Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Josua
Author: Ebers, Georg
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Josua" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



JOSUA

Kirj.

Georg Ebers


Suomensi J. Judén



Porissa,
Satakunnan Kirjapainossa,
1894.



ENSIMÄINEN LUKU.


"Mene alas, iso-isä; minä valvon."

Vanhus, jolle tämä kehoitus annettiin, kieltävästi pudisti kerittyä
päätänsä.

"Mutta täällä ylhäällä sinä et kuitenkaan saa lepoa..."

"Ja tähdet? Ja tuolla alhaalla? Lepoa tällaisina aikoina?... -- Heitä
kauhtana ylleni! Lepoa näin kamalana yönä."

"Sinua vilustaa. Ja käsi, kone, kuinka ne vapisevat."

"Tue minua käsivarrellasi!"

Nuorukainen, jota näin käskettiin, totteli mielellään; mutta hetkisen
kuluttua huudahti hän: "Kaikkihan on turhaa; tähden toisensa perään
peittää synkkä pilvi. Voi, ja valitushuuto kaupungista... Se tulee kai
meidänkin huoneestamme. Minua niin peloittaa, iso-isä, koetas vain
kuinka päätäni polttaa! Tule alas, ehkä tarvitsevat he apua."

"Se on jumalien huostassa ja tässä on minun paikkani. Mutta tuolla
-- tuolla. Ijankaikkiset jumalat! Katso pohjaanpäin merelle! -- Ei,
paremmin länteen; kalman kaupungista se tulee."

"Oi iso-isä, isä -- tuolla!" huusi nyt tuo toinen, papillinen
nuorukainen, joka auttoi iso-isäänsä, Amon-Ran ennustajaa, mainitun
jumalan temppelin tähtitornissa, joka sijaitsi faraojen pääkaupungissa,
Taniksessa, Gosenin maan pohjois-osassa. Vetäen vanhusta tukevaisen
olkapäänsä pois, jatkoi nuorukainen: "Tuolla, tuolla! Syöksyykö meri
nyt maille? Onko pilvi pudonnut alas maan päälle ja lainehtii sinne
ja tänne? Oi, iso-isä tuolla! Armahtakaat taivaat meitä! Auvennut on
tuonelat! Jättiläiskäärme Apep, kalman kaupungista se tulee! Tuolla
vyöryy se temppelin ohitse, minä näen sen, kuulen sen... Tuon suuren
heprealaisen uhkaus toteutuu! Sukumme häviää maan päältä. Käärme!
Päänsä on ojennettu kaakkoa kohti. Nielevä on se varmaankin päivän
valon, kun se aamulla nousee."

Vanhuksen silmät seurasivat nuorukaisen osoittavaa sormea ja huomasipa
hänkin, kuinka valtava, musta möhkäle, jonka hahmonpiirteet hävisivät
hämärään, vyöryi läpi pimeyden; kuuli hänkin kauhistuen sen kaikuvaa
karjuntaa.

Tarkkaavin silmin ja korvin kuuntelivat molemmat ulos yöhön; kuitenkaan
ei tähtien katsojain silmät tähystelleet ylöspäin, vaan alaspäin
kaupunkia, kaukaista merta ja lakeata maata kohti.

Ylhäällä vallitsi syvä, mutta tuskallinen hiljaisuus; täällä kääri
tuuli synkät pilvet muodottomiksi möhkäleiksi; tuolla repi se niiden
harmaat hapset hajalle ja ajoi ne kauvaksi toisistaan. Ihmissilmälle
ei ollut kuu tänä yönä nähtävissä, vaan pilvet leikitsivät etelän
kirkkaitten tähtein kanssa, milloin niitä peittäen, milloin taas
antaen niiden säteille sijaa. Kuni taivasla'ella ylhäällä, niin
vaihteli maan päällä, alhaallakin, kalvakko valo ja sysimusta pimeys.
Milloin välähteli valo kirkkaana taivaan kappalten peileistä alas,
merelle ja virran kalvolle, temppelin piirissä olevien obeliskien
sileille graniittipinnoille ja ilmaisen kuninkaanlinnan kullatulle
kuparikatolle, milloin katosivat meri ja virta, purjeet satamassa
kaupungin pyhästöt ja kadut sekä niitä varjostavat palmupuistot
näkyvistä. Mitä silmä koetti pitää kiinni, riistettiin siltä pian
taas pois, samoin kävi korvankin; sillä milloin oli hiljaisuus niin
syvä, ikäänkuin olisi kaikki elämä vaijennut ja kuollut, milloin taas
katkaisi sydäntä vihlova valitushuuto yön hiljaisuuden. Sitten kuului,
pitemmän tai lyhyemmän väliajan kuluttua, tuo karjunta, jota nuori
pappi piti tuonelan käärmeen äänenä, ja sitä kuuntelivat iso-isä ja
pojanpoika kiihtyvällä jännityksellä.

Kalman kaupungista ja muukalaisten korttelista sai tuo pimeä ruumis
alkunsa, jonka alituinen liike oli selvästi nähtävissä niinpiankuin
tähtein tuike pilkisti kiistelevistä pilvistä.

Niin nuorukaiseen, kuin vanhukseenkin oli äkillinen kauhistus
tarttunut; kuitenkin toipui vanhus pikemmin kuin nuorukainen ja hänen
terävät tähteintutkijan silmänsä huomasivat pian, ettei se ollutkaan
mikään hirviön ruumis, minkä kalman kaupunki lähetti lakeudelle, vaan
että se oli joukko liikkuvia ruumiita, jotka näkyivät liikkuvan ja
liitelevän lakeuden poikki. Karjunta ja mylvinä ei lähtenyt yhdestä
paikasta, vaan kuului se milloin lähempää, milloin kauvempaa. Toisinaan
luuli hän sen tulevan maan sisästä, toisinaan tuntui hänestä ikäänkuin
tulisi se ylhäältä ilmasta.

Uusi kauhistus valtasi nyt vanhuksen. Oikealla kädellään tarttui hän
pojanpojan käteen, viittaillen vasemmalla kalman kaupunkiin ja huutaen
vapisevalla äänellä: "Yhä enemmän tulee kuolleita. Tuonela tulvii kuin
virta, kun sen uoma käy yhä ahtaammaksi etelän vedelle. Katsos tuota
vilisemistä, liehumista ja vyöryilemistä! Katsos tuota hajaantumista
sinne ja tänne! Tempaissut on Tuoni tuhansia sieluja Heprealaisen
kiroamina, hautaamattomina, turvattomina turmelukselta ovat he astuneet
portaille, joka heitä johdattaa ijankaikkiseen maailmaan."

"Niitä he ovat", kirkasi toinen uskovaisesti, samalla kun hän riisti
vanhukselta kätensä, löi kuumeesta polttavaan otsaansa ja huudahti,
saaden syvältä kauhultaan tuskin sanaakaan suustaan: "Kirottuja he
ovat! Mereen on myrsky heitä ajanut, sen laineet oksensivat heidät ulos
ja sysäsivät maihin, ei huoli pyhä maakaan heistä, vaan ajaa heidät
avaruuteen. Schun puhdas ilma pyörtää heidät takaisin maan päälle ja
nyt, -- katsos, kuules. -- Nyt etsivät he kiljuen tietä erämaahan".

"Tuleen!" huusi nyt vanhus. "Kirkasta heitä liekki, puhdista heitä,
vesi!"

Näihin vanhuksen loihtusanoihin yhtyi nuorukainen ja heidän vielä
yhdessä korottaessaan ääntänsä, sysättiin lasku-ovi auki, joka johdatti
korkeimman temppelitornin huipulla olevaan tähtitorniin ja eräs
alempiarvoinen pappi huusi vanhukselle:

"Lakatkaat työstä! Kuka kysyy vielä taivaan valoja, kun alhaalla kaikki
elämä sammuu!"

Äänetönnä kuunteli vanhus ja kun pappi kauhistuksissaan sanoi
ennustajan vaimon hänen lähettäneen, sopersi ukko:

"Horako? Tempaissutko on se poikanikin?"

Myöntäen kumarsi pappi päätänsä ja molemmat itkivät katkerasti, sillä
vanhus oli kadottanut esikoisensa ja toinen kalliin isänsä.

Mutta kun nuorukainen, kuumepuuskan pudistamana, sairaana ja tajutonna
heittäytyi vanhuksen rinnoille, irroitti tämä äkkiä itsensä hänen
syleilyksestään ja riensi lasku-ovelle; sillä hyvin tiesi pappi
tulevansa kuolonsanomalla, mutta isän sydän tarvitsee enemmän kuin
toisen sanoja luopuakseen oikeudesta toivoa lapsensa elävän.

Alas kiviportaita, läpi korkeitten holvien ja temppelin avarain pihain
riensi vanhus ja nuorukainen seurasi häntä, vaikka vapisevat polvet
tuskin enään jaksoivat kantaa hänen kuumeista ruumistansa. Isku, mikä
kohtasi hänen pientä elonpiiriänsä, oli saattanut vanhuksen unohtamaan
kauhistuttavan näyn, mikä uhkasi ehkä koko maailmaa turmiolla, mutta
nuorukaisesta ei se paeta tahtonut ja kun esikartano oli hänen takanaan
ja hän lähestyi etummaisia pyloonia, näkyi hänen tuskasta ja murheesta
jännitetylle sielulleen, ikäänkuin hyppelisivät obeliskien varjot ja
ikäänkuin kuningas Ramseksen kivinen kuvapatsas löisi käyräsauvallaan
tahtia korkean portin nurkkapieliin.

Kuume paiskasi tuskastuneen nuorukaisen maahan. Suonenveto rumensi
hänen kasvojansa ja poukahutti hänen nuorta ruumistansa kovissa
nytkäyksissä ylös ja alas. Vanhus vaipui polvilleen ja estäen kaunista,
kiharaista päätä koviin kiviliuskoihin loukkaantumasta, valitti hän
hiljaa: "Nyt tapaa se hänenkin".

Sitten kyyristyi hän kokoon ja huusi apua, vaan turhaan. Vihdoin painui
hänen äänensä, etsiäksensä lohdutusta rukouksessa, ja nyt kuuli hän
sfinksikäytävässä pyloonien tuolla puolen ääniä ja uusi toivo elähytti
hänen sydäntään.

Mikähän siellä niin myöhään liikkui? Äänekkääseen valitushuutoon
sekaantui papillinen laulu, metallisen sistrumin helinä ja kilinä,
jota jumalan pyhät naiset täristelivät, sekä etenevien rukoilijoiden
tahdikas astunta.

Juhlakulkue läheni temppeliä. Tarkasteltuaan ensiksi etupihassa olevien
graniittipylväiden, jättiläishahmojen ja obeliskien kaksinkertaisia
rivejä, katsahti vanhus totuttuun tapaan ylöspäin ja tarkasteli
tähtikirkasta taivaslakea, ja nyt ilmeni kesken kärsimystä katkera
hymyily sisäänvajonneen suun ympäri; jumaliltakin kiellettiin heille
tuleva kunnia. Sillä tänä yönä, joka oli ensimmäinen uuden kuun jälkeen
kuukaudessa Pharmuthi, koristeltiin jumalan pyhästö tavallisesti, muina
vuosina, runsailla kukkaskiehkuroilla. Kun tämän kuuttoman yön synkeys
katosi, silloin tuli keväimen valojuhlan ja sen kanssa elojuhlan alkaa.
Suuren jumalattaren Neithin, Rennutin, kunniaksi, joka siunauksen
vuodattaa kedoille, ja nuoren Horaksen, jonka viittauksesta laihot
kasvavat, kulki sitten niinkuin kirjat auringon jumalallisesta synnystä
säätävät, suuri juhlakulkue kaupunkiin, virralle ja valkamaan, mutta
tänään vallitsi kuolon hiljaisuus pyhästössä, jonka esikartano tähän
aikaan ennen täyttyi miehillä, vaimoilla ja lapsilla, jotka toivat
uhrilahjoja ja laskivat ne samaan paikkaan alas, missä nyt kuolema
kosketti hänen pojanpoikansa sydäntä.

Nyt lankesi kirkas valonloiste laajaan tilaan, jota tähän saakka
ainoastaan harvat lamput säästeliäästi valaisivat. Aikovatko
nuo riehuvat ruveta ilonjuhlaa viettämään huolimatta tämän yön
sanomattomista kauhuista?

Olihan pappein neuvosto eilen ehtoolla päättänyt armottomasti
riehuvan ruton tähden jättää temppelin kaunistamatta ja pitämättä
juhlakulkuetta. Jo ehtoopäivällä olivat monet, joiden huoneesen rutto
oli tarttunut, pysyneet siitä loitolla ja täytyihän tähänkin pyhästöön
turmion olla tunkeutunut sill'aikaa kuin hän, ennustaja, oli seurannut
tähtien juoksua; miksi olivat vartija ja muut tähtein näkijät sen
jättäneet, jotka hänen kanssansa auringon laskun aikana olivat sinne
astuneet ja joiden velvollisuus oli viipyä yötä täällä?

Sitten kääntyi hän hellällä huolenpidolla kärsivän puoleen. Mutta pian
hän kavahti ylös; sillä ovet aukenivat ja täyteläisenä ja kirkkaana
tunkeutui soihtujen ja lyhtyjen valo esikartanoon. Pikainen silmäys
taivaslaelle ilmaisi hänelle, ettei puoliyö vielä kauvankaan ollut
kulunut ja kuitenkin näkyi hänen pelkonsa olleen oikeutettu: papisto
tunkeutui temppeliin elojuhlan aamuviettoa varten.

Mutta ei!

Koska olisi se laulaen ja järjestetyssä kulkueessa sellaista
tarkoitusta varten astunut pyhästöön. Eikä jumalanpalvelijat
tulleetkaan yksin. Kansa oli heihin liittynyt, sillä juhlalliseen
veisuun sekoittui vaimojen vaikeroimisia ja epäilyksen huutoja,
jommoista ei hän koskaan ennen ollut kuullut tällä pyhitetyllä paikalla.

Tahi pettivätkö aistimet häntä? Vyöryikö rauhattomien sielujen uliseva
joukko, jota pojanpoikansa hänelle tähtitornista oli näyttänyt, Jumalan
pyhästöön?

Nyt kouristi häntä uusi kauhu ja ylhäälle kohotetuilla käsivarsilla
ikäänkuin pois torjuakseen lausui hän hetken loihtumisia pimeyden
henkien juonia vastaan. Mutta pian painuivat hänen kätensä alas,
sillä hän oli huomannut ystäviä, jotka vielä eilen vaelsivat elävien
joukossa: ensiksi hänen jumalansa toisen profeetan korkean vartalon,
sitten Amon-Ra'lle vihityt vaimot, Laulajat ja pyhät isät, ja
huomattuaan ennustajain ja pastofoorein takana lankonsakin, jonka
huoneen rutto vielä eilen oli säästänyt, sai hän uutta rohkeutta ja hän
huusi häntä. Kuitenkin hämmentyi hänen äänensä esiintunkevien joukkojen
lauluun ja huutoon.

Esikartano oli tullut valoisaksi. Mutta kun jokaisella oli tekemistä
oman kärsimisensä kanssa, niin ei kukaan huomannut tähtien näkijää. Hän
riisti kauhtanan vilusta täriseviltä jäseniltään, tehdäkseen pehmeämmän
alustan nuorukaisen vavahtelevalle päälle ja tätä isällisellä huolella
tehdessään kuuli hän eteenpäin tunkevan joukon laulusta ja huudosta
ensiksi kauheita kirouksia heprealaisten ylitse, joiden kautta turmio
Faraolle ja hänen kansalleen oli tullut, mutta sitten ehtimiseen hänen
maansa perintöruhtinaan, prinssi Ramseksen nimeä, ja ääni, jolla sitä
mainittiin, valitukset, jotka siihen liittyivät, ilmaisivat tuntijalle,
että kuolema oli sulkenut kuninkaan esikoisenkin silmät.

Kasvavalla tuskalla katseli hän nyt pojanpoikansa kalpeita kasvoja,
mutta kun sen ohessa valitus perintöruhtinaasta tuon tuostakin kuului,
virtaili hänen sielunsa läpi hiljainen tyytyväisyyden tunne kuoleman
vanhurskaudesta, joka yhtävähän säästää kuningasta valta-istuimella
kuin kuljeksivaa kerjäläistäkään. Nyt hän tiesi, mikä tuon meluavan
joukon toi temppeliin!

Niin nopeasti kuin hänen vanhat jäsenensä sallivat, riensi hän
valittavan joukon luo. Mutta ennenkuin hän saavutti sen, näki hän
vartijahuoneesta portinvartijan ja hänen vaimonsa astuvan ulos, kantaen
matolla pojan ruumista. Mies kantoi toisesta ja hänen pieni heikko
vaimonsa toisesta päästä. Jättiläis-moisen vartijan täytyi kumartua
syvään säilyttääkseen tasapainoa. Kolme lasta päätti tuon surullisen
kulkueen, jonka etunenässä pieni tyttönen kulki lyhdyllä.

Kenties ei olisi kukaan sitä huomannut, ellei portinvartijan vaimo
olisi niin kuuluvasti ja äänekkäästi valittanut, ettei kukaan voinut
olla sitä kuulematta. Niin kääntyi ensiksi Amonin toinen profeetta
ja sitten hänen seuraajansa heihin ympäri. Juhlakulkue pysähtyi ja
kun muutamat papit lähestyivät ruumista, huusi portinvartija kovalla
äänellä: "Pois ruton tieltä! Esikoisemme se maahan kaatui".

Vaimo oli sill'aikaa temmannut lyhdyn tytön kädestä ja valaisten
kuolleen pojan jähmettyneitä, kasvoja huusi hän:

"Jumala on tämän sallinut! Oman kattonsa alla antaa hän kauheita
tapahtua. Ei hänen tahdollaan, ei, vaan vieraan kirouksella on valta
meidän ja elämämme ylitse. Katsokaa tänne! Esikoisemme oli hän, ja
kaksi temppelinpalvelijaa on se niinikään vienyt. Toinen on jo päivänsä
päättänyt. Tuolla huoneessamme ojentaa hän jäseniään, ja tuolla --
tuolla makaa vielä toinen, nuori Kamus, ennustaja Ramerin pojanpoika.
Me kuulimme vanhuksen huutavan ja näimme mitä tapahtui, mutta kuka
tukee toisen huonetta, kun hänen omansa sortuu? Ottakaat ajasta vaaria,
sillä jumalat ovat oman temppelinsä avanneet turmiolle; ja joskin koko
maailma hukkuisi, niin en sitä ihmettelisi enkä varmaankaan murehtisi!
Te ylhäiset, papilliset herrat, minä olen vain köyhä, halpa vaimo,
mutta eikö minulla ole valta kysyä: Nukkuvatko jumalamme, onko loihtija
heidät uuvuttanut tai mitä he toimivat, missä ovat he, kuinka he
sallivat heprealaisjoukon vallita meitä ja lapsiamme?"

"Heidän kimppuunsa! Kadotus muukalaisille! Mereen kuolemaan loihtija
Mesu! [Mesu on lain-antaja Moseksen egyptiläinen nimi.] Niinkuin kaiku
seuraa huutoa, niin seurasivat nämä kirouksetkin vaimon puhetta. Ja
vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö Hornecht, jonka kuuma
veri kuohahti nähtyään rakkaan kuolevaisen sukulaisensa, heilutti
lyhyttä miekkaansa ja huusi vimmastuneena: Seuratkoon minua, kenellä
rohkeutta on! Heidän kimppuunsa! Henki hengestä! Kymmenen heprealaista
jokaisesta egyptiläisestä, jonka loihtija on murhannut!"

Niinkuin lauma tuleen syöksee, kun oinas edeltä juoksee, tempasi
ylhäisen sotilaan kehoituskin joukon mukanaan. Vaimot miesten edellä
tunkivat he hänen perässään porteille. Ja kun jumalan palvelijat
epäröivät kunnes he olivat tiedustelleet Amon-profetan ajatusta, ojensi
tämä majesteetillista vartaloansa suoraksi huutaen tyyneesti:

"Rukoukseen kanssani, joka vain papin pukua kantaa! Kansa on taivaan
välikappale. Sen kädessä on kosto. Me jäämme tänne jälellepäin
rukoillaksemme kostotyön menestykseksi".



Toinen Luku.


Baï, Amonin toinen profeetta, joka oli vanhuuttaan heikon ensimmäisen
profeetan ja ylimmäisen papin Ruin sijainen, vetääntyi kaikkein
pyhimpään, jumaluuden toiset palvelijat noudattivat velvollisuuttaan,
mutta riehuva joukko syöksi pitkin kaupungin katuja eteläiseen
heprealaiskortteliin.

Niinkuin tulvavesi laaksoon syöstessään, tempaa mukanaan kaikki,
mitä se saavuttaa, niin pakottivat kostoon rientävät laumatkin
mukanaan seuraamaan kaikki, jotka he tiellään tapasivat. Ei yksikään
egyptiläinen, jolta kuolema oli vienyt mitä hänelle rakasta oli ollut,
kieltäytynyt seuraamasta paisuvaa virtaa ja niin kasvoi se kasvamistaan
kunnes se sadoista tuhansiksi oli tullut. Miehet, vaimot ja lapset,
vapaat ja orjat riensivät, palavan himon kiihoittamina, saattamaan
turmiota ja kuolemaa vihatuille heprealaisille, jotka asuivat etäisessä
kaupungin korttelissa.

Kuinka kuokka oli joutunut tämän käsityöläisen käsiin ja kirves taas
tuon perheenemännän käsiin, sen he tuskin itsekään tiesivät. Murhaan ja
hävitykseen riensivät he eteenpäin, ja mitä he sitävarten tarvitsivat,
eivät he olleet etsineet, se oli heitä vastaan tullut.

Ensimmäinen, johonka heidän vihansa vimma täytyi puhjeta, oli
heprealainen Nun, kunnioitettu, rakastettu vanhus ja rikas karjain
omistaja, jolta moni egyptiläinen oli saanut hyvää kokea; mutta missä
viha ja kosto ovat vallan päällä, siellä perääntyy kiitollisuus
vaijeten takaperin.

Hänen suuri kartanonsa oli niinkuin hänen kansalaistensakin talot ja
majat Taniksen länsiosassa, muukalaiskorttelissa, ja rajoittui lähinnä
egyptiläisten asumiin kaupungin katuihin.

Tähän aikaan vuorokaudesta vietiin Nun'in naudat ja lampaat juotolle
ja laitumelle ja suuri piha hänen talonsa edustalla oli täynnä karjaa,
palvelevia miehiä ja naisia, rattaita ja maanviljelyskaluja. Omistaja
tapasi itse johdattaa paimenten lähtöä ja hänen ja hänen omaisensa oli
kansajoukko valinnut ensimmäiseksi uhrikseen.

Nyt saapuivat nopsimmat hänen laajalle talolleen ja heidän joukossa
vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö, Hornecht.

Tuossa olivat talo ja kartano, nuoren aamuauringon kirkkaassa valossa.
Eräs väkevä seppä potkasi jalallaan vahvaa porttia; sulkemattomat
puoliskot myönsivät niin, että hänen täytyi pielistä pitää kiinni,
ettei kaatuisi. Toiset tunkeutuivat kartanolle ja heidän seassaan
joutsimiesten päällikkö.

Mutta mitä nyt?

Oliko uusi lumous osoittanut heprealaisjohtajan Mesun ja hänen
Jumalansa valtaa, mikä oli niin kauheita vaivoja tuottanut maalle?

Kartano oli, näet, tyhjä, aivan tyhjä. Ainoastaan karsinoissa oli
muutamia taudin tapaamia nautoja ja lampaita ja eräs halvattu karitsa
pakeni ontuen, huomattuaan sisääntunkevat.

Rattaat ja vaunutkin olivat kadonneet. Mylvivä, karjuva joukko,
jota papit pitivät kirottujen sieluina, oli ollut ulosvaeltavien
heprealaisten matkue, joka yönaikana karjoineen, Moseksen johdolla,
jätti vanhan kotinsa.

Johtaja laski miekkansa alas maahan ja luulla olisi saattanut, että se,
mitä hän nyt havaitsi, miellyttävästi hämmästyttäisi häntä; mutta hänen
naapurinsa, eräs kirjuri, kuninkaan aarreaitasta, silmäili pettyneesti
tyhjää kartanoa.

Tunteitten ja aikeitten meri, joka yöllä liikkuu korkeissa laineissa,
tyyntyy päivän kirkkaassa valossa, ja sotilaassakin olivat helposti
heränneet intohimot jo kauvan sitte lauhtuneet. Turmio tulkoon
muille heprealaisille, vaan ei Nun'ille, jonka poika Hopa oli hänen
sotatoverinsa, yksi sotajoukon etevimmistä päämiehistä ja lisäksi hänen
perheensä ystävä. Jos hän olisi tullut häntä ajatelleeksi ja että hänen
isänsä kartanoon ensiksi hyökättäisiin, niin ei olisi hän varmaankaan
ruvennut tämän kostojoukon etunenään, jopa hän katuikin ettei hän
tarkemmin ollut asiaa aprikoinut, niinkuin hänen ikäiselleen olisi
soveliasta ollut.

Mutta sill'aikaa kuin useat ryöstivät paenneen Nun'in autiota kotia
ja alkoivat sitä hajoittamaan, tuli miehiä ja naisia kertoen, ettei
naapuritaloissakaan ollut elävää olentoa. Toiset taas kertoivat
naukuvista kissoista, jotka istuivat kyyristyneinä autioilla liesillä,
vanhoista tapetuista luontokappaleista ja hävitetyistä, kaluista,
ja vihdoin laahasi tuo riehuva joukko esiin erään heprealaisen ja
heikkomielisen, harmahtuneen vaimon, jonka he olivat oljista löytäneet.
Irvistellen vakuutti vanhus, että hänen kansansa oli huutanut itsensä
käheäksi häntä löytääkseen, mutta Mehela oli ollut viisas ja juosta,
aina vain juosta, kuten hänen kansalaisensa tahtoivat, sitä ei hän
voinut, hänellä kun oli niin heikot jalat, eikä edes jalkineitakaan.

Mies, inhoittava juutalainen, jota harvat hänen heimolaisistaankaan
surkuttelivat, vakuutti toisinaan luonteensa mukaisen röyhkeyden
valtaamana, ettei hänellä ollut mitään tekemistä sen valhejumalan
kanssa, jonka nimessä viettelijä Moses oli houkutellut kansansa
turmioon, vaan aina vaimoneen ja lapsineen suostuneensa egyptiläisiin.
-- Useat tunsivatkin hänen; sillä hän oli panttilainaaja ja hänen
heimolaistensa tartuttua matkasauvaan, oli hän piiloutunut,
pitkittääkseen epärehellistä kauppaansa ja välttääkseen vahinkoa.

Muutamia hänen velallisistaan löytyi raivoisassa joukossa, mutta
heitäkin paitsi olisi hän hukassa ollut, sillä hän oli ensimmäinen,
jossa raivostunut joukko voi näyttää, että sen kosto oli todellista.
Niinpä he hyökkäsivätkin hirvittävällä huudolla hänen päällensä ja pian
makasivat tuon kurjan ja hänen omaisensa ruumiit pitkänään maassa.
Kukaan ei tietänyt kuka oli ensimmäisen verityön tehnyt, kun niin monet
olivat hyökänneet tapettujen päälle.

Muut jälellejääneet, jotka esiinvedettiin taloista ja majoista, eikä
niitä ollutkaan vähän, vaikka moni oli ehtinyt paetakin, joutuivat
niinikään äkkiä kansan koston uhriksi ja kun veri täällä vuoti,
heilutettiin tuolla kirveitä, ja pelkoilla ja ovenpielillä rynnättiin
muuria ja portteja vastaan saadakseen vihattujen asunnot maan päältä
kokonaan hävitetyiksi.

Hehkuvat kekäleet, joita raivoisat naiset olivat sinne laahanneet,
sammutettiin toki ja tallattiin, sillä ajattelevaisemmat varoittivat
siitä vaarasta, jolla tulipalo muukalaiskorttelissa uhkaisi lähellä
olevia taloja ja koko Tanista.

Niin säästyi heprealaiskortteli liekeiltä; mutta auringon kohotessa
korkeammalle, peittivät läpäisemättömät, valkoset tomupilvet
ulosvaeltaneen kansan hävitettyjä asuinpaikkoja ja siellä, missä
vielä eilen tuhansilla ihmisillä oli rakas koti, ja suuret
karjalaumat olivat sammuttaneet janonsa kirkassilmäisistä lähteistä,
peitti nyt vain rauniokivet, murretut hirret ja paloitetut palkit
kuumaa maata. Jälelle jätetyt koirat ja kissat harhailivat ympäri
raunioissa ja heihin liittyi vaimoja ja lapsia nekropoolin lähellä
olevista kerjäläismajoista, jotka, pitäen kättä suun edessä, etsivät
tukehduttavan tomun ja suurien kasojen alta kaluja ja ravintoaineita,
joita poisvaeltavat heprealaiset olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä
ryöstäjät olleet mukanaan vieneet.

Ehtoopäivällä kannettiin Baï, Amonin toinen profeetta, hävitetyn
kaupunginosan ohitse. Ei hän tullut nauttimaan hävityksen näkemisestä,
vaan kulki vain lähintä tietä, mikä johdatti häntä nekropoolista
kotiin. Mutta huomattuaan kuinka perinpohjaisesti kansa oli työnsä
toimittanut, liikkui tyytyväinen hymyily hänen vakavan suunsa
ympäri. Mitä hän itse oli aikonut, ei ollut tosin täytäntöön tullut:
poisvaeltavien johtajat olivat päässeet hänen kostoansa pakoon, mutta
vaikka viha onkin ääretön, tytyy se vähäänkin. Vihollisen vähemmästäkin
vahingosta se iloitsee ja pappi tuli surevan Faraon tyköä. Ei hän tosin
ollut vielä onnistunut päästämään häntä kokonaan niistä kahleista,
joihin heprealainen loihtija oli hänen kytkenyt, mutta hellittänyt oli
hän niitä.

Oli yksi lause, jota tuo lujatahtoinen, kunnianhimoinen mies, jonka
tapana ei muutoin ollut itsekseen puhuminen, oli jupissut, sill'aikaa
kuin hän yksinään sanktuariossa oli ajatellut, mitä oli tapahtunut
ja mitä vielä tehtävää oli ja tämä lause kuului: "Niin siunaa myös
minuakin!"

Se oli Farao itse, joka näin oli rukoillut erästä toista, ja tämä
toinen ei ollut vanha Rui, ylituomari ja ylimmäinen pappi, eikä hän
itsekään, ne ainoat, joiden tuli kuningasta siunata, ei, se oli
jumalattomista jumalattomin, muukalainen, heprealainen Mesu, jota hän
vihasi enemmän kuin ketään maan päällä.

"Niin siunaa myös minuakin!" Tämä hurskas rukous, joka luottavasti
vuoti ahdistetusta ihmissielusta, oli niinkuin veitsi tunkenut hänen
sieluunsa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi sellainen anomus, minkä
sellaiset huulet olivat sellaiselle miehelle lausuneet, murtanut
käyräsauvan Egyptin papistolta ja ikäänkuin pantterin taljat olisivat
riistetyiksi tulleet heidän hartijoiltaan ja hän häväissyt koko hänen
kansaansa, jota hän rakasti.

Hyvin tunsi hän Moseksen yhdeksi viisaimmista, joka oli egyptiläisistä
kouluista päässyt, hyvin tiesi hän, että Farao oli tämän miehen
lumoama, joka oli kasvanut hänen kuninkaallisessa hovissaan ja ollut
hänen isänsä, suuren Ramseksen ystävä. Hyvin tiesi hän hallitsijan
antaneen Mosekselle pahoja tekoja anteeksi, mitkä muille jo häntä
suuremmillekin olisivat hengen maksaneet; -- ja minkä merkityksen
mahtoikaan Farao, tuo maailman valtaistuimella istuva auringonjumala,
antaa tälle heprealaiselle, koska hän oman poikansa tautivuoteen
ääressä tunsi vaatimuksen kohottamaan kätensä hänelle ja huutamaan:

"Niin siunaa myös minuakin!"

Kaikkea tätä oli hän itselleen sanonut ja tarkasti miettinyt ja
kuitenkaan ei hän tahtonut, eikä saanutkaan antaa perään tälle
mahtavalle muukalaiselle.

Valmistaa hänelle ja hänen kansalleen perikatoa, piti hän pyhimpänä ja
tärkeimpänä velvollisuutenaan. Tätä toteuttaakseen ei hän kaiheksinut
järkähyttää valtaistuintakaan, jopa oli hänen nähdäkseen Farao
Menephtah tällä jumalattomalla toivotuksella: "Niin siunaa myös
minuakin!" menettänyt oikeutensa hallitukseenkin.

Moses oli Faraon esikoisen murhaaja, mutta hän ja Amonin ylimmäinen
pappi pitivät kädessään kuolleen pojan onnen ja onnettomuuden; ja tämä
ase oli voimallinen ja terävä ja hän tunsi kuninkaan heikon, horjuvan
sydämen. Jos Amonin ylimmäinen pappi, ainoa, joka vielä seisoi häntä
ylempänä, ei asettuisi lukemattomilla, ulkomaisilla oikuillaan väliin,
niin oli hänestä vähäinen asia pakoittaa Faraota myöntämään; mutta
mitä hän tänään myönsi, peräytti tuo horjuva mies taas huomenna, jos
vaan heprealainen taasen onnistui astua hänen ja hänen egyptiläisten
neuvonantajainsa väliin. Tänään vielä oli suuren Ramseksen arvoton
poika, kuultuaan vain loihtijan nimen, peittänyt kasvonsa ja vapissut
niinkuin pelästynyt antiloopi ja huomenna oli hän ehkä kiroova häntä
ja julistava hänestä kuolemantuomion? Kentiesi hän myöntyisi siihen,
mutta ylihuomenna peräyttäisi hän sen varmaan ja pyytäisi häneltä
taaskin hänen siunaustaan. Pois sellainen kuningas, tomuhun tuo heiluva
ruoko valtaistuimelta! Hän olikin ruhtinaitten seasta, joilla oli
kuninkaallinen veri, löytänyt oikean seuralaisen. Kun vain aika oli
tullut, -- kun vain Amonin ylimmäinen pappi ja ylituomari Rui, joka jo
kauvan sitten oli astunut sen elämän rajan yli, minkä jumaluus suopi
ihmisille, oli silmänsä ummistanut, silloin oli hän, Baï, astuva hänen
sijaansa, uusi elämä alkava Egyptille ja Moses ja hänen heimolaisensa
olisivat mennyttä kalua.

Ollessaan näissä mietteissään lensi profeetan pään yli korppipari
ja asettui huutaen erään hävitetyn talon pölyisille raunioille.
Ehdottomasti katsahti hän niihin ja huomasi niiden lennon tarkoituksen,
erään harmaalla soralla puoleksi peitetyn tapetun heprealaisen ruumiin.
Silloin liiteli taas hänen viisaitten, uhoittelevien juonteittensa
yli hymyily, jota nuo alempiarvoiset papit, jotka ympäröivät hänen
kantotuoliansa, eivät voineet tulkita.



Kolmas Luku.


Joutsimiesten eversti, Hornecht, oli nyt profeetan seuralaisten
parissa. He olivat hyvin tutut keskenään; sillä sotilaskin seisoi
niiden ylhäisten miesten etunenässä, jotka olivat liittoutuneet Faraon
kukistamiseksi.

Kun he lähestyivät Nun'in hävitettyä taloa, osoitti pappi everstille
raunioita ja sanoi: "Se, joka kerran omisti tämän, on ainoa
heprealainen, jota tahtoisin säästää. Hän oli jalo mies ja hänen
poikansa Hosea --".

"Hän on meidän miehiämme", keskeytti häntä eversti. "Faraon
sotajoukossa palvelee tuskin parempia miehiä, ja", lisäsi hän
hiljemmin, "minä luotan häneen päättävänä hetkenä".

"Siitä harvempain todistajain kuullen", vastasi toinen. "Muutoin olen
hänelle velkaa erityisen kiitollisuuden. Libyan sodassa -- tiedäthän
-- olin joutunut vihollisten käsiin ja Hosea pelasti minut pienellä
joukollaan raakalaisjoukon keskeltä". Sitten alensi hän äänensä ja
ikäänkuin puolustaakseen, mitä tässä oli tapahtunut, pitkitti hän
opettavaisella tavallaan:

"Niin käy täällä alhaalla! Missä kokonainen ihmissuku tekee itsensä
syylliseksi, tulee viattomallekin vahingoksi kuulua siihen. Eipä edes
jumalatkaan tiedä sellaisessa tapauksessa eroittaa yksityistä joukosta,
vieläpä joutuu viaton luontokappalekin onnettomuuden alaiseksi. Katsos
tuota kyyhkyisparvea, joka lentelee soraläjien yläpuolella; turhaan
he etsivät koppiansa. Ja kissa tuolla poikinensa. Mene, Beki ja ota
ne mukaasi; meidän velvollisuutemme on suojella noita pyhiä eläimiä
nälkään kuolemasta".

Tämä hellä huolenpito järjettömistä luontokappaleista oli niin
tuon miehen, joka vast'ikään mielihyvällä oli ajatellut niin monen
kanssaihmisen perikatoa, sydämen asiana, että hän pysähdytti
kantotuolin ja katseli kuinka hänen palvelijansa tavoittelivat kissoja
kiinni. Mutta se kävikin hitaammin kuin hän oli toivonut; sillä yksi
oli paennut lähimpään kellarin aukkoon ja tämä oli niin soukka, että
se näkyi estävän palvelijoita vainoamasta eläintä. Nuorempi, eräs
solakka nubialainen, yritti kuitenkin, mutta tuskin oli hän lähentänyt
kasvojaan aukolle, kun hän taas veti ne takaisin ja huusi kerrallaan:
"Tuolla alhaalla makaa ihmisolento, ja se näkyy vielä elävän! Jaa, nyt
nostaa se kättään... Se on poika tai nuorukainen, eikä suinkaan orja,
sillä päänsä on täynnä kähäriä ja -- auringon säde tunkeuupi kellariin
-- käsivarressaan on hänellä leveä kultainen rengas!"

"Ehkäpä joku Nun'in suvusta, jonka he ovat unohtaneet", sanoi sotilas,
ja profeetta Baï lisäsi kiivaasti siihen:

"Jumalain sallimus! Heidän pyhät eläimensä osoittavat minulle tien,
tehdäkseni palveluksen sille miehelle, jolle minä olen paljon velkaa.
Koeta tunkea alas, Beki, ja tuo nuorukainen tänne!"

Sillävälin oli nubialainen syrjäyttänyt kiven, jonka putoamisesta aukko
oli tullut ahtaaksi ja kohta senjälkeen tarjosi hän toverilleen erään
liikkumattoman ruumiin, jonka tämä veti ulos ja sitten kantoi kaivolle,
missä hän raittiilla vedellä virkisti hänet elämään.

Tainiosta heränneenä hieroi hän silmiään ja katseli hämmästyneenä
ympärilleen ikäänkuin ei hän tietäisi, missä hän oli ja murheen ja
kauhun valtaamana, kumarsi hän päätänsä, jonka kiehkurat niskassa
olivat takertuneet yhteen mustasta vuotaneesta verestä.

Profeetta käski nyt noita syviä haavoja, joita joku putoava kivi oli
poikaan tehnyt, puhdistamaan kaivolla ja kutsui häntä, sittenkuin hän
oli sidottu, varjolla verhotun kantotuolinsa luo.

Ennen auringon nousua oli nuori heprealainen pitkän, yöllisen
vaelluksen perästä Pithomista, jota heprealaiset Succoth'iksi
nimittivät, tullut isoisänsä Nun'in taloon tuomaan sanomaa, mutta
huomattuaan sen tyhjäksi oli hän, vähän levätäkseen, asettunut
autioihin huoneisiin. Riehuvan joukon huudosta oli hän tullut
herätetyksi. Ja kuultuaan kansaansa kirottavan, niin että koko kortteli
kajahteli, oli hän paennut kellariin; ja katto, joka pudotessaan alas
oli häntä haavoittanut, oli samalla tullut hänen pelastajakseen, sillä
pölynpaljous, johon katon pudotessa kaikki peittyi, oli kätkenyt hänet
ryöstävien silmistä.

Profeetta katseli häntä tarkastavaisesti, ja vaikka haavoitettu
seisoi hänen edessään pesemättömänä, kalpeana ja verisellä siteellä
pään ympäri, näki hän kuitenkin, että se oli kaunis, solakka poika
nuorukaisijän rajalla, jonka hän elämään oli palauttanut.

Hellän myötätuntoisuuden käsittämänä, lievensi hän kasvojensa ankaraa
vakavuutta ja kysyi hyväntahtoisesti pojalta, mistä hän tuli ja mikä
hänen oli Tanikseen tuonut; sillä pelastetun kasvoista ei voinut
eroittaa, mihinkä kansaan hän kuului. Aivan epäilyksettä olisi hän
saattanut ilmoittaa itsensä egyptiläiseksi, mutta nuorukainen tunnusti
avomielisesti olevansa Nun'in tyttären poika. Hän oli äsken tullut
kahdeksanteentoista ikävuoteensa, sanottiin Efraimiksi niinkuin
kantaisänsäkin, Josephin poika ja oli nyt tullut isoisäänsä katsomaan.

Näistä sanoista kuului luja itsetietoisuus ja ilo hänen etevästä
suvustaan.

Kysymykseen, toiko hän sanomaa, jäi hän vähäksi aikaa vastaamatta;
mutta pian hän tointui, katseli profeettaa pelottomasti kasvoihin ja
vastasi vapaasti:

"Kuka lienetkään, niin on minua opetettu totta puhumaan ja niinpä tiedä
siis, että minulla on toinen veriheimolainen Taniksessa, Hosea, Nun'in
poika, joka on päämiehenä Faraon sotajoukossa ja hänelle en minulla
jotakin ilmoitettavaa."

"Mutta sinun tulee tietää", vastasi pappi, "että juuri tämän saman
Hosean tähden minä täällä viivyn ja käskin mieheni pelastamaan sinut
hävitetystä talosta. Minä olen kiitoksen hänelle velkaa ja vaikka
suuri osa sinun kansastasi on ansainnut kovimman rangaistuksen, niin
saat sinä _hänen_ kuntonsa vuoksi olla vapaasti ja loukkaamatta meidän
seassamme".

Tässä katsahti poika ylpeällä ja tulisella silmäyksellä pappiin, mutta
ennenkuin hän sanan sai suustaan, pitkitti profeetta kehoittavalla
ystävyydellä:

"Sinun silmistäsi, poikani, luulen lukevani, että sinä enosi Hosean
välityksellä tulet saamaan sijaa Faraon sotajoukossa. Ruumiisirakennus
tekee sinun soveliaaksi aseitten käytäntöön eikä rohkeutta mahtane
sinulta puuttua."

Silloin lensi imarrellun turhamaisuuden hymy Efraimin suun ympäri
ja kiertäessään ehkä ilman tarkoitusta leveätä kultaista rengasta
käsivarrellaan, vastasi hän innokkaasti:

"Että olen rohkea, herra, sen olen usein kyllä metsästyksessä
osoittanut; mutta kotonani on yllinkyllin nautaeläimiä ja lampaita,
jotka nyt jo ovat omiani ja minä haluan ennemmin vaeltaa vapaana ja
käskeä paimeniani, kuin olla toisten käskettävänä".

"Vai niin", vastasi pappi; "Hosea tulee ehkä opettamaan sinulle
oikeampia ajatuksia. Käskeä -- ihana päämaali nuorisolle! Vahinko
vain, että me, jotka olemme sen saavuttaneet, tulemme sitä raskaammin
rasitetuiksi palvelijoiksi, jota suuremmaksi meitä totteleva piiri
tulee. Sinä käsität minua eversti, ja sinä poika, tulet minua myöhemmin
käsittämään, tultuasi siksi palmupuuksi, jollaiseksi vesa lupaa kasvaa.
Mutta aika rientää Kuka lähetti sinun Hosean luo?" Epätietoisena
katsahti nuorukainen taaskin maahan, mutta niinpian kuin profeetta
keskeytti vaikenemisen kysymyksellä: "Ja suoruus, jota sinulle
opetettiin?" vastasi hän itsetietoisesti ja päättävästi:

"Erään naisen tähden, jota te ette tunne, tein tämän matkan".

"Naisenko?" kertoi profeetta ja katsahti everstin kasvoihin tutkivalla
silmäyksellä. "Missä urhoollinen sotilas ja kaunis nainen etsivät
toinen toistaan, siellä tulevat hathorit [egyptiläiset rakkauden
jumalattaret, joita kuvaillaan siteitä kantavina kädessään] hiljaa
hiipien ja käyttävät sitovia siteitään, mutta jumaluuden palvelijain
ei sovi sellaisessa kohtauksessa olla näkijänä, enkä sentähden kysy
sen enempää. Tämän pojan jätän minä sinun huostaasi eversti ja auta
sinä häntä toimittamaan asiansa Hosealle; kysymys on vain, onko hän jo
täällä".

"Ei", vastasi sotilas, "mutta tänäpänä odotetaan asehuoneella hänen
joukkonsa takaisintuloa."

"Niin saattavat kai hathorit, jotka lemmen läheteille ovat
suosiollisia, nämä molemmat viimeistään huomenna yhteen", huudahti
profeetta pojalle, mutta tämä keskeytti harmistuneena häntä, sanoen:
"Minä en ole mikään lemmen lähetti"; -- ja pappi, jota tämä rohkea
vastaus miellytti, sanoi iloisesti: "Olinkin unohtanut, että se
oli nuori paimenruhtinas, jonka kanssa puhun". Sitten pitkitti hän
vakavammin: "Kun tapaat Hosean, niin vie hänelle terveiseni ja
sano hänelle, että Baï, Amonin toinen profeetta, jonka hän pelasti
liibyalaisten käsistä, luuli osan velastaan suorittavansa, pitäessään
suojelevan kätensä, sinun, hänen sukulaisensa, ylitse. Kentiesi
et ollenkaan tiedäkkään, sinä rohkea veitikka, että sinä niinkuin
ihmeen kautta olet välttänyt kahdenkertaisen vaaran: tuo raivoisa
lauma olisi näet, yhtävähän kuin tukehduttava pölykään hävitetyistä
huoneista, säästänyt henkeäsi. Pidä mielessäsi ja sano Hosealle vielä
minulta, Baï'lta, että olen varma, että niinpian kuin hänkin näkee
tämän kurjuuden, johonka erään täkäläisen loihtutaito on syössyt
Faraon huoneen, jolle hän uskollisuuden on vannonut, ja samalla
tämän kaupungin ja koko maan, hän innolla on hylkäävä heimolaisensa.
Pelkureina ovat he paenneet, ensin kauheimmasti niitä haavoitettuaan
ja niiltä paraimmat tavarat ryöstettyään, joiden seassa he rauhassa
saivat elää, joiden suojelusta he nauttivat ja jotka heille pitkän
ajan antoivat työtä ja runsaasti leipää! Niin on tapahtunut ja jos
oikein tunnen kääntää hän selkänsä niille, jotka siten ovat rikkoneet.
Kerro myöskin hänelle, että näin ovat ja vapaasta ehdostaan tehneet
ne heprealaiset alapäälliköt ja sotilaat, joita syrialainen Aarsu
komentaa. Tänä aamuna -- Hosea saanee siitä tiedon ehkä muiltakin
ovat he uhranneet ei ainoastaan Baal'illeen ja Seth'ille, jota niin
monet teistä mielellään palvelivat, ennenkuin tuo jumalaton loihtija
Mesu eksytti teitä, vaan vieläpä isä-Amon'ille ja ijankaikkisten
jumalaimme pyhälle yhdeksikölle. Jos hän tekee samoin, tulemme käsi
kädessä korkealle kohoamaan, olkoon hän siitä vakuutettu, ja hän
ansaitseekin sitä. Lopun kiitollisuudestani, minkä minä yhä vielä olen
hänelle velkaa, tulen toisella tavalla sovittamaan, mikä vielä saa olla
salassa. Mutta jo tänään saat vakuuttaa enoasi siitä, että minä olen
suojeleva Nun'ia, hänen kunnon isäänsä, jos nim. Jumalan ja kuninkaan
rangaistus tapaa toisia teidän kansastanne. Ja -- sano hänelle sekin
-- hiotaan miekka; ja tuomio ilman armoa valmistetaan. Pyydä häntä
itseltään kysymään, mitä pakenevat paimenet voivat toimittaa sitä
sotavoimaa vastaan, jonka kelvollisimpiin päällikköihin hän itse
kuuluu. Onko sinun isäsi vielä elossa, poikani?"

"Ei, he kantoivat hänen jo kauvan sitten pois", vastasi Efraim
väräjävällä äänellä.

Oliko haavakuume tarttunut häneen? Häpesikö tuo nuorukainen kuulua
kansaan, joka oli tehnyt sellaisia häpeällisiä töitä, vai pitikö poika
heimolaisistaan ja oliko se vihasta ja harmista, kuullessaan heitä niin
katkerasti häväistävän, kuin hänen poskensa milloin kalpenivat, milloin
taas punoittivat ja liikutti hänen sydäntänsä niin että hän tuskin voi
puhua? Oli miten oli! Mutta mitä profeetta hänen enolleen tahtoi uskoa,
siihen ei ollut varmaankaan tämä poika kelvollinen sanansaattaja!
Sentähden kutsui pappi joutsimiesten everstin leveä-oksaisen sykomorin
alle. Kysymys oli pysyttää Hosea mistä hinnasta hyvänsä sotajoukossa
ja sentähden laski hän kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Sinä
tiedät, että se oli puolisoni, joka sai sinut ja ne toiset meidän
puolellemme. Hän palvelee meitä paremmin ja innokkaammin kuin moni mies
ja niinkuin minä ihailen tyttäresi ihanuutta, niin on hän yhtä viaton
kuin suloinenkin."

"Kasanako ottaisi osaa salaliittoon?" sanoi eversti vastenmielisesti.

"Ei tehoisana auttajana, niinkuin puolisoni, eipä suinkaan."

"Huonosti hän siksi kelpaisikin", lisäsi toinen levollisemmalla
äänellä, "sillä hän on niinkuin lapsi." "Ja kuitenkin voittaisimme
hänen välityksellään miehen puolellemme, jonka hyvä tahto on minulle
arvaamattomasta arvosta."

"Sinä tarkoitat Hoseaa?" kysyi eversti ja hänen otsaansa pimitti
taas pilvi; mutta profeetta pitkitti: "Ja jos niin tekisinkin? Onko
hän sitten oikea heprealainen? -- Pidätkö arvossapidetyn sotilaan
tyttärelle sopimattomana ojentaa kätensä miehelle, jonka me, jos
aikeemme onnistuu, asetamme kaikkien palkkasoturien päälliköksi?"

"Ei herra!" lausui sotilas. "Mutta syihin, mitkä saattivat minua
Faraota vastaan ja käänsivät minua Siptah'n puoleen, kuuluu sekin,
että edellisen äiti oli muukalainen, mutta toisessa virtailee
meidän vertamme. Äidissä on miehen sukuperä ja Hosean äiti on
heprealaisnainen. Minä kutsun häntä ystäväkseni, minä osaan arvostella
hänen ansionsa, -- Kasana on häneen mieltynyt..."

"Ja kuitenkin haluat vihaisempaa vävyä?" keskeytti häntä toinen.
"Kuinka on vaikea yrityksemme onnistuva, jos kukin yksityinen, joka
uskaltaa henkensä sen edestä, pitää jo ensimmäistä uhria liian suurena?
Sinun tyttäresi, sanot sinä, on Hoseaan mieltynyt?"

"Niin oli hän varmaankin!" sanoi toinen; "jopa hän sydämestäänkin lempi
häntä; mutta minä osasin pakoittaa hänet kuuliaisuuteen; ja pitäisikö
minun nyt, hänen leskeksi tultuaan, viedä hänet sille, josta minä --
jumalat tietäkööt kuinka kovilla taisteluilla -- sain hänet luopumaan?
Koska on sellaista kuultu Egyptissä?"

"Aina siitä ajasta aikain, jolloin miehet ja naiset Niilin rannoilla
saattavat", vastasi pappi, "suuren asian vuoksi alistua niiden
vaatimuksien alaiseksi, mitkä vastustavat heidän toiveitansa. Ajattele
tätä kaikkea ja vielä lisäksi, että Hosean kantaäiti -- sinunkin
läsnäollessasi kerskaisi hän siitä -- oli egyptiläinen, erään
virkaveljen tytär."

"Kuinka monta polvea on sitten hautaan mennyt?"

"Olkoonpa niinkin. Se lähentää häntä meihin ja siinä on meille
kylliksi! Näkemään asti tänä ehtoona! Hosean sukulaisen uskon minä nyt
siksi aikaa vieraanvaraisuuteesi ja kauniin tyttäresi ystävälliseen
hoitoon, sillä hän näkyy hyvin kyllä tarvitsevan molempiakin."



Neljäs Luku.


Niinkuin koko kaupungissa, niin vallitsi eversti Hornecht'in talossakin
syvä suru. Kerityt olivat miesten päät ja naisten otsat tomulla
peitetyt. Kuollut oli sotilaan puoliso jo kauvan sitten, mutta hänen
tyttärensä ja naisväki ottivat hänen vastaan liehuvilla hunnuilla ja
äänekkäillä valituksilla; sillä talonherran langolta olivat esikoinen
ja pojanpoika kuolleet ja kuinka monessa sukulaispiirissä olikaan rutto
vaatinut uhrinsa!

Mutta tuo heikko nuorukainen veti naisten huolen kokonaan puoleensa,
ja sittenkuin hän oli pesty ja pään haavat lääkitsevällä balsamilla
voidellut ja uudelleen sidotut, tarjottiin hänelle tulista viiniä ja
ruokaa; ja näin virvoitettuna sekä vahvistettuna noudatti hän isäntänsä
tyttären kutsumusta.

Pölyisestä ja haavoitetusta nuorukaisesta oli tullut kaunis, nuori
mies. Hänen päätänsä ympäröivän uuden valkoisen siteen alta valuivat
voidellut hiukset pitkissä, aaltomaisissa suortuvissa, kullalla
kirjaillut vaatteet, talon tyttären kuolleen puolison varastosta,
verhosivat hänen joustavia, hieman päivettyneitä jäseniänsä. Juhlapuku,
josta uusi, hieno narduksen haju lemahteli, näkyi häntä miellyttävän,
sillä kirkkaasti loistivat mustat silmänsä hyvinmuodostetuista
kasvoista.

Kauniimpaa nuorta miestä ei ollut everstin tytär pitkään aikaan nähnyt;
ja itse oli hän rakastettava ja suloinen olento. Lyhyen avioliiton
jälkeen miehen kanssa, jota ei hän rakastanut, oli Kasana, tuskin
vuottakaan häiden jälkeen palannut isänsä huoneesen takaisin, sillä
sieltä puuttui emäntä; ja suuri omaisuus, mikä hänelle, puolison
kuoleman jälkeen, oli langennut, teki hänelle mahdolliseksi tuoda
sotilaan yksinkertaiseen kotiin sitä komeutta ja suloa, mikä hänelle
itselleen oli tarpeeksi käynyt.

Hänen isänsä, joka sotajoukossa oli ankara, usein äärettömästi kiivas
mies, antoi hänen tehdä niinkuin hän tahtoi. Ennen oli hän armottomasti
vaatinut tyttärensä täyttämään hänen tahtoansa, pakoittaessaan tuon
viisitoista vuotisen tytön avioliittoon paljon vanhemman miehen kanssa.
Tämä oli syystä että hän oli huomannut Kasanan olevan taipuvaisen
Hosea-päällikön puoleen ja hänestä näytti häpeälliseltä saada
heprealainen vävykseen, jolla ei silloin vielä ollut etevää sijaa
sotajoukossa. Egyptiläisen neiden täytyi ehdottomasti totella isäänsä,
kun tämä valitsi puolison hänelle, ja Kasanakin oli siihen myöntynyt,
vaikka olikin sen ohessa vuodattanut niin kuumia kyyneleitä, että
eversti oli iloinen kun hän oli noudattanut hänen tahtoansa ja oli
ojentanut kätensä sellaiselle puolisolle, jota ei hän voinut rakastaa.

Mutta leskenäkin oli hänen tyttärensä kiintynyt heprealaiseen; sillä
kun sotajoukko oli sodassa, ei lakannut hän pelkäämästä ja viettämästä
yötä ja päivää kiusallisessa levottomuudessa. Kun tietoja saapui
sotajoukosta, kysyi hän vain Hoseasta; ja hänen taipumuksensa syyksi
Hoseaan luki isä sen, että hän kieltäysi kosijasta toisensa perään.
Leskenä oli hänellä oikeus ottaa kenenkä tahtoi ja tuo helläsydäminen
nainen rohkeni hämmästyttää isäänsä jyrkällä päättäväisyydellään, jolla
hän ei ainoastaan kohdellut häntä itseään ja omansäätyisiä kosijoita,
vaan prinssi Siptahiakin, jonka asian eversti oli omakseen omistanut.

Tänään ilmasi Kasana niin julkisesti ja hillittömästi isän läsnäollessa
ilonsa heprealaisen kotiintulosta, että tuo kiivas mies kiiruhti ulos
välttääkseen kiivastumistaan ajattelemattomiin töihin ja sanoihin.
Nuoren vieraansa jätti hän tyttärensä ja imettäjänsä huolenpitoon.

Ja minkä vaikutuksen tekikään nuorukaisen suhteelliseen sieluun
everstin kartano tilavine suojineen ja pylväsrikkaine, avonaisine
kuistineen, loistavine, kirjavine maalauksineen, taiteellisine
huonekaluineen ja koristuksineen, pehmeine patjoineen ja suloisine
lemuineen! Uutta ja outoa oli tämä kaikki karjainomistajan pojalle,
joka oli tottunut elämään suuren, mutta aivan koristelemattoman
maalaishuoneen paljaiden, harmajain seinäin sisällä ja viettämään
kokonaiset vuosikaudet kangastelteissä paimenten ja karjain parissa,
enemmän vapaassa ilmassa, kuin katoksen alla! Hänestä tuntui niinkuin
olisi hän lumouksen kautta siirretty korkeampaan, ihanampaan maailmaan
ja niinkuin hän kalliissa puvussaan, voidelluilla kähärillään ja
äsken pestyllä ruumiillaan vallan hyvin soveltuisi tähän. Ihanaa oli
tosin kaikkialla maailmassa, jopa vapaudessa laitumella paimenten
parissa ja ehtoon viileässä, nuotion ääressä teltan edessä, jolloin
paimenet lauloivat, metsästäjät kertoivat seikkailujaan ja tähdet
kimaltelivat niin ihmeesti hänen päänsä yläpuolella. Mutta kaiken
tämän edellä kävi raskas, vastenmielinen työ; tässä taas oli
katseleminen ja hengittäminen nautintoa ja kun nyt esirippu aukeni
ja nuori leski tervehti häntä ystävällisesti, vaatien häntä istumaan
itseään vastapäätä ja milloin asetti kysymyksiä hänelle, milloin
myötätuntoisesti kuunteli hänen vastauksiansa, silloin uskoi hän,
että hän, niinkuin ennen hävitetyn huoneen raunioitten alla, oli
kadottanut järkensä, että unista suloisin oli liitänyt hänen luokseen
ja että mikä nyt uhkasi tukehduttaa häntä ja niin usein katkasi häneltä
puheentulvan, oli ylenpalttinen ilo, jonka tuo suuri Aschera, Baalin
kumppani, oli hänen ylitsensä vuodattanut, tuo, josta fenisialaiset
kauppiaat, jotka toivat paimenille monenlaisia hyviä tavaroita, olivat
paljon hänelle kertoneet ja josta ankara Mirjam kotona oli kieltänyt
häntä puhumasta.

Hänen omat kansalaisensa olivat istuttaneet hänen nuoreen sieluunsa
vihaa egyptiläisiä, kansansa sortajia vastaan, mutta voiko ne olla
kehnoja, voiko hän inhoa niitä, joiden seassa löytyi sellaisia olentoja
kuin tuo ihana, ystävällinen nainen, joka katseli hänen silmiinsä niin
lempeästi ja hellästi, jonka sanat viehättivät hänen korviansa niinkuin
suloinen soitanto, ja jonka katseleminen pani hänen verensä sellaiseen
liikuntoon, ettei hän voinut hillitä itseänsä ja painoi kätensä
sydämelleen tukahduttaakseen sen kiihkoisuutta.

Nyt istahti Kasana pantterintaljalla peitetylle lavitsalle vastapäätä
häntä ja kehräsi hienoa villaa kehräspuulla. Nuorukainen miellytti
häntä ja hän oli niin ystävällisesti ottanut hänen vastaan, koska
hän kuuluu miehelle, jota hän lapsuudestaan saakka oli rakastanut.
Hän luuli huomaavansa yhtäläisyyttä hänen ja Hosean välillä, vaikka
nuorukaiselta vielä puuttui sen miehen vakavuus, jolle hän, hän ei
tietänyt kuinka oli antanut nuoren sydämensä, ehkei hän lainkaan ollut
pyytänyt hänen rakkauttaan.

Hänen mustia, hyvin järjestetyitä hiuksiaan kaunisti lotuskukka, jonka
varsi somassa taipeessa kumartui vallattomien kiharain ympäröimälle
niskalle. Kun hän loi silmänsä häntä kohti, tuntui hänestä, ikäänkuin
kaksi lähdettä olisi avautunut, vuodattaakseen autuuden virtoja hänen
nuoreen sydämeensä; ja tuota villaa kehräävää, siroa kättä oli hän jo
tervehtäessään koskettanut ja pitänyt omassaan.

Nyt kysyi hän Hoseaa ja sitä naista, joka oli lähettänyt sanoman
hänelle; oliko tuo nainen nuori ja kaunis; ja oliko hän lemmen siteissä
hänen enonsa kanssa.

Silloin purskahti Efraim heleään nauruun, sillä se, joka oli hänen
lähettänyt, oli niin vakava ja ankara, että ajatus hänen lempivistä
tunteistaan herätti hänen iloisuuttaan. Hänen kauneuttaan ei hän
koskaan ollut ajatellutkaan.

Nuori leski piti tuota naurua sellaisena vastauksena, jollaista hän
oli toivonut; ja syvästi huo'aten laski hän kehräspuun kädestään ja
kehoitti Efraimia seuraamaan häntä puutarhaan.

Sielläkös vasta lemusi ja oli ihanaa! Kukkaissarat, polut, lehdikot ja
lammikot, -- kuinka ne olivat hyvin hoidetut! Hänen yksinkertaiseen
kotitaloonsa liittyi autio, koristelematon kartano vajoineen
nautaeläviä ja lampaita varten, ja kuitenkin hän tiesi kerran tulevansa
suuren omaisuuden hallitukseen, sillä hän oli varakkaan isän ainoa
lapsi ja perillinen ja hänen äitinsä oli ollut rikkaan Nun'in tytär.
Palvelijat olivat useammin kuin kerran sanoneet tämän hänelle ja
häntä harmitti, ettei hänen kotinsa ollut juuri parempi kuin everstin
orjahuonekaan, jonka Kasana hänelle näytti.

Vaeltaessaan puutarhan läpitse täytyi Efraimin auttaa häntä kukkien
poiminnassa; ja kun kori oli täysi, jota hän kantoi hänen perässään,
kutsui hän häntä lehdikkoon auttamaan seppeleitten sitomisessa. Ne
olivat määrätyt kalliille vainajille. Sedän ja rakkaan serkun, joka
oli ollut Efraimin näköinen, oli tuo hänen heimolaistensa Tanikseen
tuottama rutto viimeisyönä temmannut pois.

Kadulta, joka sivuutti puutarhan muuria, kuului yhtämittaa naisten
valitushuutoja, jotka valittivat jotakin vainajaa, elikkä kantoivat
häntä hautaan ja kun heidän valituksensa kerran kuului erittäin
liikuttavalta ja surulliselta, nuhteli hän ystävällisesti häntä
kaikesta siitä, mitä Taniksen asukkaat saivat kärsiä heprealaisten
tähden, ja kysyi häneltä voisiko hän kieltää, että egyptiläisillä oli
perustettu syy vihata niitä, jotka heille sellaista matkaansaattivat.

Silloin tuli hänelle vaikeaksi antaa oikeata vastausta, sillä hän oli
kuullut, että se oli hänen kansansa jumala, joka löi egyptiläisiä,
vapahtaaksensa hänen kansalaisiansa häpeästä ja orjuudesta, eikä hän
saanut kieltää ja halveksia niitä, joiden verta hän oli. Sentähden
vaikeni hän, ettei valehteleisi, elikkä tekisi syntiä; mutta Kasana
ei antanut hänelle rauhaa ja vihdoin vastasi hän, että kaikki, mikä
tuottaisi Kasanalle murhetta, oli hänestä vastenmielistä, mutta
kuitenkaan ei ollut hänen kansallaan valtaa terveyden eikä elämän yli;
sillä kuin heprealainen sairastui, kääntyi hän usein egyptiläisten
lääkärein puoleen. Mitä tässä oli tapahtunut, oli tosin hänen isäinsä
Jumala tehnyt, joka oli muita jumalia voimallisempi. Heprealainen hän
oli, mutta siitä saattoi Kasana olla vakuutettu, että hän, Efraim,
oli ruttoon viaton; ja että hän halusta kutsuisi hänen setänsä ja
serkkunsa elämään takaisin, jos vain hänellä olisi valtaa siihen.
Tilapäisen emäntänsä edestä olisi hän valmis tekemään kaikkia, vieläpä
vaikeintakin.

Kasana hymyili suosiollisesti hänelle ja sanoi: "Nuorukais-parka!
Jos minä sinussa näen vian, niin on se se, ettäs kuulut kansaan,
joka ei tunne vähintäkään surkuttelua -- ei mitään armahtamista!
Rakkaat onnettomat vainajamme! Heidän täytyy puuttua omiensa
kuolon-valitustakin; sillä huone, missä he lepäävät, on saastutettu,
eikä kukaan uskalla astua sinne!"

Vaijeten kuivasi hän silmiänsä ja pitkitti sitten seppeleiden
sitomista, mutta kuitenkin vierähti kyynel toisensa perään alas hänen
poskilleen. Nuorukainen ei osannut sanoa enempää, ja ojensi hänelle
vain kukkia ja lehtiä ja kun hänen kätensä sen ohessa kosketti Kasanan
käsiä, virtaili veri kiivaasti hänen suonissaan. Hänen päänsä ja
haavansa rupesivat äkkiä häntä vaivaamaan ja väliin vilutti häntä
hieman. Hän tunsi, että hänellä oli kuume, niinkuin silloin, kun
punatauti oli ottaa häneltä hengen; mutta hän häpesi sitä tunnustaa ja
piti itsensä pystyssä.

Kun aurinko rupesi mailleen menemään, astui eversti puutarhaan. Hän
oli jo tervehtinyt Hoseata ja vaikka hän vilpittömästi iloitsikin,
nähdessään koeteltua ystäväänsä, oli hän kuitenkin harmistunut ja
tullut levottomaksi, kuin Hosea ennen muita kysymyksiä myötätuntoisesti
tiedusteli hänen tytärtään. Hän ei ollut tästä puhumatta tyttärelleen
ja hänen silmäyksensä ilmaisivat sitä tyytymättömyyttä jolla
heprealainen tervehdys häntä täytti. Vihdoin kääntyi hän Efraimin
puoleen ja ilmoitti hänelle, että Hosea oli joukkoineen ulkopuolella
kaupunkia. Ruton vuoksi täytyi heidän leiriytyä sen ulkopuolelle,
kaupungin ja meren välille. Heidän piti pian kulkemaan ohitse ja hänen
enonsa käski hänelle sanomaan, että myöhempään kävisi häntä tapaamassa
hänen teltassaan.

Nähdessään nuorukaisen auttavan hänen tytärtään seppeleitten
sitomisessa, hymyili hän ja huudahti:

"Tänä aamuna toivoi tuo nuori veitikka saavansa koko elämänsä ijän olla
vapaana ja käskeä, ja nyt on hän ruvennut sinun palvelukseesi, Kasana.
Ei sinun tarvitse punastua nuori ystävä! Ja jos sinun haltijattaresi
saa sinusta meikäläisen ja ryhtymään jaloimpaan ammattiin, nim.
sotilaan, niin tapahtuu se sinun parhaaksesi. Katsos minua! Enemmän
kuin neljäkymmentä vuotta olen minä joutsella ampunut ja iloitsen
vielä tänäänkin ammatistani. Tosin on minun totteleminen, mutta saan
myös käskeä; ja tuhannet, jotka minua kuulevat, eivät ole nautoja eikä
lampaita, vaan urhoollisia miehiä. Mietippäs vielä kerran tätä asiaa!
Hänestä tulisi pulska joutsimiesten päällikkö! Vai mitä Kasana?"

"Varmaankin!" vastasi tuo nuori nainen ja hän aikoi sanoa enemmänkin,
mutta toisella puolen puutarhan muuria kuului lähenevän sotajoukon
tahdin-tapainen astunta. Silloin lensivät nuoren naisen posket
punaisiksi, hänen silmänsä rupesivat säihkymään, mikä pelästytti
Efraimia ja välittämättä isästä ja vieraasta, riensi hän ohi lammikon,
pitkin polkuja ja poikki kukkaissarkojen, ja nousi turveistuimelle
muurin vieressä, katsellen jännitetyin silmin kadulle ja aseellista
joukkoa, joka pian senjälkeen meni hänen ohitsensa.

Hosea astui täydessä sotapuvussa sen etunenässä. Everstin puutarhan
kohdalla käänsi hän vakavaa päätänsä ja huomattuaan Kasanan, laski hän,
ystävällisesti tervehtien, sotatapparan alas.

Efraim oli everstiä seurannut ja tämä osoitti hänelle hänen enoaan
ja sanoi: "Sinullekin sopisi tuo kiiltävä sotapuku mainiosti, ja kun
rumpu pärisee, huilu soi ja liput liehuvat ylitsemme, niin silloin
käy astunta kuin lennossa vain. Tänään vaikenee sotamusiikki kauhean
kurjuuden vuoksi, jonka tuo ilkiö on meille saattanut. Hoseakin kuuluu
hänen kansaansa, ja vaikk'en voi olla sitä huomioon ottamatta, niin
täytyy minun kumminkin tunnustaa, että hän on kelpo sotilas, nuoren
polven esikuva. Ilmoita vain hänelle, mitä minä tässä suhteessa
ajattelen hänestä. Sano nyt Kasanalle jäähyväiset ja seuraa sotilaita;
muurin portti tuolla on auki." Hän kääntyi huoneesensa takaisin ja
Efraim tarjosi kätensä nuorelle naiselle jäähyväisiksi.

Hän tarttui kernaasti siihen, mutta veti samalla sen takaisin ja sanoi
levottomasti: "Kuinka sinun kätesi on kuuma! Sinulla on kuume!"

"Oi, ei, ei!" sopersi nuorukainen, mutta puhuessaan, notkistui hän
polvilleen ja tuon sairaan pojan mielenliikutuksesta häiriintyneen
sielun yli levisi huntu.

Kasana pelästyi, mutta toipui pian ja virvoitti hänen päälakeaan ja
otsaansa lähellä olevan lammikon vedellä. Sen ohessa katseli hän
levottomasti häntä kasvoihin ja niin Hosean näköiseksi ei hän vielä
koskaan ollut häntä nähnyt. Niinpä se mies, jota hän rakasti, täytyi
poikana olla ollut tämän pojan näköinen. Hänen sydämensä sykähteli
nopeammin ja pitäessään hänen päätänsä käsissään, suuteli hän hiljaa
häntä.

Hän luuli pojan olevan tainiona, mutta virkistävä vesi oli jo
pelastanut hänet helposta heikkoudestaan ja Efraim tunsi suloisesti
väristen, mitä hänelle tapahtui, pitäen silmänsä suljettuina ja olisi
siten saattanut levätä koko elämänsä ajan, pää hänen rinnallaan ja
toivossa, että hänen suunsa vielä kerran etsisi hänen suutaan. Mutta
suutelon sijasta huusi Kasana äänekkäästi apua. Silloin ponnahti
hän ylös, katseli häntä villillä, säihkyvillä silmillä kasvoihin ja
ennenkuin Kasana voi estää sitä, riensi hän niinkuin ainakin terve
puutarhan porttia kohti, sysäsi sen auki ja seurasi sotajoukkoa.
Pian oli hän saavuttanut ensimmäiset rivit, pian sivuuttanut monta
muuta ja vihdoin päästyään päällikön sivulle, huusi hän enoansa ja
mainitsi hänen nimeänsä. Silloin ojensi Hosea iloisena ja hämmästyneenä
käsivartensa hänelle, mutta ennenkuin Efraim ennätti vaipua hänen
rinnoilleen, meni hän toistamiseen tainioksi ja voimalliset sotilaat
kantoivat pojan telttaan, jonka varusmestari jo oli pystyttänyt eräälle
hiekkakummulle meren rannalle.



Viides luku.


Oli puoliyö. Hosean teltan edessä paloi valkea ja sen ääressä istui hän
yksin katsellen milloin surullisesti ja miettivästi liekkeihin, milloin
etäisyyteen: Teltassa lepäsi nuori Efraim enonsa kenttävuoteella.

Hosean sotajoukkoa seuraava lääkäri oli sitonut nuorukaisen haavat,
antanut hänelle vahvistavaa juomaa ja käskenyt häntä pysymään rauhassa,
sillä äkkinäinen kuume, joka oli poikaan tarttunut, oli pelästyttänyt
häntä.

Mutta Efraim ei noudattanutkaan lääkärin määräyksiä. Milloin esiintyi
Kasanan kuva hänen sisällisten silmäinsä eteen, kiihoittaen hänen
muutoinkin kuuman verensä hehkua, milloin mietti hän keinoa ruveta
sotilaaksi, niinkuin hänen enonsakin ja se näytti hänestä järkevältä;
-- se kun lupasi mainetta ja kunniaa, kuten hän itse mielessään
kuvitteli, mutta todella halusi hän kuitenkin seurata sitä, koska
hän siten pääsi lähemmäksi häntä, jota hänen sielunsa halasi. Sitten
taaskin nousi hänen ylpeytensä, ajatellessaan niitä häväistyksiä,
joilla Kasana ja hänen isänsä olivat merkinneet niitä, joihin hän
veren ja taipumuksen puolesta kuului. Hänen kätensä puristui nyrkiksi
muistellessaan isoisänsä hävitettyä huonetta, jota hän aina piti
kunnioitettavimpana ihmisistä. Asiaansa ei hän myöskään unohtanut.
Mirjam oli sen monesti kertonut hänelle ja hänen hyvä muistonsa
oli säilyttänyt joka tavunkin, erittäinkin kun hän yksinäisellä
vaelluksellaan Tanikseen ei väsynyt sitä kertomasta itselleen. Nytkin
yritteli hän väliin samaa, mutta ennenkuin hän pääsi loppuun, keskeytti
häntä voimallinen halu ajatella Kasanaa.

Lääkäri oli käskenyt Hosean kieltämään häntä puhumasta ja kun
kuumetautinen tahtoi toimittaa asiansa, täytyi Hosean noudattaa
lääkärin määräystä ja velvoittaa hänet vaikenemaan. Sitten järjesteli
sotilas huolellisesti, niinkuin äiti, päänalustinta, ojensi hänelle
lääkkeitä ja suuteli häntä otsalle. Vihdoin asettui hän valkean ääreen
teltan eteen ja huomattuaan tähdistä tunnin kuluneeksi, nousi hän vain
tarjotakseen kuumetautiselle juotavaa.

Liekit valaisivat Hosean hieman ruskettuneita kasvoja ja ne olivat
miehen, joka oli monta vaaraa silmiin katsonut ja pelottomasti
voittanut ne vakavalla lujuudella ja viisaalla varovaisuudella.
Käskevästi katselivat hänen mustat silmänsä, ja hänen täyteläiset
kiinnisuljetut huulensa todistivat lämpimästä verestä, mutta vielä
enemmän tämän ytimekkään miehen rautaisesta tahdonvoimasta. Hänen
harteva sotilasvartalonsa nojasi muutamiin keihäisiin, jotka olivat
ristiin maahan pistetyt ja kun hän voimakkaalla kädellään siveli mustia
hiuskiharoitaan eli tuuheata partaansa ja hänen silmänsä sen ohessa
loistivat uhkaavina, olisi saattanut ajatella hänen sielunsa kuohuvan
ja hänen olevan suuren päätöksen aikeessa. Vielä lepäsi leijoja, mutta
jos se karkaisi ylös, olisi vihollisen oltava karuillaan. Usein kyllä
olivat hänen sotilaansa vertailleet kiharatukkaista, pelkäämätöntä,
rautalujaa johtajaansa eläinten kuninkaasen, ja nyt kun hän pudisteli
nyrkkiänsä ja sen ohessa jäntereet paisuivat hänen rusoittavassa
käsivarressaan, ikäänkuin pyrkien rikkomaan niitä ympäröivää
kultarengasta, nyt kun polttaisi liekit säihkyivät hänen silmistään,
herätti hänen pelkoa.

Lännessä, mihinkä hän silmänsä käänsi, oli kalman kaupunki ja hävitetty
muukalaiskortteli. Muutamia tuntia sitten oli hän vienyt joukkonsa
läpi korppien ympäröimien raunioitten ja ohi isänsä maahan hajoitetun
huoneen.

Vaijeten, niinkuin sotapalvelus vaatii, oli hän siitä ohitse kulkenut
ja vasta kun pysähdys oli tehtävä ja kuultava, missä hänen joukkonsa
tuli majailemaan, oli hän joutsimiesten päälliköltä Hornechtilta saanut
tämän yön tapauksista tiedon. Vaijeten ja silmiään räpäyttämättä oli
hän kuunnellut häntä, eikä sanallakaan pyytänyt lähempiä tietoja,
ennenkuin hänen joukkonsa pääsivät telttoihin; mutta tuskin oli hän
itse päässyt lepoon, kun heprealainen tyttö, huolimatta vartijan
väitteistä, oli tunkeutunut hänen luokseen. Tämä tuli Eliabin, erään
hänen huoneensa vanhimman orjan nimessä, pyytääkseen häntä tulemaan
vanhuksen luokse. Vanhus oli jätetty jälelle, syystä että heikkous
ja sairaus esti häntä kulkemasta; ja kohta kansan lähdettyä oli hän
vaimoneen aasilla viety vähäiseen, valkaman luona olevaan huoneesen,
jonka Nun, hänen jalomielinen herransa, oli uskolliselle palvelijalleen
lahjoittanut.

Tyttärentytär oli jätetty tuon vanhan pariskunnan hoitajaksi ja nyt
halusi vanhan palvelijan sydän vielä kerran nähdä herransa esikoista,
jota hän lapsena oli käsivarsillaan kantanut. Hän oli käskenyt tytön
ilmoittamaan Hosealle hänen isänsä luvanneen toisille, että Hosea
tulisi jättämään egyptiläiset ja seuraamaan kansalaisiansa. Riemulla
oli Efraimin sukukunta, jopa koko kansakin, kuullut tämän ilmoituksen.
Iso-isä oli lähemmin kertova hänelle tästä, sillä surusta ja itkusta
oli tyttö ikäänkuin mieletön. Runsaimman siunauksen oli hän ansaitseva
seuratessaan häntä.

Että hänen täytyi tätä toivomusta noudattaa, oli jo ennakolta
sotilaalle selvä, mutta käyntinsä vanhuksen luona oli hänen jättäminen
seuraavaan aamuun. Tällävälin oli sanantuoja kiiruusti kertonut
monellaista, mitä hän itse oli nähnyt ja muilta kuullut.

Vihdoin meni hän pois; mutta Hosea puhalsi uudelleen valkeaan ja
niinkauvan kun liekit kirkkaasti leimusivat katseli hän kolkosti
ja miettiväisesti länttä kohti. Vasta sittekun liekit olivat
virikkeensä kuluttaneet ja liehuivat enään heikkoina ja sinertävinä,
hiiltyneen puun ympäri, katseli hän niihin ja ratiseviin kipenöihin,
ja jota enemmän hän niin teki, sitä syvemmäksi ja voittamattomaksi
näkyi hänestä juopa, mikä oli hänen vielä eilen suureen päämaaliin
tarkoittavassa sielussaan.

Puolitoista vuotta oli taistelu libyalaisia kapinoitsijoita vastaan
pidättänyt häntä kodistaan ja umpeen kuluneen kymmenen kuukauden
kuluessa ei ollut hänellä tietoa omaisistaan. Muutamia viikkoja sitten
oli hän saanut käskyn palata kotiinsa ja kun hän tänään lähestyi yhä
lähemmäksi obeliskeista rikasta Ramseskaupunkia Tanista, oli hänen
sydämensä sykkinyt niin iloisesti, toivorikkaasta ikäänkuin olisi hän,
kolmikymmenvuotias, vielä kerran tullut nuorukaiseksi.

Muutaman tunnin kuluttua oli hän jälleen näkevä rakastetun,
kunnioitetun isänsä, joka ainoastaan suurella epäilyksellä ja
äidin kehoituksesta, joka jo kauvan sitten oli silmänsä sulkenut,
oli sallinut hänen seurata haluaan ja ruveta sotilaaksi Faraon
sotajoukossa. Nyt tänään oli hän toivonut saavansa hämmästyttää
häntä tiedolla, että hän oli tullut arvossa ylennetyksi vanhojen
egyptiläisten päälliköitten yli. Halveksimisen, jota Nun oli hänen
tähtensä peljännyt, oli koko hänen personallisuutensa, kuntonsa
ja, lisäsi hän kainosti, onni muuttanut eduksi, ja kuitenkin oli
hän pysynyt heprealaisena. Kun hänen uhreissa ja rukouksissa tuli
tunnustautua johonkin Jumalaan, oli hän pitänyt kiinni samasta
Sethistä, jonka pyhästöön hänen oma isänsä oli hänen lapsena vienyt
ja jota silloin kaikki, jotka olivat semiläistä verta Gosenissa,
olivat rukoilleet. Mutta hänellä itsellään oli vielä toinenkin Jumala
ja tämä ei ollut hänen isäinsä, vaan se, joka oli tuttu kaikille
egyptiläisille, jotka olivat vihkimisen ottaneet vastaan. Kansalle,
joka ei häntä voinut käsittää, pysyi hän salattuna; mutta häntä eivät
ainoastaan nuo vihityt tunteneet, vaan useimmat niidenkin seassa,
jotka valtionpalveluksessa tai sotajoukossa -- olipa ne sitten jumalan
palvelijoita tai ei -- olivat kohonneet korkeisiin asemiin, ja hän
muukalainen ja vihkimätön heidän kanssansa. Tiesihän toki kukin, mitä
tarkoitettiin kun yksinkertaisesti puhuttiin "jumalasta", "kaikkiuden
summasta", "oman itsensä luojasta" ja "suuresta ainoasta". Hymnit
häntä ylistivät, hautakirjoitukset, joita jokainen voi lukea, puhuivat
hänestä, ainoasta Jumalasta, joka ilmeni maailmassa, joka läpitunki
kaiken ja ajateltiin samaksi kun sekin. Hän täytti luonnon ei vain
niinkuin elonvoima ihmisellisen organismin, vaan hän oli kaiken
luodun summa -- maailman kaikkius -- sen ijankaikkinen syntyminen,
joka noudatti lakia, joita se itselleen oli säätänyt. Niinkuin hänen
olentonsa oli kaikkiuden jokaisessa osassa, niin eli se ihmisessäkin ja
mihinkä kuolevainen vain katseli, voi hän huomata tuon "ainoan" voimaa.
Paitsi häntä ei voinut mitään ajatella ja niin oli hän yksi niinkuin
hebrealaistenkin jumala. Ilman häntä ei syntynyt eikä tapahtunut mitään
maailmassa, ja niin oli hän kaikkivaltias niinkuin hänkin. Hosea oli
jo kauvan aikaa pitänyt näitä molempia olennoltaan samoina, vaikka
kohta erinimellisinä, Joka suosi toista, oli toisenkin palvelija,
ja sentähden voi päällikkö levollisesti astua isänsä eteen ja sanoa
hänelle, että hän sotilaana ja kuninkaansa palveluksessa oli kansansa
jumalalle pysynyt uskollisena.

Ja vieläpä kaukaa katsellessaan Taniksen korkeita pyloonia ja
obeliskia, oli toinenkin seikka pannut hänen sydämensä nopeampaan ja
iloisempaan liikkeesen; sillä lukuisilla matkoillaan aution erämaan
läpi ja monessa yksinäisessä leiriteltassa oli erään hänen kansansa
neidon kuva esiintynyt hänen sisällisten silmäinsä eteen; hänet oli
hän oppinut tuntemaan erityisenä, kaikenlaisten omituisten ajatusten
vaikuttamana lapsena; ja hänen oli hän taas kohdannut vähää ennen kuin
hän joukkoineen viimeisen kerran lähti Libyaan, täysin kehittyneenä,
arvokkaana ja ihanana neitona. Hosean äidin hautajaisiin oli hän
Succothista tullut Tanikseen ja silloin oli hänen kuvansa painunut
Hosean sydämeen, ja hänen kuvansa taas, niin rohkeni hän toivoa,
neidonkin sydämeen. Hänestä oli tullut naisprofeetta, joka kuuli
heidän Jumalansa ääntä. Sillä aikaa kuin muut hänen kansansa neidot
pidettiin tarkasti erillään, oli hän vapaasti liikkunut miestenkin
parissa ja huolimatta vihastaan egyptiläisiä vastaan ja Hosean
asemasta, ei salannut hän Hosealta, että hänen oli raskasta erota
hänestä ja ettei hän lakkaisi häntä ajattelemasta. Vahvan ja vakavan,
niinkuin hän itsekin, tuli hänen tulevan vaimonsa olla, ja Mirjamilla
oli nämä kumpaisetkin ominaisuudet; ja hän syrjäytti toisen valoisan
kuvan varjoon, jota hän ennen sisällisellä ilolla oli ajatellut. Hän
rakasti lapsia; ja suloisempaa lasta, kuin Kasana oli, ei hän ollut
tavannut Egyptissä, eikä muuallakaan. Myötätuntoisuus, jolla asetoverin
rakastettava tytär seurasi hänen tekojaan ja vaiheitaan, kaino, lämmin
taipumus, jota tuo nuori, monen haluama leski, osoitti hänelle, vaikka
hän kyllä jyrkästi osasi toisia pitää loitolla, oli rauhan aikana ollut
hänen ilonsa aiheena. Ennen hänen naimistaan oli hän hänessä nähnyt
kasvavan tulevan vaimonsa, mutta hänen avioliittonsa erään toisen
kanssa ja everstin uusittu vakuutus, ettei hän koskaan olisi antava
lastaan muukalaiselle puolisoksi, olivat loukanneet hänen ylpeyttään
ja herättäneet hänen hurmauksestaan. Sitten oli Mirjam kohdannut hänen
ja täyttänyt hänet hartaalla toivolla saada hänet omakseen. Kuitenkin
oli kotimarssilla hänellä mieleinen ajatus saada taaskin nähdä Kasana,
ja ettei hän kiihkeämmin häntä halunnut, oli hyvä, sillä siitä olisi
vain tullut suurempi harmi, kun egyptiläiset niinkuin heprealaisetkin
pitivät kauhistuksena ottaa samaan ateriaan osaa, istua samalla
istuimella tahi käyttää samaa veistä. Vaikka hän asetoverien kesken
olikin heidän vertaisensa, vaikka tuon nuoren lesken isä muisteli usein
ystävällisesti hänen isäänsä, niin vihasivat kuitenkin eversti ja
kaikki egyptiläiset muukalaisia.

Olihan hän löytänyt Mirjamissa jaloimman elämän kumppanin. Tehköön
Kasana onnelliseksi jonkun toisen! Aina saisi hän pysyä tuona suloisena
lapsena hänelle, jolta ei muuta vaadita, kuin iloa hänen suloisesta
olennostaan.

Häneltä oli hän, vanhana, kaikkeen palvelukseen valmiina ystävänä,
tullut vaatimaan iloisen silmäyksen; vaan Mirjamilta, hänet itsensä
kaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan; sillä kyllin kauvan oli hän
viettänyt yksinäistä leirielämää, ja kun eivät äidin käsivarret enää
syleilleet kotiin palajavaa, niin tunsi hän aviottoman olonsa vasta
oikein tyhjäksi. Rauhan ajasta tahtoi hän taaskin iloita, kun hän
monenlaisten vaarojen ja puutteiden jälkeen riisui aseet pois. Hänen
velvollisuutensa oli isänsä katon alle tuoda talonemäntä ja pitää
huolta siitä, että jalo suku, jonka viimeinen miehellinen jälkeinen hän
oli, ei sammuisi; sillä Efraim oli vain hänen sisarensa poika.

Näin elähyttävillä, iloisilla ajatuksilla oli hän Tanista lähestynyt.
Nyt oli hän matkan päässä. Mutta mitä hän oli toivonut ja mistä hän
iloitsi, se oli nyt hänen edessään niinkuin kypsyvä elovainio, jonka
rakeet ja heinäsirkat olivat hävittäneet.

Niinkuin pilkkaa tehden oli sallimus vienyt häntä hänen omaistensa
korttelin lävitse. Missä isäinhuone, jossa hän oli kasvanut ja jota hän
sydämestään ikävöi, oli seisonut, löytyi nyt vain soralla peitettyjä
raunioita: missä veriheimolaiset ylpeydellä olivat hänen peräänsä
katselleet, löysi hän kerjäläisiä, jotka saaliin himoisina kaivelivat
soraläjissä.

Ensimmäinen, joka Taniksessa oli hänelle kättä ojentanut, oli ollut
Kasanan isä. Ystävällisen silmäyksen sijasta Kasanan silmistä oli hän
hänen kauttansa saanut vain tietoja, jotka vihloivat hänen sydäntään.
Vaimon oli hän ajatellut saattavansa kotiin, ja huone, missä hänen piti
hallitsijattarena olla, oli maahan tasoitettu. Isa, jonka siunausta
hän toivoi ja jota hänen korotuksensa piti ilahduttaa, oli vaeltanut
kauvaksi pois ja tullut sen kuninkaan viholliseksi, jota hänen oli
menestyksestään kiittäminen.

Hänet valtasi ylpeä tunne, kun hän, huolimatta sukuperästään, oli
valtaan ja arvoon noussut ja kun hän nyt tästälähin saisi oikein
näyttää, mitä hän tuhansien johtajana saisi aikaan. Hänen ajattelevasta
päästään ei puuttunut suunnitelmia, jotka esimiesten hyväksyminä
olivat menestyneet; nyt sai hän omin päin toteuttaa aikeensa ja
välikappaleesta päästä johtavaksi voimaksi.

Se oli hänen rinnassaan herättänyt suloisen ja rohkaisevan tunteen ja
jouduttanut hänen askeleitaan kotimarssilla, mutta, nyt saavutettuaan
tuon kauvan kaivatun päämaalin, pitäisi hänen kääntyä takaisin ja
liittyä paimeniin ja rakennusmiehiin, joihin hän -- kuinka raskaalta
onnettomuudelta tuntuikaan se hänestä tällä hetkellä -- kuului
syntymäänsä ja sukuperäänsä katsoen ja joille hän, sitä ei sopinut
kieltää, oli käynyt yhtä vieraaksi kuin libyalaisille, joita vastaan
hän oli sotaan lähtenyt. Useimmissa seikoissa, jotka ovat arvosta
miehelle, ei hänellä enään ollut mitään yhteistä heidän kanssansa.
Isänsä kysymykseen, palajaisiko hän heprealaisena kotiin, oli hän
luullut saattavansa vastata myöntävästi ja nyt tunsi hän olevansa vain
vastenmielisesti ja vähemmän kuin puoleksi sellainen.

Lippuihin, joiden alla hän oli taisteluun rientänyt ja joita hänen
nyt piti voittoon viedä, oli hän sielunsa kiinnittänyt. Oliko sitten
mahdollista nyt erota niistä ja luopua siitä, mitä hän omaksi
ansiokseen oli ansainnut? Ja kuitenkin oli hän kuullut vanhan
Eliab-orjan pojantyttäreltä, että hänen kansalaisensa toivoivat hänen
eroavan palveluksestaan ja seuraavan heitä. Pian piti hänelle saapua
isän sanoma, eikä heprealaisten joukossa sopinut pojan vastustaa isänsä
käskyä.

Mutta toistakin täytyi hänen totella, nimittäin Faraota, jolle hän
oli juhlallisesti vannonut uskollisesti palvelevansa häntä ja ilman
epäilystä ja viivyttelemistä noudattavansa hänen käskyään veden ja
valkean läpitse sekä yöllä että päivällä.

Kuinka usein oli hän kutsunut sotilasta, joka sotajoukosta oli
paennut eli noussut esimiestensä käskyjä vastaan, kavaltajaksi ja
kunniattomaksi. Ja hänen käskystään ja hänen silmäinsä edessä oli moni,
joka oli lipuilta karannut, kuollut häpeällisen kuoleman hirsipuussa.
Pitäisikö hänen itsensä nyt tehdä sitä, miksi hän muita oli halveksinut
ja riistänyt heiltä elämän? Ravakkaasta päättäväisyydestään oli hän
tunnettu koko sotajoukossa ja kuinka pian oli hän tukalammissakin
kohdissa tehnyt oikean päätöksen ja pannut sen toimeen, mutta tänä
yksinäisenä yöllisenä hetkenä oli hän mielestään kuin heiluva ruoko ja
tunsi itsensä neuvottomaksi kuin hyljätty orpo.

Kovin oli hän harmissaan itsellensä ja nyt kun hän sysäsi keihään
valkeaan niin että räiskyvät puut lysähtivät kokoon ja kirkkaasti
loistavat kipinät sinkoilivat ulos yöhön, oli se vastenmielisyys hänen
omaa horjuvaa sieluansa kohtaan, joka tässä johti hänen kättään.

Jos se, mikä oli tapahtunut, olisi vaatinut häneltä koston miehuullista
velvollisuutta, niin ei hän olisi epäillyt eikä viivytellyt; ja isän
käsky olisi ollut hänelle määrääjänä, mutta kukas tässä sai suurinta
vääryyttä kärsiä? Varmaankin egyptiläiset, joilta Moseksen kirous
oli ryöstänyt tuhansia kalliita sieluja, samalla kun hänen omaisensa
pakenemalla välttivät kostoa. Että nuo edelliset olivat hävittäneet
heprealaisten huoneet, oli sytyttänyt hänen vihansa liekkiin, mutta
ei hän senvuoksi nähnyt syytä veriseen kostoon ajatellessaan, mikä
sanomaton kärsiminen hänen omaistensa kautta oli tullut kuninkaalle ja
hänen alamaisilleen osaksi.

Ei! Hänellä ei ollut mitään kostettavaa, ja hänestä tuntui niinkuin
olisi hän mies, joka näkee isänsä ja äitinsä kuoleman vaarassa ja
sanoo itselleen, ettei hän voi molempia auttaa ja jos hän, toista
pelastaakseen, panee henkensä alttiiksi, niin täytyy hänen antaa toisen
hukkua. Jos hän noudatti heimolaistensa mielipidettä, niin meni se
kunnia hukkaan, jonka hän oli yhtä kirkkaana pitänyt kuin metallin
kypärissään ja sen mukana kaikkein korkein, jota hän elämältä toivoi;
jos hän taas pysyi Faraolle ja kunnialleen uskollisena, niin petti hän
oman verensä, isän kirous pimitti häneltä päivän valon ja hänen täytyi
luopua ihanammasta, jota hän tulevaisuudessa oli toivonut; sillä Mirjam
oli kansansa oikea lapsi ja onneksi oli hänelle, jos neidon suuri sielu
ymmärsi yhtä lämpimästi rakastaa kuin katkerasti vihata.

Ylevänä ja ihanana, mutta kolkosti silmäillen ja ankaralla,
varoittavalla käytöksellä esiintyi hänen kuvansa hänen sisällisten
silmäinsä eteen tuossa kun hän sammuneen valkean yli katseli ulos yöhön
ja nyt nousi hänessä miehellinen ylpeys ja hänestä tuntui häpeälliseltä
naisen vihan ja moitteen pelosta alttiiksi antaa kaikki, mikä
sotilaalle oli rakasta.

"Ei, ei", jupisi hän itsekseen ja vaaka, jolla velvollisuus, rakkaus
ja pojan kuuliaisuus lepäsivät veren käskyn ääressä, kohosi korkealle
ilmaan. Hän oli, mikä hän oli, kymmentuhansien ylipäällikkö Faraon
sotajoukossa. Hänelle oli hän uskollisuuden vannonut eikä, kellenkään
toiselle. Hänen kansalaisensa pelastukoot egyptiläisten ikeestä, hän,
Hosea, inhosi pakoa! Orjuus oli raskaasti heitä painanut, mutta häntä
olivat maan mahtavimmat kohdelleet vertaisenaan ja pitivät häntä
korkean huomion ansainneena. Palkita heitä uskollisuuden rikoksella
ja petoksella, se oli hänen luonnettaan vastaan ja syvästi hengittäen
ponnahti hän ylös ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän nyt tehnyt
miehen päätöksen. Nainen ja rakkaudesta täytetyn sydämen arkamainen
kaiho eivät saisi luovuttaa häntä elämänsä vakavista velvollisuuksista
ja korkeista ihanteista.

"Minä jään!" kuului ääni hänen rinnastaan. "Isäni on viisas ja hyvä
ja kun hän saa tiedon syistäni, on hän ne hyväksyvä ja siunaava minua
kirouksen sijasta. Minä kirjoitan hänelle, ja poika, jonka Mirjam
lähetti luokseni, on oleva sanansaattajani."

Huuto teltasta peljästytti häntä ja tarkastaessaan tähtiä, huomasi hän
unohtaneensa velvollisuutensa poikaa kohtaan ja riensi nopeasti hänen
vuoteelleen.

Efraim, kohonneena vuoteelta, odotteli häntä ja huusi hänelle:

"Olen jo kauvan sinua kaivannut. Mielessäni liikkuu niin monta ajatusta
ja erittäinkin Mirjamin asia. Saatuani sen toimitetuksi, tulen
levollisemmaksi -- kuuntele sentähden minua!"

Silloin viittaili Hosea hänelle ja kun nuorukainen oli virvoitusjuoman
ottanut, jonka Hosea hänelle ojensi, alkoi hän:

"Mirjam, Amramin ja Jochebethin tytär tervehtää Nun'in poikaa,
efraimilaista. Hosea (apu) on sinun nimesi ja kansansa auttajaksi
on Herra meidän Jumalamme sinun valinnut. Mutta Josua [oikeastaan
Jehoschna, hän, jonka apu Jehova on], hän jonka apu on Jehova, olet
sinä tästä lähin, hänen käskystään, kutsuttava, sillä Mirjamin, hänen
palvelijansa kautta, käskee sinua hänen isäinsä Jumala, hän, joka on
sinunkin Jumalasi, olemaan kansasi miekkana ja kilpenä. Hänessä on
kaikki voima ja hän lupaa vahvistaa käsivartesi, ettäs voisit kukistaa
viholliset".

Hiljaa oli Efraim alkanut, mutta vähitellen kasvoi hänen äänensä
voima ja viimeiset sanat kaikuivat kuuluvasti ja juhlallisesti yön
hiljaisuudessa.

