen näytteeseen.

Chicagossa on maailman suurimmat teräs- ja rautamarkkinat.
Pohjoispuolella sijaitsevien järvien ympäristöllä on suunnattomia
tukkimetsiä, ja puutavarakaupassakin on Chicago maapallon
ensimäinen kaupunki. Kuuluisia ovat niinikään sikäläiset suuret
teurastuslaitokset, joihin vuosittain viedään miljoonia nautaeläimiä,
sikoja ja lampaita. Suuremmoinen onkin Chicagon liha- ja viljakauppa.
Entiseen aikaan oli tällä paikalla pieni intiaanikylä; nyt on
Chicagossa runsaasti kaksi miljoonaa asukasta, ja se on maailman viides
kaupunki. Liikevaihto nousee neljääntoista miljaardiin markkaan
vuodessa. Mutta kaupungin varjopuolista mainittakoon, että Chicago ei
tyydy vähempään kuin seitsemääntuhanteen kapakkaan ja maksaa kuusisataa
miljoonaa markkaa vuosittain oluesta ja väkijuomista. Elämä onkin kuin
rosvopesässä, kaupungin hallinto on viheliäinen, eikä turvallisuus
kaduilla ole kehuttava. Mutta paljon tehdään kansanvalistuksenkin
hyväksi. Kaupungissa on kansanpuistoja, kisakenttiä ja kirjastoja,
vieläpä lastenkirjastojakin, joissa kuhisee lueskelevia pienokaisia.

Lähinnä Tukholmaa on Chicago suurin ruotsalainen kaupunki;
ruotsalaisilla on siellä omia esikaupunkikortteleita, missä ei kuule
kaduilla puhuttavan muuta kuin ruotsia. Se on skandinavialaisten
siirtolaisten varsinainen keskus. Mutta suomalaiset eivät ole tässäkään
suurkaupungissa ottaneet viihtyäkseen. Hajallaan asuu heitä siellä
kuitenkin melkoinen joukko, hyvissä varoissakin. Sensijaan on
Illinoisin pikkukaupungeissa monia tunnettuja suomalaissiirtoloita,
joissa henkiset riennot menestyvät.



16. Suuressa Lännessä.


Idän valtioista olemme siirtyneet Lännen puolelle. Kulkutiet
koskettavat Kanadaa, jonka suunnattomista havupuumetsistä sadat
höyrylaivat kuljettavat puutavaraa Chicagoon. Kanada on Intian jälkeen
Britannian kallisarvoisin siirtomaa. Ihmisistä ei se kylläkään ole
rikas: asukkaita on ainoastaan 5.400.000, vaikka se on alaltaan yhtä
suuri kuin koko Europa ja kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Idästä
länteen leviää maa niin pitkälti, että se on mitaltaan neljännes
maapallon ympäryksestä, mutta vaikka varsinkin pohjoiset, kylmät osat
ovat harvaan asuttuja, ovat sen luonnolliset rikkaudet tavattomana
tulolähteenä. Vainiot, vuoret, metsät ja vesi suovat suuremmoisen
sadon. Yksistään viljaa lähetetään Kanadasta 750 milj. markan arvosta
vuodessa.

Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla on Erie-järven itäpäässä muuan maailman
ihmeitä ja Pohjois-Amerikan kuuluisin nähtävyys. Erie-järvi laskee
Ontarioon, joka on sata metriä alempana, ja jokseenkin puolitiessä
näiden järvien välillä syöksyy vesipaljous äkillisen kynnyksen yli ja
sinkoutuu pauhaten syvyyteen. Tämä 900 metriä leveä kynnys on valtainen
kalkkikivikerros, jonka alla vuorilaji on hauraampaa liuskakiveä.
Liuskakiven hivuminen tapahtuu nopeammin kuin kovan kalkkikiven, joka
senvuoksi riippuu kuin ulkonevana pöydänsyrjänä. Kun altakovertuminen
on kehittynyt niin pitkälle, että kalkkikivi ei enää kykene kestämään
vesipaljouden painoa, murtuu tuolloin tällöin lohkareita irti
kalkkikivireunasta ja sortuu huumaavalla pauhulla syvyyteen. Siten
hivuttaa putous aikojen kuluessa kynnystä, ja Niagara siirtyy senvuoksi
ylöspäin Erie-järveä kohti. Mutta kilometrin taipaleeseen lasketaan
sentään kuluvan kaksikymmentätuhatta vuotta.

Kosken jumu kuuluu kuuden penikulman päähän, ja lähemmäksi tullessaan
näkee suuria hyrskepilviä kohoavan kuilusta, joka on viisikymmentä
metriä putouksen kynnyksen alapuolella. Suuremmoisuudessa voittaa
Niagaran ainoastaan Viktoria-putous Sambesissa. Ihminen tuntee itsensä
vähäpätöiseksi ja ahdistuneeksi, kun uskaltautuu kosken ylä- ja
alapuolelle rakennetuille silloille katselemaan, miten nuo
kahdeksantuhatta kuutiometriä vettä sekunnissa äänettömästi kuin öljy
soluvat kynnyksen yli, seuraavassa silmänräpäyksessä musertuakseen
hyrskeeksi ja vaahdoksi ukkosenkaltaisella jyrinällä. Monet uskalikot
ovat menettäneet henkensä yrittäessään laskea alas Niagaraa, mutta
kerran on se onnistunut eräälle, joka teki matkan vankassa pieluksilla
sisustetussa tynnyrissä. Nuorallatanssija Blondin teki aikoinaan
ihmeellisiä matkoja Niagaran poikki teräslankaköydellä, joka oli
pingotettu rannasta rantaan.

Niagaran alapuolella virtaa vesi Ontarioon vastapäätä Torontoa, Kanadan
isointa kaupunkia. Sitte juoksee se pois järven koilliskolkasta,
muodostaen kiemurtelevia vesiteitä "Tuhanneksi saareksi" nimitetyssä
saarisikermässä. S:t Lorenso-nimisenä jatkuu senjälkeen virta milloin
kaitana ja koskisena, milloin suvannoiksi laajeten. Suuren Montrealin
kaupungin kohdalla alkaa sen tyyni alijuoksu, ja Quebecin alapuolella
levenee virta kuin metsästäjän torveksi. Se jäätyy joka vuosi, ja jää
on paikotellen niin vahvaa, että sille voidaan asettaa rautatiekiskoja
raskaiden tavarajunien kuljettamiseksi. Mutta keväisin, jäidenlähdön
aikana, on virran naapuruus vaarallinen, ja toisinaan pusertuu suuria
jäävuoria Montrealin alavampien osien yli. -- Edellä on mainittu
Kanadan kolme tärkeintä kaupunkia, mutta siirtomaan pääkaupungin
kunnia-aseman on saanut pikku Ottawa.

Englantilainen valta on Pohjois-Amerikassa ikäänkuin pingotettu kahden
kultakaivoksen väliin. Äärimäisessä idässä on New Foundland, jonka
matalikoille kylmä napavirta tuo vuosittain suunnattomat määrät
hylkeitä, turskia, lohia, silliä ja hummereita; pyynnissä työskentelee
runsaasti viisikymmentätuhatta kalastajaa. Lännen etäisimmällä kulmalla
taasen on Klondike itään Alaskan maakunnasta, joka jo aikaisemmin
tuotti tavattomia rikkauksia turkiksilla, hylkeenpyynnillä ja
lohenkalastuksella, mutta tuli vähitellen yhä huomatummaksi maan
poveenkin kätketyistä aarteista. Aivan sanoin kuvaamaton on se kiihko,
joka valtasi koko Pohjois-Amerikan ja ulottui kauvas muuallekin, kun
"Excelsior"-laiva heinäkuussa v. 1897 toi Seattleen Tyynenmeren
rannikolle ensimäisen kultalastin Klondikesta! Oli löytynyt erinomaisen
rikas uusi kulta-alue, ja muutamia suomalaisiakin oli niiden miekkosten
joukossa, jotka selkä köyryssä kantoivat kultahietasäkkinsä laivasta
maihin, alueen ensimäisinä penkojina. Ihmiset syöksyivät Jukon-virran
varsille ihan päättöminä, rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset,
tuhansittain sortuen säännöttömien yhteiskuntien rosvoelämään ja
Pohjolan ylen ankaran talven hirveihin kärsimyksiin; pakkanen painuu
usein 55 asteeseen. Maan kamara on ainiaan jäässä; kullan etsimiseksi
on sitä sulatettava nuotioilla. Vähitellen ovat olot järjestyneet,
kulta-alueille on kohonnut komeita kaupunkeja, ja vuotuinen
kullantuotanto on noussut puoleenkintoista sataan miljoonaan.
Maanmiehiämme on runsaasti työskennellyt kullanetsijöinä sikäläisessä
jylhässä luonnossa, sitkeydellään keräten suuriakin omaisuuksia.
Kanadassa on paljon suomalaisia, työskennellen Canadian Pacific-radan
töissä, kulta-, vaski-, kivihiili- y.m. kaivoksissa, metsätöissä ja
maanviljelijöinä. Kauniilla Vancouverin saarella Tyynessä valtameressä
ovat Nanaimo ja Wellington huomattavia suomalaisten asuttamia
kivihiilikaivos-kaupunkeja; Vancouverin ja edellämainitun Seattlen
kaupungin välillä on Malcolm-saari, joka muutamia vuosia takaperin
herätti omituista huomiota Suomesta käsin perustettuna sosialistisena
"Malkosaaren" siirtolana. Keskellä Länsi-Kanadan aavoja preirioita on
New Finlandin (Uuden Suomen) maanviljelys-asutus; Kanadan hallitus
edistääkin maanviljelijäin lisääntymistä erittäin suotuisilla ehdoilla.
Idempänä ovat etupäässä pohjanmaalaiset kansoittaneet Copper Cliffin
vaskikaivos-kaupunkia. Mutta maanmiehiämme asuu pitkin koko Kanadaa,
lukeutuen Yhdysvaltain suomalaisiin, mistään valtiollisesta rajasta
välittämättä.

Yhdysvaltain varsinaiset suomalaisvaltiot sijaitsevat pohjoisvaltioiden
keskellä -- Michigan ja Minnesota. Edellisessä ovat rauta- ja
vaskikaivannot, jälkimäisessä rautakaivannot ja maanviljelys etupäässä
kiinnittäneet kansalaisiamme. Laajin suomalaisalue Michiganissa on
valtion pohjoiseen pistäytyvä Superior-järven saartama niemimaa; sen
jatkoa on suomalaisten keskuudessa kuuluisa "Kuparisaari", joka on
maailman huomattavimpia raudan ja vasken tuottajia. Siellä ovat
Amerikan suomalaisten suurimmat ja vanhimmat pesäpaikat. Calumetin ja
Hancockin kaupungeissa suomalaiset elelevät miltei kuin kotimaassaan;
heitä on kumpaisessakin enemmän kuin keskulaisessa Suomen kaupungissa.
Liikemaailma on siellä suureksi osaksi suomalaisten käsissä, ja paljon
on heitä kaikenlaisissa viroissakin sekä muissa luottamustoimissa. Sekä
Kuparisaarella että muualla Michiganissa on runsaasti suomalaisia
yhdyskuntia. Uusimpia näistä on Kaleva, jossa nykyään ilmestyy
Yhdysvaltain johtava suomalainen sanomalehti.

Länteen kulkiessamme on ennen Minnesotaa edessämme pieni Wisconsin,
missä suomalaisilla on m.m. Uuden Suomen ja Uuden Savon hiljaiset
maanviljelyspaikat hallussaan. Minnesota on aivan erityisesti
miellyttänyt kaikkiakin skandinavialaisia, ja nämä ovat paljon
vaikuttaneet valtion hallinnossakin. Suomalaisten suuri lukumäärä on
myös saanut aikaan, että maanmiehemme ovat vähitellen kohonneet yhä
huomattavammaksi ainekseksi Minnesotassa. Valtiossa on nykyään seutuja,
joita samotessaan helposti luulisi olevansa Suomessa, kun asukkaat ovat
säilyttäneet kaikki kotoiset tapansa. Sellaista tienoota on New York
Millsin ympäristö. Tässä kauppalassa ilmestyy Yhdysvaltain suomalaisten
vanhin sanomalehti. Paikkakunta on niin supi suomalaista, että
toiskielisetkin oppivat suomea. Postimestari saattaa olla nimeltään
Otto Osto tai Etulieri ja puhua selvää Kuusamon murretta, mutta
syntyään ovat Austin ja Ed O'Leary irlantilaisia. Eräällä toisella
suurella suomalaisseudulla, Hannassa Wyomingin valtiossa, oli
"Iso-Kalle Härmästä" -- neekeri; häntä surtiin kuin omaa kansalaista
suomalaisten keskuudessa, kun hän noin 100 suomalaisen kanssa sai
surmansa kaivosräjähdyksessä -- jollaiset tapaukset alituiseen uhkaavat
tätä kansalaisillamme yleistä ammattia.

Minnesotassa ovat myöskin metsätyöt yleisenä tulolähteenä ja etenkin
rautakaivokset. Valtion koillisosa on mitä rikkainta rauta-ainetta,
jolle on äkkiä kohonnut monia suuria kaupunkeja suomalaisten
pesäpaikoiksi, kuten Virginia ja Ely. Cokato ja Nurmijärvi ovat New
York Millsin ympäristön lisäksi varakasta ja väkirikasta suomalaista
maanviljelysaluetta. Tässä valtiossa ovat meidän suurmiehemmekin
edustettuina nimillään: Lönnrot, Runeberg ja Dopelius (sic!) ovat
edistyviä kauppaloita. Viimeksimainitun nimen oikokirjotus muistuttaa
erästä kummallista dakotalaista nimeä: kuka aavistaisi, että Snoma
Etelä-Dakotassa on aiottu kuulumaan Suomi, vaikka pääpostihallitus
Washingtonissa luki anojain käsialan väärin! Minnesotan länsipuolella
leviävät Pohjois- ja Etelä-Dakotan ruohoaavikot, jotka Montanan
valtiossa -- lännempänä -- muuttuvat kunnaiseksi maisemaksi. Täällä
menestyivät aikoinaan parhaiten biisonihärkien eli puhvelien
miljoonalaumat. Nyt on tämä voimakas elukka hävinnyt sukupuuttoon,
lukuunottamatta joitakuita pieniä suojeltuja laumoja Yellowstonen
kansallispuistossa ja Texasissa. Maan alkuperäisinä asukkaina ovat ne
hävinneet valkoihoisten tieltä, niinkuin intiaanit ovat espanjalaisten
löytöretkeilijäin päivistä asti vähentyneet viidestä miljoonasta
270.000:een. Pohjois-Dakotan maanviljelyspaikoista ovat monet
suomalaisia, jotkut nimeltäänkin, kuten Pelto ja Savo. Etelä-Dakotassa
ja siihen rajottuvassa Wyomingin valtiossa on Mustien Kumpujen
vuoristo, jonka kaupungeissa on suuria ja edistyneitä suomalaisia
siirtokuntia, kuten Lead ja Terraville. Niiden kaivoksista saadaan mitä
moninaisimpia metalleja. Montana, Pohjois-Dakotan länsipuolella, on
Yhdysvaltain vaskirikkain valtio; kultaa ja hopeaa saadaan sieltä myös
runsaasti, jotapaitsi kivihiilikerrokset ovat mitä tuottoisimpia. Monia
huomattavia asutuksia on tässäkin valtiossa, johtuen sikäläisen
kultakuumeen ensi päivistäkin asti. Viime aikoina on pieni Idahon
valtio Montanan länsipuolella tullut tunnetuksi samanlaisena
kaivosalueena ja koonnut maanmiehiämme moniksi uusiksi siirtokunniksi.

Wyomingin valtion kulmasta Montanan etelärajalla on Yellowstonen
kansallispuisto erotettu neliömäiseksi rauhotetuksi alueeksi, joka
tarjoaa monia Amerikan ihmeellisimpiä nähtävyyksiä. Siitä on kirjotettu
kokonaisia teoksia. Siellä on nelisentuhatta kuumaa lähdettä ja
satakunta geisiriä, kiehuvaa suihkulähdettä, laakson syvemmissä osissa
Kalliovuorten harjanteiden välillä. Muuan niistä syöksee vetensä lähes
sadan metrin korkeuteen, toisen suihku kohoaa täsmälleen tunnin
väliajoin. Puistossa on monia muita luonnonihmeitä, ja sen
rauhotettujen eläinten joukossa on majavakin saanut turvapaikan.

Kalliovuoristo kohoaa länteen tultaessa näkyviin vaaleansinisenä
seinänä, joka mitä mahtavampana vuoristojonona jatkuu Pohjois-Amerikan
pohjoisosasta Etelä-Amerikan alimpaan kärkeen asti, jälkimäisessä
Andien nimellä. Sen länsipuolelle jää peräti hedelmällinen kaistale
Tyynenmeren rannikkoa, Yhdysvaltain valtioista Kalifornia, Oregon ja
Washington. Ensiksimainitussa kasvaa Sierra Nevadan rinteillä kaksi
havupuulajia, joita sanotaan mammutpuiksi, syystä että ne ovat
kasvikunnan jättiläisiä, niinkuin mammutit olivat eläinkunnan. Muuan
tällainen jättiläinen oli 144 metriä korkea ja tyveltään 35 metriä
ympärimitaten. Nämä puut saavuttavat monen tuhannen vuoden iän, mutta
lopullinen häviö uhkaa jo niitäkin; ne ovat viimeisiä jäännöksiä
menneestä kehityskaudesta.

Kalliovuoriston petoeläimistä on harmaakarhu isoin. Kovin vaarallinen
ei sekään ole ja joka tapauksessa on se mainettansa parempi. Jos sen
vain annetaan olla rauhassa, ei se tee vahinkoa ainoallekaan ihmiselle,
ja ahdistettaessa se melkein aina pötkii pakoon. Mutta jos sitä
haavotetaan lyhyeltä matkalta, voi se sydäntyä julmaan kostoon, ja se
on kotiseutunsa voimakkain eläin. Se on meikäläistä mesikämmentä
kookkaampi, saattaa kasvaa puolenkolmatta metrin mittaiseksi, mutta on
muuten elämäntavoiltaan samanlainen.

Lounaisvaltioissa ja Meksikossa ovat peljättyjä petoeläimiä jaguaari ja
puma, jotka ovat tavallisempia Etelä-Amerikassa. Niitä esiintyy
metsänlaidoissa ja korkeassa preirieheinikossa, missä hurjat
ratsastajat karauttavat niiden perään, pyydystävät niitä suopungeilla
ja laahaavat hevostensa perässä, kunnes ne kuristuvat. Jaguaari elelee
myös mielellään tiheiköissä virtojen rannoilla ja nevoilla. Se
pysyttelee maassa, mutta ketterä ja rohkea puma ajaa saalistaan
puissakin. Molemmat ovat verenhimoisia rosvoja, mutta jaguaari on
isompi, väkevämpi ja villimpi. Se ei koskaan tule oikein kesyksi,
synnynnäisestä salakavaluudestaan ei se pääse; puma sitävastoin on
hyvinkin kesytettävissä.

Puma ei milloinkaan hätyyttele ihmistä, mutta jaguaaria tulee hänen
varoa. Molemmat ovat paimenten vihollisia, mutta kun puma ei raatele
lammasta isompia kotieläimiä, hyökkää jaguaari myöskin hevosen,
muulin ja nautaeläimen kimppuun. Jaguaari metsästelee ainoastaan
aamusarastuksessa tai iltahämärässä taikka kuutamolla, puma yksinomaan
illalla ja yöllä. Edellinen on viekas ja kärsivällinen pyydystäjä. Se
ryömii väijyksiin niinkuin kissa ja vaanii tiheikön kätköstä
hellittämättömästi uhriaan. Ihmeteltävän notkeasti ja äänettömästi
hiipii se yhä lähemmä, ja ollessaan varma menestyksestä tekee se
hyppäyksensä, repäisee antilopilta, lampaalta tai vesisialta kurkun ja
laahaa saaliinsa pensastoon. Hevosesta se ahmii minkä jaksaa ja poistuu
sitte syrjäiseen paikkaan nukkumaan, palatakseen myöhemmin haaskalle.

Kalliovuoriston pääselänne kulkee Kalifornian itäpuolella Koloradon
valtion läpi. Tämä valtio on ehdottomasti maailman kaikkein
merkillisimpiä seutuja. Aivan ainoa laatuaan on Kolorado-virran
suuremmoinen rotko-uoma eli canjon. Tämä virta, joka laskee vetensä
Kalifornian lahteen, saa monia sivujokia Kalliovuorten saderikkailta
vuoriseuduilta. Mutta kun kokoontunut joki Utahin valtiosta joutuu
Arizonaan, juoksee se kuivan ja sadeköyhän ylätasangon halki, missä sen
vesi on uurtautunut vuorikalkin läpi lähes kahden kilometrin syvyyteen.
Kerrokset ovat vaakasuoraan päällekkäin, ja koko kerrostumasarja on
paljastunut veden ikuisesti hivuttavan voiman avulla, jota sora ja
vierinkivet ovat lisänneet. Tämä työ on jatkunut sen aikakauden alusta
saakka, jota maapallon kehityshistoriassa nimitetään plioseni-ajaksi,
ja siitä lasketaan kuluneen miljoonia vuosia. Ja kuitenkin on tämä
ajanjakso, pliosenikaudesta meidän päiviimme, geologisesti puhuen vain
mitätön askel verrattuna suurempien geologisten kehityskausien
pituuteen. Tämä rotko-uoma on runsaasti kolmekymmentä penikulmaa pitkä
ja 7-18 kilometriä leveä. Katselijalle se esittää mitä ihmeellisimpiä
näkyjä.

Koloradon valtio on kuuluisa myöskin kulta- ja hopealöytöjen
historiassa. Sen ihana Alppiluonto sisältää satumaisia aarteita,
kultakuume on tuon tuostakin riehahtanut siellä hurjiksi
temmellyksiksi. Kansalaisiamme työskentelee Koloradon kaivoksissa
hyvinkin paljon; heidän huomattavimmat asuinkaupunkinsa ovat Leadville
-- 11.000 jalkaa korkealla merenpinnasta -- ja Telluride. Molemmilla
seuduilla on heillä ollut omia kaivoksiakin.

Lopuksi päädymme Tyynenmeren rannikolle. Kalifornian pääkaupunki San
Francisco on maailman kauneimpia kaupunkeja ja sijaitsee niemellä
vuorten ympäröimän syvän ja tilavan vuonon äärellä. Sen hirveän
maanjäristyksen jäljet, joka muutamia vuosia takaperin perinpohjin
tuhosi kaupungin, ovat melkein hävinneet, ja uusia rautaisia ja kivisiä
loistorakennuksia on noussut rauniokasoista. San Franciscolla on
maailmankauppakaupunkina sama merkitys Tyynenmeren mittaamattomille
vesiteille kuin New Yorkilla Atlantin. Kalifornian viinitarhat,
hedelmäviljelykset ja ihanan lauha ilmanala tekevät valtiosta
todellisen paratiisin. Sen asuttaminen sai kuitenkin alkunsa vasta
viime vuosisadan puolivälissä heränneestä suuresta kultakuumeesta, joka
keräsi sinne väkeä kaikilta maailman ääriltä. Kullansaanti on sittemmin
suuresti vähentynyt, mutta hedelmällinen maaperä tuottaa yhä
lisääntyviä rikkauksia viljelijöilleen, ja sankat aarniometsät kestävät
vielä kauvan hakkuuta. Parhaita puutavaraliikkeessä ovat
jättilaismoiset "punapuut", joiden kannoilla saattaa pitää pikku
tanssiaisia. Suomalaisia työskentelee Kaliforniassa juuri etupäässä
punapuumetsissä.

Kalifornian pohjoispuolella on Oregonin valtio hyvää viljelysseutua,
mutta etenkin kuuluisa majesteetillisen Columbia-joen kalastuksesta.
Valtio on erityinen laatuaan siinä suhteessa, että suomalaiset, jotka
sinne kerran joutuvat, eivät siitä enää vieraannu; jos joskus
Kalliovuorten itäpuolellekin siirtyvät, niin aina he pyrkivät takaisin.
Columbian rannat ja lähellä sen suuta sijaitseva Astorian
kalastajakaupunki tenhoavat suomalaista luonnetta; terve kalastuselämä
joella ja suopean ilmanalan suosima maanviljelys ovat useimmilla
rinnakkaisina elinkeinoina. Lännen olot ovat kauttaaltaan
miellyttävämmät kuin itävaltioiden, eikä ihme, että siirtolainen pitkin
manteretta seikkailtuaan ja lopuksi tänne päädyttyään tuntee tulleensa
pysyväiseen satamaan. Astoriassa asuu kalastuskuukausina 6-7.000
kalastajaa, noin puolet suomalaisia; heillä on siellä supisuomalainen
kaupunginosa, Uniontown, oma suuri lohikeittimö, joka perustettiin v.
1896 onnettoman kalastuslakon jälkeen, useita liikkeitä, komea kirkko,
seuratalo, sanomalehti j.n.e.

Columbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja
sammit olisivat hyvää tavaraa -- halveksien viskataan muut kalalajit
verkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää
elok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan
virran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjottaa n.k.
syyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on
hyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan
"syömäkaloja", omaksi ruuaksi. Saadut kalat viedään "känäreihin"
(lohikeittimöihin), joita on kymmenkunta. Keittimöissä, joissa
kiinalaiset ovat työmiehinä, lohet asetetaan tinalaatikkoihin,
keitetään ja lähetetään maailman markkinoille. Kukin kalastaja rupeaa
vakinaisesti koko kalastuskaudeksi pyytämään jollekin määrätylle
keittimölle.

Monet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja
kalastajien välillä kalan hinnasta. Entisinä aikoina kalastajat
ansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia
uhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä.
Entisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä
kuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä
kului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s.
Kymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan
kalastajan alentumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta
traditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista
viettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion
kivihiilikaivoksissa.

Kalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten
leveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkiä. Nuotilla ja muilla
vehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi
miestä, kapteeni ja "pullari" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen,
joka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen
ja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä ansiosta, ja soutaja kolmannen osan.
Kapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja "pikkaa" (nostaa veneeseen)
verkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon
vesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä, että
matka joutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on
vastatuuli. Veneessä on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia
keitetään, kun pistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.

Verkot ovat raskaita ja pitkiä, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35
jalkaa korkeita. Silmät ovat 8,5-10 tuumaa laajoja. Verkko lasketaan
poikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään;
kun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään
jokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat
heitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.

Joka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin virran
suussa sijaitsevan matalikon hyökyihin tai muutoin tapaturmaisesti. On
sattunut, että kymmeniä veneitä on pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on
alkukeväästä hyvin raskasta, ilmat kun ovat kylmiä, sateisia ja
myrskyisiä; kesäkuusta alkaen se on helpompaa, vaikka aina siinä saa
vähäväliä tarpeekseen hikoilla. Kalastusta harjotetaan yötä päivää,
useamman vuorokauden eväät mukana. Nousuveden ja laskuveden, "taidin"
ja "släkin", suuri vaihtelu tekee sen jännittäväksi, vesi kun muuttelee
12 jalkaa, jokakesäisestä, toisinaan tavattomasta tulvasta
puhumattakaan.

Columbian pohjoispuolella on Washingtonin valtio, sekin ilmanalaltaan
niin suotuisa, että maanviljelystä voi harjottaa läpi talven.
Suomalaisia työskentelee siellä kivihiilikaivoksissa, Carbonado
pääpaikkana, sahoissa ja maanviljelyksessä. Viimeksimainittu elinkeino
on tasaisesti tuottanut heille varallisuutta. Omituiselta tuntuu
suomalaisesta matkailijasta, kun hän tuolla maapallon toisella puolella
samoillessaan äkkiä jossakin lumihuippuisten jättiläisvuorten välisessä
ihanassa laaksossa havaitsee herttaisen kylän, joka rakenteeltaan
ehdottomasti muistuttaa kotimaata, ja lähemmäksi tullessaan kuulee
suloisen suomenkielen sointuvan vastaansa.

Mutta nykyäänhän suomalais-asutus jo ulottuu Tyynenmeren ylikin,
Sandwich-saarille ja Uuteen Seelantiin. Paljon on köyhä maamme,
menettänyt raatajia, joille ei suinkaan kaikille ole osattu varata
kunnollisia toimeen-tulon mahdollisuuksia täällä.



17. Etelä-Amerika.


Miljoonien vuosien mullistukset ovat olleet vähällä katkaista
Pohjois- ja Etelä-Amerikan erilleen toisistaan, on jäänyt vain sadan
metrin korkuinen kapea vuoristokannas niiden siteeksi, ja sitä ovat
ihmiset parhaillaan puhkaisemassa, saatuaan luottamusta voimiinsa
Afrikan ja Aasian erottamisesta. Vielä on osa siltaa murtamatta, ja
kuivin jaloin siirrymme Etelä-Amerikaan juuri siltä kohdalta, missä
Andien Kordillerit alkavat mahtavana jonona levittäytyä pitkin koko
länsirannikkoa. Milloin nousevat niiden vuorijaksot kaksinkertaisina,
milloin moninkertaisina riveinä kuin Tyyntämerta vastaan ylenneiksi
linnotuksiksi, ja jaksojen välillä avautuu neljäntuhannen metrin
korkeudessa ylätasankoja. Siellä kohoavat myös uuden maailman
korkeimmat huiput: Argentinassa Aconcagua, kaikista korkeimpana,
sammunut tulivuori, jota ikuinen lumi ja kimaltelevat jäätiköt
kattavat; Boliviassa Sorata; Ecuadorissa sammunut Chimborazon
tulivuori, jonka jääviitta muistuttaa marmorikupoolia, sekä lopuksi
muuan maapallon kuuluisimpia vuoria, Cotopaxi, maailman kaikista vielä
toimivista tulivuorista korkein. Sen keila on säännöllinen kuin
Fujijaman huippu. Kraateri on seitsemänsataa metriä läpimitaten, ja sen
kuusituhatta metriä korkealta reunalta valuu lumiviitta alas pitkin
vuoren kupeita kuin jättiläismoisen meritähden sakarat. Kun
espanjalaiset hyökkääjät lähes neljäsataa vuotta takaperin kukistivat
täällä päin maailmaa kukoistaneet vapaat yhteiskunnat, oli Cotopaxilla
raivoisa purkaus, ja uudempana aikana ovat europalaiset matkustajat
nähneet, miten lumivaippa on sulanut pois kuin kuumentuneelta
rautauunilta, samalla kun hehkuvan kraaterin ruskeanpunainen heijastus
on valaissut hävitystä, jota ovat vuoren juurella tuottaneet kylissä ja
laaksoissa sulausveden tulvat ja laavavirtojen valuminen.

Päiväntasaajan polttavan auringon alla kohoavat siis Andien jättiläiset
ikuisen lumen ja sinihohteisten jääkenttien kattamina, ja jään
jäähdyttämässä ilmassa tuolla ylhäällä luulisi pikemmin olevansa
napaseudulla. Puita ei tosin ole noilla korkeilla harjanteilla, jotka
näyttävät kohoavan suoraan Tyynenmeren syvyyksistä, mutta ilmanala on
hyvä, ja maanviljelyksestä saavat ihmiset elantonsa. Vasta itäisillä
rinteillä, joita runsaat sateet valelevat, käy kasvullisuus
ylenpalttisen rikkaaksi, ja täällä joutuu vaeltaja troopilliseen
aarniometsään. Täällä on kiinapuun kotimaa, täällä kukoistavat
kämmekkäät korkeiden runkojen keskellä, ja koko metsä on kietoutunut
köynnöskasvien lonkeroiseen verkkoon. Siten tapaamme Andeilta kaikki
vyöhykkeet kuumista kylmiin, troopillisesta aarniometsästä karuihin
ylänteihin asti, päiväntasaajan naapuruudesta korkeihin eteläisiin
leveysasteisiin saakka.

Näiden vuorten maissa asui muinaisina aikoina mahtava ja lainkuuliainen
kansa, joka oikeamielisten suosittujen kuninkaitten hallitsemana
saavutti suuren vallan ja kehityksen. Johtavaan heimoon liittyi
joitakuita lähellä asuvia kansoja, ja aikojen kuluessa kohosi heidän
keskuudessaan kukoistukseen Etelä-Amerikan suurin mahti ja korkein
sivistys. Tarun mukaan johti hallitseva kuningassuku alkunsa siltä
seudulta, missä muutamat Andien korkeimmat huiput kuvastavat
lumikenttiään Titicaca-järven pintaan. Kuninkaalla oli nimenä "inka",
ja kun puhumme inka-valtakunnasta, tarkotamme vanhaa Perua, maata,
jonka tulevaisuudenunelmat espanjalaiset tärvelivät ja tuhosivat.

Inkan valtakunta ulottui Kolumbiasta ja Ecuadorista pohjoisesta kauvas
nykyiseen Chileen. Inkan valta oli rajaton, ja kuoleman jälkeen
palveltiin häntä jumalallisena. Häntä ympäröitsi rikkaus ja loisto.
Punainen päähine valkoisine ja mustine sulkineen oli hänen
kuninkaallisen arvokkuutensa merkkinä. Hänen vierellään seisoi
ylimäinen pappi, joka tutki ja julisti jumalien tahtoa.

Cuzcoon, intiaanein pyhään kaupunkiin, Titicaca-järven luoteispuolelle,
oli inka-kansa pystyttänyt loistavia temppeleitä auringolle ja kuulle.
Auringontemppelin suojamat oli silattu punaisimmalla kullalla, ja
kullasta olivat sen päätykoristeet ja portitkin. Upeimmassa suojamassa
palveltiin auringon kuvaa, kultalaattaa, jonka keskellä ympäröitsivät
ihmiskasvoja säteet ja jalokivet. Toisessa suojamassa välkkyi
kuunjumalattaren kuva hopeassa.

Aurinko ja kuu saivat siis suurinta jumalallista kunnioitusta osakseen.
Mutta inka-kansa palveli myös sateenkaaren ja ukkosen jumalaa ja uskoi,
että erityiset epäjumalat suojelivat heidän karjalaumojaan, asuntojaan,
peltojaan ja kanaviaan. Kaulassaan he kantoivat taikakaluja, jotka
varjelivat heitä vaaroilta ja väkivaltaiselta kuolemalta ja seurasivat
vainajia hautaan.

Ruumiit ommeltiin kokoon taivutettuina nahkoihin tai mattoihin ja
haudattiin asuinhuoneiden alle, ylhäisiä ylänköasukkaita
myös erityisiin hautatorneihin. Rannikolla pantiin ruumiit
vierinkiviluoliin, hiekkaharjuihin tai suuriin saviastioihin. Miehille
pantiin mukaan heidän aseensa ja työkalunsa, naisille talouskapineensa
ja käsityönsä ja lapsille heidän leikkikalunsa. Kuolleille uhrattiin
kukkasia, hedelmiä ja laamaeläimiä. Kuolleet inka-ruhtinaat haudattiin
auringontemppeliin ja heidän puolisonsa kuun suojamaan.

