Title: Kaarinan kesäloma
Author: Swan, Annie S.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaarinan kesäloma" ***


KAARINAN KESÄLOMA

Kirj.

Anni Swan



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



I.


Kaarina Holsti astui ensimmäistä kertaa eläessään sisään sairaalan
portista. Pelonsekaisella kunnioituksella hän katseli suurta
punaista tiilirakennusta kirkkoineen. Käytävässä, jo heti ovesta
sisään tultaessa, lehahti sairaalailma vastaan; nuoresta, kevätilman
tuoksua äsken hengittäneestä tytöstä tuntui miltei kaamealta tänä
nukutusaineiden, lysolin ja lääkkeiden täyttämä ilmakehä.

-- Saako tavata tohtori Holstia? kysyi hän käytävässä liikkuvalta
sisarelta.

-- Olkaa hyvä, numero 19.

Kaarina avasi oven. Hän oli päättämällä päättänyt olla vahva ja iloinen
tavatessaan vanhemmat. Mutta kun hän näki isän kalpeana ja oi, kuinka
laihtuneena, kärsivän näköisenä, pettivät hänen voimansa.

-- Isä rakas, rakas isä, muuta hän ei saanut itkultaan sanotuksi
heittäytyessään syleilemään vuoteella lepäävää isäänsä.

Isän huulet vapisivat.

-- Lapsi kulta, sopersi hän. Mutta hänen kätensä ei noussut hyväilemään
lempitytärtä kuten aina ennen.

Tohtorinna Holsti tarttui lempeästi tytön päähän ja kohotti hänen
kyyneleiset kasvonsa peitteeltä, jonne hän ne oli kätkenyt.

-- Etkö äitiä tervehdikään?

Kaarina kietoi käsivartensa äidin kaulaan nyyhkyttäen.

-- Kas niin, sanoi äiti, olemme jo itkeneet, nyt tahdomme pitää
hauskaa. Ja luoden silmäyksen Kaarinan kädessä olevaan paperitötteröön
hän lisäsi: -- Ellen väärin arvaa, on sinulla isälle tuomisia.

Kaarina pyyhki kyynelet silmistään. Rakas, siunattu äiti -- aina hän
oli yhtä rauhallinen, yhtä hillitty. Hän laski pussinsa pikku pöydälle
isän vuoteen viereen.

-- Ostin isälle vähän appelsiineja.

-- Kiitos, tyttöseni. Mutta sinun täytyy myös kuoria ne. En osaa
ollenkaan liikuttaa käsiäni.

Kaarina loi pelästyneen katseen äitiin. Tämä nyökäytti myöntävästi
päätään.

-- Niin, niin, Kaisu, nivelleini ei ole leikin asia. Isän tauti on
päässyt kehittymään liian pitkälle. Lääkäri antaa kuitenkin hyviä
toiveita. Mutta etkö ole lainkaan utelias kuulemaan Lanterin uutisia?

Kaarina ymmärsi äidin tahtovan kääntää keskustelun hilpeämmälle
tolalle. Hän voitti liikutuksensa ja oli jo hetkeä myöhemmin täydessä
kyselyn ja kertomisen touhussa. Tohtorin rasittuneille kasvoille levisi
päivänpaisteinen hymy hänen katsellessaan ja kuunnellessaan vilkasta
tytärtään. Kaarina oli aina ollut isän lempitytär.

-- Tulethan huomennakin, hän kysyi pyytävällä äänellä, kun Kaarina teki
lähtöä.

-- Varmasti, meillä on tosin häpeämättömän pitkä läksy saksankielessä,
mutta voinhan lukea täällä sinun huoneessasikin, vai mitä? Ajatteles,
isä, meillä oli eilen matikan kokeet, ja minä sain 8. Olen siitä
hirveän iloinen, tiedäthän, että matikka ja minä olemme kuin kissa ja
koira.

-- Matikka? äiti kysyi kohauttaen silmäkulmiaan. Kaarina nauroi. --
Matematiikkahan se tietysti on, sinä kiusoittavan säntillinen äiti.
Mutta kyllä minun nyt totisesti täytyy lähteä. Hyvästi nyt, isä kulta,
täytyy mennä läksyjä takomaan.

Tohtorinna saattoi tytärtään käytävään.

-- Voitko viipyä vielä tuokion? kysyi hän. Minulla olisi sinulle hiukan
puhumista. Seurusteluhuoneessa ei näy olevan ketään tällä kerralla.

Hän johti tytön sairaalan pieneen, kodikkaaseen seurusteluhuoneeseen,
jonka seinillä oli Jumalan äidin ja Kristuksen kuvia. Istuutuen
sohvalle hän veti Kaarinan viereensä.

-- Entä nyt, äiti? kysyi Kaarina arasti. Hän huomasi äidillä olevan
jotakin ikävää puhuttavaa, jota hänen oli vaikea tuoda esille.

-- Sinä näet, Kaarina, alkoi tohtorinna, että isä on hyvin sairas. Tämä
kevät on ollut sanomattoman vaikea, tuskia päivällä ja yöllä.

-- Voi äiti, Kaarina puristi äidin kättä, miksi et ole minulle
kirjoittanut, millä kannalla asiat olivat? Mainitsit vain melkein kuin
ohimennen isän vanhasta vaivasta, kiusallisesta leinistä. En voinut
arvata hänen olevan näin huonona. Oikein kauhistun, kun ajattelen, että
minä olen täällä vain pitänyt hauskaa huolettomuudessani, silloin kun
isä on kärsinyt ja sinä hänen kanssaan.

-- Et olisi kuitenkaan voinut meitä auttaa, Kaisu, koulutyösi vain
olisi siitä kärsinyt. Kati on ollut minulle suureksi iloksi ja avuksi,
hän on lukenut ääneen isälle ja auttanut, missä on tarvittu. Et usko,
kuinka hän on kehittynyt.

-- Niin, mutta minä olen jäänyt aivan ulkopuolelle kaiken.

-- Sinun aikasi kyllä vielä tulee; siitä nyt juuri aionkin puhua
kanssasi. Lääkäri, joka isää hoitaa, arvelee, että on välttämätöntä
hänen lähteä jonnekin kylpylaitokseen ulkomaille, luultavasti Ranskaan,
Aix les Bainsiin, jossa on mainioita rikkilähteitä. Olemme sen vuoksi
todellakin tuumineet lähteä, niin pian kuin isä suinkin pääsee
liikkeelle, toivoakseni toukokuun lopulla.

-- Siis kesäksi -- oi äiti! huudahti Kaarina mielipahalla.

-- Niin, ikävähän on juuri kesäksi lähteä pois, kun sinäkin pääset
kotiin.

-- Ja kauanko viivytte? Kenties koko kesän?

-- Luultavasti.

-- Miten käy sitten Lanterin, äiti, meidän, lasten, ja puutarhan ja
kaiken? Tämähän on hirveätä!

-- Jos olisit nähnyt isän kärsimyksiä tänä keväänä, et noin puhuisi,
Kaisu. Äidin äänensävyssä oli moitetta.

-- Anteeksi, rakas äiti, olen kovin itsekäs. Eihän mikään tietysti
ole ikävää, kun isän terveys on kysymyksessä. Mutta tuntuu kauhealta
ajatella kesää ja Lanteria ilman sinua ja isä kultaa.

Tohtorinna oli hetken ääneti. Sitten hän lausui:

-- On vielä muuan seikka, josta minun täytyy sinulle puhua. Lääkäri,
joka hoitaa isän virkaa hänen sairautensa aikana, on pyytänyt saada
Lanterin asunnokseen. Hän on varakas ja tarjoo siitä varsin korkean
vuokran.

-- Mutta, äiti, ettehän ole siihen suostuneet? Meidän kaunis kotimme,
rakas Lanterimme vieraiden hallussa! Mahdotonta!

-- Isän tauti on jo maksanut paljon, ja olo kylpylaitoksessa nielee
tuhansia. Me emme ole rikkaita, Kaarina, pienikin summa on tervetullut
lisä varoissamme tätä nykyä.

Kaarina aivan jähmettyi. Hänen ei koskaan ollut tarvinnut tähän asti
ajatella elämän aineellista puolta. -- Minne me lapset sitten joudumme?
kysyi hän matalalla äänellä.

Tohtorinna huokasi.

-- Se seikka on kyllä tuottanut minulle paljon päänvaivaa. Olen
suunnitellut sitä ja tätä, ja viimein päätin kirjoittaa täti Jenny
Sorolalle pyytäen, että hän ottaisi teidät luokseen. Hän lupasikin sen
tehdä.

-- Jenny-tädin luo!

Tohtorinna kietoi käsivartensa tyttärensä ympäri.

-- Rakas lapsi, älä tee tätä minulle vaikeammaksi, kuin mitä se muutoin
on. Tunnenhan minä Jenny-tädin, ja tiedän, että teillä, varsinkin
sinulla monessa suhteessa on vaikea hänen luonaan. Mutta hän on
kuitenkin isän sisar, ja vaikka hänellä onkin omituisuutensa, tulee hän
omalla tavallaan pitämään teistä hyvää huolta. Siinä suhteessa olen
aivan rauhallinen. Ole sinäkin järkevä, tyttöni.

Kaarina huomasi kyyneleitä äidin silmissä. Samassa tuokiossa hänen
mielialansa vaihtui.

-- Tiedätkö, äiti, minä suorastaan häpeän. Täällä minä istun ja teen
tyhmiä vastaväitteitä, silloin kun sinä olet suunnitellut ja tuuminut
kaikki valmiiksi Jenny-täti on Jenny-täti, siitä ei mihinkään pääse,
mutta eihän kesä ikuisesti kestä. Koetan välttää kaikkia kareja hänen
suhteensa. Ollihan on hänen kummipoikansa ja tädin suuri suosikki.
Kyllä me tytöt aina jotenkin tulemme toimeen.

Tohtorinna painoi suudelman tytön otsalle.

-- Nyt tunnen tyttöni. Katsos, on varsin tärkeätä, että isän ei
tarvitse huolehtia raha-asioista. Kuten äsken sanoin, maksaa hänen
viransijaisensa Lanterista harvinaisen hyvän vuokran, ja sen lisäksi
hän ottaa hoitaakseen puutarhan erinäisillä ehdoilla. Hän on näet
innostunut kasvitarhan- ja kukkainviljelijä. Isä on niin iloinen
tietäessään, että hänen rakas puutarhansa on hyvissä käsissä. Isä
rukka, hän kantaa vaivansa ihailtavan kärsivällisesti. Mutta nyt
meidän täytyy erota, lapseni, isä kai jo odottaa minua, ja sinun on
painauduttava läksyjesi ääreen.

Kun Kaarina hetkistä myöhemmin astui Eläintarhan varjoisaa tietä
kaupunkiin päin, oli hänen mielensä syttä synkempi. Hänestä tuntui,
että hän oli onnettomin olento maailmassa.



II.


Siiri Vuorio paiskasi algebrankirjansa pulpetinkannelle, niin että
pamahti.

-- Hei, nyt minä sinut suolaan, senkin kiusankappale, vihoviimeinen
ilkimys!

-- Ja minä, ja minä! Olkoon onneksi!

Huutaen ja nauraen pojat läimähyttivät enemmän tai vähemmän risaiset
kirjansa pulpeteille.

-- Ajatelkaas, kokonaista kolme ihanaa kuukautta ilman kielioppia,
ilman Pythagorasta, ilman vuosilukuja ja kirkko-isiä! huusi Kaarina.

Luokassa vallitsi lievimmin sanoen vilkas mieliala. Pojat istuivat
pulpeteilla jalkojaan heilutellen, toiset tanssivat ympäri huonetta
intiaanihyppyä. Muutamat siisteimmistä tytöistä järjestivät
koulupöytiään, pyyhkivät pölyn, tyhjensivät roskat paperikoriin ja
repivät rikki kirjeitä, joita lukukauden kuluessa oli pulpettiin
kasaantunut sekä luvallisia että luvattomia teitä. Kaikki huusivat ja
puhuivat yht'aikaa.

Elsa Heinonen istui paikallaan nyyhkyttäen, vesissä silmin.

-- Älä nyt sentään sula, Elsa-tyttö, lohdutteli Jussi, hänen
vierustoverinsa. Sainhan minäkin ehdot, niin että paukahti, mutta en
silti aio vesilätäköksi ruveta.

-- Sinulla ei olekaan vanhempia sisaria niinkuin minulla, jotka yhtä
mittaa toruvat.

-- Eipä ei, mutta näetkös, minulla on isä, ja aika faari hän onkin
saarnaamaan.

Maiju Väyrysen pyöreät, punaiset posket olivat tavallista vakavammat.
Hänkin oli saanut ehdot saksan kielessä ja algebrassa.

-- Huh, puhisi hän, että tyttöjen sentään täytyy näin kauheasti
rääkkääntyä. Mutta minä jätän koko koulun, sen totta tosiaan teen, ja
rupean karjakoksi. Ylioppilasta minusta ei kuitenkaan kuuna kulloisna
päivänä tule. Lehmiä sitävastoin hoitaisin vaikka koko ikäni. Voi,
jospa tietäisitte, kuinka hauskoja pikku vasikat ovat, niin herttaisia
ja sieviä. -- Ja pappilan suurta karjaa muistellessa palasi Maijun
kasvoille niille niin ominainen tyytyväisyys ja hyvätuuli.

-- Se oli oikeata puhetta, huusivat pojat nauraen. Eläköön karjakko
Maiju Väyrynen! Alas geometriset sarjat ja logaritmit!

-- Kuulkaa, eikö mennä Fazerille syömään päättäjäistortut? ehdotti joku.

-- Mennään, mennään, kuului kuorossa. Ja pian oli suurin osa luokkaa
matkalla koululaisille niin tuttuun kahvilaan.

Kaarina erottautui muitten huomaamatta tovereistaan. Hänen apea
mielensä ei sointunut yhteen toisten remuavan ilon kanssa. Tyyne Virta,
laiha, köyhästi puettu tyttö yhtyi häneen. Heillä oli sama matka.

-- Etkö sinä menekään toisten mukaan Fazerille? kysyi Tyyne ihmetellen.
Kaarina oli aina ylimpänä siinä, missä iloa pidettiin.

-- En ole sillä päällä nyt.

Tyyne katsahti häneen oudoksuen. Mikähän Kaarinan oli? Hyvän
todistuksen hän tietysti oli saanut, arvaahan sen, luokkansa etevimpiä
tyttöjä. Muutoinkin hänellä oli kaikki niin siloista ja kevyttä.
Opettajien ja toverien suosikki hän oli, eikä hänellä jokapäiväisestä
leivästä huolia ollut, sen saattoi nähdä.

Tyyne huokasi. Hänen kodissaan oli köyhyys ainainen vieras.

Tyyneä hyvästellessään Kaarina kysyi: -- Missä aiot viettää kesäsi?

-- Minä matkustan Hämeeseen. Olen saanut paikan eräässä ruotsalaisessa
perheessä, jossa opetan lapsille suomea.

Kaarina katseli häntä säälien.

-- Eikö ole ikävä olla noin ventovieraissa?

Tyyne hymähti: -- Olen kiitollinen siitä, että pääsen maalle. Sinä
et suinkaan ole koskaan kokenut, mitä merkitsee asua koko pitkä
kesä jossakin Robertinkadun kivimuurissa, pihan perällä, lisäsi hän
katkerasti.

Kaarina katseli miettiväisenä poistuvaa toveriaan. Tyyne raukka oli
aina katkera ja miltei vihamielinen parempiosaisia tovereitaan kohtaan.
Mutta tällä kertaa Kaarina ymmärsi häntä. Mahtoi tuntua kiusalliselta
aina elää elämän varjopuolella, silloin kuin muut hänen ikäisensä tytöt
saivat pelkkää päivänpaistetta osakseen. Mutta jos Tyyne olisi tiennyt,
kuinka apea hänen, Kaarinankin, mieli tällä kertaa oli, niin hän ehkä
olisi vähemmän tylysti häntä kohdellut.

Kotona Kaarina vielä kerran otti luettavakseen kirjeen, jonka hän kyllä
jo oli lukenut pari kertaa, mutta jonka sisällystä hänen yhä vielä oli
vaikea sulattaa. Se oli Jenny-tädiltä.

    Rakas Kaarina, -- sanottiin siinä, -- ikäväkseni minun täytyy
    ilmoittaa sinulle, että olen pakotettu tekemään välttämättömän
    muutoksen siihen suunnitelmaan, jonka äitisi ja minä laadimme
    teidän kotimaahan jäävien lasten suhteen. Sain nimittäin pari
    päivää sitten kirjeen rakkaalta norjalaiselta ystävältäni --
    sinähän olet kuullut hänestä -- ja tässä kirjeessä hän ilmoittaa
    nyt vihdoinkin aikovansa toteuttaa hänen ja minun mielituumamme
    -- saapua Suomeen kesää viettämään minun luokseni. Kuten ehkä
    olen kertonut, on Gunvor Sörensen hyvin herkkähermoinen ja
    sairaalloinen. Hänen täytyy tietysti siis saada oma huoneensa,
    s.o. juuri se huone, jonka olin varannut sinulle ja tytöille.
    Näin ollen en siis parhaimmallakaan tahdolla voi ottaa teitä
    kaikkia luokseni, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Olen punninnut
    asiaa seikkaperäisesti, ja pitkällisen harkinnan jälkeen tullut
    seuraavaan päätökseen: Koska vanhempasi ennen lähtöään uskoivat
    lapsensa minun huostaani, tunnen olevani velvoitettu pitämään
    huolta kolmesta nuorimmasta, jotka vielä kaipaavat tarkempaa
    huolenpitoa. Kummipoikani on itseoikeutettu asumaan luonani,
    Heidin otan myös mielelläni, hän on hiljainen ja nöyrä ja
    pystyy hyvin pitämään Ollista huolta. Koska en tahdo myöskään
    erottaa Heidiä ja Katia toisistaan, hyvin tuntien heidän hellän
    välinsä, toivon voivani lausua Katinkin tervetulleeksi, vaikka
    hän mielestäni onkin huolimaton ja lörpöttelevä. Voin sijoittaa
    heidät kaikki kolme siniseen huoneeseen. Sitä vastoin en
    parhaalla tahdollanikaan saa sinulle sijaa pienessä huvilassani.
    Neuvon siis sinua kääntymään pastori Väyrysen perheen
    puoleen. Pastorinrouva Väyrynen, sen tiedän, tulee ilomielin
    vastaanottamaan sinut kotiinsa -- tietysti maksua vastaan -- muu
    ei voi tulla kysymykseen.

    Maanantai-iltana lähetän hevosen asemalle noutamaan lapset. Koeta
    saada heidät siihen valmiiksi.

                             Sinua tervehtii tätisi Jenny Sorola.

Kaarina jäi kirjeen luettuaan tuijottamaan eteensä. Siis koditon!
Sillä Väyryselle hänen ei sopinut pyytää, siellä oli väkeä ilmankin
liiaksi. Paitsi talon omaa lukuisaa nuorisoa oli Elsa Heinosen määrä
tapansa mukaan viettää pappilassa kesänsä, samoin oli varattava tilaa
ylioppilaalle, jonka johdolla Maijun tuli lukea ehtojaan. Täytyi siis
kuulustella jotakin perhettä, joka piti täysihoitolaisia kesällä.
Ehkäpä joku tovereista tiesi. Ei, hän ei tahtonut kysyä heiltä. Moni
luokkatovereista oli pyytänyt Kaarinaa luokseen viikoksi tai pariksi,
mutta koko kesäksi hän ei voinut lähteä ketään vaivaamaan. Hanna Ström
ja Iris Klewe, hänen parhaat ystävänsä, olivat vielä ulkomailla.

Mitäs muuta kuin ruveta lehdissä katsomaan ilmoituksia! Hän nouti
päivän lehden arkihuoneesta ja alkoi sitä tutkia.

-- Kaksi koulupoikaa saa täysihoitoa -- Ylioppilas haluaa maalla
täysihoitoa --. Nuori sivistynyt tyttö saa paikan hyvässä perheessä
lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana. Palkka sata markkaa
kesältä ja vapaa ylläpito ynnä matkat. Vastaus t.l.k. osoitteella:
_Kunnallisneuvoksetar_.

Kaarina hätkähti. Entäpä jos hän yrittäisi: lasten seuralaisena ja
lukujen ohjaajana! Miksi hän ei siihen pystyisi? Sillähän olisi koko
pulma ratkaistu, eikä hänen tarvitsisi kuluttaa penniäkään isän rahoja,
joita hän nyt itse niin kipeästi tarvitsi. Päinvastoin saisi pistää
vielä satamarkkasen säästöön -- omia ansaitsemiaan rahoja, saisi auttaa
omalta taholtaan isää ja äitiä. Kunnallisneuvoksetar! Sehän oli kovin
hienoa ja kuulosti samalla niin hauskalta ja maalaiselta. Sen enemmän
siekailematta Kaarina istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, ja töhrittyään
puolisen tuntia pari kolme paperiarkkia täyteen hän viimein löysi
sopivan sanamuodon vastaukselleen -- ja kiirehti sitä lennättämään
sanomalehtikonttoriin. Punoittavin poskin hän ojensi kirjeensä sisään
luukusta postineidille, ja mutisten Caesarin sanat: alea jacta est,
hän riensi takaisin kadulle. Kotimatkalla hänet valtasi äkillinen
katumuksen puuska. Olikohan hän menetellyt liian omapäisesti? Olisi
ehkä ensin pitänyt neuvotella Jenny-tädin kanssa.

Mutta sitten hän rauhoitti mieltään sillä, ettei ollut juuri
luultavaa, että hänen tarjouksensa hyväksyttäisiin, ja silloinhan
asia raukeaisi sikseen. Hän päätti olla siitä kenellekään puhumatta
ja vietti iltapuolen huoneessaan järjestellen ja pakaten tavaroitaan.
Asia jännitti kuitenkin siksi paljon hänen mieltään, että kun Siiri
Vuorio ja Elsa Heinonen tulivat häntä tervehtimään, he saivat varsin
hajamielisiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ellei Elsa olisi ollut
huoneessa, olisi Kaarina varmaankin uskoutunut Siirille, mutta Elsa
rukka oli sekä kotona että koulussa kuulu lörppösuisuudestaan.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan pyydettiin Kaarinaa puhelimeen.

-- Neiti Holstiko on puhelimessa? kysyi tuntematon naisen ääni. Kaarina
myönsi pamppailevin sydämin.

-- Tahtoisitteko käydä sen eilisen ilmoituksen johdosta puheillani?
jatkoi ääni. Kenties sopisi ottaa koulutodistukset mukaan.

Ilmoitettuaan nimensä ja osoitteensa puhuja lopetti keskustelun.
Kaarina jäi hämillään seisomaan puhelimen ääreen. Häntä sekä nauratti
että itketti. Teki mieli peräytyä koko seikkailusta, ilmoittaa vain,
että olikin päättänyt toisin. -- Ehkäpä täti Vuorio, Siirin äiti,
ottaisi hänet luokseen, jos hän puhuisi hänelle pulmansa. Mutta
toiselta puolen oli niin perin houkuttelevaa seistä omilla jaloillaan
ketään rasittamatta. Tuntui kuin olisi hän siten ottanut osan
vanhempien huolista kantaakseen.

Niinpä Kaarina kaikesta epäröimisestä ja arkuudesta huolimatta
määrätyllä kellonlyönnillä istui komeasti sisustetussa huoneessa
vastaten punakan, hiukan uneliaan näköisen rouvan kyselyihin.

-- Ilmoitus koski isäni perhettä, selitti rouva, siihen kuuluu paitsi
isääni, kunnallisneuvos Tullaa, äitipuoleni, kaksi tytärtä ja kaksi
poikaa. Teidän asiaksenne tulisi ohjata molempien poikien lukuja sekä
sen lisäksi harjoittaa ruotsinkieltä tyttöjen kanssa. Te kai puhutte
ruotsia hyvin?

-- Kyllä, luullakseni, vastasi Kaarina.

-- Ehkä sitten voimme pitää asian päätettynä. Teillähän näkyy olevan
hyvät todistukset. Voisitteko matkustaa jo ensi viikolla?

Kaarina vääntelihe tuolillaan tulipunaisena. -- Ehkä minä kuitenkin
hiukan tuumin ensin, sai hän viimein sanotuksi.

-- Mitä se hyödyttää? Jos te kerran haluatte tällaista paikkaa, niin on
paras, että heti ratkaisemme asian. Minä matkustan myös muutaman päivän
kuluttua Savoon -- isäni asuinpaikka on nimittäin Savossa -- ja me
voimme matkustaa yhdessä, minä kyllä pidän huolta matkakustannuksista.

Kaarina yritti vielä muutamia heikkoja vastaväitteitä, mutta ne
hukkuivat pontevan rouvan hyväntahtoiseen huolenpitoon. Ja kun hän
viimein lähti talosta, oli hän luvannut olla lähtövalmiina päivän
kuluttua. Mutta sitä ennen hänen oli matkustettava kotiin ja hommattava
pikkutytöt ja Olli matkaan Jenny-tädin luo.

Ja jätettävä hyvästi Lanterille! Se ajatus oli katkera, mutta toisaalta
oli houkuttelevaa syöksyä uuteen elämään ja seikkailuihin.



III.


Ainamo-laivan väri oli alkujaan ollut valkoinen, sanottakoon se heti
väärinkäsitysten välttämiseksi, mutta vuosien vieriessä oli likaisen
harmaa kerros niin tyyten peittänyt alkuperäisen maalin, että vain
harvinaisen rikas mielikuvitus saattoi loihtia esiin jotakin valkoista
aluksen kupeista. Vieraassa matkustajassa herätti laivan muutoinkin
hiukan epämääräinen puhtaus vastenmielisyyttä ja arastelua, mutta oman
paikkakunnan väestö pääsi heti kotoiseen tunnelmaan laivan kannelle
astuessaan. Oli niin tuttua nähdä laivan peräpuoli täynnä jauhosäkkejä,
sokeritoppia, pakkilaatikoita ja kanakoreja sekä muuta aineellista
hyvinvointiamme tarkoittavaa lastia. Oli aina totuttu pujottelemaan
mahdollisimman kapeista solista ja seisoskelemaan pitkin hyttien
seinämiä, tilaa kun oli niin herttaisen niukalta ja istuimia vain
jokunen.

Kaarina kävi hiukan ymmälle joutuessaan äkkiarvaamatta tähän uppo
uuteen ympäristöön. Rouva Palmunen oli kyllä Helsingissä tehdyn
suunnitelman mukaan matkustanut hänen kanssaan yhdessä, mutta erosi
laivalaiturilla matkatoveristaan jatkaakseen matkaansa hänkin kyllä
laivalla, mutta toista reittiä kuin Kaarina. Koska laivan kumpikin
hytti oli "ylösotettu" kuten päivettynyt ystävällinen avojalka
siistijätär ilmoitti, oli Kaarinan sijoituttava kannelle. Kaikki laivan
kuusi istuinpaikkaa oli vallattu, joten Kaarina huomasi saavansa tyytyä
käyttämään muuatta pakkilaatikkoa istuimenaan. Vähän ajan kuluttua
alkoi kuitenkin pakkilaatikon sisästä kuulua paheksuvaa röhkinää,
laatikon asukas, paksu, pyöreä porsas, osoitti täten kuuluvalla tavalla
mielipahaansa siitä, että sen näköalaa pimitettiin. Kaarina ponnahti
säikähtyneenä seisomaan ja loi neuvottoman katseen ympärilleen.

-- Istukee, neiti, tähän penkille, vielähän tähän soppii, kuhan
työnnetään syrjempään nuita joutavia hynttyitä, virkkoi reipas ääni
hänen takanaan.

Pyylevä, ystävällisen näköinen eukko nyki Kaarinaa hameesta ja
teki hänelle tilaa vieressään siirtyen lähemmäksi miestään, pientä
ukonkäkkyrää. Kaarina istuutui aivan penkin päähän. Pian oli keskustelu
täydessä kulussa. Pariskunta, varsinkin eukko, oli tuttavallisen
utelias ja tiedusteli tarkoin tytön kotipaikkaa, vanhempia ja matkan
päämäärää. Kaarina kertoi olevansa matkalla kunnallisneuvos Tullan luo
ja sai kuulla, että Ainamo oli "juuri samaisen Tullan laiva" ja niin
vanha, että se aina pari kertaa kesässä piti lepoa, milloin oli kone
rikki, milloin kuve puhki, josta syystä se olikin niin paikattu ja
parsittu, ettei kukaan ymmärtänyt, kuinka se enää pysyi koossa. Hän sai
myös tietää, että Tulla oli köyhästä puotipojasta vähitellen kohonnut
rikkaaksi kauppiaaksi ja sahanomistajaksi. Kolme kertaa hän oli ollut
naimisissa, kaksi kertaa rikkaan lesken kanssa, joista ensimmäinen
oli tuonut hänelle kauppaliikkeen ja toinen sahan. Kolmas oli ollut
puotineitinä läheisessä pikkukaupungissa eikä ollut rikas kuten toiset,
mutta ylpeä ja kopea, varsinkin senjälkeen kun hänen miehensä nyt
keväällä oli koroitettu kunnallisneuvokseksi. Eukkoa olisi nähtävästi
haluttanut juoruilla höystää kuulumisiaan, mutta ukko esti hänet aina
oikealla hetkellä tokaisten:

-- Mittees sinä, eukko, siinä turhia höpiset?

Seudut olivat viehättävät ja ilma kaunis. Kaarinan mieli, joka
matkalle lähdettäessä oli ollut varsin matalalla, alkoi seestyä.
Savolaiset järvimaisemat olivat hänelle, Hämeessä kasvaneelle, uusia
ja vaihtelevia, puheliaat matkatoverit perin erilaisia kuin jäykät,
harvapuheiset hämäläiset. Ja sen lisäksi matka uusiin oloihin,
vierasten ihmisten luo, jo sinänsä oli täynnä viehätystä ja jännityksen
suloa. Eukon kertomukset kunnallisneuvos Tullasta tosin johonkin
määrin arveluttivat häntä, mutta nuoren ihmisen kepeydellä hän poisti
mielestään ikävät ajatukset.

Varhain iltapuolella laiva laski sen kirkonkylän rantaan, jossa
Kaarinan kesäkoti tuli olemaan. Rannalla odottavasta väkijoukosta
Kaarinan etsivä silmä erotti kaksi paksua, punaposkista tyttöä, jotka
silminnähtävällä mielenkiinnolla tähystivät matkustajia. Heidän
huomionsa näkyi lopulta yksinomaan kohdistuvan Kaarinaan, mutta he
eivät lähestyneet askeltakaan, tarkastivat vain häntä rauhallisesti
kiireestä kantapäähän ja kuiskuttelivat keskenään. Viimein, kun ei
ketään vastaanottajaa tuntunut olevan laiturilla, kääntyi Kaarina
laivankuljettajan puoleen ja kysyi, tiesikö hän missä kunnallisneuvos
Tulla asui.

-- Tässähän se asuu ihan likellä, vastapäätä apteekkia, vastasi
kapteeni, ja tuossahan ne näkyy tyttäretkin olevan, lisäsi hän viitaten
molempiin paksuihin tyttöihin. Kaarina lähestyi heitä ja kysyi
ystävällisesti tervehtien:

-- Anteeksi, oletteko kunnallisneuvos Tullan tyttäriä? Minä olen
Kaarina Holsti.

-- Sitähän me arveltiin tässä Iisan kanssa, vastasi toinen, paksumpi
tytöistä, mutta ei kehdattu kysyä. Tulkaa te meidän kanssa jalan. Manne
pitäköön huolta tavaroista.

-- Manne, huusi hän puolikasvuiselle pojalle, joka kädet
housuntaskuissa kävellä maleksi pitkin laituria, hommaa sinä vieraan
tavarat Villen kanssa kotiin.

Manne tervehti kömpelösti, töin tuskin hattuaan nostaen. Hän oli noin
kolmentoistavuotias, kesakkoinen, laiha ja pitkäkoipinen pojannulikka.

Kunnallisneuvos Tullan matala, keltavärillä sivelty rakennus sijaitsi
keskellä kirkonkylää, vastapäätä harmaaksi maalattua apteekkia
ja kirkkaanpunaista leipurinmyymälää. Portinpielessä oli puomi
maalaisten hevosia varten ja pihalla ryhmä punamullalla siveltyjä
ulkohuonerakennuksia. Pihan perällä oli keittiökasvitarha, jokin pieni
kukkalava, pari syreenipensasta ja siperialainen hernepuu. Portista
vasemmalla oli värjätyillä laseilla varustettu kuisti, jonka ympärille
oli istutettu spireapensaita.

Portailla seisoi lihava, helakankeltaiseen puseroon puettu,
mustatukkainen nainen toruen maalaista, joka hattu kourassa nolona
raapi korvallistaan.

-- Minähän olen sanonut teille, että kunnallisneuvos ei nyt ole
tavattavissa. Tulkaa huomenna ja kauppapuodin kautta. Tätä tietä käy
vain herrasväki ja vieraat, asiamiehet kulkevat puodin ja keittiön
kautta. Mutta nämä savolaiset ovat niin itsepintaisia, ettei niihin
pysty mikään. Astua talsivat verannan kautta ja likaavat puhtaat,
valkoiset matot.

Mies poistui mutisten jotakin, joka kuulosti kuin: "aika topakka
mamma". Nainen, jonka Kaarina aivan oikein arvasi olevan talonemännän,
kääntyi nyt tyttöjen puoleen.

-- Käykää sisään, siinähän nuori opettaja tuleekin. Mikä nimenne taas
olikaan?

-- Kaarina Holsti.

-- Jahaa, minä sanon sitten vain Kaarina, ja sinä saat sanoa täti.
Fransiska ja Isabella, viekää vieras sisään. Te tulette asumaan kaikki
kolme samassa huoneessa.

Kunnallisneuvoksen asunto sisälsi paitsi suurta, pimeähköä, punaisilla
plyyshihuonekaluilla varustettua salia, ruokasalin, jonka kalusto oli
keltaista koivua, pari pienempää huonetta ja puotikamarin, jonka takana
oli myymälä eli puoti, kuten sitä jokapäiväisessä kielessä sanottiin.
Tyttöjen huoneeseen kavettiin ullakolle. Se oli sievä, laajahko huone.
Lattialla oli valkeat matot, huonekalut olivat samoin valkoiset, paitsi
nurkkasohvaa, joka oli päällystetty suurikukkaisella kretongilla.
Seinällä riippui pari hirvittävän huonoa vesivärimaalausta.

-- Ne ovat Isabellan maalaamia, selitti Fransiska nähtävällä
ylpeydellä. Hän osaa maalata jo sadetta ja päivänpaistettakin.

Isabella heitteli niskojaan. -- Sinä olet aina sama lörpöttelijä,
tokaisi hän.

Rouva Tulla kapusi hengästyneenä portaita ylös.

-- Niin, tämä on nyt vain sellainen väliaikainen asumus tytöille. He
saavat komeamman, jahka me rakennamme uuden talon, tämä on jo liian
ahdas.

-- Mutta äiti, sovimmehan me hyvästi tähänkin taloon. Minun mielestäni
on niin mukava asua tässä vanhassa kodissa, missä kaikki on niin tuttua.

-- Sinä, Fransiska, et näitä asioita käsitä. Meille tulee nyt paljon
laajempi seurustelupiiri, kun papasta on tullut kunnallisneuvos. Ja
sitäpaitsi ei ole hienoa asua tällaisessa puotirakennuksessa. Minun
hermoilleni käy tuo alinomainen puotikellon helinä ja kaikenmoinen
sekalainen haju, mikä sieltä tulvii.

-- Sikestä olisi kai mukavinta asua savupirtissä, puuttui Isabella
puheeseen.

