Title: Jumaluskon alkuperä
Author: Harva, Uno
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jumaluskon alkuperä" ***


JUMALAUSKON ALKUPERÄ

Kirj.

UNO HOLMBERG [UNO HARVA]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.



SISÄLLYS:

Alkusana.
Väkiusko.
Ihmisen sielu.
Eläinkunta.
Kasvikunta.
Eloton luonto.
Ihmiskäden valmistamat esineet.
Tilojen ja toimintojen haltiat.



ALKUSANA.


Tri Erkki Kailan Otavan kustannuksella viime vuonna ilmestynyt teos
"Yleisen uskonnonhistorian pääpiirteet" tutustuttaa suomalaista lukijaa
uskonnon eri muotoihin. Senvuoksi en ole tässä esityksessäni pitänyt
tarpeellisena lähemmin selostaa kaikkia uskonnonhistoriallisia
peruskäsitteitä, vaan on tarkoitukseni ollut lyhyesti esittää
ainoastaan niitä uskonnollisia käsityksiä, joista kuvastuu eri jumalien
ja haltioiden alkuperä. Näiden kehitystä silmällä pitäessä on usein
yhdentekevää, minkä heimon tai rodun uskomuksista poimii asiaa
valaisevat esimerkit. Kuten lukija huomaa, en tässä suhteessa useimpien
uskonnontutkijain tavalla ole syrjäyttänyt suomensukua. En ole tahtonut
tarpeettomasti "mennä virran yli vettä noutamaan" ja samalla toivon
teokseni täten voivan enemmän kiinnittää suomalaisen lukijan mieltä.

Sääksmäellä, Saarniemessä heinäk. 24 p:nä 1916.

Tekijä.



VÄKIUSKO.


Jumalauskon uskonnonhistoriallinen alkuperä kätkeytyy alkukantaiseen
sielu-uskoon, jota edustaa kaksi eri muotoa: usko sielullisiin voimiin
ja sieluihin. Onko edellinen varhempi, jälkimäinen myöhempi aste, kuten
jotkut uskonnontutkijat ovat olettaneet, emme enää voi varmasti
päättää, sillä yksinomaan edellistä edustavaa luonnonkansaa ei nykyään
ole olemassa. Jälkimäinen ei myöskään ole voinut edellistä syrjäyttää,
kehittyneimmilläkin kansoilla elää näet tuo aikaisemmaksi oletettu
uskonnonmuoto yhä edelleen henkisemmän sielu-uskon rinnalla.

Edellistä sielu-uskoa nimitämme väkiuskoksi, syystä että suomalainen
taikuri sanoo kaikkialla luonnossa piilevää sielullista voimaa väeksi
(= voima). [Muutamat tutkijat kuten jo M.A. Castrén (Nordische Reisen,
III, 77) ovat mainitulla "väellä" ymmärtäneet kansaa, esim. "veden
väellä" veden kansaa. Itse taikurien kielessä on tällä sanalla
kuitenkin ilmeisesti ollut sen vanhempi, voiman merkitys. Väen
toisintosanana esiintyykin "voima", esim. vedenväen asemesta puhutaan
veden voimasta (ks. Suom. Kirj. Seuran arkist.: Krohn 11623, 13488;
Meriläinen II, 1503).] Kuolleen jäännöksissä, luissa ja
ruumiinmullassa, piilee kalmanväki, maassa maanväki, metsässä ja
metsäeläimissä metsänväki, vedessä ja sen asujamissa vedenväki, tulessa
tulenväki, rauta-aseessa raudanväki. Lisäksi puhutaan auringon,
ukkosen, tuulen, pakkasen, vuoren, kallion, hetteen, tervahaudan,
pajan, lastukon, katajan y.m., vieläpä pesinpytynkin väestä. Eri
ilmiöihin ja esineisiin liittyvät väet ovat erilaisia ja erivoimaisia.
Ne vaikuttavat mekaanisesti kuin luonnonvoimat. Niitä "nostetaan",
"otetaan" ja "asetetaan". Yhtä mekaanisesti ne "kohoavat", "kohtaavat"
ja "tarttuvat". Ne ovat varsin arkaluontoisia. Toinen väki voi helposti
tehdä toisen tehottomaksi. Tulenväellä taikuri karkoittaa kalmanväen,
vuorenväellä maanväen. Muita voimakkaampi on suomalaisten käsityksen
mukaan veden-, varsinkin koskenväki. Jottei toinen väki voisi toista
"pilata", noudatetaan monenlaisia varokeinoja. Metsämiehen tulee kotoa
lähtiessään "puhdistautua" peseytymällä, pujottautumalla renkaan läpi,
savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai muulla tavalla. Usein
hän sitäpaitsi vielä lakaisee jälkensä. Samoin on kalamiehen
puhdistauduttava. Lappalaiset käyttivät metsästämään ja kalastamaan
lähtiessään erikoista kodan perällä olevaa salaovea, jota tavallisissa
oloissa kartettiin. Muistomerkkinä siitä on suomalaisilla säilynyt tapa
irroittaa ovi alasaranasta ja siten saranain puolelle syntyneestä
raosta hiipiä metsään. Samoin on erä- ja kalaretkiltä palattaessa
"puhdistauduttava", jottei metsän- tai vedennenä tarttuisi kotiväkeen.
Myös saalis ja pyyntiaseet vapautettiin taioilla metsän- ja vedenväen
tartunnasta. "Ettei metsännenä puuttuisi, ei tohdittu ottaa jänistä
langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta,
ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty." Sekä metsänriista että kalat
tuotiin lappalaiskotaan mainitun salaoven kautta, ostjakit vievät
karhuntaljan peräikkunan kautta tupaan ja sieltä samaa tietä aittaan.

Omituinen tapa estää metsän- tai vedennenän tarttumista on se, että
luonnonihminen jo edeltäpäin ikäänkuin "rokottaa" itsensä, s.o. itse
tartuttaa itseensä metsän- tai vedenväkeä. Mennessään metsään
suomalainen erämies sivelee ruumistaan ja vaatteitaan kuusenhavulla.
Jottei veden "vihat" tarttuisi, pesee syrjäni vieraaseen seutuun
muutettuaan kasvonsa ja kätensä uuden asuinpaikan joessa. Samoin
peseytyvät samojedit ja syrjänit joka kerta kun he venematkoillaan
saapuvat uudelle joelle. Arvattavasti sama aate ilmenee
viljanleikkaajien tavassa asettaa heti työhön ryhtyessään muutamia
viljankorsia vyöhönsä, "jottei selkä tulisi kipeäksi".

Aivan erikoinen on naisen suhde metsästykseen, kalastukseen ja sotaan.
Pyyntiaikoina ei mies saa lähestyä vaimoaan, jos toivoo menestystä
yrityksilleen. Vielä nykyään pidetään Suomen saloilla pahana enteenä,
jos nainen sattuu tulemaan vastaan erä- tai kalaretkille mentäessä.
Pyydysaseen nainen voi tehdä tehottomaksi vain koskettamalla sitä, sen
yli astumalla tai ympäri kulkemalla. Lappalaiset säilyttivät aseitaan
kodan pyhässä peräosassa, jonne naiset eivät saaneet mennä. Muutkin
miesten työaseet voi nainen saastuttaa. Virolaisten sanotaan varoneen,
etteivät naiset joutuneet astumaan kirveen yli, sillä he uskoivat, että
kirvestä käyttävän henkilön kädet tällöin rohtuisivat haavoille.
Suomalaiset sanovat naisesta rienan tarttuvan. Jotta rienan pilaamaa
asetta vielä voitaisiin käyttää, on se taioilla puhdistettava. Yhtä
helposti kuin riena tarttuu naisesta metsä- ja kalamieheen, tarttuu
näistä ja näiden pyydyksistä metsän- ja vedennenä naiseen. Kun
karhunnahka tuodaan kylään, menevät ostjakkivaimot kujalle vastaan
vesiastioin ja savustuskauhoin. Karhunnahka savustetaan ja sen päälle
pirskotetaan kolmesti vettä. Samoin heitetään vettä metsämiesten
päälle. Tässä tulen- ja vedenväki karkoittavat siis metsänväen.
Syödessään peuran- tai karhunlihaa pitivät lappalaisnaiset
vaskirengasta suunsa edessä tai pujottivat lihapalat vaskirenkaan läpi.
He uskoivat näet vaskenväen suojelevan itseään. Naisen suhde sotaan
ilmenee syrjäniläisestä tarinasta, jossa kerrotaan, miten muuan
syrjänisankari menetti rakastettuaan syleillessään väkensä, niin ettei
hän voinut kukistaa novgorodilaisia vihollisiaan. Siitä, ettei nainen
maagillisista syistä saata ottaa osaa verenvuodatuksiin, teurastuksiin,
lihan keittämiseen, kalojen perkaamiseen y.m. sotaa, metsästystä tai
kalastusta koskeviin toimiin, johtuu luonnonkansojen omituinen
työnjako. Vaikka veden noutaminen, hedelmien, marjojen ja sienien
poimiminen sekä yleensä maanviljelys on naiselle sallittu, ei hänen
kaikkina aikoina sovi näitäkään töitä toimitella. Kylvön,
heinänleikkuun ja viljankorjuun edellä tulee hänenkin "puhdistautua".

Paitsi naisesta, hänen vaatteistaan ja työkaluistaan saattaa "riena"
tarttua muustakin, kuten kuolleesta. Samojedien käsityksen mukaan ei
sinä aikana, kun kuollut on kylässä, sovi mitenkään mennä metsästämään
tai kalastamaan, ei edes kulkea virran yli. Suomalaisetkin ovat
uskoneet, että kalaveden voi pilata heittämällä siihen ruumiinluun.
Myös sairaalloiset tilat, sukupuolitaudit, synnytys y.m. tartuttavat
rienaa. Synnytyksen jälkeen tulee sekä vaimojen että kotieläinten
tavalla tai toisella "puhdistua". "Puhtaisiin" toimiin ryhdyttäessä on
kaikenlaista likaisuutta tyystin kartettava. Ostjakeilla on sääntönä,
että "kotiinjäävien on varottava ryhtymästä likaisiin askareihin,
varsinkin lattian lakaisuun ja vaatteiden pesuun, sinä päivänä, jona
pyytäjien tiedetään olevan karhun pesällä". Vielä voi riena tarttua
eräänlaisista eläimistä, kuten hiiristä, matelijoista, kissoista y.m.
sekä seisovasta vedestä. Jotkut vuodenajatkin saattavat tässä suhteessa
olla vaarallisia. Keskikesän kuuminta aikaa votjakit nimittävät
"vihaiseksi ajaksi". Suojellakseen itseään ja karjaansa sen tuottamalta
tuholta Volgan kansat sytyttävät kitkatulella suuria olkikokkoja,
joiden yli ihmiset hyppivät, vieläpä ajavat karjansakin tulen yli.
Inkerissä juhannuskokko "tarkoitetaan aina polttaa laitumen ääressä,
missä lehmät käy". Epäilemättä oli siis kokkotulella täälläkin
puhdistava merkitys. Sama alkuperä on ilmeisesti suomalaistenkin helka-
ja juhannustulilla. Tällaisia puhdistustulia sytytetään myös tarttuvien
tautien raivotessa.

Suomalaisten "riena" käsitteessä piilee seremoniallisen epäpyhyyden
alku. Vastakohtana tälle on "terve" ja "puhdas" luonto. Kumpikin
"tarttuu" yhtä mekaanisesti, ja omituista on, että puhdistuskeinot ovat
samat, jos tahdotaan vapautua naisen, kalman y.m. tuottamasta rienasta
tahi metsän- ja vedennenästä. Mutta vielä omituisempaa on, että toinen
"puhdas" voi toisen erilaatuisen "puhtaan" saastuttaa. Niin esim.
vaikka metsä ja vesi ovat "puhtaat", saattaa kalamiehestä tarttua riena
metsämieheen ja päinvastoin. Tämä maagillinen "puhtaus" on pyhyyden
alku. Pyhyydenkäsite kätkee siis juurensa uskonnon pohjakerroksiin.

Mainitut väet, niiden suhde toisiinsa sekä ihmisiin, rajoittavat
suuresti luonnonihmisen toimintavapautta. Villeistä villeimmällekään ei
ole kaikki sallittua. Hänkin on monenlaisten sääntöjen ja määräysten
vanki. Uskontotieteessä nimitetään tätä vapauden rajoitusta
polynesialaisella sanalla tabu.

Eri "väkiä" voi taikuri käyttää joko hyvään tai pahaan. Vedenväellä hän
sammuttaa metsänpalon, mutta sillä hän voi pilata myös lintumetsän.
Tulenväellä hän voi karkoittaa monenlaista rienaa, mutta sillä hän voi
myös kiihdyttää tulipaloa, pilata hevoset hurjiksi tai saattaa ihmiset
kitumaan. Tuulenväellä hän voi hävittää pelloilta viljaa sekä särkeä
rakennusten katot, auringonväellä hän voi surkastuttaa kasvillisuuden
y.m. Luonnonväkeä saa taikuri valtaansa jonkin esineen mukana, joka on
suhteessa määrättyyn väkeen. Vedenväki esim. seuraa vedestä otetun
kalan, kiven, mudan y.m. mukana. Tulenväki kulkee tuhan tai tulusten
kera. Ukkosenväki kätkeytyy ukonvaajaan tai ukkosen iskemään puuhun.
Tuulenväen edustajia ovat tuulispään aikana ilmassa pyörivät rikat.
Raudanväki "nousee" m.m. alasimesta. Esinettä, jossa piilee voimakasta,
suojelevaa väkeä ja jota senvuoksi kannetaan suojakeinona, kuten
vaskenpalaa, tulirautaa, ukonvaajaa, auringonrengasta, pyhimyksenluuta,
karhunhammasta tai muuta, nimitetään uskontotieteessä _amuletiksi_.

Luonnon väkeä voi ihminen kehittää ja käyttää hyväkseen myös
kuvaannollisilla menoilla eli _jäljittelytaioilla_. Edistääkseen
lampaanonnea tsheremissilapset konttaavat nelinryömin lammaskarsinassa
ja matkivat lampaan määkimistä. Saadakseen karhuja yhä edelleen
lappalaiset ja ostjakki-erämiehet matkivat mesikämmenen ääntä ja
eleitä. Piispa Rothovius sanoo suomalaistenkin viettäessään
karhunpeijaisia "ääntäneen ja mörisseen karhun tapaan saadakseen
menestystä vastaisuudessakin". Kuvaava on myös seuraava Pihtiputaalla
muistiinpantu jänislangan asettamista koskeva taika: "Ensimäisen langan
kun panee metsään, niin pitää riisua itsensä alasti ja sitte hypätä
yhdeksän askelta niinkuin jänis siihen lankaan ja sitte kuristaa, niin
että on hyvin kuristuksellaan kaulassa ja sitte antaa olla kaulassaan
koko talvi, niin kauan kuin pyytää. Senjälkeen jos virittää lankoja
vaikka mihin, niin tulee jänis siihen." Hyvin yleinen on tapa
kiihoittaa luonnon tuotantovoimaa aistillisilla tansseilla ja menoilla,
joissa siitinelimellä on tärkeä sija. Meksikolaiset koettavat yhä
vieläkin täten edistää kasvullisuutta. Saadakseen sotaonnea aseilleen
luonnonkansat panevat toimeen verisiä asetansseja. Hedelmöittävän
sateen synnyttämiseksi kastellaan pelto ja peltomiehet tai erikoinen
heiniin ja olkiin puettu kasvillisuuden edustaja. Votjakit herättävät
tuulta viheltämällä viljanviskuun aikana. Suomalaiset tukinkuljettajat
nostivat järvellä myötäisen tuulen heiluttamalla oksia määrättyyn
suuntaan. Saadakseen ukkosen liikkeelle lappalaiset joikuivat ja
pärryttivät rumpujaan. Pienellä puusta veistetyllä "auringonrenkaalla"
he saivat päivän paistamaan, "kuunrenkaalla" kuun kumottamaan.
Tällaisia edistämistaikoja voi luetella miten paljon tahansa.

Henkilöä, joka taioillaan hallitsee luonnon persoonattomia väkiä,
nimitämme taikuriksi erotukseksi siitä tietäjästä, joka on suhteessa
sieluihin. Taikurin toimi ei aina tehoa yksinomaan sillä, että hän osaa
jäljitellä määrättyjä menoja tai noudattaa magian usein monimutkaisia
lakeja, hänessä itsessäänkin tulee olla "väkeä", "luontoa" eli
"mahtia". Hänen tulee saada helposti "luontonsa nousemaan". Luonnon
väillä hän vielä saattaa omaa väkeänsä vahvistaa hankkien siten
itselleen "ottoluonnon". Näin hän tulee oikein "luonnokkaaksi".
Suurella taikurilla voi olla useita "luontoja". Vielä ihmisen kuoltua
säilyy hänen väkensä. "Mahti ei jouda maan rakohon, vaikka mahtajat
menevät." Samoinkuin maagillinen arvoero vallitsee kuolevaisten välillä
täällä, samoin on kuoleman jälkeen toisen väki mahtavampi kuin toisen.
Kalmanväkeä ottaessa oli "vielä parempi, jos tiesi missä oli velhon
ruumis jo kauan lahonneena ja sitä multaa kaivoi". Muissakin
merkkihenkilöissä saattoi olla tavallista voimakkaampaa "väkeä". Niin
oli esim. "sotatanterenväki" muuta "kalmanväkeä" tehokkaampi, jossakin
suurmiehessä, kuten tietäjässä, kuninkaassa tai sotapäällikössä,
saattaa olla niin mahtavaa väkeä, ettei tavallinen kuolevainen ilman
muuta voi häntä lähestyä. Jottei polynesialainen ruhtinaan luota
palatessaan levittäisi vaarallista tartuntaa seurapiiriinsä, tulee
hänen tarkoin "puhdistautua". Muutamin seuduin on ruhtinaan tai
kuninkaan pakko tykkänään eristäytyä tavallisista ihmisistä. Voipa
mahtimiehen väki, tarttuipa se sitten hänestä itsestään tai hänen
aseistaan, vaatteistaan, ruuastaan y.m., olla kuolemaakin tuottava.
Samanlainen salaperäinen mahti -- uskontotieteessä on sitä ruvettu
nimittämään melanesialaisella sanalla mana -- piilee monissa pyhissä
esineissä. Kuitenkin saattaa pyhästä miehestä tai esineestä lähtevä
voima toisinaan olla, varsinkin sairaalle, terveyttäkin tuottava.

Suomalainen mahtimies puhuu jumalienkin "väestä" eli "luonnosta".
Tuntiessaan voimansa pettävän hän rukoilee: "Tuo, Ukko, luontoa!", tai
toisin:

    "Anna, Ukko, uuluasi
    väkeäsi, mies väkevä!"