Niin oli Mirjam sanonut ne hänelle, jolloin hän oli kätensä laskenut
hänen päänsä päälle ja katsellut syvillä, yösynkillä silmillään hänen
kasvoihinsa ja nuorukaisen niitä kertoessa oli hänestä tuntunut
ikäänkuin pakottaisi joku salaperäinen voima häntä huutamaan niitä
Hosealle sellaisina kuin hän oli kuullut ne naisprofeetan suusta.
Sitten hengitti hän helpommin, kääntyi teltan seinälle ja sanoi
levollisesti: "Nyt tahdon minä nukkua". Mutta Hosea laski kätensä hänen
olkapäälleen ja huusi käskevästi: "Vielä kerran!"

Poika totteli; mutta tällä kertaa lausui hän nuo hänelle kerrotut sanat
ajattelemattomasti ja hiljaa itsekseen. Sitten sanoi hän rukoilevasti:
"Mutta salli nyt minun levätä", pannen kätensä poskensa alle ja sulkien
silmänsä.

Hosea myöntyi hänen tahtoonsa, pani varovasti uuden kääreen kuumalle
päälle, sammutti valon ja heitti uusia puita teltan ulkopuolella
hiipuvaan valkeaan; mutta kaiken tämän teki tuo valpas, lujatahtoinen
mies niinkuin unessa. Vihdoin istahti hän, nojaten käsivartensa
polveaan ja päänsä kättään vasten ja katseli milloin avaruuteen,
milloin liekkeihin.

Kuka oli se Jumala, joka kutsui Mirjamin kautta hänet olemaan kansansa
kilpenä ja miekkana kutsujan avulla?

Uutta nimeä piti hänen kantaa ja nimi oli egyptiläiselle sama kuin
mieskin: "Kunnia Faraon _nimelle_!" eikä: "Kunnia Faraolle"! sanottiin
puheessa ja kirjoituksessa; ja jos hän tästälähin piti kutsuttaman
Josuaksi, niin vaadittiin samalla, että hänen oli luopuminen vanhasta
ihmisestä ja tuleminen uudeksi.

Mitä Mirjam hänelle oli ilmoittanut hänen isäinsä Jumalan tahtona, ei
sisältänyt vähempää kuin sen vaatimuksen, että hänen egyptiläisestä,
joksi elämä hänet oli tehnyt, taaskin piti tulla heprealaiseksi,
jommoinen hän poikana oli ollut. Sellaisena piti hänen oppia toimimaan
ja sellaiseksi tuntemaan itsensä.

Mirjamin kehoitus kutsui häntä takaisin omaistensa luo. Mitä hänen
isänsä häneltä odotti, sitä käski hänen kansansa Jumala hänelle
Mirjamin kautta. Joukkojensa sijasta, joista hänen tuli erota, oli hän
tulevaisuudessa johtava oman kansansa miehiä taisteluun! Se oli neidon
käskyn sisältö; ja kun tuo ylevä neito, naisprofeetta, joka sanoman
kuulutti hänelle, ilmoitti, että se oli Jumala itse, joka hänen suunsa
kautta puhui, niin ei ollut se turhaa kerskausta, vaan hän totteli
todella korkeimman käskyä. Ja nyt kasvoi tuon naisen kuva, jota hän
liian uskaliaasti pyysi omistaa, äärettömän korkeaksi hänen silmissään.
Paljon, jota hän lapsuudessaan oli kuullut Abrahamin Jumalasta ja hänen
lupauksistaan, johtui taaskin hänen mieleensä ja vaaka, mikä ennen
oli ollut painavampi, kohosi kohoamistaan. Mikä äsken oli kypsynyt
päätökseksi, ei pitänyt enää ryhtiään ja uudelleen oli hän tuon kauhean
syvän epäröimisen alainen, josta hän jo luuli päässeensä.

Kuinka kuuluva ja voimallinen olikaan se kehoitus ollut, jonka hän oli
kuullut! Se kaikui hänen korvissaan ja hämmensi hänen henkensä lepoa ja
kirkkautta ja niinkuin ennen tyynesti miettimättä, koroittivat muistot
lapsuuden ajasta, jotka hän jo kauvan luuli unohtaneensa, äänensä; ja
sekaiset ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen aivoissaan.

Toisinaan halusi hän rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen, joka häntä
kutsui, mutta niin usein kun hän valmistautui kokoamaan ajatuksensa ja
ylentämään sydämensä ja silmänsä hänen tykönsä, täytyi hänen ajatella
valaa, jonka hän rikkoisi ja joukkojansa, joita hänen oli jättäminen,
tullakseen näitten hyvin harjaantuneiden, rohkeitten, tottelevaisten
aseveljeinsä sijasta, johtamaan kovan ikeen alla ollutta roskajoukkoa,
pelkurimaisia kuhnuria ja itsepäisiä, raakoja paimenlaumoja.

Kolmas hetki puoliyöstä oli tullut, vartijat vaihdettiin ja nyt luuli
hän saavansa nauttia muutaman tunnin lepoa. Päivän tultua aikoi hän
vielä kerran miettiä tätä kaikkea, hänelle omituisella järkevällä
selvyydellä, johonka ei hän vielä ollut päässyt. Mutta kun hän astui
telttaan ja kuuli Efraimin henkäyksiä, tuntui hänestä ikäänkuin hän
vielä kerran kuulisi pojan juhlallisen sanoman. Silloin hän peljästyi
ja juuri kun hän alkoi sitä itsekseen kertomaan, kuului melua vartijain
puolelta ja kiivas väittely keskeytti yön hiljaisuuden.

Tämä tapaus oli hänelle tervetullut ja nopein askelin lähestyi hän
vartijoita.



Kuudes Luku.


Hogla, tuon vanhan orjan pojan-tytär, oli tullut pyytämään Hoseata
isoisän luo, joka äkkiä oli mennyt tainioksi, tunsi kuoleman
olevan lähellä, eikä saattanut kuolla vielä kerran näkemättään ja
siunaamattaan häntä.

Silloin käski päällikkö hänen odottamaan ja sittenkuin hän oli
vakuutettu, että Efraim lepäsi rauhallisesti, käski hän uskotun miehen
valvomaan hänen luonaan ja seurasi Hoglaa.

Kulkiessaan Hosean edellä, kantoi hän pientä lyhtyä ja kun sen valo
lankesi tytön vartalolle ja kasvoille, huomasi hän kuinka rumat ne
olivat ja että raskas orjantyö ennen aikaansa oli painanut tuon kurjan
selän koukkuun. Hänen puheellaan oli tuo ruma sointu, mikä sellaisilla
naisilla usein on, joitten voimat säälimättömästi tulevat kulutetuiksi,
mutta mitä hän sanoi, ilmaisi rakkautta ja hyvyyttä, ja Hosea
unohti hänen ulkonäkönsä, kun tyttö tunnusti, että hänellä oli ylkä
poisvaeltaneitten joukossa, ja että hän sittenkin oli jäänyt vanhuksien
luo, syystä ettei hän saattanut jättää heitä yksin. Koska ei hän
ollut kaunis, ei ollut kukaan häntä pyytänyt vaimokseen, kunnes Asser
oli tullut, joka ei välittänyt hänen ulkonäöstään, ollen yhtä ahkera
kuin Hoglakin ja toivoi hänen pitävän huolta hänen omaisuudestaan.
Mielellään olisi Asserkin jäänyt morsiamensa luo, mutta hänen isänsä
oli käskenyt häntä seuraamaan mukana, eikä silloin auttanut muu mikään,
kuin totella ja erota koko elämän ajaksi. Epäsointuisilta ja rumilta
kaikuivat nämä sanat ja kuitenkin liikuttivat ne sen miehen sydäntä,
joka aikoi vastoin isänsä tahtoa kulkea omia teitään.

Kun he sitten lähestyivät satamaa ja Hosea näki laineenmurtajat ja
suuret linnoitetut varastohuoneet, jotka hänen kansalaisensa olivat
rakentaneet, tuli hänen mieleensä taaskin nuo kurjat työmieslaumat,
joiden hän usein näki ryömivän egyptiläisten voutien edessä ja
muulloin taas riitelevän keskenään. Kuullut oli hän myöskin,
etteivät he kammoksineet valhetta ja petosta päästäkseen siten työtä
tekemästä, ja että vaikeudella saatiin heitä tottelemaan ja täyttämään
velvollisuutensa.

Inhoittavimpia olentoja näistä onnettomista esiintyi hänen sisällisten
silmäinsä eteen ja ajatus, että hänen ehkä pitäisi tulla sellaisen
hylkyjoukon johtajaksi, oli hänestä niin häpeällistä, että alhaisinkin
hänen jaloista alapäälliköistään sitä välttäisi. Faraon sotajoukon
palkkasotureissa löytyi tosin monta heprealaista, jotka olivat
ansainneet urhoollisuuden ja rehellisyyden maineen, mutta he olivat
karjanomistajain poikia tai entisiä paimenia. Mutta usiammat niistä,
joiden luo hänen piti palata, olivat tuollaista irtolaisväkeä, joiden
savimajat potkaisulla menivät kumoon.

Päätettyänsä pysyä uskollisena sille valalle, joka sitoi hänen
lippuihin ja kuitenkin sydämen syvyydessä levottomana, astui hän orjan
majaan sisään ja hänen tyytymättömyytensä kasvoi nähdessään vanhuksen
siellä istuvan hyvinvoipana ja omin käsin kaatavan vettä viinin
joukkoon. Näin oltiin siis häntä väärillä luuloitteluilla houkuteltu
sisarenpojan sairasvuoteelta pois ja estetty yön lepoa nauttimasta,
tehdäkseen orjan mieliksi, joka hänen silmissään ei edes ollut täysi
ihminenkään. Niin sai hän siis tässä itse hieman kokea tuota kavalaa
omanvoitonpyyntiä, josta heitä egyptiläisten seassa moitittiin ja mikä
ei suinkaan häntä vetänyt heidän puoleensa. Mutta tuon terävänäköisen
ja oikeatuntoisen miehen harmi lauhtui pian, nähtyään tuon
yksinkertaisen tytön iloa isoisänsä pikaisesta toipumisesta. Myös sai
hän kohta vanhuksen ijäkkäältä vaimolta kuulla, että kun tyttö tuskin
vielä oli lähtenytkään, juolahti hänen mieleensä viini, jota heillä
oli, ja jo ensimmäisen pikarin juotua oli mies, jonka hän jo luuli
olevan toisella jalallaan haudassa, tullut yhä paremmaksi. Nyt sekoitti
hän tuota jumalanlahjaa, vahvistaakseen itseään silloin ja tällöin
ryypyllä.

Tässä keskeytti ukko heitä, että heidän oli tästä ja vielä paljon
suuremmasta hyvyydestä kiittäminen Nun'ia, Hosean isää; sillä paitsi
majaa, viiniä ja leipäjauhoja oli hän lahjoittanut heille lypsävän
lehmän ja vihdoin aasinkin, että hän toki joskus pääsi liikkumaankin.
Vieläpä oli hän antanut heille heidän pojan tyttären säkin ja
vähän hopeaa. Niin voivat he siis huolettomasti odottaa loppuansa,
erittäinkin kun heillä vielä majansa takana oli maatilkku, jonka Hogla
aikoi kylvää retikalla, tavallisella sipulilla ja valkosipulilla
särpimeksi. Mutta parhain kaikista oli kirjoitus, joka julisti heidät
ja tytön vapaiksi ainaiseksi. Niinpä oli Nun omiensa todellinen herra
ja isä, ja hänen lahjoissaan oli korkeimman siunaus jo näyttäynyt,
sillä kohta kansan lähdettyä olivat he Asserin, Hoglan yljän avulla
saattaneet hänet ja hänen vaimonsa kenenkään ahdistamatta tänne.

"Me vanhat", lisäsi vanhuksen vaimo tähän, "tulemme kuolemaan täällä.
Alutta Asser on Hoglalle luvannut, että hän tulee noutamaan häntä, kun
Hogla on loppuun asti täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan."

Nyt kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi kehoittavalla äänellä: "Eipähän
siihen pitkä aika enään mahtane ollakaan."

Silloin kuivasi Hogla sinisellä hameellaan silmänsä ja huudahti:
"Olkoon vaikka kuinka pitkä tahansa; olenhan nuori ja voin odottaa."

Hosea kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi tuo kurja,
ruma orpotyttö antanut hänelle opetuksen.

Hän oli sallinut noiden vapautettujen puhua rauhallisesti; mutta hänen
aikansa oli lyhyt ja sentähden kysyi hän, jos Eliab oli kutsunut hänen
jostakin erityisestä syystä luoksensa.

"Minun täytyi se tehdä", kuului vastaus; "ei ainoastaan tyydyttääkseni
tämän vanhan sydämen kaipiota, vaan senkin tähden, että herrani käski
minun niin tekemään. Suuri ja ihana on sinun miehuutesi ja Israelin
toivoksi olet sinä tullut. Isäntäni on huoneensa orjille ja vapaille
luvannut, että sinä, hänen hautaan mentyään, tulisit heidän herrakseen
ja johdattajakseen. Täynnä ylistystäsi oli hänen puheensa ja suuri
oli riemu, kun hän meille ilmoitti, että sinä tulisit poisvaeltavia
seuraamaan. Mutta vihdoin suvaitsi herrani antaa minulle käskyn, että
minä, siinä tapauksessa, jos sinä palajaisit kotiin, ennenkuin hänen
sanansaattajansa sinun tapasivat, ilmoittaisin sinulle Nun'in, sinun
isäsi, odottavan poikaansa. Mihinkä sinun kansasi kääntyykään, niin on
sinun velvollisuutesi seurata sitä. Auringon nousuun päin, mutta sitten
enemmän etelää kohti suunnitti kansa vaelluksensa ja Succothissa on
se levähtävä. Onteloon sykomooriin, Amminadab'in huoneen edustalla,
aikoo hän kätkeä kirjoituksen, joka on sinulle ilmoittava, mihinkä
kansa siitä paikasta on suunnittava matkansa. Hänen ja meidän Jumalamme
siunaus seuratkoon sinua kaikilla askeleillasi."

Vanhuksen viimeisiä sanoja lausuessa, kumarsi Hosea päänsä ikäänkuin
kutsuakseen näkymättömiä käsiä laskeutumaan päänsä päälle. Sitten
kiitti hän ukkoa ja kysyi sortuneella äänellä, jos kaikki olivat
mieluisasti totelleet käskyä jättämään kodin ja konnun.

Silloin löi vanha vaimo kätensä yhteen ja huusi:

"Oi ei, herra, ei suinkaan! Mikä valitus ja itku olikaan ennen
lähtöä! Useat vapisivat, toiset pakenivat eli etsivät lymypaikkoja,
piiloutuakseen. Kuitenkin oli kaikki turhaa! Naapurimme Deguel'in
huoneessa -- tunnethan sinä hänet -- oli nuori vaimo, synnytettyään
ensimäisen poikansa, vast'ikään parantunut. Kuinkahan tuon kurjan
käy kulkiessaan? Voi, hän itki niin katkerasti ja hänen miehensä
sadatteli kovin, mutta ei auttanut mikään! Hän sijoitettiin rintalapsen
kanssa rattaille ja kun lähtö tapahtui, tuli vaikutus häneen ja hänen
mieheensä, niinkuin kaikkiin muihinkin, jopa Pinehakseenkin, joka
vaimoneen ja viiden lapsen kanssa oli ryöminyt kyyhkyiskoppiin, ja
kymäräiseen haudankaivaja-Kusajaan, muistathan häntä? Adonai! Hän oli
nähnyt isän ja äidin, miehen ja kolme kelvollista täysikasvanutta
poikaa, kaikki, mitä Herra hänelle rakasta oli lahjoittanut, kuolevan,
ja meidän hautausmaallamme lepäsivät he vierekkäin. Mutta hän kävi
joka aamu ja ehtoo heidän lepopaikallaan ja kun hän siellä istui
pölkyllä, jonka hän oli asettanut pystytettyjen kivien viereen,
niin liikkui hänen suunsa alituisesti ja mitä hänen huuliltaan
tuli, ei ollut ainoastaan rukouksia, ei -- minä kuulustelin häntä
siellä hyvinkin usein, vaikk'ei hän sitä huomannut -- ei, hän puhui
vainajien kanssa, ikäänkuin kuulisivat ne häntä haudassa ja voisivat
vastata hänen puheeseensa, kuten elävät ihmiset auringon alla.
Seitsemättä-kymmentä vuottaan on hän jo lähellä, ja aina siitä ajasta
kun hän täytti kolmasti seitsemän vuotta kutsuvat ihmiset häntä
haudankaivaja-Kusajaksi. Tuohan oli narrimaista tointa; mutta juuri
sentähden mahtoi hänestä tuntua kaksinkertaisesti vaikealta luopua:
siitä, eikä hän sitä tahtonutkaan, vaan piiloutui pensaikon taakse.
Mutta Ahieser, heidän johtajansa, veti hänet esiin. Otti oikein
sydämeen hänen vaikeroimisensa. Mutta kun lähtö tuli, silloin tarttui
vaikutus häneenkin ja yhtävähän voi hän sitä vastustaa kuin toisetkin."

"Mikä tuli noihin kurjiin ja mikä vaikutus tarttui heihin?" keskeytti
tässä Hosea tuon vanhan puheentulvaa; sitten näki hän taas edessään
kaikessa, kurjuudessaan kansan, jota hänen tuli, ei, täytyi johdattaa,
niin totta kuin ei hän kalliimpaa tuntenut kuin isän siunauksen.

Silloin säpsähti tuo vanha vaimo ja levottomana siitä että ehkä oli
loukannut herransa esikoista, suurta ja mahtavaa sotilasta, vastasi hän
änkyttäen: "Mikäkö se oli, herra, joka heihin tarttui? Niin se... minä
olen vain kurja, yksinkertainen orjan vaimo; mutta, herra, jos sinä,
olisit nähnyt..."

"Mitä, mitä?" keskeytti häntä taas jyrkästi ja kärsimättömästi mies,
joka ensikerran näki itsensä pakotetuksi toimimaan vastoin taipumustaan
ja vakuutustaan.

Nyt koetti ukko auttaa tuskastunutta vaimoansa ja vastasi epäilevästi:
"Voi, herra, ei saata mikään suu sitä kuvailla eikä ihmisaju ajatella.
Se tuli Herralta Jumalalta, ja jos minä ryhtyisin kertomaan kuinka
voimalliseksi se tuli kansan sieluissa..."

"Tee niin", keskeytti häntä Hosea; "mutta aikani on lyhyt. Siis on
heitä ajettu lähtemään ja vastenmielisesti tarttuivat he matkasauvaan.
Että he jonkun aikaa sitten seuraavat Moosesta ja Aaronia, niinkuin
karja seuraa paimenta, on hyvin tuttua egyptiläisillekin. Ovatko ne,
jotka tuottivat kauhean ruton monelle viattomalle, tehneet tämänkin
ihmeen, joka sokaisee sinun ja vaimosi silmät?"

Tässä ojensi ukko torjuvalla liikkeellä kätensä sotilasta vastaan ja
vastasi murheellisella, nöyrästi rukoilevalla äänellä: "Oi, herra, sinä
olet isäntäni esikoinen, yksi suurimpia ja jaloimpia, ja jos tahdot,
niin tallaat sinä minun murskaksi niinkuin madon hiekassa ja kuitenkin
korotan minä ääneni ja huudan sinulle: 'Sinä olet saanut vääriä
tietoja!' Vieraalla maalla taistelit sinä vuoden ajan, jolloin valtavia
ihmeitä tapahtui meille kaikille, Zoanista [Taniksen heprealainen nimi]
kaukana oleskelit sinä lähdön aikana, sen olen kuullut! Sillä jokainen
kansamme poika, joka siinä oli läsnä, olisi antanut ennemmin kielensä
kuivua, kuin pilkannut sitä kunniaa, minkä Herra salli hänen nähdä.
Oi, ettäs kärsivällisyyttä harjoittaisit ja sallisit minun kertoa
sinulle..."

"Niin kerro siis!" käski Hosea, hämmästyneenä vanhuksen juhlallisesta
innosta. Ukko kiitti häntä lämpimällä silmäyksellä ja huusi:

"Voi, jos toki Aaron tai Eleasar tai minun herrani, sinun isäsi,
olisivat täällä läsnä, taikka Korkein tahtoisi lainata minulle heidän
puhekykyänsä! Mutta nyt! Olen vielä aivan kuulevinani ja näkevinäni
ikäänkuin tapahtuisi se toistamiseen, mutta kuinka minä kuvailen sitä?
Kuinka saattaa sellaista kertoa tyhjillä sanoilla? Mutta Jumalan avulla
tahdon minä koettaa!"

Tässä hän vaikeni ja kun Hosea huomasi, että vanhan miehen kädet
ja huulet vapisivat, ojensi hän pikarin hänelle, ja ukko tyhjensi
sen kiitollisesti pohjaan saakka. Sitten alkoi hän puhua, silmät
puoleksi suljettuna ja hänen kurttuiset kasvonsa tasoittuivat yhä
tasoittumistaan, jota pitemmälle hän puheessaan tuli:

"Mitä silloin tapahtui, kun tiedoksi tuli, mitä kansalle oli määrätty,
sen on jo vaimoni kertonut, ja pelkureihin ja napiseviin kuuluimme
mekin. Mutta eilen ehtoolla kutsuttiin me kaikki, jotka kuulumme
Nun'in huoneesen, pitoihin: paimenet, orjat ja köyhätkin -- ja siellä
tarjottiin meille paistettua lampaanlihaa, tuoretta, happamatonta
leipää ja viiniä yllinkyllin, enemmän kuin muulloin elojuhlalla, mikä
sinä yönä alkoi, ja jossa sinä, poikani, monasti olet ollut. Siellä
istuimme ja pidimme hyviä päiviä ja sinun isäsi, meidän herramme,
rohkasi meitä ja kertoi meille isäimme Jumalasta ja mitä suuria töitä
hän oli heille tehnyt. Nyt oli hänen tahtonsa, että me lähtisimme
tästä maasta, jossa me olemme kärsineet ylenkatsetta ja orjuutta.
Ei ollut tämä sellainen uhri kuin se, jota varten Abraham teroitti
veitsensä vuodattaakseen Korkeimman käskystä poikansa Isakin verta,
vaikka monestakin oli katkerata erota rakkaasta kodista ja monesta
vanhasta tavasta, vaan se oli enemmän suuri onni meille. Sillä,
huusi hän meille, me emme tule vaeltamaan tietämättömää, vaan ihanaa
päämaalia kohti, jonka Jumala on meille osoittanut. Tämän orjuuden
maan asemasta on hän luvannut ihanan uuden kodin, jossa me vapaina
miehinä hedelmällisillä niityillä ja runsailla laitumilla löydämme,
mikä ravitsee miestä ja hänen omiansa sekä ilahduttaa sydäntä. Niinkuin
täytyy kovasti työskennellä ansaitakseen hyvän palkan, niin tulisi
meidänkin vähän aikaa kestää puutetta ja murhetta, voittaaksemme
itsellemme ja lapsillemme Herran meille lupaaman ihanan, kauniin
kodin. Jumalan maa se tulisi olemaan, koskapa se oli korkeimman oma
lahja. Niin puhui hän ja siunasi meitä kaikkia sekä lupasi, että
sinäkin pudistaisit tomun jaloistasi ja yhtyisit meihin taistellaksesi
kokeneena sotapäällikkönä ja kuuliaisena poikana väkevällä käsivarrella
meidän puolestamme."

"Silloin kuului kaikuva riemu, ja kun me olimme torilla kokoontuneet
ja huomasimme, että päivätyöläistenkin oli onnistunut paeta vouteja,
tuli monikin rohkeammaksi. Sitten astui Aaron keskellemme ja nousi
ylös huutajan paikalle, ja mitä Nun, herrani juhla-aterialla oli
puhunut, sen kuulimme nyt hänen suustaan, ja hänen puheensa kajahteli
milloin jyrisevänä ukkosena, milloin vienona harpunsoittona ja kukin
tunsi, että se oli Herra meidän Jumalamme itse, joka hänestä puhui;
sillä se tunki syvälle vastahakoistenkin sieluun niin, etteivät he
koskaan enään napisseet eikä valittaneet. Mutta kun hän viimeksi huusi,
ettei kukaan erehtyvä ihminen, vaan Herra meidän Jumalamme itse olisi
johtajamme -- kun hän kuvaili sen maan ihanuutta, jonka portit hän
meille tulisi avaamaan ja jossa me, vapautettuina kaikesta orjuudesta,
tulisimme vapaina, onnellisina miehinä vallitsemaan, tarvitsematta
ketään muuta totella kuin isäimme Jumalaa, ja niitä, joita hän itse
oli johtajiksemme asettanut -- silloin tuntui niinkuin mies toisensa
jälkeen olisi makeasta viinistä tullut juopuneeksi ja ikäänkuin ei
kuljettaisi kuivia erämaan polkuja tietämättömään, vaan suurelle
aterialle, jota varten Korkein itse oli meille pöydän kattanut. Ja
niihinkin, jotka eivät mitään olleet Aaronin puheesta kuulleet,
vuodatettiin ihmeellinen luottamus, ja kukin mies sekä vaimo olivat
paljon iloisemmat ja äänellisemmät kuin elonjuhlassa ja sydämensä
tulvasivat yli partaitten kiitosta.

"Vanhoihinkin se tarttui! Satavuotinen Elisama, sinun iso-isäsi, joka
jo kauvan, niinkuin tiedät, istui kumarassa ja vaijeten paikallaan,
ojensi itsensä ylös ja puhui säihkyvin silmin tulisia sanoja.
Herran henki oli tullut hänen ja meidän kaikkein päälle. Ikäänkuin
nuoreentuneeksi tunsin itseni sekä sielun että ruumiin puolesta ja
astuessani joukkoihin, jotka järjestäytyivät vaellukseen, huomasin
minä Eliseban, tuon äskensynnyttäjän, kantotuolissaan ja hän oli
näöltään niinkuin hääpäivänään sekä painoi lapsen rintaansa ja
ylisti sen onnea, että se saisi vapaudessa kasvaa luvatussa maassa,
ja hänen huoneherransa Deguel, joka äänekkäimmin oli sadatellut,
heilutti nyt sauvaa, suuteli vaimoa ja lasta ilosta loistavin silmin
ja riemuitsi korkea-äänisesti niinkuin viinitarhuri viininkorjuussa,
jolloin astiat ja säkit ovat liian pienet Jumalan siunaukselle. Tuo
vanha haudankaivaja-Kusaja, jonka he olivat temmanneet leposijaltaan,
istui toisten viallisten kanssa vaunuilla liehuttaen huntua ja yhtyen
ylistyslauluun, jonka Elkana ja Abiassaph, Korah'in pojat, olivat
alkaneet. Niin vaelsivat he pois; mutta me jälkeenjääneet laukesimme
toistemme käsivarsiin tietämättä, josko kyyneleet, joita me vuodatimme,
täyttivät silmämme murheesta vaiko ilosta nähdessämme tuhansia niin
onnellisina ja toivorikkaina.

"Niin se tapahtui ja vasta kun pimeyteen katosivat soihdut, joita
kannettiin matkueen etunenässä ja jotka minusta näkyivät loistavan
kirkkaammin kuin ne suuret tulet, mitkä täällä temppelitornissa
sytytetään Neithin kunniaksi, läksimme me pois, ettemme kauvemmin
pidättäisi Asseria, ja meidän synkässä yössä kulkiessamme pitkin
katuja, mitkä kaikuivat porvarein valitushuudoista, lauloimme hiljaa
Korah'in poikain ylistyslaulua ja suuri ja suloinen rauha valtasi
meidät; sillä me tiesimme nyt, että Herra meidän Jumalamme suojeleisi
ja johdattaisi kansaansa."

Tässä vaikeni vanhus, mutta hänen vaimonsa ja tyttö, joka häntä
loistavin silmin oli kuunnellut, nojausivat liki toisiinsa ja
kehoittamatta toinen toistaan lauloivat he äkkiä Korah'in poikain
ylistyslaulun. Ja vaimon heikko ääni sekaantui liikuttavalla
sydämellisyydellä alavaan, mutta suuren innostuksen jalostuttamaan
lauluun.

Hosea tunsi, että olisi ollut rikoksellista häiritä näiden liian
täysien sydänten purkausta; mutta ukko vaati heidän vaikenemaan ja
katseli tuskallisella jännityksellä herransa esikoisen vakaviin
kasvoihin.

Oliko hän ymmärtänyt häntä?

Oliko faraota palvelevalle sotilaalle selvinnyt, että Herra Jumala
itse oli vaikuttanut hänen kansalaistensa sieluihin heidän lähtiessään
matkalle.

Oliko hän luopunut kansastaan ja Jumalastaan ja niin turmeltunut
egyptiläisten seassa, että hän uhoitteli oman isänsä toiveita ja
käskyjä?

Oliko se, johonka hän pani suurimmat toiveensa, tullut luopioksi ja
kadonnut kansastaan?

Sanoilla ei hän voinut näihin kysymyksiinsä saada mitään vastausta,
mutta kun Hosea otti hänen vanhan kurttuisen kätensä omiin käsiinsä ja
puristi sitä, kuten ystävän kättä ainakin, kun hän kostein silmin sanoi
hänelle jäähyväiset ja sen ohessa jupisi: "Sinä saat kuulla minusta!"
-- silloin luuli hän kyllin tietävänsä ja suuren ilon täyttämänä
suuteli hän kerran toisensa perästä hänen vaatteitaan ja käsivarsiaan.



Seitsemäs Luku.


Pää kumarassa palasi Hosea leiriin. Epäröiminen hänen sielussaan oli
asettunut. Hän tiesi nyt, mitä hänen oli tehtävä. Isä kutsui häntä ja
hänen täytyi totella.

Ja hänen kansansa Jumala!

Ukon kertoessa oli kaikki, mitä hän oli kuullut lapsena, herännyt
uuteen eloon ja hän tiesi nyt, että hänen Jumalansa oli toinen kuin
aasialaisten Seth ala-Egyptissä elikkä "tuo ainoa" ja "kaikkiuden
summa", kuten vihityt sanoivat.

Rukoukset, joita hän levolle mennessään oli rukoillut, kertomus
maailman luomisesta, jota hän ei koskaan ollut kyllikseen kuullut,
syystä että se niin ihanan, selvästi näytti, kuinka kaikki oli
vähitellen syntynyt, mitä maan päällä ja taivaassa löytyi, kunnes
ihminen tuli ottamaan sen haltuunsa ja nauttimaan siitä, kertomusta isä
Abrahamista ja Isakista, Jaakopista, Esausta ja hänen kanta-isästään
Joosepista, näitä kaikkia oli hän niin mielellään kuunnellut, kun tuo
lempeä nainen, joka hänelle elämän oli antanut, hoitajatar ja isoisä
Elisama olivat niitä kaikkia hänelle kertoneet, ja kuitenkin luuli hän
ne jo kauvan aikaa sitten unohtaneensa.

Mutta tuon vanhan orjan majassa olisi hän saattanut kertoa ne sanasta
sanaan ja hän tiesi nyt, että löytyi näkymätön kaikkivaltias Jumala,
joka suosi hänen kansaansa enemmän kuin muita kaikkia ja oli luvannut
hänelle tehdä sen suureksi kansaksi.

Mikä egyptiläisten seassa pidettiin salassa, suurimpana mysterium'ina
(salaisuutena), se oli hänen heimolaistensa seassa yhteistä omaisuutta.
Heidän seassaan saattoi kukin kerjäläinen ja orjakin nostaa kätensä
rukouksessa ainoan, näkymättömän Jumalan puoleen, joka oli ilmestynyt
Abrahamille.

Viisaat egyptiläisten seassa, jotka olivat aavistaneet hänen
olemustansa ja kaunistaneet hänen olentoansa mielikuvituksensa ja
ajatuksensa te'elmillä, olivat peittäneet sen taajalla hunnulla ja
salanneet sen suurelta joukolta; ainoastaan kansansa seassa oli hän
todella elävä ja ilmoitti itsensä valtavassa, sydäntä värisyttävässä
suuruudessaan.

Ei hän ollut sama kuin luonto, jonka kanssa vihityt temppelissä hänen
sekoittivat; ei, korkealla yli kaiken luodun ja koko maailman, siihen
luettuna ihminenkin, hänen viimeinen ja täydellisin luomuksensa,
jonka hän omaksi kuvakseen oli luonut, yleni hänen isäinsä Jumala
ja kaikki luontokappaleet olivat hänen tahdolleen alamaiset.
Valtavimpana kaikista kuninkaista hallitsi hän oikeudenmukaisella
ankaruudella kaikkia eläviä ja vaikka hän kätkeytyikin ihmisen, oman
kuvansa, silmillä ja mielikuvituskyvyltä, niin oli hän kuitenkin
elävä, ajatteleva, liikkuva olento niinkuin hänkin, huomioon
ottamalla että hänen olemusaikansa oli ijankaikkisuus, hänen henkensä
kaikkitietäväisyys, hänen hallituksensa piiri äärettömyys.

Ja tämä Jumala, hän oli tehnyt itsensä kansansa johtajaksi. Ei
löytynyt sotapäällikköä, joka uskalsi verrata itseään häneen. Ellei
profetallinen henki pettänyt Mirjamia ja hän todella oli kutsunut häntä
kantamaan hänen miekkaansa, kuinka uskalsi hän vastustaa häntä ja
löytyikö korkeampaa tehtävää maan päällä?

Ja hänen kansansa? Tuo roskaväki, jota hän vast'ikään ylenkatseella
oli ajatellut, kuinka olikaan se vanhuksen kertomuksen mukaan
korkeimman voiman kautta muuttunut! -- Nyt halusi hän johdattaa sitä ja
keskitiellä leiriin jäi hän seisomaan hiekkakummulle, jonka alla meren
ääretön pinta välkkyi heikosti kimaltelevien taivaanvalojen loisteessa
ja nyt kohotti hän ensi kerran monesta, monesta vuodesta käsivartensa
ja silmänsä sen Jumalan puoleen, jonka hän taaskin oli löytänyt.

Lyhyellä rukouksella, jonka äiti oli hänelle opettanut, alkoi hän;
mutta sitten avuksihuusi hän korkeinta voimallisena neuvonantajana
ja rukoili häntä palavasti osoittamaan Hänelle tietä, jolla hänen,
olematta tottelematon hänelle ja isälle, ei tarvitsisi rikkoa sitä
valaa, minkä hän kuninkaalle oli vannonut eikä tulla kunniattomaksi
niiden silmissä, joita hänen oli paljosta kiittäminen.

"Uskollisena Jumalana, joka rankaiset valanrikoksen", huusi hän
korkeutta kohti, "ylistävät sinua sinun omasi! Kuinka saatat sinä
minulta vaatia, että minä olisin uskoton ja rikkoisin sinulle tekemäni
valan? Mitä minä olen ja voin, kuuluu sinulle, sinä voimallinen, ja
veren ja hengen olen minä valmis uhraamaan kansalleni. Mutta ennenkuin
syökset minut kunniattomuuteen ja valapattoisuuteen, tempaa minut pois
täältä ja usko toiselle, jota ei mikään pyhä vala sido, se työ, johonka
olet palvelijasi valinnut!"

Niin hän rukoili ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käsivarsissaan
pidellyt ystävää, jonka hän luuli kadottaneensa. Sitten astui hän
hiljaa eteenpäin kiiluvassa yössä ja kun ensimmäinen aamuhämärä
sarasti, haihtui tunteitten tulva hänessä ja varova päällikkö alkoi
taaskin levollisesti ajattelemaan.

Itselleen oli hän luvannut, ettei hän tahdo mitään tehdä vastoin isänsä
ja Jumalansa tahtoa, mutta hän oli päättänyt ei myöskään tulevansa
kunniattomaksi ja valapatoksi. Mikä hänen velvollisuutensa oli, se oli
hänelle selvä. Hänen täytyi luopua Faraon palveluksesta ja sitä ennen
ilmoittaa esimiehilleen, että hän kuuliaisena poikana aikoi seurata
isänsä tahtoa ja jakaa hänen ja kansansa onnen.

Kuitenkaan ei hän ollut tietämätön, että häneltä kiellettäisiin hänen
vaatimuksensa, että häntä väkivallalla pidätettäisiin ja että häntä
ehkä uhattaisiin kuolemalla, jos hän järkähtämättömästi pysyisi
päätöksessään ja vieläpä päälle päätteeksi jätettäisiin pyövelille.
Vaikkapa hänelle näin kävisikin ja hänen aikeensa maksaisi hänelle
hengenkin, niin oli hän oikein tehnyt ja sotatoverien, joiden
kunnioitus oli hänelle kallis, täytyisi muistaa häntä urhoollisena
ja kunnollisena kumppanina, mutta hänen isänsä ja Mirjam eivät saisi
häneen vihastua, ei, vaan valittaa uskollista miestä ja poikaa, joka
valitsi kuoleman ennemmin, kuin teki valanrikoksen.

Ylevänä ja levollisena antoi hän ylpeillä ryhdillä vahdille
lunnassanan ja meni telttaansa. Efraim lepäsi vielä hiljaa vuoteella
ja hymyili ikäänkuin suloisen unen helmassa. Itse hän etsi hänen
vieressään matolla virkistystä tulevaa vaivaloista päivää varten.
Pian sulkeutuivatkin hänen silmänsä ja tunnin kestävän raskaan unen
perästä avasi hän kenenkään heräämättä silmänsä ja pukeutui paraimpaan
juhlapukuun, kypäriin ja kullattuun rintahaarniskaan, jota hän tapasi
käyttää suurissa juhlatiloissa ja kuninkaan läsnäollessa.

Sillävälin oli Efraimkin herännyt, ja tarkasteltuaan uteliaana ja
iloisena enoaan, joka seisoi hänen edessään ihanassa miehuuden voimassa
ja loistavassa kullatussa komeudessaan nousi hän ylös ja huusi:
"Mahtaapa tuntua ylevältä noin puettuna johtaa tuhansia!"

Silloin kohautti toinen olkapäätään sanoen: "Ole kuuliainen
Jumalallesi, älä anna suuremmalle äläkä pienemmälle oikeutta katsella
sinua muutoin kuin kunnioituksella ja sinä saat kantaa päätäsi yhtä
korkealla kuin ylpein sotasankarikin purppurapuvussa ja kullatussa
haarniskassa.

"Mutta sinä olet ehtinyt pitkälle egyptiläisten seassa", pitkitti
nuorukainen. "He pitävät sinua suuressa arvossa, niinkuin eversti
Hornechtkin ja hänen tyttärensä Kasana."

"Tekevätkö niin?" kysyi sotilas hymyillen ja käski sisarenpojan
vaikenemaan; sillä hänen otsansa hehkui tosin vähemmin levottomasti
kuin eilen, mutta kuitenkin oli se vielä kuuma.

"Älä mene ulos", lopetti Hosea puheensa, "ennenkuin lääkäri käy sinua
katsomassa ja odota täällä takaisintuloani."

"Viivytkö sinä kauvankin?" kysyi nuorukainen.

Silloin seisahtui Hosea miettivästi, katsahti rakkaasti hänen
kasvoihinsa ja vastasi vakavasti:

"Joka on jonkun herran palveluksessa, ei tiedä koskaan, kuinka kauvan
häntä pidätetään."

Sitten muutti hän äänensä ja pitkitti tyyneesti puhellen: "Tänään --
tänä aamuna -- tulee ehkä kaikki selväksi ja minä olen muutamassa
tunnissa takaisin. Muutoin, ellen tänä ehtoona tai varhain huomenna
ole palannut luoksesi, sitten" -- ja samalla laski hän kätensä pojan
olkapäälle -- "mene niin pian kuin saatat kotiisi. Kun sinä tulet
Succothiin ja jos kansa ennen sinne tuloasi on sieltä lähtenyt, niin
löydät sinä ontelossa sykomorissa, Amminadabin huoneen edustalla,
kirjoituksen, joka ilmoittaa sinulle, mihinkä se on mennyt. --
Tavattuasi omaisemme tervehdi isää, isoisää Elisamaa ja Mirjamiakin.
Sano hänelle ja toisille, että Hosea aina on muistava Jumalansa
niinkuin isänsäkin käskyt. Tulevaisuudessa on hän kutsuva itsensä
Josuaksi -- Josuaksi, kuuletko sinä? -- Ilmoita tämä ennen kaikkia
Mirjamille. Mutta viimein on sinun kertominen heille, että jos minä
jään tulematta, eikä minulle sallita seurata heitä, niinkuin kuitenkin
tahtoisin, niin on Korkein päättänyt toisin minusta ja särkenyt
valitsemansa miekan ennen sen käyttämistäkään. Ymmärrätkö minua poika?"

Silloin kumarsi Efraim ja vastasi: "Sinä ajattelet, että ainoasti
kuolema voi sinua pidättää noudattamasta Jumalan kutsumusta ja isäsi
käskyä."

"Se oli tarkoitukseni", vastasi Hosea, "mutta jos he kysyvät, miksi en
ole paennut faraota ja hänen valtaansa, niin vastaa, että Hosea tahtoo
ryhtyä uuteen toimeensa uskollisena miehenä, joka ei ole rikkonut
valaansa, tai, jos se on Jumalan tahto, kuolla sellaisena -- ja kerro
nyt mitä minä olen sanonut."

Efraim totteli ja hänen enonsa puhe lienee painunut syvälle hänen
sieluunsa; sillä hän ei unohtanut eikä sanonut yhtään sanaa väärin.
Mutta tuskin oli hän lopettanut kertomisensa, ennenkuin hän kiivaasti
tarttui Hosean käteen ja rukoili häntä hartaasti ilmoittamaan hänelle,
jos hänellä oli syytä peljätä henkeänsä.

Silloin sulki sotilas hänen innokkaasti käsivarsiinsa lausuen
toivomuksensa, että hän oli uskonut hänelle tämän sanoman
unhottaaksensa sen.

"Kenties", päätti hän puheensa, "koettavat he väkivallalla pidättää
minua, mutta Jumalan avulla olen minä taasen takaisin luonasi ja me
ratsastamme yhdessä Succoth'iin."

Sitten astui hän pikaisesti ulos, kuulematta sisarensapojan
uudistettuja kysymyksiä, sillä ulkona oli hän kuullut vaunujen ratinaa
ja kaksi jalojen hevosten vetämää vaunua lähenivät nopeasti telttaa ja
pysähtyivät sisäänkäytävän ulkopuolelle.



Kahdeksas Luku.


Hosea tunsi vallan hyvin miehet, jotka astuivat ulos vaunuista;
ne olivat kuninkaan ensimäinen Kamariherra ja eräs ylimmäisistä
kirjanoppineista ja he tulitat viemään häntä "korkeaan porttiin".
[Kuninkaan linna. Nimi "Farao" merkitsee myöskin korkea portti.]

Ei sopinut viipyä eikä tehdä verukkeita ja pikemmin hämmästyneenä kuin
levottomana astui hän toisiin ajoneuvoihin kirjanoppineen kanssa.
Molemmat virkamiehet kantoivat surupukua ja valkean strutsisulan
asemesta, joka on heidän varsinainen virkamerkkinsä, oli heillä musta
sulka ohimoilla. Hevoset ja edellä-juoksijatkin olivat varustetut
kaikilla syvimmän surun merkeillä, ja kuitenkin näyttivät kuninkaan
sanansaattajat pikemmin iloisilta kuin murheellisilta, sillä kotka,
joka Faraolle oli saatettava, seurasi heitä kernaasti, vaikka he olivat
peljänneet, etteivät enää löytäisi sitä pesässä.

Tuulen nopeudella veivät kuninkaallisen tallin komeat hevoset nuo
keveät ajopelit epätasaista rantaa ja sileätä maantietä pitkin linnaa
kohti.

Efraim oli nuoruuden uteliaisuudella astunut teltan ulkopuolelle
katselemaan tuota harvinaista näytelmää, mikä siellä tarjoutui.
Ympärillä seisovat sotilaat olivat hyvillään, että farao oli omat
vaununsa lähettänyt heidän päällikölleen ja miellyttipä se hänenkin
turhamaisuuttaan nähdessään enon matkustavan sillä tavalla. Mutta
kauvan ei hän saanut seurata häntä silmillään, sillä taajat tomupilvet
peittivät pian ajopelit hänen silmistään.

Hehkuvan kuuma erämaan tuuli, joka niin usein kevätkuukausina
puhaltelee Niilin laaksossa, oli ruvennut tuulemaan ja vaikka taivas
olikin yöllä sekä aamulla loistanut kirkkaan sinisenä, niin oli se nyt,
ellei juuri pilvessä, kuitenkin ikäänkuin valkoisen pölyn peittämänä.

Niinkuin sokean silmä katsoa tirroitti aurinko liikkumattomana ihmisten
päälaeille alas. Siitä virtaileva hehkuva kuumuus näkyi nielleen
tänään näkymättömät säteet. Sumun suojelemana saattoi katsoa aurinkoon
sovaistumatta, ja kuitenkaan ei ollut sen kuumuus koskaan polttavampi
kuin nyt. Vieläpä tuo vieno tuulikin, mikä muulloin aamuisin virkisti
otsaa, läähöitti tänään kuni riehuvan petoeläimen kuuma hengitys.
Se oli täynnä hienoja, hehkuvia hiekkajyviä, joiden koti on erämaa,
ja muutti hengittämisilon kiusaavaksi vaivaksi. Tuo egyptiläisen
maaliskuu-aamun muutoin niin lemuava ilma ahdisti ihmisten ja eläinten
rintoja, se tuntui rasittavan kaikkia luontokappaleita ja painostavan
niiden iloista eloa.

Jota korkeammalle tuo kalpea säteilemätön aurinko nousi, sitä
harmaammiksi kävivät sumut, sitä taajemmiksi ja liikkuvammiksi erämaan
hiekkapilvet.

Efraim seisoi teltan ulkopuolella ja katseli sinnepäin, mihin faraon
vaunut katosivat pölyn sekaan. Hänen polvensa vapisivat, mutta tästä
hän syytti Seth-Typhonin tuulta, jonka leyhkiessä väkevimmänkin jalkoja
rasittaa näkymätön paino.

Hosea oli poissa, mutta muutaman tunnin kuluttua saattoi hän olla
takaisin ja silloin oli hän seuraava häntä Succothiin, ja nuo ihanat
kuvat ja toiveet, joita eilispäivä oli hänelle lahjoittanut ja joiden
lumoavaa suloa kuume vielä enemmän lisäsi, haihtuivat ainiaaksi häneltä.

Viimeisyönä oli hän vielä lujasti päättänyt mennä faraon sotajoukkoon,
jäädäkseen Tanikseen ja Kasanan läheisyyteen; mutta jos hän edes
puoleksi oli käsittänyt Hosean sanoja, voi hän siitä varmuudella
otaksua, että hän aikoi kääntää selkänsä Egyptille ja korkealle
viralleen sekä ottaa hänenkin mukaansa, jos hän vain onnellisesti
pääsisi menemään. Hänen täytyi siis luopua halustaan vielä kerran nähdä
Kasanaa. Mutta tämä ajatus tuntui hänestä kärsimättömältä ja hiljainen
ääni kuiskasi hänelle, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä ja että hän
saisi oman mielensä mukaan vapaasti toimia. Hänen holhojansa, hänen
isävainajansa Teli, jonka kodissa hän oli kasvanut, oli vähän aikaa
sitten tullut sairaaksi, eikä hänelle oltu annettu uutta holhojaa, hän
kun jo oli jättänyt lapsuutensa päivät taaksensa. Olipa vielä määrätty,
että hänen myöhempään piti tulla etevän sukunsa pääksi, ja eiliseen
saakka ei hän ollut parempaa toivonut.

Kun hän eilen vapaan karjanomistajan ylpeydellä oli evännyt papin
kehoitusta ruveta faraon sotilaaksi, oli hän siinä noudattanut
sydämensä viettiä. Nyt sanoi hän itselleen, että oli ollut lapsellista
ja hullua kieltäytyä siitä, mitä ei hän tuntenut, mikä väärässä
ja peloittavassa karvassa oli hänelle kuvailtu, häntä muka siten
kiinteämmin kiinnittääkseen heimolaisiinsa.

Vihattavina vihollisina ja sortajina olivat egyptiläiset hänelle
kuvaillut, mutta kuinka suloiselta oli hänestä kaikki tuntunut, mitä
häntä kohtasi ensimmäisessä huoneessa, johon hän astui ja joka oli
erään faraon sotilaan oma!

Ja Kasana!

Mitä tulisi tämä ajattelemaan hänestä, jos hän, ottamatta häneltä
jäähyväiset, jättäisi Taniksen? Eikö häntä harmittaisi ja loukkaisi
elää hänen muistossaan kömpelönä ja talonpoikaisena paimenena?
Olisipa ollut epärehellistäkin olla hänelle jättämättä takaisin
hänen lainaamansa kalliit vaatteet! Ylistettiinhän heprealaistenkin
seassa kiitollisuutta jalojen sydänten tärkeimmäksi velvollisuudeksi.
Vihattava olisi hän itselleenkin ollut koko elämänsä ijän, ellei hän
vielä kerran olisi käynyt hänen luonaan!

Mutta nyt oli hänen rientäminen; sillä kun Hosea palajaisi, täytyi
hänen olla lähtöön valmiina.

Jo sitoi hän jalkineita jalkoihinsa, mutta hitaasti se kävi, eikä hän
käsittänyt, miksi se hänestä tänään tuntui vaikealta.

Häiritsemättä pääsi hän leirin läpitse. Temppelin edessä olevat
pyloonit ja obeliskit, jotka näkyivät hiljaa väräjävän kuumennetussa,
pölyisessä ilmassa, osoittivat hänelle suunnan, jota hänen tuli
vaeltaa, ja pian kulki hän leveätä tietä, joka johdatti kaupungin
torille -- eräältä raskaasti hengittävältä kauppiaalta, joka aasillaan
kuljetti muutamia säkkiä viiniä leiriin, sai hän tämän tietää.

Paksu pöly peitti kuoppaisen tien ja puhalteli hänen ylitsensä, ja
ylhäältä vuodatti päivän tähti kuumevirran hänen paljaalle päälaelleen.
Haavaa rupesi taas repimään, hienon pölyn täyttämä ilma tunkeutui
hänen silmiinsä ja suuhunsa polttaen ja kirveltäen kasvoissa ja hänen
paljailla jäsenillään.

Tuskallista janoa tunsi hän, ja hänen täytyi usein seisahtua, sillä
jalat tuntuivat hyvin raskailta. Vihdoin saapui hän kaivolle, jonka
joku hurskas egyptiläinen oli tehnyt matkustajille ja vaikka se olikin
koristettu jumalan kuvalla, jota Mirjam oli neuvonut hänen välttämään
kauhistuksena, joi hän kuitenkin juomistaan eikä luullut koskaan
nauttineensa sellaista virkistystä.

Nyt ei hän enään peljännyt tainioksi tulevansa, niinkuin eilispäivänä,
ja vaikka hänen jalkansa tuntuivatkin raskailta, astui hän kuitenkin
liukkaasti kohti; houkuttelevaa päämaalia. Mutta pian katosi hänen
joustavuutensa taas, hänen otsastaan valui hiki, haavaa rupesi
uudelleen repimään ja hänestä tuntui ikäänkuin rautavannes puristaisi
hänen pääkalloansa kokoon. Nuo muutoin terävät silmätkin kielsivät
palveluksensa, sillä mitä ne tahtoivat käsittää, hämmentyi tien
tomuun, ja taivaan ranta liekkui ylös ja alas hänen silmäinsä edessä;
myöskin tuntui hänestä, niinkuin astuisi hän pehmeällä suomaalla kovan
kivitetyn tien sijasta.

Mutta kaikki tämä ei häntä paljon murehduttanut, sillä niin rikas ja
kirjava ei ollut hänen sisällinen elämänsä koskaan ollut. Ihmeellisen
kirkkain: esiintyivät hänen ajatuksensa hänen mielikuvituksessaan.
Kuva toisensa perään ilmeni hänen sielunsa! avonaisten silmäin
eteen, ei hänen tahdostaan, vaan se oli niinkuin joku salainen
voima hänen ulkopuolellaan olisi sen vaikuttanut. Milloin oli hän
lepäävinään Kasanan jalkain juuressa, painavinaan päänsä hänen
syliinsä ja katsovinaan hänen kauniisin kasvoihinsa -- milloin näki
hän Hosean kiiltävässä sotapuvussaan niinkuin aivan äsken, mutta vielä
ihanampana ja teltan heikon valon asemasta ympäröittynä punaisella
valkeanhohteella. Sitten kulkivat hänen laumainsa kauniimmat härjät ja
oinaat hänen ohitsensa ja sillä välin tuli hänen mieleensä lauseita
niistä sanomista, joita hän oli muistoonsa pannut; jopa toisinaan oli
hän kuulevinaan ikäänkuin huudettaisiin niitä kovalla äänellä hänelle.
Mutta ennenkuin hän oikein käsitti niiden tarkoituksen, ilmestyi
ihmeellisen loistavana tahi äänellisellä, suhisevalla kaiulla jotakin
uutta hänen sisällisen silmänsä ja korvansa eteen.

Niin astui hän eteenpäin horjuen niinkuin juopunut, otsa tippuen
hikeä ja kurkku kuivana. Ehdottomasti nosti hän toisinaan kättään,
pyyhkiäkseen pölyä hehkuvista silmistään, mutta vähän hän välitti, että
ne epäselvästi näyttivät, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui; sillä
mitään ihanampaa ei voinut löytyä, kuin mitä hän näki, käännettyään
silmänsä sisäänsä.

Tosin huomasi hän monesti kärsivänsä tuskaa ja silloin tunsi hän halua
uupuneena heittäytyä maahan, mutta uudelleen toipui hän harvinaisesta
hyvinvoinnin tunteesta. Vihdoin luuli hän, että hänen päänsä kasvoi ja
paisui ensiksi niin suureksi kuin tuon kivimöhkäleen pää, jonka hän
eilen oli nähnyt temppelin porteilla, sitten palmujen korkuiseksi tien
ohella ja vihdoin sellaiseksi, että se ulottui sumuihin taivaslaella ja
yli niidenkin. -- Ja nyt tunsi hän äkkiä ikäänkuin käsittäisi tämä pää,
mikä oli hänen, koko maan piirin ja hän painoi kätensä ohimoilleen ja
tuki otsaansa; sillä kaula ja hartiat olivat tulleet liian heikoiksi
kantamaan sellaisen jättiläispään kuormaa ja tämän harhaluulon
hallitsemana parkasi hän kovasti ja vaipui horjuvin polvin tainiona
pölyyn.



Yhdeksäs Luku.


Samaan aikaan vei eräs kamariherra Mosean vastaanottosaliin.

Vaikka muutoin vastaanottoon käsketyt alamaiset tuntikausia saivat
odottaa, ei heprealaisen kärsivällisyyttä kuitenkaan kauvan aikaa
koeteltu. Tänä syvimmän surun aikana olivat linnan avarat huoneet,
joissa muulloin oli kylläkin melua ja hälinää, aivan kuin autiot; vaan
myös monet miehet ja naiset kuningasparin lähimmästä piiristä olivat
ruton vuoksi pakoon painuneet ja olivat ilman lupaa lähteneet matkaan.

Ainoastaan siellä ja täällä nojasi yksinäinen pappi, virkamies tai
hovipalvelija pilaria vastaan tai istui kädet kasvoillaan laattialla,
odottaen käskyä. Vartijat astuivat alaslasketuin asein edes ja
takaisin, jupisten kolkosti itsekseen. Silloin tällöin hiipivät
muutamat papit surupuvuissaan ruton saastuttamien huoneitten läpi ja
heiluttelivat vaijeten hopea-astioita, joista lemusi väkevä hartsin ja
katajan haju.

Tuntui ikäänkuin raskas paino olisi levännyt linnan ja sen asukkaitten
päällä; sillä paitsi surua rakastetusta, kuninkaanpojasta, mikä
raskautti monen sydäntä, tuli vielä lisäksi kuoleman pelko ja erämaan
tuuli, joka riisti ruumiilta ja hengeltä niiden virkeyden.

Täällä valta-istuimen läheisyydessä, missä muutoin toivo ja
kunnianhimo, kiitos ja pelko, innostus ja viha panivat silmät
kirkkaasti loistamaan, kohtasi Hosea tänään kaikkialla kumartuneita
päitä ja tylsiä silmäyksiä.

Ainoastaan Baï'jia, Amonin toista profeettaa, ei näkynyt murhe eikä
tuska, eikä myöskään päivän uuvuttava ilma vaivaavan, sillä hän
tervehti etusalissa Hoseaa niin iloisesti ja vilkkaasti kuin muulloin
koskaan ja vakuutti hänelle sitten -- vaikka tosin hiljaisella
kuiskeella -- ettei kukaan sallisi hänen kärsiä siitä, mitä hänen
omaisensa olivat rikkoneet. Mutta kun heprealainen rohkeasti tunnusti,
että hän, linnaan kutsuttaessa, oli ollut lähdössä ylipäällikön
luo pyytääkseen eroa sotapalveluksesta, keskeytti pappi häntä ja
muistutti siitä kiitollisuudesta, niitä hän, Baï, oli velkaa hänelle,
henkensä pelastajalle. Sitten vakuutti hän, että hän olisi koettava
kaikkea pidättääkseen häntä sotajoukossa ja osoittaakseen hänelle,
että Egyptiäsi -- faraonkin tahtoa vastaan, ja hänestä tahtoi hän
salaa puhua hänen kanssaan -- ymmärrettiin arvostella oikeata ansiota
katsomatta persoonaan ja sukuperään.

Mutta heprealaisella oli vain vähän aikaa vakuuttaa vakaista
aikeistaan; sillä ylimmäinen kamariherra keskeytti hänen, saattaakseen
hänet "hyvän jumalan" [eufemistinen nimitys Faraolle] kasvojen eteen.

Vähemmässä, kuningasperheen asuinhuoneen vieressä olevassa,
vastaanottosalissa odotteli Farao heprealaista.

Se oli komea huone, mikä tänään näytti vielä suuremmalta kuin muulloin,
jolloin suuret ihmisjoukot sen täyttivät; sillä ainoastaan muutamat
hovimiehet ja papit sekä muutamat kuningattaren naisista seisoivat
joukoissa ja syvästi surullisina valta-istuimen vieressä; mutta sitä
vastapäätä istuivat piirissä laattialla strutsin sulilla koristetut
kirjanoppineet ja kuninkaan neuvosto.

Kaikki kantoivat he murheen merkkejä, ja että kuolema tässäkin linnassa
oli uhrinsa vaatinut, sitä todisti itkijäin yksitoikkoinen, valittava
laulu, josta silloin tällöin korkea-ääninen, kimeä, väräjävä ulina
kuului: Se tunkeutui kuninkaan huoneuston sisimmästä osasta hiljaisten
huoneitten läpi tähän saliin.

Hallitsijapari istui mustilla peitteillä verhotulla, kulta- ja
elefanttiluisella leposijalla. Loistavan puvun asemasta olivat he
puetut mustiin vaatteisiin ja ylhäinen puoliso ja äiti, joka suri
esikoistaan, nojasi liikkumattomana ja kumartuneella päällä korkean
puolisonsa olkapäätä vasten.

Faraokin katseli jäykästi ja ikäänkuin uneen vaipuneena laattiaan.
Hallitsija-sauva oli liukunut hänen kädestään ja lepäsi hänen polvillaan.

Kuningatar oli riistetty kuolleen poikansa ruumiin äärestä, mikä oli
palsamoitavaksi jätetty ja vasta vastaanottosalin kynnyksellä oli hän
voinut hillitä kyyneleitänsä. Vastustaa ei hän ajatellutkaan; sillä
kovin järkähtämätön tapa vaati kuningattaren läsnäoloa merkillisimmissä
vastaanotoissa. Tämä olisi kylläkin voitu täksi päivää välttää, ellei
farao olisi vaatinut hänen läsnäoloansa, ja hän tiesi mitä tässä piti
aikaansaatavan ja hyväksyi sen, sillä hän pelkäsi heprealaisen Mesun
voimaa, hänen, jota hänen heimolaisensa kutsuisit Mosekseksi, ja hänen
jumalaansa, joka oli niin kauheasti etsinyt heitä. Oi, olihan hänellä
vieläkin monta lasta kadotettavana ja hän tunsi Mesun lapsuudesta
alkain, ja tiesi myöskin kuinka korkeaksi suuri Ramses, hänen
puolisonsa isä ja jalo edeltäjä, oli arvostellut tämän muukalaisen
viisautta, joka oli tullut kasvatetuksi yhdessä hänen poikainsa kanssa.

Oi, jos onnistuisi sovittaa tätä miestä! Mutta Mesu oli omainsa kanssa
matkustanut pois sieltä, hän tunsi hänen rautaisen luonteensa ja oli
saanut kokea, että tuo peljättävä mies oli varustettu ei ainoastaan
faraon uhkauksia, vaan hänenkin palavia rukouksiansa vastaan.

Nyt odotti kuningatar Hoseaa ja jos kukaan, niin oli se Nun'in poika,
ensimmäinen mies heprealaisten seassa Taniksessa, joka voi matkaan
saada sitä minkä he, hänen puolisonsa ja Rui, tuo vanha ensimmäinen
profeetta ja Amonin ylimmäinen pappi, koko maan papiston pää, joka
samalla oli ylituomari, rahaston ylihoitaja ja maaherra ja oli
seurannut hovia Thebestä Tanikseen, katsoivat parhaimmaksi kaikille.

Ennenkuin kuningatar saatettiin vastaanottosaliin, oli hän sitonut
seppeleitä rakastetulle vainajalle ja lotuskukat, kannukset,
malvat ja pajunlehdet, joista hän aikoi sitoa seppeleet, oli hänen
toivomuksestaan kannettu hänen perässään. Tuossa ne nyt olivat hänen
edessään pöydällä ja hänen helmassaan, mutta hän tunsi itsensä
ikäänkuin halvatuksi ja käsi, jonka hän ojensi niitä ottamaan, kielsi
palveluksensa.

Hänen puolisonsa vasemmalla puolella, eräällä matolla, istui Rui,
Amonin ensimmäinen profeetta, ukko, joka jo kauvan oli astunut yli
yhdeksännen kymmenennen ikävuotensa. Hänen ruskeissa kasvoissaan, jotka
olivat yhtä ryppyiset ja uurteiset kuin vahvan tammen kuori, säihkyi
kaksi viisasta, paksujen valkeain silmäkarvain varjostamaa silmää
ikäänkuin komeat kukat kuivassa pensaassa ja erosivat omituisesti hänen
laihasta, kokoonkyyristyneestä ja kymärästä vartalostaan.

Asiain johdon oli ukko jonkun aikaa sitten jättänyt toiselle
profeetalle, Baïlle, mutta arvonsa, sijansa faraon sivulla ja
istuimensa neuvostossa piti hän, ja niin vähän kuin hän puhuikin, tuli
hänen mielipiteensä kuitenkin useammin päätökseksi kuin tuon puheliaan,
tulisen ja paljon nuoremman toisen profeetan mielipide.

Aina siitä ajasta kuin rutto tunkeutui linnaan, ei ollut ukko luopunut
faraon sivulta ja kuitenkin tunsi hän tänään itsensä vilppaammaksi
kuin muulloin. Kuuma erämaan tuuli, joka muita näännytti, teki
hyvän vaikutuksen hänessä, sillä häntä vilutti aina, huolimatta
pantterintaljoista, jotka peittivät hänen hartioitaan ja selkäänsä, ja
tämän päivän kuumuus lämmitti hänen vanhaa jähmettyvää vertansa.

Heprealainen Moses oli ollut hänen oppilaansa, ja valtavampaa luonnetta
ei hänellä koskaan ollut johdatettavana eikä hengen lahjoilla
rikkaammin varustettua nuorukaista opetettavana. Hänen kauttansa oli
heprealainen tullut korkeimpiin salaisuuksiin vihityksi. Hänellä oli
ollut suurimmat toiveet hänestä Egyptin ja sen papiston eduksi ja kun
Mesu oli lyönyt kuoliaaksi voudin, joka oli julmalla tavalla ruoskinut
erästä hänen kansalaistaan, ja sen jälkeen paennut erämaahan, oli ukko
niin pahakseen pannut tämän tapauksen, kuin olisi hänen oma poikansa
sen tehnyt ja täytyisi kärsiä seuraukset siitä. Esirukouksillaan oli
hänen onnistunut hankkia Mosekselle armoa; mutta kun tämä oli palannut
Egyptiin ja hänessä oli tapahtunut, minkä virkaveljet nimittivät hänen
"lankeemisekseen", oli hän valmistanut hänelle vielä syvemmän surun
kuin paollaan. Jos hän, Rui, olisi ollut nuorempi, niin olisi hän
vihannut häntä, joka oli pettänyt hänen kauniimmat toiveensa, mutta
ukko, jolle ihmissydän oli niinkuin avonainen kirja ja joka vapaana
ennakkoluuloista osasi asettua kanssa-ihmisensä sieluntilaan, tunnusti
itsekseen, että se oli ollut hänen oma vikansa, kun ei hän edeltäpäin
aavistanut oppilaansa muutosta.

Mesu, heprealainen, oli kasvatuksen ja opetuksen kautta tehty
egyptiläiseksi papiksi hänen ja jumaluuden mielen mukaan; mutta
sittenkuin hän kerran oman kansansa eduksi oli nostanut kätensä niitä
vastaan, joihin ihmisellinen viisaus ja tahto oli hänen liittänyt, oli
hän eronnut egyptiläisistä ja tullut sukunsa oikeaksi pojaksi ja missä
tämä lujatahtoinen ja ylevämielinen mies kulki edellä, siellä täytyi
muiden seurata perässä.

Ylimmäinen pappi tiesi myöskin mitä tuo luopio aikoi sukukunnalleen
antaa; sillä hän oli sen itse tunnustanut hänelle. -- Se oli usko
yhteen ainoaan Jumalaan. Mesu oli silloin todistanut vääräksi syytöksen
valapattoisuudesta ja vakuuttanut ei suinkaan kavaltaneensa mysteriain
(salaisuuksien) "ainoata" heprealaisille, vaan ainoasti johdattaneensa
heitä sen Jumalan luo, jota he jo olivat palvelleet, ennenkuin
Jooseppi ja hänen veljensä tulivat Egyptiin. Tosin oli vihittyjen
"ainoa" monessa suhteessa heprealaisten Jumalan kaltainen, mutta
sepä juuri olikin rauhoittanut tuota vanhaa viisasta, sillä kokemus
oli häntä opettanut, ettei rahvas tyydy yhteen ainoaan näkymättömään
Jumalaan, jota moni edistyneempikin henki hänen oppilaistaan ainoastaan
vaikeudella voi käsittää. Kansan mies ja nainen tarvitsivat aistimilla
tunnettavampia kuvia kaikesta merkittävästä, jonka vaikutuksen
he itsessään ja ympärillään tunsivat ja sellaisia antoi heille
egyptiläisten uskonto. Minkä käsityksen voi lemmenliekistä sairas
neitonen saada luovasta ja maailman juoksua johtavasta näkymättömästä
voimasta? Ystävällisen Hathor'in luo, joka voitollisissa käsissään
pitelee sydäntä sydämeen sitovia siteitä, tuon kauniin, voimallisen
sukupuolikumppanin luo tunsi hän itsensä vedetyksi ja hänelle voi
hän luottamuksella tunnustaa, mikä hänen rintaansa ahdisti. Äiti,
joka tahtoi pelastaa rakkaan lapsen kuolemasta, mitä merkitsi hänen
pieni kärsimisensä tuolle käsittämättömän suurelle, koko maailmaa
hallitsevalle kaikkivallalle? Mutta hyvää Isis'tä, joka itse oli
itkenyt silmänsä punaisiksi syvässä surussa, häntä voi hän käsittää!
Ja kuinka usein tapahtuikaan Egyptissä, että nainen määräsi miehen
suhdetta jumaliin!

Myöskin oli ylimmäinen pappi nähnyt kylliksi monta heprealaista
miestä ja naista hurskaina rukoilijoina maansa pyhästöissä. Vaikka
Moses saattaisikin heitä siihen, että he tunnustaisivat hänen
jumalaansa, niin näki hän, kokenut ukko, varmaan edeltäpäin, että
he pian kääntyisivät pois tuosta näkymättömästä hengestä, jonka
aina täytyi jäädä heille vieraaksi ja käsittämättömäksi ja että he
suurissa laumoissa rientäisivät takaisin niiden jumalien luo, joita he
käsittivät.

Nyt uhkasi Egyptiä maa- ja rakennustyömiesten puute, joita niin hyvin
tarvittiin, mutta Rui uskoi saatavan ne takaisin.

"Missä hyvät sanat riittävät, siellä levätköön miekka ja joutsi", oli
hän vastannut toisen profeetan Baï'n vaatimukseen ajaa poisvaeltavia
takaa ja hävittää heidät. "Ruumiita on meillä yllinkyllin maassa; työtä
tekevistä käsistä on meillä puute. Pitäkäämme siitä kiinni, mikä meiltä
uhkaa kadota."

Ja nämä lempeät sanat olivat aivan faraon mielen mukaan, sillä hän oli
kyllin kärsinyt kurjuutta ja olisi pitänyt viisaampana aseettomana
astua leijonan häkkiin, kuin vielä kerran uhoitella tuon peljättävän
heprealaisen vihaa.

Sentähden oli farao sulkenut korvansa toisen profeetan kiivaille
sanoille, jonka ponteva ja tarmokas menettelytapa teki sitä suuremman
vaikutuksen häneen, jota epäröivämpi hän itse oli, ja rauhoitettuna
ja ikäänkuin uuden toivon virkistämällä oli hän suostunut vanhan Ruin
esitykseen lähettää Hosea heimolaistensa luo, keskustelemaan heidän
kanssansa faraon nimessä.

Toinenkin profeetta, Baï, oli vihdoin hyväksynyt tämän ehdotuksen,
sillä siten sai hän uutta apua sen valta-istuimen sortamiseen, jonka
hän aikoi kumota. Jos heprealaiset uudestaan asettuisivat maahan,
niin kantoi ehkä jo silloin prinssi Siptoh, joka ei pitänyt mitään
rangaistusta liian kovana heprealaisten päämiehille, joita hän vihasi,
valtikkaa tuon heikon Menephtah-kuninkaan asemasta.

Mutta ensiksi piti paholaisia viivyteltämän ja Hosea oli siihen toimeen
mies paikallaan; mutta ei kukaan ollut Baï'n mielestä sopivampi
voittamaan suoran soturin luottamusta kuin Farao itse ja hänen korkea
puolisonsa. Tätä mielipidettä oli ylimmäinen pappi Ruikin, ehkei
hän ollut osallinen salaliitossa, ja sentähden oli päätetty, että
hallitsijapari keskeyttäisi kuoleman valituksensa ja ottaisi itse
heprealaisen vastaan.

Tämä oli laskeutunut alas valta-istuimen eteen ja noustuaan jälleen
ylös katselivat kuninkaan kasvot häntä surullisesti, mutta kuitenkin
lempeästi.

Niinkuin tapa vaatii, olivat hiukset ja parta isältä, jonka
esikoinen oli kuollut, joutuneet partaveitsen uhriksi. Kerran
olivat ne kiiltävän mustina ympäröineet hänen kasvojansa, mutta
kahdenkymmenen vuotinen surullinen hallitus oli tehnyt harmaiksi
molemmat ja hänen vartalonsakin oli kadottanut pystysuoran asentonsa
ja näytti veltosti ja ukkomaisesti kumartuneelta, vaikka hän tuskin
oli viidennettä kymmenennettä ikävuottaan vanhempi. Kauniit olivat
hänen säännöllisesti muodostuneet kasvonsa yhä vielä, ja niiden
surullisissa, pehmeissä piirteissä, joissa ei näkynyt mitään
pontevuutta, oli jotakin surkuttelua herättävää, erittäinkin kun
hymyilevä juonne antoi suulle sydäntä voittavan lumouksen. Hitaisuus,
jolla hän oli tottunut liikkumaan, teki tuskin mitään haittaa hänen
ylevälle olennolleen, mutta hänen sointuva äänensä kaikui harvoin
toisin kuin heikolta ja ikäänkuin apua tarvitsevalta. Hän ei ollut
syntynyt hallitsijaksi, sillä kolmetoista vanhempaa veljeä oli jo
kuollut, ennenkuin oikeus faraojen istuimeen oli hänelle langennut,
ja niin oli hän maan kauniimpana nuorukaisena, naisten suosikkina
ja onnen kevytmielisenä lempilapsena viettänyt miehuutensa ikään
asti huoletonta ja nautintorikasta elämää. Sitten oli hän seurannut
isäänsä, suurta Ramsesta ja tuskin oli hän valtikkaan tarttunut, kun
libyalaiset useitten liittolaisten kanssa olivat nousseet Egyptiä
vastaan Hänen edeltäjäinsä sodissa harjaantuneet joukot ja heidän
johtajansa auttoivat häntä voittoon; kahdenkymmenen vuoden aikana,
jotka olivat kuluneet Ramseksen kuolemasta, olivat hänen joukkonsa
harvoin saaneet levätä; sillä kapinoita oli milloin idässä, milloin
lännessä tukahdutettavana ja sen sijaan että hän Thebessä, jossa hän
oli viettänyt monta ihanaa vuotta, taipumuksensa mukaan, ihanimmassa
kaikista linnoista, saisi iloita rauhan lahjoista ja etevien
miesten seurustelusta, jotka juuri siihen aikaan siellä tutkivat ja
runoilivat, täytyi hänen milloin seurata sotajoukkoa sotaan, milloin
hallita ala-Egyptin pääkaupungissa Taniksessa järjestääkseen tämän
rajamaan tukalia oloja. Niin tahtoi vanha Rui ja kuningas suostui
mielellään hänen johtonsa alaiseksi, olihan hänen isänsä, valtakunnan
pyhimys Thebessä ja sen ylimmäinen pappi, viimeisinä vuosina tullut
rikkaammaksi ja voimallisemmaksi kuin kuninkaallinen huone, ja
Menephtah'n velton olennon mukaista oli parempi olla välikappaleena
kuin johtavana kätenä, saati vain faraon ulkonaiset kunnianosoitukset
annettiin hänelle, sillä niistä piti hän erittäin tarkan vaarin,
jotavastoin hän ei koskaan niin paljon välittänyt vakavammista
seikoista.

Tuo lempeä alentavaisuus, jolla farao vastaanotti Hosean, ilahdutti
ja häiritsi häntä samalla kertaa; mutta hän sai rohkeutta vapaasti
tunnustamaan, että hän halusi päästä virastaan ja siitä valasta
vapaaksi, jonka hän oli sotajoukolle tehnyt.

Levollisesti kuunteli kuningas häntä ja vasta tunnettuansa, että
se oli hänen isänsä käsky, mikä saatti häntä tähän, viittasi farao
ylimmäiselle papille, jolloin tämä puhui hiljaisella, vaikeasti
ymmärrettävällä äänellä:

"Poika, joka alttiiksi panee suuria asioita, pysyäkseen isälleen
kuuliaisena, on varmaankin uskollisin hyvän Jumalan palvelijoista.
Noudata siis Nun'in kehoitusta. Auringon poika, yli- ja ala-Egyptin
herra, laskee sinut vapaaksi; mutta minun, hänen palvelijansa, kautta
panee hän sinulle ehdon."

"Ja kuinka se kuuluu?" kysyi Hosea.

Silloin viittasi farao toistamiseen ylimmäiselle papille ja hänen
itsensä vaipuessa valta-istuimelle takaisin, nosti ukko kirkkaat
silmänsä Hoseaan ja vastasi:

"Mitä molempain maailmain herra sinulta pyytää on helppo täyttää. Sinä
olet jälleen tuleva hänen omakseen, meidän omaksemme, niinpian kuin
sinun, kansasi ja sen johtajat, jotka ovat saattaneet niin paljon
kärsimistä tämän maan yli, tarttuvat auringon pojan jumalalliseen
käteen, mikä sovinnollisesta ojennetaan heille, ja taaskin antautuvat
hänen valta-istuimensa hyväntekeväisen varjon alle. Runsailla
armonsa osoituksilla aikoo hyvä Jumala sitoa luopuneet itseensä ja
valtakuntaansa, niinpian kuin he erämaasta ovat kotiin palanneet,
jossa he aikovat uhrata heidän Jumalalleen. Käsitä oikein minua!
Mikä raskautti kansaa, jonka seassa olet syntynyt, on siltä pois.
otettava. Uudessa laissa aikoo suuri Jumala antaa sille laajat
vapaudet ja edut, ja mitä me lupaamme, se kirjoitetaan muistoon ja
todistetaan meidän ja teidän puolelta uutena, kelvollisena liittona
lapsille ja lastenlapsille. -- Mutta jos se on tapahtunut rehellisellä
aikomuksella, pitää se viimeiseen päivään meidän puoleltamme, ja jos
sinun heimolaisesi ovat suostuneet siihen, olette halukas taaskin
tulemaan meikäläiseksi?"

"Ota välittäjän toimi vastaan, Hosea", tarttui tässä kuningatar ukon
puheesen hiljaisella äänellä ja katseli surevin silmin rukoilevasti
heprealaisen kasvoihin. "Minua kauhistuttaa Mesun viha ja mitä
meihin tulee, teemme kaikki mitä voimme, voittaaksemme hänen vanhan
ystävyytensä. Sano hänelle nimeni ja muistuta häntä niistä päivistä,
jolloin hän minulle, pienelle Isisnefert'ille, nimitteli ne kasvit,
jotka minä toin hänelle, ja minulle ja sisarelleni selitti niiden
hyötyä ja vahinkoa silloin kuin hän kävi kuningattaren, hänen toisen
äitinsä luona, naishuoneustossa. Anteeksiannetut ja unohdetut ovat ne
haavat olevat, jotka hän teki sydämihimme. Ole nyt sanansaattajanamme,
Hosea, äläkä kieltäydy".

"Sellaiset sanat sellaisesta suusta", vastasi sotilas, "ovat ankaria
käskyjä ja tekevät kuitenkin hyvää sydämelle! Välittäjän viran otan
toimekseni."

Silloin nyökäytti vanha ylimmäinen pappi hyväksyen hänelle ja huudahti:
"Niin toivon minä, että tästä lyhyestä hetkestä kasvaa pitkä siunauksen
aika. Mutta huomatkaa tarkasti, missä lääkkeet auttavat, siellä
vältettäköön leikkaaminen ja polttaminen! Missä silta johtaa virran
yli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse"!

"Niinpä todella kartettakoon pyörre", kertoi farao ja kuningatar sanoi
samaa ja katseli uudelleen kukkia helmassaan.

Neuvottelu alkoi.

Kolme kirjuria istahti permannolle aivan ylimmäisen papin viereen,
kuullakseen hänen alhaista ääntään ja piirissä istuvat kirjanoppineet
ja neuvonantajat ottivat kirjoituskalut esiin ja työskentelivät kohta
kirjoitusneuvolla elikkä pensselillä, pitäen papyruslehteä vasemmassa
kädessään, sillä ei mitään saanut jäädä merkitsemättä mitä sanottiin ja
päätettiin faraon kasvojen edessä.

Tämän nyt seuraavan keskustelun aikana kuultiin vain hiljaisia
kuiskeita salissa; liikkumattomina pysyivät vartijat ja hovimiehet
paikoillaan ja kuningaspari katseli mykkänä ja jäykästi niinkuin unessa
eteensä.

Ei olisi faraolle eikä hänen puolisolleen ollut mahdollista käsittää
miesten hiljaista puhetta, mutta egyptiläiset eivät lopettaneet
lausetta katsahtamatta ylös kuninkaasen ikäänkuin saadakseen hänen
suostumuksensa. Hoseakin noudatti heidän hyvin tuttua tapaansa ja
alensi samoin kuin muutkin äänensä; mutta kun jonkun kerran toisen
profeetan eli kirjanoppineitten esimiehen ääni kuului kovemmin nosti
farao päänsä ylös ja kertoi ylimmäisen papin lauseen: "Missä silta
johtaa virran yli, siellä kartettakoon uiminen pyörteen lävitse",
sillä nämä sanat sisälsivät tarkasti mitä hän ja kuningatar toivoivat:
Ei mitään taistelua! Rauhaa heprealaisten kanssa ja rauhaa heidän
peljättävältä johtajaltaan ja hänen Jumalansa vihalta, kadottamatta
kuitenkaan poisvaeltajain ahkeria käsiä!

Niin edistyi keskustelu eteenpäin ja kun neuvottelevien hyminä ja
kirjoitusruovon rapiseminen oli kestänyt tunnin, pysyi kuningatar
yhä paikoillaan, mutta farao rupesi liikkumaan ja korotti äänensä
kovemmaksi, sillä hän alkoi peljätä, että toinen profeetta, joka vihasi
sitä miestä, jonka siunausta hän halusi ja jonka vastustus näkyi niin
kauhealta, asettaisi välittäjälle sellaisia ehtoja, jotka olivat
mahdottomia täyttää.

Mutta mitä hän sanoi, oli vain uusi kehoitus neuvostolle ajattelemaan
siltaa virran yli ja kysyvä silmäys kirjanoppineitten esimieheen
saattoi tätä rauhoittamaan häntä, sillä kaikki oli hyvin päin. Hosea
oli vain pyytänyt, että voudeiksi, jotka valvoivat työtä tekevää
kansaa, ei enää valittaisi libyalaisia, vaan heprealaisia, joiden
vaali tapahtuisi hänen kansansa vanhimpain kautta ja laillistettaisiin
Egyptin hallituksen vahvistuksella.

Silloin heitti farao levottomasti rukoilevan silmäyksen Baïjiin,
toiseen profeettaan ja muihin neuvonantajiin, mutta ensinmainittu
kohautti haltioitaan synkällä katsannolla ja suostui tähänkin Hosean
ehtoon, olettamalla, että hän alisti oman mielipiteensä faraon
jumalallisen viisauden alle. Kiitollisesti kumartaen päätään hyväksyi
Jumala maailman istuimella sen miehen nöyryyden, jonka pyrinnöt jo
usein olivat vastustaneet hänen omia toiveitaan ja sittenkuin "kertoja"
elikkä julistaja oli julkilukenut erityiset kohdat liittokirjassa,
velvoitettiin Hosea vannomaan, että hän kaikissa tapauksissa palajaisi
Tanikseen kertomaan korkealle portille, kuinka hänen heimolaisensa
olivat vastaanottaneet kuninkaan ehdotuksen.

Varova päällikkö, joka tunsi ne juonet ja vehkeet, joista tämä paikka
oli liian rikas, teki tuon valan vastenmielisesti ja sittenkuin
kirjallisesti hänelle vakuutettiin, ettei hänen vapauttaan mitenkään
häirittäisi, mihinkä päätökseen tahansa keskustelut johtaisivatkaan,
jahka hän vain voisi näyttää tehneensä mitä hän voi saadakseen kansansa
johtajat liiton hyväksymään.

Vihdoin ojensi farao kätensä soturille suudeltavaksi ja sittenkuin
Hosea oli painanut huulensa kuningattaren hameen liepeelle, antoi
ylimmäinen pappi Rui viittauksen ensimmäiselle kamariherralle ja tämä
taas faraolle ja nyt tiesi hallitsija ajan olevan hänellä poistua ja
hän tekikin sen mielellään ja uudistetulla rohkeudella, sillä hän uskoi
parhaimmalla tavalla pitäneensä huolta omasta ja kansansa menestyksestä.

Hänen kauniilla, väsyneillä kasvoillaan liikkui valoisa päivänpaiste,
ja kun kuningatar niinikään noustuaan ylös näki hänen hymyilevän,
hymyili hänkin. Vastaanottosalin kynnyksellä hengähti hallitsija
syvästi ja sanoi, kääntyen puolisoonsa: "Jos vain Hosea toimittaa
asiansa hyvin, niin pääsemme kyllä sillan ylitse".

"Emmekä tarvitse uida pyörteessä", pitkitti kuningatar samalla äänellä.

"Ja jos päällikkö onnistuu rauhoittamaan Mesun", lisäsi farao, "ja hän
kehoittaa kansalaisiansa jäämään maahan --"

"Niin otat sinä tämän Hosean -- hän näyttää ylevältä ja rehelliseltä
-- niin otat hänen kuninkaan heimolaisten joukkoon", keskeytti puoliso
häntä.

Mutta nyt luopui farao veltosta, kumartuneesta ryhdistään ja vastasi
innokkaasti:

"Kuinka olisi se mahdollista? Heprealaisen! Jos me ottaisimme hänet
ystäväin joukkoon eli auringonvarjon kantajaksi, niin olisi se
korkeinta! Ei ole helppoa tässä suhteessa varoa liika paljon taikka
liika vähän!"

Jota pitemmälle pariskunta eteni palatsin sisustaan, sitä
korkea-äänisempänä kaikui itkijäin valitus. Kuningattaren silmissä
herätti se ensin kyyneleitä; mutta farao mietiskeli, minkä sijan hän
antaisi Hosealle, jos hänen lähetyksensä onnistuisi.



Kymmenes Luku.


Hosean oli rientäminen, jos mieli aikanaan saavuttaa kansalaisensa,
sillä jota kauvemmaksi he olivat ennättäneet, sitä vaikeammaksi tulisi
hänelle saada Moseksen ja heimojen päämiehiä palajamaan ja hyväksymään
liittokirjan.

Mitä tänäpänä oli tapahtunut, tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että
hän piti sitä sen Jumalan sallimana, jonka hän oli löytänyt, ja se
muistutti häntä myös sivunimestä "Josua", se on: "Hän, jonka apu Jehova
on", minkä hän oli saanut Mirjamin kutsumuksesta Hän tahtoi mielellään
kantaa sitä nimeä, sillä jos kohtakin hänestä ei ollut helppoa luopua
siitä, jota hän oli kunnialla kantanut, niin olivat kumminkin monet
hänen sotatovereistaan kutsuneet itseään samalla nimellä. Ja hänen
nimensä oli ihanalla tavalla toteutunutkin, sillä Jumalan apu ei ollut
koskaan selvemmin hänelle osoittautunut kuin tänä aamuna. Faraon
hoviin oli hän astunut siinä luulossa, että hän, päättäneenä seurata
kansaansa, kadottaisi vapautensa ja jätettäisiin pyövelille, mutta
kuinka pian olivatkaan ne siteet katkenneet, jotka sitoivat hänet
sotapalvelukseen. Ja senjälkeen oli hän vastaanottanut tehtävän, mikä
tuntui hänestä niin suurelta ja ihanalta, että hän oli melkein uskoa
isäinsä Jumalan kutsuneen häntä täyttämään sitä.

Hän rakasti Egyptiä. Se oli ihana maa. Missä voikaan hänen kansansa
löytää kauniimman kodin? Ainoastaan ehdot, joissa se oli elänyt, olivat
käyneet sietämättömiksi. Nyt oli sillä toivoa paremmista päivistä.
Hänen kansalaistensa vapaassa tahdossa oli palata Gosen'iin tai
asettua Niilin länsipuolella olevaan maahan, jonka hedelmällisyyden
ja vesirikkauden hän tunsi. Ei kellään olisi oikeutta pakottaa sitä
päivätöihin ja hänen ylitsensä, joka työntekijänä lainasi kätensä
elonkorjuusen, tulisivat vain heprealaiset valvomaan, eikä enään kovat
ja julmat muukalaiset.

Että hänen maamiehensä piti tulla faraon alamaisiksi, oli päivänselvä
hänellekin. Olivatpa Jooseppi, Efraim ja hänen poikansa, hänen
esi-isänsäkin, kutsuneet itsensä siksi ja viihtyneet egyptiläisinä
hyvin.

Jos liitto tulisi voimaansa, niin saisivat heimojen vanhimmat itse
hoitaa kansan sisällisiä asioita. Huolimatta Amonin, toisen profeetan,
vastaansanomisista, oli Moses määrätty uuden asumasijan maaherraksi.
Itse tulisi hän johtamaan aseellista joukkoa, suojelemaan piirin
rajoja, ja heprealaisista sotilaista, jotka jo olivat osoittautuneet
monessa sodassa urhoollisiksi, tulisi uusia joukkoja muodostettaviksi.
Ennen linnasta lähtemistään oli kuitenkin toinen profeetta Baï
antanut hänelle monta salaista viittausta, jotka kokonaisuudessaan
jäivät hänelle epäselviksi, mutta joista kuitenkin tuli näkyviin,
että egyptiläisellä oli tärkeitä aikeita ja että hän, niinpian kuin
valtionjohto siirtyisi vanhan Ruin käsistä hänen käsiinsä, aikoi antaa
hänelle suuria tehtäviä, ehkäpä kaikkien palkkasoturien johdonkin,
joita nyt syrialainen nimeltä Aarsu komensi. Tämä teki hänet enemmän
rauhattomaksi kuin iloiseksi. Mutta kumminkin tyydytti häntä, että hän
oli saanut aikaan, että maan itäinen raja pidettäisiin joka kolmantena
vuonna avonaisena hänen maamiehilleen heidän päästäkseen erämaahan
uhraamaan. Siihen näkyi Moses panevan suurimman arvon, mutta voimassa
olevan lain mukaan ei ollut kenellekään sallittu ilman esivallan
lupaa jättää tuota kapeata ja itää vastaan linnoituksilla saarrettua
rajamaata. Ehkäpä tämän toivon myöntäminen tekisi tuon suuren johtajan
suosiolliseksi kansalle hyödyllistä liittoa kohtaan.

Näiden keskustelujen aikana oli hän taaskin tullut huomaamaan, kuinka
vieraaksi hän oli käynyt maanmiehilleen; ei hän edes voinut sanoa,
mitä tarkoitettiin uhrilla erämaassa. Myös tunnusti hän suoraan faraon
neuvonantajille, ettei hän ollut oikein selvillä kansan valituksista
eikä vaatimuksista, ja tämän hän teki säilyttääkseen maanmiehilleen
oikeuden monessa suhteessa muuttaa esittämiänsä ehtoja ja tehdäkseen ne
täydellisemmiksi.

Mitä saattoivat hänen omaisensa, mitä heidän johtajansa parempaa vaatia?

Täynnä uutta toivoa tulevasta onnesta kansalleen ja hänelle itselleen
oli tulevaisuus hänen edessään.

Kun sovintoliitto tulisi toteutetuksi, niin oli aika hänellä perustaa
oma koti ja Mirjamin kuva näyttäytyi taasen hänelle kaikessa
jaloudessaan ja kauneudessaan. Hurmaavalta tuntui hänestä ajatus
omistaa tuo ylevä nainen ja hän kysyi itseltään, oliko hän myös kyllin
kelvollinen hänelle ja ellei olisi liika rohkeata pyytää omakseen tuota
jumalallista, ihanaa neitoa, profetissaa.

Hän oli elämää kokenut mies ja tiesi aivan hyvin, millaisen arvon
voi antaa heikon miehen lupauksille, jonka heikolle kädelle valtikka
oli liian raskas. Mutta hän oli ollut varovainen ja jos hänen
kansansa vanhimmat suostuisivat sovintoon, tulisi liitto lause
lauseelta piirrettäväksi metallitauluihin niinkuin kaikki muutkin
sitovaiset välipuheet Egyptin ja vierasten kansojen välillä ja sitten
ripustettavaksi valtiotemppeliin Thebessä, faraon ja hänen kansansa
edusmiesten allekirjoittamana. Sellaiset kirjoitukset -- sen hän oli
nähnyt Chetan kanssa tehdyistä rauhan artikkeleista -- turvasivat ja
pitensivät valtiollisten liittokirjain lyhyttä aikaa. Todellakaan
ei hän ollut laiminlyönyt suojelemasta kansalaisiansa petokselta ja
lupauksien rikkomisilta. Vahvemmaksi, luottavaisemmaksi, oloonsa
tyytyväisemmäksi ei hän koskaan ollut itseänsä tuntenut kuin astuessaan
uudestaan faraon vaunuihin ottaakseen jäähyväiset alamaisiltaan.
Ruin'kin salaiset selitykset ja ehdotukset häiritsivät häntä vähän
enään, sillä hän oli tottunut tulevaisuudelle jättämään tulevaiset
huolet. Mutta leirissä odotti häntä eräs ikävä seikka, mikä kuului
nykyaikaan; sillä kummastuksella, harmilla ja murheella sai hän kuulla,
että Efraim oli salaisuudessa jättänyt teltan, sanomatta kellenkään,
mihin hän aikoi. Tarkasti tutkisteltuaan sai hän tietää, että
nuorukainen oli nähty tiellä Tanikseen ja Hosea käski nyt uskollista
kilvenkantajaansa tiedustelemaan poikaa kaupungissa ja, jos hän
löytäisi hänen, käskemään häntä seurata enoansa Succothiin.

Päämies, otettuaan jäähyväiset sotilailtaan, läksi matkalle ja salli
ainoastaan vanhan tallirenkinsä seurata itseään.

Häntä ilahutti, että adonit [vastaa jotenkin meidän ajutanttiamme] ja
alapäälliköt, jotka olivat seisoneet häntä lähellä, kuten myöskin nuo
karaistuneet sotilaat, joiden kanssa hän oli kaikkia jakanut sodassa
ja rauhassa, hädässä ja puutteessa, niin julkisesti osoittivat,
kuinka ero hänestä suretti heitä. Monen sodassa harmahtuneen miehen
ruskettuneille kasvoille valuivat kirkkaat kyyneleet, kun hän viimeisen
kerran ojensi hänelle kätensä. Monet parrakkaat huulet suutelivat hänen
vaatteensa liepeitä tai hänen jalkojaan ja jaloa libyalaista hevostaan,
joka kaarevalla kaulallaan valmiina hyökkäämään eteenpäin, mutta
ratsastajansa hillitsemänä kantoi häntä heidän riviensä läpitse. Ensi
kerran hänen äitinsä kuoleman jälkeen kävivät hänen silmänsä kosteiksi,
kun uskolliset jäähyväis- ja suosion-huudot sydämellisesti ja
korkeaäänisesti kaikuivat hänen sotamiestensä miehuullisista rinnoista.

Niin syvästi kuin tänä hetkenä ei hän koskaan ollut vielä tuntenut,
kuinka hän oli kiintynyt näihin miehiin ja kuinka paljon hän piti
jalosta virastaan.

Mutta velvollisuus, jota hän nyt totteli, oli myöskin suuri ja ylevä,
ja se Jumala, joka oli päästänyt hänet hänen valastaan ja tasoittanut
tien hänelle, niin että hän totisena ja uskollisena miehenä voi totella
isänsä käskyä, vei hänet ehkä takaisin sotakumppanien luo, joiden
sydämellisiä jäähyväisiä hän luuli kuulevansa, vielä sittenkin kun oli
mahdotonta enään kuulla mitään.

Hänelle uskotun toimen koko ihanuus, jalo tunnelma miehellä, joka
siveellisellä vakavuudella ryhtyy vaikeaan tehtäväänsä, täydellinen
onnellisuus rakastavalla, joka vakuutettuna ihanimpien toiveittensa
toteutuvan rientää valittuansa vastaan, tuli hänelle vasta silloin
osaksi, kun hän jo oli jättänyt kaupungin taaksensa ja läpi tuon
tasaisen, palmu- ja vesirikkaan lakeuden kiiruhti nopeassa ravissa
kaakkoa kohti.

Pääkaupungin kaduilla ja valkaman läheisyydessä hiljentäessään
hevosensa kulkua oli hän niin ajatuksissaan äskeisten kokemustensa
ja kadonneen pojan johdosta, että hän tuskin oli huomannutkaan
lukuisia ankkurissa olevia laivoja, kirjavaa joukkoa laivanreitaajia,
kauppiaita, merimiehiä ja kantajia Afrikan ja etu-Aasian mitä
erilaisimmista heimoista, jotka tänne olivat virtailleet etsiäkseen
voittoa, sekä palvelijoita, sotilaita ja kerjäläisiä, jotka olivat
seuranneet faraota Thebestä Ramseksen kaupunkiin.

Ei hän myöskään ollut nähnyt kahta korkea-arvoista miestä, vaikka
toinen heistä, joutsimiesten eversti Hornecht, oli hänelle viitannut.

He olivat vetääntyneet Seth-temppelin pyloonien välillä olevaan syvään
porttiin suojellakseen itseään tomulta, jota erämaan tuuli alituisesti
ajoi tien yli.

Kun eversti turhaan koetti vetää ohitse ratsastavan huomiota puoleensa,
kuiskutti toinen, Baï, Amonin toinen profeetta, hänelle:

"Anna hänen olla! Hän saa kyllä aikanaan tietää, missä hänen
sukulaisensa majailee."

"Sinulla on valta käskeä", vastasi sotilas. Sitten pitkitti hän
innollisesti jo ennen alkamaansa kertomusta: "Tuodessaan pojan oli hän
savenvalajan työhuoneessa olevan savikappaleen näköinen."

"Eipä ihmettäkään", keskeytti häntä pappi, "hän lepäsikin kyllin kauvan
tomussa tiellä. Mutta mitä etsi hovimestarisi sotamiesten luona?"

"Adon'iltani, jonka minä eilen ehtoolla lähetin ulos, olimme saaneet
tiedon, että kova kuume vaivasi poikaparkaa ja sentähden pani Kasana
viiniä ja imettäjänsä balsamia yhteen sekä lähetti vanhuksen sillä
leiriin."

"Pojan vaiko päällikön luo", kysyi profeetta veitikkamaisella
hymyilyllä.

"Sairaan luo", vastasi sotilas päättäväisesti ja hänen otsansa rypistyi
uhkaavaisesti. Mutta hän maltti mielensä ja pitkitti ikäänkuin anteeksi
anoen: "Hänen sydämensä on pehmeä kuin vaha ja heprealainen poika,
näithän sinä hänet eilen..."

"Soma poika, aivan naisten mielen mukaan!" naurahti pappi. "Ja joka
sisarenpoikaa hyväilee, hän ei tee enolle vääryyttä."

"Sitä oli hänellä tuskin mielessään", vastasi eversti jyrkästi.
"Muutoin näkyy tuo ilmainen heprealaisjumala omistavan yhtä terävät
silmät omiansa kohtaan kuin kuolemattomat, joita sinä palvelet, sillä
hän vei Hotepun pojan luo, kun hän jo oli kuoleman kielissä. Uneksija
olisi varmaankin ratsastanut hänen ohitsensa, sillä pöly oli jo --"

"Muuttanut hänet savikappaleeksi. Mutta sitten?"

"Silloin näki vanhus äkkiä jotakin kullalta hohtavaa harmaassa pölyssä
--"

"Ja sille kumartaa jäykin niska."

"Aivan niin! Minun Hotepuni teki samoin ja leveä kultarengas, jota
poika kantoi, kuulsi auringossa ja pelasti hänen henkensä."

"Ja parasta on, että poika nyt on meillä."

"Niinpä kyllä, minuakin ilahduttaa nähdessäni hänen avaavan silmänsä
uudestaan. Sitten tointui hän yhä paremmaksi ja lääkäri luulee hänen
olevan nuorten kissojen kaltaisen, niin ettei hänen henkensä ole
vaarassa. Mutta hänellä on kova kuume ja hän puhuu kaikenlaisia
hulluja asioita kielellään, joita ei tyttäreni vanha imettäjä, vaikka
onkin Askalonista, oikein ymmärrä. Ainoastaan Kasanan nimen luuli hän
eroittavansa."

"Siis taaskin nainen, joka vaikuttaa onnettomalta."