-- Ja sinusta keisarinlinnassa, tiuskasi nenäkäs ääni.

Oven suussa seisoi äskeinen kesakkoinen poika, joka oli jäänyt
toimittamaan Kaarinan matkatavaroita laivalta.

-- Sinulla ei ole täällä mitään asiata, Manne, mene matkoihisi siitä
viisastelemasta. Likaat vain puhtaat matot pölyisillä jaloillasi, torui
Isabella veljeään.

-- Antakaa anteeksi, armollinen neiti, että uskallan lähestyä
jalosukuisuuttanne, mutta minun oli määrä tuoda tämä matkakori ylös. Ja
suutarin raskas kori se olikin.

Hän lennätti kannettavansa keskelle lattiaa vihaisesti ja pälyi
syrjäkarein Kaarinaan.

-- Kiitos kaunis, sanoi Kaarina ystävällisesti, ikävä, että sinulla on
ollut niin paljon vaivaa tavaroistani.

-- Viis minä vaivoista, murahti poika, olen minä raskaampiakin kuormia
kuljettanut, mutta se minua harmittaa, kun pitää kantaa retuuttaa
kaupunkilaismamsellien hetaleita.

-- Armand, älä puhu sopimattomasti, nuhteli rouva Tulla. Olisit
käskenyt Villen kantamaan koria.

-- Villen! Hän meni puotiin punnitsemaan silliä Mattilan vanhalle
emännälle.

-- Niinkuin huomaat, Kaarina, on Armand vielä liian suorasukainen.
Mutta minä toivon, että hän nyt, kun papasta on tullut kunnallisneuvos,
käsittää, että sivistyneen ihmisen tulee valita sanansa.

Poika veti suunsa ivalliseen irvistykseen.

-- Kaikkea kanssa! Minäpä en maksa papan kunnallisneuvoksesta viittä
penniä.

Rouva Tulla ei ollut kuulevinaan poikansa nenäkästä huomautusta.

-- Tulkaa sitten tunnin kuluttua illalliselle, pappa saapui äsken ja on
nälissään. Sinä, Armand, peset kätesi ennen ateriaa, ne ovat likaiset,
näen minä, kuten tavallisesti.

-- Kylläpäs tässä talossa nykyjään ollaan hienoja, murahti Manne. Ei
riitä enää yksi pesu päivässäkään.

Illallispöydässä Kaarina tapasi talon isännän ja nuorimman lapsen,
pyöreäposkisen Raoulin, seitsenvuotisen pojannaskalin. Kunnallisneuvos
oli tanakka, hyvinvoivan näköinen maalaiskauppias. Hänen puheensa
liikkui enimmäkseen metsäkaupoissa, sahayrityksissä ja muissa
liikeasioissa. Kaarinasta tuntui kuin hän olisi äkkiarvaamatta joutunut
miltei toiselle puolelle maapalloa, tuntui niin kummalliselta kuulla
arvosteltavan ihmistä yksinomaan sen mukaan, miten paljon hänellä oli
rahoja tai mitä hyötyä hänestä oli liikeyrityksissä. Rouva Tulla säesti
miestään, mutta koetti nähtävästi silloin tällöin saada keskustelun
korkeampaan sävyyn. Kaarinan paikka oli Villen, vanhemman puotipojan
vieressä. Tämä oli niin hämillään uuden naapurinsa läheisyydestä, että
tuon tuostakin pudotti kahvelinsa tai veitsensä, ja sai joka kerran
kunnallisneuvoksettarelta musertavan silmäyksen. Manne istui yrmeänä,
tytöt eivät ottaneet osaa keskusteluun, kuikuttelivat vain keskenään
muista välittämättä. Kaarina huomasi, että hienot, romaaneista lainatut
nimet Fransiska, Isabella, Armand ja Raoul jokapäiväisessä käytännössä
olivat yksinkertaisesti Sikke, Iisa, Manne ja Ralle. Ainoastaan
kunnallisneuvoksetar käytti alkuperäisiä nimiä, hänkin enimmäkseen
vieraiden läsnäollessa ja juhlallisimmissa tilaisuuksissa.

Illallisen jälkeen, kun pojat ja Ville olivat lähteneet huoneesta,
istuutui rouva Tulla leveänä ja mahtavana sohvaan.

-- Kaarinahan tietää, aloitti hän puheensa, mitä varten olemme
ottaneet sinut kotiimme. Tytärpuoleni on arvattavasti selittänyt, että
me haluamme saada sivistyneen, hienotapaisen toverin lapsillemme,
jollaista täällä maansydämessä on vaikea löytää. Sitäpaitsi tulisi
ohjata lasten lukuja. Fransiskalla ja Armandilla on kumpaisellakin
ehdot ruotsissa ja Isabellalla saksan kirjoituksessa, Mannella vielä
sen lisäksi laskennossa. Olisi myös harjoitettava soittoa tyttöjen
kanssa sekä opetettava ruotsinkielen alkeita Raoulille. Mitenkä on,
osaatko tanssia?

-- Kyllä, olen käynyt tanssikoulun.

-- Sehän sopii. Silloin voit opettaa tytöille uusimpia tansseja.
Tänne tulee tänä kesänä paljon kesävieraita, muun muassa on läänin
maaherra ostanut Linnavuoren komean huvilan ja tulee siis myöskin
viettämään täällä kesänsä. Toivottavasti pidetään perhetanssiaisia, ja
meidän tytöt ovat jo siinä iässä, että voivat ottaa osaa huvituksiin.
Väliaikoina voit sitten auttaa minua kasvitarhassa.

Kaarina tunsi päätään huimaisevan. Ruotsia, saksaa, laskentoa, soittoa,
tanssia, kasvitarhanhoitoa! Sehän oli hirveätä!

-- Pelkäänpä, etten kykene suorittamaan kaikkia luettelemianne
tehtäviä, sopersi hän.

-- Miksi ei, ryhtyi kunnallisneuvos puheeseen, palkkahan on hyvä, sata
markkaa noin nuorelle tytölle on jo melkein liikaa. Sillä pitää osata
toimittaa paljon.

Kaarina punastui hiusmartoa myöten. Hyi sentään, tämmöistä hän ei
ollut saattanut kuvitellakaan. Hän tunsi ensimmäisen kerran elämässään
olevansa toisen palkkalainen. Kyynelet pyrkivät silmiin, hän pelkäsi
purskahtavansa itkuun. Onneksi pelasti hemmoteltu Ralle tilanteen. Hän
juoksi parkuen sisään, Manne oli tehnyt hänelle pahaa. Manne kutsuttiin
sisään ja ilmoitti, että Ralle oli käynyt puodissa näpistämässä
rusinoita ja että hän oli antanut pojalle tukkapöllyä. Kunnallisneuvos
läimähytti molemmille pojille korvapuustin, Rallelle, koska hän oli
luvatta käynyt myymälässä ja Mannelle, koska hän oli kiusannut Rallea.
Ralle juoksi täyttä kurkkua huutaen äitinsä turviin.

-- Eihän tätä tämmöistä melua jaksa kuunnella, huudahti Iisa
kärsimättömästi. Tule pois, Sikke, mennään noutamaan postia. Minä
lupasin tavata Hiljan postitoimiston ulkopuolella.

Tytöt riensivät ulos, ja heidän seurassaan uskalsi Kaarinakin
hiipiä pois huoneesta. Hänen oli miltei mahdoton kauemmin hillitä
liikutustaan. Jäätyään yksin tyttöjen yhteiseen huoneeseen hän
heittäytyi istumaan ja purskahti itkuun.

Hirveätä! Hän ei mitenkään voinut, ei jaksanut jäädä tänne. Huh,
sellaisia tylyjä, vastenmielisiä ihmisiä!

-- Ei, ei, kuiskasi hän, minä lähden pois täältä. Jo huomispäivänä
matkustan, sanon, etten kykene täyttämään kaikkia tehtäviä.

Tämä ajatus rauhoitti häntä, hän taukosi itkemästä, valeli vedellä
silmiään ja kaivoi esille matkakoristaan vanhempien ja sisarusten
valokuvat. Nähdessään isän ja äidin rakkaat piirteet hän uudelleen
heltyi itkuun. Mitähän he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat tienneet
lapsensa olevan niin yksin ventovieraiden keskellä, ihmisten luona,
joille hän ei merkinnyt muuta kuin palkattua palvelijaa. Kuinka isä
olisi pahastunut!

-- Tein sen hyvässä tarkoituksessa, kuiskasi hän painaen kuvaa
poskeansa vasten. Sitten hän otti esille pienen raamattunsa ja haki
esille tutut sanat: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään
puutu." -- -- --

Kun Sikke ja Iisa vähän myöhemmin tulivat kotiin, saattoi hän jo
rauhallisesti vastata heidän kysymyksiinsä kouluelämästä Helsingissä,
jopa innostua kertomaan jonkin pienen kaskunkin opettajista.

Seuraavana aamuna paistoi aurinko iloisesti sisään ikkunasta,
ja sen kirkkaassa valossa näyttivät eiliset ikävät vaikutelmat
liioitelluilta. Kaarina päätteli itsekseen, että oli liian hätäistä nyt
vielä suunnitella poislähtöä, ennenkuin työ oli alkanutkaan. Olihan
häpeällistä jättää kesken jokin yritys, vain siksi, että se tuntui
vaikealta. Melkeinpä kuin jos soturi pakenisi taistelutanterelta
ennen ottelun alkamista. Hän pyysi paperia ja kynää ja alkoi laatia
työsuunnitelmaa. Se tuli tällainen:

     8-9  Manne laskentoa.
     9-10 Manne ruotsia.
    10-11 Väliaika.
    11-12 Sikke ruotsia.
    12-1  Iisa saksan kirjoitusta.
     1-2  Ralle ruotsia.
     2-4  Väliaika.
     4-5  Soittoa.
     5-6  Tanssiharjoitusta.
     6-9  Loma-aikaa, puutarhatoimia y.m.

Kunnallisneuvos murahti tyytyväisenä lukiessaan tämän monimutkaisen
lukusuunnitelman.

-- Oikein ajateltu, täsmällisyys on hyvä niin liikeasioissa kuin
kotitoimissa.

Aivan tarkkaan ei työ kuitenkaan sujunut, niinkuin Kaarina oli
suunnitellut. On myönnettävä, että tunti 1-2 jotenkin säännöllisesti
kului siten, että nuori opettaja etsi Rallea, joka poikkeuksetta
katosi näkymättömiin niin pian kuin kello läheni yhtä. Oli aivan
mahdoton saada häntä silloin käsiinsä, hän oli ja pysyi poissa
päivällisiin asti, jolloin hän ilmestyi pöytään hiukan nolona, mutta
jyrkästi väittäen, että hän oli unohtanut koko tunnin. Estääkseen
häntä livahtamasta asetti Kaarina tunnin heti aamiaisen jälkeen, mutta
silloin sai Ralle aina niin kovia vatsanväänteitä, että äiti heltyen
hänen ruikutuksistaan ehdotti lupaa siksi päiväksi. Täten Rallen
alkuharjoitukset ruotsinkielessä vähitellen sammuivat itsestään, kunnes
ei kukaan enää niistä muistuttanutkaan.

Mannen tunnit olivat Kaarinalle oikea kärsivällisyyden koetuskivi.
Poika oli niin laiska ja huolimaton kuin ikinä kolmentoistavuotias
vekara olla saattaa, sitäpaitsi häneltä puuttui lukupäätä. Kun vielä
lisäämme tähän, että hänen kätensä olivat likaiset ja käytöksensä
uhitteleva ja veltto, voimme ymmärtää Kaarinan vaivoja hänen suhteensa.
Iisa ei ollut tyhmä, mutta oikullinen ja haluton lukemaan, ja Sikke
puolestaan oli varsin huonopäinen. Useammin kuin kerran nuori
opettaja työlästyneenä oppilaisiinsa päätti heittää koko vaivalloisen
toimensa sikseen ja matkustaa pois. Mutta velvollisuuden tunto oli
vahvempi, hän jäi paikalleen, tieto siitä, että hän hitusenkin saattoi
auttaa vanhempiansa, helpotti työn taakkaa. Hän oli jo Helsingistä
kirjoittanut isälle ja äidille ja odotti nyt jännityksellä kirjettä
Aix les Bains'istä. Moittivatko vanhemmat häntä omavaltaisesta
menettelystä? Kenties hän olikin heidän mielestään menetellyt väärin?
Tällaiset epäilykset vaivasivat häntä ja pimittivät hänen muutoinkin
pimeitä päiviään.

Vihdoin, eräänä iltana, kun Kaarina oli kasvitarhassa istuttamassa
kukkakaalintaimia, saapui hartaasti toivottu kirje. Ilosta punastuen
ponnahti Kaarina pystyyn kumaraisesta asennostaan nähdessään Iisan
kädessä ulkomaisella postileimalla varustetun kirjekuoren. Hän aikoi
heti rynnätä sisään lukeakseen aarrettaan, mutta rouva Tulla sanoi
kuivasti:

-- Laitetaan nyt nämä taimet ensin yhtä päätä maahan.

Ja pari tuntia sai Kaarina vielä istuttaa ja kastella taimia, ennenkuin
vihdoin pääsi avaamaan kirjettään. Se oli äidiltä. Hellin sanoin hän
siinä nuhteli Kaarinaa siitä, että tämä oli ominpäin heittäytynyt
oloihin, jotka saattoivat käydä hänelle ylivoimaisiksi. "Me käsitämme
kyllä, isä ja minä, hyvän tahtosi", sanottiin kirjeessä, "mutta olemme
levottomat tähtesi. Kirjoita siis heti meille, sillä varsinkin isä,
joka muutoinkin on heikko, huolehtii ylenmääräisesti siitä, että sinä
mahdollisesti olet joutunut ikävien ja vaativaisten ihmisten luo.
Toivon, että tyttöni joka tapauksessa vakavasti ja tunnollisesti hoitaa
tehtävän, jonka hän mielestäni liian ajattelemattomasti on ottanut
suorittaakseen. Kunpa olisitkin päässyt perheeseen, jossa saat hyvän ja
sopusointuisen kodin!"

Ja isä oli lisännyt tervehdyksenään seuraavat sanat: "Isä toivoo,
että Kaisutyttö muistaa käyttää Päivättären silmälaseja, tiedäthän
niitä, jotka auttavat meitä näkemään hyvän ja kauniin siinäkin, missä
ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa. Silloin hän parhaiten
voi vaikuttaa oppilaisiinsa, ja syksyn tullen he ehkä voivat sanoa: me
olemme olleet tekemisissä hyvän ihmisen kanssa."

Kaarina luki kirjettään korkean fiikuskasvin suojassa perheen
mauttomasti sisustetussa ja epäkodikkaassa seurusteluhuoneessa. Sikke
virkkasi ikkunan ääressä pitsiä, Iisa ja Manne pelasivat halmaa ja
riitelivät, Ralle kiusasi kissaa, ja keittiöstä kuului rouva Tullan
kimeä ääni, kun hän torui Lyytiä, pitkää, vaaleaveristä sisäkköä, jolla
oli onneton taipumus särkeä astioita.

"Hyvän ja sopusointuisen kodin" kirjoitti äiti. Hohoh,
äiti kulta, mitähän sinä oikein arvelisit tästä perheestä,
likaisesta, huolimattomasta Mannesta, itsekkäästä, juoruilevasta
Iisasta, jurosta Sikestä, turhamaisesta, tyhmän ylpeästä rouva
Tullasta ja hemmoitellusta Rallesta sekä loppujen lopuksi itse
kunnallisneuvoksesta, tuosta ovelasta pohatasta? Ja oliko mahdollista
keksiä mitään hyvää ja kaunista tässä ympäristössä, niinkuin isän sanat
kuuluivat? Hän loi silmänsä Manneen, joka parhaillaan tukisti ulvovaa
Rallea. Mannen ja Rallen suhteen tuskin Päivättären silmälasitkaan
auttoivat. He olivat laiskoja ja pahankurisia poikia kumpainenkin.

-- Äiti, äiti, parkui Ralle, Manne rääkkää minua.

Rouva Tulla syöksyi tuiskuna keittiöstä ja sivalsi Mannea korvalle.

-- Häijy poika, aina sinä kiusaat pikku veljeäsi.

-- Ralle kiusasi kissaa, puolustihe Manne.

-- Entä sitten, hän on pikkuinen ja sinä iso. Häpeä!

Ralle näytti äidin selän takana Mannelle pitkää nenää. Kaarinaa
harmitti. Manne hävisi aina hänen ja pikku veljen välisissä kiistoissa,
sillä äiti piti lellipoikansa puolta, Manne taas oli koko perheen
yhteinen syntipukki, jota jokainen näykki ja soimasi.

Kun rouva Tulla oli mennyt noutamaan Rallelle lohdutukseksi hilloa,
pyysi Kaarina saada nähdä Mannen postimerkkikokoelmaa. Pojan
kiukustuneet kasvot sulivat, hän harrasti kaikella sielullaan
postimerkkien keräystä. Näennäisesti välinpitämättömänä hän nouti
albuminsa ja heitti sen Kaarinan eteen tavallisella huolimattomalla
tavallaan.

-- Oikein arvokas kokoelma, kehui Kaarina, ja Mannen suupielet
värähtivät mielihyvästä. -- Mutta sinulla ei ole ainoatakaan
algerialaista. Ehkäpä minä voin hankkia sinulle. Kaksi hyvää ystävääni
oli viime vuonna Algeriassa. Kun tulen kotiin, lähetän sinulle pari,
jos haluat.

-- Lähetä vain, murahti Manne.

-- Tiedätkö, sanoi Kaarina hymyillen, tässä olisit voinut käyttää tuota
pientä, somaa sanaa: kiitos.

-- Pötyä, hankkasi Manne vastaan. Mutta tytöt ne aina rakastavat
koreita sanoja.

Kaarina nauroi iloisesti. -- Totta, myönnän, että pidän paljon ainakin
kohteliaista ihmisistä.

-- Toisin sanoen, sinä et pidä minusta, kivahti Manne. Minähän olen
sellainen epäkohtelias tollo. Sen saan monta kertaa päivässä kuulla
äidiltä ja Iisalta. Pojan ääni oli yrmeä, ja hän nousi lähteäkseen.

-- Älähän hätäile, en ole vielä nähnyt puoliakaan postimerkeistäsi.
Minun veljelläni oli hyvin hyvä postimerkkikokoelma. Hän opetti
minuakin tuntemaan arvokkaimmat postimerkit.

-- Hän on tietysti sellainen poika, joka osaa liverrellä tytöille.

-- Hän oli hyvä poika, sanoi Kaarina matalalla äänellä.

-- Mokomakin pyhimys!

-- Hän kuoli kolme vuotta sitten.

Kaarinan huulet alkoivat vavista. Hän tunsi tällä hetkellä valtavaa
koti-ikävää, tunsi myös, mikä ero oli iloisen ja ystävällisen
Pauli-vainajan ja hänen vieressään seisovan töykeän pojan välillä.

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Ellei Kaarina olisi ollut niin
liikutuksensa vallassa, olisi hän huomannut Mannen kasvoissa jotakin
erikoista. Niiden tylyt juonteet ikäänkuin pehmenivät ja silmiin tuli
kaunis ilme. Mutta kun Kaarina jälleen loi häneen katseensa, istui
Manne kädet housuntaskuissa ja vihelteli jotakin rekilaulua. Kaarina
rypisti silmäkulmiaan, hän oli pahoillaan siitä, että oli antautunut
liikutuksensa valtaan sydämettömän pojan läsnäollessa.

Mutta kun hän hetkistä myöhemmin lähti huoneeseensa, pistettiin hänen
kouraansa vinnin portailla pieni paperikäärö ja Manne livahti hänen
ohitsensa portaiden kulmauksessa. Hän avasi käärön ja nauroi itsekseen.
Se sisälsi viisi tahmeata, puolipehmennyttä karamellia, jotka
arvatenkin olivat majailleet Mannen taskussa päiväkauden.



IV.


Kirkossa käydessään Kaarina oli huomannut pienikasvuisen, laihan
tytön, joka aina viimeisenä saapui kirkkoon ja ensimmäisenä lähti
sieltä. Hänellä oli yllään haalistunut, huonosti ommeltu pumpulihame ja
päässä pieni musta olkihattu, jonka ainoana koristeena oli kauhtunut,
sinipunerva silkkinauha. Hänen kasvoissaan oli arka, huolestunut ilme,
ja kulkiessaan hän tiukasti piti katseensa maahan luotuna. Hän herätti
Kaarinassa mielenkiintoa varsinkin senjälkeen, kun hän oli tavannut
tytön kerran maantiellä. Tämä oli silloin ollut vanhanpuoleisen,
omituisen näköisen herran seurassa, joka talutti nahkahihnasta
mustankirjavaa vuohta. Vuohi oli nähtävästi harvinaisen itsepintainen
otus, se pyrki tien laidalla kasvavaan kaalimaahan ja tuotti
seuralaisilleen suurta kiusaa tuon tuostakin pysähtymällä, jolloin
sitä oli miltei mahdoton saada paikaltaan liikkumaan. Kaarina olisi
mielellään jäänyt katsomaan, miten vuohen ja ihmisten välinen taistelu
päättyi, mutta ei keksinyt mitään sopivaa syytä seisahtuakseen.

Saman päivän iltana hän kohtasi taas tytön palatessaan Siken ja Iisan
seurassa postista. -- Posti-illat olivat kirkonkylän nuorten elämässä
tärkeitä hetkiä, silloin he aina tapasivat toisensa postitoimiston
ulkopuolella. -- Pieni vuohenkuljettaja tervehti ujosti, miltei
hätäisesti sivuuttaessaan kunnallisneuvoksen tytöt, hänellä oli
kainalossa paksu paperipinkka. Kaarina oli huomaavinaan hänen
kasvoillaan entistään huolestuneemman ilmeen.

-- Kuka tuo on? kysyi hän kääntyen Iisan puoleen.

-- Tuoko? Sehän on Plotina.

-- Plotina, sepä hassunkurinen nimi.

-- Hassu hän on itsekin ja isä vieläkin hassumpi, sanoi Iisa
halveksivasti. Huomasitko, Sikke, hänellä oli joitakin kirjoituksia
kainalossaan. Maisteri on tietenkin taas saanut repposet jollekin
suurelle nerontuotteelleen.

Kaarina loi puhujaan kysyvän katseen, ja Sikke lausui haukotellen:

-- Mistä sen arvaat?

-- Kuulin postineidin juttelevan äidille, että maisteri tuon tuostakin
lähettää sepustuksiaan sanomalehtiin ja kustantajille, mutta ne
palautetaan säännöllisesti hänelle takaisin. Kukapa viitsisi painattaa
mokoman löyhkäpään sepustuksia.

Kaarina katseli poistuvan tytön jälkeen. Hän näytti niin säälittävältä,
niin pieneltä astuessaan pölyisellä tiellä hiukan kumarassa. Olikohan
hän kuullut Iisan sydämettömät sanat?

-- Niin, sanoi Sikke hitaasti, parempi olisi, etteivät he tuhlaisi
rahoja postimaksuihin. He tarvitsevat kyllä joka pennin omaan ruokaansa.

-- Ovatko he köyhiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

-- Köyhiäkö! He eivät omista muuta kuin pienen mökkipahasen ja
maapalstansa. Luulenpa, että he niinkuin sadussa kerrotaan, syövät
homehtuneita leivänpalasia ja silakanpäitä, selitti Iisa ylimielisesti.

-- Käyttekö te koskaan heidän luonaan?

-- Emme, vastasi Iisa niskojaan keikauttaen. Äiti ei pidä siitä, että
seurustelemme kaikenlaisten ihmisten kanssa.

-- Niin, lisäsi Sikke, joka tavallisesti oli sisarensa kaikuna, äiti
tahtoo, että seurustelemme sellaisten kanssa, joista meillä on hyötyä
ja jotka merkitsevät jotakin.

Iisa mulautti kiukustuneen katseen avomieliseen Sikkeen.

-- Sinä olet tyhmä kuin lammas, Fransiska, -- Iisa sanoi aina Fransiska
tahtoessaan nolata Sikkeä -- käsität äidin sanat oman typerän pääsi
mukaan. Maisteri ja Plotina eivät seurustele paljon kenenkään kanssa
täällä, kaikki nauravat heille. Maisteri oli ennen opettajana jossakin
koulussa, olen kuullut kerrottavan, mutta kun hän ei kyennyt pitämään
oppilaitaan kurissa ja muutenkin oli sopimaton toimeensa, täytyi hänen
ottaa ero, ja silloin he muuttivat tänne asumaan. Mutta hän on hyvin
ylpeä ja luulottelee olevansa suurikin tiedemies -- voitteko ajatella
hassumpaa -- ylpeä, vaikka on köyhä, se on kerrassaan naurettavaa.

Pari päivää myöhemmin oli pikku pappilassa kutsut. Hilja, kappalaisen
järjestyksessä toinen tytär, täytti viisitoista vuotta. Tullan nuoret
olivat myös kutsutut ja valmistautuivat ilomielin kesteihin, jotka
olivat ensimmäiset sinä kesänä. Iisa oli juhlan kunniaksi käyttänyt
äitinsä käherryssaksia ja istui paraillaan peilipöydän ääressä
suorimassa hiuksiaan. Tyytyväisenä kiharoihinsa hän vielä siveli niihin
hiukan briljantiinia, kuten oli nähnyt äitinsäkin tekevän.

-- Nyt sinä panit sitä liian paljon, sanoi Sikke. Tukkasi on kuin
liimattu.

-- Hyi, miten se haisee merkilliseltä, huomautti Kaarina.

Iisa vei pullon nenäänsä ja ponnahti äkkiä pystyyn.

-- Tämä ei ikinä ole briljantiinia. Joku on vaihtanut pulloni. -- Kuka?

Ovelta kuului nauruntirskettä, ja Mannen kesakkoinen naama pilkisti
sisään.

-- Sinä, Manne, Iisa juoksi pullo kädessä ovelle. Sinäkö tämän teit?

Manne katosi, alhaalta kuului vielä hänen vahingoniloinen naurunsa.
Iisa riensi peilin eteen. Kauheata! Hänen kauniit kähäränsä olivat
tahmeina tarttuneet pitkin päälakea. Pullossa oli maalausvernissaa!

Iisa purskahti kyyneliin.

-- Häijy, pahankurinen poika, huusi hän. Aina hän tekee ilkeyksiään.
Mitenkä minä nyt tämän näköisenä voin mennä Saariselle?

Hän oli todella viheliäisen näköinen hiuksineen. Kaarina ja Sikke
koettivat häntä lohduttaa.

-- Mitä jos koettaisit ripottaa hiukan puuteria hiuksillesi, ehdotti
Kaarina. Muuan tuttavani, Ester Heinonen, käytti aina puuteria, kun
hänen tukkansa oli liian rasvainen. Onko teillä puuteria?

-- On kyllä, vastasi Sikke ja haki Iisan säilöstä pienen puuterirasian.
Iisa käyttää usein puuteria kaupungissa.

-- Ole vaiti, riuskasi Iisa.

-- Se on hyvin huono tapa, sanoi Kaarina. Minun äitini ei sallisi
sellaista, lisäsi hän itsetietoisesti.

-- Minun äitini ei sallisi minun lähteä vieraisiin leipääni syömään,
heitti Iisa pisteliäästi.

Kaarina punastui ja puraisi huultaan. Teki mieli vastata jotakin
häijyä, mutta Sikke ehätti selittämään.

-- Ei äitikään salli Iisan käyttää puuteria. Hän sanoo sen turmelevan
ihoa, mutta Iisa ottaa salaa. Hän oppi kaupungissa sen taidon.

Sisaren avomielisyys ei suinkaan ollut omiaan parantamaan Iisan
muutoinkin mustaa mieltä. Surkeana, silmät vesissä, tukka puuterin
ja vernissan peitossa hän istui peilin ääressä. Kaarina oli
loukkaantuneena vetäytynyt syrjään.

-- Ei tästä hyvää synny, huokasi Sikke kaadettuaan puolet puuterirasian
sisällyksestä Iisan päähän. Minä menen noutamaan äitiä.

Rouva Tulla saapui ja iski kauhistuneena kätensä yhteen nähdessään
tyttärensä sekasotkuisen pään. Iisa puhkesi uusiin kyyneliin ja
syytöksiin Mannea vastaan, ja Ralle, joka oli seurannut äitinsä hameen
liepeissä, juoksi kertomaan isälle.

Käherryspihtien, ahkeran harjaamisen ja kampaamisen avulla saatiin
Tisan tukka viimein sellaiseen kuntoon, että voitiin lähteä pappilaan.
Mutta kylätuuli oli pois puhallettu, Mannen täytyi rangaistukseksi
jäädä kotiin, ja Iisa ja Kaarina murjottivat kumpikin omalla tahollaan.

Pappilassa istuivat nuoret jo kahvipöydän ääressä, joka oli katettu
tuuheaan sireenimajaan. Hilja riensi vieraita vastaan.

-- Kas vain, huudahti Sikke, kun tytöt astuivat kukkalavoilla
reunustettua käytävää pitkin. Plotinakin on täällä. Jopas jotakin!

-- Niin, vastasi Hilja matalalla äänellä. Äiti tahtoi, että pyytäisin
Plotina rukan. Mutta kylläpä kovalle otti, ennenkuin sain hänet
tulemaan. Tiedättehän, miten ujo ja ihmisarka hän on. -- Mutta hyvänen
aika, Iisa, sinäpä olet oudon näköinen! Olet ruvennut kampaamaan
tukkasi eri lailla kuin ennen.

-- Niin olenkin, mutisi Iisa ja johtaakseen Hiljan huomion muuanne hän
lisäsi: -- Että tuo Plotinakin kehtaa tulla iänikuisessa haalistuneessa
pumpulihameessaan.

-- Hänellä ei kai poloisella ole muuta.

-- Pysyköön sitten kotona. Minä en ilkiäisi tuollaisena näyttäytyä
ihmisten seurassa.

Aivankuin tuntien, että häntä arvosteltiin, painoi Plotina päänsä
hartioiden väliin kuin pelästynyt lintu. Hänen pukunsa oli tosiaan
hiukan omituinen. Hame oli viheriäruutuinen, pusero siniraitainen,
kaulukset ja hihansuut pilkulliset.

-- Raukka, kuuli Kaarina itsensä mutisevan, ja kääntyen nopeasti Hiljan
puoleen hän sanoi:

-- Tahdotko olla hyvä ja tutustuttaa minut Plotinaan. Hän on mielestäni
hauskemman näköinen vaatimattomassa puvussaan kuin moni muu, joka
kopeilee hienoissa vaatteissa. Viimeinen sutkaus oli Iisalle, joka sen
oivaltaen kärkkäästi vastasi:

-- Onpa sellaisia, jotka kopeilevat, vaikka ei ole siihen syytäkään.

Plotinan kalvakkaat kasvot lensivät tulipunaisiksi, kun Kaarina
ystävällisesti häntä tervehdittyään kysäisi:

-- Saanko istua viereesi? Minä olen vieras paikkakunnalla, joten
minulla on täällä vain vähän tuttuja.

-- Voi mitä sinä puhut, Kaarina, huudahti Hilja, mehän pidämme jo
kaikki sinusta kuin vanhasta tuttavasta, Pentti ja minä etupäässä.
Jokainenhan tahtoisi istua sinun vieressäsi, miekkonen.

Pentti, Hiljan veli, apteekkioppilas, mutisi hyväksyvästi. Hän
oli Kaarinan innokas ihailija ja vietti esimiehensä, apteekkarin,
harmiksi suuren osan päivästään ikkunan ääressä nähdäkseen
vilahduksenkaan Kaarinasta ja lähetti hänelle usein Hiljan mukana
pastilleja ja hajuvettä. Kaarina istui Plotinan viereen, mutta huomasi
pian tuottavansa tytölle enemmän rasitusta kuin hupia. Kaikista
hyväntahtoisista ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut keskustelua
sujumaan vierustoverinsa kanssa. Hän sai vain yksikantaisia ja
vältteleviä vastauksia kysymyksiinsä ja huomautuksiinsa. Tyttö näytti
pikemmin vaivaantuneelta kuin iloiselta hänen naapuruudestaan, pusersi
nenäliinaa käsissään ja kierteli vartaloaan hermostuneesti. Kaarina
sattui vilkaisemaan hänen jalkoihinsa ja huomasi kenkien olevan rikki
kärjistä. Toisessa sukassa oli reikä.

Kaarinan suu vetäytyi hymyyn. Muistui mieleen hyvä ystävä, Iris Klewe,
jonka sukissa oli usein parsimattomia reikiä, niin että toverien
vuoronperään oli tapana parsia hänen sukkavarastoaan.

Plotinan katse oli seurannut häntä ja huomannut hymyn. Hätäisesti
hän vetäisi jalkansa tuolin alle ja pusersi entistään tuskaisemmin
nenäliinaa käsissään.

-- Kaarina, kuului Hiljan iloinen ääni toiselta puolen lehtimajaa. Etkö
tule pelaamaan krokettia? Pelataan kolmessa puolueessa. Iisa ja Pentti
himoitsevat voittaa vuoronsa. Sinä kai et halua tulla mukaan, Plotina?

-- En, vastasi Plotina hiljaa. Minä jo menenkin kotiin.

-- Älä toki, ethän ole vielä saanut maistaa syntymäpäiväkakkuakaan. Se
on tällä kertaa vallan mainio. Kirsikkahillolla koristeltu.

-- Kiitos, minun täytyy mennä auttamaan isää.

-- Puh, huudahti Pentti enemmän hyväntahtoisesti kuin hienotuntoisesti.
Anna sinä isä-ukon raapustaa yksin sepustuksiaan. Ei niitä sentään
kukaan lue.

-- Jää sinä vain kakkua syömään, Plotina, kehoitti Iisakin -- ei kai
sellaisia herkkuja Mökissä tarjota. Ellei Klio mahdollisesti ole
ruvennut lypsämään kultarahoja, lisäsi hän toisten nauraessa.

Plotina lennähti punaiseksi. Kaarinan valtasi lämmin myötätunto.
Seistessään iloisten, hyvinpuettujen ikäistensä keskellä puhui Plotinan
koko laiha, kulunut olento puutteen ja kärsimysten mykkää kieltä. Ei
kukaan näistä onnellisista, huolettomista syntymäpäivävieraista ollut
ilkeä, ja kuitenkin he saattoivat olla armottomia köyhää tyttöä kohtaan
aavistamattakaan, miten heidän ajattelematon pilansa häntä loukkasi.

Hän ei voinut malttaa mieltään.

-- Häpeä, Iisa, hän huudahti kiivaasti, on halpamaista tehdä pilkkaa
jostakin, senvuoksi, että hän on köyhä.

-- Olet aivan oikeassa, Kaarina, me olemme kaikki kovin
ajattelemattomia, huudahti Hilja pahoillaan. Ja Pentti riensi
katuvaisena saattamaan vitkalleen poistuvaa Plotinaa.

-- Ei Iisa pahaa tarkoittanut, riensi Sikke puolustamaan, mutta Iisa
keskeytti hänet:

-- Ei sinun tarvitse minua puolustaa. Ja sinä, Kaarina, tekisit
viisaimmin, jos sen sijaan, että annat minulle sopimattomia neuvoja,
menisit kotiin pitämään huolta Mannen läksyistä. Kuulin äidin
valittavan isälle eilen, ettei hänen lukunsa lainkaan edisty.

Tässä Iisa laski pienen valheen, mutta hän oli saavuttanut
tarkoituksensa. Hän oli nöyryyttänyt Kaarinaa kaikkien
syntymäpäivävieraiden kuullen.