Uskoessaan persoonattomiin voimiin ihminen käyttää niitä hyödykseen
yksinomaan taikojen avulla; senvuoksi tätä uskonnonmuotoa nimitetään
taikuudeksi eli magiaksi. Tajuaviin ja tahtoviin sieluihin hän
sitävastoin koettaa vaikuttaa rukouksin ja uhrein. Viimeksimainittua
palvonnallista sielu-uskoa sanotaan uskonnoksi sanan varsinaisessa
merkityksessä. Kuitenkin voivat sielutkin usein joutua magian pakon
alaisiksi. Vaikkakin periaatteessa, emme silti todellisuudessa aina voi
vetää selvää rajaa uskonnon ja magian välille.



IHMISEN SIELU.


Edelläesitetty uskonnonmuoto ei edellytä uskoa persoonallisiin,
tajuaviin ja tahtoviin sieluihin. Ryhdymme seuraavassa tarkastamaan
varsinaisen sielu-uskon (animismin) syntyä. Aloitamme ihmisen sielusta.

Sielu-uskon alkuperää etsiessämme huomaamme eri aiheita, joista
erilaiset sielukäsitteet syntyvät ja kehittyvät. Tärkeimpiä ovat itse
ruumis siihen sisältyvine elonvoimineen, henkäys eli henki, haamu eli
varjo ja nimi. Luonnollisesti on sielun eri kuvittelumuotojen takana
aina sama asianomainen henkilö.

Ruumiiseen ja sen elimiin liittyvää sielua nimitämme _ruumissieluksi_,
syystä että sielu tällöin on siinä määrin ruumiiseen sidottu, että se
häviää ruumiin tuhoutuessa. Parhaiten tämä aineellinen sielu säilyy
ruumiin kestävimmissä osissa. Hyvin tärkeä sielun kannattaja on
luuranko. Yleinen käsitys on, että elämä jollakin tavalla säilyy vielä
kuoleman jälkeen, niin kauan kuin luuranko on tallella. Muutamat
luonnonkansat kuljettavat esivanhempiensa luita mukanaan perhekunnan
suojelushaltioina. Keskiajalla saivat pyhimysten luut melkein
samanlaisen kunnian. Itämailla kuolleiden ristiretkipäällikköjen luut
puhdistettiin lihasta ja tuotiin vaivalloisia teitä kotiseudun
kirkkoon. Kun kaikki ruumiin jäännökset häviävät, uskotaan sielunkin
kuolevan. Sitä todistaa Piitimen lappalaisten tapa paloitella
ohrakakkuja omaistensa haudoille, "kunnes hautakummun laskeutumisesta
saattoivat nähdä, että ruumis jo oli maatunut". Inkerikot kävivät
haudoilla itkemässä ja ruokaa viemässä, niin kauan kuin ruumiin
uskottiin säilyvän, "sen mädättyä ei näet sieluakaan enää ole missään".
Epäilemättä ovat monenlaiset hautavarustukset johtuneet juuri
ruumissielun käsityksestä. Monet luonnonkansat, myös Vienan
karjalaiset, ovat rakentaneet kuolleelle kalmistoon samanlaisen "tuvan"
kuin missä tämä on elämänsä aikana asunut. Vieläpä tehdään tupaan
"ikkunakin", "jotta kuolleen kodissa olisi valoisaa" sekä "jotta hän
siitä voisi katsella, mitä ympärillä tapahtuu". Hänelle annetaan mukaan
ruokaa, juomaa, vaatteita, aseita, kulkuvälineitä y.m. Miten selvänä
kuvastuukaan ruumissielu-usko esim. syrjänien tavasta kaivaa haudalle
juuri kuolleen suun kohdalle aukko, johon muistojuhlina kaadetetaan
juomaa. Ruumiin säilyttämisessä ovat muinaisegyptiläiset vieneet muista
voiton, he kun balsamoimalla faraoittensa ruumiit ovat saaneet ne
säilymään vuosituhansien läpi.

Siinä tapauksessa, että kuolleita on pidetty vahingollisina ja
vaarallisina olentoina, on heidän ruumiinsa paloiteltu, poltettu tai
muulla tavalla tehty vaarattomiksi. Eräänä tautikesänä votjakit
kaivoivat tietäjän kehoituksesta taudin aiheuttajan ruumiin maasta ja
hakkasivat palasiksi, "jotta tauti taukoisi". Ostjakki-samojedit
pelkäävät kovin eräitä "ruumiita", joiden uskotaan kulkevan yöllä pahaa
tekemässä. Tarinoissaan he kertovat elävien taisteluista näitä
vaarallisia "ruumiita" vastaan. Estääkseen niitä haudoistaan nousemasta
he seivästävät ne maahan.

Paitsi luurankoa ovat muutkin kestävimmät ruumiinosat, kuten hiukset,
kynnet ja hampaat sekä tärkeimmät elimet, varsinkin sydän, maksa ja
munuaiset tai nesteet, kuten veri, sylki y.m. sielun kannattajia.
Varmaankin veren kiertokulku on aiheuttanut tsheremissien uskon, että
"sielu" saattaa liikkua ruumiissa. Syystä että sielu juutalaisten
käsityksen mukaan on veressä, nämä eivät syö tästä valmistettua ruokaa.
Luultavasti kokemus, että elämä lähtee veren mukana, on antanut aiheen
tällaiseen uskoon. Aineellisesta sielunkäsityksestä johtuu lisäksi
luulo, että elinvoimaa voi johtaa ruumiista toiseen. Syömällä
vihollisen sydämen ja maksan vogulit uskoivat voivansa siirtää tämän
sielunvoiman omaan ruumiiseensa sekä estää häntä uudelleen eloon
palaamasta. Henrik Lättiläinen kertoo Sakkalan virolaisten 1200-luvulla
riistäneen sydämen erään elävän ristiretkeilijän rinnasta sekä syöneen
sen "tullakseen urhoollisiksi kristityitä vastaan". Vielä nykyään
rukoilee tsheremissipappi jumalaa varjelemaan ihmisiä "sydämen ja
maksan leikkaajilta". Tällaiseen sielu-uskoon perustuu luonnonkansojen
_kannibalismi_.

Ihmisen sielunvoimaa voi riistää muullakin tavalla. Intiaanit nylkevät
vihollisensa päänahan ja säilyttävät taikavoimaisena voitonmerkkinä.
Tiedämme myös, mikä salaperäinen voima kätkeytyi m.m. Simsonin
hiuksiin. Mutta niinkin vähäpätöiset esineet kuin kynnet ja hampaat
voivat pahansuovan käsiin jouduttuaan tuottaa tuhoja.

Ihmisen sielu saattaa sitäpaitsi olla suhteessa kaikenlaisiin
esineihin, jotka ovat olleet kosketuksessa ihmiseen. Lappalaiset
pitivät sairauden syynä sitä, että manalaiset ryöstivät sairaan sielun.
Tämä tapahtui m.m. siten, että vainajat anastivat asianomaiselta
ainoastaan lakin, rukkasen, kengän tai muun vaatekappaleen. Jotta
sairas jälleen tulisi entiselleen, oli tietäjän se hankittava takaisin.
Paitsi pukua ovat ruoka, aseet y.m. omaisuus saman sielulain alaisia.
Tähän perustuu eräs tärkeä magian laki, pars pro toto ("osa
kokonaisuuden asemesta"). Kun jo jonkin esineen anastamisessa näin
ollen piilee sen omistajan "sielun vaara", ovat varkaus ja murha tällä
asteella läheistä sukua toisilleen.

Ruumissielussa, kätkeytyipä se miten vähäpätöisiin ruumiinosiin
tahansa, saattaa siis toiselta puolen piillä persoonallinen olento,
mutta toiselta puolen voidaan esim. syömällä toisen elimiä aivan
mekaanisesti anastaa hänen sielullista voimaansa. Saatamme senvuoksi
sanoa, että ruumissielunkäsityksessä yhtyvät sekä usko persoonalliseen
sieluun että edellämainittu väkiusko.

Aineellisen sielu-uskon piiriin kuuluu alkuaan myös _henki_. Muutamilla
luonnonkansoilla on tapana vahvistaa ystävyyttä vaihtamalla "henkeä"
keskenään, s.o. suutelemalla. Jotkut vangitsevat suuhunsa kuolevan
viimeisen henkäyksen. Kuolemassa "henki lähtee". Luultavasti onkin
kuolevan viimeinen henkäys herättänyt ajatuksen, että siinä "sielu"
erkanee ruumiista. Nimitämme täten syntynyttä sielua _henkisieluksi_.
Henkisielua merkitsevät sanat merkitsevät samalla henkäystä ja höyryä.
Meidän "löyly" sana merkitsee virossa (leil) myös ihmisen henkeä. Tämän
sielunnimityksen merkityskin siis viittaa sen alkuperään. Syrjänit
sanovat, että "henki" kuolemassa haihtuu ilmaan kuin höyry. Siihen
nähden että henkisielu saattaa irtautua ruumiista, nimitämme sitä
_irtonaissieluksi_.

Paljoa suurempi merkitys uskonnon kehitykselle on toisella
irtonaissielulla, joka suhtautuu ruumiiseen niinkuin muoto aineeseen.
Tämä sielu, kuten sen nimi, joka merkitsee haamua ja varjoa, osoittaa,
palautuu muistikuvaan, joka tajutaan eläväksi varsinkin unissa ja
näyissä. Varjolla ja etenkin kuvastuksella vedessä on myös tässä
suhteessa ollut merkityksensä. Nimitämme täten syntynyttä sielua
_haamusieluksi_.

Kuinka läheinen suhde vallitsee ihmisen haamun ja hänen ruumiinsa
välillä, osoittaa muuan vanha tieto lappalaisista. Siinä kerrotaan,
miten lappalaisnoidan "haamu" manalaisella vaellusmatkallaan puhkaisi
vatsansa lentäessään terävään paaluun ja miten onnettomuus samalla
tavalla näyttäytyi itse kodassa makaavan noidan ruumiissa.

Vielä kuolemankin jälkeen säilyy hyvin läheinen suhde vainajan ruumiin
ja hänen haamunsa välillä. Yleensä uskotaan kuolleen kummittelevan
siinä, missä ruumis on haudattuna. Metsään kuolleista ja veteen
hukkuneista kehittyy senvuoksi helposti metsän- ja vedenhenkiä.
Tällainen vedenhenki on esim. norjalaisten draug (= lappalaisten
raukka), joka näyttäytyy hukkuneen vaatteiden, haaksirikkoutuneen
laivan y.m. läheisyydessä ennustaen kuolemaa tai hukkumista.

Kuitenkin jo elämän aikana haamu saattaa usein irtautua ruumiista.
Tsheremissi sanoo, kun ihminen on joutunut tajuttomaan tilaan: "hänen
haamunsa (ört) on lähtenyt". Kun joku hänet pahasti säikäyttää, hän
sanoo: "sinä karkoitat minun haamuni". Kun hän uneksii, "vaeltaa hänen
haamunsa". Uneksimista nimitetään "haamun kulkemiseksi". Ihmisen
herätessä "haamu" palaa takaisin. Jollei "haamu" tällöin ennätä ajoissa
asuntoonsa, käy ihminen kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Senvuoksi ei saa
nukkuvaa äkisti eikä väkivallalla herättää. Useimmiten on sairauden
syynä se, että "haamu" pitkillä yöllisillä retkillään on joutunut
harhaan eikä enää osaa palata kotiinsa tai että manalaiset ovat sen
vanginneet ja vieneet tuonelaan. Tällöin on käännyttävä tietäjän
puoleen.

Tietäjää, joka voi seurustella näkymättömien haamusielujen kanssa,
sanomme _noidaksi eli shamaniksi_. Päästäkseen sairaan kadonneen sielun
perille on noidankin "haamun" tietäjän langettua loveen eli
horrostilaan irtauduttava ruumiista. Aineen kahleista vapautuneena se
kulkee suljettujen ovien läpi sekä matkailee kaukaiset maat. Se voi
mennä manalaistenkin puheille ja taivuttaa heitä uhkauksilla tai
uhrilupauksilla jättämään sairaan haamun rauhaan. Vapautettuaan
kadonneen sielun saattaa noita sen sairaaseen uudelleen, jolloin tämä
pian alkaa virkistyä. Paitsi sielun palauttamista noita toimittaa
muitakin tärkeitä tehtäviä. Hän hankkii tietoja etäällä sijaitsevista
seuduista, maahan kätketyistä aarteista, metsään eksyneestä karjasta,
hyvistä riistapaikoista ja väijyksissä olevista vihollisista. Lisäksi
hän voi tuoda jonkun manallemenneen elossaolevien suojelushengeksi,
karjanpaimeneksi y.m. Tainnostilaan päästäkseen noita käyttää
monenlaisia välineitä, kiihoittavia ruokia ja juomia, pyörryttävää
tanssia, meluavaa rummutusta y.m. Noidan toimi edellyttää sitäpaitsi
luontaisia sielullisia taipumuksia, jotka usein menevät
perintönä isästä poikaan. Etevää noitaa lappalaiset pitivät niin
suuressa arvossa, että nimittivät häntä "tunturiherraksi" tai
"tunturikuninkaaksi".

Sana, jota luonnonkansat käyttävät haamusielun käsitettä ilmaisemaan,
on monimerkityksellinen. Paitsi haamua ja varjoa se tavallisesti
merkitsee myös muotoa, kasvoja ja kuvaa. Suomalainenkin "haamu" sana
merkitsee lapissa muotoa, mordvassa kasvoja. Puhuessaan puun tai
rakennuksen "varjosta" (is) vogulit käyttävät sanaa, joka heidän
kielessään merkitsee myös ihmisen "sielua". Eräs tsheremissin kielessä
oleva sana (tys) merkitsee samalla muotoa, kasvoja ja sielua. Samojedit
nimittävät sekä haamusielua että haltiastaan tekemäänsä puukuvaa
"varjoksi". Jos siis sielu ja kuva ovat näin läheisessä suhteessa
toisiinsa, ei ole ihme, että yleisen käsityksen mukaan se, mitä kuvalle
tehdään, koskee läheisesti itse kuvattua. Luonnonihminen ei mielellään
antaudu toisen kuvattavaksi. Pelko kuvastuu myös tsheremissineidon
sanoista, jotka hän lausuu katsellessaan kuvaansa peilissä: "älä ota
muotoani (= sieluani)". Vahingoittamalla toisen kuvaa uskotaan
asianomaisen vastaavalla tavalla kärsivän. "Kun lappalainen tahtoo
vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on
vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä
kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä
käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla
sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän
tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan,
niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa."
Meidänkään kansallemme ei noidannuolien pelko ole ollut tuntematon.

Kuvan ja sielun läheinen suhde selittää myös, miksi joku henkilö vielä
kuoltuaan voi elää kuvassaan. Vainajan kuvalle osoitettu hellyys ja
kunnioitus tulee itse kuolleen osaksi. Ostjakkivaimo tekee miehestään,
tämän kuoltua, kuvan, jonka hän pukee aamulla, ruokkii päivällä, riisuu
illalla ja asettaa yöksi viereensä vuoteelle. Tätä kestää vuoden, pari
tai kolme vuotta. Pitempiaikaisen kunnioituksen ja palvonnan alaisiksi
pääsevät yhteiskunnan merkkihenkilöt, perhekunnan, suvun ja heimon
päämiehet, suuret tietäjät ja sankarit, jotka kuvissaan elävät ja
hallitsevat vielä kauan sen jälkeen kuin ruumis on maatunut.

Tällaisia kuvissaan eläviä vainajia nimitämme, silloin kun ne ovat vain
määrätyn perheen suojelushenkiä, _kotijumaliksi_. Kalastajalappalaisten
kotijumalat näyttävät olleen ulkoilmassa järvien rannoilla.
Paimentolaiset, kuten samojedit, kuljettavat niitä mukanaan paikasta
toiseen erikoisessa "jumalien reessä". Paikoillaan pysyvillä kansoilla
ne tavallisesti pääsevät itse asuntoon, jossa niitä säilytetään asunnon
perällä. Näiden määrätyn perhekunnan suojelushenkien uhreihin voi
ainoastaan perheen väki ottaa osaa.

Suurempien henkien kuvia, joita koko suku tai heimo palvoo, säilytetään
erikoisissa pyhissä paikoissa. Sellaista pyhäkköä luonnonihmiset kovin
kavahtavat, eivät he tohdi edes juoda vettä pyhän paikan läheisyydestä.
Naiset eivät uskalla kääntää katsettaan sinnepäin eikä kulkea sellaisen
paikan ympäri. Useimmiten säilytetään näissä olevia henkienkuvia
ulkoilmassa, joskus rakennetaan niille asunnontapainen. Siihen nähden,
että nämä haltiat ovat suurvainajia, jotka usein sankariudellaan ovat
saavuttaneet kuolemattomuuden, nimitämme niitä _sankarijumaliksi_ (vrt.
kreikkalaisten heros). Esimerkkinä siitä, miten etevästä vainajasta
uskotaan kehittyvän mahtava uhrihaltia, tarjoaa muuan ostjakkilainen
kansanruno, jossa vasjuganilainen urho osoittaa harvinaista
jalomielisyyttä siten, että hän hautaa kaatuneen vihollissankarin
ruumiin, pystyttää haudalle hänen miekkansa sekä lohduttaa häntä
sanoen: "Vastaisuudessa syntyvien tyttärien, vastaisuudessa syntyvien
poikien aikana sinut kutsutaan eloon ja sinusta on tuleva uhria
vastaanottava uhrihaltia." Sankarijumalat ovat usein luonnonkansojen
tärkeimpiä, monipuolisimpia ja eniten palvottuja haltioita.

Ihmisen kuvana "haamu" luonnollisesti näyttäytyy itse asianomaisen
henkilön näköisenä. Joskus saattaa ihmisen sielu kuitenkin pukeutua
muuhunkin, esim. eläinten muotoon. Hyvin usein se käsitetään kevyeksi,
siivelliseksi olennoksi, perhoseksi tai linnuksi. Votjakkiäiti lausui
lapselleen, kun perhonen isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli
ikkunassa: "Hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa." Lappalaiset
kertovat, miten muuan saareen haudattu vainaja lensi suurena lintuna
järven yli. Joskus sielu ihmisen nukkuessa lähtee lentämään yölepakon
tai juoksentelemaan pienen hiiren haahmossa. Tsheremissit uhraavat
suvuttomille vainajille joka kerta, kun paljon hiiriä ilmaantuu aittaan
tai toukkia ja kuoriaisia peltoon. Myös matoja ja käärmeitä monet
kansat pitävät sielueläiminä. Mutta suurempienkin eläinten, kuten
susien, muodossa uskotaan sielujen voivan vaeltaa. Sellainen olento on
meilläkin tunnettu "vironsusi". Vieläpä luonnonesineihin ja -ilmiöihin
sielu saattaa pukeutua. Se kätkee mahtinsa lappalaisen mykkään
seitakiveen, se kummittelee maassa palavana liekkinä, meteorina se
lentää taivaalla, tepastelee tuulenpyörteessä tai raivoaa revontulessa.
Varsinkin tietäjän sielu saattaa ruumiista irtauduttuaan pukeutua
monenlaiseen muotoon. Lappalaisnoidan sielu saattoi vaellusmatkoillaan
kiitää peurana maata myöten, lentää lintuna ilman halki, sukeltaa
kalana syvyyksien läpi ja luikertaa käärmeenä maan sisässä.
Käsityksestä, että noidan sielu lentää lintuna, johtuu siperialaisen
tietäjän suurta lintua muistuttava shamaninpuku. Tällainen sielueläin
on niin läheisessä suhteessa ihmiseen, että jos se tavalla tai toisella
loukkaantuu, sairastuu itse asianomainen henkilö.