"Lopeta tuo pila, pyhä isä", vastasi eversti ja puri huuleensa. "Siveä
leski ja tuollainen parraton poika!"

"Niin nuorena", väitti pappi hämmästymättä, "joutuvat nuoret perhoset
pikemmin täysin puhjenneitten ruusujen kuin nuppujen paulaan ja tässä
tapauksessa", lisäsi hän vakavammin, "on se oivallista. Meillä on
Hosean sisarenpoika vallassamme ja sinun on pitäminen huoli siitä,
ettei hän pääse pauloista."

"Sinä tarkoitat", huusi sotilas, "että meidän on rajoittaminen hänen
vapauttansa?"

"Sinäpä sen sanot."

"Mutta sinä kunnioitat hänen enoansa."

"Kyllä! Mutta vielä enemmän valtiota."

"Tämä poika --"

"Hänessä on meillä hyvä vakuus. Hosean miekka oli meille hyvin
hyödyllisenä välikappaleena, mutta jos sitä kantava käsi on vielä
korkeamman vallassa, kuin me tunnemme..."

"Sinä tarkoitat Mesua, heprealaista?"

"Silloin lyö Hosea meihin yhtä syvät haavat kuin ennen viholliseemme."

"Mutta minä olen jo useamman kerran kuullut sinun suustasi, ettei hän
voi tehdä väärää valaa."

"Ja minä pysyn sanassani, hän on tänään osoittanut sen ihmeellisellä
tavalla. Päästäkseen irti valastaan pisti hän päänsä krokodiilin
kitaan. Mutta jos Nun'in poika onkin leijona, niin löytää hän kuitenkin
Mesussa sitojansa. Tämä mies on Egyptin päävihollinen ja häntä
ajatellessani paisuu sappeni."

"Surevien valitushuuto tämän portin sisäpuolella kehoittaa meitä
kylläkin korkeaäänisesti vihaamaan häntä."

"Ja kuitenkin tahtoo tuo heikko raukka istuimella unohtaa koston ja
lähettää nyt Hosean."

"Sinun suostumuksellasi, ajattelen."

"Aivan niin", vastasi pappi ivallisella hymyllä. "Lähetämmehän me hänen
ulos siltaa rakentamaan! Oi millaisen sillan! Ukon kuivuvat aivot
käskevät sitä rakentamaan, ja kuinka hyvin soveltuukin tämä sellaisen
isän kurjalle pojalle, joka todella ei kammonut uida läpi valtavimman
virran, erittäinkin kun oli kysymys koston harjoittamisesta. Koettakoon
Hosea vain rakentaa! Jos lankku vie hänen virran yli takaisin
luoksemme, niin sanon hänen lämpimästi ja suoraan tervetulleeksi,
mutta meidän, uskaliaitten Egyptissä, täytyy surra, kun pilarit hänen
kansansa suosijain seassa lysähtävät yhteen niin pian kuin vain tämä
ainoa mies seisoo rannallamme."

"Niin, niin! Mutta minä pelkään, että me kadotamme päällikönkin, jos
hänen heimolaisilleen käy, kuten he ovat ansainneet."

"Siltäpä melkein näyttää."

"Sinä olet minua viisaampi."

"Mutta tässä tapauksessa luulet sinä kuitenkin minun erehtyvän."

"Kuinka saattaisin yrittää..."

"Sotaneuvoston jäsenenä olet sinä velvoitettu lausumaan oman ajatuksesi
ja minä pidän nyt tarpeellisena osoittaa sinulle, mihinkä se tie viepi,
jolla sinä tähän asti olet ummessa silmin meitä seurannut. Kuule nyt ja
tee sen mukaan kuin sinun vuorosi neuvostossa tulee. Ylimmäinen pappi
Rui on vanha..."

"Ja sinä hoidat jo nyt puoleksi hänen virkansa."

"Otettakoon häneltä viimeinenkin osa kuormasta! Ei minun tähteni,
sillä minä rakastan taistelua, mutta maamme menestyksen vuoksi! Se
on kerran syvästi painunut luonteesemme, pitää sitä viisautena, mitä
vanhus lausuu ja määrää ja sentähden on harvoja neuvonantajista, jotka
eivät noudattaisi ukkoa, ja kuitenkin käy hänen toimintakykynsä, kuten
hän itsekin, vain kainalosauvoilla. Hyvä pahenee hänen heikon horjuvan
johtonsa alla."

"Juuri sentähden saat sinä vallita ääneni yli!" huudahti sotilas.
"Sentähden lainaan minä molemmat käteni uneksijan syöksemiseksi
istuimelta ja noiden horjuvain kumartelijain, jotka ovat hänen
neuvonantajansa."

Silloin pani profeetta sormensa suulleen, kehoitti toista
varovaisuuteen, astui lähemmäksi häntä, viittasi kantotuoliinsa
ja sanoi sitten nopeasti ja hiljaa: "Minua odotetaan korkeassa
portissa, kuule siis vielä tämä: Jos Hosea onnistuu sovitustyössään,
niin palajavat hänen heimolaisensa syyttömät kuin syyllisetkin --
ja viimemainitut tulevat rangaistuiksi. Ensimainittuihin on meidän
lukeminen päällikön koko sukukunta, joka kutsuu itseänsä Efraimin
pojiksi, aikain vanhasta Nunista aina huoneessasi olevaan poikaan
saakka".

"Meidän täytyy säästää heitä, mutta Moseskin on heprealainen ja mitä me
teemme hänelle --"

"Ei ole tapahtuva avonaisella kadulla ja lapsenleikkiä on kylvää
vihollisuutta kahden miehen välillä, joiden tulee hallita samassa
piirissä. Minä pidän huolta siitä, että Hosea ei välitäkkään toisen
lopusta; mutta silloin on farao, olkoonpa hän sitte Meneptah tai --
ja tässä vaijensi hän ääntään -- tai jo Siptah, korottava hänet niin
korkealle, ja sen hän ansaitseekin, että silmät hänen huimaavassa
päässään ovat katsomatta sitä, mitä me tahdomme salata häneltä. Löytyy,
näet, oikeus, josta ei kukaan luovu, joka kerran on sitä maistanut."

"Oikeus?"

"Valta, tarkoitan minä, Hornecht -- suuri, valtava valta! Suuren
maakunnan maaherrana, kaikkien palkkasoturien johtajana Aarsun
sijassa, varoo hän rikkomasta väliään meihin. Tunnen hänet Onnistuuko
vain uskottaa hänelle, että Mesu on tehnyt vääryyttä hänelle -- ja
väkivaltainen mies on siihen kyllä syytä antava --. Ja saammeko hänen
siihen vakuutukseen, että laki säätää ne rangaistukset, jotka me
tuomitsemme noidalle ja pahimmille hänen heimolaisistaan, silloin
sallii hän sen tapahtua, vieläpä antaa meille siihen suostumuksensakin".

"Mutta jos lähetys epäonnistuu?"

"Silloin tulee hän kuitenkin joka tapauksessa takaisin luoksemme; sillä
hän ei murra valaansa. Ainoasti siinä tapauksessa, että Mesu, josta
voi kaikkia uskoa, pidättää häntä väkivallalla, on poika tuleva meille
hyödyksi, sillä Hosea pitää hänestä, hänen heimolaisensa rakastavat
paljon elämää ja hän kuuluu heidän jaloimpaan sukuunsa. Farao on
kaikessa tapauksessa uhkaava poikaa; mutta me tulemme häntä suojelemaan
ja se on uudestaan yhdistävä hänen enonsa meidän kanssamme ja johtava
hänet niiden luo, jotka vihastuvat kuninkaasen. Oivallista!"

"Ja varmimmasti pääsemme päämaaliin, jos meidän onnistuu punoa
vielä toinenkin side. Lyhyesti sanoen -- ja minä pyydän sinua tämän
kerran pysymään levollisena, sinä liian nuori harmaaparta lyhyesti
sanoen, sinun ja minun heprealainen asetoverimme, henkeni pelastaja,
kunnollisin mies sotajoukossa, joka myös sentähden voi olla varma
korkeimmista arvoista, hän on tuleva vävyksesi. Kasana on suosiollinen
heprealaiselle -- sen olen kuullut omalta emännältäni."

Silloin vetääntyivät taas rypyt everstin otsalla yhteen ja vaikeudella
taisteli hän voittaakseen mielenmalttinsa. Hän tunsi, että hänen
täytyi luopua vastahakoisuudestaan kutsua sitä miestä vävykseen, jonka
syntyperä oli vastenmielinen hänelle ja jota hän yhtä hellästi suosi
kuin hän kunnioittikin häntä. Tosin eihän voinut olla hiljalleen
itsekseen kiroilematta, mutta vastaus, minkä hän papille antoi, kuului
järkevämmältä ja levollisemmalta kuin hän oli odottanutkaan. Oliko
Kasana nyt kerran haltijain hallussa, jotka häntä vetivät muukalaiseen,
niin täytyi hänen saada tahtonsa! Mutta Hosea ei ollut lainkaan häntä
pyytänyt.

"Kuitenkin", huusi hän kiivaasti, "ruskean Sethin ja hänen
seitsemänkymmenen kanssaveljensä nimessä! Et sinä eikä kukaan muukaan
saa minua tarjoomaan lastani, jota kaksikymmentä kosivat, sille
miehelle, joka kutsuu itsensä meidän ystäväksemme eikä ole antanut
itselleen aikaa käydä meitä tervehtämässä huoneessamme! Pitää pojasta
kiinni on toinen asia ja sen otan minä tehdäkseni!"



Yhdestoista Luku.


Tumman, puhtaan sinisenä, lukemattomilla tähdillä kaunistettuna oli
taivas puoliyön aikana levinnyt yli itäisen deltan lakean maakunnan ja
Succothin kaupungin, jota egyptiläiset temppelipiirinsä mukaan myöskin
kutsuivat Turn-jumalan paikaksi eli Pithomiksi.

Nyt läheni maaliskuun yö loppuansa ja valkeat huurut leijailivat
kanavan yli, joka, heprealaisten pakkotyöntekijäin tekemänä, leikkasi
lakeuden ja kasteli kedot ja laidunmaat, joiden ääriä ei näkynyt,
katselipa sitten mihinkä päin hyvänsä.

Idässä ja etelässä oli taivas taajan sumun sumentama, mikä kohoili
suurista järvistä ja kapeasta merenpoukamasta, joka pisti syvälle
maankaistaleesen. Erämaan tuuli, joka eilen täälläkin oli kuumana ja
pölyisenä riehunut yli janoovan ruohon ja Succothin huoneitten ja
telttain, oli jo ennen yön tuloa laskeutunut levolle ja viileys, mikä
maaliskuulla Egyptissäkin käy ennen auringon nousua, oli jotenkin
tuntuva.

Joka jo varhain puoliyön ja aamun välillä astui vähäpätöiseen
rajakaupunkiin paimentelttoineen, kurjine Niilin mudasta rakennettuine
majoineen ja muutamine kelpokartanoineen ja asuntohuoneineen, olisi
sitä tuskin tänään tuntenut. Paikan ainoa huomattava rakennus,
lukuunottamatta auringonjumalan Turnin temppeliä, tuo suuri varustettu
varastohuone tarjosi tänä hetkenä omituisen näön. Tosin välkkyivät sen
pitkäjonoiset, valkeiksi sivutut muurit yhtä selvästi kuin ainakin
yöllä, mutta sen sijaan kuin rakennus muulloin tähän aikaan kohosi
hiljaisena ja aivan kuin autiona yli nukkuvan kaupungin, oli siinä
ja sen ympäristöllä hyvinkin vilkasta liikettä. Sen tarkoituksena
oli myöskin torjua saaliinhimoisia schasuschareja [beduineja, jotka
paimentolaisina asuskelivat Egyptiä rajoittavassa, nyt Aasiaan
kuuluvassa erämaassa], jotka olivat kuljeskelleet maankaistaleella
olevien linnoitusten ympäri, ja sen vahvojen muurien takana löytyi
egyptiläinen vartijasto, joka helposti voi puolustaa sitä vahvaa
ylivoimaa vastaan.

Tänään näytti se siltä ikäänkuin erämaan pojat olisivat tehneet
rynnäkön sitä vastaan, mutta miehet ja vaimot, jotka työskentelivät
jättiläisrakennuksen juurella ja sen leveällä muuriharjanteella, eivät
olleet schasuja, vaan heprealaisia. Huutaen korkeaäänisesti ja liikkuen
ketterästi ryöstelivät he noita tuhatlukuisia nisuja ja ohria, rukiita
ja durraa, palkohedelmiä, daadelia ja sipulia sisältäviä kuormia,
joita he löysivät täysinäisissä varastohuoneissa. Jo ennen auringon
laskua olivat he alkaneet tyhjentämään aitat ja niiden sisällyksen
säkkeihin, ämpäreihin ja nahkaleileihin, kaukaloihin, saviastioihin ja
esiliinoihin sekä laskivat ne sittemmin köysillä alas tai kantoivat
tikapuita myöten maahan.

Etevimmät eivät ottaneet osaa tähän työhön, mutta niiden seassa,
jotka täällä työskentelivät, nähtiin huolimatta öisestä taivaasta
kaikenikäisiä lapsia, jotka kantoivat pois niin paljon kuin he voivat
äitinsä keittiöstä tuomissa astioissa ja vadeissa.

Tuolla ylhäällä varastohuoneiden peittämättömien, aukkojen ääressä,
joihin tähdet tuikkivat sisään, ja tikapuitten alapuolella valaisivat
vaimot soihduilla eli lyhdyillä toisten työtä.

Varsinaisen linnan raskaitten, suljettujen porttien eteen oli asetettu
kirkkaasti palavia soihtuja, joiden valossa kulki aseellisia paimenia
edes ja takaisin. Kun kivenheitot eli potkut tapasivat metallilla
päällystettyä ovea sisältäpäin ja uhkaavia sanoja lausuttiin egyptin
kielellä, niin ei myöskään ulkona seisovilta heprealaisilta puuttunut
ivan ja pilkan sanoja.

Elojuhlan päivänä oli muutamia nopeita sanansaattajia, ensimmäisen
ehtoovartion aikana, saapunut Succothiin ja siellä asuville Israelin
lapsille, joiden lukumäärä oli kaksikymmentä kertaa suurempi kuin
egyptiläisten, ilmoittaneet, että he aamulla olivat lähteneet
Taniksesta ja että kansa oli aikonut lähteä sieltä yöllä; heimolaisten
Succothissa piti olla valmiit seuraamaan mukana. Silloin oli
syntynyt suuri ilo heprealaisten joukossa, jotka uudenkuun yönä
kevätpäiväntasauksen jälkeen, jolloin elojuhla tavallisesti alkoi,
olivat, kuten heidän kansalaisensakin Ramseskaupungista, kokoontuneet
juhlallisiin pitoihin.

Heille oli sukukuntain päälliköt ilmoittaneet että nyt oli vapauden
päivä tullut ja että Herra aikoi viedä heitä luvattuun maahan.

Täällä, kuten Taniksessakin, oli ollut monta epäilevää ja vastahakoista
ja olivatpa muutamat yrittäneet erotakin ja jäädä jälelle, mutta
täälläkin olivat he tulleet temmatuiksi mukaan. Niinkuin Aaron ja Nun
olivat puhuneet kansanjoukolle Ramseskaupungissa, niin olivat täälläkin
Eleazar, edellisen poika ja Judan sukukunnan etevimmät päämiehet, Hur
ja Naheson, puhuneet kansalle. Mutta Mirjam, Moseksen neitseellinen
sisar, oli kulkenut talosta taloon ja kaikkialla oli hän hehkuvin
sanoin herättänyt ja sytyttänyt innostuksen tulen miesten sydämiin ja
näyttänyt vaimoille, että ensiaamun aurinko olisi heille ja heidän
lapsilleen tuottava uuden onnen, hyvinvoinnin ja vapauden päivän.

Ainoasti harvoissa oli profetissa löytänyt kuuroja korvia, sillä
tämän neitsyeen olennossa ilmenikin jotakin majesteetillista, mikä
vaati kuuliaisuutta, kun hänen suuret, mustat silmänsä, joiden yli
kaareilivat paksut, tummat, yhteen kasvaneet silmäkarvat, tarkastelivat
niitä, joita hän katseli, aivan sydämen syvyyteen ja näkyivät uhkaavan
vastahakoisia kolkoilla iskuillaan.

Juhla-aterian jälkeen olivat kunkin perheen jäsenet menneet
virkistynein sydämin ja iloisine toiveineen levolle. Mutta kuinka
paljon olikaan jo toinen päivä, sitä seuraava yö ja ensi-aamu muuttanut
heitä. Oli, niinkuin erämaan tuuli olisi haudannut kaiken rohkeuden ja
uskalluksen edellään ajamaansa pölyyn! Pelko vaeltaa tietymättömään
oli taaskin hiipinyt heidän sydämiinsä ja moni, joka uskaliaasti ja
toimeliaasti oli heiluttanut matkasauvaa, pidätettiin nyt jälleen
ikäänkuin koukuilla ja kahleilla kiinnitettynä isäinsä huoneisiin,
hyvin hoidettuun puutarhaan ja vainion eloon, mikä vasta puoleksi oli
tullut korjatuksi.

Linnoitetussa varastohuoneessa olevilta egyptiläisiltä sotilailta ei
ollut myöskään jäänyt huomaamatta, että omituinen liike oli vallannut
heprealaiset, mutta tämän olivat he lukeneet elojuhlan syyksi. Että
Moses aikoi viedä kansalaisensa erämaahan heidän siellä uhratakseen
Jumalalleen, oli linnoitusten päällikkö kuullut ja pyytänyt apuväkeä.
Mutta tarkempaa tietoa ei hänellä ollut, sillä aina siihen aamuun
saakka, jolloin erämaan tuuli alkoi, ei ollut yksikään heprealainen
tullut kansansa aikeen kavaltajaksi. Mutta jota raskaammin päivän
helle oli rasittanut heitä, sitä valtavammin oli kauhu vaelluksesta
kuuman, hiekkaisen, vedettömän erämaan läpi vallannut heitä. Tuo
kauhea päivä oli kiusannut heitä niinkuin esimakuna siihen, mikä heitä
odotti, ja kun puolipäivän aikana pöly oli käynyt yhä taajemmaksi, ilma
rasittavammaksi, oli eräs heprealainen porvari, jolta egyptiläisetkin
sotilaat ostivat tavaroita, pistäytynyt varastohuoneesen kehoittaakseen
päällikköä estämään hänen kansalaisiaan syöksymästä turmioon.

Mutta etevämpienkin seassa oli tyytymättömiä, joiden äänet olivat
käyneet kuuluviksi. -- Asarja ja Michael poikineen, jotka kadehtivat
Moseksen ja Aaronin valtaa, olivat kulkeneet miehestä mieheen ja
koettaneet kehoittaa heitä, ennen lähtöön hankkimistaan, vielä kerran
kokoon kutsumaan vanhimmat ja esittämään heille, että he ryhtyisivät
uusiin keskusteluihin egyptiläisten kanssa.

Sill'aikaa kun nämä tyytymättömät hyvällä seurauksella olivat
koonneet puoluelaisia ja kavaltaja oli mennyt egyptiläisen vartioston
päällikön luo, oli kaksi uutta lähettilästä tullut ilmoituksella,
että ulosvaeltajain matkue tulisi puoliyön ja aamun välillä saapumaan
Succothiin.

Hengästyneenä ja puhumattomana, hiessä ja verisin huulin oli vanhempi
lähettiläs vaipunut sen huoneen kynnykselle, joka oli Amminadabin oma
ja nyt tarjosi Mirjamillekin olinpaikkaa. Väsyneille miehille oli
täytymys antaa viiniä ja virvoituksia, ennenkuin tuo vähemmin uupunut
oikein kykeni puhumaan. Mutta sitten oli hän käheällä äänellä, vaikka
tulvaten kiitoksesta ja tulisesta innostuksesta, kertonut, mitä oli
tapahtunut lähdössä ja kuinka isäin Jumala oli täyttänyt kunkin sydämen
hengellään ja vuodattanut arkojen sieluihin uutta luottamusta.

Loistavin silmin oli Mirjam kuunnellut tätä puhetta, mutta sen loputtua
oli hän heittänyt hunnun päänsä yli ja käskenyt lähettiläitten ympäri
kokoutuneita huoneen palvelijoita kutsumaan koko kansaa sykomorin
alle, jonka leveä, tuhatvuotinen kruunu varjosti lavean piirin
auringonpoltolta.

Erämaan tuuli oli yhä vielä puhallellut, mutta tuo iloinen sanoma
näkyi murtaneen voiman, mikä sillä oli ollut ihmisten yli, ja monen
sadan heprealaisen kokoonnuttua sykomorin alle oli Mirjam tarjonnut
kätensä Eleazarille, hänen veljensä Aaronin pojalle, hypähtänyt tuolle
muhkeata, onteloa puunrunkoa vastaan nojautuvalle penkille, korottanut
silmänsä ja kätensä, ikäänkuin haltioissaan, taivasta kohti ja
rukoillut Herraa korkeaäänisesti, niinkuin olisi hänen sallittu nähdä
häntä.

Sitten oli hän antanut sananvuoron lähettiläälle, ja kun tämä vielä
kerran oli kuvaillut tapahtumia Ramseskaupungissa ja senjälkeen myöskin
kertonut että heprealaiset Taniksessa muutamien tuntien kuluttua
saapuisivat sinne, oli äänekäs riemu remahtanut kansan joukossa; mutta
Eleasar, Aaronin poika, oli palavalla innostuksella ilmoittanut, mitä
Herra oli tehnyt omilleen ja mitä hän oli luvannut heille, heidän
lapsilleen ja lastensa lapsille.

Kuni tuores aamukaste kuivuvalle ruoholle oli jokainen sana tuon
innostuneen miehen suusta langennut kansan sydämille. Riemuiten olivat
uskovaiset ylistäneet häntä ja Mirjamia, ja epäileväin uupuvalle
rohkeudelle oli kasvanut uusia siipiä. Asarja, Michael ja heidän
puoluelaisensa eivät kauvemmin olleet napisseet, jopa useampiin oli
tarttunut yleinen innostus, ja kun eräs heprealainen palkkasoturi oli
hiipinyt esiin varastohuoneen vartiostosta ja kertonut, että hänen
päällikölleen oli ilmoitettu, mitä oli tekeillä, olivat Eleasar,
Naheson, Hur ja toiset kokoutuneet neuvottelemaan sekä koonneet kaikki
läsnäolevat paimenet ympärilleen ja palavin sanoin kehoittaneet heitä
osoittamaan olevansa miehiä eikä pelkäämään Jumalansa mahtavalla avulla
taistella kansansa ja sen vapauden puolesta. Kirveistä, nuijista,
sirpeistä ja vaskikeihäistä, raskaista seipäistä ja lingoista, jotka
olivat paimenen aseita erämaan petoja vastaan, joutsista ja nuolista
ei ollut ollenkaan puutetta ollut ja niinpian kuin komea joukko
voimallisia miehiä oli liittynyt Huriin, oli hän hyökännyt egyptiläisiä
vouteja vastaan, jotka valvoivat muutaman sadan heprealaisen
päiväläisen maantöitä. Huudolla: "He tulevat! Kuolema sortajille! Herra
meidän Jumalamme on johtajamme!" olivat he viskautuneet libyalaisen
vahdin päälle, ajaneet sen pakosalle ja vapauttaneet nuo kaivavat
ja muurailevat heimolaiset. Niinpian kuin jalo Naheson vihdoin oli
painanut erään vanhimman näistä onnettomista rintaansa vastaan niinkuin
veljen, olivat muutkin vapautetut päiväläiset heittäytyneet paimenten
rinnoille ja niin olivat he yhä huudolla: "He tulevat! ja Herra meidän
isäimme Jumala on johdattajamme!" kasvavassa joukossa rientäneet
eteenpäin. Kun vihdoin pienestä paimenjoukosta oli kasvanut muutamia
tuhansia, oli Hur johtanut heitä egyptiläisiä sotilaita vastaan, joita
he olivat paljon lukuisammat.

Jo olivat egyptiläiset joutsiampujat lähettäneet nuolisateen ja
voimallisten paimenten lingoista oli kuolettavia kiviä tavannut
vihollisen etummaisia rivejä, kun torventoitotus oli kajahtanut kutsuen
varastohuoneen vartioston luisujen muurien ja vahvan portin taakse. --
Heprealaisten ylivoima oli päälliköstä näkynyt liian suureksi, mutta
velvollisuus oli vaatinut häntä säilyttämään linnaa, kunnes annettu apu
saapuisi.

Kuitenkaan ei ollut Hur ollut tähän ensimmäiseen voittoon tyytyväinen.
Niinkuin äkkinäinen tuulenpuuska sytyttää hiipuvan valkean, oli
menestys herättänyt hänen heimolaistensa rohkeuden, ja missä tahansa
joku egyptiläinen näyttäytyi varastohuoneen harjalla, oli ympyriäinen
kivi jonkun paimenen lingosta tavannut hänen. Nahesonin käskystä oli
tuotu tikapuita. Silmänräpäyksessä oli satoja heprealaisia kaikilta
puolilta kiivennyt ylös rakennukselle ja lyhyen, verettömän taistelun
perästä olivat varastohuoneet joutuneet heprealaisten käsiin.
Egyptiläiset olivat ainoastaan voineet puolustaa linnoitusta.

Näiden tapauksien aikana oli erämaan tuuli laskeutunut levolle.
Raivostuneet veitikat vapautettujen päiväläisten seassa olivat koonneet
olkia, puita ja varpuja sen kartanon portille, johonka egyptiläiset
olivat tulleet ahdistetuiksi, ja hyökkääjille olisi ollut vähäinen asia
hävittää vihollinen tulella aina viimeiseen mieheen saakka, mutta Hur,
Naheson ja muut varovat, kansan päälliköt eivät olleet sitä sallineet,
estääkseen siten varastohuoneissa olevien elonvarojen polttamista.

Helppoa ei suinkaan olisi ollut estää nuorempia noista kiusatuista
päiväläisistä tästä koston työstä, mutta kukin heistä oli perheenjäsen,
ja kun isät ja äidit vielä avustivat Hurin varoituksia, eivät he
ainoastaan olleet rauhoittuneet, vaan vieläpä auttaneetkin vanhempia
jakamaan varastohuoneitten sisällystä sukukuntain päämiesten kesken
sekä kuormaamaan ne juhdille ja kärryille, joiden piti seurata ulos
vaeltajia.

Tämä työ tapahtui kirkkaassa soihdunvalossa ja muodostui uudeksi
juhlaksi, sillä ei Hur, Naheson eikä Eleasarkaan olleet voineet estää
miehiä eikä vaimoja avaamasta viinileilejä ja nahkasäkkejä. Kuitenkin
onnistuttiin säilyttää parhain osa tästä ihanasta saaliista tarpeen
ajaksi ja siis ei löytynyt aivan monta juopunutta, mutta tosin lisäsi
rypälemehun henki ja ilo näin runsaasta saaliista kansan kiitollista
liikutusta. Kun Eleasar vihdoin astui toistamiseen heidän keskelleen
kertoakseen heille luvatusta maasta, kuuntelivat miehet ja vaimot häntä
ihastunein mielin ja yhtyivät ylistyslauluun, jota Mirjam oli alkanut
laulamaan.

Niinkuin hurskas innostus oli käsittänyt kansan sydämet Taniksessa
lähdön hetkenä, niin tapahtui nyt myöskin Succothissa, ja kun noin
seitsemänkymmentä heprealaista miestä ja naista, jotka olivat
piiloittautuneet Turnin temppeliin, kuulivat riemulaulun, astuivat
he ulos, liittyivät toisiin ja kokosivat tavaransa kokoon, niin
toivorikkaina ja niin lämpimällä luottamuksella isäinsä Jumalaan, kuin
jos eivät koskaan olisi tunteneetkaan mitään pelkoa lähdön vuoksi.

Kun tähdet vaipuivat alemmaksi, lisääntyi iloinen liikutus. Joukottain
vaelsi miehiä ja naisia tietä pitkin Tanikseen lähestyviä kansalaisiaan
vastaan. Moni isä talutti sen ohessa kasvavaa poikaa kädestä ja moni
äiti kantoi lastaan käsivarrellaan, saatiinpa myös lähestyvien joukossa
tervehtää monta rakasta sukulaistakin; olihan tuo kohta heräävä aamu
tuottava juhlahetkiä, joita ei tahdottu ryöstää keltään rakastetulta
sydämeltä ja joiden myöskin piti kaikua pienokaisten sydämissäkin,
kunnes heillä itsellään oli lapsia ja lastenlapsia.

Ei etsitty enään leposijaa teltissä, majassa eikä asuinhuoneessa, sillä
nyt oli kysymys vain viimeisten tavarain kokoamisesta. Varastohuoneilla
oli työskentelevien joukko harventunut, sillä useimmat olivat jo
varustetut niin paljolla elatuksella kuin he voivat mukanaan kuljettaa.

Monen teltan ja majan edessä oli matkaan valmiita miehiä ja naisia
leiriytyneinä äkkiä sytytettyjen nuotioitten ympärillä ja suuremmissa
maakartanoissa ajoivat paimenet karjan kokoon ja teurastivat
nautaeläimiä ja lampaita, jotka eivät olleet matkalle sopivia. Monen
huoneen edustalla kuultiin kirveitten ja vasarain iskuja ja sahain
suhahtelemista, sillä tarvis oli valmistaa kantotuoleja ja paareja
sairaita ja heikkoja varten. Täällä huomattiin vielä vaunuja ja
kärryjä ja perheen-isillä oli vaikea tehtävä vaimojen kanssa, sillä
antaa alttiiksi tavaraa on aina vaikeata, olipa se sitten suurempaa
tai pienempää, ja naisen sydän riippuu usein enemmän näennäisesti
arvottomissa kuin kalliimmissa kapineissa. Jos kankuri Rebekka
kiihkeästi tahtoi kuormata kärryille tuon kömpelösti yhteenkooton
kehdon, jossa hänen lemmikkinsä oli kuollut, ennemmin kuin tuon siron
elehvantinluulla koristetun ebenpuu-lippaan, minkä joku egyptiläinen
oli panttauttanut hänen miehelleen -- kukapa sitä voi moittia?

Kaikista ikkunaluukuista ja jokaisesta telttaovesta loisti valkea ja
suurien huoneitten katoilta hohti soihtuja eli lyhtyjä tulevia vastaan.

Yöllä ennen elojuhlaa laitetussa ateriassa ei ollut puuttunut
paistettua lammasta yhdeltäkään pöydältä; tänä odotuksen hetkenä
tarjosi perheen äiti taaskin väelleen mitä hän voi.

Vähäpätöisen rajakaupungin ahtailla kaduilla virtaili vilkas elämä
ja niin iloisia, niin kirkkaasti ja innostuksesta loistavia silmiä,
niin ihania toivosta ja hurskaasta uskosta kirkastettuja kasvoja eivät
sammuvat tähdet koskaan olleet nähneet.



Kahdestoista Luku.


Erään suurimman talon katolla Succoth'issa olivat vielä aamun
koittaessa kaikki kokoutuneina, jotka eivät olleet menneet alas
tervehtimään ulosvaeltajia, joiden piti täällä pitemmän aikaa
ensikerran levähtää.

Heidän edellään kiiruhtaen oli toinen nopeajalkainen mies eli
poika toisen perästä saapunut Succothiin. Useampain päämaalina oli
Amminadabin huone. Siinä oli kaksi rakennusta, joista toisessa majaili
Naheson, omistajan poika ja hänen omaisensa, mutta toisessa isommassa
asuivat, paitsi harmahtunutta isäntää ja hänen puolisoansa, hänen
vävynsä Aaron vaimoneen, lapsineen ja lastenlapsineen sekä myös
Mirjam. Vanha ylhäinen heimopäällikkö, joka oli muuttanut virkansa
velvollisuudet pojalleen Nahesonille, ojensi vapisevat kätensä
jokaiselle sanansaattajalle ja kuunteli hänen kertomustaan loistavin,
usein kyyneleillä himmennetyin silmin. Vanhan puolisonsa oli hän saanut
istahtamaan nojatuoliin, jossa hän oli kansan perässä kannettava, että
hän siihen tottuisi, ja itse lepäsi hän jo nyt samasta syystä omassa
tuolissaan.

Kun tuo vanha vaimo kuuli sanansaattajain ylistävän, että kansalle
luvattu ihana tulevaisuus nyt toteutui, etsi hänen silmänsä usein
puolisoa, jolloin hän huudahti: "Siunattu mies, tuo Moses!", sillä
hän piti vävynsä veljeä suuressa arvossa ja hän iloitsi nähdä
toteutuvan, mitä Moses oli hänelle ennustanut Aaronikin, heidän
vävynsä, katseli vanhuksia ylpeydellä, mutta koko heidän rakkautensa
kuului Eleasarille, heidän pojanpojalleen, jonka he näkivät kasvavan
toiseksi Mosekseksi. Mirjamissa olivat he jonkun aikaa sitten löytäneet
uuden ja mielellään nähdyn jäsenen perheessä. Noiden lämminsydämisten
vanhuksien mieltymys tuohon vakavaan neitsyeesen ei riittänyt tosin
vanhempain hellyydeksi, ja tämän suuren talouden huolet tahtoi heidän
tyttärensä Eliseba, Aaronin sievä vaimo, yhtä vähän jakaa profetissan
kanssa kuin Amminadabin pojan Naheson'in vaimokaan, joka sitäpaitsi
omaisiensa kanssa asui saman katon alla Mutta vanhukset olivat
Mirjamille kiitoksen velkapäät siitä huolesta, jota hän osoitti heidän
lapsenlapselleen Milcalle, Aaronin ja Eliseban tyttärelle, minkä kova
onnettomuus iloisesta lapsesta oli tehnyt raskasmieliseksi, kaikelle
ilolle kuolleeksi naiseksi.

Muutama päivä häitten jälkeen rakastetun puolison kanssa oli tämä
viehättynyt nostamaan kättään erästä egyptiläistä verotusvirkamiestä
vastaan, joka, kun farao vaelsi Succothin kautta itään, tahtoi ajaa
pois suuren lauman kauniimpia elukoita "herran yli molempain maailmain
keittiötä varten." Tämän omankäden oikeuden vuoksi oli tuo onneton
viety valtiovankina vuorikaivoksiin, ja kukin tiesi hyvin kyllä,
että nuo rangaistut siellä liiallisesta rasituksesta turmeltiin sekä
ruumiin että sielun puolesta. Vanhan Nunin, Hosean isän, vaikutuksesta
saatiin estetyksi, että tuomitun vaimo ja omaiset eivät joutuneet
saman rangaistuksen alaisiksi, minkä laki sääti, mutta Milca hivui
pois, ja ainoa, joka voi herättää tuon kalpean, hiljaisen vaimon
alakuloisuudestaan, oli Mirjam. Hänelle oli tuo yksinäinen vaimo
avannut haavoitetun sydämensä ja häntä hän seurasi, kun neitsyt köyhäin
majoissa harjoitti oppimaansa lääketaitoa ja antoi heille lääkkeitä ja
apua.

Viimeiset sanansaattajat, jotka Amminadab ja hänen vaimonsa
vastaanottivat, kuvailivat pimeillä väreillä vaelluksen vaivoja ja
sitä kurjuutta, johonka he olivat todistajina olleet. Mutta erään
helläsydämisen heistä valittaessa vaimojen ja lasten kestämiä raskaita
kärsimyksiä erämaan tuulen puhaltaessa ja hänen surullisena ja
levottomana tulevaisuudesta, ajatellessa kaikkein kauheinta, mikä
hänen muistoonsa oli painunut, lausui ukko hänelle lohduttavia sanoja
ja osoitti häntä Jumalan kaikkivaltiaisuuteen ja tottumukseen, jonka
voima osoittautuisi heissäkin. Hänen ryppyisistä kasvoistaan puhui
varma luottamus, sen sijaan kuin Mirjamin kauniissa, mutta ankaroissa
juonteissa ilmeni vähän tuota iloista toivoa, mikä muutoin on nuorison
tuntomerkkinä.

Sanansaattajain tullessa ja mennessä ei hän luopunut vanhuksien
sivulta ja jätti kälynsä Eliseban ja hänen palvelijainsa huoleksi
tarjota virvoituksia väsyneille. Itse hän kuunteli heitä tarkasti
ja syvästi hengittäen, mutta mitä hän kuuli näkyi herättävän hänen
levottomuuttaan, sillä hän tiesi, että ainoastaan ne löytäisivät tien
siihen huoneesen, missä Aaron asui, jotka olivat kansan johtajain,
hänen veljiensä puoluelaisia. Jos heidän ilonsa oli laimea, niin
millainen olikaan sitten penseäin ja vastahakoisten?

Ainoastaan harvoin liitti hän kysymyksen ukon kysymykseen, ja jos hän
niin tekikin, niin katselivat sanansaattajat, jotka hänen äänensä
ensikerran kuulivat, hämmästyneinä häneen; sillä hänen äänensä oli
kyllä heleä, vaikka tavattoman syvä.

Sittenkuin useat edelläjuoksijat olivat hänen tiedusteluihinsa
vakuuttaneet, ettei Hosea, Nunin poika, ollut tullut toisten
kanssa, vaipui hänen päänsä rinnalle, eikä hän kysynyt enempää,
ennenkuin kalpea Milca, joka häntä seurasi kaikkialla, avasi
mustat silmänsä rukoilevasti hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle
Ruben'in, hänen vangitun puolisonsa, nimen. Silloin suuteli
neitsyt tuota yksinäistä raukkaa otsalle, katseli häntä ikäänkuin
olisi hän jotakin laimiinlyönyt häntä kohtaan ja kysäsi sitten
sanansaattajilta kiihkeästi, olivatko he ehkä kuulleet jotakin
Rubenista, joka oli laahattu vuorikaivoksiin. Mutta ainoastaan yksi
luuli eräältä vapautetulta vangilta kuulleensa, että Milcan puoliso oli
vaskikaivoksissa Bech'in maakunnassa, Sinaivuoren piirissä, ja tämän
tiedon omisti neitsyt ilmoittaakseen Milcalle suurella vilkkaudella ja
lämpimyydellä, että kansan vaeltaessa itään se varmaankin olisi tuleva
kaivoksien lähelle ja vapauttava siellä vangitut heprealaiset.

Ne olivat iloisia sanomia, ja Milca, joka oli hiipinyt lohduttavan
ystävän rinnoille, olisi mielellään kuullut vieläkin enemmän, mutta
niitä, jotka Amminadabin katolta katselivat kaukaisuuteen, oli
vallannut suuri levottomuus, sillä pohjasta läheni taaja pilvi ja
pian sen jälkeen kuului merkillistä kohinaa, sitten äänekästä melua
ja vihdoin monituhat-äänistä huutoa ja parkua, hirnumista ja mölinää,
jollaista ei kukaan vielä ennen ollut kuullut... ja tuolla vyöryi
eteenpäin tuo monijäseninen ja -ääninen joukko, tuo ylinäkemätön
virta ihmisiä ja karjaa, minkä horoskopin pojanpoika Tanis-temppelin
tähtitornissa oli otaksunut tuonelan käärmeeksi.

Vielä nytkin aamuvalon koitossa olisi sitä helposti voinut luulla
kuolleitten asumasijoilta tarkoitetuksi joukoksi olennottomia henkiä,
sillä vaaleanharmaa tomupylväs, mikä ulottui siniselle taivaslaelle,
kulki niiden edellä ja tuossa valtavassa, monijäsenisessä, äänistä
rikkaassa, hiekkapilvien peittämässä joukossa ei voitu erityistä
olentoa eroittaa. Ainoastaan silloin tällöin kimalsi auringonsäteiden
tapaama metalli keihäänkärjessä tai kuparikattilassa ja yksityisiä
lujaäänisiä huutoja kuului.

Nyt olivat virran etummaiset aallot saapuneet Amminadabin kartanolle,
jonka edessä levittäytyi ääretön laidunmaa.

Komentohuutoja kaikui, matkue pysähtyi ja hajaantui niinkuin
vuorilampi, joka paisuu partaittensa yli keväällä ja purkaantuu
puroiksi ja jokiloiksi milloin sinne ja milloin tänne, mutta pian
yhdistyivät nuo yksityiset kapeat uomat, valtasivat yhteisesti leveitä
kaistaleita aamukasteen kostuttamasta laidunmaasta ja missä sellaiset
ihmis- ja karjavirran osat lepoon laskeusivat siellä katosivat myöskin
niitä silmiltä peittävät pölypilvet.

Tie oli kauvan aikaa pölypilven peitossa, mutta niityillä nähtiin nyt
aamuauringon valossa miehiä, vaimoja ja lapsia, nautaeläimiä ja aaseja,
lampaita ja vuohia, ja kohta huomattiin ruohikoilla ulkopuolella
Amminadabin ja Nahesonin huoneita teltan toisensa perästä kohoutuvan,
laumat ympäröitävän aituuksilla, paaluja ja puikkoja lyötävän kovaan
maahan, varakattoja levitettävän, nauta- ja lammaslaumoja vietävän
juotolle, valkeata viritettävän ja pitkiä jonoja vaimoja, jotka
kantoivat vesiastiata tasapainossa päänsä päällä keveästi ja kauniisti
taivutetulla käsivarrellaan, lähestyvän kaivoa sykomorin takana elikkä
läheisen kanavan rantaa.

Siellä pani tänään, kuten muinakin työpäivinä, korkeakyttyräinen
kirjava härkä vedennostokoneen liikkeesen. Sen piti kastella maata,
minkä eläimen omistaja aikoi seuraavana päivänä jättää, mutta
työskentelevä orja ajatteli ainoastaan nykyhetkeä ja kasteli, kenenkään
kieltämättä, synkästi ja totuttuun tapaansa, ruohikkoa viholliselle,
jolle se oli tuleva.

Monta tuntia kului, ennenkuin vaeltava kansanjoukko oli saapunut
leiriin, ja Mirjam, joka kertoi tapahtumat Amminadabille, jonka
silmät eivät selvästi voineet nähdä etäälle, tuli nyt monen tapauksen
todistajaksi, joista hän ennemmin olisi kääntänyt silmänsä pois.

Hän ei voinut suoraan tunnustaa ukolle, mitä hän näki, sillä se olisi
häirinnyt hänen iloista toivoansa.

Hän, joka innostuneen sielunsa koko voimalla turvautui isäinsä Jumalaan
ja hänen kaikkivaltiaisuuteensa, omisti vielä päivää ennen sellaisen
luottamuksen kuin ukkokin, mutta Herra oli myös lainannut hänelle
merkillisen lahjan nähdä asioita ja kuulla sanoja, joita eivät muut
käsittäneet. Tavallisesti näki hän näitä unessa, mutta usein myöskin
yksinäisinä hetkinä ajatellessaan menneitä tai tulevia päiviä.

Mitä Ephraim hänen nimessään oli ilmoittanut Hosealle korkeimman
sanana, oli huudettu hänelle näkymättömästä suusta, kun hän sykomorin
alla ajatteli ulosvaellusta ja sitä miestä, jota hän rakasti aina
lapsuudestaan saakka, ja kun hän tänäpänä puoliyön ja aamun välillä
taaskin oli istunut tuon kunnioitettavan puun alla ja väsymys oli hänen
vallannut, oli hän jälleen kuulevinaan saman äänen. Sanat, jotka se oli
hänelle huutanut, olivat kadonneet hänen muistostaan, mutta hän tiesi
niiden surullisesti ja varoittavasti kaikuneen.

Niin epämääräinen kuin tämä varoitus oli ollutkin, teki se kuitenkin
hänen levottomaksi ja laitumilta tunkeuva huuto ei suinkaan
johtunut ilosta, että onnellisesti oli saavuttu veljeni luo ja
ensimäiseen vaelluspaikkaan niinkuin ukko hänen vieressään uskoi,
ei, se oli raivoisten, hillittömien miesten taisteluhuutoa, jotka
vihamielisellä katkeruudella riitelivät ja taistelivat niityllä
mukavasta telttasijasta tai kaivolla ja vesihautojen äärellä hyvästä
juottopaikasta karjalle.

Vihaa, pettynyttä toivoa, epäilystä kuului näistä huudoista, ja kun hän
etsi paikkaa, missä melu oli suurin, näki hän vaimon ruumiin eräällä
telttavaatteen kappaleella, jota pilkkailevat päiväläiset kantoivat,
ja kalpean kuolon korjaaman rintalapsen, jota puolialastoin, raivoisa
mies, hänen isänsä piti käsivarsillaan, samalla kun hän vapaalla,
vasemmalla nyrkillä uhkaili sinnepäin, missä Mirjam huomasi veljensä.

Ensi silmänräpäyksessä näki hän, kuinka eräs kovan työn alla
kyyristynyt harmajaparta nosti kätensä Mosesta vastaan ja olisi hänen
maahan lyönyt, elleivät toiset olisi kaataneet hänet maahan.

Silloin ei hän enään kauvemmin voinut viihtyä katolla, vaan kalpeana
ja liikutettuna riensi hän leiriin. Milca seurasi häntä ja missä he
kohtasivat kansaa Succothista, tervehti se kunnioittavasti heitä.

Kansa Zvan'ista, jota heprealaiset kutsuivat Tanikseksi, kansa
Phakoksesta ja Bubastiksesta, mikä tiellä oli yhtynyt heihin, ei
tuntenut Mirjamia, mutta profetissan korkea olento ja jalo arvokkaisuus
vaikutti sen, että hekin kunnioittavasti väistyivät hänen tieltään
elikkä vastasivat häntä hänen kysymyksiinsä.

Silloin sai hän kuulla huonoja, sydäntä särkeviä seikkoja, yhtä
sillä iloisella mielellä kuin matkue oli kulkenut ensi päivänä, yhtä
epäröivänä ja murheellisena oli se seuraavana päivänä kulkenut. Erämaan
tuuli oli murtanut monen terveen ihmisen jäntevyyden ja pontevuuden;
niinkuin päiväläisvaimoon ja hänen lapseensa, niin oli myös toisiin
lapsensynnyttäjiin vaelluksen aikana pölyssä ja päivän paahtavassa
helteessä kuume tarttunut, ja hänelle näytettiin joukkio, mikä läheni
heprealaisten hautausmaata Succothissa. Ne, joita nyt vietiin sijaan,
mistä ei palausta ole, eivät olleet ainoastaan vaimoja ja lapsia,
eivätkä ainoastaan sellaisia, joita sairaina oli kuljetettu mukana,
etteivät jälelle jäisi, vaan myöskin muutamia miehiä, jotka vielä
päivää ennen olivat olleet voimakkaita, mutta joita raskaat kuormat
olivat uuvuttaneet tai jotka laahaten tietä pitkin olivat liian
varomattomasti asettuneet puolipäivä-auringon vaikutuksen alaisiksi.

Eräässä teltassa, missä kova kuume rasitti nuorta lapsenvuodevaimoa,
pyysi Mirjam kalpean Milcan tuomaan lääkearkkusen hänelle ja tuo
puolisoa puuttuva vaimo toimitti pian ja nopeasti tuon tehtävän.
Tiellä kääntyi hän tosin monen puoleen ja kysyi kainosti vangittua
puolisoansa, mutta kukaan ei voinut hänelle antaa mitään tietoa
hänestä. Mirjam sai Nun'ilta, Hosean isältä, tietää, mitä hänen jälelle
jättämänsä, vapautettu orjansa, Eliab, oli hänelle kertonut, nimittäin,
että hänen poikansa olisi valmis seuraamaan kansalaisiaan. Niinikään
sai hän tietää, että sairas Efraim oli saanut hoitoa odotetun teltassa.

Oliko poika kovin sairas tai mikä pidätti muutoin hänen enoansa
Taniksessa? Tämä kysymys täytti hänen sydämensä uudella
levottomuudella, mutta tästä huolimatta antoi hän harvinaisella
toimeliaisuudella apua ja lohdutusta, missä vain tarvittiin.

Vanhan Nunin sydämellinen tervehdys oli häntä ilahduttanut, ja
voimallisempaa, hyväntahtoisempaa, rakastettavampaa ukkoa ei voitu
ajatellakaan.

Jo tuon arvokkaan pään näkö lumivalkeilla taajoilla kiharahiuksilla
ja parralla ja nuo säännöllisistä kasvoista nuorenlaisesti loistavat
kirkkaat silmät tekivät hänelle hyvää, ja kun hän tulvaavalla,
vilkkaalla, sydäntä voittavalla tavalla ilmoitti iloansa hänen
näkemisestään, kun hän painoi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä
otsalle, sittenkuin hän oli Nun'ille ilmoittanut, että hän korkeimman
nimessä oli kutsunut Hosean "Josuaksi" ja oli kehoittanut häntä
palajamaan hänen heimolaistensa luo johtamaan heidän sotajoukkoansa,
tuntui hänestä ikäänkuin olisi hän saanut palkkion kuolleesta isästään
ja uudella voimalla antautui hän raskaisiin velvollisuuksiin, mitkä
häntä täällä kaikkialla odottivat.

Eikä ollutkaan vähäinen asia tuolle ylevälle neidolle ystävällisellä
alttiudella uhrautua ihmisille, joiden raakuus ja villit tavat
häntä innoittivat. Vaimot ottivat halulla vastaan hänen apuansa,
mutta miehet, jotka olivat kasvaneet voudin ruoskan alla, eivät
osoittaneet mitään tunteellisuutta. He olivat niin sisällisesti kuin
ulkonaisestikin villiytyneet, ja kun he saivat tietää, kuka hän
oli, ja raa'oilla sanoilla nuhtelivat, häntä, että hänen veljensä
oli houkutellut heitä kärsittävästä tilasta syökseytymään kaikkein
kauheimpaan, kun Mirjam kuuli kirouksia ja sadatuksia ja näki, kuinka
nuo mustat silmät säkenöivät katkeruudesta ruskeissa kasvoissa, joita
ympäröivät kiharat ja typistetyt hiukset ja parta, tunsi hän sydämen
kouristuksia. Kuitenkin onnistui hänen hillitä pelkoaan ja inhoaan
ja sykkivin sydämin sekä odottaen pahinta kehoitti hän niitä, jotka
hänestä olivat vastenmielisiä ja joita hän vaimollisen heikkoutensa
tähden olisi paennut, heidän isäinsä Jumalan ja hänen lupauksensa
turviin.

Nyt luuli hän tietävänsä, mitä tuo surullinen varoittava ääni oli
sykomorin alla ennustanut, ja nuoren kuolemalle vihityn äidin
vuoteen ääressä kohotti hän kätensä ja sydämensä taivasta kohti
ja lupasi korkeimmalle tehdä kaikkia mitä hän voi taistellakseen
arkaa heikkouskoisuutta ja raakaa uppiniskaisuutta vastaan, mikä
uhkasi syöstä kansan suuriin vaaroihin. Korkein ja suurin oli sille
luvannut ihanimman päämaalin eikä se tulisi petetyksikään yksityisten
hairaantuneen lyhytmielisyyden ja ynseyden vuoksi; mutta tuskin voi
Jumalakaan vihastua niihin, jotka tyytyväisinä, kunhan vain heidän
ruumiilleen suotiin mitä se halusi, olivat kuin luontokappaleet
vastustamatta kärsineet pilkkaa ja lyöntejä. Kansanjoukko ei vielä
tuntenut, että sen täytyi elää sitä ympäröivän yön läpitse tullakseen
kelvolliseksi siihen kirkkaasen päivään, mikä sitä odotti.

Mirjamin antamat lääkkeet näkyivät tekevän sairaalle hyvää ja uuden
luottamuksen elähdyttämänä jätti profetissa teltan tavatakseen veljiään.

Leirielämä oli tuskin sanottavasti muuttunut ja hän sai täällä taaskin
nähdä seikkoja, joista hän hämmästyi ja joiden tähden hän valitti
tuoneensa tunteellisen Milcan mukanaan.

Kehnot henkilöt päivätyöläisten joukossa, jotka olivat näpistelleet
toisten kaluja ja karjaa, olivat joutuneet kiinni ja tulleet erääsen
palmuun sidotuiksi, ja korpit, jotka seurasivat matkuetta eivätkä
tiellä löytäneet runsasta ravintoa, lensivät nyt vaakkuen tuon
pikaisesti laaditun mestauspaikan ympärillä.

Kukaan ei tietänyt, kuka täällä oli ollut tuomarina elikkä pannut
tuomion täytäntöön, mutta vallanpitäjät, jotka olivat tähän nopeaan
työhön ottaneet osaa, havaitsivat sen oikeutetuksi ja iloitsivat siitä.

Nopein askelin ja poiskäännetyin päin veti Mirjam tuon vapisevan nuoren
vaimon mukanaan pois ja jätti hänen sukulaiselleen Naheson'ille, että
hän veisi hänet kotiin. Tämä oli aivan äskettäin eronnut miehestä, joka
yhdessä hänen kanssansa suvun ruhtinaana johti Judan poikia. Se oli
sama Hur, joka paimenten etunenässä oli voittanut ensimäisen voiton
egyptiläisiä vastaan ja iloisella ylpeydellä saattoi hän neitoselle
miehen ja nuorukaisen, hänen poikansa ja pojanpoikansa. Molemmat olivat
olleet egyptiläisten palveluksessa ja olleet Memphiksessä kultaseppinä
ja metallivalureina faraon palveluksessa. Ensimäiselle oli hänen
taitonsa vuoksi annettu nimi Uri, mikä egyptin kielellä merkitsee
suuri, ja tämän mestarin pojasta, Hurin pojan pojasta, Bezaleel'ista
sanottiin, että hän oli isäänsä etevämpi suurissa lahjoissa, vaikka hän
tuskin oli pojanijästä päässyt.

Oikeutetulla ylpeydellä katseli Hur poikaa ja pojanpoikaa; sillä vaikka
molemmat olivatkin voittaneet arvoa egyptiläisten seassa, olivat
he kuitenkin ilman vastaväitöstä seuranneet isän sanansaattajia ja
olivat hyljänneet kaikki, missä heidän sydämensä riippui ja mitä he
Memphiksessä olivat ansainneet, sekä liittyneet poisvaeltavaan kansaan
jakaakseen sen epätietoista onnea.

Mirjam tervehti tulokkaita lämpimästi, ja miehet, jotka seisoivat hänen
edessään kolmen sukukunnan edustajina, tarjosivat kuvan, jota jokainen
hyväntahtoinen ihminen mielellään katseli.

Iso-isä oli viidenkymmenen ikävuotensa lopulla, ja vaikka hänen
mustan kiiltävissä hiuksissaan olikin paljon hopeisia karvoja, piti
hän kuitenkin itsensä suorana kuin nuori mies, ja hänen laihoissa,
terävissä kasvonpiirteissään ilmeni taipumaton lujuus, mikä teki
käsitettäväksi, että poika ja pojanpoika olivat niin pian taipuneet
hänen tahtonsa alaisiksi.

Urikin oli pulska mies ja Bezaleel nuorukainen, josta nähtiin, että
hän ahkerasti oli käyttänyt yhdeksäntoista ikävuottansa ja seisoi jo
vakavasti omilla jaloillaan. Sitäpaitsi loisti hänen taiteilijasilmänsä
hyvin omituisesta valosta ja sittenkuin hän ja hänen isänsä olivat
jättäneet Mirjamin hyvästi käydäkseen tervehtimässä Kalebia, heidän
iso- ja kanta-isäänsä, toivotti hän miehelle, joka luettiin hänen
veljeinsä uskollisimpain ystäväin joukkoon, sydämestään onnea, että
hänen jalolla suvullaan oli sellaisia pylväitä.

Nyt tarttui Hur hänen käteensä ja huusi kiitollisesta mielestä
vuotavalla lämmöllä, mikä muutoin oli vierasta tälle hillittömän
paimensukukunnan ankaralle ja käskevälle päämiehelle:

"Niin niin, he ovat pysyneet hyvinä, kunniallisina ja tottelevaisina.
Jumala on heitä varjellut ja minulle tämän ilopäivän valmistanut.
Sinun vallassasi on nyt tehdä se kaikkein kauniimmaksi juhlaksi Jo
kauvan olet varmaankin huomannut, että minun silmäni seuraavat sinua
ja että sinä olet kallis sydämelleni. Työskennellä kansan hyväksi on
korkeinta minusta miehenä ja sinusta vaimona, ja se on luja side. Mutta
minä haluaisin, että tulisimme yhdistetyiksi vieläkin vahvemmalla
siteellä, ja koska vanhempasi ovat menneet pois, enkä enää voi lähestyä
Amramia morsiuslahjalla ostaakseni sinua häneltä, niin pyydän nyt
sinua itseltäsi, sinä jalo neito. Mutta ennenkuin vastaat minulle
myöntävästi tai kieltävästi, on sinun tietäminen, että minun poikani
ja pojanpoikani ovat valmiit kunnioittamaan sinua huoneemme päänä
samoin kuin itseänikin ja että sinun veljesi mielellään sallivat minun
kosijana lähestyä sinua".

Mirjam oli hämmästyksestä mykkänä kuunnellut tätä kosimista. Hän
kunnioitti tuota miestä, joka niin hartaasti häntä halusi, hyvin paljon
ja oli suosiollinen hänelle. Huolimatta monista vuosistaan seisoi hän
täydessä miehuuden voimassaan ja jalossa arvokkaisuudessaan hänen
edessään, ja tuo rukoileva katsanto hänen muutoin niin käskevistä ja
itsetietoisesti katselevista silmistään liikutti hänen sieluansa.

Mutta neito odotti palavalla halulla erästä toista ja sentähden vastasi
hän häntä ainoastaan surullisella pään pudistuksella.

Mutta tuo ikämies, suvun päällikkö, joka oli tottunut viemään
päämaaliinsa mitä hän oli päättänyt, ei kuitenkaan hämmästynyt tästä
mykästä kiellosta, vaan pitkitti vielä hartaimmin kuin ennen: "Älä
yhdessä silmänräpäyksessä hävitä koko vuoden vaivaloisesti pidätettyä
kaipiota! Onko se minun vanhuuteni, mikä on sinulle vastenmielinen?"

Silloin pudisteli Mirjam toistamiseen kieltäväisesti päätänsä, mutta
Hur pitkitti:

"Ja juuri se oli se, jota pelkäsin, vaikka minä miehuuden voimassa olen
monen nuoren vertainen. Mutta jos sinä saatat katsoa sivuun kosijan
harmaista hiuksista, niin ehkäpä punnitset sanoja, joita hän nyt
sinulle lausuu. Sieluni uskollisuudesta ja alttiudesta en tahdo minä
puhua. Minun ijälläni ei kosi kukaan, jota ei sydän väkevästi siihen
vaadi. Mutta eräs toinenkin seikka näkyy minulla olevan yhtä suuresta
arvosta. Huoneeseni sanoin minä tahtovani sinut viedä. Tuolla se on, ja
se on vahva ja tilaa kyllin, mutta huomisesta on teltta oleva kotimme,
leiri asuntonamme ja siellä on vilkas elämä. Katsele vain noita
onnettomia, jotka tuolla ovat palmuihin sidotut! Ei kukaan tuomari
tutki syytettyjen asiaa, kansan valtavat himot ovat lakimme. Siellä
ei ole kukaan turvattu, eipä edes henkensäkään puolesta, ja kaikkein
vähimmin vaimo, tuntekoon hän itsensä kuinka väkeväksi tahansa, joka
on tehnyt niiden asian, joita vastaan tuhannet napisevat, omaksi
asiakseen. Sinun vanhempasi ovat kuolleet, sinun veljesi voisivat
suojella sinua, mutta jos kansa panee kätensä heidän päällensä, niin
vetävät samat kivet sinua syvyyteen, joita myöten sinä aivoit mennä
virran ylitse."

"Ja sinut kanssani, jos minä olen vaimosi!" vastasi Mirjam ja nuo
paksut silmäkarvat vetääntyivät kolkosti yhteen.

"Sen vaaran otan minä osalleni", vastasi Hur. "Jumalan kädessä on
kaikki meidän onnemme, minun uskoni on yhtä vahva kuin sinunkin ja
takanani seisoo Judan sukukunta, joka seuraa minua ja Nahesonia
niinkuin lauma seuraa paimenta. Vanha Nun ja efraimilaiset pitävät yhtä
meidän kanssamme, olkoonpa sitten, että meidän pahimmassa tapauksessa
täytyisi. Jumalan tahdon jälkeen hävitä taikka uskollisessa liitossa,
voimassa ja hyvinvoinnissa saisimme luvatussa maassa odottaa myöhäistä
loppua".

Silloin katseli häntä Mirjam lujasti ja pelvotta hänen ankariin
silmiinsä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja vastasi: "Ne olivat
sanoja, arvolliset sille miehelle, jota minä suuresti kunnioitan
lapsuudestani alkain ja joka on kasvattanut sellaisia poikia, mutta
sinun vaimoksesi en voi tulla!"

"Sinä et voi!"

"En, herra, minä en voi!"

"Kova tuomio, mutta minun täytyy siihen tyytyä", lisäsi toinen ja
taivutti surullisesti päätään, mutta Mirjam huudahti:

"Ei, Hur, sinulla on oikeus kysyä kieltoni perustusta ja koska minä
kunnioitan sinua, niin olen sinulle velkaa puhtaan totuuden. Toinen
kansamme mies on mielessäni. Hän kohtasi minua ensikerran, kun
olin vielä lapsi. Niinkuin poikasi ja pojanpoikasi, on hän mennyt
egyptiläisten joukkoon. Mutta Jumalamme kutsumus ja hänen isänsä käsky
on hänelle ilmoitettu niinkuin sinunkin omillesi. Ja jos hän sitä
tottelee niinkuin Uri ja Bezaleel ja hän vielä halajaa minua omaksensa,
silloin tahdon tulla hänen vaimokseen, jos se Jumala sallii sen, jota
minä palvelen ja joka minulle on osoittanut armon kuullakseni hänen
ääntänsä, mutta sinua olen aina kiitollisuudella muisteleva".

Neidon suuret silmät olivat näissä sanoissa loistaneet kostealla
valolla ja harmahtaneen kosijan ääni vapisi, kun hän ujosti ja
pitkäveteisesti kysyi: "Ja jos nyt se mies, jota sinä odotat -- en kysy
hänen nimeänsä -- jos hän nyt sulkee korvansa sille kutsumukselle,
jolla hän on kutsuttu, jos hän kieltäytyy ottamasta osaa kansamme
epävakavaan kohtaloon?"

"Se ei koskaan ole tapahtuva!" keskeytti hänet Mirjam ja kylmä väristys
virtaili sen ohessa hänen suoniensa läpi; mutta Hur huusi:

"Ei löydy mitään, ei koskaan, eikä mitään varmaa paitsi Jumalassa.
Ja jos huolimatta hyvästä uskostasi käykin toisin kuin sinä odotat,
jos Herra kieltää sinulta toivon, mikä sinussa on alkanut liikkua,
ollessasi vielä ymmärtämätön lapsi?"

"Niin on hän osoittava minulle oikean tien, mikä tähän asti on
askeleitani johtanut".

"Hyvä siis", päätti Hur, "turvaa häneen ja jos valitsemasi mies on
arvollinen sinulle ja tulee sinun herraksesi niin on sieluni iloitseva
ilman kateutta, jos vain korkein seuraa liittoanne. Mutta jos Jumala
päättää toisin ja sinä haluat voimallista käsivartta turvaksesi, niin
olen minä täällä! -- Hurin teltta ja sydän ovat aina auki sinulle."

Sitten kääntyi hän ympäri; mutta Mirjam katseli miettivästi hänen
peräänsä ja vanhan miehen ylevä päällikkövartalo oli vielä kauvan aikaa
hänelle näkysällä.

Ajatuksissaan astui hän vihdoin vierasystävänsä huoneesen takaisin,
mutta Taniksesta johtavan tien varrella seisahtui hän ja katseli
pohjaan päin. Pöly oli laskeutunut maahan ja tietä pitkin voitiin
kauvaksi katsoa; mutta tuota ainoata, jonka piti tulla hänen ja hänen
kansansa luo, ei näkynyt. Surullisesti huoaten astui hän kumartunein
päin eteenkäsin, mutta kauhistui äkkiä, kun hänen veljensä Moseksen
syvä ääni huusi häntä vanhan sykomorin alta.



Kolmastoista Luku.


Aaronin ja Eleasarin tuliset puheet olivat osoittaneet tuota
napisevata, uupunutta kansaa Jumalan voimaan ja lupauksiin. Joka
häiritsemättä ojentaa jäseniään ja lepää hyvin, jota juoma ja ruoka on
vahvistanut, hänessä kohoaa vaipunut luottamus uudelleen. Vapautetut
päiväläiset muistutettiin raskaasta palveluksestaan ja alentavista
iskuista, joita he olivat välttäneet, ja heidän täytyi tunnustaa sitä
Jumalan sallimukseksi, ettei farao ajanut heitä takaa. Elähdyttivätpä
heidän uskallustaan nuo runsaat lahjatkin, joita tuo valloitettu
varastohuone aina tarjosi, ja päivätyöläiset ja spitaaliset -- sillä
näitä viimeksi mainituita oli myöskin monta seurannut mukana ja
lepäsivät leirin ulkopuolella -- lyhyesti sanottuna kaikki, joiden
elatuksesta farao oli pitänyt huolta, näkivät itsensä pitemmäksi ajaksi
hädästä ja puutteesta turvatuiksi. Kuitenkaan ei puuttunut nytkään
tyytymättömiä ja siellä ja täällä kysyttiin, tietämättä kuka sen oli
alkanut, eiköhän olisi ollut viisaampaa kääntyä takaisin ja turvautua
faraon armoon. Mutta joka nosti tämän kysymyksen, teki sen salaisesti
ja sai usein osakseen jyrkkiä, jopa uhkaavia vastauksiakin.

Mirjam oli kohdannut veljensä ja oli ottanut osaa niihin raskaisiin
murheisiin, mitkä täyttivät heidät. Kuinka oli kansan uskallus voinut
niin pian vaipua lyhyen vaelluksen aikana erämaan tuulessa! Kuinka
kärsimättömäksi, kuinka heikkouskoiseksi ja uppiniskaiseksi oli se
osoittautunut ensimäisessä kovassa kohtalossa, mihinkä se oli joutunut,
kuinka hillitsemättömästi se oli noudattanut raakoja viettejään! Kun
tiellä vähää ennen auringon nousua oli kutsuttu rukoukseen, olivat
muutamat kääntyneet päivän tähden puoleen, joka nousi idässä; toiset
olivat tuoneet esiin vähäisen epäjumalan kuvan, jonka he olivat
mukaansa ottaneet ja toiset taaskin katsoneet Niili-akasian puoleen
tien ohella, mikä monessa Egyptin maakunnassa pidettiin pyhänä puuna.
Mitä tiesivätkään he Jumalasta, joka oli käskenyt heitä heittämään
niin paljon taaksensa ja kantamaan niin raskaita kuormia? Monet olivat
vielä epäröiviä ja kuitenkaan eivät he vielä olleet katsoneet mitään
vakavampaa vaaraa kasvoihin, sillä Moseksella oli ollut aikomus viedä
kansaansa Succothista Philisteaan johtavalla tiellä suoraan luvattuun
maahan Palestiinaan; mutta kansan käytös pakotti häntä luopumaan tästä
aikeesta ja ajattelemaan toista.

Saavuttaakseen suurta, Afrikaa ja Aasiaa yhdistävää tietä oli
välttämätöntä kulkea niemekkeen yli, mikä pikemmin eroitti kuin yhdisti
molemmat maanosat, sillä se oli paraiten suojeltu sisääntunkeilijoilta
ja sulki osaksi luonnollisilla ja osaksi taiteellisilla esteillä tien
jokaiselta pakolaiselta. Sen maalla aaltoili rivi syviä järviä ja missä
ne eivät estäneet vaeltajan kulkua, kohosi vahvoja linnoituksia, joissa
oli sotakuntoisia egyptiläisiä joukkoja vartiostona.

Chetam eli, niinkuin heprealaiset kutsuivat, Etham oli tämän
linnoitusketjun nimitys ja muutamassa tunnissa saattoi Succothista
lähtevä vaeltaja saapua lähimpään ja vahvimpaan linnaan.

Kun kansa, Jumalansa nimessä, innostuneena ja valmiina pahimpaan, oli
pudistanut kahleet päältään ja riemuiten hyökännyt uutta vapautta
ja luvattua maata kohti, olivat Moses ja hänen kansansa useimmat
vanhimmat luulleet, että se kuni vuorivirta, joka särkee sulut ja
tokeet, murtaisi ja hävittäisi kaikki, mikä sen tielle uskaltaisi
asettua. Näillä innostuneilla joukoilla jotka rohkealla eteenpäin
tunkeutumisellaan voittaisivat korkeimman maalin, mutta arkamaisella
peräytymisellään tuottaisivat itselleen kuoleman ja turmion, olivat
he aikoneet mennä Ethamlinjan linnoitusten ikäänkuin risukasojen
poikki. Mutta nyt, kun lyhytaikaiset vaivat ja kärsimykset olivat
tukahduttaneet tulen heidän sieluissaan, nyt, kun mihinkä vain
katsottiin, löytyi kaksi välinpitämätöintä ja viisi tyytymätöintä
eli hätääntynyttä ihmistä yhden ilosta rohvaistuneen rinnalla, olisi
Ethamlinjan hyökkäys maksanut verivirtoja ja sitäpaitsi pannut kaiken
tähän saakka saavutetun vaaraan.

Pithomin varastohuoneen vähäisen vartioston voittaminen oli tapahtunut
niin suosiollisissa suhteissa, ettei sellaista enään voitu odottaa, ja
sen vuoksi oli alkuperäinen suunnitelma muutettava ja koetettava käydä
linnoitusten ympäri. Koillisen sijasta piti kansan nyt kääntyä etelään.

Mutta ennenkuin tämä päätös tuli täytäntöön, tahtoi Moses muutamien
uskollisten miesten kanssa katsahtaa tuota uutta tietä ja tarkastaa,
oliko se suurelle vaeltavalle kansalle käytävä.

Amminadabin huoneen ulkopuolella olevan sykomorin alla keskusteltiin
kaikesta tästä ja Mirjam seurasi keskustelua mykkänä todistajana.

Miesten neuvottelussa tuli vaimon vaijeta, vaikka tuo vaimo olikin
Mirjam, mutta vaikeaksi kävi hänelle pysyä levollisena, kun päätettiin
luopua päätöksestä hyökätä linnoituksia vastaan, vaikkapa sodantaitava
Hoseakin, jonka Jumala oli valinnut miekakseen, olisi palajanut kotiin.
"Mitä hyödyttää parhainkaan sotapäällikkö, kun puuttuu sotajoukko, joka
häntä tottelee?" oli Naheson, Amminadabin poika huutanut ja toiset
olivat samaa mieltä kuin hänkin.

Kun kokous vihdoin hajaantui, otti Moses veljellisellä
sydämellisyydellä jäähyväiset sisareltaan. Mirjam tiesi, että hän oli
aikeessa syökseytyä uusiin vaaroihin, ja kainolla tavalla, joka aina
oli omituista hänelle, puhutellessaan tuota hengen ja ruumiin puolesta
ylevämpää veljeänsä, ilmaisi hän huoliansa. Silloin katsahti hän
ystävällisesti moitteella hänen silmiinsä ja osoitti oikealla kädellä
taivasta; mutta Mirjam ymmärsi hänen, suuteli kiitollisella lämmöllä,
hänen kättänsä ja sanoi:

"Sinä seisot korkeimman varjeluksessa enkä minä pelkää enään."

Silloin painoi hän huulensa hänen otsalleen, pyysi häneltä taulua,
kirjoitti siihen muutaman sanan, heitti sen onteloon sykomorin runkoon
ja sanoi: "Hosealle, ei Josualle, Nunin pojalle, kun hän tulee minun
poissaollessani. Herralla on suuria mielessään hänen kanssaan, hänen
opittuaan korkeampaa häneltä odottamaan, kuin maan mahtavilta".

Sitten erosi hän hänestä; mutta Aaron, joka vanhimpana oli hänen
sukunsa pää, jäi hänen luokseen ja ilmoitti hänelle arvokkaan miehen
häntä kosivan; mutta Mirjam vastasi kalpeana: "Minä tiedän sen."

Silloin katsahti hän kummastellen hänen kasvoihinsa ja pitkitti
varoittavalla vakavuudella: "Kuinka valinnetkaan, on hyvä, kun
ajattelet tätä yhtä: sydämesi kuuluu sinun jumalallesi ja kansallesi,
ja miehen, jota sinä seuraat, täytyy olla valmis, niinkuin sinä
itsekin, palvelemaan molempia; sillä kaksi pitää yhdeksi tulla
avioliitossa ja ellei toisen korkein tarkoitus ole sama kuin toisenkin,
niin pysyvät he kahtena loppuun saakka. Aistinten ääni, mikä heidät
vei yhteen, tulee pian vaikenemaan ja mikä sitten on jälellä, on
eripuraisuus."

Sitten poistui hän ja Mirjamkin valmistelihe jättämään muut; sillä
kenties häntä kaivattiin noin vähää ennen lähtöä huoneessa, missä hän
nautti vierasystävyyttä, mutta uusi tapaus pidätti häntä sykomorin alla
ikäänkuin kahleilla ja siteillä.

Mitä välitti hän särkyvien kalujen kokoomisesta ja ruumiillisten
asiain huolesta, kun oli kysymys sellaisista, jotka täyttivät koko
hänen sieluansa! Nuo muut huolet soveltuivat Eliseballe, Nahesonin
vaimolle, kullekin emännöitsijälle ja uskolliselle orjalle. Tässä oli
kysymyksessä korkeammat asiat -- asiat jotka koskivat hänen kansansa
onnea ja onnettomuutta.

Vanhimpiin olivat toisetkin etevät miehet kansasta liittyneet sykomorin
alla; mutta Hur oli jo Moseksen kanssa poistunut.

Nyt tuli Uri, ensinmainitun poika, vanhan puun alle. Hän,
metallityöntekijä, joka äsken oli tullut kotiin Egyptistä, oli
Memphiksessä puhunut sellaisten kanssa, jotka olivat lähellä
korkeata porttia, ja kuullut, että kuningas olisi valmis poistamaan
heprealaisilta suuret kuormat ja antamaan heille uusia suosion
osotuksia, jos vain Moses tahtoisi tehdä sen Jumalan, jota hän palveli,
suosiolliseksi kuninkaalle ja saada kansan palajamaan, sittenkuin
se erämaassa oli uhrannut, ja sen vuoksi olisi viisasta lähettää
lähettiläitä Tanikseen ja vielä kerran ruveta keskusteluihin korkean
portin kanssa.

Näitä ehdotuksia, joista metallityöntekijä ei ollut vielä rohjennut
puhua isälleen, oli hän hyvässä tarkoituksessa esittänyt kokoontuneille
vanhimmille; hän toivoi kuitenkin, että niiden hyväksyminen tulisi
säästämään kansalta paljon vaikeuksia. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
lopettaa selvän ja vakuuttavan puheensa, ennenkuin vanha Nun, Hosean
isä, joka tuskalla tähän asti oli voinut malttaa mielensä puhkesi
puhumaan.

Ukon muutoin niin iloiset kasvot hehkuivat vihasta ja niiden tulinen
puna erosi harvinaisella vavalla taajoista, valkeista kiharoista,
jotka niitä ympäröivät. Muutamia hetkiä sitten oli hän kuullut
Moseksen suurella päättäväisyydellä ja perusteellisilla syillä
kumoavan samallaiset ehdotukset ja nyt, kun hän kuuli niitä uudelleen
esiteltävän ja huomasi monta suostumuksen merkkiä kokoontuneitten
joukossa, näki hän koko tuon suuren yrityksen vaarassa, jonka
menestykseksi hän oli enimmin uhrannut.

Se oli tuolle vilkkaalle ukolle liian paljon ja säihkyvin silmin ja
uhkaillen korotetulla nyrkillä lausui hän:

"Mitä puhetta tämä on?! Pitäisikö meidän taaskin koota yhteen sen
nyörin päät, jonka Herra meidän Jumalamme itse on katkaissut poikki?
Kehoitatko sinä niitä uudelleen sitomaan yhteen helpolla solmulla, mikä
niin kauvan pitää, kuin horjuvan, heikon luonne, joka kaksikymmentä
kertaa on syönyt sanansa meille ja Mosekselle? Tahdotko sinä viedä
meidät häkkiin takaisin, josta kaikkivaltijas ihmeen kautta on meidät
vapauttanut? Kohteleisimmeko Herraamme Jumalaamme niinkuin huonoa
velallista ja pitäisimmekö meille tarjottua väärää kultasormusta
parempana, kuin tuota kuninkaallista aarretta, jonka hän meille lupaa?
Oi, sinä, joka tulet egyptiläisten luota -- minä tahtoisin..."

Tässä kohotti kiivas ukko vihastuneena nyrkkiänsä, mutta ennenkuin
hän lausui uhkauksensa mikä hänen huulillaan liikkui, laski hän
käsivartensa, sillä Gabriel, Sebulonin suvun vanhin, oli hänelle
huutanut:

"Ajattele omaa poikaasi, joka vielä tänäin viihtyy kansan vihollisten
joukossa!"

Tämä sana oli sattunut; mutta ainoasti silmänräpäykseksi häiritsi se
tulisen vanhuksen iloista itsetietoisuutta ja niiden äänien seassa,
jotka ilmoittivat tyytymättömyyttänsä kostonhimoisen Gabrielin
esiintymisen johdosta ja niiden harvojen äänien, jotka yhtyivät
sebulonilaiseen, huusi hän: "Juuri sen vuoksi, että minun on ehkä
alttiiksi antaminen ei ainoastaan kymmenentuhatta kyntömittaa maata,
minkä jätin jälkeeni, vaan vielä kelpo poikani, ollakseni kuuliainen
korkeimmalle, on minulla oikeus tässä puhua!"

Sen ohessa nousi hänen rintansa syvistä henkäyksistä ja hänen taajain
valkeain silmäkarvojensa suojelemat silmät katselivat nyt lempeämmästi
Hurin poikaa, joka oli käynyt kalpeaksi hänen kiivaasta puheestaan, ja
hän pitkitti: "Tämä on hyvä, isälleen kuuliainen poika ja on samoin
täytynyt paljon alttiiksi antaa jättäessään nuo paljon kiitetyt
työpajat ja oman huoneensa Memphiksessä, eikä korkeimman siunaus ole
häneltä puuttuva. Mutta juuri sen tähden, että hän tähän saakka on
noudattanut käskyä, ei hänen pidä pyytää hävittää, mitä me korkeimman
avulla olemme alkaneet. Mutta sinulle Gabriel, sanon minä, ettei minun
poikani viihdy vihollisten seassa, vaan kutsumukselleni kuuliaisena
on hän tuleva luoksemme niinkuin Uri, Hurin esikoinenkin. Varmaankin
pidättää häntä joku pakottava syy, jota Hosean tarvitsee yhtä vähän
hävetä kuin minunkaan, hänen isänsä. Minä tunnen hänen ja luotan
sentähden häneen ja joka odottaa häneltä toista, hänet on poikani
käytös ennemmin taikka myöhemmin tekevä valhettelijaksi."

Tässä hän vaikeni pyyhkiäkseen valkeat hiukset hehkuvalta otsaltaan ja
kun ei kukaan häntä vastustanut, kääntyi hän jälleen metallityöntekijän
puoleen ja pitkitti sydämellisellä ystävyydellä: "Mikä minua harmitti,
Uri, ei ollut sinun aikomuksesi. Se on hyvä; mutta isäimme Jumalan
suuruutta ja kunniaa olet sinä mitannut egyptiläisten epäjumalain
mittakaavan mukaan, jotka kuolevat ja nousevat ylös ja jotka, niinkuin
Aaron tuonnoin sanoi, esittävät ainoastaan vähäisen osan siitä, joka
on kaikessa ja vaikuttaa ja ulottuu yli kaiken. Siksikuin Moses opetti
minulle parempaa uskoin minä, että Jumalan palvelus olisi naudan,
lampaan ja hanhen uhraamista kuten egyptiläiset. Mutta jos sinun
silmäsi, kuten minulle tapahtui Moseksen kautta, avaantuvat sille, joka
maailmaa hallitsee ja on tehnyt meidät kansaksensa, niin käy sinulle,
niinkuin minulle ja meille kaikille ja pian kyllä pojallenikin, että
omassa rinnassa syttyy uhrituli, mikä ei koskaan sammu ja joka kuluttaa
kaiken rakkauden ja uskollisuuden, uskon ja kunnioituksen, mikä ei
hänelle ele kelvollista. Palvelijansa, Moseksen kautta, lupasi Jumala
meille suurinta: pelastuksen orjuudesta ja että me vapaina herroina
saisimme hallita ja vallita omalla pohjallamme, meidän ja lastemme
omistamassa ihanassa maassa! Me vaellamme hänen lahjaansa kohti ja joka
tahtoo pidättää meitä tällä tiellä, joka tahtoo meitä palajamaan ja
matelemaan takaisin siihen verkkoon, jonka vaskisilmukat me mursimme,
hän neuvoo kansaansa juoksemaan, niinkuin lampaat, takaisin siihen
tuleen, josta he ovat pelastuneet! Minä en vihastu sinuun, sillä sinun
kasvosi ilmaisevat, ettäs tunnustat, kuinka kauheasti sinä erehdyt,
mutta teidän tulee tässä kaikkien tietää: Moseksen oinasta suusta olen
minä muutama tunti sitten kuullut, että se, joka neuvoo palajamaan
ja sopimaan egyptiläisten kanssa, sitä tahtoo hän syyttää Jehovan,
meidän Jumalamme ylenkatsojaksi ja kansansa turmelijaksi ja pahimmaksi
viholliseksi."

Silloin oli metallityöntekijä mennyt ukon luokse, oli ojentanut hänelle
kättä ja syvästi vakuutettuna hänen varoituksiensa oikeudesta huutanut:
"Ei mitään keskustelua, ei mitään sopimusta egyptiläisten kanssa.
Sinulle, Nun, olen minä kiitollinen, ettäs olet avannut silmäni.
Minullekin koituu hetki, jolloin sinä tai joku toinen, joka seisoo
häntä lähempänä kuin minä, opettaa minua täydellisesti käsittämään
sinun Jumalaasi, joka myöskin on minun."

Niin poistui hän ukon kanssa joka laski käsivartensa hänen
hartioilleen, mutta Mirjam oli hengähtämättä kuullut Urin viimeistä
anomusta ja kun tämä lausui toivonsa oppiakseen täydellisesti tuntemaan
kansansa Jumalaa, olivat Mirjamin silmät loistaneet haaveksivasta
innostuksesta. Hän tunsi, että korkeimman suuruus täytti hänen sielunsa
ja että hänellä oli puheen taito jakaa toisellekin sitä tietoa, mikä
hänellä itselläänkin oli. Mutta tapa vaati hänen vaikenemaan tälläkin
kertaa. Se suretti hänen sydäntään ja kun hän jälleen meni kansajoukon
keskelle ja oli tullut vakuutetuksi ettei Hosea vieläkään ollut
saapunut, meni hän, hämärän alkaessa, kotiin ja astui toisten luo
katolle.

Siellä ei näkynyt kukaan häntä kaivanneen, ei edes tuo raskasmielinen
Milca-parkakaan ja hän tunsi itsensä äärettömästi yksinäiseksi tässä
huoneessa.

Jospa Hosea toki tulisi, jos hän kuitenkin löytäisi vahvan rinnan
turvakseen, jos tämä vieraanaolo samassa kodissa, tämä hyödytön elämä
katon alla, jota hänen täytyi kutsua omakseen, vaikkei hän koskaan
tuntenut itseänsä oikein perehtyneeksi siellä, toki loppuisi!

Moses ja Aaron olivat niinikään poistuneet ja ottaneet Hurin pojanpojan
mukaansa, mutta kukaan ei ollut häntä, joka vain hengitti ja eli kansan
ja sen menestyksen hyväksi, katsonut arvolliseksi uskoa hänelle,
mihinkä heidän vaelluksensa suuntasi ja mitä se tarkoitti.

Miksi oli se Jumala, jolle hän oli koko sieluina ja olemuksensa
omistanut, tehnyt hänen vaimoksi, vaan antanut hänelle miehen hengen ja
sielun?

Ikäänkuin tehdäkseen koetuksen, eikö noista hyvistä ihmisistä, joihin
hän kuului, kukaan häntä rakastaisi, odotti hän, että joku häntä
ympäröivistä suurista ja pienistä puhuttelisi häntä, mutta Eleasarin
lapset tungeskelivat isovanhempain ympärille eikä hän koskaan ollut
ymmärtänyt vetää pienokaisia puoleensa Eliseba johti orjia, jotka
kokosivat viimeisiä mukaanotettavia tavaroita. Milca istui kissa
sylissään ja katseli ulos avaruuteen ja vanhemmat pojat olivat menneet
ulos. Ei kukaan hänestä välittänyt eikä puhutellut häntä.

Silloin tuli hän kovin surulliseksi ja sittenkun hän toisten kanssa
oli ottanut osaa ehtooateriaan ja hillinnyt itseään, ettei hän
synkällä mielellään häiritsisi lasten iloista intoa, jotka suurella
mieltymyksellä odottivat vaellusta, ikävöitsi hän jälleen ulos.

Syvästi hunnutettuna meni hän aivan yksin leiriin ja mitä hän täällä
näki ei ollut suinkaan omiaan poistamaan häneltä murheita, mitkä
häntä painoivat. Siellä oli kovaa melua ja hälinää ja vaikka muutamin
paikoin kaikuikin hurskaita lauluja riemuiten ja toivorikkaasti häntä
vastaan, niin saatiin kuitenkin paljon enemmän kuulla raakaa kiistaa ja
kapinallisia puheita. Missä hän kuuli uhkauksia ja häväistyksiä suurta
veljeänsä vastaan, kiiruhti hän askeleitaan; mutta huolesta, mitä
huomenna auringon nousun jälkeen lähdössä tapahtuisi, jos tyytymättömät
saisivat vallan, ei hän voinut vapautua.

Hän tiesi, että kansa oli pakotettu tunkeutumaan eteenpäin, mutta
huoli faraon sotavoiman vuoksi ei sallinut hänelle lepoa. Hosean
sankarimuoto teki sen hänelle ikäänkuin ruumiilliseksi. Ellei Herra
itse asettunut noiden kurjain päiväläisten ja paimenien riveihin, jotka
hänen sivullaan kiistelivät ja riitelivät, kuinka voisivat he vastustaa
egyptiläisten sotaan tottuneita, hyvin varustettuja joukkoja?

Hän oli kuullut, että leirin kaikille puolille oli asetettu vahteja
käskyllä, vihollisen lähestyessä, puhaltaa torveen tai lyödä
messinkilevyyn siksi kun miehet olivat saapuneet sinne, missä
varoittava huuto ensin oli kaikunut.

Sellaista kuullakseen oli hän jo kauvan odottanut, mutta kuinka paljon
suuremmalla jännityksellä olikaan hän kuulustanut erään erityisen
ratsun kavionkopsetta, kaivatun sotilaan vakavia askeleita ja syvää
ääntä!

Hänen tähtensä palasi hän yhä jälleen leirin pohjoispäähän takaisin,
mikä kosketti Taniksesta tulevaa tietä ja missä nyt Moseksen käskystä
parhaimpien taistelukuntoisten miesten teltat kohosivat. Täällä
oli hän toivonut löytävänsä paljasta luottamusta; mutta kun hän
kuunteli aseellisten puheita, jotka taajoissa joukoissa ympäröivät
vahtivalkeita, kuuli hän, että Urin ehdotus oli heillekin ehtinyt.
Useimmat olivat puolisoita ja isiä, heillä oli huone, maankappale,
ammatti eli virka, ja vaikka moni viittasi korkeimman käskyyn ja
uuteen kauniisen kotiin, jonka Jumala oli heille luvannut, niin ei
ollut kuitenkaan harvoja taipuvaisia palajamaan. Kuinka mielellään
olisi hän astunutkaan näiden sovaistuneitten keskelle ja kehoittanut
heitä uudella uskolla ja luottamuksella seuraamaan Herran käskyä ja
veljeänsä! Mutta tässäkin täytyi hänen vaijeta. Ainoasti kuunteleminen
oli hänelle sallittu ja hän tunsi itsensä vahvemmin sinne vedetyksi,
missä hän odotti kuulevansa kapinallisia sanoja ja neuvotteluja.

Salaperäinen viehätys oli tässä hirvittävässä mielenliikutuksessa
ja kun moni valkea sammui, miehet laskeusivat levolle ja puheet
vaikenivat, niin tuntui hänestä ikäänkuin häneltä olisi riistetty
jotakin, jota hän toivoi.

Nyt kääntyi hän viimeisen kerran Taniksesta tulevalta tieltä; mutta
siellä ei liikkunut kukaan paitsi edes ja takaisin astuvat vartijat.

Vielä ei hän ollut epäillyt Hosean tulemista, sillä olihan kutsumus,
jonka hän Herran nimessä oli hänelle lähettänyt, saapunut hänelle;
mutta nyt, kun tähdet ilmaisivat hänelle puoliyön kuluneeksi, johtui
selvästi hänen mieleensä, kuinka monta vuotta Hosea oli elänyt
egyptiläisten seassa ja että hän ehkä piti arvottomana miehelle seurata
naisen kehoitusta, vaikka se olisi tehty korkeimman niinessäkin. Hän
oli kylliksi saanut osakseen nöyryytyksiä, miksipä ei tämäkään kohtaisi
häntä?



Neljästoista Luku.


Kovin levottomana ja sellaisten ajatusten kiusaamana lähestyi Mirjam
vierasystävänsä huonetta mennäkseen levolle, mutta juuri kun hän astui
kynnykselle, veti hän jalkansa takaisin ja kuunteli vielä kerran
pohjaanpäin.

Hosean täytyi sieltä tulla.

Mutta hän ei kuullut muuta kuin vartijan askeleet ja Hurin äänen, joka
aseellisella joukolla kulki leirin läpitse.

Hänkään ei voinut pysyä huoneessa.

Yö oli lauhkea ja tähtikirkas, aika oli niinkuin luotu hiljaisia
unelmia varten sykomorin alla. Hänen penkkinsä tuon arvoisan puun alla
oli tyhjä ja pää kumarassa läheni hän tuota rakasta leposijaa, josta
hänen seuraavana päivänä piti jättää hyvästi ainiaaksi. Mutta vielä
ei hän ollut saavuttanut läheistä päämaalia, kun hän pää pystyssä jäi
seisomaan ja painoi kätensä nousevaa rintaa vasten. Tällä kertaa oli
kuulunut kavion kopsetta, hän ei erehtynyt, ja pohjasta se tuli.

Pauhasivatko faraon vaunut esiin, leiriin hyökätäkseen? Pitikö hänen
huutaa, herättääkseen sotilaita? Tai oliko se ehkä hän, jota hän niin
ikävällä kaipasi? Niin, niin, niin! Se oli yksinäisen hevosen astuntaa
ja uusi tulokas täytyi se olla; sillä melua syntyi teittäin keskellä,
koirat haukkuivat ja huutoja, puheita ja vastauksia tuli ratsastajan
kanssa lähemmäksi ja lähemmäksi.

Se oli Hosea, hän tiesi sen varmasti!

Että hän ratsasti yksin yöllä ja oli riistänyt itsensä irti
siteistä, jotka sitoivat hänet faraoon ja asetovereihin, oli merkki
hänen kuuliaisuudestaan! Rakkaus oli terästänyt hänen tahtonsa ja
kiiruhtanut hänen hevosensa juoksua ja kiitollisuus, jonka rakkaus
voi osoittaa palkka, jonka se voi lahjoittaa, ei saanut häneltä
kauvemmin pysyä pidätettynä. Hänen käsivarsissaan olisi hän onnellisena
tunnustava, että hän oli suuria hyljännyt, niittääkseen ihanampaa
ja suloisempaa! Mirjamista tuntui ikäänkuin yö vaikenisi kirkkaaksi
päiväksi kuullessaan, että tuo lähenevä ratsasti suoraan Amminadabin,
hänen vierasystävänsä huoneelle. Hän tiesi nyt, että se oli hänen
kutsumustaan, jota hän totteli, että hän oli tullut tavatakseen häntä.

Ennenkuin omaa isäänsä, joka majaili hänen sisarenpoikansa Ephraimin
suuressa tyhjässä huoneessa, etsi Hosea Mirjamia tavatakseen.

Varmaankin olisi hän mielellään, niin nopeasti kuin hevonen jaksoi,
rientänyt häntä vastaan, mutta eihän sopinut rivakkaasti ratsastaa
leirin läpitse. Oi, kuinka aika kului pitkällisesti siksi kun hän
vihdoin näki ratsastajan, siksi kun hän heittäysi maahan ja hänen
seuralaisensa viskasi hevosen ohjat kolmannelle, joka häntä seurasi.

Se oli Hosea, se eli hän!

Mutta hänen seuralaisensa -- hän tunsi hänen selvästi ja hämmästyi
kovin -- hänen seuralaisensa oli Hur, mies, joka muutamia tuntia sitten
oli pyytänyt häntä vaimokseen.

Tuossa seisoivat molemmat, jotka häntä kosivat, aivan vierettäin
tähtein valossa ja tulisoihtujen valaisemina, jotka paloivat rattaiden
ja tavarain äärellä, mitkä olivat valmiit huomispäivän vaellusta varten.

Tuo korkeakasvuinen vanhempi heprealainen voitti nuoremman
lujajäntereisen sotilaan pituudessa, ja laumain omistaja ei ollut
vähemmin suora kuin egyptiläinen sankarikaan. Molempain äänet
sointuivat vakavilta ja miehuullisilta, mutta rakastetun ääni tuntui
hänestä ytimekkäämmältä ja syvemmältä. Nyt olivat he tulleet häntä niin
liki, että hän voi käsittää heidän puhettaan.

Hur kertoi tulijalle, että Moses oli lähtenyt tiedustelu-retkelle ja
Hosea lausui ikävänsä siitä syystä, että hän tahtoi keskustella hänen
kanssaan tärkeistä seikoista.

Silloin olisi hänen seuraavana aamuna lähteminen kansan kanssa,
huomautti Hur, sillä Moses aikoi yhtyä heihin tiellä. Senjälkeen osotti
hän Amminadabin huonetta, mikä oli syvässä pimeydessä ja missä ei valoa
näkynyt sekä kehoitti Hoseaa viettämään lopun yötä hänen kattonsa alla,
koska ei hän tahtonut herättää vanhaa isäänsä niin myöhäisenä hetkenä.

Silloin huomasi Mirjam ystävänsä viipyvän vastauksella ja tähystelevän
naisten huonetta ja vierasystävänsä kattoa, ja tietäen, mitä hän sieltä
etsi, ei hän voinut kauvemmin pidättää sydämensä halua, vaan esiintyi
sykomorin varjosta tervehtien Hoseaa lämpimästi ja sydämellisesti
tervetulleeksi.

Ei voinut Hoseakaan salata sydämensä iloa ja Hur seisoi noiden jälleen
yhdistyneitten vieressä, kun he ojensivat toisilleen kättään ja
tervehtivät toisiaan ensin vaijeten, mutta sitten lämpimin sanoin:

"Tiesinhän sinun tulevaksi!" huudahti neito ja Hosea vastasi iloisella
liikutuksella:

"Sen voit helposti arvata, profetissa; sillä minua tänne kutsuvien
äänien seassa oli sinunkin".

Sitten pitkitti hän levollisemmasti:

"Minä toivoin, paitsi sinua, tapaavani veljesikin, sillä minä tuon
tietoja, joilla on suuri merkitys hänelle, meille ja kansalle.
Minä näen myöskin teidän lähtöön valmiina, mutta minua surettaisi
häiritä sinun vanhoja vierasystäviäsi levosta ja ryhtyä vaarallisiin
hankkeisiin, joita vielä saatetaan välttää."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Hur ja astui toista lähemmäksi.

"Minä tarkoitan", vastasi tämä, "että jos Moses pysyy päätöksessään
viedä kansan itään, on huomenna vuotava paljon hyödytöntä verta,
sillä kuten Taniksessa varmasti kuulin, on vartiosto Ethamissa saanut
käskyn, ettei päästää ketään ihmistä läpi, puhumattakaan tuosta
lukemattomasta kansan paljoudesta, jonka suuruus minua hämmästytti
ratsastaessani leirin lävitse. Minä tunnen Apun, joka on linnoituksien
päällikkö, ja ne legionat, joita hän johtaa. Siitä tulisi vaarallinen,
peljättävä verisauna meidän turvattomien osaksi harjaantumattomien
maanmiesten joukossa, se tulisi... lyhyesti sanottuna, minun täytyy
välttämättömästi ja viivyttelemättä puhua Moseksen kanssa, estääkseni
pahinta onnettomuutta, ennenkuin se on myöhäistä."

"Mitä sinä pelkäät, ei ole meiltäkään jäänyt huomaamatta", vastasi Hur,
"ja juuri sitä estääkseen on Moses lähtenyt vaaralliselle matkalle."

"Mihinkä?" kysyi Hosea.

"Se on salaisuus kansan johtajain seassa."

"Niihin kuuluu isänikin."

"Varmaan, ja tarjouduinhan minä jo viemään sinut hänen luokseen. Jos
hän ottaa sinut vihkiäkseen..."

"Jos hän siinä loukkaa velvollisuutta, niin vaijetkoon. Kuka johtaa
huomenna vaeltavat joukot?"

"Minä."

"Sinäkö?" kysyi Hosea ihmetellen ja toinen lisäsi tyynesti:

"Sinä ihmettelet paimenen rohkeutta tahtoessaan johtaa sotajoukkoa,
mutta kaikkien sotalaumain herra, jolle me olemme uskoneet asiamme, on
johtajanamme, ja minä luotan hänen johdatukseensa."

"Sen teen minäkin", vastasi Hosea. "Ei kukaan muu kuin Jumala, jonka
kautta Mirjam kutsui minua tähän paikkaan, uskonut minulle -- siitä
olen varma -- tuota tärkeätä sanomaa, joka toi minut tänne. Minun
täytyy tavata Moses, ennenkuin on myöhäistä."

"Kuulithan jo, että on jokaiselle ja minullekin mahdotonta saavuttaa
häntä, ennenkuin huomenna, ehkäpä ei ennen kuin ylihuomenna; tahdotko
kumminkin puhua Aaronin kanssa?"

"Onko hän leirissä?"

"Ei, mutta me odotamme hänen palajamistaan ennen kansan lähtöä, se on,
muutamien tuntien kuluttua."

"Onko hänellä oikeus päättää tärkeitä kysymyksiä Moseksen poissa
ollessa?"

"Ei, hän julkaisee vain kansalle puheliaammalla kielellä, mitä hänen
jalo veljensä on säätänyt."

Tässä katseli sotilas pettyneellä toiveella maahan ja pitkitti sitten
lyhyen harkinnan perästä, nostaessaan silmänsä Mirjamin puoleen:

"Se on Mosekselle, kuin Herra meidän Jumalamme ilmoittaa tahtonsa,
mutta sinullekin, hänen korkealle, neitseelliselle sisarelleen,
sinullekin ilmaisee itsensä korkein, sinullekin..."