Kaarina tunsi piston ja kävi sanattomaksi. Vapisevin huulin hän sitten
kääntyi Hiljan puoleen ja koettaen hillitä liikutustaan hän lausui niin
rauhallisesti kuin saattoi:

-- Iisa voi olla oikeassa. Ehkä on paras minun lähteä nyt.

-- Ei tule kysymykseenkään, esteli Hilja. Sinä et saa lähteä. Älä
piittaa Iisan sanoista, rakas Kaarina, hän on nähtävästi pahalla
tuulella jostakin, lisäsi hän hiljaa, tuommoinen hän usein on,
oikullinen ja itsekäs. Meille tulee niin ikävä, jos sinä menet.

-- Ei Iisa tarkoittanut pahaa, ehätti Sikke taaskin selittämään.

Mutta Kaarina oli liian loukkaantunut voidakseen jäädä. Hän heitti
hyvästi lohduttomalle Hiljalle ja hänen pahoitteleville vierailleen ja
poistui sydän täynnä katkeruutta ja kaunaa. Hän tunsi vihaavansa Iisaa
tällä hetkellä.

Nopein askelin hän astui pappilan pitkää lehtokujaa maantielle, sydän
takoi rinnassa ja poskia poltti. Hän tunsi olevansa liian kiihoittunut
voidakseen heti mennä kotiin ja kiersi senvuoksi pitempää tietä.
Kirkonkylän laitaan jouduttuaan hän huomasi pienen, vihertävän talon,
jota ympäröi valkoinen, vanhuuttaan kallistuva aita. Pieni rakennus
teki rappeutuneen vaikutuksen, jokin ikkunapuu oli vinossa ja katosta
oli päreitä irrallaan. Aita oli niin matala, että Kaarina saattoi nähdä
pihalle. Harmaatukkainen, kumaraselkäinen mies istui kyyryllään maassa
rikkaruohoja kitkien. Hän oli sama vanha herra, jonka Kaarina oli
nähnyt Plotinan kanssa itsepintaista vuohta kuljettamassa.

Nopeat askelet maantiensorassa saivat Kaarinan käännähtämään. Hän
joutui sen tehdessään kasvotusten Plotinan kanssa. Tytöllä oli
paperipussi kumpaisessakin kädessä. Hän näytti hämmästyneeltä Kaarinan
nähdessään ja aikoi ilman muuta pujahtaa hänen ohitseen portista
sisään. Mutta Kaarina pysäytti hänet.

-- Asutko täällä? kysyi hän.

-- Asun.

-- Olen hyvin pahoillani siitä, että sinua äsken loukattiin, sanoi
Kaarina, mutta vaikeni hämillään huomatessaan, että olisi ollut
hienotunteisempaa olla asiaa koskettelematta.

-- Oh, he eivät varmaan tarkoittaneet pahaa, vastasi Plotina
alistuvasti. Nuoret ihmiset ovat usein ajattelemattomia.

-- Nuoret, etkö sinä sitten ole nuori?

Plotina hymyili heikosti. -- Ainakin tunnen olevani vanhempi kuin
ikäiseni tavallisesti ovat. Olen aina asunut isäni kanssa kahden,
lisäsi hän ikäänkuin selitykseksi.

-- Eikö sinulla ole äitiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

-- Ei, hän kuoli minun pienenä ollessani. Siitä asti isä on minua
hoitanut ja kasvattanut. Kas, tuossapa hän onkin.

Puheena ollut henkilö oli lopettanut kitkemisensä ja läheni porttia.
Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen huoliteltu. Tuuhea parta oli
huonosti hoidettu, pitkähköjä hiuksia peitti vanha, haalistunut ja
kuhmuinen huopahattu, joka varmaankin oli kestänyt monet sateet ja
päivänpaisteet. Takki oli ahdas ja nukkavieru, housut lyhyet ja
polvista miltei puhki. Hätäisellä, kömpelöllä liikkeellä hän kohotti
hattuaan tervehtiäkseen.

-- Sinä viivyit kauan, tyttöseni, hän sanoi kääntyen Plotinan puoleen.

-- En kahta tuntiakaan, isä kulta. Pistäysin kotimatkalla hiukan
ostoksilla, vastasi Plotina iloisesti hymyillen.

-- Jahah, ja Hilja Saarinen on tullut sinua saattamaan.

-- Ei, isä, oletko jo unohtanut, miltä Hilja Saarinen näyttää. Tämä on
Kaarina Holsti, kunnallisneuvos Tullan kesävieras.

-- Vai niin, vai niin, hoki maisteri ja tarkasti Kaarinaa
likinäköisillä silmillään. Käykää sisään, käykää sisään, tyttöset,
lisäsi hän avaten portin.

Kaarinan teki mieli noudattaa kutsua, häntä halutti tutustua molempiin
omituisiin ihmisiin. Heissä oli kumpaisessakin jotakin hänen
mielikuvitustaan kiihoittavaa. Päälle päätteeksi kuului pihalta vielä
määkinää, ja pitkäpartainen, lystikkään näköinen vuohi tulla kepsutti
portille laahaten pitkää köyttä jäljessään. Se katseli vierasta vanhan,
hiukan uneliaan mamsellin katseella ja kihnutti sarviaan Plotinan
kylkeä vastaan.

-- Tuletko sisään? kysyi Plotina arasti.

-- Kiitos, en tällä kertaa, mutta jos sallitte, tulen mielelläni joskus
toisen kerran, vastasi Kaarina lämpimästi.

-- Meillä ei käy vieraita, mutta jos sinua haluttaa, olet tervetullut
luoksemme, sanoi Plotina.

Kaarina jatkoi matkaansa mieli täynnä uusia vaikutteita ja
paljon rauhallisempana kuin pappilasta lähtiessään. Iisan sanat
kirvelivät vieläkin, mutta viha oli haihtunut. Pieni, ränsistynyt
mökki asukkaineen askarrutti hänen mieltään. Plotina oli puhunut
niin rauhallisesti äskeisestä loukkauksesta. Mahtoiko hän käyttää
Päivättären silmälaseja?

Lähetessään kunnallisneuvoksen taloa hän huomasi Mannen, joka
hajareisin istui aidalla ja syljeskeli auringonkukansiemeniä pitkin
tietä.

-- Hoi, huusi hän nähdessään Kaarinan, mitä sinä näin varhain tulit?

-- Tulinpahan sinun seuraksesi.

Oli aina vaikeata saada Manne työn ääreen, mutta tällä kertaa hän
oli tavallista taipuisampi äsken saamansa kurituksen johdosta.
Hetkisen vastaan hangattuaan hän haki ruotsin vihkonsa ja istuutui
kirjoittamaan. Kaarina istui mietteissään hänen vieressään. Hän
muisteli viime kesää, iloisia, huolettomia päiviä Lanterissa. He olivat
juuri näihin aikoihin olleet jalkamatkalla, parvi koulunuorisoa: Iris
Klewe, Elsa ja Aksel Heinonen, Pohjolan pojat ja pappilan Maiju. Kati
oli päässyt ensi kertaa isompien kanssa retkeilylle ja oli ollut
äärettömän onnellinen. He olivat olleet partiolaispuvussa, olivat
viettäneet yönsä ladoissa ja taivasalla, syöneet viiliä ja talkkunaa,
samoilleet viipeitä metsäpolkuja ja laulaneet sydämen riemusta. Miten
erilaista kaikki nyt oli! Täällä hän istui kuivassa kirkonkylässä
ohjaamassa laiskaa poikaa, saaden tuon tuostakin muistutuksen siitä,
että oli palkattu apulainen, koti oli hajallaan, isä ja äiti kaukana.

Hiljainen kyynel varastihe hänen poskelleen. Miten Tyyne Virta silloin
keväällä sanoikaan: "Sinä Kaarina, jolla on kaikki mitä elämä tarjota
voi! Olet opettajien lemmikki, toverien hellimä, hyvän kodin onnellinen
lapsi, kukaan ei sinulle pahaa sanaa puhu." -- Ja niin oli ollutkin,
päivänpaistetta oli hänen elämänsä ollut.

Mitähän Tyyne sanoisi, jos näkisi hänet näissä oloissa! Tyyne
parka, Kaarina ymmärsi nyt paremmin hänen katkeran mielensä ja
kateutensa toisia parempiosaisia kohtaan. On helppo olla hyvä, kun
elää onnellisissa oloissa, vaikeampi on säilyttää mielenmalttinsa
vastoinkäymisissä. Hän päätti olla vasta huomaavampi ja ystävällisempi
Tyyneä kehtaan, jota toverit yleensä kohtelivat hiukan yliolkaisesti.

Kaarina heräsi mietteistään tuntien Mannen katseen olevan tähdättynä
itseensä.

-- Mitä sinä vetistelet? kysyi poika.

Kaarina pyyhki nopeasti kyynelen poskeltaan.

-- Kirjoita sinä vain, äläkä välitä minusta.

-- Mutta sinä itkit, näin sen selvästi. Äiti tai Iisa ovat kai taas
pauhanneet sinulle.

-- Minulla on koti-ikävä.

-- Vai koti-ikävä! Kaikkea ne tytötkin itkeä tillittävät. Ventas, mulla
taitaa olla vähän laastaria sinun koti-ikävällesi, postissa tuli kirje,
vaikka olin sen unohtaa. Ja Manne alkoi etsiä lupaamaansa kirjettä
tyhjentäen taskunsa pöydälle sietämättömällä perinpohjaisuudella.
Vihdoin viimein, kun hän oli latonut Kaarinan eteen läjän mitä
erilaisempia esineitä: ongenkoukkuja, messinkipalasia, rusinoita,
lakritsia ja kappaleen sähköjohtolankaa, löytyi kirje pahoin
rutistettuna. Kaarina tarttui siihen ahnaasti. Se oli äidiltä, iloinen
rohkaiseva kirje. Isä oli parempi, he olivat molemmat, isä ja äiti,
tyytyväiset tietäessään, että Kaarinan oli hyvä olla. Hänen hauskat,
leikkisät kirjeensä olivat paras todistus siitä. Kaarina hymyili
surunvoittoisesti. "Hauskat, leikkisät kirjeet!" -- Niin, äiti kulta,
mahdotonta oli saattaa sairaan isän tietoon kaikkia ikävyyksiä. Hän
oli kuvannut olonsa niin valoisaksi kuin mahdollista, ja oikeastaan
-- niinhän olikin tehtävä -- oli viisainta ottaa ikävätkin asiat
leikkisältä kannalta, silloin ei tullut petkuttaneeksi vanhempia,
surullisia kirjeitä hän ei saanut isälle kirjoittaa.



V.


Kunnallisneuvoksen koko perhe oli lähtenyt vierailulle penikulman
päässä olevalle maatilalle.

-- Saat käyttää tämän iltapuolen mielesi mukaan, oli
kunnallisneuvoksetar sanonut Kaarinalle astuessaan tilaviin
ajopeleihin. -- Muista kuitenkin huolehtia kukkien kastelemisesta.

Pois vierivät vaunut, ja Kaarina katseli ilomielin niiden jälkeen.
Oli onnellista kerrankin viettää kokonainen iltapuoli ilman skaaloja,
tanssiharjoituksia ja läksyjenohjausta.

-- Nytpä pistäynkin Plotinaa tervehtimässä, päätti hän, sieppasi
hattunsa ja lähti astumaan Mökkiä kohti.

Pihalla ei ollut muita kuin vuohi, joka tyytyväisenä seisoi lieassa
pureksien horsmia. Kaarinalla oli tilaisuus tarkastaa pikku
kasvitarhaa, ja hän teki sen asiantuntijan silmällä, sillä Lanterissa
kaikki perheen jäsenet harrastivat kasvitarhanhoitoa. Mielihyväkseen
hän huomasi pikku palstan olevan erinomaisessa kunnossa. Rikkaruohot
oli tarkoin kitketty, porkkanat seisoivat suorina yhtä pitkän
välimatkan päässä toisistaan, hernekepit olivat mallikelpoisessa
rintama järjestyksessä, pavut ja punajuuret reheviä.

-- Siistiä väkeä, mutisi hän kolkuttaessaan ovelle. Ovikelloa ei ollut.

Plotina tuli avaamaan. Hän näytti hämmästyneeltä nähdessään tulijan,
Kaarinasta tuntui miltei siltä kuin hän olisi ollut epämieluisa vieras.

-- Häiritsenkö? kysyi hän. Minulla oli vapaa iltapuoli, ja teki mieleni
tulla teitä tervehtimään.

-- Olet hyvin tervetullut, sanoi Plotina ujosti.

Heti sisään astuessaan Kaarina huomasi, ettei huoneessa vallitseva
järjestys lainkaan vetänyt vertoja puutarhan siisteydelle. Pikku
rakennus sisälsi kolme huonetta ja niistä oli jokainen enemmän tai
vähemmän kirjojen ja paperien hallussa. Puulaatikolla oli nidos
Tietosanakirjaa, astiainpesupöydällä sanomalehtiä levällään; näki, että
lukuharras pikku emäntä oli astioita pestessään vilkaissut lehteenkin.
Keittiön viereisessä huoneessa, jossa Kaarina arvasi Plotinan asuvan,
riippuivat ikkunaverhot vinossa, vuodepeitteelle oli heitetty pari
paksua kirjaa ja kiikkutuolimatosta törrötti pumpuli esiin vuorin ja
päällyksen välistä.

-- Istuhan tähän kiikkutuoliin, pyyteli Plotina, minä pistäydyn vähän
keittiössä, isä on kamarissa kirjoittamassa.

Kaarina istuutui, otti yhden vuoteella olevista kirjoista ja alkoi
sitä selailla. Se oli laaja historiallinen teos, ja Kaarina, joka
erityisesti harrasti historiaa, syventyi siihen pian.

Hiljainen rykiminen sai hänet luomaan silmänsä ylös. Maisteri seisoi
ovella silmälasit kädessä ja katseli vierasta hieman oudoksuen. Kaarina
nousi ylös tervehtiäkseen, samalla solui kirja hänen sylistään maahan.
Hämillään anteeksi pyytäen hän kumartui ottaakseen sen ylös, mutta
maisteri olikin kyykistynyt ja piteli jo kirjaa hellävaroen sylissään.

-- Ahaa, sanoi hän raukeasti hymyillen, pikku neiti tutkii Meyerin
Geschichte des Altertums. Se on hauska kirja, hyvin hauska, vai mitä
arvelette?

-- Olen hyvin innostunut historiaan, vastasi Kaarina ujosti.

Maisteri nyökäytti pörrötukkaista päätään.

-- Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin
historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset
ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt
heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?

-- Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.

-- Minulla on erittäin nerokkaasti kirjoitettu teos, joka käsittelee
babylonialaista ja assyyrialaista kulttuuria. Teidän pitäisi nähdä se,
pikku neiti, se on täällä huoneessani.

Kaarina seurasi innostunutta maisteria seuraavaan huoneeseen. Maisteri
alkoi etsiä kirjahyllyltään luvattua kirjaa, ja sillä välin Kaarinalla
oli aikaa tarkastaa huoneessa vallitsevaa miltei järjestelmällistä
epäjärjestystä.

Iso kirjoituspöytä oli tykkänään paperien, sanomalehtien,
käsikirjoitusten ja kirjojen peitossa, siellä täällä vain törrötti
jokin mustepullo, kynttiläjalka tai kynäteline paperien keskeltä kuin
majakka myrskyisellä merellä. Lattialla pöydän vieressä oli läjä
paksuja kirjanidoksia, kirjoja oli tuoleilla ja pienellä kuluneen
nahkasohvan edessä seisovalla pöydällä, jolla sitäpaitsi oli koko
joukko vanhoja savukelaatikoita kannet auki ja täynnä herneitä, papuja
ja muita keittiökasvien siemeniä. Niiden vieressä oli puutarhasakset,
veitsi sekä pieni istutuslapio. Maisteri harrasti nähtävästi
puutarhatyötä tasan tieteiden kanssa.

-- Plotina, Plotina! huusi maisteri kärsimättömänä, minä en löydä
Kingin historiaa. Hameväki, lisäsi hän kääntyen tuttavallisesti
Kaarinan puoleen, sotkee aina papereitamme ja kirjojamme, järjestystä
muka pitää olla. Järjestystä! Hän pudisti halveksivasti päätään.

Kaarina puri huuhaan salatakseen hymyään. Hänen silmänsä eivät tosiaan
keksineet minkäänlaista järjestyksen alkuakaan huoneessa. Hyllyjä ja
kirjoja peitti paksu pölykerros.

Plotina riensi sisään.

-- Haetko Kingin historiaa, isä? Sinullahan oli se juuri aamulla.

-- Niin, niin minä selailin sitä aamulla ja nyt se on poissa. Sinä olet
tietysti korjannut sen järjestysinnossasi.

Plotina hymähti luoden veitikkamaisen katseen Kaarinaan.

-- Isä hävittää usein tavaroitaan ja syyttää sitten minun
järjestysintoani. Ikäänkuin pölyriepu ja huisku saisi lähestyäkään
hänen huonettaan.

Hän alkoi auttaa isäänsä kirjan etsimisessä, tuolit tyhjennettiin
moneen kertaan kirjoista ja papereista, kirjoituspöytälaatikot, yksinpä
paperikorikin puurrettiin juurta jaksain, vaikka oli mahdoton ymmärtää,
kuinka laaja historiallinen teos voisi sopia paperikoriin. Mutta
Mökin hajamielisille ja epäkäytännöllisille asukkaille ei sellainen
mahdollisuus nähtävästi ollut mikään mahdottomuus. Sillä aikaa kun isä
ja tytär näin touhusivat, porisi ja kiehui kahvipannu tulella voimiensa
takaa kummankaan heistä kiinnittämättä siihen rahtuakaan huomiota.

-- Kyllä se nyt kuohuu aivan tyhjiin, ajatteli Kaarina, hyökkäsi
keittiöön, nosti pannun syrjään ja vähensi tulta. Kun hän palasi
huoneeseen, oli isäntäväki yhä vielä etsimispuuhissa lainkaan
huomaamatta hänen poissaoloaan. Äkkiä Plotina katosi ulos ja palasi
hetkisen kuluttua tyytyväinen ilme kasvoillaan ja kadonnut kirja
kädessään.

-- Tässähän se on, isä kulta. Sinulla oli se mukanasi aamulla, kun
lypsit Klioa. Etkö muista!

-- Totta tosiaan, maisteri iski kämmenellään otsaansa. Olemme hiukan
hajamielisiä, Plotina. Hän näytti kirjaa Kaarinalle. Tämä on aivan
erinomaisen huvittava kirja, nuori ystäväni. Voin vakuuttaa, etten
ummistanut silmiäni sinä yönä, jolloin rupesin sitä lukemaan. Ja
ajatelkaas, että saatoin unohtaa sen pihalle. Klio olisi voinut syödä
sen suuhunsa, niin, Kliokin voi olla ahne historialle -- hän nauraa
hohotteli sukkeluudelleen. -- Se on kiltti vuohi, mutta ymmärtää perin
vähän tieteitä. Apteekkari antoi sille koiruuksissaan nimen Klio, se on
tosin pyhän asian häpäisemistä, mutta kun koko kirkonkylän väki sanoo
sitä Klioksi, on se saanut pitää nimensä.

-- Kahvi on pöydässä, ilmoitti Plotina.

-- Kiitos, kiitos, pikku filosofini, hymyili isä. Arvaatteko, miksi
hänen nimensä on Plotina? kysyi hän äkkiä kääntyen Kaarinan puoleen.

-- En, vastasi tämä päätään pudistaen.

-- Muistatte tietysti kuka Plotina oli?

-- Eikö hän ollut joku roomalainen nainen, arvasi Kaarina umpimähkään.

-- Aivan niin, muistelkaa tarkemmin.

-- Joku, Kaarina ryki ja ryki -- joku keisarinna, uskalsi hän heittää
esille, tai kristitty marttyyri.

Viimeinen otaksuma tuli hiljaa, epäröimällä.

-- Aivan niin, aivan niin, roomalainen keisarinna, innostui ukko. Te
osaatte historianne, nuori ystävä. Ja sanokaa lähemmin, minkä keisarin
puoliso.

Kaarinan silmät siristyivät hänen turhaan etsiessään aivoistaan
Plotinan puolison nimeä.

-- Rohkea rokan syö, hän viimein arveli ja sanoi umpimähkään:

-- Marcus Aureliuksen?

Maisteri loi häneen säälivän silmäyksen ja pudisti pettyneenä päätään.

-- Ei, ei, nuori ystävä, sanoi hän huoaten, Marcus Aureliuksen puoliso
oli oikea pahanpäiväinen letukka. Trajanus, tuo karkea, oppimaton
sotilas, oli se mies, jolle jumalat olivat suoneet puolisoksi vanhan
ajan helmen, hyveellisen ja viisaan Plotinan. Hän harrasti filosofiaa
ja tieteitä koko sydämestään, ja hänen ansionsa oli, että tieteitä
harrastava Hadrianus valittiin keisariksi Trajanuksen jälkeen. Senpä
vuoksi minä, kun rakas vaimoni lahjoitti minulle tytön, annoin hänelle
nimeksi Plotina siinä toivossa, että hänestä kerran tulisi yhtä viisas
ja hyvä nainen kuin hänen ruhtinaallinen kaimansa kerran oli ollut.
Ja se hänestä on tullutkin. Jumala suokoon, nuori ystäväni, että
hän kerran elämässään saisi iloa murto-osankaan siitä, mitä hän on
tuottanut köyhälle, yksinäiselle isälleen. Maisteri räpytti silmiään
liikutettuna, kyynelet eivät nähtävästi olleet kaukana.

-- Kuka puhuu köyhästä, yksinäisestä isästä? sanoi Plotina iloisesti ja
astui sisään kantaen hyvin mustaa ja tummunutta kahvipannua. Meitähän
on kaksi, isä kulta, ja Klio kolmantena sekä sen lisäksi kaikki vanhat
historian suurmiehet täällä hyllyillä ympärillämme. Sellaisessa
seurassa ei olla yksin.

-- Totta, totta tyttöseni, vakuutti isä hymyillen. Mutta etkö luule,
lisäsi hän luoden neuvottoman katseen kahvipannuun, että pannun pitäisi
olla hiukan kirkkaampi? Äidin eläessä se oli kirkas kuin kulta.

-- Niin, en ymmärrä, kuinka muut ihmiset saavat pannunsa pysymään
kiiltävänä, valitti Plotina. Minä kyllä pesen sitä aina väliin
saippualla ja harjalla, mutta ei se kiillä ollenkaan niinkuin
esimerkiksi täti Saarisen pannut.

-- Minä luulen, että se on silloin tällöin keitettävä tuhassa ja
hangattava hiekalla, sanoi Kaarina. Niin meillä tehdään.

-- Täytyy koettaa, sanoi Plotina ja maisteli hajamielisen näköisenä
kahviaan. Mutta eikö teistä tämä kahvi maistu hiukan omituiselta?

-- Sinä olet varmaan unohtanut panna siihen kahvijauhot, huomautti
Kaarina ujosti.

Plotina katsahti häneen hämmästyneenä.

-- Niinpä tosiaan taisin tehdä, suokaa anteeksi, tässä on vain
porovettä. Menen heti paikalla keittämään uutta.

Hän otti pannun ja hävisi keittiöön.

-- Trajanuksen puolison ei varmaankaan itse tarvinnut keittää kahvia,
huokasi maisteri puolittain leikillä. Hänellä oli palvelusväkeä
yllinkyllin. Kunpa minäkin saan kustantajan uudelle historialliselle
teokselleni, voin ehkä hankkia Plotinalle palvelustytön. On niin ikävä,
kun hänen kesken tieteellisiä tutkimuksiaan täytyy rientää patojen ja
kattiloiden kimppuun. Mutta -- lisäsi hän vilkkaammin -- saamme nähdä,
kun työni valmistuu. Ensimmäinen luku on jo valmis. Se käsittelee
kysymystä, missä määrin mitaanilaiset ovat samaa sukujuurta kuin
heettiläiset eli khatit. Mikä on teidän luulonne tästä asiasta, nuori
ystäväni?

-- Minä -- minä en tiedä, sopersi Kaarina. Me emme lukeneet niistä
koulussa.

-- Sepä vahinko, heettiläiset ovat sangen mielenkiintoinen kansa,
heidän rakennustaiteensa esimerkiksi. Malttakaa, minä luen
teille käsikirjoituksestani. Hän nousi ketterästi ja alkoi etsiä
kirjoituspöydältään. -- Se oli tässä aivan esillä äskettäin.
-- Plotina, Plo-tiinaa! Voi rakas tyttöseni, minne on joutunut
tutkistelmani heettiläisistä, ensimmäinen luku? Ihmeellistä! Sinä
olet varmaankin taas järjestäessäsi hukannut sen. Ja-ah, se onneton
järjestyshalu, se vie minulta vielä hengen. Plotina!

Plotina juoksi keittiöstä kahvimylly kädessä.

-- Rakas isä, mikä hätänä?

Ukko seisoi hänen edessään levittäen molempia käsiään epätoivon kuvana.

-- Heettiläinen tutkielmani on poissa. Sinä olet varmaankin sytyttänyt
sillä tulta tai antanut sen Kliolle. Oih, oih, monen viikon työ aivan
turhaan mennyttä.

-- Etsitään, isä kulta, etsitään.

Kaarinan suureksi huviksi ja kummastukseksi alkoi taas sama puurtaminen
ja haeskelu. Paperikori, pöytälaatikot, yksinpä uuni tutkittiin
perinpohjaisesti. Toisten etsiessä osui Kaarinan katse tiheästi
kirjoitettuun paperipinkkaan, joka oli melkein istutuslapion ja
puutarhasaksien peitossa. Hän näki siinä sanat khatti, kheta, khitti,
Mitaanin valtakunta ynnä muita outoja nimiä.

-- Tässä on muuan käsikirjoitus, ei kai se voi olla tämä? kysyi hän
ojentaen papereita maisterille.

-- Täsmälleen sama, aivan niin, minähän panin sen sinne eilen illalla
lajitellessani pavunsiemeniä. Hän alkoi selailla papereita ja unehtui
niitä lukemaan. Sillä aikaa Kaarina ja Plotina olivat päässeet kiinni
keskustelun päähän. Plotina ei enää ujostellut, hän oli tosin nytkin
harvapuheinen, mutta kuunteli huvitettuna, kun Kaarina sukkelalla
tavallaan kertoi kaskuja koulusta.

Ulkoa kuului Klion surkea määkinä. Maisteri havahtui.

-- Kello on kahdeksan, tyttöseni, olemme unohtaneet Klio-rukan. Se
nureksii.

Kaarina hypähti istuimeltaan.

-- Huh, joko kello on niin paljon, silloinhan minun on mentävä kotiin.

-- Tulettehan uudestaan, nuori ystävä, sanoi maisteri sydämellisesti
puristaessaan hänen kättään.

-- Niin, tule, sanoi Plotinakin ja lisäsi syrjään, isä on niin
virkistynyt käynnistäsi. Hän on iloinen saadessaan panna toimeen pienen
kuulustelun historiassa. Se muistuttaa hänelle niitä aikoja, jolloin
hän oli opettajana.

-- Minä tulen mielelläni, vastasi Kaarina. Viihdyn niin hyvin täällä
hauskassa Mökissänne. Sehän on omanne, eikö totta?

-- On, omamme se on, sanoi maisteri. Viime aikoina tosin on näyttänyt
siltä kuin aiottaisiin meiltä evätä oikeus siihen.

-- Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole sitä ostanut?

-- Olen kyllä ja maksanut kauppasumman rehellisesti. Mutta henkilö,
joka sen minulle möi, on kuollut, ja nyt uhkaa syntyä rettelöitä.
Tämä on näet vain pieni palstatila, ja itse emätila on saanut uuden
omistajan.

Varjo näytti hetkeksi pimittävän hänen ystävällisiä kasvojaan ja
Plotinan levollista otsaa.

-- Oh, kyllä asiat varmasti selviävät, lohdutti Kaarina.

-- Niinpä mekin luulemme. Tämähän on meidän ainoa turvapaikkamme,
Tusculumimme.

-- Älä huolehdi, isä kulta, rauhoitti Plotina isäänsä, joka äkkiä
näytti vanhalta ja raihnaalta.

Astuessaan pienestä portista ulos maantielle Kaarina tunsi saaneensa
uusia ystäviä, joiden surut ja ilot olivat hänenkin. Heidän pieni
puutteellinen kotinsa tuntui enemmän kodilta kuin kunnallisneuvoksen
kolkot huoneet plyyshikalustoineen ja silkkiverhoineen.

-- Kaarina, Kaarina!

Plotina juoksi hänen jälkeensä paljain päin. Kaarina käännähti.

-- Voi, hyvä ystävä, unohdimme aivan juoda kahvin. Tule takaisin. Se on
jo kauan ollut valmis, vaikka en muistanut sitä tarjota.

Kaarina räjähti helakkaan nauruun.

-- Mainiota! Kyllä se tällä kertaa jää juomatta. Olen luvannut kastella
kukkapenkit vielä tänä iltana. Ei näytä siltä kuin tulisi sadetta.

-- Mutta -- -- -- Plotina näytti onnettomalta -- sinä jäit ilman kahvia.

-- Sitä pikemmin tulen uudelleen.



VI.


-- Voi sun taavetti! kirkaisi Manne hyökätessään saliin hattu
niskassa. Tytöt, Sikke, Iisa, Hilja Saarinen ja Kaarina keskeyttivät
tanssiharjoituksensa.

-- Siinäpä sinä tuletkin! Sinunhan piti olla mukana tanssitunnilla, ja
nyt olet myöhästynyt puolisen tuntia, sanoi Kaarina.

Manne vihelsi pitkään.

-- Hui hai, tyttö parka, siitä ei synny kerrassaan mitään. Minusta ei
tule tanssikeikaria, vaikka koko kunnallisneuvoksen perhe seisoisi
päälaellaan parisen viikkoa.

-- Miksi siis syöksyt sisään kuin tuulispää häiritsemään meitä,
tiuskasi Iisa.

-- Ukki on tullut ja lupaa viedä meidät mukanaan Vehmasmäkeen.

-- Onpa se nyt jotakin erinomaista, mutisi Iisa, mutta Sikke, joka
paraillaan otsa hiessä oli syventymässä wieniläisvalssin salaisuuksiin,
pysähytti tanssinsa ja punastui mielihyvästä.

-- Ihanko sinä tosissasi puhut, Manne? kysyi hän.

-- Tule katsomaan.

-- Opitaan ensin nämä askelet, määräsi Kaarina. Hilja kiltti, soita
vielä kerta sama sävel.

Hilja istui soittokoneen ääreen, Iisa ja Sikke pyörivät. Iisalta kävi
oppiminen helposti, mutta Siken oli vaikea pysyä tahdissa.

-- Yks kaks, yks kaks, laski Kaarina. Voi hyvänen aika, Sikke, etkö
sinä koskaan opi niitä askeleita? puhkesi hän viimein toivotonna
sanomaan.

Sikke pysähtyi punaisena ja hengästyneenä.

-- En, enkä minä enää piittaa koko tanssista. Minä lähden ukin kanssa
saareen lehmiä lypsämään ja lehdeksiä tekemään.

Näin sanoen nöyrä ja mukautuva Sikke kohotti päätään niskoittelevasti
ja poistui päättävästi huoneesta. Kaarina katsahti ällistyneenä Iisaan.

-- Mikä häneen nyt meni?

Iisa ja Hilja nauroivat.

-- Sellainen hän aina on, selitti Iisa, kun Vehmasmäestä puhutaan. Hän
viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla.

Kunnallisneuvos Tullan kauppa oli tavallinen pieni maalaispuoti, pimeä
ja likainen, täynnä tupakansavua ja tuota epämääräistä tuntua, joka
syntyy märistä vaatteista, rasvanahkasaappaista ja hiestä, sillistä
ja lamppuöljystä. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi maalaiset
niin hyvin siellä viihtyivät, siellä sai vapaasti syljeksiä niin
pitkälle kuin tahtoi, sai tupakoida ja vaihtaa ajatuksiaan rauhassa
kenenkään muistuttamatta siisteydestä ja tuosta ikävästä puhtaudesta,
jota uusi lääkäri oli ruvennut kaikkien harmiksi saarnaamaan. Puodin
viereisessä huoneessa, puotikamarissa, oli isäntien tapana pistäytyä
juttelemassa asioistaan Tullan kanssa. Siellä istui nyt vanha Tullakin,
kunnallisneuvoksen isä, vetäen sauhuja pienestä piipunnysästään. Hän
oli pieni ketterä ukko, puhelias ja leikillinen. Rikasta poikaansa hän
vain harvoin kävi tervehtimässä ja pysyttelihe silloinkin mieluimmin
puotikamarissa tai itse puodissa, missä hänellä oli tilaisuus tavata
tuttuja ja vaihtaa heidän kanssaan jokin kokkapuhe.

Sikke astui maalaisen hitaalla tavalla huoneeseen ja pisti
juhlallisesti ukille kättä.

-- Päivää ukki, mitä saareen kuuluu?

-- Mitäs muuta kuin vanhaa rauhaa. Siellä on nyt paras marja-aika.
Olisi jouduttava mustikoita poimimaan.

-- Kyllä minä tulen, vakuutti Sikke. Puhukaa vain isälle ja äidille,
että päästävät meidät. Saammeko lähteä, isä?

Kunnallisneuvos istui leveänä konttorituolissaan sikari hampaissa.
Hänen olentoonsa tuli aina jotakin hyväntahtoisen suojelevaa isän
seurassa.

-- Mikäs, enhän minä kiellä. Kuka sinne sitten lähtee?

-- Sikke ja minä ainakin, vakuutti Manne.

-- Mitäs sinusta tyhjäntoimittajasta sinne, murahti kunnallisneuvos.

-- Osaanhan minä vetää nuottaa, tuon sitten isälle muikkuja
saavimitalla, lupasi Manne.

Päivällispöydässä otettiin asia uudelleen puheeksi, mutta
kunnallisneuvoksetar ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan.

-- Metsistyvät siellä taas, tytöt päivettyvät, ja Mannesta tulee moukka.

-- Auttaisikohan tuo, jos ostettaisiin se kirja "Hyvästä
käytöstavasta", virkkoi ukki ja katseli toinen silmä ummessa miniäänsä.
Lukisivat sitä tunnin tai pari päivässä, niin tokko nuo silloin niin
pääsisivät metsistymään?

-- Ukki laskee leikkiä, mutta se ei ole leikin asia, jos lapsista tulee
raakalaisia. Nyt kun Juhosta on tullut kunnallisneuvos, pitää meidän
olla niinkuin hänen asemassaan sopii, selitti rouva Tulla arvokkaasti.

Ukko kynsi korvallistaan.

-- Kyllähän minä senkin ymmärrän, mutta näinköhän tuosta tulisi
suurtakaan pahennusta, jos lapset viikon tai pari olisivat eukon ja
minun seurassani? Ei taida se hienous niistä niin lyhyessä ajassa
karista.

-- Annetaan lasten lähteä, sanoi kunnallisneuvos päättävästi.

-- Kuka sinne sitten haluaa? kysyi rouva Tulla. Sikke ja Manne tietysti.

-- Niin! huusivat veli ja sisar yhteen suuhun.

-- Minä jään kotiin, sanoi Iisa, ja Kaarina myös.

-- Eipäs, vastusti Manne, mitä minun luvuistani silloin tulee? Kyllä
Kaarinan on lähdettävä mukaan. En minä osaa ilman hänen apuaan kasveja
tutkia, ja minun on tänä kesänä otettava kuusikymmentä kasvia.

Kaarina katsahti hämmästyneenä poikaan. Mikä häneen nyt äkkiä pöllähti?
Eihän hän tavallisesti piitannut tehtävistään.

Rouva Tulla näytti mieltyneeltä.

-- Koska kerran Manne itse huolehtii luvuistaan ja tahtoo Kaarinan
mukaan, niin saa Kaarina lähteä.