Talvi-päiväntasauksen aikaan vietettiin auringonjuhlaa, ja silloin
esiintyi inka itse -- ollen auringon poika -- ylimäisenä pappina.
Silloin sytytettiin alttarille auringon tuli, jota sitten vuoden
läpeensä hoitivat auringonneitsyet. Näillä oli luostarinsa lähellä
auringontemppeliä, kuninkaan linnaa ja aatelisten taloja. Heidän
tehtäviinsä kuului myöskin valmistaa kallisarvoisia vaatteita papeille
ja ruhtinaille, panna maissiolutta jumalienjuhliin ja viittojen jälkeen
tai inkan vaihtuessa uhrautua jumalille.

Inka-kansan aikaisemmat vaiheet häipyvät satujen ja tarujen hämyyn.
Paremmin tunnemme heidän hallitusmuotonsa ja yhteiskunnalliset olonsa,
sillä espanjalaiset valloittajathan näkivät kaiken omin silmin.
Yhteiskuntalaitos oli kommunistinen. Kaikki maa, pellot ja laitumet,
oli jaettu kolmeen osaan, joista kaksi kolmannesta kuului inkalle ja
papistolle ja kolmas kansalle. Kansan osalle kuuluvaa maanviljelystä
valvoi hallituksen edusmies, jonka tuli huolehtia sadon
oikeudenmukaisesta jaosta ja tarpeellisesta guanolannotuksesta, jota
saatiin rannikon saarilta. Vaatteita ja kotieläimiä jaettiin myöskin
valtion puolesta kansalle. Kaikki työt suoritettiin yhteisesti valtion
hyödyksi; teitä ja siltoja rakennettiin, kaivoksissa aherrettiin,
aseita taottiin, ja kaikkien asekuntoisten miesten tuli astua
rintamaan, kun valtiota uhkasivat vihamieliset heimot. Verot
suoritettiin eri maakuntain hallitustaloihin. Erinomaisen tarkkaa tiliä
pidettiin kaikesta, mikä kuului hallitukselle, kuten ruokavaroista,
vaatteista ja aseista. Pidettiin lukua kuolemantapauksista ja
syntyneistä. Ei kukaan saanut muuttaa asuinpaikkaansa ilman lupaa,
kukaan ei saanut antautua muuhun kuin isänsä ammattiin. Sotilaallinen
järjestys vallitsi kaikkialla. Senvuoksi kykeni inka-kansa kukistamaan
naapurinsa. Kaikki merkittiin muistiin -- ja kuitenkaan ei tällä
merkillisellä kansalla ollut kirjotustaitoa. Sensijaan käytettiin
nuoraa, jonka erivärisillä solmuilla ja silmukoilla oli eri merkitys.
Jos inka tahtoi toimittaa jonkun käskyn kaukaiseen maakuntaan, niin hän
lähetti juoksijan mukana kimpun solmunuoraa. Vastaanottajan tarvitsi
ainoastaan nähdä nuorat, ymmärtääkseen mistä oli kysymys.

Sotajoukkojen helpommaksi siirtämiseksi rakennuttivat inka-kuninkaat
kaksi oivallista tietä, toisen ylämaihin, toisen rannikkoa pitkin. Ne
yhtyivät Cuzcossa. Täydellä syyllä ovat europalaiset ihmetelleet näitä
mahtavia laitoksia. Sotatiet olivat nimittäin kivettyjä ja muureilla ja
lehtokujilla varustettuja. Määrättyjen matkojen päässä oli majataloja,
joissa nopeajalkaiset sanansaattajat saivat yösijan. Paras tie johti
Cuzcosta Quitoon. Kun inka itse oli matkalla, istui hän kultaisella
valtaistuimella, jota maan korkeimmat herrat kantoivat paareilla.

Vielä tänä päivänä löytävät europalaiset tutkijat suuremmoisia
muinaisjäännöksiä inka-kansan ajoilta. He olivat mestareita
rakennustaiteen alalla. He eivät tunteneet holvirakennusmuotoa eivätkä
tiilen ja muurisaven käyttöä. Ja kuitenkin ovat heidän temppelinsä ja
linnotuksensa, heidän porttinsa, torninsa ja muurinsa rakennustaiteen
mestariteoksia. Usein näkee tuskin liitoksia eri lohkareiden välillä,
ja jotkut pääovet ovat hakattuja yhdestä ainoasta järkäleestä, jonka
julkipuolelle on taiteellisesti ja omintakeisesti veistelty
auringonjumalan kuvia ja kuvioita.

Yhtä korkealla oli inka-valtakunnan asukkaiden taitavuus savitavarain
teossa. Metallityöntekijöinä heillä ei ollut vertaistaan koko
etelä-amerikalaisella mantereella. He muovasivat nuijia ja kirveitä
pronssista, astioita ja koristeita kullasta ja hopeasta. Heidän
haudoistaan ovat uudenajan tutkijat löytäneet monta oivallista
todistetta heidän korkeasta kehityksestään kutomataidon alalla.
Kutoukseen käytettiin laamaeläimen, alpakan, vicunjan ja guanacon
villaa. Vielä tänä päivänä ovat nämä kameelin läheiset sukulaiset
peräti hyödyllisiä intiaaneille. Laamat ovat levinneet yli suurimman
osan Andeja, ja koiraksia käytetään kameelin tavoin karavaanijuhtina
sekä voimiensa mukaan sovellettujen kuormien kantajina. Laama on arka,
tyhmä ja hiljainen, ja sen pää muistuttaa jonkun verran lammasta.
Alpaka ei kanna kuormia, mutta sitä pidetään kotieläimenä lihan ja
hienojen villojen vuoksi. Vicunjaa ja guanacoa ei käytetä ihmisen
palvelukseen. Guanaco pysyttelee parhaastapäästä Patagonian
heinäaroilla, missä sillä on eteläamerikalaisen kameelikurjen kohtalo:
sortua intiaanien nuoliin.

Näiden eläinten villasta, kuten myös puuvillasta, kutoi inka-kansa
vaatteensa. Tärkein vaatekappale oli miehillä lyhyt mekko ilman hihoja,
naisilla pitempi mekko sekä uumilla vyö. Miehet pitivät tukkaansa
lyhyeksi leikattuna ja käyttivät mustaa nauhaa pään ympäri kierrettynä;
nauhan päälle oli kiedottu suopunki eli lasso. Naisilla oli pitkä
tukka. Jalkineina käytettiin sandaaleja; korvalehtiin työnnettiin
liereät tulpat.

Inka-kansa ei harjottanut ainoastaan karjanhoitoa; he olivat myöskin
metsästäjiä ja kalastajia. He viljelivät perunoita ja monia muita
juurikasveja sekä banaaneja, tupakkaa ja puuvillaa, ja he kylvivät
maissinsa laajoille vainioille. Heillä oli amerikalaisen rodun kaikki
tuntomerkit: lyhyt pääkallo, joka usein ulkonaisella väkivallalla
puristettiin kokoon, teräväpiirteiset kasvot ja voimakas
ruumiinrakenne.

Siten eleli inka-kansa rauhallisena kauneissa laaksoissaan ja
aurinkoisilla ylätasangoillaan Andien Kordillereilla. Ja jos sotaiset
naapuriheimot joskus häiritsivät sen rauhaa, kulki arpakapula
solmukirjotuksin kautta maan ja valtakunnan, ja aseelliset miehet
parveilivat sotateille. Mutta suuria vaaroja eivät inka-kuninkaat
aavistelleet. Monien satojen vuosien kuluessa oli valta periytynyt
isältä pojalle, eikä yksikään naapuri ollut kyllin voimakas vääntämään
valtikkaa inka-kuninkaan kädestä. Silloin saapui espanjalaisen
vallottajan, julman, raa'an ja petollisen Pizarron seikkailijajoukko
uusien kultamaiden ahnaassa etsinnässä inka-kansan alueelle, juuri kun
kuninkaanpojat Huaskar ja Atahualpa olivat keskenään riidassa vallasta.
Viekkaasti käyttäen asemaa hyväkseen tuhosi Pizarro inka-kansan,
osottamatta mitään ihmistuntoa tai armoa. Hän anasti saaliikseen
määrättömästi kalleuksia ja hallitsi vastavallotettua valtakuntaa
lähelle rannikkoa perustamastaan Liman kaupungista, joka sittemmin
pysyi pitkät ajat espanjalaisen varakuninkaan asuinpaikkana. Nytkin on
Lima Perun pääkaupunkina; siinä on puolitoistasataa tuhatta asukasta.
Siellä on paljon kirkkoja, luostareita, suihkukaivoja ja komea
tuomiokirkko. Callaon satamakaupungin hävitti melkein kokonaan v. 1746
maanjäristysaalto, joka hukutti asukkaat ja pyyhkäisi mereen
rakennukset; mutta se on noussut uudestaan. -- Pizarro, jonka juoniin
tuhannet tuhoutuivat, joutui itse viimein salaliiton uhriksi, ja viime
vuosisadalla vapauttivat kaikki Etelä-Amerikan valtiot itsensä Espanjan
vihatusta ikeestä.

Kondori on Etelä-Amerikan lintujen kuningas ja koko maailman
korppikotkain ensimäinen. Kummalliselta näyttää se harmaine päälakea
peittävine harjoineen, lihaisine nokan ympärillä kasvavine lisäkkeineen
ja paljaine kauloineen, jota ympäröi untuvapuuhka. Äänettömästi
liitelee se yli Andien vuorijaksojen ja hämärän tullen laskeutuu alas
kallionkielekkeelle ja kietoo mahtavien siipiensä mustan kauhtanan
ruhonsa ympäri. Se on todellakin noita-akan näköinen, etenkin silloin
kun se nokallaan raatelee ja repii mätänevän elukan sisälmyksiä. Mutta
kunnioitusta herättävä ja majesteetillinen on se kohotessaan kohti
aurinkoa. Huimaavissa korkeuksissa, missä ihmiselämä sammuu ohueen
ilmaan, liitelee kondori yhtä kevyesti kuin laaksojen syvyyksissäkin.
Se levittää siipensä, jotka ovat kuusi metriä kärjestä kärkeen mitaten
ja kohoaa vielä useampia tuhansia metrejä maanpinnan yläpuolelle.

Se näkee Aconcaguan huipun häämöttävänä pilkkuna syvällä allansa. Se
kuulee, kuinka Sorata-jäätikköjen sulauspurojen pauhu heikkenee ja
kuoleutuu. Kun tulikuumia höyrypilviä syöksyy ylös Cotopaxin
suppilosta, luulee se, että jokin kipeä paise on puhjennut maan
kamarassa. Kuinka tarkoin se tunteekaan Andien Kordillerit! Se on
viettänyt koko elämänsä niiden yläpuolella, ja sukulaisineen on se
liidellyt Magellanin salmen ja Quiton ylänköjen väliä edes takaisin.
Syvyydessä sen ilmateitten alapuolella ovat harmajat vuoret kuin
moninkertaisina muureina. Se tuntee alastoman keltaisen erämaan
rantamat Tyynenmeren puolella ja tulipunaisten porfyyrivuorten
jyrkänteet Andien läntisellä juurella. Se tietää, että ainoastaan
siellä, missä joet halkovat rantavyöhykettä, loihtiutuu maasta runsaat
sadot riissiä, maissia, sokeriruokoja, oliveja ja viinirypäleitä. Ja se
on huomannut, että laaksojen suulla vuorten suojassa viihtyy rehevä
kasvullisuus: mimosa ja akasia, paju ja saksanpähkinä, tamarindi ja
kumipuu. Onpa se myös nähnyt, että puuvillapensaskin kasvaa villinä
joissakin laaksoissa.

Kuumana vuodenaikana, joulukuusta maaliskuuhun, säälittelee se Liman
asukkaita, ja siitä tuntuu, että kaupunki paahtuu kuin paistinpannu
auringon helteessä. Jos sillä olisi jotakin tekemistä Limassa,
valitsisi se mieluummin viileän vuodenajan, kesäkuusta lokakuuhun. Ei,
kiitän Andien kylmiä tuulia, ajattelee kondori ja liitelee pois
Titicaca-järven tienoon hopeakaivosten yli.

Kondorin esi-isät näkivät intiaanien vapaan elämän harmaassa
muinaisuudessa. Ne näkivät inka-kansan kuninkaiden kasvavan lapsista,
koristautuvan mahtavuuden katoavaisiin otsasulkiin, kukoistavan,
vanhentuvan ja kuolevan, viimein joutuakseen hautojen hiljaisuuteen
auringonjumalan temppeliin. Mykkänä hämmästyksestä ja ihmettelystä
kohosi kondori korkeammalle kuin milloinkaan, kun ensimäiset junat
laahautuivat ylös vuorensoliin, jotka sijaitsivat 4.500 metriä
merenpinnan yläpuolella. Eikä se voinut käsittää, miksi valkoiset
miehet räjäyttelivät tunneleita läpi vuorten korkeammalla kuin on Mont
Blancin huippu.

Kun kondori on tullut niin korkealle, ettei mikään mainen ääni ulotu
sen korviin, pysähtyy se levitetyin siivin ja katselee ympärilleen. Ei
mikään kaukoputki ole kyllin voimakas, jotta sitä silloin erottaisi
maan pinnalta tähystellen. Sen vatsa on täynnä kaatuneen laamaeläimen
lihanriekaleita, ja itse on se kylläkin painava. Lihakset, luut ja
valtaiset kynnet vetävät sitä alaspäin, ja niin keveitä kuin höyhenet
ovatkin, eivät ne sitä kuitenkaan kevennä, sillä ne ovat ilmaa
painavampia. Ja kuitenkin se leijailee liikkumattomana tuolla ylhäällä
kuin saippuakupla. Se ei tiedä, että silmänräpäyksen suonenveto
syöksisi sen kuin harmaakiven kallioita vasten.

Siellä ylhäällä on äärettömän hiljaista ja rauhallista. Se on ypö
yksin. Ei mikään muu elävä olento nouse niin korkealle. Rajattoman
avaruuden hiljaisuus ympäröi sitä joka puolelta. Se ei kuule muuta kuin
tuulen huminan sulkapuvussaan.

Kondori katselee ympärilleen. Kaukana lännessä häämöttää siintävä meri.
Aivan alla syvyydessä levittäytyvät Andien ryhmyiset jonot lumi- ja
jääpälvekkeineen. Idässä kallioiden harmaat värit kangastavat
vihreältä, ja se vehmaus on Brasilian aarniometsissä. Siellä täällä
välähtelee puiden välissä, kun aamun kajastus heijastuu Amatsoni-virran
jättiläismoisten sivujokien kalvoon.

Aurinko nousee, korkeammalle kuin kondori; uuden päivän
kuumuus nostattaa huuruja ja höyryjä Amatsoni-virran sivujoista
ja rantalammikoista. Sankkaa kosteususmaa kohoaa metsän
läpipääsemättömistä tiheiköistä. Harmaa harso levittäytyy yli maan, ja
Brasilia häipyy näkyvistä.

Silloin kallistaa kondori hiukan siipiään, ja oman painonsa yhäti
vetämänä maata kohden suhisee se huimaavaa vauhtia liitolennossa
penikulmittain alas läpi tihenevien ilmakerrosten. Vuoren jyrkänteellä
Bolivian Andeilla odottaa sen puoliso. Siellä on kondorin koti.

Perussa on maailman suurimmalla joella lähteensä. Siellä se virtaa
Andien vihertävien ja sinertävien vuorijonojen välitse pohjoista kohti.
Rantamilla lainehtii vehnä tuulen huojuttamana, ja siellä täällä kohoaa
hautatorni tai rauniokasa inka-kansan ajoilta. Pieniä lauttoja
käytetään siltojen sijasta, ja korkean veden aikana kohisee virta
vaahtoavana halki laakson.

Mutta sitten se äkkiä kääntyy itään ja leikkaa vastustamattomalla
voimalla tiensä läpi Andien itäisten harjanteiden. Vesipaljous
tunkeutuu läpi vajaan viidenkymmenen metrin levyisten rotkojen ja
syöksyy huumaavasti pauhaten yli kynnysten ja putousten. Toisinaan
lepää virta työnsä jälkeen ja laajentuu puolen kilometrin levyiseksi.
Andien lumikentiltä rientävät kristallikirkkaat haarajoet sitä
tapaamaan. Se kantaa vesiveroa metsiltä ja vuorilta, ja jättäessään
jälkeensä viimeiset kukkulat se on majesteetillinen virta.

Vuonna 1535 keksi Amatsoni-virran lähteen eräs espanjalainen sotilas
Maranjon. Jo vuonna 1500 oli Vicente Pinzon löytänyt sen suun. Mutta
Maranjon ei aavistanut, missä hänen jokensa yhtyi mereen, eikä Pinzon
tiennyt, missä lähde porisi laaksossa. Toinen espanjalainen sai
osalleen arvotuksen ratkaisun. Seuratkaamme Orellanaa hänen
seikkailumatkallaan.

Gonzalo Pizarro palveli veljensä -- vallottaja Franciscon -- alaisena
Perun pohjoisosassa. Siellä kuuli hän puhuttavan idän rikkaista
kultamaista, ja hän päätti etsiä ne esille. Hän lähti Quitosta
kolmensadanviidenkymmenen espanjalaisen ratsu- ja jalkasotamiehen sekä
neljäntuhannen intiaanin kanssa matkalle ja samosi yli Andien Cotopaxin
juurelta Napo-joen alankomaalle.

Se oli järjetön yritys. Intiaaneja paleltui joukottain kuoliaaksi
noilla korkeilla ylänteillä. Kullan sijasta he löysivät vain
lohduttomia ruoholakeuksia, soita ja autioita metsiä, kaksikuukautisen
sateen liottamina. Hyödyllisten kotieläinten sijasta näkyi vain
paksunahkaisia tapiireja, jotka asustavat aarniometsän syvyyksissä
nevoilla ja kärsämäisesti pitentyneillä kuonoillaan tavottelevat
yrttejä ja lehtiä. Vähälukuiset alkuasukkaat olivat vihamielisiä.

Kun joukkue uutenavuonna 1540 saapui Napo-virran rannalle, päätti
Pizarro lähettää rohkean meriurho Orellanan edeltäpäin alas virtaa
etsimään ihmisiä ja ruokavaroja, sillä nälkä ahdisti heitä kaikilla
kauhuillaan.

Eräälle pysähdyspaikalle laitettiin laivatelakka. Pieni kaksimastoinen
alus raakapurjeineen kyhättiin häthätää kokoon. Viisikymmenlukuisen
miehistön johtajana astui Orellana laivaan ja painui pois kovan
vuolteen mukana.

Molemmin puolin kohosi tumma, hiljainen aarniometsä. Ei mitään kyliä
eikä ihmisiä näkynyt. Korkeat puut seisoivat kuin riemukaaret
rantamilla, ja niitten oksista riippui köynnöskasveja, joita leikkivät
kourahäntäiset apinat käyttivät tikapuinaan ja keinuinaan.

Päivä päivältä lipui alus yhä syvemmälle kosteaan sisämaahan, jota
mitkään valkoihoiset ihmiset eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.
Turhaan etsittiin ihmisiä, turhaan koetettiin nähdä läpi runkojen
vihreän hämyn. Miehistön keskuudessa ilmeni yltyvää levottomuutta.
Mutta Orellana istui tyynenä peräsimessä, jakeli käskyjä soutajille ja
sovitteli purjeet tuulenhengelle, joka nostatti virettä virran
kalvossa.

Ei mitään leiripaikkoja rantaniemekkeillä, ei palmunlehdillä tai
ruoholla katettuja majoja ollut näkyvissä, missään ei sauhu ilmaissut
intiaanien läheisyyttä. Eräällä mäellä tiheikössä makasi boakäärme,
vanhan maailman pytonin sukulainen, mukavissa, pehmeissä kiemuroissa
sulatellen pientä nakertajaa, joka muistuttaa jänistä ja on nimeltään
aguti. Veden liottamalla juurimukulaisella mullalla tonki rantaäyräällä
muutamia vesisikoja, ja piikkisten pensaitten katoksen alla vaani
niiden pahin vihollinen jaguari, ja sen silmät kiiluivat kuin hehkuvat
hiilet.

Vihdoinkin valkeni seutu. Rannalla näkyi pelästyneitä intiaaneja, ja
metsän pylväskäytävistä vilahteli heidän mökkejänsä. Orellana kiinnitti
aluksensa rantaan ja meni väkineen maihin. Villit rauhottuivat ja
kohtelivat espanjalaisia luottavasti. Pysähdyttiin hetkeksi ja
kerättiin niin paljon ruokavaroja kuin oli saatavissa. Intiaanit
puhuivat etelässä olevasta suuresta vedestä, jonka saavuttaisi
kymmenessä päivässä. "Ahaa", ajatteli Orellana, "se on Pinzonin joki!"

Pitikö pyörtää takaisin Pizarron luo? Eihän toki, mahdotonta oli
aluksen soutaminen Napo-joen vuolletta vastaan! Pizarro ja hänen
seuralaisensa olivat varmaankin kuolleet nälkään, jos olivat
odottaneet. Parempi siis jatkaa matkaa ja tunkeutua Atlantille asti.

Mieliala oli nyt mitä parahin noiden viidenkymmenen karkurin
keskuudessa. Rannalla rakennettiin isompi purjealus. Paha omatunto ei
vaivannut heitä, kun he istuivat majain edustalla ja punoivat
kaapeleita ja touveja metsän köynnöskasveista tai kuroivat kokoon
purjeita intiaanien heinävihkoista.

Kun Orellanaa ei kuulunut takaisin, luuli Pizarro hänen joutuneen
vihamielisten heimojen uhriksi ja päätti yrittää palata Quitoon. Aluksi
elettiin hevosenlihalla, sitte syötiin koiria ja matelijoita ja lopuksi
juuria ja nahkaa. Kun Pizarro määrättömien kärsimysten jälkeen saapui
Quitoon, oli hänellä ainoastaan kahdeksankymmentä espanjalaista
mukanaan. Neljätuhatta intiaania ja kolmattasataa valkoihoista oli
menehtynyt.

Mutta Orellana täytti molemmat laivansa ruokavaroilla, miehitti isomman
kolmellakymmenellä ja pienemmän kahdellakymmenellä soturilla ja
pitkitti voittokulkuaan, joka yhdellä kertaa selittäisi ja selvittäisi
troopillisen Etelä-Amerikan mahtavien jokijärjestelmien pääpiirteet.
Hänen ympärillään levisi maailman laajin troopillinen alankomaa,
edessään maailman vesirikkain virta. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin
metsää ja vettä, loihdittua maata. Hänellä ei ollut muita varustuksia
kuin oli Napon rannoilta saatavissa. Ja päivät päästään hän sai kuulla
tietämättömän miehistön napinaa pitkän ja vaarallisen retken vuoksi.

Kymmenen päivän matkan jälkeen saavuttivat he "suuren veden", jossa
Napo yhtyi Amatsoni-virtaan. Se sattui parhaillaan voimakkaasti
tulvimaan, ja kun se on korkeimmillaan -- kesä- ja heinäkuussa -- on
sen pinta kaksitoista metriä matalanveden yläpuolella. Alempana
tasaantuu erotus yhä enemmän, sillä pohjoiset sivujoet tulevat
päiväntasaajalta, missä sataa kaikkina vuodenaikoina, ja eteläiset
tulvivat eri aikoina, riippuen niistä kaukana toisistaan sijaitsevista
paikoista, missä niillä on lähteensä. Mutta ehtiäkseen Kordillerien
juurelta suulle tarvitsee pääjoen tulvavesi kaksi kuukautta.

Espanjalaiset tunsivat joutuneensa äärettömälle järvelle. Missä ranta
on alava, joutuu metsä penikulmien alalla veden valtaan, ja puut
törröttävät vedessä. Silloin pakenevat villit eläimet turvallisemmille
seuduille, ja jäljelle jää ainoastaan vesilintuja ja metsälintuja sekä
sellaisia nelijalkaisia, jotka elävät koko ikänsä puissa. Nuo
viisikymmentä miestä huomasivat, että nousuvesi ei milloinkaan
ulottunut muutamille ranta-alueille. Ainoastaan niillä paikoin oli
intiaaneilla majansa, kuten gummin kerääjillä vielä tänä päivänä.

Nousuveden taas aletessa nähtiin suunnattomia lohkareita lionnutta
pehmeätä rantapengertä irtautuvan ja syöksyvän virtaan kannattaneensa
jättiläispuiden painosta. Kelluvina saarina tempautui virran mukaan
ryteikköä, juuria, multaa ja köynnöskasveja. Toisia ajautui
matalikoille keskelle virtaa, toisia tarttui rantojen niemekkeihin, ja
niitä vasten keräytyi uutta murrokkoa, kunnes kaikki sortui veden
painosta ja keinui merta kohden. Täällä täytyi pitää silmät auki, sillä
milloin hyvänsä saattoi törmätä pohjaantarttuneeseen puunrunkoon ja
kellahtaa kumoon.

Syväntöjä oli myöskin, ja virran vauhti oli kolme neljännesmetriä
sekunnissa. Ja usein oli hyötyä tuulesta. Metsän vaihtelevasta
ulkomuodosta opittiin pian päättämään, missä sopi ja missä ei sopinut
poiketa maihin. Missä lehtipuiden kuninkaalliset latvukset kohottivat
aaltomaiset kaarensa palmujen yli, siellä tiesi tapaavansa kuivaa
kamaraa. Mutta jos palmut kohottivat rehevän vehmaat viuhkansa yli
matalamman lehtimetsän, tiedettiin rannan olevan tulvaveden peitossa.

Jos matka tuolla eksyttävällä virralla oli salavainoinen, niin
uhkasivat espanjalaisia vielä suuremmassa määrin intiaanit, jotka
tulivat meloen kanooteissaan ja ahdistivat aluksia myrkyllisillä
nuolilla. Suoriutuakseen täytyi espanjalaisten karttaa rantoja niin
paljon kuin mahdollista.

Toukokuun lopulla sivuuttivat he Rio Negron suun; pääjoki sai siinä
valtaisen vedenlisän, sillä Rio Negro kerää virtansa Columbiasta,
Venezuelasta ja Guyanasta sekä vesirikkailta Llanos-alueilta
pohjoisesta. Tämä suuri haarajoki levenee viiteenkin penikulmaan asti
siellä, missä on saaria sen vuolletta jakamassa.

Siellä pysähtyi Orellana useiksi viikoiksi ystävällisten intiaanien
luo, joiden somat majat oli rakennettu puiden oksien alle. Alukset
laitettiin hyvään kuntoon ja uusia ruokavaroja otettiin eväiksi:
maissia, kanoja, kilpikonnia ja kaloja. Syötäviä kilpikonnia oli
vilisemällä, ja intiaanit itse pyydystivät niitä ja keräilivät niiden
munia. Ja kaloja oli yhtä runsaasti kuin monenlaisiakin -- eikä
ihmekään, kun Amatsoni-virran alueella elää kaksituhatta kalalajia.

Vähän sen jälkeen viilettivät espanjalaiset ohi Madeiran kahden ja
puolen kilometrin levyisen suun; siinä tuli lisäys, joka ei ollut
paljoakaan vähäisempi päävirran vesimäärää, sillä Madeiralla on
lähteensä kaukana etelässä, tullen osaksi Perun ja Bolivian
Kordillereilta, osaksi Brasilian ylämaasta.

Kuukauden toisensa jälkeen näki, minne vain katsoi, pelkkiä metsiä ja
loputtomia vedenpintoja! Lämpö pysyy läpi vuoden samana; liiallinen ei
se ole, harvoin nousten neljäänkymmeneen asteeseen, mutta ilman kosteus
tekee sen painostavaksi ja näännyttäväksi. Ja kuitenkaan ei matka ollut
yksitoikkoinen. Nojaillen mastoihin ja partaisiin tai veltosti
liikutellen airoja voivat soturit ihailla delfiinien hyppyjä virrassa,
alligaattorin nopeita nytkähdyksiä, kun se ajoi kaloja vedessä, tai
lamantinin (eräs laji sireenieläimiä) kömpelöitä liikkeitä, kun se
pureskeli ruohoa rantaäyräällä -- suurena vaarana ankeriaan näköisille
keuhkokaloille, joita oli sattunut nousemaan maalle. Kenties näkivät
espanjalaiset toisinaan, kuinka intiaanit keveissä kanooteissa
ahdistivat harppuuneilla lamantineja ja alligaattoreja, päästäkseen
niiden lihaan käsiksi, ja ehkä pöyristytti matkamiehiä joskus
Amatsoni-virran jättiläismäisten vesikäärmeiden näkeminen.

Ja virta vei heitä edelleen läpi loppumattoman aarniometsän, joka
ulottuu Andien juurelta ja Madeiran lähteiltä Orinokon ja
Amatsoni-virran suulle -- tämän paksun, rehevän Selvas-maton, joka
peittää koko Brasilian alankomaan kuohuvalla ylenpalttisella elollaan
ja jota niin täydellisesti kostuttavat troopilliset sateet ja tulvivat
virrat. Kaikki sade, mitä valuu Selvas-matolle ja Llanos-lakeuksille,
hakee tiensä lukemattomien sivujokien kautta Amatsoni-virtaan ja
juoksee mereen sen torvimaisesta suusta. Niin, virta metsineen on kuin
suuri, villi, ehtymätön luonnon yltäkylläisyyden sarvi, jossa elämä
versoo ja pulpahtelee -- jossa mehuisa, tuotantovoimainen multa
porehtii ja käypi -- jossa vilisee eläimiä ja jossa on koppakuoriaisia
ja perhosia lukuisammin kuin missään muualla maan päällä sekä
verhottuina troopillisen alueen rehevimpään loistoon, -- jossa
ikivanhat puut huuhtoutuvat rannoilta virran vietäviksi, toisten
maatuessa aarniometsän ummehtuneissa sokkeloissa -- jossa maata
alituiseen hedelmöittävät eläinten lanta ja raadot sekä kuolleet kasvit
ja jossa alituiseen kasvaa uusia sukuja luonnon ehtymättömän
valtakunnan haudoista.

Tekivätkö rohkeat espanjalaiset leiripaikoiltaan tutkimusmatkoja
sisämaahan? Siihen heillä ei ollut aikaa. Ja onkin vaikea tunkeutua
läpi noiden toivottomasti sotkeutuneiden kiertokasvien, jotka ovat
kietoneet puunrungot, oksat, pensaat ja tiheiköt verkkoihinsa.
Sisämaassa kaukana vesistöistä, etenkin muutamien suurten eteläisten
sivujokien välissä, on aarniometsä tuntemattomana ja hämäränä
ammoisista ajoista asti. Kenties asustaa siellä intiaaniheimoja, jotka
eivät ole vielä kuulleet, että Amerika on "löydetty", ja jotka voivat
ylistää itseään onnellisiksi, kun valkoihoiset eivät hallitse metsää.

Siellä vallitsevat palmut paratiisillisessa rauhassa, ja niiden
juurella rehottaa saniaisia, joiden varret ovat kovia kuin puu.
Bamburuoko-viidakossa leikkii naarasjaguari poikineen, ja lammen
laidassa hyppelee pekarini, pieni sievä villisika, korkeilla, notkeilla
koivillaan. Tummanvihreä hämärä häämöttää korkeiden laakeripuiden alla,
ja niiden rungot kohoavat latvusholvien suojassa kuin pylväät kirkon
laivassa. Siellä viihtyvät mimosat ja viikunalajit, ja kiipijäpalmut
kietoutuvat hellien naapuriensa runkojen ympäri. Katsohan noita
kuudenkymmenen metrin korkuisia puita, joiden pyöreät puisevat hedelmät
ovat lapsen pään kokoisia! Kypsyttyään putoilevat ne alas, kuori
aukeaa, ja kolmikulmaiset siemenet putoavat ulos, ja me syömme niitä
mielellämme -- nehän ovatkin pelkkiä parapähkinöitä. Katso
vaalearunkoisia gummipuita heleänvihreine lehtineen; niiden valkoinen
maitomehu kierii jähmettyneessä muodossa automobilin pyörissä pitkin
katuja ja maanteitä. Intiaanit vihaavat tuota puuta. Europalaiset
hävittävät sitä rosvosaalistuksella, kerätäkseen rikkauksia. Intiaanit
työskentelevät kuin orjat, juoksuttaen gummia valkoihoisille, jotta
herramiehet ja rouvasväki Europassa voisivat ajella mukavasti
matkoillaan.

Ja täällä on muuan puu, jonka kaikki lapset tuntevat. Se kasvaa
viisitoista metriä korkeaksi, ja sillä on isot, kiiltävät, nahkamaiset
lehdet. Sen kukat puhkeavat esiin rungosta eivätkä lehtien tyveltä. Sen
pitkulaiset, kellanpunaiset hedelmät kypsyvät melkein kaikkina
vuodenaikoina Amatsoni-maan ikuisessa kesässä. Hedelmässä ovat siemenet
riveissä. Puu kasvaa villinä metsässä, mutta sitä viljelivät intiaanit
jo ennen valkoihoisten tuloa ja valmistivat sen survotuista siemenistä
eräänlaista juomaa nimeltä "chokolatl". Se oli karvasta, mutta sokeri
ja vanilja tekee sen maukkaaksi. Puun nimi on kaakao, ja ja miltä
suklaa maistuu, sen kyllä tiedät itse.

Vielä kuuluisampi ja suositumpi on toinen juoma -- kahvi. Mutta
kahvipuita emme tapaa aarniometsästä, vaan ainoastaan viljelysmailta,
ja sielläkin se on vain vieraana, sillä sen kotimaa on Kaffan maakunta
Abessiniassa, ja Arabiasta tuli kahvi Konstantinopolin kautta Europaan.
Nykyään kasvattaa Brasilia kolme neljännestä maailman kahvituotannosta.
Ja koko maailmassa kulutetaan tuhannen miljoonaa kiloa kahvia vuodessa.
Riittää siitä toisetkin kahvikestit ja paljous kahvitätejä -- ja entäs
minkä verran siten sepitetään juorujuttuja!

Vaniljakasvi kuuluu myöskin aarniometsän kummallisiin olioihin. Jotta
tämä metsäkasvi, joka kuuluu Meksikon ja Perun vuoristoihin, kantaisi
hedelmän, täytyy hyönteisten kuljettaa sen siitepölyä. Monta vuotta
takaperin kulkeutui kasvi Réunionille, missä se viihtyi erinomaisesti
-- mutta kantamatta hedelmiä. Kotimaan avuliaat hyönteiset puuttuivat!
Silloin koetettiin keinotekoista siitepölyn siirtoa, ja se onnistui.
Nykyään antaa Réunion suurimman osan maailmanmarkkinain vaniljasta.