"Oi, Hosea!" keskeytti hänet naisprofeetta ja ojensi rukoilevasti ja
torjuen kätensä häntä kohti; mutta huolimatta hänen varoituksestaan
pitkitti päällikkö innokkaasti:

"Sinut on Herra meidän Jumalamme käskenyt kutsumaan minua, hänen
palvelijaansa, kansan luoksi takaisin, sinun käski hän antamaan
minulle nimen, johonka minä tahdon muuttaa isäni ja äitini minulle
antaman nimen, jota minä kolmekymmentä vuotta kunnialla olen kantanut.
Kuuliaisena kutsumuksellesi olen minä itseltäni heittänyt pois, mikä
minut voi tehdä suureksi ihmisten parissa; mutta tiellä, jota minun
Egyptissä, Jumalani ja sinun kuvasi kanssa sydämessä, oli vaeltaminen
uhkaavaa kuolemaa kohti, on se sanoma tullut minulle, jota minun on
tässä esiintuominen, ja sentähden uskon minä, että se on korkein itse,
jolta se tulee. Saattamaan sen kansan johtajille olen minä velvoitettu;
mutta kun en löydä Mosesta, en voi uskoa sitä kellekään paremmalle
kuin sinulle, joka, vaikka oletkin vain nainen, veljesi jälkeen seisot
korkeinta lähinnä, ja sentähden pyydän sinua nyt kuulemaan minua.
Kolmannen korville ei ole sanomani vielä kypsynyt."

Silloin ojensi Hur itsensä suoraksi ja keskeyttäessään toisen puheen
kysyi hän Mirjamilta, tahtoisiko hän kuunnella Sunin poikaa ilman
todistajia; mutta hän vastasi hänelle kaikumattomalla "kyllä".

Silloin kääntyi Hur ylpeästi ja kylmästi sotilaasen: "Minä luulen, että
Mirjam tuntee Herran tahdon niinkuin veljensäkin ja että hän tietää,
mikä soveltuu vaimoille Israelissa. Ellen erehdy, oli se myös tämän
puun alla kuin sinun oma isäsi, arvoisa Nun, antoi pojalleni Urille
ainoan vastauksen, jonka Moseksenkin täytyy antaa kullekin sinun
kaltaisellesi sanantuojalle."

"Tunnetko sinä sen?" kysyi sotilas jyrkällä ja torjuvalla äänellä.

"En", vastasi toinen, "mutta minä aavistan mitä se sisältää ja katso
tänne."

Samalla kumartui hän nuoruuden notkeudella ja nosti voimallisilla
käsivarsilla ylös kaksi suurta kiveä, asetti ne vastatusten, vieritti
sitten muutamia pienempiä niiden sivulle ja huudahti kiivaasti:

"Tämä muistopatsas olkoon todistajana minun ja sinun välillä, niinkuin
muistopatsas Mizpassa, jonka Jaakop ja Laban nostivat. Ja niinkuin
hänkin huusi Herralle, että hän olisi hänen ja, toisen välillä
vartijana, niin teen minäkin. -- Mutta sinua neuvon minä tälle
muistopatsaalle, ettäs muistaisit sitä, kun olemme erossa toisistamme.
Tässä lasken minä käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä
Hur, Kalebin ja Ephrat'in poika, en pane uskallustani kehenkään muuhun
kuin Herraan isäimme Jumalaa ja että minä olen nöyrä noudattamaan hänen
käskyänsä, joka kutsuu meitä faraon valtakunnasta maahan, jonka hän
meille on luvannut. Mutta sinulta Hosea, Nunin poika, kysyn minä, ja
Herra meidän Jumalamme kuulee sinua. Etkö sinäkään odota muuta apua
kuin Abrahamin Jumalalta, joka valitsi kansansa valituksi kansakseen?
Ja tahdotko todistaa, että sinä aina muistat egyptiläisiä, jotka ovat
meitä sortaneet ja joiden orjuudesta Herra meidän Jumalamme on luvannut
lunastaa meidät, Jumalasi ja kansasi kuoleman vihollisina?"

Silloin vavahtelivat sotilaan parrakkaat kasvot ja hän halusi syöstä
kumoon muistopatsaan ja ojentaa kiusallista kysyjää vihastunein sanoin,
mutta Mirjam oli laskenut kätensä muistopatsaan päälle ja huudahti:

"Hän kysyy sinulta Herramme ja Jumalamme edessä, joka on todistajanne!"

Silloin onnistui Hosean hillitä vihaansa ja puristaessaan lujemmin
neidon kättä vastasi hän vakavasti:

"Hän kysyy, mutta minä jään vastauksen velkaa, sillä myöntämisestä ja
kieltämisestä on tässä vähän apua; Jumalan otan minäkin todistajaksi
ja tämän muistopatsaan edessä on sinun Mirjam, mutta ainoastaan sinun
käsittäminen mitä minä ajattelen ja mitä tarkoitusta varten olen
tullut. -- Mutta sinä Hur, katsele tänne! Niinkuin sinäkin, lasken
minäkin käteni tälle muistopatsaalle ja todistan, että minä, Hosea,
Nunin poika, en pane luottamustani kehenkään muuhun kuin Herraamme,
Isäimme Jumalaan. Sinun ja minun välillä seisokoon se todistajana ja
päättäköön, josko minun tieni on hänen taikka erehtyväisen ihmisen.
Minä tottelen hänen tahtoansa, jonka hän on ilmoittanut Mosekselle ja
tälle jalolle neidolle. Tämän lupaan minä valalla, jonka vartija on
Herra meidän Jumalamme."

Hur oli jännitetyllä tarkkaavaisuudelta kuunnellut ja liikutettuna
tämän puheen vakavuudesta huudahti hän:

"Herra meidän Jumalamme kuuli valasi, ja valaasi vastaan panen minä
tämän muistopatsaan edessä vielä yhden todistuksen: 'Jos se hetki
tulee, jolloin sinä muistellessasi tätä muistopatsasta annat sen
vakuutuksen, minkä äsken kielsit minulta, ei ole tulevaisuudessa
syntyvä mitään vihaa välillämme, ja jos korkeimman tahto sellainen
on, niin jätän minä mielelläni päällikkötoimen sinulle, johonka sinä
monissa sodissa tottuneena olet taitavampi kuin minä, joka tähän asti
olen komentanut vain paimeniani ja laumojani. Mutta sinun mieleesi,
Mirjam, painan minä sen, että tämä muistopatsas on myös todistajana
siihen keskusteluun, johonka sinä, Jumalan kasvojen edessä, aiot ryhtyä
tämän miehen kanssa. Minä muistutan sinua nuhtelevista sanoista, joita
sinä kuulit tämän miehen isän suusta tämän puun alla, ja huudan Jumalan
todistajaksi, että minä isällisellä kirouksella olisin synkistyttänyt
elämän Urille, omalle pojalleni, joka on sydämeni ilo, jos vain hän
olisi astunut kansan sekaan voittaakseen sen sanomalla, jonka hän
meille toi; sillä se olisi kääntänyt vähä-uskoiset heidän Jumalastaan.
Siitä muistutan sinua, neito, ja sanon sinulle vielä kerran: Jos minua
etsit, niin olet löytävä minut, ja ovi, jonka minä avasin sinulle,
pysyy sinulle avonaisena, mitä tahansa tapahtukoon'."

Näin puhuttuaan käänsi Hur hänelle ja sotilaalle selkänsä.

He eivät tietäneet, kuinka heidän laitansa oli, ja hän, joka pitkän,
vaarojen alaisen ratsastuksen kestäessä hartaalla halulla oli ikävöinyt
tätä hetkeä, jolloin hän saisi tavata rakastettuansa, katseli
hämmästyneenä ja kovin levottomana maahan, mutta Mirjam, joka hänen
lähestyessään piti häntä varten valmiina korkeimman ja suloisimman
palkinnon, jolla rakastava vaimo palkitsee uskollisuuden ja rakkauden,
oli tuon vakavasti varoittavan kivipatsaan edessä vaipunut maahan puun
viereen ja painoi otsana onteloa, visaista runkoa vasten.



Viidestoista luku.


Pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä sykomorin alta kuin neidon
hiljaista nyyhkytystä ja sotilaan levottomia askeleita, joka,
koettaessaan malttaa mielensä, ei uskaltanut häiritä häntä.

Hän ei voinut vielä käsittää, mikä niin äkkiarvaamatta,
vuorenkorkuisena oli tunkeutunut hänen ja rakastetun välille.

Hurin sanoista oli hän käsittänyt, että Moses ja hänen oma isänsä
olivat evänneet kaiken välityksen, ja kuitenkin näkyivät hänestä
lupaukset, mitkä hänellä oli kansalle esitettävänä, korkeimman
armorikkaiksi lahjoiksi. Eihän kukaan hänen kansalaisistaan vielä niitä
tuntenut ja oliko Moses se, jona hän piti häntä, niin täytyi Herran
avata hänen silmänsä ja näyttää hänelle, että hän oli valinnut hänen,
Hosean, hänen välityksellään johtamaan kansaa parempaa tulevaisuutta
kohti; ei hän myöskään epäillyt, että hän helposti voisi saada isän
puolelleen. Täydellä vakuutuksella olisi hän myöskin toistamiseen
vakuuttanut, että se oli korkein, joka hänelle oli tien osoittanut, ja
tätä kaikkea mietittyään ja Mirjamin vihdoin noustua ylös astui hän
häntä kohti uudella luottamuksella. Rakastava sydän kehoitti häntä
sulkemaan hänet käsivarsiinsa, mutta hän viittasi häntä peräytymään
ja neidon muutoin niin puhdas, syvä ääni kuului käheältä ja ikäänkuin
peitetyltä kysyessään häneltä miksi hän oli niinkauvan viipynyt ja mitä
se oli, jota hän aikoi uskoa hänelle.

Sykomorin alla ei hän ollut ainoastaan etsinyt lepoa ja rukoillut
Jumalaa siitä, vaan myöskin katsonut sydämeensä. Hän rakasti Hoseaa;
mutta hän aavisti hänen tulevan samalla esityksellä kuin Urikin, ja
vanhan Nun'in vihaiset sanat kaikuivat nyt vahvemmin kuin koskaan hänen
sielussaan. Pelko, että tuo rakastettu vaelsi väärillä poluilla ja
Hurin hämmästyttävä teko olivat tasoittaneet hänen kiihkonsa korkeat
laineet ja hänen järkevään harkitsemiseen palautunut henkensä pyysi
ennen kaikkia tietää, mikä häntä niinkauvan oli pidättänyt, jota hän
Jumalansa nimessä oli kutsunut, ja miksi hän tuli yksin ja ilman
Ephraimia.

Kirkas taivas oli täynnä tähtiä, ja nämä, joiden määrä oli nähdä
jälleenyhdistetyn rakastavan ihmisparin onnea, tulivat nyt todistajiksi
levottoman tytön arkoihin kysymyksiin ja tulisen katkerasti petetyn
miehen kärsimättömiin vastauksiin.

Vakuuttaen rakkauttaan ja tulleensa omistamaan hänet omakseen alkoi hän
puhettaan; hän salli tosin hänen pitää kättään omassaan, mutta pyysi
häntä luopumaan kosimisestaan ja ensiksi kertomaan hänelle mitä hän
tahtoi tietää.

Monenlaisia tietoja oli hän saanut Ephraimista eräältä sotatoverilta
Tuniksesta, ja niin voi hän kertoa, että poika tottelemattomuudesta
ja luultavasti tyhmästä uteliaisuudesta oli haavoitettuna ja sairaana
mennyt kaupunkiin, mutta että hän oli saanut asunnon ja hoidon erään
ystävän luona. Mutta tämä teki neidon levottomaksi ja hän nuhteli
itseänsä, että tuo orpo, kokematon poika, joka oli kasvanut hänen
silmäinsä alla ja jonka hän oli lähettänyt vieraasen maahan, oli nyt
egyptiläisessä huoneessa.

Hosea vakuutti kuitenkin; että hän ottaisi huolekseen hänen takaisin
saattamisensa omiensa luo, ja kysyi häneltä, kun hän huolimatta tästä
näyttäytyi murheelliselta oliko hän menettänyt hänen rakkautensa ja
luottamuksensa. Mutta antamatta hänelle lohduttavaa vastausta alkoi hän
uudelleen kysellä häneltä ja tahtoi tietää, mikä oli hänen tuloansa
viivyttänyt, ja niin piti hänen syvästi levottomana ja loukatulla
mielellä aloittaa kertomuksensa.

Sill'aikaa kuin Mirjam, nojautuen sykomorin runkoa vastaan, kuunteli
häntä, astui Hosea, kaipion ja levottomuuden vallassa milloin edes
ja takaisin, milloin taas, tuskin itsensä herrana, hänen luokseen.
Ainoastaan kiihko ja toivo, mitkä hänen täyttivät eikä mikään muu,
näkyivät hänestä ansaitsevan pukea sanoiksi. Jos hän olisi varmasti
tietänyt, että hänen sydämensä oli vieraantunut hänestä, olisi hän
ratsastanut täältä pois jälleen, aukaistuaan ensin sielunsa isälleen
ja uskallettuaan ratsastaa umpimähkään, löytääkseen Moseksen. Voittaa
Mirjam ja varoa itseään valapattoisuudesta oli kaikki, mitä hän halusi,
ja vaikka hän olikin kokenut ja toivonut merkillisiä seikkoja viime
päivinä, vastasi hän kuitenkin Mirjamin kysymyksiin kiivaasti ja
ikäänkuin olisivat ne koskeneet arvottomia asioita.

Lentävin sanoin alkoi hän kertomuksensa ja jota useammin Mirjam häntä
keskeytti, sitä kärsimättömämmin vastasi hän häntä, sitä syvemmiksi
kävivät rypyt hänen otsallaan.

Muutaman tunnin oli Hosea hevosen hoitajansa seurassa iloisin mielin
ja toivorikkaana ratsastanut etelää kohti, kun hän, vähän ennen
pimeän tultua huomasi suuren ihmisjoukon, joka kulki hänen edellään.
Alussa oli hän ollut siinä luulossa, että hän oli kohdannut pois
vaeltavien heprealaisten jälkijoukon. Sentähden oli hän kiiruhtanut
hevosensa juoksua. Mutta ennenkuin hän oli saavuttanut vaeltajat,
olivat muutamat talonpojat ja kuorma-ajurit, jotka olivat jättäneet
juhtansa ja rattaansa alttiiksi, rientäneet hänen ohitsensa kovalla
huudolla ja kiihkeillä varoituksilla, mitkä ilmoittivat hänelle, että
hänen edellänsä vaeltajat olivat spitaalisia. Ja pakolaisten varoitus
olikin ollut hyvin perustettu, sillä ensimäiset, jotka kääntyivät
hänen puoleensa sydäntä liikuttavalla huudolla: "Spitaali! Spitaali",
kantoivat tuon hirvittävän taudin tuntomerkkejä ja heidän ruvella ja
valkealla hilseellä peitetyistä, rumennetuista kasvoistaan katsella
tuijottivat karvattomat silmät kolkolla kiillolla häntä vastaan.

Pian tunsikin Hosea muutamia heistä osaksi egyptiläisiksi papeiksi
kerityllä päällä, osaksi heprealaisiksi miehiksi ja vaimoiksi.
Molemmille teki hän päällikön ankaralla tyyneydellä tarpeelliset
kysymykset ja sai tietää, että he tulivat kivilouhimoista vastapäätä
Memphistä, joka oli heidän erityinen olinpaikkansa Niilin itärannalla
Muutamat heprealaiset heidän seassaan olivat siellä kuulleet
omaisiltaan, että heidän kansansa aikoi jättää Egyptin ja etsiä maata,
jonka Herra oli heille luvannut Silloin olivat useat päättäneet
uskoa itsensä samoin heidän isäinsä väkevälle Jumalalle ja seurata
vaeltavia; mutta egyptiläiset papit, joita sama onnettomuus liitti
heprealaisiin, olivat lähteneet heidän kanssansa ja asettaneet
vaelluksensa päämaaliksi Succothin, johon Moses, niinkuin olivat
kuulleet, aikoi ensin viedä kansansa. Mutta jokainen, joka olisi voinut
näyttää heille tien, oli paennut heidän edellään, ja siitä syystä
olivat he kulkeneet liiaksi pohjoiseen ja harhautuneet Thabne-linnan
läheisyyteen. Penikulman matkalla tältä paikalta oli Hosea tavannut
heidät ja kehoittanut heidän päällikköänsä pyörtämään takaisin,
etteivät saattaisi onnettomuutta poisvaeltaville veljille.

Tämän keskustelun aikana oli osasto egyptiläisiä sotilaita lähtenyt
linnasta spitaalisia vastaan puhdistamaan tien heistä, mutta päällikkö
joka tunsi Hosean, ei käyttänyt mitään väkivaltaa, ja molemmat miehet
saivat spitaalisten johtajan taipumaan esitykseen viedä heidät Sinain
niemekkeesen, jossa löytyi spitaalisten siirtola vuoriston keskellä,
ei kaukana vuorikaivoksista. He olivat tähän esitykseen suostuneet,
koska Hosea heille lupasi, että kansan vaeltaessa itään tulisi se
heidät tapaamaan ja ottamaan mukaansa jokaisen parannetun; mutta
jos heprealaiset jäisivät Egyptiin, niin olisi puhdas erämaan tuuli
tuottava monelle kärsivälle jälleen terveyden ja jokaisella puhtaaksi
havaitulla olisi vapaus palata kotiin.

Nämä keskustelut olivat vaatineet paljon aikaa ja ensimäiseen
pysäyspaikkaan olivat monet muut tulleet; sillä kun Hosea oli joutunut
niin läheiseen yhteyteen spitaalisten kanssa, täytyi hänen ratsastaa
Thabneen, tullakseen yhdessä joukkojen päällikön kanssa, joka seisoi
hänen vieressään, priiskoitetuksi linnun verellä, pukeutuakseen uusiin
vaatteisiin ja alistuakseen vissien temppujen alaiseksi, jotka hän
piti itselleen tärkeinä ja jotka tapahtuivat ainoastaan kirkkaassa
auringonvalossa.

Hänen hevoshoitajaansa oli pidetty linnassa, syystä että tuo
pehmeäsydäminen mies, joka oli tavannut sukulaisensa noiden kurjain
joukossa, oli ojentanut tälle kätensä.

Syy tähän viipymiseen oli ollut surullinen ja vastenmielinen, ja
vasta sittenkuin Hosea ehtoopäivällä oli jättänyt Thabnen ja mennyt
Succothiin, oli toivo ja ilo Mirjamin jälleen näkemisestä ja niin
paljon lupaavan sanoman saattamisesta omaisilleen saaneet hänessä
vallan.

Nopeammin ja niin iloisessa odotuksessa ei ollut koskaan hänen
sydämensä sykkinyt kuin tämän yöllisen ratsastuksen aikana, jona hän
läheni rakastettua ja isää, mutta minkä päätyttyä hän nyt korkeimman
onnellisuuden sijasta tähän saakka oli saanut kokea ainoastaan
katkerata pettymystä.

Sekavissa, lyhyissä lauseissa oli hän vastenmielisesti kertonut,
mitä hänelle oli tapahtunut spitaalisia tavatessaan, vaikka hän
uskoikin tehneensä parastaan näiden onnettomien hyväksi. Kukin hänen
sotakumppaneistaan olisi kiittänyt häntä siitä, mutta hän, jonka
kiitos oli ylinnä kaikista, viittasi, hänen lopettaessaan, erääsen
paikkaan leirissä ja sanoi murheellisena: "He ovat meidän vertamme
ja meidän Jumalamme on heidänkin Jumalansa. Zoanista, Phakoksesta ja
Phibesethistä [kreikkalaisen Bubastiksen heprealainen nimitys] ovat
spitaaliset määrämatkan päässä seuranneet toisia ja heidän telttansa
seisovat leirin ulkopuolella. Nekin, jotka tulivat Succothista --
niitä ei ole monta -- saavat kulkea mukana; sillä kun Herra lupasi
kansalle sen maan, jonka perään se ikävöi, tarkoitti hän suuria ja
pieniä, köyhiä ja alhaisia ja varmaan onnettomiakin, jotka nyt jäävät
vihollisen valtaan. Etkö sinä olisi tehnyt paremmin, jos olisit
erottanut heprealaiset egyptiläisistä ja johtanut ne, jotka ovat meidän
vertamme, luoksemme?"

Silloin nousi miehen ylpeys sotilaassa, ja vakavasti ja jyrkästi
kuului hänen vastauksensa: "Sodassa täytyy uhrata satoja pelastaakseen
tuhansia. Suojellakseen laumaansa erottaa paimenkin rupisen lampaan
laumasta."

"Aivan oikein", keskeytti neito häntä innokkaasti, "sillä paimen on
heikko ihminen, joka ei tunne mitään lääkettä ruttoa vastaan, mutta
Herra, joka tuntee koko kansansa, ei salli tulla sille mitään vahinkoa
ankarasta kuuliaisuudesta."

"Näin ajattelee nainen", vastasi Hosea; "mutta mitä sääliväisyys
hänelle säätää, ei saa painaa raskaasti miesten neuvotteluissa. Te
seuraatte mielellänne sydämen ääntä, niinkuin onkin kohtuullista, että
sallitte itseänne johdatettavan, kun vain muutoin ette unohda, mikä
teille ja suvullenne on soveliasta."

Silloin muuttuivat Mirjamin posket tumman-punaisiksi; sillä hän tunsi
tässä puheessa kätkeytyvän okaan kaksinkertaisesti katkeraksi syystä
että se oli Hosea, joka tämän matkaan saatti. Kuinka paljon olikaan hän
tänään sukunsa tähden saanut kärsiä, ja nyt antoi hänkin hänen tuntea,
ettei hän ollessaan nainen ollut samanarvoinen hänen kanssansa. Sen
muistopatsaan edessä, minkä Herra oli pystyttänyt ja johonka hän nyt
nojasi kättään, oli Hosea vetounut hänen tuomioonsa, ikäänkuin olisi
hänkin kansanjohtajia, ja nyt osoitti hän hänet, joka hengen ja lahjain
puolesta ei tuntenut itsensä ketään miestä huonommaksi, jyrkästi
piiriinsä takaisin.

Mutta Hoseakin tunsi itsensä arvossaan loukatuksi ja Mirjamin käytös
ilmaisi hänelle, että tämä hetki oli päättävä, tulisiko valta, heidän
tulevassa liitossaan, hänelle vaiko Mirjamille. Ylpeänä ja ankaran
ylevänä seisoi Hosea hänen edessään, -- todellakin niin miehekkäänä
ja ihailtavana, jollaisena ei hän koskaan ennen ollut häntä nähnyt.
Kuitenkin sai halu taistella loukatun naisellisen arvonsa puolesta
hänessä ylivallan yli kaiken muun tunteen, ja vihdoin oli se hän, joka
katkaisi tuon lyhyen kiusallisen vaitiolon, mikä oli Hosean nuhtelevien
sanojen seurauksena, ja levollisuudella, jonka hän koko tahtonsa voimaa
ponnistamalla sai, alkoi hän: "Me unohdamme kumpikin, mikä meitä niin
myöhään yöllä täällä pidättää. Sinä aioit uskoa minulle, mikä sinua
omiesi luo tuoja kuulla minulta, ei mitä Mirjam, tuo heikko nainen,
vaan mitä Herran uskottu siitä tuomitsee."

"Myöskin sen neidon ääntä, jonka rakkautta minä halasin, toivoin
kuulevani", vastasi hän kolkosti.

"Sinä saat sen kuulla" sanoi Mirjani nopeasti ja otti kätensä
muistopatsaalta pois. "Mutta saattaa tapahtua, etten minä voi yhtyä sen
miehen mielipiteesen, jonka voima ja viisaus ovat niin paljon ylempänä
minua, ja kuitenkin osoitit sinä juur'ikään, ettet sinä suvaitse naisen
etkä edes minun vastaansanomistani."

"Mirjam," keskeytti Hosea nuhtelevalla äänellä; mutta hän pitkitti
innokkaammin: "minä olen kokenut sitä ja koska elämäni suurin suru
olisi kadottaa sydämesi, täytyy sinun oppia ymmärtämään minua,
ennenkuin kehoitat minua lausumaan tuomion".

"Kuule sinä ensiksi minun sanomani!"

"Ei, ei!" vastasi hän vilkkaasti. "Vastaus tulisi kuolemaan huulillani!
Salli minun ensiksi kertoa sinulle naisesta, jolla on rakastavainen
sydän ja kuitenkin tuntee jotakin muuta, mikä on hänestä korkeampaa
kuin rakkaus. Sinä hymyilet? Ja sinulla on oikeus siihen, niin kauvan
kuin et tunne sitä, mitä minä aion uskoa sinulle."

"Puhu sitten!" keskeytti Hosea häntä äänellä, josta hän ymmärsi, kuinka
vaikeata hänestä oli olla kärsiväinen.

"Kiitos!" sanoi hän lämpimästi. Sitten nojasi hän vanhan puun runkoa
vasten ja sill'aikaa kuin Hosea istahti penkille katsellen milloin
maahan, milloin hänen kasvoihinsa, alkoi Mirjam puhumaan:

"Lapsuus on takanani ja pian myöskin nuoruus. Vielä vähäisenä ollessani
olin tuskin erillainen muita tyttöjä. Minä leikin niinkuin hekin,
ja vaikka äitini oli opettanut minua rukoilemaan isäini Jumalaa,
niin mielistyin kuitenkin siihen, mitä muut lapset minulle kertoivat
Isis-jumalattaresta. Milloin vain sopi, hiivin minä hänen temppeliinsä,
ostelin ryytejä, riistin puutarhan hänen tähtensä, voitelin hänen
alttariansa ja vein hänelle kukkia uhriksi. Minä olin muita isompi
ja vahvempi ja lisäksi Amramin tytär, ja senvuoksi tottelivat he
minua ja tekivät mielellään mitä tahdoin. Ollessani kahdeksan vuotias
tulimme tänne Zvanista. Ennenkuin vielä olin saanut leikkisisaren,
tulit sinä Gamalielin, sisaresi miehen luo, parantuaksesi erään
libyalaisen keihään tekemästä haavasta. Muistatko sinä vielä aikaa,
jolloin sinä nuorukaisena korotit pienen tytön kumppaniksesi? Minä
toin sinulle, mitä sinä tarvitsit, loruilin sinulle mitä tiesin, mutta
sinä kerroit minulle verisistä taisteluista ja voitoista, sotilasten
kiiltävistä sotavaruksista sekä heidän hevosistaan ja vaunuistaan. Sinä
näytit minulle urhoollisuudellasi voittamasi sormuksen, ja kun haava
rinnassasi oli parantunut, harhailimme ympäri laitumilla."

"Isiksellä, jota sinäkin suosit, oli täällä temppeli, ja kuinka usein
olenkaan salaisesti hiipinyt esikartanoon rukoillakseni edestäsi ja
lahjoittaakseni hänelle juhlakakkuni. Sinulta olin kuullut niin paljon
faraosta ja hänen loistostaan, egyptiläisistä, heidän viisaudestaan,
heidän taidostaan ja heidän koristellusta elämästään, että pieni
sydämeni halusi elää heidän keskellään pääkaupungissa; olinpa myöskin
kuullut, että veljeni Moses oli kuninkaan linnassa saanut osakseen
suuria suosionosoituksia ja tullut pappein parissa kunnioitetuksi
mieheksi. Kansamme ei enään miellyttänyt minua, sillä se oli kaikissa
suhteissa takapajulla egyptiläisistä."

"Sitten tuli ero sinusta, ja koska pieni sydämeni oli hurskas ja odotti
kaikkea hyvää jumalalliselta voimalta, olipa se sitten minkä nimellinen
hyvänsä, rukoilin minä faraon ja hänen sotajoukkonsa edestä, jonka
riveissä sinä taistelit."

"Äitini puhui joskus isäimme Jumalasta, niinkuin voimallisesta
suojelijasta, joka kuluneina aikoina oli velvoittanut kansansa
kiitollisuuteen, ja hän kertoi minulle hänestä monta kaunista
kertomusta; mutta monasti uhrasi hän itse Sethin temppelissä tai vei
auringon jumalan pyhälle haralle apilaskukkia. Hän muisteli myös
ystävällisesti egyptiläisiä, joiden seassa hänen ylpeytensä ja ilonsa,
meidän Moseksemme oli noussut niin korkeaan kunniaan."

"Niin tulin viidentoista vanhaksi ja elin iloisena toisten kanssa.
Ehtoisin, paimenten kotiinpalattua, istuin minä nuorison kanssa
valkean ääressä ja minusta oli mieluista, kun laumain omistajain pojat
antoivat minulle etusijan ennen muita sekä kosivat minua; mutta minä
lähetin heidät kaikki kotiinsa, jopa egyptiläisen päämiehenkin, joka
komensi varastohuoneen linnaa, sillä minä ajattelin sinua, nuoruuden
kumppaniani. Kun tanssin juhlallisissa leikeissä ja lauloin tamburinin
säestyksellä äänekkäiden suostumushuutojen vastaani kaikuessa, niin
ei mikään olisi ollut minulle liian kallista löytääkseni loihtusanat,
joiden avulla olisin silloin saanut sinut luoksemme. Niin usein kuin
minua vain ihailtiin ajattelin sinua, -- livertelin täydestä sydämestä
kuin leivonen, sillä lauloin sinulle enkä Herran kunniaksi, jolle
lauluni oli pyhitetty."

Tässä valtasi intohimo uudella voimalla miehen, jolle tuo rakastettu
oli tehnyt niin suloisen tunnustuksen. Kiivaasti kavahti hän ylös
ojentaen käsivartensa hänelle, mutta neito torjui hänet jyrkästi pois,
hillitäkseen hänkin intohimoaan, mikä uhkasi vallata hänenkin.

Kuitenkin oli hänen syvä äänensä saanut uuden, oudon soinnun, kun hän
nopeasti ja hiljaa, sitten kovemmin ja painavammin pitkitti:

"Ja niin täytin kahdeksantoista vuotta enkä kauvemmin voinut viihtyä
Succothissa. Sanomaton kaipio, ei vain sinun perääsi, oli saanut vallan
sielussani. Mikä ennen valmisti minulle iloa, tuntui minusta nyt
tyhjältä, ja yksitoikkoinen elämä täällä etäisessä rajakaupungissa,
paimenien ja karjalaumojen parissa, näytti minusta kurjalta ja
surulliselta".

"Eleasar, Aaronin poika, oli opettanut minua lukemaan ja toi
mukanaan kirjoja, täynnä kertomuksia, jotka eivät koskaan voineet
olla tapahtuneet, mutta kuitenkin panivat sydämen sykkimään. Monet
sisälsivät ylistyslauluja jumalillekin ja palavia rakkauslauluja.
Nämä menivät syvälle sieluuni ja niin usein kuin minä ehtoisin tahi
puolipäivän aikana, jolloin kaikki oli hiljaa ja paimenet sekä laumat
olivat kaukana laitumella, olin yksinäni, kerroin minä itsekseni näitä
lauluja tai keksin uusiakin, joista useimmat olivat ylistyslauluja
jumaluudelle. Milloin ylistivät ne oinaspäistä Amonia, milloin
nautapäistä Isistä ja usein myöskin suurta ja kaikkivaltiasta Jumalaa
joka oli ilmestynyt Abrahamille ja josta äitini sitä useammin puhui,
jota vanhemmaksi hän tuli. Sellaisten ylistyslaulujen miettiminen,
näkyjen odottaminen, jotka näyttivät minulle Jumalan suuruuden ja
ihanuuden tai kauniita enkeliä ja hirveitä haltijoita, oli minusta
mieluisinta työtä. Iloisesta lapsesta, olin tullut haaveilevaksi
neidoksi, joka salli kaikki käydä mielen mukaan. Eikä ollut ketään,
joka olisi minua varoittanut; sillä äitini seurasi kuollutta isääni,
ja nyt elin minä yksinäni vanhan Rahel-tätini kanssa tyytymättömänä
itseeni enkä kenellekään iloksi. -- Aaron, vanhin meistä, oli muuttanut
appensa Amminadabin luo, sillä Amramin huone, hänen perintönsä, oli
käynyt hänelle liian pieneksi ja halvaksi, jonka tähden hän jätti sen
minulle. Leikkitoverinikin karttivat minua, sillä ilo oli paennut
minusta ja kurjassa ylpeydessä halveksin minä heitä syystä että voin
tehdä lauluja ja näyissäni sain nähdä enemmän kuin he kaikki."

"Niin täytin yhdeksäntoista vuotta ja syntymäpäiväin ehtoolla, jota
ei kukaan muu ajatellut kuin Milca, Eleasarin tytär, lähetti korkein
minulle ensikerran sanansaattajan. Hän tuli enkelin muodossa ja käski
minun valmistamaan huonettani, sillä eräs vieras oli tulossa, joka oli
minulle rakkain kaikista."

"Se tapahtui varhain aamulla tämän puun alla; mutta minä menin kotiin
ja valmistin vanhan Rahelin avulla huoneeni sekä laitoin vuoteen ja
aterian, viinineen ja kaikkineen, joilla vierasta kunnioitetaan.
Puolipäivä tuli ja ehtoopäivä kului; ehtoosta tuli yö ja taaskin aamu
ja minä odotin yhä vain vierasta. Mutta kuin tuon päivän aamu oli
laskeumaisillaan, rupesivat koirat kovasti haukkumaan ja astuessani
ovesta ulos, riensi voimakas mies hajalla hapsin ja parroin,
rikkinäisessä valkeassa papin puvussa suoraan luokseni. Vinkuen
pakenivat koirat häntä, mutta minä tunsin hänet veljekseni."

"Jälleen näkemisemme niin pitkän ajan kuluttua tuotti minulle alussa
enemmän kauhua kuin iloa, sillä Moses oli kostajaa paossa, syystä että
hän oli voudin tappanut. -- Tiedäthän!

"Vielä loisti harmi hänen leimuavista silmistään. Vihassaan näytti
hän minusta Seth-Jumalan kaltaiselta ja kukin hänen pitkällisistä
sanoistaan kaivautui sieluuni, ikäänkuin vasaralla ja meiselillä
iskien. Kolme kertaa seitsemän päivää ja yötä viipyi hän kattoni alla
ja kuin minä hänen ja kuuron Rahel'in kanssa olin yksinäni ja hänen
täytyi pysyä salassa, ei astunut kukaan välillemme ja silloin opetti
hän minua tuntemaan häntä, joka on isäimme Jumala."

Vavisten ja peljäten seurasin minä hänen valtavaa puhettaan ja minusta
tuntui ikäänkuin nuo voimalliset sanat olisivat kallion kaltaisina
langenneet rinnalleni, kuin hän laski sydämelleni mitä Herra Jumala
minulta vaati elikkä kuin hän kuvaili hänen suuruuttaan ja vihaansa,
jota ei mikään ymmärrys voi käsittää eikä nimi nimittää, niinpä kuin
hän puhui _hänestä_ ja egyptiläisistä jumalista, oli se ikäänkuin
kansani Jumala seisoisi jättiläisenä edessäni, jonka pää kosketti
taivasta ja ikäänkuin ryömisivät kaikki muut jumalat tomussa, hänen
jalkainsa juuressa, niinkuin vinkuvat koirat.

Niinikään opetti hän minulle, että me ainoastaan olimme se kansa, jonka
Herra oli itselleen valinnut, me eikä mikään muu. Silloin täytti ylpeys
minut ensikerran, ollessani Abrahamin jälkeinen, ja kukin heprealainen
tuli veljekseni, kukin Israelin tytär sisarekseni. Nyt huomasin
myöskin kuinka hirveästi niitä vaivattiin ja kiusattiin, jotka olivat
omaisiani. Olin ollut sokea kansani kärsimiselle, mutta Moses avasi
silmäni ja istutti vihan sydämeeni, tuon suuren vihan kansani sortajia
vastaan ja tästä vihasta kasvoi täällä sisällä rakkaus kiusattuihin.
Silloin lupasin itselleni seurata veljeni esimerkkiä ja odottaa Jumalan
kutsumusta. Ja katso, hän ei antanut odottaa itseänsä ja Jehovan ääni
puhui minulle ikäänkuin kielillä.

"Vanha Rahel kuoli silloin. Moseksen kehoituksesta jätin yksinäisen
asuntoni ja seurasin Aaronin ja Amminadabin kutsumusta. Niin tulin
heidän huoneensa vieraaksi; mutta kaikkien heidän seassansa elin
minä erityistä elämätäni. He eivät estäneet minua ja sykomori tässä
heidän maallaan tuli ikäänkuin erityiseksi omaisuudekseni Sen varjon
alla käski Jumala minua kutsumaan sinua ja nimittämään sinua siksi,
jonka apu Jehova on -- ja sinä, -- et enään Hosea, ei, Josua tottelit
Jumalasi ja hänen naisprofeettansa ääntä."

Tässä keskeytti sotilas neidon puheen, jota hän jännityksellä, vaikka
kasvavalla pettymyksellä oli kuunnellut. "Niin, sinulle ja korkeimmalle
olin kuuliainen! Mutta mitä se minulle on maksanut, sitä et tahdo
kysyä. Nykyisyyteen saakka olet sinä tullut kertomuksellasi, mutta
niistä päivistä et sinä tiedä mitään kertoa, jolloin sinä äitini
kuoleman jälkeen olit vieraanamme Taniksessa. Oletko unohtanut, mitä
sinun silmäsi siellä ensiksi minulle ilmoitti ja sitten myöskin sinun
suusi? Onko jäähyväispäivä ja ehtoo merellä muistostasi kadonnut,
jolloin käskit minua toivomaan ja ajattelemaan sinua? Kuolettiko viha,
jonka Moses istutti sydämeesi, samalla rakkauden kuin muutkin tunteet?"

"Rakkaudenko?" kysäsi Mirjam ja nosti murheellisena suuret silmänsä
häneen. "Oi, ei! Kuinka saattaisin unohtaa tuon ajan, ihanimman
elämässäni! Mutta siitä päivästä, jolloin Moses tuli korvesta kotiin,
Herran käskystä murtaakseen kansan orjuuden -- se tapahtui kolme
kuukautta jäähyväisten jälkeen sinusta -- siitä saakka en tiedä enään
mitään vuosista ja kuukausista, päivistä ja öistä."

"Niin olet sinä senkin unohtava?" kysyi Hosea jyrkästi.

"Eipä suinkaan", keskeytti Mirjam häntä ja katseli rukoilevasti hänen
kasvoihinsa. "Rakkaus, joka kasvoi lapsessa, eikä lakastunut neidon
sydämessä, ei anna kuolettaa itseänsä, mutta joka vihkii itsensä
Herralle..." Tässä vaikeni hän äkkiä, kohotti innostuneena ja ikäänkuin
haltioissaan silmänsä ja kätensä ja huusi rukoillen: "Sinä olet minua
läsnä, kaikkivaltijas suuri Jumala ja katsot sydämeeni! Sinä tiedät
miksi Mirjam ei kysy päiviä ja vuosia, eikä pyydä muuta kuin ollakseen
välikappaleenasi, siksikuin kansasi, joka myöskin on tämän mielien
kansa, on siitä tullut osalliseksi, mitä sinä sille olet luvannut."

Tämän rukouksen kestäessä, joka tulvi neidon, sydämen syvyydestä,
oli tuo hiljainen tuuli lisääntynyt, mikä käy aamuhämärän edellä
ja Mirjamin pään yläpuolella suhisivat lehdet sykomorin taajassa
kruunussa, mutta Hosea ahmi silmäyksillään hänen korkeata, häälyvän
hämärän puoleksi valaisemaa, puoleksi varjostamaa majesteetillistä
olentoa ja mitä hän tässä kuuli ja näki oli hänestä ihmettä. Suurta
ihmettä, jota Mirjam odotti kansalleen ja jonka täytyi toteutua
ennenkuin hän tahtoi noudattaa sydämensä toivoa, sitä luuli Hosea,
Herran sanansaattajana, saattavansa omilleen. Viehättyneenä hänen
sielunsa innostuksessa, riensi Hosea hänen luoksensa, tarttui hänen
käteensä ja huudahti toivosta iloisella liikutuksella: "Niinpä on siis
hetki tullut, mikä taaskin sallii sinun eroittaa kuukaudet ja päivät ja
kuunnella oman sydämesi toiveita. Sillä, katso, minä Josua, eikä enää
Hosea, tulen Herran sanansaattajana ja minun sanomani lupaa kansalle,
jota minä tahdon oppia rakastamaan, niinkuin sinäkin sitä rakastat,
uutta onnea ja, jos niin on korkeimman tahto, myöskin uuden paremman
kodin!"

Silloin säihkyivät Mirjaminkin silmät kirkkaina ja kiitollisesta
ilosta innostuneena huusi hän: "Sinä tulet johtamaan meitä maahan,
jonka Jehova on luvannut omilleen. Oi, Herra, kuinka ääretön onkaan
hyvyytesi! Hän, hän lähestyy sanansaattajanasi!"

"Hän lähestyy, hän on täällä!" lankesi Josua innossaan hänen puheesensa;
mutta Mirjam ei kieltäynyt, kun hän veti hänet puoleensa ja antauttuaan
tunteen valtaamana, vastasi hän hänen huuliensa suudelmaan.



Kuudestoista Luku.


Peljäten omaa heikkouttaan irtautui Mirjam pian rakastetun syleilystä
ja sitten kuunteli hän, onnellisena ja odottaen uutta armoa
korkeimmalta, Hosean lyhyttä kertomusta mitä hän kutsumuksestaan saakka
oli saanut kokea ja tuntea.

Ensiksi kertoi hän kauheasta epäilyksestä, jonka kanssa hän oli
taistellut, kuinka hän sitten oli voittanut täyden uskonsa ja,
kuuliaisena kansansa Jumalan ja isänsä kutsumukselle, oli vankilan tai
kuoleman uhallakin mennyt linnaan päästäkseen vapaaksi valastaan.

Sitten kuvaili hän, kuinka armollisesti murheellinen kuningasparikunta
oli häntä kohdellut ja kuinka hän vihdoin oli ottanut toimekseen
esittää kansan johtajille, että he veisivät kansan vähäksi ajaksi
korpeen ja sitten johtaisivat sen takaisin kotiin Egyptiin, jossa
heille länsipuolella virtaa annettaisiin uusi, ihana maa asuttavaksi.
Siellä ei tulevaisuudessa mikään vieras vouti rasittaisi työntekijöitä,
heidän omat vanhimpansa tulisivat johtamaan heprealaisten asioita ja
heidän oma valitsemansa mies tulisi olemaan heidän päämiehenään.

Vihdoin huomautti hän, että hän itse olisi määrätty johtamaan
heprealaisten sotavoimaa ja maaherrana välittämään ja sovittamaan
riitaisuuksia heidän ja egyptiläisten välillä, missä niin vaadittaisiin.

Yhdistettynä hänen kanssansa, tulisi hän onnellisena miehenä tuossa
uudessa maassa pitämään huolta pienimmästäkin, joka oli hänen
vertansa. Tänne ratsastaessaan oli hänen mielensä ollut niinkuin
verisen taistelun jälkeen, jolloin torvien toitotus ilmoittaa voittoa.
Varmaankin oli hänellä oikeus tuntea itsensä korkeimman lähettilääksi.

Mutta tässä keskeytti hän itseänsä, sillä Mirjam, joka alussa oli
kuunnellut häntä avoimin korvin ja loistavin silmin, oli yhä aremmalla
ja huolestuneemmalla katsannolla seurannut hänen puhettaan. Mutta kun
hän vihdoin puhui toivostaan hänen sivullaan tehdä kansaa onnelliseksi,
veti hän kätensä häneltä, katseli häntä tuskallisesti miehuullisiin
kasvoihin, jotka hehkuivat iloisesta liikutuksesta ja silmäili sitten
ikäänkuin mieltään malttaakseen, maahan.

Aavistamatta, mitä hänessä liikkui, lähestyi Hosea häntä. Hän
luuli, että hänen kieltään lamautti neidon häpeä ensimäisestä
suosion-osoituksesta, minkä tämä miehelle osoitti. Mutta kun neito,
Hosean viimeisissä sanoissa, joilla hän ilmaisi itsensä Jumalan
oikeaksi lähettilääksi, pudisti tyytymättömästi ja kieltävästi
päätänsä, kavahti hän jälleen ylös ja huusi, tuskin ollen mies
hillitsemään itseänsä tuskallisen pettymyksensä johdosta: "Sinä uskot
siis että Herra on varjellut minua ihmeen kautta väkevän vihalta ja
jättänyt toimekseni hankkia tuon valtijaan kädestä lahjoja kansalleni,
jommoisia tuo väkevämpi ei koskaan myönnä heikommalle, tehdäkseen vain
pilkkaa sen miehen iloisesta luottamuksesta jonka hän itse kutsui
palvelukseensa."

Silloin keskeytti neito häntä kolkosti ja vaivaloisesti pidätetyillä
kyyneleillä: "Väkevämpi heikommalle! Jos se on tarkoituksesi, niin
pakoitat sinä minua kysymään sinulta oman isäsi sanoilla: 'Kuka on
sitten väkevämpi, Herra meidän Jumalammeko vai tuo heikko istuimella,
jonka esikoinen, korkeimman viittauksesta, kuivui kuni ruoho? Oi,
Hosea, Hosea!'"

"Josua!" keskeytti hän häntä raivoisasti. "Kadehditko sinä minulta
nimeäkin, minkä sinun Jumalasi on minulle antanut? Minä turvasin hänen
apuunsa, astuessani väkevän palatsiin, minä etsin Jumalan johdon alla
onnea ja pelastusta kansalle ja minä sainkin, mutta sinä, sinä..."

"Isäsi, Moses, jopa sukujen kaikki uskovaiset päämiehetkään eivät näe
mitään onnea tulevan egyptiläisten kädestä", vastasi hän hengästyneenä.
"Turmioksi on se heprealaiselle, mitä he hänelle antavat;
kansalaistemme kylvämä ruoho kuivuu, missä heidän jalkansa sitä
koskettaa! Ja sinä, jonka rehellistä sydäntä he väärinkäyttävät, olet
heidän viheltäjänään, jota linnustaja käyttää houkutellakseen lintua
verkkoonsa. Vasaran pistävät he käteesi, takoakseen vielä vahvemmaksi
ne kahleet, jotka me Jumalan avulla olemme murtaneet. Hengessäni näen
minä..."

"Liiaksi!" vastasi sotilas purren hampaitaan vihasta. "Se on viha, joka
on sumentanut kirkkaan henkesi. Ja jos linnustaja todella -- kuinka
sanoitkaan äsken? -- jos hän todella on tehnyt minut viheltäjäkseen ja
käyttänyt minua väärin ja vienyt minut harhaan, sinulta, niinpä sinulta
on hän sen oppinut! Sinun rohkaisemanasi luotin minä rakkauteesi ja
uskollisuuteesi. Siltä toivoin minä kaikki -- mutta missä on tämä
rakkaus? -- Niinkuin et sinä säästänyt minua tuskalta, niin tahdon
minä säälimättä itseäni, tunnustaa sinulle täyden totuuden! Ei vaan
isäini Jumalan kutsumana, vaan syystä, että se oli sinun ja isäni
kautta, kun hänen kutsumuksensa minulle saapui, tulin minä. Te pyritte
maahan, kaukana, tietämättömässä etäisyydessä, jonka Herra on teille
luvannut, mutta minä avasin kansalle uuden, turvallisen kodin portit.
Mutta tätä en tehnyt kansan vuoksi -- sillä mitä on se tähän asti ollut
minulle? -- Vaan ennen kaikkia ollakseni siellä sinun, minun rakkaani,
ja vanhan isäni kanssa onnellinen. Mutta sinä, jonka kylmä sydän ei
tunne rakkautta, suuteloni huulillasi halveksit, mitä tahansa tarjoon,
vihasta sitä kättä vastaan, jota minä siitä kiitän. Miesmäiseksi on
sinun pyrintösi ja elämäsi tullut! Mikä toisille naisille on korkeinta,
sysäät sinä jalallasi pois itseltäsi."

Silloin ei Mirjam kestänyt kauvemmin, vaan nyyhkien löi hän kätensä
vavahtelevien kasvojensa eteen.

Aamun sarastaessa oli torkkuva elämä leirissä, alkanut jälleen
virkistyä, ja palvelevia miehiä ja naisia oli astunut ulos Amminadabin
ja Nahesonin huoneista. Kenenkä vain aamu oli herättänyt, meni
kaivoille ja juottopaikoille, mutta Mirjam ei sitä huomannut.

Kuinka olikaan hänen sydämensä sykähdellyt ilosta ja riemusta, kun tuo
rakastettu oli hänelle huutanut tulevansa viemään häntä siihen maahan,
jonka Herra oli kansalleen luvannut. Silloin oli hän halusta vaipunut
hänen rinnalleen, nauttiakseen lyhyen silmänräpäyksen korkeinta onnea;
mutta kuinka pian olikaan katkera pettymys karkoittanut tuon sulouden!
Sillä aamutuulen lehahtaessa sykomorin latvassa ja Josuan kertoessa,
mitä farao lahjoittaisi kansalle, oli hänestä tuntunut, ikäänkuin
kohisisi hänelle vihastuneen Jumalan ääni puun latvasta, ikäänkuin
kuulisi hän vielä kerran harmajan Nunin harmistunutta puhetta. Niinkuin
ukkonen ja salama oli se sattunut Uriin ja missä erosi Josuan vaatimus
hänen vaatimuksestaan?

Kansa, Moseksenkin suusta oli hän sen kuullut, oli hukassa, jos se
Jumalalleen uskottomana, totteli faraon houkutuksia. Liittoutua miehen
kanssa, joka tuli hävittämään kaikki, jonka puolesta hän, hänen
veljensä ja hänen oma isänsä olivat eläneet ja työskennelleet oli
kurjaa petosta. Ja kuitenkin rakasti hän Josuaa ja jyrkästi poistamatta
hänet tyköänsä, olisi hän mielellään jälleen hiipinyt sydämen luo,
joka, sen tiesi hän, niin palavasti pyysi häntä!

Mutta puun latvassa lehahteli lehdet yhä aina ja hänestä tuntui,
ikäänkuin kehoittaisivat ne häntä Aaronin varoituksella ja hän oli
pakoittanut itsensä pysymään lujana.

Kahina tuolla ylhäällä tuli Jumalalta, joka oli valinnut hänet
palvelijakseen ja kun Josua intohimoisessa mielenliikutuksessa oli
tunnustanut, että erittäinkin toivo hänen omistamisestaan, määräsi
hänen tekonsa tämän kansan puolesta, mikä oli yhtä vieras Josualle
kun rakas hänelle, silloin oli hänestä äkkiä tuntunut, ikäänkuin
hänen sydämensä lakkaisi tykyttämästä ja kuoleman hädässä oli hänen
äänekkäästi täytynyt nyyhkiä

Välittämättä Josuasta ja heränneestä leiristä, heittäytyi hän jälleen
ylennetyillä käsivarsilla, sykomorin juurelle alas ja tähysteli
avonaisilla, kosteilta silmillä ylös korkeutta kohti, ikäänkuin
odottaen uutta ilmestystä. Mutta puun latvassa suhisi aamutuuli
suhisemistaan ja yht'äkkiä oli hänestä ikäänkuin ei ainoastaan
hänen sielunsa, vaan kaikki hänen ympärilläänkin kirkastuisi
auringonkirkkaaksi, niinkuin ainakin, jolloin hän, naisprofeetta,
näki näkyjä. Ja tässä valossa näki hän olennon, jonka näkeminen häntä
kauhistutti, ja sen ohessa kuiskahteli kukin lehväinen oksa hänelle
sen miehen nimeä, jonka kuvan hän näki, mutta joka ei ollut Josua,
vaan eräs toinen, jota ei hänen sydämensä kaivannut. Mutta kaikessa
suuruudessaan seisoi hän, kirkkauden ympäröimänä hänen henkisten
silmäinsä edessä ja juhlallisella liikkeellä laski hän kätensä
muistokiven päälle, jonka hän oli nostanut.

Tuskalloisesti hengittäen katseli Mirjam tätä näkyä ja kuitenkin olisi
hän kernaasti sulkenut silmänsä ja kadottanut kuulonsa, ettei hänen
olisi tarvinnut nähdä olentoa eikä kuulla ääntä puusta. Mutta äkkiä
katosi näky, äänet vaikenivat ja nyt oli hän kirkkaassa valkean valossa
näkevinään hänen, tuon ensimäisen miehen, jolle hän oli tarjonnut
neitseelliset huulensa suuteloksi, kuinka hän kohotetulla miekalla,
kansansa paimenien etunenässä, hyökkäsi näkymätöntä vihollista vastaan.

Pikaisesti, niinkuin salama välähtää, näkyi ja sammui tämä näky ja
kuitenkin tiesi hän, ennenkuin se vielä oli kadonnut, mitä se hänelle
merkitsi.

Mies, jonka hän oli "Josuaksi" nimittänyt ja joka oli omansa tulemaan
kansansa turvaksi ja johtajaksi häntä ei saanut rakkaus vieroittaa
korkeasta velvollisuudesta, johonka korkein oli hänet kutsunut.
Sanomaa, minkä hän toi, ei saisi kukaan kansasta tietää ja sen kautta
antaa itsensä eksyttää poikkeamaan tuolta vaaralliselta tieltä, jolle
hän oli astunut. Mitä hänen oli tehtävänä, oli hänelle niin kirkas ja
selvä, kuin kadonnut näkykin. Ja ikäänkuin korkein tahtoisi näyttää
hänelle että hän oikein oli ymmärtänyt, mitä näky häneltä vaati, kuului
Hurin ääni sykomorin läheisyydestä, ennenkuin hän vielä oli noussut
ylös valmistaakseen rakastetulle sitä kärsimystä, johonka hän tuomitsi
hänet ja itsensä ja tämä ääni käski kaikkialta esiin virtailevan kansan
kokoontumaan lähtöön.

Tie hänen itsensä pelastamiseksi oli hänen edessään; mutta Josua ei
ollut vielä uskaltanut häiritä rukoilevaa hänen hartaudessaan.

Neidon vastahakoisen käytöksen vuoksi tunsi hän sielunsa juuria myöten
itsensä loukatuksi ja häirityksi. -- Mutta katsottuaan alas häneen
ja huomattuaan kuinka ankara vilunkohtaus täristeli hänen korkeata
olentoansa ja kuinka hänen silmänsä ja kätensä, ikäänkuin lumottuina,
olivat taivaasen ojennetut, silloin tunsi hän, että jotakin suurta ja
pyhää liikkui hänen rinnassaan, jota olisi rikos häiritä; eikä hän
voinut poistaa tunnetta, että olisi uhkarohkeata pyytää vaimoa, joka
oli niin läheisessä yhteydessä Herran kanssa. Suloista mahtoi tosin
olla omistaa tätä ylevää olentoa, vaan myöskin vaikeata nähdä hänen
enemmän suosivan toista, olipa tuo toinen sitten vaikka kaikkivaltijas
itse, kuin rakastettua ja puolisoa.

Ihmisiä ja karjalaumoja oli jo kulkenut aivan läheltä sykomorin
ohitse ja juuri kun hän oli päättänyt huutaa Mirjamille ja huomauttaa
häntä lähestyvistä, nousi tämä ylös, kääntyi hänen puoleensa ja hänen
ahdistetusta rinnastaan tunkeutuivat sanat: "Minä olen puhunut Herran
kanssa, Josua, ja tunnen nyt hänen tahtonsa. Muistatko sinä niitä
sanoja, joiden kautta Jumala sinua kutsui?"

Silloin kumarsi hän myöntävästi päätänsä; mutta neito pitkitti: "Hyvä,
niin pitää sinun myös tietää, mitä korkein uskoi isällesi, Mosekselle
ja minulle: Pois Egyptin maasta on hän meitä vievä, kauvas, kauvas pois
maahan, missä ei kukaan farao tai hänen maaherransa hallitse meitä ja
missä hän yksin on kuninkaanamme. Se on hänen tahtonsa ja haluatko
palvella häntä, niin täytyy sinun seurata meitä ja, taistelun tultua,
johtaa kansasi miehiä."

Silloin löi hän rintoihinsa ja huusi kiivaassa mielenliikutuksessa:
"Minua sitoo vala palajamaan Tanikseen kertomaan faraolle, kuinka
kansan johtajat ottivat sanoman vastaan, mikä minulle annettiin. Vaikka
sydämenikin murtuisi, valapattoiseksi en voi tulla!"

"Ja ennemmin murtukoon minunkin sydämeni", huudahti Mirjam, "kun
rikkoisin uskollisuuteni Herralle Jumalalle Olemme kumpikin päätöksemme
tehneet ja niin olkoon sitten tämän muistokiven edessä se side
katkaistu, mikä meidät yhdisti."

Aivan mielettömänä kiiruhti hän nyt tarttuakseen hänen käteensä; mutta
Mirjani viittasi käskevällä liikkeellä hänet poistumaan, kääntyen
samalla hänestä pois ja astuen kansaa kohti, mikä nautoineen ja
lampaineen ympäröi kaivoa.

Suuret ja pienet väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään, kun hän
ylpeällä ryhdillä lähestyi Huria, joka antoi käskyjä paimenille;
Mutta tämä astui häntä vastaan ja kuultuaan, mitä hän hiljaisilla
sanoilla lupasi hänelle, laski hän kätensä neidon pään päälle ja lausui
juhlallisella vakavuudella: "Niin siunatkoon Herra meidän liittomme!"

Käsi kädessä harmahtuneen miehen kanssa, jolle hän oli itsensä antanut,
astui Mirjam Josuan luo. Hänen sielunsa syvää liikutusta ei ilmaissut
muu mikään kuin nuo lyhyet väliajat, jolloin hänen rintansa kohosi
ja laskeusi, sillä hänen poskensa olivat tosin kalpeat, mutta hänen
silmänsä kuivat ja hänen ryhtinsä yhtä suora kuin aina ennenkin.

Hurin antoi hän ilmoittaa tuolle rakastetulle, josta hän ainiaaksi oli
luopunut, mitä hän Hurille oli lahjoittanut, ja kun Josua sen kuuli,
pakeni hän takaperin ikäänkuin pohjattomuus olisi auvennut hänen
jalkojensa edessä.

Huulet verettöminä katseli hän tuota epäsuhtaista paria. Pilkallinen
nauru näkyi hänestä olevan oikea vastaus sellaiselle hämmästykselle;
mutta Mirjamin vakavat kasvot saivat hänen tukahduttamaan sen ja
kätkemään kapinallisen mielensä mitättömiin sanoihin.

Mutta hän tunsi, ettei hänelle pitkään aikaan onnistuisi näyttäytyä
tyyneltä ja sentähden otti hän jäähyväiset Mirjamilta. Hän tahtoisi,
sanoi hän pikaisin sanoin, tervehtää isäänsä ja hänen kauttansa
kutsuttaa vanhimmat kokoon.

Mutta ennenkuin hän vielä oli lopettanut, riensi riiteleviä paimenia
esiin ja huusivat Huria päättämään, minkä paikan kukin sukukunta saisi
kulkueessa. Hän seurasi heitä ja kohta kun neito näki olevansa yksin
Josuan kanssa, lausui hän rukoilevin silmin hänelle hiljaa, mutta
painavasti:

"Mikä meitä yhdisti, täytyy rivakan toimen rikkoa, mutta korkeampi
maali yhdistää meitä. Niinkuin minä annoin alttiiksi, mikä sydämelleni
oli rakkainta, säilyttääkseni Jumalalleni ja kansalle uskollisuuteni,
niin uhraa sinäkin se, missä sydämesi riippuu. Seuraa korkeinta, joka
sinut Josuaksi kutsui! Tämä hetki muutti suloisimman onnen raskaaksi
kärsimykseksi; kansamme onni kasvakoon siitä! Pysy sen kansan poikana,
joka antoi sinulle isän ja äidin! Tule siksi, miksi Herra sinut kutsui,
omiesi johtajaksi. Tahdotko pitää valasi, jonka faraolle vannoit ja
esittää vanhimmille lupaukset, joilla sinä tulit, niin olet sinä
voittava ne puolellesi, sen tiedän. Ainoastaan harvat tulevat sinua
vastustamaan, mutta varmaankin ennen kaikkia oma isäsi. Kuulen hänen
äänekkäästi ja vihaisesti korottavan äänensä omaa rakasta poikaansa
vastaan. Ja jos sinä suljet korvasi hänen varoituksellensa, niin
on kansa seuraava enemmän sinun kuin Jumalansa kutsumusta ja sinä
olet voimallisena miehenä hallitseva heprealaisia. Mutta kun aika
tulee, jolloin egyptiläiset eivät välitä lupauksistaan, kun saat
nähdä, kuinka omiasi sorretaan vielä pahemmin kuin ennen ja kuinka he
luopuvat isäinsä Jumalasta, palvellakseen jälleen eläinpäisiä jumalia,
silloin on isäsi kirous lankeava päällesi. Korkeimman viha on tapaava
soaistuneet ja epätoivo on oleva sen miehen osana, joka kurjuuteen
johti häälyvän kansajoukon, jonka turvaksi korkein oli hänen valinnut.
Ja sentähden huudan minä, heikko nainen, vaan korkeimman palvelija ja
neitsy, jolle sinä olit elämää rakkaampi, varoittaen sinulle: 'Pelkää
isäsi kirousta ja Herran rangaistusta! Varo kansaa houkuttelemasta
turmioon!'"

Tästä keskeytti häntä orjatar, joka kutsui häntä hänen vierasystäväinsä
luo, -- ja hiljaa ja pikaisesti pitkitti hän:

"Vielä vain yksi asia! Ellet tahdo olla heikompi kuin se nainen, jonka
vastaväitökset herättivät harmiasi, niin kieltäy omista toiveistasi
tuhansien hyväksi tuolla, jotka ovat sinun vertasi! Käsi tämän
muistokiven päällä sinun pitää vannoa..."

Mutta tässä vaikeni naisprofeetan ääni. Hänen kätensä hapuroivat
turhaan jotakin turvaa ja valittaen vaipui hän Hurin muistokiven
viereen polvilleen.

Josuan vahvat käsivarret suojelivat häntä lankeamasta ja muutamat
vaimot, jotka riensivät esiin hänen huudolleen, saivat tuon voimattoman
pian palautetuksi elämään takaisin.

Vironneen silmät liitelivät epävakaisesti toisesta toiseen ja vasta
kun hänen silmänsä kohtasivat ystävän murheellisen muodon, käsitti
hän jälleen, missä hän oli ja mitä hän oli tehnyt. Sitten joi hän
rivakkaissa otteissa erään paimenvaimon hänelle tarjoamaa vettä,
kuivasi kyyneleissä uivat silmänsä, huokasi tuskallisesti ja kuiskasi
heikosti hymyillen Josualle: "Minä olen kuitenkin vain heikko nainen."
Sitten poistui hän huoneesen päin, mutta jo ensimäisten askeleiden
perästä kääntyi hän vielä kerran ympäri, viittasi sotilaalle ja sanoi
hiljaa: "Sinä näet kuinka he järjestyvät. Pian kulkevat he edemmäksi.
Pysytkö vielä päätöksessäsi? Vielä on aika kutsua vanhimmat kokoon!"

Silloin pudisti Josua kieltävästi päätänsä ja kun kostea, kiitollinen
silmäys Mirjamin silmistä sattui häneen, vastasi hän hiljaa: "Minä
tahdon muistaa tätä hetkeä, Hurin vaimo. Vie isälleni tervehdykseni ja
sano hänelle, että minä rakastan häntä. Nimitä hänelle myös se nimi,
jolla hänen poikansa, korkeimman käskystä, on tästälähin kutsuttava
ja tästä nimestä, joka minulle lupaa Jehovan apua, ammentakoon hän
uskallusta, saatuaan tietää mihinkä minä menen, pitääkseni valan, jonka
olen vannonut."

Tässä viittasi hän Mirjamille ja kääntyi leiriin päin, missä hänen
hevostaan juotettiin ja ruokittiin; mutta Mirjam huusi hänen peräänsä:
"Vielä tämä ainoa asia: Moses pani sinua varten sanoman puun onteloon".

Silloin meni sotilas sykomorin luo ja luki Jumalan miehen kirjoituksen,
joka oli häntä varten määrätty. "Ole vahva ja luja", kuului sen lyhyt
sisällys, ja Josua nosti päänsä ja huudahti iloisesti; "Nämät sanat
ovat sielulleni mieluiset. Jos kohtaammekin täällä toisemme viimeisen
kerran, Hurin vaimo, menen minä sitten vaikka kuolemaan, niin ole siitä
vakuutettu, että minä olen kuoleva vahvana ja lujana, mutta näyttäös
sinä vanhalle isälleni, mitä sinä voit!"

Näin sanottuaan heittäysi hän hevosen selkään ja uskollisena valalleen
ratsastaessaan tietä pitkin Tanikseen, oli hänen sielunsa pelosta
vapaa, vaikkei hän suinkaan salannut itseltään, että hän ratsasti
kohti suuria vaaroja. Hänen ihanimmat toiveensa olivat haihtuneet ja
kuitenkin taisteli hänen sielussaan syvä murhe iloisen uskalluksen
kanssa. Uusi uhkuva tunne, mikä täytti koko hänen olentonsa, oli
hänessä herännyt ja se himmeni vain vähän, vaikka häntä niin katkerasti
oli loukattu, että muissa olisi pimittänyt elämän valonkin. Hän oli
voittanut lujan elämän tarkoituksen ja sitäpaitsi uskalsi hän sanoa,
ettei hän ollut Huria eikä ketään muutakaan miestä huonompi. Ei kukaan
voittanut hänen etevyyttään, paitsi tuo korkea pari, jolle hän aikoi
pyhittää verensä ja henkensä: hänen Jumalansa ja hänen kansansa.
Ihmetyksellä huomasi hän tämän uuden tunteen, mikä hänen miehuullisessa
rinnassaan voi syrjäyttää kaiken muun, jopa rakkaudenkin.

Toisinaan kumarsi hän todella murheellisena päätänsä ajatellessaan
vanhaa isäänsä, mutta hän oli tehnyt oikein tukahduttaessaan palavan
halunsa saadakseen vielä kerran painaa hänet rintaansa vasten. Ukko
olisi tuskin käsittänyt hänen perussyitänsä ja parempi oli heille
kummallekin erota toisistaan näkemättä, kuin julkisessa taistelussa.

Usein turtui hänestä niinkuin olisi hän vain uneksinut siitä mitä hän
oli kokenut ja ollessaan ikäänkuin huumauksissa viimeisten hetkien
mielenliikutuksista tunsi hänen vahva ruumiinsa vain vähän niitä
rasituksia, joita se oli kärsiä saanut.

Tutussa majapaikassa tien ohella, jossa hän tapasi paljon sotaväkeä
ja niiden joukossa muutamia hänelle tuttuja päälliköltäkin, sai
hän vihdoin hevoselleen ja itselleen lepoa ja ruokaa, ja kun hän
virkistyneenä ratsasti eteenpäin, vaati valvova elämä oikeutensa;
sillä aina Ramseskaupungin Taniksen portille saakka kulki hän
sotilasjoukkojen ohitse ja sai tietää, että he olivat saaneet käskyn
yhdistyä niiden joukkojen kanssa, joita hän itse oli johtanut sinne
Libyasta.

Vihdoin ratsasti hän kaupunkiin sisään ja kulkeissaan Amonin temppelin
ohitse kuuli hän äänekästä valitusta, vaikka hän tiellä oli kuullut,
että rutto oli melkein lakannut. Mitä monet merkit hänelle ilmaisivat,
vahvistivat vihdoin ohikulkevat vartijat, sillä Jumalan ensimäinen
profeetta ja ylimmäinen pappi, vanha Rui, oli kuollut yhdeksänkymmenen
kahdeksan vuoden ijässä ja Baï, toinen profeetta, joka niin lämpimästi
oli vakuuttanut häntä ystävyydestään ja kiitollisuudestaan, oli tullut
hänen seuraajakseen ja samalla ylimmäiseksi papiksi ja tuomariksi,
sinetin vartijaksi ja rahaston ylihoitajaksi, lyhyesti sanottuna,
valtakunnan voimallisimmaksi mieheksi.



Seitsemästoista Luku.


"Hän, jonka apu on Jehova!" jupisi viisi päivää, senjälkeen eräs
kahleilla raskautettu valtiovanki katkerasti hymyillen itsekseen, kun
hän neljänkymmenen kärsimystoverinsa kanssa vietiin voittoportin kautta
Taniksesta itään.

Näiden onnettomien päämaali oli vuorikaivokset Sinain niemekkeellä,
joissa tarvittiin uusia pakkotyöntekijöitä.

Lyhyen ajan oli rangaistusvangin hymyily kestänyt, mutta sitten ojensi
hän voimallisen ruumiinsa suoraksi ja hänen parrakkailta huuliltaan
kaikuivat sanat: "Luja ja vahva" ja ikäänkuin tahtoisi hän muuttaa
jälleen voittamansa rohkeuden sivullaan käyvään nuorukaiseen, kuiskasi
hän tälle: "Rohkeutta, Ephraim, rohkeutta! Ei alas tomuun, vaan ylös
katsokaamme, tulkoon mitä tahansa!"

"Vaiti marssiessa!" huusi eräs aseellisista libyalaisista vartijoista,
jotka johtivat kulkuetta, vanhemmalle vangille ja kohotti ruoskaa
merkitsevällä liikkeellä Se, jota näin uhattiin, oli Josua ja hänen
kärsimystoverinsa oli Ephraim, joka oli tuomittu samaan kohtaloon kuin
hänkin.

Millainen se oli, tiesi jokainen lapsi Egyptissä, sillä lauselma:
"Lähetettäköön minä vuorikaivoksiin!" oli kansan kauheimpia kirouksia
eikä minkään vangin kohtalo ollut puoleksikaan niin kova kuin tuomitun
valtiovangin.

Kaivoksissa odottivat heitä mitä kauheimmat nöyryytykset ja tuskat.
Terveen voima murrettiin siellä sanomattomilla ponnistuksilla,
nääntynyt pakotettiin töihin, jotka siinä määrässä rasittivat hänen
voimiansa, että hän piankin kaatui ijankaikkiseen lepoon, jota hänen
piinattu sielunsa jo kauvan oli ikävöinyt. Joutua vuorikaivoksiin
oli sama kuin tulla tuomituksi pitkälliseen, tuskalliseen kuolemaan,
ja kuitenkin on elämä ihmiselle niin rakasta, että lähettäminen
pakkotyöntekijäksi vuorikaivoksiin, pidetään vähempänä rangaistuksena,
kuin pyövelin käsiin joutuminen.

Josuan rohkaisevat sanat vaikuttivat vähän Ephraimissa, mutta kun
muutamia minuuttia myöhemmin eräät auringonvarjolla varjostetut
vaunut, joissa hevosohjaajan ja erään vanhemman vaimon takana seisoi
solakka, ylhäinen nainen, kulkivat vankien ohitse, kääntyi hän nopealla
liikkeellä ympäri ja katsahti loistavin silmin ajopelien jälkeen,
kunnes tien pöly peitti ne silmistä.

Nuorempi nainen oli ollut tiheällä hunnulla peitetty, mutta Ephraim
luuli hänessä tunteneensa sen, jonka tähden hän oli turmioon joutunut
ja jonka vähintäkin viittausta hän kuitenkin vielä olisi totellut.

Ja nuorukainen oli oikein katsonut, sillä ylhäinen nainen oli ollut
Kasana, joutsiampujain päällikön Hornechtin tytär, ja tuo vanha vaimo
hänen imettäjänsä.

Vähäisen temppelin luona tien ohella, missä, eräässä Nili-akasiain
lehdossa, ylläpidettiin kaivoa matkustajia varten, käski Kasana vaimon
odottamaan, sittenkun vaunut olivat hyvän matkan jättäneet vangit
jälellepäin ja juoksi sen jälkeen kevein askelein tielle kulkien
allapäin edes takaisin puitten varjossa, kunnes pyörivä pöly ilmaisi
hänelle vankien lähestyvän.

Nyt otti hän esiin kultaiset sormukset, mitkä hän tätä tarkoitusta
varten piti valmiina ja astui miestä vastaan, joka aasilla ratsastaen
johti tätä kurjaa kulkuetta. Kasanan keskustellessa hänen kanssansa ja
viitatessaan Josuaan, näki vartija salaisella silmäyksellä sormuksissa,
mitkä olivat liukuneet hänen käsiinsä, tervetulleen keltaisen hohteen
ja kun hänen myöntyväisyytensä riippui ainoastaan hopeasta, tulivat
hänen kasvonsa piirteet oitis ystävällisen näköisiksi.

Tosin synkistyivät hänen kasvonsa vielä kerran Kasanan esittämästä
anomuksesta, mutta uusi lupaus nuoren vaimon puolelta kirkasti ne
jälleen, ja innokkaasti kääntyi hän nyt alamaisiinsa ja huusi:
"Kaivolle myyrien kanssa, miehet! Antakaa heidän juoda! Heidän pitää
terveinä maan alle!"

Sitten ratsasti hän vankien luo ja huusi Josualle: "Sinä olet kyllä
monia komentanut ja näytät minusta uppiniskaisemmalta kuin meille
kumpaisellekaan on hyödyllistä. Vartijat pitäkööt vaaria muista! Tämän
kanssa tahdon minä puhua sanan neljän silmän kesken!" Sitten löi hän
kätensä yhteen ikäänkuin olisi ollut kysymys kanojen karkoittamisesta
puutarhasta ja sill'aikana kuin vangit kantoivat ämpäriä ja tyydyttivät
itseään vartijain kanssa virkistävällä vedellä, vei johtaja Josuan
ja Efraimin tien oheen, sillä heitä, eroittaminen ei käynyt laatuun,
kahleen vuoksi, mikä kytki heidät jaloista yhteen.

Pieni temppeli kätki pian heidät toisten silmiltä ja johtaja istahti
portaalle hiukan edemmäksi, osoitettuaan helposti ymmärrettävällä
liikkeellä molemmille heprealaisille raskasta nuijaa oikeassa kädessään
ja koiriaan, jotka etsivät paikkaa hänen jalkainsa juuressa.

Myöskin piti hän nyt seuraavan keskustelun aikana silmänsä auki.
He voivat puhua mitä tahansa; hän tunsi virkansa ja vaikka hän
jäähyväisissä hyvästä rahasta ymmärsi sulkea silmänsä, ei ollut
kuitenkaan kahdenkymmenen vuoden kuluessa huolimatta monesta pa'on
yrityksestä, onnistunut kellenkään hänen myyristään -- niin rakasti hän
kutsua tulevia kaivostyöntekijöitä -- pettää hänen valppauttaan.

Tuo kaunis vaimo tuolla mahtoi olla kihlattu tuolle pulskalle miehelle,
joka hänelle oli ilmoitettu entiseksi sotapäälliköksi. Mutta hän oli
kutsunut jo paljon jaloimpia miehiä "myyrikseen" ja jos tuo hunnullinen
vaimo pistäisi viiloja tai kultaa vangitun käsiin, niin olisi se
hänelle vain mieluista; sillä tänä ehtoona ei jäisi mitään noissa
kummassakaan tarkastamatta, eipä edes nuoremman mustat hiuksetkaan,
mitkä vain sentähden olivat jätetyt keritsemättä, että yleinen
sekasorto niin vallitsi vankien lähdössä, sen kun tuli tapahtua ennen
faraon sotajoukon marssia.

Mitä vaimo ja entinen sotapäällikkö kuiskuttaen keskenään
keskustelivat, jäi vartijalle käsittämättömäksi, mutta vaimon nöyrä
katsanto ja käytös johtivat hänen siihen luuloon, että se oli ollut
hän, joka oli tuon ylpeän herran saattanut turmioon. Niin, ne vaimot!
Ja tuo nuori poika kahleissa! Silmäykset, joilla hän katseli solakkaa
vaimoa, olivat niin palavat, että ne olivat polttamaisillaan hänen
huntunsakin. Mutta kärsivällisyyttä! Suuri isä Amon! Hänen myyränsä
kulkivat koulua kohti, jossa opittaisiin kainoutta!

Nyt oli vaimo riisunut hunnun pois päältään. Kaunis oli hän. Raskaalta
mahtoi tuntua ottaa jäähyväiset sellaiselta armaalta ja nyt hän itkikin!

Tuo raaka vartija tuli sydämessään niin helläksi, kuin hänen virkansa
vain salli; mutta vanhempaa vankia vastaan olisi hän mieluisasti
nostanut ruoskan, sillä eikö ollut häpeä rakastaa sellaista olentoa ja
seisoa tuossa niinkuin kivettynyt? Tuo kurja ei ojentanut alussa edes
kättänsä vaimolle, joka varmaankin oli hyvä häntä kohtaan, sill'aikaa
kuin hän, vartija, olisi sydämestään suonut heidän molempien vaikka
suutelevan ja syleilevän toinen toisiaan.

Taikka oliko tämä kaunotar ehkä sotilaan vaimo, joka oli pettänyt
hänet? Mutta ei, ei! Kuinka ystävällisesti kumartuikaan hän alas
häneen! Niin puhuu isä lapselleen; mutta hänen myyränsä oli liian nuori
omistaakseen sellaisen tyttären. Sepä arvoitus! Mutta hän ei pelännyt
sen ratkaisua, sillä marssin kestäessä oli hänen vallassaan tehdä
suljetuimmankin vangin avonaiseksi kirjaksi.

Mutta ei ainoastaan tuo yksinkertainen vanki, vaan jokainenkin olisi
varmaankin kysynyt, mikä tuota ihanaa, ylhäistä naista vei tuon
onnettoman, kahleisiin kytketyn miehen luoksi aamuhämärässä ulkona
maantiellä.

Eikä mikään olisi voinut saadakkaan Kasanaa tälle matkalle paitsi
kiusaava tuska joutua sen miehen halveksittavaksi jota hän rakasti,
ja kurjana petturina kirotuksi. Hirvittävä kohtalo odotti Josuaa
ja Kasanan vilkas kuvitusvoima oli näyttänyt hänelle Josuan
vuorikaivoksissa, nääntyvänä, murtuneena, kuihtuvana, kuolevana ja
kirouksella huulillaan häntä vastaan.

Sen päivän ehtoona, jolloin Efraim, kuumeen vallassa ja puoleksi
tien-pölyn tukahduttamana oli tuotu hänen huoneesensa, oli Kasanan isä
ilmoittanut tyttärelleen, että hänellä tässä nuoressa heprealaisessa
oli pantti, mikä pakoittaisi Hosean palajamaan Tanikseen takaisin
ja myöntymään Baï-profeetan toiveisiin, jonka kanssa eversti, sen
tiesi hän, oli liittynyt salavehkeisin. Sitten oli myös isä uskonut
hänelle ettei ainoastaan suuret kunnian-osoitukset ja korkeat arvot,
vaan myöskin yhdistys hänen kanssaan, tulisi kiinnittämään Hosean
egyptiläisiin ja erääsen asiaan, josta hän, Hornecht, odotti suurinta
hyötyä itselleen, huoneelleen ja maalleen.

Tämä oli täyttänyt Kasanan iloisella toivolla kauvan kaivatusta onnesta
ja hän tunnusti sen, kumartunein päin ja kyynelsilmin vangille, tuon
pienen temppelin vieressä tien ohella, sillä nyt oli Josua häneltä
kuitenkin ainiaaksi kadotettu ja vaikkei hän vastannutkaan sitä
rakkautta, minkä hän lapsuudesta oli hänelle lahjoittanut, niin ei
hänen kuitenkaan pitäisi vihata häntä ja ilman kuulematta, tuomita
häntä.

Ja Josua kuunteli häntä kernaasti ja vakuutti hänelle sitten, ettei
mikään tulisi hänen sydäntään enemmän helpoittamaan kuin jos hän voisi
puhdistaa itsensä syytöksestä jättäneensä hänet ja nuorukaisen hänen
sivullaan kauheimmalle kohtalolle. Silloin nyyhki hän äänekkäästi
ja saavutti vaikeudella mielen malttinsa jälleen, ennenkuin hänelle
onnistui jotenkin levollisesti alkaa kertomuksensa.

Kohta Hosean lähdettyä oli ylimmäinen pappi kuollut ja vielä samana
päivänä oli Baï, Amonin toinen profeetta, tullut hänen seuraajakseen.
Nyt oli paljon muuttunut ja valtakunnan voimallisin mies oli täyttänyt
Faraon vihalla heprealaisia ja heidän johtajaansa Mosesta vastaan,
jota hän ja kuningatar tähän saakka olivat suojelleet ja peljänneet.
Myöskin oli hän saanut hallitsijan ajamaan paenneita takaa ja pian oli
sotajoukko kutsuttu aseisiin pakoittamaan heitä palaukseen. Silloin
oli hän kohta peljännyt ettei Hosea myöntyisi sotimaan niitä vastaan,
jotka olivat hänen vertansa ja että häntä harmittaisi tulla lähetetyksi
tekemään liittoja, joita aljettiin rikkomaan ennenkuin edes tiedettiin
josko ne olivat hyväksytytkään.

Kun hän sitten oli kotiinpalannut, oli Farao -- tiesihän hän sen aivan
hyvin -- vartioinut häntä kuin vankia eikä tahtonut päästää häntä
silmistään ennenkuin hän oli vannonut johtaa joukkojansa eteenpäin
ja pysyä uskollisena palvelijana kuninkaalle. Mutta Baï, tuo uusi
ylimmäinen pappi, ei ollut unohtanut, että hän oli pelastanut hänen
henkensä ja oli osoittautunut hänelle suosiolliseksi ja kiitolliseksi;
myöskin tiesi hän, että Baï oli toivonut saavansa hänet kiedotuksi
salaiseen yritykseen, jossa hänen isänsäkin oli osallinen. Se oli
niinikään ollut Baï, joka oli saanut faraon, jos Hosea uudistaisi
uskollisuusvalansa, vapauttamaan hänet taistelusta omaa kansaansa
vastaan, asettamaan hänet vieraitten palkkasoturien päälliköksi ja
koroittamaan hänet kuninkaan ystävien joukkoon. Mutta tämä kaikki oli
hänelle varmaankin tuttua, sillä olihan tuo uusi ylimmäinen pappi
itse asettanut hänen eteensä nuo houkuttelevat ruvat, mitkä hän niin
voimakkaalla, miehuullisella uhalla oli luotansa poistanut.

Kasanan isä oli samoin alussa seisonut hänen puolellaan ja ensikerran
lakannut soimaamasta häntä hänen syntyperästään.

Mutta kolmantena päivänä Hosean takaisin tulosta oli eversti mennyt
ulos puhuttelemaan häntä ja siitäpitäin oli kaikki kääntynyt
pahoinpäin. Hän mahtoi paraiten tietää mikä oli saanut hänet, josta
Kasana ei uskaltanut ajatella mitään pahaa, hän kun oli hänen
tyttärensä, muuttumaan ystävästä hänen kuoleman vihollisekseen.

Tässä oli Kasana kysyväisesti katsahtanut häneen eikä hän jäänyt
hänelle vastausta velkaa: eversti oli hänelle ilmoittanut, että hän
tulisi olemaan tervetullut vävy.

"Ja sinä?" kysyi Kasana ja katsahti levottomasti hänen kasvoihinsa.

"Minun", lausui vanki, "täytyy vastata, että sinä olet ollut minulle
rakas ja kallis aina lapsuudestasi aikain, mutta löytyy monta syytä,
jotka estävät sitomasta naisen kohtaloa omaani."

Silloin leimahtivat Kasanan silmät ja hän huudahti: "Sentähden ettäs
rakastat toista, erästä sinun kansasi naista, sitä samaa, joka lähetti
Efraimin luoksesi!"

Mutta vanki pudisteli päätänsä ja vastasi ystävällisesti: "Sinä
erehdyt, Kasana! Jota sinä tarkoitat on jo tänään erään toisen emäntä!"

"Mutta silloin", huusi leski ikäänkuin uudelleen, rohkaistuna ja
katsahti sydämellisellä rukouksella ylös häneen: "miksi olet sinä -- oi
suo anteeksi miksi olet sinä sitten niin jyrkästi kieltäynyt isältä?"

"Se oli kaukana minusta, rakas lapsi", vastasi hän sydämellisesti
ja laski kätensä hänen päälaelleen. "Kaikella minulle mahdollisella
lämmöllä ajattelin minä sinua. Vaikk'en saattanutkaan täyttää hänen
toivoansa, niin tapahtui se syystä, että ankara välttämättömyys kieltää
minua oman lieteni ääressä pyytämästä rauhallista onnea, jota toiset
halajavat; sillä jos he olisivatkin antaneet minun pitää vapauteni,
niin olisi elämäni ollut täynnä levottomuutta ja taistelua."

"Mutta kuinka monet", sanoi Kasana, "kantavatkaan miekkaa ja kilpeä ja
iloitsevat kotiintultuaan vaimosta ja mitä rakasta heillä on oman katon
alla."

"Niinpä niinkin", vastasi hän vakavasti, "mutta minua kutsuvat
erityiset velvollisuudet, joita egyptiläiset eivät tunne. Minä olen
kansani poika!"

"Ja sitä aivot sinä palvella?" kysäsi Kasana "Oi minä käsitän sinut
hyvin. Mutta kuitenkin -- miksi palasit sinä takaisin Tunikseen? Miksi
antauduit faraon valtaan?"

"Sentähden että pyhä vala minua siihen pakoitti, lapsiparka", sanoi hän
suopeasti.

"Vala", huusi Kasana, "joka asettaa kuoleman ja vankeuden sinun ja
niiden välille joita sinä rakastat, ja joita sinä tahdoit palvella!
Oi, ettet koskaan olisi palannut tähän vääryyden, kavaluuden ja
kiittämättömyyden paikkaan! Kuinka monille tuottaakaan tämä vala
kurjuutta ja kyyneleitä! Mutta mitä kysyttekään, te miehet, kärsimystä,
jota te muille saatatte? Minun kurjan elämäni ilon olet sinä turmellut
ja sinun kansalaistesi parissa elää sinun arvoisa isäsi, jonka ainoa
poika sinä olet. Kuinka usein olen minä nähnyt tuon rakkaan vanhuksen,
tuon ihanan ukon loistavine silmineen ja lumivalkeine hiuksineen!
Sellaiseksi tulisit sinäkin, jos sinulle annettaisiin korkea ikä,
sanoin itsekseni, tavatessani hänet satamassa elikkä korkean portin
esikartanossa komentamassa paimenia, jotka ajoivat nautoja ja
villaisia lampaita maksuksi veronkantajan pöydän luo. Ja nyt on pojan
uhkamielisyys katkeroittava kaikki hänen vanhuutensa päivät!"

"Nyt on hänellä poika", vastasi Josua, "joka kahleitten kytkemänä
menee, kurjuuteen, mutta, joka rohkenee kantaa päänsä korkeammalla kuin
ne, jotka hänen pettivät. Heidän ja erittäinkin faraon muistosta on
kadonnut, että hän monella taistelutantereella vuodatti sydänverensä
heidän edestään ja pysyi kuninkaalle uskollisena kaikissa vaaroissa.
Menephtah, hänen maaherransa ja ylimmäinen tuomarinsa, jonkas hengen
minä pelastin ja useat, jotka ennen kutsuivat minua ystäväkseen, ovat
hyljänneet ja sysänneet minut kurjuuteen ja minun kanssani tämän
onnettoman pojan; mutta ne, vaimo, jotka sen ovat tehneet, jotka näin
ovat rikkoneet, heille kaikille..."

"Älä kiroo heitä!" keskeytti Kasana häntä hehkuvin poskin.

Mutta Josua ei välittänyt hänen pyynnöstään, vaan huusi: "Olisinko minä
mies, jos minä unohtaisin kostaa?"

Silloin tarttui tuo nuori vaimo tuskallisena hänen käsivarteensa ja
puhui: "Kuinka saattaisitkaan hänelle anteeksi antaa? Kuitenkaan
ei sinun pidä kirota häntä, sillä rakkaudesta minuun tuli isäni
viholliseksesi. Tunnethan hänet ja hänen kunnon verensä, mikä helposti
vie hänet liiallisuuksiin, huolimatta hänen ijästään. Minulle vaikeni
hän, mitä hän pitää häpeänä; sillä hän näki monen minua kosivan ja
minä olen hänelle kalliin aarre. Ennemmin voi farao anteeksi antaa
kapinoitsijalle, kuin hän miehelle, joka halveksi minua, hänen
aarrettaan. Niinkuin riivaantunut palasi hän takaisin. Jokainen
sana hänen suustaan oli sadatus. Hänellä ei ollut kotonaan lepoa ja
ulkonakin riehui hän samoin. Mutta vihdoin olisi hän, kuten usein
ennenkin rauhoittunut, ellei joku, jonka mielessä oli vuodattaa öljyä
tuleen, olisi kohdannut häntä korkean portin esikartanossa. Ylimmäisen
papin puolisolta tiedän kaiken tämän; sillä häntäkin harmitti, mitä
he vahingoksesi miettivät; olihan hänen herransa saanut jo kaikki
toimeen pelastaakseen sinut. Hän, joka on rohkea kuin mies, oli valmis
auttamaan miestään ja avaamaan sinulle vankilan portit; sillä hän ei
unohda, että sinä pelastit hänen puolisonsa Libyassa. Samalla kuin
sinun, piti Efraiminkin kahleet putoaman, ja kaikki oli valmiina
helpoittamaan pakoanne."

"Tiedän sen", keskeytti Josua häntä synkästi, "ja isäini Jumalaa tahdon
minä kiittää, jos niillä olisi väärin, joilta minä kuulin, että he sitä
vahvemmin sulkisivat vankilan portit meille."

Silloin huusi tuo kaunis, levoton vaimo tulisella innolla: "Olisinko
minä sitten täällä, jos niin olisi asian laita? Todella heräsi
minussakin viha, niinkuin kussakin naisessa, jota rakastaja halveksii;
mutta onnettomuus, johonka sinä jouduit, muutti pian kyllä vihan
sääliksi ja sytytti vanhan tulen uudelleen täällä sisällä. Niin totta
kuin minä toivon lempeätä tuomiota kuolon tuomio-istuimen edessä, niin
totta olen viatonkin enkä ole lakannut toivomasta vapautustasi! Vasta
eilen ehtoolla, kuin kaikki oli myöhäistä, kuulin Baïn hankkeet turhaan
menneen. Paljon voi ylimmäinen pappi, mutta juuri sen tielle, joka
liittyi isäni liittolaiseksi, ei hän mene."

"Sinä tarkoitat Siptah-prinssiä, faraon orpanaa!" huusi Josua
liikutettuna. "He ovat minulle ilmoittaneet, mitä he sommittelevat
hänen puolestaan. Syrialaisen Aarsun, palkkasoturein päällikön sijaan,
tahtoisivat he asettaa minut, kun minä vain suostuisin antamaan heille
vapaan vallan kansalaisteni yli ja luopuisin heistä, jotka ovat minun
vertani. Uutta ennemmin kuolisin kaksikymmentä kertaa, ennenkuin
saastuttaisin itseni sellaisella kavaluudella. Aarsu soveltuu paremmin
heidän pimeille hankkeilleen, mutta vihdoin on hän pettävä heidät
kaikki. Mitä minuun tulee, on prinssillä hyvä syy vihata minua."

Silloin pani Kasana kätensä suulleen, viittasi levottomasti Efraimiin
ja johtajaan ja sanoi hiljaa: "Säästä isääni! Prinssi -- mikä herätti
hänen vihollisuuttaan sinua vastaan..."

"Tuo irstailija koettaa houkutella sinuakin pauloihinsa ja on saanut
tietää, että sinä tahdot minulle hyvää", keskeytti sotilas häntä.

Mutta hän kumarsi myöntävällä liikkeellä päätään, punastuen, ja lisäsi:
"Sentähden täytyy Aarsun, jonka hän nyt on voittanut asiansa hyväksi,
niin ankarasti valvoa ylitsemme."

"Ja syrialainen pitää kyllä silmänsä auki", huusi toinen. "Mutta salli
sen nyt olla kylliksi! Minä uskon sinua ja kiitän sinua sydämellisesti,
että sinä seurasit meidän onnettomien jäljissä. Kuinka mielelläni
ajattelin ennen taistelutantereella suloista lasta, jonka näin
kukoistavan!"

"Ja ajattelehan minua vieläkin ilman vihaa ja vainoa?"

"Mielelläni, aivan mielelläni." Silloin tarttui nuori vaimo
intohimoisessa liikutuksessa vangin käteen suudellakseen sitä, mutta
Josua veti sen pois häneltä ja nyt katseli Kasana kostein silmin häneen
ja sanoi surullisesti: "Sinä kiellät minulta suosion, jota hyväntekijä
ei kiellä kerjäläiseltäkään!" Sitten ojensi hän äkkiä itsensä
suoraksi ja huusi korkealla äänellä, että johtaja kavahti ja katsahti
aurinkoon: "Mutta minä sanon sinulle, aika on tuleva, jolloin sinä olet
pyytävä suosiota saada kiitollisesti suudella tätä kättä! Sillä kun
sanansaattaja tulee, joka saattaa sinulle ja tälle pojalle vapauden,
jota te ikävöitsette, on se Kasana, jota teidän on siitä kiittäminen."

Viehätettynä tämän elähdyttävän toivon innosta hehkuivat hänen kauniit
kasvonsa, mutta Josua tarttui hänen käteensä ja huudahti: "Oi,
onnistukoon sinulle, mitä sinun uskollinen sielusi sinulle määrää!
Kuinka voisin minä estää sinua helpoittamasta sitä suurta onnettomuutta
joka sinun huoneessasi on kohdannut tätä poikaa! Mutta rehellisenä
miehenä täytyy minun sanoa sinulle, etten minä koskaan ole palajava
egyptiläisten palvelukseen; sillä tapahtukoon mitä tahansa, olen
minä tulevaisuudessa kuuluva niiden joukkoon, joita te vainootte ja
halveksitte, sillä yhtenä heistä synnytti äitini minut."

Siiloin kumarsi hän ihanaa päätänsä, mutta kohta kohotti hän sen
jälleen ja sanoi: "Niin jalo ja rehellinen kuin sinä olet, ei ole
ketään toista. Ja kun minä oman kansani seassa en löydä ketään, jota
minä kunnioittaisin, niin tahdon minä ajatella sinua, jossa kaikki on
jaloa ja totta ja jossa pilkkuakaan ei ole. Mutta jos Kasana-paran
onnistuu sinut vapauttaa, niin älä halveksi häntä, jos löydät hänen
huonompana kuin jätit hänen, sillä kuinka hän alentaakaan itsensä,
kuinka suuri häpeä hänelle tulleekaan..."

"Mitä aiot sinä tehdä?" keskeytti Josua häntä levottomasti; mutta hän
ei saanut siihen vastausta annetuksi, sillä johtaja oli noussut ylös ja
huusi, lyöden käsiänsä yhteen: "Eteenpäin, te myyrät!" ja "Rivakkaasti
tielle!"

Silloin valtasi lämmin surumielisyys sotilaan vanhan sydämen ja
pikaisen vietin vaikuttamana suuteli hän tuon ihanan onnettoman otsaa
ja päätä, kuiskaten hänelle: "Jätä minut kurjuuteeni, jos vapautemme
maksaa sinun häväistyksesi! Emme suinkaan koskaan enään näe toisemme;
mutta kuinka olleekaan, niin elämäni ei tästä lähin tule olemaan
muuta kuin taistelua ja itsekieltäymystä. Yhä synkempänä tulee yö
meitä pimittämään, mutta olkoon se kuinka musta tahansa, on kuitenkin
tälle pojalle ja minulle yksi tähti loistava: muisto sinusta, sinä
uskollinen, sinä rakastettu lapseni!"

Hän viittasi Efraimille ja nuorukainen painoi huulensa kiihkoissaan
tuon kovasti nyyhkyvän vaimon kättä ja käsivartta vasten.

"Eteenpäin!" huusi johtaja vielä kerran ja osaksi hymyillen ja
kiitollisena tuolle anteliaalle vaimolle vaunuissa ihmetteli hän tuota
onnesta loistavaa silmäystä, jolla hänen kosteat silmänsä seurasivat
vankeja.

Hevoset lähtivät liikkeelle uusia huutoja kuului, muutamia
ruoskaniskuja lätkähti paljaille hartioille, siellä ja täällä kavahti
tuskanhuuto läpi aamun ja vankein matkue hoiperteli eteenpäin itää
kohti. Kahle kärsimystoverin jalassa liikutti pölyä ilmaan ja tämä
peitti tuon vaeltavan joukon, niinkuin murhe, viha ja tuska, mitkä
sumentivat kunkin yksityisen sielua.



Kahdeksastoista Luku.


Vasta runsaan peninkulman päässä tuosta pienestä temppelistä, jonka
luona vangit olivat levähtäneet, haaraantui eteläänpäin Succothiin
ja ruokomeren länsirannalle vievä tie siitä tiestä, mikä vei
kaakkoiseen suuntaan, poikki niemekkeellä olevien linnoituksien,
vuorikaivosseudulle.

Vähän ajan kuluttua vankien lähdöstä oli heprealaisten takaa-ajamista
varten koottu sotajoukko lähtenyt Ramseskaupungista, ja kun
rangaistusvangit hyvän aikaa olivat kaivolla levähtäneet, olivat joukot
saavuttaa heidät. He eivät olleet vielä kauvan vaeltaneet, kun muutamia
etujuoksijoita tuli eteenpäin rientäen, puhdistamaan katua lähestyvälle
sotajoukolle. He käskivät vankeja väijymään syrjään ja lykkäämään
vaelluksen pitkittämisen siksi kuin keveämpi kuormasto telttoineen ja
faraon tavaran kanssa, jonka vaunujen ratina jo kuului, oli päässyt
heidän ohitsensa.

Vankien johtajat iloitsivat tästä pysähdyksestä, sillä heillä ei ollut
mitään kiirettä. Päivä oli lämmin ja vaikka he tulivatkin myöhemmällä
perille, niin oli se sotajoukon syy.

Josuallekin oli tämä tapaus otollinen, sillä hänen nuorempi
kahletoverinsa oli tuijottanut eteensä ikäänkuin mieletön eikä
ollut antanut minkäänlaisia tai taas niin sekaisia vastauksia hänen
kysymyksiinsä, että se herätti vanhemman miehen huomiota; hän
tiesikin, että monet rangaistustyöhön tuomitut tulivat hulluiksi
elikä alakuloisiksi. Mutta nyt piti sotajoukon osaston kulkea heidän
sivutsensa ja mitä siinä oli nähtävänä, oli nuorukaiselle uutta ja
lupasi tehdä lopun hänen kolkosta mietinnästään.

Tien ohella oli tamariskipensaita kasvava hiekkakumpu ja sinne vei
johtaja vankijoukon. Hän oli ankara, vaan ei julma ja niinpä salli hän
"myyränsä" oikaista itsensä hiekalle, sillä ohikulku uhkasi kestää
hyvän aikaa.

Kohta kun vangit olivat laskeuneet levolle, kuului vaunujen ratinaa,
tulisten hevosten hirnumista, komentohuutoja ja toisinaan aasin
inhottavaa huutoa.

Jo ensimmäisten vaunujen ilmestyessä kysyi Efraim, josko farao nyt
lähestyisi, mutta Josua ilmoitti hänelle hymyillen, että kun kuningas
seuraa joukkoja sotaan, tulee kuormasto sen etunenässä kohta etujoukon
jälkeen, sillä farao ja hänen mahtimiehensä haluavat tavata teltat
pystytettyinä ja pöydät katettuina, kun päivän marssi on lopussa ja
yönlepo houkuttelee sotilaita ja johtajia.