Kaarina oli iloinen päästessään kuivasta kirkonkylästä nauttimaan
saarielämän vapautta. Sikke oli usein innostuneena kertonut pienestä
hauskasta Vehmasmäestä. Olisikohan Manne arvannut hänen mielitekonsa ja
senvuoksi pyytänyt häntä mukaan. Niin huomaavaiseksi häntä tuskin olisi
luullut.

-- Jos Kaarina viedään, lähden minäkin, sanoi Iisa, en minä viitsi
yksin kotiin jäädä.

-- Lähtekää vain koko liuta, ehdotti ukko, kyllä meillä tilaa on.

-- Rallen minä ainakin pidän kotona, sanoi kunnallisneuvoksetar
päättävästi.

-- En minä jää kotiin, en jää, huusi Ralle.

-- Ei Ralle lähde äidin luota minnekään, maanitteli rouva Tulla.
Vehmasmäellä on käärmeitä ja vihainen sonni.

-- Ralle on kotona ja syö karamellia, Rallen jalat kastuvat siellä,
Ralle saa hammastautia ja reumatismia kostealla maalla istuessaan,
ivaili Manne.

Rallen suu meni pahasti irveen. Joka hetki saattoi odottaa hänen
ratkeavan kauheaan ulvontaan.

-- Ralle, Ralle kulta, lohdutteli äiti. Ei Ralle huoli itkeä. Mietitään
asiaa. Rallen suu vetäytyi takaisin luonnolliseen asentoonsa. Hän oli
oppinut ymmärtämään, mikä vaikutus hänen parkumisellaan oli muiden
perheenjäsenien hermoihin ja käytti tietoaan erinomaisena valttina
tahtonsa saavuttamiseksi.

Kun asiaa oli pohdittu vielä tunnin verran, päätettiin lähteä matkaan
seuraavana aamuna varhain. Ukko Tulla oli tottunut liikkumaan aikaisin,
päivää ei saanut suotta tuhlata. Kunnallisneuvoksetar huokaili ja
päivitteli ja ryhtyi viimein Siken avulla matkavalmistuksiin.

-- Minä menen Hilja Saarisen luo hyvästille, tule sinä, Kaarina,
mukaan, sanoi Iisa.

-- Ellei minua täällä tarvita? Kaarina kääntyi kysyvästi
kunnallisneuvoksettaren puoleen. Hän oli vähitellen tottunut siihen,
ettei saanut käyttää aikaansa oman mielensä mukaan.

-- Lähtekää vain, lupasi rouva Tulla. Sikke panee kyllä sinun tavarasi
kokoon, Iisa.

Pappilassa oli vieraita, Kaarinalle tuntematonta väkeä. Eteisessä
kuiskasi hän Iisalle.

-- Minä pistäyn Plotinan luona. Tulen sitten noutamaan sinua.

Iisa näki mielellään Kaarinan poistuvan. Pentti oli kotona, ja kun
Kaarina oli läsnä, ei pojalla ollut silmiä eikä korvia muille.

Hän vastasi siis vain: -- Tee miten tahdot, ihmettelen vain, mitä
hauskuutta sinulla on Plotinasta ja hänen puolihupsusta isästään.

Kaarina kiirehti oikopolkua myöten Mökille. Lähetessään pihaa hän
kuuli jo kappaleen matkan päähän kiivasta puhetta. Hämmästyen tätä
harvinaista kovaäänisyyttä hiljaisen Mökin alueella hän joudutti
askeleitaan. Pihalle tultuaan hän näki kanttorin kookkaan rouvan
punaisena, kädet puuskassa puhua parpattavan maisterille, joka nöyränä
ja hämillään seisoi tuiman rouvan edessä pidellen Klioa sarvista.

-- Ja sen minä sanon maisterille vastaisen varaksi, torui kanttorin
rouva, että jos se elukka vielä kerran pistää iljettävät sorkkansa
minun pihani sisäpuolelle, niin käsken Freedun ampua sen. En minä sitä
varten viljele kaalia ja herneitä, että tuollainen paholaisen näköinen
pukki tulee niitä ahmimaan.

Ja kiukustunut rouva teki nopean koko käännöksen ja poistui pihalta
kallistamatta korvaansa maisterin puolusteluille.

-- Onko Klio ollut luvattomilla teillä? kysyi Kaarina reippaasti.

-- Ah, nuori ystäväni, tuo viisas eläin hankkii itselleen tuon
tuostakin vapauksia hyvin tuntien hajamielisyyteni. Klio, Klio, miksi
väärinkäytät isäntäsi luottamusta? torui ukko lempeästi. Naapurin
kasvitarhaan ei sinun missään tapauksessa pidä tunkeutua.

Hän talutti niskoittelevan vuohen pikku läävään. Kaarina huomasi
hänen olennossaan jotakin outoa, levotonta. Hänen kätensä vapisivat,
kun hän sysäsi salpaa läävän oven eteen, pukukin oli tavallista
huolimattomampi. Raskaasti huoaten hän avasi eteisen oven.

-- Plotina on ollut työssä koko päivän, ankarassa työssä, emme ole
ennättäneet syödäkään. Hän istuu täällä minun huoneessani.

Maisterin työhuoneessa vallitsi täydellinen sekasorto, pöytälaatikot
oli nostettu paikoiltaan ja kirjakaapin ovet selko selällään, hyllyt
tyhjiksi raastetut. Lattialla, pöydällä, tuoleilla näkyi vanhoja
kirjeitä, sanomalehtiä, käsikirjoituksia huiskin haiskin, ja Plotina
istui tämän paperimeren keskellä nenä pölyisenä. Hän hymyili väsyneesti
Kaarinan nähdessään.

-- Hyvänen aika, Plotina, mitä sinä puuhaat? huusi Kaarina. Onko teillä
suursiivous keskellä viikkoa.

Plotina ravisti päätään.

-- Minä etsin erästä tärkeätä paperia, olemme etsineet sitä kaiken
päivää, isäni ja minä -- yksinäinen kyynel vieri pitkin tytön poskea.

-- Rakas Plotina, minä niin mielelläni sinua auttaisin. Eikö sinulla
ole aavistustakaan siitä, missä paperi on?

Plotina huokasi, ja kynnykseltä vastasi kaikuna hänen isänsä huokaus.

-- Se on ikivanha paperi. Emme ole osanneet sitä ennen kaivata. Ja nyt
tarvitsisimme sitä välttämättömästi.

-- Ilman sitä olemme kodittomia mierolaisia. Minun täytyy rakkaan
lapseni keralla lähteä kerjäämään kuin Belisarius muinoin, voihki
maisteri.

-- Mutta isä kulta, ethän sinä ole sokea, sanoi Plotina hellästi.

-- En vielä, en vielä, huokasi isä, mutta onnettomuus ei koskaan tule
yksin. Ja hän katseli eteensä niin synkkänä, kuin jos hänen silmäinsä
valo siinä tuokiossa olisi uhannut sammua.

Kaarina katseli avutonna ympärilleen. Oli vaikeata nähdä isän ja
tyttären surua.

-- Rakkaat ystävät, pyysi hän vihdoin, selittäkää minulle tarkemmin
tilanne. Koskeeko asia Mökkiä ja teidän omistusoikeuttanne siihen?

-- Oikein määritelty, nuori ystäväni, oikein määritelty.
Plotina-tyttöseni, heitä jo turha etsiminen, niin kerromme
vieraallemme, mikä mieltämme painaa.

Hän istui eräälle paperiläjälle ja viittasi Kaarinaa tekemään samoin.
Kaarina ei kuitenkaan halunnut antaa vastapestyn vaalean pukunsa joutua
liian läheiseen yhteyteen pölyisten paperien ja kirjojen kanssa ja jäi
sen vuoksi seisomaan.

-- Koetan esittää asiat kronologisessa järjestyksessä, aloitti
maisteri. Siitä on nyt ummelleen kolmetoista vuotta kolme kuukautta
neljä päivää ja -- hän loi katseen kelloonsa -- ja viisi tuntia
siitä, kun me, tyttäreni ja minä, muutimme mökkiin. Muuan ystäväni,
silloinen kappalainen, oli hommannut meille tämän paikan. Asuimme
ensin vain vuokralla, mutta sitten onnistui minun uskollisen ystäväni
myötävaikutuksella lunastaa tämä pikku palsta rakennuksineen omakseni.
Kauppakirja kirjoitettiin, ostosumma maksettiin, ja kumpikin puoli oli
tyytyväinen. Ystäväni kappalainen neuvoi minua laillistamaan kauppani
oikeudessa, mutta se jäi minulta tekemättä, paha kyllä, sillä nyt on
ilmestynyt uusia vaikeuksia. Päätilan entinen omistaja on kuollut, ja
perilliset ovat äskettäin myöneet tilan uudelle omistajalle. Ja tämä
uusi omistaja väittää nyt, että minä en olekaan Mökin omistaja, vaan
ainoastaan sen vuokraaja, jonka hän voi karkoittaa milloin tahansa pois.

-- Kauheata! huudahti Kaarina. Ja kuka on tämä uusi, sydämetön omistaja.

Isä ja tytär olivat kumpikin vaiti.

-- Kunnallisneuvos Tulla, sanoi Plotina viimein.

Kaarina tunsi veren kohoavan poskiinsa.

-- Mahdotonta, sopersi hän. Hän näyttää niin ystävälliseltä. Eihän hän
voi olla niin tunnoton.

-- Hän tahtoo rakentaa huvilan tälle paikalle. Se on sopiva kohta,
lähellä hänen sahalaitostaan.

Kaarinan sydäntä kouristi. Hän muisti rouva Tullan ylpeydellä puhuneen
uudesta komeasta huvilasta, jonka he aikoivat rakentaa.

-- Mutta täytyyhän voida näyttää toteen, että olette maksanut
kauppasumman, väitti hän hehkuvin poskin.

-- Sen olisi isä voinutkin, jos kauppakirja olisi ollut säilössä, mutta
se on hävinnyt, ja me olemme etsineet sitä kaiken päivää. Plotinan pää
vaipui rintaa vasten, ja tukahutettu nyyhkytys värisytti hänen hentoa
ruumistaan.

-- Hävinnyt! toisti hänen isänsä kumealla äänellä. Kaarina polvistui
Plotinan viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Älä murehdi, Plotina kulta, on aivan mahdotonta, että semmoinen
vääryys voisi tapahtua. Usko minua, oikeus voittaa kyllä.

-- Historian kulku ei aina sitä todista, huokasi maisteri.

Nähdessään isänsä perin masentuneena kohotti Plotina päätään.

-- Siinä minä uskallan olla toista mieltä, muistelepas esimerkiksi
persialais-kreikkalaisia sotia.

-- Niin, sanoi Kaarina, joka jo tunsi Mökin asukkaita siksi paljon,
että tiesi, mikä lääke paraiten tepsi. Voittehan kuvitella, että
kunnallisneuvos on suuri mahtava Persia ja te, Mökin asukkaat,
pieni Kreikka. Mutta teillä täytyy olla mielenlujuutta ja rohkeutta
voittaaksenne taistelun.

Ukon katse vilkastui.

-- Erinomaista, nuori ystävä, te puhuitte totisen sanan. Mahtava
Persia ja pieni Kreikka, Barbaari ja sivistys. Hän kohosi seisomaan ja
pullisti tärkeän näköisenä rintaansa. -- Älä lainkaan hätäile, Plotina,
vihollinen lähestyy valmiina murskaamaan meidät, mutta meilläkin on
Thermopylaimme ja Salamiimme. Rauhoittukaamme. Ja nyt menen lypsämään
Klioa. Tänä iltana on minun vuoroni.

Hän katosi keittiöön ja lähti ulos lypsinkiulu kädessä hyräillen
Porilaisten marssia.

Plotina ojensi kyynelissä hymyillen kätensä Kaarinalle.

-- Kiitos, Kaarina, hyvin sinä ymmärrät isää. Hän on ollut kaiken
päivää aivan suunniltaan mielipahasta. Minä kestän kyllä paljon, mutta
nähdessäni hänen rakkaat kasvonsa huolestuneina, käy minullekin suru
ylivoimaiseksi. Nyt hän taas on eläytynyt sinun antamaasi mielikuvaan.
Kunpa kaikki vain kääntyisi hyvään päin ja pieni Kreikka todellakin
suoriutuisi kunnialla taistelusta.

Kaarina lausui vielä pari rohkaisevaa sanaa ja lähti sitten noutamaan
Iisaa pappilasta. Iisa oli pahalla tuulella -- Pentti ei nähtävästi
ollut osoittanut kyllin suurta huomaavaisuutta -- hän toruskeli
Kaarinaa viivyttelemisestä. Kaarina kuunteli vain puolella korvalla,
hän oli jo tottunut Iisan oikkuihin. Sitäpaitsi hän yhä vielä näki
silmäinsä edessä äskeisen kuvan: kumaraselkäisen, harmaantuneen
maisterin ja laihan Plotinan, jotka istuivat paperien ja sanomalehtien
keskellä etsimässä kauppakirjaa, joka estäisi heitä joutumasta
kodittomiksi.

Hän liitti kätensä yhteen ja lähetti palavan rukouksen kohti kesäistä
taivasta ystäväinsä onnen puolesta.



VII.


Seuraavana aamuna jo kello viideltä alkoi ukkovaari hoputtaa lähteviä.
Sitkeä vanhus hääri lähtövalmiina, mutta Iisaa ja Kaarinaa oli vaikeata
saada niin varhain liikkeelle, ja Ralle käännähti kiukkuisesti, kun
häntä puhuteltiinkaan. Neljä kuppia kahvia ehti ukko särpiä, ennenkuin
viimein oltiin valmiit.

-- Joutukaa, joutukaa, hoputti Manne tyttöjä. Hän oli ylen onnellinen,
käydä keikisteli kädet taskuissa ja hyppäsi aina välillä pihalle
katsomaan, oliko polkupyörä todella aivan kunnossa. Hänen oli määrä
ajaa polkupyörällä ja muiden kunnallisneuvoksen nelipyöräisillä.
Vehmasmäkeen oli näet alkumatka suoritettava maantietä myöten.

Rouva Tullan suureksi mielihyväksi ei mikään voima saanut Rallea
sängystä ylös, ja koska hänen seuransa sisarusten mielestä ei ollut
juuri toivottavaa, sai hän rauhassa jäädä vuoteeseen.

Vehmasmäki oli parin kilometrin soutumatkan päässä manteresta. Se oli
kunnallisneuvoksen syntymäpaikka ja oli aikoinaan kuulunut läheiseen
Marttilan taloon. Tulla oli rikastuttuaan ostanut saaren muutamalla
tuhannella markalla ja rappeutuneen mökin sijalle rakennuttanut uuden
talon. Rakennus ei ollut iso, sisälsi vain tuvan ja kaksi kamaria.
Mutta se oli siisti ja sievä. Rouva Tulla näytteli mielellään
vierailleen valokuvia miehensä "synnyinkodista", hän tahtoi niille,
jotka väittivät Juho Tullan kasvaneen savupirtissä, näyttää somasti
rakennettua pikku taloa. Itse hän tuskin koskaan kävi appivanhempiaan
tervehtimässä, mutta varsinkin Sikelle ja Mannelle oli Vehmasmäki
paratiisin arvoinen.

Mummo Tulla oli pihalla syöttämässä kanoja, kun matkamiehet hitaasti
nousivat mutkikasta polkua mäelle, jonka harjalla rakennus sijaitsi.
Vieraat nähtyään hän ajoi kanat takapihalle ja riensi kiireesti aittaan
heittääkseen puhtaan nutun ylleen. Leppeästi hymyillen hän sitten
kätteli tulijoita.

-- Jopas te olette kasvaneet, ihmetteli hän Sikkeä ja Iisaa. Mannekin
kohta on iso mies, ja tämä on sitten se helsinkiläinen vieras. Siltä se
näyttääkin, on niin hienohipiäinen ja vaalea näitten savolaistyttöjen
rinnalla.

Iisa nyrpisti nenäänsä, häntä ei miellyttänyt se, että Kaarinaa
aina verrattiin heihin. Hänen vaistonsa sanoi, että Sikke ja hän
tässä vertailussa jäivät varjopuolelle. Sikke sitävastoin hymyili
leveintä hymyään. Mummun pelkkä näkökin vaikutti häneen virkistävästi.
Tottuneesti liikkuen kuin kotonaan ainakin hän meni aittaan, riisui
muodikkaan kesäpuvun yltään ja ilmestyi hetkisen kuluttua puettuna
vanhaan väljään pumpulihameeseen, avojaloin ja huivi päässä. Näytti
siltä kuin hän kaupunkilaisvaatetuksen keralla olisi heittänyt
yltään muunkin turhan rihkaman, mikä vuoden mittaan äidin suurilla
ponnistuksilla oli häneen kertynyt. Hänen yksinkertaiselle luonteelleen
vieras teennäisyys oli kuin poispuhallettu; samoin tyytymätön, hiukan
hapan ilme, joka tavallisesti oli hänen sulottomilla kasvoillaan. Hidas
uneliaisuus oli vaihtunut iloiseen reippauteen ja toimeliaisuuteen.
Silminnähtävällä nautinnolla hän heti ryhtyi mummoa auttamaan
askareissa, kantoi pöydälle ruokaa ja keitti kahvia.

-- Tänne minä nyt jäänkin samalla matkalla, lupaili Manne pistäessään
hyvillä mielin poskiinsa viiliä ja talkkunaa.

-- Entäs se koulu? naureskeli mummo.

-- Männikköön koulu! Ei minusta sentään kuuna päivänä lukumiestä tule,
talonpoika tulee ja oikein rehti.

Ukki nauroi salavihkaa tyytyväistä hihitystä, mutta Iisa puhkesi
harmistuneena sanomaan:

-- Siinä sen nyt näkee, että äiti oli oikeassa, kun ei tahtonut päästää
Mannea tänne. Heti kun hän tulee Vehmasmäelle, uhkaa hän heittää
lukunsa.

Kaarina huokasi itsekseen. Hän aavisti tehtävänsä täällä käyvän vielä
vaikeammaksi kuin kirkonkylässä. Kunpa keksisi jonkin taikakeinon,
jonka avulla saisi Mannen tunninkaan verran viihtymään kirjan ääressä!
Ja pahinta oli se, että häntä itseäänkin laiskotti ja väsytti koko
opetus, täällä viheriäisen metsän keskellä se maistui vielä enemmän
puulle kuin ennen.

Seuraavat päivät osoittivat, ettei hän ollut väärin arvioinut
vaikeuksia. Mannea ei näkynyt paljon muulloin kuin aterioilla, ja kun
Kaarina muistutti häntä luvuista, nauroi poika hänelle vasten silmiä
ja käski hänen mennä opettamaan ruotsia kanoille. Ja Sikke vaikeni
itsepintaisesti, kun Kaarina ehdotti, että pidettäisiin tunnit heti
aamulla, jotta he saisivat olla vapaat muun osan päivää.

Neljä päivää oli kulunut suloisessa joutilaisuudessa. Kaarina ja Iisa
loikoilivat pihanurmella saunakukkien ja vuohensilmien keskellä, Sikke
pesi mummon maitohulikoita, ja Manne puuhaili kastematojen kanssa.

-- Kuulkaapas, sanoi Kaarina kohottautuen rennosta asennostaan, nyt
nämä laiskanpäivät saavat loppua. Huomenaamulla alkaa työ. Eikö niin?

-- Minulla ainakin on askareita yllin kyllin, vastasi Sikke
päättävästi, en ennätä aikaani tuhlata turhanpäiväisiin lirkutuksiin.
Lupasin huomenaamulla lähteä mummin kanssa lehdeksiä tekemään
kaskimaalle.

-- Entä milloin luemme sitä uutta ruotsalaista kirjaa, jonka toin teitä
varten?

-- Lukekaa Iisan kanssa kahden. Minua ei nyt luvut huvita.

-- Toivotonta, naurahti Kaarina Iisaan kääntyen.

-- Semmoinen Sikke on aina Vehmasmäellä. Kotona hän on kiltti ja
taipuvainen, mutta täällä hän ei tiedä muusta kuin lehmistä ja
porsaista. Arvaapas, mitä hän vastasi minulle tänään, kun kysyin, minkä
soittokoneen ääni hänestä on kaunein. "Separaattorin", hän vastasi.
Onkos mokomaa proosapyttyä nähty?

-- Niinpä se vain minusta onkin, vastasi Sikke levollisesti. Kun
ensimmäisenä aamuna heräsin separaattorin surinaan, jota en taas ollut
sitten viime kesän kuullut, tuntui minusta, ettei mikään musiikki
maailmassa ollut ihanampaa.

Kaarina hymyili surunvoittoisesti. Siken peittelemätön luonnollisuus
johti mieleen Pappilan Maijun lehmineen, vasikkoineen. Ah niin --
siellä Hämeessä Maiju ja Elsa nyt kyttäsivät viinimarjapensaiden
varjossa tai samoilivat tuttuja paikkoja, suurten kuusimetsien
siimeksessä. Ja Lanterissa eleli vieras isäntä nauttien isän huolella
ja taidolla hoidetun hyötymansikkamaan hedelmistä. Mitä tehnevät, miten
viihtynevät Kati ja Heidi ja Pulle?

Ja jossakin kaukana Etelän ruusutarhoissa ikävöivät isä ja äiti,
lapsiansa ikävöivät ja huolehtivat. -- Ah, elämä on sentään raskasta!
(Viimeinen ajatus oli Kaarinasta niin kaunis ja runollinen, että hän
päätti kirjoittaa sen päiväkirjaansa.)

Manne oli saanut kastematonsa hyvään kuntoon ja astui tyttöjen luo.

-- Kuulkaas, eiköhän lähdetä mustikkaan?

-- En minä viitsi, vastasi Iisa haukotellen. Mutta Kaarina heräsi
synkistä mietteistään ja huudahti vilkkaasti:

-- Lähdetään vain, se olisi hirveän hauskaa.

-- Minulla on loistavat meiningit, kehuskeli Manne. Lähdetään oikein
veneellä jonnekin saareen ja koko päiväksi. Pulskat eväät mukaan.

Kaarina hypähti pystyyn. -- Mainiota! Mutta kuules, Manne, minä tulen
mukaan vain sillä ehdolla, että sinä tänään kirjoitat pari sivua
ruotsia.

-- Hyi, ettäs kehtaat! Silläkö lailla sinä minut palkitset? Ellen minä
olisi ruvennut vaatimaan sinua mukaan, istuisit tällä haavaa ikkunassa
paistamassa särkiä apteekin Pentin tai jonkun muun rohtoherran kanssa.

-- Sinä olet todella suurenmoisen jalomielinen, myönnetään, mutta
tiedäthän, että sinun on syksyllä suoritettava ehtosi, ja siksi sinun
täytyy lukea.

-- Minä annan palttua koululle, huusi Manne ja juoksi tiehensä sitä
menoa. Iltapuolella hän kuitenkin hätäpikaa töhri ruotsinvihkoonsa pari
sivua ja heitti vihon Kaarinan syliin.

Kaarina oli mielissään. Hänellä oli siis kuitenkin jonkinlainen
vaikutusvalta rajuun Manneen. Mutta tarkastaessaan kirjoitusta hän
ravisti päätään. Poika oli auttamattoman huolimaton. Kaksitoista
virhettä samalla sivulla. Kauheata!

Marjamatka alkoi erinomaisilla enteillä. Ilma oli ihana, järvi tyyni ja
taivas pilvetön. Sikke varasi eväskoriin talon paraita herkkuja, itse
hän jäi kotiin auttamaan mummoa vuonien keritsemisessä.

-- Minne te oikein lähdette? kysyi mummo saattaessaan marjamiehiä
rantaan.

-- Viitasaareen kai, vastasi Manne toisten puolesta, siellähän niitä
mustikoita ennen oli. Ja nyt sitä lähdettiin. Istu sinä, Kaarina,
perään, Iisa ja minä soudamme.

-- En minä voi soutaa, intti Iisa. Käteni ovat paljosta
pitsinvirkkauksesta hellät, soutakoon Kaarina. Hän istui perään, mutta
laski tuokion kuluttua melan käsistään suojatakseen itseään päivän
polttavilta säteiltä.

Mannea suututti, hän lupasi tervata Iisan hienon hipiän heti maihin
tultua.

Kun vene alkoi lähetä Viitasaarta, pysähytti Manne äkkiä soutunsa ja
sanoi:

-- Kuulkaa, minä tiedänkin paljon paremman mustikkapaikan kuin
tämä Viitasaari. Marttilan Hilma kehui, että Eräsaarilla on vähän
tuhottomasti mustikoita tänä vuonna.

-- Onko sinne vielä pitkäkin matka? kysyi Kaarina.

-- On muutama kilometri vielä. Mutta se on mahtava paikka. Pääsaarella
on korkea vuori, Haukkavuori, ja metsätkin ovat niin jylhät, ettei
näillä mailla ole vertaista. Tuossa se jo näkyykin. -- Manne osoitti
kädellään korkeata taivaanrannalla kohoavaa vuorta.

-- En minä viitsisi niin pitkälle lähteä, esteli Iisa, mutta Kaarina
huudahti:

-- Soudetaan vain sinne. Nimikin kuulostaa niin romanttiselta. Kyllä me
Mannen kanssa jaksamme soutaa.

-- Älä sillä lailla kisko, neuvoi Manne, sellainen kiivas soutu vain
väsyttää. Turhanpäiväistä tyttöjen intoilemista! Mies vetää tyynesti ja
rauhallisesti. Kas näin.

Voimakkain, tasaisin ottein Manne liikutteli airojaan. Kaarina koetti
seurata hänen esimerkkiään. Hän huomasi Mannen olevan oikeassa.
Käsivarsia väsytti jo liian kiivaasta vetämisestä, ja käsissä oli
rakkoja. Huh, olipa matkaa vähän liiaksikin!

Mutta kun vene vihdoin liukui rantahiekalle, ei Kaarina katunut
vaivojaan. Manne oli valinnut satamaksi lahdenpoukaman, jota molemmin
puolin rajoittivat korkeat, äkkijyrkät kalliot. Muutaman kymmenkunnan
askelen päässä rannasta oli pieni kalasauna ja sen takana vihanta
koivujen ja haapojen ympäröimä nurmi.

-- Mikä ihana paikka! huusivat tytöt yhteen ääneen.

-- Eikös olekin, kehui Manne tyytyväisenä. Minä pistäysin täällä
pikimmältään viime kesänä ukin rengin, Esan kanssa. Tuo vuori tuossa,
hän viittasi oikealle, on Kaikukallio ja tuo korkeampi, vastapäinen, on
Haukkavuori.

-- Mutta missä täällä mustikoita kasvaa? kysyi Iisa. Ei kai noilla
paljailla kallioilla?

-- Ei niillä, mutta jos kuljemme Haukkavuoren vasenta rinnettä, tulemme
notkelmaan, ja siinä pitäisi Hilman sanojen mukaan kasvaa julmasti
marjoja.

-- Huh, sanoi Iisa, en minä ainakaan viitsi mennä sinne vaatteitani
repimään. Menkää te Kaarinan kanssa, minä jään tänne ruokaa laittamaan.

-- Ja romaania lukemaan, mutisi Manne. Hän oli nähnyt Iisan pistävän
eväskoriin kotoaan ottamansa kirjan. Hei, Kaarina, lähdetään me sitten.
Vai pelkäätkö sinä hienoja vaatteitasi ja korkeakantaisia kenkiäsi?

-- En toki, olenhan tullutkin vartavasten mustikkaan. Joudutaanpas
nyt, minä oikein palan halusta päästä kapuamaan tuonne vuorenharjalle.
Sieltä mahtaa olla ihana näköala.

Manne ja Kaarina ottivat tuohisensa ja lähtivät kiipeämään vuorta ylös.

-- Muista laittaa päivällinen valmiiksi ajoissa, varoitti Manne
mennessään Iisaa.

-- Totta kai. Tuokaa te vain marjoja, kyllä minä ruuasta huolen pidän.

Hän kokosi risuja ja alkoi tehdä tulta. Mutta muutamia kertoja turhaan
yritettyään hän kyllästyi koko hommaan ja päätti ensin huuhtoa perunat.
Sen tehtyään hän heitti ne pataan, nosti padan kahden kiven väliin
ja puhalsi tulta, joka itsepintaisesti kieltäytyi tottelemasta hänen
ponnistuksiaan.

-- Kai se vähitellen syttyy itsestään, hän tuumi ja heitti koko
puuhan sikseen, otti kirjansa ja rupesi etsimään itselleen sopivaa
makuupaikkaa. Koska hän käärmeitä peläten ei uskaltanut jäädä ulos,
levitti hän vaippansa kalasaunan penkille ja heittäytyi pienen
ikkunaluukun alle pitkälleen. Sivu sivulta hän ahmi jännittävää
kertomusta, kunnes viimein huoneessa vallitseva puolihämärä alkoi häntä
nukuttaa ja hän uupui uneen.

Sillä aikaa Kaarina ja Manne kapusivat kuin vuorivuohet ylös jyrkkää
vuorenrinnettä. Ylhäällä heidän päänsä päällä vihelsivät haukat
kimakoita varoitushuutojaan raivostuneina siitä, että rohkeat
ihmislapset uskalsivat lähestyä heidän pesäpaikkojaan. Siellä täällä
näkyi kivillä revittyjä sulkia ja höyheniä, lintujen ja muiden
pikkueläinten luita jäännöksinä petolintujen verisistä aterioista.
Joskus oli vuori niin jyrkkä, että vain polvillaan ja tarrautumalla
kiinni johonkin käyrään mäntypahaiseen saattoi päästä ylös. Manne
kiipesi ketterästi jyrkintäkin seinää, mutta Kaarinalta kävi nousu
vaikeammasti, hänen hameensa olivat vastuksena ja sitäpaitsi hän oli
tottumattomampi kuin Manne kiipeilyurheiluun. Kerran hän jo luuli
viimeisen hetkensä tulleen. Pensas, johon hän tarttui kiinni, petti,
ja hän tunsi hiljaa luisuvansa alaspäin. Hän koetti tarttua kiinni
viereiseen sammalmättääseen, mutta silloin komensi Manne käheällä,
käskevällä äänellä:

-- Älä luota siihen, se irtaantuu.

-- Tämä pensas pettää, huusi Kaarina hätääntyneenä. Kivet hänen
jalkainsa alla alkoivat vyöryä.

-- Tartu minuun heti, kuului sama käskevä ääni, ja Manne ojensi
paljaan, ruskettuneen säärensä häntä kohti.

-- Jaksatko sinä?

-- Tottele.

Kaarina empi hetken, mutta luotuaan silmänsä alaspäin, missä ammottava
syvyys väijyi valmiina nielaisemaan hänet, jos hän olisi lähtenyt
vyörymään alaspäin, hän puri hampaansa yhteen ja tarttui Mannea
jalkaan. Tämä alkoi laahautua varovasti ylöspäin pidellen kiinni
vanhan, sitkeän petäjän juuresta.

-- Kas niin, sanoi Manne, autettuaan Kaarinan viereensä pienelle
penkerelle, tyttö on sentään aina tyttö, ja poika on poika, vaikka
pojalla olisikin ehdot laskennossa ja tyttö olisi viisas kuin
professori.

Kaarinan kaikki jäsenet vapisivat vielä säikähdyksestä ja
hermojännityksestä. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi nauraa Mannen
voitonriemuiselle ryhdille. Poika katseli häntä huvittuneena ja samalla
hiukan kummastellen.

-- Hohoh, sinä vain naurat, minä ajattelin sinun pillahtavan itkuun tai
ainakin pyörtyvän. Pahoittelin tässä juuri, etten tullut ottaneeksi
Iisan hajuvesipulloa matkaan.

-- Mistäpä sinä arvaat, kuinka lähellä itku oikeastaan on, ajatteli
Kaarina, mutta ääneen hän virkkoi: -- Se aika on ollut ja mennyt,
jolloin tytöt pyörtyivät ja itkivät. Me yhteiskoulun tytöt olemme
reipasta väkeä, emme me turhanpäiten vetistele. Mutta jatketaanpa nyt
matkaa, muutoin emme saa mustikoita.

Kohtalo oli kuitenkin nähtävästi päättänyt, että heidän
mustikkaretkensä sillä haavaa jäisi ilman marjoja, sillä kun he
päästyään vuoren harjalle ja vähän aikaa ihailtuaan komeata näköalaa
painautuivat samoilemaan vuoren vastakkaista loivaa rinnettä alas,
huomasivat he maassa kahden jykevän kiven kolossa suuren padan. Padassa
oli torvi, joka johti vieressä olevaan saaviin.

Manne vihelsi pitkään.

-- Heipä hei! siinä on viinankeittovehkeet täydessä komeudessaan.
Tehdäänpäs veijarille pienet kepposet.

Hän potkaisi saavin kumoon ja kirkas neste valui maahan. Karkea kirous
kuului samassa aivan heidän vierestään, ja pörröinen pojan pää kohosi
korkean kiven takaa, jossa sen omistaja oli piileskellyt. Raivostuneena
poika pui nyrkkiään ja huusi täyttä kurkkua:

-- Rosvot! Koirat! Sudet! Isä, i-isää, tule tänne!

Manne ja Kaarina seisoivat hetkisen jähmettyneinä. Mutta sitten Kaarina
kiskaisi Mannea hihasta ja kuiskasi hätäisesti: -- Juostaan pakoon. Hän
voi tehdä meille pahaa.

Manne työnsi Kaarinan käden halveksivasti syrjään ja asettui
katselemaan poikaa kädet puuskassa.

-- Vai niin, hän puhui mahtavasti kuin olisi hän ollut vähintään itse
pitäjän leveäselkäinen nimismies. Vai viinankeitossa täällä ollaan!
Tiedätkös, lurjus, mikä siitä seuraa? Hyvät sakot tai vettä ja leipää.

Poika raivostui yhä enemmän ja syytämällä syyti suustaan parjaustulvan,
jossa kaikki kielemme haukkumasanat karkeimpaan kiroukseen asti olivat
edustetut. Mannekin suuttui vuorostaan. -- Maltas, sinä suurisuinen
vekara. Kyllä minä sinut tunnen. Etköhän vain ole Riepposia? Kyllä
teidät tiedetään, viinankeittäjät. Hänen vielä puhuessaan kuului
metsästä risahtelua, ja nopeat askelet lähenivät.

Kiroilevan pojan kasvot saivat entistä häijymmän ilmeen.

-- Ähä kutti, senkin voro, isä tulee ja näyttää sinulle, mikä olet
miehiäsi.

Pitkä, harteva mies pyssy olalla näkyi puitten välissä. Kaarina tarttui
uudelleen Mannea käteen.

-- Juostaan, juostaan. Hän tappaa meidät.

-- Taitaa juutas sen tehdä. Se on Hiski Riepponen itse.

Hän läksi juoksemaan hätäillen Kaarinalle:

-- Tule kiireen vilkkaa, pysyttäydy minun kintereilläni.

Suin päin pakenivat molemmat yli kivien ja kantojen. Kaarina kompastui,
kaatui ja vieri niine päivineen vuorenrinnettä myöten, joka onneksi
siinä kohden oli loivaa, alas kanervikkoon. Manne harppasi hänen
jäljestään ja tapasi Kaarinan istumassa sammalissa. Hän oli surkean
näköinen, tukka pörröllään, suu täynnä multaa ja sammalia, kädet
naarmuissa, hameessa mustikkapilkkuja. Manne oli repinyt molemmat
säärensä verille, housuissa oli repeämä.

-- Huh, ähki hän, olipa onni, ettet särkenyt päätäsi kiviin, Kaarina.
Miten sinä noin taitamattomasti juokset?