Ihmisille ilmaantuessaan sielueläimet yleensä ennustavat jotakin. Kuka
ei ole kuullut, että huuhkajan ääni, linnun lentäminen vasten ikkunaa,
hiirten nakertaminen y.m. "tietää" jotakin, usein onnettomuutta,
sairautta tai kuolemaa. Tietämättä, että leppäterttu eli -pirkko, tuo
korea kuoriainen, on sielueläin, Suomen neitoset nostavat sen sormensa
päähän ja siitä, mihin päin se tällöin lentää, päättelevät tulevan
kotinsa suuntaa:

    "Lennä, lennä Ieppäpirkko!
    Mihinkäs minua naidaan?
    Suomeen vai saareen
    vai maan mustan poveen?"

Ihmisen helposti irtautuvasta haamusielusta saattaa kehittyä tykkänään
irrallinen, hänen ulkopuolellaan elävä haltia. Niin muistuttaa
syrjänien ort, joka heidän veljeskansansa votjakkien kielessä
(urt) merkitsee ihmisen haamusielua, jo täydellisesti ihmisen
suojelushaltiaa. Jokaisella henkilöllä on ort syntymästä asti. Se
seuraa ihmistä kaikkialle, minne hän menee, ottaa osaa ihmisen toimiin
ja näyttäytyy jonkun merkkitapahtuman edellä asianomaisen näköisenä. Se
saattaa myös pukeutua muuhunkin, esim. linnun haahmoon. Vogulien
käsityksen mukaan tämä haltia asuu metsässä, missä se kuolemaa
ennustaessaan ääntää. Kun täysikasvanut kuolee, on sen ääni
täysikasvaneen; ennustaessaan lapsen kuolemaa ääntää se kuin lapsi.
Ulkomuodoltaan se on kirjava, ja sen siivet ovat yölepakon siipien
kaltaiset. Ken sen äänen kuulee, kääntyy sen puoleen pyytäen: "Jos
omaiseni kuolee, lähesty minua!" Jos niin on asianlaita, lähestyy
haltialintu, muussa tapauksessa se etääntyy. Suomalaisten käsityksen
mukaan saattoi jollakulla henkilöllä olla niin huomattava "haltia",
että se saapui kotiin aikaisemmin kuin matkalla oleva ihminen antaen
tietoja tämän tulosta esim. kolistelemalla. Toisin paikoin kuullaan
"veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan,
vaikka tulija vielä on näkymättömissä". Silloin sanotaan: "Ei se ollut
hän, se oli hänen haltiansa." Joskus haltia antaa aavistaa jotakin
panemalla korvan soimaan, silmän tai nenän syhymään y.m. tavalla.

Kun kerran tällainen suojelushaltia on syntynyt, ruvetaan sitä helposti
palvomaan. Suomen Karjalassa pyhitettiin nuorikolle tämän taloon
tullessa _nimikkopuu_, jota huolellisesti vaalittiin ja lyyliteltiin.
Kenen nimikkopuu "loisti", sen elämä menestyi, keltä se kuivi, sitä
odotti jokin onnettomuus. Roomassa palvelijat uhrasivat isäntänsä
haltialle, josta he käyttivät nimeä genius. Usein meikäläinenkin
kodinhaltia näyttäytyy isännän haahmossa. Luonnollisesti suurmiehillä
on muita mahtavampi genius. Tästä käsityksestä saa alkunsa
_keisarinkultti_, joka muinoin rehoitti itämailla ja sieltä saapui
Roomaan. Keisarin kuvalle ahkerasti uhrattiin. Vielä nykyään elää
hallitsijanpalvonta useiden luonnonkansojen keskuudessa, jopa
sivistysmaissakin kuten Japanissa. Mahdollisesti ovat myös
syntymäpäiväkestit ja -lahjat alkuaan ihmisen haltian palvontaa.

Ihmisen haltiasta voi toisinaan kehittyä myös jokin ihmistä palveleva
erikoishenki. Sellainen on esim. meidän para (= ruotsalaisten bära l.
bara, "kantaja"), joka kantaa omistajalleen kaikenlaista rikkautta,
rahaa, viljaa, voita, maitoa y.m. Tämä olento, jolle, kuten Inkerissä,
uhrataan, saattaa pukeutua näkyväiseenkin, esim. kissan, sammakon,
Ruotsissa jäniksen y.m. muotoon. Todistuksen siitä, että tämä olento on
eläimen haahmossa esiintyvä ihmisen sielu eli haltia, tarjoaa m.m.
Polvijärvellä muistiinpantu tarina, jossa talon vanha emäntä kirkkoon
mennessään varoittaa miniäänsä surmaamasta, jos mikä eläin hyvänsä
tulee kirnun ääreen. Kun miniä siitä huolimatta lyö "voiparaa" päähän,
kaatuu emäntä kirkossa samalla hetkellä kuoliaana lattialle. Myös
votjakit uskovat, että jos "kantaja"-kissan tappaa, kuolee se henkilö,
joka mainitun haltian omistaa.

Inkeriläisten "para" saattoi toisinaan lentää ilmassa tulikäärmeenä eli
meteorina. Samanlainen haltia oli virolaisten kratt eli tulihänd. Kun
"kratin" näki yöllä lentävän, voi sen pysäyttää ja anastaa sen aarteet
aukaisemalla virsunpaulat, paidankauluksen siteet tai halkaisemalla
puutadikko. Tämän lentävän haltian suhdetta ihmiseen valaisee
inkeriläisten käsitys, että "paran purkautuminen vaikuttaa hyvin
vaikeasti sen omistajaan" tai että omistajalle silloin "tuloo suur
raskahus päälle". Votjakit sanovat, että kun tällaisen "tulikäärmeen"
pysäyttää, se "tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu
siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui".

Sielu-uskon piiriin on lisäksi luettava _nimi_. Ihmisen osana on sekin
"pars pro toto"-lain alainen. Samoinkuin kuva saattaa ihmisen nimikin
pahansuovan vallassa tuottaa hänelle turmiota. Eivät ainoastaan
luonnonihmiset itse, vaan heidän jumalansakin pitävät nimensä
mieluimmin omana salaisuutenaan. Kaikissa uskonnoissa tulee jumalan
nimen turhaanlausumista karttaa. Kun muinaiskreikkalainen tahtoi tuhota
vihollisensa, kirjoitti hän pienelle lyijytaululle tämän nimen ja
lävisti sen teräaseella sanoen: "Minä lävistän nimen ja hänet itsensä."
Ymmärrämme siis, miten vainajan tai jumalan nimi voi näytellä
uskonnonhistoriassa samanlaista osaa kuin kuva. Kiinalaiset eivät
nykyään tavallisesti tee kuvia vainajistaan, vaan sensijaan piirtävät
heidän nimensä kodin pyhäkössä olevaan sukutauluun, jonka ääressä
palvotaan. Uhratessaan vainajille suomensukuiset kansat mainitsevat
itsekunkin kuolleen nimen. Rukouksissaan he sanovat: "Sinun nimeäsi
olemme muistaneet."

Nimen taikauskoinen merkitys ilmenee myös nimenantamisseremonioista.
Votjakit nimittävät nimen etsimistä lapselleen "sielun etsimiseksi".
Hyvin yleinen käsitys luonnonkansoilla on se, että lapsille on
annettava jonkun manalle menneen esivanhemman nimi. Afrikan
länsirannikon Jorubaneekerit tutkivat tietäjän avulla perheen
suojelushaltioilta, kuka vainajista aikoo lapsessa elää, voidakseen sen
mukaan antaa pienokaiselle nimen. Uuden Seelannin maori-pappi luettelee
lapselle esi-isien nimiä, jolloin lapsi saa sen nimen, jota
lausuttaessa se aivastaa tai huutaa. Lappalaisäiti toivoi unessa
saavansa tietää, kuka vainajista kulloinkin tuli uudelleen eloon. Lapsi
sai tällöin hänen nimensä ja nimen mukana uskottiin hänen saavan
haltian, joka oli palvellut nimen edellistä omistajaa. Nimihaltia
saattoi näyttäytyäkin suojatilleen esim. kalan haahmossa. Jos lapsi
nimen saatuaan ei viihtynyt, vaan itki paljon tai kuihtui, oli se
todistuksena siitä, että lapsi oli sattunut saamaan väärän nimen.
Tällöin oli tietäjän avulla hänelle etsittävä uusi nimi.

Paitsi esi-isien voi lapsi saada muunkinlaisia nimiä. Volgan
suomalaiskansoilla on toisinaan tapana antaa lapselle sen olennon,
esineen tai ilmiön nimi, mikä ensiksi pistää isän tai lapsivaimon
silmään, kun tämä pienokaisen synnyttyä astuu ovesta pihalle. Senvuoksi
tapaa sellaisia nimiä kuin "harmaamies", "harakka", "pilvi" y.m. Myös
vuodenaikojen ja toimien mukaan voidaan lasta nimittää esim.
"viljankorjuuksi". Niin kaukana kuin Keski-Austraalian kansoilla
tapaamme jotakin vastaavaa. Kun äidiksi tuleva siellä metsiä
samoillessaan ensi kerran tuntee lapsen liikahtavan kohdussaan ja
samalla kiinnittää huomionsa esim. hänen näköpiiriinsä hypähtävään
kenguruun, ajattelee hän kengurun ja lapsen olevan suhteessa toisiinsa.
Tällöin lapsi synnyttyään saa kengurun nimen. Muutamat luonnonkansat
tatuoivat tällaisen nimieläimen kuvan lapsen ihoon. Koko elämänsä ajan
on ihminen läheisessä suhteessa nimieläimeensä, sellaista ei hän
mielellään esim. ryhdy pyydystämään. Tällaista uskonnonilmiötä ovat
uskonnontutkijat alkaneet nimittää _totemismiksi_ erään intiaanikielen
totem (= suku) sanan mukaan. Paitsi yksilöllä voi koko suvullakin olla
eläintä, kasvia, luonnonilmiötä tai -esinettä merkitsevä totem-nimi.
Totemismi ei kuitenkaan voi suurinkaan luoda valoa jumalien alkuperään,
sillä näet ei ole yhtä suuri uskonnollinen kuin yhteiskunnallinen
merkitys.

Kun henkisempi sielunkäsitys vähitellen syrjäyttää aineellisen
ruumissielunkäsityksen, alkaa vainajain _haudantakainen elämäkin_ saada
enemmän elokkuutta. Samojedit uskovat, että kuolleiden maanalainen
maailma on aivan maanpäällisen kaltainen. Ainoastaan se erotus on
olemassa, että siellä kaikki on päinvastoin kuin täällä. Siellä on
tosin samat virrat kuin täällä, mutta ne juoksevat päinvastaiseen
suuntaan. Ihmiset kulkevat jalat meidän jalkojamme vastaan.
Puidenlatvat ja asumusten katot ovat alaspäin. Aurinko nousee lännestä
ja laskee itään. Ihmisen elämäkin kulkee päinvastaiseen suuntaan, hän
nuortuu ja pienenee yhä, kunnes haihtuu olemattomiin tai syntyy
sukulaislapsessa uudelleen elämään. Kuolleiden maailma on siis tämän
elämän täydellinen varjokuva eli kangastus.

Kun yö on kaikkien haamujen mieluinen liikkumisaika, syntyy helposti
ajatus, että kuolleiden maa on auringonlaskun eli lännen puolella tai
pimeässä pohjosessa. Muutamat luonnonkansat kuvittelevat niiden asuvan
vuorissa, kuten skandinavit ja lappalaiset, toiset korkeiden vuorien
saavuttamattomilla huipuilla tahi yläilmoissa. Tällaiset uskomukset
osoittavat sielun jo tykkänään vapautuneen kalmistoon kätketyn ruumiin
kahleista.

Ihmisen sielu herättää kysymyksen eläimenkin sielusta.



ELÄINKUNTA.


Alhaisella kehitysasteella ei luonnonihminen huomaa mitään oleellista
eroavaisuutta itsensä ja eläinten välillä. Lukemattomista esimerkeistä
näkee, että hän ajattelee eläimen, myös sielunelämään nähden, itsensä
kaltaiseksi olennoksi. Kuitenkin se ero on olemassa, että hän itse
esiintyy yksilönä, eläin taas etupäässä lajiolentona. Eläinkunnassa
yksilö edustaa koko eläinlajia. Miten läheisessä suhteessa esim. karhu
on koko karhusukuun, osoittaa m.m. ostjakkien usko, että kohtelemalla
hyvin kaadettua karhua voi suositella koko karhusukua, kun taas "sen
kärsimän loukkauksen kostaa mikä metsässä asustava mesikämmen tahansa".

Ihmisen ja eläimen sielunelämän yhtäläisyys luonnonkansan
käsitysmaailmassa johtaa siihen, että eläin ihmisen mukana pääsee
sielu-uskon alaiseksi. Samoinkuin ihmisen voimme puhua eläimenkin sekä
ruumissielusta että haamusta. Niin kauan kuin ihmisen uskottiin
kuoltuaan elävän ruumiillista elämää, jota kuviteltiin tämän elämän
kaltaiseksi, sai hän mukaansa myös eläimiä. Samojedit seivästävät
vainajan haudan ääreen poron sitä teurastamatta. Lappalaismetsästäjä
sai koiransa mukanaan. Kuitenkin syrjäyttää yllämainitun uhritavan
vähitellen toinen, nim. se, että omaiset valmistavat vainajalle
annettavasta teuraasta peijaisaterian; kuollut saa mukaansa tällöin
vain eläimen luurangon. Eläimilläkin uskotaan siis ruumissielun
säilyvän ruumiin kestävimmässä osassa. Tämä käsitys käy selvästi ilmi
luonnonkansojen lukemattomista menoista.

Uhratessaan jumalilleen eivät lappalaiset särkeneet teuraan
vähäpätöisimpiäkään luita, vaan kokosivat ne kaikki uhripitojen
päätyttyä sekä asettivat suojaan pedoilta aivan siinä järjestyksessä
kuin ne ovat elävän eläimen ruumiissa uskoen, että "jumalat voivat
kasvattaa lihaa luihin uudelleen". Samoin he tekivät viettäessään
karhunpeijaisia, vieläpä pujottivat eläimen selkänikamatkin
luonnollisessa järjestyksessä koivunvitsaan, jonka toiseen päähän
sitoivat hännän, toiseen asettivat pään vakuutettuina, että "karhu
tulee jälleen henkiin ja antautuu uudelleen ammuttavaksi".
Intiaanimetsästäjät asettivat kaatamiensa biisonihärkien luut arolle,
jotta voisivat eläimiä pyytää tulevanakin pyydystämiskautena. Eskimot
heittävät hylkeiden luut veteen, jotta ne alkaisivat elää uudelleen.
Siperian meri-tshuktshit menettelevät samoin valaan saatuaan, jotta
valasvainaja vielä palaisi sekä toisi mukanaan muitakin valaita.

Piitimen lappalaisilla oli "syödyn kalan kaikkien luiden kokoominen ja
pyyntöveteen viskaaminen vanha tapa; yksikään luu ei saanut hävitä".
Terävien aseiden käyttäminen syödessä on ankarasti kielletty. Yleensä
on maalla elävän riistan luut haudattu maahan, kätketty vuorenonkaloon
tai ripustettu puuhun; vedessä elävien taas on kätketty veteen. Tämä ei
alkuaan ole mikään uhritoimitus metsän- tai vedenhaltialle, vaan johtuu
yksinomaan käytännöllisistä syistä. Kotieläintenkin teurastuksessa
noudatetaan aivan samanlaisia menoja. Lappalainen vaali yhtä tarkasti
kesyn poron kuin villipeuran luita. Nekin hän hautasi huolellisesti
maahan. Tämä selittää, miksi luonnonkansain kielessä vähäpätöisilläkin
luilla saattaa olla oma nimensä. Niin on lapissa vieläkin esim.
kaulanikamilla kullakin oma nimensä.

Käsityskannan muuttuessa saattaa ruumissielun säilyttämistavasta
kehittyä uhrimeno. Mainittuja tapoja aletaan noudattaa ainoastaan
ensimäiseen saaliiseen nähden. Näin syntyy n.s. _esikoisuhri_. Jälkiä
siitä on säilynyt meillä suomalaisillakin: "Kun ensimäinen lintu
saadaan, niin haetaan Tapion pöytä (tasalatvanäre) ja sitte keitetään
metsässä se ensimäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte
viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi
itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta.
Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimäinen metsän
kansan syönti ja sitte saapi lintuja." Seuraava kalastustaika on
muistiinpantu Kautokeinossa: "Ensimäiset kalat kun saadaan, niin ne
keitetään ilman yhtään ruotaa murtamatta. Sitte erotetaan kala ruodasta
niin taitavasti, ettei katkeile ruodat, ja sitte ne ruodat kokonaisina
viedään siihen järveen, niille tienoille, josta kalat saatiin."
Samanlaisia taikoja käytettiin pilaantuneen pyyntionnen korjaamiseksi:
"Kun keitettiin linnusta rokkaa, niin ei pitänyt maistaa suolaa siitä
eikä puhua padan alle. Syödessä ei pitänyt veitsellä ottaa lihaa ja ne
luut pitää viedä piiloon, jotta niitä ei kukaan näe eikä löydä, mihin
ne on pantu." Samoin "kalat keitetään perkaamatta, aivan suolineen
kaikkineen ja syödään ilman veistä".

Esimerkin käsityksestä, että "sielu" kuolee ruumiin tuhoutuessa,
tarjoavat vogulit, jotka siinä tapauksessa, että karhu on tuottanut
heille paljon onnettomuutta raatelemalla heidän karjaansa, eivät osoita
eläimelle mitään kunnioitusta, vaan hävittävät tyystin sen kaikki
ruumiinosat, vakuutettuina, että "eläimen sielu häviää ruumiin mukana".

Samoinkuin ihmisen saattaa eläimenkin sielu kätkeytyä myös
ruumiinelimiin ja -osiin. Leijonan sydän, tiikerin hammas ja kotkan
kynsi sisältävät näiden eläinten mahdin. Karhunpeijaiset eivät
giljakkien käsityksen mukaan ole "ainoastaan ruoka-ateria, vaan myös
karhun mahtavien sielunvoimien omaksuminen". Lappalaisnainen ei
milloinkaan saanut syödä karhun sydäntä eikä muita eläimen jalompia
elimiä, vaan se oli miesten etuoikeus. Pahansuovan vallassa voi eläimen
pieninkin ruumiinosa tuottaa koko eläinsuvulle tuhoa. Lappalainen
sanoo: "Ei saa heittää poronkarvoja eikä poronnahkaa tuleen; poro-onni
poltetaan karvoja poltettaessa." Ei myöskään saa varsinkaan poron
ensimäistä kaulanikamaa halkaista, se näet "turmelee karjaonnen ja
vaikuttaa pahasti eläviin poroihin". Inkerissä on tapana jättää
lampaita kerittäessä "kunkin lampaan kylkeen selkäpuolelle pienonen
villatöyhtö kasvamaan". Suomessa käyvät taikauskoiset akat vieläkin
pääsiäisaikaan toisten navetoissa karva- ja villatukkoja keräämässä eli
"karjaonnea ottamassa". Kun metsämiehellä on karhunkynsiä ja -hampaita
taskussaan, osaa hän saaliin luo.

