Title: Kuningas Suomessa - Historiallinen romaani
Author: Ivalo, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas Suomessa - Historiallinen romaani" ***


KUNINGAS SUOMESSA

Historiallinen romaani


Kirj.

SANTERI IVALO



Helsingissä,
Werner Söderström Oy,
1919.



I


Korkeana kävi kare Taivassalon länsirannan loivia kallioita vastaan.
Aallokossa lastuna vaappuva pieni kalavenhe ponnisteli verkkaan ja
työläästi salmen suusta saarten suojaamaan kyläsatamaan. Yön kohissut
lounaistuuli oli tosin nyt aamuksi asettunut, mutta sen jälkeinen
maininki teki vielä tenää yksinäiselle kalamiehelle, joka palasi
pyydyksiään kokemasta ja korjaamasta.

Mutta kesken tiukkaa kiskomistaan pysähdytti nuori soutaja,
niemen sivuutettuaan, äkkiä aironsa ja jäi tuokioksi tuijottamaan
sateensumuiselle kyläselälle. Mitä hiton laivoja nuo ovat? Niitähän
laskee siihen mereltä päin toinen toisensa perästä, uljaita,
korkeakeulaisia aluksia, joista märkiä, tummanharmaita purjeita juuri
riisutaan ja joiden ankkurit vinkuvat, kun niitä lasketaan suojaiseen
satamaan. Ruotsin laivojako ovat, sotalaivoja? Kas tuossa muita
korkeampi ja komeampi kenokeula, jonka ympärille toiset ikäänkuin
ryhmittyvät. Laivamiehet liikkuvat siellä kannella haarat levällään
ja kankean näköisinä, vetäen turpuneita köysiä ja hoilaten toisilleen
laulavaan nuottiin.

-- Mitä lemmon laivoja? Niistä on heti selko otettava!

Nuori kalamies soutaa kiireellä rantaan ja rientää siellä niiden
kyläläisten parveen, jotka jo ovat ehtineet mataloista mökeistään ulos
törmälle katsomaan tätä outoa, odottamatonta vierailua. He seisovat
siinä ääneti arkisissa ryysyissään, juroina ja kömpelöinä, ja vain
harvakseen käy kuiske miehestä mieheen ja akasta akkaan:

-- Kuulitko, kuninkaan sanotaan saapuneen sotajoukkoineen noissa
laivoissa?

-- Niin kerrotaan. Ja korkeita herroja siellä on paljon.

Ensimmäinen venhe lähimmästä laivasta on kalastajan perille ehtiessä
jo soutanut maihin ja sen mukana on tuo ensi viesti päässyt leviämään.
Siinä seisookin rantakalliolla, vähän syrjempänä väkijoukosta,
pari, kolme väljiin vaippoihin ja sulkahattuihin puettua miestä,
katsellen hiukan alakuloisina märkää, lakeaa, epäystävällisen
näköistä rantamaisemaa, jossa hiekkasärkän takana ikäänkuin lymyilee
matala kalakylä -- sinnekö heidän nyt olisi kuninkaansa opastettava!
Matkamiesten luo tullut äskeinen nuori mies kuulee heidän verkalleen
keskustelevan:

-- Tässä nyt siis vihdoin ollaan Suomen rannalla, -- toisenlaiseksi
tämän saapumisemme toki kuvittelin! -- Näin virkkoi roteva, tummaparta
uros, jonka sadeviitan alta vilahteli esiin kirjottu asetakki leveine
nahkavöineen ja vaskihelamiekkoineen. -- Entä sitten, Antti?

-- Typerää poiketa tänne Taivassalon lahteen, olisi ollut laskettava
suoraan Suomen Turkuun, vastasi hiukan nyrpeissään lyhyempi,
jäntevärakenteinen soturi. -- Mutta tämä pieni myrskynpoikanen pani
ukon pyrkimään lähimpään satamaan, ja tässä nyt ollaan.

-- No niin, saattaahan tuo olla yhtä hyvä, puheli ensimmäinen
ritareista miettiväisenä.

-- Saamme ehkä ajoissa uusia tietoja ja selvitystä rajalta, jotta
voimme ratkaista, millaiseksi tämä retki muodostuu, tuleeko siitä
lopultakin sota vai mikä.

Lyhyempi mies vilkastui nyt ja koroitti äänensä:

-- Tarkoitat, että ystävämme Viipurista ehtivät ajoissa meille
toimittaa riittäviä todistuksia siitä, että tämä retki on välttämätön
ja peruuttamaton?

-- Niin, mikäli he nyt todella ovat ajaneet asiat sille kannalle.

-- Ole huoletta, tapausten meno on ilman muuta vienyt asiat siihen.
Mitenpä luulisit, Klaus Kristerinpoika, siellä rajalla enää ollenkaan
sotimatta selvittävän, -- vihollinen uhkaa ja hyökkää, täytyyhän se
pysähdyttää! Siitähän ollaan jo joka taholla selvillä.

-- Niin, tiedän, Antti, vastasi tummaparta hiukan vältellen. -- Mutta
ukko voi helposti suuttua ja muuttaa mielensä. Muistatko, kuinka hän jo
viime yönä kiukkuisasti sätti koko retkeämme hullujen yritykseksi ja
haukkui laivamiehiäkin, kun alus kiikkui aalloissa, -- olisi silloin jo
varmaankin käännytty takaisin, jos olisi voitu!

-- Hän ei pidä merimatkoista ainakaan enää tällä iällään, se oli syynä
viime yön tupsahdukseen.

Miehet hymähtivät, mutta kävivät samassa vakaviksi, ikäänkuin
säikähtäen omaa hymyään, -- olihan siinä näkijöitä lähellä, -- ja
läksivät rantahietikkoa myöten maihin päin kävelemään.

Äskeinen nuori soutaja, jonka mieleen nuo suomeksi puhutut lauseet
tarttuivat, tunsi hyvin keskustelijoista toisen, pitemmän ylimyksen,
jonka hattua korpin sulka koristi. Se oli Suomen jalointa vapaasukua,
Horn-suvun nuoremman haaran päämies, Klaus Kristerinpoika. Hän oli
Turussa hyvin tunnettu, vaikka hän oli nyt viettänyt edellisen
talven ja kevään sieltä ja sukukartanostaan poissa, Viipurissa,
yhtenä sinne sijoitetun Suomen sotaväen päällikkönä. Alkukesästä
oli Horn, kuten Turussakin oli tiedetty, toisten Venäjän rajalle
kokoontuneiden Suomen sotaherrain valtuuttamana matkustanut kuninkaan
luo Tukholmaan, esittämään hänelle tarkemmin itärajan tapahtumia,
siellä kun kauan kestäneet rauhattomuudet olivat uhanneet puhjeta
ilmi sodaksi. Kuuntelija arvasi myös, kuka toinen puhetovereista oli.
Hän ei voinut olla kukaan muu kuin Antti Niilonpoika, joka kuului
Itä-Suomen nousevaan knaappiaateliin ja oli viime aikoina käynyt
tavallaan kuuluisaksi. Hänkin oli keväällä matkustanut Turun kautta
Tukholmaan, vaikkakaan ei yhtä vapaaehtoisessa asiassa. Antti oli
näet ollut Hantolan rajapitäjässä pienen Kivennavan rajalinnoituksen
päällikkönä, ja oli siellä vähäisellä rajavartiostollaan tarmokkaasti
puolustautunut venäläisten alituisia ryöstöretkiä vastaan. Eikä hän
ollut arkaillut tehdä verisiä kostoretkiäkään rajan taa, aimo tavalla
löylyyttäen venäläistä, vaikka rauha muodollisesti oli vallitsevinaan
valtakuntain välillä. Näistä selkävitsoista oli Venäjän tsaari keväällä
valittanut Ruotsin kuninkaalle, joka suuttuneena oli kutsunut Antin
luokseen tekemään tiliä omavaltaisuuksistaan ja saamaan niistä ansaitun
rangaistuksen. Ja niinpä oli Turussa jo huhuiltu, ettei kuninkaan
vihoihin joutunut sotaherra enää tältä matkaltaan hengissä palaakaan.
Mutta sieltäpä hän nyt näkyi tulevan takaisin vapaana ja miekka
vyöllään, jopa itsensä kuninkaan ja tämän sotaväen seurassa. Tätä
keikahdusta ei nuori kalamies heti voinut käsittää, ja hän jäi sitä
uteliaampana kuuntelemaan sotaherrain keskustelun jatkoa, kun he taas
pysähtyivät rantakalliolle.

Antti Niilonpoika oli nyt äänessä ja rohkeana ja voitonvarmana hän
kuului vilkkaasti selittävän toverilleen jotakin suunnitelmaansa. Klaus
Horn kuunteli hiukan hajamielisenä ja kysäistä tokaisi yhtäkkiä:

-- Olenhan kuullut tuon kaiken. Mutta yhdestä seikasta en ole päässyt
täysin selville: Miten sait varovaisen ja ovelan Kustaa-kuninkaan pään
niin käännetyksi, että itse livahdit hirttosilmukasta ja hän rupesi
sinun suunnitelmiasi kuuntelemaan? Tämä oli tapahtunut jo ennen minun
Tukholmaan tuloani, en oikein ymmärrä miten.

-- Katsos, minähän olen juuriltani noidan sukua...

-- Kyllä siinä velhoa tarvittiinkin. Viime talvenahan kuningas vielä
jyrkästi ja jyristen vastusti kaikkia sotahommia, lähetti Viipuriin
viestin toisensa perästä, että meidän on vältettävä venäläisten
vihoittamista. Mutta kun hänet nyt kesällä tapasin, oli jo aivan toinen
ääni kellossa... en väitä, että hän olisi kokonaan muuttanut mieltään,
mutta hänen entinen varovaisuutensa oli alkanut horjua. Ja nyt hän
on täällä! Ei hän tosin vielä ole päättänyt suostua sotaan, -- mutta
suottahan hän ei kuitenkaan itse lähde tänne kaukaiseen Suomeen eikä
kuljeta tänne sotaväkeään -- tämänkään vertaa. Mikä se näin lopultakin
maan vaariin tehosi?

Vantteravartinen soturi nauroi, niin että sulkahattu keikkui, ja
vastasi varmalla äänellä:

-- Vielä on Kyösti-kuningas epäilevinään, mutta oikeastaan hän on jo
sodan puolella, -- siksi hän on nyt vieraanamme Suomessa.

-- Ei hän Suomesta suuria huoli.

-- Ei, mutta hänen synnynnäinen, salainen kunnianhimonsa rupesi
kaiken varovaisuuden ohessa vähinerin orastamaan ja kasvamaan.
Selitin hänelle, kun hän minua tutki, mitä meillä on tällä kulmalla
voitettavissa, millainen on tilanne rajalla, ja suuriko on vihollisen
voima, -- vihollisen, joka taipuu heikonkin hyökkäyksen tieltä, --
sekä mitä taas menetetään, ellei yritetä... Selitin, kuinka vähillä
joukoilla olin saanut valtakunnalle säilytetyksi koko sen "riitamaan",
jota ei vuosikausiin oltu uskallettu tunnustaa kummallekaan maalle
kuuluvaksi, ja hän hautoi näitä tietoja kauan mielessään, eikä minua
enää tyrmään pistetty. Sain takaisin miekkani, sain palkkani, sain
kilven ja vapaanmiehen nimen -- ja sitten tulit sinä, Horn, avukseni
Tukholmaan.

-- Minä en puolestani ole sotaan aivan paljoa kehoitellut, pisti
Horn varovasti väliin. -- Mutta sinä lienet yhtä ovela käyttämään
kieltäsi kuin miekkaasi. Siitä huolimatta, -- uskotko lopultakaan tätä
mielenmuutosta meidän kummankaan ansioksi?

-- En yksin meidän. Kyösti-kuninkaaseen vaikutettiin kyllä samaan
aikaan toisaaltakin.

-- Niin, Puolan kuningas on meitä vilkkaasti kehoitellut sotaan
Venäjää vastaan, kuvaten nyt tilaisuuden erittäin otolliseksi. Hänellä
on siihen omat syynsä. Ja onhan samaan suuntaan käypiä sanomia ja
tarjouksia kuulemma saapunut Liivin kalparitarien suurmestariltakin, --
kaikki toivoisivat nyt Ruotsin sotkeutuvan sotaan.

-- Ne valtain väliset asiat tunnet sinä, Klaus, paremmin kuin minä,
myönsi Antti Niilonpoika. -- Ne ovat ilmeisesti kannustaneet Kustaa
Vaasan luontaista vallanhimoa, sillä sitä häneltä ei puutu. Hän
haaveksii Nevajokea rajaksi ja koko Suomenlahden rannikon omistamista,
jota unelmaa minäkin vähäiseltä osaltani koetin ylläpitää. Mutta vielä
muuan sysäys oli sittenkin luullakseni ratkaisevin.

-- No mikä?

-- Teidän, Viipurin miesten, kirje, jossa voimakkaasti kannatitte
puheitani, joutui heti Tukholmaan saavuttuaan myöskin nuoren
Juhana-prinssin luettavaksi. Ja hänet se sai täyteen sotaintoon. Hän
on, kuten tiedät, isänsä lemmikkipoika, jonka mielitekoja ukon on
vaikea vastustaa. Prinssi intoili alituiseen sekä vaimoväelle että
valtiomiehille Karjalan sotaretken tarpeellisuudesta, -- usko minua,
täällä ei nyt oltaisi, ellei kuninkaalla olisi ollut näin läheistä
kannustajaa.

-- Saatat olla oikeassa, vastasi Horn. -- Prinssi on juuri
seikkailuiässä, hänellä on vilkas mielikuvitus ja hän haaveksii
sankaritekoja, siksipä hän onkin täällä mukanamme.

-- Jatkuvana kannustajana, onneksemme! Sellaista kyllä vielä
tarvitaankin, sillä ukkoa ravistelevat ehtimiseen uudet epäilyksen
puuskat, -- pelkään pahoin, että tämä merimatka taas on hänen
päättäväisyyteensä vaikuttanut. Mutta sitkaanpa siellä kuningaslaivan
kajuutassa nyt maataan, muutenhan on ukko kylläkin aamunvirkku!

-- Yö oli rauhaton ja rasittava. Mutta katso, eikö sieltä kannelta näy
jo liikettä?

Näkyipä todella. Herrojen keskustelua sivulta kuunnellut nuorukainen
kiintyi nyt hänkin innolla tarkkaamaan tuota komeata, korkeakeulaista
alusta, jolle oli valittu suojatuin ankkuripaikka lähinnä rantaa.
Sen kannelle oli laivan uumenista juuri astunut samettimekkoon ja
kapeihin kaatioihin puettu, solakka, vaaleakiharainen nuorukainen,
joka asettui kaiteen viereen katsomaan rannikkoa ja iloisesti tervehti
sinne keräytynyttä rahvasta. Hän oli kaunis, valoisa olento, joka ensi
silmänräpäyksestä jo ikäänkuin lumoten veti puoleensa kaikkien rannalla
oli jäin katseet sekä mielenkiinnon. Nuorukaisen kasvot olivat puhtaan
punaveriset ja avonaisesti hymyilevät, silmät suuret ja siniset ja
liikkeet vilkkaat ja sulavat, kun hän sulkahatullaan viittoili rannalla
seisoville Suomen herroille, huudahtaen:

-- Joko ollaan nyt Suomen Turussa?

-- Ei vielä, vasta sen saaristossa, ilmoitti kunnioittaen Horn. --
Nouseeko kuningas-isänne tässä maihin?

-- Tietysti, maihin hän haluaa meritaudin jälkeen ja tuleekin jo kohta.
Viekää meidät sitten pian taloon, jotta pääsemme aamiaispöytään.

Herrat katsahtivat hiukan hölmistyneinä toisiinsa ja rupesivat
keskenään kuiskailemaan. Mihinkä he tietäisivät opastaa kuninkaan ja
hänen suuren seurueensa tällä karulla rannikolla? Tuohon röttelöiseen
kalastajakylään ei ollut yrittämistäkään, eivätkä he tätä seutua muuten
tunteneet niin tarkoin, että olisivat tienneet, oliko lähettyvillä
säädyllistä herraskartanoa. Klaus Kristerinpoika kysyi silloin neuvoa
samalta nuorelta mieheltä, joka jo hetken aikaa oli heidän lähellään
pysytellyt ja joka ilmeestä ja käytöksestä päättäen tuntui muita
kalastajia tietävämmältä.

-- Tiedätkö, poikaseni, -- hän kysyi, -- täällä lähellä mitään
kartanoa, johon voisimme opastaa kuninkaan seurueineen hetkeksi
levähtämään ja aterioimaan?

-- Lähinnä on Viaisten kartano, sinne on noin neljänneksen matkaa.

-- Viaisten -- kenellä se onkaan nykyisin?

-- Taivassalon kirkkoherralla, Mikael Karpalaisella. Lähetänkö sanan
sinne vieraiden tulosta?

-- Tee se, ja vikkelästi!

-- Ja tilaa runsas aamiainen, huusi laivan kannelta prinssi, joka oli
kuunnellut Hornin puhetta. -- Sillä meillä on aika nälkä!

Tuskin nuori mies oli saanut hankituksi sananviejän kartanoon -- itse
hän ei malttanut sinne lähteä, siksi mielenkiintoista oli hänestä
tapausten menon vartioiminen täällä rannalla, -- kun päällikkölaivassa
näkyi uutta liikettä ja hälinää. Siellä ilmestyi kannelle kokonainen
liuta sulavaliikkeisiä, hienopukuisia herroja, jotka häärivät
edestakaisin ja asettuivat sitten kajuutan ovelle kuin kunniavahdiksi.

-- Nyt sieltä kuningas nousee, kuiskasi Antti Niilonpoika toverilleen.
Koko rantakalliolla oleva rahvas painautui silloin rannemmas paremmin
tarkastaakseen pelättyä ja kaukaista, usein avuksi huudettua, usein
uhkauksena käytettyä maan vaaria, jota oli totuttu pitämään yhtä
näkymättömänä kuin Jumalaa, mutta joka nyt näin odottamatta oli heidän
saarelleen ilmestynyt. Sumukin alkoi jo haihtua, varsin selvästi
saattoi jo nähdä, mitä läheisessä laivassa tapahtui.

Kannen alta nousi kalpeahko, vanha mies, kumaravartaloinen,
harmaapartainen. Vaikka Kustaa Vaasa vielä näihin aikoihin olikin
yleensä säilyttänyt entisen, komean ryhtinsä ja käskijäeleensä,
olivat ikä ja rasitus kuitenkin jo kyntäneet syviä vakoja pian
kuusikymmenvuotiseen mieheen. Paksuksi, raskaannäköiseksi turpunut
yläruumis oli ruvennut ikäänkuin höltymään, pulleahko vatsa hyllyi, ja
alaraajat, joita peittivät ihonmukaiset housut, olivat siihen verraten
avuttoman hoikan ja hintelän näköiset. Nyt erityisesti oli merimatkan
aiheuttama valvonta ja väsymys ränsistänyt vanhaa miestä; tavallisesti
niin sileäksi suittu, rintaa peittävä kokoparta oli tänään hieman
pörröinen, kasvolihakset lepattivat velttoina ja silmät olivat vetiset.
Kuningas käveli siinä vieläkin mainingissa keinuvan laivan kannella
lyhyin, varovaisin askelin, yllään väljä turkisviitta, tapaillen
ehtimiseen purjenuoria, ja hänen jäsenensä näyttivät kangistuneilta
ja heikoilta. Kaiteen luo ehdittyään hän tarttui siihen kaksin käsin
kiinni ja hänen äänensä särähti särkyneeltä, kun hän pienilukuista
rantarahvasta katsellessaan virkkoi lähimmille seuralaisilleen, Ruotsin
valtioneuvoksille, Svante Sturelle ja Steen Leijonhufvudille:

-- Tässäkö nyt siis ovat vastaanottajamme, kun kerrankin saavumme.
Suomen rannikolle, -- parvi ryysyläisiä! Ja nuo harmaat ladotko ovat
suomalaisten asumuksia?

-- Tämä on vain pieni kalastajakylä, teidän majesteettinne käskystä on
tänne kovan aallokon vuoksi vain hetkeksi poikettu, vastasi vieressä
seisova ylimys kumarrellen.

-- No laskekaa siis meidät maihin, olipa tämä vaikka jäämeren rantaa,
komensi kuningas äreästi ääntään kohotellen. Ja valtakunnan neuvokset,
joita edellämainittujen lisäksi oli mukana kuninkaan toinen lankomies,
Abraham Leijonhufvud, Steenin veli, sekä Birger Niilonpoika Griip,
riensivät kukin taholleen huolehtimaan hänen käskyjensä täyttämisestä.

-- Niin, terra firma tekee meille kaikille nyt hyvää, liehakoi Griip,
vanhin ylimyksistä, antaen sitten laivan päälliköille nopeita käskyjä
venheiden vesillelaskemisesta ja miesten sijoittamisesta niihin
kuninkaan maihinmenoa varten. Ja kääntyen taas kuninkaan puoleen tämä
notkea herra puhui lohdutellen:

-- Nyt ollaankin jo maiden suojassa, pienempiä saaristoselkiä myöten
päästään nyt vaivatta Turkuun.

-- Mitä, eikö tämä vieläkään edes ole mannerta, vieläkö sinä aiot
meidät vesille viedä! pauhasi vanhus. -- Mutta minä en, rutto vie, enää
merelle lähde Suomea hakemaan. Minne meidät on tuotu? Millainen on tämä
maa ja sen väestö? -- Kuningas ärtyi siinä yhä enemmän. Laivan jatkuva
kiikkuminen, harmaapilvinen taivas, tuo matala, karu, märkä ranta ja
siinä juronnäköisinä seisovat ihmiset, ne kaikki häntä nyt kiukuttivat.
-- Ja minkälaista vastaanottoa tämä on? Missä on Simo Tuomaanpoika,
Turun käskynhaltijamme, miksei hän ole kuningastaan vastassa ja meille
tietoja antamassa?

-- Hän ei ole tietysti ymmärtänyt saapua tänne saaristoon asti
vastaamme, selitti Svante Sture.

-- Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään, ollaan saamattomia ja tylsiä.
Missä ovat seudun vapaamiehet, missä papit? Toisenlaiseen vastaanottoon
olen tottunut Ruotsissa, tulinpa minne tahansa yöllä tai päivällä!

Valtaherrat nyökäyttivät päitään, ikäänkuin yhtyen kuninkaan
valituksiin. Tällä välin laivamiehet olivat saaneet suurimman
venheen alas laivan kylkeen ja odottivat nyt ylhäistä matkustajaa
kyydittäväkseen. Mutta kuningas ei käsittänyt tarkoitusta.

-- No, mitä vitkastelette, miksei vivuta laivaa rantaan?

-- Tästä on venheellä soudettava maihin...

-- Mitä, pitääkö meidän noita nuoratikkaita myöten laskeutua mokomaan
vaappuvaan ruuheen!

Näin oli kaikki ylen vastahankaista.

Juhana-prinssi oli kuitenkin sillävälin lähtenyt erään toisen nuoren
miehen seurassa liukumaan köysiä myöten ketterästi alas venheeseen.
Se näytti kuninkaasta hirvittävän hengenvaaralliselta, hän melkein
hätääntyi ja huusi:

-- Juhana, poikani, sinähän putoat! Maltapas Klaus Fleming, -- hän
torui toista köysissä kapuavaa nuorukaista --, sinä, joka alituiseen
viettelet poikaamme hengenvaaroihin, sinä olet karhun pentu, jonka
leikit eivät prinssille sovi No, jumalankiitos, istukaa nyt siellä
hiljaa venheessä!

Toimeliaat herrat kerääntyivät nyt hieman neuvottomina äreän kuninkaan
ympärille, kysellen, saavatko he auttaa häntä venheeseen ja maihin.

-- Kuinkas muuten. Vai luuletteko, että koko loppuiäkseni jään tänne
heilumaan? Ei, tästä elementistä olen jo saanut tarpeeni. Kiireesti!

Siinä syntyi monenlaista tungosta ja hälinää. Venhettä oli aallokossa
vaikea pitää kohdallaan köysitikkaiden alla, joita myöten miesvoimalla
koetettiin auttaa alas vanhaa, kankeajalkaista kuningasta, joka
huohotti ja sadatteli sekä väitti, että hänet varmasti tahdotaan siihen
paikkaan hukuttaa tai hirttää. Vihdoin hän istui kuitenkin tukevasti
venheen teljolla ja tuokion kuluttua alus oli soudettu rantaan, missä
kuningas lopultakin tunsi lujan maan jalkojensa alla.

-- Tämä retki ei lupaa hyvää, huohotti kuningas. Hetken levättyään ja
hiukan suuttumuksestaan lauhduttuaan hän kävi kuitenkin rantarahvasta
tervehtimään. Mutta suomalainen kalastajaväki ei ymmärtänyt hänen
ruotsalaisia sanojaan eikä siis, se kun oli muutenkin ujoa ja kankeata,
osannut hänelle vastata mitään. Seisoi vain ja luimisteli edessään
olevaa loistoa kuin lehmä uutta konttia. Tästä kuningas taas kimmastui,
tuo jurous oli hänestä ilmeistä mielenosoitusta ja hän ärähti Hornille:

-- Mitä nämä tomppelit tarkoittavat, kun eivät edes vastaa kuninkaan
tervehdykseen.

-- Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne. -- Tervehtikää
kuningasta, huusi hän samassa suomeksi kalastajille. Ja nyt
maalaismiehet jo hiukan äännähtivät, mutta epäselvää ja juroa oli sekin
tervehdys, se oli kuin sammakon kurnutusta. Kuningas katseli tiukasti
ja samalla melkein hätääntyneenä herrojaan:

-- Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, jotka eivät ymmärrä
sanaakaan valtakunnan kieltä eivätkä osaa kuninkaalleen mitään vastata.
Tällainenko on tämä maa; olen sitä aina pitänytkin puoli-ihmisten
maana, nyt sen näen, ja kadunpa jo, että tälle mantereelle tulin
ollenkaan jalkani laskeneeksi!

Hän yski ja sylki ja kakisteli kurkkuaan ja ympärillä seisovista
herroista oli koko tilanne kovin kiusallinen.

-- Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka sen verran kieltämme osaisi,
että voisi neuvoa, mistä täällä voisi saada majapaikan? kyseli kuningas
ivallisena ja ihmetellen.

Silloin ehätti Klaus Kristerinpoika rauhoittaen vastaamaan:

-- Kartano on täällä lähellä ja on täällä ainakin yksi nuorukainen,
joka sekä tietää sinne tien että taitaa ruotsiakin. Tule esiin, poika!

Hän työnsi kuninkaan eteen äskeisen tarinatoverinsa, hintelän,
vilkassilmäisen, kalpeahkon nuorukaisen, joka oli puettu puoleksi
kaupunkilaisittain ja jolla oli pestynnäköiset kasvot. Tämä sivalsi
päästään litteän barettilakkinsa, kumarsi kunnioittavasti ja astui
reippaana uhkaavannäköisen maanisän eteen.

Kuningas silmäili häntä kotvan ja virkkoi hiukan ystävällisemmällä
äänellä:

-- Hä, poika, kenen kartano se on, jonne lupaat meidät opastaa?

-- Taivassalon kirkkoherran, Mikael Karpalaisen.

Niistä sanoista kuningas kohta vilkastui, vanhoja, mieluisia muistoja
näytti palaavan hänen ärtyneeseen mieleensä.

-- Vai vanhan mestari Mikaelin, entisen Turun luostaripriorin, Lutherin
opetuslapsen. Hän elää siis vielä, tuo itseruoskija, hyvin hänet
muistan. Mutta kuinka asuu hän täällä -- mikä olikaan kartanon nimi?

-- Viainen.

-- Miksei hän asu pappilassa?

-- Siellä asuu apulainen, hän on itse jo vanha eikä jaksa enää paljon
virkaansa hoitaa. Mutta hänen luonaan on nyt muitakin pappeja, onpa
piispakin.

-- Vai niin, itsekö mestari, se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän
täällä Suomessa sentään vielä tapaa ihmisiä, joita voi puhutella. Onko
piispa tarkastusmatkalla?

-- On. Hän vierailee nyt vanhan oppi-isänsä luona Viaisissa.

-- Niin, niin, Mikael Carpelanus oli täällä aikoinaan koulumestarina,
muistan sen hyvin. Saata meidät heti sinne Viaisiin... vai on toista
neljännestä matkaa. No, olkoon, en tahdo hevosta, teidän kyntökoninne
eivät kelpaa ratsuiksi, kävelen mielelläni tämän heilumisen jälkeen.
Heti matkalle vain!

Sen pitemmittä puheitta ja kääntymättä enää enempää tuon juron
rantarahvaan kuin hienostelevain seuralaistensakaan puoleen Kustaa
Vaasa, joka maihin päästyään kohta oli reipastunut, lähti astumaan
oppaaksi ottamansa nuorukaisen rinnalla kalastajakylän ohi metsäiselle
tielle. Sade oli tauonnut, päivä pilkisti pilven raosta, niityltä
lemahti vastaan kuivuvan heinän tuoksu, vesakko oli raikas ja puhdas ja
pikkulinnut tervehtivät pensaikosta saattuetta rattoisalla soitollaan.
Vanha kuningas lämpeni ja nuortui kävellessään, eikä se maa, johon hän
oli tullut, enää tuntunutkaan hänestä niin perin epäystävälliseltä.
Hilpeänä hän ryhtyi viidakossa tarinoimaan oppaansa kanssa.

-- Missä sinä olet oppinut ruotsia, poikaseni?

-- Turussa, isävainajani kodissa.

-- Vai on isäsi jo vainaja. Kuka oli hän eläessään?

-- Hän oli Turun pappeja, Pietari Silta.

-- Peder Silla -- muistanhan hänetkin nimeltään. Olihan, hänellä täällä
jokin ylhäinen kirkollinen virka vanhoilta paavilaisajoilta.

-- Arkkiteini hän oli aikoinaan, mutta hän kuoli minun kuusivuotiaana
ollessani.

-- Niin, Skytte-vainaja ylläpiti täällä kauan noita koreita kanungin
ja kapitulin-virkoja, jotka olivat paavillisen hierarkian ytimenä,
siinä oli ukko itsepäinen! Arkkiteini! -- se nimitys kuulostaa jo
hautojentakaiselta. Mutta isäsi ei muistaakseni virka-arvostaan
huolimatta ollut mikään paavillisuuden patsas, häntähän mainittiin
Peder Särkilahden työtoverina.

-- Ensin Särkilahden, sitten Agricolan...

-- Ja sinä olet nyt tietysti kouluteini, sen arvasin heti kun näin
sinut. Ja elät vanhoista, isäsi jättämistä kirkollisista peruista, eikö
niin -- mikä olikaan nimesi?

-- Martti.

-- Tietysti, Lutherin kaima. Niin, niillä vanhoilla kirkonprelaateilla
oli mahtavat tulot, tulot aneista ja sielumessuista, tulot
kymmenyksistä ja prebendeistä, taloja kaupungissa ja taloja maalla...
No, onhan niitä kruunulle peruutettu, mutta vielä kai niitä on
sinullakin jälellä, kaikkihan ovat osanneet aina jotakin pelastaa,
monet paljonkin.

-- Ei ole minulla mitään jälellä. Enimmät luovutti jo isäni eläessään
pois, loput on viety hänen kuolemansa jälkeen.

-- Mutta jäihän äidillesi sentään jokin kirkon tiloista, tunnusta pois,
jokin "elatusapu".

-- Ei mitään, äitini kuoli aivan köyhänä.

-- Omituista. Niin, ne kruunun peruuttajat ovat toisinaan liiankin
toimeliaita, peruuttavat leskiavutkin -- itselleen, ävertyen siten
kirkon ja kruunun kustannuksella, lihovat itse ja laiskistuvat. Tunnen
senkin keinottelijajoukon -- mutta vielä minä niitäkin puristan! --
Kuningas hiukan kiihtyi tuosta omasta juttelustaan, mutta jatkoi taas
tyynemmin nuorukaiselle: -- Vai on äitisikin jo kuollut. Eleletkö nyt
siis sukulaisissasi täällä Viaisissa?

-- Ei ole minulla sukulaisia, olen aivan orpo. Vietän vain kesää täällä
isä vainajani vanhan ystävän, mestari Karpalaisen tilalla. Syksyllä
palaan taas kouluun.

-- Ja koska teiniaikasi päättyy, koska valmistut papiksi?

-- Vuoden perästä voin ruveta itseäni elättämään.

-- Ellet jo ennen. Sinussa tuntuu olevan miehen alkua, kyllä sinä tässä
maailmassa puolesi pidät. Hyvä on. -- Joko nämä vanhat kasket ovat
Viaisten maita?

-- Jo ovat, eikä ole talokaan enää kaukana.

Sitä jaloittelua rupesi tulemaan vanhalle kuninkaalle pian tarpeeksi,
-- hänen seuralaisistaan, vanhemmista herroista, juoksi hiki jo
virtanaan. Oli elokuu kulumassa -- oltiin vuodessa 1555 --, päivät
olivat helteiset eikä siellä sisämaassa tuulikaan tuntunut. Kuningas
viskasi turkisviittansa eräälle henkihuovilleen kannettavaksi,
sulkaniekkahattunsa toiselle ja aikoi juuri ruveta uudelleen
valittelemaan näitä Suomen-matkain vaivoja. Mutta samassa aukeni metsä,
eteen levisi keltainen pelto ja sen takalistossa oli korkeanlainen,
taitekattoinen puurakennus. Ja pellon halki kulkevaa tietä pitkin
laskeutui juuri vasta sanan saanut pappisparvi kuningasta ja hänen
seuruettaan vastaan.



II


Nuoremman papin käsivarteen nojaten astui ensimmäisenä kuningasta
tervehtimään Taivassalon vanha kirkkoherra Mikael Karpalainen.
Tuo ennen niin solakka ja hienopiirteinen mies, joka Turun
mustainveljesten munkkina ja sitten luostarinpriorina oli lihaansa
kurittanut ja koettanut äärimmäisillä ponnistuksilla turhaan saada
vanhat, kaavoihin kangistuneet paavilliset opit ja menot sulautumaan
omaksumiinsa uuden ajan vapaampiin ja raikkaampiin aatteisiin, oli
nyt pyylevähkö, pitkäpartainen maalaispappi, joka 30-vuotisella
toiminnallaan luterilaisen opin palveluksessa oli saanut sieluunsa
täydellisen tasapainon ja sopusoinnun. Hän oli jo ruumiiltaan
raihnas, mutta mieli oli vielä hilpeä ja kirkas: taistelut olivat
jääneet jälelle! Kohteliaana isäntänä hän saatteli kuninkaan ja hänen
seurueensa vierasvaraiseen taloonsa, jonka hän jo useita vuosia
sitten oli vanhuuden varakseen ostanut ja jossa emäntänä hääri se
sama toimelias nainen -- ylhäistä Ille-sukua --, joka hänet 30 vuotta
sitten puoliväkisin vei mukanaan Turun luostarista, minne mies oli
menehtyä sieluntuskiinsa. Teerevänä valmisteli siellä jo ketterä emäntä
palvelijatarparvineen aamiaista suurelle, nälkäiselle vierasjoukolle
talon väljään, viileään vierastupaan.

Kuningas sai siellä heti eteensä kannun olutta ja oli pian
täydessä tarinassa niiden suomalaisten hengenmiesten kanssa, jotka
tarkastusmatkallaan sattumalta vierailivat Viaisissa. Mutta hiukan
kankeasti siellä tarina aluksi luisti. Kuningas tiesi, että ne miehet,
jotka Suomessa olivat työskennelleet puhtaan opin puolesta, hävittäen
pois vanhan paavillisen hierarkian, ja jotka siten hänelle olivat
tehneet valtiollisessakin suhteessa suuria palveluksia, eivät olleet
oikein tyytyväisiä eikä kiitollisia siitä, että hän oli käyttänyt tämän
työn tuloksia yksinomaan kuningasvallan hyväksi ja maallisen mahtinsa
rikastuttamiseksi ja riistänyt kaikki varat ja kaiken vaikutusvallan
pois kirkolta ja koulultakin. Hän oli siitä itse käynyt voimakkaaksi,
mutta kirkko oli surkastunut ja köyhtynyt ja sen vaikutusvalta
kansaankin oli heikontunut. Varsinkin kävi keskustelu aluksi kankeasti
piispa Agricolan kanssa, joka sekä arvoltaan että lahjoiltaan oli
ensimmäinen hengenmiesten joukossa.

Mikael Agricola oli näihin aikoihin jo yli viidenkymmenen iässä oleva
mies, mutta edelleen kapearintainen, hintelähkö ja hoikkaluinen.
Hän liikkui hitaasti ja hillityin elein, koko hänen olemuksensa
henki rauhallista, harkittua vakavuutta. Varsinkin hänen silmänsä,
jotka ikäänkuin syvältä hiilostivat kuivahkoilta, ohuen leukaparran
reunustamilta kasvoilta, olivat sielukkaat ja eloisat, vaihtaen
ilmeitä mielialojen mukaan. Kuningas tunsi, että nuo silmät katsoivat
hänen lävitseen, ja pyrki sen vuoksi vaistomaisesti karttamaan hänen
katsettaan.

He olivat tuttuja vanhastaan -- Agricola oli nuorempana usein käynyt
Tukholmassa esittämässä kuninkaalle kirjallisia ja kirkollisia
suunnitelmiaan ja Kustaa Vaasa oli jo kauan sitten tottunut antamaan
arvoa tälle hienoluonteiselle, terävälle miehelle. Mutta hän oli myös
ruvennut hiukan arkailemaan hänen lahjakkuuttaan ja omaperäisyyttään,
ja siksi oli hän eri tilanteissa leikellyt hänen suunnitelmiltaan
siipiä, -- siitä olivat välit vähän kireät. Olihan mestari Mikael,
joka suurelta osalta oli järjestänyt Suomen uudet, kirkolliset olot
ja virkaatekevänä piispana puolenkymmentä vuotta -- piispan nimitystä
odottaen -- yksin hoitanut koko Suomen jakamattoman hiippakunnan, kuin
itseoikeutettu sen esipiispaksi. Mutta kun Agricola vihdoin pari vuotta
sitten oli käynyt Tukholmassa saamassa kuninkaalta vahvistuksen tähän
virkaansa, olikin Kustaa, pyrkien yleensäkin heikontamaan kirkon ja sen
miesten valtaa, lohkaissut Turun hiippakunnasta koko Itä-Suomen irti,
määräten toisen miehen, Paavali Juustenin, uuden Viipurin hiippakunnan
piispaksi. Agricolasta se ei tietenkään voinut olla tuntumatta
henkilökohtaiselta epäluottamukselta, sillä olihan hän osoittanut
kykynsä riittävän koko Suomen kirkkoa johtamaan.

Vaieten oli vaatimaton kirkonmies nielaissut nämä, niinkuin monet
muutkin, loukkaukset ja palannut nöyrästi Suomeen työtään jatkamaan,
joskin surren sitä, ettei hän saanut vapaasti kehittää synnyinmaansa
kirkollisia oloja siltä pohjalta, jonka hän itse oli luonut. Mutta
vähän myöhemmin oli tullut toinen ja vielä masentavampi kolahdus.
Agricola oli Suomeen palattuaan viettänyt piispaksinimitystään Turun
tuomiokirkossa arvokkaalla, kauniilla kirkollisella juhlalla. Se
oli kuitenkin kuvattu Kustaalle prameilevaksi, paavillismaiseksi
hiippajuhlaksi, jommoiset kuningas kerta kaikkiaan oli uuteen oppiin
ja omaan valtamahtiinsa soveltumattomina kieltänyt. Suuttuneena oli
kuningas silloin lähettänyt uudelle piispalle karkeasanaisen, äkäisen
nuhdekirjeen, jossa hän soimasi Agricolaa paavillisten menojen
matkimisesta ja luvattomasta loistonhalusta. Myöhemmin kuningas oli
kyllä huomannut nuhteensa tarpeettoman ankariksi, mutta hänhän ei juuri
koskaan peruuttanut sanojaan.

Se haava oli herkkätunteisen piispan mielessä vielä auki eikä hän sitä
salannut, tervehtiessään nyt kuningasta alamaisen kunnioittavasti,
mutta samalla omankin arvonsa tuntevan kylmyydellä. Sen tajusi
kuningaskin ja hän aloitti sen vuoksi keskustelun toisista, maallisista
asioista, vuodentulotoiveista ja Suomen viimeaikaisista kuulumisista.
Viimemainituista seikoista hän varsinkin innostui utelemaan.

-- Mistä johtuu, hän kysyi äkkiä, kannunsa pohjaan kallistettuaan,
-- että te täällä Suomessa nyt olette niin sotaintoisia, että te
välttämättä tahdotte päästä ilmitappeluun ryssän kanssa? Ennen olen
aina saanut kuulla ruikutuksia näiden sotien ja rajakahnausten
surkeudesta.

Piispa pysyi ääneti, ikäänkuin ei kysymys olisi kohdistunutkaan
häneen. Toiset hänen rinnallaan istuvat hengenmiehet taas katsahtivat
toisiinsa. Niistä oli tuomiorovasti Kanutus Johannis vahvatekoinen,
luiseva mies, varova sanoissaan, ja hän pysyi nytkin varovasti
vaiteliaana. Sitä vastoin puuttui puheisiin Turun koulun rehtori,
vilkas ja terävä pappismies Ericus Härkäpää, oppinut Wittenbergin
maisteri eikä ulkomuodoltaan ollenkaan papin näköinen, vaikka hän
kuuluikin tuomiokapituliin. Hänen tietonsa ja lahjansa oli hänen
oppi-isänsä Filip Melanchton, antaessaan kymmenen vuotta sitten hänelle
Saksasta suosituskirjeen, arvostellut erittäin kiittävästi, ja hän
oli sen lisäksi innokas uudistusten mies, joka jo sekä koulussa että
kirkossa oli saanut yhtä ja toista toimeen. Vilkkain liikkein hän nyt
kuninkaalle vastasi:

-- Teidän majesteettinne uskoo meistä liikoja, emme me täällä
Suomessa ole sotaisia. Meihin kokonaisuutena soveltuu kyllä aivan
oikein se, että valitamme rajakahnauksia, jotka häiritsevät hiljaista
arkielämäämme. Olemme sodista liiaksikin kärsineet, rukoilemme
vilpittömästi rauhan puolesta.

Kuninkaan silmät laukesivat selälleen ja hän käännähti kipakasti
ympäri, iskien katseensa erityisesti Klaus Horniin ja Antti
Niilonpoikaan.

-- Kuinka on minun tämä ymmärrettävä? Minulle on kerrottu aivan toista,
ja sitähän tapahtumatkin osoittavat. Vai kuinka, Horn?

-- Se mitä Ruotsiin on Itä-Suomesta kerrottu, pitää kyllä paikkansa,
vastasi Klaus Kristerinpoika tyynesti. -- Tarpeetonta sotaintoa
ei yleensä ole Suomen vapaamiehissäkään, jotka aseita kantavat ja
maakunnan turvallisuudesta vastaavat. Mutta seuratessaan rajalla
vihollisten vehkeitä on tämä aseväki tullut vakuutetuksi, ettei pysyvää
rauhaa saada, ellei kerran käydä viholliseen ankarasti käsiksi.
Rauhankeskustelut ja sopimukset, joita on usein yritetty vuosikymmenien
kuluessa, eivät vie perille; viholliselle on annettava isku, jonka
se tuntee luissaan, ja siihen on nyt katsottu oikean hetken olevan
käsissä. Siinä koko sotainto.

-- Mutta itse kansassa ei ole sotaintoa, se toivoo rauhaa, väitti
Härkäpää kuumeten.

-- Mikä on kansa, kivahti kuningas, -- sen mielialoja ei saa kysyä, se
ei kykene asemaa arvostelemaan.

Keskustelu yritti kuumeta kiivaaksi, mutta onneksi talon pyylevä
emäntä, joka sillävälin oli palkkanaisineen kantanut tuvan pitkälle
pöydälle runsaat ruoat, lohet ja liikkiöt, juustot ja lampaanreidet,
kutsui vieraat aterialle, ja kursailematta kuningas seurueineen
kävikin heti herkkuihin käsiksi. Niin kelpo nälän oli meritauti ja
jalkataival antanut, että siinä kotvan aikaa aivan vaieten omistettiin
kaikki huomio pöydän aarteille. Kun kuningas ja prinssi ensiksi olivat
saaneet palansa, kävivät valtaneuvokset ja muut ylhäiset herrat
arvojärjestyksessä ruokapöydän ääreen ja äskeinen keskustelu näytti
jo kokonaan unohtuneen. Mutta kuningas pani sen, kun ensi palat oli
haukattu, uuteen vireeseen, kääntyen nyt piispa Agricolan puoleen ja
puhuen tälle vähän pisteliäästi.

-- Teillähän, mestari Mikael, on aina kaikista asioista oma, selvä
ohjelmanne. Sanokaa nyt, kummalta taholta minulle on asema oikein
kuvattu, sodan vai rauhan vaatijain?

Piispa tunsi sanojen oan, mutta oli heti valmis sen väistämään.

-- Minulla, joka vietän aikani Pyhän Lauritsan pappilassa kirjallisissa
töissäni, ja samalla hoitelen tätä hiippakunnanpuoliskoani,
minullahan on kovin vähän edellytyksiä näiden valtiollisten asioiden
arvostelemiseen. Viipuriinkaan eivät matkani enää vie; mutta mikäli
tunnen sinne kokoontuneen aseväkemme mielialaa, luulen kyllä sen ritari
Hornin esittämillä syillä innokkaasti puoltavan sotaretkeä. Itse en
hengen miehenä voi turvautua aseisiin, tiedän niiden parhaissakin
tapauksissa tuottavan paljon kärsimyksiä, siksi puolustan rauhaa, -- se
on yksinkertainen ohjelmani.

-- Joka on sangen kieltoperäinen, lisäsi kuningas äskeiseen sävyynsä.
-- Mitä sanot sinä, Horn?

Klaus Kristerinpoika virkkoi nyt äskeistä vakavampana:

-- Kukapa ei puolustaisi rauhaa, -- mutta millaisesta rauhasta on
kysymys? Itärajalla vallitsee jo sotatila, maahamme hyökkää ryssä
alituiseen.

-- Kun häntä alituiseen ärsytetään, tokasi siihen nyt Härkäpää. --
Miten teki Antti Niilonpoika hyökätessään Hantolasta?

-- Siihen hyökkäykseen oli pakko, pakko hätyyttäjäin häätämiseksi,
puolustelihe Antti aivan kuumenneena. -- Sen olen kuninkaalle
todistanut ja senjälkeiset tapaukset ovat sen niinikään osoittaneet
todeksi.

-- Mutta kostaakseen hyökkäsivät ryssät sitten Viipuria piirittämään...

-- Kosto vanhoista vihoista, selitti Antti. -- Mutta juuri siitä näkyy,
kuinka turvatonta on olomme rajaseudussa. Minkä tekivät ryssät nyt
maaliskuulla? Aiheetta hyökkäsivät suurella joukolla taaskin rajan yli.
Mutta onneksi saivat siellä taaskin selkäänsä. Kaikki osoittaa, ettei
siellä voida elää päivääkään turvassa.

-- Ja siihen asiaan aikaansaataisiin siis parannus sillä, että nyt
lähdettäisiin ilmisodalla herättämään idän nukkuva karhu, intteli
Härkäpää. -- Se karhu epäilemättä, kuinka sotaonnen nyt kävisikin,
ennen pitkää kohoaisi taas kostoksi hävittämään köyhää maata, josta jo
itse hyökkäyssota nielisi veroja ja miehiä...

-- Tämä pappiskanta on pelkurikanta, jolla ei koskaan valtakuntain
turvallisuutta vaalita, urahti Antti ylvästellen.

Nuori Juhana-prinssi oli aterioidessaan yhä suuremmalla mielenkiinnolla
kuunnellut tätä erileiristen suomalaisten väittelyä, ja sen varrella
olivat hänenkin poskensa käyneet hehkumaan. Hän tarrasi vieressään
istuvan nuoren Flemingin käsivarteen ja huudahti tälle innostuneena:

-- Niin, oikein Klaus, se kanta on pelkurien kanta, sitä emme koskaan
tule kuuntelemaan!

Kustaa-kuningas rypisti silloin kulmakarvojaan ja viittasi poikaansa
vaikenemaan. Hetken hän istui sitten kuin kuulemiaan vakavasti
punniten, mutta rämäytti sitten keventävän naurun.

-- Tehän tulistutte, hyvät herrat, väitellessänne, ikäänkuin aivan
uusia asioita minulle latelisitte... Nuo syyt ja vastasyyt olemme
kuitenkin jo kuulleet kymmeniä kertoja, olemme niitä seuloneet ja
harkinneet, ja harkitsemme vieläkin. Ratkaisu ei riipu niistä, vaan
monista muista seikoista, ennen kaikkea niistä tiedoista, joita nyt
odotamme vastaamme rajalta. Naapurillamme, suuriruhtinaalla, on vielä
touhua tatareistaan, jotka häntä yhä ahdistavat, meidän on nyt täältä
läheltä parhaalla tavalla valvottava oman valtakuntamme etua. Mutta
yhden seikan olen taas todennut: te suomalaiset olette tässä, niinkuin
kaikissa asioissa, riitaiset keskenänne, katsotte ahtaasti asioita,
olette kukin kulmallanne itsekylläiset ja itse viisaat. En usko sinua,
Antti Niilonpoika Sabelfana, joka tässä ajat omaa asiaasi, enkä teitä
pappeja, jotka vain ajattelette paimennettavienne hetkellistä etua ja
omia kymmenyksiänne -- ratkaisun teen itse, kun aika on kypsä.

Kuningas viittasi kädellään, ikäänkuin käskien lopettaa sen keskustelun
ja karkoittaen ne mietteet kokonaan omastakin mielestään. Ateria olikin
jo päättynyt, herrat vetäytyivät toinen toisensa perästä ulos, mikä
ruokalevolle, mikä pieniin parviin keskustelemaan. Kuningas jäi tupaan
ja istui siellä kauan mietteihinsä vaipuneena. Kysymystä, joka hänet
oli vanhalla iällä ajanut Suomeen vaivaloiselle seikkailuretkelle,
hän ei saanut hetkeksikään ajatuksistaan, ja hänen oli itselleen
myönnettävä, että hän ei ollut enää niinkään vapaa tekemään ratkaisua
sodasta ja rauhasta kuin hän seurueelleen vakuutteli. Varovana miehenä
hän oli kauan vastustellut kaikkia sotatuumia, mutta tapausten virta
oli sittenkin vienyt hänet mukaansa. Voisiko hän edes enää palata?
Olihan hän jo kevätkesästä lähettänyt Tukholmasta laivastonsa Jaakko
Baggen johdolla Nevalle ja Laatokalle saakka, muka tiedustelumatkalle,
mutta todellisuudessa ilmeiselle sotaretkelle. Ja Viipuriin kertyneelle
sotaväelleen hän oli jo luvannut toimittaa apujoukkoja, -- niitä
oli hänellä nyt mukanaan melkoinen määrä kuljetuslaivoissa. Hän oli
todellisuudessa jo astunut Rubiconin yli, mutta epäili vielä sittenkin
askeltaan, ja juuri tämä oma epäilys teki hänet levottomaksi.