-- Enhän minä joutanut eteeni katsomaan. Marja-astianikin on kadonnut,
ja nekin vähät marjat, joita siinä oli, ovat tipo tiessään. Hyss,
tuossa hän taas on.

Hän viittasi heidän yläpuolellaan kohoavalle penkerelle. Kaksi kiiluvaa
silmää hehkui sieltä heitä vastaan ja käheä ääni huusi:

-- Varokaa, te sudenpenikat! Ettekö luule minun teitä tuntevan? Tullan
sikiöitä olette, sen verenimijän. Katsokaa minua tarkkaan, jotta voitte
selittää isällenne, miltä Riepposen Hiski näyttää. Ja kysykää häneltä,
vieläkö hän muistaa, kuinka hän makeilla sanoilla ja konjakilla sai
minut myömään taloni muutamasta sadasta. Sen hän teki, konna, ja kun
minä selväpäisenä tulin kauppaa peruuttamaan, hän nauroi vasten kasvoja
ja möi taloni pois kuudestakymmenestätuhannesta. Kysykää häneltä vielä,
missä koko sen kyläkunnan isännät nyt maleksivat, joilta hän petkutti
metsät ja talot muutamalla markalla. Ei minunkaan ennen isäntämiehenä
tarvinnut salassa metsiä piileskellä ja korpirojua keittää. Mutta nyt
keitän uhallakin, ja sen, joka minua häiritsee, ammun kuin koiran.
Tuossa saat siitä, että kaasit viinani maahan.

Salaman nopeudella hän kohotti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Manne
kaatui maahan ja jäi siihen jäsentä liikahuttamatta. Mies katosi
nopeasti.

Kaarina syöksyi Mannen luo ja vaipui polvilleen hänen eteensä.

-- Manne, Herra Jumala, Manne, oletko haavoittunut?

Poika ei vastannut, Kaarina alkoi epätoivoissaan ja ääneen itkien
avata hänen takkiaan löytääkseen haavan. Hänen katseensa osui
pojan kasvoihin, ne elehtivät merkillisesti, ja hänen suureksi
helpotuksekseen Manne äkkiä alkoi nauraa kikattaa.

-- Jumalan kiitos, etkö olekaan haavoittunut?

-- Ei enempää kuin mitä keltiäiset täällä sammalissa parhaillaan minua
purevat.

-- Hävytöntä petkuttaa minua noin. Luulin sinun jo kuolleen, kun olit
niin ääneti.

Kaarina pyyhki harmistuneena kyyneleitä silmistään.

-- Yhteiskoulun tytöt eivät turhia vetistele, naureskeli Manne.

-- Hyi sinua, kehtaat vielä laskea leikkiä, kun vakavat asiat ovat
kyseessä. Hän voi vielä tulla takaisin meitä takaa ajamaan.

Manne kohosi istumaan. -- Tulkoon vain, hän sanoi hammastaan purren.
Kyllä minä hänelle näytän. Kuulitko, mitä hän sanoi isästäni? Sanoi
häntä verenimijäksi ja konnaksi?

Kaarina nyökäytti päätään, mies sekä säälitti että hirvitti häntä.

-- Raukka, hän sanoi, ei mahda olla hauskaa menettää oman typeryytensä
tähden taloaan ja joutua köyhyyteen.

Manne murjotti synkkänä eteensä.

-- Syyttäköön itseänsä. Sinä et niitä asioita ymmärrä.

Hän lähti kiivaasti astumaan potkien silloin tällöin jonkin kiven
menemään tieltään. Huomasi, että miehen sanat olivat kipeästi osuneet
häneen. Ääneti, alakuloisena Kaarina kahlasi hänen jälkiään syvässä
kanervikossa. Äkkiä Manne pysähtyi ja heristi korviaan. Metsästä kuului
ääniä. Hän nosti sormen huulilleen varoittavasti.

-- Siinä he ovat taas, hän kuiskasi, nyt minä menen ja vaadin hänet
tilille siitä, mitä hän sanoi isästäni.

-- Sinä et saa, Manne, hän tappaa sinut, hätäili Kaarina itku kurkussa.

-- Hän on solvaissut isääni, intti poika itsepintaisesti.

-- Mutta hänellä on pyssy ja sinä olet aseeton. Hän ampuu sekä sinut
että Iisan ja minutkin. Onko se sinusta hauskaa?

Manne murahti jotakin, mutta huomasi itsekin samassa aikomuksensa
mielettömyyden. Hiljaa ja varovasti he jatkoivat matkaansa, kunnes
vähitellen salaviinanpolttajien raa'at äänet häipyivät kuulumattomiin.
He olivat jo oman laskelmansa mukaan jotenkin lähellä kalasaunaa,
kun äkkiä kuulivat nopeita askeleita takanaan. Manne kyyristyi
silmänräpäyksessä korkean kivilohkareen taa ja veti Kaarinan mukaansa.
Samassa tuokiossa ilmestyi polunmutkaan äskeinen kiroileva poika.
Hän harppasi aivan heidän ohitseen aavistamatta, että jonkin askelen
päässä hänestä olivat samat henkilöt, joita hän niin julmasti oli äsken
uhannut.

Vasta kun hän oli kadonnut alas tiheään notkoon, uskalsivat Manne
ja Kaarina hiipiä esiin piilopaikastaan. He eivät kuitenkaan enää
rohjenneet seurata samaa tietä, vaan poikkesivat pienelle syrjäpolulle.
Onnettomuudekseen he joutuivat väärään suuntaan ja saivat kiertää
pitkälti, ennenkuin viimein väsyneinä huomasivat joutuneensa
Kaikukalliolle vastapäätä Haukkavuorta. Täältä oli kuitenkin helppo
rantaa pitkin pyrkiä kalasaunalle.

-- Mitähän Iisa arvelee, kun olemme olleet näin kauan poissa, sanoi
Kaarina. Hän on varmaankin sekä levoton että äkäinen.

Mutta kun he viimein nälkäisinä saapuivat kalasaunalle, odotti heitä
siellä ikävä yllätys. Iisaa ei näkynyt missään, ja perunapadan alla oli
vain tuhkaa.

-- Minne ihmeellä Iisa on mennyt! huudahti Kaarina.

-- Ja vene on poissa, sanoi Manne. Mitä tämä tietää? Onkohan hän
lähtenyt soutelemaan? Ei luulisi, yksin.

Kaarina juoksi kalasaunalle, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan.
Sitten hän viittasi Mannea luokseen.

-- Mitä nyt? kysyi Manne. Vieläkö seikkailuja?

-- Kuuletko kummallista uikutusta kalasaunasta? On aivan kuin joku
itkisi.

Manne juoksi saunan porstuaan ja vetäisi ovea. Se oli lujassa salvassa.
Hän painoi korvansa seinää vasten. Nyt hän selvästi kuuli jonkun
itkevän.

-- Iisa sinäkö siellä olet?

-- Päästä heti minut ulos! kuultu sisältä Iisan raivostunut ääni.

Manne alkoi kiskoa salpaa auki. Mutta se oli lujassa eikä ottanut
auetakseen.

-- Tämä on Riepposten työtä, mutisi Manne. Juupelin veijarit!

-- Annas minä tulen auttamaan.

-- Mitäs itikan avusta! Maltas, minä tiedän tepsivän keinon.

Hän sieppasi maasta aimo kiven, ja kun hän oli sillä pari kertaa
kolhaissut salpaa kaikin voimin, irtaantui se, ja Manne aukaisi oven.
Saunasta syöksyi Iisa itkettyneenä ja vihaisena kuin sähisevä kissa.

-- Sinunko kepposiasi tämä taas on? Kyllä saat sen kalliisti maksaa,
jahka tullaan kotiin.

-- Minun! toisti Manne ällistyneenä.

-- Älä hassuttele, sanoi Kaarina tiukasti, vaan kerro, kuka sinut sulki
sisään.

-- Minä luulin, että se oli Manne, sanoi Iisa. Kuka se sitten oli?

-- Riepposen Taavetti arvattavasti, sanoi Manne. Ja äkkiä hän hurjasti
kirkaisi: -- Hän se on vienyt veneemmekin.

-- Herra Jumala, nyt olemme aivan heidän vallassaan, voihki Kaarina.

-- Nyt minä en ymmärrä mitään, sanoi Iisa. Tiedän vain sen verran, että
kun olin pannut perunat pataan, levitin vaippani kalasaunan penkille
ja heittäysin lukemaan. Nukuin sitten ja heräsin siihen, että kuulin
hätäisiä askeleita, ovi paukahti äkkiä kiinni ja salpa vedettiin eteen.
Suutuin kauheasti, sillä luulin Mannen taas keksineen jonkin uuden
keinon minua kiusatakseen. Olen istunut ainakin kolme tuntia telkien
takana.

-- Ei niin kauan sentään, sanoi Kaarina, tiedätkös, Manne, tuo ilkeä
poika juoksi tänne silloin, kun me piileksimme kiven takana.

Manne nyökäytti päätään. -- Niinhän se lurjus teki.

-- Ja me samoilimme metsää tunnin verran, vai mitä arvelet?

-- Niin tai ehkäpä parikin. Ja sillä aikaa tuo juutas tuli tänne ja vei
veneemme, ettemme pääsisi heitä ilmiantamaan.

-- Kuka? Ketä ilmiantamaan? uteli Iisa. Kertokaa toki.

-- Minä en kerro sanaakaan, ennenkuin saan ruokaa, väitti Manne. Hän
läheni Kaarinaa ja sanoi matalalla äänellä: -- Ei hiiskaustakaan
ampumisesta.

Kaarina katsahti häneen kysyvästi, mutta Manne virkkoi vain:

-- Muista, ei hiiskaustakaan.

Sillä aikaa kuin Kaarina ja Iisa ottivat esille ruokaa eväskorista,
kuvaili Manne heidän seikkailujaan Iisalle, joka tuon tuostakin puhkesi
huudahduksiin sellaisiin kuin: Kauheata! Hirveätä! Se oli oikein!
Mitähän isä tästä sanoo!

Tytöt pistivät juuri hyvällä ruokahalulla poskeensa kolmatta voileipää,
kun Manne äkkiä pudotti kädestään perunan, kuin olisi se häntä
polttanut, ja sanoi:

-- Kuulkaas, tytöt, me saamme pidellä vähän varovammin eväitämme. Ei
ruuanhitustakaan enää.

-- Ohoo, huudahti Iisa, vastahan minä olen päässyt alkuun.

-- Alkakaa korjata vain ruokia takaisin koriin, neuvoi Manne. Kaarina
totteli, hän arvasi melkein, mitä Manne tarkoitti, mutta Iisa nurisi
valittaen nälkäänsä.

-- Mutta etkö sinä käsitä, että meidän täytyy syödä huomennakin, sanoi
Manne kärsimättömästi.

-- Huomenna!

-- Niin juuri. Vai aiotko sinä uimalla pyrkiä kotiin?

Iisa katseli silmät pyöreinä veljeänsä.

-- Et suinkaan tarkoita, että meidän pitää jäädä tänne?

-- Sitäpä juuri tarkoitan. Ellei joku sattumalta souda tänne, saamme
maleksia täällä Eräsaarilla ehkä parikin viikkoa.

Iisa purskahti kyyneliin. Kaarinakin tunsi itkun puristavan kurkkuaan.

-- Kauheata, me kuolemme täällä nälkään ja viluun.

-- Viluun emme hevin kuole heinäkuussa, mutta nälkä voi kiusata. Onhan
sentään mustikoita metsässä.

-- Ukki ja mummi tulevat kyllä meitä hakemaan, kun ei meitä rupea
kuulumaan, keksi Iisa lohdutuksekseen.

-- Voi, hehän luulevat meidän lähteneen Viitasaareen, eivät he tiedä
meitä täältä hakea, virkkoi Kaarina.

Huomatessaan tämänkin toivon pettävän vaipui Iisa täydelliseen
lohduttomuuteen. Hän valitti ja vaikeroi, syytti Mannea ja Kaarinaa
siitä, että he olivat tahtoneet Eräsaarille, vaikka oli päätetty lähteä
Viitasaareen, ja väitti kuolevansa mielenliikutuksesta.

Molemmat toiset kuuntelivat häntä jonkin aikaa, mutta sitten Kaarina
sanoi vakavasti:

-- Heitä jo tuo turha ruikutus, se sopisi Rallelle, mutta ei sinun
ikäisellesi tytölle. Me olemme varsin vaikeassa asemassa, se on
totta, mutta itku ja syyttelyt eivät rahtuakaan muuta asiaa, pikemmin
päinvastoin. Tuumikaamme järkevästi, mitä meidän on tehtävä. Mitä sinä,
Manne, arvelet?

-- Sinun ei tarvitse minua neuvoa, vastasi Iisa nyyhkyttäen. Olisit
mieluummin neuvonut Mannea soutamaan Viitasaareen, niinkuin oli
päätetty. Äiti ei sinua siitä kiitä, että olet tukemassa Mannen tyhmiä
päähänpistoja sen sijaan, että opettaisit hänelle ruotsia ja laskentoa.

-- Älä piittaa hänen pippuristaan, Kaarina, puhui Manne. Minun
mielestäni meillä ei tällä kertaa ole muuta neuvoa kuin rauhoittua ja
varovasti ottaa selkoa siitä, ovatko Riepposet lähteneet saarelta. On
kaksi mahdollisuutta: joko he pötkivät täältä pakoon jonnekin muualle
viinavehkeineen tai tekevät meidät vaarattomiksi.

Kaarinaa värisytti ja Iisa itki entistä katkerammin.

-- Mikä on sinun luulosi? kysyi Kaarina.

Manne rypisti silmäkulmiaan tärkeän näköisenä. Näyttipä miltei siltä
kuin hän olisi nauttinut seikkailusta.

-- Kenties he arvelevat meitä tultavan etsimään ja pitävät viisaimpana
poistua täältä.

-- Mutta miksi he veivät veneemme?

-- Aikaa voittaakseen. He eivät tiedä, montako meitä on täällä, ja
tahtovat estää takaisinpaluumme, jottei nimismies saisi tietää heidän
olinpaikastaan. Minä ehdotan nyt, että vetäydymme linnoitukseemme,
se on kalasaunaan, ja pysymme vihollisilta turvassa sen seinien eli
muurien sisällä.

Mannen ehdotus hyväksyttiin. Tytöt siistivät kalasaunan häthätää, Manne
kantoi sisään sanajalkoja ja sammalia vuoteita varten.

Aurinko oli jo laskenut, ja kesäyön hämärä teki tuloaan. Manne veti
oven kiinni ja sulki sen sisäpuolelta jonkinlaisella väliaikaisella
salvalla.

-- Luuletko tuon pitävän, jos he pyrkivät sisään? kysyi Kaarina arasti.

-- Ainakin he saavat tästä ensin maistaa, kerskui Manne osoittaen
paksua seivästä, jonka hän oli kuljettanut huoneeseen.

Kaarina katseli häntä ihaillen. Manne oli äkkiä hänen silmissään
muuttunut kuin toiseksi olennoksi. Laiska, vallaton poika osoitti nyt
tarvittaessa odottamatonta tarmoa ja älyä.

Iisa oli painautunut penkille kalpeana ja itkettyneenä. Toisten
suureksi helpotukseksi hän pian vaipui uneen.

-- Nuku sinäkin, sanoi Manne Kaarinalle, kyllä minä vartioin.

Kaarina kieltäytyi ensin jyrkästi, mutta vähitellen hän tunsi
silmäluomiensa käyvän ihmeellisen raskaiksi. Hän ehdotti, että hän
ensin nukkuisi pari tuntia, sitten Manne herättäisi hänet ja nukkuisi
hänkin vuoronsa.

Manne suostui tähän. Kaarina levitti sadevaippansa kanervaläjälle ja
heittäysi pitkälleen. Manne istui haukotellen penkillä. Saunassa oli
miltei pimeä, kun pieni luukkukin oli suljettu. Silloin tällöin hän oli
kuulevinaan askelia ulkoa ja kohosi pystyyn valppaana käden puristuessa
lujemmin seipään ympärille. Mutta mitään uhkaa ei vihollisen puolelta
kuulunut, ja hiljakseen Mannen pää alkoi vaipua rintaa vasten.
Hän nukkui vielä makeasti, kun ensimmäinen arka päivänsäde pyrki
sisään seinässä olevasta raosta, ja Kaarina heräsi ihmetellen outoa
makuupaikkaansa.

Edellisen päivän tapahtumat palasivat mieleen kuin uni. Tuntui
mahdottomalta, että hän todellisuudessa oli elänyt moisen jännittävän
seikkailun, ei vain lukenut sitä jostakin kirjasta. Tuossa rahilla
hänen silmänsä erottivat puolihämärässä Iisan, joka yhä vielä nukkui
sadevaippaansa kietoutuneena, ja lattialla veti Manne epämukavassa
asennossa sikeitä unia. Kaarina nousi hiljaa ja hiipi varovasti
ovelle koettaen avata sitä. Se ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä,
ja kolinaan, minkä hänen ponnistuksensa aiheuttivat, heräsi Manne.
Vielä unen pöpperössä hän hypähti pystyyn ja hyökkäsi nyrkki ojossa
luuloteltua vihollista vastaan.

-- Minähän se vain olen, älä lyö, huusi hätääntynyt Kaarina.

-- Mitä nyt! Joko he tulevat! kirkaisi Iisa kohoten penkiltä tukka
pörröllään ja silmät pyöreinä kauhusta.

Kesti tuokion, ennenkuin tilanne selvisi, ja silloin kajahti vapauttava
nauru mustuneessa kalasaunassa.

-- Minä aioin mennä vain rannalle peseytymään, selitti Kaarina.

Manne avasi oven, ja kaikki kolme astuivat ulos varovasti pälyen
ympärilleen. Kaikki oli rauhallista, mutta eilinen kaunis sää oli
kolkostunut. Taivas oli pilvessä, ja tuuli verraten navakasti. Kaarina
juoksi rantaan. Hänen mielessään piili hiljainen toivo, että vene
jonkin ihmeen kautta olisi paikoillaan. Ehkä Riepponen oli katunut ja
tuonut veneen takaisin. Mutta ei -- valkama oli yhtä tyhjä tänään kuin
eilen illallakin. Pettyneenä hän kääntyi Mannen puoleen.

-- Pitääkö meidän todellakin jäädä tänne?

-- Siltä näyttää, kuului Mannen lyhyt vastaus.

-- Ja kuinka kauaksi aikaa?

-- Sitä on mahdoton sanoa. Joka tapauksessa aion nyt lähteä ottamaan
selkoa siitä, ovatko Riepposet vielä saarella. Mutta ensiksi minun
täytyy saada jotakin suuhunpantavaa.

Eväät otettiin esille, ja Kaarina jakoi kullekin voileivän ja pari
kylmää perunaa.

-- Ei tästä vatsa täyty, murahti Manne.

-- Jos meidän on elettävä täällä parikin päivää, täytyy meidän säästää,
niinkuin itse eilen sanoit, virkkoi Kaarina pannen päättävästi leivän
ja voin takaisin koriin.

-- Pitääkö meidän Kaarinan kanssa jäädä tänne kahden? Silloin tulen
mieluummin sinun kanssasi, sanoi Iisa.

-- Siitä ei tule mitään. Et sinä jaksa kiertää rantoja, väsyt
puolitiessä ja olet vain minulle vastuksena.

Iisa hyrähti itkuun. -- Minua niin peloittaa. Jos he tulevat tänne ja
tappavat meidät. Jää, Manne kulta, meidän luoksemme.

-- Kas niin, semmoista se on, kun lähtee tyttöjen kanssa yhteen
komppiin, kuului Mannen vähemmin kohtelias vastaus.

Ja hän lähti äkäisenä harppaamaan polkua pitkin.

-- En minä kauan viivy, huusi hän mennessään lohdutukseksi.

Kaarina koetti rauhoittaa Iisaa, ja haihduttaakseen hänen ikäväänsä
hän alkoi kertoa koulujuttuja ja pikkutapahtumia toverielämästä.
Iisa kuunteli ensin mielihalulla, hän ihaili kiihkeästi kaikkea
pääkaupunkilaista ja uneksi usein ajasta, jolloin hänkin pääsisi
Helsinkiin. Mutta vähitellen hänen mielenkiintonsa laimeni, hänen
katseensa kävi yhä hajamielisemmäksi, ja viimein hän kysäisi:

-- Eikö sinun mielestäsi Manne ole viipynyt jo liian kauan?

Kaarina katseli pientä rannekelloaan.

-- Hän on ollut poissa kaksi tuntia. Kai hän pian palaa.

Hän ei enää jaksanut keksiä uutta puheenaihetta, ja molemmat tytöt
vaipuivat miltei täydelliseen äänettömyyteen. Jonkin ajan kuluttua
Kaarina huomasi, että Iisan silmistä tippui kyyneliä.

-- Älä huoli itkeä, hän lohdutti, kyllä me jollakin tavalla pääsemme
tästä pulasta.

-- En minä sitä sure, mutta minua niin peloittaa Mannen puolesta. Mitä
jos nuo katalat viinankeittäjät ovat hänet tappaneet!

Kaarina tunsi itsensä liikutetuksi. Oli niin outoa nähdä itsekkään
Iisan huolehtivan jonkun toisen puolesta, vieläpä juuri Mannen, jonka
kanssa hän oli alituisesti sotajalalla.

-- Jos Manne vain onnellisesti tulee takaisin, en enää koskaan kieli
hänen kepposistaan äidille, jatkoi Iisa. Hän saa minun puolestani
uittaa kastematojaan hajuvesipullossani ja sulloa sänkyni täyteen
takiaisia.

Kun hän tähän tapaan oli hetken vaikeroinut, ehdotti Kaarina, että he
kiipeisivät Kaikukalliolle katsomaan, näkyisikö Mannea. Mutta siihen
ei Iisa millään ehdolla suostunut, ei hän myöskään sallinut Kaarinan
lähteä. Hän ei missään nimessä suostunut jäämään yksin.

Viimein kun molemmat tytöt jo olivat miltei tylsät odotuksesta, palasi
Manne märkänä ja väsyneenä.

-- He ovat lähteneet, hän ilmoitti, kävin urkkimassa heidän
viinatehtaallaan asti, mutta pois olivat korjanneet kaikki
keittovehkeensä. Ja visusti he olivat peittäneet jälkensä. Ovelia
veikkoja nuo Riepposet.

-- Tapasitko yhtään ihmisasumusta? kysyivät tytöt yhteen suuhun.

-- En minä etsinytkään. Tiedänhän minä, ettei Eräsaarilla ketään asu.

-- Entä venettä?

Manne ravisti päätään kieltävästi.

-- Täytyy odottaa, kunnes joku sattumalta saapuu manterelta. Ehkäpä
joku nuotanvetäjä, tässä on parin manteren isännän kalavedet.

Tytöt tuijottivat sanattomina eteensä. Tuntui kauhealta viettää toinen
yö autiossa kalasaunassa. Ja nälkä alkoi käydä yhä vaativammaksi.
Syötyään laihan päivällisen he sateesta huolimatta menivät ulos ja
keräsivät Kaarinan ehdotuksesta joukon kasveja. Onneksi Kaarina oli
pistänyt mukaan kasvion, joten he saivat tutkituksi useita kukkia. Niin
kului iltapuoli verraten nopeasti, ilta joutui, ja he heittäytyivät
tilapäisille vuoteilleen nälkäisinä ja alakuloisina kuunnellen, kuinka
sade rapisi kalasaunan pärekattoa vastaan ja tuuli vaikeroi puissa.

-- Etkö osaa ulkoa jotakin raamatunlausetta, Kaarina? pyysi Iisan ääni
nöyränä. Manne murahti tähän jotakin halveksivaa, mutta sulki kätensä
ristiin ja kuunteli hartaasti Kaarinan lukiessa ulkomuistista:

"Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään
pahuutta, ettäs olet kanssani, sinun vitsas ja sauvas minun tukevat."

Heidän silmänsä sulkeutuivat, ja he vaipuivat vähitellen uneen nähden
kirjavia kuvia uhkaavista vaaroista ja onnellisesta pelastuksesta.

Toinen yö Eräsaarilla oli loppuun kulunut. Aurinko oli hajoittanut
pilvet, kastehelmet kimaltelivat maassa ja tuuli oli asettunut.
Saarivangit heräsivät ja riensivät heti ensi työkseen rannalle
tähystämään toivottua venettä. Iloisesti leikittelivät auringonsäteet
sinisellä selällä, mutta venettä ei näkynyt lähellä, ei kaukana. --
Me kai kuolemme täällä nälkään, kuului Iisan masentunut ääni. Hän oli
käynyt niin nöyräksi ja hiljaiseksi. Mannea hänen muuttunut käytöksensä
kirveli, hän olisi mieluummin kuullut tytön toruvan, oli vaikeata nähdä
häntä noin kärsivänä ja murtuneena.

Mikä onneton päähänpisto olikaan saattanut heidät soutamaan Eräsaarille!

Aamiaista syödessä hän salaa pisti taskuunsa oman leipäosuutensa
ajatellen: Tyttöjä varten, jos hätä tulee.

Ja hän tunsi olevansa äärettömän jalomielinen ja ylevä.

Ajan kuluksi he lähtivät mustikkaan ja löysivätkin mainion marikon.
Tytöt poimivat ahkerasti, heille oli lohdutuksena työ, mutta Manne
väsyi pian. Leipäviipale hänen taskussaan tuntui polttavan, teki
mieli murtaa siitä pieni pala, sillä mustikat eivät olleet kyenneet
sammuttamaan hiukaisevaa tunnetta sydänalassa. Hänen rohkeutensa oli
arveluttavassa määrässä laskeutunut, mieli mustana hän samoili metsää
suunnaten askelensa miltei umpimähkään saaren pohjoispäätä kohti.

Tytöt olivat sillä aikaa saaneet marja-astiansa täyteen.

-- Miten suuria kauniita marjoja, huudahti Iisa. Kunpa nyt vain pääsisi
kotiin näyttämään niitä mummille, lisäsi hän huoaten.

-- Kyllä me vielä pääsemme, lohdutti Kaarina.

-- Sinä et sitä itsekään usko.

Kaarina ei vastannut. Totta oli, että hänenkin mielessään oli alkanut
kyteä hiljainen epäilys siitä, voisivatko he elävinä suoriutua
seikkailustaan. Mutta ei -- ei saanut heittäytyä toivottomaksi.
Tietysti täytyi jonkun tulla heitä pelastamaan.

Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti samassa miellyttävän kuvan:
Saunarannassa oli vene, Vehmasmäen vanhukset ovat tulleet heitä
noutamaan.

-- Riennetäänpä kalasaunalle, Iisa, joudutti hän. Minulla on aivan
sellainen tunne, että meitä on tultu noutamaan.

Iisan kasvot kirkastuivat. Toisen luja usko tarttui häneenkin.
Juoksujalkaa he alkoivat painautua saunarantaan päin. Mutta perille
päästyään he pettyneinä seisahtuivat. Laaja, autio ulappa levisi heidän
silmäinsä eteen, mutta ranta oli yhtä tyhjä kuin ennenkin.

Iisa heittäytyi mättäälle istumaan, peitti kasvot käsiinsä ja purskahti
valtavaan itkuun.

-- Olisit voinut olla minulle turhia luulottelematta, kuului
nyyhkytysten kesken.

Kaarina katseli häntä syyllisenä. Sitten hän kääntyi, pujahti sisään
kalasaunaan ja puhkesi kyyneliin hänkin.

-- Heipä hei! Mikäs hätänä! kajahti Mannen ääni tuokion kuluttua.

Kaarina kohotti päätään. Mannen ääni kuului niin reippaalta.

-- Pyyhi pois kyynelesi, Iisa-muori, voit varata ne parempaan
tarpeeseen. Missä Kaarina on?

Kaarina juoksi ulos. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi Mannella olevan
hyviä uutisia. Poika oikein hehkui iloa ja tyytyväisyyttä.

-- Pillit pussiin nyt vain, tytöt, ja matkaan.

-- Oletko nähnyt veneen? kirkaisivat tytöt.

-- Olen, mutta se on toisella saarella ja meidän on riennettävä,
ennenkuin se ennättää lähteä pois.

Muutamissa sekunneissa tytöt olivat säälineet tavarat kokoon. Säihkyvin
silmin alettiin nousta Kaikukallion rinnettä ylöspäin, iloinen,
mahtaileva Manne etupäässä.

-- Minä olin sittenkin oikeassa, Iisa, kehuskeli Kaarina. Tunsin
vaistomaisesti, että apu oli läsnä, selitti hän voitonriemuisena
Mannelle.

-- Kunpa ei vene vain kerkiäisi lähteä, tuskaili Iisa.

Toiset jouduttivat askeleitaan, Iisan otaksuma oli enemmän kuin kauhea.
Vuorenharjalla he hengästyneinä pysähtyivät ja loivat sykkivin sydämin
katseensa pohjoiseen. Noin puolen kilometrin päässä Eräsaarelta kohosi
toinen pienempi saari ja sen rannassa -- oi onnea -- näkyi vene.

-- Se on siellä vielä, se on siellä vielä, huusivat tytöt ja alkoivat
riemastuneina juosta vuorenrinnettä alas. Tiheän viidakon poikki
pujoteltuaan he saapuivat sille kohdalle, josta oli lyhyin matka
vastapäiselle rannalle. Mutta tässä he pysähtyivät. Niin -- vene oli
kyllä siinä, mutta kuinka he saisivat sen omalle puolelleen. Siinäpä
pulma.

-- Siirtykää nyt vähän tuonnemmaksi, kehoitti Manne ja alkoi vetää
takkia yltään.

-- Et kai aio sitä uimalla noutaa, huusi Iisa.

-- Totta kai, en minä sitä lentämällä saa tälle puolen.

-- Mutta jos sinä hukut.

-- Roskaa, siirtykää syrjempään.

Kuului molskahdus ja Mannen vaaleatukkainen pää kohosi vedestä.

Tytöt seurasivat jännityksellä hänen retkeään. Mahtaako hän jaksaa uida
tuon pitkän välimatkan? Mitä jos hänen voimansa uupuvat kesken? Jos hän
hukkuu ihan heidän silmäinsä edessä! Ehdottomasti he sulkivat kätensä
ristiin ja supisivat hiljaisen rukouksen.

Manne, kesakkoinen, raju, kaikkien nalkuttama Manne oli kohonnut
sankariksi heidän silmissään.

-- Eläköön!

Kaarina se oli, jonka huulilta melkein hänen itsensä tietämättä oli
päässyt raikuva riemuhuuto. Reipas uimari oli noussut toiselle rannalle.

Tytöt kavahtivat toistensa kaulaan, nauroivat ja itkivät yht'aikaa. He
olivat pelastetut!

Muutaman minuutin kuluttua oli Manne tuonut veneen ja pukeuduttuaan
hän huusi tytöt rantaan. Armollisesti, kuin ruhtinas vastaanottaa
alamaistensa kunnianosoitukset, hän kuunteli tyttöjen ylenpalttisia
kiitollisuuden purkauksia. Ja soutaessaan heitä saaria erottavan
salmen poikki hän tyytyväisenä tunnusteli säästynyttä leivänpalaa
taskussaan. Nyt kun nälkäkuolema ei enää uhannut, uskalsi hän nauttia
siitä hyvällä omallatunnolla. Olipa onni, että hän oli jaksanut voittaa
kiusauksen, vaikka oikeastaan se oli sattuma, joka oli tullut hänelle
avuksi viime hetkellä. Sillä juuri silloin, kun hän Kaikukallion
harjalle kiivettyään väsyneenä ja nälissään kaikista jalomielisistä
päätöksistään huolimatta oli tarttunut leipään sammuttaakseen sillä
kalvavaa nälkäänsä, oli hänen silmänsä huomannut veneen vastaisen
saaren valkamassa.

Juuri ennenkuin laskettiin maihin, huudahti Iisa: -- Entä jos tämä vene
onkin Riepposten! Jos he ovatkin tuolla saarella.

Manne keskeytti soutunsa ja katseli tyrmistyneenä Iisaan, tuokion
kaikki kolme sanattomina punnitsivat mielessään moista kauheata
mahdollisuutta. Sitten Manne parilla rivakalla aironvetäisyllä souti
maihin ja hyppäsi rantaan.

-- Olkaa veneessä, minä otan selkoa siitä, mitä väkeä täällä on.

Vähän ajan kuluttua hän palasi ja ilmoitti lyhyesti: -- Kaikki hyvin.
Tytöt huoahtivat helpotuksesta ja hypähtivät hietikolle. Rannalta
vei kapea polku niitylle, jolla työskenteli mies ja vaimo. He olivat
torpan väkeä manterelta ja olivat tulleet korjaamaan heinäänsä pieneltä
saariniityltä. Suurella osanotolla he kuuntelivat kuvausta lasten
seikkailusta, vaimo päivitteli Riepposten julkeutta, ja mies tokaisi
tuon tuostakin pienen ihmettelevän: -- Jopas.

He suostuivat viemään nälkiintyneet lapset Vehmasmäelle ja jakoivat
heille puolet eväistään. Pian kiiti vene kahden voimakkaan airoparin
soutamana yli selän, ja kauas loittonivat Eräsaaret, jäivät
näkymättömiin Kaikukallio ja Haukkavuori.

       *       *       *       *       *

Mummi istui vesissä silmin penkillä ja katseli äänetönnä ukkoa, joka
pöydänpäässä kallisti hiljakseen piimähaarukkaa ja haukkasi voileipää.

-- Mitäpäs siinä muuta sitten, kun lähteä kirkolle vain surusanomaa
viemään, huokasi hän.

-- Niinpä niin, sinne sitä on mentävä, kun ei vieläkään kuulu
marjamiehiä, vaikka jo kolmas vuorokausi on kulumassa.

-- Katsoitteko tarkkaan kaikki rannat?

-- Katsottiin mitä ymmärrettiin. Meitä oli kolme venekuntaa miehiä,
mutta ei näkynyt missään venettä eikä lapsia.

Mummi huojutti raskaasti vanhaa ruumistaan. -- Kaipa ne sitten ovat
järven pohjassa.

Ukko Tulla laski piimätuopin kovasti pöytään, pyyhki suunsa ja nousi.

-- Hae pyhätakkini aitasta, minä lähden nyt.

Eukko nousi ja astui hitain askelin pihan yli aittaan.

-- Auta, hyvä Jumala, jupisi hän itsekseen, kolme kukoistavaa lasta, ja
kaikki poissa.

Pihalla astui Sikke itkettyneenä, silmät turvoksissa häntä vastaan.

-- Minä lähden ukin kanssa kotiin. Voi, voi, mitä nyt isä ja äiti
sanovat?

Pukeuduttuaan pyhävaatteisiinsa ukko Tulla lähti hiljaa astuskelemaan
rannalle. Vanhus oli tykkänään muuttunut, hänen luontainen
leikillisyytensä oli kadonnut, puhe oli yksikantaista ja äreätä. Mummo
ja Sikke kulkivat matalalla äänellä keskustellen hänen jäljessään.

Käteltyään mummia hyvästiksi Sikke istuutui perään ja ukki kävi
kokkatuhdolle. Äänetön, surullinen souturetki alkoi. -- En minä uskonut
eläessäni näin raskaalle matkalle lähteväni, virkkoi ukko puoliääneen.
Siken silmistä vuotivat kyynelet viljanaan.

Niemen nenässä, juuri siinä, missä vene salmen kautta kääntyy etelään
päin, vilahtivat airot päivänpaisteessa ja toinen vene tuli näkyviin
niemen takaa.

Ukko pysäytti soutunsa.

-- Mitäs väkeä siinä tulee, kun semmoinen äänen sorina käy järvellä?