Niin läheisessä suhteessa omistajaansa on _eläimen nimikin_, että
luonnonkansat tykkänään karttavat petojen varsinaisten nimien
mainitsemista. Pohjois-Karjalassa uskotaan, että jos karhua sanoo
karhuksi, on eläin kesällä "villissä". Pohjois-Hämeessä "ei sanota
ilvestä nimeltä vaan metsän kissaksi, ettei se syö lampaita. Se
kuohoontuu, kun sitä mainitsee nimeltä." Varsinkin metsä- ja
kalamiesten tulee tässä suhteessa olla varovaisia. Lappalaiset antoivat
karhunpyynnin ja -peijaisten aikana ei ainoastaan itse eläimelle ja sen
ruumiinosille, vaan myös aseilleen ja toimilleen salanimiä.
Salakieltä käyttävät liiviläiset vieläkin kalastusretkillään.
Ostjakit nimittävät karhua "turkkiukoksi" ja "korven eläimeksi",
lappalaiset "metsänisännäksi" ja "viisaaksi mieheksi", suomalaiset
"mesikämmeneksi", "metsäksi" y.m. "Hukka" suden nimenä on
kirjakielestäkin tunnettu. "Jänistä ei sanota jänikseksi, se oli otus
vaan, muuten pyynti pilautuu." Jänislankaa sanottiin "kytkyeksi".

Samalla kun uskotaan ihmisen "haamuun", aletaan myös uskoa, että
_eläimelläkin_ on ruumiista irtautuva _sielu_. Metsämies voi nähdä
kuolleen koiransa unessa. Eläimessäkin on siis jotakin, joka voi
vapautua aineellisesta asunnostaan. Samoinkuin ihmisen "haamu" lähtee
jo elämän aikana m.m. säikäyttämällä, samoin uskotaan eläimenkin sielun
ruumiista irtautuvan. Tsheremissit sanovat, kun uhrieläin vavahtaa sitä
tarkastettaessa: "Se antoi sielunsa." Teurastaessaan uhrihevosen
tsheremissipappi rukoilee jumalaa sanoen: "Me olemme puolestamme
tuoneet, asettaneet sinulle uhrin, ota sinä puolestasi se
vastaan ja anna ylösmenevän 'sielun' tulla välkkyväkarvaiseksi,
välkkyväharjaiseksi, hopeahäntäiseksi ja hopeakavioiseksi varsaksi."

Yleisempi kuin yksilösielu on eläinkunnassa lajisielu.
Viimeksimainitusta kehittyy helposti _eläinlajin haltia_. Jokaisella
eläinlajilla on sitä suojeleva haltia. Tämä usko on ollut maapallon
kansoilla yleinen. Karhuja vaalii karhunhaltia, hirviä hirvenhaltia,
lintuja lintujenhaltia, mehiläisiä mehiläistenhaltia j.n.e. Tällaista
eläinhaltiaa, jota tavallisesti kuvitellaan itse eläimen näköiseksi,
luonnonihminen palvoo. Lappalaisten "leppämies" niminen karhunhaltia
"on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan
sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet".
Jolleivät lappalaiset anoneet tämän haltian apua, ei karhu ainoastaan
jäänyt heiltä saamatta, vaan haltia saattoi lisäksi avustaa karhua, kun
se hyökkäsi pyytäjien kimppuun. Sudellakin on suojelushaltiansa;
pahoinpitelemällä sutta se voidaan peloittaa pitämään suojattejaan
kurissa. Tungusit lyylittelevät mammutin haltiaa voidakseen löytää
eläimen hampaita. Tsherokessi-intiaanien käsityksen mukaan eläimet
rankaisevat surmaajiaan taudeilla, jolleivät metsästäjät heti ymmärrä
pyytää anteeksi tekoaan. Kun hirvi on kaadettu, sanotaan hirvenhaltian,
joka on tuulta nopeampi ja kaavoittamaton pieni hirvi, rientävän heti
surmapaikalle ja maassa olevan veritahran yli kumartuen tiedustelevan
hirven sielulta, ovatko metsämiehet pyytäneet tekoaan anteeksi.
Huomattava piirre ihmisille joskus näyttäytyvässä eläinhaltiassa on se,
ettei sitä voi surmata. Siitä voikin tuntea tämän olennon, joka muuten
täydellisesti muistuttaa edustamaansa eläinlajia. Pohjois-Hämeessä on
kirjaanpantu seuraava kansanuskon kuvaus: "Kun pyhänä kulkee
metsästämässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei
kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on metsänhaltia silloin, eikä muuta
kuin lähde menemään kotia."

Käsitys, että surmatulta metsäneläimeltä on pyydettävä anteeksi tai
itseään suojellakseen lykättävä syy muiden kannettavaksi, tavataan
suomensukuisillakin kansoilla. Lappalaiset pyytävät karhulta anteeksi,
että ovat tulleet sitä häiritsemään. Ostjakit koettavat tehdä itsensä
syyttömiksi pannen karhunsurman samojedien tai venäläisten niskoille.
Voguli-metsämiehet naamioivat itsensä karhunpeijaisia viettäessään,
jottei karhu heitä tuntisi, vaan luulisi heidän olevan muukalaisia.
Itäsuomalainenkin karhunkaataja pelkää kostoa ja senvuoksi hyvittelee
eläintä sekä puolustelee itseään seuraavin sanoin:

    "Lyökämme kättä kämmenillä
    läpätkämme lapikkailla!
    En minä sinua pannut,
    eikä toinen kumppalini,
    itse hairahit haolta,
    itse vierit vempeleltä
    puhki kultaisen kupusi,
    halki marjaisen mahasi."

Alkuaan itse eläimen näköinen eläinhaltia saattaa vähitellen omaksua
ihmistä muistuttavia piirteitä. Kuollan lappalaisten peuranhaltia
ilmaantuu toisinaan peurahärkänä, toisinaan heittää sarvensa ja
muuttautuu ihmiseksi. Sillä on ihmisen kasvot ja se kulkee ihmisjaloin,
mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura. Seuraava kuvaus koskee
inkeriläistä sudenhaltiaa: "Kerran tuli erääseen salokapakkaan
Sombranmaalla (Somerojärven tienoilla) olento, joka oli muulta asultaan
kuin mies, mutta sillä oli suden pää, sekä pyysi viinaa juodaksensa.
Hänelle tarjottiin helppoista pulloa, joka isännän mielestä oli
tarpeeksi suuri yhdelle hengelle. Olento ei kuitenkaan tyytynyt niin
vähään, vaan joi ensiksi neljänneksellisen ja sen päälle vielä muutamia
pienempiä puteleja. Kun hän aikoi poistua, kysyi kapakan isäntä
ihmeissään, kuka hän sitten tosiaankin oli. Vieras vastasi olevansa se
joka vie heidän maastaan sudet pois (ja antaa hirvet sijaan)."

On hyvin ymmärrettävissä, että metsässä liikkuvien eläinten haltioista
tulee n.s. metsänhaltioita. Vaikka nämä usein ovat melkein kokonaan jo
muuttuneet ihmisenkaltaisiksi, tapaa niistä kuitenkin piirteitä,
joista niiden alkuperä vilahtaa esiin. Metsänneito on tosin edestä
katsoen ihanan neidon näköinen, mutta takana sillä riippuu pitkä
häntä. Toisinaan saattaa metsänhaltialla, kuten kreikkalaisten
ihmisenmuotoisella _panilla_, olla sorkalliset jalat ja sarvinystyrät
päässä. Hyvin usein metsänhaltian äänikin muistuttaa metsäeläinten
tai -lintujen ääntä.

Vesieläimillä on niitä suojeleva haltia, josta helposti kehittyy n.s.
vedenhaltia. Jurakki-samojedit tekevät "vedenisännästä" kalan muotoisen
"varjon" eli kuvan tai valitsevat sellaiseksi oudonnäköisen kuivatetun
kalan. Kalahaltia näyttäytyy usein harvinaisen tai vesistölle oudon
kalan haahmossa. Giljakki pitää miekkavalasta kalahaltian
ilmenemismuotona. Piitimen lappalaiset puhuvat sarvipäisistä
haltiakaloista. Toisinaan eroaa haltiakala muista vain asentonsa
puolesta. Permalaiskansain vedenhaltia näyttäytyy suurena haukena,
jonka tuulastajat tuntevat siitä, että se on muita isompi sekä että se
nukkuessaan pitää päätään vasten virtaa tahi vasten rantaa elikkä
päinvastoin kuin muut kalat. Kuollan lappalaisten "vesieläjä"
näyttäytyy usein mateena tai kampelana, joka vastoin tavallisuutta
tulee rantaan. Haltiakalan haavoittaminen on vaarallista. Muutenkin
tällaisen kalan näkeminen useiden luonnonkansojen käsityksen
mukaan ennustaa jotakin: onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa.
Suomalaistenkin kesken on yleinen luulo, että suuri, harvinainen tai
oudolla tavalla pyydystetty kala "tietää" jotakin. Lapissa asuvat
suomalaiset nimittävät tällaista kalaa "martaaksi". Kerran olivat eräät
nuorukaiset pyydystäneet suuren taimenen, joka oli eksynyt
matalapohjaiseen joenrantaan, mutta kotiin tultuaan kehoitettiin heitä
heti viemään se veteen takaisin, muussa tapauksessa joku heistä
hukkuisi siihen, mistä taimenen olivat pyydystäneet. Virolainen
kalamies ryhtyi kerran avannosta pyytämään omituisen näköistä kalaa,
mutta heti syntyi kova myrsky ja lumipyry ja samalla kala katosi.

Intiaanien kalahaltiat tavoittelevat toisinaan ihmisenkaltaisia
piirteitä. Samoin on suomensukuistenkin kansain kalahaltiain laita.
Syrjänit sanovat, että vedenhaltia vain lapsena on kalan näköinen,
mutta varttuessaan tulee yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi. Eräs
haltiahauki osasi puhua, ja sillä oli päässään pitkät vaaleat hiukset.
Piitimen Lapissa pyydystettiin siika, jolla oli suomukset kaikkialla
paitsi rinnassa, joka oli sileä ja muistutti naisen rintaa. Eräässä
Suomen saaristoväestön keskuudessa muistiinpannussa tarussa kerrotaan,
että vedenhaltia edestäpäin katsottuna oli mitä ihanin neito, mutta
selässä sillä oli kalan suomukset ja evät. Itämeressä uskotaan lisäksi
asustavan ihmisen yläruumiilla ja kalan pyrstöllä varustettua
merenkansaa.

Mutta aivan ihmisenäkin näyttäytyessään saattaa vedenhaltialla olla
joitakin kalaa muistuttavia piirteitä kuten kalan suuri kita,
kalanhampaat tai kalan pyöreät silmät. Kuvaava piirre on lisäksi, että
se kulkee kalojen seuraamana tuoden niitä mukanaan merestä jokiin sekä
että se saattaa eksyä kalamiehen pyydyksiin.

Paitsi kaloilla on muillakin vesieläimillä kuten hylkeillä, valailla,
krokodiileillä y.m. niitä suojeleva ja niiden muodossa ilmenevä haltia.

Uhrejakin luonnonkansat näyttävät toimittavan eläinhaltioille.
Lappalaisten kerrotaan uhranneen karhunhaltialle jousia ja nuolia.
Intiaanit uhraavat kalahaltioille tupakkaa, ihraa y.m. pyytäessään
hyvää saalista. Kun Kuollan lappalaiset näkevät haltiakalan, asettavat
he rannalle pikarillisen viinaa, leipäpalan ynnä muutamia vaskirahoja.
Teurasuhrit eläinhaltioille ovat kuitenkin aivan harvinaisia ja
luultavasti myöhäisperäisiä.

Elamhaltioita ihminen palvoo etupäässä ravintonsa vuoksi, Ja samoin on
kasvillisuudenhaltiain laita.



KASVIKUNTA.


Eri tahoilta maapalloa poimitut esimerkit tarjoavat todistuksia siitä,
että luonnonihminen sielullistuttaa myös kasvillisuuden. Jälkiä siitä
tapaamme suomensuvullakin. Palatessaan tuntureilta metsäseutuun
lappalaisneidot kiertävät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät
puita, aivan kuin ne olisivat tajuavia ja tuntevia olentoja. Kun
tsheremissi menee metsään, puhuttelee hän puita, tiedustelee tietä ja
pyytää yön tullen rauhallista leposijaa. Aamulla herättyään hän kiittää
puuta, jonka suojassa nukkui, sanoen: "Hyvin lepäsin, rauhassa nukuin.
Jää hyvästi, puu, kiitos siitä, että soit minun olla yötä allasi." Sen
lausuessaan hän antaa kättä puulle. "Puu ymmärtää ihmisen puhetta ja
metsä kuuntelee, kun metsämies laulaa. Tukkimiestä puu pelkää ja
vapisee nähdessään hänen kulkevan metsässä kirves olalla. Kaatuessaan
puu koettaa tappaa sortajansa." Ryhtyessään puuta kaatamaan Kuollan
lappalainen lyö sitä ensiksi kirveenhamaralla kylkeen, s.o. "tappaa
puun", jottei se liedellä sähisisi eikä heittäisi poukkia.

Tsheremissi puhuu myös _puun_ "haamusta" eli _sielusta_ (ört), joka
syystä tai toisesta voi irtautua asuinpaikastaan. Kun "sielu" on
puussa, niin hän selittää, puu viheriöitsee, työntää uusia lehviä ja on
"iloinen"; mutta kun "sielu" lähtee, puu kuihtuu ja surkastuu.
Toisinaan hän palvookin puun sielua; esim. ripustaessaan puuhun
mehiläispöntön hän sanoo: "puunsielu, anna mehiläisille menestystä"
tai: "kokoa mehiläiset ympärillesi". Joskus uhrataan sille sorsa
mehiläisonnen edistämistä koskevassa juhlassa. Puun "sielua" voimme
paremmin nimittää puunhaltiaksi. Kreikkalaisten puunhaltiat, dryadit,
kuolivat samalla, kun puut kaadettiin.

Useimmiten on kasvillisuudenkin sielu lajisielu. Virossa uskottiin eri
puulajeilla olevan eri haltiansa. Koivumetsän haltia ei milloinkaan
mennyt leppä- tai tammimetsään. Suomalaiset puhuvat katajankin
haltiasta.

Kaikenlaisten puiden yhteinen edustaja on itse metsä, joka myös
sellaisenaan elollistetaan. Metsää palvoessaan mordvalaiset nimittävät
sitä "metsäemoksi". Meidän metsänhaltiamme Tapio merkitsee alkuaan vain
metsää, kuten monista runosäkeistä vieläkin ilmenee, esim.
"risuntäytinen tapio" taikka "tamminen tapio". Joskus käännytään
rukouksin itse metsän puoleen:

    "Hyvä metsä, puhdas metsä,
    katso minun karjojani!"

Samoin kuin metsässä elävät eläinhaltiat pyrkii metsän sielukin eli
metsänhaltia lainaamaan ihmistä muistuttavia piirteitä. Ihmisen
näköisyyttä tavoitellessaan se ei kuitenkaan voi salata alkuperäistä
olemustaan. Suomalaisella metsänhaltialla on "havuhattu", "siniviitta"
ja "naavaparta". Hyvin yleinen on käsitys, että metsänhaltia on puiden
pituinen. Venäläisten metsänhaltia voi siten pidentää ja lyhentää
kokoansa, että se seisoessaan suurten honkien keskellä on hongan
pituinen ja matalassa pensaikossa kulkiessaan taas pensaan korkuinen.
Mordvalaisen "metsäemon" jalat, silloin kun tämä on pukeutunut
ihmishaahmoon, ovat kömpelöt ja paksut kuin tukit. Skandinavilainen
metsänemäntä on etupuolelta kaunis ja viehkeä nainen, mutta sen
selkäpuoli on kuusenhavujen peittämä tai on se takaapäin katsottuna
kuin laho kanto, kaarestunut puu, risu tai puunhaarukka.

_Viljan_ sielu saattaa kätkeytyä yksityiseen korteen, kuhilaaseen tai
viimeiseen sitomaan. Vieläpä yksityinen jyväkin voi olla sen näkyväinen
edustaja. Malajilaisten riisinsielu pukeutuu toisinaan omituisten
riisinjyvien muotoon, jotka muiden mukana kylvetään peltoon. Nyppimällä
tähkäpäitä toisen peltosaralta voi siitä yleisen käsityksen mukaan
riistää viljan "onnen". Tsheremissit sanovat, ettei viljaa, joka ei ole
tarpeeksi tuleentunut, ole leivän puutteessa hyvä leikata ja viedä
kuivausriiheen, sillä silloin "koko viljavainio menee sekaisin ja oljet
murtuvat". Pitämällä riihessä tai puimatanterella ainakin yhden
puimattoman sitoman säilyy siinä viljaonni.

Paitsi aineeseen sidottua ruumissielua on _viljalla_ myös siitä
_irtautuva sielu_. Tämä on aina lajisielu. Jollei riisi menesty,
sanovat malaijilaiset, että riisin "sielu" on lähtenyt pellosta.
Samoinkuin ihmisen sairastuminen ja riutuminen luonnonihmisten
käsityksen mukaan johtuu siitä, että sielu on jättänyt asuntonsa,
samoin uskotaan viljan riutumisen syynä olevan sen, että viljan "sielu"
on lähtenyt pellosta. Kummassakin tapauksessa on sielu asiantilan
parantamiseksi, mikäli mahdollista, etsittävä takaisin.

Kadonnutta "viljansielua" votjakit etsivät erikoisin juhlallisin
menoin. Paitsi varsinaista etsijää, n.s. "näkijää", valitaan toimitusta
varten kuusi muuta henkilöä, kolme nuorukaista ja yhtä monta neitosta,
jotka valkopukuisina valkoisten hevosten selässä lähtevät ajamaan
ympäri kylän vainioita pitäen silmällä pientä valkoista perhoa, n.s.
"sieluperhoa", jommoisena viljansielun samoinkuin ihmissielun uskotaan
olopaikastaan irtaannuttuaan ilmenevän. Etsimänsä löydettyään saattue
palaa laulaen erikoista "viljansielun etsintälaulua" pellon laidassa
olevaan uhripaikkaan, jossa kylän vanhukset sillä välin ovat
teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Kun uhriateria, minkä aikana
sieluperho on valkoiseen liinaan vangittuna, on päättynyt, saa se
henkilö, jota perho etsittäessä huomattavasti lähenteli, "viljansielun"
haltuunsa sekä vie sen kotinsa vilja-aittaan muutamaksi aikaa, kunnes
perhonen jälleen juhlallisesti saatetaan viljamaalle ja siellä
lasketaan vapauteen. "Viljansielun" löydyttyä uskotaan riutuneen viljan
virkoavan uudelleen.