Nämä alituiset huolet ja ristiriitaiset mietteet syvensivät niitä
vakoja, jotka jo risteilivät Kustaa Vaasan otsalla ja painoivat hänet
vanhan näköiseksi. Tosiaankin häntä painosti, hän tarvitsi hetkisen
lepoa ja suostui sen vuoksi kernaasti vanhan Karpalaisen ehdotukseen,
että hän kävisi ruokalevolle.

Mutta astellessaan nyt kirkkoherran opastamana toiseen tupaan lepäämään
kuningas pysähtyi vielä hetkeksi kiviportaalle. Hänen oli ensin
järjestettävä matkansa jatkaminen. Keinuessaan pahoinvointisena viime
yönä merellä hän oli lujasti päättänyt, ettei hän, mantereen ääreen
kerran päästyään, enää jatka matkaansa meritse, vaan ratsain. Nyt
oli hänelle kuitenkin vakuutettu, että laivareitti saariston halki
Turkuun kulkee aivan suojattuja salmivesiä ja oli paljon vaivattomampi
kuin selkähevosella tehtävä maamatka, missä kuitenkin oli salmet
soudettavana. Ja niinpä olikin hän nyt, hiukan toivuttuaan, päättänyt
sittenkin valita edellisen tien, mutta seuraavaan päivään hän tahtoi
joka tapauksessa levätä maissa. Näin ollen hän halusi, jo heti,
hetkeäkään viivyttelemättä, saada Turkuun sanoman tulostaan sekä
valmistukset siellä käyntiin. Nyt oli vain lähetettävä sopiva mies
matkalle.

Sitä miettien hän pysähtyi portaille. Hän kuuli näet alapihalta
äänekästä ilonpitoa ja näki siellä seurueen eräiden nuorten miesten
pelihtelevän vinttikaivolla. Joku joukosta sai aina tarttua vivun
päähän ja toiset painoivat hänet yhtäkkiä korkealle ilmaan, niin
että päätä huimasi -- siitä aina uusi naurun rähäkkä... Tietysti
Juhana-prinssi oli hänkin näissä kujeissa mukana... ja tietenkin
oli niitä järjestämässä taas se nuori suomalainen ylimys, Klaus
Fleming, joka kevätkesän oli saanut olla hovissa hienoston tapoja
ja kielenkäyttöä oppimassa, mutta johon ei ollut hienostusta juuri
ollenkaan tarttunut -- hän oli tavoiltaan ja käytökseltään yhä vain
sama raju maalaisjunkkari, jonka kaikista vehkeistä paistoi selvä
talonpoika... Reipas poika muuten, mutta liian raju -- ei sovi
prinssille seuralaiseksi. Pitää lähettää omille teilleen...!

Otsa rypyssä nuorison peliä katsellessaan kuningas huomasi siinä
pihalla myöskin äskeisen teinioppaansa, joka syrjästä seurasi noita
ylhäisten vallattomia iloja... Nokkela poika, jospa koettaisi
juuri häntä pienessä lähetin tehtävässä. Ja kuningas teki nopeasti
päätöksensä.

-- Nuori Klaus Eerikinpoika, tule tänne!

Klaus Eerikinpoika Fleming oli näihin aikoihin noin 20-vuotias,
lujarakenteinen, karkealuinen nuorukainen, jolla oli tuikea katse
ja harvinaisen voimakas alaleuka. Hän oli kopea käytökseltään ja
ylvästeli ruumiillisilla voimillaan ja karkeilla tempuillaan yhtä
paljon kuin ylhäisillä sukulaisillaan -- hänen äitinsä oli Sparre-sukua
-- ja isävainajansa, kuninkaan luottamusmiehen, ansioilla. Parilla
harppauksella hän nyt kiiti kuninkaan eteen, joka virkkoi:

-- Me viivymme laivastoinemme täällä huomisaamuun, jolloin lähdemme
Turkuun. Mutta sinä saat jo edeltä lähteä taipaleelle. Saat
pikimmältäsi käydä äitisi luona Paraisissa, mutta sieltä on sinun
jouduttava takaisin Turkuun meitä tapaamaan ja sitten mahdollisimman
nopealle ratsastusmatkalle Viipuriin, jonne sinut airueena lähetämme.
Ole valmis matkalle kohta! -- Mutta odota, saat vielä seuralaisenkin
mukaasi! Kutsu teini Martti Pietarinpoika puheilleni!

Klaus kutsui kovalla äänellä teinipojan pihan perältä kuninkaan luo.
Nuorukainen saapuikin sieltä posket punehtuneina, mutta käynniltään
varmana.

-- Oletko valmis lähtemään kuninkaan asialle? virkahti hänelle vanha
maanisä.

-- Olen, vastasi Martti silmää räpäyttämättä.

-- Hyvä. Saat seurata tätä nuorta ylimystä Turkuun -- ratsastakaa
suorinta tietä, niin nopeasti kuin pääsette, ottakaa ratsut mistä
löydätte. Sinun, Martti, on vietävä vielä tänään kiireinen sanoma Turun
linnan käskynhaltijalle, Simo Tuomaanpojalle, ja hänelle ilmoitettava,
että saavumme linnaan hänen vieraikseen huomenna ja että meidän tulee
saada siellä asianmukainen vastaanotto. Ymmärrätkö?

-- Ymmärrän.

-- Saat kirjeen mukaasi, kunhan se on kirjoitettu... Mutta tule
huoneeseen, voit ehkä itse kirjoittaa sen saneluni mukaan, --
katsotaan, tuleeko siitä mitään!

Kustaa Vaasan oli tapana poimia älykkäitä teinejä, mistä heitä vain
tapasi kirjurinapulaisikseen, ja ottaa heidät muitta mutkitta pois
koulusta ja papin uralta omaan palvelukseensa, -- siitäkään eivät
kirkon esimiehet olleet hänelle kiitollisia. Martti Pietarinpojassa
hän luuli nyt taas keksineensä sellaisen sopivan apulaisen. Hän saneli
suoraa päätä tälle kirjeen ja katseli, kuinka sen paperillepano kävi
nuorelta teiniltä -- aika hyvin! Piirtää pyöräytettyään nimensä,
Gustavus Rex, kirjeen alle, hän virkkoi nuorukaiselle:

-- Tarvitsemme ehkä sinua luonamme edelleenkin; kun taidat maan kieltä,
voi sinusta olla apua. Osaatko kirjoittaa suomeksikin, niinkuin
esimiehesi piispa Agricola?

-- En paljoa, mutta on koulussa kuitenkin vähän harjoitettu pyhäin
kirjain kääntämistä suomeksi, vastasi teini.

-- Pyhäin, niin, mutta entäpä kun pitäisi kirjoittaa maallisista
asioista suomeksi? Saat sitä koettaa. Minulla on tässä juuri
Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, lähetettävä kirje, joka
koskee sen seudun rahvastakin. Koetapa pukea se suomalaiseen asuun
ja tuo se sitten minulle käännettynä Turun linnaan. Silloin päätän
Teitti-mestarin avulla, voinko ottaa sinut palvelukseeni... Niin,
teiniaikasi on kyllä vielä kesken, mutta se ei mitään merkitse. Pappeja
meillä kyllä kasvaa riittävästi muutenkin, kruunun täytyy ensi kädessä
saada tarpeensa.

Kustaa Vaasa oli Taivassalon rannalle tultuaan ja tavattuaan siellä
joukon alamaisiaan, rahvaan, joka ei osannut sanaakaan hänen kieltään,
melkein suuttunut, ja se suomenkieli, jota hän oli kuullut siellä
ja muualla puhuttavan, oli hänestä tuntunut, kuten hän sanoi,
kauhealta koirankuonolaisten kotkotukselta. Mutta käytännön miehenä
hän tajusi, että jos mieli ilmaista ajatuksensa rahvaalle, täytyi
joskus julistuksissakin käyttää sen kieltä, -- siksi hän tahtoi saada
suomenkieltä taitavan kirjurin. Ja Martista hän toivoi sellaisen
kasvavan.

-- Kuten sanottu, tule luokseni Turussa, nyt matkalle!

Tällävälin oli prinssi Juhana tullut huoneeseen. Hän oli jo Klaus
Flemingiltä saanut kuulla airueiden lähettämisestä ja nyt pyrki hän,
joka oli aina seikkailuhaluinen, mukaan tälle ratsastusmatkalle.
Kuningas kielsi, ei laskenut sellaisiin seikkailuihin
lemmikkipoikaansa, jonka hän juuri tahtoi erottaa nuoren Klaun seurasta
ja vaikutuspiiristä.

-- Mutta voisinhan suorittaa asiasi isä yhtä hyvin kuin tämä nuori
teini, intti prinssi vielä.

-- Vai niin, voisitko ehkä kirjoittaa suomeksi kirjeitäkin, kuten hän,
tiedusteli kuningas, lemmikkinsä vaalean punertavaa tukkaa sivellen.

-- Sitähän voin oppia, olen jo oppinutkin muutamia sanoja tämän teinin
kaimalta, Tukholman suomalaiselta papilta. Kuule: Rakas isäni...

-- Voiko oppia mokomaa kaakkurien kieltä! -- Vanhasta kuninkaasta se
tuntui yliluonnolliselta; nuo hänen kuulemansa pari sanaa jo aivan
viilsivät hänen korviaan. Mutta valtiomiehenä hän älysi tuollakin
poikansa leikkiharrastuksella voivan olla merkitystä, ja hän lisäsi
suopeammin: -- Mutta koeta, Juhana, saat oppia sitä kieltä tällä
matkalla ja tältä Martilta enemmänkin, jos tahdot. -- Me menemme nyt
hetkeksi levolle ja airuet lähtevät matkalle!

Martti Pietarinpoika kumarsi ja poistui kunnioittaen kuninkaan
ja kuninkaanpojan luota. Hänen korvissaan soi kauniina kohinana
kuninkaan muuten kylläkin äreä ääni ja toiveita virittävä lupaus, ja
hän kätki visusti povelleen ne kirjeet, jotka hän oli maan isältä
kuljetettavikseen saanut.



III


Samassa venheessä, jossa kuninkaan airueita, jalosukuista Klaus
Flemingiä ja halpasukuista Martti Pietarinpoikaa, saatettiin
Taivassalosta salmen poikki Vehmaan puolelle, palasivat myöskin Turun
tuomioherrat mantereen rannalle jatkamaan piispantarkastustaan.
Vieraita oli jo Viaisissa liiaksi tällä kertaa ja pitihän piispankin
joutua Turkuun kuninkaan saapumisajaksi.

Soudettiin kauniita salmivesiä, alkutaipaleesta ihan ääneti. Päivä
paistoi sateen jäljestä nuortuneeseen luontoon, joka nyt ikäänkuin
öisistä ponnistuksistaan rauhoittuneena liikkumatta lepäsi. Kaislikot
notkuivat pehmeästi suvituulessa ja niiden siimeksessä sorsaemo
opetti pojilleen uinti- ja sukellustaitoa. Kaukaa kuului kaakkurin
surunvoittoinen sävel.

Hiukan surunvoittoinen oli venheessä kulkevain hengenmiestenkin
mieliala. He muistelivat äskeistä kohtaustaan kuninkaan kanssa
ja mietiskelivät, mitä maan isän saapuminen Suomeen oli heidän
riennoilleen tietävä. Suomessa oli jo kauan vallinnut painostava
mieliala. Jotain oli tekeillä, jotakin odotettiin, vaikkei kukaan
tiennyt mitä. Mutta tämän päivän keskustelu Viaisissa oli Suomen kirkon
etumiehille ennustanut, että tulossa olevat tapahtumat nähtävästi
joka tapauksessa tiesivät takatalvea sille hiljaiselle, henkiselle
raivaustyölle, jota he täällä kylmässä, karussa korvessa olivat
yritelleet saada alulle.

Varsinkin oli piispa Agricola, tuo muuten niin tyyni- ja
hilpeäluontoinen mies, tänään alakuloinen. Hän ajatteli suunnatonta
raivaustyötään kirkon vainiolla, josta vasta pieni sarka oli alulla,
mutta jota sitä suuremmat vaikeudet kohtasivat, kun hallituksen
pyrkimys ilmeisesti tähtäsi kirkon vallan ja arvon heikentämiseen.
Samalla hän tunsi tämänpäiväisen tapaamisen johdosta myöskin
henkilökohtaista karvautta mielessään. Tosin hän ei ollut koskaan
pyytänyt mitään kiitosta työstään puhdistetun opin levittämiseksi,
joka samalla oli ollut työtä Kustaa-kuninkaan vallan lujittamiseksi
maassa. Eikä hän myöskään mahtajain epäsuopeudesta hätäillyt. Mutta
vanhan kuninkaan puheissa oli ollut jotain pistelevää ja epäluuloista,
ja se häntä suretti. Eikö Kustaa-kuningas todellakaan sen paremmin
ymmärtänyt hänen työtään ja tarkoituksiaan? Ennen hän ne toki käsitti
oikeammin, auttoi rahalahjoilla kirkollisten kirjain suomeksi
painattamista, jonka työn vaikeuden hän oivalsi, sekä onnitteli
niiden ilmestymisen johdosta. Piispa Agricola työskenteli edelleenkin
uutterasti ja herkeämättä samoissa kirjallisissa puuhissaan -- juuri
äsken hän oli saanut valmiiksi Davidin virret ja jatkoi vanhan
testamentin kääntämistä. Mutta ehkei kuningas siitä toiminnasta enää
välittänytkään, ehkä hän jo ajatteli asiata toisin, katsoi sitä kenties
jo karsaastikin...

-- Et ole, Mikael, oikein iloinen maan isän saapumisen johdosta
Suomeen, virkkoi Eerikki Härkäpää ikäänkuin puuttuen vierustoverinsa
äänettömiin ajatuksiin.

-- Pitäisihän meidän olla siitä iloisia ja niinhän olemmekin, vastasi
Mikael havahtuen. -- Mutta pelkään, ettei hän meitä ymmärrä, ei tahdo
ymmärtää, että me uskonpuhdistuksen hedelmöittämiseksi -- vilpittömästi
koetamme syventää uskonnollista ja henkistä elämää maassa.

-- Minkä tietysti täytyy tapahtua suomeksi. Mutta siinä hän näkee
jotain eriseuraisuutta, jotakin epäilyttävää. Siksi hän ei anna arvoa
Suomen papistolle, siksi kavennetaan meidän kymmenyksiämme ehtimiseen,
siksi kirkkomme riisutaan ja päästetään rappeutumaan.

Mestari Ericus viittasi viime sanoillaan siihen, että kuningas oli
paavillisten muistojen hävittämisinnossa riistänyt kirkoista kaikki
niiden kalleudet, messupuvut ja kellotkin, ja peruuttanut niiden tulot
kruunulle. Tähän puuttui nyt harvasanainen, sävyisä tuomiorovastikin,
virkkaen:

-- Tähän onnettomaan kehitykseen on sittenkin luullakseni eniten
syynä kuninkaan taloudellinen ahneus. Hän kokoilee vain aarteita
rahakammioonsa. Siksi temppelimme ovat nyt kuin alastomat ladot, siksi
soi tuomiokirkkomme tornissa enää vain yksi ainoa pikkukello. Samaa
tietä on mennyt arvonanto työtämmekin kohtaan...

-- Ja kansa oppii siitä pian sekin vähäksymään sekä sielunpaimeniaan
että uskontoa yleensä, alkaa turvautua taas omiin arpojiinsa, lisäsi
Eerikki. -- Koulumme jätetään kannatusta vaille ja niiden parhaat
oppilaat, työmme jatkajat, nopitaan kruunun kirjureiksi.

-- Onko kuningas vuosien mukana käynyt yleensä valistukselle
vieraammaksi, vai katsooko hän työtämme nimenomaan Suomessa karsaasti?
-- Näin kysyi tuomiorovasti huoahtaen ja tämä kysymys sai taas piispan
vilkastumaan:

-- Pelkään jälkimmäistä, ja juuri sitä surenkin. Sillä pitäisihän
Kustaa Vaasan, joka itse poisti maastaan vieraan ikeen, käsittää
paremmin kuin muiden, että Suomenkin kansan täytyy saada kehittyä
oman luonteensa, oman kielensä pohjalla -- voihan lintukin laulaa
vain omaa säveltään... Miten hartaasti toivoisinkaan, että hän nyt
tällä matkallaan oppisi meitä ja meidän erikoistarpeitamme paremmin
käsittämään...!

Tähän suuntaan jatkui hiljainen, latinankielinen keskustelu
keskilaudalla istuvain hengenmiesten joukossa. He olivat ilmeisesti
unohtaneet, että yksi etuhangan soutajista, nuori teini, ymmärsi
auttavasti heidän keskusteluaan, -- peränpitäjäksi asettunut nuori
Klaus-herra ei ymmärtänyt latinaa, siitä he olivat varmat. Mutta
Martti-teini olikin yhä nousevalla mielenkiinnolla kuunnellut näitä
esimiestensä alakuloisia puheita. Ne ja varsinkin eräät hänen
rakastamansa piispan huomautukset, välähyttivät hänen nuoreen
mieleensä näköaloja ja opetuksia, jotka olivat hänelle aivan uudet
ja uutuudellaan melkein tenhosivat. Eihän hän koskaan ennen ollut
oivaltanut taikka tullut ajatelleeksi, että tämä Suomen kansa oli
sellaisenaan jonkinmoinen kokonaisuus, jolla oli oma olemassaolonsa
oikeus ja omat erikoiset tulevaisuustoiveensa. Nyt hän muisti, että
isävainaja hänelle oli, opettaessaan aakkosia Agricolan aapisesta,
erityisellä innostuksella lukenut sen esipuheen, jossa puhuttiin
suomenkielestä, jota kaikkien mielten tuntija ymmärtää, sekä neuvonut
häntä kätkemään sen sydämeensä. Nyt verestyi hänessä äkkiä tuo isän
neuvo ja ehkä juuri siksi tuo kirkonmiesten tarina nyt vaikuttikin
häneen niin lämmittävästi. Nyt hänkin käsitti ikäänkuin uudessa valossa
eräät Viaisissa kuulemansa keskustelut ja jäi niitä soutaessaan
seulomaan. Hän tunsi sisässään siemenen rupeavan itämään ja hautoi sitä
ikäänkuin hellävaroen hiljaisissa, häilyvissä mietteissään, katsellen
ohikiitävien saarien ja niemien vehreitä rantoja.

Näistä mietteistä herätti hänet yhtäkkiä hänen opettajansa, mestari
Eerikin kysymys:

-- Määräsikö kuningas sinut, Martti, pitemmäksikin ajaksi
palvelukseensa?

Se kuninkaan tarjous oli taipaleen varrella todella toisena
mielenkiihoittimena askarruttanut nuoren teinin ajatuksia. Kuninkaan
kirjuri ja airut, värikäs aseviitta, kalpa vyöllä, -- ne kuvat olivat
haltioittavina hänen mielessään pyörineet. Mutta hän ei tahtonut siitä
kaikesta itsekään vielä uskoa liikoja, ja vastasi hiljaa:

-- Kuningas kutsui minut vain puheilleen Turussa.

-- Mutta hänen tarkoituksensa on selvä, -- monta lupaavaa poikaa on
meiltä jo siten viety. Sinusta, Pietari Sillan pojasta, olin kuitenkin
erityisesti toivonut työmiestä tähän meidän taimitarhaamme. -- Sinä
tietenkin noudatat kuninkaan kutsua?

Martti Pietarinpoika oli aivan punastunut tuota esimiehensä
odottamatonta tunnustusta, mutta ei voinut siihen hänen mielikseen
vastata.

-- Riippuisiko se minusta? hän kysyi vain vastaan.

-- Ei riippuisi, kuninkaan kutsua on tietysti noudatettava, oikaisi
siihen piispa, joka pelkäsi kuumaverisen apulaisensa pian puhuvan
liikoja. -- Mutta jos joudutkin, Martti, pois opin ahjon äärestä
muihin toimiin, voit kyllä sielläkin työskennellä sen kansan hyväksi,
josta olet lähtöisin. Me taas uurastakaamme, mahdollisia vastatuulia
säikkymättä, hiljaisessa työssämme Suomen kirkon hyväksi, toivossa,
että siitä kerran, vaikkapa vasta pitkänkin ajan takaa, kasvaa hedelmiä
kansallemme. Intomme ei saa hetkeksikään laimentua.

Täten piispa ikäänkuin tahtoi saattaa päätökseen tuon äskeisen
keskustelun ja samalla karistaa mielestään nuo alakuloiset, työintoa
helposti lamauttavat mietteet. Pian oltiinkin lehtevärantaisessa
valkamassa, jossa venekuntalaisten tiet erosivat.

Klaus-herran komentokäskystä saivat kuninkaan airueet rantataloista
kohta ratsut alleen ja karauttivat pian peräkkäin vanhaa valtatietä
metsien ja viljelysten halki Turkua kohti.

-- Pysy perässä jos voit, teini, tai taivalla jäljestäpäin, huusi
Klaus-herra ilkkuen edelle lasketellen. Hän oli ilmeisesti harmissaan
siitä, että hänet näin oli lähetetty edeltäpäin matkalle, vieläpä
halvan viestiratsastajan matkassa, ja aikoi nähtävästi tehdä matkan
yksin.

Mutta Martti, keveä ja sitkas nuorukainen, pysytteli perässä. Hän oli
kyllä papin poika ja kaupungin lapsi eikä ollut Klaus-herran tavoin
tottunut huimiin ratsastuksiin, mutta hänessä oli sisua, ja hän seurasi
kylä kylältä ketterästi jalosukuisen esiratsastajansa kintereillä
ikäänkuin tämän huovipoikana. Eikä hän välittänyt ylimysherran
nyrpeydestäkään. Vauhti ja liike sai veren hänessä nopeana virtaamaan,
mieli keveni, maailma tuntui hilpeänä liitävän hänen silmiensä ohi,
-- hän oli siinä ratsastavinaan nouseviin, suuriin tehtäviin. Ja hän
katseli pian satulastaan kuin kääpiöitä niitä kylänlapsia, jotka
aitovieriltä, lehmisavun äärestä ihaillen töllistelivät korskeina
karauttavia ryttäreitä. Teinipojasta oli nopeasti kypsymässä kuninkaan
ratsastaja.

Köyhä, orpo teini ei ollut näihin asti osannut suuria elämältään
odottaa eikä kuvitella. Se oli näihin saakka ollut vain yhtämittaista
kieltäytymistä ja nöyrtymistä. Varhaisinta lapsuuttaan hän muisteli
kaipauksella: Kivitalo kirkon likellä, isällä korkea, kunnioitettu
arvoasema, tuntuvat anetulot, tuottavia tiloja maalla. Mutta siitä
luisuttiin alaspäin. Isä kuoli -- Martti oli hänen jo ikämiehenä
ollessa kuopuksena syntynyt --, äidin oli muutettava kruunulle
peruutetusta anetalosta köyhempään asumukseen, entinen loisto hupeni
asteittain, kunnes teinipoika äidin kuoltua joutui isävainajan entisten
ystäväin armoille. Söi ateriansa milloin minkin papin tai porvarin
tuvassa, kävi maakunnassa teinimatkoilla lukuevästä keräämässä, lauloi
rahasta porvarien juhlissa ja niin vähitellen valmistautui köyhän
maalaispapin virkaan. Sillä hän tiesi hyvin, että ne entiset loistoajat
eivät nyt enää papeille palaa.

-- Elämäni on ollut aina retustamista ja jäisi aina sellaiseksi. Miksi
en siis tarrautuisi tarjottuun korteen. Lausuihan piispakin...

-- Entä Kerttu, mitä hän sanookaan...!

Monet mielikuvat siten risteilivät ja vaihtuivat nuoren ratsastajan
mietteissä, kun hän näin karautteli kylänvälejä. Muiden joukosta
työntyi esille eräskin, jota hän tuskin myönsi entuudestaan
tuntevansakaan, mutta joka nyt yhtäkkiä kuin vanhana tuttuna muodostui
hänen ajatuksissaan vilkkaaksi ja selväpiirteiseksi. Turussa oli Martti
viime vuodet pitänyt majaa Aningaisten puolella, isävainajansa tuttavan
porvarin, Kyrön Heikin talossa, syöden hänen ja hänen vaimonsa,
topakan Elisa-emännän pöydässä ja avustaen Heikkiä tarvittaessa
kirjoitusmiehenä. Siinä talossa kasvoi hänen ikäkumppaninaan tyttö,
Heikin lapsista nuorin, valkokihara, naurusuu, eikä se ollut köyhälle
teinillekään ylpeä. He olivat lapsina yhdessä leikkineet ja riidelleet,
ja sellaisina olivat heidän välinsä edelleenkin jatkuneet. Ei ollut
Martti ikinä lemmestä uneksinutkaan, vielä vähemmin sellaisista
Kertulle puhunut, -- eihän toki, teinipoloinen, vaikkeihän juuri
Heikkikään, jota "Köyhäksi Kyröksi" sanottiin, ollut mikään pohatta,
-- mutta nyt johtui yhtäkkiä mieleen sellainenkin ajatus, että mitähän
Kerttu sanonee, kun hän, Martti, ajaa taloon kuninkaan miehenä ja
airuena! Mitähän jos siltä kysäisisi, tahdotko ruveta kuninkaan miehen
morsiameksi, vai odotatko parempia...?

-- Hassuja mielikuvia! -- Martti niitä itsekin aivan säpsähti, kun
Klaus-herra juuri niiden keskelle sieltä edeltäpäin hänelle jotakin
karjaisi höyryävän ratsunsa selästä, eikä hän heti tajunnut, mitä se
siinä tienhaarasta puhui... -- Höpsistä, -- mutta silmät siltä Kertulta
kuitenkin selälleen repeävät! Ja samoin niiltä teinitovereilta, jotka
sattuvat Turussa olemaan ja kummissaan katsovat: Marttiko se ajoi...?

Hevoset olivat likomärät ja hiki valui selässäistuvainkin ihoa pitkin,
mutta levähtämättä he painoivat Turkua kohden. Elokuun ilta oli
kuitenkin jo käsissä, kun maat aukenivat ja kelmeää taivasta vastaan
kuvastuivat Tuomiokirkon ja Kertunmäenkirkon suipot tornit ja niitä
alempana Vartiovaaran harjalta monet kymmenet tuulimyllyt, jotka
siellä kuin rivissä levittelivät siipiään. Saapuessaan Aningaisten
mäelle ja sen rinteelle rykeytyneen etukaupungin kohdalle ratsastajat
näkivät edessään Aurajoen eteläisen rannan vanhat kookkaat kivitalot,
nuo paavinaikaiset kirkolliset juhlarakennukset, jotka enimmäkseen
kumminkin olivat rappeutuneet, mikäli eivät olleet aivan raunioina.
Suuret tulipalot olivat näet viime vuosina pariinkin kertaan tuhonneet
tuota vanhaa kirkkokorttelia ja Martti-teini tiesi, että nuokin muurit,
jotka vielä korkeina vastaan kohosivat, olivat jo aikansa eläneet.
Jokunen vanha anetalo vain, joka oli oston kautta joutunut jonkun
rikkaan porvarin haltuun taikka jonka joku ovelampi hengenmies oli
asunnokseen saanut, oli auttavasti käyttökuntoon korjattu, muuten oli
jo vanha kirkkokortteli menneen ajan muistoa.

Turun myöhempi asutus oli varsinkin noiden suurten palojen jälkeen
ryhmittynyt alemmas joen varrelle sekä Aningaisten puolelle, jossa
kaalimaitten keskellä oli rivittäin verrattain uusia, valkoisilta
hohtavia puutaloja. Sinne, entisille piispan pelloille, olivat
varsinkin Turun suomalaiset nousukasporvarit rakentaneet talojaan;
siellä oli Innamaan korkeapäätyinen rakennus, siellä muuan Krankan
Mikon, tuon äveriään laivaporvarin, monista taloista, siellä
vihdoin... Niin, sinnepäin vetivät Martin katseet... Mutta ohi
tuon uuden kaupunginosan, ohi Köyhän Kyrön pienen talon, nyt
hiestyneet ratsastajat painoivat, tehden kivisillan korvassa pienen
pysähdyksen ja siinä lausuen toisilleen jäähyväiset. Siinä käänsi
näet Martti Pietarinpoika väsyneen ratsunsa tiukasti oikealle,
linnanveräjälle päin. Sillä linnaan nyt nuori airut, erottuaan
ylpeästä matkatoveristaan, joka ajoi yöpymään isävainajansa komeaan
kaupunkitaloon, viipymättä kiirehti, viedäkseen sen isännälle, Simo
Tuomaanpojalle, kuninkaan kirjeen ja viestin. -- Sitten vasta vanhaan
majapaikkaan Aningaisissa laittamaan kuntoon kuninkaan suomenkielistä
kirjettä ja tervehtimään vanhoja tuttavia!



IV


Arkielämän sävyisässä rauhassa ja mitään pahaa aavistamatta oli
Turun vanhahko, verkasliikkeinen linnanvouti Simo Tuomaanpoika juuri
hankkiutumassa perheineen levolle hiljaisen linnan hiljaisessa
siipirakennuksessa, kun hänelle äkkiä tuotiin sanoma kuninkaan airuen
saapumisesta. Hän hätkähti pahasti, sillä nämä kuninkaan viestit
olivat aina omiansa häiritsemään hänen elämänsä säännöllistä kulkua ja
aiheuttamaan hänelle ylimääräistä puuhaa ja vaivannäköä. Tosiaankin,
Turun linnanvoutina olisi nykyisissä rauhan oloissa ollut hyvä olla,
ellei aina toisinaan olisi saapunut näitä kuninkaallisia kirjeitä
ja pikaviestejä, jotka aiheuttivat senkin seitsemän toimenpidettä.
Nämä olivat silloin kohta ja tarkoin suoritettavat, siitä piti
kyllä kuninkaan valvova silmä huolen. Tuomas kiraisi senvuoksi nyt
hiljakseen, vetäessään uudelleen housut jalkaansa ja kutsuessaan airuen
puheilleen.

Mutta vasta hän pahasti säikähti, kun nuori airut oli hänelle asiansa
esittänyt ja hän oli lukenut kuninkaan kirjeen. Hän hypähti pystyyn ja
uni karisi kokonaan hänen silmistään.

-- Herra Jumala, mitä puhut, onko kuningas jo Suomessa? Taivassalossa
koko seurueineen, ja täällä linnassa huomenna -- niinkö väität? Etkö
horise?

-- Tänä aamuna kuningas lähetti minut Viaisista tätä sanaa tuomaan.

-- Tänään ja huomenna, mutta sehän on mahdotonta...!

Simo-parka, jolla kyllä oli ollut edeltäpäin saapunut jäytävä tieto
tai aavistus sellaisesta mahdollisuudesta, että kuningas tänä syksynä
tulisi Turkuun, mutta joka ei sitä tosissaan ollut ottanut uskoakseen,
hölmistyi niin, ettei tiennyt, kumman jalan pistäisi mihinkin kenkään.
Mistä päästä pitäisi nyt aloittaa vastaanottopuuhat, kunnollisiin
valmistuksiin ei tässä ole enää mitenkään aikaa! Hän pukeutui ensi
hädässä komeimpaan asepukuunsa, miekkavyöhön ja kannussaappaisiin,
joita hän vain suurina kirkkojuhlina oli käyttänyt, mutta oivalsi
samalla, ettei tämä puku häntä pitkälle auttanut eikä ollut vielä
tarpeellinenkaan. Itse linnahan olisi huomiseksi saatava auttavaan,
siistiin kuntoon kuningasta ja hänen seuruettaan varten, ja tämän tiesi
Simo varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi -- siksi hän vuoroin siunaili,
vuoroin kiroili.

Sillä Turun linna oli nyt vuosikymmeniä ollut -- sekä asianomaisten
toimettomuudesta että varojen puutteesta -- varsin vaillinaisessa
hoidossa ja varsinkin sen juhlahuoneet olivat jääneet korjaamatta.
Siellä olivat viime aikoina isännöineet vain tilapäiset linnanvoudit,
kuninkaan palkkakäskyläiset, veronkantajat ja tilintekijät, jotka
asuivat muutamissa taloushuoneissa, ei omaa hoviaan pitävät
linnanherrat taikka läänitysmiehet, niinkuin ennen aikaan. Siten
sekin vähä, mikä olisi eri aikoina kuninkaan käskystä ollut linnana
hoidettava, oli enimmäkseen jäänyt rappeutumaan. Vanhoissa n.s.
juhlasuojissa ja kanslioissa tuskin oli käyty vuosikausiin, niissä
vallitsi vuosien pöly ja ummehtunut autius, hiiret ja hämähäkit olivat
saaneet siellä vapaasti mellastaa. Rappuset olivat törkyä täynnä, ovet
tuskin liikkuivat saranoillaan, pienistä lasi-ikkunoista pääsi vain
kuulakas valo sisään. Entä huonekalut, entä vuoteet ja vuodevaatteet,
entä koko keittiökomento...!

-- Se on mahdotonta, saatte sen uskoa, hoki Simo niin ankaran
näköisenä, että Marttia aivan nauratti, sillä kenellepä hän siinä
vihojaan purki. Sen oivalsi silloin Simo itsekin ja laukesi taas
toivottomuuteen. Mutta kuninkaan kirje repäisi hänet taas siitäkin irti.

-- Ei, yrittää täytyy, mitä yrittää voidaan. Voi Jumala, sitä työn ja
edesvastuun määrää!

Siitä sukeutui sinä iltana rajatonta juoksua, huutoa ja hälinää Turun
vanhassa linnassa, niin että sen hiiret ja hämähäkit ja pelätyt
peikot arvatenkin panivat sitä menoa vastaan ankarat vastalauseensa.
Linnan väkeä ja palvelijoita oli vähän, kaupunkiin oli pikasanoja
laitettava ja sieltä vielä iltamyöhällä nostatettava aputyöläisiksi
kaikki miehet ja naiset, joita vain liikkeelle saatiin, -- Simo sääsi
tähän kiireeseen oikein ylimääräisen pakko-oton. Sinä yönä ei kukaan
nukkunut Turun linnassa, ei edes unestaan arka Simo Tuomaanpoikakaan,
jonka olisi pitänyt järkiperäisesti järjestää ja johtaa työt, mutta
joka vain kulki ympäriinsä ja valitteli tätä suunnatonta työn paljoutta
ja tuloksen epätyydyttäväisyyttä. Annettiin käskyjä ja vastakäskyjä,
juostiin ristikkäin, kannettiin vettä ja sohittiin luudilla, naulattiin
ja revittiin, huudettiin ja hoilattiin.

Nuori airut katseli tätä aiheuttamaansa menoa hetkisen ja sai samalla
moneen kertaan kysyjille vakuuttaa, että kuningas todella saapuu, --
lisäsipä hän omista tiedoistaan vielä senkin, että hän on varmasti äreä
ja vihainen, ellei vastaanotto ole arvonmukainen. Mutta asiansa näin
toimitettuaan hän läksi kaupunkiin -- tietysti nytkin ajaen hiukan
levänneellä selkähevosellaan. Sinnekin oli jo, tuon kiireellisen
pakkokutsunnan mukana, levinnyt sanoma kuninkaan tulosta, ja melkein
yhtäläisen hälinän ja kiireen se oli aiheuttanut monien porvarien
kodeissa. Kaiken varalta karautti Martti vielä märällä ratsullaan
kivisulan poikki raatihuoneelle, vieden sinnekin sanan kuninkaan
tulosta, herätti jo makuulleen menneen pormestarin Olavi Bruunin hänen
talostaan luostarinkorttelista ja sai siten asianomaiset maistraatin
herratkin liikkeelle kaupunkiaan siistimään ja koristamaan. Lennättipä
hän sanan kirkon viereiseen tuomiokapituliinkin, saaden hengenmiehetkin
hereille.

Nyt vasta hän ajoi verkemmin takaisin vanhaa majataloaan kohti.
Raatihuoneentorilla olivat kivimyymälän luukut suljetut, mutta niiden
edustalla seisoi vielä porvareita ryhmittäin keskustellen päivän
suuresta tapahtumasta, ja he osoittivat Marttia kädellään hänen
ohi ajaessaan, virkkaen toisilleen, että tuossahan se nyt on se
kuninkaan uusi airut, entinen teini. Kivisillalle, ainoalle Aurajoen
yli vievälle sillalle, oli hänen taas sen yli ajaessaan, kokoontunut
turkulaista nuorisoa tapansa mukaan iltayöhön asti jaloittelemaan, ja
aivan oikein, sieltähän töllisteli iltahämyssä häntä joku hämmästynyt
lukutoverikin. Mutta Martti ei nyt jäänyt heille selityksiä antamaan.
Hän oli pitkästä, oudosta ratsastuksesta lopen väsynyt, vaikka hän
ei sitä paljoa tuntenut; iloinen onni täytti nyt hänen mielensä ja
toivorikkaana hän ratsasti Aningaisten uutta kaupunginosaa kohti.
Samalla tykytti sydän kuitenkin hiukan levottomanakin; hän tunsi
olevansa tienhaarassa, jossa suunnat olivat tietymättömät. Ja
sitäpaitsi, -- turhaa kuvitteluahan se tietysti oli! -- mutta, kuinka
olikaan, virisi hänessä kuitenkin yhä uudelleen ja väkisinkin ajatus:

-- Mitähän, jos sille tytölle jo heti kautta rantain vähän
vihjaisisi...!

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän iltana oli koko Turun kaupunki lähtenyt liikkeelle
tervehtimään kuningasta ja hänen seuruettaan, jotka olivat päivällä
laivastollaan, leudon merituulen lennättäminä, laskeneet Turun linnan
satamaan ja siellä nousseet maihin. Vastaanotto oli ollut -- niin
kerrottiin väkijoukoissa --, tilanteeseen nähden mahdollisimman
juhlallinen: Simo Tuomaanpoika oli linnarenkeineen parhaissa asemiehen
asuissa kumarrellut Vesiportilla, jonka laituriin päällikkölaiva oli
laskenut ja jonne myöskin kaupungin raadin edustajat sekä kaupungissa
olevat aatelisherrat naisineen olivat saapuneet kuningasta ja nuorta
prinssiä vastaanottamaan. Senjälkeen oli vieraat saattokulussa viety
linnan häthätää siistittyihin juhlasuojiin, missä linnanpappi heidät
siunasi. Mutta kiitos ja palkinto Simo Tuomaanpojan vastaanotosta
ja kaikesta suunnattomasta yöllisestä vaivannäöstä ei ollut
kovinkaan suuri. Kolkoissa, kylmänkosteissa, autioilta kajahtavissa
linnansuojissa oli kuningas kotvan kävellyt edestakaisin otsa poimuissa
ja sitten kipakasti komentanut tulen takkoihin, valittaen:

-- Täällähän on kylmä kesälläkin! Onko niin laita aina Suomessa vai
oletko sinä, Simo, juuri meitä varten valinnut linnan kolkoimmat
kellarihuoneet?

Simo Tuomaanpoika oli vakuuttanut, että huoneet olivat linnan parhaat.
Siihen oli taas kuningas vastannut, että ei hän aio kauaksi aikaa jäädä
tähän "koloon". Hän odottaa vain sanaa Viipurista ja sen saavuttua hän
lähtee taas matkalle -- jonnekin päin!

Kustaa-kuningas ei siis ollut kovinkaan ihastunut Turkuun tulostaan.
Hän oli kerran ennen, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, käynyt
Suomessa, oli silloin saanut epäedullisen vaikutuksen tanskalaisten
vähän aikaisemmin hävittämästä, köyhästä ja vähän viljellystä maasta
ja sen jurosta kansasta. Tämä vaikutus uudistui hänessä nyt entistä
voimakkaammin, eikä hän sitä suinkaan salannut.

Mutta nuori Juhana-prinssi ei ollut tullut Suomeen samanlaisin
ennakkovaikutelmin. Suomi oli hänestä jossakin määrin satumaata, jonka
oloja hänelle oli kuvattu hyvin eri tavoilla. Sellaiset ruotsalaiset,
jotka Suomea vain vähän tunsivat, kuvasivat sen yleensä karuksi
saloksi, jossa karhut ja sudet mellastivat ja jonka ihmisasukkaat
olivat puolivillejä paimentolaisia, noitia ja velhoja. Tällaiset
kuvaukset eivät kuitenkaan olleet nuorta prinssiä peloittaneet;
päinvastoin ne olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan.
Mutta hän oli saanut Suomesta vallan toisenkinlaisen kuvan, ja sen oli
hänen silmäinsä eteen luonut hänen opettajansa, Tukholman suomalainen
Martti-pappi. Tämä rakasti syvästi syrjäistä syntymämaataan ja
kertoi sen luonnosta, viljelyksistä, sen toimeliaista ja uutterista
asukkaista, heidän luonteestaan ja lahjoistaan sekä taisteluistaan ja
ponnistuksistaan kuninkaanpojalle varsin ihanteellisin, lämmittävin
sävyin. Siksi Juhana oli ollut niin kärkäs itse Suomeen tutustumaan,
siksi hän nyt jo kohta Turkuun saavuttuaan halusi, -- niin
edelleen kerrottiin -- käydä kaupunkia katsomassa ja sen asukkaita
tervehtimässä. Ja tätä vierailua nyt turkulaiset linnatiellä,
sillankorvassa ja kapeilla kaduillaan jännityksellä odottelivat.

He olivat vetäneet liput satamassa olevien laivojensa mastoihin,
he olivat lakaisseet torinsa ja katunsa ja tuoneet lehtikoivuja
porttiensa pieliin; olivatpa he tänään sulkeneet kivipuotinsa
ja ranta-aittansakin, kuten juhlaksi ainakin, ja moni oli jo
odotusaikana kaupungin kellareissa pohjustanut asiaan kuuluvan pienen
juhlahumalankin.

Vähitellen rupesikin illan suussa vieraita pienin ryhmin saapumaan
linnasta kaupunkiin. Sieltä tuli kirjavapukuisia hoviherroja ja
komeasti asestettuja henkivartijahuoveja, jotka yhtäkkiä antoivat
eloa kaupungin harmaaseen yksitoikkoisuuteen ja piankin miehittivät
sekä kaupungin koruttomat kapakat että monet sen vieraanvaraisista
yksityiskodeistakin. Ja vihdoin saapui sieltä odotettu, komea
ratsumiesparvi. Sen johtava, keskeinen henkilö tunnettiin heti
17-vuotiaaksi Juhana-prinssiksi. Hän ratsasti lumivalkoisessa
olkaviitassa, valkoinen sulka kauniissa lierihatussaan, jonka alta
hulmusivat kellervänpunaiset kiharat. Hänen kasvonsa olivat vielä
lapsekkaan nuoret; niillä leikki hilpeä, ystävällinen hymy ja koko
hänen olentonsa osoitti reippautta ja hyväntahtoisuutta. Heti ensi
silmäyksellään tämä valkoinen ruhtinas voitti puolelleen turkulaisten
sydämet; he tervehtivät häntä katuvieriltä voimakkailla huudoilla, ja
kun ratsuparvi oli verkalleen ajanut ohi, seurasi väkijoukko sankkana,
porisevana virtana sen perässä. Prinssi ajoi seurueineen ensiksi
vanhaan kirkkokortteliin, joka nyt, tulipalojen hävittämänä, oli
suureksi osaksi raunioina, mutta josta kuitenkin vielä saattoi saada
kuvan sen entisestä mahtavuudesta. Käytyään vanhassa tuomiokirkossa,
joka palojen jälkeen toki oli jo pantu auttavaan kuntoon, seurue
ajoi Hämeenkatua ylös Vartiovuorelle ja paremmin säilyneen
porvarikaupunginosan halki vanhalle Luostarimäelle, josta näköala
kaupungin yli oli laaja. Jo itse mäki oli näkemisen arvoinen. Raunioina
oli siellä nyt vanha, suuri, aikoinaan muhkea mustainveljesten
pyhättö. Tulipalo oli senkin hävittänyt -- ainoastaan luostarikirkko
oli vielä pystyssä -- ja noin parikymmentä vuotta sitten oli sieltä
viimeiset munkit muuttaneet pois, antautuen maallisiin tehtäviin.
Nyt oli raunioista jo ruvettu vedättämään pois tiiliä ja hirsiä
linnankorjauksiin ja muihin kruunun töihin, ja noissa pitkäsiipisissä,
sokkeloisissa kivimuureissa, joiden pienissä kammioissa ennen hartautta
harjoitettiin, mutta joita kohtaan Turun rauhallisella väestöllä nyt
oli eräänlainen kunnioittava kammo, piileskeli vain rikoksentekijöitä
ja karkulaisia, joita järjestysvallan oli sieltä vaikea saada käsiinsä.
Koko vanhalla luostarimäellä oli uusissa oloissa pahalta kajahtava
maine. Mutta Turun porvarit olivat kuitenkin ymmärtäneet muuttaa
luostarin ennen hyvästi hoidetut ryytimaat ja yrttitarhat peltomaikseen
ja niissä vihannoivat nyt rehevät kaaliviljelykset ja naurissarat.

Näiltä raunioilta Juhana-prinssi seurueineen katseli Suomen vanhaa
pääkaupunkia. Se oli nyt entisen kukoistusaikansa jälkeen laskeutunut
alas aallon pohjaan, mutta varsinkin sen laitamilta, missä uudet,
valkoiset puutalot kohosivat vihantain viljelysten keskitse, näkyi jo
uuden elpymisen merkkejä. Kaikille oli tunnettua, että Kustaa-kuningas
oli viimeisten tulipalojen jälkeen vahvasti ajatellut koko Turun
kaupungin siirtämistä pois sen vanhalta, ahtaalta paikalta, jonne sen
paavinaikaista kirkkokomentoa muistuttavat rauniot olisivat saaneet
jäädä maatumaan. Uusi kaupunki olisi rakennettu johonkin väljempään
paikkaan syvempäin vesien varrelle. Mutta Turun porvarit olivat
hartaasti pyytäneet, että heidän kaupunkinsa saisi vanhoine muistoineen
ja kapeine kujineen jäädä entiselle paikalleen, ja Juhana-prinssi
asettui ehdottomasti, Luostarinmäeltä katsellessaan tuota sortunutta
mutta uudelleen elpyvää yhteiskuntaa, heidän toivomuksiaan tukemaan.
Sillä koko tuo vanha asutuspaikka Aurajoen molemmilla rannoilla teki
häneen hauskan, viljelystä, työtä ja uurastusta todistavan vaikutuksen.
Kirkkoineen, tuulimyllyineen, laivoineen ja vihreine "ryydinmaineen"
oli tämä kukkulain ja laaksojen kaupunki lopultakin kaunis kaupunki.

Laskeuduttuaan takaisin sydänkaupunkiin ja tervehdittyään sen
luottamusmiehiä vanhan, uudestaan kuntoonpannun raatihuoneen edustalla,
prinssi nousi seurueineen torilla satulasta ja astui alas matalaan,
keskiaikaiseen, Pyhälle Nikolaille aikoinaan omistettuun kaupungin
kellariin, jossa kehuttiin tarjoiltavan vahvaa, hyvää, Ruotsissakin
kuuluisaksi tullutta Turun olutta. Ratsastus pölyisillä kujilla olikin
antanut vieraille aimo janon ja mielihyvällä he siemasivat harkan ja
toisen tuossa viileässä, vanhassa kiltassa, jonka savuttuneita seiniä
vielä koristivat haaleutuneet pyhimysmaalaukset ja jonka perällä,
myymäpöydän takana, seisoi kunnioitettava rivi suuria, tammisia
tynnyreitä. Täällä oli Turun ja sen seudun ylimysherrainkin tapana
sammutella janoaan ja usein kyllä panna toimeen jymyjuominkejakin,
jolloin he hurjastelullaan ajoivat pakosalle kellarin varsinaiset
vieraat, porvarit ja käsityöläiset.

Siellä oli nytkin pöytäkunta nuoria Turun seudun aatelisherroja, jo
auttavalla juhlatuulella; parhaina miehinä joukossa olivat siellä Klaus
Fleming ja hänen veljensä Jaakkima. Klaus-herra ei näet ollut Turkua
edemmäs vielä ehtinytkään, sillä hän oli kaupungissa tavannut äitinsä
ja veljensä ja oli ulkomaamatkansa jälkeen katsonut hetken sopivaksi
pieneen ilonpitoon. Semmoisista olivat veljekset, nuoresta iästään
huolimatta, jo kuuluisat Turussa, missä he hurjalla humalaluonnollaan
ja vallattomuudellaan monta kertaa olivat joutuneet väestön
puheenaiheeksi, miesten harmiksi ja naisten kauhuksi. Prinssi tervehti
matkatoveriaan ja seikkailumestariaan, kysäisten:

-- Et siis vielä ole lähtenytkään sukukartanoosi Paraisiin?

-- Enkä lähde, vastasi Klaus rehennellen ja tuttavallisuudella, joka
herätti läsnäolevain huomiota. -- Minä lähden omille retkilleni!

-- Niin, sotaretkelle, kunhan nyt asiat sinnepäin selviäisivät,
virkahti prinssi. -- Sinne lähden silloin minäkin.

-- Miten käynee, se riippuu kai isästä kuninkaasta, vastasi Klaus
vähän pisteliäästi. Hänellä näytti olevan jotakin hampaankolossa, joka
nyt oluen voimalla purkausi esiin. -- Kyllä minä tiedän, miksi minut
maalaiskaakilla ja teinikakaran matkassa lähetettiin ajamaan edeltä
Turkuun. Ei se tapahtunut äitini vuoksi eikä Viipurin kirjeiden takia,
vaan koska minua pidetään sopimattomana seurana kuninkaalliselle
prinssille -- olen vähän liiaksi voimanmiestä hoviseuroihin. Niinkuin
olenkin. Tahdotteko nähdä näytteen...!

Hän otti kolmijalkajakkaran, jolla oli istunut, ja iski sillä tiskin
yli lujasti vannehdittua, paksua tammitynnyriä, niin että jakkaran
jalat painuivat syvälle tynnyrin sisään, roiskauttaen ympäri seuruetta
ruskeaa nestettään. Kellarissa syntyi pian aikamoinen oluenpaisumus.
Jos Klaus Fleming jostain suuttui, täytyi hänen aina saada purkaa
sisunsa johonkin voimannäytteeseen, kykenemättä silloin ollenkaan
arvostelemaan tekojensa sopivaisuutta. Näin mellastettuaan hän nauroi
tekoselleen, pitäen sitä hyvinkin onnistuneena, ja vimma oli ohi.