Vetten yli kuului iloinen laulun loilotus. Nyt erottautuivat sanatkin:

    Honkain keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa --

-- Voi sun taavetti! pääsi ukolta. Eikös vain ne juupelit siinä
tulekin! Ja laulaa loilottavat, että rannat raikuu.

Sikke nauroi ääneen mielihyvästä.

    Hoi laari laari laa,

kuului Mannen ääni. Jo nyt näkyi koko venekunta selvästi, Manne istui
perässä, ja tytöt heiluttivat nenäliinaa. Hekin olivat huomanneet
toisen veneen.

-- Hei hohoi, kiepsauttakaa takaisin kotiin vain! huusi Manne täyttä
kurkkua, nyt tullaan maistamaan mummin piimärieskaa.

Poissa -- tuulen teitä oli nyt mielen masennus ja alakuloisuus. Ja koko
sen päivän riitti juttua ja ihmettelyä. Vähän väliä ukko Tulla ravisti
päätään hokien:

-- Vai uskalsivat ruojat, julkesivat Riepposet, veneen veivät,
vastatervatun veneeni.

Illalla, kun tytöt taas lepäsivät mukavissa vuoteissaan vilpoisessa
aitassa, kuuli Kaarina Iisan puhuvan matalalla äänellä Sikelle:

-- Sikke sinä, Manne ei ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minä
luulen, että tällä seikkailulla on ollut oma tarkoituksensa. En aio
enää riidellä Mannen kanssa.

-- Olisipa se hauska, jos te kaksi eläisitte sovussa keskenänne.

Siken ääni ilmaisi, kuinka mieluinen Iisan tunnustus hänelle oli. Hänen
rauhaa rakastava mielensä oli aina kärsinyt sisarusten riidoista. --



VIII.


Seikkailu Eräsaarella joudutti lasten kotiinlähtöä. Iisa eli
alinomaisessa pelossa, että Riepposet vielä jollakin tavalla
koettaisivat heitä vahingoittaa. Vasta kun levisi tieto, että veljekset
olivat poistuneet paikkakunnalta, hän rauhoittui. Mutta hän ikävöi
takaisin kirkonkylään, ja Siken ja Mannen vastaväitteistä huolimatta
hän sai tahtonsa perille.

Kotona ja kylässä herätti seikkailurikas marjaretki tietenkin suurta
huomiota. Manne ei mielellään kertonut tapahtumasta; Kaarina huomasi,
että hän vältti tätä keskustelunaihetta, ikäänkuin olisi pelkkä
Riepposten nimikin jo häntä vaivannut. Hän oli myöskin kieltänyt
Kaarinaa kertomasta, että Hiski Riepponen oli koettanut häntä ampua.

-- Ehkä hän ei tarkoittanut minuun osata, sanoi hän, enkä minä tahdo
häntä linnaan, onhan siinä kyllin, että isä on vienyt hänen talonsa,
lisäsi hän katkerasti.

Pari päivää sen jälkeen, kun nuoret olivat kotiutuneet Vehmassaarelta,
sanoi kunnallisneuvos ruokapöydässä:

-- Ensi kesänä päästään uuteen taloomme asumaan.

-- Sepä hauskaa! sanoi rouva Tulla, joko pian ruvetaan rakentamaan?

-- Heti kun maisteri on muuttanut. Minä toimitin hänelle häätökäskyn
tänä aamuna.

-- Voi sentään! huudahti Sikke, pitääkö Plotinan lähteä pois kodistaan?
Minne he sitten muuttavat?

-- Sitä en tiedä, mutta Mökki on minun maallani ja tiellä
rakennuspuuhilleni.

-- Eikö maisteri Saramaa ole ostanut sitä palstaa? uskalsi Kaarina
kysyä.

Tulla loi häneen tuikean katseen.

-- Hän kyllä väittää niin tehneensä, mutta kauppakirjaa ei ole
olemassa, hän on vain vuokralainen, kaikki muu on turhaa puhetta.
Suntion perillinen ei tiedä kaupasta mitään. Ukko on hajamielinen ja
luulee ostaneensa siinä, missä on vain vuokrannut. Missään tapauksessa
kauppa ei ole laillinen, kun ei ole kauppakirjaa eikä koko hommaa ole
laillistettu oikeudessa.

Kaarina tunsi syvää sääliä ystäviänsä kohtaan, hän odotti vain sopivaa
hetkeä päästäkseen pujahtamaan Mökkiin. Varmaankin istuivat molemmat,
isä ja tytär, surun vallassa.

Illalla hänelle tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Iisa ja rouva Tulla
olivat ompelijan käsissä, ja Sikke lähti hakemaan käsityömalleja
kanttorin Almalta. Hän pyysi Kaarinaa seurakseen, ja Kaarina ehdotti,
että hän pistäytyisi Mökissä sillä aikaa, kun Sikke viipyi kanttorissa.

Plotina istui keittiössä kädet helmassa, kun Kaarina astui sisään.
Hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.

-- Tiedätkö sinä jo? kysyi hän matalalla äänellä.

-- Tiedän, vastasi Kaarina. Mitä nyt aiotte?

-- En käsitä. Täti Saarinen on ystävällisesti tarjonnut meille
väliaikaisen asunnon piharakennuksessa, mankelihuoneen vieressä. Mutta
isää on niin vaikea saada ymmärtämään, että hänen täytyy muuttaa.
Hän väittää vain, ettei hän lähde pois omasta talostaan eikä ryhdy
mihinkään toimenpiteisiin poismuuton suhteen.

-- Milloin teidän on muutettava?

-- Viikon kuluessa. -- Oi, Kaarina, minä kävin eilen isän tietämättä
kunnallisneuvoksen puheilla. Arvelin hänen heltyvän, kun oikein
selittäisin asemamme. Isän sydän murtuu, jos hänet karkoitetaan
tästä rakkaasta mökistä. Minä pelkäsin kovin, tiedäthän, kuinka
ujo olen, mutta rohkaisin mieleni isän tähden. Se oli turha retki.
Kunnallisneuvos oli niin kova, niin taipumaton. Hän on paha mies.

Plotinan tavallisesti niin levolliset kasvot ilmaisivat kiihtymystä,
ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Kaarina katseli häntä säälien.
Hän saattoi kuvitella, kuinka tyttö raukka puettuna suuriruutuiseen
pumpulihameeseensa arasti hiipi puotiin, pyrki puotipoikia ujostellen
kunnallisneuvoksen puheille ja sydän kurkussa, nenäliinaansa
pyörittäen, puhui rikkaalle miehelle hätäänsä siinä toivossa, että
hänen sydämensä heltyisi. Ja kuinka poloinen sitten masentuneena
kieltävän vastauksen saatuaan hitaasti palasi kotiin, missä vanha isä
itsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä omasta talostaan.

Hän huudahti kiivaasti: -- Olet oikeassa, Plotina, kunnallisneuvos on
ilkeä mies.

-- Hyss, kuiskasi Plotina nopeasti, kuulen isän askelet, puhukaamme
jostakin muusta.

Maisteri astui sisään näennäisesti reippaana, hymy huulillaan. Isä
ja tytär koettivat pettää toisiaan. Kaarinan silmiä sumensi. Eihän
rakas Jumala saattanut jättää noita avuttomia, sydämenhyviä ihmisiä
tunnottoman pohatan armoille.

-- Tyttöseni, keitähän nuorelle ystävällemme kahvia, sanoi maisteri.
Siitähän on pitkä aika, kun hän viimeksi oli meillä.

Plotina näytti hätääntyneeltä eikä noussut kuten tavallisesti
heti noudattamaan isänsä käskyä. Kaarina epäili, että hänen pieni
kahvitoosansa oli tyhjä. Hän kielsi hartaasti Plotinaa vaivaantumasta,
koska hänen heti taas oli lähdettävä. Vilkkaalla tavallaan hän sitten
alkoi kertoa Eräsaaren retkestä ja viinanpolttajista. Maisteri kuunteli
huvitettuna, Plotinakin unohti hetkeksi huolensa.

Kaarinan hyvästellessä pisti Plotina läjän vanhoja kirjekuoria hänen
käteensä.

-- Olen ottanut talteen muutamia ulkomaisia postimerkkejä, hän sanoi,
sinähän kerroit Mannen keräänvän postimerkkejä.

-- Voi, Plotina, oletko tallettanut postimerkkejä kauppaneuvos Tullan
pojalle! huudahti Kaarina.

-- Olen, vastasi Plotina rauhallisesti, eihän hän ole syypää siihen,
mitä hänen isänsä tekee.

-- Sinä hyvä sielu, virkkoi Kaarina syleillen ystäväänsä. Manne tulee
tästä kovin iloiseksi. Hän on hyvin innostunut postimerkkien kokoilija.

Raskain mielin Kaarina heitti hyvästi Mökin asukkaille, ja hänen
tietämättään oli äänessä jonkin verran katkeruutta, kun hän ojensi
kirjekuoret Mannelle lausuen -- Plotina lähettää sinulle nämä. Hän on
kuullut, että keräät postimerkkejä.

-- Plotinako? Äläs! huudahti Manne.

Punastuiko hän vai kuvitteliko Kaarina vain. Manne ja Kaarina
olivat kahden arkihuoneessa. Manne nouti vettä ja alkoi irroittaa
postimerkkejä kuorista. Viimeistä irroittaessaan hänestä tuntui, että
kuori oli tavallista paksumpi. Hän pisti kätensä sen sisään ja veti
esiin kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Luotuaan siihen silmäyksen
hän huudahti hämmästyksestä.

-- Mutta tässähän se on! Tule katsomaan, Kaarina.

-- Mikä!

-- Kauppakirja!

Kaarina heitti kädestään kynän, jolla hän oli korjannut vihkoja,
semmoisella voimalla, että punainen muste pirskahti paperille. Hän
juoksi Mannen luo ja alkoi ahmimalla lukea pojan kädessä olevaa
paperia: Kauppakirja Suntio Ananias Vanhasen ja Maisteri Kristoffer
Saramaan välillä. -- Tyttö vaipui tuolille, kätki kasvot esiliinaan,
itki ja nauroi yht'aikaa.

-- Arvasinhan sen, arvasin, ettei hyvä Jumala heitä hylkää, hoki hän
ilosta suunniltaan.

Manne katseli häntä miettiväisenä.

-- Sinä naurat, sinä Kaarina, mutta mitähän isä sanoo? Hänen
suunnitelmansa menevät nyt myttyyn. Joka tapauksessa pitää hänen saada
tämä tietää.

Hän otti paperin Kaarinan kädestä ja nousi lähteäkseen. --

-- Menetkö näyttämään sitä isällesi?

-- Menen.

Kunnallisneuvos istui huoneessaan tilikirjan ääressä. Kun Manne astui
sisään, käännähti hän äreästi.

-- Minulla on kiireellistä työtä nyt, älä tule häiritsemään.

-- Minulla on vähän puhuttavaa isälle, sanoi Manne. Hän huomasi, ettei
hänen ollut niinkään helppoa tuoda esiin sanottavaansa.

-- Entä mitä? Puhu suusi puhtaaksi äläkä siekaile, sanoi
kunnallisneuvos kärsimättömänä.

Manne ojensi kauppakirjan isälle. -- Minä löysin tämän.

Tulla otti vastaan paperin huolettomasti ja loi siihen haukotellen
pikaisen silmäyksen. Samassa kohosi veri hänen kasvoilleen.

-- Mistä tämä on tullut käsiisi? kysyi hän kiivaasti luoden terävän
katseen poikaansa.

-- Plotina lähetti minulle joukon kirjekuoria, joissa oli vanhoja
postimerkkejä. Paperi oli yhden kirjekuoren sisässä.

-- Mikä onni, ettei hän itse sitä huomannut, mutisi kunnallisneuvos.
Hän taittoi paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.

-- Sinun ei tarvitse puhua tästä mitään muille. Hän otti lompakkonsa
esiin ja ojensi Mannelle kymmenenmarkan setelin. Sinä pyysit tuonnoin
rahaa uutta uistinta varten -- tuossa saat -- unohdin antaa sinulle
silloin.

Manne otti epäröiden rahan vastaan ja loi samalla kysyvän katseen
isäänsä.

-- Menehän nyt, ja muista, on turha lörpötellä tästä muille.

-- Kaarina tietää sen jo.

Kunnallisneuvoksen otsa synkistyi.

-- Sepä paha. On parasta heti sanoa hänelle, että tämä paperi on aivan
tehoton, sillä ei ole mitään merkitystä. Manne töllisteli isäänsä
silmät pyöreinä.

-- Mutta sehän on laillinen minun ymmärtääkseni.

-- Sinun ymmärtääksesi, tiuskasi kunnallisneuvos. Sinä et ymmärrä
mitään. Et omaa hyvääsikään. Etkö käsitä, että jos tämä kauppakirja on
laillinen, on maisterilla omistusoikeus Mökkiin, ja se on tykkänään
meidän etujemme kanssa ristiriidassa. Mökki on hyvä palsta, ja siinä on
koko joukko nousevaa metsää. Minä tarvitsen sen suunnitelmiani varten.
Käsitätkö nyt, pöllöpää?

Manne oli käynyt kalpeaksi.

-- Tarkoitatteko, isä, että aiotte salata kauppakirjan oman etunne
vuoksi? Sehän olisi väärin, hirveä vääryys maisteria kohtaan.

-- Nulkki, sinäkö rupeat minun tekojani arvostelemaan?

Manne katseli rohkeasti isäänsä silmiin.

-- Ainakin täytyy maisterin saada tietää, että kauppakirja on löytynyt.
Todistakoon sitten sen laillisuuden.

Tulla hypähti pystyyn ja asettui uhkaavana pojan eteen.

-- Luulenpa, että olet pähkähullu, vintiö. Sinä et puhu sanaakaan tästä
paperista kenellekään, kuten jo äsken sanoin. Kaarinalle saat sanoa,
että paperi oli vain joutava töherrys. Mitä tuommoinen tyttöletukka
ymmärtää kauppakirjoista ja sopimuksista. Minä revin koko paperin rikki
ja sillä hyvä. Hän tarttui paperiin repäistäkseen sen kahtia. Nopealla
tempaisulla tarttui Manne hänen käteensä.

-- Sitä ei isä tee, ei saa tehdä! hän huusi. Minä en salli, että isä
tekee vääryyttä.

Kunnallisneuvos silmäili ällistyneenä poikaansa. Hän oli niin
hämmästynyt hänen kuulumattomasta rohkeudestaan, että salli pojan
jatkaa edelleen.

Ja Manne huusi itkunsekaisella äänellä:

-- Isän täytyy antaa kauppakirja maisterille. Mökki on hänen, jos isä
rakentaa talon sille paikalle, en minä astu siihen jalkaani, lähden
pois kotoa iäksi. Karkaan.

Kunnallisneuvos ojensi kätensä antaakseen korvapuustin niskoittelevalle
pojalleen, mutta luotuaan katseen Mannen hehkuviin kasvoihin hän laski
sen jälleen.

-- Hyvä, sanoi hän, jatka vain edelleen, uhkaa, moiti isääsi, joka
otsansa hiessä puuhaa ja tekee työtä lastensa edestä eikä saa palkaksi
muuta kuin kiittämättömyyttä.

Manne hiljensi ääntään. -- Isä, minä lupaan olla ahkera koulussa,
lupaan suorittaa ehtoni, jos isä ei tee sitä. Minä luen vaikka
prokuraattoriksi, -- tässä hän melkein ulvoi epätoivossaan -- jos isä
vain ei tee vääryyttä.

Tulla katseli poikaansa miettiväisenä. Vähitellen hänen kasvonsa
lauhtuivat. Olivatko pojan rukoukset kyenneet hellyttämään hänen
mieltänsä vai huomasiko hän itsekin, että saattoi käydä vaaralliseksi
nyt enää salata kauppakirjan olemassaoloa. Hän taittoi rutistuneen
paperin kokoon ja lausui verkkaan pistäessään sen taskuunsa:

-- Sinä olet nenäkäs, uppiniskainen poika, mutta saatat olla oikeassa.
On ehkä paras ottaa selkoa siitä, onko paperi laillinen. Minä en
tietysti tahdo tehdä vääryyttä kenellekään. Jos kauppakirja ei ole
väärennetty, kuten ensin epäilin, saa maisteri tietysti pitää Mökkinsä.

Mannen kesakkoisille kasvoille valahti ilon puna. Mutta hänen jäykkä
kielensä ei saanut esille muuta kuin yksinkertaisen:

-- Se on hyvä.

-- Mene nyt matkaasi, minä kyllä itse selitän välini maisteri Saramaan
kanssa.

Manne poistui huoneesta luoden aran epäilevän katseen isäänsä,
kynnyksellä hän vielä pysähtyi kysyen:

-- Saanko sitten sanoa Kaarinalle, että asia on selvä?

-- Sinäpä olet takiainen. Sano mitä tahdot, tiuskasi kunnallisneuvos.
Hiton helsinkiläismamselli, hänen syytänsä kaikki, mutisi hän itsekseen.

Kaarinan iloa, kun hän Mannen suusta kuuli asian päätöksen, on vaikea
kuvailla. Mieluimmin hän olisi heti rientänyt kertomaan ystävilleen
ilosanomaa, mutta koska jo oli myöhä, tyytyi hän vain mielessään
kuvittelemaan vanhan historioitsijan ja hänen tyttärensä riemua heidän
saadessaan tietää tapahtumasta.

Seuraavan päivän aamiaispöydässä kunnallisneuvos ilmoitti aikovansa
käväistä maisteri Saramaan luona hauskoissa asioissa. Oli nimittäin
löytynyt -- tässä hän sai kovan yskänkohtauksen -- paperi, jonka
nojalla saattoi päättää maisterin todellakin olevan oikeassa
väittäessään ostaneensa Mökin.

-- Mutta isää se uutinen ei näytä ilahuttavan, hän tuntuu olevan
pahalla tuulella, kuiskasi Ralle vieressään istuvalle äidille niin
kuuluvalla äänellä, että jokainen läsnäolijoista sen kuuli.

Isä ei ollut tietääkseen nenäkkään pojan huomautuksesta, mutta vaikeata
ei ollut nähdä, että hän todella oli varsin pahalla tuulella.

Sitä onnellisemmilta näyttivät Mökin asukkaat, kun Kaarina illalla
kohtasi heidät postitoimiston ulkopuolella.

-- Pieni Kreikka voitti sittenkin, huomautti maisteri hymyillen, ja
Plotina lisäsi, vieden Kaarinan syrjään:

-- Kunnallisneuvos itse kävi meillä aamupuolella ja oli varsin
kohtelias isälle. Selitti erehtyneensä ja pyysi anteeksi. Ajatteles,
ellen minä Mannea varten olisi tallettanut niitä kirjekuoria, olisin
heittänyt ne tuleen, ja kauppakirja olisi iäksi jäänyt löytymättä.
Kuinka saatoin arvata, että isä hajamielisyydessään oli pistänyt
sellaisen tärkeän paperin umpimähkään vanhaan kirjekuoreen. Isä on nyt
niin onnellinen ja iloinen. Hän on käynyt kävelemässä Klion kanssa ja
kärsivällisesti kestänyt oikullisen vuohemme syrjähypyt ja niskoittelut.

Uuden huvilan rakennuspuuha jäi toistaiseksi lepäämään.
Kunnallisneuvoksetar puhui aina senjälkeen hyvin katkerasti Mökin
asukkaista, ikäänkuin he olisivat anastaneet katon hänen päänsä päältä.
Tulla itse ei sanallakaan kosketellut asiaa, sanoi vain lyhyesti ja
päättävästi, että vanha rakennus sai kelvata toistaiseksi. Manne oli
äidin ja sisarusten eikä vähemmin Kaarinan suureksi kummaksi ruvennut
ahkerasti lukemaan.

Kaarina tapasi hänet usein kirjan ääressä unisen ja onnettoman
näköisenä. Mutta hän taisteli rohkeasti laiskuuden jättiläistä vastaan
ja koetti päntätä voimainsa takaa päähänsä laskuopin sääntöjä ja
ruotsinkielen verbejä.

-- Olen luvannut suorittaa ehtoni, vastasi hän, kun tiedusteltiin
syytä tähän harvinaiseen lukuintoon. Mutta tarkemmin hän ei selittänyt
luonnotonta ahkeruuttaan.

Kaarinan työ kävi tämän takia paljon helpommaksi. Mutta sen sijaan
alkoi koti-ikävä entistä suuremmalla voimalla häntä rasittaa. Hän
ikävöi vanhempia, sisaruksia ja kotia kiihkeästi; usein hän iltaisin
itki itsensä nukuksiin. Eikä hänen ikäväänsä suinkaan vaimentanut
haikea kirje Katilta; tyttöpaha ikävöi hänkin syvästi vanhempia ja isoa
siskoa.

Ja juuri silloin, kun hänen mielensä oli apeimmillaan, saapui
hänen hyvältä ystävältään, Iris Kleweltä, kirje, joka pani hänen
velvollisuudentuntonsa kovalle koetukselle. Iris, joka oli ollut
ulkomailla koko talven, oli vasta äskettäin saanut tiedon Kaarinan
olinpaikasta.

    Paha Kaarina, kirjoitti hän. Näen kirjeestäsi, että olet ottanut
    uhkarohkean askelen. Aiotko todella lähteä tallustelemaan
    opettajan "okaita ja orjantappuroita kasvavalla tiellä" -- kuten
    Alina-täti määritteli opettajantointa? Olen epätoivoissani
    tähtesi. Minun täytyy siis, kun syksyllä tapaamme Helsingissä,
    niiata sinulle silmät kainosti maahan luotuina ja kysyä
    säveästi: "Kuinka täti jaksaa?" Minun täytyy kiltisti käydä
    rinnallasi, pyytää saada kantaa kirjojasi ja hirvittävän suurta
    sateenvarjoasi ja vain säädyllisesti hymyillä, silloin kun tekisi
    mieli nauraa kikattaa.

    Kuinka luulet semmoisen onnistuvan Iris rukalta? Ei,
    Kaarina kulta, heitä rillit nurkkaan, luovu arvokkaasta
    opettajannaamastasi ja muutu jälleen vallattomaksi Kaisuksi. Jätä
    heidät kaikki, lihavat ja laihat, Mannet ja Siket ja tule tänne
    -- Metsäpirttiin. Voithan opettaa ruotsia Serelle ja Tanelille,
    jos välttämättömästi tahdot olla opettajana. Vakuutan sinulle,
    että Taneli tuottaa sinulle niin paljon päänvaivaa, että tiesi on
    täälläkin oleva "okainen ja orjantappurainen".

    Et usko, miten ihanaa täällä on. Me asumme kahden
    ullakkokamarissa, samoilemme metsiä, soutelemme, käymme Tanelin
    kanssa kalassa ja punomme jännittäviä romaaneja itsestämme ja
    muista. Ja minä kerron huvittavia juttuja ulkomaanmatkastamme.

    Tule, rakas Kaarina! Isäni lausuu sinut tervetulleeksi.

                                                 Oma Iriksesi.

Kokonaisen yön Kaarina valvoi tämän kirjeen johdosta, mutta aamulla
hänen päätöksensä oli tehty. Hän ei voinut jättää työtään kesken.



IX.


Elokuun alkupäivinä kunnallisneuvoksetar ilmoitti aikovansa tällä
kertaa viettää Iisan lähenevää syntymäpäivää tavallista juhlallisemmin.

-- Vietetään se nyt oikein komeasti. Ei kukaan saata tulla minua
moittimaan siitä, etten ymmärtäisi asemaamme yhteiskunnassa ja
osaisi käyttäytyä sen mukaan. Maaherra juhli tyttärensä nimipäiviä
tanssiaisilla, me teemme samoin.

Näin puheli äiti, ja tyttäret, varsinkin Iisa, olivat suunniltaan
ilosta. Kunnallisneuvos ei myöskään vastustanut tuumaa, hän tahtoi
mielellään kääntää pitäjäläisten ajatukset pois Mökin jutusta, joka oli
herättänyt ikävää huomiota.

Kaarinakin unohti ajaksi koti-ikävänsä juhlan valmistuksissa. Kun rouva
Tulla kysyi, saattoiko hänestä olla mitään apua kutsujen järjestelyssä,
vastasi hän iloisesti, että hän kotona aina auttoi äitiä, kun heillä
oli kutsut.

-- No, teidän varoissanne ei kai suuria pitoja pidetty, huomautti
kunnallisneuvoksetar kuivasti. -- Hän oli nähtävästi saanut sen
käsityksen, että Kaarinan koti oli perin köyhä.

-- Yhdentekevää, mietti Kaarina ja hymyili muistellessaan niitä monia
hauskoja iltoja kesä- ja joululomalla, jolloin oli tanssittu Lanterin
isossa salissa. Isä oli pitänyt huolen tanssimusiikista ja äiti käynyt
valvomassa, ettei kukaan vieraista tuntenut itseänsä syrjäytetyksi.

Suurella touhulla ryhdyttiin juhlavalmistuksiin. Iisa sai toimekseen
maalata kutsukortit ja syventyi innolla työhön. Tämän johdosta syntyi
pieni kina hänen ja Mannen välillä, jälkimmäinen väitti nimittäin,
että kutsukortteihin maalatut ruusut olivat uusia perunoita. Mutta kun
Sikke vakuutti, että hän oikein tunsi, miten ne tuoksuivat ruusuille,
rauhoittui Iisa.

-- Mitäpä tuollaiset poikanulikat ymmärtävät taiteesta, lohdutti hän
itseään.

Tanssiharjoituksia pidettiin entistä ahkerammin. Mannenkin täytyi olla
mukana kaikista vastustelemisistaan huolimatta. Suurella vaivalla
Kaarina sai hänet oppimaan valssinaskelet, mutta hänen täytyi luvata
itse tanssia Mannen kanssa ratkaisevana iltana, jotta poika paremmin
pysyisi tahdissa.

-- Mutta enempää kuin sen ainokaisen tanssin en tanssi, uhkaili
Manne. Olen luvannut Villelle kymmenen penniä joka tytöstä, jota hän
tanssittaa minun puolestani. Se olkoon minun veroni lystistä.

Ralle vietti suurimman osan päivästään keittiössä, missä
Miettisen Amalia, pitäjän kokenut ja taitava leipoja, pyöritteli
taikinaa rinkeleiksi, tortuiksi ja kaakuiksi. Arkihuoneessa istui
kalpea, laiha ompelija valmistaen tulisella kiireellä pukuja
kunnallisneuvoksettarelle ja tytöille. Ne ommeltiin kaikki kahisevasta,
paksusta silkistä -- se oli rouva Tullan yllätys pitäjäläisille,
kaikkien piti nähdä, että hän tunsi ja ymmärsi uuden arvonsa. Tyttöjen
pukukangas oli kirkkaanpunainen, rouvan heleän viheriä. Kaarina pudisti
päätään puvuille, väri oli liian räikeä ja kuosi ylen monimutkainen.
Ompelijakin huomautti arasti, että tyttöjen puvuissa oli liiaksi
koristuksia, mutta rouva Tulla vastasi siihen mahtavasti:

-- Nyt ei säästetä, kangas on siksi kallista, että pukujen täytyy
näyttää joltakin. Ihmiset nähkööt, että meillä on varoja.

Suuri päivä koitti. Jo aikaisin aamulla kävi "kvartetti" laulamassa
tyttöjen ikkunan alla. Sen oli haalinut kokoon kanttorin Freedu, jolla
oli musikaaliset lahjansa suoraan perintönä isältään. Toiset laulajat
olivat Pentti Saarinen, Ville, kauppa-apulainen ja nimismiehen kaksi
poikaa. Freedu itse oli sepittänyt sanat. Ne kuuluivat seuraavasti:

    Neito nuori, nouse jo,
    juhlapäiväs koittaa.
    Aamun armas aurinko
    öiset varjot voittaa.

    Kirkas niinkuin aamu tää
    elos olkoon aina,
    ettei murra myrskysää,
    murhe mieltäs paina!

Laulu kaikui erittäin tunnelmallisena vielä uinailevan
maalaiskirkonkylän aamuisessa hiljaisuudessa, ellemme ota lukuun
sitä häiritsevää pikkuseikkaa, että Pentti, jonka hoidettavaksi oli
uskottu ensimmäisen basson kunniakas tehtävä, eksyi tahdista ja
päästi äänensä kuuluviin vain silloin tällöin jonkinlaisena vihaisena
ärähdyksenä, joka enemmän muistutti kahlekoiran murinaa, kuin sulautui
kyseessä olevaan musikaaliseen toimitukseen. Freedun mielestä laulu
oli toistettava. Hän toivoi näet, että sanat painuisivat oikein
tarkkaan Iisan muistiin. Pahaksi onneksi olivat laulajat saaneet
valveille kaikki naapuriston kukot, jotka kuuluvalla äänellä yhtyivät
konserttiin. Freedu pui raivoissaan nyrkkiään Tullan suurelle
Leghorn-kukolle, joka pisti päänsä kanalan ikkunasta ja ilmeisellä
mieltymyksellä kajahutti kukkokiekaansa.

Tytöt kykkivät paitasillaan ikkunaverhojen takana huoneessaan. Kaarina
ja Sikke naureskellen kukkojen väliintulolle, jota Iisa puolestaan piti
suoranaisena loukkauksena itseään kohtaan.

-- "Ettei murra myrskysää!" kuinka runollista, huokasi Sikke.

Viimeinen sävel oli kajahtanut ja häipynyt ilmaan. Pojat
valmistautuivat lähtemään ja loivat vielä etsivän katseen tyttöjen
ikkunaan. Samassa ilmestyi parvekkeelle, ikkunan alapuolelle valkoinen
haamu, se kumarsi syvään pojille ja heitti pari lentosuukkosta onnesta
punastuvalle Freedulle.

-- Se on tietysti Iisa, sanoi Pentti. Kaikki viisi poikaa kumarsivat
mitä kohteliaimmin ja huusivat hattujaan heiluttaen.

-- Eläköön Isabella Tulla! Hurraa Iisalle!

Iisa oli ihmeekseen huomannut poikien kumartavan ja kiinnittävän
katseensa parvekkeelle. Hän taivutti varovasti päätään katsoakseen,
mitä se tiesi.

Hirveätä! Parvekkeella seisoi Manne yllään Siken pitkä, pitseillä
reunustettu yöpaita ja päässään Iisan ruusuilla koristettu pyhähattu.
Mitä julkeimmin kiemaillen hän heitteli lentosuukkoja pojille.

Unohtaen kaiken varovaisuuden kurotti Iisa papiljotteihin käärityn
päänsä ja kirkaisi kimakasti:

-- Manne, sinä vihoviimeinen lurjus!

Nyt vasta pojat äkkäsivät erehdyksensä. He peräytyivät kiireesti
tirskuen ja kylkiään pidellen. Freedu yksin oli äkäinen ja lupasi
löylyttää Mannen ensi tilassa.

Unesta ei tämän jälkeen tullut enää mitään. Iisa itki harmista ja
väitti Mannen saattaneen hänet naurunalaiseksi koko kirkonkylässä.
Hänen mieliharminsa vaihtui kuitenkin pian iloksi, kun hän tyttöjen
saattamana astui saliin ja näki syntymäpäiväpöytänsä. Sikke ja Kaarina
olivat koristaneet pöydän tummilla orvokeilla ja ruusunlehdillä,
pappilasta oli lähetetty uhkeita astereita ja kanttorista leukoijia.
Isältään hän sai hohtokivisormuksen, äidiltä tanssikengät ja
hansikkaat. Sikke oli ommellut käsityölaukun ja Kaarina ostanut
kirkonkylän vaatimattomasta kirjakaupasta kirjan.

Manne oli tipotiessään, arvattavasti keppostaan piilossa.

-- Olkoon aloillaan, sanoi Iisa jalomielisesti, en minä viitsi hankkia
hänelle nuhteita juhlapäivänäni.

Aamiaiselle poika kuitenkin ilmestyi, hän oli häpeissään ja ojensi
Iisalle hirvittävän ruman kukkamaljakon.

-- Se on kaunein, mitä täällä kirkonkylässä saa. Maksoi kolme markkaa,
selitti hän ylpeänä, kun Iisa armollisesti anteeksi antaen häntä
kiitti. -- Sinä olet sentään aika poikaa, lisäsi hän matalalla äänellä,
kun et kielinyt isälle ja äidille siitä aamullisesta.

-- Jos oikein toden teolla kadut tuhmaa kujettasi, niin osoita se
teossa ja lähde Villen kanssa noutamaan kanttorista sitä heidän suurta
fiikustaan. Äiti on pyytänyt sen saliamme varten.

-- Olkoon menneeksi, vastasi Manne tyytyväisenä, kun niin vähällä
pääsi. Tuon vaikka koko kirkonkylän fiikukset ja palmut, jos niikseen
tulee.

Päivällisen aikaan oli kaikki juhlavalmistukset loppuunsuoritettu.
Koko päivän kestänyt hälinä ja kiire asettui, hiljaiset mainingit vain
keittiön puolella kertoivat myrskystä, mikä oli pauhannut, ennenkuin
kaikki oli sellaisessa järjestyksessä kuin talon emännän kunnia ja
arvo vaati. Pihalle olivat Manne ja Ville yhteisin ponnistuksin
saaneet pystytetyksi koivumajan, jonka suulla upeili katajista ja
pihlajanlehdistä sidottu Iisan nimikirjoitus. Rouva Tulla, joka kaiken
päivää oli kulkenut käsiliina pään ympäri kiedottuna, lähetti tytöt
pukeutumaan ja tuli itse irroittamaan papiljotit heidän hiuksistaan.
Kaarinaa miltei säälitti katsella juhlapukuista Sikkeä. Tekokiharat ja
heleänpunainen, kankea silkkipuku eivät kaunistaneet hänen tervettä,
vaatimatonta maalaisolentoansa, pikemmin päinvastoin. Paljon hauskemman
näköinen hän oli yksinkertaisessa pumpulihameessaan arkioloissa. Näytti
siltä kuin hieno puku olisi vaivannut häntä, hän vaikutti kömpelöltä
ja teeskennellyltä. Iisan verevälle ulkomuodolle ei myöskään ollut
edullinen puvun helakka väri, hän huomasi sen itse ja sai tyytymättömän
ilmeen kasvoilleen.

Vasta senjälkeen, kun molemmat talon tyttäret olivat valmiit, ennätti
Kaarina ruveta ajattelemaan omaa pukuaan. Hän oli vielä kahden
vaiheilla, minkä puvun ottaisi, sinipilkkuisen musliinihameensa
vai parhaimpansako. Mutta nähtyään Siken ja Iisan niin hienoina
päätti hänkin pukeutua juhlapukuunsa. Se oli ohutta, valkoista
pesusilkkiä, koristeltu ainoastaan silkkikirjailulla, kuosi oli
mahdollisimman yksinkertainen, mutta kenties juuri siksi puku olikin
kaunis ja aistikas. Kaarinalla oli ollut se vain kerran ennen yllään,
serkkunsa häissä. Pukeutuessaan tähän ilmavaan, somaan hameeseen ei
Kaarina voinut olla mielihyvällä vertaamatta sitä Siken ja Iisan
mauttomiin pukuihin. Hän kietoi kaulaansa sievän kaulakoristeen, isän
viimevuotisen joululahjan, ja luotuaan hyväksyvän katseen kuvaansa
peilissä hän iloisesti hyräillen juoksi ullakonportaita alas.

Kasveilla koristetussa salissa ei vielä ollut muita vieraita kuin
pikkupappilan väki, joka aina tuli puolta tuntia aikaisemmin kuin muut
vieraat ja säännöllisesti joukolla, perheen vanhimmasta jäsenestä
nuorimpaan, oli edustettu kaikissa kutsuissa. Talon tyttäret
vastaanottivat vieraat niiaten, ja rouva Tulla loi voitonriemuisen
katseen pastorskaan. Huomasiko hän, että Sikke ja Iisa olivat
silkissä? Pikkupappilassa ei, Jumala paratkoon, ommeltu silkkipukuja,
kotikutoinen, puolivillainen siellä kelpasi.

