Title: Muutamia mietteitä kasvatuksesta
Author: Locke, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muutamia mietteitä kasvatuksesta" ***


MUUTAMIA MIETTEITÄ KASVATUKSESTA

Kirj.

JOHN LOCKE



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1914.



JOHDANTO.

John Locke ja hänen "Mietteensä kasvatuksesta".


John Locke, Englannin huomattavin järkeisfilosofian edustaja ja sen
ensimmäinen klassillinen kasvatuskirjailija, syntyi 29 p. elok.
1632 Wringtonissa Bristolin lähellä. Hän oli vanhempainsa, lakimies
John Locken (synt. 1606) ja tämän vaimon Agnes tai Anne Keenen
v. 1630 solmitusta avioliitosta syntynyt esikoinen; veli Thomas
syntyi viisi vuotta hänen jälkeensä, mutta kuoli jo hyvän aikaa
häntä ennen. Hänen varhaisemmasta lapsuudestaan ja varsinkin hänen
äidistään tiedetään hyvin vähän. Se vain on varmaa, että koti oli
noina kuohuvina uskonriitojen ja vapaustaisteluiden aikoina ankarasti
puritaaninen, ja että isä, joka lopulta tarttui aseisiinkin parlamentin
puolesta kuningasta vastaan ja sai "kapteenin" arvonimen, kasvatti
esikoistansa aluksi jyrkässä, alistavassa kurissa, mutta hellitti
sitä pojan varttuessa yhä enemmän, niin että heistä lopulta tuli mitä
parhaimmat ystävykset: kasvatustapa, jota filosofimme myöhemmällä
ijällään kiitollisena muistelee ja jota hän suosittelee kaikkien
noudatettavaksi. Tämä isän suuri vaikutus poikaan tämän lapsuusvuosina
näyttääkin osaltaan kehittäneen Lockessa sitä järkevyyttä, miehekästä
pontevuutta ja kaiken tunteen halveksimista, joka on hänelle niin
luonteenomaista sekä elämässä että kirjoituksissa. Kun äiti, jolle
Locke myöhemmin antaa sen mainesanan, että hän oli "hurskas nainen
ja hellä äiti", kuoli jo varhain, ei Locke ole koskaan saanut tuntea
naisellista suloa eikä lämpimyyttä ympärillään -- hän pysyi lisäksi
vanhana poikana -- eikä hän siis niin monien muiden merkkimiesten
tavoin ole suinkaan ollut "äitinsä poika".

Kapteeni Locke osasi käyttää puolueensa saavuttamia voittoja hyväkseen
hankkiakseen pojalleen vapaapaikan Westminsterin koulussa. V. 1646,
14 vanhana, John Locke lähtee jonkun verran kotikasvatusta saatuaan
tähän Elisabet-kuningattaren perustamaan kouluun, kestämään sen kuria,
latinanpänttäystä ja toverien pahaa kohtelua, kokonaista kuusi vuotta.
Sillä Locke, joka oli ruumiiltaan heikko ja kivulloinen ja jota
itsepintainen ja läpi koko elämän jatkuva rintatauti alkoi jo varhain
vaivata, ei ollut suinkaan mikään loistava oppilas, ja vielä vähemmin
kunnostautui hän telmiväin toveriensa leikeissä ja kepposissa. Sen ajan
koulujen kuolettava, älyttömään ulkolukuun perustuva latinan, kreikan,
arabian ja hebrean opiskelu ei myöskään patukoineen, lakkaamattomine
kieliopin jauhamisineen, kaikkea todellista elämää ja hyödyllisiä
tietoja kaihtavine menettelytapoineen tehnyt häneen hyvää vaikutusta,
ja ankarasti hyökkääkin hän myöhemmin koko silloisen koulujärjestelmän
kimppuun.

Asia ei oikeastaan paljoakaan parane, kun hän v. 1652 siirtyy Oxfordin
yliopistokaupunkiin, sen Christ-Church-lukioon, missä hän myöskin
saa apurahan. Sillä täälläkin vallitsee sama ahdas, rikkiviisauteen,
turhiin väittelyihin ja hämäriin filosofisiin kaavailuihin taipuva
henki kuin yleensä maan koko opetuslaitoksessa. Siitä huolimatta kokee
hän kuitenkin hyöriä mukana ja suorittaakin tutkinnon toisensa jälkeen:
v. 1656 saavuttaa hän alimman yliopistollisen arvon, _baccalaureuksen_,
2 vuotta myöhemmin tulee hänestä _magister artium_, v. 1660 kreikan ja
1662 puhetaidon aliopettaja; v. 1664 uskotaan hänelle siveysfilosofian
opetustoimi, samalla kun hän koko ajan toimii englantilaisen
lukiojärjestyksen mukaisesti nuorempien ylioppilaiden kaitsijana,
"tutorina".

Vaikka nämä eri toimet erikoisine etuuksineen ovatkin nuorelle Lockelle
hyvin tervetulleita, koska hän isänsä kuoltua v. 1660 on jäänyt
varsin pieniin varoihin, ei hän kuitenkaan tunne saavansa sen ajan
filosofisista harrastuksista eikä elämäntavasta hengelleen tyydytystä.
Hän ei aivan yksinkertaisesti kykene käsittämään peripateetikkojen
hämäriä selityksiä eikä niiden hyötyä, ja alkaa sentähden joutua
epätoivoon henkisistä lahjoistaan. Kasvatusmietteittensä 166:nnessa
pykälässä vakuuttaakin hän puhuvansa omasta kokemuksestaan, kun hän
puhuu nuorista miehistä, jotka ovat taipuvaisia tulemaan alhaiseen
käsitykseen joko opista yleensä tai itsestään ja jotka tuntevat
kiusausta jättää opiskelunsa sikseen ja heittää kirjansa nurkkaan,
koska ne eivät heidän mielestään sisällä mitään muuta kuin kuivia
sanoja ja tyhjää helinää, tai jotka taas päättävät, että jos niissä
todellista tietoa olisikin, heillä ei puolestaan ole tarpeeksi
ymmärrystä niitä käsittämään.

Näistä epäilyksistä ja tästä ristiriidasta vapauttaa hänet tutustuminen
Descarteseen. Vaikk'ei hän myöhemmässä filosofisessa ajattelussaan
voikaan yhtyä Descartesen pelkälle järjen toiminnalle perustuvaan
menettelytapaan, on tämä suuri ranskalainen kuitenkin ikäänkuin antanut
hänet omalle itselleen takaisin, istuttanut häneen järkähtämättömän
uskon järjen kaikkivaltaan ja ohjannut hänet etsimään selkeyttä ja
varmuutta käsitteisiinsä ja ajatuksiinsa. Kaikenlainen ajattelutyö
alkaa häntä siitä lähtien huvittaa, kun hän kerran huomaa kykenevänsä
ilman vaikeuksia ymmärtämään suuren maineen saavuttanutta filosofia.
Ja oman kertomuksensa mukaan alkaa hän jo Oxfordissa ollessaan
kirjoitella muistiin kaikkia huomioita ja ajatuksia, mitä hän sattuu
tekemään tai tapaamaan, koska sellainen menettely hänen nähdäkseen
on aivan erinomainen käsitteiden selventämiseksi, samalla kun se
vaivatta luo aineistoa ja pohjaa tuleviin laajempiin kirjoitelmiin.
Huomaakin selvästi, että Locken teokset ovat kaikki tällä tavoin
syntyneet: ne ovat näet enemmän yksityisten, tarkkojen, ajan oloon
keräiltyjen huomioiden kokoomuksia kuin yhtenäisen, johdonmukaisen,
suunnitelmallisen kehittelyn tuloksia.

Tätä Oxfordin yliopistoelämää jatkui kaikista henkisistä taisteluista
huolimatta kokonaista 13 vuotta, ja näytti se Locken opintoihin ja
kotoa saatuihin uskonnollisiin perusteihin katsoen johtavan papin
uralle.

Syystä tai toisesta ei Locke kuitenkaan tähän toimeen antaudu, vaan
seuraa v. 1665 Englannin lähettilästä Walter Vanea tämän sihteerinä
-- sehän oli niihin aikoihin varattomien oppineiden yleinen toimi
-- Saksaan, taivuttamaan Brandenburgin vaaliruhtinasta pysymään
puolueettomana Hollannin sodassa. Vaikk'ei matkan varsinainen tarkoitus
toteutunutkaan, vaikutti tämä pistäytyminen vieraassa maassa kuitenkin
hyvin herättävästi Lockeen, joka nyt ensi kerran poistui ahtaasta
Oxfordistaan. Hänestä oli suuri nautinto nähdä uusia oloja, uusia
ihmisiä, uusia tapoja, ja innostuneena kertoileekin hän ystävilleen
matkahuomioistaan sekä kannattaa koko ikänsä innokkaasti matkailua
tehoisana sivistymiskeinona.

Nähtävästi oli Locke suorittanut tehtävänsä esimiehensä mieliksi,
koska hänelle heti sen jälkeen tarjotaan valtiollista tointa
Espanjassa. Mutta hänen huono terveytensä estää häntä nyt, samoin
kuin myöhemminkin, Vilhelm Oranialaisen aikana, suostumasta näihin
kunnioittaviin tarjouksiin -- on kysymys lähettiläänviroista
Berliinissä, Wienissä, Madridissa, j.n.e. -- sillä hän haluaisi joka
suhteessa mahdollisimman hyvin palvella isänmaataan. Mitä erittäinkin
tulee oleskeluun Saksassa, niin ei hän katso siellä voivansa pitää yllä
isänmaansa kunniaa uljaassa oluenjuonnissa, hän, kuten hän leikillään
sanoo, "koko kuningaskunnan kohtuullisin mies".

Mutta valtiotoimet olivat nähtävästi päättäneet anastaa Locken omakseen
tavalla tai toisella, sillä seuraavana vuonna 1666, heinäkuussa,
tutustuu Locke erään lääkärin välityksellä lordi Antony Ashley
Cooperiin, surullisenkuuluisan Cabal-ministeristön jäseneen, jonka
myrskyisiin, äkkinäisin nousuin ja laskuin kulkeviin vaiheisiin hänen
kohtalonsa nyt sitoutuu parinkymmenen vuoden ajaksi!

Ensimmäisen ja ehkä kaikkein suurimman palveluksensa suorittaa Locke
mahtavalle herralleen kuitenkin lääkärinä. Sillä Saksasta palattuaan
oli Locke ryhtynyt Oxfordissa harjoittamaan lääketieteellisiä opintoja.
Näihin lienevät hänet opastaneet hänen heikko terveytensä -- jota hän
hoiti niin suurella huolella, taidolla ja sitkeydellä, että kykeni
kaikesta huolimatta saavuttamaan tuon kunnioitettavan ijän: 72 vuotta
-- ja niitä pitivät vireillä ajan yleinen taipumus kaikenlaisiin
tämäntapaisiin harrastuksiin, mutta etenkin hänen lääkäri-ystävänsä,
kuuluisa Sydenham ja John Mapletoft. Näiden oppineiden miesten tavoin
hylkää hänkin perinnäisen lääketaidon pelkkään mielikuvitukseen
perustuvat otaksumat ja vaatii lääketiedettäkin harjoitettavaksi
Baconin periaatteiden mukaisesti vain havaintoon ja kokeiluihin
nojautumalla. Näitä aatteita ajaakseen kirjoittaa hän v. 1669 erikoisen
tutkielmankin, _De Arte medica_ (Lääketaidosta), joka niin läheisesti
liittyy hänen yleiseen käytännölliseen, todellisuuden pohjalla pysyvään
ajattelusuuntaansa. Aika ajoin Ashleyn toimista vapauduttuaan jatkaa
hän Oxfordin yliopistossa lääketieteellisiä opinnoltaan, suorittaapa
1674 alustavan tutkinnonkin ja saa seuraavana vuonna Christ-Churchin
lääketieteellisen apurahan. Mutta varsinaiseksi ammattilääkäriksi
ei hän koskaan antautunut. Hän käytteli taitoaan vain yksityisesti,
etenkin Ashleyn perheessä, missä hänellä oli siihen kivulloisten lasten
parantajana yllinkyllin tilaisuutta. Hän saavutti melkoista mainettakin
onnistuneista hoidoistaan -- m.m. paransi hän Pariisissa ollessaan
Englannin sikäläisen lähettilään rouvan, jonka lääkärit jo olivat
hyljänneet -- niin että Englannin kuningaskin v. 1698 kysyi hänen
neuvoaan.

Kun Locke siis erinomaisen rohkeasti, mutta onnistuneesti oli
parantanut lordi Ashleyn sisäisen vamman, jonka tämä oli saanut
ratsailta pudotessaan, mieltyy tämä valtakunnan ehkä hetkellisesti
vaikutusvaltaisin mies niin suuresti filosofimme oppiin, älykkääseen,
huoliteltuun käytökseen ja muihin avuihin, että kutsuu hänet v. 1667
Lontooseen, asumaan hänen talossaan lääkärinä, ystävänä, kirjurina ja
kasvattajana.

Lordi Ashleyn, myöhemmin Shaftesburyn kreivin, valtiollinen maine
ei ole kaikkein parhaimpia: aikalaisensa vihasivat häntä yleisesti,
Dryden ivaili häntä varsin purevasti _Achitophelissaan_ ja häntä
epäiltiin osalliseksi salaliittoihin Monmouthin, Kaarle II:n äpärän ja
rohkean kruununtavoittelijan hyväksi. Hän palveli kaikkia kuninkaita
ja hallituksia, muutti alituisesti valtiollista karvaa, mutta osasi
aina muiden sortuessa pelastautua ja lisätä samalla suunnatonta
omaisuuttaan. Ehkäpä näki Locke hänessä läheltä katsoen parempia
ominaisuuksia kuin ulkopuolinen maailma, se vain on varmaa, että hän
antautui sydämmellään ja sielullaan tämän vihatun miehen palvelukseen.
Me näemme hänen suurissa juhlatiloissa kulkevan muiden sihteerien
kanssa avopäin lordin vaunujen sivulla ja ottavan häntä vastaan
nöyrästi kumarrellen hänen niistä astuessaan. Me näemme hänen toimivan
lordikanslerin esittelijäsihteerinä, hankkivan suojelijansa nuorelle,
kivulloiselle pojalle ylhäisen puolison, Rutlandin herttuan tyttären,
joka on 3 vuotta 17-vuotiasta miestään vanhempi, ja johtavan kokonaan
tästä avioliitosta v. 1671 syntyneen pojan, kolmannen Shaftesburyn
kreivin, tunnetun filosofisen kirjailijan, kasvatusta. Tämä tavaton
työtaakka ja Lontoon sumuinen ilma käyvät kuitenkin siinä määrin hänen
terveydelleen vaarallisiksi, että Locke pistäytyy Ranskassa ystävänsä
Mapletoftin kanssa v. 1672, mutta kun Shaftesbury ei voi olla kauvan
taidokasta sihteeriään vailla, täytyy Locken vaadittuna pian palata
takaisin.

Mutta valtiolliset selkkaukset, etenkin suhteet Hollantiin, syöksevät
Shaftesburyn vallasta jo marraskuussa 1673, ja niin pääsee Locke
vihdoinkin toteuttamaan kauvan suunnitellun aikeensa oleskella
pitemmän aikaa Ranskan leudommassa ilmanalassa. V. 1675 lähtee hän
Montpelliern kuuluisaan kylpypaikkaan, missä hän harrastaa ahkerasti
filosofisia opinnoita ja tutustuu m.m. Pembroken kreiviin, joka
tekee hänelle suuria ystävänpalveluksia hänen myöhemmän maanpakonsa
aikana ja jolle hän omistaa ensimmäisen filosofisen teoksensa,
_Tutkimuskokeen inhimillisestä ymmärryksestä_. Montpellierstä palaa
hän kuitenkin parin vuoden kuluttua Pariisiin, koska Shaftesbury oli
Towerissa päiväämällään kirjeellä kehoittanut häntä huolehtimaan erään
rikkaan kauppiaan John Banksin pojan kasvatuksesta tässä maailman
pääkaupungissa. Locke suostuu edulliseen ehdotukseen, matkustelee
hoidokkinsa kanssa ympäri Ranskaa, mutta viettää sentään enimmän osan
aikaansa Pariisissa. Siellä hankkii Englannin lähettilään Montaguen
tuttavuus hänelle pääsyn kaikkein ylhäisimpiin ja huomattavimpiin
seurapiireihin, joihin sirokäytöksinen, sivistynyt filosofimme on niin
mieltynyt.

Mutta keväällä v. 1679 on hänen pakko palata Englantiin, missä
pääministeriksi kohonnut Shaftesbury häntä jälleen tarvitsee. Ja niin
vajoaa Locke jälleen moniksi vuosiksi politiikan pyörteisiin, ankaraan
työhön ja uuvuttavaan levottomuuteen. Mutta kaiken tämän touhun ohella
on hänen huolenaan suojelijansa pojanpojan kasvattaminen, jota isoisä
aivan erikoisesti harrastaa. Locken palatessa v. 1679 Englantiin oli
nuori kreivi lähes 9-vuotias, ja hänet uskotaan nyt kokonaan Locken
hoitoon. Claphamista ostetaan erikoinen talo, minne poika sijoitetaan
latinaa ja kreikkaa puhuvan opettajattaren Elisabeth Birchin kanssa.
Melkein joka päivä käy Locke katsomassa "siirtolaa", antamassa ohjeita
ja neuvottelemassa. Näin on hänellä tilaisuus käytännössä koetella
uusia kasvatusperiaatteitaan, etenkin vanhojen kielten oppimista pelkän
puhelemisen avulla, niin että hän voi tässäkin suhteessa rakentaa
havainnon ja kokemuksen pohjalle. Ruumiillisesti kovin heikko oppilas
vahvistuu huomattavasti, edistyy hyvin henkisissäkin harrastuksissa
ja muistelee myöhemmin suurella kiitollisuudella Locken toimia hänen
hyväkseen.

Mutta tätä ahkeraa puuhaa niin valtiollisissa kuin kasvatustoimissa
kestää vain kolmisen vuotta: Shaftesbury kukistuu jälleen, ja peljäten
Monmouthin vallanperimystä tarkoittaneiden juontensa kostoa pakenee
hän lopulla v. 1682 Amsterdamiin, missä hän kuolee jo seuraavan vuoden
alussa.

Locke siirtyi suojelijansa kukistuttua Oxfordiin jatkamaan
lääketieteellisiä opintojaan, mutta huomasi pian urkkijain seuraavan
kaikkia hänen askeleitaan, niin että hänkin katsoi viisaimmaksi lähteä
Hollantiin maanpakoon syksyllä v. 1683. Ja jo seuraavana vuonna
riistetäänkin häneltä hänen lääketieteellinen apurahansa, hänen nimensä
esiintyy Kaarle II: n kuoltua Hollannin hallitukselle annetulla
isänmaanpetturilistalla, ja hänen on pakko jonkun aikaa piileillä
milloin minkin ystävänsä luona. Vihdoin saavat Locken englantilaiset
suosijat sen verran aikaan, että Jaakko II lupaa hänelle armon, jos hän
saapuu Englantiin. Mutta Locke vastaa, ett'ei hän tarvitse armahdusta,
kun hän ei tiedä mitään pahaakaan tehneensä, ja jää yhä maanpakoon,
kunnes Vilhelm III Oranialaiuen valloittaa Englannin valtaistuimen.
Vasta silloin, helmikuussa v. 1689, palaa hän isiensä maahan kuningatar
Marian seurassa -- hän oli Rotterdamissa aikaisemmin joutunut tulevan
kuningasparin läheiseen tuttavuuteen.

Eipä ollut siis filosofimme kohtalo kadehdittavimpia: joutua
50-vuotiaana, heikkona, kivulloisena, väsymättömän työn ja toimen
palkaksi kuuden vuoden maanpakoon!

Mutta siellä kaupungista kaupunkiin kierrellessään -- hän viipyy
väliin Amsterdamissa, väliin Leydenissä, väliin Rotterdamissa,
Utrechtissa y.m. -- oppii hän tuntemaan maan mainioimmat ja
oppineimmat miehet, kuten esim. teologian professorin, uskonnollisesta
suvaitsevaisuudestaan kiitetyn Philip von Limborchin, Genevessä
syntyneen filosofian professorin Jean Le Clercin, "Bibliothéque
Universellen" julkaisijan, y.m., ja siellä tulee hänestä ennen kaikkea
filosofinen kirjailija.

Sillä mitä Locke lie opiskeluvuosinaan ajatellut ja tutkinutkin,
kirjoittamiseen ja kirjoitettunsa julkaisemiseen jäi hänelle muilta
elatushuolilta ja tehtäviltä hyvin vähän aikaa, niin että hän tätä
ennen oli tuskin mitään julkaissut. Kyhäillyt oli hän tosin yhtä ja
toista, merkinnyt muistiin ajatuksiansa ja huomioitansa, pitänyt
päiväkirjaa eri matkoiltaan, j.n.e., mutta varsinaisesti supistuu
hänen kirjallinen toimintansa tätä ennen hyvin vähiin ja koskettelee
sangen ymmärrettävästi vain uskonnollisia kysymyksiä. Niinpä pohtii hän
kuningasvallan uudistuksen aikoihin, v. 1660, valtiovallan oikeutta
määrätä ehdonalaisia seikkoja uskonnon harjoituksessa, asettuen
hyvin vapaamieliselle kannalle, mutta jyrkän järjestyksen ja kurin
puoltajaksi. Väitteittensä tueksi esittää hän sitten seuraavassa
kyhäyksessään samana vuonna muinaisen Rooman valtiotaidon suurta
suvaitsevaisuutta kaikenlaisia uskonlahkoja kohtaan ja osoittaa sen
merkityksen valtion voimistumisessa. Samaan suuntaan jatkaa hän v. 1661
eräässä latinankielisessä kirjoitelmassaan, joka selittää raamatun
erehtymättömäksi julistetun ja eri uskonsuuntia tuomitsevan tulkinnan
tarpeettomaksi, jopa vaaralliseksikin. V. 1669 saa hän nämä lempeät
suvaitsevaisuusmielipiteensä esille Shaftesburyn laatiessa suunnitelmaa
vasta perustamansa Carolinan siirtokunnan ohjesäännöiksi, ja v.
1682 kirjoittaa hän lentokirjasen vastustaakseen ajatusta Englannin
kirkon valamisesta yhteen kaavaan ja puoltaakseen mitä suurinta
suvaitsevaisuutta.

Onkopa ihme siis, että tämä "rauhallinen kristitty" -- sen nimistä
kirjoitelmaa suunnittelee hän v. 1688 -- joka oli aikansa verisistä
uskonsodista ja jäytävästä kansalaiskiistasta nähnyt, mihin
suvaitsemattomuus ja uskonkappaleiden puolesta kiivaileva kiihko voivat
viedä maan, ensimmäisessä varsinaisessa julkaistussa tutkielmassaan,
_Epistola de tolerantia_ (1689), puoltaa juuri samaa suvaitsevaisuutta,
jota hän on siihen asti niin johdonmukaisesti ja järkähtämättömäsi
julistanut. Tässä _Kirjeessään Suvaitsevaisuudesta_ -- jota ankarain
englantilaisten hyökkäysten johdosta seuraa kaksi samaa asiaa
käsittelevää esitystä vv. 1690 ja 1692 -- selittää hän, että vain
Kristus on eri uskonsuuntien pää ja että näille on siis myönnettävä
mitä suurin vapaus, ell'eivät ne aja mitään yhteiskunnalle vaarallisia
aatteita, eivät tavoittele etuoikeuksia, eivät turvaa vieraan vallan
apuun eivätkä kiellä Jumalaa. Niin harras kristitty ja uskovainen
kuin Locke onkin -- v. 1695 koettaa hän eräässä tutkielmassa todistaa
kristinuskon järjenmukaiseksi ja selvästi käsitettäväksi sellaisena,
kuin se esiintyy raamatussa ilman ihmislisiä ja turhia kaavamaisuuksia
-- pitää hän ennen kaikkea silmällä käytännöllistä asiain järjestystä
ja valtion parasta ja koettaa aina asettua järkevimmälle,
ennakkoluulottomimmalle kannalle.

Tätä ennakkoluulottomuuttaan osoittaa hän myös selittäessään vain
sattuman luoneen eron ylhäisen ja alhaisen, herran ja palvelijan
välille ja julkaistessaan v. 1690 kaksi kirjoitusta _Hallituksesta_,
joissahan torjuu sen luulon, että kuninkuus olisi Aatamin
patriarkaalisten oikeuksien jatkoa. Huomattavampaa on, että hän
niissä selittää omaisuuden syntyneen inhimillisen työn liittymisestä
luonnon vapaasti suomiin antimiin ja valtion kehittyneen rauhallisesta
yksilöjen luonnollisten oikeuksien luovuttamisesta lakiasäätävän vallan
haltuun, asettuen siis vastustamaan Hobbesin oppeja kaikkien sodasta
kaikkia vastaan. Käytännöllistä älyään osoitti hän taas vv. 1692 ja
1695 kahdessa lentokirjasessa vastustaessaan rahapulaan joutuneen
hallituksen aikeita alentaa korkokantaa ja korottaa rahan arvoa sekä
todistaessaan moisen menettelyn järjettömyyden ja vaarallisuuden: v.
1696 asettuikin hallitus pulan poistamisessa kokonaan hänen kannalleen.

Tätäkin kysymystä selvitellessään huomasi Locke, kuinka ihmiset ovat
taipuvaisia pitämään _nimeä, sanaa_ todellisempana ja tärkeämpänä kuin
itse asiaa; hehän luulevat maksavansa sillä ja sillä mielivaltaisesti
määrätyllä hopean nimellisarvolla, vaikka he maksavatkin itse hopealla,
sen todellisella arvolla, jonka määrää kysyntä ja tarjonta.

Tämä huomio oli jo monet kerrat ennen kiinnittänyt hänen mieltänsä. Kun
hän keskusteli ystäviensä kanssa tai luki filosofisia kirjoituksia,
havaitsi hän, kuinka hämäriä useimpain ihmisten käsitteet olivat,
kuinka vähän tiedettiin, mistä kulloinkin oli todellisuudessa kysymys,
missä olivat inhimillisen järjen rajat, mitä seikkoja voitiin tajuta,
mitä taas ei: harhailtiin tiettöminä, epävarmoina suunnasta toiseen,
kun ei ollut olemassa inhimillisen ymmärryksen karttaa.

Tämän kartan pitää Locke kuitenkin välttämättömänä, ja vuosien mittaan
onkin hän puolestaan vetänyt siihen usean viivan ja rajan, ja kun
hänellä Hollannissa vihdoinkin on enemmän vapaata aikaa, täydentää hän
nyt aikaisemmat ajatuksensa, antaa niistä lyhennysotteen Le Clercin
_Bibliothéque Universelleen_ v. 1688 ja julkaisee ne vihdoin kotimaahan
tultuaan englanniksi v. 1690. Kirja saavuttaa suurta huomiota, toinen
painos valmistuu jo 1694, kolmas 1695, neljäs 1700, ja 1760 ilmestyy jo
15:s painos. Ranskaksi kääntää sen Locken tavallinen ranskantaja Coste
v. 1700, ja latinaksi Barridge 1701.

Tämä _Essay concerning Human Understanding_ (Tutkimuskoe inhimillisestä
ymmärryksestä), johon liittyy vv. 1697-1700 kirjoitettu ja v. 1706
julkaistu laaja lisäluku _Conduct of Human Understanding_ (Inhimillisen
ymmärryksen ohjauksesta), on lajissaan ensimmäinen yritys ja
painavin lisä, mitä Locke ja yleensä hänen aikansa englantilainen
rationalistinen ajatus ovat tuoneet ihmiskunnan henkiseen aartehistoon.
Sen perusajatuksena on, ett'ei ole olemassa n.s. synnynnäisiä
mielteitä, vaan että ihmisen sielu on alkuaan kuin tyhjä lehti tai
puhdas vahataulu. Kaikki mielteemme saavat alkunsa kokemuksesta, joko
aistien välittämästä (sensation) tai sisäisestä (reflexion). Tiedon
lähteenä on siis kokemus, havainto, huomio. Tältä pohjalta lähtien
käsittelee nyt Locke kysymystä ihmisen ajatuksesta laveasti, tyynesti,
selkeästi, yleistajuisesti. Hän torjuu tyhjät, merkityksettömät sanat
ja perustaa sielun tutkimisen sielullisten ilmiöiden tarkkaamiseen,
luokittamiseen ja niitä hallitsevien lakien selvittämiseen. Hän määrää
inhimillisen ymmärryksen rajat, suhteet, tarkoitusperän ja suunnittelee
paremmin kuin Bacon tieteellisen tutkimuksen mahdollisuudet ja
tehtävät. Hän ei tahdo ratkaista kysymystä sielun olemuksesta, koska
me emme voi siitä mitään varmuutta saada: voi olla mahdollista, että
se on itsenäinen, aineeton olento, mutta voihan myöskin otaksua sen
olevan pelkkää aivojen toimintaa. Yhtä vähän pääsee hän tutkimuksessaan
olioiden olemuksen perille, hän kun tyytyy vain siihen, mitä ne
itse itsestään ilmoittavat. Mutta tämäkin tieto riittää elämämme
käytännöllisiin tarkoituksiin ja älymme ohjaukseen, ja muutahan emme
tarvitsekaan. Vain järki, ei pakko, voi hävittää eri uskonsuuntien
väliset eroavaisuudet, samoin kuin vain se voi luoda kasvatuksessa
pysyviä tuloksia; sillä vaikka uskonnossa onkin jotakin ylijärkistä,
ei siinä ole kuitenkaan mitään vastoinjärkistä (Eucken). Kaikessa on
asetuttava sellaiselle kannalle, että järki ja kokemus voivat sen
yhteisesti hyväksyä.

Tämän teoksen vankalle perustalle rakentaa sitten Locke myöskin toisen
pääteoksensa _Some Thoughls concerning Education (Muutamia mietteitä
kasvatuksesta)_.

Niinkuin kaikki Locken kirjoitukset, on tämäkin syntynyt
todellisesta, käytännöllisestä tarpeesta ja ulkonaisesta sysäyksestä.
Parlamentinjäsen Edward Clarke, johon Locke oli aikaisemmin tutustunut,
kyseli häneltä neuvoja poikansa kasvatuksesta. Locke lähetti
ystävälleen Hollannista seikkaperäisiä, tätä kysymystä käsitteleviä
kirjeitä, joissa hän esitteli ajatuksiaan niinkuin ne hänen kynänsä
kärkeen osuivat, ilman sen parempaa suunnitelmaa tai yhtenäisyyttä.
Maanpaosta palattuaan asettuu Locke v. 1691 asumaan ystävänsä,
Cudworth-filosofin tyttären, rakastettavan ja sivistyneen rva Damaris
Mashamin luo Oatesiin, 20 engl. penikulman päähän Lontoosta, jonka
sumuinen ilma ei ole hyväksi hänen horjuvalle terveydelleen ja jonne
hän pistäytyy vain tuolloin tällöin Kauppaneuvoskunnan jäsenenä
ollessaan (1696-1700) tai muita pienempiä virkoja hoitaessaan.
Täällä ymmärtävässä, ystävällisessä seurassa tapaa Locke nyt, osansa
talon kuluista maksaen, vanhoiksi päivikseen rauhallisen, viihtyisän
kodin, jonka helmaan hän pysähtyy ainaisesta maailmankiertämisestään
ja jonka suojassa hän myös vetää viimeisen henkäyksensä 28 p. lokak.
1704. Täällä saa hän myös käytännössä koetella Clarkelle esittämiään
periaatteita, johtaessaan ystävättärensä tytärpuolen Esterin -- Sir
Francis Masham oli toisissa naimisissa -- ja viisivuotiaan pojan
Frankin kasvatusta. Ja kun muutkin hänen ystävänsä (m. m. oppinut
William Molyneux) haluavat hyötyä hänen neuvoistaan ja ajatuksistaan,
kuullessaan hänen kaikkien kasvattiensa erinomaisesta edistyksestä,
kehoittavat he innokkaasti Lockea julkaisemaan nuo Clarkelle
kirjoittamansa kirjeet. Locke noudattaakin kehoitusta, ja kun hänellä
ei ole aikaa ryhtyä niitä paremmin järjestelemään ja johdonmukaiseksi
kokonaisuudeksi laatimaan, julkaisee hän ne tuolla ylempänä mainitulla,
vaatimattomalla nimellä heinäkuussa v. 1693. Tämä teos, josta ennen
hänen kuolemaansa ennätti ilmestyä 4 painosta ja jonka Pierre Coste
-- vuodesta 1697 Mashamin perheen ranskalainen kotiopettaja -- oli
kääntänyt ranskaksi jo v. 1695, oli tekijänsä lempiteos, ja jokaista
painosta varten korjaili ja lisäili hän sitä niin tuntuvasti, että
alkuperäinen laitos oli vain 2/3 lopullisesta. Niinpä ovat kokonaan
lisättyjä pykälät 37, 62, 93, 94, 98, 115, 117, 161, 176, 205, ja
osittain uudistettuja ja laajennettuja pykälät 14, 21, 66, 70, 77,
107, 108, 110, 130, 136, 143, 145, 167, 168, 169, 177, 189, 195. Tämän
syntymistapansa mukaisesti puuttuukin _Mietteiltä kasvatuksesta_
kiinteämpi yhtenäisyys ja luja suunnitelma, niin että niissä
esiintyy usein saman asian kertailua, pientä ristiriitaisuutta ja
epäsuhtaisuutta eri osien välillä. Niitä kirjeinä kyhätessään on Locke
myös harjoittanut mahdollisimman vähän lähdetutkimusta, ja jos hän
viittaa johonkin lukemaansa kohtaan, esittää hän sen useimmiten väärin,
koska hänen muistinsa pettää, tai lisäilee hän muutamia tuollaisia
viittauksia myöhemmin tekstiinsä.

Mutta kaikista puutteista huolimatta antaa näille _Mietteille_ aivan
erikoisen viehätyksen ja arvon niiden kuvarikas, rauhallinen ja älykäs
esitystapa, niiden rohkea ennakkoluulottomuus ja niiden käytännöllinen,
koeteltu järki. Sillä ne eivät ole mitään kamarifilosofin haihattelevan
mielikuvituksen tuotteita, vaan nojaavat joka kohdaltaan todellisuuteen
ja ovat mitä läheisimmässä yhteydessä Locken koko elämän ja
maailmankatsomuksen kanssa. Jos Jules Lemaitre on voinut osoittaa,
kuinka suuresti Rousseaun oma elämä ja omat kokemukset ovat vieraan
lainan ohella vaikuttaneet _Émilen_ syntyyn ja periaatteisiin, niin
samoin on varsin helppo nähdä, kuinka läheisesti Locken _Mietteet_
liittyvät hänen omiin havaintoihinsa, yleisiin mielipiteisiinsä ja
henkilökohtaisiin muistoihinsa.

Ylempänä on jo mainittu, että Locken kasvatusaatteet suureksi
osaksi perustuvat inhimillistä ymmärrystä koskevassa tutkimuksessa
esitettyihin tuloksiin. Ja tosiaankin: jos sielu on "tabula rasa",
puhdas taulu, on kasvatuksen tehtävä sitä tärkeämpi; vaikka luonteessa
onkin erinäisiä voimakkaampia taipumuksia puoleen tai toiseen, voi
kasvatus kuitenkin melkein täydelleen muovailla lapsen mielen, istuttaa
sen herkkään, hedelmälliseen maaperään ennen kaikkea hyviä tottumuksia
ja määrätä koko vastaisen kehityksen suunnan. Ja kun kokemus on kaiken
tiedon lähde, ja kun jokaisen on siinä suhteessa nojattava vain
omiin havaintoihinsa ja omiin elämyksiinsä, ei opettajan suinkaan
tule pakolla ahtaa lapsen päähän ulkonaista, sisällyksetöntä tietoa,
josta lapsella ei voi olla mitään omakohtaista kokemusta. Ei! Lapsen
on annettava tulla siihen kokemukseen, että opiskelu on miellyttävää
ja huvittavaa, että sitä vaaditaan tietämään ja taitamaan vain
sellaista, minkä se voi havaita aistimillaan tai vaivatta käsittää
ymmärryksellään, että ahkeruudesta on seurauksena muiden kunnioitus
ja arvonanto, laiskuuden palkintona taas epäsuosio ja häpeä. Juuri
siitä syystä ei olekaan suosittava tuota renessanssin valtaan nostamaa
kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain päähänpänttäystä, vaan on
kieliäkin opittava kokemuksen eikä pakkotiedon ja kieliopin avulla:
niin kuolleita kuin eläviä kieliä on opittava niinkuin äidinkieltä,
jokapäiväisen, havainnollisiin esineihin liittyvän harjoittelun ja
vaistomaisen omaksumisen avulla. Kun ei toinen ihminen voi toiselle
välittää ulkonaisia eikä sisäisiä kokemuksia, ell'ei toisella ole
halua ja kykyä ottaa niitä vastaan, on kasvattajan tehtävänä opettaa
lapselle vain ensimmäiset alkeet kustakin tiedonhaarasta, antaa
ikäänkuin oikea suunta ja jättää oppilaan omaksi huoleksi, mikäli tällä
on siihen harrastusta ja tarvetta, tietojen myöhempi kartuttaminen ja
eteenpäin käyminen kerran viitoitetulla uralla. Sentähden onkin lapsen
kykyjä ja taipumuksia tarkoin tutkittava, niillä on kokeiltava ja
sitten vasta määrättävä suunta, johon niitä on ohjattava. Sillä kaikki
riippuu tästä ensimmäisestä ohjauksesta, niinkuin joen alkusuunta
määrää sen myöhemmän juoksun. Tieto ei ole pääasia, etenkään ei
kuollut kirjatieto, koska se ei kasvata luonnetta eikä kehitä miestä
kunnolliseksi ja kyvykkääksi: onpa oppi suorastaan vähäarvoisin osa
koko kasvatuksessa! Nuorta ihmismieltä on vaistomaisesti vaikuttavien
ja varhain istutettujen tottumusten kautta ohjattava etupäässä
hyveeseen, viisauteen ja moitteettomaan käytökseen, sillä ne luovat
miehen ja tekevät hänestä sen, mitä hänestä tehdä voi. Tottumuksen on
autettava järkeä siksi, kunnes tämä oikein ohjattuna kykenee toimimaan
omasta puolestaan ja antamaan vain viisaita ja oikeita käskyjä. Järjen
oikea kehittäminen ja harjoittaminen onkin korkein täydellisyys,
minkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa. Ja järjen tehtävänä on
taas opastaa meitä vain sellaiseen, mikä on varmaa, hyödyllistä,
hyveellistä, tarpeellista yksilölle ja isänmaalle.

Tässä alituisessa käytännöllisen elämän vaatimusten, hyödyn
ja varmuuden huolehtimisessaan onkin Locke oikea tyypillinen
englantilaisen luonteen ja englantilaisen filosofisen suunnan edustaja.
Hän tietää omasta kokemuksestaan, mitä siunausta ja hyötyä hyvä terveys
ihmiselle tuottaa ja kuinka suuresti heikkoakin terveyttä voidaan
vahvistaa huolellisella hoidolla, hän, joka oli syvästi perehtynyt
lääketieteeseen ja joka kivulloisuudestaan huolimatta saavutti 72
vuoden ijän! Sentähden asettaakin hän kasvatuksen ensimmäiseksi
tehtäväksi lapsen ruumiin karkaisemisen, terästämisen ja kaikenpuolisen
hoitamisen, sillä hän tiesi myös omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu,
kun heikko terveys estää palvelemasta isänmaata niin tarmokkaalla
tavalla ja niin vastuunalaisissa paikoissa kuin muutoin tilaisuutta
olisi.

Hyödyn näkökohta määrää myös latinan ja kreikan kohtalon: onhan
kerrassaan järjetöntä vuosikaudet ajaa lasten päähän suunnattoman
ajanhukan kaupalla ja patukan avulla kieliä, joita he eivät kaiken
todennäköisyyden mukaan tule koulusta päästyään milloinkaan enää
käyttämään! Mieluummin opetettakoon etusijassa omaa äidinkieltä, johon
heidän on pakko turvautua joka päivä, sekä muita uusia kieliä, kuten
esim. ranskaa, josta voi myöskin olla käytännöllistä hyötyä. Kuolleita
kieliä on opittava vain niin paljon, että kutakuinkin ymmärretään
vanhoja kirjailijoita: kerrassaan mieletöntä ja tarkoituksetonta
on sepittää latinaisia runoja ja puheita. Pikemminkin on kunnon
kansalaisen ahkeroitava oman maansa lakien ja laitosten tuntemista,
kirjanpitoa, mittausoppia ja kaikenlaisia käsitöitä, sillä niistä
voi olla hyötyä missä elämäntilassa tahansa. Tanssi, miekkailu ja
ratsastus ovat myöskin tarpeellisia liikkeiden sirostajina ja varmuuden
luojina, koska kunnon kansalaisen tulee kyetä esiintymään sekä omaksi
että isänmaansa eduksi niin sodan kuin rauhan aikana. Runoileminen,
maalaaminen ja soittaminen ovat sitä vastoin kerrassaan hyödyttömiä
taitoja, koska ylhäisemmät seurapiirit panevat niihin hyvin vähän arvoa
ja koska ne -- ajan esimerkit silmien edessä -- näyttävät johtavan
vain tapojen turmelukseen, joutilaisuuteen ja tuhlaukseen. Piirustusta
sitä vastoin voi varsin hyvällä syyllä opetella, koska siitä on
käytännöllistä hyötyä etupäässä matkamuistojen säilyttäjänä.

Jos siis englantilaisen luonteen enemmän käytännöllistä hyötyä ja
järjen kehitystä kuin tunteen ja taiteellisten taipumusten vaalimista
silmälläpitävä perusvirtaus esiintyy Locken kasvatusmietteissä varsin
huomattavana, niin eipä ole vähempi se osuus, mikä hänen oman elämänsä
kokemuksilla on hänen ajatustensa ja ohjeittensa muodostumisessa.

Edellä on jo puhuttu hänen terveydellisistä kokemuksistaan, ja juuri
äsken viittasimme lyhyesti sen ajan kevytmieliseen taiteilijaelämään.
Mutta jos Locke, kuivanjärkevä, syvempiä tunteita puuttuva, hillitty
vanhapoika halveksiikin taiteita, niin sitä suuremman arvon -- tekisipä
melkein mieli sanoa: suurimman arvon koko kasvatuksessa -- antaa hän
hienoille, kohteliaille seuratavoille ja sirolle käyttäytymiselle.
Hänhän eli suurimman osan ikäänsä maan ylhäisimmissä piireissä, ja
siellä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta nähdä, mitä sivistyneet
seuratavat ja niiden mukaan muodostuva yleinen mielipide merkitsevät,
kuinka paljon niistä voi olla hyötyä yritteliäälle miehelle ja kuinka
haitalliseksi kömpelö, arkaileva käytös voi osoittautua joko huonosti
kasvatetuille tai muutoin typerille ihmisille. Elettiinhän Ludvig XIV:n
aikaa, ja pitäähän Locke sekä ensimmäisen neuvottavansa, Clarken, että
ajan yleisen katsantotavan mukaisesti silmällä vain ylempiin säätyihin
kuuluvan lapsen kasvattamista. Niinpä palaakin Locke kolme eri kertaa
kohteliaisuuteen ja esittää sivistyneistä seuratavoista mielipiteitä
ja havaintoja, jotka kuuluvat hänen kirjansa viehättävimpiin.
Ylhäisempien säätyjen katsantokannoista johtuu myös, että Locke
antaa kasvatusopissaan niin suuren merkityksen kunnian ja häpeän
tunnolle rankaisun välikappaleena. Ja ajan sotakauhujen, raakuuden ja
tapainturmeluksen keskellä teroittaa Locke aivan erikoisesti lempeyttä,
sääliä ja lähimmäisenrakkautta, mutta kehoittaa samalla totuttamaan
lapsia kestämään kärsimyksiä, vaivoja ja rasituksia, sillä eihän sitä
tiedä, mikä heidän kohtalokseen on tuleva. Isänmaan hädän, häpeän ja
rikkinäisyyden huolestuttaessa jokaista sen todellista ystävää pitää
Locke pääasiana hyveellisten, tarmokkaiden, viisaiden, luonteeltaan
lujien ja käytännölliseltä älyltään ja kyvyltään huomattavien miesten
kasvattamista, eikä suinkaan kirjanoppineiden. Ja jotta kansan syvät
rivitkin saataisiin tottumaan työhön ja järjestykseen, ehdottaa Locke
v. 1697, Kauppaneuvosten jäsenenä ollessaan, n.s. _työkoulujen_
perustamista jokaiseen pitäjään. Niihin piti ottaa kaikki köyhät,
3--14-vuotiaat lapset kuljeskelemasta ja harjoittamasta kaikenlaista
pahaa, jotta he siellä ruokittuina ja vaatetettuina oppisivat tekemään
työtä, ja jotta maanviljelijät ja käsityöläiset saisivat heistä
aikanaan kunnollisia apulaisia.

Senaikuisesta koulukasvatuksesta ei Locke usko mitään hyvää lähtevän,
siksi katkerat on hänellä siitä omakohtaiset muistot. Heikkona, arkana,
kivulloisena joutui hän Westminsterin kouluun keskelle vallatonta,
telmivää poikalaumaa, joka varmaankaan ei kohdellut erikoisen hyvin
tuota "kuninkaan koululaista". Hän ei itse kyennyt telmimään mukana
eikä suunnittelemaan hedelmätarhojen ryöstöä, ja opettajan patukassa
oli niin kovin paljon kärsimistä. Sitäpaitsi ei tuollaisessa
parvessa kykenevinkään opettaja voinut kasvattaa hoidokkejaan kunkin
yksilöllisten taipumusten mukaan, jos hänellä siihen olisi haluakin
ollut: hän vain opetti, mutta ei kasvattanut. Kaikista näistä syistä
tuomitsee Locke ehdottomasti julkisen kasvatuksen ja suosittelee
yksityisopetusta, kunhan vain saadaan sellainen opettaja, joka on
itse hyveellinen, hienosti kasvatettu, ymmärtäväinen ja tehtäväänsä
innostunut. Että taas Locken puoltamaa menettelytapaa noudattamalla
voitiin päästä erinomaisiin tuloksiin niin suhteessa kuin toisessa,
sen oli hän itse kokenut johtaessaan niin monen lapsen kasvatusta:
suojelijansa Shaftesburyn pojan ja pojanpojan Lontoossa, kauppias John
Banksin pojan Pariisissa, kveekarikauppiaan Furlyn pojan Rotterdamissa,
Ester ja Frank Mashamin Oatesissa. Locke voikin sentähden useissa
kohdin viitata omiin kokemuksiinsa ja huomioihinsa ja väittää
rakentavansa, ei mielikuvituksen, vaan käytännöllisen todellisuuden
pohjalle. Samoin muistelee hän isänsä kasvatusta, kehoittaessaan
vanhempia kohtelemaan lapsiaan ensin ankarasti ja ehdotonta
kuuliaisuutta vaativasti, mutta vähitellen näiden varttuessa muuttamaan
suhteen yhä enemmän uskotun ystävän ja hyvän toverin suhteeksi.
Kotoista perua on niinikään harras uskonnollisuus ja syvä luottamus
ilmoitettuun sanaan.

Mutta niin suuresti kuin Locken oma aika, ympäristö, kokemukset ja
havainnot ovatkin vaikuttaneet hänen kasvatusopillisiin mietteisiinsä,
niin on myös toiselta puolen huomattava, että hän, kuten luonnollista
onkin, kiinteämmin tai höllemmin liittyy edeltäjiinsä. Vaikka hän
kirjansa syntymistapaan nähden käyttikin hyvin vähän lähteitä, ja
milloin niitä käytti, viittasi niihin useimmiten erehdyttävästi, ja
vaikka hän ei näytäkään -- ilmeisesti suureksi vahingoksi teoksensa
perusteellisuudelle ja monipuolisuudelle -- tunteneen aikaisempia
englantilaisia kasvatuskirjailijoita Aschamia, Mulcasteria, Brinslyä,
Hoolea, on syytä kuitenkin lyhyesti huomauttaa niistä kohdista, joissa
Locke astuu edeltäjäinsä jälkiä, koska hän on voinut oppia ja koska
hän varmasti onkin oppinut heiltä yhtä ja toista: olihan Hollanti,
missä Locke niin kauvan oleskeli, ikäänkuin oppineen Europan keskus
ja suotuisin turvapaikka. Niinpä vaatii hän samoin kuin Ratichius
(1571-1635) alkeisopetuksen tapahtuvaksi äidinkielellä ilman pakkoa
ja väkivaltaa, turvautumalla aina ensin asiaan ja sitten vasta
selityksiin, käyttämällä johtavaa opetustapaa ja tekemällä vieraiden
kielten oppimisen helpommaksi puhelemalla. Comeniuksen (1592-1670)
kanssa taas vastustaa Locke kuollutta, pakonalaista kielipänttäystä,
vaatii yleistietoja ihmisyyden edistämiseksi, suosittelee uusien
kielten oppimista näiden tietojen hankkimiseksi ja huomauttaa hyödystä,
minkä kuvitettu oppikirja tarjoaa lapsen mielenkiinnon herättämisessä
ja käsitteiden selventämisessä. Maalaisensa ja osalta aikalaisensakin
Miltonin (1608-1674) tavoin taas panee Locke suurimman painon hyveelle
ja yksilön vapaudelle ja vaatii asiatietoja, havainto-opetusta ja
myöskin ruumiin kasvatusta.

Mutta yleisimmin liitetään Locke siihen huomattavien kasvatusopillisten
uudistajain sarjaan, jonka Rabelais (n. 1483-1553) ja Montaigne
(1533-1592) alottavat, jota hän jatkaa ja jonka Rousseau (1712-
1778) päättää. Renesanssin luomaa kirjaviisautta ja hyödytöntä lasten
rasittamista vastustaessaan on näille kaikille yhteistä varsinaisen
opin suhteellinen halveksiminen ja luonteen ja hyveen kasvattamisen
asettaminen etusijaan. He kiinnittävät kaikki myös erikoista huomiota
ruumiin kehittämiseen ja vaativat yleensä ensin kasvatusta ja sitten
vasta opetusta. Opetuksesta on heidän mielestään poistettava tarpeeton
ankaruus, lapsia on heidän vaatimustensa mukaisesti kohdeltava ennen
kaikkea lapsina ja heitä on pikemmin houkuteltava kuin pakotettava
työhön, tarkoin ottamalla vaaria kunkin yksilöllisestä luonteesta ja
taipumuksista. Ja kun moinen kasvatus on mahdotonta suurissa kouluissa,
tuomitsevat he kaikki ne ja asettavat sijaan yksityiskasvatuksen, josta
he taitavan, enemmän viisaan kuin oppineen kotiopettajan johdossa
toivovat suuria. Näin ollen puhuvatkin he kaikki yhden ainoan lapsen
kasvattamisesta ja jättävät varsinaisen kansanopetuksen sikseen.
Opetuksessa on lisäksi heidän nähdäkseen noudatettava mahdollisimman
suurta havainnollisuutta, turvauduttava ennemmin asioihin kuin sanoihin
ja vältettävä tarpeetonta kuolleiden kielten ulkolukua. Leikkiä ja mitä
erilaisimpia käsitöitä pitävät he myös tärkeinä hyödyllisen kasvatuksen
välikappaleina ja esittävät matkustamista täydentävänä, päättävänä,
hiovana ja valistavana kasvatuskeinona.

Mitä taas Locken omaan vaikutukseen tulee, on se epäilemättä
merkitsevämpi kuin ne lainat, joita hän on saanut etenkin Montaignelta.
Sillä puhumattakaan siitä, että hänen teoksensa on englantilaisen
kasvatuskirjallisuuden perustuksena, jolla Herbert Spencerinkin
kuuluisa tutkimus kokonaan lepää, ja että se on huomattavasti
vaikuttanut englantilaiseen yksityiskasvatukseen, on Rousseau, tuo
suuri kasvatuksen profeetta, yhtä suuressa kiitollisuuden velassa
Locken kasvatusmietteille kuin Voltaire, Helvétius ja Condillac
ovat hänen filosofisille ajatuksilleen. Etenkin Rousseauta on
vaikea ymmärtää ilman Lockea. Alituisesti on tuo "viisas Locke"
hänen huulillaan, joko hän sitten hyväksyy hänen mielipiteensä tai
vastustaa niitä. Rousseau on tosin oikaissut mielestään muutamia Locken
erehdyksiä, mutta pääasiassa on hän vain ajanut opettajansa mielipiteet
äärimmäisyyksiin. Kun Locke yksinkertaisesti uskoi ihmisluonnon
hyvyyteen, tekee Rousseau siitä evankeliumin, jota hän kiihkeänä
profeettana julistaa. Locke ei kunnioita tietoa, ell'ei se ole hyveen
palveluksessa, eikä anna kovinkaan suurta arvoa taiteille: Rousseau
hylkää tieteet ja taiteet ihmiskunnan pahimpina turmelijoina. Locke
suosittelee kotikasvatusta, kunhan vain valvotaan, ett'eivät palvelijat
pääse lasta turmelemaan: Rousseau eristää kasvattinsa kokonaan ihmisten
yhteydestä. Kun Locke vaatii uutta kasvatustapaa, haaveilee Rousseau
uutta ihmissukua. Kun Locke neuvoo tyynesti ja ystävällisesti,
käskee Rousseau ja ivailee, saarnaa, huitoo ja raivoaa. Kun Locke
tavoittelee vain oman maansa pelastamista, on Rousseaun sydämmellä
koko kurjuuteen syöksyneen ihmiskunnan onni. Kun Locke vaatimattomasti
lähettelee kirjeissä neuvoja ystävälleen, kyhää Rousseau kokonaisen
Robinson-romaanin rakkausseikkailuineen kaikkineen. Näin kehitettiin
siis Ranskassa Locken sensualismista ehdoton materialismi, hänen
järjenpalvonnastaan alaston rationalismi ja hänen kasvatusopillisista
mietteistään lennokas ja juuri lennokkaisuudellaan vaikuttava romaani!

**       *       *       *       *       *

Suomennoksen loppuun liitetyissä selityksissä on ylimalkaisesti
viitattu näihin vastaaviin kohtiin Montaignen ja Rousseaun
mielipiteissä, milloin siihen on ollut erikoista aihetta.
Yksityiskohtaisempaan vertailuun etenkin Rousseaun suhteen on
selityksissä samoin kuin tässä johdannossakin ollut sitä vähemmän
syytä ryhtyä, kun suomalaisella lukijalla on Locken kasvatusmietteiden
suomennoksen ilmestyttyä alkulähteet tutkittavinaan ja kun niiden
kaikinpuolinen tarkastelu ja vertailu antanee asianharrastajalle
aihetta yhtä mielenkiintoiseen kuin hyödylliseenkin ajatustyöhön.

Muutoin on mainituissa selityksissä koetettu mahdollisimman tarkoin
välttää Locken mielipiteiden arvostelua, suomentajan tehtävänä kun
oli antaa lukijan käteen historiallinen todistuskappale sellaisenaan,
varustettuna vain sellaisilla huomautuksilla ja tiedonannoilla,
jotka voi katsoa välttämättömiksi tämän niin kaukana meidän omasta
ajastamme julkaistun teoksen ymmärtämiselle kaikissa suhteissa.
Näiden selitysten laatimisessa samoin kuin tekstin tulkitsemisessakin
on suomentaja käyttänyt apunaan parasta ja uusinta ranskalaista,
selityksillä varustettua käännöstä, _Gabriel Compayrén_ [_John Locke:
Quelques Pensées sur l'Éducation_, traduction nouvelle, avec préface et
commentaires par _Gabriel Compayré_, Paris, 1909, Librairie Hachette
et Cie (Collection des principaux ouvrages pédagogiques français
et étrangers)], sekä täydellisintä saksalaista käännöstä, _E. von
Sallwürkin_ [_John Lockes Gedanken über Erziehung_, eingeleitet,
übersetzt und erläutert von _Dr. E. von Sallwürk_, Geh. Rat, dritte
Auflage, Langensalza, 1910 (Bibliothek Pädagogiscber Klassiker, hrsg.
von _Friedrich Mann_)]; tarvittaessa on turvauduttu myös muihin
tiedonlähteisiin. Käännöksen pohjaksi on laskettu _R.H. Quickin_
julkaisema täydellinen teksti [_Some Thoughts concerning Education by
John Locke,_ with Iutroduction and Notes by the Rev. _R.H. Quick_,
M.A., etc, stereotyped edition, Cambridge, at the University Press,
1902 (Pitt Press Series)]; julkaisijan selittävistä huomautuksista
on myös ollut tuntuvaa apua. Suomennokseen nähden on tavoiteltu
mahdollisimman suurta tarkkuutta kaikkien Locken lausekeinojen,
käänteiden, kuvien ja ajatusjaksojen mukailemisessa, ryhtymättä niitä
etenkin ranskalaisten, mutta osalta myös saksalaisten tulkitsijain
tavoin karsimaan, lyhentämään, muokkailemaan ja muuttelemaan, missä
ei kielemme ole moista suomentajan mielestä hyljättävää menettelyä
välttämättä vaatinut. Eihän Locken kuvarikas, pitkin lausejaksoin
kulkeva, kaikkiin välimerkkien suomiin apukeinoihin turvautuva,
joskus hajanainen ja huolimaton, mutta aina tyyni ja asiallinen
sanonta luonnollisestikaan voinut kulkea samoja uria ja vastata samoja
vaatimuksia kuin nykyajan sivistynyt englantilainen kirjakieli. Paitsi
sen ilmaisemia vanhoja ajatuksia on sille mahdollisuuden mukaan
jätettävä myös sen vanha muoto.

Tekstin jakaminen aineenmukaisiin jaksoihin ei ole voinut suomentajan
mielestä käydä päinsä, koska sisällön kirjavuus, järjestelmän puute
ja kertailu tekevät kaiken moitteettoman ryhmittelyn mahdottomaksi.
Seuraamatta siis useiden kääntäjäin ja julkaisijain esimerkkiä
on suomentaja tyytynyt Quickin painoksen mukaisesti ja vanhimpia
julkaisuja noudattaen merkitsemään tekstin syrjään asian, mistä
kulloinkin on kysymys.

Prof. A. V. Streng on käynyt läpi johdannon ja prof. M. Soininen
tarkastanut erinäisiä kohtia itse käännöksestä, ja suomentajan
mieluinen tehtävä on lausua heille kiitoksensa heidän ystävällisistä
huomautuksistaan.

Niinikään lausuu suomentaja hartaimmat kiitoksensa tri E. A. Tunkelolle
siitä erinomaisen huolellisesta ja asiantuntevasta tavasta, jolla hän
on kielen puolesta seurannut yhtä korjausarkkia.

Hollolan Korpikylässä, elokuulla 1914.

_Suomentaja_.



EDWARD CLARKELLE, CHIPLEYN HERRALLE[1]


_Jalo herra!_

Nämä _Mietteet kasvatuksesta_, jotka nyt lähtevät maailmalle, kuuluvat
hyvällä syyllä Teille, koska ne ovat kirjoitetut useampia vuosia
sitten Teitä varten ja koska ne eivät sisällä mitään muuta kuin mitä
Te jo tunnette Teille lähettämistäni kirjeistä. Minä olen tehnyt
niihin niin vähän muutoksia, lukuunottamatta Teille eri aikoina
ja eri tilaisuuksissa osoittamieni mietteiden järjestystä, että
lukija on sanonnan tuttavallisuudesta ja sävystä helposti havaitseva
niiden pikemminkin olevan kahden ystävän yksityistä haastelua kuin
julkisuuteen aijottua esitystä.

Ystävien hartaat pyynnöt saavat tavallisesti olla puolustuksena
julkaisuille, joita niiden kirjoittajat pelkäävät tunnustaa aivan
heidän omasta ehdostaan syntyneiksi. Mutta Tehän tiedätte, ja minä
voin sen rehellisesti sanoa, että ell'eivät muutamat henkilöt, jotka
olivat kuulleet puhuttavan näistä minun kirjoitelmistani, olisi
ensin halunneet lukea niitä ja sitten nähdä niitä painettuina, ne
yhä edelleenkin olisivat jääneet virumaan siihen huomaamattomuuden
kätköön, johon ne alkuaan olivat tarkoitetutkin [2]. Mutta kun nämä
miehet, joiden arvostelukyvyn minä suuresti luotan, sanoivat minulle
olevansa vakuutettuja siitä, että tämä minun vaatimaton kyhäelmäni
saattaisi olla joksikin hyödyksi, jos se joutuisi laajempien piirien
käsiin, koskettivat he kohtaa, jolla on aina oleva erikoinen vaikutus
minun päätöksiini: minä näet ajattelen jokaisen ihmisen ehdottomaksi
velvollisuudeksi tehdä isänmaalleen kaikkea sitä palvelusta, mihin hän
suinkin kykenee; enkä minä ymmärrä, mitä eroitusta olisi sellaisen
henkilön ja hänen karjansa välillä, joka eläisi ilman tätä ajatusta.
Tämä kysymys on niin tärkeä, ja oikea kasvatustapa tuottaa niin yleistä
hyötyä, että minä en olisi lainkaan tarvinnut toisten pyyntöjä enkä
kehoituksia, jos olisin havainnut kykyjeni vastaavan toivomuksiani.
Mutta miten tämän asian liekään, näiden kirjoitelmien vähäinen arvo
ja minun oikeutettu epäilyni niiden suhteen eivät kuitenkaan estä
minua, hävetessäni tehdä niin vähän, lahjoittamasta ropoani minäkin,
kun kerran ei minulta enempää vaadita kuin niiden toimittamista
julkisuuteen. Ja jos sattuisi olemaan muitakin samanarvoisia ja samoja
mielipiteitä kannattavia henkilöitä kuin nekin, jotka pitivät niistä
niin paljon, että katsoivat ne painattamisen arvoisiksi, niin saan ehkä
imarrella itseäni sillä, ett'ei niiden lukeminen tule olemaan kaikille
turhaa työtä.

Minulta ovat viime aikoina kysyneet neuvoa niin monet[3], jotka
tunnustavat olevansa epätietoisia tavasta, miten kasvattaa lapsiansa,
ja nuorison varhainen turmelus on nyt tullut niin yleiseksi valituksen
aiheeksi, ett'ei voitane pitää kovin julkeana henkilöä, joka saattaa
tämän kysymyksen käsittelyn päiväjärjestykseen ja esittelee siitä
mielipiteitään, vaikkapa vain herättääkseen muita tai tarjotakseen
aihetta oikaisuihin: sillä erehdyksiä tulisi kasvatuksessa sietää
vähemmän kuin muualla. Niinkuin ensimmäisen keitännän [4] virheet,
joita ei enää voida parantaa toisella eikä kolmannella yrityksellä,
kuljettavat nämäkin erehdykset lähtemättömän tahransa läpi kaikkien
elämän tilojen ja vaiheiden.

Minä ylpeilen kaikesta siitä, mitä olen tässä esittänyt, niin vähän,
ett'en minä olisi lainkaan pahoillani, jo pitäessäni Teidänkin etuanne
silmällä, vaikka joku sellaiseen toimeen kykenevämpi ja soveliaampi
henkilö ryhtyisi täydellisessä, meidän englantilaisen sivistyneen
säätymme tarpeita vastaavaa kasvatusta käsittelevässä tutkimuksessa
oikomaan virheitä, joita minä olen tässä kyhäyksessäni tehnyt, koska
minusta olisi paljoa toivottavampaa, että nuoret säätyläismiehemme
opastettaisiin parhaalle kasvatuksen ja opetuksen tielle (mitä
jokaisen tulisi hartaasti haluta), kuin että minun mielipiteeni siitä
hyväksyttäisiin. Te suvainnette kuitenkin sillä välin todistaa, että
tässä esitetty kasvatustapa on tuottanut aivan harvinaisia tuloksia,
sovitettuna erään aatelismiehen poikaan, jolle se ei alkuaan ollut
tarkoitettu[5]. En tahdo sanoa, ett'eivät lapsen hyvät taipumukset
olisi osaltaan suuresti avustaneet näiden tulosten saavuttamista, mutta
minä luulen sekä Teidän että hänen vanhempainsa olevan vakuutettuja
siitä, ett'ei vastakkainen menetelmä, joka olisi noudattanut nykyään
yleistä lasten kasvattamistapaa, olisi ainakaan parantanut näitä
taipumuksia eikä saanut häntä rakastamaan kirjaansa, olemaan huvitettu
oppimisesta ja haluamaan hänen tavallaan enemmän tietoja kuin mitä
hänen läheisensä katsovat hänelle kulloinkin soveliaaksi jakaa.

Mutta minun tehtäväni ei ole suositella tätä tutkimusta Teille, jonka
mielipiteen siitä minä jo tunnen, eikä maailmalle, nojaamalla Teidän
arvosteluunne ja suojelukseenne. Lastensa oikea kasvattaminen kuuluu
niin suuressa määrin vanhempain velvollisuuteen ja huolenpitoon, ja
kansakunnan menestys ja hyvinvointi riippuu siitä niin läheisesti,
että minä toivoisin jokaisen laskevan tämän kysymyksen vakavasti
sydämelleen ja ojentavan auttavan kätensä, ensin tarkoin harkittuaan ja
punnittuaan, mitä mielikuvitus, tapa tai järki opettavat tässä kohden,
levittääkseen kaikkialle sellaista nuorison kasvattamistapaa, joka
kunkin erilaisia elämänehtoja silmällä pitäen helpoimmin, lyhyimmin ja
varmimmin tuottaisi hyveellisiä, hyödyllisiä ja kykeneviä miehiä heidän
eri kutsumuksiinsa, vaikka tässä suhteessa onkin suurinta huomiota
kiinnitettävä säätyläisnuorison kutsumukseen. Sillä jos korkeampien
säätyjen jäsenet ensin on kasvatuksella ohjattu oikealle tielle,
saattavat he pian kaiken muunkin hyvään järjestykseen.

En tiedä, olenko tässä lyhyessä esityksessäni tehnyt muuta kuin
osoittanut hyviä aikomuksiani siihen päämäärään pyrkimiseksi; mutta
maailma saakoon teokseni sellaisena kuin se nyt on, ja jos siinä on
jotakin, joka ansaitsee yleistä hyväksymistä, on kiitos siitä kokonaan
Teidän. Kiintymykseni Teihin antoi sen syntymiseen ensimmäisen aiheen,
ja minä olen iloinen saadessani jättää tuleville sukupolville tämän
merkin ystävyydestä, joka meidät yhdisti. Sillä minä en tunne tässä
elämässä suurempaa iloa enkä parempaa muistoa, minkä ihminen voisi
jättää jälkeensä, kuin pitkät ajat kestänyt ystävyys rehellisen,
hyödyllisen, kunnianarvoisan ja isänmaataan rakastavan miehen kanssa.
Minä olen,

                 Jalo herra, Teidän nöyrin ja uskollisin palvelijanne
                                    _John Locke_.
                          Maaliskuun 7 päivänä 1692.[6]



MUUTAMIA MIETTEITÄ KASVATUKSESTA.



§ 1. Terve sielu terveessä ruumiissa[7], niin kuuluu lyhyt, mutta
täydellinen määritelmä onnellisesta tilasta tässä maailmassa. Kenellä
on nämä molemmat, hänellä on enää vain vähän lisäksi toivomista, ja
keneltä jompikumpi niistä puuttuu, hän tulee vain vähän paremmaksi
mistä muusta tahansa. Ihmisen onni tai onnettomuus on suurimmaksi
osaksi hänen omaa työtänsä. Kenelle sielu ei ole viisaana oppaana,
hän ei koskaan osu oikealle tielle, ja kenen ruumis on raihnas ja
heikko, hän ei koskaan kykene kulkemaan sitä eteenpäin. Minä myönnän
kyllä, että muutamani ihmisten ruumis ja sielu ovat rakenteeltaan niin
vahvoja, ja luonto on ne niin hyvin muodostanut, ett'eivät he tarvitse
paljoakaan toisten apua, vaan että heidän luontaisen kyvykkäisyytensä
voima johtaa heitä jo kehdosta lähtien kaikkeen mainioon ja
erinomaiseen, ja että he näiden heille yksin kuuluvain onnellisten
lahjojen avulla saavat aikaan ihmeitä. Mutta tämänlaisia esimerkkejä on
vähän, ja minä luulen voivani sanoa, että kaikista ihmisistä, joiden
yhteyteen joudumme, on yhdeksän kymmenestä sitä mitä on, hyvä tai paha,
hyödyllinen tai hyödytön, kasvatuksen ansiosta[8]. Siitä juuri johtuu
ihmisten suuri erilaisuus. Varhaisimmassa lapsuudessamme saaduilla
pienillä, jopa melkein huomaamattomilla vaikutteilla on hyvin tärkeät
ja pysyvät seurauksensa: niitä voisi verrata eräiden jokien lähteisiin,
joissa kevyt käden kosketus riittää kääntämään taipuisat vedet uomiin,
mitkä ovat kokonaan vastakkaisia niiden alkuperäiselle juoksulle; ja
tämä aivan niiden lähteessä annettu ohjaus saa ne sitten kulkemaan
eri suuntiin ja saapumaan lopulta varsin kaukaisiin ja toisilleen
vieraisiin paikkoihin.

§ 2. Minun nähdäkseni voidaan lasten mieliä ohjata tähän tai tuohon
suuntaan yhtä helposti kilin vettä, mutta vaikka henki onkin
ihmisluonnon tärkein osa ja vaikka meidän pääasiallisen huolenpitomme
tuleekin kohdistua ihmisen sisimpään, niin ei tomumajaakaan
ole kokonaan lyötävä laimin. Minä alan siis siitä kohdasta ja
käsittelen ensiksi ruumiin terveyttä, koska sitä varmaankin minulta
etupäässä odotetaan, katsoen niihin opintoihin, joihin minun
arvellaan erikoisemmin antautuneen[9], ja koska siitä käy nopeimmin
suoriutuminen, se aihe kun liikkuu, ell'en erehdy, hyvin ahtaissa
rajoissa.

§ 3. Kuinka tarpeellinen terveys on meidän toimillemme ja onnellemme ja
kuinka välttämätön vahva, rasituksia ja vaivoja kestävä ruumiinrakenne
on miehelle, joka tahtoo näytellä jonkunlaista osaa maailmassa, on
liian ilmeistä kaivatakseen enempiä todisteluja [10].

§ 4. Puhuessani tässä terveydestä ei ole tarkoitukseni esitellä,
miten lääkärin olisi käsiteltävä sairasta ja heikkoa lasta, vaan
mitä vanhempain tulisi ilman lääkkeiden apua tehdä lastensa terveen
tai ei ainakaan sairaalloisen ruumiin kunnossa pitämiseksi ja
voimistuttamiseksi. Ja kaikki, mitä minulla on sanottavana, saattaisi
ehkä mahtua yhteen ainoaan lyhyeen sääntöön, nimittäin, että
säätyläisten[11] tulisi menetellä lastensa suhteen niinkuin kunnon
maanvuokraajat ja varakkaat vapaatilalliset menettelevät. Mutta koska
äidit pitäisivät ehkä tätä sääntöä hieman ankarana ja isät liian
lyhyenä, ryhdyn selittämään ajatustani yksityiskohtaisemmin, ensin
vain merkittyäni naisten mietittäväksi sen yleisen ja todenmukaisen
huomion, että useimpain lasten terveydelle koituu liiallinen hellittely
ja hemmoittelu joko suoranaiseksi tuhoksi tai ainakin osittaiseksi
vahingoksi.

§ 5. Ensimmäinen seikka, johon on kiinnitettävä huomiota, on se,
ett'eivät lapset käy liian lämpimissä vaatteissa ja päähineissä
talvella eikä kesällä. Kasvomme ovat syntyessämme yhtä herkkätuntoiset
kuin muutkin ruumiimme osat. Vain tottumus karkaisee ne ja saa ne
paremmin kestämään kylmää. Ja senpätähden antoikin skyyttalainen
filosofi varsin kuvaavan vastauksen eräälle ateenalaiselle, joka
ihmetteli, kuinka hän saattoi käydä alastomana pakkasessa ja lumessa,
"Entä kuinka voit Sinä sitten pitää kasvojasi alttiina talven tuimalle
viimalle?" kysyi skyytta. "Kasvoni ovat siihen tottuneet", selitti
ateenalainen. "Otaksu siis, että minä olen kokonaan kasvoja", vastasi
skyytta[12]. Meidän ruumiimme kestää kaikkea, mihin sitä on alusta
pitäen totutettu.

Seuraavassa esitän minä siitä huomattavan esimerkin, joka sopii
nykyiseen tarkoitukseemme, nimittäin todistamaan, mitä tottumus voi
saada aikaan, vaikka se kosketteleekin vastakkaista äärimmäisyyttä,
kuumuutta, ja otan minä sen tähän tekijän omin sanoin kerrottuna,
sellaisena kuin minä olen sen tavannut eräästä hiljattain julkaistusta,
nerokkaasta matkakuvauksesta[13].

"Kuumuus", sanoo hän, "on ankarampi Maltan saarella kuin missään
muualla Europassa, ankarampi vielä kuin Roomassa, ja kerrassaan
tukahduttava, sitäkin enemmän, kun siellä harvoin käy virkistävä
tuulenhenki. Se tekeekin alhaisemman kansan tummaksi kuin mustalaiset,
mutta talonpojat uhmaavat sittenkin aurinkoa; he työskentelevät päivän
kuumimpinakin hetkinä levähtämättä ja suojaamatta mitenkään itseään
polttavilta säteiltä. Tämä on saanut minut vakuutetuksi siitä, että
luonto mukautuu moniin seikkoihin, jotka ensin näyttävät mahdottomilta,
kunhan me vain totuttaumme niihin lapsuudestamme asti. Niin tekevät
maltalaiset karaistessaan lastensa ruumista ja totuttaessaan heitä
kuumuuteen antamalla heidän käyskennellä ilki alastomina, paidatta,
kaatioitta, päähineettä, kehdosta aina siihen asti, kunnes he ovat
kymmenen vuoden vanhoja."

Sallikaa minun sentähden neuvoa teitä, ettette liian huolellisesti
suojaisi lastanne ilmanalan kylmyydeltä. Englannissa on henkilöitä,
jotka pitävät samoja vaatteita talvin, kesin, tuntematta siitä mitään
haittaa tai palelematta enemmän kuin muutkaan[14]. Mutta jos äiti,
peläten vahingoittavansa lastaan, ja isä, säästyäkseen moitteilta,
tahtovat välttämättä antaa jotakin merkitystä pakkaselle ja lumelle,
niin huolehtikoot he ainakin siitä, ett'ei heidän poikansa talvipuku
ole liian lämmin ja muistakoot monien muiden seikkojen joukossa, että
kun luonto on niin hyvin peittänyt hänen päänsä tukalla ja vahvistanut
sitä vuoden tai kahden vanhasta lähtien niin suuresti, että hän voi
juoksennella päivisin ilman lakkia, on myöskin parasta lapsen nukkua
yönsä ilman päähinettä[15], koska ei mikään niin helposti johda
päänkivistykseen, kylmettymiseen, katarreihin, yskään ja moniin muihin
tauteihin kuin pään pitäminen liian lämpimänä.

§ 6. Minä olen tässä puhunut pojasta, koska esitykseni päätarkoituksena
on osoittaa, kuinka säätyläisnuorukaista on kasvatettava lapsuudesta
lähtien; ohjeeni eivät kaikissa suhteissa suinkaan täydelleen sovellu
tyttöjen kasvatukseen, mutta toiselta puolen ei liene kovinkaan
vaikeata ratkaista, missä sukupuolten erilaisuus vaatii erilaista
käsittelyä.

§ 7. Minä neuvon myöskin pesemään hänen jalkansa joka päivä kylmässä
vedessä ja antamaan hänelle niin ohuet kengät, että ne vuotavat
ja laskevat vettä sisään, milloin hän vain joutuu sen kanssa
tekemisiin[16]. Tässä pelkään saavani sekä emännät että palvelijattaret
vastaani. Toiset pitänevät koko juttua liian likaisena, ja toiset
luulevat varmaankin saavansa liian paljon vaivaa hänen sukkiensa
pesemisestä. Mutta totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että hänen
terveytensä on paljoa arvokkaampi kuin kaikki sellaiset näkökannat,
ja kymmenin kerroin arvokkaampi. Ja ken ottaa huomioonsa, kuinka
vahingollista ja kuolettavaa onkaan jalkain kastuminen niille, jotka on
kasvatettu hemmoitellen, hän varmaankin toivoisi aina käyneensä paljain
jaloin niinkuin köyhän kansan lapset, jotka sentähden ovat vähitellen
niin tottuneet kosteihin jalkoihin, ett'eivät he niistä kylmety eivätkä
kärsi sen enempää kuin jos heidän kätensä olisivat kastuneet. Ja
mikä sitten saa aikaan, sallikaa minun kysyä, tuon suuren eroituksen
käsien ja jalkojen välillä muissa ihmisissä, ell'ei juuri tottumus?
Minä en epäile lainkaan, että jos joku olisi kehdosta lähtien aina
kävellyt paljain jaloin samalla kun hänen kätensä olisivat lakkaamatta
olleet ahdettuina lämpöisiin kintaisiin ja lisäksi vielä _käsikenkiin_
(Hand-shoes), niinkuin hollantilaiset sormikkaita nimittävät, minä en
epäile, sanon vieläkin kerran, ett'eikö moinen tottumus tekisi käsien
kastumista hänelle yhtä vaaralliseksi, kuin nyt jalkojen kastuminen on
niin monelle muulle. Ainoa keino sen estämiseksi on antaa hänen pitää
sellaisia kenkiä, jotka päästävät veden sisään, ja pestä hänen jalkansa
säännöllisesti joka päivä kylmässä vedessä. Se on suositeltavaa jo
puhtaudenkin takia, mutta minä pidän siinä suhteessa erikoisesti
silmällä terveyttä, ja siitä syystä en minä rajoitakaan mainittua
toimitusta mihinkään määrättyyn aikaan päivästä. Minä olen nähnyt tätä
keinoa käytettävän joka ilta sangen hyvällä menestyksellä, vieläpä
läpi koko talven, lyömättä sitä laimin yhtenä ainoanakaan iltana
erikoisen kylmänkään sään vallitessa; kun paksu jää peitti veden, pesi
lapsi säärensä ja jalkansa silloinkin siinä, vaikk'ei hän ollutkaan
ijältään vielä kylliksi vahva niitä itse hieroakseen ja kuivatakseen ja
vaikka hän tätä menettelytapaa alkaessaan oli sairaalloinen ja hyvin
heikko. Kun päätarkoituksena on näiden ruumiinosien karkaiseminen usein
ja säännöllisesti kylmää vettä käyttämällä, siten estääkseen niitä
haittoja, jotka ovat tavallisesti seurauksena satunnaisesta jalkojen
kastumisesta toisten peri-aatteiden mukaan kasvatetuille henkilöille,
luulen minä voitavan jättää vanhempain harkinnan ja mukavuuden varaan,
kummanko he valitsevat, illan vaiko aamun. Aika on minun nähdäkseni
sivuseikka, kunhan vain itse asia tulee suoritetuksi. Terveys ja
karkaisu, jotka siitä ovat tuloksena, olisivat hyvä kauppa paljoa
kalliimpaankin hintaan hankittuina[17]. Kun siihen vielä lisään, että
tällainen menettely estää syntymästä känsiä, lienee tämä monenkin
mielestä varsin painava näkökohta. Mutta alottakaa vasta keväällä
haalealla vedellä, käyttäkää sitten yhä kylmempää ja kylmempää, kunnes
te muutamien päivien kuluttua pääsette aivan kylmään veteen, ja
jatkakaa siten talvet ja kesät. Sillä tässä niinkuin kaikissa muissakin
poikkeuksissa totutusta elämäntavastamme on huomattava, että muutosten
täytyy tapahtua vähittäisin ja huomaamattomin astein, ja vain siten
voimme saada ruumiimme kestämään mitä tahansa ilman tuskaa ja vaaraa.

Miten hellät äidit tulevat ottamaan tämän opin vastaan, sitä ei ole
vaikeata ennustaa. Mitä tässä onkaan vähempää kysymyksessä kuin
heidän rakkaiden pienokaistensa murhaaminen heitä tuolla tavoin
käsittelemällä? Kuinka! Pistää heidän jalkansa kylmään veteen
silloinkin, kun pakkanen paukkuu ja lunta sataa, ja kun kaikki,
mitä ihminen suinkin voi tehdä, tuskin riittää niiden pitämiseksi
lämpiminä? Esittäkäämme tässä heidän pelkonsa haihduttamiseksi
muutamia esimerkkejä, joita paitsi parhaimpiakaan järkisyitä harvoin
kuunnellaan. Seneca kertoo meille itsestään 53:nnessa ja 83:nnessa
kirjeessään, että hänen oli tapana kylpeä kylmässä lähdevedessä
keskellä talveakin[18]. Ell'ei hän olisi pitänyt sitä ei ainoastaan
siedettävänä, vaan jopa terveellisenäkin, olisi hän sitä tuskin tehnyt,
katsoen hänen suunnattomaan varallisuuteensa, joka olisi hyvin kestänyt
lämpimänkin kylvyn kustannukset, ja hänen ikäänsä (sillä hän oli jo
niihin aikoihin vanha), joka olisi kyllä puoltanut lempeämpääkin
kohtelua. Jos me arvelemme hänen stoalaisten periaatteidensa johtaneen
hänet tähän ankaruuteen, niin olkoon menneeksi: tämä uskonlahko sai
siis hänet sietämään kylmää vettä. Mutta mikä teki sen edulliseksi
hänen terveydelleen, joka ei lainkaan kärsinyt tästä säälimättömästä
tavasta? Ja mitä sanomme sitten Horatiuksesta, joka ei intoillut
minkään uskonlahkon kunnian puolesta ja joka vähimmin kaikista pyrki
stoalaisten ankaroihin tapoihin? Kuitenkin vakuuttaa hänkin meille
totutelleensa talvellakin kylpemään kylmässä vedessä[19]. Mutta,
sanottaneen, Italia on paljoa lämpimämpi maa kuin Englanti, eikä sen
vesien kylmyys tule lähellekään meidän vesiemme kylmyyttä talvella.
Jos Italian joet ovatkin lämpimämpiä, niin ovat sen sijaan Saksan
ja Puolan joet paljoa kylmempiä kuin meidän maassamme, ja kuitenkin
kylpevät niissä kaikki juutalaiset, sekä miehet että naiset, kaikkina
vuoden aikoina, heidän terveytensä siitä lainkaan kärsimättä. Eivätkä
kaikki kykene uskomaan, että siinä on kysymyksessä joku ihmetyö
tai joku _Pyhän Winifredin Kaivon_ erikoinen voima, kun tämän
kuuluisan lähteen[20] kylmä vesi ei vähintäkään vahingoita siinä
kylpeviä heikkoja ihmisiä. Jokainen on nykyään täynnä kummastusta
niistä ihmeistä, joita kylmät kylvyt ovat saaneet aikaan raihnaissa
ja heikoissa henkilöissä, palauttamalla heidän terveytensä ja
voimansa[21], ja sentähden ne eivät voi olla mahdottomia käyttää ja
kärsiä vahvistettaessa ja karaistessa sellaisia ihmisiä, joiden tila on
jo alkuaan parempi.

Jos näitä täysikasvuisista henkilöistä kerrottuja esimerkkejä
pidettäisiin lapsiin soveltumattomina, nämä kun muka ovat vielä
liian heikkoja ja kykenemättömiä kestämään sellaista käsittelyä,
niin huomattakoon, miten muinaiset germaanit ja meidän päiviemme
irlantilaiset menettelevät lastensa suhteen, ja tultakoon
vakuutetuiksi, että pienet lapsetkin, niin heikoiksi kuin heitä
luultaneenkin, voivat ilman vähintäkään vaaraa huuhtoa ei ainoastaan
jalkansa, vaan koko ruumiinsakin kylmässä vedessä. Ja tänäkin päivänä
on Skotlannin ylämaassa säätyläisnaisia, jotka sovelluttavat tätä
menettelytapaa lapsiinsa keskellä talveakin ja jotka huomaavat, ett'ei
kylmä vesi tuota näille pienintäkään vahinkoa, ei silloinkaan, kun se
on täynnä jääpalasia.

§ 8. Minun ei tarvinne tässä erikoisesti mainita uimista, kun lapsi
vain on tarpeeksi vanha sitä oppiakseen ja kun hänellä on joku,
joka voi häntä siinä ohjata. Sehän pelastaa monen ihmisen hengen,
ja roomalaiset pitivät sitä taitoa niin tärkeänä, että asettivat
sen lukemisen verroille, ja heidän keskuudessaan olikin yleisenä
sananpartena, kun oli puhe jostakin huonosti kasvatetusta ja mihinkään
kelpaamattomasta henkilöstä, ett'ei hän ollut oppinut lukemaan eikä
uimaan: _Nec litteras didicit nec natare_,[22] Mutta ottamatta lukuun
taidon hankkimista, joka voi olla hänelle hyödyksi hätätilassa, seuraa
tiheästä uimisesta kylmässä vedessä kesäkuumilla niin monta etua
terveydelle, ett'ei minun luullakseni siihen enää tarvita enempiä
kehoituksia, kunhan vain ollaan siinä ainoassa kohdassa varovaisia,
ett'ei lapsen anneta milloinkaan mennä veteen silloin, kun hän on
liikunnasta tullut palaviinsa tai saanut verensä tai valtasuonensa
kiihdyksiin.

§ 9. Toinen seikka, josta myöskin lähtee suurta hyötyä jokaisen, mutta
erittäinkin lasten terveydelle, on runsas oleskeleminen ulkoilmassa
ja niin vähä istuminen kuin suinkin tulen ääressä talvellakin. Siten
tottuu lapsi myöskin kuumuuteen ja kylmyyteen, auringonpaisteeseen ja
sateeseen; mutta ell'ei ihmisen ruumis kykene näitä kaikkia kestämään,
on siitä oleva hänelle hyvin vähän hyötyä tässä maailmassa, ja kun
hän on täysi-ikäinen, on liian myöhäistä enää ruveta häntä niihin
totuttamaan. Sen täytyy tapahtua varhain ja asteittain. Siten voidaan
saada ruumis kestämään melkein mitä tahansa[23]. Jos minä neuvoisin
lasta leikkimään tuulessa ja auringossa ilman hattua[24], pelkäisin
pahoin, ett'ei ohjetta seurattaisi. Tuhansia syitä keksittäisiin sitä
vastaan, mutta ne eivät päätyisi lopulta tosiaankaan mihinkään sen
suurempaan, kuin että aurinko polttaisi lapsen ihon. Ja jos nuorta
herraamme pidetään aina siimeksessä eikä häntä koskaan päästetä
aurinkoon eikä tuuleen, koska pelätään hänen kasvojensa väriä, niin
saattaa moinen olla kylläkin hyvä keino tehdä hänestä sievä poika,
mutta ei tarmokasta ja toimeliasta miestä[25]. Ja vaikka tyttöjen
kauneudesta lieneekin suurempaa lukua pidettävä, niin otan minä
kuitenkin vapauden sanoa, että mitä enemmän he oleskelevat ulkoilmassa
kasvojansa turmelematta, sitä vahvemmiksi ja terveemmiksi he tulevat,
ja kuta enemmän heidän kasvatuksensa lähenee heidän veljiensä
kasvatusta kaikenlaisessa karkaisussa, sitä suurempaa hyötyä tulevat he
siitä saamaan koko myöhemmällä ijällään.

§ 10. Leikkimisestä ulkoilmassa on minun tietääkseni vain yksi
vaara tarjolla, nimittäin se, että lapsi lämminneenä sinne tänne
juoksentelemisesta istuutuu tai heittäytyy pitkälleen kylmään tai
kosteaan maahan[26]. Sen minä myönnän, ja myönnän senkin, että kylmien
juomien nauttiminen juuri silloin, kun ollaan palavissaan työstä tai
liikkeestä, vie ihmisiä hautaan tai sen partaalle kuumeiden ja muiden
tautien muodossa enemmän kuin mikään muu mitä minä tiedän. Mutta
näitä haittoja voidaan helposti välttää lapsen vielä ollessa pienenä,
koska häntä silloin päästetään harvoin näkyvistä. Ja jos häntä hänen
lapsuudessaan säännöllisesti ja järkähtämättömästi estetään istumasta
maahan tai nauttimasta kylmiä juomia silloin, kun hänen on kuuma, on
tämä jatkuva kieltäytyminen, tavaksi muuttuneena, suuresti auttava
hänen suojelemistaan silloinkin, kun hän ei enään ole hoitajattarensa
tai kasvattajansa silmien alla. Siinä onkin kaikki, mitä minun
ymmärtääkseni tässä tapauksessa voidaan tehdä, sillä ikävuosien
enetessä täytyy vapaudenkin tulla niiden mukana, ja hyvin monissa
asioissa täytyy hänet uskoa omaan johtoonsa, koska ei häntä enää voida
joka hetki vartioida, paitsi mitä hän itse vartioi itseänsä, kun te
ensin olette istuttanut hänen mieleensä hyvät periaatteet ja lujat
tavat, mikä onkin paras ja varmin keino siihen tarkoitukseen, ja
sentähden tulee juuri siitä pitää eniten huolta. Sillä yhä toistetuista
varoituksista ja säännöistä, niin usein kuin te niitä koettaisittekin
hänen päähänsä ahtaa, ei teidän tule odottaa mitään, yhtä vähän tässä
kuin muussakaan suhteessa, ell'ei käytäntö ole muuttanut niitä tavaksi.

§ 11. Tyttöjen mainitseminen tuo erään seikan mieleeni, jota ei
suinkaan saa unohtaa, ja se on, ett'eivät poikanne vaatteet saa
milloinkaan olla ahtaat, eivät erittäinkään rinnasta. Annettakoon
luonnolle tilaa muodostaa ruumis sellaiseksi kuin se parhaaksi
näkee. Se toimii itsekseen paljoa paremmin ja tarkemmin kuin me
voisimme sitä ohjata. Ja jos naiset voisivat itse muovailla lastensa
ruumiit kohdussaan, kuten he niin usein koettavat parannella niiden
vartaloa niiden synnyttyä, ei meillä olisi lainkaan täydellisiä
lapsia yhtä varmasti, kuin meillä nyt on harvoja moitteettomasti
muodostuneita niiden joukossa, joita on pidetty liian kireästi
puristettuina tai joita on liian paljon puoskaroitu. Tämän näkökohdan
pitäisi luullakseni estämän touhunhaluisia ihmisiä (minä en puhu
tietämättömistä imettäjistä enkä kureliivien tekijöistä) sekaantumasta
asiaan, jota he eivät ymmärrä, vaan tulisi heidän päinvastoin pelätä
luonnon pakottamista pois oikealta tieltään muovailemalla lasten
jäseniä ja elimiä, kun he eivät kerran tiedä, miten pieninkään ja
yksinkertaisinkaan niistä on rakennettu. Ja kuitenkin olen minä nähnyt
niin monta esimerkkiä lapsista, jotka ovat kärsineet vakavia vaurioita
liiallisesta puristamisesta, ett'en voi muuta tehdä kuin päättää, että
on muitakin luontokappaleita kuin apinoita, jotka hyvin vähän heitä
viisaampina tuhoavat poikasensa järjettömällä hellittelemisellään ja
liiallisella syleilemisellään.

§ 12. Ahdas rinta, lyhyt ja pahanhajuinen hengitys, sairaat keuhkot
ja ruumiin koukistuminen ovat luonnollisia ja melkein säännöllisiä
seurauksia kovista kureliiveistä ja puristavista vaatteista. Tämä
keino synnyttää solakoita vartaloita ja muka hienoja muotoja tuottaa
niille vain sitä varmemmin vaurioita. Eikä siitä voi tosiaankaan
aiheutua muuta kuin epäsuhtaisuutta eri ruumiinosien välille, kun ei
ruumiin eri työpajoissa valmistettu ravinto pääse jakautumaan sillä
tavalla, kuin luonto on määrännyt. Ihmekö siis, että se kulkeutuukin
sinne, mihin se voi, johonkin vähemmän puristettuun ruumiinosaan, ja
tekee usein olkapään tai lanteen korkeammaksi tai paksummaksi kuin
oikeat suhteet vaatisivat? Onhan yleisesti tunnettua, että Kiinan
naisilla (minä en ymmärrä, millaista kauneutta he siten tavoittelevat)
on pienet jalat, kun he ovat puristaneet ja sitoneet niitä lujasti
varhaisesta lapsuudesta alkaen. Näin hiljattain parin kiinalaisia
kenkiä, joita täysikasvuisen naisen sanottiin pitäneen: ne olivat
mittasuhteiltaan niin täydellisesti soveltumattomat jonkun meikäläisen
naisen jalkoihin, että ne olisivat tuskin olleet kyllin isot jollekin
pikkutytöllemme. Paitsi tätä seikkaa on huomattu, että kiinalaisnaiset
ovat myöskin hyvin pieniä kooltaan ja että he elävät vain vähän aikaa,
kun sitä vastoin kiinalaiset miehet ovat yhtä pitkiä kuin ihmiset
tavallisesti ja elävätkin suhteellisen kauvan. Nämä naissukupuolen
vajavaisuudet tässä maassa lasketaan joskus tuon järjettömän jalkojen
sitomisen syyksi, se kun estää veren vapaata kiertokulkua ja
saattaa siten koko ruumiin kasvun ja terveyden kärsimään. Ja kuinka
usein näemmekään, että jos joku pieni osa jalkaa on vahingoittunut
nyrjähtymisestä tai iskusta, menettää samalla koko sääri tai reisi
voimaansa ja ravintoansa, alkaen kuihtua? Kuinka paljon suurempia
vaurioita tuleekaan meidän siis odottaa, jos rintakehää, minkä suojassa
sijaitsee sydän ja elämän lähde, luonnottomasti puristetaan ja estetään
tarpeellisesta paisunnastaan?

§ 13. Mitä lapsen jokapäiväiseen ruokaan tulee, niin olkoon se hyvin
luonnollista ja yksinkertaista, ja jos minun sallitaan neuvoa,
pidätettäköön siitä liha niin kauvan, kuin hän käy mekossa tai ainakin
niin kauvan, kunnes hän täyttää kaksi tai kolme vuotta. Mutta mitä
hyötyä siitä lähtisikään hänen nykyiselle ja tulevalle terveydelleen
ja voimalleen, pelkään minä vanhempain siihen tuskin suostuvan, heitä
kun johtaa harhaan heidän oma tapansa syödä liian paljon lihaa, ja he
kun ehkä ovat taipuvaisia luulemaan, että heidän lapsensa, niinkuin he
itsekin, joutuisivat kärsimään nälkää, ell'eivät he saisi lihaa ainakin
kahta kertaa päivässä. Minä olen kuitenkin varma siitä, että lapset
saisivat hampaansa paljoa vaarattomammin, pääsisivät paljoa vähemmillä
taudeilla pieninä ollessaan ja laskisivat paljoa varmemman perustuksen
terveelle ja vahvalle ruumiinrakenteelle, ell'eivät hemmoittelevat
äidit ja typerät palvelijat syöttäisi heitä niin määrättömästi ja
jos heiltä kokonaan kiellettäisiin liha heidän kolmena tai neljänä
ensimmäisenä ikävuotenaan.

Mutta jos meidän nuoren herramme nyt välttämättä täytyy saada lihaa,
niin tapahtukoon se ainakin vain kerran päivässä ja olkoon sitä vain
yhtä lajia kutakin ateriaa kohti. Puhdas härän, lampaan, vasikan y.m.
liha, tarjottuna ilman muita höysteitä kuin nälkä, on parasta; ja
pidettäköön tarkkaa huolta siitä, että hän syö runsaasti leipää sekä
yksin että kaiken muun ruuan kera, ja että niitä kiinteätä hän syökään,
hän pureksii sen hyvin. Me englantilaiset olemme usein leväperäisiä
tässä suhteessa, ja siitä seuraakin huonoa ruuansulatusta ja muita
suuria haittoja.

§ 14. Aamiaiseksi ja illalliseksi ovat maito, maitoliemi, veteen
keitetty kauravelli, jauhopuuro ja monen monet muut ruokalajit,
joita täällä Englannissa tavallisesti valmistetaan, hyvin soveliaita
lapsille; kaikkien niiden suhteen katsottakoon kuitenkin, että ne
ovat yksinkertaisia ja puhtaita, ilman monenlaisia sekoituksia, ja
hyvin säästeliäästi maustettuja sokerilla tai mieluummin kokonaan
ilman sokeria[27]; eritotenkin vältettäköön huolellisesti kaikkia
höysteitä ja muita sentapaisia lisiä, jotka voivat kiihoittaa verta.
Käytettäköön suolaa myöskin säästellen kaikkia lapsen ravinto-aineita
maustettaessa, älköönkä häntä totutettako voimakkaasti höystettyihin
ruokiin. Kitalakemme oppii vähitellen pitämään maukkaina sellaisia
höysteitä ja ruokalajeja, joiden kanssa se tavallisesti joutuu
tekemisiin, ja liian runsas suolan käyttäminen, paitsi että se herättää
janoa ja pakottaa juomaan ylen määrin, vaikuttaa muutoinkin varsin
haitallisesti ruumiiseen. Minun ymmärtääkseni olisi aimo pala hyvin
valmistettua ja hyvin paistettua ruisleipää, joskus voin tai juuston
kera, joskus ilman, useinkin paras aamiainen nuorelle herrallemme.
Minä olen varma siitä, että sellainen ruoka on yhtä terveellistä ja
tekee hänestä yhtä vahvan miehen kuin paremmatkin herkut, ja kun häntä
siihen totutetaan, tuntuu se hänestä yhtä maukkaaltakin. Jos hän pyytää
syödäkseen jolloinkin ateriain väliajalla, älkää totuttako häntä muuhun
kuin kuivaan leipään. Jos hän tahtoo tyydyttää nälkäänsä enemmän kuin
omia oikkujaan, menee pelkkä leipäkin alas, mutta ell'ei hänen ole
nälkä, ei hänen ole tarpeellista syödäkään. Täten saavutatte te kaksi
hyvää tulosta: ensiksi, että hän siihen totutettuna oppii pitämään
leivästä; sillä kuten sanoin, meidän kitalakemme ja vatsamme suostuvat
mielellään siihen, mihin me niitä totutamme; ja toiseksi voitatte te
sillä tavoin sen edun, ett'ette opeta häntä syömään enempää ja useammin
kuin luonto vaatii. Minä en suinkaan otaksu, että kaikkien ihmisten
ruokahalu olisi samanlainen; yksillä on vatsa luonnostaan vaativampi,
toisilla heikompi. Mutta sen minä uskon, että monet ovat tulleet
totuttelemalla herkkusuiksi ja ahmateiksi, vaikk'eivät he olleet
sellaisia alkuaan; ja minä näen muutamissa maissa vain kaksi ateriaa
päivässä nauttivain ihmisten olevan yhtä pulskia ja vahvoja kuin
nekin, jotka lakkaamattomalla totuttelemisella ovat saaneet vatsansa
hälyytyskellon tavoin kutsumaan heitä pöytään neljä, jopa viisikin
kertaa päivässä. Roomalaiset paastosivat tavallisesti illalliseen asti,
mikä olikin sitten ainoa säännöllinen ateria niillekin, jotka söivät
useammin kuin kerran päivässä, eivätkä nekään, joiden oli tapana syödä
aamiaista, kuten muutamien kello kahdeksan, toisten kello kymmenen,
toisten kello kaksitoista, toisten myöhemminkin, nauttineet lainkaan
lihaa, eikä mihinkään valmistuksiin oltu ryhdytty tätä ateriaa varten.
Augustus kertoo meille maailman mahtavimpana hallitsijanakin ollessaan
ottaneensa vain kuivan leivänpalan mukaansa matkavaunuihin[28]. Ja
Seneca ilmoittaa 83:nnessa kirjeessään, missä hän selittää, kuinka
hänellä oli tapana hoitaa itseänsä vanhanakin, jolloin hänen ikänsä
olisi voinut olla puolustuksena lempeämmällekin kohtelulle, että hän
söi tavallisesti palan kuivaa leipää päivällisekseen, huolimatta edes
istua[29], vaikka hänen varallisuutensa olisi yhtä hyvin kestänyt
paremmankin aterian kustannukset (jos terveys olisi sitä vaatinut)
kuin kenen tahansa englantilaisen rikkaus, vaikka se sitten olisi
kaksi kertaa suurempi kuin onkaan. Maailman valtijaita elätettiin
tällä niukalla ravinnolla, mutta Rooman jalot nuorukaiset eivät
tunteneet suinkaan voiman eikä älyn puutetta, vaikka he soivatkin
kerran päivässä. Jos kuitenkin sattui, ett'ei joku jaksanut paastota
illalliseen, heidän ainoaan säännölliseen ateriaansa asti, nautti hän
vatsaansa viihdyttääkseen vain palan kuivaa leipää tai korkeintaan
muutamia viinirypäleitä tai jotakin muuta kevyttä. Tällaista
kohtuullisuutta pidettiin niin tarpeellisena sekä terveydelle että
yleiselle toimintakyvylle, että yhden ainoan aterian tapa pysyi
pystyssä sitä yhä enemmän alaa voittavaa ylellisyyttäkin vastaan,
jonka heidän itäiset valloituksensa ja ryöstösaaliinsa olivat tuoneet
heidän keskuuteensa, ja että nekin, jotka olivat hyljänneet vanhan,
niukan ravintonsa ja pitivät kemuja, alkoivat ne kuitenkin vasta
illalla. Ja useampaa kuin yhtä oikeata ateriaa päivässä katsottiin
niin hirvittäväksi seikaksi, että vielä niin myöhään kuin Caesarin
aikoihin herätti yleistä paheksumista, jos joku järjesti pidot tai
istui täyteläiseen pöytään ennen auringon laskua. Ja sentähden
arvelisin minä, ell'ei sitä katsottaisi liialliseksi ankaruudeksi,
olevan sopivinta, ett'ei nuori herramme saisi mitään muuta kuin
leipää aamiaisekseen. Te ette osaa kuvitellakaan, millainen voima
tottumuksella on, ja minä lasken suuren osan taudeistamme sen syyksi,
että me täällä Englannissa syömme liian paljon lihaa ja liian vähän
leipää[30].