Ja mitä kaikkia eläimiä asustaakaan aarniometsässä ja sen
savannien-puoleisilla laidoilla! Siellä oleskelee kummallinen
pussirotta, siellä viihtyy hidas, panssaroitu vyötiäinen, joka pitää
vihatuista termiiteistä, valkoisista muurahaisista, jotka terävillä
leuoillaan nakertavat rikki paperia, vaatetta, puutavaraa, jopa
kokonaisia taloja. Siellä kiipeilee laiskiainen, jolla on pyöreä pää
kuin apinalla ja isot käyrät kynnet. Päivän pitkän riippuu se
uneliaasti oksassa, ja vasta pimeän tullen se herää. Se elää vain
puissa ja syö lehtiä. Maapallon historian muinaisina aikakausina oli
laiskiaisia niin isoja kuin sarvikuono ja elefantti.

Ja sitten on siellä pesukarhu, jolla on kellanharmaa turkki; sekin on
yöeläin, joka nukkuu päivät ontoissa puissa. Se elää pienistä
nisäkkäistä ja linnuista, munista ja hedelmistä, mutta ennen kuin se
syö ruokansa, täytyy sen hieroa se ensin hyvin, mieluimmin vedessä.

Lehtipuiden ja palmujen latvuksien alla on alituinen hämärä. Siellä on
varjojen koti. Ainoastaan kiertokasvit, kasvimaailman kuokkavieraat,
kiipeilevät hämärän suojamista pitkin puunrunkoja avaamaan kukkiensa
terälehdet auringon valossa. Niiden ympärillä leijailee lukemattomia
koreavärisiä perhosia. Ja auringon ja varjojen valtakunnan rajalla
kirkuvat leikkisät papukaijat, ja puuhakkaat kyyhkyset pujahtelevat
suhisevin siivin puiden välitse. Siellä suhahtelevat kolibrit nopeasti
kuin nuoli halki ilman. Ne ovat pieniä, sieviä lintuja, rinta, kaula ja
pää välähtelevät kuin metalli mitä räikeimmän kirkasvärisinä. Pesänsä
ne rakentavat huolellisesti kasvivillasta ja sammalista, ja niiden
nokka on pitkä ja terävä kuin äimä. Muuan kolibrilaji tulee ainoastaan
kolmen ja puolen sentimetrin pituiseksi ja painaa tuskin yli gramman.

Nyt sinulla saattaa jo olla syytä kummastella, kuinka Orellanan ja
hänen molempien laivojensa kävi.

Madeiran suun alapuolella poikkesi hän pohjoisrannalla seudulle, joka
hänen nähdäkseen oli pelkkien korkeakasvuisten kilpi-impien eli
amatsonien asumaa, ja niiden mukaan sai virta nimensä. Mutta kertomus
amatsoneista oli todellisuudessa merimiestarina, kuten rohkean
espanjalaisen unelma Eldoradosta eli kultamaasta.

Ja he kulkivat edelleen, virran päättymättä. Espanjalaiset nousivat
maihin hankkiakseen elintarpeita. Retkeilyillään näkivät he
suojaisissa, auringolle avautuvissa rantajärvissä veden pinnalla
kellumassa kaikista kukkasista uljaimman, Victoria regian, joka kuuluu
lumpeiden heimoon. Sen lehdet olivat kaksi metriä läpimitaten, ja kukat
enemmän kuin kolmanneksen metriä. Kukka avautui ainoastaan kahtena
iltana ja oli ensimäisenä valkoinen ja toisena purppuranpunainen.
Kahden mahtavan sivujoen, Xingun ja Tapajozin, suun välisellä
taipaleella näkivät espanjalaiset suurten heinäaavikkojen ulottuvan
joelle asti. Hädin tuskin pelastuivat he pohjoisella rannalla
ihmissyöjiltä. Ystävällisten intiaanien varoittamina olivat he
varuillaan prorocalta, arvotukselliselta vesivyöryltä, joka on
yhteydessä vuoroveden kanssa ja kahdesti kuussa syöksyy mereltä ylös
virtaan, tuhoten tieltään kaikki. Ja niin saapuivat he viimein
Amatsoni-joen pohjoiselle suuhaaralle.

Siinä varusti Orellana laivansa kannella ja lähti purjehtimaan
avomerelle. Mutta vielä rannan kadottua näkyvistä purjehti hän
savenkeltaisessa suolattomassa vedessä, ja vasta kaukana pohjoisessa
saavutti hän sinisenvihreän meriveden. Sillä vielä viisikymmentä
penikulmaa jokisuun ulkopuolella kelluu suolaton jokivesi suolaisen
meren pinnalla.

Orellana oli viidessä kuukaudessa kulkenut neljäsataa penikulmaa pitkän
taipaleen virran viidestäsadasta penikulmasta, kun hän nyt vihdoin
kääntyi pohjoiseen pitkin Guyanan ja Venezuelan rannikkoa, pyrkiäkseen
Länsi-Intiaan. Joulun aikaan laski hän ankkurinsa San Domingon
rannikolle, ja hänen suurtyönsä oli suoritettu loppuun. Monet
tutkimusmatkailijat -- kuten ruotsalainen Erland Nordenskiöld,
koillisväylän löytäjän poika -- ovat vielä nykyvuosina tutkineet
ennenkulkemattomia seutuja Etelä-Amerikassa ja kuvailleet sivistyneelle
maailmalle sen intiaaniheimojen erikoista elämää.



18. Tyynenmeren saaria.


Etelää kohti kapenee Etelä-Amerika kapenemistaan, kunnes sen
äärimäisenä ulkoilemana pistäytyy Eteläiseen Jäämereen Tulimaa. Sen
erottaa mannermaasta salmi, joka on saanut säikkymättömän Magellanin
nimen. Sen sisämaan aarniometsässä kasvaa talvivihreitä pyökkejä, ja
siellä vallitsivat muinoin rajottamattomasti ona-heimon vaskenkarvaiset
intiaanit. Niinkuin heidän veljiensä kaikkialla uudessa maailmassa
täytyy heidänkin syrjäytyä valkoihoisten tieltä, ja he ovat tuomitut
häviämään. He ovat olleet vain vieraina Tulimaan rannikoilla, ja heidän
aikansa on ummessa. Heidän lukumääränsä on kutistunut vähiin. Mutta
vielä tänä päivänä ovat he säilyttäneet heimon hyvät ominaisuudet; he
ovat vahvarakenteisia, sotaisia ja rohkeita, he elävät sotajalalla ja
kostosuhteissa naapureihinsa ja virittävät leirinuotionsa milloin
metsään, milloin sisäjärven rannalle tai merenrannikolle.

Monet purjehtijat ovat päättäneet maallisen uransa Magellanin salmessa.
Tämä kulkuväylä on vaarallinen ja huonossa huudossa rajuista
tuulistaan, jotka äkkiä tuiskahtelevat salmen kohtisuorilta partailta
alas. Turvallisempaa on pysytellä avoimella merellä ja kiertää Tulimaan
saarten eteläpuolitse. Siellä Atlantin ja Tyynenmeren hyrskeet
jumisuttavat yhteistä pauhuansa Kap Hornin äkkijyrkkiä kallioita
vasten.

Kuka kuuntelee merten laulua, kuka katselee kuninkaallisen
halveksivasti alas hyökyihin, kuka kummeksii, minkätähden hyrskeet ovat
tuossa vuosituhansien ajan jyskytelleet portteja, jotka eivät koskaan
avaudu? Mikä on tuo liitelijä, joka nytkin parhaillaan leijuu
levitetyin siivin Kap Hornin yllä? Ei muu kuin albatrossi, isoin
kaikista myrskylinnuista, rohkein ja väsymättömin kaikista ilmakehän
siivekkäistä asujamista.

Se on joutsenen kokoinen, mutta kaula on lyhyt ja paksu, iso pää
päättyy voimakkaaseen heleänkellertävään nokkaan, ja koko lintu on
kauttaaltaan valkoinen, ainoastaan siipisulkiinsa on se saanut mustaa.
Ne siivet kuuluvat luomakunnan ihmeisiin. Kun se käärii ne kokoon,
kietoutuvat ne ruumiin ympärille ja näyttävät katoavan. Mutta kun se
levittää ne, on kärkien väliä neljä metriä. Ne ovat pitkät ja kapeat,
ohuet ja hienomuotoiset kuin säilänterät. Se käyttelee niitä
hämmästyttävän varmasti ja on lennossa kestävämpi ja voimakkaampi kuin
kaikki muut linnut. Mikään lintu ei lennä kauniimmin ja ylväämmin kuin
albatrossi. Purjehtijan tavoin asettaa se siipensä tiukkaan vedetyin
jaluksin ja risteilee viuhuvaa vauhtia ylös vastatuuleen. Tunnin
toisensa jälkeen tarkatessaan sitä ankarimmassa myrskyssä tulee
havainneeksi, että se ainoastaan joka seitsemäs minuutti tuskin
huomattavasti liikahuttaa siipiänsä, mutta muuten pitää ne aivan
alallaan. Tämä salaperäinen taito johtuu siitä tavasta, jolla se pitää
siipiänsä pingotettuina, ja siitä kallistuksesta, jonka se antaa
verrattomille "yksitasoilleen" rutiiniin ja tuulen suhteen. Ilmavirta
hoitaa kaiken muun: kohoamisen ylös ilmaan ja etenemisen myötä- tai
vastatuuleen. Tahtoessaan nousta merenpinnalta levittää se siipensä,
kääntyy päin tuulta ja antaa sen kohottaa itsensä ylös. Sitte lipuu se
soreissa kaarissa ja käänteissä tuulen näkymättömiä mäkiä ylös.

Albatrossin merkillisin piirre on kuitenkin sen rajaton vapaus. Se ei
siedä mannerta ja pesii yksinäisillä saarilla; se kykenee hädin
liikkumaan maalla, ja kävelemään pakotettuna taapertaa se huojuen ja
kömpelösti kuin joutsen. Maan tomun kanssa tulee se kosketukseen
ainoastaan pesällä, jossa naaras hautoo ainokaista munaansa valkoinen
pää siiven alle kätkettynä. Muulloin ei albatrossi poikkea maihin.
Elatuksensa pyytää se merestä, ja kolme neljäsosaa elämästään se
viettää ilmassa. Siellä leijailee se yltympäri mereltä merelle,
seuraten samaa laivaa viikkokaudenkin ilman lepoa tai unta. Atlantilla
on se kuitenkin harvinaisempi kuin Tyynellämerellä, ja se karttaa
päiväntasaajavyöhykkeen lämpöä.

Paljon ihmeellistä nähtävää on sen katseltavana ilmateiltään. Se näkee
kaiken hyörinän isojen purjelaivain kannella ja oudoksuu mustien
pilvien pöllyämistä höyrylaivojen savutorvista. Se tarkkailee kuuden
metrin mittaisten merinorsujen kömpelöitä liikkeitä Etelä-Georgian
saarten rantasomerolla Kap Hornin itäpuolella ja valasparvien karkeloa
ulapan sylissä. Useasti seuraa se huomaavaisin katsein ihmisten
taistelua näiden merijättiläisten kanssa, jolloin rohkeat pyyntimiehet
alituiseen panevat henkensä mitä suurimpaan vaaraan ja kokonainen
venekuntakin voi kerrallaan syöksyä tuhoon. Se kokee suurten
valtamerten majesteetillisia säävaihdoksia ja näkee mitä
suuremmoisimpia maisemia siroteltuina valtaisten ulappain
mittaamattomille lakeuksille.

Ja tuossa se nyt liikkumattomin siivin leijuu korkealla Kap Hornin
yläpuolella. Sen terävää silmää ei mikään ilmiö vältä. Nyt keksii se
kaukana lännessä höyrylaivan savutorven tuprahdukset, ja parin minuutin
kuluttua on se tehnyt kierroksen laivan ympäri ja päättänyt seurata
sitä sen matkalla pohjoista kohti. Idässä siintää Chilen rannikko
lukemattomine kareineen ja saarineen sekä syvään leikkautuneine
vuonoineen, ja niiden yli kohoavat Andien lumipeitteiset harjanteet.
Heti kun laivasta heitetään perkkeitä laidan yli, kiitää albatrossi
alas nopeana kuin nuoli. Sekuntia ennen kuin ehtii vedenpintaan
kohottaa se siipensä, taivuttaa päänsä taaksepäin, ojentaa isot
jalkansa eteenpäin varpaat harillaan ja läiskähtää veteen. Se kelluu
keveästi kuin korkki. Tuossa tuokiossa on se nielaissut jätteet,
kääntyy sitte päin tuulta ja kohoaa huimaavaan korkeuteen.

Laiva kuljettaa tavaroita Santiagoon, Chilen pääkaupunkiin, ja pysähtyy
Santiagon satamakaupunkiin Valparaisoon. Sen yläpuolella kohoaa
Aconcagua, Amerikan korkein vuori. Täältä suuntaa albatrossi kulkunsa
merelle, koettaakseen onneansa toisella taholla. Seitsemänkymmenen
penikulman päässä rannikolta tapaa se Juan Fernandezin muistettavan
pikku saaren ja liitelee kertaalleen sen tulivuoriperäisten kallioiden
ympäri. Sille ei ole mitään pelottavia äkkijyrkänteitä; se saa
tutkituksi kaikkea, mistä se tahtoo saada selon.

Toisin on tutkimusmatkailijan laita. Jotkut kalliot ovat hänelle aivan
luoksepääsemättömiä. Sen kokemuksen sai ruotsalainen Carl Skottsberg,
kun hän v. 1908 pistäysi saarelle chileläisessä laivassa. Hän näki nuo
yhdeksänsadan metrin korkuiset kalliot ja kuuli hyökyaallokon jyminän
saaren ympärillä. Autiota ja jylhää oli tienoo. Vaivoin pääsi hän
maihin pikku veneellä. Turhaan etsi hän papukaijoja, apinoita ja
kilpikonnia, ja mitään Perjantain sukulaisia ei hän tavannut.

Sensijaan huomasi hän, että runsaasti puolet saaren kasveista on
sellaisia, joita ei esiinny missään muualla maapallolla. Niiden
joukossa on himmeänvihreä- ja kiiltävärunkoinen palmu, jonka ihmiset
ajattelemattomasti hävittävät sukupuuttoon vain kävelykeppien
valmistamista varten -- heidän pitäisi saada maistaa niitä omassa
selkänahassaan! Niitä ovat saniaispuut ja pienet pitsihienot
köynnössaniaiset, jotka sievästi pukevat puiden runkoja ja oksia. Ja
niihin kuului myöskin viimeinen näyte erästä santelipuulajia, joka --
niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa -- oli eksynyt tänne
aina kotimaastaan Aasiasta saakka. Parisataa vuotta takaperin kasvoi
sitä saarella metsinä. Nyt on ihmisten ahnaus hävittänyt sen. Punainen,
voimakastuoksuinen puuaines oli heille niin kovin haluttu hienoihin
puuteoksiin ja muuhun rihkamaan. Vain yksi ainoa pikku oksa viheriöitsi
vielä viimeisessä mantelipuussa. Tässä ei kuollut pois maan pinnalta
viimeinen puu monien joukosta, vaan kokonaisen lajin viimeinen
edustaja.

Eräässä luolassa vuoren juurella kerrotaan Robinson Crusoen asuneen, ja
yläpuolella kohoavan harjanteen syvennyksestä loi hän ikävöiviä ja
vaanivia katseita valtamerelle. Vuorenkylkeen kiinnitetty muistotaulu
ilmottaa, että todellinen Robinson, muuan skotlantilainen matruusi
Selkirk, asui yksinään saarella neljä vuotta ja neljä kuukautta,
vuosina 1704-1709. Hän jäi maihin vapaaehtoisesti, ollen tyytymätön
laivansa päällystöön. Ilmanala oli leppoinen, satoi kohtalaisesti,
metsävuohet ja hedelmät olivat hänen ravintonaan. Mutta kuinka paljoa
mieluummin viihdymmekään sen Robinsonin seurassa, jonka suuri
kirjailija on niin mestarillisesti esittänyt meille edellämainitun
esikuvan mukaan! Hänen kehityksensä saarellaan on kuin kuva koko
ihmiskunnan vaiheista, joka on aikojen kuluessa kohonnut villin
raakalaistilasta valistukseen ja jalouteen. Hän on inhimillisen
lannistumattomuuden perikuva.

Albatrossi liitelee kauvas ulapalle. Nyt näkee se Pääsiäissaaren, joka
suunnattomasta syvyydestä kohoaa yli vedenpinnan, toivottoman
yksinäisenä suuressa valtameressä. Eräällä rantarinteellä näkee se
useita 10 metrin korkuisia kivisiä kuvapatsaita, jotka esittävät
ihmispäitä. Ne ovat hautakiviä, muistoina ammoin kadonneesta ja
selittämättömästä sivistyksestä. Nyt on Pääsiäissaarella vain
puolitoistasataa alkuasukasta. Hekin ovat tuomitut katoamaan. Kolme
valkoihoista asuu saarella, mutta heistä ei ole kuultu pitkään aikaan,
sillä saarelle ei ole useaan vuoteen poikennut mitään laivaa. Muina
asustajina on Pääsiäissaarella ainoastaan rottia, vuohia, kanoja ja
vesilintuja. Jonkun matkan päässä on Sala y Gómez, pelkkien alastomien
kallioiden muodostama pikku saari. Siellä asuu ainoastaan vesilintuja.

Edemmäksi länteen mennessä tulee vastaan monilukuinen parvi
vähäpätöisiä saaria, "Matalat saaret". Se on niiden nimenä meillä,
mutta ne tummaihoiset villit, jotka käsittämätön kohtalo on viskannut
niille, nimittävät niitä Paumotuksi eli "Saaripilveksi". Sepä
ihmeellinen nimi! Runoilija ei olisi voinut keksiä parempaa. Siellä on
85 saarisikermää, ja jokaiseen kuuluu lukemattomia luotoja. Se alue on
tosiaankin kuin avaruuden tähtiusmaa vastaava saaripilvi. Ja tämä parvi
on vain yksi epälukuisten muiden joukossa, jotka ovat siroteltuina
pitkin Tyynenmeren koko länsiosaa.

Monet ovat "Saaripilven" särkät, ja kuitenkin on niiden pinta-ala
tuskin kymmentä neliökilometriä. Melkein kaikki ovat korallien
muodostamia, ja useimmat ovat "atolleja". Riuttaamuodostavat korallit
ovat pikku eläviä, jotka erittävät kalkkia. Ne lisääntyvät
jakautumalla, ja jokainen yhteiskunta muodostaa yhteisen rungon, jossa
elävät ja kuolleet jäsenet säilyvät sekaisin.

Viihtyäkseen korallielävät vaativat kiinteätä ja kovaa merenpohjaa,
kristallikukasta suolavettä, riittävää ravintoa, jota niille tuovat
aallot ja merivirrat; myöskään ei veden lämpömäärä saa laskeutua alle
kahdenkymmenen asteen. Sentähden on niitä ainoastaan troopillisissa
merissä ja lähellä pintaa, sillä syvemmällä käy vesi yhä kylmemmäksi.
Viittäkymmentä metriä alempana eivät ne mielellään asusta. Ne kuolevat
ja lisääntyvät ehtimiseen, joten koralliriutta kasvaa korkeutta ja
leveyttä, kunnes ainoastaan luoteen laskuraja ehkäisee niiden
rakennustyön ulottumisen ylemmäksi. Meren ikuinen hyöky ja myrskyaallot
murtavat usein irti isoja korallikalkki-lohkareita, jotka sitte
vierintähankauksessa hiertyvät hiekaksi. Tämä tukkii ja tilkitsee
kaikki reiät, ja meren työ on siten lisänä lujittamassa riuttaa. Muita
kalkkia erittäviä pikku-olioita ja leväkasvejakin kotiutuu riutalle.
Aikojen kuluessa laineet paiskivat taittuneita järkäleitä riutan
päälle, niin että osia siitä pysyy aina vedenpinnan yläpuolella.
Vuoksen aikana, jolloin merenpinta nousee, ilmaisee riutan kauvas
näkyvä valkovaahtinen hyökyaallokko. Luode paljastaa näkyviin itse
riutan. Mutta jos meri on tyven ja sen pinta kohoaa riutan yli, on
kulkuvesi vaarallinen, sillä silloin ei ole mitään varoitusmerkkiä
havaittavissa, ja koralliriutalle joutunut laiva on hukassa.

Riutat ovat erimuotoisia ja laajuudeltaan vaihtelevia. Se iso
"valliriutta", joka saartaa Australian koillisrannikkoa, on kaksisataa
penikulmaa pitkä. Atolleiksi nimitetään renkaiksi muodostuneita
riuttoja. Tuulten, lintujen ja merivirtojen välityksellä kulkeutuu
kasvinsiemeniä merelle. Ne juurtuvat ja versovat niissä osissa riuttaa,
jotka ovat nousuveden pinnan yläpuolella. Pitkän ajanjakson kuluttua on
atolli valmis, eläinten ja kasvien rakentamana. Ja "Saaripilvi" on
maailman suurin yhtenäinen atollialue. Nuo rengasmaiset korallisaaret
näyttävät aalloille heitetyltä seppelekasalta. Jokaisen seppeleen
keskessä on laguuni eli järvi, joka on meren yhteydessä. Sisäpuolella
saattaa vesi olla seitsemänkymmentäkin metriä syvää, ja muutamien
atollien laguuneissa olisi tilaa kaikille maailman laivastoille.
Mitättömän pienet korallieläimet antavat aherruksellaan suojaa
isoimmillekin laivoille.

Monilla atolleilla kasvaa kookospalmuja, ja ainoastaan siellä, missä
niitä on, ovat nuo rengassaaret asuttavia. Kuinka ihmeellisiltä ne
näyttävätkään laivasta, joka lähestyy niitä! Näkee ainoastaan palmujen
latvat taivaanrannan yläpuolella; itse saari on liian matala näkymään.
Voisi luulla kulkevansa meren rajattoman Saharan keidasta kohti.
Viimein esiintyy saaren kiinteä korallikamarakin. Renkaan ulkopuolella
pauhaavat meren aallot, mutta laguuni päilyy kirkkaana kuin kuvastin
korallien ja palmujen suojassa.

Seitsemäntuhatta polynesialaista alkuasukasta elää "Saaripilvessä",
parisataa kullakin atollilla. He ansaitsevat toimeentulonsa helmillä ja
perlamutilla ja vaihtavat itselleen europalaista rihkamaa ylen
korkeihin hintoihin. Joillakuilla saarilla viljellään leipäpuita,
ananaseja ja banaaneja. Alkuasukkaat ovat mitä oivallisimpia
merimiehiä, ja he eivät olekaan mitään elinkautisia vankeja saarillaan.
He käyttävät naisten kutomia mattoja purjeina ja peräriukuja, jotka
auttavat veneiden tasapainoa, ja he kulkevat pelottomina saarelta
toiselle. Ranska on kohottanut kolmivärisen lippunsa "Saaripilven"
atolleille ja niiden lähimmille läntisille naapureille.

Seuratkaamme vielä albatrossin lentoa Seurasaarille. Ryhmän isoin,
Tahiti, on kaikista Etelämeren saarista kaunein ja kuuluisin. Siellä
näkee se taas tulivuoria, jotka ovat ammoin sammuneet, jylhän ihania
kallioita, jotka kasvavat sankkaa metsää, läpipääsemättömiä saniais- ja
heinätiheikköjä, ja pitkin rinteitä solisee vilkkaita puroja alas
laguuneihin, joita erottavat merestä korallien mestarillisesti
rakennetut aallonmurtajat. Rannalla kasvavat nuo ikuiset kookospalmut,
jotka ovat yhtä erikoisia Etelämeren saarille kuin taatelipalmut vanhan
maailman aavikkoseuduille. Täällä on mitä herttaisin ilmanala, lämmin,
tasainen, troopillinen meri-ilmasto, jossa kesän ja talven erotuksena
on ainoastaan pari astetta. Kaakkoispasaati puhaltelee kaiken vuotta.
Myrskyt ovat harvinaisia, sataa parahiksi, ja kuumetaudeista ei ole
tietoakaan.

Alkuasukkailla on iloinen ja valoisa elämänkatsomus. He koristelevat
hiuksiaan kukkasseppeleillä, heidän käyntinsä on kevyttä ja vapaata,
eivätkä he tunteneet mitään suruja, ennen kuin valkoihoiset tulivat
tärvelemään heidän elämänsä ja vapautensa. Mutta valkoihoisten
keskuudessa kirjoteltiin runoja ja satuja, joissa oli Tahiti
näyttämönä, ja monien kirjailijain mielikuvituksessa muuttui saari
maiseksi paratiisiksi.

Nyt kuolevat Tahitin nuoret miehet ja naiset, ja heidän tilalleen tulee
kiinalaisia, europalaisia ja luoteisten saarten alkuasukkaita.
Jäljelläolevat viljelevät kuitenkin vielä peltojaan ja kulkevat
kalastuskanooteillaan rantalaguuneilla sekä keräävät kookospähkinät
oikealla ajalla. Hiuksillaan kantavat he vielä kukkasseppeleitä --
viimeisenä heijastuksena onnellisemmasta elelystä. Kyyhkyset
kuhertelevat puissa, vihreät ja vaaleansiniset papukaijat kirkuvat
vihlovasti. Hevoset, nautaeläimet, lampaat, vuohet ja siat kuuluvat
uusiin tulokkaisiin; sisiliskoja, skorpioneja, kärpäsiä ja moskiitoja
on suunnattomasti.

Reheviä puutarhoja ja viehättävää luontoa ei europalaisten ole
onnistunut tärvellä. Ja fregattilintu, meren kotka, jonka pyrstösulilla
Tahitin päälliköt muinoin koristelivat päälakiaan, yöpyy vielä nytkin
rannan puihin ja etsii saaliinsa kaukaa ulapalta.

Albatrossin katse ei ole hiukan synkistymättä, kun se havaitsee
fregattilinnun. Se näkee siinä kilpailijan. Niin laajoja matkoja ei
fregattilintu tee kuin albatrossi; niin kauvas merelle se ei
uskaltaudu, mutta se on erinomainen lentäjä ja esiintyy mitä
häikäilemättömimpänä rosvona. Se seuraa delfiinejä ja petokaloja,
riistääkseen niiltä saalista, ja muita lintuja pakottaa se julkeasti
luovuttamaan sille ruuan juuri kun ovat sitä nielemässä. Kun kalastajat
ovat ulkona verkkojaan kokemassa, viistää se niin läheltä venettä, että
sitä voi hotaista airolla. Ja se on niin ihastunut heleihin ja
räikeihin väreihin, että se ajattelematta syöksyy alas fregattien
punaisiin viireihin, jotka liehuvat tuulessa, heiluen sinne ja tänne
laivan vaaruessa. Se kohoaa huimaavaan korkeuteen kuten kotka, eikä
mikään ihmisten kaukoputki vedä vertoja sen terävänäköisyydelle. Sieltä
ylhäältä se näkee pienimmänkin kalan, joka leikkii veden kalvossa.
Mieluimmin vaanii se lentokaloja ja sieppaa niitä ilmasta juuri kun ne
levitetyin evin leijailevat aaltojen yläpuolella; myöskin pyytää se
uppisukelluksilla niitä syvyyksistä. Saatuaan kalan kohoaa se ylös, ja
jos kala on epämukavasti sen nokassa, laskee se sen irti, mutta sieppaa
sen kiinni uudelleen ennen kuin se on ehtinyt veden pintaan; ja sen
tempun se uudistaa kerran toisensa perästä, kunnes kala on
vaivattomasti nielaistavissa.

Albatrossi lohduttautuu pian fregattilinnun patustelusta ammatissaan ja
jatkaa läntislentoaan Samoa-saaria kohti. Sinne on sillä melko taival
avointa merta oikaistavana. Se miettii kaikkea ihmeellistä, mitä on
kokenut tuhatpenikulmaisilla matkoillaan kaikilla maapallon merillä. Se
on nähnyt meteorikiviä poksahtavan lumpeen avoimella valtamerellä,
tiedonhaluisten ihmisten koskaan saamatta siitä aavistustakaan. Se on
kuullut kumeata jymyä meren sylistä, kykenemättä käsittämään, että
syvyydessä tapahtui tulivuorenpurkauksia yhtä salassa sen kuin
ihmistenkin silmiltä. Se on nähnyt saaria muodostuvan ja taas häviävän,
ennen kuin niitä on merkitty millekään merikortille, ja se on nähnyt
vaarallisia kareja kohoavan ylös siitä missä vesi oli ennen syvää ja
missä laivat mitään pahaa aavistamatta ovat menneet turmioon.

Mutta mitä syvyyksissä tapahtuu, sen tietävät ihmiset paremmin kuin se.
Tosin eivät he ole uskaltautuneet kuuttakymmentä metriä syvemmälle, kun
taasen kolmenkymmenen metrin syvyydessä voivat sukeltajat viipyä pari
tuntia työskentelemässä siltarakennuksissa, uponneiden laivojen
pelastamisessa ja sen sellaisessa. Sitä vastoin on valtameriä luodattu
melkein kaikkialta ja otettu pohjanäytteitä lähes penikulmaa syvältä.
Tiedetään, että valtamerten pohja on kaikkein suurimmalta osaltaan
elimellisen liejun ja punaisen saven peittämää, ja että kasvielämä
sammuu auringonvalon mukana jo kahden- tai kolmensadan metrin
syvyydessä, kun sitävastoin eläinkunta ei tiedä mitään rajoja. Kaikkein
syvimmissäkin paikoissa elää pieniä olioita, jotka eivät vähintäkään
kärsi koko valtameren raskaasta painosta. Pohjaa kohti painuu
alituisena sateena kalkkikuona myriadeista pikkuelävistä, jotka
viihtyvät kaikkialla meressä. Niiden kuorista keräytyy mittaamattomien
ajanjaksojen kuluessa valtaisia kerrostumia tuolla pilkkopimeässä
syvyydessä, missä jotkut kalat ovat omavaloisia, toisten elävien
oleskellessa ikuisessa sokeudessa ja läpitunkemattomassa yössä.

Kuinka usein onkaan tapahtunut, että pitkälle matkalle lähtenyt laiva
ei ole milloinkaan saapunut määräpaikkaansa eikä milloinkaan palannut!
Myöskin meren suurella taistelutantereella voi puhua haavottuneista,
kuolleista ja kadonneista. Voidaan turhaan odottaa tietoja kuukausia ja
vuosia. Albatrossi voisi selittää asian, sillä se näki, kun alus meni
karille ja vajosi. Se ja sen esi-isät ovat nähneet paljon sellaista
elämänsä päivinä. Sehän on seurannut lukemattomia laivoja edes
takaisin.

Arvotuksellinen ja kaamea on vesipeittoinen maanpinta täällä viiden
kilometrin syvyydessä. Loppumattomat lakeudet levittäytyvät kaikille
tahoille. Penikulmittain on meren pohja tasainen kuin pöytä. Me
ihmettelisimme tätä lohdutonta tasaisuutta, jos jättiläismoisen
valonheittäjän hohteessa vaeltaisimme tuolla alhaalla. Vihdoin
tulisimme seudulle, missä meren pohja kohoaisi, ensin hitaasti, sitten
yhä nopeammin ja jyrkemmin. Jos seuraisimme rinnettä ylöspäin läpi
vesikerrosten, huomaisimme päivän alkavan valjeta, niinkuin aamun
lähestyessä, ja me saavuttaisimme vesikerroksen, jonka läpi itse
aurinkokin näkyisi. Sekin lisääntyisi valovoimaltaan. Syvyydessä, missä
laiva pysyy tuomiopäivään asti, on vesi jääkylmää, tuskin enempää kuin
puolitoista astetta lämmintä. Mutta minkä ylemmä tulemme, sikäli
lämpömäärä kohoaa, aluksi hitaasti, sitten yhä joutuisammin, ja viimein
on vesi haaleata, auringon paistaessa kirkkaasti läpi suolaisen
kristallin ja alkaessamme tuntea aavistusta aallokon keinunnasta.

Täällä katseemme hurmaantuisi näyistä yhtä kauneista, mutta heleämmistä
ja värikkäämmistä kuin maan kuivalla pinnalla. Me vaeltaisimme läpi
reheväin tummanvihreiden, vaaleanvihreiden, keltaisten, punaisten ja
lasikirkkaiden leväpuistojen ja samoaisimme hämyisiä ruskoleväkorpia.
Toisinaan metsä harventuisi ja jättäisi vapaan näköalan läpi sinertävän
veden, missä ihmeelliset kalat ajavat nuolennopeasti toisiaan. Meren
pohjan pehmeän hiekan yläpuolella näkisimme leveitä, latuskaisia kaloja
uiskentelevan lappeellaan, mutta meidän lähestyessämme ne
painautuisivat pohjaa vasten ja tekisivät muutamia nopeita liikkeitä
evillään, peittäytyäkseen hiekkaan ja piiloutuakseen vihollisen
näkyvistä. -- Siellä me näkisimme pääjalkaisia, noita pehmeitä
nilviäisiä, joilla on pitkät liikkumis- ja tarttumisraajat. Ja kun me
saapuisimme, pusertaisivat nuo hirviöt "mustepussistaan" mustaa
nestettä, joka tekisi veden sameaksi niiden ympärillä ja kätkisi ne
ahdistajiltaan. Silloin johtuisivat mieleemme ne eriskummalliset
mustekalat, joista merimiehet kertoilevat, että ne ovat vaarallisia
isoille laivoillekin. Mutta me emme hymyilisi niille kertomuksille,
sillä meri kätkee kenties paljonkin sellaisia salaisuuksia, joita
ihmiset eivät vielä tähän asti ole päässeet näkemään.

Jokaisella askeleellamme näkisimme me sienien ja korallisärkkien
välissä kummallisia merisiiliä ja meritähtiä, komeita näkinkenkiä ja
simpukoita. Ja kauvan viipyisimme erakkoäyriäisten seassa. Jos
tarkastaisimme niitä lähemmin, niin huomaisimme niiden takaosan niin
pehmeäksi ja paljaaksi, että eläimen sitä suojellakseen täytyy etsiä
tyhjä näkinkenkä, jonka sisään se saa ryömityksi takaperosin.
Ainoastaan kova eturuumis ja saksijalat pistävät esiin näkinkengän
suusta, ja erakkoäyriäinen laahaa ryöstämäänsä suojusta mukanaan, mihin
ikänä sen tie kulkee. Mutta kun äyriäinen kasvaa ja näkinkenkä käy
liian ahtaaksi, menee viisas erakko toiseen, tilavampaan kuoreen. --
Juhlallisin tuntein ja lumoutuneina tuosta ihalasta, satumaisesta,
hiljaisesta elämästä alhaalla syvyyden sinivihreissä, milloin pimeissä,
milloin päivän himmeästi valaisemissa vesiluolissa, me unohtaisimme
todellisuuden ja uskoisimme kaiken olevan unta. Ainoastaan aaltojen
solinan ja tuulten suhinan ajatteleminen saisi meidät eroamaan
merenpohjasta ja sen ihanuuksista, palataksemme palmusaaren kamaralle.