Tämä kohtaus herätti tietysti pahennusta prinssin hienossa seurueessa.
Ja sitä lisäsi heti vielä toinen Klaus-herran ylimielisyyden puuskaus.

Kellarista lähdettäessä seurasivat Fleming-veljekset prinssin
matkuetta torille, josta taas oli lähdettävä jatkamaan kiertoretkeä.
Sinne torille oli tällä välin keräytynyt prinssin satulaannousua
katsomaan "koko" Turun väestö; tiheänä rykelmänä se seisoi siellä
intomielissään ja juhlapuvuissaan kuninkaanpoikaa taas tervehtiäkseen.
Väkijoukossa, lähellä kiltankellaria, seisoi nyt myöskin muiden lomassa
teini ja kuninkaanairut Martti Pietarinpoika, sivullaan naurusuinen,
valkohipiäinen neitosensa, jolle hän ylpeällä asiantuntemuksella
selitteli, kuka kukin hoviseurueeseen kuuluva oli, mikäli tämä oli
Viaisissa jäänyt hänen mieleensä. Tyttö oli puettu siniseen, ilmavaan
kesämekkoon, hänellä oli sininen nauha vaalean tukkansa siteenä ja
silmätkin olivat hänellä siniset ja iloiset, -- hän oli vaatimaton,
mutta sievä. Suotta ei Martti häntä ihastellut; monen muunkin katseet
kiintyivät tuohon kauniiseen porvarineitoon. Niin Klaus Flemingkin,
joka melkein suoraan kellarista astui Martin luo, löi häntä olalle ja
virkkoi:

-- Terve matkatoveri! Ja terve sinä sorea neitokainen, -- oletko tämän
Martin heila?

Tyttö punastui tietenkin tuollaista kysymystä tässä suuren väkijoukon
edessä, mutta Martti kiirehti tytön puolesta reippaasti vastaamaan:

-- Onpahan ystävä vain, mutta hyvä ystävä onkin.

-- Liian hyvä sinulle, teinipojalle. Heitä hiiteen, tyttö, tuollainen
aseeton tyhjätasku ja tule minun heilakseni...

Ja hän ojensi jo kättään temmatakseen tytön mukaansa. Kainosti neitonen
vetäytyi syvemmälle väkijoukkoon, mutta Klaus seurasi häntä sinnekin,
ladellen puolihumalaisen kohteliaisuuksia:

-- Älä pelkää, keijukaiseni. Otan sinut kanasekseni kauniiseen
Kuitiaan...

-- Erkane jo, virkahti Martti kuumenneena.

-- Vaiti, penikka! sähähti ylimys siihen uhkaavasti.

Väkijoukko liikahti jo pelästyneenä. Mutta Juhana-prinssin
viittauksesta oli samassa pari hänen seurueessaan olevaa herraa
rientänyt taltuttamaan nuoren ylimyksen karkeaa katukosiskelua ja
Klaus-herra seurasikin heitä nyt kiltisti, liittyäkseen ruhtinaalliseen
saattueeseen. Mutta vieläkin hän, ratsun selkään noustessaan, kääntyi
Martin puoleen, rämäytti karkean naurun ja uhitteli ilkkuvasti:

-- Sen syötin sinulta vielä kerran vien, poika, usko minua. Näkemiin,
sinityttö...!

Turun porvareillehan tällainen ilkeä katukohtaus ei ollut outo.
Samantapaisia oli ennenkin sattunut, kun nuoret ylimysjunkkarit
juovuspäissään sopimattomasti lähentelivät heidän tyttäriään, --
olipa sattunut, että tuollainen ujostelematon hienostelija todella
oli kääntänyt pään pyörälle joltakin porvarisneitoselta ja saattanut
hänet onnettomaksi. Varsinkin olivat Kuitian nuoret herrat pahassa
maineessa tällaisesta elostelustaan ja moni porvarinpoika hautoi
siitä sydämessään kaunaa heitä kohtaan, vaikka varoi sitä näkyville
päästämästä. Itse Juhana-prinssiinkin oli Klaus-herran esiintyminen
nyt tehnyt pahan vaikutuksen ja jollakin tavoin sitä hyvittääkseen
hän tervehti lähtiessään erittäin ystävällisesti Marttia ja kohotti
kohteliaasti hattuaan hänen kainostelevasti polviaan notkistavalle
seuralaiselleen.

Mutta nuoressa Martti-teinissä kohisivat veret ja hänen nyrkkinsä
olivat tiukalle puristuneina. Vihaisin silmäyksin katseli hän poistuvaa
seuruetta, vaikkei hän kotvaan aikaan oikein oivaltanut, mitä siinä
oli tapahtunut. Prinssin saattue ajoi edelleen kivisillalle ja siitä
linnaan päin, väkijoukon sitä yhä seuratessa; tori rupesi taas
tyhjenemään. Marttikin kulki virran mukana tyttönsä rinnalla, mutta
hän ei tiennyt enää minne ja mitä varten. Hänestä oli koko illan ilo
pilalla -- ylimielisen ylimysnuorukaisen karkeat uhkaussanat vain
soivat hänen korvissaan.

-- Ja kaikki hukassa...!

Jospa hän olisikin saanut jo eilen illalla virketyksi Kertulleen
sen, mitä oli aikonut. Siihen ei ollut häneltä kuitenkaan riittänyt
uskallusta teräväsilmäisen Elisa-emännän saapuvilla ollessa; hän oli
aikonut puhua tarkemmin tänään, mutta olipa hän sentään luullut,
että tyttö jo parista sanastakin oli ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi.
Tervehdittyään reippaana miehenä talon väkeä Köyhän Kyrön tuvassa, oli
hän näet astunut Kertun eteen ja kysynyt, "minkä miehen luulet nyt,
Kerttu, edessäsi seisovan"? -- "Saman papinsällin kuin ennenkin", oli
tyttö vastannut niinkuin aina ilvehtien, "saman sällin, vaikka se nyt
näkyy kyntöhevosella ajavan!" -- "Eipäs, sinä erehdyt, kuninkaan airut
tässä nyt sinun edessäsi seisoo", oli Martti kehunut, "ja sille tästä
nyt alkaakin uusi ja komeampi elämänura"...

Sen verran hän oli Kertulle saanut kehaistuksi, mutta sitten siihen
oli tullut muuta väliin; oli täytynyt ruveta juurta jaksain kuvaamaan
Heikille ja hänen uteliaalle akalleen ja koko muulle talonväelle, mitä
kaikkea Taivassalon rannalla ja Viaisten pappilassa oli tapahtunut,
mitä kuningas oli hänelle toimeksi antanut, mitä käskenyt ja mitä
luvannut... Niin oli kulunut ilta yöhön asti.

Tänään Martti oli yrittänyt mennä linnaan kuninkaan kutsua noudattaen,
mutta hän oli siellä saanut käskyn tulla huomenna. Ja tämän illan oli
Martti senvuoksi varannut hauskaan kävelyyn Kertun kanssa. Olipa hän
tytön silmistä nähnyt, että tämä ohjelma Kerttuakin miellytti. Ihan
varmaan siitä olisi tullut selvä. Mutta nyt...

-- Kuule, Kerttu, vähällä jo piteli, etten lyönyt tuota tungettelevaa
roikaletta, virkahti Martti vihdoin pitkän ajan jälkeen, kun he virran
mukana soluivat Aningaisten puolelle.

-- Sinä, nyrkilläsikö miekkamiestä, ja -- jalosukuista herraa!

Kertun äänessä ja silmissäkin oli nyt jotakin outoa, oli kuin ivaa.
Martista tuntui, ettei kenties tuo aatelisherran karkea liehittely
ollut lopultakaan köyhästä porvarintytöstä ollut niin erittäin
vastenmielistä... olihan Klaus lausunut hänestä kauniita mainesanoja,
jommoiset aina naisiin pystyvät... Martti vaikeni taas pitkäksi
kotvaksi. Hänen entinen rohkeutensa oli pahasti lamaantunut, mutta hän
koetti sitä sentään vielä karaista, virkahtaen:

-- Ehkä on miekka minunkin vyölläni jo jonkun päivän perästä.

-- Mikä miekka -- voipuukko...!

-- Katsotaanpa! Ja tulkoon silloin mikä ylimys tahansa sinua
kopeloimaan!

-- Minkäs teet! Ja mitä se sinuun kuuluu...

Kylminä nuo sanat sattuivat nuorukaisen tulistuneeseen mieleen. Ihan
selvästihän oli Kertun sanoissa ja sävyssä nyt jotain pistelevää
ja ärsyttävää. Heidän keskustelunsa katkesi siihen. Martti luki
seuratoverinsa kasvojen vaihtuvista väreistä ja hänen silmiensä
omituisesta kiillosta, että joitakin aivan uusia ajatuksia oli hänen
päässään ruvennut liikkumaan, ja seurasi senvuoksi ääneti tyttöä tämän
kotiin. Sinne oli jo tieto lennähtänyt äskeisestä katukohtauksesta
ja Kertulle osoitetusta huomiosta. Kaikki ehättivät nyt uteliaina
ja melkein mairemielellä siitä tarkemmin tiedustelemaan, häärien
ja kaakattaen kuin kanaparvi ympärillä. Elisa-muorikin oli aivan
pohteissaan...

Marttia tuo kaakatus ei ollenkaan miellyttänyt. Hän vetäytyi sen vuoksi
omaan tuvannurkkaansa, missä hänellä oli vähät kirjansa ja kapineensa,
ja rupesi uudelleen katselemaan sitä kuninkaan kirjeen suomennosta,
jonka hän aamulla oli ensi töikseen suorittanut ja joka huomenna oli
linnaan jätettävä. Se oli vastauskirje Uudenlinnan käskynhaltijalle,
Kustaa Finckelle, tämän tekemän kysymyksen johdosta, joka koski
Sisä-Suomen asuttamista.

Martti luki sen uudelleen, alakuloisena ajatuksiaan viihdytellen:

"Ja mitä erämaiden rakentamiseen ja omistamiseen tulee, on tahtoni,
että niiden viljelemistä voimalla eteenkinpäin harrastat ja käsket
Savon miehiä sinne vapaasti asettumaan. Kuka tahansa niitä, omikseen
sanoo, jos hän ei niillä asu, ovat ne kruunun omat ja me annamme maat
niille, jotka sinne muuttavat asumaan. Tätä tulee kaikkien totella."

Tähän kirjeen sisältöön ei Martti ollut aamulla kiinnittänyt mitään
huomiota. Nyt uudelleen lukiessa tuo pitkä juttu erämaista herätti
hänen mielessään muistoja siitä, mitä hänen isävainajansa oli kertonut
muinaisista taisteluista ja kilvoituksista noilla kaukaisilla
takamailla. Hänenkin sukunsa, joka oli hämäläistä talonpoikaisjuurta,
oli noiden erämaiden laidasta peräisin, niin oli isä hänelle usein
kertonut. Martti ei siitä heimoudestaan ollut sen koommin mitään
kuullut eikä siitä muuta sen tarkempaa tiennyt, kuin että hänenkin
sukunsa edustajia, vanhoja hämäläisiä, oli ollut mukana noissa
taisteluissa takamaiden omistamisesta savolaisia vastaan. Omituista,
tämän kirjeen mukaan ne maat nyt siis luvataan pois savolaisille...

Nuoren teinin ajatukset takertuivat, pyrkien tarmokkaasti vapautumaan
äskeisistä ikävistä mietteistä, tähän kaukaiseen seikkaan. Mutta
eipä hän osannut sitäkään selittää ja mitäpä se muuten häneen kuului
sekään, -- hän oli vain koettanut saada kirjeen suomalaisen rahvaan
ymmärrettäväksi ja tässä se nyt on. Omistakoon nuo takamaat sitten
kuka hyvänsä -- hän oli kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen ja vääntäytyi
hetken kuluttua, tuvan väen vielä tarinoidessa Kertun herättämästä
merkillisestä huomiosta, nurkkaansa penkille pitkälleen nukkumaan.

Ja unelmissaan hän oli kohta taas vapaa ja huoleton airut, joka mistään
välittämättä kiiti hevosensa selässä suuriin, tärkeisiin tehtäviin.



V


Turun linnassa Kustaa-kuningas tiedusteli yhä uudelleen, eikö ole
saapunut hänen odottamaansa airutta Viipurista, ja kävi kerta kerralta
kärsimättömämmäksi, kun aina sai kieltävän vastauksen. Hänen olisi
käskyjensä mukaisesti pitänyt saada rajalle kokoontuneen sotaväen
ja sinne lähettämänsä laivaston päälliköiltä tietoja asemasta
voidakseen tehdä päätöksensä, ja hän sadatteli sekä päälliköitä että
airueita, jotka häntä vastaan näin niskoittelivat. Siksi hän oli äreä
ja lyhytsanainen ja tällaisella tuulella hän myös otti vastaan ne
suomalaiset, jotka tulivat häntä linnaan tervehtimään, sekä ratkaisi
hallintoasiat, joita hänelle täällä esitettiin. Paljon näkyi linnan
odotushuoneissa olevan asiakkaita, joita ei ollenkaan viety sisään --
niiden joukossa istui Martti Pietarinpoikakin pitkän rupeaman eräällä
kivipenkillä odottaen vuoroaan --, ja nekin, jotka sisällä kävivät,
tulivat sieltä takaisin sangen pian, tulivat korvat kuumina ja selkä
käppyrässä kuin rokkiinsa saaneina.

-- Kuningas on pahalla tuulella, kuiskailivat he toisilleen.

-- Hän on äreä kaikille tänään.

-- Mutta etenkin meille suomalaisille.

Tällainen oli mieliala, kun linnaan saapui Erik Flemingin leski,
Kuitian ja Syrjän omistajatar, jaloryhtinen Hebla-rouva poikineen.
Heidät laskettiin heti sisään. Tämä suku oli näet Suomen ylhäisintä
ja rikkainta. Erik Fleming, joka oli tanskalaisilta valloittanut
Suomen Kustaa Vaasalle, oli senjälkeen monien vuosikymmenien varrella
ollut kuninkaan luotetuin mies Suomessa, hänen valtansa tuki, hänen
sotaväkensä päällikkö, hänen verolähteensä ja hänen neuvonantajansa.
Enemmän kuin kukaan muu oli hän näillä "itämailla" valtaherrana
isännöinyt, enemmän kuin kukaan muu Suomen vapaamiehistä hän oli siitä
asemastaan hyötynyt, saaden kuninkaansa suosiosta yhä uusia, laajoja
läänejä, korkeita virkoja, mahtia ja varakkuutta.

Tämä Erik Fleming, "Suomen kaunistus ja tuki", niinkuin oli latinaksi
kirjoitettu hänen hautakiveensä Paraisten kirkossa, oli kuollut 7
vuotta sitten, ja hänen leskensä Hebla Sparre oli jäänyt hoitamaan
miesvainajansa laajoja tiloja ja kasvattamaan heidän silloin vielä
alaikäisiä poikiaan. Ensinmainitussa suhteessa ylhäinen rouva oli
hyvin onnistunut, jälkimmäisessä huonommin, sillä pojat, joilla isänsä
perintönä oli itsepäinen, jäykkä ja raju luonne, olivat saaneet kasvaa
varsin vapaasti alustalaistensa seurassa noilla suurilla tiloilla,
tullen samalla liian aikaisin tietoisiksi mahdistaan ja rikkaudestaan.
Valituksia oli siitä tullut kuninkaalle asti eikä ollut Klaus-herraa
kesyttänyt puolen vuoden oleskelu Tukholmassakaan, hovin piireissä.

Tänään oli Hebla-rouva poikineen kutsuttu kuninkaan luo sen eilisen
tapauksen johdosta, jossa Klaus-herra oli sopimattomasti esiintynyt
Juhana-prinssin seurassa. Tiedettiinkin jo ennakolta, että siitä oli
tuleva sekä kuria että nuhteita, varsinkin kuninkaan ollessa nykyisellä
päällään.

Niin tulikin. Kuului aina etuhuoneisiin asti, kuinka vanha Kustaa
jyrähteli soimatessaan nuorta ylimystä hänen retustelemisestaan, ja
ylhäistä rouvaakin siitä, että hänen poikansa oli huolimattomasti
kasvatettu.

-- Te luulette, te suomalaiset aatelisjunkkarit, voivanne elää ja
remuta täällä miten tahdotte, mutta siinäpä tuli erehdys. Olette
olevinanne suuriakin ylimyksiä, talonpoikia sorratte ja porvareita
suututatte, ettekä kuitenkaan ole tavoiltanne ja ettekä puheiltannekaan
heitä parempia, ei, raaempia te olette. Mikäs sinäkin, Klaus, luulet
olevasi?

-- Olen Erik Flemingin poika, vastasi Klaus, ylväästi päätään kohottaen
ja saamistaan nuhteista masentumatta. -- Olen edelleen, niinkuin isäni,
kuninkaan käytettävissä sodan ja rauhan toimissa. Nyt pyydän päästä
sotaan.

-- Kelpaako siihen mies, joka jo nuorena räyhää kapakoissa ja rienaa
porvarien tyttäret, voiko sinua mihinkään käyttää?

-- Sen olen osoittava, kun toimiin pääsen, kehahteli nuori ylimys. --
Olen kuullut sanottavan, että Flemingit ovat voimana sille, johon he
liittyvät.

-- Mitä sanot, sano se uudestaan! kivahti kuningas.

-- Tarkoitan, että sukumme miehet ovat ennenkin olleet hyödyksi ja
tueksi sille, jonka puolelle he ovat asettuneet, mutta he voivat olla
vastustajinakin varteenotettavat.

-- Kuule poikaa!

Kuningas huudahti näin aivan hämmästyneenä, ja vallan kalpeana karahti
Hebla-rouva pystyyn seinäpenkiltä, säikähtäen poikansa rohkeutta. Hän
rupesi kuninkaalle hätääntyneenä sopertamaan anteeksipyyntöä, mutta
tämä ei rouvaa kuunnellutkaan, katsoa tuijotti vain edessään seisovaa,
komearyhtistä, lujarakenteista, päättäväisen näköistä nuorukaista,
ikäänkuin tutkien häntä katseillaan kiireestä kantapäähän. Eikä ollut
enää pelkkää äskeistä äreyttä ja vihaa hänen äänessään, kun hän tuokion
kuluttua jatkoi:

-- Kuule, poika, sinusta kalskahtaa jotakin, jonka vanhastaan tunnen,
Erik Flemingin itsetietoisuutta ja terästä. Klaus Eerikinpoika, sinä
olet lujaa juurta, kovaa visaa, niinkuin oli isäsikin, itsepäistä
ja varmaa. Sinusta voi todella tulla jotakin hyödyllistä, jos sinut
ajoissa väännetään oikeaan; mutta auta armias, jos väännyt vinoon.
Sinun on päästävä naisvaltikan alta pois miesten kuriin.

-- Sotaanhan pyysinkin päästä.

-- Sinne nyt pääsetkin.

-- Mutta eikö hän ole vielä liian nuori, sopersi äiti hätääntyneenä.

-- Ei, liian vanha hän pikemmin on ikäisekseen. Saat lähteä taitavamman
orpanasi, Klaus Kristerinpojan, mukana Viipuriin, syttyipä ilmisota tai
ei. Sinnehän olin sinut määrännytkin ja siellä sinä oletkin paikallasi
rajakahakoissa ja aseharjoituksissa, et täällä passaripoikana etkä
varsinkaan piikain pitelijänä, sinulla on siihen liiaksi karhun
liikkeet ja luonne.

Nuori Klaus kumarsi, ei niinkuin armon saanut, vaan niinkuin
tarkoituksensa saavuttanut mies. Mutta äidin puoleen kääntyen kuningas
vielä lisäsi:

-- Saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyn tynnyrin ja
tärvellyn oluen, ja -- Klaus, varo porvarien tyttäriä! Sitten matkalle
ilman uusia tuhmuuksia.

-- Miekkaani olen kantava kunnialla.

-- Hyvä. Saat mennä. Mutta varo, ettei sinusta tehdä meille uusia
valituksia -- silloin sinut perii paha. -- Olkaa huoletta, armollinen
rouva, teidän ja Erik Flemingin pojasta tulee kyllä mies, jonka
miekkaa ja sanaa kunnioitetaan. Teitä itseänne käyn pian Kuitiassa
tervehtimässä.

Klaus-herra kumarsi taas jäykästi ja poistui äitinsä kanssa,
kulkien ylpeänä ja pystyssäpäin etuhuoneen halki, jossa hän käsitti
uteliaisuudella odotetun tulosta hänen kuninkaissa käynnistään.
Halveksuen hän silmäili näitä uteliaita ja heitti ohimennen ivallisen
katseen vuoroaan odottavaan Martti-teiniin, joka hänen kasvoistaan
luki, että nuori ylimys oli voittoisana selviytynyt kuninkaan
kuulustelusta.

       *       *       *       *       *

Hetkistä myöhemmin hiestynyt ratsastaja ajoi linnan pihalle -- odotettu
tieto Viipurista oli vihdoinkin saapunut. Sen tuoja oli Turun poikia,
Olavi Skotte nimeltään, joka oli nainut Turun rikkaimman porvarin,
Mikko Krankan, tyttären, ja täten nyt päässyt Viipurista asiamiehenä
kotonaan käymään. Hänet vietiin viipymättä kuninkaan luo, jolle hän
jätti laivastonpäälliköltä Jaakko Baggelta sekä Viipurin maajoukon
päälliköltä tuomansa kirjeet. Pitkän aikaa hän viipyi kuninkaan
luona, tehden suusanallisestikin selkoa rajaoloista ja uhkaavan sodan
edellytyksistä, -- toiset kuninkaan luo pyrkivät asiamiehet saivat
tietenkin edelleenkin odottaa.

Sinä iltana Kustaa-kuningas kutsui linnan vaakunasaliin puheilleen
koko seurueensa, kaikki Turussa olevat suomalaiset ylimysherrat, äsken
tarkastusmatkalta palanneen piispan tuomioherroineen sekä eräitä
raatia edustavia porvareitakin, tehdäkseen heille selkoa tilanteesta
ja julistaakseen heille päätöksensä. Laskettiinpa vapaina olevat
henkivartijatkin sekä kuninkaan airueet ja kirjurit tähän juhlalliseen
tilaisuuteen. Kustaa-kuningas asteli tuokion varmana ja ryhdikkäänä
näiden neuvonantajainsa ja alamaistensa piirissä, vaihtoi sanan
Ruotsista mukanaan tuomiensa valtaneuvosten, Sparren ja Leijonhufvudin,
kanssa, antoi ohimennen Klaus Kristerinpoika Hornille jonkin
määräyksen ja linnanvoudille toisen. Sitten hän viittasi poikansa,
Juhana-prinssin, joka yhä uudestaan uteli airueelta sotakuulumisia,
viereensä ja istahti niin leveänä ja rehevänä punaveralla äsken
kiireesti päällystetylle valtaistuimelle, puhuen verkkaan ja
juhlallisesti:

-- Viipurista juurikään saamamme tiedot kertovat, samoin kuin
varhemmat sanomat, että sota on siinä osassa maata puhkeamassa ja
että meidän väkemme on valmis sitä vastaanottamaan. Sekä laivaston
että maajoukon päälliköt kehoittavat meitä ryhtymään leikkiin
odottamatta moskovalaisen valmistuksia, ja he luulevat, kun heillä
nyt on koolla kaksikymmentätuhatta miestä sotavalmiina, siitä
leikistä menestyksellä selviävänsä. Varastoja on koossa ja Itä-Suomen
talonpojissakin vallitsee nyt sotainen henki; he pyytävät vain lupaa
saada hyökätä vanhojen vainolaistensa kimppuun, jotka tällä hetkellä
ovat valmistumattomat ja heikot. Viipuriin kokoontuneet sotapäälliköt
luulevat, että me voimme äkkiliikkeellä vaivatta valloittaa Käkisalmen
ympäristöineen, josta rajojamme aina uhkaillaan, sekä Pähkinälinnan
läänin Nevajokea myöten. Siten saataisiin valtakunnalle selvempi
ja kestävämpi raja ja estettäisiin vastaiset, itämaitamme kauan
riuduttaneet rajariidat. Päälliköt pyytävät vain, että me itse
henkilökohtaisesti saapuisimme Viipuriin johtamaan näitä liikkeitä ja
antamaan pontta yrityksillemme.

Kuningas keskeytti puheensa hetkeksi, mutta jatkoi kohta, syvän
äänettömyyden vallitessa tuossa vanhassa, haalistuneessa vaakunasalissa:

-- Tällainen on tilanne, vakava mutta toivehikas. Onko läsnäolevilla
herroilla mitään lisättävää tai huomautettavaa näiden sanomain johdosta?

Syvä äänettömyys vallitsi edelleen vaakunasalissa. Ruotsin valtaherrat
tiesivät, ettei Kustaa-kuningas, vaikka hän näin neuvoja kysyikin,
juuri suvainnut, että hänessä kerran kypsyneitä suunnitelmia ruvettiin
mestaroimaan, ja pääasiassahan he ne tällä kertaa hyväksyivätkin,
vaikkeivät olleetkaan erityisesti sotaintoisia. Ja suomalaiset
sotaylimykset taas olivat jo ennakolta selvillä toivomuksensa
lopullisesta toteutumisesta. Antti Niilonpoika iski intoa säteilevänä
silmää rauhallisemmalle Klaus Hornille, ikäänkuin todeten, että
nytpä hänen sotakuvauksensa olivat lopultakin voittaneet vanhan ja
varovaisen kuninkaan viimeisetkin epäilykset -- nyt oli tosi alkava!
He kerääntyivät rykelminä lähemmäs kuningasta ja kehoittivat häntä
vain kiirehtimään toimenpiteitä, ettei vihollinen ehtisi varustautua
ja ettei vuodenaika, syyskesä, kävisi liian myöhäiseksi. Nekin,
jotka, kuten Turun mukavuutta rakastava linnanvouti Simo Tuomaanpoika
ja raadin miehet, eivät oikein ymmärtäneet sodan tarpeellisuutta ja
pelkäsivät siitä aiheutuvan uusia vaivoja ja kustannuksia, pysyivät
tarkoin vaiti, ymmärtäen päätöksen jo tehdyksi.

Näin käsittivät aseman kirkonkin edustajat, jotka siinä sivummalla
seurasivat tapausten menoa, eivätkä he enää ruvenneet epäilyksiään
esittämään. Ainoastaan Härkäpää viittasi Olavi Skotten, tutun miehen,
luokseen ja kysyi häneltä ihmetellen:

-- Haluavatko siellä Itä-Suomessa todella talonpojatkin sotaa?

Kuninkaan toisinaan tavattoman herkkä korva kuuli kaukaakin tämän
kysymyksen, ja siihen iskien hän huudahti melkein ankarana airuelle:

-- Niin, airut, todista nyt suoraan näille epäileville hengenmiehille,
miten asia siinä suhteessa todella on!

Rajalta tullut soturi vastasikin suorasukaisesti:

-- Itä-Suomen kansa on alituisista rajakahakoista paljon kärsinyt,
se on niihin lopen tuskaantunut, ja toivoo nyt tosiaankin selvää
ilmisotaa, saadakseen sortajansa kerran kuritetuksi ja päästäkseen
sitten rauhaan. Talonpojat ovat parastaikaa aseissa rajalla.

-- Vieläkö epäilet, mestari Mikael, virkahti kuningas ilkahtaen
piispalle. -- Juuri tämä ilmoitus on minusta ratkaiseva: rajakansaa on
avustettava.

Härkäpää vaikeni ja piispa Agricola huoahti hiljaa. Hänellä oli tästä
asiasta sittenkin oma käsityksensä, hän luuli, että talonpojat oli
liian varmoilla voitontoiveilla saatettu harhaan -- tunsipa hänkin
tuota Karjalan kansaa niiltä ajoilta, jolloin hän Viipurin koulussa
nuorena opiskeli. Mutta hän ei ryhtynyt turhaan väittelyyn, hän nieli
hiljaa sekä poikkeavan käsityksensä että mielenkaihonsa, sillä hän
aavisti tästä kaikesta uutta kärsimystä Karjalan paljon kiusaantuneelle
kansalle.

Tuo ainoa julkilausuttu epäilys oli siten vain karaissut kuninkaan
sotavarmuutta, ja Juhana-prinssillä, joka nuoruutta ja intoa uhkuen
seisoi hänen valtaistuimensa vieressä, paloivat posket ja säihkyivät
silmät. Hän oli jo kauan rusoisissa unelmissaan kuvitellut niittävänsä
sankarinimeä ja mainetta tällä sotaisella retkellä, jolle hän oli
isäänsä taivutellut, hänen mielensä paloi taisteluihin kuuluisaa
moskovalaista vastaan sekä niihin vaihteleviin seikkailuihin, joista
hän oli Suomen itärajalta kuullut niin paljon kertomuksia. Nyt hän
oivalsi olevansa kuvitelmiensa toteutumisen kynnyksellä, ja käännähtäen
isänsä puoleen hän virkkoi:

-- Isä, Olavi Skotten tulisi saada palkinto niistä hyvistä tiedoista,
joita hän on tuonut.

-- Sen hän on saava, vastasi Kustaa, ja virkkoi airuelle: -- Olet
voittanut poikamme suosion, siis valitse palkinnoksesi minkä vapaatalon
ja tontin tahdot täältä Turun vanhasta kirkkokorttelista, olethan Turun
poikia.

Vanha kuningas oli palkintoja myöntäessään käytännön mies; hän teki
väliin arvokkaita lahjoituksia rasittamatta niillä valtion rahastoa,
jota hän tiukasti vaali ja piti kuin omanaan. Kirkon kiinteimistöjä ja
muita arvoesineitä, jotka hän oli julistanut kruunulle peruutetuiksi,
lahjoitti hän verrattain auliisti palkintoina huomattavista
palveluksista, ja sekä lahjan saaja että antaja olivat näin täysin
tyytyväiset. Sitä anteliaisuutta katselivat karsaasti vain ne kirkon
edustajat, jotka huoahtaen totesivat, että sinne meni taas muuan
köyhtyneelle kirkolle tarpeellisista taloista. --

Mutta vastaanotettuaan airuen kiitokset kuningas nousi seisomaan ja
julisti:

-- Olette oivaltaneet, hyvät herrat, kaiken mitä tässä olemme kuulleet
osoittavan, että me laiminlöisimme valtakunnalle tärkeän tehtävän ja
oikean hetken, ellemme juuri nyt kävisi asein vihollistamme vastaan.
Olemme aina rakastaneet rauhaa ja karttaneet sotia, missä olemme
voineet, mutta emme saa siinäkään rakkaudessamme tehdä valtakunnalle
vahinkoa. Siksi on päätöksemme: viipymättä on retki Inkeriin
toimeenpantava! Siitä lähetämme täällä olevain sotapäällikköjen mukana
heti käskyn Viipuriin, jonne myös itse tahdomme retken onnistumisen
nimessä matkustaa.

Näin puhui vanha kuningas juhlallisesti, ilmeisellä
mielenliikutuksella, joka osoitti, että hän oli monien kamppailujen
jälkeen tämän päätöksensä tehnyt. Hän pyyhkäisi oikein kyyneleen
silmäkulmastaan ja lisäsi:

-- Olkoon Korkein armollinen tälle hankkeelle ja johtakoon sen hyvään
tulokseen!

Samassa tilaisuudessa kuningas jo kävi antamassa yksityiskohtaisia
määräyksiään matkasta rajalle ja joukkojensiirrosta. Suomalaisten
sotaherrain, Klaus Kristerinpoika Hornin ja Antti Niilonpojan, piti,
mukanaan osa Ruotsista tuotua väkeä sekä Turun linnan harvat huovit,
lähteä heti maitse kiireellä Viipuriin toteuttamaan kuninkaan käskyt.
Itse aikoi kuningas vielä laivastoineen viipyä muutamia päiviä Turussa
varustuksia järjestääkseen ja purjehtia sitten Suomenlahden perukkaan.
Suomalaisen maaväen päälliköksi kuningas määräsi suomalaiset miehet,
nimittäin Klaus Kristerinpojan, hänen setänsä Henrik Hornin, Kankaisten
herran, sekä hänen lankonsa Niilo Boijen. Nämä miehet, joista kaksi
viimemainittua jo oli Viipurissa, saivat nyt käskyn samota väkineen
rajalle Pähkinälinnaa kohden. Se oli tehtävä jo ennen kuninkaan
saapumista Viipuriin, josta Jaakko Baggen johtaman sotalaivaston
myös oli riennettävä Nevajoelle. Muun osan Ruotsin joukkoja oli
Kustaa päättänyt tuoda mukanaan laivastollaan, jäädäkseen sitten itse
Viipuriin tapauksia johtamaan, -- vanha kuningas aikoi nimittäin
tosiaankin itse pysyä ylipäällikkönä.

Näin nyt ilmoitettiin, ja intomielin valmistautui jokainen saamiaan
käskyjä noudattamaan. Syntyi melkoinen hälinä linnassa, ja sen keskellä
Juhana-prinssi kuljeskeli vähän levottomana hakien Klaus Flemingiä,
jonka kanssa heillä aikaisemmin oli ollut puhetta matkatoveruudesta.

-- Mitäs sinä Klaus-herrasta nyt tiedustelet? kysyi isä kuningas.

-- Hänhän lähtee maajoukon mukana, ja me olimme sopineet, että
matkustamme yhdessä.

-- Hm, poikani, Klaus Fleming lähtee kyllä Hornin mukana, mutta sinä
seuraat meitä laivassa... Niin, niin, me emme tahdo sinusta erota tässä
karussa, harvaanasutussa maassa.

-- Enkö pääsekään vielä satulaan? -- Se oli intomielisestä prinssistä
ankara pettymys. Mutta kuningas ei niin paljon luottanut näihinkään
taattuihin suomalaisiin, joiden hoivaan hänen poikansa olisi joutunut,
että olisi hennonut laskea hänet maajoukon mukana matkalle; hän tahtoi
pitää aarteensa silmiensä edessä. Ja nuoren prinssin täytyi alistua,
toivossa, että hän kuitenkin vielä ehtii mukaan taistelupaikoille.

Vähitellen väkijoukko hajaantui vaakunasalista. Kauan mielissä
vallinnut odotuksen pingoitus oli nyt lauennut. Se tuntui helpotukselta
kaikista, niistäkin, jotka tätä sotaretkeä edelleen epäilivät. Mutta
useimmat tosiaan uskoivat tämän päivän juhlallisen päätöksen tietävän
reippaan toiminnan, kauniiden voittojen ja isänmaallisen kunnian
aikaa, tietävän loistotekoa, jolla vanha Kustaa-kuningas oli pitkän
ja hedelmöittävän hallituskautensa kruunaava. Näin siitä toivoi vanha
kuningas, epäilyksensä vihdoin karkoitettuaan, itsekin, ja päättäväisin
askelin, rauhallinen, melkein juhlallinen varmuus leveillä kasvoillaan,
hän asteli kankein jaloin edestakaisin kumahtavassa vaakunasalissa,
tyynnyttäen siten äskeisen kiihtymyksen jäliltä mieltään.

Näin astellessaan jo melkein tyhjentyneessä huoneessa hänen silmänsä
kohtasivat ovipielessä seisovan nuorukaisen, jonka katseet ujoina ja
odottavina seurasivat jokaista kuninkaan liikettä. Kustaa pysähtyi
hänen eteensä:

-- Vai niin, oppaani Taivassalosta, Peder Sillan poika. Mitä odotat?

-- Minun piti jättää tämä kirje takaisin kuninkaalle ja ilmoittautua
tänne palvelukseen.

-- Aivan oikein, sinusta tahdoin tehdä kirjurin, eikö niin... sitä siis
haluat?

-- Niin, haluan päästä kirjuriksi tai miekkamieheksi...

-- Kummaksi mieluummin?

-- Miekkamieheksi, vastasi Martti empimättä.

-- Katsopas lukutoukkaa! Mutta sellaista se rohkea sotapäätös
aiheuttaa! Ja me voimme käyttää sinua sekä kynämiehenä että airuena.
Saat seurata meitä laivassa -- miekan saat kyllä jo heti kaiken varalta.

-- Ja laivassa hän voi opettaa minulle suomea, virkahti Juhana, taas
reipastuneena äskeisestä alakuloisuudestaan.

-- Sen voit tehdä, Martti, niinhän oli nimesi? Sinusta tulee nyt
kuninkaan mies!

Asetakki yllään ja miekka vyöllään oli Martti-teinillä jo, kun hän
hetkeä myöhemmin lähti linnasta kaupunkiin, hakeakseen vähät tavaransa
Kyrön Heikin talosta Turun linnaan. Uuden arvonsa ja asemansa hän
tahtoi samalla näyttää Kertulle vielä ennen eroa, ilmoittaen nyt
jättävänsä luvut ja kirjat ja lähtevänsä kuninkaan kanssa sotaan.
Ohimennen hän aikoi mainita uudesta toimestaan prinssinkin luona, mutta
sen enempää hän ei kehu eikä kärtä...

-- En nöyrry enkä rukoile, ylpeä tahdon minäkin olla, puheli hän
itsekseen. -- Hempeys pois, ymmärtäköön tyttö itse, mihin nyt hänen
tulevaisuutensa viittaa!

Reipas ja kevyt oli taas hänen käyntinsä, miekka heilui niin miehevästi
kupeella, ja hän kuvitteli, että kaikki vastaantulijat varmaankin
huomasivat hänen uuden asemansa. Mutta eihän sitä kukaan huomannut;
asetakkisia miekkamiehiä kulki nyt kymmenittäin linnan tiellä,
monet sekä aateliset että porvarispojat olivat näet ilmoittautuneet
sotaretkelle lähtemään ja saaneet huovin tai nihdin pukimet. Mutta
yksi huomasi hänet kuitenkin. Sillan korvassa ratsasti kookas, komea
nuorukainen, jolla oli tuikea katse ja voimakas alaleuka, hänen
ohitseen ja käännähti satulassa häntä katsomaan.

Se oli nuori Klaus Eerikinpoika Fleming, joka juuri valmistautui
ratsastamaan Viipuriin. Hänen katseessaan oli ensin hämmästystä, sitten
ivaa, lopuksi uhmaa ja vahingoniloa...

Se katse jäi Martin sielua polttamaan vielä kauaksi aikaa senkin
jälkeen, kun hän oli kuninkaan laivassa Turusta lähtenyt.



VI


Viipurin linnassa piti näihin aikoihin isännyyttä iäkäs soturi Maunu
Niilonpoika, Ahtisten herra, joka, vaikka jo olikin sairaalloinen,
kokeneena voutina huolehti linnan varustamisesta ja muonittamisesta.
Mutta linnan sisäsuojissa hoiti komentoa hänen paljoa nuorempi,
tarmokas puolisonsa, Inga-rouva, jonka vyöllä kaikki avaimet kalisivat.
Tämä terhakka emäntä oli kuin keskittävä sielu siinä suuressa
perheessä, joka nyt asusti Torkkelin vanhassa saarilinnassa.

Pitkä oli jo yksin herrain salissa se pöytä, johon Inga-rouvan tänä
kesänä joka päivä oli toimitettava ruokia ja juomia ja jonka ääressä
hän määräili, asemiesten ruokapöydästä puhumattakaan. Viipurissa oli
näet tänä vuonna (1555), ja jo viime syksystä asti, koolla Suomen
koko sotaväki, jonka päälliköt, Suomen asepalvelusta suorittamaan
velvolliset vapaamiehet, mainitussa pöydässä aterioivat. Vuoden ajan
oli tällä itäisellä rajalla ollut rauhatonta ja sen jälkeen, kun
venäläinen sotaväki viime talvena oli tehnyt äkillisen hyökkäyksen
Viipuria vastaan, viipyen muutamia päiviä sen muurien edustalla,
oli elämä linnassa ja kaupungissa ollut kuin sota-ajan leirielämää.
Virallista sotaa ei tosin ollut, mutta yöt päivät oli silti oltava
varustuksissa. Näiden sotaan velvollisten rälssimiesten oli ollut
jätettävä kotinsa ja tilansa Hämeessä ja Satakunnassa ja oltava koolla
Viipurissa maataan puolustamassa.

Näin oli mennyt talvi ja kesä eikä ollut kummaa, että miehet jo
ratkaisua ikävöivät. Siitä oli puhe aina kun he eri vartiopaikoiltaan
tai partioretkiltään keräytyivät tuon pitkän ruokapöydän ääreen ja
tarina läksi luistamaan.

Niin oli laita eräänäkin päivänä elokuun lopulla, jolloin ulkona vihmoi
sadetta ja miehet olivat, märät viittansa riisuttuaan, asettuneet
paikoilleen Inga-rouvan antimia nauttimaan.

Pöydän päässä istui lihavahko, iäkäs soturi, jonka kasvot olivat
suurimmalta osalta sankan, harmahtavan parran peitossa. Se oli
sotaeversti Niilo Boije, tyyni, harvapuheinen herra, joka oli vanhin
joukossa ja siksi istui kunniapaikalla. Hänen oikealla puolellaan oli
paikka jäntevännäköisellä, juurevalla ylimyksellä, jonka varma ääni
usein kaikui pöytäkunnassa ja jonka viisaat neuvot tavallisesti jäivät
ratkaiseviksi. Tämä kultalangoin kirjailtuun asetakkiin puettu mies oli
Kankaisten Horn-suvun päämies Henrik Klaunpoika, laamanni ja Suomen
sillä erää vaikutusvaltaisin mies. Hän oli nyt noin 45 vuoden iässä,
mutta nämä vuodet eivät näyttäneet häntä paljoakaan painavan, sillä
ketterä ja vilkas hän oli liikkeiltään.

Niilo Boijen toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, -- se oli
tyhjä kevätkesästä asti, jolloin sen haltija, Horn-suvun toisen,
Joensuunhaaran edustaja Klaus Kristerinpoika, Boijen lanko ja Henrik
Hornin veljenpoika, oli lähtenyt suomalaisten sotatoveriensa asiaa
ajamaan kuninkaan luo Ruotsiin. Lähinnä sotaeverstiä istui nyt
Yrjö Fincke, suomalaista Renkosen vapaasukua, Savon uuden linnan
ramparuumiisen, mutta tarmokkaan päällikön, Kustaan, veli, ja häntä
vastapäätä taas kenotti pystynä ja itsetietoisena nouseva kyky,
kruunun toimissa jo paljon käytetty Jaakko Heikinpoika, joka lukeutui
Hästesko-sukuun, vaikka tuo alkuperä olikin vähän epätietoinen.
Mutta hän oli nainut Kankaisten Hornin vanhimman tyttären, ja siten
päässyt Suomen parhaimpaan sukuun; ennenkaikkea oli hän kuitenkin
itse kyvyllään luonut nimensä ja varallisuutensa. Hän väitteli usein
vierustoverinsa Erik Akselinpoika Ståhlarmin kanssa, joka päinvastoin
oli ylhäistä perua, mutta sangen vähän omilla ansioillaan sukunsa
mainetta kullannut. Vilkkaampi väittelytoveri oli Hannu Björninpoika,
Lepaan sukua, kalpeaverinen, valkokätinen herra, jota oli ulkomaan
yliopistoissa kouluutettu, hienostunut lukumies. Nyt hän oli Sääksmäen
tuomarina, mutta sodan uhatessa oli hänenkin ollut lähdettävä
ratsumiehineen aseväkeen. Tiedettiin hänen kihlanneen Henrik Hornin
toisen tyttären, Jaakko Heikinpojan vaimon sisaren, ja oli näistä
tietorikkaista, kyvykkäistä miehistä siten tuleva langokset. -- Yrjö
Boije, Niilon poika, ja Maunu Ille, joka oli Ståhlarmin vävy, olivat
molemmat vastanaineita ja kaipasivat senkin vuoksi enemmän kuin muut
jotakin ratkaisua tähän pitkäveteiseen piiritystilaan.

Pöydän alapäässä istui sitten useita yllämainittujen sukujen nuorempia
jäseniä sekä nousevain vallassukujen edustajia, kuten Niilo Skalm, joka
äitinsä puolelta kuului Särkilahden sukuun, sekä "nuori" (erotukseksi
Hornista) Klaus Kristerinpoika, Jägerhorn-sukua.

Tässä valtaisessa ylimyspöydässä oli yksinomaan miehistä väkeä --
vain harvoin kävivät asianomaisten rouvat Viipurissa puolisojaan
tervehtimässä -- Inga-rouva oli siellä useimmiten yksin sukupuolensa
edustajana. Mutta hän pitikin hyvin puolensa, asetellen toisinaan
liian rajuiksi pyrkiviä pöytäpuheita taikka reipastuttaen iloisilla
jutuillaan pöytäkunnan mielialaa.

Sitäkin näet tarvittiin. Sillä vaikka sotaherroilla oli alituista
asehommaa ja seuraa toisistaan, painui mieli tuosta pitkästä,
odottavasta leirielämästä kuitenkin usein alakuloiseksi. Näin oli
varsinkin laita nyt syyskesällä, jolloin varrottiin tulosta Klaus
Hornin Ruotsin-matkasta ja kaikki vaappui arvaamisen varassa.

-- Saadaanko tästä ilmisota, vai onko uusi talvikausi täällä kykittävä
ja ryssän kanssa vaanittava toinen toistaan?

Tämä oli pöytäkunnan ainainen kysymys. Siitä oli väitelty, oli lyöty
vetoja, oli tarinoitu niin paljon, ettei siihen enää tavallisina
päivinä kajottu. Mutta tänään oli laivaston päällikkö Jaakko Bagge
Uuraasta, jossa hänen aluksensa olivat ankkurissa, tullut käymään
linnassa -- hänelle oli annettu kunniapaikka Inga-rouvan vieressä -- ja
hän palautti vireeseen tuon vanhan keskustelun.

-- Miksei meille tule mitään vastausta? puhui kärttyisästi tuo
kasvoiltaan tummanruskeaksi päivettynyt ruotsalainen laivaherra. --
Olavi Skottehan lähti jo kolme viikkoa sitten viemään kirjettämme
Turkuun, -- ei vain kuulu mitään!

-- Ehkei ole kuningas vielä saapunut Turkuun, ehkei saavukaan, arveli
Jaakko Heikinpoika raskasmielisesti. -- On voinut tulla jotakin väliin,
hän on voinut taas muuttaa mieltään.

-- Vaikkapa niinkin, kyllä hän meille siitä sanan laittaisi, virkahti
Henrik Klaunpoika Horn rauhallisesti ja lohduttavasti. -- Malttia vain!

-- Joka tapauksessahan tulisi Skotten palata, huomautti vanha Niilo
Boije pöydän päästä. Mutta siihen virkkoi taas Maunu Ille, jonka kaikki
tiesivät kovasti ikävöivän nuorikkonsa luo:

-- No, hän lepää tietysti viikon vaimonsa luona Turussa, -- kukapa ei
niin tekisi!

Herrat hymähtivät raskasmielisesti, he eivät enää kyenneet remuavampaan
iloon. Ja vallan vakavissaan tarrasi Jaakko Heikinpoika kiinni
Ille-herran pieneen pilaan:

-- Tämä ei ole naurun asia. Talonpojat, joita olemme koonneet tänne
sotaretkeä varten, napisevat, muonitus ryöstetystä maakunnasta käy
vaikeaksi, syksy lähenee...

-- Ja vihollinen ehtii varustautua, lisäsi Boije. Aina rienaileva Maunu
Ille veisteli taas siihen:

-- Ja olutkin loppuu. Mutta kun tämä tapahtuu, silloin lähtenee meistä
jokainen täältä kotiinsa perheensä luo, heittäen Viipurin Ahtisten
herran hoitoon.

-- Ja jättäen maan alttiiksi viholliselle, lisäsi Horn. -- Ei käy
sekään.

-- Mutta ei käy tämäkään, jyrisi Bagge kiukustuneena. -- Ratkaisu on
saatava: joko -- tahi!

Mieliala laskeutui yhä matalammaksi. Ei kukaan ehdottanut lautapeliä
eikä sotamiesten keskeistä paininäytöstä pihalla, niinkuin usein ennen
vieraiden käydessä; kaikki vain murjottivat ja Bagge hieroi lähtöä
takaisin laivastoonsa.

Silloin yritti taas Inga-rouva avuksi:

-- Miehiset miehetkö täällä ikäväänsä ruikuttavat! Mikä teillä on
oikeastaan hätänä katetun pöydän ääressä -- tahdotteko lisää puuroa
vai naurishaudikkaitako! Pankaa huilut soimaan, vieraan kunniaksi voin
tarjota teille ylimääräisen olutkannunkin tänään.

-- Yritetäänpä siis uutta kannua, -- kiitos, virkkoi nuori Boije,
repäisten itsensä reippaaksi. -- Inga-rouvan malja!

-- Ja Yrjö laulamaan sotalauluja, ehdotti Ille. Mutta väkinäisesti ei
iloa saatu syttymään.

Kulauksen siemaistuaan jurottivat miehet taas harvapuheisina
ja läksivät sitten iltakierrokselleen vartiopaikkoihinsa,
vapaavuorolaisten vääntäytyessä haukotellen pitkäkseen.

Tarkastuskierrollaan kävelivät Henrik Klaunpoika Horn ja Hannu,
Lepaan herra, yhdessä. Ikäerosta huolimatta sopeutuivat he luonteensa
puolesta hyvin toisiinsa ja hehän olivat nyt sitäpaitsi aikeessa
ruveta sukulaismiehiksi. Sittenkun Lepaan herra jo vuosi sitten oli
kihlannut Kankaan Hornin nuoremman tyttären, odottivat he vain tämän
sotarymyn päättymistä tai aseman vakaantumista, lähteäkseen häitä
viettämään. Siitä he taas keskustelivat astellessaan sillan yli
kaupungin muurivarustuksille, joihin vartiot olivat sijoitetut, ja
tarkastaessaan, että ne olivat paikoillaan ja valveilla.

Sade oli äsken tauonnut. Sotamiehet kykkivät siellä muurinsarvissa
velton ja kyllästyneen näköisinä virittämäinsä sääskisavujen ympärillä;
mieliala näytti heidän keskuudessaan olevan ainakin yhtä matala kuin
ratkaisua odottavain herrain keskusteluissa.

-- Odotukseen kyllästyneinä olisivat sotilaat kylläkin nyt hanakat
tappelemaan, virkahti Hannu, kun he taas karjaportilta palailivat
takaisin.

-- Mutta, lisäsi hän äkkiä, -- olemmeko sittenkään niin valmiit
toteuttamaan jännityksellä odottamaamme ratkaisua kuin yleensä
kuvittelemme?

-- Tarkoitatko, Hannu, että olisi parempi, jos ilmisota jäisi
syttymättä, -- silloin päästäisiin ehkä pikemmin häitä viettämään,
veisteli vastainen appi syvämietteiselle toverilleen.