§ 15. Mitä hänen aterioihinsa tulee, niin luulisin minä parhaaksi,
ettei niitä, mikäli sitä voidaan sopivasti välttää, asetettaisi
aina samaksi hetkeksi[31], sillä kun tottumus on määrännyt hänen
syömisensä joiksikin säännöllisiksi ajoiksi, vaatii hänen vatsansa
ravintoa juuri tuona määrättynä hetkenä ja alkaa napista, jos se
sivuutetaan, joko yltyen haitalliseen liiallisuuteen nälässään tai
taas turtuen täydelliseen ruokahalun puutteeseen. Sentähden en minä
haluaisi sidottavan hänen aamiaistansa, päivällistänsä ja illallistansa
mihinkään erikoiseen aikaan, vaan soisin sitä vaihdeltavan melkein
joka päivä. Ja jos hän näiden mainitsemieni varsinaisten ateriain
välillä tahtoo syödä, niin annettakoon hänelle niin usein, kuin
hän vain pyytää, hyvää, kuivaa leipää. Jos joku pitäisi tätä liian
ankarana ja niukkana ruokajärjestyksenä lapselle, niin huomatkoon
hän, ett'ei sellainen lapsi milloinkaan joudu näkemään nälkää eikä
kuihtumaan ravinnon puutteessa, joka, paitsi lihaa päivällisekseen ja
lusikkaruokaa tai jotakin muuta samantapaista illallisekseen, saa vielä
hyvää leipää ja olutta niin usein, kuin hänen vatsansa sitä vaatii.
Sillä tällainen on minun nähdäkseni, vakavan harkinnan jälkeen, paras
järjestys lapsille. Aamupäivä on yleisesti määrätty opiskeluun, ja
siihen olisi täysinäinen vatsa hyvin huono esivalmistus. Kuiva leipä,
vaikka se onkin parasta ravintoa, viekoittelee kuitenkin vähimmin,
eikä kukaan, joka vähänkään välittää lapsen hengestä ja ruumiista,
joka ei soisi hänestä tulevan tylsämielistä ja sairaalloista, tahtoisi
kait ahtaa häneen ylenmäärin ruokaa aamiaispöydässä. Älköönkä kukaan
myöskään pitäkö tällaista järjestystä sopimattomana varakkaan ja
ylhäisen perheen lapselle. Säätyläisnuorukaista tulisi kaikkina aikoina
kasvattaa sillä tavoin, kuin pitäisi hänen kyetä kantamaan aseita ja
ryhtymään sotilaaksi. Mutta ken meidän päivinämme kasvattaa poikaansa
niinkuin määräisi hän hänet ikänsä kaiken nukkumaan sen suuren
omaisuuden yltäkylläisyydessä ja mukavuudessa, minkä hän aikoo hänelle
perinnöksi jättää, hän kiinnittää vain vähän huomiotansa esimerkkeihin,
jotka hän on nähnyt, ja aikaan, jossa hän elää[32].

§ 16. Hänen juomanaan saisi olla vain heikkoa olutta[33], eikä sitäkään
pitäisi hänelle milloinkaan antaa aterioiden väliajoilla, vaan vasta
sitten, kun hän on syönyt palan leipää. Syyt, miksi näin sanon, ovat
seuraavat.

§ 17. 1. Ihmiset saavat kuumetauteja ja vatsan puhistusta juomalla
silloin, kun he ovat kuumissaan, enemmän kuin mistään muusta syystä,
mitä minä tiedän[34]. Kun lapsi siis on leikistä tullut palaviinsa ja
hänen kurkkunsa on kuiva, menee leipä huonosti alas, ja ell'ei hän saa
juodakseen muulla kuin tällä ylempänä mainitulla ehdolla, niin täytyy
hänen siitä kieltäytyä; sillä jos hänen tosiaankin on hyvin kuuma,
ei hän missään nimessä saa juoda; mutta kun hän nyt syö sitä ennen
kelpo palan leipää, niin saadaan aikaa lämmittää olut yhtä lämpimäksi
kuin veri, ja silloin voi hän juoda sitä vaaratta. Jos hän on hyvin
janoissaan, juo hän sen mielellään niin lämpimänäkin, ja se sammuttaa
hänen janonsa sitä paremmin; ja ell'ei hän halua juoda sitä niin
lämpimänä, ei siitä pidättäytyminen suinkaan häntä vahingoita[35].
Sitäpaitsi opettaa se häntä kieltäytymään, ja se on mitä tärkein
tottumus sekä ruumiin että hengen terveydelle.

§ 18. 2. Kun ei lapsen sallita juoda syömättä, estetään häntä siten
tottumasta pitämään alituisesti lasia nenänsä alla, mikä on vaarallinen
alku ja valmistus kevytmieliseen ilonpitoon. Ihmiset hankkivat usein
totuttelemalla lakkaamattoman nälän ja janon. Ja jos teitä haluttaa
koetella, niin voitte te totuttamalla kehittää hänessä jälleen
sellaisen tarpeen juoda yöllä, vaikka hänet olisi siitä jo vieroitettu,
ett'ei hän saata enää nukkua ilman sitä. Ja koska imettäjät käyttävät
juuri sitä tuutulauluna viihdyttääkseen huutavia lapsia, luulen
minä äideille yleensä olevan hieman vaikeata vieroittaa lapsiansa
yöjuomisesta ensi aikoina niiden palattua kotiin[36]. Uskokaa pois,
tapa on yhtä voimakas niin päivällä kuin yölläkin, ja te voitte, jos
haluatte, saada kenen tahansa tuntemaan janoa joka hetki.

Asuin kerran talossa, missä uppiniskaiselle lapselle annettiin
tyynnytteiksi juomista heti, kun hän alkoi huutaa, niin että hänellä
oli lakkaamatta imetyspullo suussa. Ja vaikk'ei hän vielä osannut
puhua, joi hän kahdessakymmenessäneljässä tunnissa enemmän kuin
minä. Koetelkaa itse, jos haluatte, ja te voitte heikkoa tai vahvaa
olutta nauttimalla hankkia itsellenne alituisen janon. Pääasia,
joka tulee kasvatuksessa ottaa huomioon, on se, millaisia tapoja te
lapseen istutatte; älkää sentähden tässä suhteessa, enempää kuin
kaikissa muissakaan, alkako tehdä totutuksi tavaksi mitään sellaista,
jonka käyttämistä te ette sitten tahtoisikaan jatkaa tai laajentaa.
Terveydelle ja kohtuullisuudelle on eduksi, ett'ei juoda enempää kuin
luonnollinen jano vaatii; ja ken ei syö suolaisia ruokia eikä juo liian
väkeviä juomia, hän tuntee harvoin janoa ateriain välillä, ell'ei hän
vain ole tottunut sellaiseen ajattomalla ajalla tapahtuvaan juomiseen.

§ 19. Ennen kaikkea pitäkää tarkkaa huolta siitä, että hän vain
harvoin, jos milloinkaan, pääsee maistamaan viiniä tai muita
väkijuomia. Ei mitään anneta niin yleisesti lapsille Englannissa
eikä mikään ole heille niin tuhoisaa. Heidän ei pitäisi koskaan
nauttia mitään väkevämpiä juomia, paitsi milloin he tarvitsevat
niitä vahvistuksekseen ja lääkäri on niitä määrännyt. Ja juuri tässä
suhteessa täytyy palvelijoita pitää mitä tarkimmin silmällä ja mitä
ankarimmin nuhdella, jos he joutuvat syyllisiksi. Nämä alhaiset
ihmiset, jotka saavat enimmän onnensa väkijuomista, ovat alituisesti
liehittelemässä nuorta herraamme tarjoamalla hänelle ainetta, josta
he itse eniten pitävät, ja kun he huomaavat itse tulevansa iloisiksi
sen vaikutuksesta, luulevat he typeryyksissään, ett'ei se tee pahaa
lapsellekaan. Tätä tulee teidän pitää huolellisesti silmällä ja estää
sitä kaikella taidolla ja valppaudella, mihin suinkin kykenette, koska
ei ole olemassa mitään, joka laskisi varmemman perustuksen sekä ruumiin
että sielun turmeltumiselle kuin lasten tottuminen väkeviin juomiin,
ja eritotenkin sellaisten juomien nauttiminen salavihkaa palvelijain
kanssa[37].

§ 20. Hedelmät muodostavat erään kaikkein vaikeimpia kohtia
terveyden hoidossa, erittäinkin lasten terveyden. Hedelmän takiahan
esivanhempammekin panivat alttiiksi paratiisinsa, eikä olekaan
ihme, ell'eivät lapsemme kestä kiusausta, vaikka se maksaisi heidän
terveytensä. Tämän asian järjestelyä ei voida suorittaa yhdellä
ainoalla yleisellä säännöllä, sillä minä en ole millään tavoin niiden
kanssa samaa mieltä, jotka tahtoisivat melkein kokonaan kieltää lapsia
syömästä hedelmiä muka heille kerrassaan epäterveellisenä ravintona:
ainoa seuraus tästä ehdottoman ankarasta määräyksestä on, että lapset
alkavat vain sitä enemmän niitä himoita, syöden sekaisin hyviä ja
huonoja, kypsiä ja raakoja, kaikkea, mitä vain käsiinsä saavat ja
milloin vain niiden pariin joutuvat. Melooneja, persikoita, useimpia
luumulajeja ja kaikkia Englannissa kasvavia viinirypälelajeja[38] tulee
minun ymmärtääkseni lapsia estää kokonaan syömästä, koska niillä on
hyvin viekoitteleva maku, mutta sangen epäterveellinen mehu; mikäli
mahdollista, ei heidän siis tarvitse niitä koskaan nähdäkään tai edes
tietää sellaisia olevan olemassakaan. Mutta mansikoita, kirsikoita,
karviais- ja viinimarjoja, kun ne ovat täysin kypsiä, voidaan minun
nähdäkseni antaa heille ilman vähintäkään vaaraa, jopa varsin runsaalla
kädelläkin, kunhan niitä vain nautitaan seuraavia varovaisuusneuvoja
noudattaen. Ensiksi: ei milloinkaan heti ateriain jälkeen, kuten
meillä tavallisesti tehdään, kun vatsa on jo täynnä muuta ruokaa;
minun mielestäni tulisi niitä pikemminkin syödä ennen ateriaa tai
ateriain väliajoilla, ja lasten pitäisi saada niitä myös aamiaisekseen.
Toiseksi: syötäköön leipää niiden ohella. Kolmanneksi: niiden tulee
olla täysin kypsiä. Jos niitä tällä tavoin syödään, luulen minä niiden
olevan eduksi enemmän kuin vahingoksi terveydellemme. Kesähedelmät,
ne kun soveltuvat siihen kuumaan vuodenaikaan, jolloin ne kypsyvät,
virkistävät vatsaamme, joka silloin on tavallisesti rasittunut ja
heikontunut; enkä minä sentähden olisikaan tässä kohdassa aivan
niin ankara kuin muutamat ovat lapsilleen; sillä kun heitä pidetään
tässä suhteessa niin ahtaalla, niin he, sensijaan että nauttisivat
kohtuullisen määrän huolellisesti valikoituja hedelmiä, jotka heitä
tyydyttäisivät, jos niitä heille vapaasti annettaisiin, sammuttavat
halunsa kaikenlaisella roskalla, mitä vain käsiinsä saavat, heti kun
silmä välttää tai kun he voivat lahjoa jonkun palvelijan sitä heille
hankkimaan, ja ahmivat he sitä usein ylenpalttisesti.

Myöskin omenoita ja päärynöitä, kun ne ovat täysin kypsiä ja kun ne
ovat jo olleet poimittuina jonkun aikaa, saattaa minun luullakseni
kaikessa rauhassa syödä milloin tahansa ja sangen runsaastikin,
erittäinkin omenoita, joiden minä en ole kuullut tehneen kenellekään
pahaa lokakuun jälkeen.

Niinikään pidän minä sokeroimatta kuivatuita hedelmiä varsin
terveellisinä. Mutta kaikenlaisia sokeroituja säilykkeitä tulee
välttää, niistä kun ei ole helppo sanoa, kumpaiselleko ne ovat
turmiollisempia: sillekö, joka niitä valmistaa[39], vaiko sille, joka
niitä syö. Siitä minä vain olen varma, että ne kuuluvat niihin kaikkein
järjettömimpiin tuhlaustapoihin, mitä turhamielinen ylellisyys on tähän
asti keksinyt; niinpä minä jätänkin ne naisten huomaan.

§ 21. Kaikesta, mikä näyttää hellittelevältä ja veltostuttavalta,
ei tule mitään niin runsaasti suoda lapsille kuin unta. Vain tässä
suhteessa sallittakoon heidän täydellisesti tyydyttää halunsa, koska ei
mikään vaikuta niin edullisesti lasten kasvamiseen ja terveyteen kuin
uni[40]. Kaikki, mikä tässä kohdassa vain on tarkemmin järjestettävä,
on se seikka, milloin päivän kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa
heidän tulisi nukkua; mutta sekin pulma voidaan helposti ratkaista vain
sanomalla, että on erinomaisen hyödyllistä totuttaa heitä nousemaan
aikaisin aamulla. On parasta tehdä niin terveydenkin takia, ja kenelle
on lapsuudesta asti totutun tavan avulla aikainen nouseminen tullut
helpoksi ja luonnolliseksi, hän ei ole mieheksi vartuttuaan tuhlaava
elämänsä parhainta ja toimeliainta osaa torkuskelemiseen ja vuoteessa
venyttelemiseen. Jos lapset siis herätetään varhain aamulla, seuraa
siitä luonnollisesti, että heidän on mentävä ajoissa nukkumaan; siten
he tottuvat myös välttämään kaikenlaisen mässäilemisen ja hurjastelun
epäterveellisiä ja arveluttavia hetkiä, jotka sattuvat juuri illaksi;
ja ken taas pitää tunneistaan hyvän vaarin ja palaa illalla ajoissa
kotiin, joutuu harvoin syylliseksi suurempiin säännöttömyyksiin. Minä
en sano tätä siinä mielessä, kuin ei muka teidän poikanne vanhemmaksi
vartuttuaan saisi koskaan viipyä seurassa yli kahdeksan tai istua
haastelemassa viinilasin ääressä puoliyöhön asti. Mutta teidän tulee
hänen varhaisemman ikäkautensa aikana parhaanne mukaan totuttaa
häntä vieromaan tuollaisia sopimattomia tapoja; eikä ole suinkaan
mikään pieni etu se, että kun kerran vastakkainen tottumus on tehnyt
valvomisen hänelle vastenmieliseksi, hän usein välttää ja hyvin harvoin
ehdottaa yöllisiä remujuhlia. Mutta ell'ette pääsisikään niin pitkälle,
vaan tapa ja seura voittaisivat ja saisivat hänet elämään niinkuin
muutkin nuoret miehet tuossa kahdenkymmenen korvilla, maksaa kuitenkin
vaivan siihen asti totuttaa häntä nousemaan varhain ja menemään ajoissa
vuoteeseen hänen terveytensä nykyisen vahvistamisen ja muidenkin etujen
takia.

Vaikka olenkin sanonut, että lasten tulee heidän vielä pieninä
ollessaan saada nukkua runsaasti, jopa niin kauvan kuin he vain
haluavat, niin en kuitenkaan tarkoita, että heille oltaisiin tässä
suhteessa aina yhtä suosiollisia ja että heidän sallittaisiin
isommiksikin vartuttuaan venyskellä vuoteessaan velton laiskuuden
valloissa. Mutta mahdotonta on täsmälleen määrätä, onko heille tähän
nähden alettava asettaa rajoja seitsemän vaiko kymmenen vanhoina
vaiko johonkin muuhun aikaan. On otettava huomioon heidän luonteensa,
vahvuutensa ja ruumiinrakenteensa. Mutta jolloinkin seitsemännen ja
neljännentoista ikävuoden välillä on minun luullakseni paras aika,
jos he liian mielellään viipyvät vuoteessaan, ryhtyä asteittain
rajoittamaan heidän untansa noin kahdeksaan tuntiin, mikä on yleensä
riittävä levähdysaika terveille, täysikasvuisille ihmisille. Jos te
olette totuttanut hänet, kuten teidän olisi pitänyt tehdä, nousemaan
säännöllisesti hyvin varhain aamulla, on tämä liian pitkällisen
vuoteessa loikomisen virhe helposti parannettavissa, ja useimmat
lapset haluavat jo itsestäänkin kyllin innokkaasti lyhentää tätä
aikaa, he kun niin mielellään istuvat iltaseuran mukana myöhempään
ylhäällä; mutta ell'ei heitä pidetä silmällä, ovat he myös varsin
taipuvaisia korvaamaan vahinkonsa seuraavana aamuna, mutta sitä ei
saa sallia millään ehdolla. Heidät tulisi säännöllisesti herättää ja
saattaa nousemaan vuoteesta heidän varhaisella hetkellään; mutta hyvää
huolta on heitä herätettäessä pidettävä siitä, ett'ei se tapahdu liian
äkillisesti eikä kovalla tai kimakalla äänellä tai jollakin muulla
odottamattomalla, ankaralla melulla. Täten usein pelästytetään lapset
ja tuotetaan heille vakavia vaurioita, ja jos sikeän unen tosiaankin
katkaisee joku tuollainen äkillinen hälyytys, voi se saattaa suunnilta
kenen tahansa. Kun lapsia herätetään unesta, niin alotettakoon toki
kutsumalla heitä ensin hiljaa nimeltä ja nyhkäisemällä heitä varovasti,
ja vedettäköön heidät täten vain vähitellen heidän horrostilastaan;
missään tapauksessa älköön heitä puhuteltako tai kosketeltako
muutoin kuin erinomaisen ystävällisesti siksi, kunnes he ovat
tulleet täydelleen tajuihinsa ja kunnes voidaan heidän lopetettuaan
pukeutumisensa olla varmoja siitä, että he ovat ehdottomasti hereillä.
Pakko herätä unesta, kuinka hellävaroen te sen sitte toimitattekin, on
heille jo kylliksi raskasta, ja sentähden tulee katsoa, ett'ei siihen
vielä lisätä jotakin muuta epämiellyttävää, ei erittäinkään sellaista,
mikä voi häntä säikähdyttää[41].

§ 22. Hänen vuoteensa olkoon kova, ja sinä käytettäköön mieluummin
tikattua patjaa kuin untuvia. Kova makuusija vahvistaa jäseniä,
kun taas joka-öinen hautautuminen höyheniin sulattaa ja hajoittaa
ruumista ja on usein syynä heikkouteen, jopa valmistaa liian varhaisen
kuolemankin. Ja puhumattakaan rakkokivestä, joka saa usein alkunsa
tällaisesta nivusten lämpimästä verhoamisesta, johtuvat useat muutkin
taudit ja kaikkien niiden juuri, heikko ja arka ruumiintila, hyvin
monessa tapauksessa untuvavuoteista[42]. Sitäpaitsi ei mies, joka on
kotona tottunut kovaan vuoteeseen, menetä untansa matkustellessaan
maailmalla (jolloin hänen on sitä eniten tarvis), kun ei hänellä ole
pehmyttä sijaansa ja kun eivät hänen pieluksensa ole asianmukaisessa
järjestyksessä. Ja sentähden en luulekaan olevan haitaksi laitella
kasvattimme vuodetta eri tavoin, joskus nostaa hänen päänsä
korkeammalle, joskus taas sijoittaa se matalammalle, jott'ei hän
tuntisi jokaista pikku muutosta, sillä sellaisiahan täytyy jokaisen
varmasti kohdata, joka ei ole määrätty aina lojumaan kotonaan nuoren
herramme vuoteessa ja näkemään hoitajattarensa laittavan kaikki
pilkulleen kuntoon ja peittelevän hänet lämpimästi. Luonnon tärkein
vahvistusjuoma on uni. Ken jää sitä ilman, hän kärsii siitä; ja hyvin
onneton on lapsi, joka voi nauttia sitä juomaa vain äitinsä hienosta
kultamaljasta eikä yksinkertaisesta puukupista. Ken nukkuu makeasti,
hän nauttii tätä virkistysjuomaa; eikä sillä ole väliä, tapahtuuko
se pehmeässä vuoteessa vaiko kovilla palkeilla. Uni vain on ainoa
tarpeellinen.

§ 23. On vielä olemassa muuan seikka, joka suuresti vaikuttaa
terveyteen, ja se on ulostamisen säännöllinen suorittaminen.
Ihmisillä, joiden vatsa on hyvin vetelä, on harvoin voimakkaat
ajatukset tai voimakas ruumis. Mutta kun tämän pahan parantaminen
joko ruokajärjestyksen tai lääkkeiden avulla on paljoa helpompaa kuin
päinvastaisen tapauksen, ei siitä tarvitse tässä paljoa puhua, sillä
jos se käy uhkaavaksi joko ankaruudeltaan tai pitkällisyydeltään,
voidaan aina kylliksi aikaisin, joskus liiankin aikaisin, kääntyä
lääkärin puoleen, ja jos se taas esiintyy lievänä tai kestää vain vähän
aikaa, on yleensä parasta jättää se luonnon omaan hoitoon. Toiselta
puolen on taas liian kovallakin vatsalla omat pahat vaikutuksensa, ja
sitä on paljoa vaikeampi käsitellä lääketaidon neuvomilla keinoilla,
sillä ulostavat lääkkeet, jotka näyttävät hetkeksi tuovan apua,
pikemminkin lisäävät pahaa, sitä poistamatta.

§ 24. Koska tämä on haitta, jota minulla on ollut erikoinen syy tutkia
ja koska minä en ole kirjoista tavannut neuvoa sen parantamiseksi,
esitän tässä ajatukseni asiasta, uskoen, että suurempiakin muutoksia
kuin se voidaan saada ruumiissamme aikaan, kunhan vain pidämme oikeata
suuntaa ja käymme eteenpäin järkevin askelin.

1. Tässä suhteessa panin minä merkille, että ulostamisen tapahtuminen
oli seuraus erikoisista ruumiin liikkeistä, etenkin suolten n.s.
matomaisesta liikkeestä[43].

2. Edelleen huomasin, että muutamia ruumiin liikkeitä, jotka eivät
olleet täydellisesti tahdosta riippuvia, saattoi harjoituksen ja
herkeämättömän pyrkimyksen avulla muuttaa totunnaisiksi, jos niitä vain
keskeytymättömän käytännön kautta yritettiin määrättyinä aikoina saada
säännöllisesti tapahtumaan.

3. Niinikään panin minä merkille, että muutamat miehet, jotka
olivat polttaneet piipullisen tupakkaa illallisen jälkeen, kävivät
säännöllisesti mukavuuslaitoksessa, ja silloin minä aloin itsekseni
epäillä, eikö ollut pikemminkin tottumuksen kuin tupakan ansiota,
että luonto oli heille niin aulis, tai eikö ainakin, jos tupakka
sen aiheutti, se tapahtunut ennemmin kiihoittamalla sisälmykset
voimakkaaseen liikkeeseen kuin vaikuttamalla jollain tavoin
ulostavasti, sillä siinä tapauksessa olisi siitä ollut toisenlaiset
seuraukset.

Tultuani täten vakuutetuksi, että oli mahdollista tehdä tämä toimitus
totunnaiseksi, oli lähimpänä tehtävänäni miettiä, millä keinoin ja
tavoin se oli parhaiten saavutettavissa.

4. Niin johduin minä ajattelemaan, että jos ihminen heti ensimmäisen
aamuateriansa jälkeen viipymättä suosittelisi luontoa ja koettaisi,
eikö hän voisi pakottaa vatsaansa ulostamaan, tulisi se hänelle ajan
mittaan, säännöllisen harjoituksen avulla, tottumukseksi.

§ 25. Syyt, jotka ovat saaneet minut valitsemaan juuri tämän hetken,
ovat seuraavat.

1. Koska vatsa silloin tyhjänä ollessaan saa jotakin sille mieluista
ravintoa (sillä minä en milloinkaan soisi kenenkään, paitsi aivan
välttämättömissä tapauksissa, syövän muuta kuin mistä hän pitää
ja muulloin kuin häntä maittaa), niin se on silloin taipuvainen
ottamaan tuon ravinnon vastaan voimakkaasti jänteitänsä puristamalla,
mikä puristus, niin otaksun, saattaa jatkua myöskin suolistossa
ja siten vahvistaa sen matomaista liikettä, kuten me näemme esim.
suolitukkeumassa[44] vastakkaisen liikkeen jossakin alempana alettuaan
jatkuvan läpi koko suoliston pituuden ja saavan myöskin vatsan
tottelemaan tätä epäsäännöllistä liikettä.

2. Koska ihmiset syödessään tavallisesti höllittävät ajatuksensa,
niin että muusta toimesta vapautuneet elonhenget[45] pääsevät sitä
tehokkaammin jakautumaan alempiin vatsan osiin, jotka myöskin osaltaan
vaikuttavat toivotun tuloksen saavuttamiseksi.

3. Koska ihmisillä on aikaa syödä, täytyy heillä myös olla aikaa
osoittaa niin suurta kohteliaisuutta rouva _Cloacinalle_[46], kuin
on välttämätöntä nykyiseen tarkoitukseemme, sillä muutoin olisi
inhimillisten tointen ja sattumain kirjavuuteen ja moninaisuuteen
nähden mahdotonta kiinnittää sitä johonkin määrättyyn hetkeen,
ja silloin keskeytyisi totutteleminen. Mutta kun terveet ihmiset
ovat harvoin syömättä ainakin kerran päivässä, niin vaikka hetki
muuttuisikin, pysyisi tapa yhä entisellään.

§ 26. Näiden periaatteiden nojalla aloin minä toimittaa kokeilujani,
enkä ole tavannut ketään, joka olisi tätä keinoa hellittämättä
noudattanut, käynyt säännöllisesti mukavuuslaitoksessa heti ensimmäisen
ateriansa jälkeen, milloin hän sen sitten nauttikin ja tunsipa
hän erikoista tarvetta mennä sinne tai ei, sekä koettanut saada
luontoa täyttämään velvollisuutensa, en ole tavannut ketään, joka ei
siten olisi muutamissa kuukausissa päässyt toivottuun tulokseen ja
hankkinut itselleen niin säännöllistä tapaa, että häneltä oli hyvin
harvoin ulostaminen onnistumatta ensimmäisen aterian jälkeen, ell'ei
syynä ollut hänen oma huolimattomuutensa: sillä onko hänellä sitten
kutsumusta tai ei, kun hän vain menee asianomaiseen paikkaan ja tekee
tehtävänsä, saa hän olla varma siitä, että luonto on oleva hänelle
hyvin kuuliainen.

§ 27. Minä neuvoisinkin sentähden, että tätä tapaa noudatettaisiin
lapsenkin suhteen joka päivä heti hänen syötyään aamiaisensa.
Asetettakoon hänet reikätuolilleen ikäänkuin vatsan tyhjentäminen olisi
yhtä hyvin hänen vallassaan kuin sen täyttäminenkin, älköönkä annettako
hänen eikä hänen hoitajattarensa ajatellakaan, ett'ei asia juuri niin
olisi, ja jos häntä pakotetaan yrittämään, estämällä häntä leikkimästä
tai syömästä uudelleen ennenkuin hän on tosiaankin ulostanut tai
ainakin tehnyt kaiken voitavansa, en epäile sen tulevan hänelle vähässä
ajassa luonnolliseksi. Sillä on syytä pelätä, että koska lapset
ovat tavallisesti kovin syventyneitä leikkiinsä ja välittävät hyvin
vähän kaikesta muusta, he usein jättävät huomaamatta nämä luonnon
vaatimukset, jos ne esiintyvät vain lievässä muodossa; ja niin he
lyövät laimin nämä otolliset tilaisuudet ja hankkivat vähitellen
itselleen alituisen ummistuksen. Että ummistusta voidaan estää näin
menettelemällä, ei ole pelkkää otaksumaa, koska minä olen pannut
merkille, että kun on sitä tapaa herkeämättä jonkun aikaa noudatettu,
on saatu lapsi ulostamaan säännöllisesti joka-aamuisen murkinansa
jälkeen[47].

§ 28. Missä määrin täysi-ikäiset ihmiset katsovat asiakseen koettaa
tätä tapaa, se jääköön heidän omaksi huolekseen, vaikka en voikaan olla
sanomatta, että niihin moniin haittoihin nähden, jotka ovat seurauksena
siitä, ett'ei tämä luonnon välttämätön huojentaminen saata kunnolleen
tapahtua, minä tunnen tuskin mitään, joka olisi edullisempi terveyden
säilymiselle kuin juuri se tapa. Kerta kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa on minun ymmärtääkseni tarpeeksi; ei ainakaan kukaan pitäne
sitä liiallisena. Ja tällä keinoin saavutetaan toivottu tulos ilman
lääkkeitä, jotka yleensä osoittautuvat varsin tehottomiksi ankaramman
ja pitkällisemmän ummistuksen parantamisessa.

§ 29. Siinä on kaikki, mitä minulla oli teidän vaivaksenne esitettävää
lapsen hoitamisesta hänen terveytensä pysyessä säännöllisenä.
Ehkäpä odotettaneen minun antavan vielä joitakin ohjeita lääkkeiden
käyttämisestä tautien estämiseksi; siitä on minulla tarjottavana vain
yksi ainoa neuvo, jota tulee pyhästi noudattaa, nimittäin, ett'ei
lapsille pidä antaa lainkaan lääkkeitä muka tautien torjumiseksi jo
etukäteen. Niiden ohjeiden noudattaminen, joita olen ylempänä antanut,
tulee toivoakseni tekemään sen paremmin kuin kaikki naisten lääkejuomat
ja apteekkarien rohdot. Välttäkää visusti sentapaista puoskaroimista,
tai muutoin te vain hankitte tauteja niitä suinkaan estämättä. Älkääkä
suinkaan jokaisesta pienestä pahoinvoinnista turvautuko lääkkeisiin
tai kutsuko lääkäriä lastenne luo, erittäinkään jos hän on toimelias
mies, joka tuossa tuokiossa täyttää heidän akkunansa pulloilla ja
heidän vatsansa rohdoilla. Turvallisempaa on jättää heidät kokonaan
luonnon huomaan kuin antaa heidät miehen käsiin, joka heti ryhtyy
puoskaroimiseen tai joka ajattelee, että lapsia on tavallisista
pahoinvoinneistakin parannettava jollakin muulla kuin sopivalla
ruokajärjestyksellä tai jollakin hyvin sentapaisella keinolla, sillä
minun järkeni ja kokemukseni vahvistavat oikeaksi, että lasten arkaa
ruumista on vaivattava rohdoilla niin vähän kuin mahdollista ja vasta
silloin, kun välttämätön tarve vaatii. Tilkka raikasta punaunikkovettä,
joka on oikea lääke kaikenlaisia ruuansulatushäiriöitä vastaan, lepo
ja pidättäytyminen lihasta pysäyttävät usein enimmät pahoinvoinnit
alkuunsa, kun taas liian hätäinen tohtoroiminen olisi ehkä kehittänyt
niistä vakavia tauteja. Ell'ei sellainen varovainen käsittely lopeta
alkavaa pahoinvointia tai estä sitä muuttumasta oikeaksi sairaudeksi,
silloin on aika kysyä jonkun huolellisen ja malttavan lääkärin neuvoa.
Tässä suhteessa uskottaneen minua toivoakseni mielellään, sillä eihän
kenelläkään voi olla syytä epäillä miehen neuvoa, joka on jonkun
aikaa tutkinut lääketiedettä, kun hän kieltää teitä liian kerkeästi
käyttämästä lääkkeitä ja lääkäreitä[48].

§ 30. Ja niin olen minä sanonut kaiken sanottavani ruumiista
ja terveydestä; se voidaan sulkea näihin harvoihin ja helposti
noudatettaviin sääntöihin: runsaasti raikasta ilmaa, liikuntoa ja unta,
yksinkertaista ruokaa, ei viinejä eikä väkeviä juomia, hyvin vähän
tai ei ollenkaan lääkkeitä, ei liian lämpimiä tai ahtaita vaatteita,
erittäinkin ovat pää ja jalat pidettävät kylminä, ja jalkoja on usein
totutettava kylmään veteen ja annettava niiden kastua.

       *       *       *       *       *

§ 31. Kun nyt on pidetty tarpeellista huolta siitä, että ruumis pysyy
voimakkaana ja vahvana ja kykenee siten tottelemaan hengen käskyjä ja
täyttämään ne[49], niin on lähimpänä ja tärkeimpänä tehtävänämme ohjata
henkeä oikealle tielle, niin että se kaikissa tiloissa suostuu vain
sellaiseen, mikä on soveliasta järkevän, ajattelevan olennon arvolle ja
jaloudelle[50].

§ 32. Jos se on totta, mitä minä olen sanonut tämän esityksen alussa
ja mitä minä en epäile, nimittäin että ihmisten tavoissa ja kyvyissä
havaittava erilaisuus johtuu heidän kasvatuksestaan enemmän kuin
mistään muusta seikasta, on meidän syytä päättää, että lasten henkeä
on suurella huolella kehitettävä ja lyötävä heihin jo varhain se
leima, joka on sittemmin aina vaikuttava heidän elämäänsä: sillä
menettelivätpä he hyvin tai pahoin, aina on kiitos tai moite kohdistuva
siihen, ja kun he ovat jossakin suhteessa käyttäytyneet sopimattomasti,
saadaan heistäkin kuulla tuo tavallinen lauseparsi: "Sehän kuvaa niin
hyvin heidän kasvatustaan."

§ 33. Kuten ruumiin voimakkuus on pääasiallisesti sen kyvyssä kestää
vaivaa ja ponnistusta, niin on hengenkin. Ja kaiken hyveen ja
ansion ensimmäinen periaate ja pohja onkin siinä, että mies kykenee
kieltäytymään haluistaan, vastustamaan omia taipumuksiaan ja seuraamaan
vain sitä, mitä järki parhaaksi neuvoo, vaikka hänen mielitekonsa
vetäisivätkin toiseen suuntaan.

§ 34. Suuri erehdys, jonka olen huomannut ihmisten tavassa kasvattaa
lapsiaan, on juuri siinä, ett'ei tästä seikasta ole pidetty
tarpeellista huolta oikeissa ajoin, ett'ei henkeä ole opetettu
tottelemaan kuria ja noudattamaan järjen neuvoja silloin, kun se vielä
oli herkimmillään ja taipuisimmillaan. Koska luonto on, viisaasti
kyllä, määrännyt vanhemmat rakastamaan lapsiansa, ovat he varsin
hetaita, ell'ei järki hyvin tarkkaan vartioi tätä luonnollista
tunnetta, ovat he varsin hetaita, sanon minä, muuttamaan sen sokeaksi
hellyydeksi. He rakastavat pienokaisiaan, ja sehän on heidän
velvollisuutensa; mutta samalla rakastavat he usein lastensa mukana
myös näiden vikoja. Lasten mieltä ei muka tule pahoittaa, heidän tulee
muka saada noudattaa tahtoansa kaikissa asioissa, ja kun he eivät
varhaisimpina vuosinaan kykene osoittamaan suuria vikoja, luulevat
vanhemmat voivansa kaikessa rauhassa sietää heidän säännöttömyyksiään
ja pitää leikin asiana sitä viehättävää pahanilkisyyttä, joka heidän
nähdäkseen niin hyvin sopii siihen viattomaan ikäkauteen. Mutta Solon
vastasi sangen hyvin eräälle liian hellälle isälle, joka ei tahtonut
rangaista lastaan jostakin koirankujeesta, vaan puolusteli häntä,
väittämällä koko juttua vähäpätöiseksi seikaksi: "Niinpä niin, mutta
tottumus on tärkeä seikka".[51]

§ 35. Sitä sydänkäpystä pitää opetettaman jakelemaan iskuja ja
nimittelemään ihmisiä jos jollakin tavoin, hänen pitää saaman
mitä hän vain suvaitsee kirkua, ja hänen on lupa tehdä mitä häntä
miellyttää. Täten vanhemmat, noudattamalla lastensa mieltä kaikessa
ja hellittelemällä heitä liiaksi heidän ollessaan pieniä, turmelevat
luonnon perusteet heissä ja kummastelevat sitten jälkeenpäin,
saadessaan juoda katkeraa vettä, kun ensin ovat itse sen alkulähteen
myrkyttäneet.[52] Sillä kun heidän lapsensa ovat kasvaneet isommiksi
ja nämä pahat tavat heidän mukanaan, kun he ovat jo liian suuria
alituisesti hyväiltäviksi ja kun eivät vanhemmat voi enää käyttää
heitä leikkikaluinaan, silloin valittavat he, että ne nulikat
ovat tottelemattomia ja pahanilkisiä, silloin suuttuvat he heidän
uppiniskaisuudestaan ja kärsivät kovin niistä huonoista taipumuksista,
joita he itse ovat synnyttäneet ja kehittäneet heissä; ja silloin
olisivat he iloisia, vaikka ehkä liian myöhään, jos voisivat kitkeä
pois ne rikkaruohot, jotka he olivat omin käsin istuttaneet ja jotka
nyt ovat juurtuneet liian syvään lähteäkseen vain niin helpolla. Sillä
jos ken on tottunut aina noudattamaan omaa tahtoansa joka asiassa niin
kauvan kun hän vielä kulki lapsen mekossa, niin miksi ihmettelisimme,
jos hän yhä haluaisi niin tehdä ja taistella oikeuksiensa puolesta
silloin, kun hän käyttää kaatioita? Jota enemmän hän tosiaankin lähenee
miehuuden ikää, sitä selvemmin näyttää aika hänen virheensä, niin
että on vain harvoja vanhempia, jotka ovat silloinkin niin sokeita,
ett'eivät niitä näkisi, tai niin tylsiä, ett'eivät tuntisi oman
hemmoittelunsa pahoja seurauksia. Hän teki hoitajattarelleen mitä
tahtoi, ennen kuin osasi puhua tai kävellä; hän oli vanhempiensa
täydellinen herra siitä lähtien, kun hän osasi lörpötellä; kuinka
hän nyt, kun hän on kasvanut suuremmaksi, kun hän on voimakkaampi
ja älykkäämpi kuin silloin, kuinka hän nyt äkkiä rupeaisi itseään
hillitsemään tai suistamaan omavaltaisuuttaan? Kuinka haluaisi hän
seitsemän, neljäntoista, kahdenkymmenen vuotiaana menettää edut, joita
vanhempain liiallinen hempeys jakoi hänelle niin arvelematta siihen
asti? Kokeilkaapa koiralla tai hevosella tai jollakin muulla eläimellä
ja katsokaa, voitteko niiden suuremmiksi ja vahvemmiksi tultua helposti
poistaa ne ilkeät, äksyt kujeet, joita ne ovat oppineet nuoruudessaan,
eikä kuitenkaan mikään luontokappale ole puoliksikaan niin itsepäinen
ja kopea eikä halua puoliksikaan niin kiivaasti olla itsensä ja muiden
herra kuin ihminen.

§ 36. Me olemme yleensä kylliksi viisaita alottaaksemme niiden
kasvatuksen niiden ollessa vielä aivan nuoria, ja me ryhdymme
hyvissä ajoin opettamaan muita luontokappaleita, joista haluamme
saada hyötyä tai jotka tahdomme saada kelpaamaan johonkin. Vain
omista jälkeläisistämme jätämme huolehtimatta tässä suhteessa, ja
kun olemme tehneet heistä huonoja lapsia, odotamme typeryyksissämme
heistä tulevan hyviä miehiä. Sillä jos lapsen pitää saaman rypäleitä
tai sokerimanteleita heti, kun hänen vain tekee mieli, jott'ei se
kullannuppu-parka vain huutaisi tai tulisi muutoin pahalle tuulelle,
miksi ei hänen sallittaisi sitten suuremmaksi kasvettuaan noudattaa
tahtoansa, jos hänen halunsa vetää häntä viiniin tai naisiin? Ne ovat
varttuneemman ihmisen taipumuksille yhtä viekoittelevia kuin se, mitä
hän pienenä ollessaan huusi, oli lapsen mieliteoille. Paha ei ole
siinä, että ihmisellä on näiden erilaisten ikäkausien käsityskyvyn ja
maun mukaisia haluja, vaan siinä, ett'ei niitä ole alistettu järjen
määräysten ja kurin alaisiksi: eroitus ei ole siinä, onko meillä tai
eikö meillä ole mielitekoja, vaan siinä, onko meillä voimaa hallita
niitä ja kieltää ne itseltämme. Ken ei ole tottunut nuoruudessaan
alistamaan tahtoansa muiden järjelle kuuliaiseksi, hän tuskin ymmärtää
alistaa sitä omaa järkeänsä tottelemaan silloin, kun hän on sellaisessa
ijässä, että hänen tulisi sitä käyttää. Ja millainen mies sellaisesta
lapsesta sukeutuu, on helppo aavistaa.

§ 37.[53] Näihin erehdyksiin tekevät tavallisesti itsensä vikapäiksi
ne, jotka näyttävät pitävän mitä suurinta huolta lastensa
kasvatuksesta. Mutta jos katselemme, miten yleensä lapsia käsitellään,
niin onpa meillä tosiaankin syytä ihmetellä, että hyveestä on jäänyt
jälkiä lainkaan kaiken sen suuren tapojen höllyyden keskelle,
jota maailma valittaa[54]. Haluaisinpa tietää, voidaanko nimittää
ainoatakaan pahetta, mihin eivät vanhemmat tai ne, joille lasten hoito
on uskottu, heitä totuta, ja minkä siemeniä he eivät kylvä heidän
sydämmeensä heti, kun he vain voivat ottaa ne vastaan? Minä en nyt
tarkoita esimerkkiä, jota he itse heille näyttävät, enkä mallia, jonka
he asettavat heidän eteensä, vaikka siinäkin on jo kylliksi yllykettä,
vaan siitä minä tässä tahtoisin huomauttaa, että heille suorastaan
opetetaan pahetta ja että heitä aivan tahallaan käännytetään pois
hyveen tieltä. Ennenkuin he osaavat kävelläkään, istutetaan heidän
mieleensä jo väkivallan, koston ja julmuuden periaatteet. "Lyö minua,
jotta minä lyön häntä takaisin", siinä opetus, jonka useimmat lapset
kuulevat joka päivä, eikä sitä pidetä minään, koska heidän kätensä
eivät ole vielä kylliksi vahvat saadakseen vahinkoa aikaan. Mutta
minä kysyn: eikö siten turmella heidän sydäntään? Eikö heitä siten
johdeta väkivallan ja nyrkkioikeuden tielle? Ja jos heitä on pienestä
pitäin opetettu lyömään ja vahingoittamaan muita toisten välityksellä
ja yllytetty iloitsemaan kivusta, jota he ovat toisille tuottaneet,
ja nauttimaan nähdessään toisten kärsivän, niin eikö heitä siten
valmisteta tekemään samaa, kun he ovat tulleet kyllin vahvoiksi
saadakseen iskunsa tuntumaan ja kun he jaksavat lyödä oikein toden
perästä?

Ruumiimme verhoa, jota me käytämme kainouden, lämpimän ja suojan takia,
opettavat vanhemmat joko typeryydessään tai paheellisuudessaan lapsiaan
omistamaan kokonaan toisiin tarkoituksiin. Siitä tehdään turhamaisuuden
ja kateuden esine. Lasta totutetaan toivomaan uutta pukua sen komeuden
takia, ja kun pikku tyttö upeilee uusissa vaatteissaan ja uudessa
päähineessään, niin voiko hänen äitinsä olla opettamatta häntä
ihailemaan itseään nimittelemällä häntä "pikku kuningattarekseen" ja
"pikku prinsessakseen"? Sillä tavoin opetetaan lapsia ylpeilemään
vaatteistaan jo ennen kuin he kykenevät itse pukemaan ne päälleen. Ja
miksi eivät he yhä edelleenkin pitäisi itseään muita parempina räätälin
tai kamarineitsyen luoman ulkonaisen hienoutensa takia, koska heidän
vanhempansa ovat jo niin varhain ohjanneet heitä siten tekemään?

Valheita, kaksimielisiä selityksiä ja vain vähän valheesta eroavia
puolusteluja pannaan pienen väen suuhun, ja oppipoikia ja lapsia
suorastaan kehoitetaan sellaiseen, jos heidän mestariensa tai
vanhempainsa etu on kysymyksessä. Ja voidaanko ajatella, että se,
joka huomaa saavansa totuuden vääntelemisen anteeksi, jopa siihen
itseään yllytettävänkin, kun se vain käy hänen hurskaan herransa mielen
mukaan, ei käytä tätä lupaa omaksi hyväkseen, jos siitä vain on hänelle
itselleen hyötyä?

Vain vähäinen varallisuus estää alhaisempaa kansaa kehittämästä
kohtuuttomuutta lapsissaan ja ruuan hyvyydellä tai kehoituksilla
houkuttelemasta heitä syömään tai juomaan liiaksi; mutta sellaisten
vanhempain huono esimerkki, milloin he vain sattuvat runsaammin
saamaan rahoja käsiinsä, osoittaa, ett'ei suinkaan mikään juoppouden
eikä ahmattiuden vierominen pidätä heitä liiallisuuksista, vaan
yksinomaan varojen puute. Mutta jos katsahdamme niiden taloihin,
joille hyvinvointi on luonut hiukan lämpimämmän pesän, on siellä
syömisestä ja juomisesta tehty niin täydelleen elämän tärkein toimi
ja korkein onni, että lapsia luullaan kohdeltavan kaltoin, ell'ei
heille toimiteta runsasta osaansa siitä. Kaikenlaisilla kastikkeilla ja
mausteilla höystettyjen ja kaikilla keittotaidon tempuilla muunneltujen
ruokalajien täytyy kiihoittaa heidän kitalakeaan, kun heidän vatsansa
on täynnä; ja kun sitten pelätään, että heidän mahalaukkuunsa on
tullut liian paljon tavaraa, löydetään tekosyy vielä yhden viinilasin
tarjoamiseksi ruuansulatusta auttamaan, vaikka se vain puolestaan yhä
lisää liikakuormitusta.

Heti kun nuorta herraamme vaivaa joku pieni pahoinvointi, on
ensimmäisenä kysymyksenä: "Mitä haluat syödä, oma kulttiseni? Mitä
tuon sinulle?" Häntä kehoitetaan innokkaasti syömään ja juomaan, ja
jokaisen keksimiskyky pannaan kovalle koetukselle löytääkseen jotakin
niin maittavaa ja herkullista, että se voittaisi tuon ruokahalun
puutteen, minkä luonto on niin viisaasti järjestänyt tautien alkuun
niiden yltymistä vastustamaan, jotta se vapautettuna tavallisesta, yhä
uusien vatsaan ahdettujen ravintoaineiden sulattamistyöstä saisi aikaa
ja tilaisuutta parantaa ja hallita ruumiin turmeltuneita nesteitä[55].

Ja milloin lapsilla on onnekseen niin järkevät vanhemmat, että nämä
osaavat pidättää heitä pöydän liiallisuuksista ja opettaa heitä
yksinkertaiseen ja luonnolliseen ruokajärjestykseen, niin on heidän
silloinkin varsin vaikea säilyä tartunnalta, joka myrkyttää sielun;
sillä vaikka heidän terveydestänsä voitaisiinkin varovaisella
menettelyllä pitää jopa hyvääkin huolta heidän vielä ollessaan
kasvattajainsa välittömän valvonnan alaisina, niin täytyy heidän
mielitekojensa välttämättömästi suuntautua niiden opetusten mukaan,
joita heille joka paikassa tyrkytetään tästä pelkkää nautintoa
tarkoittavan elämänkäsityksen kohdasta. Se suuri arvo, jota kaikkialla
pannaan hyvään ruokaan, ei voi olla voimakkaasti kiihoittamatta
heidän luontaisia halujaan ja saattamatta heitä piankin rakastamaan
tuhlaavan komeata pöytää. Sitä nimittää jokainen paheen moittijakin
hyvin-elämiseksi. Ja mitä uskaltaisi tyly järki sanoa yleisen
mielipiteen todistusta vastaan? Ja voiko se toivoa saavansa huomiota
osakseen, jos se sanoisi sitä ylellisyydeksi, mitä arvokkaimmat ihmiset
niin suuresti ihailevat ja niin yleisesti käyttävät?

Tämä on nykyään niin laajalle levinnyt pahe ja sillä on niin
voimakkaita tukipylväitä, ett'en tiedä, vaikka se jo tavoittelisi
hyveen nimeä ja vaikka sitä pidettäisiin hulluutta ja maailman tapojen
puutteellista tuntemista osoittavana, jos joku avaa suunsa sitä
vastaan? Ja minä pelkäisin tosiaankin, että sitä, mitä minä olen tässä
siitä sanonut, nimitettäisiin moittien pieneksi, varsinaisen aiheeni
ulkopuolelle vieväksi ivanpurkaukseksi, ell'en minä olisi kosketellut
tätä seikkaa herättääkseni vanhempia yhä suurempaan huolellisuuteen
ja valppauteen lastensa kasvatuksessa, kuu he näkevät, miten näitä
joka taholta piirittävät eivät ainoastaan kiusaukset, vaan suoranaiset
paheeseen yllyttäjät, vieläpä ehkä juuri niiden taholta, joita he ovat
pitäneet heidän turvallisuutensa parhaina vartijoina[56].

En aijo kauvempaa viipyä tässä asiassa ja vielä vähemmän kosketella
kaikkia niitä yksityisseikkoja, jotka osoittaisivat, mitä vaivaa
nähdään lasten turmelemisessa ja paheen itujen istuttamisessa heihin,
mutta minä toivoisin vanhempain vakavasti miettivän, onko olemassa
mitään huonoja tapoja tai paheita, joita ei lapsille opetettaisi aivan
avoimesti, ja eikö heidän velvollisuutensa ja järkevyytensä asiana
tulisi olla toisenlaisen ohjauksen hankkiminen heille.

§ 38. Minusta näyttää ilmeiseltä, että kaiken hyveen ja siveellisen
kunnon perustuksena on kyky kieltää itseltämme omien mielitekojemme
tyydytys silloin, kun ei järki niitä hyväksy. Tämä kyky on hankittava
ja sitä on yhä vahvistettava tottumuksen avulla sekä tehtävä se
helpoksi ja luonnolliseksi aikaisella harjoittamisella. Jos minua
siis kuultaisiin, neuvoisin minä, päinvastoin kuin mitä yleensä
tehdään, että lapsia tulisi jo kehdosta alkaen totuttaa hillitsemään
mielitekojansa ja olemaan saamatta kaikkea, mitä haluavat. Ensimmäinen
seikka, mikä heille tulisi opettaa, on se, ett'eivät he saa mitään
siksi, että he sitä haluavat, vaan siksi, että sitä on pidetty heille
hyödyllisenä[57]. Jos heille myönnettäisiin vain sitä, mitä he
todellakin tarvitsevat, eikä heille milloinkaan annettaisi sellaista,
mitä he kerran huutavat, niin oppisivat he olemaan tyytyväisiä ilman
sitäkin, eivätkä he koskaan pyrkisi parkumalla ja murjottamalla
määräämään kaikkea, samoin kuin he eivät olisi läheskään niin suureksi
taakaksi itselleen ja muille, niinkuin he ovat silloin, kun ei heitä
ole alusta alkaen sillä tavoin kohdeltu. Ell'eivät he koskaan saisi
haluamaansa esinettä vain sen kärsimättömyyden ja kiihkeyden pakosta,
mitä he sen suhteen osoittavat, kirkuisivat he yhtä vähän sitä tai
tätä, kuin he kirkuvat omakseen kuuta.

§ 39. Minä en sano tätä kaikkea siinä tarkoituksessa, ett'ei lasten
mieltä tulisi missään kohdassa noudattaa tai että minä odottaisin
heidän mekossa käyttäytyvän yhtä järkevästi ja taitavasti kuin
valtioneuvokset. Minä ymmärrän heidät lapsiksi, joita on hellävaroen
kohdeltava, joiden täytyy leikkiä ja joilla tulee olla leikkikaluja.
Minä tarkoitan vain, että milloin tahansa he vaativat sellaista, mitä
heidän ei sovi saada tai tehdä, ei tulisi suostua heidän tahtoonsa
vain siksi, että he ovat pieniä ja että he sitä haluavat: ei, mitä
he oikein karttamalla karttavat, sitä ilman tietävät he juuri siitä
syystä varmasti jäävänsä. Minä olen nähnyt istuvan pöydässä lapsia,
jotka eivät koskaan mitään pyytäneet, mitä siinä olikaan tarjolla,
vaan ottivat tyytyväisinä mitä heille annettiin: ja toisessa paikassa
olen minä nähnyt toisia lapsia, jotka huutaen vaativat kaikkea,
mitä näkivät, ja joille oli tarjottava jokaista ruokalajia, ja
vieläpä ensimmäiseksi. Mistä muusta johtuikaan tämä suuri ero kuin
siitä, että toisia oli totutettu saamaan kaikki, mitä he pyysivät
tai huusivat, ja toisia olemaan ilman? Mitä nuorempia he ovat, sitä
vähemmän tulee minun luullakseni myöntyä heidän säännöttömiin ja
hillittömiin mielitekoihinsa, ja mitä vähemmän heillä on itsellään
järkeä, sitä kiinteämmin tulee heidän olla niiden ehdottoman vallan
ja kurin alaisia, joiden haltuun heidät on uskottu. Siitä myönnän
minä seuraavan, että vain ymmärtäväisiä ihmisiä olisi päästettävä
heitä hoitamaan. Jos maailma yleensä menetteleekin toisin, niin en
voi sitä auttaa. Minä vain sanon, mitä minä parhaana pidän; sillä jos
se olisi jo käytännössä, ei minun enää tarvitsisi vaivata maailmaa
tästä asiasta kirjoittamalla. Mutta minä en sittenkään epäile,
että kun tätä kysymystä vain tarkoin punnitaan, muutkin tulevat
olemaan minun kanssani sitä mieltä, että mitä pikemmin aletaan tätä
menettelytapaa sovittaa lapsiin, sitä helpommaksi on se käyvä sekä
heille että heidän kasvattajilleen, ja että pitäisi kohotettaman
loukkaamattomaksi säännöksi, että mitä kerran on heiltä kielletty, sitä
eivät he suinkaan saa kirkumalla tai kärttämällä, ell'ei haluta opettaa
heitä kärsimättömiksi ja kiusallisiksi, palkitsemalla heitä heidän
kärsimättömyydestään ja kiusallisuudestaan.

§ 40. Niiden siis, jotka aikovat yleensä lainkaan hallita lapsiaan,
tulisi alottaa jo heidän ollessaan aivan pieniä, ja katsoa, että
he ehdottomasti tottelevat vanhempainsa tahtoa. Jos haluatte saada
poikanne pysymään kuuliaisena teille senkin jälkeen, kun hän
on jättänyt lapsuusvuodet taakseen, niin pystyttäkää isällinen
arvovaltanne heti, kun hän kykenee alistumaan ja ymmärtämään, kenen
vallassa hän on. Jos tahdotte saada hänet kunnioittamaan itseänne, niin
istuttakaa se tunne häneen jo hänen varhaisimpana ikäkautenaan, ja mitä
enemmän hän lähenee miehuusvuosiaan, sitä lähemmäs päästäkää hänet
sydäntänne, niin että te pidätte häntä lapsuuden ijässä kuuliaisena
alamaisenanne (kuten oikein onkin) ja miehuuden ijässä hartaana
ystävänänne[58]. Sillä minun ymmärtääkseni erehtyvät ne suuresti
lastensa kohtelemisessa, jotka ovat heille suopeita ja tuttavallisia
heidän ollessaan pieniä, mutta muuttuvat ankaroiksi ja työntävät heidät
luotaan heidän vartuttuaan isommiksi, sillä vapaus ja suopeus eivät
voi olla hyväksi lapsille; heidän arvostelukykynsä heikkous tekee
ohjauksen ja kurin heille välttämättömiksi, ja toiselta puolen on taas
käskevä ankaruus huono tapa kohdella miestä, jolla on jo järkeä kulkea
omin päinkin; enkä minä usko teidän haluavan johtaa asiaa siihen,
että lapsenne isommiksi tultuaan kyllästyvät teihin ja sanovat salaa
itsekseen: "Milloinkahan tuo isäkin kuolee?"

§ 41. Minä luulisin kaikkien pitävän sitä järkevänä, että lasten tulisi
pieninä ollessaan katsoa vanhempiinsa kuin ehdottomiin käskijöihinsä
ja herroihinsa ainakin ja tuntea heitä kohtaan siis terveellistä
pelkoa, ja että heidän taas kypsyneemmällä ijällään tulisi nähdä
heissä parhaat, ainoat, todelliset ystävänsä ja niin muodoin rakastaa
ja kunnioittaa heitä. Esittämäni menettelytapa on, ell'en erehdy,
ainoa sellaisen tilan luomiseksi. Meidän tulee pitää lapsiamme heidän
vartuttuaan vertaisinamme, joilla on samat intohimot ja samat toiveet
kuin meilläkin. Mehän itsekin haluamme pidettävän itseämme järkevinä
olentoina ja me tahdomme oman vapautemme; me emme viitsi kärsiä
alituisia soimauksia ja alituista ynseyttä, emmekä me voi sietää
tiuskivaa ankaruutta ja loitolle työntävää käytöstä niiltä, joiden
kanssa olemme tekemisissä. Ken saa osakseen sellaista kohtelua mieheksi
ylettyään, hän etsii piankin toista seuraa, toisia ystäviä ja toisia
suhteita, jotka antavat hänen elää vapaammin ja häiriintymättömämmin.
Jos sentähden pidetään lapsia kireällä alusta alkaen, ovat he siinä
ijässä vielä taipuvaisia ja suostuvat siihen rauhallisesti, koska he
eivät ole muuhun koskaan tutustuneetkaan: ja jos aina sen mukaan kuin
he varttuvat järkensä käyttämisessä, kohtelun ankaruutta vähitellen
hellitetään, mikäli he sitä ansaitsevat, jos isän otsa kirkastuu heille
kirkastumistaan ja jos välimatkaa asteittain lyhennetään, niin lisää
entinen jyrkkyys heidän rakkauttaan, kun he havaitsevat sen johtuneen
vain hyvyydestä heitä kohtaan ja tarkoittaneen vain heidän tekemistään
kelvollisiksi ansaitsemaan vanhempainsa suosiota ja kaikkien muiden
ihmisten kunnioitusta.

§ 42. Niin paljon olkoon sanottu arvovallan saavuttamisesta lasten
suhteen yleensä. Pelko ja ehdoton kunnioitus antakoot teille
ensimmäisen keinon vaikuttaa heidän mieliinsä, ja rakkaus ja ystävyys
vakauttakoot tämän vaikutuksen heidän kypsyneemmällä ijällään:
sillä ajan täytyy tulla, jolloin he ovat vitsan ja kurituksen
saavuttamattomissa, ja ell'ei silloin rakkaus teihin tee heitä
kuuliaisiksi ja velvollisuudentuntoisiksi, ell'ei hyveen ja kunnian
rakkaus pidätä heitä oikeilla poluilla, niin kysyn minä, millä otteella
luulette voivanne kääntää heitä niille takaisin? Pelko saada niukka
perintöosa, ell'eivät ole teille mieliksi, voi tosin tehdä heidät
teidän rahojenne orjiksi, mutta he ovat siitä huolimatta pahoja ja
turmeltuneita itsessään, eikä sekään pidäke kestä ikuisesti. Jokainen
ihminen täytyy ennemmin tai myöhemmin uskoa omaan johtoonsa, ja ken
on hyvä, puhdas ja kykenevä mies, hänellä täytyy kaiken sen olla
sisäistä. Ja sentähden: mitä hänen on määrä saada kasvatukselta,
mikä tulee vaikuttamaan hänen elämäänsä ja ohjaamaan sitä, se on
istutettava häneen ajoissa, nimittäin hänen luonteensa perinnäisiin
vaistoihin upotettuja tottumuksia, eikä vain teeskenneltyä käytöstä ja
väärennettyä ulkokuorta, joita koetetaan pitää yllä yksinomaan pelosta,
koska tahdotaan välttää isän hetkellistä vihaa, isän, joka voisi tehdä
lapsensa perinnöttömäksi.

§ 43. Kun nyt on yleisin piirtein viitottu se tie, jota olisi
kuljettava, lienee paikallaan meidän nyt hiukan lähemmin tarkastella
käytettävän kurin eri puolia. Minä olen niin laajasti puhunut lasten
pitämisestä kireällä, että minun ehkä epäillään jättävän huomioon
ottamatta, mihin meitä velvoittaa heidän varhainen ikänsä ja heikko
ruumiinsa. Mutta tämä epäilys on katoava, kun kuulette minua hiukan
pitemmältä: sillä minä olen hyvin taipuvainen ajattelemaan, että
rangaistuksen suuri ankaruus tuottaa vain varsin vähän hyvää, jopa
toiselta puolen suurta vahinkoakin kasvatukselle, ja minä luulen
piankin havaittavan, että _caeteris paribus_[59] niistä lapsista, joita
on eniten kuritettu, tulee harvoin parhaat ihmiset. Kaikki, mihin minä
olen tähän asti pyrkinyt, on siinä, että mikäli ankaruutta tarvitaan,
sitä on käytettävä sitä enemmän, mitä nuorempia lapset ovat, ja kun se
taitavasti sovitettuna on tehnyt vaikutuksensa, on sitä höllitettävä ja
vaihdettava se lempeämpään hallinnan lajiin.

§ 44. Kun vanhemmat ovat tarmokkaalla kädellä tehneet lastensa tahdon
taipuisaksi ja nöyräksi, ennenkuin nämä kykenevät muistamaan, milloin
tuo menettelytapa alkoi, on se näyttävä heistä luonnolliselta ja
vaikuttava heihin myöhemminkin ikäänkuin olisi se tosiaankin aivan
asiaan kuuluvaa, siten estäen kaikki vastustamisen tai nureksimisen
tilaisuudet. Ainoana huolena vain on, että se on alettava ajoissa ja
että sitä on sitten järkähtämättä noudatettava siksi, kunnes pelko
ja kunnioitus ovat tulleet tottumukseksi, niin ett'ei voi huomata
enää pienintäkään vastahakoisuutta heidän mielensä alistuvaisuudessa
ja kerkeässä tottelevaisuudessa. Kun tämä kunnioittavan nöyryyden
tunne on näin saatu kerran syntymään (ja siihen on pyrittävä ajoissa,
tai muutoin maksaa sen istuttaminen lapsiin vaivaa ja lyöntejä sitä
enemmän, mitä kauvemmas se lykätään), niin juuri sen avulla, aina
liittämällä siihen niin paljon suopeutta ja hellyyttä, ett'eivät he
pääse käyttämään niitä väärin, on lapsia vastaisuudessa hallittava
heidän varttuessaan ymmärtävämpään ikään, eikä suinkaan kurituksella,
torumisella ja muilla orjamaisilla rangaistuksilla.

§ 45. Että asia niin on, sen myöntänee jokainen helposti, kun hän
ajattelee, mihin järkiperäisessä kasvatuksessa pyritään ja mistä siinä
on kysymys.

1. Ken ei kykene hallitsemaan taipumuksiaan, ken ei osaa vastustaa
hetkellisen nautinnon tai kärsimyksen houkutuksia tehdäkseen ne
riippuviksi siitä, mitä järki neuvoo hänelle sopivaksi, häneltä
puuttuu hyveen ja ymmärtäväisen toiminnan oikea perustus, ja
häntä väijyy vaara, ett'ei hän koskaan kelpaa mihinkään. Tähän
ohjaamattomalle luonnolle niin vastakkaiseen mielenlaatuun on
sentähden pyrittävä ajoissa, ja tämä tottumus on vastaisen kunnon ja
onnen todellisena pohjana saatava istutetuksi lasten mieleen niin
varhain kuin mahdollista, aina älyn ja käsityskyvyn ensimmäisistä
pilkahduksista lähtien, ja sitä on sittemmin kaikin ajateltavin
keinoin ja toimenpitein niiden vahvistaminen, joille on uskottu heidän
kasvatuksensa valvonta.

§ 46. 2. Mutta jos toiselta puolen lasten mieltä liiaksi taivutetaan
ja nöyryytetään ja jos liian ankaralla kädellä masennetaan ja
murretaan heidän elonhenkiään[60], menettävät he kaiken tarmonsa
ja yritteliäisyytensä ja joutuvat pahempaan tilaan kuin ennen.
Sillä hillittömätkin nuorukaiset, joissa on eloa ja älyä, voivat
joskus ohjautua oikealle tielle ja varttua kunnollisiksi, jopa
merkitseviksikin miehiksi; mutta masentunutta, arkaa ja velttoa mieltä
ja matalaa henkeä voi tuskin koskaan enää kohottaa ja hyvin harvoin
saada kehittymään joksikin. Tämän molemmilta puolin uhkaavan vaaran
välttämisessä kysytäänkin suurta taitoa, ja ken on löytänyt keinon
pitää lapsen henkeä virkeänä, toimeliaana ja vapaana ja kuitenkin
samalla kertaa estää häntä niin paljosta, johon hänen mielensä vetäisi,
ja kiinnittää häntä sellaiseen, mikä on hänelle aluksi epämieluista,
-- ken osaa, sanon minä, sovittaa nämä näennäiset vastakohdat, hän on
minun nähdäkseni päässyt kasvatuksen tärkeimmän salaisuuden perille.

§ 47. Tuo tavallinen, mukava ja nopeasti saavutettu kurittamisen
ja pieksemisen keino, joka on ainoa hallinnan välikappale,
mitä kasvattajat yleensä tuntevat ja minkä he yleensä luulevat
mahdolliseksikaan, on kaikkein sopimattomin kasvatuksessa
käytettäväksi, koska se johtaa molempiin ylempänä mainittuihin
haittoihin, mitkä, kuten olemme osoittaneet, uhkaavat kuin Skylla ja
Kharybdis puolelta tai toiselta turmiota niille, jotka eksyvät oikealta
tieltä.

§ 48. 1. Tällainen rankaisemistapa ei auta meitä pienimmässäkään
määrässä hallitsemaan luontaista taipumustamme antautua ruumiillisen
ja hetkellisen nautinnon valtaan ja välttää kärsimystä mistä hinnasta
tahansa, vaan pikemminkin se sitä edistää, vahvistaen siten meissä
ominaisuutta, joka on juurena ja lähteenä kaikille huonoille teoille ja
elämän säännöttömyyksille. Mikä muu vaikutin kuin ruumiillinen nautinto
ja kärsimys johtaa sellaisen lapsen toimintaa, joka vain selkäsaunan
pelosta ahertaa kirjansa ääressä vastoin tahtoaan tai joka pidättäytyy
syömästä epäterveellistä hedelmää, mistä hän nauttisi? Siten hän vain
tavoittelee suurempaa ruumiillista nautintoa tai välttää suurempaa
ruumiillista kärsimystä. Ja mitä merkitsee tuollaisten vaikutinten
käyttäminen hänen tekojensa ohjaamisessa ja hänen käytöksensä
määräämisessä? Merkitseekö se mitään muuta, sanon minä, kuin sellaisten
periaatteiden ja taipumusten suosimista, jotka meidän tulisi
velvollisuutemme mukaisesti kitkeä pois ja hävittää? Ja sentähden en
voikaan pitää sellaista kuritusta lapselle hyödyllisenä, missä ei häpeä
siitä, että hän saa kärsiä jonkun rikkomuksen takia, vaikuta häneen
enemmän kuin ruumiillinen kipu.

§ 49. 2. Tällainen kurittamistapa synnyttää luonnollisesti
vastenmielisyyttä sitä kohtaan, mitä kasvattajan tulisi
velvollisuutensa mukaisesti opettaa rakastamaan. Ja kuinka helppo
onkaan huomata lasten alkavan vihata sellaista, mitä he aluksi
sietivät, koska he ovat tottuneet sen takia saamaan vitsaa, torumisia
ja huonoa kohtelua! Eikä sitä sovi heihin nähden ihmetelläkään,
kun aikuisiakaan ei moisin keinoin saataisi suostumaan kerrassaan
mihinkään. Ken ei ehdottomasti kyllästyisi viattomaankin ja itsessään
merkityksettömään huvitukseen, jos hänet raastettaisiin siihen lyönnein
tai pahoin puhein silloinkin, kun hänellä ei ole siihen vähintäkään
halua, tai jos häntä säännöllisesti kohdeltaisiin siten aina sen
mukaan, miten hän siihen antautuisi? Sehän on vain luonnollista.
Loukkaavat ja epämiellyttävät sivuseikat tekevät tavallisesti
sietämättömiksi nekin itsessään viattomat asiat, joihin ne liittyvät,
ja vain sen maljan pelkkä näkeminenkin, josta olemme tottuneet
nauttimaan inhoittavia lääkkeitä, saa vatsamme nousemaan kapinaan, niin
ett'ei enää mikään maistu hyvältä siitä juotuna, vaikka malja olisi
kuinka puhdas ja kuinka kaunis tahansa ja vaikka se olisi tehty mitä
kallisarvoisimmista aineista.

§ 50. 3. Tuollainen orjamainen kuri synnyttää orjamaisia luonteita.
Lapsi taipuu ja teeskentelee kuuliaisuutta niin kauvan kuin vitsan
pelko väijyy häntä, mutta kun se on poistunut ja kun hän silmän
välttäessä voi uskoa pääsevänsä asiasta rankaisematta, antaa hän
sitä vapaammat ohjat luontaisille taipumuksilleen, jotka eivät
täten suinkaan heikonnu, vaan päinvastoin vahvistuvat ja kehittyvät
ja edellisen pakon alaisuuden jälkeen puhkeavat tavallisesti sitä
suuremmalla voimalla ilmi; tai:

§ 51. 4. jos äärimmäisyyksiin asti pingoitettu ankaruus pääseekin
voitolle ja kykenee parantamaan säännöllisestä tilasta poikkeavan
hetkellisen häiriön, niin synnyttää se usein sensijaan pahemman ja
vaarallisemman taudin, murtamalla lapsen sielun; ja silloin on meillä
nuoren rasavillin sijasta tarmoton, veltto olento, joka luonnottomalla
säyseydellään saattaa tosin miellyttää typeriä ihmisiä, nämä kun
pitävät ponnettomista, nahjusmaisista lapsista, koska ne eivät melua
eivätkä häiritse heitä millään tavoin, mutta josta lopulta tulee ehkä
yhtä epämiellyttävä kappale ystävilleen, kuin hän on koko elämänsä ajan
pysyvä hyödyttömänä sekä itselleen että muille.

§ 52. Piekseminen ja kaikki muu orjamainen ruumiillinen rankaiseminen
eivät ole sopivia hallintakeinoja niiden kasvatuksessa, joista me
tahdomme tehdä viisaita, hyviä ja jaloja miehiä, ja sentähden on niitä
käytettävä hyvin harvoin ja vain aivan pakottavissa tilaisuuksissa
ja äärimmäisissä tapauksissa. Mutta toiselta puolen on lasten
liehittelemistä lupailemalla heille palkinnoksi kaikenlaista, mistä he
pitävät, yhtä huolellisesti vältettävä. Ken antaa pojalleen omenoita
tai sokerimanteleita tai jotakin muuta sen tapaista, mikä tätä eniten
miellyttää, saadakseen hänet tutkimaan kirjaansa, vahvistaa vain hänen
nautinnonhimoaan ja kasvattaa hänessä sitä vaarallista viettymystä,
jota hänen pitäisi kaikin keinoin kukistaa ja tukahduttaa. Te ette voi
koskaan toivoa opettavanne häntä hallitsemaan sitä, jos te korvaatte
sen rajoituksen, minkä te hänen taipumuksilleen asetatte yhtäällä,
antamalla hänen toivoa tyydytystä toisaalta. Jotta lapsesta tulisi
hyvä, viisas, kunnon mies, on hänen tarpeellista oppia vastustamaan
mielitekojaan ja kieltämään taipumuksensa komeilevaan elämään,
hienosteluun, kitalaen sukoilemiseen, j.n.e., silloin kun hänen
järkensä neuvoo toista ja kun hänen velvollisuutensa käy kokonaan
vastakkaiseen suuntaan. Mutta kun te houkuttelette häntä tekemään
jotakin tarpeellista tarjoamalla hänelle rahaa tai palkitsemalla hänen
vaivannäkönsä kirjan ääressä jonkun makean herkkupalan nautinnolla;
kun te lupaatte hänelle kauniin kaulaliinan tai uuden, hienon puvun,
jos hän suorittaa harvat, pienet tehtävänsä, niin mitä te teette
muuta, pitämällä kaikkea tätä palkintona hänen silmäinsä edessä, kuin
myönnätte kaiken sen kuuluvan juuri niihin hyviin ja oivallisiin
asioihin, joita hänen on tavoiteltava, ja niin yllytätte te hänen
mieltymystään niihin ja totutatte häntä näkemään onnensa juuri niissä?
Saadakseen lapsensa ahkeroimaan kielioppia, tanssia tai jotakin muuta
samanlaista ainetta, jolla ei tule olemaan suurta merkitystä heidän
elämänsä onnelle eikä kelpoisuudelle, käyttävät ihmiset tällä tavoin
väärin palkintoja ja rangaistuksia ja uhraavat heidän hyveensä,
kääntävät heidän kasvatusjärjestyksensä nurin ja opettavat heille
ylellisyyttä, ylpeyttä, ahneutta, j.n.e. Sillä hellittelemällä tuolla
tavoin noita huonoja taipumuksia, joita heidän tulisi rajoittaa ja
poistaa, laskevat he perustuksen tuleville paheille, joita voi välttää
vain masentamalla himonsa ja totuttamalla ne ajoissa tottelemaan järjen
käskyjä.

§ 53. Minä en sano tätä siinä mielessä kuin tahtoisin lapsilta
kiellettäviksi kaikki elämän mukavuudet ja nautinnot silloinkin, kun
ne eivät vaikuta vahingollisesti heidän terveyteensä tai hyveisiinsä.
Päinvastoin: minä tahtoisin, että heidän elämänsä muodostuisi heille
niin miellyttäväksi ja hauskaksi kuin mahdollista ja että he saisivat
täysin siemauksin nauttia kaikesta, mikä voi valmistaa heille viatonta
iloa, kunhan vain pidetään sitä silmällä, että he saavat nämä nautinnot
vain seurauksina siitä kunnioituksen ja suosion määrästä, mikä tulee
heidän osakseen heidän vanhempainsa ja kasvattajansa taholta, ja ett'ei
niitä milloinkaan tarjottaisi tai myönnettäisi heille palkintoina
tästä tai tuosta suoritetusta työstä, jota kohtaan he ovat osoittaneet
vastenmielisyyttä tai johon he eivät olisi ryhtyneet ilman tätä
houkutusta.

§ 54. Mutta jos poistetaan yhtäältä vitsa ja toisaalta nämä pienet
kiihoittimet, jotka heitä miellyttävät, niin mitenkä sitten,
sanottaneen, voidaan lapsia hallita? Kun ei pelkoa eikä toivoa enään
ole, silloin ei kuristakaan enään ole tietoa. Minä myönnän, että hyvä
ja paha, palkinto ja rangaistus ovat järjellisen olennon ainoita
toiminnan vaikuttimia: ne ovat ne kannukset ja ohjat, joilla koko
ihmissuku pannaan liikkeelle ja joilla sitä johdetaan, ja sentähden
on niitä sovitettava lapsiinkin. Sillä minä neuvon heidän vanhempiaan
ja kasvattajiaan aina pitämään mielessään, että lapsia on kohdeltava
järjellisinä olentoina.

§ 55. Minä myönnän siis, että palkinto tai rangaistus ovat asetettavat
lasten valittaviksi, jos aijomme heihin vaikuttaa. Erehdys, jota
minä tarkoitan, on siinä, että tavallisesti käytetyt palkinnot ja
rangaistukset ovat huonosti valittuja. Ruumiilliset kärsimykset ja
nautinnot johtavat minun ymmärtääkseni huonoihin seurauksiin, jos
niistä tehdään ne palkinnot ja rangaistukset, joiden avulla ihmiset
pyrkivät ohjaamaan lapsiansa, sillä, kuten jo aikaisemmin sanoin[61],
ne vahvistavat ja kehittävät vain sellaisia taipumuksia, joita
meidän velvollisuutemme olisi masentaa ja pitää kurissa. Millaisen
perustuksen hyveelle laskette sellaisen lapsen mieleen, jonka
viettymyksen yhteen nautintoon te ostatte tarjoamalla hänelle toista?
Sitenhän vain laajennetaan hänen mielitekojensa piiriä ja opetetaan
niitä suuntautumaan milloin mihinkin. Jos lapsi huutaa jotakin
epäterveellistä ja vaarallista hedelmää, pyritte te tyynnyttämään häntä
antamalla hänelle vahingottomampia makeisia. Se voi kyllä olla hyvä
hänen terveydelleen, mutta se turmelee hänen luonteensa ja saattaa
sen yhä pahempaan epäjärjestykseen. Sillä te muutitte siinä vain
esinettä, mutta sukoilitte yhä hänen mielitekoaan ja myönsitte, että
se oli tyydytettävä, ja siinäpä onkin, kuten olen osoittanut, pahan
juuri; ja siksi, kunnes olette saanut lapsen kykeneväksi kärsimään
tämän tyydytyksen kieltämisen, voi hän pysyä hetken rauhallisena ja
kilttinä, mutta tautia ei ole parannettu. Täten menettelemällä elätätte
ja hellitte te hänessä juuri sitä, mikä on kaiken pahan lähde, mikä
varmasti seuraavassa sopivassa tilaisuudessa puhkeaa uudelleen esiin
yhä suuremmalla voimalla ja mikä herättää hänessä yhä väkevämpiä
mielitekoja ja tuottaa teille yhä enemmän huolta.

§ 56. Ne palkinnot ja rangaistukset, joiden avulla meidän tulee pitää
lapsia järjestyksessä, ovatkin sentähden kokonaan toista laatua, ja
niillä on sellainen voima, että kun ne on saatu kerran toimimaan,
on luullakseni koko tehtävä suoritettu ja vaikeus voitettu. Kunnia
ja häpeä ovat kaikkein voimakkaimpia yllykkeitä mielelle, joka on
kerran saatu panemaan niihin arvoa. Jos te olette kerran saanut lapset
rakastamaan hyvää mainetta ja pelkäämään häpeää ja halveksumista,
silloin olette istuttanut heihin sellaisen perusvoiman, joka
vaikuttaa lakkaamatta ja taivuttaa heitä oikeaan ja hyvään[62]. Mutta
kysyttäneen, miten siinä on meneteltävä.

Minä tunnustan, ett'ei se ensi silmäyksellä näytä suinkaan olevan
vailla vaikeuksiansa, mutta luulen kuitenkin maksavan vaivan
etsiä oikeita keinoja (ja kun ne on löydetty, käyttää niitä) sen
saavuttamiseksi, mitä pidän kasvatuksen suurena salaisuutena.

§ 57. Ensiksikin ovat lapset (ehkäpä aikaisemmin kuin me luulemmekaan)
hyvin herkkiä kiitokselle ja tunnustukselle. He ovat iloisia, jos
heitä pidetään arvossa ja kunniassa, etenkin jos sen tekevät heidän
vanhempansa ja ne, joista he ovat riippuvaisia. Jos sentähden isä
hyväilee ja kehuu heitä, kun he ovat olleet kilttejä, mutta näyttää
heille kylmiä, välinpitämättömiä kasvoja, kun he ovat menetelleet
huonosti, ja jos äiti ja kaikki muutkin henkilöt, jotka heitä
ympäröivät, kohtelevat heitä aivan samalla tavalla, saa se heidät
piankin huomaamaan eroituksen; ja jos tätä herkeämättä jatketaan, en
epäile sen vaikuttavan itsestään enemmän kuin uhkaukset ja lyönnit,
jotka menettävät voimansa heti, kun niitä aletaan alituisesti käyttää,
ja joilla ei ole mitään merkitystä, ell'ei niihin liity häpeän tunne;
ja sentähden onkin niitä vältettävä, eikä turvauduttava niihin muulloin
kuin tässä alempana mainittavassa tapauksessa, kun on jouduttu
äärimmäisyyksiin.

§ 58. Mutta toiseksi, jotta kunnian ja häpeän tunne juurtuisi
sitä syvemmälle ja vaikuttaisi sitä tehoisammin, pitäisi toisten
miellyttäväin tai epämiellyttäväin seikkain säännöllisesti
liittyä näihin erilaisiin tiloihin, ei erikoisina palkintoina tai
rangaistuksina tästä tai tuosta erikoisesta teosta, vaan luonnostaan
kuuluvina ja säännöllisesti joutuvina sille, joka käytöksellään on
ansainnut joko halveksumista tai kiitosta. Kohtelemalla lapsia tällä
tavoin johdetaan heidät mahdollisimman selvästi käsittämään, että
niitä, joita kehutaan ja kunnioitetaan, koska he ovat menetelleet
oikein, kaikki välttämättä rakastavat ja hellivät, ja että he saavat
kaikkea muutakin hyvää juuri siitä syystä; ja toiselta puolen, kun
joku joutuu huonon käytöksensä takia halveksumisen esineeksi eikä
huolehdi hyvän maineensa säilyttämisestä, saa hän väistämättömästi
osakseen välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta, ja kun hän kerran on
tähän asemaan hankkiutunut, seuraa siitä kaiken sen menettäminen,
mikä voisi häntä tyydyttää ja ilahduttaa. Tällä tavoin saatetaan
heidän mielitekojensa esineet edistämään heidän hyveitään, kun
pettämätön kokemus opettaa lapsille jo alusta alkaen, että kaikki,
mistä he pitävät, kuuluu vain niille ja tuottaa nautintoa vain niille,
jotka ovat säilyttäneet hyvän maineensa. Jos te näillä keinoilla
saatte kerran heidät häpeämään vikojaan (enkä minä mielelläni muuta
rangaistusta käyttäisikään) ja pitämään ilonaan muiden kunnioitusta
ja arvonantoa, voitte ohjata heitä minne mielitte, sillä silloin
rakastavat he kaikkia hyveen polkuja.

§ 59. Suurin vaikeus tässä suhteessa tulee ymmärtääkseni palvelijain
typeryydestä ja paheellisuudesta, heitä kun on vaikea estää asettumasta
ristiriitaan isän ja äidin tarkoitusperien kanssa. Jos vanhemmat ovat
moittivasti kohdelleet lapsiaan jonkun virheen takia, löytävät nämä
tavallisesti lohdutusta ja suojaa noiden ajattelemattomain imartelijain
hyväilyistä, ja siten hajoitetaan juuri se, mitä vanhemmat tahtovat
rakentaa. Milloin tahansa isä tai äiti katsoo paheksuen lapseen,
pitäisi kaikkien muidenkin osoittaa hänelle samanlaista kylmyyttä,
eikä kenenkään tulisi rohkaista häntä ennen, kuin anottu anteeksianto
ja virheen korjaaminen ovat palauttaneet sovun ja hankkineet hänelle
entisen arvonannon. Jos tätä menettelytapaa vain järkähtämättä
noudatettaisiin, tarvittaisiin minun luullakseni hyvin vähän lyöntejä
ja torumisia: heidän oma etunsa ja tyydytyksensä opettaisivat
piankin lapsia tavoittelemaan hyväksymistä ja välttämään sellaista
käyttäytymistä, jota he huomaisivat kaikkien tuomitsevan ja josta
he varmaan tietäisivät saavansa kärsiä, vaikk'ei heitä nuhdeltaisi
eikä piestäisikään. Täten opetettaisiin heille vaatimattomuutta
ja häpeäntunnetta, ja he alkaisivat piankin tuntea luontaista
vastenmielisyyttä sitä kohtaan, minkä he havaitsisivat tuottavan
heille kaikkien halveksumista ja välinpitämättömyyttä. Mutta miten
tämä palvelijain taholta uhkaava haitta on korjattava, se täytyy minun
jättää vanhempain oman huolenpidon ja harkinnan varaan. Minä vain pidän
sitä seikkaa hyvin tärkeänä ja niitä hyvin onnellisina, jotka voivat
hankkia ymmärtäväisiä ihmisiä lastensa lähettyville.

§ 60. Alituista pieksemistä ja torumista on sentähden huolellisesti
vältettävä, koska tällainen rankaisemistapa ei milloinkaan kanna
hyviä hedelmiä, mikäli se ei herätä häpeän tunnetta ja synnytä
vastenmielisyyttä sitä rikkomusta kohtaan, joka sitä heille tuotti.
Ja ell'ei suurin osa kärsimystä johdu siitä tietoisuudesta, että
he ovat tehneet väärin, ja siitä tunnosta, että he ovat hankkineet
osakseen parhaiden ystäviensä oikeutetun paheksumisen, parantaa vitsan
tuottama tuska vain osittain asiaa. Se vain peittää hetkiseksi kipeän
kohdan ja kasvattaa siihen nahan, mutta se ei tunkeudu haavan pohjaan;
vilpitön häpeäminen ja paheksumisen pelko ovat ainoat oikeat keinot
lapsen hallitsemiseksi. Niiden yksinään tulisi pidellä ohjaksia ja
kasvattaa lapsia järjestykseen. Mutta ruumiilliset rangaistukset
menettävät välttämättömästi tämän vaikutuksen ja tylsyttävät häpeän
tunteen, jos niitä usein käytetään. Häpeän tunteella on lapsiin nähden
sama asema kuin kainoudella naisiin nähden, sitä kun on mahdoton
säilyttää, jos sitä vastaan usein rikotaan. Ja vanhempain osoittaman
tyytymättömyyden pelko tulee myöskin kokonaan merkityksettömäksi,
jos tämän tyytymättömyyden ulkonaiset merkit pian katoavat ja jos
pari lyöntiä sovittaa täydelleen koko asian. Vanhempain pitäisi
tarkoin harkita, mitkä heidän lastensa rikkomukset ovat kyllin
raskaita ansaitakseen heidän suuttumuksensa ilmaisemisen; mutta kun
kerran heidän tyytymättömyytensä on tullut näkyviin tavalla, johon
sisältyy jo rangaistus, ei heidän pitäisi heti paikalla lieventää
kasvojensa ankaruutta, vaan päästää lapset aikaisempaan suosioonsa
vain vaivoin ja hitaasti, ja lykätä täydellinen sovinto siihen asti,
kunnes heidän kuuliaisuutensa ja tavallista suurempi ansiokkaisuutensa
takaavat heidän parantumisensa. Ell'ei näin menetellä, muuttuu
rangaistus tottumuksen kautta jonkunlaiseksi luonnolliseksi,
itsestään ymmärrettäväksi asiaksi ja menettää kaiken vaikutuksensa;
rikkominen, kuritus ja anteeksianto tuntuvat silloin yhtä selviltä ja
väistämättömiltä kuin että ilta, yö ja aamu seuraavat toisiaan.

§ 61. Hyvästä maineesta huomautan lisäksi vain sen verran, että vaikka
se ei olekaan hyveen oikea perustus eikä mitta (sillä nämähän ovat
tietoisuudessa ihmisen velvollisuuksista ja tyytyväisyydessä, jota hän
tuntee Luojaansa totellessaan ja seuratessaan sen valon opastusta,
minkä Jumala on hänelle antanut, samoin kuin hän on istuttanut meihin
suosion ja palkinnon toivon), niin lähenee se kuitenkin sitä eniten:
sillä kun se on sen arvostelun ja hyväksymisen merkkinä, minkä
muiden ihmisten järki ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kohdistaa
hyveellisiin ja oikeihin tekoihin, on se samalla mitä sopivin opas ja
yllyke lapsille siksi, kunnes he varttuvat kykeneviksi päättämään itse
puolestaan ja löytämään oikean tien oman järkensä avulla.

§ 62. Nämä ajatukset ohjatkoot vanhempien menettelyä heidän
moittiessaan tai kiittäessään lapsiaan. Nuhtelun ja torumisen, joita
heidän rikkomuksiinsa nähden käynee joskus vaivoin välttäminen, pitäisi
tapahtua ei ainoastaan rauhallisin, vakavin ja kiivastumattomin sanoin,
vaan myöskin kahdenkesken ja kenenkään tietämättä, kun taas lasten
tulisi saada ansaitsemansa kiitokset muiden kuullen. Siten tehdään
palkinto kaksinkertaiseksi, kun kehuminen leviää laajemmalle; mutta
jos vanhemmat osoittavat olevansa haluttomia kuuluttamaan julki heidän
virheitänsä, saa se heidät panemaan suurempaa arvoa omaan maineeseensa,
samoin kuin se opettaa heitä sitä huolellisemmin säilyttämään muiden
edullista ajatusta heistä niin kauvan, kuin he luulevat sen omaavansa:
mutta kun he otaksuvat sen menettäneensä jouduttuaan julkisen häpeän
alaisiksi, koska heidän rikkomuksensa on tehty kaikille tiettäviksi,
katoaa heiltä tämä pidäke, ja he välittävät sitä vähemmän muiden
suosiollisista mielipiteistä heidän suhteensa, mitä enemmän he
pelkäävät maineensa jo joutuneen huonoon valoon heidän silmissään.

§ 63. Mutta jos lapsiin nähden noudatetaan oikeata menettelytapaa,
ei tarvitse läheskään niin usein käyttää tavallisia palkintoja ja
rangaistuksia, kuin me luulemme ja kuin yleisestä käytännöstä päättäen
voisi otaksua. Sillä kaikkiin heidän viattomiin hullutuksiinsa,
leikkeihinsä ja lapsellisiin askarruksiinsa on heille jätettävä
täydellinen ja rajoittamaton vapaus, mikäli se on sopusoinnussa sen
kunnioituksen kanssa, jota heidän on osoittaminen läsnäolijoille,
ja on siinä noudatettava mitä suurinta suvaitsevaisuutta. Jos nämä
virheet, jotka ovat pikemminkin heidän ikänsä kuin heidän luonteensa
virheitä, jätettäisiin, kuten tulisi, vain ajan ja hyvän esimerkin
ja kypsyneempien vuosien korjattaviksi, säästyisivät lapset monesta
hyödyttömästä ja huonosti sovitetusta rangaistuksesta, joka joko
ei kykene voittamaan lapsuuden luonnollisia taipumuksia, siten
vähentäen tottumuksen avulla kurituksen voimaa ja tehden sen
toisissa tarpeellisissa tapauksissa tehottomammaksi, tai jos sen
onnistuukin kahlehtia tälle ijälle luontainen hilpeys, on se vain
omiansa turmelemaan sekä ruumiin että hengen sopusoinnun. Jos heidän
leikkinsä synnyttämä melu ja hälinä käykin joskus häiritseväksi tai
sopimattomaksi paikkaan ja seuraan, missä he ovat (ja he voivat olla
vain siellä, missä heidän vanhempansakin ovat), riittää yksi ainoa
isän tai äidin katse tai sana, jos he ovat hankkineet itselleen sen
arvovallan, joka heidän olisi pitänyt hankkia, joko poistamaan heidät
huoneesta tai pysyttämään heidät hiljaa sen aikaa. Mutta tätä hilpeätä
mielenlaatua, jonka luonto on viisaasti liittänyt heidän ikäänsä ja
taipumuksiinsa, tulisi kehittää pitämään yllä heidän eloisuuttansa ja
vahvistamaan heidän voimiansa ja terveyttänsä pikemminkin kuin masentaa
ja kahlita; ja suurin taito onkin muuttaa samalla kaikki, mitä heidän
on tehtävä, leikiksi ja huvitukseksi.

§ 64. Ja tässä sallittakoon minun kosketella erästä seikkaa, joka
minun nähdäkseni on myöskin virheenä nykyään yleisesti seuratussa
kasvatustavassa, nimittäin lasten muistin sälyttämistä kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa kaikenlaisilla säännöillä ja määräyksillä,
joita he eivät useinkaan edes ymmärrä ja jotka he tavallisesti
unohtavat yhtä pian, kuin he ne kuulivatkin. Jos te haluatte saada
heitä tekemään jotakin tai tekemään jotakin toisin, kuin he sen
tekivät, niin milloin tahansa he sen unohtavatkin tai toimittavat
nurin päin, pakottakaa heidät suorittamaan tuo tehtävä yhä uudelleen
ja uudelleen, siksi kunnes se menee täysin hyvin. Täten saavutatte
nämä kaksi etua. Ensiksi näette te siten, voivatko he sitä tehtävää
suorittaa ja voidaanko sitä heiltä kohtuudella vaatia, sillä
useinkin käsketään lapsia tekemään sellaista, mihin he koetettaessa
eivät kykenekään ja mitä heidän välttämättä pitäisi saada oppia
ja harjoitella, ennenkuin heiltä sitä vaadittaisiin. Mutta onhan
kasvattajan paljoa helpompi komentaa kuin opettaa. Toiseksi saavutetaan
siten sekin etu, että saman tehtävän toistaminen tekee sen lopulta
totunnaiseksi, eikä sen suorittaminen enää riipu muistista eikä
ajattelusta, jotka vaativat kypsyneempää järkeä ja ikää kuin lapsilta
voi vaatia, vaan on se tullut heille luonnolliseksi. Niinpä tuntuu
alituisen harjoituksen takia kumartaminen herrasmiehelle, kun tämä
häntä tervehtii, ja katsominen hänen kasvoihinsa, kun tämä häntä
puhuttelee, hyvin kasvatetusta ihmisestä yhtä luonnolliselta kuin
hengittäminen: siihen ei tarvita ajattelemista eikä harkintaa. Kun
olette tällä tavoin poistanut lapsestanne jonkun virheen, olette
poistanut sen ijäksi: ja niin voitte kitkeä ne pois toisen toisensa
jälkeen ja istuttaa sijaan mitä tottumuksia vain tahdotte.

§ 65. Minä olen nähnyt vanhempien kasaavan lastensa niskaan niin paljon
sääntöjä, että noiden pikku raukkojen oli aivan mahdotonta muistaa edes
kymmenettä osaa niistä, vielä vähemmin niitä noudattaa. Mutta siitä
huolimatta rangaistiin heitä sanoin tai lyönnein näiden moninaisten
ja usein varsin sopimattomien määräysten rikkomisesta. Siitä oli
luonnollisena seurauksena, ett'eivät lapset enää kiinnittäneet
huomiotansa siihen, mitä heille sanottiin, koska he kerran selvästi
näkivät, ett'ei huolellisinkaan tarkkaavaisuus, mihin he kykenivät,
riittänyt estämään heitä rikkomasta annettuja määräyksiä ja säästämään
heitä siten ansaituista nuhteista.

Antakaa sentähden pojallenne niin vähän sääntöjä kuin suinkin, ja
mieluummin vähemmän kuin enemmän siitä, mikä näyttää välttämättömän
tarpeelliselta. Sillä jos te tyrkytätte hänelle liian monia sääntöjä,
tapahtuu toinen näistä kahdesta seikasta väistämättömästi: joko täytyy
teidän rangaista häntä hyvin usein, mistä on vain pahoja seurauksia,
koska rangaistus siten muuttuu liian yleiseksi ja tutuksi, tai täytyy
teidän jättää muutamien sääntöjenne rikkomiset rankaisematta, mikä taas
luonnollisesti riistää niiltä kaiken tärkeyden, samoin kuin teidän
arvovaltanne hänen nähdäkseen menettää kaiken pontensa. Antakaa vain
harvoja ohjeita, mutta katsokaa, että niitä tarkoin noudatetaan, kun ne
ovat kerran annetut. Vähäinen ikä tarvitsee vain vähän ohjeita, mutta
kun lapsi varttuu vuosiltaan ja te olette alituisen käytännön kautta
juurruttanut hänen mieleensä yhden säännön, voitte pian lisätä siihen
toisen.

§ 66. Mutta minä pyydän teitä muistamaan, ett'ei lapsia ole
opetettava pelkillä säännöillä, jotka alinomaan haihtuvat heidän
muististaan. Mitä te haluatte heidän välttämättä tekevän, istuttakaa
se heidän mieleensä hellittämättömällä harjoituksella aina milloin
vain tilaisuus tarjoutuu; ja milloin se käy päinsä, toimittakaa
tilaisuuksia itse[63]. Siten synnytätte heissä tottumuksia, jotka
kerran juurtuneina vaikuttavat itsestään helposti ja luonnollisesti
ilman muistin apua. Kuitenkin pyydän saada teroittaa mieliin kahta
varovaisuustoimenpidettä. 1. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että teidän
tulee saada heidät harjoittamaan sitä, mitä te tahdotte tottumukseksi
kehittää, ystävällisin sanoin ja lempein huomautuksin, ikäänkuin
te vain muistuttaisitte heille jotakin, minkä he ovat sattuneet
unohtamaan, eikä suinkaan äkäisin nuhtein ja torumisin, ikäänkuin
olisivat he tahallaan joutuneet syypäiksi rikkomukseensa. 2. Toinen
seikka, josta teidän on huolehdittava, on se, ett'ei teidän tule
yrittää istuttaa liian useata tottumusta yht'aikaa heidän mieleensä,
ell'ette tahdo niiden moninaisuuden tuottavan hämmennystä ja niin
jättää kaikkia keskeneräisiksi. Vasta kun alituinen harjoitus on tehnyt
jonkun seikan heille helpoksi ja luonnolliseksi, ja he suorittavat
sen ilman erikoista harkintaa, vasta silloin voitte siirtyä johonkin
toiseen.

Tällä tavalla opettaa lapsia jatkuvan harjoituksen avulla ja antaa
saman tehtävän toistua yhä uudestaan ja uudestaan kasvattajan valvonnan
ja ohjauksen alaisena siksi, kunnes sen moitteeton suorittaminen
on tullut tottumukseksi, nojaamatta heidän muistiinsa ahdettuihin
sääntöihin, on niin lukuisia etuja puolellaan, miltä näkökannalta
sitä tarkastelemmekin, ett'en voi olla ihmettelemättä (mikäli huonoja
tottumuksia voidaan yleensä jossakin suhteessa ihmetellä), kuinka on
ollut mahdollista jättää se niin kokonaan huomioon ottamatta. Minä
mainitsen tässä vieläkin yhden edun, joka sattuu juuri mieleeni. Tätä
menettelytapaa noudattamalla on meidän helppo nähdä, soveltuuko se,
mitä me lapselta vaadimme, hänen kykyihinsä, ja onko se muutoinkin
sopusoinnussa hänen luonnollisten lahjojensa ja mielenlaatunsa kanssa,
sillä sekin seikka on otettava huomioon oikeassa kasvatuksessa. Me
emme saa toivoa kokonaan muuttavamme heidän alkuperäistä luontoaan
eikä tekevämme hilpeästä lapsesta vakavaa ja mietteliästä tai
raskasmielisestä vilkasta, vahingoittamatta heitä. Jumala on lyönyt
erikoisen leiman eri ihmisten mieliin, joita, niinkuin heidän
ruumiinsakin muotoja, voidaan tosin ehkä hiukan parantaa, mutta joita
on tuskin mahdollista kokonaan muuttaa ja kääntää vastakohdakseen.

Kenellä siis on lasten kasvattaminen huolenaan, hänen tulisi tarkoin
tutkia heidän luontoaan ja kykyjään ja lukuisten kokeiden avulla
ottaa selville, mihin suuntaan ne helposti taipuvat ja mikä heille
soveltuu, sekä myöskin huomata, millaisia heidän synnynnäiset
perusominaisuutensa ovat, miten niitä käy parantaminen ja mihin ne
kelpaavat: hänen tulisi harkita, mitä heiltä puuttuu, kykenevätkö he
hankkimaan sen itselleen ahkeruuden ja omistamaan kokonaisuudessaan
harjoituksen avulla, ja maksaako vaivan sitä yrittää. Sillä useissa
tapauksissa on luonnonkirjojen tarkoituksenmukaisin käyttäminen
kaikki, mitä me voimme tehdä ja mihin meidän tulisi pyrkiä estääksemme
niitä paheita ja vikoja, joihin sellainen luonnonlaatu helpoimmin
viehättyy, ja kehittääksemme kaikkia niitä hyviä puolia, jotka ovat
sille mahdollisia. Kunkin luontaisia taipumuksia pitäisi kehittää
niin pitkälle kuin suinkin käy päinsä; mutta turhaa touhua on koettaa
istuttaa häneen kokonaan toisia, ja mitä on sillä tavalla häneen
väkisin laastaroitu, sopii parhaimmassakin tapauksessa hänelle vain
hyvin huonosti ja kantaa aina pakotetun ja teennäisen kömpelyyden
leimaa.

Teeskentely ei ole, sen myönnän, varhaisen lapsuuden vikoja, eikä omiin
valtoihinsa jätetyn luonnon tuote. Se kuuluu niihin rikkaruohoihin,
jotka eivät kasva villissä, viljelemättömässä erämaassa, vaan
puutarhojen lavoissa, puutarhurin huolimattoman käden ja taitamattoman
hoidon alaisina. Tarvitaan ymmärrystä ja oppia ja jonkunlaista hienojen
tapojen välttämättömyyden tajua, ennenkuin joku taipuu teeskentelyyn,
joka koettaa parantaa luontaisia puutteita ja jolla on aina kiitettävä
tarkoitus miellyttää, vaikka se ei koskaan siinä onnistukaan; mitä
enemmän se ponnistelee näyttääkseen sirolta ja viehättävältä, sitä
kauvemmas se joutuu päämäärästään. Tästä syystä onkin sitä pidettävä
mitä huolellisimmin silmällä, koska se on itselleen kasvatukselle
ominainen virhe, väärään suuntaan kulkeneelle kasvatukselle tosin,
mutta sittenkin sellaiselle, jonka uhriksi nuori väki usein laukeaa,
joko sitten omasta erehdyksestään tai sen valvojiksi asetettujen
henkilöiden huonon käytöksen takia. Jos ken tahtoo tutkia, mistä saa
alkunsa se sirous, joka aina miellyttää, hän huomaa sen johtuvan
siitä luonnollisesta sopusoinnusta, joka vallitsee suoritetun teon
ja sellaisen mielenlaadun välillä, mitä meidän on pakko pitää
olosuhteisiin erikoisesti soveltuvana. Säyseä, ystävällinen, kohtelias
olemus ei voi olla meitä miellyttämättä, missä me sitten joutunemmekin
sen kanssa tekemisiin. Vapaaseen, itseään ja kaikkia tekojaan
hallitsevaan luonteeseen, joka ei ole matala eikä pikkumainen, ei
korskea eikä hävytön, ja jota ei mikään suurempi virhe tahraa, siihen
ihastuu jokainen. Ja teot, jotka luonnollisesti johtuvat tuollaisesta
oivallisesti muodostuneesta luonteesta, miellyttävät meitä myöskin sen
teeskentelemättöminä ilmauksina, ja kun ne ovat ikäänkuin sisäisen
hengen ja sisäisten taipumusten luonnollisia purkauksia, eivät nekään
voi olla muuta kuin vapaita ja pakottomia. Tässä näyttääkin minun
mielestäni olevan syy siihen kauneuteen, joka hohtaa muutamain ihmisten
teoista, joka somistaa kaiken, mihin he ryhtyvät, ja viehättää kaikkia,
jotka tulevat heidän läheisyyteensä, sillä he ovat herkeämättömällä
harjoituksella niin käytöksensä muovailleet ja tehneet kaikki nuo
pienet kohteliaisuuden ja kunnianosoitukset, jotka luonto tai tapa ovat
liittäneet yleiseen seurusteluun, niin helpoiksi itselleen, ett'eivät
ne näytä keinotekoisilta tai tutkituilta, vaan että ne tuntuvat
olevan välittömänä seurauksena mielen lempeydestä ja oivallisista
taipumuksista.