Vielä ei ollut Josua lopettanut puhettaan, kun joukko tyhjiä vaunuja
ja joutilaita aasia ilmestyi. Niiden oli määrä vastaanottaa ne verot
leivässä ja jauhoissa, teuras-eläimissä ja linnuissa, viinissä ja
oluessa, joita jokaisen kylän, mihinkä hallitsija marssin kestäessä
tuli, oli antaminen ja mitkä jo päivää ennen olivat veronkantajille
jätetyt.

Pian sen jälkeen ilmeni osasto vaunutaistelijoita. Kaksi hevosta veti
pieniä kaksipyöräisiä pronssitettuja vaunuja ja kussakin seisoi sotilas
ja ajaja. Vaunujen etuvarukseen oli suuria viinejä kiinnitettyinä ja
sotilaat nojautuivat keihästä tai isoa jousta vasten. Vaskisuomuksiset
paidat tai pehmeät panssaritakit kirjavakuosisella päällyksellä, kypäri
ja vaunujen rintasuojus suojelivat vaunutaistelijoita vihollisen
heittoaseilta. Hitaassa ravissa kulki tämä joukko eteenpäin, jota Josua
nimitti etujoukoksi, ja sitä seurasi paljon vaunuja ja kärryjä, joiden
eteen oli valjastettu hevosia, muuleja tai härkiä sekä kokonaisia
laumoja kovasti kuormitettuja aasia.

Nyt näytti eno sisarensa pojalle pitkiä mastoja, tankoja ja raskaita
kalliita kangaskääröjä, jotka olivat määrätyt kuninkaallisia telttoja
varten ja joita vetivät monet kuormajuhdat, sekä aaseja ja kärryjä
keittoneuvoineen ja kenttäpaja. Kuormaston keskellä ratsastivat
harmailla elukoilla, joita nopeat ajajat seurasivat, lääkärit,
vaatturit, voiteiden valmistajat, keittäjät, seppeleen sitojat,
passarit ja orjat, jotka kaikki kuuluivat kuninkaan leiriin. Juuri
lähdön jälkeen olivat he vielä iloisia ja seikkailun haluisia, ja
joka huomasi vangit, viskasi heille egyptiläisellä tavalla purevan
pilkkasanan, jota taas monet koettivat lahjalla sovittaa Toiset,
jotka pysyivät hiljaisina, lähettivät niinikään heille aasinajajilla
muutamia hedelmiä ja vähän lahjoja; sillä joka tänään vielä oli vapaa,
hän voi jo huomenna olla näiden kurjien seurakumppani. Johtaja salli
sen tapahtua, ja kun eräs ohikulkeva orja, jonka Josua oli myynyt
hänen epärehellisyytensä vuoksi, huusi Hosea-nimeä sekä osoitteli
häntä iljettävällä käytöksellä, tarjosi tuo hyväsydäminen, raaka mies
loukatulle viiniryypyn omasta pullostaan.

Efraim, joka oli jalkaisin vaeltanut Succothista Tanikseen sauva
kädessä ja vähäisellä repulla, mikä sisälsi leipää, kuivaa
lampaanlihaa, rettikaa ja taatelia, lausui ihmetyksensä noista
lukemattomista ihmisistä ja tavaroista, joita yksi ainoa henkilö
tarvitsi mukavuudekseen, sekä vaipui sitten jälleen mietintöihinsä,
kunnes hänen enonsa herätti hänet uusilla selityksillä.

Niin pian kuin leirikuormasto oli kulkenut ohitse, tahtoi vankien
johtaja antaa vankien lähteä, mutta "teiden avaajat", jotka kulkivat
niiden joutsimiesten edellä, jotka nyt seurasivat, kielsivät sen
häneltä, koska ei vankien sopinut sekaantua sotilaihin. Sentähden
jäivät he kummulleen ja katselivat yhä vielä ohikulkevia.

Joutsimiehiä seurasivat raskasaseiset niin suurilla kilvillä paksusta
eläimen nahasta, että ne ulottuivat pitkänkin miehen jaloista rintaan
saakka, ja nyt kertoi Hosea nuorukaiselle, että kilvet asetetaan
ehtoolla yhteen ja siten ympäröidään kuninkaallinen leiri niinkuin
aitauksella. Paitsi tätä puolustusasetta oli raskasaseisella vielä
keihäs, lyhyt, väki puukon tapainen miekka tai käyräsapeli, ja kun
tätä aseellista joukkoa seurasivat linkoojat, puhui Efraim ensi kerran
kysymättä ja vakuutti, että lingot, joita paimenet olivat opettaneet
häntä valmistamaan, olivat paljon paremmat kuin sotilasten, ja enon
kehoittamana kertoi hän niin elävästi, että nuo hänen sivullaan
lepäävät vangitkin kuuntelivat häntä, kuinka hän oli onnistunut
linkokivellä tappamaan ei ainoastaan shakaaleja, susia ja pantteria,
vaan haukkojakin. Sillä välin kyseli hän lippujen merkitystä ja
erityisten joukkojen nimiä.

Monet tuhannet olivat jo kulkeneet heidän ohitsensa, kun uusi joukko
vaunutaistelijoita näyttäytyi ja vankien johtaja huusi: "Hyvä Jumala!
Molempain maailmain herra! Elämänsä kukoistakoon! Onnea ja terveyttä!"
Samalla vaipui hän rukoilevasti polvilleen ja vangit laskeutuivat
niinikään alas suudellakseen maata ja olivat valmiit seuraamaan
vartijan käskyä ja oikeaan aikaan yhtymään huutoon: "Eläköön, onnea ja
terveyttä!"

Mutta heidän oli kauvan odottaminen, ennenkuin tuo odotettu ilmestyi,
sillä vaunutaistelijain mentyä ohitse tuli henkivartijasto, muukalaisia
palkkasoturia, omituisilla kypärätöyhdöillä ja suuremmilla miekoilla,
jalkasin, ja niiden takana nähtiin vasta monilukuisia jumalan kuvia
sekä sitten suuri joukko pappeja ja viuhkankantajia. Heitä seurasivat
taaskin henkivartijat ja sitten vasta tuli farao saattojoukkoineen.
Heidän edellään ajoi ylimmäinen pappi Baï kullatuissa sotavaunuissa,
joita komeat ruskeat hevoset vetivät. Hän, joka jo ennen oli
ollut päällikkönä sodassa, oli ruvennut tämän Jumalien käskemän
vainoretken johtajaksi ja kantoi tosin papillista pukua, mutta myöskin
sotapäällikön kypärää ja sotatapparaa. Vihdoin, hänen ajopeliensä
takana, tuli farao itse; mutta hän ei mennyt kuten hänen sotaiset
esi-isänsä sotavaunuissa taisteluun, vaan kannatti ennemmin itseään
valta-istuimella. Auringon poltolta suojeli häntä ylhäältäpäin komea
katos ja sivuilta nuo pitkissä tangoissa kiinnitetyt suuret ja
taajat ympyriäiset strutsisulan viuhkat, joita erityiset palvelijat
liehuttelivat.

Sittenkun Menephtah oli jättänyt taaksensa kaupungin ja voittoportin ja
joukon riemuitsevat huudot olivat lakanneet pitämästä häntä hereillä,
oli hän nukkunut, ja viuhkoista syntyvät varjot olisivat kätkeneet
hänen muotonsa ja kasvonsa vangeilta, elleivät heidän huutonsa olisi
olleet liian äänekkäät häntä herättämään ja saattamaan hänet kääntämään
päänsä huutaville miehille. Mutta hänen kätensä armollinen liikunto
osoitti, että hän oli luullut heidät muiksi kuin vangeiksi, ja
ennenkuin vielä onnettomien huudot olijat vaijenneet, sulki hän taaskin
silmänsä.

Efraimin äänetön miettiminen oli nyt muuttunut vilkkaimmaksi
osanottavaisuudeksi, ja kun kuljetettiin ohitse kuninkaan tyhjiä
kultaisia taisteluvaunuja, joiden edessä kauniimmat hevoset hyppelivät,
kuin hän koskaan oli nähnytkään, purskahti hän äänekkääsen ihmettelyyn.

Ja nämät jalot eläimet, joiden viisaiden päitten päällä taajat
sulkatupsut heiluivat ja joiden kalliit silat kimalsivat kullasta
ja jalokivistä, olivat todellakin ihanat nähdä. Suuret kultaiset,
smaragdeilla ympäröidyt viinet vaunujen sivulla olivat nuolilla
täytetyt.

Tuo veltto mies, jonka heikkoihin käsiin suuren kansan johto oli
uskottu, vetelys, joka pelkäsi kaikkea ponnistusta, sai jälleen
kadotetun jäntevyytensä, niinpian kuin mentiin metsästämään, mutta tätä
sotaretkeä piti hän suurena vaino-metsästyksenä, ja kun hänestä oli
kuninkaallista huvia suunnittaa nuolensa otuksen asemasta ihmisiin,
joita hän vähää ennen oli peljännyt, oli hän mukaantunut ylimmäisen
papin kehoitukseen ja seurannut tätä retkeä. Suuren jumalan Amonin
käskystä oli ryhdytty tähän sotaretkeen ja sentähden hänen tuskin
tarvitsi peljätä Mesun kauheata voimaa. Jos hän vain tapaisi hänen,
niin tahtoisi hän rangaista häntä siitä, että hän ja hänen vaimonsa
olivat hänen edessään vapisseet ja hänen tähtensä vuodattaneet niin
paljon kyyneleitä!

Josuan kertoessa nuorukaiselle, mistä fenisialaisesta kaupungista
nuo kultaiset vaunut olivat, tunsi hän äkkiä Efraimin oikean käden
puristavan hänen käsirannettaan ja kuuli hänen huutavan: "Hän, hän!
Katso tuonne! Hän se on!"

Punastumistaan oli nuorukainen punastunut, eikä hän erehtynyt, sillä
samoissa vaunuissa, joissa hän oli käynyt vankia tapaamassa, kulki
kaunis Kasana faraon hoviseurueen joukossa ja paitsi häntä otti vielä
melkoinen paljous naisia osaa sotaretkeen, jota jalkaväen eversti,
eräs vanha urhoollinen sankari suuren Ramseksen ajoilta, oli kutsunut
"huvimatkaksi".

Sotaretkillä, jotka ulottuivat läpi erämaan ja syvempään Syriaan,
Libyaan tai Ethiopiaan, seurasi hallitsijaa ainoastaan valiojoukko
jalkavaimoja suljetuissa vaunuissa, joita eunukit vartioivat; mutta
tällä kertaa ei ollut kuningatar, joka jäi kotiin, vaan ylimmäisen
papin Baïn puoliso antanut esimerkin toisille eteville naisille
liittymään joukkoihin, ja olihan tuo hyvin houkuttelevaa monelle
nauttia kerran vaaratta sodan kauhuista.

Kasana oli tuskin tuntiakaan sitten hämmästyttänyt vanhempaa ystäväänsä
tulollaan; sillä eilen ei ollut nuori leski vielä taipuvainen
seuraamaan joukkoja. Noudattaen erästä vaikutusta, kysymättä isältään,
aivan valmistumattomana, niin että häneltä puuttui tarpeelliset
matkakalutkin, oli hän yhtynyt sotaretkeen ja näytti niinkuin eräs mies
olisi ollut hänelle maneettina, jota hän tähän saakka oli välttänyt,
ehk'ei se ollut kukaan vähempi kuin Siptah, kuninkaan lanko.

Hänen kulkiessaan vankien ohitse seisoi prinssi hänen imettäjänsä
sijassa tuon kauniin, nuoren naisen vieressä vaunuissa ja selitti
hänelle pilaa puhuen, kukkien merkitystä eräässä kukkakimpussa, josta
Kasana väitti, ettei se missään tapauksessa ollut hänelle aiottu, kun
hän viisi neljännestuntia sitten ei ollut aikonut seurata retkelle.
Mutta Siptah vakuutti, että hathorit jo auringon noustessa olivat
ilmoittaneet hänelle, mikä onni häntä odotti ja että kunkin eri kukan
valinta myönsi hänen totta puhuvan.

Muutamat nuoret hovimiehet, jotka kulkivat heidän vaunujensa edellä,
ympäröivät heitä ja sekaantuivat nauruun ja iloiseen keskusteluun,
johonka ylimmäisen papin vilkas puolisokin otti osaa, astuttuaan
suurista matka-vaunuistaan pois, antaakseen kantaa itseänsä
kantotuolissa.

Josualta ei ollut jäänyt mitään huomaamatta ja kun hän nyt näki
Kasanan iloisesti lyövän viuhkallaan prinssiä, jota hän vähää ennen
vastenmielisesti oli ajatellut, synkistyi hänen otsansa ja hän kysyi
itseltänsä, eikö tuo nuori nainen tehnyt rikoksellista pilaa hänen
onnettomuudestaan.

Mutta nyt oli vankien johtaja huomannut kiharat Siptah'n ohimoilla,
mitkä ilmaisivat, että hän oli kuninkaallisen huoneen prinssi ja
hänen äänekästä; "onnea, onnea!" johonka muut vartijat ja vangit
yhtyivät, kuulivat Kasana ja hänen seuralaisensa. He katsahtivat
tamariskipensastaan, josta huuto kuului, ja nyt huomasi Josua, kuinka
tuo nuori vaimo kalpeni ja sitten osoitti nopealla liikkeellä vankeja.
Hän lienee Siptah'lle antanut jonkun käskyn, sillä tämä kohautti ensin
tyytymättömästi hartioitaan, mutta hyppäsi sitten, hetkisen milloin
pilaa laskien, milloin vakavasti hänen kanssaan keskusteltuaan,
vaunuista ja viittasi vihdoin vankien vartijalle.

"Ovatko nuo ihmiset", huusi hän tieltä niin äänekkäästi vartijalle,
että Kasanakin kuulisi sen, "nähneet hyvän jumalan, molempain
maailmojen herran kasvoja?" Ja kun tätä kysymystä seurasi epäävä
vastaus, pitkitti hän ylimielisesti: "Yhtäkaikki! Silloin näkevät
he kuitenkin minun ja kauniimman naisen kasvot, ja jos he sentähden
toivovat armoa, niin on heillä oikeus. Sinä tiedät, kuka minä olen. Nuo
yhteenkytketyt ovat kahleistaan päästettävät!"

Sitten viittasi hän johtajalle ja kuiskutti hänelle: "Mutta nyt ovat
silmät pidettävät auki! Tuosta pensaan vieressä olevasta, entisestä
päälliköstä, Hoseasta, en minä pidä. Kotiin palattuasi ilmoita itsesi
minulle ja kerro miehestä. Jota hiljemmäksi hän on käynyt, sitä
syvempään kourasee käteni kukkaroon. Ymmärrätkö?"

Johtaja kumarsi ja ajatteli sen ohessa: "Tarkastaa tahdon kyllä,
prinssini, mutta siitäkin tahdon vaaria pitää, ettei kukaan koske
myyräini henkeä. Jota vihaisemmat nämä herrat ovat, sitä verisemmät
ja kummallisemmat ovat heidän toiveensa! Kuinka moni onkaan tullut
samallaisilla esityksillä luokseni! Tuo tuolla vapauttaa noiden kurjain
veitikkain jalat ja tahtoo samalla sieluani raskauttaa häpeällisellä
murhalla! Siptah on kääntynyt väärän henkilön puoleen! -- Hoi, Heten,
pussi työkapineineen tänne ja myyräin kahleet pois!"

Sill'aikaa kuin viilat kirahtelivat hiekkakummulla tien ohella ja
vangit vapautettiin jalkakahleistaan sekä sitten, vakuuden vuoksi,
käsivarret sidottiin yhteen, kulkivat faraon sotajoukot eteenpäin.

Kasana oli kehoittanut prinssi Siptah'ta vapauttamaan noita onnettomia,
jotka vietiin kurjuuteen, heidän rautaisesta kuormastaan ja samalla
julkisesti tunnustanut, että hänestä oli sietämätöntä nähdä päällikön,
joka niin usein oli ollut vieraana hänen huoneessaan, noin julmasti
alennettuna. Ylimmäisen papin puoliso oli avustanut hänen anomustaan ja
prinssin oli täytynyt myöntyä.

Josua tiesi, ketä hänen ja Efraimin oli kiittäminen tästä suosiosta, ja
hän tunnusti sen kiitollisella ilolla.

Hänen käyntiään oli helpotettu, mutta levoton murhe raskautti yhä
raskaammin hänen mieltään.

Sotajoukko, joka tuolla kulki, olisi riittänyt viimeiseen mieheen
saakka hävittämään kymmenen kertaa suuremman joukon kuin hänen
kansalaisensa olivat. Hänen kansansa ja sen mukana hänen isänsä ja
Mirjam, joka hänelle oli tuskaa tuottanut, mutta jota hän kumminkin
kiitti, että hän oli tien löytänyt, jonka hän jo vankeudessa oli
tunnustanut ainoaksi oikeaksi, näkyivät hänestä olevan määrätyt
veriseen loppuun; sillä kuinka voimallinen se jumala olikaan, jonka
suuruutta naisprofeetta niin palavasti oli ylistänyt ja johonka
hän itse hurskaalla ihmetyksellä oli oppinut katsomaan, täytyi
harjaantumattomien ja varustamattomien paimenlaumojen varmasti ja
pelastuksetta joutua allekynteen taistelussa tämän sotajoukon kanssa.
Tämä visseys, jota kukin uusi, eteenpäin kulkeva joukko vain vahvisti,
vihloi kovin hänen sieluansa. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut
niin polttavaa tuskaa, ja se tuli sitäkin suuremmaksi, nähdessään
noiden tuhansien tuttuine kasvoineen, joita hän itse vähää ennen oli
komentanut, toisen johdolla ohikulkevan. Niitä kukistaakseen, jotka
olivat hänen vertansa, menivät he tällä kertaa sotaan. Tämä tuskastutti
häntä ja Efraimin käytös antoi hänelle uutta murheen aihetta. Sillä
aina Kasanan ilmestymisestä saakka ja hänen välityksestään hänen
ja kärsimystovereinsa puolesta oli Efraim jälleen käynyt mykäksi
ja katseli levottomasti harhailevin silmin sotajoukon perään tai
avaruuteen.

Nyt oli nuorukainenkin kahleista vapautettu ja Josua kysyi häneltä
hiljaa, eikö häntä haluttaisi palata omiensa luo auttaakseen heitä
noin valtavaa sotajoukkoa vastaan, mutta Efraim vastasi vain: "Eihän
näiden sotalaumojen edessä ole muuta neuvoa kuin antautuminen. Mitä
on meiltä sitten puuttunut ennen poislähtöä? Sinä olit heprealainen
niinkuin hekin ja olet kuitenkin egyptiläisten seassa ollut voimallinen
sotapäällikkö, ennenkuin seurasit Mirjamin kutsumusta! Sinun sijassasi
olisin toisin menetellyt."

"Ja kuinka sitten?" kysyi Josua jyrkästi.

"Kuinka?" vastasi nuorukainen ja hänen nuoressa sielussaan leimahti
tuli. "Kuinka? Olisin jäänyt sinne, missä löytyi kunniata ja mainetta
ja kaikkea mikä on kaunista. Suurimmaksi suurista, onnellisimmaksi
onnellisista olisit sinä voinut tulla -- minä olen sen nähnyt, mutta
sinä, sinä tahdoit toisin."

"Koska velvollisuus niin vaati", vastasi Josua vakavasti, "koska en
tahdo palvella ketään muuta kuin kansaa, jonka seassa olen syntynyt."

"Kansaako?" kysyi nuorukainen halveksivasti. "Minä tunnen sen ja
sinä olet tavannut sen jälleen Succothissa. Köyhät ovat menehtyneitä
kurjia, jotka matelevat piiskan edessä; varakkaimmille on karja
kalliinta ja kuuluvatko he sukukuntain päämiehiin, niin taistelevat he
keskenään. Mikä on silmälle ja sydämelle mieluista, ei tiedä kukaan.
Minua kutsuvat he yhdeksi rikkaimmista ja kuitenkin kauhistuttaa minua
ajatellessani perittyä isän huonetta, mikä on suurimpia ja parhaimpia.
Joka on nähnyt kauniimpaa, hän ei halua sellaista."

Silloin paisui suoni Josuan otsalla ja vihaisin sanoin nuhteli hän
poikaa, että hän kielsi oman luontonsa ja luopui kavaltajana kansastaan.

Tässä käski johtaja hänet vaikenemaan, sillä Josua oli korottanut
varoittavan äänensä kovemmaksi ja tämä käsky näkyi tuolle
uhoittelevalle nuorukaiselle mieluiselta Kun eno, marssin kestäessä,
nuhtelevasti katseli häntä kasvoihin elikkä kysyi häneltä oliko hän
ajatellut hänen sanojaan, kääntyi hän tyytymättömänä pois ja pysyi
mykkänä ja karsaana, kunnes ensimäinen tähti oli noussut ja yövyttiin
paljaan taivaan alle sekä jaettiin niukkaa ruokaa vangeille.

Tämän jälkeen kaivoi Josua käsillään itselleen leposijan hiekkaan ja
auttoi nuorukaista huolellisesti ja taitavasti valmistamaan itselleen
samallaisen.

Efraim hyväksyi tämän vaijeten, mutta kun he vierekkäin lepäsivät ja
eno alkoi puhumaan sisarensa pojalle kansansa Jumalasta, jonka apua
heidän täytyi toivoa, elleivät vuorikaivoksissa tahtoisi langeta
epätoivoon, keskeytti hänet nuorukainen ja huusi hiljaa, mutta jyrkästi:

"He eivät tule viemään minua elävänä kaivantoihin! Parempi kuolla
paossa kuin hukkua sellaisessa kurjuudessa!"

Silloin kuiskutti Josua hänelle varoittavia sanoja korvaan ja
muistutti häntä uudestaan velvollisuuksistaan kansaansa kohtaan. Mutta
nuorukainen pyysi jättämään hänet rauhaan; vaan kohta sen jälkeen
kosketti hän enoaan ja kysyi häneltä hiljaa:

"Mitä on heillä mielessään prinssi Siptah'sta?"

"En tiedä, mutta varmaankaan ei mitään hyvää."

"Ja missä on Aarsu, syrialainen, joka on johtanut aasialaisia
palkkasotureita, sinun vihollisesi, joka meitä vartioi niin julmalla
innolla? Minä en nähnyt häntä toisten joukossa."

"Hän jäi joukkoineen Tanikseen."

"Linnaako vartioimaan?"

"Aivan niin."

"Niin komentaa hän siis monta ja farao luottaa häneen?"

"Korkeimmassa määrässä, vaikka hän tuskin sitä ansaitsee."

"Ja hän on syrialainen ja siis meidän vertamme."

"Kuitenkin on hän enemmän meidän kaltaisemme kuin egyptiläiset, mitä
kieleen ja ulkonäköön tulee."

"Minä olisin pitänyt häntä meikäläisenä ja kuitenkin on hän, niinkuin
sinäkin olit, yksi ensimmäisistä sotajoukossa."

"Muutkin syrialaiset ja libyalaiset komentavat komeita
palkkasoturi-laumoja ja julistaja Ben Mazanalla, eräs hovin etevimmistä
-- egyptiläiset kutsuvat häntä Ramsekseksi Ran pyhästössä -- on
heprealainen isä."

"Ei häntä eikä muitakaan halveksittu heidän sukuperänsä vuoksi?"

"Väärin olisi väittää sitä. Mutta mitä tarkoittaa tämä kysymys?"

"En voinut nukkua."

"Ja silloin tulivat tuollaiset ajatukset sinulle? Mutta sinulla on
varmaankin jotakin mielessäsi ja jos minä sen oikein selittäisin, niin
tuottaisi se minulle tuskaa. Sinä tahdot astua faraon palvelukseen!"

Hetkeksi syntyi vaitiolo molempain välillä. Sitten alkoi Efraim
uudelleen ja vaikka hän Josuata puhuttelikin, kuului kuitenkin siltä,
kuin olisi hän itsekseen puhunut:

"He tulevat kukistamaan meikäläiset ja jälkeenjääneitä odottaa orjuus
ja häpeä. Minun huoneeni on jo turmiolle alttiiksi annettu, ei yhtään
päätä komeista laumoistani ole minulle jääpä, ja kullan ja hopean,
jonka perin ja jota sanottiin olevan paljon, vievät he mukanaan,
sillä sinun isäsi säilyttää sitä, ja kohta on se saaliina joutuva
egyptiläisten käsiin. Pitääkö minun nyt, vapaana ollessani, palata
kansalaisteni luo ja polttaa tiiliä? Pitääkö minun taivuttaa selkäni ja
antaa lyödä ja pahoin pidellä itseäni?"

Silloin kuiskutti Josua hänelle innokkaasti:

"Isiesi Jumalaa on sinun avuksi huutaminen, että hän varjelisi
ja suojelisi kansaansa. Mutta jos korkein kuitenkin on päättänyt
meikäläisten turmion, ole sitten mies ja opi nuoren sielusi koko
voimalla vihaamaan niitä, joiden jalka tallasi sinun omiasi. Pakene
silloin syrialaisten luo ja tarjoo heille vahva, nuori käsivartesi,
äläkä lepää, ennenkuin olet kostanut niille, jotka vuodattivat kansasi
veren ja kytkivät sinut viattomana kahleisiin."

Taaskin syntyi hiljaisuus pitkäksi ajaksi ja Efraimin leposijalta ei
kuulunut muuta kuin kolkko, hiljainen huokaus ahdistetusta rinnasta,
mutta vihdoin tunkeutui se hiljaa Josuan korviin:

"Kahleet eivät enään rasita meitä, ja kuinka voisin vihata häntä, joka
meidät vapautti niistä?"

"Ole Kasanalle kiitollinen", kuiskutettiin hiljaa takaisin, "mutta
vihaa hänen kansaansa."

Silloin kuuli Josua, kuinka nuorukainen kierteli itseään kuopassaan
ympäri ja kuinka hän syvästi hengitti ja ähki.

Oli yli puoliyön, kasvava kuu seisoi korkealla taivaalla ja uneton
vanhempi mies ei lakannut kuuntelemasta nuorukaista, mutta tämä
lepäsi hiljaa, vaikka uni häneltä pakeni ja hänen sijaltaan kuului
ääni ikäänkuin kiristeleisi hän hampaitaan. Taikka olivatko hiiret
eksyneet näille kuiville, kovaa ruskeata ruohoa kasvaville paikoille,
suolakorppujen ja autioiden mättäiden välille, nakertaen vankien kovaa
leipää?

Sellainen kiristeleminen ja nakertaminen häiritsee unen siltäkin, joka
sitä halajaa, mutta Josua tahtoi pysyä hereillä aukaistakseen tuon
sovaistuneen silmät; mutta turhaan hän odotti elonmerkkiä sisarensa
pojassa.

Vihdoin yritti hän laskea kätensä nuorukaisen olkapäälle, mutta ei
tehnyt kumminkaan sitä, huomattuaan kuunvalossa, kuinka Efraim nosti
toista käsivarttaan, vaikka ennen, hänen levolle laskettuaan, molemmat
kädet olivat lujemmin sidotut yhteen kuin ennen.

Josua tiesi nyt, että nuorukaisen terävät hampaat, jotka olivat
nakertaneet siteet poikki, olivat aikaansaaneet tuon äänen, mikä äsken
oli häntä hämmästyttänyt, ja oitis ojensi hän itsensä suoraksi ja
katsahti ensin ylös ja sitten ympärilleen.

Henkeään pidättäen seurasi tuo vanhempi mies nuorukaisen yritystä
ja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomasti. Efraim mietti pakoa
ja ensimäinen askel pakoon oli jo onnistunut! Onnistukoon hänelle
seuraavatkin! Mutta hän pelkäsi, että tuo vapautettu tulisi valitsemaan
huonon tien. -- Tämä nuorukainen oli hänen rakkaan sisarvainajansa
ainoa poika, orpopoika, ja sentähden ei hän ollut koskaan saanut
nauttia niitä opetuksia, jotka vain äiti voi antaa ja joita
uppiniskainen, nuori mieli ainoastaan häneltä ottaa vastaan. Vieraat
kädet olivat sitoneet tuon nuoren puun sauvaan ja se oli suoraan
kasvanut, mutta äidinrakkaus olisi jalostuttanut sen huolellisesti
valituilla keinoilla. Hän oli kasvanut toisen lieden äärellä kuin
vanhempien, ja kuitenkin on tämä ainoa oikea koti nuorisolle. Ihmekös
sitten, että hän tunsi itsensä vieraaksi omiensa luona?

Sellaisissa ajatuksissa valtasi Josuan syvä sääli ja lisäksi tieto,
että hän oli suuressa velassa tälle nuorukaiselle, joka hänen tähtensä,
tuodessaan hänelle sanoman, oli joutunut niin suureen onnettomuuteen.
Mutta vaikka hän halusikin varoittaa häntä vielä kerran kavalluksesta
ja uskollisuuden rikoksesta, ei hän kuitenkaan sitä tehnyt pelosta
täten ilmaisevansa hänen aikeitansa. Kukin ääni voi herättää vartijan
huomion ja hän otti niin elävästi osaa vapautusyritykseen, ikäänkuin
olisi Efraim alkanut sen hänen kehoituksestaan.

Sentähden valvoi hän häntä, vaivaamatta häntä varoituksillaan; olihan
elämä opettanut häntä, että hyvää neuvoa useammin ylönkatsotaan kuin
noudatetaan ja että ainoastaan oma kokemus on parhain opettaja.

Pian huomasi sotapäällikön harjaantunut silmä tien, jota myöten Efraim,
jos onni olisi hänelle myötäinen, pääsisi pakenemaan.

Hiljaa huusi Josua hänelle ja oitis kuiskutti sisarenpoika enolleen:
"Minä irroitan siteesi, jos vain kätesi ojennat minulle. Minun käteni
ovat vapaat!"

Silloin kirkastuivat Josuan jännitetyt kasvot.

Tämä uppiniskainen poika oli kuitenkin jaloluontoinen ja pani omat
aikeensa vaaraan sen hyväksi, joka, jos hän pääsisi pakoon hänen
kanssaan, uhkasi estää häntä tieltä, jolla hän nuoruuden haaveilussaan
luuli onnen löytävänsä.



Yhdeksäntoista Luku


Josua katseli tarkasti ympärilleen. Vielä oli taivas kirkas, mutta jos
pohjatuuli kesti, täytyi pilvien, mitkä näkyivät merestä nousevan, pian
sitä peittää.

Ilma oli muuttunut helteiseksi, mutta vartijat pitivät silmänsä auki
ja vuorottelivat säännöllisesti toistensa kanssa. Vaikeata oli pettää
heidän tarkastavaisuuttaan, mutta aivan Efraimin sijan vieressä, jonka
hänen enonsa, tehdäkseen sen mukavammaksi, oli valmistanut loivasti
kaltevaa kallioseinää vasten, oli kapea, alas laaksoon ulottuva
maanhalkeama ja sen paljailla seinillä loisti valkeita kipsi- ja
välkkyviä marianlasi-suonia kuutamossa. Onnistuiko tuon norjan pojan
huomaamatta saavuttaa tämä aukko ja ryömiä sitä myöten aina tuolle
pitkällä ruohikolla ja erämaan vesakolla reunustetulle suolalammikolle,
johonka se päättyi, niin saattaisi hänen yrityksensä, pilven avulla,
onnistua.

Tultuaan tähän vakuutukseen mietiskeli Josua yhtä tyyneesti, kuin olisi
kysymys matkan suunnittelemisesta joukoilleen, onnistuisikohan hänelle
itselleen, saatuaan kätensä vapaaksi, seurata Efraimia, ilmaisematta
hänen aikeitaan. Mutta tätä täytyi hänen kieltää; sillä vartija, joka
muutaman askeleen päässä heistä milloin istui, milloin astuskeli edes
takaisin kallion partaalla, voi kuutamossa helposti huomata nuorukaisen
yrityksiä irroittaa hänen lujia siteitään. Sitäpaitsi lähestyi pilvi
kuuta ja pimitti sen ehkä ennenkuin tämä työ oli tehty. Niin saattoi
Efraim joutua hänen tähtensä vaaraan, estyä käyttämästä ainoata
onnellista silmänräpäystä pelastuakseen. Ja eikö olisi ollut iljettävin
kaikista rikoksista, tuossa epätietoisessa toivossa päästä itse pakoon
sulkea vapauden tie siltä, jonka luonnollinen suojelija hän oli?
Niinpä kuiskasi hän Efraimille: "Minä en saata sinua seurata. Laskeudu
oikealla kädelläsi olevan halkeaman kautta alas suolalammikolle. Minä
pidän vartijoita silmällä. Kohta kun pilvi peittää kuun ja minä hiljaa
yskäsen, niin lähde silloin. Jos onnistut, niin liity kansaan. Tervehdä
vanhaa isääsi, vakuuta häntä rakkaudestani ja uskollisuudestani ja sano
hänelle, mihinkä minä viedään. Noudata hänen ja Mirjamin neuvoa, se on
paras. Pilvi lähestyy kuuta, eikä nyt sanaakaan enään!"

Kun Efraim kuitenkin hiljaa pyysi häntä ojentamaan hänelle kahlehditut
käsivartensa, käski hän häntä vaikenemaan ja niin pian kuin kuu pimeni
ja vartija, joka astui edes takaisin heidän yläpuolellaan, alkoi puhua
erään toisen kanssa, joka oli tullut vaihtamaan häntä, yskähti Josua
ja kuunteli tykyttävällä sydämellä ja pidätetyllä hengähdyksellä ulos
yöhön ja alas rotkoon.

Ensin kuuli hän hiljaista rapinaa, ja valkean valossa, jota vartijat
ylläpitivät mäen kukkulalla turvaksi petoeläimiä vastaan, huomasi hän
Efraimin sijan tyhjäksi.

Nyt henkäsi hän syvään, sillä rotko oli varmaankin ottanut pojan
suojaansa Mutta vaikka hän sitten teroittikin kuulonsa seuratakseen
pojan ryömimistä eli liukuamista, ei hän kuitenkaan kuullut muuta kuin
vartijain askeleita ja puhetta.

Mutta hän käsitti vain heidän puheensa kaikua eikä sisältöä, niin
tarkasti oli hänen kuulonsa kiinnitetty pakolaisen retkeen. Kuinka
notkeasti ja millä varovaisuudella mahtoikaan tuo norja veitikka
liikkua!: Vielä oli hän rotkossa ja nyt näytti kuin kuu voitollisesti
taistelisi pilvien kanssa, ja kun sen hopeainen puolisko kerran jakoi
nuo raskaat mustat esiriput, mitkä peittivät sen ihmissilmiltä ja sen
valo kuvasteli niinkuin solakka loistava patsas tuossa liikkumattomassa
suolalammikossa, tuli väijyvälle Josualle mahdolliseksi nähdä mitä
alhaalla tapahtui; mutta ei hän huomannut mitään, mikä olisi ollut
ihmisellisen olennon kaltaista.

Olikohan pakolaiselle sattunut jotakin estettä, rotkossa? Pidättiköhän
häntä joku kallionlohkare tai pohjattomuus pimeässä syvyydessään?
Olikohan -- ja tätä ajatellessaan luuli hän sydämensä lakanneen
tykyttämästä -- olikohan tuon pohjattomuuden syvyys niellyt pimeässä
haparoivan?

Kuinka kaipasikaan hän nyt hiljaisintakin ääntä tuolta rotkosta. Tämä
hiljaisuus oli kauhea. Mutta nyt! Oi, että nyt olisi ollut hiljaa!
Nyt kuului rotkosta putoavien kivien kolina ja vieriävän maan rohina
hiljaisessa yössä. Taaskin pilkisti kuunvalo pilvien raosta esiin ja
Josua huomasi lammikon äärellä elävän olennon, joka enemmän oli eläimen
kuin ihmisen kaltainen; sillä se näkyi ryömivän neljällä jalalla. Ja
nyt purskahti vesi vilahtaen ylös. Olento tuolla alhaalla oli juossut
lammikkoon. Sitten nieli pilvi jälleen yön lampun ja kaikki oli
ylt'ympäri pimeätä.

Syvästi hengittäen sanoi hän itsekseen, että hän oli nähnyt pakenevan
Efraimin ja että hän, tulkoon mitä tahansa, oli päässyt hyvän matkan
vainoojiensa edelle.

Mutta nämät eivät levänneet eivätkä antaneet pettää itseänsä, sillä
vaikka Josua, viedäkseen heitä harhaan, oli huutanut kovalla äänellä:
"Schakaali!", päästivät he kumminkin kimeän vihellyksen, joka herätti
heidän nukkuvat kumppaninsa. Vähän myöhempään seisoi johtaja palavalla
kekäleellä hänen edessään, valaisi häntä kasvoihin ja hengitti
helpommin huomattuaan hänet. Turhaan ei ollut hän sitonut häntä
kahdesti; sillä kotona olisi hän saanut kärsiä, jos tämä mies olisi
pakoon päässyt.

Mutta johtajan koetellessa vangin käsivarsissa olevia siteitä lankesi
palavan kekäleen loimu, mikä häntä tässä valaisi, pakolaisen jättämälle
sijalle. Siellä olivat vielä ikäänkuin pilkaksi nuo rikkinakerretut
siteet; mutta johtaja otti ne ylös, heitti ne jälkeenjääneen jalkoihin,
vihelsi alinomaa pilliinsä ja huusi sitten: "Paennut! Heprealainen! Tuo
nuori kiharatukkainen!"

Välittämättä sen enempää Josuasta alkoi hän sitten ajamaan takaa.
Harmista hengästyneenä antoi hän käskyn toisen perään, mitkä kaikki
käsitettiin ja toteltiin.

Sill'aikaa kuin muutamat vartijat kokosivat vangit yhteen, lukivat ja
sitoivat ne nuorilla kiinni toisiinsa, haki heidän päällikkönsä toisten
ja koirien kanssa pakolaisen jälkiä.

Josua näki, kuinka hän antoi noiden viisaitten eläinten haistella
Efraimin rikkinakerrettuja siteitä ja hänen sijaansa, ja kuinka he
sitten syöksivät rotkoon. Kiivaasti hengittäen huomasi hän sittemmin,
kuinka he melkoiseksi ajaksi jäivät sinne, ja vihdoin, sill'aikaa
kuin kuu hajoitti enemmän ja enemmän pilviä, hyökkäsivät he rotkosta
esiin ja riensivät suolalammikolle. Hän piti onnena, että Efraim oli
kahlannut sen lävitse, käymättä sen ympäri; sillä koirat kadottivat sen
rannalla jäljet, ja minuutti kului minuutin perästä, jolloin johtaja
noiden innokasten eläinten kanssa, jotka painoivat kuononsa pakolaisen
jälkiin, seurasi rantaa viedäkseen heidät jälleen oikeille jäljille.
Nyt ilmaisi heidän äänekäs, iloinen haukuntansa, että he taaskin olivat
jäljillä. Mutta vaikka he pakolaista vainoisivat ja saavuttaisivatkin
hänet, niin ei tarvinnut tuon vangitun sotilaan enää pahinta peljätä,
sillä Efraim oli päässyt hyvän matkan vainoojainsa edelle. Kuitenkin
tykytti hänen sydämensä hyvin kiivaasti ja aika tuntui hänestä
pysähtyneen, kunnes johtaja palasi uupuneena ja toimittamattomin asioin.

Tosin ei olisi tuo vanhempi mies koskaan voinut saavuttaa
keveäjalkaista nuorukaista, mutta molemmat nuorimmat ja nopeimmat
vartijat lähetettiin pakolaisen perään. Johtaja kertoi itse siitä
iljettävällä pilkalla.

Tuo ystävällinen mies oli ikäänkuin muuttunut; sillä hän piti tapausta
korjaamattomana häpeänä, jopa onnettomuutenakin.

Se, joka schakaali-huudollaan oli yrittänyt häntä eksyttää, oli
varmaankin ollut pakolaisen apurina! Prinssi Siptah'iakin, joka oli
sekoittanut itsensä hänen virkansa velvollisuuksiin, sadatteli hän
kovaäänisesti. Mutta sellaista ei tulisi enää tapahtumaan ja hän
tahtoi antaa koko joukkonsa tuntea, mitä Efraim'in kautta oli hänelle
tapahtunut. Sentähden panetti hän vangit uudelleen kahleisiin, entisen
sotapäällikön antoi hän kytkeä yskivän ukon kanssa yhteen ja vankien
seisoa rivissä valkean edessä, kunnes aamu koitti.

Josua ei löytänyt mitään vastausta kysymyksiin, joita tuo uusi
kahlekumppani teki hänelle; sillä ahdistetulla sydämellä odotti hän
takaa-ajajain palausta. Sillävälin koetti hän koota ajatuksensa
rukoukseen ja laski oman ja paenneen pojan kohtalon Jumalan käsiin,
joka oli hänelle vakuuttanut apuaan. Hyvin usein häiritsi häntä johtaja
raa'alla tavallaan purkaen vihaansa hänelle.

Mutta mies, joka ennen oli komentanut tuhansia, antoi tyynesti kaiken
tämän tapahtua ja pakotti itseänsä sitä vastaanottamaan niinkuin
poistamatonta kärsimystä rakeista tai sateesta; niinpä hän tuskin voi
salata iloansakaan, kun monet takaa-ajamiseen lähetetyt vartijat,
auringon laskun jälkeen, palasivat hengästyneinä ja hajalla hapsin,
tuomatta muuta mukanaan kuin toisen koiran murskaantuneella päällä.

Nyt ei ollut johtajalla muuta neuvoa kuin ilmoittaa tapauksesta
Etham-linnoituslinjan ensimäiseen linnaan, minkä ohitse vangit jo
olivat kulkeneet, ja tähän suuntaan ajettiin nyt vangitkin.

Efraimin pa'osta alkain olivat vartijat käyneet kovemmiksi. Kun he
päivää ennen olivat sallineet noiden onnettomien kulkea hitaasti
eteenpäin, pakottivat he tänään heidät mitä suurimpaan kiireesen. Sen
ohessa oli ilmakin helteinen ja paahtava aurinko taisteli ukkospilvien
kanssa, mitkä pohjassa kokoontuivat suuriksi kasoiksi.

Josuan kaikenlaisiin ponnistuksiin tottunut ruumis kesti tämän
nopean marssin vaivoja, mutta hänen heikko kahletoverinsa, joka oli
harmahtunut kirjoitustuvassa, vaipui usein kokoon ja jäi vihdoin hänen
viereensä makaamaan.

Silloin oli johtaja pakotettu asettamaan tuon onnettoman aasin selkään
ja kytkemään erään toisen Josuan kanssa yhteen. Hän oli edellisen
veli, kuninkaan tallin tarkastaja, roteva egyptiläinen, joka vietiin
vuorikaivoksiin siitä onnettomasta syystä, että hän oli valtiorikkojan
lähin sukulainen.

Tämän voimakkaan kahlekumppanin kanssa oli helpompi vaeltaa ja Josua
kuunteli häntä osaa-ottavaisesti ja koetti häntä lohduttaa, kun hän
hiljaisella äänellä uskoi Josualle ikäväänsä ja valitti hänelle, kuinka
raskaalla mielellä hän jätti vaimon ja lapsen hätään ja kurjuuteen.
Kaksi poikaa oli häneltä kuollut ruttoon ja häntä suretti, että
hän oli estetty pitämästä huolta heidän hautaamisestaan, sillä nyt
olivat hänen lemmikkinsä häneltä kadotetut sekä tässä maailmassa että
ijankaikkisuudessa.

Toisessa lepopaikassa tuli tuo murheellinen isä avomielisemmäksi.
Kostonhimo täytti hänen sielunsa ja samat tunteet otaksui hän
tuolla ankaran näköisellä toverilla olevan, sillä hän huomasi hänen
korkeammalta asemalta joutuneen onnettomuuteen. Entisellä tallien
tarkastajalla oli käly, joka kuului faraon jalkavaimojen joukkoon, ja
hänen ja oman vaimonsa kautta oli hän saanut kuulla, että suljettujen
huoneessa suunniteltiin salaliittoa kuningasta vastaan. Hän luuli
myöskin tietävänsä, kenenkä naiset aikoivat asettaa Menepteh'n sijaan.

Kun Josua katseli häntä kysyvästi ja epäilevästi, kuiskutti hän
hänelle: "Siptah, kuninkaan orpana, ja hänen korkea äitinsä ovat
salaliittolaisten johtajina. Päästyäni vapaaksi olen sinuakin muistava,
sillä kälyni ei suinkaan minua armahda."

Sitten pyysi hän tietää, miksi Josuaa vietiin vuorikaivoksiin, ja hän
tunnusti suoraan, kuka hän oli. Mutta kun egyptiläinen sai tietää,
että hän oli heprealaisen kanssa kytketty yhteen, repi hän raivossaan
kahleita ja kirosi kohtaloaan. Hänen vihansa lannistui kuitenkin pian
tuon ihmeteltävän tyyneyden edessä, jolla hänen onnettomuus-toverinsa
kärsi raskaintakin, ja Josualle oli mieluista, että tuo toinen enään
harvemmin kiusasi häntä valituksilla ja kysymyksillä.

Monta tuntia sai hän nyt tästälähin häiritsemättä kulkea eteenpäin
ja mielensä mukaan järjestää ajatuksiaan sekä selvittää itselleen
noita suuria uusia tunteita, mitkä viimeksi kuluneina päivinä olivat
valloittaneet hänen sieluansa, ja viihdyttää itseänsä uudessa kauheassa
tilassaan.

Tämä hiljainen ajatteleminen ja vaipuminen itseensä teki hänelle hyvää
ja ensi yön aikana vahvisti häntä syvä, virvoittava uni.

Kun hän heräsi, seisoivat laskevat tähdet vielä taivaalla ja
muistuttivat häntä sykomorista Succothissa ja tuosta seurauksista
rikkaasta aamusta, jolloin Mirjam oli voittanut hänet Jumalalleen
ja kansalleen. Hänen päällään kaareili loistava taivaslaki ja niin
selvästi ei hän ollut koskaan tuntenut korkeimman läsnäoloa. Hän uskoi
hänen ääretöntä voimaansa ja ensikerran nousi hänessä toivo, että
voimallinen, joka oli luonut taivaan ja maan, voisi löytää keinoja
pelastaaksensa kansan, jonka hän oli omakseen tehnyt, egyptiläisen
sotajoukon legiooneista.

Rukoiltuaan hartaasti Jumalaa levittämään suojelevan kätensä noiden
voimattomien joukkojen yli, jotka kuuliaisina hänen käskylleen olivat
jättäneet niin paljon taaksensa ja niin luottavasti olivat lähteneet
epätietoista tulevaisuutta kohti, ja suljettuaan vanhan isänsä, jota
ei hän itse voinut puolustaa, hänen erityiseen suojelukseensa, valtasi
ihmeellinen rauha hänen sielunsa.

Vartijain huuto, kahleitten kalina, hänen kurjat onnettomuustoverinsa,
jopa kaikki, mikä häntä ympäröi, muistutti häntä kohtalosta, mikä häntä
odotti. Tukahduttavassa, kuumassa, rintaa ahdistavassa kaivosluolassa,
puuttuen iloa hengittää vapaata ilmaa ja nähdä auringon valoa,
kahleitten rasittamana, lyötynä ja häväistynä, nälkääntyneenä ja
janoisena, henkeä ja ruumista näännyttävässä yksitoikkoisuudessa ollen
päivät ja yöt, tulisi hän harmahtumaan orjatyössä ja kuitenkaan ei
jättänyt häntä silmänräpäykseksikään tuo luottava usko, että tämä
kauhea kohtalo olisi ennemmin määrätty jokaiselle muulle kuin hänelle
ja että jotakin täytyi tapahtua hänen pelastuakseen siitä.

Marssin kestäessä itää kohti, mikä alkoi aamuhämärässä, kutsui hän tätä
kallionlujaa uskallusta hulluudeksi, ja kuitenkin koetti hän pitää
siitä kiinni, ja se onnistuikin hänelle.

Erämaan lävitse kulki tie ja muutaman tunnin nopean marssin jälkeen
saapuivat he ensimäiseen, niinkutsuttuun "Setin linnaan." He olivat
kirkkaassa erämaan ilmassa jo kauvan nähneet sen niin lähellä edessään,
niinkuin se olisi ollut ampumamatkan päässä.

Ilman palmua, ilman pensasta läheisyydessään kohosi se autiosta,
kivisestä hiekkaperästä puupylvästöineen, vallineen, loivine muurineen,
leveine laakeine kattoineen, mitkä vilisivät varustetuista sotilaista.
Nämät olivat saaneet tietoja Pithomista, että heprealaiset aikoivat
murtautua linnoitusrivin lävitse niemekkeellä, ja niin oli lähestyviä
vankeja alussa pidetty poisvaeltavien etujoukkona.

Vahvojen etuvarustuksien huipuista, jotka ryntäystelineitten
estämiseksi kohosivat loivista muureista kaikilla puolin, katselivat
sotilaat lähestyviä vankeja. Joutsiampujat olivat pistäneet nuolen
viineen, sillä tornista oli huomattu, kuinka vähälukuinen tuo lähestyvä
joukko oli, ja eräs lähettiläs oli jo jättänyt asehuone-everstin
kirjoituksen, joka valtuutti linnan päällikköä jättämään vapaan kulun
vangituille.

Nyt avattiin vangeille pylvästöportti ja päällikkö salli heidän
laskeutua hehkuvalle kivipermannolle tässä huoneessa.

Täältä ei voinut kukaan päästä pakoon, vaikka vartijatkin poistuivat,
sillä korkean aitauksen yli oli vaikea päästä, ja linnoituksen
katolta ja muurivaruksien ristikkojen läpi saavuttaisivat heittoaseet
pakolaisen.

Entiseltä sotapäälliköltä ei jäänyt huomaamatta, että kaikki oli täällä
valmistettu vihollisen torjumiseksi, niinkuin sodassa ainakin. Kukin
mies oli paikallaan ja suuren vaskisen pyörölevyn vieressä tornissa
seisoivat vartijat, raskaat palikat käsissään, kumauttaakseen niillä
levyyn odotettujen vastustajien lähestyessä, sillä vaikk'ei puuta
eikä huonetta silmänkantaman päässä ollut näkyvissä, kuului kuitenkin
metallilevyn kaiku Etham-linjan lähimpään linnoitukseen ja varoitti sen
väkeä tai kutsui sitä esiin.

Tulla lähetetyksi tähän yksinäiseen erämaahan ei ollut mikään
rangaistus, vaan onnettomuus, ja sotajoukon johtajat pitivät siitä
huolta, etteivät samat joukot koskaan pitkäksi aikaa jääneet erämaahan.

Josuakin oli aikaisempina aikoina ollut päällikkönä etelän etäisimmässä
linnoituksessa, jota kutsuttiin etelän Migdoliksi; sillä kukin
erityinen linnoitus kantoi Migdolin nimeä, mikä semiläisten kielessä
merkitsee linnatornia.

Täällä odotettiin yhä vielä hänen kansalaisiaan, ja että Moses olisi
vienyt kansan Egyptiin takaisin, ei ollut luultavaa. Sen täytyi siis
olla jäänyt Succothiin tai kääntynyt etelään. Mutta siellä lainehtivat
"karvaat järvet" ja "ruokomeri", ja kuinka voivat heprealaisten joukot
läväistä noita syviä vesiä?

Josuan sydän sykki arasti tätä ajatellessaan ja hänen pelkonsa saikin
nopean vahvistuksen; sillä hän kuuli, kuinka linnan päällikkö ilmoitti
vankien kuljettajalle, että heprealaiset olivat useampia päiviä sitten
lähestyneet linnoituslinjaa, mutta pian, ja ennenkuin he vielä olivat
joutuneet linnaväen kanssa tekemisiin, kääntyneet etelää kohti. Siitä
aikain näytti siltä kuin harhailisivat he Pithomin ja ruokomeren
välillä olevassa erämaassa ympäri. Kaikkea tätä oli kerrottu Tanikseen,
mutta kuninkaan oli täytynyt lykätä sotajoukon lähtö siksi kuin
seitsemän suurta surupäivää perintöruhtinaan kuoleman johdosta oli
ohitse. Tämä olisi voinut ulosvaeltajille olla hyödyksi; mutta nyt
oli kirjekyyhkysellä saatu tietää, että nuo sovaistuneet leiriytyivät
Pihahiroth'in luona, ei kaukana ruokomerestä. Niinpä olisi sotajoukolle
helppo asia ajaa heitä, niinkuin karjaa, veteen, sillä muihin suuntiin
ei ollut mahdollista päästä pakoon.

Tyytyväisyydellä oli vankien kuljettaja seurannut tätä kertomusta;
sitten kuiskasi hän muutaman sanan linnan päällikölle ja osoitti
sormella Josuaa, joka jo kauvan sitten oli hänet tuntenut
sotatoverikseen, joka hänen joukoissaan oli komentanut yli sataa miestä
ja jolle Josua oli osoittanut monta hyvää työtä. Kurjassa tilassaan
tunsi hän vastenmielisyyttä muistuttaa tuota entistä käskyläistään,
joka oli hänen velallisensa persoonastaan; mutta linnanpäällikkö
punastui hänet nähdessään, kohautti olkapäitään tavalla, mikä ilmaisi
hänen surkutteluaan Josuan onnettomuudesta ja että hänen oli mahdotonta
tehdä mitään hänen hyväkseen, ja sitten huusi hän niin kovasti, että
Josuan täytyi sitä kuulla: "Sääntö on kieltää puhumasta valtiovankien
kanssa, mutta minä olen tuntenut tämän miehen parempina aikoina ja minä
lähetän sinulle viiniä, jota minä pyydän sinua jakamaan hänen kanssaan".

Kun hän vihdoin vankien kuljettajan kanssa lähestyi porttia ja tämä
huomautti, että Josua vähemmin ansaitsi sellaista suosiota kuin
heikommat vangeista, koska hän pakolaista, josta hän oli puhunut, oli
pakoon auttanut, tarttui linnanpäällikkö hiuksiinsa ja lausui:

"Minä olisin mielelläni osoittanut hänelle jonkinlaista ystävyyttä,
vaikka hän vielä on minulle monenmoista velkaa; mutta jos seikka on
sellainen hänen kanssaan, niin jätämme mieluummin viinin sikseen; te
olette jo muutoinkin kyllin kauvan levähtäneet!"

Harmissaan kehoitti nyt vankien kuljettaja lähtöön ja vei tuon
onnettoman joukon syvempään erämaahan kohti vuorikaivoksia.

Tällä kertaa kulki Josua kumarruksissa. Koko hänen olentonsa kohosi
onnettomuutta vastaan tulla tänä ratkaisevana aikana kuljetuksi läpi
erämaan, kaukana kansastaan ja isästään, joiden tiesi olevan suuressa
vaarassa. Hänen johtonsa alla olisivat vaeltajat ehkä löytäneet jonkun
neuvon. Hän puristi nyrkkiään ajatellessaan kytkettyä ruumistaan, mikä
esti häntä kansalaistensa hyväksi käyttämästä mitä hän hengessään
mietti, mutta kuitenkaan ei hän kadottanut rohkeuttaan, ja niin usein
kuin hän itsekseen sanoi kansan olevan hukassa ja täytyvän tässä
taistelussa joutua allekynteen, kuuli hän sisällisellä korvalla tuon
uuden nimen, minkä Jumala oli hänelle antanut, ja tässä leimahti viha
ja ylenkatse kaikkia vastaan, mikä oli egyptiläistä, täyteen liekkiin,
jolle päällikön käytös antoi uutta virikettä. Koko hänen olentonsa
oli kauheimmassa häiriössä, ja kun vankien kuljettaja huomasi hänen
hehkuvat poskensa ja hänen silmäinsä kolkon näön, luuli hän tämän
vahvan miehen kuumeen kouristamaksi, jonka uhriksi niin monet vangit
marssin kestäessä olivat joutuneet.

Kun tuo onneton joukko pimeän tullessa etsi yölepoa keskellä erämaata,
riehui ja raivosi Josuan sydän, ja mitä hänen ympärillään tapahtui,
soveltui hyvin yhteen hänen sielunsa levottomuuteen, sillä mustat
pilvet olivat taas nousseet pohjoisesta ja mereltä päin, ja ennenkuin
salamia ja ukkonen murtausivat esiin ja sade syöksi tulvillaan alas,
vierittivät ja ajoivat ulvovat ja vinkuvat tuulenpuuskat suuria
joukkoja kuumaa hiekkaa levähtävien vankien ylitse.

Sittenkuin paksut pölykerrokset olivat olleet heidän peittonaan,
tulivat lammikot ja lätäköt heidän vuoteikseen. Vartijat olivat
sitoneet heidät käsivarsista ja jaloista yhteen ja pitelivät, sateesta
märkinä ja vapisevina, nuorain päitä käsissään; sillä musta niinkuin
heidän valkeansa hiilet, jonka rankkasade oli sammuttanut, oli tämä
yö, ja kuka olisi voinut seurata pakenevaa sellaisessa pimeydessä ja
Jumalan ilmassa.

Mutta Josua ei ajatellut salaista pakoa. Sill'aikaa kuin egyptiläiset
vapisivat ja vaikeroivat, luullen kuulevansa Sethin jyrisevää ääntä,
ja sokaisevat tulisoihdut leimahtelivat pilvistä, tunsi hän vain
vihastuneen Jumalan läheisyyden, jonka kiivaus ja viha oli hänenkin.
-- Hän tunsi itsensä hänen kaikkia murtavan kaikkivaltiaisuutensa
todistajaksi ja ylpeämpänä kohosi hänen rintansa, kun hän itsekseen
kertoi olevansa kutsuttu kantamaan valtavista valtavimman miekkaa.



Kahdeskymmenes Luku.


Myrsky, mikä nousi pimeän tullessa, kohosi niemekkeenkin ylitse.
Järvet kävivät korkeissa laineissa ja ruokomeri, joka lykkäsi
siihen etelästäpäin poukaman, niinkuin iilin tuntosarvet, oli aivan
raivoissaan.

Tuonnempana pohjoisessa, missä faraon sotajoukko etelän Migdolin,
Etham-linjan vahvimman linnoituksen, suojaan oli leiriytynyt,
tuiskusi myrskyn pyörittämä hiekka ilmassa ja kuninkaan ja
etevämpien korttelissa olivat vasarat alituisessa liikkeessä, joilla
telttapylväitä lyötiin syvempään maahan; sillä tuulen tempomat peitot,
villa- ja pellavakankaat, mitkä muodostivat faraon ja hänen seurueensa
liikkuvat asunnot, uhkasivat nykäistä tukevia pylväitä irti.

Pohjassa riippui mustia pilviä, mutta kuu ja tähdet olivat usein
näkyvissä ja toisinaan välähti kaukainen salama pimeydessä. Taivaan
vesi näkyi tänään välttävän tätä sateetonta maankaistaletta
ja kaikkialla loimusi nuotioita, joita sotilaat taajoissa,
kaksinkertaisissa piireissä ympäröivät, ikäänkuin elävänä suojana,
estääkseen myrskyn hajoittamasta heitä toisistaan.

Vartijoilla oli raskas palvelus; sillä vaikka ilma oli tukahduttava,
huolimatta pohjatuulesta, puhalsi se kuitenkin täysillä palkeilla ja
tuprutti aina uutta hiekkaa kasvoihin.

Leirin pohjoisimmalla portilla astui ainoastaan kaksi vartijaa, väijyen
edes ja takaisin, mutta ne olivat kylläksi, sillä pahan ilman tähden ei
ollut ketään näkynyt, joka olisi pyytänyt päästä ulos tai sisään. Vasta
kolme tuntia auringonlaskun jälkeen ilmestyi eräs solakka, nuori mies,
puoleksi poika, puoleksi nuorukainen, joka vakavin askelin lähestyi
vartijoita näyttääkseen heille lähettilään merkkiä ja kysyäkseen heiltä
prinssi Siptah'n telttiä.

Hänellä näkyi olleen vaivalloinen matka, sillä hänen paksut, mustat
hiuksensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen jalkansakin olivat pölyllä
ja kovettuneella savella peitetyt. Kuitenkaan ei hän herättänyt mitään
epäluuloa; sillä hänellä oli itsetietoisen, vapaan ryhti, hänen
lähettiläsmerkkinsä parhaimmassa järjestyksessä ja näyttämänsä kirje
oli todellakin osoitettu prinssille. Eräs jyvävarastojen kirjuri, joka
toisten virkamiesten ja alapäällikköjen kanssa istui lähimmän nuotion
ääressä, oli sen vahvistanut.

Kun nuorukaisen ulkonäkö miellytti useimpia ja hän tuli Taniksesta ja
toi ehkä uutisia, tarjottiin hänelle paikka ja osa ateriasta nuotion
ääressä; mutta hänellä oli kiire.

Kiittäen epäsi hän tarjouksen, vastasi kysyville lyhyesti ja nopeasti
ja pyysi lepääviltä liehtaria. Sellainen annettiinkin hänelle
viipymättä. Mutta pian sai hän nähdä, ettei ollutkaan aivan helppo
päästä, kuningasperheesen kuuluvan henkilön luo; sillä faraon, hänen
sukulaisensa ja arvomiesten teltat olivat erityisessä, raskasaseisten
kilvillä aidatussa paikassa, leirin keskustassa, ja kun hänen piti
astua tälle paikalle, neuvottiin hän toisesta toiseen ja hänen
lähettiläsmerkkinsä ja prinssin kirje tarkastettiin moneen kertaan.
Hänen liehtarinsakin lähetettiin takaisin ja hänen sijaansa astui
eräs korkea herra, jota kutsuttiin kuninkaan silmäksi ja korvaksi, ja
joka rupesi työskentelemään kirjeen sinetin kanssa. Lähettiläs pyysi
kuitenkin jyrkästi sitä takaisin saadakseen ja niinpian kuin hänellä
taaskin oli se kädessään ja hänelle osoitettiin kahta toisensa vieressä
seisovaa, myrskyssä heiluvaa telttaa, joista toisessa majaili prinssi
Siptah, toisessa Kasana, Hornecht'in tytär, jota hän oli kysynyt,
kääntyi hän sen hovimiehen puoleen, joka astui ensimäisestä teltasta
ulos, näytti hänelle kirjoituksen ja pyysi häntä viemään hänet prinssin
luo. Mutta hovimies tarjoutui hänen sijassaan viemään kirjeen herralle,
jonka hovimestari hän oli ja Efraim -- sillä hän oli lähettiläs -- oli
valmis siihen suostumaan, jos hän oitis toimittaisi hänelle pääsyn
nuoren lesken luo. Hovimestari näkyi suuresti huolehtivan saadakseen
kirjoituksen käsiinsä ja tarkasteltuaan Efraimia kiireestä kantapäähän
saakka kysyi hän, tunsiko hän Kasanan, ja kun toinen tämän myönsi
ja lisäsi itsellään olevan suullisen sanoman, sanoi egyptiläinen
hymyillen: "Hyvä sitten, mutta sellaisilta jaloilta täytyy meidän
suojella mattojamme ja sinä näyt minusta muutoinkin väsyneeltä ja
tarvitsevasi jotakin vahvistavaa. Seuraa minua!"

Sitten vei hän hänet pienen teltan luo, jonka edustalla eräs vanha orja
ja eräs toinen, joka tuskin oli päässyt lapsuuden vuosistaan, istuivat
valkean ääressä ja lopettivat ehtooateriansa valkosipuli-kimpulla.
Nähtyään herransa kavahtivat he pystyyn, mutta hän käski vanhuksen
pesemään lähettilään jalat, nuoremman taas pyytämään hänen nimessään
lihaa, leipää ja viiniä prinssin keittäjiltä. Sitten vei hän Efraimin
telttaansa, jota lyhty valaisi, ja kysyi häneltä kuinka hän, joka ei
näkynyt olevan orja eikä halpa-arvoinen poika, oli saanut niin kurjan
näön. Siihen vastasi lähettiläs, että hän tiellä oli sitonut erään
pahasti loukkaantuneen haavoja helmansa yläliepeellä ja nyt kopeloi
hovimies oitis säiliötään ja ojensi hänelle hienon liinasen.

Efraimin vastaus, joka todellakin oli lähes totta, oli antanut
hänelle niin vähän ajatuksen aihetta ja kuulunut niin suoralta, että
hovimestari uskoi sen ja tämän hyvyys näkyi Efraimista ansaitsevan
kaikkea kiitosta, jonka vuoksi ei hän myöskään sanonut vastaan, kun
hovimestari, sinettiä rikkomatta, harjaantuneella kädellä, käsitteli
kokoonkäärittyä papyruskääröä, eroitti toisistaan yksityisiä lehtiä ja
kurkisteli aukkoihin nähdäkseen kirjeen sisältöä. Samalla leimahtivat
hovimiehen ympyriäiset silmät kirkkaasti ja nuorukaisesta näytti,
niinkuin olisivat tämän miehen kasvot, mitkä ensin täyteläisyydessään
ja siloudessaan näkyivät kuvastavan suurta sydämen hyvyyttä, kissan
kasvojen näköiset.

Kohta kun hovimestari oli päättänyt tehtävänsä, kehoitti hän
nuorukaista vahvistamaan itseänsä kaikessa levossa ja esiintyi
vasta sittenkun Efraim hyvin puhdistettuna, uudella liinaisella
siteellä nilkkainsa ympäri ja voidelluilla, lemuavilla hiuksilla,
oli kurkistanut peiliin ja juuri oli panemaisillaan leveän kultaisen
rannerenkaan käsivartensa ympäri.

Tässä oli hän viipynyt hyvän aikaa; sillä hän tiesi menevänsä suuria
vaaroja kohti; mutta tämä rengas oli hänen ainoa kallis omaisuutensa
ja vankeudessa ollessaan oli hänellä ollut vaivaa salata se liepeensä
alla. Hänellä voi vielä olla siitä hyötyäkin; mutta; pannessaan sen
päälleen enensi hän vaaraa tulla tunnetuksi.

Mutta oma kuva, minkä hän peilissä näki, turhamaisuus ja toivo olla
Kasanalle mieliksi voittivat varovaisuuden ja järkevän harkinnan, ja
pian kimalteli hänen käsivarrellaan tuo leveä, kallis koristus.

Hovimestari seisoi hämmästyneenä tuon kauniin, ylevän ja ylpeästi
katselevan nuorukaisen edessä, joksi tuo halpa lähettiläs niin pian
oli muuttunut, ja hänen huulilleen tunkeutui kysymys, kuuluisiko hän
Kasanan sukulaisiin, ja kun se kiellettiin, mitä sukua hän oli.

Silloin katsahti Efraim hetkisen maahan epäröiden ja pyysi sitten
egyptiläisiä säästämään häneltä vastauksen, kunnes hän oli puhunut
Hornechtin tyttären kanssa.

Toinen katseli häntä, päätään pudistellen vielä kerran, mutta enempää
ei hän tiedustellut, sillä mitä hän kirjeestä oli urkkinut, oli
salaisuus, mikä sen tiettävälle saattaisi tuottaa kuoleman, ja tuo
ylevä, nuori lähettiläs oli varmaankin jonkun mahtavan miehen poika,
joka kuului hänen herransa, prinssi Siptah'n salaliittolaisiin.

Vahvassa, rehevässä ruumiissaan tunsi hovimies väristyksen ja
myötätuntoisuudella ja kunnioituksella katseli hän nyt tuota
kukoistavaa ihmistaimea, joka niin nuorena antautui vaarallisiin
yrityksiin.

Hänen herransa oli tähän saakka ainoasti viittailemalla vetänyt hänet
salaisuuteen ja vielä olisi ollut mahdollista hänelle erottaa oman
kohtalonsa hänen kohtalostaan. Jos hän tämän teki, niin odotti häntä
murheeton vanhuus, mutta jos hän seurasi prinssiä ja tämän aikeet
onnistuivat, kuinka korkealle voisi hän kohotakaan! Peljättävä ja
seurauksista rikas oli valinta, minkä eteen hän, monen lapsen isä,
näki itsensä asetetuksi. Otsa hikisenä ja kykenemätönnä selvästi
ajattelemaan vei hän Efraimin Kasanan teltan eteen ja riensi sitten
herransa luo.

Keveässä paalurakennuksessa, verhottuna raskailla kirjavilla kankailla,
missä nuori leski asui, oli hiljaisuus vallalla.

Kovasti tykyttävällä sydämellä lähestyi Efraim sisäänkäytävää, ja kun
hän vihdoin rohkaisi itsensä ja nosti maahan kiinnitetyn esiripun,
jota tuuli puhalsi niinkuin purjetta, katsoi hän pimeään huoneesen,
johonka oikealta ja vasemmalta puolelta liittyi samallainen. Toisessa
oli yhtä pimeä kuin keskimmäisessäkin; mutta oikeanpuoleisesta loisti
monen ra'on läpitse liehuva valo. Teltta oli kolmijakoinen tasaisella
katolla, joita hän jo usein oli nähnyt, ja tuossa valaistussa huoneessa
oli varmaankin se, johonka hän tunsi itsensä vedetyksi.

Ettei joutuisi uuden epäilyksen alaiseksi, täytyi hänen voittaa
arkamaisuutensa, ja jo oli hän kumartunut ja vetänyt takaisin silmukan,
millä esirippu oli kiinnitetty hakoihin maassa, kun valaistun huoneen
ovi aukeni ja eräs naisolento astui pimeään keskihuoneesen.

Oliko se Kasana? Uskaltaisiko hän puhutella häntä? Se täytyi tapahtua!

Kokoon puristetuin käsin ja syvästi hengittäen rohkaisi hän itsensä,
niinkuin olisi kysymys hiipiä kutsumattomille sulettuun kaikkein
pyhimpään osaan temppelistä. Sitten lykkäsi hän esiripun syrjään ja
hiljaisella huudahduksella otti hänet tuo ennen huomaamansa nainen
vastaan. Mutta Efraim sai äkkiä malttinsa takaisin; sillä valonsäde oli
langennut vaimon kasvoille ja se, joka hänen edessään seisoi, ei ollut
Kasana, vaan hänen imettäjänsä, joka oli seurannut häntä vankien luo
ja sitten leiriin. Hänkin tunsi Efraimin ja tuijotti häneen ikäänkuin
olisi hän haudasta noussut.

He olivat hyvin tutut toisilleen; sillä kun hän ensikerran oli tullut
joutsiampujain huoneesen, oli tuo vaimo valmistanut hänelle kylvyn ja
balsamilla sivellyt hänen haavojaan, ja ollessaan toistamiseen saman
katon alla, oli hän emäntänsä kanssa ollut hänen hoitajansa. Monta
hetkeä olivat he silloin puhuneet keskenään ja hän tiesi, että hän
oli hänelle hyvä, sillä kädellään oli hän, äidillisellä hellyydellä,
häntä sivellyt, sill'aikaa kun hän puoleksi hereillään, puoleksi
uneksien oli kuumeessa maannut, ja myöhemmin oli hän tiedustellut hänen
kansastaan ja hän oli vihdoin tunnustanut Efraimille, että hän johtui
syrialaisista, jotka olivat sukuja heprealaisille. Niinpä ei Efraimin
puhekaan ollut hänelle aivan outoa; sillä vasta kaksikymmen-vuotisena
naisena oli hän suuren Ramseksen muiden vankien kanssa tuotu Egyptiin.
-- Efraim, sanoi hän myös mielellään, muistutti häntä hänen pojastaan,
tämän vielä nuorena ollessa.

Tältä vaimolta ei ollut nuorukaisella mitään pahaa peljättävänä ja
sentähden tarttui hän nyt hänen käteensä ja kuiskasi hänelle, että
hän oli vartijoita paennut ja tuli hänen emäntänsä luo saamaan hänen
neuvojaan.

Sana "paennut" riitti vanhusta rauhoittamaan;. sillä mitä hän ymmärsi
hengillä, se karkoitti toiset pakoon, mutta itse ei hän paennut.
Rauhoitettuna, siveli hän nuorukaisen kiharoita ja käänsi, ennenkuin
Efraim oli lopettanut kuiskutuksensa, hänelle selkänsä, rientääkseen
valaistuun huoneesen ja antaakseen emäntänsä arvata, kenenkä hän tuolla
ulkona oli tavannut.

Vähän myöhempään seisoi Efraim sen naisen edessä, joka oli tullut
hänen elämänsä johtavaksi tähdeksi. Posket hehkuvina katseli Efraim
hänen kauneihin, mutta kyyneleistä punaisiin kasvoihinsa, ja vaikka
hän saikin piston sydämeensä, kun Kasana, ennen tervehtämistään,
kysyi häneltä, seurasiko Hosea hänen mukanaan, unohti hän kumminkin
tämän turhamaisen tuskan, huomattuaan, että hän ystävällisillä
silmillä katseli häntä. Mutta Kasanan kysyttyä imettäjältä, eikö
Efraim näyttänyt hänestä terveeltä ja reippaalta ja lisäksi vielä
miehuullisemmalta kuin ennen, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän
todella kasvanut ja hänen sydämensä tykytti nopeammin.

Aina yksityiskohtiin saakka tahtoi Kasana tietää, kuinka Hosealle
oli käynyt, mutta Efraimin noudatettua hänen tahtoansa ja vihdoin
annettuaan halulleen perään puhua omasta kohtalostaan keskeytti Kasana,
hänet neuvotellakseen imettäjän kanssa, kuinka hänet kätkettäisiin
kutsumattomilta silmiltä ja uusilta vaaroilta -- ja pian oli neuvo
keksitty.

Ensiksi sulki vanhus Efraimin avulla teltan pääoven niin tarkasti kuin
mahdollista, mutta sitten osoitti hän hänelle pimeän huoneen, mihinkä
hänen oli nopeasti ja hiljaa vetäytyminen, niin pian kuin hän vain
hänelle viittasi.

Kasana oli sill'aikaa kaatanut pikarillisen viiniä Efraimille ja
kun hän imettäjän kanssa palasi, vaati hän hänen laskeutumaan alas
giraffitaljalle hänen jalkainsa juureen ja kysyi häneltä sitten
itse, kuinka hänen oli onnistunut paeta vartijoilta ja mitä hän
tulevaisuudelta odottaisi. Ennakolta tahtoi hän ilmoittaa hänelle, että
hänen isänsä oli jäänyt Tanikseen ja ettei hänen senvuoksi tarvinnut
huolehtia, että hänen isänsä tulisi tuntemaan ja pettämään hänet.

Hänestä voitiin nähdä ja kuulla, kuinka paljon tämä jälleen näkeminen
ilahdutti häntä, niinpä, kun Efraim alkoi kertomuksensa sillä, että
prinssi Siptah'n käsky riisua vangeilta kahleet, josta heidän kuitenkin
oli ainoastaan Kasanaa kiittäminen, oli hänelle tehnyt pakenemisen
mahdolliseksi, löi hän kuin lapsi kätensä yhteen. Sitten synkistyi
hänen kasvonsa ja syvästi huo'aten pitkitti hän, että ennen Efraimin
tuloa oli hänen sydämensä ollut melkein murtumaisillaan valituksista
ja kyyneleistä, mutta Hosea saisi tietää, mitä nainen voi uhrata
hartaimman halunsa vuoksi.

Efraimin vakuutuksen, että hän ennen pakoaan oli tarjoutunut
irroittamaan hänenkin siteensä, palkitsi hän kiitollisin sanoin ja
kuultuaan, että Josua oli kieltäytynyt vastaanottamasta sisarenpojan
apua, ettei hän tekisi turhaksi sen aikeen menestymisen, minkä hän
niin viisaasti oli hänelle miettinyt, huusi Kasana kostein silmin
imettäjälleen, että niin saattoi ainoastaan tämä mies menetellä.

Jännityksissä ollen seurasi hän pakolaisen kertomusta ja keskeytti
hänet usein osaa-ottavilla kysymyksillä.

Että nuo tuskalliset päivät ja yöt, mitkä olivat hänen takanaan, olivat
niin onnellisesti päättyneet, tuntui hänestä autuaalta unelta, niinkuin
hämärältä tarinalta, eikä pikaria, minkä Kasana ahkerasti täytti, olisi
tarvittukaan tehdäkseen hänestä vilkkaan kertojan.

Puheliaampana kuin koskaan ennen kuvaili hän; kuinka hän rotkossa oli
sattunut irtonaisille kiville ja niiden mukana päistikkaa suistunut
syvyyteen. Tuolla alhaalla oli hän luullut kaikki kadotetuksi; sillä
kohta kun hän oli sorasta vapautunut, mikä häntä peitti, rientääkseen
suolalammikolle, oli hän kuullut vartijain vihellyksen.

Mutta lapsuudesta aikain oli hän ollut hyvä juoksemaan, ilmansuunnan
tuntemisen tähtein valossakin oli hän oppinut kotikentillä ja niin oli
hän katsomatta oikeaan tai vasempaan rientänyt eteenpäin, niin paljon
kuin jalat vain kannattivat, etelää kohti ja yhä vain etelään. Usein
oli hän pimeässä kompastunut kiviin ja erämaan kuoppiin, mutta vain
nopeasti noustakseen ja edemmäksi kiiruhtaakseen, syöstäkseen etelään,
missä hän tiesi Kasanan olevan, hänen, jonka vuoksi ei hän välittänyt
mitä viisaammat olivat hänelle neuvoneet, hänen, jonka vuoksi hän oli
valmis uhraamaan hengen ja elämän.

Mistä hän sai rohkeutta tätä tunnustamaan, ei hän tietänyt, ei Kasanan
lyönti viuhkalla eikä imettäjän uhkaava huuto "katsoppas vain poikaa!"
hillinneet häntä, ei; hänen säteilevät silmänsä etsivät ennemmin
tästälähin, kuten ennenkin, hänen silmiänsä, kertoessaan eteenpäin.

Toisen koiran, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt, oli hän heittänyt
kalliota vasten, toisen karkoittanut kiven heitoilla, kunnes se
ulvoen oli paennut pensaikkoon. Toisia vainoojia ei hän ollut
nähnyt yöllä eikä koko seuraavana päivänä. Vihdoin oli hän jälleen
löytänyt kuljetun tien ja maakansaa, jotka osoittivat hänelle tien,
jota faraon sotajoukko oli kulkenut. Puolipäivän aikana oli hän
väsymyksen valtaamana nukahtanut erään sykomorin varjoisaan siimekseen
ja herättyään oli aurinko jo mailleen menemäisillään. Kovin oli
hän nälissään ollut ja sentähden oli hän ottanut muutamia nauriita
läheisestä kedosta. Mutta sen omistaja oli äkkiä juossut uhaten eräästä
vesihaudasta hänen kimppuunsa ja tuskalla oli hän päässyt häntä pakoon.

Osan yöstä oli hän tietä pitkin vaeltanut, mutta sitten oli levähtänyt
erään kaivon ääreen; sillä hän tiesi, että petoeläimet kammoksuvat
paljon käytyjä paikkoja.

Auringonlaskun jälkeen oli hän pitkittänyt marssiaan ja oli seurannut
tietä, jota sotajoukkokin oli kulkenut. Kaikkialla oli hän löytänyt
sen jälkiä, ja kun hän vähää ennen puoltapäivää uupuneena ja nälissään
oli tullut erääsen kylään, joka sijaitsi Setikanavan kastelemalla
viljellyllä maakaistaleella, mietti hän itsekseen, josko hänen pitäisi
myydä kultaisen rannerenkaansa saadakseen voimallisempaa ravintoa sekä
hankkiakseen itselleen vähän hopeata ja kuparia. Mutta häntä huoletti,
että häntä pidettäisiin ehkä varkaana ja että hän uudelleen joutuisi
vankeuteen, sillä hänen hameensa oli orjantappuroissa revennyt ja
anturat olivat jo kauvan aikaa sitten pudonneet jaloista. Hän oli
luullut, että kovasydämisetkin surkutteleisivat hänen kurjuuttansa,
ja sentähden oli hän kolkuttanut erään talonpojan ovea ja kerjännyt,
niin katkeralta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta maanmieheltä ei hän
ollut saanut muuta kuin sen pilkallisen kehoituksen, että niin nuori,
voimakas poika voisi kyllä liikuttaa käsivarsiaankin ja saattaisi
jättää armolahjat heikoille ja vanhoille. Eräs toinen talonpoika oli
uhannut häntä lyödäkin; mutta kun hän jo allapäin vaelsi eteenpäin, oli
eräs nuori vaimo, jonka hän oli huomannut tuon raivoisan talonpojan
huoneen edustalla, seurannut häntä ja pistänyt leivän sekä muutaman
taatelin hänen käteensä ja nopeasti kuiskannut hänelle, että kylää oli
faraon läpikulkiessa liiaksi verotettu, muutoin olisi hän parempaakin
antanut hänelle.

Niin hyvältä kuin tämä odottamaton lahja, minkä hän oli nauttinut
lähimmällä kaivolla, ei ollut vielä mikään juhla-ateria hänelle
maistunut; mutta hän ei maininnut Kasanalle, että se oli tullut hänelle
karvaaksi epäilyksen vuoksi josko hänen pitäisi täyttää Josuan kehoitus
palata kansalaistensa luo vai noudattaa ikäväänsä, mikä veti hänet
Kasanan luo.

Epätietoisena oli hän vaeltanut eteenpäin, mutta sallimus näkyi
ottaneen huolekseen tien osoittamisen hänelle; sillä sittenkuin hän
oli vaeltanut noin puolen tuntia ja vihdoin aution maan lävitse,
oli hän tien ohella tavannut erään nuoren, ikäisensä miehen, joka
valittaen piteli jalkaansa käsillään. Hän oli säälien lähestynyt häntä
ja oli ihmeekseen tuntenut hänet Kasanan isän edelläjuoksijaksi ja
lähettilääksi, jonka kanssa hän usein oli puhunut.

"Apu, meidän nopea nubialainen juoksija?" keskeytti nuori vaimo hänet
ja Efraim myönsi sen sekä kertoi sitten vielä, että lähettiläs oli
tullut lähetetyksi viemään niin pian kuin mahdollista kirjeen prinssi
Siptah'lle, ja nopeajalkainen poika, joka oli tottunut juoksemaan
herransa jalojen hevosten edellä, oli kulkenut tietä niinkuin nuoli ja
olisikin kaksi tuntia myöhemmin ennättänyt päämaaliin, ellei hän olisi
jalkaansa tallannut vaunun pyörän rikkoman pullon teräviin säröihin, --
ja hänen haavansa oli tullut syväksi ja hirveäksi.

"Ja sinä autoit häntä?" kysyi Kasana.

"Mitä taisin minä muuta?" kuului vastaus. "Olihan hän jo puoleksi
uupunut veren vuodosta ja kalpea kuin kuolema. Niin kannoin minä hänet
lähimpään vesihautaan ja pesin hänen haavansa puhtaaksi ja voitelin ne
hänen balsamillaan."

"Vuosi sitten panin minä itse tuon pienen rasian hänen taskuunsa",
vakuutti tuo helposti liikutettu imettäjä ja kuivasi silmiään; mutta
Efraim vahvisti sen, sillä Apu oli kiitollisesti kertonut sen hänelle.
Sitten pitkitti hän taas:

"Hameeni liepeen repäsin täydellisesti palasiksi ja sidoin hänet
niinhyvin kuin osasin. Sitten kehoitti hän minua ehtimiseen
kiiruhtamaan ja otti esiin lähettiläsmerkin ja kääryn, mitkä hänen
herransa oli hänelle antanut, ja tietämättömänä onnettomuudestani
pyysi hän minua, hänen sijassaan, viemään kirjeen prinssille. Oi
kuinka kernaasti otinkaan sen huolekseni ja toinen tunti ei ollut
vielä kulunut, kun minä saavutin leirin. Kirje on prinssin käsissä ja
täällä olen minä ja huomaan sinusta, että se ilahduttaa sinua. Mutta
niin onnellinen kuin minä olen istuessani täällä jalkaisi juuressa ja
katsellessani sinua, niin kiitollinen kuin minä olen, ettäs olet minua
kuullut, ei ole varmaan kukaan ollut, ja kytkekööt minut vaikka jälleen
kahleisiin, tyynesti tahdon sen kärsiä, kun sinä minulla vain hyvänä
pysyt! Oi, olihan onnettomuuteni niin suuri! Ei ole minulla isää eikä
äitiä eikä ketään, joka minua rakastaa. Mutta sinä, sinä ainoasti olet
minulle kallis ja ethän todellakaan sysää minua luotasi?"

Aivan haltioissaan oli hän huudahtanut viimeiset sanat ja innostuksen
vallassa sekä viimeisten päiväin ja hetkien kauhistavien ponnistusten
perästä voimattomana hillitsemään eteenpäin riehuvia tunteita, nyyhki
nuorukainen, joka vielä oli niin lähellä lapsuutensa vuosia ja huomasi
itsensä kokonaan asetetuksi oman onnensa varaan ja kaikesta erotetuksi,
mikä ennen oli ollut hänen turvansa ja suojansa, ja arkana niinkuin
hätäinen nuori lintu, joka etsii turvaansa äidin siipein suojassa,
kätki hän tulvivissa kyyneleissä päänsä Kasanan helmaan.

Silloin valtasi lämmin sääli tuon helläsydämisen nuoren naisen ja hänen
silmänsä tulivat kosteiksi. Ystävällisesti laski hän kätensä hänen
päälaelleen ja tuntiessaan tuon itkevän ruumiin värisevän nosti hän
hänen päätänsä molemmin käsin, suuteli hänen otsaansa ja poskiansa,
katseli kostein silmin hymyillen hänen silmiinsä ja huusi: "Sinä kurja,
narrimainen nuorukainen! Miksi en sitten olisi sinulle hyvä tai ajaisin
sinut tyköäni pois? Sinun enosi on minulle ihmisistä rakkain ja olethan
sinä ikäänkuin hänen poikansa. Teidän hyväksenne olen ottanut omakseni
jo paljon huolta, minkä minä muutoin olisin poistanut tyköäni kauvaksi,
kauvaksi!... Mutta nyt se pitkittyköön ja mitä muut minusta ajattelevat
ja sanovat, siitä en huoli, kunhan vaan tuo ainoa onnistuu, minkä
vuoksi uhraan ruumiini ja henkeni ja kaikki, mitä minä muutoin pidän
arvossa! Odota vain, sinä kurja hillimätön poika". -- ja tässä suuteli
hän häntä toistamiseen poskille -- "Onnistuu kai minulle tasoittaa tie
sinulle! Mutta nyt on kylliksi!"

Tämä kehoitus kuului jälleen vakavammalta ja sen tarkoituksena oli
hillitä tuon innokkaan pojan kasvavaa kiihkoa. Mutta äkkiä ponnahti hän
ylös ja huusi tuskallisen hätäisesti: "Pois, pois paikalla!"

Miehen askeleet, jotka lähestyivät telttaa ja imettäjän varoittava
sana, olivat ajaneet tämän ankaran käskyn nuoren vaimon huulille ja
Efraimin tarkka kuulo käsitti hänen levottomuuttaan sekä vaati häntä
seuraamaan vanhusta pimeään huoneesen ja siellä huomasi hän, että
muutaman silmänräpäyksen viipyminen olisi ilmaissut hänet; sillä jo
aukeni teltan esirippu ja eräs mies astui keskisen huoneen läpitse,
missä Kasana -- nuorukainen kuuli sen hyvin -- tervehti uutta vierasta
liiankin ystävällisesti ja ikäänkuin hämmästyisi hän hänen myöhäisestä
tulostaan.

Imettäjä oli sillävälin temmannut oman kauhtanansa, heittänyt sen
pakolaisen alastomille hartioille ja kuiskuttanut hänelle: "Ole ennen
auringon nousua teltan läheisyydessä, mutta älä astu sinne, henkesi
uhalla, ennenkuin minä huudan sinua. Sinulla ei ole isää eikä äitiä
ja minun lapseni, Kasana -- oi, sitä kultaista, rakastavaa sydäntä!
-- kaikesta hyvästä on hän parhain, mutta kelpaako hän kokemattoman
huimapään ohjaajaksi, se on toinen kysymys. -- Kertomuksesi kestäessä
olen minä monenlaisia ajatellut ja koska minä tarkoitan sinulle hyvää,
niin tahdon minä sanoa sinulle: Sinulla on eno, joka -- lapsellani
on kyllä oikein -- joka kaikista miehistä on parhain ja minä tunnen
ihmiset. Mitä hän sinulle neuvoo, tee se; sillä se on sinulle
varmaankin terveellistä! Tottele häntä! Ja jos hänen käskynsä vie sinut
kauvaksi täältä ja Kasanan luota, niin sen parempi sinulle. Me kuljemme
vaarallisia teitä ja ellei se tapahtuisi Hosean tähden, niin olisin
minä koettanut molemmin käsin pidättää häntä. Mutta hänen tähtensä
-- minä olen vanha vaimo; mutta tämän miehen tähden, menisin vielä
vaikka tuleen. Todella surettaa minua enemmän kuin voin sanoakaan tämän
puhtaan, sydämestään hyvän lapsen ja sinun tähtesi, jonka kaltainen
minun poikani kerran oli, ja sentähden kerron minä vain: Noudata
enoasi, poika! Tee niin, muutoin joudut hukkaan ja se olisi vahinko!"

Odottamatta vastausta lykkäsi hän pojan telttaseinäin välillä olevaa
aukkoa kohti ja odotti kunnes Efraim pääsi ulos. Sitten pyyhki hän
silmiään ja astui niinkuin sattumalta valaistuun huoneesen, mutta
Kasanalla ja hänen myöhäisellä vieraallaan oli asioita toimitettavia,
jotka eivät sietäneet todistajaa ja hänen "rakas lapsensa" salli hänen
ainoastaan sytyttää lampun kolmihaaraisen kynttiläjalan vieressä ja
käski hänen mennä levolle.

Hän totteli häntä ja pimeässä huoneessa, missä hänen vuoteensa oli
hänen emäntänsä vieressä, laskeusi hän levolle, kätki kasvonsa käsiinsä
ja itki.

Imettäjästä tuntui niinkuin olisi maailma mullin mallin. Hän ei
enään käsittänyt Kasanaa, sydänkäpystään, sillä hän antoi puhtauden
ja kunnian alttiiksi miehelle, joka -- sen tiesi hän -- oli hänelle
vastenmielinen.



21 Luku.


Sen teltan varjossa, josta Efraim oli hiipinyt ulos, kyyristyi hän alas
ja painoi korvansa aivan kudottuun seinään kiinni. Varovasti oli hän
tehnyt pienen aukon telttavaatteen neulomukseen ja niin voi hän nähdä
ja kuulla mitä tuon rakastetun vaimon valaistussa huoneessa tapahtui.

Myrsky pidätti jokaisen, jota ei palvelus kutsunut ulos, teltassa, ja
Efraimin tarvitsi sitä vähemmin peljätä, jota syvemmällä varjossa se
paikka oli, missä hän piiloutui. Imettäjän kauhtana peitti hänet ja
vaikka kylmän väreet yhtä mittaa väristyttivät hänen nuoria jäseniään,
niin oli siihen syynä tuo katkera tuska, mikä vihloi hänen sieluansa.

Prinssi, suuri ja mahtava oli se mies, jonka rintaa vasten hän näki
Kasanan nojaavan päätänsä, eikä tuo huikenteleva vaimo aina estellyt
tuota rohkeata miestä, kun hänen suunsa etsi noita huulia, joiden
suuteloa hän niin kiihkoisesti halasi.

Hänelle, Efraimille, ei ollut Kasana mitään velkaa, mutta hänen
enolleen kuului hänen sydämensä, hänelle oli hän ennen kaikkia miehiä
antanut etusijan, hänen vapauttamisekseen oli hän selittänyt olevansa
valmis ottamaan kauheintakin tehdäkseen ja nyt näki hän omin silmin,
että hän oli kavala ja uskoton, että hän salli toisellekin, mitä
ainoastaan yhdelle ainoalle kuului. Hänellekin oli hän osoittanut
ystävyyttään, mutta ne olivat vain muruja, mitkä Hosean pöydältä
putosivat, hän oli -- sen tunnusti hän punastuen -- tehnyt äsken
ryöviön enoltaan ja kuitenkin tunsi hän itsensä haavoitetuksi,
loukatuksi, petetyksi ja palavan mustasukkaisuuden villitsemäksi enonsa
puolesta, jota hän kunnioitti, ja jota hän rakastikin, jos kohta hän
olikin asettunut hänen toiveitaan rastaan.

Ja Hosea? Niinkuin hän itse ja niinkuin tuo ruhtinaallinen herra tuolla
ja jokainen, täytyi hänenkin tuntea kaipausta hänen peräänsä huolimatta
hänen omituisesta käytöksestään kaivon luona tien ohessa -- eihän ollut
muu mahdollista -- ja nyt nautti Kasana, turvattuna tuon onnettoman
vangin vihasta, uskottomana toisen lemmestä!

Siptah, hän oli kuullut sen heidän viimeisessä kohtauksessaan, oli
hänen enonsa vihollinen ja juuri hänelle kavalsi hän tuon rakastetun!

Aukko telttaseinässä näytti hänelle kaikki, mitä tuolla sisällä
tapahtui, mutta monesti sulki hän silmänsä ei nähdäkseen mitään.
Useammasti kiinnitti kuitenkin tuo harmittava näky salaisella
tenhovoimallaan hänet ja silloin olisi hän mieluimmin repinyt
telttavaatteen kahtia, lyönyt tuon inhotun maahan ja huutanut vasten
tuon uskottoman silmiä Hosean nimen ja kovimpia sanoja.

Häntä vallitseva polttava intohimo oli, hänen huomaamattaan, muuttunut
vihaksi ja ylenkatseeksi. Onnellisimpana kaikista ihmisistä oli hän
pitänyt itseänsä ja nyt oli hän äkkiä tullut onnettomimmaksi. Sellainen
sysäys korkeimmasta korkeudesta syvimpään syvyyteen, luuli hän, ei
ollut vielä kenellekään tapahtunut.

Imettäjällä oli ollut oikein. Mitä hänellä oli tuolta uskottomalta
odotettavana, ei ollut muuta kuin kurjuutta ja epätoivoa!

Kerran hypähti hän jo ylös paetakseen, mutta silloin kuului taaskin
hänen suloisesti kaikuvan naurunsa viehättävä ääni ja salaiset voimat
pakottivat häntä jälleen kuulemaan.

Alussa oli hänen kiehuva verensä suhissut niin kovasti korvissa, että
hän tunsi itsensä kykenemättömäksi seuraamaan keskustelua valaistussa
telttahuoneessa. Mutta vähitellen oli hän saanut ymmärryksen koko
lauseitten sisällöstä ja nyt käsitti hän kaikki, mitä he sanoivat, eikä
yhtään sanaa kadonnut häneltä heidän enemmästä keskustelustaan, ja se
oli kyllä puoleensa vetävää; mutta hän sai kurkistaa syvyyteen, mikä
häntä kauhisti.

Kasana kielsi tuolta häpeemättömältä paljon, mutta sepä vain kiihotti
häntä sitä kiihkoisemmasti pyytämään häneltä kaikki, ruumiin ja sielun,
ja mitä hän hänelle sen edestä lupasi, oli kaikkein korkeinta, oli sija
hänen sivullaan, kuningattaren Egyptin istuimella, jota hän tavoitteli.
Selvästi puhui hän siitä, mutta sitä seuraava oli vaikeata käsittää,
sillä tuolla hillitsemättömällä kosijalla oli kiire -- ja hän keskeytti
usein nuo kiivaasti lausutut lauseet, vakuuttaakseen Kasanaa, jonka
käteen hän samana hetkenä antoi elämän ja vapauden, muuttumattomasta
rakkaudestaan tai rauhoittaakseen häntä, kun hänen liian rohkeat
aikeensa herättivät hänessä tuskaa ja vastenmielisyyttä. Mutta kohta
alkoi hän puhumaan kirjeestä, jonka tuojana Efraim oli ollut, ja
luettuaan ja selitettyään sen tunsi nuorukainen kauhulla tulleensa
osalliseksi kaikkein rikoksellisimpaan yritykseen ja silmänräpäykseksi
sai hän halun paljastaa kavaltajat ja antaa heidät voimallisen käsiin,
jonka perikatoa he miettivät. Mutta hän karkoitti tuon ajatuksen
itsestään ja ajatteli ainoastaan mielihyvällä -- ensikerran tänä
kauheana hetkenä -- että hän piti Kasanan ja tuon suuren herran
kohtalon käsissään. Ja tämä vaikutti suosiollisesti häneen ja antoi
hänelle sen varmuuden ja rohkeuden takaisin, minkä hän oli kadottanut.
Jota halpamaisimpia seikkoja hän edelleen kuuli, sitä varmemmin palasi
totisen ja hyvän kunnioitus häneen jälleen. Sen ohessa muisti hän
enonsakin sanat: "Älä anna suurelle äläkä pienelle syytä arvostella
sinua muutoin kuin kunnioituksella, -- silloin saat kantaa pääsi
korkealla niinkuin ylpein sotasankari purppurapuvussa ja kultaisessa
haarniskassa."

Vuoteellaan Kasanan huoneessa oli hän aina, kuumeen häntä
kouristellessa, kertonut tämän lauseen itsekseen; mutta vankeuden
kurjuudessa ja pa'on kestäessä oli se jälleen kadonnut hänen
mielestään. Vasta hovimestarin teltassa, kun vanha orja piteli
peiliä hänelle, virkistetylle ja voidellulle, oli hän uudestaan
sitä päällemiten ajatellut, mutta nyt se tuli koko hänen sielunsa
herraksi. Ja ihmeellistä! Tuo halpamainen kavaltaja tuolla sisällä
kantoi purppurapukua ja kultaista haarniskaa ja näytti sotasankarilta,
mutta päätään ei hän uskaltanut nostaa vapaasti, sillä työ, jota hän
aikoi panna täytäntöön, voi onnistua ainoastaan valon kauhuisessa
salaperäisyydessä ja oli iljettävän myyrän työn kaltaista, joka
pimeydessä kaivaa maata.

Tuo inhoittava apilan lehti, valhe, petos ja uskollisuuden rikos, oli
hänen työaseensa ja se, jonka hän oli valinnut auttajattarekseen,
oli se vaimo -- sielunsa syvyydessä häpesi hän sitä -- se vaimo,
jonka vuoksi hän jo oli aikeessa uhrata kaikki, mikä hänelle oli
kunniallista, hyvää ja kallista.

Jumalattomuus, jota hän oli opetettu välttämään, muodosti portaat
niissä tikapuissa, jota myöten tuo kehno mies aikoi korkealle kiivetä.
Efraim tiesi sen, sillä prinssin aikomus oli hänen edessään niinkuin
avonainen kirja.

Käärö, minkä nuorukainen oli leiriin tuonut, oli sisältänyt kaksi
kirjettä. Ensimäinen tuli salaliittolaisilta Taniksessa, toinen
Siptah'n äidiltä.

He odottivat häntä pian takaisin ja ilmoittivat hänelle, että
syrialainen Aarsu, vierasten palkkasoturein päällikkö, joka suojeli
linnaa, niinkuin naishuonekin, oli valmiina suosimaan häntä. Jos Amonin
ylimmäinen pappi, joka samalla oli ylituomari, maaherra ja sinetin
vartija, sitten huusi hänet, niin oli hän kuningas, ja linnassa, joka
oli avoinna hänelle, saattoi hän vastustamatta nousta istuimelle. Jos
farao palasi takaisin, niin ottivat henkivartijat hänet vangiksi ja
tappoivat hänen, kuten Siptah, joka ei rakastanut puolinaisia tekoja,
salaisuudessa oli määrännyt, jotavastoin ylimmäinen pappi vaati, että
hän pidettäisiin helpossa vankeudessa.