19. Australian halki.


Yhä lännempänä kohoavat Samoa-saaret korkeine tulivuoriperäisine
kallioineen, hohkakivi- ja laavakerroksineen, uhkeine metsineen ja
vesiputouksineen, jotka ovat kaksikinsataa metriä korkeita ja mitä
rehevimmän kasvullisuuden ympäröimiä. Vesaikkojen ja saniaisten,
köynnöskasvien ja Intiaa muistuttavien yrttien yläpuolella liihottelee
komeita perhosia. Öisin ovat yölepakot kuutamolla parveilemassa.

Sokeriruo'on lehdillä katettujen pitkulaisten majojen ympärillä, joiden
multapermanto on peitetty kookosmatoilla, askartelee kellanruskeita
polynesialaisia, joilla on voimakas ruumiinrakenne ja ylpeä ryhti.
Heillä on yläruumis paljaana, he käyttävät simpukoista ja hampaista
liitettyjä kaulakoristeita, somistautuvat kukkasiin ja höyheniin,
voitelevat ruumiinsa kookosöljyllä ja tatuoivat ihoansa osittain.
Säveinä ja hilpeinä luonteeltaan ovat hekin joutuneet valkoihoisten
häiritsemiksi, ja heidän on ollut pakko luovuttaa saariryhmänsä
Saksalle ja Pohjois-Amerikalle.

Samoa-saarilla sataa runsaasti. Mustat pilvet painuvat merenpintaa
kohti; rajut pilvenpatsaat imevät vettä kierukanmuotoisina pylväinä,
laajeten yläpäästään kuin männyn latvus; rankkasade puhkeaa, ja sitä
voi kestää viikkokausia. Joka paikka käy märäksi ja liejuiseksi, ja
tulitikkuja on turha koettaa raapia syttymään. Melkein jokavuotisena
vitsauksena ovat saarille tuhoisat pyörremyrskyt. Ne tulevat äkkiä.
Rannikolle paiskautuu laivoja pirstaleiksi. Pellot ja istutukset
tärveltyvät. Kookospalmujen lehtiä lentelee ilmassa kuin sulkia, ja jos
myrsky on pahinta laatua, niin kaatuvat puutkin pitkinä riveinä kuin
jättiläisviikatteella niitettyinä.

Samoa-saaret ovat säännöllisessä liikeyhteydessä Sandwich-saarten
kanssa, ja viimemainituista säteilee höyrylaivalinjoja Aasiaan,
Amerikaan ja Australiaan, kuin tähtenä. Fidschi-saaret sivuuttaa
sähkölennätinkaapeli, joka on laskettu pitkin Tyynen valtameren pohjaa.
Me jätämme sikseen Fidschi-saaret, Salomo-saaret ja kaikki muut, jotka
ovat kuin sortuneen sillan pylväinä matkalla Aasian rannikolle. Vaikka
Uusi Kaledonia onkin niin lähellä länsipuolella, ei meitä houkuttele
tämä saari, jota ranskalaiset käyttävät rangaistussiirtolana.

Mieluummin ohjaamme kulkumme etelään ja näemme ennen pitkää Uuden
Seelannin pohjoisen saaren tunturien pistäytyvän esiin taivaanrannalta.
Niiden joukossa kohoaa Tongariron toimiva tulivuori, jolla on
seitsemän kraateria, ja siitä koilliseen kiehuu kraaterijärvi Taupo
honkakivikallioiden välissä. Ja tämän järven pohjoispuolella on monta
pienempää järveä, joiden ympärillä kohoilee höyrypilviä kuumista
lähteistä, ja monet korkeat geisirit pursuavat taivasta kohden kuin
suihkukaivot.

Eteläisen saaren vuoret kulkevat pitkin länsirannikkoa aivan kuin
Skandinavian ja Amerikan tunturijonot, mahtavia jäätikkökielekkeitä
pistäytyy niiden ikuisista lumikentistä, ja niiden joet juoksevat mitä
ihanimpiin alppijärviin. Me luomme ohimennen silmäyksen siihen
jättiläiskorkeaan vuoreen, joka on saanut nimensä suuren merenkulkija
Cookin mukaan. Tasangoilla ja rinteillä kulkevat paimenet suunnattomine
lammaslaumoineen. Metsä viheriöitsee ikuisesti. Pohjoisessa kasvaa
havupuita. Niiden rungot ovat kuin pilarikäytavinä, niiden latvat kuin
kunnianarvoisten tuomiokirkkojen holvit. Siellä kasvaa pyökkejä ja
saniaispuita ja kiertokasveja, mutta palmut loppuvat eteläisen saaren
puolivälissä, sillä tämän alapää on liian kylmä niille.

Uuden Seelannin runsaassa lintumaailmassa ei mikään herätä
ihmettelyämme suuremmassa määrin kuin kivi-linnut, kun ne sipsuttelevat
tukevilla jaloillaan ja poimivat matoja ja toukkia pitkillä nokillaan.
Noilla viheliäisillä lintupahaisillahan ei ole siipien tynkääkään, ja
höyhenien sijasta on niillä karvapeite. Muuan kauvan sitte sukupuuttoon
kuollut Uuden Seelannin lintujättiläinen -- sekin pelkkä juoksija, --
saattoi kasvaa kerrassaan neljän metrin korkuiseksi. Luullaan monien
Uuden Seelannin lintulajien siipien surkastuneen siitä yksinkertaisesta
syystä, että ne eivät tarvinneet niitä. Niillä ei ollut vihollisia,
joiden tieltä olisi tarvinnut lentää pakoon, ja ravintonsa ne löysivät
maasta, kuten vieläkin kivi-lintu.

Muinoin olivat molemmat saaret maorien asumia. Nämä tatuoivat koko
ruumiinsa aistikkaiksi ja hienoiksi kuvioiksi. He olivat ihmissyöjiä ja
pistivät vihollistensa päät paaluihin kyliensä ympärille. Nyt on enää
neljäkymmentätuhatta jäljellä, ja hekin varmasti häviävät valkoihoisten
tieltä. Entiseen aikaan kulkivat maorit sotanuija olalla, nyt raatavat
he päivätyöläisinä valkoihoisten palveluksessa.

Keksijänsä mukaan Tasmaniaksi nimitetyn ison saaren yli siirrymme nyt
Viktoriaan, Australian valtioliiton kaakkoisimpaan siirtokuntaan.

Vielä nytkin on viidennen maanosan keskessä ja länsiosissa alueita,
missä europalaiset eivät ole milloinkaan käyneet. Siellä leviää
suunnattomia hieta-aavikoita, ja maa on hyvin kuivaa, sillä
kaakkoispasaati tuo sateita ainoastaan idän vuorijonoille, millä
puolella maata myöskin joet virtailevat. Mutta viisikymmentä vuotta
takaperin tiedettiin vielä vähemmän Australian sisäosista, ja suuri
palkinto oli luvattu sille, joka ensimäisenä samoaisi maanosan halki
merestä mereen.

Sitten saatiin suuri retkikunta muodostetuksi. Sen varusti Viktorian
siirtomaa. Suuria rahasummia uhrattiin. Robert Burke valittiin
johtajaksi. Hän oli rohkea ja kelpo mies, mutta häneltä puuttui
täydellisesti se kylmäverisyys ja tyyni, varma harkintakyky, jota
tarvitaan karavaanin johtamiseen tuntemattomien, autioiden maiden
halki. Kaksi tusinaa kameeleja sekä ajajia hankittiin Luoteis-Intiasta.
Ruokavaroja varattiin vuodeksi, ja kaikki valmistukset olivat
pienimpiäkin seikkoja myöten parhaita mitä rahalla voitiin saada
aikaan. Siten varustettuina olisi voitu vallottaa Australia pala
palalta. Kun seurue lähti liikkeelle Melbournesta, Viktorian
pääkaupungista, oli koko väestö jalkeilla, ja juhlatunnelma vallitsi
kaikkialla. Monet olivat oikeastaan vain kameeleja katsomassa, sillä
sellaisia ei oltu nähty koskaan ennen, mutta useimmat odottivat
riemuvoittoa koituvaksi maantieteellisen tutkimuksen palveluksessa.

Burke ei ollut yksin. Hänellä oli puolitoistakymmentä europalaista
mukanaan. Jotkut näistä olivat tiedemiehiä, joiden piti tutkia maan
erikoista kasvistoa sekä pussieläinten kummallisia sukuja, vuoriperän
ominaisuuksia, ilmanalaa ja muuta. Eräs heistä oli nimeltään Wills.
Toiset olivat palvelijoita, joiden tuli hoitaa hevosia, kameeleja ja
kuormastoa.

Karavaani lähti matkalle elokuun 20. p:nä 1860. Se oli ensimäinen
erehdys, sillä silloin alkaa Australiassa kevät ja poutakausi.
Kuitenkin samottiin pelottomasti eteenpäin, mentiin Australian isoimman
virran Murrayn yli ja saavuttiin sen sivujoelle Darlingille. Sinne
pystytettiin pysyväinen leiri, johon jätettiin suurin osa karavaania.
Burke, Wills ja kuusi muuta europalaista jatkoi matkaa luoteiseen päin,
mukanaan viisi hevosta ja kuusitoista kameelia, ja he päätyivät kolmen
viikon kuluttua Cooper-joelle, joka laskee Eyre-järveen.

Tähän pystytettiin uusi asemaleiri, tehtiin useita retkeilyjä seudulla
ja lähetettiin sanansaattaja Darlingiin kiirehtämään jälkeenjääneitä.
Mutta lähetti viivyskeli, viikko kului toisensa jälkeen, ja kun ei
ketään kuulunut, päätti Burke lähteä ainoastaan kolmen seuralaisen,
Willsin ja molempien palvelijain Kingin ja Grayn kanssa -- mukanaan
kuusi kameelia, kaksi hevosta ja kolmen kuukauden muonavarat --
tunkeutumaan suoraan pohjoista kohti ja kulkea maanosan halki
Queenslannin rannikolle Karpentarian lahteen. Toisten neljän piti jäädä
hevosineen ja kameeleineen paikalle, kunnes Burke tulisi takaisin, ja
ainoastaan suurimmassa hätätilassa he saisivat poistua sieltä.

Alussa kävi kaikki hyvin, mutta maisema oli ikävää ja hajanaista,
luonto karua ja epätasaista. Niin kauvan kuin matkailijat seurasivat
Cooper-joen hiekka-äyräitä, tapasivat he vesilätäköitä riittävässä
määrin. Varjossa oli veden lämpö 36°, ja jos yöllä saivat sen alenemaan
23 asteeseen, tuntui se suorastaan raikkaalta.

Sitten samosivat he uomalta toiselle, leiriytyen pikku jokien
partaille, jotka kuljettivat vettä ainoastaan sadekausina ja joissa
tavallisesti oli lammikoita jälellä läpipääsemättömien tiheikköjen,
ruoho-, puksi- ja kumipuiden eli eukalyptuksien siimeksessä.

Viimeksimainitut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet samaa lajia kuin
maailmankuulu sininen kumipuu, jota kasvaa Viktoriassa ja Tasmaniassa.
Tätä pidetään kuumeen lieventäjänä, sillä se kuivaa lammikoita ja
epäterveellisiä rämeitä ja kasvaa kahdenkymmenen metrin korkuiseksi
seitsemässä vuodessa. Mutta jättiläiskumipuu on vielä ihmeellisempi,
sillä se saavuttaa sadankahdenkymmenen metrin pituuden. Eräs toinen
eukalyptus-laji kuuluu kohoavan sadanviidenkymmenen metrin korkeuteen,
eikä yksikään puu maan päällä kasva sitä korkeammaksi.

Matkailijoilla oli samottavanaan autioita aavikkoja ja
hiekkaharjuvyöhykkeitä sekä saviperäisiä seutuja, missä maa oli
halkeillut kuivuudesta, ja siellä täytyi heillä olla nahkasäkkinsä
täytettyinä vedellä. Toisinaan näkivät he kyyhkysparvia, jotka lensivät
pohjoiseen päin, ja he olivat varmoja siitä, että löytäisivät piankin
vettä, jos seuraisivat niiden suuntaa. Toisin paikoin oli satanut, niin
että oli hiukan ruohoa noussut maasta; paikotellen taasen olivat
suolapensaat kuihtuneet kuivuuteen.

Petolliset kangastukset johtivat heitä usein harhaan. Toisinaan syöksyi
hillitön rajuilma läpi metsän ja pensaikkojen. Eläinmaailma oli
niukkaa. Lyhyissä muistiinpanoissaan mainitsevat he tuskin muuta kuin
kyyhkysiä ja sorsia, villihanhia, pelikaaneja, trappeja ja joukon muita
kahlaajia, papukaijoja, käärmeitä, kaloja ja rottia. Mutta kengurua he
eivät nähneet, tuota kummallista hyppivää ja juoksevaa elukkaa, joka
seitsemän kuukautta kantaa poikasiaan ihopussissa vatsan alla ja on
yhtä ominainen Australialle kuin lamaeläin Etelä-Amerikalle. Eivätkä he
myöskään puhu dingosta, australialaisesta villikoirasta, joka on
lammaspaimenten kauhu.

Australian neekereitä he näkivät, asunaan kilvet, pitkät keihäät ja
bumerangit, mutta muuta ei. Nämä alastomat, alhaisella asteella olevat
villit antoivat heille toisinaan kaloja vastalahjaksi helmistä,
tulitikuista ja muista pikku esineistä. He olivat notkeita kuin apinat
puissa, kun ajoivat metsäneläimiä, mutta nähdessään kameelit he
tavallisesti pinttivät pakoon. Sellaisia kenguruita he eivät olleet
koskaan ennen nähneet, yhtä pitkäkoipisia edestä ja takaa ja sitäpaitsi
kyttyräselkäisiä.

Sitten kun englantilaiset olivat samonneet erään hiukan vuorisen seudun
poikki, ei heillä ollut enää pitkääkään matkaa rannikolle. Viimeiseltä
leiriltä etenivät Burke ja Wills jalkaisin läpi rämeiden ja
palmumetsäin sekä mangrove-tiheikköjen, mutta Karpentaria-lahden vettä
he eivät kuitenkaan saaneet milloinkaan nähdä. Metsä oli edessä, ja
räme pidätteli heitä, kun he olivat aivan lähellä.

Burke oli saavuttanut päämaalinsa, hän oli samonnut Australian halki.
Mutta hänen urotyöstään ei ollut hyötyä eikä huvia, kaikkein vähimmän
hänelle itselleen.

Paluumatka oli yhtenäistä vastoinkäymisten sarjaa; se lienee ollut
surullisin matka, mitä milloinkaan on tehty viidennessä maanosassa.
Etelään käännyttäessä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat ja satoi
rankasti. Pitkäisen tulet välähtelivät niin tiheään, että palmut ja
kumipuut olivat keskiyöllä valaistuina kuin ilmi päivällä. Maa muuttui
yhtenäiseksi lammikoksi. Säästääkseen kameeleitaan oli Burke
laiminlyönyt telttien ottamisen mukaansa. Kaikki kävi kosteaksi,
ruumiin hikihuokoset eivät päässeet toimimaan, ja se näännytti
matkailijoita. Ja kun sade lakkasi, tuli taas pouta ja sen mukana
tukehuttava, painostava kuumuus, jolloin kaipaa yötä kuin ystävää.

Yksi lopen laihtunut hevonen jätettiin. Kahdeksan jalkaa pitkä käärme
tapettiin, ja seuraten villien esimerkkiä söivät nuo neljä miestä sen
lihaa, mutta sairastuivat siitä. Kun he kerran leiriytyivät erääseen
luolaan laakson pohjukkaan, saavutti heidät taas rankkasade, täytti
laakson ja uhkasi viedä sekä heidät että heidän leirinsä mukanaan.
Moskiitot vaivasivat heitä, ja toisinaan täytyi heidän uhrata
kokonainen päivä, kun sade oli liottanut maan liejuksi.

Kun palvelija Gray varasti jauhoja heidän supistuvasta varastostaan,
sai hän selkäänsä. Yhden kameelin täytyi menettää henkensä heidän
lihavaroikseen. Yksi kurja hevonen meni samaa tietä. Vettä löysivät he
tarpeeksi. Gray sairastui ja kuoli.

Huhtikuun 21. p:nä olivat nuo kolme jäljellejäänyttä asemaleirin
näkösällä, jossa heidän toverinsa olivat saaneet käskyn odottaa heidän
paluutansa. Burke luuli jo näkevänsä heidät etäältä. Kuinka he
ikävöivätkään sinne! Siellähän oli kaikkea, mitä he tarvitsivat, ja
etenkin pelastus nälkäkuolemasta, joka jo oli vienyt heistä neljännen.

Mutta paikka oli tyhjä! Ei ainoatakaan sielua ollut jäljellä. Erääseen
puunrunkoon vain oli piirretty: _Kaivakaa. Huhtik. 21 p._ He kaivoivat
ja löysivät kirjeen, jossa kerrottiin, että heidän toverinsa olivat
lähteneet paikalta tänä samana päivänä, ainoastaan muutama tunti
takaperin! Onneksi löysivät he myös varaston jauhoja, riissiä, sokeria
ja kuivattua lihaa, riittämään heidän matkaansa varten englantilaisille
asemille. Mutta missä olivat vaatteet, jotka olisi saanut vaihtaa
risojen tilalle, ne kun tuskin pysyivät enää koossakaan heidän
verhonaan riippumassa? Neljän kuukauden vaivaloisen matkan ja
alituisten kärsimysten jälkeen olivat he niin lopen uupuneita, että
jokainen askel tuntui ponnistukselta, ja nyt tulivat he asemaleirille
ainoastaan saadakseen tietää, että toverit olivat samana päivänä
menneet tiehensä ja heittäneet sikseen velvollisuutensa! Armottomammin
ei olisi kohtalo voinut heitä pidellä.

Burke kysyi Willsiltä ja Kingiltä, luulivatko he voivansa saavuttaa
toverit, mutta kumpainenkin vastasi kieltävästi. Heidän viimeiset kaksi
kameeliansa olivat menehdyksissä, toverien juhtain ollessa täysissä
voimissa, kirjeen mukaan. Viisas mies olisi kaikessa tapauksessa
koettanut tavottaa poistuneita tai ainakin seurannut heidän jälkiään.
Tätä tahtoivat myös Wills ja King. Mutta Burke ehdotti läntisempää
tolaa, jota hän luuli paremmaksi ja varmemmaksi ja joka johti Adelaiden
kaupunkiin Etelä-Australiaan. Se kulkee ohi "Epätoivon vuoren" --
pahaenteinen nimi.

Aluksi kävi kaikki hyvin, niin kauvan kuin heillä riitti riissiä ja
jauhoja, ja alkuasukkailta he saivat kaloja ja "nardoa", jonkunlaisia
survottuja apilansiemeniä. He saivat rottiakin, paistettuja kokonaisina
hiilostalla nahkoineen ja kaikkineen, ja ne olivat varsin maukkaita.
Toinen kameeli sortui, ja toinen piankin kieltäytyi kävelemästä. Sen
lihaa otettiin varastoksi. Mutta ruokavarat loppuivat, ja pahinta oli
se, että vesikin ehtyi matkalla "Epätoivon vuorelle".

Silloin he päättivät kääntyä takaisin hyljätylle asemaleirille.
Matkalla sinne pitivät he itseään hengissä kalalla, jota toisinaan
saivat alkuasukkailta, ja muuten ei heillä ollut muuta kuin
nardo-siemeniä, joita he poimivat apilakentiltä. Puolikuolleina nälästä
ja väsymyksestä saapuivat he asemaleirille.

Keskitalvi, kesäkuun loppu, oli käsissä, ja yöt olivat kylmiä. He
päättivät, että Burke ja King lähtisivät vaanimaan alkuasukkaita. Wills
ei jaksanut mennä mukaan, mutta sai pienen varaston siemeniä ja vettä.

Kaksi päivää laahustettuaan ei Burke jaksanut edemmä. King ampui
variksen, jonka he söivät, mutta Burken voimat olivat lopussa. Eräänä
iltana sanoi hän palvelijalleen: "Toivoakseni pysytte luonani, kunnes
olen aivan kuollut... Jättäkää minut sitten hautaamatta minua".
Seuraavana aamuna hän oli hengetön.

Silloin King riensi takaisin Willsin luo ja tapasi tämänkin kuolleena.
Viimeiset sanat, mitä hän oli neljää päivää aikaisemmin kirjottanut
muistikirjaansa, kuuluivat: "Voin elää korkeintaan neljä tai viisi
päivää vielä, jos tulee lämmin. Valtimo 48 lyöntiä, hyvin heikko."

Kun ei matkailijoita kuulunut, peljättiin pahinta. Apuretkikuntia
lähetettiin Melbournesta, Adelaidesta ja Brisbanesta, ja Sydneyssä ja
muissa kaupungeissa puhuttiin levottomasti Burken kohtalosta. Viimein
löydettiin King, joka oli voittanut alkuasukasten luottamuksen ja pari
kuukautta asunut heidän luonaan, eläen heidän tavallaan. Hän oli käynyt
tuntemattomaksi ja oli puolittain järjiltään, mutta tointui sen hellän
hoidon varassa, jota hänelle annettiin. Molemmat kuolleet haudattiin,
Burke käärittynä Englannin lippuun. Myöhemmin kuljetettiin heidän
tomunsa Melbourneen, missä komea muistopatsas pystytettiin heidän
haudalleen. Siinä on melkein kaikki, mitä on jäljellä retkikunnasta,
joka alotti matkansa niin valoisin toivein ja teki haaksirikon
"Epätoivon vuoren" juurella.



20. Etelänavalle.


Satakunta vuotta takaperin alkoivat europalaiset merenkulkijat lähestyä
sen salaperäisen mantereen rannikoita, joka leviää maapallon eteläisen
navan ympärillä. James Ross, joka oli v. 1831 keksinyt magneettisen
pohjoisnavan, purjehti kymmentä vuotta myöhemmin kahdella kuuluisalla
laivalla, joiden nimet olivat "Erebus ja Terror", pitkin maailman
eteläisimmän meren rannikkoa, sen meren, jolla vieläkin on hänen
nimensä. Hän keksi lähes neljätuhatta metriä korkean toimivan
tulivuoren ja nimitti sen Erebukseksi, ja sammuneenkin tulivuoren hän
tapasi, ja sille annettiin nimeksi Terror. Hän näki korkean jääsulun,
sisämaajäätikön reunan, joka paikotellen nousi kahdeksankymmenen metrin
korkeuteen.

Vähitellen alkoivat yhä useammat Europan kansat kilpailla tietojemme
kartuttamisessa kuudennen maanosan suhteen, ja sitten oli varsinkin
viime vuosikymmen mitä vilkkainta toiminnan aikaa etelänapa-tutkimuksen
alalla. Tämän uuden jakson sai alkuun v:n 1898 belgialainen retkikunta,
jonka onnistui ensi kerran talvehtia etelänavan seuduilla. Sen palattua
varustettiin saksalainen, englantilainen, skotlantilainen ja
ruotsalainen retkikunta, jotka kaikki jokseenkin samaan aikaan läksivät
eri kohtiin napa-aluetta.

Hyvin onnistuneen retken teki siten ruotsalainen Otto Nordenskjöld
"Antarktik"-laivalla v. 1901. Johtaja asettui viiden toverin kanssa
saarelle, jolle annettiin nimeksi Lumikunnas. Siellä he liittivät
kokoon Ruotsista tuomansa rakennuksen; ruokavaroja oli heillä
kahdeksikymmeneksi kuukaudeksi. Niin kauvan aikoivat he oleskella
autiolla saarella, tehdä havaintoja ja tutkimusretkiä seudulla. Sitte
piti "Antarktikin" palata noutamaan heitä.

Talvi tuli, tuoden mukanaan purevan pakkasen. Kaikki vesi jäätyi
sisällä, jääkimpaleita muodostui joka soppeen, home menestyi seinillä,
ja kaikki kävi kosteaksi ja hankalaksi. Tämä ei sentään vähääkään
vaikuttanut nuorten ruotsalaisten reippauteen, ja he työskentelivät
aamusta iltaan sekä sisällä että ulkosalla.

Pakkanen paukkui nurkissa, eikä ollut helppo pistäytyä observatorioon
eli havaintotorniin lämpömittarin pysyessä neljässäkymmenessä asteessa
alapuolella nollan, hyytävässä tuulessa ja jauhohienossa tuiskussa.
Siellä tuuli usein ja peräti vimmatusti; tuulen vauhti oli sama kuin
kirjekyyhkynen ja kotka kykenevät saavuttamaan eli kolmekymmentä metriä
sekunnissa, paljoa nopeampi siis kuin pikajunan ja kilpa-ajohevosen.
Pikku kiviä rapisi majan seiniin tuulen puolella, ja kerran sinkosi
heidän isoin veneensä melkoisen matkan päähän jäälohkareiden yli,
rusentuen pirstaleiksi.

Keväällä, syyskuussa, pyydettiin hylkeitä ja pingvinejä seuraavan
talven ruokavaroiksi. Kuukautta myöhemmin teki Nordenskjöld erään
kumppaninsa kanssa rekiretken pohjoiseen päin pitkin jäätikköä. Saattaa
arvata heidän hämmästyksensä, kun he muutamia päiviä samottuaan
suurella jäälakeudella ja kaksikymmentä kuukautta yksinäisyydessä
vietettyään yhtäkkiä näkivät kolme mustaa pilkkua kahlaamassa heitä
kohti lumen läpi ja piankin tunsivat heidät ihmisiksi. He olivat
parrakkaita, sysimustia ja repaleisia. Ihmeellisiltä he näyttivät, ja
ihmeellistä oli tavata heitä asumattomalla napaseudulla. Pian sai
arvotus ratkaisunsa -- nuo kolme olivat "Antarktikin" miehiä.

Kun "Antarktik" tuli lämpimämmiltä meriltä takaisin noutamaan
Lumikunnaalle jättäytynyttä retkikunnan osaa, laskettiin nuo kolme
maihin Toivon lahdessa, heidän tunkeutuakseen saarelle, sillä laivaa
pidättivät jääesteet. Riittämättömin ruokavaroin täytyi näiden
talvehtia viheliäiseen kivimökkiin, jonka olivat itse rakentaneet.
Varastojensa puutteen he korvasivat hylkeiden ja pingvinien pyynnillä,
ja keväällä pääsivät he viimeinkin pyrkimään Lumikunnasta kohti. Onni
suosi heitä, ja jo ennen päämääränsä lähenemistä kohtasivat he
Nordenskjöldin. Heidän ihmetyksensä ei ollut vähäisempi kuin hänen, ja
mitä iloisimmin mielin läksivät he kaikin asemalle.

Retken menestyksen tai vastoinkäymisen ratkaisee usein sarja sattumia.
Sen näimme Burken matkalla Australian halki -- jolloin retkeläisillä
oli kova onni. "Antarktikin" matka oli onnellinen. Ainoastaan itse
laivaa kohtasi perikato. Sitte kun nuo kolme oli laskettu maihin Toivon
lahdessa, joutui laiva etelämyrskyssä ajojään puserrukseen ja kulkeutui
takaisin pohjoiseen päin. Valtainen jäämöhkäle puristui "Antarktikin"
pohjan alle, repäisi pois kölin ja peräsimen ja mursi muutamia laahkoja
rungosta. Vesi tulvasi ruumaan, koetettiin tukkia vuotoa, ja pumput
olivat käynnissä. Siten ajelehti "Antarktik" jäissä kolme viikkoa, ja
jään harvennuttua kohotettiin purjeet ja pyrittiin saavuttamaan
Paulet-saari. Jos vain onnistuttiin saamaan laiva ajoissa rantaan, niin
voitaisiin pelastaa kaikki kokoelmat ja muu irtain. Veneet, ruokavarat
ja aseet siirrettiin alas jäälle. Mutta se tapahtui viime hetkessä,
sillä nyt täyttyi laiva nopeasti ja upposi; viimeisenä katosi aaltoihin
"Antarktikin" nimeä kantava viiri. Siten oli tämäkin alus yhtynyt
niihin suuriin laivastoihin, jotka ovat joutuneet meren pohjaan.

Haaksirikkoiset laahaavat veneensä jään yli ja reunalle päästyään
laskevat ne mereen sekä täyttävät ne niin runsailla ruokavaroilla kuin
mahtuu. Loput he aikovat hakea sittemmin. He pääsevät saarelle. Yöllä
nousee tuima luoteismyrsky. Jos sen rajuus olisi kohdannut heitä jäällä
tai veneissä, niin he olisivat olleet hukassa. Kaikki jäälle jätetyt
laatikot ja varastot hupenivat tässä myrskyssä kuin akanat tuuleen.

Nyt ei auttanut muu kuin alistua kohtaloonsa. Toinen kysymys
oli, miten apua odottavat miehet saattoivat tulla toimeen
Lumikunnaalla. Rakennettiin kivimökki, joka katettiin purjekankaalla ja
hylkeennahoillla, ja siellä oli makailtava kahdeksan kuukautta sekä
eleltävä pingvineillä ja hylkeillä.

Vihdoin läksi kapteeni Larssen viiden kumppanin keralla Toivon lahteen,
missä jälkeenjätetty kirjelmä ilmotti, että siellä olleet kolme miestä
olivat suunnanneet kulkunsa Lumikunnasta kohti. Silloin kiiruhti
hänenkin seurueensa sinne. Vain muutamia tunteja aikaisemmin oli muuan
argentinalainen avustuslaiva tunkeutunut Lumikunnaalle, ja ilman
uskollista "Antarktikiansakin" pääsivät siis nyt kaikki ruotsalaiset
tutkijat kotiin runsaine saaliinensa.

Edellämainittua englantilaista retkikuntaa johti kapteeni Robert Scott,
joka nyt saavutti ensimäisiä kokemuksiaan napaseutujen tutkijana. Hänen
"Discovery"-laivansa oli vasiten rakennettu retkikunnan käytettäväksi
ja tehty hyvin vankaksi, jotta se kykenisi kestämään jäiden puristusta.
Itse matkue oli myös varustettu mitä huolellisimmin. "Discovery" läksi
Lytteltonista Uudesta Seelannista joulukuun 21. p:nä 1901. Tammik. 9.
p:nä saavuttiin Viktoria-maalle ja jatkettiin matkaa itäänpäin
pitkin suurta jääsulkua. Ensimäisenä talvena tehtiin pikku
tutustumisretkeilyjä sisämaahan. Muuan sellainen joukkue joutui niin
ankaraan lumimyrskyyn, että eräs matruusi menetti henkensä. Kun
lämpömittari laski 52 asteeseen alle nollan ja 130-170 kilometriä
tunnissa pyyhältelevät myrskyt alkoivat olla jokapäiväisiä ilmiöitä,
täytyi luonnollisesti luopua kaikista retkeilyistä.

Kevään tullen tehtiin rekimatkoja, joista pisin kesti kolme kuukautta
ja tuotti suunnattomia ponnistuksia. Eteläisin saavutettu kohta oli
82° 17'. Syynä siihen, että Scott ei yrittänyt tunkeutua edemmäs, oli
parhaastapäästä se, että hän näki edessään valtaisen vuorijonon, jonka
huippujen laskettiin kohoavan 3.000-4.000 metriin korkealle
merenpinnasta. Paluumatka kävi kovin tukalaksi siitä syystä, että
kaikki koirat kuolivat ravinnon puutteeseen, joten miesten täytyi itse
kiskoa rekiä. Helmikuun 3. p:nä palasi Scott laivalleen.

Sillävälin oli Englannissa jo alettu peljätä pahinta, ja sieltä oli
lähetetty apuretkikunta, joka oli tavannut "Discoveryn" tammikuun 23.
p:nä. Vaikka Scott oli hyvinkin rasittunut kaikista vaivoistaan, päätti
hän viipyä talven lisää eteläisellä napaseudulla, kuten nyt kävi
laatuun hänen saatuansa uusia ruokavaroja. "Morningilla" -- se oli
apulaivan nimi -- palasi yhdeksän matruusia ja luutnantti Shackleton,
Scottin matkakumppani, jonka tutkijaura läheisesti liittyy kapteeninsa
saavutuksiin. Scott itse saapui vasta huhtikuussa 1904 Uuteen
Seelantiin. Hänen matkansa tärkeimmät tulokset olivat runsaat
magneettiset ja säätieteelliset määräykset. Sitäpaitsi oli hän tehnyt
varsin tärkeitä havaintoja eteläisen napaseudun eläinmaailmasta ja
saanut todistetuksi, että jääsulku ei ollut maan kamaralla.

Jo tuon ensimäisen matkansa perusteella on Scott jäänyt toistaiseksi
siksi etelänapa-tutkijaksi, joka on enimmin hyödyttänyt tiedettä. Hänen
sitä koskeva suuri julkaisunsa, johon hän on itse kirjottanut useita
niteitä, on etelänavan seutujen tuntemuksen perusteoksia. Mutta vielä
enemmän kuuluisuutta, joskaan ei aivan yhtä suuria tieteellisiä
ansioita, saavutti luutnantti Shackleton, joka nyt läksi jatkamaan
entisen johtajansa työtä.

Shackleton päätti talviasemaltaan koettaa tunkeutua niin lähelle
etelänapaa kuin mahdollista. Hän lähti matkalle lokakuun lopulla 1908.
Hänellä oli ainoastaan kolme miestä mukanaan, ja hänen neljää rekeään
veti yhtä monta pientä jäntevää hevosta, jotka oli hankittu
Mandshuriasta. Niitä ruokittiin maissilla, puserretulla rehulla ja
voimarehulla. Ja kun niiltä matkalla niukennettiin ruoka-annoksia,
söivät ne hihnoja, köydenpätkiä ja toistensa häntiä. Noilla neljällä
miehellä oli koko kolmen kuukauden ruokavarat.

Savun noustessa Erebuksen kraaterista suuntasi Shackleton kulkunsa
etelään päin yli lumen peittämän jäätikön. Toisinaan oli lumi pehmeää
ja vaivaloista, toisinaan kovan hangen peittämää, kätkien mahtavan jään
väijyviä halkeamia. Leiripaikoilla matkamiehet pystyttivät molemmat
telttinsä ja ryömivät makuusäkkeihinsä, hevosten nukkuessa loimilla
verhottuina seisaallaan ulkopuolella. Väliin täytyi heidän pysytellä
paikoillaan päivä tai useampikin, kun lumimyrsky ehkäisi heidän
matkansa.

Kun aurinko peittyi pilviin, oli valaistus kiusallista. Mitään varjoja
ei ollut osottamassa lumikentän epätasaisuuksia, kaikki oli valkoisen
valkoista, ja missä luuli kulkevansa tasaisella maalla, siinä saattoi
äkkiarvaamatta tuupertua nenälleen alas pikku vierua. Kerran kuului
kumeata jymyä kaukaa idästä. Se kuulosti kanuunanlaukauksilta, mutta
luultavasti siellä vain valtainen sisämaan jää "vasikoitsi". Kun jää
alituisessa, mutta verkallisessa liikkeessään rannikoita kohti soluu
mereen, nousee jääreuna sitä raskaamman veden kohottamana, ja
tavattomia lohkareita ja jäävuoria murtuu silloin irti, sitten
uiskennellakseen omin päin ympäri merta. Kun nämä möhkäleet vapautuvat,
sanotaan sisämaan jään "vasikoitsevan".