Toiselta puolen on teeskentely kömpelöä ja pakotettua jäljittelyä
sellaisesta, minkä pitäisi oleman väärentämätöntä ja vapaata, ja
siltä puuttuu se kauneus, joka aina liittyy kaikkeen luonnolliseen,
koska siinä on aina olemassa ristiriita ulkonaisen teon ja sisäisen
mielenlaadun välillä, kahdenlainen ristiriita. 1. Joko tahtoo joku
ulkonaisesti osoittaa mielenlaatua, jota hänellä ei sillä hetkellä
todellisuudessa ole, mutta jota hän yrittää pakotetulla käytöksellä
asettaa näkyviin; se tapahtuu kuitenkin niin, että teeskentely, johon
hän itsensä pakottaa, paljastuu: ja niin ihmiset ovat joskus olevinaan
surullisia, iloisia tai ystävällisiä, vaikka he todellisuudessa eivät
sitä ole.

2. Tai eivät he koeta tuoda esille mielialoja, joita heillä ei ole,
vaan ilmaisevat he niitä, joita heillä tosiaankin on, niihin kokonaan
sopimattomalla käytöksellä: tähän kuuluvat yleisessä seurustelussa
kaikki pakotetut eleet, teot, sanat ja katseet, jotka, vaikka
ne onkin tarkoitettu osoittamaan joko heidän kunnioitustaan tai
kohteliaisuuttaan seuralle tai heidän tyytyväisyyttään ja mielihyväänsä
siihen pääsemisestä, eivät kuitenkaan ole enempää tämän kuin tuonkaan
tunteen luonnollisia ja tahattomia ilmauksia, vaan jotka pikemminkin
todistavat yhtä ja toista puutetta tai erehdystä niiden suhteen.
Toisten jäljitteleminen, joka ei eroita, mikä näissä on miellyttävää
tai mikä on erikoista heidän luonteelleen, vaikuttaa tähän usein
suuresti. Mutta kaikenlainen teeskentely, mistä se sitten johtuneekin,
loukkaa aina, koska me luonnostamme vihaamme kaikkea matkittua
ja halveksimme niitä, joilla ei ole mitään parempaa tarjottavana
suosituksekseen.

Vilpitön, muokkaamaton, omiin valtoihinsa jätetty luonto on paljoa
parempi kuin keinotekoinen kömpelyys ja kaikki nuo nurinkurisen
käyttäytymisen opitut temput. Täydellisyyden puute tai joku pieni
virhe ulkonaisessa esiintymisessämme, joka ei vastaa täydellisimmän
sirouden vaatimuksia, jää usein huomaamatta ja arvostelematta.
Mutta missä suhteessa päästämmekään käytökseemme teeskentelyä, heti
leimahtaa se kuin kynttilänä valaisemaan vikojamme, eikä säästä meitä
milloinkaan yleiseltä huomiolta, ilmaistessaan meiltä puuttuvan joko
älyä tai vilpittömyyttä. Tätä seikkaa tulisi kasvattajaan pitää sitäkin
huolellisemmin silmällä, kun se on, kuten jo ylempänä huomautin,
opittu ruma tapa, kun se johtuu väärille teille suuntautuneesta
kasvatuksesta ja kun siihen tekevät itsensä vikapäiksi vain harvat,
jotka haluavat käydä hienoista miehistä ja jotka eivät suinkaan
tahtoisi heitä luultavan tietämättömiksi siitä, mikä on muodikasta ja
sopivaa julkisessa seurustelussa; ja ell'en minä erehdy, saa se usein
alkunsa niiden laiskoista muistutuksista, jotka laativat sääntöjä
ja mainitsevat esimerkkejä, mutta jotka eivät liitä harjoitusta
opetuksiinsa ja pane kasvattejaan toistamaan sitä tai tätä liikettä
silmiensä edessä, korjatakseen mitä siinä sattuisi olemaan sopimatonta
tai pakotettua, siksi kunnes se sujuisi totutun vapaasti ja luontevan
helposti.

§ 67. N.s. hienoja tapoja, joiden tähden lapsia niin usein kiusataan
ja joiden suhteen heidän viisaat hoitajattarensa ja opettajattarensa
jakelevat heille niin monia oivallisia neuvoja, on minun ymmärtääkseni
parempi oppia elävistä esikuvista kuin säännöistä, sillä siten
lapsetkin, jos heitä pidetään loitolla huonosta seurasta, ottavat
ikäänkuin kunnianasiakseen käyttäytyä kauniisti muiden tavalla, kun
he huomaavat heitä siitä arvostettavan ja kehuttavan. Mutta jos tässä
suhteessa olisi havaittavissa jonkunlaista huolimattomuutta eikä poika
nostaisi hattuaan tai kumartaisi kyllin sirosti, saakoon tanssimestari
parantaa tämän vian ja hangata pois kaiken sen luonnollisen karkeuden,
jota hienot ihmiset sanovat moukkamaisuudeksi. Ja kun ei minusta
näytä mikään olevan siinä määrin omiansa antamaan lapsille käytöksen
varmuutta ja notkeutta ja siten tekemään heitä sopiviksi ijäkkäämpiensä
seuraan kuin tanssi, luulen minä olevan parasta opettaa heille tanssia
niin pian kuin he vain kykenevät sitä oppimaan. Sillä vaikka tanssi
edistää oikeastaan vain liikkeiden ulkonaista siroutta, kehittää se
kuitenkin lapsissa, en tiedä miten, miehekkäitä ajatuksia ja miehekästä
esiintymistä enemmän kuin mikään muu. Mutta muutoin en minä tahtoisi
pieniä lapsia kovin kiusattavan kaikenlaisilla hienojen tapojen
turhanpäiväisillä ja keikaroivilla tempuilla.

Älkää olko milloinkaan huolissanne niistä virheistä, jotka tiedätte
ijän parantavan: ja sentähden pitäisi käytöksestä puuttuvan hiotun
kohteliaisuuden, kun ei kohteliaisuutta vain puutu sydämmestä (sillä
sinnehän täytyy teidän istuttaa sitä jo aikaisin), kaikkein vähimmin
huolestuttaman vanhempia lasten ollessa vielä nuoria. Jos olette
osannut täyttää hänen herkän mielensä kunnioittavalla kiintymyksellä
hänen vanhempiaan ja opettajiaan kohtaan, mihin kiintymykseen sisältyy
rakkautta ja arvonantoa ja pelkoa tuottaa heille ikävyyksiä, ja samaten
myöskin kunnioituksella ja hyvällä tahdolla kaikkia ihmisiä kohtaan, on
tämä kunnioitus sellaisenaan opettava hänelle juuri ne ilmaisutavat,
joiden hän havaitsee eniten miellyttävän. Pitäkää hänen sydämmessään
vireillä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden periaatteita, tehkää ne
hänelle niin luontaisiksi kuin voitte tunnustuksella ja kiitoksella ja
kaikella sillä hyvällä, mikä sellaista käyttäytymistä seuraa: ja kun ne
ovat juurtuneet hänen mieleensä ja kun jatkuva harjoitus on ne sinne
lähtemättömiksi lujittanut, niin älkää pelätkö: seurustelun kaunisteet
ja hienojen tapojen ulkonainen sievistys tulevat kyllä aikanaan, jos
lapset, sitten kun he ovat tulleet liian suuriksi ollakseen kauvempaa
hoitajattarensa hoteissa, uskotaan heidän opettajakseen valitun, hyvän
kasvatuksen saaneen miehen käsiin.

Lasten ollessa vielä hyvin nuoria ei tule panna kovin pahakseen
sellaista huolimattomuutta, johon ei liity kopeuden eikä huonon
luonteen merkkejä, mutta milloin ikinä heidän teoissaan niitä ilmenee,
on niitä vastaan heti taisteltava ylempänä esitetyin keinoin. Mitä
minä olen sanonut hienoista tavoista, sitä minä en toivoisi niin
ymmärrettävän, että minun tarkoitukseni olisi ollut kieltää niitä,
jotka siihen pystyvät, hiljalleen muovailemasta lasten liikkeitä ja
käytöstä jo heidän ollessaan aivan nuoria. Heille olisi suureksi
eduksi, jos heillä ensimmäisistä askeleistaan alkaen olisi ympärillään
henkilöitä, joilla olisi taitoa tehdä se ja jotka osaisivat löytää
siihen oikean tien. Minähän valitan vain sitä väärää suuntaa, jota
tässä asiassa tavallisesti käydään. Lapsia, joille ei ole ikinä
opetettu mitään sellaista kuin moitteetonta käytöstä, nuhdellaan usein
(etenkin silloin, kun on vieraita läsnä) siitä, että he ovat siten
tai täten rikkoneet hyviä seuratapoja vastaan, ja samalla vuodatetaan
heidän ylitseen oikea muistutusten ja ohjeiden tulva siitä, mitenkä on
hattua nostettava, mitenkä kumarrus tehtävä, j.n.e. Vaikka asianomaiset
sillä väittävätkin lasta oikaisevansa, niin menettelevät he itse
asiassa enimmältä osaltaan niin peittääkseen omaa häpeäänsä, ja he
sälyttävät kaiken moitteen noiden pikku raukkojen niskaan, joskus
hyvinkin kiivain sanoin, kääntääkseen sen pois itsestään, koska
he pelkäävät läsnäolijain laskevan lapsen huonon käytöksen heidän
huolimattomuutensa ja taitamattomuutensa syyksi.

Sillä mitä lapsiin itseensä tulee, eivät he parane hituistakaan
sellaisista tilapäissaarnoista. Heille täytyy muinakin aikoina
osoittaa, mitä heidän on tehtävä, ja yhä toistuvalla harjoituksella
pitää heitä jo ennakolta totuttaa menettelemään juuri niin, kuin on
soveliasta ja oikein, eikä heitä ole vasta sitten siinä hetkessä
pauhaten ja toruen pakotettava tekemään sellaista, johon heitä ei ole
koskaan totutettu ja josta he eivät edes tiedä, miten heidän olisi
siitä suoriutuminen. Jos heitä tuolla tavoin lakkaamatta vainotaan ja
sätitään, ei heitä suinkaan opeteta, vaan kiusataan ja kidutetaan aivan
hyödyttömästi. Heidät tulisi pikemminkin jättää rauhaan eikä suinkaan
moittia heitä virheestä, joka ei ole heidän virheensä ja jota ei heidän
vallassaan ole parantaa, vaikka heille siitä kuinka puhuisi. Ja paljon
parempi olisikin antaa kypsyneempien vuosien parantaa heidän luontainen
lapsellinen huolimattomuutensa ja yksinkertaisuutensa, kuin alituisesti
syytää heidän niskaansa ansaitsemattomia soimauksia, soimauksia, jotka
eivät opeta, eivätkä voi opettaa heille siroa käytöstä. Jos heidän
luonteessaan on hyviä taipumuksia ja jos heihin on istutettu sydämmen
kohteliaisuutta, hiovat kyllä aika ja kokemus heidän varttuessaan
pois suuren osan sitä karkeutta, joka perinpohjaisemman opetuksen
puutteessa vielä pinnalla näkyy, jos heitä vain kasvatetaan hyvässä
seurassa, mutta jos huonossa, eivät kaiken maailman säännöt eivätkä
mitkään mahdolliset ja mahdottomat rangaistukset kykene tekemään
heitä kohteliaiksi eikä säädyllisiksi. Sillä teidän täytyy pitää
sitä kumoamattomana totuutena, että vaikka heitä miten neuvottaisiin
ja vaikka heille joka päivä tyrkytettäisiin miten oppineita
esiintymissääntöjä tahansa, eniten vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä
kuitenkin se seura, jossa he liikkuvat, ja niiden tavat, jotka ovat
alituisesti heidän lähettyvillään. Lapset (niin, ja aikuiset myöskin)
toimivat parhaasta päästä toisten esimerkin mukaan. Me olemme kaikki
jonkunlaisia kameleontteja, jotka aina muutamme väriämme ympäristömme
mukaan; ei ole siis kummasteltava, vaikka näin menettelevätkin lapset,
jotka ymmärtävät paremmin sen, mitä näkevät, kuin sen, mitä kuulevat.

§ 68. Minä puhuin jo ylempänä eräästä suuresta haitasta, joka
uhkasi lapsia palvelijain puolelta, kun nämä imarteluillaan ja
hellittelyillään taittavat kärjen ja tehon vanhempain nuhteilta
ja siten vähentävät heidän arvovaltaansa[64]; mutta tähän nähden
on olemassa toinenkin suuri epäkohta, ja se johtuu siitä huonosta
esimerkistä, mitä lapset näkevät seurustellessaan alhaisempien
palvelijoiden kanssa.

Mikäli mahdollista, on heidät pidettävä kokonaan loitolla sellaisesta
seurasta, sillä näiden huonojen esikuvien tartunta saastuttaa lapset
hirvittävällä tavalla sekä käytökseen että hyveeseen nähden niin
usein kuin he joutuvat sen ulottuville. Raaoilta tai epäsiveellisiltä
palvelijoilta oppivat he useinkin sellaisia puheenparsia, sellaisia
ilkeitä kujeita ja paheita, joista heillä muutoin ei ehkä olisi ollut
koko ijässään aavistustakaan.

§ 69. On hyvin vaikeata kokonaan poistaa tätä haittaa. Teillä on
varsin hyvä onni, ell'ette satu milloinkaan saamaan raakamaista tai
paheellista palvelijaa ja ell'eivät lapsenne milloinkaan turmellu
heidän kauttaan: mutta sitä vastaan on kuitenkin tehtävä kaikki,
mitä suinkin tehtävissä on, ja lapsia on pidettävä niin paljon kuin
mahdollista vanhempainsa[65] ja niiden henkilöiden seurassa, joiden
huostaan heidät on uskottu. Sitä varten on tuo seura tehtävä heille
mieluisaksi; heille on myönnettävä heidän ijälleen kuuluvaa vapautta ja
itsenäisyyttä, eikä heitä ole heidän vanhempainsa tai kasvattajainsa
läsnäollessa rasitettava tarpeettomilla kahleilla. Jos tämä läsnäolo
on heille samaa kuin vankila, ei käy suinkaan ihmetteleminen, vaikka
he eivät voikaan siitä pitää. Heitä ei saa estää olemasta lapsia,
leikkimästä, menettelemästä lasten tavoin, kunhan vain estetään heitä
tekemästä pahaa; kaikki muu vapaus olkoon heille suotu. Ja jotta heidät
saataisiin pitämään vanhempainsa seurasta, tulisi heidän saada kaikki,
mitä he hyvää saavat, juuri vanhemmiltaan ja juuri heidän käsistään.
Palvelijoita olisi estettävä liehittelemästä heitä antamalla heille
väkeviä juomia, viiniä, hedelmiä, leikkikaluja ja muuta sellaista, mikä
voisi opettaa heitä rakastamaan näiden seuraa.

§ 70. Puhuttuani seurasta tekisi melkein mieleni heittää kynä syrjään
ja lakata vaivaamasta teitä enempää koko asialla: sillä jos se
vaikuttaa enemmän kuin kaikki säännöt, määräykset ja opetukset, tuntuu
kokonaan turhalta haastella laveammin muista seikoista, kun senkään
käsittelemisestä ei lähde melkein mitään hyötyä. Sillä tehän voitte
kysyä minulta piankin: "Mitä on minun tekeminen pojalleni? Jos pidän
hänet aina kotona, on pelättävissä, että hänestä siellä jo nuorena
sukeutuu aikamoinen käskijä ja komentaja; ja jos taas lähetän hänet
ulos, miten on mahdollista estää häntä saamasta tartuntaa niistä
raaoista tavoista ja paheista, jotka ovat nykyään kaikkialla niin
korkeassa muodissa? Talossani on hän ehkä pysyvä viattomampana, mutta
myöskin tietämättömämpänä maailmasta; kun häneltä siellä puuttuu seuran
vaihtelua ja kun hänen täytyy siellä lakkaamatta nähdä samoja kasvoja,
on hän maailmalle joutuessaan joko hyvin saamaton ja arka tai hyvin
itserakas olento".

Minä myönnän sen, molemmilla vaihtopuolilla on haittansa. Jos lapsi
kasvatetaan ulkona, tulee hänestä kylläkin rohkeampi ja kykenevämpi
telmimään ja suoriutumaan pulasta ikäistensä poikien parissa; ja
kilpailu koulutoverien kesken puhaltaa useinkin eloa ja ahkeruutta
nuoriin miehenalkuihin. Mutta kunnes löydätte koulun, missä opettajan
on mahdollista pitää silmällä kasvattiensa tapoja ja missä hän voi
näyttää yhtä hyviä tuloksia heidän mielensä totuttamisesta hyveeseen ja
heidän käytöksensä hiomisesta kauniiksi ja moitteettomaksi, kuin heidän
kielensä harjoittamisesta oppineisiin puheenparsiin, niin kauvan on
teidän pakko myöntää panevanne kummallisen suurta arvoa sanoihin, kun
te pidätte vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kieliä tärkeämpinä
kuin sitä, mikä teki näistä niin kelpo miehiä, ja kun te katsotte
kannattavan panna peliin poikanne viattomuuden ja hyveen hiukkaista
kreikkaa ja latinaa vastaan[66]. Sillä mitä tulee siihen reippauteen
ja eloisuuteen, jonka pojat saavat leikkitoveriensa parissa koulussa
mellastaessaan, sekoittuu siihen tavallisesti niin paljon raakuutta
ja typerää pöyhkeyttä, että on pakko ensin poistaa mielestä kaikki
nuo sopimattomat ja epärehelliset keinot eteenpäin pääsemiseksi
maailmassa ja pestä tyystin pois tämä päällisväri, ennenkuin voi niiden
sijaan istuttaa parempia periaatteita ja sellaisia tapoja, jotka
tekevät lapsesta tosiaankin kunnianarvoisan miehen. Ken ajattelee,
kuinka täydelleen vastakkainen taito elää hyvin ja hoitaa miehen
tavoin tehtäviänsä maailmassa on kaikelle sille pahanilkisyydelle,
petollisuudelle ja nyrkkivallalle, mitä koulupoikain parissa opitaan,
hän tulee varmaankin siihen lopputulokseen, että yksityiskasvatuksen
varjopuolet ovat sentään suunnattomasti siedettävämpiä kuin tuollaiset
saavutukset, ja hän on kotonaan huolehtiva poikansa viattomuuden
ja vaatimattomuuden säilyttämisestä, koska nämä ominaisuudet ovat
läheisempää sukua niille avuille, jotka tekevät lapsesta kelvollisen,
kykenevän miehen, ja koska ne tähtäävät paremmin samaan suuntaan.
Eihän kukaan usko tai edes epäile, että se syrjäinen ja kaino elämä,
jonka ympäröiminä tyttöjä tavallisesti kasvatetaan, tekisi heistä
tietämättömämpiä ja kykenemättömämpiä naisia. Kun he ovat astuneet
maailmaan, antaa seurustelu ihmisten kanssa heille piankin tarpeellisen
varmuuden; ja mitä sen yli on raakaa ja meluavaa, voi varsin hyvin
jäädä poiskin; sillä rohkeus ja lujuus eivät minun käsittääkseni ole
röyhkeydessä ja huonoissa tavoissa.

Hyvettä on vaikeampi saavuttaa kuin maailmantuntemusta, ja jos
nuori mies sen kerran kadottaa, palaa se harvoin takaisin. Arka
saamattomuus ja kokemattomuus, varjopuolet, jotka tavallisesti
omistetaan kotikasvatukselle, eivät ole ensiksikään yksityisopetuksen
välttämättömiä seurauksia, eivätkä toiseksi, vaikka ne sitä
olisivatkin, korjaamattomia vikoja. Pahe on näistä kahdesta sirkeämpi,
samaten kuin vaarallisempikin haitta, ja sentähden on sitä vastaan
ensi sijassa sodittava. Jos tuota ponnetonta pehmeyttä, joka niin
usein veltostuttaa kodin keskuudessa kasvatettuja lellilapsia,
onkin huolellisesti vältettävä, tapahtuu se etupäässä hyveen
takia, jott'ei tuollainen mukautuva luonne joutuisi liian helposti
huonojen vaikutusten valtaan ja päästäisi kokematonta nuorukaista
liian kerkeästi turmeltumaan. Ennenkuin nuori mies jättää isänsä
suojaavan kodin ja poistuu kasvattajansa valvonnan alta, pitäisi hänet
sentähden aseistaa päättäväisyydellä ja tutustuttaa ihmisiin, jotta
hänen hyveensä vahvistuisivat ja jott'ei hän ohjautuisi jollekin
turmiolliselle polulle tai johonkin tuhoisaan kuiluun, ennenkuin
hänellä on riittävä käsitys seuraelämän vaaroista ja ennenkuin hänellä
on tarpeeksi lujuutta ollakseen taipumatta jokaiseen kiusaukseen.
Ell'ei tämä kaikki tapahtuisi juuri sen takia, ei nuoren miehen
ujoudesta ja kokemattomuudesta maailmassa tarvitsisi pitää niin
varhaista surua. Seuraelämä korjaisi ne piankin suurimmaksi osaksi, tai
ell'ei se kävisi kylliksi nopeaan, on vain sitä suurempi syy hankkia
taloon hyvä kasvattaja. Sillä jos on pidettävä huolta siitä, että
lapselle opetetaan miehekästä käytöstä ja varmuutta hyvissä ajoin,
niin on sen pääasiallisimpana tarkoituksena hankkia hänen hyveelleen
suojamuuri sitä aikaa varten, jolloin hän astuu maailmaan omaan
johtoonsa uskottuna.

On sentähden kokonaan nurinkurista uhrata hänen viattomuutensa, jotta
hän seurustelemalla pahantapaisten ja turmeltuneiden poikien kanssa
saisi jonkunlaista itseluottamusta ja hiukan taitoa pitää puoliansa
toisten joukossa, kun tuon tanakkuuden ja omilla jaloillaan seisomisen
päätarkoituksena kuitenkin on hänen hyveensä säilyttäminen. Sillä jos
varmuus ja taitavuus kerran liittyvät paheeseen ja antavat apuansa
hänen huonoille kujeilleen, on hän sitäkin varmemmin hukassa, ja teidän
täytyy hävittää ja nyhtää pois kaikki, mitä hän on saanut tovereiltaan,
tai sitten antaa hänen syöksyä perikatoonsa. Pojat oppivat ehdottomasti
käytöksen varmuutta jouduttuaan ihmisten seuraan, ja se tapahtuu aina
tarpeeksi ajoissa. Vaatimattomuus ja alistuvaisuus sopivat siihen
mennessä paremmin heidän opetukseensa, eikä sentähden olekaan niin
erinomaisesti huolehdittava heidän varustamisestaan itseluottamuksella
jo etukäteen. Eniten aikaa, vaivaa ja uutteruutta vaatii hyveen ja
moitteettoman käytöksen harjoittaminen ja niitä tukevain periaatteiden
istuttaminen heidän mieleensä. Siinä ne ominaisuudet, joilla heidät on
varustettava, ja varustettava niin lujasti, ett'eivät he niitä enää
helpolla menetä. Niitä tarvitsevat he runsain määrin, sillä seuraelämä
on heidän astuttuaan maailmaan kyllä lisäävä heidän kokemustaan ja
varmuuttaan, mutta liiankin kerkeästi vähentävä heidän hyvettään; sitä
tulisi heillä siis olla yllin kyllin, ja suotavaa olisi, että sen teho
tunkeutuisi heidän sielunsa sisimpään.

Miten heitä on valmistettava seuraelämään ja miten heidät on vietävä
maailmaan, kun he ovat saavuttaneet siihen tarpeellisen kypsyyden,
sitä kysymystä tulemme käsittelemään toisessa paikassa. Mutta millä
tavoin joku, joka lähetetään keskelle vallatonta, kirjavaa poikalaumaa
ja joka oppii riitelemään pallopelissä ja pettämään rahanheitossa,
saisi siitä hyötyä kohteliaalle käytökselleen tai toimiälylleen, sitä
en minä kykene käsittämään. Vaikeata on myöskin arvata, mitä avuja
saattaa yleensä oppia sellaiselta leikkitoverien joukolta, minkä koulut
tavallisesti haalivat kokoon kaikenlaisten vanhempien lapsista, jotta
isä tahtoisi niitä niin innokkaasti hankkia pojalleen. Minä olen varma
siitä, että ken kykenee kustantamaan kasvattajan taloonsa, hän on
siellä antava pojalleen siromman käytöksen, miehekkäämmät ajatukset ja
syvemmän käsityksen siitä, mikä on arvokasta ja sopivaa, sekä lisäksi
vielä suuremman tietomääränkin, samoin kuin hän on kehittävä hänet
nopeammin mieheksi, kuin missään koulussa on mahdollista. Tällä minä
en suinkaan tahdo moittia koulujen opettajia tai lukea sitä heidän
syykseen. Onhan olemassa suuri ero parin, kolmen samaan perheeseen
kuuluvan kasvatin ja kuudenkymmenen, kahdeksankymmenen sikin sokin
asuvan pojan välillä, sillä olkootpa opettajan valppaus ja taito kuinka
suuret tahansa, hänen on sittenkin mahdotonta pitää viittäkymmentä
tai sataa oppilasta silmällä kauvemmin kuin heidän kaikkien ollessa
kokoontuneina kouluun; eikä voida myöskään odottaa hänen opettavan
heille menestyksellisesti muuta kuin mikä sisältyy heidän kirjoihinsa,
sillä heidän sielunsa ja tapojensa kehittäminen ja muovaileminen
vaatisi alituista huomiota ja huolellista sovelluttamista kuhunkin
poikaan erikseen, mikä taas on mahdotonta suuremmassa joukossa
ja mikä ei myöskään johtaisi mihinkään tuloksiin (vaikka hänellä
olisikin aikaa tutkia ja korjata kunkin yksityisen erikoisia vikoja
ja huonoja taipumuksia), jos poika olisi useimmiksi tunneiksi päivän
kahdestakymmenestäneljästä jätettävä joko kokonaan omiin hoteisiinsa
tai toveriensa kaikkea muuta voimakkaamman turmelevan vaikutuksen
alaiseksi.

Mutta isät, jotka huomaavat rohkeiden ja hyöriväin ihmisten useinkin
suurimmalla menestyksellä tavoittelevan Onnettaren suosiota, ovat
iloisia nähdessään poikansa jo varhain näsäviisaina ja rehvakkaina,
pitävät tätä lupaavana enteenä siitä, että heidän tulee miehinä käymään
hyvin, ja käsittävät ne kujeet, joilla he kiusaavat koulutovereitaan
tai joita he näiltä oppivat, edistysaskeleiksi elämisen taidossa
ja kyvyssä raivata tiensä maailmassa. Mutta minun täytyy ottaa
vapaudekseni sanoa, että ken laskee poikansa onnen perustukseksi
hyveen ja oivallisen kasvatuksen, hän valitsee ainoan varman ja
taattavan tien. Eivät suinkaan koulupoikain keskuudessa harjoitetut
koirankujeet ja petokset, ei suinkaan heidän raakamainen käytöksensä
toinen toistaan kohtaan, eivät suinkaan ovelasti harkitut suunnitelmat
hedelmätarhan yhteiseksi ryöstämiseksi tee kunnon miestä, vaan
oikeuden, jalomielisyyden ja kohtuullisuuden periaatteet ja niihin
yhtyvä huolellisuus ja ahkeruus: kaikki ominaisuuksia, joita koulupojat
eivät minun luullakseni suurestikaan opi toisiltaan. Ja ell'ei kotona
kasvatettu nuorukainen ole oppinut niitä paremmin, kuin mitä koulussa
olisi ollut hänelle mahdollista, on hänen isänsä onnistunut hyvin
huonosti opettajan valinnassaan. Ottakaa joku poika latinakoulun
huipulta ja toinen samanikäinen miehenalku, jota on kasvatettu
niinkuin häntä on tullut kasvattaa isänsä perheessä, viekää heidät
molemmat hyvään seuraan ja tarkatkaa silloin, kumpainenko käyttäytyy
miehekkäämmin ja kumpainenko puhuttelee vieraita laadullisemmin ja
varmemmin. Tässä jättää luullakseni koulupojan itseluottamus toisen
kokonaan pulaan tai tuottaa hänelle häpeää; ja jos tämä itseluottamus
on sellaista laatua, että se tekee hänet mahdolliseksi vain poikien
seuraan, olisi hänen parempi olla sitä ilman.

Jos saamme uskoa yleistä valitusta, kypsyy pahe nykyaikana niin
nopeaan ja nousee taimelle niin varhain nuorisonkin sydämmessä, että
on mahdotonta estää poikaa joutumasta yhä leviävän tartunnan uhriksi,
jos rohkenemme lähettää hänet suureen lapsilaumaan ja jättää hänen
koulussa hankkimansa seuran valitsemisen joko sattuman tai hänen omien
taipumustensa varaan. Mistä turmiollisista syistä pahe on näinä viime
vuosina alkanut niin suuresti rehoittaa keskuudessamme, ja kenen kädet
ovat sen nostaneet niin ehdottomaan valta-asemaan, sen heitän minä
muiden tutkittavaksi. Minä vain toivon, että ne, jotka valittavat
kristillisen hurskauden ja hyveen yleistä suurta rappeutumista ja
opin ja sivistysharrastusten häviämistä tämän sukupolven ylhäisempien
säätyjen keskuudesta, ottaisivat ajatellakseen, miten nuo hyvät
ominaisuudet voitaisiin korjata entiselleen seuraavan miespolven
aikana. Ja siitä minä olen varma, että ell'ei niiden pohjaksi
lasketa nuorison huolellista kasvatusta ja oikeiden periaatteiden
teroittamista, raukeavat kaikki muutkin yritykset tyhjiin. Ell'ei
kasvavan kansan viattomuudesta, kohtuullisuudesta ja ahkeruudesta
pidetä huolta ja koeteta niitä säilyttää, niin onhan naurettavaa
odottaa, että niillä, joiden on määrä astua vuorostaan näyttämölle,
olisi yllin kyllin kaikkea sitä hyvettä, kykyä ja oppia, joka on
tähän asti tehnyt Englannin niin merkittäväksi maailmassa. Olinpa
lisäämäisilläni siihen vielä urhoollisuudenkin, vaikka sitä onkin
aina pidetty englantilaisten luonnollisena perintöosana. Mitä olen
kuullut kerrottavan eräistä viimeaikaisista meritappeluista[67], sen
laatuisista, ett'ei esi-isillämme ollut moisista aavistustakaan, antaa
minulle tilaisuuden sanoa, että irstaisuus tappaa miesten rohkeuden;
ja kun tapojen höllyys on kalvanut kuluksi oikean kunniantunnon,
pysyy urhoollisuuskin harvoin enää sen jälkeen elossa. Ja minun
luullakseni on mahdotonta esimerkkinä mainita ainoatakaan kansakuntaa,
niin kuuluisa kuin se lie ollutkin urhoudestaan, joka piti yllä
asekunniaansa tai pysyi pelättynä naapureinsa keskuudessa senkin
jälkeen, kun tapojen turmelus oli kerran rikkonut ja hävittänyt kurin
aidat ja pahe paisunut niin mahtavaksi, että se rohkeni näyttäytyä
paljain kasvoin joutumatta häpeään.

Hyve siis, vilpitön hyve, on se vaikea, mutta arvokas päämäärä, johon
kasvatuksessa on pyrittävä, eivätkä suinkaan kerkeä röyhkeys tai jotkut
mitättömät, neuvokkuutta todistavat temput. Kaikkien muiden näkökohtien
ja avujen pitäisi väistyä sen tieltä tai tulla vasta sen jälkeen. Se
on sitä vakavaa ja katoamatonta omaisuutta, josta opettajain ei tulisi
ainoastaan esitelmöidä ja puhua, vaan jota kasvatuksen vaivannäön ja
taidon hedelmänä olisi sydämmiin hankittava ja sinne kiinnitettävä,
eikä ennen levättävä, ennenkuin nuori mies olisi siihen todellisesti
mielistynyt, pannakseen juuri siihen kaiken voimansa, kunniansa ja
ilonsa.

Jota enemmän tässä suhteessa edistytään, sitä helpommaksi käy tie
vuorostaan toisille avuille. Sillä ken on kerran tottunut alistumaan
hyveen käskettäväksi, hän ei ole muissakaan hänen parastaan edistävissä
seikoissa osoittautuva uppiniskaiseksi tai vastahakoiseksi; enkä
minä sentähden voikaan olla antamatta etusijaa säätyläisnuorukaisen
kasvattamiselle kotona, isän valvonnan ja taitavan opettajan johdon
alaisena, koska se on paras ja varmin tie tähän kasvatuksen suurimpaan
ja tärkeimpään päämäärään, kunhan varat sen vain myöntävät ja kun se
on järjestetty niinkuin pitäisi. Sattuuhan harvoin, ett'ei paremmissa
perheissä olisi vaihtelevaa seuraa: poikia olisi totutettava kaikkiin
vieraisiin kasvoihin, joita siellä näkyy, ja saatettava keskustelemaan
lahjakkaiden ja sivistyneiden miesten kanssa niin pian kuin he
siihen kykenevät. Enkä minä ymmärrä, miks'eivät ne, jotka asuvat
maalla, ottaisi heitä mukaansa lähtiessään kohteliaisuusvierailulle
naapuriensa luo. Siitä minä vain olen varma, että isällä, joka
kasvattaa poikaansa kotona, on enemmän tilaisuutta pitää häntä omassa
seurassaan ja johtaa häntä niihin suuntaan haluaa, samoin kuin hän voi
paremmin suojella häntä palvelijain ja alhaisemman kansan turmelevalta
vaikutukselta, kuin mikä olisi ulkona mahdollista. Mutta mitä on
kussakin yksityistapauksessa päätettävä, se täytyy suurimmalta osaltaan
jättää vanhempain ratkaistavaksi aina olosuhteiden ja asianhaarojen
mukaan; minun mielestäni on vain mitä kehnointa taloudenhoitoa se,
ett'ei isä viitsi nähdä vähääkään vaivaa poikansa kasvatuksesta, joka
kuitenkin on paras perintö, minkä hän voi tälle jättää, olkoon hänen
yhteiskunnallinen asemansa sitten mikä tahansa. Mutta jos kaikesta
huolimatta joku vielä ajattelisi, että kotikasvatus tarjoaa liian vähän
seuramahdollisuuksia ja ett'ei taas tavallisissa kouluissa hankittu
seura ole sellaista, joka sopisi säätyläisnuorukaiselle, luulen minä
sentään löytyvän keinoja niin yhtäältä kuin toisaaltakin uhkaavien
haittojen välttämiseksi.

§ 71. Pohtiessani seuran suurta vaikutusta ja meidän kaikkien, mutta
etenkin lasten erinomaista herkkyyttä jäljittelyyn, täytyy minun ottaa
tässä vapaudekseni muistuttaa vanhempia eräästä seikasta, nimittäin
siitä, että ken tahtoo poikansa kunnioittavan häntä ja hänen käskyjään,
hänen täytyy ensin syvästi kunnioittaa poikaansa. _Maxima debetur
pueris reverentia_.[68] Te ette saa tehdä hänen läsnäollessaan mitään
sellaista, jota ette soisi hänen jäljittelevän. Jos satutte vahingossa
tekemään jotakin sellaista, mitä te tahtoisitte pitää virheenä, kun
olisi hänestä kysymys, on hän varmasti vetäytyvä teidän esimerkkinne
turviin, ja vetäytyvä niin hyvin, ett'ei ole lainkaan helppoa päästä
häneen käsiksi ja korjata sitä oikealla tavalla. Jos rankaisette
häntä sellaisesta, mitä hän näkee teidän itsenne harjoittavan,
ei hän suinkaan usko tuon ankaruuden johtuneen hellyydestä häntä
kohtaan ja tarkoittaneen hänen vikojensa parantamista, vaan on hän
päinvastoin taipuvainen tulkitsemaan sen isänsä tuittupäisyydeksi
ja mielivaltaiseksi komentelemisen haluksi, isänsä, joka ilman
pienintäkään syytä tahtoo kieltää pojaltaan juuri sen vapauden ja juuri
ne nautinnot, mitkä hän suo itselleen. Tai jos te väitätte anastamaanne
vapautta vain kypsyneemmille vuosille kuuluvaksi etuoikeudeksi, johon
lapsi ei vielä saa pyrkiä, lisäätte siten vain esimerkkinne voimaa ja
suosittelette hänelle tuota tekoa yhä painokkaammin. Sillä teidän on
aina muistaminen, että lapset ovat olevinaan täysikasvuisia aikaisemmin
kuin luullaan, ja että he pitävät erikoisesti kaatioista, ei suinkaan
niiden mallin tai mukavuuden takia, vaan siitä syystä, että niiden
saaminen merkitsee askelta miehuutta kohti[69]. Mitä minä olen sanonut
isän käyttäytymisestä lastensa läsnäollessa, kohdistuu tietysti myöskin
kaikkiin niihin, joilla on jotakin käskyvaltaa heihin nähden tai joita
isä soisi heidän tavalla tai toisella kunnioittavan.

§ 72. Mutta palatkaamme kysymykseen palkinnoista ja
rangaistuksista[70]. Koska, kuten olen jo sanonut, kaikki
lapsellisuudesta johtuneet teot ja sopimaton käytös ja kaikki, minkä
aika ja ikä varmasti itsestään korjaavat, ovat jätettävät vitsan avulla
rankaisematta, ei tarvitse lainkaan niin usein piestä lapsia kuin
yleisesti tehdään. Jos siihen vielä lisäämme lukemisen, kirjoittamisen,
tanssimisen, vieraiden kielten y.m.s. oppimisen ja myönnämme niille
saman etuoikeuden, on vain hyvin harvoin pakko käyttää lyöntejä ja
väkivaltaa vapaamielisessä kasvatuksessa. Oikea keino lopettaa heille
näitä aineita on herättää heissä rakkautta ja mieltymystä kaikkeen
siihen, mitä tahdotte heidän oppivan, sillä se juuri kiihoittaa heidän
intoaan ja ahkeruuttaan. Enkä minä pidäkään sitä minään vaikeana
tehtävänä, jos vain lapsia kohdellaan niinkuin heitä pitäisi kohdella,
jos ylempänä mainittuja palkintoja ja rangaistuksia huolehtien
käytetään ja jos heitä opetettaessa noudatetaan seuraavia harvoja
sääntöjä.

§ 73. 1. Ei mitään seikkaa, joka heidän on opittava, saisi tehdä
heille taakaksi tai sälyttää heidän suoritettavakseen pakollisena
tehtävänä. Mitä ikinä tuolla tavoin toimeksi annetaan, tulee piankin
kyllästyttäväksi, ja mieli kääntyy siitä pois, vaikka siihen olisi
aikaisemmin ryhdyttykin joko huvitettuna tai välinpitämättömänä.
Pankaapas vain lapsi piiskaamaan hyrräänsä jonakin määrättynä hetkenä
joka päivä, joko hänen sitten tekee mielensä tai ei, vaatikaa
sitä häneltä väistämättömänä velvollisuutena, johon hänen täytyy
kuluttaa niin ja niin monta tuntia joka aamu ja ilta, ja katsokaa,
eikö hän niillä ehdoilla piankin kyllästy kaikkiin leikkeihin. Eikö
täysi-ikäisten laita ole sama? Mitä he tekevät mielellään omasta
tahdostaan, eivätkö he väsy siihen niin, ett'eivät voi sitä enää
sietää, heti kun he huomaavat sitä vaadittavan heiltä velvollisuutena?
Lapset haluavat yhtä hartaasti näyttää, että he ovat vapaita, että
heidän hyvät tekonsa johtuvat heidän omasta tahdostaan, että he ovat
yhtä itsenäisiä ja riippumattomia kuin ken tahansa, ylpeinkin, teistä
täysikasvuisista, ajatelkaa heistä sitten mitä tahdotte.

§ 74. 2. Tästä seuraa, että heitä on harvoin pantava tekemään
sellaistakin, mihin on jo saatu heidät kernaasti suostumaan, muulloin
kuin silloin, kun he tuntevat siihen halua ja taipumusta. Ken pitää
lukemisesta, kirjoittamisesta, soittamisesta, y.m., huomaa kuitenkin
olevan erinäisiä hetkiä, jolloin kaikki tuo ei häntä lainkaan huvita;
ja jos hän silloinkin pakottautuu siihen, vaivaa ja rasittaa hän vain
itseänsä aivan hyödyttömästi. Niin on lastenkin laita. Tätä heidän
mielialojensa vaihtelua tulisi pitää tarkoin silmällä ja tarttua
huolellisesti jokaiseen otolliseen halun ja mieltymyksen hetkeen; ja
ell'eivät he osoittaudu itsestään kyllin usein innokkaiksi työhönsä,
pitää teidän sattuvilla sanoilla herättää heissä sopiva mieliala,
ennenkuin heitä mihinkään pakotetaan. Tätä en minä luule lainkaan
vaikeaksi tehtäväksi ymmärtäväiselle kasvattajalle, joka on tutkinut
hoidokkinsa luonnetta ja nähnyt hiukan vaivaa täyttäessään hänen
päänsä sopivilla ajatuksilla, niin että nämä saavat lapsen pitämään
kulloinkin käsillä olevasta työstä. Tällä tavoin säästetään suuret
määrät aikaa ja vaivaa, sillä lapsi oppii kolme kertaa enemmän silloin,
kun hän on "vireessä", kun hän taas tarvitsee kaksi sen vertaa aikaa
ja ponnistusta, jos hän ryhtyy tehtäväänsä vastahakoisesti tai
jos häntä siihen pakotetaan hänen tahtomattaan. Jos tähän kohtaan
kiinnitettäisiin sellaista huomiota kuin siihen tulisi kiinnittää,
voitaisiin antaa lasten leikkiä niin paljon kuin he jaksavat, ja
kuitenkin jäisi heille kylliksi aikaa oppiakseen sitä, mikä on heidän
ikänsä kykyjen mukaista. Mutta tällaisia seikkoja ei tavallinen
kasvatusjärjestelmä ota huomioonsa, eikä hevillä voikaan ottaa.
Vitsan raaka kuri on rakennettu toisille periaatteille, siinä ei ole
mitään viehätysvoimaa, se ei välitä siitä, millainen on kulloinkin
lasten mieliala, eikä se etsi halun ja taipumuksen otollisia hetkiä.
Ja tosiaan: kun pakotus ja lyönnit ovat herättäneet lapsessa
vastenmielisyyttä hänelle määrättyihin tehtäviin, olisi naurettavaa
odottaa hänen omasta vapaasta tahdostaan jättävän leikkinsä ja
ilomielin hakevan oppimisen tilaisuuksia; jota vastoin, jos asiat
olisivat oikeassa järjestyksessä, minkä tahansa seikan oppiminen,
johon heitä haluttaisiin saada, voisi muodostua heille yhtä paljon
virkistykseksi leikistä, kuin leikkiminen on heille virkistystä
oppimisesta. Ponnistukset ovat samat molemmin puolin. Eikä se seikka
heitä vaivaakaan, sillä he haluavat olla toimessa ja puuhassa, ja
muutos ja vaihtelu on heille luontaista huvitusta. Ainoa eroitus on,
että he siinä, mitä me leikiksi nimitämme, toimivat omin päin ja
käyttelevät ponnistustaan ja voimiaan (joita, sen voitte huomata,
he eivät vähääkään säästä) aivan vapaasti, mutta kun on oppimisesta
kysymys, pakotetaan, käsketään, ajetaan ja raastetaan heitä siihen.
Sepä se tympäisee ja kylmentää heitä jo heti alussa; he kaipaavat
vapauttaan. Mutta saakaapa heidät pyytämään kasvattajaansa opettamaan
heille sitä tai tätä, kuten he usein pyytävät leikkikumppaneitaan,
tämän tarvitsematta heitä käskeä, ja saakaapa heidät vakuutetuiksi
siitä, että he lukiessaankin toimivat yhtä vapaasti kuin tehdessään
mitä muuta tahansa, käyvät he siihenkin käsiksi yhtä kernaasti, eikä
se tunnu lainkaan eroavan heidän muistakaan hommistaan ja leikeistään.
Tällä tavalla, jos sitä huolellisesti noudatetaan, saadaan lapsi
suorastaan haluamaan oppia kaikissa niissä aineissa, mitä hänelle
tahdotaan opettaa. Vaikeimmin on tämä menetelmä, sen myönnän,
sovellutettavissa perheen ensimmäiseen tai vanhimpaan lapseen; mutta
kun hänet on kerran johdettu oikealle tielle, on helppo hänen avullaan
viedä toisia minne tahdotaan.

§ 75. Vaikka onkin epäilemätöntä, että sopivin aika lasten oppia
jotakin on se hetki, jolloin heidän mielensä on vireessä ja taipuu
siihen kernaasti ja jolloin ei henkinen velttous tai ajatuksen
voimakas kiintyminen johonkin muuhun asiaan tee heitä vastahakoisiksi
ja penseiksi, niin on kuitenkin syytä kiinnittää huomiotansa kahteen
seikkaan. 1. Ell'ei näitä hetkiä huolellisesti valvota ja tartuta
niihin heti, kun ne palaavat, tai ell'eivät ne palaa niin usein
kuin pitäisi, ei lapsen opettamista tule silti lyödä laimin eikä
antaa hänen vajota totunnaiseen toimettomuuteen ja tulla siten yhä
haluttomammaksi työhön. 2. Vaikka muiden asiain oppiminen käykin
huonosti silloin, kun mieli joko ei ole vireessä tai askartelee muissa
aatoksissa, on kuitenkin erinomaisen tärkeätä ja ponnistustemme
arvoista opettaa henkeä hallitsemaan itseänsä ja saattaa se
kykeneväksi oman valintansa mukaisesti irtautumaan jonkun seikan
kiihkeästä seuraamisesta ja suuntautumaan helposti ja mielellään
johonkin toiseen, tai milloin tahansa pudistamaan pois kankeutensa
ja tarmokkaasti ryhtymään siihen, mihin järki tai toisten neuvot
kehoittavat. Tähän on lapsiakin totutettava panemalla heidät joskus
kokeelle silloin, kun he ovat velttoja ja haluttomia tai kun joku muu
seikka vetää heidän ajatuksiansa toiseen suuntaan, ja koettamalla saada
heitä kiintymään tarkoitettuun asiaan. Jos henki on näillä keinoin
saatu pysyväisesti hallitsemaan liikkeitään, luopumaan sellaisista
ajatuksista ja askareista, kuin tilaisuus vaatii, ja antautumaan ilman
vastahakoisuutta ja häiriötä uusiin, vähemmän miellyttäviin tehtäviin,
niin merkitsee tämä etu paljon enemmän kuin latina tai logiikka tai
suurin osa siitä, niitä lapsia tavallisesti pakotetaan oppimaan.

§ 76. Koska lapset ovat vilkkaampia ja toimeliaampia siinä ijässä
kuin milloinkaan enää koko elämänsä aikana, ja koska heistä on
yhdentekevää, mitä he askaroivat, kunhan heillä vain on jotakin
askaroimista, olisivat tanssi ja sarkahyppy[71] heistä aivan sama asia,
jos mieltymyksen ja vastenmielisyyden syyt olisivat samat. Mutta jos
lapset tuntevat vastenmielisyyttä sitä kohtaan, mitä me haluaisimme
heille opettaa, on minun huomatakseni ainoana ja suurimpana syynä se
seikka, että heitä pakotetaan siihen, että se tehdään heille työksi,
että heitä sen takia kiusataan ja soimataan ja että he ryhtyvät
siihen vain vavisten ja peläten, taikka jos he taas käyvät siihen
kernaasti käsiksi, heitä pidetään siinä liian kauvan, niin että he
ennättävät siihen kokonaan väsyä: kaikki tuo rajoittaa liiaksi sitä
luonnollista vapautta, jota he niin äärettömästi rakastavat. Ja juuri
tämä vapaushan yksin tuo heidän tavallisiin leikkeihinsä oikean
nautinnon ja viehätyksen. Kääntäkää asia toiselle tolalle ja te
saatte nähdä heidän piankin muuttavan harrastuksensa suuntaa, etenkin
jos heidän edellään käyvät esikuvina ne, joita he kunnioittavat ja
jotka he tunnustavat ylemmikseen. Ja jos se, mitä he näkevät toisten
tekevän, järjestetään niin, että se houkuttelee heitä heidän ikäänsä
ja asemaansa korkeammalle kuuluvana etuoikeutena, saavat kunnianhimo
ja halu päästä yhä edemmäs ja ylemmäs ja tulla niiden kaltaiseksi,
jotka ovat heitä korkeammalla, heidät ryhtymään työhön ja jatkamaan
sitä tarmokkaasti ja iloisina, iloisina siitä, että he ovat käyneet
käsiksi johonkin omasta ehdostaan, eikä tällöin heidän niin suuresti
hellimänsä vapauden säilyttäminen ole heille suinkaan minään pienenä
yllykkeenä. Jos kaikkeen tähän lisätään vielä yleisestä luottamuksesta
ja kunnioituksesta johtuva tyydytys, olen minä taipuvainen luulemaan,
ett'ei tarvita mitään muuta kannustajaa heidän harrastukselleen ja
ahkeruudelleen, sikäli kuin näitä tarvitsee kannustaa. Myönnän kyllä,
että siinä kysytään aluksi kärsivällisyyttä ja taitoa, lempeyttä ja
tarkkuutta ja ymmärtäväistä johtoa. Mutta mitä varten teillä sitten
olisi kasvattaja, ell'ei siinä tarvitsisi vaivaa nähdä? Mutta kun
se on kerran saatu hyvään alkuun, seuraa kaikki muu helpommin kuin
jotakin muuta ankarampaa ja jyrkempää kurinpitotapaa noudattaen.
Eikä minun luullakseni olekaan vaikeata päästä siihen, eikä varmasti
olekaan siellä, missä ei lapsilla ole huonoja esikuvia nähtävissään.
Suurin vaara tässä suhteessa, niin pelkään, johtuu palvelijoista ja
toisista vallattomista lapsista tai sellaisista paheellisista tai
ajattelemattomista ihmisistä, jotka turmelevat lapset sekä omien
huonojen tapojensa näyttämällä huonolla esimerkillä että antamalla
heille yht'aikaa kaksi seikkaa, joita heidän ei tulisi milloinkaan
saada samalla kertaa: tarkoitan hyljättäviä nautintoja ja kiitosta.

§ 77. Samoin kuin lapsia tulisi hyvin harvoin rangaista pieksemällä,
samoin luulen minä alituisesta ja etenkin kiivastuneesta torumisesta
olevan melkein yhtä pahoja seurauksia. Se vähentää vanhempain
arvovaltaa ja lapsen kunnioitusta, sillä minä pyydän teitä aina
muistamaan, että lapset osaavat jo varhain eroittaa kiivastumisen
ja järjen toisistaan; ja niinkuin he eivät voi olla kunnioittamatta
kaikkea, mikä johtuu jälkimmäisestä, samoin oppivat he piankin
halveksimaan edellistä, tai jos se saakin aikaan hetkellistä
pelästystä, laukeaa se pian, ja luontainen taipumus opettaa heidät
helposti ylenkatsomaan sellaisia linnunpelättejä, jotka pitävät kyllä
melua, mutta joita ei järki elävöitä. Kun vanhempain tulee estää lapsia
vain suoranaisista pahoista teoista (joita näiden varhaisemmalla ijällä
esiintyy vain harvoin), pitäisi katseen tai viittauksen riittämän
nuhtelemaan heitä, milloin he sattuvat käyttäytymään sopimattomasti,
tai jos sanoihin olisi joskus turvauduttava, tulisi niiden olla
vakavia, ystävällisiä ja harkittuja ja tulisi niiden selvittää lapselle
hänen virheittensä moitittavuus ja sopimattomuus, mieluummin kuin
ehättää sättimään häntä niistä, sillä muutoin ei lapsi tajua kyllin
perusteellisesti, suuntautuuko vihastuksenne enemmän häneen itseensä
kuin hänen vikoihinsa. Kiivastunut toruminen johtaa tavallisesti
käyttämään raakaa ja rumaa kieltä, ja siitä on lisäksi se paha seuraus,
että se opettaa lapsillekin samanlaista puheenpartta ja antaa sille
jonkunlaisen oikeutuksen: eivätkä he suinkaan häpeä tai aikaile
viskoessaan muille samoja nimityksiä, joita heidän vanhempansa tai
opettajansa ovat heille antaneet, koska heillä on niin hyvää tukea
niiden käyttämisessä.

§ 78. Aavistanpa tässä saavani kuulla tämän vastaväitteen: "Kuinka,
eikö siis lapsia teidän mielestänne saisi milloinkaan lyödä tai torua,
olipa rikkomus mikä tahansa? Sehän olisi samaa kuin vapaiden ohjien
antaminen kaikenlaiselle epäjärjestykselle." Eipä niinkään pahasti
kuin luullaan, kunhan vain on seurattu oikeata suuntaa heidän mielensä
ensimmäisessä muovailemisessa ja ylempänä mainitun kunnioittavan pelon
istuttamisessa heihin vanhempiaan kohtaan. Sillä tarkemmin katsoen on
kyllä jokainen huomaava, että pieksemisestä lähtee vain vähän hyvää,
mikäli sen tuottama kipu on ainoa rangaistus, mitä siinä pelätään tai
tunnetaan, sillä sen vaikutus heikkenee pian, ja sen mukana muisto
siitä. Mutta on kuitenkin olemassa yksi virhe, ja vain yksi, jonka
takia minun nähdäkseni olisi lapsia kuritettava selkäsaunalla, ja se
on uppiniskaisuus tai kapinallisuus. Ja tässäkin soisin asian niin
järjestetyksi, mikäli mahdollista, että selkäsaunan häpeä, eikä sen
tuottama kipu, muodostaisi rangaistuksen tärkeimmän osan. Väärän teon
ja ansaitun kurituksen häpeä on ainoa todellinen hyveelle sopiva
pidäke. Vitsan aiheuttama kipu lakkaa pian ja unohtuu ja menettää
ennen pitkää tottumuksen kautta kaiken peloittavan vaikutuksensa,
ell'ei siihen liity häpeä. Olen kuullut erään ylhäisen henkilön
lapsia pitävän kurissa pelon, että heiltä riisuttaisiin kengät,
yhtä hyvin kuin toisia alituisesti uhkaavan vitsan kauhun. Jotakin
tuontapaista rangaistusta pidänkin parempana kuin pieksemistä, sillä
juuri rikkomuksensa tuottamaa häpeää ja siihen liittyvää epäsuosiota
tulisi heidän pelätä enemmän kuin ruumiillista kipua, jos mielitte
kehittää heissä tosiaankin vapaan ihmisen arvoista luonnetta. Mutta
kovakorvaisuutta ja itsepintaista tottelemattomuutta on taltutettava
voimalla ja lyönneillä, sillä siihen ei ole muuta keinoa. Mitä ikinä
te käskettekin lasta tekemään tai kiellätte häntä tekemästä, joka
tapauksessa on teidän katsottava, että teitä totellaan; siinä suhteessa
ei saa tulla armo eikä vastarinta kysymykseen, sillä kun kerran teidän
välillenne syntyy taidon koetus ja taistelu hallitsevasta asemasta,
mikä tapahtuu heti, kun te käskette jotakin, eikä hän tottele, täytyy
teidän ehdottomasti päästä voitolle, kuinka monta iskua siinä sitten
tarvittaneenkaan, mikäli eivät viittaukset ja sanat auta, ell'ei
tarkoituksenne ole elää siitä lähtien kokonaan riippuvaisena poikanne
oikuista. Erään ymmärtäväisen ja hellän äidin, jonka minä tunsin,
oli sellaisessa tapauksessa pakko antaa vitsaa pienelle tytölleen,
joka oli juuri vast'ikään palannut kotiin imettäjältä, kahdeksan
kertaa peräkkäin samana aamuna, ennenkuin hän sai masennetuksi
lapsen uppiniskaisuuden ja taivutetuksi hänet tottelemaan muutamassa
hyvin helpossa ja mitättömässä asiassa. Jos äiti olisi hellittänyt
aikaisemmin ja pysähtynyt seitsemänteen selkäsaunaan, olisi hän
turmellut lapsen ikipäiviksi ja voimattomilla lyönneillään vain
vahvistanut tämän itsepäisyyttä, jota olisi ollut hyvin vaikea
parantaa myöhemmin; mutta viisaasti pysymällä kerran tehdyssä
päätöksessä taivutti hän tytön mielen ja notkisti hänen tahtonsa,
mikä onkin kaiken kurituksen ja rangaistuksen ainoa tarkoitus; hän
vakiinnutti arvovaltansa kerrassaan horjumattomaksi heti ensimmäisessä
tilaisuudessa ja opetti näin tyttärensä aina jäljestäpäin tottelemaan
ja alistumaan hyvin kernaasti kaikissa asioissa; sillä niinkuin tämä
oli ensimmäinen kerta, niin oli se myös uskoakseni viimeinen, jolloin
hänen oli pakko lyödä lastaan.

Vitsan käyttämistä olisi siis heti ensimmäisessä tarvittavassa
tilaisuudessa jatkettava ja lujennettava hellittämättä siksi, kunnes
on päästy täydellisesti voitolle, ja siten aluksi taivutettava lapsen
mieli ja vakiinnutettava vanhempain arvovalta; sen jälkeen on kyllä
vakava hellyys pitävä sen horjumatta pystyssä.

Jos tätä asiaa oikein ajateltaisiin, tulisivat ihmiset varovaisemmiksi
vitsan ja kepin käyttämisessä, eivätkä enään olisi niin kärkkäitä
pitämään selkäsaunaa ainoana varmana yleiskeinona, jota voi umpimähkään
sovelluttaa kaikkiin tapauksiin, ja kuitenkin on varmaa, että ell'ei
se tee hyvää, tekee se ainakin suurta vahinkoa; ell'ei se tehoa
mieleen ja taivuta tahtoa, niin se vain paaduttaa syyllistä; ja
mitä tuskia hänen onkaan sen takia kärsiminen, kiinnittää se häntä
yhä lujemmin tuohon rakkaaseen uppiniskaisuuteensa, joka hankki
hänelle tällä kertaa voiton ja joka valmistaa häntä vast'edeskin
asettumaan vastarintaan ja toivomaan silloinkin menestystä. Täten
on epäilemättä moni ymmärtämättömällä kurituksella kasvatettu
itsepäiseksi ja pahansisuiseksi, moni, joka muutoin olisi ollut hyvin
taipuisa ja helppo käsitellä. Sillä jos te rankaisette lastanne
ikäänkuin se tapahtuisi vain teidän vihastuksenne aiheuttaneen virheen
kostamiseksi, niin millä lailla vaikuttaa se hänen mieleensä, jota
juuri oli parannettava? Ell'ei hänen virheeseensä yhtynyt itsepäistä
pahansisuisuutta tai niskoittelevaa oikullisuutta, ei mikään siinä
silloin vaatinut niin ankaria iskuja. Lempeä tai vakava huomautus
riittää korjaamaan heikkouden, muistamattomuuden ja tarkkaamattomuuden
hairaukset, eivätkä ne muuta tarvitsekaan. Mutta jos tahtoon olisi
syntynyt suoranainen huono suunta, jos olisi kysymyksessä harkittu,
päätetty tottelemattomuus, ei ole rangaistusta silloinkaan mitattava
sen asian suuruuden tai pienuuden mukaan, missä se ilmeni, vaan sen
vastarinnan mukaan, mikä siihen sisältyy ja mitä se yhä osoittaa
isän määräyksille kuuluvaa kunnioitusta ja alistumista kohtaan; tätä
alistumista on järkähtämättä vaadittava ja selkäsaunaa välihetkin
niin kauvan jatkettava, että se lopulta tehoaa mieleen ja että te
havaitsette totisen surun, häpeän ja tottelemisen aikeen merkkejä.

Tämä vaatii kuitenkin, sen myönnän, jotakin enempää kuin lasten
määräämistä siihen tai tähän työhön ja heidän pieksemistään ilman
sen enempiä mutkia, ell'ei sitä suoriteta, ja suoriteta juuri meidän
mielemme mukaisesti. Se vaatii huolellisuutta, tarkkuutta, huomiokykyä
ja perusteellista lasten luonteiden tutkimista ja heidän hairahdustensa
kaikenpuolista punnitsemista, ennenkuin turvaudutaan sellaiseen
rangaistukseen. Mutta eikö se ole parempi kuin alituinen vitsan
käsitteleminen ainoana hallinnan välikappaleena? Ja eikö ole järjetöntä
käyttää selkäsaunaa kaikissa tapauksissa, sovittaa sitä väärin ja tehdä
siten tehottomaksi tämä viimeinen hyödyllinen parannuskeino silloin,
kun sitä oikein tarvittaisiin? Sillä mitä muuta voi odottaa, kun sitä
käytetään eroituksetta jokaisesta pikku hairauksesta? Kun erehdys
aikamuotojen suhteellisuudessa tai väärin sijoitettu tavu säkeessä
tuottaa ruoskan ankaran rangaistuksen hyvänluontoiselle ja ahkeralle
pojalle yhtä varmaan, kuin tahallinen rikkomus jollekin uppiniskaiselle
ja turmeltuneelle veijarille, niin mitenkä voidaan sellaisen
kuritustavan odottaa tekevän hyvää vaikutusta mieleen ja ohjaavan
sitä oikealle tielle? Ja sehän on kuitenkin se ainoa asia, josta on
pidettävä huolta; kun siihen on päästy, tulee sen mukana kaikki muu
itsestään, mitä vain halutaan.

§ 79. Missä ei tahdon väärää suuntaa ole korjattava, siinä ei siis
lainkaan tarvita lyöntejä. Kaikki muut hairaukset, joista huolimatta
mieli pysyy oikealla tolalla eikä kiellä isän tai kasvattajan hallintaa
ja arvovaltaa, ovat vain erehdyksiä, ja ne voi useimmiten jättää
kokonaan huomioonottamatta; tai jos niihin kiinnitetään huomiota,
eivät ne tarvitse muuta kuin neuvon, ohjauksen ja moitteen lieviä
parannuskeinoja siihen asti, kunnes niiden jatkuva ja tahallinen
halveksunta osoittaa, että vika on itsessään mielenlaadussa ja että
ilmeinen tahdon turmeltumus on heidän tottelemattomuutensa juurena.
Mutta milloin tahansa ilmenee uppiniskaisuutta, joka on avonaista
uhmailua, ei _sitä_ saa sivuuttaa ilman muuta eikä lyödä laimin, vaan
on se heti ensi kerran esiintyessään masennettava ja tukahdutettava;
siitä vain on pidettävä huolta, ett'ei tapahdu erehdystä ja että
kysymyksessä on tosiaankin uppiniskaisuus, eikä mikään muu.

§ 80. Mutta koska nyt rankaisemisen, erittäinkin pieksemisen,
tilaisuuksia on vältettävä niin paljon kuin mahdollista, arvelen
minä, ett'ei asioita olisi usein päästettävä niin pitkälle. Jos
mainitsemani kunnioittava pelko on kerran saatu herätetyksi, riittää
useimmissa tapauksissa pelkkä katsahduskin. Eikä tosiaan pitäisikään
nuorilta lapsilta vaatia samaa käytöstä, vakavuutta ja uutteruutta
kuin kypsyneemmiltä ihmisiltä. Heidän täytyy antaa, kuten sanottu,
toimitella ijälleen ominaisia hullunkurisia ja lapsellisia askareita,
panematta niihin mitään huomiota. Tarkkaamattomuus, huolettomuus ja
hilpeys ovat sen ijän tunnusmerkkejä. Minun ymmärtääkseni ei esittämäni
ankaruuden pitäisi ulottuman niin sopimattomalla ajalla tapahtuvaan
kahlintaan. Eikä ole sellaisia tekoja liian kerkeästi selitettävä
uppiniskaisuudeksi eikä pahanilkisyydeksi, jotka ovat heidän ikänsä
tai luonnonlaatunsa välittömiä tuotteita. Sellaisten hairausten
sattuessa on heitä tuettava ja autettava paranemaan niinkuin heikkoja
ihmisiä, jotka potevat jotakin luonnollista sairautta; ja vaikka
heitä onkin varoitettu, ei jokaista uusiintumista ole kuitenkaan
laskettava täydelliseksi välinpitämättömyydeksi eikä heitä heti
paikalla kohdeltava uppiniskaisina. Heikkouden virheitä ei tosin
tulisi koskaan lyödä laimin eikä jättää huomaamatta, mutta ell'ei
tahto niihin suoranaisesti liity, ei niitä myöskään tulisi koskaan
liioitella eikä kovin ankarasti moittia, vaan lempeällä kädellä ojentaa
aina ajan ja ijän mukaan. Tällä tavoin oppivat lapset näkemään, mikä
kussakin rikkomuksessa on erikoisesti loukkaavaa, ja siten sitä
välttämään. Se auttaa heitä pitämään tahtonsa oikealla tolalla, ja
siinäpä onkin asian tärkein kohta, sillä he huomaavat, että se varjelee
heitä kaikesta vakavammasta tyytymättömyydestä ja että he kaikissa
muissa hakauksissaan saavat osakseen pikemmin hellää huolenpitoa ja
apua kuin kasvattajansa ja vanhempainsa suuttumusta ja kiivastuneita
soimauksia. Estäkää heitä paheista ja paheellisista taipumuksista, ja
he tulevat yleensä eri ikäkausinaan käyttäytymään tavalla, joka sopii
juuri siihen ikään ja seuraan, missä he säännöllisesti liikkuvat;
ja sen mukaan kuin he varttuvat vuosissa, sikäli varttuvat he myös
tarkkaavaisuudessa ja uutteruudessa. Mutta jotta sanoillanne olisi aina
painoa ja arvoa, jos te jossakin tilaisuudessa sattuisitte kieltämään
häntä jostakin, vaikkapa lapsellisestakin, puuhasta, täytyy teidän
olla varma voitostanne eikä antaa hänen pitää omaa päätänsä[72].
Mutta kuitenkin sanon minä, että minun nähdäkseni tulisi isän vain
harvoin käyttää arvo- ja käskyvaltaansa näissä tapauksissa tai yleensä
muissa kuin sellaisissa, joissa ilmenee selvää taipumusta paheellisiin
tottumuksiin. Minun ymmärtääkseni on olemassa parempia keinoja niiden
voittamiseksi, ja lempeä, järkeen vetoava suostuttelu vie useimmiten
paljoa parempiin tuloksiin, kunhan vain olette ensin alistanut heidät
tottelemaan tahtoanne.

§ 81. Kummastellaan ehkä, kun minä puhun järkeen vetoavasta
keskustelusta lasten kanssa, mutta sitenkään en voi olla pitämättä
sitä oikeana menettelytapana heidän suhteensa. He ymmärtävät sitä
yhtä varhain kuin puhuttua kieltäkin, ja ell'en ole väärin huomannut,
ovat he hyvin mielissään, jos heitä kohdellaan järkevinä olentoina,
aikaisemmin kuin tavallisesti luullaan. Tällaista ylpeyttä olisi heissä
edistettävä ja tehtävä siitä, niin paljon kuin mahdollista, tehoisin
välikappale heidän ohjaamisekseen.

Mutta kun minä puhun järkeen vetoavasta keskustelusta, tarkoitan vain
sellaista, joka on sovitettu lapsen kykyjen ja ymmärryksen mukaan.
Eihän kukaan voi ajatella, että kolmen tai seitsemän vuotiaan pojan
kanssa olisi väiteltävä niinkuin täysikasvuisen miehen. Pitkät
selittelyt ja filosofiset järkeilyt hämmästyttävät ja hämmentävät
vain parhaassakin tapauksessa lapsia, eivätkä ole suinkaan heille
opiksi. Kun minä siis sanon, että heitä on kohdeltava järkevinä
olentoina, tarkoitan minä, että teidän on saatava heidät käytöksenne
lempeydellä ja kurituksennekin maltillisuudella käsittämään, että
mitä te teette, on ensiksikin järkevää teidän puoleltanne ja sitten
hyödyllistä ja tarpeellista heille, ja ett'ette te suinkaan minkään
oikun, intohimon tai päähänpiston johtamana käske heitä tekemään tätä
tai kiellä heitä ryhtymästä tuohon. Sen he kykenevät ymmärtämään, eikä
ole olemassa ainoatakaan hyvettä, mihin heitä olisi kehoitettava, eikä
ainoatakaan hairausta, mistä heitä olisi varjeltava, joista ei heille
minun nähdäkseni voisi muodostua järkisyihin perustuvaa vakaumusta;
mutta näiden järkisyiden tulee olla sellaisia, että heidän ikänsä ja
käsityskykynsä ovat niiden tasalla, ja ne tulee aina esittää muutamin
harvoin ja selvin sanoin. Perustuksia, joille erilaiset velvollisuudet
ovat rakennetut, ja oikeuden ja vääryyden lähteitä, joista nämä
kumpuavat, ei voitane ehkä niinkään helposti tehdä tajuttaviksi
täysikasvuisten ihmisten ymmärrykselle, koska nämä eivät ole tottuneet
irroittamaan ajatuksiaan yleisesti hyväksytyistä mielipiteistä. Paljoa
vähemmän kykenevät lapset seuraamaan kaukaa haettujen periaatteiden
tukemaa järkeilyä. He eivät jaksa käsittää pitkien johtopäätelmien
voimaa. Järkisyiden, jotka heihin tehovat, tulee olla aivan ilmeisiä,
niiden tulee olla heidän ajatustensa tasalla ja niitä pitää voida
ikäänkuin tuntea ja kosketella, jos niin saan sanoa. Mutta jos pidetään
silmällä heidän ikäänsä, luonnettaan ja taipumuksiaan, ei ole koskaan
puuttuva perusteluja, jotka riittävät heitä vakuuttamaan. Ell'ei
olisi muuta johonkin tilaisuuteen sopivampaa järkisyytä, niin tämän
he ainakin ymmärtävät, ja tämä kykenee pidättämään heitä sellaisista
hakauksista, joihin kannattaa kiinnittää huomiota, nimittäin että he
siten tuottaisivat häpeää ja epäsuosiota itselleen ja mielipahaa teille.

§ 82. Mutta yksinkertaisin, helpoin ja tehokkain kaikista keinoista,
joilla lapsia voidaan opettaa ja heidän tapojansa muovata, on
asettaa heidän silmiensä eteen esimerkkejä kaikesta, mitä tahdotaan
heidän tekevän ja mitä karttavan; jos niitä osoitetaan heille
heidän tuntemainsa henkilöiden käytöksessä ja niihin samalla
liitetään joitakin mietteitä sen tai tämän teon kauneudesta tai
sopimattomuudesta, on niillä enemmän voimaa herättää heidän
jäljittelyhaluaan tai taas estää heitä siitä, kuin millään puheilla,
joita heille voitaisiin pitää. Hyveitä ja paheita ei voida sanojen
avulla saada niin selvästi heidän tajuntaansa kuin mitä muiden ihmisten
teot heille näyttävät, kun te samalla ohjaatte heidän huomiokykyänsä ja
kehoitatte heitä tarkkaamaan tätä tai tuota hyvää tai huonoa piirrettä
heidän esiintymisessään. Ja monen hyvään tai huonoon käyttäytymiseen
kuuluvan seikan kauneutta tai rumuutta käy paremmin oppiminen muiden
esimerkistä, ja se tekee lapsiin syvemmän vaikutuksen kuin mitkään
säännöt tai ohjeet, mitä heille voitaisiin siitä asiasta antaa.

Tätä menettelytapaa ei ole kuitenkaan noudatettava vain lasten ollessa
nuoria, vaan on sitä jatkettava niin kauvan kuin he ovat toisen
huolenpidon ja johdon alaisina; niin, enkä minä tiedä, vaikka se olisi
paras keino, johon isä voi turvautua jokaisessa tilaisuudessa niin
kauvan kuin hän sopivaksi havaitsee ja kuin hän haluaa korjata jotakin
kohtaa poikansa käyttäytymisessä, sillä mikään ei vajoa niin helposti
ja niin syvään ihmisen mieleen kuin esimerkki. Ja niitä vikoja, joita
he mahdollisesti joko eivät huomaa itsessään tai joita he eivät viitsi
korjata, niitä eivät he voi olla paheksumatta ja häpeämättä, kun ne
esiintyvät heidän nähtensä toisissa.

§ 83. Mitä taas pieksemiseen tulee, niin voitaneen epätietoisena kysyä,
että kun siihen kerran on pakko turvautua viimeisenä apuneuvona,
milloin se on tapahtuva ja kenen tehtäväksi se jää, onko siihen
ryhdyttävä heti rikkomuksen satuttua, silloin kun se vielä on tuoreessa
muistossa ja ikäänkuin kuumimmillaan, ja tuleeko vanhempain itsensä
antaa lapsilleen vitsaa? Ensimmäiseen kohtaan nähden olen minä sitä
mieltä, ett'ei siihen olisi ryhdyttävä heti paikalla, jott'ei siihen
sekaantuisi liiallista kiivautta ja jott'ei se siten, vaikka se
käykin yli oikean suhdan, menettäisi tarpeellista vaikutustaan, sillä
lapsetkin huomaavat, milloin me teemme jotakin kiivastumuksissamme.
Mutta kuten olen jo aikaisemmin sanonut, se vaikuttaa heihin
voimakkaimmin, mikä näyttää aivan tyynesti johtuvan heidän vanhempainsa
järkevästä harkinnasta, eivätkä he suinkaan ole sitä eroittamatta.
Mitä seuraavaan kohtaan tulee, niin jos teillä on joku ymmärtäväinen
palvelija, joka siihen kelpaa ja jonka tehtävänä on valvoa lapsenne
käytöstä (jos teillä on erityinen kasvattaja, on asia itsestään
selvä), luulen minä olevan parasta, että kuritus lähtee viipymättä
ja toisen kädestä[73], vaikka vanhemmat ovatkin sen määränneet ja
vaikka heidän pitäisikin olla sen toimittamista katsomassa; siten
säilyy vanhempain arvovalta, ja lapsi kääntää kärsimänsä kivun
synnyttämän vastenmielisyyden pikemmin siihen henkilöön, joka sen
hänelle välittömästi aiheutti. Sillä minä toivoisin, että isä löisi
vain harvoin lastaan ja silloinkin aivan välttämättömyyden pakosta
ja viimeisenä keinona; mutta silloin on ehkä parasta tehdä se sillä
tavoin, ett'ei lapsi sitä niin aivan pian unohda.

§ 84. Mutta kuten olen jo sanonut, piekseminen on huonoin ja sen
vuoksi viimeisenä käytettävä keino lasten rankaisemiseksi, ja siihen
on turvauduttava vasta äärimmäisissä tapauksissa, kun on ensin kaikkia
lempeämpiä keinoja koetettu ja huomattu ne tehottomiksi; kun tätä
pidetään tarkoin silmällä, tarvitaan hyvin harvoin lyöntejä. Sillä
kun ei ole otaksuttavissa, että lapsi usein, jos ensinkään, nousisi
isänsä selvää käskyä vastaan jossakin erikoisessa asiassa, ja kun ei
isä käytä ehdotonta valtaansa järkähtämättömästi määräilläkseen joko
lapsellisia tai itsessään samantekeviä askarruksia, joiden suhteen
hänen poikansa tulee saada olla oraassa vapaudessaan, tai hänen
opiskelujaan ja edistysaskeleitaan, joihin nähden ei ole minkäänlaista
pakkoa harjoitettava, jäävät estettäviksi vain ne muutamat pahankuriset
teot, joissa lapsi voi osoittaa uppiniskaisuutta ja joiden takia hän
siis voi ansaita selkäsaunan; ja niin esiintyy vain hyvin harvoja
sellaisia tilaisuuksia, että tätä kuritustapaa on pakko käyttää isän,
joka ajattelee tarkoin tätä asiaa ja järjestää lapsensa kasvatuksen
niin kuin se tulisi järjestää. Mihin paheisiin voi lapsi ensimmäisenä
seitsemänä ikävuotenaan joutua syylliseksi, ottamatta lukuun
valehtelemista ja erinäisiä pahanilkisiä kujeita, kun niiden jatkuva
harjoittaminen vie hänet isän suoranaisen kiellon johdosta siihen,
että hänet tuomitaan uppiniskaisuudesta ja että häntä rangaistaan
selkäsaunalla? Jos jokaista paheellista taipumusta käsiteltäisiin
niin kuin sitä pitäisi käsitellä jo sen ensi kertaa ilmestyessä ja
vaikuttaessa, aluksi kummastelemalla, ja sitten, jos se yhä toistuu,
jälleen saattamalla lapsi hämmennyksiin isän ja kasvattajan ja koko
hänen ympäristönsä ankaralla ilmeellä ja kohtelemalla häntä sen
epäsuosion mukaisesti, johon hän on joutunut, ja jatkamalla tätä
menettelyä siksi, kunnes hän oppii tajuamaan vikansa ja häpeämään
sitä, niin luulisin minä, ett'ei muuta kuritusta tarvittaisikaan ja
ett'ei ainakaan olisi mitään syytä päätyä pieksemiseen. Sellaisen
rankaisemisen välttämättömyys on tavallisesti seurausta aikaisemmasta
suvaitsevaisuudesta ja leväperäisyydestä: jos paheellisia taipumuksia
valvottaisiin tarkoin jo alusta alkaen ja jos niiden aiheuttamia
ensimmäisiä hairauksia yritettäisiin korjata mainituilla lempeämmillä
keinoilla, olisi meidän harvoin pakko taistella useampaa kuin yhtä
pahaa vastaan kerrallaan, ja siitäkin suoriuduttaisiin helposti
ilman melua ja huutoa, tarvitsematta turvautua niin armottomaan
kurittamismuotoon kuin selkäsaunaan. Sillä tavoin voitaisiin ne nyhtää
pois yksi toisensa jälkeen sen mukaan kuin ne ilmenevät, eikä niiden
olemassaolosta jäisi vähintäkään merkkiä eikä muistoa. Mutta kun me
hemmoittelemalla pienokaisiamme ja aina noudattamalla heidän oikkujansa
päästämme heidän vikansa kasvamaan suuriksi, siksi kunnes ne istuvat
lujassa ja esiintyvät ylen lukuisina ja kunnes niiden rumuus täyttää
meidät häpeällä ja huolella, silloin olemme kärkkäitä turvautumaan
auraan ja äkeeseen; mutta lapion ja kuokan täytyy upota syvään
tavatakseen juuret, ja kaikki voima, taito ja uutteruus, mitä meillä
on käytettävänämme, riittää tuskin puhdistamaan rikkaruohon peittämän,
turmeltuneen taimitarhan ja pelastamaan meille vaivaimme palkinnoksi
joitakin toiveita hedelmistä hedelmien aikaan.

§ 85. Jos tätä menettelytapaa noudatetaan, säästyy sekä isältä
että lapselta alituisesti toistettujen määräysten ja moninaisten
tekemistä ja jättämistä koskevien sääntöjen vaiva. Sillä minä
olen sitä mieltä, ett'ei ainoatakaan niistä teoista, jotka vievät
paheellisiin tottumuksiin (ja vain näihin nähdenhän tulisi isän
käyttää arvo- ja käskyvaltaansa), kiellettäisi lapsilta, ennenkuin
he ovat osoittautuneet niihin vikapäiksi. Sillä ell'ei tuollainen
ennenaikainen suojeleminen teekään mitään pahempaa, edistää se
kuitenkin sikäli sellaisten tekojen oppimista ja suvaitsemista, että
se otaksuu lasten voivan joutua niihin syyllisiksi, vaikka nämä
mahdollisesti olisivat olleet paremmassa turvassa, ell'eivät olisi
tienneet sellaisia hairahduksia olevan olemassakaan. Ja paras keino
hillitä heitä on, kuten olen jo maininnut, osoittaa kummastusta ja
hämmästelyä silloin, kun ensi kerran huomataan lapsen tekevän jotakin,
jossa ilmenee taipumusta paheeseen. Kun hänet esimerkiksi tavataan
ensi kerran valehtelemasta tai tekemästä jotakin pahanilkistä kujetta,
tulisi ensimmäiseksi parannuskeinoksi puhua hänelle siitä jonakin
eriskummallisena, hirvittävänä seikkana, jota ei kukaan olisi uskonut
hänen voivan tehdä, ja siten saada hänet sitä häpeämään ja karttamaan.

§ 86. Epäilemättä tehdään minulle tässä se huomautus, että mitä kaikkea
minä kuvittelenkaan lasten taipuisuudesta ja näiden lempeämpien,
häpeään ja kiitokseen perustuvien keinojen erinomaisuudesta, on
kuitenkin monta lasta, jotka eivät koskaan ahkeroi kirjojensa ääressä
eivätkä huoli muustakaan, mitä heidän tulisi oppia, ell'ei heitä siihen
vitsalla pakoteta. Tämä, pelkään minä, on tavallisten koulujen ja
yleisen tottumuksen puhetta, ne kun eivät ole milloinkaan sallineet
mitään omista säännöistään poikkeavaa koeteltavan niin kuin sitä
pitäisi koetella, ja sellaisissa paikoissa, missä sen vaikutuksia
voitaisiin tarkata. Miksikä muutoin tarvitsee latinan ja kreikan opetus
avukseen vitsaa, kun ranskan ja italian opetus ei sitä tarvitse? Lapset
oppivat tanssimaan ja miekkailemaan ilman pieksemisiä, niin, jopa
laskentoa, piirustusta y.m.s. ahkeroivat he aivan riittävästi ilman
selkäsaunaa: mikä saattaisi herättää sen otaksuman, että latinakoulujen
vaatimuksissa tai siellä käytetyissä opetustavoissa on jotakin outoa,
luonnotonta ja vastenmielistä sille ijälle, niin että lapset eivät voi
siihen suostua ilman patukan pakkoa, ja huonosti vielä silloinkin;
toiselta puolen taas voisi myöskin ajatella sitä täydelliseksi
erehdykseksi, ett'ei muka näitä kieliä voitaisi opettaa lapsille ilman
lyöntien apua.

§ 87. Mutta vaikka otaksuisimmekin olevan muutamia niin huolimattomia
ja laiskoja lapsia, ett'ei heitä saada oppimaan mitään ylempänä
esitetyillä lempeämmillä keinoilla (sillä meidän täytyy myöntää,
että on olemassa kaikenlaisilla luonteilla varustettuja lapsia),
niin ei siitä kuitenkaan seuraa, että tuota raakaa keppikuria
on sovitettava kaikkiin. Eikä voida ketään päättää hallinnan
lievempiin menettelytapoihin mahdottomaksi, ennenkuin niitä on
perinpohjaisesti koeteltu hänen suhteensa; mutta ell'eivät ne taivuta
häntä ponnistamaan tarmonsa takaa ja tekemään kaikkea, mihin hänen
voimansa yltävät, silloin emme me enään etsi puolusteluja sellaiselle
härkäpäälle. Selkäsauna on sopiva apuneuvo sellaisessa tapauksessa,
mutta selkäsauna, joka toimitetaan toisin, kuin mikä on yleisenä
tapana. Lasta, joka ehdoin tahdoin on välittämättä kirjastaan ja
joka itsepintaisesti kieltäytyy tekemästä sellaista, minkä hän voi
tehdä ja mitä hänen isänsä nimenomainen vakava käsky on vaatinut
häntä tekemään, ei pitäisi kurittaa parilla, kolmella kiukustuneella
läimäyksellä siitä, ett'ei hän ole suorittanut tehtäväänsä, eikä
samaa rangaistusta olisi toistettava yhä uudelleen ja uudelleen
joka kerta, kun sama rikkomus uudistuu, vaan kun asiat ovat menneet
niin pitkälle, että uppiniskaisuus selvästi näyttäytyy ja tekee
pieksemisen välttämättömäksi, on minun ymmärtääkseni kuritus tehtävä
hiukan levollisemmaksi ja hiukan ankarammaksi ja samalla jatkettava
piiskaamista, liittämällä aina väliin sopivia nuhteita, niin kauvan,
kunnes sen tekemä vaikutus mieleen voidaan lukea lapsen kasvoista,
äänestä ja alistuneesta käyttäytymisestä, ja kunnes lapsi ei enää
välitä niin paljon kivusta kuin virheestä, johon hän on tehnyt itsensä
syylliseksi ja jonka painosta hän nyt sulaa vilpittömään suruun. Ell'ei
tällainen kuritus, kun sitä koetetaan muutamia harvoja kertoja sopivin
väliajoin ja kun se viedään äärimmäiseen ankaruuteensa, samalla kun
isä koko ajan selvästi osoittaa tyytymättömyyttään, sittenkään tee
vaikutustaan, käännä mieltä ja herätä vastaista kuuliaisuutta, mitä
voidaan silloin enää toivoa selkäsaunasta ja mihin tarkoitukseen
voidaan sitä enää käyttää? Lyöminen, kun ei siitä enää voida odottaa
mitään hyvää, näyttää pikemminkin raivostuneen vihollisen vimmaiselta
hosumiselta kuin myötätuntoisen ystävän kaikkea hyvää tarkoittavan
tahdon ilmaukselta, ja sellainen kuritus tuo mukanaan vain yllytystä
vastarintaan, antamatta pienimpiäkään toiveita parantumisesta. Jos
jollakin isällä on onnettomuudekseen niin turmeltunut ja taipumaton
poika, en minä tiedä, mitä muuta hän voisi enää tehdä kuin rukoilla
hänen puolestaan. Mutta minä luulen, että jos lapsia käsitellään alusta
alkaen oikealla tavalla, tulee heidän joukossaan olemaan vain hyvin
harvoja senkaltaisia; ja jos sellaisia esimerkkejä liekin tavattavissa,
ei niiden mukaan ole kuitenkaan muodostettava sellaisten lasten
kasvatusta, joiden luonne on parempi ja joita voidaan ohjata paremmalla
kohtelulla.

§ 88. Jos voitte saada kotiopettajan, joka katsoo olevansa isän
sijassa ja ottaa huolekseen hänen huolensa, joka on kiintynyt
tähän ylempänä esitettyyn kasvatustapaan ja sovittaa sitä kaikella
tarmollaan käytäntöön heti alusta alkaen, on hän myöhemmin havaitseva
työnsä varsin helpoksi; ja te taas, luulen minä, olette vähän ajan
kuluttua huomaava poikanne ottaneen suurempia edistysaskeleita sekä
opissa että hyvässä käytöksessä kuin ehkä kuvittelittekaan. Mutta
älkää salliko hänen millään muotoa lyödä poikaanne ilman teidän
suostumustanne ja ohjaustanne, ei ainakaan ennenkuin olette päässyt
selville hänen huolellisuudestaan ja luonteestaan. Mutta jotta hänen
arvovaltansa kasvatin suhteen säilyisi, täytyy teidän ensiksikin
salata se seikka, ett'ei hänellä ole lupaa käyttää vitsaa, ja toiseksi
on teidän itse välttämättä kohdeltava häntä suurella kunnioituksella
ja pakotettava koko perheennekin tekemään samoin: sillä ettehän voi
odottaa poikanne välittävän kovinkaan paljon miehestä, jota hän
näkee teidän, äitinsä tai muiden halveksivan. Jos te arvelette hänen
ansaitsevan ylenkatsetta, olette tehnyt väärän valinnan, ja jos te
osoitatte vähäksyvänne häntä, säästyy hän tuskin poikannekaan puolelta
samanlaisesta kohtelusta; mutta jos tämä tapahtuu, niin mitä arvoa
hänellä itsessään olisikin ja millaisia kykyjä hänellä olisikin
tehtäväänsä, ovat ne kaikki menneet hukkaan lapseltanne, eivätkä voi
myöhemmin enää tulla hänen hyödykseen.

§ 89. Samoinkuin isän esimerkin tulee opettaa lapselle kunnioitusta
kasvattajaansa kohtaan, samoin tulee kasvattajan esimerkin johtaa
lasta tekoihin, joita hän soisi tämän suorittavan. Hänen käytöksensä
ei saa millään muodoin joutua ristiriitaan hänen määräystensä kanssa,
ell'ei hän tahdo turmella oppilastansa. Kasvattajan ei kannata lainkaan
puhua intohimojen hillitsemisestä, jos hän samalla päästää jonkun
omista intohimoistaan valloilleen, ja hän saa turhaan yrittää korjata
jotakin kasvattinsa pahetta tai säädyttömyyttä, jos hän samalla suo
sen itselleen. Huonoa esikuvaa seurataan aina varmasti kernaammin kuin
hyviä sääntöjä, ja sentähden tuleekin opettajan aina huolellisesti
varjella hoidokkiaan huonojen esikuvien vaikutukselta, etenkin kaikkein
vaarallisimpien, palvelijain, joiden seurasta hänet on pidätettävä, ei
kielloilla, sillä ne vain kiihoittaisivat hänen haluaan etsiä sitä,
vaan muilla keinoilla, joista olen jo puhunut[74].

§ 90. Koko kasvattamistoimessa ei ole ainoatakaan kohtaa, josta
vähemmin välitetään tai johon on vaikeampi kiinnittää oikeata huomiota,
kuin se, mihin nyt aijon kajota, nimittäin että lapsilla tulisi heti
siitä asti, kun he rupeavat puhumaan, olla aina lähettyvillään joku
ymmärtäväinen, maltillinen, niin viisas henkilö, jonka huolena olisi
ohjata heitä oikeaan suuntaan ja suojella heitä kaikesta pahasta,
etenkin huonon seuran tartunnasta. Minun nähdäkseni vaatii tämä
toimi suurta maltillisuutta, itsensähillitsemiskykyä, lempeyttä,
uutteruutta ja varovaisuutta, kaikki ominaisuuksia, joita voi tuskin
tavata yhtyneinä yleisesti käytettyihin palkkaetuihin tyytyvissä
henkilöissä, jos niitä tapaa mistään. Mitä tähän kustannukseen
tulee, niin on se minun ymmärtääkseni paraiten sijoitettua rahaa,
mitä voi olla, on kysymyksessä lastemme etu, ja vaikka se paisuisi
suuremmaksikin kuin tavallisesti, ei sitä ole kuitenkaan katsottava
kalliiksi[75]. Ken hankkii lapselleen, maksoi mitä maksoi, hyvän,
oivallisia periaatteita noudattavan, hyveeseen ja kuntoon taipuvan
ja kohteliaisuudella ja sievillä tavoilla kaunistetun mielenlaadun,
hankkii hänelle arvokkaampaa omaisuutta kuin jos hän olisi kuluttanut
rahaansa ostaakseen lisää maata entisiin alueihinsa. Säästäkää
leluja ja leikkikaluja, silkkiä ja nauhoja, pitsejä ja muita turhia
kulunkeja niin paljon kuin haluatte, mutta älkää kitsastelko niin
tärkeässä asiassa kuin tämä on. Ei ole oikeata taloudenhoitoa tehdä
poikanne omaisuudeltaan rikkaaksi, mutta hengeltään köyhäksi. Minä
olen usein suuresti kummastuneena nähnyt ihmisten tuhlaavan vähääkään
välittämättä rahojansa laittaakseen lapsensa hienoihin vaatteisiin,
varustaakseen heidät ylellisellä asunnolla ja ruualla ja myöntääkseen
heille enemmän kuin riittävästi hyödyttömiä palvelijoita; mutta samalla
antoivat he kuitenkin heidän henkensä nähdä puutetta, eivätkä pitäneet
tarpeellista huolta kaikkein häpeällisimmän alastomuuden, nimittäin
heidän luontaisten huonojen taipumustensa ja tietämättömyytensä
peittämisestä. Tätä en minä voi pitää minään muuna kuin heidän omalle
turhamaisuudelleen kannettuna uhrina, koska se osoittaa pikemmin heidän
ylpeyttään kuin todellista huolehtimista heidän lastensa parhaasta;
mitä ikänä kulutattekin poikanne henkisen edistyksen hyväksi,
osoittaa se teidän todellista hellyyttänne häntä kohtaan, vaikka se
vähentäisikin hänen tulevaa varallisuuttaan. Viisas ja hyvä mies voi
tuskin olla joko toisten mielipiteen tai sitten todellisuuden mukaan
muuta kuin suuri ja onnellinen; mutta ken on typerä ja paheita täynnä,
hän ei voi olla suuri eikä onnellinen, millaisen perinnön hänelle
sitten jättänettekin: ja minä kysynkin teiltä, eikö maailmassa ole
miehiä, joilla on vain viidensadan punnan vuositulot, mutta joiden
kaltaiseksi soisitte poikanne tulevan mieluummin kuin eräiden toisten,
jotka te tunnette ja joiden tulot nousevat viiteentuhanteen puntaan?

§ 91. Kulunkien suuruus älköön sentähden pelästyttäkö niitä, joilla on
siihen varoja. Pahin vaikeus on löytää sopiva henkilö: sillä ne, joilla
on vähän ikää, vähän lahjoja ja vähän ansioita, eivät sovellu tähän
toimeen, ja ne taas, joilla on runsaammin sitä kaikkea, eivät juuri
halua ottaa niskoilleen sellaista taakkaa. Teidän täytyy sentähden
pitää aikaisin varanne ja kuulustella kaikkialta, sillä maailmassa
on kaikenlaisia ihmisiä. Ja minä muistan Montaignen sanovan eräässä
_Tutkielmassaan_, että oppineen Castalion oli pakko vuoleskella
puulautasia Baselissa säilyäkseen kuolemasta nälkään, samalla kun
Montaignen isä olisi antanut miten paljon rahaa tahansa saadakseen
sellaisen kasvattajan pojalleen ja kun Castalio olisi varmaankin
mielellään ryhtynyt sellaiseen toimeen sangen kohtuullisilla ehdoilla;
mutta siitä ei tullut mitään, koska ei kumpikaan tiennyt toisestaan[76].

§ 92. Jos teidän onkin vaikeata tavata sellaista kasvattajaa,
jollaista me haluamme, niin älkää sitä kummastelko. Minä voin vain
sanoa: älkää säästäkö vaivaa ja kulunkeja sellaisen saadaksenne.
Kaikkihan on saavutettavissa vain tätä tietä, ja minä uskallan
vakuuttaa teille, että jos tavoitatte hyvän kasvattajan, ette tule
koskaan kustannuksianne katumaan, vaan aina tuntemaan tyydytystä
siitä ajatuksesta, että se oli parhaiten sijoitettua rahaa mitä voi
kuvitella. Mutta varokaa ottamasta ketään ystävienne ehdotuksesta
tai armeliaisuuden takia tai edes monien suositusten perustalla.
Niin, jos te teette niinkuin teidän tulisi tehdä, ei kohtuullisen[77]
miehen maine eikä melkoinen oppineisuus (kaikkea tätähän tavallisesti
vaaditaan kotiopettajalta) riitä vastaamaan teidän tarkoitustanne.
Olkaa tässä valinnassa yhtä tarkka kuin olisitte valitessanne vaimoa
pojallenne, sillä teidän ei tule luulla sitä vain kokeiluksi eikä
arvella sitä voitavan vaihtaa jäljestäpäin, siitä kun koituisi
suurta haittaa itsellenne ja vielä suurempaa pojallenne. Kun minä
lähemmin ajattelen sitä arastelua ja varovaisuutta, minkä tässä
asetan tiellenne, tuntunee ehkä siltä, kuin neuvoisin minä teille
sellaista, mitä kyllä toivoisin tavoiteltavan, mutta en todellisuudessa
saavutettavan. Mutta ken ottaa harkitakseen, kuinka kaukana oikein
hoidettu kasvattajan toimi käy yleiseltä valtatieltä ja kuinka etäisiä
sille ovat niidenkin ajatukset, jotka aikovat antautua tähän tehtävään,
hän on ehkä samaa mieltä minun kanssani siitä, että täysin soveliasta
henkilöä kasvattamaan ja kehittämään nuoren säätyläisen sielua ja
sydäntä ei ole joka paikasta löydettävissä, ja että tavallista
suurempaa huolellisuutta on noudatettava hänen valinnassaan, ell'ei
tahdota luopua tavoitellusta päämäärästä.

§ 93. Kohtuullisen ja oppineen miehen ominaisuuksia vaatii jokainen
kasvattajalta, kuten ylempänä jo huomautin. Sen arvellaan yleisesti
riittävän, ja siinä onkin kaikki, mihin vanhemmat tavallisesti
kiinnittävät huomiota, mutta kun sellainen mies on vuodattanut
oppilaansa päähän kaiken sen latinan ja logiikan, minkä hän oli
tuonut mukanaan yliopistosta, niin tekeekö tämä varustelu hänestä
hienon herrasmiehen? Tai voidaanko odottaa, että lapsi olisi
paremmin kasvatettu, että hän omistaisi suuremman taidon maailmassa
liikkumiseen ja että hänellä olisi parempi käsitys todellisen hyveen
ja jalomielisyyden alkeista ja perustuksista kuin hänen nuorella
opettajallaan?

Jotta säätyläisnuorukaista voitaisiin kehittää niin, kuin häntä
pitäisi kehittää, on välttämätöntä, että hänen opettajansa on itse
hyvin kasvatettu, että hän ymmärtää sovittaa eri käyttäytymistavat ja
kohteliaisuusmuodot aina vaihtelevien henkilöiden, aikojen ja paikkojen
mukaan ja että hän osaa saada hoidokkinsakin, mikäli tämän ikä vaatii,
niitä herkeämättä noudattamaan. Se on taito, jota ei opita eikä opeteta
kirjoista. Vain hyvä seura ja terävä huomiokyky voivat yhtyneinä
sen opettaa. Räätäli voi tehdä hänen vaatteensa muodikkaiksi ja
tanssimestari voi siloitella hänen liikkeitänsä; mutta ei kumpainenkaan
näistä seikoista, vaikka ne miestä somistavatkin, tee vielä hyvin
kasvatettua säätyläistä: ei, vaikka hänellä olisi vielä oppiakin
päällisiksi, sillä oppi, ell'ei sitä käytetä hyvin, tekee hänet vain
sitä hävyttömämmäksi ja sietämättömämmäksi seurassa. Vasta sivistynyt
käytös antaa kaikille hänen muille hyville ominaisuuksilleen niiden
lopullisen loiston ja tekee ne hänelle hyödyllisiksi, hankkimalla
hänelle kaikkien niiden kunnioituksen ja myötätuntoisuuden, joiden
kanssa hän joutuu tekemisiin. Ilman moitteetonta käytöstapaa saavat
hänen muut etunsa hänet näyttämään vain ylpeältä, itserakkaalta,
turhamaiselta tai typerältä.

Rohkeus muuttuu huonosti kasvatetussa miehessä raakuudeksi, eikä se
jääkään keneltäkään huomaamatta; oppineisuus vaihtuu rikkiviisaudeksi;
älykkäisyys saa narrimaisuuden leiman; yksinkertaisuus muuttuu
moukkamaisuudeksi ja hyväntahtoisuus nöyristelemiseksi. Eikä hänessä
ole ainoatakaan hyvää ominaisuutta, jota kasvatuksen puute ei vääntäisi
ja rumentaisi hänen vahingokseen. Niin, hyve ja lahjakkaisuus,
vaikka niille myönnetäänkin niille kuuluva kiitos, eivät kuitenkaan
riitä hankkimaan miehelle hyvää vastaanottoa ja tekemään häntä
tervetulleeksi kaikkialla, minne hän meneekin. Ei kukaan tyydy
valmistamattomiin timantteihin eikä kanna niitä, mikäli hän haluaa
esiintyä edukseen. Vasta kun ne on hiottu ja äärretty, näyttävät ne
komeilta. Hyvät ominaisuudet ovat hengen paras rikkaus, mutta vasta
moitteeton esiintymistapa saa ne loistamaan oikeassa valossa, ja ken
tahtoo miellyttää, hänen täytyy luoda käytökseensä sekä kauneutta
että voimaa. Luotettavuus, niin, jopa hyödyllisyyskään eivät riitä:
kaikessa toiminnassamme ilmenevä sirous ja sulous vasta tekevät
esiintymisemme miellyttäväksi ja kauniiksi. Ja useimmissa tapauksissa
on suoritustapa tärkeämpi kuin itse suoritus, ja juuri siitä riippuu
se tyytyväisyys tai vastenmielisyys, minkä se saa osakseen. Tämä
taito ei ole ainoastaan hatun nostamisessa eikä kohteliaisuuksien
latelemisessa, vaan soveliaassa, vapaassa, aina henkilöiden ja
tilaisuuden mukaan sovitetussa kielen, katseiden, eleiden, asentojen,
paikan y.m.s. valinnassa; sitä voidaan oppia sentähden vain käytännön
ja tottumuksen avulla, ja vaikka se onkin pienten lasten kykyjen
ulottumattomissa, eikä heitä siis pidäkään sillä kiusata, niin on
säätyläisnuorukaisen kuitenkin parasta alottaa sen harjoitteleminen
ja päästä siinä jo melkoisiin tuloksiin vielä ollessaan kotiopettajan
hoteissa ja ennenkuin hän astuu maailmaan omin jaloin, sillä silloin
on tavallisesti liian myöhäistä toivoa parannusta erinäisiin pikku
seikoista johtuviin, sopimattomiin tottumuksiin. Sillä käytös ei
ole vielä sellainen kuin sen pitäisi olla, ennenkuin se muuttuu
luonnolliseksi joka kohdaltaan, niin että se taitavan soittajan
sormien tavoin aina tapaa oikean, sointuisan säveleen ilman huoltaja
miettimistä. Jos seurassa jonkun mieli koko ajan tuskallisesti valvoo
sitä tai tätä puolta hänen käytöksessään, niin ei tämä siitä suinkaan
parane, vaan näyttää päinvastoin pakotetulta, jäykältä ja kömpelöltä.