Muuta ei ollut peljättävää kuin Setin, Meneptah'n toisen pojan liian
aikuista palajamista Thebestä, sillä tämä oli vanhemman veljensä
kuoltua tullut perintöruhtinaaksi ja kirjekyyhkyset olivat eilen
ilmoittaneet, että hän jo oli tulossa. Sen tähden oli Siptah'ia
ja, voimallista pappia, jonka piti häntä huutaa, käsketty kovasti
kiirehtimään.

Sotajoukon mahdollista vastustusta vastaan oli; keksitty tarpeelliset
keinot, sillä kohta heprealaiset kukistettua piti suurin osa,
aavistamatta mitään sotaherransa tapahtuvasta kukistuksesta, viedä
takaisin vanhoihin vartiostoihin. Mutta henkivartijat riippuivat
Siptah'ssa kiinni ja toiset, jotka kulkivat linnaan mukana, voi Aarsu,
jos se tuli kysymykseen, palkkasoturineen helposti voittaa.

"Minun on nyt vain enään", huusi prinssi ja oikaisi itsensä samalla
niinkuin mies, jolle vaikea työ on hyvin onnistunut, "muutamassa
tunnissa Baïn kanssa palajaminen Tanikseen takaisin, antaminen kruunata
itseni Amonin temppelissä ja huudattaa itseni kuninkaaksi sekä vihdoin
tulla faraona linnassa vastaanotetuksi. Muu menee itsestään. Seti, jota
he perintöruhtinaaksi kutsuvat, on yhtä heikko raukka kuin isänsäkin
ja hänen täytyy taipua tapahtuneitten tosiasiain alle, vaikkapa
väkivallalla. Henkivartijain johtaja pitää siitä huolta, ettei Meneptah
enään palaja Ramseskaupunkiin."

Toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu faraolle, oli prinssin
äiti kirjoittanut saadakseen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn
mahdollisimman nopeasti linnaan takaisin, ilman että edellistä
voitaisiin syyttää arkuudesta jättäneensä sotajoukon noin vähää ennen
taistelua. Vaikkei hän koskaan ennen ollut paremmin voinut, vakuutti
hän kuitenkin matelevin valituksin ja rukouksin, että hänen elämänsä
hetket olivat luetut; mutta sitten rukoili hän kuningasta viipymättä
laskemaan hänen poikansa ja ylimmäisen papin Baïn, että hänelle olisi
sallittu ennen loppuansa siunata ainoata lastaan.

Hän tiesi itsellään olevan paljon syntiä, eikä kellään paitsi
ylimmäisellä papilla ollut valtaa tehdä jumalat, hänelle kuolevalle
suosiollisiksi. Ellei hän saisi häntä puhutella, tulisi hän epätoivossa
kuolemaan.

Tämänkin kirjeen oli tuo halpamainen kruunun ryöstäjä julki lukenut,
kutsunut sitä viisaan vaimon kavaluuden mestariteokseksi ja sen ohessa
iloisesti hieronut käsiään.

Kavaltaminen, murha, ulkokultaisuus, petos, pyhimpien tunteitten
väärinkäytös, jopa kaikki mikä kehnoa on, olivat Siptah'n keinoja
istuimelle päästäkseen, ja vaikka Kasana olikin käsiään hykertänyt
ja vuodattanut kyyneleitä, saatuaan tietää, että hän aikoi työntää
faraon tieltä pois, oli hän kuitenkin tullut levollisemmaksi, prinssin
hänelle ilmoitettua, että Kasanan oma isä hyväksyi, mitä hän Egyptin
pelastukseksi, kuninkaan, sen turmelijan, käsistä, oli säätänyt.

Prinssin äidin kirje faraolle, sen äidin, joka neuvoi omaa poikaansa
jumalattomimpaan rikokseen, oli viimeinen, mitä Efraim kuuli, sillä
juuri se herätti monessa heprealaisessa, joka ei ollut tottunut
kunnioittamaan muita siteitä niin kalliina ja puhtaina kuin ne, mitkä
yhdistivät vanhemmat ja lapset toisiinsa, sellaisen kiivauden, että hän
uhaten nosti nyrkkinsä ja sitten kavahti pystyyn sekä avasi huulensa
hiljaisiin sadatuksiin.

Ei hän kuullut kauvemmin, kuinka Kasana antoi prinssin vannoa
täyttävänsä hänen ensimäisen rukouksensa, kun hän onnistui valtaan
pääsemään. Ei se maksaisi hänelle kultaa, eikä tavaraa, se antaisi
Kasanalle vain armahtamisoikeuden, missä hänen sydämensä sitä
halajaisi; sillä asioita valmistettiin, joiden täytyi esiinkutsua
jumalien vihaa ja niiden sovittamisen! tulisi hänen jättää Kasanalle.

Efraim ei tahtonut, eikä saattanut kuulla ja nähdä sen enempää näitä
inhoittavia asioita.

Ensikerran huomasi hän, kuinka suuressa vaarassa hän oli ollut vajota
tähän suohon ja tulla kehnoksi kadotetuksi ihmiseksi, mutta niin
jumalattomaksi, niin halpamaiseksi kuin nämät, ajatteli hän, ei hän
kuitenkaan koskaan olisi tullut. Enon sanat tulivat taaskin hänen
mieleensä ja nyt heitti hän päänsä ylpeästi taaksepäin ja kohotti
korkeata rintaansa, ikäänkuin tahtoisi hän vakuuttaa itseänsä omasta
murtumattomasta voimastaan, ja sen ohessa sanoi hän syvästi hengittäen
itsekseen, että hän oli liian hyvä joutuakseen turmioon huonon vaimon
tähden, vaikka hän, niinkuin Kasana, olisikin kauniin ja viehättävin
nainen auringon alla.

Pois, pian pois tämän verkon läheisyydestä, mikä uhkasi kietoa hänet
murhaan ja häpeään.

Lujasti päättäneenä etsiä kansalaisiaan kääntyi hän leirinportille,
mutta jo muutamien reippaitten askelien perästä jäi hän seisomaan
ja silmäys taivaalle ilmaisi hänelle, että tuskin oli toinen tunti
puoliyöstä kulunut. Kaikki ympärillä oli syvässä hiljaisuudessa, mutta
kuninkaallisten hevosten läheisistä talleista kuului kahleitten kalinaa
ja silloin tällöin hevosen kavion kapsetta.

Jos hän nyt uskaltaisi paeta leiristä, niin täytyi hänen tulla
huomatuksi ja pidätetyksi. Viisaus vaati hänen hillitsemään
kärsimättömyyttään vähäksi aikaa ja katsahtaessaan ympäri lankesi hänen
silmäyksensä hovimestarin telttaan, josta tuo vanha orja samassa astui
ulos tiedustellakseen herraansa, joka isäntänsä, prinssin, teltassa yhä
odotteli hänen palajamistaan.

Vanhus oli osoittanut ystävyyttä Efraimille ja nytkin kehoitti hän
hyväsydämisellä vaatimuksella häntä tulemaan telttaan levähtämään;
sillä nuoruus tarvitsi unta.

Ja Efraim noudattikin tätä ystävällistä kutsumusta, nyt vasta tunsi
hän, kuinka raskaiksi hänen jalkansa olivat käyneet, ja tuskin oli
hän ojentanut itsensä matolle, minkä vanhus -- se oli hänen omansa --
teltan permannolle oli hänelle levittänyt, kun hänestä tuntui ikäänkuin
irtautuisivat hänen jäsenensä, ja kuitenkin luuli hän saavansa aikaa ja
rauhaa hiljaiseen miettimiseen.

Hän rupesi niinikään ajattelemaan tulevaisuuttaan ja enonsa kehoitusta.

Että hänen viipymättä täytyi yhtyä kansalaisiinsa, siitä oli hän varma.
-- Pääsisivätkö he faraon sotajoukkoa pakoon, niin saisivat muut tehdä,
mitä he tahtoivat; hänen tehtävänään oli koota paimenensa, palvelijansa
ja ikätoverinsa ja kiiruhtaa heidän kanssaan vuorikaivoksiin murtamaan
Josuan kahleet ja saattamaan hänet takaisin vanhan isänsä ja kansan
luo, joka häntä tarvitsi. Jo oli hän näkevinään itsensä linko
vyötäisillään ja sotatappara kädessä ryntäävän toisten edellä, kun uni
uuvutti hänen ja niin lujasti ja armollisesti syleili tuota väsynyttä,
että uneksuminen pysyi loitolla hänen vuoteeltaan ja vanhan orjan
täytyi ravistella häntä herättääkseen hänet aamun koittaessa.

Leirissä vallitsi jo vilkas elämä. Teltat purjettiin, aasit ja
härkärattaat kuormattiin, hevoset su'ittiin ja kengitettiin uudelleen,
vaunut pestiin, aseet ja kalut puhdistettiin, suurus jaettiin ja
nautittiin.

Sillävälin kajahteli täällä räikeä torventoitotus, tuolla kuului
äänekkäitä komentohuutoja ja leirin itäkulmalta papillista laulua, mikä
hartaasti tervehti äskensyntynyttä auringonjumalaa.

Kasanan teltan vieressä olevan kalliin purppuraisen teltan eteen, jota
nopeat palvelijat alkoivat purkaa, ajoivat kullatut vaunut, joita
seurasi toiset samallaiset.

Prinssi Siptah ja ylimmäinen pappi Baï olivat saaneet faraon luvan
mennäkseen Tanikseen täyttämään "kuolevan" toivetta.

Kohta senjälkeen otti Efraim jäähyväiset vanhalta orjalta ja käski
hänen jättämään Kasanan imettäjälle kauhtanan ja ilmoittamaan hänelle,
että lähettiläs oli noudattanut hänen ja enonsa neuvoa.

Sitten läksi hän matkalle.

Häiritsemättä pääsi hän egyptiläisten teittäin piiristä ja saavuttuaan
erämaahan huutaa kajahutti hän kutsuakseen paimenensa kokoon. Kauvaksi
lakeuden yli väräjävä huuto pelästytti erään varpushaukan, joka
kalliolta tähysteli ympärilleen, ja kun lintu leijahtihe lentoon,
tuntui nuorukaisesta niinkuin hänellekin, ojentaessaan käsivartensa,
täytyisi kasvaa siivet, kyllin vahvat, kantamaan hänet läpi
avaruuksien. Niin keveäksi ja norjaksi, niin vahvaksi ja vapaaksi ei
hän koskaan ollut tuntenut itseänsä; niinpä jos pappi olisi tällä
hetkellä lähestynyt häntä kysymyksellä, tahtoisiko hän päällikön viran
tuhansien yli egyptiläisessä sotajoukossa, niin olisi hän varmaankin
antanut hänelle saman vastauksen kuin Nunin hävitetyn huoneen
edustallakin, ettei hän mitään parempaa pyytäisi kuin pysyäkseen
paimenena ja vapaasti komentaakseen paimeniaan ja palvelijoitaan.

Hän oli orpo, mutta hänellä oli kansa, johonka hän kuului, ja missä se
oleskeli, siellä oli hänen kotinsa.

Niinkuin vaeltaja, joka pitkien matkojen perästä vierailla mailla
lähestyy kotiaan, kiiruhti hänkin askeleitaan.

Uudenkuun yöllä oli hän tullut Tanikseen ja tuo pyöreä hohtava ympyrä,
mikä tänä aamuna kalpeni, oli vielä sama kuu, joka silloin peittyi
hänen silmiltään. Kuitenkin tuntui hänestä niinkuin olisi vuosia hänen
jäähyväisensä Mirjamista ja tämän päivän välillä ja olikin hän tällä
lyhyellä ajalla saanut kokea kokonaisen elämän kokemukset.

Jos hän poikana olikin lähtenyt, niin palasi hän nyt miehenä omiensa
luo ja kuitenkin, kiitos olkoon tämän ainoan kauhistavan yön, oli hän
pysynyt samana ja saattoi vapaasti katsoa niitä kasvoihin, joita hän
rakasti ja joihin hän kunnioituksella katseli.

Vieläpä enemmänkin!

Hänelle, jota hän korkeimmasti kunnioitti, tahtoi hän näyttää, että
hänkin. Efraim, saattoi kantaa päänsä korkealla. Palkitseva oli hän
Josualle, mitä hän oli hänelle tehnyt, kun hän jäi kahleisiin ja
siteisiin, että hän, hänen sisarensa poika, voisi vapaana kuin lintu
lennähtää.

Kuljettuaan hetkisen eteenpäin saapui hän hävinneelle vahtitornille.
Sinne nousi hän ylös ja nyt näki hän vähän matkan päässä tällä puolen
Baal Zephonin vuoren, joka korkeana ja majesteetillisena kohosi taivaan
rannalla, tuon laajan kimaltelevan pohjoisen poukaman ruokomeressä.

Tosin oli myrsky lauhtunut, mutta sen smaragdiviheriän pinnan
liikunnoista huomasi hän, ettei meri vielä ollut tyyntynyt, ja
yksityiset mustat pilviryhmät tuolla muutoin niin kirkkaalla taivaalla
näkyivät ilmaisevan lähestyvää rankka-ilmaa.

Tuossa silmäillessään seutua kysyi hän itseltään, mitä tarkoituksia
kansan johtajilla oli antaessaan kansan -- prinssi oli sen kertonut
Kasanalle -- leiriytyä Baal Zephanin ja Pihahiroth'in välille, joka
majoineen ja telttoineen kohosi hänen edessään tuon kapean suikaleen
rannalla, minkä ruokomeren luoteinen puoli teki maahan.

Olikohan Siptah tämänkin valehdellut?

Mutta ei! Tuo kurja kavaltaja oli tämän kerran poikennut tavastaan,
sillä kylän ja järven välillä, missä tuuli pyöritteli ohuita
savupatsaita, huomasi hänen haukansilmänsä monta valkeata, etäisen
lammaslauman kaltaista, pilkkua ja niiden välillä ja vieressä
kummallista sekasortoa hiekalla.

Se oli hänen kansansa leiri.

Kuinka vähäiseltä näyttikään matka, mikä hänet siitä eroitti!

Mutta jota lähempänä se oli häntä, sitä suuremmaksi tuli hänen
huolensa, että tuo suuri kansa vaimoineen ja lapsineen, paimenineen ja
telttoineen ei koskaan voisi paeta tuota vaeltavaa sotavoimaa, minkä
muutamassa hetkessä täytyi saavuttaa se.

Hänen sydämensä kutistui kokoon enemmän katsellessaan; sillä ei
itäänpäin, missä syvä vesi-uoma liikkui, eikä eteläänpäin, missä
ruokomeri aaltoili korkeissa laineissa, eikä myöskään pohjaanpäin,
mistä faraon sotajoukko lähestyi, ollut pakenemista ajatteleminen.
Lännessä oli autio maa Aean; jos vaeltajat sinne vetäysivät ja
tulisivat ajetuiksi eteenpäin, niin joutuivat he jälleen Egyptin
piiriin ja heidän vaelluksensa olisi häpeällisesti päättynyt.

Niinpä ei jäänyt hänen omilleen muu neuvoksi kuin taistelu, ja tätä
ajatellessaan kulki kylmä väristys nuorukaisen jäsenissä, sillä hän
tunsi Kasanan huonosti varustetut, harjaantumattomat, osaksi raa'at
ja tottelemattomat, osaksi kurjan arat joukot ja olihan hän nähnyt
tuon valtavan, hyvin varustetun egyptiläisen sotajoukon lukemattomine
jalkaväkineen ja komeine taisteluvaunuineen marssivan ohitsensa.

Niinkuin hänen enonsa äsken, niin näki hän nyt itsekin kansansa olevan
aivotun varmaan perikatoon, ellei heidän isäinsä Jumala auttanut sitä.
Varempina vuosina ja ennen kansan lähtöä oli tosin Mirjam säihkyvin
silmin ja innostunein sanoin ylistänyt tämän kaikkivaltiaan Herran
voimaa ja kunniaa, joka kansalleen antoi etusijan ennen kaikkia
muita kansoja; mutta naisennustajan ylevät sanat olivat täyttäneet
hänen lapsellisen sydämensä hiljaisella kauhulla tämän Jumalaa
lähestymättömän suuruuden ja kauhistuttavan vihan vuoksi.

Helpompi oli hänen ylentää sielunsa aurinkojumalan puoleen, kuin hänen
opettajansa, eräs hyvä ja ystävällinen egyptiläis-pappi oli vienyt
hänet temppeliin Pithomissa. Sittemmin oli hän kokonaan kadottanut
tarpeen kääntyä minkään Jumalan puoleen, sillä häneltä ei puuttunut
mitään ja toisten poikain totellessa vanhempain viittausta, olivat
paimenet, jotka hyvin tiesivät, että heidän vartioimansa laumat
kuuluivat hänelle, kutsuneet häntä nuoreksi herrakseen ja ensin
pilalla, vaan sitten todella, osoittaneet hänelle kaikkea haltijalle
tulevaa kunnioitusta, ja tämä oli ennen aikaa kohottanut hänen
itsetuntoansa ja tehnyt hänet itsepäiseksi nuorukaiseksi.

Hän, tuo sydänterve, väkevä, jota täysikasvuiset tottelivat, oli
itseensä tyytyväinen ja tunsi, että muut häntä tarvitsivat, ja kun ei
mikään ollut hänelle raskaampaa kuin pyytää joltakin -- olipa se kuka
tahansa -- vähää tai paljoa, niin oli hänelle vastenmielistä rukoilla
Jumalaa, joka oli niin vieras ja seisoi niin korkealla hänen ylitsensä.

Mutta nyt, kun tuo kauhea kohtalo, mikä uhkasi hänen kansaansa,
puristi hänen sydäntään kokoon, valtasi hänet tunne, ikäänkuin
ainoastaan korkein ja valtavin voisi pelastaa heidät tuosta kauheasta,
sanomattomasta hädästä, ikäänkuin voisi tätä mahtavaa sotajoukkoa
ainoastaan se vastustaa, jonka vallassa oli ruhjota taivas ja maa
murskaksi.

Mitä oli hän, että tuo korkein, jonka Mirjam ja Hoseakin oli kuvaillut
hänelle niin ylensuureksi, välittäisi hänestä? Mutta hänen kansassaan
oli monta tuhatta päätä ja Jumala ei ollut halveksinut tehdä sitä
omakseen ja luvata sille suuria asioita. Nyt seisoi se perikadon
partaalla ja hän, joka tuli vihollisen leiristä, oli ehkä ainoa, joka
arvasi vaaran koko suuruuden.

Silloin tuli hän äkkiä vakuutetuksi, että ennen kaikkia muita oli
hänen velvollisuutensa huomauttaa hänen isäinsä Jumalaa, joka ehkä
huolenpidossaan taivaasta ja maasta, auringosta ja tähdistä oli
unohtanut hänen omaistensa kohtalon, siitä suuresta vaarasta, mikä
uhkasi kansaa, ja rukoilla häntä sitä pelastamaan. Hän seisoi vielä yhä
hävinneen tornin huipulla ja sieltä nosti hän käsivartensa ja kasvonsa
taivasta kohti.

Pohjassa päin näki hän mustat pilvet, jotka hän jo ennen oli huomannut
sinisellä taivaalla, äkkiä hajaantuvan ja jakaantuvan sinne ja tänne.
Tuuli, joka auringon laskun jälkeen oli tyyntynyt, rupesi kiivaasti
ja voimallisesti taas puhaltamaan ja muuttui jälleen myrskyksi. Yhä
nopeammissa puuskissa pauhusi se yli niemekkeen ja pyöritti taajoja
pylväitä keltahiekkaa edellään.

Hänen täytyi korottaa ääntänsä, jos se, jota hän avuksi huusi, kuulisi
häntä korkeassa taivaassaan ja sentähden huusi hän ponnistaen nuoren
rintansa kaiken voiman myrskyyn:

"Adonaï, Adonaï! Sinä, jota he kutsuvat Jehovaksi, sinä isäini suuri
Jumala, kuule minua, Efraimia, joka vielä on nuori ja kokematon ja jota
sinä halpuutensa vuoksi et varmaankaan koskaan ole ajatellut. Itselleni
en pyydä mitään! Mutta kansa, jonka sinä kutsut omaksesi, on suuressa
hädässä. Se on jättänyt vahvat huoneensa ja hyvät laitumet, koska sinä
lupasit sille paremman ja kauniimman maan ja koska se luottaa sinuun ja
lupaukseesi. Mutta nyt lähestyy faraon sotajoukko ja se on niin suuri,
etteivät meikäläiset koskaan voi sitä vastustaa. Sinä saat uskoa sen,
Eli, Herrani! Sillä minä olen nähnyt sen ja olen ollut sen keskellä.
Niin varmasti kuin tässä seison, tiedän minä, että se on liian vahva
sinun kansallesi. Faraon voima polkee sen allensa niinkuin harjan
sorkat tallaavat oljet luuvan permannolla. Ja minun kansalaiseni,
jotka myöskin ovat sinun, leiriytyvät eräällä paikalla, missä faraon
sotilaat voivat ympäröidä sen kaikilta puolin, niin ettei heille jää
mitään pakenemisen aukkoa, ei ainoatakaan, minä olen sen selvästi
nähnyt tästä paikasta. Ja nyt kuule minua, Adonaï! Mutta voitko sinä
kuulla ääntäni, Herra, sellaisessa myrskyssä? Varmaankin sinä voit
sen, sillä he kutsuvat sinua kaikkivaltiaaksi ja jos kuulet minua ja
käsität sanojeni tarkoituksen, niin tulet sinä, jos sinä vain tahdot,
valtavilla silmilläsi huomaamaan, että minä puhun totta. Mutta silloin
muistat sinä myös varmaan lupauksen, jonka sinä palvelijasi Moseksen
kautta annoit kansallesi.

"Minä olen egyptiläisten joukossa nähnyt petosta ja murhaa ja iljettävää
pahuutta ja heidän tekonsa on täyttänyt minut, joka vain olen syntinen
ja kokematon poika, inholla ja katkeruudella. Kuinka voisit sinä, jolta
kaikki hyvyys on tuleva ja jonka Mirjam kutsuu totuudeksi, toimia
niinkuin nuo jumalattomat ja rikkoa uskosi ja lupauksesi niille, jotka
luottavat sinuun? Minä tiedän, sinä korkea ja voimallinen, että se on
kaukana sinusta ja ehkä se on synti ajatellakin sitä. Kuule minua,
Adonaï! Katso pohjaanpäin egyptiläisten sotavoimaa, joka varmaankin
pian jättää leirinsä ja lähestyy, ja etelään päin sinun omiesi hätää ja
ettei enään ole heille mahdollista paeta, ja sinä olet pelastava heitä
kaikkivaltiaisuutesi ja viisautesi avulla; sillä sinä olet luvannut
heille uuden maan ja jos he tulevat kukistetuiksi, kuinka saattavat he
sinne päästä?"

Niin lopetti hän lapsellisen, yksinkertaisen, vaan sydämen syvyydestä
vuotavan rukouksensa. Sitten riensi hän pitkissä loikkauksissa
hävinneestä tornista tasaisen, aution lakeuden yli ja juoksi etelää
kohti niin nopeasti, kuin jos toistamiseen olisi pitänyt paeta
vankeudesta. Hän tunsi, kuinka tuo koillisesta pauhaava myrsky häntä
ajoi, ja sanoi itsekseen, että se tulisi jouduttamaan faraon jalkaväen
marssiakin. Kenties eivät hänen kansalaistensa johtajat tietäneet,
kuinka ääretön sotavoima heitä uhkasi ja pitivät tuota lähenevää vaaraa
vähäpätöisenä. Mutta hän tunsi sen ja saattoi ilmoittaa kaikki. Nyt oli
rientäminen ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän tässä kilpajuoksussa
myrskyn kanssa saanut siivet.

Pihahirothin kylän oli hän pian saavuttanut ja kiiruhtaessaan
pysähtymättä ohitse huomasi hän, että sen majat ja teltat olivat
ihmisistä ja karjasta tyhjät. Kenties olivat sen asukkaat paenneet
omaisuutensa kanssa turvaan, lähenevien egyptiläisten joukkojen tai
hänen omaistensa vaelluksen vuoksi.

Jota pitemmälle hän tuli, sitä pilvisemmäksi kävi taivas, mikä täällä
niin harvoin puolipäivän aikaan puuttuu kirkasta sineään, ja sitä
hirveämmin ulvoi myrsky. Hänen hiuksensa liehuivat hänen kuuman päänsä
ympäri, hänen rintansa läähätti, mutta hän juoksi yhä eteenpäin ja
hänestä tuntui, ikäänkuin hänen anturansa yhä enemmän kirpoaisivat
maasta.

Jota lähemmäksi hän tuli merta, sitä kovemmin ulvoi ja vinkui myrsky,
sitä pauhaavammin kaikuivat Baal-Zephon vuoren kallioita vasen
tyrskyävät laineet. Nyt -- lyhyt tunti oli kulunut hänen tornista
lähdöstään -- saapui hän leirin ensimäisille teltoille ja tuo hänelle
hyvin tuttu huuto: "saastainen!" niinkuin myöskin niiden suruvaatteet,
jotka katselivat häntä haavaisilla, rumennetuilla kasvoilla myrskyn
tuhoamien teittäin raunioista, ilmaisivat hänelle, että hän oli
tullut spitaalisten luo, joiden Moses oli käskenyt levähtämään leirin
ulkopuolella.

Mutta hänellä oli niin kiire, ettei hän mennyt heidän korttelinsa
ympäri, vaan nopein askelin riensi sen läpi. Ei hän pysähtynyt, vaikka
eräs korkearunkoinen palmu, jonka myrsky oli temmannut ylös, romahti
maahan hänen vieressään, niin että oksat sen latvassa koskettivat häntä.

Vihdoin saapui hän maanmiestensä teltoille ja majoille, joista
niinikään monet olivat kukistuneet.

Ensimäiseltä tutulta, jonka hän kohtasi, kysyi hän Nun'ia,
äitivainajansa ja Josuan isää.

Hän oli Moseksen ja toisten kansan vanhimpain kanssa mennyt rantaan ja
Efraim seurasi häntä sinne, missä kostea, suolainen meri-ilma virkisti
häntä ja lauhdutti hänen otsaansa.

Mutta hän ei saanut oitis puhutella häntä ja sentähden kokosi hän
ajatuksiaan ja hengähti, samalla kun hän huomasi, kuinka he, joita hän
etsi, keskustelivat vilkkaasti fenisialaisten laivurein kanssa.

Nuorukaiset olivat kielletyt häiritsemästä kansan harmajapäisiä
vanhuksia heidän neuvottelussaan, mikä tietysti koski merta; sillä
heprealaiset viittailivat yhä meren lahden kärkeen ja fenisialaiset
milloin sinne, milloin vuorelle ja taivaalle, milloin pohjaan päin, yhä
kasvavan myrskyn kotiin.

Eräs esiinpistävä muuri suojeli vanhoja miehiä myrskyn puuskilta ja
kuitenkin oli heillä vaivaa pysyäkseen pystyssä sauvojen ja rakennuksen
kivien suojassa.

Vihdoin loppui keskustelu ja nuorukaisen nähdessä Moseksen
jättiläisvartalon hitailla ja kuitenkin varmoilla askelilla,
heprealaisten etevämpien miesten kanssa, lähestyvän meren rantaa,
pyrki Nun, paimeniensa auttamana, niin nopeasti kuin hän saattoi,
vaivalloisesti myrskyä vastaan leiriin. Hän kantoi surupukua ja kun
toiset näyttivät iloisilta ja toivorikkailta erotessaan, oli hänen
kauniissa, valkean parran ja päänhiusten ympäröimissä kasvoissa sielun
ja ruumista rasittavan murheen näky.

Vasta kun Efraim huusi hänen nimeänsä, nosti hän kumartuneen leijonan
päänsä ylös ja huomattuaan nuorukaisen horjahti hän hämmästyneenä ja
pelästyneenä takaperin sekä piteli lujasti kiinni vahvasta paimenen
käsivarresta, mikä häntä turvasi.

Vapautettujen orjain kautta, jotka hän oli jättänyt Tanikseen, oli hän
saanut tiedon poikansa ja tyttärensä pojan hirveästä kohtalosta.

Silloin oli ukko repinyt vaatteensa ja hajoittanut tuhkaa päähänsä,
pukeunut suruvaatteisiin ja surrut sielunsa syvyydessä rakastettua,
ihanaa, ainoata poikaansa ja kukoistavaa tyttärensä poikaa.

Nyt seisoi Efraim hänen edessään ja pantuaan kätensä hänen
olkapäillensä ja suutelemistaan suudeltuansa häntä, kysyi hän vieläkö
hänen poikansa oli elossa ja muistiko hän vielä isäänsä ja kansaansa.

Niin pian kuin nuorukainen oli tämän iloisesti myöntänyt, kiersi vanhus
käsivartensa hänen hartiainsa ympäri, että hän, hänen verensä, eikä
kukaan muukalainen, suojelisi häntä tästälähin myrskyn voimaa vastaan.

Hänellä oli vakavia ja tärkeitä velvollisuuksia täytettävänä, joista
ei mikään saanut häntä pidättää; mutta kun tuo tulinen poika, tiellä
leiriin, myrskyn mylvinän läpi, huusi hänen korvaansa, että hän
aikoi koota paimenensa ja ikäkumppaninsa vapauttaakseen Hosean, joka
nyt kutsui itsensä Josuaksi, heräsi ukon reippaus ja painaessaan
tyttärensä poikaa lujemmin sydäntään vasten huudahti hän, että vaikka
hän olikin ukko, niin ei hän kuitenkaan ollut liian vanha heiluttamaan
kirvestä ja yhdessä Efraimin nuoren joukon kanssa pelastamaan
poikaansa. Sen ohessa säihkyivät hänen kyyneleistä kosteat silmänsä ja
vapaalla käsivarrellaan viittasi hän ylös ja huudahti: "Minun isäini
Jumala, johonka minä olen oppinut turvaamaan valvoo uskollistensa
yli! Näetkö sinä tuolla merenpoukaman päässä hiekan, ruohikon ja
simpukat? Vielä vähän aikaa sitten oli siellä vettä, ja lakkapäisinä
hyppelehtivät siellä pauhaavat laineet. Se on tie, poika, joka lupaa
meille pelastusta, sillä jos tuuli kestää, niin perääntyy vuoksi --
merentuntijat fenisialaiset sanovat niin -- vielä edemmäksi mereen.
He sanovat pohjatuulen jumalan olevan meille suosiollisen ja tuolla
Baal-Zephonin huipulla sytyttävät heidän poikansa tulen; mutta me
tiedämme, että se on toinen, joka avaa meille tien erämaahan. Meidän
oli huonosti asiat, poikani!"

"Niin, isoisä!" huusi nuorukainen. "Teille on käynyt niinkuin
leijonalle paulassa ja egyptiläisten sotajoukko -- ensimäisestä
viimeiseen mieheen kulki se ohitseni -- on valtava ja voittamaton.
Minä olen rientänyt niin nopeasti kuin jalkani minua kantoivat
ilmoittaakseni teille, kuinka paljon raskasaseisia, joutsimiehiä,
hevosia ja vaunuja..."

"Tiedämme, tiedämme", keskeytti hänet ukko, "mutta nyt olemme paikalla!"

Samalla viittasi hän erääsen lytistyneesen telttaan, jota hänen
palvelijansa koettivat tukea ja jonka vieressä eräs ikivanha
heprealainen, hänen isänsä Elisama, istui kantotuolissa, liinoilla
peitettynä.

Kiireesti huusi Nun muutaman sanan hänelle ja vei Efraimin hänen
luokseen. Mutta nuorukaisen syleillessä kantaisää ja antaessaan hänen
sivellä ja taputella itseään komensi Nun nuorellisella vilkkaudella
paimeniaan ja palvelijoitaan: "Purkakaat teltta, miehet! Myrsky on
teitä varten alkanut työtään! Käärikäät kangas seipäitten ympäri,
kuormatkaat kärryt ja juhdat! Rientäkäät! Ja sinä, Gaddi, sinä Samma
ja Jaakop, pois toisten luo! Lähdön hetki on tullut! Jokaisen on
rientäminen vaunuja valjastamaan, eläimiä kytkemään ja varustamaan
niin nopeasti kuin mahdollista. Herra näyttää meille tien ja hänen
nimessään ja Moseksen käskystä on jokaisen kiiruhtaminen! Muistuttakaat
kaikkia vaarinottamaan vanhasta järjestyksestä. Me vaellamme matkueen
etunenässä, sitten tulevat toiset sukukunnat ja vihdoin vieraat ja
spitaaliset miehet ja vaimot. Iloitkaat, miehet, sillä Jumalamme tekee
suuria ihmeitä ja kuivaa meren meille, valitulle kansalleen. Kukin
kiittäköön häntä työssään ja rukoilkoon häntä sydämen syvyydestä, että
hän meitä varjeleisi eteenpäin. Joka ei tahdo miekkaan kuolla, eikä
joutua ruhjottavaksi faraon vaunujen painon alle, hän ponnistakoon
paraimmat voimansa ja unohtakoon levon! Se odottaa meitä, niin pian
kuin olemme välttäneet vaaran. Tänne telttavaate, sen käärin itse
kokoon. Tartu kiinni, poika! Katsokaat Manassen lapsia tuolla,
he kokoovat ja tekevät kuormaa! Aivan niin Efraim, sinä ymmärrä
käyttää käsiäsi! Miten paljon onkaan meillä tehtävänä! Pääni, vanha,
muistamaton pääni! Yhdellä haavaa on minulle niin paljon kasaantunut!
Sinulla, Raphn, on nopsat jalat; -- mutta minä otin huolekseni
kehoittaa muukalaisia pikaiseen lähtöön. Pian siis heidän luokseen ja
kiiruhda heitä, etteivät jää kauvaksi kansan jälkeen. Aika on kallis!
Herra, Herra, minun Jumalani, levitä varjeleva kätesi kansasi ylitse ja
aja aallot vieläkin kauvemmaksi takaisin myrskyllä, sinun valtavalla
henkäykselläsi! Kukin rukoilkoon hiljaisuudessa työskennellessään;
kaikissa paikoin läsnäolevainen, joka katselee sydämiin, kuulee häntä
kuitenkin. Tämä kuorma on liian raskas sinulle, Efraim; sinä ponnistat
yli änkesi! Mutta ei! Poika on kuitenkin onnistunut! Noudattakaat
häntä, miehet, ja te Succothista, iloitkaat nuoren herranne voimasta!"

Nämät sanat olivat tarkoitetut Efraimin paimenille, palvelijoille ja
palvelijattarille, joista useimmat kesken työtään olivat tervehtäneet
häntä, suudelleet hänen kättään tahi käsivarttaan ja iloitsivat hänen
takaisintulostaan. He kokosivat tavaroita ja tekivät kuormia, käärivät
ja sitoivat, kokosivat ja ajoivat huudoilla ja lyönneillä karjan
yhteen, jota myrsky peloitti.

Kansa Succothista tahtoi noudattaa nuorta isäntäänsä, kansa Taniksesta
herransa tyttärenpoikaa ja toiset laumainomistajat ja halpa kansa
Efraimin suvusta, joiden teltat ympäröivät heidän päänsä, Nunin,
telttaa, tekivät samoin, etteivät jäisi muista jälkeen, ja kuitenkin
kului muutamia tuntia, kunnes kukin teltta, tarveskalut ja ruokaneuvot
ihmisille ja karjalle olivat saaneet sijansa juhdilla ja kärryillä, ja
vanhat, heikot ja sairaat olivat tulleet sijoitetuiksi ja asetetuiksi
paarille ja vaunuihin.

Kaukaa kantoi myrsky toisinaan Moseksen syvän, äänen tai Aaronin
korkeamman äänen kai'un siihen paikkaan, missä efraimilaiset
toimiskelivat. Mutta eivät he eikä Judan sukukuntakaan tarvinneet
kehoitusta; sillä heitä komensi Hur ja Naheson ja ensimäisen
vieressä seisoi Mirjam, hänen nuori emäntänsä. Muitten sukukuntain
ja muukalaisten laita oli kokonaan toisin. Ja heidän johtajaansa
uppiniskaisuuden ja arkuuden syyksi oli luettava että kansa oli
joutunut niin vaaralliseen tilaan.



22 Luku.


Murtaa Ethamin linnoitusrivin keskustan ja kulkea lähintä, Palestiinaan
johtavaa tietä koilliseen, oli näyttäynyt mahdottomalta, mutta Mosekeen
toinenkin suunnitelma, viedä kansa etelän Migdol'in ympäri, oli jäänyt
sikseen, sillä vakoojat olivat kertoneet, että sen vartiosto oli
saanut suuren vahvistuksen. Silloin oli kansajoukko hyökännyt jumalan
miestä vastaan ja selittänyt, että se ennemmin kääntyisi takaisin ja
pyytäisi faraon armoa, kuin antaisi itsensä, vaimonsa ja lastensa tulla
hakatuiksi maahan.

Monta päivää oli tarvittu heidän pidättämisekseen; mutta kun uudet
tiedustelijat kertoivat faraon lähestyvän suurella sotavoimalla,
silloin näkyi aika tulleen pakottaa hätääntyneitä vaeltajia murtaumaan
lävitse ja Moses käytti käskevän persoonansa koko arvon, Aaron
viehättävän puheliaisuutensa koko voiman ja vanha Nun ja Hur koettivat
kiihottaa toisia omalla rohkeudellaan. Mutta tuo kauhistava tieto oli
murtanut useimmissa viimeisenkin jäännöksen itseluottamuksesta ja
uskalluksesta Jumalaan ja he olivat jo päättäneet vakuuttaa faraota
katumuksestaan, kuin ne vakoojat, joita he itse olivat johtajainsa
tietämättä lähettäneet, palasivat ja ilmoittivat, että lähestyvää
sotajoukkoa oli kielletty säästämästä ketään heprealaista ja että armoa
pyytävätkin saisivat miekan terästä tuntea, kuinka farao rankaisisi
niitä, joiden jumalattomien loihtukeinojen kautta kurjuus ja kuolema
oli tullut niin monelle egyptiläiselle.

Silloin oli heille, vaikka liian myöhään, tullut selväksi, että
palajaminen tuottaisi heille vielä varmemman turmion, kuin rohkea
eteenpäin tunkeuminen. Mutta kun aseentaitavat miehet olivat seuranneet
Huria ja Sunia etelän Migdoliin saakka, olivat he pakoon lähteneet,
niin pian kuin he olivat saaneet kuulla egyptiläisten sotatorvien
räikeän äänen. Saavuttuaan sitten järjestymättömin rivein, arkoina ja
harmistuneina kansansa luo, oli uusia, liiallisia kertomuksia faraon
sotavoimasta saapunut leiriin ja nyt oli kuolemanhätä ja epätoivo
ruvennut kouristamaan rohkeimpiakin miehiä. Kehoitukset olivat turhat,
uhkauksia pilkattiin ja kapinallinen joukko oli temmannut johtajatkin
mukaansa, kunnes he lyhyen vaelluksen perästä olivat saapuneet
ruokomerelle ja sen syvien, viheriäisten laineiden kautta olivat
pakotetut jättämään paon etelään.

Sentähden oli kansa leiriytynyt Pihahirothin ja Baal-Zephonin vuoren
väliin ja täällä oli taaskin onnistuttu kääntämään pelkurit heidän
isäinsä Jumalaan. Varman turmion edessä, josta ei mikään ihmisellinen
voima voinut heitä pelastaa, olivat he uudestaan oppineet nostamaan
silmänsä ylöspäin, mutta Moseksen sielussa oli murhe ja sääli noista
kurjista, kovasti koetelluista joukoista, jotka hänen kehoitustaan
olivat seuranneet, tullut voimalliseksi. Viimeisenä yönä oli hän
noussut eräälle Baal-Zephonin vuoren matalammalle kukkulalle ja
pauhaavan myrskyn raivotessa ja sihisevän tyrskyn hyrskyessä, oli
hän etsinyt Herraa Jumalaansa ja tuntenut hänen läsnäolevan. Ei hän
myöskään ollut väsynyt panemasta kansansa hädän hänen sydämelleen ja
rukoilemasta häntä, heitä pelastamaan.

Ja samana hetkenä oli Mirjam'kin, Hurin vaimo, mennyt meren rantaan
rukoillakseen yksinäisessä virressä samaa heidän Jumalataan,
tuntiessaan yhä olevansa hänen uskottu palvelijansa. Tässä pani hän
hänen sydämelleen vaimojen ja lasten kohtalon, jotka uskaltaessaan
häneen olivat lähteneet kauvaksi. Rukoillakseen myöskin hänen
lapsuutensa ystävän puolesta, joka nääntyi kauhistavassa vankeudessa,
oli hän vaipunut polvilleen; mutta hän oli vain arasti ja hiljaa
huutanut korkeuteen: "Älä unohda onnetonta Hoseaa, Herra, jonka minä
sinun käskystäsi nimitin Josuaksi, vaikka hän onkin ollut vähemmin
kuuliainen sinun kutsumuksellesi, kuin Moses, veljeni ja Hur,
puolisoni! Muista niinikään Efraimia, joka on Nun'in tyttären poika,
sinun uskollista palvelijaasi!"

Sitten läksi hän puolisonsa telttaan takaisin sill'aikaa kun, moni
halpa mies ja moni hätääntynyt vaimoraukka kansasta, yksinkertaisen
telttansa ulkopuolella, tai kehnolla, kyyneleitten kostuttamalla
matolla, ylensi aran sielunsa isäinsä Jumalan puoleen ja hänen käsiinsä
uskoi huolen niistä, jotka olivat hänen sydämelleen rakkaimmat.

Niin oli leiri tuona korkeimman hädän yönä muuttunut temppeliksi, jossa
ylhäinen ja alhainen, perheenisä ja äiti, herra ja orja, jopa tuo
vaivainen spitalinenkin etsi ja löysi Jumalansa.

Vihdoin oli se aamu tullut, jolloin Efraim oli huutanut lapsellisen
rukouksensa myrskyyn ja meri oli ruvennut pakenemaan.

Kun sitte kansa omin silmin näki ihmeen, minkä korkein teki
valituillensa, tuli epäilevistä ja aroista yhtä monta uskonvahvaa,
toivorikasta ihmistä.

Ei ainoastaan efraimilaisten seassa, ei, toistenkin sukukuntain,
muukalaisten ja spitalisten seassa elähytti tuo äsken herännyt, iloinen
luottamus, kutakin yksityistäkin valmistaumaan, ponnistamalla kaikki
voimansa, matkalle ja ensikerran kokoontui ja järjestäytyi kansa ilman
riitaa ja eripuraisuutta, ilman väkivaltaa, sadatuksia ja kyyneleitä.

Auringonlaskun jälkeen astui Moses korkealle korotetulla sauvalla,
Aaron laulaen ja rukoillen kaikkien etunenässä meren lahdekkeelle.

Myrsky, joka yhä vielä pauhasi samalla kiivaudella, oli puhdistanut
lahdelman laineista ja ajoi liekit ja soihtujen savun, joita kannettiin
sukukuntain edellä, lounasta kohti.

Ylhäisimpiä johtajia, joissa kaikkien silmät jännitetyllä toivolla
riippuivat, seurasi vanha Nun efraimilaisineen. Meren pohja, jota he
astuivat, oli kovaa kosteata hiekkaa, jota myöten laumatkin saattoivat
kulkea niinkuin tasaista, mereen päin kaltevaa tietä.

Efraim, jossa vanhimmat nyt jo näkivät tulevan päämiehensä, oli
isoisänsä esityksestä saanut toimekseen pitää huolta, ettei matkue
pysähtyisi, ja tähän tarpeesen oli hänelle uskottu johtajan sauva,
sillä kalastajat, joiden majat seisoivat Baal Zephonvuoren juurella,
olivat samoin kuin fenisialaiset laivuritkin sitä mieltä, että meri,
kuun korkeimmalleen tultua, palautuisi vanhaan uomaansa ja sentähden
oli kaikki viivytys vältettävä.

Myrsky ilahdutti nuorukaista ja kun hänen kiharansa liehuivat ja hän,
virkavelvollisuuksiaan täyttäessään, voitollisesti taisteli sitä
vastaan, näkyi se hänestä olevan sen uhkarohkeuden esimakua, mikä hänen
mielessään liikkui.

Niin kuljettiin pimeydessä, mikä pian oli seurannut ehtoohämärää.
Meriruohon ja kuivalle jääneitten kalojen katkera lemu miellytti
itseänsä mieheksi tuntevaa poikaa enemmän kuin suloinen narduksen lemu
Kasanan teltassa. Kerran juolahti muisto hänestä hänen mieleensä,
mutta muutoin ei ollut yhtään silmänräpäystä näinä hetkinä, mikä olisi
antanut hänelle aikaa ajatella häntä.

Hänellä oli täysi tehtävä, sillä milloin oli hänen poistaminen
meriruohoa, jota laine oli tielle ajanut, milloin taas hänen
tarttuminen lammaslaumaa johtavan pukin sarviin kiinni, joka kieltäytyi
kulkemasta märkää pohjaa myöten, ja vetää sitä perässään taikka
ajaminen nautaeläimiä ja juhtia lätäkön lävitse, jota he pelkäsivät.

Monesti täytyi hänen hartioillaan auttaa raskaasti kuormattuja
rattaita, joiden pyörät olivat syvälle vaipuneet pehmeään hiekkaan,
ja kun tämän ihmeellisen, seurauksista rikkaan vaelluksen aikana
nousi Egyptin puoleisella rannalla riita kahden paimenlauman välillä
etuoikeudesta, ratkaisi hän nopeasti arvalla, kenenkä oli edellä
kulkeminen, kenenkä taakse jääminen. Kahta pientä tyttöä, jotka itkien
epäsivät mennä erään lätäkön poikki, sill'aikaa kun äidillä oli
tekemistä rintalapsensa kanssa käsivarrellaan, kantoi hän päättävästi
matalan veden läpitse ja eräitä kuormavaunuja, joitten toinen pyörä oli
murtunut, antoi hän soihtujen valossa nopeasti sysätä syrjään ja käski
väkeväin päiväläisten, jotka kantoivat vaan vähäistä taakkaa, ottamaan
säkit ja pakat, jopa ajopelien jäännöksetkin mukaansa.

Itkeville vaimoille ja lapsille heitti hän lohduttavaisen sanan
ja soihdun valon sattuessa jonkun ikäkumppanin kasvoille, jonka
myötävaikutusta hän Josuan vapauttamiseksi toivoi, esitti hän lyhyvin
sanoin hänelle tuon rohkean aikeen, jonka hän yhdessä hänen kanssaan
aikoi toteuttaa.

Soihdunkantajain, jotka muulloin kulkivat vaeltajain etunenässä, täytyi
tällä kertaa päättää heidän rivinsä, sillä koillisesta pauhaava myrsky
olisi ajanut savun kansan silmille. He seisoivat Egyptin rannalla ja jo
oli koko matkue kulkenut heidän ohitsensa, paitsi spitaaliset, jotka
viimeisinä seurasivat muukalaisia. Näitä oli kirjava joukko ja he
olivat aasialaisia, semiläistä verta, jotka olivat paenneet päivätyötä
tai kovia rangaistuksia, mihinkä Egyptin laki oli heidät tuominnut.
Näiden joukossa oli myös kauppiaita, jotka lukuisista vaeltajista
saivat ostajia tavaroilleen sekä schasu-paimenia, joilta rajavartijat
estivät kotiinpääsyn. Heidän kanssansa oli Efraimin vaikea tulla
toimeen, sillä he kieltäysivät jättämästä manteretta, ellei spitaaliset
erotettaisi loitolle heistä. Mutta heidän edellään kulkevan Benjaminin
sukukunnan vanhimpain avulla sai nuorukainen heidät tottelemaan,
uhatessaan heitä fenisialaisten ja kalastajain vakuutuksella, että
kuun laskiessa meri tulisi palajamaan vanhaan uomaansa. Vihdoin sai
hän spitaalisten järkevän johtajan, erään entisen egyptiläisen papin,
ottamaan vaarin edes puolesta määrätystä välimatkasta.

Myrsky oli sillävälin puhaltanut yhtämittaa ja sen pauhu ja
pitkäveteinen vinkuminen, mikä hämmentyi vaahtoisien laineitten
ulvontaan ja tyrskyn kohisevaan kohinaan, voitti vanhimpain
komentohuudot, vaimojen hätävalitukset, lasten itkun, vapisevain
laumojen mylvinän ja määkinän sekä koirain vinkahdukset. Ainoastaan
läheisimmät voivat vielä käsittää Efraimin äänen ja sitäpaitsi
sammuivat monet soihdut, sillävälin kun toisia saatiin ainoastaan
tuskalla pysymään vireillä. Mutta kun Efraim läähöttäen ja pitkin
askelin oli viimeisten spitaalisten perässä hetkisen kulkenut kosteata
pohjaa myöten, saadakseen vähänkin lepoa, kuuli hän takanaan nimeänsä
huudettavan ja kääntyessään ympäri huomasi hän erään entisistä
leikkitovereistaan, joka palasi vakoomismatkalta ja otsa hiessä kovasti
hengittäen huusi johtajan sauvaa kantavan Efraimin korvaan, että faraon
vaunut tulivat muun sotavoiman edellä.

Pihahirothin luona oli hän heistä eronnut ja ell'eivät he sinne
pysähtyisi, antaakseen toisille joukoille aikaa liittyä heihin, niin
saattaisivat ne joka silmänräpäyksessä saavuttaa pakolaiset. Sitten
riensi hän spitaalisten ohitse päästäkseen johtajan luo; mutta Efraim
jäi keskitielle, painoi kätensä otsalleen ja suru valtasi hänen
sielunsa.

Hän tiesi, että lähestyvä sotajoukko polkisi allensa miehet vaimot
ja lapset, jotka hän juuri oli nähnyt liikuttavassa hädässä ja
avuttomuudessa, niinkuin ihmisen jalka tallaa muurahaisjoukon. Jälleen
tunsi hän itsessään kehoituksen rukoukseen ja hänen ahdistetusta
rinnastaan tunkeutui rukoileva huuto yöhön: "Eli, Eli, suuri Jumala
korkeudessa! Sinä tiedät -- sillä olenhan minä sen sanonut sinulle
ja sinun kaikkinäkevän silmäsi täytyy se huomata, huolimatta tästä
pimeästä yöstä -- millaisessa tilassa kansa on, jonka sinä olet
luvannut viedä luvattuun maahan. Ajattele lupaustasi, Jehovah! Ole
meille armollinen, sinä kaikkivaltias, suuri! Vihollisemme lähestyy
vastustamattomalla voimalla! Estä häntä! Pelasta meidät! Varjele
vaimoraukat ja lapset! Pelasta meitä, ole meille armollinen!"

Tämän rukouksen kestäessä oli hän ylentänyt silmänsä ja Baal-Zephonin
vuoren huipulla huomannut erään valkean-punaisen valon. Se oli
fenisialaisten sytyttämä, tehdäkseen pohjatuulen Baalia suosiolliseksi
heimolaisille ja vihaiseksi vihatuille egyptiläisille.

Se oli ystävällisesti tehty; mutta hän pani toivonsa erääsen toiseen
Jumalaan ja katsellessaan jälleen taivaan holvia, jota pitkin harmaat
ja mustat pilvet liitelivät, kokoutuivat, hajosivat ja sitten taasen
etsivät uusia uria korkeudessa, huomasi hän kahden toisistaan eroavan
pilvikasan lomassa täysikuun hohtavan valon, se kun nyt oli saavuttanut
ratansa korkeimman kohdan.

Silloin valtasi hänet uusi pelko; sillä hän muisti tuulen ja
ilmantietäjäin lausunnon. Halusiko merivirta uudelleen täyttää vanhan
uomansa, niin olivat hänen omaisensa hukassa, sillä pohjaankaan päin,
missä mudan ja kallioitten välillä löytyi syviä vesisäiliöitä, ei
löytynyt pakopaikkaa. Jos laineet palasivat ensi hetkinä takaisin, niin
hävitettiin Abrahamin siemen maan päältä, niinkuin vahaan piirretty
kirjoitus katoaa taulusta lämpösen käden painon alla.

Mutta eikö sitten tämä perikatoon aiottu kansa ollut sama, jonka Herra
oli valinnut omakseen? Voiko hän antaa sen niiden käsiin, jotka olivat
hänen omiakin vihollisiaan?

Ei, ei, tuhannen kertaa ei!

Ja kuu, jonka piti vaikuttaa turmion, olihan se vähää ennen
liittoutunut kansan pakoon ja ollut sille suosiollinen. Ainoastaan
toivoa ja uskoa eikä menettää uskallustaan!

Eihän vielä ollut mitään, ei niin mitään kadotettu!

Tapahtukoon mitä tahansa, niin eihän koko kansan tarvinnut hukkua, eikä
varmaankaan hänen sukukuntansa, joka kulki vaeltajain etunenässä; sillä
monen täytyi olla saavuttanut toisen rannan, jopa ehkä useampain kuin
hän luulikaan, lahdelma kun ei ollut leveä ja spitaalisetkin, joukon
viimeiset, olivat jo päässeet hyvän matkan kostealla rannalla eteenpäin.

Nyt jäi hän kaikkien taakse kuunnellakseen vihollisten vaunujen
lähestymistä. Lahden rannalla pani hän korvansa maahan ja hän uskalsi
luottaa tarkkaan kuuloonsa, sillä kuinka usein olikaan hän tässä
asennossa kuunnellut harhaan joutuneitten nautaeläinten etäistä
astuntaa tai metsästyksellä kuullut antiloopi- ja gasellilaumain
lähestymistä.

Viimeisenä ollen oli hän suurimmassa vaarassa; mutta mitä hän sitten
merkitsi?

Kuinka kernaasti olisikaan hän antanut oman nuoren henkensä toisia
pelastaakseen!

Siitä alkain, kun hän otti johtajasauvan käteensä, tuntui hänestä,
ikäänkuin olisi hän velvoittanut itsensä valvomaan omaistensa yli,
ja sentähden kuunteli hän kuuntelemistaan, kunnes hän ensin oivalsi
tuskin kuultavaa tärinää maassa ja vihdoin hiljaista jyminää. Se oli
vihollinen, ne olivat varmaankin faraon vaunut ja kuinka nopeasti
toivatkaan ylpeät hevoset niitä eteenpäin.

Niinkuin olisi hän saanut ruoskan siimasta läimäyksen kavahti hän ylös
ja syöksähti eteenpäin kehoittaakseen toisia kiiruhtamaan.

Kuinka rasittavan helteiseksi olikaan ilma käynyt huolimatta riehuvasta
myrskystä, joka jo oli sammuttanut niin monta soihtua! Pilvet peittivät
kuun, mutta yhä kirkkaampana loisti liehuva valkea Baal-Zephonin vuoren
huipulla. Sen keskeltä ylöspäin nousevat kipenät kyydättelivät länttä
kohti, sillä tuuli puhalteli nyt idästä.

Tuskin oli Efraim tämän huomannut, kun hän riensi soihtua kantavien
poikien luoksi, jotka päättivät matkueen, käskeäkseen heitä
suurimmalla kiireellä uudelleen täyttämään vaskiastiat ja pitämään
huolta, että savu täyteläisenä ja taajana niistä nousisi, sillä hän
ajatteli itsekseen, että myrsky olisi ajava savun sotavaunujen eteen
valjastettujen hevosten silmiin ja tekisi siten heidät vauhkoiksi tai
pidättäisi heitä.

Ei mikään keino näkynyt hänestä halvaksi, jokainen voitettu
silmänräpäys oli kallis ja niin pian kuin hän oli vakuutettu, että
savupilvet tukahduttavina levisivät tien yli, minkä kansa oli
jälkeensä jättänyt, riensi hän eteenpäin ja huusi vanhimmille,
jotka hän saavutti, että faraon vaunut eivät enään olisi kaukana ja
että välttämätöntä oli siis kiiruhtaa marssia. Ja kohta ponnistivat
vaeltajat, kantajat, ajurit ja paimenet kaiken voimansa päästäkseen
nopeammin eteenpäin, ja vaikka tuulikin, mikä yhä lujempana tuli
idästä, vaikeutti heidän eteenpäin tunkeumistaan, taistelivat he sitä
vastaan miehuullisesti ja pelko lähenevistä vainoojista lisäsi heidän
voimiansa kaksinkertaisiksi.

Paimenkoiralta, joka vartioi ja ajaa laumaa, näytti nuorukainen
sukukuntain päämiehistä, jotka viittailivat hänelle suostumuksen
osoituksiaan, missä hän ilmeni, ja kun hän vaeltavain joukkojen läpi
oli tunkeutunut ja taistellut voitollisesti myrskyä vastaan, toi
itätuuli ikäänkuin palkaksi hänelle omituisen huudon, sillä jota
lähemmäksi hän tuli sen alkuperää, sitä äänekkäämmin se kaikui,
sitä varmemmin kuuli hän, että se oli raikuva riemun- ja ilonhuuto,
ensimäinen, mikä pitkään aikaan oli kuulunut heprealaisten rinnasta.

Se virkisti nuorukaista niinkuin virvoittava juoma pitkän janon
perästä, eikä hän voinut hillitä itseään, vaan riemuitsi äänekkäästi ja
huusi ihastuneena toisille: "pelastettu, pelastettu!"

Jo oli kaksi sukukuntaa astunut lahdelman itäiselle rannalle ja heistä
kohosi tuo riemunhuuto ilmoille, mikä yhteydessä rannalla olevista
suurista tervatynnyreistä nousevan liekin kanssa oli elähdyttävä
lähestyvien rohkeutta ja uupuneita voimia. Valkean valossa näki hän
myös Moseksen majesteetillisen vartalon eräällä kukkulalla rannalla ja
huomasi, kuinka hän ojensi sauvansa merelle ja tämä kuva painui häneen
niinkuin jokaiseenkin vaeltajaan, suurimpaan ja pienimpään, syvempään
kuin kaikki muut ja lisäsi valtavasti hänen sydämensä luottamusta.
Olihan tämä mies korkeimman uskottu ja niin kauvan kuin hän nosti
sauvaansa, olivat laineet ikäänkuin lumotut ja palvelijansa kautta
kielsi Jumala niitä palajamasta.

Kaikkivaltiaan puoleen ei tarvinnut hänen, Efraimin, enään kääntyä; --
se oli tuon jalon, suuren miehen kädessä, mutta kuitenkin oli hänen
tästälähin täyttäminen omaa vähäistä velvollisuuttaan pitää silmällä
jokaisen pääsemistä eteenpäin.

Aina spitaalisten ja savuastioita heiluttavien poikain luo riensi
Efraim vaeltajatulvaa vastaan takaisin huutaen jokaiselle osastolle:
"Pelastetut! Pelastetut! Päämaalissa! Moseksen sauva hillitsee
laineet! Jo ovat monet päässeet rantaan. Kiittäkäät Herraa! Eteenpäin,
että tekin voisitte yhtyä riemuun! Kiinnittäkäät silmänne molempaan
punaiseen valkeaan! Pelastetut ovat sytyttäneet ne! Niiden välillä
seisoo Herran palvelija ja nostaa sauvansa!"

Sitten painoi hän taas, polvistuen kostealle hiekalle, korvansa maahan,
ja nyt kuuli hän selvästi ja läheltä pyöräin ratinaa ja kovaa kavion
kopsetta.

Mutta tuossa vielä kuulustellessaan vaikeni tämä melu vähitellen, eikä
hän kuullut enään muuta kuin riehuvaa myrskyn ulvomista ja vaahtoisain
laineitten pauhua tai yksinäistä huutoa, minkä itätuuli tänne toi.

Vaunut olivat saapuneet lahdelman kuiville paikoille ja viivyttelivät
hyvän aikaa, ennenkuin ne pitkittivät kulkuaan tällä vaarallisella
tiellä; mutta äkkiä kajahti egyptiläinen sotahuuto ja pyöräin ratina
kuului uudelleen! Hitaammin entistään lähestyi se, -- mutta kuitenkin
nopeammin kuin kansa jaksoi vaeltaa.

Egyptiläisillekin oli tie laineista vapaa; mutta kunhan hänen
kansalaisensa pääsivät vähänkin edelle, niin ei tarvinnut hänen enään
peljätä tulevaisuutta; sillä pelastetut voivat yön aikana hajaantua
erämaan vuoriin ja kätkeytyä paikkoihin, joihin eivät mitkään vaunut
eikä hevoset voineet heitä seurata. Moses tunsi tämän maan, jossa
hän niin kauvan oli pakolaisena oleskellut; kysymys oli ainoasti
vihollisen lähestymisen ilmoittamisesta hänelle. Sentähden uskoi
Efraim tämän sanoman eräälle leikkitoverilleen Benjaminin suvusta eikä
hänellä ollut enään liian pitkältä pelastavaan rantaan. Itse jäi hän
jälelle tarkastellakseen vielä lähestyvää sotajoukkoa, sillä jo kuuli
hän, kumartumattaan ja kuulustelemattaan ja huolimatta myrskystä,
mikä häntä vastaan pauhusi, pyöräin ratinaa ja hevosten hirnumista.
Mutta spitaaliset, joiden korviin se niinikään kuului, vaikeroivat ja
valittivat ja näkivät itsensä jo maahan viskatuiksi, yli ajetuiksi tai
sysätyiksi kylmään vesihautaan, sillä tie oli käynyt kapeammaksi ja
meri näkyi nyt täydellä todella tahtovan voittaa takaisin kadotettua
alaansa.

Ihmiset ja karja eivät enään voineet kulkea eteenpäin niin laajoissa
riveissä kuin ennen, ja rientäväin joukkojen kokoontuessa yhteen
supistuivat he pitkiin jonoihin ja kallis aika meni hukkaan. Oikealla
puolella olevat kahlasivat eteenpäin tunkevan veden läpitse --
Kopeasti, hätäisesti, sillä jo kuului kaukaa egyptiläisten johtajain
komennushuutoja.

Mutta viholliset olivat arvattavasti tulleet pidätetyiksi ja Efraim
huomasi pian syyn vastustajain vähempään nopeuteen, sillä tie kävi
aina pehmeämmäksi ja sotavaunujen kapeat pyörät leikkasivat varmaankin
syvältä siihen ja ehkäpä vaipuivat aina akseliaan myöten liejuun.

Pimeän turvissa hiipi hän vainoojia niin lähelle kuin mahdollista
ja kuuli milloin kirouksen, milloin julman käskyn viljellä ruoskaa
voimallisemmin; mutta vihdoin kuuli hän selvästi, kuinka eräs johtaja
huusi vieruskumppanilleen: "Kirottua mielettömyyttä! Olisivatpa
vain antaneet meidän lähteä ennen puoltapäivää eikä odottaa kunnes
ennustusmerkkejä tutkittiin ja kaikella juhlallisuudella asetettiin
Anno Baïn sijaan, niin olisi työ ollut helppoa ja me olisimme
vanginneet heidät niinkuin lintuparven! Onpa ylimmäinen pappi muulloin
ollut urhoollinen taistelussa ja nyt jättää hän johdon kädestään, koska
muka kuoleva vaimo liikuttaa hänen sydäntään!"

"Siptah'n äiti!" keskeytti toinen hänen puhettaan. "Ja kuitenkaan
ei olisi kaksikymmentä prinsessaa pitänyt saada vieroittaa häntä
velvollisuudestaan. Jos hän olisi jäänyt, niin emme olisi tarvinneet
ruoskia hevosia kuoliaaksi, ja sitä vielä aikana, jolloin kukin
järkevä johtaja antaa väkensä levähtää leirinuotioin, ehtooaterian ja
lautapelin ääressä. Hevosille, Heter! Ne juuttuvat jälleen santaan!"

Sitten kohosi ensimäisten vaunujen takana kova huuto ja Efraim kuuli,
kuinka eräs toinen ääni huusi; "Eteenpäin, vaikkahan menisi hevosilta
henkikin!"

"Jos kääntyminen vielä olisi mahdollinen", lausui taas
vaunutaistelijain ylimmäinen johtaja, eräs kuninkaan sukulainen, joka
ajoi kaikkien edellä, "niin antaisin kääntää. Mutta kun nyt näin on,
niin on se juuri samantekevä. Siis eteenpäin, maksoi mitä maksoi! Me
olemme aivan heidän kantapäillään! -- Pidäs, pidäs! Kirottu, pistävä
savu! Mutta odottakaat, te koirat! Kunhan tie leviää, niin ajamme
teidät poikin ja pitkin ja jokaisesta, jonka säästän, lyhentäkööt
Jumalat minulta yhden elonpäivän! Jälleen on soihtu sammunut! Ei
näe kättäkään silmäin edessä! Tällaisena hetkenä kantaa ennemmin
kerjäläiskeppiä kuin komentosauvaa!"

"Ja kaulan ympäri pyövelinnaru kultaisten vitjain sijasta!" sadatteli
eräs toinen! "Kunhan vain kuu jälleen näkyisi! Koska ennustajat
sanoivat, että se tulisi täydessä valossaan loistamaan ehtoosta aamuun
saakka, niin neuvoin minä myöhäisessä lähdössä tekemään yön päiväksi!
Olisipa vain kirkkaampi --"

Mutta tämä lause jäi päättämättä, sillä tuulenpuuska, mikä karkasi
niinkuin peto Baal-Zephon vuoren koillisista rotkoista, syöksähti
vaeltajien päälle ja korkea laine huuhtoi Efraimin yltäyleensä.

Pärskyen heitti hän hiukset taaksensa ja kuivasi silmiään, mutta hänen
takanaan kuului surkeita hätähuutoja egyptiläisten miesten rinnoista,
sillä sama laine, mikä hänet oli tavannut, viskasi etumaiset vaunut
mereen.

Silloin rupesi nuorukainen pelkäämään omaistensa vuoksi, ja hänen
rientäessään eteenpäin yhtyäkseen jälleen heihin valaisi leimahtava
salama lahdelman, Baal-Zephon vuoren ja koko ympäristön. Vielä antoi
ukkonen kauvan aikaa odottaa itseään, mutta pian tuli raju-ilma
lähemmäksi ja vihdoin eivät salamat enään leimahdelleet säihkyvinä
nuolina, vaan muodottomina tulimöhkäleinä pimeän läpitse, ja ennenkuin
ne sammuivat, kuului ukkosen huumauttava räiske, jonka kauhea jyrinä
kaikui kivisen vuoren kovista, paljaista kallion seinämistä ja syvissä,
jymisevissä ääniaalloissa etääntyi lahdelman päähän ja rantaan saakka.

Laajasti ja laveasti valaisi loistava valo merta ja maata, ihmisiä
ja eläimiä, kun nuo turmiota tuottavat pilvet uudelleen lankesivat
ja meren laineet ja ilma muuttuivat tulikiven karvaisiksi, joiden
hohteessa kirkas salamanvalo väreili ja liekehti niinkuin viheriän
keltaisen lasiseinän läpi.

Nyt luuli Efraim huomaavansa, että nuo synkimmät raju-ilman pilvet
tulivat etelästä eikä pohjasta; mutta sitten näytti hänelle salamain
loiste, että täällä hänen takanaan eräät vauhkot valjakot karkasivat
mereen, tuolla toiset vaunut syöksähtivät toisten yli, ja että
useammat ajopelit ajoivat kiinni toisiinsa niiden turmioksi, joita he
kuljettivat ja esteeksi toisten kululle.

Kuitenkin riensi vihollinen eteenpäin ja välimatka, mikä eroitti
pakenijat vainoojista, ei enentynyt. Mutta epäjärjestys oli tullut
niin suureksi viimemainituissa, että sotilasten hätähuuto ja johtajien
kehoittavat ja äänekkäät huudot kuuluivat selvästi, niinpian kuin
ukkosen iskujen hirvittävä räiske vaikeni.

Mutta niin mustat kuin ukkospilvet olivatkin eteläisellä taivaan
rannalla, niin hirveästi kuin rajuilma riehuikin, pidätti kuitenkin
pimitetty taivas vetensä, ja mikä vaeltajia kasteli, ei ollut pilvien
märkyys, vaan meri, jonka laineet kohosivat kohoamistaan ja yhä
useammin nuoleskelivat lahdelman kuivaa pohjaa.

Kapenemistaan kapeni tie ja siten myöskin matkueen pää.

Kuitenkin osoittivat tervatynnyreistä yhä nousevat liekit pelastavan
päämaalin hätääntyneille ja muistuttivat Moseksesta ja Jumalan hänelle
lahjoittamasta sauvasta. Jokainen askel vei vaeltajat lähemmäksi häntä.

Nyt ilmaisi korkea riemuhuuto, että Benjaminkin sukukunta oli
rantaan saapunut, mutta se oli vihdoin, vain kahlaten ja vaahtoisien
hyökylaineitten läpikastamana, päässyt perille. Sanomatonta
ponnistusta oli vaatinut nautaeläinten pelastaminen hyökylaineista,
kuormavaunujen kuljettaminen eteenpäin ja karjan koossa pitäminen;
mutta nyt olivat ihmiset ja eläimet turvassa rannalla. Kysymys oli
enään vain muukalaisten ja spitaalisten auttamisesta. Näillä ei ollut
omia karjalaumoja, mutta edellisillä sitä useampia. Ja rajuilma täytti
villa- ja sarvikarjan sellaisella kauhulla, ettei se tahtonut kahlata
veden lävitse, mikä jo jalankorkuiselta peitti tien. Silloin riensi
Efraim maihin, huusi paimenille rannalla seuraamaan häntä ja hänen
johtonsa alla auttivat he karjalaumoja ajamaan eteenpäin.

Se onnistuikin ja muukalaiset astuivat, ukkosen ja salaman kestäessä,
korkeain huutojen tervehtiminä, aina viimeiseen mieheen ja viimeiseen
karjaan saakka rannalle.

Spitaalisten täytyi polviin saakka, jopa vyötäisiinkin, kahlata veden
läpi ja ennenkuin he vielä pääsivät maihin, avautuivat taivaan sulut ja
sade tulvi virroissa heidän päälleen alas. Mutta hekin pääsivät perille
ja vaikka moni äiti, joka kauvan oli kantanut lastaan käsivarrellaan
tai hartioillaan, vaipui polvilleen rannalla, vaikka monikin näistä
onnettomista, jotka yhdessä vahvempien kärsimystoverien kanssa olivat
vetäneet kärryjä pehmeää pohjaa myöten tai kahlaten kantaneet paarit
veden läpi, tunsivat rumennetun päänsä kuumeesta hehkuvan, niin
pääsivät he kuitenkin turmiota pakoon.

Niiden palmujen toisella puolen, jotka viheriöivät muutamien lähteitten
reunalla, eräällä mäentöyryllä, ei kaukana rannasta, piti heidän
vartooman mitä tapahtuisi. Mutta toiset vietiin edemmäksi maalle,
alkaakseen annetulla merkillä vaellustaan kaakkoa kohti vuoristoon,
jonka epäystävällisen kivisen seudun kautta järjestetty sotajoukko ja
sotavaunut ainoastaan vaikeudella pääsivät kulkemaan.

Hur oli koonnut paimenensa ympärilleen ja he seisoivat valmiina
keihäillä, lingoilla ja lyhyillä miekoilla hyökkäämään vihollisten
päälle, jotka uskaltaisivat astua mantereelle. Hevonen ja mies oli
tapettava ja rattaista oli muodostettava korkea muuri sulkemaan tien
takaa-ajavilta egyptiläisiltä.

Tervatynnyrit rannalla korjattiin ja suojeltiin niin tarkasti, ettei
virtaileva sade eikä myrsky niitä sammuttanut. Niiden tuli valaista
paimenia, joiden oli karkaaminen vaunutaistelijain kimppuun ja vanha
Nun, Hur ja Efraim seisoivat heidän etunenässään.

Mutta turhaan odotettiin vainoojia, ja kun nuorukainen kaikkein
ensiksi tervanuotion valossa huomasi, että tie, jota pelastetut olivat
kulkeneet, oli meren leveän pinnan kaltainen ja että savu puhalsi
pohjaan eikä lounaasen, vuoti -- se oli ensimäisen aamuvartion aikana
-- hänen kiitosta ja iloa tulvivasta rinnastaan riemuhuuto: "Katsokaat
terva-astioita! Tuuli on kääntynyt! Nyt ajaa se meren pohjoiseen.
Faraon sotajoukon nielevät laineet!"

Silloin vallitsi vähän aikaa hiljaisuus pelastettujen joukossa; mutta
äkkiä huusi Nun korkealla äänellä: "Hän on oikein nähnyt, lapset! Mitä
olemme me, ihmiset! Herra, Herra! Ankarasti ja peljättävästi käyt sinä
tuomiolle vihollistesi kanssa!"

Tässä keskeytti hänet kova huuto; sillä lähteillä, missä Moses
väsyneenä nojasi erästä palmua vasten ja Aaron oleskeli muutamien
toisten kanssa, oltiin myöskin samaa huomattu kuin Efraimkin -- ja
suusta suuhun kulki tuo iloinen, kauhea, uskomaton ja kuitenkin
todenperäinen ja silmänräpäyksestä toiseen vahvemmaksi vakuutettu tieto.

Moni silmä tähtäsi ylös ja siellä kulkivat mustat pilvet pohjaan päin
ja yhä aina pohjaan.

Rankkasade hiljeni; mutta salaman ja ukkosen sijasta huomattiin vain
vielä valon vilahduksia niemekkeen ja pohjan kaukaisen meren yli ja
etelässä kirkastui taivas.

Vihdoin pilkistihe laskeuva kuu harmaista pilvenhattarista esiin ja
sen rauhallinen valo hopeoitsi Baal-Zephonin korkeuksia ja lahden
rannikkoa, jota nyt pauhaavat laineet jälleen peittivät.

Riehuva ja vinkuva myrsky muuttui aamutuulen hiljaiseksi löyhäykseksi,
joka tuli etelästä, ja meri, joka mylvivän pedon kaltaisena oli syössyt
kallioille, lepäsi nyt huo'aten ja murtunein voimin vuoren kivisellä
juurella.

Niin monien ruumisten yli levitti meri vielä vähän aikaa synkän
paaripeiton ja kalpeneva kuu piti ennen poismenoaan huolta siitä että
kuninkaan ja niin monen suuren miehen kostea leposija ei puuttuisi
kallista koristusta, sillä sen sateet valuivat yli merenpinnan ja
reunustivat sen peittoa yltäyleensä kalliilla koristuksilla säihkyvistä
timanteista hopeisissa kutouksissa.

Sill'aikaa kun taivas idässä kirkastui ja pukeutui aamuruskon hehkuvaan
loistoon, oli leiri järjestynyt; kuitenkin oli ainoastaan vähän aikaa
pikaista ateriaa varten; sillä hieman jälkeen auringon nousun kutsui
kumajava vaskirumpu vaeltavan kansan kokoon ja kohta kun se oli
lähteillä koolla, heilahutti Mirjam tamburinia, täristeli sen laidassa
olevia tiukusia ja löi sen nahkaan niin, että se soi ja kumisi kauvaksi
ja hänen kevein jaloin eteenpäin astuessa seurasivat häntä vaimot ja
tytöt pyörötanssin rytmisessä tahdissa ja Mirjam lauloi:

Laulaa tahdon Jehovalle; -- sillä hän on suuri; hevoset ja vaunut
syöksi hän mereen!

Ylistäköön lauluni Jehovaa; sillä hän oli pelastukseni; -- hän on
Jumalani -- ja häntä tahdon ylistää!

Hän, joka isäini Jumala on -- häntä lauluni ylentäköön!

Faraon vaunut ja hänen voimansa syöksi hän mereen --
vaunutaistelijainsa kukka ruokomeressä lakastui.

Yli heidän levisi meren virta -- ja niinkuin kivet vajosivat he
syvyyteen.

Sinun oikeasi, Jehova, jonka voima ja ylevyys suuri on, -- sinun oikea
kätesi viholliset ruhjoi.

Kukistat kunniallasi ne, jotka vastaasi nousevat -- ja vihasi, jonka
irkilasket heitä vastaan, kuluttaa heidät niinkuin tuli pellon sängen.

Veteen kun puhalsit, kohosivat he ylös -- tulvat nousivat ja virrat
mereen valuivat.

Vihollinen huusi: "Minä vainoon heitä, minä saavutan heitä, me ja'amme
saaliin -- rohkeuteni minä heissä vilvoitan -- ja käteni heidät on
kukistava:

"Mutta sinä puhalsit mereen, laineet loiskivat heidän ylitsensä -- ja
niinkuin lyijy vajosivat voimallisiin vesiin.

"Kuka on kaltaisesi jumalien seassa, Jehovah?

"Kuka heistä olisi niin kunniallinen ja pyhä kuin sinä -- peljättävä
kunniassa ja ihmeitä tekevä!

"Armollasi johdatat kansaasi, jonka sinä pelastat -- ja voimallasi viet
sinä sen pyhään asuntoosi."

Vaimot ja miehet yhtyivät lauluun, kun hän kertoi säkeen: "Laulaa
tahdon Jehovalle, sillä hän on suuri; -- hevoset ja vaunut syöksi hän
mereen!"

Tämä laulu ja tämä juhlahetki jäi heprealaisille unohtumattomaksi
ja kukin oli täynnä Jumalastaan ja toivoi iloisena ja kiitollisena
parempia, onnellisempia päiviä.



23 Luku.


Ylistyslaulu oli kaikunut, mutta vaikka raju-ilma oli jo kauvan sitte
lakannut raivoamasta, peitti kuitenkin harmaa sumu aamutaivaan, jota
aamurusko ihanasti oli kaunistanut, ja lounaasta puhalteli yhä vielä
väkevä tuuli, joka liikutti merta sekä ravisteli ja heilutteli palmujen
latvoja lähteitten luona.

Pelastettu kansa oli korkeimmalle antanut kunnian ja kylmäkiskoisin
ja vastahakoisinkin oli yhtynyt Mirjamin ylistyslauluun; mutta kun
pyörötanssi oli lähestynyt merta, olisi moni mielellään jättänyt tuon
järjestetyn rivin rientääkseen rannalle, missä oli paljon houkuttelevaa.

Nyt oli satoja ihmisiä mennyt rantaan, missä laineet jalomielisten
rosvojen kaltaisina antoivat takaisin ja laskivat rannalle, mitä he
tänä yönä olivat ryöstäneet.

Eipä edes vaimotkaan antaneet tuulen pidättää itseään; sillä
ihmissydämen voimallisimmat vietit, ahneus ja kostonhimo, vetivät heitä
rantaan.

Siellä ilmestyi joka silmänräpäys jotakin uutta, mikä herätti himoa;
sillä täällä lepäsi erään sotilaan ruumis, tuolla hänen särkyneet
vaununsa hiekassa. Jos hän oli mahtimies, niin riistettiin häneltä
hopeaiset tai kultaiset koristuksensa ja hänen vyötäisiltään
otettiin lyhyt miekka tai sotatappara. Alempiarvoiset heprealais- ja
muukalais-miehet ja vaimot, orjat ja orjattaret ryöstivät ruumiilta
jalometalliset soljet ja renkaat tai väänsivät hukkuneilta sormukset
paisuneista sormista.

Korpit, jotka olivat seuranneet vaeltavaa kansaa ja myrskyn aikana
olivat kadonneet, olivat jälleen ilmestyneet ja taistelivat vaakuen
tuulta vastaan, puolustaakseen kumminkin paikkansa saaliissa, johonka
haistin heitä veti.

Mutta ahnaammaksi kuin he osoittautui roskaväki ja missä meri oli
lähettänyt kalliin koristuksen maihin, syntyi kauhea huuto ja riehuva
riita. Johtajat pysyivät hiljaa, sillä kansalla, ajattelivat he, oli
oikeus tähän saaliisen ja kun joku aikoi estää raakaa ahneutta, ei
hänestä välitetty.

Mitä egyptiläiset viimeisinä hetkinä olivat heille matkaansaattaneet,
oli ollut niin kauheata, ettei tullut paraimpienkaan mieleen hillitä
kostonhimoa. Jopa arvokkaat, harmaapartaiset miehetkin sekä vaimot
ja äidit, joiden ulkonäkö ilmaisi lempeyttä, sysäsivät onnettomia
takaisin, joiden oli onnistunut taisteluvaunujen jäännöksillä tai
tavararattailla pelastua rantaan. Paimen- ja matkasauvoilla, veitsillä
ja kirveillä pakottivat he muutamia, kivenheitoilla ja sadatuksilla
toisia luopumaan pelastavasta puunkappaleesta ja niitä harvoja, jotka
kuitenkin olivat päässeet maihin, ajoivat raivoisat joukot mereen
takaisin, mikä turhaan oli heitä armahtanut.

Viha oli niin suuri ja kosto niin pyhä velvollisuus, ettei kukaan
ajatellut sitä kunnioitusta, myötätuntoisuutta ja sääliväisyyttä, mikä
onnettomuudelle on osoitettava eikä sanaakaan kuulunut, mikä olisi
kehoittanut jalomielisyyteen ja armahtavaisuuteen tai muistuttanut
hyödystä, minkä pelastettu, sodassa vangittuna orjana, lunastusrahalla
lupasi antaa.

"Kuolema periviholliselle!" "Turmio heille!" -- "Hukkukoot!" --
"Heittäkäät heidät kaloille ruoaksi!" -- "Te olette ajaneet meidät
lapsinemme mereen, takaisin suolaveteen!" -- Sellaisia huutoja kuului
kaikkialla ilman kenenkään estämättä, eipä edes Mirjam eikä Efraimkaan
sitä tehnyt, jotka samoin olivat menneet rannalle, katsellakseen siellä
nähtävää näytelmää.

Neidosta oli tullut Hur'in puoliso ja avioliitto oli tuskin vähääkään
muuttanut hänen olentoaan ja toimiaan. Kansan kohtalo ja seurustelu sen
Jumalan kanssa, jonka profetaksi hän itsensä tunsi, olivat vieläkin
hänestä korkeimmat asiat ja nyt kun oli toteutunut, mitä hän oli
rukoillut ja toivonut, nyt kun hän pyrintönsä ensimäisessä suuressa
menestyksessä oli laulussaan ilmituonut uskovaisen tunteet, nyt kun hän
vihdoin, kiitollisen joukon johtajattarena, oli laulaen astunut sen
edellä, luuli hän saavuttaneensa olemuksensa ihanteen.

Efraim oli jälleen ensimäiseksi muistuttanut häntä Hoseasta, ja
puhuessaan hänen kanssansa vangista, esiintyi Mirjam ylpeänä kuin
kuningatar ja vastasi kansan tervehdyksiin majesteetillisella
arvokkaisuudella. Hänen silmänsä loistivat onnellisuudesta ja
hänen kasvonsa saivat ainoasti silmänräpäykseksi säälin näön, kun
kotiinpalajanut kertoi enonsa kanssa kärsityistä raskaimmista
kohtaloista. Tosin muisti hän vielä rakastamaansa miestä, mutta hän ei
ollut enään tarpeellinen hänen pyrintönsä korkeille tarkoituksille.

Efraim oli juuri kertonut tuosta ihanasta egyptiläisestä naisesta,
joka oli suosinut hänen enoansa ja jonka esirukouksesta oli vangeilta
kahleet otettu, kun kova melu kuului eräästä paikasta rannalla, missä
paljon kansaa oli koossa. Raivoisaan ulvomiseen hämmentyi ilonhuutoja
ja se arvelu oli lähellä, että meri oli tuolla maihin tuonut jotakin
erittäin kallista.

Silloin houkutteli uteliaisuus molemmat rantaan ja koska Mirjamin
korkea arvo vaati kansan väistymään, saattoivat he pian huomata suurien
pyörättömäin matkavaunujen korin sekä sen surkuteltavan sisällyksen.
Palttinainen etusuojus, joka sitä oli peittänyt, oli murtunut ja sen
pohjalla nähtiin kaksi vanhempaa egyptiläistä naista, mutta kolmas
nuorempi nainen nojasi näiden harvinaisten venheeksi muuttuneiden
ajopelien takaseinää vasten. Edelliset makasivat kuolleina niiden
pohjaa peittävässä vedessä ja muutamat heprealaiset naiset olivat
aikeessa riistää kalliit kultakoristeet ylhäisemmän ruumiin kaulasta ja
käsivarsilta. Nuoremmassa näkyi, ihmeellistä kyllä, vähän elonmerkkiä
ja nyt ojensi hän heprealaisille naisille kalliit koristeensa. Hänen
kalpeat huulensa ja hienot, puoleksi jäykistyneet kätensä vapisivat, ja
hiljaisella soinnukkaalla äänellä lupasi hän noille naisrosvoille antaa
kaikki ja maksaa suuret lunnaat, jos he häntä säästäisivät. Olihan
hän vielä niin nuori ja hän oli eräälle heprealaisellekin osoittanut
hyvyyttä, -- kunhan he vain kuulisivat häntä.

Tämä rukous kuului niin liikuttavalta, mutta kuitenkin keskeytti sitä
useasti sadatukset ja uhkaukset, niin että ainoasti harvat saattoivat
sitä kuulla. Hän kirkasi kovasti, sillä eräs raaka vaimo riisti
kultakäärmeen hänen korvastaan, juuri kuin Mirjam ja Efraim saapuivat
rantaan.

Niinkuin puukonpisto tapasi egyptiläisnaisen hätähuuto nuorukaisen
sydäntä ja veri pakeni hänen poskistaan, kun hän tunsi Kasanan.

Ruumiit hänen vieressään olivat hänen imettäjänsä ja ylimmäisen papin
Baïn puolison.

Tuskin voiden hillitä itseänsä sysäsi Efraim syrjään miehet, jotka
eroittivat hänet tuosta ahdistetusta vaimosta, riensi vaunujen
jäännöksille, juoksi hiekkakummulle, jonka juurelle alus oli
rikkoutunut ja huusi posket hehkuvina kiivaassa mielenliikutuksessa:

"Takaisin! Onneton se, joka häneen koskee!"

Mutta jo oli muudan heprealaisnainen, tiilintekijän vaimo, jolta
lapsi oli kauheissa vavahduksissa kuollut matkalla meren läpitse,
tempaissut puukon Kasanan vyötäisiltä ja työntänyt sen hänen selkäänsä
pilkallisella huudolla: "Tuossa sinulle, pienen Ruth'ini takia!"
Sitten kohotti hän tuota vähäistä veristä asetta uuteen iskuun; mutta
ennenkuin hän toistamiseen tapasi vihollisensa, syöksi Efraim hänen ja
hänen uhrinsa väliin ja väänsi puukon hänen käsistään. Sitten asettui
hän haavoitetun eteen, heilutti asetta ja huusi kovasti uhaten: "Joka
häneen koskee, te murhaajat ja rosvot, sen veri sekoittuu tämän vaimon
veren kanssa yhteen!" Samalla heittäytyi hän haavoitetun verisen
ruumiin eteen alas ja huomattuaan hänen olevan tajutonna, otti hän
hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet Mirjamin luo.

Muutaman silmänräpäyksen sallivat nuo hämmentyneet rosvoojat hänen
olla, mutta ennenkuin hän oli saavuttanut päämaalinsa, kuului
yltympäri: "Kostoa, kostoa! -- Meille, jotka olemme vaimon löytäneet,
meille yksin kuuluu saalis!" -- "Kuinka uskaltaa tuo rohkea
efraimilainen haukkua meitä rosvoiksi ja murhaajiksi?" -- "Missä sopii
egyptiläistä verta vuodattaa, siellä pitää se vuotaman!" -- "Niinkuin
Herra meidän Jumalamme, niin emme mekään säästä ketään vihollista!" --
"Hänen kimppuunsa!" -- "Temmatkaa tyttö häneltä!"

Mutta nuorukainen ei välittänyt näistä vihan purkauksista, kunnes
hän oli pannut Kasanan pään Mirjamin syliin, joka oli sijoittunut
läheisimmälle hiekkakummulle ja kun kapinallinen joukko, vaimot miesten
edellä, tunkeutui hänen päälleen, heilutti hän jälleen puukkoa ja
huusi: "Takaisin sanon vielä kerran! Joka täällä on Efraimin ja Judan
sukukunnista, hän astukoon minun ja Mirjamin, hänen päällikkönsä
puolison luo! Oikein niin, veljet, ja voi sitä, joka häneen koskee!
Kostoako te huudatte? Ettekö sitä vielä ole saanut tuon hirviön kautta,
joka tämän kurjan turvattoman on murhannut? Uhrinne koristeitako te
pyydätte? Hyvä, hyvä; ne kuuluvat teille ja minä annan teille omanikin
lisäksi, jos te Hurin puolisolle jätätte huolenpidon tästä kuolevasta!"

Näin sanottuaan kumartui hän Kasanan yli, otti häneltä vielä soljet
ja sormukset, mitkä hänellä oli, ja antoi ne noihin pyytäviin käsiin,
jotka olivat niiden perään ojennetut. Vihdoin riisti hän leveän,
kultaisen renkaan käsivarrestaan, piti sitä ylhäällä ja huusi: "Tässä
on luvattu käsiraha! Jos te tyynesti peräännytte ja jätätte Mirjamille
tämän vaimon, niin annan minä teille kultaa ja te saatte keskenänne sen
jakaa. Haluatteko te enemmän verta, niin tulkaat tänne; mutta renkaan
pidän itse!"

Nämät sanat eivät olleet vaikuttamatta. Raivoisat vaimot katselivat
milloin raskasta, leveää, kultaista rengasta, milloin kaunista
nuorukaista ja Judan ja Efraimin miehet katselivat kysyvästi toinen
toisensa kasvoihin; mutta vihdoin huusi erään vieraan porvarin vaimo:
"Antakaat kulta tänne, niin annamme hienolle päämiehen pojalle verisen
lemmityn"!

Tähän päätökseen yhtyivät toisetkin ja vaikka tiilintekijän vihastunut
vaimo, joka lapsensa kostajana luuli tehneensä Jumalalle palveluksen,
mutta mainittiinkin murhaajaksi, häpäisi nuorukaista raa'oilla
käytöksillä, tunki kansanjoukko hänet rantaan, missä hän toivoi
löytävänsä uuden saaliin.

Tämän uhkaavan keskustelun kestäessä oli Mirjam pelottomana ja
taitavalla kädellä tutkinut ja sitonut Kasanan haavan. Puukko, minkä
prinssi Siptah pilallaan oli lahjoittanut kauniille lemmikilleen, ettei
hän aseetonna sotaan menisi, oli hänen hartiainsa alle iskenyt syvän
haavan ja verta oli vuotanut niin runsaasti, että hänen elonsa heikko
liekki uhkasi joka silmänräpäys sammua.

Mutta hän eli vielä ja sentähden kannettiin hän Nunin telttaan, mikä
pikemmin oli saavutettavissa.

Tuo vanha suvunpäällikkö oli juuri aseilla varustanut ne paimenet ja
nuorukaiset, jotka Efraim oli kutsunut kokoon vapauttaakseen vangittua
poikaansa ja luvannut liittyä heihin, kun tuo surullinen kulkue
lähestyi häntä.

Niinkuin Kasana kunnioitti tuota kunnon ukkoa, niin oli tämäkin monta
vuotta sitten pitänyt eversti Hornechtin suloisesta tyttärestä.

Koskaan ei ollut Kasana kohdannut häntä tervehdyksellään häntä
ilahduttamatta, johonka Nun aina oli vastannut hyvillä sanoilla
niinkuin: "Herra siunatkoon sinua, lapseni!" taikka: "Ihana hetki,
jolloin vanhusta kohtasi jotakin niin suloista!" Monta vuotta sitten --
hän oli silloin vielä ollut kaunistettu lasten kiharoilla -- oli ukko
lähettänyt hänelle lampaankin, erittäin hienolla lumivalkealla villalla
vaihdettuaan tytön isältä jyviä mainion rotuisille nautaeläimille,
-- ja mitä hänen poikansa oli kertonut hänelle Kasanasta, oli vielä
enemmän enentänyt hänen mieltymystään häneen.

Hän näki hänessä kaikkein haluttavimman koko Taniksessa kasvavasta
nuorisosta, ja jos hän olisi ollut heprealaisten vanhempain lapsi olisi
hän ollut iloinen saadessaan yhdistää hänet poikansa kanssa.

Tavatessaan tuon rakastetun lapsen sellaisessa tilassa vaikutti se
ukossa sellaisen sydämen kivun, että kirkkaita kyyneleitä valui
hänen lumivalkealle parralleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän,
tervehtäessään häntä, huomasi verisen siteen hänen olkapäällään.

Sittenkuin hän oli asetettu hänen vuoteelleen, oli Nun antanut oman
lääkearkkunsa lääkitsemistaitoa osaavalle naisprofeetalle. Mirjam
pyysi nyt miesten jättämään hänet yksin sairaan kanssa ja kun hän
jälleen kutsui heidät telttaan, oli hän vahvistanut tuota kovasti
haavoitettua lääkkeillä ja sitonut häntä huolellisemmasti, kuin hän
ennen saattoikaan.

Järjestämättömillä hiuksilla, verestä puhdistettuna, lepäsi hän tuossa
puhtaat liinavaatteet allaan, niinkuin uneksiva, tuskin neidoksi
kypsynyt lapsi.

Tosin hengitti hän vielä, mutta ei tahtonut poskiin eikä huuliin palata
veri takaisin ja vasta sittenkuin hän toistamiseen oli ottanut juomaa,
jonka Mirjam hänelle oli sekoittanut, avasi hän silmänsä.

Hänen vuoteensa jalkapäässä seisoi ukko tyttärensä pojan kanssa ja
molemmat olisivat mielellään toisiltaan kysyneet, mistä se tuli, ettei
kumpikaan voinut kyyneliään pidättää katsellessaan tuota muukalaista
kasvoihin.

Tuo varmuus, mikä Efraimiin niin odottamatta oli tunkeutunut, että
Kasana olisi kehno ja uskoton, oli hänet kääntänyt pian hänestä pois
ja ajanut hänet hyvälle tielle, minkä hän oli jättänyt. Kuitenkin
oli hänessä pysynyt kätkössä, mitä hän hänen telttansa edessä oli
kuullut, ja kun hän isoisälleen ja Mirjamille oli kertonut, että Kasana
myötätuntoisesti oli puolustanut vankeja ja molemmat olivat toivoneet
enemmän hänestä kuulevansa, oli hänelle käynyt niinkuin isälle, joka on
ollut rakkaan pojan rikoksen todistajana ja jumalattomuudesta, jota hän
oli kuullut, ei päässyt sanaakaan hänen huuliltaan.

Nyt iloitsi hän vaikenemisestaan; sillä mitä hän olikaan nähnyt ja
kuullut, niin ei ollut hän varmaankaan syypää mihinkään häpeälliseen
tekoon!

Vanha Nun ei ollut koskaan lakannut pitämästä häntä tuona suloisena
lapsena, jona hän oli oppinut häntä tuntemaan, silmäinsä viehätystä
ja sydämensä iloa. Sentähden silmäili hän hellällä huolella noita
tuskallisia vävähdyksiä hänen kasvoissaan, ja kun hän vihdoin avasi
silmänsä, hymyili hän hänelle isällisellä sydämellisyydellä. Hän
tunsikin oitis hänen ja Efraimin, sen huomasi hänen silmäyksestään,
mutta heikkoutensa vuoksi ei hän voinut nyökäyttää heille. Kuitenkin
ilmaisivat hänen tunteelliset kasvonsa hämmästystä ja iloa, ja kun
Mirjam oli tarjonnut kolmannen kerran lääkkeitään ja kostuttanut hänen
otsaansa voimallisella nesteellä, katseli hän suurilla silmillään
toista toisen perään kasvoihin ja huomattuaan miesten surullisen
katsannon onnistui hänen kysyä hiljaa:

"Haava kirvelee -- ja kuolema... täytyykö minun jo kuolla?"

Silloin katsahti toinen toiseensa kysyvästi ja miehet olisivat
mielellään salanneet häneltä tuon kauhean totuuden; mutta hän pitkitti:
"Oi antakaat minun se tietää! Voi, minä pyydän, sanokaat minulle
totuus!" Ja Mirjam, joka polvistui hänen vuoteensa ääressä, rohkaisi
nyt itsensä vastatakseen: "Niin, sinä, nuori ihmisparka, haava on syvä,
mutta mitä minä taidollani voin, sitä tahdon tehdä, pidentääkseni
elämääsi niin kauvan kuin se on mahdollista."

Nämät sanat kaikuivat suopeilta ja sääliväisiltä ja kuitenkin näkyi
naisprofeetan hyvä ääni tehneen pahaa Kasanalle, sillä hänen suunsa
vääntyi tuskasta Mirjamin puhuessa ja kun hän oli puheensa päättänyt,
sulki sairas silmänsä ja suuret kyyneleet vuotivat pitkin hänen
poskiansa.

Hänen ympärillään vallitsi syvä, tuskallinen hiljaisuus, kunnes hän
jälleen avasi silmänsä, ja vaivalloisesti silmäillessään Mirjamia kysyi
hän hiljaa ja ikäänkuin kummastellen jotakin outoa: "Sinä olet vaimo ja
harjoitat kuitenkin lääketaitoa?"

Silloin vastasi toinen: "Minun Jumalani on käskenyt minua pitämään
huolta kärsivistä kansassani."

Nyt alkoi kuolevan silmä levottomasti säihkyä ja äänekkäämmin kuin
ennen, jopa päättäväisyydellä, mikä hämmästytti toisia, lausui hän:
"Sinä olet Mirjam, se vaimo, joka kutsui Hosean luoksensa", ja kun
toinen viipymättä ja itsetietoisesti vastasi: "Sinä sanoit sen",
pitkitti Kasana: "Ja sinulla on omituinen, käskevä kauneus ja olet
tietysti voimallinenkin! Hän totteli sinun huutoasi, ja sinä otit
kuitenkin toisen!"

Silloin vastasi naisprofeetta toistamiseen, mutta kolkolla
vakavuudella: "Sinä sanoit sen!" Mutta kuoleva sulki silmänsä jälleen
ja hänen suunsa ympärillä leikitsi harvinaisen ylevä hymyily. Kuitenkaan
ei se kestänyt kauvan; sillä kova tuskallinen levottomuus kouristi
häntä. Pienien käsien sormet, huulet, jopa silmäluomatkin liikkuivat
alituisesti ja hänen kapea, sileä otsansa rypistyi, ikäänkuin olisi hän
ajatellut jotakin vaikeata asiaa.

Vihdoin tuli ilmi, mikä häntä ahdisti, ja ikäänkuin unesta heränneenä
huusi hän tuskallisesti: "Sinä tuolla olet Efraim, joka olit niinkuin
hänen poikansa, ja sinä olet Nun, vanhus, hänen rakas isänsä. Tuolla
te seisotte ja te saatte elää... Mutta minä, -- -- minä... Oi, kuinka
kamalaa on jättää valo... Osiriksen tuomari-istuimen eteen vie minut
Anubis. Sydämeni punnitaan ja sitten..."

Tässä valtasi kauhu hänet ja hän sulki ja avasi vapisevat kätensä;
mutta kohta kokosi hän jälleen ajatuksensa ja alkoi uudestaan puhua.
Mutta Mirjam kielsi häntä ankarasti, koska se tulisi hänen loppuansa
kiiruhtamaan.

Silloin kokosi kärsivä voimansa ja huusi kiivaasti ja niin lujasti
kuin hän voi, mitattuaan pitkällä silmäyksellä naisprofeetan korkeata
vartaloa: "Sinäkö tahdot estää minua tekemästä mitä minä voin? --
Sinäkö?!"