Paitsi perhosen haahmoon voi _viljanhaltia_ pukeutua muunkinlaisten
eläinten muotoon. Eräs Celebes-saaren luonnonkansa uskoo riisin
"sielun" näyttäytyvän pienenä sinisenä lintuna. Keski-Europan
viljanhaltiat ilmaantuvat useiden eläinten, kuten härän, pukin, suden,
koiran, kissan, jäniksen y.m. muodossa. Viljasuden ovat virolaisetkin
tunteneet; lapsia varoitetaan viljapeltoon menemästä sanomalla:
"viljasusi tulee". Häräksi kuvitellusta kasvillisuuden haltiasta
näyttää votjakeilla säilyneen jälkiä eräässä pälvijuhlan yhteyteen
liittyvässä leikissä. Kun valkoinen uhrihärkä on teurastettu,
puhdistetaan eläimen häntä karvoista ja liotetaan vedessä sitkeäksi.
Senjälkeen joku nuorukaisista ottaa sen käteensä, heiluttaa sitä
takanaan sekä painaen päänsä rintaansa vasten mylvii kuin härkä.
Nuorukaista, jota nimitetään "härkävasikaksi", toiset kestitsevät
kotitekoisella viinalla, mutta toiset estelevät häntä sitä juomasta.
Tästä "härkävasikka" vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa
ympärille tunkeilevaa kansaa.

Ihmisenkin haahmoa viljanhaltia toisinaan tavoittelee. Siihen voivat
helposti antaa aihetta sellaiset haltian nimitykset kuin "viljaemo".
Malajilaiset puhuvat "riisiemosta", maataviljelevät intiaanit
"maissiemosta". Europassa tavataan sellaisia nimityksiä kuin "ruisemo",
"ruisakka", "ohra-akka", "herneakka", "naurisakka" y.m. Kuollan
lappalaiset puhuvat "ruohoemostakin". Nimestä ja alkavasta
henkilöimisestä huolimatta kuultaa niistä kuitenkin niiden alkuperä
esiin. Mordvalaisten "viljaemo" tosin laulaa mordvattaren pukimissa,
mutta itse laulussaan kertoo olevansa "aamuhämärässä kylvetty,
iltahämärässä korjattu, aittaan heitetty pääsiäiseksi kaljaksi,
jouluksi piirakoiksi". Tsheremissien viljankasvua vartioiva
"pientarenukko" esiintyy vihreissä pukimissa. Venäläisten "peltohinen"
(polevik) on viljankorsien korkuinen.

Myös kasvillisuutta edustavan haltian kuva, jota käytetään joko uhri-
tai muiden maagillisten menojen aikana, saattaa olla ihmisen muotoinen,
voipa viljanhaltiaa edustaa eläväkin, usein viljakorsilla koristettu
ihminen. Setukais-virolaisten ohranhaltia peko oli vähäinen
ihmisenmuotoinen vahanukke. Alkuaan on kuitenkin itse kasvillisuus
esim. viimeisen sitoman edustamana sekä magian että palvonnan alainen.
Keski-Europan kansat, jotka uskovat viljansielun leikkuun aikana
piilottautuvan pellon viimeisiin korsiin, koristavat viimeisen sitoman
ja nimittävät sitä "viljaemoksi". Perun alkuasukkaat pukivat kimpun
maissintähkiä naisen pukuun ja sellaisena palvoivat "maissiemoa"
uskoen, että sillä on "voima synnyttää ja kasvattaa paljon maissia".
Uhratessaan keväällä ensi päivien ilmaannuttua kasvillisuuden
edistämiseksi votjakit keittävät puuron, jota pannaan kolmeen kuppiin.
Yksi viedään uhripaikasta etelään päin n. 80 askelta, toinen yhtä
kauaksi itään, kolmas jätetään uhripaikalle. Huomattava on, että
puurokuppeihin pannaan heiniä ja lusikka. Rukoiltaessa pyydetään hyvää
heinänkasvua. Palvoessaan viljanhaltiaa touolle ryhtyessään votjakki
asettaa kukkurallisen viljavasun maahan eteensä ja rukoilee itse
viljaan kohdistetuin katsein. Mordvalaiset uhraavat "viljaemolle"
keltaisen eli viljanvärisen linnun.

Yleisen "viljaemon" rinnalla, joka on kaikkien viljakasvien haltia, on
myös olemassa erikoisten _viljalajien yksityishaltioita_. Olemme jo
edellä nimittäneet muutamia sellaisia. Agricola kertoo niitä olleen
meidänkin esi-isillämme. Hän mainitsee m.m. rukiin, ohran, kauran ja
nauriin haltiat. Virolaisilla oli lisäksi "humalatarhan isäntä" sekä
"liinaemo", jota säilytettiin vaatekirstussa, "jotta pellavat
menestyisivät".

Paitsi niiden kasvien, joista ihminen tai hänen kotieläimensä saavat
ravintonsa, puhuvat luonnonkansat myös päihdyttävien tai muita
maagillisia voimia sisältävien kasvien haltioista. Yleensä ei
kasvillisuuden haltioille uhrata, jolleivät ne tavalla tai toisella voi
ihmistä palvella. Alkeellisella asteella tarkoittavat näet
uskonnolliset yhtä hyvin kuin maagillisetkin menot yksinomaan
aineellista hyötyä.

Omia etujaan luonnonihminen valvoo myös palvoessaan elottoman luonnon
jumalia.



ELOTON LUONTO.


Ihmeellisempi kuin elollisen eläin- ja kasvikunnan sielullistuttaminen
on luonnonihmisen taipumus elollistamaan myös häntä ympäröivä eloton
luonto. Luonnonilmiöt ja -esineet käsitetään inhimillisesti tajuaviksi,
tunteviksi ja tahtoviksi olennoiksi. Täten syntyvät n.s. luonnonjumalat
ja -haltiat, joista ensi sijalla on _taivaanjumala_.

Suomenkielessä on kaksi sanaa, _jumala_ ja _Ilmari_, jotka kumpikin
alkuaan ovat olleet taivaanjumalan nimityksiä. Edellinen merkitsee
nykyään jumalaa yleensä, kuten jubmel Lappiin lainattuna, mutta
tsheremissin kielessä _jumolla_ on säilynyt vielä sen vanhempi,
taivaanjumalan merkitys. Sitäpaitsi tarkoitetaan jumolla nykyiskansan
kielessä lisäksi _taivasta ja ilmaa_, mikä nähtävästi on sanan
alkuperäisin merkitys. Esimerkin siitä, miten "taivaanjumala" voi
joutua myös jumalaa yleensä merkitsemään, tarjoavat m.m. tshuvassien ja
tatarien taivaanjumalat tura ja tängere.

Toinen suomalainen nimi, Ilmari, johtuu "ilma" sanasta, joka alkuaan
merkitsee sekä ilmaa että taivasta. Meidän Ilmari esiintyy votjakkien
kielessä inmar muodossa. Mutta näillä on myös suomalaista "ilma" sanaa
vastaava in(m) taivaanjumalaa merkitsevänä. Sama sana on lisäksi
syrjänien jen ja ostjakkien ilem eli item. Samojedit nimittävät sekä
taivasta että taivaanjumalaa numiksi.

Taivaanjumalaa ei ole tuntenut ainoastaan suomensuku. Sellainen oli
m.m. roomalaisten Juppiter, kreikkalaisten Zeus, germanien Ziu eli Tyr
ja kiinalaisten Tien. Myös hyvin alhaisella kehitysasteella olevilla
kansoilla, kuten Austraalian alkuasukkailla, on jumalistossaan muuan
yksikseen oleva, etäinen ja ylhäinen jumaluusolento, jonka puoleen ei
rukouksin eikä uhrein käännytä. Vaikkakaan sitä nykyiskielissä ei
nimitetä taivaaksi, ei uskonnontutkija kuitenkaan jää epätietoiseksi
siitä, ettei tämä jumala ole ajattelun tulos, vaan ilmeisesti palautuu
luonnon mahtavimpaan elollistettuun ilmiöön. Samaa jumalasukua ovat
intiaanien hämäräpiirteiset ylhäällä asuvat "suuret henget eli voimat".
Afrikan neekerikin tietää, että "missä taivas on, siellä on jumala".

Kun tämä korkein jumaluus alkuaan on aistimin havaittavan taivaan
herättämä mielikuva, ei ole kumma, että se yleensä esiintyy hyvin
hämäräpiirteisenä. Tavallisin määre, minkä taivaanjumala saa
rukouksissa, on "korkea" tai "suuri", mitkä hyvin sopivat itse
taivaalle. Herodotos sanoo muinaispersialaisten palvoneen "koko taivaan
piiriä". Valaiseva on myös seuraava Pawnee-intiaanin antama kuvaus:
"Valkoinen mies puhuu taivaallisesta Isästä; me sanomme Tirawa-atius,
ylhäinen isä, mutta me emme ajattele Tirawaa henkilöksi. Me ajattelemme
Tirawan olevan kaikessa, ikäänkuin voiman, joka on tehnyt ja pudottaa
ylhäältä alas kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Minkä kaltainen tuo
ylhäinen voima, Tirawa-atius on, ei kukaan tiedä, ei kukaan ole ollut
siellä." Muuan vanha tieto kertoo samojedeista, etteivät nämä koskaan
tee kuvaa num-haltiastaan "syystä, etteivät tiedä, miten hänet
kuvaisivat".

Pääasiallisesti kansanrunoudessa taivaanjumala esiintyy
ihmisenkaltaisena olentona. Tsheremissit tietävät kertoa, että
hänellä on taivaassa asunto. Niinkuin ihminen täällä alhaalla
harjoittaa hänkin maanviljelystä, hänellä on vihreät vainiot ja paljon
kaunista karjaa. Onpa hänellä mehiläisiäkin kuten ainakin hyvällä
tsheremissitalokkaalla. Samoinkuin mahtavalla maallisella hallitsijalla
on ostjakkien taivaanjumalalla, joka asuu ylimmässä taivaan
kerroksessa, talossa, jossa loistaa kultaa, hohtaa hopeaa, paljon
apulaishenkiä, lähettiläitä ja kirjureita. Varsinkin itämaisten
kansojen taivaanjumalaa ympäröi suuri taivaallinen hovijoukko.

Yhteisiä piirteitä eri kansojen taivaanjumalan palvonnassa on se, että
uhriteuraan mikäli mahdollista tulee olla valkeakarvainen, sekä että
uhripapin kasvojen tulee olla suunnattuina "ylös- eli päivään päin",
erotukseksi manalanhaltiain uhreista, jotka toimitetaan "alas- eli
yöhön päin". Usein valitaan uhripaikaksi vuorenlaki tai muu ylävä
paikka. Jotta uhri olisi niin lähellä jumalaa kuin mahdollista,
asettavat jurakki-samojedit valkoisen uhriporon luut korkeimman vuoren
huipulle. Pää asetetaan vielä seipään päähän, kuono itäänpäin.
Useimmiten on polttouhri saanut korvata edellisen, toisin paikoin
vaikeasti toteutettavan tavan. Tällöin uskotaan tulen savun saattavan
uhriantimet taivaan korkeuteen. Senvuoksi, jollei uhrisavu nouse
ylöspäin, vaan painautuu maata vasten, on se merkkinä siitä; ettei
jumala katso leppyisesti uhrin puoleen. Mainittakoon lisäksi eräs
taivaanjumalan ja maanalaisten haltiain uhreissa eroava tapa, joka on
ollut tunnettu sekä Aasiassa että Europassa, nim. se, että edellisissä
uhreissa on käytettävä "valkoisia" eli lehtipuita, jälkimäisessä
"tummia" eli havupuita.

Lappalaisten taivaanpalvonnassa esiintyy omituinen tapa, jota ei ole
muilla suomensukuisilla kansoilla. Kerrotaan näet, että he uhrasivat
taivaanjumalalle, "jottei tämä sallisi taivaan eli maailman pudota".
Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin haarukkapäinen puu tai hyvin
korkea rautapiikillä varustettu paalu, n.s. "maailmanpatsas", että
jumala sillä "voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se
vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Puu voideltiin
uhriteuraan verellä. Lappalaiset ovat nähtävästi saaneet tämän
omituisen tavan skandinavinaapureiltaan, germanit kun myös ovat
käyttäneet tällaisia "maailmanpatsaita" (_irminsul_).

Ei ole kumma, että suuri, salaperäinen taivas valoineen, sateineen,
salamoineen y.m. ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin
läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain
joutunut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkin on
muistettava, ettei jonkin luonnonilmiön elollistamiseen vielä
välttämättä liity uhripalvonta. Niin esim. eskimot eivät uhraa
taivaanjumalalle. Eivät myöskään giljakit palvo häntä sen enempää kuin
aurinkoa, kuuta tai muita taivaanvoimia. Harvinaista, jopa tykkänään
vierastakin on taivaalle uhraaminen myös itäisten samojedien ynnä
pohjoisinten ostjakkien keskuudessa. Palvomaan ja uhraamaan
luonnonihminen ryhtyy etupäässä käytännöllisistä syistä. Suurempi
merkitys kuin arktisten seutujen metsästäjä- ja kalastajakansoille on
taivaanvoimilla, lämmöllä ja sateella, maataviljeleville kansoille.
Maanviljelys ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin
läheisessä suhteessa toisiinsa. Taivaanjumalalta rukoillaan näet
pääasiallisesti hyvää viljankasvua. Valaiseva on votjakkien käsitys,
että _inmarille_ samoinkuin "maaemolle" on ainoastaan kesän aikaan
uhrattava, talvella se on sopimatonta.

Myöhemmin tulee taivaanjumalasta hyvin tärkeä ja monipuolinen haltia,
joka huolehtii ihmisen kaikista tarpeista. Hänen kädessään on koko
ihmisen elämä. Hän kasvattaa ihmistä elämän koulussa, rankaisee pahat
työt ja palkitsee hyvät. Alkuaan hän sitävastoin on niin etäinen ja
ylhäinen, ettei hän puutu ihmisten keskeisiin asioihin. Sellainen on
esim. itäisten samojedien num. Mitä votjakit tässä suhteessa
ajattelevat, kuvastuu selvästi seuraavista sanoista: "Inmar on heidän
käsityksensä mukaan vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä
sekä antaa heille ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään
tekemistä ihmisten kesken vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei
taivaanjumala siis alkuaan ole ollut vainajien kaltainen tapaintuomari.

Luonnonkansojen elollistamaan taivaaseen eli taivasjumalaan sisältyvät
alkuaan kaikki taivaan voimat ja ilmiöt. Sen erikoisilmiöiden, kuten
tähtien ja ukkosen palvonta on ilmeisesti myöhempää perua. Eräät
Pohjois-Amerikan luoteisrannan asukkaat sanovat aurinkoa ja kuuta vain
taivaan "silmiksi". Samoin jurakki-samojedit nimittävät aurinkoa
taivaan "hyväksi silmäksi" ja kuuta sen "pahaksi silmäksi". Ukkosen
jyrinää pidetään yleensä taivaanjumalan äänenä. Vielä silloinkin kun
erikoinen ukkosjumala tai aurinkojumala on syntynyt, liittyy näihin
käsityksiä, jotka kuuluvat taivaalle kokonaisuudessaan.

Tähtijumalien etunenässä on auringonhaltia mainittava. Kuitenkin ovat
eräät alkeellisen uskonnon tutkijat tulleet siihen tulokseen, että
kuunpalvonta olisi yleisempi ja auringonpalvontaa varhempi. Niinhyvin
auringosta kuin kuusta valmistetaan niiden muodon mukaisia "varjoja"
eli kuvia, joita käytetään sekä magian että uskonnon palvelukseen.
Auringon ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä
suhteessa toisiinsa. Kummallekin uhrataan valkoisia teuraita ja itää
kohti. Kummaltakin anotaan ennen kaikkea hyvää viljasatoa. Lappalaisten
kerrotaan myös rukoilleen aurinkoa "heittämään armollista valoaan
porojen ja kaiken muun yli, mistä he saivat elatuksensa". He pyysivät
siltä varsinkin "iloista maitokesää". Taivaan- ja auringonjumala
saattavat helposti sulautua samaksi olennoksi, tai jälkimäinen
syrjäyttää tykkänään edellisen. Niin esim. tungusien käsitykset
auringon- ja taivaanjumalasta usein yhtyvät. Muinaisten itämaalaisten
ja meksikolaisten jumalistossa tuli auringonjumalasta ylijumala.

Aivan auringolle ominaisia ovat ne uhrit, joita toimitetaan silloin,
kun päivä polttaa maan ja surkastuttaa kasvillisuuden tai kun
auringonsäteistä uskotaan jonkin taudin, esim. päänsäryn ja
heikkomielisyyden, aiheutuvan. Tsheremissit toimittavat sille uhrin
myös kun lapsen kasvot ovat käyneet kovin kalpeiksi. Kannon päähän
asetetaan kananmuna ja kolme ohukaista sanomalla: "Valkoinen aurinko,
anna lapselle verevät kasvot."

Rukouksissa aurinkoa usein puhutellaan "aurinkoemoksi"; tällä ei
kuitenkaan tarkoiteta, että aurinkojumala olisi ihmisen muotoinen
olento sen enempää kuin silloinkaan, kun sanotaan: "aurinkoemo nousee"
tai "aurinkoemo paahtaa maata". Huomattava tässä suhteessa on myös
rengas aurinkojumalan kuvana.

_Kuun_ uskotaan salaperäisellä tavalla vaikuttavan koko luontoon, sekä
ihmisiin että eläin- ja kasvikuntaan. Varsinkin synnytyksen
menestyminen näyttää siitä riippuvan. Lappalaisilla oli tapana joulun
tienoissa ilmaantuvan uuden kuun tultua näkyviin ripustaa sille uhriksi
vaskirengas. Muuan vanha tiedonanto selittää tätä tapaa seuraavasti:
"Koska porot tänä aikana ovat kantavia, ripustavat lappalaiset
vaskirenkaan vaskiketjussa kodan kattoon oven kohdalle, niin että kuu
voi paistaa vaskirenkaaseen, he uskovat näet, että kuu voi auttaa
porolehmiä hyvin synnyttämään vasikoita sekä myös suojella niitä
kaikilta vahingoilta kantamisen aikana."

Tsheremissit, jotka uhraavat kuulle teuraitakin, nimittävät sitä sen
puoleen kääntyessään "kuuemoksi". Kansojen runoudessa personoidun
auringon ja kuun sukupuoli suuresti vaihtelee. Ostjakit ja eräät muut
Pohjois-Siperian kansat puhuvat aurinko-eukosta ja kuu-ukosta.
Pohjois-Amerikan intiaanien mytologiassa on aurinko tavallisesti
mies- ("aurinko-isä"), kuu naispuolinen jumala; kuitenkin on näiden
keskuudessa heimoja, jotka pitävät aurinkoa naisena ja kuuta miehenä
tai kumpaistakin miespuolisena olentona.