Edeten kaksi ja kolme penikulmaa päivässä lähestyi Shackleton napaa.
Hänen pieni seurueensa hävisi kuin pienet mustat pilkut tuossa
äärettömässä jään ja lumen erämaassa. Ainoastaan lännessä näkivät he
rivin vuorenhuippuja, jotka muistuttivat torneja ja rakennusten
harjoja. Heistä tuntui kuin olisivat kulkeneet valkoista muuria kohden,
jota eivät milloinkaan voineet saavuttaa.

Hevosista ammuttiin yksi marraskuun 21. p:nä ja lihat korjattiin
ruokavarastoksi. Reki, jota se oli vetänyt, nostettiin pystyyn ja
tuettiin tienviitaksi paluumatkaa varten. Viittä päivää myöhemmin oli
Shackleton saapunut Scottin eteläiseen päätekohtaan, ja niitä korkeita
vuoria jyrkkine, mustine kallioseinineen, jotka hän sittemmin näki
matkansa varrella, ei ollut koskaan ennen tutkija lähestynyt.

Kului pari päivää, ja toinen hevonen ammuttiin. Ja vähän sen jälkeen
täytyi kolmaskin, joka ei jaksanut pitemmälle, uhrata häviölle.
Viimeinen hevonen hirnui ikävissään tovereitaan kaivaten. Se tunsi
itsensä yksinäiseksi etelänavan sisämaassa. Se reutoi yhäti rekeänsä,
noiden neljän miehen vetäessä toista.

Vuorijono, joka tähän asti on ollut oikealla kädellä, kaartuu nyt
suuresti itään. Mutta onneksi murtaa sen valtainen jäätikkö, "suuri
valtatie", joka johtaa navalle. Matkailijat nousevat jäätikölle ja
samoavat läpi graniittipylväiden soukentaman pikku vuorensolan. Nyt
ovat he korkeiden vuorien ympäröiminä. Jää on repeillyt vaarallisiksi
halkeamiksi, ja ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen
saavat he kierretyksi näitä, menettäen paljon aikaa mutkateillään.
Yksinäinen lintu lentää heidän ylitseen, luultavasti lokki. Mitä
saattoi se etsiä täältä ikuiselta jäältä?

Eräänä päivänä veti kolme englantilaista yhtä rekeä, neljännen miehen
ajaessa hevosta, joka veti toista. Äkkiä huomasi ajaja elukan häviävän,
jään suorastaan nielemänä. Lumisilta oli murtunut hevosen painon alla,
ja eläin oli syöksynyt alas kolmensadan metrin syvyiseen railoon. Kun
he kumartuivat mustan aukon reunan yli, eivät he kuulleet
äännähdystäkään sen pohjasta. Onneksi oli reen etumainen poikkiliista
katkennut, niin että reki ja mies jäivät aukon reunalle. Jos
kallisarvoinen ruokavarasto olisi seurannut hevosta jään sisustaan,
niin olisi Shackletonin ollut pakko kääntyä heti takaisin.

Menetettyään viimeisen vetäjäapurinsa täytyi matkailijain nyt itse
ponnistella ylös jäätikköä kallioiden ja liuskakivikerrosten välitse,
missä esiintyi kivihiiltäkin. Joulupäivinä, etelänavan kesän aikaan,
oli siellä 44° kylmää. Ihana juhannus!

Vihdoin ovat nuo neljä miestä jättäneet kaikki vuoret taakseen, ja nyt
avautuu heidän eteensä ylätasanteena pelkkää lumen peittämää jäätä.
Mutta alinomaa kohoaa jään pinta etelänavan maanosan sydäntä kohden, ja
se jumottava päänkipu, josta miehet kärsivät, johtuu suurissa
korkeuksissa olemisesta. Bamburuovon päähän pystytetään lippu
tienviitaksi.

Tammikuun 7. ja 8. p:nä 1909 täytyi matkamiesten pysyä paikoillaan
kovan lumimyrskyn vuoksi, ja lämpömittari laski 56 pakkasasteeseen. Kun
etelänavan kesä on sellainen, niin täytyy talven olla jotensakin
viileä. Tammikuun 9. oli heidän viimeinen vaelluspäivänsä etelää
kohden. Ilman kantamuksia ja rekiä riensivät he eteenpäin ja
pysähtyivät 88° 23' eteläiselle leveydelle.

Heillä oli enää ainoastaan kahdeksantoista penikulmaa etelänavalle.
Mutta siitä täytyi heidän kääntyä takaisin ruuanpuutteen takia. He
olisivat voineet jatkaa, he olisivat kyenneet pääsemään navalle asti,
mutta siinä tapauksessa he eivät olisi tulleet milloinkaan takaisin. Ja
sitenhän kävi seuraavalle englantilaiselle retkikunnalle.

Ylätasanne oli nyt enemmän kuin kolmetuhatta metriä korkealla
merenpinnasta, ja heidän edessään aukeni navalle päin loppumaton kenttä
sisämaan jäätä. Englannin lippu kohotettiin, ja he asettivat lieriöön
kirjallisen selityksen matkastaan. Shackleton loi viimeisen silmäyksen
yli jään napaa kohti ja antoi kirvelevin sydämin käskyn paluumatkaan.

Että hän kykeni seuraamaan jälkiään takaisin ja että hän onnellisesti
saapui talvimajalleen sekä pääsi laivalla taas kotia, se on aivan
varmaa, sillä jo saman vuoden syksynä oli hän Europassa ja kertoi
kokemuksistaan. Hän oli suorittanut suurtyön, joka oli enää
voitettavissa ainoastaan vaivaisilla kahdeksallatoista penikulmalla.
Nyt on tämäkin tapahtunut, mutta etelänavan ensimäinen löytäjä ei jää
Antarktiksen sydämen varsinaisen vallottajan asemaan.

Shackletonin suuremmoinen saavutus elvytti taas useissakin maissa
innostusta etelänapa-tutkimuksiin, joiden yhtenä pyrkimyksenä oli itse
navalle pääseminen. Parhaiten varustetuksi tuli Shackletonin entisen
kapteenin Scottin retkikunta; Englanti katsoi kunnia-asiakseen, että
sen miehen täytyi olla britti, joka ensimäisenä suoriutui noista
viimeisistäkin penikulmista. Scott oli peittynyt napaseudun yöhön;
arveltiin hänen sentään jo v. 1912 alkupuolella päässeen navalle, kun
maailmaa hämmästytti urhea norjalainen löytöretkeilijä, luoteisväylän
kuuluisa purjehtija, kapteeni Roald Amundsen, pistäytymällä
etelänavalle kuin ohimennen, valmistautuakseen suurta, monivuotista
pohjoisen napaseudun tutkimusta varten! Hän siis voitti kilpailun ja
tuotti suurta kunniaa pienelle kansalle, joka oli jo ennenkin suuresti
kunnostautunut maantieteellisen tutkimuksen historiassa. Etelänapa oli
vallotettu, ja miten se tapahtui, siitä ovat viestit vasta vähän aikaa
takaperin kierrelleet jännittyneen maailman tarkattavina. Inhimillinen
lannistumattomuus oli jälleen osottautunut pystyväksi suoriutumaan
sellaisestakin tehtävästä, joka oli tuottanut voittamattomia vastuksia
monille edeltäjille, vaikka nämä olivat olleet ihmiskunnan
tarmokkaimpia ja alallaan taitavimpia edustajia.

Entä Scott? Niin, se synkkä tarina, traagillisimpia napaseutujen
tutkimushistoriassa, värähdyttelee parhaillaan sydämiä koko
sivistyneessä maailmassa. Hän ei ainoastaan uhrannut suunnattomia
ponnistuksiaan vallotukseen, jonka sitten voitonriemunsa hetkenä
näkikin jo kuuluvaksi toiselle, vaan sai vielä maksaa pettymyksensä
omalla ja toverien hengellä.

Häntä pidettiin kuin luotuna etelänavan saavuttajaksi tavattomalla
tarmollaan, sitkeydellään ja huolellisella harkinnallaan. Hän
varustausi aina mitä seikkaperäisimmin -- kenties sentään liiaksikin
ottaen lukuun kaikkia mahdollisuuksia ja siten johtuen ottamaan mukaan
niin paljon ainehistoa, että välttämättömintä ei tullut kylliksi
varastoon. Hänen viimeinen retkikuntansa oli uusimpien huomioiden ja
keksintöjen perusteella varattu mitä parhain välinein. Elokuussa v.
1910 läksi Scott jälleen Englannista. Australiasta suunnattiin kulku
kohti Erebus-vuorta ja sieltä päin pyrittiin laivalla niin pitkälle
etelää kohti kuin mahdollista.

Sitte jatkettiin matkaa reillä, etupäässä perustellen varastoasemia,
jotka olisivat tukikohtina varsinaiselle navantavottamisretkelle.
Vetojuhtina käytettiin taaskin mandshurialaisia poneja, jotka eivät
kuitenkaan kyenneet kestämään ankaraa ilmanalaa; useita niistä
menehtyi. Marraskuun 2. pnä 1911 alotti Scott matkansa navalle, 14
päivää myöhemmin kuin vähän syrjemmästä Amundsen, jonka lähdöstä hän
sai viime hetkessä tiedon. Pääasiallisesti seurasi hän samaa tolaa kuin
Shackleton neljää vuotta aikaisemmin. Tammikuun 2. p:nä 1912 oli hän
päässyt 87° 22' eteläiselle leveydelle. Niin pitkälle oli Amundsen
ehtinyt jo kuukautta ennemmin -- hän oli harjottanut miehensä
nopeampaan kulkuun.

Scott oivalsi nyt, ettei hän voinut mitenkään ehtiä etelänavalle ja
sitte takaisin "Terra Nova" laivalleen ennen pitkän talviyön alkua.
Mutta hän päätti jäädä vielä kerran talvehtimaan talvileiriinsä. Osa
retkikuntaa palautettiin laivalle, mukanaan siihen asti kertyneet
ainekset ja viimeiset viestit matkan vaiheista; ne tulivat maailman
tietoon heti Amundsenin paluun jälkeen. Vaikea oli Scottin valita
seurueestaan niitä neljää, jotka pääsisivät ottamaan osaa lopulliseen
ryntäykseen navalle; kaikki pyrkivät kiihkeästi mukaan. Hänen
kohtalonsa osallisiksi tulivat tieteellisen osaston johtaja, t:ri
Wilson, ratsuväenkapteeni Wates, luutnantti Bowers ja aliupseeri Evans.
Lähtiessään olivat kaikki urhealla mielellä, tahtoen ponnistaa
viimeisetkin voimansa -- kuten Scott kertoi jäähyväiskirjeessään.

Lähtijät olivat lujasti päättäneet onnistua, ja heidän menestykseensä
luottikin koko maailma. Koska Scott oli ilmottanut talvehtivansa
napaseudulla, niin odotettiin ensimäisiä tietoja etelänavan tapaajista
saataviksi vasta helmikuulla 1913. Ja kaikki laskelmat pitivät
paikkansa -- yhtä ainoata seikkaa vain ei oltu otettu lukuun: oltiin
niin totuttu retkikuntien menestykselliseen paluuseen nykyaikana, että
Scottin matkueen täydellinen perikato tuntui uskomattomalta!
Likeisimmät asiantuntijat sanoivat suoraan, että juttu oli perätöntä
huhua, kun lyhyt sähkösanoma pienestä uusseelantilaisesta kaupungista
lähetettynä helmikuun 10. p:nä 1913 ilmotti maailmalle englantilaisen
etelänaparetken järkyttävän päättymisen.

Nyt tiedetään, että tuota viimeistä pinnistystä navalle kesti
neljätoista päivää. Saattaa kuvitella, miten päämäärän läheneminen
kannusti vaeltajia yliluonnollisiin ponnistuksiin. Ja mitkä olivat
seurueen tunteet, kun ihmeellinen sattuma perillä osutti heidät juuri
siihen kohtaan, mihin uljas Amundsen oli jättänyt telttinsä
kirjallisine todistuspapereineen navan vallotuksesta sekä pystyttämänsä
Norjan lipun? Kohtalon ivaa. Paluumatkalla ei retkeläisiä ollut entinen
innostus elvyttämässä. Sen sijaan he joutuivat hirvittävään taisteluun
elämästä ja kuolemasta. Ankarat sääsuhteet ja muut vastukset saivat
paluun joutumaan kaksin verroin hitaammin kuin Amundsenilla. Tasan
kuukautta myöhemmin kuin oli etelänavalle päästy kohtasi sairas Evans
tapaturmaisen kuoleman. Jälleen kului kuukausi, ja maaliskuun 17. p:nä
paleltui kuoliaaksi Wates. Nuo kolme jäljellejäänyttä laahautuivat
näännyksissä yhä eteenpäin. Loppu tuli maaliskuun viimeisinä päivinä;
muistiinpanot liikuttavine jäähyväisineen päättyivät 29. p:nä. Se
teltti, josta "Terra Novan" apuretkikunta löysi ruumiit, oli ainoastaan
17 kilometrin päässä runsaasti varustetulta varastoasemalta. Siihen
taipaleeseen eivät matkalaisten voimat olleet enää riittäneet.

Sellainen oli viesti, jota vastaanottamaan Scottin puoliso oli
matkustanut kotimaasta. Niin pettäviä ovat ihmistoiveet. Brittein
valtakuntaa ei ollut sen kansallisylpeyden kannustamissa tieteellisissä
harrastuksissa niin suuri suru kohdannut sitte Franklinin retkikunnan
päivien, jolloin kaikkein kaameimmat sivut liittyivät naparetkien
historiaan.



21. Suuren retkikunnan kohtalo.


Maapallon navoilla leviävät silmänkantamattomat jääkentät eivät voineet
ainiaaksi pidättää rohkeita ja lujatahtoisia merenkulkijoita loitolla.
Toinen alus toisensa jälkeen haaksirikkoutui miehineen päivineen, mutta
alituiseen kyntivät Jäämerta uudet kölit. Pohjoisnavalla oli suurin
vetovoima, sillä se on lähinnä Europaa. Sitä ympäröi Pohjois-Jäämeri,
jota Aasian, Europan ja Pohjois-Amerikan rannikot rajottavat.

1840-luvulla etsivät englantilaiset ja amerikalaiset luoteisväylää,
s.o. purjehduskelpoista tolaa laivoille, jotka Pohjois-Atlantin
valtamereltä tahtovat purjehtia suorinta tietä Tyynellemerelle.

John Franklin oli englantilaisen sotalaivaston upseeri. Hän oli
johtanut retkikuntia sekä merellä että maalla, sekä pohjoisella että
eteläisellä pallonpuoliskolla, ottanut osaa meritaisteluihin ja
kartoittanut melkoisia aloja Amerikan pohjoisrannikosta Beringin salmen
itäpuolelta. Suurin osa mantereen rannikkoa oli niin muodoin tunnettua,
ja jäljellä oli ainoastaan vesiväylän löytäminen sen pohjoispuolella
sijaitsevien isojen saarten välitse. Sellainen täytyi olla olemassa,
mutta kelpasiko se merenkulkuun, siitä ei ollut tietoa. Joukko
oppineita ja kokeneita miehiä päätti lähettää suuren ja hyvin
varustetun retkikunnan, jonka tehtävänä oli täydentää luoteisväylän
tutkiminen.

Koko englantilainen kansa kannatti suunnitelmaa innostuneesti, ja
sadoittain tarjoutui rohkeita miehiä osanottajiksi. Amiraali, sir John
Franklin, joka oli ennen ollut niillä tienoin, halusi kaikesta
sielustaan päästä suuren yrityksen johtajaksi. Mutta kun hän
ilmottautui amiraalikunnan päällikölle, jonka päätösvallassa asia oli,
epäröitsi tämä, sillä hän pelkäsi, että Franklin oli liian vanha
miehenä, jolla oli kuusikymmentä vuotta hartioillaan. "Ei", vastasi
Franklin, "se ei ole totta: minä olen vain viidenkymmenenyhdeksän
vanha". Ja niin oli asia päätetty, ja hänestä tuli retkikunnan
pääjohtaja.

Retkeä varten valitut laivat olivat "Erebus" ja "Terror". Me tunnemme
ne etelänapamatkaltaan. Terror merkitsee kauhua, ja Erebus on manala,
kuolleiden valtakunta -- ne olivat nimiä, jotka eivät ennustaneet
mitään hyvää. Nyt laitettiin ne mitä parhaimpaan kuntoon kölistä
mastonhuippuun asti. Kapteeni Crozier tuli retkikunnan toiseksi
mieheksi ja "Terrorin" päälliköksi, Franklinin kohottaessa
amiraalilippunsa "Erebuksella", missä kapteeni Fitzjames oli hänen
lähin miehensä. Upseerikunta valittiin tarkan harkinnan mukaan.
Ainoastaan voimakasrakenteisia, kelpo miehiä, meren karaisemia ja
perusteellisesti opiskelleita otettiin mukaan. Ja kun kaikki oli
hyväksytty, oli laivoissa kaksikymmentäkolme upseeria ja satayksitoista
miestä. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi, ja runkoon sovitettiin
pieniä höyrykoneita, jollaista ei oltu koskaan ennen koeteltu
napamerillä.

Asianomaiselta virastolta sai Franklin matkasuunnitelman
noudatettavakseen, mutta hänellä oli kuitenkin vapaus toimia oman
harkintansa mukaan, kun asianhaarat niin vaativat. Pääasia oli
purjehtia Amerikan pohjoispuolitse Atlantin puolelta ja tulla
Tyynellemerelle Beringin salmen kautta. Tämä oli luoteisväylä.

Toukokuun 19. p:nä 1845 lähtivät "Erebus" ja "Terror" Englannista.
Kaikkia, päällystöä ja miehistöä, elähyttivät mitä valoisimmat
menestyksen toiveet, ja he olivat päättäneet uhrata kaikki voimansa
päämääränsä saavuttamiseksi. He uneksivat jo Tyynenmeren lauhkeista
tuulista ja katoamattomasta kunniasta, joka tulisi heidän osakseen, kun
he purjehtisivat peräntakaisella etelään Aasian ja Amerikan välitse.

Merellä puhui amiraali miehistölleen; hän terotti mieliin, mistä oli
kysymys, ja sanoi odottavansa, että joka mies tekee velvollisuutensa.
Laivat pistäytyivät ohi Orkney-saarten, ja juhannuspäivänä nähtiin
Grönlannin eteläisen kärjen Kap Farewellin (Jäähyväisniemen) häipyvän
ylähangan taa. Tämäkin nimi kuulostaa kuin ikuiselta hyvästiltä
"Erebuksesta" ja "Terrorista". Päivää myöhemmin kohdattiin ensimäiset
jäät: ne olivat valtaisia uiskentelevia jäävuoria, jylhiä ja
särmikkäitä tai vesirajassa aallokon huuhtomia ryhmyisiksi möhkäleiksi.
Suurimmalle osalle miehistöä oli tämä näytelmä uutta. He seisoivat
kannella ihailemassa jääröykkiöiden kummallisia muotoja, kun ne
kohottivat harjojaan isonmaston viirin yläpuolelle. Toisinaan kaatui
jäävuori ja meri alkoi kuohua, kun jäävuori käänsi veden syövyttämän
alapuolensa ylöspäin.

Kymmentä päivää myöhemmin laskivat laivat ankkurinsa lähelle
Disko-saarta Grönlannin länsirannikolla. Siellä kohtasivat he kolmannen
englantilaisen laivan; tämä oli tullut tuomaan lisää ruokavaroja ja
varustuksia. Sen kapteeni sanoo kertomuksessaan, ettei hän ollut
milloinkaan nähnyt niin oivallista meriväestöä, niin hyvin varustettuja
ja asiaansa innostuneita. Hän uskoi heidän voivan tunkeutua eteenpäin
missä hyvänsä. "Olkoon heidän suotu tulla takaisin", toivottaa hän,
"Beringin salmen kautta kotimaahan, katoamattoman kunnian
kirkastamina". Hän toi heidän viimeisen postinsa. Muutamat kirjeiden
lähettäjät antoivat osotteekseen Kamtshatkan, Sandwich-saaret ja
Panaman, ja he luulivat ehtivänsä takaisin Englantiin vuoden kuluessa.
He kirjottivat innostuneesta mielialasta, joka vallitsi upseerien
kesken, ja vanhasta amiraalistaan, joka ahavoittuneen meriurhon tavoin
ei kovallakaan ilmalla suostunut supistamaan purjepintaa. Hän tiesi,
että saattoi ainoastaan lyhyeksi ajaksi loppukesällä odottaa tapaavansa
avovettä, joten hän antoi huilata niin nopeasti kuin raskaasti
lastatut, syvässä kulkevat laivat sietivät. Heillähän oli ruokavaroja
kolmeksi vuodeksi, ja kannellekin oli kasattu isot röykkiöt laatikoita
ja tynnyreitä.

Heinäkuun 26. p:nä näki eräs englantilainen valaanpyytäjä "Erebuksen"
ja "Terrorin". Sen päivän jälkeen verhosi tuon onnettomimman kaikista
naparetkikunnista pimeys, paljoa sankempi kuin Gordonin Kartumissa
sähkölennättimen tultua katkaistuksi. Se mitä tiedetään on saatu
selville monta vuotta jälkeenpäin apuretkikuntien tutkimusten nojalla
tai eskimoitten kiertelevien yhteiskuntien suupuheista.

Matkaa pitkitettiin edelleen luoteista kohti ja tultiin
Lancaster-salmeen kahden ison saaren väliin. Pian ehkäisivät eteenpäin
pääsyn voittamattomat ajojäät. Höyrykoneet olivat niin heikot, että
niitä voitiin käyttää ainoastaan tyvenessä avovedessä. Eräässä
toisessa salmessa, pohjoisempana, oli vesi avointa, ja siinä päästiin
etenemään kaksikymmentäviisi penikulmaa, ennen kuin jää määräsi
järkähtämättömästi: Tähän asti! Sitten kuljettiin kolmatta avointa
salmea takaisin etelään päin. Aikainen syksy oli käsissä. Kaikki vuoret
ja kukkulat olivat lumen peitossa, ja uutta jäätä muodostui salmeen.
Franklin asettui talviasemiin "Erebuksen" ja "Terrorin" kanssa, sitte
kun he olivat tavanneet erään pienen saaren rannalta jonkun verran
suojaisan sataman.

Millaiseksi elämä muodostui laivoilla tuona pitkänä talviyönä, sitä ei
tiedetä. Saattaa vain arvata, että upseerit lueskelivat ja
tutkiskelivat, ja että miehistöä pidettiin työssä lumivallien
luomisessa laivan partaita korkeammiksi, suojaamaan väestöä kylmältä,
että lumimajoja rakennettiin jäälle ja maalle tieteellisiä havaintoja
varten ja että pidettiin yötä päivää auki avantoa, jotta oli vettä aina
saatavissa, jos tuli pääsisi irti ja pumput olisivat hyhmääntyneitä
jääpilareiksi. Kun tuo pitkä yö oli kulunut ja helmikuussa alkoi näkyä
heikkoa kajastusta etelästä, ja kun tuli valoisampaa päivä päivältä,
kunnes viimein saatiin tervehtiä auringon paluuta, silloin päällystö ja
miehet arvatenkin tekivät pyyntiretkiä läheisille saarille. Heidän
toiveensa heräsivät lisääntyvän valon mukana. Ainoastaan 42 penikulmaa
tuntematonta rannikkoa oli jäljellä luoteisväylästä, ja kaikki luulivat
vuoden varrella pääsevänsä takaisin kotiinsa. Yhä useampia tunteja
pysyi aurinko näköpiirissä, ja lopulta valkeni pitkä napapiirin päivä,
jolloin aurinko ei laske.

Kun "Erebus" ja "Terror" jälkikesällä vapautuivat jäävankilastaan ja
viimeinkin päästiin lähtemään liikkeelle pikku saarelta, oli kolme
matruusia jätetty jälkeen rannalle. Heidän hautapatsaansa muutamine
yksinkertaisine muistosanoineen tapasi viisi vuotta jälkeenpäin muuan
apuretkikunta, ja ainoastaan siitä tiedetään, että Franklin oli
talvehtinut juuri siinä paikassa.

Etelään päin oli kulkuvesi avoinna. Sen arvaa, että matkailijat olivat
iloissaan. Lännessä päin levisi paksu jääkenttä, mutta eteläinenkin
väylä kyllä aikanaan kääntyisi länteen. Penikulman toisensa jälkeen
lipuivat laivat etelää kohti, varovasti väistellen ajojäitä. Idässä ja
lännessä näkyi isojen saarten rantoja, ja kaukana edessä päin
sijaitsevaksi tiedettiin Kuningas Williamin maa, laaja saari, joka on
mantereen läheisin naapuri. Sinne ehdittyä olisi luoteisväylä enimmältä
osaltaan kuljettu, sillä tuskin kahtakymmentä penikulmaa oli enää
jäljellä jo ennestään tunnettuihin läntisiin rannikoihin asti. Kuinka
toivottoman pitkältä tuntuikaan silti tämä taival, kun laivat muutamia
päiviä myöhemmin uudestaan joutuivat kahleisiin! Yhä tiukemmin puristui
jää "Erebuksen" ja "Terrorin" ympärille. Tuulten ja merivirtojen
ajamina kokoontuivat lohkareet yhteen ja jäätyivät kivikovaksi
röykkiöksi. Vielä ei oltu menetetty irtipääsyn toivoa. Syksy oli tosin
tullut, mutta mahdollisesti kovat kevättuulet rikkoisivat jään ja
ajaisivat sen pohjoiseen. Mutta se vain puristuikin yhä lujemmin rungon
ympäri. Sitten ei enää voitu toivoa vapautusta sinä vuonna. Päivät
kävivät yhä lyhyemmiksi. Toinen talvi lähestyi nopeasti, ja kuten
edellisenäkin vuonna valmistautui miehistö sitä vastaanottamaan. Laivat
olivat juuttuneet jäähän seitsemännellekymmenennelle leveysasteelle.
Asema oli siis jonkun verran eteläisempi Nordkapia, mutta siellä ei
ollut Golf-virtaa pitämässä lämpimällä vedellään merta avoinna. Vähänpä
aavisti päällystö tai miehistö, ettei aalto enää milloinkaan huuhtelisi
"Erebuksen" ja "Terrorin" runkoa.

On käsitettävissä, että tämä toinen talvi oli vähemmän hauska kuin
edellinen. Laivat olivat jäätyneet pahaan asemaan avoimelle väylälle
ilman minkään rannikon suojaa. Ne olivat kuin ruuvipihdissä ja
saattoivat musertua ahtojään puserrukseen. Rungot natisivat ja
nauskuivat alituisen paineen kiristyksessä. Elämä siten likistetyssä
laivassa ei voi olla muuta kuin ainaista huolestusta. Tuntuu kuin laiva
vaikeroisi ja valittaisi ja pyytäisi päästä takaisin aalloille.
Aprikoidaan kuinka kauvan se pysynee koossa, ja täytyy aina olla
valmistautunut huumaavaan jymyyn, kun puuaines kenties luhistuu ja
laiva rusentuu niinkuin pähkinänkuori, heti upotakseen. Mutta pahinta
on kuitenkin pimeys, kun aurinko on laskenut viimeistä kertaa. Silloin
hiivitään kuin varjot pimeissä käytävissä kannen alla, missä ilma on
ummehtunutta, kosteata ja katkuista. Mitä voisikaan tehdä ulkosalla!
Siellä on yhtä pimeätä, eikä siellä näe liikkua. Mieluummin pysytään
kojuissaan, maataan ja lueskellaan himmeässä kynttilänvalossa. Jos
laiva on jään puristuksesta joutunut kallelleen, on asema vielä
tukalampi, ja ainoastaan vaivoin saa silloin kompuroiduksi eteenpäin
kannen alla pilkkopimeissä käytävissä sekä laatikoiden ja kääröjen
välissä. Ainoan keskeytyksen suo soittokello, joka kutsuu vangit
saamaan ruumiillista tai henkistä ravintoa. Keskustelut käyvät yhä
harvasanaisemmiksi. Jokainen tuntee toisensa läpikotaisin, eikä kellään
ole mitään uutta kerrottavaa tai kysyttävää. Ihminen väsyy samojen
kasvojen alinomaiseen näkemiseen ympärillään, ja lopuksi kartellaan
toisiaan ja etsitään yksinäisyyttä hyteistään. Pimeys on hirvittävä,
tuo pitkällinen, julma pimeys.

Muuan kehno kolttonen, niin häpeällinen, että sen mainitseminenkin
tympäisee, oli myös kohdannut Franklinin retkikuntaa. Kauppias, joka
oli saanut hankkiakseen retkikunnalle säilykelihan, oli pannut
peltirasioihin mädäntynyttä lihaa, sahajauhoja ja soraa. Sellaisia
rasioita löydettiin myöhemmin tuhansittain rannikoilta, joilla laivat
olivat käyneet. Senvuoksi eivät ruokavarat voineet kestää kolmea
vuotta. Kauppias ei ollut englantilainen. Jääköön hänen nimensä
mainitsematta. Hän ei välttänyt rangaistustaan. -- Jo toisena talvena
värisytti luultavasti mieliä ajatus, että elintarpeet hupenevat, ja
voitiin helposti laskea, että ellei apua tulisi ennen kolmatta talvea,
olisi asema epätoivoinen.

Talvi kului, ja aurinko tuli takaisin. Kannen alla alkoi käytävissä
vähitellen valjeta, eikä enää tarvinnut sytyttää talituikkua,
nähdäkseen lukea iltasin. Pian ei ollut iltaa ollenkaan, vaan pelkkää
säteilevää päiväpaistetta läpi vuorokauden, sitä häikäisevämpää, kun
laivoja ympäröi hohtava jää ja lumi. Kaukana etelässä ja idässä
häämöttivät Kuningas Williamin saaren kukkulat. Kun jää vain
hellittäisi ja lähtisi liikkeelle! Mutta lännessä pysyi ahtojää
paikoillaan, ja luultavasti olivat alukset vikaantuneet jään
puristuksesta.

Kuuden miehen kanssa teki kaksi upseeria jalkamatkan Kuningas Williamin
saaren etelärannikolle, mistä Pohjois-Amerikan manner siintää näkyviin
selkeällä säällä. Takaisin kääntyessään he tallettivat kiviröykkiöön
lyhyen kertomuksen tärkeimmistä tapauksista, mitä oli siihen asti
sattunut retkikunnan matkalla. Tuo pikku kirjelmä löytyi monia vuosia
myöhemmin.

Vaeltajat palasivat hyvin viestein ja valoisin toivein. Mutta laivoissa
vallitsikin nyt suru. Amiraali Franklin makasi kuolinvuoteellaan.
Odotus oli käynyt hänelle liian pitkälliseksi. Hädin ennätti hän
kuulla, että luoteisväylä voitiin katsoa keksityksi. Joitakuita päiviä
myöhemmin hän kuoli, kesäkuussa 1847. Ja se oli hänen onnensa. Hänen
elämänsä oli ollut miehuuden ja uljuuden uraa, ja varmaan ummisti hän
silmänsä onnekas voitonhymy huulillaan.

Millaiselta näytti "Erebuksella" sinä päivänä? Sitä ei kukaan tiedä.
Pitkä napapiirin päivä oli silloin puolivälissään, ja auringon säteet
taittuivat teräviin jäänkulmiin, hajautuen kaikiksi särmiön väreiksi.
Mutta laivassa oli hiljaista, ja mesaanimastossa riippui Englannin
lippu puolitangossa. Vakavia miehiä käyskenteli käytävissä ja kuiskaili
amiraalin hytin läheisyydessä. He olivat kalpeita ja väsyneitä, ja nyt
olivat he menettäneet johtajansakin, joka tunsi etelän mannermaan
paremmin kuin kukaan muu heistä. Laivan kirvesmies kyhäsi arkun, johon
amiraali laskettiin univormuunsa puettuna. Ja kenties kiedottiin arkku
englantilaiseen lippuun, kun päällystö kantoi sen juhlallisen saattueen
seuraamana kannen yli jäälle. Lasikirkkaaseen jäähän oli hauta hakattu.
Siihen laskettiin arkku, ja hauta luotiin umpeen jään siruilla, sulkien
kylmään syliinsä kunnon urhon. Epäilemättä astui uusi päällikkö,
kapteeni Crozier, ristin luo kummulle ja lausui rauhan sanoja
vainajalle, toisten kuunnellessa paljastetuin päin. Yhtä varmaan
veisasivat nuo kalpeat miehet kuluneissa napaseutu-puvuissaan kotimaan
hautausvirsiä. Juhlallisena ja liikuttavana sointui heidän laulunsa
jääkenttäin yli. Hiljaisina palasivat he "Erebukselle" ja "Terrorille",
missä he nyt viihtyivät huonommin kuin milloinkaan ennen ja missä he
olivat tuomitut viipymään vielä vuoden.

Taas oli se aika käsillä, jolloin jää alkoi liikkua ja voitiin toivoa
avovettä. Varmaankin tehtiin tähystysmatkoja joka suunnalle katsomaan,
missä suolaisen veden aallokko oli lähinnä. Kenties käytettiin
jääsahoja ja ruutia päästäkseen irti. Kaikki oli turhaa. Jää piti
laivoja paikoillaan. Ilokseen huomasivat he kuitenkin, että koko
jääkenttä liikkui etelään päin. Entä jos voitaisiin saavuttaa mannermaa
tällä tavoin! Eräällä suurella amerikalaisella yhtiöllä, joka on saanut
nimensä Hudson-lahden mukaan, on pieniä kauppa-asemia kaukana
pohjoisessa. Kun vain voisi päästä jollekin niistä, silloin oltaisiin
pelastettuja! Syksy joutui edelleen. Irtipääsemisen toivo meni tyhjiin.
Mahdotonta oli nyt talven lähetessä yrittää pyrkiä mantereelle, sillä
tiedettiin, ettei noissa äärettömissä erämaissa ollut talvisin riistaa,
ja vaellus etelään olisi senvuoksi ollut samaa kuin nälkään kuoleminen.
Kesällä sitävastoin voitiin toivoa hyvinkin aikaisin tavattavan poroja
ja myskihärkiä, noita kummallisia napaseudun eläimiä, jotka ovat yhtä
paljon lampaan kuin häränkin näköisiä ja elävät jäkälistä ja sammalista
eivätkä tule kauvemmas etelään kuin kuudennellekymmenennelle
leveysasteelle. Pohjois-Amerikan länsipuoliskossa myskihärän eteläinen
raja on jokseenkin sama kuin pohjoinen metsänraja. Yksi parin-
kolmenkymmenen myskihärän lauma olisi pelastanut Franklinin
hädänalaiset merimiehet. Kunpa olisi edes jääkarhuja tavattu! Ja vielä
mieluummin hylkeitä tai mursuja, joilla on paksu rasvakerros nahan
alla! Eikä napajänistäkään olisi halveksittu, jos sitä olisi sattunut
esiintymään riittävässä määrin. Tunturikettu, joka elää linnunmunista
ja -poikasista ja talvella valkoisen turkkinsa hyvin salaamana ajaa
kiirunoita lumihangella, olisi ollut vähemmän houkutteleva.