Sitäpaitsi on tämä osa kasvatuksesta mitä välttämättömimmin jätettävä
kotiopettajan huollettavaksi ja johdettavaksi siitä syystä, että vaikka
erehdykset hyviä tapoja vastaan kaikkein ensinnä pistävätkin muiden
silmiin, niin niistä kuitenkin kaikkein viimeiseksi meille puhutaan;
ei suinkaan niin, ett'ei maailman ilkeys olisi kylliksi kärkäs niistä
juoruamaan, vaan se tapahtuu aina niin, ett'ei se, jonka tulisi
hyötyä lähimmäistensä tuomiosta ja parantua heidän arvostelustaan,
kuule kumpaakaan. Ja itse asiassa onkin tässä niin arkaluontoinen
kohta sekaannuttavaksi, että nekin, jotka ovat ystäviämme ja jotka
toivoisivat sen tai tämän seikan korjautuvan, rohkenevat tuskin koskaan
siihen kajota ja julistaa rakastamilleen henkilöille, että nämä
ovat tehneet itsensä vikapäiksi siihen ja siihen rikkomukseen hyviä
tapoja vastaan. Muissa suhteissa tapahtuneista erehdyksistä voi usein
kohteliaisuuden lakeja loukkaamatta huomauttaa toista, eikä osoita
lainkaan sopivan käytöksen eikä ystävyyden puutetta, jos ojentaakin
häntä toisissa hakauksissa; mutta kohteliaisuus itse ei salli
kenenkään koskettavan tätä kohtaa tai viittaavan toiselle, että tämä
on joutunut syylliseksi kohteliaisuuden ja hyvien tapojen puutteeseen.
Sellaisen ilmoituksen voi tehdä vain henkilö, jolla on arvovaltaa
meidän suhteemme, ja silloinkin saattaa se tuntua varsin raskaalta
ja katkeralta täysikasvuisesta miehestä; ja vaikka se esitettäisiin
kuinka lievässä muodossa tahansa, on sitä kuitenkin vaikea niellä
jokaisen, joka on vähänkin elänyt maailmassa mukana. Sentähden onkin
kasvattajan välttämättömästi tehtävä tämä seikka suurimman huolensa
esineeksi, niin että hänen velvollisuutenaan on opettaa hoidokilleen
kaikessa esiintymisessä ilmenevää, tavaksi muuttunutta siroutta ja
kohteliaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ennenkuin tämä joutuu
pois hänen hoteistaan, niin ett'ei tämä tarvitse ohjausta tässä
kohdassa silloin, kun ei hänellä ole enään aikaa eikä halua ottaa sitä
vastaan ja kun hänellä ei ole enää ketään, joka sitä hänelle antaisi.
Opettajan tulisi siis ensi sijassa olla tavoiltaan ja käytökseltään
hyvin kasvatettu, ja säätyläisnuorukainen, joka saa kasvattajaltaan
vain tämän ainoankin oivallisen ominaisuuden, lähtee ulos maailmaan
varsin edullisesti varustettuna ja huomaa piankin, että tämä yksikin
avu tasoittaa hänelle tien paremmin, hankkii hänelle enemmän ystäviä
ja vie hänet pitemmälle maailmassa kuin kaikki ne työläät sanat tai
kaikki se asiallinen oppi, mitä hän on saanut vapaista taiteista tai
kasvattajansa oppineesta yleistiedosta[78]: ei suinkaan niin ymmärtäen,
että niitä olisi lyötävä laimin, niitä vain ei olisi millään keinoin
pantava etusijaan eikä sallittava niiden työntää kokonaan syrjään tuota
toista opinhaaraa.

§ 94. Sen lisäksi että hänellä on sivistynyt käytös, tulisi
kasvattajan tuntea hyvin maailma, sen ajan tavat, makusuunnat,
hullutukset, petokset, virheet, johon kohtalo on hänet viskannut,
ja erittäinkin sen maan, missä hän elää. Niitä tulisi hänen kyetä
paljastamaan hoidokilleen niin pian kuin tämä hänen mielestään
on siihen tarpeeksi kypsä; hänen tulisi opettaa tätä tuntemaan
ihmisiä ja heidän luonteitaan, riistää heiltä naamus, jolla heidän
erilainen yhteiskunnallinen asemansa ja ulkonainen esiintymisensä
heidät verhoaa, ja saada kasvattinsa huomaamaan, mitä on tuollaisen
ulkokuoren pohjalla, niin ett'ei hän, kuten kokemattomat nuorukaiset
ovat taipuvaisia tekemään, ell'ei heidän silmiänsä ole avattu,
pidä jotakin seikkaa aivan toisena, tuomitse näön mukaan eikä anna
ulkokultaisuuden, siron, mairittelevan käytöksen tai ylen avuliaan
huomaavaisuuden pettää itseään. Kasvattajan tulisi opettaa hoidokkiaan
arvaamaan ja varomaan niiden ihmisten tarkoituksia, joiden kanssa hän
joutuu tekemisiin, osoittamatta kuitenkaan joko liiallista epäluuloa
tai liiallista luottavaisuutta; aina sen mukaan, taipuuko nuori
mies luonnostaan enemmän siihen tai tähän suuntaan, tulee opettajan
neuvoa häntä ja opastaa toiselle tielle. Hänen tulisi totuttaa häntä
langettamaan, mikäli se on mahdollista, oikea tuomio ihmisistä niiden
merkkien mukaan, jotka ovat paraiten omiansa osoittamaan, mitä he ovat,
ja jotka päästävät toisen katsahtamaan heidän sisimpäänsä; ihmisten
todellinen olemus näyttäytyy usein kaikenlaisissa pikku seikoissa,
etenkin silloin, kun he eivät ole yleisen huomion esineinä tai muutoin
varuillaan. Hänen tulisi tutustuttaa oppilaansa maailman todellisiin
olosuhteisiin ja saada hänet sille kannalle, ett'ei hän pidä ketään
parempana eikä pahempana, viisaampana eikä typerämpänä, kuin tämä
itse asiassa on. Siten kehittyy hän varmoin, huomaamattomin astein
pojasta mieheksi, mikä on vaarallisin askel koko elämänkulussa. Tätä
kohtaa on siis pidettävä huolellisesti silmällä ja autettava nuorta
miestä kaikella varovaisuudella sen yli, eikä suinkaan, kuten nykyään
tavallisesti tehdään, otettava kasvattajansa hoteista ja heitettävä
yht'äkkiä maailmaan oman johtonsa nojaan, mikä ei voi olla syöksemättä
häntä ilmeiseen pikaisen turmeltumisen vaaraan, koska niin tavattoman
usein nähdään esimerkkejä siitä, kuinka nuoret miehet ovat vajonneet
suureen kevytmielisyyteen, vallattomuuteen ja irstaisuuteen heti,
kun ovat päässeet ankaran ja kireän kasvatuksen kynsistä; siihen
luulen minä pääasiallisimpana syynä olevan väärän menettelytavan
juuri tässä kohdassa, sillä kun heitä on kasvatettu perinpohjaisessa
tietämättömyydessä siitä, mitä maailma todellisuudessa on, ja kun he
sen keskuuteen jouduttuaan huomaavatkin sen aivan toisenlaiseksi kuin
mitä heille siitä opetettiin ja mitä he itse siitä kuvittelivat, saavat
toisenlaiset opettajat, joita he ehdottomasti tapaavat, heidät helposti
vakuutetuiksi, että kuri, jonka alaisina heitä pidettiin, ja saarnat,
joita heille tarittiin, olivat vain kasvatuksen muodollisuuksia
ja lapsuuden kahleita, mutta että miehelle kuuluva vapaus käskee
heitä innokkain mielin ja perinpohjin nauttimaan kaikesta, mikä
oli heiltä tähän asti kielletty. He näyttävät kokemattomalle
nuorukaiselle maailmaa, joka on täynnä tällaisia hienoja, loistavia
esimerkkejä, ja hänen silmänsä huikenevat piankin. Nuori herramme,
joka ei suinkaan halua olla käymättä miehestä yhtä hyvin kuin kuka
tahansa hänen ikäisistään keikareista, heittäytyy suinpäin kaikkiin
säännöttömyyksiin, mitä hän näkee kaikkein nurjimpien harjoittavan;
ja niin hän tavoittelee kunniaa ja miehuuden mainetta viskaamalla
luotaan sen kainouden ja kohtuullisuuden, mihin häntä oli siihen asti
kasvatettu, ja luulee ensi kertaa maailmaan astuessaan näyttävän
komealta, kun hän kunnostautuu rikkomalla kaikkia niitä hyveen
sääntöjä, joita hänen opettajansa hänelle aikaisemmin tyrkytti.

Maailman esittäminen sellaisena, kuin se todellisuudessa on, ennenkuin
nuorukainen siihen täydelleen joutuu, on minun nähdäkseni paraita
keinoja tämän epäkohdan korjaamiseksi. Hänelle pitäisi vähitellen
tehdä selkoa kaikista muodinmukaisista paheista, ja häntä tulisi
varoittaa niiden tempuista ja tarkoitusperistä, jotka aikovat ottaa
hänen turmelemisensa tehtäväkseen. Hänelle pitäisi osoittaa ne juonet,
joita he käyttävät, ja ansat, joita he virittävät, ja silloin tällöin
asettaa hänen eteensä järisyttäväksi tai naurettavaksi esimerkiksi
ne, jotka sillä tavalla syöksyvät turmioonsa tai ovat jo syöksyneet.
Meidän aikanamme ei ole suinkaan puutetta sellaisista näyistä, joista
olisi tehtävä hänelle ikäänkuin merimerkkejä, niin että tällä tavalla
tuhoutuneiden toivorikkaiden nuorten miesten häpeä, sairaus, köyhyys ja
kurjuus saisivat hänet varovaiseksi ja pakottaisivat hänet huomaamaan,
kuinka nekin yhtyvät halveksimaan ja hylkäämään täten onnettomuuteensa
syöksyneitä, jotka ystävyyttä ja kunnioitusta teeskennellen heidät
siihen tilaan saattoivat ja jotka muiden mukana rosvosivat heidän
omaisuuttansa silloin, kun he luisuivat kohti perikatoansa; niin
että hän oivaltaisi, ennenkuin saa ostaa sen opin liian kalliilla
kokemuksella, että ne, jotka kieltävät häntä seuraamasta oman järkensä
neuvoa ja niitä viisaita ohjeita, mitä hänen kasvattajansa on hänelle
antanut, koska ei muka tule antaa toisen hallita itseänsä, tekevät sen
vain siksi, että pääsisivät itse hallitsemaan häntä, samoin kuin he
uskottelevat hänelle, että hän toimii miehen tavoin oman päänsä mukaan,
seuraa omaa johtoansa ja noudattaa vain omaa mielitekoansa, vaikka
hän itse asiassa onkin vain täydellinen lapsi, jota he viettelevät
sellaisiin paheisiin, mitkä parhaiten vastaavat heidän tarkoituksiansa.
Tätä tietoa pitäisi kasvattajan kaikissa tilaisuuksissa hänelle
teroittaa ja kaikin keinoin koettaa saada häntä sitä ymmärtämään ja
lopulta se täydelleen omaksumaan.

Minä tiedän kyllä usein sanottavan, että jos paljastaa nuorelle
miehelle hänen aikansa paheet, on se samaa kuin opettaa ne hänelle
suorastaan. Tämä on osaksi totta, sen myönnän, riippuen siitä,
miten se tehdään, ja sentähden kysytäänkin siinä ymmärtäväistä,
lahjakasta miestä, joka tuntee maailman ja osaa arvostella hoidokkinsa
luonnetta, taipumuksia ja heikkoja puolia. Ja lisäksi on muistettava,
ett'ei nykyään ole enää mahdollista (jos ehkä ennen olikin) estää
nuorta miestä paheisiin vajoamasta pitämällä häntä täydellisessä
tietämättömyydessä niistä, ell'ei tahdota sulkea häntä koko elämänsä
ajaksi johonkin salakammioon ja estää häntä pääsemästä ihmisten
seuraan. Mitä kauvemmin hän on saanut olla näin silmät sidottuina,
sitä huonommin näkee hän kirkkaaseen päivänvaloon tullessaan ja
sitä varmemmin joutuu hän omien intohimojensa ja muiden viekkauden
saaliiksi. Ja ijästään huolimatta lapseksi jäänyt nuorukainen saa
olla varma siitä, että kun hän ilmestyy ensi kerran maailmaan vakavan
kömpelönä kuin seiniläspiilostaan lähtenyt pöllö[79], vetää hän
kaikkien kaupungin siipiniekkain silmät ja piipityksen ja kirkunan
puoleensa, eikä niiden joukosta suinkaan puutu muutamia petolintuja,
jotka heti paikalla alkavat kierrellä hänen kimppuunsa.

Ainoa suoja maailmaa vastaan on sen perinpohjainen tunteminen, ja
siihen olisi säätyläisnuorukaista johdatettava vähitellen ja sikäli
kuin hän voi sen sulattaa, mitä aikaisemmin, sitä parempi, kunhan
hänellä vain on joku luotettava ja taitava henkilö oppaanaan. Avatkaa
hänelle hiljalleen maailman näyttämö, kuljettakaa häntä sillä askel
askeleelta ja osoittakaa hänelle kaikki ne vaarat, jotka uhkaavat häntä
ihmisten puolelta, aina näiden erilaisten arvoasteiden, luonteiden,
pyrkimysten ja seurapiirien mukaan. Häntä pitää valmistaa siihen, että
toiset häntä loukkaavat ja toiset hellivät; hänelle tulee neuvoa, kutka
mahdollisesti vastustavat häntä, kutka johtavat hänet harhaan, kutka
valmistavat hänen turmiotansa ja kutka ovat hänelle avuksi. Hänelle
tulee opettaa, miten hän voi kunkin tuntea ja eroittaa, milloin hänen
on annettava heidän nähdä ja milloin taas hänen on peitettävä se tieto,
minkä hän on saanut heistä ja heidän tarkoitusperistään ja puuhistaan.
Ja jos hän olisi liian kärkäs luottamaan omaan voimaansa ja taitoonsa,
ei silloin tällöin sattuneen erehdyksen hämminki ja pula, mikäli
tuo erehdys ei koske hänen viattomuuteensa, terveyteensä ja hyvään
maineeseensa, liene niinkään huono keino opettaa hänelle suurempaa
varovaisuutta.

Tähän vaaditaan, sen myönnän, suuri määrä viisautta, eikä se
olekaan pintapuolisella ajattelulla eikä suurella lukeneisuudella
hankittavissa, vaan on se tuloksena sellaisen miehen kokemuksista ja
huomioista, joka on elänyt maailmassa silmät auki ja seurustellut
kaikenlaisten ihmisten kanssa. Ja sentähden pidänkin erinomaisen
tärkeänä sen opettamista nuorelle miehelle kaikissa esiintyvissä
tilaisuuksissa, niin ett'ei hän olisi omin neuvoin ulapalle jouduttuaan
merenkulkijan kaltainen, jolla ei ole mittanuoraa, kompassia
eikä karttaa, vaan että hänellä olisi jo edeltäpäin jonkunlaista
aavistusta kareista ja matalikoista, merivirroista ja liikkuvista
hiekkasärkistä ja purren ohjaamisesta, sillä hukkuisihan hän muutoin,
ennenkuin kokemus ennättäisi opettaa hänelle kaiken tuon. Ken ei
luule tätä tärkeämmäksi pojalleen ja katso sen tekevän opettajaa
välttämättömämmäksi kuin kielet ja oppineet tieteet, hän unohtaa,
kuinka paljon hyödyllisempää on osata oikein arvostella ihmisiä
ja hoitaa asioitansa viisaasti heidän keskuudessaan kuin puhua
kreikkaa ja latinaa tai tehdä johtopäätöksiä _in modo et figura_[80]
tai ahtaa päähänsä kaikkia luonnonfilosofian[81] ja metafysiikan
hämäriä mietiskelyjä, niin, jopa on se hyödyllisempää kuin tuntea
perinpohjin kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat, vaikka tämä tieto
onkin arvokkaampaa sivistyneelle miehelle kuin pyrkiminen hyväksi
peripateetikoksi tai kartesiolaiseksi[82], koska nuo vanhat kirjailijat
ovat niin oivallisesti tutkineet ja kuvanneet ihmissukua ja koska he
valaisevat paraiten juuri tätä tietämisen alaa. Ken matkustelee Aasian
itäosissa[83], tapaa siellä kunnollisia ja miellyttäviä ihmisiä, jotka
eivät tiedä niistä mitään; mutta ilman hyvettä, maailmantuntemusta
ja kohteliasta käytöstä[84] ei täydellistä ja kaikin puolin
kunnioitettavaa miestä ole mistään löydettävissä.

Suuri osa sitä tietoa, jota nykyään muodinmukaisena jaetaan Europan
kouluissa ja joka tavallisesti sisältyy kasvatuksen piiriin, on
sellaista, että säätyläisnuorukainen voi melkoisessa määrin jäädä siitä
kokonaan osattomaksi ilman suurtakaan häpeätä itselleen tai ilman
erikoisempaa haittaa asioilleen. Mutta harkitseva järki ja moitteeton
käytös ovat tarpeellisia kaikissa elämän vaiheissa ja tiloissa, ja
useimmat nuoret miehet joutuvat kärsimään niiden puutteesta ja astuvat
maailmaan hiomattomampina ja kömpelömpinä kuin heidän pitäisi, juuri
siitä syystä, että näitä ominaisuuksia, joita olisi ennen kaikkia muita
välttämätöntä teroittaa ja jotka eniten tarvitsevat opettajan apua ja
ohjausta, lyödään yleensä laimin ja pidetään kasvattajan tehtävien
joutavimpana osana, mikäli niitä lasketaan kasvattajan tehtäviin
laisinkaan. Latina ja kaikenlainen kirjatieto ovat yksinään äänessä,
ja pääpaino pannaan säätyläisen edistymiselle asioissa, joista ei
suurimmalla osalla ole mitään tekemistä hänen tulevan toimintansa
kanssa, se kun vaatisi käytännöllisen elämän tuntemista, hänen
arvoonsa soveltuvaa käytöstä ja hänen asemansa mukaista ansiokasta ja
hyödyllistä uurastusta isänmaan hyväksi. Jos tästä puuhasta säästetyt
hetket tai halu täydentää tietojaan jollakin erikoisella alalla, johon
hänen kasvattajansa ennätti hänet vain päällisin puolin tutustuttaa,
saavat hänet harrastamaan opintoja, niin avaavat hänen aikaisemmin
hankkimansa ensimmäiset alkeet hänelle tarpeeksi tietä, niin että hänen
oma innostuksensa voi viedä hänet niin pitkälle, kuin hänen mielensä
tekee tai kuin hänen lahjansa sallivat. Tai jos hän arvelee säästävänsä
aikaa ja vaivaa, jos opettajan käsi on häntä avustamassa erinäisissä
vaikeissa kohdissa, ottakoon hän silloin niihin täydellisesti
perehtyneen miehen tai valitkoon yleensä sellaisen henkilön, jonka
hän luulee sopivimmaksi tarkoitukseensa. Mutta kasvatin opastamiseen
jossakin tiedon haarassa niin pitkälle, kuin on tarpeellista nuorelle
miehelle hänen opintojensa tavalliseen kulkuun nähden, riittää
tavallisen opettajan tavallinen taito. Eikä ole suinkaan välttämätöntä
hänen kehittyä täydelliseksi oppineeksi tai saavuttaa täydellisiä
tietoja kaikissa sellaisissa opinhaaroissa, joista nuoren säätyläisen
on parasta hankkia itselleen vain jonkunlainen käsitys yleiskatsauksen
tai lyhyen selonteon muodossa. Jos hän haluaisi tunkeutua niihin
syvemmältä, täytyy hänen tehdä se myöhemmin omien lahjojensa ja
oman ahkeruutensa avulla, sillä ei ole kukaan vielä mennyt pitkälle
tiedoissa tai saavuttanut huomiota tällä tai tuolla opin alalla
kasvattajansa kurittamana ja pakottamana.

Kasvattajan tärkeimpänä tehtävänä on hioa hoidokkinsa käytöstä
ja kehittää hänen henkeään, istuttaa häneen hyviä tottumuksia ja
hyveen ja viisauden periaatteita, opettaa häntä vähitellen näkemään
ihmisiä oikeassa valossa, opastaa häntä rakastamaan ja jäljittelemään
kaikkea, mikä on erinomaista ja ylistettävää, ja sen seuraamisella
hankkia hänelle tarmoa, toimeliaisuutta ja intoa. Opinnot, joihin
häntä johdetaan, ovat vain ikäänkuin hänen henkisten kykyjensä
harjoittelua ja hänen aikansa askarruttamista, jotta hän ei vajoaisi
laiskuuteen ja vetelehtimiseen, jotta hän oppisi ahkeruutta, tottuisi
näkemään vaivaa ja saisi jonkunlaisen käsityksen siitä, mitä hänen
oman uutteruutensa on sitten täydentäminen. Sillä kuka odottaa, että
säätyläisnuorukaisesta kehittyisi kasvattajan johdossa täydellinen
tutkija, puhuja tai ajattelija, että hän perehtyisi täydellisesti
metafysiikkaan, luonnonfilosofiaan tai matematiikkaan, tai että hän
olisi mestari historiassa ja ajantiedossa? Vaikka hänelle onkin
opetettava hiukan kutakin, niin on se vain ikäänkuin oven avaamista,
jotta hän saisi katsahtaa sisään huoneeseen ja tutustua siihen
alustavasti, kuitenkaan jäämättä siihen asumaan. Ja sellaista opettajaa
olisikin ankarasti moitittava, joka kiusaisi hoidokkiaan liian kauvan
niillä tai ohjaisi häntä niissä liian pitkälle. Mutta sivistyneiden
tapojen harrastusta, maailmantuntemusta, hyvettä, uutteruutta ja
tahrattoman nimen rakkautta ei hänellä voi olla liiaksi, ja jos hänellä
on nämä ominaisuudet, voi hän piankin hankkia kaikkea muuta, mitä hän
suinkin tarvitsee tai haluaa.

Ja kun ei voida toivoa hänellä olevan aikaa ja voimia oppia kaikkea,
täytyy paraiten harrastaa sitä, mikä on ensi sijassa tarpeellista, ja
kiinnittää suurinta huomiota siihen, mistä hänelle lähtee eniten ja
monipuolisinta hyötyä maailmassa.

Seneca valittaa asian päinvastaista järjestelyä omana aikanaan[85],
ja kuitenkaan ei hänen päivinään vilissyt läheskään niin paljon
Burgursdiciuksia ja Scheiblereita[86] kuin nykyään Mitäpä olisi hän
ajatellut, jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, jolloin kasvattajat
pitävät arvokkaimpana tehtävänään täyttää oppilaidensa lukukammiot
ja päät heidänlaistensa kirjailijain teoksilla? Hänellä olisi ollut
paljon enemmän syytä sanoa niinkuin hän sanoo: _Non vitae, sed
scholae discimus_, me emme opi elämään, vaan väittelemään, ja meidän
kasvatuksemme tekee meidät sopivammiksi yliopistoon kuin maailmaan.
Mutta sehän ei olekaan mikään ihme, kun ne, jotka muodin määräävät,
sovittavat sen sen mukaan, mitä heillä itsellään on, eivätkä suinkaan
sen mukaan, mitä heidän hoidokkinsa tarvitsevat. Ja kun tämä tai tuo
muoti on kerran päässyt valtaan, niin kenestä tuntuu kummalliselta,
että se voittaa tässä yhtä hyvin kuin muissakin asioissa, ja että
suurin osa niitä, joiden etujen mukaista on kerkeästi alistua sen
käskettäviksi, on heti valmis huutamaan kerettiläisyyttä, kun joku
siitä poikkeaa? Siitä huolimatta on sentään hämmästyttävää, että
etevät, lahjakkaat miehet antavat totutun tavan ja sokean uskon johtaa
itseään niin suuresti harhaan. Jos kysyttäisiin neuvoa järjeltä,
käskisi se kuluttamaan heidän lastensa ajan sellaisten tietojen
hankkimiseen, joista heille on hyötyä heidän miehiksi vartuttuaan, eikä
suinkaan ahtamaan heidän päähänsä kaikenlaista rojua, josta suurin
osa on sellaista, ett'eivät he tavallisesti ajattele sitä enää koko
elämänsä aikana (ainakin on varmaa, ett'ei heidän tarvitse sitä enään
ajatella); ja mitä siitä heidän mieleensä jää, on heille vain pelkäksi
pahennukseksi. Tämä asia on niin tunnettu, että minä vetoan vanhempiin,
jotka ovat kustantaneet nuorille perillisilleen moista opetusta,
kysymällä, eivätkö heidän poikansa joutuisi maailmaan astuessaan
naurun alaisiksi, jos heihin olisi jäänyt jotakin jälkeä sellaisesta
rikkiviisaudesta, ja eikö sen pieninkin näyttäytyminen vähentäisi
heidän arvoaan ja tuottaisi heille häpeää seurassa? Onpa se totisesti
ihailtavaa oppia se, ja ansaitseepa sen tavoitteleminen hyvin kuulua
kasvatukseen, kun ihmisten täytyy sitä silloin eniten hävetä, jolloin
heidän parhaiten tulisi osoittaa lahjojaan ja sivistystään.

On olemassa toinenkin syy, jonka takia kasvattajan esiintymisen
siroutta ja maailmantuntemusta olisi etupäässä pidettävä silmällä, ja
se syy on, että lahjakas ja vuosiltaan kypsynyt mies osaa kyllä opastaa
nuorukaista tarpeeksi pitkälle sellaisissakin tiedonhaaroissa, joista
ei hänellä itsellään ole syvempää käsitystä[87]. Kirjat päästävät hänet
tässä kohden pulasta ja hankkivat hänelle kylliksi tietoa ja etumatkaa
hänen kyetäkseen johtamaan nuorta seuraajaansa, mutta sellainen mies ei
koskaan kykene opastamaan toista maailmantuntemuksessa ja ennen kaikkea
sivistyneessä käytöstavassa, joka on niissä itsekin vasta-alkaja.

Tällainen taito tulee hänellä olla omanaan, taito, jonka tottumus
ja seurustelu ovat häneen istuttaneet ja jonka hän on saavuttanut
pitkät ajat kehittämällä itseään sen mukaan, mitä hän on huomannut
harjoitettavan ja sallittavan parhaissa piireissä. Ell'ei hänellä
ole sitä omasta kohdastaan, ei hän voi sitä mistään lainatakaan
hoidokkinsa tarpeiksi, tai jos hän löytäisikin oivallisia tätä asiaa
pohtivia esityksiä kirjoista, jotka koskettelisivat seikkaperäisesti
kaikkea, mitä englantilaisen säätyläisen käyttäytymiseen kuuluu,
hävittäisi hänen huono esimerkkinsä, ell'ei hänellä itsellään olisi
moitteettomia tapoja, hänen saarnojensa koko vaikutuksen, koska kerran
on kenenkään mahdotonta tulla hienosti kasvatettuna sivistymättömästä,
moukkamaisesta seurasta.

En sano tätä siinä mielessä, että uskoisin sellaisia kasvattajia olevan
löydettävissä joka päivä ja saatavissa tavallisilla kustannuksilla,
vaan olen minä puhunut asiasta sen takia, ett'eivät ne, jotka siihen
kykenevät, säästäisi tiedusteluja eivätkä kulunkeja niin tärkeässä
kohdassa, ja että ne vanhemmat taas, joiden varat eivät riitä
suurempiin palkkoihin, kuitenkin muistaisivat, mihin heidän tulee
etupäässä kiinnittää huomionsa valitessaan henkilöä, jonka huostaan
he aikovat uskoa lastensa kasvatuksen, ja mistä seikoista heidän on
erikoisesti itsensä huolehdittava silloin, kun lapset ovat vielä heidän
hoidossaan ja niin usein kuin ne joutuvat heidän havaintopiiriinsä:
missään tapauksessa ei heidän tule luulla, että koko kasvatus on
latinassa ja ranskassa tai muutamissa kuivissa logiikan ja filosofian
järjestelmissä.

§ 95. Mutta palatkaamme kasvatussuunnitelmaamme. Vaikka minä olenkin
sanonut isän ankarain kasvojen ja niiden herättämän kunnioittavan
pelon kuuluvan lasten kasvatuksen pääkeinoihin heidän ollessaan
vielä nuoria, en suinkaan kannata sitä mielipidettä, että moista
tapaa olisi hellittämättä jatkettava niin kauvan kuin he ovat
alaikäisyyteen liittyvän kurin ja hallinnan alaisia, vaan on sitä
minun nähdäkseni lievennettävä aina sen mukaan kuin heidän varttuvat
vuotensa, ymmärryksensä ja hyvä käytöksensä sallivat, jopa siihen
määrään, että isä tekee minun luullakseni oikein keskustellessaan
tuttavallisesti poikansa kanssa, mikäli tämän ikä kasvaa ja mikäli hän
osoittautuu siihen kykeneväksi, niin, jopa kysyessään hänen mieltään
ja neuvoaan asioista, joista hänellä on jotakin tietoa tai joita hän
jonkun verran ymmärtää. Siten voittaa isä kaksi etua, jotka ovat
molemmat varsin tärkeitä. Ensiksikin herättää hän poikansa ajatukset
vakavaan harkintaan paremmin kuin mitkään säännöt tai neuvot, mitä
hän voisi antaa. Mitä aikaisemmin kohtelette häntä miehenä, sitä
aikaisemmin alkaa hän olla mies, ja jos päästätte hänet joskus vakaviin
keskusteluihin kanssanne, kohotatte huomaamatta hänen mielensä
nuorison tavallisten huvitusten ja niiden turhanaikaisten askarrusten
yläpuolelle, joihin se yleisesti tuhlaa voimansa. Sillä onhan helppoa
huomata, että moni nuori mies pysyy kauvemmin koulupoikain ajatuksissa
ja puheissa kuin hän muutoin tekisi, koska hänen vanhempansa koko
käyttäytymisellään pitävät häntä niin loitolla itsestään ja niin
alhaisessa asemassa[88].

§ 96. Kohtelemalla häntä tällä tavoin saavutatte vielä toisenkin
ja tärkeämmän edun: hänen ystävyytensä. Useat isät, vaikka he
jakelevatkin pojilleen runsain käsin taskurahoja aina näiden ijän ja
aseman mukaan, estävät näitä kuitenkin niin tiukasti katsahtamasta
heidän varallisuutensa tilaan ja heidän asioihinsa, kuin varjelisivat
he jotakin valtiosalaisuutta vakoilijoilta tai vihollisilta. Ell'ei
tällainen menettely näytäkään juuri epäluuloisuudelta, niin puuttuvat
siitä kuitenkin ne hellyyden ja sydämellisyyden merkit, joita isän
tulisi osoittaa pojalleen, ja se estää ja vähentää epäilemättä useinkin
sitä luottavaa iloa, jonka vallassa pojan pitäisi kääntyä isänsä
puoleen ja turvata häneen. Enkä minä voikaan usein olla ihmettelemättä
nähdessäni isien, jotka kylläkin pitävät pojistaan, alituisella
töykeydellään ja käskevällä, karkoittavalla esiintymisellään kautta
koko elämänsä saattavan asiat sille kannalle kuin eivät he milloinkaan
odottaisi vähintäkään iloa eikä lohdutusta niiltä, joita he eniten
tässä maailmassa rakastavat, kunnes he sitten menettävät heidät
siirtyessään toiseen maailmaan. Ei mikään vahvista ja lujita ystävyyttä
ja sopua siinä määrin kuin luottava toimien ja asioiden esittäminen
toiselle. Muut ystävyyden osoitukset jättävät ilman tätä yhä sijaa
epäilykselle, mutta kun poikanne näkee teidän avaavan sydämenne
hänelle, kun hän huomaa teidän päästävän hänet osalliseksi asioihinne,
joiden hoidon te näytätte aikovan heittää vuorostaan hänen käsiinsä,
huolehtii hän niistä kuin omistaan, odottaa kärsivällisenä aikaansa ja
rakastaa teitä sillä välin, koska te ette pidä häntä kaukana kaikesta
kuin jotakin vierasta. Tämä pakottaa hänet myöskin näkemään, ett'ei
teidän varallisuutenne nauttiminen ole ilman omia murheitansa, ja
mitä syvemmin hän tämän käsittää, sitä vähemmän kadehtii hän teiltä
sen omistamista ja sitä onnellisempana pitää hän itseään saadessaan
olla niin hyväntahtoisen ystävän ja niin huolellisen isän hoidossa. On
tuskin niin mieletöntä ja älytöntä nuorta miestä, ett'ei hän iloitsisi
luotettavasta ystävästä, johon hän saisi tarpeen tullen turvautua ja
jolta hän saisi vapaasti kysyä neuvoa. Isien kylmäkiskoisuus ja tylyys
ryöstää useinkin heidän pojiltaan pakopaikan, joka hyödyttäisi heitä
enemmän kuin sadat nuhteet ja torumiset. Jos poikanne antautuu johonkin
ilonpitoon tai toimittaa jonkun hullutuksen, niin eikö olisi paljoa
parempi, jos hän tekisi sen teidän tietenne kuin teidän tietämättänne?
Sillä kun nyt kerran moisia myönnytyksiä on tehtävä nuorille
miehille, niin mitä enemmän te tiedätte hänen seikkailuistaan ja
aikeistaan, sitä paremmin kykenette te torjumaan suurempia vahinkoja;
ja kun te osoitatte hänelle, mikä on mahdollisena seurauksena hänen
käyttäytymisestään, valitsette te oikean keinon saadaksenne hänet
itsensä välttämään pienempiä sopimattomia kepposia. Jos tahdotte hänen
avaavan sydämmensä teille ja kysyvän neuvoanne, täytyy teidän ensin
itse alkaa ja käyttäytymisellänne herättää hänen luottamuksensa.

§ 97. Mutta mistä asiasta hän neuvoanne kysyykään, niin ell'ei se johda
johonkin korjaamattomaan, peloittavaan onnettomuuteen, opastakaa häntä
aina vain kokeneempana ystävänä, mutta älkää liittäkö opastukseenne
hituistakaan käskyä tai mahdikkaisuutta, ei enempää kuin jos olisi
kysymyksessä vertaisenne tai joku aivan vieras henkilö.

Se karkoittaisi hänet ijäksi mitään kysymästä tai hyötymästä teidän
neuvostanne. Teidän täytyy ajatella, että hän on nuori mies ja että
hänellä on nautintoja ja mielitekoja, jotka te olette jo sivuuttanut.
Teidän ei tule odottaa, että hänen taipumuksensa olisivat täsmälleen
samat kuin teidän, tai että hänellä olisi kahdenkymmenen ikäisenä
samat ajatukset kuin teillä viidenkymmenen vanhana. Kaikki, mitä
voitte toivoa, kun nyt kerran nuorisolle on suotava jonkun verran
vapautta, jonkun verran kuohunta-aikaa, on siinä, että hän osoittaa
pojan avomielisyyttä ja pysyy aina ikäänkuin isän silmien alla, eikä
tuosta vapaudesta silloin voikaan koitua mitään vakavampaa vaaraa.
Keino tämän päämäärän saavuttamiseksi on, kuten olen jo aikaisemmin
maininnut, siinä, että te, sikäli kuin huomaatte hänet siihen
kypsyneeksi, puhelette hänelle asioistanne, esitätte hänelle kaikessa
tuttavuudessa erinäisiä kysymyksiä ja pyydätte hänen neuvoansa; ja jos
hän milloin osaa oikeaan, seuratkaa hänen mielipidettänsä, ikäänkuin
olisi hän omin voimin vaikeuden ratkaissut, ja jos asia menestyy hyvin,
antakaa hänen saada siitä kiitos. Se ei millään muotoa vähennä teidän
arvovaltaanne, lisäähän vain hänen rakkauttaan ja kunnioitustaan
teitä kohtaan. Niin kauvan kuin te itse vielä hoidatte omaisuuttanne,
pidätte yhä komentosauvaa kädessänne, ja teidän arvovaltanne tulee
sitä kestävämmäksi, mitä enemmän luottamus ja kiintymys sitä
lujittavat. Sillä teillä ei ole sitä vaikutusvoimaa häneen, mikä
teillä pitäisi olla, ennenkuin hän on oppinut pelkäämään niin hyvän
ystävän loukkaamista enemmän kuin jonkun osan kadottamista tulevasta
perinnöstään.

§ 98. Jos keskustelun tuttavallisuus sopii isän ja pojan suhteisiin,
niin paljoa suuremmalla syyllä tulee kotiopettajan osoittaa samaa
alentuvaisuutta hoidokkiaan kohtaan. Heidän toistensa seurassa
viettämänsä aika ei saisi kokonaan kulua esitelmien pitoon ja
pöyhkeään määräilemiseen, mitä kasvatin tulee huomata ja noudattaa.
Jos häntä kuunnellaan vuorostaan ja jos häntä totutetaan järkensä
mukaisesti ratkaisemaan esitettyjä kysymyksiä, pystyvät säännöt sitä
helpommin häneen, vaipuvat sitä syvemmälle ja saavat hänet rakastamaan
opiskelua ja oppia; ja silloin alkaa hän antaa tiedolle arvoa, kun hän
näkee, että se tekee hänet kykeneväksi esittämään oman mielipiteensä
asioista ja kun hän huomaa huvikseen ja kunniakseen ottavansa osaa
keskusteluun, missä hänenkin esittämiään perusteita joskus kuunnellaan
ja hyväksytään; erittäinkin tulisi siveysoppia, tervettä järkeä ja
hyviä tapoja koskevia kysymyksiä esittää hänelle ja pyytää niistä hänen
ratkaisuaan. Tämä avaa ymmärrystä paremmin kuin menettelyohjeet, vaikka
niitä kuinka hyvin selitettäisiin, ja painaa säännöt ja määräykset
paremmin muistiin käytäntöön sovittamista varten. Tällä keinoin tuodaan
mieleen seikkoja, jotka pysyvät siellä ja joiden todistusvoimaisuus
pysyy niiden mukana, kun taas sanat parhaimmassakin tapauksessa ovat
vain heikkoja kuvia ja merkitsevät tuskin niin paljoa kuin asioiden
ja esineiden todelliset varjot ja unohtuvat paljoa pikemmin kuin
ne. Hän on paremmin ymmärtävä sopivaisuuden ja oikeudenmukaisuuden
perusteet ja suhteet ja saava eloisampia, pysyvämpiä vaikutteita siitä,
mitä hänen tulisi tehdä, jos hänen sallitaan lausua mielipiteensä
esiintyvistä kysymyksistä ja pohtia kasvattajansa kanssa valaisevia
esimerkkejä, kuin jos hän äänettömänä, haluttomana, unisena kuuntelee
opettajansa selityksiä, ja paljoa paremmin vielä kuin jos hän antautuu
monimutkaisiin, järkeileviin väittelyihin tai omintakeisiin, kaikkien
kaavojen mukaisiin esityksiin jostakin asiasta. Edelliset johtavat
järjen etsimään vain sukkelia käänteitä ja vääriä värejä, mutta ei
totuutta; jälkimmäiset taas opettavat petollisuutta, riidanhalua ja
itsepäisyyttä; ja molemmat turmelevat arvostelukyvyn ja vievät miehen
kauvas oikean ja rehellisen ajattelun tieltä, ja sentähden on niitä
huolellisesti vältettävä sen, joka tahtoo omasta puolestaan tulla
paremmaksi ja myös kelvata toisille.

§ 99. Kun olette saanut poikanne käsittämään, että hän on riippuvainen
teidän tahdostanne ja että hän on teidän vallassanne, ja kun olette
siten lujittanut arvonne hänen silmissään; ja kun te esiintymällä
taipumattoman ankarana käytökseltänne häntä kohtaan, milloin hän
itsepintaisesti yhä jatkaa jotakin huonoa kujetta, jonka olette
kieltänyt, erittäinkin valehtelemista, olette istuttanut hänen
mieleensä sen kunnioittavan pelon, joka on välttämätön; ja kun te
taas toiselta puolen (antamalla hänelle hänen ikänsä mukaisen täyden
vapauden ja sallimalla hänen läsnäollessanne täysin esteettömästi
antautua niihin lapsellisiin askareihin ja siihen käytöksen hilpeyteen,
jotka hänen aivan nuorena ollessaan ovat hänelle yhtä tarpeellisia
kuin syöminen ja nukkuminen) olette suostuttanut hänet seuraanne ja
osoittanut hänelle huomattavasti huolenpitoanne ja rakkauttanne,
kohtelemalla häntä yleensäkin lempeästi ja hellästi, mutta jakamalla
hänelle erikoista ystävyyttä aina milloin hän vain on menetellyt hyvin,
ja esiintymällä häntä kohtaan sydämmellisesti tuhansin tavoin, jotka
sopivat hänen ijälleen ja jotka luonto opettaa vanhemmille paremmin
kuin mitä minä osaisin selittää: kun, sanon minä, näillä hellillä ja
rakastavilla keinoilla, joita ei vanhemmilta milloinkaan puutu, kun on
kysymys heidän lapsistaan, olette siis herättänyt hänessä erikoista
kiintymystä itseenne, silloin on hän sellaisessa mielentilassa kuin
te voitte toivoa, ja silloin olette te istuttanut hänen sydämmeensä
totisen kunnioituksen, jota on aina jälkeenkinpäin huolellisesti
hoidettava, samoin kuin on kehitettävä sen molempia osia, rakkautta ja
pelkoa, ne kun ovat ne tehokkaat perusvoimat, joiden avulla te voitte
aina vaikuttaa häneen, kääntääksenne hänen mielensä hyveen ja kunnian
teille.

§ 100. Kun tämä perustus on kerran pysyvästi laskettu ja kun te
huomaatte tämän kunnioituksen alkavan vaikuttaa hänessä, on teidän
lähimpänä tehtävänänne huolellisesti tutkia hänen luonnettaan ja hänen
mielensä erikoisominaisuuksia. Uppiniskaisuutta, valehtelemista ja
muita pahantapaisia kujeita ei ole, kuten sanottu, alusta alkaenkaan
siedettävä, millainen hänen luonteensa sitten lieneekin. Tuollaisten
paheen siementen ei ole annettava juurtua, vaan on ne huolellisesti
kaivettava pois niin pian kuin ne ikinä alkavat hänessä näyttäytyä, ja
teidän arvovaltanne tulee hankkia tilaa ja vaikutusta hänen mielessään
heti älyntoimintojen ensimmäisestä sarastuksesta alkaen, niin että sen
teho on aivan sama kuin jonkun synnynnäisen vaiston, jonka kehkeymistä
hän ei ole milloinkaan huomannut ja jonka hän ei ole tiennyt koskaan
toisin vaikuttaneen tai edes voivan vaikuttaa. Jos siis kunnioitus,
minkä hän on teille velkaa, on täten saatu ajoissa herätetyksi, on se
aina tuntuva hänestä pyhältä, ja hänen on oleva yhtä työlästä vastustaa
sitä kuin joitakin luontonsa perusvoimia.

§ 101. Kun te olette täten hyvin varhain vakiinnuttanut arvovaltanne ja
sitä lempeästi sovelluttaen saanut hänet häpeämään kaikkea, mikä johtaa
johonkin paheksuttavaan tottumukseen, heti kun olette huomannut hänessä
jotakin sellaista (sillä minä en tahtoisi millään muotoa käytettävän
torumista ja vielä vähemmin pieksemistä, ell'eivät itsepäisyys ja
parantumattomuus tee niitä ehdottoman välttämättömiksi), lienee
paikallaan tarkastaa, niihin suuntaan hänen mielensä luonnollinen
rakenne häntä vetää. Luonteensa muuttumattomien peruspiirteiden
mukaisesti ovat muutamat ihmiset päättäväisiä, toiset taas arkoja,
jotkut luottavaisia, toiset vaatimattomia, säyseitä tai itsepintaisia,
tarkkoja tai huolimattomia, vilkkaita tai hitaita. Ihmisten kasvoissa
ja heidän ruumiinsa ulkonaisissa muodoissa ei ole enemmän erilaisuutta
kuin heidän mielensä rakenteessa ja laadussa; se eroitus vain voidaan
huomata, että kasvojen tunnusmerkilliset piirteet ja ruumiin muodot
muuttuvat ajan ja ijän kuluessa selvemmiksi ja näkyvämmiksi, kun taas
mielen erikoinen muodostus esiintyy ilmeisimpänään lapsissa, ennenkuin
taito ja viekkaus ovat opettaneet heitä peittämään vikojansa ja
kätkemään huonoja taipumuksiansa teeskennellyn ulkokuoren alle.

§ 102. Alkakaa sentähden ajoissa tarkasti tutkia poikanne luonnetta,
erittäinkin silloin, kun hän on vapaimpanaan, leikkiessään, ja kun
hän luulee olevansa kaukana teidän näkyvistänne. Katsokaa, mitkä
ovat hänen vallitsevia intohimojaan ja mitkä hänen voimakkaimpia
taipumuksiaan, pankaa merkille, onko hän hurja vai lempeä, rohkea
vai arka, säälivä vai julma, avomielinen vai suljettu, j.n.e. Sillä
mikäli nämä ominaisuudet hänessä vaihtelevat, sikäli täytyy myös teidän
kasvatustapanne vaihdella, ja teidän arvovaltanne tulee niistä mitata
oikeat rajansa, suhtautuakseen häneen eri tavoin. Nämä synnynnäiset
taipumukset, nämä luonteen johtavat suunnat eivät ole säännöillä eikä
suoranaisella vastustuksella korjattavissa, eivät etenkään ne, jotka
ovat alhaisempaa ja halvempaa lajia ja jotka saavat alkunsa pelosta ja
hengen heikkoudesta, vaikka niitä taitavasti käsittelemällä voidaankin
paljon parantaa ja kääntää hyviin tarkoituksiin. Mutta vaikka kaikki
tämä tapahtuisikin, niin olkaa varma siitä, että ylivoima on sittenkin
aina sillä suunnalla, mihin luonto mielen ensiksi taivutti, ja jos
te panette huolellisesti merkille hänen luonteensa eri ominaisuudet
hänen elämänsä ensi kohtauksissa[89], voitte aina myöhemmin päättää,
mihin suuntaan hänen ajatuksensa kallistuvat ja mihin hän pyrkii
silloinkin, kun hän varttuu suuremmaksi, kun hänen näytelmänsä juoni
tulee monimutkaisemmaksi ja kun hän alkaa esittää erilaisia henkilöitä
saadaksensa sen toiminnan käyntiin.

§ 103. Olen jo aikaisemmin[90] sanonut teille, että lapset rakastavat
vapautta, ja sentähden pitäisikin heidät saada tekemään kaikkea, mikä
on heille otollista, heidän tuntemattaan siinä minkäänlaista pakkoa. Ja
nyt minä lisään siihen, että he rakastavat vielä muutakin, nimittäin
toisten hallitsemista: tämä on useimpain tavallisten ja luonnollisten
pahojen tottumusten ensi alku. Tämä pyrkimys valtaan ja hallitsemiseen
näyttäytyy jo sangen varhain ja erittäinkin seuraavissa kahdessa
kohdassa.

§ 104. 1. Me näemme lasten melkein heti synnyttyään (ainakin varmasti
paljoa ennen, kuin he osaavat puhua) kirkuvan, muuttuvan kärtyisiksi,
juroiksi ja pahantuulisiksi vain siitä syystä, että he haluavat
pitää oman päänsä. He tahtoisivat muiden alistuvan heidän oikkujensa
palvelijoiksi, he vaativat kaikkia läheisiään kerkeästi tottelemaan
heidän käskyjään, etenkin niitä, jotka ovat heidän vertaisiaan tai
heitä alempana ijässä tai arvossa, niin pian kuin he vain kykenevät
arvostelemaan muita näiltä näkökannoilta.

§ 105. 2. Toinen kohta, missä he myös osoittavat hallitsemishaluaan,
on heidän kiihkonsa saada kaikki omakseen: he tahtoisivat kerätä
omaisuutta ja tavaraa, koska heille tuottaa nautintoa se valta, joka
niistä näyttää johtuvan, ja se oikeus, joka heillä siten on menetellä
niiden suhteen miten mieli tekee. Ken ei ole huomannut näiden kahden
luonteenominaisuuden jo varsin varhain vaikuttavan lasten käytökseen,
hän on hyvin vähän tarkannut heidän puuhiaan, ja ken arvelee, ett'ei
näitä melkein kaiken ihmiselämää häiritsevän vääryyden ja riidan
alkujuuria ole ajoissa nyhdettävä pois ja istutettava niiden sijaan
vastakkaisia tottumuksia, hän päästää käsistään oikean hetken
perustusten laskemiseksi hyvälle ja kelpo miehelle. Tämän päämäärän
saavuttamiseksi luulisin minä seuraavien seikkain osaltaan auttavan.

§ 106. 1. Olen aikaisemmin[91] sanonut, ett'ei lapselle olisi
milloinkaan annettava sellaista, mitä hän vaatii, ja vielä vähemmin
sellaista, mitä hän kirkumalla tai vain pyytämälläkin tahtoo. Mutta
kun tätä määräystä voidaan ymmärtää väärin ja tulkita siihen suuntaan,
että minä muka olisin tarkoittanut, ett'ei lapsi saa milloinkaan
pyytää vanhemmiltaan mitään, ja kun tämän ehkä luullaan liiaksi
kahlehtivan lasten mieltä sen rakkauden ja hellyyden vahingoksi,
minkä pitäisi vallitseman heidän ja heidän vanhempainsa välillä, käyn
minä hiukan yksityiskohtaisemmin selittämään ajatustani[92]. On vain
oikein, että heillä on vapaus selittää tarpeensa vanhemmilleen, että
heitä kuunnellaan kaikella hellyydellä ja että heidän pyyntöihinsä
suostutaan ainakin silloin, kun he ovat vielä aivan pieniä. Mutta eri
asia on sanoa: "Minun on nälkä", ja eri asia on tokaista: "Minä tahdon
paistia!" Heti kun he esittävät tarpeensa, luonnolliset tarpeensa,
nälän, janon, vilun tai jonkun muun luonnon välttämättömyyden tuottaman
vaivan, on vanhempain ja kaikkien heitä ympäröiväin henkilöiden
velvollisuutena auttaa heitä, mutta lasten on jätettävä vanhempain
valittavaksi ja määrättäväksi, mitä nämä katsovat heille sopivimmaksi
ja kuinka paljon, eikä heidän suinkaan ole sallittava tehdä itse
valintaansa ja tiuskia: "Minä tahdon viiniä, minä tahdon vehnäleipää";
niiden pelkän mainitsemisenkin pitäisi jo saada heidät menettämään ne.

§ 107. Vanhempain tulisi tässä kohden erikoisesti kiinnittää
huomiotansa siihen, mitkä ovat kuviteltuja ja mitkä luonnollisia
tarpeita. Horatius onkin sattuvasti opettanut heille sen taidon tässä
säkeessä:

    Queis humana sibi doleat natur a negatis.[93]

Nämä ovat tosiaankin luonnollisia tarpeita, joita ei järki yksinään,
ilman muuta apua, kykene vastustamaan tai estämään meitä häiritsemästä.
Sairauden tuskia ja ruumiin loukkaantumisia, nälkää, janoa ja vilua,
unen ja levon puutetta tai työn väsyttämän jäsenen virkistämisen
tarvetta tuntevat kaikki ihmiset, eikä kaikkein voimakkainkaan
mieli voi olla kärsimättä niiden tuottamasta tuskasta, ja sentähden
pitäisikin sopivin keinoin koettaa niitä poistaa, vaikkeikaan
malttamattomasti eikä liian kiireisesti niiden ensin esiintyessä,
ell'ei myöhästelemisestä uhkaa koitua korjaamattomia vaurioita.
Luonnon välttämättömistä tarpeista johtuvat vaivat muistuttavat meitä
varomaan suurempia vaaroja, joiden edeltäjiä ne ovat, ja sentähden ei
niitä olekaan kokonaan jätettävä huomioon ottamatta eikä pingoitettava
liian kireälle. Mutta mitä enemmän lapsia voidaan totuttaa kestämään
tämänlaisia kärsimyksiä, viisain keinoin tekemällä heidät vahvemmiksi
ruumiltaan ja sielultaan, sitä parempi on se heille. Minun ei tarvitse
tässä antaa mitään varovaisuusneuvoja, kunhan vain pysytään siinä, mikä
on heille hyväksi, ja kunhan huolehditaan siitä, ett'ei se, mitä lapset
pannaan kärsimään, murra heidän elonhenkiänsä eikä vahingoita heidän
terveyttään, koska kerran vanhemmat ovat itsestään liiankin taipuvaisia
kallistumaan, enemmän kuin heidän pitäisi, hemmoittelevaan suuntaan.

Mutta millaisia myönnytyksiä luonnon välttämättömät tarpeet
vaatinevatkaan, niin ei lasten kuviteltuja tarpeita olisi koskaan
täytettävä eikä sallittava heidän niistä edes puhua. Jonkun sellaisen
mainitsemisenkin pitäisi jo saada heidät menettämään se. Heille on
annettava vaatteita, kun he niitä tarvitsevat, mutta jos he pyytävät
tätä kangasta tai tuota väriä, tulisi heidän varmasti tietää jäävänsä
niitä ilman Ei suinkaan niin ymmärtäen, että minä kehoittaisin
vanhempia aivan tahallaan vastustamaan lastensa toivomuksia
kaikenlaisissa vähäpätöisissä asioissa; päinvastoin on minun ajatukseni
se, että milloin heidän käytöksensä sen ansaitsee ja milloin voidaan
olla varmoja siitä, ett'ei se turmele eikä heikonna heidän mieltänsä
eikä saa heitä rakastamaan joutavuuksia, olisi kaikki niin paljon kuin
mahdollista järjestettävä tyydyttämään heitä, jotta heidän ilonaan ja
onnenaan olisi tehdä oikein. Parasta olisi lasten olla kiinnittämättä
lainkaan toiveitaan sellaisiin seikkoihin ja määräämättä nautintoaan
mielitekojensa mukaan, vaan tulisi heidän olla välittämättä kaikesta,
minkä luonto on vähäpätöiseksi tehnyt. Tähän olisi heidän vanhempainsa
ja opettajainsa etupäässä pyrittävä; mutta kunnes siihen päästään,
vastustan minä tässä ainoastaan pyytämisen vapautta, jota olisi
näissä puhtaan mielikuvituksen asioissa hillittävä niihin liittyvän
järkähtämättömän kiellon avulla.

Tätä pitänevät hellät vanhemmat luonnollisessa suopeudessaan
jonkun verran liiallisena ankaruutena, mutta se on kuitenkin aivan
välttämätöntä, sillä kun esittämäni kasvatustavan tarkoituksena
on vitsan poistaminen, on tästä heidän kielensä suistamisesta
oleva suurta hyötyä sen pelon herättämisessä, josta olemme muualla
puhuneet, ja sen kunnioituksen ja arvonannon tukemisessa, jonka
he ovat vanhemmilleen velkaa. Samalla oppivat he hillitsemään ja
sitten voittamaankin mielitekojaan. Näillä keinoin saadaan heidät
myös oppimaan taito tukahduttaa himonsa heti, kun ne nousevat ja kun
niitä on helpoin masentaa. Sillä pieninkin ohjasten höllittäminen
antaa eloa ja voimaa haluillemme, ja ken luulee voivansa muuttaa
toivomuksensa vaatimuksiksi, hänellä ei ole enää kovin pitkä matka
siihen ajatukseen, että hänen täytyy myös saada ne toteutetuiksi.
Siitä minä olen kuitenkin varma, että jokaisen on helpompi kestää oman
tahtonsa antama kielto kuin jonkun toisen. Lapsia tulisi sentähden
ajoissa totuttaa käyttämään järkeänsä ja kysymään sen neuvoa, ennenkuin
he suostuvat mielitekojensa houkutuksiin. Olemme jo astuneet suuren
askeleen halujemme hallitsemista kohti, jos kykenemme panemaan niille
tämän sulun ja hautaamaan ne äänettömyyteen. Jos lapset ovat tottuneet
vastustamaan kiihkeitä oikkujaan ja harkitsemaan, onko tuo tai tämä
seikka sopiva vaiko ei, ennenkuin he puhuvat siitä, on siitä oleva
heille suurta hyötyä tärkeämmissä asioissa heidän vastaisen elämänsä
varrella. Sillä minä en voi liian usein teroittaa sitä seikkaa, että
millainen asia onkaan kysymyksessä, tärkeä vaiko vähäpätöinen, on
lapsen jokaisessa teossa etupäässä (olin melkein sanomaisillani:
ainoastaan) pidettävä silmällä sitä, miten se on vaikuttava hänen
mieleensä, mihin tapaan se johtaa ja minkä tottumuksen se mahdollisesti
häneen istuttaa, miten se sopii hänelle, kun hän tulee suuremmaksi, ja
mihin se hänet vie hänen vartuttuaan täysi-ikäiseksi, jos sitä kaikin
puolin suositaan.

Tarkoitukseni ei sentähden olekaan, että lapsia olisi varta vasten
kiusattava. Se tuntuisi liiaksi julmuudelta ja ilkeydeltä ja se voisi
tartuttaa heihinkin nämä pahat ominaisuudet. Heitä on opetettava
kieltämään mielitekonsa, ja heidän henkensä, samoin kuin ruumiinsakin,
on tehtävä tarmokkaaksi, ripeäksi ja lujaksi, totuttamalla heitä
hallitsemaan halujaan ja karkaisemaan ruumistaan kaikenlaisilla
vaivoilla; mutta kaiken tämän tulee tapahtua niin, ett'ei siinä näy
vähintäkään merkkiä pahantahtoisuudesta heitä kohtaan ja ett'eivät he
osaa sellaista edes aavistaakaan. Kun he säännöllisesti menettävät
sen, mitä he kiihkeimmin kärttävät ja kirkuvat, oppivat he siten
vaatimattomuutta, alistuvaisuutta ja kieltäytymisen kykyä, mutta kun
heitä palkitaan heidän vaatimattomuudestaan ja äänettömyydestään
antamalla heille sitä, mistä he pitävät, tulevat he taas toiselta
puolen vakuutetuiksi niiden rakkaudesta, jotka heiltä ehdottomasti tätä
tottelemisen muotoa vaativat. Jos he tällä hetkellä tyytyvät olemaan
ilman sitä, mitä he halusivat, on se hyve, jota on myöhemmin palkittava
myöntämällä heille kaikkea, mikä on heille mieluista ja sopivaa,
kunhan se vain annetaan heille ikäänkuin heidän hyvän käytöksensä
luonnollisena seurauksena, eikä suinkaan muka sovitun kaupan
päällisinä. Mutta te menetätte sekä vaivanne että, mikä on pahempi,
heidän rakkautensa ja kunnioituksensa, jos he voivat saada toisilta
sen, mitä te heiltä kiellätte. Siitä on pidettävä tiukkaa huolta ja
sitä on tarkoin valvottava. Ja tässä osuvat palvelijat jälleen tielleni.

§ 108. Jos tätä menettelytapaa aletaan noudattaa ajoissa, ja jos lapsia
totutetaan varhain vaimentamaan halujaan, pitää tämä hyödyllinen
tottumus heitä aisoissa; ja sen mukaan kuin he varttuvat ijässä ja
viisaudessa, on heille myönnettävä suurempaa vapautta, milloin vain
järki puhuu heissä, eikä intohimo; sillä milloin järki puhuneekaan,
on sitä aina kuultava. Mutta niinkuin ei heitä ole koskaan kuultava,
kun he pyytävät jotakin määrättyä esinettä, jonka he haluaisivat
saada, ell'ei heille ole sitä jo ennakolta luvattu, niin on heitä
aina kuultava ja niin on heille aina rehellisesti ja ystävällisesti
vastattava, milloin he kysyvät jotakin, minkä he tahtoisivat tietää
ja mistä he haluaisivat saada lähempiä selityksiä. Lasten tiedonhalua
olisi yhtä huolellisesti hellittävä kuin heidän muita mielitekojaan
vastustettava.

Kuinka kireällä kädellä liekään kohdeltava kaikkia pelkän
mielikuvituksen pyyteitä, niin on kuitenkin olemassa muuan tapaus,
missä mielikuvituksen on sallittava puhua ja missä sitä on myöskin
kuultava. Huvitus on yhtä välttämätöntä kuin työ ja ruoka. Mutta kun
ei voi olla huvitusta ilman hauskuutta, joka ei riipu aina järjestä,
vaan useamminkin juuri mielikuvituksesta, ei lasten ole sallittava
ainoastaan huvitella, vaan on heidän myös annettava tehdä se oman
päänsä mukaan, kunhan se vain tapahtuu kaikessa viattomuudessa ja ilman
vahinkoa heidän terveydelleen; eikä heitä tässä tapauksessa olisikaan
estettävä, jos he ehdottavat jotakin erikoista huvituksen lajia, vaikka
minä luulenkin heidän harvoin joutuvan pakotetuiksi pyytämään sellaista
vapautta, jos heitä vain oikein kasvatetaan. On pidettävä huolta siitä,
että he aina tekevät kaikkea hyödyllistä ilomielin, ja ennenkuin he
ennättävät väsyä johonkin otolliseen askareeseen, olisi heidät ajoissa
johdettava johonkin uuteen. Mutta ell'eivät he ole vielä päässeet sille
täydellisyyden asteelle, että heille on tullut huvitukseksi kaikki se,
mikä heitä samalla kehittää, on heidän annettava vapaasti harjoittaa
niitä lapsellisia leikkejä, joita he keksivät ja joista heitä sopii
vieroittaa kyllästyttämällä heidät niihin; mutta hyödyllisistä
puuhista, joihin he ovat antautuneet, tulee heidät aina kutsua pois
silloin, kun he vielä haluaisivat niitä jatkaa, tai ainakin päästää
heidät niistä, ennenkuin he ovat ennättäneet väsyä niihin tai ennenkuin
ne ovat tulleet heille kokonaan vastenmielisiksi, jotta he sitten
palaisivat niihin uudelleen aivan kuin johonkin huvitukseen, joka
heitä virkistää. Sillä teidän ei tule suinkaan luulla heidän olevan
oikeilla jäljillä ennenkuin he pitävät ilonaan kiitettäväin tekojen
suorittamista ja ennenkuin heidän ruumiinsa ja henkensä hyödylliset
askartelut muodostavat keskenään vaihdellen heidän elämästään ja
kehityksestään miellyttävän, katkeamattoman huvitussarjan, jossa
väsynyttä osaa lakkaamatta virkistetään ja lepuutetaan. Voidaanko näin
menetellä kaikkiin luonteisiin nähden, ja viitsivätkö kasvattajat ja
vanhemmat nähdä siinä tarpeellista vaivaa, tai onko heillä kylliksi
ymmärrystä ja kärsivällisyyttä johtaakseen lapsia tähän päämäärään,
sitä en tiedä; mutta että se on mahdollista useimpiin lapsiin nähden,
jos heissä oikealla tavalla herätetään pyrkimys luottamukseen,
kunnioitukseen ja hyvään maineeseen, sitä en lainkaan epäile. Ja kun
heissä on siten saatu syntymään todellista elämää, voi heidän kanssaan
vapaasti puhua kaikesta, mikä tuottaa heille suurinta iloa ja mihin
heitä on joko johdettava tai päästettävä, niin että he huomaavat, että
heitä rakastetaan ja hellitään, ja ett'eivät ne, joiden hoteissa he
ovat, ole suinkaan heidän ilojensa vihollisia. Sellainen kohtelu saa
heidät rakastamaan kättä, joka heitä ohjaa, ja hyvettä, johon heitä
ohjataan.

Kun lapsille myönnetään täydellinen vapaus heidän huvituksiinsa
nähden, on siitä vielä sekin etu että he siten paljastavat todellisen
luonteensa, osoittavat taipumuksensa ja kykynsä ja ohjaavat siten
ymmärtäväisiä vanhempia sekä heidän elämänuransa ja tulevan toimensa
että samalla sopivien ehkäisykeinojen valinnassa, mikäli niitä olisi
tarvis jonkun sellaisen luonteenominaisuuden varalle, jonka he
huomaavat olevan ennen muita omiansa viemään lasta harhateille.

§ 109. 2. Lapset, jotka elävät yhdessä, taistelevat usein siitä, ken
on oleva herra ja kenen tahto on pääsevä muista voitolle. Ken riidan
alkaneekaan, hänen tulee varmasti tietää joutuvansa siinä tappiolle.
Mutta älkää tyytykö tähän, vaan opettakaa lapsia myös osoittamaan
kaikkea mahdollista ystävällisyyttä, myöntyväisyyttä ja kohteliaisuutta
toisilleen. Kun he huomaavat tämän tuottavan heille kunnioitusta,
rakkautta ja arvoa eikä suinkaan vähentävän heidän todellista ja
ansaittua ylemmyyttään, mielistyvät he siihen paremmin kuin pöyhkeään
hallitsemishaluun, sillä sitähän päinvastainen käyttäytyminen
kieltämättä on.

Lasten tekemiä syytöksiä toinen toisistaan, ne kun tavallisesti ovat
vain apua etsivän vihan ja kostonhimon purkauksia, ei olisi suopeasti
kohdeltava eikä kuunneltava. Se vain heikontaa ja pehmentää heidän
mieltään, jos heidän sallitaan valittaa; ja jos he saavatkin joskus
kestää muiden aiheuttamaa vastustusta tai kipua ilman, että heidän
annetaan pitää sitä minään kummallisena tai sietämättömänä asiana,
niin eipä ole heille lainkaan haitaksi oppia kärsimään ja karaistumaan
jo varhain. Mutta vaikka ette annakaan mitään tukea kanteluhaluisen
valituksille, niin pitäkää sentään huoli hyökkääjän hävyttömyyden ja
pahanilkisyyden masentamisesta. Jos huomaatte sen itse, kohdistakaa
nuhteenne siihen loukatun läsnäollessa; mutta jos valitus koskee
asiaa, joka tosiaankin ansaitsee teidän huomiotanne ja ehkäisyänne
myöhemminkin, niin nuhdelkaa rikollista kahdenkesken, valittajan
kuulematta ja näkemättä, ja lähettäkää hänet pyytämään anteeksi
ja sovittamaan loukkauksensa; kun tämä tapahtuu ikäänkuin omasta
alotteesta, suoritetaan se sitä mieluummin ja saa sitä ystävällisemmän
vastaanoton, ja niin lujenee rakkaus lastenne välillä, ja kohteliaisuus
muuttuu luonnolliseksi tottumukseksi heidän keskuudessaan.

§ 110. 3. Mitä kaikenlaisten esineiden hankkimiseen ja omistamiseen
tulee, niin opettakaa lapsia luopumaan siitä, mitä heillä on, vapaasti
ja helposti ystäviensä hyväksi, ja saattakaa heidät kokemuksesta
havaitsemaan, että anteliaimmalla on aina kaikkea eniten ja että
hänelle muun lisäksi tulee vielä toisten kunnioitus ja kiitos, ja he
tottuvat piankin harjoittamaan anteliaisuutta[94]. Tämä tekee minun
uskoakseni veljet ja sisaret ystävällisemmiksi ja kohteliaammiksi
toisilleen ja siis myöskin muille, kuin kaksikymmentä hyviä tapoja
teroittavaa sääntöä, joilla lapsia yleensä kiusataan ja rasitetaan.
Ahneus ja halu omistaa ja hallita enempää kuin tarvitsemme on kaiken
pahan juuri, ja sentähden on se varhain ja huolellisesti kitkettävä
pois ja sijaan istutettava päinvastainen ominaisuus, nimittäin valmius
jakamaan omaisuuttansa muille. Tätä taipumusta olisi edistettävä
parhaalla kiitoksella ja tunnustuksella, samoin kuin olisi tarkoin
huolehdittava siitä, ett'ei lapsi menetä mitään anteliaisuutensa
takia. Milloin hän vain osoittaa sellaista valmiutta, on se hänelle
aina korvattava, ja korkojen kanssa, ja hänet on saatava selvästi
havaitsemaan, ett'ei hyvyys, jota hän osoittaa muille, ole suinkaan
huonoa taloudenhoitoa hänellekään, vaan että se hankkii hänelle
vastalahjaksi sekä niiden ystävyyden, jotka ovat siitä hyötyneet, että
niiden suosion, jotka ovat sen nähneet. Tehkää siitä kilpailun esine
lastenne kesken, ken heistä voittaa toiset siinä suhteessa; ja kun
lapset ovat täten alituisen harjoituksen avulla oppineet kernaasti
luopumaan siitä, mitä heillä on, muodostuu hyväntahtoisuus heissä
tottumukseksi, ja he pitävät kunnianansa ja ilonansa olla ystävällisiä,
anteliaita ja kohteliaita muille.

Jos siis anteliaisuutta on kehitettävä, niin on tarkkaa huolta
pidettävä myös siitä, etteivät lapset loukkaa oikeuden sääntöjä.
Milloin ikinä he sen tekevätkin, on heitä ojennettava ja ankarasti
nuhdeltava, mikäli siihen on aihetta.

Koska meidän ensimmäisiä tekojamme ohjaa enemmän itsekkäisyys
kuin järki tai harkinta, ei olekaan ihmeellistä, että lapset
ovat tässä suhteessa varsin taipuvaisia poikkeamaan oikean
ja väärän kohtuullisista rajoista, joiden asettaminen on
mielessämme kehittyneemmän järjen ja vakavamman mietinnän tulos.
Mitä taipuvaisempia he ovat erehtymään tässä kohdassa, sitä
huolellisemmin on heitä valvottava, ja pieninkin rikkomus tätä suurta
yhteiskunnallista hyvettä vastaan huomattava ja rangaistava, vaikkapa
sitten olisi kysymys kuinka vähäpätöisistä ja mitättömistä asioista
tahansa, koska siten on tilaisuus valistaa heidän tietämättömyyttään
ja estää huonojen tottumusten syntymistä, tottumusten, jotka voivat
kaikessa viattomuudessa alkaa neuloista ja kirsikankivistä[95],
mutta jotka, jos ne jätetään omiin valtoihinsa, kasvavat suuremmiksi
petoksiksi ja uhkaavat vihdoin päättyä suorastaan paatuneeseen
epärehellisyyteen. Ensimmäinen yritys harjoittaa vääryyttä, millaista
tahansa, on heti ilmetessään tukahdutettava siten, että vanhemmat ja
opettajat osoittavat kummastusta ja kauhua. Mutta kun lapset eivät
jaksa oikein käsittää, mitä vääryys on, ennenkuin he ymmärtävät, mitä
on omistusoikeus ja miten yksityiset henkilöt sen saavuttavat, on
varmin keino rehellisyyden vakiinnuttamiseksi laskea sen perustukseksi
jo varhain anteliaisuus ja valmius luopumaan toisten hyväksi siitä,
mitä heillä itsellään on, tai mistä he itse pitävät. Tätä voidaan
opettaa heille jo varhain, ennenkuin heillä on edes kieli ja äly
kylliksi vallassaan muodostaakseen määrättyjä käsitteitä omistamisesta,
tai tietääkseen, mikä erikoisen oikeuden mukaisesti kuuluu heille
vastoin kaikkia muita. Ja kun lapsilla on harvoin muita tavaroita
kuin lahjoitettuja, enimmäkseen heidän vanhempainsa antamia, on
heille ensi alussa teroitettava, ett'eivät he saa ottaa eivätkä
pitää omanaan mitään muuta, kuin minkä he ovat saaneet niiltä joiden
määräämisvaltaan he otaksuvat lahjan kuuluneen. Sen mukaan kuin heidän
käsityskykynsä avartuu, voidaan heille esittää ja heidän mieleensä
painaa muita sääntöjä ja esimerkkejä rehellisyydestä ja oikeuksista,
jotka liittyvät käsitteisiin "minun" ja "sinun". Jos joku väärä teko
näyttää johtuvan, ei erehdyksestä, vaan tahdon turmeluksesta, niin on
käytettävä voimakkaampia keinoja, ell'eivät lempeä nuhtelu ja häpeä
kykene korjaamaan tätä hyljättävää, ahneuteen viittaavaa taipumusta;
ja vain isän tai kasvattajan asiana on ottaa tai pidättää heiltä
sellaista, johon he panevat arvoa ja jota he katsovat omakseen, tai
määrätä se tehtävä jonkun muun suoritettavaksi; sellaiset kokemukset
opettavat heitä ymmärtämään, kuinka vähän heillä on mahdollisuutta
hyötyä anastaessaan vääryydellä sellaista, mikä kuuluu muille, kun
kerran maailmassa on väkevämpiä ihmisiä kuin he ja enemmän kuin
heitä[96]. Mutta jos te olette osannut harkituilla keinoilla jo
varhain herättää heissä vilpitöntä inhoa tätä häpeällistä pahetta
kohtaan, minkä minä luulen hyvin mahdolliseksi, niin olette tavannut
siinä oikean ja luonnonmukaisen menettelyn tämän rikoksen estämiseksi
ja paremman suojan epärehellisyyttä vastaan kuin kaikki omaan etuun
perustuvat järkipäätelmät; sillä tottumukset vaikuttavat yhtenäisemmin
ja helpommin kuin järki, jolta kysytään harvoin täydellä todella neuvoa
silloin, kun sitä olisi parhaiten tarvis, ja jota vielä harvemmin
kuullaan.

§ 111. Parkuminen on paha tapa, jota ei tulisi sietää lapsissa, ei
ainoastaan sen epämiellyttävän ja sopimattoman hälinän takia, jolla
se täyttää talon, vaan toisten, tärkeämpäin syiden tähden, jotka
koskevat lapsia itseään: tämänhän pitäisi aina oleman kasvatuksemme
tarkoitusperänä.

Heidän kirkumisensa on kahta lajia, joko niskoittelevaa ja
vallanhimoista tai valittavaa ja ruikuttavaa.

1. Heidän huutamisensa on sangen usein ylivallan tavoittelua ja heidän
hävyttömyytensä tai itsepäisyytensä avonaista julistamista; kun ei
heillä ole muutoin voimaa päästä halujensa perille, koettavat he
kirkunallaan ja nyyhkinällään pysyä vaatimuksissaan ja oikeuksissaan.
Se on ikäänkuin heidän pyyteittensä peittelemätöntä jatkamista, ja
samalla sisältyy siihen jonkunlainen vastalause niiden sortoa ja
vääryyttä vastaan, jotka kieltävät heiltä sen, mitä he tahtovat.

§ 112. 2. Joskus johtuu heidän huutamisensa sentään todellisesta
tuskasta tai todellisesta surusta, ja on ikäänkuin heidän valitustaan
niiden rasittaessa.

Nämä molemmat itkun lajit voidaan huolellisesti tarkastamalla
vaivatta eroittaa lasten näöstä, katseista, eleistä ja etenkin heidän
äänensä sävystä, mutta kumpaakaan ei ole siedettävä ja vielä vähemmän
suosittava.

1. Uppiniskaista tai kiukuttelevaa parkumista ei olisi millään muotoa
siedettävä, koska se olisi vain heidän halujensa liehittelemistä ja
niiden intohimojen kiihoittamista, joiden masentaminen on meidän
tärkein tehtävämme; ja jos se tapahtuu, kuten usein käy, heti sen
jälkeen, kun heitä on jostakin syystä kuritettu, hävittää se täydelleen
kaikki tuon kurituksen hyvät vaikutukset, sillä jokainen rangaistus,
joka jättää heidät sellaisen uhmailevan vastustuksen tilaan, tekee
heidät vain entistään pahemmiksi. Lapsiin kohdistetut kiellot ja
kuritukset osuvat kaikki väärään ja menettävät tehonsa, ell'eivät ne
murra heidän tahtoansa, opeta heitä hillitsemään intohimojansa ja
taivuta ja notkista heidän mieltänsä noudattamaan sitä, mitä heidän
vanhempaansa järki heille nyt neuvoo, ja ell'eivät ne niin valmista
heitä tottelemaan sitä, mitä heidän oma järkensä heille myöhemmin
määrää. Mutta jos jossakin asiassa on vastustettu heidän mieltänsä
ja sitten kuitenkin sallitaan heidän kirkua ja huutaa, vahvistetaan
siten vain heidän halujansa ja sukoillaan heidän pahankurisuuttansa,
ja he pitävät sen jälkeen aina kiinni oikeuksistaan ja päättävät
tyydyttää mielitekonsa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tässäkin
on sentähden uusi todistus vitsan yleistä käyttämistä vastaan,
sillä milloin tähän äärimmäiseen keinoon turvaudutaan, ei riitä
ainoastaan heidän pieksemisensä ja lyömisensä, vaan on sitä jatkettava
siksi, kunnes huomataan heidän mielensä alistuneen, siksi kunnes he
nöyrinä ja kärsivällisinä mukautuvat rangaistukseen, minkä taas voi
parhaiten huomata heidän itkustaan ja siitä, että he lakkaavat siitä
käskettäessä. Ilman sitä on lasten piiskaaminen vain kiukustunutta
hirmuvaltaa, ja heidän ruumiinsa rääkkääminen, kun ei samalla tehdä
hyvää sielulle, on vain pelkkää julmuutta eikä kuritusta. Niinkuin
tämä seikka ilmaisee meille syyn, miksi lapsia on vain harvoin
kuritettava, niin estää se myös heitä sitä ansaitsemasta. Sillä jos
rankaiseminen, milloin tahansa siihen ryhdyttäisiinkin, toimitettaisiin
täten ilman kiivautta ja kiukkua, maltillisesti ja kuitenkin samalla
tehoisasti, jakelematta iskuja ja kipua raivon vallassa ja kaikkea
yhdellä kerralla, vaan hitaasti, puhumalla järkeä väliin, tarkkaamalla
kurituksen vaikutusta ja pysähtymällä heti, kun se on tehnyt heidät
taipuisiksi, katuviksi ja säyseiksi, tarvitsisivat he enää harvemmin
samanlaista rangaistusta, koska he olisivat oppineet huolellisesti
välttämään rikkomusta, josta se oli seurauksena. Sitäpaitsi estäisi
tämä menettelytapa, kun ei rangaistuksen teho olisi hävinnyt siitä
syystä, että se olisi ollut liian heikko eikä tarpeeksi ponteva, sitä
tulemasta myös liian rajuksi, jos herkeämme siitä heti, kun huomaamme
sen vaikuttaneen mieleen ja parantaneen sen. Sillä kun lasten torumista
ja pieksemistä olisi aina mahdollisimman vähissä määrin harjoitettava,
pysyy vihastuksen kuumuudessa annettu rangaistus harvoin noissa
mainituissa rajoissa, vaan on useimmiten ankarampi kuin pitäisi, vaikka
se sitten osoittautuukin yhtä kaikki riittämättömäksi.

§ 113. 2. Useat lapset ovat kärkkäitä itkemään pienimmästäkin tuskasta,
jota he joutuvat kärsimään, ja pieninkin kiusa, joka heille sattuu,
saa heidät valittamaan ja ulvomaan. Vain harvat lapset käyttäytyvät
tässä suhteessa toisella tavalla, sillä kun se on heidän ensimmäinen
luonnollinen keinonsa ilmoittaa vaivansa ja tarpeensa ennenkuin he
osaavat puhua, tukee sääli, jonka katsotaan kuuluvan tuolle hennolle
ijälle, älyttömästi tätä taipumusta ja saa sen siten jatkumaan kauvan
senkin jälkeen, kun he ovat jo oppineet puhumaan. Myönnän kyllä, että
lasten hoitajain velvollisuutena on sääliä heitä, milloin he kärsivät
jotakin todellista kipua, mutta sitä ei ole näytettävä surkuttelemalla
heitä. Auttakaa heitä ja huojentakaa heidän oloansa miten parhaiten
taidatte, mutta älkää millään muotoa antautuko voivottelemiseen. Se
vain pehmentää heidän mieltään ja saa heidät kärsimään pienimmästäkin
kiusasta, mikä heille tapahtuu, koska uudet vastoinkäymiset vajoavat
yhä syvemmälle siihen sielun osaan, joka yksinään tuntee, ja
tekevät sinne suurempia haavoja kuin ne muutoin olisivat tehneet.
Heitä pitäisi karkaista kaikkia kärsimyksiä, erittäinkin ruumiin
kärsimyksiä vastaan, eivätkä he saisi olla herkkätuntoisia muille
kuin sellaisille, jotka johtuvat vilpittömästä häpeästä ja elävästä
kunnian tajunnasta. Ne lukuisat vastoinkäymiset, jotka meitä odottavat
elämämme varrella, vaativat, ett'ei meidän tule olla liian arkoja
jokaisesta pikku vammasta. Mikä ei saa mieltämme tasapainostaan, tekee
vain heikon vaikutuksen ja saa aikaan vain hyvin pientä kiusaa. Vain
elonhenkiemme kärsiminen tuottaa ja pitkittää tuskaa[97]. Tämä mielen
lujuus ja tunteettomuus on paras ase, mitä meillä voi olla elämän
yleisiä onnettomuuksia ja odottamattomia sattumuksia vastaan, ja kun
se on luonteen ominaisuus, joka on saavutettavissa harjoituksella ja
totuttelemisella paremmin kuin millään muulla tavalla, pitäisi sen
sovelluttaminen käytäntöön alottaa hyvissä ajoin, ja onnellinen onkin
se, kenelle sitä on opetettu jo varhain. Samoin kuin ei tätä sielun
velttoutta, jota meidän pitäisi estää ja parantaa, minun tietääkseni
mikään niin edistä lapsissa kuin parkuminen, niin ei taas toiselta
puolen mikään niin sitä ehkäise ja vähennä kuin se seikka, ett'ei
heidän anneta sillä tavoin valittaa ja huutaa. Jos he satuttavat
itseään lievästi törmäämällä jotakin esinettä vastaan tai putoamalla,
ei heitä pitäisi surkutella putoamisestaan, vaan käskeä alkamaan
uudelleen; paitsi että siten lakkautetaan heidän itkunsa, on se myöskin
tehokkaampi keino parantaa heidän huolimattomuutensa ja estää heitä
kaatumasta seuraavalla kerralla, kuin toruminen ja voivotteleminen.
Mutta loukatkoot he itseään miten tahansa, estäkää heitä huutamasta, ja
se tuottaa heille paraiten rauhaa ja huojennusta sillä hetkellä, samoin
kuin se karkaisee heitä tulevaisuuden varalle.

§ 114. Edellinen itkun laji vaatii ankaruutta vaimentamisekseen, ja
missä ei katse eikä jyrkkä kielto tehoa, täytyy se tehtävä jättää
selkäsaunalle, sillä kun tuollainen parkuminen saa alkunsa ylpeydestä,
uppiniskaisuudesta ja kiukusta, täytyy taivuttaa tahto, josta kaikki
paha lähtee, ja saada se tottelemaan, menettelemällä niin ankarasti,
että sen on pakko alistua. Mutta kun tämä jälkimmäinen itkemisen laji
johtuu tavallisesti mielen pehmeydestä, siis kokonaan vastakkaisesta
syystä, pitäisi sitä käsitellä lempeämmin. Suostutteleminen tai
ajatusten johtaminen toisaalle tai heidän ruikutustensa nauraminen
olisivat ehkä ensi aluksi sopivia keinoja; mutta tässä tapauksessa
tulee ottaa huomioon olosuhteet ja lapsen erikoinen luonnonlaatu.
Siitä ei voida antaa mitään varmoja, muuttumattomia sääntöjä, vaan on
se jätettävä vanhempain tai kasvattajan ymmärtävään harkintaan. Mutta
niin paljon luulen voivani sentään sanoa ylimalkaan, että tätäkin itkun
lajia olisi herkeämättä vastustettava ja että isän olisi arvovallallaan
se aina keskeytettävä, lisäämällä enemmän tai vähemmän ankaruutta
katseisiinsa tai sanoihinsa aina sen mukaan, kuinka vanha lapsi on
ja kuinka itsepäinen hän on luonteeltaan; mutta aina tulee isän olla
kylliksi jyrkkä tehdäkseen lopun heidän niiskumisestaan ja saadakseen
järjestyksen aikaan.

§ 115. Pelkurimaisuus ja rohkeus liittyvät niin läheisesti ylempänä
mainittuihin luonteen ominaisuuksiin, että lienee paikallaan kiinnittää
niihin tässä huomiota. Pelko on tunne, josta oikein ohjattuna voi
olla oma hyötynsä. Ja vaikka oman itsemme rakastaminen harvoin onkin
pitämättä sitä valppaana ja voimakkaana meissä, saatetaan sentään mennä
liiallisuuksiin rohkeudessakin: huimapäisyys ja vaaran halveksiminen
onkin yhtä järjetöntä kuin vapiseminen ja kyyristeleminen pienimmänkin
onnettomuuden uhatessa. Pelko on annettu meille varoittajaksi
valppauttamme teroittamaan ja opettamaan meitä kavahtamaan lähenevää
onnettomuutta; ja jos sentähden joku ei lainkaan välitä uhkaavasta
tuhosta eikä arvostele oikein vaaraa, vaan syöksyy siihen päätä pahkaa,
olkoon uhka sitten kuinka suuri tahansa, ottamatta ensinkään lukuun,
mitä hyötyä tai mitä seurauksia siitä voisi olla, ei hän osoita
järjellisen olennon päättäväisyyttä, vaan eläimellistä kiihkomieltä.
Kenellä on tämänluonteisia lapsia, hänellä ei ole muuta tehtävää
kuin herättää hiukan heidän järkeänsä, jota itsesäilytysvaisto saa
heidät piankin kuuntelemaan, ell'ei (mikä useimmiten tapahtuu) joku
muu intohimo tempaa heitä suin päin mukaansa, heidän ennättämättään
miettiä tai harkita mitään sen lähemmin. Kärsimyksen karttaminen on
niin luonnollista ihmissuvulle, ett'ei luullakseni kukaan voi olla
sitä pelkäämättä, koska pelko onkin juuri levottomuutta jonkun meille
vastenmielisen seikan aavistetusta tapahtumisesta. Ja sentähden,
jos joku syöksyy vaaraan, saatammekin sanoa, että se tapahtuu
tietämättömyyden johtaessa tai jonkun voimakkaamman intohimon käskystä,
koska ei kukaan voi siihen määrään vihata itseään, että hän asettuisi
onnettomuuden ulottuville vapaasta tahdostaan ja etsisi vaaraa pelkän
vaaran takia. Jos siis ylpeys, turhamaisuus tai sokea raivo saavat
lapsen tukahduttamaan pelkonsa tai estävät häntä kuuntelemasta sen
neuvoa, on niitä sopivilla keinoilla hillittävä, jotta harkinta pääsisi
edes hiukan jäähdyttämään hänen pikaisuuttansa ja pakottaisi hänet
punnitsemaan, onko yritys uhkan arvoinen. Mutta kun tämä on virhe,
johon lapset eivät tee itseänsä niin usein syyllisiksi, en ryhdy
tässä erikoisemmin käsittelemään sen korjaamista. Mielen heikkous on
yleisempi puute ja se vaatiikin sentähden suurempaa huolta.

Urhoollisuus on ikäänkuin toisten hyveiden suoja ja tuki, ja ilman
rohkeutta voinee mies tuskin pysyä lujana velvollisuudessaan ja täyttää
tosiaankin kunnon miehen tehtävät.

Rohkeus, joka opettaa meitä kestämään vaaroja, joita pelkäämme, ja
kärsimyksiä, joita tunnemme, on erinomaisen hyödyllinen sellaisessa
elämäntilassa kuin meidän, jossa meitä uhkaavat hyökkäykset joka
haaralta; ja sentähden onkin hyvin viisasta pukea lapset tähän
asevarustukseen niin varhain kuin mahdollista. Myönnän kyllä, että
luonteen synnynnäiset ominaisuudet merkitsevät tässä hyvin paljon,
mutta sielläkin, missä ne ovat puutteelliset ja missä sydän on
itsessään heikko ja arka, voidaan oikeata menettelytapaa noudattaen
päästä suurempaan päättäväisyyteen. Mitä on tehtävä estääkseen nuorena
istutettua säikähtelevää arkuutta ja jokaisesta pienimmästäkin
tuskasta yltyvää ruikuttelua murtamasta lasten mieltä, siitä olen jo
puhunut; miten on karaistava heidän luonnettaan ja kohotettava heidän
rohkeuttaan, jos huomaamme heidän liiaksi taipuvan pelkoon, sitä tulee
edelleen harkita.

Oikean urhoollisuuden käsitän minä rauhalliseksi mielenmaltiksi ja
häiriintymättömäksi velvollisuuden täyttämiseksi, mikä onnettomuus
sitten väijyisikään tai mikä vaara sitten miehen polulla odottaisikaan.
Mutta kun niin harvat täysikasvuisetkaan siihen pääsevät, ei meidän
tule odottaa sitä lapsilta. Mutta jotakin voidaan aina tehdä, ja
ymmärtäväinen johto voi huomaamattomin astein viedä heidät tässä
suhteessa pitemmälle kuin aavistetaankaan.

Tämän tärkeän kohdan laiminlyöminen heidän ollessaan nuoria on
ehkä syynä siihen, että on niin harvoja, joilla on tämä oivallinen
ominaisuus täydessä laajuudessaan silloin, kuu he ovat miehiksi
varttuneet. Minä en puhuisi tähän tapaan luonnostaan niin urhoollisen
kansan keskuudessa kuin meidän kansamme, jos ajattelisin todellisen
uljuuden merkitsevän vain rohkeutta taistelukentällä tai elämän
halveksimista vihollisen uhatessa. Myönnän kyllä, ett'ei tämä ole
vähin osa siitä, eikä suinkaan voida kieltää laakeriseppeleiden ja
kunnianosoitusten aina hyvällä syyllä kuuluvan niiden urhoollisuudelle,
jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaan puolesta. Mutta siinä ei ole
kaikki. Vaarat karkaavat kimppuumme muuallakin kuin tappotanterilla,
ja vaikka kuolema onkin kauhujen kuningas, niin näyttävät ruumiillinen
tuska, häpeä ja köyhyys kylläkin kamalilta ja kykenevät saattamaan
useimmat ihmiset suunniltaan, milloin ne vain uhkaavat käydä heihin
käsiksi; ja niitä on henkilöitä, jotka eivät välitä vähääkään yhdestä
tai toisesta niiden joukossa, mutta jotka pelkäävät ankarasti muita.
Oikea urhoollisuus on valmiina kaikenlaisten vaarojen varalle ja seisoo
järkkymätönnä, mikä onnettomuus sitä uhanneekin. Minä en suinkaan
tarkoita, ett'ei sitä mikään pelko häiritsisi. Missä vaaraa ilmenee,
siinä me emme myös voi olla tuntematta levottomuutta, ell'emme ole
suorastaan tylsän typeriä; missä vaaraa on, siinä täytyy myös olla
vaaran tajua ja pelkoa niin paljon, että se pitää meidät virkeinä ja
kiihoittaa tarkkaavaisuuttamme, intoamme ja tarmoamme, kuitenkaan
hämmentämättä järkemme tyyntä toimintaa tai estämättä sen käskyjen
täyttämistä.

Ensimmäinen askel tämän jalon ja miehekkään lujuuden saavuttamiseksi
on, kuten olen jo ylempänä maininnut, lasten huolellinen varjeleminen
kaikenlaiselta pelästymiseltä heidän ollessaan vielä nuoria. Katsokaa,
ett'ei heihin istuteta arkailevaa levottomuutta harkitsemattomilla
puheilla tai päästetä peloittavia esineitä heitä säikähdyttämään. Se
turmelee ja hämmentää useinkin elonhenget siihen määrään, etteivät he
enää milloinkaan toivu entiselleen, vaan että he koko elämänsä ajan,
milloin vain he aavistavatkaan jotakin peloittavaa tai näkevät siitä
haameenkaan, pysyvät sekaannuksissaan ja hädissään: heidän ruumiinsa on
tarmoa vailla, heidän mielensä poissa suunniltaan, ja mies on tuskin
oma itsensä, eikä hän juuri kykene mihinkään rauhalliseen tai järkevään
tekoon. Johtuuko tämä sitten elonhenkien totunnaisesta liikkeestä,
jonka on aiheuttanut ensimmäinen voimakas vaikutelma, tai heidän
elimistönsä muuttumisesta jollakin vielä salaperäisemmällä tavalla,
se vain on varmaa, että usein niin tapahtuu. Kaikkiallahan nähdään
esimerkkejä henkilöistä, jotka heikossa, arassa mielessään kantavat
koko ikänsä nuorempana sattuneen pelästymisen seurauksia, ja sentähden
on tätä onnettomuutta koetettava mahdollisuuden mukaan estää.

Seuraavana tehtävänämme on vähitellen totuttaa lapsia esineisiin, joita
he liiaksi pelkäävät. Mutta tässä on noudatettava suurta varovaisuutta,
jott'ei pidetä liikaa kiirettä eikä yritetä tämän seikan korjaamista
liian aikaisin ja siten lisätä pahaa sitä parantamatta. Silloin kun
pienokaisia vielä kanniskellaan sylissä, on niitä helppo varjella
näkemästä peloittavia esineitä, ja ennenkuin he osaavat puhua ja
kykenevät käsittämään, mitä heille sanotaan, jaksavat he tuskin seurata
niitä järkisyitä ja perusteluja, joiden avulla heille koetettaisiin
todistaa, ett'ei ole mitään pahaa noissa säikähdyttävissä esineissä,
joihin me tahtoisimme heitä totuttaa ja joita me siinä tarkoituksessa
toisimme vähitellen heitä lähemmäksi ja lähemmäksi. Ja sentähden onkin
sentapainen menettely heidän suhteensa harvoin tarpeellinen ennenkuin
sitten vasta, kun he jo juoksentelevat ympäriinsä ja osaavat puhua.
Mutta jos kuitenkin sattuisi, että lapset alkaisivat kammoksua jotakin
esinettä, jota ei ole helppo pitää loitolla heidän näkyvistään, ja
että he osoittaisivat kaunistumisen merkkejä, milloin he vain sen
huomaisivat, on käytettävä kaikkia keinoja tuon pelon vaimentamiseksi,
johtamalla heidän ajatuksensa toiseen suuntaan tai liittämällä tuohon
säikähdyttävään esineeseen jotakin muuta mieluista ja huvittavaa, siksi
kunnes se tulee heille tutuksi eikä tuota heille enää häiriötä.

Me saatamme luullakseni tehdä sen huomion, että vastasyntyneille
lapsille ovat kaikki näkyvät esineet, jotka eivät loukkaa silmiä, aivan
samantekeviä, ja että he eivät pelkää enemmän neekeriä tai jalopeuraa
kuin imettäjäänsä tai kissaa. Mikä sitten myöhemmin erinäisissä
muotojen ja värien yhtymissä heitä kauhistuttaa? Ei mikään muu kuin
niihin esineihin liittyvä aavistus vaarasta. Jos lapsi nauttisi joka
päivä uuden imettäjän rintaa, ei hän otaksuakseni pelästyisi kasvojen
muuttumista enempää kuuden kuukauden kuin kuudenkymmenen vuodenkaan
vanhana. Syynä siihen seikkaan, ett'ei lapsi tahdo suostua vieraaseen,
on siis se, että kun hän on tottunut saamaan ravintoa ja ystävällistä
kohtelua vain yhdeltä tai kahdelta henkilöltä, jotka ovat aina hänen
lähettyvillään, pelkää hän vieraan syliin tultuaan joutuvansa kauvas
siitä, mikä antaa hänelle nautintoa ja ruokaa ja mikä joka hetki
täyttää hänen usein toistuvat tarpeensa; ja sentähden valtaa hänet
pelko imettäjän poistuessa.

Ainoa seikka, mitä me luonnostamme pelkäämme, on kärsimys tai nautinnon
menettäminen. Ja kun ne eivät liity minkään näkyväisen esineen
muotoon, väriin tai kokoon, emme me pelkää niitä, ennenkuin me olemme
tunteneet niiden aiheuttamaa kipua tai päässeet jollakin tavalla
tietoisuuteen siitä, että ne voivat tuottaa meille vahinkoa. Liekin
ja tulen viehättävä kirkkaus ja loiste miellyttävät lapsia siihen
määrään, että he ensimmältä aina tahtovat käydä siihen käsiksi; mutta
kun jatkuva kokemus on siihen yhtyvän ankaran kivuntunteen avulla
vakuuttanut heille, kuinka julma ja armoton se on, pelkäävät he koskea
siihen ja karttavat sitä huolellisesti. Kun nyt pelon perustus on
tällainen, ei ole vaikeata keksiä, mistä se kulloinkin johtuu ja miten
se on parannettava kaikissa aiheettoman kauhun tapauksissa. Ja kun
mieli on vahvistunut niitä vastaan ja kun se on oppinut hallitsemaan
omia liikkeitään ja tavallisia säikähtelyjään vähäpätöisemmissä
tilaisuuksissa, on se sille hyvää valmistelua kohtaamaan todellisempia
vaaroja. Lapsenne kirkaisee ja juoksee tiehensä sammakon nähdessään;
antakaa jonkun toisen ottaa se kiinni ja laskea se maahan hyvän matkan
päähän lapsesta; totuttakaa häntä ensin katsomaan sitä, ja kun hän
voi sen tehdä, tulemaan sitä lähemmäksi ja näkemään sen hyppimistä
ilman mielenliikutusta, sitten koskettamaan sitä keveästi, kun sitä
pidetään alallaan jonkun toisen kädessä, ja niin edelleen, siksi
kunnes hän rohkenee käsitellä sitä yhtä pelottomasti kuin perhosta
tai varpusta[98]. Samalla tavalla voidaan poistaa mikä turha kauhu
tahansa, kunhan vain ei menetellä liian kiireisesti ja pakoteta lasta
uudelle varmuuden asteelle, ennenkuin hän seisoo täysin lujasti
edellisellä. Niin on harjoitettava nuorta sotilasta elämän taisteluun
ja samalla huolehdittava siitä, ett'ei hänelle uskotella useampia
seikkoja vaarallisiksi kuin mitkä todellisuudessa ovat vaarallisia,
ja että mitä huomaattekaan hänen pelkäävän enemmän kuin syytä on, te
koetatte suostuttaa häntä siihen vain huomaamattomin astein, jotta hän
lopulta heittää arkuutensa, voittaa vaikeuden ja suoriutuu asiasta
kunnialla. Tämäntapainen usein toistuva menestys saa hänet vakuutetuksi
siitä, ett'ei vaara aina olekaan niin varma tai niin suuri, kuin
meidän pelkomme kuvittelee, ja että paras keino selviytyä siitä ei
ole suinkaan pakoon juokseminen tai hämmentyneenä, masentuneena ja
neuvottomana kauhun valtaan joutuminen silloin, kun kunniamme tai
velvollisuutemme vaatii meitä käymään päin.

Mutta kun nyt lasten osoittaman pelon pääasiallisimpana perustuksena
on kärsimys, käy heitä karkaiseminen ja vahvistaminen pelkoa ja vaaraa
vastaan totuttamalla heitä kestämään kärsimyksiä. Tätä pitänevät
hellät vanhemmat hyvin luonnottomana menettelynä lapsia kohtaan,
ja useimmista ehkä tuntuu järjettömältä yrittää suostuttaa jotakin
kärsimyksen tunteeseen hankkimalla hänelle kärsimystä. Sanottaneen
ehkä: "Siten voidaan herättää lapsessa vastenmielisyyttä henkilöä
kohtaan, joka hänelle kärsimystä tuottaa, mutta ei voida milloinkaan
saada häntä pitämään kärsimyksestä itsestään. Tämähän on kummallista
menettelyä: Te ette tahtoisi lapsia piestävän eikä rangaistavan heidän
vikojensa takia, vaan te kehoitatte rääkkäämään heitä silloin, kun he
käyttäytyvät hyvin, tai vain rääkkäämisen itsensä takia." En epäile
lainkaan tuollaisia vastaväitteitä tehtävän ja minun katsottavan
joutuneen ristiriitaan omien sanojeni kanssa tai antautuneen pelkkiin
haaveiluihin moista esittäessäni. Minä myönnän, että sen asian
hoidossa on noudatettava suurta varovaisuutta, ja sentähden ei
olekaan pahaksi, että ehdotukseni hyväksyvät tai siihen kiintyvät
vain sellaiset henkilöt, jotka kykenevät tarkkaan harkintaan ja jotka
punnitsevat kaikki seikat perinpohjaisesti. Minä en tahtoisi lapsia
ankarasti piestävän heidän virheittensä takia, koska minä en tahtoisi
heidän pitävän ruumiillista kipua suurimpana rangaistuksena; ja minä
tahtoisin, että heidät pantaisiin joskus kärsimään kipua silloinkin,
kun he käyttäytyvät hyvin, yhä samasta syystä, nimittäin että he
harjaantuisivat sitä kestämään, pitämättä sitä kaikkein suurimpana
pahana. Missä määrin kasvatus voi totuttaa nuorisoa sietämään kipua
ja kärsimyksiä, sen osoittaa riittävästi Spartan esimerkki; ja ken on
kerran päässyt niin pitkälle, ett'ei hän enää katso ruumiillista kipua
suurimmaksi pahaksi tai sellaiseksi pahaksi, jota hänen tulisi eniten
pelätä, hän on astunut melkoisen askeleen hyvettä kohti. Mutta minä en
ole kylliksi järjetön ehdottamaan lakedaimonilaista kuria otettavaksi
käytäntöön meidän aikanamme ja meidän valtiollisissa oloissamme.
Mutta kuitenkin sanon minä, että lasten vähittäinen totuttaminen
kestämään jonkun verran ruumiillista kipua vaipumatta pelosta kasaan
on erinomainen keino vahvistaa heidän mieltänsä ja laskea perustus
rohkeudelle ja päättäväisyydelle koko heidän tulevan elämänsä ajaksi.

Ensimmäinen askel sitä päämäärää kohti astutaan silloin, kun ei
voivotella heitä eikä anneta heidän itsensäkään voivottaa kaikista
pikku kivuista. Mutta tästähän minä olen jo muualla puhunut[99].