Jonkinlainen pilkka oli kaikunut tästä kysymyksestä, mutta hän tunsi,
että oli välttämätön säästää voimiaan; sillä paljon tyynemmin ja
ikäänkuin puhuisi hän itsekseen pitkitti hän: "Niin en voi lähteä
täältä, ei! Kuinka se on käynyt; miksi minä, kaikki, kaikki... Täytyykö
minun kärsiä, niin en tahdo valittaa, kun hän vain saa tietää, kuinka
on käynyt. Oi, Nun, hyvä, vanha Nun, joka minulle lampaan lahjoitti
pienenä ollessani -- minä rakastin, sitä kovin -- ja sinä Efraim,
poikani, teille tahdon kaikki uskoa."

Tässä katkaisi kova yskä hänen sanansa, mutta ruvettuaan kohta
hengittämään kääntyi hän jälleen. Mirjamin puoleen ja huusi äänellä,
josta katkera vastenmielisyys kuului niin lujasti, että se niitä,
jotka, tunsivat hänen ystävällisen olentonsa, olisi oudostuttanut:
"Mutta sinä tuolla -- sinä ylpeä vaimo, syvällä äänellä, joka olet
lääkäri, sinä olet houkutellut hänet Taniksesta, sotilaistaan ja
minultakin... Hän, hän noudatti tahtoasi. Ja sinä... olet ruvennut
toisen vaimoksi; se oli varmaankin hänen tulonsa jälkeen... Niinpä;
Sillä kun Efraim häntä kutsui, nimitti hän sinua vielä neidoksi... Minä
en tiedä onko se tuottanut hänelle, Hosealle, tuskan... Mutta yhden
tiedän ja se on, että minä tahdon ja minun täytyy tunnustaa, ennenkuin
se on liian myöhäistä... Ja sitä saavat vain ne kuulla, jotka häntä
rakastavat, ja minä -- kuuletkos? -- minä rakastan häntä, rakastan
häntä enemmän kuin kaikkia muita maailmassa! Mutta sinäkö? Sinulla on
puoliso ja Jumala, jonka käskyjä sinä hartaasti tottelet -- sanothan
sinä sen itse! Mitä voi Hosea olla sinulle? Sentähden pyydän sinua
jättämään meidät. Harvat niistä, jotka minä tunsin, ovat minulle olleet
vastenmieliset; -- mutta sinä, -- sinun äänesi, sinun silmäsi -- se
kuristaa sydäntäni -- ja jos sinä olet lähelläni, en voisi minä puhua,
niinkuin minun kuitenkin täytyy... Ja puhuminen, oi, se tuottaa tuskaa!
Mutta ennenkuin menet -- olethan lääkäri -- anna minun kuitenkin tietää
vielä yksi seikka: -- minulla on monellaista sanottavaa hänelle,
ennenkuin minä kuolen... onko puhe oleva minulle kuolemaksi?"

Silloin ei löytänyt naisprofeetta muuta sanaa kuin tämän lyhyen: "Sinä
sanoit sen!" Ja tällä kertaa kuului se varoittavalta ja lujalta.

Kun hän sitten horjuen lääkärinä sairaalle olevan velvollisuuden ja
kuolleen käskyä noudattamatta olevan halun välillä huomasi harmaan
Nunin silmäyksestä kehoituksen tottelemaan toisen tahtoa, läksi hän
kumarruksissa teltasta; mutta tuolla ulkona seurasivat onnettoman
katkerat sanat häntä ja turmelivat häneltä niin kunniallisesti aljetun
päivän ja vielä monen tunnin tulevaisuudessakin ja loppuun saakka ei
hän tietänyt selittää, miksi häntä tämän kurjan kuolevan edessä oli
hallinnut tunto, että hän oli vähempi kuin tuo toinen ja että hänen
täytyi peräytyä toisen edessä.

Niin pian kuin Kasana sitten huomasi olevansa yksinään isoisän
ja tyttären pojan kanssa ja Efraim oli laskeunut vuoteen ääreen
polvilleen, mutta ukko suudellut hänen otsaansa ja kumartanut valkoisen
päänsä kuullakseen hänen hiljaisia sanojaan, alkoi hän jälleen:

"Nyt tunnen itseni paremmaksi. Tämä suuri vaimo... Nuo kolkot
yhteenkasvaneet silmäluomet... Nuo yönpimeät silmät; -- ne hehkuvat
niin kummasti ja kuitenkin ovat ne kylmät... Tämä vaimo... Onko Hosea
häntä rakastanut, isä? Sano se minulle, tätä en varmaankaan kysy
turhasta uteliaisuudesta!"

"Hän kunnioitti häntä", vastasi ukko murheissaan, "niinkuin jokainen
kansan mies; sillä hänellä on ylevä henki ja Jumalamme ilmoittaa
hänelle äänensä; mutta sinä, minun sydänkäpyseni, olet ollut
lapsuudesta hänelle tuttu, sen tiedän minä."

Silloin kouristi kuolevaa hiljainen kauhu. Vähäksi ajaksi sulki hän
silmänsä ja hänen suunsa ympärillä leikitsi suloinen hymy.

Tätä kesti niinkauvan, että Nun jo luuli kuoleman vaativan hänet
omakseen, ja kuunteli lääkepikari kädessään hänen henkäystään.

Hän ei näkynyt huomaavan, mutta kun hän vihdoin jälleen avasi silmänsä,
ojensi hän kätensä juoman perään, tyhjensi sen suuhunsa ja alkoi
sitten uudestaan: "Minusta oli juuri ikäänkuin olisin nähnyt hänet,
Hosean. Hän kantoi sotilaan koristetta, niinkuin silloinkin, jolloin
hän ensikerran otti minut käsivarrelleen. Minä olin vielä pieni ja
minä pelkäsin häntä syystä, että hän oli niin vakava ja imettäjäni oli
sanonut minulle hänen lyöneen monta vihollista kuoliaaksi. Mutta hänen
tulonsa minua ilahdutti ja hänen poismenonsa teki minut surulliseksi.
Niin kuluivat vuodet ja kasvaessani kasvoi rakkauskin. Nuori sydämeni
oli niin täysi hänestä, niin täysi... Vieläpä sittenkin, kun he
pakoittivat minua toista seuraamaan ja leskeksi tultuani."

Viimeiset sanat olivat enään tuskin kuultavat ja hän levähti hetkisen,
ennenkuin hän pitkitti: "Hosea tietääkin kaiken tämän, vaan ei, kuinka
minä murehdin hänen sodassa ollessaan ja kuinka minä häntä ikävöin,
ennenkuin hän palasi. Vihdoin, vihdoin palasi hän kotiin ja kuinka
iloitsinkaan minä hänen näkemisestään. Mutta hän, Hosea?... Vaimo --
minä kuulin sen Efraimilta -- tuo suuri, ylpeä nainen kutsui häntä
Pithomista. Hän palasi takaisin, ja sitten... O, Nun sinun poikasi...
Se oli, vaikeinta!... Hän ei huolinut kädestäni, jonka isäni hänelle
tarjosi... Oi, kuinka se teki pahaa!... En voi enempää!... Anna minulle
juotavaa!"

Hänen poskensa olivat näissä surullisissa tunnustuksissa punastuneet
ja kun tuo kokenut ukko huomasi, kuinka nopeasti tuo ponnistus, jonka
alaiseksi hän antautui, saatti hänet kuolemaa lähemmäksi, käski hän
hänet vaijeten lepäämään; mutta hän tahtoi välttämättömästi käyttää
hyväkseen aikaa, mikä hänelle vielä oli sallittu, ja vaikka kuivan
yskän pistävä tuskakin vaati hänet painamaan kätensä rinnalleen,
pitkitti hän kuitenkin:

"Sitten tuli viha, vaikk'ei se kestänyt kauvan ja palavammin en ole
koskaan rakastanut kuin, jolloin ajoin tuon vankiraukan perässä --
tiedäthän sen. Efraim --. Mutta sitten alkoi tuo hirvittävä, tuo
paha, tuo iljettävä... jota minun on hänelle ilmoittaminen, ettei hän
minua halveksisi, jos hän mahdollisesti saa tietää... Eihän minulla
koskaan ollut äitiä eikä ketään ollut minua varoittamassa... Mitenkä
alkaisinkaan? Prinssi Siptah -- tunnethan hänet, isä -- tuo kurja
mies on kohta vallitseva maatani. Isäni on hänen kanssaan tehnyt
salaliiton... Hyvät jumalat, en jaksa pitemmältä!"

Hätä ja epätoivo kuvautuivat näissä sanoissa hänen kasvoissaan; mutta
Efraim keskeytti häntä ja tunnusti kostein silmin ja vapisevalla
äänellä, että hän tiesi kaikki. Sitten kertoi hän, mitä hän hänen
telttansa edessä oli kuullut ja kuoleva vahvisti sen viittaavilla
silmäyksillä.

Kun hän vihdoin mainitsi maaherran ja ylimmäisen papin Baïn puolisoa,
jonka ruumis hänen kanssaan oli rantaan ajautunut, keskeytti hän häntä
hiljaisella huudolla: "Hän on miettinyt sen kaiken. Hänen puolisonsa
piti tulla kaikkein suurimmaksi maassa ja hallitseman faraotakin; sillä
Siptah ei ole kuninkaan poika."

"Ja", lausui ukko, saadakseen hänet vaikenemaan ja auttaakseen häntä
ilmoittamaan, mitä hän tahtoi sanoa: "niinkuin Baï hänet korotti,
niin voi hän kukistaakin hänet. Vielä varmemmin kuin istuimelta
syösty on hän tuleva sen miehen välikappaleeksi, joka huusi hänet
kuninkaaksi, mutta syrialainen Aarsu on minulle tuttu ja näenkö vain
oikein, niin tulee aika, jolloin hän epähäiriössä olevassa, sisällisen
levottomuuden hämmentämässä Egyptissä on omaksi edukseen pyrkivä siihen
valtaan, mihinkä hän autti toisia. Mutta sinä lapsi, mikä saatti sinut
seuraamaan sotajoukkoa ja tuota iljettävää hekumoitsijaa?"

Silloin leimahtivat kuolevan silmät; sillä tämä kysymys johti oikopäätä
siihen, mitä hän tahtoi ilmoittaa, ja niin vastasi hän niin kuuluvasti
ja nopeasti kuin hänen heikkoutensa salli hänet: "Sinun poikasi tähden
rakkaudesta häneen, pelastaakseni Hosean tein minä sen. Vielä ehtoolla
sitä ennen olin minä lujasti ja päättävästi kieltänyt Baïn vaimolle.
Mutta nähtyäni poikasi kaivolla, ja hän Hosea... Oi, viimeksi oli hän
niin rakastavainen ja suuteli minua ystävällisesti... Ja silloin --
silloin... Sydänraukkani! Kurjuudessa näin hänet, parhaimman ihmisistä,
hukkuvan häpeään ja onnettomuuteen. Ja kun hän nyt kahleet jalassa
laahusti eteenpäin, tuli mieleeni..."

"Silloin teit sinä rohkea, mieletön, eksytetty lapsi päätöksen", huusi
vanhus, "sytyttää tulevan kuninkaan sydän sinua kohtaan, pelastaaksesi,
hänen avullaan, poikani, ystäväsi?"

Tässä hymyili kuoleva hänelle jälleen vakuuttaen ja huusi hiljaa:
"Niin, niin, sentähden, vain sentähden! Ja prinssi oli minusta niin
inhoittava. Ja häpeä, pilkka -- oi kuinka kauheata se oli!"

"Ja minun poikani tähden olet sinä niin tehnyt", keskeytti hänet
vanhus, ja hänen kätensä, jonka hän veti huulilleen, kävi kosteaksi
hänen kyyneleistään; mutta hän käänsi silmänsä Efraimiin ja nyyhkyi
hiljaa: "Tuotakin tuolla ajattelin minä. Olihan hän niin nuori ja
vuorikaivoksissa on niin kamalaa!"

Samalla väristytti häntä jälleen, mutta nuorukainen peitti hänen
oikeata kättänsä suuteloilla, sill'aikaa kuin Kasana rakastavaisesti
katseli hänen ja ukon kasvoihin ja puoleksi murretulla äänellä
pitkitti: "Oi, nyt on hyvä ja lahjoittavatko jumalat hänelle vapauden."

Tässä keskeytti Efraim häntä, huutaen hänelle innollisesti: "Tänään
vielä kaivoksille! Minä ja kumppanini ja iso-isä karkoitamme hänen
vartijansa!"

"Ja tästä suusta on hän kuuleva", lisäsi ukko siihen, "kuinka
uskollisesti Kasana on rakastanut häntä ja että hänen elämänsä ikä on
liian lyhyt kiittämään häntä sellaisesta uhrista."

Mutta hänen äänensä loppui -- kuolevan kasvoista oli kaikki tuska
kadonnut ja pitkän aikaa katseli hän mykkänä ja onnellisena ylös
häneen. Vähitellen rypistyi hänen sileä otsansa ja hän kuiskasi hiljaa:
"Hyvä, kaikki hyvä... Ainoasti yksi seikka vielä... Ruumiini...
Palsamoimatta... Ilman pyhiä kaluja..."

Mutta ukko keskeytti hänen puheensa: "Niin pian kuin olet silmäsi
sulkenut jätän minä ruumiisi hyvin säilytettynä fenisialaiselle
laivurille, joka täällä viipyy, että hän veisi sen sinun isällesi."

Silloin koetti hän kääntää päänsä hänen puoleensa kiittääkseen häntä
lämpimällä silmäyksellä; mutta äkkiä tarttui hän molemmin käsin
rintaansa, purppurainen veri tulvi hänen huulilleen, hänen poskillaan
vaihteli syvä kalpeus hehkuvan punan kanssa, ja lyhyen, tuskallisen
taistelun perästä vaipui hän vuoteelleen. Kuolema laski kätensä hänen
rakastavalle sydämelleen ja hänen kasvonsa saivat lapsen näön, jolle
äiti on anteeksi antanut sen hairahduksen ja painanut sen ennen
nukkumistaan sydämelle.

Itkien painoi ukko nukkuneen silmät kiinni, Efraim suuteli syvästi
liikutettuna hänen suljetuita silmäluomiaan ja sittenkuin molemmat
olivat vähän aikaa vaijenneet, sanoi vanhus: "Minä en kernaasti
tiedustele kohtaloani tuollapuolen haudan, sillä eipä sitä tunne
edes Moseskaan; mutta joka on elänyt niin, että hänen rakastamansa
säilyttävät häntä ystävällisessä muistossa, hän on, luulen minä, tehnyt
mitä hän on voinut elääkseen kuolemankin jälkeen!

"Tätä vainajaa tahdomme muistella paraimpina hetkinämme. Tehkäämme hänen
ruumiilleen mitä olemme luvanneet, ja sitten ulos, osoittaaksemme
hänelle, jolle Kasana on paraimpansa uhrannut, ettemme me häntä rakasta
huonommin kuin tämä egyptiläinen vaimo!"



24 Luku.


Kaivokseen kuljetetut valtiovangit tulivat tällä kertaa ainoastaan
hitaasti eteenpäin.

Huonommasta, vastuksista, esteistä ja onnettomuuksista runsaammasta
matkasta erämaan halki ei tietänyt tuo kokenut johtaja kertoa.

Yksi hänen myyristään, Efraim, oli paennut, uskolliset ajokoiransa
oli hän kadottanut ja sittenkuin hänen joukkonsa oli pelästynyt ja
tullut läpimäräksi rajuilmasta, jollaista näissä erämaan seuduissa
viiden vuoden ajalla tuskin kertaakaan ilmestyi, oli seuraavana ehtoona
toinen samallainen rajunnut -- sama, mikä faraon sotajoukolle oli
perikadon valmistanut -- ja tämä oli ollut vielä rajumpi ja kestävämpi.
Myrsky oli estänyt marssin ja viimeisen rankkasateen perästä olivat
muutamat vangit ja vartijat märkäin yökortteerien johdosta taivas'alla
sairastuneet kuumeesen. Sateesen tottumattomat egyptiläiset aasit
olivat niinikään kärsineet ja parhain oli jäänyt tielle makaamaan.

Vihdoin oli ollut pakko kaivaa nuo kaksi kuollutta vankia maahan ja
asettaa kolme kovin sairastunutta jälelle jääneille aaseille sekä
antaa vankein kannettavaksi ne tavarat, mitkä ennen olivat aaseille
kuormatut. Sellainen tapaus kohtasi johtajaa hänen viidenkolmatta
vuotisena virka-aikanaan vasta ensikerta ja hän odotti kovia nuhteita.

Tämä kaikki teki huonon vaikutuksen mieheen, joka muutoin oli tunnettu
hyväsydämisimmäksi virkaveljistään, ja Josua, tuon hävyttömän pojan
kumppani, jonka paosta muut pahennukset johtuivat, sai pahimmin tuntea
hänen harmiansa.

Ehkäpä olisi tuo ärsytetty mies kohdellut lempeämmin häntä, jos hän
olisi valittanut niinkuin se, joka kulki hänen takanaan, tai kiroillut
niinkuin hänen kahlekumppaninsa, joka lausui uhkailevia viittauksia
tulevan ajan suhteen, jolloin hänen lankonsa tulisi seisomaan
faraota lähellä ja kostamaan niille, jotka rääkkäsivät hänen rakasta
sukulaistaan.

Mutta mitä tuo raaka mies ja hänen kumppaninsa tulisivatkin hänelle
tekemään, sitä aikoi Hosea kärsiä samalla levollisuudella kuin auringon
kuumuutta, mikä aina siitä saakka, kun hän kantoi aseita, oli vaivannut
häntä monella marssilla erämaan läpi, ja hänen luja miehuutensa auttoi
häntä pysymään tässä päätöksessään.

Kun johtaja rasitti häntä sanomattomilla taakoilla, ponnisti hän
jänteittensä kaiken voiman ja hoiperteli ollenkaan vastaansanomatta
eteenpäin, kunnes hänen polvensa vapisivat; mutta sitten syöksi johtaja
hänen kimppuunsa, riisti hänen hartioiltaan muutamia kantamuksia
huutaen kylläkin tuntevansa hänen ilkeyttään. Häntä muka vain halutti
jäädä tien oheen lepäämään, syöstäkseen hänet uusiin onnettomuuksiin;
mutta häntä ei suinkaan petettäisi niiden miesten suhteen, joita
tarvittaisiin vuorikaivoksissa.

Kerran oli johtaja lyönyt häneen verisen haavan, mutta kohta oli hän
kaikella huolella koettanut sitä parantaa, olipa vahvistanut häntä
viinilläkin ja keskeyttänyt kulun puoleksi päiväksi, salliakseen
hänelle lepoa.

Prinssi Siptah'n lupausta palkita runsaasti sitä, joka hänelle toisi
ilmoituksen tämän vangin kuolemasta, ei hän ollut unohtanut, mutta
sepä juuri saatti tuon rehellisen miehen huolellisesti valvomaan
Josuan henkeä, sillä tieto olla oman etunsa tähden laimiinlyönyt
velvollisuutensa olisi häneltä turmellut halun ruokaan ja juomaan sekä
rauhalliseen uneen, mitkä hän piti korkeimpana hyvänä.

Niin tuli heprealainen vanki tosin kiusatuksi, mutta ei koskaan yli
voimainsa, ja hänestä oli hauskaa omalla suurella voimallaan auttaa
heikompia tovereitaan.

Kohtalonsa oli hän jättänyt sen Jumalan haltuun, joka hänet oli
palvelukseensa kutsunut, mutta hän tiesi myöskin, ettei tässä auttanut
yksistään vain hurskas luottamus, ja sentähden mietti hän yöt päivät
pakoa. Mutta kahle, mikä hänet yhdisti kärsimystovereihin, oli niin
lujasti kiinni ja sitä koeteltiin niin huolellisesti joka ehtoo ja
aamu, että paon yritys olisi syössyt hänet vain kovempaan kurjuuteen.

Vangit olivat ensin vaeltaneet mäkisen maan läpi, sitten lähestyneet
pitkää vuorijonoa ja vihdoin saapuneet autioon erämaahan, missä
typistyneitä hiekkakivikumpuja siellä ja täällä kohosi kallioisesta
maasta.

Suuren vuoren juurella, jonka luonto näkyi muodostaneen paasikivistä,
levättiin viidentenä ehtoona ja kun kuudennen päivän aurinko nousi,
poikkesivat he erääsen syrjälaaksoon, mikä johti pikimaakunnan
kaivoksille.

Ainoastaan eräs lähettiläs kuninkaan hopeahuoneesta oli saavuttanut
heidät ensipäivinä, mutta sitävastoin olivat he kohdanneet monta
vähäistä kuormastoa; jotka toivat malakitia, turkosia ja kuparia sekä
tästä metallista, kaivoksien läheisyydessä, valmistettua viheriää
lasikuonaa Egyptiin.

Niiden seassa, jotka heitä kohtasivat, sen laakson suussa, mihinkä he
viimeisenä aamuna tulivat, oli myös eräs kuninkaan armahtama aviopari,
joka kulki kotiinpäin. Johtaja osoitti tuota avioparia, rohkaistakseen
uupuneita myyriään, mutta heidän näkemisensä tekikin päinvastaisen
vaikutuksen; sillä tuon tuskin kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen
hajalliset hiukset olivat harmahtuneet, hänen alkujaan korkea
vartalonsa oli kumartunut ja laihtunut ja hänen alaston selkänsä oli
täynnä arpia ja verinaarmuja; vaimo taas, joka oli hänen kurjuutensa
kumppani, oli käynyt sokeaksi. Mielettömän näköisenä ja kolkosti
miettien istui hän kokoonkyyristyneenä aasilla ja vaikka vankien
ohikulku kyllin kuuluvasti häiritsikin erämaan hiljaisuutta ja hänen
kuulonsa olikin tarkka, niin ei hän välittänyt vastaantulijoista; vaan
katsoa tuijotti huolettomasti avaruuteen.

Noiden onnettomien näkeminen toi Hosean silmäin eteen hänen oman
kauhean tulevaisuutensa niinkuin peilissä ja ensikerran huokasi hän
kuuluvasti ja peitti kasvonsa käsillään.

Tämän huomasi vankein johtaja ja liikutettuna sen miehen
kauhistuksesta, jonka lujamielisyys oli hänestä tähän saakka näkynyt
verrattomalta, huusi hän hänelle: "Niin eivät toki kaikki palaja
kotiin, ei, ei varmaankaan!"

"Koska he ovat näöltään vielä kauheampia", ajatteli hän itsekseen.
"Mutta nuo kurjat raukat eivät tarvitse sitä edeltäpäin tietää.
Ensikerran tänne tullessani tahdon tiedustella Hoseata, sillä ihmetellä
sopii, mitä sillä välin tästä härkä-miehestä on tullut. Vahvimmat ja
lujimmat menevät kaikkein pikemmin hukkaan."

Niinkuin ajuri, joka ajaa valjakkoa edessään, heilutti hän ruoskaa
vankien yli, ilman heitä koskematta. Sitten osoitti hän savupilveä,
joka kohosi erään vuoriseinän takaa tien oikealla puolen ja huusi:
"Tuolla ovat varmaan sulatusuunit! Puolipäivän aikana olemme perillä.
Siellä ei puutu tulta linssien keittämiseksi ja kappale lampaan lihaa
annetaan kai myöskin; sillä vietämmehän tänään hyvän Jumalan, auringon
pojan, syntymäpäivää. Eläköön hän! Terveyttä ja menestystä!"

Puoli tuntia kuljettiin nyt kuivan virranpohjan poikki, jossa
viimeisten rankkasateitten jälkeen syvä vuorivirta oli kohisten syössyt
laaksoon, mutta jossa tänään ainoastaan muutamat lätäköt haihtuivat
ilmaan. Sittenkuin tuo surullinen joukko oli kiertänyt jyrkän vuoren,
jonka huipulla seisoi pieni egyptiläinen Hathorin temppeli ja
melkoinen luku hautakiviä, lähestyi se sen laakson mutkaa, mikä johti
vuorikaivoksiin.

Pienen temppelin porteilla liehui vuorella lippuja korkeissa mastoissa,
jotka olivat nostetut faraon syntymäpäivän kunniaksi, ja kun tuosta
muutoin niin hiljaisesta kaivoslaaksosta kuului kovaäänistä huutoa,
pauhua ja melua, luuli johtaja vankien suurinta juhlaa vietettävän noin
tavattoman meluavasti ja ilmoitti tuon arvelunsa toisille vartijoille,
jotka olivat jääneet sitä kuulemaan.

Sitten kulki matkue viivyttelemättä eteenpäin eikä kukaan edes nostanut
väsynyttä päätänsä ylös; sillä puolipäivän aurinko poltti hirvittävästi
ja noista loistavan kirkkaista kallioseinistä tulvi sellainen hehku
ikäänkuin tahtoisi se voittaa läheisten sulatusuunien kuumuudenkin.

Huolimatta läheisestä päämaalista hoipertelivat vaeltajat niinkuin
unessa sinne ja tuo kauhea ponnistus esti ainoasti yhden ainoan
hengitystä.

Niinkuin sotahevonen auran edessä taivuttaa kaulaansa, levittää
sieramiaan ja tulisesti nostaa silmänsä, niin oli Josuan kumartunut
vartalo huolimatta taakasta, joka painoi hänen hartioitaan, käynyt
suoraksi ja hänen loistava silmäyksensä oli kääntynyt sinnepäin, mistä
se meteli tuli, jonka johtaja oli pitänyt äänekkäänä juhlameluna.

Mutta hän, Josua, tiesi sen paremmin! Melu, mikä tuolta kuului, siitä
ei ollut epäilemistäkään, oli egyptiläisten joukkojen sotahuutoa,
se oli torvien toitotusta, jolla kutsuttiin kokoutumaan, se oli
vihollisjoukkojen aseitten kalsketta ja karjunaa.

Valmiina nopeaan toimintaan huusi hän kahlekumppaniaan ja kuiskasi
hänelle käskevästi: "Vapauden hetki on tullut. Ota vaari ja seuraa
sokeasti minua!"

Silloin tarttui toiseenkin äkkinäinen mielenliikutus ja tuskin
oli Hosea heittänyt silmäyksen syrjälaaksoon, ennenkuin hän käski
onnettomuustoverinsa olemaan valmiina.

Ensimäisellä silmäyksellä rotkoon oli hän kallionhuipulla huomannut
erään valkean tukan ympäröimän, arvoisan pään, mikä oli hänen isänsä.
Kymmentuhansien seassa ja vieläkin kauvempana olisi hän tuntenut
hänet! Mutta tuosta rakastetusta ukosta käänsi hän nopeasti silmänsä
johtajaan, joka pelästyneenä ja puhumattomana oli jäänyt seisomaan, ja
luulossa salaliiton syntyneen valtiovankein seassa huusi hän, äkkiä
toinnuttuaan, toisille vartijoille: "Vankein taakse ja lyökää maahan
jokainen, joka koettaa paeta!"

Mutta tuskin olivat hänen käskettävänsä rientäneet matkueen päähän,
ennenkuin Josua kuiskasi kumppanille: "Hänen kimppuunsa!"

Samalla ryntäsi heprealainen, joka seuralaisensa kanssa vaelsi joukon
etunenässä, hämmästyneen johtajan päälle ja Josua tarttui kiinni
hänen oikeaan käsivarteensa, toinen hänen vasempaansa, ennenkuin hän
tiesikään mistään.

Tosin yritti tuo vahva mies, jonka voiman raivo teki kaksinkertaiseksi,
irroittaa itsensä irti, mutta rautaisilla kourilla piteli Josua ja
hänen kahletoverinsa kiinni hänestä.

Pikainen silmäys oli näyttänyt sodanpäämiehelle tien, jota hänen
oli kulkeminen saapuaksensa omiensa luo. Tosin johti se vähäisen
egyptiläisen joutsimiesjoukon ohitse, jotka vastapäätä olevalta laakson
seinältä ampuivat nuolia heprealaisiin, mutta vihollinen ei rohjennut
ampua häntä ja hänen toveriaan, sillä johtajan voimakas vartalo, joka
vaatteista ja aseista oli kyllin tunnettava, peitti heidät molemmat.

"Nosta kahle oikealla kädelläsi", kuiskasi sotilas toiselle, "minä
pitelen elävää kilpeämme. Meidän on ristiin rastiin nouseminen
vuoriseinää myöten ylöskäsin".

Hänen toverinsa totteli ja lähestyttyään vihollista ampumamatkan päähän
pitivät he johtajaa heitä vastaan, kulkien milloin seljin, ja laajalti
kaikuvalla huudolla: "Nunin poika palajaa isänsä ja kansansa luo!"
lähestyi Josua askele askeleelta heprealaisia sotilaita.

Ei ollut vielä kukaan egyptiläisistä, jotka tunsivat vankein johtajan,
uskaltanut ampua nuoltakaan pakeneviin vankeihin, kun vuorenrinteeltä,
jota yhteen kytketty pari takaperin kiipesi ylöspäin, sotilaan nimi
kajahti riemuhuudossa häntä vastaan ja kohta senjälkeen riensi Efraim
nuoren sotilasjoukon kanssa alas ja suoraan hänen luokseen.

Ihmeekseen huomasi Josua, että kaikki nämät hänen kansansa pojat
kantoivat yhtä suuria kilpiä kuin raskasaseiset egyptiläisetkin
sekä vielä miekkaa ja sotatapparaa. Mutta paimenlingotkin ja pussi
ympyriäisine kivineen olivat kiinnitetyt heidän vyötäisiinsä.

Efraim johti kumppania ja ennenkuin hän tervehti enoansa, järjesti
hän ne kahteen riviin, niinkuin kaksinkertainen muuri, Josuan ja
vihollisten joutsimiesten väliin.

Nyt vasta riemuitsi hän jälleennäkemisestä ja pian seurasi toinenkin
iloinen kohtaus, sillä vanha Nun'kin oli, korkeiden egyptiläisten
kilpien suojassa, jotka meri oli rantaan sysännyt, joutunut tuon
esiinpistävän kallion luo, niissä vahvat kädet sahasivat Josuan ja
hänen kumppaninsa kahleet rikki, sill'aikaa kuin Efraim muutamien
toisten kanssa kahlehti vankein johtajan.

Tämä onneton oli luopunut kaikesta vastustuksesta ja aivan kuin
menehtynyt tyytyi hän kaikkeen. Ennenkuin hänen käsivartensa sidottiin
hänen selkänsä taakse, pyysi hän ainoasti saadakseen pyyhkiä
silmänsä, sillä kyyneleitä vuoti vuotamistaan tuon kovan miehen
harmaalle parralle, joka petettynä ja voitettuna ei voinut hoitaa
velvollisuuksiaan.

Ukko painoi vapautetun, jälleenlöydetyn, ainoan poikansa, jota hän jo
kadotettuna itki, kiihkoisesti rintaansa vasten. Sitten laski hän irti
hänet, peräytyi muutaman askeleen hänestä eikä väsynyt iloitsemasta
hänen näöstään ja kuulemasta, että hän uskollisena Jumalalleen oli
vihkinyt itsensä hänen palvelukseensa.

Mutta ainoasti lyhyen ajan iloitsivat molemmat tästä ihanasta
kohtauksesta, sillä taistelu vaati oikeutensa ja niinkuin itsestään
tuli sen johto Josuan huoleksi.

Kiitollisella ilolla, mikä ei kuitenkaan ollut vapaa surullisesta
alakuloisuudesta, oli hän saanut tietää, mikä loppu tuolla
urhoollisella sotajoukolla oli ollut, jonka johtajaksi hän jo kauvan
aikaa ylpeydellä oli lukenut itsensä, ja vielä, että eräs toinen joukko
aseellisia paimenia Hurin, Mirjamin puolison, johdolla oli hyökännyt
turkoskaivoksiin Dophkan luona, mitkä ollen etäämpänä etelässä olivat
muutaman tunnin matkan päässä. Jos he voittaisivat, niin tulisivat he
ennen auringon laskua yhtymään Efraimin nuoreen väkeen.

Tämä paloi halusta viskautua egyptiläisten niskaan, mutta järkevä
Josua, joka oli tarkastanut vastustajat, ei epäillyt, että heidän
täytyisi väistyä tulisia paimenia, jotka lukunsa puolesta olivat
heitä paljon voimallisemmat; mutta juuri tässä taistelussa, joka
hänen tähtensä taisteltiin, oli hänen huolenaan olla paljon verta
vuodattamatta ja senvuoksi käski hän Efraimin leikkaamaan lehden
lähimmästä palmusta, otti kilven ja astui, samalla kun hän heilutti
rauhaa ilmoittavaa oksaa ja suojasi itseänsä sillä varovasti, yksinään,
vihollista vastaan.

Vihollisen päävoima seisoi kaivoksien aukossa ja tuntien merkit, joita
keskusteluissa käytettiin, pyysi hän heidän päällikköänsä puheilleen.

Tämä näkyi olevan taipuvainen siihen, mutta tahtoi ensiksi tiedustella
erään kirjeen sisältöä, mikä hänelle juuri annettiin ja joka
arvattavasti sisälsi huonoja tietoja Se oli huomattava lähettilään
kasvoista ja muutamista katkelmoisista, mutta sisältörikkaista
sanoista, joita tämä oli maanmiehilleen kuiskuttanut.

Sill'aikaa kuin muutamat faraon sotilaat tarjosivat tuolle väsyneelle
ja pölyiselle juoksijalle virvoituksia ja kaikilla kauhistuksen
tuntomerkeillä kuuntelivat niitä tietoja, joita hän käheällä äänellä
ilmoitti, luki päällikkö kirjoituksen.

Hänen kasvonsa synkistyivät, ja lopetettuaan lukemisensa, käänsi
hän papyruksen harmistuneena kokoon, sillä se ei ilmoittanutkaan
vähempää kuin sotajoukon tuhon, farao Menephtah'n kuoleman ja vielä,
että vanhin hänen jälellä olevista pojistaan oli Seti toisen nimellä
huudettu ja kruunattu kuninkaaksi, sittenkuin prinssi Siptah'n yritys
anastaa valtaistuin oli mennyt hukkaan. Tämä oli paennut deltan
liejuiseen piiriin ja syrialainen Aarsu oli, luovuttuaan hänestä ja
ruvettuaan uuden kuninkaan puolelle, ylennetty yhteisten palkkasoturein
päälliköksi. Baïn, ylimmäisen papin ja ylituomarin, oli Seti toinen
alentanut arvoistaan ja karkoittanut läheisyydestään. Siptah'n
kanssa liittoutuneita ei viety vaskikaivoksiin, vaan ethiopialaisiin
kultakaivoksiin. Sanottiinpa myös, että monet naiset suljettujen
huoneesta [harem] ja varmaankin Siptah'n äiti olivat tulleet
kuristetuiksi. Jokaisen sotilaan, jota paitsi voitiin vuorikaivoksissa
olla, piti lähteä Tanikseen, koska siellä puuttui sopivia miehiä uusia
perustettavia legiooneja varten.

Nämät tiedot tekivät mahtavan vaikutuksen, sillä Josuan ilmoitettua,
että hän tiesi egyptiläis-sotajoukon perikadosta ja muutamien tuntien
kuluttua odotteli uusia joukkoja, joiden oli määrä valloittaa
Dophka, alensi egyptiläinen vaativan äänensä ja koetti saada
suosiollisia ehtoja poislähtöönsä. Hän tiesi aivan hyvin, kuinka
heikko turkoskaivoksien vartiosto oli ja ettei hänellä ollut kotoa
odotettavana mitään apua. Sitäpaitsi herätti keskustelijan persoona
hänen luottamustaan ja niin tyytyi hän monien väitöksien ja uhkauksien
perästä siihen, että vartioväki saisi juhtain ja tarpeellisen
ruokavaraston kanssa vahingoittamatta lähteä pois. Mutta tämä piti
vasta sitte tapahtua, kun he olivat laskeneet aseet pois ja näyttäneet
heprealaisille kaikki käytävät, joissa vangit työskentelivät.

Viipymättä alotti nyt nuori heprealainen joukko aseiden riisumisen
egyptiläisiltä, jotka luvultaan olivat heitä puolta vähemmät, ja tätä
tehdessä kostuivat monen vanhan sotilaan silmät, moni mursi kiroten ja
sadatellen keihäänsä tai särki nuolensa ja muutamat harmaapartaiset,
jotka ennen olivat palvelleet Josuan johdon alla ja tunsivat hänen,
nostivat nyrkkinsä ja haukkuivat häntä kavaltajaksi.

Se oli hylkyjoukko sotaväestä, joka lähetettiin tähän palvelukseen
erämaahan, ja useimmat heistä kantoivat turmeluksen ja paatumuksen
leiman kasvoissaan. Nilin varrella ymmärrettiin valita ne, joiden
armahtamaton kovuus turvattomia vastaan oli käynyt velvollisuudeksi.

Vihdoin avattiin kaivokset ja Josua itse otti kaivoslampun ja tunkeutui
kuumiin käytäviin, joissa valtiovangit alastomina ja kahleilla
kytkettyinä hakkasivat vaskensekaista kiveä seinistä.

Jo kaukaa kuuli hän, kuinka pääskysenhännän muotoiset kuokat purivat
kallioihin. Sitten kuuli hän kiusattujen miesten ja naisten valittavaa
ulvomista, sillä julmat voudit olivat seuranneet heitä kaivoksiin ja
pakottivat hitaita liikuttamaan käsiään.

Tänään, faraon syntymäpäivänä, olivat he tulleet ajetuiksi Hathorin
temppeliin, läheisen kukkulan huipulle, rukoillakseen kuninkaan
puolesta, joka oli syössyt heidät syvimpään kurjuuteen, ja he
olisivatkin tulleet seuraavaan aamuun saakka vapautetuiksi työstä,
ellei tuo odottamaton hyökkäys olisi saattanut päämiehen ajamaan heitä
kaivoksiin takaisin. Sentähden työskentelivät siellä naisetkin tänään,
joiden velvollisuutena muutoin oli musertaa ja hienontaa vaskea, jota
tarvittiin lasikuorman ja väriaineksien valmistukseen.

Kun vangit kuulivat Josuan askeleita ja huudon, mikä kajahti paljaista
kallioseinistä, pelkäsivät he uutta kärsimystä itselleen ja heidän
ulvomisensa ja valituksensa kuului kaikkialla. Mutta pian oli pelastaja
saapunut ensimäisten luo ja iloinen sanoma, että hän tuli tekemään
lopun heidän onnettomasta olostaan, lensi pian kaivoksen takimmaisiin
syvyyksiin.

Meluava riemu täytti nuo surullisiin valituksiin ja kuumiin kyyneleihin
tottuneet huoneet; mutta myös kova avunhuuto, valittava vaikeroiminen,
ähkiminen ja korina tunki Josuan korviin; sillä eräs kuumaverinen mies
oli hyökännyt vihatuimman voudin kimppuun ja iskenyt hänet kuokalla
maahan. Hänen esimerkkinsä sytytti pian toistenkin kostonhimon ja
ennenkuin saatiin estetyksi, olivat jo muutkin voudit joutuneet saman
kohtalon alaisiksi. He olivat kuitenkin puolustautuneet ja monen vangin
ruumis makasi kiusaajansa vieressä maassa.

Noudattaen Josuan huutoa tuli tuo vapautettu joukko vihdoin päivän
valoon. Raivoisalta ja kolkolta kaikui heidän huutonsa, johonka
kahleitten kalina, joita he perässään laahasivat, epäsointuisesti
sekaantui.

Pelottominkin heprealaisista, joka auringon valossa kohtasi tätä
epätoivoisten laumaa, hämmästyi heitä nähdessään; sillä näiden
onnettomien sovaistuneet ja punastuneet silmät, joista monet olivat
ennen nauttineet omissa huoneissaan tai kuninkaan hovissa kaikkea
elämän hyvyyttä, olivat olleet helliä äitejä ja isiä, iloinneet
hyväntekemisestä ja olleet osallisia kaikista sivistyksen siunauksista,
mitä rikkaasti lahjoitetulla kansalla on tarjolla -- nämät silmät
räpäyttelivät tosin kyynelten alla, joilla tuo äkkinäinen muutos
rotkon yöstä puolipäivän auringon valoon oli täyttänyt ne, mutta pian
säihkyivät ne villinä ja himokkaina niinkuin nälkäisten yökköjen silmät.

Alussa koettivat he tosin arkamielisesti ja hämmästyksissään
kohtalonsa ihmeellisestä muutoksesta malttaa mielensä, eivätkä
estäneet heprealaisia, jotka Josuan viittauksesta alkoivat sahata
kahleita heidän jaloistaan; mutta sitten huomasivat he nuo aseettomat
sotilaat ja voudit, jotka Efraimin ja hänen kumppaninsa varjioitsemina
olivat asetetut erään kallioseinän syrjään ja nyt valtasi heidät
omituinen liikutus. Kirkumisella ja kiljumisella, jota ei saata
nimittää eikä sanoilla kertoa, ryöstivät he itsensä irti niistä,
jotka tahtoivat vapauttaa heitä heidän siteistään, ja vaikk'eivät he
yhdellä silmäyksellä elikkä sanallakaan olleet toisilleen ilmaisseet
aikomustaan, tottelivat he kumminkin samaa hirvittävää viettiä ja
syöksivät, huolimatta raudoista, mitkä painoivat heitä, noiden
aseettomien kimppuun. Ennenkuin heprealaiset ehtivät estääkkään
sitä, hyökkäsi kukin sen päälle, joka häntä pahimmin oli kiusannut,
ja nyt nähtiin täällä erään laihan miehen kuristavan kaulasta
väkevämpää vihollistaan, tuolla taas joukon alastomia, puutteesta ja
huolimattomuudesta hirvittävän näköisiä naisia viskautuvan miehen
päälle, joka heitä raaimmalla tavalla oli loukannut, lyönyt ja
pilkannut, ja hampain ja kynsin purki kukin kauvan pidätettyä raivoansa
hänen päälleen.

Näytti siltä kuin vihan tulva olisi murtanut polkunsa ja nyt, vapaana
kaikista kahleista, etsisi uhriansa.

Pöyristyttävä oli tuo hyökkäys ja puolustus, temmellys, tuo
vihanvimmainen verinen taistelu punertavalla hiekalla, tuo korvia
särkevä huuto, uikutus ja kiljuminen; olipa varsin vaikeata eroittaa
kutakin yksityistä tuossa kammoittavassa miesten ja naisten
sekamelskassa, jossa osaksi villin intohimo ja veren janosta kiihotettu
kostonhimo sekä osaksi hädässä olevien kuoleman tuska ja ponnistukset
kietoutuivat toisiinsa.

Ainoasti muutamat vangit olivat voineet pidättää itseään, mutta hekin
kiihottivat kumppaneitaan, härnäsivät vimmatusti ahdistettuja ja
pudistelivat nyrkkiänsä.

Yhtä kuulumattomat kuin ne julmuudet olivat, joiden alla nuo vapautetut
olivat kärsineet, oli nyt se vimma, jolla he syöksivät kiusahenkiensä
niskaan.

Mutta Josua oli viimeksi mainituilta ottanut aseet ja he olivat siis
hänen suojeluksensa alla.

Sentähden käski hän kansalaisensa eroittamaan taistelevat toisistaan,
jos mahdollista, ilman verenvuodatusta; mutta sepä ei ollutkaan helppoa
ja niin uudistui jälleen moni kauhistuttava näytelmä. Mutta vihdoin
onnistui se kuitenkin, ja nyt näyttäytyi, kuinka valtavasti intohimo
oli lisännyt väsyneitten ja epätoivoisten voimia, sillä vaikk'ei aseita
käytetty tässä taistelussa ollenkaan, peitti kuitenkin melkoinen
luku ruumiita tappelukentän ja turvallisuusvartijain seassa vuotivat
useimmat hirvittävistä haavoista.

Rauhan palautettua pyysi Josua vankien listaa haavoitetulta
päälliköltä; mutta tämä viittasi vuorikaivoksen kirjuriin, jota ei
kukaan vangeista ollut koskenut. Hän oli ollut heidän lääkärinsä ja
kohdellut heitä ystävällisesti, hän oli vanhempi mies, jota moni
onnettomuus oli kohdannut ja joka itse tietäen, mitä kärsimys oli,
mielellään oli valmis sitä helpoittamaan, missä hän vain sitä kohtasi.

Kernaasti luki hän vankien nimet, joiden seassa löytyi monta
heprealaista, ja jokaisen yksityisen esiinastuttua ilmoitti moni
olevansa valmis seuraamaan ulosvaeltajia.

Kun aseettomat sotilaat ja turvallisuusvartijat, vihdoin läksivät
kotimatkalle, erosi vankeinjohtaja, joka oli saattanut Josuan ja
hänen kumppaninsa tänne, toisista egyptiläisistä, astui häpeissään
ja kumartunein päin vanhan Nunin ja hänen poikansa luo ja pyysi
saadakseen seurata heitä; sillä kotona ei hänellä ollut mitään hyvää
odotettavana ja niin voimallista Jumalaa kuin heidän ei löytynyt
Egyptissä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Hosea, joka kerran oli
ollut sodanpäämiehenä, kaikkein pahimmissa oloissa oli nostanut kätensä
tämän Jumalan luo, ja sellaista lujamielisyyttä, mikä hänellä siitä
pitäin oli, ei hän koskaan ollut nähnyt. Mutta nyt tiesi hän myöskin,
että sama Jumala oli upottanut faraon voimallisen sotajoukon mereen
pelastaakseen omiansa. Sellainen Jumala oli hänen sydämelleen mieluinen
eikä hän toivonut mitään parempaa kuin tästälähin pysyä niiden luona,
jotka olivat hänen palvelijoitaan.

Josua salli kernaasti hänen yhtyä kansaan. Sitten havaittiin, että
viisitoista heprealaista löytyi vapautettujen vankein joukossa ja
Efraimin suureksi iloksi Ruben'kin, tuon kurjan raskasmielisen Milcan
puoliso, joka niin lujasti oli liittynyt Mirjamiin. Hänen itseensä
sulkeutunut, harvasanainen olentonsa oli ollut hänelle hyödyksi ja
raskas pakkotyö näkyi aivan vähän vahingoittaneen hänen voimallista
ruumistaan.

Voiton riemu, menestyksen ilo oli vallannut Efraimin ja hänen monen
joukkonsa, mutta kun aurinko meni mailleen eikä näkynyt Huria ja hänen
joukkoansa, tulivat Nun ja hänen kansalaisensa levottomiksi.

Efraim oli jo ottanut huolekseen lähteä muutamien kumppanien kanssa
tiedusteluille, kun eräs lähettiläs ilmoitti Hurin sotilasten
kadottaneen rohkeutensa nähdessään hyvin varustetun egyptiläisen
linnan. Heidän johtajansa oli kyllä kehoittanut heitä ryntäykseen,
mutta hänen joukkonsa oli pelännyt sellaista uhkarohkeutta, ja
ellei Nun väkineen tulisi heidän avukseen, niin lähtisivät he
toimittamattomin asioin sieltä pois.

Silloin päätettiin auttaa noita arkamielisiä. Iloisella luottamuksella
mentiin heidän luokseen ja vaeltaessaan viileässä yössä kuvailivat
Efraim ja Nun Josualle, kuinka he olivat Kasanan löytäneet ja kuinka
hän oli kuollut. Mitä Kasana oli tahtonut ilmoittaa rakastetulle, tuli
hänelle nyt tiedoksi ja sotilas kuunteli tätä syvästi liikutettuna ja
kulki sitten miettien ja vaiti, kunnes he olivat saapuneet Dophkaan,
turkoskaivoksien laaksoon, jonka keskellä se linna kohosi, johonka
vankien huoneet päättyivät.

Hur oli väkineen pysynyt salassa eräässä rotkossa, ja sittenkuin Josua
oli jakanut heprealaisten koko voiman useampiin osastoihin ja määrännyt
kullekin tehtävänsä, antoi hän aamuhämärässä merkin rynnäkköön.

Lyhyen taistelun perästä voitettiin tuo pieni vartioväki ja linna
valloitettiin. Aseettomat egyptiläiset lähetettiin kotiin niinkuin
heidän kumppaninsakin vaskikaivoksista. Vangit vapautettiin ja
spitaalisten, joiden kortteeri oli eräässä sivulaaksossa tuollapuolen
kaivoksien ja joiden seassa myöskin löytyi sellaisia, jotka Josuan
käskystä olivat tänne tuodut, sallittiin määrämatkan päässä seurata
voittajia.

Mitä Hur, Mirjamin puoliso, ei voinut, onnistui Josualle, ja ennenkuin
nuoret sotilaat Efraimin kanssa olivat lähteneet, kokosi Nun heidät
kokoon ja kiitti yhdessä heidän kanssansa Herraa. Nekin, jotka
seisoivat Hurin johdon alla, yhtyivät tähän rukoukseen ja missä Josua
näyttäytyi, kunnioittivat Efraimin nuoret ystävät häntä riemuiten.

"Onnea päämiehellemme!" kaikui usein heidän vaeltaessaan eteenpäin.
"Onnea hänelle, jonka korkein valitsi miekakseen. Häntä seuraamme
kernaasti; hänen kauttaan vie Jumala meidät voittoon!"

Tähän huutoon ottivat Hurin sotilaatkin osaa eikä hän estänyt heitä
siitä; olipahan hän linnan rynnäkön johdosta kiittänytkin Josuaa ja
ilmoittanut hänelle iloaan hänen vapautuksestaan.

Lähdössä oli nuorempi peräytynyt, antaakseen vanhemmalle miehelle
etusijan, mutta Hur oli pyytänyt harmaata Nunia, joka oli häntä paljon
vanhempi, astumaan joukon etunenään, vaikka Moses ja vanhimmat olivat,
kansan pelastuttua ruokomeren rannalle, asettaneet hänet heprealaisen
sotavoiman ylimmäiseksi päämieheksi.

Tie johti ensiksi tasaisen vuorilaakson läpitse. Sitten kulki se
miekkakärjen solan poikki, joka oli ainoa tie vuorikaivosten ja
ruokomeren välillä.

Louhinen ja autio oli tuo kallioinen maakunta, jyrkkä oli kiivettävä
polku. Josuan harmahtunut isä, joka oli kasvanut Gosenin tasangoilla
ja oli tottumaton vuorilla kiipeämiseen, kannettiin ilohuudoilla pojan
ja tyttärenpojan käsivarsilla, kunnes saavuttiin vuorisolaan. Mutta
Mirjamin puoliso, joka sotajoukkonsa etunenässä seurasi Efraimin
tovereita, kuuli nuorukaisten riemun, astui pää kumarassa heidän
jäljissään ja katseli sen ohessa kolkosti maahan.

Täällä ylhäällä oli levähtäminen sen kansan odottamiseksi, joka
Sin-erämaan läpi oli vietävä Dophkaan.

Vuorisolasta tähystelivät voittajat vaeltajia, mutta vielä ei ollut
heistä mitään huomattavaa. Mutta kun he silmäilivät sitä vuoripolkua,
jota he olivat tulleet, tarjoutui heille niin suuri ja ihmeteltävä
näkö, että se tenhovoimalla veti jokaisen silmät puoleensa, sillä
heidän allansa levisi ympyriäinen laakso, jota ympäröitsivät korkeat
kalliot, rotkot, kummut ja töyränteet, mitkä näkyivät nousevan ylös
hiekasta milloin mustan kiiltävinä, milloin harmaina ja ruskeina,
milloin punertavina ja viheriöinä ja viittailivat atsurisiniseen,
hohtavan kirkkaasen erämaan taivaasen, missä ei yhtään pilveä näkynyt.

Autiota ja tyhjää, hiljaista ja elotonta oli kaikki, mitä he
täällä näkivät. Noiden moniväristen kallioitten rinteillä, jotka
ympäröivät hiekkaista laaksonpohjaa, ei kasvanut yhtään kortta eikä
edes kasvaintakaan Ei yksikään lintu, mato tai kovakuoriainenkaan
elähyttänyt tätä hiljaista kaikkea eloisuutta vihaavaa paikkaa. Täällä
ei kohdannut silmää mikään, mikä olisi muistuttanut ihmisellisestä
olemuksesta, kylvämisestä, istuttamisesta ja toimeliaisuudesta. Näitä
suuria, ei ketään elävää olentoa hyödyttäviä kuvia näkyi Jumala tehneen
itseänsä varten. Joka tähän erämaahan tunkeutui, hän astui paikkaan,
jonka korkein ehkä oli valinnut leposijaksi niinkuin tuon hiljaisen,
lähestymättömän temppelin pyhästön.

Nuori miehistö oli vaijeten katsellut tuota ihmeteltävää taulua
jalkainsa alla. Nyt se leiriytyi ja osoitti kaikenlaista palvelusta
vanhalle Nunille, joka rakasti nuorison seuraa. Pikaan valmistetun
suojuskaton alla lepäsi hän heidän keskellään ja kertoi loistavin
silmin urotöistä, joita hänen poikansa sotapäällikkönä oli tehnyt.

Josua ja Hur seisoivat sill'aikaa yhä vielä kallionhuipulla ja tuo
edellinen katseli vaijeten alas autioon kallionlaaksoon, joka taivaan
sinisen holvin peittämänä ja vuorenkorkuisten Jumalan omassa tehtaassa
tehtyjen patsaitten ja pilarein ympäröimänä aukeni hänelle valtavampana
kaikista temppelisaleista.

Vanhempi mies oli jo kauvan katsellut kolkosti maahan, mutta
äkkiä keskeytti hän vaitiolon sanoen: "Succothissa pystytin minä
muistokiven ja avuksihuusin Herraa, olemaan todistajana minun ja sinun
välillä. Mutta tässä paikassa, tässä hiljaisuudessa näkyy minusta,
niinkuin voisimme ilman merkkiä tai tunnustähteä olla varmat hänen
läheisyydestään." Tässä ojensi hän itseänsä ja pitkitti: "Ja minä
nostan nyt silmäni sinun puoleesi, Adonaï, ja asetan sanani sinulle,
Jehovah, sinä Abrahamin ja isäimme Jumala, ettäs toisen kerran olisit
todistajana minun ja tämän miehen välillä, jonka sinä itse kutsuit
palvelukseesi, että hän olisi miekkanasi".

Korotetuin silmin ja käsin oli hän huutanut nämät sanat. Sitten kääntyi
hän toisen puoleen ja sanoi juhlallisella vakavuudella: "Nyt kysyn minä
siis sinulta Hosea, Nunin poika, muistatko sinä todistusta, minkä sinä
ja minä teimme kiven edessä Succothissa?" "Minä muistan sen", kuului
vastaus. "Ja kovassa onnettomuudessa ja suuressa vaarassa olen minä
tunnustanut, mitä korkein minulta pyytää ja olen halullinen omistamaan
kaiken ruumiini ja sieluni voiman, josta minun on häntä kiittäminen,
hänelle, yksin hänelle ja hänen kansalleen, joka myöskin on minun
kansani. Josua on tästälähin oleva nimeni. En egyptiläisiltä enkä
keltään vieraalta kuninkaalta etsi tästälähin apua, sillä se oli Herra
meidän Jumalamme, joka sinun vaimosi suvun kautta antoi minulle tämän
nimen".

Silloin katkasi Hur hänen puheensa ja lausui juhlallisella vakavuudella:

"Sitäpä juuri toivoin kuulevani, ja kun korkein tälläkin paikalla
on todistajana minun ja sinun välilläsi ja kuulee tätä keskustelua,
niin toteutukoon tässä, mitä minä hänen kasvojensa edessä lupasin.
Sukukuntain päämiehet ja Moses, Herran palvelija, ovat korottaneet
minut kansan sotajoukon ylimmäiseksi päälliköksi: Mutta nyt kutsut sinä
itseäsi Josuaksi ja olet vannonut ei ketään muuta palvelevasi kuin
Herraa meidän Jumalaamme. Tiedän myöskin hyvin, että sinä sotajoukon
johtajana voit enemmän kuin minä, joka olen harmahtunut karjalaumojen
seassa tai kuin joku toinen heprealainen, olkoon hänen nimensä mikä
hyvään, ja niin toteutuu siis lupaus Succothissa. Mosekselta, Herran
palvelijalta, ja vanhimmilta tahdon minä vaatia, että he uskovat
sinulle johtajan viran. Heidän käteensä panen minä ratkaisun ja
tietäessäni, että korkein katsoo sydämeeni, tunnustan myös, että minä
ajattelin sinua salaisella katkeruudella. Mutta kansan hyväksi tahdon
unohtaa mitä meidän välillämme on ja tässä tarjoon käteni sinulle!"
Samalla ojensi hän Josualle kätensä ja tämä tarttui siihen ja vastasi
avomielisesti:

"Sinun sanasi ovat miehen sanoja ja niin olkoot minunkin. Kansan ja
asian vuoksi, jota me kumpikin palvelemme, otan minä vastaan, mitä
sinä tarjoot minulle. Mutta koska sinä huusit korkeimman todistajaksi
ja hän kuulee minua, niin tahdon minäkin antaa täydelle totuudelle
kunniaa kaikissa kohdissa. Mitä sinä tahdot siirtää minulle,
nimittäin, sotajoukon ylimmäisen johtajan viran, siksi on Herra itse
kutsunut minut. Mirjamin, sinun vaimosi kautta on se tapahtunut ja
se sopii minulle. Mutta että sinä olet tahtonut jättää minulle oman
arvosi, tunnustan sen kuitenkin kiitettäväksi teoksi. Tiedänhän,
kuinka raskasta on miehelle luopua vallasta nuoremman hyväksi, joka
on vieras hänen sydämelleen. Sinä olet sen tehnyt ja minä olen
sinulle kiitollinen. Mutta minäkin olen ajatellut sinua suloisella
katkeruudella; sillä sinulle kadotin toisen hyvän, josta mies vielä
vaikeammin luopuu kuin virastaan: naisen rakkauden!"

Silloin huusi Hur ja veri nousi kuumana hänen kasvoihinsa: "Mirjam!
Minä en häntä pakottanut avioliittoon; vieläpä ostamatta häntä,
isäin tavan mukaan, morsiuslunnailla -- vapaasta tahdostaan tuli hän
vaimokseni!"

"Minä tiedän sen," vastasi toinen tyynesti, "mutta eräs toinen
on kauvemmin ja palavammin kuin sinä halunnut omistaa hänet ja
mustasukkaisuuden tuli poltti häntä kovin. Mutta älkäämme puhuko tästä
tuskasta; sillä vaikka sinä antaisitkin hänelle erokirjan ja toisit
hänet luokseni, että minä avaisin telttani ja käsivarteni hänelle, niin
huutaisin kuitenkin: miksi olet tehnyt sellaista itsellesi ja minulle?
Sillä vähän aikaa sitten olen tullut tuntemaan mitä naisen rakkaus on
ja mitä se voi sekä myöskin erehdykseni, kun luulin hänenkin tuntevan
palavan sydämeni hehkua. Minä olenkin, vaeltaessani kahleet jalassa,
vaikeimmassa kohtalossa, itselleni luvannut, etten omista kellekään
ihmiselle kuin omalle kansallemme kaiken minussa löytyvän ruumiini
ja sieluni voiman ja tulen. Ei edes naisen rakkauskaan saa minua
luopumaan ottamastani suuresta velvollisuudesta. Mutta mitä emäntääsi
tulee, niin tulen vieraana, kulkemaan hänen sivullaan, vaikkapahan
vielä profeettanakin kutsuisi minua julistaakseen minulle uutta Herran
sanomaa".

Noin sanottuaan ojensi hän toiselle kätensä ja Hurin tarttuessa
siihen heräsi vilkas liike sotilasten seassa, sillä sanansaattajia
nousi vuorelle, jotka huutaen ja viitaten osoittivat erästä valtavaa
pölypylvästä, mikä kulki kansan edellä.



25 Luku.


Vaeltajat lähestyivät yhä lähemmäksi ja monet nuorista sotilaista
riensivät heitä vastaan.

Eivät ne olleet enään noita iloisia joukkoja, jotka riemuiten
olivat yhtyneet Mirjamin ylistyslauluun, ei, hitaasti ja kumarassa
hoipertelivat he nyt vuorta kohti. Heidän tuli kiivetä solakalliolle
jyrkemmältä puolelta ja kuinka huokailivatkaan kantajat, kuinka
surkeasti valittivatkaan vaimot ja lapset, kuinka raivoisasti
kirosivatkaan kuorma-ajurit, joiden oli ajaminen juhtia tuota kaitaa,
epätasaista polkua myöten ylös, kuinka käheiltä kaikuivatkaan noiden
puoleksi nääntyneiden miesten sortuneet äänet, kun he, auttaakseen
juhtia, yhteisesti nojasivat hartioitaan jotakin ajopeliä vastaan.

Voitetulta sotajoukolta näyttivät ne Josuasta, joka katseli lähestyviä,
noita tuhansia, jotka vielä muutama päivä sitten niin kiitollisina
tunsivat Herran pelastavan armon.

Mutta tie, jonka he viimeisestä leiripaikasta, ruokomeren sataman
luota, olivat kulkeneet, olikin ollut kamala, vedetön ja niille, jotka
olivat kasvaneet ala-Egyptin hedelmällisillä lakeuksilla, oli se ollut
vaivalloinen ja hirmua herättävä.

Keskelle autiota kalliomaakuntaa oli se johtanut heidät ja kaikkialla
oli avaraan näköalaan ja runsaasen kasvullisuuteen tottunut silmä
kohdannut rajoittavia rajoja ja autiota erämaata.

Kuljettuaan Babaportin läpi olivat he samannimisessä laaksossa ja
vaelluksellaan Sin-erämaan kautta tavanneet vain laaksoja jyrkästi
kohoavilla kallioseinillä. Eräs kuolemankarvainen korkea vuori oli
mustana ja hirvittävänä kohonnut punertavien jyrkänteiden yli ja
nämä olivat näyttäneet vaeltajista kauheilta, ihmiskäsin tehdyiltä
teoksilta, sillä niiden säännöllisillä välitiloilla pystytetyt
kiviläjät olivat selvästi nähtävissä, ja olisipa saattanut luulla,
että nuo jättiläis-rakentajat, joiden kädet olivat työskennelleet
maailmanluojan palveluksessa, olivat tulleet pois kutsutuiksi,
ennenkuin he olivat täyttäneet tämän työn, jonka ei tässä erämaassa
tarvinnut kammoksua ketään tutkivaa silmää, eikä näkynyt olevan
määrätty palvelemaan ketään elävää olentoa. Harmaat ja ruskeat
graniittikalliot ja rotkot kohosivat tien ohella ja sitä peittävässä
hiekassa oli suuria kasoja pieniä punaisia parfyriliuskoja ja
hiilimustia, ikäänkuin vasaran rikkomia kiviä, mitkä olivat
kuonankaltaisia, josta vaskea sulatetaan. Viheriän välkähtävät,
kummallisesti muodostetut kallionlohkareet ympäröivät noita ahtaita,
vuorien parittamia korkolaaksoja, joista toinen liittyi toiseen.
Tuo ylöspäin nouseva tie kulki niiden läpi ja usein oli vaeltajia,
heidän astuessaan tuollaiseen kattilalaaksoon, vallannut pelko, että
tuo korkea, takapuolella oleva kallio, pakottaisi heitä palajamaan
takaisin. Silloin oli napina ja valitus noussut; mutta pian oli aukko
tullut näkyviin, mikä johti uuteen kalliolaaksoon.

Ruokomeren rannalla olevasta satamasta lähdettyään olivat he usein
kohdanneet orjantappuraisen gummiakasian ja erään lemuavan erämaan
kasvin, jota eläimet söivät; mutta jota pitemmälle matkue tunki
kallioiseen erämaahan, sitä kuivemmaksi ja kuumemmaksi oli hiekka
käynyt, ja vihdoin oli silmä turhaan etsinyt kasvia ja puita.

Elim'issä tavattiin makeita lähteitä ja varjoa antavia palmuja ja
ruokomeren luona täytettyjä allikoita; mutta jo leiriytyessä Sin'in
erämaassa ei löydetty mitään millä janoa sammuttaa, ja puolenpäivän
aikaan näytti ikäänkuin joukko pahoja henkiä olisi ajanut varjon
kallionseinämistä, sillä kaikki loisti ja hehkui näissä kallioissa ja
syvänteissä, eikä missään ollut turvaa auringon polttoa vastaan.

Leirissä oli viimeinen mukana tuotu vesi jaettu ihmisille ja eläimille,
ja kun matkue seuraavana aamuna oli tielle lähtenyt, ei ollut enään
pisaraakaan löytynyt kiihtyvän janon sammuttamiseksi.

Silloin oli tuo vanha, vähäuskoinen haluttomuus ja vastenmielisyys
jälleen vallannut kansajoukon. Eivät loppuneet kiroukset Mosesta ja
vanhimpia vastaan, jotka olivat hyvästä olosta Egyptissä vieneet heidät
sellaiseen kurjuuteen; mutta kun kansa vihdoin oli kiivennyt huipulle,
olivat kuivat kielen kantimet käyneet jo liian kuiviksi pilkkaamaan ja
kiroamaan.

Vanhan Nun'in, Efraimin ja Hurin sanansaattajat olivat jo lähestyville
ilmoittaneet, että nuori miehistö oli saanut voiton ja vapauttanut
Josuan ja muut vangit, mutta uupumus oli käynyt niin suureksi että tämä
sanoma tuskin oli vaikuttanut mitään muutosta ja havaittiin ainoastaan
heikko hymy miesten parrakkailla huulilla tai pikainen säihky naisten
mustissa silmissä.

Mirjamkin oli kalpean Milcan kanssa jäänyt seuralaistensa luo eikä
kehoittanut, kuten muulloin, kiittämään korkeinta.

Ruben, hänen raskasmielisen hoidokkaansa puoliso, joka pelosta
tulla petetyksi ei rohjennut antautua uudestaan heränneen toivon
valtaan, oli hiljainen, harvapuheinen mies ja sentähden ei voinut
ensimäinen sanansaattaja sanoa kuuluiko hän vapautettujen joukkoon.
Kuitenkin valtasi suuri liikutus Milcan ja kun Mirjam käski hänen
hiljaa odottamaan, riensi hän toisesta ystävästä toiseen kysellen
heiltä vilkkaasti. Mutta kun ei hän saanut mitään tietoa kadotetusta;
puolisostaan, purskahti hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja pakeni
jälleen naisprofeetan luo. Hänen luonaan löysi hän vähän lohdutusta,
sillä Mirjamkin, jonka piti tervehtää puolisoansa voittajana ja
nähdä lapsuutensa ystävän pelastettuna, oli itseensä sulkeutunut ja
ahdistettu ja näytti niinkuin painaisi häntä, raskas kuorma.

Niinpiankuin Moses oli saanut tietää, että hyökkäys vuorikaivoksiin oli
onnistunut ja Josua pelastettu, oli hän jättänyt kansan; sillä hänelle
oli kerrottu, että sotaiset amalekilaiset, jotka asuivat kosteikossa
Sinai-vuoren juurella, varustautuivat estääkseen vaeltajilta kulkua
heidän vedestä ja palmuista rikkaan erämaan saaren läpitse. Silloin
oli hän muutamien valittujen miesten kanssa lähtenyt vakoamisretkelle
vuoren poikki. Alus'en ja kosteikon edessä olevan laakson, Raphidim'in
välillä, alkoi hän jälleen yhtyä kansalaisiinsa.

Abidanin, benjamilaisten päällikön, niinkuin myöskin, vuorikaivoksista
palautuneiden Hurin ja Nun'in, Judan ja Efraimin sukujen päämiesten,
tuli sill'aikaa olla hänen ja hänen seuralaistensa sijaisia.

Kun kansa nyt lähestyi salatietä, tuli Hur toisten vapautettujen kanssa
heitä vastaan ja edellä kaikkien muitten oli nuori Ruben, Milcan
puoliso, kiiruhtanut heitä kohti. Mutta hänen vuorta alas syöstessään
oli Milca hänet jo kaukaa tuntenut ja oli, huolimatta Mirjamin
väitteistä, kiiruhtanut Simeonin sukukunnan keskelle, joka kulki hänen
sukukuntansa edellä.

Siellä oli heidän jälleen yhtymisensä näkeminen elähyttänyt monta
väsynyttä sielua ja kun he vihdoin, toisiinsa liittyneinä, riensivät
Mirjamia vastaan ja tämä katseli holhottiaan silmiin, luuli hän ihmeen
tapahtuneen; sillä kalpeasta liljasta oli tullut kukoistava ruusu.
Sitäpaitsi olivat hänen huulensa, jotka aivan harvoin ja kainosti
olivat avautuneet rukoukseen tai vastaukseen, alituisessa liikkeessä;
sillä kuinka paljon halusikaan hän tietää, kuinka paljon olikaan
hänellä kysyttävää hiljaiselta puolisoltaan, joka niin kauheasti oli
kärsinyt.

He olivat kaunis, onnellinen pari ja heistä tuntui ikäänkuin eivät
kulkisi alastomien kallioitten ohitse ja kuivia erämaan polkuja myöten,
vaan kevätmaiseman läpi, missä lähteet pulppusivat ja linnut lauloivat.

Mirjamkin, joka oli kaikkia tehnyt, elähyttääkseen nääntyvää Milcaa,
iloitsi hänen onnellisuudestaan. Mutta pian katosi jokainen iloisen
myötätuntoisuuden jälki hänen kasvoistaan; sillä sill'aikaa kuin Ruben
ja Milca, ikäänkuin siipien kantamana, näkyivät tuskin koskettavan
erämaata, astui hän pää kumarassa eteenpäin, mietiskellen, että hän
itse olisi syypää, ettei hänelle sallittu samallaista onnea tällä
hetkellä.

Hän sanoi itselleen, että hän oli tehnyt raskaan, palkkaa ansaitsevan,
mieluisen uhrin Jumalalle, kiellettyään noudattamasta sydämensä ääntä
ja kuitenkaan ei haihtunut tuo kuoleva egyptiläinen vaimo hänen
mielestään, hän, joka oli kieltänyt häneltä oikeuden lukea itsensä
niiden joukkoon, jotka Hoseaa rakastivat ja joka rakkautensa tähden oli
kuollut niin nuorena.

Hän, Mirjam, eli, hän oli kuolettanut sielunsa hartaimmat toiveet,
velvollisuus kielsi häntä lämpimällä kaipiolla ajattelemasta häntä,
joka tuolla ylhäällä viipyi, uhrautuneena kansansa asialle ja isäinsä
Jumalalle, vapaa, ihana mies, ehkäpä hänen kansansa sotajoukon tuleva
johtaja, jos Moses niin määräsi, hänen jälkeensä ensimäinen ja suurin
kaikista heprealaisista ja kuitenkin häneltä kadotettu, ainiaaksi
kadotettu.

Jos hän tuona tapauksista rikkaana yönä olisi seurannut naisellisen
sydämensä halua eikä kutsumuksensa vaatimuksia, joka asetti hänet
korkealle yli toisten naisten, niin pitäisi hän nyt jo kauvan häntä
käsivarsissaan, niinkuin tuo hiljainen Ruben heikkoa mutta nyt niin
ylenrikasta ja reippaasti astuvaa Milcaansa.

Mitkä ajatukset!

Sydämensä syvimpään loukkoon täytyi hänen ne ajaa ja koettaa niitä
hävittää; sillä hänestä oli synti halaita niin palavasti toisen
jälleen näkemistä! Ja hän toivoi nyt, että hänen puolisonsa olisi
läsnä pelastamassa häntä itseltään ja tämän julman hetken kielletyiltä
toiveilta.

Judan heimon ruhtinas, Hur, oli hänen puolisonsa, eikä, tuo entinen
egyptiläinen, tuo vapautettu vanki.

Mitä kysyi hän enään efraimilaista, josta hän ainiaaksi oli luopunut?

Miksi saattoi se enään loukata häntä, ettei tuo vapautettu tullut häntä
vastaan, miksi säilytti hän salaisuudessa tuota hullua toivetta, että
joku tärkeä velvollisuus pidätti häntä tuolla ylhäällä?

Hän näki ja kuuli tuskin, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja vasta
kiitollinen tervehdys, jolla Milca tervehti hänen puolisoaan, ilmoitti
hänelle, että Hur häntä lähestyi.

Jo kaukaa oli hän viittaillut hänelle, mutta hän tuli yksin, ilman
Hoseata, Josuata, yhdentekevä kuinka tuo vapautettu nimitti itseänsä,
ja että tämä häntä harmitti, jopa että se vihloi hänen sydäntäänkin.
suututti häntä. Kunnioittahan hän vanhempaa puolisoansa, eikä hänestä
tuntunut vaikealta ystävällisesti sanoa häntä tervetulleeksi.

Iloisesti ja sydämellisesti vastasi hän hänen tervehdykseensä, mutta
kun hän huomautti häntä tuosta äsken yhdistetystä parista ja ylisti
häntä voittajaksi ja Rubenin sekä niin monen onnettoman pelastajaksi,
tunnusti Hur suoraan, että tämä ylistys ei sopinut hänelle, vaan
Josualle, jonka Mirjam itse, korkeimman nimessä, oli kutsunut johtamaan
kansan sotavoimaa.

Silloin vaaleni hän, ja vaikka tie vei jyrkästi ylöspäin, ahdisti
hän kuitenkin puolisoansa vilkkailla kysymyksillä. Kun hän sitten
sai tietää, että Josua tuolla ylhäällä, isänsä ja nuoren miehistön
kanssa, nautti viiniä ja että Hur oli hänelle luvannut kernaasti
peräytyvänsä, jos Moses siirtäisi päällikkyyden hänelle, vetääntyivät
nuo yhteenkasvaneet silmäkarvat hänen korkean otsansa alla kolkosti
yhteen ja jyrkästi huusi hän: "Sinä olet minun herrani eikä minun sovi
vastustaa sinua, ei edes vaikka unohtaisitkin oman emäntäsi siihen
määrään, että sinä peräännyt sen miehen edessä, joka kerran uskalsi
kohottaa silmänsä hänen puoleensa."

Silloin keskeytti hän häntä kiivaasti: "Hän ei tunne sinua enään ja jos
antaisinkin erokirjan sinulle, niin ei hän kuitenkaan pyytäisi sinua
omaksensa."

"Eikö?" kysyi Mirjam pakoitetulla hymyllä. "Ja sinun on häntä itseään
kiittäminen tästä tiedosta?"

"Kansan hyväksi on hän uhrannut itsensä ruumiineen ja sieluineen ja hän
luopuu naisen rakkaudesta", vastasi Hur. Mutta hän huusi:

"Luopuminen on helppoa, missä vaatiminen ei tuottaisi muuta kuin uuden
poistamisen ja häpeän. Ei hänelle, joka suurimman vaaran hetkenä
etsi apua egyptiläisten luona, ei, sinulle yksin, joka veit kansan
ensimäiseen voittoon varastohuoneen luona Succothissa ja jolle Herra
itse, Moseksen, palvelijansa kautta, uskoi päällikkyyden, sinulle sopii
sotajoukon johto!"

Silloin silmäili hänen puolisonsa levottomana sitä vaimoa, jota hän
myöhäisellä lämpimällä rakkaudella lempi ja nähdessään hänen poskensa
hehkuvan ja rintansa nousevan, ei hän tietänyt pitikö hänen lukea sitä
kiipeämisen vaiko hänen korkealle pyrkivän kunnianhimonsa syyksi, jonka
hän nyt tästälähin myöskin siirsi häneen, herraansakin.

Että Mirjam asetti hänet tuon nuoremman, sankarillisen miehen
etunenään, jonka takaisintuloa hän oli peljännyt, ilahdutti häntä;
mutta hän oli ankarassa velvollisuuden tunnossa harmahtunut ja mitä hän
tunnusti oikeaksi siitä ei hän poikennut. Hänen nuoruutensa vaimolle,
jonka hän muutamia vuosia sitten oli hautaan kantanut, olivat hänen
viittauksensa olleet käskyjä, eikä hän Mirjamin puoleltakaan ollut
vielä kokenut vastaväitettä. Että Josua oli paraiten valmistettu
johtamaan kansan sotavoimaa, ei ollut epäilemistäkään ja niin vastasi
hänkin läähättäen, sillä hänellekin oli kiipeäminen tullut raskaaksi:
"Sinun korkea ajatuksesi kunnioittaa ja ilahduttaa minua; mutta vaikka
Moses ja vanhimmat uskovat minulle päällikkyyden, niin tulee sinun
kuitenkin muistaa muistokiveä Succothissa ja minun lupaustani. Minä
pidän sen aina muistossani ja tulenkin sen pitämään."

Silloin katsahti hän harmistuneena sivulle eikä puhunut enempää, kunnes
he olivat saapuneet kukkulalle.

Siellä tervehtivät voittorikkaat nuorukaiset lähestyviä kansalaisiaan
kovalla riemulla.

Jälleennäkemisen ilo, voitettu ruokavarasto ja juoma, jota, jos
kohtakin säästäväisesti, voitiin jakaa virkistykseksi enimmän
tarvitseville, koroitti väsyneitten vaipunutta rohkeutta ja janoavaiset
lyhensivät lepoa solakalliolla ehtiäkseen sitä ennemmin Dophkaan.
He olivat Josualta kuulleet ettei siellä ollut ainoasti säilyneitä
allikoita, vaan myös eräs salainen lähde, jonka paikan entinen vankien
johtaja oli hänelle ilmoittanut.

Tie johti vuorta alaspäin. "Kiire" on nääntyvän lunnassana, hänen
lähestyessään kaivoa ja niin saapuivat vaeltajat vähää jälkeen
auringonlaskun turkoskaivosten laaksoon, missä he leiriytyivät sen mäen
ympärillä, jolla hävitetty linna ja Dophkan poltetut makasiinit olivat
sijainneet.

Tuo akasialaaksossa, Hathor-jumalattarelle, salattu lähde oli pian
löydetty. Nopeasti virisi tuli toisensa jälkeen. Horjuvat sydämet,
jotka Sin'in erämaassa olivat olleet lähes epätoivoa, tulivat jälleen
täytetyiksi elämän halulla, toivolla ja kiitollisella uskolla. Kauniit
akasiapuut olivat kuitenkin tulleet kaadetuiksi pääsyn helpoittamiseksi
lähteelle, jonka virkistävä vesi oli syynä tähän ihmeelliseen
muutokseen.

Solakalliolla olivat Josua ja Mirjam nähneet toinen toisensa, mutta
saaneet tilaisuutta ainoasti ohimennen tervehtää toinen toistansa.
Täällä leirissä he tulivat lähempään yhteyteen.

Oli jo myöhä, sillä vanhimmat olivat jo kauvan aikaa neuvotelleet mitä
oli tehtävää amalekitain odottamatointa ylläkkää vastaan.

Josua oli isänsä kanssa esiintynyt heidän joukkoonsa. Kaikilta
puolin oli iloisesti tervehditty ruhtinaallisen, kunnioitettavan
ukon perillistä ja hänen neuvoansa muodostaa etujoukon nuorista ja
takajoukon vanhemmista sotilaista sekä lähettää valittuja pieniä
joukkoja edellisistä vakoinaan, oli kernaasti hyväksytty. Hän
uskalsi sanoa, että hän tunsi, mitä suuren sotajoukon johtamiseen ja
suojelemiseen kuului. Jumala itse oli uskonut hänelle päällikkyyden
ja Moses oli vahvistanut hänet tässä arvossa, kehoittaessaan häntä
olemaan vahvan ja lujan. Hur'kin, joka nyt oli siinä virassa, oli
halukas jättämään sen hänelle. Ja tämän miehen sana oli vahva, vaikka
hän olisikin laimiinlyönyt kertoa sanansa vanhimpien edessä. Kaikissa
tapauksissa oli keskusteltu Josuan kanssa, ikäänkuin olisi hän nyt jo
sotapäällikkö ja hän itse tunsi itsensä sellaiseksi.

Kokouksen päätyttyä oli Hur vaatinut häntä, huolimatta myöhäisestä
tunnista, seuraamaan häntä telttansa luo ja sotilas oli häntä
seurannut, koska hän halusi puhua Mirjamin kanssa. Hänen puolisonsa
läsnäollessa tahtoi hän näyttää hänelle, että hän nyt oli tien
löytänyt, jolle Mirjam niin innokkaasti oli häntä osoittanut.

Toisen puolison edessä vaikenivat heprealaisen hellät tunteet. Ettei
hän pyytänyt häneltä enempää, täytyi Hurin vaimon tietää. Hän oli
itsekin yksinäisinä hetkinä lakannut häntä halajamasta.

Hän tunnusti itsekseen, että Mirjam oli suuri, majesteetillinen nainen,
mutta häntä kauhistutti ajatellessaan tätä suuruutta.

Hänen toimensakin ilmestyivät hänelle uudessa valossa. Niinpä kuin hän
solakalliolla oli tervehtänyt häntä kylmällä hymyllä, oli hän tullut
siihen vakuutukseen, että he olivat täydellisesti vieraat toisilleen ja
tämä tunne oli leimuavan valkean äärellä tuon komean pääteltan edessä,
missä hän tapasi hänet jälleen, yhä enemmän enentyvä.

Pelastettu Ruben Milcansa kanssa oli kauvan sitten jättänyt Mirjamin ja
yksinäisen odotuksensa aikana oli hän monenlaisia tullut ajatelleeksi,
joita hän tahtoi antaa sen tuntea, jolle hän niin paljon oli antanut,
että se syntinä painoi hänen sydäntään!

Niitä me vihaamme ennemmin, joita vastaan olemme väärin tehneet, ja
nainen pitää rakkautensa lahjan niin suurena ja kalliina, ettei hän
koskaan lakkaa halveksitultakaan vaatimasta kiitollisuutta. Mutta
Josua oli kehunut itselleen ei enään pyytävänsä sitä naista, jota hän
kerran oli rakastanut ja käsivarsissaan pidellyt, vaikka hän vielä
tarjoutuisikin hänelle. Ja hän oli vahvistanut tämän mielentilan, kun
hän, tulematta häntä vastaan, rauhallisesti odotteli häntä.

Nyt tuli hän vihdoin, mutta puolisonsa seurassa, joka oli valmis
peräytymään hänen edessään.

Mutta vielä oli hän siellä avonaisin silmin valvoakseen tuon liiaksi
jalomielisen puolisonsa yli.

Tuota vanhempaa miestä, jonka kohtaloon hän oli omansa yhdistänyt ja
jonka uskollinen alttiiksiantaminen liikutti häntä, ei saisi kukaan
pettää johtavan aseman suhteen, mikä hänelle tuli, ja mistä hänen
täytyi pitää kiinni jo siitäkin syystä, ettei häntä miellyttänyt olla
sen miehen vaimona, joka ei saisi olla ensimäinen hänen veljiensä
jälkeen.

Niin katkeraksi, haavoitetuksi ja ärtyiseksi ei ollut tuo ylistetty
nainen, joka luotti profetalliseen lahjaansa, koskaan vielä tuntenut
itseänsä. Hän ei tunnustanut sitä kuitenkaan itselleen, mutta
hänestä tuntui, niinkuin tuo viha, jonka Moses oli istuttanut häneen
egyptiläisiä vastaan ja jolla ei nyt ollut esinettä, vaatisi uuden
päämaalin ja niinkuin kohdistuisi se nyt tuota ainoata miestä vastaan,
jota hän joskus oli rakastanut.

Mutta oikea nainen saattaa olla hyväntahtoinen kullekin, jota ei hän
halveksi, ja niin punastui hän tosin nähtyään miehen, jonka suutelon
hän oli vastannut, mutta otti hänet ystävällisesti ja myötätuntoisilla
kysymyksillä vastaan.

Sen ohessa nimitti hän häntä vanhalla nimellä Hoseaksi ja huomattuaan,
että tämä tapahtui tahallaan, kysyi hän häneltä, oliko hän unohtanut,
että hän itse, korkeimman uskottuna, oli käskenyt häntä kutsumaan
itseänsä "Josuaksi."

Silloin vastasi hän ja hänen poskensa tulivat jännitetyiksi, että
hänen muistonsa oli hyvä, mutta että se muistutti häntä ajasta, jonka
hän mieluummin unohti. Nimen, jonka Herra oli hänelle antanut, oli
hän itseltään poistanut, pitäessään egyptiläisten armon parempana,
kuin Jumalan tarjooman avun. Hän olisi uskollisena vanhalle tavalleen
eteenkäsinkin kutsuva hänet "Hoseaksi."

Sellaista vihamielisyyttä ei ollut tuo rehellinen sotilas odottanut,
mutta hän oli jotenkin levollinen ja vastasi tyynesti, että hän harvoin
antaisi hänelle tilaisuutta kutsumaan häntä niin tai näin. Ne, jotka
olivat suopeita hänelle, tulisivat kyllä kutsumaan häntä Josuaksi.

Silloin vastasi Mirjam, että hänkin oli valmis siihen, jos hänen
puolisonsa siihen suostuisi ja hän itse sitä vaatisi, sillä nimi oli
vain puku. Toisin oli virkojen ja arvojen laita.

Kun Josua sitten hänelle vakuutti, että hän aina vielä uskoi Jumalan,
hänen profeettansa suun kautta, kutsuneen häntä johtamaan kansansa
sotilaita ja ettei hän sallisi kenellekään toiselle, kuin Mosekselle,
oikeutta riistää häneltä tätä virkaa, yhtyi Hur häneen ja ojensi
hänelle kätensä.

Nyt ei Mirjam enään hillinnyt itseänsä, vaan pitkitti palavalla
kiihkolla:

"Siinäkin olen toista mieltä! Sinä vältit korkeimman kutsumuksen.
Saatatko kieltää sitä? Ja kun kaikissa paikoin läsnä oleva löysi sinut
faraon jalkojen juurella sen sijaan kuin sinun tuli olla kansalaistesi
etunenässä, riisti hän sinulta viran, jonka hän sinulle uskoi.
Sotapäälliköistä voimallisimpana komensi hän myrskyä ja laineita ja
ne nielivät vihollisen. -- Niin kävi niiden, jotka olivat ystäviäsi,
kunnes heidän raskaista kahleistaan tulit tuntemaan, millaisia he
olivat sinua ja sinun omiasi kohtaan. Mutta minä ylistin sillä välin
korkeimman armoa ja kansa yhdistyi ylistyslauluuni. Ja vielä samana
päivänä kutsui Herra sinun sijaasi toisen sotajoukon johtajaksi, ja
tämä toinen, kuten tiedät, on puolisoni. Ja vaikkei Hur koskaan ole
oppinutkaan sotataitoa, niin johtaa Jumala kuitenkin varmaan hänen
käsivarttansa ja kuka on se, joka voiton lainaa, ellei hän? Puolisoni
-- kuule se toistamiseen -- hän yksin on sotapäällikkö ja joskin hän
liiallisessa jalomielisyydessään on unohtanutkin sen, on hän kuitenkin
pitävä virastaan kiinni, ajatellessaan, kenenkä käsi se oli, joka hänet
siksi valitsi, ja minä hänen vaimonsa korotan ääneni ja muistutan häntä
siitä!"

Silloin kääntyi Josua lähteäkseen pois, tehdäkseen siten lopun tästä
kiusallisesta riidasta, mutta Hur pidätti häntä ja vakuutti, syvästi
liikutettuna emäntänsä sopimattomasta sekaantumisesta miesten asioihin,
että hän pysyisi sanassaan. Vaimon kateelliset sanat haihtuisivat
tuhkana tuuleen. Moseksen tuli selittää, kenenkä Jehova oli päälliköksi
valinnut.

Näin sanoen oli Hur ankaralla arvollisuudella ja kehoittaen mielen
malttiin katsonut vaimonsa kasvoihin ja hän näkyi saavuttaneenkin
tarkoituksensa; sillä Mirjam oli milloin vaaleten, milloin punastuen
heitä seurannut. Hän pidätti myöskin vierasta, ikäänkuin olisi hänen
velvollisuutensa suositella häntä, samalla kun hän vapisevalla kädellä
viittasi hänelle lähemmäksi astumaan.

"Vielä yhden asian", alkoi hän syvästi hengittäen, "tahtoisin
sanoa sinulle, ettet minua ymmärtäisi väärin. Minä kutsun jokaista
ystäväksemme, joka antautuu kansan asialle alttiiksi, ja kuinka
sinä aiot uhrautua tälle asialle, on Hur minulle kertonut. Sinun
luottamuksesi faraon armoon oli se, mikä meidät eroitti, -- ja
sentähden ymmärrän arvostella sinun vakavaa ja päättävää eroasi
egyptiläisistä; mutta minä arvostelen tämän työn suuruutta vasta
oikein, sittenkuin sain tietää ettei sinua sitonut vihollisiin
ainoastaan pitkällinen tottumus, vaan toisetkin kahleet."

"Mitä tarkoittaa tämä puhe?" keskeytti Josua vakuutettuna, että Mirjam
jousen jänteelle oli asettanut toisen nuolen, mikä oli määrätty
haavoittamaan häntä. Mutta Mirjam ei välittänyt hänen kysymyksestään
ja pitkitti uhkaavalla säihkyllä silmissään, mikä hyvin soveltui
hänen puheensa päättäväisyyteen: "Sitten kun Herran johdatus pelasti
meidät vihollisista, sysäsi ruokomeri rantaan kauniimman naisen kuin
pitkään aikaan olemme kohdanneet. Minä sidoin hänen haavansa, minkä
heprealainen nainen oli iskenyt häneen ja hän tunnusti, että hän oli
täynnä rakkautta sinua kohtaan ja kuollessaan ajatteli hän sinua
niinkuin sielunsa epäjumalaa."

Sydämessään liikutettuna vastasi Josua: "Jos tämä olisi täyttä totta,
Hurin vaimo, niin olisi isäni minulle väärin ilmoittanut, sillä
senverran kuin minä häneltä kuulin, tunnusti tuo onneton viimeisen
tunnustuksensa ainoastaan niiden edessä, jotka minua rakastavat eikä
sinun edessäsi. Ja hän teki oikein kammotessaan sinun läsnäoloasi,
sillä sinä et olisi häntä koskaan käsittänyt!"

Nyt huomasi hän ylpeän hymyn leikkivän Mirjamin suun ympärillä; mutta
hän teki torjuvan liikkeen pitkittyessään: "Sinun järkesi on kymmenestä
terävämpi kuin tuon onnettoman koskaan olikaan. Mutta sydämesi, mikä
korkeimmalle oli avonainen, ei antanut rakkaudelle tilaa. -- Tuntematta
mitä se on, on se vanhentuva ja lakkaava tykyttämästä! Ja huolimatta
leimuavista silmäyksistäsi sanon minä sinulle vielä: sinä olet enemmän
kuin vaimo, sinä olet naisprofeetta; mutta minä en voi kerskata niin
korkeista lahjoista. Minä en ole muuta kuin yksinkertainen mies, jolle
toisteleminen soveltuu paremmin kuin katseleminen tulevaisuuteen. Ja
kuitenkin näen minä edeltäpäin mitä on tapahtuva: Vihaa, mikä sinussa
kytee minua vastaan, olet sinä elättävä. Puolisosikin sydämeen tahdot
sitä istuttaa ja kaikella kiihkolla ylläpitää sitä. Tiedän myöskin
miksi! Tuo polttava kunnianhimo, mikä sinua kuluttaa, ei tahdo sallia
sinun olla vaimona miehelle, joka peräytyy toisen edessä. Sinä kiellät
kutsumasta minua nimellä, josta minä sinua kiitän. Mutta ellei viha ja
ylpeys ole sammuttanut sinussa tunteen, mikä meidät vielä yhdistää,
rakkauden kansaamme, silloin on myös päivä tuleva, jolloin sinä
vapaaehtoisesti lähestyt minua ja kutsut minua 'Josuaksi', vaatimatta
ja sydämen vapaasta tahdosta."

Näin sanoen tervehti hän Mirjamia ja hänen puolisoansa lyhyellä
liikkeellä ja katosi yön pimeyteen.

Hur silmäili kolkosti hänen jälkeensä eikä löytänyt sanoja, ennenkuin
myöhäisen vieraan askeleet olivat kadonneet nukkuvaan leiriin; mutta
sitten purkautui tuon vakavan miehen pidätetty viha, hänen, joka täynnä
hellää ihmettelyä oli ihaillut nuorta vaimoansa, aivan rajattomana ilmi.

Kahdella pitkällä askeleella astui hän hänen eteensä, joka kalpeampana
kuin hän ja hämmästyneenä katseli valkeaan. Hurin ääni oli kadottanut
metallisen sointunsa ja kuului kimeältä ja terävältä, kun hän huusi
hänelle: "Minulla oli rohkeutta kosia neitoa, joka piti itseänsä
Jumalaa lähempänä kuin muut vaimot, ja nyt kun hän on tullut omakseni,
antaa hän minun kärsiä sellaisesta rohkeudesta."

"Kärsiä?" kuului Mirjamin kalpeilta huulilta ja uhotteleva silmäys
leimahti hänen mustista silmistään häntä vastaan. Mutta hän tarttui
hämmästymättä ja niin lujasti hänen käteensä kiinni, että se
tuskastutti häntä ja hän pitkitti, niinkuin oli alkanutkin: "Niin, sinä
annat minun kärsiä siitä!" -- "Häpeä minulle, jos minä annan toisten
samankaltaisten hetkien seurata tätä häpeällistä hetkeä!"

Silloin yritti hän vääntää kätensä häneltä pois, mutta hän ei päästänyt
ja puhui vielä:

"Että sinä tulisit huoneeni kaunistukseksi, nain minä sinut.
Kunniata luulin kylväväni ja nyt niitän häpeätä, sillä mikä onkaan
häpeällisempää miehelle kuin vaimo, joka häntä mestaroi, joka rohkenee
vihollisilla puheilla haavoittaa sitä ystävää, jota vierasvaraisuus
suojelee? Vaimolle, jollainen sinä et ole, yksinkertaiselle ja
suoralle, joka katselee puolison kulunutta elämää eikä ainoasti mieti,
kuinka hän lisäisi hänen suuruuttaan, koska hän halajaa sitä jakaa,
hänelle en tarvitseisi huutaa korvaan, että Hur, että se mies, joka
on sinun puolisosi, pitkällisen elämänsä aikana, on kyllin niittänyt
arvoa ja kunniata, luovuttaakseen siitä osan, tulematta kuitenkaan
siltä halvemmaksi. Ei se, joka on ensimäinen päällikkyydessä, vaan
joka ensimäisenä esiintyy uhraavaisessa rakkaudessa kansan hyväksi on
Jehovan edessä suurin. Korkealla tahdot sinä seisoa, Jumalan kutsumana
tahdot tulla jonkun kunnioittamaksi. En tahdo estää sinua siitä,
niinkauvan kuin et unohda, mitä emännän velvollisuus vaatii. Tosin
olet minullekin velkaa rakkautta; sillä sitä olet hääpäivänä minulle
luvannut; mutta ihmissydän voi ainoasti antaa, mitä sillä on omaa,
ja Hosea on oikeassa, sanoessaan, että sinun kylmälle sielullesi on
sellainen rakkaus vieras, joka on lämmin, ja lämmittää toisia."

Samalla käänsi hän selkänsä hänelle ja astui teltan pimeään huoneesen;
mutta Mirjam jäi seisomaan valkean ääreen, jonka liekehtivä loiste
lankesi hänen kauniille, kovin kalpeille kasvoille.

Hän oli purrut hampaansa yhteen, painanut kätensä nousevaa rintaansa
vasten ja seurasi katseillaan poistuvaa.

Arvonsa tunnossa, suurena ja kunnioitusta herättävänä, oikeana
ruhtinaallisena heimon päällikkönä ja paljon häntä ylevämpänä oli tuo
harmahtunut puoliso seisonut hänen edessään. Jokainen hänen sanoistansa
oli niinkuin keihään pisto tunkenut hänen rintaansa. Totuuden voima oli
tehnyt vaikutuksensa ja pitänyt Mirjamin edessä peiliä, mikä osoitti
hänelle kuvan, jonka edessä hän peljästyi.

Nyt oli hänen rientäminen hänen perässään ja rukoileminen hänen
rakkauttaan, jolla hän tähän saakka oli kohdellut häntä -- yksinään
ollessaan oli hän kiitollisesti sen tuntenut.

Hän tunsi voivansa vastata hänen kallista lahjaansa; sillä kuinka
sydämellisesti halusikaan hän anteeksi antavaa, hyvää sanaa hänen
suustansa.

Niinkuin elovainio, myrkyllisen jauhokasteen peittämä, lakastuneelta,
kuivuneelta, hedelmättömältä, näkyi hänen oma sydämensä hänestä ja
kuitenkin oli sekin kerran viheriöinyt ja kukoistanut.

Silloin ajatteli hän peltomaata Gosenissa, mikä kannettuaan runsaita
satoja jäi kovaksi ja kuivaksi, kunnes virran vesi tuli sitä taaskin
pehmittämään ja kylvettyä siementä oraalle saattamaan. Niin oli myöskin
hänen sydämensä laita, mutta hän oli viskannut kypsyvän siemenen tuleen
ja nyt rikoksellisella kädellä rakentanut sulun kostuttavan veden ja
kuivaneen maan välillä.

Mutta vielä oli aikaa!

Tiesipähän hän, että Hur'illa yhdessä suhteessa oli väärin, että hänkin
oli nainen niinkuin joku toinenkin ja voi lämpimällä intohimolla
ikävöidä rakastamaansa miestä. Hänestä vain riippui antaa hänen
sylissään se tuntea.

Nyt oli Hur tosin oikeutettu pitämään hänet kovana ja tunnottomana;
sillä siinä, missä muinoin rakkaus hänessä oli viheriöinyt, pulppusi
nyt karvas lähde, mikä turmeli kaikki, mitä se kosketti.

Oliko se sydämen kosto, jonka lämpimät toiveet hän oli kuolettanut?

Jumala oli hyljännyt hänen vaikeimman uhrinsa, ei ollut mahdollista
epäillä sitä; sillä hänen kunniansa ei näkynyt enään hänelle sydäntä
innostuttavissa nä'yissä ja sentähden oli hän tuskin enään oikeutettu
kutsumaan itseään hänen profeetakseen. Tämä uhri oli johtanut hänet
totiseen valheesen, ja hän, joka tietäen etsivänsä oikeata, oli elänyt
sopusoinnussa itsensä kanssa, oli nyt syösty kiusaavaan levottomuuteen.
Hänelle, tuolle kerran niin toivorikkaalle, ei kukoistanut enään tuon
suuren raskaan työn jälkeen mitään, jota hän kaipasi. Hänen, joka ei
tuntenut ketään naista, jonka edessä hänen olisi ollut peräytyminen,
oli täytynyt häpeällä väistyä kurjan, kuolevan edestä. Jokaiselle
oli hän ollut suosiollinen, joka oli hänen vertansa ja altis hänen
kansansa pyhälle asialle, ja nyt oli hän vihaisella katkeruudella
loukannut erästä paraimmista ja jaloimmista. Kurjimman päiväläisvaimon
onnistui lujemmin vetää luokseen kerran rakastamansa puoliso -- hän oli
rikoksellisesti vieroittanut itsestään oman puolisonsa.

Turvaa etsien oli hän vilusta väristen astunut hänen lietensä luo,
mutta hän oli siellä tavannut lämpimämmän oltavan, kuin hän oli
toivonutkaan, ja hänen jalomielisyytensä ja rakkautensa olivat
balsamina langenneet hänen haavoitetulle sielulleen. Tosin ei hän
voinut antaa hänelle takaisin, mitä hän oli kadottanut, mutta kuitenkin
tervetulleen korvauksen.