Mutta nyt oli vuodenaika joutunut liian pitkälle, ja otukset olivat
peräytyneet pakkasen ja runsaan lumen tieltä, joka peittää niukan
ravinnon. Varmaan neuvottelivat upseerit, mitä suunnitelmaa olisi
noudatettava. Heillä oli karttoja ja kirjoja laivassa, ja he tiesivät
tarkkaan, kuinka pitkä matka oli Hudson-lahden ensimäisille
kauppa-asemille. Ja matkalla sinne oli heillä kaikki mahdolliset
toiveet tavata riistaa ja eskimoja. Päätettiin pysyä kolmas talvi
laivoilla.

Minkätähden eivät matkailijat käyttäneet syksyä kuljettaakseen
valaanpyyntiveneitä, rekiä, telttejä, työkaluja ja ampumatarpeita --
kaikkea sitä raskasta sälyä, minkä piti kulkea mukana etelään -- maihin
Kuningas Williamin saarelle? Hupenevassa valossakin olisivat he voineet
työskennellä monta tuntia päivässä. He pitivät parempana vetäytyä
talvehtimaan hytteihinsä. Varmaankin olivat he kovin masentuneita ja
murheellisia, odottaen pimeyttä kauhun tuntein. Kylmyys lisääntyi päivä
päivältä, ja päivät taas yhäti lyhenivät. Aurinko nousee vielä, kiertää
matalassa kaaressa eteläisen taivaan ja laskee puolentoista tunnin
kuluttua. Pian kestää päivää ainoastaan puoli tuntia, valoisat minuutit
käyvät yhä harvemmiksi. Eräänä päivänä nähdään ainoastaan vilaus
auringon yläreunasta; niinkuin hohtava rubiini pilkahtaa se
silmänräpäykseksi taivaanrannan yli. Seuraavana päivänä vallitsee
hämärä kello kahdentoista aikana, mutta näkyy kuitenkin heijastusta
kuin iltaruskona. Nousevalla viikolla käy hämy yhä synkemmäksi.
Puoleltapäivin valkenee sentään vielä huomattavasti, ja veripunainen
viiru paistaa etelässä, luoden heikon purppurahohteen jääkentille.
Sekin valo sammuu. Sillä leveysasteella kestää napaseudun yötä
kuusikymmentä vuorokautta, mutta pohjoisnavalla puoli vuotta, ja tähdet
tuikkivat kirkkaina sinisenmustalla pohjalla silloinkin kun kello lyö
puoltapäivää upseerien seurusteluhuoneessa.

Pilkkosen pimeä ei toki ole aina. Paitsi tähtiä, jotka selkeässä
ilmassa ja purevassa pakkasessa loistavat kirkkaammin kuin
parempiosaisissa maissa, täyttää kuu tehtävänsä. Mutta sen kumotus
tekee jääerämaan vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi kuin muutoin.
Pimeässä ei ainakaan näe, kuinka autiota on joka taholla. Kuu siirtää
pimeyden esiripun syrjään, ja sen paisteessa kohoavat yhteen
sulloutuneet ja kiinnijäätyneet jäälohkareet kuin valkoisina aaveina
yössä.

Se, joka ensi kertaa talvehtii kaukaisessa Pohjolassa, huomaa
napaseudunkin yössä ihmeellistä viehätystä. Häntä hämmästyttää kylmän
pimeyden syvä hiljaisuus, lumimyrskyn puuskuileva, valittava ulvonta
sekä lamauttava yksinäisyys ja kaiken elämän puuttuminen. Ei mikään
kuitenkaan herätä hänen ihmettelyään ja ihastustaan suuremmassa määrin
kuin revontulet. Meidän maassamme näkee niitä myöskin usein talvisin.
Tiedetään kyllä, että maan magneettiset ja sähköiset voimat tuolloin
tällöin verhoavat melkeinpä koko maapallon kirkkaaseen valovaippaan,
mutta silti on tämä ilmiö pysynyt arvotuksellisena. Vanhat viikingit
uskoivat revontulten kielujen levittäessä loimuansa yli Pohjolan, että
silloin valkyriat ratsastivat hopeahohtoisilla hevosillaan sotaretkelle
Valhallasta.

Tavallisesti ovat revontulet epävakaisia. Ne leimahtavat äkkiä
loistoon, vipajavat tuokion taivaalla, vaalenevat ja häipyvät.
Pysyväisimpiä ovat ne kaarimaiset revontulet, jotka toisinaan ulottavat
maidonvalkeat holvinsa korkealle yli taivaanrannan. Väliin on kaaresta
ainoastaan toinen puolisko näkyvissä ja kohoaa valopatsaana kohti
korkeutta. Toisella kertaa revontulet esiintyvät liekkeinä ja säteinä,
alhaalta punaisina ja ylhäältä vihreinä sekä nopeasti syöksähtelevinä
yli taivaan. Edempänä pohjoisessa on hohde kellertävämpää. Jos
sädesarjoja näyttää suuntautuvan samaan pisteeseen, niin puhutaan
revontulten "kruunusta". Komeat värit vaihtelevat nopeasti tässä
sädekimpussa, joka kruunaa maapallon laen, mutta vain ani harvoin on
valo yhtä voimakas kuin täysikuun. Tenhoisin on kuitenkin hohde, kun se
poimutettujen esirippujen muotoisena näyttää laskeutuvan kohtisuoraan
alas taivaasta ja on aaltomaisessa liikkeessä, niinkuin tuulessa
liehuen.

Jään kammitsoimiin laivoihin jääneiden englantilaisten silmissä olivat
revontulten hohtavat kielut menettäneet viehätysvoimansa. Lopen
laihtuneina ja tylsistyneinä, tympeytyneinä pilaantuneihin
ruokavaroihin, kolmen vuoden odotuksen kiduttamina makasivat he
kojuissaan ja kuuntelivat kellon sekuntien tikitystä. Ainoa, millä oli
heille mitään arvoa, oli ajan kuluminen. Ainoina tapauksina heidän
yksitoikkoisessa olemassaolossaan olivat silloin tällöin kuoleman
kyläilyt. Kirvesmiehillä oli täysi työ, ja kapteeni Crozier oppi
hautausvirret ulkoa. Yhdeksän upseeria ja yksitoista merimiestä kuoli
kahtena viimeisenä talvena, useimmat epäilemättä kolmannen talven
kuluessa. Se tiedetään pienestä paperilapusta, joka oli hyvin
sinetittynä pantu kiviröykkiöön rannikolle ja löytyi yksitoista vuotta
sen jälkeen.

Yön kuukaudet lähenivät loppuaan. Punainen viiru syttyi taas etelässä
ja kirkastui vähitellen. Hämärä astui pimeyden jälkiä, ja vihdoin
säihkyivät ensimäiset auringon säteet taivaanrannalla. Silloin heräsi
miesten toivo viimeisen kerran. Gangeksen rannalla eivät ole bramiinit
milloinkaan tervehtineet aurinkoa suuremmalla ihastuksella.

Kapteeni Crozier puhuu väelleen. Ne, jotka tunsivat hänet
henkilökohtaisesti, uskovat hänen pysyneen toivehikkaana loppuun asti
ja elvyttäneen rohkeutta muissakin. Nyt sanoi hän heille, että oli
kysymys elämästä ja kuolemasta kullekin, ja että hän odotti joka miehen
tekevän velvollisuutensa. Vielä oli sataviisi miestä jäljellä, mutta
useat heistä olivat luultavasti sairaita tai kuolevia, kaikki
menehdyksissään. Karttuvan päivänvalon mukana lisääntyi kuitenkin
mahdollisuus ja halu työhön. Monta rekeä laitettiin kuntoon, raskaita
ja jyhkeätekoisia, mutta lujia. Kolme valaanpyyntivenettä, jotka olivat
olleet parin vuoden ajan kiinnijäätyneinä taaveteillaan, irrotettiin ja
laskettiin alas jäälle. Varastohuoneista kerättiin vielä mitä parasta
oli jäljellä, ja veneiden ympärille kohosi korkeat kasat ruokavaroja.
Yhä jännittyneemmin mielin nähtiin auringon viipyvän päivä päivältä
pitempään näköpiirissä.

Kun kaikki mukaan aiottu oli saatu jäälle, sullottiin varastot, teltit,
tieteelliset kojeet, pyssyt ja ampumavarat sekä muut tarpeet rekiin.
Nuo kolme valaanpyyntivenettä köytettiin nuorilla kukin rekensä päälle.
Sairaita varten oli erityinen reki varustettu patjoilla. Näitä kaikkia
puuhattaessa pitenivät päivät, ja lopulta eivät miehet voineet
vastustaa lähtöhaluaan. Liian aikainen liikkeellelähtö ratkaisi heidän
kohtalonsa. Eivät otukset eivätkä eskimot tule niin kauvas pohjoiseen
ennen kuin myöhempään kesällä. Ja täyteen sälytetyin kelkoin saattoivat
ruokavarat riittää ainoastaan neljäkymmentä päivää.

Lähtöpäivän aattona tarkastaa kukin vielä viimeiseen kertaan
omaisuutensa. Onhan jokaisella kotimuistoja, lahjoja äideiltä,
puolisoilta tai sisarilta, joista ei henno luopua. Raamatun --
viimeisen toivon -- ja kellon, joka ilmottaa vitkallisen ajan kulun,
pitää jokainen noista koetelluista meriurhoista taskussaan. Upseerit
menevät viimeisen kerran autioihin hytteihinsä katsomaan, ettei mitään
sellaista ole unohtunut, jolla on jotakin merkitystä. Mutta kun he
jättivät laivat, jäi kuitenkin vielä suuret määrät tavaroita, kirjoja
ja papereita, työkaluja ja laatikoita, pieluksia ja vaatteita sikin
sokin hytteihin, käytäviin ja upseerien asuntoihin. Siellä näytti
samanlaiselta kuin talossa, joka hyljätään tulvan tähden, ehtien
pelastaa vain välttämättömimmät tarpeet.

Huhtikuun 22. p:nä 1848 kuuluu lähtömerkki, ja liian raskaiksi
sälytetyt reet narisevat toivottoman hitaasti ja nykäisyin yli
lumipeittoisen ryhmyjään. Kirveet, rautakanget ja lapiot ovat
herkeämättömässä työssä, raivaten pois teräviä särmiä ja pidättäviä
lohkareita. Matkaa Kuningas Williamin saarelle on vain puolenkolmatta
penikulmaa, ja se vaatii kuitenkin kolme päivää. Liian hitaasti
painuvat "Erebuksen" ja "Terrorin" mastot ja rungot, mutta häviävät
kuitenkin viimein näkyvistä.

Nyt oivalsi Crozier, että tähän tapaan ei voitu jatkaa. Koko kuormasto
tarkastettiin uudelleen, ja hyljättiin kaikki, mitä ilman tultiin
toimeen. Eräs apuretkikunta löysi siltä paikalta suuret joukot
tavaroita, univormun osia, messinkinappeja, metalliesineitä ja sen
sellaista, mitä varmaankin oli pidetty soveliaana vaihtokauppaan
eskimoitten ja intiaanien kanssa. Ainoastaan ruoka- ja ampumavaroja ei
jätetty; kun edelliset loppuisivat, olisi jälkimäisistä saatavana ainoa
pelastus.

Keventynein kuormin jatkettiin matkaa pitkin saaren länsirantaa.
Pitkälle ei oltu ehditty, kun luutnantti John Irving "Terrorista"
sortui. Puettuna siniseen univormuunsa, kiedottuna purjekankaaseen ja
silkkiliina pään ympärillä hänet haudattiin kyljelleen pystytettyjen
kivien väliin, jotka katettiin laakakivillä. Pään viereen pantiin
hopeamitali, jonka nurealla puolella oli kirjotus: "Toinen matematiikan
palkinto kunink. merisotakoulusta, annettu John Irvingille juhannuksena
1830." Mitalista tunnettiin vainaja monta vuotta jälkeenpäin, ja hän
pääsi senvuoksi lepäämään syntymäkaupunkiinsa.

Kaksi lahtea Kuningas Williamin saaren länsirannikolla on saanut
nimensä onnettomien laivojen mukaan. Pohjoisemman -- Erebus-lahden --
rannalla olivat englantilaisten merimiesten voimat niin menehdyksissä,
että he hylkäsivät kaksi venettä ja ne reet, joita he olivat
tarpeettomasti laahanneet niin pitkälle. Paljon muita tavaroita
uhrattiin samaten. Sinne tänne jätettiin myöskin hauta, yhä
yksinkertaisempi mitä eteläisempi.

Terror-lahdelle tultua ei matkailijoita enää pitänyt toveruuden side
koossa. Päällystö ei kenties enää voinut vallita miehistöä, tai
kenties sovittiin erosta rauhallisen harkinnan jälkeen. Vielä oli
melkein sata miestä jäljellä. Nämä jakautuivat kahteen, luultavasti
yhtä suureen osastoon. Toinen kääntyi takaisin laivoja kohti, missä
ainakin oli suojaa pakkaselta ja tuulelta ja missä myös oli vielä
ruokavaroja. Toinen joukkue pitkitti kulkuaan etelärannikkoa myöten,
valaanpyyntivene mukanaan, aikoen samota mantereelle ja pyrkiä Suurelle
Kalajoelle. Varmaankin oli jälkimäisen osaston tarkotuksena palata
hädänalaisten toveriensa luo, sitte kun itse olivat tavanneet apua.

Epätoivoista kaiketi oli takaisin kääntyneiden vaellus, epätoivoista
etenevienkin. Edellisestä joukosta ei tiedetä suorastaan mitään.
Jälkimäiset vaelsivat ja vaelsivat, laahaten raskaita rekiään, kunnes
he perätysten sortuivat. Ei kukaan huolinut enää haudata ruumiita.
Kukin sai vastata itsestään. Jos joku kuoleva jäi jälkeen, niin ei
hänen vuokseen voitu pysähtyä. Jotkut kuolivat kävelevältä jalalta. Se
näkyi sittemmin luurangoista, joita löydettiin silmilleen kaatuneina.
Riistan jälkeäkään ei esiinny saarella touko- ja kesäkuussa, ja turhaan
laahasivat matkalaiset painavia ampumavaralaatikoitaan ja kiväärejään
mukanansa, saamatta ampua laukaustakaan.

Yhä vähemmän jäi jäljelle ampumaan ja venettä vetämään jään tai lumen
yli maihin. Nyt odotettiin vain veden aukeamista päästäkseen salmen yli
mantereelle. Jäät lähtevät tavallisesti heinäkuun alussa, ja on syytä
otaksua, että henkiinjääneet juuri siihen aikaan menivät yli, sillä
vene löydettiin jälkeenpäin lahdesta, jota nimitetään Kuoleman
lahdeksi. Jos paikalta olisi löydetty ainoastaan vene, niin se olisi
yhtä hyvin voinut joutua sinne tuulen ja aaltojen kuljettamana, mutta
tavattiin myös luurankoja ja esineitä sekä veneestä että ulkopuolelta,
ja ne todistavat sen olleen miehitetty tullessaan salmen yli maihin.

Tuossa kohtalokkaassa vaelluksessa on paljon hämärää. Miksi laahattiin
raskasta valaanpyyntivenettä pari kuukautta mukana, kun jo vuosi
takaperin olisi pitänyt nähdä manner etelässä sillä retkeilyllä, joka
tehtiin amiraalin ollessa kuolemaisillaan? Soukimmalta kohdaltaan on
salmi ainoastaan puoli penikulmaa leveä, ja sitäpaitsi olisi mistä
hyvänsä voitu mennä jään yli. Mutta kun kaikki kuolivat eikä
päiväkirjan riviäkään ole nähty, on mahdoton tietää mitään sen
lähemmin.

Kun Franklinista ei kuulunut mitään, alettiin jo parin vuoden kuluttua
toimittaa ensimäistä apuretkikuntaa matkalle. Aika kului, ja kävi yhä
ilmeisemmäksi, että Franklin ja hänen miehensä olivat avun tarpeessa.
Syksyllä 1850 oli viisitoista laivaa heitä etsimässä. Miehuullisin ja
tarmokkain oli Franklinin puoliso, joka ei vuosikausiin heittänyt
jälleennäkemisen toivetta. Hän uhrasi kaiken omaisuutensa
apuhankkeisiin. Kuuden vuoden kuluessa maksoi Englannin hallitus 25
milj. markkaa uusiin apuretkikuntiin. Kaikki turhaa; niiden lähtiessä
oli muuten onnettomuus jo tapahtunutkin.

Vuonna 1854 pyyhittiin Franklinin, Crozierin ja kaikkien muiden nimet
englantilaisen sotalaivaston matrikkelista. Franklinille pystytettiin
patsas hänen syntymäkaupunkiinsa ja Westminster Abbeyhin marmorinen
muistomerkki, johon oli kaiverrettu kaunis Tennysonin lauselma.

Vielä kolmekymmentä vuotta jälkeen Franklinin retkikunnan tuhoutumisen
lähti luutnantti Schwatka niille seuduille, missä onnettomuus oli
tapahtunut, päästäkseen arvotuksen perille. Monetkin onnettomuuteen
joutuneet olivat tietysti pitäneet päiväkirjaa. Yksi sellainen olisi
riittänyt selittämään kaikki.

Schwatka etsi ensiksi käsiinsä ne eskimoheimot, joiden oli tapana
metsästysretkillään kesäisin saapua lähimmäksi kuningas Williamin
saarta. Useilla heistä näki hän esineitä, jotka olivat kuuluneet
retkikunnalle. Merkillisimpiä olivat kuitenkin ne kertomukset, joita
hän kuuli vanhoilta eskimoilta.

Eräs eukko oli miesvainajansa ja parin muun perheen kanssa kulkenut
Kuningas Williamin saaren poikki hylkeenpyyntiin. He olivat
hämmästyneet ja peljästyneet, kun eräänä päivänä näkivät joukon
muukalaisia, jotka vetivät venettä perässään. Ensin aikoivat he juosta
pakoon, mutta kun jotkut muukalaiset riensivät heitä vastaan,
pysähtyivät he. Viittomalla oli saatu haastelluksi, ja eskimot
käsittivät, että matkalaiset olivat valkoisia merimiehiä
haaksirikkoutuneesta laivasta. He olivat hirveän näköisiä, laihoja ja
nälkiintyneitä, silmänympärykset ja suu mustina. Neljä päivää olivat
eskimot viipyneet heidän luonaan ja jakaneet heidän kanssaan hylkeen
lihat sekä saaneet taskuveitsen korvauksekseen. Valkoihoiset viettivät
yönsä osaksi veneessä, osaksi pienessä teltissä. Mitään ruokavaroja ei
heillä näkynyt olevan. Muuan miehistä oli kookas ja harmaapartainen.
Erästä toista sanottiin "doktukiksi" -- tohtoriksi, ja hänellä oli
valkoiset silmälasit, kaikilla muilla tummat. Jäidenlähtö oli
yllättänyt eskimot, ja heidän täytyi viipyä saarella koko kesä.
Sillaikaa hävisivät muukalaiset näkyvistä.

Seuraavana keväänä olivat samat eskimot palanneet saaren
etelärannikolle ja tavanneet teltin. Sen ulkopuolella oli useita
ruumiita. Ainoastaan kaksi oli peitetty hiekalla ja kivillä. Teltissä
makasi useita kuolleita yksinkertaisilla vuoteillaan, vaatteissaan,
saappaat jalassa ja peitteet yllä. Oli selvää, että ulkosalla makaavat
olivat eloonjääneitten kumppaniensa siirtämiä sinne. Veitset, lusikat,
kellot, paperit, työkalut ja kaiken muun, mitä teltissä tapasivat,
olivat eskimot vieneet mukanaan.

Toiset eskimot kertoivat mantereelta löytäneensä veneen, jossa oli
ollut monen miehen luurangot -- kuinka monen, sen he olivat unohtaneet.
Veneen vieressä virui neljä kuollutta. Ainoastaan yhdellä
onnettomuuteen joutuneista oli vielä tukka ja nahka jäljellä; hiukset
olivat vaaleanruskeat. Hän ei ollut voinut olla kuolleena enempää kuin
muutaman kuukauden, kun he tulivat veneelle. Sormessa oli sormus ja
korvissa renkaat, ja kello oli hänellä vitjoissa. Hänen vieressään oli
pari sinisiä silmälaseja. Kaikki arvoesineet olivat eskimot ottaneet
mukaansa veneestä, muun muassa sahan, savipiippuja, peltirasioita,
purjekangasta, vaatteita, kompassin, tupakkalaatikon ja peltivakan,
jossa oli kirjoja. Viimemainitut oli annettu lapsille leikkikaluiksi,
ja vuosien kuluessa olivat kaikki joutuneet hukkaan. Varmasti olivat
juuri siinä kallisarvoiset lokikirjat, kaikki muistiinpanot tehdyistä
havainnoista ja kaikki kolmen vuoden kuluessa piirretyt kartat.
Papereista, jotka eskimolapset olivat hajotelleet tuuliajolle, olisi
Englanti mielellään maksanut miljoonia.

Lopuksi kertoi muuan vanha ukko, että hän ja hänen heimolaisensa olivat
kolmisenkymmentä vuotta takaperin tavanneet laivan sulkeutuneena
jääkenttään lähelle mannermaan rannikkoa. Syksyllä he sen olivat
nähneet, havaiten myös ihmisjälkiä lumessa. Seuraavana keväänä he
olivat taas menneet laivalle, mutta silloin ei enää näkynyt mitään
jälkiä, ja laivassa oli ollut hiljaista kuin haudassa. Luultavasti oli
koko kansi edellisen talven jäljiltä kokonaan lumen peitossa, ja
eskimot, jotka eivät olleet koskaan käyneet missään laivassa, eivät
tienneet, miten päästä sisälle. He kolkuttivat ja takoivat, mutta
vastausta ei kuulunut. Laivan luukkuja he eivät keksineet. Sitte
hakkasivat he kirveellä reiän rungon kupeeseen. Siitä he ryömivät
varovasti sisälle. Siellä oli pimeätä ja synkkää. He rohkaisivat
mielensä ja talsivat läpi käytävien ja nuuskivat hyttejä. Ainoastaan
yhdessä kojussa oli miehen ruumis. Pöydällä hänen edessään oli
peltilaatikko, jossa oli muutamia lihanpaloja. Kun jää hajosi kesällä,
täyttyi laiva runkoon hakatusta aukosta vedellä ja upposi. Saman
kertomuksen vahvistivat muutkin eskimot. Mutta oliko se "Erebus" vai
"Terror" -- Manala vai Kauhu -- sitä ei tiedetä.

Ja ken oli se erakko? Minkä sijan oli hänen nimensä saanut
alkuperäisessä laivaluettelossa, kun päällystö ja miehet mynsträttiin
Englannissa? Värisyttää ajatella hänen kohtaloaan. Hän oli viimeinen
niistä viidestäkymmenestä, jotka kääntyivät takaisin laivalle
Terror-salmelta. Sitten kun kaikki toverit olivat kuolleet, oli hänellä
ollut vielä voimia päästä laivalle asti. Hyteissä oli kaikki
epäjärjestyksessä, niinkuin oli lähtökiireessä jäänyt paria kuukautta
aikaisemmin. Hän etsi esille ruokavaroja, jotka kantoi hyttiinsä.
Huopapeitteitä oli runsaasti, joten hän kykeni laittamaan vuoteensa
mukavaksi. Kesäpäivä läheni loppuaan, yhä kauvemmin viipyi aurinko
taivaanrannan alla. Kuinka vähän aavistikaan hän, että eskimoita seisoi
ulkopuolella katselemassa, uskaltamatta tulla laivaan. Ja kuitenkin
kävi hän toisinaan kannella ja jäällä, turhaan vaanien apua maalta.
Sitte tuli hämärä ja pimeys. Silloin pysytteli hän hytissään. Hän
kuunteli, mutta kuuli vain tuulen ulvonnan taklaasissa ja köysissä tai
laivanrungon narisevat huokaukset jään likistyksessä. Haaskiolle
heitetyn laivan yksinäisyys on kamalampaa kuin mikään vankila. Se
pimittäisi useimmilta ihmisiltä järjen. Mutta tämä mies odotti
hetkeänsä arvokkaasti, neljäs talvi oli hänelle liikaa, ja seuraava
päivännousu oli liian etäällä.



22. Pohjoisnavalle.


Gordon Bennett -- se mies, joka oli kerran sanonut Stanleylle: "Ottakaa
selvä Livingstonesta!" -- ei tyytynyt uhraamaan suuria summia
troopillisen Afrikan tutkimiseen. Hän tahtoi lähettää retkeilijöitä
myöskin pohjoisnavalle. Itse oli hän tutkinut naparetkien historiaa ja
pannut tähdelle, että useat laivat, jotka olivat menneet pohjoiseen
päin Atlantin mereltä, olivat joutuneet jäiden täyttämään merivirtaan,
joka pakotti ne kääntymään takaisin etelää kohti. Jos hän siis
lähettäisi laivan Beringin salmen kautta, pitäisi sillä olla hyötyä
virroista, ja kenties kulkeutuisi se suoraan yli navan, toiselta puolen
tullen ulos Atlantille.

Hän osti laivan, joka oli aikoinaan ollut mukana etsimässä Franklinia.
Sen nimeksi pantiin "Jeannette", ja kastetilaisuudessa oli saapuvilla
vasta kotimaahan palannut Stanley. "Jeannette" vietiin koko Amerikan
ympäri Magellanin salmen kautta San Franciscoon. Siellä täydennettiin
varustukset. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi. Kapteenina ja
ylijohtajana oli De Long. Ensimäisen koneenkäyttäjän nimi oli Melville,
lääkärin Ambler. Niiden lisäksi tuli vielä viisi muuta upseeria. Miehiä
oli kaksikymmentäneljä, joukossa kaksi intiaania, taitavia metsästäjiä,
ja yksi kiinalainen, jolla oli keittiötehtävät hallussaan. Koko yritys
tuli maksamaan kolmatta miljoonaa markkaa.

Bennett oli antanut De Longille kolme erityistä tehtävää. Ensiksikin
piti hänen koettaa päästä pohjoisnavalle. Edelleen piti hänen täydentää
koillisväylän purjehtiminen, mutta päinvastaisessa suunnassa kuin
"Vega". Ruotsalaisesta retkikunnasta ei silloin tiedetty mitään. "Vega"
oli ollut poissa vuoden, ja sen kohtalosta ei oltu saatu lainkaan
vihiä. Se saattoi olla pikaisen avun tarpeessa. Sentähden piti De
Longin tehdä kaikkensa avustaakseen ja tukeakseen ruotsalaisia.

Lähtöpäivä oli heinäkuun 8. 1879. Patterien tervehtimänä solui
"Jeannette" ulos San Franciscon satamasta, suuren höyrylaiva- ja
pursijoukon seuraamana. Rouva De Long saattoi miestänsä, kunnes
saavuttiin aavan meren äärelle. Silloin annettiin pysähdysmerkki.
Saattaja jätti hyvästi päällystölle ja miehistölle, ja pienellä
laivaveneellä seurasi hänen miehensä häntä odottavaan höyrylaivaan.
Siellä jättivät he viimeiset jäähyväiset toisilleen -- pitkät
jäähyväiset. De Long souti takaisin "Jeannettelle" ja määräsi täyden
vauhdin. Rouva De Long nojasi laivansa partaaseen niin kauvan kuin
naparetkeläislaivan savupatsaista näkyi häämyäkään. Sitte tuotiin hänet
takaisin San Franciscoon, ja kaikki, jotka olivat mukana laivassa,
ihmettelivät hänen miehuullisuuttaan ja horjumatonta jälleennäkemisen
toivoaan.

Alaskan rannikolta otettiin eskimolaisia koiria laivaan. Kumppanit
söivät pian yhdeksän niistä, ja tilalle otettiin uusia. Intiaanit oli
otettu mukaan noiden neljänkymmenen hoitajiksi, kuten metsästäjiksikin.
St. Lorens-saarella sai De Long tietää, että "Vega" oli ollut siellä ja
jatkanut matkaa etelään päin kolme kuukautta sitten. Epäilemättä se
uutinen teki häneen omituisen vaikutuksen. Kaksi hänen tehtävistään oli
nyt rauennut. Koillisväylä oli löydetty, ja Vega-miehet eivät
tarvinneet apua. Jäljellä oli ainoastaan pohjoisnapa, ja siihen hän
kohdisti kaiken huomionsa.

Mutta "Jeannette" joutui matkalla pohjoiseen jo syyskuun alussa tiheään
irtojäähän, ja sitte kun se ei enää päässyt tuumaakaan eteenpäin,
kiinnitettiin ankkuri ajojääkenttään, ja tulet sammutettiin
höyrykattilain alta. Seuraavana päivänä olivat matkamiehet joka
puolelta suljettuina ja kahlehdittuina yhdeksikolmatta kuukaudeksi. He
ottivat asemansa tyyneltä kannalta ja toivoivat jäiden piankin
hajaantuvan. Miehistö luisteli jäätyneillä vesilammikoilla, joita oli
muodostunut jäälaatoille. Toiset metsästelivät, toiset lueskelivat.
Pari mursua ja jääkarhua ammuttiin.

Pian huomattiin, aurinkoa ja tähtiä tarkattaessa, että laiva ainoastaan
näennäisesti pysyi paikoillaan, jäähän kiinnitettynä. Koko jääkenttä
liikkui säännöttömän merivirran painamana luoteiseen päin. Jos se vain
olisi kulkenut hiukan nopeammin, niin tuskin olisi voinut ajatella
mukavampaa tapaa päästä yli napameren. Mutta se liikkui toivottoman
hitaasti. Usein ajautui jäälautta takaisin pitkiä taipaleita,
mutkitellen ja kierrellen. Ja matkaa kesti lähes kaksi vuotta
Wrangel-saaren ja Uuden Siperian saariryhmän välillä.

Turvallinen ei "Jeannette" suinkaan ollut kahleissaan. Jää pusersi ja
väänsi hirveästi. Peräsin nostettiin paikoiltaan. Potkuri sai vielä
jäädä, mutta sen ympäriltä hakattiin uhkaavia jäänlohkareita.
Tieteelliset kojeet vietiin usean sadan metrin päähän laivasta,
observatorio rakennettiin ja yhdistettiin puhelimella laivaan.
"Jeannettet" oli kahden metrin paksuisessa jäässä, mutta kun eri
jääkentät likistyivät toisiinsa ja puristuivat päällekkäin, kävi jää
paikotellen kuudenkin metrin vahvuiseksi. Sellaisissa työntäyksissä
jyrisi "Jeannetten" ympärillä kuin ukkosilmalla, ja alituiseen täytyi
olla varuillaan.

Oli luultu, että Wrangel-saari ulottui kauvas napaa kohti kuin toisena
Grönlantina. Mutta "Jeannetten" ajautuminen osotti, että saari oli
aivan pieni. Sen rannoilla oli meri vielä enimmäkseen avoinna. Hylkeitä
ja mursuja siellä näkyi hyvin runsaasti, mutta vain kaksi maitovalasta.

Tammikuussa pusertui laiva kamalasti ja sai vuodon. Ei tiedetty, missä
vuoto oli, mutta vesi nousi eturuumassa, ja pumput pantiin käyntiin.
Höyryvoiman avulla pidettiin niitä sitten toimessa kahdeksantoista
kuukautta.

Se oli pitkä ja kärsivällisyyttä koetteleva aika! Taivaallinen
valaistus supistui vähitellen syksyn mittaan, ja sitten alkoi toinen
neljännesvuoden pituinen yö. Vangittujen terveys kärsi enemmän kuin
ensimäisenä talvena. Täälläkin ilmaantui keripukin oireita, tuhoisan
napaseututaudin, joka on vienyt paljon ihmishenkiä; tohtori Amblerilla
oli runsaasti työtä.

Toukokuun 18. p:nä näki jääluotsi märssytynnyristä maata lounaassa,
sellaisessa osassa Jäämerta, missä ei ennestään maata tunnettu. Se oli
vain pieni saari, ja se sai ikuisiksi ajoiksi jään kahlehtiman laivan
nimen. Muutamaa päivää myöhemmin nähtiin vielä toinen pieni saari.
"Jeannette" ajelehti hiljalleen sen ohi. Kesäkuun alussa syntyi
ammottavia halkeamia laivan ympärille. 10. p:n illalla tuntui kovia
töytäyksiä, ja päiväpaisteisen kesäyön hetkinä avautuivat jääkentät,
joten "Jeannette" pääsi melkein irralleen. Suuria vesipintoja näkyi
yltympärillä. Peräsin sovitettiin jälleen paikoilleen, kattilain alle
viritettiin tulet, riemastunein mielin toivottiin saatavan laiva
viedyksi pois ahtojäistä.

Tähän päättyy De Longin lokikirja. Mutta hän jatkaa päiväkirjassaan ja
kertoo, että 11. p:n aamupäivänä irtautui "Jeannette" täydellisesti
jäistä. Tuntui kuin se olisi solunut telakalta. Ne, jotka olivat
hyteissään, ryntäsivät kannelle, ja ilahtuivat nähdessään "Jeannetten"
kelluvan kristallikirkkaassa, heleänsinisen veden täyttämässä altaassa.

Ankkuroitiin jäänreunaan odottamaan kulkuväylän avautumista. Turha
odotus! Jää tunkeusi takaisin joka puolelta, ja kesäkuun 12. p:nä
pusertui laiva niin kauheasti, että runko lopultakin rusentui ja vesi
syöksyi sisään monista raoista. Päällystö ja miehistö tekivät työtä
kuin kaleeriorjat. Matruusit seisoivat vyötäisiään myöten vedessä ja
ojentelivat ylös ruokalaatikoita toisille, jotka muodostivat ketjun.
Kun miehet yhä seisoivat nousevassa vedessä kannen alla, käski kapteeni
heidän lähteä vaaralliselta paikaltaan. Rekiä, veneitä ja ruokavarastoa
oli jo kauvan pidetty varalla turvallisessa paikassa melkoisen matkan
päässä laivasta. Kaikki pelastettu kannettiin leiriin, johon oli
pystytetty telttejä. Varhain seuraavan päivän aamuna upposi laiva.
Miehet seisoivat hiljaisina katselijoina kuin hautajaisissa, ja pari
koiraa ulvoi surkeasti. Leiri järjestettiin, teltit tehtiin mukaviksi
ja lämpimiksi. Kaikki olivat reippaalla tuulella. Olivathan he aivan
lähellä Uuden Siperian saaria ja pääsisivät helposti meren yli Lenan
suistomaalle. Illalla laulelivat matruusit hanurin säestyksellä.