Pienemmistäkin tähdistä näyttävät muutamat päässeen palvonnan
alaisiksi. Niin on esim. _seulasten_ eli plejadien palvonnasta säilynyt
jälkiä m.m. Europassa. Eräässä kyselykaaviossa, jossa tiedustellaan
lappalaisten muinaisia uskomuksia, on seuraava kysymys: "Oletko
palvonut seulasia, jotta ne lämmittäisivät ilmaa?" Pohjois-Amerikan
intiaanien uskonnossa on _kointähdellä_ (Venus) varsin huomattava osa.
Tunnetut ovat muinaisten babylonilaisten suuret kiertotähtijumalat,
joista viikonpäivien alkuperäiset nimet johtuvat.

Mahtavimpia taivaallisten voimien haltioita on _ukkosenjumala_, josta
eri kansoilla on erilaisia mielikuvia. Votjakit nimittävät ukkosjumalaa
"ukkos-emoksi", ymmärtäen sillä itse luonnonilmiötä. Eräät Itä-Aasian
kansat kuvittelevat sitä lohikäärmeeksi, intiaanit puhuvat
ukkoslinnusta, jommoiseksi ukkosjumala usein kuvataankin. Myös
jurakkisamojedit tekevät siitä linnun (hanhen) muotoisen "varjon".
Ostjakit nimittävät sitä "siivelliseksi ukoksi". Täydellisesti
ihmisenmuotoinen ukkosjumala on luonnonkansoilla harvinainen.
Skandinavit ja lappalaiset kuvittelivat sitä "vanhaksi mieheksi", joka
vasara kädessä karkoittaa paholaisia. Sille uhrattiinkin suuria
vasaroita. Arkeologit ovat osoittaneet, miten tämä mielikuva, joka ei
ole ollut meidänkään maassamme tuntematon, on Itämailta saapunut.

Ukkoselle ovat etupäässä maataviljelevät kansat uhranneet. Samoinkuin
taivaanjumalan uhri on ukkosenkin, mikäli mahdollista, toimitettu
ylävillä paikoilla. Varsin alkuperäisiä piirteitä osoittaa seuraava
uhrikuvaus Rautalammilta: "Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin
Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia
talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia tuohisiin vakkasiin,
jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niinkuin myös
oluet ja viinat, koskettamatta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista
jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät juoma-astiat
valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen poutaista kesää."

Kaukaasian kansoilla on tapana asettaa ukkosjumalalle uhratessaan
täysinäinen olutmalja vuorenhuipulle yön ajaksi, jolloin ukkosjumalan
uskotaan nauttivan juomaa sekä kaatavan maljan maahan. Siellä, minne
päin malja on kaatunut, tulee sateinen ja viljava kesä.

Ukkosjumalan palvontaan liittyy tavallisesti maagilliset vesikastelut,
joiden tarkoituksena, kuten rukoussanoistakin käy ilmi, on hankkia
viljamaalle virkistävää sadetta.

Samoinkuin auringonjumala sulautuu ukkosjumalakin helposti
taivaanjumalaan omistaen kaikki tämän ominaisuudet. Skandinavien Thoria
ja samaten meidän Ukkoa rukoiltiin pakanuudenajan lopulla
kaikenlaisissa huolissa kuten taivaan ylijumalaa ainakin.

_Tuulenhaltiaa_, jota eivät esim. samojedit, ostjakit, eskimot ynnä
monet muut kansat tunne, votjakit nimittävät vain "tuuleksi",
tsheremissit ja mordvalaiset sanovat sitä "tuuliemoksi". Tuulelle
maataviljelevät kansat uhraavat, "jottei se liioin riehuisi ja siten
turmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli".
Intiaanien uskonnossa on eri ilmansuuntien tuulilla oma omituinen
merkityksensä, heillä on neljän ilmansuunnan haltiat. Paljon suuremman
huomion alaiseksi pääsee tuulenjumala merenkulkija-kansain, kuten
muinaisten Skandinavien, keskuudessa.

Ilman haltioihin on lisäksi luettava _pakkasenhaltia_. Tätä haltiaa
palvotaan niillä seuduin, missä halla voi tuottaa tuhoja
kasvillisuudelle. Votjakit uhraavat "härmälle" harmaan eli siis
luonnonilmiön itsensä värisen lampaan, kun kuuraa kylminä kevätöinä
ilmaantuu viljavainioon. Samoin uhraavat tsheremissit "hallaukolle"
harmaan oinaan ja "halla-akalle" samanvärisen lampaan. Venäläiset ja
mordvalaiset uhraavat "pakkasukolle" puuroa reppänään. Jälkimäiset
lausuvat tällöin: "Olemme sinulle valmistaneet puuroa, varjele meidän
toukojamme." Skandinavian lappalaiset nimittivät pakkasjumalaa
"härmämieheksi". Sen sanotaan olleen "sään, lumen ja jään haltian",
jolle uhrattiin, "jottei jää vahingoittaisi poroja sekä jotta
lumituisku taukoaisi". Siihen nähden, että tämän haltian nimessä
esiintyvä "härmä" sana tavataan vain Lapin eteläisessä murteessa, on
epävarmaa, onko tämä haltia Lapissa sen laajemmalla alalla ollut
tunnettu. Sanan merkitys "härmä ruohikossa" tekee mahdolliseksi
olettaa, että tämä "härmämies" kuuluu maataviljelevien naapurien
jumalistoon. Yleensä ei arktisilla kansoilla, vaikka ehkä odottaisi,
ole pakkasenjumalaa.

Muutkin taivaanilmiöt luonnonihminen elollistaa, vaikkakaan hän ei
niille uhraa. Vielä nykyään ovat esim. _revontulet_ pohjoisten kansojen
mielikuvituksessa sekä eläviä että tajuavia olentoja. Kun ne kovasti
"juoksevat", pelkäävät lappalaiset niitä; jos he tällöin sattuvat
ajamaan poroilla, hiljentävät he vauhtia ja poistavat kulkuset.
Kodassakaan ei saa meluta, eikä revontulia ole hyvä sormellaan
osoitella, siitä ne näet suuttuvat ja alkavat entistä enemmän hyppiä ja
liekehtiä. Naiset eivät mitenkään saa tällöin avopäin astua pihalle,
revontulet saattavat näet tarttua heitä hiuksiin. Jos niitä pilkkaa,
niin "ne laskeutuvat alas ja syövät syyllisen".

Tsheremissien käsityksen mukaan ovat _pilvetkin_ eläviä olentoja.
Jolleivät ne eläisi, niin hän sanoo, kuinka ne voisivat liikkua ja
kulkea kunne tahtovat. Ne ymmärtävät puhettakin; ihminen voi kutsua
niitä luokseen tai kehoittaa niitä poistumaan toisiin seutuihin.

Elollistamistaan luonnonesineistä luonnonkansat palvovat yleisimmin ja
hartaimmin _maata_, jota eri tahoilla maapalloa nimitetään "maaemoksi".
Näyttää olevan vaikeata käsittää sitä muuksi kuin naispuoliseksi
olennoksi. Ei ainoastaan kasvillisuudesta elävät kansat, vaan myös
paimentolaiset osoittavat maalle jumalallista kunnioitusta. Ainoastaan
siellä, missä "maaemo" ei voi mitenkään lapsiaan hyödyttää, kuten
etäällä pohjosessa, ei se ole minkäänlaisen palvonnan eikä juuri
maagillisten menojenkaan alainen. Maaemon asemesta palvovat esim.
eskimot "mereneukkoa", jota he nimittävät "ruoka-astiakseen".

Kuten monet uudet keksinnöt ovat saaneet vastustusta taikauskoisen
kansan puolelta, niin on ollut laita maanviljelyksenkin. Paimentolaiset
pitävät usein vieläkin maan muokkaamista syntinä. Eräiden
mongoliheimojen käsityksen mukaan on maa niin pyhä, ettei sitä saa
terävillä aseilla haavoittaa eikä kaivaa. Kun erästä alhaista
intiaaniheimoa kehoitettiin ryhtymään viljelemään maata, vastasi eräs:
"Te kehoitatte minua kyntämään maata! Tuleeko minun ottaa veitsi ja
raadella emoni rintaa? Te käskette minua kaivamaan kivet pois! Tuleeko
minun kaivaa luut hänen ihonsa alta? Te kehoitatte minua niittämään
ruohoa ja tekemään heinää tullakseni varakkaaksi kuin valkoinen mies!
Mutta kuinka voisin leikata emoni suortuvat?" Giljakki sanoo: "Ken
maata ryhtyy kaivamaan, se kuolee pian." Jonkinlainen paha omatunto
kuvastuu votjakinkin sanoista, kun hän kynnön edellä uhratessaan
rukoilee, ettei maaemo "suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja
kyntää maata".

Tsheremissien käsityksen mukaan on maa elävä olento. "Jollei maa
eläisi, ei se voisi mitään kasvattaa." Lisäksi hän on vakuutettu, että
"maa ymmärtää ihmisen puheen ja tietää ihmisen tarpeet. Maa antaa
ihmiselle ravinnon ja haudan." Maalle uhrataan yleensä mustia eli
maankarvaisia teuraita, joiden luut kuopataan maan poveen. Tsheremissit
sanovat sen tekevänsä, "jotta maa jaksaisi kasvattaa ruohoa ja viljaa".
Toisin paikoin uskotaan, että maa on vain kesällä valveilla. Votjakkien
mielestä ei maaemolle "sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä syystä,
että maa silloin jo nukkuu".

Kuten personoitujen luonnonesineiden sielut yleensä alkuaan ovat itse
aineeseen eli ruumiiseensa sidottuja, samoin on maaemon laita.
Käsitys, että maan sielunvoima, "väki" tai "onni", kätkeytyy maasta
otettuun turpeeseen tai multaan, ilmenee m.m. "maan eli maa-onnen
varastamis"-menoista. Syrjänit toimittavat tämän katalan menon siten,
että varas hiipii toisen pelto-osalle, ottaa sieltä kourallisen multaa
ja lausuu: "Hyvä onni, seuraa minua, anna minulle hyvä sato."

Kun tsheremissitalokas huomaa, että "pellon menestys" on poistunut
hänen vainiostaan, kääntyy hän tietäjän puoleen. Tämän toimena on
tutkia, kenen pellossa entisvuosina on ollut huono viljankasvu, mutta
viime aikoina huomattavasti parantunut, josta päätetään, että se
henkilö on toiselta varastanut pelto-onnen. Asianomainen menee tällöin
salaa naapurin pellolle, ottaa sieltä multaa virsuun, jota
virsunnyöristä vetäen kuljettaa perässään kuten pientä rekeä. Tuotuaan
takaisin "pellon menestyksen" hän palvoo sitä sanoen: "Kasvata viljaa,
älä lähde pois, jos joku yrittää sinut varastaa, vaan pysy yhä
pellossani!"

Mordvalaisten "peltoemon" voi "hevosenjalka hajoittaa tai kuljettaa
vieraaseen peltoon".

Tshuvassien "maan varastamiseen" liittyvät menot muistuttavat häitä,
maaemolle valitaan näet tällöin elävä "sulhanen". Tämän tulee olla
nuori ja vankka henkilö, sillä naimisiin joutuminen maaemon kanssa on
niin rasittavaa, että "sulhanen" kestävyydestään huolimatta harvoin
saavuttaa korkean iän. Vaikka häämatkalle lähdetään kulkusten
helistessä ja laulun ja soiton raikuessa, hiljenee kaikki niin pian
kuin lähestytään paikkaa, mistä morsian on noudettava. Yön
hiljaisuudessa ajetaan vainiolle, missä muut nostavat maaemon
"sulhasen" hääjonon ensimäisistä vankkureista maahan. Seurueen vanhin
esiintyy puhemiehenä ja lausuu peltoon kohdistetuin katsein: "Olemme
saapuneet sinun luoksesi, rikas ja kallis morsian, kauniin ja nuoren
sulhasen kera. Me tiedämme, ettei sinun rikkaudellasi ole määrää, mutta
arvaamaton on myös 'sulhasemme' palava rakkaus sinua kohtaan." Tällä
välin "sulhanen" kumartuu maahan asti. Puhemies jatkaa: "Niin rakasta
sinäkin, kallis morsian, sulhastamme, äläkä kieltäydy noudattamasta
pyyntöämme." Sulhanen kumartaa jälleen. "Ota mukaasi, kallis morsian,
kaikki omaisuutesi pelloilta ja niityiltä, metsistä ja joista." Kun
jälleen on syvään kumarrettu, otetaan lapioilla multaa kaikkiin
vankkureihin. "Sulhanen" nostetaan ensimäisiin ajopeleihin. Kun vihdoin
laulun ja soiton kaikuessa sekä käsientaputusten ja riemuhuutojen
raikuessa saavutaan kotikylään, menee "sulhanen" lapio kädessä ensiksi
oman, sitten muidenkin vankkurien luo lausumaan tervetuliaiset
"morsiamelleen" sanoen: "Ole tervetullut, kallis morsiameni, minä
rakastan sinua enemmän kuin kultaa, jopa enemmän kuin henkeäni.
Rakkauteni vuoksi levitä omaisuutesi pelloillemme ja niityillemme,
metsiimme ja jokiimme." Sen sanottuaan hän ottaa lapiolla kaikista
ajopeleistä multaa, jota muutkin menoihin osaaottavat kantavat
peltosaralleen.

Kun maaemo tämäntapaisissa menoissa on samalla kertaa "emo"
ja "vaimo", syntyy täten eräiden kansojen mytologiasta tunnettu
hedelmällisyydenjumalatar, joka samalla kertaa on äiti ja vaimo. Myös
Inkerissä muistiinpantu ritualinen runo kertoo, miten:

    "Sämpsä poika Pellervoinen
    makasi emintimensä
    keskellä jyväkekoa."

Tsheremissit puhuvat sellaisestakin _maan sielusta_ (ört), joka voi
irtautua vainiosta ja viedä kasvuvoiman mukanaan. Sitä he nimittävät
myös, kuten votjakitkin, "pellon sieluksi". Kun "sielu" on maassa, niin
"maa hedelmöitsee, mutta mistä se on lähtenyt, siellä ei maa jaksa
kasvattaa ruohoa eikä viljaa". Inkeriläisten käsityksen mukaan saattaa
asuntomaankin haltia poistua paikoiltaan. Kun meluavaa väkeä tulee
taloon, sanotaan Soikkolassa: "Nuo liikuttavat maahaltiaksen tilaltaan
pois." Myös sanotaan: "Ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut
tiloiltaan pois, häylyy."

Maasta irtautuvan "sielun" eli "haltian" ilmeneminen jossakin
näkyväisessä haahmossa on harvinaista. Yleensä sekaantuu maan
irtonaissielu helposti kasvillisuuden haltiaan, samoinkuin asuntomaan
sielu kodinhaltiaan.

Maanalaisten henkien tyyssijana ovat eräät luonnonkansat palvoneet
"maaemoa" tai "maaeukkoa" myös lasten antajana ja synnytyksen
haltiattarena, jolle lasten syntyessä uhrataan maan poveen.
Lappalaisilla oli tällöin tapana haudata maahan elävä uhriteuras,
samojedit kuoppaavat koiran kokonaisena maahan, ja liettualaiset
vuodattivat sille juomauhrin. Ruotsissa nimitetään synnytyksessä
avustavaa henkilöä "maaeukoksi" (jordegumma).

Hyvin yleinen on käsitys, että maahan lankeaminen voi aiheuttaa taudin.
Jos lapsi Inkerissä loukkaa itseään maahan kaatumalla, mennään
kaatumapaikalle kumartelemaan ja viemään verhaksi eli uhriksi raha
taikka vaatekappale. Soikkolassa on tapana lukea tällöin seuraava
loitsu:

    "Hyvät maat, hyvät maahaltiakset,
    mairehet maat, mairehet maahaltiakset,
    teille hyvä verha, miulle entinen terveys!"

Paitsi kaikkea maata käsittävää "maaemoa" saattaa olla
ahdasalaisempiakin maanhaltioita. Niin puhuvat esim. mordvalaiset
"peltoemosta" ja tsheremissit "pihamaa-emosta". Ruotsalaiset ovat
personoineet asuntomaan (tomte).

Jos kerran rauhallinen ja tyyni maa sielullistuu luonnonihmisen
mielikuvituksessa, ei ole kumma, että alituisesti liikehtivää _vettä_
pidetään elävänä. "Vesi on elävää", sanoo tsheremissi, "virtaa paikasta
toiseen, palvelee ihmistä ja kuljettaa hänen venettään". Hyvin yleinen
käsitys ainakin suomensukuisilla kansoilla on se, että järvi tai lähde
saattaa syystä tai toisesta muuttaa paikkaa. Varsinkin jos veden likaa,
se suuttuu ja pakenee. Tällaisia tarinoita on runsaasti m.m.
virolaisilla. Kun jokin järvi lähtee liikkeelle, kuuluu vedestä
varoitushuuto, jotta ihmiset tietäisivät väistyä syrjään.

Muita merkillisempi on Tsherlak-järvi samannimisessä tsheremissikylässä
Birskin piirissä. Kansa kertoo, että sillä on kaksi sisarta,
Azelekel ja Kandralekel, jotka ovat järviä Belebejn piirikunnassa.
Tsherlak-järvi, jota palvottaessa nimitetään "Tsherlak-tytöksi", on
nuorin sisaruksista. Toisinaan tämä lähtee kesteihin vanhempain
siskojensa luo vieden mukanaan veden, kalat ja vesilinnut. Joku aika
sitten se oli täten menetellyt. Järvi kuivui, niin että karja saattoi
sen pohjalla käydä laitumella. Kyläläiset olivat onnettomia
vedenpuutteen takia, mutta uhraamalla saivat he järven tulemaan
takaisin. Toisinaan sattuu, että myös vanhemmat sisaret tulevat
Belebejn piiristä tänne "Tsherlak-tyttöä" tervehtimään. Silloin syntyy
paikkakunnalla suuria tulvia. Eräs tsheremissivanhus kertoi, että hänen
aikanaan vieras järvi on jo kahdesti käynyt täällä vierailemassa.

Tsheremissien käsityksen mukaan on vedellä myös _irtonaissielu_. "Kun
veden sielu lähtee, vesi sairastaa, tulee sameaksi ja pahanmakuiseksi.
Jos ihminen juo sairasta vettä, sairastuu hänkin." Miten läheisessä
suhteessa tällainen vedenhaltia on veteen, osoittaa saman kansan
käsitys, että jos vedenhaltia lähtee, vesi kuivuu, tai että yksi
vedenhaltia hallitsee kahta järveä; minne vetehinen kulloinkin muuttaa,
sinne kerääntyy vesikin, jona aikana toinen järvi on kuivana. Jos
lähteen tai järven vesi on pilaantunut, on suomalaisilla ollut tapana
tuoda siihen toisesta lähteestä tai järvestä parempaa vettä. Tällöin
sanotaan saatavan "uusi vesi" ja "uusi haltia". Tämä tapa, joka
muistuttaa "maanvarkaus"-menoja, osoittaa siis, että veden sielu eli
haltia saattaa kätkeytyä vähäiseenkin vesimäärään. Kuvaava on myös eräs
Savossa muistiinpantu perinnäiskäsitys, nim. että vettä ammennettaessa
on muutamia pisaroita heitettävä kaivoon takaisin, "jottei se
kuoleutuisi".