-- Tarkoitan, että valloitussotaa varten pitäisi varustusten olla
täysin varmoja ja riittäviä, -- puolustussodassahan voi sentään
heikommallakin väellä selviytyä, selitti Hannu. -- Enhän ole varma
siitä, olisiko pidättyväisyyden kanta onnellisin, eikä hääjuhlani ole
minulle toki ratkaisevin, vaikka kyllä mielelläni mahdollisimman pian
veisin kauniin morsiameni kotiin Lepaalle. Mutta onko meillä täyttä
perustetta sotaintoomme?

Henrik Klaunpoika oli nuoren miehen puhuessa käynyt kasvoiltaan
vakavaksi. He olivat ehtineet Vesiportin linnakkeelle, jonka edustalla
oli rivittään telttoja ja niiden välissä loimuavia leiritulia, --
suurin osa talonpoikaista nostoväkeä oli leiritetty sinne. Sotaleiri
ei ollut suinkaan suuri ja Henrik-herra tiesi paremmin kuin kukaan
muu, ettei tästäkään sotaväestä suurin osa ollut hyökkäyssotaan
pätevää, harjoitettua aseväkeä. Hänen täytyi myöntää nuoren toverinsa
epäilyksissä olevan paljon oikeutettua ja perusteltua.

Mutta Hannu lisäsi vieläkin:

-- Käsitänhän, että me kaikki tähän kyttäämiseen kyllästyneinä
ikävöimme rutompaa ratkaisua. Mutta olen usein ihmetellyt, kuinka
sinäkin, Henrik, harkitsevin meistä ja kaikkea uhmaa karttava mies,
niin empimättä kannatat tätä sotaretkeä.

-- Olen sitä empinyt paljonkin, vastasi nyt Horn verkalleen, -- ja
turhat kuvittelut riisun mielestäni vieläkin joka päivä. Meillä on
tuskin 4000 täysin asevalmista miestä, muut ovat nostoväkeä; vihollinen
voi nostaa paljon suuremmat joukot vastaamme. Se on totta. Mutta jos
sittenkin mieluummin kannatan ilmisotaa kuin tätä salavaanintaa,
niin perustuu se käsitykseeni, että siihen on pakko. Tämä tilanne
on kestämätön, uutta talvea emme jaksa täällä vartioida, meidän
täytyy koettaa häätää vihollinen kauemmas. Tuloksestahan ei voi olla
varmuutta, mutta yrittää täytyy.

-- Eikä nykyisen mielialan vallitessa yritystä voida seisauttaa, jos
vain kuningas siihen suostuu, myönsi Hannu. -- Mutta mitä hän sanoisi
mahdollisesta epäonnistumisesta?

-- Niin, syyn saisimme me raskaasti kantaa... Mutta sittenkin luulen,
että maan etu silläkin uhalla vaatii yrittämistä...

Henrik Klaunpoika oli tunnontarkka mies ja katsoi asioita syvemmältä
kuin hänen sotatoverinsa. Ja hänen nuorempi toverinsa huomasi nyt
selvästi, että hän ajatteli suurella huolella tulevaisuutta, olipa
kuninkaan ratkaisu kumpi tahansa.

Näin keskustellen palasivat miehet siltaa pitkin kaupungista linnaan.
Sateenharmaa taivas oli ruvennut kirkastumaan, pilvien välistä pilkisti
toisinaan esiin kalvakka elokuun kuutamo, hopeoiden vanhan, jykeän
linnan särmikkäät torninharjat ja lahden tyynen pinnan. Hiljaista
oli kaupungissa, vesillä ja koko luonnossa. Linnassa jo nukuttiin.
Odotukseen kyllästyneet miehet olivat siellä varhain laskeutuneet
levolle, toivottaen toisilleen:

-- Saapuisi edes huomenna varmuus!

       *       *       *       *       *

Mutta heidän ei nyt tarvinnut odottaa huomiseenkaan. Klaus Horn ja
Lepaan herra eivät vielä olleet ehtineet kuutamoiselta linnanpihalta
nousta sisäsuojiin, kun Neitsytniemen puoleiselta portilta kuului
ankaraa koputusta. He arvasivat heti asian, juoksivat portille, jonka
vartija kuului tiukkaavan saapuvilta tunnussanaa, ja tunsivat heti
ulkopuolella Klaus Kristerinpojan käskevän äänen:

-- Laske sisään, oman talon ollaan väkeä. Ja Antti Niilonpojan ääni
kuului säestävän:

-- Avaa helkkarissa, nihti, nopeammin, ja hanki meille olutta, tässä on
kamala jano...!

Pian tervehtivät sukulaiset ja toverukset toisiaan portilla, ja
muutamia kiireisiä vuorosanoja vaihdettiin jo siinä pihalla vieraiden
satulasta noustua:

-- Hyvät kuulumiset!

-- Kuningas on siis suostunut?

-- Käskenyt! Jäi Turkuun, saapuu itse tänne!

-- Väkeä ette tuo paljoa tullessanne?

-- Kuningas tuo laivoissaan enemmän. Nyt olutta!

Siitä sukeusivat pitkät ja iloiset juomingit sinä yönä Viipurin
linnassa. Makuulleen menneet miehet kimposivat pystyyn odotetun viestin
kuullessaan, mielten pingoitus ja pitkä alakuloisuus laukesi hilpeään
surinaan ja nuorten miesten kuultiin hihkaisevan toisiaan tavatessaan
sekä keräytyessään uudelleen Inga-rouvan pitkän pöydän ympärille.
Kyseltiin ja vastattiin. Matkalta saapuneet soturit eivät muistaneet
väsymystään, he kertoivat yhä uudelleen Kustaa-kuninkaan epäilysten
vähittäisestä hälvenemisestä, hänen matkastaan Turkuun, Olavi Skotten
sanoman ratkaisevasta vaikutuksesta ja omasta pikaratsastuksestaan
Suomen halki. Varsinkin oli äänessä Antti Niilonpoika, joka tyhjensi
tiheään sarkkansa ja pyysi uutta huudahtaen:

-- Toista oli lähtöni tästä linnasta vuosi sitten -- miekatta ja
kunniatta, varmuutta ei muusta kuin niskanikamani menettämisestä. On
monasti kurkussani tuntunut, kuin sitä hirttonuora kuivaisi -- täytyy
kostuttaa!

-- Ja nyt tuot kilven ja ritarinimen mukanasi tänne palatessasi!

-- Ja se nimi on kunnostautuva uusissa taisteluissa ryssää vastaan!

-- Miekka lippuna, -- Sabelfana!

Näin miehet palannutta toveriaan onnittelivat, huudahtaen lopuksi:

-- Terve tultuasi! Yhdessä lähdetään nyt takaisin Kivennavalle.

-- Ja siitä paljon kauemmas!

Herrain salista siirtyi tämä vapautunut, reipas mieliala miesten
tupaankin ja vahtimuutosten mukana kaupunginkin vartiopaikkoihin, ja
taas virisi miehistössäkin uusi sotainto.

-- Sotakäsky on saapunut!

-- Nyt päästään rajalle!

Jo aamulla alettiinkin sitä rajallelähtöä valmistaa.

Raskaammat tykit ja piiritysvehkeet sälytettiin laivoihin, kantohevosia
kuormitettiin, miehille pantiin kuukauden muona heidän kontteihinsa
ja aseet hiottiin ja rasvattiin. Jaakko Bagge varusti kiireellä
laivastonsa purjehduskuntoon, rientääkseen sillä Nevajoelle, jossa
sen oli yhdyttävä maajoukkoon. Ja muutamien päivien perästä samosi
Viipurin ratsu- ja jalkaväki liehuvin lipuin ja pärisevin rummuin ulos
Karjaportista, missä talonpoikainen nostoväki siihen yhtyi, ja siitä se
käänsi kulkunsa hävitetyn Karjalan halki Inkeriä kohden -- se maakunta
oli ensiksi valloitettava.

Viipuri tyhjeni. Sen porvarit, joille vuoden kestänyt sotaväen
majoitus oli kaikkinaisten rasitusten ohessa tuottanut hyötyisät
markkinat, katsoivat allapäin tyhjiä myymälöitään ja autioiksi jääneitä
rantasiltojaan, joissa ei nyt enää mikään kauppa käynyt, ja kaupungin
kellarin kapakoitsija jouti torkahtamaan tynnyrinsä päälle.

Linnassa kulki vanha Ahtisten herra sulkemassa aittoja ja talleja ja
järjestämässä harvat linnaan jääneet sotavanhukset portinvartijoiksi.
Hän kuuli Inga-rouvan äreänä toruvan piikojaan keittiössä. Sitä
toraääntä ei yleensä kuulunut, milloin kiire oli, milloin sotaisia
miesjoukkoja oli syötettävä ja paistinkäry paksuna tuprusi ulos
oventäydeltä. Silloin linnan emäntä keittiössään viihtyi, silloin hän
oli iloinen ja ketterä.

Sellaiseksi myönsi Inga-rouva itsekin luonteensa. Hänellä täytyi
olla ympärillään nurinaa ja kiirettä, miekkain ja kannusten kilinää,
kirpeitä sotajuttuja, pisara kohteliaisuutta sekaan ja vähän
sukkeluutta höysteeksi... Valmistapas nyt ateria yksinomaan Maunu
Niilonpojalle ja hänen kirjurilleen ja piispa Juustenille, milloin
tämä edes sattui linnan vieraaksi tulemaan, -- mokomakin tehtävä
toimeliaalle emännälle!

Hän ikävöi poistuneita sotapoikiaan. Mutta pian hän oli saava uusia ja
vaativia vieraita linnaansa.



VII


Viipurin piispa Paavali Juusten seisoi, päivätyönsä päätettyään,
tuomiokapitulinsa portilla miettien, suuntaisiko hän tänään
iltakävelynsä satamaan, jonka läheisyydessä oli hänen veljensä,
suolaporvarin talo ja missä väliin saattoi tavata Tallinnan ja
Lyypekinkin laivoja, vaiko linnaan, jossa aina sai kuulla uutisia,
-- jommallekummalle taholle hän joka ilta askeleensa ohjasi. Linna
oli kyllä nyt tyhjä, ei sieltä paljoa seuraa saanut. Mutta ehkäpä
Inga-rouva juuri sitä mieluummin ottaisi vastaan vieraan, -- niin, hän
lähtee sittenkin linnaan päin.

Se mustunut, umpinainen kivirakennus, jonka jykevän, raudoitetun portin
edustalla hän ratkaisunsa teki ja jolla nyt oli "tuomiokapitulin"
juhlallinen nimi, oli entinen Viipurin mustainveljesten luostari taikka
se osa siitä, joka vuosikymmenien rappeutumisen jälkeen oli voitu panna
auttavaan kuntoon Suomen toisen, uuden hiippakunnan hallintotaloksi.
Muuten tuota tuomiokapitulia vasta parhaillaan järjestettiin,
toistaiseksi siihen ei vielä kuulunut kuin hän, piispa itse, Viipurin
kirkkoherra, joka oli saanut tuomiorovastin arvonimen, sekä pari juuri
papiksi vihittyä teiniä apulaisina ja kirjureina. Vastahan toista
vuotta sitten tämä uusi hiippakunta oli perustettukin jakamalla vanha
kahtia, ja siinä oli kaikki vielä alkuvaikeuksien kannalla, -- eipä
ollut sen olemassaolokaan vielä yleisön tajuntaan juurtunut.

Mutta piispa Juusten, Turun koulun entinen rehtori ja Agricolan
apulainen jakamattoman hiippakunnan aikana, oli luonteeltaan
rauhallinen, miltei verkkainen mies, ja hän kävi vaikeaan tehtäväänsä,
uuden hiippakuntalaitoksen luomiseen, tyynesti ja hätäilemättä
käsiksi. Tehtävä oli monellakin tavalla vaativa ja laaja. Ei ollut
kysymys ainoastaan uuden järjestön luomisesta. Tämä osa Suomen vanhaa
hiippakuntaa käsitti, paitsi koko Karjalan, puolet Uuttamaata ja
Hämettä Hauhoa myöten sekä koko Savon asutuksen, niin pitkälle kuin
sitä ulottui Tavisalmelle ja Sisä-Suomen erämaihin asti, ja monet
näistä seuduista olivat vielä hyvin höllästi kirkkojärjestelmään
liitetyt. Siinä olisi ollut piispalle lääniä pitkiinkin
tarkastusmatkoihin, mutta hänen täytyi nyt aluksi järjestellä lähimmän
Karjalan kirkollisia oloja, joita oli niin kauan laiminlyöty, että sen
kansa syrjäseuduissa eleli melkein pakanuuden tilassa, arpojainsa ja
poppamiestensä varassa.

Juusten oli perusteellisesti ryhtynyt raivaustyöhönsä, teki pitkiä
työpäiviä, lähetteli tiheitä paimenkirjeitä, koettaen saada toiminnan
käyntiin. Mutta päivän työt päätettyään hän sulki sentään perin
kernaasti ja rauhallisesti kapitulin oven, jättäen sikäläiset huolensa
sinne, ja vietti iltansa rauhallisesti joko veljensä tai jonkun muun
porvarin talossa taikka sitten linnassa kunnon Ahtisten herran ja hänen
herttaisen rouvansa vieraana. Paavali oli näet vielä naimaton, vaikka
jo ikämies.

Outoa siellä linnassa nyt viime viikkoina oli ollut, kun koko tuo
remuava sotaväki oli poissa, mutta piispasta se toisaalta oli paljon
hauskempaa. Siellä saatiin nyt istua pienessä pirtissä Maunun ja
hänen puheliaan puolisonsa kanssa, usein kyllä mukana vielä alivouti
Sigfrid Matinpoika ja hänen suloinen tyttärensä -- todellakin suloinen
neito... Ja toimelias, ymmärtäväinen neito... ihan varmaan hyvää
emäntäainesta... Juotiin oluttuopista ja syötiin pala, ja niin meni
tarinoidessa ilta hauskasti...

Tällainen oli ohjelma tänäänkin, eräänä syyskuun päivänä. Siellä
Maunun pikkutuvassa oli kerrottu suomalaisen sotaväen hyökkäyksestä
rajan yli Inkeriin -- sanottavaa vastarintaa siellä ei oltu kohdattu
--, kuninkaan odotetusta tulosta Viipuriin -- hän saattoi tulla
laivoillaan minä päivänä tahansa, jos tuli, mikä ei sekään ollut aivan
varmaa --, ja pientä sukkeluutta oli sekaan lasketeltu Inga-rouvan ja
Sigrid Matintyttären kanssa, joka oli todella suloinen neitonen...
Tyytyväisenä iltaansa Paavali Juusten lähti hämärän tullen kävellä
löntöstelemään takaisin yksinäiseen, synkkään kapitulirakennukseensa,
jossa hän asuikin ja jossa aamulla anivarhain taas työ oli alkava.

Silloin piispan kävellessä sillan yli hänen katseensa takertui
hämärtyvälle, syystummalle lahdelle, ja hänen pyöreät silmänsä
seisahtuivat. Ilmestyihän sieltä suuria, haljakoita purjeita, jotka
levittäytyivät taivaan rantaa vastaan. Kokonainen laivasto tulossa
Viipuriin, -- tietysti kuninkaan laivasto...! Eikä Inga-rouva tiedä
mitään! Piispan lyhyet, tukevat sääret liikahtivat tavallista
liukkaammin hänen palatessaan linnaan tätä sanomaa viemään ja tuossa
tuokiossa olivat siellä valmistukset käynnissä. Ja itse seisoi Juusten
vanhan Ahtisten herran rinnalla linnan laivasillalla, kun kuningas
siitä nousi maihin ja vastaanotti ensimmäiset tervehdykset.

-- Mitä tietoja on rajalta? kysyi hän ensi sanoikseen poikansa rinnalla
maihin päästyään.

-- Toistaiseksi vain hyviä, lohdutti linnanvouti, saatellen vieraita
linnaan.

-- Mutta miksi täällä on niin hiljaista, niinkuin kuollutta, ihan
autiolta täällä kajahtaa? -- Näin ihmetteli kuningas heti linnaan
saapuessaan. -- Missä on linnanväki?

-- Sotaretkellä tietysti.

-- Kaikki? Kuka siis linnaa vartioi?

Kuningas oli taas merimatkansa jälkeen ärtyneellä päällä, ja siitä
saivat ryöppynsä tuntea sekä isännät että emännät. Matka tänne
Itä-Suomeen Tukholmasta asti oli hänestä tuntunut loppumattoman
pitkältä; hän tunsi, nyt vihdoin perille ehtiessään, joutuneensa
johonkin maailman ulkolaitaan saakka ja oli nähtävästi jo laivassa
ruvennut katumaan retkeään tänne kaiken asutuksen takamaille.
Olot olivat hänestä täällä vielä vieraammat kuin Turussa: puvut,
kansanmiesten pitkät mekot ja naisten väljät huntupäähineet,
kielenkäyttö, -- kaikki täällä puhuivat suomea --, ja sitten vielä sota
näillä kaukaisilla takamailla! Vanhasta kuninkaasta oli kuin hänet
olisi viskattu syrjään emämaastaan ja hallituspaikastaan johonkin
kaukaiseen korpeen, jossa hän ei tuntenut olevansa ollenkaan turvassa.

Niin, se sota!

Kustaa-kuningas ei ollut Ruotsissa asioita pohtiessaan osannut
kuvitella, että vielä täältä Viipurista olisi sotaväki lähetettävä
kymmenien peninkulmain päähän yhä synkempään korpeen sotimaan --
mitä hyötyä olisi siitä lopulta? Ja nyt oli hänen vielä vaikeampi
suostua siihen, että hänen pitäisi laskea nuori poikansakin noiden
rajattomien metsien ja soiden takaisille sotapalkoille näiden
kömpelöiden suomalaisten seurassa kavalaa ryssää vastaan. Siitä heillä
oli ollut kinaa Juhana-prinssin kanssa koko merimatkan ja sitä jatkui
nyt maihin noustuakin. Vanha kuningas oli erityisen äreä tuntiessaan
luissaan, ettei hän tässä painiskelussa lemmikkipoikansa seikkailuintoa
vastaan lopultakaan jaksaisi pitää puoliaan. Nuori prinssi oli jo
Ruotsista lähtiessään puhunut halustaan päästä taistelutantereelle,
eikä isä ollut sitä silloin aikoinaan kyllin jyrkästi kieltänyt, vaan
päinvastoin tuonut poikansa tänne mukanaan. Mutta nyt isä tahtoi tuon
seikkailun kieltää.

Kuningas oli majoitettu linnan keskikerroksen juhlahuoneisiin,
jotka Kaarle Knuutinpoika Bonde ja Krister Niilonpoika Vaasa --
Kustaa-kuninkaan esi-isiä sata vuotta sitten -- olivat sangen komeiksi
rakentaneet ja joita senkin jälkeen oli joltisestikin ylläpidetty. Ne
oli Inga-rouva ajoissa siistinyt ylhäisiä vieraitaan varten ja sinne
hän nyt oli näille ruokapöydänkin kattanut. Siellä kyseli kuningas
Ahtisten herralta ja Paavali-piispalta näitä Karjalan matkoja, seutuja,
missä sotatapahtumat liikkuivat, taistelevain joukkojen määrää ja
tietojen saannin nopeutta. Ahtisten herra mainitsi silloin hyvin
tärkeäksi, että kuningas lähettäisi Ruotsista nyt mukanaan tuomansa
väen, tuhatkunta miestä, senkin kiireellä Nevajoelle taistelevien
avuksi, sillä nämä odottivat näitä apujoukkoja, joiden tiesivät olevan
tulossa.

-- Eikö siellä sitten kokoamanne väki riitäkään, onko se nyt jo
joutunut hätään? tiukkasi kuningas.

-- Ei ole joutunut hätään, mutta tuloksiin nähden on mahdollisimman
tehokas sotajoukko tarpeellinen.

Kuningas käännähti kärsimättömästi nojatuolissaan, jossa hän istui
nahkareunaiseen vaippaansa kääriytyneenä, siveli levottomana kädellään
puolikaljua päälakeaan, joka kestitysviinin vaikutuksesta oli ruvennut
punoittamaan, ja virkkoi mukanaan olevien valtaneuvostensa puoleen
kääntyen:

-- Lienee siis ruotsalainen väkemme lähetettävä sinne rämeitä
tarpomaan, kun kerran leikkiin on käyty. -- Ja valtaneuvos Abraham
Leijonhufvudille, joka oli toinen mukana oleva kuninkaan lankomies,
mutta enemmän soturi kuin hänen Steen-veljensä, kuningas lausui nyt
melkein surkutellen:

-- Sinun täytynee, Abraham, lähteä varusväkemme päällikkönä sinne
rajalle, eivät taida nämä suomalaiset siellä muuten selvitä.

Siihen iski silloin taas kiinni Juhana-prinssi, joka terveenä ja
reippaana istui viluisen isänsä vieressä, huudahtaen:

-- Juuri niin, ja Abraham-enon mukana lähden sinne nyt minäkin.

Hän oli kuitenkin valinnut huonon hetken uudistaakseen vanhan
pyyntönsä. Sillä kuningas oli nyt huonolla tuulella ja vastasi
pojalleen lyhyesti ja kipakasti:

-- Sinä, Juhana, jäät minun kanssani tänne odottamaan tuloksia
tapausten menosta.

-- Tänne autioon linnaan!

Jo näkivät syrjäisetkin, että kiivas Vaasan veri kuohahti sekä isässä
että pojassa. Nuori prinssi sävähti punaiseksi kasvoiltaan, hänen
silmiinsä kohosivat kiukun ja pettymyksen kyyneleet ja läimäyttäen
oluttuoppinsa pöytään hän virkahti ikäiselleen oudolla kiivaudella:

-- Minä lähden sittenkin!

-- Vastoin isäsi kieltoa! Niskoitteletko kuningastasi vastaan, poika?

Nuori prinssi oli juuri ehtinyt 18 vuoden ikään ja jo tällä
Suomen-matkallaankin ruumiiltaan huomattavasti kehittynyt. Päivä oli
paahtanut hänen ennen maidonkarvaiset lapsenkasvonsa ruskeiksi ja
merielämä vahvistanut hänen ennen hentoja jäseniään. Hän nousi nyt
pitkänä ja solakkana istuimeltaan, astui kunnioittavasti isänsä luo ja
virkkoi äänellä, jossa soi sekä hellyyttä että päättäväisyyttä:

-- Isä, en ole lapsi enää. En voi palata tältä sotaretkeltä, voimatta
kertoa olleeni mukana sodan tapauksissa. Minua halveksisi sekä aina
ivallinen vanhempi veljeni että kaikki muut, jotka tietävät minun
olleen tällä Suomen-retkellä. Minut leimattaisiin pelkuriksi. Koko
sotaväkikin, jolle olen ilmoittanut aikovani sitä seurata, nauraisi
minulle, -- isä, ethän tahdo saattaa poikaasi tällaisen naurun
esineeksi! Miksi voisit sitä tahtoa?

Hän puhui lämmöllä ja arvonannolla, mutta oudolla lujuudella, -- isä
tunsi sen otteensa heltiävän, joka oli pitänyt häntä voiton puolella.
Hän tunsi poikansa esiintymisessä Vaasan suvussa salaa piilevän
kunnianhimon, joka saattoi sitä johtaa mihin tahansa, ja oivalsi
sen nyt Juhanassa heränneen. Mutta hän tahtoi vieläkin säilyttää
vaikutusvaltansa ja pysyttää poikansa luonaan vaaroista syrjässä.

-- Sitä, mikä tapahtuu minun käskystäni, älköön kukaan uskaltako
arvostella. Jos minä estän sinua lähtemästä luotani kymmenien
peninkulmien päähän tähän sissirosvojen ja noitain maahan, on minulla
siihen pätevät, valtakunnalliset syyni...

-- Mutta häpeä osuu minuun, ja koko eliniäkseni. Minä en voi sallia
nuoruuteni turmeltuvan turhista varovaisuussyistä. Ja kääntyen
valtaherrain puoleen puhui prinssi kiihkeästi ja hartaasti: --
Steen-eno ja Abraham, johtaahan isän rakkaus, joka minulle on kallis,
tässä harhaan...

-- Mitä sinä siitä tiedät! urahti ukko.

Mutta valtaherratkin kävivät kannattamaan nuoren prinssin pyyntöä. He
tekivät sen kyllä hillitysti, kautta rantain, mutta sentään selvästi
esittämällä, että vaara rajalla tuskin oli sen suurempi kuin täällä
Viipurissakaan, jos varteenotetaan tarpeellinen, kuninkaalliselle
henkilölle kuuluva varovaisuus. Pieni ratsastusmatka vain -- ja
pääseehän sieltä takaisin.

Kuningas taisteli sisäistä taistelua, nieli kiukkuaan, mutta ei voinut
kieltää, että pojan kanta oli jossain määrin oikeutettu. Viimeisiin
asti hän kuitenkin koetti tehdä vastarintaa ja huudahti melkein
vihaisesti vanhemmalle Leijonhufvudille:

-- Mitä, Abraham, otatko vastuullesi kuninkaallisen prinssin hengen ja
turvallisuuden, -- oma henkesi on siinä kysymyksessä.

-- Otan kyllä.

Vanha kuningas katsoi muuten varovaa ylimystä hämmästynein, hiukan
vetistävin silmin, katsoi poikaansa, jonka posket hehkuivat intoa,
ja ymmärsi, että hänen oli nyt tässä lopultakin peräydyttävä. Se
häntä sekä suututti että suretti. Suututti siksi, että hänen, isän ja
kuninkaan, oli arveluttavaa pyörtää sanansa. Ja suretti senvuoksi, että
hän nyt yhä selvemmin näki pojassaan ominaisuuksia, joita hän pelkäsi.
Juhana oli sydämellinen ja avomielinen, -- sillä herttaisuudellaan hän
juuri oli anastanut lemmikin paikan isän sydämessä, -- mutta hänen
tunteensa eivät olleet ketään, ei edes isääkään kohtaan niin syvät,
että hän niiden vuoksi olisi uhrannut kipenenkään itserakkauttaan tai
maineen taikka imartelun himoaan. Ja pohjalla oli kai sittenkin se
ainainen veljeskilpailu: Juhana tahtoi tietysti saada sotamainetta
voittaakseen kansan suosion vanhemman veljensä, tuon epäluuloisen
jurottajan, kustannuksella. Tämä into se näin oli ajanut pojan välit
isän kanssa hetkeksi asettumaan kuin veitsen kärjelle.

Sitä vanha Kustaa hätkähti, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä
oikeus vain omaa ikäväänsä ja omaa, ehkä aiheetonta levottomuuttaan
ajatellen laskea asiat niin pitkälle. Hän nousi nyt hänkin
ruokapöydästä ja virkkoi tyynemmin:

-- Me keskustelemme asiasta vielä kahdenkesken, Juhana. Hyvää yötä,
herrat, -- antamasi takuun, Abraham, panen mieleeni.

Pöytäkunta hajaantui, mutta kaikki olivat jo selvillä siitä, että
nuorella herttualla oli aamulla lupa lähteä rajalle.

Piispa Juusten käveli tällä kertaa yösydännä yksin linnasta
kapituliinsa. Olihan se ollut hänelle merkki-ilta! Merkkitapaushan oli
koko Viipurin kaupungille ja laajalle Karjalalle, kun maan kuuluisa
kuningas, sen voimakas isällinen hallitsija, kerran oli saapunut
tähänkin valtakunnan kaukaisimpaan laitaan vierailemaan. Mutta
hiljainen piispa, joka harvapuheisena ja vaatimattomana oli iltakauden
istunut tuossa ylhäisessä seurassa, tunsi sittenkin mielessään vähän
pettymystä. Hän oli kuvitellut kuninkaan jalommaksi ja mahtavammaksi,
voimakkaammaksi ja suurpiirteisemmäksi. Tämäkö äreä, pussinaamainen,
vetistäväsilmäinen ukko oli siis tuo nerokas ja voimakas
Kustaa-kuningas, joka oli voittanut miltei lukemattomat vihollisensa,
koonnut innollaan talonpoikaisjoukkoja aseisiin, ja niiden avulla
pelastanut maansa vieraasta ikeestä? Tämäkö levoton, tupsahteleva, arka
äijä...? Koko iltakausihan jankattiin vain siitä, raskisiko hän laskea
poikansa, kohta täyden, rotevan miehen, sotarintamalle, jonne hän
tuhansia muita komentaa!...

Ei, Paavalista tuntui, kun hän siinä verkalleen Viipurin syyspimeitä
kujia löntösteli, että oli parempi olla tutustumatta kuninkaaseen näin
läheltä, parempi häntä palvoa ja kunnioittaa kaukaisena, korkeana
olentona.



VIII


Seuraavana aamuna lähtikin jo kuninkaan Ruotsista tuoma apuväki
Viipurista samoamaan kaakkoon päin ja kaikki linnassa tiesivät, että
Juhana-prinssikin oli seuraava sitä Inkeriin. Mutta kun sotaherrat
linnan pihalla satuloivat ratsujaan, käski vanha kuningas satuloida
itselleen sävyisän tammansa, jolla hän aikoi Steen Leijonhufvudin
ja Erik Sparren seurassa lähteä saattamaan poikaansa jonkun matkaa
taipaleelle.

Siellä pihalla hääri lähteväin joukossa myöskin kuninkaan kirjuri ja
airut Martti Pietarinpoika, joka oli päällikkölaivassa seurannut mukana
Viipuriin ja oli nyt kovassa hommassa saadakseen hänkin linnan aitasta
evästä laukkuunsa.

-- Mihinkä sinä, poika, aiot? kysäsi kuningas kipakasti, nähdessään
nämä kirjurinsa kiireiset matkavalmistukset.

-- Rajalle, sotaväkeen, vastasi Martti reippaasti ja innostuksella.

-- Kuka sinut sinne on käskenyt?

Nyt rupesi nuorelta teiniltä leuka järkkymään.

-- Luulin, että niin oli tarkoitus, että sitä varten sain miekkani...

-- Erehdyit!

Siihen keskusteluun päättyi jo Juhana-prinssikin, joka täysissä,
komeissa matkatamineissa siinä taputteli uljasta ratsuaan ja nyt jo
katsoi voivansa lausua sanasen toisenkin puolesta. -- Mutta olithan,
isä, määrännyt hänet minun seuraani, tulkikseni...

-- Tarvitsen tulkin täällä itse. Sinä, teini, jäät tänne kanslerilleni
ja minulle kirjurinapulaiseksi, prinssille olen määrännyt seuralaisiksi
vanhemmat vartijat...

Paha pettymyshän se oli nuorelle teinille, joka hänkin oli toivonut
pääsevänsä sotaretkelle, saamaan tulikasteensa, mutta hänhän oli
tottunut mukisematta alistumaan suurempiinkin kieltäymyksiin
elämässään, -- hyvähän oli näinkin. Joukko lähti liikkeelle, kuningas
poikineen ja seurueineen komeana ryhmänä etunenässä. Viipurin asukkaat
katselivat talojensa turvekatoilta, kujansuista ja ympärysvalleilta
tätä uutta, uljaspukuista sotaanlähtevää joukkoa, tervehtivät riemulla
vanhaa kuningasta ja tunsivat mielensä turvallisiksi. Sillä, kuninkaan
läsnäolosta puhumattakaan, tällaista joukkoa aseellista puolustusväkeä
ei tässä aina uhatussa rajamaakunnassa oltu ennen koskaan nähty.

Mutta kuninkaan mieli, joka oli apea ja levoton monellakin tavalla ja
ennen kaikkea prinssin lähdön vuoksi, ei käynyt tällä ratsastusmatkalla
suinkaan iloisemmaksi. Hän tuli nimittäin nyt omin silmin näkemään
pienen kappaleen hävitettyä Karjalan maata. Vihollisethan olivat siellä
viime vuosina usein pienin parvin ryöstelleet ja poltelleet, mutta
varsinkin viime talvena monin tuhansin miehin tekemänsä hyökkäyksen
aikana, jolloin he Viipuriakin piirittivät, he olivat oikein
järjestelmällisesti raastaneet maan putipuhtaaksi. Kustaa-kuningas ei
heti ymmärtänytkään, mitä nuo hiiltyneet rauniot, mustina törröttävät
kivikiukaat ja kesantoon jääneet viljelysmaat oikein merkitsivät,
ja kun hän sen nyt matkan varrella oppi oivaltamaan, niin täytti
rajarahvasta kohdannut tuho ja kärsimys hänen mielensä yltyvällä
surulla ja kauhulla.

Kyläpaikoilla oli toki aina joku sauna tai riihi jäänyt polttamatta,
mutta niidenkin ääressä näkyi vain vaimoja ja lapsia, jotka siinä
hoitelivat naurismaitaan ja karjanrippeitään ja väliin tylsästi,
väliin arasti pälyivät maantiellä ratsastavaa huovijoukkoa. Kuningasta
ei kukaan tervehtinyt, eivätpä nuo ihmisraukat mahtaneet tietää niin
ylhäisiä vieraita tässä joukossa olevankaan.

Varsinkin paluumatkalla, muutaman peninkulman päässä kaupungista
poikaansa jäähyväisiksi syleiltyään, ratsastaessaan takaisin vain
harvojen seuralaistensa keskellä, tunsi kuningas syksyn ja autiuden
ahdistusta sydämessään. Metsissä olivat jo lehdet kellastuneet,
tuuli tohisi puitten latvoissa, syksyä oli luonnossa, raskasta
toivottomuutta kaikkialla. Viipurin kaupunkikin, jonka asukkaat eivät
kuninkaan paluusta mitään tienneet, oli, kun pieni joukko taas sen
läpi ratsasti, keskipäivälläkin autio ja kuollut. Ja linna, jonne
raskaan kuninkaallisen taakkansa alla uupuva ratsu kumealta kolisevaa
hirsisiltaa myöten väsyneesti vaelsi, oli kuin hauta: tallit, pihat,
käytävät ja tuvat kumahtivat tyhjyyttään, vartijoita ei näkynyt
missään, joku rampa renkivanhus tuli vain linnan uumenista korjaamaan
vieraiden hevosia. Se kaikki tuntui kuningasvanhuksesta vallan
kaamealta, hänen jäseniään kolotti pitkän ratsastuksen jälkeen, hänen
päätään porotti, hän pelkäsi sairastuvansa ja hätäytyi taas siitä.

Valtaneuvosten kehoituksesta, joita heitäkin ratsastusmatka väsytti,
meni hän linnaan saavuttuaan levolle. Mutta kauan ei hän ollut
makuuhuoneessaan viipynyt, kun hän tulla puhisi sieltä pohteissaan
arkitupaan ja komensi linnavoudit, valtaneuvokset ja ruotsalaisen
vahdinpäällikön puheilleen. Hän oli tullut ajatelleeksi, että täältä
linnasta oli nyt liian tarkoin lähetetty väki rajalle ja hän näki siinä
suuren vaaran Viipurille ja itselleen:

-- Mitä tapahtuisi, jos vihollinen nyt hyökkäisi tätä puolustajista
tyhjennettyä kaupunkia ja linnaa vastaan? kysyi hän tiukasti Ahtisten
herralta, asettuen silmät palavina hänen eteensä.

-- Vihollinen... mikä vihollinen? sopersi vanha soturi kuninkaan
kysymyksen johdosta. -- Sotaväkemmehän on vihollista vastassa.

-- Häh, eikö mitään ole itse linnan turvallisuudeksi tehty? Eikö muka
vihollinen voisi muitakin teitä ja metsiä myöten samota tänne tämän
aution maan halki? Etkö ole sitä ajatellut, yömyssy!

Maunu Niilonpoika oli ratsastusretkeltä palattuaan riisunut
sotilaspukunsa, miekkansa ja suursaappaansa ja seisoi nyt kotoisissa
tamineissaan, pehmoisissa huopakengissä ja kudottu villalakki
päässään, kuninkaansa edessä, todellakin sangen epäsotilaallisen
näköisenä. Tämäkin kiukutti tänään Kustaata eikä hän arkaillut loukata
linnanpäällikköä, joka kuitenkin urhoollisesti ja valppaasti oli
Viipurin monesta vaarasta pelastanut. Kääntyen valtaherrain puoleen
kuningas tiukkasi:

-- Mitä arvelette? Eikö voisi vihollinen, sotaväkemme poissa ollessa,
hyökätä tänne äkkiarvaamatta esim. Käkisalmen puolelta, tuhottuaan
sikäläiset rajavartijat?

-- Eihän se olisi aivan mahdotonta, myönteli Svante Sture, uskomatta
kuitenkaan vaaraa vallan suureksi.

-- Kuka sen takaa? Mainio kaappaus ryssille, siepata rohkealla
liikkeellä linna ja Ruotsin kuningas sotaväkemme selän takaa, -- minkäs
me tekisimme?

Hiki valui vanhuksen otsalta ja ohimoilta, tuskan kylmä hiki, ja
hänen turpeat kasvonsa kävivät niskaa myöten punoittamaan. Huohottaen
hän asteli lyhyin, rauhattomin askelin edestakaisin, istahti sitten
seinärahille ja puheli katkonaisesti, melkein valittaen:

-- Kauniiseen loukkuun olet sinä Maunu Niilonpoika meidät saattanut.
Millä aiot työntää ryssän takaisin, jos se jonakin yönä tänne ryntää,
-- noilla töpökkäilläsikö?

Valtaherrat koettivat lohduttaa kuningasta, että sotaväellehän
voitaisiin pian saada sana ja siihen mennessä kyllä vähäinenkin
vartioväki porvarien avulla kykenisi puolustamaan Viipuria.

-- Onhan porvareilla sitä varten aseitakin, selitti puolestaan
Maunu-herra.

-- Mitä aseita! Knut Possen aikuisia ruostuneita rämiä, jotka kelpaavat
kaupungin puolustukseen aivan yhtä hyvin kuin sinä linnan päälliköksi!

Ahtisten herra jo ojentautui asianmukaisesti vastaamaan, mutta hillitsi
kielensä ja vaikeni, sillä hän huomasi, että pieninkin sana jo voi
aiheuttaa räjähdyksen. Vanhan kuninkaan olivat näet nämä hänen omat
kuvitelmansa saattaneet aivan pois suunniltaan. Hän takoi nyrkillään
pöydän honkaa ja huusi, että hänet on vartavasten houkuteltu tänne
satimeen, -- tänne autioon linnaan, ärsytetyn ja kostonhaluisen
vihollisen ulottuville, missä hän on eristettynä koko maailmasta,
kaukana sotaväestään, yksin muutamien höperöjen ukkojen kanssa, jotka
tuskin enää jaksavat pyssyä laukaista.

-- Sellaiseen asemaan on saatettu Ruotsin kuningas tässä kirotussa
maassa. Kuka siitä vastaa valtakunnan edessä!

Näitä tuimia, riehahtavia purkauksia seurasi sitten syvän
alakuloisuuden ja avuttomuuden tila. Kustaa Vaasa istahti pöydän
ääreen käteensä nojaten ja tunsi olevansa sanomattoman säälittävä.
Hän ikävöi poikaansa, joka oli "viety" sinne korpeen kuolemaan,
ja hän moitti katkerasti valtaherroja, että he olivat hänet
pakottaneet suostumuksensa antamaan. Ja hän ikävöi kotiinsa Ruotsiin.
Vuosikymmeniin hän ei ollut kuin lyhyiksi hetkiksi poistunut
pääkaupungistaan taikka perheensä luota -- mikä hornanhenki hänet oli
saattanutkaan nyt lähtemään tänne kaiken asutuksen takamaille...!
Vihdoin hän keksi sen sanan, jota hän jo kauan oli tapaillut, mutta ei
ollut ennen saanut kielelleen: hän katui! Miten hän katuikaan lähtöään
tänne Suomeen, katui sotkeutumistaan tähän sotaretkeen, katui sitä,
että oli ollut niin herkkä kuuntelemaan kaikenlaisten seikkailijain
liehakoivia puheita! Hän katui! Sitä hän ei ollut itselleen myöntänyt,
niin kauan kuin hänellä oli ollut sotaväkensä ja poikansa luonaan; nyt,
kun kaikki ikävä ylivoimaisena ryöpsähti hänen ylitseen, tahtoi hän sen
suoraan ja kaunistelematta myöntää.

-- Meidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä tähän katalain velhojen
maahan!

Ja siihen huokaukseen yhtyivät nyt sydämessään myöskin valtaneuvokset
Svante Sture ja Steen Leijonhufvud sekä Birger Niilonpoika Griip. Hekin
tunsivat ikävää ja autiutta mielessään ja myönsivät:

-- Ehkä ei olisi pitänyt.

-- Mutta miksi sitten ette ole antaneet minulle oikeita tietoja? Te
olette olleet huonoja, petollisia neuvonantajia!

Mutta kuningas muisti taas luullotellun, välittömän, henkilökohtaisen
turvattomuudentunteensa, ja se muisto nosti jälleen vireille hänen
luontaisen toimintatarmonsa ja synnynnäisen neuvokkuutensa. Hän
ikäänkuin taas heräsi alakuloisuudestaan, hänen piirteensä elpyivät,
hänen jäntereensä pingoittuivat, kun hän huudahti:

-- Tässä on ryhdyttävä pikaisiin toimiin! Kaikki on järjestettävä
uudelleen alusta alkaen. Maunu Niilonpoika, pistäpäs kiirettä
töpökkäihisi, saat nyt koettaa korvata laiminlyöntisi.

Ja siltä istuimeltaan rupesi kuningas jakelemaan määräyksiään.
Kaupungin porvaristosta, käsityöläisistä, teineistä ja kalastajista
oli heti paikalla muodostettava uusi varavartiokunta, jota oli
yhtämittaa harjoitettava ja jonka vuorotellen yöt päivät tuli
vartioida kaupunkia. Sopiviin paikkoihin kaupungin ulkopuolelle oli
asetettava tiedustusvartioita ja niille kaikille oli linnasta annettava
kelvollisia aseita.

-- Ja se on suoritettava tänä päivänä, hengen uhka sille, joka
vitkastelee! Ymmärrätkö, vouti, sinun tulee vastata kaikesta!

Maunu Niilonpoika kumarsi vaieten. Hän tiesi, kuinka vaikea tuollainen
käsky oli käytännössä toteuttaa. Mutta nämäkään käskyt eivät
riittäneet. Kuninkaan käytettäväksi oli hankittava kymmenen ratsastavaa
airutta, jotka olivat valmiit lähtemään hänen käskyjänsä viemään
valtakunnan eri tahoille.

-- Ja niidenkin tulee olla minun käytettävissäni tänä päivänä, muista
se!

Läsnäolleet valtaherrat oivalsivat, että tällaisten käskyjen
toimeenpano yhtäkkiä saatavissa olevilla apuneuvoilla oli mahdotonta,
ja he uskalsivat huomauttaakin, että kiireellisimmät tehtävät ovat
tietenkin ensiksi suoritettavat.

-- Kaikki ovat yhtä kiireellisiä! Pois vain vanha saamattomuus ja
suomalainen hitaus! Lähde toimimaan!

Mutta vieläkin pysäytti kuningas linnanvoudin, joka jo oli lähdössä
noita monia tehtäviään suorittamaan.

-- Tähän kaikkeen tarvitaan varoja -- niitä on hankittava. On
verotettava porvaristoa!

-- Sitä on äskenkin moneen kertaan verotettu, huomautti Maunu
Niilonpoika arasti.

-- Ei auta, puristakaa lisää -- anna luittesi luistaa vain! --
Ja kirkon on myös annettava apuaan. Minun täytyy heti saada se
hidasliikkeinen piispa puheilleni.

Martti Pietarinpoika, joka sivulta oli seurannut sekä kuninkaan
äskeistä alakuloisuuden puuskaa että sen jälkeistä toiminnan menoa,
sai nyt toimekseen hakea Paavali Juustenin hänen töittensä keskeltä
kuninkaan puheille linnaan. Piispa läksikin viipymättä nuoren
airuen matkaan, mutta siitä huolimatta odotteli jo kuningas häntä
malttamattomasti, ja esitti hänelle heti vaatimuksen, että maakunnan
kirkoista oli kerättävä varoja sotakustannuksiin.

-- Meidän kirkoistamme! sopersi Paavali aivan typertyneenä, ajatellen
nuorta, köyhää hiippakuntaansa, josta oli mahdoton saada varoja kokoon
edes välttämättömimpiin järjestelymenoihin. -- Kirkkomme on vihollinen
ryöstänyt moneen kertaan.

-- Älä petä minua, on niissä vielä jälellä paavinaikaisia kätköjä,
hopeaa ja vaskea, haeta vain esiin kirkonkellot ja alttarikalkit!
Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että täällä Karjalan kirkoissa on
Venäjältäkin ryöstettyä kultaa ja hopeaa, siitä on minulle tsaarikin
valittanut. Ne saaliit kuuluvat kruunulle.

Nämä kuninkaan kuulemat Karjalan kirkkojen ryöstöaarteista perustuivat
vanhoihin, iänikuisiin huhuihin, joilla ei ollut enää todellisuudessa
mitään tukea. Piispa rupesi tätä erehdystä selittämään kuninkaalle,
mutta tämä katkaisi hänen yrityksensä kerta kaikkiaan, komentaen:

-- Varoja on saatava kokoon, ja on parempi, että sinä, piispa, ne
kirkoistanne hankit, sillä huovimme ovat kovakouraisemmat. Toimeen vain
viipymättä!

Piispa Juusten sai poistua kuninkaan luota yhtä vaieten kuin äsken
hänen ystävänsä linnanvouti. He tapasivat tuokion kuluttua toisensa
Inga-rouvan pienessä tuvassa, jossa Maunu Niilonpoika jakeli
luokseen kutsumilleen Viipurin raadin hämmästyneille edustajille
ohjeita siitä, miten heidän oli kaupungin porvareista muodostettava
aseellisia vartiostoja sekä kerättävä heidän keskuudestaan uutta
veroa. Mielenrauhansa hetkeksi menettänyt piispa oli arvellut
ehtivänsä siellä siemaista vanhan ystävänsä kanssa edes kannun olutta
sydämensä vahvistukseksi sekä tarinoida hetken linnan naisten kanssa,
joista yksi varsinkin oli Paavalin mielestä kovin suloinen ilmiö,
mutta siitä ei nyt tullut mitään. Tulinen touhu oli siellä jo häntä
vastassa, käskyläisiä lennähteli edestakaisin, hikihelmet kostuttivat
voutivanhuksen harvenneita haivenia. Piispa Juusten kysyi kummissaan:

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? Onko saapunut tietoja vihollisen
aikomasta hyökkäyksestä Viipuria vastaan?

-- Minkä vihollisen?

-- Ryssän, tiedän mä, sitä kai täällä pelätään.

-- Minä en pelkää ryssää enkä muuta vihollista, enkä ole koskaan
pelännyt, -- olen sille hätäilemättä aina osannut antaa vasten kuonoa.
Mutta jotakin minä nyt tosiaankin pelkään: vihaista kuningasta minä
pelkään, sillä hän voi tällä nykyisellä toimintavimmallaan tehdä meistä
kaikista lyhyessä ajassa lopun.

-- Amen, vastasi piispa, ristien kätensä vatsalleen ja yhtyen vanhan
ystävänsä huokaukseen.

       *       *       *       *       *

Mutta Kustaa kuninkaan toimintavimma ei suinkaan ollut siitä lauhtunut,
että Viipurin linnanpäällikkö ja sen piispa oli saatu jalkeille. Hän
oli jo heti heidän poistuttuaan huoneesta kutsunut kanslerinsa ja
kirjurinsa, niiden joukossa Martti Pietarinpojankin, luokseen virkkoen
heille käskevästi:

-- Nyt alkaa meidän työmme -- teroittakaa sulkanne!

Ja hän kävi sanelemaan. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa,
jäljennettävää ja suomennettavaakin. Hän saneli käskykirjeitä Suomen
kaikkiin maakuntiin, niiden linnanisännille ja voudeille, joiden tuli
viipymättä toimeenpanna alueellaan uudet sotaväen otot ja vaatia
missä joka kolmas, missä joka viides mies aseineen ja eväineen heti
Viipuriin. Valtakunta on vaarassa, ankara uhka niskoittelijoille.
Suomalaista rahvasta varten oli Martti Pietarinpojan toimitettava
nämä kirjeet suomalaiseen asuun, ja se työ kävi häneltä hitaasti.
Sillä vaikea oli noihin värväys- ja muonituskirjeisiin löytää kansalle
helposti tajuttavat sanat ja lauseparret. Martin täytyi senvuoksi
myöhempään viipyä työhuoneessa käryävän talikynttilän valossa. Toiset
kirjurit olivat jo menneet levolle.

Mutta kuningas itse valvoi siellä myöskin. Hän oli tosin jo lähtenyt
makuuhuoneeseensa, mutta käveltyään siellä hetken edestakaisin
levottomana hän palasi työhuoneeseensa ja istahti pitkä yönuttu yllään
nojatuoliinsa papereittensa ääreen. Hän selaili vähän papereitaan,
mutta vaipui sitten hervotonna tuolinsa selkänojan varaan -- väsynyt,
riutunut, raihnas ukko! Siinä hän istui ja mietti, kuunnellen
kirjuripojan sulan rapinaa ja tuon tuostakin väsyneesti nivelien
pitkää, harmaata partaansa. Näyttipä Martista kuin hän joskus olisi
pyyhkäissyt silmäkulmaansakin. Väliin hän tarttui hanhensulkaan,
ikäänkuin kirjoittamaan ryhtyäkseen, mutta hänen heikoiksi käyneitä
silmiään hämärsi, hän varjosti niitä kädellään, laski sulan pöydälle ja
vaipui taas tuoliinsa. Yksinäisyytensä, ikänsä ja ikävänsä runtelema
ukko!

Kun Martti vihdoin oli saanut valmiiksi käännöksensä ja ojensi sen
kuninkaalle allekirjoitettavaksi, lähteäkseen sitten hänkin nukkumaan,
virkahti kuningas hänelle omituisen hiljaisella ja kainolla äänellä:

-- Vielä yksi kirje, poikaseni. Se oli kirje hänen puolisolleen,
kuningattarelle. Kuningas oli äsken, menetettyään toisen puolisonsa,
mennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut aviokseen aivan nuoren
neitosen, Katariina Stenbockin, joka oli lupautunut antaumuksella
ja rakkaudella hoitamaan ja vaalimaan vanhaa kuningasta, siten
keventääkseen hänen iltahetkensä. Tälle hän nyt kirjeen saneli.

Hän saneli siihen aluksi paljon ikäväänsä ja katkeruuttaan. Kysyi,
miksi oli hänet näin vanhana ja voimiltaan heikkona jätetty yksin
riutumaan tänne kaukaiseen erämaahan. Miksi piti hänen täällä yksinään
kärsiä ikävää ja kaikkinaisia kieltäymyksiä, hänen, jolla kuitenkin jo
olisi oikeus saada hoivaa ja lämpöä... Mutta kohta hän taas pyyhitti
pois nuo moitteen ja karvauden sanat ja saneli kirjeensä uudelleen.