Kaksikymmentäkahdeksan miestä ja kaksikymmentäkolme koiraa lähti
matkalle kuuden päivän kuluttua, jolloin kaikki lähtövarustukset olivat
valmiita. Jääluotsi oli mennyt edeltäkäsin ja viitottanut parhaan tolan
jään yli pienillä mustilla lipuilla. Kuljettiin yöllä ja levähdettiin
keskiyön aikana "päivällistä" syöden -- sillähän ei ollut väliä, kun
kerran aurinko paistoi vuorokauden läpeensä! Reet olivat raskaita ja
imeytyivät kiinni nuoskeaan lumeen. Samottiin senvuoksi sama taival
moneen kertaan, jotta saatiin koko varasto mukaan vähin erin.
Ehtimiseen sattui keskeytyksiä ja pysähdyksiä, kun leveät halkeamat ja
avoimet vesikourut katkaisivat tien. Niiden yli oli mentävä
jäälautoilla. Jokaisen railon äärelle muodostui siten lauttauspaikka,
josta reki toisensa jälkeen sauvottiin yli.

Usein marssivat miehet sulausvedessä polviaan myöten. Auringon
kilotuksessa tuntui tukahduttavan lämpimältä, he kävelivät
paitahihasillaan ja höyrysivät hiestä, taistellessaan pelastuksestaan.
Koirat laahasivat pienempiä rekiä, ja niitä elätettiin säilykelihalla,
jollei ollut riistaa saatavissa.

Sitte kun he olivat orjien tavoin uurastaneet viikon, huomasi De Long,
että jääkenttä oli kulkeutunut kolme sen vertaa luoteiseen kuin
vaeltajat olivat edenneet etelään. Vaikka he kulkivat minkä jaksoivat
etelää kohti, ajautuivat he siten yhä loitomma päämäärästään. De Long
ilmotti ainoastaan kahdelle upseerille tämän surullisen havainnon, joka
olisi miehistöön vaikuttanut lamauttavasti.

Jatkettiin kuitenkin matkaa, sitten kun oli purettu taipaleelle yhtä ja
toista tavaraa, sillä nyt oli ennen kaikkea pyrittävä avovedelle.

Heinäkuun keskivaiheilla valkenivat toiveet. Pari hylettä, yksi mursu
ja jääkarhu tapettiin, ja kaikki olivat hyvillään tuoreesta lihasta ja
koirat saadessaan luita jyrsiäkseen. Parasta oli kuitenkin se, että
lounaassa tuli näkyviin saari. Lukemattomien vastusten jälkeen ja
paksun sumun läpi pääsivät he vihdoin saarelle, jolle annettiin
Bennettin nimi. Lippu nostettiin tankoon, ja kolminkertainen eläköön
kohotettiin löydön kunniaksi.

Bennettin saarella levättiin useita päiviä. Kun edempänä voitiin jatkaa
matkaa veneillä, tehtiin uusi yleinen tavarain katsastus. Aluksi oli
aikomus ottaa reet mukaan, mutta ne hyljättiin pian. Koirat olivat myös
tarpeetonta painolastia, ja niin katkeraa kuin se miehistä olikin,
ampuivat he kuitenkin yksitoista huonointa. Kaksitoista otettiin
veneisiin mukaan, mutta ne kammosivat merimatkaa ja pitivät parempana
hypätä jääkentille, häviten toinen toisensa jälkeen. Ainoastaan kaksi
pysyi uskollisina, seuraten isäntiään märällä ja kuivalla.

Saarelta lähdettäessä jaettiin päällystö ja miehistö, ruokavarat ja
varustukset kolmeen veneeseen. Kapteenin vene oli kuusi metriä pitkä
sekä varustettu mastolla, purjeilla ja airoilla. Siihen mahtui
neljätoista miestä, niiden joukossa tohtori Ambler, fyysikko Collins,
matruusit Nindemann, Noros ja Erikson sekä kiinalainen ja toinen
intiaani. Melville sai johtoonsa toisen veneen, jossa oli tilaa
yhdelletoista miehelle. Luutnantti Chipp, etevä merimies, oli
päällikkönä kolmannessa veneessä, pienimmässä; siihen mahtui ainoastaan
kahdeksan miestä. Kaikille annettiin käsky pysytellä koossa.

Nyt joutui matka nopeammin; miehet saivat levätyksi veneissä, joita
tuuli kuljetti eteenpäin. Muuan vastoinkäyminen kohtasi heitä, kun he
taas kymmeneksi päiväksi sulkeutuivat jäihin; mutta he pääsivät irti ja
laskivat maihin Fadjejevin saarelle, joka kuuluu Uuden Siperian
saariryhmään. Rannalla oli joukottain ajopuita; muutamat mökit ja
työkalut olivat muistoina ihmisten käynneistä. Sitte he seurasivat
Kattilasaaren etelärantaa milloin purjein, milloin airoin. Syyskuun 10.
p:nä poikkesivat he Semenov-saarelle, joka oli kahta vuotta aikaisemmin
näkynyt "Vegaan". Siellä ammuttiin poro, ja miehet saivat kelpo
ateriaksi tuoretta lihaa.

De Long tahtoi pysähtyä saarelle moniaaksi päiväksi, jotta levättäisiin
kunnollisesti, ennen kuin lähdettäisiin ulapalle. Valitettavasti
mukautui hän Melvillen lähtökiireeseen, vaikka taivas ja tuuli
ennustivat ankaraa säätä. Lenan suistomaa, läheisin osa Siperian
mannermaan rannikkoa, oli kahdenkymmenen penikulman päässä. Yön
lähetessä yltyi tuuli myrskyksi, meri aallehti ankarasti, pimeässä
taisteli väki hengestään, likomärkinä ja jäykistynein jäsenin. Veneet
hajaantuivat, koko seuraava päivä ja yö kului ainaisessa kamppailussa.
Kun Melvillen vene viimein pääsi Lenan suistomaan itäiselle
niemekkeelle, olivat sen miehet, istuneet yhteen sulloutuneina
satakahdeksan tuntia. Parin päivän kuluttua tapasivat he kalastajia,
jotka näyttivät heille tien Buluniin, läheisimpään Lenan varrella
sijaitsevaan kylään. Chippin veneestä ei vieläkään tiedetä mitään;
pidetään varmana, että sen peri meri.

De Long suoriutui aluksi hyvin. Tosin menetti hän ensimäisenä yönä sekä
maston että purjeet, mutta hänellä oli kolme paria airoja. Syyskuun 13.
p:n aamuna hän ei enää nähnyt toisia veneitä. Seuraavana päivänä tuli
maa näkyviin. Rannikko oli laakea, ja vastamuodostunut jää esti
maihinnousun. Kahta päivää myöhemmin olivat miehet puolikuolleina
kylmästä ja suolaisesta vedestä; he soutivat niin lähelle rantaa kuin
pääsivät ja vetivät sitte venettä, kunnes eivät kyenneet pitemmälle.
Seuraavana päivänä he kantoivat kaikki tavaransa maalle, ja heidän
täytyi siten kahlata monta sataa metriä pitkälle ulottuvaa matalaa
pohjaa.

Nyt pysähtyivät he pariksi päiväksi lepäämään ja järjestelemään
taakkojaan. Ajopuita, joita Lena oli kuljettanut Siperian metsistä, oli
joka paikka täynnä. Erikson oli palelluttanut jalkansa ja häntä täytyi
vetää kelkalla, kunnes kuoli. Ruokavaroja oli vielä viideksi päiväksi,
ja lisänä yksi koira, viimeinen neljästäkymmenestä. Kantamukset olivat
kuitenkin painavia, sillä De Long ei voinut jättää lokikirjojaan, ja
hänen miehensä kantoivat telttejä, kiväärejä ja ampumatarpeita sekä
reppuja.

Kun ensimäiset viisi päivää olivat kuluneet ja he olivat ehtineet
muutaman penikulman etelään päin, ampui intiaanimetsästäjä kaksi poroa.
Se pelasti heidät joksikin aikaa. Niin kului yhdeksän päivää, kunnes
heidät pysäytti leveä joenhaara. Sen ajan kuluessa he kärsivät nälkää,
ja heidän täytyi tappaa koira hengenpitimikseen. Oli ankara lumituisku
ja kova tuuli; sellaisella ilmalla kulkeminen oli mahdotonta. Myrsky
pieksi heitä suoraan kasvoihin. He pysähtyivät senvuoksi ja söivät
illallisekseen viimeiset tähteet koirasta. Sitte kyyristyivät he kokoon
kuin siilit, pysyäkseen lämpiminä.

Seuraavana päivänä päättivät he mieluummin uhmata yhä jatkuvaa
lumimyrskyä kuin maata paikoillaan ja kuolla nälkään. Paikalle
jätettiin yksi pyssy sekä kirjotettu ja hyvin kääritty kertomus
"Jeannetten" vaiheista. Koko kantamuksena oli enää peltilaatikoissaan
säilytetyt lokikirjat sekä kaksi kivääriä ja teltti.

Jumalanpalveluksen jälkeen kutsui De Long sunnuntaina lokakuun 9. p:nä
luokseen molemmat voimakkaimmat matruusit, Nindemannin ja Norosin, ja
kysyi heiltä, lähtisivätkö he menemään edellä niin nopeasti kuin
mahdollista, etsiäkseen apua. Nämä pyysivät saada lähteä heti. De Long
antoi heille oppaaksi pienen kartan Lenan alajuoksusta ja neuvoi heitä
pysyttelemään länsirannalla, sillä ainoastaan siellä oli kyliä ja
majoja. He saivat mukaansa toisen kiväärin ja viisikymmentä patruunaa.
Jos heidän onnistuisi parin päivän kuluessa ampua poro, tulisi heidän
pyörtää takaisin. Liikuttavien jäähyväisten jälkeen ja kolminkertaisen
eläköön-huudon kajahtaessa lähtivät he matkalle.

Nindemann ei ollut ensi kertaa seikkailemassa. Hän oli ottanut osaa
"Polariksen" retkikuntaan luoteisen Grönlannin salmessa. "Polaristakin"
oli jää ankarasti ahdistanut. Eräänä pimeänä lokakuun yönä 1873 oli
pari valtaista jäälaattaa kohottanut laivan vedestä. Oli varustauduttu
pahimman varalta, ja kaikki oli valmiina kannella. Veneitä ja
ruokavaroja vietiin uiskentelevalle jäälautalle, joka ankarassa
myrskyssä hajosi. Yhdeksäntoista miestä -- niiden joukossa yhdeksän
eskimoa ja Nindemann -- ajelehti suuremmilla ja pienemmillä
jäälautoilla meren kuohuissa ja pilkkosen pimeässä. Keskipäivän
kajastuksessa näkyi laiva etäällä. Neljätoista miestä oli vielä
laivassa. Kävi mahdottomaksi koettaa yhtyä heihin, sitte kun "Polaris"
oli hävinnyt näkyvistä. Hätään joutuneet kokoontuivat suurelle
jääkentälle, missä he rakensivat lumesta ja jäästä majoja ja kasasivat
varastonsa koolle. Tällä jääkentällä he ajelehtivat kerrassaan
kahdeksan kuukauden ajan etelää kohti. Kauhistuvin mielin huomasivat he
kevään tullen, kuinka kenttä pieneni laajuudeltaan. Aallokko lohkoi
jäästä isoja möhkäleitä ja syövytti sitä joka puolelta. He olivat jo
ehtineet kauvas Kap Farewellin eteläpuolelle, kun vähissä voimin
pelastuivat erääseen laivaan. Nekin neljätoista, jotka olivat jääneet
"Polarikselle", saivat nähdä kotinsa.

Nyt, seitsemän vuotta jälkeenpäin, oli Nindemannilla taas elämä
kysymyksessä. Toverinsa Norosin kanssa kiirehti hän etelään päin.
Sokaiseva lumimyrsky tuiskusi suoraan vastaan. Monien kärsimysten ja
vaiheitten jälkeen nämä hengestään sitkeästi taistelleet miehet olivat
turhaan apua etsien samonneet kaksikymmentä penikulmaa, kun he lokakuun
19. p:n iltana näkivät kolme majaa etäällä ja riensivät sinne
iloissaan, että pääsivät yöksi suojaan. Sieltä he eivät ainoastaan
saaneet suojaa, vaan myös pelastuksensa. Eräästä majasta he löysivät
pienen varaston puristettuja kaloja, ja reki, joka oli ulkopuolella,
käytettiin polttopuiksi.

Kahden päivän levon jälkeen aikoivat miehet pitkittää matkaansa, mutta
olivat niin uupuneita, että päättivät pysähtyä vielä päiväksi. He
olivat juuri valmistamassa päivällistä lokakuun 22. p:nä, kun kuulivat
majan ulkopuolelta kummallista ääntä, joka muistutti siipien räpytystä.
Nindemann meni ovelle, kurkisti ulos ja riensi heti pyssyään noutamaan.
Hän oli nähnyt kaksi poroa. Kun hän oli hiipimäisillään ulos,
näyttäytyi kynnyksellä -- tunguusi!

Tämä haki paikalle kaksi heimolaistaan ja useita rekiä. Reissä oli
heillä turkkeja, saappaita ja jäätynyttä kalaa, jota he antoivat
hädänalaisille. Nämä söivät ja pukeutuivat uusiin lämpimiin
vaatekappaleihin. Nyt heillä ei ollut enää mitään vaaraa. Keskiyön
aikaan laittautuivat he hyvin kääriytyneinä rekiin ja luistivat
tunguusien kanssa kylään, jossa oli kaksi suurta telttiä ja kymmenen
asukasta. Nämä omistivat seitsemänkymmentäviisi poroa ja kolmekymmentä
rekeä. Toisessa teltissä kiehui tuoretta poronlihaa padassa. Miehiä
kehotettiin käymään käsiksi ruokaan, ja rasvainen liemi kaadettiin
puukulhoihin heidän nautittavakseen. Hyväntahtoiset tunguusit
tarjosivat heille myöskin teetä. Sitte levitettiin heille lämpimät,
pehmeät poronnahkaturkit maahan vuoteiksi. Sellaista yötä he eivät
olleet saaneet moneen kuukauteen.

Seuraavana päivänä jatkoivat kaikki tunguusit ja heidän vieraansa
rekijonossa matkaa toiseen kylään, tullen perille lokakuun 25. p:nä.
Nyt Nindemann toden teolla ajatteli kapteenia ja onnettomia
tovereitaan. Hän ei kyennyt vaihtamaan tunguusien kanssa yhtään sanaa,
mutta hän koetti selittää heille asemaansa merkkien avulla. Tunguusit
nyökyttelivät päätään ja puhuivat keskenään käsittämättömiä sanoja.
Mutta vaikka matruusit kuinka moneen kertaan vatvoivat samaa asiaa,
eivät he näyttäneet ymmärtävän tahi eivät tahtoneet ymmärtää,
peljäten kolkkoa talvista tundraa. Lopulta alkoi Nindemanni itkeä
epätoivoissaan. Silloin yrittivät tunguusit lohduttaa häntä, taputtaen
häntä olkapäälle ja näyttäen myötätuntoisilta.

Seuraavana päivänä saapui eräs maanpakolainen, jonka nimi oli Kusma.
Hän näytti olevan tunguuseja lahjakkaampi, ja Nindemann vetosi hänen
kykyihinsä perusteellisesti. Hän näytti käsittävän. Yksitoista
harhaanjoutunutta miestä! Hän koetti vuorostaan selittää Nindemannille,
että nämä oli pelastettu. Mutta Kusma tarkotti Melvillen joukkuetta,
johon myöskin kuului yksitoista miestä. Ja sitten otti hän molemmat
matruusit mukanaan Buluniin, missä he marraskuun 2. p:nä tapasivat
Melvillen väen.

Kun Melville kysyi heiltä De Longia, alkoivat he nyyhkyttää ja pyysivät
saada seurata häntä takaisin pohjoiseen. Hän katsoi heidät liian
heikoiksi ja matkusti yksin. Hän tapasi jätteitä De Longin matkalta,
lipun, tieteelliset kojeet ja rohtolaatikon, mutta ei voinut lumen ja
tunguusien vastahakoisuuden takia pitkittää etsiskelyä.

Vasta maaliskuussa 1881 lähetettiin useita hakuretkikuntia Lenan
suistomaalle. Ja Melville läksi sinne myös. Silloin tavattiin
onnettomista kahdeksan kylmään ja nälkään menehtyneinä. Viimeinen
leiripaikka oli lumen peitossa. De Longin käsi pisti esiin lumesta
ikäänkuin osottaakseen paikkaa. Hän, tohtori Ambler, Collins,
kiinalainen ja matruusit olivat osittain teltin verhoamina. He olivat
viimeiseen asti koettaneet pitää tulta vireillä. Pakkanen oli
ahdistanut heitä. Parilta oli palanut kädet ja vaatteet -- he olivat
ryömineet niin liki tulta. He olivat leikelleet palasiksi
nahkasaappaat, käristäen niitä tulella nälkänsä lieventämiseksi.
Collinsin kasvot oli peitetty huivilla, nähtävästi olivat sen viimeisen
palveluksen tehneet De Long ja tohtori Ambler. Kapteenin päiväkirja ja
lyijykynä olivat maassa. Hänellä ei ollut riittänyt voimia viimeisen
muistiinpanon jälkeen pistää kynää taskuunsa. Mutta päiväkirjasta
näkyi, että he olivat lokakuun 9. päivän jälkeen seuranneet Nindemannin
ja Norosin jälkiä. Heidän voimansa kuluivat loppuun. He laahautuivat
eteenpäin askel askeleelta. He keittivät lientä kaisloista. "Uskon
kuitenkin, että Jumala auttaa, ja ettei hänen tarkotuksensa ole antaa
meidän kuolla nälkään."

Pari kertaa oli De Long merkinnyt, että intiaani oli ampunut riekon,
joka jaettiin kaikkien kesken. Toisena päivänä oli merkitty ainoastaan:
"Ei ole mitään syötävää, mutta pysymme miehuullisina. Oi, auta meitä,
Jumala!" Lokakuun 11. p:nä: "Emme kykene kävelemään. Ei mitään
poltettavaa". 13. p:nä: "Emme jaksa ponnistella vastatuuleen ja jäämme
tänne nälkäkuolemaan." Muuan matruusi menehtyy. Kapteeni lukee
Isämeidän hänen sielunsa rauhaksi. "Hirveä yö lumimyrskyssä."

16. p:nä, sunnuntaina: "Aleksis (intiaani) lopussa." Jumalanpalvelus.
17. p:nä: "Aleksis kuolemaisillaan. Tohtori kastaa hänet. Minä luen
rukouksen sairaiden puolesta. Collins täyttää tänään neljäkymmentä
vuotta. Aleksis kuoli päivänlaskun aikana väsymykseen ja nälkään. Me
peitimme hänet lipulla teltin alle."

Paria päivää myöhemmin leikkaavat he puoli telttiä kaistaleiksi, joita
kietovat jalkojensa ympäri. 21. p:nä näkivät tohtori ja kapteeni erään
matruusin kuolleeksi välissään. Puoleltapäivin kuoli toinen matruusi.
Henkiinjääneet ovat liian heikkoja hautaamaan vainajia jäähän. He vain
siirtävät ruumiit ulos, päästäkseen näkemästä niitä. Seuraavana
sunnuntaina luettiin ainoastaan osa jumalanpalveluksesta, ja sitten
etsittiin polttoaineksia yöhön asti.

Lokakuun 24.: "Julma yö." Sitte kaksi sanatonta päivää. 27. p:nä
mainitaan erään matruusin tekevän kuolemaa, ja seuraavana päivänä, että
hän on kuollut. 29. p:nä kuolee taaskin matruusi.

Lokakuun 30. p:nä, sunnuntaina, 140 päivää "Jeannetten" tuhoutumisen
jälkeen, ei enää pidetä mitään jumalanpalvelusta. Viimeisiksi
sanoikseen kirjotti De Long, ennen kuin kynä luisui hänen kädestään:
"Boyd ja Gortz kuolivat yöllä. Collins henkitoreissaan."

Kolme vuotta "Jeannetten" haaksirikon jälkeen löydettiin Kap Farewellin
läheltä joukko esineitä, jotka olivat kuuluneet tähän laivaan. Ne
olivat jäätyneet jäämöhkäleen sisään, ja niiden alkuperästä ei voinut
olla mitään epäilystä, kun tavattiin m.m. ruokatavarain luettelo, jonka
oli De Long omakätisesti vahvistanut allekirjotuksellaan, selonteko
"Jeannetten" veneistä, pari öljykangashousuja, joihin oli merkitty "L.
Noros", ja kynttilänvarjostin, jossa oli Nindemannin nimi. Oli selvää,
että nämä esineet olivat kulkeutuneet jään mukana koko matkan Uuden
Siperian saarilta Grönlannin eteläkärkeen, ja kenties olivat ne tällöin
tulleet suoraan yli pohjoisnavan. Tiedettiin myöskin, että suuri
paljous ajopuita, jotka kerran olivat muodostaneet metsiä. Siperian
jokien rannoilla, keräytyi alituiseen Grönlannin rannikolle.

Kaikesta tästä ja monista muista maapallon pohjoisen patalakin
reunoilla havaittavista merkeistä teki eräs norjalainen, Fridtjof
Nansen, sen johtopäätöksen, että keskeytymättömän merivirran täytyy
liikkua Beringin salmen seuduilta Grönlannin itärannikolle.

Nansen päätti käyttää tätä virtaa hyväkseen. Toiset olivat menneet
pohjoiseen Atlantin puolelta, ja virta oli ajanut heidät takaisin. Hän
tahtoi alottaa vastakkaiselta puolelta ja saada virran avukseen. Toiset
olivat peljänneet ja välttäneet ajojäitä. Hän aikoi tavottaa ne ja
hyvällä antautua vangiksi. Muut olivat menneet sopimattomilla
laivoilla, jotka olivat pähkinänkuoren tavoin rusentuneet jääkenttien
väliin. Hän päätti rakennuttaa laivan, jonka sisäänpäin viettävät
kyljet eivät antaisi jäälle mitään otetta. Mitä pahemmin jää
puristaisi, sitä varmemmin kohoaisi tämä laiva ylös vedestä ja
kulkeutuisi jään selässä vahingoittumattomana virran myötä.

Hitaasti joutuisi matka, sen käsitti siitä, että "Jeannetten" tavarat
olivat olleet taipaleella kolme vuotta. Mutta silloin saisi nähdä
maapallosta seutuja, missä ei kukaan ollut ennen käynyt, ja tarjoutuisi
hyviä tilaisuuksia tutkia meren syvyyttä, säätä ja tuulia. Juuri sen
pisteen saavuttamista, jota sanotaan pohjoisnavaksi, piti Nansen
vähempiarvoisena seikkana.

Niiden monien joukosta, jotka pyrkivät mukaan, valitsi hän kaksitoista
parasta. Laivalle annettiin nimeksi "Fram", ja kapteenina oli Sverdrup.
Hän oli ollut ennen Nansenin mukana seikkailemassa, silloin, kun he
samosivat Grönlannin sisämaajään yli rannasta rantaan. Ruokavaroja
heillä oli viideksi vuodeksi, ja he olivat mitä parhaimmin
varustettuja.

Ensin piti päästä Uuden Siperian saarille. Sinne oli "Vega" osottanut
tien, ja "Framin" tarvitsi vain seurata sen tolaa. Heti näiden saarten
länsipuolelta suunnattiin kulku pohjoista kohti; pian oli laiva jäiden
puristuksessa, ja aivan kauniisti kohosi se jään pinnalle, saamatta
pienintäkään vuotoa. Sikäli kävi kaikki Nansenin laskelmien mukaan, ja
ne kokeneet napamatkailijat, jotka olivat vakuuttaneet koko
suunnitelmaa järjettömäksi, saivat sittemmin tunnustaa, että heidän
viisautensa oli ollut riittämätön.

"Fram" ajautui, aivan kuten Nansen oli ennustanut, luoteiseen ja kulki
yli suunnattomien merensyvyyksien, missä kahdentuhannen metrin naru ei
tavannut pohjaa. Joulu vietettiin pohjoismaalaisella juhlimisella; kun
kahdeksaskymmenes leveysaste sivuutettiin, pidettiin iloiset kekkerit,
mutta suurinta riemua herätti kuitenkin auringon paluu helmikuun 20.
p:nä.

Kevät ja kesä kuluivat ilman merkittäviä tapauksia. Jo kauvan oli
Nansen hautonut rohkeata suunnitelmaa. Hän aikoi koiranreillä tunkeutua
niin pitkälle pohjoiseen kuin mahdollista ja kääntyä sitten etelään,
Frans Josefin maahan. "Fram" saisi sillaikaa jatkaa ajelehtamistansa,
ja laivalla tehtäisiin tavalliset havainnot. Ainoastaan yksi mies
seuraisi häntä. Hän oli valinnut luutnantti Johansenin. Vasta
marraskuussa 1894 puhui hän tämän kanssa. Oli kysymys elämästä ja
kuolemasta; Johansen saisi pari päivää ajatusaikaa ennen vastauksen
antamista. Mutta hetkeäkään miettimättä vastasi tämä myöntävästi.
"Siinä tapauksessa alotamme valmistukset aamulla", sanoi Nansen..

Siihen meni koko talvi. He laittoivat kaksi yhden miehen kajakkia,
jonkun verran isompia ja vähemmän vaapperia kuin eskimot käyttävät
kalastusmatkoilla tai hylkeenpyynnissä. Kehykset liistoista
sommiteltuina ja purjekankaalla päällystettyinä painoivat nämä
palkoveneet ainoastaan kahdeksantoista kiloa. Ne olivat umpikantisia,
ja kun soutaja oli asettunut istuinsijalleen keskelle ja tiivistänyt
tarkoin ympäriltänsä, saivat aallot roiskua sekä hänen että kajakin
yli, tuottamatta mitään haittaa.

Koiranreet, valjaat, kahden hengen makuusäkki, sukset, sauvat,
ruokavarat, öljyuuni, -- kaikki laitettiin valmiiksi. Kaksi kertaa
lähtivät Nansen ja Johansen pohjoiseen, mutta kääntyivät takaisin.
Toisella kerralla oli reki mennyt rikki, toisella oli kuormasto ollut
liian raskas. Maaliskuun 14. p:nä lähtivät he "Framilta" viimeisen
kerran ja suuntasivat matkansa pohjoiseen. Heillä oli kolme rekeä ja
kaksikymmentäkahdeksan koiraa. Itse he hiihtivät, pitäen silmällä
valjakkojaan. Aluksi oli jää tasaista, ja matka kului nopeasti. Sitten
se kävi ryhmyiseksi ja epätasaiseksi, ja kulku oli vitkallista. Milloin
mikin reki tarttui kiinni.

Parin päivämatkan jälkeen oli heillä neljäkymmentäkolme astetta kylmää,
ja pienessä silkkiteltissä tuntui viileältä. He voivat kävellä yhdeksän
tuntia, ja jään ollessa tasaista näyttivät nuo loppumattomat valkoiset
lakeudet saattavan ulottua aina navalle saakka. Niin kauvan kuin he
olivat liikkeellä, eivät he tunteneet pakkasta, mutta haihtuminen
jäätyi vaatteisiin, ja he kulkivat jääpanssareissa, jotka natisivat
joka askeleella. Puukovat hihat kalvoivat Nansenin ranteet verille, ja
haavat eivät parantuneet ennen kuin myöhään kesällä.

Leiripaikaksi valittiin aina joku suojainen jään notkelma. Johansen
hoitaa koiria ja antaa niille ruokaa. Nansen pystyttää teltin ja
täyttää padan jäällä. Illallishetki on heille hauskin koko päivästä,
silloin he ainakin lämpenevät sisällisesti. Sitte rientävät he
makuusäkkiin. Siellä sulaa jää heidän vaatteistaan, ja he makaavat kuin
kylmissä kääreissä koko yön. He uneksivat reistä ja koiravaljakoista,
ja unessaan huudahtelee Johansen: "Kiirehtikää, senkin rakit, sivaan --
ei, nyt menee päin honkia."

Kovin usein on jää epäsuotuisaa, reet tarttuvat kiinni, niitä täytyy
kantaa ja työntää töyryjen ja railojen yli. Molemmat matkailijat
pinnistävät yhä pohjoista kohti, yksi leveysaste on voitettu.
Väsyttävää on kulkea ja laahustaa tällä tavoin. Toisinaan ovat he niin
näännyksissä, että he melkein nukkuvat hiihtäessään, koirien hiljaa
sipsutellessa heidän vierellään. Koiratkin uupuvat punnerrukseen. Pari
on teurastettava. Ne palotellaan ja jaetaan kumppanien kesken, joista
jotkut kuitenkin kieltäytyvät syömästä sellaista ruokaa.

Kun jää yhä huononi ja kylmä valkoinen aavikko näytti yhtämittaiselta
kiviröykkiöltä niin kauvas kuin silmä kantoi pohjoiseen päin, päätti
Nansen kääntyä takaisin. Mahdoton oli enää tavata "Framia". Monet
tuiskut olivat lakaisseet umpeen kaikki jäljet. Ei auttanut muu kuin
suunnata kulkunsa sitä saariryhmää kohti, jota nimitetään Frans Josefin
maaksi. Tosin oli sinne seitsemänkymmentä penikulmaa, ja ruokavarat
olivat loppumaisillaan. Mutta kun tulisi oikein kevät, tavattaisiin kai
riistaa, ja miesten kahta pyssyä varten oli varattu 180 luotipatruunaa
ja 150 haulipanosta. Koirien laita oli pahempi; niiden olo oli
todellista koiranelämää tuolla Pohjolan perukoilla. Voimakkaammat
saisivat vähin erin syödä heikommat. Niinpä kääntyivät vaeltajat
takaisin ja tekivät pitkiä päivämatkoja mukiinmenevää jäätä myöten.

Toukokuun alussa oli ainoastaan kuusitoista koiraa jäljellä. Nyt teki
pitkä kesäpäivä tuloaan napamerelle, ja kun oli vain yksitoista astetta
kylmää, puhkuivat Nansen ja Johansen lämpimissään. Mutta jää oli
viheliäistä. Alinomaa täytyi heidän retustaa rekiä yli syvien railojen
ja korkeiden jääröykkiöiden, joita oli puristus läjännyt. Uuvuttavien
ponnistustensa jälkeen hoipertelivat he suksilla eteenpäin. Koirille
kävi eteneminen yhä raskaammaksi, mitä vähemmän niitä jäi jäljelle,
mutta ruokavarat vähenivät myöskin.

Kesäkuu saapuu. Jäälokkien kirkuna vihloo ilmaa. Miehet pysähtyvät
viikoksi leirille laittamaan kajakkinsa merikuntoon. Heillä on vielä
leipää hyvinkin kuukaudeksi. Ainoastaan kuusi koiraa on hengissä. Kun
on enää kolme jäljellä, täytyy heidän itse valjastautua rekien eteen.

Laskien kajakkinsa suureen pitkään avantoon ja kiinnittäen nämä yhteen
suksilla, meloivat he jään reunaa pitkin. Toisella puolella ampuivat he
kaksi hyljettä ja kolme jääkarhua, saaden siten lihaa pitkäksi aikaa.
Viimeiset kaksi koiraakin saivat syödä itsensä kylläisiksi.

Vihdoin näkyi kaivattu maa etelässä, ja he riensivät sitä kohden.
Kerran piti heidän mennä kajakilla railon yli. Nansen piti kiinni jään
reunasta, kun kuuli Johansenin huutavan: "Ota pyssy!" Nansen kääntyi
katsomaan ja näki ison karhun, joka oli lyönyt kumoon Johansenin ja
seisoi nuuskimassa häntä. Nansenin piti siepata pyssy,. mutta samassa
luisui kajakki loitomma, ja kun hän veti sitä takaisin, kuuli hän
Johansenin huutavan aivan tyynesti: "Nyt saatkin kiirehtiä, muutoin on
myöhäistä!" Viimein ulettui hän pyssyyn, ja karhu sai surmanlaukauksen.

Viisi kuukautta olivat he laahustaneet jäätä pitkin, kun elokuun alussa
saapuivat jäänreunalle ja näkivät avovettä saarten luona. Nyt alkaisi
merimatka, ja heidän täytyi erota kahdesta viimeisestä koirastaan. Se
oli katkera hetki. Nansen otti Johansenin koiran ja Johansen Nansenin,
ja pari luotia oli niiden uskollisuuden palkkana.

Matka jatkui helpommin ja nopeammin, kajakit olivat yhteen sidotut,
niissä oli masto ja purje, ja ne pyyhälsivät ohi tuntemattomien
saarten. Ankara aallokko pakotti heidät nousemaan maihin eräälle
saarelle. Heidän parhaillaan vetäessään kajakkeja ylös tuli valkoinen
mesikämmen juosta lönköttäen, vainusi heidät ja alkoi nuuskia heidän
jälkiään. Kovin typeriä ovat nuo karhut, mutta nehän eivät ymmärrä
paremmin. Matkailijoillemme merkitsi kontion vierailu ruokavaroja
pitkäksi aikaa.

Nansen ja hänen matkatoverinsa tarkastelivat uutta valtakuntaansa,
samosivat saaren sisäosaan ja palasivat sitte jääkarhupäivälliselleen,
joka lisäsi hyvää vointia. He rakensivat pienen kivimajan, joka
katettiin suksilla ja silkkiteltillä. Päivä ja tuuli pilkistivät joka
lävestä, mutta heillä oli kyllä hyvä ollakseen, ja lihapata porisi
ihratulella.

Nansen päätti talvehtia tällä saarella. Ne saaret, joita he olivat
tähän asti nähneet, eivät olleet Frans Josefin maan tunnettujen osien
näköisiä, ja Nansen ei oikein tiennyt, missä hän oli. Ei voitu
uskaltautua avoimelle merellekään kajakeilla. Parempi oli siis kerätä
talvivaroja, sillä pian tulisi pimeys, ja kaikki riista häviäisi.

Ensiksikin piti rakentaa mukava maja. Kiviä ja sammalia oli runsaasti
saatavissa; ajopuun rungosta, joka löytyi rannalta, saataisiin
kurkihirsi, ja jos vielä tavattaisiin pari mursua, silloin olisi
kattauskin tiedossa.

Iso mursu loikoili juuri puhaltelemassa ulapalla. Tuossa tuokiossa
työnnettiin yhteensidotut kajakit vesille, ja niistä pommitettiin
jättiläistä. Se sukelsi, mutta tuli uudelleen ylös toisen purren alta,
ja koko hökötys oli keikahtaa nurin. Lopuksi sai se kuolettavan vamman,
mutta se vajosi juuri kun Nansenin piti iskeä siihen harppuuna.