-- Kas vain, sanoi pastorin rouva, ihmettelevä sävy äänessään --
tytöt ovat oikein kuhisevassa silkissä. Ja meidän Hiljalla on vain
kretonkihame.

-- Niin, mutta äiti, katsokaapa Kaarinaa, häntä vasta kannattaa
ihailla. Hän on kuin prinsessa satujen maasta, niin kevyt ja ilmava,
huudahti Hilja iskien ihastuneena kätensä yhteen.

-- Se puku ei ainakaan ole maalaisompelijan käsistä lähtenyt, sanoi
Martta Saarinen, pastorin vanhin tytär. Pastorin rouva pudisti
paheksuen päätään.

-- Se on liian kallis ja hieno puku noin nuorelle tytölle. Mutta kaunis
se on.

Rouva Tullan silmiin oli tullut pistävä katse. Hänen tyttäriensä pukuja
ei oltu lainkaan ihailtu -- nehän olivat vain maalaisompelijan tekemiä.
Ja kumminkin hän oli tuhlannut niihin rahoja enemmän kuin kyllikseen.
Hänen harmikseen yhtyi Sikkekin ihailemaan Kaarinaa.

-- Kaarina on aina hieno ja kaunis, sanoi hän sydämellisesti. Sikke
itse oli mahdollisimman vähän turhamainen ja pukeutui hienosti vain
äitinsä tahdosta.

Iisa loi pikaisen katseen isoon kuvastimeen, joka heijasti sen edessä
seisovan ryhmän. Rypistynein silmäkulmin hän totesi Hiljan olevan
oikeassa. Kaarinan koruton, mutta epäämättömän hieno puku sopi
erinomaisesti hänen solakkaan vartaloonsa ja vaaleaan hipiäänsä.
Hänen luonnostaan kähärä tukkansa ei kaivannut papiljotteja tai
käherrysrautaa, sievästi ja luonnollisesti se ympäröi kapeita, hiukan
kalpeita kasvoja. Hänen rinnallaan he toiset joutuivat kokonaan
varjoon. Miksi äiti olikaan pyntännyt heidät noin armottomasti?
Kaarinan puvusta näki, että yksinkertaisin oli kaunein. Pahoilla mielin
hän kääntyi pois kuvastimesta.

Rouva Tulla arvasi tyttärensä ajatukset, ja se kiihdytti hänen
tyytymättömyyttään. Oli kerrassaan sopimatonta, että tuollainen
tyttöletukka, joka oli miltei palkollisen asemassa heidän perheessään,
koetti ylvästellä hänen tyttäriensä kustannuksella. Hänen tuli saada
siitä tuntuva läksytys. Rouvan ennestään punaiset kasvot kävivät vielä
punaisemmiksi. Hän kääntyi rikollisen puoleen ja sanoi terävällä
äänellä:

-- Pastorska on oikeassa. Sinä olet asemaasi nähden aivan liian
hienossa puvussa. Olen aikonut käyttää sinua apunani tarjoilussa,
ja tuo puku on siihen tarkoitukseen sopimaton. Mene ylös muuttamaan
yksinkertainen, siisti pumpulihame yllesi ja tule sitten tänne minua
auttamaan. Fransiskan ja Isabellan tulee tänään saada huvitella, he
ovat talon tyttäriä.

Jähmettynyt äänettömyys seurasi näitä kovia sanoja. Kaarina oli
käynyt yhtä valkoiseksi kuin hänen onneton pukunsa, Sikke katseli
säikähtyneenä äitiänsä, ja Iisa hieroi kenkänsä kärjellä lattiaa,
Hiljan silmiin nousi kyyneleitä, ja Pentti takoi hänen selkänsä takana
nyrkkiään. Pastorin rouva huudahti onnettomana:

-- Enhän minä pahalla sitä sanonut, antakaa tytön pitää kaunis pukunsa,
hyvä kunnallisneuvoksetar.

Mutta Kaarina ei kuullut hyväntahtoisen rouvan valitteluja. Nopeasti
hän oli käännähtänyt ja luomatta katsetta kehenkään läsnäolijoista hän
pää pystyssä, säkenöivin silmin poistui salista.

-- Älkää olko millännekään, hyvä pastorska, lausui kunnallisneuvoksetar
happamenimelällä äänellä, tyttö on ylpeä ja tarvitsee ojennusta. Häntä
on nähtävästi hemmoteltu liiaksi kotona. -- Minne sinä menet, Fransiska?

Sikke jäi neuvotonna seisomaan kynnykselle. Hän oli aikonut rientää
Kaarinan jälkeen lohduttamaan häntä. Hän hypisteli komean pukunsa
hetaleita ja mutisi nöyrästi: -- Ei Kaarina tarkoittanut pahaa, äiti.

-- Iisa, sanoi Pentti matalalla äänellä, pyydä äitiäsi peruuttamaan
sanansa. On synti ja häpeä, että Kaarinaa moititaan siksi, että hänellä
on aistikas puku yllään.

-- Minulla ei ole tapana arvostella äidin käytöstä, vastasi Iisa
ynseästi.

Ikävä mieliala, joka oli vallannut seuran, hävisi uusien vieraiden
saapuessa. Hymyhuulin vastaanottivat kunnallisneuvos ja rouva pitäjän
herrasväet, nimismiehen ja hänen perheensä, rovastin ja ruustinnan ja
kanttorinväen, joka aina uskollisesti pysyi heidän vanavedessään.

-- Eiköhän maaherran väki tulekaan? kysyi kunnallisneuvos
huolestuneena, kun kaikki muut vieraat jo olivat koolla? Ehkä he
pitävät kutsuamme liian tungettelevana.

-- Ei suinkaan, vastasi hänen vaimonsa arvokkaasti, olemmehan me
yhtä hyvät kuin joku toinenkin. Maaherratar telefonoi päinvastoin
aamupuolella ja kysyi, saisivatko he tuoda mukanaan sukulaisensa,
kaksi nuorta poikaa, jotka ovat käymässä heidän luonaan. Kas, siinäpä
heidän vaununsa tulevatkin, hän hätäisesti huudahti katsottuaan ulos
ikkunasta. Ja maaherratar itse on mukana. Kuinka herttaista! Ilosta
hohtaen kunnallisneuvoksetar riensi vastaanottamaan hänelle niin
rakkaita vieraita.

Vaunuista laskeutui maaherratar, kalpea, kivulloisen näköinen nainen,
tyttäret, kaksi tummahipiäistä tyttöä, kaksoiset ja toistensa näköiset
kuin marjat, sekä heidän sukulaisensa, veljekset Maunu ja Erkki Pohjola.

Rouva Tulla saattoi vieraansa kunniapaikalle sohvaan ja kuiskasi sitten
Mannelle, joka kiusaantuneen näköisenä, tärkkikaulus kaulassa ja
kiiltonahkakengät jalassa, seisoi oven suussa:

-- Mene nopeasti sanomaan Kaarinalle, että hän tulee auttamaan
kahvintarjoilussa.

Manne ei tiennyt mitään äskeisestä kohtauksesta; kiireesti hän harppasi
ylös portaita ja koputti tyttöjen ovelle, joka oli lukittu:

-- Mitä kissanhäntää sinä täällä lukittujen ovien takana piileksit?
Tule joutuin alas. Tupa on täynnä vieraita.

Kaarina ei vastannut. Hän oli riisunut yltään hienon pukunsa, oli
heittäytynyt suulleen vuoteelleen ja itki ääneen loukatusta ylpeydestä
ja häpeästä.

-- Jospa isä ja äiti tietäisivät! voihki hän. Mistä syystä minun pitää
näin paljon kärsiä? Onkohan onnettomampaa olentoa maailmassa kuin minä?

Hän kuuli kärrynpyörien jytinää ulkoa ja iloisten äänten surinaa
alakerrasta. -- Minä en mene sinne lainkaan. En. Häpeän nähdä pastorin
väkeä. Ja hän kätki uudelleen päänsä tyynyyn nyyhkien.

Uusi arka koputus ovelle.

-- Rakas Kaarina -- tällä kertaa ääni oli Siken. Tule alas, olen aivan
onneton. Saariset ovat tuoneet kaikki lapsensa ja nimismiehen väki
myös. En voi tulla toimeen heidän kaikkien kanssa. Rallekin on niin
vallaton. Ja Miettisen Amalia on kiukkuinen ja hermostunut.

-- Tulen heti, vastasi Kaarina epäselvällä äänellä. Mikäpä siinä muu
auttaa, huokasi hän ja rupesi valelemaan silmiänsä kylmällä vedellä.
Hän ripusti silkkihameensa vaatesäiliöön ja otti ylleen vaalean
pumpulihameen.

-- Olisinpa ottanut sinut heti, niin olisin säästynyt häpeästä.

Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä ja pani hänet hämillään
miettimään.

-- Ehkäpä äskeinen ikävyys oli rangaistus hänelle. Eikö hän ollut
pukeutunut parhaimpaansa siitä syystä, että tahtoi olla yhtä hieno,
hienompikin kuin Sikke ja Iisa? -- Merkillistä, mutisi hän -- mikähän
siinä on: muut tytöt saavat olla miten ylpeitä ja turhamaisia tahansa,
ei heille mitään tapahdu, mutta annapas minun joskus pöyhistellä,
kohta saan niskaani kylmää vettä. Ja totta puhuen tarvitsinkin pienen
näpsäyksen, sillä jos olen rehellinen, täytyy minun myöntää nauttineeni
siitä, että Hilja kehui minua hienommaksi muita.

Pidettyään tämän pienen yksinpuhelun rauhoittui Kaarina sen verran,
että saattoi lähteä vieraiden joukkoon. Mielenliikutus oli nostanut
hänen poskilleen punan ja pannut hänen silmänsä säteilemään entistä
kirkkaammin. Sirosti kumartaen vieraille hän kulki salin poikki
ruokasaliin, missä pikkulasten oli määrä juoda kahvinsa.

-- Mikä viehättävä tyttö, sanoi vanha, hiukan yksinkertainen neiti
Tähtinen lämpimästi, minä en tiennyt, että teillä oli niin sievä tytär,
kunnallisneuvoksetar.

-- Ei hän ole tyttäremme, vastasi kunnallisneuvoksetar jäykästi.
Hän on vain lastemme seuralainen, jonka olemme ottaneet
sanomalehti-ilmoituksen mukaan.

-- Hänkö siis on Kaarina Holsti, puuttui maaherratar mielenkiinnolla
puheeseen. Tyttäreni ovat kyllä puhuneet hänestä, he ovat tavanneet
hänet Helsingissä.

Kaarina seisoi punottavin poskin ruokailuhuoneessa ja jakoi limonaatia
ja leivoksia lapsille. Hänellä oli täysi työ pitää aisoissa Rallea,
joka tahtoi ahmia vatsansa täyteen mitä erilaisimpia herkkuja ja
yhtämittaa mankui:

-- Limonaatia, lisää limonaatia. Ellet anna, menen sanomaan äidille.

Ikkuna oli auki ja ulkoa koivumajasta kuului nuorten iloinen puhelu ja
nauru. Kaarina oli mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut mennä sinne,
hän ei ollut sillä tuulella. Kun lapset oli syötetty, alkoi hän auttaa
Miettisen Amaliaa, joka laittoi tarjotinta kuntoon teen juontia varten.

-- Kaarina, muuan tuttava haluaa tavata sinua, sanoi Sikke. Riisu
esiliina yltäsi ja tule saliin.

-- En minä nyt jouda, vastasi Kaarina lyhyesti.

-- Etkö jouda, silloin kai minun täytyy tulla sinun luoksesi, kaikui
iloinen, tuttu ääni. Kaarina katsahti hämmästyneenä ylös rinkilästä,
jota hän parhaillaan leikkasi ja kohtasi parin veitikkamaisia silmiä.

-- Erkki! Erkki Pohjola! Oletko sinä täällä?

-- Kuten näet, ja olen kuluttanut suurimman osan ajastani etsimällä
erästä itsepintaista nuorta neitosta.

Kyynelet kohosivat Kaarinan silmiin pelkästä ilosta. Hän tarttui Erkin
ojennettuun käteen ja mutisi:

-- Kuinka minä olen iloinen. Tämähän on kuin ihme. Onko Maunokin täällä?

-- On ja odottaa sinua tuolla salissa. Hän ei ollut yhtä uskalias kuin
minä, joka tunkeuduin tänne kielletylle alueelle asti. Tule nyt häntä
tervehtimään.

Kaarina ei enää estellyt. Hän riisui esiliinan yltään ja seurasi
Erkkiä saliin, jonne kaikki nuoret olivat kokoontuneet tanssimaan.
Mauno seisoi nojautuen eteisen oveen, pää pystyssä, hiukan ylimielisen
näköisenä kuten aina.

-- Nyt me menemme tervehtimään pikkuserkkujani, sanoi Erkki ja vei
Kaarinan salin poikki maaherran tyttärien luo.

-- Pikkuserkkuni Irja ja Inkeri ja vanha taistelutoverini Heinosten
täysihoitolasta, esitteli Erkki.

-- Kyllähän me olemme toisemme kerran tavanneet, ehätti Irja
selittämään, ettekö muista, normaalilyseolaisten juhlakonventissa?

-- Kyllä, vastasi Kaarina iloisesti. -- Kokonainen sarja hupaisia
muistoja valtasi hänen mielensä.

-- Kuinka tiesitte minun olevan täällä? kysyi hän Maunolta, joka tällä
välin oli lähestynyt heitä ja lujasti puristi tytön kättä.

-- Erkki on kirjeenvaihdossa Hannan kanssa ja sai häneltä tietää, että
sinä olet näillä mailla. Koska täti Valmari on äitimme serkku ja usein
on meitä pyytänyt luoksensa, päätimme iskeä kaksi kärpästä samalla
haavaa, käydä tervehtimässä sukulaisiamme ja torua sinua tyhmästä
päähänpistostasi. Kuinka voit olla noin ajattelematon, Kaarina, ja
antautua moiseen seikkailuun? Hanna oli hirveän pahoillaan. Hän olisi
mielellään kutsunut sinut koko kesäksi luokseen, jos olisit sanallakaan
maininnut aikomuksestasi.

Kaarina hymyili. Tuntui niin kotoiselta kuulla Maunon toruskelevan.

-- Näetkös, minä tahdoin olla itsenäinen ja seisoa omilla jaloillani,
selitti hän tärkeän näköisenä.

-- Itsenäinen! Tyttöjen ei tarvitse olla itsenäisiä, murahti Mauno.

-- Ohoo, herra normaalilyseolainen, siinä suhteessa uskallan olla eri
mieltä kanssasi. Me opimme yhteiskoulussa aivan toista.

-- Pötyä! Onko sinulla ollut mitään iloa itsenäisyydestäsi tänä kesänä?

Kaarinan kasvojen ilme kävi vakavaksi.

-- Iloinen ei tämä kesä tosin ole ollut, mutta luulenpa, että olen
oppinut jonkin verran uusia elämänarvoja.

-- Tuo on vain tuommoisia kirjoista opittuja puheenparsia, väitti Mauno
kiusoitellen.

-- Sinä olet aivan yhtä maunomainen kuin ennenkin, mutta älä nyt viitsi
enää torua minua, olen ilmankin saanut maistaa nuhteita tänään.

-- Niin, sen kyllä arvaan, huudahti Mauno tulistuen. Rouva Tulla ei
näytä erittäin lempeältä. Onko hän todellakin uskaltanut torua sinua?

-- Uskaltanut, naurahti Kaarina. Mutta Mauno kuuli hänen naurussaan
pidätettyjä kyyneliä.

-- Miksi hän ei uskaltaisi torua lastensa seuralaista, joka saa sata
markkaa kesässä ja vapaan ylläpidon? Tiedätkös, Mauno, meillä kotona
äiti aina vaati, että olisimme ystävällisiä palvelijoille, varsinkin
jos he olivat nuoria tyttöjä. "He tulevat omasta kodistaan vieraitten
luo, ja siksi pitää meidän kohdella heitä hienotunteisesti", oli hänen
tapansa sanoa. En silloin ymmärtänyt häntä, mutta tästä lähtien en
koskaan enää ole tyly kenellekään palvelijalle.

Mauno rypisti kulmiaan, ja katse, minkä hän loi vihreäpukuiseen rouva
Tullaan, joka parhaillaan istui sohvalla liehitellen maaherratarta, ei
ollut erikoisen leppeä.

-- Niin, niin, sanoi hän sitten, näyttääpä siltä kuin hemmoteltu
Kaarina olisi saanut kesän pitkään kokea muutakin kuin päivänpaistetta
ja lämmintä. Ja se tekee hänelle koko lailla hyvää, lisäsi hän
ilkamoiden.

-- Joko Mauno on päättänyt ripityksensä? pisti Erkki hilpeästi väliin.
Tule, Kaarina, otetaan pieni valssi kesken saarnaa -- arvaan, että
kunnianarvoisa veljeni taas on kiusannut sinua.

Iloisena pyrähti Kaarina Erkin viemänä tanssivien parien joukkoon.
Hän olisi voinut nauraa ääneen riemusta. Maailma, joka vielä pari
tuntia sitten oli mustaa mustempi, näytti taas valoisalta. Tuskin
oli Erkki vienyt hänet takaisin paikalleen, kun Pentti Saarinen oli
kumartamassa. Ja ennenkuin Kaarina tiesikään, oli hän taas pyörimässä.
Mutta kun hän lämpimänä ja punaposkisena lähestyi Irjaa ja Inkeriä,
jotka ystävällisesti viittasivat häntä viereensä, huomasi hän rouva
Tullan silmät, jotka pistävinä tarkkasivat häntä salin vastakkaiselta
puolelta. Ja samassa hän huomasi, että Sikke tyytymättömän näköisenä
istui eräässä nurkassa.

-- Erkki hyvä, sanoi hän hätäisesti matalalla äänellä ystävälleen,
joka taas tuli noutamaan häntä tanssiin. Ole hyvä ja mene pyytämään
Sikkeä. Hän ei varmaankaan ole saanut tanssia, koska näyttää niin
ikävystyneeltä.

-- Hän tanssii niin hurjan huonosti. Ei häntä jaksa raahata enemmän
kuin kerran illassa, vaikeroi Erkki.

-- Mutta hän on minun tanssioppilaani, ja minusta on kovin ikävä, ellei
hän saa käytännössä osoittaa taitoaan.

-- Ei sinulla kunniaa ole ainakaan siitä oppilaasta, naurahteli Erkki,
mutta olkoon menneeksi, teen sen sinun tähtesi.

Siken kasvot kirkastuivat, kun Erkki häntä lähestyi ja kohteliaasti
kumartaen vei hänet tanssiin.

-- Hän tanssii tosiaan kurjasti, huokasi Kaarina, mutta viis siitä, hän
on kiltti ja hyväsydäminen tyttö. -- Hyvänen aika, huudahti hän äkkiä
-- hän oli avonaisesta ovesta nähnyt Mannen ja Rallen epäilyttävissä
puuhissa jäätelövadin ääressä -- suokaa anteeksi, minun täytyy mennä
vähän tänne.

Hän ehti parahiksi tempaamaan Rallen kädestä lusikan, jota herkkusuinen
poika juuri oli pistämässä jäätelöpyramidiin.

-- Häpeä, Manne, etkö sinä vanhempana voi estää Rallea moisista
tyhmyyksistä? Sinä olet tietysti päinvastoin rohkaissut häntä, muutoin
hän ei sinun nähtesi uskaltaisi koskea jäätelöön.

-- Kas, vastasi Manne katkerasti, huomasitpa meidän puuhamme. Minä
luulin, ettei sinulla olisi silmiä eikä korvia muille kuin uusille
ystävillesi, noille hienoille Helsingin keikareille.

-- Mauno ja Erkki Pohjola eivät ole uusia ystäviäni, he ovat vanhoja
tovereita, joista pidän miltei kuin he olisivat veljiäni.

-- He ovat tietysti mallikelpoisia kiireestä kantapäähän, jatkoi Manne
ynseästi.

-- Mallikelpoisia he eivät ole, mutta sen uskallan taata, etteivät he
ainakaan kutsuissa menisi rääpimään vieraille aiottuja virvokkeita.
Ja Kaarina loi musertavan katseen Manneen, jonka taskusta pisti esiin
jättiläismäinen omenatortunpala.

Häpeissään Manne puikki ulos huoneesta muristen jotakin mamselleista,
jotka pistävät nenänsä joka paikkaan. Mutta Ralle inisi yhä vielä lisää
herkkuja.

-- Ralle ei saa enää mitään, sanoi Kaarina päättävästi. Mene nyt
kiltisti noutamaan nimismiehen ja pastorin lapsia, niin minä leikin
kanssanne Suulasta rouvaa.

Ralle totteli. Suulas rouva oli hänen mielileikkinsä, hän iloitsi jo
etukäteen siitä, miten saisi raastaa Kaarinaa tukasta. Leikki päättyi
nimittäin siten, että kaikki leikkiinosaaottavat tarmonsa takaa vetivät
ja nyppivät sitä onnetonta, joka kulloinkin sattui olemaan Suulas rouva.

Kun Kaarina viimein pörröisenä ja hengästyneenä pääsi pikku
kiusanhenkiensä käsistä, olivat nämä niin väsyneet, että Ralle hetkisen
kuluttua löydettiin jalat koukussa nukkumassa ruokasalin sohvalta ja
pastorin lapset pyysivät äidiltään päästä kotiin "omaan sänkyyn".
Nimismiehen Aarne yksin valvoi torkkuen ja odotellen illallista.

Rouva Tulla oli karsain silmin nähnyt Irja ja Inkeri Valmarin
mieltymyksen hänen tyttäriensä seuralaiseen ja päätti pitää Kaarinan
syrjässä vieraista, jotta talon omat tyttäretkin saisivat tilaisuuden
tutustua arvossa pidetyn maaherran perheeseen.

-- Sikke, sanoi hän vanhimmalle tyttärelleen, miksi pysyttelet
vain nurkissa yhdessä kanttorin Alman kanssa? Nyt, kun pappa on
kunnallisneuvos, pitää sinun valita itsellesi sopivampaa seuraa kuin
tuo kömpelö, tyhmännäköinen Alma. Mene istumaan maaherran tyttärien
viereen. He ovat hienoja tyttöjä.

-- Mutta, äiti, sanoi Sikke katsellen avuttomilla vedensinisillä
silmillään äitiään, en minä osaa puhua heidän kanssaan mistään.
Almalle ja minulle riittää aina juttua, keskustelemme ompeluista,
pitsinmalleista ja muista käsityöasioista.

-- Joutavia, tiuskaisi kunnallisneuvoksetar, emme me, pappa ja minä,
ole panneet toimeen kalliita kutsuja sitä varten, että sinä istuisit
juttelemassa kanttorin Alman kanssa pitsinmalleista. Me olemme tehneet
sen siitä syystä, että tyttäremme saisivat hienoja tuttavuuksia ja
pääsisivät parempiin seurapiireihin. Missä Isabella on?

-- Hän istuu ruokasalissa syömässä pähkinöitä Pentin ja Freedun kanssa.

-- Nouda hänet tänne.

-- Isabella, nuhteli äiti, kun Iisa Siken noutamana saapui, te ette
lainkaan käsitä omaa etuanne. Fransiska piilee nurkissa Alman kanssa,
ja sinä pysyttelet tuon pöllömäisen Freedun ja epäkohteliaan Pentin
seurassa. Miksi et seurustele Valmarin tyttöjen ja heidän hienojen
serkkujensa kanssa?

-- Irja ja Inkeri Valmarille kelpaa vain Kaarina, ja Pohjolan pojat
tuskin huomaavat muita kuin häntä, vastasi Iisa nyrpeästi.

-- Se on sopimatonta. Kaarina ei ollenkaan ymmärrä asemaansa
perheessämme. Minä lähetän hänet nyt Amalian luo keittiöön, siellä
tarvitaan kyllä apua illallista varten.

Ja niin kävi, että Kaarinan ikäväkseen täytyi jättää vastalöydetyt
ystävänsä ja viettää lopun iltaa keittiössä Miettisen Amalian
kielevässä seurassa. Vasta illallisen jälkeen hän sai hetkisen tavata
Maunoa ja Erkkiä.

-- Me tulemme huomenna noutamaan sinua Valmarille, suhautti Erkki
hyvästellessään häntä. Irja ja Inkeri kutsuivat.

-- Mutta pyytäkää Sikke ja Iisa mukaan, muutoin en pääse, vastasi
Kaarina. Erkki kohautti hartioitaan.

-- Täytyy kai sitten kutsua heidätkin.



X.


Seuraavana päivänä ajoivat Kaarina ja Tullan tytöt Valmarien huvilalle,
joka oli viiden kilometrin päässä kirkolta. Manne oli myös kutsuttu,
mutta kieltäytyi itsepintaisesti lähtemästä.

-- Mitä minä siellä helsinkiläisten seurassa! vänkkäsi hän äreästi
vastaan. En minä osaa olla niin hienosti kuin he.

-- Olenhan minäkin helsinkiläinen ainakin osan vuotta, sanoi Kaarina
nauraen, ja minun kanssanihan sinä tulet erinomaisesti toimeen.

-- Niin sinä, sinä et olekaan kuin muut. Et ainakaan ennen, mutta
nyt sinäkin vain hännystelet noita hienouksia etkä välitä meistä
maalaisista hölyn pölyä.

-- Älä puhu tyhmyyksiä, torui Kaarina, tule pois vain ja käyttäydy
säädyllisesti, niin on sinullakin hauska.

-- Enkä tule. Minä menen Plotinan ja maisterin luo. Heille minä
kelpaan, vaikka en osaakaan kumartaa ja keskustella hienosti.

Manne oli Kaarinan kautta tutustunut Mökin asukkaihin ja oli, ihme
kyllä, saavuttanut sekä ihmisaran maisterin että hänen ujon tyttärensä
luottamuksen. Muutoin niin raju ja töykeä poika käyttäytyi näiden
yksinäisten kirjatoukkien parissa luontevasti ja siivosti, hänen hyvät
ominaisuutensa pääsivät oikeuksiinsa pikku kodissa, jossa häntä ei
alinomaa ojennettu ja soimattu kuten kotona.

Nopeasti kului päivä Valmarien kauniissa huvilassa. Rouva Valmari
oli erikoisen ystävällinen Kaarinaa kohtaan. Mauno ja Erkki olivat
kertoneet hänelle, mihin vaikeaan asemaan Kaarina oli saattanut itsensä
tahtoessaan auttaa vanhempiaan. Ja tutustuttuaan kunnallisneuvoksen
perheeseen hän ymmärsi, että tytöstä ei ollut kovinkaan helppoa
aina täyttää niitä velvollisuuksia, jotka hän oli ottanut nuorille
hartioilleen.

Nuoret pelasivat krokettia, söivät vattuja ja viinimarjoja ja
samoilivat suuren puiston varjokkaita käytäviä. Kaarinasta tuntui
kuin hän olisi vanki, joka päiväksi on päässyt vankilastaan ihanaan
vapauteen. Oli suloista hengittää tässä ystävällisessä ilmakehässä,
kun koko kesän oli kokenut vain kylmyyttä ja ynseyttä Tullan
perhepiirissä. Maunokin, jäykkä, harvasanainen Mauno, oli niin hellä ja
huomaavainen, aivan kuin hän olisi tahtonut korvata Kaarinalle kaiken
sen rakkaudenpuutteen, jota hän kesän kuluessa oli kärsinyt.

Liian pian pimeni elokuun ilta, ja vieraiden oli lähdettävä ajamaan
takaisin kirkolle.

-- Erkki ja minä tulemme huomenna polkupyörällä kirkonkylään.
Tapaammeko sinut? kysyi Mauno hyvästellessään Kaarinaa.

-- Tahtoisin mielelläni tutustaa teidät parhaimpiin ystäviini tällä
paikkakunnalla, maisteri Saramaahan ja hänen tyttäreensä.

-- Hyvä, me tulemme noutamaan sinua.

Kunnallisneuvoksettareen oli johonkin määrin vaikuttanut se
silmäänpistävä ystävällisyys, jolla maaherran perhe ja heidän nuoret
sukulaisensa kohtelivat Kaarinaa. Koska hän itse ollen pintapuolinen
ja turhamainen ei milloinkaan osoittanut suosiotaan kenellekään muulle
kuin sellaiselle henkilölle, joka hänen mielestään merkitsi jotakin
ihmisten kesken, arvosteli hän muitakin itsensä mukaan. Hän päätti
kohdella Kaarinaa paremmin kuin ennen, kukaties hänestä vielä saattoi
olla hyötyä tytöille, kun he vastaisuudessa aikoivat Helsinkiin. Kun
siis Pohjolan veljekset seuraavana päivänä ajoivat pyörällä pihalle ja
kysyivät Kaarinaa, suostui hän, vaikkakin happamesti hymyillen, siihen,
että Kaarina sai lähteä heidän kanssaan.

Matkalla Kaarina varovasti valmisti ystäviään siihen, että he
joutuisivat tekemisiin omituisten ihmisten kanssa, ja hyvä se olikin,
sillä kun maisteri kappaleen matkan päässä tuli heitä vastaan
maantiellä taluttaen viirunaamaista vuohtaan, oli vallaton Erkki
purskahtaa helakkaan nauruun, niin hassunkurinen oli näky hänen
mielestään.

-- Merkillinen pariskunta, mutisi hän, vuohi näyttää melkein siltä
kuin jos neekeri olisi pukeutunut valkoisiin ja pannut tärkkikauluksen
kaulaansa.

Mutta ääneen hän sanoi: -- Maisterilla on hauskan näköinen vuohi, se
tuo mieleen jonkin satyyriolennon muinaiskansojen jumaluustarustosta.

Maisteri oli epäluulolla tarkastanut vieraita poikia, hän oli tottunut
siihen jo opettajana ollessaan, että vallattomat pojat tekivät hänestä
pilaa. Mutta kun hänen mieliainettaan, historiaa, kosketeltiin, suli
hänen jäykkyytensä.

-- Niin, sanoi hän, Klio on merkillinen vuohi, viisas ja säyseä,
merkillisen säyseä. -- Tässä osoitti Klio säyseyttään sillä, että
huomatessaan tien reunalla perunamaan, seisahtui kuin kiinnikasvanut
yhteen paikkaan ja sitten itsepintaisesti hiljakseen alkoi pyrkiä
kielletylle alueelle. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin yhteisvoimin
saatiin niskoitteleva elukka jälleen talttumaan.

-- Vai niin, jatkoi maisteri äsken katkennutta keskustelua, nuoret
harrastavat nähtävästi historiaa.

-- Minä olen kyllä myöskin innostunut historiasta, puheli Erkki, mutta
tämä vanhempi veljeni on oikea ammattimies sillä alalla.

Maisteri ihastui ja iski heti Maunoon ryhtyen hänen kanssaan pohtimaan
historiantutkimuksen viimeisiä tuloksia. Mauno kuunteli kärsivällisesti
historioitsijan hiukan pilventakaisia väitelmiä, mutta myönteli
itsekseen, että maisteri oli viisaampi kuin hänen omituinen ulkonäkönsä
ja hajanainen puhetapansa antoi luulla.

Plotina oli iloissaan nähdessään isänsä innokkaassa keskustelussa
vieraiden kanssa, mutta Kaarina huomasi heti tytön hermostuneesta
käytöksestä, että jotakin oli vinossa.

-- Mikä sinun on? kysyi hän, kun olivat kahden kesken Plotinan pienessä
huoneessa.

-- Oi voi, valitti Plotina, sain eilen kirjeen tädiltäni, hän ilmoittaa
saapuvansa tänne huomenna.

-- Sehän on kai hauska uutinen.

-- Onpa kyllä, mutta katsopas, täti on niin hirvittävän käytännöllinen
ja tarkka, ja minä tiedän kyllä, että meidän kotimme on puutteellinen
joka suhteessa.

Ollakseen rehellinen ei Kaarina voinut kumota tätä kieltämätöntä
tosiasiaa.

-- Kuka sinun tätisi oikeastaan on?

-- Hän on äitini sisar, leskirouva Sohvi Simola ja omistaa laajan
kangas- ja kenkäliikkeen Tampereella.

-- Hän on siis rikas.

-- Luullakseni.

-- Eikä auta teitä? huudahti Kaarina.

-- Kyllä hän auttaakin, sanoi Plotina säveästi. Hän lähettää joka
jouluksi isälle sukkia ja villapaidan sekä minulle jotakin hyödyllistä.
Sitäpaitsi saan häneltä silloin tällöin kangastakin.

Hullunkurinen ajatus syntyi Kaarinan aivoissa -- Hänenkö kaupastaan
ovat kotoisin nuo ihmeelliset kankaat, joita sinä käytät pukunasi?
kysyi hän.

Plotina naurahti hämillään.

-- Niin katsopas, täti lähettää minulle jäännöspalasia kaupastaan.

-- Suo anteeksi, puhkesi Kaarina harmistuneena sanomaan, mutta sinun
tätisi voisi antaa sinulle muutakin kuin vain jäännöspalasia, koska hän
kerran on varakas. Hän on varmaankin saita, kovasydäminen olento.

-- Älä sano niin, hyvä ystävä. Täti tarjoutui kyllä ottamaan minut
huostaansa ja kasvatikseen, sillä ehdolla, että rupeaisin apulaiseksi
hänen liikkeeseensä. Mutta siihen emme isä ja minä suostuneet. Enhän
voinut jättää isää, ja sitäpaitsi -- Plotina levitti avuttomana
käsiään, miten luulet minun selviytyvän kangaskaupassa? Päätäni huimaa
ajatellessanikin vain kaikkia niitä ihmisiä, joita minun pitäisi
palvella.

Kaarina purskahti nauruun. -- Tosiaan, pikku Plotina mittaamassa
kangasta ja nauhoja. Sinä möisit tietysti kenkiä metreittäin ja
kangasta kilokaupalla.

-- Niin, jatkoi Plotina edelleen vakavasti, siltä minustakin tuntuu,
etten kykenisi sellaiseen toimeen. Mahdotonta olisi minun jättää
rakkaat kirjani ja ennen kaikkea rakas isäni. Ei hän mitenkään tulisi
toimeen ilman minua. Mutta tädin mielestä minä olen kiittämätön, penseä
olento, ja hän julisti, että hän siinä tapauksessa heittää meidät oman
onnemme nojaan. Siitä on nyt kulunut pari vuotta, ja eilen, kuten
sanoin, sain häneltä kirjeen, missä hän sanoo olevansa liikematkalla
Kuopioon ja poikkeavansa tänne paluumatkalla. Minua suuresti peloittaa,
että hän pahastuu nähdessään kotimme, hän on niin ankara järjestyksen
ihminen.

Kaarina näytti miettivältä.

-- Hänen täytyy tyytyä teihin sellaisina kuin olette, muuta neuvoa en
tiedä.

Plotina huokasi.

-- Hän halveksii lukutoukkia ja tieteellisiä harrastuksia sydämen
pohjasta. Varsinkaan tyttöjen ei hänen mielestään laisinkaan pitäisi
askaroida kirjojen ääressä.

-- Hirveä olento! huudahti Kaarina. Mitä tyttöjen sitten pitäisi hänen
mielestään tehdä?

-- Keittää ruokaa. Ommella ja työskennellä liikealalla.

Tässä tyttöjen vuoropuhelu katkesi, kun maisteri taas hätääntyneenä
huusi Plotinaa etsimään hänelle jotakin kirjaa, jota hän tahtoi näyttää
pojille.

-- Hauskoja ihmisiä, vaikka jonkin verran omituisia, lausui Mauno, kun
nuoret olivat kotimatkalla.