Siitä tuli nyt aivan asiallinen ja intohimoton kirje. Vanha kuningas
ilmoitti siinä kaipaavansa perhettään, kun hän näin kauas oli siitä
eroon joutunut, ja haluavansa vaimonsa ja nuorimmat lapsensa luokseen,
koska valtiolliset asiat voivat vaatia hänen viipymistään pitempäänkin
tässä maan osassa. Kustaa Vaasa käski sen vuoksi puolisoaan viipymättä
ryhtyä valmistuksiin voidakseen saapua Tukholmasta laivalla Turun
linnaan, jonne hänen oli asetuttava ja jossa hänen oli odotettava
kuninkaan lähempiä tietoja. Hän neuvoi, ettei puoliso antaisi
syysmyrskyjen eikä muiden esteiden pidättää itseään lähtemästä tälle
matkalle, jota kuningas hartaasti toivoi. Lopuksi vain oli valitus,
ettei kuningas huonojen silmiensä vuoksi itse voi tätä kirjoittaa.

Se oli lyhyt, asiallinen ja ystävällinen kirje, vailla äskeisiä
ruikutuksia ja nuhteita, jotka kuningas kai jo itsekin piti
aiheettomina. Mutta nuori suomalainen kirjuri tiesi sen rivien väliin
kätkeytyvän paljon salattua kaihoa, katkeruutta, itsesyytöstä ja
mielen levottomuutta, paljon vanhuuden heikkoutta ja avuttomuutta.
Ja hän kysyi itseltään tuota kirjettä laatiessaan, osaisikohan nuori
kuningatar löytää sen rivien välistä kaiken sen, mitä niissä oli
peitettynä.

Kirjeen valmiina kuultuaan ja sen nimellään varustettuaan -- airueiden
piti näet lähteä liikkeelle näitä kirjeitä viemään jo varhain aamulla
-- kuningas nousi ja käveli ikäänkuin levollisempana ja mieleltään
jonkun verran keventyneenä makuuhuoneeseensa. Martti Pietarinpoikakin
pääsi nyt nukkumaan.

Hän laskeutui pitkälleen pimeän arkituvan seinärahille, jossa jo toiset
kuninkaan nuoremmat palvelijat kuorsasivat. Mutta hän näki vielä kauan
silmiensä edessä nojatuoliin vaipuneen, väsyneen, riutuvan vanhuksen,
jota kalvoi tavallinen, inhimillinen ikävä. Siitä kuvasta oli
kuninkuuden kaikki loisto ja prameus riisuttu pois, siinä oli jälellä
vain vajavainen, heikko ihminen. Mutta sellaisena se kuva tuntui
nuoresta kirjurista rakkaammalta ja sydämellisemmältä kuin kuningas
Kustaa Vaasan juhlallinen, virallinen kuva.



IX


Kahta viikkoa myöhemmin ajeli Martti Pietarinpoika itse kirjeen
viejänä erään linnanhuovin seurassa Viipurista rajalle päin. Hän oli
nyt hänkin huovin puvussa, pitkä ratsumiekka kupeellaan ja eväslaukku
satulasta heilumassa, niinkuin sotaan lähtijällä ainakin. Ja mielikin
oli miehellä reipas, -- pääsihän hän nyt tuosta ikävästä, ummehtuneesta
linnasta ja sen kuolettavista kirjurintehtävistä ainakin vähäksi aikaa
sotajoukkoon, taistelurintamalle, niinkuin Turusta asti oli uneksinut.

Tärkeät kuninkaankirjeet oli Martilla povellaan, ja niiden sisältö oli
kaiken varalta hänelle suullisestikin tiedoksi annettu. Sellaiseen
tehtävään ei ollut nyt Viipurissa löydetty toista sopivaa miestä, siksi
oli Martti päässyt matkalle. Nuo kuninkaankirjeet aiheutuivat rajalta
äsken saapuneista sanomista, jotka taas olivat panneet Kustaa Vaasan
vanhat veret kuohumaan.

Viestejä rajalta olikin kuningas Viipurinlinnassa jo kärsimättömästi
odottanut; niiden viipymistä oli hän siellä aamusta iltaan sadatellut,
syytellyt päälliköitä tottelemattomiksi niskureiksi, jotka ansaitsivat
kaikki hirttopuun, kun eivät ajoissa hänelle, kuninkaalle ja
ylipäällikölle, toimita tietoja. Ja samalla olivat taaskin yhteisestä
köydestä saaneet yleensä kaikki suomalaiset, jotka olivat saamattomia
ja vilpistelijöitä. Syynä tietojen viipymiseen näkyy kuitenkin olleen
se, että sotajoukko ei ollut päässyt niin helposti kuin oli toivottu
määräpaikkaansa, Nevan rannalle. Baggen laivasto oli viivästynyt Nevan
suulla, jossa väki ja tykistö oli siirrettävä pienempiin aluksiin,
suuremmat kun eivät uineet jokea ylöspäin, ja maajoukon oli odotettava
sitä. Nyt vihdoin oli saapunut Viipuriin sanoma, että Suomen sotaväki
oli ruvennut piirittämään Pähkinälinnaa, mutta että se tehtävä oli
vaikeampi kuin oli otaksuttu. Jo heti alussa meni viikko, ennenkuin
tykit saatiin niin sijoitetuksi, että voitiin tehokkaasti käydä
pommittamaan tuota linnaa, joka oli verrattain hyvin varustettu. Näin
sieltä oli nyt kerrottu.

Tämä yleiskuvaus oli jo heti ärsyttänyt kuningasta, jolle etukäteen
oli uskoteltu, että Pähkinälinna on käden käänteessä väkirynnäköllä
otettavissa, ja joka oli olettanut jo puolet Inkeriä valloitetuksi. Nyt
oli siis koko sotajoukko ja laivasto pysähtynyt tuon pähkinäpahasen
edustalle ja seisoi siinä. Mutta tähän harmin uutiseen liittyi vielä
toinenkin: venäläiset olivat tapansa mukaan laajalta alalta hävittäneet
koko maakunnan valloitusjoukon edestä, polttaneet kylät ja vieneet pois
viljat ja karjat -- ruoan saanti kävi siten hyökkäysjoukolle työlääksi
ja huolettavaksi.

-- Koko retki on huonosti järjestetty, ryssä on saanut tietoja
aikeistamme ja pitänyt varansa, marisi kuningas, syyttäen siitä taas
suomalaisia päälliköitä muistamatta, että retken alkaminenhan oli
riippunut hänestä itsestään. -- Mistä hankitte nyt niille muonaa, se
kai on täältä asti laivoilla sinne lähetettävä!

Uutta kiirettä se kaikki tietysti taas aiheutti linnan toimimiehille,
uutta hälinää, uusia verovaatimuksia. Korvat kuumina siinä saivat
juosta ja puskea sekä voudit että raadin herrat toteuttaakseen yhä
uusia kuninkaan käskyjä.

Eniten oli Kustaa-vanhusta kuitenkin huolettanut uutinen, joka koski
hänen poikaansa. Aluksi ei tältäkään saapunut mitään tietoja, ja
kuningas uhkaili jo sapekkaissa purkauksissaan tekevänsä Abraham
Leijonhufvudista, jonka tuli vastata prinssistä, "päättömän
jalopeuran". Ja kun nyt vihdoin Juhanalta itseltään tuli kirje,
kehahteli prinssi siinä nuorekkaalla ylimielisyydellä, kuinka hän muka
Klaus Flemingin kanssa jo oli tehnyt hyökkäyksen linnan satamaan.
-- Tarvitsiko hänen siellä panna henkeään alttiiksi! Mutta se
varomattomuus johtui tietenkin taas tuon uhkimuksen, Klaus Flemingin,
houkutuksista. Sen kynsiinkö nyt kuninkaan lemmikkipoika taas on
jätetty!

Tästä kaikesta ryhtyi kuningas heti varoituskirjoituksia laatimaan.
Ja vaikka tietojen kuljetus Viipurin ja Nevajoen välillä kävi
näin hitaasti, rupesi hän samalla ylipäällikkönä antamaan ohjeita
myöskin sotilaallisista tehtävistä. Rajalta saapuneissa kirjeissä
mainittiin, että vihollinen kokosi sisämaassa joukkoja Pähkinälinnaa
auttaakseen, mutta että Boijella ja Hornilla oli aikomus hyökätä niitä
hajoittamaan, ennenkuin ne ehtisivät perille. Tätä kuningas piti nyt
liian uskaliaana yrityksenä ja kielsi sen jyrkästi -- linna on ensin
valloitettava, sitten vasta on hyökättävä sisämaahan! Antoipa hän
muitakin yksityiskohtaisia sodankäyntimääräyksiä, joita hän yksinäisinä
yöhetkinään oli Viipurissa mietiskellyt, tuntematta tarkemmin
tilannetta ja sen muutoksia sotatantereella.

Näitä käskykirjeitä laadittaessa oli kuninkaan ääni päiväkaudet
ankarana jyrähdellyt Viipurin linnan kajahtavissa holvihuoneissa
ja niin tukahduttavaksi oli mieliala siellä siitä käynyt, että
Martti nyt, ajaessaan autiomaan halki outoihin seutuihin, tunsi
mielessään sanomatonta helpotusta. Hänen ajatuksensakin pääsivät taas
vapaina lentelemään omia teitään ja mielikuvitus rakenteli vapaita
pilvilinnoja, joissa oli viihtyisä viivähdellä. Satua hänestä oli, että
hän, jonka näihin aikoihin olisi pitänyt istua Turussa koulupenkillä
ja joka vielä toista kuukautta sitten ei uneksinutkaan muuta kuin
vaatimatonta apupapin paikkaa, nyt ajeli täällä Karjalan rajamailla
huovinmiekka kupeellaan ja kuninkaan kirjeet povellaan matkalla uusiin,
tuntemattomiin kohtaloihin.

Noihin entisiin pappila-unelmiin oli aina kuulunut toimelias emäntä,
jolla oli Kyrön Kertun siniset silmät ja vaaleat kiharat, -- mutta
nämä samat silmät ja kiharat ne asustivat yhtä tuttavallisina hänen
uusissakin unelmissaan. Nuo silmät olivat olleet surumieliset, kun
hän ne viimeksi näki Aningaisten mäellä jäähyväisillä käydessään, ja
samoin rannassa, kun hän nousi kuninkaan laivaan... Taisipa Kerttu
sittenkin vähän katua tuonnoista tylyyttään... Taisipa ajatella, että
jospa jääkin nuori mies tälle matkalleen -- varmasti hän sitä surisi!
Mutta se niskanheitto Turun kivisillalla ja se lyhytnokkaisuus,
jolla hän Marttia kohteli tuon Klaus-herran kohtauksen jälkeen, se
häntä sittenkin salaa peloitti ja poltteli -- niinkö on heilakka
naisen mieli! Saattoiko hänen Kerttunsa todella muutamain korusanain
vuoksi kiintyä juopuneeseen junkkariin? Tämän viimemainitun ilkeä ja
ilkkuva nauru kaikui aina selvästi Martin korvissa, -- jos voisi, niin
Klaus-herra kyllä pelkkää pirullisuuttaan toteuttaisi uhkauksensa...!

Onneksi tuli junkkarille toki silloin kiire lähtö Turusta eikä siellä
hänen humalapuheitaan enää kukaan muistanut. Mutta näillä yksinäisillä,
pitkillä ratsastustaipaleilla palasivat nuo muistot kiusaavina ja
kiduttavina nuoren airuen mieleen ja hänen täytyi niiden vastapainoksi
hyvin syvältä muistella noita iloisia, nauravia tytönsilmiä, jotta
ne loihtisivat hänestä pois pahat muistot. Ja ainapa tulivat matkan
vaivat ja seikkailut hänen avukseen, karkoittaen kaikki turhat, hempeät
mietteet.

       *       *       *       *       *

Kolmantena päivänä Viipurista lähdettyään saapui Martti seuralaisineen
vihdoin Nevan alaville suorannoille, mistä sieltäkin kaikki asutus
oli tyystin hävitetty pois. Täällä kertoivat hiiltyneet nuotionpohjat
ja tallatut leiripaikat jo vilkkaasti siitä kulkeneen sotaväen
viipymisestä, ja ennen pitkää, ratsastettuaan vielä aukeata jokivartta
kappaleen ylöspäin, tulivat airuet jo ensimmäisille suomalaisille
vahtiasemille, joita oli asetettu sotajoukon selkäpuolta vartioimaan.
Näiltä he saivat tietoja, mihin heidän oli pyrittävä, jotta he
tapaisivat suomalaisen sotaväen päällikkökunnat ja Ruotsin prinssin
holhoojat.

Nevan niskassa, jokseenkin siinä, missä se leveänä kyminä lähtee
vuotamaan Laatokasta, oli joen pohjoisrannalla laajahko sotaleiri,
jossa Viipurista tuodun sotaväen varastot ja varajoukot pidettiin.
Mutta itse aseväki päällystöineen ja tykkeineen oli jo viety joen
vastakkaiselle rannalle, missä pieni mutta jykevä Pähkinälinna
vartioi Laatokan laskua. Sekä linnan edustalla olevaan saareen että
mantereelle olivat suomalaiset rakentaneet pattereitaan, joista
linnaa pommitettaessa kuului yhtenäinen, kumea pauke. Siellä saaren
suojassa, syyssumuisella joella, oli Baggen laivastokin, joka otti osaa
pommitukseen, ja eräässä näistä laivoista kerrottiin Juhana-prinssinkin
enoineen pitävän majaa.

Mutta ensiksi oli Martin vietävä sotaeversteille kuninkaan
käskykirjeet, ja hän soudatti sen vuoksi itsensä mantereen
lepikkoiselle etelärannalle, missä syysvetelällä niityllä oli joukko
märkiä, matalia telttoja rivittäin. Eräässä niistä majailivat Hornit,
setä ja veljenpoika, sekä Niilo Boije poikineen, -- siellä kuului
parastaikaa pidettävän jotakin sotaneuvottelua.

Sinne kuninkaanairut, vahtisotilaan saattamana, riensi ja pysähtyi
teltta-aukolle odottamaan suunvuoroa. Sillä herrat olivat juuri
kiivaassa väittelyssä keskenään eivätkä ovelle ilmestynyttä nuorta
huovia juuri huomanneetkaan. Keskellä telttaa hiipui tuli, joka
sähähteli, kun siihen rankisen raoista tippui sadevettä, ja sen ääressä
piti ylintä ääntä amiraali Bagge, joka tuntui puolustavan pikaista,
viipymätöntä hyökkäystä linnaan. Hänen maanmiehensä, ruotsalaisen
maaväen päällikkö Abraham Leijonhufvud oli päinvastaista mieltä,
katsoen, että pommitusta oli järjestelmällisesti jatkettava, mutta
sillä välin torjuttava kaikki linnan auttamisyritykset. Suomalaiset
sotaherrat, nimenomaan vanhemmat, kokeneet soturit, Henrik Horn ja
Niilo Boije, vaativat myös, että ensiksi oli lähdettävä sisämaahan
karkoittamaan ja kukistamaan linnalaisille Novgorodista päin avuksi
rientävät venäläisjoukot, -- näistä eri mielipiteistä pääsi Marttikin
keskustelua kotvasen kuunneltuaan pian selville.

Oli jo tuonoin pienemmällä joukolla tehty lyhyehkö partiomatka
sisämaahan, ja hyvällä menestyksellä, sillä sinne kertyneet
venäläisjoukot oli helposti hajoitettu pakosalle ja samalla oli saatu
melkoinen määrä hyvin tarpeellista muonanapua piiritysjoukolle. Nämä
partiolaiset olivat rajustikin elämöineet niissä venäläiskylissä,
joihin olivat saapuneet, olivatpa vanhain kalavelkain maksuksi
aseetontakin kansaa kurittaneet ja sen kirkkojakin ryöstelleet, mutta
sitenpä he olivatkin levittäneet rajattoman pelon vihollistensa
maihin. Nyt olisi tehtävä toinen ja vielä laajempi ja tarmokkaampi
kiertoliike ja sitten, kun apujoukoista olisi selviydytty, yhtaikaa eri
tahoilta rynnättävä linnaa vastaan... Tätä menettelyä näkyivät useimmat
puolustavan. Taitava piiritysjohtaja Klaus Kristerinpoika nimenomaan
todisti aivan sitovasti tällaisen menettelyn nykyoloissa varmimmaksi,
ja aina varovainen Jaakko Heikinpoikakin, jolla oli kädessään Lepaan
herran hänelle ojentama karttapiirustus, yhtyi samaan kantaan.

-- Eihän se mikään huvimarssi ole näillä syysmärillä mailla, mutta
tuloksiin nähden se on välttämätön, huomautti Klaus Horn.

-- Siis pimeän aikana aamuyöstä lähdetään, julisti Boije, ikäänkuin
lopettaen kuulustelun.

Syntyi pieni lepohetki väittelyssä ja sitä käytti nyt airut, Martti
Pietarinpoika, hyväkseen astuakseen esiin ja jättääkseen Abraham
Leijonhufvudille tuomansa kirjeet sekä lausuakseen tervehdyksen
kuninkaalta.

Ylhäinen ruotsalainen herra luki kirjeen, vaikeni, ja jätti sen
alakuloisena vieressään istuvalle Henrik Hornille. Teltassa, joka äsken
porisi kuin kiehuva kattila miesten puheista, oli nyt kaikki äänetöntä
-- uteliaina ja pahaa aavistaen odotettiin tietoa kirjeen sisällöstä.
Kirje kierteli miehestä mieheen ja kasvot toisensa perästä synkkenivät.
Pitkän kotvan istuivat herrat ääneti satuloillaan, jotka teltassa
ajoivat istuimen tehtävää, tuijottaen hiiltyvään nuotioon, jokunen
pidätetty kirous vain kuului heidän kehästään. Ensimmäisenä puhkesi
sitten puhumaan Jaakko Bagge, joka äsken oli ollut toista mieltä
kuin muut, mutta joka hänkin heti oivalsi kirjeessä annetut käskyt
epäkäytännöllisiksi.

-- Kuningas ei tunne asemaa, hän puhuu kuin sokea väreistä.

Niilo Boije luki uudelleen ääneensä katkelmia kuninkaan kirjeestä:

"Linna on teidän ensiksi saatava käsiinne, mutta varokaa uhraamasta
tuhmanrohkeihin väkirynnäkköihin liian paljon väkeämme, jota kyllä
edelleen tarvitsemme. Ja kaikki retket sisämaahan, joista voisi olla
sodankäynnille ja koko valtakunnalle arveluttavat seuraukset, kiellämme
jyrkästi, kunnes linna on antautunut..."

-- Menepäs sitten ja toimi sen mukaan, lisäsi hän sävyisästi, nostaen
silmänsä kirjeestä.

-- Ukko on kärsimätön, kun ei kuulu tuloksia, mutta samalla sitoo hän
kaiken toimintamme, murahteli Klaus Kristerinpoika, melkein mustaksi
synkistyneenä. -- Miten voisi siis tuloksia kypsyä?

-- Niin, sodassa on liika varovaisuus usein menestyksen vihollinen,
toisti Abraham-herra nyt aivan kipakasti.

Mutta Henrik Klaunpoika puhui tyynesti ja vakavissaan:

-- Onhan näissä neuvoissa paljon järkeä, varsinkin etäältä katsoen.
Kuningas pelkää joukkomme, joka ei tosiaankaan olet liian suuri,
joutuvan varomattomain liikkeiden johdosta saarrokseen, ja hän
tahtoo yleensäkin säästää väkeään. Se on viisasta. Mutta hän ei voi
Viipuriin asti nähdä, että linnaa ei täältä päin väkirynnäköllä oteta,
ainakaan hyvin suuritta uhrauksitta, ja että meidän ei toisaalta auta
toimettomina odottaa, kunnes vihollinen on laajasta maastaan ehtinyt
koota tänne joukkonsa, -- silloin piirityksemme raukeaa.

-- Entä muonavarat, huomautti Jaakko Heikinpoika, -- millä Viipurissa
luullaan joukkomme elävän, ellemme saa käydä sisämaassa partioissa.

-- Minusta tuntuu, että ne valtaäijät Viipurissa pelkäävät omaa
nahkaansa ja turvallisuuttaan, virkahti arkailematta Antti Niilonpoika,
jolla oli taipumusta liiankin vähän hillittyyn teräväkielisyyteen. --
Jos me täällä joudumme saarroksiin, niin hullustihan käy silloin pian
Viipurinkin...!

Karskit soturit hymähtivät, katsahtivat Abraham-herraan, joka ei
kuitenkaan näyttänyt mitään sopimatonta huomanneen, ja vanha Boije
kysyi vihdoin varsin vakavissaan:

-- Minkäs siis teemme? Äskeinen päätöksemme kai nyt raukeaa?

Happamella naamalla herrat totesivat, että muu ei tullut neuvoksi,
vaikka se heistä oli sapettavaa ja raskasta ja onnetonta koko heidän
sodankäyntinsä kannalta. Henrik Horn lausuikin alistuvasti:

-- Tietysti kuninkaan käskyä on toteltava. Piiritystä on siis vain
jatkettava.

-- Ja ehkä yrittäisimme nyt rynnäkköä, virkkoi Bagge, palaten äskeiseen
mielituumaansa.

-- Mutta väkeähän täytyy säästää, huomautti Klaus Kristerinpoika hiukan
pisteliäästi.

-- Täytyy, mikäli voidaan. Mutta toimettomuudessa sekin pian masentuu.

Herrain neuvottelujen jatkoa ja tulosta ei kuninkaan airut ehtinyt
kuulla, sillä hänet oli tällävälin käsketty matkan jälkeen
aterioimaan miesten nuotiolle ja pitihän hänen vielä yhtä painoa
toimittaa kuninkaankirje prinssillekin. Mutta senverran Martti tuosta
neuvottelusta oli ehtinyt selvästi käsittää, että päälliköille tuotti
hänen tuomansa sanoma pahan pettymyksen ja että kuninkaan etäinen
sekaantuminen heidän sodankäyntiinsä myrrytti syvästi heidän mielensä
ja herpaisi heidän intonsa. Eikä hän oikeastaan ihmetellyt, että
siinä keskustelun kuumuudessa tuli lausutuksi kuninkaan neuvoista
karvaskin arvostelu. Yhtä syvällisen, mutta vielä haikeampana ilmenevän
pettymyksen tuotti Viipurin viesti Juhana-prinssille, kun nuori airut
vihdoin illan suussa sai hänelle toimitetuksi hänen kuninkaallisen
isänsä kirjeen.

Martti tapasi prinssin laivassa, jonka lämpöinen kajuutta oli häntä
ja hänen enoaan varten, sisustettu kylläkin mukavaksi asunnoksi.
Abraham Leijonhufvud viipyi vielä päällikköjen neuvotteluissa
mantereella, ja prinssi näkyi sillaikaa tehneen olonsa laivassa oikein
hauskaksi: hänellä oli luonaan muutamia nuoria ylimysherroja, kuten
ritarillinen ja voimakas suomalainen aatelismies Juho Vestgöte sekä
Klaus Fleming, ja siellä näkyi sodan kunniaksi kevennetyn laivassa
olevaa viinitynnyriä -- herrat olivat repäisevällä puhetuulella. He
tervehtivät Martti Pietarinpoikaa sangen tuttavallisesti, tarjosivat
hänellekin kannun, kehuivat sotatekojaan ja surkuttelivat Marttia,
jonka oli täytynyt jäädä Viipuriin, kuiviin kirjurintöihin.

-- Ei tämä sotahomma ole niin peloittavaa, kuin miksi sen kirjatoukka
kuvittelee, kehui Klaus kannuksiaan kalistellen. -- Täällä mies
karaistuu.

-- Jos voit viipyä täällä pari päivää, saat ehkä meidän mukanamme
tulikasteesi sinäkin, lohdutteli prinssi ystävällisesti. -- Onhan
sinulla jo miekka!

-- Mikäli uskallat miesten rinnalla käydä verileikkiin, ylvästeli
edelleen Klaus-herra, joka muisti hyvin matkatoverinsa Turusta ja
nähtävästi mielellään pisteli häntä.

Mutta Martti oli sillä välin saanut poveltaan esille kuninkaan kirjeen,
ojentanut sen prinssille ja katseli nyt, pinnaltaan vakavana ja
kunnioittavasti kumartaen, mutta sisässään pienellä vahingonilolla,
minkä vaikutuksen kuningas-isän nuhteet ja käskyt tekisivät
kerskaileviin nuorukaisiin. Prinssi kävi vakavaksi ja hänen viinistä
hehkuviksi käyneet kasvonsa kalpenivat. Hän heitti kuninkaallisen
kirjeen suuttuneena pöydälle, otti sen sieltä taas ja jäi vaieten
istumaan.

-- Onko siinä jotakin ikävää? kysyi Vestgöte.

-- Isäukko nuhtelee meitä satamaretkemme johdosta, vastasi prinssi
pyrkien taas mieheväksi.

-- Ja kieltää teidän korkeuttanne uusiin retkiin antautumasta, eikö
niin? lisäsi Klaus Fleming, joka näkyi jo hyvin tuntevan kuninkaan
mielenlaadun. -- Varsinkin yhdessä minun kanssani, eikö niin?

-- Juuri niin, vastasi prinssi alakuloisena, mutta samalla häpeissään
toverinsa arvaamista asioista. -- Mutta sehän on mahdotonta!

-- Miksi niin, uteli Klaus hiukan nenäkkäästi.

-- Enhän voi istua täällä, kun kaikki muut ovat sotatoimissa, sillehän
kaikki nauraisivat...

-- Seuraatte enoanne, se on vaaratonta.

-- Mutta ikävää! Kun hyökkäys tulee, lähden kaikesta huolimatta teidän
mukaanne!

-- Ei käy laatuun, vakuutti Klaus hiukan katkerasti. -- Se voisi olla
vieläkin ikävämpää sekä teille että varsinkin meille...

Juhana-prinssi ymmärsi viittauksen ja hetken kuluttua istuivat nuo
äsken remuisat nuoret herrat noloina ja murjottuina tyhjän viinikannun
ympärillä. Äskeinen uhma ja ilkunta oli heidän piiristään tyyten
hävinnyt, eivätkä he enää muistaneet säälitellä Viipurista saapunutta
kirjatoukkaakaan. Mutta Martti nousi lähteäkseen:

-- Pitääkö sinun heti palata Viipuriin? kysyi Klaus-herra vieläkin
vähän ilkahtaen.

-- Ei, jään toistaiseksi tänne. Aion liittyä Turun huovien joukkoon.

-- Oikeinko sotamiehenä?

-- Niin. Ehkäpä jo ensi yönä saan olla ottelussa mukana. Leirissä
huhuttiin, että ensi yönä tehdään rynnäkkö...

Martti tahtoi näin kehaisten kostaa äsken kärsimänsä pistokset. Ja
tosiaankin hän oli ennen lähtöään päällikköjen leiristä saanut vihiä
siitä, että ensi yönä aiottiin tehdä uusi yritys tuota linnapahasta
vastaan, joka oli retkikunnan kaiken muun toiminnan tiellä. Kun ei
retkestä sisämaahan venäläisten apujoukkojen hajoittamiseksi voinut
kuninkaan kiellon johdosta tulla mitään, olivat päälliköt päättäneet
kiristää linnan piiritystä, siirtää tykkinsä lähemmäs, särkeäkseen
mantereenpuoleistakin muuria, joka tiedettiin merenpuoleista
ohuemmaksi, sekä tehdä äkkirynnäkön siten ehkä aukenevista aukoista.
Varmaa tietoahan ei Martilla näistä suunnitelmista vielä ollut,
mutta joka tapauksessa hän ymmärsi ensi yöksi jotakin toimintaa
valmistettavan, ja kertoi nyt kehahtaen, minkä tiesi, kajuutassa
istuville ylimyksille.

Nämä huhut lisäsivät yhä nuorten ylimysten mielenmasennusta, ja he
jäivät, kun Martti tuokion kuluttua palasi laivasta leirirannalle,
synkkinä hautomaan hänen tuomiaan sanomia.

Martti itse kiiruhti ilmoittautumaan siihen turkulaiseen joukkoon,
jossa oli useita hänen kotipuolensa tuttavia ja jonne uusi nahkapoika
ilomielin vastaanotettiinkin. Se osasto oli Jaakko Heikinpojan
komennossa ja oli sillä jo käsky olla kohta pimeän tultua valmiina
kiertämään linna maaportin kohdalta, jonne veteläin ketojen ja jyrkkäin
kallioiden poikki oli tykkejäkin hinattava. Leirissä oli nyt illan
hämärtyessä pinnalta katsoen kaikki hiljaista, harvakseen jymähtelivät
vain jokitykit suojatuista pattereistaan ja yötulet viritettiin
kuten ainakin teittäin edustalle. Mutta lähempää huomasi siellä
erityistä eloisuutta ja toimintaa. Hevosia apetettiin ja satuloitiin
pensastoissa, toisia valjastettiin tykkejä vetämään ja päälliköt
kulkivat edestakaisin tarkastamassa käskyjensä toimeenpanoa sekä
järjestämässä suunniteltua liikettä.

Yön pimeimmillä tunneilla nuo joukkojen siirrot ja tykkien kuljetus
sitten suoritettiin mahdollisimman hiljaa, jottei linna tietäisi
pitää varaansa, ja aamun ensi sarastuksessa alkoi tuima jyrähtely
joka taholta, mutta varsinkin maan puolelta, paljon lähempää linnaa
kuin ennen. Vihlaisipa nuoren teinisotilaan selkäpiitä, kun hän
kuunteli tuota räjähtelyä muutaman kunnaan taakse sijoitetusta
joukko-osastostaan, jossa se odotti ryntäyskäskyä. Ja kun vihollisten
ensi vastausluodit iskivät kunnasta vastaan ja heittivät soraa
ympärilleen, niin täytyi hänen tiukasti puristaa äsken saamaansa
raskasta käsipyssyä, ettei se putoaisi hänen tärisevistä sormistaan.
Mutta hän puraisi huultaan ja koetti olla mies kylmä ja rauhallinen
niinkuin muutkin, joille tällainen ottelu ei ollut ensimmäinen tulikoe.

Linnan maanpuoleinen muuri jo särähteli ja halkeili, kun siihen
läheltä ammutut luodit iskivät, ja aukkoa sinne laajeni joka
laukaisemalla. Mutta olivatpa siellä jo puolustajatkin pian äänessä;
heidän tulisuihkunsa leimahtelivat tiheästi vastaan portin yläpuolella
olevasta muurinsarvesta ja vallin harjanteelta. Pieni linna oli
tälläkin taholla paremmin varustettu kuin piirittäjät olivat uskoneet,
ja sen puolustusta johdettiin taidolla. Jo sai Turun lipullinen
käskyn siirtyä eteenpäin, lähemmäs kunnaan kuvetta, ja sinne iskivät
nyt vihollisen luodit tarkempaan. Jaakko Heikinpoika istui kuitenkin
tyynenä ja tuikean näköisenä ratsunsa selässä, seuraten tapausten
menoa ja ohjaten joukkonsa toimintaa. Hän komensi sen vesakon laitaan
suojaa saamaan, mutta jäi itse vesakon edustalle, mistä näköala oli
väljempi. Toisia piiritysjoukkoja siirtyi myös yhtä mittaa lähemmäs
linnaa ja Jaakko Heikinpoika kiinnitti huomionsa muutamaan pieneen
ratsuväkiosastoon, joka ajaa karautti viereisen kaljun kunnaan poikki
pieneen laaksoon, joka oli, siitä kun puut oli kaadettu, liian avoin
porttisarven tulelle.

-- Ketä nuo hurjimukset ovat, -- se on aivan hyödytöntä uhkarohkeutta,
murahti hän lähimmille miehilleen, joiden joukossa uusi nahkapoikakin
kalvakkana seisoi.

Marttikin katsoi noita sivummalla kunnaan rinteellä ratsastavia miehiä,
jotka hän päivän sarastusta vastaan hyvin näki, ja hän hätkähti silloin
levottomasti. Sillä hän oli ryhdistä ja ratsuista tuntenut nuo kolme
seikkailevaa huovia.

-- Menenkö heitä varoittamaan, hän kysäisi äkkiä, päällikkönsä luo
astuen.

-- Ne eivät ole meidän miehiämme, eikä sinne ole hyvä mennä, vastaili
Jaakko kylmästi.

-- Niiden joukossa on tuttaviani, -- he eivät huomaa vaaraa, sopersi
Martti uudelleen.

-- No, koeta hiipiä sinne pensaiden suojassa, vastasi päällikkö,
kääntyen samalla taas omaa joukkoaan vaalimaan.

Martti ei hiipinyt, hän juoksi avonaisen kentän poikki luoteja
muistamatta, vieri kuin kerä rinnettä alas, kapusi toista ylös ja
tunsi jo selvästi Klaus Flemingin karkean äänen, joka kiroili, kun
soraa silmille roiskui. Jo iski tykinluoti tämän pienen ratsuparven
taakse kunnaan juurelle. Miehet pysähtyivät, hillitsivät korskahtavia
ratsujaan ja seisoivat siinä hiukan neuvottomina, lähteäkö eteen vai
taakse.

Silloin ehti Martti läähättäen perille, tarttui erään hevosen
kuolaimiin, käänsi sen äkkiä ympäri, nykäisi sen jalkeille ja lähti
sitä kiireellä taluttamaan rinnettä pitkin mäen taa, mistä soi
ruotsalaisen maajoukon patteri.

-- Mikä helvetin nulikka, karjaisi mies hevosen selästä, kooten
ohjaksia kiinteämmiksi, ruvetakseen itse ratsuaan ohjaamaan. Martti
tunsi nyt äänestä varmasti nuoren prinssin, -- hän oli hänet tuntenut
asennosta ja liikkeistä jo etäältä, vaikka prinssi olikin pukeutunut
tavallisen ruotsalaisen huovin tamineihin ja painanut kypärän syvälle
silmilleen, -- eikä hän hellittänyt otettaan. Kaikki tapahtui niin
äkkiä, ettei nuori ratsastaja ennättänyt sitä väkinäistä menoa
vastustaakaan, ennenkuin oltiin aukealta ehtimässä mäen taa.

-- Sinäkö Martti? Kuinka uskallat...!

Mutta samassa mätkähti toinen tykinluoti parin hevosmitan päähän
heistä, syytäen korkealle lokaa ja kiviä ja katkaisten ratsumiehen
lauseen. He katsoivat molemmat taakseen yhä rientäessään eteenpäin.
Luoti oli kaatanut molemmat toiset ratsumiehet, jotka olivat
lähteneet seuraamaan prinssiä hänen tehdessään tuon odottamattoman
äkkikäännöksensä, ja siellä ne nyt myllersivät maassa. Toinen nousi
kuitenkin samassa hevosineen pystyyn, mutta säikähtynyt ratsu kiidätti
hänet kauas; toisen ratsu jäi siihen veriinsä sätkättämään ja henkensä
pelastanut mies sai ryömiä sen alta pois ja juosta kuhnutella
mäennyppylän suojaan.

-- Se oli vähän liian aukinainen paikka, tohisi Klaus Fleming sieltä
perästäpäin ontuessaan -- sillä hän oli tuo hevosensa menettänyt huovi,
syljeskeli rapaa suustaan ja pysähtyi aina väliin pitelemään polveaan,
johon ratsun kaatuessa oli kolaus sattunut.

Ennenkuin hän siten ehti prinssin luo, oli Martti jo, saamistaan
nuhteista välittämättä, virkkanut tälle:

-- Ratsastakaa, prinssi, tuohon vesakkoon, siellä on osastonne, minä
riennän tästä oman joukkoni luo.

-- Hyvä, vastasi Juhana-prinssi nyt rauhallisemmin, melkein
kiitollisena, ruveten vähinerin oivaltamaan, minkälaiseen paikkaan
hän äsken oli joutunut ja miksi nuori airut oli uskaltanut noin
väkivaltaisesti käydä hänen ratsunsa kuolaimiin. -- Mutta ei sanaakaan
tästä kenellekään!

-- Eipä tietenkään -- rientäkää vain!

Eikä tästä seikkailusta silloin eikä jäljestäkään käsin mitään
puhuttu. Martti piti tiedon omanaan, prinssin toverit eivät olleet
häntä tunteneetkaan, ja prinssi itse vain tavattaessa nyökäytti
hänelle ymmärtävästi päätään. Nuoren Juhanan osanotosta tämänöiseen
hyökkäykseen ei siten yleensä tiedetty mitään. Hän oli ollut jäävinään
laivaansa, mutta Martti ymmärsi kyllä, miten kaikki oli tapahtunut.
Nuoret herrat olivat tietysti myrtyneinä kuninkaan kiellosta ja
saatuaan varmuuden siitä, että yöllinen retki todella tehdään,
päättäneet tuntemattomina, tavallisiksi huoveiksi pukeutuneina, ottaa
siihen osaa. Niin he olivatkin yöpimeällä liittyneet ruotsalaiseen
ratsujoukkoon, mutta uhkarohkeina ja vallattomina loitonneet liian
lähelle linnan muureja ja liian aukealle maalle.

Eikä hän omasta puolestaan tuota prinssin uhmaa ihmetellytkään.
Häntä itseään ei olisi tänä yönä mikään pidättänyt, ottamasta osaa
Pähkinälinnaa vastaan tehtävään hyökkäykseen, kun tänne kerran oli
päässyt.

       *       *       *       *       *

Se hyökkäys jäi kuitenkin tuloksettomaksi. Pähkinälinna sai tosin sinä
yönä kestää tavattoman kuuman pommituksen ja sen maanpuoleiset muurit
runneltuivat sangen pahasti. Mutta linnan taitava ja nokkela päällikkö,
ruhtinas Golovin, ehti kuitenkin järjestää väkensä niin ajoissa ja
niin tarmokkaaseen puolustukseen, ettei aiotusta väkirynnäköstä
linnaan voinut tällä kertaa tulla mitään. Aamun valjettua oli rynnäkkö
keskeytettävä; vain harvakseen jatkettiin päivän mittaan pommitusta.
Sen verran oli kuitenkin tällä yöllisellä liikkeellä saavutettu, että
nyt voitiin uusista pattereista pommittaa linnaa maan puoleltakin,
joten puolustajain täytyi jakaa väkensä useille tahoille ja siten
kestää yhä tiukempaa ja rasittavampaa piiritystä.

Suomalaisen sotajoukon päällikköjen oli ryhdyttävä uusiin
neuvotteluihin linnan valloittamiseksi ja suunniteltava
uusia toimenpiteitä retkensä edistämiseksi. Ja heillä oli,
huolimatta kuninkaan hämmentävistä määräyksistä, edelleen hyvät
onnistumisen toiveet; heidän intonsa oli tulinen, heidän tarmonsa
taittumaton ja sillä he sähköttivät joukkonsakin. He käsittivät
kunniavelvollisuudekseen toteuttaa sen, mitä varten he olivat retkelle
lähteneet. Siksi he hyvässä yhteishengessä herkeämättä ponnistelivat,
kaikki vakuutettuina siitä, että päivän, parin perästä olisi "pähkinä"
heidän.



X


Mutta parin päivän perästä tuli piiritysjoukolle uusi sanoma
kuninkaalta ja se taittoi kerralla kaikki heidän toiveensa, murskasi
heidän intonsa ja vei heiltä toimintamahdollisuuden. Kustaa Vaasa
käski näet sotaväkensä heti ja vähintäkään vikuroimatta keskeyttää
Pähkinälinnan piiritystyöt ja palata Inkeristä viipymättä takaisin
Viipuriin.

Se oli ratkaiseva isku. Käsky oli ehdoton. Sitä paremmin tehostaakseen
oli kuningas vielä sen viejäksi lähettänyt toisen lankomiehensä, Steen
Leijonhufvudin, jonka tuli valvoa, että annettuja ohjeita noudatetaan.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyivät sotaherrat hölmistyneinä, jopa vallan
turtuneina toisiltaan.

-- Ettäkö kaikki olisi jätettävä kesken, uhrattava nykyiset
saavutukset, lopetettava retki alkuunsa -- mitä tässä on mieltä?

-- Pidetäänkö meitä narreina, olemmehan juuri menestyksen kynnyksellä!
Millä olemme ansainneet tällaisen nöyryytyksen.

Näitä kysymyksiä ja paljon muita sateli närkästyneiden
sotaherrain joukosta; heidän oli nyt vaikea pysyä alallaan ja
olla niskoittelematta. Ylhäisen neuvoksen oli kuitenkin käsketty
perustellakin määräystään ja hän tekikin sen kohta lyhyesti ja
virallisesti:

-- Kuningas ei usko Pähkinälinnan piirityksen onnistuvan, kun se kerran
on ruvennut sitkistymään. Syksy on käsissä -- syyskuu oli todellakin
jo loppupuolellaan -- kelirikko voi katkaista maajoukon paluumatkan ja
tuottaa sille tuhon.

-- No, silloin täällä ollaan linnan lämpimissä talveen asti, intoili
Antti Niilonpoika, joka oli tuosta jymyviestistä muita harmistuneempi,
retki kun oli suurelta osalta juuri hänen aiheuttamansa. -- Taikka
mennään Moskovaan talvehtimaan!

Mutta vakavanaamainen Steen Leijonhufvud ei kuunnellut tällaisia
välihuudahduksia. Kuivasti ja asiallisesti, ilmeisesti itse asiastaan
suurestikaan innostumatta, mutta kuninkaansa käskyjä noudattaen, hän
jatkoi:

-- Sitäpaitsi on Viipuriin saapunut tietoja, että venäläiset kokoavat
suuria sotajoukkoja, eikä ainoastaan tänne Inkeriin, vaan myös
Käkisalmen puolelle...

-- Ah, niin, siinä on siis pähkinän sydän, irvisteli Antti edelleen
häikäilemättä, mutta jokunen toisistakin päälliköistä iski hänelle
ymmärtävästi silmää.

-- Siitä voisi olla seurauksena, -- jatkoi Steen-herra edelleen
virallisesti, -- että Viipuri, jonne uuden väennoston kautta vasta on
saapunut muutamia satoja talonpoikia, joutuu eroon sotajoukosta, ja
sitä kuningas tahtoo ehdottomasti välttää.

Jo murahti siihen nyt Klaus Kristerinpoikakin:

-- Nämä peloittavina uhkaavat tuhot hän on siis nähnyt niin synkässä
valossa, että mieluummin tahtoo laskea vihollisen oman maansa alueelle.
Mutta jospa me lähetystön avulla selitämme hänelle asiain tilan?

-- Turhaa, tokaisi siihen Steen-herra jyrkästi. -- Kuningas on jo
etukäteen kieltänyt kaikki viivytysyritykset. Sekä laivaston että
maajoukon on heti palattava Viipuriin.

Mikäpä siinä niin ollen auttoi. Kuninkaan käsky pani päälaelleen
sotaherrain kaikki toivehikkaat suunnitelmat ja typerrytti heidät
aluksi kokonaan. Mitä hittoja, nytkö olisi heti ruvettava valmistamaan
peräytymistä Nevajoelta? Synkin mielin ja innottomasti he vasta
vähitellen siihen ajatukseen tottuivat, yhä uudelleen toisilleen
valitellen:

-- Oli onnetonta, että pyysimme kuninkaan itsensä tänne Viipuriin, hän
turmeli nyt koko hankkeen. Mutta kukapa osasi arvata, että hän on jo
niin vanhentunut!

-- Tämä pako on häpeällistä...

-- Ja turmiollista, se antaa vain vihollisellemme rohkeutta!

-- Onko tämä kuninkaallinen käskijämme sama, joka aikoinaan ajoi
pienellä talonpoikaisjoukolla tanskalaiset maastaan, -- ei hän silloin
kysynyt keliä eikä vuodenaikaa.

-- Hän oli nuori silloin! Nyt hän on vanha...

-- Ja kaikki mahti on kuitenkin hänen vanhenevissa käsissään...

Niin sinkoilivat katkerat vuorosanat miesjoukossa, joskuspa vieläkin
särmikkäämpinä.

-- Onhan sotaväki meidän komennossamme, uhmaili Antti aivan
pohteissaan. -- Valloittakaamme heti linna sisukkaalla väkirynnäköllä,
ehkä muuttuu viipurilainen sävy silloin!

Mutta vanhemmat herrat ja varsinkin ruotsalaiset pudistelivat päätään:
ei ole Kustaa-kuningasta vastaan hyvä lähteä niskuroimaan, hänellä
yksin on kaikki valta! Kävipä hyvin tai hullusti, on omapäisen
yrittäjän niska vaarassa. Alistua täytyy, -- se oli sotaherrain
neuvottelun haikea lopputulos, joskin heitä sydänjuuria myöten kirveli,
kun heidät, soturit, jotka olivat varustautuneet kunniakkaaseen
taisteluun, yhtäkkiä estettiin toimimasta.

Vähinerin ryhdyttiin siis peräytymistä valmistamaan. Napisten ja
haluttomasti se tehtiin, purettiin varastoja, vedettiin tykkejä ja
telttoja laivoihin, linnaa kumminkin rantapattereista herkeämättä
pommitettaessa.

Tähän purkaustyöhön joutui nyt Martti Pietarinpoikakin, joka oli
rintamalle pääsystään niin paljon kunniakasta kuvitellut. Hän kuuli
herrain napinan ja uhmasanat, mutta tuli samalla ymmärtämään, että
yhdelle ja toiselle siinä oli sittenkin tainnut tapahtua mieluinen
vahinko. Näyttivätpä Ruotsin herroista useimmat, joille viipyminen
näillä kaukaisilla, syysmärillä mailla jo oli käynyt tuskaksi, olevan
tällä kannalla, niiden joukossa Juhana-prinssikin holhoojineen, jotka
heti ensimmäisellä laivalla kiirehtivät palaamaan Nevan suulle.
Ainoa, joka suoraan ja rehellisesti tunnusti peräytymiskäskyn hyvin
ymmärrettäväksi, oli Henrik Klaunpoika, Kankaisten herra.

Muuatta varastoa Nevan rannalta laivoihin lastattaessa kuuli Martti
hänen lausuvan sellaisen mielipiteen.

-- Kuinka niin, ivailivat toiset. -- Huolettaako sinuakin keli ja
vuodenaika?

-- Ei. Minua kirvelee tämä pakollinen peräytyminen tuloksettomaksi
jäävältä retkeltä yhtä paljon kuin teitäkin, ja jos itse saisin
määrätä, jatkaisin kyllä uhmallakin piiritystä. Ja kentiespä linnan
valloittaisimmekin. Mutta meidän olisi ehkä sittenkin peräydyttävä.

-- Mikä pakottaisi voittajat peräytymään? utelivat toiset edelleen
pisteliäästi. -- Vihollinenko, jonka voimaa ei ole saatu vielä
koettaakaan?

-- Ei, vaan ruoka. Nälkäinen sotilas rupeaa pian napisemaan. Ja silloin
saattaisi peräytyminen käydä hullummin.

Mutta Henrik-herran järkeilevä puhe hukkui kuin huutavan ääni korpeen.
Kaikki puhuivat vain retken päättymisen noloudesta, kotiinpalaavain
kunniattomasta vastaanotosta, murskatuista maineen toiveistaan.
Mutta nuoren teinin hiljaisessa mielessä iti ajatus, että ehkä on
Henrik-herra sittenkin oikeassa. Paljon soturielämän ja sotainnon
tyhjää vaahtoa hän oli jo tällä lyhyellä sotaretkellään ehtinyt nähdä,
ja hänestä tuntui, että se ylistetty sodan loisto, kultaus ja kunnia
ei ehkä sittenkään ole korkeinta maailmassa. Mutta näistä hiljaisista
mietteistään hän ei tietysti kenellekään virkkanut.

       *       *       *       *       *

Viipuriin palasi Martti Pietarinpoika aikaisemmin kuin itse sotajoukko.
Hänelle joutui näet taas uusi lähetin tehtävä.

Pähkinälinnasta palaavalle suomalaiselle maaväelle tuli vielä matkalla
viivytys. Kun se oli lokakuun alussa lopullisesti keskeyttänyt
piirityksen ja palannut Nevajoen pohjoisrannalle ja lähtenyt sen
alavia, märkiä teitä myöten samoamaan Hantolaan päin, oli puristuksesta
päässyt vihollinen hihkaissut ja rohkaistuna soutanut sekin joen
yli, käydäkseen perääntyviä hätyyttämään. Venäläiset olivat tähän
mennessä jo saaneet suurenlaisen armeijan koolle ja ensiksi Nevalla
hätistelleet Baggen laivastoa, jota myrskykin samaan aikaan ahdisteli.
Ja kun se vihdoin oli selviytynyt pulastaan ja purjehtinut joensuulle,
rynnänneet väistyvän maajoukon kimppuun. Jälkijoukosta saapui
suomalaisille päälliköille hätäisiä sanomia. Silloin he päättivät
pyörähtää pääjoukkoineen takaisin iskeäkseen vainolaista vasten
kuonoa. Näin syntyi taistelu siinä Neva-joen alavalla rannalla, ainoa
kunnollinen ja tulinen taistelu koko sotaretkellä, ja siinä joutui nyt
Martti Pietarinpoikakin olemaan mukana. Iskettiin vastakkain oikein
vihan vimmalla. Suomalaiset soturit purkivat siinä esiin sydäntensä
iskostuneen katkeruuden, hyökäten silmittömästi vihollisen kimppuun.
Mutta vastarinta oli sitkeä, venäläisillä oli jo koossa suuri
sotajoukko, veristä taistelua kesti iltaan asti. Silloin vihollinen
lopulta väistyi ja suomalaiset ajoivat sen takaisin lauttapaikalle
asti. Mutta yö esti pitemmän takaa-ajon. Oman turvallisuutensa vuoksi
kuitenkin päälliköt päättivät viipyä siinä muutamia päiviä, saadakseen
kuormastonsa eteenpäin ja katsoakseen, tekikö venäläisten mieli
uudelleen yrittää jälkijoukon kintereille.

Tämä voitto lievensi jonkin verran palaavan sotaväen karvasta mieltä.
Mutta siitä aiheutuneesta viivytyksestä päättivät päälliköt heti
laittaa Viipuriin sanan kuninkaalle, jonka he tiesivät kärsimättömänä
ja levottomana odottavan väkensä paluuta. Ja kuninkaan oma airut oli
heistä sopivin tätä viestiä viemään.

Näin lähti Martti Pietarinpoika melkein heti taistelun tauottua
ratsastamaan takaisin samaa ilotonta tietä aution Karjalan maan halki
Viipuriin päin, jota hän pari viikkoa aikaisemmin oli iloisena samonnut
sotaretkeen yhtyäkseen. Nyt oli hän melkein yhtä iloinen sieltä
palatessaan.