Seuraava keino on joskus varta vasten tuottaa heille kärsimystä;
mutta on tarkoin huolehdittava siitä, että se tapahtuu silloin, kun
lapsi on hyvällä päällä ja kun hän on vakuutettu sen henkilön hyvästä
tarkoituksesta ja ystävällisyydestä, joka häntä satuttaa, ja vakuutettu
juuri sillä hetkellä, jolloin häntä satutetaan. Ei saa näyttäytyä
pienintäkään merkkiä vihasta tai suuttumuksesta yhdellä puolen, eikä
säälistä tai katumuksesta toisella puolen, ja tarkoin on valvottava,
ett'ei siinä mennä pitemmälle, kuin mitä lapsi voi sietää valittamatta,
ymmärtämättä sitä väärin tai pitämättä sitä rangaistuksena. Näin
asteittain etenemällä ja noudattamalla tällaista varovaisuutta olen
minä nähnyt lapsen juoksevan nauraen matkaansa saatuaan monta kipeätä
kepiniskua selkäänsä, lapsen, joka muutoin olisi ratkennut huutamaan
saman henkilön tylystä sanasta tai tuntenut kylmän katseen katkeraksi
rangaistukseksi. Saattakaa lapsi herkeämättömällä huolenpidollanne ja
ystävyydellänne vakuutetuksi täydellisestä rakkaudestanne, ja hän oppii
vähitellen horjumatta ja valittamatta sietämään hyvinkin tuskallista
ja ankaraa kohtelua teidän taholtanne: sitähän näemme lasten tekevän
joka päivä leikkiessään keskenään. Mitä aremmaksi lapsenne huomaatte,
sitä enemmän tulee teidän sopivina hetkinä etsiä tilaisuuksia häntä
tällä tavalla karaistaksenne. Pääasiallisimpana taitonanne siinä on
alottaa sellaisesta, mikä tuottaa vain hyvin vähän kipua, ja jatkaa
sitten edelleen huomaamattomin astein leikkiessänne tai iloisesti
kujeillessanne hänen kanssaan tai kehuessanne häntä; ja kun olette
kerran saanut hänet pitämään kiitosta, joka hänelle annetaan hänen
lujuudestaan, riittävänä hyvityksenä hänen kärsimyksestään, kun hän
on oppinut katsomaan kunnianasiakseen sellaisten näytteiden antamista
miehuudestaan ja kun hänen mielestään urhouden ja lujuuden maine on
parempi kuin pienen kivun välttäminen tai sen vapiseva arasteleminen,
on teillä syytä toivoa, että hän ajan ja varttuvan järkensä avulla
pääsee lopultakin pelkurimaisuutensa herraksi ja kykenee parantamaan
luonteensa heikkouden. Mikäli hän kasvaa suuremmaksi on häntä
johdettava rohkeampiin yrityksiin, kuin niihin hänen luonnollinen
mielenlaatunsa häntä vetäisi; ja milloin tahansa hänen huomataan
peräytyvän kokeesta, josta on syytä luulla hänen suoriutuvan
kunnialla, jos hänellä vain olisi päättäväisyyttä ryhtyä siihen, on
häntä siinä ensimmältä avustettava ja häpeästä puhumalla vähitellen
siihen yllytettävä, kunnes lopulta käytäntö antaa enemmän varmuutta
ja kunnes hän sitä täydellisesti hallitsee; hänen suoritustaan on
sitten palkittava innokkaalla kiittelemisellä ja muiden kunnioittavalla
mielipiteellä. Kun hän on näistä harjoituksista saanut niin paljon
päättäväisyyttä, ett'ei vaaran arasteleminen enää säikähdytä häntä
tekemästä sitä, mitä hänen pitäisi tehdä; kun ei pelko enään
äkillisissä tai arveluttavissa tilaisuuksissa hämmennä hänen mieltänsä,
pane hänen ruumistaan vapisemaan ja saa häntä kykenemättömäksi
toimintaan tai juoksemaan tiehensä, silloin on hänellä järjelliselle
olennolle kuuluva rohkeus, ja juuri sellaista lujuutta tulisi meidän
totuttamisen ja harjoituksen avulla koettaa hankkia lapsillemme,
milloin siihen vain sopivia tilaisuuksia tarjoutuu.

§ 116. Minä olen lapsissa usein havainnut erään seikan, nimittäin
sen, että milloin he ovat vain saaneet valtaansa jonkun voimattoman
olennon, ovat he taipuvaisia kohtelemaan sitä huonosti: useinkin
rääkkäävät he ja pitelevät hyvin raa'asti linnunpoikia, perhosia
ja muita sellaisia eläinraukkoja, jotka joutuvat heidän käsiinsä,
ja tekevätpä kaiken tämän näennäisellä nautinnollakin. Tätä heidän
menettelyään olisi luullakseni tarkoin valvottava, ja jos heillä
on tosiaankin taipumuksia sellaiseen julmuuteen, opetettava heille
kokonaan toisenlaista käytöstä. Sillä totuttautuminen kiduttamaan
ja tappamaan eläimiä paaduttaa vähitellen heidän mieltään myöskin
ihmisiä kohtaan, ja kenen ilona ovat alhaisempien olentojen kärsimykset
ja tuhoaminen, hän ei tule olemaan erikoisen halukas säälimään
tai hyväntahtoisesti kohtelemaan omankaan sukunsa jäseniä. Meidän
lainkäyttömme ottaakin tämän seikan huomioonsa sulkemalla teurastajat
tuomioistuimista, jotka ratkaisevat elämän ja kuoleman kysymyksiä[100].
Lapsia pitäisi alusta alkaen kasvattaa inhoamaan minkä tahansa elävän
olennon tappamista tai kiduttamista, ja heitä olisi opetettava
olemaan vahingoittamatta tai tuhoamatta mitään, ell'ei se tapahdu
jonkun jalomman olennon suojelemiseksi tai eduksi. Ja jos tosiaankin
koko ihmissuvun suojeleminen, mikäli hänestä riippuu, olisi jokaisen
sydämmenasiana, mikä jokaisen velvollisuutena epäilemättä onkin ja
mikä tarjoaa oikean pohjan uskontomme, valtiotaitomme ja siveysoppimme
järjestelylle, olisi maailma paljoa rauhallisempi ja laadullisempi kuin
se on. Mutta varsinaiseen aiheeseemme palatakseni en minä voi muuta
kuin ylistää erään tuntemani äidin lempeyttä ja viisautta, hänellä kun
oli aina tapana noudattaa tytärtensä toiveita, milloin vain joku heistä
halusi koiria, oravia, lintuja tai muita sellaisia pikku eläimiä,
jotka tavallisesti tuottavat nuorille tytöille niin suurta iloa; mutta
sitten, kun he olivat ne saaneet, täytyi heidän ehdottomasti pidellä
niitä hyvin ja valvoa huolellisesti, ett'ei niiltä mitään puuttunut tai
ett'ei niille tehty pahaa. Sillä jos he hoitivat niitä huolimattomasti,
pidettiin sitä suurena vikana, joka usein toi mukanaan niiden
menettämisen tai ainakin hankki heille varmat nuhteet; siten oppivat
he jo varhain huolellisuutta ja hyväntahtoisuutta. Ja minun nähdäkseni
pitäisikin tosiaan ihmisiä jo kehdosta lähtien totuttaa kohtelemaan
lempeästi kaikkia tuntevia olentoja, niin ett'eivät he vahingoittaisi
eivätkä hävittäisi kerrassaan mitään.

Minä en voi tulla muuhun vakaumukseen, kuin että tämä mielihyvä, jota
lapset tuntevat tehdessään pahaa, millä minä tarkoitan minkä tahansa
olennon tai esineen hyödytöntä vahingoittamista, ja että erikoisesti se
nautinto, jota he tuntevat saadessaan kärsimään jonkun, joka suinkin
kärsiä voi, on vain vierasta, ulkopuolelta tullutta viettymystä, tavan
ja seuran luomaa tottumusta. Lapsia opetetaan lyömään ja nauramaan,
kun he saavat toisia sattumaan tai näkevät näille jotakin vahinkoa
tapahtuvan, ja melkein koko heidän ympäristönsä esimerkki vahvistaa
heitä tässä mielentilassa. Historia ei kerro eikä puhu melkein mistään
muusta kuin tappelemisesta ja tappamisesta, ja valloittajille (jotka
ovat enimmäkseen vain ihmissuvun suuria teurastajia) suotu kunnia
ja maine johtaa kasvavaa nuorisoa yhä enemmän harhaan, niin että se
täten joutuu pitämään murhaamista ihmisen kiitettävimpänä työnä ja
sankarillisimpana hyveenä. Tällä tavalla istutetaan meihin luonnotonta
julmuutta, ja mitä inhimillinen tunne inhoaa, siihen totuttaa ja
suostuttaa meidät tapa, asettamalla sen eteemme kunnian tieksi.
Siten muuttuu muodin ja yleisen mielipiteen pakotuksesta nautinnoksi
sellainen toiminta, joka ei itsessään nautintoa ole eikä voikaan
olla. Tätä seikkaa olisi pidettävä tarkoin silmällä ja jo varhain
ryhdyttävä sen korjaamiseen, kehittämällä ja suosimalla sen sijasta
kokonaan vastakkaisia ja luonnollisempia sydämmen ominaisuuksia,
hyväntahtoisuutta ja sääliä, mutta yhä samoin varovaisin keinoin, joita
on sovitettava myös muihin kahteen ylempänä mainittuun luonteenvikaan.
Ehkäpä ei ole tässä kohden tarpeetonta lisätä sitä muistutusta, ett'ei
niihin vahinkoihin tai vaurioihin, jotka sattuvat leikkiessä tai jotka
johtuvat varomattomuudesta tai tietämättömyydestä ja joita ei pidetä
loukkauksina tai joita ei ole tehty vahingoittamisen tarkoituksessa,
vaikka niillä ehkä joskus olisi varsin tuhoisiakin seurauksia, ole
kiinnitettävä kerrassaan mitään tai vain hyvin lievää huomiota. Sillä
minä en voi luullakseni liian usein teroittaa mieliin, että millaiseen
pahaan tekoon lapsi osoittautuukaan syylliseksi ja millaisia sen
seuraukset ovatkaan, on sen käsittelyssä pidettävä silmällä vain
sitä seikkaa, mistä juuresta se lähtee ja mihin tottumukseen se
mahdollisesti johtaa; ja sen mukaan olisi kuritus säänneltävä, eikä
lapsi saisi kärsiä mitään rangaistusta vahingosta, jonka hän on voinut
tuottaa leikkiessään tai huomaamattomuuksissaan. Korjattavat virheet
lähtevät sydämmestä, ja jos ne ovat joko sellaisia, että aika parantaa
ne, tai sellaisia, joista ei mitään pahoja tottumuksia seuraa, on
kulloinkin sattuvan senluontoisen teon, millaisia epämiellyttäviä
asianhaaroja siihen liittyykään, annettava mennä menojaan ilman
nuhteita.

§ 117. Toinen keino herättää inhimillisiä tunteita ja pitää
niitä vireillä nuoressa väessä on totuttaa tätä kohteliaisuuteen
puheissaan ja käyttäytymisessään alempiinsa ja halvempaan kansaan,
etenkin palvelijoihin suhtautuessaan. Eihän ole tavatonta nähdä
säätyläisperheiden lasten komentelevan talon palvelijoita pöyhkein
sanoin, viskelevän näille haukkumanimiä ja esiintyvän kaikin puolin
kopeasti näitä kohtaan, ikäänkuin nämä olisivat toista alempaa rotua
ja lajia. Olkoot sitten huono esimerkki, edullinen yhteiskunnallinen
asema tai luontainen turhamielisyys syynä tähän korskeuteen, joka
tapauksessa on sitä vastustettava tai kitkettävä se pois, ja säyseä,
kohtelias, ystävällinen käytös alhaisempiakin ihmisluokkia kohtaan
saatava sen sijaan. Tällä eivät he menetä tutuistakaan ylemmyydestään,
vaan päinvastoin suurenee eroitus ja heidän arvovaltansa vahvistuu,
kun rakkaus yhtyy alemmissa ulkonaiseen kunnioitukseen ja kun
henkilökohtaisella arvonannolla on osansa heidän alistuvaisuudessaan;
ja palvelijat suorittavat tehtävänsä halukkaammin ja iloisemmin, jos
he huomaavat, ett'ei heitä halveksita siitä syystä, että kohtalo on
asettanut heidät muiden tasoa alemmas isäntiensä jalkojen juureen.
Sattuman luoma ulkonaisten elämänsuhteiden erilaisuus ei saa opettaa
lapsia lakkaamaan kunnioittamasta ihmisluontoa. Mitä enemmän heillä
on omaisuutta, sitä ystävällisemmiksi tulisi heitä kasvattaa ja sitä
säälivämmiksi ja lempeämmiksi niitä veljiään kohtaan, jotka ovat
joutuneet alemmille asteille ja jotka ovat saaneet varallisuudesta
niukemman osan. Jos heidän sallitaan jo kehdosta lähtien kohdella
ihmisiä huonosti ja raa'asti, koska he isänsä arvon takia luulevat
päässeensä jonkunlaiseen valta-asemaan heihin nähden, on se
parhaimmassa tapauksessa todistus kelvottomasta kasvatuksesta; mutta
ell'ei ryhdytä mihinkään ehkäiseviin toimenpiteisiin, paisuttaa se
vähitellen heidän luontaisen korskeutensa kaikkien alempisäätyisten
totunnaiseksi halveksimiseksi. Ja mihin päättyy tämä kaiken
todennäköisyyden mukaan muuhun kuin sortoon ja julmuuteen?

§ 118. Lasten uteliaisuus (josta minulla on jo ollut tilaisuus lausua
pari sanaa pykälässä 108) on vain tietämisen halua, ja sentähden
olisi sitä edistettävä, ei ainoastaan hyvänä merkkinä, vaan myöskin
oivallisena luonnon lahjoittamana välikappaleena heidän synnynnäisen
tietämättömyytensä poistamiseksi, tietämättömyyden, joka ilman tätä
toimeliasta tutkisteluhalua tekisi heistä tylsiä ja hyödyttömiä
olentoja. Keinot, joiden avulla sitä voi edistää ja pitää virkeänä ja
innokkaana, ovat minun nähdäkseni seuraavat:

1. Jos lapsi tekee joitakin kysymyksiä, ei niitä tule estää eikä
paheksua, eikä niille saa millään ehdolla nauraa, vaan on kaikkiin
hänen tiedusteluihinsa vastattava ja selitettävä asia, josta hän
haluaa tietoja, niin tarkoin, että hän tajuaa sen niin hyvin, kuin on
mahdollista hänen ijälleen ja käsityskyvylleen. Mutta älkää hämmentäkö
hänen ymmärrystään sellaisilla selityksillä ja ajatuksilla, jotka ovat
sen yläpuolella, eikä sellaisten asiain moninaisuudella ja paljoudella,
joilla ei ole mitään tekemistä hänen hetkellisen tarkoituksensa kanssa.
Pankaa merkille, mihin hänen mielensä kullakin kysymyksellä tähtää,
älkääkä millä sanoilla hän sen lausuu; ja kun olette valistanut
ja tyydyttänyt häntä siinä kohdassa, saatte nähdä, kuinka hänen
ajatuksensa avartuvat ja kuinka häntä voivat sopivat vastaukset viedä
pitemmälle, kuin te ehkä osasitte kuvitellakaan. Sillä tieto on yhtä
mieluisaa ymmärrykselle kuin valo silmille: lapset iloitsevat ja
pitävät siitä aivan erinomaisesti, etenkin jos he näkevät, että heidän
kyselynsä otetaan huomioon ja että heidän tiedonhaluansa avustetaan
ja suositaan. Enkä minä epäilekään, että suurena syynä siihen, miksi
monet lapset antautuvat kokonaan typeriin askarruksiin ja tuhlaavat
kaiken aikansa mitättömällä, turhalla tavalla, on se seikka, että
heidän uteliaisuuttansa on ehkäisty ja heidän tiedustelujansa lyöty
laimin. Mutta jos heitä olisi kohdeltu suopeammin ja kunnioittavammin
ja jos olisi vastattu heidän kysymyksiinsä heidän täydelliseksi
tyytyväisyydekseen, kuten olisi pitänyt tehdä, en taas lainkaan epäile,
että he olisivat paremmin mielistyneet oppimiseen ja tietojensa
kartuttamiseen, siinä kun olisi heille ollut tarjona alituista
uutuutta ja vaihtelevaisuutta, mitä juuri lapset rakastavat, kuin
samaan leikkiin ja samoihin leikkikaluihin, joihin he yhä uudelleen ja
uudelleen palaavat.

§ 119. 2. Paitsi että on vakavasti vastattava heidän kysymyksiinsä ja
valistettava heidän ymmärrystänsä kaikessa, missä he vain haluavat,
ikäänkuin olisi se asia hyvinkin tärkeä, on lisäksi käytettävä
erikoisia kehumiskeinoja. Puhuttakoon heidän kuultensa heidän
kunnioittamainsa henkilöiden tiedoista siinä ja siinä asiassa, ja
koska me olemme kaikki jo kehdosta alkaen turhamaisia ja itserakkaita
olentoja, imarreltakoon heidän kunnianhimoansa seikoilla, jotka ovat
heille hyväksi ja annettakoon heidän ylpeytensä johtaa heidät ryhtymään
puuhiin, joista voi olla heille hyötyä. Tälle pohjalle rakentaen
tulette piankin huomaamaan, ett'ei ole tehoisampaa kannustinta saamaan
vanhinta lasta oppimaan ja tietämään kaikkea, mitä te vain haluatte,
kuin jos te panette hänet opettamaan sitä nuoremmille veljilleen ja
sisarilleen.

§ 120. 3. Samoin kuin ei ole lasten tiedusteluja halveksien kohdeltava,
niin on myöskin tarkkaa huolta pidettävä siitä, ett'ei heille
milloinkaan anneta petollisia ja vältteleviä vastauksia. He huomaavat
varsin helposti, milloin heitä vähäksytään tai vedetään nenästä, ja
he oppivat hyvin näppärästi ne välinpitämättömyyden, teeskentelyn ja
viekkauden temput, joita he huomaavat muiden käyttävän. Meidän ei tule
yleensäkään missään keskustelussa vääristellä totuutta, mutta kaikkein
vähimmin puhellessamme lasten kanssa; sillä jos me pelaamme heidän
kanssaan epärehellistä peliä, emme me ainoastaan petä heidän toiveitaan
ja seiso heidän tietojensa tiellä, vaan me turmelemme myös heidän
viattomuutensa ja opetamme heille paheista kurjimman. He ovat ikäänkuin
matkustajia, jotka ovat äskettäin saapuneet vieraaseen maahan, maahan,
mistä he eivät tiedä mitään; meidän tulisi sentähden pitää omantunnon
asianamme, ett'emme vain johtaisi heitä harhaan. Ja vaikk'eivät heidän
kysymyksensä aina tunnukaan varsin tärkeiltä, on niihin kuitenkin
vakavasti vastattava, sillä vaikka ne näyttäisivätkin meistä (joille
ne ovat jo aikoja sitten tunnettuja) tiedusteluilta, joihin ei olisi
maksanut vaivaa ryhtyä, on niillä kuitenkin merkityksensä niille, jotka
eivät mitään tiedä. Lapsille on kaikki se vierasta, minkä me tunnemme;
ja kaikki, mitä he kohtaavat, on aluksi heille outoa, niinkuin se oli
kerran meillekin: onnellinen se, ken tapaa hyväntahtoisia ihmisiä,
jotka säälivät hänen tietämättömyyttään ja auttavat häntä pääsemään
siitä.

Jos te tai minä joutuisimme nyt yht'äkkiä Japaniin kaikkine
viisauksinemme ja tietoinemme, joista me olemme ehkä niin ylpeitä,
että me hyvin kernaasti halveksimme lasten ajatuksia ja tiedusteluja,
jos me, sanon minä, yht'äkkiä joutuisimme Japaniin, tekisimme me
epäilemättä (mikäli haluaisimme saada tietoja kaikesta, mikä on siellä
välttämätöntä tietää) tuhansia kysymyksiä, jotka jostakin pöyhkeästä
ja välinpitämättömästä japanilaisesta tuntuisivat varsin joutavilta
ja hävyttömiltä, vaikka ne meistä olisivatkin erinomaisen asiallisia
ja tärkeitä ratkaista; ja me olisimme hyvin iloisia tavatessamme
miehen, joka olisi kylliksi avulias ja kohtelias tyydyttääkseen
uteliaisuuttamme ja valistaakseen tietämättömyyttämme.

Kun jotakin uutta osuu heidän silmiinsä, tekevät lapset yleensä tuon
vieraan tavallisen kysymyksen: "Mitä tuo on?" Sillä eivät he useinkaan
tarkoita mitään muuta kuin nimeä, ja jos sentähden ilmoitetaan heille,
miten sitä ja sitä nimitetään, vastataan useinkin riittävästi heidän
tiedusteluunsa. Ja seuraavana kysymyksenä on tavallisesti: "Mihin sitä
käytetään?" Ja siihen olisi vastattava totuudenmukaisesti ja suoraan:
esineen käytäntö olisi selitettävä ja esitettävä tapa, millä se täyttää
tarkoituksensa, sikäli kuin lasten käsityskyvylle sopii. Ja niin olisi
tehtävä selkoa kaikista muistakin seikoista, joita he siitä utelevat,
eikä heitä olisi milloinkaan päästettävä menemään, ennenkuin heidän
tiedonhalunsa on tyydytetty niin hyvin, kuin se on heille mahdollista
ja ennenkuin heidät on vastauksilla johdettu tekemään uusia kysymyksiä.
Ja ehkäpä eivät nämä keskustelut ole täysikasvuisellekaan miehelle
niin kokonaan turhia ja merkityksettömiä, kuin me olemme taipuvaisia
luulemaan. Tiedonhaluisten lasten luonnolliset, oppimattomat
päähänpälkähtämät tuovat useinkin esiin seikkoja, jotka saavat
harkitsevan miehen ajatukset työskentelemään. Ja minun luullakseni
voidaan useinkin oppia enemmän lapsen odottamattomista kysymyksistä
kuin miesten haasteluista, jotka jaarittelevat aina yhtä ja samaa
lainakäsitteidensä ja kasvatuksensa ennakkoluulojen mukaisesti.

§ 121. 4. Ehkäpä ei ole joskus niinkään tarkoituksetonta kiihoittaa
heidän uteliaisuuttansa tuomalla outoja ja uusia esineitä heidän
näkyvilleen, herättääkseen siten heidän tiedusteluhaluaan ja
hankkiakseen heille tilaisuuden päästä niistä selville; mutta jos
heidän uteliaisuutensa johtaisi heidät sattumalta kysymään sellaista,
mitä heidän ei tulisi tietää, on paljoa parempi sanoa heille suoraan,
että se on asia, jota ei heidän tarvitse tietää, kuin suoriutua heistä
jollakin valheella tai tyhjänpäiväisellä vastauksella.

§ 122. Näsäviisas kielevyys, joka joskus esiintyy niin varhain
lapsissa, perustuu ominaisuuksiin, jotka harvoin liittyvät
voimakkaaseen ruumiinrakenteeseen tai jotka harvoin kypsyvät
voimakkaaksi arvostelukyvyksi. Jos olisi toivottavaa tehdä lapsesta
pirteämpi haastelija, löytyisi minun luullakseni kylläkin keinoja sen
päämäärän saavuttamiseksi: mutta minä uskon viisaan isän mieluummin
näkevän poikansa kyvykkäänä ja hyödyllisenä silloin, kun hänestä
on tullut mies, kuin nokkelana seurustelijana ja muiden hupina
silloin, kun hän on vielä lapsi: vaikka, jos sekin seikka otettaisiin
pohdittavaksi, minä luulenkin voivani sanoa, ett'ei ole läheskään
niin hauskaa kuulla lapsen lavertelevan miellyttävästi kuin tekevän
oikeita järkipäätelmiä. Kiihoittakaa sentähden hänen tiedonhaluaan,
minkä vain voitte, tyydyttämällä hänen kysymyksiään ja valistamalla
hänen arvostelukykyään, mikäli sitä käy valistaminen. Milloin hänen
keksimänsä selitys on kutakuinkin mukiinmenevä, antakaa hänen saada
siitä kunniaa ja kiitosta; ja kun se on kokonaan poissa suunnilta,
ohjatkaa häntä hellävaroen oikealle tielle, nauramatta hänen
erehdystään; ja jos hän osoittaa erikoista halua järkevästi keskustella
eteensä osuvista esineistä ja asioista, niin pitäkää, minkä voitte,
huolta siitä, ett'ei kukaan pääse tukahduttamaan tätä taipumusta
hänessä tai johtamaan sitä harhaan puhelemalla hänelle viekkaalla ja
valheellisella tavalla. Sillä kaiken lopuksi ansaitsee tämä henkemme
korkein ja tärkein kyky suurinta huolta ja tarkkuutta viljelyksessään,
koska järkemme oikea kehittäminen ja harjoittaminen on korkein
täydellisyys, minkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa.

§ 123. Vastakohtana tälle toimekkaalle, tiedonhaluiselle
luonteenlaadulle voidaan joskus lapsissa huomata mistään piittaamatonta
huolimattomuutta, mielenkiinnon puutetta kaikkeen ja jonkunlaista
joutavoimista silloinkin, kun he ovat varsinaisessa työssään. Tämä
velton haluton mielenlaatu on minun nähdäkseni pahimpia ominaisuuksia,
mitä lapsessa voi ilmetä, samoin kuin se on vaikeimpia parantaa, jos se
on synnynnäistä laatua. Mutta kun siitä voidaan muutamissa tapauksissa
helposti erehtyä, on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että saadaan oikea
käsitys tuosta kevytmielisestä hutiloimisesta kirjojen ääressä tai
muissa toimissa, jota lapsissa joskus valitetaan. Heti kun isä alkaa
aavistaa, että hänen poikansa on vetelys luonteeltaan, täytyy hänen
ottaa perinpohjainen selko siitä, onko hän huolimaton ja välinpitämätön
kaikissa puuhissaan, vai onko hän vain toisissa hidas ja laiska, mutta
toisissa taas tarmokas ja pirteä. Sillä vaikka me havaitsemmekin
hänen laiskottelevan kirjansa ääressä ja antavan suuren osan aikaa,
minkä hän viettää kamarissaan tai lukuhuoneessaan, kulua turhaan, ei
meidän kuitenkaan tule heti päättää, että se johtuu hänen luonteensa
velttoudesta. Sehän saattaa aiheutua lapsellisuudesta tai siitä, että
hän pitää jotakin sellaista asiaa lukemista miellyttävämpänä, joka
kokonaan kiinnittää hänen ajatuksensa, eikä hän pidä kirjastaan, kuten
luonnollista onkin, koska siitä on tehty hänelle pakollinen puuha.
Päästäkseen tästä seikasta täydellisesti selville, on tarkastettava
häntä leikkiessä, jolloin hän on poissa lukuhuoneestaan ja vapaana
lukutunneistaan, seuraamassa omia taipumuksiaan, ja pantava merkille,
onko hän silloin eloisa ja toimelias, ryhtyykö hän omasta alotteestaan
mihinkään ja työskenteleekö hän tarmolla ja innolla siksi, kunnes on
täyttänyt sen, mitä aikoi, vai uinaileeko hän aikansa laiskana ja
välinpitämättömänä. Jos tämä hitaus esiintyy vain silloin, kun hänen on
tutkittava kirjaansa, on se minun luullakseni helposti parannettavissa.
Mutta jos se on hänen luonteensa ominaisuuksia, vaatii sen poistaminen
hiukan enemmän vaivaa ja tarkkuutta.

§ 124. Jos te voitte hänen innostumisestaan leikkiin tai mihinkä muuhun
asiaan tahansa, mihin hänen päähänsä pälkähtää ryhtyä varsinaisten
työtuntiensa väliajoilla, varmuudella päättää, ett'ei hän ole
luonnostaan taipuvainen laiskuuteen, vaan että yksistään mieltymyksen
puute kirjaansa tekee hänet huolimattomaksi ja vitkastelevaksi
silloin, kun hän joutuu sen ääreen, on ensimmäisenä keinona yritettävä
puhua hänelle ystävällisesti hänen järjettömästä ja haitallisesta
käyttäytymisestään, hän kun siten menettää melkoisen osan aikaa, jonka
hän voisi säästää huvitteluihinsa; mutta hänelle on puhuttava vain
tyynesti ja lempeästi, eikä kovin paljoa ensi rupeamalla, esitettävä
vain lyhyesti nämä yksinkertaiset ja selvät järkisyyt. Jos se auttaa,
olette voittanut vaikeuden mitä toivottavimmalla tavalla, järjen ja
lempeyden avulla. Ell'ei tämä lievempi menettely johda mihinkään
tuloksiin, niin koettakaa saada hänet häpeämään käytöstään, nauramalla
häntä sen takia ja kysymällä joka päivä hänen tullessaan pöytään,
ell'ei ole vieraita saapuvilla, kuinka kauvan hän sinä päivänä viipyi
työssänsä: ja ell'ei hän ole suorittanut sitä siinä ajassa, mikä
voidaan kohtuudella otaksua häneltä siihen kuluvan, tehkää hänestä
pientä pilkkaa ja naurakaa hänen hitauttaan, mutta älkää nuhdelko
häntä, vaan kohdelkaa häntä hiukan kylmästi aina siihen asti, kunnes
hän parantaa tapansa, ja käskekää hänen äitiänsä, kasvattajaansa ja
koko ympäristöänsä tekemään samoin. Ell'ei tämäkään tee toivomaanne
vaikutusta, sanokaa silloin hänelle, ett'ei opettaja häiritse häntä
enää sen kauvemmin huolehtiessaan hänen kasvatuksestaan ja ett'ette
te enää halua kuluttaa varojanne hänen vain suotta tuhlatakseen
aikaansa hänen kanssaan, mutta koska hän pitää enemmän siitä ja siitä
(leikistä, johon hän on parhaiten mieltynyt) kuin kirjoistaan, saa
hän nyt puuhata vain sitä; ja niin pankaa hänet täydellä todella
askaroimaan mielileikissään ja pitäkää häntä siinä säännöllisesti ja
kujeilematta sekä aamulla että iltapäivällä siksi, kunnes hän kyllästyy
siihen kokonaan ja tahtoisi mistä hinnasta tahansa vaihtaa sen jälleen
muutamiin tunteihin kirjansa ääressä. Mutta kun te näin teette leikistä
hänelle pakollisen työn, täytyy teidän tarkoin valvoa itse tai käskeä
joku muu valvomaan, että hän on tosiaankin herkeämättä puuhassa ja
ett'ei hän pääse laiskottelemaan siinäkin. Minä kehoitin teitä itseänne
valvomaan häntä, sillä maksaa kylläkin isän vaivan, mitä toimia hänellä
muutoin olisikin, omistaa pari, kolme päivää pojalleen ja poistaa
hänestä niin vakava vika kuin työssä vetelehtiminen.

§ 125. Tällaisia parannuskeinoja esitän minä käytettäväksi, mikäli
on kysymyksessä leväperäisyys, joka ei johdu lapsen yleisestä
luonnonlaadusta, vaan joka perustuu erikoiseen, myöhemmin omaksuttuun
lukuhaluttomuuteen, mikä on huolellisesti tutkittava ja eroitettava.
Mutta vaikka te siis seuraattekin häntä silmillänne nähdäksenne, mitä
hän askartelee sinä aikana, joka on hänen vapaasti käytettävissään, ei
teidän kuitenkaan tule antaa hänen huomata, että te tai joku muu niin
teette, sillä se voisi estää häntä seuraamasta omaa viettymystään, ja
kun hän on kokonaan sitä täynnä eikä kuitenkaan teitä peläten uskalla
ryhtyä hommaan, johon hänen päänsä ja sydämmensä häntä käskevät, lyö
hän laimin kaiken muun, josta hän ei enää välitä, ja näyttää niin
laiskalta ja saamattomalta, vaikka hänen mielensä itse asiassa palaa
puuhaan, mihin teidän silmänne tai tietämisenne pelko estää häntä
antautumasta. Päästäksenne selville tästä seikasta täytyy huomioinnin
tapahtua silloin, kun te ette ole lähettyvilläkään, niin ett'ei häntä
paina pieninkään epäilys siitä, että joku häntä tarkastelee. Näinä
täydellisen vapauden hetkinä tulee teidän panna joku henkilö, johon
voitte luottaa, katsomaan, kuinka hän käyttää aikansa ja kuluttaako
hän sen toimettomana ja kuhnustellen, kun hän on ilman pienintäkään
estettä jätetty omien taipumustensa valtaan. Siitä, mitä hän
puuhailee tuollaisina vapaina hetkinään, saatatte helposti havaita,
johtaako häntä luonteen veltto huolimattomuus vaiko vastenmielisyys
kirjoja kohtaan silloin, kun hän laiskottelee ja vetelehtii kaiket
opiskeluaikansa.

§ 126. Jos joku vika hänen ruumiinrakenteessaan tekee hänen mielensä
alakuloiseksi, ja jos hän on jo luonnostaan saamaton ja uneksiva, ei
tämä taipumus lupaa hyvää eikä se ole helpoimpia käsitellä, koska se
tuo tavallisesti mukanaan huolettomuuden tulevaisuudesta ja koska siltä
siis puuttuu nuo kaksi voimakasta toiminnan kannustinta, ennakkomurhe
ja mieliteko; miten nämä on herätettävä ja miten niitä on kehitettävä
silloin, kun luonto on antanut lapselle kylmän ja niille vastakkaisen
mielenlaadun, siinä onkin kysymys. Heti kun olette tullut vakuutetuksi
siitä, että näin on lapsenne laita, täytyy teidän huolellisesti tutkia,
eikö ole olemassa mitään, joka häntä miellyttäisi, ja päästä selville,
mistä hän eniten pitää; ja jos osutte havaitsemaan hänen mielessään
joitakin erikoisia viettymyksiä, niin kiihoittakaa niitä, minkä
voitte, ja käyttäkää niitä saadaksenne hänet työhön ja edistääksenne
hänen ahkeruuttaan. Jos hän pitää kiitoksesta tai leikistä tai
hienoista vaatteista j.m.s., tai jos hän toiselta puolen pelkää kipua,
häpeää tai teidän vihastumistanne j.n.e., mikä tahansa häntä eniten
miellyttääkään, lukuun ottamatta laiskuutta, joka ei voi koskaan ajaa
häntä työhön, käyttäkää sitä reipastuttaaksenne häntä ja saadaksenne
hänet liikkeelle. Sillä kun on kysymyksessä tällainen tarmoton luonne,
ei teidän tarvitse pelätä kehittävänne hänen mielitekojaan liian
voimakkaiksi niitä suosimalla, kuten kaikissa muissa tapauksissa.
Mutta niitä juuri puuttuu, ja sentähden on ponnisteltava niiden
herättämiseksi ja kiihoittamiseksi, sillä missä ei ole mielitekoja,
siinä ei ole harrastustakaan.

§ 127. Ell'ette näillä keinoilla pääse vielä kylliksi vaikuttamaan
lapseenne nostaaksenne hänen tarmoaan ja toimeliaisuuttaan, täytyy
teidän pitää häntä jossakin säännöllisessä ruumiillisessa työssä,
jotta hän tottuisi tekemään jotakin. Jos häntä voitaisiin tiukasti
pitää jossakin opiskelupuuhassa, olisi se parempi keino totuttaa häntä
harjoittamaan ja kehittämään henkeänsä. Mutta kun siinä on kysymyksessä
näkymätön ahkeruus ja kun ei kukaan voi sanoa, milloin hän laiskottelee
siinä, milloin ei, on teidän parasta keksiä hänelle ruumiillista työtä,
jossa hänen täytyy herkeämättä ahertaa ja pysyä; ja jos se on samalla
hiukan vaivalloista ja häpeällistä, ei se ole lainkaan pahemmaksi,
koska hän väsyy siihen sitä pikemmin ja koska se siten antaa hänelle
halun palata jälleen kirjansa ääreen. Mutta katsokaa tarkoin, kun
vaihdatte hänen kirjansa muuhun työhön, että panette hänelle sellaisen
tehtävän ja vaaditte sen suoritettavaksi niin pian, ett'ei hänelle
jää pienintäkään tilaisuutta laiskottelemiseen. Vasta sitten, kun
olette tällä tavalla saanut hänet tarkkaavaksi ja uutteraksi kirjansa
ääressä, voitte te, kun hän on suorittanut lukutyönsä määrätyssä
ajassa, suoda hänelle palkinnoksi hiukan helpotusta toisesta tehtävästä
ja vähentää sitä aina sen mukaan, kuinka huomaatte hänen vakaantuvan
ahkeruudessaan, jopa saatte sen lopulta kokonaan poistaakin, kun hänen
vetelehtimisensä kirjan ääressä on parantunut.

§ 128. Me olemme ylempänä[101] huomauttaneet, että vaihtelevaisuus
ja vapaus ilahduttavat lapsia ja tekevät heidän leikkinsä heille
mieluisiksi, ja ett'ei sentähden kirjaa tai mitään muutakaan, jota
tahtoisimme heidän oppivan, olisi määrättävä heille pakolliseksi
tehtäväksi. Tämän unohtavat heidän vanhempansa, kasvattajansa ja
opettajansa niin helposti, ja kun he niin kärsimättöminä pakottavat
heidät askareihin, joita he pitävät heille hyödyllisinä, eivät he
malta salavihkaa houkutella heitä niihin antautumaan, ja lapset taas
puolestaan oppivat piankin yhä toistetuista käskyistä eroittamaan,
mitä heiltä vaaditaan ja mitä ei vaadita. Kun tämä hairahdus
menettelytavassa on kerran tehnyt lapselle kirjan vastenmieliseksi,
on sen korjaaminen alotettava toisesta päästä. Ja koska silloin on
jo liian myöhäistä yrittää muuttaa hänen opiskeluaan leikiksi, on
teidän ryhdyttävä aivan päinvastaiseen keinoon: tarkatkaa, mistä
leikistä hän eniten pitää, määrätkää hänet sitä harjoittamaan ja
pakottakaa hänet leikkimään niin ja niin monta tuntia joka päivä, ei
rangaistuksena leikkimisestä, vaan ikäänkuin häneltä vaadittuna työnä.
Ell'en erehdy, on tämä muutamissa päivissä kyllästyttävä hänet siinä
määrin mielileikkiinsä, että hän suostuu kernaammin kirjaansa tai
mihin muuhun tahansa kuin siihen, erittäinkin jos se vapauttaa hänet
osasta hänelle määrättyä leikkityötä; ja niin voidaan hänen sallia
käyttää osa leikkityöhön varatusta ajasta lukemiseen tai johonkin
muuhun toimeen, josta hänellä on todellista hyötyä. Tätä pidän minä
ainakin tehoisampana parannuskeinona kuin jos turvauduttaisiin
kieltoihin (jotka tavallisesti vain kiihoittavat mielitekoa) tai
johonkin muuhun rangaistukseen tämän seikan korjaamiseksi, sillä kun
te olette kerran ylenmäärin tyydyttänyt hänen halunsa (mikä saattaa
huoletta tapahtua kaikessa muussa paitsi syömisessä ja juomisessa) ja
saanut hänet kyllästymään siihen, mitä tahtoisitte hänen karttavan,
olette istuttanut häneen perinpohjaisen vastenmielisyyden, eikä teidän
tarvitse enää myöhemmin niin kovin pelätä hänen jälleen himoitsevan
samaa asiaa.

§ 129. Minä pidän sitä seikkaa kyllin selvänä, että lapset yleensä
vihaavat joutenoloa. Ainoana huolena on siis vain heidän toimeliaan
mielensä säännöllinen suuntaaminen sellaiseen, mistä on heille
hyötyä; ja jos te tahdotte siihen päästä, on teidän tehtävä kaikesta,
mihin tahtoisitte heidän ryhtyvän, heille huvitus eikä pakollinen
velvollisuus. Jotta te voisitte suoriutua siitä vaikeudesta niin,
ett'eivät he lainkaan huomaisi teillä olevan siinä mitään osaa,
esitän minä tässä seuraavan keinon, nimittäin, että teidän tulee
kyllästyttää heidät siihen, mitä ette soisi heidän tekevän, määräämällä
ja käskemällä heidät tekemään sitä yhden tai toisen tekosyyn varjolla
siksi, kunnes he alkavat inhota sitä. Jos poikanne esimerkiksi leikkii
liiaksi hyrrällään ja lyömäsiimallaan, niin määrätkää hänet jatkamaan
sitä leikkiä niin ja niin monta tuntia joka päivä ja katsokaa, että hän
myöskin sen tekee, ja te olette huomaava hänen piankin väsyvän siihen
ja tahtovan päästä siitä. Kun te täten teette ne huvitukset, joita ette
hyväksy, hänelle pakolliseksi velvollisuudeksi, ryhtyy hän ilomielin
ja omasta alotteestaan sellaisiin toimiin, joita te soisitte hänen
harjoittavan, eritotenkin jos niitä ehdotetaan hänelle palkinnoksi
hänelle määrätyn leikkityön suorittamisesta. Sillä jos häntä käsketään
joka päivä suomimaan hyrräänsä niin kauvan, että hän kyllästyy siihen
riittävästi, ettekö usko hänen tarttuvan innokkaasti kirjaansa, jopa
haluavan päästä sen ääreen, jos te lupaatte sen hänelle palkinnoksi
siitä, että hän on reippaasti suominut hyrräänsä koko määrätyn ajan?
Lapset eivät askarteluissaan, kunhan ne vain sopivat heidän ijälleen,
välitä suurestikaan siitä, mitä he kulloinkin puuhailevat: arvon,
minkä he antavat yhdelle esineelle toisen edellä, lainaavat he muilta,
niin että mitä heidän ympäristönsä sanoo palkinnoksi, on se palkintoa
heidänkin mielestään. Tällä tavalla on heidän kasvattajansa vallassa
määrätä, onko sarkahyppy[102] palkintona tanssista vaiko tanssi
sarkahypystä, onko hyrrän pyörittäminen vai lukeminen, koppipeli vaiko
pallokartan tutkiminen heistä hauskempaa ja miellyttävämpää, koska
kerran kaikki, mitä he haluavat, on saada olla toimessa, ja, kuten he
luulevat, oman vapaan valintansa mukaisessa toimessa, minkä heille
suovat ikäänkuin tunnustuksen osoituksena heidän vanhempansa tai muut
henkilöt, joita he kunnioittavat ja joiden suosiossa he tahtoisivat
pysyä. Näin ohjattu ja muiden huonolta esimerkiltä varjeltu lapsiparvi
oppisi minun uskoakseni poikkeuksetta lukemaan, kirjoittamaan ja
tekemään mitä vain tahdotaan yhtä hartaasti ja mieltyneesti kuin muut
harjoittavat tavallisia leikkejään: ja kun vanhin olisi ensin saatu
tähän menettelyyn tottumaan ja kun siitä olisi tullut ikäänkuin talon
vallitseva tapa, olisi yhtä mahdotonta estää heitä oppimasta edellisiä,
kuin on ylipäänsä vaikeata pidättää heitä antautumasta jälkimmäisiin.

§ 130. Minun nähdäkseni pitäisi lapsilla olla leikkikaluja,
ja useammanlaatuisiakin, mutta niiden tulisi aina olla heidän
kasvattajainsa tai jonkun muun säilytettävinä, eikä lapsen pitäisi
saada niistä käsiinsä kerrallaan muuta kuin yksi, eikä hänen olisi
myöskään sallittava pyytää toista, ennenkuin hän on antanut takaisin
ensimmäisen. Se opettaa heitä hyvissä ajoin huolehtimaan siitä,
ett'eivät he hukkaa tai turmele esineitä, joita on heille uskottu,
kun taas heidän omintakeisesti hallitsemainsa tavarain ylenmääräisyys
ja moninaisuus tekee heidät oikullisiksi ja välinpitämättömiksi ja
viekoittelee heitä jo alusta alkaen tuhlaavaisuuteen ja hävittämiseen.
Nämä ovat tosin pikku asioita, myönnän sen kyllä, eivätkä ne ehkä
näytä ansaitsevan kasvattajan huolenpitoa; mutta ei mitään, joka
voi muodostaa lasten luonnetta, saa jättää huomioon ottamatta eikä
halveksia, ja mikä tahansa luo heissä tottumuksia ja määrää tapoja,
ansaitsee heidän kasvattajainsa huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta, eikä
sitä ole seurauksiltaan suinkaan vähäpätöisyyksiin luettava.

Lasten leikkikaluista puheen ollen ansainnee muuan seikka vieläkin
heidän vanhempainsa huomiota. Vaikka myönnetäänkin, että heillä tulisi
olla niitä useammanlaatuisia, en kuitenkaan luule olevan tarpeellista
ostaa niitä heille. Siten vältetään se kirjava moninaisuus, johon
heidät usein upotetaan ja joka vain opettaa mieltä halaamaan
vaihtelua ja ylellisyyttä, pysymään rauhattomana ja lakkaamatta
tavoittelemaan jotakin uutta ja enempää, tietämättä mitä, ja
milloinkaan tyytymättä siihen, mitä on. Huomaavaisuus, jota tahdotaan
osoittaa arvohenkilöille, lahjoittelemalla sentapaisia esineitä heidän
lapsilleen, tuottaa noille pienokaisille suurta vahinkoa. Siten
opetetaan heille ylpeyttä, turhamaisuutta ja ahneutta, melkeinpä
ennenkuin he osaavat puhuakaan: ja minä olenkin tuntenut erään pienen
lapsen, jonka ajatukset olivat niin kiinni hänen leikkikalujensa
lukumäärässä ja moninaisuudessa, että hän vaivasi hoitajatartaan joka
päivä tarkastamaan ne, ja joka oli niin tottunut yltäkylläisyyteen,
ett'ei hän milloinkaan luullut saaneensa tarpeeksi, vaan kyseli
lakkaamatta: "Mitä vielä? Mitä vielä? Mitä minä vielä saan uutta?"
Hyvää harjoitusta tosiaankin mielitekojen hillitsemiseen ja erinomainen
keino kasvattaa lasta tyytyväiseksi, onnelliseksi mieheksi!

"Mistä he sitten saavat leikkikalunsa, joita te heille myönnätte,
ell'ei niitä pidä heille ostaa?" Minä vastaan: heidän tulisi tehdä
ne itse tai ainakin yrittää sitä ja nähdä niistä vaivaa; siihen
mennessä ei heille pidä hankkia lainkaan leikkikalujapa siihen
mennessä eivät he kaipaakaan niitä kovin konstikkaita. Sileä kivi,
paperinpala, äidin avainkimppu tai mikä muu esine tahansa, jota
käsitellessään he eivät voi loukata itseään, huvittaa pikku lapsia yhtä
paljon kuin ne kalliimmat ja monimutkaisemmat lelut, joita ostetaan
myymälöistä ja jotka heti paikalla turmellaan ja rikotaan. Lapset
eivät ole milloinkaan ikävystyneitä eivätkä tule pahalle tuulelle,
vaikk'ei heillä moisia leikkikaluja olisikaan, mikäli ei heitä ole
niihin totutettu; heidän pieninä ollessaan kelpaa heille kaikki,
mitä käteen sattuu, ja kun he kasvavat suuremmiksi, valmistavat he
itse leikkikalunsa, ell'ei muiden järjetön tuhlaavaisuus ole niitä
jo hankkinut heille yllin kyllin. Kun he tosiaankin kerran alkavat
työskennellä jonkun keksintönsä toteuttamiseksi, pitäisi heitä ohjata
ja auttaa; mutta heille ei olisi annettava mitään niin kauvan kun
he istuvat laiskoina alallaan ja odottavat muiden käsien ryhtymistä
toimeen, käyttämättä omiaan. Ja jos te autatte heitä silloin, kun
joku vaikeus pysäyttää heidät, tekee se teidät heille rakkaammaksi
kuin mikään kallisarvoinen lelu, jonka olette heille ostanut. Mutta
leikkikaluja, joita heidän taitonsa ei vielä kykene saamaan aikaan,
kuten erilaisia hyrriä, mailoja ja muita sentapaisia, ja joiden
käyttelemisessä kysytään hiukan vaivaa, on heille kuitenkin hankittava.
Nekin ovat hyvät heillä olemassa, ei moninaisuuden, vaan ruumiillisen
harjoituksen takia, kunhan ne ovat vain niin yksinkertaisia kuin
mahdollista. Jos heille annetaan esimerkiksi hyrrä, niin pitäisi
ruoskanvarren ja nahkasiiman valmistaminen ja kiinnittäminen jättää
heidän omaksi huolekseen. Jos he istuvat suu ammollaan ja odottavat
tuollaisten esineiden putoavan suoraan sinne, pitäisi heidän kauniisti
jäädä niitä ilman. Se totuttaa heitä hankkimaan kaikkea, mitä he
tarvitsevat, omin neuvoin ja oman yritteliäisyytensä avulla, samalla
kun se opettaa heille mielitekojen hillitsemistä, ahkeruutta,
toimeliaisuutta, harkintaa, kekseliäisyyttä ja säästäväisyyttä,
kaikki ominaisuuksia, joista heillä on oleva hyötyä heidän miehiksi
vartuttuaan ja joita he eivät sentähden voi oppia liian varhain
eivätkä painaa liian syvälle sydämmeensä. Kaikkien lasten leikkien
ja huvitusten tulisi tarkoittaa hyvien ja hyödyllisten tottumusten
muodostamista, tai muutoin kehittävät ne huonoja. Kaikki, mitä he
tekevätkin, jättää vaikutuksensa heihin sillä hennolla ijällä, ja nämä
vaikutukset kasvattavat heissä taipumuksen joko hyvään tai pahaan: eipä
siis pitäisi lyödä laimin mitään, jolla on sellainen merkitys[103].

§ 131. Valehteleminen on niin mukava ja helppo keino peittää kaikkia
rikkomuksia ja se on niin yleisessä käytännössä kaikenlaisten
ihmisten kesken, että lapsi voi tuskin olla huomaamatta, miten siihen
turvaudutaan jokaisessa tilaisuudessa, ja että ilman suurta huolenpitoa
onkin sentähden vaikeata estää häntäkin siihen antautumasta. Mutta
se on niin huono ominaisuus ja niin monen muun huonon ominaisuuden
äiti, jotka siitä sikiävät ja jotka kätkeytyvät sen varjoon, että
lasta olisi kasvatettava inhoamaan sitä niin paljon kuin suinkin
mahdollista. Jos siihen sattuisi joskus keskustelu kääntymään, olisi
siitä hänen kuultensa puhuttava aina mitä suurimmalla halveksumisella
ominaisuutena, joka on niin täydelleen sopimaton sivistyneen
miehen nimelle ja arvolle, ett'ei kukaan, jolla on vielä vähänkin
kunniantuntoa, voi sietää syytöstä valehtelemisesta, koska sitä
katsotaan äärimmäisen häpeän merkiksi, häpeän, joka syöksee miehensä
riettaan halpamaisuuden alimmalle asteelle ja asettaa hänet samalle
tasolle ihmiskunnan kurjimpain hylkiöiden ja ilettävimmän roskaväen
kanssa, ja jota ei siis voida millään muotoa suvaita henkilössä,
joka tahtoo seurustella arvossapidettyjen ihmisten kanssa tai
nauttia jonkunlaistakin kunnioitusta tai luottamusta maailmassa. Kun
hänet tavataan ensi kerran valehtelemasta, olisi sitä mieluummin
kummasteltava mitä hirvittävimpänä seikkana hänen tekemäkseen, kuin
moitittava aivan tavallisena virheenä. Ellei se estä häntä siihen
uudelleen lankeamasta, on häntä seuraavalla kerralla ankarasti
nuhdeltava ja annettava hänen joutua isän ja äidin ja koko hänen
ympäristönsä ja yleensä kaikkien, jotka ovat saaneet siitä tietoa,
perinpohjaisen epäsuosion esineeksi. Ja ellei tämäkään häntä paranna,
silloin on teidän turvautuminen selkäsaunaan, sillä kun häntä on kerran
tuolla tavoin varoitettu, on ennakolta harkittua valhetta pidettävä
aina uppiniskaisuutena eikä koskaan päästettävä rankaisematta.

§ 132. Pelätessään virheidensä näkyvän kaikessa alastomuudessaan, ovat
lapset kaikkien muiden Aatamin poikain tavoin taipuvaisia etsimään
puolusteluja. Tämä vika on yleensä hyvin lähellä valhetta ja johtaa
useinkin siihen, eikä sitä olisi siis heissä suvaittava, vaikka
sitäkin olisi koetettava parantaa pikemmin häpeäntunteen kuin tylyn
ankaruuden avulla. Jos sentähden lasta ahdistetaan jostakin asiasta ja
hänen ensimmäinen vastauksensa kuulostaa verukkeelta, kehoitettakoon
häntä tyynesti sanomaan totuus, ja jos hän siitä huolimatta yhä
koettaa kiemurrella pulasta valheen avulla, on häntä kuritettava;
mutta jos hän tekee suoran tunnustuksen, on teidän kiittäminen hänen
vilpittömyyttänsä ja antaminen hänen virheensä anteeksi, millainen
se sitten lie ollutkin, ja antaminen niin anteeksi, ett'ette enää
milloinkaan häntä siitä soimaa tai edes hänelle siitä mainitse,
sillä jos te tahdotte saada hänet rakastamaan avomielisyyttä ja
jos te haluatte alituisella harjoittelemisella tehdä sen hänelle
luontaiseksi, on teidän katsottava, ett'ei siitä tule hänelle
milloinkaan pienintäkään ikävyyttä, vaan että sitä päinvastoin
erikoisilla hyväksymisen osoituksilla tuetaan, ottamattakaan lukuun
sitä, että hänen omasta tunnustuksestaan seuraa aina täydellinen
rankaisemattomuus. Milloin hänen puolustelunsa sattuu olemaan
sellainen, ett'ette voi todistaa siinä piilevän valhetta, antakaa
sen käydä todesta, älkääkä millään muotoa osoittako pienintäkään
epäilystä sen suhteen. Antakaa hänen pitää hyvää mainettansa teidän
silmissänne niin korkealla kuin mahdollista, sillä kun hän kerran
huomaa sen kadottaneensa, olette te samalla menettänyt tehokkaan,
jopa parhaan vaikutuskeinonne häneen. Älkää sentähden antako häneen
juurtua sen ajatuksen, että te pidätte häntä valehtelijana, mikäli vain
silloin voitte olla suosimatta hänen taipumustaan valehtelemiseen.
Niinpä voidaankin muutamia pienempiä hairahduksia totuutta vastaan
jättää huomioon ottamatta. Mutta heti kun häntä on kerran nuhdeltu
valehtelemisesta, ei teidän millään ehdolla pidä antaman sitä hänelle
enään anteeksi, milloin tahansa havaitsettekin hänen joutuneen siihen
syypääksi ja te olette siitä häntä muistuttanut: sillä kun tämä
rikkomus on häneltä kielletty ja kun hän voi varsin hyvin välttää
sitä, ellei ole uppiniskainen, todistaa sen toistaminen täydellistä
turmeltuneisuutta ja sen täytyy saada sellaiselle pahantapaisuudelle
kuuluva rangaistus[104].

§ 133. Nämä ovat ajatukseni säätyläisnuorukaisen yleisestä
kasvatuksesta. Vaikka olenkin taipuvainen otaksumaan sillä olevan
jonkun verran vaikutusta koko hänen kasvatuksensa kulkuun, en
kuitenkaan millään muotoa kuvittele sen sisältävän kaikkia niitä
yksityisseikkoja, joiden käsittelemistä hänen kasvava ikänsä tai hänen
erikoinen luonnonlaatunsa saattaisivat vaatia. Mutta kun nyt olemme
tehneet nämä ylimalkaiset ennakkohuomautukset, lähdemme seuraavassa
seikkaperäisemmin tarkastamaan hänen kasvatuksensa erikoisosia.

§ 134. Mitä jokainen säätyläisisä, joka vähänkin huolehtii poikansa
kasvatuksesta, toivoisi pojalleen, paitsi perintöosuutta, minkä hän
tälle jättää, sisältyy luullakseni näihin neljään seikkaan: hyveeseen,
viisauteen, moitteettomaan käytökseen ja oppiin. Minä en nyt tässä
välitä siitä, vaikka nämä nimet ehkä joskus merkitsisivätkin samaa
asiaa tai todellisuudessa sisältäisivät toistensa lausumia käsitteitä.
Tarkoitukseni mukaista on tällä kerralla noudattaa näiden sanojen
yleistä käytäntöä, mikä on otaksuakseni niin selvä, että minua
ymmärretään ja että minä saatan toivoa kaikkien ilman erikoisia
vaikeuksia pääsevän ajatukseni perille.

§ 135. Minä asetan hyveen ensimmäiseksi ja välttämättömimmäksi niistä
lahjoista, jotka ovat tavalliselle ihmiselle tai säätyläiselle
tarpeellisia, koska sitä ehdottomasti vaaditaan, jotta häntä muut
voisivat pitää arvossa ja rakastaa ja jotta hän kelpaisi itsellensä
tai jotta hän edes voisi sietää itseänsä. Ilman sitä ei hän minun
uskoakseni voi olla onnellinen, ei tässä eikä tulevassa maailmassa.

§ 136. Hyveen perustukseksi tulisi jo sangen varhain istuttaa hänen
mieleensä oikea käsitys Jumalasta riippumattomana ylimpänä olentona,
kaiken olevaisen tekijänä ja luojana, jolta me saamme kaiken hyvän,
joka meitä rakastaa ja joka meille kaiken antaa[105]. Tämän mukaisesti
herättäkää hänessä rakkautta ja kunnioitusta tätä korkeinta olentoa
kohtaan. Se riittääkin aluksi, ryhtymättä laajemmin selittelemään
tätä asiaa, sillä jos hänelle puhutaan liian varhain hengistä ja
jos häntä halutaan sopimattomaan aikaan saada käsittämään tämän
rajattoman olennon käsittämätöntä luontoa, täytetään hänen päänsä
väärillä mietteillä tai hämmennetään sekavilla ajatuksilla Hänestä.
Kerrottakoon hänelle vain sopivan tilaisuuden tullen, että Jumala on
luonut kaiken olevaisen ja hallitsee nyt sitä, että Hän kuulee ja
näkee kaikki ja tekee kaikkea hyvää niille, jotka Häntä rakastavat ja
tottelevat; te olette huomaava, että kun hänelle puhutaan sellaisesta
Jumalasta, herää hänen mielessään kyllin nopeasti toisia ajatuksia
Hänestä, ajatuksia, joita teidän on ojennettava, jos havaitsette
niissä piilevän erehdyksiä. Ja minä luulisinkin olevan parasta,
että ihmiset yleensä pysyisivät sellaisessa käsityksessä Jumalasta,
ryhtymättä liian innokkaasti tutkimaan olentoa, joka kaikkien on
myönnettävä käsittämättömäksi; niinpä monet, joilla ei ole tarpeeksi
ajatuksen voimaa ja selvyyttä eroittaakseen sen, mitä he voivat tulla
tietämään, siitä, mitä he eivät voi tietää, vaipuvatkin taikauskoon
ja jumalankieltämykseen, tehdessään Jumalan oman itsensä kaltaiseksi
tai poistaessaan hänet kokonaan, koska he eivät voi mitään muuta
käsittää. Ja minä olenkin taipuvainen ajattelemaan, että jos lapsia
totutetaan säännöllisesti joka aamu ja ilta ilmaisemaan hartautensa
Jumalaa kohtaan heidän luojanansa, suojelijanansa ja hyväntekijänänsä
jollakin yksinkertaisella ja lyhyellä rukouksella, joka soveltuu
heidän ijälleen ja käsityskyvylleen, siitä on oleva heille paljon
enemmän hyötyä uskonnossa, tiedossa ja hyveessä kuin heidän ajatustensa
hämmentämisestä liian uteliailla urkkimisilla Hänen tutkimattomasta
luonnostaan ja olemuksestaan.

§ 137. Kun olette täten vähä vähältä istuttanut hänen mieleensä
tuollaisen käsityksen Jumalasta, mikäli olette havainnut sen vastaavan
hänen henkisiä kykyjänsä, ja opettanut hänet rukoilemaan Häntä ja
ylistämään Häntä hänenkin luojanansa ja kaiken sen hyvän alkuna,
mitä hän nauttii tai mitä hän pääsee nauttimaan, välttäkää kaikkea
puhetta muista henkiolennoista siksi, kunnes niiden mainitseminen
käy tarpeelliseksi myöhemmin esitettävässä tapauksessa ja kunnes hän
raamatunhistoriaa lukiessaan joutuu miettimään tätä kysymystä.

§ 138. Mutta silloinkin ja yleensä hänen ollessaan vielä nuori
on hänen arkaa mieltänsä tarkoin varjeltava kaikilta henkiin ja
kummituksiin liittyviltä vaikutuksilta ja ajatuksilta tai muilta
pimeän kauhistuttavilta peläteiltä. Tässä suhteessa uhkaa häntä
vaara varomattomain palvelijain puolelta, joiden yleisenä tapana
on peloitella lapsia ja saada heidät tottelemaan kertomalla heille
aaveista ja verisistä luurangoista ja muista sellaisista pöpöistä, ne
kun herättävät aina ajatuksen jostakin kauhistuttavasta ja uhkaavasta,
jota heidän on sitten syytä pelätä yksin ollessaan, etenkin pimeässä.
Sitä on huolellisesti vältettävä, sillä vaikka tällä typerällä tavalla
heitä estettäisiinkin joistakin pienemmistä virheistä, on lääke
kuitenkin turmiollisempi kuin tauti, ja heidän mielikuvitukseensa
upotetaan siten ajatuksia, jotka vainoavat heitä kauhulla ja
levottomuudella. Kun tuollaiset hirmukuvittelut ovat kerran päässeet
lasten herkkään mieleen ja juurtuneet sinne kaiken sen voimakkaasti
vaikuttavan pelon avulla, joka liittyy sellaisiin kaameihin
uskotteluihin, vaipuvat ne niin syvälle ja takertuvat sinne niin
lujasti, ett'ei niitä ole helppo saada sieltä jälleen pois, jos se on
yleensä lainkaan mahdollista; ja kun ne siellä ovat, vaivaavat ne heitä
usein kaikenlaisilla oudoilla näyillä ja tekevät lapsista, milloin he
vain jäävät yksin, vapisevia raukkoja, ja saavat heidät pelkäämään
omaa varjoansa ja pimeätä koko heidän elämänsä ajan. Minulle ovat
valittaneet tätä seikkaa useat miehet, joita oli kohdeltu nuoruudessaan
sillä tavalla; vaikka heidän järkensä korjasikin ne väärät käsitykset,
joihin he olivat vajonneet, ja vaikka he olivatkin vakuutettuja
siitä, ett'ei ollut mitään syytä pelätä näkymättömiä olentoja enempää
pimeässä kuin päivälläkään, kykenivät nämä ajatukset yhä pienimmästäkin
aiheesta nousemaan ensimmäisinä esiin heidän ennakkoluuloisesta
mielikuvituksestaan, eikä niitä ollut sieltä enää helppo karkoittaa.
Ja osoittaakseni teille, kuinka pysyviä ja kauhistuttavia ne kuvat
ovat, jotka varhain painuvat mieleen, kerron minä tässä teille erään
varsin kummallisen, mutta todenmukaisen tarinan. Eräässä läntisessä
kaupungissa eli mies, jonka järki oli sekaisin ja jota poikien oli
tapana härnätä, milloin hän vain osui heidän tielleen. Kun tämä mies
näki eräänä päivänä kadulla yhden niistä veitikoista, jotka häntä aina
kiusasivat, puikahti hän läheiseen veitsisepän myymälään, sieppasi
sieltä paljastetun miekan ja lähti ajamaan poikaa takaa. Nähdessään
toisen tulevan tuolla tavalla aseistettuna, turvautui tämä käpäliinsä
ja juoksi henkensä edestä, ja onneksi olikin hänellä voimia ja
nopeutta kylliksi ehtiäkseen isänsä talolle, ennenkuin hullu ennätti
päästä häneen käsiksi. Ovi oli vain säpissä, ja kun poika oli saanut
siitä kiinni, käänsi hän päätänsä nähdäkseen, kuinka lähelle hänen
vainoojansa oli päässyt: tämä seisoikin ajokäytävän suulla, miekka
kohotettuna iskuun, niin että hän juuri nipin napin ennätti pujahtaa
sisään ja vetää oven kiinni välttääkseen lyöntiä, jolta hänen ruumiinsa
siis säästyi, mutta ei hänen mielensä. Tämä pelästyminen teki häneen
niin syvän vaikutuksen, että se pysyi monia vuosia, ellei koko hänen
ikäänsä. Sillä kertoessaan tästä tapauksesta täysikasvuisena miehenä,
sanoi hän, ett'ei hän koskaan sen ajan jälkeen, mikäli hän saattoi
muistaa, mennyt kertaakaan sisään tuosta ovesta katsahtamatta taakseen,
mitä mietteitä hän muutoin hautoikin päässään ja kuinka vähän hän ennen
sille paikalle tuloaan olikin ajatellut tuota hullua miestä.

Jos lapset jätettäisiin omille oloillensa, eivät he pelkäisi enempää
pimeässä kuin täydessä auringonvalossakaan: he pitäisivät vuorostaan
edellistä yhtä tervetulleena nukkumisen kuin jälkimmäistä leikkimisen
takia. Heissä ei olisi myöskään kaikenlaisilla puheilla suuremmasta
vaarasta tai suuremmista kauhuista herätettävä ajatusta minkäänlaisesta
eroituksesta enempää edellisen kuin jälkimmäisenkään välillä: mutta
jos joku heitä ympäröivistä henkilöistä typeryyksissään tekisi heille
tämän kiusan ja saisi heidät kuvittelemaan, että on muka toista olla
pimeässä ja toista sulkea silmänsä, on teidän koetettava poistaa tämä
luulo heidän mielestään niin pian kuin voitte ja teroittaa heille,
että Jumala, joka on heille kaikki hyvin tehnyt, sääsi myös yön, jotta
heidän olisi parempi ja rauhallisempi nukkua, ja että kun he ovat Hänen
suojeluksessaan, ei pimeässä ole mitään, joka voisi heitä vahingoittaa.
Mitä heidän tulee lisäksi tietää Jumalasta ja hyvistä hengistä, on
lykättävä aikaan, josta tulemme myöhemmin puhumaan; pahoihin henkiin
nähden olisi taas parasta, jos voisitte estää häntä ahtamasta mieleensä
kaikenlaisia vääriä kuvitteluja niistä, siksi kunnes hän on kypsynyt
tajuamaan sellaisia asioita.

§ 139. Kun olette näin laskenut hyveen perustukseksi oikean käsityksen
Jumalasta sellaisena kuin sen uskontunnustus meille sattuvasti opettaa
ja sikäli kuin lapsi ijältään kykenee sitä ymmärtämään, ja kun olette
totuttanut hänet rukoilemaan, on seuraavana huolenanne saada hänet
puhumaan puhtainta totta ja kaikin ajateltavin keinoin taivuttaa häntä
hyväsydämmisyyteen. Hänen tulee tietää, että hänelle annetaan ennemmin
kaksikymmentä muuta virhettä anteeksi kuin yksikin ainoa totuuden
vääristeleminen, joka tapahtuu jonkun rikkomuksen peittämiseksi
verukkeilla. Ja jos häntä opetetaan ajoissa rakastamaan muita ja
olemaan hyvä heitä kohtaan, lasketaan siten jo varhain oikea perustus
rehelliselle miehelle, koska kaikki vääryys yleensä johtuu siitä, että
me rakastamme liian paljon itseämme ja liian vähän muita.

Siinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa tästä asiasta ylimalkaan,
ja siinä on kylliksi hyveen ensimmäisten perustusten laskemiseksi
lapsen mieleen: sikäli kuin hän varttuu suuremmaksi, on hänen
luontaisten taipumustensa suuntaa tarkattava, ja jos se vie hänet
enemmän kuin suotavaa on yhdelle tai toiselle puolelle hyveen
oikealta polulta, on ryhdyttävä sopiviin ehkäisytoimiin. Sillä harvat
Aatamin lapset ovat niin onnellisia, ett'ei heidän synnynnäisessä
luonnonlaadussaan ilmenisi jotakin muita voimakkaampaa viettymystä,
jota kasvatuksen tehtävänä on joko koettaa poistaa tai ainakin
vastustaa. Mutta jos lähtisimme yksityiskohtaisemmin tarkastamaan tätä
seikkaa, joutuisimme ulkopuolelle tämän lyhyen kasvatustutkielman
tarkoitusta. En ole suinkaan aikonut ryhtyä pohtimaan kaikkia hyveitä
ja kaikkia paheita, miten kukin hyve olisi saavutettavissa ja miten
kukin erikoinen pahe erikoisilla keinoilla parannettavissa, vaikka
olenkin maininnut muutamia tavallisimpia virheitä ja esittänyt yhtä ja
toista niiden korjaamiseksi.

§ 140. Yleisen ajatustavan mukaisesti ymmärrän minä viisaudella miehen
kykyä hoitaa asioitansa taitavasti ja varovasti tässä maailmassa.
Se on sopivan luonnonlaadun, hengen ponnistelujen ja kokemuksen
yhteistulos, eivätkä lapset voi sitä siis saavuttaa. Tehokkainta, mitä
voidaan tehdä heidän johtamisekseen sitä kohti, on niin paljon kuin
mahdollista estää heitä käyttämästä viekkautta, joka tosin apinoi
viisautta, mutta joka on siitä kuitenkin kaikkein kauvimpana, aivan
niinkuin apinakin on vain sitä rumempi sen yhtäläisyyden takia, mikä
siinä muistuttaa ihmistä, koska siltä puuttuu se, mikä sen tosiaankin
tekisi ihmiseksi. Viekkaus osoittaa vain ymmärryksen puutetta, ja
koska se ei voi saavuttaa tarkoitustansa suoralla tiellä, tahtoisi
se päästä sen perille salakeinoin ja kiertelyin; mutta pahinta koko
jutussa on, että tuollainen ovela temppu auttaa vain yhden kerran ja
on aina myöhemmin pelkäksi haitaksi. Ei ole voitu ikinä tehdä ei niin
paksua eikä niin ohutta peitettä, että se peittäisi itsensä: eikä ole
kukaan vielä ollut niin viekas, että hän voisi viekkautensa salata; ja
kun heidät on kerran paljastettu, kaihtaa jokainen, epäilee jokainen
kavaloita ihmisiä, ja koko maailma on kärkäs yhteisesti liittymään
heitä vastaan ja saattamaan heidät häpeään, kun taas vilpitön,
rehellinen, viisas mies huomaa kaikkien tekevän hänelle tietä, koska
hän käy suoraan päämääräänsä kohti. Jos totutetaan lasta muodostamaan
oikeita käsityksiä asioista eikä tyytymään, ennenkuin on päässyt
niistä selville, jos kohotetaan hänen mielensä suuriin ja yleviin
ajatuksiin ja jos pidetään hänestä kaukana petos ja viekkaus, mihin
jälkimmäiseen aina sisältyy melkoinen annos petosta, valmistetaan
häntä mitä sopivimmin viisauteen. Muuta, jota voidaan oppia vasta
ajan, kokemuksen ja havainnon avulla ja tutustumalla ihmisiin,
heidän luonteisiinsa ja tarkoitusperiinsä, ei tule odottaa lasten
tietämättömyydeltä ja huolimattomuudelta eikä nuorison hurjapäiseltä
kiihkeydeltä ja varomattomuudelta. Kaikki, mitä tällä kypsymättömällä
ijällä voidaan tehdä siihen suuntaan, on, kuten olen jo sanonut,
heidän totuttamisessaan rehellisyyteen ja suoruuteen, alistumiseen
järjen neuvottavaksi ja niin paljon kuin mahdollista omien tekojensa
harkitsemiseen.

§ 141. Seuraava säätyläiselle kuuluva hyvä ominaisuus on moitteeton
käytös. On olemassa kahdenlaatuista huonoa käytöstä: edelliseen
sisältyy typerä ujous ja jälkimmäiseen sopimaton leväperäisyys ja
epäkohteliaisuus esiintymisessämme; molempia on vältettävä, tarkoin
noudattamalla tätä yhtä ainoata sääntöä: ei pidä ajatella liian huonoa
itsestään, eikä pidä ajatella liian huonoa muista.

§ 142. Tämän säännön edellistä osaa ei ole ymmärrettävä vastakohdaksi
nöyryydelle, vaan kopeudelle. Meidän ei tulisi tosiaankaan luulla
niin hyvää itsestämme, että me aina vain ylvästelisimme omasta
erinomaisuudestamme, eikä meidän tulisi röyhkeästi asettua muiden
edelle, koska kuvittelemme jossakin suhteessa olevamme heitä parempia,
vaan olisi meidän vaatimattomasti ottaminen vastaan, mitä meille
tarjotaan, milloin sen olemme ansainneet. Mutta meidän pitäisi
kuitenkin luulla niin hyvää itsestämme, että suorittaisimme kaikki ne
toimet, mitkä kuuluvat velvollisuuteemme ja mitä meiltä odotetaan,
hämmentymättä ja häiriintymättä, kenen seurassa lienemmekin, ja ottaen
vaarin siitä kunnioituksesta ja huomaavaisuudesta, jotka kuuluvat
kunkin arvolle ja asemalle. Ihmisissä, etenkin lapsissa, voi usein
huomata moukkamaista ujostelevaisuutta heidän joutuessaan vieraiden
tai ylempiensä seuraan: he sekaantuvat ajatuksissaan, sanoissaan
ja ilmeissään ja uppoavat niin siihen hämminkiinsä, ett'eivät enää
kykene mitään tekemään tai eivät ainakaan kykene tekemään sitä sillä
vapaudella ja siroudella, joka miellyttää ja joka takaa heille yleisen
suosion. Ainoa parannuskeino tähän, samoin kuin muihinkin käytöksen
puutteisiin, on vastakkaisen tottumuksen luominen harjoittelemalla.
Mutta koska emme voi totutella seurustelemaan vieraiden ja
arvohenkilöiden kanssa joutumatta heidän lähelleen, ei mikään muu voi
korjata tätä esiintymisvikaa kuin seuran vaihtelevaisuus ja moninaisuus
ja meitä itseämme ylempien henkilöiden parissa liikkuminen.

§ 143. Jos tuo äsken mainittu vika johtuu liian suuresta arkuudesta
suhteissamme muihin, niin teemme itsemme syyllisiksi toiseen huonon
käytöksen lajiin, välittäessämme liian vähän miellyttämisestä tai
osoittaessamme liian vähän kunnioitusta niille, joiden kanssa joudumme
tekemisiin. Sen välttämiseksi ovat nämä kaksi seikkaa tarpeelliset:
ensiksi mieleen juurtunut pyrkimys olla loukkaamatta muita, ja
toiseksi tämän pyrkimyksen ilmaiseminen kaikkein sopivimmalla ja
miellyttävimmällä tavalla. Edellistä sääntöä noudattavia ihmisiä
mainitaan kohteliaiksi, jälkimmäistä seuraavien taas sanotaan
käyttäytyvän hienosti. Tähän jälkimmäiseen ominaisuuteen sisältyy
se ilmeiden, äänen, sanojen, liikkeiden, eleiden ja koko ulkonaisen
esiintymisen säädyllisyys ja sirous, joka viehättää seurassa ja joka
vaikuttaa niin vapauttavasti ja miellyttävästi kaikkiin, kenen kanssa
sitten olemmekin joutuneet tekemisiin. Se on ikäänkuin se ulkonainen
kieli, jota mielen sisäinen kohteliaisuus käyttää ilmaantuakseen, ja
kun tätäkin kieltä, kuten muitakin kieliä, hyvin suuressa määrässä
hallitsevat kunkin maan erilaiset tavat ja tottumukset, on sitä
sen sääntöihin ja käyttämiseen nähden etupäässä opittava huomioita
tekemällä ja tarkkaamalla niiden esiintymistä, joiden tunnustetaan
käyttäytyvän ehdottoman hyvin. Edelliseen ominaisuuteen, joka on
ulkokuorta syvemmällä, sisältyy taas tuo yleinen sydämmellisyys ja
huomaavaisuus kaikkia ihmisiä kohtaan, joka saa kunkin käytöksessään
huolellisesti välttämään heidän halveksimistaan, ylenkatsomistaan
ja hylkimistään ja päin vastoin osoittamaan heille maan tapojen ja
sääntöjen mukaisesti heidän kunkin arvolleen ja asemalleen kuuluvaa
kunnioitusta ja merkitystä. Tämä mielen perussuunta ilmenee miehen
käyttäytymisessä juuri siten, että hän tarkoin välttää kenenkään
seurustelukumppaninsa loukkaamista pienimmälläkään tavalla.

Minä esitän tässä alempana neljä ominaisuutta, jotka kaikkein
huomattavimmin sotivat näitä tärkeimpiä ja viehättävimpiä seura-avuja
vastaan. Epäkohteliaisuus saakin tavallisesti alkunsa jostakin näistä
neljästä ominaisuudesta. Minä mainitsen ne tässä, jotta lapsia
osattaisiin varjella niiden turmiolliselta vaikutukselta tai vapauttaa
heidät niistä.

1. Ensimmäinen on tuo synnynnäinen karkeus, joka tekee ihmisen tylyksi
muita kohtaan, niin ett'ei hän vähääkään välitä heidän taipumuksistaan,
luonteestaan eikä olosuhteistaan. Sivistymättömän ihmisen varma
tunnusmerkkihän onkin, ett'ei hän huoli lainkaan siitä, mikä miellyttää
tai mikä ei miellytä niitä, joiden seurassa hän on, ja kuitenkin voi
tavata viimeisen muodin mukaan puettuja ihmisiä, jotka päästävät
oikkunsa hillittömään vauhtiin ja antavat niiden kolhia ja heittää
nurin jokaisen, joka osuu niiden tielle, hituistakaan välittämättä
siitä, miltä se muista tuntuu. Se on raakuutta, jonka jokainen huomaa
ja jota jokainen inhoaa ja johon ei kukaan voi mieltyä, ja sentähden
ei siitä saa näkyä pienintäkään jälkeä miehessä, joka haluaa saada
muut uskomaan, että hänellä on edes jotakin aavistusta siitä, kuinka
tulee käyttäytyä. Sillä kohteliaisuuden todellisena päämääränä ja
tehtävänähän on taivutella synnynnäistä kankeutta ja pehmittää niin
ihmisten luonteet, että he suostuisivat jonkunlaisiin myönnytyksiin ja
mukautuisivat pitämään lukua niidenkin tunteista, joiden kanssa he ovat
tulleet tekemisiin.

2. Halveksuminen eli kullekin kuuluvan kunnioituksen puute ilmenee joko
katseissa, sanoissa tai eleissä. Kenen taholta se tuleekaan, herättää
se aina vastenmielisyyttä. Sillä ei kukaan voi tyynenä kärsiä, että
häntä halveksitaan.

3. Moittimishalu ja vikojen etsiminen muista on suorassa ristiriidassa
kohteliaisuuden kanssa. Ihmiset, niihin he sitten ovatkin tai eivät
ole syyllisiä, eivät halua vikojansa paljastettavan ja asetettavan
julkisesti näkysälle kirkkaaseen päivänvaloon heidän omien silmiensä
tai muiden silmien eteen. Hairahdukset, joista jotakuta moititaan,
tuovat aina häpeää mukanaan, ja jonkun virheen paljastamista, jopa
pelkkää viittaustakaan siihen, ei voida kärsiä ilman vastenmielisyyttä.

Ivaileminen on ovelin tapa julistaa muiden vikoja, mutta kun se
yleensä tehdään kompaillen ja sirolla kielellä ja kun se huvittaa
seuraa, ovat ihmiset joutuneet erehdyksissään luulemaan, ett'ei siinä
ole mitään epäkohteliasta, kunhan se vain pysyy sopivissa rajoissa.
Ja niinpä tällaisen keskustelun leikillisyys päästääkin sen usein
jopa parempienkin ihmisten keskuuteen: pilailijoita kuunnellaan
suosiollisesti ja tavallisesti osoittavat heidän puolelleen asettuneet
läsnäolijat heille nauraen mieltymystään. Mutta heidän tulisi huomata,
että muun seuran huvittaminen tapahtuu sen henkilön kustannuksella,
jota he kuvailevat niin naurattavin värein ja jonka ei sentähden ole
suinkaan hauska olla, ellei asia, josta häntä ivaillaan, tositeossa
käännykin kehumiseksi. Sillä siinä tapauksessa ovat leikinlaskijan
käyttämät naljailevat keksinnöt ja käänteet yhtä imartelevia kuin
huvittaviakin, ja pilan esineeksi joutunut henkilö huomaa hänkin
hyötyvänsä kaupasta ja ottaa muiden mukana osaa yleiseen iloon.
Mutta kun ei joka mies kykene oikein käyttelemään niin herkkää ja
arkaluontoista taitoa, missä pieninkin harha-askel voi turmella kaikki,
luulen minä olevan parasta, että ne, jotka tahtovat olla ärsyttämättä
toisia, etenkin kaikki nuoret, huolellisesti pidättäytyvät ivailusta,
sillä jos siinä sattuu pienikin erehdys tai väärä käänne, jättää se
siten loukattujen ihmisten mieleen häviämättömän muiston siitä, että
heitä on purevasti, vaikkakin ehkä sukkelasti pilkattu jonkun heidän
moitittavan ominaisuutensa takia.

Ivailun rinnalla on halu väittää vastaan moittimismuoto, jossa
paheksuttava käytös usein ilmenee. Kohtelias mukautuvaisuus ei tosin
vaadi, että meidän pitäisi aina hyväksyä kaikki ne päätelmät tai
kertomukset, joilla seuraa huvitetaan, tai että meidän olisi vaijeten
sivuutettava kaikki, mitä meidän kuultemme esitetään. Ei, toisten
mielipiteiden vastustamista ja toisten erehdysten oikaisemista vaativat
meiltä joskus totuus ja lähimmäisenrakkaus, eikä kohteliaisuuskaan
siitä meitä estä, kunhan siinä vain noudatetaan tarpeellista
varovaisuutta ja otetaan olosuhteet huomioon. Mutta niitä on ihmisiä,
joita saattaa sanoa ikäänkuin vastustamishengen riivaamiksi ja jotka
järkähtämättömästi ja huolimatta oikeasta tai väärästä vastustavat
sitä, mitä joku seuran jäsen, tai mitä ehkä koko seura lausuu. Se
on niin ilmeistä ja solvaisevaa arvostelemista, ett'ei kukaan voi
olla pitämättä itseään sen johdosta loukattuna. Kaikkea muiden
ihmisten lausuntojen vastustamista voidaan niin helposti epäillä
moittimishaluksi ja siihen liittyy niin usein jonkunlainen nöyryyttävä
tunne, että se olisi suoritettava mitä lempeimmällä tavalla ja niin
varovaisin sanoin kuin suinkin on mahdollista löytää, jott'eivät
nämä koko esiintymisen ohella suinkaan ilmaise mitään erikoista
vastustamiskiihkoa. Kaikkien kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden
merkkien olisi siihen yhdyttävä, niin ett'emme väittelyssä voitettuamme
menettäisi kuulijoittemme arvonantoa.

4. Riidanhalu on niinikään kohteliaisuudelle vastakkainen virhe, ei
ainoastaan siksi, että se usein aiheuttaa sopimatonta ja ärsyttävää
käytöstä ja puhetapaa, vaan myöskin siksi, että se sisältää ikäänkuin
salaisen syytöksen tai moitteen jostakin epäkohteliaisuudesta, jonka
olemme huomanneet vihastuksemme esineissä. Sellaista epäilystä tai
vihjausta ei voi kukaan loukkaantumatta sietää. Sitä paitsi riittää
yksikin äkäpussi häiritsemään koko seuraa, ja sopusointu pakenee
pienintäkin sellaista soraääntä.

Koska mielihyvä on päätekijänä onnessa, jota kaikki ihmiset niin
herkeämättä tavoittelevat, on helppoa huomata, miksi kohteliaita
ihmisiä pidetään parempina kuin hyödyllisiä. Merkitsevän, arvokkaan
miehen tai todellisen ystävän kunto, vilpittömyys ja hyvä tarkoitus
riittävät harvoin vaimentamaan sitä loukkaantumisen tunnetta, minkä
hänen vakavat ja perustellut lausuntonsa ovat herättäneet. Valtaa ja
rikkautta, niin, jopa hyvettäkin pidetään vain sikäli arvossa, kuin ne
edistävät onneamme. Ja sentähden onkin huono keino tavoittaa niiden
mieltymystä, joiden onnea väitämme pitävämme päämääränämme, jos me
heille palveluksia tehdessämme loukkaamme heitä tavalla, millä ne
suoritamme. Ken osaa olla niiden mieliksi, joiden kanssa seurustelee,
alentumatta häpeälliseen ja orjamaiseen imarteluun, hän on keksinyt
oikean taidon elää tässä maailmassa ja saavuttaa sekä suosiota että
arvonantoa kaikkialla. Kohteliaisuuteen olisi sentähden etusijassa
suurella huolella koetettava totuttaa lapsia ja nuorisoa.

§ 144. On vieläkin olemassa muuan rikos hyviä tapoja vastaan, ja se
on liiallinen muodollisuuksien harrastaminen ja taipumus itsepäisesti
tyrkyttämään toiselle sellaista, mikä ei hänelle kuulu ja mitä hän
ei voi typeryyttään tai häpeätään julistamatta ottaa vastaan. Moinen
tuntuu pikemminkin tarkoitukselta tehdä toinen naurunalaiseksi kuin
osoittaa hänelle todellista ystävyyttä, tai näyttää se ainakin
ikäänkuin käskyvallan tavoittelulta ja parhaimmassakin tapauksessa se
vaikuttaa vain kiusallisesti eikä kuulu millään tavoin kohteliaaseen
käytökseen, jonka ainoana tarkoituksena ja päämääränä on niiden
ihmisten miellyttäminen ja tyydyttäminen, jotka joutuvat kanssamme
tekemisiin. Siihen virheeseen lankeavat tosin vain harvat nuoret, mutta
jos he joskus tekevät itsensä siihen syypäiksi tai jos heidän epäillään
taipuvan siihen suuntaan, on heille siitä huomautettava ja varoitettava
heitä tästä väärinkäsitetystä kohteliaisuudesta. Heidän tulisi
tietoisesti pyrkiä seurustelussaan osoittamaan kunnioitusta, arvonantoa
ja hyväntahtoisuutta, suomalla kullekin sitä yleistä muodollista
huomaavaisuutta, joka kohteliaisuuden sääntöjen mukaan heille kuuluu.
Suoriutuminen tästä, joutumatta epäillyksi imartelusta, teeskentelystä
tai orjamaisuudesta, vaatii suurta taitoa, jota vain hyvä aisti, järki
ja hyvä seura voivat opettaa, mutta joka tuottaa niin suurta hyötyä
käytännöllisessä elämässä, että se hyvin ansaitsee harrastamista.

§ 145. Vaikka moitteetonta käyttäytymistä tässä esiintymisemme
kohdassa nimitetäänkin hyväksi kasvatukseksi[106], ikäänkuin olisi
se erikoisesti kasvatuksen vaikutusta, niin ei, kuten olen jo
sanonut[107], nuoria lapsia olisi sillä kuitenkaan paljoa kiusattava:
minä tarkoitan hatun nostamisella ja siroilla kumarruksilla. Opettakaa
heille ensin vaatimattomuutta ja hyväntahtoisuutta, jos voitte,
eikä heiltä tule puuttumaan tämänlaisia seurustelutapoja, koska
kohteliaisuus ei itse asiassa ole muuta kuin halua huolellisesti
välttää osoittamasta vähäksymistä tai halveksimista suhteissamme muihin
ihmisiin. Me olemme jo ylempänä esittäneet, millä tavalla sitä on
sopivin ja arvokkain ilmaista. Se on maailman eri maissa yhtä erilaista
ja kullekin maalle yhtä ominaista kuin niiden kielet; ja sentähden,
jos asiaa oikein harkitaan, ovatkin lapsille tyrkytetyt, sitä koskevat
säännöt ja saarnat yhtä hyödyttömiä ja sopimattomia, kuin jos tuolloin
tällöin opetettaisiin yksi tai toinen sääntö espanjankielestä
henkilölle, joka on tekemisissä vain englantilaisten kanssa. Olkaa
miten innokas tahansa teroittamaan pojallenne kohteliaisuuden lakeja:
millainen on hänen seuransa, sellaiset ovat myös hänen tapansa.
Naapuristonne turpeenpuskijasta, joka ei ole milloinkaan käynyt
kotipitäjäänsä ulompana, tulee, pitäkää hänelle sitten mitä esitelmiä
ikinä tahdotte, yhtä pian puheenparreltaan kuin käyttäytymiseltäänkin
hovimies, s.o. hän ei tule kummassakaan hienommaksi kuin ne, joiden
kanssa hän tavallisesti seurustelee. Ja sentähden ei tästä seikasta
tarvitsekaan pitää sen suurempaa huolta, ennenkuin lapsi on tullut
siihen ikään, että hänelle on hankittava kasvattaja, jonka täytyykin
sitten kaikin mokomin omata sivistynyt käytös. Ja täyttä totta puhuen:
jos minun pitää lausua vapaasti mielipiteeni, ei ole niinkään tärkeätä,
kuinka lapset nostavat hattuansa tai kumartavat, elleivät he tee mitään
uppiniskaisuudesta, ylpeydestä ja pahanilkisyydestä. Jos osaatte
opettaa heitä rakastamaan ja kunnioittamaan muita ihmisiä, keksivät
he, mikäli heidän ikänsä vaatii, kylläkin keinoja ilmaistakseen tuon
tunteensa niin, että se miellyttää kaikkia, niiden tapojen mukaisesti,
joihin heitä on totutettu: ja mitä heidän ruumiinsa liikkeisiin ja
ryhtiin tulee, voi tanssimestari, kuten on sanottu[108], sopivan ajan
tullen opettaa heille, mitä tarpeellisinta on. Sillävälin ei lapsilta
heidän vielä nuorina ollessaan vaaditakaan näiden muodollisuuksien
turhantarkkaa noudattamista; huolimattomuus on siinä ijässä sallittua
ja sopii heille yhtä hyvin kuin kohteliaisuus täysikasvuisille: tai
jos joku erikoisen pikkumainen arvostelija pitäisi sitä virheenä,
niin pidän ainakin minä sitä ehdottomasti sellaisena virheenä,
johon ei tarvitse kiinnittää huomiota, vaan joka on jätettävä ajan,
kasvattajan ja seurustelun korjattavaksi. Ja sentähden en luulekaan
maksavan vaivaa kiusata ja nuhdella poikaanne siitä, kuten olen usein
nähnyt lapsia kiusattavan ja toruttavan; vain milloin huomaatte hänen
käyttäytymisessään ilmenevän kopeutta ja pahanilkisyyttä, on teidän
koetettava järkisyillä tai häpeällä saada hänet niistä luopumaan.

Vaikka lapsia ei siis olekaan pieninä kovin ahdistettava hyvien tapojen
säännöillä ja muodollisuuksilla, niin voi kuitenkin eräs sopimattoman
käytöksen laji hyvin helposti kehittyä nuorison mukana, ellei sitä
ajoissa hillitä, nimittäin halu keskeyttää muita näiden puhuessa
ja häiritä heitä vastaväitteillä. Joko nyt sitten väittelytottumus
tai lahjakkaisuuden ja oppineisuuden maine, joka tavallisesti
sille suodaan, ikäänkuin olisi se tietämisen ainoana mittapuuna
ja todistuksena, saa nuoret miehet niin kärkkäästi vakoilemaan
tilaisuuksia toisten puheiden oikomiseen, jott'ei ainoakaan otollinen
hetki heidän kykyjensä julistamiseksi pääsisi ohi, se vain on varmaa,
että minä olen havainnut oppineita eniten moitittavan tässä suhteessa.
Ei voi olla suurempaa karkeutta kuin toisen keskeyttäminen hänen
puheensa paraasta vauhdista, sillä ellei olisikaan hävytöntä typeryyttä
yrittää vastata, ennenkuin olemme kuulleetkaan, mitä aijotaan sanoa,
niin julistetaan sillä kuitenkin selvästi, että me olemme väsyneet
kuulemaan häntä pitemmältä ja että me emme anna mitään arvoa hänen
lausunnoilleen, joiden me emme siis katso voivan kiinnittää seuran
mieltä, vaan joiden asemesta me vaadimme sen kuulemaan meitä, koska
meillä on jotakin sellaista esitettävänä, mikä ehdottomasti ansaitsee
sen huomiota. Tuollainen käyttäytyminen osoittaa hyvin suurta
kunnioituksen puutetta, eikä se voikaan olla asianomaista loukkaamatta,
ja kuitenkin on melkein kaikella keskeyttämisellä säännöllisesti
tällaiset seuraukset. Jos siihen vielä liittyy, kuten tavallista
on, jonkun erehdyksen oikaiseminen tai jonkun lausutun ajatuksen
vastustaminen, osoittaa se yhä suurempaa ylpeyttä ja omahyväisyyttä,
koska me siten pyrimme väkisinkin opettajiksi ja otamme asiaksemme
joko toisen kertomuksen korjailemisen tai hänen arvostelukykynsä
hairahdusten paljastamisen.

En sano tätä siinä mielessä, että luulisin tarpeelliseksi poistaa
seurasta kaiken mielipiteiden erilaisuuden tai ihmisten keskusteluista
kaiken vastustuksen, sillä sehän merkitsisi seurustelun suurimman
edun hävittämistä, ja älykkäiden puhetoverien kehittävä vaikutus
kävisi kokonaan mahdottomaksi, jos jokaisen olisi pakko myöntyä
ensimmäisen puhujan mielipiteeseen ja toistella sitä; sillä asiathan
saavat aina lisävalaistusta lahjakkaiden miesten vastakkaisista
esityksistä, jotka osoittavat niiden eri puolet ja niiden erilaiset
muodot ja mahdollisuudet. Minä en siis vastustakaan eriävän mielipiteen
ilmoittamista, vaan tapaa, jolla se tehdään. Nuoria miehiä olisi
varoitettava ylen kärkkäästi tunkemasta mielipiteitään joka paikkaan,
ellei heiltä jotakin kysytä tai elleivät muut ole jo puhuneet ja
vaikene sillä hetkellä, ja silloinkin on heidän esiinnyttävä vain
tiedustelijoina eikä opettajina. Jyrkkää väittämistä ja pöyhkeätä
asentelua on vältettävä, ja vasta kun koko seuran yleinen äänettömyys
tarjoaa siihen hyvän tilaisuuden, esittäkööt he vaatimattomasti
kysymyksensä oppia saadakseen.

Tämä kiitettävä säädyllisyys ei suinkaan verhoa heidän kyvykkäisyyttään
eikä heikonna heidän järkensä voimaa, vaan takaa se heille sitä
suosiollisemman huomion ja antaa heidän lausunnoilleen sitä suurempaa
painoa. Joku keskinkertainen todistus tai joku varsin jokapäiväinen
huomautus hankkii heille siten esitettynä, jos siihen vielä liittyy
kohtelias viittaus muiden mielipiteille osoitettavaan kunnioitukseen ja
huomaavaisuuteen, enemmän mainetta ja arvoa kuin terävinkään sukkeluus
tai syvinkään tieto, jos ne tuodaan esiin karkealla, hävyttömällä tai
meluisalla tavalla, koska moinen aina loukkaa kuulijoita ja jättää
huonon käsityksen miehestä, vaikka hän sitten väittelyssä voittaisikin.

Tällaista nuorison käyttäytymistä olisi siis huolellisesti valvottava,
jo alkuunsa pysäytettävä ja vastakkaisia tapoja istutettava koko
heidän esiintymiseensä, sitäkin enemmän, kun lörpöttelyn halua,
alituista toisten keskeyttämistä väiteltäissä ja suuriäänistä
riitelemistä voidaan liiankin usein havaita täysikasvuisten,
arvokkaidenkin henkilöittemme keskuudessa. Intiaanit, joita me
nimitämme raakalaisiksi, noudattavat paljon suurempaa maltillisuutta
ja kohteliaisuutta puheissaan ja keskusteluissaan, kuuntelevat
toista hiiskahtamattakaan siksi, kunnes tämä on sanonut täydelleen
sanottavansa, ja vastaavat sitten hänelle tyynesti, huutamatta
ja kiihkoilematta. Ja ett'ei näin ole laita tässä sivistyneessä
maailmanosassa, se on meidän laskettava huolimattoman kasvatuksen
syyksi, kasvatuksen, joka ei ole vielä poistanut keskuudestamme tätä
muinaisen raakalaisuuden jätettä. Mitä arvelette: eikö ollut huvittava
näky, kun kaksi ylhäistä naista, jotka ovat sattumalta joutuneet
lukuisain vieraiden täyttämän huoneen vastakkaisille puolille istumaan,
takertuvat väittelyyn ja kiihtyvät siinä niin, että he ottelun
kuumuudessa siirtävät vähitellen tuolejaan eteenpäin ja saapuvat vähän
ajan kuluttua keskelle huonetta aivan lähelle toisiaan; siinä he sitten
torailevat hyvän hetken yhtä raivoisasti kuin kaksi tappelukukkoa
sotatantereellaan, muistamatta tai huomaamatta seuraa, joka ei
voinut olla sillä välin hymyilemättä? Tämän kertoi minulle muuan
arvossapidetty henkilö, joka oli läsnä sanasodassa ja joka ei jättänyt
viittaamatta niihin sopimattomuuksiin, joihin väittelyn kiivaus
useinkin syöksee ihmiset ja joista kasvatuksen on pitäminen sitä
parempaa huolta, mitä yleisemmäksi tavaksi ne ovat tulleet. Jokainen
tuomitsee moista esiintymistä huomatessaan sitä toisissa, vaikka hän
ei välitäkään siitä, kun on kysymyksessä hänen oma käyttäytymisensä;
ja monet taas, jotka tuntevat sen haitat omasta puolestaan ja tekevät
päätöksiä sitä vastaan, eivät voi kuitenkaan päästä pahasta tavasta,
jonka huolimaton kasvatus on sallinut juurtua tottumukseksi.

§ 146. Mitä on ylempänä[109] sanottu seurasta, avaisi ehkä meille,
jos sitä tarkoin harkitsisimme, avarampia näköaloja ja opettaisi
meitä huomaamaan, kuinka paljoa laajemmalle sen vaikutus ulottuu.
Seura ei määrää ainoastaan kohteliaisuuden muotoja, vaan sen teho
painuu ulkokuorta syvemmälle, ja on hyvin mahdollista, että me
oikein arvostellessamme maailman erilaisia uskontoja ja siveysoppeja
havaitsisimme suurimman osan ihmiskuntaa saaneen juuri ne mielipiteensä
ja sovinnaisuutensa, joiden takia he haluaisivat kuolla, pikemminkin
heidän maassaan noudatetuista tavoista ja koko heidän ympäristönsä
lakkaamattomasta käytännöstä, kuin niiden järjellisiin perusteihin
nojaavasta vakaumuksesta[110]. Minä mainitsen tämän vain osoittaakseni
teille, kuinka tärkeänä minä pidän seuraa pojallenne kaikissa hänen
elämänsä vaiheissa ja kuinka suurta arvoa ja huolta on sentähden
pantava juuri tähän kohtaan, koska sillä on suurempi vaikutusvoima
häneen kuin kaikella, mitä te muutoin voitte tehdä.

§ 147. Herättänee ehkä kummastustanne, kun minä asetan opin viimeiselle
sijalle, ja sitäkin enemmän, kun ilmoitan teille pitäväni sitä myöskin
vähäarvoisimpana kasvatuksen osana. Tämä saattaa kuulua oudolta
kirjanoppineen suussa, ja kun siitä tehdään tavallisesti pääasiallisin,
ellei ainoa touhu ja puuha lapsille, kun ihmiset kasvatuksesta
puhuessaan tarkoittavat melkein yksinomaan sitä, tuntuu väite sitäkin
ihmeellisemmältä. Kun ajattelen, kuinka suuri homma tehdään hiukkasen
latinan ja kreikan oppimisesta[111], kuinka monta vuotta siihen
hukataan ja mitä melua ja puuhaa siitä pidetään aivan hyödyttömästi,
on minun vaikea olla ajattelematta, että lasten vanhemmat yhä vielä
itsekin pelkäävät koulumestarin patukkaa, jota he pitävät ainoana
kasvatuksen välikappaleena, samoin kuin he katsovat yhden tai kahden
kielen oppimista sen ainoaksi tarkoitukseksi. Kuinka olisi muutoin
mahdollista, että lapsi kahlehdittaisiin laivaorjan tavoin airoonsa
seitsemäksi, kahdeksaksi tai kymmeneksi ikänsä parhaaksi vuodeksi
päntätäkseen päähänsä paria kieltä, joihin hän minun luullakseni voisi
perehtyä paljoa vähemmällä ajan ja vaivan hukalla ja joita hän voisi
oppia melkein kuin leikkien[112]?

Annettakoon minulle sentähden anteeksi, kun ilmoitan suorastaan
kadottavani kärsivällisyyteni ajatellessani, että säätyläisnuorukainen
työnnetään suuren lauman jäseneksi ja että häntä ajetaan ruoskalla
ja patukalla kuin juoksisi hän kujaa eri luokkien läpi _ad capiendum
ingenii cultum_.[113] Kuinka, sanonette, ettekö sitten antaisi
hänen oppia kirjoittamaan ja lukemaan? Pitääkö hänen jäämän yhtä
tietämättömäksi kuin pitäjämme lukkari, joka pitää Hopkinsia ja
Sternholdia[114] maailman parhaina runoilijoina ja joka tekee
heidät huonolla lukutavallaan vielä huonommiksi kuin he ovatkaan?
Älkääpä, älkääpä pitäkö niin kiirettä, minä pyydän. Lukemisen ja
kirjoittamisen ja yleensä kaiken opin myönnän tarpeelliseksi, mutta
minä en kuitenkaan katso niitä pääasiaksi. Luulenpa teidänkin pitävän
sellaista miestä sangen typeränä, joka ei asettaisi hyveellistä tai
viisasta henkilöä arvossa rajattomasti jonkun suuren kirjanoppineen
edelle. Minä uskon kyllä opista olevan suurta apua hyveelliseksi ja
viisaaksi tulemisessa, kun ovat kysymyksessä hyvät hengenlahjat, mutta
tunnustettava on myöskin, että se toisissa huonommilla taipumuksilla
varustetuissa henkilöissä johtaa vain yhä suurempaan typeryyteen tai
kelvottomuuteen. Minä sanon tämän, jott'ette te poikanne kasvatusta
harkitessanne ja hänelle koulumestaria tai kasvattajaa etsiessänne
ajattelisi yksinomaan latinaa ja logiikkaa, kuten tavallisesti
tehdään. Oppia on kyllä hankittava, mutta vasta toisessa sijassa, vain
tärkeämpien ominaisuuksien palvelijana. Etsikää joku henkilö, joka osaa
ymmärtäväisesti muodostella hänen tapojaan: jättäkää hänet sellaisen
miehen käsiin, että voitte olla niin varma kuin mahdollista hänen
viattomuutensa säilyttämisestä, hänen hyvien taipumustensa hellimisestä
ja kehittämisestä ja huonojen lempeästä ojentamisesta ja poistamisesta,
samoin kuin hyvien tottumusten vakiinnuttamisesta. Se on tärkein
kohta, ja kun siitä on pidetty huolta, voidaan hankkia oppia ikäänkuin
kaupanpäällisiksi, ja luullakseni hyvin helpollakin, käyttämällä
keinoja, joihin myöhemmin palaamme[115].