Voi, ei hän pitänyt häntä enään kykenevänä tuntemaan mitään hellyyttä
ja kuitenkin tarvitsi hän rakkautta. Elääkseen ja voittaakseen hänen
rakkauttaan takaisin, ei hän pitänyt mitään uhria liian vaikeana.
Mutta ylpeys oli samoin hänen elämisensä ehtona ja niin usein kuin hän
valmistautui nöyrästi avaamaan sydämensä puolisolleen, valtasi hänet
pelko itsensä alentamisesta ja aivan kuin lumottuna jäi hän seisomaan,
kunnes palavat puut hänen jalkainsa juuressa lysähtivät savuten kokoon
ja pimeys piiritti hänen.

Nyt valtasi omituinen pelko hänet.

Kaksi yölepakkoa, jotka olivat tulleet kaivoksista ja lentelivät
valkean ympäri, lehahtelivat kummituksen tapaisesti hänen ohitsensa.
Kaikki kehoitti häntä palajamaan telttaan, hänen luokseen, ja
ravakkaalla päättäväisyydellä astui hän avaraan lampun valaisemaan
huoneesen. Mutta se oli tyhjä ja orjatar, joka otti hänet vastaan,
ilmoitti hänelle, että Hur tulisi lähtöön saakka viipymään poikansa ja
pojanpoikansa luona.

Silloin kouristi häntä tuskallinen levottomuus, ja neuvottomampana
ja enemmän häpeissään kuin koskaan lapsuutensa päivinä laskeutui hän
levolle.

Muutamia hetkiä myöhemmin herätettiin leiri ja kun hänen puolisonsa
aamuhämärässä astui, lyhyesti tervehtien, telttaan, nosti Mirjam
ylpeästi päänsä ja vastasi tervehdykseen kylmästi ja lyhyesti.

Hur ei tullutkaan yksin; hänen poikansa Uri oli hänen kanssansa

Sitäpaitsi oli hän totisemman näköinen kuin tavallista; sillä Judan
miehet olivat varhain kokoontuneet ja muistuttaneet häntä, ettei hän
antaisi sotapäällikön arvon siirtyä miehelle, joka kuului toiseen
sukukuntaan kuin hän itse.

Se oli tullut aavistamatta. Hän oli neuvonut heitä Moseksen päätökseen
ja hän toivoi vain, että asia kävisi niinkuin hän oli mielessään
ajatellut, erittäinkin huomattuaan nuoren vaimonsa itsekkään silmäyksen.



26 Luku.


Virkistyneenä ja rohvaistuneena läksi kansa varhain seuraavana aamuna
tielle; mutta tuo pieni lähde, jota vihdoin oli saatu kaivamisilla
juoksemaan, oli täydellisesti tyhjä.

Kuitenkin kärsittiin se keveästi, että se kieltäytyi lahjoittamasta
varoja mukaan otettavaksi; sillä Alus'essa toivottiin toinen kaivo
löydettävän.

Loistavassa majesteettiudessa oli aurinko kohonnut puhtaalle taivaalle.
Valo vaikutti herättävästi ihmisten sydämiinkin ja niinkuin tuo sininen
holvi korkeudessa, niin loistivat kalliot ja tien keltainen hiekkakin.
Lemuava, puhdas, keveä, yön viileyden virkistämä ilma paisutti
vaeltajain rintaa ja käyminen tuli huviksi.

Miehillä oli suurempi uskallus, vaimojen silmät loistivat iloisemmin
kuin pitkään aikaan ennen; sillä Herra oli jälleen näyttänyt kansalle,
että hän ajatteli sitä hädässä ja isät ja äidit katselivat ylpeydellä
poikia, jotka olivat vihollisen voittaneet. Useammissa sukukunnissa
oltiin jälleen tervehditty jotakuta hukkuneena pidettyä jäsentä.
Tervetulleena velvollisuutena pidettiin palkita niitä kärsimyksiä,
joita tuo hirvittävä pakkotyö oli hänelle tuottanut. Sitäpaitsi
iloittiin ei vain efraimilaisten seassa, vaan kaikkialla Josuan
takaisintulosta, sillä kaikki paitsi Judan sukukuntalaiset kutsuivat
entisen Hosean Josuaksi, ajatellen tuota lohdullista lupausta, mikä
tässä nimessä oli kätkettynä.

Nuorukaiset, jotka hänen johtonsa alla olivat karkoittaneet
egyptiläiset, kertoivat kansalaisilleen, mikä mies Nun'in poika oli,
kuinka hän oli kaikkia muistanut ja asettanut jokaisen sille sijalle,
johonka hän soveltui. Kehenkä hänen silmäyksensä sattui, hänessä syttyi
taistelun into. Hänen sotahuutoansa vain pelkäsivät viholliset.

Sen silmät, joka kertoi vanhasta Nun'ista ja hänen urhoollisesta
tyttärensäpojasta, loistivat. Efraimin sukukunnalle, jonka korkeat
vaatimukset olivat monelle olleet pahennukseksi, suotiin tämän
vaelluksen aikana etusija. Ainoasti Judan sukukuntalaisten kuultiin
napisevan ja sadattelevan. Jotakin syytä löytyi arvattavasti tuohon
tyytymättömyyteen, sillä heidän ruhtinaansa Hur ja hänen nuori vaimonsa
astuivat tällä kertaa raskaan kuorman rasittamana eteenpäin. Joka heitä
puhutteli, olisi tehnyt paremmin valitessaan toisen hetken.

Niinkauvan kuin aurinko loisti vinosti, löytyi vielä muutamia
varjoja hiekkakivikallioitten syrjässä, jotka rajoittivat tietä
kummallakin puolella tai kohosivat sen keskellä ja kun Koran pojat
virittivät laulun, lauloi nuori ja vanha yhdessä, ja iloisimmasti ja
kiitollisimmasti Milca, joka ei enää ollut kalpea, sekä Ruben, hänen
vapautettu, onnellinen puolisonsa.

Lapset poimivat kullankarvaisia kolokvintiomenia, jotka pudonneina
kuivista oksista, niinkuin taivaasta, makasivat tiellä ja he toivat
niitä vanhemmille. Mutta ne olivat karvaita kuin sappi ja eräs jyrkkä
vanhus Sebulonin savusta, joka säilytti niiden kovia kuoria, pitääkseen
niissä voiteita, sanoi: "Niin on käyvä tämänkin päivän. Se näyttää
vielä iloiselta; mutta jos aurinko nousee korkeammalle emmekä löydä
vettä, niin tulemme karvasta maistamaan!"

Ja liian pian toteutuikin hänen ennustuksensa, sillä niinkuin tie,
joka erottuaan hiekkakiviseudusta yhä johti ylöspäin, milloin
loivasti, milloin jyrkästi kallioitten poikki, jotka olivat punaisten
ja harmaitten tiilimuurien kaltaiset, niin nousi aurinkokin yhä
korkeammalle ja hetkestä hetkeen yltyi päivän kuumuus.

Terävämpiä nuolia ei se vielä koskaan ollut lähettänyt vaeltajiin ja
armahtamatta tapasivat ne peittämättömiä päälakia ja niskoja.

Täällä vaipui vanhus, tuolla joku nuorempi niiden polttavasta
pistoksesta maahan tai hoiperteli, omaistensa turvaamana,
kuumetautisena ja käsi otsalla niinkuin juopunut eteenpäin. Naisten ja
miesten poltettu iho irtautui kasvoista ja käsistä, eikä ketään ollut,
jolta ei kuumuus olisi polttanut kitalaen ja kielen, sekä heikontanut
heidän voimiaan ja uudestaan herännyttä rohkeutta.

Karja astui veltosti ja laahustavin jaloin vastahakoisesti maassa,
kunnes paimenten ruoskat pakottivat eläimiä ponnistamaan väsyneet
voimansa eteenpäin. Puolipäivän aikaan sai kansa luvan levähtää, mutta
missä sen piti etsiä virkistystä, ei löytynyt käden levyiseltäkään
siimestä. Joka ojensi itsensä puolipäivän kuumuudessa, sai virkistyksen
asemesta uusia tuskia. Silloin vaativat nuo kiusatut itse lähtemään,
päästäkseen Alus'en lähteelle.

Tähän saakka oli kuumuus päivä päivältä vähentynyt, sittenkuin aurinko
pilvettömällä erämaan taivaalla oli alkanut laskeutua länteen, ja ennen
hämärän tultua oli raitis tuulen löyhäys virkistänyt otsia; mutta
tänään oli puolipäivän kuumuus paahtanut monta tuntia kalliomaisemaa,
kunnes raittiimpi tuuli lehahteli lännestä mereltä päin. Samaan aikaan
pysähtyi etujoukko, joka Josuan neuvosta astui vaeltajain etunenässä ja
koko matkue seisahtui.

Miehet, vaimot ja lapset käänsivät silmänsä ja viittailivat käsin ja
sauvoin samaan suuntaan; sillä kummallinen, ei koskaan ennen nähty
näytelmä veti huomion puoleensa.

Kummastuksen ja ihmetyksen huuto kaikui kuivilta, väsyneiltä huulilta,
jotka eivät pitkään aikaan olleet avautuneet puheeseen ja vastaukseen
ja pian kulki se rivistä riviin, sukukunnasta sukukuntaan aina
spitaalisiin asti matkueen lopussa ja jälkijoukkoon, joka heitä
seurasi. Toinen sysäsi toistaan ja kuiskasi hänelle nimen, mikä
oli jokaiselle tuttu, pyhän vuoren nimen, missä Herra oli luvannut
Mosekselle viedä kansan hyvään, avaraan maahan, joka vuotaisi maitoa ja
hunajaa.

Ei kukaan ollut hiiskunut siitä väsyneille, ja kuitenkin oli jokaisen
tiedossa, että hän täällä ensikerran näki Horebin ja sen huipun,
Sinain, tämän graniittivuoriston pyhimmän korkeuden.

Jos mikään vuori oli heidän isäinsä kaikkivaltiaan Jumalan istuin, niin
oli se tämä!

Niinkuin pensas, josta hän tuolla puhui valitulleen, niin näkyi
tänäkin hetkenä tuo pyhitetty vuori olevan tulessa. Korkeana ja
majesteetillisena yleni sen seitsenhuippuinen kruunu korkeuksien ja
laaksojen yli kaukaa ja se hehkui niinkuin jättiläismoinen rubiini,
jota valo jostakin maailmanpalosta valaisi.

Sellaista ei ollut mikään silmä vielä nähnyt. Sitten aleni aurinko
alenemistaan ja laski mereen, joka kätkeytyi vuoriston taakse.
Nyt muuttui hehkuva rubiini mustaksi ametistiksi ja tuli vihdoin
sinertäväksi; mutta kansan silmät riippuivat, niinkuin lumotut, tuossa
pyhässä paikassa kiinni. -- Niinpä kun päivän tähti jo täydellisesti
oli kadonnut ja sen hohde kaunisti pitkähköä pilveä loistavilla
reunoilla, aukenivat katselijain silmät avarammiksi, sillä ihaillen
tätä näytelmän suuruutta, oli eräs mies Benjaminin suvusta tuntenut
siinä Jehovan pitkän, liehuvan, kullalla kirjaillun kauhtanan, ja
naapurit, joille hän sitä näytti, uskoivat häntä ja tunsivat samaa
hurskasta liikutusta kuin mieskin.

Vähäksi ajaksi oli tämä ylentävä näky saanut vaeltajat unohtamaan janon
ja väsymyksen. Mutta pian oli korkein innoitus muuttuva syvimmäksi
alakuloisuudeksi; sillä kun yö tuli ja lyhyen vaelluksen perästä oli
saavuttu Alus'een, tapahtui, että täällä asunut erämaan heimo eilen
ennen lähtemistään oli täyttänyt ennen käyttämättömän lähteensä soralla
ja kirillä.

Mitä juotavaa oli kuljetettu mukana, oli jo käytetty Dopkassa ja
kaivoksien tyhjennetty lähde ei ollut sallinut täyttää yhtään
nahkaleiliä. Jano ei kuivanut ainoastaan kitalakea, vaan alkoi polttaa
sisuksiakin. Kuiva nielu kieltäytyi vastaan ottamasta vahvaa ruokaa,
josta ei ollut puutetta. Mihinkä vain silmäiltiin, oli lohdutonta,
sääliä herättävää ja liikuttavaa nähtävänä ja kuultavana.

Täällä riehuivat ja kirosivat, valittivat ja huokailivat miehet ja
vaimot, tuolla antautuivat he kolkon epäilyksen valtaan. Toiset,
joiden valittavat lapset huusivat vettä, olivat menneet täytetylle
lähteelle ja tappelivat paikasta, josta he luulivat saavansa muutaman
pisaran tuota kallista nestettä Lisäksi mylvi karja niin surkeasti
ja tuskallisesti, että se vihloi niinkuin nuhde paimenien sydäntä.
Ainoasti muutamat ryhtyivät vaivaan pystyttää telttaa. Yö oli lämmin
ja jota pikemmin tultiin eteenpäin, sitä parempi, sillä jonkun tunnin
matkan päästä oli Moses luvannut liittyä vaeltajiin. Hän yksin voi
neuvon keksiä, hänen velvollisuutensa oli suojella ihmiset ja eläimet
nääntymästä.

Jos Jumala, joka oli luvannut niin ihania asioita heille, antaisi
heidän hukkua omiensa kanssa erämaassa, niin oli se mies, jonka johtoon
he olivat uskaltaneet, pettäjä, ja se Jumala, jonka voimaan ja armoon
hän ei lakannut heitä kehoittamasta, kavalampi ja voimattomampi, kuin
nuo ihmis- ja eläinpäiset jumalat, joita he Egyptissä olivat rukoilleet.

Kirouksien ja sadatuksien seasta kuului myös äänekkäitä uhkauksiakin.
Missä Aaron, joka oli palannut kansan luo, näyttäytyi ja puhutteli
sitä, ojentui puristettuja nyrkkiä hänelle.

Mirjaminkin täytyi puolisonsa käskystä lakata lohduttamasta
suosiollisella puheella naisia, sittenkuin eräs vaimo, jonka
kuivanneella äidin rinnalla eräs lapsi korisi, oli ottanut kiven ja
toiset seuranneet häntä.

Vanha Nun ja hänen poikansa nauttivat parempaa kohtelua.

Molemmat olivat yhtä siinä, että Josua saisi taistella, asettipa Moses
hänet sitten mille paikalle tahansa; mutta Hur vei hänet sotilasten
luo, jotka tervehtivät häntä iloisesti.

Ukko, samoinkin nuori mieskin, ymmärsivät hyvin kyllä vahvistaa heidän
luottamustaan. He kertoivat miehille amalekilaisten lähderikkaasta
kosteikosta, joka ei enään ollut kaukana, ja he viittasivat heidän
käsissään oleviin aseihin, joilla Herra itse oli heidät varustanut.

Josua vakuutti heille, että he olivat lukunsa puolesta voimakkaammat
erämaan sotilaita. Jos tuo nuori miehistö olisi yhtä urhoollinen kuin
vaskikaivannoissa ja Dophkossa, niin olisi Jumalan avulla voitto heidän.

Jälkeen puoliyön antoi Josua, neuvoteltuaan vanhimpain kanssa, puhaltaa
pasuunaa, niin kutsuakseen taistelukuntoiset miehet kokoon. Kirkkaan
tähtitaivaan alla tarkasteli hän heitä, jakoi heidät osastoihin,
määräsi kullekin sopivan johtajan ja teroitti heille komentohuutojen
merkitystä, joita heidän tuli seurata.

Uupuneina ja puoleksi nääntyneinä janosta olivat he tulleet kokoon,
mutta tuo uusi toimeliaisuus, mihinkä heidän nuori päällikkönsä
velvoitti heitä, toivo voitosta ja saaliista kalliimmasta: kappale
maata pyhän vuoren juurella, täynnä lähteitä ja palmuja, vahvisti
ihmeellisesti heidän kadonnutta jäntevyyttään. Efraim oli heidän
seassaan ja elähytti toisiakin väsymättömällä reippaudellaan. Mutta kun
tuo entinen sotapäällikkö, jolle Herra jo oli näyttänyt, että hän piti
häntä ansiollisena siihen apuun, minkä hänen nimensä hänelle lupasi,
kehoitti heitä turvautumaan Jumalan kaikkivaltiaisuuteen, niin vaikutti
se kokonaan toisin, kuin jos Aaron olisi sen tehnyt, jonka varoittavia
puheita he lähdöstään saakka olivat kuulleet. Josuan puhuttua tunkeutui
monen nuoren huulilta, vaikka ne virvoitustakin kaipasivat, tuo
innostunut huuto: "Terve sotapäällikkö! Sinä olet johtajamme; emme tule
ketään muuta seuraamaan!"

Mutta nyt selitti hän vakavasti ja lujasti heille, että hän aikoi
ankarimmasti noudattaa sitä kuuliaisuutta, jota hän käski heillekin.
Kernaasti olisi hän viimeisenä miehenä astuva viimeiseen riviin, jos
Moses niin käskisi.

Vielä loistivat tähdet kirkkaina pilvettömällä taivaalla, kun sarvet
kehoittivat kansaa lähtemään. Etujoukko oli sill'aikaa edeltäpäin
lähetetty, jonka tuli Mosekselle kertoa, kuinka hänen kansansa laita
oli, ja Efraim seurasi lähettiläitä harjoituksen päätyttyä.

Eteenpäin marssiessa piti Josua sotilaat niin ahtaasti yhdessä,
ikäänkuin olisi hyökkäys odotettavissa. Sen ohessa käytti hän
jokaista tilaisuutta opettaakseen miehistöään ja sen johtajia tulevaa
taistelua varten sekä muistutti heitä tarkasti seuraamaan niitä
ja lujemmin järjestämään rivejänsä. Niin piti hän heitä ja heidän
tarkkaavaisuuttaan hereillä, kunnes tähdet vaalenivat. Ainoasti harvoin
kuului vastaansanomista tai valitusta sotilasten seassa; mutta sitä
kovemmaksi tuli napina, kiroukset ja uhkaukset niiden joukossa, jotka
eivät kantaneet aseita. Jo ennen aamun hämärtämistä kuului janoovien
miesten suusta, joilta väsymys mursi polvet ja joiden silmäin edessä
vaimojen ja lasten kurjuus oli nähtävissä, yhä useammin huuto:
"Moseksen kimppuun! Me kivitämme hänet, missä me vain löydämme hänet!"

Moni kokosi jo kauheilla kirouksilla ja leimuavilla silmillä kiven
kappaleita maasta ja kansan viha yltyi vihdoin niin suureksi ja
hirveäksi, että Hur keskusteli hyväntahtoisten vanhimpain kanssa
ja riensi sitten Judan sukukunnan sotilasten kanssa kansan edellä,
suojellakseen Mosesta, jos niin tarvittiin, aseellisella kädellä
kapinoitsevia vastaan.

Josua sai toimekseen pidätellä kapinoitsevia joukkoja, jotka uhaten ja
sadatellen pyrkivät tunkeutumaan sotilasten edelle.

Kun aurinko vihdoin nousi loistavassa komeudessaan, muuttui vaellus
kurjaksi eteenpäin hiipimiseksi ja horjumiseksi. Aseelliset miehetkin
kulkivat niinkuin halvatut. Mutta kun kapinalliset pyrkivät eteenpäin
tunkeutumaan, tekivät nuo aseelliset velvollisuutensa ja ajoivat heitä
miekoilla ja keihäillä takaisin.

Molemmin puolin sitä laaksoa, jota vaeltajat kulkivat, kohosivat
korkeat seinät harmaasta graniitista, mikä kummallisesti kimalteli ja
loisti, kun päiväntähden vinot säteet sattuivat pohjakiveen runsaasti
siroteltuihin kvartsikappaleisiin.

Puolipäivän aikana oli kuumuus jälleen tuleva, polttavaksi näiden
monessa kohdin yhteensattuvien alastomien kalliomuurien välissä,
mutta vielä vallitsi aamun viileys. Kumminkin löysi karja jotakin
virkistystä, sillä moni pensas tuota mieluisaa, lemuavaa Betkaramia
[Cantolina fragrantissima] tarjoutui sille ruuaksi ja paimenpojat
aukasivat vaatteensa ja täyttivät helmansa tuolla kasvilla tarjoten
sitä, huolimatta omasta väsymyksestään, nälkäisille lempielukoilleen.

Niin olivat he vähän aikaa laahustaneet eteen päin, kun äkkiä kajahti
äänekäs riemuhuuto, mikä kulki etujoukosta aikain, rivistä riviin,
kunnes se saapui jälkijoukon viimeisiin miehiin.

Kukaan ei ollut kuullut, mikä se tapaus oli, joka synnytti tämän
riemun, ja kuitenkin tiesi jokainen, ettei se muuta merkinnyt kuin
raikkaan veden löytöä.

Nyt palasi Efraim takaisin vahvistaakseen tuota iloista sanomaa, ja
mitä vaikuttakaan se uupuneissa!

Ikäänkuin olisi jokainen nyt jo täysissä siemauksissa tyhjentänyt
astian, ojensivat he itsensä suoriksi ja pyrkivät kaksinkertaisella
nopeudella eteenpäin. Sotajoukon osastot eivät enään asettaneet mitään
estettä eteen ja tervehtivät omaisiaan iloisesti, jotka tunkivat heidän
ohitsensa.

Mutta pian pysähtyi tuo nopeasti virtaileva virta, sillä viivoitusta
lupaava paikka pidätti etumaisia ja heidän mukanaan koko matkueen
suuremmalla voimalla kuin haudat ja vallit.

Vaeltava sotalauma täytti avaran laakson. Vihdoin ilmestyi miehiä ja
vaimoja iloisin kasvoin ja täysillä astioilla ja ämpäreillä käsissä
ja pään päällä, viittasivat iloisesti ystäville, huusivat heille
lohdutuksen sanoja ja koettivat joukon lävitse tunkeutua omiensa
luoksi; mutta useilta riistettiin pois tuo kallis aarre, ennenkuin
päämaali oli saavutettu.

Josuakin oli joukkoineen raivannut itselleen tietä virvoituslähteen
läheisyyteen, pitääkseen järjestystä ahneitten vedenammentajain seassa.
Mutta vielä oli jonkun aikaa odotettava; sillä väkevät miehet Judan
sukukunnasta, joiden kanssa Hur oli kulkenut muiden edelle, heiluttivat
vielä kuokkiaan ja työskentelivät vipupuilla, joita he nopeasti olivat
valmistaneet läheisten orjantappura-akasiain rungoista, raivatakseen
suuria kivilohkareita tieltä ja laajentaakseen pääsyä vesivirralle,
mikä tunkeutui esiin useammista kallion halkeamista.

Ensiksi oli lähde kadonnut sammaltuneiden graniittilohkareitten
joukkoon ja sieltä maan sisään; mutta nyt oltiin päästy niin pitkälle,
että voitiin estää tuon kalliin veden juoksemista pois ja muodostaa
kuopanne, josta karjaakin saatettiin juottaa.

Joka jo oli onnistunut täyttämään astian, hän oli ottanut vettä siitä
purosta, mikä oli laskettu tuosta nopeasti kasvavasta allikosta. Nyt
pysyivät leirin vartijoiksi asetetut miehet syrjässä antaakseen vedelle
aikaa selviämään uudessa laajassa kuopanteessa, johonka se virtaili
hämmästyttävässä paljoudessa.

Nähdessä tuota jumalanlahjaa, jota niin kiivaasti oli huudettu, oli
helppo pysyä kärsivällisenä. Aarre oli löydetty ja nyt tarvittiin sitä
vain käyttää. Ei yhtään tyytymätöintä sanaa, ei napinaa, eikä soimausta
ollut enään kuultavana; jopa monet katselivat ujoina ja häpeissään
korkeimman uutta lahjaa.

Lisäksi kuului kaukaa äänekkäitä, iloisia huutoja ja puheita; mutta
jumalan mies, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Horeb-seudun laaksot
ja kalliot, laitumet ja lähteet ja joka taas oli antanut kansalle niin
suuren lahjan, oli vetäytynyt läheiseen rotkoon etsiäkseen siellä
pakopaikkaa kiitoksilta ja huudoilta, jotka kohosivat kasvavalla
innostuksella ja yhä laajemmissa piireissä, ja ennen kaikkia rauhaa ja
lepoa omalle, syvästi liikutetulle sielulleen.

Kohta kaikui innollisia ylistyslauluja Herralle: noiden virkistyneiden,
uudestaan elähytettyjen ja lämpimällä kiitoksella täytettyjen joukkojen
keskeltä, jotka eivät vielä koskaan olleet toivosta rikkaampina ja
iloisemmalla luottamuksella saapuneet leiriin.

Laulettiin, naurettiin, puhuttiin pilaa ja huudettiin kutakin telttaa
pystytettäessä ja leiri oli niin äkkiä valmis kuin olisi se lumouksen
kautta maasta kasvanut.

Taistelunhaluisina säihkyivät nuoren miehistön silmät ja moni eläin sai
vertaan vuodattaa tehdäkseen ruoka-aterian juhla-ateriaksi. -- Äidit,
jotka olivat tehneet mitä voivat lieden ja leirin hyväksi, menivät
lapsineen lähteelle ja näyttivät heille paikan, missä Moseksen sauva
oli kansalaisilleen osoittanut tuon graniittihalkeamista lirisevän
veden. Monet miehetkin seisoivat ylennetyillä silmillä ja käsillä sen
paikan ympärillä, jossa Jehova oli ollut niin armollinen omilleen,
ja heidän joukossaan löytyi monta kapinallista, jotka jo olivat
kumartuneet ottaakseen kiveä, jolla he aikoivat kivittää Jumalan
uskottua. Ei kukaan epäillyt, että tässä oli tapahtunut uusi suuri ihme.

Vanhat muistuttivat nuoria, etteivät koskaan unhoittaisi tätä päivää ja
tätä juomaa, ja eräs isoäiti kostutti lähteen reunalla lastenlapsiensa
otsat, vakuuttaakseen noita pienokaisia, tulevaisuuden varalta, Jumalan
suojeluksesta.

Toivo, kiitollisuus ja lämmin luottamus vallitsi kaikkialla,
mihinkä vain katseltiin ja pelko Amalekin sotaisista pojista oli
kadonnut, sillä mitä voi niille tapahtua, jotka uskalsivat sellaisen
kaikkivaltiaan suojelusherran armoon.

Ainoastaan yhdestä teltasta kaikista komeimmasta, Judan
sukukuntaruhtinaan omistamasta, pysyi toisten ilo kaukana.

Mirjam istui yksin naistensa parissa, sittenkuin hän vaijeten oli
jakanut kiitollisen innostuksen valtaamien miesten aterian ja myöhemmin
saanut Rubenilta, Milcan puolisolta, kuulla, että Moses oli kaikkien
vanhimpien edessä uskonut Josualle sotapäällikön viran. Vielä oli hän
kuullut että Hur, hänen puolisonsa, oli ilolla ollut valmis jättämään
sotajoukon johdon Nun'in pojalle.

Tälläkertaa oli naisprofeetta pysynyt kaukana kansan ylistyslauluista.
Kun Milca ja hänen naisensa olivat vaatineet häntä seuraamaan heitä
lähteelle, oli hän käskenyt heidän yksin menemään.

Hän odotti puolisoansa ja halusi yksin tervehtää häntä; täytyihän
hänen näyttää, että hän kaipasi hänen anteeksiantamustaan. Mutta Hur
ei palannutkaan kotiin, sillä vanhimpain neuvoston hajottua auttoi
hän uutta sotapäällikköä järjestämään sotilaita ja hän teki tätä
apulaisena, niinkuin Hosean alamaisena, Hosean, jonka oli Mirjamia
kiittäminen kutsumuksestaan ja Josua-nimestään.

Hänen palvelijattarensa, jotka olivat tulleet takaisin, kehräsivät;
mutta tämä halpa työ oli hänelle vastenmielistä ja antaessaan kätensä
levätä ja työttömänä katsellessaan avaruuteen, kuluivat tunnit
häneltä hitaasti. Sen ohessa tunsi hän, kuinka hänen aikomuksensa,
nöyrästi lähestyä puolisoansa, laimeni laimenemistaan. Hän halusi
rukoilla voimaa nöyrtyäkseen hänen edessään, joka oli hänen herransa;
mutta vaikka tottunut palavaan rukoilemiseen ei hän kuitenkaan
tahtonut löytää oikeata hartautta. Jos hänen kerrankin onnistui koota
ajatuksiaan ja ylentää sydämensä, niin tuli hän häirityksi. Kukin uusi
ilmoitus, mikä tuli hänelle leiristä, enensi hänen tyytymättömyyttään.
Kun vihdoin tuli ehtoo, saapui sana, ettei hänen tarvinnut huolehtia
miesten ehtoollisateriasta, mikä jo kauvan oli ollut valmiina. Hur,
hänen poikansa ja pojanpoikansa aikoivat noudattaa Nunin ja Josuan
kutsumusta.

Silloin tuli hänelle tukalaksi pidättää kyyneleittä Jos hän olisi
sallinut niiden estämättä vuotaa, niin olisi hänen poskilleen vuotanut
vihan ja loukatun naisarvon kyyneleitä eikä surun ja kaipion.

Ehtoovartion aikana kulki hänen ohitsensa sotilaita ja rivi riviltä
kaikui heidän ilohuutonsa Josuan kunniaksi.

Sielläkin, missä sanat "luja ja vahva!" kuuluivat, ajateltiin häntä,
joka kerran oli ollut hänelle kallis ja jota hän nyt vihasi, sen
tunnusti hän vapaasti itselleen. Huudoillaan kunnioittivat hänen
puolisoansa ainoasti hänen omat sukulaisensa. Oliko tämä kiitollisuutta
siitä jalomielisyydestä, jolla hän nuoremman miehen hyväksi oli
riisunut itseltään arvon, mikä hänelle yksin tuli? Nähdä puolisonsa
niin ala-arvoiseksi asetetuksi leikkasi hänen sydäntään ja teki hänelle
vielä pahempaa, kuin että Hur jätti hänet, tuon äsken naidun, yksin.

Ehtooateria efraimilaisten teltan edessä kesti kauvan. Ennen puoliyötä
lähetti hän palvelijattaren levolle ja laskeutui alas odottamaan kotiin
palajavaa, tunnustaakseen hänelle, mikä hänelle tuotti tuskaa, ja häntä
harmitti sekä niitä hän halusi.

Hän luuli valvomisen, sellaisen sieluntuskan ohella, olevan helppoa.
Mutta viimeisten päiväin ja öitten suuret ponnistukset ja liikutukset
vaativat osansa, ja rukoillessaan nöyryyttä ja rakkautta Herraltaan
valtasi uni hänet. Vihdoin ensimäisen aamuvartion aikana, hämärän
alkaessa, pelästytti hänet unesta pasuunain törähdys, mikä ilmaisi
lähestyvää vaaraa.

Silloin nousi hän pian ylös ja silmäiltyään puolisonsa vuodetta huomasi
hän sen tyhjäksi. Mutta sitä oli käytetty ja hiekkapermannolla -- sillä
mattoja käytettiin ainoastaan teltan asuinhuoneessa -- huomasi hän
aivan vuoteensa vieressä Hurin jalkain jälkiä.

Hän oli seisonut aivan vieressä ja ehkäpä hänen nukkuessaan ikävöiden
katsonut hänen kasvoihinsa.

Niin oli tapahtunutkin; hänen vanha orjattarensa ilmoitti sen kysymättä
hänelle. Sillä herätettyään. Hurin oli hän nähnyt, kuinka hän oli
varovasti valaissut Mirjamin kasvoja ja sitten kumartunut kauan aikaa
hänen ylitsensä ikäänkuin häntä suudellakseen.

Se oli hyvä tieto ja se ilahdutti tuota yksinäistä vaimoa niin kovin,
että hän unohti jäykän käytöksensä, mikä oli hänelle omituista, ja
painoi huulensa tuon pienen kymärässä kulkevan ja hänen vanhempiansa
palvelleen vaimon ryppyiselle otsalle. Sitten antoi hän nopeasti
järjestää hiuksiansa, vaatettaa itsensä vaaleansiniseen juhlapukuun,
jonka Hur oli hänelle lahjoittanut ja riensi ulos ottamaan häneltä
jäähyväiset.

Sotajoukot olivat sillävälin järjestäytyneet. Alettiin purkaa telttiä
ja Mirjam etsi turhaan kauvan aikaa puolisoansa. Vihdoin löysi
hän hänet, mutta hän oli vakavassa keskustelussa Josuan kanssa ja
huomattuaan hänet kulki kylmän väreitä naisprofeetan veressä, eikä hän
saattanut lähestyä miehiä.



27 Luku.


Ankara taistelu oli odotettavana, sillä niinkuin vakoojat kertoivat,
oli toisiakin erämaan heimoja liittynyt amalekilaisiin. Huolimatta
siitä olivat heprealaiset kaksinkertaisesti heitä lukuisammat. Mutta
kuinka paljon huonommat olivatkaan Josuan sotilaat sotaisessa kunnossa
kuin heidän taisteluun ja hyökkäykseen tottuneet vastustajansa!

Vihollinen tuli etelästä, pyhän vuoren juurella olevasta kosteikosta,
ja tämä oli heidän heimonsa ikivanha koti, heidän elättäjänsä, heidän
ihanuutensa, heidän kaikkensa, ja ansaitsipa todellakin sen edestä
vuodattaa viimeisen veripisaransa.

Josua, jonka nyt Moses ja koko kansa oli tunnustanut heprealaisen
sotajoukon päälliköksi, vei uudestaan muodostetut osastonsa laakson
leveimpään paikkaan, jossa hänellä oli parempi tilaisuus käyttää
sotajoukkonsa enempi-lukuisuutta.

Hän antoi käskyn leirin purkamiseen ja sen uudestaan rakentamiseen
tappelutantereeksi määrätyn tasangon Raphidimin pohjoispäähän, erääsen
kapeaan paikkaan, mikä helpoitti telttain puolustusta. Ylipäällikkyyden
leirin ja sotilaitten yli, jotka hän jätti sen suojaksi, antoi hän
varovalle isälleen.

Hän oli tahtonut jättää Moseksen ja vanhemmat sukukunnan päälliköt
hyvin varjellun leirin suojaan, mutta kansan suuri johtaja oli
ennättänyt hänet ja noussut Hurin ja Aaronin kanssa graniittikalliolle,
jonka korkeimmalta huipulta voitiin taistelua nähdä. Niinpä näkivät
taistelijat Moseksen ja hänen molemmat kumppaninsa laakson yli kohouvan
kallion huipulla ja tiesivät, että korkeimman uskottu ei lakkaisi
rukoilemasta heille voittoa ja turvallisuutta.

Mutta jokainen halpakin mies sotajoukossa, jokainen vaimo ja
vanhus leirissä tiesi tänä vaaran hetkenä löytää isäinsä Jumalan
ja Josuan valitseman sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" yhdisti
sotilaitten sydämet taistelun johtajan kanssa ja muistutti arinta ja
tottumattomintakin sotilasta, ettei hän voinut askeltakaan astua eikä
iskua sivaltaa, ellei Herra sitä huomaisi.

Nyt kajahtivat heprealaisten pasuunat ja sarvet yhä kovemmin; sillä
amalekilaiset tunkivat tasankoa pitkin, minkä piti olla taistelun
näyttämönä.

Se oli omituinen tappelutanner, jota tuo harjaantunut sotapäällikkö
omasta ehdostaan ei olisi valinnut, sillä molemmin puolin rajoittivat
sitä taivaan korkuiset, harmaat, jyrkästi kohoavat graniittiseinät.
Jos viholliset voittivat, niin oli leirikin hukassa ja mitä keinoja
sotataito tarjosi, täytyi tässä mitä ahtaimmalla tilalla käyttää.

Piirittää vihollinen tai odottamatta hyökätä hänen selkäänsä näkyi
tässä mahdottomalta, mutta kallioittenkin täytyi päällikköä palvella;
sillä missä vain kävi laatuun, oli hän käskenyt taitavien linkoojiensa
ja harjaantuneitten joutsimiestensä kiivetä jyrkänteitä ylös ja
ilmoittanut heille, milloinka heidän tuli ryhtyä taisteluun.

Jo ensi silmäyksellä huomasi päällikkö, ettei hän ollut liioitellut
vastustajain suhteen, sillä ne, jotka taistelun alkoivat, olivat
parrakkaita miehiä, ruskeilla, terävillä, miehuullisilla kasvojen
piirteillä, joista mustat silmät täynnä taistelunhimoa ja julmaa vihaa
leimahtelivat vastaan.

Niinkuin harmaapartainen, arpinen johtajakin, olivat kaikki solakoita,
norjia miehiä. Harjaantuneiden sotilaitten tapaan heiluttivat he
vaskista käyrämiekkaansa, mykevää kilpeä mustasta kovasta puusta, tai
keihästä, joka kärjen kohdalla oli koristettu kamelin karvatöyhdöllä.
Taistelunhuuto kaikui kovalta, julmalta ja kuolemaa uhoittavalta näiden
miesten vahvoista rinnoista, sillä heidän oli joko voittaminen tai
kudottaminen kalliimman omaisuutensa viholliselle.

Ensimäistä hyökkäystä vastustaakseen asettui Josua niiden etunenään,
jotka hän oli varustanut egyptiläisten suurilla kilvillä ja keihäillä,
ja urhoollisen päällikkönsä kehoittamina vastustivat nämä hyvän aikaa,
erittäinkin kun tuo ahdas aukko taistelutantereelle esti vihollista
käyttämästä kaikkia voimiansa.

Mutta kun vihollisen jalkaväki peräytyi ja joukko sotilaita nopeilla
dromedareilla syöksi heprealaisia vastaan, pelästyi moni noiden suurien
ja harvinaisten eläinten outoa näkyä, joita he ainoastaan kuulon kautta
tunsivat.

Surkeasti huutaen heittivät he kilvet pois ja pakenivat. Missä aukko
ilmestyi, ajoi ratsastaja dromedarin sinne ja tavoitteli ylhäältä
pitkällä, terävällä kilvellään vastustajaansa. Silloin ajattelivat
sellaiseen hyökkäykseen tottumattomat paimenet vain omaa pelastustaan
ja moni painui pakosalle; sillä äkkinäinen kauhistus valtasi hänen,
kun hänen silmänsä tapasi vihollisen säihkyvän silmäyksen tai
hänen korviinsa sattui jonkun raivoisan amalekilaisvaimon kipeä,
vihainen huuto. Amalekilaisvaimotkin olivat lähteneet taisteluun
yllyttääkseen miestensä rohkeutta ja peloittaakseen vihollista.
He pitelivät vasemmalla kädellään nahkaisista hihnoista, jotka
riippuivat satuloista, ja antoivat eläimen laahata itseään, mihinkä
se vain ohjattiin. Viha näkyi terästyttäneen tuota heikkoa naisen
sydäntä vastoin kuoleman pelkoa, sääliä ja naisellista kainoutta, ja
näiden raivotarten hirvittävä huuto riisti monelta rohkeammaltakin
heprealaiselta rohkeuden.

Mutta tuskin huomasi sotapäällikkö joukkojensa pakenevan, ennenkuin hän
veti hyötyä tästä onnettomuudesta ja käski heidän peräytymään vielä
edemmäksi ja avaamaan viholliselle pääsyn laaksoon; sillä hän sanoi
itselleen, että hän voipi paremmin käyttää sotilaittensa suurempaa
joukkoa, niin pian kuin tulisi mahdolliseksi ahdistaa vihollista
edestäpäin ja molemmilta puolin ja antaa linkoojien ja joutsiampujain
ryhtyä taisteluun.

Efraim ja hänen rohkeimmat kumppaninsa, jotka häntä ympäröivät
sanansaattajina, lähetettiin nyt laakson pohjoiseen päähän ja niiden
osastojen johtajain luo, jotka siellä seisoivat järjestettyinä,
ilmoittamaan heille, mitä hän tarkoitti ja antamaan heille käskyn
kulkemaan eteenpäin.

Nopeina niinkuin gasellit riensivät nuo kevytjalkaiset paimenpojat
pois ja pian nähtiin, että sotapäällikkö oli oikeassa; sillä niinpian
kuin amalekilaiset olivat saapuneet laakson keskelle, hyökättiin
heidän kimppuunsa kaikilta puolin, ja monet, jotka rohkeasti syöksivät
eteenpäin, vaipuivat, miekkaa tai keihästä heiluttaessaan, hiekkaan,
kun linkoojain ympyriäinen kivi ja joutsimiesten terävä nuoli
kallionkieliltä sattui heihin.

Moses viipyi sillävälin Aaronin ja Hurin kanssa kalliolla, mikä kohosi
taistelutantereen yläpuolella.

Tuolta tarkasteli hän taistelua, johonka hän, joka rauhan töissä oli
harmahtunut, ainoastaan sydämellä ja sielulla otti osaa.

Ei mikään liike, ei mikään ystävän tai vihollisen ylennetty tai vaipuva
miekka välttänyt hänen väijyvää silmäystään; mutta kun taistelu oli
alkanut ja sotapäällikkö viisaasti oli avannut vastustajalle tien
sotajoukkonsa sydämeen, huusi Hur harmaalle jumalanmiehelle: "Minun
emäntäni, sinun sisaresi korkea henki näki kuitenkin oikein, Nunin
poika on menettänyt korkeimman kutsumuksen. Millainen johto! Me olemme
lukuisemmat ja vihollinen tunkeutuu estämättä sotajoukon keskustaan.
Niinkuin ruokomeren vesi Herran käskystä väistyi syrjään, niin
väistyvät joukkommekin ja lisäksi, niinkuin näyttää, sotapäällikkönsä
käskystä."

"Nielläksensä amalekin, niinkuin meren aallot nielivät egyptiläiset",
kuului Moseksen vastaus.

Sitten ojensi hän ylennetyt käsivartensa taivasta kohti ja huusi:

"Katsos alas, Jehova, kansaasi, joka on uudessa ahdistuksessa. Terästä
hänen käsivartensa ja teroita hänen silmänsä, jonka sinä miekaksesi
valitsit! Lainaa hänelle apua, jonkas hänelle lupasit, nimittäessäsi
hänet, Hosean, Josuaksi. Ja jos ei sinulle enään ole soveliasta, että
hän, joka näyttäytyi vahvaksi ja lujaksi, niinkuin päälliköllesi sopii,
johtaa sotilaitamme taisteluun, niin asetu sinä taivaan sotajoukoilla
sinun omiesi etunenään, että he kukistaisivat kansasi viholliset."

Niin rukoili jumalanmies korkealle ylennetyillä käsivarsilla eikä
lakannut rukoilemasta Jumalaa, jonka korkea tahto ohjasi hänen omaansa,
ja pian kuiskasi Aaron hänelle, että vihollista ahdistettiin kovasti ja
että heidän sotilaansa rohkeus näyttäytyi suureksi. Josua oli milloin
täällä, milloin tuolla, ja jo harvenivat vihollisen rivit, sill'aikaa
kuin heprealaisten näkyivät lisääntyvän.

Ja Hur vahvisti tätä puhetta ja lisäsi siihen ettei voitu kieltää
Nunin pojalta väsymätöntä intoa ja sankarinmoista kuoleman
halveksimista. Juuri oli hän sotatapparallaan kaatanut erään julmimman
amalekilaisjohtajan.

Silloin hengähti Moses syvästi, antoi käsivarsiensa vaipua ja seurasi
jännitetyllä tarkastavaisuudella taistelun menoa, mikä hänen allaan
riehui ja raivosi, kohisi ja pauhusi.

Aurinko oli sillävälin saavuttanut puolipäiväkorkeutensa ja loisti
paahtavana taistelevien päällä. Laakson harmaista graniittiseinistä
virtaili vielä palavampi kuumuus ja nuo kolme miestä kalliolla olivat
jo kauvan tunteneet hien tippuvan hehkuvilta otsiltaan. Kuinka
raskauttakaan puolipäivän kuumuus tuolla alhaalla taistelua, kuinka
mahtoikaan tomuun kaatuneitten veriset haavat polttaa!

Moses tunsi tämän kaiken, niinkuin olisi hän itse kärsinyt, sillä
hänen järkähtämättömästi luja sielunsa oli rikas säälistä ja hän oli
ne, jotka olivat hänen vertansa ja joiden edestä hän eli ja vaikutti,
rukoili ja ajatteli, sulkenut sydämeensä niinkuin isä lapsensa.

Hänen kansalaistensa haavat surettivat häntä, mutta ylpeästä ilosta
sykki hänen sydämensä nähdessään, kuinka ne, joiden arka alamaisuus
vähää ennen oli sytyttänyt hänen vihansa, oppivat itseänsä puolustamaan
ja hyökkäämään, kun toinen nuori joukko, toisen peristä hänen allaan
kaikuvalla huudolla: "Jehova meidän lippumme!" syöksyi vihollista
vastaan.

Josuan komeassa sankariolennossa näki hän kansansa jälkeläiset
sellaisina kuin hän niitä ajatteli ja toivoi, ja nyt ei hän enään
epäillyt, että Herra itse oli kutsunut Nunin pojan sotapäälliköksi.
Niin kirkkaasti kuin tänä hetkenä oli hänen jalo hallitsijasilmänsä
harvoin loistanut.

Mutta mitä se oli?

Aaroninkin huulilta tunkeutui kauhistuksen huuto ja Hur nousi
peljästyneenä ja katsahti levottomasti pohjaanpäin; sillä tuolta, missä
kansan teltat olivat, kuului uusi taistelun huuto ja väliin surkeita
valituksia, mitkä eivät ainoasti kuuluneet lähtevän miehistä, vaan
myöskin naisista ja lapsista.

Hyökkäys tehtiin leiriä vastaan. Eräs amalekilaisjoukko oli kauvan
ennen tappelun alkua eronnut toisista ja ainoasti sille tunnetun
vuorisolan kautta löytänyt tien leiriin.

Silloin ajatteli Hur nuorta vaimoaan, Aaronin sisällisen silmän
eteen kuvautui Eliseba, hänen uskollinen emäntänsä, hänen lapsensa
ja lastensalapset ja molemmat katselivat rukoilevin silmin Mosesta
päästämään heitä niiden avuksi, jotka olivat heille rakkaimmat, mutta
ankara johtaja kielsi heiltä sen ja piti heitä luonaan.

Sitten kohotti hän jälleen, suoraksi ojentuneena, sydämensä ja
kätensä taivasta kohti. Sydämellisellä hartaudella avuksihuusi hän
korkeinta eikä lakannut rukouksesta, ja jota enemmän aika kului, sitä
palavammaksi tuli hänen rukouksensa, sillä mitä taistelijat olivat
voittaneet, näkyi menetetyksi. Kukin uusi silmäys taistelukentälle,
kukin tieto, jonka hän sai seuralaisiltaan, kun hänen Herransa
Jumalansa luona viihtyvä sielunsa oli ollut sokea ja kuuro vuoren
alapuolella olevalle näytelmälle, raskautti hänen murheittensa kuormaa.

Josua oli vahvan osaston etunenässä lähtenyt taistelusta ja hänen
mukanaan Bezaleet, Hurin pojanpoika, Oholiab, hänen rakkain toverinsa,
nuori Efraim ja Ruben, Milcan puoliso.

Sydän täynnä voitontoivetta oli Hur seurannut heitä silmillään; sillä
he olivat varmaankin taistelusta eronneet pelastaakseen leirin.
Tarkkaavin korvin kuunteli hän nyt pohjaanpäin, ikäänkuin aavistaisi
hän, kuinka lähelle yksityiset katkelmaiset huudon ja valituksen äänet
koskivat häntä, kun tuuli niitä toi hänelle teltoista.

Vanha Nun oli asettunut puolustukseen ja taistellut miehuullisesti
leiriin hyökkäävää amalekilaisjoukkoa vastaan; mutta huomattuaan,
että Josuan hänen komennettavakseen antamat joukot eivät voineet
vastustajain hyökkäystä kauvemmin kestää, oli hän pyytänyt päälliköltä
apua. -- Josua uskoi oitis taistelun johdon Judan sukukunnan toiselle
päämiehelle, Naheson'ille, sekä Urille, Hurin pojalle, joka oli
kunnostanut itsensä rohkeudella ja viisaudella, ja kiiruhti toisten
valittujen kanssa isänsä avuksi.

Silmänräpäystäkään ei hän ollut hukkaan menettänyt ja kuitenkin
oli kaikki päätetty, kun hän ilmestyi taistelukentälle; sillä
hänen lähestyessään leiriä olivat amalekilaiset jo murtaneet hänen
joukkojensa läpitse, katkaisseet hänet heistä ja syösseet leiriin.

Ensiksi pelasti sotapäällikkö tuon urhoollisen ukon vihollisista;
mutta sitten olivat erämaan pojat karkoitettavat teltoista ja nyt
syntyi ankara taistelu, mies miestä vastaan ja rinta rintaa vastaan, ja
itse voi hän olla ainoastaan yhdessä paikassa ja täytyi jättää nuoren
miehistön huoleksi menetellä kussakin yksityisessä kohdassa oikein.

Täälläkin korotti hän sotahuudon: "Jehova meidän lippumme!" ja syöksi
samalla Hurin päämiestelttaa vastaan, jonka vihollinen ensiksi oli
valloittanut ja missä taistelu kuumimmasti raivosi.

Teltan oven edessä peittivät jo monet, ruumiit maata ja riehuvat
amalekilaiset taistelivat vielä heprealaisjoukon kanssa; mutta sisältä
kuului surkeita hätähuutoja.

Lentävin askelin juoksi hän kynnyksen ylitse ja nyt tarjoutui hänelle
näytelmä, mikä täytti tuon pelkäämättömänkin kauhulla; sillä avaran
telttapermannon vasemmalla puolella kierittelivät heprealaiset ja
amalekilaiset sekaisin taistellen verisillä matoilla, mutta oikealla
huomasi hän Mirjamin ja muutamia hänen palvelijattareitansa, joiden
kädet viholliset olivat sitoneet.

Miehet olivat aikoneet viedä heidät pois kalliina saaliina, mutta
eräs amalekilainen vaimo, joka riehuen vihasta, kostonhimosta ja
mustasukkaisuudesta tahtoi jättää nuo vieraat naiset liekkien valtaan,
puhalsi hiiliin liedellä ja sai ne Mirjamin päästä tempaamalla hunnulla
syttymään ilmivalkeaan.

Kauhea melu täytti tuon avaran naisten huoneen, kun Josua juoksi
telttaan.

Täällä riehuivat taistelevat miehet, tuolla päästivät naisprofeetan
palvelijattaret kovan huudon ja huomattuaan lähestyvät huusivat he apua
ja pelastusta.

Heidän emäntänsä oli kuoleman kalpeana polvillaan tuon saman ylhäisen
vihollispäällikön edessä, jonka vaimo uhkasi häntä valkean kuolemalla.

Niinkuin maasta nousseesen henkeen tuijotti hän pelastajaansa, ja mitä
nyt tapahtui, painui Mirjamin muistoon niinkuin rivi verisiä, kauheita,
epäjärjestyksessä olevia ja kuitenkin unohtumattomasti ihania kuvia.
Ensiksi oli siellä amalekilainen päällikkö, joka oli sitonut hänet,
ihmeteltävä sankariolento.

Vuoriensa kaltainen kotka oli tämä ahavoitunut sotilas rohkealla
käyränenällään, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä. Mutta kohta
oli toinen mittaava itsensä hänen kanssaan, mies, joka ei ollut kallis
hänen sydämelleen.

Usein oli hän verrannut hänen leijonaan, mutta ei koskaan ollut hän
enemmän erämaan kuninkaan kaltainen kuin nyt.

Peljättäviä ja väkeviä olivat kumpikin. Ei kukaan olisi voinut sanoa,
kuka heistä joutuisi tappiolle, kuka voittaisi; mutta hänelle oli
sallittu katsella heidän taisteluaan ja jo oli kuumaverinen erämaan
poika kohottanut sotahuutonsa ja hyökännyt miettivämmän heprealaisen
niskaan.

Ettei voi elää, jos sydän minuutiksikaan lakkaa tykyttämästä, tiesi
kukin lapsikin, ja kuitenkin tunsi hän, että hänen sydämensä seisoi
hiljaa, niinkuin jähmettynyt ja kivettynyt, kun leijona joutui vaaraan
sortua kotkan alle, kun viimemainitun kirkas veitsi vilahti ja hän
huomasi veren vuotavan toisen olkapäästä.

Mutta nyt oli tuo jähmettynyt sydän jälleen elpynyt, jopa ruvennut
tykyttämään nopeammin kuin koskaan ennen; sillä äkkiä oli tuosta
leijonamielisestä sotilaasta, jota vastaan hän vielä kantoi katkerata
vihaa, uudelleen ja niinkuin ihmeen kautta tullut hänen nuoruutensa
ystävä. Pasuunain ja kimbaalein kaikuvalla äänellä oli rakkaus jälleen
herännyt kulkeakseen riemuitsevalla ilolla hänen äsken vielä autioon
ja kurjaan sieluunsa. Mikä hänet oli erottanut hänestä, oli äkkiä
unohtunut ja haudattu, ja hartaammin ei oltu koskaan korkeinta rukoiltu
kuin tuossa lyhyessä rukouksessa hänen puolestaan, mikä nyt hänen
sydämestään tunkeutui. Ja yhtä palava kuin hänen rukouksensa oli, yhtä
pian se kuultiinkin; sillä kotka oli kukistunut ja hänen siipensä
katkaistu leijonan valtavalla voimalla.

Silloin olivat Mirjamin silmät pimenneet ja ainoastaan niinkuin unessa
oli hän tuntenut, kuinka Efraim oli katkaissut siteet hänen jäseniltään.

Pian senjälkeen toipui hän täydellisesti ja nyt huomasi hän jaloissaan
voitetun vihollisen verisen ruumiin ja teltan toisella puolen ruumiita
ja haavoitettuja maassa, amalekilaisia ja heprealaisia ja heidän
seassaan useita hänen puolisonsa orjista. Mutta kaatuneitten vieressä
seisoivat suorina ja voitoniloisina hänen kansansa reippaat sotilaat ja
heidän keskellään vanha, arvokas Nun sekä Josuakin, jonka haavat isä
sitoi.

Hän huomasi, että se oli hänen eikä kenenkään toisen tehtävä ja häntä
kouristi syvä häpeä, polttava tuska, ajatellessaan, mitä hän tätä
miestä vastaan oli rikkonut.

Hän ei tietänyt, kuinka hän, joka oli valmistanut hänelle niin syvän
tuskan, voisi jälleen tehdä sen hyväksi, kuinka hän voisi palkita, mitä
hän oli hänelle velkaa.

Hänen sydämensä halusi sovinnollista sanaa hänen suustaan ja
sentähden lähestyi hän häntä, verisen permannon yli, polvillaan;
mutta naisprofeetan puheliaat huulet olivat niinkuin halvatut,
eivätkä voineet löytää oikeata sanaa, kunnes äkkiä hänen ahdistetusta
rinnastaan äänekkäästi ja rukoilevasti tunkeutui huuto:

"Josua, oi Josua! Minä olen raskaasti tehnyt syntiä sinua vastaan ja
tahdon katua sitä koko elämäni ajan; älä halveksi kiitollisuuttani! Älä
karkoita sitä tyköäsi, ja jos voit, niin anna minulle anteeksi!"

Enempää ei hän olisi voinut sanoa; mutta silloin -- ja sitäkään ei hän
tulisi koskaan unohtamaan -- olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen
silmistään ja Josua oli vastustamattomalla voimalla, vaan kuitenkin
lempeällä kädellä, nostanut hänet maasta, niinkuin äiti langenneen
lapsensa, ja hänen suustaan oli hän kuullut lempeitä, ystävällisiä,
anteeksi antavaisia sanoja. Hänen kädenpuristuksensakin oli vakuuttanut
häntä, ettei hän enään ollut vihainen hänelle.

Mirjam piti vielä hänen kättään omassaan ja kuuli hänen vakuutuksensa,
ettei hän kuulisi Josuan nimeä kenenkään suusta mieluummin kuin hänen.

Sotahuudolla: "Jehova meidän lippumme!" oli hän vihdoin kääntänyt
selkänsä hänelle ja vielä kauvan kaikui sen kirkas kaiku ja hänen
sotilaittensa innostunut huuto hänen sisällisissä korvissaan.

Vihdoin vallitsi hiljaisuus hänen ympärillään ja hän tiesi vain,
ettei hän koskaan ennen eikä myöhemmin ollut itkenyt niin kuumasti ja
katkerasti kuin tuona hetkenä. Myöskin oli hän tehnyt kaksi juhlallista
lupausta Jumalalle, joka oli kutsunut hänet profeetakseen.

Mutta molemmat, joita ne lupaukset koskivat, olivat silloin taistelun
melskeessä.

Toinen oli jälleen vienyt joukkonsa pelastetusta leiristä vihollista
vastaan, toinen tarkasteli yhdessä kansan johtajan kanssa yhä
raivoisammin riehuvaa taistelua.

Josua tapasi kansansa kovassa ahdingossa. Täällä he peräytyivät, tuolla
he vastustivat vielä heikosti erämaan poikain hyökkäystä. Mutta Hur
katseli kasvavalla huolella taistelun menoa, sillä leirissä näki hän
vaimonsa ja pojanpoikansa, allansa taas poikansa kuoleman vaarassa.

Hänen isällistä sydäntään suretti nähdessään Urin perääntyvän; mutta
hänen uudelleen tunkeutuessaan eteenpäin ja tehdessään hyvin johdetulla
hyökkäyksellä vahinkoa viholliselle oikaisi hän itsensä iloisesti ja
olisi kernaasti huutanut hänelle jonkun ylistelevän sanan.

Mutta kenenkä korva olisi ollut kyllin tarkka eroittamaan yksityisen
miehen ääntä aseitten kalskeesta ja sotahuudosta, vaimojen kirkunasta
ja haavoitettujen valituksesta, kamelein innoittavasta röhkimistä,
pasunain ja torvien toitotuksista?

Nyt oli etummainen amalekilaisjoukko tunkeutunut niinkuin kiila
heprealaisten takimmaisiin riveihin.

Jos tälle onnistui raivata jälkeen tulevaisille tietä ja yhdistyä
siihen osastoon, joka hyökkäsi leiriin, niin oli taistelu menetetty
ja kansan perikato vahvistettu, sillä laakson eteläisessä aukossa
seisoi vielä joukko amalekilaisia, jotka eivät olleet taisteluun
ryhtyneet ja näkyivät olevan määrätyt suojelemaan kosteikkoa pahimmassa
tapauksessa viholliselta. Silloin tapahtui uusi käänne. Erämaan pojat
olivat jo taistelleet niin kauvaksi eteenpäin, että linkoojain ja
ampujain laukaukset tuskin enään tavoittivat heitä. Elleivät he jäisi
joutilaiksi, täytyi heidän tulla taistelutantereelle kutsutuiksi.

Hur olisi jo kauvan sitten huutanut Urille muistamaan heitä ja
käyttämään heitä uudelleen; mutta nyt ilmeni äkkiä nuorukaisolento,
joka sukkelana kuin Vuorikauris lähestyi heitä leirin puolelta,
kiiveten ja hypäten kalliolta toiselle.

Saavuttuaan ensimäisten ampujain luo puhui hän heidän kanssansa,
teki merkkejä seuraaville, jotka kertoivat niitä jälleen ja vihdoin
laskeutuivat he kaikki laaksoon, nousivat sitten yhdessä läntistä
kallionseinää miehen korkeudelle asti ja katosivat äkkiä ikäänkuin
vuori olisi heidät niellyt.

Nuorukainen, jota linkoojat ja ampujat seurasivat, oli Efraim.

Musta varjo kallionseinässä, johonka hän toisten kanssa katosi, lienee
ollut joku rotkon aukko ja tämän kautta riensivät he arvattavasti
niiden luo, jotka seurasivat Josuaa leirin avuksi.

Niin uskoi ei vain Hur, vaan Aaronkin ja edellinen alkoi jälleen
epäillä Josuan kutsumusta; sillä mikä teltoissa olijoille piti tulla
hyödyksi, heikonsi sotajoukkoa, jonka johto oli hänen poikansa ja
virkatoverinsa Nahesonin velvollisuutena.

Taistelu leiristä oli jo kestänyt useita tunteja ja Moses ei lakannut
rukoilemasta taivaasen ojennetuilla käsillä, kun amalekilaisille
onnistui ankara hyökkäys.

Silloin kokosi kansan johtaja voimansa rukoillakseen uudelleen
korkeinta, mutta väsyneen polvet horjuivat ja hänen uupunut
käsivartensa vaipui alas. Mutta hänen sielunsa oli säilyttänyt
jäntevyytensä, hänen sydämessään asui halu pitämään kiinni hänestä,
joka johtaa taisteluja.

Johtaja ei tahtonut olla joutilaana tässä taistelussa ja hänen aseensa
oli rukous.

Niinkuin lapsi, joka ei jätä äitiään, ennenkuin hän antaa sille, mitä
se ilman itsekkäitä tarkoituksia sisarilleen rukoilee, riippui hän
rukoillen kiinni kaikkivaltiaassa, joka tähän asti oli osoittautunut
isänä hänelle ja hänen omilleen ja pelastanut heidät vaikeimmista
vaaroista.

Mutta hänen ruumiinsa oli uupunut ja sentähden huusi hän
seuralaisilleen ja he sysäsivät hänelle kallion lohkareen, jonka päälle
hän istahtui ahdistaakseen uusilla rukouksilla korkeimman sydäntä.

Siellä istui hän ja vaikka hänen väsyneet jäsenensä kielsivätkin
häneltä palvelustaan, oli hänen sielunsa kuitenkin hänelle kuuliainen
ja yleni hartaasti ihmisen kohtalon johtajan luoksi.

Mutta hänen käsivartensa puutuivat puutumistaan ja vaipuivat vihdoin
alas, niinkuin raskaitten lyijypainojen painamat, ja kuitenkin oli
hänelle sitten monta vuotta tullut tarpeeksi ojentaa niitä taivasta
kohti, kun hän kaikella hartaudella rukoili Jumalaa korkeudessa.

Sen tiesivät hänen kumppaninsa ja he luulivat huomanneensa, että niin
usein kuin suuren johtajan kädet vaipuivat voittivat Amalekin pojat
uuden edun. Sentähden tukivat he innollisesti hänen käsivarsiansa,
toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolen, ja vaikkei tuo valtava
mies voinut enään ymmärrettävillä sanoilla korottaa ääntänsä, vaikka
hänen jättiläismoinen ruumiinsa horjui sinne ja tänne ja vaikka
useammin kuin kerran tuntui hänestä ikäänkuin kivi, joka häntä kantoi,
laakso ja koko maa heiluisi, pysyivät kuitenkin hänen silmänsä ja
kätensä ylöspäin ojennettuina. Silmänräpäystäkään ei hän lakannut
korkeinta avuksi huutamasta, kunnes äkkiä leiristä kuului raikas
voitonhuuto, kajahdellen laakson kallioisista seinistä.

Josua oli taaskin ilmestynyt taistelutantereelle ja ryntäsi
vastustamattomalla voimalla omiensa etunenässä vihollista vastaan.

Tästä silmänräpäyksestä sai taistelu uuden näön. Tosin oli vielä
ratkaisu epätietoinen ja Moses ei voinut olla ylentämättä sydäntään ja
tuettuja käsiään, mutta vihdoin, vihdoin tuli tämä viimeinen taistelu
päätökseen. Amalekilaisten rivit horjuivat ja pakenivat vihdoin
hajallaan ja arkoina laakson eteläiseen aukkoon, josta he olivat
tulleet.

Sieltäkin kuului huutoa ja tuhansilta huulilta raikui riemullisesti:
"Jehova meidän lippumme!" "Voitto!" ja taaskin: "voitto!"

Silloin irroitti jumalan mies käsivartensa kumppaneinsa tukevilta
olkapäiltä, heilutti niitä vapaasti ja korkealla ja huusi uudistetulla,
ihmeellisesti virkistyneillä voimilla: "Kiitos olkoon Jumalan ja
Herran! Jehova meidän lippumme! Kansa on pelastettu!"

Sitten pimenivät väsyneen silmät. Mutta kohta senjälkeen nosti hän
silmänsä ja näki, kuinka Efraim ampujain ja linkoojain kanssa hyökkäsi
amalekilaisjoukon päälle, joka seisoi laakson eteläisessä aukossa,
sill'aikaa kuin Josua ajoi erämaan poikain päävoimaa heidän pakenevia
veljiään kohti.

Sotapäällikkö oli vangeilta saanut tietää eräästä rotkosta, minkä
kautta keveät kiipeäjät pääsivät erääsen sotatiehen, mikä johti
taistelutantereen eteläiseen päähän ja Efraim oli, hänen käskylleen
kuuliaisena, tätä vaivaloista polkua pitkin, joutsimiesten ja
linkoojain kanssa, hyökännyt vastustajain selkään.

Kahdelta puolin ahdistettuina, harvalukuisina ja pelkureina luopuivat
Amalekin pojat taistelusta ja nyt näyttäytyi, kuinka erämaan, tässä
vuoristossa, kasvaneet lapset ymmärsivät käyttää jalkojaan, sillä
heidän johtajansa merkki annettua pistivät, he dromedarit kuoliaaksi
ja lensivät sitten kaikille suunnille niinkuin tuulen kuljettamat
höyhenet. Jyrkkiä kallionrinteitä myöten, jotka näkyivät ihmisille
käymättömiltä, kiipesivät he käsin ja jaloin sukkelina kuin oravat,
mutta monet muut pakenivat sen rotkon kautta, minkä vangitut orjat
Josualle ilmoittivat.



28 Luku.


Suurempi osa amalekilaisista oli kaatunut tai makasi haavoitettuna
taistelutantereella; sotapäällikkö tiesi myös että nuo toiset erämaan
heimot jotka heihin olivat liittyneet, tapansa mukaan, tulisivat
jättämään kaatuneet ja pakenemaan omille mailleen.

Kuitenkin oli mahdollista, että epätoivo antaisi pakeneville rohkeutta
ei jättämään ilman miekan iskua kosteikkoa heprealaisten käsiin.

Mutta Josuan sotilaat olivat liiaksi väsyneet oitis johdatettaviksi
eteenpäin.

Itse oli hän vuotanut useista helpoista haavoista ja viimeisten päiväin
vaivat tuntuivat rasittavan hänen rautaista ruumistaan.

Lisäksi laskeutui aurinko, joka tappelun aljettua ei ollut vielä kauvan
ylhäällä ollut, ja jos mieli väkivallalla tunkeutua laaksoon, ei ollut
pimeässä tappeleminen.

Mitä hän ja vielä enemmän hänen urhoolliset sotilaansa tarvitsivat, oli
lepoa aamuhämärään.

Ympärillään näki hän iloisia, ylpeästä itsetunnosta loistavia kasvoja
ja laskiessaan nuo eriosastot menemään pois, iloitakseen omiensa
joukossa leirissä, voitosta, päästi kukin joukko, joka väsyneenä ja
hitaasti kulki hänen ohitsensa, niin raikkaasti kaikuvan huudon,
ikäänkuin olisivat he unohtaneet väsymyksen mikä vähää ennen oli
taivuttanut heidän päänsä ja raskauttanut heidän jalkansa.

"Terve Josualle!" "Terve voittajalle!" kaikui kallioseinistä,
sittenkuin viimeiset osastot olivat hänen silmistään kadonneet. Mutta
paljon selvemmin kaikuivat hänen sisässään sanat, joilla Moses oli
kiittänyt häntä, ja ne olivat kuuluneet: "Korkeimman miekaksi, vahvaksi
ja lujaksi, olet sinä osoittautunut. Niinkauvan kuin Herra on sinun
apusi ja Jehova lippusi ei meidän tarvitse peljätä vastustajaa!"

Vielä oli hän tuntevinaan suuren jumalan miehen suutelon otsallaan ja
päälaellaan, kun hän painoi hänet kaiken kansan edessä rintaansa vasten
eikä ollut hänen helppoa hillitä voimallista liikutustaan, minkä tämän
seurauksista rikkaan päivän päätös hänessä herätti.

Harras halu tulla itsessään selville, ennenkuin hän jälleen
sekaantui riemuitsevaan joukkoon ja tapasi isäänsä, jolle tuli osa
kaikesta suuresta, mikä hänen sieluansa liikutti, pidätti hänet
taistelutantereella.

Se oli tullut paikaksi, missä kauhu ja hirmu hallitsivat, sillä paitsi
häntä olivat sen jättäneet kaikki, joita ei kuolema, eikä kovat haavat
estäneet.

Korpit, jotka olivat vaeltajia seuranneet, lentelivät ruumisten yli
ja uskalsivat asettua runsaasti katetun pöydän ääreen. Veren haju oli
houkutellut petoeläimet heidän vuoristaan ja louhisista lymypaikoistaan
ja heidän ulvomisensa ja ahnas haukuntansa kuului kaikilta puolin.

Kun sitten pimeys seurasi hämärää, alkoivat valot liehua verisellä
maalla. Niiden avulla saattoivat orjat ja ne, jotka kaipasivat
omaisiaan, eroittaa ystävän vihollisesta, haavoitetun kuolleesta ja
moni valitus kovasti haavoitetun rinnasta sekaantui noiden mustain
lintujen lääkkymiseen ja nälkäisten sakaalien ja hyenain, kettujen ja
pantterien ulvomiseen.

Mutta Josua tunsi tappelutantereen kauhut eikä peljännyt.

Kallioon nojautuneena näki hän samat tähdet, jotka olivat valaisseet
häntä teltan edessä Taniksen leirissä silloin kuin hän elämänsä
päättävimpänä hetkenä oli ollut suurimmassa epäröimisessä. Sitten oli
kuukausi kulunut ja kuitenkin oli tämä lyhyt aika ollut mitä suurimman
muutoksen todistajana hänen sisällisessä ja ulkonaisessa elämässään.

Mikä hänestä tuona yönä teltan edessä, missä kuumetautinen Efraim
lepäsi, oli näyttäytynyt suurelta, ihanalta ja saavutettavalta, se oli
tänään turhaa ja arvotonta.

Sitä kunniaa ja arvoa, jolla vieraan kansan oikullinen, heikko kuningas
voi tehdä hänet suureksi ja rikkaaksi, ei hän enään kysynyt. Mitä
oli hyvin järjestetty ja harjaantunut sotavoima, jonka päälliköitten
joukkoon hän niin suurella ylpeydellä oli lukenut itsensä?

Tuskin käsitti hän, että oli ollut aika, jolloin hän ei ollut pyrkinyt
ylemmäksi kuin komentamaan yhä useampia egyptiläisiä, jolloin
hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hänelle annettiin uusi arvonimi
tai loistava kunnian-osoitus sellaisilta, joita hän piti vähimmän
kunnioituksen ansainneina.

Egyptiläisiltä oli hän odottanut kaikki, omalta kansaltaan ei mitään.

Vielä samana yönä teltan edessä oli hänestä tuo suuri joukko hänen
kansalaisistaan ollut vastenmielinen, halpa-arvoisessa päivätyössä
turmeltunut hylkyväki.

Laumain omistaja oli hänen isänsäkin, ja jos hän pitikin häntä suuressa
arvossa, niin tapahtui se, huolimatta hänen säädystään, syystä, että
hänen koko olentonsa vaati kunnioitusta, että tuon ihanan ukon tulinen
tuoreus vaati rakkautta jokaiselta ja ennen kaikkia häneltä, hänen
kiitolliselta pojaltaan.

Koskaan ei hän ollut lakannut kernaasti tunnustaumasta hänen omakseen,
mutta muutoin oli hän pyrkinyt asetovereinsa seassa niin käyttäytymään,
että he unohtivat hänen syntyperänsä ja pitäisivät häntä joka suhteessa
vertaisenaan. Hänen kantaäitinsä Asnath, Joosepin puoliso, oli ollut
egyptiläinen ja hän oli siitä kerskaillut Ja nyt tänään!

Jokaisen olisi hän antanut tuntea harminsa, joka olisi kutsunut hänet
egyptiläiseksi, ja mitä hän vielä viimeisen uuden kuun aikana olisi
mielellään salannut häpeänä, se saattoi hänet seuraavana uudenkuun
yönä, mikä tähtikirkkaana alkoi, nostamaan ylpeänä päätänsä.

Mikä ylevä tunne oikeutetulla itsetietoisuudella tuntea itsensä siksi
kuin hän oli!

Valheelta, lippunsa alituiselta hylkäämiseltä tuntui nyt hänestä
hänen elämänsä ja toimintansa egyptiläisenä päällikkönä. Hänen
totuutta rakastava mielensä riemuitsi tiedossa, että hänen sukuperänsä
halpamainen kieltäminen ja salaaminen oli päättynyt.

Iloisella kiitollisuudella tunsi hän olevansa sen kansan jäsen,
jota korkein piti kaikkia muita kansoja etevämpänä, ja kuuluvansa
yhdyskuntaan, jonka seassa halvinkin, jopa lapsikin, rukoilevasti
ylensi kätensä yhden Jumalan luo, jonka egyptiläisten etevämmät henget
ympäröivät salaisuuden rajoituksilla syystä että he pitivät kansaansa
liian heikkona ja tylsänä kestämään hänen valtavan suuruutensa edessä
ja käsittämään sitä.

Ja tämä yksi ainoa Jumala, jonka edessä koko egyptiläisten kirjava
epäjumalan maailma haihtui mitättömäksi, oli valinnut hänen, Nunin
pojan, hänen lukuisten kansalaistensa joukossa valitun kansansa
sankariksi ja suojelijaksi ja lahjoittanut hänelle nimen, joka vakuutti
häntä hänen avustaan.

Olla Jumalalleen kuuliainen ja hänen suojeluksensa alla, pyhittää
omalle kansalleen verensä ja henkensä, korkeampaa päämaalia ei
hän luullut kenenkään asettaneen itselleen. Hänen mustat silmänsä
säihkyivät tulisina ja kirkkaina sitä ajatellessaan. Sydän tuntui
hänestä liian ahtaalta kaikelle rakkaudelle, jolla hän tahtoi veljiään
sovittaa, mitä hän varhaisempina vuosina oli heitä vastaan rikkonut.

Tosin oli hän toiselle kadottanut ylevän, jalon naisen, jonka hän oli
toivonut saavansa omistaa, mutta tämä ei mitenkään häirinnyt hänen
sielunsa iloista innostusta, sillä hän oli lakannut häntä halajamasta,
niin ylevänä kuin hänen kuvansa seisoikin hänen sielunsa edessä. Nyt
ajatteli hän häntä vain levollisella kiitollisuudella; sillä hän
tunnusti kernaasti itsekseen että hänen uusi elämänsä oli alkanut tuona
ratkaisevana yönä, jolloin Mirjam oli antanut hänelle esimerkin uhrata
kaikki, jopa rakkaimmankin, Jumalalleen ja kansalleen.

Mitä naisprofeetta oli rikkonut häntä vastaan, sen oli hän muistostaan
kadottanut; sillä hän oli tottunut unohtamaan, mitä hän oli anteeksi
antanut. Nyt tunsi hän vain velkansa suuruuden hänelle. Ihanana puuna,
joka kohoaa taivasta kohti, missä kaksi vihollista maata koskettavat
toinen toistaan, seisoi Mirjam hänen entisen ja nykyisen elämänsä
välillä. Vaikka rakkaus olikin hautaan kannettu, niin ei kumpikaan
koskaan voinut lakata kulkemasta samalla tiellä samaa päämaalia kohti.

Vielä kerran silmäili hän matkaa, jota hän jo oli kulkenut, ja
hän rohkeni sanoa, että noista kurjista päiväläisistä oli hänen
johtonsa alla tullut urhoollisia sotilaita. Taistelussa olivat he jo
vapaasta tahdosta oppineet tottelemaan ja voiton jälkeen kantamaan
päätänsä korkealla. Ja kunkin uuden menestyksen perästä olivat he yhä
parantuneet. Jo tänään näyttäytyi hänestä ei ainoastaan toivottomalta,
vaan myös sangen mahdolliseltakin, heidän etunenässään, voittaa
heille isänmaa, jota he saattoivat rakastaa ja missä he vapaudessa ja
hyvinvoinnissa voivat tulla kunnollisiksi miehiksi, jommoisiksi hän
halusi muodostaa heidät.

Taistelutantereen kauhujen keskellä, kuuttomana yönä, tunkeutui
päivänkirkas ilo hänen sydämeensä ja hiljaisella huudolla: "Jumala
ja minun kansani!" ja kiitollisella silmäyksellä ylös tähtikirkasta
korkeutta kohti jätti hän ruumiilla täytetyn kuoleman laakson.
Niinkuin riemuvoittaja, joka kulkee palmunoksain ja kukkien yli, joita
kiitollinen kansa hajoitti hänen voittopolulleen.



Loppu.


Leirissä kohtasi häntä vilkas toimeliaisuus.

Telttojen edessä paloi valkeita, joita iloiset ihmisjoukot ympäröivät
ja moni nautaeläin tapettiin täällä kiitosuhriksi, tuolla taas
juhlallista ehtooateriaa varten.

Missä Josua ilmestyi, otettiin hän iloisella huudolla vastaan, mutta
isää ei hän löytänyt; sillä hän oli seurannut Hurin kutsumusta ja
hänen telttansa edessä syleili poika kiitollisesta onnellisuudesta
riemuitsevaa ukkoa.

Mirjam ja hänen puolisonsa ottivat tuota myöhäistä vierasta vastaan
tavalla, mikä häntä ilahduta; sillä Hur ojensi hänelle avonaisella
sydämellisyydellä kätensä, mutta Mirjam tervehti häntä kunnioittavasti
ja hänen silmistään loisti iloinen kiitollisuus häntä kohtaan.

Ennenkuin hän asettui, viittasi Hur hänet syrjään käski orjan, joka
juuri oli tappanut vasikan, jakamaan sen kahtia, osoitti puoliskoita ja
sanoi:

"Sinä olet tehnyt suuria kansalle ja minulle. Nun'in poika, ja minun
elämäni on liian lyhyt kiitokseen, johonka sinä olet velvoittanut minut
ja emäntäni. Voitko sinä unohtaa nuo katkerat sanat, mitkä häiritsivät
rauhaamme Dophkassa -- ja sinä sanot niin tehneesi -- pysykäämme
liittoveljinä tulevaisuudessa, yhdessä ja puolustakaamme toinen
toistamme ilossa ja surussa, hädässä ja vaarassa. Sotapäällikkyys
kuuluu tästälähin sinulle yksin, Josua, eikä kellenkään toiselle ja
siitä iloitsee koko kansa ja erittäinkin iloitsen minä ja vaimoni
siitä. Oletko sinä samaa mieltä kuin minäkin, tekemään liittoveljeyden
kanssani, niin kulje minun kanssani, isäin tavalla, tämän tapetun
eläimen puoliskojen välitse."

Ja Josua soudatti mielellään tätä kutsumusta; mutta Mirjam oli
ensimäinen, joka yhtyi äänekkäisiin suostumushuutoihin, joilla vanha
Nun alkoi, ja hän teki sen tulisella innolla; sillä se oli ollut hän,
joka nöyryyttäen itsensä hänen edessään ja jonka rakkauden hän jälleen
omisti oli kehoittanut häntä pyytämään Josuata siihen liittoon, jonka
kumpikin nyt olivat tehneet.

Tämä kaikki ei ollut hänestä raskasta; sillä nuo molemmat lupaukset,
jotka hän itselleen oli tehnyt, sittenkuin Nunin poika, jota hän nyt
mielellään kutsui "Josuaksi", oli pelastanut hänet vihollisen kädestä,
lähenivät jo täytäntöänsä ja hän tunsi sen hyväksi hetkeksi, jolloin
hän oli tehnyt sellaisen päätöksen.

Tuo uusi tunto olla vaimo, niinkuin kaikki toisetkin, antoi koko hänen
olennolleen lempeyden, mikä hänelle tähän saakka oli ollut vierasta, ja
tämä pelasti hänelle puolison rakkauden, jonka täyden arvon hän tuona
katkerana aikana oppi tuntemaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut
häneltä suljettuna.

Samana hetkenä, mikä teki Hurin ja Josuan liitto veljiksi, tapasi eräs
uskollinen ihmisparikin toisensa, jonka pyhät velvollisuudet olivat
toisistaan eroittaneet, sillä ystävien vielä Hurin teltan edessä
nauttiessa ateriasta pyysi kolme henkilöä Nunin väestä, puhutellakseen
herraansa. Ne olivat: tuo vanha vapaaksi päästetty, joka oli jäänyt
Tanikseen, hänen tyttärensä Hogla ja Asser, hänen ylkänsä, josta tyttö
oli eronnut hoitaakseen vanhempiansa.

Vanha Eliab, hänen isänsä, oli saanut pikaisen lopun ja äiti ja tytär
olivat sitten seuranneet kansaa sanomattomissa vaivoissa, viimemainittu
vanhuksen aasilla.

Nun vastaanotti nuo uskolliset ihmiset ilolla ja antoi Asserille Hoglan
vaimoksi.

Niin oli tämä verinen päivä tullut monelle siunausta tuottavaksi ja
sittenkin oli se päättyvä surkealla epäsoinnulla.

Valkeain palaessa leirissä oli melua ylt'ympäri, ja koko vaelluksen
ajalla ei ollut yhtään ehtoota kulunut ilman riitaa ja veristä
taistelua.

Usein oli annettu haavoja ja kuoloniskuja, kun loukattu oli kostanut
vihollistaan, kun epärehelliset olivat omistaneet vierasta tavaraa tai
kieltäneet velvollisuuksia, joita he olivat valalla vahvistaneet.

Sellaisissa suhteissa oli ollut tukalaa saada rauhaa aikaan ja
vetää rikoksen tekijää tilille, sillä uppiniskaiset kieltäytyivät
tunnustamasta ketä tahansa tuomariksi. Joka tunsi itsensä loukatuksi,
liittyi toisten kanssa yhteen ja koetti raa'alla väkivallalla hankkia
itselleen oikeutta.

Tuona juhlallisena ehtoona eivät Hur ja hänen vieraansa ensiksi
välittäneet melusta, johonka kukin oli tottunut. Mutta kun heidän
läheisyydessään raa'imman melskeen ohella ilmestyi kirkas valkean
valokin, niin rupesivat päälliköt pelkäämään leirin turvallisuutta;
sentähden nousivat he ylös tehdäkseen lopun tuosta sopimattomuudesta ja
pian tulivat he näytelmän todistajiksi, mikä täytti toiset vihalla ja
kauhulla ja toiset taas murheella.

Voiton ilo oli tehnyt joukon hurjaksi.

Se tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan jumaluudella ja noudattaen
kotimaansa kauheita tapoja oli joukko fenisialaisia muukalaisten
seassa, virittänyt suuren valkean Molochille ja aikoivat heittää
muutamia vangittuja amalekilaisia liekkeihin tervetulleimpana uhrina
tälle jumalalle.

Aivan sen viereen olivat israelilaiset asettaneet egyptiläisjumalan
Sethin savikuvan, jonka eräs sen heprealainen palvelija oli tuonut
mukanaan turvaksi itselleen ja omilleen.

Monet sadat henkilöt hyppelivät laulaen ja riemuiten sen ympärillä.
Heidän palveluksensa ei olisi voinut olla hartaampi, eikä heidän
sielujensa kiihkoisuus palavampi, jos he olisivat kokoutuneet heidän
isäinsä Jumalalle antamaan hänelle tulevan kiitoksen. Aaron oli koonnut
kansan, oitis leiriin palattuaan, ylistyslauluihin ja kiitosrukouksiin,
mutta useilla oli ollut niin kova tarvis vanhalla totutulla tavalla
nähdä kuvan siitä jumalasta, jonka luo heidän tuli sielunsa ylentää,
että savisen epäjumalan kuvan näkeminen oli saanut heidät polvilleen
notkistumaan ja luopumaan totisessa jumalasta.

Nähtyään Moloch'in palvelijat, jotka jo sitoivat ihmisuhrit
heittääkseen ne valkeaan, vihastui Josua, ja kun nuo sovaistuneet häntä
vastustivat, antoi hän puhaltaa pasuunoihin ja ajoi heidät takaisin
leirikortteeriinsa nuorella miehistöllään, mikä häntä sokeasti totteli
ja oli muukalaisille kaikkea muuta kuin suosiollinen.

Totellen vanhan Nun'in, Hurin ja Nahesonin vakavia kehoituksia
luopuivat heprealaiset rikollisuudestaan, jonka kiittämättömyys teki
kaksinkertaisesti rangaistavaksi. Mutta heidänkin seassaan ottivat
monet pahakseen, että tuo tulinen ukko rikkoi epäjumalan kuvan, jota
he kunnioittivat, ja ilman rakkautta häneen, hänen poikaansa ja pojan
poikaansa sekä kunnioitusta hänen lumivalkeita hiuksiaan kohtaan olisi
moni käsi kohonnut häntä vastaan.

Niinkuin jokaisen suuren vaaran perästä, jonka korkeimman armo oli
saattanut hyvään päätökseen, oli Moses vetääntynyt yksinäisyyteen ja
Mirjamin silmät täyttyivät kyyneleistä ajatellessaan sitä surua, minkä
tieto sellaisesta lankeemuksesta ja kovasta kiittämättömyydestä olisi
tuottava hänen veljelleen.

Josuankin iloisen luottamuksen yli oli pimeä varjo levittäytynyt.
Hän lepäsi unettomana matolla isänsä teltassa ja katseli taaksepäin
tapahtunutta.

Hänen sotilassieluansa elähdytti ajatus nähdä yhden ainoan,
kaikkivaltiaan, ei koskaan erehtyväisen vaimon johtavan kaikkiutta
ja ihmisten elämää ja vaativan kaikilta luontokappaleilta ehdotonta
kuuliaisuutta. Että kaikki riippui tästä yhdestä ainoasta, äärettömän
suuresta ja voimallisesta ja hänen viittauksestaan syntyi, järjestäytyi
tai meni levolle, sen osoitti hänelle kukin silmäys luontoon ja elämään.

Hänestä, vähäisen sotavoiman johtajasta, oli hänen Jumalansa ylhäisin
ja laajanäköisin kaikista sotapäälliköistä, ainoa, jolle voitto aina
oli varma.

Mikä rikos, pilkata sellaista herraa ja palkita hänen hyvää työtään
lankeemuksella!

Ja kuitenkin oli kansa hänen silmäinsä edessä tehnyt tuon kauhean
työn, ja kun hän nyt muistoonsa johti nuo tapaukset, mitkä pakottivat
hänet ryhtymään asian menoon, nousi hänessä kysymys, kuinka se oli
suojeltava korkeimman vihalta, kuinka tuon sovaistuneen kansan silmät
olisivat avattavat hänen ihmeelliselle, sydäntä ja mieltä korottavalle
suuruudelleen.

Mutta ei hän löytänyt mitään vastausta eikä nähnyt mitään neuvoa
kuvaillessaan itselleen tuota hillimättömyyttä ja mielivaltaisuutta
leirissä, mikä uhkasi turmella hänen kansalaisiansa.

Hän oli onnistunut taivuttamaan sotilaansa kuuliaisuuteen. Niin pian
kuin torvet soivat ja hän itse sota-asussa astui heidän etunenässään,
alistivat he oman jäykän tahtonsa hänen tahtonsa alaiseksi. Eikö sitten
löytynyt mitään keinoa pitämään heitä rauhallisen arkielämän aikana
niissä rajoissa, jotka Egyptissä turvasivat halvimman ja heikoimmankin
oloa ja suojelivat sitä ylimielisen ja väkevämmän loukkauksilta?

Sellaisissa ajatuksissa valvoi hän uuden aamun koittoon ja tähtien
laskiessa kavahti hän ylös, antoi puhaltaa pasuuniin ja vastustamatta
ja täysilukuisina kokoontuivat nuo uudestaan muodostetut joukot tänään
niinkuin eilenkin.

Pian kulki hän heidän etunenässään ahtaan kalliolaakson läpi ja
sittenkuin he hetken vaijeten olivat vaeltaneet pimeydessä, nauttivat
sotilaat tuota virkistävää viileyttä, mikä käy varhaisen aamun edellä.

Päivä sarasti idässä, taivas alkoi kirkastua ja aamuruskon loistavassa
hehkussa kohosi juhlallisena ja jättiläisvoimaisena pyhän vuoren
majesteetillinen hahmo.

Lähellä ja selvästi pyrki se ruskeine kallioineen, lohkareineen ja
rotkoineen vaeltajani edessä ylöspäin ja sen seitsensärmäisen huipun
ympärillä liiteli kotkapari, jonka leveitä siipiä tuo nuori päivänvalo
kultasi hohtavalla loistolla.

Niinkuin Alus'essa, niin pakotti nytkin hurskas kauhu vaeltavan joukon
pysähtymään ja jokainen, ensimäisestä viimeiseen, kohotti hiljaisessa
hartaudessa kätensä ylös rukouksessa.

Sitten kulkivat sotilaat rohvaistunein sydämin eteenpäin ja toinen
huusi toiselleen iloisesti, kun heitä vastaan lensi visertäen somia
mustia lintusia, jotka ilmaisivat raikkaan veden läheisyyttä.

Tuskin olivat he kulkeneet puoli tuntia, kun he saivat nähdä sinisen
viheriöitä tamariski-pensaita ja korkealle ulottuvia palmuja; mutta
vihdoin kuului heidän korvissaan suloisin kaikista erämaan äänistä:
juoksevan veden kohina.

Se virvoitti sydäntä ja lisäksi täytti läheisen Sinaivuoren
valtava näky, jonka taivasta tavoittelevaa päätä sininen usvahuntu
peitti, Gosenin tasangoilla kasvaneitten miesten sielut hurskaalla
hämmästyksellä.

[Nykyinen Serbál, eikä munkkien Sinai, joka meidän mielestämme
vasta Justinianuksen aikana julistettiin lain-antamisen vuoreksi.
Mielipiteemme perussyyt, että Serbál on raamatun Sinai, kuten Lepsius
ennen meitä ilmaisi ja toisetkin myöntävät, löytyvät laajemmin
selvitettyinä teoksessamme: "Gosenin kautta Sinaille, matkakirjasta ja
kirjastosta." 2 painos Leipzig 1882. Vilh. Engelmann.]

Varovasti tunkeutuivat he nyt eteenpäin, sillä ehkäpä jäännös
voitetuista amalekilaisista väijyi jossakin kätköpaikassa.

Mutta ei kuulunut eikä näkynyt yhtään vihollista ja ainoina osoitteina
erämaan poikain kostonhimosta tapasivat heprealaiset heidän huoneensa
hävitettyinä, ihanat palmut laaksossa kaadettuina ja heidän puutarhansa
autioina.

Silloin oli raivaaminen tieltä nuo hoikat rungot tuuheine latvoineen,
etteivät estäisi kansan vaeltamista eteenpäin, ja kun tämäkin työ oli
tehty, nousi Josua laakson purolle johtavan kivisen rotkon kautta,
vuoren ensimäiselle kallion kielekkeelle, tähystelläkseen läheltä ja
kaukaa vihollista.

Punaisten graniittimöhkäleitten ohi, joissa risteili vihertäviä
dioriittisuonia, johti jyrkkä polku hänet, kunnes hän oli saapunut
korkealla, kosteikon ylipuolella, olevalle tasangolle, missä kirkkaan
lähteen vieressä viheriäiset pensaat ja heikot tunturikasvit
kaunistivat autiota erämaata.

Täällä aikoi hän levätä ja katsellessaan ympäri huomasi hän riippuvan
kallion varjossa erään korkean miehisen olennon.

Se oli Moses.

Ajatuksien lento oli riistänyt häneltä niin kokonaan nykyisyyden ja
hänen ympäristönsä, ettei hän huomannut Josuan lähenemistä: mutta tätä
pidätti syvä kunnioitus häiritsemästä jumalan miestä.

Kärsivällisesti hän odotti, kunnes hän nosti parrakkaan päänsä ja
tervehti ystävällisellä arvokkaisuudella Josuata...

Nyt katselivat he yhdessä kosteikkoa ja vuorimaiseman autioita, kivisiä
laaksoja jalkainsa juurella. Vähäinen osa ruokomerta, mikä huuhtoi
vuoren vasenta kylkeä vilkkui smaragdiviheriänä heitä vastaan.

Sen ohessa puhuivat he kansasta ja sen Jumalan, suuruudesta ja
kaikkivaltiaisuudesta, joka heitä niin ihmeellisesti oli johtanut, ja
katsellessaan pohjaanpäin huomasivat he vaeltajain äärettömän pitkän
jonon, mikä seuraten kalliolaakson mutkia hitaasti tulvaili kosteikkoa
kohti.

Silloin avasi Josua sydämensä jumalan miehelle ja uskoi hänelle, mitä
hän viimeisenä unettomana yönä oli itseltään kysynyt ja johonka ei hän
ollut löytänyt vastausta. -- Mutta Moses kuunteli levollisesti häntä ja
vastasi sitten syvällä äänellä ja katkelmaisissa lauseissa:

"Hillimättömyys leirissä -- niin, se turmelee minun kansani!
Mutta meidän käteemme antoi Herra voiman murtaa sen. Voi sitä,
joka vastustaa. Tätä voimaa, joka on korkea kuin vuori täällä ja
järkähtämätön niinkuin sen kova kiviaine, sitä saavat he tuntea!"

Sitten oli Moseksen uhkaava puhe valjennut.

Sittenkun molemmat olivat kauvas aikaa katselleet avaruuteen, katkaisi
Josua vaikenemisen ja kysyi: "Ja mikä on tämän voiman nimi?"

Silloin kaikui lujasti ja äänekkäästi jumalanmiehen partaisilta
huulilta:

"Laki!"

Ja sen ohessa osoitti hänen sauvansa vuorenhuippua.

Sitten viittasi hän toiselle ja jätti hänet; mutta Josua lopetti
tarkastuksensa ja huomasi laaksojen keltaisella pohjalla pimeitä
varjoja, jotka liikkuivat milloin sinne, milloin tänne.

Ne olivat jäännöksiä voitetuista amalekilaisista, jotka etsivät uusia
asuinpaikkoja.

Vielä lyhyen ajan tarkasti hän heitä ja tultuaan vakuutetuksi, että he
etääntyivät kosteikosta, astui hän miettivästi laaksoon.

"Laki!" kertoi hän kertomistaan itsekseen

Niin, se oli se, mikä vaeltajilta puuttui! Sen ankaruudelle oli ehkä
mahdollista muodostaa nuo laumat, jotka olivat orjuudesta paenneet,
kansaksi, kelvolliseksi Jumalalle, joka antoi sille etusijan ennen
kaikkia muita kansoja maan päällä.

Tässä keskeytyivät sotapäällikön tutkistelemiset, sillä ihmisellisiä
ääniä, laumojen mylvimistä ja karjumista, koirain haukuntaa ja kovia
vasaran lyöntejä tunkeutui kosteikosta hänen tykönsä ylös.

Telttoja pystytettiin; se oli rauhan työtä, johonka ei kukaan häntä
tarvinnut.

Silloin laskeutui hän erään taajan tamariskipensaan varjoon alas, minkä
yli korkea palmu kohotti ylpeästi kruununsa, ja mielihyvällä ojensi hän
jäsenenpä, tiedossa, että nyt oli kansasta huolta pidetty sodassa hänen
hyvällä miekallaan, rauhassa lain kautta Se oli paljon, se vahvisti
hänen toivoansa; mutta ei, ei siinä ei ollut vielä kaikki, se ei voinut
olla viimeinen keino. Jota enemmän hän mietti, sitä syvemmin tunsi
hän, ettei tämä vielä riittänyt niille tuolla alhaalla, jotka hän oli
veljinä ja sisarina sulkenut sydämeensä. Hänen leveä otsansa synkistyi
jälleen ja uusien ajatuksien peljästyttämänä levosta pudisteli hän
hiljaa päätänsä. Ei, ja uudelleen ei! Laki ei voinut antaa niille,
jotka hänelle olivat tulleet niin kalliiksi, mitä hän heille toivoi.
Vielä oli joku toinen tarpeellinen tekemään heidän tulevaisuutensa niin
ihanaksi ja arvolliseksi kuin hän sisällisten silmäinsä edessä oli
nähnyt sen tiellä kaivoksiin.

Mutta mitä se oli, mikä oli tuon toisen nimi?

Ja nyt rupesi hän kiusaamaan aivojansa sitä löytääkseen ja kun hän
suljetuilla silmäluomilla laski ajatuksensa liitelemään toisten
kansojen luo, joita hän oli kohdannut sodassa ja rauhassa, tutkiaksensa
heidän luonaan tuota yhtä mikä vielä puuttui hänen omiltaan, valtasi
uni hänet ja unessa ilmestyi hänelle Mirjam ja eräs suloinen tytön
kuva, joka oli Kasanan kaltainen, sellaisena kuin hän puhtaana,
viattomana lapsena usein, oli rientänyt häntä vastaan, ja häntä seurasi
tuo valkoinen lammas, minkä hänen isänsä monta vuotta sitten oli
lemmikilleen lahjoittanut.

Molemmat uniolennot ojensivat hänelle lahjan ja kehoittivat häntä
valitsemaan toisen.

Mirjamin käsissä oli raskas, kultainen taulu, jonka kärjessä
liekehtivillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Laki", ja jonka hän tarjosi
hänelle kolkolla vakavuudella. Lapsi tarjosi hänelle yhtä noista
somista ympyriäisistä palmulehdistä, joita hän usein rauhanmerkkinä oli
heiluttanut.

Taulun näkeminen täytti hänet hurskaalla kauhulla, palmunoksa liehui
ystävällisesti häntä vastaan ja sentähden tarttui hän siihen nopeasti
Mutta tuskin piti hän sitä kädessään, ennenkuin naisprofeetan kuva
katosi ilmaan, niinkuin sumu, minkä aamutuuli haihduttaa. Kiusallisessa
hämmästyksessä katseli hän nyt paikkaa, missä hän oli seisonut,
ja kummastuneena ja levottomana omituisesta vaalistaan, josta hän
kuitenkin tunsi, että hän oli oikein tehnyt kysyi hän lapselta, mitä
hänen lahjansa merkitsi hänelle ja kansalle.

Silloin viittasi se hänelle osoitti etäisyytensä ja huusi hänelle
kolme sanaa, joiden lempeä hyvinsointuva kaiku tunkeutui syvälle hänen
sydämeensä. Mutta niin paljon kuin hän koettikin käsittää niiden
tarkoitusta, ei se kuitenkaan hänelle onnistunut, ja pyytäessään lapsen
niitä selittämään hänelle, heräsi hän oman äänensä soinnusta ja astui
pettyneenä ja ajattelevaisena leiriin takaisin.

Myöhempinä aikoina yritti hän vielä usein muistuttaa itselleen noita
sanoja, mutta aina turhaan. Kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat
omisti hän kansalleen; mutta hänen sukulaisensa Efraim perusti
myöhemmin, voimallisena sukuruhtinaana, joka ansaita nauttimaansa
suurta kunniaa oman perhe-huoneen. Siellä näki vanha Nun lastenlasten
lapsien kasvavan, jotka lupasivat hänen jalolle suvulleen pitkällistä
kestävyyttä.

Josuan toimelias elämä ja kuinka hän omilleen voitti uuden kodin, on
jokaiselle tunnettu.

Tuolla luvatussa maassa syntyi monta vuosisataa myöhemmin Bethlehemissä
eräs toinen Jehoschua, joka lahjoitti ihmiskunnalle, mitä Nunin poika
oli turhaan heprealaiskansalle etsinyt.

Mutta nuo kolme sanaa lapsen suusta, joita sotapäällikkö ei voinut
tulkita, olivat: "Rakkaus, armo, lunastus!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Josua" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home