XI


Inga-rouvan pienessä kylkikammiossa Viipurin linnassa istuivat eräänä
lokakuun päivänä Maunu Niilonpoika ja piispa Juusten maistellen
yskäänsä emännän valmistamaa maustettua juomaa ja tarinoiden
puoliääneen ja melkein arasti yhteisistä huolistaan. Sillä yläkerrasta,
juhlahuoneista, kumahtelivat Kustaa-kuninkaan raskaat askeleet, kun hän
siellä murisevana käveli edestakaisin ja purki kiukkuaan ja ikäväänsä
pitkiin yksinpuheluihin. Ainoina seuralaisinaan oli hänellä näet nyt,
molempain Leijonhufvudien liityttyä sotaväkeen, vanhat valtaneuvokset
Birger Niilonpoika Griip ja Svante Sture, jotka eivät kumminkaan enää
koskaan väittäneet kuningasta vastaan, joten hänen täytyi väitellä
yksin.

Viipurin linnanherra Maunu Niilonpoika oli näinä neljänä viikkona,
jotka kuningas oli hänen linnassaan viettänyt, harmaantunut ja
ukottunut enemmän kuin ennen neljässä vuodessa ja käynyt suorastaan
araksi ja sairaaksi kuninkaan alituisesta torailusta, uusista
tehtävistä ja ylivoimaisista vaatimuksista. Tämä ennen karski soturi
ajatteli nyt kammolla ärtyisän maanisän kutsuja puheilleen, pelkäsi
myös yksin niitä odotella, ja pyysi senvuoksi piispa-ystävänsä niin
usein kun mahdollista luokseen linnaan, jakamaan ja yhdessä väistämään
noita yhä ankarampina uudistuvia kuninkaallisia mäiskyjä.

Ja Paavali Juusten käveli linnaan mielellään. Hän viihtyi hyvin
Inga-rouvan maustejuoman ääressä ja siellähän hän aina tapasi senkin
nuoren Margareta-neitosen, joka oli hänestä "todella suloinen ilmiö" ja
jota hän yhä vakavammin oli ruvennut ajattelemaan emännäksi yksinäiseen
piispantaloonsa. Piispa Juustenin rauhallinen, arvokas, hillitty
esiintyminen oli myös todellakin omansa kuninkaan kiukunpurkauksia
vähän asettamaan. -- Kauanko tätä kidutusta vielä kestää, valitti
Ahtisten herra ankeana. -- Olen pyytänyt eroa tästä viheliäisestä
virastani, olen sairas ja maksaisin mitä tahansa, jos taas pääsisin
rauhaan hiljaiseen kotoiseen kartanooni. Mutta en pääse, minun täytyy
olla täällä syntipukkina ja syyparkana, -- kuinka kauan?

-- Kunnes sotaväki palaa. Silloin tulee tänne kyllä riittävästi muita
syntipukkeja, vastasi Juusten rauhoitellen. -- Ja mielialasta päättäen
kuningas lähtee kyllä silloin piankin täältä tiehensä.

-- Jumala suokoon! Sillä hän ei rakasta Viipuria.

-- Ei, hän pelkää tätä paikkaa, -- niin, ihan selvästi juuri pelko ajaa
häneen tuon onnettoman levottomuuden ja alituisen ärtyisyyden.

-- Mutta mitä on meidän, tänne jäävien, sitten pelättävä, kun sotaväki
vedetään pois rajalta ja vihollinen tietysti sen perästä hyökkää tänne?
kysyi Juusten.

-- Siitä kyllä sitten selvitään, -- saadaanhan tapella! Nythän tässä on
viheliäisintä se, ettei saa edes tapellakaan.

-- Kaipa sotaväki pian palaa, kovathan lähetettiin täältä sille käskyt,
lohdutti Juusten.

-- Ja kumminkaan en soisi sen palaavan, virkkoi Ahtisten herra
miettiväisenä.

-- Kuinka et?

-- Sen paluuhan merkitsee tappiota, peräytymistä, ja minä uskon, että
se olisi voinut voittaa. Mutta ehkei siitä tällä komennolla olisi
mitään tullut, -- pelko on huono neuvonantaja!

Näin ystävykset hiljakseen keskustelivat. Mutta ennenkuin
piispa ennätti illan hämärtyessä lähteä, toteutui jo taas se,
mitä kiusaantunut linnanvouti oli varonut. Askeleet yläkerrassa
taukosivat ja tuokion kuluttua tuli palveluspoika kutsumaan Maunu
Niilonpojan kuninkaan puheille. Huoahtaen, mutta mitään virkkamatta,
hän sonnustautui sotilaspukuunsa, ja piispa Juusten seurasi häntä
yläkertaan -- kuningaskin oli siihen jo tottunut.

Kustaa Vaasa seisoi siellä väljässä kotimekossaan, silmät verestävinä,
harvaksi kulunut tukka pörröllään, ja näytti hämmentyneeltä, miltei
hätääntyneeltä. Hän viskasi ihomekkonsa auki -- hän oli lämmityttänyt
linnan kosteita, koleita huoneita aivan liiaksi -- ja retkahti
nojatuoliinsa.

-- Miksi ei minulle kukaan tuo mitään tietoja? puhui hän aluksi
hiljaa, vallan valitellen. -- Olen väsynyt, minua nukuttaa, mutta tämä
levottomuus ei anna minulle unta. Missä on sotaväkeni?

Siihen ei kutsutuista miehistä voinut kumpikaan sen varmemmin vastata
kuin kuninkaan omat neuvoksetkaan. Ja ukko jatkoi:

-- Jo toista viikkoa sitten lähetin Steen-herran kutsumaan kiireellä
väkeämme pois Inkeristä. Missä vastaus viipyy, onko väkemme tuhottu, ja
poikanikinko sen mukana...?

Siihen nyt Juusten vastaili tavallisella levollisuudellaan:

-- Sotajoukko on tietysti paluumatkalla, tulihan tieto siitä, että
se on lähdössä Nevalta. Mutta tykkien ja joukkojen kuljetus joen yli
ei käyne niin kädenkäänteessä, ja tiet ovat tietysti huonot... --
Niin, tiet huonot -- nyt jo terästyi kuninkaan ääni kiivaammaksi --
tietysti huonot, mutta miksi viipyivät he siellä kelirikkoon asti, kun
eivät kuitenkaan saaneet mitään toimeen. Varoitinhan, mutta täällä
niskuroidaan aina minua vastaan, te suomalaiset olette itsepäisiä ja
tottelemattomia...

Siinä joutui kuningas taas mieliaiheeseensa, puhumaan suomalaisten
kavaluudesta ja härkäpäisyydestä, heidän salaisista juonistaan,
-- sitä sättimistä saattoi usein tulla pitkä, tuima litania.
Piispakin, joka aluksi oli yritellyt maanmiehiään puolustella,
oli siitä tyyten luopunut, huomatessaan, että kuninkaan mieli
vähimmästäkin vastarinnasta vain ärtyi. Mutta tällä kertaa ukko heitti
suomalaisvihansa lyhyeen, vaipuen taas äskeiseen alakuloisuuteensa:

-- Miksi minut on jätetty tähän koloon kiusautumaan ja happanemaan?
Miksi, voi miksi, laskin poikanikin luotani surman suuhun...
joutuakseniko yksin itse täällä samaan kitaan!

Taas koettivat linnan herrat järkisyillä vakuuttaa, etteihän ollut
mitään vaaraa olemassa, että huhut vihollisten keräytymisestä Korelan
tienoille olivat liioiteltuja, ja että nuori ruhtinas varmasti palaa
terveenä ja reippaana. Mutta vanhus ei tyyntynyt, Juusteninkaan
rauhoittava puhe ei pystynyt häneen tänään. Hän toraili:

-- Jos tuosta kaikesta olette niin varsin varmoja, niin miksette ryhdy
johonkin toimenpiteeseen hankkiaksenne siitä täyden varmuuden. Mutta te
olette laiskoja ja saamattomia, -- rikollisen tylsiä te olette!

Hiki helmeili kuninkaan kaljulta laelta, hänen hengityksensä läähätti
lyhyenä ja hänen pitkäpartainen leukansa värähti, kun hän iski
kuihtuneen nyrkkinsä pöytään ja huusi:

-- Uudet airuet on vielä tänä iltana, heti paikalla, lähetettävä
ottamaan selkoa, missä sotaväkemme viipyy -- niiden on yötä päivää
ratsastettava ja tuotava minulle siitä varma sana! Ja kohdistaen
salamansa taas Maunu-herraan hän jatkoi: No, liiku liukkaammin, sinä
vanha vätys, äläkä palaa eteeni, ennenkuin sinulla on selvät tiedot!

Loukkauksesta suuttuneena ja saamistaan tärähdyksistä vallan vavisten
Maunu Niilonpoika poistui kuninkaan luota. Hän oli nyt varmasti
päättänyt lähteä itse airuena matkalle... hän ei tätä kestä... eikä
saanut enää piispankaan tyynnyttävä tarina hänen päätöstään horjumaan.
Mutta kun miehet masentuneina ja vallan tyrmistyneinä laskeutuivat
linnan kapeita rappusia alas, tuli heitä vastaan märkä, hiestynyt
huovi, jonka kannukset kilisivät porraskiviin.

-- Martti, sinäkö! virkkoi piispa iloisena. -- Olet siis palannut
Inkeristä?

-- Sieltä juuri tulen.

-- Jumalan kiitos! huoahti linnanvoutikin kuin taakan alta päästen. --
Tuotpa mitä tietoja tahansa, poika, joudu nyt vain suoraa päätä, noissa
yksissä lioissasi kuninkaan luo!

-- Siunaa mua, mihin sellainen kiire? kysyi väsynyt airut hämmästyneenä.

-- Joudu -- sinä olet meille pelastuksen enkeli, niin märkä ja savinen
kuin oletkin. Täällä oli juuri tulossa maanjäristys, sinä voit sen nyt
toivottavasti estää. Palatkaamme sisään!

-- Paremmalla onnella, lisäsi piispa.

Linnanvouti pääsi tekemästä ylimääräistä ratsastusmatkaansa ja jonkin
verran kuningas toki lauhtui ja rauhoittui kuullessaan prinssin jo
olevan laivastossa kotimatkalla ja maajoukonkin samoilevan Viipuria
kohti ahdistavat viholliset voitettuaan. Mutta aivan levollinen hän ei
ollut vieläkään. Saattoihan uusi myrsky vielä tuhota laivaston eikähän
ollut takeita siitä, ettei vihollinen uudelleen ehtisi maajoukon
niskaan. Toruipa kuningas sitäkin, että suomalaiset päälliköt yleensä
olivat antautuneet vihollisen kanssa taisteluun, senjälkeen kun hän oli
käskenyt väkensä viipymättä ja kiireesti palata -- se oli taas sitä
samaa uppiniskaisuutta!

-- Kun ryssät ahdistelivat jälkijoukkoa, oli heidät tietenkin
karkoitettava, selitti Martti rauhallisesti. -- Ja voitollahan se
ottelu suoritettiin.

-- Voittiko siis väkemme siinä todellakin?

-- Voitti, vakuutti Martti. -- Olin itse taistelussa mukana. Pimeän
tulo vain esti meitä ajamasta pidemmälle vihollista takaa.

Tämä seikka herätti taas kuninkaan tyytymättömyyden.

-- Pimeän tulo, valkenihan päivä aamulla! Tämä on taas teikäläisen
saamattomuuden sotataitoa. Jos kerran voitto oli saatu, olisi tietenkin
sen hedelmät ollut korjattava. Mitä varten pysähtyivät Boije ja Hornit
voittonsa jälkeen ja läksivät palaamaan?

-- En tiedä, ehkä ymmärsivät niin sen saamansa käskyn, että heidän oli
viipymättä palattava Viipuriin.

Nuori airut vastaili näin täysin vakavissaan ankarana utelevalle
kuninkaalle. Mutta sivusta kuuntelevan piispan silmäkulmassa leikki
pieni hymyn väre, jonka aiheen linnanvouti hyvin ymmärsi, vaikka
molemmat olivatkin täysin vakuutetut, että airuen vastaus oli vailla
sarvia ja hampaita. Mutta kuningas kivahti taas noista viimeisistä
sanoista:

-- Ne ymmärtävät aina kaikki hullusti, omaa älyä ei ole mukana
ollenkaan! Jättivät voittonsa kesken -- tietysti, senkin vetelykset!

Martille muistuivat tuossa tuokiossa mieleen elävästi Antti Niilonpojan
sanat, jotka hän oli kuullut sotaherrain neuvotteluteltassa
Pähkinälinnan edustalla: ukko on vanha! Sillä nuo peräkkäiset moitteet
siitä, että sotaväki oli ollenkaan ryhtynyt ahdistajaansa karkoittamaan
ja ettei se ollut vastoin kieltoa antautunut jatkuvaan taisteluun,
nehän eivät oikein hyvin sopineet samaan hengenvetoon. Mutta hän odotti
ääneti kuninkaan uusia kysymyksiä ja kun ne vihdoin loppuivat, sai hän
lähteä riisuutumaan raskaista tamineistaan. Mitään kiitosta ei hän
ollut kuninkaalta saanut rauhoittavista uutisistaan, mutta oli toki
säästynyt henkilökohtaisilta nuhteilta. Ja pelastanut niistä myöskin
hyvänsävyisen linnanvoudin, -- siitä hän sai Inga-rouvalta illallisensa
lisäksi pullean silavapiirakkaan, ylimääräisen kannun olutta ja monta
ystävällistä sanaa, jotka tekivät hyvää orvolle teinipojalle.

       *       *       *       *       *

Täysin ei kuningas rauhoittunut huolistaan, ennenkuin koko sotajoukko
muutamia päiviä myöhemmin oli marssinut Viipurin muurien sisäpuolelle
ja laivasto, jossa Juhana-prinssi terhakkana saapui, oli melkein
samoihin aikoihin laskenut linnan edustaiselle lahdelle. Silloin
hän tyytyväisenä myhähteli ja hiveli taas hienoksi suittua pitkää
partaansa, istuessaan vaakunasalin pitkän pöydän päässä, jonka ääressä
hän retkeltä palanneiden sotaherrain kanssa söi tervetuliaisaterian.
Mutta hänen kasvoiltaan ei vieläkään sulanut ankaruuden ja
tyytymättömyyden piirre, joka oli niihin aivan kuin kivettynyt. Hänen
sydämeensä oli näinä kärsimysten viikkoina, jotka hän oli saanut
viettää Viipurin melkein autiossa linnassa, pakkautunut niin paljon
äreyttä, syytöstä ja kaikkinaista karvautta, että se, vaikka jo pelon
ja ikävän syyt olivatkin poistuneet, vieläkin siellä myllersi ja
vähimmästäkin aiheesta tuprahti esiin.

Hänen moitteensa kohdistuivat nyt, eikä aivan aiheetta, siihen, että
suomalaiset sotapäälliköt olivat, haluamalleen retkelle päästäkseen,
antaneet hänelle liian kauniita ja rusokarvaisia kuvauksia Inkerin
retken onnistumisen edellytyksistä ja siten tahallaan, itsekkäissä
tarkoituksissa, pettäneet häntä, kuningastaan. Nuo hänessä kauan
kyteneet ja kasvaneet syytökset singahtivat nyt valtoinaan esiin, kun
retken kielteisiä tuloksia käsiteltiin.

-- Te kerroitte minulle, että muka Inkerin kaupungit ja linnat
antautuisivat meille helposti ja mielisuosiolla. Enhän sitä uskonut,
mutta itse olette nyt puheittenne perättömyyden päivänselvästi
todistaneet -- yhtä pientä pähkinääkään ette jaksaneet puraista!

-- Olisi se vielä puraistukin...

Niin rupesi Antti Niilonpoika puolustautumaan, mutta kuninkaan kasvot
synkistyivät ja toiset herrat nykäisivät Anttia vaikenemaan. Sillä
tunnettuahan oli, että kuninkaaseen eivät vastaväitteet pystyneet ja
että ne vain häntä ärsyttivät. Nytkin jo ukko harjakset pystyssä urahti:

-- Vielä te olisitte puraisseet! Missä ovat ne 20,000 miestä, joiden
kirjeessänne minulle vakuutitte olevan retkeä varten koossa? Hä? Te
valehtelitte, suoraan valehtelitte, kuninkaallenne, valehtelitte
määrän nelinkertaiseksi...! Ja vihollisten lukumäärään nähden oli
juttu päinvastainen, -- kuinka he siellä pitivät puoliaan ja teitä
ahdistamaankin kävivät, jos heitä ei ollut kuin kourantäysi! Ja ketä
ovat ne, jotka nyt idästä ja etelästä meitä uhkaavat? Entä ne sanomat,
joita vielä muutamia viikkoja sitten meille Turkuun lähetitte Olavi
Skotten mukana -- te johditte ehdoin tahdoin kuninkaanne harhaan!
Kuinka siitä nyt vastaatte?

Taas jyrähteli kuninkaan ääni ankarana kuin ukkonen, kaikki tuo
patoutunut kiukku poreili jo mahtavana kyminä hänen parrastaan.
Syönti oli juhlapöydässä keskeytynyt, maljoihin ei kukaan koskenut,
mutta synkkä uhma varjosti rasittavalta retkeltä palanneiden miesten
päivettyneitä kasvoja.

Monia kuninkaan syytöksiä vastaan he olisivat voineet puolustautua, jos
heille siihen olisi jäänyt tilaisuutta. Paljon totta oli kyllä Kustaan
nuhteissa. Viipurissa vuosikauden koossaolleet suomalaiset herrat
olivat epäilemättä nähneet suunnittelemansa hyökkäysretken edellytykset
ja toiveet liian kauniissa valossa ja sellaisina, liioiteltuina,
ne myös, yksityistietojaan seulomatta, kuninkaalleen esittäneet.
Mutta perimmäisen ajatuksensa siirtää sota vihollisen rajan taa ja
iskeä ryssää siellä, he tiesivät täysin oikeaksi ja he olivat myös
vakuutetut, että olisivat siinä onnistuneet, jos olisivat kuninkaan
häiritsemättä saaneet toteuttaa suunnitelmansa. Sen vuoksi vaikuttivat
heihin kaksin kerroin epäoikeutetuilta kuninkaan sapekkaat soimaukset,
hänen, joka pilasi heiltä kaikki...

Mutta he eivät saaneet sitä julkilausua ja piiloon painettu katkeruus
kävi heissä sen vuoksi sitä sakeammaksi. Vihdoin, kun mitta tuntui
ylitsevuotavalta, pyysi Henrik Klaunpoika saada lausua pari sanaa
selitykseksi ja puolustukseksi. Mutta kuninkaalla ei ollut malttia
häntäkään kuunnella, hän kohdisti nyt kiukkunsa henkilökohtaisesti sekä
Henrikiin että toisiin suomalaisiin herroihin.

-- Älä selitä, Henrik, huudahti hän. -- Tunnen sinut, olet rehti mies
kylläkin suomalaiseksi, mutta sotapäällikkö et ole. Siksi saatkin
täältä nyt vapautuksen, luulen sinun mielelläsikin palaavan perheesi
luo Kankaisiin... Tahdot tietysti sanoa, että te olette hyvässä
tarkoituksessa erehtyneet. Mutta sitä juuri minä en usko enempää kuin
tarpeeksi. Teillä suomalaisilla on täällä aina omia visapääjuonianne
punottuina, -- olisihan minun pitänyt se muistaa. Erehdyin siinä,
kun jätin ohjakset täällä Viipurissa teidän käsiinne, jätin teille
päällikkyyden -- te Boijet, Hornit, Spåret ja mitä lienette, olette
siinä suhteessa samankarvaiset kaikki! Mutta nyt me erehdyksemme
korjaammekin. Me asetamme tänne toiset miehet päällikkyyteen, ja te
saatte totella käskyjä!

Harvinainen laatuaan oli se tervetuliaisateria, joka sinä päivänä
syötiin Viipurin linnassa. Mokomissa pidoissa ei ollut kukaan
suomalaisista eikä ruotsalaisistakaan ylimyksistä ennen ollut ja sangen
vähällä olivat nuo pidot käydä vielä oudommiksi, sillä monen soturin
sappi kuohahti. Vihdoin huomasi kuningas itsekin tämän yhdessäolon
liian särmikkääksi. Hän jutteli taas hetkisen vähän rauhallisemmin,
nousi sitten ja poistui omiin huoneisiinsa.

Juhana-prinssi sitävastoin jäi vielä istumaan sotatoveriensa seuraan
ja hänen läsnäolonsa vaimensi toki hieman sitä suuttumusta ja
mielipahaa, joka heidän sydämissään tämän kuninkaallisen vastaanoton
jälkeen kirveli ja kipinöi. Hän, joka osaltaan itse oli syypää siihen
sotaretkeen, josta kuningas nyt päälliköitä noin rajusti moitti,
tunsi nuoressa mielessään, että hänen isänsä oli tavanmukaisessa
sanamehukkuudessaan mennyt aivan liiallisuuksiin, ja koetti puolestaan
sen vuoksi kaikella luontaisella rakastettavuudellaan valaa öljyä
äskeisen keskustelun nostamiin laineisiin sekä viihdyttää noiden kelpo
miesten mieliä.

Mutta ei syntynyt tänään sitenkään pitkiä juominkeja sotaherrain
yhdessäolosta. Jokainen tunsi tänään vaivanpalkkiokseen saaneensa
kuninkaaltaan liian syviä iskuja sydämeensä, ja näitä aukinaisia
haavoja kirveli liiaksi. Moni mietti sen vuoksi uhma mielessään lähteä
jo varhain aamulla ratsastamaan kotiinsa. Ennen pitkää he nousivat
siten toinen toisensa perästä juhlapöydästä lähteäkseen hakemaan
itselleen makuupaikkaa tuossa tutussa linnassa, jonka jokainen soppi
nyt taas oli täynnä sotilasväkeä, tungosta ja hyörinää. Siellä kävi
taas yömyöhään asti kohina tuvissa ja portaissa, ovet paukkuivat ja
kannukset kilahtivat, niin että linnan oma väki, joka koko syyskauden
oli tottunut täydelliseen hiljaisuuteen, tuskin sai unen päästä kiinni.

Mutta vanha Kustaa-kuningas nukkui tänä yönä hyvin, paremmin kuin
kokonaiseen kuukauteen. Hänellä oli nyt poikansa luonaan, koko
sotajoukko oli hänen ympärillään kaupungissa ja linnassa, ainaisen
levottomuuden ja pahojen aavistusten aihe oli poistunut ja varma
turvallisuuden tunne antoi taas sekä vanhalle sielulle että ruumiille
lepoa. Ja hän oli tänä iltana myös saanut puretuksi sydämestään
kaiken sen happamen ja karvaan, joka sinne viikko viikolta oli yhä
paksummaksi patoutunut, ja siitä hän oli käynyt ikäänkuin keveämmäksi
ja terveemmäksi. Heti maata mentyään hän vaipui rauhalliseen, syvään
uneen ja hänen voimakas hengityksensä kumahti pian alakerrokseen asti,
missä omaa mielikarvauttaan hautovat miehet, vuoteillaan kuuntelivat
tuota kuninkaallista kuorsausta.



XII


Avarassa talonpoikaispirtissä, jonka seinähirret, orret ja kiukaankylki
olivat käyneet savusta pikimustiksi ja jossa valon antajana oli vain
juoksulauta-ikkuna, istui eräänä syyspäivänä Martti Pietarinpoika
käryävä talikynttilä edessään ahkerasti kirjoitellen suuren väenpöydän
ääressä. Huovinpukuisesta airuesta, joka oli äsken ollut mukana
verisissä taisteluissa, oli näet taas tullut kirjuri, joka nyt seurasi
kuningasta hänen matkallaan Viipurista länteen päin ja jokaisessa
majapaikassa pani paperille ne monet käskykirjeet, jotka ukko edellisen
taipaleen varrella oli miettinyt valmiiksi.

Tänään ei Martti ollut parhaalla kirjoitustuulellaan. Edellisenä
päivänä oli näet Viipurista jäljestäpäin Kyminkartanoon ratsastanut
airuena nuori Klaus Fleming, liittyen hänkin kuninkaan seurueeseen,
ja nuoret herrat olivat siellä yökauden pelihtineet ja valvottaneet
häntäkin. Ja Klaus-herra oli taas häntä kiusoitellut, uhkaillut
ratsastaa edeltä Turkuun ja siepata häneltä morsiamen pois hänen
nenänsä edestä... sellaista tyhjänpäiväistä vallasherrain rehentelevää
vallattomuutta ja ärsytyshalua! Mutta Martin ajatukset olivat kuitenkin
siitä taas kulkeutuneet kotikaupunkiin ja siellä alkaviin uusiin
oloihin, teinikouluun ja Aningaisten kortteliin ja Kertun iloisiin
silmiin... sekä hänen ylimieliseen niskanheittoonsa...

Niissä muistoissa ja mietteissä pyöriskelivät nuoren miehen ajatukset,
eikä häneltä kirjeen laadinta Viipurin uusille päälliköille nyt oikein
luistanut. Hanhensulka lakkasi tuontuostakin sihittämästä ja silloin
Martti silmäili tuvan yli peränurkkaan, missä oli nahkasin peitetty
vuode. Siellä lepäsi kuningas vällyjensä välissä ja Martti katseli
työnsä lomaan, nukkuiko ukko... Ei nukkunut, silmät auki siinä makasi
ja käänsi päätään aina, kun sulan sihinä keskeytyi.

-- Eikö Herman Fleming vielä ole saapunut? kysäisi kuningas väliin
peittojensa alta. -- Käypäs kuulemassa, poika.

Martti poistui ulos tiedustamaan. Ei ollut Hämeen odotettu linnanvouti
vielä tullut kuningasta vastaan. Siellä jokiahteella teutaroivat vain
Juhana-prinssi ja Klaus-herra, vyörytellen jyrkänteeltä suuria kiviä
virtaan, ja Martissa elpyi uuteen voimaan hänen äskeinen ajatustensa
kierto. Olipa hänestä oikeastaan tarpeetonta, että Klaus-herra oli taas
liittynyt kuninkaan matkueeseen, Turkuun palatakseen, -- olisi pysynyt,
hurja mies, siellä sotatiloilla...! Nuori kirjuri palasi taas pirttiin
ja koetti syventyä kirjoitustyöhönsä.

Tätä matkaa Viipurista oli jo tehty monta päivää, vaikkei oltu ehditty
pitemmälle kuin Kymijoelle. Kuninkaan alkuperäinen aikomus oli ollut
viipyä Viipurissa, sen puolustusta järjestämässä, ensi rekikeliin
asti, sillä laivojen varaan hän ei nyt syysmyrskyjen aikana ollut
tahtonut millään hinnalla uskoa henkeään. Mutta niin tukalalta
oli hänestä, vielä oman sotaväen palattuakin, tuntunut olo tuossa
kaukaisessa linnassa, jota piirittämään vihollinen saattoi saapua minä
päivänä tahansa, että hän piankin oli päättänyt vetelistä syysteistä
ja märistä ilmoista huolimatta lähteä hevospelillä, ratsastamalla,
vaeltamaan vanhaa rantatietä myöten Viipurista Turkuun. Tätä päätöstä
oli kiirehtinyt vielä ikävä vieras, joka laivaston mukana oli
kulkeutunut Nevalta Viipuriin: rutto oli ruvennut kaupungissa ja
linnassa raivoamaan ja kaatamaan sen asukkaita, nuoria ja vanhoja.
Kiireellä oli kuninkaan seurueineen paettava tätä itämaista vierasta
ja jo pari viikkoa sotaväen paluun jälkeen hän lähtikin pitkälle
ratsastusmatkalleen "tuosta kirotusta kolosta", vakuuttaen pyhästi,
ettei hän sinne enää koskaan palaa. Sitä ennen hän oli määrännyt
Viipuriin uudet, ruotsalaiset päälliköt, lankomiehensä Abraham
Leijonhufvudin, vanhan Griipin sekä Pietari Baggen, ja ainoastaan
heidän alaisikseen eversteiksi suomalaiset Klaus Hornin ja Niilo Boijen.

Kuninkaan matkanteko Viipurista oli alunpitäen ollut hidasta. Seurue
oli suuri, siihen kun oli ollut otettava mukaan ne suomalaiset
aatelisrouvat, jotka äsken olivat saapuneet Viipuriin sotaretkeltä
palanneita miehiään tervehtimään, mutta joita ei enää voitu sinne
jättää, kun odotettiin venäläisten pian tekevän hyökkäyksen. Hankalaa
oli tälle joukolle saada hevosia ja yösijaa. Sitäpaitsi ei vanha
kuningas kestänyt, varsinkaan nyt syyskelillä, pitkiä päivämatkoja, ja
hänen oli alituiseen pysähdyttävä hallitusasioitakin hoitamaan. Airuet
lentelivät näet koko ajan edestakaisin matkueesta itään ja länteen,
tuoden kuninkaalle tietoja ja vieden hänen määräyksiään.

Täällä Kymijoella oli edessä taas muutaman päivän viivytys. Sillä joki
oli tulvillaan ja suuren seurueen sekä sen kuormaston lauttaaminen
vuolaan virran yli vei aikansa.

Siksi nyt lepäiltiin joen itäpuolisissa rantataloissa, joihin
etukäteen oli kuninkaalle ja hänen seurueelleen varattu majapaikat.
Ja täällä, maakuntain rajalla, odotti kuningas vastaansa Hämeenlinnan
käskynhaltijaa Herman Flemingiä, Louhisaaren herraa.

Kotvan kuluttua lautta taas palasi joen länsirannalta ja sen mukana
tuli vihdoin odotettu maaherra. Herman Fleming oli keski-ikäinen,
tyyniluontoisen ja itsetietoisen näköinen mies, enemmän kuitenkin
maalaisylimys kuin soturi.

Kuningas nousi silloin nahkastensa sisästä matalalta vuoteelta, mistä
hän äsken oli sanellut käskykirjettä Viipurin sotapäälliköille, ja
oikoi hetkisen kangistuneita raajojaan. Hän oli paksussa matkapuvussa,
suuret kannussaappaat jaloissa ja keskiruumiin ympäri oli moneen
kertaan kääritty leveä, kudottu villavyö. Hänen heikot silmänsä
siristivät, hänen oli puolihämärässä tuvassa vaikea nähdä mitään
ja vasta tuokion kuluttua hän huomasi keskilattialle pysähtyneen,
kuningastaan tervehtivän Louhisaaren herran:

-- Niin, Jumala antakoon hyvän päivän. Olemme sinut kutsuneet tänne
eräiden varokeinojen johdosta, joihin vihollisen hyökkäyksen varalta on
tässäkin osassa maata ajoissa ryhdyttävä.

-- Vihollisen? hämmästeli Herman herra. -- Odotetaanko vihollisen
hyökkäystä ja tännekö asti?

-- Siitähän ei voi olla varmuutta, selitti kuningas, istahtaen pöydän
ääreen. -- Venäläiset kokoavat joukkojaan kostaakseen äskeisen
onnettoman Inkerin-retkemme. Jumala suokoon, etteivät he saisi käsiinsä
Viipuriamme, jossa sotaväkemme on, mutta he voivat sen kiertääkin ja
hyökätä tänne Etelä-Suomeen, -- miksi ei? Olemme sen vuoksi harkinneet
parhaaksi asettaa toisen puolustuslinjan tämän joen ja varsinkin
valtateiden varsille. Vihollista ei saa laskea ainakaan tätä edemmäs
ryöstelemään.

-- Varustuslinjan, -- miten se on tapahtuva? kysyi Herman-herra,
aavistaen saavansa tässä aikamoisen urakan suoritettavakseen.

-- On kaadettava murroksia ja rakennettava hirsivarustuksia, jotka
sitten miehitetään talonpoikaisnostoväellä.

Kustaa Vaasa oli nuoruudessaan, taistellessaan Taalainmaan talonpoikain
mukana, oppinut näiltä murrosten kaatamisen vihollisten eteenpäinpääsyn
ehkäisemiseksi, ja hän suositti vieläkin usein tätä sodankäyntitapaa
sotapäälliköilleen, jotka kuitenkin nyt, tykkien tultua enemmän
käytäntöön, pitivät sellaisia varustuksia varsin tehottomina.
Herman-herra ei kuitenkaan nyt siihen puoleen kiinnittänyt huomiotaan,
vaan kysyi huolestuneena toista asiaa:

-- Mistä saadaan väkeä näitä töitä suorittamaan ja varustuksia
vartioimaan?

-- Siitä juuri sinun onkin kaikkein ensiksi huolta pidettävä.
Tältä paikkakunnalta on viipymättä kirjoitettava ja nostettava
talonpoikaismiehiä tätä omaa seutukuntaansa puolustamaan.

Fleming pudisteli päätään.

-- Täältä, niinkuin muualtakin Suomesta, on juuri kirjoitettu joka
neljäs mies sotaväkeen ja viety Viipuriin. Pelkään, että käy vaikeaksi
saada useampia, jo äskeistä ottoa on kansa pitänyt ylen raskaana.

-- Toivon, ettei se niskoittele esivaltaansa vastaan, -- siitä muuten
vastaat sinä, virkahti kuningas kärtyisämmin. -- Väkeä täytyy saada!

-- Ei kansa niskuroi, mutta taloja on vaikea jättää miehettömiksi.

Nyt kuningas jo kavahti:

-- Ne on jätettävä, jos me sen katsomme välttämättömäksi maan
puolustuksen nimessä. Ja minä näytän heti, että miehiä kyllä saadaan.
-- Hän käännähti Martin puoleen ja virkkoi: -- Käskepäs Henrik
Klaunpoika puheillemme.

Henrik Horn, vapautettuna sotapalveluksesta, seurasi nyt kuninkaan
saattuetta matkalla kotiinsa. Tämä tyyni järjen mies oli ensiksi kyllä
loukkautunut kuninkaan häneen Viipurissa kohdistamasta moitteesta,
mutta oli kuitenkin pian rauhoittunut. Ja kuningas puolestaan oli
monella tavalla osoittanut, ettei hän tätä älyn miestä tahtonut
syrjäyttää eikä saattaa epäsuosioonsa, vaan halusi pitää hänet luonaan,
neuvonantajanaan, niin kauan kuin itse oleskeli Suomessa. Kustaa
olikin jättänyt muut Ruotsista hänen mukanaan tulleet neuvoksensa
päälliköntoimiin Viipuriin, ainoastaan Svante Sture ja Steen
Leijonhufvud kulkivat nyt hänen seurassaan.

-- Mitä miehiä oli se joutilas joukko, joka eilen, Kymenkartanosta
lähtiessämme, seisoskeli kylänmäellä ja räyhäili? kysyi Kustaa, kun
Henrik Horn oli saapunut tupaan.

-- Ne olivat kai lähitalojen miehiä, jotka olivat pistäytyneet
kyläkapakassa kuninkaan kunniaksi.

-- Siinä oli miehiä parikymmentä, sellaiset voidaan heti kirjoittaa
varusväkeen.

-- Miten? kysyi Henrik-herra kummissaan.

-- Sinä ajat sinne nuoren Flemingin ja muutamien henkivartijaimme
kanssa, ja te panette toimeen ylimääräisen väenkirjoituksen. Kyllä
toisissa kylissä sitten seurataan tätä jo alullepantua käskyämme.

Outo ja omituinen yritys se oli saapuvilla olevista herroista, ja he
katsahtivat aika noloina toisiinsa. Mutta kun kuningas itsepäisesti
vaati käskynsä täytettäväksi ja suunnittelemansa varustustyöt heti
aloitettaviksi, nousi Horn, joskin haluttomasti, satulaan, kutsuen
Klaus Flemingin ja puolikymmentä huovia mukaansa. Täytyihän koettaa...!
Mutta hän hymähti näitä uusia varustussuunnitelmia ajatellessaan: eihän
vara venettä kaada. Mutta kyllä nämä murrokset ovat sitä varten, että
vanha mies saisi nukkua rauhallisemmin Turun kuin tuonoin Viipurin
linnassa! Sillävälin kuningas, annettuaan Herman Flemingille tarkat
ohjeet murrosten rakentamisesta ja määrättyään hänen rinnalleen
Svante Sturen Kymin varustusten huoltajaksi ja päälliköksi, kävi taas
kirjallisiin toimiinsa. Hän luetti sihteerillään uudelleen muutamia
saapuneita kirjeitä ja jäi niiden ääreen hetkeksi miettimään. Sitten
hän ikäänkuin uuden mielijohteen saatuaan hypähti pystyyn, mitteli
tuokion suurilla saappaillaan pirtin permantoa ja huudahti kirjurilleen:

-- Nyt saat, Martti, laatia vähän merkillisemmän kirjeen. Teroitapas
hyväksi sulkasi, poika, ja osoita, osaatko sorvata taitavan ja
kohteliaan kirjeen. Koetetaanpas, -- venäläistulkkimme saa sen sitten
hioa aitovenäläiseen asuun.

Kuningas istahti pöydän ääreen, kirjuriaan vastapäätä, kohdisti häneen
raukeat silmänsä ja puhui hetken itsekseen:

-- Juuri niin, on aina parempi koettaa väistää selkkausta ja selittää
kaikki parhain päin... Ehkä se tepsiikin, -- eikä voida meitä ainakaan
hyvän tahdon puutteesta soimata.

Sitten kävi Kustaa sanelemaan kirjettä tsaari Iivanalle Moskovaan.

Hän aloitti kirjeensä kohteliain ja koristeellisin lausein,
aivankuin sulassa rauhassa ja ystävällisissä väleissä elävälle
naapurihallitsijalle. Valtakuntain välisellä rajalla on, jatkoi hän
sitten, tapahtunut erinäisiä, valitettavia kahakoita ja sotatoimia,
jotka ovat johtuneet molemminpuolisesta väärinymmärryksestä sekä
vallattoman sotaväen omavaltaisuuksista. Kuningas valitti, etteivät
hänen Suomessa olevat sotapäällikkönsä ole olleet tehtävänsä tasalla,
vaan ovat antaneet rajakahakkain houkutella itsensä maltittomiin
tekoihin.

Martin hanhensulka mahtoi kulkea hiukan tavallista hitaammin ja
epävarmemmin, kun hän näitä väitteitä pani paperille, sillä tällä
paikalla iski kuningas häneen taas ankaran, soimaavan silmäyksen.

-- Miksi et kirjoita, poika, onhan se asianmukaista ja totta. Nämä
päälliköt, Bagget ja Boijet ja muut, nehän sodan aiheuttivat, ja me
tahdomme saattaa sen tsaarinkin tietoon.

Martti ei tietysti vastannut mitään, mutta Kustaa selitti hänelle
edelleen ikäänkuin puolustautuen:

-- Hä, -- niin, lopuksihan me kyllä suostuimme, mutta meidät oli
johdettu harhaan, syy on jäävä syyllisten niskoille... eikähän
suuriruhtinaan tarvitse yksityiskohtia tuntea. Kirjoita sinä vain
ja lisää, että näiden herrain omavaltaisuutta rankaisemaan olemme
me poikamme kanssa nyt saapuneet Suomeen..., -- olemmehan heitä jo
rankaisseetkin. Tätä tietä voimme kenties saada rauhanhieronnan
alkuun...

Ja kuningas jatkoi kohteliaan kirjeensä sanelemista, ehdottaen lopuksi,
että molemmin puolin asetettaisiin neuvottelijat sopimaan pysyväisestä,
"ikuisesta" rauhasta. Kirjeen valmistuttua luetti hän sen kirjurillaan,
myhähti tyytyväisenä, korjasi jonkin sanan vielä ystävällisemmäksi, ja
virkkoi:

-- Juuri niin, tästä tulee hyvä juttu. Ja nyt saat sinäkin levätä.

Martti lähtikin jo mielellään puolipimeästä tuvasta. Hän oli jo
väsynyt, ja tämä viimeinen kirje oli häntä suorastaan tympäissyt... se
kirje ei ollut hänestä totuuden eikä kuninkaan arvon mukainen... Mutta
mitäpä se häneen kuului...

Sateinen marraskuun päivä oli tällävälin kirkastunut. Kauniina heloitti
rannan syyskeltainen vesakko virran kimaltavaa kalvoa vastaan ja
taempana oleva havumetsä, joka illalla tälle joelle saavuttaessa
oli tuntunut niin tummalta, synkältä ja raskaalta, sekin nyt
hohteli iloisemmin päivän paisteessa. Huovien hevoset söivät nurmea
rantaniityllä ja miehet loikoilivat törmällä päivää paistattamassa.

Mutta sieltä metsästä, vainioiden takaa, joiden halki kylätie kulki,
rupesi samassa kuulumaan omituista mökää, vihaista karjuntaa ja
kumeita kirouksia. Martti meni lähemmäs tupien taa katsomaan ja samaan
aikaan ryntäsi kuninkaan seurueeseen kuuluvia muitakin henkilöitä eri
pirteistä, joihin he olivat majoitetut, tuosta melusta selkoa ottamaan.
Vainioiden takaisella veräjällä oli jotakin tappelun nujakkaa;
miehiä seisoi siellä aidalla ja aitovierellä, taittaen aseikseen
aidanseipäitä, huoveja ratsasteli heidän ympärillään karkeasti
kiroillen. Näytti siltä kuin ratsumiehet olisivat tahtoneet ajaa
rantapihalle miesjoukkoa, joka teki tenää...

Jo joutui Juhana-prinssikin sitä melua kuulemaan. Mutta hänen perästään
juosta köpitti samassa itse kuningaskin hätääntyneenä, kutsuen
ankaralla äänellä poikaansa pois kylätieltä, ja kysellen tiukasti:

-- Mitä tämä on? Tappeluako, kapinaako, nousevatko talonpojat asein
meitä vastaan?

-- Mitä lie humalaista joukkoa, vastasi Sparre kuningasta rauhoitellen.
-- Nuori Klaus-herra näkyy niitä siellä komentavan.

-- Mitä varten? Niskuroivatko talonpojat vai aikovatko he hyökätä
tänne, uteli kuningas levottomana. -- Missä on Henrik Horn, hänen tulee
tästä vastata!

Ja kun ei kukaan osannut kyllin pian tehdä kuninkaalle tapahtumasta
tarkempaa selkoa, huusi hän jyrähtävällä äänellä:

-- Henkivartijani, nouskaa heti satulaan meitä puolustamaan! Kuinka
meidät jätetään näin vartioimatta!

Rantapihalla oli syntynyt yleinen hälinä; henkivartijat hakivat
niitylle liekaan pantuja hevosiaan ja kävivät niitä satuloimaan. Mutta
sillä välin melu veräjältä jo taukosikin ja Henrik Horn astui hetken
kuluttua pihaan kuninkaalle selityksiä antamaan.

Veräjällä nujakoineet miehet olivat samoja, joita hän Klaus Flemingin
kanssa oli kylältä käynyt sotamiehiksi kirjoittamassa. Kyläkapakassa
olivat miehet yhä kuninkaan vierailun kunniaksi juoneet olutta, olivat
hurjalla päällä eivätkä tahtoneet lähteä sotaväkeen, väittäen, että
heidän taloistaan on jo väki otettu. Henrik Horn oli ruvennut puhumaan
heille järkeä, mutta kun siinä oli syntynyt väittely, oli kuumaverinen
Klaus Fleming karkeasti kieltänyt talonpoikia mukisemasta ja komentanut
ratsumiehensä heitä kiertämään ja pidättämään. Siitä oli syntynyt tämä
rähinä, kun miesjoukkoa väkisin, pistinkeihäiden keskellä, lähdettiin
kuljettamaan ilman, että se tiesi, mihin sitä näin asevoimalla vietiin.
Ruotsalainen ratsumies oli sitten veräjällä lyönyt ruoskallaan
vitkastelevaa kylänpoikaa, joka siitä suuttuneena oli tarttunut
ryttärin peitseen ja lyönyt sen kiveen säpäleiksi; ja toisetkin
talonpojat olivat silloin tarttuneet seipäisiin. Mutta kun Henrik
Horn oli saanut heille suomeksi uudistetuksi kuninkaan käskyn sekä
ilmoittanut, että heidät otettiin vain omaa jokivarttaan puolustamaan,
olivat humalaiset miehet jo asettuneet ja heittäneet pois karahkansa.

Näitä Henrik-herran selityksiä kuunteli vanha kuningas kuitenkin vain
puolella korvalla eivätkä ne häntä rauhoittaneet. Hän oli itse nähnyt
miehet seiväs kädessä aidalla, oli kuullut nuo karkeat kiroukset ja
vainusi vieläkin tapahtumassa jotakin pahempaa aietta.

Kalpeana hän seisoi siinä ja läähätti: -- Älä puolusta, Henrik, noita
kapinoitsevia suomalaisia. Näenhän nyt itse, ne ovat rajua, raakaa
väkeä, joka nousee esivaltaakin vastaan -- heihin en hetkeäkään luota!

-- Vaarattomia he sentään ovat...

-- Vai vaarattomia! Pois täältä, minä tahdon soutaa joen yli, en yhtään
yötä viivy enää tämän väestön läheisyydessä!

Ja vaikka äsken riehahtanut miesjoukko nyt huovien saattamana saapui
lakeana kuin lammaslauma kylätieltä pihalle päin, ei kuningas
sittenkään lauhtunut. Henrik Horn meni miehiä siinä uudelleen
puhuttelemaan, moittien heidän käytöstään ja selittäen, kuinka
sopimattomasti he olivat esiintyneet itsensä kuninkaan saapuvilla
ollessa. Katuvaisina vaivaisina loivat humalastaan äkkiä selvinneet
mekkomiehet silloin silmänsä alas, katsahtaen vain vielä muutaman
kerran vihaisesti nuoreen Klaus Flemingiin, joka heitä oli ruvennut
hosumaan ruoskilla ja rautapeitsillä. Astuipa nuori Juhanakin, isänsä
varoituksista huolimatta, näiden pihalle piiritettyjen talonpoikain luo
ja tervehti heitä parilla suomalaisella sanalla... Kun miehet saivat
kuulla, että tämä ystävällinen puhuttelija oli oikein kuninkaan oma
poika, niin he, täysin lauhtuneina ja siivoina, hänen tervehdykseensä
nöyrästi vastasivat.

Mutta vanha kuningas ei siitäkään rauhoittunut. Hänen piintynyt
vastenmielisyytensä ja epäluulonsa suomalaisia kohtaan oli jälleen
herännyt, hänen kiukkunsa oli leimahtanut uuteen liekkiin eikä
sitä nyt voinut mikään sammuttaa. Herman Flemingille hän antoi
siinä pihalla kiireisiä määräyksiä kapinoitsijain rankaisemisesta
-- heidät oli kaikki otettava sotaväkeen -- Klaus Flemingille hän
lausui tunnustuksensa tämän päättävästä esiintymisestä ja kävi sitten
hätäisesti hoputtamaan lähtöä joelle. Hänelle oli kerrottu, että joen
takana, jonkin matkaa lännempänä, alkoi jo ruotsinkielisen väestön
asuma-ala ja hän tahtoi rientää sinne yöpymään, -- se väestö, jonka
kieltä hän taisi, oli hänestä toki luotettavampaa ja tutunomaisempaa.

Kiireellä panetti hän majatalossa tavaransa kokoon ja tilasi lautan
viemään itseään ja poikaansa viipymättä joen yli. Tästä hälinästä
hätääntyivät toisetkin kuninkaan seurueeseen kuuluvat ruotsalaiset;
heidän keskuudessaan syntyi melkein pakokauhu. He eivät ymmärtäneet,
mitä oikein oli tapahtunut, mitä oli puhuttu ja mitä vielä saattoi
olla tulossa, he luulivat henkensä edelleenkin olevan vaarassa ja
ryntäsivät suinpäin rantatörmää alas. Ja kun lautalle, joka vihdoinkin
saapui kuningasta noutamaan, ei mahtunut kuin tämä itse kaikkein
läheisimpineen, hyökkäsivät he rannalla oleviin pikku venheisiin ja
lähtivät niiden varassa kulkemaan tulvivan, vuolaan virran yli, missä
hengenvaara todellakin oli tarjolla.

-- Pois tältä rannalta! huutelivat he vain toisilleen, ja tämä huuto
vaikutti taas vuorostaan kuninkaaseen hätäännyttävästi.

-- Lautta irti rannasta, komensi hän moneen kertaan ja kärsimättömänä,
kun airomiehet nuhjustelivat.

Vihdoin lautta irtaantui rannasta ja virta lähti sitä painamaan
alaspäin. Siinäkin ilmiössä epäili ukko jotakin suomalaisten
lauttamiesten pirullista juonta -- miksi he eivät souda suoraan joen
yli!

Hänen päätään huimasi virran veto ja hän kysyi kalpeana vieressään
kirjelipasta kuljettavalta Martti-kirjurilta, mitä tämä meno merkitsee.
Martti viittasi lähestyvään vastaiseen rantaan ja osoitti, kuinka
airomiehet olkansa takaa kiskoivat raskasta lauttaa eteenpäin, mutta ei
sekään vanhusta tyynnyttänyt. Vasta kun lautta oli kiinnitetty toisen
rannan paaluihin ja ukko päässyt kuivin nahoin maihin, hän hengähti
helpotuksesta ja katsahti virran taa kuin vältettyyn vaaraan.

Kuninkaan omaa, lujatekoista, leveälanteista tammaa ei vielä oltu
ehditty saada joen yli, mutta hän ei jäänyt sitä odottamaan. Hän nousi
ensimmäisen saatavissa olevan kyytiratsun selkään ja lähti niiden
harvojen saattomiestensä seuraamana, jotka olivat jo ehtineet joen taa,
kiireellä ratsastamaan länteen päin.



XIII


Kustaa Vaasalla oli tarkoitus tällä maitse tekemällään matkalla
myöskin tarkastaa ja tuomita erinäisiä vireillä olleita maariitoja,
ja sitä varten hän viivähti muutamin paikoin tavallista pitempään.
Hän oli näet näihin aikoihin Suomen eri osissa panettanut toimeen
tilojen tarkastuksen, saadakseen selville, paljonko kruunun,
kirkon ja talonpoikain tiloja oli vääryydellä joutunut yksityisten
suurtilallisten ja varsinkin vallassukujen käsiin. Hänen
tarkastusmiehenään oli tarkka ja lahjomaton Jaakko Teitti juuri
Uudellamaalla laatimassa asianmukaisia luetteloita, ja kuningas oli
päättänyt äsken perustamassaan Helsingin kaupungissa pitää niistä
asioista kuninkaankäräjät, peruuttaakseen anastajilta kruunulle kaikki
sille sekä entiselle paavilliselle kirkolle kuuluneet tilat. Tätä
varten hän oli ennakolta lähettämäinsä airueiden kautta varustautunut
viipymään Helsingissä muutamia viikkoja, ja oli hän kutsunut sinne
talvehtimaan myöskin sotalaivastonsa, jota hän ei uskaltanut jättää
Viipurin lahteen.

Niinpä asettautui hän eräänä marraskuun päivänä rasittavan,
lumisohjussa ja rapakossa suoritetun taipaleen jälkeen Vantaanjoen
saareen rakennettuun ja nyt tarpeenmukaisesti siistittyyn
kuninkaankartanoon, jonne hänen Kymijoelle jääneet jälkijoukkonsakin
vähitellen saapuivat.