§ 148. Kun lapsi osaa puhua, on aika hänen alkaa opetella lukemaan.
Mutta tässäkin asiassa sallittakoon minun teroittaa erästä seikkaa,
joka varsin kernaasti unohdetaan, nimittäin, että on hyvin
huolellisesti estettävä sitä muodostumasta hänelle velvollisuudeksi,
samoin kuin on estettävä häntä itseään pitämästä sitä pakollisena
työnä. Kuten olen sanonut, rakastamme me luonnostamme, jo kehdosta
lähtien, vapautta, eikä meillä sentähden olekaan muuta syytä
vastenmielisyyteemme useita seikkoja kohtaan kuin se, että niitä
tyrkytetään meille väkisin. Minä olen aina kuvitellut, että tietojen
hankkimisesta voitaisiin tehdä leikki ja huvitus lapsille ja että
heidät saataisiin haluamaan opetusta, jos sitä tarjottaisiin heille
kunnian, kiitoksen, hauskuuden ja virkistyksen asiana tai palkintona
jostakin muusta suorituksesta, ja ellei heitä milloinkaan toruttaisi
eikä kuritettaisi laiminlyönnistä siinä suhteessa. Minua vakaannuttaa
tässä mielipiteessä vielä sekin seikka, että portugalilaisten
keskuudessa on lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen niin suuressa
määrin heidän lastensa muodin ja kilvoittelun esineenä, ett'ei näitä
voida siitä estämälläkään estää: he käyttävät siinä toistensa apua ja
ovat siinä toimessa niin innokkaita, kuin olisi se heiltä kielletty.
Muistelenpa, että minä erään ystäväni talossa oleskellessani,
kun ei hänen nuorempi poikansa, vielä mekossa kulkeva lapsi,
mielellään tarttunut kirjaansa (hänen äitinsä opetti häntä kotona
lukemaan), neuvoin koettamaan erästä toista keinoa kuin sitä häneltä
velvollisuutena vaatimista; ennakolta suunnitellussa keskustelussa,
jonka hän saattoi kuulla, mutta jonka kestäessä ei häneen kiinnitetty
sen suurempaa huomiota, selitimme me siis, että perijäin ja vanhempain
veljien erikoisoikeutena ja etuna oli saada oppia, että se teki heistä
hienoja herrasmiehiä ja hankki heille kaikkien rakkauden, mutta että
nuoremmille veljille oli sivistykseen pääseminen suosion ja armon
osoitus, että lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen oli jo enemmän
kuin oikeastaan kuului heidän osakseen, ja että he saivat jäädä, jos
halusivat, tietämättömiksi tolvanoiksi ja moukiksi. Tämä vaikutti
niin lapseen, että hän sen jälkeen osoitti erikoista innostusta
oppimiseen ja että hän tuli itsestään äitinsä luo lukemaan eikä
antanut hoitajattarelleen rauhaa, ennenkuin tämä oli kuulustellut
hänen läksynsä. Minun nähdäkseni olisi jotakin tuontapaista keinoa
sovitettava muihinkin lapsiin, ja kun on päästy selville heidän
luonteestaan, olisi heihin juurrutettava sellaisia ajatuksia, jotka
saisivat heidät itsestään haluamaan tietoja ja etsimään oppimisen
tilaisuuksia vain jonakin uutena leikin tai huvituksen muotona. Mutta,
kuten olen jo aikaisemmin sanonut, silloin ei lukemisesta olekaan
tehtävä heille pakollista työtä eikä rasitusta. Voidaanhan käyttää
pelikuutioita ja leikkikaluja, joihin on kaiverrettu kirjaimet,
opettaakseen lapsille aakkoset leikkiessä[116], ja monen monta muutakin
keinoa voitaneen keksiä, jotta aina heidän erilaisten luonteittensa
mukaan tämänlainen oppiminen tehtäisiin heille huvitukseksi.

§ 149. Sillä tavalla voidaan lapsille opettaa aakkoset heidän sitä
aavistamattaankaan, ja sillä tavalla voidaan heidät myös opettaa
lukemaan, heidän huomaamattaan sitä muuksi kuin huvitukseksi, ja niin
saavuttavat he suorastaan leikkien opin, jota toisiin ajetaan vitsan
avulla. Lapsille ei olisi määrättävä mitään työksi eikä vakavaksi
velvollisuudeksi, sillä heidän mielensä ja ruumiinsa eivät sitä
kestä. Se vahingoittaa heidän terveyttään, ja kun heidät pakotetaan
ja kytketään kirjan ääreen ijässä, joka vihaa kaikkea sellaista
kahlehtimista, on tässä juuri syy siilien, sitä en lainkaan epäile,
että niin monen monet ovat sittemmin koko ikänsä vihanneet kirjoja ja
lukemista. Se on kuin ylensyöminen, joka jättää jälkeensä lähtemättömän
vastenmielisyyden liiaksi nautittua ruokalajia kohtaan.

§ 150. Minä olenkin sentähden ajatellut, että jos leikkikaluja
käytettäisiin tähän tarkoitukseen, kun niistä tavallisesti ei
ole mitään hyötyä, voitaisiin keksiä erilaisia menettelytapoja,
millä opettaa lapsia lukemaan näiden luullessa yhä vain
leikkivänsä. Mitäpä jos esimerkiksi valmistettaisiin samanlainen
norsunluupallo kuin Kuninkaallisen Tammen[117] arpapelissä ja
varustettaisiin se kolmellakymmenelläkahdella tai mieluummin ehkä
kahdellakymmenelläneljällä tai kahdellakymmenelläviidellä sivulla,
ja jos eri sivuille liimattaisiin toisille A, toisille B, toisille C
ja toisille D? Minä luulisin teidän olevan parasta alkaa ensin vain
näillä neljällä kirjaimella tai ehkäpä vain kahdella, ja lisätä sitten
vasta uusia, kun lapsi olisi nämä täydellisesti oppinut; ja niin
voisitte jatkaa siksi, kunnes jokaisella sivulla olisi oma kirjaimensa
ja pallossa siis kaikki aakkoset. Tällä olisi nyt minun mielestäni
muiden leikittävä hänen nähtensä, koska kerran sopii aivan yhtä hyvin
määrätä pelin voittajaksi se, joka ensinnä heittää A:n tai B:n, kuin
sekin, joka noppasilla oltaessa saa kuusi tai seitsemän. Pelatessanne
tätä peliä hänen kanssaan, älkää milloinkaan houkutelko häntä siihen,
jott'ei siitä tulisi hänelle varsinainen työ, sillä minä toivoisin
hänen käsittävän asian kokonaan niin, että se on vain ikäihmisten
peliä, ja silloin uskon varmasti hänen itsestään siihen mielistyvän. Ja
jotta hänellä olisi sitä enemmän syytä pitää sitä vain leikkinä, johon
hänetkin joskus armosta ja suosiosta päästetään osalliseksi, olisi
palloa pelin loputtua säilytettävä sellaisessa paikassa, ett'ei hän saa
sitä käsiinsä, sillä jos se olisi hänen ulottuvillaan milloin tahansa,
voisi koko puuha käydä hänelle ennen pitkää liian vanhaksi.

§ 151. Pitääksenne hänen innostustaan vireillä tähän leikkiin on
teidän parasta johtaa hänet katsomaan sitä oikeastaan häntä ylemmille
henkilöille kuuluvaksi hommaksi; ja kun hän on tällä tavalla
oppinut kirjaimet, voi hän ne tavuihin vaihtamalla oppia lukemaan
aavistamattaankaan, miten se kävi, ja tarvitsemattaan kärsiä siitä
enempää torumista kuin vaivaakaan tai kyllästyä kirjoihin sen kovan
kohtelun ja suuren kiusan takia, mitä ne olisivat hänelle aiheuttaneet.
Lapset, jos vain tarkastatte heidän puuhiansa, näkevät suunnattomasti
vaivaa oppiessaan erinäisiä leikkejä, joita he kammoisivat raskaana
työnä ja velvollisuutena, jos ne tehtäisiin heille pakollisiksi. Minä
tunnen erään korkea-arvoisen henkilön (hän ansaitsee kuitenkin enemmän
kunnioitusta oppinsa ja hyveittensä kuin säätynsä ja ylhäisen asemansa
takia), joka liimasi kuusi ääntiötä (sillä englanninkielessä on Y:kin
ääntiö) pelinoppasen kuudelle sivulle ja loput, kahdeksantoista
keraketta, kolmen muun noppasen sivuille ja muodosti siitä lapsilleen
sellaisen leikin, että se voittaa, joka yhdellä heitolla saa syntymään
eniten sanoja näille neljälle noppaselle; täten oppi hänen vanhin
poikansa vielä lapsenmekossa kulkiessaan leikkien tavaamaan, osoittaen
siinä suurta innostusta, ilman että häntä oli sen takia kertaakaan
toruttu tai siihen pakotettu.

§ 152. Minä olen nähnyt pienten tyttöjen harjoittelevan kokonaisia
tunteja yhtämittaa ja tekevän työtä ylen määrin tullakseen taitaviksi
tipapelissä,[118] kuten he sitä nimittävät. Katsellessani heidän
puuhiansa olen usein ajatellut, että tarvittiin vain sopiva keksintö
saadakseen heidät suuntaamaan kaiken tuon ahkeruutensa johonkin
sellaiseen, mistä heillä olisi enemmän hyötyä; ja minun uskoakseni
onkin vain vanhempain ihmisten vikaa ja huolimattomuutta, ett'ei niin
tapahdu. Lapset eivät pysy läheskään niin mielellään toimettomina
kuin aikuiset, ja aikuisia on moitittava, ellei osaa tästä hyörivästä
mielenlaadusta ohjata hyödyllisiin puuhiin, jotka voitaisiin yleensä
tehdä heille yhtä huvittaviksi kuin nekin, joita he nyt omin päinsä
harjoittavat, jos täysikasvuiset olisivat vain puoliksikin niin
hetaita heitä johtamaan, kuin nämä pikku apinat olisivat kärkkäitä
heitä seuraamaan. Minä kuvittelen, että joku viisas portugalilainen
alotti entisinä aikoina tämän tavan maansa lasten keskuudessa, siellä
kun, kuten olen kuullut ja kuten jo olen ylempänä maininnutkin[119],
on mahdotonta estää lapsia oppimasta lukemaan ja kirjoittamaan; ja
muutamissa osissa Ranskaa opettavat lapset myöskin toisiaan laulamaan
ja tanssimaan jo kehdosta lähtien[120].

§ 153. Ensi aluksi olisi parasta laittaa pelinoppasen tai monikulmion
sivuille liimattavat kirjaimet samankokoisiksi kuin isolehtisessä
Raamatussa, sekoittamatta niihin lainkaan isoja kirjaimia; kun lapsi
on kerran oppinut lukemaan sellaisilla kirjaimilla painettua, ei viivy
kauvaa, ennenkuin hän saa selon myös isoista kirjaimista: mutta alussa
ei häntä saa hämmentää niiden moninaisuudella. Tällaisen pelinoppasen
avulla voitte järjestää aivan samanlaisen leikin kuin Kuninkaallisessa
Tammessakin, mistä koituisi uutta vaihtelua, ja pelata hänen kanssaan
kirsikoista, omenoista, y.m.s.

§ 154. Paitsi näitä voidaan keksiä monen monta muuta kirjainleikkiä,
joita tähän keinoon mielistyneet saattavat helposti sommitella ja
teettää tähän tarkoitukseen, jos vain haluavat. Kuitenkin tuntuvat
minusta nuo neljä ylempänä mainittua noppasta niin mukavilta ja
käytännöllisiltä, että parempia tuskin osataan keksiä ja että muita
tuskin tarvitaankaan.

§ 155. Tämä olkoon sanottu lukemisen opetuksesta, johon ei teidän tule
koskaan ajaa lasta väkisin eikä torua häntä sen takia; tehkää hänelle
pieniä kepposia, jos osaatte, saadaksenne hänet lukemaan, mutta älkää
päästäkö sitä muodostumaan hänelle pakolliseksi. Parempi on hänen oppia
vuotta myöhemmin lukemaan kuin että hän täten alkaisi kammoksua kaikkea
tietojen hankkimista. Jos joudutte hänen kanssaan riitaan, tapahtukoon
se tärkeissä, totuutta ja luonteen hyvyyttä koskevissa asioissa, mutta
älkää rasittako häntä aakkosten oppimisella. Käyttäkää taitoanne
taivuttaaksenne ja nöyryyttääksenne hänen tahtoansa järjen vaatimusten
alaiseksi, opettakaa häntä rakastamaan muiden ihmisten luottamusta ja
kunnioitusta ja tuskaisesti varomaan, ett'ette etenkään te eikä hänen
äitinsä pääsisi luulemaan hänestä huonoa ja kunnotonta: kaikki muu
tulee silloin itsestään. Mutta jos tahdotte näin menetellä, niin ette
minun nähdäkseni saa sitoa ja kahlehtia häntä kaikenlaisia vähäpätöisiä
asioita koskevilla säännöillä ettekä nuhdella häntä jokaisesta pikku
virheestä tai ehkäpä sellaisistakin virheistä, jotka muiden mielestä
tuntuisivat suurilta; mutta tästähän minä olen jo ylempänä kylliksi
puhunut[121].

§ 156. Kun hänet tällä lempeällä tavalla on opetettu lukemaan, tulisi
hänen käteensä pistää joku helppo, hauska ja hänen henkisiä kykyjänsä
vastaava kirja, jonka suoma huvitus kiinnittäisi hänen mieltänsä ja
palkitsisi hänen lukemisvaivansa, mutta joka ei kuitenkaan täyttäisi
hänen päätänsä kaikenlaisella kokonaan hyödyttömällä romulla tai
istuttaisi häneen suorastaan paheen ja järjettömyyden ituja. Tähän
tarkoitukseen luulisin minä _Aisopoon taruja_ sopivimmiksi, nämä
kertomukset kun kykenevät huvittamaan ja viehättämään lasta, samalla
kun ne tarjoavat hyödyllistä ajattelemisen aihetta aikuisellekin; ja
jos hänen muistinsa säilyttää ne koko hänen myöhemmän elämänsä ajan,
ei hänen suinkaan tarvitse katua tavatessaan ne sieltä miehekkäiden
ajatustensa ja vakavien puuhiensa joukosta. Jos hänen Aisopoossaan on
kuvia, viehättää se häntä sitäkin enemmän ja kiihoittaa häntä lukemaan,
samalla kun se lisää hänen tietojaan: sillä sellaisista näkyvistä
esineistä on turhaa ja hyödytöntä puhua lapsille, niin kauvan kuin
ei heillä ole niistä minkäänlaista käsitystä, koska tuota käsitystä
ei voi saada äänen kaijusta, vaan itsestään esineistä tai niiden
kuvista. Ja sentähden onkin minun nähdäkseni parasta hankkia hänelle
heti, kun hän alkaa tavata, niin paljon eläinten kuvia kuin suinkin
voidaan löytää, nimet painettuina niiden alle, niin että ne samalla,
kun ne yllyttävät häntä lukemaan, antavat hänelle aihetta kyselyihin ja
oppimiseen. _Kettu Repolainen_[122] on toinen kirja, jota mielestäni
voidaan käyttää samaan tarkoitukseen. Ja jos lapsen lähimpään
ympäristöön kuuluvat henkilöt keskustelisivat usein hänen kanssaan
niistä tarinoista, joita hän on lukenut, ja kuuntelisivat hänen niitä
kertovan, lisäisi se muiden etujen ohella hänen lukemisensa viehätystä
ja mielenkiintoa, koska hän huomaisi siitä lähtevän hyötyä ja hupia.
Näitä houkuttelukeinoja näytään yleensä lyötävän kokonaan laimin
tavallisessa opetusmenettelyssä; ja yleensä kuluu pitkä aika, ennenkuin
alottelijat saavat lukemisestaan mitään hyötyä tai hupia, joka voisi
heitä siihen kiinnittää, niin että he tottuvat pitämään kirjoja vain
tavanmukaisina hauskutteina tai mihinkään kelpaamattomina, typerinä
kiusankappaleina.

§ 157. Isämeidän rukous, uskontunnustus ja kymmenet käskyt on lapsen
tosin opittava täydellisesti ulkoa, mutta ei minun luullakseni
lukemalla ne itse aapiskirjastaan, vaan toistamalla niitä jonkun
jälkeen, jo ennenkuin osaa lukeakaan. Mutta oppiminen ulkoa ja
oppiminen lukemaan ovat minun nähdäkseni pidettävät toisistaan
erillään, jott'ei toinen vahingoittaisi toista. Mutta hänen
lukuopetuksestaan olisi tehtävä hänelle niin vähän harmia ja työtä kuin
mahdollista.

En tiedä, mitä muita ylempänä mainittujen kaltaisia englantilaisia
kirjoja on olemassa, jotka voisivat herättää mieltymystä lapsissa ja
houkutella heitä lukemaan, mutta minä olen taipuvainen uskomaan, että
kun lapset tavallisesti jätetään koulukasvatuksen huomaan, kasvatuksen,
jossa patukan pelko pakottaa heidät oppimaan, eikä suinkaan itse siitä
puuhasta lähtevä hauskuus heitä siihen vedä, tämäntapaiset hyödylliset
kirjat ovat kaikenlaisten typerien tekeleiden mukana vaipuneet
täydelliseen huomaamattomuuteen, eikä minun tietääkseni olekaan tässä
suhteessa otettu ainoatakaan askelta Sarvikirjan[123], Aapiskirjan,
Psalttarin, Uuden Testamentin ja Raamatun tavallista uraa ulommas.

§ 158. Mitä Raamattuun tulee, jota tavailemaan lapset tavallisesti
pannaan muka heidän lukutaitonsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi,
on minun nähdäkseni sen valikoimattomasta lukemisesta kappale
kappaleelta, siinä järjestyksessä kuin ne toisiaan seuraavat, niin
vähän etua lapsille joko sitten heidän lukutaitonsa parantamiseksi tai
heidän uskonnollisen tunteensa vahvistamiseksi, ett'ei ehkä pahempaa
voisi löytyä. Sillä mitä iloa tai viehätystä voi lapsella olla kirjan
sellaisten osien lukemisesta harjoituksekseen, joista hän ei mitään
ymmärrä? Ja kuinka vähän soveltuvatkaan Mooseksen lait, Salomonin
Korkea Veisu ja ennustukset Vanhassa Testamentissa ja apostolien
kirjeet ja Ilmestyskirja Uudessa Testamentissa lapsen käsityskyvylle?
Ja vaikka evankeliumin historia ja apostolein teot ovatkin jo hiukan
helppotajuisempia, niin eivät nekään kokonaisuudessaan katsottuina
ole missään suhteessa lapsuusijän ymmärrykseen. Myönnän kyllä, että
uskonnolliset periaatteet ovat sieltä ja Pyhän Raamatun omista sanoista
etsittävät, mutta lapselle ei olisi kuitenkaan esitettävä mitään
sellaista, joka ei ole lapsen käsityskyvyn ja tietojen mukaista.
Mutta tästä on pitkä askel koko Raamatun lukemiseen pelkän lukemisen
vuoksi. Ja millaisen ajatusten sekasorron täytyykään vallita lapsen
päässä, mikäli hänellä on yleensä lainkaan sellaisia ajatuksia, joita
hänellä pitäisi olla uskonnosta, jos hän kehittymättömimmällä ijällään
lukee eroituksetta kaikki Raamatun paikat Jumalan sanana ilman muita
näkökohtia! Minä olenkin taipuvainen uskomaan, että tässä juuri on
perimmäinen syy siihen, miksi ei muutamilla ihmisillä ole selvää eikä
määrättyä käsitystä siitä koko elämänsä aikana.

§ 159. Kun minä nyt olen sattumalta joutunut käsittelemään tätä
kysymystä, niin sallittakoon minun sanoa, että Pyhässä Raamatussa
on sentään erinäisiä kohtia, jotka lapsen käteen annettuina voivat
olla omiansa edistämään hänen lukuharrastuksiansa; sellaisia ovat
esimerkiksi kertomus Joosefista ja hänen veljistään, Davidista ja
Goljatista, Davidista ja Jonatanista, j.n.e.; toisia kohtia tulisi
hänen taas lukea opikseen ja ojennuksekseen, kuten tätä: _Mitä te
tahdotte ihmisten teille tekevän, se tehkäät myös heille_, ja muita
sellaisia helppotajuisia ja yksinkertaisia siveyssääntöjä, joita
sopivasti valittuina voidaan usein käyttää sekä lukuharjoituksissa että
varsinaisessa opetuksessa; ja niitä on silloin luettava niin kauvan,
että ne täydellisesti kiintyvät muistiin, jotta niitä myöhemmin,
hänen vartuttuaan kypsemmäksi niitä käsittämään, voidaan sopivissa
tilaisuuksissa kutakin vuorostaan vielä erikoisesti teroittaa hänen
elämänsä ja tekojensa järkähtämättöminä, pyhinä sääntöinä. Mutta koko
Raamatun lukemista ilman eroitusta pidän minä varsin sopimattomana
lapsille, ennenkuin he ovat tutustuneet sen helppotajuisimpiin
peruskohtiin ja saaneet jonkunlaisen yleiskatsauksen siitä, mitä
heidän tulee etupäässä uskoa ja noudattaa; mutta tämä yleiskatsaus
on heidän minun ymmärtääkseni saatava Pyhän Raamatun omilla sanoilla
lausuttuna eikä sellaisina sovitelmina, joita erilaisten järjestelmien
ja yhdenmukaisuuksien hallitsemat ihmiset ovat tässä tapauksessa niin
kärkkäitä käyttämään ja heillekin tyrkyttämään. Tätä välttääkseen on
tri Worthington[124] kyhännyt katkismuksen, jossa kaikki vastaukset
tapahtuvat täsmälleen Raamatun omilla sanoilla; hän on siten näyttänyt
hyvää esimerkkiä ja pukenut opetuksensa niin täysikelpoiseen
sanamuotoon, ett'ei ainoakaan kristitty voi väittää niitä muka
sopimattomiksi hänen lapsensa lukea. Heti kun lapsi osaa isämeidän,
uskontunnustuksen ja kymmenet käskyt ulkoa, lienee hänen parasta oppia
tästä kirjasta yksi kysymys kutakin päivää tai viikkoa kohti, sikäli
kuin hänen ymmärryksensä pystyy niitä tajuamaan ja hänen muistinsa
niitä säilyttämään. Ja kun hän osaa tämän katkismuksen täydelleen
ulkoa, niin että hän voi varmasti ja sujuvasti vastata jokaiseen kirjan
kysymykseen, silloin on sopiva hetki tullut istuttaa hänen mieleensä
muut, sinne tänne eri raamatunpaikkoihin siroitetut siveyssäännöt,
koska ne tarjoavat parasta harjoitusta hänen muistilleen ja muodostavat
aina valmiin ojennusnuoran koko hänen elämänsä ohjaukseksi.

§ 160. Kun lapsi osaa sujuvasti lukea englantilaista kirjaa, on
sovelias aika tutustuttaa häntä kirjoittamiseen; ja ensimmäisenä
kohtana on häntä silloin opetettava pitämään kynäänsä oikein ja
vaadittava siinä täydellistä harjaantumista, ennenkuin hänen sallitaan
piirtää mitään paperille, sillä lapsilta, yhtä vähän kuin keltään
muultakaan, joka tahtoo suorittaa jonkun seikan kunnollisesti, ei olisi
vaadittava liian paljoa yhdellä kertaa eikä odotettava täydellisyyttä
kahdessa saman harjoituksen osassa samaan aikaan, jos ne suinkin
voidaan eroittaa toisistaan. Minun luullakseni on italialainen tapa
pitää kynää vain peukalon ja etusormen välissä paras, mutta tämän asian
suhteen on teidän sopivin kysyä jonkun etevän kirjoituksenopettajan tai
jonkun muun hyvin ja nopeasti kirjoittavan henkilön neuvoa. Kun lapsi
on oppinut pitämään kynäänsä oikein, on hänen sitä lähinnä opittava,
kuinka hänen tulee sijoittaa paperinsa ja missä asennossa pitää
käsivarttansa ja ruumistansa. Kun näistä harjoituksista on selvitty,
on paras keino opettaa häntä kirjoittamaan ilman sen suurempaa
vaivannäköä metallilevyn hankkiminen, johon on kaiverrettu teitä eniten
miellyttävällä käsialalla piirrettyjä kirjaimia; mutta teidän pitää
muistaa teettää ne melkoista suuremmiksi, kuin mitä hän tavallisesti
tulee kirjoittamaan, sillä jokainen alkaa luonnostaan vähitellen
kirjoittaa pienempää käsialaa kuin mitä hänelle on ensin opetettu, vaan
ei koskaan suurempaa. Kun sellainen levy on valmiiksi kaiverrettu, on
teidän parasta painattaa siitä useampia arkkeja hyvää kirjoituspaperia
punaisella musteella, ja niin tarvitsee hänen vain seurailla siten
syntyneitä kirjaimia mustaan musteeseen kastetulla hyvällä kynällä,
totuttaakseen piankin kätensä muovailemaan mallikirjaimiaan, kunhan
hänelle vain ensin neuvotaan, mistä hänen on alottaminen ja miten hänen
on piirtäminen kukin kirjain. Ja kun hän osaa tehdä tämän hyvin, on
hänen alettava harjoitella puhtaalle paperille; ja tällä tavoin saadaan
hänet helposti kirjoittamaan millaista käsialaa vain halutaan[125].

§ 161. Kun hän osaa kirjoittaa hyvin ja nopeasti, on minun luullakseni
sopivaa ei ainoastaan jatkaa hänen kätensä harjoittelemista
kirjoituksessa, vaan myöskin kehittää sen käyttämistä piirustuksessa,
koska se on säätyläiselle erinomaisen hyödyllinen taito monessa
suhteessa, mutta etenkin matkoilla, se kun auttaa useinkin muutamin
osatuin viivoin ilmaisemaan sellaista, mitä ei kokonainen kirjoitettu
paperiarkki kykenisi kuvaamaan eikä tekemään tajuttavaksi. Kuinka
monia rakennuksia voidaankaan nähdä, kuinka erilaisia koneita ja
pukuja tavata, joiden kuvan voisi helposti mielessään säilyttää ja
joista voisi muillekin antaa käsityksen, jos vain olisi vähänkin
piirustustaitoa, mutta jotka pelkkien sanojen huomaan jätettyinä ovat
vaarassa hävitä tai ainakin säilyä hyvin huonosti muistissa, vaikka
kuvaus olisi kuinka tarkka tahansa! Minä en suinkaan tarkoita, että
pojastanne pitäisi tulla täydellinen maalari; saavuttaakseen siinä
edes johonkin määrin siedettävän taitavuuden, menettäisi hän enemmän
aikaa kuin mitä säätyläisnuorukaiselta liikenee muiden tärkeämpien
askarrustensa ohella. Mutta sen verran aavistusta etenemisopista ja
sen verran piirustustaitoa, että hän kykenee kutakuinkin saamaan
paperille kaiken, mitä hän näkee, ihmiskasvoja lukuunottamatta, voi
hän uskoakseni hankkia varsin lyhyessä ajassa, etenkin jos hänellä on
siihen taipumuksia; mutta jos niitä puuttuu, elleivät ole kysymyksessä
suorastaan välttämättömät seikat, on parempi antaa hänen rauhassa
sivuuttaa koko asia, kuin kiusata häntä aivan hyödyttömästi. Sentähden
pitääkin tässä, kuten kaikissa muissakin asioissa, jotka eivät ole
ehdottoman tarpeellisia, paikkansa tuo vanha sääntö: _Nil invita
Minerva_.[126]

1. Pikakirjoituksen,[127] taidon, jota kuulemani mukaan tunnetaan vain
Englannissa[128], katsottaneen ehkä maksavan oppimisen vaivan, koska
ihmiset sen avulla voivat nopeammin kirjoittaa muistiin mitä haluavat
ja myöskin salata sellaista, mitä he eivät tahtoisi paljastaa jokaisen
silmille. Sillä ken on kerran oppinut millaisia kirjainmerkkejä
tahansa, voi helposti muunnella niitä oman päänsä mukaan ja omaksi
yksityiseksi hyväkseen, samoin kuin hän voi supistaa niitä yhä enemmän
ja enemmän sitä tarkoitusta vastaaviksi, johon hän haluaa niitä
käyttää. Hra Richin keksimää järjestelmää, parhaiten sommiteltua, mitä
minä olen nähnyt, voi ymmärtääkseni ken tahansa, joka tuntee hyvin
kielioppinsa ja tutkii sitä erikoisesti tätä varten, vielä paljon
lyhentää ja tehdä mukavammaksi. Mutta tämän suppeamman kirjoitustavan
opettamiseksi pojallenne ei ole tarvis kovin kiireisesti neuvojaa
hankkia; hän pääsee siitä joskus sopivan tilaisuuden tarjoutuessa
kylliksi varhain selville, kun hänen kätensä on ensin tottunut
kirjoittamaan kauniisti ja nopeasti. Sillä pojilla on vain vähän hyötyä
pikakirjoituksesta, eikä heidän pitäisikään millään ehdolla harjoitella
sitä, ennenkuin he osaavat tavallista kirjoitusta täydellisen hyvin ja
ovat saavuttaneet siinä pettämättömän tottumuksen.

§ 162. Heti kun lapsi osaa puhua englantia, on aika opettaa hänelle
jotakin muuta kieltä. Tässä suhteessa ei kukaan asetu epäilevälle
kannalle, kun on ranskankielestä kysymys. Ja syy siihen on, että
ihmiset ovat tottuneet tämän kielen oikeaan opettamistapaan: puhumaan
sitä lasten kanssa säännöllisesti eikä turvautumaan kieliopin
sääntöihin. Latinaa opittaisiin helposti samalla tavalla, ellei
lapsen kasvattaja lakkaamatta, hänen kanssaan seurustellessaan,
puhuisi hänelle mitään muuta, vaatisipa häntäkin aina vastaamaan
samalla kielellä. Mutta kun ranska on elävä kieli ja kun siitä on
jokapäiväisessä puheessa enemmän hyötyä, on sitä ensinnä opeteltava,
jotta vielä taipuisat puhe-elimet tottuisivat oikein muodostamaan
tarvittavia äänteitä ja lapsi harjaantuisi lausumaan hyvin ranskaa,
mikä käy sitä vaikeammaksi, jota pitemmälle se lykätään.

§ 163. Kun hän osaa puhua ja lukea ranskaa hyvin, mihin tätä
menettelytapaa noudattamalla voidaan yleensä päästä vuodessa tai
parissa, on hänen siirryttävä latinaan, ja kummallistahan olisi,
elleivät vanhemmat, jotka ovat kokeilleet ranskankielellä, katsoisi
sitä voitavan oppia aivan samalla tavalla: puhuen ja lukien. Lapsen
opiskellessa näitä vieraita kieliä on vain siitä pidettävä huolta,
ett'ei hän kasvattajansa kanssa ainoastaan niitä puhuessaan ja
lukiessaan unhoita harrastaa myös englantia; tämän seikan valvominen
voidaan uskoa hänen äidilleen tai jollekin muulle henkilölle, joka
panee hänet lukemaan ääneen joitakin valittuja kohtia Raamatusta tai
jostakin muusta englanninkielisestä kirjasta joka päivä.

§ 164. Latinaa minä pidän ehdottomasti välttämättömänä säätyläiselle;
ja perinnäistapa, joka hallitsee kaikkea, onkin tehnyt siitä niin
tärkeän kasvatuksen osan, että niitäkin lapsia pakotetaan pieksemällä
sitä oppimaan ja kuluttamaan monet tunnit kallista aikaansa latinan
vaivalloiseen pänttäämiseen, jotka eivät kerran koulusta päästyään
joudu enää koko elämässään mihinkään tekemisiin sen kanssa. Voiko
olla mitään naurettavampaa kuin että isä tuhlaa omia varojansa ja
poikansa aikaa pakottaessaan tämän opettelemaan roomalaisten kieltä,
kun hän samalla määrää hänet johonkin käytännölliseen toimeen, missä
hän ei lainkaan tarvitse latinaa ja missä hän siis ei myöskään voi
olla unohtamatta sitä vähää, mitä hän koulussa oppi ja mitä hän
kymmenessä tapauksessa yhtä vastaan kammoksuu sen huonon kohtelun
takia, jota se hänelle tuotti? Voitaisiinko uskoa, ellei meillä olisi
siitä kaikkialla esimerkkejä näkyvissämme, että lasta pakotettaisiin
oppimaan kielen alkeita, jota hän ei joudu milloinkaan käyttämään
sen elämän kuluessa, mihin hänet on määrätty, ja jonka takia hän lyö
koko sinä aikana laimin hyvän käsialan hankkimisen ja kirjanpidon
harjoittelemisen, vaikka nämä taidot ovat erinomaisen hyödyllisiä
kaikissakin elämän tiloissa ja useimmissa ammateissa suorastaan
ehdottoman tarpeellisia? Mutta vaikka näitä taitoja, jotka ovat niin
välttämättömiä eri ammateissa, liikealalla ja useissa maallisissa
toimituksissa, harvoin, jos ollenkaan, opitaan latinakouluissa, eivät
ainoastaan aatelismiehet lähetä sinne nuorempia poikiaan, joista
aijotaan erilaisten käytännöllisten ammattien harjoittajia, vaan
eivätpä kauppiaat ja maanviljelijätkään osaa olla tunkematta sinne
lapsiaan, vaikk'ei heillä ole tarkoitus eikä tarvittavia varojakaan
tehdä heistä oppineita. Jos kysytte heiltä, miksi he niin tekevät,
pitävät he sitä yhtä kummallisena kysymyksenä kuin jos tiedustelisitte
heiltä, miksi he käyvät kirkossa. Tapa on tullut järjen sijaan ja on
niiden mielestä, jotka pitävät sitä järkenä, siihen määrään pyhittänyt
tämän menettelyn, että he noudattavat sitä melkein uskonnollisella
hartaudella ja riippuvat siinä kiinni niin lujasti, kuin eivät heidän
lapsensa saisi oikein täydellistä oikeauskoista kasvatusta, elleivät he
ole lukeneet Lillyn kielioppia[129].

§ 165. Mutta kuinka tarpeellinen latinankieli onkaan muutamille
ja kuinka tarpeellisena sitä pidetäänkään toisille, joille siitä
ei millään tavalla voi olla mitään hyötyä eikä apua, niin en minä
ainakaan, asiaa tarkoin mietittyäni, ole halukas suosittelemaan
tapaa, jolla sitä latinakouluissa yleensä opetetaan. Syyt, jotka
puhuvat sitä vastaan, ovat niin ilmeisiä ja pakottavia, että ne
ovat saaneet muutamat ymmärtäväiset henkilöt poikkeamaan yleiseltä
tieltä, eikä suinkaan ilman menestystä, vaikk'ei heidänkään
käyttämänsä menettelytapa ole ollut täsmälleen sellainen, jota minä
kuvittelen helpoimmaksi ja joka kaikessa lyhykäisyydessä esitettynä
on seuraava. Lasta ei ole vaivattava lainkaan kieliopilla, vaan on
hänelle opetettava latinaa, niinkuin hänelle on opetettu englantia:
puhelemalla, ilman hämmentäviä sääntöjä; sillä jos asiaa oikein
harkitsette, ei latina ole lapselle tuntemattomampi hänen maailmaan
tullessaan kuin englantikaan, ja kuitenkin oppii hän englantia
ilman opettajaa, ilman sääntöjä ja ilman kielioppia, ja niin oppisi
hän latinaakin samalla tavalla kuin Tullius,[130] jos joku puhuisi
hänen kanssaan aina vain tätä kieltä. Ja kun me näemme niin usein
ranskalaisen naisen opettavan englantilaisen tytön täydellisesti
puhumaan ja lukemaan ranskaa vuodessa tai parissa ilman kieliopin
sääntöjä tai mitään muuta kuin alituista haastelemista, en voi olla
kummastelematta, kuinka säätyläiset ovat jättäneet saman keinon
sovittamatta poikiinsa ja kuinka he ovat tulleet pitäneeksi heitä
tyttäriään typerämpinä ja kyvyttömämpinä.

§ 166. Jos sentähden voitte saada miehen, joka itse puhuisi hyvää
latinaa ja joka aina olisi poikanne lähettyvillä haastelemassa
hänelle herkeämättä sitä kieltä ja joka ei sallisi hänenkään puhua
eikä lukea muuta kuin latinaa, olette löytänyt oikean ja luonnollisen
menettelytavan[131], jota minäkin suosittelen, ei ainoastaan
helpoimpana ja tehokkaimpana keinona opettaa lapselle ilman vaivaa ja
toraa kieltä, jonka takia toiset saavat kestää kokonaista kuusi tai
seitsemän vuotta koulun selkäsaunaa, vaan myöskin keinona, joka samaan
aikaan muokkaa hänen mieltänsä ja tapojansa ja hankkii hänelle vielä
lisäksi tietoja eri aloilta, kuten suurimmasta osasta maantiedettä,
tähtitiedettä, ajantietoa, ruumiinrakenneoppia, puhumattakaan
erinäisistä historian kohdista ja kaikista muista sellaisiin
esineihin liittyvistä tiedoista, jotka ovat aistimin havaittavissa
ja jotka eivät juuri muuta vaadi kuin muistia. Juuri niistä tulisi
meidän tietomme alkaakin, jos oikein menettelisimme, ja juuri niiden
tulisi laskea sen perustus, eikä logiikan ja metafysiikan hämäräin
käsitteiden, jotka ovat enemmän omiansa hauskuuttamaan kuin valistamaan
ymmärrystä, sen pyrkiessä hankkimaan ensimmäisiä tietojansa[132].
Kun nuoret miehet ovat jonkun aikaa vaivanneet päätänsä näillä
kohteettomilla mietiskelyillä, saamatta niistä sitä edistystä,
kehitystä tai hyötyä, mitä he olivat odottaneet ovat he taipuvaisia
tulemaan alhaiseen käsitykseen joko opista yleensä tai itsestään ja
tuntevat kiusausta jättää opiskelunsa sikseen ja heittää kirjansa
nurkkaan, koska ne eivät heidän mielestään sisällä mitään muuta kuin
kuivia sanoja ja tyhjää helinää, tai taas päättää, että jos niissä
jotakin todellista tietoa olisikin, heillä ei puolestaan ole tarpeeksi
ymmärrystä niitä käsittämään. Että asia on näin, sen voin vakuuttaa
teille omasta kokemuksestani[133], Muiden asioiden joukosta, joita
säätyläisnuorukaisen tulisi oppia tätä menettelytapaa noudattamalla,
sillä välin kun muut hänen ikäisensä ovat kokonaan vajonneet latinaansa
ja kieliinsä, tahtoisin mainita myöskin mittausopin, sillä minä olen
tuntenut erään säätyläisnuorukaisen, jota oli kasvatettu hiukan tähän
suuntaan ja joka kykeni todistamaan useita Eukleideen väittämiä,
ennenkuin oli kolmentoista vanha.

§ 167. Mutta ellei sellaista miestä ole saatavissa, joka puhuisi hyvää
latinaa ja kykenisi ohjaamaan poikaanne kaikilla näillä tietämisen
aloilla, ja tekisi sen tätä menettelytapaa noudattaen, on silloin
lähinnä parasta opettaa häntä niin paljon tämän suunnan mukaisesti kuin
mahdollista, turvautumalla johonkin helppoon ja huvittavaan kirjaan,
kuten esim. Aisopoon taruihin, ja kirjoittamalla englantilainen
käännös niin sananmukaisena kuin suinkin yhdelle riville ja kutakin
sen sanaa vastaava latinainen sana juuri sen yläpuolelle toiselle
riville. Antakaa hänen lukea näitä yhä uudelleen ja uudelleen joka
päivä, siksi kunnes hän täydelleen ymmärtää latinaisen tekstin,
siirtykää sitten toiseen tarinaan ja tankatkaa sitäkin siksi, kunnes
hän osaa senkin kunnollisesti, mutta älkää jättäkö sikseen sitäkään,
mitä hän on jo täydellisesti oppinut, vaan kertailkaa sitä joskus
pysyttääksenne sen täten hänen muistissaan. Ja kun hänen on aika
oppia kirjoittamaan, antakaa hänen jäljennellä juuri niitä, jotta
hän siten kättänsä harjoitellessaan edistyy myös latinassa[134]. Kun
tämä keino ei ole niin tehokas kuin latinan opetteleminen puhumalla,
tulee ensiksikin teonsanojen muodostuksen ja sitten nimisanojen ja
asemasanojen taivutuksen, täydellisesti ulkoa opittuina, helpottaa
hänen tutustumistaan latinankielen henkeen ja olemukseen, tämä kieli
kun muuttelee teonsanojensa ja nimisanojensa merkitystä, ei niinkuin
uudemmat kielet[135] etuliitteillä, vaan vaihtelemalla viimeisiä
tavuja. Tämän enempää ei hänen minun ymmärtääkseni tarvitse perehtyä
kielioppiin, ennenkuin hän kykenee omin päin lukemaan Scioppiuksen ja
Perizoniuksen huomautuksilla varustettua Sanctiuksen _Minervaa_.[136]

Lasten opetuksessa on mielestäni siitäkin seikasta pidettävä huolta,
ett'ei heitä useimmissa tapauksissa, jolloin he joutuvat ymmälle,
saateta yhä enemmän hämmennyksiin jättämällä heidät suoriutumaan
pulasta omin päin ja asettamalla heille esim. sellaisia kysymyksiä
kuin: Mikä on nimentösija siinä lauseessa, joka heidän on rakennettava,
tai tiedustelemalla, mitä _aufero_ merkitsee, opastaakseen heitä
ymmärtämään, mitä tarkoittaa _abstulere_, j.n.e., milloin he eivät osaa
sitä sanoa ilman muuta. Siinä vain tuhlataan aikaa ja tehdään heidät
aivan neuvottomiksi, sillä heidän opiskellessaan ja osoittaessaan
ahkeruutta on heitä pidettävä hyvällä päällä ja koetettava tehdä heille
kaikki niin helpoksi ja miellyttäväksi kuin mahdollista. Jos he siis
joutuvat pulaan ja haluaisivat mennä eteenpäin, on heitä viipymättä
autettava voittamaan vaikeudet nuhtelematta tai torumatta, muistaen,
että missä jyrkempiä keinoja käytetään, ne ovat vain opettajan
ylpeyden ja pikamielisyyden purkauksia, hän kun vaatii lapsia siinä
silmänräpäyksessä hallitsemaan kaikkea, mitä hän itse tietää, vaikka
hänen tulisi päinvastoin ottaa huomioonsa, että hänen tehtävänään
on juurruttaa heihin tottumuksia eikä suinkaan kiivastuksissaan
jaella heille sääntöjä ja määräyksiä, joista on vain vähän hyötyä
elämämme ohjauksessa ja joilla ei ole ainakaan lapsiin nähden mitään
merkitystä, koska he unohtavat ne heti, kun ovat ne kuulleet. Minä
en suinkaan tahdo kieltää, että erinäisillä tiedon aloilla, joissa
tulee kysymykseen heidän järkensä harjoittaminen, tätä menettelytapaa
on ehkä joskus muunnettava ja vaikeuksiakin esitettävä uutteruuden
kiihoittamiseksi ja hengen totuttamiseksi turvaamaan omaan voimaansa ja
terävänäköisyyteensä säännöllisessä ajattelussa. Mutta tätä ei minun
uskoakseni ole kuitenkaan sovitettava lapsiin heidän ollessaan vielä
hyvin pieniä tai heidän vast'uudesta tutustuessaan johonkin tietämisen
haaraan, sillä silloin on kaikki jo itsessään vaikeaa, ja opettajan
suurena taitona ja tehtävänä on juuri muuttaa kaikki heille niin
helpoksi, kuin hän suinkin voi: ja erittäinkin kielten opetuksessa on
kaikkein vähimmin syytä saattaa lapset hämmennyksiin kaikenlaisilla
tarpeettomilla kysymyksillä. Sillä koska kieliä on opittava konemaisen
harjoituksen, tottumuksen ja muistin avulla, käy niiden puhuminen
kaikkein parhaiten silloin, kun kaikki kieliopin säännöt ovat tyystin
unohdetut. Myönnän kyllä, että jonkun kielen kielioppia on joskus
hyvinkin huolellisesti tutkittava, mutta sen tutkimisen suorittakoot
yksinomaan täysikasvuiset henkilöt, milloin he pyrkivät ymmärtämään
kieltä tieteellisesti,[137] mutta sehän kuuluu harvoin muille kuin
ammattioppineille. Luullakseni ollaankin minun kanssani yhtä mieltä
siitä, että jos säätyläisen on jotakin kieltä erikoisemmin tutkittava,
niin on hänen tutkittava oman maansa kieltä, jotta hän perehtyisi mitä
tarkimmin kieleen, mitä hän joka päivä käyttää.

On olemassa vielä toinenkin syy, miksi opettajat ja kasvattajat
eivät saa nostaa vaikeuksia oppilaittensa tielle, vaan miksi heidän
tulisi päinvastoin tasoittaa heidän polkunsa ja auliisti auttaa heitä
eteenpäin, jos huomaavat heidän takertuneen kiinni. Lasten mieli on
ahdas ja heikko ja voi tavallisesti säilyttää vain yhden ajatuksen
kerrallaan. Mitä tahansa lapset ovatkaan saaneet päähänsä, se täyttää
sen hetkeksi kokonaan, etenkin jos sitä tukee joku intohimo. Sentähden
pitäisikin opettajan taidollaan ja tarkkanäköisyydellään puhdistaa
heidän päänsä kaikista muista ajatuksista silloin, kun heidän olisi
jotakin oppiminen, jotta siten tulisi parempaa tilaa sille, mitä hän
haluaisi heidän mieleensä painaa, ja jotta siihen käytäisiin käsiksi
innolla ja uutteruudella, koska se muutoin ei tee mitään vaikutusta.
Lasten mieli on luonnostaan vaihteleva. Uutuus vain heitä viehättää:
mitä se tarjoaa, siihen haluavat he heti innostuen tutustua, yhtä
pian jälleen siihen kyllästyäkseen. He väsyvät varsin pian samaan
asiaan, ja niin on heidän ilonsa melkein kokonaan vaihtelussa ja
moninaisuudessa. Noiden haihattelevain ajatusten kiinnittäminen
yhteen kohtaan on ristiriidassa lapsuuden luonnollisen tilan kanssa.
Onko sitten syyksi luettava heidän aivojensa sisäinen rakenne vaiko
heidän elonhenkiensä vilkkaus ja epävakaisuus, ymmärrys kun ei ole
päässyt niitä vielä täydellisesti hallitsemaan, ilmeistä vain on,
että lapset kärsivät, jos heidän täytyy herkeämättä pitää ajatuksensa
samaan kohtaan suunnattuina. Pitkällinen hievahtamaton tarkkaavaisuus
on vaikeimpia tehtäviä, millä heitä voidaan kiusata, ja sentähden
pitäisikin henkilön, joka vaatii heiltä uutteruutta, koettaa tehdä
kaikki esityksensä niin miellyttäviksi ja huvittaviksi kuin suinkin:
ainakaan ei hänen millään ehdolla tulisi yhdistää niihin mitään
ikävystyttävää tai peloittavaa. Elleivät he tule kirjojensa ääreen edes
kutakuinkin innostuneina tai tyytyväisinä, ei ole suinkaan mikään ihme,
jos heidän ajatuksensa lakkaamatta pyrkivätkin pois sellaisesta, mikä
heitä kyllästyttää, ja etsivät parempaa huvitusta miellyttävämmistä
seikoista, joiden etsimisessä heidän mielikuvituksensa väkisinkin
askartelee.

Tietääkseni koettavat kasvattajat yleisen menettelytapansa mukaisesti
herättää oppilaittensa harrastusta ja kiinnittää heidän mieltänsä
kulloinkin käsillä olevaan työhön nuhteilla ja kurituksella, jos he
huomaavat näiden heittäytyvän hiukankin tarkkaamattomiksi. Mutta
sellaisella kohtelulla on varmasti aivan vastakkainen vaikutus.
Kasvattajan kiivastuneet sanat ja iskut täyttävät lapsen mielen
kauhulla ja pelolla, jotka siinä silmänräpäyksessä valtaavat sen
kokonaan, jättämättä lainkaan tilaa muille vaikutuksille. Minä
uskon, ett'ei näiden rivien lukijain joukossa ole ainoatakaan, joka
ei muistaisi, millaisen häiriön hänen vanhempainsa tai opettajainsa
pikaiset tai jyrkät sanat saivat aikaan hänen ajatuksissaan ja kuinka
ne hetkiseksi siihen määrään hämmensivät hänen aivonsa, että hän
tuskin tiesi, mitä hän sanoi tai mitä hänelle sanottiin. Heti kadotti
hän näkyvistään puuhansa esineen, hänen mielensä täytti sekasorto ja
levottomuus, ja tässä tilassa ollessaan ei hän enää kyennyt tarkkaamaan
kerrassaan mitään.

On kyllä totta, että vanhempain ja kasvattajain tulee vahvistaa ja
tukea arvovaltaansa heidän huostaansa uskottujen lasten mieliin
istuttamallaan aralla kunnioituksella ja hallita heitä sen avulla,
mutta kun he ovat saavuttaneet ratkaisevan aseman heihin nähden, tulisi
heidän käytellä sitä hyvin varovasti eikä tehdä itsestään sellaisia
pelätyksiä, että heidän oppilaansa vapisevat aina heidät nähdessään.
Moinen ankaruus voi ehkä kylläkin tehdä heille hallinnan helpoksi,
mutta heidän kasvateilleen lähtee siitä varsin vähän hyötyä. Lasten on
mahdotonta oppia mitään silloin, kun heidän ajatuksiansa hämmentää ja
vallitsee joku mielenliikutus, etenkin pelko, joka tekee heidän vielä
herkkiin ja heikkoihin mieliinsä voimakkaimman vaikutuksen. Pitäkää
heidän henkensä vapaana ja rauhallisena, jos tahdotte sen ottavan
vastaan opetuksenne tai kykenevän avartamaan tietojensa piiriä. On yhtä
mahdotonta painaa kauniita ja säännöllisiä merkkejä vapisevaan mieleen
kuin piirtää niitä tärisevään paperiin.

Opettajan suuri taito onkin herättää ja kiinnittää oppilaansa
tarkkaavaisuus; kun hän on siihen päässyt, voi hän olla varma niin
nopeasta edistymisestä kuin kasvatin kyvyt suinkin sallivat; mutta
ilman sitä on kaikesta hänen puuhastaan ja pohtamisestaan varsin vähän
tai ei ensinkään hyötyä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi tulisi hänen
opettaa lapsi käsittämään, mikäli se suinkin käy päinsä, kulloinkin
selitettävän seikan käytännöllinen tärkeys ja osoittaa hänelle,
että hän oppimansa nojalla voi tehdä jotakin sellaista, mitä hän ei
osannut ennen, jotakin sellaista, mikä hankkii hänelle valtaa ja
todellista etua niihin nähden, jotka eivät sitä osaa. Tähän tulee
hänen lisätä kaikessa opetuksessa noudatettu lempeys ja jonkunlainen
koko käyttäytymiseen vuodatettu hellyys, samalla kun hänen pitää antaa
lapsen huomata, että hän häntä rakastaa ja tarkoittaa vain hänen
parastaan, mikä onkin ainoa keino voittaa lapsen rakkaus, joka taas
puolestaan saa tämän kuuntelemaan hänen esityksiään ja mieltymään hänen
opetuksiinsa.

Yksistään uppiniskaisuutta olisi kohdeltava jyrkkyydellä ja
ankaruudella. Mutta kaikkia muita vikoja olisi ojennettava lempeällä
kädellä: ystävälliset rohkaisevat sanat vaikuttavatkin paremmin ja
pysyvämmin taipuisaan mieleen, jopa ehkäisevät suurimmalta osalta
sen pahanilkisyyden kehkeämistä, jonka tyly ja karkea kohtelu usein
synnyttää pohjaltaan hyvissä ja jaloissa mielissä. On kyllä totta, että
uppiniskaisuus ja tahallinen huolimattomuus ovat masennettavat, vaikka
siinä sitten olisi turvauduttava iskuihinkin, mutta minä olen sittenkin
taipuvainen uskomaan, että oppilasten häijyys on useinkin kasvattajan
ynseyden tulos, ja että useimmat lapset ansaitsisivat harvoin
selkäsaunan, ellei tarpeeton ja sopimaton tylyys olisi opettanut heille
ilkeyttä ja istuttanut heihin vastenmielisyyttä opettajaa ja kaikkea
kohtaan, mikä häneltä tulee.

Huomaamattomuus, muistamattomuus, epävakaisuus ja ajatuksen
häilyväisyys ovat lapsuuden luonnollisia vikoja, ja missä ei
niitä huomata tahallisiksi, onkin niistä sentähden vain lempeästi
huomautettava ja annettava ajan ne parantaa. Jos pieninkin
tämäntapainen hairahdus aiheuttaa kiivastumista ja soimauksia,
palaavat nuhtelemisen ja kurittamisen tilaisuudet niin usein, että
kasvattajasta tulee oppilaittensa alituisen kauhun ja levottomuuden
esine. Ja se jo yksinään riittää estämään heitä saamasta mitään hyötyä
hänen opetuksestaan ja tekemään kaikki hänen kasvatusmenettelynsä
tehottomiksi.

Hänen tulee lieventää sitä arkaa kunnioitusta, jonka hän on
istuttanut heidän mieliinsä, sellaisilla herkeämättömillä hellyyden
ja hyväntahtoisuuden osoituksilla, että kiintymys kannustaa heitä
tekemään velvollisuutensa ja saa heidät pitämään ilonaan hänen
määräystensä noudattamista. Se saa myös heidät mielihyvin lähestymään
kasvattajaansa ja kuuntelemaan häntä kuin ystävää, joka rakastaa heitä
ja joka näkee vaivaa heidän tähtensä, ja se pitää niinikään heidän
ajatuksensa vapaina ja pakottomina heidän ollessaan hänen seurassaan:
ainoa mielentila, missä henki kykenee ottamaan vastaan uusia tietoja ja
sellaisia pysyviä ja voimakkaita vaikutelmia, joita ilman kaikki, mitä
he ja heidän opettajansa yhdessä tekevät, on turhaa touhua ja tuottaa
vain paljon vaivaa ja vähän oppia.

§ 168. Kun hän täten latinaisten ja englantilaisten rivien vuorottelun
avulla on saanut kohtuulliset tiedot latinankielestä, voi hän siirtyä
hiukan eteenpäin ja ryhtyä lukemaan jotakin muuta helppoa latinaista
kirjaa, sellaista kuin esim. Justinuksen ja Eutropiuksen[138] teokset;
ja jotta niiden lukeminen ja ymmärtäminen ei kävisi hänelle niin
työlääksi ja vaikeaksi, annettakoon hänen, jos hän haluaa, käyttää
apunaan englantilaisia käännöksiä. Tässä suhteessa älköön ketään
peloittako vastaväite, että hän siten pääsee niistä selville vain
konemaisen tankkaamisen avulla. Asiaa tarkemmin harkiten ei se
seikka puhu lainkaan tällaista kielten oppimistapaa vastaan, vaan
suorastaan sen puolesta. Sillä kieliähän käy oppiminen vain konemaisen
harjoituksen avulla, ja ken ei puhu englantia tai latinaa täydelleen
vaistomaisesti, niin että hänen ajatellessaan sanottavaansa hänen
kielensä aivan itsestään, ilman sääntöjen tai kieliopin muistelemista,
tapaa sille kielelle ominaiset lausetavat ja käänteet, hän ei puhu
eikä hallitse sitä hyvin. Ja minä olisinkin hyvin mielissäni, jos
joku mainitsisi minulle kielen, jota voitaisiin oppia ja puhua, kuten
sitä tulisi puhua, kieliopin sääntöjen nojalla. Kielet eivät ole
syntyneet sääntöjen avulla eivätkä keinotekoisesti, vaan sattumalta ja
koko kansan yhteisestä käytännöstä. Ja ken tahtoo puhua niitä hyvin,
hänellä ei ole muuta sääntöä kuin se, samoin kuin ei hän voi turvautua
millinkään muuhun kuin muistiinsa ja tottumukseen, minkä hän on
saavuttanut puhumalla niiltä opitun tavan mukaan, joiden tunnustetaan
käyttävän hyvää kieltä; ja sehän, toisin sanoen, on juuri vaistomaista
puhumista.

Tässä kysyttäneen: "Onko sitten kielioppi kokonaan tarpeeton, ja
ovatko ne, jotka ovat nähneet niin paljon vaivaa säännöstäessään
ja selvitellessään eri kieliä ja jotka ovat kirjoittaneet niin
paljon nimisanojen ja teonsanojen taivutuksesta, aikamuotojen
yhdenmukaisuudesta ja lauseopista, tehneet mitätöntä työtä ja
haaskanneet oppiansa turhaan?" Minä en sano sitä; kieliopillakin on
merkityksensä. Mutta sen minä sentään luulen voivani sanoa, että siitä
pidetään melkoista suurempaa melua kuin oikeastaan kannattaisi ja että
sillä kiusataan sellaisia, joille se ei lainkaan kuulu, nimittäin
siinä ijässä olevia lapsia, missä heitä sillä tavallisesti vaivataan
kielioppikouluissa[139].

Ei ole mitään sen ilmeisempää, kuin että tällä tavalla vaistomaisesti
opitut kielet täyttävät riittävän hyvin tehtävänsä yleisissä elämän
toimituksissa ja tavallisissa liikesuhteissa. Niin, jopa näyttävät
useat ylhäiset kauniimman sukupuolen jäsenet ja ne heistä, jotka
ovat viettäneet aikansa hienosti sivistyneessä seurassa, että tämä
yksinkertainen ja luonnollinen keino kykenee ilman vähintäkään
kieliopin tutkimista tai tietoa nostamaan heidät varsin korkealle
asteelle kielenkäytön siroudessa ja kauneudessa; ja onpa olemassa
naisia, jotka tietämättä vähääkään, mitä aikamuodot ja laatutavat,
määräsanat ja sijasanat ovat, puhuvat yhtä puhtaasti ja virheettömästi
(he pitäisivät sitä ehkä huonona kohteliaisuutena, jos sanoisin: kuin
maalaiskoulumestari) kuin useimmat herrasmiehet, joita on kasvatettu
latinakoulujen yleisten menettelytapojen mukaan. Kielioppi voidaan
siis, kuten näemme, jättää erinäisissä tapauksissa kokonaan syrjään.
Kysymys on silloin: kenelle sitä on opetettava ja milloin? Tähän
vastaan minä:

1. Useimmat ihmiset opettelevat kieliä yleistä kanssakäymistä ja
jokapäiväisessä elämässä tarpeellisten ajatusten ilmaisemista
varten, seuraamatta mitään muita päämääriä niiden käyttämisessä. Ja
tätä tarkoitusta vastaa tuo alkuperäinen tapa oppia kieliä pelkän
keskustelun avulla ei ainoastaan kyllin hyvin, vaan on sille myöskin
annettava etusija nopeimpana, sopivimpana ja luonnollisimpana
tapana. Sentähden voidaankin vastata, ett'ei kielioppi ole tarpeen
tähän kielenkäyttöön. Tämä on pakko myöntää kaikkien lukijaini,
jotka ymmärtävät, mitä minä tässä sanon, ja jotka toisten kanssa
keskustellessaan ymmärtävät heitä, vaikk'ei heille ole milloinkaan
opetettu englannin kielioppia. Otaksuakseni on näin laita verrattomasti
enimpäin englantilaisten, joista minä en ole vielä kuullut kenenkään
opetelleen äidinkieltään sääntöjen avulla.

2. Sitten on toisia ihmisiä, jotka suorittavat suurimman osan toimiansa
tässä maailmassa kielellään ja kynällään, ja heidän on soveliasta,
ellei suorastaan välttämätöntä, puhua puhtaasti ja virheettömästi,
painaakseen ajatuksensa sitä helpommin ja sitä vaikuttavammin muiden
ihmisten mieleen. Tästä syystä ei millaista puhetapaa tahansa, kunhan
se vain ilmaisee ajatuksen ymmärrettävästi, katsotakaan sivistyneelle
miehelle riittäväksi. Hänen tulee siis myöskin tutkia kielioppia
muiden hyvää kielenkäyttöä edistävien apukeinojen joukossa, mutta
ehdottomasti oman kielensä kielioppia, sen kielen, jota hän itse
käyttää, niin että hän ymmärtäisi perinpohjaisesti tämän maansa
kielen ja puhuisi sitä puhtaasti, loukkaamatta niiden korvia, joiden
kanssa hän keskustelee, virheellisillä lausetavoilla ja luvattomilla
säännöttömyyksillä. Ja tähän tarkoitukseen on kielioppi tarpeellinen,
mutta vain hänen äidinkielensä kielioppi ja vain niille, jotka haluavat
nähdä vaivaa puhetapansa viljelemisessä ja kirjallisen esityksensä
kehittämisessä. Eikö kaikkien säätyläisten tulisi tehdä tätä, sen jätän
minä jokaisen itsensä harkittavaksi, kun kerran puhtaan kielenkäytön ja
kieliopillisen virheettömyyden puutetta katsotaan sangen sopimattomaksi
siinä asemassa olevalle henkilölle, ja kun kerran jokaista, joka
havaitaan sellaisiin kompastuksiin vikapääksi, tavallisesti moititaan
siitä, että hän on saanut huonomman kasvatuksen ja viettänyt aikansa
huonommassa seurassa kuin oikeastaan hänen arvolleen kuuluisi. Jos
asian laita on näin (ja minä uskon sen niin olevan), on kerrassaan
kummallista, miksi säätyläisnuorukaisia pakotetaan ajamaan päähänsä
vieraiden ja kuolleiden kielten kielioppeja, vaikk'ei heille
milloinkaan hiiskuta sanaakaan heidän oman kielensä kieliopista: he
eivät edes tiedä, että mitään sellaista on olemassakaan ja vielä
vähemmän katsotaan heidän asiakseen saada siinä opetusta. Eikä heidän
oman kielensä milloinkaan ilmoiteta ansaitsevan heidän huolenpitoansa
ja viljelystänsä, vaikka he tarvitsevat sitä joka päivä ja vaikka heitä
heidän myöhemmän elämänsä aikana usein arvostellaan sen taidokkaan tai
kömpelön tavan mukaan, millä he sitä käyttäen ajatuksensa ilmaisevat.
Sitävastoin ovat ne kielet, joiden kieliopista heille on tehty niin
suuret puuhat, sellaisia, ett'eivät he mahdollisesti joudu niitä tuskin
koskaan puhumaan tai kirjoittamaan; ja jos se sattumalta tapahtuisikin,
olisi heillä täysi syy saada anteeksi ne erehdykset ja virheet,
joita he silloin tekisivät. Eikö kiinalainen, joka kuulisi moisesta
kasvatustavasta puhuttavan, olisi taipuvainen luulemaan, että kaikista
meidän säätyläisnuorukaisistamme aijotaan tehdä vieraiden maiden
kuolleiden kielten opettajia ja professoreita eikä suinkaan käytännön
miehiä heidän omaan maahansa?

3. Sitten on olemassa kolmas laji ihmisiä, jotka erikoisesti
harrastavat kahta tai kolmea vierasta, kuollutta ja (kuten niitä meillä
nimitetään) oppinutta kieltä, tekevät niistä tutkimustensa päämäärän
ja ylpeilevät taidostaan niissä. Niiden, jotka ryhtyvät jonkun
kielen opiskeluun tässä tarkoituksessa ja haluavat saavuttaa siinä
tieteellisen tarkkuuden, täytyy epäilemättä tutkia sen kielioppiakin
erikoisen huolellisesti. Minä en tahtoisi, että minua tässä kohdassa
ymmärrettäisiin väärin ja että minun luultaisiin haluavan halventaa
kreikkaa ja latinaa. Minä myönnän niiden olevan erinomaisen hyödyllisiä
ja arvokkaita kieliä, eikä minun nähdäkseni kukaan voi vaatia itselleen
sijaa sivistyneiden joukossa tässä osassa maailmaa, jos ne ovat hänelle
vieraita. Mutta sen tiedon, minkä säätyläinen hyödykseen tavallisesti
saa roomalaisista ja kreikkalaisista kirjailijoista, voi hän uskoakseni
hankkia tutkimatta niiden kielten kielioppia, koska hän voi pelkällä
lukemisella oppia ymmärtämään niitä niin paljon, kuin hän tarvitsee.
Mikäli hänen olisi syytä joskus myöhemmin katsahtaa näiden kielten,
toisen tai toisen, kielioppiin ja tieteellisiin pikkuseikkoihin
hieman syvemmältä, sen kykenee hän itse ratkaisemaan aikoessaan käydä
käsiksi sellaisiin tutkimuksiin, jotka sitä vaativat. Tämä vie minut
kysymyksemme toiseen kohtaan, nimittäin:

_Milloin on kielioppia opetettava?_

Aikaisemmin sovittujen periaatteiden mukaan on vastaus siihen selvä,
nimittäin, että mikäli kielioppia on yleensä lainkaan opetettava, on
sitä opetettava sellaiselle henkilölle, joka osaa jo puhua kieltä:
kuinka voidaan hänelle muutoin opettaa sen kielioppia? Ainakin tukee
tätä väitettä ilmeisesti vanhan ajan viisaiden ja oppineiden kansojen
käytäntö. He lukivat oman kielensä, mutta eivät vieraan kielen
viljelemisen kasvatuksen velvollisuuksiin. Kreikkalaiset nimittivät
kaikkia muita kansoja raakalaisiksi ja halveksivat heidän kieltänsä.
Ja vaikka kreikkalainen sivistys pääsi arvoon roomalaisten keskuudessa
tasavallan loppuaikoina, oli roomalaisen nuorison siitä huolimatta
opiskeltava roomankieltä: omaa kieltänsähän heidän oli käyttäminenkin,
ja sentähden tuli heidän myös saada oppia ja harjoitusta omassa
kielessään.

Mutta määrätäksemme tarkemmin sopivan ajan kieliopin opettamiselle,
en minä ymmärrä, kuinka siitä voitaisiin järkeen nojautuen tehdä
muuta kuin johdatus puhetaitoon: kun katsotaan ajan tulleen opettaa
jotakuta huolehtimaan kielensä hiomisesta ja paremmasta puhetavasta
kuin sivistymättömien, silloin on myöskin aika teroittaa hänelle
kieliopin sääntöjä, eikä ennen. Sillä kun kieliopin tehtävänä ei ole
opettaa ihmisiä puhumaan, vaan puhumaan virheettömästi ja kunkin
kielen tarkkojen sääntöjen mukaan, mikä kuuluu osaltaan hienoihin
tapoihin, tarvitsee sellainen henkilö hyvin vähän edellistä, jolle
nämä jälkimmäisetkään eivät ole välttämättömiä: missä kaunopuheisuutta
ei kaivata, siinä voidaan myös tulla toimeen ilman kielioppia. Minä
en ymmärrä, miksi kukaan tuhlaisi aikaansa ja vaivaisi päätänsä
syventymällä latinan kielioppiin, ellei hän aijo tiedemieheksi tai
pidä latinaisia puheita ja kirjoita julkisia asiakirjoja[140] sillä
kielellä. Milloin joku huomaa olevansa pakotettu tai halukas tutkimaan
perinpohjaisemmin jotakin vierasta kieltä ja hankkimaan siinä itselleen
erikoisen tarkat tiedot, on hänellä silloinkin vielä aikaa saada siitä
kieliopillinen yleiskatsaus. Jos hänen tarkoituksenaan on vain sillä
kielellä kirjoitettujen kirjojen ymmärtäminen, pyrkimättä tieteelliseen
pätevyyteen itse kielessä, vie lukeminenkin yksinään, kuten olen
sanonut, tähän päämäärään, hänen tarvitsemattaan sälyttää mieleensä
kieliopin monilukuisia ja monimutkaisia sääntöjä.

§ 169. Kehittääksenne oppilaanne kirjoitustaitoa pankaa hänet joskus
kääntämään latinasta englanniksi. Mutta kun latinan opetteleminen on
vain sanojen opettelemista, mikä taas on sangen ikävää työtä sekä
nuorille että vanhoille, liittäkää siihen niin paljon muuta todellista
tietoa kuin voitte, alkamalla aina siitä, mikä on helpoimmin aistimilla
havaittavissa, kuten esimerkiksi tiedolla kivennäisistä, kasveista
ja eläimistä, ja erittäinkin tarvepuista ja hedelmäpuista, niiden
käytännöstä ja kasvattamistavoista, sillä siten opetatte lapselle
paljon sellaista, mistä hänelle tulee olemaan hyötyä aikamiehenä.
Mutta ennen kaikkea selvitelkää hänelle maantiedettä, tähtitiedettä ja
ruumiinrakenneoppia. Vaan mitä hänelle opettanettekin, pitäkää huolta
siitä, ett'ette ahda häneen liian paljoa yhdellä kertaa, ett'ette
aseta hänelle muuta ehdottomaksi velvollisuudeksi kuin vilpittömän
hyveen ja ett'ette nuhtele häntä muusta kuin paheesta tai ilmeisestä
taipumuksesta siihen.

§ 170. Mutta jos kaiken lopuksi hänen kohtalonsa on kuitenkin
joutua kouluun oppimaan latinaa, on kokonaan turhaa puhua teille
menettelytavasta, jota minä pidän paraana koulujen noudatettavaksi:
teidän on pakko alistua siihen, mikä siellä on jo käytännössä, eikä
teidän tosiaankaan tule odottaa, että sitä ruvettaisiin muuttamaan
teidän poikanne takia. Mutta koettakaa kuitenkin kaikin mokomin
päästä siihen, jos voitte, ett'ei häntä ainakaan panna kyhäämään
latinankielisiä esitelmiä ja puheita ja vähiten kaikista runoja,
olivat ne sitten millaisia tahansa. Pitäkää sitkeästi kiinni siitä
ajatuksesta, jos siitä on jotakin hyötyä, ett'ette te suinkaan aijo
tehdä hänestä latinankielistä puhujaa tai runoilijaa, vaan että te
aivan yksinkertaisesti toivoisitte hänen täydellisesti ymmärtävän
jotakin latinaista kirjailijaa, ja että te olette tehnyt sen huomion,
ett'eivät ne, jotka opettavat jotakin uutta kieltä ja opettavat
menestyksellisesti, milloinkaan kehoita oppilaitaan sepittämään puheita
tai runoja ranskaksi tai italiaksi, koska heidän toimenaan on yksistään
kielen opettaminen eikä mielikuvituksen kehittäminen.

§ 171. Minä haluan kuitenkin selittää teille hiukan laveammin, miksi
minä en tahtoisi häntä pantavan harjoittelemaan esitelmien ja runojen
kyhäämistä. 1. Mitä ensinnäkin esitelmiin tulee, niin pyytävät ne, sen
myönnän, olla hyödyllisiä sikäli, että ne opettavat ihmisiä puhumaan
kauniisti ja taitavasti niistä aiheesta tahansa, mikä olisi, en sitä
kiellä, erinomainen etu, jos se vain olisi tätä tietä saavutettavissa,
koska ei mikään sovi sen paremmin säätyläiselle tai ole hänelle
suuremmaksi hyödyksi kaikissa elämän tiloissa kuin kyky milloin tahansa
puhua hyvin ja asiallisesti. Mutta sen minä sanon, ett'ei sellainen
esitelmien sepustaminen kuin kouluissa yleisesti käytetty auta
hituistakaan sitä päämäärää kohti, sillä katsokaahan vain, millaisia
tehtäviä esitelmiä määrättäessä annetaan nuorelle poikaviikarille:
hänen on sepitettävä puhe jostakin latinaisesta lauselmasta,
kuten esim. _Omnia vintit amor_[141] tai _Non licet in bello bis
peccare_,[142] j.n.e. Ja siinä on poikaparan, jolta puuttuu kokonaan
tietoja niistä asioista, mistä hänen on puhuttava, tietoja, joita vasta
aika ja kokemus voivat antaa, paneminen keksimiskykynsä piinapenkkiin
voidakseen sanoa jotakin silloin, kun hän ei mitään tiedä: moinenhan
on jonkunlaista egyptiläistä hirmuvaltaisuutta, kun käsketään tekemään
tiiliä, vaikk'ei ole vielä aineksiakaan hankittuna[143]. Ja sentähden
onkin sellaisissa tapauksissa yleistä, että lapsiraukat menevät
pyytelemään ylempiluokkalaisia: "Olkaa niin ystävällisiä ja antakaa
minulle pari ajatusta", eikä ole helppo sanoa, onko se järkevää
vaiko naurettavaa. Ennenkuin ihminen millään tavoin kykenee puhumaan
jostakin asiasta, on hänen välttämätöntä ensin tuntea sitä jonkun
verran, tai muutoin on yhtä tyhmää panna hänet siitä haastelemaan kuin
vaatia sokeaa selittelemään värejä tai kuuroa lausumaan mielipiteensä
sävelistä. Ja ettekö pitäisi sitä hieman hassahtaneena, joka vaatisi
sellaista henkilöä väittelemään jostakin kiistanalaisesta oikeustieteen
kohdasta, joka ei tiedä kerrassaan mitään laeistamme? Ja mitä
ymmärtävät, minä pyydän kysyä, koulupojat niistä asioista, joita heille
tavallisesti annetaan esitelmien aiheiksi ja joista heidän on puhuttava
teroittaakseen ja harjoittaakseen kekseliäisyyttänsä?

§ 172. Toiseksi ajatelkaa kieltä, jolla heidän esitelmänsä pidetään:
sehän on latinaa, kieltä, joka on muukalainen heidän maassaan ja
lisäksi aikoja sitten kuollut kaikkialta, kieltä, jolla teidän poikanne
ei tuhannessa tapauksessa yhtä vastaan joudu kertaakaan pitämään
puhetta niin kauvan kuin hän elää mieheksi vartuttuaan, kieltä, jonka
lausetapa eroaa niin suuresti meidän ilmaisukeinoistamme, että hänen
täydellinen taitonsa siinä edistäisi hyvin vähän hänen englantilaisen
sanontansa puhtautta ja keveyttä. Sitäpaitsi on nykyään kaikilla
käytännöllisen englantilaisen elämämme aloilla niin vähän aihetta
ja tilaisuutta meidän omalla kielellämme pidettyihin korupuheisiin,
ett'en minä voi nähdä mitään perustetta tämäntapaisille harjoituksille
kouluissamme, elleihän otaksuta, että kaikkien sääntöjen mukaisten
latinaisten puheiden sepittäminen olisi oivallinen keino opettaa
miehiä pitämään hyviä englantilaisia puheita vapaasti ja ilman
esivalmisteluja [144]. Mutta minun nähdäkseni olisi pikemminkin
meneteltävä siten, että säätyläisnuorukaisillemme esitettäisiin
järkeviä ja hyödyllisiä, heidän ikänsä ja kykyjensä mukaisia
kysymyksiä asioista, jotka eivät ole heille kokonaan tuntemattomia
tai aivan liian kaukana heidän harrastuspiiristään. Niistä pitäisi
heidän, kypsyttyään tämänluontoisiin harjoituksiin, puhua ilman
muuta tai mietittyään jonkun hetken paikalla, kuitenkaan tekemättä
minkäänlaisia muistiinpanoja, sillä jos me lähemmin tarkastamme tämän
kaunopuheliaisuuden opetuksen tuloksia, kysyn minä, kutka puhuvat
paremmin mistä asiasta tahansa, kun tilaisuus vaatii heitä esiintymään
siinä tai tässä kiistakysymyksessä, nekö, jotka ovat tottuneet
sommittelemaan ja kirjoittamaan ennakolta kaiken, mitä aikovat sanoa,
vai nekö, jotka tyytyvät vain ajattelemaan asiaa ymmärtääkseen sen
niin hyvin kuin voivat ja jotka harjoittautuvat aina puhumaan vapaasti
ja ilman esivalmisteluja? Ja ken harkitsee asiaa tältä kannalta, hän
ei liene kovinkaan taipuvainen uskomaan, että säätyläisnuorukaisen
totuttaminen ennakolta mietittyihin puheisiin ja kaavojen mukaisesti
kyhättyihin esityksiin olisi oivallinen keino kehittää hänen
taipumuksiaan käytännöllisiin toimiin.

§ 173. Mutta ehkäpä sanotaan meille kaiken tuon tapahtuvan heidän
latinankielen taitonsa lisäämiseksi ja parantamiseksi. On totta, että
se on juuri heidän toimenaan koulussa, mutta esitelmien sommitteleminen
ei ole sopiva keino siihen tarkoitukseen, koska he vaivaavat siinä
aivojansa keksiäkseen, mitä sanoisivat, eikä suinkaan ymmärtääkseen
niiden sanojen merkitystä, joita heidän on opittava; ja kun he
esitelmiä kyhäilevät, etsivät he ajatuksia ja hikoilevat siinä työssä
eivätkä suinkaan tarkkaa kieltä. Mutta kun jonkun kielen oppiminen
ja hallitseminen on jo itsessäänkin riittävän työlästä ja ikävää, ei
sitä pitäisi raskauttaa vielä kaikenlaisilla muilla vaikeuksilla,
niinkuin siten meneteltäessä tehdään. Ja jos taas tahdotaan sellaisilla
harjoituksilla kehittää poikien mielikuvitusta, niin on parasta antaa
heidän kyhätä esitelmiään englanninkielellä, joka heiltä sujuu helposti
ja jonka sanavarasto on heidän vallassaan, samalla kun siinä tulee
paremmin näkyviin, millaisia ajatuksia heillä on, kun ne ilmaistaan
heidän omalla kielellään. Ja jos latinaa on kerran opittava, niin
tapahtukoon se niin vaivattomasti kuin suinkin mahdollista, kiusaamatta
ja kyllästyttämättä heidän mieltään niin rasittavalla puuhalla kuin
siihen liittyvällä puheiden sepittelyllä.

§ 174. Jos on siis olemassa tämäntapaisia syitä lasten koulussa
kyhäämiä latinaisia esitelmiä vastaan, on minulla paljoa enemmän ja
painavampaa sanottavana heidän latinankielisiä runokokeilujaan ja
yleensäkin heidän säkeidensepittelyjään vastaan, olivat ne millaisia
tahansa, sillä ellei lapsella ole pienimpiäkään luontaisia taipumuksia
runouteen, on järjettömin asia maailmassa kiusata häntä ja tuhlata
hänen aikansa sellaiseen puuhaan, josta ei voi koskaan tulla mitään
valmista; ja jos hänellä taas on jonkunlaista runokykyä, on minusta
oudoin asia maailmassa, että hänen isänsä haluaisi tai kärsisi sitä
hellittävän ja edistettävän. Minun nähdäkseni tulisi vanhempain
koettaa masentaa ja hillitä sitä niin paljon kuin mahdollista, enkä
minä ymmärrä, mitä syytä isällä olisi toivoa pojastaan runoilijaa,
ellei hän halua tämän pitävän pilkkanaan kaikkia muita elämäntehtäviä
ja toimia, mikä ei sentään ole vielä pahinta asiassa, sillä jos
hän osoittaa menestyvänsä säkeitten sepittäjänä ja pääsee kerran
älyniekan maineeseen, niin toivoisin minä otettavan huomioon, missä
seurassa ja millaisissa paikoissa hän kaiken todennäköisyyden
mukaan tuhlaa aikansa, niin, jopa varallisuutensakin, sillä hyvin
harvoinhan nähdään kenenkään löytävän kulta- tai hopeakaivoksia
Parnassolta[145]. Siellä vallitsee miellyttävä ilma, mutta maaperä on
siellä hedelmätöntä; ja on olemassa hyvin harvoja esimerkkejä miehistä,
jotka ovat lisänneet perintöosuuttaan sieltä korjaamallaan sadolla.
Runoileminen ja pelaaminen, jotka tavallisesti käyvät käsi kädessä,
ovat siinäkin toistensa kaltaisia, että ne hyvin harvoin tuovat etua
muille kuin niille, joilla ei ole muuta keinoa elääkseen. Varakkaat
miehet häviävät melkein säännöllisesti, ja hyvä on, jos he selviävät
leikistä helpommalla kuin koko omaisuutensa tai sen suurimman osan
menettämisellä. Ellette siis halua tehdä pojastanne jokaisen iloisen
seuran tukipylvästä, jota ilman eivät keikarit voisi maistella viiniään
tai viettää iltapäiväänsä huolettomina, ellette halua hänen tuhlaavan
aikaansa ja varojansa toisten hauskuuttamiseksi ja halveksivan niitä
lokaisia maa-alueita, joita hänen esi-isänsä ovat hänelle jättäneet, en
usko teidän erikoisesti harrastavan hänen kehittämistään runoilijaksi
tai suosivan hänen opettajansa toimenpiteitä hänen säkeistelytaitonsa
parantamiseksi. Mutta jos joku tästä huolimatta pitäisi runotaitoa
suotavana ominaisuutena pojassaan ja uskoisi sen harjoittamisen
edistävän hänen mielikuvituksensa ja henkisten lahjojensa kehkeämistä,
täytyy hänenkin pakosta tunnustaa, että etevien kreikkalaisten ja
roomalaisten runoilijain lukeminen on siihen tarkoitukseen paljoa
sopivampi keino kuin omintakeinen huonojen säkeiden sepitteleminen
kielellä, joka ei ole hänen oma kielensä. Ja ken aikoo suorittaa
jotakin kunnollista englantilaisen runouden alalla, hän ei luullakseni
suinkaan pitäisi oikeana alkuharjoituksena siihen ensimmäisten
kokeittensa pukemista latinankielisiin säkeisiin.

§ 175. Muuan toinenkin seikka esiintyy hyvin usein latinakoulujen
yleisessä opetustavassa, josta minä en havaitse lähtevän mitään hyötyä,
se kun vain raskauttaa nuorten poikain kieliopintoja, jotka kuitenkin
olisi minun mielestäni tehtävä niin helpoiksi ja huvittaviksi kuin
suinkin ja joista olisi niin paljon kuin mahdollista poistettava
kaikki vaivalloinen ja kyllästyttävä. Seikka, johon minä tässä tähtään
ja jota minä valitan, on tapa pakottaa heitä oppimaan ulkoa pitkiä
pätkiä kirjailijoista, joita he lukevat; minä en voi keksiä siitä
olevan minkäänlaista etua, en etenkään siihen päämäärään nähden,
jota varten he työskentelevät[146]. Kieliä on opittava ainoastaan
lukemalla ja puhumalla, eikä suinkaan laskettelemalla ulkoa otteita
eri kirjailijoista; kun miehen pää on ahdettu niitä täyteen, on hänet
varustettu kaikilla typerän koulukarhun aineksilla ja ohjattu hänet
tielle, jolla hänestä helposti sellainen tuleekin; ja kuitenkaan ei
mikään sovi sen huonommin säätyläiselle. Sillä mikä voikaan olla
sen naurettavampaa kuin muiden loistavien ja kauniiden ajatusten ja
lauselmien sekoittaminen hänen omiin kurjiin jaaritteluihinsa, jotka
tulevat sitäkin räikeämmin näkyviin eivätkä tarjoa omasta puolestaan
sen suurempaa viehätystä eivätkä kohota puhujan mainetta sen paremmin
kuin jos hän haluaisi koristaa nukkavierua talonpoikaismekkoa leveillä,
tulipunaisilla kaistaleilla ja välkkyvällä kultakankaalla. On kyllä
totta, että jos tavataan kohta, jonka aihe ansaitsee muistamista ja
jonka kielellinen ilmaisu on hyvin sattuva ja taidokas (ja sellaisia
kohtiahan on paljon muinaisajan kirjailijoissa), ei ole suinkaan
pahemmaksi juurruttaa sitä nuorten oppilasten mieleen ja sellaisten
ihastuttavien, suurten mestarien teoksista poimittujen katkelmien
avulla joskus harjoittaa koulupoikain muistia. Mutta minä en ymmärrä,
mitä hyödyttää panna heidät laskettamaan läksynsä ulkoa, ilman valintaa
ja eroitusta, aina miten ne sattuvat heidän kirjassaan seuraamaan
toisiaan, sillä sitenhän vain tuhlataan suotta heidän aikaansa ja
vaivojaan ja opetetaan heitä vieroksumaan ja inhoamaan kirjojansa,
joista he eivät saa muuta kuin hedelmätöntä puuhaa ja ponnistusta.

§ 176. Kuulenpa tähän sanottavan, että lapsien on annettava harrastaa
ulkolukua muistinsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi. Minä toivoisin
vain, että näin sanottaisiin yhtä päteviin järkisyihin nojaten kuin
sen vakuuttelemiseen ollaan kerkeitä, ja että tämä käytäntö perustuisi
tarkkaan havaintoon enemmän kuin vanhaan tapaan, sillä onhan ilmeistä,
että muistin voimakkuus riippuu onnellisista luonnonlahjoista eikä
suinkaan harjoituksen avulla saavutetusta totunnaiskehityksestä. On
kyllä totta, että jos mielemme on erikoisesti kiintynyt johonkin
seikkaan ja jos se, peläten päästävänsä sen saavutettavistaan,
lyö siitä itseensä, sitä yhä uudelleen ja uudelleen miettimällä,
ikäänkuin yhä uuden leiman, kykenee se sen säilyttämään, mutta vain
oman luontaisen säilytysvoimansa mukaisesti. Vahaan tai lyijyyn lyöty
leima ei pysy niin kauvan kuin vaskeen tai teräkseen lyöty. Mutta jos
se usein uudistettaisiin, säilyisi se sitä kauvemmin; jokainen uusi
saman seikan miettiminen on samaa kuin uuden leiman lyöminen, ja juuri
tältä kannalta on laskuissa lähdettävä, jos halutaan tietää, kuinka
kauvan mieli sen säilyttää. Mutta kun opetellaan ulkoa kokonaisia
latinankielisiä sivuja, ei siten tehdä muistia kykenevämmäksi
säilyttämään mitään muutakaan, yhtä vähän kuin jonkun lauseen
kaivertaminen lyijyyn saa tämän paremmin ja pysyvämmin säilyttämään
mitä muita piirroksia tahansa. Jos sellainen muistin harjoittaminen
kykenisi sitä vahvistamaan ja kehittämään henkisiä lahjojamme yleensä,
olisi näyttelijöillä välttämättä paras muisti kaikkien ihmisten
joukosta ja heidän pitäisi olla myös mitä parainta seuraa. Mutta
saavatko ne pätkät, mitkä he ovat siten ahtaneet päähänsä, heidät
muistamaan paremmin muita asioita ja kehittyvätkö heidän henkiset
lahjansa yhtä rintaa sen vaivannäön kanssa, johon he ovat antautuneet
oppiakseen ulkoa muiden ajatuksia, sen näyttäköön kokemus. Muisti on
kuitenkin niin tarpeellinen kaikissa elämän vaiheissa ja tiloissa
ja niin vähän voidaan suorittaa ilman sitä, ett'ei meidän suinkaan
tarvitse pelätä sen tylstyvän ja käyvän hyödyttömäksi harjoituksen
puutteessa, jos nyt harjoitus sitä vahvistaisi. Mutta minä pelkään
pahoin, ett'ei tätä henkistä kykyä voida yleensä paljoakaan auttaa
eikä parantaa meidän omilla harjoituksillamme tai yrityksillämme,
ei ainakaan muka siinä tarkoituksessa latinakouluissa noudatetulla
menettelytavalla. Ja jos Xerxes kykeni mainitsemaan jokaisen halvan
sotilaan nimen armeijassaan, johon kuului ei sen vähempää kuin
satatuhatta miestä, luulen minä myönnettävän, ett'ei hän ollut
saavuttanut tätä ihmeellistä taitoaan opettelemalla lapsena ollessaan
ulkoa läksynsä. Tätä tapaa harjoittaa ja kehittää muistia luetun
vaivalloisilla, ilman kirjaa tapahtuvilla kertaamisilla käytetään
luullakseni hyvin vähän hallitsijani kasvatuksessa, ja kuitenkin
oltaisiin siinä suhteessa heihin nähden tietysti yhtä tarkkoja kuin
halvimpiinkin koulupoikiin nähden, jos siitä olisi se etu, josta niin
paljon puhutaan, koska hallitsijat tarvitsevat hyvää muistia yhtä
paljon kuin kuka muu ihminen tahansa ja koska heille on tätä henkistä
kykyä suotu tavallisesti yhtä suuri osa kuin muillekin, vaikk'ei sen
kehittämisestä ole tuohon mainittuun tapaan koskaan huolta pidetty.
Mihin mieli on erikoisemmin kiintynyt ja mitä se harrastaa, sen se
myöskin muistaa paraiten ylempänä esitetystä syystä; ja jos siihen
yhdistetään pysyvä suunnitelma ja järjestys, on minun uskoakseni kaikki
tehty, mitä voidaan tehdä heikon muistin auttamiseksi; ja jos ken
ryhtyy siinä suhteessa käymään jotakin muuta tietä, etenkin ahtamaan
lapsen mieleen pitkät sarjat muiden ihmisten sanoja, joista ei oppilas
välitä, hän on luullakseni piankin huomaava, että saavutettu voitto
tuskin korvaa puolta sillä tavalla haaskatusta ajasta ja vaivannäöstä.

Minä en tällä suinkaan tarkoita, ett'ei lasten muistia olisi millään
tavoin harjoitettava. Minä olen kyllä sitä mieltä, että heidän
muistiaankin on askarrutettava, mutta ei opettelemalla konemaisesti
kokonaisia sivuja kirjoista, jotka jätetään heti unhoon ja joista ei
sen koommin enää välitetä, niin pian kun läksy on kerran lasketettu
ja tehtävä suoritettu. Siitä eivät kostu ei muisti eikä järki.
Ylempänä[147] olen jo maininnut, mitä heidän tulisi opetella ulkoa
kirjailijain teoksista, ja kuu tuollaisia viisaita ja hyödyllisiä
mietelauseita on kerran annettu heidän muistinsa säilytettäväksi,
eivät he saisi unohtaa niitä milloinkaan enää, vaan olisi heidät usein
pantava tekemään niistä tiliä; paitsi sitä hyötyä, mitä tuollaiset
lauselmat voivat tuottaa heille heidän myöhemmällä ijällään oivallisina
ohjeina ja huomautuksina, oppivat he siten myöskin usein miettimään
ja ajattelemaan, mitä heidän oli muistettava, ja juuri tämä on ainoa
keino kehittää muisti ripeäksi ja tehokkaaksi. Usein tapahtuvaan
mietiskelyyn tottuminen estää heidän mieltänsä haihattelemasta sinne
ja tänne ja palauttaa heidän ajatuksensa takaisin hyödyttömiltä ja
tarkoituksettomilta retkeilyiltä, ja sentähden luulenkin olevan
edullista antaa heille joka päivä jotakin muistettavaksi, mutta jotakin
sellaista, joka itsessään ansaitsee muistamista ja jonka te ette soisi
koskaan heidän mielestään haihtuvan, milloin tahansa te sitä kysyttekin
tai he itse sitä tavoittelevat. Se pakottaa heidät kääntämään usein
ajatuksensa sisäänpäin, mitä parempaa henkistä tottumusta te ette voi
heille toivoa.

§ 177. Mutta kenen huostaan sitten lapsen opetus uskottaneenkin hänen
elämänsä herkimpänä ja taipuisimpana aikana, se on ainakin varmaa, että
siihen toimeen olisi valittava henkilö, jonka mielestä latina ja kielet
ovat vähäpätöisin osa kasvatuksessa, henkilö, joka ymmärtää, kuinka
paljon arvokkaampia ovat hyve ja sopusuhtainen sielu kuin minkäänlainen
oppineisuus tai kielitaito ja joka sentähden katsoo tärkeimmäksi
tehtäväkseen oppilaittensa luonteen muodostamisen ja sen ohjaamisen
oikeaan suuntaan; kun tämä oikea suunta on kerran saavutettu, tuottaa
se tarvittavaan aikaan kaiken muun, vaikka kaikki muu lyötäisiinkin
laimin; mutta ellei sitä ole saavutettu ja vakiinnutettu niin, että se
kykenee torjumaan kaikkia huonoja ja paheellisia taipumuksia, eivät
kielet ja tiedot ja kaikki muut kasvatuksen edut auta kerrassaan
mitään, tekeväthän vain ihmisen pahemmaksi ja vaarallisemmaksi. Ja
millaista melua tosiaan pidettäneenkään latinan oppimisesta muka niin
tärkeänä ja vaikeana tehtävänä, voi lapsen äiti[148] opettaa sitä
hänelle itse, jos hän vain haluaa kuluttaa pari, kolme tuntia päivässä
hänen kanssaan ja panna oppilaansa lukemaan evankelistoja latinaksi
hänen kuultensa, sillä hänen tarvitsee vain ostaa latinankielinen Uusi
Testamentti, ja kun joku on hänelle merkinnyt viimeisen edellisen
tavun, silloin kun se on pitkä kahta tavua laajemmissa sanoissa, mikä
riittää hänen ääntämisensä opastukseksi ja sanojen korostamiseksi,
lukea joka päivä evankeliumeja ensin englanniksi, ja sitten saa hän
erikoisesti yrittää olla niitä ymmärtämättä latinaksikin, jos vain voi.
Ja kun hän ymmärtää latinankielisiä evankelistoja, voi hän samalla
tavalla lukea Aisopoon taruja ja siirtyä edelleen Eutropiukseen,
Justinukseen ja muihin sellaisiin kirjoihin. Minä en mainitse tätä
ikäänkuin jonkunlaisena mielikuvana siitä, mitä minä luulisin
mahdolliseksi, vaan tosiasiana, jonka minä tiedän tapahtuneen ja joka
osoittaa voitavan helposti oppia latinankieltä tällä tavalla.

Mutta palataksemme varsinaiseen sanottavaani, tulee henkilölle, joka
ottaa tehtäväkseen nuorten miesten, eritotenkin säätyläisnuorukaisten
kasvattamisen, olla takanaan jotakin muuta kuin pelkkä latina, vieläpä
jotakin muuta kuin perehtyminen vapaisiin tieteisiin: hänen tulee
olla henkilö, joka ansaitsee huomiota hyveensä ja viisautensa takia,
jolla on terve järki ja hyvä mielenlaatu ja joka osaa alituisesti
kasvattiensa kanssa seurustellessaan käyttäytyä vakavasti, vapaasti ja
ystävällisesti. Mutta näistä ominaisuuksistahan olen puhunut laveammin
toisessa paikassa[149].

§ 178. Samaan aikaan kun lapsi opettelee ranskaa ja latinaa, on
häntä myöskin tutustutettava, kuten on jo mainittu[150], laskentoon,
maantieteeseen, ajantietoon, historiaan ja lisäksi mittausoppiin. Sillä
jos näitä aineita opetetaan hänelle ranskaksi tai latinaksi, niin pian
kuin hän alkaa ymmärtää jompaakumpaa näistä kielistä, saa hän siten
tietoja niistä ja perehtyy sitäpaitsi kieleen paremmin.

Maantieteellä olisi minun ymmärtääkseni alotettava, sillä kun
maapallon muodon, neljän maanosan[151] aseman ja rajojen, samoin kuin
erityisten valtakuntien ja maiden oppiminen on vain silmien ja muistin
harjoitusta, oppii lapsi ne kernaasti ja pitää ne mielessään. Ja
tämä on siinä määrin varmaa, että minä elän nykyään samassa talossa
erään lapsen kanssa[152], jolle hänen äitinsä on tätä menettelytapaa
noudattaen opettanut maantiedettä niin hyvällä menestyksellä, että hän
tunsi neljän maanosan rajat, että hän taisi kysyttäessä epäröimättä
osoittaa jokaisen maan pallokartalta ja jokaisen kreivikunnan
Englannin kartalta, että hän tiesi kaikki maailman suuret joet,
niemet, salmet ja lahdet ja että hän kykeni löytämään kunkin paikan
pituus- ja leveysasteet jo ennen kuin hän oli kuuden vuoden vanha.
Näissä tiedoissa, jotka lapsi täten hankkii näkemältä ja jotka uuttera
harjoittelu painaa hänen muistiinsa, ei tosin ole, sen myönnän, kaikki,
mitä hänen on opittava pallokartaltaan. Mutta se on kuitenkin hyvä
askel ja valmistus eteenpäin ja se tekee lopun paljoa helpommaksi
hänelle, kun hänen ymmärryksensä on ennättänyt tarpeeksi kypsyä sen
omistamiseen; lisäksi voittaa hän siten nykyhetkellä paljon aikaa, ja
uusien tietojen tuottama ilo johtaa häntä huomaamatta oppimaan myös
kieliä.

§ 179. Kun hän on pysyvästi painanut mieleensä maapallon luonnolliset
osat, on sopiva aika alottaa laskennon opetus. Maapallon luonnollisilla
osilla minä tarkoitan maan ja meren eri osien erilaisia asemia ja eri
maiden erilaisia nimiä ja jakoja, kuitenkaan vielä turvautumatta niihin
keinotekoisiin ja kuviteltuihin viivoihin, jotka on keksitty ja joiden
olemassaolo on otaksuttu vain tämän tiedonhaaran sitä mukavammaksi
kehittämiseksi.

§ 180. Laskento on helpoin ja siis myöskin ensimmäinen laji kohteetonta
järjentoimintaa, johon mieli tavallisesti vaikeuksitta suostuu
tai tottuu, ja on siitä niin yleistä hyötyä kaikilla elämän ja
käytännöllisen toiminnan aloilla, että tuskin mitään voidaan tehdä
ilman sitä. Niinpä onkin varmaa, ett'ei kukaan voi oppia sitä liian
paljon tai liian täydellisesti, ja sentähden onkin lapsen alotettava
laskemisen harjoittaminen niin pian ja niin laveassa mitassa, kuin hän
suinkin kykenee, ja hänen on harrastettava sitä hiukan joka päivä,
siksi kunnes hänestä on tullut mestari lukujen taidossa. Kun hän osaa
yhteen- ja vähennyslaskut, voi hän siirtyä eteenpäin maantieteessä, ja
kun hän on tutustunut maan napoihin, vyöhykkeisiin, kääntöpiireihin ja
puolipäivänpiireihin, voidaan hänelle opettaa pituus- ja leveysasteet
ja saattaa hänet niiden avulla ymmärtämään karttojen käyttöä, niin että
hän niiden sivuille merkityistä numeroista osaa määrätä eri maiden
suhteellisen aseman ja löytää ne pallokartalta. Kun hän suoriutuu siitä
vaikeuksitta, voidaan hänelle antaa alkeistiedot taivaan pallokartasta,
kuljettaa hänet jälleen läpi kaikkien piirien, kiinnittämällä erikoista
huomiota auringonrataan ja eläinrataan, jotta ne kaikki painuvat hyvin
selvästi ja tarkasti hänen mieleensä, sekä opettaa hänelle erilaisten
tähtisikermien muodot ja asennot, näyttämällä ne hänelle ensin kartalta
ja sitten taivaalta.

Kun tämä on tehty ja kun hän tuntee tarkalleen meidän pallonpuoliskomme
tähtisikermät, on sovelias aika antaa hänelle tietoja meidän
kiertotähtimaailmastamme, ja siinä tarkoituksessa lienee paikallaan
piirtää hänen nähtäväkseen kopernikolaisen järjestelmän kaava ja
sen avulla selittää hänelle kiertotähtien eri asennot, niiden
suhteelliset etäisyydet auringosta, niiden kiertoliikkeiden
keskuksesta. Tämä on mitä helpoimmalla ja luonnollisimmalla tavalla
valmistava häntä ymmärtämään kiertotähtien liikettä ja oppia siitä.
Sillä koska tähtitieteilijät eivät enään ole epäilevällä kannalla
kiertotähtien liikkeestä auringon ympäri, on hänenkin parasta
noudattaa tätä otaksumaa, joka ei ole ainoastaan yksinkertaisin ja
vähimmin hämmennystä tuottava vasta-alkajalle, vaan myöskin itsessään
todennäköisin. Mutta tässä, kuten kaikissa muissakin opetuksen
kohdissa, on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että alotetaan selvästä
ja yksinkertaisesta ja että lapsille opetetaan kerrallaan vain niin
vähän kuin suinkin, mutta juurrutetaan se vähä lujasti heidän päähänsä,
ennenkuin siirrytään seuraavaan asiaan tai uusiin seikkoihin tällä
tiedon alalla. Esitettäköön heille ensin joku yksinkertainen ajatus
ja katsottakoon, käsittävätkö he sen oikein ja käsittävätkö he sen
täydellisesti, ennenkuin mennään eteenpäin; ja sitten lisättäköön
edelliseen joku toinen yksinkertainen ajatus, joka on lähinnä seuraava
suunnassa, mitä aijotte kulkea; ja näin käymällä eteenpäin pienin ja
huomaamattomin askelin avataan vähitellen lasten käsityskykyä heitä
hämmentämättä ja oudostuttamatta ja johdetaan heidän ajatuksensa
avarammalle kuin osattiin odottaakaan. Ja kun joku on oppinut jotakin
itse, ei ole olemassa mitään niin varmaa keinoa sen kiinnittämiseksi
pysyvästi hänen muistiinsa ja hänen kiihoittamisekseen jatkamaan
ponnistuksiaan, kuin panna hänet opettamaan sitä muille.

§ 181. Kun lapsi on kerran tutustunut pallokarttoihin siinä määrin kuin
on ylempänä esitetty, lienee sopiva aika kokeilla hiukan mittausopilla,
missä minun luullakseni Eukleideen kuusi ensimmäistä kirjaa riittävät
hänelle. Sillä minä olen hiukan epäröivällä kannalla siihen nähden,
tarvitseeko käytännöllisiin toimiin antautuva mies siinä enemmän tietoa
ja onko hänellä siitä vastaavaa hyötyä. Jos hänellä on siihen erikoisia
taipumuksia ja erikoista kykyä, niin voi hän kaikissa tapauksissa nämä
alkeet kasvattajaltaan saatuaan jatkaa itsekin ilman opettajaa.

Pallokarttoja on siis tutkittava ja tutkittava uutterasti, ja minä
olenkin sitä mieltä, että tämä opiskelu voidaan alottaa jo hyvissä
ajoin, jos vain kasvattaja ottaa huolekseen tarkata, mitä lapsi
kykenee käsittämään ja mitä ei; tässä suhteessa riittänee varsin hyvin
se sääntö, että lapsille voidaan opettaa kaikkea, mikä on aistimin,
erittäinkin näköaistimin havaittavaa, mikäli vain heidän muistiansa
harjoitetaan, ja niin voikin lapsi jo hyvin nuorena pallokartan avulla
oppia käsittämään, mitä on päiväntasaaja, mitä on puolipäivänpiiri,
j.n.e., mitä Eurooppa ja mitä Englanti, melkein yhtä pian kuin hän
oppii tuntemaan sen talon huoneet, missä hän asuu, kunhan vain pidetään
huolta siitä, ett'ei hänelle opeteta liian paljoa yhdellä kertaa ja
ett'ei häntä johdeta uuteen asiaan, ennenkuin kulloinkin käsillä oleva
on täydellisesti opittu ja muistiin painettu.