Vedestä irtautuva "sielu" eli "haltia" saattaa toisinaan pukeutua
näkyväiseenkin muotoon. Tämä tapahtuu varsinkin silloin, kun järvi
aikoo lähteä liikkeelle. Virolaiset kertovat tällöin vedestä
ilmaantuvan mustan tai vedenharmaan härän, harmaan pukin, linnun tai
muun eläimen, joka kulkee vesitulvan edellä. Kun järvi on ehtinyt
paikoilleen, häviää tämä olento veteen. Tsheremissit sanovat, että aina
kun järvi haluaa ihmisuhria, vedestä kuuluu ikäänkuin härän mylvintää.
Veden sielun ilmenemismuodot sekaantuvat helposti vedessä elävien
eläinhaltioiden ilmenemismuotoihin.

Vettä palvoessaan ovat Volgan kansat samoinkuin germanit, slaavit,
turkkilais-tatarilaiset ynnä monet muut kansat nimittäneet sitä
"vesiemoksi". Mordvalaisissa loitsuissa on "vesiemolla" tosin eräitä
ihmisenkaltaisia piirteitä, sitä sanotaan m.m. "silkkihiuksiseksi" tai
"silkkipalmikkoiseksi", joskus puhutaan sen perheestäkin, lapsista
y.m.; kuitenkin saattaa samassa loitsussa olla sellaisia "vesiemon"
alkuperää valaisevia sanoja kuin: "vesiemo, pajariemo, sinä tulet
merestä, leviät ympäri maata, sinä kuljet omia paikkojasi, virtaat omia
teitäsi, sinä teet paljon hyvää, saat osaksesi paljon kumarruksia,
kultana kierit, hopeana vyöryt". Itse rukouksistakin kuultaa
toisinaan vesiemon alkuperä esiin. Esimerkkinä mainittakoon seuraava
"kristittyjen" mordvalaisten keskuudessa muistiinpantu rukous:
"Vesiemo, anna kaikille kristityille hyvä terveys; niille, jotka sinua
syövät, niille jotka sinua juovat, anna terveyttä; niille jotka
kylpeytyvät sinussa, anna keveyttä ja iloa. Anna hyvä terveys myös
karjalle, joka sinua juo!" Suomalaisella vedenisännällä on "ruoho- tai
limaparta", "ruokopaita" ja "vaahtivaippa". "Vaahtivaippainen" ja
"ruohorintainen" on myös vedenemäntä.

Personoidessaan meren merenrantalaiset nimittävät sitä meri- tai
merenemoksi, myös -eukoksi ja -emännäksi.

Itä-Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat, kuten venäläiset, myös
_jokiemosta_. Niin sanovat mordvalaiset Volgaa "Volga-emoksi".
Vorikvajoen syrjänit uhraavat kalastamaan mennessään leipää jokeen
sanoen: "Vorikva-emo, kanna meitä terveinä, suojele meitä ja anna
meille kaloja koko vene täyteen."

Vedelle ovat suomensukuiset maataviljelevät kansat uhranneet etupäässä
hedelmällisen sateen saamiseksi. Palvontapaikkana on tällöin joen tai
järven ranta. Samoinkuin maaemolle uhrataan vesiemollekin musta
uhrieläin, härkä tai lammas. Sateenpalvontaan liittyy tavallisesti myös
vesikastelu. Tsheremissit sanovat, että uhrikansan välttämättä tulee
palvoa märkänä. Jos joku vastustelee, viedään hänet väkivallalla
veteen. Lopuksi liotellaan kaikki uhriesineetkin vedessä, jonne myös
vuodatetaan teuraan veri ynnä luut kätketään. Jos tällöin sattuu
tulemaan liian rankka tai pitkäaikainen sade, etsitään uhriluut vedestä
ja kuopataan maahan. Liiviläisten ja lättiläisten käsityksen mukaan
saattoi pelkkä eläimen veteen hukkuminen tuottaa sadetta. Vanhassa
tiedossa kerrotaan, miten härkäpari kerran sattui putoamaan puroon
sillä seurauksella, että heti syntyi lumipyry, mikä lakkasi, niin pian
kuin eläimet saatiin kuivalle maalle. Mordvalaiset pitävät pitkällisen
poudan syynä sitä, että sadetta antava lähde on tukkeutunut. Tällöin se
on välttämättä puhdistettava.

Kun veden kasvillisuutta hedelmöittävä vaikutus on tunnettu, syntyy
käsitys, että vesi voi hedelmöittää eläimetkin ja ihmiset. Tästä
nähtävästi johtuu morsiamen ja nuorikon kasteleminen. Siihen viittaa
inkeriläisten ja liettualaisten käsitys, ettei siunatussa tilassa
olevia tarvitse kastella. Kun mordvattaret haluavat lapsia, kääntyvät
he rukouksin ja uhrein vesiemon puoleen. Tavallisesti menevät mies ja
vaimo yhdessä yöllä salaa paikkakunnan joelle vieden mukanaan uhrikanan
y.m. vartavasten valmistettuja ruokia. Hedelmätön vaimo rukoilee
tällöin: "Vesiemo, anna minulle anteeksi, varmaankin olen loukannut
sinua ja senvuoksi en synnytä lapsia." Epäilemättä saa germanien usko,
että lapset tulevat vesistä tai ovat vesiemon lahja, tästä
selityksensä.

Mainitusta mordvalaisesta rukouksesta ilmenee pelko, että ihminen
tavalla tai toisella voi loukata vesiemoa. Veden uskotaan vihastuvan,
jos vedennoutaja likaa vettä tai läiskyttää sitä vaatteilleen. Ennen
kaikkea tulee vesillä olla hiljaa, ei saa huutaa eikä riidellä.
Kielsihän vanha Väinämöinenkin "vesillä viheltämästä, lainehilla
laulamasta". Rangaistukseksi vesi hukuttaa ihmisen tai lähettää taudin.
Niin pian kuin tsheremissi huomaa olevansa veden vihoissa, menee hän
tietäjän luo, joka tutkii, mistä vedestä tauti on tullut, ja neuvoo,
mitenkä "vihastunut vesi" on lepytettävä. Tavallisesti toimitetaan
aluksi vain lupausuhri siten, että sairas viskaa asianomaiseen veteen
vähän ryynejä, kananmunan tai muuta syötävää, pyytää anteeksi, että on
joutunut vettä tavalla tai toisella pahasti kohtelemaan, sekä lupaa
myöhemmin toimittaa veriuhrin. Uhriteuraana on tällöin sorsa tai muu
vesilintu, joskus teeri tai vuohi. Uhri teurastetaan ja keitetään itse
veden partaalla. Luut sekä pieni pala jokaisesta jäsenestä heitetään
veteen.

Myöskin liedellä palavan tulen luonnonihminen elävöi. Tsheremissi
sanoo: "Tuli on ihmisen ystävä; se lämmittää tuvan ja kypsyttää ruuan.
Tyynellä mielellä ollessaan se palaa rauhallisena, mutta kun se saa
syyn suuttua, se kiihtyy vimmoihinsa, karkaa liedeltä, polttaa tuvan ja
kylän." Syyn suuttua tuli saa siitä, että ihminen saastuttaa sitä
sylkemällä lieteen tai kohentamalla tulta likaisella kepillä. Myös
haavoittamalla sitä terävin asein, paiskelemalla puita liedellä tai
torumalla tulta tuhmin sanoin voi sen saada raivoihinsa. Luultavasti on
tulta jo ihmiskunnan lapsuuden ajoista asti pyhitetty. Tavallisin
rangaistus, minkä ihminen luonnonkansojen käsityksen mukaan saa tulta
loukattuaan, on tauti. Pohjois-Siperian ynnä monet muut kansat sanovat
tulenvihojen olevan ihotaudin. Tällöin tulelle uhratessaan tsheremissi
sanoo: "Anna anteeksi, tuliemo, ehkä olen sylkenyt sinuun tai
loukannut, liannut sinua. Tee minut jälleen terveeksi!" Ostjakit
uhraavat tulelle punaisia, mongolit keltaisia, siis tulenvärisiä
nauhoja ja tilkkuja. Pahin tulen tuottama onnettomuus on tietenkin
tulipalo. Tsheremisseillä on tällöin tapana kiertää palava paikka sekä
uhrata "tuliemolle" musta kana tai mustan lehmän maitoa. Samalla
anotaan, ettei "tuliemo" vihastuisi eikä tuhoisi kylää, vaan varjelisi
ihmisiä vastedeskin tulipaloilta. Virolaiset ovat heittäneet tulipaloon
mustan, elävän kanan. Useat kansat, m.m. indo-iranilaiset, ovat
pitäneet tulenjumalaa uhrien välittäjänä, joka vie perille varsinkin
taivaanjumalille osoitetut uhriantimet.

Tulenjumala, "emo"- tai muista nimityksistä huolimatta, ei alkuaan ole
muu kuin itse elollistettu tuli. Muinaispersialaisten tulenjumala Agni
(= lat. ignis, venäl. ogon) merkitsee alkuaan vain tulta. Mordvalaiset
sanovat: "tuliemo leimuaa". Ostjakit puhuvat "monikielisestä
tuliäidistä". Tsheremissi rukoilee: "Tuliemo, sinun savusi on pitkä ja
kielesi terävä." Tulen väri kuultaa myös suomalaisesta loitsusta:

    "Tulen isä, tulen emä,
    tulen isä kultahattu,
    tulen emä kultasäpsä,
    tulen lapset kultarinnat."

Suomalaisten käsityksen mukaan "tulenväki näyttäytyi säestävinä
salamoina ympärillä aina tapausten edellä". Virolaiset ovat uskoneet
tulenhaltian ilmaantuvan eläintenkin muodossa varsinkin tulipalon
enteenä. Niinpä on piakkoin palavan rakennuksen yläpuolella nähty illan
hämärässä häilyvän tulinen kukko tai kissa.

Kotilieden pyhyys ilmenee tavasta kantaa tulta, kekäleitä tai tuhkaa
vanhasta kodista uuteen kotiin. Tämä tapa, joka indogermaneilla on
ollut yleinen, ei ole suomalaisillekaan kansoille ollut tuntematon.
Kotilieden tulta vaalittiin, sillä sytytettiin uhritulet, eikä se
saanut sammua. Jos se itsestään sammui, oli se onnettomuuden enne.
Roomalaisilla paloi valtion liedellä ikuinen Vestantuli. Kuitenkin
kauan aikaa palaessaan tulen voima hyvin yleisen käsityksen mukaan
heikkenee. Monissa maanosissa on tapana ainakin kerran vuodessa
virittää "uusi tuli" kahta kuivaa puuta toisiaan vastaan hankaamalla.
"Uudella tulella" uskotaan olevan erikoinen puhdistava taikavoima.
Kesän kuumimmillaan ollessa itäiset tsheremissit sammuttavat sovittuna
päivänä tulet kylän jokaisella liedellä, tekevät kitkatulen ja
virittävät jonnekin kylän ulkopuolelle nuotion, jonka yli ihmiset
juoksevat, vieläpä ajetaan karjakin tulen läpi. Karjan ajamisen
helpottamiseksi käytetään kokkopaikkana niitylle johtavaa porttia,
johon suojelevassa tarkoituksessa sidotaan pihlajanoksia. Nuotiosta,
joka tavallisesti palaa pari kolme vuorokautta, kantaa kukin talokas
kekäleillä "uutta tulta" kotinsa liedelle savustaen samalla myös
karjapihan. Meksikonlahden intiaanit sytyttävät "uuden tulen" kesällä
viljan valmistuttua viettäessään uudenvuoden juhlaa. "Uusi tuli on
uuden elämän ja uuden vuoden vertauskuva."

Herodotos kertoo muinaisten persialaisten alkuaan palvoneen jumalinaan
ainoastaan taivasta, aurinkoa ja kuuta, maata ja vettä, tulta ja
tuulta. Kehittyneemmillä intiaaniheimoilla tavataan aivan samat
luonnonilmiöt palvonnan esineinä, ja samat ovat olleet meidänkin
maataviljelevien heimolaistemme pääasiallisimmat elottoman luonnon
jumalat.

Elottomaan luontoon liittyvät läheisesti myös ihmiskäden valmistamat
esineet.



IHMISKÄDEN VALMISTAMAT ESINEET.


Ei ainoastaan luonnon ihmeelliset ja salaperäiset voimat ja ilmiöt,
vaan ihmiskädenkin valmistamat esineet luonnonihminen elollistaa.
Tsheremissistä on hänen vanha _asuinrakennuksensa_, kota, samoinkuin
myöhemmin käytäntöön tullut tupa, aivan kuin elävä olento, jota hän
puhuttelee ja jonka hän uskoo ymmärtävän ihmisen tarpeet. Uuteen
rakennukseen asettuessaan hän pyytää tuvaltaan menestystä: "terveyttä,
hyvinvointia suo, perheonnea anna". Rakentaessaan itselleen asunnon hän
asettaa kolmeen rakennuksen nurkkaan rahaa uhriksi, "jotta tupa pysyisi
rahallisena". Hyvin voidessaan rakennus "elää", hävittämällä sen voi
"tappaa".

Mordvalainen nimittää rakennustaan, sitä palvoessaan, "kotaemoksi" tai
"kotaherrattareksi". Tällaiset nimitykset eivät tarkoita muuta kuin
itse eläväksi olennoksi kuviteltua asuntoa. Se ilmenee selvästi esim.
seuraavasta mokshalaisesta loitsusta: "Kotaherratar, anna hänelle
anteeksi, joka on sinut rakentanut ja joka sinua lämmittää." Samoin
todistaa sitä ersäläisessä loitsussa sellaiset sanat kuin: "Kotaemo,
ylhäällä on niinenkuoresi (katto on näet niinillä katettu), alhaalla
ovat hirtesi."

Tsheremissi puhuu _kodan ja tuvan sielustakin_ (ört). Samoinkuin
ihmisen sielu saattaa tuvankin sielu lähteä olopaikastaan. Kun tuvassa
riitelee, huutaa, polttaa paljon tupakkaa tai pitää tupaa likaisena,
lähtee "sielu". "Sinä karkoitat tupani sielun", sanoo tsheremissi, kun
joku rikkoo rauhaa hänen kodissaan. Kun sielu on lähtenyt, ei tupa enää
ole "iloinen", "elämä siinä alkaa käydä raskaaksi" ja "rakennus
turmeltuu". Rakennuksen yöllä ryskyessä tsheremissi sanoo "tupasielun"
sitä "liikuttavan". Autioissa, asumatta jääneissä rakennuksissa ei ole
"sielua". Rakennuksen sielu ei alkuasteella saata pukeutua määrättyyn
ilmenemismuotoon, vaan on, kuten tsheremissit sanovat, ainoastaan tuvan
"menestys", "ilo" tai "hyvinvointi". Epäilemättä sama alkuperä on sillä
inkeriläisten kodinhaltialla, jota "ei tehty, eikä tuotu, vaan oli
itsestään". Kun kerran rakennuksen "sielun" eli _haltian_ uskotaan
voivan ruumiistaan irtautua, ei ole kumma, jos vähitellen syntyy
ajatus, että se, kuten sielut yleensä, toisinaan voi näyttäytyä
näkyvässäkin, esim. jonkin kotieläimen, kuten koiran tai kissan
muodossa. "Soikkolan Venakontsassa sanottiin haltian nähdyn
iltahämärässä koirana naatalaan (hirsisalvos pirtin uunin alla)
menevän." "Moloskovitsan Rollokassa puikkelehti kerran haltia riihessä
tanssivan väen jaloissa kirjavana kissana, sekä pakeni hetken kuluttua
kisapaikalta kaivolle. Riihi paloi heti sen perästä." Yleensä ei
rakennuksenhaltian näyttäytyminen ole hyvä enne.

Rakennuksenhaltian puoleen käännytään usein rukouksin, harvemmin
uhrein. Inkeriläisillä on tapana tervehtiä sitä aamuin ja illoin. "Kun
aamulla tullaan ensi kerran huoneeseen, on haltiaa tervehdittävä
sanoilla: hyvää huomenta, huoneenhaltia! Näin voitetaan haltian
mielisuosio päivän ajaksi. Tuollaiseen tervehdykseen tulee heti haltian
vastaus siten, että huoneessa kuuluu pieni rusahdus -- se on haltian
puhetta anelijalle. Illalla maata mennessä on samaten hänen puoleensa
käännyttävä, että hän antaisi onnea levon ajaksi ja varjelisi talon
omaisuutta kaikelta vahingolta, silloin kun ei omistajan silmäkään ole
siitä vaaria pitämässä." Ei myöskään ole hyvä asettua rakennukseen
asumaan haltian mieltä tiedustamatta. "Jos meni uuteen taloon asumaan,
vaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos
silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut,
oli paras pyörtää."

Paitsi rakennusta perustettaessa suoritettua uhria ovat
rakennuksenhaltialle osoitetut teurasuhrit harvinaisia. Huomattava
ominaisuus suomalaisten ja Suomen ruotsalaistenkin talonhaltiassa on
se, että "se ei tarvinnut koskaan ruokaa". Yleinen on sitävastoin
asuntomaan haltian musta uhri, jolloin teuraan luut kätketään
asuntomaan multaan. Käsitys, että kodinhaltian uhreihin voivat
ainoastaan oman perheen jäsenet ottaa osaa, johtunee perhekunnan
suojelushaltiain, n.s. kotijumalien uhreista.

Varsinaisen asuinrakennuksen ohella saattaa muillakin rakennuksilla,
kuten läävällä, riihellä, saunalla ja metsätuvalla, olla haltiansa.
Merikansat puhuvat laivankin haltiasta. Kaikki kehittyneemmät
rakennustenhaltiat näyttäytyvät etupäässä ihmisenmuotoisina. Kuitenkin
voi niissä olla jotakin itse rakennusta muistuttavaa. Niin on esim.
kirkonhaltia itse kirkon korkuinen. Rakennuksen väriä muistuttaa
kodinhaltian näyttäytyminen harmaissa pukimissa. Usein asunnonhaltia
sulautuu yhteen perhekunnan kotijumalien tai isännän suojelushaltian
kanssa.

Mutta kokonaisella rakennusryhmälläkin voi olla sitä suojeleva haltia.
Mordvalaiset palvoivat koko kylän haltiaa, "kylänjumalaa". Itämailla
oli kaupungillakin jumalansa. Sellainen oli esim. Assyrian pääkaupungin
Assurin jumala, jolla oli sama nimi kuin itse kaupungilla.

Luonnonkansat elollistavat lisäksi kaikenlaiset _aseensa, työkalunsa,
astiansa_ y.m. Guinean Pangwe-kansa "ei pidä työkalujaan ainoastaan
pelkkänä aineena, vaan olentoina, joilla on elinvoimaa, mikä ilmenee
niiden aikaansaannoksesta". Ewe-neekerit palvovat kuokkaa,
meksikolaiset kauppiaat matkasauvaansa ja muinaiset Kreikan sankarit
jumaloivat keihästään. Lappalaisista on vanha tieto, jos siihen voimme
luottaa, jossa kerrotaan, että kun he "nuijalla kukistivat otuksen, he
jumaloivat nuijaa, ja kun he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat
kiveä".