Vantaan etelärannalle rykelöityvä Helsingin kaupunki oli vasta puolen
vuosikymmenen ikäinen, ja vaikka sinne hallituksen mahtikäskystä
jo olikin siirtynyt eräitä porvareita Porvoosta, Raaseporista ja
Raumalta asti, oli siellä joen suun ja Helsinginkosken välisellä
rantaäyräällä kumminkin vasta pieni rivi mataloita puutaloja saunoineen
ja navettoineen. Kirkko oli tekeillä mantereenpuoleiselle kentälle
ja samoin ensi satama-aitat jokisuulle. Mutta kuninkaankartano --
sellaisia karjataloja oli Kustaa Vaasa perustanut mallitaloiksi
talonpojille useita Suomen eri osiin -- oli jo kutakuinkin kunnossa;
olipa itse saaren ympäri rakennettu puinen hakulikin, jonka
merenpuoleiseen, matalahkoon torniin oli tykkejäkin sijoitettu korkean
vieraan turvaksi.

Turvalliseksi ja hauskaksi tunsikin Kustaa Vaasa oleskelunsa tässä
rauhallisessa paikassa. Hän suoritti tilantarkastuksia Jaakko Teitin
kanssa, hoiti kirjeenvaihtoa itään ja länteen, ja kun päivän työ oli
tehty, sytytettiin suurtuvan takkaan roihuava tervastuli ja kuninkaan
seurue istahti syömään ja juomaan niitä herkkuja, joita erityisenä
verona oli tätä vierailua varten maakunnasta kannettu.

Eräänä päivänä oli pikaviesti tuonut hänelle Tukholmasta kirjeitä,
jotka toisaalta ilahduttivat hänen mieltään, toisaalta painoivat sen
murheelliseksi. Nuori kuningatar ilmoitti olevansa nuorempain lasten
kanssa lähdössä kuninkaan luo Suomeen, toivoen jo parin viikon perästä
olevansa Turussa. Siitä kirjeestä ukko lämpeni. Mutta toinen kirje
kertoi hänen vanhimmasta pojastaan, Eerikistä, jonka hän oli jättänyt
kotiin hallitustehtäviin perehtymään. Tämä häilyväluonteinen, kiivas,
riitaan taipuvainen prinssi oli siellä taas tehnyt kaikenlaisia
kolttosia, hullutellut naisten kanssa, suututtanut valtaneuvoksia ja
osoittanut mahtiaan. Niin, tämä vanhin poika, kruununperijä, aiheutti
vanhalle kuninkaalle usein ja paljon huolta. Eerik oli liian usein
ihmisten kanssa ja varsinkin veljiensä kanssa riitakannalla, hän oli
epäluuloinen ja ärtyisä... alituiset perhekinat, jotka olivat hänestä
lähtöisin, vallitsivat kuninkaallisessa hovissa, -- osaksi juuri niitä
pakoon oli kuningas viime kesänä päättänyt lähteäkin matkalle Suomeen,
ottaen toisen poikansa Juhanan mukaansa. Vasta saapunut kirje pani
nyt hänet ajattelemaan, minkähänlaiseksi helvetiksi se elämä taas
muuttuukaan hänen palattuaan kotiinsa... Toraa tietysti veljesten
kesken, alituisia kotikäräjiä... Entäpä kun hän sitten itse putoo pois,
minkähänlaisessa kissan ja koiran sovussa siellä veljekset silloin
rupeavatkaan elämään... häpeäksi ja vahingoksi valtakunnalle! --
Erottaa ne veljekset pitäisi toisistaan, huoahti vanhus yksinäisissä
mietteissään. - Mutta miten?

Hiukan raskasmielinen ja tavallista vaiteliaampi oli Kustaa-kuningas
astuessaan tänä iltana työhuoneestaan seurueen keskelle suurtupaan,
eikä hän heti aluksi voinut täysin sulautua siellä vallitsevaan,
hilpeän vallattomaan mielialaan. Viimeisen jälkijoukon saapumisen
johdosta oli siellä näet ruvettu kertomaan tarinoita matkan vaiheista
ja vaivoista, joista nyt oli jäljellä vain huvittavat, vaihtelevat
muistot. Kerrottiin niistä Kymijoella mellastaneista talonpojista,
jotka nyt Herman Flemingin komentamina kuuluivat kiltisti ja nöyrästi
suorittavan aseharjoituksiaan, ja laskettiin pientä pilaa niistä
ruotsalaisista herroista, jotka siellä lopen säikähtyneinä olivat
päätäpahkaa hyökänneet venheisiin, peläten joutuvansa raakalaisten
nyljettäviksi...

Kuningaskin nauroi pian näille jutuille niin, että vatsa hyllyi, ja
Henrik Horn huomautti ivallisesti:

-- Ne ovat hyvänahkaisia nahjuksia, nuo suomalaiset, sillä kertaa vain
olivat hiukan humalassa ja kovaäänisiä. Näihin talonpoikiin pystyy
muuten hyvä, rauhallinen sana aina paremmin kuin karjunta ja kirous --
ruoskasta puhumattakaan!

Nuori Klaus Fleming tunsi tämän pistoksen sattuvan itseensä ja ärähti
vastaan:

-- Ei, talonpoikia täytyy aina kohdella kovuudella ja kurilla, -- jos
hellität vähääkään, olet hukassa!

-- Mitä vielä, vastasi siihen nyt Juhana-prinssi. -- Minähän puhuttelin
mekkomiehiä ystävällisesti, ja he sulivat heti.

Ruotsin herrat olivat kuitenkin toista mieltä. Heistä oli suomalaisessa
rahvaassa jotakin salakavalaa, jotakin peitettyä ilkeyttä.

-- Minä en tahtoisi heidän seurassaan yksin asustaa yhtään päivää
enkä yötä, selitti Steen-herra, jota melkein puistatti. -- En tuntisi
olevani hetkeäkään levollinen.

-- Joutavaa, intti Juhana-prinssi. -- Minä viihdyn tämän rahvaan
keskuudessa erinomaisen hyvin; sen suljetussa luonteessa on minusta
jotakin puoleensa vetävää, sydämellistä. Voisin varsin hyvin jäädä
tähän maahan suomalaisten seurassa elämään.

-- Jääkää, Juhana-prinssi, huudahti Henrik-herra leikillisesti. --
Kyllä te täällä ystäviä löydätte, pelkkiä ystäviä!

Jo puuttui Kustaa-kuningaskin tähän tarinaan:

-- Omituista, että voit niin viihtyä täällä Suomessa, Juhana. Minä
olen päivinäni ollut monenlaisessa liemessä, elänyt talonpoikana
talonpoikain kanssa, asunut heidän tuvissaan ja jättänyt henkeni
heidän huostaansa. Mutta Ruotsissa -- täällä en sitä tekisi. Jo yksin
taipaleiden teko tässä ilottomassa, synkässä maassa minua kiusaa ja
väsyttää.

Henrik Klaunpoika koetti selittää:

-- Te olette, kuningas, saanut kokemuksenne tästä maasta epäsuotuisissa
olosuhteissa. Sodan hyörinässä, myrskyssä merellä, ratsun selässä
syysrännässä... Tämä maa voi sentään hymyilläkin!

-- Ei se johdu siitä, Henrik, vastaili kuningas verkalleen. -- En
tarkoita vain luontoa, olen räntäsateella ratsastanut Ruotsissakin. En
voi sulautua tähän maahan enkä sen väestöön... täällä on kaikki niin
tylyä ja kylmää.

-- Tässäkinkö tuvassa, isä, hyväin suomalaisten miesten seurassa?
veisteli Juhana.

-- Tunnen hyviä suomalaisia miehiä, joihin luotan, Horneja,
Flemingejä... enkä tahtoisi vieroa kansanmiehiäkään, ovathan he
alamaisiani. Mutta en voi heistä pitää; heidän puheensa, jota en
ymmärrä, minua jo puistattaa...

Juhana-prinssi intoili:

-- Minä ymmärrän jo heitä vähän ja tahdon oppia heitä ymmärtämään
enemmänkin. Isä, salli minun jäädä tänne Suomeen, minä tuon tämän
kansan lähemmäs sinuakin. Tämä on uusi maa ja erillinen kansa, sillä
on tietysti omituisuutensa, mutta minä tunnen, että löytäisin tien sen
sydämeen...

-- Sinäkö, poikani...! Kyösti-kuningas pysähtyi pitkäksi kotvaksi
katselemaan lemmikkipoikaansa, jonka poskille viini ja vilkkaaksi
käynyt keskustelu oli nostanut kauniit ruusut. Omituista, miten
tämä keskustelun käänne ikäänkuin sulautui yhteen hänen äskeisten,
hiljaisten mietteittensä kanssa, noiden mietteiden, että riitaiset
veljekset olisi toisistaan erotettava... Mitähän jos sijoittaisi
Juhanan tänne Suomeen, silloinhan hän ei ainakaan joutuisi joka päivä
toraan kiivasluontoisen veljensä kanssa, olisihan meri välissä...! Ehkä
poika täällä hyvinkin menestyisi, kaikki hän on voittanut puolelleen...

-- Sinäkö tänne -- ja mitä tekemään? toisti kuningas tuokion kuluttua
uudelleen.

-- Tänne käskynhaltijaksi, Horn neuvonantajaksi, tulisin varmasti
täällä hyvin toimeen.

-- Sen uskomme täydelleen, vakuuttivat seurassa olevat suomalaiset,
yksin Klaus Flemingkin, joka oli illan kuluessa juonut monta
viinipikaria ja niiden lämmittämänä nyt nousi pystyyn ja lausui
prinssille:

-- Terve, Suomen herttua, alamaisesi kumartavat sinulle! Me kokoamme
täällä ympärillesi voittamattoman sotajoukon ja hallitsemme sillä tätä
maata kuin luja ja ankara isäntä kartanoaan!

-- Ei, Klaus, me huojennamme täällä kansan veroja ja rasituksia,
vastasi prinssi yhtä innostuneena. -- Ja me nostamme tämän viljavan
maan kukoistukseen!

Vanha kuningas oli taas vaipunut omiin ajatuksiinsa ja kuunteli vain
kuin kaukaista huminaa tuota nuorten intoilua. Niistä ajatuksistaan
ikäänkuin heräten hän nyt virkahti:

-- Nuori olet, Juhana, vielä ominpäin tänne jäämään, nuoren mielen
kuvittelua ovat puheesi. Mutta sinä viihdyt tässä maassa, hyvä on,
kenties joskus palaamme tähän mielessäsi vironneeseen ajatukseen,
kenties...

Hän puhui leppoisasti, kaunis kiilto muuten sameissa silmissään. Tämän
iltajuttelun varrella oli hän mielestään keksinyt aatteen taimen,
jota hän tahtoi edelleen hoitaa ja vaalia, -- ehkäpä oli se kerran
toteutettuna ratkaiseva hänen perhettään pilkkovat riitaisuudet ja
kokoava hänen suvulleen pysyvän aseman maassa. Se ajatus oli ehkä
todella kehittämisen arvoinen. --

Kuningas astui pöydän päästä nuorten luo ja puhui heille nyt
harvinaisen pehmoiseen sävyyn:

-- Mutta teidän nuorten täytyy saada täällä Suomessa myöskin iällenne
kuuluvaa huvitusta, soittoa, karkeloa. Täällä Helsingissä me sitä
tuskin saamme toimeen, mutta me kirjoitamme Turkuun, että sinne
kuningattaren saapumiseksi järjestetään sopivat vastaanotot, --
porvaritkin voivat siellä epäilemättä saada aikaan hauskoja joulupitoja.

-- Pidoista kyllä teinitkin pitävät huolen, virkahti Henrik Klaunpoika.

-- Hyvä, laittakaamme siitä Turkuun ajoissa sana...

Näin tahtoi kuningas kääntää keskustelun keveämpiin kysymyksiin. Mutta
monen mieleen oli Juhana-prinssin pyyntö saada jäädä käskynhaltijaksi
Suomeen painunut syvälle ja samoin kuninkaan suhtautuminen siihen,
-- hän ei ollut sitä jyrkästi vastustanut. Ja Kustaa Vaasan omassa
mielessä se ajatus askarteli vielä sitkeästi hänen vetäydyttyään
makuuhuoneeseensa ja siellä taas muistellessaan äsken Ruotsista
saamiaan kirjeitä. Maata mennessään hän kuitenkin muisti, että asiat
aamulla, kun yö on nukuttu, esiintyvät usein aivan toisessa valossa,
kenties on niin laita tämänkin mietteen. Ja siihen ajatukseen hän
nukahti.

Mutta hän nukkui tänä yönä levottomasti. Oliko hän siinä vilkkaan
juttelun varrella tullut syöneeksi liikoja, vai vaivasiko häntä
muu painajainen, -- hän kääntelehti vuoteellaan ja heräili usein.
Suurtuvassa kuuluivat nuoret herrat vielä iltayöstä remuavan
viinikannun ääressä. Mutta Kustaa oli unensa horroksissa kuulevinaan
molempain poikainsa torailevan -- johan ne taas tappelivatkin!
Eerikin silmät verestivät, hänen hengityksensä läähätti ja hänen
pitkät, luisevat sormensa, joilla hän veljeään tavoitti, olivat
kouristuksenomaisesti koukussa. Nyt ne käyristyneet sormet tapasivat
Juhanaa kurkusta, puristivat -- Eerikin kasvot olivat vihasta väärässä,
suu vaahdossa, hänellä oli taas kohtauksensa... Ja Juhana lyyhähti
avutonna läjään hurjan veljensä alle ja hänen hennot piirteensä
vääntyivät tuskasta...

-- Apuun... erottakaa heidät...!

Vanha kuningas heräsi omaan huudahdukseensa. Hän oli hiestä märkänä,
oli kohonnut istumaan vuoteelleen ja haparoi käsillään pimeässä... Se
oli siis vain unta, mutta kamalaa unta, hyi, -- ja se voisi joskus
toteutuakin, ellei sitä ajoissa estetä. Pahaa unta... hän oli varmasti
syönyt liiaksi porsaanpaistia. Mutta sittenkin, ne pojat on toisistaan
erotettava...!

Ukko kääntyi kyljelleen ja nukkui tähän päätelmäänsä rauhallisesti.



XIV


Syvemmälle kuin kenenkään muun, oli nuoren Martti Pietarinpojan
herkkään mieleen painunut tuona marraskuun iltana Helsingin
kuninkaankartanossa tapahtunut merkillinen keskustelu, jota hänkin
kuninkaan kirjurina oli joutunut kuulemaan. Häntä hurmasi varsinkin
ajatus, että nuori, lahjakas prinssi, joka suhtautui niin suopeasti
suomalaisiin, asettuisi ruhtinaaksi tähän maahan, joka siten lähtisi
omaa kehitystään kulkemaan... Hän muisti taas niin selvästi piispa
Agricolan ja mestari Härkäpään venheessä Taivassalon ja Vehmaan
välisellä taipaleella esittämät mietelmät, ja ne kaikki punoutuivat
hänen mielikuvituksessaan tosin hämäräksi, mutta samalla omituisen
kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Muutamia päiviä myöhemmin saikin Martti jo aivan yksityiskohtaisesti
kertoa kaikki mielenkiintoiset kuulemansa ja havaintonsa noille
hengenmiehille, suosijoilleen. Hänet oli näet kuningas lähettänyt
airuena Helsingistä Turkuun ja Martti oli lähtenyt sinne Hämeen
kautta, kun rannikon vanhalla, tavallisimmin käytetyllä valtatiellä
oli kelirikko pahimmoillaan, jota vastoin sisämaassa jo -- joulukuu
oli alullaan -- oli hyvä rekikeli. Tällä matkalla hän oli yöpynyt
Hauhon pappilaan ja siellä ihmeekseen tavannut Suomen molemmat piispat
tuomioherroineen.

Sattumalta eivät nämä miehet idästä ja lännestä olleet siellä
yhtyneet. He olivat ennakkosopimuksesta talven ensi kelillä saapuneet
hiippakuntainsa laitaseudulle sopimaan niiden rajoista, joista
kahtiajaon jälkeen oli syntynyt erimielisyyttä. Rajan tuli kulkea siitä
juuri Hämeen halki ja piispa Agricola, joka muutenkin oli myrtynyt
koko jaosta, oli valitellut, että Juusten oli ruvennut kantamaan
kymmenysveroa Viipuriin liian kaukaa lännestä. Tapaamispaikaksi oli
valittu Hauho, jonka pappina toimi Paavali Juustenin veli Severi,
hiljainen maapastori, -- tämä siis nyt piti Suomen molempia piispoja
vierainaan. Tuo raja- ja vaikutuspiirikysymys, jota aikaisemmin oli
käsitelty hiukan purevaksi kärjistyneessä kirjeenvaihdossa, oli
joksikin ajaksi jäähdyttänyt Suomen molempain piispain, vanhain
työtoverusten ja ystävysten, välit. Mutta tavatessaan nyt toisensa
henkilökohtaisesti ensi kerran eron jälkeen he heti saivat kaikki
väärinkäsitykset väistymään. Martti Pietarinpojan saapuessa pieneen
hämäläispappilaan, jonka ainoassa tuvassa vieraita kestittiin
ja makuutettiin ja jossa perheen iso lapsilauma telmi, oli koko
rajakysymys jo rauhallisesti sovittu. Oli sen jälkeen parhaina ystävinä
muisteltu menneitä, yhteisiä taisteluita puhdistetun opin puolesta
Skytte-vainajan paavillisperuisen kirkkohallinnon aikana ja valiteltu
viimeisten aikojen opintyölle tuottamaa taantumusta.

Nuoren airuen saapuminen ja hänen vilkkaat kuvauksensa kuninkaan
matkoilta, hänen mielialastaan Suomea kohtaan ja Juhana-prinssin
suunnitelmista, antoivat nyt hengenmiesten keskusteluille uuden suunnan.

-- Kyösti-kuninkaan vastenmielisyys Suomea kohtaan näkyy siis tällä
matkalla pikemmin lisääntyneen kuin lientyneen, totesi Agricola airuen
kuvausten johdosta. -- Niin, se sotaretki, johon hän oli niin hanakka,
ei muodostunutkaan miksikään voittokuluksi.

-- Ja Viipurin viikot tympäisivät häntä pahasti, selitti Juusten,
kertoen muistelmia noilta linnalaisillekin rasittavilta viikoilta. --
Mutta Juhana-prinssiin näkyy matka tehneen toisenlaisen vaikutuksen.

-- Nuoren mielen unelmoimista ja virvatulta! -- arveli tuomiorovasti
Canutus, joka ei Martin kertomiin juomapöytäjuttuihin paljoakaan
rakentanut.

Härkäpään olivat nuoren airuen kuvaukset sitä vastoin saaneet
innostumaan.

-- Älkäämme suhtautuko kylmästi tähän ilmiöön, puhui hän, -- siinä
voi piillä tulevaisuuden siemen, jota meidän olisi vaalittava.
Sillä käyväthän nuo nuorukaisunelmat, johtuivatpa kunnianhimosta,
seikkailunhalusta tai mistä tahansa, yhteen meidän omien, hiljaisten
unelmiemme kanssa. Agricola ymmärsi hyvin, mihin hänen tulisieluinen
ystävänsä viittasi, mutta hidasluonteinen Juusten kysyi empien:

-- Mitä tarkoitat?

Eerikki Härkäpää vastasi innostuneesti:

-- Työskentelemmehän kaikki kansamme nostattamiseksi tietoon ja
itsetuntoon, -- sehän on murrosaikamme suuri ajatus. Teithän, Paavali,
sitä työtä itsekin vuosikausia Turun koulussa, teroittaen teinipoikien
mieleen, että heidän on koetettava saada sana eläväksi kansalle ja sitä
varten opetettava sitä sen omalla kielellä -- minä seuraan tässä työssä
vain sinun jälkiäsi. Näin avustamme, joskin heikosti, sitä suurtyötä,
jota ystävämme Agricola on suorittanut ja suorittaa, sekä antamalla
kansalle pyhät kirjat sen omalla kielellä, jotta se itse oppisi
lukemaan ja ymmärtämään, että myöskin neuvomalla pappeja voimaperäiseen
valistustyöhön.

-- Ja luuletko prinssin haaveiden ulottuvan tätä työtämme edistämään?
kysyi Juusten epäillen.

-- En suoranaisesti, mutta sittenkin! Kun meitä Ruotsista hallitaan
ruotsalaisena maakuntana, ei työmme saa ilmaa siipiensä alle, -- oman
suomalaisen ruhtinaan olo täällä selventäisi käsitteitä ilman muuta,
kansa olisi mukanamme ja heräisi vähitellen...

Piispa Agricola kuunteli vakavana Härkäpään esitystä, hymähti sitten ja
virkkoi:

-- Haaveksit rohkeasti ja kauniisti kuten aina, -- kukapa meistä ei
rinnassaan tuntisi näitä ihania unelmia! Mutta muista, Ericus, että
ne ovat vielä utuisia haaveita. Mitä tarkoitat kansalla, josta puhut?
Tunnethan talonpoikain ajatuspiirin, joka ulottuu hänen viimeisen
pellonsarkansa ulkolaitaan, sen ulkopuolella on hänelle vain vouti ja
sotaväenkirjuri, -- ehkä jossakin pilvien takana kuningas ja kruunu...
Raskaan taakan alla se kansa raataa eikä voi muuta ajatella, --
vuosisataista työtä edellyttää sen herättäminen.

-- Juuri sen työn menestymistähän tarkoitankin, väitti Härkäpää. Mutta
piispa jatkoi:

-- Pelkään, ettei prinssin olo Turussa tai Tukholmassa siihen paljoa
vaikuta, hedelmien emme me näe kypsyvän. Tehokkaampi voisi vaikutus
olla ylimystöön, vallassäätyyn, johon oman ruhtinaan päivä lähempää
paistaisi. Mutta tiedämmekö mitä ja miten nämä vapaamiehet, jotka tuota
talonpoikaista kansaa päivätöillä rasittavat ja veroilla näännyttävät,
ajattelevat Suomesta? Oman valta-asemansa ja vaikutuksensa lisäämiseen
he epäilemättä prinssin oleskelun täällä käyttäisivät.

Härkäpää ei tahtonut tähän täysin yhtyä.

-- Olet tänään raskasmielinen, mestari Mikael, väitti hän. -- Ehkä
on vallasmiestemme joukossa ajatteleviakin aineksia, ei vain kansaa
sortavia Flemingejä... Kuinka kerroitkaan, Juusten, eikö kuningas
Viipurissa juuri moittinut suomalaisia sotaherroja siitä, että he
liiaksi ajattelevat tätä omaa nurkkakuntaansa, että ovat olevinaan
jotakin erikoista väkeä, suomalaisia...

-- Se on totta, myönsi Viipurin piispa, mutta ei tahtonut käsittää
asiaa samaksi. Ja Agricola lisäsi:

-- Kieltämättä on noilla vallassukuisillakin jotakin
paikalliskiintymystä. Muuta heillä ei ole eivätkä he edes voi kuvitella
mitään yhteistuntoa suomalaisen kansan kanssa, jonka he ovat tunteneet
vain halvemmaksi raatajajoukoksi.

Sen totesi Juusteenkin, lausuen:

-- Niin on laita. Ja kansa puolestaan vihaa vaistomaisesti tätä
pinnalla kelluvaa ylimysluokkaa, olipa se suomalaista tai muukalaista
juurta, se tuntee sen polkijakseen ja jää sille vieraaksi. Kylmyyttä
molemmin puolin. Ei, tuosta aatelisesta pintakerroksesta ei meidän
työllemme koskaan tule olemaan apua. Muistapas, Ericus, mitä Martti
kertoi nuoren Klaus Flemingin äsken ohjelmanaan lausuneen...

Vilkaseleinen, lämminmielinen maisteri Härkäpää oli käynyt melkein
surumieliseksi kuunnellessaan harkitsevain esimiestensä epäilystä, joka
hänen täytyi myöntää tosipohjaiseksi. Mutta hän väitteli vieläkin:

-- Olettehan oikeassa, tunnen sen itse. Mutta en sittenkään tahtoisi
tappaa ajatusta, että suomalaisen vapaasäädyn parhaimmat miehet
-- muistelen Henrik Hornia, muistelen nuorta Lepaan herraa --
ryhmittyessään oman suomalaisen ruhtinaan ympärille, rupeaisivat
pitämään itseään tähän kansaan kuuluvana ja vähitellen oppisivat
suomeksi ajattelemaankin. Mielestäni meidän ainakin olisi koetettava
ohjata asioita sinnepäin. Jos itse pääsen nuoren herttuan puheille,
aion kannustaa hänen haluaan päästä tänne Suomen herttuaksi.

-- Siihen meillä voi olla syytä, myönsi piispa Agricola, innokasta
apumiestään samalla rohkaisten. -- Läheltä seuraten hän voisi, jos
hän meitä todella ymmärtäisi, avustaa ja helpottaa työtämme, eikähän
ole tuollainen epäsuorakaan apu merkitystä vailla. Mutta varokaamme
kuvittelemasta liikoja, silloin pettymys tekee meidät katkeriksi.
Unelmamme omaperäisestä, tehtävästään tietoisesta Suomesta, se
kätkekäämme hellävaroen sydämiimme, muistaen, että olemme vasta raa'an
korven ensi raivaajia.

-- Niin, maaperä on vielä melkein kokonaan muokkaamaton, huoahti
piispa Juusten. -- Ajattelen Karjalaani ja omain voimaini heikkoutta.
Lankeaisin epätoivoon, jos tuloksien kypsymistä ajattelisin. Mutta
tuumin vain: kanto kannolta, kivi kiveltä...

-- Sellaista on työmme koko maassa, tunnusti Turun piispa. -- Eikä se
tilanne taikamaisesti muutu, se voi muuttua vasta vähitellen omain
miestemme työstä. --

Nuoren Martin oli näitä rakkaiden esimiestensä tarinoita kuunnellessa
käynyt samoin kuin Härkäpään: hänen mielensä oli vaipunut surulliseksi.
Ne äskeiset rohkeat unelmat, joiden valossa hän oli piispoille kertonut
prinssin aikeista, olivat jo käyneet hauraiksi ja haalistuneet. Eikö
niissä sitten ollutkaan mitään innostumisen arvoista? kysyi hän nyt
alakuloisena itseltään.

Agricolakin huomasi nuoren airuen huoahtavan ja luki pettymystä ja
masennusta hänen katseistaan. Silloin hän virkahti taas rohkeammin
puhetovereilleen:

-- Aamuhan on joka tapauksessa jo sarastamassa Suomenkin maalle. Ja se
valo kasvaa, vaikka emme sitä aina huomaakaan. Tämä sarastus oli vielä
arkaa aavistusta, kun Pietari Särkilahti meille nuoruudessamme sitä
osoitti, nyt näemme jo eräitä selvempiä oireita, kuten juuri tämäkin
pieni pöytäkunta osoittaa. Milloin itse kansallamme, joka vielä vaeltaa
arkisessa pimeydessään, on oleva heräämisen aika, sitä emme tiedä,
mutta se aika tulee, olemme siitä varmat, ja juuri sen heräämisen
avuksi ja sen varalta me teemme hiljaista, uskollista työtämme.

       *       *       *       *       *

Tuomioherrat istuivat vielä äskeisen mielialansa valloissa, kun
pappilan tupaan ilmoitettiin, että eräät pitkämatkaiset talonpojat,
jotka olivat kuulleet Turun piispan täällä vierailevan, pyrkivät hänen
puheilleen. Heidät laskettiin heti sisään.

Miehet olivat tulleet Pohjois-Hämeen latvoilta ja kertoivat
hiihtävänsä nyt ensi kelillä Turkuun asti ajamaan muuatta koko heidän
kulmakunnallaan kipeätä asiata, joka viime suvena oli muuttunut heille
aivan sietämättömäksi.

-- Olette siis erämaa-asioilla, virkahti piispa, joka jo entisistä
valituksista tiesi, mikä näiden hänen hiippakuntansa kaukaisimpain
asukasten mieltä näihin aikoihin eniten painoi. -- Joko tulivat
savolaiset taas kalajärvillenne?

-- Tulivat ja jäivät, -- veivät meiltä takamaamme, selittivät miehet
masennuksissaan. -- Ja kehuivat, että heillä on siihen kruunun lupa.
Sitä lähdimme nyt kuulustelemaan.

-- Syntyikö tappeluja taas?

-- Ei vielä pahempia, vastasi nuori, roteva mies joukosta kaikuvalla,
melkein uhmaavalla äänellä. -- Mutta voi syntyä, ellei ojennusta saada
toimeen.

Ja miehet kertoivat nyt piispoille huolensa ja onnettomuutensa.

Savolaiset olivat jo kauan, miltei ikimuistoisista ajoista asti,
himoinneet hämäläisten takamaita pohjoisessa Lapinkorvessa,
mutta milloin kruunun avulla, milloin omin asein oli hämäläisten
toki onnistunut säilyttää erämaansa, missä vuosittain kävivät
pyyntimatkoilla. Viime vuosina olivat savolaiset kuitenkin taas tulleet
rohkeammiksi, väittäen Savonlinnan käskynhaltijan usuttaneenkin heitä
Lapinkorpeen, mutta vasta tänä kesänä se tapahtui lopullinen ihme: kun
Hämeen miehet tavallisuuden mukaan nousivat eräjärvilleen, missä heillä
oli huhdat ja saunat, olivat savolaiset jo salmivesillä vastassa.

-- Eivätkä laskeneet teitä saunoillenne?

-- Eivät antaneet meidän verkkojamme kastellakaan, kehuivat vain, että
maat ja apajat ovat heidän... Ja kun me vetosimme vanhaan oikeuteemme,
niin he vetivät esiin kruunun lupakirjat...

-- Kenen antamat ne kirjat olivat, kysyi Härkäpää, hänkin jo asiaan
innostuen.

-- Kuninkaan nimissä sanoivat ne annetuksi ja Savon uudesta linnasta
kertoivat kirjat saaneensa. Tähänhän me emme olisi tyytyneet, mutta kun
saavuimme salolle erikseen pieninä venekuntina, emme vastarintaankaan
kyenneet. Tyhjinä meidän oli palattava. Talven eväät, riistat ja
kapahauet, jäivät saamatta, nälkätalvi on meillä nyt edessä. Siksi
lähdimme koko seutukunnan puolesta kysymään: onko tämä todella
esivallan tahto?

Näin puhuivat kaukaa hiihtäneet talonpojat kiihtyneinä. Heistä
oli äänessä vuoroin vanhahko, harteikas äijä, jonka leveät leuat
aivan tutisivat mielenliikutuksesta, vuoroin edellämainittu roteva
nuorukainen, jonka sanoissa usein oli terävä, syyttävä sävy.
Edellisessä oli -- niin kuiskasi joukon kolmas mies Martille, --
tietäjän vikaakin, hän kyllä voisi taioillaankin tehdä savolaisille
kepposet, ja jälkimmäinen oli taas hanakka käymään tappeluun
tungettelijoita vastaan. Mutta nyt he kuitenkin koettavat vielä rauhan
keinoja, jota varten olivat matkalla hallitusherrain puheille, aikeessa
mennä kuinka korkealle tahansa. Mutta tänne he olivat poikenneet
ensiksi puhuttelemaan piispaa, jolta toivoivat saavansa neuvoa ja apua.

Piispa Agricola katsahti hiukan alakuloisesti seuralaisiinsa,
huomauttaen heille hiljaa latinaksi, että tässä meillä nyt on edessämme
kappale suomalaista kansaa, -- heimoriitoihin ja takamaatappeluihinsa
pilkottua, taloushuoliinsa vajonnutta, -- siinä sen tieto kansallisesta
kokonaisuudestaan, siinä sen harrastusten huippu! Mutta välittäjäin
huoli ja hätä säälitti häntä samalla. Hän tunsi jonkin verran tuota
erämaakysymystä ja johtaakseen keskustelun asialliselle pohjalle hän
kysyi:

-- On kai teille jo aikaisemmin kuulutettu kuninkaan määräys, että
erämaat on nyt vakinaisesti asutettava?

-- Onhan siitä jotakin kuultu. Ajelihan se Savon linnan ontuva herra
tässä toissa talvena itse porolla erämaillamme ja on siellä ollut
muitakin herroja maita katselemassa. Mitä lienevät siellä määräilleet
savolaisten hyväksi, me emme vain ole uskoneet, että meiltä omamme
otettaisiin takamailta enempää kuin rintamailtakaan.

Piispa ymmärsi hyvin talonpoikain yksiviivaisen katsantokannan, mutta
ymmärsi myös hallituksen asutustarkoituksen, ja koetti selittää:

-- Kuningas ei tahdo, että takamaita enää pidetään, hän haluaa lähettää
erämaille vakinaiset asukkaat, jotka siellä eläisivät vuodet umpeensa.
Teitä hämäläisiäkin on kehoitettu sinne muuttamaan, miksette ole
rakentaneet sinne pirttejä kotivävyillenne ja nuoremmille pojillenne?

-- Onhan se meidän oma asia, miten maitamme asumme.

Piispa huomasi, että hänen kävi vaikeaksi selittää talonpojille, että
Kustaa-kuningas tahtoi julistaa kaiken maan ja ennen kaikkea kaiken
viljelemättömän maan kruunun omaksi. Sillä hän töksähti aina vain
siihen talonpoikain kallionlujaan uskoon, etteihän kukaan, kruunukaan,
voi antaa heidän maitaan pois toiselle. Hän neuvoi näitä hitaita
hämäläisiä, joita savolaiset ilmeisesti jutkauttelivat, nyt edes
kiireellä asutuksen kautta pelastamaan itselleen takamaistaan mitä
vielä pelastaa voi. Mutta talonpojat eivät siihen tyytyneet, he olivat
lähteneet hakemaan oikeuttaan.

-- On kai maassa vielä oikeus, huudahti tuo teräväsilmäinen
nuorukainen. -- Kirkonmiehet katsahtivat toisiinsa. He tiesivät
oikeuden tällaisissa asioissa riippuvan Kustaa-kuninkaan
maanisällisestä vallantäydellisyydestä ja siitä, minkä hän kulloinkin
tahtoi oikeudeksi selittää. Niinhän olivat menneet kruunulle kirkon
tilat ja pappien tulot oikeuden nimessä, niin peruutettiin nyt juuri
eräiltä ylimyksiltä tiloja ja annettiin toisille. Mutta tätä kaikkea
oli vaikea oppimattomille maamiehille selittää ja siksi Mikael-piispa
vihdoin virkkoi:

-- Nythän on Kyösti-kuningas Suomessa, nythän teidän sopii häntä
itseään tavata. Ehkä hän ottaa huomioon huolenne ja hätänne.

-- Sitä toivomme, kunpa pääsisimme hänen puheilleen.

-- Siinä koetamme teitä auttaa, puhui piispa lohduttaen. -- Martti
Pietarinpoika, näiden talonpoikain asian saat sinä ottaa ajaaksesi,
sinähän näytätkin heidän valituksiaan tarkkaavasti kuunnelleen.

Sen olikin Martti tehnyt. Aivan huomattavalla harrastuksella oli
hän seurannut miesten puheita heidän ensi sanoistaan asti ja hän
oli heidän asiaansa yhä enemmän kiintynyt. Silmät pyöreinä ahmi hän
kaikki esitetyt selitykset. Omituista, muisteli hän, koskihan juuri
tätä takamaa-asiaa se kirje, jonka hän ensimmäisenä oli kuninkaalle
suomentanut ja jonka sisältöä hän jo silloin oli kummastellut.
Omituista, nämä miehethän kertoivat juuri niistä tapauksista ja
taisteluista, joista isävainaja oli hänelle hänen lapsena ollessaan
jutellut, -- niistä heimotaisteluista, joissa hänenkin esi-isänsä
olivat olleet mukana Sysikorven laidassa.

Piispa kyseli nyt tarkemmin miesten kotioloja ja mistä asti he olivat.

-- Sysikorvesta ollaan ja vielä etempääkin, Vahvajärveltä. Sielläpäin
varsinkin on eläminen perusteltu erämaihin. Sen vähän, mitä kotipelto
kasvaa, vie kruunu veroinansa.

Kuultuaan miesten kotipaikan kiintyi Martti yhä enemmän heidän
kuvauksiinsa, -- juuri nämä seuduthan isä vainaja oli sukunsa
kotiseuduksi maininnut. Samassa sen muisti piispa Agricolakin,
hymähtäen Martille:

-- Vahvajärven Juuritaipaleella oli isäsi koti, Martti, sieltä
oli piispa Arvid hänet poikana tuonut. Sinä tapaat tässä ehkä
heimolaisiasi, tutustupas heihin!

Kehoituksittakin sen Martti teki ja pian selvisi, että suksimiesten
joukossa tosiaan oli sukulaismiehiä. Sitä eivät talonpojat heti olleet
ymmärtää, mutta vähitellen rupesivat tuon vanhan tietäväisäijän leveät
kasvot loistamaan ja hänen äsken vihaisista silmistään välähti iloa,
kun hän Martin selitykset kuultuaan huudahti:

-- Hä, oletko sinä Sillan Pietarin poika! Veljeni hän oli, niin
ylhäinen pappi kuin olikin.

-- Ja te siis olisitte setäni... Jyrki... isäni puhui teistä usein.

-- Sillantaipaleen Jyrki, sama mies, ja tämä nuorempi tässä on toisen
velivainajani poika Esko. Näin isäsi monta kertaa Turussa käydessäni,
oltiin tietysti aina majamiehinä hänen pappilassaan. Sillä oli komeat
pappilat ja anetalot silloin, liekö sinulla vielä mitään niistä jälellä.

-- Ei ole mitään.

-- Sitä muistelen kuulleeni. Pietarilla oli lapsia sinua vanhempiakin,
mutta kerrottiin niidenkin kuolleen.

-- Yksin olen, selitti Martti sukulaismiehille, kertoen lyhyesti lyhyen
elämänsä tarinan.

Mutta setä viittasi hänen soturipukuunsa ja miekkavyöhönsä, virkkaen:

-- Ja sotauralleko nyt aiot?

-- Olen kuninkaan airut ja olin mukana Inkerin sodassa...

-- Etpä tavannut siellä meidän kylän miehiä...? No, monta ei niitä
siellä olekaan, sillä toiset karkasivat takasalolle, kun tuli sotaväen
otto.

Sellaista se on se talonpoikain sotainnostus, jota herrat kuninkaalle
kehuivat, mietti Agricola tätä keskustelua sivulta kuunnellen.
Mutta pappilan emäntä oli sillä välin kantanut ruokia pöytään
pitkämatkaisille hiihtäjillekin, ja aterioidessaan he kertoivat nyt
veljenpojalle ja orpanalle sukunsa vaiheista salolla. Satakunta vuotta
sitten oli yksinäinen perhe asettunut uutisviljelijäksi Vahvajärvelle
ja nyt oli siitä idusta jo kylä kasvanut. Mutta lujassa oli eläminen
salolla. Voutien verot ja rasitukset olivat raskaat. Mutta olisi
sittenkin eletty, ellei olisi tullut tätä viimeistä kolausta.

-- Me menehdymme siellä, jos meiltä viedään takamaat, huoahti kolmas
matkamies.

-- Taikka sitten... yritti Esko huudahtaa, mutta katkaisi sanottavansa
kesken.

-- Taikka mitä, orpana?

-- Taikka ryhdymme omin neuvoin erämaitamme puolustamaan. Niin tekivät
isämme ennenvanhaan, ja pakko oli savolaisten peräytyä.

Siihen tarinaan puuttui taas Turun piispakin, lausuen varsin ankarasti:

-- Mitä puhut, poika! Etkö ymmärrä, että sellainen omavaltaisuus
kohdistuisi kruunuakin ja kuningasta vastaan?

-- En tiedä ketä vastaan, mutta sellainen on siellä miesten mieli, että
jos ei muu auta, niin otamme savolaisilta omamme.

Eskon ääni kajahti päättäväiseltä, siitä saattoi jo kuulla, että
tällaisesta aikeesta on ollut tuskastuneiden hämäläisten kesken
puhetta. Martti muisteli isänsä kuvauksia suvun juurevasta kantaisästä,
kovasta Karmalan ukosta, joka heimoaan johti taisteluissa, ja hänestä
tuntui, että tässä nuorukaisessa oli samaa sisua ja terästä. Mutta
nuoren miehen uhka painoi piispan miettiväksi. Hän tiesi, että
kansassa oli siellä täällä sisämaassa viha ylimyssortoa ja virkavallan
kiskontaa vastaan jo pursunut yli äyräittensä. Olihan käräjäkestitysten
ja verorasitusten johdosta varsinainen kapina äsken puhjennut
Lapvedellä -- asevoimin se oli tukahdutettava. Ja tämä erämaa-asia
oli jo sekin aiheuttanut väkivaltaisuuksia; pari vuotta sitten
olivat Jämsän hämäläiset käyneet tulella ja tapparoilla takamailleen
pesittyneiden, vieraiden tungettelijain kimppuun. Siitä voisi syntyä
laajempikin roihu, jos kansan vanhoja elintapoja liiaksi kiristetään,
ja tästä tietenkin vain aiheutuisi uutta onnettomuutta hänen köyhän
hiippakuntansa laitakulmille. Piispa päätti sen vuoksi koettaa
vaikutustaan tuollaisen tuhon ehkäisemiseksi. Hän tiesi kyllä, kuinka
intohimoisesti Kustaa Vaasa ajoi erämaiden pysyvää asuttamista --
olihan hän äskenkin erottanut virkamiehiä, jotka eivät tarpeellisella
ponnella toteuttaneet hänen asutuskäskyjään --, mutta kenties maan isä
suostuisi edes joihinkin lievennyksiin.

Rauhoitellen ja varoitellen kuohahtanutta salolaisnuorukaista, lausui
hän heille rohkaisevasti:

-- Rauhan tietä teidän on kuljettava. Kertokaa huolenne ja hätänne
avomielisesti kuninkaalle, me koetamme osaltamme asiaanne auttaa,
mikäli voimme.

Martti neuvoi sukulaismiehilleen majapaikan Turussa, missä hän
lupasi heitä opastaa kuninkaan luo, ja näin rohkaistuin toivein
miehet lähtivät levänneinä taas hiihtämään länttä kohti. Heillä
oli eväskonttiensa lisäksi kullakin seljässään raskaat taakat
nahkakiihtelyksiä, Turun tavaroihin vaihdettaviksi, mutta he olivat
tottuneet erämailla taakkoja kantamaan, ja kepeästi lähtivät heidän
suksensa luistamaan vanhalle Turun tielle.

Samaa tietä oli Turun tuomioherrain, joita nyt Martti Pietarinpoika
seurasi, vähän myöhemmin lähdettävä ajamaan. Ilma oli yhä pakastumaan
päin, luntakin oli jo, vaikka joulukuu oli vasta alullaan, sisämaassa
riittämään asti, järvet olivat vahvassa jäässä, talvikeli oli mitä
parhain.

Suomen piispat erosivat taas toisistaan siinä Hauhon pappilan pihalla
lähteäkseen ajamaan kumpikin omalle taholleen. He olivat saapuneet
sinne hiukan karsaina toisilleen, vieraantuneina ja ärtyneinä, mutta
he olivat taas lämminneet yhteisistä muistoistaan ja yhteisistä
tehtävistään. He käsittivät taas entistä selvemmin, kuinka paljon
heillä, juuri heillä, oli tehtävää tämän taloudellisessa puristuksessa
ja henkisessä köyhyydessä vielä elävän kansan herättämiseksi ja
kohottamiseksi -- elleivät he sitä tee, jää se kyllä muilta tekemättä.
Hyvinä ystävinä, täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä syleilivät
Mikael Agricola ja Paavali Juusten toisiaan vielä kerran Hauhon
pappilan pihalla ja nousivat rekiinsä Ja kahdelta taholta soi kohta
hiljeneväin kulkusten ääni Hämeen talvisessa luonnossa.



XV


Vilkas liike ja moninainen surina soi Turun vanhassa linnassa, kun
Martti Pietarinpoika eräänä päivänä heti joulun jäljestä hiukan
neuvotonna käveli sen äsken siistityissä, entiseen verraten komeissa
juhlasuojissa, tietämättä itse minne mennä ja mihin ryhtyä. Siellä
juostiin rappusissa, paukutettiin ovia, hoputettiin, naurettiin --
kiirettä oli joka taholla.

Näin oli ollut aina siitä asti, kun kuningas muutamia päiviä ennen
joulua saapui Helsingistä Turkuun, tavaten siellä jo vastassaan
puolisonsa, nuoren ja hempeän Katarina Stenbockin, joka oli sinne
Tukholmasta äsken purjehtinut hovinaisineen ja seuralaisineen. Kohta
oli silloin tullut eloa ja väriä vanhaan linnaan, jossa samalla
hetkellä oli tunnettavissa leppoisampi mielialakin. Itse vanha
kuningaskin oli ikäänkuin nuortunut, notkein jaloin hän seurasi
suloista puolisoaan linnan saleissa ja leperteli hänelle pehmoisesti
kuin rakastunut sulho. Linnassa oli siitä saapumispäivästä asti pitkin
joulupyhiä yhtenään pidetty juhlapitoja, kaikki kirjoitustyöt ja
hallitushuolet olivat saaneet levätä. Martti Pietarinpoikaa ei oltu
kertaakaan tarvittu kirjurinapuun ja hän oli Turkuun palattuaan tuskin
kuningasta tavannutkaan, vaikka hän nyt asusti itse linnassa ja siten
tuli olleeksi mukana sen hyörinässä.

Kuitenkin olisi Martin välttämättä juuri nyt pitänyt tavata kuningasta
-- sitä varten hän niin levottomana liikuskeli siellä etuhuoneissa,
toivoen pääsevänsä edes jossakin lomassa hetkeksi vanhan suosijansa
puheille. Sillä nuo Sysikorven talonpojat, jotka jo pari viikkoa olivat
viipyneet Turussa, odottivat tilaisuutta päästä itsensä maanvaarin
puheille, ja Martin olisi ollut heille se tilaisuus hankittava. Mutta
juuri nyt ei hän siinä onnistunut; Kustaa Vaasa oleskeli, milloin ei
pitoja pidetty, kaiket päivät sisähuoneissa vaimonsa ja lastensa luona,
-- monet muutkin asiamiehet häntä nyt turhaan tavoittelivat.

Linnan suojissa harhaillessaan yhdytti Martti nyt sitävastoin
Juhana-prinssin, joka siellä reippaana puuhaili luistin- ja ajoretkiä.
Prinssi tervehti häntä ystävällisesti -- eräänlainen hiljainen
tuttavallisuus oli heidän välilleen punoutunut siitä asti, kun Martti
oli Pähkinälinnan edustalla käännyttänyt hänen hevosensa, joka
seikkailu heillä oli salaisuutenaan, siitä kun ei vieläkään oltu
kenellekään puhuttu.

-- Tänään antavat teinit täällä linnassa esityksiään, kertoi prinssi
hilpeästi, -- sinä tapaat siten täällä entisiä tovereitasi. Ja sen
jälkeen taas karkeloidaan.

-- Pääsevätkö porvariperheetkin taas mukaan? kysyi Martti,
tuumiskellen, tapaisiko hän täällä ehkä muitakin tuttaviaan.

-- Pääsevät -- kutsu sinäkin vain tuttaviasi. Kuules, sinullahan oli
sievä tyttötuttava kesällä täällä Turussa, onko hän porvaristyttäriä?

-- On kyllä.

-- No, tuo hänet vanhempineen tänne teinipitoihin ja kuhertele taas
kerran sinäkin...!

Tämä kutsu rupesi nyt Martin mieltä askarruttamaan ja pian
painostamaankin. Edellisten päiväin juhlissa, joihin eräitä Turun
varakkaimpia porvarisperheitä oli kutsuttu, oli hän kaipauksella
ajatellut, että jospa hänen Kerttunsakin olisi täällä kukkeiden
neitosten parvessa, -- hän ei ollut Turkuun palattuaan tyttöään vielä
paljoa tavannutkaan. Mutta nyt tuo äkkikutsu pani Martin pyörälle:
oliko hänen todella tuotava Köyhän Kyrön vaatimaton perhe tänne linnan
upeihin pitoihin ja oliko hänen tuotava Kerttunsakin tänne taas
vallasnuorukaisten liehakoitavaksi...? Olisi ehkä ollut parempi, ettei
hän kysymyksellään olisi tuota kutsua aiheuttanut, -- sehän on nyt kuin
käsky! Ja kun se kerran nyt on annettu, lienee se vietävä perille...

Kun ei Martilla ollut toiveita tänäänkään päästä kuninkaan puheille,
läksi hän linnasta kaupungille tätä asiataan toimittamaan --
talo Aningaisten kulmalla häntä yhä voimakkaasti veti. Linnan
arkipuolellakin, jossa hän nyt asetakkiinsa ja miekkavyöhönsä pukeutui,
oli nyt kaikkialla aivan toinen siivo ja komento kuin kesällä kuninkaan
saapuessa. Portaat ja käytävät oli valkaistu, ovet ja parempaan
huoneiden seinätkin verhoilla peitetty, yksin pihatkin oli puhdistettu
ja siistitty, kaikki kuninkaan Viipurin-matkan aikana. Jokaisella
ulko-ovella ja portin pielessä seisoi nyt kypäräniekkoja henkivartioita
vahdissa ja linnan vanhat arkinihditkin liikkuivat siellä uusissa
vaatteissaan ja kiilloitetuissa nahkavöissään. Sopi siellä nyt
kuninkaallisen perheen elellä ja pitää pitoja; -- Simo Tuomaanpojankin
näki Martti, linnasta lähtiessään, aivan ylpeänä ja pää pystyssä
kävelevän siellä kaiken aikaansaamansa komeuden keskellä!

Hiukan empien vei Martti entiseen majataloonsa prinssin kutsut. Siellä
nämä kutsut samoin kuin niiden tuojakin vastaanotettiin riemulla --
entinen köyhä huonemies oli taas mieluisa vieras. Kiireellä käytiin
Kyrölässä valmistuksiin ja jo ensimmäisten vierasten joukossa saapui
linnaan Heikki Kyrö vaimoineen ja tyttärineen, kaikki pyntättyinä
niin hienoiksi kuin varat sallivat -- useimmat muut porvarit olivat
tietenkin sentään paljoa upeammin puetut. Ja Martti sai juhlan alussa
tytöltään kiitollisia, ystävällisiä katseita. Mutta sitten nämä katseet
häipyivät väen vilinään.