§ 182. Maantieteen kanssa pitäisi ajantiedon käymän käsi kädessä.
Minä tarkoitan sen yleistä osaa, jonka avulla hän saa mieleensä
yleiskatsauksen koko ajan kulusta ja historiassa käytetyistä
huomattavammista ajanjaksoista. Ilman näitä kahta jää historia, joka
on suuri viisauden ja kansalaistiedon opettaja ja jota säätyläisen ja
käytännöllisiin toimiin antautuvan miehen tulisi erikoisimmin tutkia
kaikista tämän maailman asioista, ilman maantiedettä ja ajantietoa,
sanon minä, jää historia hyvin huonosti mieleen ja tuottaa varsin vähän
hyötyä, koska se silloin on vain ilman järjestystä ja mielenkiintoa
sikin sokin heiteltyjen tosiasioiden kasauma. Näiden kahden avulla
sovitetaan ihmisten teot oikeihin kohtiinsa ajan ja maiden mukaan,
ja näin tehden eivät ne ainoastaan pysy paljoa helpommin muistissa,
vaan kykenevät ne myös vasta tässä luonnollisessa järjestyksessään
tarjoamaan tilaisuutta sellaisten huomioiden tekoon, jotka kehittävät
niitä tutkivan ihmisen entistään paremmaksi ja kunnollisemmaksi.

§ 183. Kun minä puhun ajantiedosta opinhaarana, johon hänen olisi
täydellisesti tutustuttava, en tarkoita niitä pikkumaisia kiistoja,
joita se on herättänyt. Ne ovat loppumattomat ja enimmillä niistä
on niin vähän merkitystä säätyläiselle, ett'eivät ne ansaitsisi
perinpohjaisempaa tutkimista, vaikka ne voitaisiin helposti
ratkaistakin. Ja sentähden onkin kokonaan vältettävä kaikkea tätä
aikatieteilijäin oppinutta rähinää ja touhua. Hyödyllisin kirja,
mitä minä olen nähnyt tältä tiedon alalta, on muuan Strauchiuksen
pieni, kaksitoistataitteiseen kokoon painettu tutkielma, jonka nimi
on _Breviarium Chronologicum_[154] ja josta voidaan valita kaikki
se, mikä on välttämätöntä säätyläisnuorukaisen muistaa ajantiedosta,
sillä alottelijaa ei ole tarvis rasittaa kaikella, mitä tämä tutkielma
sisältää. Hänellä on siinä edessään useimmat huomattavimmat ja
tärkeimmät ajanjaksot julianisen laskutavan mukaan järjestettyinä, se
kun on helpoin ja selvin ja varmin laskutapa, mitä voidaan ajantiedossa
käyttää. Tähän Strauchiuksen tutkielmaan voidaan lisätä Helvicuksen
taulut teoksena, johon on turvauduttava joka tilaisuudessa.

§ 184. Niinkuin ei mikään ole sen opettavampaa, ei myös mikään ole
sen hauskempaa kuin historia. Sen ensimmäinen ominaisuus suosittelee
sitä täysikasvuisten tutkittavaksi, toinen taas tekee sen minun
mielestäni erinomaisen sopivaksi nuorelle pojalle, jonka käteen on
annettava joku latinankielinen historia niin pian kuin hän on saanut
opetusta ajantiedossa ja tutustunut tässä maanosassa käytettyihin eri
ajanjaksoihin ja osaa määrätä ne julianisen laskutavan mukaan. Valintaa
tulee esitystavan helppouden ohjata, sillä mistä hän alkaneekin,
ajantieto on estävä häntä sekaantumasta; ja kun luettavan hauskuus
kehoittaa häntä käymään yhä eteenpäin, oppii hän myöskin kielen
ikäänkuin huomaamattaan ja ilman sitä kauheaa kidutusta ja vaivannäköä,
jota lapset saavat kärsiä silloin, kun heidät pakotetaan tutkimaan
heidän käsityskyvylleen mahdottomia kirjoja, sellaisia kuin roomalaisia
puhujia ja runoilijoita, vain siinä tarkoituksessa, että he oppisivat
roomankieltä. Kun hän on lukemalla päässyt selville helpommista, kuten
esim. Justinuksesta, Eutropiuksesta, Quintus Curtiuksesta[155] y.m.,
ei seuraava vaikeusaste tuota hänelle enää suurtakaan tuskaa, ja niin
voi hän askelittain etenemällä yksinkertaisimmista ja helpoimmista
historioitsijoista lähtien vihdoin ryhtyä lukemaan vaikeimpia ja
ylevämpiä latinaisia kirjailijoita, sellaisia kuin Tulliusta,
Virgiliusta ja Horatiusta.

§ 185. Kun tietoa hyveestä on teroitettu hänelle jo aivan alusta
alkaen kaikissa tilaisuuksissa, jotka ovat olleet hänen käsityskykynsä
mukaisia, ja turvauduttu siinä enemmän käytännölliseen elämään
kuin sääntöihin, ja kun hänet on totutettu pitämään hyvän maineen
tavoittelua parempana kuin mielitekojensa tyydyttämistä, en tiedä,
onko hänen lainkaan tarvis lukea muita esityksiä siveysopista kuin
mitä hän löytää Raamatusta, tai pitääkö hänen käteensä antaa mitään
siveysopillista järjestelmää, ennenkuin hän kykenee lukemaan Tulliuksen
_Offices_-teosta,[156] ei samaan tapaan kuin koulupoika opettelisi
latinaa, vaan etsiäkseen sieltä elämänsä ohjaukseksi tietoa hyveen
perusteista ja käskyistä.

§ 186. Kun hän on täydellisesti sulattanut Tulliuksen _Offices_-teoksen
ja lukenut lisäksi Puffendorfin _De Officio Hominis et Civis_, lienee
sopiva aika johtaa hänet tutkimaan Grotiuksen _De Jure Belli et
Pacis_, tai, mikä on ehkä parempi näistä kahdesta, Puffendorfin _De
Jure Naturali et Gentium_,[157] jonka avulla hän saa tietoa ihmisten
luonnollisista oikeuksista, yhteiskunnan synnystä ja perustuksista ja
siitä johtuvista velvollisuuksista. Tämä kansalaisoikeuden ja historian
yleinen osa on tiedonala, johon ei säätyläisen tulisi vain sivumennen
tutustua, vaan jota hänen pitäisi lakkaamatta harrastaa ja jota hän ei
saisi milloinkaan hyljätä. Siveän ja hyväntapaisen nuorukaisen, joka on
oivallisesti perehtynyt kansalaisoikeuden yleiseen osaan (mihin eivät
suinkaan kuulu yksityiset riita-asiat eivätkä niiden koukut ja mutkat,
vaan missä käsitellään järjen vaatimuksiin nojaten sivistyneiden
kansojen suhteita ja asioita yleensä), joka sen lisäksi ymmärtää
hyvin latinaa ja osaa kirjoittaa kaunista käsialaa, voi lähettää ulos
maailmaan siinä varmassa vakaumuksessa, että hän on kaikkialta saava
tointa ja arvonantoa.

§ 187. Olisikin outoa otaksua, ett'ei englantilainen sivistynyt
mies tietäisi mitään maansa laeista. Tämä onkin hänelle, missä
asemassa hän sitten lieneekin, niin tärkeätä, ett'en minä tiedä
rauhantuomarista valtioministeriin saakka ainoatakaan paikkaa, jonka
hän voisi täyttää ilman sitä. Minä en nyt puhu lain vääntelystä ja
turhanaikaisesta kiistelemisestä ja viekastelusta: sivistyneen miehen,
jonka velvollisuutena on etsiä oikean ja väärän todellisia mittoja eikä
suinkaan temppuja, joiden avulla hän voisi päästä tekemästä edellistä
ja pelastaa nahkansa tehdessään jälkimmäistä, tulisi olla yhtä kaukana
sellaisesta lainopista, kuin hänen asianaan on uutterasti harrastaa
kaikkea sellaista, missä hän voi olla isänmaalleen hyödyksi. Ja tässä
tarkoituksessa on minun uskoakseni säätyläisen parasta tutkia lakiamme,
josta hän ei aijo tehdä varsinaista kutsumustaan, hankkimalla itselleen
yleissilmäyksen englantilaiseen valtio- ja hallitusmuotoomme vanhoista
yleisen oikeuden kirjoista ja muutamien uudempain tutkijain teoksista,
jotka ovat niiden mukaan esittäneet tätä hallitusmuotoa. Ja kun hän
on saanut siitä oikean käsityksen, lukekoon hän sitten historiaamme
ja liittäköön siihen kunkin kuninkaan aikana julkaistut lait. Siten
pääseehän paremmin ymmärtämään asetustemme hengen, samalla kun hän
näkee sen todellisen pohjan, jolle ne aikoinaan rakennettiin, ja osaa
ratkaista, mitä arvoa niille on annettava.

§ 188. Kun puheoppi ja ajatusoppi ovat tietämisen haaroja, jotka
yleisessä kasvatusjärjestelmässä tavallisesti seuraavat heti kieliopin
jälkeen, kummasteltaneen ehkä, että minä olen niistä niin vähän
puhunut. Syynä siihen on se pieni hyöty, mitä nuori väki niistä
saa, sillä minä olen harvoin tai en koskaan huomannut kenenkään
saavuttavan järkevän ajattelun ja kauniin puhumisen taitoa tutkimalla
sääntöjä, joiden väitetään sitä opettavan, ja sentähden toivoisinkin
säätyläisnuorukaisen hankkivan niihin yleiskatsauksen kaikkein
lyhyimmistä esityksistä, mitä on suinkin löydettävissä, pysähtymättä
pitemmäksi ajaksi miettimään ja tutkimaan näitä muodollisuuksia.
Oikea ajattelu perustuu johonkin muuhun kuin käsiteluokkiin ja
mainesarjoihin[158], eikä se ole itsessään suinkaan mitään puhumista
_in modo et figura_. Mutta minun nykyiseen tehtävääni ei kuulu tämän
seikan laveampi pohtiminen. Palataksemme siis käsillä olevaan asiaan on
teidän parasta antaa poikanne lukea Chillingworthia,[159] jos tahdotte
opettaa häntä ajattelemaan oikein; ja jos taas tahdotte opettaa häntä
puhumaan hyvin, niin tutustuttakaa häntä tarkoin Tulliukseen, jotta hän
saisi oikean käsityksen kaunopuheliaisuudesta; ja kehittääksenne hänen
esitystapaansa kielemme puhtauden suhteen pankaa hänet lukemaan hyvin
kirjoitettuja englantilaisia kirjoja.

§ 189. Jos oikean ajattelun tarkoituksena ja päämääränä on muodostaa
oikea käsitys ja oikea arvostelu kaikesta olevaisesta, osata eroittaa
toisistaan totuus ja valhe, oikea ja väärä, ja toimia sen mukaan, niin
älkää millään ehdolla kasvattako poikaanne väittelytaidon temppuihin ja
turhiin muodollisuuksiin, älkääkä antako hänen harjoittaa niitä itse
tai ihailla niiden kehittymistä muissa, ellette tahdo hänestä kyvykkään
miehen sijasta koituvan mitätöntä saivartelijaa, itsepäistä kiistelijää
ja muiden vastustamisesta ylpeilevää houkkoa, tai, mikä on pahempi,
ihmistä, joka panee kaikki kysymyksenalaiseksi ja jonka mielestä ei
väiteltäessä ole suinkaan totuutta tavoiteltava, vaan voittoa. Ei voi
olla mitään niin epärehellistä, niin alentavaa sivistyneelle ihmiselle
tai kenelle tahansa, joka pyytää käydä järjellisestä olennosta,
kuin kiihko olla taipumatta selviin järkisyihin ja eittämättömien
todisteiden vakuutukseen. Onko mitään, joka räikeämmin sotisi kaikkea
kohteliasta seuratapaa ja kaiken mielipiteiden vaihdon tarkoitusta
vastaan, kuin jokaisen vastauksen hylkääminen, vaikka se olisi
kuinka pätevä ja tyydyttävä, ja väittelyn jatkaminen niin kauvan
kuin kaksimieliset sanat suinkin voivat tarjota jonkun _terminus
mediuksen_[160] asian vääntämiseksi yhdelle taholle tai jonkun
eroitusperusteen sen kampeamiseksi toiselle haaralle, huolimatta
vähääkään siitä, kuuluuko se asiaan vaiko ei, onko siinä järkeä vaiko
ei, sopiiko se puhujan aikaisempiin sanoihin vaiko ei. Sillä siinähän
juuri onkin, lyhyesti sanoen, kaavamaisten väittelyjen menettelytapa
ja korkein taito, ett'ei vastaväittäjä milloinkaan hyväksy mitään
vastausta, eikä puolustaja milloinkaan myönnä mitään todistusta
oikeaksi. Sitä ei sovi kumpaisenkaan tehdä, käyköön sitten totuuden
tai tieteen miten tahansa, ellei hän tahdo saada kurjan höyhennetyn
raukan nimeä ja musertua sellaisen häpeän alle, ett'ei hän kyennytkään
puolustamaan sitä, mitä oli kerran väittänyt, mikä juuri on tuon kaiken
kiistelyn suuri päämäärä ja kunnia. Totuutta on etsittävä ja tuettava
kaiken olevaisen kypsyneellä ja oikealla tarkastelulla, eikä suinkaan
kaikenlaisilla keinotekoisilla kaavoilla ja todistelutempuilla,
sillä ne eivät johda ihmisiä niin paljon totuuden löytämiseen kuin
kavalaan ja vilpilliseen hämäräin sanojen käyttämiseen, mikä taas on
hedelmättömin ja vastenmielisin keskustelutapa, kaikkein vähimmin
sopiva säätyläiselle tai henkilölle, joka rakastaa totuutta ennen
kaikkea tässä maailmassa.

Säätyläisellä voi tuskin olla suurempaa puutetta kuin se, ett'ei hän
osaa hyvin ilmaista ajatuksiaan joko kirjoituksessa tai puheessa.
Mutta sittenkin luulen minä voivani kysyä lukijaltani, eikö hän tunne
hyvin useita miehiä, jotka elävät perintötiluksillaan ja joiden tulisi
siis aatelismiehen nimen ohella omistaa myöskin siihen liittyvät
ominaisuudet, mutta jotka eivät edes osaa kertoa pienintäkään juttua
niinkuin pitäisi ja jotka vielä vähemmin kykenevät puhumaan selvästi
ja vakuuttavasti jostakin asiasta? Tätä en minä kuitenkaan lue niin
paljon heidän omaksi viakseen, kuin heidän kasvatuksensa viaksi, sillä
minun täytyy puolueettomasti tuomiten tehdä maalaisilleni se oikeus,
että missä he vain osoittavat harrastusta, en huomaa kenenkään heidän
naapureistaan heitä voittavan. Heille on opetettu puhetaitoa, mutta
heille ei ole vielä koskaan opetettu, miten heidän olisi suullisesti
tai kirjallisesti ilmaistava kauniisti ajatuksensa sillä kielellä,
jota heidän on pakko joka päivä käyttää, ikäänkuin muodostaisivat
niiden mestarien puheita koristaneiden lausekuvioiden nimet, jotka
ymmärsivät puhumisen taitoa, kaunopuheliaisuuden koko salaisuuden ja
kyvyn. Tämäkin, kuten kaikki muutkin käytännöstä riippuvat seikat, on
opittava, ei suinkaan muutamien harvojen tai lukuisien sääntöjen, vaan
uutteruuden ja hyvien sääntöjen tai paremmin sanoen hyvien esikuvien
mukaan tapahtuvan harjoituksen avulla, kunnes tottumus on vakiintunut
ja tehtävän kunnollinen suorittaminen käynyt helpoksi.

Tämän mukaisesti olisi ehkä paikallaan panna lapset heti, kun he siihen
kykenevät, kertomaan usein jostakin asiasta, minkä he tuntevat, ja
korjata ensin huomattavin virhe, jonka he juttuaan sommitellessaan
tekevät. Kun tämä virhe on saatu poistetuksi, on heille näytettävä
seuraava ja jatkettava tätä menettelyä siksi, kunnes ne kaikki,
ainakin suurimmat, ovat yksi toisensa jälkeen parannetut. Kun he ovat
näin oppineet esittämään kertomuksia moitteettomasti, silloin on aika
panna heidät myös niitä kirjoittamaan. Aisopoon tarut, ainoa kirja,
tai melkein ainoa, mikä minun nähdäkseni sopii lapsille, tarjonnee
heille aineksia tällaisiin englanninkielisiin kirjoitusharjoituksiin,
samoin kuin lukemiseen ja kääntämiseen, jotta he pääsisivät lisäksi
selville latinan alkeista. Kun he eivät enää tee kieliopillisia
virheitä ja kun he osaavat liittää yhtenäiseksi ja yhtäjaksoiseksi
esitykseksi kertomuksen eri osat ilman noita niin tavallisia äkillisiä,
kömpelöitä ja yhä toistuvia siirtymäkohtia, voidaan, jos heitä
halutaan kehittää edelleen tässä suhteessa (ja sehän on ensimmäinen
askel hyvää puhetaitoa kohti eikä kysy lainkaan keksimiskykyä),
turvautua Tulliukseen ja panemalla käytäntöön ne säännöt, jotka
tämä kaunopuheliaisuuden mestari antaa ensimmäisessä kirjassaan _De
Inventione_, pykälässä 20[161], opettaa heitä huomaamaan, mihin
moitteettoman kertomistavan taito ja viehätys perustuvat aina sen eri
aiheiden ja tarkoitusten mukaan. Jokaista sääntöä varten on etsittävä
valaisevia esimerkkejä ja siten näytettävä heille, miten muut ovat
niitä käytäntöön sovittaneet. Vanhat klassilliset kirjailijat tarjoavat
yllin kyllin tällaisia esimerkkejä, joita ei heidän olisi ainoastaan
käännettävä, vaan olisi ne asetettava heille esikuviksi heidän
jokapäiväistä jäljittelyään varten.

Kun he osaavat kirjoittaa englantia riittävän yhtenäisesti, puhtaasti
ja säännöllisesti ja kun he ovat saavuttaneet joltisenkin varmuuden
välttävässä kertomistaidossa, voidaan heitä ohjata edelleen sepittämään
kirjeitä; tässä suhteessa ei heiltä olisi kuitenkaan vaadittava mitään
sukkelia tai ylenmäärin kohteliaita käänteitä, vaan on heitä opetettava
ilmaisemaan omia yksinkertaisia, luonnollisia ajatuksiaan ilman
hajanaisuutta, sekavuutta tai karkeutta. Ja kun he ovat tässä suhteessa
päässeet kyllin pitkälle, voidaan heitä heidän mielikuvituksensa
herättämiseksi tutustuttaa Voitureen,[162] jotta he näkisivät, miten
he voivat huvittaa etäisiä ystäviään kohteliailla, leikillisillä,
pilailevilla ja vaihtelevilla kirjeillä, samoin kuin heille voidaan
esittää Tulliuksen _Kirjeitä_ parhaina asioimis- tai yksityiskirjeiden
malleina. Kirjeitten kirjoittamisella on niin merkittävä sija
kaikissa inhimillisen elämän tiloissa, ett'ei kukaan säätyläinen
pääse näyttämästä kykyänsä sentapaisessa kirjailussa. Joka päivä
sattuvat seikat pakottavat hänet tällä tavoin kynäänsä käyttämään, ja
niiden seurauksien lisäksi, joita hänen asioihinsa nähden sen hyvästä
tai huonosta hoitelemisesta useinkin johtuu, asettaa se hänet aina
alttiiksi ankarammalle, hänen sivistykseensä, älyynsä ja kykyihinsä
kohdistuvalle arvostelulle kuin suullinen esitys, jonka hetkelliset
virheet välttävät helpommin huomion ja moitteen, koska ne enimmäkseen
haihtuvat äänen mukana, joka ne toi ilmoille, ja koska niitä ei voida
siis niin tyystin tarkastella.

Jos kasvatustapoja olisi ohjattu oikeaan suuntaan, ei olisi pälkähtänyt
kenenkään päähän, että tätä niin tärkeätä puolta olisi voitu lyödä
laimin, sillä välin kun kerrassaan hyödytöntä latinaisten esitelmien ja
runojen kyhäilemistä tyrkytettiin niin innokkaasti kaikkialla lasten
keksimiskyvyn kiusaamiseksi yli sen voimien ja heidän mielihyvin
tapahtuvain kieliopintojensa edistymisen pysäyttämiseksi luonnottomilla
vaikeuksilla. Mutta yleinen tapa on niin määrännyt, ja kuka uskaltaa
olla tottelematta? Ja eikö olisikin sangen järjetöntä vaatia oppinutta
maalaiskoulumestaria, jolla on kaikki Farnabyn _Puhetaidon_[163]
sanakuviot ja lausekaavat sormiensa nenässä, opettamaan kasvattiaan
ilmaisemaan ajatuksensa kauniilla englanninkielellä, koska sille
näyttää kuuluvan niin pieni sija hänen tehtävissään ja ajatuksissaan,
että pojan äiti, jota hän epäilemättä halveksii sivistymättömänä, kun
ei tämä ole lukenut ainoatakaan ajatusopin eikä puheopin järjestelmää,
kykenee hänet siinä suhteessa voittamaan?

Ken kirjoittaa ja puhuu virheettömästi, hän tekee miellyttävän
vaikutuksen ja hän saavuttaa aina suosiollista huomiota kaikella,
mitä hän sanoneekin; ja kun kerran englantilaisen säätyläisen on
joka käänteessä pakko käyttää englanninkieltä, niin olisi hänen
myös juuri sitä kieltä etupäässä viljeltävä ja juuri siinä kielessä
huolellisimmin sanontaansa siloiteltava ja kehitettävä. Jos ken
puhuu tai kirjoittaa paremmin latinaa kuin englantia, voivat ihmiset
kyllä hänestä puhua, mutta epäilemättä on hän ennen pitkää huomaava
edullisemmaksi ilmaista ajatuksensa hyvin omalla kielellään, jota hän
käyttää joka hetki, kuin saada osakseen muiden turhaa kehuntaa hyvin
merkityksettömästä taidosta. Tätä seikkaa huomaan minä yleisesti
lyötävän laimin ja hyvin vähän huolta pidettävän nuorten miesten
kehittämisestä heidän omassa kielessään, niin että he ymmärtäisivät
sen perin pohjin ja hallitsisivat sitä täydellisesti. Jos joku meistä
osoittaa tavallista suurempaa taitoa tai puhtautta äidinkielensä
käyttämisessä, johtuu se enemmän sattumasta tai hänen erikoisista
taipumuksistaan tai jostakin muusta seikasta kuin hänen kasvatuksestaan
tai hänen opettajansa huolenpidosta. Kreikalla ja latinalla ruokitun
miehen arvolle ei sovi katsoa, millaista englantia hänen kasvattinsa
puhuu tai kirjoittaa, vaikk'ei hänellä itselläänkään ole ehkä noista
edellisistä kovin laajoja tietoja. Ne ovat oppineita kieliä, joita
oppineiden miesten sopii yksinomaan harrastaa ja opettaa: englanti on
sivistymättömän rahvaan kieli. Ja kuitenkin näemme, ett'ei eräiden
naapuriemme valtioviisaus ole katsonut julkiselle huolenpidolle
arvottomaksi edistää ja palkita maan kielen kehittämistä[164]. Kielen
siloittelemista ja rikastuttamista ei siellä pidetä suinkaan minään
vähäpätöisenä seikkana; sitä varten on perustettu seuroja ja apurahoja,
ja maan asukkaiden keskuudessa on syntynyt suuri kilpailuja maineen
tavoittelu virheettömästä kirjoittamisesta. Ja me näemmekin, mihin he
ovat sillä tavalla päässeet ja kuinka lavealle he ovat levittäneet
kielensä, joka oli ehkä kehnoin kieli koko tässä maanosassa, jos
katsomme, millaisessa tilassa se oli muutamia harvoja hallituskausia
sitten, olkoon se nykyään millainen tahansa. Roomalaisten suuret
miehet harjoittivat joka päivä omaa kieltänsä, ja me tapaamme vieläkin
historiallisissa kertomuksissa niiden puhujain nimet, jotka opettivat
eräille heidän keisareilleen latinaa, vaikka se olikin heidän
äidinkielensä[165].

Tiettävästi olivat kreikkalaiset vielä tarkempia kielensä suhteen.
Kaikki muut kielet olivat heidän mielestään raakalaiskieliä, paitsi
heidän omansa, eikä mitään vieraita kieliä näytä harrastetun eikä
arvostetun tämän oppineen ja älykkään kansan keskuudessa, vaikka onkin
epäilemätöntä, että he lainasivat oppinsa ja filosofiansa muualta.

Minä en puhu tässä suinkaan kreikkaa ja latinaa vastaan; minunkin
nähdäkseni on niitä opiskeltava, ja latinaa tulisi jokaisen säätyläisen
ainakin ymmärtää hyvin. Mutta mitä vieraita kieliä nuori mies
harrastaneekin (ja mitä useampia hän tuntee, sitä parempi), niin kieli,
jota hänen tulisi perinpohjin tutkia ja jolla hänen tulisi vaivaa
karttamatta pyrkiä ilmaisemaan ajatuksensa sujuvasti, selvästi ja
sirosti, on hänen äidinkielensä; ja siinä tarkoituksessa tulisi hänen
joka päivä sitä harjoitella.

§ 190. Minun ymmärtääkseni ei luonnonfilosofiaa järkeen perustuvana
tieteenä ole vielä olemassa, ja saattanenpa luulla olevan syytä sanoa,
ett'emme me koskaan kykenekään tekemään siitä tiedettä[166]. Luonnon
ilmiöt on keksinyt niin suuri viisaus, ja ne toimivat tavalla, joka
on niin paljon meidän havaitsemismahdollisuuksiemme ja käsityskykymme
yläpuolella, että me voimme tuskin milloinkaan sulkea niitä tieteen
puitteisiin. Kun luonnonfilosofia on tieto olioiden perussyistä,
ominaisuuksista ja toiminnasta, sellaisina kuin ne itsessään ovat,
jakaantuu se minun nähdäkseni kahteen osaan, joista toinen käsittää
henget erikoisolemuksineen ja ominaisuuksineen, ja toinen kappaleet.
Edellinen osa jätetään tavallisesti metafysiikan[167] haltuun, mutta
millä nimellä henkien tutkimista mainittaneenkin, minun luullakseni
pitäisi sen käydä aineen ja kappalten tutkimisen edellä, ei suinkaan
tieteenä, joka voidaan kaavaella erikoiseksi järjestelmäksi ja jota
voidaan käsitellä tietämisen yleisten periaatteiden mukaisesti,
vaan mielemme avartumuksena kohti oikeampaa ja täydellisempää
käsitystä siitä henkimaailmasta, johon meitä johtavat sekä järki että
jumalallinen ilmoitus. Ja kun selvimmät ja laajimmat tiedot, mitä
meillä on muista hengistä kuin Jumalasta ja omasta sielustamme, on
annettu meille taivaasta jumalallisella ilmoituksella, pitäisi minun
mielestäni myöskin se opetus, jota ainakin nuorisolle niistä jaetaan,
otettaman juuri tästä ilmoituksesta. Tässä tarkoituksessa, päättelen
minä, olisi erinomaisen hyvä, jos nuorison luettavaksi laadittaisiin
oivallinen raamatunhistoria; ja kun siihen kirjoitettaisiin
kaikki asiat, mitkä sopivat siihen kirjoitettaviksi, oikeaan
aikajärjestykseen, ja kun siitä jätettäisiin pois erinäisiä seikkoja,
jotka kuuluvat ainoastaan kypsyneemmälle ijälle, vältettäisiin
siten tuo hämminki, joka tavallisesti syntyy, jos sanaa luetaan
valikoimatta, sellaisena kuin se nykyään esiintyy Raamatuissamme. Ja
siten saavutettaisiin myöskin se etu, että sen säännöllinen lukeminen
juurruttaisi lasten mieleen jonkunlaisen käsityksen hengistä ja uskon
niihin, koska niillä on niin paljon tekemistä kaikissa tämän historian
tapauksissa, mikä taas on hyvää valmistusta kappaleiden tutkimiseen.
Sillä ilman tietoa hengistä ja ilman niiden olemassaolon myöntämistä on
filosofiamme jäävä puutteelliseksi ja ontuvaksi eräältä pääasialliselta
osaltaan, koska se sulkee tutkistelustaan täydellisimmän ja
voimallisimman osan luomakuntaa[168].

§ 191. Minä luulisin myöskin olevan hyödyksi, että tästä
raamatunhistoriasta laadittaisiin lyhyt ja selvä yhteenveto, joka
sisältäisi tärkeimmät ja oleellisimmat kohdat siitä ja johon lapset
saisivat perehtyä heti, kun he ovat oppineet lukemaan. Vaikka tämä
antaisikin heille jo varhain jonkunlaisen aavistuksen hengistä, niin
ei se ole kuitenkaan ristiriidassa sen kanssa, mitä olen ylempänä[169]
sanonut, ett'en minä nimittäin soisi lapsia heidän nuorina ollessaan
peloiteltavan hengistä puhumalla; sillä minä tarkoitin sitä seikkaa,
ett'ei minun nähdäkseni ole lainkaan hyvä, että heidän herkkiin
mieliinsä painuisi jo varhain vaikutelmia kummituksista, aaveista ja
henki-ilmestyksistä, joilla heidän hoitajattarensa ja muu ympäristönsä
niin kernaasti heitä peloittelevat, saadakseen heidät tottelemaan
käskyjänsä, koska siitä koituu heille useinkin suurta haittaa
kautta koko heidän elämänsä, se kun panee heidän mielensä alttiiksi
arkuudelle, tuskallisille aavisteluille, heikkoudelle ja taikauskolle,
ja koska tapahtuu niinikään usein, että he ulos maailmaan ja ihmisten
seuraan tultuaan alkavat kyllästyä siihen ja hävetä sitä ja että he
luulonsa mukaan täydellisen parannuksen tehdäkseen ja kerrassaan
vapautuakseen taakasta, joka on heitä niin raskaasti painanut,
heittävät menemään kaikki ajatukset hengistä ylipäänsä ja niin
suistuvat toiseen, mutta pahempaan äärimmäisyyteen.

§ 192. Syyn, miksi minä toivoisin kaiken tämän käyvän kappaleiden
tutkimisen edellä ja miksi minun nähdäkseni Raamatun opit olisivat
ensin hyvin mieliin juurrutettavat, ennenkuin nuoria miehiä ohjataan
luonnonfilosofian alalle, on se, että aine, jonka yhteydessä me
kaikkine aisteinemme lakkaamatta olemme, valtaa mielen ja sysää syrjään
kaikki muut oliot, paitsi aineen, niin helposti, ett'ei sellaisille
periaatteille nojautuva ennakkoluulo useinkaan jätä enää mitään tilaa
henkien tunnustamiselle eikä myönnä sellaisia kuin aineettomia olentoja
löytyvänkään _in rerum natura_[170] vaikka onkin ilmeistä, ett'ei
ainoatakaan suurta luonnonilmiötä voida selittää pelkän aineen ja
liikkeen avulla, kuten esimerkiksi vain niin yleistä kuin painovoimaa,
mitä minä pidän mahdottomana ratkaista minkään aineen luonnollisen
vaikutuksen tai jonkun muun liikkeen lain avulla, vaan missä täytyy
otaksua jonkun korkeamman olennon varman tahdon esiintyvän. Ja koska
nyt ei voida vedenpaisumustakaan tyydyttävästi selittää muutoin
kuin otaksumalla jotakin luonnon säännöllisestä kulusta poikkeavaa
tapahtuneen, esitän minä harkittavaksi, eikö myönnytys, että Jumala
muutti maan painokeskuksen joksikin ajaksi (mikä on yhtä helppoa
ymmärtää kuin painovoima itsekin ja minkä on voinut hyvinkin aiheuttaa
joku pieni meille tuntemattomien syiden vaihtuminen), ratkaise paljoa
helpommin Noakin tulvan arvoitusta kuin mikään otaksuma, mitä on
tähän asti keksitty sen selittämiseksi. Minä kuulen tähän tehtävän
sen painavan huomautuksen, että siten olisi syntynyt vain osittainen
vedenpaisumus. Mutta jos painokeskuksen muuttamiseen kerran myönnytään,
ei ole enää lainkaan vaikeata käsittää, että jumalallinen voima
saattoi myös varsin hyvin muuttaa painokeskuksen sopivan matkan
päähän maan keskipisteestä ja panna sen kiertämään maata määrätyn
ajan, minkä vuoksi vedenpaisumus tuli yleiseksi ja mikä myös minun
nähdäkseni vastaa kaikkia vedenpaisumuksen ilmiöitä, sellaisina kuin
Mooses ne on esittänyt, paljoa pakottomammin, kuin ne monet kömpelöt
otaksumat, joihin on turvauduttu sen selittämiseksi. Mutta tässä ei
ole paikka tällaisten todistelujen pohtimiseen, ja minä olenkin niihin
tässä kajonnut vain sivumennen, osoittaakseni, kuinka välttämätöntä
on käyttää muitakin apuneuvoja kuin pelkkää ainetta ja sen liikettä
luonnon selittämisessä, mihin tiedot hengistä ja niiden voimasta
sellaisina, kuin niitä tarjoaa Raamattu, jossa niin paljon on laskettu
niiden vaikutuksesta johtuvaksi, saattavat olla sopivana valmistuksena,
jättämällä otollisempaan aikaan tämän otaksuman perinpohjaisemman
esityksen ja sen sovittamisen koko vedenpaisumuksen kulkuun ja kaikkiin
vaikeuksiin, jotka voivat ilmetä Raamatun kuvaileman maailmantulvan
historiassa.

§ 193. Mutta palatkaamme luonnonfilosofian tutkimiseen. Vaikka maailma
onkin täynnä sen järjestelmiä, en kuitenkaan voi sanoa tuntevani
ainoatakaan, jota voitaisiin opettaa nuorelle miehelle tieteenä,
missä hän voisi uskoa saavuttavansa totuuden ja varmuuden, ja sitähän
kuitenkin kaikki tieteet lupaavat. Minä en kuitenkaan tee tästä sitä
johtopäätöstä, ett'ei niitä olisi ainoatakaan luettava. Tänä oppineena
aikana on säätyläisen tarpeellista luoda pikainen katsaus muutamiin
niistä, jotta hän voisi keskustella niistä seurassa; mutta onko nyt
sitten annettava hänen käteensä Des Cartesn[171] järjestelmä nykyhetken
muodikkaimpana, tai pidetäänkö paraana hankkia hänelle vain lyhyt
yleissilmäys siitä ja erinäisistä muista, minun mielestäni ainakin on
niitä luonnonfilosofian järjestelmiä, jotka ovat voittaneet mainetta
tässä maanosassa, luettava, pikemminkin jotta oppisi tuntemaan eri
koulujen otaksumat ja ymmärtämään niiden oppisanat ja esitystavan,
kuin jotta saavuttaisi niiden avulla laajan, tieteellisen, tyydyttävän
käsityksen luonnon ilmiöistä. Sen verran vain sanottakoon, että
uudenaikaiset hiukkasopin kannattajat[172] puhuvat useimmista seikoista
tajuttavammin kuin peripateetikot, joiden hallussa koulut olivat juuri
ennen heitä. Ken haluaa katsahtaa taaksepäin ja tutustua muinaisajan
kansojen erilaisiin mielipiteisiin, hän voi ottaa käteensä tri
Cudworthin _Henkisen maailmanjärjestelmän_[173], missä tämä erinomaisen
oppinut kirjailija on sellaisella tarkkuudella ja terävänäköisyydellä
koonnut ja selittänyt kreikkalaisten filosofien mielipiteitä, että
hänen teoksestaan voi paremmin kuin mistään muusta, mitä minä tunnen,
päästä selville niistä periaatteista, joiden nojaan he rakensivat
ja niistä tärkeimmistä otaksumista, jotka heitä eroittivat. Mutta
minä en tahtoisi peloittaa ketään tutkimasta luontoa sillä syyllä,
ett'ei sitä tietoa, mitä meillä siitä jo on tai mitä me mahdollisesti
voimme siitä saada, voida muodostaa varsinaiseksi tieteeksi. Siinä
esiintyy hyvin monta seikkaa, joiden tunteminen on hyvä, jopa
välttämätönkin säätyläiselle, ja sangen monta muuta seikkaa, jotka
runsaasti palkitsevat uteliaan tutkijan vaivat ilolla ja hyödyllä.
Mutta nämä seikat ovat uskoakseni pikemminkin löydettävissä sellaisten
kirjailijain teoksista, jotka ovat harrastaneet järkevien kokeiden
ja havaintojen tekemistä, kuin sellaisten, jotka ovat rakennelleet
pelkkiä älyperäisiä järjestelmiä[174]. Sellaiset kirjoitukset, kuten
monet hra Boylen[175] ja muiden teokset, jotka ovat kirjoittaneet
maanviljelyksestä, metsänhoidosta, puutarhanhoidosta ja muusta
sentapaisesta, sopinevatkin sentähden säätyläiselle, kun hän on
ensin pikimmältään tutustunut muutamiin niistä luonnonfilosofian
järjestelmistä, jotka ovat saavuttaneet mainetta.

§ 194. Vaikka ne fysiikan järjestelmät, mitkä minä olen tavannut,
ovatkin hyvin vähän omiansa kehoittamaan etsimään varmuutta ja
tietoa tutkielmista, jotka pyytävät antaa meille luonnonfilosofisen
kokonaisesityksen lähtien kappaleiden alkuperusteista yleensä, niin on
kuitenkin verraton hra Newton näyttänyt, kuinka pitkälle erinäisiin
luonnon osiin tosiasiain oikeuttamain periaatteiden mukaisesti
sovitettu matematiikka voi viedä meidät muutamien käsittämättömän
maailmankaikkeuden erikoisalueiden, jos saan niitä siten nimittää,
tuntemisessa. Ja jos muut osaisivat antaa meille niin oivallisen ja
selvän esityksen luonnon muista osista, kuin hän on antanut tästä
meidän kiertotähtikunnastamme ja siinä havaittavista tärkeimmistä
ilmiöistä ihastuttavassa kirjassaan _Philosophiae Naturalis Principia
Mathematica_,[176] niin voisimme me ajan ollen toivoa saavamme
oikeampaa ja varmempaa tietoa tämän hämmästyttävän koneiston
erikoisista osista, kuin mitä olemme tähän asti voineet odottaa. Ja
vaikka hyvin harvat ovatkin kylliksi perehtyneitä matematiikkaan
ymmärtääkseen hänen todistelujaan, niin ansaitsee hänen kirjansa
kuitenkin lukemisen, koska kaikkein tarkimmat matemaatikot, jotka
ovat niitä tutkineet, myöntävät niiden arvon, ja koska se tarjoaa
varsin paljon valaistusta ja nautintoa niille, jotka haluavat käsittää
tämän meidän aurinkokuntamme suunnattomien ainejoukkojen liikkeitä,
ominaisuuksia ja vaikutuksia ja jotka huolellisesti punnitsevat vain
hänen päätelmiään, mitkä ovat kaikki luotettavia, täydellisesti
todistettuja väitteitä.

§ 195. Tässä on lyhyesti esitettynä kaikki se, mitä minä olen ajatellut
säätyläisnuorukaisen opinnoista; siinä suhteessa kummasteltaneen ehkä,
että minä olen kokonaan syrjäyttänyt kreikankielen, koska kerran
kreikkalaisten keskuudesta on etsittävä niin sanoaksemme kaiken
sen opin lähde ja perustus, minkä me omistamme tässä maanosassa.
Minä myönnän sen ja lisäänpä vielä, ett'ei kukaan voi käydä
oppineesta miehestä, joka ei tunne kreikankieltä. Mutta minähän en
suunnittelekaan tässä ammattioppineen kasvatusta, vaan säätyläisen,
jolle kaikki tunnustavat maailman nykyisen menon vallitessa latinan
ja ranskan tarpeellisiksi. Kun hän varttuu kerran mieheksi, voi
hän silloin helposti opetella kreikkaa omin päin, jos hän haluaa
ulottaa tutkimuksensa avarammalle ja luoda katsauksen kreikkalaiseen
tieteeseen; mutta ellei hänellä ole siihen taipumusta, on hänen
kasvattajan johdolla tapahtuva opiskelunsa siinä suhteessa turhaa
touhua, koska hän hukkaa paljon aikaansa ja vaivaansa sellaiseen,
minkä hän lyö laimin ja heittää sikseen heti, kun on päässyt omaan
vapauteensa. Sillä kuinka moni sadasta, vieläpä itsensä oppineiden
joukossa, säilyttää muistissaan kreikan, minkä sai mukaansa koulusta,
tai kehittää taitonsa siinä niin pitkälle, että voi vapaasti lukea ja
täydellisesti ymmärtää kreikkalaisia kirjailijoita?

Päättääksemme tämän säätyläisnuorukaisen opinnoita käsittelevän osan
tulee hänen kasvattajansa muistaa, ett'ei hänen toimenaan ole niin
paljon opettaa hänelle kaikkea, mikä on tiedettävissä, kuin herättää
hänessä rakkautta ja kunnioitusta tietoa kohtaan ja neuvoa hänelle
oikea tie tietojen hankkimiseen ja kartuttamiseen omin päin, silloin
kun hänen mielensä niihin vetää.

Kielten opettelemisesta tarjoan minä tässä lukijalle erään
terävänäköisen kirjailijan ajatukset niin tarkoin kuin suinkin
mahdollista hänen omalla ilmaisutavallaan lausuttuina[177]. Hän sanoo:
"Lapsia voidaan tuskin rasittaa liian monien kielten opettelemisella.
Ne ovat hyödyllisiä kaikissa asemissa eläville ihmisille ja ne
avaavat heille samalla tavalla pääsyn joko syvälliseen tai helppoon
ja huvittavaan oppiin. Jos tämä vaivalloinen opiskelu lykätään
hiukan myöhempään ikään, niin ei nuorilla miehillä ole enää joko
päättäväisyyttä kylliksi ryhtyäkseen harrastamaan sitä omasta vapaasta
tahdostaan tai kylliksi tarmoa jatkaakseen sitä. Ja jos jollakulla on
tämä väsymättömyyden lahja, on siitä se haitta, että hän siten kuluttaa
saman ajan kieliin, joka oli tarkoitettu muihin puuhiin, ja että hän
rajoittaa sanojen tutkimiseen sellaisen osan elämäänsä, joka on jo sen
yläpuolella ja joka vaatii asioita; ainakin hukataan siten elämän paras
ja kaunein aika. Tämä kielten laaja perustus voidaan menestyksellisesti
laskea vain silloin, kun kaikki tekee herkän ja syvän vaikutuksen
mieleen, kun muisti on veres, kerkeä ja uskollinen, kun pää ja sydän
ovat vielä vapaat huolista, intohimoista ja suunnitelmista[178], ja kun
niillä, joista lapsi on riippuvainen, on vielä riittävästi arvovaltaa
pakottaakseen hänet pitkälliseen, jatkuvaan ahkerointiin. Minä olen
vakuutettu siitä, että todellisesti oppineiden pieni joukko ja
pintapuolisten pöyhkeilijäin suuri lauma ovat seurauksia tämän seikan
unohtamisesta."

Minä uskon jokaisen olevan samaa mieltä tämän tarkkanäköisen
herran[179] kanssa siitä, että kieliä on sopivin opetella ensimmäisinä
ikävuosina. Mutta vanhempain ja kasvattajaan on harkittava, mitä
kieliä lapsen, on paras harrastaa. Sillä myönnettävähän on, että on
hedelmätöntä ajan ja vaivan hukkaa hänen opetella kieltä, jota hän ei
todennäköisesti koko sen elämän kuluessa, mihin hänet on määrätty,
joudu kertaakaan käyttämään ja jonka hän luonteensa laadusta päättäen
on lyövä kokonaan laimin ja unohtava jälleen, niin pian kun hän
miehuuden ikää lähetessään pääsee vapaaksi opettajansa valvonnasta
ja jää omien taipumustensa huomaan, taipumusten, jotka ilmeisesti
eivät tule myöntämään hetkeäkään hänen ajastaan oppineiden kielten
viljelemiseen tai herättämään hänessä halua harrastaa mitään muuta
kieltä, kuin minkä jokapäiväinen käytäntö tai joku erikoinen tarve
tekee hänelle pakolliseksi.

Mutta niitä varten, joista on tuleva oppineita, lisään tähän, mitä
samainen kirjoittaja edelleen esittää ylempänä luetun huomautuksensa
tueksi. Sitä ansaitsee kaikkien niiden harkita, jotka haluavat kehittyä
todellisiksi oppineiksi, ja se voinee sentähden olla kasvattajille
sopivana opastuksena, jonka nämä voivat painaa hoidokkiensa mieleen ja
jättää heille heidän vastaisten opintojensa ojennusnuoraksi.

"Alkuperäisten tekstien tutkimista", sanoo hän, "ei voida koskaan
riittävästi suositella. Se on kaikenlaisen opin lyhyin, varmin ja
miellyttävin tie. Ammentakaa alkulähteestä, älkääkä ottako mitään
toisesta kädestä. Älkää laskeko suurten mestarien kirjoituksia
milloinkaan syrjään, harrastakaa niitä herkeämättä, painakaa ne
mieleenne ja esittäkää niistä otteita tilaisuuden tullen; tehkää
asiaksenne ymmärtää niitä perinpohjin niiden täydessä laajuudessa,
kaikkine niihin liittyvine sivuseikkoineen. Tutustukaa täydellisesti
alkuperäisten kirjailijain periaatteisiin, saattakaa ne sopusointuun
keskenään ja muodostakaa sitten omat johtopäätöksenne. Tässä asemassa
olivat ensimmäiset selittäjät, älkääkä tekään levätkö, ennenkuin
tekin olette päässyt siihen. Älkää tyytykö heidän lainavaloonsa,
älkääkä ottako oppaiksenne heidän näkökantojaan muulloin kuin siinä
tapauksessa, ett'ette voi muodostaa omaa mielipidettä tai että jäätte
omin neuvoillenne pimeään. Heidän selityksensä eivät kuulu teille ja
ne voivat helposti jättää teidät pulaan. Teidän omat huomionne taas
ovat teidän oman henkenne tuotteita, ne jäävät sen omaisuudeksi ja
ovat aina käsillä kaikissa keskustelun, tiedontarpeen ja väittelyn
tilaisuuksissa. Älkää päästäkö sivuksenne nautintoa, jota tunnette
nähdessänne, ett'eivät teitä lukiessanne pysäytä muut kuin kerrassaan
voittamattomat vaikeudet, joissa selittäjät ja muistutusten laatijatkin
joutuvat ymmälle eivätkä osaa sanoa mitään. Nämä laajasanaiset
selittelijät, jotka vuodattavat turhanpäiväisen, pöyhkeilevän oppinsa
tulvan itsessään yksinkertaisiin ja helppoihin kohtiin, tuhlaavat näin
ylen auliisti sanojaan ja vaivojaan sellaisissa paikoissa, missä niitä
ei lainkaan tarvita. Tulkaa täten opintonne järjestämällä perinpohjin
vakuutetuksi siitä, että vain ihmisten huolimattomuus on kiihoittanut
rikkiviisautta sullomaan kirjastot täyteen eikä niitä suinkaan
rikastuttamaan, ja hautaamaan oivalliset kirjailijat kokonaisten
huomautus- ja selityskasojen alle, ja te olette havaitseva, että
laiskuus on siinä toiminut itseään ja omaa etuaan vastaan, tekemällä
lukemisen ja tutkimisen puuhat monenkertaisiksi ja lisäämällä vaivoja,
joita se koetti välttää."

Vaikk'ei tämä näytäkään koskevan ketään muita kuin varsinaisia
oppineita, esitetään siinä kuitenkin niin tärkeitä näkökohtia heidän
kasvatuksensa ja opintojensa oikeasta järjestämisestä, ett'ei minua
toivoakseni moitita sen liittämisestä tähän, etenkin jos otetaan
huomioon, että siitä voi olla hyötyä säätyläisillekin, milloin he
sattuisivat saamaan halun mennä pintaa syvemmälle ja hankkia itselleen
perusteelliset, tyydyttävät ja hallitsevat tiedot jostakin opinhaarasta.

Järjestyksen ja väsymättömyyden sanotaan muodostavan suuren eroituksen
kahden ihmisen välille, ja minä olenkin varma siitä, ett'ei mikään niin
tasoita alottelijan tietä, auta häntä sillä niin suuresti eteenpäin
ja tee hänelle mahdolliseksi niin helppoa ja merkittävää edistymistä
jollakin tutkimuksen alalla, kuin hyvä menettelytapa. Hänen opettajansa
tulisi tehdä kaikki voitavansa saadakseen hänet sen huomaamaan,
totuttaakseen häntä järjestykseen ja opettaakseen häntä noudattamaan
tarkkaa suunnitelmaa kaikessa ajattelutoimessaan, näyttääkseen hänelle,
mitä suunnitelmalla ymmärretään ja mitä se auttaa, tutustuttaakseen
häntä eri menettelytapoihin, joko sitten sellaisiin, jotka johtavat
yleisestä erikoiseen tai taas sellaisiin, jotka käyvät erikoisesta
yleisempään, harjoittaakseen häntä molemmissa lajeissa ja tehdäkseen
hänelle selväksi, missä tapauksissa mikin menettelytapa on sopivin ja
mitä tarkoituksia se paraiten palvelee.

Historiassa tulisi aikajärjestyksen vallita, filosofisissa
tutkimuksissa luonnon järjestyksen, joka kaikessa etenemisessään käy
kulloinkin tarkasteltavasta kohdasta lähinnä siihen liittyvään kohtaan;
ja niin pitää hengenkin käydä siitä tiedosta, minkä se jo omistaa,
tietoon, joka on sitä lähinnä ja sen kanssa yhteydessä, ja niin pyrkiä
päämääräänsä niiden yksinkertaisimpien ja selväpiirteisimpien osien
avulla, joihin se voi tutkimuksensa esineen jakaa. Tässä tarkoituksessa
olisi oppilaalle suureksi eduksi, että häntä totutettaisiin vetämään
tarkat rajat, s.o. pyrkimään tarkkoihin käsitteisiin siinä, missä
henki voi löytää jotakin todellista eroavaisuutta, mutta myös yhtä
huolellisesti välttämään eroitteluja kielellisessä ilmaisussa silloin,
kun hän ei omista tarkkoja eikä selväpiirteisesti eroittautuvia
käsitteitä.

§ 196. Paitsi niitä avuja, joita voidaan hankkia opiskelun tietä ja
kirjoihin turvautumalla, on olemassa vielä muitakin säätyläiselle
tarpeellisia taitoja, joihin on perehdyttävä harjoittelemalla, joihin
on myönnettävä aikaa ja joita varten on kustannettava opettajia.

Koska tanssi opettaa siroja liikkeitä koko elämän ajaksi ja koska
se luo ennen kaikkea miehekkään ryhdin ja antaa nuorille lapsille
soveliasta varmuutta, ei sitä minun nähdäkseni voida opetella liian
varhain, sitten kun he ovat kerran saavuttaneet siihen kuuluvan
ijän ja voiman. Mutta teidän täytyy pitää huolta hyvän opettajan
valitsemisesta, opettajan, joka ymmärtää ja osaa opettaa sellaista,
mikä on miellyttävää ja siroa ja mikä luo notkeutta ja sulavuutta
kaikkiin ruumiin liikkeisiin. Opettaja, joka ei sitä opeta, on pahempi
kuin ei olisi opettajaa lainkaan, koska luonnollinen kömpelyyskin on
paljoa parempi kuin apinamaisesti teeskennellyt asennot, ja minusta
onkin paljon siedettävämpää nostaa hattuansa ja kumartaa kunnon
maalaissäätyläisen kuin nurinkurisesti käyttäytyvän tanssimestarin
tavoin. Sillä mitä tulee hypähtelemiseen ja tanssikuvioihin, pidän minä
niitä varsin vähässä tai en suorastaan missään arvossa, mikäli ne eivät
tarkoita miellyttävän käytöksen kehittämistä.

§ 197. Säveltaiteen katsotaan olevan jonkunlaisessa
sukulaisuussuhteessa tanssiin, ja hyvää taitoa erinäisten
soittokoneiden käsittelyssä pitävätkin monet mahtavassa arvossa. Mutta
nuorelta mieheltä kuluu niin paljon aikaa edes vaatimattomankin kyvyn
saavuttamiseen siinä, ja se johtaa hänet useinkin niin epäilyttävään
seuraan, että monien mielestä hänen on parasta olla sitä vailla. Ja
lahjakkaiden ja kunnollisten miesten parissa liikkuessani olenkin
minä niin harvoin kuullut ketään kehuttavan tai kunnioitettavan
soittotaidon takia, että minä luullakseni saatan antaa sille viimeisen
sijan kaikkien niiden seikkojen joukossa, jotka ovat ikinä päässeet
hyödyllisten avujen luetteloon[180]. Meidän lyhyt elämämme ei riitä
kaikkien taitojen hankkimiseen, eikä meidän henkemmekään jaksa
herkeämättä harrastaa sen tai tämän seikan oppimista. Sekä meidän
henkisen että ruumiillisen rakenteemme heikkous vaatii meitä usein
huoahtamaan, ja ken tahtoo käyttää hyvin jotakin elämänsä osaa, hänen
täytyy suoda siitä melkoinen määrä virkistymiseen. Ainakaan ei sitä
olisi kiellettävä nuorisolta, ellette liiallisella kiireellä sitä
vanhetuttaessanne halua suruksenne kaataa sitä hautaan tai ehättää sitä
toiseen lapsuuskauteen pikemmin kuin toivoisittekaan. Ja sentähden
onkin minun mielestäni vakavaan kehitykseen suotua aikaa ja vaivaa
käytettävä vain kaikkein hyödyllisimpään ja tärkeimpään, noudattamalla
lisäksi kaikkein helpoimpia ja lyhyimpiä menettelytapoja, mitä suinkin
voidaan keksiä; ja ehkäpä ei, kuten olen ylempänä sanonut, olekaan
kasvatuksen vähimpiä salaisuuksia taito tehdä ruumiin ja hengen
harjoitukset virkistykseksi toisilleen. Enkä minä epäilekään, että
ymmärtäväinen mies, joka ottaa vaivakseen tarkoin tutkia kasvattinsa
luonnetta ja taipumuksia, voi toimittaa yhtä ja toista siihen suuntaan.
Sillä ken on väsynyt joko lukemisesta tai tanssista, hän ei halua mennä
heti nukkumaan, vaan askaroitsisi mielellään jotakin muuta, joka häntä
huvittaisi ja virkistäisi. Mutta se on aina muistettava, ett'ei mitään
sellaista voida lukea virkistykseksi, jota ei tehdä ilomielin.

§ 198. Miekkailua ja ratsastusta[181] pidetään niin välttämättöminä
hyvän kasvatuksen osina, että niiden laiminlyömistä katsottaisiin
suureksi puutteeksi. Kun jälkimmäistä voidaan enimmäkseen oppia vain
suurissa kaupungeissa, on se terveellisimpiä harjoituksia, mitä niissä
mukavuuden ja ylellisyyden pesäpaikoissa on saatavissa, ja tästä syystä
onkin se varsin sopivaa puuhaa nuorelle säätyläiselle hänen siellä
oleskellessaan. Ja mikäli se opettaa miestä istumaan lujasti ja sirosti
satulassa ja hankkii hänelle taidon totuttaa ratsuaan pysähtymään ja
kääntymään nopsasti sekä totuttaa häntä pysymään tanakkana sen selässä,
on siitä säätyläiselle hyötyä sekä rauhan että sodan aikana. Mutta
onko se kylliksi tärkeä, jotta siitä tehtäisiin erikoisempi numero,
ja ansaitseeko se kuluttaa enemmän hänen aikaansa, kuin hänen olisi
suorastaan tarpeellista terveytensä takia sopivin väliajoin käyttää
sellaisiin voimakkaisiin harjoituksiin, sen jätän vanhempain ja
kasvattajain ymmärryksen ratkaistavaksi. Heidän on vain hyvä muistaa
kaikkiinkin kasvatuksen osiin nähden, että eniten aikaa ja harrastusta
on suotava sellaisille seikoille, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan
tulevat olemaan erikoisimmin tärkeitä ja monipuolisimmin hyödyllisiä
sen elämän tavallisessa menossa ja tavallisissa oloissa, johon nuori
mies on määrätty.

§ 199. Mitä miekkailuun tulee, niin on se minun nähdäkseni oivallinen
harjoitus terveydelle, mutta vaarallinen hengelle, koska luottamus
taitoonsa voi helposti viekoitella kietoutumaan riitoihin ne, jotka
luulevat osaavansa käytellä kalpaansa. Tämä pöyhkeä luulo tekee heidät
useinkin tarpeettoman herkiksi kunnianasioihin ja mitättömiin tai
kokonaan olemattomiin loukkauksiin nähden. Kuumaverisyydessään ovat
nuoret miehet kärkkäitä uskomaan opetelleensa miekkailua hukkaan,
elleivät he koskaan pääse osoittamaan taitoaan ja rohkeuttaan
kaksintaistelussa, ja he näyttävätkin olevan oikeassa. Mutta kuinka
moniin järisyttäviin murhenäytelmiin tämä oikeassaoleminen on
antanut aihetta, sen voivat niin monen äidin kyyneleet kertoa. Mies,
joka ei osaa miekkailla, on sitä huolellisemmin pysyttelevä poissa
tappelupukarien ja pelurien seurasta, eikä hän ole puoliksikaan
niin taipuvainen välittämään turhanpäiväisyyksistä tai loukkaamaan
muita tai intohimoisesti puolustamaan loukkauksiaan, kun on kerran
ne tehnyt, mistä juuri tavallisesti riidat johtuvatkin. Ja kun mies
joutuu taistelukentälle, panee keskinkertainen miekkailutaito hänet
pikemminkin alttiiksi hänen vihollisensa säilälle kuin varjelee
häntä siltä. Ja rohkea mies, joka ei osaa lainkaan miekkailla ja
joka sentähden panee kaikki yhden ainoan iskun varaan, jäämättä
väistelemään, onkin varmasti paremmassa asemassa kuin keskinkertainen
kalvankalistaja, etenkin jos hän lisäksi osaa painia. Jos sentähden
joihinkin varokeinoihin on ryhdyttävä sellaisia onnettomuuksia vastaan
ja jos isä haluaa jo ennakolta valmistaa poikaansa kaksintaistelujen
varalle, soisin minä paljoa mieluummin, että minun poikani olisi
taitava painija kuin tavallinen miekkailija; ja juuri tälle
asteellehan säätyläinen voi korkeintaan päästä, ellei hän tahdo käydä
säännöllisesti miekkailukoulussa ja harjoitella joka päivä. Mutta kun
miekkailua ja ratsastusta pidetään niin yleisesti välttämättöminä
avuina säätyläisen kasvatuksessa, käynee tuskin päinsä kokonaan kieltää
siinä asemassa olevalta mieheltä näitä ruumiillisen kunnon merkkejä.
Jätänkin sentähden isän harkittavaksi, missä määrin hänen poikansa
luonne ja se yhteiskunnallinen asema, johon hän todennäköisesti joutuu,
puoltavat tai vaativat hänen alistumistaan tapoihin, joilla on hyvin
vähän tekemistä säädyllisen elämän kanssa, jotka toiselta puolen olivat
aikaisemmin tuntemattomia sotaisimmillekin kansoille ja jotka näyttävät
hyvin vähän lisänneen voimaa ja urhoutta niiden kansojen keskuudessa,
mitkä ovat ne hyväksyneet, ellemme otaksu kaksintaistelun kehittäneen
sotaista kuntoa ja uljuutta, kaksintaistelun, jonka mukana miekkailukin
tuli maailmaan ja jonka mukana se minun toivoakseni maailmasta
häviääkin.

       *       *       *       *       *

§ 200. Nämä ovat tällä hetkellä ajatukseni opista ja käytännöllisistä
avuista. Kaiken mitta ja määrä ovat hyve ja viisaus:

    _Nullum numen abest si sit Prudentia_.[182]

Opettakaa hänet hallitsemaan taipumuksiaan ja alistamaan mielitekonsa
järjen määrättäviksi. Kun se on saavutettu ja alituisella
harjoituksella tottumukseksi vakiinnutettu, on tehtävän vaikein
osa suoritettu. Jotta nuori mies pääsisi tälle kehitysasteelle, en
minä tiedä mitään, joka olisi siinä määrin omiansa tähän suuntaan
vaikuttamaan kuin kunnian ja kiitoksen rakkaus, jota teidän sentähden
pitäisikin pyrkiä istuttamaan häneen kaikin ajateltavin keinoin. Tehkää
hänen mielensä niin herkäksi maineelle ja häpeälle kuin suinkin, ja kun
sen olette suorittanut, olette juurruttanut häneen periaatteen, joka
on ohjaava hänen tekojansa silloinkin, kun te ette ole läsnä, johon
ei vitsan tuottaman vähäpätöisen kivun pelkoa voida lainkaan verrata
ja joka on oleva se kelvollinen runko, mihin myöhemmin sopii oksastaa
siveyden ja uskonnon oikeat periaatteet.

       *       *       *       *       *

§ 201. Minun on vieläkin lisättävä muuan seikka, joka kuitenkin heti
minun siitä mainittuani panee minut alttiiksi sille epäilykselle, että
minä olen muka unohtanut, mitä asiaa minä tässä oikeastaan ajan ja mitä
olen aikaisemmin kirjoittanut kasvatuksesta, jonka ainoana silmämääränä
on säätyläisen kutsumus, ja siihenhän taas ei mikään käytännöllinen
ammatti näytä lainkaan soveltuvan. Ja kuitenkaan voi olla sanomatta,
että minä soisin hänen oppivan jonkun ammatin, jonkun käsityön, niin,
jopa kaksi, kolmekin, mutta yhden erikoisemmin[183]

§ 202. Kun lasten puuhailevaa luonnetta on aina ohjattava sellaiseen,
mistä heille voi olla hyötyä, voidaan ne edut, jotka johtuvat heille
asetetuista askareista, jakaa kahteen lajiin: ensiksikin siihen,
missä harjoituksen avulla saavutettu taito on itsessään saavuttamisen
arvoinen. Niinpä on sellainen taito ei ainoastaan kielissä ja
oppineissa tieteissä, vaan myöskin maalauksessa, sorvaamisessa,
puutarhanhoidossa, raudan karkaisemisessa ja takomisessa ja kaikissa
muissa hyödyllisissä töissä hankkimisen arvoinen. Toiseksi siihen,
missä harjoitus itsessään, vaikk'emme ota huomioon mitään muuta, on
tarpeellinen tai hyödyllinen terveydelle. Lasten on niin välttämätöntä
vielä nuorina ollessaan hankkia tietoa erinäisistä asioista, että
joku osa heidän aikaansa on uhrattava heidän kehittymiseensä tässä
suhteessa, vaikk'ei se puuha vähimmässäkään määrässä edistäisi
heidän terveyttään. Sellaisia ovat lukeminen ja kirjoittaminen ja
kaikki muut paikallaan pysymistä vaativat ja hengen viljelemistä
tarkoittavat opinnot, jotka väistämättömästi anastavat suuren osan
säätyläisten aikaa jo aivan kehdosta lähtien. Mutta käsityöt, joiden
sekä oppimiseen että harjoittamiseen vaaditaan ponnistusta, eivät
juuri tämän harjoituksen avulla edistä ainoastaan meidän taitoamme
ja näppäryyttämme, vaan ovat myös eduksi terveydellemme, etenkin
sellaiset, jotka hankkivat meille puuhaa ulkoilmassa. Näissä siis
voidaan yhdistää terveys ja kehitys, ja niitä on sentähden muutamia
sopivia valittava virkistykseksi henkilöille, joiden päätoimena on
kirjojen ääressä istuminen ja opiskeleminen. Tässä valinnassa ovat
asianomaisen ikä ja taipumukset otettavat huomioon, samoin kuin on aina
pakottamista vältettävä häntä niihin totutettaessa. Sillä komentelu ja
väkivalta voivat usein herättää vastenmielisyyttä, mutta eivät koskaan
sitä poistaa, ja mitä tahansa joku onkin saatu väkisin tekemään, hän
luopuu siitä niin pian kuin hän suinkin voi, ja sellainen työ tuottaa
hänelle varsin vähän hyötyä ja vielä vähemmän virkistystä.

§ 203. Mikä minua eniten miellyttäisi kaikista muista taidoista, olisi
maalaaminen, ellei sitä vastaan voitaisi tehdä paria muistutusta, joita
ei ole niinkään helppo torjua. Ensiksikin on huonosti maalaaminen
muuan maailman kurjimpia asioita, ja saavuttaakseen siinä edes
siedettävän taidon, täytyisi miehen uhrata siihen liian paljon
aikaansa. Jos hänellä on siihen luontaisia taipumuksia, on se vaara
tarjolla, että hän lyö laimin kaikki muut, hyödyllisemmät opinnot
ja antautuu yksistään sitä harjoittamaan; ellei hänellä taas ole
vähääkään taipumusta siihen, on kaikki siihen käytetty aika, vaiva
ja raha heitetty hukkaan kerrassaan tarkoituksettomasti. Toinen syy,
miksi minä en voi puolustaa säätyläisen maalausharrastuksia, on se,
että se on virkistys, joka vaatii paikallaan olemista ja joka antaa
enemmän työtä hengelle kuin ruumiille. Säätyläisen vakavampiin puuhiin
katson minä etusijassa kuuluvan opiskelun, ja kuu se vaatii levähdystä
ja virkistystä, niin tarjotkoon sitä jokin ruumiinharjoitus, joka
vapauttaa ajatukset, vahvistaa terveyttä ja lisää voimaa. Näistä
kahdesta syystä minä en puolusta maalaamista[184].

§ 204. Seuraavassa sijassa suosittelisin minä maalla asuvalle
säätyläiselle tätä yhtä työtä, tai mieluummin näitä kahta, nimittäin
kasvitarhanhoitoa tai maanviljelystä[185] yleensä sekä puun
muovailemista kirvesmiehenä, puuseppänä tai sorvarina, sillä nämä
tarjoavat sopivaa ja terveellistä virkistystä luku- tai liikemiehelle.
Sillä koska henki ei siedä alituista saman asian harrastamista samalla
tavalla, ja koska istumatöitä tekevillä tai lueskelevilla ihmisilläkin
tulisi olla sellaisia harjoituksia, jotka samaan aikaan hauskuttaisivat
heidän mieltään ja hankkisivat heidän ruumiilleen liikettä, en tiedä
muita, jotka olisivat siinä suhteessa parempia maalaissäätyläiselle
kuin nämä kaksi, niistä kun aina toinen tarjoaisi hänelle puuhaa
silloin, kun sää tai vuodenaika pidättäisi häntä toisesta. Sitäpaitsi
voi hän, jos hän on taitava toisessa niistä, ohjata ja opastaa
puutarhuriansa; jos taas toisessa, voi hän keksiä ja valmistaa
paljon sekä miellyttäviä että hyödyllisiä esineitä, vaikk'en minä
suosittelekaan tätä hänen ponnistelujensa päämääränä, vaan ainoastaan
houkutteluna niihin, koska hänen mielensä kääntäminen hetkeksi hänen
muista, vakavammista ajatuksistaan ja askareistaan hyödyllisen ja
terveellisen ruumiinliikkeen avulla on minun päätarkoitukseni siinä
suhteessa.

§ 205. Muinaisajan suuret miehet ymmärsivät erinomaisen hyvin yhdistää
ruumiillisen työn ja valtion asiain hoitamisen, eivätkä pitäneet
arvoaan alentavana harjoittaa toista virkistyäkseen toisesta. Ja
puuha, joka näyttää yleisimmin askarruttaneen ja hauskuttaneen heidän
vapaita hetkiään, oli maanviljelys. Juutalainen Gideon kutsuttiin
eloa puimasta, samoin kuin roomalainen Cincinnatus auran kurjesta
johtamaan sotajoukkoja heidän isänmaansa vihollisia vastaan; ja
selvää on, ett'ei heidän taitava varstan tai auran käyttelynsä eikä
heidän kuntonsa näiden työkalujen hoitelemisessa suinkaan vähentänyt
heidän asetaitoansa eikä tehnyt heitä kykenemättömämmiksi sodan tai
hallituksen toimiin. He olivat suuria sotapäälliköitä ja valtiomiehiä
samoin kuin maanviljelijöitäkin. Cato Vanhempi, joka oli suurella
menestyksellä hoitanut kaikkia tasavallan korkeita virkoja, on jättänyt
meille omasta kädestään todistuksen siitä, kuinka täydellisesti hän
oli perehtynyt maalaisasioihin;[186] ja muistaakseni piti Kyros
puutarhanhoitoa niin vähän valtaistuimen arvoa ja mahtavuutta
alentavana, että hän näytti Ksenophonille avaraa, kokonaan hänen itse
istuttamaansa hedelmäpuukenttää[187]. Muinaisajan historialliset
kertomukset ovat sekä juutalaisten että pakanain keskuudessa täynnään
tämäntapaisia todistuksia, jos olisi tarpeellista suositella
hyödyllisiä virkistyskeinoja esimerkkien avulla.

§ 206. Älköön suinkaan luultako minun erehtyvän, kun minä nimitän
näitä tai muita niiden kaltaisia käsityöharjoituksia hauskutteiksi ja
virkistyskeinoiksi, sillä virkistys ei ole toimettomana istumista,
kuten jokainen voi huomata, vaan jonkun väsyneen ruumiinosan
lepuuttamista tehtävää muuttamalla; ja ken arvelee, ett'ei hauskuutta
voi olla kovassa ja ankarassa ponnistelussa, hän unohtaa metsästäjäin
aikaisen nousemisen, rasittavan ratsastuksen, kuumuuden, kylmyyden ja
nälän, ja kuitenkin on metsästys, kuten tietty, ylhäisimpienkin miesten
säännöllisenä virkistyksenä. Kaivaminen, istuttaminen, oksastaminen
tai muut sentapaiset hyödylliset askareet olisivat täydellisesti
yhtä huvittavia kuin nuo turhanaikaiset muotihauskutuksetkin, jos
ihmiset vain saataisiin ensin niistä nauttimaan, mihin tottuminen ja
perehtyminen johonkin käytännölliseen toimeen piankin veisi jokaisen.
Enkä minä epäilekään olevan ihmisiä, joita alinomaa houkuttelevat
korttien ääreen tai johonkin muuhun peliin sellaiset henkilöt, että he
eivät voi näiltä mitään kieltää, mutta jotka ovat väsyneempiä näihin
huvituksiin kuin mihinkään elämänsä vakavimpaankaan työhön, vaikka
peli olisikin ollut sellainen, ett'ei heillä luonnostaan ollut mitään
sitä vastaan ja että he saattoivat joskus käyttää sitä mielelläänkin
virkistyksenään.

§ 207. Peli, johon arvohenkilötkin ja etenkin naiset kuluttavat
niin paljon aikaansa, on minun nähdäkseni selvä todistus siitä,
ett'eivät ihmiset voi olla täydelleen toimettomia: heidän täytyy
aina puuhata jotakin, sillä kuinka istuisivat he muutoin niin monet
tunnit kiusautumassa sellaisessa askartelussa, joka tavallisesti
tuottaa heille enemmän harmia kuin mielihyvää heidän siihen kerran
kietouduttuaan? Varmaa onkin, ett'ei peli jätä jälkeensä vähintäkään
tyydytystä niille, jotka ottavat sen päätyttyä asiaa ajatellakseen,
eikä myöskään hyödytä ruumista eikä sielua millään tavalla. Jos se
taas iskee niin syvältä, että se koskee heidän omaisuuttansa, niin on
se jo silloin ammattia, eikä enää virkistystä, ammattia, missä vain
harvat niistä, joilla on jotakin muutakin elääkseen, menestyvät. Ja
parhaimmassakin tapauksessa harjoittaa onnellinenkin peluri siinä
varsin kurjaa ammattia, koska hän täyttää taskunsa hyvän maineensa
kustannuksella.

Virkistys ei merkitse mitään henkilöille, jotka eivät tunne mitään
hommaa tai askarrusta ja jotka eivät kulu eivätkä väsy varsinaista
kutsumustaan harjoittaessaan. Taitoa kysytään ihmisten virkistysajan
järjestämisessä siten, että se lepuuttaisi ja virkistäisi sitä
ruumiinosaa, joka on ollut työssä ja joka on uupunut, ja kuitenkin
samalla tähtäisi hetkellisen huvin ja huojennuksen ohella sellaiseen,
mistä voisi myöhemmin olla hyötyä. Vain turhamaisuus ja ylpeily
mahtavuudesta ja rikkaudesta ovat tuoneet nuo hyödyttömät ja
vaaralliset ajanvietteet, kuten niitä nimitetään, muotiin, ja saaneet
ihmiset uskomaan, ett'ei minkään hyödyllisen toimen oppiminen ja
siihen käsiksi käyminen voi olla soveliasta huvitusta säätyläiselle.
Se juuri on nostanut kortit, pelinoppaset ja juomisen niin suureen
arvoon maailmassa, ja monen monet tuhlaavat joutohetkensä niiden
ääressä enemmän yleisen tavan pakotuksesta ja koska heillä ei ole
mitään parempaakaan puuhaa vapaan aikansa toimettomuuden poistamiseksi,
kuin sen todellisen huvin takia, mitä he niistä saavat. He eivät voi
kantaa joutilaan ajan kuollutta painoa käsissään, eivätkä osaa tottua
täydellisen toimettomuuden synnyttämään ikävään, ja kun he eivät ole
oppineet mitään suositeltavaa käsityötä, joka voisi heitä huvittaa,
turvautuvat he aikaansa tappaakseen niihin yleisesti käytettyihin,
typeriin tai turmiollisiin keinoihin, joista järkevä mies sai vain
hyvin vähän hauskuutta, ennenkuin tottumus hänet pilasi[188].

§ 208. Minä en sano tätä siinä mielessä, ett'en minä sallisi
säätyläisnuorukaisen milloinkaan antautua ikäistensä ja arvoistensa
toverien seurassa yleisesti käytettyihin viattomiin huvituksiin.
Minä toivoisin niin vähän hänen olevan siinä määrin juron ja nyreän,
että minä haluaisin kehoittaa häntä innokkaammin kuin tavallisesti
suosimaan kaikkia niitä ilonpitoja ja huvituksia, jotka ovat hänen
seurapiireissään vallalla eikä milloinkaan osoittamaan taipumattomuutta
ja vastenmielisyyttä, jos hänen toivotaan ottavan johonkin osaa, kunhan
se vain soveltuu säätyläiselle ja kunnialliselle miehelle. Mutta
kortteihin ja pelinoppasiin nähden minä katson turvallisimmaksi ja
viisaimmaksi olla opettelematta ainoatakaan peliä niillä ja siten jäädä
kykenemättömäksi joutumaan mihinkään tekemisiin näiden vaarallisten
kiusausten ja kallisarvoisen ajan turmiollisten hävittäjäin kanssa.
Mutta vaikka minä näin annankin armon huolettomalle, hilpeälle
keskustelulle ja kaikille käytetyille sopiville huvittelutavoille,
niin sanon minä sittenkin, että nuorelle miehelle jää vakavilta ja
tärkeämmiltä puuhiltaan aikaa riittävästi melkein minkä tahansa
käsityön oppimiseen. Johtuu vain harrastuksen eikä suinkaan
joutohetkien puutteesta, ett'eivät ihmiset ole saavuttaneet taitoa
useampaan kuin yhteen työhön, ja kuitenkin veisi yksi ainoa tunti
tuollaiseen huvitteluun säännöllisesti joka päivä käytettynä miehen
lyhyessä ajassa paljoa pitemmälle, kuin hän osaa kuvitellakaan,
ja ellei siitä olisikaan muuta hyötyä, kuin että se poistaisi nuo
tavalliset paheelliset, turhanpäiväiset ja vaaralliset ajanvietteet
muodista ja osoittaisi, ett'ei niitä lainkaan tarvita, ansaitsisi se
jo yksistään tästä syystä edistämistä. Jos ihmisiä jo nuoruudestaan
alkaen vieroitettaisiin siitä laiskottelevasta vetelehtimisestä, joka
saa heidät tottumuksen voimasta hyödyttömästi hukkaamaan hyvän osan
elämäänsä ilman tointa ja ilman hauskuutta, jäisi heille kylliksi
aikaa kätevyyden ja taidon hankkimiseen sadoissa töissä, jotka eivät
olisi heille vähimmäksikään haitaksi, vaikka ne olisivatkin etäällä
heidän varsinaisesta kutsumuksestaan. Ja sentähden onkin luullakseni
tästä ja muista ylempänä[189] mainituista syistä laiskaa, halutonta
mielenlaatua, joka toimetonna uinailee päivät pääksytysten, kaikkein
vähimmin nuorisossa suosittava tai siedettävä. Se on oikeata sairaan
ja terveydeltään murtuneen ihmisen tilaa, eikä sitä olisi suvaittava
kenessäkään, missä ijässä hän onkaan ja mihin säätyyn hän kuuluneekaan.

§ 209. Ylempänä lueteltuihin taitoihin voidaan vielä lisätä
hajuaineiden valmistus, kiiltomaalaus, kaiverrus ja erilaiset raudan,
vasken ja hopean muovailemistavat; ja kun useimmat säätyläisnuorukaiset
viettävät huomattavan osan aikaansa suurissa kaupungeissa, voisivat he
opetella leikkaamaan, hiomaan ja kiinnittämään jalokiviä tai harrastaa
valo-opillisten lasien tahkoamista ja hiomista[190]. On mahdotonta,
ett'ei kukin tapaisi niin monen monien älykkäiden käsitöiden joukosta
ainakin yhtä, joka häntä miellyttäisi ja huvittaisi, ellei hän
ole sitten perinjuurin laiska tai turmeltunut, mitä taas ei voida
otaksua, jos on noudatettu oikeata kasvatustapaa. Ja kun hän ei voi
aina opiskella, lukea eikä seurustella, jää hänelle hänen tavallisten
harrastustensa ohella monta hetkeä, jotka, ellei niitä käytetä tällä
tavalla, käytetään huonommin. Sillä minä olen sitä mieltä, että nuori
mies haluaa harvoin istua täydelleen liikkumattomana ja toimettomana;
jos hän näin tekee, on se virhe, joka on korjattava.

§ 210. Mutta jos eksytetyt vanhemmat näiden epämiellyttäviltä
soinnahtavien nimien _käsityö_ ja _ammatti_ peloittamina eivät voisi
sietää lastensa harjoittavan mitään sentapaista, niin on kuitenkin
olemassa muuan ammattia lähentelevä taito, jota he asiaa harkittuaan
tulevat pitämään ehdottoman tarpeellisena poikiensa oppia.

Vaikk'ei kauppakirjanpito olekaan sellainen taito, että se
todennäköisesti auttaisi säätyläistä hankkimaan itselleen rikkauksia,
niin ei ehkä ole toista hyödyllisempää ja tehokkaampaa keinoa sen
omaisuuden säilyttämiseksi, mikä hänellä jo on. Huomataan harvoin,
että se, joka pitää tiliä tuloistaan ja menoistaan ja siten näkee
säännöllisesti taloudellisten asiainsa kulun, päästäisi ne hunningolle;
ja epäilemätöntä minun mielestäni onkin, että moni mies alkaa suistua
kohti tuhoaan, ennenkuin hän huomaakaan, tai jatkaa samaa vauhtia,
minkä on kerran ottanut, vain siitä syystä, että häneltä puuttuu juuri
tuo huolenpito tai sen taito. Minä neuvoisinkin sentähden kaikkia
säätyläisiä perusteellisesti oppimaan kauppakirjanpitoa eikä luulemaan
sitä taidoksi, joka ei kuulu heille, koska se on saanut nimensä
liikemiehiltä ja koska nämä ovat sitä etupäässä harjoittaneet.

§ 211. Kun nuori herramme on kerran saavuttanut tarpeellisen
kirjanpitotaidon, joka on enemmän järkeä kuin laskemiskykyä kysyvä
tehtävä, on ehkä paikallaan, että hänen isänsä vaatii häntä siitä
lähtien sovittamaan sitä kaikkiin asioihinsa. Ei niin, että minä
tahtoisin hänen merkitsevän muistiin jokaisen viinimitan tai rahaa
vieneen pelin: yleinen menojen nimitys riittää varsin hyvin sellaisille
seikoille; enkä minä myös toivoisi hänen isänsä pitävän niin tiukkaa
valvontaa näistä tileistä, että hän ottaisi niistä aihetta moittia
hänen kulunkejaan; hänen tulee muistaa, että hän oli itsekin kerran
nuori mies, eikä hänen pidä suinkaan unohtaa niitä ajatuksia, mitä
hänellä oli silloin, eikä poikansa oikeutta ajatella samoin ja vaatia
myönnytystä samanlaiseen käyttäytymiseen. Kun minä siis tahtoisin
nuoren säätyläisen pitävän tiliä, ei se suinkaan tapahdu tämänlaisen
rajoituksen hankkimiseksi hänen menoilleen (sillä mitä hänen isänsä
hänelle kerran antaa, siihen tulisi hänen samalla luovuttaa hänelle
täydellinen hallitsemisoikeus),vaan sen takia, että hän tottuisi jo
varhain niin tekemään ja että se kehitettäisiin hänessä luonnolliseksi
ja juurtuneeksi tavaksi jo hyvissä ajoin, koska sen säännöllinen
harjoittaminen on oleva hänelle niin hyödyllinen ja tarpeellinen koko
hänen elämänsä varrella. Muuan venetsialainen aatelismies, jonka
poika kieriskeli isänsä rikkauden ylenpalttisuudessa ja joka huomasi
poikansa kulunkien kasvavan tavattoman korkeiksi ja suhdattomiksi,
käski varainhoitajaansa vastaisuudessa antamaan tälle vain niin paljon
rahaa, kuin hän viitsisi laskea sitä nostaessaan. Tätä ei ehkä moni
pitäne kovinkaan tehokkaana nuoren ylimyksen tuhlailujen hillikkeenä,
koska hän sai vapaasti niin paljon rahaa, kuin hän vain viitsi laskea.
Mutta se saattoikin nuorukaisen, joka ei ollut tottunut mihinkään
muuhun kuin nautintojen etsimiseen, hyvin ankaraan pulaan, joka lopulta
johdatti hänet näihin kohtuullisiin ja terveellisiin mietteisiin: "Jos
on minulle jo näin suuri vaiva pelkässä rahojen laskemisessa, jotka
aijon tuhlata, niin mitä ponnistusta ja puuhaa maksoikaan esi-isilleni
ei ainoastaan niiden laskeminen, vaan myös niiden kokoaminen?" Tämä
järkevä ajatus, jonka oli herättänyt hänessä tuo pieni pakollinen
vaivannäkö, vaikutti niin tehokkaasti hänen mieleensä, että se sai
hänet pysähtymään ja siitä lähtien hoitamaan hyvin omaisuuttansa. Se
ainakin täytyy jokaisen myöntää, ett'ei mikään ole siinä määrin omiansa
pitämään miestä oikeissa rajoissa kuin säännöllinen kirjanpito, joka
hetki hetkeltä asettaa hänen silmiensä eteen hänen asioittensa tilan.

§ 212. Viimeisenä osana on kasvatuksessa tavallisesti matkustus,
jonka katsotaan yleisesti päättävän työn ja tekevän säätyläisestä
täydellisen säätyläisen. Minäkin myönnän, että matkustelemisesta
vieraissa maissa on suuria etuja, mutta minun nähdäkseni on aika,
joka tavallisesti valitaan nuorten miesten lähettämiseksi ulkomaille,
juuri se, jolloin he ovat kaikkein kykenemättömimpiä näistä
eduista hyötymään. Tärkeimpinä pidetyt niistä voidaan rajoittaa
näihin kahteen: ensiksi kielen oppimiseen ja toiseksi viisauden ja
ymmärryksen kehitykseen, kun päästään näkemään ihmisiä ja tutustumaan
kansoihin, jotka luonteeltaan, tavoiltaan ja elämänsuhteiltaan ovat
erilaisia kuin muut ihmiset ja kansat ja erittäinkin erilaisia
kuin matkustajan oman pitäjän ja naapuriston ihmiset. Mutta
kuudennestatoista kahdenteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteensa asti,
mikä aika tavallisesti määrätään matkustamiseen, ovat ihmiset koko
elämästään kaikkein sopimattomimpia näillä tavoilla kehittymään.
Ensimmäinen kausi vieraiden kielten oppimiseksi ja äänielinten
totuttamiseksi niitä oikein lausumaan ulottuu minun mielestäni
seitsemännestä ikävuodesta neljänteentoista tai kuudenteentoista, ja
silloinkin on heille kasvattaja tarpeellinen ja hyödyllinen, jotta
tämä voi kielten ohessa opettaa heille muutakin. Mutta kun heidät
lähetetään vanhempiensa näkyviltä kauvas maailmalle, vain ohjaajansa
kaitsemina, juuri sillä hetkellä, jolloin he luulevat olevansa liian
suuria miehiä tarvitakseen toisten ohjausta ja jolloin ei heillä
kuitenkaan ole vielä tarpeeksi ymmärrystä ja kokemusta ohjatakseen
itse itseään, niin mitä tehdään silloin muuta kuin pannaan heidät
alttiiksi kaikkein suurimmille vaaroille koko heidän elämässään, ja
aikana, jolloin he kykenevät kaikkein vähimmin puolustautumaan niiltä
ja niitä vastustamaan? Ennenkuin lapsi on joutunut tähän kuohuvaan
ja kiehuvaan ikäkauteensa, voidaan toivoa kasvattajan saavan jotakin
aikaan arvovallallaan: ei ijän kehittämä itsepäisyys eikä muiden
esimerkin houkutus riistä häntä kasvattajansa ohjauksesta viidentoista
tai kuudentoista vuotiaaseen asti. Mutta kun hän alkaa sitten etsiä
miesten seuraa ja luulee itsekin mies olevansa, kun hän joutuu
mieltymään miehekkäisiin paheisiin ja ylpeilemään niistä, kun hän
pitää häpeällisenä olla kauvemmin muiden johdon ja valvonnan alaisena,
niin mitä voidaan odottaa huolellisimmaltakaan ja pystyvimmältäkään
opettajalta, kun ei hänellä ole valtaa pakottaa eikä hänen hoidokillaan
halua totella, vaan tätä jälkimmäistä päinvastoin neuvovat hänen oma
kuuma verensä ja vallitseva muoti kuuntelemaan hänen täsmälleen yhtä
viisaiden toveriensa houkutteluja mieluummin kuin kasvattajan vakavia
puheita, kasvattajan, jota nyt pidetään hänen vapautensa vihollisena?
Ja milloin voi ihminen niin helposti suistua turmioon kuin silloin,
kun hän on samalla kertaa sekä kehittymätön että hillitön? Tämä on
juuri se hänen elämänsä kausi, jota ohjaamaan kaikkein kipeimmin
kaivataan hänen vanhempiensa ja ystäviensä silmää ja valtaa. Ihmisen
aikaisemman ijän taipuisuus, hän kun ei ole silloin vielä varttunut
osoittamaan uppiniskaisuutta, tekee sen helpommaksi ohjata ja
varmemmaksi muodostella, samoin kuin myöhemmällä ijällä taas järki
ja varovaisuus alkavat saada hiukan jalansijaa ja muistuttaa ihmistä
hänen menestymisestään ja kehittymisestään. Sentähden pitäisinkin minä
sopivimpana nuoren säätyläisen lähettämisen ulkomaille joko silloin,
kun hän on vielä verrattain nuori, mutta mukanaan kasvattaja, josta
hänellä silloin on sitä enemmän hyötyä, tai ilman ohjaajaa silloin, kun
hän on muutamia vuosia vanhempi, kun hän on jo niin varttunut, että hän
itse osaa ohjata itseään ja tehdä huomioita kaikesta, minkä havaitsee
vieraissa maissa tutkimisen arvoiseksi ja mistä voi olla hänelle hyötyä
hänen matkalta palattuaan, ja kun hänellä täydellisesti perehtyneenä
oman maansa lakeihin ja tapoihin, luonnollisiin ja henkisiin etuihin
ja puutteisiin on jotakin vaihdettavaa ulkomaalaisten kanssa, joiden
seurassa hän oli toivonut yhtä ja toista oppivansa.

§ 213. [Puuttuu] [191].

§ 214. Matkustamisen järjestäminen tästä poikkeavalla tavalla onkin
minun mielestäni syynä siihen, että niin monet nuoret säätyläiset
palaavat retkiltään niin vähän kehittyneinä. Ja jos he tuovat kotiin
tietoja näkemistään paikoista ja ihmisistä, niin ilmaisevat ne
useimmiten kaikkein huonoimpien ja turhamaisimpien tapojen ihailua,
mitä he ovat ulkomailla huomanneet, koska he säilyttävät miellyttävän
muiston pikemmin niistä seikoista, joissa heidän vapautensa sai
ensi kerran siivet alleen, kuin niistä, jotka voisivat tehdä heidät
viisaammiksi ja paremmiksi heidän matkalta tultuaan. Ja kuinka voisi
tosiaan muutoin käydäkään, kun he menevät ulkomaille siinä ijässä,
kuin he tavallisesti menevät, toisen valvonnan alaisina, ja kun tämän
toisen on pidettävä huolta heidän tarpeistaan ja tehtävä huomiot heidän
puolestaan? Kun he kulkevat näin ohjaajansa suojassa ja varjossa ja kun
he luulevat päässeensä seisomasta omilla jaloillaan tai vastaamasta
omasta käytöksestään, huolivat he hyvin harvoin mitään tutkia tai tehdä
hyödyllisiä havaintoja omin päin. Heidän ajatuksensa askartelevat
vain iloissa ja huvituksissa, ja he katsovat nöyryytykseksi, jos
heitä pidetään silmällä; mutta harvoin viitsivät he ottaa selkoa
niiden ihmisten aikeista, joita tapaavat, tutkia heidän tapojaan ja
tarkastella heidän kykyään, luonnettaan ja taipumuksiaan, jotta siten
oppisivat tietämään, miten heidän on näihin suhtauduttava. Henkilön,
joka matkustaa heidän kanssansa, on heitä tässä suojeltava, hänen on
autettava heitä, kun he ovat sattuneet takertumaan orjantappuroihin ja
vastattava kaikista heidän hairahduksistaan.

§ 215. Myönnän kyllä, että ihmistuntemus on niin suuri taito,
ett'ei voida suinkaan odottaa nuoren miehen saavuttavan siinä heti
täydellisyyttä. Mutta kuitenkin on hänen lähdöstään ulkomaille varsin
vähän hyötyä, ellei matkustaminen avaa joskus hänen silmiään, tee häntä
varovaiseksi ja valppaaksi, totuta häntä katsomaan pintaa syvemmälle,
opeta häntä kohteliaan ja huomaavaisen käytöksen miellyttävässä
varjossa esiintymään vapaana ja turvallisena seurustellessaan
muukalaisten ja kaikenkaltaisten ihmisten kanssa, menettämättä silti
heidän suosiollista mielipidettään. Ken joutuu matkoille sellaisen
miehen ijässä ja sellaisen miehen ajatuksilla varustettuna, joka tahtoo
kehittyä, hän voi kaikkialla, mihin hän tuleekin, päästä arvokkaiden
henkilöiden seuraan ja tuttavuuteen; mutta vaikka tämä seikka onkin
erinomaisen edullinen matkustavalle säätyläiselle, niin kysyn minä
kuitenkin, onko yhtäkään sadasta kasvattajan johdossa ulkomaille
lähetettyjen nuorten miestemme joukossa, joka olisi ikinään käynyt
huomattavien henkilöiden luona? Paljoa vähemmän pyrkii hän sellaisten
ihmisten tuttavuuteen, joiden seurassa liikkuessaan hän voisi oppia,
mikä kuuluu hyvään tapaan siinä maassa ja mitä on siinä suhteessa
otettava huomioon, vaikka hän sellaisilta henkilöiltä voisikin oppia
yhdessä päivässä enemmän kuin kokonaisessa vuodessa majatalosta
majataloon kuljeskellessaan. Eikä sitä sovi kummastellakaan, sillä
arvokkaat ja lahjakkaat henkilöt eivät niin kovin mielellään päästä
poikia lähempään seurapiiriinsä, poikia, jotka tarvitsevat vielä
kasvattajan holhousta, kun taas toiselta puolen mieheltä näyttävä
nuori säätyläinen ja ulkomaalainen, joka osoittaa halua tutustua
sen maan tapoihin, tottumuksiin, lakeihin ja hallitusmuotoon, missä
hän kulloinkin on, saa kaikkialla osakseen aulista avustusta ja
suosiota parhailta ja sivistyneimmiltä henkilöiltä, jotka ovat valmiit
ottamaan vastaan, rohkaisemaan ja suojelemaan sellaista älykästä ja
tiedonhaluista muukalaista.

§ 216. Niin totta kuin tämä onkin, ei se kuitenkaan, niin pelkään,
kykene muuttamaan vanhaa tapaa, joka on määrännyt matkustamisajan
sopimattomimpaan kohtaan miehen elämässä, mutta syistä, jotka eivät
tähtää hänen kehittymistään. Nuorta poikaa ei ole pantava matkan
vaaroille alttiiksi kahdeksan tai kymmenen vanhana, jott'ei tuolle
heikolle lapselle tapahtuisi ties mitä, vaikka häntä siinä ijässä
uhkaavatkin kymmenen kertaa pienemmät vaarat kuin kuudentoista tai
kahdeksantoista vuotiaana. Eikä hän taas saa jäädä kotiinkaan, siksi
kunnes tuo vaarallinen, malttamaton ikäkausi olisi ohi, koska hänen
täytyy palata takaisin jo kahdenkymmenenyhden vuotiaana, mennäkseen
naimisiin ja jatkaakseen sukuaan. Isä ei voi enää kauvemmin odottaa
perinnön jakamista eikä äiti uutta pikkulasten sarjaa leikkiäkseen,
ja niin täytyy nuorelle herrallemme, kävi siinä sitten miten tahansa,
katsoa vaimo heti, kun hän on tullut täysi-ikäiseksi, vaikk'ei olisi
pienimmäksikään vahingoksi hänen terveydelleen, henkisille kyvyilleen
tai jälkeläisilleen, jos asiaa hiukan viivytettäisiin ja jos hänen
annettaisiin sekä vuosien että tietojen puolesta päästä jonkun matkaa
edelle lapsistaan, joiden nähdään useinkin astuvan liiaksi isänsä
kintereillä, varsin vähäiseksi tyydytykseksi niin hyvin pojalle kuin
isällekin[192]. Mutta koska nuori herramme nyt on astumaisillaan
aviosäätyyn, on meidän aika jättää hänet morsiamensa huomaan[193].

       *       *       *       *       *

§ 217. Vaikka minä olenkin nyt päässyt loppuun niiden ajatusten
esittämisessä, joita yksinkertaiset, selvät havainnot ovat mielessäni
kasvatukseen nähden herättäneet, en kuitenkaan soisi uskottavan, että
minä pidän niitä varsinaisena tutkimuksena tästä kysymyksestä. On
olemassa tuhansia muita seikkoja, jotka kaipaisivat harkitsemista,
etenkin jos tahtoisi ottaa käsitelläkseen niitä erilaisia luonteita,
erilaisia taipumuksia ja erilaisia virheitä, joita lapsissa tavataan,
ja määrätäkseen sopivia parannuskeinoja. Luonteiden moninaisuus on
niin suuri, että jo se yksistään vaatisi kokonaisen nidoksen, eikä
sekään vielä riittäisi. Kunkin ihmisen mielenlaadulla on, samoin
kuin hänen kasvoillaankin, oma erikoisuutensa, joka eroittaa hänet
kaikista muista; ja tuskin lienee olemassa kahta lasta, joita
voisi ohjata täsmälleen samalla tavalla. Sitä paitsi olisi minun
nähdäkseni ruhtinaan, aatelismiehen ja tavallisen säätyläisen poikaa
kasvatettava kutakin erilaisten periaatteiden mukaan. Mutta kun
minä olen tässä esittänyt ainoastaan muutamia yleisiä näkökohtia
kasvatuksen tärkeimmistä tarkoituksista ja päämääristä ja kohdistanut
ne erikoisesti erään säätyläisen poikaan, jota minä silloin hänen
vielä aivan pienenä ollessaan pidin vain ikäänkuin valkoisena paperina
tai vahana, mitä saattoi muovailla ja muokata mielensä mukaan, olen
kosketellut tuskin muuta kuin niitä pääkohtia, jotka minä katsoin
yleensä tarpeellisiksi, kun oli kysymys hänen asemassaan olevan
nuoren säätyläisen kasvattamisesta; ja minä olen nyt julkaissut nämä
satunnaiset ajatukseni siinä toivossa, että ne, vaikka ne eivät
lähimainkaan muodosta mitään täydellistä tutkimusta tästä asiasta
ja vaikka ne eivät suinkaan ole sellaisia, että kukin löytäisi
niistä kaiken sen, mikä erikoisesti sopisi juuri hänen lapselleen,
kuitenkin antaisivat jonkunlaista valaistusta, vaikkapa heikompaakin,
niille, jotka huolehtiminen rakkaista pienokaisistaan tekee niin
aavistamattoman rohkeiksi, että he uskaltavat lähteä kysymään oman
järkensä neuvoa lastensa kasvatuksesta mieluummin kuin jättäytyisivät
kokonaan vanhan tavan varaan.

Loppu.



SELITYKSIÄ JA HUOMAUTUKSIA.


[1] _Edward Clarkeen_, Chipleyn omistajaan -- Chipley on lähellä
Tauntonia Somersetissa -- oli Locke tutustunut jo v. 1686. Ollessaan
Hollannissa maanpaossa lähetteli Locke ystävälleen kirjeitä, joissa
pohdittiin etupäässä kasvatusasioita ja joista sitten erinäisin
muutoksin syntyivät _Mietteet kasvatuksesta_. Muuan Clarken lapsista,
Elisabeth, oli Locken erikoisessa suosiossa, niin että hän nimittelee
tyttöä leikillään "rouvakseen", vie hänet luokseen maalle kesäksi,
j.n.e. Locken ystävyys parlamentinjäsen Clarken kanssa näyttää
kestäneen filosofimme kuolemaan asti, koska hän testamentissaan määrää
Clarkelle 200 puntaa sekä Betty Clarkelle saman summan ynnä tämän äidin
kuvan.

[2] Näistä henkilöistä on erikoisesti mainittava _William Molyneur_,
muuan Locken parhaita ystäviä. Hän oli eräässä maalisk. 2 p. 1693
merkityssä kirjeessä lausunut m.m. seuraavaa:

"Veljeni on minulle usein kertonut, että Te, kun hänellä oli ilo
tutustua Teihin Leydenissä, parhaillaan sommittelitte muuatta
kasvatuksen periaatteita pohtivaa teosta erään hellän isän pyynnöstä
hänen ainoata poikaansa varten. Sallikaa minun siis, kunnioitettu
herra, pyytää mitä hartaimmin, ett'ette suinkaan laskisi syrjään tätä
erinomaisen hyödyllistä työtä, ennenkuin olette saattanut sen loppuun;
sillä se on oleva arvaamattomaksi eduksi koko ihmiskunnalle, samoin
kuin minulle, Teidän alttiille ystävällenne."

William Molyneux, oppinut irlantilainen fyysikko ja matemaatikko
(1656-1698), oli joutunut ystävällisiin väleihin Locken kanssa
julkaistuaan kiittävän arvostelun tämän jälkimmäisen ensimmäisestä
suuremmasta filosofisesta teoksesta: _Tutkimuskoe inhimillisestä
ymmärryksestä_. Hänellä oli poika, joka niihin aikoihin oli neljän
vuotias, osoitti hyviä luonnonlahjoja ja oli isän sydäntä erikoisen
lähellä, äiti kun oli kuollut heti esikoisen synnyttyä. Kolme viikkoa
myöhemmin ilmoittaa Locke ystävälleen, että kirjeet oli lähetetty
painoon.

Williamin veli, _Thomas Molyneux_, opiskeli lääketiedettä Leydenissä
samaan aikaan kuin Lockekin siellä oleskeli ja häneen tutustui.

[3] Paitsi ylempänä mainittua William Molyneuxtä voi näiden
neuvonhakijain joukosta nimetä esim. Locken ystävän ja suosijan lordi
_Shaftesburyn_, joka Locken matkustaessa Ranskassa (1675-1679)
monissa kirjeissä kyseli ohjeita pojanpoikansa kasvattamiseen; _Thomas
Stringerin_, jonka pojalle Locke lahjoitteli leikkikaluja, _Furlyn_,
y.m.

[4] _Faults in the first Concoction_. Mitenkä tämä sana _concoction_
olisi tulkittava, siitä ovat Locken selittäjät eri mieltä. _Compayrén_
mukaan olisi tässä kysymys fajanssiteosten eri paahtamisasteista,
kun taas _Sallwürk_ palauttaa sanan sen alkuperäiseen merkitykseen
_yhteenkeittäminen, ruuan sulattaminen_, sekä huomauttaa eräästä
vanhasta lääketieteellisestä sananparresta: _Vitium primae concoctionis
non corrigitur in secunda_.

[5] Locke tarkoittanee v. 1686 syntynyttä nuorta _Frank Mashamia_,
jonka äiti oli Damaris Cudworth, samannimisen filosofin tytär, ja isä
Francis Masham, parlamentin jäsen. Locke oli erinomaisen ystävällisissä
suhteissa tähän perheeseen, viettipä lopun ikäänsä, v. 1691 lähtien,
pääasiallisesti Mashamien luona Oatesissa Essexin kreivikunnassa. Hän
oli etenkin kiintynyt älykkääseen, sivistyneeseen rouva Mashamiin, ja
tämä kiintymys hallitsee hänen viimeisiä vuosiaan.