Tsheremissin käsityksen mukaan eivät sellaiset esineet kuin vene,
veräjä, ovi, kirves, aura, sirppi, värttinä, kuppi, lusikka, peili ja
virsut ole ainoastaan eläviä, vaan myös tuntevia ja tajuavia olentoja.
Hän puhuttelee kutakin kuin työtoveria, ja kun ne ovat häntä aikansa
palvelleet, ei hän niitä särje eikä polta, sillä sellaista menettelyä
hän pitää halpamaisena, vaan jättää ne rauhaan. Niin esim. kun vanha
veräjä ei enää kykene toimittamaan virkaansa, hän nostaa sen
paikoiltaan jonnekin lahoamaan. Samoin hän tekee vanhalle, vuotavalle
veneelle. Sitäkään ei särjetä, päivätyönsä tehtyään se saa rauhassa
levätä. Loppuunkulutetut virsut sidotaan yhteen ja ripustetaan jonnekin
takapihalle, missä niitä monesti näkee useita yhdessä mätänevän. Tuleen
ei niitä saa heittää eikä niitä sovi hakata palasiksi. "Virsu on
palvellut ihmistä, suojellut hänen jalkaansa ja kuljettanut häntä."
Siirtäessään jalkineensa "lepoon" tsheremissi lausuu: "No, virsut,
olette minua palvelleet, jaloissani olette ajelehtineet, nyt
kulutettuani teidät ripustan hyvään paikkaan, levätkää nyt ja olkaa
rauhassa." Kun kuppi tai puulusikka on aikansa ihmistä palvellut,
käytetään sitä vielä joku aika muistojuhlissa vainajia varten;
senjälkeen se asetetaan jonnekin ullakolle, jotteivät lapset sitä saa.
Pannessaan vanhan astian tai lusikan syrjään tsheremissi puhuttelee
sitä sanoen: "Meitä olet palvellut, ruokkinut ja juottanut, myös
vainajia olet ruokkinut, olkoon tämä paikka sinulle rauhallinen
levätä." Katsellessaan kuvaansa peilissä tyttö suutelee peiliä ja
sanoo, kuten jo olemme maininneet: "Älä ota muotoani." Näin ovat
talous- ja tarve-esineet tsheremissikodissa aivan kuin eläviä olentoja,
senvuoksi ei niitä myöskään mielellään vieraalle luovuteta.

Osaksi johtunee yllämainittu huolenpito ja varovaisuus, varsinkin
mikäli se koskee jalkinetta, työasetta ja ruoka-astiaa, siitä, että
itse ihmisen sielu on siihen hyvin läheisessä suhteessa.

Joskus uskotaan elollistetun esineen tarvitsevan ravintoakin
"voimakseen". Muinaiset viikingit voitelivat surmatun ihmisen verellä
uuden laivansa emäpuun. Karhun verellä, jota lappalaiset pitivät hyvin
taikavoimaisena, he voitelivat toisinaan "kotaa kannattavat puut ja
oven". Vielä keskiajalla oli Europassa tapana uhrata eläviä ihmisiä tai
eläimiä linnojen, siltojen y.m. perustukseen, "jotta ne tulisivat
vahvoiksi ja kestäviksi". Volgan suomalaisillakin näyttää olleen tapana
uhrata ihminen vesimyllyä perustettaessa. Siperialaiset shamanit
voitelevat teuraanverellä noidanpukunsa sekä rumpunsa, jota he pitävät
jumalallisena olentona.

Tällaiset esimerkit ovat omiansa valaisemaan kysymystä, miksi ihminen
yleensä on alkanut uhrata luonnonhaltioille. Jotkut uskonnontutkijat
olettavat, että tämä omituinen tapa on vainajainpalvonnasta peräisin;
vielä kuoltuaan näet ihmisen uskotaan tarvitsevan ravintoa. Tällainen
lieneekin osaksi asianlaita. Kuitenkin kun tiedämme, että ravinnon
nauttiminen on luonnonihmisen käsityksen mukaan etupäässä voiman eli
paremmin sanoen sielunvoiman hankkimista, ymmärrämme, että
luonnonilmiönkin ja -esineen voimaa voidaan uhreilla kartuttaa.
Lappalaiset voitelivat verellä ukkosjumalan vasaran, ilmeisesti jotta
se tulisi tehokkaammaksi, ja samaten "maailmanpatsaan", epäilemättä
jotta se paremmin kestäisi taivaan kannattajana. Muistakaamme lisäksi,
miten esim. tsheremissit menettelevät uhrin suhteen saadessaan liian
pitkäaikaisen tai rankan sateen.

Käsitys että esinekin tarvitsee ravintoa eli "voimaa", ilmenee selvästi
seuraavasta tsheremissien viljanleikkuunpäättäjäisiin liittyvästä
menosta.

Kun kaurat eli viimeinen vilja leikataan sirpillä, jätetään saran
päähän muutamia korsia koskematta seuraavaan, joskus kolmanteenkin
päivään, jolloin perheenväki juhlapukuisena menee sirpit kainalossa
uudelleen pellolle. Mukana viedään vainiolle myös leipää, juustoa,
ohukaisia y.m. ruokaa. Perheenväki polvistuu saran päähän jätettyjen
leikkaamattomien korsien ääreen, ja isäntä lukee rukouksen, jossa hän
anoo jumalilta hyvää viljasatoa. Senjälkeen maistellaan juhlaruokia,
kunnes uudelleen polvistutaan. Isäntä kerää nyt kaikki työssä olleet
sirpit yhteen, latoo ne leikkaamattomille korsille, jotka kumoaa maahan
ja joita hän alkaa kiertää latvasta alkaen sirppien ympäri juureen
asti. Sirppejä nostamalla hän vihdoin vetäisee kaurantyvet poikki. Sitä
tehdessään tsheremissi sanoo: "sirpit, koko kesän olette tehneet työtä,
voimaksenne tulkoon tämä syömänne ruoka", tahi toisin paikoin: "sirppi,
ota voimaa, koko kesän teit työtä, ota voimaa! Sinun osasi asetimme,
meidän osaamme älä koske". Senjälkeen isäntä vie perheenjäsenten
saattaessa sirpit kauranolkiin käärittyinä jonnekin aitanparvelle tai
ullakolle, mistä ne haetaan esiin vasta seuraavana kesänä. Toimitusta
nimitetään "sirpin ruokkimiseksi". Viimeksi pystyyn jätettyjä korsia
sanotaan "sirpin osaksi".

Että luonnonkansat ovat uskoneet pienimmilläkin ihmiskäden
valmistamilla _esineillä_ olevan myös niistä _irtauvan sielun_,
osoittaa monilla kansoilla esiintyvä tapa särkeä ne esineet, jotka
annetaan vainajalle. Savossa on ollut tapana särkeä ruumista rekeen
pantaessa "jokin talon parain kappale" sanomalla: "tuon saat mutta et
muuta". Niinikään Inkerissä kierretään kuollut tuvasta ulos vietäessä
kolmesti hänen nimikkolusikallaan, jonka jälkeen "lusikka rikotaan ja
kappaleet nakataan arkun jälestä, sanoen: siinä on osasi, muuta et
saa". Tsheremisseillä on tapana särkeä kuollutta saatettaessa puukuppi
ja lusikka, "jotta vainaja ne saisi mukaansa näkymättömään maailmaan".
Epäilemättä tässä kuvastuu käsitys, että esineelläkin on näkymätön osa,
joka näkyväisestä irtautuu sen särkyessä. Toisin sanoen esine on
surmattava, jotta sen sielu lähtisi siitä. Mordvalaiset irroittavat
sielun esineestä ainoastaan kaaputtamalla sitä veitsellä.
Tsheremisseillä on tapana jumalille uhratessaan omituisesti tärisyttää
kaikkia uhriesineitä. Kun muistamme, että ihminen säikähtäessään ja
eläin vavahtaessaan menettää tai "antaa" sielunsa, ymmärrämme tämän
kummallisen tavan tarkoituksen.

Työvälineen sielusta saattaa toisinaan kehittyä myös sen haltia.
Epäilemättä oli sellainen esim. Suomen lappalaisten virkaa eli sadinta
vartioiva viranakka.

Läheinen suhde, joka vallitsee esineen sielun eli "haamun" ja sen kuvan
välillä, selittää, miksi eräät kansat, m.m. kiinalaiset, uhraavat
esineiden asemesta ainoastaan niiden kuvia, aivan samoin kuin jotkut,
kuten muinaiskreikkalaiset ja meidän päivinämme tshuvassit, ovat
uhranneet teuraiden asemesta ainoastaan niiden näköisiä leivoksia.

Suurimman mahdin ja pyhyyden kaikista ihmiskäden valmistamista
esineistä saavat ne aseet, joita käytetään määrätyissä maagillisissa
tiloissa ja toiminnoissa.



TILOJEN JA TOIMINTOJEN HALTIAT.


Väkiuskoa kuvaillessamme olemme huomauttaneet, miten luonnonihminen
määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa näkee salaperäisiä,
sielullisia voimia. Kun kerran luonnon ilmiöt ja esineet ovat saaneet
haltiansa, ruvetaan näitä maagillisia voimiakin personoimaan.
Siten syntyvät sellaiset haltiat kuin sairauden-, sodan- ja
synnytyksenhaltiat.

Yleisimpiä _sairaudenhaitioita_ ovat tarttuvien tautien haltiat.
Sellaisia ovat meidänkin maassamme tunnetut ruton, rokon, koleran ja
kuumeen haltiat. Ostjakeilla on lisäksi vilutaudin, syyhyn, syfiliksen,
hulluuden, yskän, nälän y.m. haltioita. Samanlaisia sairaudenhaltioita
tavataan muillakin luonnonkansoilla. Toisinaan nämä saattavat pukeutua
näkyvään, ihmistä tai eläintä muistuttavaan muotoon. Kun jokin paha
taudinhaltia saapuu kylään, piilottautuvat ihmiset tai naamioivat
itsensä, jottei taudinhenki heitä keksisi. Usein pidetään
välttämättömänä lepytellä sitä uhraamalla jotakin.

Esimerkkinä siitä, miten persoonattomasta väestä eli voimasta voi
kehittyä persoonallinen haltia, mainittakoon Europassa entisaikaan
yleisesti tunnettu _puolipäivänjumalatar_.

Olemme jo kertoneet, että useat Volgan kansat pitävät keskikesän
kuuminta aikaa vaarallisena eli "vihaisena aikana". Se liittyy
tavallisesti rukiinkukkimisaikaan. Tällöin on monenlaisia töitä
kartettava, varsinkin kaikkia likaisia ja hajua aikaansaavia töitä.
Votjakit sanovat, ettei tällöin mitenkään sovi pestä tahraantuneita
vaatteita, ei kylpeä eikä ammentaa vettä likaisin ämpärein tai nokisin
padoin. Tsheremissien ja tshuvassien mielestä on sopimatonta ja
kiellettyä paitsi poukkujen ja astiain pesemistä myös lankojen
värjääminen, tervan polttaminen ja lannan vetäminen pellolle. Mutta
monia muunkinlaisia toimia tulee karttaa: ei saa rakentaa, ei kaivaa
maata, ei kitkeä kukkia, ei niittää heinää, ei kalastaa, ei hämmentää
vettä eikä meluta sen läheisyydessä. Onpa räikeävärisiin vaatteisiinkin
pukeutuminen kielletty.

Erikoisesti koskevat nämä varovaisuustoimenpiteet _keskipäivän_ aikaa.
Eräs votjakkien uskomusten muistiinpanija sanookin, että "vihainen
aika" on "puolipäivän jumala", joka vallitsee vain puolipäivän aikana
kesäkuusta heinäkuuhun. Rangaistuksena mainittujen tapojen
laiminlyömisestä tulee tauti, viljaa vahingoittava ukkosilma tahi rae-
ja rankkasade.

Volgan vierasheimoisilla kansoilla on itse ajanjakso sinänsä
taikauskoisen huomion esineenä, ilman että sen yhteydessä muistellaan
tai palvotaan mitään erikoista haltiaa. Syrjänit sitävastoin
noudattavat samanlaista varovaisuutta, jotteivät suututtaisi
_Pölösnitsa_-nimistä haltiaa, joka oleskelee rukiissa. Ruiskukkaakin he
nimittävät "Pölösnitsan silmäksi". Syrjänit eivät kuitenkaan näytä
itse personoineen tätä "aikaa", vaan ovat lainanneet jumalansa
venäläisiltä. Pölösnitsa on näet sama sana kuin venäläinen Poludnitsa
("puolipäivänhaltiatar").

Puolipäivänhaltiatar on kaikkien slaavilaisten kansojen tuntema.
Jaroslavin läänissä Poludnitsa on kaunis, korkeakasvuinen, valkoiseen
puettu neito. Kesällä viljankorjuun aikana se kulkee ruispellon
pientarella; sitä, joka puolipäivän aikana tekee työtä, se tarttuu
päähän ja alkaa kiertää. Pieniä lapsia se houkuttelee ruispeltoon ja
saattaa ne harhailemaan siellä kauan aikaa. Siperian venäläiset
kuvittelevat sitä pahaksi ryysyiseksi akaksi, jolla lapsia
peloitellaan. Tshekkiläisillä se on metsäneukko, joka lähtee liikkeelle
puolipäivän aikana. Kuljeksien ympäri metsissä ja pelloilla se anastaa
pienokaisia tai "vaihtaa" ne. Puolalaisten puolipäivänhaltia häiritsee
ihmisiä keskipäivän aikana kaikkialla ulkotöissä.

Mainittu taikausko ei rajoitu vain itä-europpalaisiin kansoihin, myös
germanit ja kelttiläiset ovat tunteneet "puolipäivä-emon". Samoin ovat
tämän haltian tunteneet antiikin sekä Itämaiden kulttuurikansat.
Vieläpä niinkin kaukaa kuin Japanista tapaamme tämän haltian.

Myös maagilliset toiminnat synnyttävät helposti siihen liittyvän
haltian. Tsheremissit viettävät joulun tienoissa juhlaa, jolloin
he koettavat arvailla tulevia tapahtumia m.m. tarttumalla
pimeässä lampaan jalkaan. Millainen lammas sattuu tulemaan, siitä
tehdään johtopäätöksiä. Tällaista arvontapäivää he nimittävät
"lampaanjalka-päiväksi", mutta sen nimiselle jumalalle he tällöin myös
uhraavat.

Sotaa harrastavat kansat näkevät taistelun telmeessä _sodanjumalan_,
jolle osa sotavankeja ynnä -saalista on uhrattava. Kaikenlaisia toimien
haltioita oli varsinkin muinaisilla roomalaisilla.

Hyvin huomattava merkitys uskonnonhistoriassa on _synnynhaltioilla_.
Maagillisiin syntyä ja synnyttämistä edistäviin menoihin yhtyy näet
usein palvontaa, jopa uhrejakin synnynhaltialle. Tahtoessaan kartuttaa
lammaskarjaansa tsheremissi panee toimeen omituiset menot, joita hän
nimittää "lampaan synnyksi". Sopivana hetkenä hän kutsuu luokseen
poikia ja tyttöjä, joita kestitään ja pyydetään ottamaan osaa menoihin.
Uhriteuraaksi ammutaan huuhkaja tai jokin muu metsälintu, paremman
puutteessa kelpaa kanakin. Isäntä ottaa linnun käteensä ja emäntä
uhrissa tarvittavat esineet, ja niin lähdetään lammaskarsinaan, jonne
pojat ja tytöt maassa kontaten heitä seuraavat. Emäntä houkuttelee
näitä jäljessään ikäänkuin lampaita, joiden ääntä lapset koettavat
matkia. Pojat puskevat tyttöjä siten muistuttaen pässejä. Karjapihaan
tultuaan isäntä tekee tulen, jonka ympäri lampaat vielä määkien
konttaavat kolmesti emännän jäljessä. Senjälkeen lapset nousevat. Lintu
keitetään ja syödään lammaskarsinassa, missä "lampaansynnyltä"
rukoillaan lammasonnea. Uhrilinnun luut viskataan karjavajan katolle.

Tsheremissit nimittävät siis samalla nimellä sekä menojaan että niiden
aikana palvomaansa haltiaa. Toisinaan voi huomata, että synnynhaltia
saa maagillisista menoista nimensä. Lappalaisilla oli tapana halkoa
puita synnyttämisen helpottamiseksi. Teonsana "halkoa" on lapiksi
saret; siitä sai heidän synnytyksenjumalattarensa nimen sar-akka.
Että näin on asianlaita, todistaa saman jumalattaren toinen nimi
sadsta-akka, jossa ensimäinen sana merkitsee "päästä halkaistua puuta".

Silloin kun sukupuolielimellä on tärkeä osa sikiämistä ja syntymistä
koskevissa taioissa, tulee tämä itse synnynhaltiankin tunnusmerkiksi.
Sellainen synnynhaltia oli esim. muinaisskandinavien Freyr,
jonka tapaamme lappalaistenkin jumalistosta. Tehdessään kuvan
hedelmällisyydenjumalasta lappalaiset kiinnittivät siihen uhriporon
sukupuolielimen, jotta jumala antaisi porokarjalle "voimakkaan
paritteluhalun".

Volgan suomalaiskansoilla on useita synnyn erikoishaltioita.
Paitsi "lastensynnyttäjää" palvovat votjakit ja tsheremissit
"viljansynnyttäjää", viimeksimainitut vielä karjan- ja
mehiläistensynnyttäjää. Karjansynnyttäjää vuoritsheremissit palvovat
m.m. kun lehmä on kantanut. Tällöin naapurit ja ystävät kokoontuvat
lehmänmaitojuhlaan. Isäntä valaa vettä uunille ja rukoilee, että
vasikka kasvaisi uunin kokoiseksi. Vettä hän pirskottaa myös
läsnäolevien päälle toivoen, että jumala antaisi lehmälle paljon
maitoa. Uhripuuron ääressä, johon sekoitetaan voita, hän sitten
rukoilee, että "karjansynnyttäjä" antaisi karjaa niin paljon kuin
lehmässä on karvoja, niin että toinen pää laumaa olisi vielä kujalla,
kun toinen jo on ennättänyt karjapihaan.

Näiden erikoishaltiain ohella votjakit ja tsheremissit palvovat
yleistäkin kaiken synnyn vaalijaa, "synty-emoa". Luonnon personoitua
tuotantovoimaa viimeksimainitut ja mordvalaiset nimittävät vielä
"suureksi synnyttäjäksi eli luojaksi". Mordvalaisilla tämä on
sulautunut yhteen taivaanjumalan kanssa. Samoin on laita monilla
muilla luonnonkansoilla. Niin on esim. Algonkin-intiaanien ylhäinen
Kitshi-Manito ("suuri M.") samalla "elämän herra", joksi häntä myös
nimitetään.

Kun suuren, salaperäisen taivaan jumala, joka jo sinänsä helposti
kohoutuu ylijumalaksi, yhtyy kaiken synnyttäjään eli luojaan, syntyy
täten varsin valtava ja mahtava jumaluuden käsite.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jumaluskon alkuperä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.