-- Mutta sanopas, miksi tuo tyttö pukee itsensä noin lievimmin sanoen
merkillisesti, huomautti Erkki. Hänhän on miltei kuin kuljeksiva
tilkkupeite.

-- Voi, älä naura, hänellä on siihen omat syynsä, huudahti Kaarina ja
kertoi pojille täti Simolan kangaskaupasta ja jäännöspaloista.

-- Täti Simola tarvitsisi pienen läksytyksen, huomautti Erkki nauraen.
Tuollainen kitupiikki.

Illalla vuoteessaan Kaarina laati kokonaisen sotasuunnitelman
käytännöllistä ja saitaa rouva Simolaa vastaan. Ja kun hän uskoi
suunnitelmansa Sikelle pyytäen hänen apuaan, suostui tämä siihen
mielellään. Hän sai äitinsäkin taipumaan tuumaan; ja heti koulutuntien
päätyttyä marssi luudilla, pesurievuilla, pölyhuiskuilla ja harjoilla
aseistettu pieni joukko Mökkiä kohti. Manne oli saanut vihiä hommasta
ja tarjoutui huvitettuna mukaan.

-- Voinhan kantaa vettä ja halkoja, ellen pysty lattioita pesemään.

Kun ihmeellinen seurue astui sisään ovesta, riensi Plotina, joka
ikkunasta oli nähnyt tulijat, vastaan.

-- Mitä te aiotte? kysyi hän aivan ymmällään.

-- Me tulemme pitämään suursiivousta, ettei Sohvi-täti toru sinua,
sanoi Kaarina päättävästi.

-- Mutta isä ei pidä siistimisestä. Sinä tiedät, Kaarina, kuinka
hyväluontoinen isä on, mutta vain pölyriepua nähdessäänkin hän ihan
vimmastuu, ja tuulettaminen on hänelle kauhistus. Hän väittää,
että naiset ovat keksineet suursiivoukset ja muut sellaiset hommat
vartavasten kiusatakseen miehiä.

Manne ratkesi ulvovaan nauruun, mutta Kaarina heitti ikkunan
tarmokkaasti auki sanoen: -- Kyllä hän nyt tällä kertaa saa sen
koetuksen joka tapauksessa kestää. Onko hän kotona nyt?

-- Ei, hän lähti kävelyttämään Klioa.

-- Ja kauanko hän tavallisesti viipyy sillä matkallaan?

-- Tunnin tai pari.

-- Hyvä. Me ryhdymme heti toimeen. Manne, tee tuli takkaan ja kanna
vettä kattilaan. Sinä, Sikke, pölytät huonekalut. Plotina siistii
pöydän ja minä kirjahyllyn. Rivakasti toimeen. Pidä sinä, Plotina,
silmällä, milloin isäsi palaa kävelymatkalta ja anna varoitusmerkki
meille.

Nopeasti kuin henki olisi ollut kysymyksessä ryhtyi kukin määrättyyn
tehtäväänsä. Sikeitä ja Kaarinalta sujui työ helposti. Sikke oli
luonnostaan käytännöllinen, ja Kaarina oli usein auttanut äitiään
isän työhuoneen järjestämisessä, mutta Plotina rukka, joka oli varsin
vasenkätinen kaikessa, mikä koski jokapäiväisiä askareita, ja sen
lisäksi pelkäsi isänsä yllättävän heidät, teki kaikki nurinpäin ja sai
tuskin mitään aikaan. Manne hääri nenä noessa keittiössä ja helisteli
hellanrenkaita, niin että olisi luullut melun kuuluvan toiselle puolen
kylää.

-- Vesi on lämmintä, ilmoitti hän, joutukaa pesemään lattiaa. Olen
kuulevinani Klion määkinän.

Tytöille tuli hätä käteen. Plotina kaatoi likinäköisyydessään
mustepullon papereille ja oli vaipua maahan kauhistuksesta.

-- Älä nyt hätäile, sanoi Sikke leveällä, tyynellä tavallaan ja
pisti paperit piiloon. Isäsi on niin hajamielinen, että luulee itse
kaataneensa mustepullon.

-- Voi voi, enhän minä saata isää pettää, vaikeroi Plotina, en ole
vielä koskaan pettänyt häntä.

Kaarina latoi kuumeentapaisesti kirjat paikoilleen, ja Sikke pesi
polvillaan lattiaa otsa hiessä.

-- Puhtaaksi minä tämän nyt luutuan, vaikka sata maisteria olisi
tulossa, hän vakuutti rauhallisesti.

Manne pujahti ulos ja houkutteli maisterin kasvitarhaan näyttämään
hänelle komeita kaalinkupujaan. Ukko teki tuon tuostakin lähtöä
sisään, mutta aina poika keksi jotakin uutta katselemisen aihetta
kasvitarhassa. Viimein, kun kaikki porkkanat, kurpitsalavat ja
punajuuret oli moneen kertaan katsottu, ei Manne enää keksinyt mitään
syytä pidättääkseen historioitsijaa. Silloin hän epätoivoissaan salaa
päästi Klion irti ja kului hetken aikaa, ennenkuin maisteri ja hän
saivat sen kiinni.

-- Pelastakoot tytöt nyt nahkansa. Enempää en minä voi, mutisi Manne ja
juoksi ketterästi edellä avaamaan ovea ukolle.

Tytöt olivat kuulleet heidän askelensa ja päätä pahkaa pelastautuneet
Plotinan huoneeseen. Maisteri Saramaa liikkui epäluuloisen näköisenä
huoneessaan haistellen ilmaa. Se oli raittiimpaa kuin tavallisesti, hän
oikein kaipasi rakasta tupakansavua, ja muutoinkin -- huone näytti niin
merkillisen oudolta. Mutta Manne seurasi hänen kintereillään ja puhua
pakisi lakkaamatta, niin että ukko ei ennättänyt tehdä huomioitaan
rauhassa. Ja hetken aikaa muristuaan hän unohti epäluulonsa syventyen
kirjoihinsa.

Sillä aikaa tytöt häärivät muissa huoneissa. Kanttorin Alma oli
ikkunasta huomannut heidän oudot puuhansa eikä voinut hillitä
uteliaisuuttaan, vaan pujahti naapurin portista sisälle. Sikeltä, joka
oli tyhjentämässä likavesiämpäriä, hän sai kuulla tyttöjen puuhista ja
tarjoutui heti apulaiseksi.

-- Sinä olet näppärä käsitöissä, sanoi Kaarina, parsipas nuo reiät
sohvan päällisessä ja paikkaa kiikkutuolin matto. Tuosta tuolista
pistää jouhet esille, korjaa sekin.

Alma juoksi kotiin noutamaan lankaa ja neulaa, sillä Plotina oli
niin hämmennyksissään kaikesta siitä väkivaltaisuudesta, mitä hänen
kodissaan harjoitettiin, ettei löytänyt omia ompeluvehkeitäänkään.
Palatessaan Alma toi mukanaan pari pöytäliinaa ja puhtaan
päällyspeitteen.

Ahkerissa käsissä sai pieni puutteellinen koti pian aivan toisen
ulkonäön. Ikkunaverhot parsittiin ja pölytettiin, pöydillä oli Alman
tuomat sievät liinat, Plotinan vuoteelle, jonka hän aikoi luovuttaa
tädilleen, levitettiin puhdas päällyspeite. Vaatekomerosta Kaarina
löysi pienen sievän maton.

-- Onko tämäkin tädin kangaskaupasta, kysyi hän nostaen mattoa Plotinan
nähtäväksi.

-- On.

-- Se kelpaa mainiosti vuodematoksi. Minä levitän sen tähän sinun
vuoteesi eteen.

Manne lähetettiin noutamaan voileipiä, tytöillä oli niin kiire,
etteivät ennättäneet käydä syömässäkään. Iloinen puheensorina kuului
maisterin huoneeseen, ja työssään häiriintyneenä tämä pistäysi
katsomassa, mitä oli tekeillä. Ihmeekseen hän huomasi oudon näyn.
Huone, jossa vain aniharvoin oli muita kuin sen arka emäntä, oli nyt
täynnä hilpeitä vieraita. Sikke seisoi pöydällä vasara kädessä ja
nauloja suussa ja viritti verhoja ikkunan eteen. Manne istui hajasäärin
lattialla kiilloittaen kynttiläjalkoja, Alma oli polvillaan sohvan
edessä parsinneula kädessä, ja Kaarina hieroi mustepilkkuja pöydästä,
tuolilla oli lautasellinen voileipiä ja pari kylmää perunaa.

Maisteri miltei vaaleni kauhusta nähdessään tätä kotirauhan
häiritsemistä.

-- Mitä tämä oikein merkitsee? sopersi hän luoden nuhtelevan katseen
hämmentyneeseen tyttäreensä.

-- Me tulimme vähän auttamaan Plotinaa, kun kuulimme, että saisitte
vieraita, sanoi Kaarina iloisesti.

-- Onko se nyt välttämätöntä tämmöinen siistiminen, minusta täällä oli
siistiä kyllä ennenkin?

-- Auta armias! pääsi Siken vilpittömiltä huulilta. Täällähän oli kuin
-- -- --

-- Tuollaiset vanhat rouvat ovat tavallisesti vähän turhantarkkoja,
kiirehti Kaarina keskeyttämään häntä, ja kun Plotinalla on niin paljon
tärkeämpää työtä, tarjouduimme hänelle apulaisiksi. Häiritsemmekö setää?

-- Ette erikoisesti, mutisi maisteri ja vetäytyi takaisin huoneeseensa
harmitellen itsekseen hameväen ihmeellistä halua aikaansaada
turhanpäiväisiä selkkauksia.

-- Kas niin, sanoi Kaarina luoden viimeisen tarkastavan silmäyksen
ympärilleen, nyt täällä luullakseni alkaa olla järjestyksessä. Vai mitä
arvelette tytöt?

-- Oi, täällähän on ihmeen hienoa, huudahti Plotina kiitollisena.

-- Jotakuinkin siistiä, kuului Alman arvostelu.

-- Mutta eikö teidän mielestänne ole epärehellistä, että meidän kotimme
näyttää aivan erilaiselta, kuin mitä se arkioloissa on? kysyi Plotina
arasti.

-- Ei laisinkaan, vakuutti Sikke, ainahan siistitään vieraita varten.

-- Ja sitäpaitsi, sanoi Kaarina, voit päättää, että tästälähin pidät
kotisi siistinä.

-- Luuletko minun siihen kykenevän? kysyi Plotina avuttomana.

-- Miksikä et, uhraa joka päivä parikin tuntia kodin järjestyksessä
pitämiseen, sen kyllä voit tehdä, vaikka oletkin lukutoukka.

-- Minä koetan, mutta minulta käy kaikki niin hitaasti ja
takaperoisesti, huokasi Plotina.

Kun tytöt olivat lähdössä, veti Kaarina Plotinan erikseen ja kysyi:

-- Suo anteeksi, että sekaannun asioihinne, mutta haluaisin niin
mielelläni olla sinulle avuksi, ja sen vuoksi kysyn: mitä aiot antaa
tädillesi ruuaksi?

-- Onhan meillä perunoita, vihanneksia ja vuohenmaitoa.

-- Hyvä, mutta osaatko sinä keittää?

-- Olenhan minä keittänyt meidän kaikki ateriamme.

-- Mitä arvelet siitä, jos minä huomenna tulisin auttamaan sinua
päivällisen valmistamisessa? Rouva Tulla päästää kyllä minut tunniksi
tai pariksi, hän on nykyjään hyvin kiltti, ja he lähtevät huomenna koko
perhe nimismiehelle Klaaran päiville.

-- Voi, Kaarina, kuinka sinä olet hyvä. Kyllä minä olisin iloinen, jos
tulisit, pelkään, ettei Sohvi-täti ole niin vaatimaton ruuan suhteen
kuin isä. Minulta usein ruoka palaa pohjaan tai unohtuu suola.

Tohtorinna Holstin mielestä oli välttämätöntä, että tytöt rinnan
lukujen kanssa oppivat käytännöllisiä toimia. Kaarina oli siis tottunut
liikkumaan keittiössä, vaikkei hän mikään ensiluokan kokki ollutkaan.

-- Minä arvelen, sanoi hän seuraavana päivänä istuessaan Mökissä,
keittiön puulaatikolla, että keitämme vihanneslientä, sipulilaatikkoa
ja korppuvanukasta, minä osaan näet parhaiten valmistaa näitä
ruokalajeja, sillä ne olivat isän mieliruokaa.

-- Niin, ja ajattelepas, Alma toi tänään tänne hauen, jonka Freedu oli
saanut verkolla. Eikö se ollut kiltisti tehty?

-- Olipa kyllä. Laitamme siis haukea munakastikkeen kera.

Tytöt riensivät puutarhaan poimimaan liemeen tarvittavat ainekset.
Plotina oli hermostunut, hän pelkäsi täsmällistä tätiään ja oli
tavallista kömpelömpi. Kaarina ihmetteli mielessään, olisiko rouva
Simola laisinkaan saanut päivällistä sinä päivänä, ellei hän olisi
tullut auttamaan.

-- Kuulepas nyt, Plotina, sanoi hän, kun kello läheni neljää. Pelkään
pahoin, että tulette myöhään, ellette jo mene laivalle. Ja se olisi
ikävä. Ihmiset joutuvat aina pahalle tuulelle, ellei kukaan ole heitä
vastassa, kun he saapuvat vieraalle paikkakunnalle.

-- Plotina, Plotina, kuului sivuhuoneesta hätäinen ääni, ja maisteri
pisti ovesta pörröisen päänsä. Minä en löydä kaulusta enkä kalvosimia.
Olen etsinyt niitä kaikkialta, yksin paperikoristakin.

Plotina riensi hätään. Kaarina kuuli piironginlaatikkoja vedettävän
ja suljettavan ja vähän väliä hermostunutta torumista: -- Se on
sitä naisväen komentoa. Järjestetään, järjestetään, ja seuraus on,
ettei mitään löydy. Nähtävästi kadonneet esineet kumminkin lopuksi
löydettiin, sillä jonkin ajan kuluttua maisteri ilmestyi esiin yllään
musta kulunut sortuutti, hyvin vanhanaikainen kaulus kaulassaan ja
tukka harjattuna.

-- Kyllä he nyt myöhästyvät, tuumi Kaarina pistäessään korppulaatikon
uuniin. Luulenpa, että jään tänne katsomaan, kuinka Plotina raukka
suoriutuu leikistä. Voinhan olla muka Plotinan apulainen, niin en
häiritse ketään läsnäolollani. -- Hän sieppasi naulasta Plotinan
huivin, jota tämä käytti vuohta lypsäessään. Sidottuaan sen päähänsä ja
ison esiliinan vyölleen hän aivan hyvin saattoi käydä pienestä sievästä
palvelustytöstä. Iloisesti hyräillen hän nosti patoja ja kattiloita.
Sen ohessa hän kattoi pöydän kolmelle hengelle ja poimi puutarhasta
kukkia saadakseen päivällispöydän niin hauskan näköiseksi kuin niillä
pienillä apukeinoilla saattoi, mitä hänellä oli käytettävinään.

Hän oli juuri kyyryllään uunin edessä katsoakseen, oliko vanukas jo
kypsä, kun keittiön ovi kuului aukeavan. Katsahtaessaan taakseen
hän huomasi lihavahkon, englantilaismalliseen kävelypukuun puetun
keski-ikäisen naisen, joka matkalaukku vasemmassa ja sateenvarjo
oikeassa kädessä seisoi ovella.

Kaarina kohosi seisaalleen ja niiasi syvään.

-- Eikö herrasväki ole kotona? kysyi rouva äreästi.

-- He lähtivät laivasillalle maisterin kälyä vastaan, sanoi Kaarina
ja niiasi uudestaan. Myöhästyivät tietysti ja menivät toista tietä,
ajatteli hän itsekseen.

Rouva ojensi käskevällä liikkeellä matkalaukkunsa Kaarinalle.

-- Vie tämä makuuhuoneeseeni. Missä teidän eteisenne on?

-- Rouva on hyvä ja seuraa minua, sanoi Kaarina nöyrästi. Häntä alkoi
huvittaa palvelustytön osa.

Hän auttoi päällystakin rouvan yltä ja vei hänet Plotinan huoneeseen.
Tarkastelevin silmin mittasi rouva Simola huonetta.

-- Hm, sanoi hän puoliääneen, tytöllä näkyy olevan verraten siistiä ja
puhdasta -- tuopas minulle lasi vettä, huusi hän keittiöön.

Kun Kaarina oli ojentanut hänelle vesilasin, kysyi rouva Simola:

-- Oletko ollut talossa kauankin?

-- En, en kauan, vastasi Kaarina. Samassa juolahti hänen mieleensä,
että hän ehkä saattoi tehdä ystävilleen palveluksen. Hän lisäsi siis
empien ja nöyrästi: -- Mutta minä pidän paljon neidistä ja maisterista,
on vain niin ikävä, että heillä on niin paljon vaikeuksia.

Rouva Simola loi tyttöön paheksuvan katseen.

-- Minun mielestäni on nenäkästä ja sopimatonta, että sinä sekaannut
isäntäväkesi asioihin.

-- Niinpä kyllä, myönteli Kaarina nöyrästi, mutta minä pidän heistä
paljon, ja mieltäni pahoittaa, kun näen, miten heidän täytyy taistella
puutetta vastaan, vaikka heillä on rikkaita sukulaisia.

-- Jos sinä olet niin perehtynyt isäntäväkesi asioihin, kuin tahdot
näyttää, tiedät ehkä myös, että heidän niin kutsutut vaikeutensa ovat
suureksi osaksi omaa syytä. Eräs läheinen sukulainen tarjoutui pitämään
huolta Plotinasta, jos hän olisi suostunut muutamiin varsin järkeviin
ehtoihin.

-- Nämä ehdot saattoivat kyllä olla järkeviä, mutta oikeamielisiä ne
eivät olleet. Tuon läheisen sukulaisen olisi pitänyt käsittää, että
tyttäret eivät mielellään eroa isästään, ja muutoinkin olivat ehdot
tuiki sopimattomat Plotinan luonteelle. Jos minä olisin ollut tuo
läheinen sukulainen, olisin auttanut maisteria ja hänen tytärtään
tavalla, joka heillekin olisi ollut mieluinen. Kaarina oli puhunut
innokkaasti, mutta vaikeni äkkiä hämillään. Rouva Simola katseli häneen
terävästi.

-- Oletko sinä talon palvelustyttö.

-- E-e-n, apulainen vain.

-- Joka tapauksessa en ole halukas keskustelemaan kanssasi niin
arkaluontoisesta seikasta kuin isäntäväkesi toimeentulosta.

Kaarina niiasi.

-- Kuten suvaitsette, rouva. Hän poistui keittiöön juuri parahiksi
estääkseen kastikkeen pohjaanpalamista.

Muutaman minuutin kuluttua saapuivat maisteri ja Plotina. He olivat
sekä hämillään että pahoillaan ja vastaanottivat onnettoman näköisinä
ankaran sukulaisensa esitelmän aiheesta: mitä täsmällisyyden puute ja
saamattomuus saavat aikaan.

-- Se on näetkös, Kristoffer hyvä, ollut sinun elämäsi suuri virhe,
ettet koskaan ole ollut täsmällinen. Ja mihin se on johtanut?
Täällä sinä nyt istut viheliäisessä maalaiskylässä yksinäisenä ja
unohdettuna ja pengot vanhoja kellastuneita papereita sen sijaan,
että olisit opettajana jossakin arvossapidetyssä oppilaitoksessa tai
ehkäpä yliopiston professorina. Toiset sinua typerämmät ovat päässeet
kiipeämään paljon korkeammalle.

-- Sinä olet, Jumala paratkoon, aivan oikeassa, Sohvi-käly, huokasi
maisteri ja näytti onnettomalta kuin koulupoika rehtorinsa edessä.

-- Rakas täti, oikeastaan se oli minun syyni, että myöhästyimme,
uskalsi Plotina kohottaa ääntään isän puolustukseksi.

Rouva Simola kääntyi äkkiä tyttöön.

-- Sen pahempi, sinun pitäisi olla isääsi ymmärtäväisempi. Mutta
sinä tietysti istuit myöskin nenä kirjassa. Ei kai tässä talossa
muuta tehdäkään kuin luetaan. Ja tuo kauhean nenäkäs palvelustyttö
tai apulainen lukee kai myöskin romaania keittiössä, koska ei
päivällinenkään ole valmis. Olen tietysti nälissäni matkustettuani
viisi pitkää tuntia epämukavassa ja likaisessa laivassa.

Plotina riensi pelästyneenä keittiöön.

-- Kutsu vain pöytään, ruoka on valmis, sanoi Kaarina.

-- Etkö sinä tule syömään?

-- En, minä olen tällä kertaa vain sinun keittiöapulaisesi.

Plotina koetti estellä, mutta Kaarina pisti ruokatarjottimen hänen
käteensä. -- Kas niin, ei mitään vastaväitteitä, mene sisään nyt vain.

Plotina totteli hämmentyneenä. Sohvi-tädin tuima katsanto lauhtui,
kun höyryävä vihannesliemi ilmestyi pöytään. Mielihyvällä hän totesi
sen olevan varsin maukasta. Syötyään vielä aimo annoksen kalaa
ja jälkiruokaa hän tyytyväisenä siirtyi juomaan kahvia Plotinan
huoneeseen, jonne Kaarina oli kattanut sievän kahvipöydän.

-- Myönnän, sanoi Sohvi-täti viedessään höyryävää kahvikuppia
huulilleen, ettei tämä teidän kotoinen järjestyksenne sentään ole
niin perin nurinkurinen, kuin miksi sitä olin kuvitellut. Ehkäpä
sinusta vielä tulee ihminen, Plotina. Kunpa sinulla vain olisi toinen
nimi! En ymmärrä, kuinka äitisi saattoi suostua tuohon hirvittävään
pakanalliseen nimeen. Plotina, miksi ei yhtä hyvin platina tai tina.

-- Anteeksi, käly rakas, huomautti maisteri säveästi, Plotina oli
älykäs roomalainen keisarinna, ja hänen mukaansa onkin tyttäremme
saanut nimensä.

-- Loruja, minä en näe mitään järkeä siinä, että lapsille pannaan
pakanallisten keisarinnojen nimiä. Ja onko sinusta sitten hänessä
mitään ruhtinaallista? Minun mielestäni hän on pieni mitätön
tyttölapsi. No niin, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, ja lapsi
raukka on itse siihen viaton.

Kaarina naureskeli itsekseen keittiössä, missä hän pesi astioita,
Sohvi-tädin puheille. Olipa vahinko, ettei hän enää uskaltanut mennä
hänen kanssaan juttelemaan. Plotinan täti näytti varsin rehdiltä
ihmiseltä. Hän asetti astiat kaappiin ja viittasi Plotinan keittiöön.

-- Minun täytyy mennä, Tullan väki on jo ehkä palannut kotiin. Pidä
hyvä huoli illallisesta ja muista kaikin mokomin tehdä vuode mukavaksi.
Toivoisinpa, ettet näyttäisi noin apealta.

-- Sohvi-täti on niin peloittavan tarkkanäköinen, kuiskasi tyttö,
huomasin hänen ainakin viisi minuuttia tarkastavan erästä mustepilkkua
pöydässäni.

-- Ehkä hän on parempi kuin miltä näyttää, lohdutti Kaarina ystäväänsä.

Kaarina olisi mielellään seuraavana päivänä pistäytynyt Mökillä
kuulustelemassa, miten asiat siellä luistivat. Mutta hän ei päässyt
tunneiltaan, oli luettava entistä ahkerammin, ehtojen suoritusaika
läheni. Maunoa ja Erkkiä hän ei tavannut kuin kerran, silloinkin vain
pikimmältään laivalaiturilla, kun he olivat poislähdössä. Veljekset
pyysivät häntä hartaasti kotiinsa heidän kanssaan.

-- Jätä koko Tullan joukko ja tule pois meille, houkutteli Erkki. Äiti
ottaa sinut avosylin vastaan, meillähän ei ole tyttöjä koko talossa,
kaksi poikaa vain. Pidämme sinua kuin kukkaa kämmenellä.

-- Etkö todella voisi lähteä mukaamme, ehdotti Maunokin. Me voisimme
siinä tapauksessa jäädä tänne pariksi päiväksi, kunnes olet lähtövalmis.

Kaarina pudisti surumielisesti hymyillen päätään. -- Kiitos, ystävät,
mutta se on todella mahdotonta; en voi jättää oppilaitani pulaan. Se
olisi väärin, eikö totta, Mauno?

-- Olet ehkä oikeassa, mutta tule sitten, kun olet heistä päässyt.

Laiva vihelsi, ja pojat heittivät hyvästit. Kaarina katsoi ikävöiden
poistuvan Ainamon jälkeen. Koskahan koitti sekin aika, jolloin hän
pääsisi lähtemään? Oli enää pari viikkoa lukukauden alkuun.

Illalla hän sai kaksi kirjettä postista. Toinen oli kirjoitettu suurin,
miehekkäin kirjaimin ja kuului seuraavasti:

    "Sohvi Simola pyytää ilmoittaa Plotinan keittiöapulaiselle,
    että tuo läheinen sukulainen on huomannut viisaimmaksi antaa
    jokaisen seurata omaa taipumustaan, eikä tahdo pakottaa ketään
    vieraalle alalle. Ja rauhoittaakseen hyväsydämisen apulaisen
    huolia hän ilmoittaa, että Plotinan ja hänen isänsä vaikeuksia
    tullaan huojentamaan. Samalla ehdottaa Sohvi Simola, että nuori
    keittiöapulainen, kun hän vasta tahtoo auttaa ystäviänsä,
    näyttelisi omaa osaansa.

                                              Suorin tie paras."

Kaarina punehtui sekä ilosta että mielipahasta. Rouva Simola oli siis
keksinyt hänen pienen sotajuonensa, Plotina oli tietenkin ilmaissut
hänet. Ja hän oli oikeassa -- suorin tie on paras. Oliko hän mahtanut
hyvin paheksua Kaarinaa? Ehkäpä pitää häntä petollisena? Mitähän äiti
ja isä mahtavat sanoa, kun saavat tästä kuulla? Isä on niin tinkimätön,
mitä oikeaan ja väärään tuli. -- Huh, oikein poskia poltti!

Mutta se oli kuitenkin ihanaa, että Mökin asukkaat olivat päässeet
ainakin toistaiseksi rahahuolistaan. Sohvi-täti oli varmaankin kelpo
ihminen.

Hän avasi toisen kirjeen, se oli äidiltä.

    Rakas Kaisu-tyttöni, sanottiin siinä. Vihdoinkin olemme päässeet
    niin pitkälle, että uskallamme lähettää sinulle ilosanoman, jota
    jo pari viikkoa olemme salanneet, koska olemme pelänneet sinua
    turhilla toiveilla pettävämme. Tänä aamuna ilmoitti laitoksen
    ylilääkäri, että isä nyt on terve. Viikon kuluttua saatamme
    lähteä kotiin päin matkustamaan rakkaiden lastemme luo. Isä
    liikkuu jo ilman sauvaa, joskin vielä jossakin määrin kankeasti.
    Käsiään hän liikuttaa aivan vapaasti. Mieli on reipas ja valoisa.
    Tohtori arvelee, että hän huoleti voi ryhtyä työhönsä jälleen.
    Sinä arvaat, kuinka onnellinen isä on. Sillä juuri toimettomuus
    häntä on kiusannut; ja pelko siitä, että me joutuisimme kärsimään
    hänen pakollisesta työttömyydestään, on vaikuttanut hänen
    tautiinsakin.

    Saavumme Suomeen noin 24. päivän paikkeilla tätä kuuta. Silloin
    toivomme tapaavamme sinut ja lapset Lanterissa. Saamme viettää
    vielä kokonaisen ihanan viikon yhdessä, ennenkuin sinä ja Kati
    lähdette kouluun. Olemme nimittäin päättäneet isän kanssa
    lähettää Katinkin tänä syksynä maailmalle.

    Tervehdimme rakasta tyttöämme häntä hellästi syleillen.

                                              Äiti ja Isä.

Kaarina vaipui tuolille istumaan ja kätki kasvot käsiinsä.

-- Jumala, kuinka hyvä sinä olet, kuiskasi hän. Minä saan siis nähdä
isän ja äidin, Lanterin ja kaikki viikon kuluttua.

Hän kavahti ylös ja syöksyi suin päin alas portaita. Siken, joka
arkihuoneessa parhaillaan järjesti vastapestyjä vaatteita kaappiin, hän
oli syleilyllään rutistaa.

-- Sinäpäs -- muuta ei Sikke saanut sanotuksi.

-- Äiti ja isä palaavat kotiin viikon kuluttua, riemuitsi Kaarina. Ja
minä pääsen Lanteriin.

-- Kylläpä sinusta on hauska lähteä meiltä pois, sanoi Manne hiukan
katkerasti. Eipä sinulla tosiaan ole täällä kissanpäiviä ollutkaan.

-- Olisit jäänyt siihen asti, kun koulut alkavat, niin olisimme
matkustaneet yhdessä, virkkoi Iisa.

-- Tehän lähdette kuitenkin jo viikon lopulla ehtoja suorittamaan. Mitä
minä täällä sitten enää tekisin!

Iloissaan ei Kaarina malttanut pysyä sisässä. Hän houkutteli tytöt
mukaansa kävelylle. Maantiellä he tapasivat Plotinan.

-- Kaarina, minulla on niin paljon sinulle kertomista. Etkö tule meille?

-- Kävellään mieluummin. Saatetaan tytöt kotiin, niin tulen sitten
saattamaan sinua. Minullakin on uutisia.

Kaarina näytti Sohvi-tädin kirjettä.

-- Sinä tietysti ilmaisit minut.

-- Niin, enhän voinut muutakaan, kun hän kysyi nimeäsi. Nähtävästi
hän epäili, ettet ollut mikään tavallinen apuihminen. Kaarina, täti
ei ollut lainkaan niin peloittava kuin luulin. Me istuimme illalla
kahden minun huoneessani, hän kertoi minulle paljon äidistäni. Luulen
nähneeni kyyneliä hänen ankaroissa silmissään. Sitten hän rupesi
kyselemään olojamme ja teki sen niin lyhyesti ja täsmällisesti,
että minun ei auttanut kierrellä, totuus tuli ilmi kaikessa
alastomuudessaan. "Herranen aika, lapsi", huudahti hän silloin, "miksi
et ole minulle mitään kaikesta tästä kirjoittanut? Olen itsekäs
vanha nainen, mutta niin kovasydäminen en sentään ole, että antaisin
ainoan sisareni lapsen kärsiä puutetta. Mene nyt nukkumaan, minä
tahdon lähemmin ajatella asiaa." Seuraavana aamuna hän piti pitkän
nuhdesaarnan meille epäkäytännöllisyydestämme, mutta lopuksi hän
ilmoitti päättäneensä varata minulle kuukausirahan sillä ehdolla, että
käyttäisin sen taloudellisiin menoihin enkä joutaviin kirjoihin ynnä
muihin hassutuksiin, kuten hän lausui. -- Koko päivän hän sitten oli
oikein leppeä ja ystävällinen, isä raukallekin. Luulenpa melkein hänen
hiukan pitäneen minusta, lopetti Plotina kertomuksensa. Eihän se ole
ihme, lisäsi hän vaatimattomasti. Olihan äitini hänen sisarensa. Ja
ajatteles, lähtiessään hän pisti kouraani sadanmarkan setelin. Eikö
se ole suurenmoista, minulla ei koskaan ole ollut hallussani kymmentä
markkaa suurempaa rahaa.

Plotinan kasvot hehkuivat mielihyvästä. -- Mutta minun täytyi kertoa
hänelle siitä suursiivouksestanne. Hän olisi muutoin luullut minua
paremmaksi kuin mitä olen. Hän nauroi sydämellisesti puuhillenne.

Plotinan päätettyä kertomuksensa toi Kaarina esille iloiset uutisensa.

-- Lähdetkö niin pian? sanoi Plotina apeasti. Ja sitten minä en ehkä
koskaan enää saa sinua nähdä.

-- Tottahan, lohdutti häntä Kaarina. Sinun täytyy ensi kesänä tulla
meille.

-- Tiedäthän, etten voi jättää isää.

-- Hän tulkoon mukaan.

-- Hän ei kahteenkymmeneen vuoteen ole matkustanut täältä minnekään.
Mutta tietysti iloitsen siitä, että sinä pääset omiesi luo ja että
isäsi on terve. Sinä olet ollut isälle ja minulle kuin päivänsäde
varjossa kasvaville kukille.

He astuivat elokuun hämärässä vastaleikattujen ruispeltojen sivuitse,
kotiin palaavan karjan kellot kilahtelivat leppoisasti, lähestyvän
syksyn tuntua oli ilmassa. Heille itselleen käsittämätön alakuloisuus
valtasi tuokioksi tyttöjen mielen. He erosivat kyynelsilmin
ymmärtämättä miksi.

       *       *       *       *       *

Viimeinen ilta oli käsissä. Tullan nuoret olivat palanneet kotiin
suoritettuaan ehtonsa. Kunnallisneuvos oli tyytyväinen ja rouva
hyvillään. Tytöt olivat kutsuneet ystävänsä viettämään Kaarinan
lähtöiltaa. Pentti oli tuonut hänelle kukkakimpun ja Hilja pussillisen
piparkakkuja matkaeväiksi. Rouva Tulla oli juhlallisesti kiinnittänyt
hänen rintaansa hopeasoljen, jossa oli enemmän metallia kuin aistia.

-- Kunnallisneuvokselta ja minulta pieni muisto, sanoi hän arvokkaasti.
Kaarina kiitti liikutettuna. Rouva Tulla oli tuottanut hänelle monta
karvasta hetkeä, mutta nythän oli kaikki ohi. Äiti kullan sylissä
unohtuisi kaikki paha ja ikävä. Hän ei tuntenut mitään kaunaa
kunnallisneuvoksetarta kohtaan.

Plotina oli kutsuttu toisten mukana. Hänellä oli uusi kaunis puku.
Kaarina arvasi sen olevan Sohvi-tädin lahjoittaman.

-- Jäännöspalojen aika on onneksi ohi, kuiskasi hän veitikkamaisesti
Plotinalle.

-- Isän viimeinen kirjoitus on hyväksytty arvossapidettyyn
aikakauskirjaan, kuiskasi Plotina vastaukseksi. Hän on ylen onnellinen.

Vieraiden lähdettyä istuivat nuoret vielä hetkisen yhdessä.

-- On niin ikävä, kun sinä lähdet, Kaarina, sanoi Sikke. Eikö totta,
Iisa, me olemme paljon pitäneet Kaarinasta.

Iisa nyökäytti päätään.

-- Soisin, että olisimme olleet ystävällisempiä häntä kohtaan.

-- Mikäs esti, sanoi Manne. Hän ojensi ujostellen tuohesta kutomansa
puukontupen Kaarinalle. -- Tuossa on, jos huolit. Ja häveten
liikutustaan hän viheltäen poistui huoneesta.

Aikaisin seuraavana aamuna Kaarina seisoi Ainamon kannella ja katseli
jälkeen jäävän kirkonkylän punaisia ja kellertäviä rakennuksia. Vajaat
kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli astunut jalkansa kylän
laivalaiturille arkana, pelko ja jännitys mielessä. Miten paljon hän
olikaan kokenut sinä aikana hyvää ja pahaa, iloa ja surua. Hän muisteli
Siken jäähyväissanoja:

-- Kaarina, sinä olet ollut hyvä meille, ja Iisa oli lisännyt:

-- Parempi kuin mitä olisimme ansainneet.

Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien
ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä
ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.

Ehkä se olikin elämän salaisuus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaarinan kesäloma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.