Mahdollisesti voi kysymyksessä olla myös _Antonius Shaftesbury_, lordi
Ashleyn, Locken suosijan ja valtiollisen ystävän, pojanpoika, joka
sittemmin voitti mainetta ajattelijana ja kirjailijana. Locke oli
nähnyt tämän lapsen syntyvän ja isoisän pyynnöstä ryhtynyt ohjaamaan
hänen kasvatustaan pienestä pitäin.

[6] Oikea vuosiluku olisi nykyään 1693, vaikka englantilaiset Locken
aikoihin alkoivatkin vuotensa vasta kevätpäiväntasauksen jälkeen.
Käytännöllisenä miehenä koetti Locke uuden vuosisadan alkaessa saada
vuoden alkamaan jo 1 p. tammikuuta, kuten muuallakin, mutta turhaan.

Locken nimi oli ensi painoksessa vain tällä paikalla, eikä lainkaan
kansilehdellä.

[7] Locke käyttää tässä tuota niin yleisesti tunnettua säettä
_Juvenaliin_ kauniista kymmenennestä satiirista:

_Orandum est, ut sit mens sana in corpore sano_.

(Tulee rukoilla, että olisi terve sielu terveessä ruumiissa).

Heti alusta alkaen haluaa siis Locke merkitä kannakseen, että ruumiin
kasvatus on yhtä tärkeä kuin sielun ja luonteen.

[8] Tämän ehkä hiukan yksipuolisen ajatuksen omaksuivat myöhemmät
valistusajan filosofit erikoisella innostuksella. Niinpä antaa
_Voltaire_ murhenäytelmässään _Zaire_ (1732), tahtoessaan saarnata
uskonnollista suvaitsemattomuutta ja intoilua vastaan, pääsankarittaren
julistaa (1,1), että lapsuudessa saatu kasvatus muodostaa kokonaan
meidän tunteemme, tapamme, uskomme, joten on järjetöntä ruveta niin
satunnaisen seikan takia tuomitsemaan yhtä enempää kuin toistakaan.
_Helvétius_, joka pitää itseään Locken opetuslapsena, johtaa vielä
pitemmälle tämän väitteen kasvatuksen kaikkivallasta: "Kaikki
ihmiset syntyvät yhdenvertaisina ja samoilla kyvyillä varustettuina,
ja kasvatus yksinään muodostaa erilaisuudet heidän välilleen"
(_Älystä_, 3:s esitelmä). Locke itse ei kuitenkaan katsele asiaa näin
ehdottomasti, vaan lausuu edempänä (§ 66), ett'emme voi toivoakaan
muuttavamme kokonaan lasten luonnetta kasvatuksella, koska Jumala on
kuhunkin sieluun painanut oman, lähtemättömän leiman, jota voidaan ehkä
hieman muovailla, mutta ei kokonaan poistaa tai muuttaa. Sitäpaitsi
ymmärtää Locke kasvatuksella kaikkia niitä vaikutteita, mistä tahansa
ne tullevatkin, jotka yhteisesti muodostelevat lapsen herkkää mieltä,
samaten kuin hän antaa suuren merkityksen _harjoituksen_ voimalle.

_Rousseau_ myöntää myös: "Vain luonto kirjoittaa lähtemättömin
piirtein". (_Émile_, III).

[9] Kuten tietty, opiskeli Locke suurella hartaudella myös
lääketiedettä, vaikk'ei hän koskaan harjoittanutkaan sitä taitoa
ammattina, rajoittaen sen vain lordi Shaftesburyn perheeseen ja
eräisiin satunnaisiin tapauksiin. Hyvältä ystävältään _Sydenhamilta_,
käytännöllisen lääketaidon suurelta uudistajalta, lienee hän saanut
yhtä ja toista uudenaikaisimpiin mielipiteisiinsä. Hänen maineensa
lääkärinä oli kuitenkin niin suuri, että Englannin kuningaskin kysyi
v. 1698 hänen neuvoansa. Olipa hän v. 1669 kirjoittanut erikoisen
tutkielmankin lääketieteestä: _De Arte Medica_, joka periaatteiltaan
läheisesti liittyy hänen muihin tieteellisiin harrastuksiinsa.

[10] Locke tiesi kokemuksesta, mitä huono tai hyvä terveys merkitsee.
Useamman kerran esti rintatauti, jota hän poti koko ikänsä, häntä
ottamasta vastaan korkeita valtiollisia toimia, lähettilään paikkoja
Saksassa ja Espanjassa y.m. Terveyttään hoitaakseen teki hän v.
1675 ensimmäisen matkansa Ranskaan ja vietti vuoden Montpellierssä,
ja samasta syystä oli hänen pakko mahdollisuuden mukaan välttää
Lontoon sumuista ilmaa. Mutta toiselta puolen tiesi hän myöskin, mitä
järkiperäinen hoito, varovaisuus ja huolellisuus voivat vaikuttaa
heikkoonkin ruumiiseen: hän eli, niinkuin sanottu, 72 vuoden vanhaksi.

[11] _Gentlemen_: ranskaksi "les gens du monde", suomeksi ehkä
parhaiten "säätyläiset", koska sanalla englanninkielessä tarkoitetaan
hyvästä perheestä lähteneitä ja hyvän kasvatuksen ja sivistyksen
saaneita henkilöitä, eikä suinkaan rajoituta yksinomaan aatelismiehiin,
kuten saksalainen käännös "Edelleute" luulottelisi. (Vrt. erikoisesti
§ 217 tästä arvoluokittelusta). Aikansa katsantokannan mukaisesti
kohdistaa Locke huomionsa etupäässä säätyläislasten kasvatukseen,
mikä seikka ilmenee usein hänen esityksessään. Unohtaa ei kuitenkaan
tule, että Locke tahtoo pidettäväksi huolta köyhänkin kansan lapsista
erikoisissa n.s. työkouluissa (working schools), joista hän on
kirjoittanut seikkaperäisen suunnitelman, kuuluessaan kuninkaalliseen
"Kauppa- ja Siirtomaavaliokuntaan".

[12] Tämä tarina on otettu kolmannella vuosisadalla j.Kr. eläneen
kreikkalaisen sofistin _Klaudios Ailianoksen_ teoksesta _Kirjavia
Tarinoita_ (VII, 6).

[13] Locke tarkoittaa _Dumontin_ v. 1694 Pragissa painettua kirjaa
_Nouveau Voyage du Levant_ (Uusi matka Välimeren Itärannikolle), jonka
hän mainitsee tekstin sivullakin. -- Varmaankin tätä kohtaa muistellen
asettaa Rousseau "Islannin jääkentät" vastakohdaksi "Maltan hehkuville
kallioille". (_Émile_, I).

[14] Locke ajatteli tässä varmaankin kuuluisaa ystäväänsä _Newtonia_,
joka vielä muutamia vuosia ennen kuolemaansa kävi kesät talvet samoissa
vaatteissa.

[15] Nämä ja seuraavat karkaisemistoimenpiteet hyväksyy _Rousseau_
kokonaan, vieläpä menee Lockea pitemmällekin eräissä kohdin. Päähineen
suhteen neuvoo hän: "Totuttakaa lapsenne pysymään talvet ja kesät,
päivät ja yöt aina paljain päin". (_Émile_, II).

[16] Tämän omituisen spartalaisen neuvon hyväksyy jälleen _Rousseau_,
jopa hylkää jalkineet kokonaan, antaessaan Émilensä juoksennella
huoneissa, rapuissa, puutarhassa joka aamu paljain jaloin, huolimatta
vuodenajasta. (Vrt. muist. 15).

[17] Locke kirjoittaa 23 p. elok. 1693 ystävälleen W. Molyneuxlle
tämäntapaisten kokeiden hyvistä tuloksista Frank, Mashamin suhteen:

"Te sanotte, ett'ei poikanne ole oikein vahva; tehdäksenne hänet
vahvaksi, täytyy Teidän käsitellä häntä hemmoittelematta, kuten olen
neuvonut; mutta Teidän täytyy tehdä se aivan huomaamattomin astein ja
aloittaa karkaisutoimenpiteet, joihin haluatte häntä totuttaa, vasta
keväällä. Siinä kaikki varovaisuus, mitä tarvitaan. Minulla on siitä
esimerkki talossa, missä asun ja missä erinomaisen hellän äidin ainoa
poika oli menossa turmioon liian hemmoittelevan kasvatuksen takia.
Kokonaan vastakkaista menettelytapaa noudattamalla on hän nyt oppinut
kestämään tuulta ja kylmyyttä ja jalkain kosteutta; ja yskä, joka
uhkasi hänen henkeänsä tuon lämpimän ja varovaisen käsittelyn aikana,
on nyt jättänyt hänet, eikä ole enää hänen vanhempainsa ainaisen pelon
aiheena, kuten ennen."

[18] _Lucius Seneca_ (poika), johon Montaigne ja Rousseaukin mielellään
viittaavat, nimittää itseään Locken mainitsemissa kohdissa (kirjeissä
Luciliukselle) "kylmänkylpijäksi" (psychrolutes) ja kertoo, kuinka
hän kerran syöksyi myrskyilmalla laivasta mereen ja kuinka hän toisen
kerran hyppäsi tammikuussa Euripus-jokeen sekä uunna vuonna erääseen
kylmään lähteeseen.

[19] Kts. _Horatius: Kirjeitä_, I, 15.

[20] Tämä lähde, jonka kerrotaan toimittaneen ihmeitä alkaen vuodesta
644 j.Kr., antoi nimensä _Holywellin (Pyhän Kaivon)_ kaupungille, joka
sijaitsee Flintshiren kreivikunnassa Englannissa.

[21] Vasta 17. v.s:n loppupuolella alkoivat englantilaiset havaita
kylmien kylpyjen oivallisen vaikutuksen. Tapa näyttää tulleen
Hollannista ja Saksasta, ja rajoittui alkuaan vain luonnollisten,
entuudestaan mainioitten lähteiden käyttämiseen. Vasta myöhemmin
tulivat kotikylvyt muotiin.

Locken mainitsemia ihmeellisiä paranemistapauksia esittelee runsaasti
m. m. _John Floyer_ v. 1706 painetussa teoksessaan _Psychrolusia_.

[22] Locke olisi voinut ennen roomalaisia mainita kreikkalaiset, jotka
myöskin asettivat uimisen yhtäarvoiseksi alkeistietojen (_grammato_ =
lukeminen ja kirjoittaminen) kanssa. (Kts. _Platon: Laeista; Montaigne:
Essais_, 11, 34). Vanhan ajan kansoilla kuului uiminen voimisteluun,
ja myöhemmin käytettiin sitä suosittuna tilapäisen pahoinvoinnin ja
unettomuuden poistajana. (Vrt. _Horatius: Sat_. II, 1).

Kaikki myöhemmät kasvatuskirjailijat ovatkin myöntäneet uimiselle
suuren tärkeyden. _Rabelais_ (I, 23) tekee Gargantuastaan erinomaisen
uimarin, ja _Rousseaun_ Émile (II) liikkuu yhtä helposti vedessä kuin
maallakin.

[23] Locke ei väsy toistamasta tätä väitettään (vrt. § 7), vaikka
on ilmeisesti seikkoja, jotka ovat ruumiillemme vastakkaisia ja
joihin sen on mahdoton tottua: moni heikko lapsi, jos häntä liian
ankarasti karaistaan, saa ikuisen vamman terveydelleen. _Goldsmithin_
ei ollutkaan näin ollen vaikeata laskea pilaa Locken liioitellusta
uskosta tottumuksen kaikkivoipaisuuteen, v. 1759 kirjoittaessaan
hänen kasvatusjärjestelmästään. Asiaa valaistakseen kertoo hän
tarinan Pietari Suuresta, joka eräänä päivänä sai päähänsä, että
hänen merimiestensä pitäisi oppia tulemaan toimeen merivedellä. Niin
julkaistaankin käsky, että kaikkien laivapoikain on juotava pelkkää
merivettä. Pojat heittivät henkensä, sehän on selvä, eikä koetta enää
sen koommin jatkettu.

[24] _Montaigne_ ihailee kovin _Platonin_ neuvoa antaa lasten ja
aikuisten käydä aina paljain päin ja paljain jaloin. (_Essais,_ I, 35).

[25] Tässä kohdassa noudattaa Locke tarkalleen _Montaignen_ (Essais,
I, 25) ajatusta lapsen kaikenpuolisesta karkaisemisesta ja hänen
tarmokkaan miehen eikä turhanaikaisen keikarin ominaisuuksistaan.

[26] _Rousseau_ huomauttaa tässä kohdassa ilmenevästä
epäjohdonmukaisuudesta edelliseen rohkeuteen verrattuna: kun Locke
kerran tahtoo lasten kenkiä vettäpitämättömiksi, niin päästävätkö ne
vähemmän vettä sisään silloin, kun lasten on kuuma? (_Émile_, II).

[27] Ennakkoluulo sokeria vastaan on ilmeisesti kokonaan perusteeton.
Herbert Spencer esim. on asiasta kokonaan vastakkaista mieltä ja
huomauttaa sokerin yleisestä suuresta merkityksestä elimistön
kehityksessä. Unohtaa ei kuitenkaan tule, että sokeri Locken aikoihin
kuului ylellisyysaineisiin.

[28] _Suetonius_ (II, 76) viittaa Augustuksen kirjeisiin ja esittää
seikkaperäisesti, miten hän söi vaunuissaan leipää ja taateleja tai
miten hän kantotuolissaan nautti vain pienen palan leipää ja hiukan
kuivatuita rypäleitä, j.n.e. -- Roomalaiset saattoivat kylläkin
varhaisempina aikoinaan olla varsin kohtuullisia, jopa niukkojakin
ruuassaan ja juomassaan, mutta tiedämmehän, millaisiksi tavat tässä
suhteessa muuttuivat juuri keisarien aikana. Kreikkalaiset söivät jo
Homeroon aikoihin kolme, jopa neljäkin kertaa päivässä.

[29] _Seneca_ (mainittu kirje Luciliukselle): "(Kylvyn) jälkeen
tulee kuivaa leipää ja aamiainen ilman pöytää: sen perästä ei ole
tarvis pestä käsiänsä". Jo mainitussa 10:nnessä satiirissaan nimittää
_Juvenalis_ Senecaa "tavattoman rikkaaksi mieheksi".

[30] _Rousseau_ (Émile, II) seuraa tässä ruuan ja juoman
yksinkertaisuuden tavoittelussa uskollisesti Lockea, vastustaa
lihan syöntiä erikoisesti luonnetta raaistuttavana tapana, puoltaa
juomaksi vain vettä, kieltää liiaksi höystetyt ruokalajit, varoittaa
kehittämästä lapsen makua liian yksipuoliseksi, j.n.e.

[31] Huolimatta Locken vastasyiltä ovat kaikki kasvatuskirjailijat,
Fénelonista alkaen, kokonaan toista mieltä ruoka-aikojen
säännöllisyydestä, koska juuri siitä riippuu nuoren ruumiin
säännöllinen ja terve toiminta.

[32] Locke tarkoittaa epäilemättä kansalaissotaa ja v. 1688:n
vallankumousta, jotka luonnollisesti saivat aikaan suuria mullistuksia
monien perheiden varallisuudessa ja yleisissä elämänehdoissa.

[33] Tämän hämmästyttävän neuvon selitykseksi -- jota neuvoa
luonnollisesti nykyään kaikki vastustavat -- huomattakoon ensiksikin,
että Englannissa on oluen käyttö suunnattomasti levinnyt ja oli jo
Locken aikoina, ja toiseksi, ett'ei Locken päivinä vettä suinkaan
yleisesti käytetty juoma-aineena, vaan siitä päinvastoin varoitettiin
kaikissa lääketieteellisissä kirjoissa -- mikä johtui nähtävästi
jonkunlaisesta vanhasta ennakkoluulosta ja siitä, että juomavesi
kaupungeissa oli useinkin hyvin kehnoa, että juuri sen kautta levisivät
kulkutaudit, j.n.e. Yleisenä juomana oli mieto olut.

[34] Vrt. § 10. Tällaisia kertailemisia ja toistelemisia esiintyy
Lockella varsin usein, kuten lukija huomannee.

[35] _Rousseau_ ei noudata tässä suhteessa Locken mielipidettä, vaan
pitää kummallisena, että lasta pakotetaan syömään, kun hänen on jano!
Mutta hän menee toiseen äärimmäisyyteen ja antaa Émilensä juoda kylmää
vettä, olkoon hänen kuinka kuuma ja olkoon ilma kuinka kylmä tahansa!

[36] Tämä kohta osoittaa, ett'ei englantilaisten äitien ollut Locken
aikaan tapana itse imettää lapsiansa, enempää kuin ranskalaisten äitien
Rousseaun päivinä. Mutta Locke vain toteaa seikan sitä moittimatta
ja jättää Rousseaun tehtäväksi ankarasti muistuttaa äitejä heidän
velvollisuuksistaan.

[37] Valitus palvelijain turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin on
yleinen 18. vuosisadan kasvatuskirjoissa, jotka koskettelevatkin
yksinomaan rikkaiden lasten kasvatusta. Locke palaa asiaan 68. §:ssä.

[38] Locken ankara viinirypälettä, tuota erinomaisen terveellistä
hedelmää koskeva kielto saanee selityksensä siitä, että viiniköynnös
kasvaa vain vaivoin Englannissa ja että rypäleet siellä harvoin
kypsyvät täydelleen. Muuan italialainen sanoikin kerran leikillään:
"Ainoa kypsä hedelmä, minkä minä Englannissa näin, oli uunissa
paistettu peruna".

[39] _Costen_, Locken ensimmäisen ranskantajan, mukaan olivat
hedelmäsäilykkeet valmistajalle vahingollisia niistä eriävien
hiilihöyryjen takia.

[40] _Rousseau_ on tästä kysymyksestä aivan samaa mieltä.

[41] Locke muistelee tässä varovaisessa herättämisessä varmaankin
_Montaignea_, joka kertoo isänsä herättäneen hänet aina soitolla, koska
oli pelättävissä, että äkillinen, väkivaltainen ja meluava tapa voisi
vahingoittaa lapsen herkkiä aivoja. (_Essais_, I, 25). Jos _Rabelais_
herätti Gargantuansa jo kello neljältä aamulla, ei taas _Rousseau_,
päinvastoin kuin Montaigne ja Locke, lainkaan sääli Émilensä unta,
vaan herättää hänet äkkiäkin ja koettaa totuttaa häntä nousemaan minä
hetkenä tahansa. (_Émile_, II).

[42] Tässä kohdassa kopioi _Rousseau_ Lockea melkein sanasta sanaan:
"Pehmeä vuode, missä nukkuja hautautuu höyheniin ja untuviin,
sulattaa ja ikäänkuin hajoittaa ruumiin. Liian lämpimästi verhotut
nivuset kuumenevat. Siitä johtuu usein rakkokivi ja muita tauteja,
ja väistämättömästi arka ruumiintila, joka elättää niitä kaikkia."
(_Émile_, II).

[43] _Molus peristalticus_.

[44] _Ileus_ eli _iliaca passio_.

[45] Locken käyttämä sana _the Spirits_ (die _Lebensgeister,_ les
_esprits animaux_), joka esiintyy hänen kirjoituksissaan muuallakin,
kuuluu vanhemman filosofian ja lääketieteen peruskäsitteihin. Mitä
näillä "elonhengillä" oikeastaan ymmärrettiin, käynee paraiten selville
seuraavista _Raconin_ lauseista (_Historia vitae et mortis_): "Henget
(_spiritus_) ovat kaiken ruumiissa tapahtuvan toiminnan avustajia ja
aiheuttajia." (Suomalainen sana _henki_ käsitettäköön samassa mielessä
_hengittää_ (= puhaltaa)-sanan kanssa yhteenkuuluvaksi kuin latinainen
sana _spiritus_ spiro-sanan kanssa.) -- "Kaikessa elollisessa on
kahta lajia henkiä, elottoman henkiä (_spiritus mortuales_), kuten
varsinaisesti elottomassakin, ja lisäksi vielä elonhenki." Elottoman
henget jäävät kuolleeseen ruumiiseen. Niitä ympäröi karkea aine, joka
usein katkaisee niiden yhteyden, kuten esim. lumeen ja vaahtoon on
sekaantunut ilmaa. "Mutta elonhenki on itsensä kanssa välittömässä
yhteydessä erinäisten kanavien avulla, joiden kautta se kulkee, siten
joutumatta kokonaan katkaistuksi." Lisäksi on "elonhengessä jonkun
verran lämpöä, ja se on jotakin sentapaista kuin _henkäys_, joka olisi
samalla kertaa sekä tulta että ilmaa". Ja tämä lämpö juuri synnyttää
"omituisia liikuntoja ja kykyjä".

Tämä vanhalta ajalta periytynyt oppi elonhengistä (_spiritus
animales_) pysyi pystyssä aina kahdeksannelletoista vuosisadalle
asti ja oli Locken aikana vielä luonnollisesti täydessä voimassaan.
_Descarteskin_ antaa veren kiertokulkua esitellessään elonhengistä
(_esprits animaux_), jotka hän panee syntymään verestä, kokonaan
Baconin ajatusten kaltaisen selityksen. Hänen mukaansa ovat ne "kuin
hyvin vieno henkäys tai paremminkin kuin hyvin puhdas ja hyvin eloisa
liekki, joka herkeämättä ja hyvin runsaana nousee sydämmestä aivoihin,
saapuu sieltä hermokanavia pitkin lihaksiin ja antaa kaikille jäsenille
liikuntokyvyn". Vielä _Rousseaunkin_ teoksissa näyttelevät "elonhenget"
jonkunlaista osaa.

Sekä englannin- että ranskankieleen on jäänyt useita jokapäiväisiä
lauseparsia todistamaan tätä omituista käsitystä "elonhengistä".

[46] Niinkuin roomalaisilla oli jumalat tai jumalattaret kaikille
elämän toiminnoille ja ilmiöille, niin näyttää heillä myös olleen
erikoinen pääkaupungin lokaviemäreitä -- joista suurin oli, kuten
tunnettu, Tarquinius Vanhemman aikana rakennettu, Tiberiin johtava
_Cloaca Maxima_ -- suojeleva ja hoitava jumalatar _Cloacina_. Tästä
nimestä ja käsitteestä muodostaa nyt Locke omituisen sanaleikkinsä.

Toisten mukaan oli _Cloacina_ ollut vain Venuksen lisänimi, ja juuri
tämännimiselle Venukselle oli Roomassa pyhitetty patsaita; Liviuksen
kertoman mukaan surmasi Virginius tyttärensä erään tällaisen patsaan
juurella. Plinius selittää nimen merkitsevän "sovittavaa".

Miten tahansa: pääasia on, että Roomassa _Cloacinaa_ palveltiin, olipa
hän sitten erikoinen jumalatar tai ei.

[47] _Rabelais_, joka myös oli lääkäri, kuten Lockekin, omistaa
kasvatusjärjestelmässään näillekin seikoille runsasta ja
arkaluontoisimpiakaan kohtia kaihtamatonta huomiota. Ja _Montaigne_
puolestaan antaa aivan samoja ohjeita kuin Locke, neuvoo tekemään tämän
toimituksen totunnaiseksi ja johonkin määrättyyn ja säännölliseen
aikaan, parhaiten heti aamulla, ylösnousun jälkeen, tapahtuvaksi.
(_Essais,_ III, 14).

[48] Kun Locke kielsi kaiken lääkkeiden ennakkokäytön, saattaa
nykyaikainen lukija tuskin käsittää, kuinka rohkeasti hän siinä
menetteli ja kuinka valistunutta ja uutta katsantokantaa hän siinä
edusti. Sillä Locken aikoihin oli vielä yleisenä luulona, että tauteja,
ja eritotenkin kulkutauteja, voitiin edeltäpäin estää sopivilla
rohdoilla. Tämä hyvin vanha käsitys näkyy kaikissa varhaisemmissa
lääkekirjoissa, joissa suositellaan milloin _mithridatiumia_,
Pontoksen kuuluisasta kuninkaasta nimensä saanutta sekoitusta, tai
taas _theriacumia_, minkä keksijänä pidetään Andromachusta, Neron
henkilääkäriä, milloin muita. Sellaisten yleislääkkeiden katsottiin
ensi sijassa vaikuttavan myrkkyä, mutta sittemmin kaikkeakin tartuntaa
ja sairautta vastaan. Ruton ja kulkutautien raivotessa määräsivät eri
maiden hallitukset niitä runsaasti käytettäviksi, ja on otaksuttavissa,
että Lontoossa v. 1665 tuhojaan tehnyt rutto sai nämä _alexipharmacat_
ja _lääkejuomat_ jälleen suureen muotiin, joka vaikutti erikoisemmin
vielä Lockenkin aikoihin. Ja että taas sen ajan lääkäritkin olivat
hyvin kärkkäitä tyrkyttämään kaikenlaisia arvottomia ihmesekoituksiaan
ja joka paikassa käyttämään kaavamaista, ennakkoluulojen ja
tietämättömyyden sitomaa taitoaan, on silloisessa kirjallisuudessa
yleisen valituksen ja ivan aiheena. Muistakaamme vain esim. Molièren
_Luulosairasta_.

_Rousseau_ (Émile, 1) on Lockeen viitaten hänen kanssaan aivan samaa
mieltä lääkäreistä ja lääkkeistä, meneepä asian kärjistämisessä
opettajaansa pitemmällekin.

[49] _Rousseau_ sanoo: "Ruumiin täytyy olla voimakas totellakseen
sielua: hyvän palvelijan tulee olla väkevä." (_Émile_, I).

[50] Kasvatuksella on Locken mielestä ennen kaikkea siveellinen luonne;
sen tarkoituksena on muodostaa omasta arvostaan tietoisia ihmisiä,
joilla on hyvät tavat ja jotka ovat pikemmin viisaita kuin oppineita.
Locke kuuluu siihen kasvattajakouluun, joka pitää siveellisiä
ominaisuuksia älyllisiä parempina.

[51] _Diogenes Laértios_, kreikkalainen historioitsija, joka eli
kolmannella vuosisadalla j.Kr. ja joka on kirjoittanut tähdellisiä
elämäkertoja vanhan ajan filosofeista, kertoo _Platonista_: "Kun
Platon näki erään miehen pelaavan noppaa, moitti hän tätä. Mutta kun
mies sanoi, että tuohan nyt oli varsin vähäpätöinen asia, vastasi hän:
'Mutta tottumus ei ole vähäpätöinen asia'". (III, 38). _Montaigne_
kertoo tottumuksen tärkeydestä puhuessaan saman jutun, vain pähkinöillä
leikkivään lapseen sovitettuna. (_Essais_, I, 22). Locke on ilmeisesti
saanut tämänkin tarinansa Montaignelta, kuten niin monen muun, vaikka
hän vain muistiinsa luottaen puhuukin _Solonista_, kun kysymys on
oikeastaan koko ajan _Platonista_.

On luonnollista, että kaikki kasvattajat panevat mitä suurinta painoa
varhaiseen hyviin tapoihin totuttautumiseen; niin Fénelon, Rousseau,
Kant, j.n.e.

[52] Tämän ja edellisen lauseen ajatusta kehittää _Montaigne_ hyvin
voimakkaasti heti ylempänä esitetyn _Platonin_ vastauksen jälkeen.
(_Essais_, I, 22).

[53] Kuten tietty, korjaili Locke tätä teostaan, jota hän näyttää
pitäneen tärkeimpänään, lisäten siihen yhtä ja toista jokaiselta
uudelta painokselta: eihän voinut odottaakaan mitään täydellistä ja
yhtenäistä alkuaan kirjeitten muodossa syntyneeltä esitykseltä. Niinpä
on koko tämä pykälä myöhemmin lisätty.

[54] Viimeisten Stuartien hallitessa vallitsi englantilaisessa
yhteiskunnassa tosiaankin suuri tapainturmelus ja kaiken säädyllisen ja
hyveellisen halveksunta: puritaanien ankaran, joskus ehkä tekopyhänkin
kurin alaisina paisuneet intohimot ja huonot taipumukset ottivat
nyt kaikkien sulkujen kaaduttua oikeutensa sitä häikäilemättömämmin
takaisin!

[55] _The peccant Humours_: vanhan fysiologian oppisana, joka on
edustanut samansuuntaista käsityskantaa ja joutunut samankaltaisen
kohtalon alaiseksi kuin _the Spirits_. Kts. lähemmin _Valvoja_, 1914,
ss. 476-478.

[56] Tässä ja muissa Locken valituksissa ympäristön turmelevasta
vaikutuksesta lienee olemassa ensimmäinen itu siihen Rousseaun _Émilen_
eristysjärjestelmään, joka kasvattaa oppilasta kaukana kaikesta
yhteydestä ulkomaailman kanssa.

[57] _Rousseau_ sanoo (_Émile_, II): "Älkää täyttäkö sen (lapsen)
pyyntöjä sen vuoksi, että se pyytää, vaan sen vuoksi, että sillä on
joku todellinen tarve."

[58] Näin kirjoittaessaan muisteli Locke omaa isäänsä, jota hän
suuresti kunnioitti ja rakasti ja jonka kasvatustapaan hän oli
myöhemmin erikoisesti ihastunut. Hyvälle ystävättärelleen rouva
Mashamille kertoi hän isänsä olleen hyvin ankaran, hänen ollessaan
pienenä, ja pitäneen häntä kunnioittavan matkan päässä kaikesta
tuttavallisuudesta; mutta mitä enemmän poika kasvoi, sitä enemmän
lauhtui isän ankaruus, kunnes heistä lopulta tuli mitä parhaimmat,
uskollisimmat ja luottavaisimmat ystävät. Niinpä pyysi isä kerrankin
juhlallisesti anteeksi "ystävältään", kun oli tullut eräässä
vihanpuuskauksessa lyöneeksi poikaansa tämän lapsena ollessa.

[59] _Muutoin samanlaisten olosuhteiden vallitessa_.

[60] _Their Spirits_; vrt. muistutusta 45.

[61] §§ 48, 52.

[62] Kun Locke ei halua ohjata lapsia ruumiillisen kurituksen
pelolla eikä mieluisten palkintojen houkutuksella, panee hän hiukan
jesuiittakoulujen tapaan kaiken toivonsa kunnian ja häpeän tunteeseen.
Hänen nähdäkseen ohjaavat näet nämä kaksi tunnetta täydelleen ja
yksinomaan ihmisten toimia. Siitä kirjoittaa hän varsin kuvaavasti
ranskalaiseen matkapäiväkirjaansa 12 p. jouluk. 1678 seuraavaa:
"Päävaikutin, josta ihmisten teot johtuvat, pääsääntö, jonka mukaan he
käyttäytyvät, ja päämäärä, johon he pyrkivät, näyttää olevan kunnia
ja hyvä maine, ja mitä he hinnasta mistä tahansa haluavat välttää,
on suurimmaksi osaksi häpeää ja halveksumista. Se saa huroonit ja
muut Kanadan kansakunnat niin levollisesti kestämään kuvailemattomia
kidutuksia. Se luo kauppiaat yhdessä maassa ja sotilaat toisessa. Se
panee miehet harjoittamaan kaavamaista jumaluusoppia tässä maassa ja
fysiikkaa ja matematiikkaa tuossa. Se muovailee naisten puvut ja määrää
miesten kuosit ja pakottaa heidät kärsimään kaikkia niiden tuottamia
haittoja. Se tekee miehistä juoppoja ja raittiita, varkaita ja
rehellisiä ihmisiä, ja se saa rosvotkin olemaan toisilleen uskollisia.
Se pitää yllä uskonnot ja estää valtiolliset puolueet hajoamasta. Pelko
joutua niiden halveksumisen esineeksi, joiden parissa ihmiset elävät
ja joiden kunnioitusta he tahtoisivat nauttia, siinä useimpain heidän
tekojensa lähde ja tehoisin ohjaaja. Missä rikkautta pidetään arvossa,
eivät konnamaisuus ja vääryys ole niinkään halveksittavia, sillä
kun varallisuus on saavutettu, seuraa arvokin mukana; ja muutamissa
maissahan kruunu aateloi veren. Missä valta ja sen väärä käyttäminen
hankkii mainetta, käy kaikenlainen kierous, petturuus, väkivalta ja
sorto, joka siihen johtaa, pelkästä viisaudesta ja kyvystä. Missä
isänmaanrakkautta kunnioitetaan, siellä näemme kelpo roomalaisia; mutta
kun pääseminen hovisuosikiksi oli ainoana muodinmukaisena pyrkimyksenä,
näemme samojen kelpo roomalaisten muuttuneen imartelijoiksi ja
ilmiantajiksi. Ken siis tahtoisi maailmaa hyvin hallita, hänen tulisi
pikemminkin katsoa, millaisia tapoja ja muoteja hän synnyttää, kuin
millaisia lakeja hän laatii, sillä saattaakseen jonkun seikan yleiseen
käytäntöön, tarvitsee hänen liittää siihen vain kunniaa ja mainetta."

[63] Muistammehan, kuinka tärkeään asemaan _Rousseau_ puolestaan
kohotti tämän tilaisuuksien valmistamisen. (Vrt. esim. _Émile_, IV).

[64] Vrt. §§ 19, 59.

[65] Tähän kohtaan on Locke liittänyt lyhyen alahuomautuksen, ainoan,
minkä hän, joka mielipiteensä mukaan ei koskaan etsi muiden tukea
asioissa, mitkä selvä järkikin jo ratkaisee kyllin pätevästi, katsoi
tarpeelliseksi:

"Kuinka suuressa määrin roomalaiset pitivät lasten kasvattamista
vanhempain suoranaisena tehtävänä ja velvollisuutena, siitä kts.
_Suetonius: Augustus_, § 64; _Plutarkos: Vita Catonis Centoris_
(Sensori Caton Elämäkerta); _Diodoros Sisilialainen_: Kirja II, luku 3."

Suetonius kertoo viitatussa paikassa Augustuksesta, että hän itse
opetti lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan, söi ja nukkui heidän
kanssaan ja otti heidät aina mukaansa matkoille.

Plutarkos taas esittää laveamminkin Caton kasvatusmenettelyn: vain
tärkeimmät julkiset asiat saivat hänet lähtemään poikansa luota
leikkimästä hänen kanssaan, pesemästä häntä ja hoitamasta häntä kaikin
tavoin. Myöhemmin opetti hän tälle kaikki tiedon alkeet, vaikka hänellä
oli käytettävissään erinomainen opettajaorjakin, sillä hän ei tahtonut,
että hänen poikansa olisi kiittäminen orjaa tiedoistaan ja joutuminen
orjan kuritettavaksi, ell'ei osannut läksyjään. Sittemmin opetti isä
pojalleen lait, sotaiset harjoitukset, uimisen taidon. Hän kirjoitti
selvällä käsialalla suurten miesten elämäkertoja, jotta poika voisi
pyrkiä heidän verroilleen, ja hän noudatti poikansa kuullen sellaista
puheentapaa, kuin olisi hän keskustellut Vestan neitsyen kanssa.

Muutoin yleistää Locke nämä muutamat tapaukset liian pikaisesti, sillä
tavallisesti uskoivat roomalaiset lastensa kasvattamisen kokonaan
orjille, vieläpä valittaa samainen Plutarkos lasten kasvatuksesta
kirjoittaessaan, että siihen toimeen pantiin kaikkein kehnoimmat orjat,
juopot, veltot, hyödyttömät, jotka eivät mihinkään muuhun kyenneet.

Mitä taas Diodoros-viittaukseen tulee, näyttää se perustuvan
täydelliseen erehdykseen, sillä mainitussa kohdassa puhutaan tosin
kuningatar Semiramiin nuoruudesta, matta hänen, enempää kuin kenenkään
muunkaan, kasvatuksesta ei ole etäisintäkään kysymystä. Kuten olemme
huomanneet ja tulemme vasta huomaamaan, sattuu Lockelle tällaista
viitteiden epätarkkuutta useamminkin.

[66] Kuten näkyy, tuomitsee siis Locke jyrkästi kaiken julkisen
koulukasvatuksen ja tahtoo oppilaansa pidettäväksi aina vanhempain
valvonnan alaisena: tulee tässäkin jälleen muistaa, että hän puhui
aikansa ja maansa ylemmille säädyille, joilla oli varaa palkata
lapsilleen erikoiset opettajat.

_Rousseau_ seuraa häntä tässä suhteessa empimättä, kasvattaa Émileään
eristetyssä yksinäisyydessä ja puhuu varsin pilkallisesti kouluista.

[67] Jotkut Locken selittäjät ovat nähneet tässä kohdassa viittauksen
sen sodan tapahtumiin, jota Englanti kävi Ranskaa vastaan, joka
päättyi 1697 Ryswickin rauhaan ja jonka huomattavimpia sattumia
oli Beachy Headin meritappelu, missä Tourville löi pakosalle
englantilais-hollantilaisen laivaston. Mutta kun suurin osa tätä
kaunopuheista pykälää ja erikoisesti juuri tämä kohta puuttuu
ensimmäisestä (1693:n) painoksesta, kun Beachy Headin tappio sattui
jo heinäkuussa 1690 ja kun sen korvasi runsaasti La Hoguen voitto
(toukokuussa 1692), ovat Locken mielessä luultavammin väikkyneet
englantilaisten myöhäisemmät meritappiot, kuten esim. Lagoksen luona
Portugalin etelärannalla (1693), j.n.e.

Miten tämän asian liekään, joka tapauksessa on mieltäkiinnittävää
nähdä, miten isänmaansa kunnian alentumisesta ja restauration jälkeen
Englannissa vallinneesta siveellisestä mädännystilasta katkeroitunut
filosofimme näkee pelastuksen vain nousevan sukupolven huolellisessa
kasvatuksessa, aivan samoin kuin filosofi Fichte näki siinä Saksan
kansan pelastuksen sen koettelemusten aikoina.

[68] _Lapsia on mitä suurimmin kunnioitettava_.

Juvenalis (Sat. XIV, 47), jonka säettä Locke tässä jälleen käyttää,
sanoo tarkemmin ottaen:

"_Maxima debetur puero (pojalle) reverentia_", ja on hänen ajatuksensa
tarkoitus sama kuin Lockenkin, nimittäin ett'eivät lapset seuraisi
vanhempainsa rikollisia jälkiä (_ne crimina nostra sequantur ex nobis
geniti_).

[69] Vrt. §§ 41, 57.

[70] Puhuessaan tässä kunnioituksesta ja kiintymyksestä, joita hän
pitää tehokkaimpina kurin keinoina, palaa Locke jälleen aiheeseen,
jota hän alkoi käsitellä jo 43. §:ssä. Ottaen huomioon teoksen
syntymistavan, ei siltä tulekaan odottaa suunnitelman kiinteyttä eikä
yhtenäisyyttä.

[71] _Scotch-hoppers_: Locke tarkoittanee tässä tuota kaikkialla,
Suomessakin, tunnettua lastenleikkiä, missä hypellään yhdellä jalalla
maahan piirrettyjen sarkojen väliä, samalla potkaisten pientä kiveä
kuviosta toiseen.

[72] _Rousseau_ (Émile, II) teroittaa myöskin erinomaisen innokkaasti
tätä kohtaa ja sanoo m.m. "Pahin kasvatus on jättää lapsi häälymään
oman tahtonsa ja teidän tahtonne välillä ja alati kiistellä siitä,
kumpi teistä on oleva hallitseva; sata kertaa ennemmin soisin, että
lapsi pysyisi sinä alati."

Mutta Locken heti seuraavassa suosittelemaa, järkeen nojautuvaa
vakuuttelua vastustaa Rousseau samassa paikassa mitä jyrkimmin.

Molempain edelläkävijä, _Montaigne_, taas asettuu kokonaan Locken
kannalle ja tahtoo ryhdyttäväksi järkeileviin puheluihin lapsen kanssa
jo heti alkuaikoina, koska lapsi hänen mielestään ymmärtää "filosofiaa"
helpommin kuin oppii kirjoittamaan ja lukemaan. (_Essais_, I, 25).

[73] Tämä Locken neuvo muistuttaa suuresti jesuiittakouluissa
noudatettua tapaa, jonka mukaan opettava isä ei saanut koskaan kajota
oppilaisiinsa, vaan oli ruumiillisen rangaistuksen suorittaminen
uskottava jollekin muulle henkilölle, joka ei ollut jesuiitta. Useissa
jesuiittakouluissa olikin erikoinen "rankaisija", milloin koulun kokki,
milloin taas ovenvartija. Joskus taas turvauduttiin jonkun naapuristoon
kuuluvan käsityöläisen apuun, ja hän sai määrätyn kuukausi- tai
vuosipalkan käydessään säännöllisesti heiluttamassa patukkaa koulussa.
Toisin kerroin valittiin joku tanakka, voimakas miehenalku poikien
omasta joukosta opettajaisän määräämän ja valvoman kurituksen jakajaksi.

Tämä kurittamistapa, joka on määrätty jesuiittain _ratio_
disceredi-nimisessä koulujärjestyksessä, nautti Locken aikoihin
Englannissakin vielä suurta arvoa.

[74] Vrt. §§ 68, 71.

[75] V. 1694 etsi Locke mielensä mukaista kotiopettajaa ystävänsä
Molyneuxn pojalle, joka oli viiden vuotias, kasvatettu Locken
määräysten mukaan ja joka osasi jo "lukea varsin hyvin". Opettajan tuli
alistua noudattamaan Locken antamia ohjeita, opettaa kolmea, neljää
poikaa yhdessä ja saada palkakseen, paitsi vapaata asuntoa ja ruokaa,
20 puntaa vuodessa -- kai verrattain hyvät palkkaedut sen ajan oloihin
katsoen. Myöhemmin on Locke samanlaisessa puuhassa Peterboroughn
kreivin hyväksi: kirjeissään tälle esittää hän opettajasta samanlaisia
vaatimuksia kuin ylempänäkin.

_Rousseau_ kaikessa haaveellisuudessaan ei tahtoisi kotiopettajalle
maksettavan palkkaa lainkaan: hän ei saisi olla mikään "myytävä mies!"

[76] Locke on epäilemättä oppinut Montaignelta paljon, suoranaisesti
häneen viittaamatta, kuten on ylempänä useamminkin mainittu. Mutta kun
hän luottaa vain ulkomuistiinsa, erehtyy hän asein tarkoittamastaan
paikasta tai sen sisällöstä. Niinpä tässäkin. _Montaigne_ (Essais,
I, 34) kertoo ensin, miten hänen isänsä haaveili jonkunlaisen
uudenaikaisen asioimistoimiston perustamista, jonka avulla tämä
löytäisi matkaseuraa Pariisiin, tuo tapaisi sopivan palvelijan,
kolmas saisi helmensä myydyiksi, j.n.e., ja tällaisen toimiston
tarpeellisuutta todistaakseen jatkaa hän sitten:

"Olen saanut tietää suureksi häpeäksi vuosisadallemme, että aivan
meidän silmiemme edessä kaksi oppinsa puolesta erinomaisen huomattavaa
henkilöä on kuollut sellaisessa tilassa, ett'ei heillä ollut tarpeeksi
syötävää: Lilius Gregorius Giraldus Italiassa ja Sebastianus Castalio
Saksassa; ja minä luulen olevan vaikka tuhannen henkilöä, jotka
olisivat kutsuneet heidät luokseen hyvin edullisilla ehdoilla, jos vain
olisivat asiasta tienneet."

Siinä kaikki, mitä Montaigne yleensä koko teoksessaan kertoo
Castaliosta. Puulautasten vuolemisen on siis Locke, joka muuten
ilmeisesti on koko ajatuksessaan tämän Montaignen kohdan johtama,
saanut joko muualta tai kertonut sen väärästä henkilöstä.

_Giraldus_ oli oppinut ja runoilija, joka usein sai taistella puutetta
vastaan, mutta joka lopulta sentään pääsi suotuisampiin oloihin; hän
kuoli kotikaupungissaan Ferrarassa v. 1552.

_Castalio_ (latinainen muoto ranskalaisesta nimestä _Chasteillon_)
syntyi 1515 Dauphinéssa. Calvin kutsui hänet Geneveen, mutta
suvaitsevaisempana kuin hän ei Castalio voinut siellä kauvaa menestyä.
Hän, joka oli kääntänyt koko raamatun oikealle Ciceron latinankielelle,
koetti kaikenlaisella käsityöllä elättää itseään ja lukuisaa
perhettään, nähden usein puutetta. Hän kuoli Baselissa v. 1563.

[77] _A sober Man_. Tätä "kohtuullisuutta" näyttiin Locken
hurjastelevana, vallattomana aikana pidetyn tosiaankin sivistyneen
miehen välttämättömänä ominaisuutena. Mutta ilmeisesti ei Locke
tarkoita "kohtuullisuutta" vain sanan tavallisessa merkityksessä, vaan
pikemminkin siinä mielessä, minkä _Samuel Johnson_ sille antaa: "vapaa
kaikista hallitsemattomista intohimoista".

[78] _The Liberal Arts, his Tutor's learned Encyclopaedia_. "Vapaat
taiteet", _artes liberales_-nimellä mainittiin Roomassa niitä
tietoja ja taitoja, jotka sopivat vapaalle miehelle, eroitukseksi
orjan toimista. Myöhemmän kreikkalaisroomalaisen käsitystavan mukaan
muodostivat ne korkeamman opetuksen täydellisen piirin (_egkuklios
paideia_ = piirissä käyvä opetus, yleissivistys, yleistieto, mistä
sitten on saatu tuo suurissa sivistyskielissä tavallinen sana
_Encyklopädie, encyclopédie, encyclopedia_). Vanhalla ja keskiajalla
laskettiin niihin kuuluviksi nämä seitsemän opinhaaraa: grammatiikka
(kielioppi), dialektiikka (todisteluoppi), retoriikka (puhetaito-oppi),
aritmetiikka (laskuoppi), geometria (mittausoppi), musiikki (säveloppi)
ja astronomia (tähtitiede). Kolme ensinmainittua muodosti _trivium_-,
neljä viimeistä _quadrivium_-kurssin, joista etenkin trivium säilyi
kauvan koulujen opetusaineena. Vielä Locken aikoinakin olivat "vapaat
taiteet" eli "encyclopedia" laajoissa piireissä kaiken tiedon ja
oppineisuuden mittana ja kuvastimena.

[79] _With all the Gravity of his Ivy-Bush about him_. Jatkaen
edellisessä lauseessa alkamaansa kuvaa äkkiä kirkkaaseen päivänvaloon
syöksyvästä ja näkönsä kadottavasta olennosta, ajattelee Locke tässä
lauseessa pöllöä, joka, kuten tietty, mielellään asustaa seiniläs- eli
murattipensaikoissa ja jota yleisesti pidetään tällaisen päivänvalossa
sokenevan linnun perikuvana. Englanninkielessä merkitseekin lauseparsi
"_an owl in an ivy-bush_" saamatonta, avuttoman kömpelöä ihmistä. Locke
ei mainitse tekstissä pöllöä lainkaan, vain sen asuntopaikan, koska hän
piti asiaa englantilaisille lukijoilleen muutoinkin ymmärrettävänä.

Nähtävästi puhuu Locke tässä omasta kokemuksestaan. Hänenhän tiedetään
viettäneen koko aikaisemman nuoruutensa ajan maalla, ankaran, vaikka
pohjimmaltaan kaikkea parasta tarkoittavan isän kasvattamana.
Tullessaan Westminsterin kouluun tunsi hän siis vain maalaisolot,
eikä hän sieltä lähtiessäänkään ollut juuri muuta kuin kaino, arka ja
kömpelö koulupoika, aivot tosin täynnä kuolleita kieliä, mutta peräti
vailla elämän- ja maailmantuntemusta.

[80] _Tehdä johtopäätöksiä muodollisen logiikan kaikkien kaavojen
mukaan_.

[81] Luonnonfilosofiaksi nimitettiin siihen aikaan sekä fysiikkaa että
kaikkia tieteitä, joilla oli jotakin luonnon kanssa tekemistä.

[82] _Aristoteles_, "kävelevä filosofi", peripateettisen koulun pää, ja
_Descartes_, uudemman arvostelevan filosofian perustaja, vallitsivat
Locken aikoina kaikkea koulutietoa. Koko keskiaika eli Aristoteleen
sokeassa ihailussa, niin että Locke kerran piloillaan sanookin Jumalan
ilmeisesti tyytyneen tekemään ihmisestä kaksijalkaisen eläimen ja
jättäneen Aristoteleen huoleksi tehdä hänestä ajatteleva eläin.

Vasta Descartesin filosofia työnsi tieltään Aristoteleen, ja tämä
tapahtui juuri Locken aikaan. Locke puolestaan sai ensimmäisen
voimakkaamman filosofisen "herätyksensä" Descartesin opeista.

[83] Locke tarkoittanee etusijassa Intiaa, jossa niihin aikoihin rva
Mashamin, Locken asuntoemännän ja hyvän ystävän, veli oleskeli ja jonka
oloja ja tapoja Locke usein uteliaana tiedusteli.

[84] Olemme usein saaneet huomata, kuinka erinomaisen tärkeänä Locke
pitää ulkonaista kohteliaisuutta ja siroja tapoja: olihan hän eläissään
ollut sekä ylhäällä että alhaalla, mutta etenkin maan mahtajain
seuroissa, missä hän oli oppinut panemaan oikeata arvoa ulkonaiseen
esiintymiseen. Rva Masham, Locken viimeisten elinvuosien alituinen
seuralainen, kertookin hänen eniten kaikesta vihanneen huonoa, kömpelöä
ja raakamaista käytöstä, sillä kohteliaisuus ei ollut hänestä vain
"elämän suuri kaunistus", vaan myös kristityn suoranainen velvollisuus,
jota piti ennen kaikkea mieliin teroitettaman.

[85] _Seneca_ valittaa 106:nnessa kirjeessään aikansa hyödytöntä
järkeilyä, rikkiviisasta oppineisuutta ja yksinkertaisen hyveen
puutetta. Saman kirjeen lopulla esittää hän tuon kuuluisan siivekkään
lauseensa: "Me emme opi elämää, vaan koulua varten" (_Non vitae, sed
scholae discimus_).

[86] _Burgersdicius_ ja _Scheibler_ olivat Locken aikoina hyvin suureen
huutoon päässeitä logiikan ja metafysiikan oppikirjojen tekijöitä.
Heidän rikkiviisaiden teostensa perinpohjaiset nimet olivat: FRANCONIS
BURGERSDICII _Institutionum logicarum libri duo, decreto Illustriss.
ac Potentiss. DD. Ordinum Hollandiae et West-Frisiae in usum scholarum
ejusdem Provinciae, ex Aristotelis praeceptis nova methodo ac modo
formati atque editi. Lugduni Batavorum, apud Abrahamum. Commelinum_
(2:n painos 1634), ja CHRISTOPHORI SCHEIBLERI _Introductio Logica,
ubi de Philosophia, Natura Logicae, Praedicamentis, Praedicabilibus.
Giessae Hessorum_. (2:n painos 1618).

[87] _Montaigne_ on tässä opettajan valitsemiskysymyksessä suuresti
Locken kannalla, ja hänkin tahtoisi kasvattajalla olevan enemmän tapoja
ja älyä kuin tietoa: opettajan pään tulisi olla mieluummin "hyvin
tehty" kuin täyteen ahdettu (_qui eust plustost la teste bien faicie
que hien pleine_). (Essais, I, 25).

[88] Päinvastoin kuin Montaigne ja Locke on _Rousseau_ (Émile, II) sitä
mieltä, että liian aikaisin järkeilevä ja miehuuteen tähtäävä kasvatus
on kokonaan väärä.

Aikaisemmin olemme jo nähneet (muist. 58), että Locke tässä
asteittaisessa tuttavallisuudessa, joka seuraa alkuperäistä ankaruutta,
muistelee isänsä kasvatustapaa.

[89] _In the first Scenes of his Life_. Montaignen ja Rousseaun tavoin
vertaa Locke tässä ihmisen elämää näytelmään ja seuraa lauseen loppuun
asti hyvin perusteellisesti tätä kuvaa.

[90] § 73.

[91] §§ 38 sr.

[92] Lockella oli tosiaankin syytä tämän kohdan lähempään
selvittämiseen teoksensa myöhäisemmissä painoksissa, koska hänen hyvä
ystävänsä _Molyneux_ 12 p. elok. 1693 päivätyssä kirjeessään näkee
siinä ainoan aiheen vakavampain muistutusten tekoon. Hän ei näet voi
hyväksyä niin kylmää suhdetta vanhempain ja lasten välillä, vaan
tahtoo, että niinkuin Jumala sallii ihmisen anoa itseltään kaikkea,
mitä tämä haluaa, isän ja äidinkin tulisi suopealla mielellä kuulla
lastensa pyyntöjä ja noudattaa niitä, mikäli he katsovat sopivaksi.
Sitäpaitsi ei kukaan ihminen voi arvata lasten toivomuksia ennakolta,
mutta kuitenkin vaatii muka Locke, että ne olisi pyytämättä täytettävä.

Locke vastasi (s. k. 23 päivänä) tarkoittaneensa vain oikullisia
toivomuksia, koska luonnollisia, sallittuja seikkoja ei lasten, jos
heitä oikein kohdellaan, tarvitse lainkaan pyytää. Molyneux tyytyi
siihen, mutta ilmoitti samalla, että muutkin olivat takertuneet tähän
kohtaan, kun eivät tienneet, ett'ei Locke laskenut leikkikaluja eikä
muita yhtä viattomia esineitä oikullisiin pyyteisiin.

Sentähden katsoi Locke parhaaksi selittää myöhemmin ajatustansa
yksityiskohtaisemmin.

[93] _Horatius_ (Sat. I, 1, säe 75): _Kaikki, mitä ei ihmisluonto voi
itseltään kieltää, joutumatta kärsimään_.

[94] Tätä Locken ohjetta vastustaa _Rousseau_ (Émile, II) sekä
siveellisistä että käytännöllisistä syistä mitä jyrkimmin, koska hänen
nähdäkseen lapsi antaa vain sellaista, mihin hän ei pane mitään arvoa,
tai sellaista, minkä hän tietää varmasti saavansa takaisin. Siten
synnytettäisiin lapsissa vain koronkiskurin anteliaisuutta.

[95] Locke muistelee tässä kohdassa varmaankin _Montaignen_ (Essais, I,
22) varoituksia samasta asiasta: neulat on siinä asetettu kultarahojen
vastakohdaksi ja kärjistetty koko esitys seuraavaan kysymykseen:
"Miks'ei hän pettäisi kultarahoja käsitellessään, koska hän pettää
neuloja käsitellessään?"

[96] On varsin lähellä otaksua, että _Rousseau_ (Émile, 11) sai tästä
Locken lauseesta ajatuksen puutarhuri Robertin tuomiseen näyttämölle,
opettamaan Émilelle omistusoikeuden ensimmäisiä alkeita.

[97] _The suffering of our Spirits:_ vrt. edellä muist. 45.

[98] _Rousseau_ (Émile, I kirjan lopussa ja II kirjan alussa) puhuu
lasten rohkeuden kasvattamisesta ja heidän totuttamisestaan kestämään
kipua, olemaan itkemättä ja näkemään rumia, inhoittavia eläimiä hyvin
samaan tapaan kuin Locke tässä ja ylempänä.

[99] § 113, alussa.

[100] Locken englantilaiset selittäjät (esim. _R.H. Quick)_ pitävät
tätä Locken väitettä vääränä ja todistavat parlamentinpäätöksiin
nojaten, ett'ei tästä asiasta ole koskaan, ei edes Locken aikoihin,
ollut olemassa mitään varsinaista lakimääräystä: käytännöllisenä
tapana on se ehkä siitä huolimatta saattanut säilyä kautta aikojen.
Ja oikeastaan puhuukin Locke vain tällaisesta vanhasta lainkäyttöön
kuuluvasta tavasta eli pitämyksestä (_our Practice_), eikä mistään
varsinaisesta lakimääräyksestä.

Puhuessaan lihansyönnin raaistuttavasta vaikutuksesta ihmisiin,
mainitsee _Rousseau_ (Émile, II) puolestaan, ett'eivät teurastajat
eivätkä kirurgit kelpaa todistajiksi Englannissa, jonka lihanahmijain
asukasten raakuus on hänen mielestään tunnettu. Alamuistutuksessa
ilmoittaa hän kuitenkin teoksensa englantilaisten kääntäjäin korjanneen
tämän erehdyksen ja esittää nyt asian siten, että sekä teurastajat
että kirurgit kelpaavat kyllä todistajiksi, mutta että edellisiä ei
hyväksytä valamiehistöön -- josta Locken tekstissä on juuri kysymys --
eikä rikostuomareiksi; kirurgit taas näihin toimiin hyväksytään.

Sekä Rousseau että hänen korjaajansa ovat muiden tietojensa ohella
saattaneet etsiä tukea myös Locken väitteestä.

[101] Vrt. §§ 73 sr. 76.

[102] Vrt. muist. 71.

[103] Jos jo _Montaigne_ (Essais, I, 22) huomasi lasten leikkien
tärkeyden heidän kasvatuksessaan, on vasta Locke kehittänyt tästä
aiheesta kirjansa huomattavimpia uutuuksia. (Vrt. myös § 152).

_Rousseau_ on tässä suhteessa kokonaan hänen kannallaan,'kunnes
sitten saksalainen _Friedrich Fröbel, Pestalozzin_ oppilas, kehittää
kasvattavan, luonnetta ja älyä muodostelevan leikin suoranaiseksi
järjestelmäksi lastentarhoissaan.

[104] _Montaigne_, Locken edeltäjä ja opettaja, puhuu myöskin
erinomaisen ankarasti valehtelemisesta ja etenkin lasten
valehtelemisesta, ja pitää sitä ja uppiniskaisuutta kaikkein
vaarallisimpina virheinä, joita tulisi kaikissa tilaisuuksissa ja
kaikin keinoin torjua. (_Essais_, I, 9).

[105] Kuten tietty, sulkee Rousseau, päinvastoin kuin hänen opettajansa
Locke, lasten kasvatuksesta 18. ikävuoteen asti kaiken tiedon Jumalasta.

[106] _Good-breeding_. Suomenkielessäkin on käsite "hyvä kasvatus"
saanut jonkunlaisen moitteettomaan käytökseen ja kohteliaisiin
seuratapoihin viittaavan sivumerkityksen.

[107] § 67.

[108] § 67.

[109] § 70.

[110] Vrt. ylempänä § 1 ja muist. 8.

[111] Ymmärtääksemme Locken valitusten oikeutuksen, tarvitsee
meidän vain tietää, kuinka näitä kuolleita kieliä opetettiin esim.
Westminsterissä, missä Lockekin oli käynyt kouluansa. Opetus alkoi
jo kello kuudelta aamulla ja käsitteli kahtena tuntina latinan ja
kreikan kielioppia; sitten valmistettiin tunnin verran aikaa seuraavaa
tehtävää, joka kesti kello yhteentoista ja joka oli täynnä latinaisia
ja kreikkalaisia runoilu- ja käännösharjoituksia. Ei edes päivällisaika
ollut vapaa näiden kielten opiskelusta. Kahden ja kolmen välillä
käännettiin ja selitettiin jälleen latinaa ja kreikkaa, ja kävelyhetken
jälkeen päntättiin edelleen latinaa ja kreikkaa illalliseen asti,
osaksi valmistuksena seuraavan päivän läksyihin. Tällainen, oli
lukujärjestys neljänä viikonpäivänä. Perjantaina kerrattiin opittu
ja lauvantaina harjoitettiin kreikkalaisten ja latinaisten runojen
lausumista.

[112] _Montaigne_ antaa puolestaan kylläkin suuren arvon kreikalle ja
latinalle, mutta hänenkin mielestään kiusataan niiden oppimisella lasta
liiaksi. Seurattavana esimerkkinä kertoo hän sitten isänsä keinosta
opettaa hänelle latinaa hankkimalla hänen ympärilleen sellaisia
henkilöitä, palvelijoista alkaen, jotka puhuivat vain tätä kieltä.
(_Essais_, I, 25).

[113] _Kehittääkseen henkeään_.

[114] Locke tarkoittaa _T. Sternholdin_ (k. 1549) ja _J. Hopkinsin_
(eli samaan aikaan kuin edellinen) runomittaisia psalminkäännöksiä,
joita niihin aikoihin yleisesti käytettiin hartauskirjoina ja joista
ilmestyi koottu painos v. 1562.

Nämä tällaiset, kaikkia hengellisen ja maallisen runouden sääntöjä
pilkkaavat hurskaat vuodatukset näyttelivät, kuten sanottu, varsin
kauvan huomattavaa osaa englantilaisessa hartauden harjoituksessa
sekä emämaassa että Uudella mantereella. Niinpä esiintyy Fenimore
Cooperin kuuluisassa siirtomaaromaanissa _Viimeinen Mohikaani_, josta
on hiljattain ilmestynyt täydellinen suomennos, muuan tällainen
psalminkäännös varsin tärkeänä tekijänä yksinkertaisen hurskaan
laulumestari David Gamutin käsissä. Kertomuksen lomassa saa lukija
useista esitetyistä otteista jonkunlaisen käsityksen siitä, millä
lailla nämä innostuneet kuningas Davidin jäljittelijät olivat
ymmärtäneet tehtävänsä. (Vrt. etenkin lukua II).

[115] §§ 165 sr.

[116] _Quintilianus_ suositteli jo norsunluisten, erillisten kirjainten
käyttämistä lukemisen opetuksessa. Niinikään turvautuivat muinaisajan
sivistyskansat kirjainten muotoisiin leivoksiin, joita he syöttivät
lapsille, saadakseen nämä ensin nielemään aakkoset ja sitten ne
helpommin oppimaankin.

Viimeisin keksintö tässä suhteessa lienee tuo tunnettu suomalainen
_Puu-aapinen_.

[117] _Kuninkaallinen Tammi (The Royal-Oak)_ oli erään lontoolaisen
pelipaikan nimi, missä mainittua arpapeliä harjoitettiin. Siinä
käytettiin 32-tahkoista, eri numeroilla varustettua norsunluupalloa.
Nimi _Kuninkaallinen Tammi_ oli epäilemättä imarteleva viittaus
kuningas Kaarle Toiseen, joka eräällä pakoretkellään oli
piiloittautunut tammeen.

[118] _At Dibstones_. Ilmeisesti oli _dibstones-leikki_ täsmälleen
samanlainen kuin tuo Suomenkin maalaislasten keskuudessa niin suureen
suosioon päässyt _tipapeli, tipasillaolo_: sopivia pikkukiviä nakellaan
ilmaan ja niiden vielä siellä viipyessä siepataan määrätty luku toisia
samanlaisia kiviä maasta ja ehätetään samalla kädellä ottamaan vastaan
putoavaa tai putoavia kiviä.

Muutoin näyttäisi jo suomalainen nimikin, kansanomaisena muodostumana,
viittaavan englantilaiseen _dibstone_ ja saksalaiseen _Tippstein_.

[119] § 148.

[120] Locke on varmaankin kuullut moisia juttuja Ranskassa
matkustaessaan ja oleskellessaan.

Kirjassaan _Suksilla poikki Grönlannin_ (suomentanut _Teuvo Pakkala_,
v. 1896, ss. 468-469) kuvaa _Fridtjof Nansen_ Grönlannin länsirannan
eskimolasten "aikaista kehitystä" tavalla, joka sopii erinomaiseksi
vertauskohdaksi sille, mitä Locke tietää kertoa Ranskan lapsista:
Hoseaan, Sardlokin uljaan pyytömiehen, hiukan toista ikävuottaan käypä
poika hyppi pikku paidassaan erästä eskimolaista kansallistanssia aivan
suurenmoisella vauhdilla ja vakavuudella kolmivuotiaan serkkunsa kanssa.

[121] Vrt. §§ 64 sr.

[122] _Reynard the Fox_. Kuten tunnettua, kuuluu tämä erinomaisen
kansansuosion saavuttanut kertomussarja ketun ovelista tempuista
keskiajan hedelmällisimpään vertauskuvalliseen runouteen. Kaikkialla
Europassa: Ranskassa, Saksassa, Englannissa -- täällä on _Kettu
Repolainen_ aivan ensimmäisiä englanninkielellä painettuja kirjoja
-- kuuntelee kansa mielellään näitä suorasanaisia tai runopukuisia
ivaesityksiä ihmiselämästä yleensä ja läänitysaikojen yhteiskunnasta
erittäin. Kertomussarjan ensimmäinen alku lienee etsittävissä
11. vuosisadalta, mutta siitä ilmestyi sittemmin kaikissa maissa
lukemattomia, oppinutta ja kansanomaista yhdistäviä muunnoksia ja
mukaelmia: onpa Saksan suurin runoilija Goethekin kyhännyt näiden
tarujen mukaan 12-lauluisen kuusimittarunoelman _Reineke Fuchs_.

Kertomusten pääsankarin, Kettu Repolaisen, työnä ja toimena on tietysti
kaikenlaisen viekkauden ja konnamaisuuden harjoittaminen, ja sentähden
tuomitseekin _Rousseau_ (Émile, II) puolestaan ankarasti tällaisten
juttujen käyttämisen kasvatuksen välikappaleina -- muistammehan, kuinka
ankarasti hän pitelee erästä La Fontainen kettutarinaa --, koska ne
hänen nähdäkseen turmelevat kaikki lasten käsitykset oikeasta ja
väärästä ja istuttavat heihin huonoja periaatteita.

[123] _The Horn-book_. "Sarvikirja" oli vanhaan aikaan varsin yleisesti
käytetty aapinen, jossa oli vain yksi ainoa lehti: tämä lehti oli
liimattu kädensijalla varustettuun puulevyyn, ja sitä peitti,
ilmeisesti kulumisen estämiseksi, ohut, läpinäkyvä sarvikalvo, mistä
"aapisen" nimi. Siinä näkyi ensinnäkin risti, sitten iso A, sitten
isot ja vähät kirjaimet, senjälkeen ääntiöiden ja kerakkeiden yhtymiä
tavuuta varten, ja lopuksi Isämeitä. Mainitun ristin takia nimitettiin
sitä myös, etenkin Italiassa, "ristikirjaksi".

Tämä omituinen "kirja" on herättänyt sivistyshistorioitsijain vilkasta
huomiota. Niinpä on englantilainen _Andrew W. Tuer_ kirjoittanut siitä
laajan, kaksiniteisen tutkimuksen (_History of the Horn-Book_).

[124] _John Worthington_ (1618-1671) oli hurskas, lempeä mies,
joka mitä kauneimmalla tavalla osoitti kristinopin perussääntöjen
seuraamista suuren, v. 1665 Lontoossa raivonneen ruton aikana.

[125] Locken kerrotaan maanpakonsa loppuaikoina Rotterdamissa rikkaan
englantilaisen kauppiaan Furlyn perheessä oleskellessaan tehneen
tämänlaatuisia käytännöllisiä kokeita, opettaakseen isäntänsä nuorta
poikaa kirjoittamaan.

Muutoin tunnettiin tällainen harjoitusmenettely jo vanhalla
ajalla. Ateenalaiset kirjoituksen opettajat piirsivät kirjaimensa
vahatauluille, ja oppilasten tuli kuljettaa puikkoaan siten syntynyttä
uraa pitkin saadakseen kauniin käsialan. _Quintilianus_ taas
suosittelee samaan tarkoitukseen puutauluja, joihin on kirjaimet
kaiverrettu ja joiden malleja seuratessa ei piirtimen ole niin helppo
luiskahtaa syrjään.

[126] _Ei mitään vastoin Minervan mieltä_, latinainen sananparsi, joka
kielsi tekemästä mitään sellaista, mihin luonto tai sisäinen kutsumus
ei vetänyt. (Vrt. _Horatius: De arte poetica liber_, säe 385).

Englantilaisten perinnäisen matkailijaluonteen mukaisesti asettuu Locke
piirustuskysymyksessä kokonaan käytännölliselle ulkonaisen hyödyn
kannalle, pitämättä lainkaan lukua silmän kehittämisestä näkemään
muotoja, värejä, vivahduksia, tarkkaamaan eri etäisyyksiä, j.n.e.,
joihin ja käden taitavuuden lisäämiseen taas _Rousseau_ puolestaan
kiinnittää sitä suurempaa huomiota.

[127] Ensimmäisessä Locken kasvatusopin painoksessa ei mainittu vielä
sanaakaan pikakirjoituksesta. Hän näyttää johtuneen ajattelemaan asiaa
ystävänsä Molyneuxn 12 p. elok. 1693 päivätyn kirjeen herättämänä.
Kirjeessä oli puhetta pikakirjoituksen opettamisesta Molyneuxn
pojalle niin paljon, että tämä osaisi nopeammin merkitä muistiinsa
omia ajatuksiaan: muuhun ei pyrittykään. Vastauksessaan (23 p. elok.
1693) mainitsee Locke ymmärtävänsä pikakirjoituksen (_Short-hand_)
merkityksen ja opetelleensa sitä itsekin nuorempana. Ja kiitollisena
ystävänsä huomautuksesta lisää Locke kirjansa myöhempiin painoksiin
tämän pikakirjoitusta käsittelevän kohdan.

[128] Locke erehtyy. Pikakirjoitus oli ikimuistoisista ajoista asti
käytännössä muinaisilla sivistyskansoilla. Kreikkalaiset väittivät
sen keksijäksi Ksenophonia, mutta toisten mukaan olivat Pythagoras
ja Ennius jo ennen häntä sommitelleet kirjoitustavan, joka teki
mahdolliseksi seurata puhujan nopeatakin sanatulvaa. Muutamat
kirjailijat antavat taas kunnian tästä keksinnöstä Cicerolle, joka
tosiaan käyttikin kirjoituksessaan eräänlaisia lyhennysmerkkejä ja sai
muutkin niitä käyttämään. Eräässä kirjeessään Atticukselle (XIII, 32)
huomauttaa hän joskus kirjoittavansa "merkkien avulla".

Uudempina aikoina julkaisi taas tri _Timotheus Bright_ v. 1588
ensimmäisen esityksen pikakirjoituksesta Englannissa. Hän merkitsi
sanan sen lyhennetyllä alkukirjaimella ja liitti sen alle vielä toisen
merkin, saaden siten 537 sanamerkkiä. _John Willis_, joka sommitteli
lyhennyskirjoituksen suorien ja kaartuvien kirjainten avulla, käyttää
v. 1602 ilmestyneessä teoksessaan ensimmäisenä sittemmin kaikkiin
sivistyskieliin siirtynyttä sanaa _Stenography_, "ahdaskirjoitus". Sen
englantilaisen järjestelmän, josta Locke puhuu ja jota hän suosittelee,
oli _Jeremiah Rich_ enonsa _W. Cartwrightin_ opastamana keksinyt v.
1650:n tienoilla. Siinä esiintyy myös paljon sanalyhennysmerkkejä.
_Shelton_ julkaisi v. 1659 uuden järjestelmän, joka kulkeutui v. 1681
Ranskaankin, missä sitä ennen kuitenkin muuan pappi _Cossart_ oli
keksinyt keinon "kirjoittaa niin nopeasti kuin puhutaan". _William
Masonin_ järjestelmä voitti sittemmin (1672) muut englantilaiset
kokeilut, mutta luonnollista on, että niin hyvin Englannissa kuin
kaikissa muissakin maissa on keksitty yhä uusia ja yhä parempia
menettelytapoja. Kuten tietty, on saksalaisen _Gabelsbergerin_
(1789-1849) v. 1831 käytäntöön otettu järjestelmä levinnyt hyvin
avaralti, Suomeenkin (_L. Neovius_, nyk. _Nevanlinna_.)

[129] _William Lilly_, jonka v. 1673 julkaistu, koottu ja lisäyksillä
varustettu latinan kielioppi oli yleisessä käytännössä Locken aikoina,
oli ollut opettajana St. Paulin koulussa Lontoossa -- tässä koulussa on
Lillyn kielioppia käytetty meidän päiviimme asti. Hän kuoli ruttoon v.
1523.

[130] _Marcus Tullius Cicero_, jota pidetään latinankielen taitavimpana
tyyliniekkana.

[131] Ylempänä (vrt. muist. 112) on jo huomautettu, että _Montaigne_
mainitsee isänsä käyttäneen latinanopetuksessa juuri tätä samaa
menettelytapaa, josta Locke nyt tekee niin suuren numeron.

[132] Tässä havainto-opetuksen vaatimisessa on Lockella tietysti
_Rousseau_ kokonaan puolellaan.

[133] Lockella on kouluaikansa hengettömästä, kuolleesta, kaavamaisesta
vanhojen kielten ja filosofian opetuksesta, patukan hallitsemasta, vain
epämieluisia muistoja. Niiden perusteella hän enimmäkseen uudistuksiin
innostuukin.

[134] Tämä Locken suosittelema menettelytapa muistuttaa suuresti sitä
tapaa, jolla sata vuotta aikaisemmin kuningatar Elisabetin opettaja
_R. Ascham_ opetti latinaa korkealle kasvatilleen, hän kun myöskin
käytti tällaista englantilaisen käännöksen ja latinaisen tekstin
vuorottelemista ja kopioimista.

[135] Locke ei osannut saksaa, vaikka hän viipyikin jonkun aikaa siinä
maassa, Clevessä.

[136] _Franciscus Sanctius Brocensis_ (s.o. Las Brozas-kaupungissa
Estremadurassa syntynyt Francisco Sanchez), Salamancan yliopiston
opettaja, kirjoitti, paitsi monia muita kieliopillisia teoksia, myös
suurta suosiota saavuttaneen ja lukemattomina painoksina julkaistun
latinan kieliopin, nimeltä _Minerva, seu de causis linguae Latinae
Commentarius,_ joka ilmestyi Salamancassa v. 1586. Siitä ovat nyt sekä
_Scioppius_ (1576-1649), saksalainen kielitieteilijä _Caspar Schopp_,
(kuollut Paduassa) että _Perizonius_ (1651-1715), hollantilainen oppinut
_Jakob Perizonius_, joka oli ensin historian ja kaunopuheisuuden
opettajana Frankfurtissa, mutta joka kuoli professorina Leydenissä,
julkaisseet kumpikin heidän omilla huomautuksillaan ja selityksillään
lisättyjä painoksia. Perizoniuksen painos, joka käsitti kaksi
uhkaavannäköistä nidettä, oli ilmestynyt juuri Locken aikoihin, v. 168.

[137] _Critically_, "arvostelevasti", sanoo Locke silloisen
kielenkäytön mukaan.

[138] _Marcus Junianus Justinus_, joka eli luultavasti toisella
vuosisadalla j.Kr., mukaili lyhennellen _Pompeius Troguksen_ suurta
maailmanhistoriaa. _Flavius Eutropius_, keisarillinen salakirjuri, joka
eli 4. v.s:lla j.Kr., kyhäsi keisari Valensin toimesta lyhyen Rooman
historian, missä etenkin keisariaikaa on ansiokkaasti käsitelty.

Molempien näiden roomalaisten historioitsijain teoksia käytettiin
niiden selvän, yksinkertaisen kielen ja esitystavan takia lukukirjoina
kouluissa etenkin keskiajalla, mutta myöhemminkin.

[139] _Grammar-Schools_. Kielioppikouluiksi sanotaan vieläkin
Englannissa kouluja, joissa latina ja kreikka muodostavat opetuksen
pääosan. Sellaisista puhuu Locke yleisiä oppilaitoksia mainitessaan
pitkin matkaa. Suomenkielessä nimitettäneen niitä kernaimmin
latinakouluiksi.

[140] Ne kirjoitettiin Englannissa siihen aikaan latinaksi: niinpä
olikin Milton oppimattoman Cromwellin "latinankirjuri".

[141] _Rakkaus kaikki voittaa_.

[142] _Sodassa ei saa kahdesti hairahtua_.

[143] Vrt. 2. Mooseksenkirjaa, 5: 7.

[144] _Ex tempore_.

[145] Ymmärtääksemme tätä Locken summittaista kaiken runouden ja
kaikkien runoilijain tuomitsemista, tulee meidän muistaa hänen, aikansa
irstaat, kevytmieliset tavat ja vakaumuksettomien, kaikkia korkeampia
pyrkimyksiä halveksivien runoilijain (vrt. esim. _Drydenia_) osuus
niissä ja niiden luomisessa. §§:ssä 18 ja 21 onkin Locke jo varoittanut
tällaisten irstailijain turmelevasta seurasta.

Muutoin ei ole Locke itsekään niin viaton tuomitsemaansa
runouspaheeseen: 22 vuotiaana sepitti hän esim. runon, vieläpä
latinankielisen, Cromwellin kunniaksi.

[146] Tässä seuraa Locke _Montaignen_ kuuluisaa lausetta: "Ulkoa
osaaminen ei ole osaamista" ja hänen perustelujaan siihen aikaan niin
ylenmääräisen ulkoluvun vähentämiseksi. (_Essais_, I, 25).

[147] § 175, loppupuolella.

[148] Näin oli ainakin tehnyt rva _Masham_, Locken ystävätär ja emäntä,
kuten Locke eräässä kirjeessä (2 p. heinäk. 1695) kertoo: "Hän opetti
pojalleen latinaa osaamatta sitä lainkaan itse työhön ryhtyessään".
Lapsi oli 9 vanha, mutta oli jo oppinut hyvin lukemaan ja kirjoittamaan
ja tutki paraillaan äitinsä kanssa _Quintus Curtiusta_, maantiedettä,
historiaa ja kopernikolaista maailmanjärjestystä.

Tähän opetustapaan viittaa Locke tämän kappaleen lopussa.

[149] Kts. §§ 93 ja seur.

[150] Vrt. § 166.

[151] Locke puhuu neljästä maanosasta, koska Australiasta toi tarkempia
tietoja vasta kuuluisa tutkimusmatkailija _James Cook_ retkiltään vv.
1768-1780. Tunnettu oli Australian olemassaolo jo 16. vuosisadalla.

[152] Vrt. muist. 148. Pojan nimi oli Frank Masham.

[153] _Chronology_. Ajantieto, jota vanhan koululauseen mukaan
nimitettiin maantieteen ohella "historian silmäksi", kokosi
historialliset tosiasiat määrättyihin ryhmiin ja ajanjaksoihin,
muodosti siis ikäänkuin historian luurangon ja näytteli
kouluopetuksessa ja kasvatuskirjallisuudessa hyvin suurta osaa aina 18.
v.s:n lopulle asti. Kuten heti tulemme näkemään, oli siitä laadittu
useita oppikirjoja ja taulukkoja, joskus sangen perusteellisiakin.

[154] _Aegidius Strauchiuksen_ Wittenbergissä ilmestyneitä _Ajantiedon
Pääpiirteitä_ käytettiin 17. vuosisadalla kaikissa Europan maissa.
Heti jälkeenpäin mainittu _Helvicus_ (Christoph Helwig) syntyi v. 1581
Mainin Frankfurtin lähellä, opiskeli Marburgissa, tuli ylioppilaaksi
14 vanhana ja herätti 15 vanhana suurta huomiota kreikankielisillä
runoillaan. Hän tuli sittemmin professoriksi Giesseniin, mutta kuoli jo
35:n vuotiaana 1617. Helvicus on, paitsi useita muita historiallisia
teoksia, kirjoittanut Locken tarkoittaman ajantietotaulukon, nimeltä
_Theatrum chronologicum sive chronologiae systema novum_ (1609).

[155] _Quintus Curtius Hufus_, roomalainen historioitsija, joka
eli keisari Claudiuksen hallitusaikana (41-54 j.Kr.), on tullut
kuuluisaksi etenkin eloisasta, sujuvasta Aleksanteri Suuren
elämäkerrastaan.

[156] _Marcus Tullius Ciceron_ siveysopillinen teos _De officiis_
(Velvollisuuksista).

[157] _Samuel Pufendorf_ (1632-1694), saksalainen oppinut, jonka elämä
oli varsin vaiherikas ja joka nautti suurta oppineisuuden ja syvällisen
älyn mainetta, kirjoitti kirjansa _Luonnollisesta ja kansojen
oikeudesta_ Ruotsissa v. 1672. Aikaisemmin mainittu teos _Ihmisen ja
kansalaisen velvollisuuksista_ on vain lyhennys tästä jälkimmäisestä ja
ilmestyi niinikään Ruotsissa v. 1673.

Hollantilainen _Hugo Grotius_ (1583-1645), jonka elämä oli niinikään
hyvin kirjava ja jonka tavattomat lahjat ja tiedot herättivät suurta
huomiota, on voittanut pysyvimmän kuuluisuutensa juuri tuolla Locken
mainitsemalla teoksella _Sodan ja rauhan oikeudesta_, jonka hän
kirjoitti Ranskassa v. 1624. Sitä pidettiin kauvan uudenaikaisen
kansainoikeuden perustuksena ja se käännettiin pian kaikille Europan
kielille.

Pufendorf käsittelee laveammin kysymyksensä yleisiä periaatteita kuin
Grotius, joka kiinnittää suurempaa huomiota kansainoikeudellisten
suhteiden käytännölliseen muodostumiseen, ja nähtävästi sentähden
pitääkin Locke edellisen teosta sopivampana oppikirjaksi.

[158] _The Predicaments and Predicables_. Vanhassa ajatusopissa,
logiikassa, merkitsivät _praedicamenta_ kutakuinkin samaa, mitä nykyään
nimitetään kategorioiksi eli käsiteluokiksi, joita Aristoteleen mukaan
oli kymmenen, mutta joiden luvun stoalaiset vähensivät näiksi neljäksi:
1) olio eli esine; 2) ominaisuus; 3) toiminta eli tapahtuma; 4)
suhde. Näitä käsiteluokkia vastaavat pääasiallisesti myös sanaluokat.
_Praedicabilia_ taas ovat nuo viisi "yleismainetta": _genus, species,
differentia, proprietas, accidens_ (luokka, laji, erilaisuus, pysyvä
ominaisuus ja satunnainen ominaisuus).

Locken aikoina teroitettiin lapsille teroittamasta päästyä -- kuten
oli teroitettu koko keskiaikanakin -- kaikkia näitä ajatusopin
monimutkaisia luokitteluja, heitä opetettiin puhumaan _in modo et
figura_, s.o. kaikkien päätelmäopin sääntöjen mukaan, antamatta
heille siten minkäänlaista todellista tietoa tai perustusta järkevään
ajatteluun, ja sentähden arvosteleekin Locke Rabelaisn, Montaignen,
Pascalin mukana koko hommaa hyvin ankarasti.

[159] _William Chillingworth_ (1602-1684) oli jonkun aikaa
katolilainen ja jesuiittain oppilas Ranskassa, mutta muuttui pian
Englannissa innokkaaksi, vapaamieliseksi protestantiksi, joka
kirjassaan _The Religion of Protestants a Safe Way to Salvation_
(Protestanttein uskonto varmana tienä pelastukseen, 1637) pitää syynä
kaikkiin uskonnollisiin riitoihin ja omantunnonsortoon sen ihmisten
tunnustuksellisen hulluuden, että he luulevat osaavansa puhua Jumalan
asioista paremmin kuin Jumala itse omassa sanassaan. Tämä teos nautti
suurta arvoa aikalaistensa keskuudessa pontevan ja perusteellisen
ajattelunsa takia.

_Molyneux,_ Locken ystävä, lausuu eräässä kirjeessään (12 p. elok.
1693) tälle sen kohteliaisuuden, ett'ei parempaa ajatusopin koulua
voisi löytää kuin on Locken _Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä_.

[160] _Terminus medius_ eli "välilause" on päätelmässä vertauskohtana
"ylälauseen" ja "alalauseen" välillä ja johtaa siis jälkimmäisestä
edelliseen, niin että jos tämä välilause on kaksimielinen tai
hämärä, voidaan ajatusta väännellä vertaamalla sitä yhdessä mielessä
ylälauseeseen ja toisessa mielessä alalauseeseen. Tällaiseen
temppuiluun perustuikin vanhanaikainen Locken tuomitsema väitteleminen
hyvin suurelta osaltaan.

Eroittelu eli Locken _Distinction_ oli taas toinen väittelykoukku,
jonka avulla kehitettiin olemuseroavaisuuksia tilapäisen epäoleellisten
ominaisuuksien eroavaisuuden perusteella.

[161] Locke tarkoittaa Ciceron _Rhetorica_ (Puhetaito) teoksen
ensimmäisen kirjan 20. ja 21. lukua, jotka puhuvat _de inventione_
(puheen sommittelusta ja aineksista) ja joita tavallisesti mainitaan
myös erikseen samalla nimellä. Siinä asetetaan sille puheen osalle,
jolla on nimenä _narratio_, kertomus, se vaatimus, että sen tulee olla
_brevis, aperta, probabilis_ (lyhyt, selkeä ja todenmukainen).

[162] Ciceron mestarillisten kirjeiden jälkeen ei liene kukaan
voittanut niin suurta mainetta kirjeitten sepittäjänä kuin ranskalainen
_Vincent Voiture_ (1598-1648). Ihmetellä vain täytyy, kuinka Locke,
joka juuri vähää ennen vaatii kirjeiltä yksinkertaisuutta, selkeyttä ja
koristelemattomuutta, tarjoaa esikuvaksi Voiturea, joka on kaiken tämän
suoran vastakohta: yhtenä ranskalaisen hienostelevan, koukertelevan,
teeskentelevän sanonnan, Rambouillet-palatsin sanonnan vaikuttavimmista
luojista on hän valanut kirjeisiinsä kaiken sirostelun, keikailun,
huippuunsa ajetun sukkeluuden ja kepeyden, mitä suinkin ajatella
saattaa.

[163] _Thomas Farnaby_ (1575-1647) tuli aivan uskomattomien
seikkailujen ja vaiheiden jälkeen -- merimatkoillaan joutui hän m.m.
kuuluisan retkeilijän ja merisankarin Francis Draken läheisyyteen --
koulumestariksi Lontooseen, missä hän saavutti jonkunlaista mainetta
filosofisten teosten kirjoittajana. Locken mainitsema puhetaidon opas
ilmestyi v. 1625 nimellä _Index rhetoricus scholis accommodatus_.

[164] Locke tarkoittanee etupäässä Ranskaa, missä oli niihin aikoihin
tapahtunut tavaton ranskalaisen kirjallisuuden nousu, missä Ludvig XIV
jakeli anteliaalla kädellä apurahoja ansiokkaille kirjailijoille, missä
Richelieu oli v. 1634 perustanut Ranskan Akatemian kieltä kehittämään
ja hoitamaan, missä Boileau piti niin hyvää huolta kielen puhtaudesta
ja siroudesta ja missä jansenistit, joiden kanssa Locke oli joutunut
ystävällisiin suhteisiin, omistivat kouluopetuksessa entistä paljoa
suurempaa huomiota äidinkielelle.

[165] Locken suosittelema _Eutropius_ (VIII, 12) kertoo tosiaankin,
että Fronto, "muuan hyvin kuuluisa puhuja", opetti keisari Marcus
Antoniukselle latinan kieltä ja kirjallisuutta. Lisäksi sopii muistaa,
että filosofi Serteca oli Neron opettajana, ja että Quintilianus,
valtion palkkaama puhetaidon, opettaja, opasti myös Domitianuksen
poikia.

[166] Silloisen kielenkäytön mukaan oli tosiasioiden esittäminen
_historiaa_ -- niinpä puhutaan nytkin vielä _luonnonhistoriasta_.
Ilmiöiden syiden ja kehityksen tutkiminen oli taas _filosofiaa_ --
siitä _luonnonfilosofia_, johon niin muodoin kuuluivat sekä fysiikka
että kemia, tähtitiede, metafysiikka, j.n.e.

[167] _Metafysiikka_ merkitsi kauvan samaa kuin oppi hengestä,
sielusta, sielutiede. Vasta myöhemmin on tehty eroitus eri tieteiden ja
niiden tutkimusalojen välillä puhtaasti henkisellä alalla.

[168] Tätä Locken kovin uskonnollista, hieman yksinkertaista käsitystä
ja opetusmenettelyä vastustaa _Rousseau_ (Émile, IV) ankarasti, koska
kaiken tutkimuksen alkaminen hengistä hänen nähdäkseen vie vain
taikauskoon, ennakkoluuloihin ja lopulta aineellisuuteen. Hän pitää
päinvastaista, kappaleista lähtevää menettelyä sekä luonnollisempana
että hedelmällisempänä.

[169] Vrt. §§ 137 sr.

[170] _Olioiden luonnossa_, s.o. koko luomakunnassa.

[171] Locke luki _Descartesia_ (1596-1650), ranskalaista filosofia
ja uudenaikaisen järkeisopin perustajaa, joka luonnonfilosofiassaan
selittää kaiken aivan koneellisesti, aineen liikuntona, aluksi
erinomaisen suurella mielenkiinnolla: tapasipa hän sanoa tutustumistaan
hänen filosofiaansa suoranaiseksi ilmestykseksi itselleen. Mutta
niinkuin hänen tässä kohdassa esittämänsä mietteetkin ilmaisevat, ei
Locke sentään ole pohjaltaan lainkaan kartesiolainen. Paitsi että
hän eroaa Descartesista erinäisissä perustavissa kysymyksissä, kuten
esim. synnynnäisten käsitteiden kysymyksessä, on hän filosofiselta
luonnoltaan kokonaan toisenlainen kuin _Metodin esityksen_ tekijä:
varovaisena ja arkana, huolellisena mietiskelyissään ei hän voinut olla
kaihtamatta Descartesin rohkeuksia. Yleensäkään ei kartesiolaisuus
ole isommasti miellyttänyt englantilaisia ajattelijoita, jotka ovat
enimmäkseen pysytelleet Baconin kokeellisessa tutkimustavassa.

[172] _The modern Corpuscularians_: atomiteorian puoltajat, kuten esim.
Locken ystävä _Robert Boyle_, josta tulee myöhemmin puhe.

[173] _Ralph Cudworth_ (1617-1688) toimi eri lukioiden johtajana
ja saavutti huomiota etenkin v. 1678 julkaistulla pääteoksellaan
_True Intellectual System of the Universe, wherein all the
Reason and Philosophy of Atheism is confounded_ (Oikea henkinen
maailmanjärjestelmä, missä jumalankieltäjäin kaikki perusteet ja
filosofia kumotaan). Kirja on varsinkin muodollisesti huomattava
ja sitä on pidetty nykyaikoihin asti arvossa metafyysillisen ja
filosofishistoriallisen tiedon lähteenä. Cudworth koetti teoksessaan
osoittaa, että ajatus kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä,
kaikkivanhurskaasta Jumalasta oli alullaan melkein kaikissa muinaisajan
kansojen filosofisissa järjestelmissä. Hänen myöhemmät kirjansa, jotka
osaksi vastustavat Hobbesin siveysjärjestelmää, liittyvät läheisesti
tähän pääteokseen.

Juuri tämän Cudworthin tytär Damaris (syntynyt v. 1659) oli se rva
_Masham_, jonka talossa Locke eli v. 1691 lähtien, joka oli hänen hyvä
henkinen ystävänsä ja josta näissä huomautuksissa on usein ollut syytä
puhua.

[174] Havaintoihin taipuvan henkensä ja kokeellisen filosofiansa
mukaisesti vetää Locke tässä selvän rajan Baconin ja Descartesin
välille.

[175] _Robert Boyle_ (1627-1691), englantilainen tiedemies,
ensimmäisiä v. 1662 perustetun kuuluisan "Kuninkaallisen Seuran"
(_Regalis Societas Londini pro scientia naturali promovenda_)
jäseniä, kuului Locken ystäviin ja kirjeenvaihtajiin. Hän oli
suurella uutteruudella heikosta terveydestään huolimatta hankkinut
itselleen laajat tiedot etenkin matematiikasta ja luonnontieteistä.
Hän oli ottanut tehtäväkseen tieteen kehittämisen Baconin viittomaan
suuntaan, vastusti siis kartesiolaisia otaksumia ja hylkäsi vielä
jyrkemmin Aristoteleen peripateettisen koulukunnan käsitykset, jotka
olivat siihen asti tiedettä hallinneet. Hän on hiukkasopin, atomiopin
("korpuskulaarisen" teorian) innokas kannattaja, ja hän onkin lausunut
alkuaineesta aivan nykyaikaisia ajatuksia ja kohottanut kemian
varsinaiseksi koeperäiseksi tieteeksi, yhtä pontevasti torjuen sekä
alkemistien että lääkeopillisen jatrokemian kannattajain mielipiteitä.
Hänen vuoropuhelunsa _Epäilevä kemisti_ (1661) osoitti jo kemialle
tämän uraa-uurtavan suunnan. Atomiteoriansa perusteet loi hän 1666:n
tienoilla. Sitä ennen oli hän keksinyt hänestä nimensä saaneen lain
kaasun paineen käännetystä verrannollisuudesta sen tilavuuteen. Sen
ohella oli hän harras kristitty ja kirjoitti useita uskonnollisiakin
teoksia, joissa hän puolusti ilmoitettua uskontoa.

Epäilemättä on Robert Boyle ja hänen mukanaan "Kuninkaallinen Seura"
paljon vaikuttanut Locken kokemus- ja havaintoperäiseen filosofiaan ja
antanut sille sen todellisuutta tavoittelevan suunnan, mikä siinä on
enimmäkseen havaittavissa.

[176] Tämä Newtonin käänteentekevä teos _Luonnonfilosofian
matemaattiset perusteet_ ilmestyi v. 1687, kuusi vuotta ennen Locken
_Mietteitä kasvatuksesta_. Newton (1642-1727) kuului myöskin Locken
ystäviin ja kirjeenvaihtajiin.

[177] _La Bruyère: Moeurs du siècle_ (Aikamme tapoja), s. 577, 662.

_La Bruyère_ (1645-1696), ranskalainen filosofi ja kirjailija, on
tuskin julkaissut muuta kuin _Les Caractères de Théophraste, traduits
du grec avec les Caractères ou les Moeurs de ce siècle (Theophrastoksen
Luonteet, kreikasta käännetyt, ynnä aikamme Luonteet eli Tavat)_,
mutta tämä teos kykenikin hankkimaan hänelle pysyvän maineen terävällä
sielunerittelyllään, tarkalla huomioinnillaan, sattuvalla ihmisten ja
olojen kuvailullaan ja notkealla, havainnollisella esitystavallaan.

Tämä "vuosisadan kuvastin" ilmestyi lopulla v. 1687, siis viitisen
vuotta ennen Locken _Mietteitä kasvatuksesta_. Lisätessään ensimmäisen
painoksen jälkeen pykälään 195 otteensa La Bruyèrestä, oli Lockella
käsissään tämä _Luonteiden_ ensimmäinen painos, jonka sivujen luvun
hän tapansa mukaisesti ilmoittaa viitatun sivunumeron ohella ylempänä
esitetyssä huomautuksessaan.

Huolimatta tarkkuusvakuutuksestaan on Locke jäljentänyt otteensa hiukan
mielivaltaisesti, jättänyt pois erinäisiä kohtia, muutellut muutamien
lausetapojen vivahdusta, ymmärtänyt joskus sanan väärinkin, j.n.e.
Nämä epätarkkuudet eivät kuitenkaan muuta itse sen tuen laatua, jota
Locke on lähtenyt La Bruyèreltä etsimään: kielten tärkeyden ja niiden
omintakeisen opiskelun tehostusta.

[178] Tässä on Locke nähtävästi lukenut väärin La Bruyèren sanan
_désirs_ (halut) sanaksi _desseins_ (aikomukset).

[179] _This observing Gentleman_: La Bruyère oli, kuten muistamme,
Locken aikalainen.

[180] Kuivanjärkevä, vain käytännöllistä hyötyä tavoitteleva Locke
asettaa soittotaidon yhtä alhaiselle sijalle kuin runoudenkin. Ehkäpä
hän tuomitsi siinä aikansa yleisen mielipiteen ja näiden taiteiden
silloisen, vähemmän suosittelevan tilan mukaan: joka tapauksessa on
tämä epätaiteellisuus herättänyt paljon pahaa verta hänen myöhemmissä
arvostelijoissaan.

[181] _Riding the Great Horse_. Mitä tarkoittaa Locke tällä muodolla
_the Great Horse?_ Eräiden selittäjien mukaan olisi siinä kysymyksessä
"kouluratsastus", kun Locken englantilaiset julkaisijat taas
näkevät siinä viittauksen _sotaratsuun_, eroitukseksi tavallisesta
matkaratsusta. (Vrt. ft. _H. Quick_, s. 236). Tämä selitys tuntuukin
uskottavimmalta.

[182] _Ei ainoatakaan jumalaa puutu sieltä, missä on viisaus_: jälleen
tuon Locken niin usein muisteleman _Juvenaliin_ säe (Sat. X, 364).

[183] On varsin opettavaa verrata toisiinsa Locken ja _Rousseaun_
mietteitä tästä ruumiillisen työn kysymyksestä ja havaita, kuinka he
niin eri teitä johtuvat samaan vaatimukseen. (Vrt. _Émile_, III).

[184] Locke varaa saman kohtalon maalaukselle kuin soitolle ja
runoudellekin. Muistaa kuitenkin tulee, että hän innokkaasti puolustaa
piirustusta (vrt. § 161), koska siitä on jotakin käytännöllistä hyötyä
sekä matkoilla että muuten.

_Molyneux_, Locken ystävä, oli ensin ajatellut opettaa poikaansa
maalaamaan, mutta tämä Locken esitys sai hänet siitä hankkeesta
luopumaan. (Vrt. hänen kirjettään 12 p. elok. 1693).

[185] Maanviljelystä ja puutarhanhoitoa, etenkin tätä jälkimmäistä,
harjoitettiin jo Locken aikoina järkiperäisesti, ja monet
luonnontutkijat ja tiedemiehet (_Evelyn, Temple_ esim.), jotka
halusivat sovittaa Baconin aatteita käytäntöön, uurastivat keksiäkseen
keinoja luonnon tuotantokyvyn lisäämiseksi ja ihmisten hyvinvoinnin
parantamiseksi.

[186] _Marcus Porcius Cato_ (234-149 e.Kr.), tuo oikean vanhan ajan
jäykän, kyvykkään, isänmaataan rakastavan roomalaisen perikuva, ryhtyi
vanhoilla päivillään kirjallisiin puuhiin ja kyhäsi poikaansa varten
joukon käsikirjoja ja ohjeita, m.m. maataloudesta, jota tavallisesti
mainitaan nimellä _De re rustica_ ja joka on ainoa Caton kynästä
täydellisenä säilynyt teos.

[187] Asian kertoo Cicero _Cato Vanhemmassaan_ (XVII, 59), juuri
vähää ennen puhuttuaan Cincinnatuksesta. Lähteenä on Cicerolla ollut
Ksenophonin _Taloudenhoito_ (luku IV), missä Kyros Nuorempi ei
kuitenkaan näytä istutuksiaan Ksenophonille, vaan Lysanderille. Locken
lähteenä on taas ilmeisesti ollut Cicero, koska hän tämän nimenomaisen
lausunnon mukaan pitää Kyrosta jo valtaistuimelle kohonneena:
erinäisissä hänen kasvatusteoksensa painoksissa onkin erikoisesti puhe
Kyroksen kuninkuudesta. Mahdollisesti erehtyi hän myös ajattelemaan
vanhempaa Kyrosta, kuten Coste, Locken ensimmäinen ranskantaja ja hänen
henkilökohtainen tuttavansa, otaksuu: Coste ei ollut millään keinoin
saanut Lockea korjaamaan tätä virheellistä paikkaa.

Muutoin harrasti Lockekin puutarhanhoitoa sekä tietopuolisesti että
käytännöllisesti. Matkoillaan kiinnitti hän siihen suurta huomiota
ja suosijaansa Shaftesburyä varten kirjoitti hän v. 1676:n tienoilla
erikoisen tutkielmankin: _Huomautuksia viiniköynnösten ja öljypuiden
kasvattamisesta ja viljelemisestä, silkin tuotannosta ja hedelmäin
säilyttämisestä_.

[188] Kolmas _Shafteshury_, Locken entinen oppilas, _Luonnekuvien_
kirjoittaja, kertoo hänestä erään varsin kuvaavan tarinan. Päivänä
muuanna oli suuri seura maan mahtavimpia miehiä kokoontunut kertojan
isoisän luo ja heti tavanmukaiset tervehdykset suoritettuaan käynyt
käsiksi kortteihin tai muihin yhtä mitättömiin ajanvietteihin.
Locke istuutuu hyvin totisena herrojen viereen ja ottaa esille
muistikirjansa. Kun häneltä kysytään, mitä hänellä nyt on kesken
seuranpidon niin tärkeätä kirjoittamista, vastaa Locke, että
kun hänellä on kerran onni kuulla maan mainioitten puhuvan ja
keskustelevan, tahtoo hän opikseen ja hyödykseen merkitä heidän
epäilemättä varsin tärkeät lauseensa ja tekonsa muistiin. -- Kortteihin
ei kuulemma enää kajottu sinä iltana.

[189] Vrt. §§ 123 sr.

[190] Englannissa vallitsi Locken aikoina oikea
käytännöllistieteellisen kokeilun kuume: pyrittiin tekemään suuria
keksintöjä ja houkuttelemaan luonnolta kaikki sen salaisuudet. Niinpä
kuului hyvään tapaan, että naiset valmistivat itse hajuvetensä ja
harrastivat muitakin luonnontieteellisiä askarruksia. Samoihin
aikoihin hioskeli Spinozakin valo-opillisia laseja, mutta hän teki sen
ansaitakseen leipänsä, eikä suinkaan huvitusta etsiäkseen.

[191] Locke on teostaan pykälöidessään unohtanut tämän pykälän.

Muutoin katsoo Locke, pienistä huomautuksistaan huolimatta, aivan
_Montaignen_ tapaan (vrt. _Essais_, I, 25), matkustamista hyvin
tärkeäksi sivistyskeinoksi säätyläiselle: olihan hän itsekin
matkustanut paljon ja oleskellut pitkät ajat Ranskassa ja Hollannissa,
osaksi kuitenkin terveydellisistä ja valtiollisista syistä. _Rousseau_
puolestaan kiinnittää myöskin melkoista huomiota matkustukseen:
ajateltiinhan yhä kasvatuksessa pääasiallisesti varakkaita ihmisiä.
(Vrt. _Émile_, V).

[192] Locken oli täytynyt "katsoa" elämänkumppani nuoremmalle
Ashleylle, jolla oli ikää vasta kuusitoista vuotta.

[193] Locke lopettaa tähän, mutta _Rousseau_ seuraa kasvattejaan aina
häävuoteeseen asti. _Émilen_ viidennen kirjan alussa viittaa hän tähän
Locken lopettajaislauseeseen, vaan kun hän puolestaan ei kasvata vain
nuorta jalosukuista herraa, antaa hän vielä laajan esityksen Sophien
eli naisen kasvattamisesta. Mutta tämä kirja ei olekaan edellisten
arvoinen, se kun paljastaa liian selvästi _Émilen_ romaaniluonteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muutamia mietteitä kasvatuksesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.