Parempi onni oli kahden muun saalistuksessa, jotka makasivat mölisten
jäällä ja viimein nukahtivat aavistamatta, että niiden hetket olivat
luetut. Nansen sanoo, että niiden ampuminen tuntui murhalta ja että hän
ei voi milloinkaan unohtaa niiden ruskeita, rukoilevia, kaihomielisiä
silmiä, kun ne makasivat nojautuen torahampaillaan jäähän ja köhisivät
verta kuin rintatautiset ihmiset.

Nyt piti nylkeä nuo isot eläimet sekä kuljettaa silava, liha ja nahat
majalle. Kun haettiin rekiä ja puukkoja, ajatteli Nansen, että kenties
oli kuitenkin turvallisempaa ottaa mukaan kajakit. Ja se oli onni.
Sillä heidän molempien seistessä nirhaamassa kuin teurastajat, nousi
navakka maatuuli, heidän jäälauttansa irtaantui maihinkiintyneestä
jäästä ja ajautui ulomma saaresta. Mustanvihreä vesi maidonvalkeine
lakkapäineen ammotti heidän takanaan. Siinä ei ollut aikaa miettiä.
Hehän painuivat täyttä vauhtia merelle. Mutta noloa olisi ollut palata
aivan tyhjin käsin. Senvuoksi sivalsivat he puoli vuotaa mukaansa ja
laahasivat sen ja silavankimpaleet kajakkeihin. Lopen väsyneinä
saapuivat he maihin seikkailurikkaan soudun jälkeen ja kiiruhtivat
majaan.

Yöllä tuli karhuemä kahden ison penikan kanssa perinpohjaisesti
tutkimaan majan ympäristöä. Emä ammuttiin, penikat juosta hölköttivät
rannalle, heittäysivät veteen ja uivat jäänmöhkäleelle, joka hädin
kannatti niitä. Ne kapusivat sen päälle, ja siinä ne seisoivat möristen
ja valittaen, ja ihmettelivät kai, miksi emä viipyi niin kauvan maissa.
Toinen tuupertui yli reunan, mutta kapusi uudestaan ylös liukkaalle
jäälautalle, ja suolavesi norui sen turkista. Ne kulkeutuivat pois
tuulen mukana ja häämöttivät piankin kahtena valkoisena pilkkuna
melkein mustalla vedenpinnalla. Nansen ja Johansen tarvitsivat niiden
lihat sitäkin suuremmalla syyllä, kun karhut olivat ahmineet kaikki
mursunlihat majan ulkopuolelta. Kajakit työnnettiin vesille ja olivat
pian karhujen lautan ulkosivulla. Ne ajettiin veteen ja kaahattiin
rannalle asti, missä ne ammuttiin.

Jo alkoi kelvata. Kolme karhua yhtähaavaa! Sitte kohosi ensin ammuttu
mursukin uudestaan ylös, ja sitä nyljettäessä tuli toinenkin
kurkistelemaan ja pääsi sille seuraksi. Tukalaa työtä oli noiden
valtaisten eläinten nylkeminen. Miesten viheliäiset vaatteet likosivat
rasvassa ja veressä. Jäälokit kerääntyivät kovaäänisinä ja ahnaina
läheltä ja kaukaa sieppaamaan perkkeitä. Pian lentäisivät ne etelään,
meri menisi jäähän, ja napayö olisi autio ja hiljainen.

Uuden majan kuntoonsaaminen vei viikon. Mursun lapaluu kelpasi
suksenporkkaan sidottuna lapioksi. Saman otuksen torahampaasta saatiin
rekiliistaan kiinnitettynä oivallinen kuokka. Ja niin kohosivat uuden
majan muurit, ja sisäpuolelle kaivoivat Nansen ja Johansen kuopan
maahan sekä sommittelivat yhteisen makuulavan kivistä, jotka peitettiin
karhuntaljoilla. Sitte kun vielä oli pari mursua ammuttu, oli heillä
riittävästi kattausaineksia, jotka pantiin ajopuun rungolle. Kerran
tuli tosin karhu ja repi kaikki alas, mutta se kävi sille kalliiksi, ja
senjälkeen laitettiin katto lujemmaksi kivipainojen avulla. Saadakseen
avonaiseen tulisijaan vetoa asettivat he katolle jäästä onsitetun
savutorven. Ja sitte muuttivat he uuteen kotiinsa, jonka piti olla
heidän asuntonaan koko pitkän talven aikana.

Lokakuun 15. p:nä näkivät he viimeistä kertaa sinä vuonna auringon, ja
kolmas napayö alkoi. Karhut hävisivät eivätkä tulleet takaisin ennen
kuin seuraavana keväänä. Mutta tunturiketut pysyivät paikoillaan ja
olivat kovin tungettelevia ja pitkäkyntisiä. Ne varastivat purjenuoraa
ja rautalankaa, harppuunan ja köyttä, ja oli tuiki mahdotonta löytää
varastettuja tavaroita. Vaikea oli käsittää, mitä ne tekivät
lämpömittarilla, joka oli ulkopuolella, sillä luulisipa niille olleen
yhdentekevää, kuinka monta astetta kylmää oli niiden luolakodeissa.
Koko talven tallustelivat ne katolla, murisivat, ulvoivat ja
riitelivät, mutta siellä ylhäällä rapisi varsin rattoisasti, eivätkä
miehet talvilevossaan olisi millään muotoa tahtoneet olla ilman
kettuseuraansa.

Keskellä talviyötä tulee uudenvuodenpäivä paukkuvine pakkasineen. On
niin kylmä, että miehet vain makaavat ja nukkuvat ja kurkistavat
makuusäkistään ainoastaan syödäkseen. Toisinaan he eivät pistä
nenäänsäkään ulos säkistä kahteenkymmeneen tuntiin, vaan viruvat
horrostilassa kuin karhut pesässään.

Helmikuun viimeisenä päivänä ilmestyy aurinko vihdoinkin taas näkyviin.
Se on sydämellisesti tervetullut, ja sitä seuraa muutamia aamunvirkkuja
lintuja, rohkeita ruokkeja. Miehet peljästyvät toisiaan, kun päivä
paistaa heihin. Tukka ja parta ovat saaneet kasvaa. He eivät ole
peseytyneet vuoden päiviin ja ovat naamaltaan mustia kuin neekerit.
Nansenilla, joka muuten on mitä vaaleaverisin, on nyt sysimusta tukka.
Heille on suotava anteeksi, etteivät he kylve, kun on neljänkymmenen
asteen pakkanen.

Ensimäinen karhu on saapunut. Se tulee raappimaan majaa ja pyrkii
sisälle, sieltä kun tuoksuu perin herttaisesti. Luoti tervehtii sitä
käytävässä. Ja kun se on paennut jyrkälle rinteelle, kohtaa sitä
toinen, ja se kierii vinhasti kuin potkupallo alas. Sen lihoilla elivät
Nansen ja Johansen sitte kuusi viikkoa. Päivien pitentyessä laittelivat
he uusia varustuksia. Huopapeitteistään he ompelivat housuja.
Jalkineita kursittiin kokoon, hihnoja leikeltiin mursunnahasta, uusia
liistoja sovitettiin rekiin, ruokavaroja pantiin säilyyn, ja toukokuun
19. p:nä läksivät Nansen ja hänen toverinsa pesästään ja samosivat
edelleen lounasta kohden.

Tuon tuostakin täytyi heidän pysähtyä lumimyrskyn vuoksi. Teltit he
olivat uhranneet ja ryömivät sensijaan rekien väliin, jotka peittivät
purjeella. Kerran vajosi Nansen sukset jalassa ja olisi hukkunut, ellei
Johansen olisi päässyt apuun viime hetkessä. Vettynyt lumi oli ohuen
jään verhona. Heidän täytyi aina pitää varansa ja etsiä kannattavaa
jäätä. Ruokavarat loppuivat, mutta meressä vilisi mursuja. Toisinaan
olivat eläimet niin pelottomia, makaillessaan ryhminä jäällä, että
Nansen saattoi mennä ihan lähelle valokuvaamaan niitä. Kun yksi uros
ammuttiin, makasivat toiset paikoillaan, ja ainoastaan suksenporkilla
huidellen pääsi niistä eroon. Silloin laahustivat ne peräkkäin tiehensä
ja molskahtivat pää edellä veteen, joka näytti kiehuvan niiden
ympärillä.

Kerran oli vaeltajilla niin tasainen jää ja hyvä myötätuuli, että he
nostivat purjeet rekiin, seisoivat suksilla edessä ja ohjasivat ja
antoivat luistaa, jotta viuhui.

Toisena kertana purjehtivat he yhteenköytetyillä kajakeilla ja aikoivat
poiketa maihin eräälle saarelle, saadakseen paremman näköalan.
Kajakkipari kiinnitettiin nahkanarulla. Heidän kuljeskellessaan saaren
laella huudahti Johansen: "Hei, kajakithan ovat karussa!" He ryntäsivät
alas rantaan. Tuuli kävi maalta päin. Ulapalla oli armottomasti menossa
koko heidän nykyinen maallinen tukensa. "Ota kelloni!" huusi Nansen,
heitti pari vaatekappaletta yltään, hyppäsi jääkylmään veteen ja lähti
uimaan kajakkien perässä. Nämä ajelehtivat nopeammin kuin Nansen ui.
Näytti toivottomalta. Hän tunsi jäsentensä jäykistyvän, mutta hänen
mielestään sopi yhtä hyvin nukkuakin kuin uida takaisin ilman aluksia.
Hän ponnisteli henkensä edestä, väsyi, asettui selälleen, jatkoi, näki
välimatkan lyhenevän ja elpyi viimeiseen yritykseen. Hän oli aivan
puutunut ja uppoamaisillaan, kun sai kiinni aluksiin sidotusta suksesta
ja pääsi sen varassa hengähtämään. Sitte hän vääntäytyi toiseen
kajakkiin ja souti takaisin, takaisin, hytisten ja hampaat loukkua
lyöden, jäykkänä ja siniseksi kylmettyneenä. Mutta maihin hän saapui.
Johansen pisti hänet makuusäkkiin ja latoi hänen päälleen mitä
saatavissa oli. Ja muutaman tunnin nukuttuaan oli hän pirteä kuin särki
ja antoi illallisen maistua. Yhä eteenpäin etelää kohti joutuu heidän
uskalias retkensä yli jään ja aaltojen. Nyt purjehtivat he enimmäkseen
kajakeilla. Mursu sukelsi esille Nansenin aluksen vierestä ja koetteli
torahampaillaan sen kestävyyttä, ollen vetää sekä kajakin että soutajan
mukanaan suolaiseen syvyyteen. Kun eläin oli vetäytynyt tiehensä, tunsi
Nansen epämieluisan kylmää ja kosteaa jaloissaan. Hän souti lähimmälle
jäänreunalle. Siinä vajosi matalaan veteen kajakki, joka oli vähitellen
täyttynyt, ja koko sen sisältö kastui ja turmeltui. Silloin täytyi
heidän pitää kunnollinen pysähdys ja korjata kaikki vammat, mursujen
röhkiessä ja puhkuessa ihan likellä.

Tämä Nansenin matka on urotyönä ainoa laatuaan naparetkien historiassa.
"Erebuksen" ja "Terrorin" 134 miehestä ei ainoakaan ollut kyennyt
pelastautumaan, vaikka he eivät olleet menettäneet laivojansa ja vaikka
olivat aivan lähellä rannikkoa, missä oli ihmisiä ja riistaa. De Long
oli menehtynyt epäsuotuisissa olosuhteissa. Mutta nämä kaksi
norjalaista olivat nyt viettäneet napamerellä viisitoista kuukautta
ilman mitään vaurioita, vieläpä pysyen mitä parhaassa voinnissa.

Heidän vapautumisensa hetki oli lähellä. Kesäkuun 17. p:nä tapasi
Nansen äkkiarvaamatta miehen koirineen, englantilaisen Jacksonin, joka
oli oleskellut kaksi vuotta Frans Josefin maalla, tehden rekimatkoja ja
tutkimuksia. He menivät Jacksonin taloon, jonne Johansen myöskin
haettiin. Kesällä tuli alus tuomaan Jacksonille lisätarpeita. Sillä
laivalla matkustivat Nansen ja Johansen kotiaan. Jo Vuoreijassa saivat
he sähkösanomia omaisiltaan, ja heidän ilollaan ei ollut rajoja.
Ainoastaan yksi huoli painoi heitä. Missä oli "Fram?"

Eräänä yönä herätettiin Nansen Hammerfestissä. Oven takana seisoi
lähetti ja tahtoi heti puhutella häntä. Kyllä, mutta lähetin piti
odottaa, kunnes hän sai vaatteet yllensä, arveli Nansen. Vihdoin tuli
hän ulos. Sähkölennätinkonttorin päällikkö itse oli lähettinä. "Niin,
katsokaas, minulla on sähkösanoma, joka varmaan herättää
mielenkiintoanne", sanoi lennätinpäällikkö. Nansen avasi ja luki:
"'Fram' saapunut mitä parhaassa kunnossa. Kaikki hyvin laivalla. Lähden
heti Tromsöhön. Tervetuloa kotiin." Ja sähkösanoman lähettäjä oli
"Framin" kapteeni, urhoollinen ja uskollinen Sverdrup.



23. Ilmapurjehtija.


Ruotsalainen Andrée oli jo tunnettu ilmapallopurjehtija ja kuuluisa
tavattoman vaarallisesta retkestään öisessä syysmyrskyssä Ahvenanmaan
saariston yli, kun hän esitti suunnitelman ilmapallomatkaa varten, joka
ei rajottunut Itämereen. Hän tahtoi leijua yli koko Pohjoisen Jäämeren
Huippuvuorilta Beringin salmelle, 370 penikulman taipaleen, ja mikäli
mahdollista lentää suoraan pohjoisnavan yli. Se on rohkein
suunnitelma, mitä tutkimusmatkailija on milloinkaan laatinut.
Ja Andrée oli miettinyt niin kauvan ja niin tarkkaan, että hän tiesi
täsmälleen, kuinka paljon mikin nuora, mikin ruuvi sai painaa.
Pallo oli valmistettava kaksinkertaisesta ja kolminkertaisesta
kiinalaisesta silkistä ja öljyttävä sekä ulkoa että sisältä, jotta se
menettäisi mahdollisimman vähän 4.500 kuutiometrin suuruisesta
vetykaasu-sisällöstään. Läpimitta olisi kaksikymmentä metriä, ja
yläosan pinta verhottaisiin kalotilla, joka estäisi lumen tarttumasta
verkkoon.

Pitkien laahusköysien avulla pidettäisiin pallo aina samalla
korkeudella. Ne valmistettaisiin kookoskuiduista, jotta ne kelluisivat
veden päällä; jään yli liukuisivat ne paljoa keveämmin kuin maan yli,
missä ne usein tarttuvat puihin ja muihin esineihin ja panevat pallon
vaarallisesti nytkähtelemään. Jos puolet köyttä on maassa ja toinen
puolikas leijuu ilmassa, niin ainoastaan jälkimäinen painaa palloa
alaspäin. Mutta jos pallo vaipuu, joutuu yhä suurempi osa köyttä
lepäämään maassa, joten pallo keventyy ja kohoaa. Laahusköydet estävät
sitä myös nousemasta liian korkealle, sillä mitä pitemmät osat köysiä
riippuu ilmassa, sitä enemmän ne painavat palloa taas alas. Seurauksena
on, että se aina pysyy jokseenkin samalla korkeudella maan pinnasta.

Laahusköysillä on toinenkin tarkoitus. Kihnaten meren pintaa tai jäätä
ne ehkäisevät pallon nopeutta. Tuuli kulkee senvuoksi joutuisammin kuin
pallo, joka ei ole vapaa, vaan laahautuu maan varassa. Asettamalla
purjeen jommallekummalle sivulle voipi siis jossain määrin ohjata
palloa oikealle tai vasemmalle vallitsevasta tuulensuunnasta.

Palmikoiduista pajunvesoista tehdyn gondoolin tulee olla pyöreä,
tilava, luja ja kevyt, varustettu katolla, jonka päällä ilmapurjehtijat
voivat seistä tekemässä havaintojaan kuten rintasuojan reunustamalla
lavalla. Luukusta päästään alas gondooliin, jossa on makuusijat
kahdelle miehelle. Kattoon on kiinnitetty pieniä vitsaskirjahyllyjä, ja
parista ikkunasta avautuu näköalaa. Seinissä on runsaasti taskuja ja
silmukoita kaikenlaisille kapineille. Kuuden paksun köyden varassa
riippuu gondooli kantorenkaassa. Kahdeksan 70 metrin pituista
painolastiköyttä riippuu ilmalaivasta lieventämässä sysäyksiä, siltä
varalta että tuuli äkkiä painaa pallon maanpintaa vasten. Ne voidaan
myös sivaltaa poikki, jos pallo menettää niin paljon kaasua, ettei se
kykene kannattamaan ilmassa koko painoitustaan. Kaikki nämä laahus- ja
painolastiköydet vastaavat yhteensä noin 1.000 kiloa.

Pallon arveltiin voivan pysyä ilmassa kolmekymmentä päivää. Mutta
saattoihan tapahtua, että se joutui tyveneen tai ajautui takaisin
napaseudun ahtojään yli. Sen vuoksi oli oltava varustautuneita
jättämään ilmapallo ja lähtemään paluumatkalle yli jään. Siitä syystä
otettiin mukaan kelkkoja ja lumikenkiä, teltti, purjekankainen vene ja
kolme kivääriä ampumatarpeineen. Sadaksi päiväksi lasketut ruokavarat
sullottiin säkkeihin ja taskuihin kantorenkaan yläpuolelle.

Kuinka laitettaisiin ruokaa ja saataisiin jotakin lämmintä tuolla
ylhäällä kylmässä? Siihenkin oli keino; valmistettiin erikoinen
keittokoje, jonka tuli riippua nuorassa syvällä ilmapallon alla.
Tarvitsi vain asettaa rasiallinen lihamöykkyjä, kala-annos tai lientä
pataan, pitää väkiviinalamppu täytettynä ja laskea koko laitos
gondoolin alapuolelle. Narusta vetämällä saatiin tuli lamppuun, ja kun
ruoka oli kiehunut tarpeeksi kauvan, voitiin letkun avulla sammuttaa
liekki ja sitten vetää ylös keittokoje.

Eikö noilla rohkeilla ilmapurjehtijoilla ollut mitään keinoa tietojen
antamiseksi lennossaan matkansa kulusta? Kyllä oli; he ottivat mukaansa
kolmetoista korkkipoijua, joiden ympäri oli kierretty kuparilankaa ja
sisälle sovitettu metalliputki kirjesäiliöksi. Poijut olivat
numeroittuja, ja isoin aiottiin heittää ulos, kun oltaisiin päästy
pisimmälle pohjoiseen.

Ja eräällä tavalla voitiin lähettää kirjotettuja kirjeitä suoraan halki
ilman. Tähän tarkotukseen ostettiin viitisenkymmentä kirjekyyhkystä,
parasta rotua. Ilmamatkalla asustaisivat kyyhkyset kevyissä
vitsashäkeissä, jossa niillä oli pieniä aluminiumista tehtyjä
vesikaukaloita ja pikku vasuja jyvien, herneiden ja rapsinsiementen
säilyiksi. Kyyhkyset otettiin mukaan Huippuvuorille.

Niin, kaikki oli hyvin harkittua. Kokonainen teos on kirjotettu
tuon matkan pelkästä varustamisesta. Kahden seuralaisensa kanssa
piti Andréen nousta ilmaan Tanskalaissaarelta Huippuvuorten
pohjoisrannikolta heinäkuun alussa, jolloin aurinko on näkyvissä yötä
päivää. Silloin voisi aina ottaa valokuvia, jos purjehtisi yli
tuntemattomien saarten. Alituinen auringonpaiste pitäisi kaasun
pallossa samalla lämpöasteella, ja kantovoima pysyisi siten
muuttumattomana niin kauvan kuin pallo oli ylhäällä.

Andrée oli varma matkan onnistumisesta. Niin, parhaassa tapauksessa
kävisi kaikki kuin tanssi. Eräällä ilmapallomatkallaan, Göteborgista
Gotlannille, hän oli viilettänyt neljäkymmentä penikulmaa kolmessa
tunnissa. Sellaisella vihurilla hän pääsisi navalle yhdeksässä
tunnissa. Tavallisella tuulella kulkisi sen matkan parissa päivässä.
Niin, jos hänellä olisi onnea sään suhteen, ja jos hän saisi hyvän
etelätuulen Huippuvuorilta ja muutenkin kaikki kävisi myötäisesti, niin
hän voisi olla viikon kuluttua Beringin salmella taikka jossakin kohti
Aasian tai Amerikan pohjoisrannikkoa. Mutta "tuuli puhaltaa minne se
tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, etkä tiedä, mistä se tulee tai
mihin se menee".

Ruotsissa herätti hanke ensin hämmästystä, sitten ihailua ja lopuksi
ihastusta. Mutta mistä saisi Andrée rahat? Tarvittiin kaksisataatuhatta
markkaa. No, Alfred Nobel tarjoutui merkitsemään puolet, kuningas
Oskar, joka anteliaasti kannatti kaikkea, mitä tutkimusmatkoiksi
sanottiin, avusti neljänneksellä, ja muut lahjottivat lopun.

Kun kaikki oli valmista, matkusti Andrée Huippuvuorille.
Tanskalaissaarelle rakennettiin mahtava, vajan näköinen talo ilmapallon
suojaksi, sitä täytettäessä. Heinäkuun lopulla oli pallo täytettynä, ja
nyt odotettiin vain etelätuulta. Mutta tuuli puhalsi alati pohjoisesta
tai lännestä. Päivät kuluivat, sumu ja lumiräntä eivät parantaneet
toiveita. Odotettiin turhaan. Suotuisaa tuulta ei vain tullut.
Vuodenaika kävi myöhäiseksi. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Pallo
tyhjennettiin, kaikki tavarat sullottiin kokoon, ja sitten hän matkusti
Tukholmaan. Jotkut pilkkasivat häntä, mutta useimmat ihailivat hänen
maltillisuuttaan. Varat, jotka tarvittiin uuteen yritykseen, merkittiin
Ruotsin miesten keskuudessa heti. Toukokuun puolivälissä seuraavana
vuonna piti hänen palata Tanskalaissaarelle.

Toukokuun 12. p:nä 1897 jätti hän Tukholman ainiaaksi. Lähtö tapahtui
nyt aivan hiljaa. Häntä oli usutettu tarpeeksi, ja saattoi käsittää,
että hän nyt nousisi ilmaan, meni se sitte syteen tai saveen.
Kesäkuussa vallitsi Tanskalaissaarella sama kiire kuin edellisenäkin
vuonna. Heinäkuun alussa oli kaikki valmiina, ja odotettiin vain
etelätuulta. Koitti sunnuntai, heinäkuun 11. p. Jo kello kolmelta
aamulla näkyi vedenkalvossa pientä viriä Hollantilaisniemen edustalla.
Se oli etelälounainen tuulahdus ja voimistui hetki hetkeltä.

Kanunaveneestä, joka oli tuonut heidät sinne, komennettiin miehistö
maihin repimään ilmapallorakennusta, jolloin käytettiin monia
huolellisia varokeinoja pallon vahingoittumisen estämiseksi. Kaikista
valmistuksista suoriudutaan viimein, Andrée kiittää auttajiansa, ristii
pallonsa "Kotkaksi" ja jättää kiireiset jäähyväiset kullekin. Hän
hyppää ylös gondoolin kannelle, jonne hänen molemmat kumppaninsa
Strindberg ja Fränkel ovat jo asettuneet isänmaan lipun suojaan.
Pidäkepunnuksien nuorat katkaistaan yhtaikaa, ja "Kotka" kohoaa
majesteetillisesti pesästään.

Laahus- ja painolastiköysien siukuessa vettä myöten ja kyntäessä
leveätä vakoa meren pintaan, leijuu "Kotka" koilliseen päin yli
Hollantilaisniemen. Sitä ennen laskeutuu se kerran arveluttavasti,
kenties ylhäältäpäin vaikuttavan tuulen painamana. Gondooli ihan
koskettaa laineitakin, mutta poukkoaa jälleen ylös. Yhdeksän
hietasäkkiä on heitettävä yli laidan, jotta "Kotka" suoriutuu tuulen
alapuolella kohoavista kallioista. Kaksisataa kiloa painolastia meni
siten hukkaan. Pahinta oli kuitenkin, että hyvin suuri osa laahusköysiä
oli mennyt poikki ylösnoustessa. Siinäkin menetettiin puoli tonnia
painolastia.

Koko se suunnitelma, johon Andrée oli perustanut matkansa, oli siten
kumoutunut. Hänellä ei enää ollut kunnollista laahuskiinnikettä
maanpinnalla, hän leijui irrallisessa ilmapallossa, tahdottomasti
seuraten oikullisia tuulia.

"Kotka" nousikin noin seitsemänsataa metriä korkealle. Hetkisen oli se
pilven peitossa, mutta tuli jälleen näkyviin. Tunnin kuluttua hävisi se
ikuisiksi ajoiksi kalliosaarten taakse koilliseen ja meni suureen
yksinäisyyteen.

Hiljaisina ja vakavina läksivät ruotsalaiset "Svensksund"-laivalle ja
matkustivat kotiaan.

Miten jännittyneenä odottikaan koko maailma uutisia Andréesta, ja
kuinka sähkölennättimet toimivatkaan, kun tuli tietoon, että hän oli
kohonnut ilmaan ja hävinnyt pohjoiseen! Tuskin oli koko maailmassa
sanomalehteä, joka ei olisi sisältänyt palstamäärin kuvauksia tästä
uhkarohkeasta lennosta. Ja kaikkialla ihmeteltiin, miten siinä käynee.
Koetettiin laskea, kuinka kauvas etelätuulta saattoi riittää ja missä
pallo todennäköisimmin tulisi taas näkyviin. Siinä kunnossa, missä
"Kotka" oli noussut, ei arveltu sen voivan pysyä ilmassa pitempään kuin
korkeintaan kaksi viikkoa. Mutta siinä ajassa ehtisi se kulkea
suunnattomia matkoja, ja milloin hyvänsä saattoi se tulla näkyviin
asutuilla seuduilla. Valaanpyytäjiä ja kalastajia oli parastaikaa
liikkeellä pohjoisilla vesillä. Ja jännitys kohosi sitä mukaa kuin
päivät kuluivat. Ei välitetty enää pohjoisnavasta. Mihin ikinä pallo
laskeutuisikin, olisi se suorittanut merkillisimmän purjehduksen, mistä
ihmiset olivat koskaan kuulleet puhuttavan.

Tuskin oli kahta viikkoa kulunut, kun jo ensimäiset huhut kiersivät
lihavin kirjaimin maailman sanomalehdistön palstoilla. Heinäkuun 17.
p:nä oli eräs hollantilainen nähnyt pallon kelluvan Vienanmerellä.
Asiaa tutkittaessa saatiin selville, että se oli luultavasti ollut vain
kuollut ja pöhöttynyt valas, minkä hollantilainen oli nähnyt.

Sitten ihan sateli huhuja joka puolelta. Grönlannin länsirannikolla oli
kuultu pyssynlaukauksia mereltä. Selvästi oli siellä Andrée tovereineen
jäälautalla ajelehtamassa etelään aivan kuin "Polariksen" miehistö. Kun
laivoihin syyspimeällä kuultiin jäälokkien, kiislojen tai ruokkien
kirkunaa, heti oli Andrée siellä purjekangaskanootissaan tuuliajolla ja
huusi apua.

Ja kuinka moni pohjoisnavan naapureista olikaan omin silmin nähnyt
pallon! Kaukana sisä-Siperiassa olisivat venäläiset turkiskauppiaat ja
talonpojat voineet mennä valalle, että he näkivät pallon leijailevan
sen tai sen kylän yli. Etäisessä idässä oli maanpakolaisten saarella
Sahalinilla "Kotka" hiljaa ja salaperäisenä leijunut alastomien
kallioiden yli.

Pohjois-Amerikan intiaanit olivat nähneet pallon. Toiset olivat
tietävinään, että Andrée oleksi Klondikessa ja oli lähettänyt kirjeitä
sieltä. Kerrottiinpa, että pallo oli eräänä päivänä viilettänyt yli
Brittiläisen Columbian. Kanadassa olivat eskimot nähneet muutamia
valkoihoisia miehiä, joilla oli ruokavaransa isossa kummallisessa
vehkeessä. Toiset olivat nähneet näkyjä ja tiesivät, että Andrée ja
hänen toverinsa olivat pudonneet mereen ja hukkuneet -- he olivat itse
nähneet, miten se tapahtui. Toiset taas vakuuttivat, että Andrée oli
vielä elossa, mutta tarvitsi pikaista apua.

Jo syksyllä lähetettiin Ruotsista apua, ja ruokavaroja asetettiin
sellaisille paikoille, missä arveltiin Andréen mahdollisesti käyvän.
Eräs retkikunta tutki suuren osan siperialaista jäämerenrannikkoa ja
alotti De Longin ja hänen tovereittensa silloin tyhjistä haudoista.
Professori Nathorst luuli, että Andrée ja hänen toverinsa olivat
joutuneet Itä-Grönlantiin, missä he olisivat voineet kauvan elää
myskihärillä. Hän varusti senvuoksi "Antarktik"-laivan ja tutki
rannikon läpikotaisin. Andréeta hän ei löytänyt, mutta hän toi kotiin
erinomaisia karttoja, kokoelmia ja havaintoja.

Niin kuluivat kuukaudet ja vuodet. Silloin tällöin nousi uusi huhu ja
herätti uinuvan jännityksen uudelleen henkiin.

Mutta minne olivat ne kolmetoista poijua joutuneet, ja missä olivat ne
kolmekymmentä kyyhkystä?

Poijuista löytyi parin vuoden kuluttua viisi. Kolme oli rikkoutunutta,
ja niistä puuttui putket kirjeineen. Kahdessa oli kirjelmä, ja ne
olivat kulkeutuneet pitkät matkat virran mukana meren yli. Toinen
löytyi Norjan pohjoisrannikolta, toinen Islannista. Ne oli heitetty
pallosta k:lo 10 ja k:lo 11 samana päivänä, jona Andrée oli noussut
ilmaan, ja kirjelaput antoivat lyhyitä tietoja suunnasta, paikasta,
johon poiju oli heitetty, ja matkalaisten tilasta. Kello kymmenen
kulkivat he koillista kohti, kaikki meni hyvin; he leijailivat irtojään
yläpuolella, "ilma ihana, mieliala erinomainen". Kello yksitoista
olivat he kuusisataa metriä merenpinnan yläpuolella, "kaikki hyvin".

Ainoastaan yksi kyyhkynen tavattiin. Sen löysi jo neljä päivää
ilmaannousun jälkeen eräs norjalainen valaanpyyntilaiva. Ja
merkillisintä sen tiedonannossa oli se, että Andrée oli kirjottanut sen
heinäkuun 13. p:nä kello puoli yksi päivällä. Pallo oli silloin
leijunut ilmassa neljäkymmentäkuusi tuntia ja pysynyt ylhäällä
kauvemmin kuin mikään muu ilmalaiva. Pienessä kokoonkäärityssä
silkkipaperissa oli luettavana m.m.: "Kaikki hyvin pallossa. Tämä on
kolmas kyyhkysposti. Andrée". Pallo oli silloin Huippuvuorten
pohjoispuolella, mutta ajautui hyvää vauhtia itäkaakkoon.

Sen hetken jälkeen ei tiedetä mitään "Kotkan" kohtalosta eikä kai tulla
tietämäänkään.

Vielä kaksi vuorokautta ilmaannousun jälkeen oli kaikki hyvin pallossa,
ja matkailijoilla ei ollut mitään syytä pelkoon lähimmän tulevaisuuden
suhteen. Kenties he ovat leijuneet ympäri, milloin pohjoista, milloin
etelää kohti useita päiviä. Pallon kantovoima vähentyi kuitenkin päivä
päivältä, ja viimein ei "Kotka" enää jaksanut kantaa taakkaansa.
Silloin heidän täytyi painua alas. Missä se on tapahtunut ja miten,
sitä ei voi tietää.

Jos he laskeutuivat ahtojäälle navan läheisyyteen, Beringin salmen
taholle, oli heidän asemansa melkein toivoton, kun ruokavarat eivät
voineet riittää pitkään jäävaellukseen.

Luultavimpana pidetään, että pallo kulkeutui meren eteläiseen osaan
Frans Josefin maan ja Kuolan niemimaan välille. Pallo on väljennyt
vähitellen ja painunut yhä alemma. Kaikki köydet on katkaistu sen
keventämiseksi. Kaikki painolasti on heitetty ulos. Siten on pallo
leijunut vielä muutaman tunnin, kenties päivän. Mutta sitten se on taas
vajonnut, ja tummanvihreä meri on ammottanut heidän allaan. Silloin on
viimeiset poijut uhrattu, ja kaikki, mitä ilman on voitu tulla toimeen,
on heitetty pois. Pallo on kohonnut hetkeksi, mutta sitte jälleen
laskenut, avutonna ajelehtaen pienimmänkin tuulenhengen mukana. Audrée
oli mies, joka ei lannistunut vaaran hetkenä. Hän ja hänen toverinsa
taistelivat urheasti viimeiseen asti.

Jos tuuli on käynyt vanhan maailman pohjoisrannikolle päin, olisi
heillä ollut toivoa saada piankin ihmisten apua. Silloin ovat he
saattaneet syytää mereen melkoisen osan ruokavaroja ja paljon muuta.
Jäljellä olleet kyyhkyset voitiin laskea vapauteen ja niiden häkit
heittää alas. Kenties matkalaiset kuitenkin vajosivat eivätkä nähneet
missään maata. Silloin on lopulta ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
Gondooli on laahannut vettä kuin kelkka, heittelehtinyt sinne ja tänne
ja saanut töytäyksen jokaiselta aallonharjalta. Silloin ovat he
kiivenneet ylös kantorenkaaseen ja irrottaneet gondoolin. Sellaisen
kevennyksen jälkeen on "Kotka" noussut viimeiseen lentoonsa. Kenties he
ylemmässä ilmakerroksessa tapasivat tuulen, joka ajoi heidät taas
merelle. Tuollaisessa tilanteessa on kysymys ainoastaan joistakuista
tunneista, sillä sitte kun pallo on saavuttanut suurimman korkeutensa,
painuu se jokseenkin nopeasti. Kun he seuraavalla kerralla olivat
alhaalla vesirajassa, ei ollut mitään muuta kuin kantorengas
irrotettavana.

Millaiseksi heidän loppunsa tulikaan, toivokaamme sen olleen pikainen!
Vielä tänä päivänä, näin monen vuoden kuluttua, emme tiedä siitä.
Heidän retkensä on ollut turha, mutta itse pysyvät he kaikkina aikoina
miehekkyyden ja miehuuden esikuvina. He uursivat uusia uria, ja se aika
on lähellä, jolloin muut paremmilla apuneuvoilla seuraavat heidän
näkymättömiä jälkiään "ylös ilmojen halki ja ulapan yli kuin myrskynä
tuulten teitä".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Navalta navalle II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.