Näissä teinijuhlissa olikin näet paljon vieraita, enemmän kuin
ennen. Lukuunottamatta paikkakunnan vapaasäätyisiä ja papiston
edustajia oli "puoli Turkua" kutsuttu linnaan kuulemaan teinien
joululauluja, näkemään kuningasta ja kuningatarta ja paistattamaan
itseään hovin hohteessa. Sankka ja kirjava oli siten se yleisö, joka
ryhmittyi vaakunasaliin, missä esitykset oli annettava. Porvarilliset
perheineen olivat siellä kuitenkin kuin lautamiehinä seinävierustoilla
ja takalistossa, mistä he silmät suurina katselivat hovin menoa
ja loistoa; vallassäätyiset liikkuivat vapaammin vaakunasalin
keskilattialla ja seurustelivat esitysten lomassa keveästi hovilaisten
ja kuninkaallistenkin kanssa.

Teinipojat näyttelivät perälavalla, latinalaisia laulujaan laulaen,
venytettyä, taruperäistä esitystä Betlehemistä, Juudaan maalta, ja
enemmän kuin heitä katselivat porvarit mielenkiinnolla hoviin kuuluvain
miesten ja naisten kirjavia pukuja ja sulavia liikkeitä, kumarruksia ja
polvennotkistuksia. Varsinkin kun alkoi karkelo, jossa polvisukkaiset,
röyhelökauluksiset herrat säkkipillien säestyksellä sirosti kuljettivat
lattialla hienoliepeisiä naisia ja sulavasti notkauttivat vuoroin
jalkojaan, vuoroin käsiään, olivat porvarien penkit yhtenä silmänä.
Entäpä sitten kun yksi ja toinen ylimysnuorukaisista ja sotaherroista
tuli pyytämään heidänkin tyttäriään tanssiin ja sormiaan sievästi
siristäen talutti heidät lattialle! Siellähän pyörähteli jo Kyrön
Kerttukin, joka suloudellaan taas oli kiinnittänyt huomiota puoleensa.
Johan sen saattoi arvatakin. Martti Pietarinpoika katseli sitä kiiluvin
silmin ja sieraimet värähtävinä oviloukosta... Kuka häntä siinä
taluttaa...? -- niin, tietenkin Kuitian Klaus, joka täten taas on
tavannut kesäisen "keijukaisensa"... Sitäkö varten se tyttö oli tänne
kutsuttava...! Kasvavan levottomuuden ja mustan kateen mujut rupesivat
kohta nuoren miehen mieltä möyristämään, katkeruus ja suuttumus sitä
kouristeli, -- suuttumus itseensä, Kerttuun ja tuohon röyhkeilevään
ylimykseen. Paha-aavisteiset mielikuvat painiskelivat hänen sydämessään
koko karkelon ajan.

Ja sitä kidutusta kesti kauan. Sillä nuori Fleming, joka joskus heitti
oviloukkoon ilkkuvan, vahingoniloisen silmäyksen, kutsui Kertun heti
uuteenkin karkeloon, niin että se herätti huomiota porvarien ja
vallasnaistenkin joukossa, ja nauratteli tyttöä tanssin väliajoillakin
leperryksillään. Kuitian junkkari oli tyttöön takertunut kuin
takiainen, eikä Kerttukaan yhtään yritellyt pitää miestä loitommalla!

Hukkaan meni Martilta tämän illan ilo. Ei hän enää kuullut entisten
toveriensa uusia teiniesityksiä, ei kyennyt hän ihailemaan hovilaisten
loistoa eikä sallinut hänen sydämensä hänen myöhemminkään illalla,
jolloin nuoret ylimykset jo vihdoin olivat häipyneet naisten luota
viinikulhojen ääreen, mennä Kertun luo häntä puhuttelemaan. Ylpeys
ja kurkkuun pakkautuva tuska sen esti. Hän seisoi vain melkein
liikahtamattomana siinä oven siimeksessä, mihin hän alkujaan oli
asettunut, seisoi kalpeana kasvoiltaan, silmät palavina... Eipä hän
olisi uskonut itsekään, että Klaus-herran uhka ja karkea pila, joksi
hän tuon hienostelun ymmärsi, olisi häneen niin syvästi vaikuttanut.
Rakkaaksi oli Kyrön tyttö hänelle käynyt, ja häpeä ja pilkka tuli nyt
lisäksi. Siinä seistessään hän kuvitteli, että entiset teinitoverit,
jotka kylläkin tunsivat hänen mieltymyksensä Kerttuun, salavihkaa
hymähtivät hänen kärsimyksilleen ja että tutut porvariemännät, toiset
ivaten, toiset säälien, katselivat vuoroin häntä, vuoroin Kerttua...

Varmasti he niin tekivätkin. Siellä näet supateltiin silmäpelin
ohessa jo vilkkaasti seinustapenkeillä; yksi ja toinen porvarinainen
kävi puhuttelemassa Kyrön Heikin emäntää, jokunen suihkasi sanasen
Kertunkin korvaan, mutta tämä nauroi vain mitä herttaisinta nauruaan...
niin, olipa Martti näkevinään hänen kasvoillaan selvää ihastustakin.
Juorut olivat nähtävästi jo lähteneet liikkeelle, pahat kielet valmiit
myrkyttämään hänen hiljaiset unelmansa ja ottamaan maineen hilpeältä
tytöltä, jota vallasjunkkari oli huomattavasti liehitellyt. Ja tulipa
sieltä eräs pyylevä emäntä pian Marttiakin ovelle puhuttelemaan.
Silloin karahtivat punaisiksi Martin kalpeat kasvot.

Se tulija oli rikkaan Innamaan toimekas emäntä, isävainajan parhaita
perhetuttavia, jonka pöydässä Martti oli teiniaikanaan monta ateriaa
syönyt, saaden orpopoikana Innamaan Vapulta muutenkin osakseen
monenlaista ystävyyttä. Hän kuiskasi nyt Martille:

-- Huomaanpa, kuinka ovat asiat. Klaus-herra koettaa kietoa Kertun
lankoihinsa ja juorut ovat jo käynnissä. Mutta ole huoletta, minä
järjestän asiat sekä sinun että Kertun vuoksi ja teidän hyväksenne --
tunnenhan välinne!

Ihmeissään sitä Martti kuunteli. Hän oli itse uhmaillen aikonut
huomenna mennä Kyrön Heikin kotiin Kerttua varoittamaan, mutta hänet
jähmetytti nyt tyttöparan silmäin palo ja mustan kivun mato raateli
hänen tarmonsa voimattomaksi. Olipa hän jo miettinyt sitäkin, kenen
puoleen kääntyisi neuvoa pyytäen, sillä hän käsitti velvollisuudekseen
jotenkin puolustaa tyttöään ja onneaan, mutta eipä hän, orporaukka,
keksinyt ketään auttajaa. Nyt tuli Vappu-emäntä itse hänen luokseen --
mitähän se merkitsi?

Kyllähän Martti tiesi, että Innamaan tarmokas emäntä, joka hoiti
mainiosti oman talonsa asiat, järjesteli samalla kotikaupungissaan
paljon muidenkin asioita, sekä asianomaisten pyynnöstä että väliin
pyytämättäkin. Mutta että hän noin vain järjestäisi nuorten
vähäpätöisiä lemmen asioita, joista eivät asianomaiset vielä
itsekään olleet aivan selvillä, sitä ei hän ollut odottanut. Miksi
hän sen tekisi? Eikä Martti ymmärtänyt myöskään, mitä Vappukaan
mahtaisi Klaus-herran pirullisuudelle. Melkeinpä pisti tuon muuten
hyväntahtoisen emännän tarjous tällä hetkellä vihaksi. Mutta tukeva,
toiminnanhaluinen nainen jatkoi:

-- Älä ole tietääksesikään, -- minua tämä pikkujuttu huvittaa. Kuule!
Kuningas ja kuningatar ovat luvanneet tulla ensi lauantaina meidän
taloon vieraisiin...

Sen oli jo Marttikin äsken kuullut. Kuningas oli nykyisen yleisen
hyväntuulensa vallitessa todellakin luvannut vierailla parissa
turkulaisessa porvaritalossakin, rikkaassa Innamaassa ennen kaikkea.
Mutta mitä se kuului tähän asiaan, sitä ei Martti käsittänyt -- eikä
siitä oikeastaan välittänytkään. Mutta topakka nainen jatkoi:

-- Tule sinne sinäkin... niin, tulet kyllä muutenkin, mutta tule nyt
erityisesti!

-- En tiedä onko siitä kenellekään hauskuutta, edes itsellenikään,
vastasi Martti alakuloisesti.

-- On monelle, saat nähdä, siksipä asiaan ryhdynkin, vakuutti puuhakas
emäntä. -- Olet nyt arassa paikassa, poikani, siitä voisi aiheutua
monenlaista ikävyyttä, mutta ole huoletta, minä selvitän vyyhden.
Tällaiset asiat on hoidettava pehmoisesti ja ovelasti. Sinä et nyt
ymmärrä, tule vain ylihuomenna meille, ehkä silloin jo ymmärrät... ja
ehkä silloin minua kiitätkin...!

Martti ei tosiaankaan ymmärtänyt muuta, kuin että toimi-intoinen
nainen oli kai tässä keksinyt jonkun tehtävän ehtymättömälle
toimeliaisuudelleen, tahtoen osoittaa siinä oveluuttaan. Ja se ei
Marttia, joka näki tyttönsä kylmenevän, paljoakaan lohduttanut.

Mutta älyten tylsäksi seisomisensa siinä oviloukossa hän lähti ulos,
vieraiden vielä viipyessä linnassa. Hänen täytyi jäähdyttää polttelevia
ohimoltaan ja polttelevia ajatuksiaan. Joulukuisen yön umpipimeään
hohtelivat tänä iltana tulet Turun linnan kaikista ikkunoista, kun
siellä kuninkaan juhlia jatkettiin. Kummastellen sitä katselivat jäälle
ja rantatörmille keräytyneet paikkakuntalaiset, jotka olivat tottuneet
näkemään linnansa torneineen synkkänä ja elottomana hahmoittuvan
hallavaa taivaanrantaa vastaan. Ja kun vieraat linnasta piankin
lähtivät, saattelivat nihdit, roimuavat soihdut kädessään, heitä
pihoille ja linnansillalle asti, mistä noustiin rekiin ja ajettiin
alas jäälle; paloipa monen reenkin sevillä kuin yössä kiitävä liekki.
Monisointuisena, kirkkaana ja terävänä -- ulkona yksin kävelevän
nuorukaisen mielestä vallan vihlovana -- helähti kulkusten kilinä halki
hiljaisen talviyön, kun vieraat kilvaten ajoivat kaupunkiin kuninkaan
pidoista.

       *       *       *       *       *

Mutta vielä heleämmin soivat linnan hevosten monet tiu'ut, kun kuningas
lapsineen, hovineen ja seuralaisineen paria päivää myöhemmin ajoi
kaupunkiin paljon puhuttuihin ja suurella touhulla valmistettuihin
Innamaan pitoihin.

Tämän talon isäntä, merenkulkija ja laivaporvari, oli itse pieni,
hiljainen ja vaatimaton mies, nousukas, suomalainen suolasaksa, joka
laivoillaan kesäkaudet teki kauppamatkoja Lyypekkiin ja Rostockiin ja
siten oli paisunut kaupunkinsa miltei äveriäimmäksi porvariksi. Mutta
varsin yleisesti kerrottiin, että suuri ansio tähän menestykseen oli
hänen rehevällä, tarmokkaalla vaimollaan, Valpurilla, joka kotona
Turussa kävi kaupat, hoiti kivipuodin torin laidassa ja kestitsi
maalaisia, jotka joukoittain olivat antautuneet juuri tämän talon
majamiehiksi. Tämä nerokas ja teräväkielinen nainen se oli talonsa
sellaiseen maineeseen nostanut, että oli saanut vaimenemaan ensi
sijasta kilpailevain naapuriensa kateet, ja hänpä nytkin, kun Turussa
vieraileva kuningas oli päättänyt käydä parissa porvariskodissa,
ensimmäisenä oli saanut ylhäiset hovivieraat luokseen. Sitä ei
ihmeteltykään, se oli kuin luonnostaan lankeavaa.

Mutta kylläpä olikin Innamaassa viikon ajan keitetty ja paistettu tämän
vierailun varalta, raivattu pihat ja koristettu tuvat, lyöty tapit auki
kalliimmista isännän ulkomailta tuomista tynnyreistä, sekä teurastettu
vasikat jos vuonatkin.

Jo tuli lauantai-ilta. Porvarit olivat saapuneet kutsuihin ajoissa
ja seisoivat suurtuvassa ahtaasti sulloutuneina, odotellen
korkeita vieraita -- niiden lomassa Marttikin piiloili epäilevänä
ja innottomana. Hän ei odottanut mitään Valpurinkaan puheista,
hänen aivonsa olivat jo aivan väsähtäneet kaikesta kiusasta ja
itsekidutuksesta, josta hän jo halusi tehdä lopun tavalla tai toisella.
Odottavain joukossa hän näki kuin ventovieraat ihmiset Kyrön Heikinkin
perheineen... Kertun silmät pälyivät säteilevinä ja hakevina... kylläpä
Martti aavisti, ketä ne hakivat! Mutta vallasperheet ja hovilaiset oli
sijoitettu sisempään, hienompaan tupaan, jonka seinille oli ripustettu
kalliita verhoja ja jonka katosta säteili komea kynttiläkruunu.
Molempiin tupiin oli asetettu suuret, pitkät juhlapöydät, jotka
notkuivat herkkuruokien alla, mutta siellä sisähuoneessa heijastivat
kynttiläin loistoa hopeiset maljat ja kullankarvaiset kulhot.

Ulko-ovella seisoi isäntäväki kumarrellen saapuville vieraille ja
sijoitellen heitä ennakkoharkinnan mukaan eri huoneisiin. Sieltä
lappoikin nyt parastaikaa sisään ylhäistä väkeä: Horneja, Flemingejä,
Kurkia, Särkilahtia naisineen, jotka tällä kertaa kuninkaan esimerkistä
olivat hekin alentuneet saapumaan porvarispitoihin. Miehet tulivat
kilahtavin kannuksin ja kiiltävin solkivöin, naiset nahkasilla
päärmätyissä, leveähihaisissa, hoikkavyötäreisissä juhlapuvuissaan,
ja kaikki asettuivat heti heille osoitetuille paikoilleen odottamaan.
Sillä kuningas perheineen ei ollut vielä saapunut.

Mutta kotvan kuluttua helähtivät ulkoa kuninkaallisten hevosten
hopeatiu'ut; ovet leväytettiin selälleen, niin että kylmä talvi-ilma
huurahti sisään ja sen huurun keskeltä pelmahti esiin väljiä turkkeja
ja sulkaniekkoja karvalakkeja -- korkeat vieraat olivat saapuneet.

Talon pieni isäntä miltei hukkui siihen väenvilinään, mutta sen rehevä
emäntä ehti kaikkialle, auttoi turkit nuoren, kukkean kuningattaren
hartioilta, niiaili yhä uudelleen ja yhä syvemmäs nuorille prinsseille,
suuteli nöyränä vanhan kuninkaan kättä ja saatteli sitten hienostellen
ylhäiset vieraansa suoraan tuonne sisempään juhlahuoneeseen ja
juhlapaikoille juhlapöytään. Ennen pitkää sinne nyt sijoittautuivat
muutkin vieraat ja ateria alkoi.

Suurtuvasta pälyivät sadat silmät sinne kaikkein pyhimpään, jonne
jokaisen olisi tehnyt mieli päästä istumaan, ja Marttikin tähysteli
sinne ahnaasti avoimesta ovesta lihavain porvariemäntäin hartioiden
lomitse. Siellähän istui Klaus-herrakin vastapäätä Juhana-prinssiä
ja viljeli ahkerasti viinikannua. Martti tunsi kaikki nämä ylhäiset
pöytäkuntalaiset, joille talonväki piti seuraa, -- yhtä nuorta
naista vain, joka oli istutettu Klaus-herran ja talonemännän väliin,
ei hän heti ollut tuntea. Hän katsoi, uteliaisuutensa viritessä,
tarkempaan. Se oli nuori, solakka, korkeapovinen neito, jolla oli
paksu, ruskea, aaltoileva tukka ja suuret, ruskeat silmät -- onko
se joku hoviseurueesta? -- Ei, johan Martti hänet tunsi, kun neito
päätään käänsi, -- sehän oli oman kylän väkeä, Hannus-vainajan, entisen
tuomiorovastin tytär, hänen omia lapsuudentovereitaan. Katsopas
Kaarinaa! Tyttö oli väliajoin ollut sukulaisissaan maalla, kotvaan ei
ollut Martti häntä nähnytkään, mutta nyt hän kuuluu taas viime aikoina
asuneen Turussa, sisarensa miehen, pormestari Olavi Bruunin talossa.

Martti ei siirtänyt silmiään siitä pöydän kolkasta, vaan katseli
tarkkaavasti tapausten menoa. Tähän koreaan neitoseen oli näet
Klaus-herra ilmeisesti jo heti pitojen alussa iskenyt silmänsä,
pitäen häntä liehakoimisillaan juhlapöydässä lämpimänä -- sen jo
toisetkin näkyivät huomaavan. Ja ruskeatukkainen neito viskeli nuorelle
ylimykselle vastalahjaksi koreimpia silmänluontejaan.

-- Vai Kaarina Hannuntytär täällä, kuiskailtiin porvarien pöydissä,
ja pieneen hymyyn vetäytyivät pyyleväin emäntäin suupielet. Kyllähän
se lintu tunnettiin; hän oli omituinen taiteajan ilmiö Turussa.
Pappiskodissa oli hän lapsena kasvanut, ankarassa kurissa ja nuhteessa,
mutta jo silloin oli hän ollut herkkä antautumaan seikkailuihin
nousevan ajan vapaampien tuulahdusten mukana. Isä kuoli, tyttö joutui
maailmalle, liiteli siellä kuin perhonen ikäistensä iloissa, mutta
keveämpänä ja ilmavampana kuin muut... Mutta liehuessaan näin vapaana
nuorten joukossa ei hän toki liian pitkälle eksynyt... hän oli perinyt
isänsä taitavuuden ja lahjakkuuden... Hänellä oli jo ollut monta
lemmentarinaakin, mutta aina niin, että hän käänsi pyörälle nuorten
miesten päät ja lehahti sitten itse irti silmukoista, valiten taas
uuden uhrin.

-- Vai Kaarina nyt Klaus-herran käpälissä, -- kuinkapa nyt tämä tyttö
niistä selvinnee, junkkari on intohimoinen ja raju! -- Niin puheli
Martti itsekseen yhä kasvavalla jännityksellä. -- Mutta neito on
taitava -- koettakaapas!

Martin kalvakoille poskille rupesi kohoilemaan väriä, hän rupesi
vähitellen aavistamaan Innamaan Valpurin sotajuonen. Terhakka nainen
oli nähtävästi päättänyt kietoa Klaun uuteen paulaan, jolloin nuori
ylimys ilman muuta hellittäisi entisestä otteestaan, -- hän aikoi
parantaa junkkarin lemmenhurman toisella, vielä voimakkaammalla.
Vastamyrkkyä! Tuo ovela nainen oli sitä junkkarille juottaakseen
kutsunut Kaarinan pitoihinsa ja sijoittanut hänet oikein ylimyspöytään
-- onnistuneeko juoni?

Ateria jatkui, yhä uusia ruokalajeja kannettiin esiin paistinhuoneesta
ja jopa rupesivat herkut Martistakin maistumaan. Hän silmäili jo
syödessään salavihkaa Kerttuakin, joka oli sijoitettu suurtupaan
isänsä ja äitinsä viereen, -- niin pieneltä ja aralta näytti nyt
siellä hänen ahtaalle litistetty kyyhkysensä tuohon toiseen, uhkeaan
impeen verrattuna. Kerttukin kurottausi ilmeisesti yhä uudelleen
silmäilläkseen sinne ylimysten pöytään, hänkin oli siis jo havainnut
nuoren Flemingin uuden mieltymyksen ja hänen katseensa olivat siitä
käyneet ujoiksi ja melkein kaihomielisiksi.

Mutta pian kiintyi uteliaiden tarkkaajain huomio toiseenkin seikkaan.
Eihän yksin Klaus Eerikinpoika liehitellyt tuota ruskeatukkaista,
turkulaista porvarityttöä, Juhana-prinssinkin silmät näkyivät
tarttuneen samaan upeaan kaunottareen. Hän osoitti pöydän yli varsin
selvästi tätä huomiotaan, puuttuen vähän väliä Klaus-herran ja
Kaarinan välisiin tarinoihin. Ja pian sai Klaus-herra istua äänetönnä,
kuunnellen prinssin tytölle lausumia kohteliaisuuksia.

Tämä huvittava ilmiö oli ennen pitkää Innamaan tuvissa yleisimmän
huomion ja supattavan keskustelun aiheena, sen Martti mielihyvällä
totesi. Katseiden ja kasvavain juttujen koko ryöppy suuntausi sinne
sisäsuojaan ja Köyhän-Kyrön pieni, hempeä sinisilmä, josta äsken linnan
teinipidoissa niin paljon rupateltiin, oli jo kokonaan unohtunut.

Aterian päätyttyä Klaus-herra seurasi, kasvoiltaan jo viinin
punertamana, kiinteästi uutta tuttavaansa, liehuen hänen ympärillään
kuin mettiäinen kukkasen kimpussa. Mutta kohtapa saapui siihenkin
kuherteluun taas prinssikin kolmanneksi. Ja kun karkelo alkoi, keikkui
kaunis Kaarina sulavana ja notkeana vuoroin kummankin toverina,
joskin hän, sikäli kuin ilta kului, yhä useammin kainona sipsutti
kuninkaallisen taluttajansa käsipuolessa.

Sitä nyt kaikki ihmettelivät, mutta Innamaan pyylevä emäntä oli itsekin
hämillään. Hän oli aterian päätyttyä voitonvarmana suojeluspyhimyksenä
ohimennessään suihkaissut Martin korvaan:

-- Näetkö, järjestin asian niinkuin lupasin, -- voit kohta taas käydä
Kerttusi luo!

Ja Martti oli iloisena ja kiitollisena, joskin samalla vielä epäillen
ja ihmetellen, vastannut:

-- Näen, täti, te osaatte loihtia!

Mutta illan jatkuessa ei Innamaan emäntä enää ollutkaan tuloksestaan
yhtä varma eikä itseensä yhtä tyytyväinen. Häntä rupesi huolettamaan
Juhana-prinssin ilmeinen mieltymys Kaarinaan, huolettamaan sekä
Klaus-herran rajun luonnon, että myöskin kuninkaan vuoksi, jonka
hän pelkäsi tätä mieltymystä paheksuvan. Hänen juonestaan oli ollut
aavistamaton tulos, jonka kantavuutta hän itsekään ei vielä osannut
mitata. Jopa huomasikin Vappu-emäntä melkoisella levottomuudella
nuoren kuningattaren käyvän kuninkaan luo, tapaavan häntä hellästi
kädestä, -- Katarina Stenbock oli ottanut aviolliseksi päätehtäväkseen
hellyydellä ja ystävyydellä hoidella ja hoivata vanhaa miestään --,
viittaavan Juhana-prinssiin, joka juuri lämpimissään kuljetti kaunista
porvaristyttöä tanssin tahdissa, ja supattavan jotakin hänen korvaansa.
Mutta levoton emäntä rauhoittui koko joukon kuullessaan kuninkaan
huolettomasti vastaavan:

-- Anna hänen huvitella, nuoruus vaatii osansa...! Vaikkapa vielä
pihkaantuisikin, se tekee hänelle, mietiskelijälle, hyvää!

Vaikka Juhana-prinssi tällä Suomen-retkellään yleensä oli esiintynyt
reippaana ja virkeänä, oli hän kumminkin lapsuudestaan saakka tunnettu
hiljaiseksi, umpimieliseksi mietiskelijäksi, joka nuorten leikkiessä
usein vetäytyi yksinäisyyteen kirjojensa ääreen -- hän oli jo nuorena
vaipunut hänkin tähtien tutkintaan ja muihin aikansa salatieteisiin.
Varsinkin naisten seuraa hän oli aina ujona, melkein liiankin ujona,
välttänyt. Ensi kerran nyt kuningas näki lemmikkipoikansa osoittavan
ilmeistä harrastusta neitosta kohtaan, ja se huomio häntä suorastaan
ilahdutti -- poika miehistyy joka suhteessa!

-- Entäpä jos siitä sukeutuisi kiinteämpi suhde, virkkoi nuori
kuningatar, joka, vaikka itse oli nousukas asemassaan, kuitenkin jo oli
kuninkaallisesta arvosta ja sopivaisuudesta perin arka.

-- Mitä vielä, vastasi Kustaa naurahtaen. -- Ei kuninkaallinen
prinssi voi rakastua näihin tämän maan "saapasjalkoihin" taikka
"suolenkääntäjiin" -- en tiedä muuten mikä tämän neitosen nimi on. Anna
pojan huvitella, se on ohimenevää pilaa!

Karkelo oli hetkeksi siirtynyt sisähuoneesta suurtupaan, jossa porvarit
sitä ihaillen katselivat. Taas tuli yksi ja toinen ylimysnuorukainen
pyytämään jonkun seinämällä istuvan porvarityttärenkin tanssiin. Sieltä
tuli siten Klaus-herrakin, ja hänen katseensa harhailivat hakevina
ympäri huoneen. Ne kohdistuivat siihenkin nurkkaan, missä Kerttu isänsä
ja äitinsä vieressä alakuloisena istui, ja Martti katseli jo sydän
kurkussa, iskisikö kotkan kynsi taas hänen kyyhkyseensä. Mutta ei,
Klaun hakeva katse sivuutti kylmästi senkin kolkan, niinkuin muutkin
suurtuvan tytöt, ja pysähtyi intohimoisena taas siihen ruskeatukkaiseen
kaunottareen, joka äsken oli vapautunut kuninkaallisen prinssin käsistä
ja jonka Klaus silloin heti korjasi toverikseen. Ja taas kulki karkelo
takaisin sisätupaan.

Silloin rohkaisi Martti mielensä, astui rauhallisesti Kyrön Heikin
perheen luo, istahti Kertun viereen, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, ja virkkoi:

-- Kaarina Hannuntytär näyttää täällä voittaneen kuninkaanpojan suosion.

-- Niinkuin muidenkin...

Martti kuuli Kertun hengityksen lyhyenä läähättävän, näki hänen
silmissään, joissa tavallisesti oli sinistä, nauravaa iloa, nyt tumman
alakuloisuuden ja oli melkein kuulevinaan veren hänen suonissaan
takovan. Tytön ajatuksia hän ei voinut lukea, hän vain aavisti syyn
hänen kiihtymykseensä ja virkkoi melkein loukkaantuneena:

-- Suretko sitä, Kerttu...?

-- Sinua kai tämä kaikki ilahduttaa! Kerttu singautti ne sanat
sähisten, ikäänkuin suuttuneena, kiusaantuneena. Mutta Martti ei ollut
sitä oivaltavinaan, vastasi vain rauhallisesti:

-- Ilahduttaa kyllä, Kerttu. Sillä näiden ylhäisten herrain liehittely
on vain heidän uhreilleen turmioksi; sellainen olisi voinut särkeä
sinun onnesi -- ja minunkin.

Siihen tyttö ei vastannut. Hänen sisässään näkyi riehuvan tumma
taistelu, kenties yhtä ankara kuin Martissa itsessään vielä äsken,
ja tämän kävi silloin pientä Kerttuaan sääli. Hän ei ajatellut, että
tyttö oli ollut valmis hylkäämään hänen vanhan ystävyytensä parista
ylimysjunkkarin mairesanasta, ei sitäkään, että Kerttu häntä yhä
ynseydellä kohteli, Martti näki vain murheen harson tyttönsä ennen
kirkkailla kasvoilla ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen
niihin entisen kirkkauden.

Vierekkäin he siinä istuivat ylhäisten menoa katsellen, ja salavihkaa
puristi hän silloin Kertun kättä. Tämä ei vastannut, istui vain
liikahtamatta kuin kylmä patsas. Martti siirtyi vaistomaisesti vähän
loitommas istumaan.

Tuokion kuluttua teki jo kuningas perheineen lähtöä tästä
porvariskodista, jota hän oli käynnillään onnellistuttanut. Juhana
viivähti vielä nuorten karkelossa ja kun hänen vihdoin oli äitipuolensa
kutsusta irtaannuttava neitosestaan, notkisti hän Kaarinan edessä
ritarimaisesti toisen polvensa, suuteli ihailtunsa kämmentä ja virkkoi
huomattavalla lämmöllä:

-- Pian tavataan taas, kaunis Kaarina!

Sen pani koko juhlarahvas merkille liehittelyjutun huomattavimpana
tuloksena. Kuningatar kääntyi poispäin hiukan nyrpeissään, mutta isä
kuningas nauroi niin että parta heilui, virkkaen:

-- Se kuuluu hänen ikäänsä, vuosien varsilla se tauti karisee pois!

Tuota kohtausta katseli poistuvia saattelevain vallasnuorukaisten
joukosta myöskin Klaus Fleming, harmaana kasvoiltaan, leuat yhteen
puristettuina, ja hän runteli litteäksi sen hopeamaljan jalustan,
jota hän piteli kädessään. Hänen silmistään kiilsi samalla ilkeä,
kostonjanoinen, raju intohimo, sellainen vihreä väike, jonka Martti
muisti kerran ennen Pyhän Nikolain kellarin edustalla nähneensä.
Tuon katseenko lie Kerttukin nähnyt, joka tapauksessa häntä väräytti
ikäänkuin pieni pelon puistatus, hän tapaili Martin kämmentä vierestään
ja painoi sitä sormillaan. Ei Martti ollut varma, tarkoittiko tyttö
sillä mitään, mutta hän kuvitteli saaneensa nyt vastauksen äskeiseen
puserrukseensa ja iloitsi siitä. Ja kun Kyrön väki hetken kuluttua
toisten porvarien kanssa sanoi jäähyväisiä Innamaan emännälle, ei
hänestä Kerttu enää ollut niin alakuloinen kuin äsken, melkeinpä tuntui
hänen silmänluonnissaan taaskin heikkoa päiväpaisteen sarastusta. Mutta
Kertun äiti oli nyrpeä ja synkkä; hänelle ja hänen huoneelleen oli tämä
ilta ollut surkea nöyryytys, sillä ylimysnuorukaisen osoittama suosio
porvaristyttärelle oli, vaikkapa se olisi ollutkin vain pilantekoa,
kuitenkin suvulle kunniaksi. Naisellisella vaistollaan aavisti
juoruille arka Elisa-muori tämän illan tapahtumissa jotakin Innamaan
ovelan emännän juonta ja hän virkkoikin hyvästellessään tälle kirpeästi:

-- Kiitos kaikesta huomaavaisuudestasi meille ja tyttärellemme --
koetamme sen muistaa!

-- Mitä tarkoitat? kysyi Vappu ilmeisesti yrmeiseltä naapuriltaan.

-- Ymmärrät sen itse ja ymmärrän minäkin. Kyllähän Vappu-emäntä sen
ymmärsikin ja hän kuiskasi Martille tämän hankkiutuessa lähtemään:

-- Tällä kertaa juoneni onnistui, mutta pidä varasi, lintu ei ole vielä
häkissäsi.

-- Koetan vaalia pulmustani, vastasi Martti, ja lupasi sen
sydämelläänkin.

Mutta ennenkuin Martti ehti siinä väentungoksessa poistua Innamaan
pidoista, kuuli hän vielä sisätuvasta, jossa ylimysherrat yhä
viipyivät viinikannujen ääressä, kovaäänistä puhetta ja tunsi selvästi
Klaus-herran äänen, joka karjahteli:

-- Suu tuppeen, tietäkää, että Klaus Fleming ei kärsi pilaa!

Joku oli mahtanut siellä juomapöydässä pistellä häntä hänen
kärsimästään tappiosta kilpailussa kuninkaallisen prinssin kanssa,
ja rajun herran luonto oli siitä heti loiskahtanut, päätteli Martti
poistuessaan. Mutta vielä portaille hän kuuli saman äänen uudelleen
ärjähtävän: -- Kautta Maarian, Flemingin miekka puraisee, jos se kerran
paljastuu. Auttakoon armias sitä, joka asettuu tämän miekan tielle,
olkoon se kuka tahansa, -- hän kukistuu!

Hänen sappensa kuohuu taas, arveli Martti poistuessaan, mutta kuohuu
nyt kuninkaallista prinssiä kohtaan. Sitä sisua vastaan ei auttanut
köyhän kirjurin puolustautua muulla aseella kuin naisen viekkaudella.
Nyt siinä ovat tasaväkisemmät vastakkain, saadaan siis nähdä, kumpi
voittaa!



XVI


Sitä rennommin oli kuningas voinut omistaa joulu- ja loppiaispyhät
Turussa perheelleen ja juhlapitoihin, kun kuulumiset rajaltakaan eivät
olleet erittäin huolettavat. Venäläiset olivat kyllä syysmyöhällä
tehneet hyökkäyksen Hantolaan ja muihin Suomenpuoleisiin rajapitäjiin,
ryöstäen ne taaskin kerran, mutta mitään varsinaista taistelua ei ollut
syntynyt, koska suomalainen varusväki sieltä jo oli kuninkaan käskystä
siirretty pois Viipuriin.

Loppiaisten jälkeen juhlat Turussa harvenivat ja kuningas puuttui
taas tarmokkaammin hallitusasioihin. Hän oli matkallaan huomannut
kaikenlaisia väärinkäytöksiä ja epäkohtia, jotka koituivat osaksi
kruunulle, osaksi rahvaalle vahingoksi, -- niistä oli myös
valituskirjeissä hänelle huomautettu --, ja hän ryhtyi tarmokkaasti ja
viivyttämättä niitä korjaamaan. Niin hän oli todennut kyydityslaitoksen
Suomessa epätyydyttäväksi, monin paikoin oli hänen ollut vaikea
saada seurueelleen lisää hevosia ja ajomiehiä, vaikka jo viikkoja
aikaisemmin oli siitä sanoja laitettu, eikä ollut tässä maankolkassa
vielä varsinaisia kievareita, mistä matkustajat saisivat ostaa
heiniä ja ruokaa. Kyydityslaitos oli sen vuoksi järjestettävä
tehokkaammalle kannalle, mutta samalla kuningas taas kerran ja
entistä ankarammin kielsi vallasherroja vaatimasta itselleen ilmaisia
kyytejä ja kestityksiä, joilla he kansaa olivat paljon kiusanneet.
Vouteja kuningas oli myös huomannut olevan liian harvassa, heidän
hallintoalueensa olivat liian suuret, joten kansan oli heitä asioissaan
vaikea tavata. Sen vuoksi kuningas määräsi nyt useita voutikuntia
jaettaviksi ja laati samalla voudeille tarkat toimintaohjeet, tahtoen
estää omavaltaisuudet ja väärinkäytökset heidän puoleltaan.

Näiden uusien määräysten laatiminen ja kirjoittaminen -- tärkeimmät
niistä tahtoi kuningas myöskin suomeksi laadituttaa rahvaalle
luettaviksi -- antoi taas työtä kirjurinapulaisillekin ja siksi
kutsuttiin Martti Pietarinpoikakin taas kuninkaan kansliahuoneisiin
töihin. Tätä tilaisuutta päätti Martti käyttää, esittääkseen
kuninkaalle vihdoinkin sysikorpelaisten sukulaistensa erämaa-asian ja
pyytääkseen heille pääsyä kuninkaan puheille. Kaikki hallinnolliset
toimenpiteet, joihin kuningas tällä Suomen-matkallaan ryhtyi, kävivät
yleensä kansaa, talonpoikia, turvaavaan henkeen ja kaikkinaisia
väärinkäytöksiä vastaan, ja Martti uskoi sen vuoksi nyt enteensä
hyviksi, kun tässäkin asiassa oli ajettava talonpoikain oikeuksia
ja toivomuksia. Mutta siinä hän erehtyi. Jo kerran juhlien lomassa
oli Martti yrittänyt puhua kuninkaalle erämaa-asiasta, mutta tämä
oli sen silloin kohta lykännyt luotaan. Nyt hän eräänä päivänä
loppiaisen jälkeen, ollessaan kirjoitustöissä, erikoisesti tätä varten
ilmoittautui kuninkaalle, pyytäen saada puhua tärkeästä asiasta.

-- No mitä tärkeitä asioita sinulla voi olla? virkkoi kuningas
ystävällisesti. -- Onko lemmen asioita vai palkka-asioita?

-- Ei sellaisia... erään sukulaisteni toivomuksen vain pyytäisin teidän
majesteetillenne esittää, virkkoi Martti paljoa aremmin kuin usein
ennen kuninkaalle vastaillessaan.

-- Sukulaistesi -- eihän sinulla ollut ketään sukulaisia, ihmetteli
Kustaa, muistaen vielä heidän tapaamisensa Taivassalon rannassa. --
Orpohan olet, niinhän kerroit itse.

-- Niin luulin itsekin. Nyt äsken on kumminkin setäni, josta en ennen
mitään tiennyt, saapunut kaukaa sisämaasta kaupunkiin.

-- Sepä löytö! Tottahan sinun setääsi täytyy auttaa. Mikä hän on
miehiään?

-- Talonpoika... Heitä on täällä kolme miestä.

-- Mistä ovat ne miehet kotoisin?

-- Sysikorvesta, erämaan laidasta.

Heti kun kuningas kuuli erämaata mainittavan höristi hän korviaan ja
hänen otsansa vetäytyi poimuihin, -- hän näytti kohta aavistaneen
asian. Erämaakysymyksestä oli hänelle Ruotsiin asti saapunut paljon
valituksia, se oli ollut erittäin vaikea järjestelykysymys, joka oli
vaatinut häneltä paljon kirjeenvaihtoa ja paljon tarmoa. Melkoista
kylmemmin nyt kuningas virkahti:

-- Ja mitä nämä salolaiset meiltä haluavat?

-- He pyytävät itse päästä teidän majesteettinne puheille.

-- Mitä varten? tiukkasi kuningas melkein ärtyen. -- Tahdon tietää
heidän asiansa. Tulevatko he valittamaan erämaistaan?

-- Se on heillä asianaan, täytyi Martin myöntää, samalla jo älyten,
että hänelle annettu tehtävä muodostuu nähtävästi perin visaiseksi.
Ja jollakin tavoin tukeakseen asiaansa hän lisäsi kohta: -- Myöskin
piispa Agricola tuntee heidän anomuksensa ja on luvannut sitä teidän
majesteetillenne puolustaa.

-- Tietysti! Hän on siitä jo puhunutkin! kivahti kuningas. -- Aina kun
on jokin meille vastenmielinen juttu kysymyksessä, asettuvat piispat
ja papit sitä puolustamaan. Minä tunnen tämän erämaa-asian, sinun
sukulaisesi ovat väärässä, mikäli tahtovat saada muutoksia meidän
määräyksiimme.

-- He valittavat joutuneensa huutavaan hätään ja nälkäkuoleman
partaalle.

-- Joutavia, he ovat laiskureita, jotka tahtovat elää
ryöstöviljelyksestä takamailla, ryhtymättä niitä vakinaisesti
asuttamaan ja viljelemään! -- Nuo sukulaisesi ovat siis nyt täällä
Turussa?

-- Ovat odottaneet täällä jo useita viikkoja.

-- Pitänee kai minun sitten ottaa heidät puheilleni, -- en yleensä
karkoita talonpoikia, jotka luokseni pyrkivät...

Mutta tarkempaa ei Kustaa-kuningas ehtinyt siitä vastaanotostaan
määrätä, sillä samassa hänelle ilmoitettiin, että Viipurista oli
saapunut sotaherroja linnaan ja kuningas käski tuoda heidät heti
luokseen. Martti jäi huoneeseen odottamaan, minkä vastauksen hän
saisi viedä sysikorpelaisille. Hyvää lupaavahan se vastaus ei missään
tapauksessa ollut, se oli Martin mielihaikeakseen todettava, mutta hän
olisi toki tahtonut tietää, milloin pitkämatkalaiset itse saavat tulla
kuninkaalle asiataan esittämään.

Mutta samassa jo laskettiin viipurilaiset kuninkaan luo: Jaakko
Heikinpoika ja Hannu Lepaan herra. Kustaa kuningas arvasi heti
varsinaisen syyn tähän Turun-matkaan, kun näki nämä miehet yhdessä, ja
virkkoi kohta hymähtäen:

-- Vai häihin sieltä Viipurista nyt tänne lähdettiin -- olen kuullut
siitä Henrik Klaunpojalta. Kankaisissa jo kuuluu valmistetun suuria
hääjuhlia. Teistä tulee siis langokset?

-- Niin on tarkoitus, ja Hannu tahtoo jo tänä talvena viedä emäntänsä
Lepaaseen, vastaili Jaakko Heikinpoika.

Hänkin oli näet lähtenyt mukaan appelassa vietettäviin, talon nuoremman
tyttären häihin. Hänen puolisonsa, Henrik-herran vanhempi tytär Kirsti,
jonka hän pari vuotta sitten oli Kankaisista korjannut, oleskeli nyt
miehensä viipyessä sodassa vanhassa kotitalossaan, ja Jaakko oli
käyttänyt tilaisuutta päästäkseen vuoden erossaolon jälkeen häntä
tervehtimään, samalla tavatakseen Kaarina Hornin ja Hannu Björninpojan
upeihin häihin kokoontuvan hovin ja Suomen vapaamiehet. Hannu taas
oli lopen väsynyt tuohon pitkälliseen leirielämään -- hänhän ei ollut
luonteeltaan sotilas -- ja oli nyt saanut Viipurin päälliköiltä luvan
palata kotitilalleen, ehdolla että hän jätti huovinsa puolustusväkeen.
Siten oli, kun Henrik Klaunpoika myös oli kuninkaan mukana palannut
kotiinsa Viipurista, päätetty viettää häät Kankaisissa heti
uudeltavuodelta (1556), kuninkaan vielä Suomessa viipyessä. Sitä varten
he nyt todella olivat Turkuun saapuneet, häät oli määrätty viikon
perästä vietettäviksi.

-- Yhdet jymy juhlat saamme siis entisten lisäksi vielä tänä talvena
täällä Suomessa, hyvä on, puheli kuningas leikillisesti, mutta kääntyi
kohta vakavammaksi:

-- Miten nyt on laita Viipurissa ja Itä-Suomessa? Ei liene mitään
huolettavaa, koska olette voineet sieltä poistua?

-- Ei mitään vaaraa ole tällä hetkellä, vastasi Jaakko rauhoittaen.
-- Tietoja on kyllä edelleen saapunut, että vihollinen varustautuu
rajan takana, mutta sitähän se tekee aina. Mitään hyökkäystä ei ole
tapahtunut. Ainoastaan Savosta on kerrottu uusista rajakahakoista,
rajantakaiset ovat taas rynnänneet sinne ryöstämään.

-- Sinne täytyisi Fincken saada apua, puheli kuningas kuin itsekseen.
-- Olemmehan käskeneet hänen nostattaa savolaiset aseisiin, mutta
siellä on päälliköistä puute...

-- Ja sitten venäläinen airut toi Viipuriin, vähää ennen lähtöämme,
tämän kirjeen, joka on käsketty avaamattomana jättää itselleen
kuninkaalle.

-- Anna tänne: -- hyvä on!

Jaakko Heikinpoika veti poveltaan suuren, monilla sineteillä suljetun
kirjeen, ojentaen sen kuninkaalle.

-- Olkoon siinä, katsotaan sitten... Entä mitä muuta kuuluu Viipurista?

Olihan Viipurista saapuneilla miehillä muutamia muitakin uutisia
mukanaan, oli ikäviäkin. Syksyllä puhjennut rutto oli siellä yhtenään
raivonnut, niittäen pois linnueelta paljon sotaväkeä ja heikontaen
kaupungin muutenkin vähälukuista porvaristoa. Pari Kustaan Viipurin
päälliköiksi nimittämistä ruotsalaisista valtaherroista, niiden
joukossa myöskin Abraham Leijonhufvudin, oli tämä kulkutauti myös
korjannut, ja oli siellä siis saatu paljon surujuhlia viettää. Nyt,
pakkasten alettua, oli rutto kumminkin asettumaan päin.

-- Ne elävät siellä Sisä-Suomessa kuin porsaat pahnoissa, siksi sinne
rutotkin niin helposti pesiintyvät, toraili vanhus tyytymättömänä.

Mutta yleensä nämä Viipurin viestit eivät järkyttäneet vanhan kuninkaan
täällä perheensä ja hovinsa keskuudessa saavuttamaa tasapainoa. Hän
oli pelännyt pahempia viestejä ja virkkoi sen vuoksi verrattain
armollisesti poistuville herroille.

-- Menkää lepäämään, Kankaisissa tavataan. Ehkäpä tämä talvi
saadaankin rauhassa viettää, ehkä on Moskovan tsaarikin taipuvainen
rauhaan! Vieraitten lähdettyä painautui hän heti nojatuoliinsa, otti
esille Viipurin herrain tuoman, monisinettisen kirjeen ja rupesi
sitä avaamaan. Hän ei ollut tahtonut sitä herrain saapuvilla ollessa
avata, koska hän arvasi sen suuriruhtinaan vastaukseksi hänen Kymiltä
lähettämäänsä kirjeeseen, jonka sisältö oli ollut hiukan epäilyttävä.
Sitten hän kutsui tulkkinsa saapuville ja rupesi hänellä avaamaansa
kirjettä luettamaan.

Aivan oikein. Se oli vastaus siihen Kustaa Vaasan kirjeeseen,
jossa Kustaa oli ilmoittanut koko sotaretken Pähkinälinnaa vastaan
sotapäällikköjensä, Jaakko Baggen ja muiden, omin päinsä tekemäksi ja
koettanut kuvata sen vain viattomaksi rajakahakaksi, joka ei voisi
olla esteenä pysyvän rauhan solmimiselle valtakuntain välillä. Mutta
Moskovan suuriruhtinas ei ollut katsonut asiaa yhtä viattomaksi.

Hän ihmetteli nyt kirjeessään aika pisteliäästi, kuinka Ruotsin
sotapäälliköt ja sotaväki noin vain ilman kuninkaansa tietoa lähtevät
sotaretkille, toisen maan linnojakin piirittämään. Mutta jos se totta
on, jatkettiin kirjeessä, ja koska kuningas ei näy voivan itse pitää
sotaherrojaan kurissa, niin lähettäköön Jaakko Baggen ja muut päälliköt
rajalle, jossa on kyllin lujia puunoksia, ja hirttäköön heidät siellä
tsaarin edustajain läsnäollessa. Ja jos kuninkaalla on halu saada
kaikkien noiden vihamielisyyksien jälkeen solmituksi rehellinen
rauha, niin tulkoon poikansa kanssa itsekin rajalle siitä katuvaisena
ilmoittamaan ja itse suullisesti siitä pyyntönsä esittämään.

Kuninkaan paksu niska oli lause lauseelta, sitä mukaa kuin puoliuninen
tulkkituhnus hänelle yksitoikkoisella äänellä, hakaltaen ja verkalleen
käänsi, käynyt yhä punaisemmaksi; hän oli kiukustuneena siirrellyt
jalkojaan ja nykkinyt partaansa yhä uudelleen komentaen tankkaavaa
tulkkiaan katsomaan tarkempaan, oliko hän kääntänyt oikein. Sillä
tämähän oli raaka ja hävytön vastaus hänen sirosanaiseen, kohteliaaseen
kirjeeseensä...

Vanhus pihisi itsekseen, syljeskeli ja ryki -- hänen oli ilmeisesti
vaikea pysyä nahoissaan. Mutta kun tultiin siihen viimeiseen kohtaan,
jossa tsaari käski kuninkaan poikineen tulla itse rajalle pyyntönsä
esittämään, silloin Kustaa hypähti, tupsahti tulkin tukkaan ja huudahti:

-- Sinä valehtelet konna, vääristät kirjeen... Mutta samassa hän kai
sentään oivalsi puolikuoliaaksi hölmistyneen tulkkiraukan syyttömäksi,
hillitsi itsensä ja ärjäisi:

-- Anna olla, jo riittää, saat mennä...! Tulkki, muuten hitaansitkeä
mies, kiirehti luvan saatuaan minkä koivet kerkesivät pois kuninkaan
luota. Tämä lupsahti silloin takaisin nojatuoliinsa ja purki siinä
yksikseen sappeaan. Hän näkyi nyt vasta oivaltaneen, että se hänen
edellinen kirjeensä rauhantarjouksineen Kymiltä oli ollut varomaton
-- liian läpinäkyvästi hän oli siinä ruvennut syyttelemään omia
päällikköjään tehdystä, epäonnistuneeksi jääneestä sotaretkestä, joten
suuriruhtinas oli siitä saanut aiheen noihin ilkeihin loukkauksiinsa.
Mutta hän ei tahtonut sitä erehdystään itselleenkään myöntää ja siksi
etsiskeli hän nyt kiihtyneissä mietteissään syntipukkia, jonka tiliin
voisi työntää tämän uuden loukkauksen. Sellaista ei ollut.

Vihdoin hän huomasi Martin, joka yhä kykki kirjoituspöytänsä ääressä,
mihin hän oli, kun ei kuningas ollut käskenyt hänen poistua, jäänyt
odottamaan, saisiko hän tiedon, milloin Sysikorven talonpojat voisivat
päästä kuninkaan puheille.

-- Mitä sinä täällä kykit! urahti ukko silloin ikenet irvissä Martille,
valaen siihen huudahdukseensa kaiken sen kiukun, jonka tsaarin kirje
oli hänessä aiheuttanut. -- Kuka sinun on käskenyt jäädä tänne meitä
vakoilemaan?

Martti karahti tulipunaiseksi hiusmartoa myöten, hänen äänensä värisi
ja hänen kielensä sammalsi:

-- Luulin että minun piti odottaa...

-- Odottaa mitä, nulikka?

-- Tietoa, milloin Sysikorven talonpojat voivat päästä...

-- Ne jukurit, hirteen ne pääsevät! Taikka odottakoot täällä vaikka
tuomiopäivään asti! Kaikki minua vain kiusaavat ja ärsyttävät... minua,
vanhaa miestä, jonka yksin täytyy vastata kaikesta ja kantaa kaikki
ikävyydet ja solvaukset...

Hän herkesi taas vanhaksi ja avuttomaksi, viskasi tsaarin kirjeen
väsähtäneesti pöydälle, köpitti lyhyin askelin sisähuoneeseensa ovelle,
jonka hän avasi ja josta hän virkkoi sisälle:

-- Miksi, Kaarina, miksi minut aina jätetään näin yksin... olen saanut
sydämenkohtauksen kaikista näistä ikävyyksistä. Tule, pulmuseni...

Martti hiipi nyt hyvän sään aikana tiehensä. Taitavatpa saada
sukulaismiehet vielä kotvan odottaa, tuumi hän, mutta eipä, hitto soi,
heidän ainakaan tänään olisikaan meneminen kuninkaan eteen.



XVII


Kankaisten kartano, missä tänä talvena vietettiin Etelä-Suomen
laamannin, jalosukuisen Henrik Klaunpoika Hornin nuoremman tyttären
Kaarinan ja Hannu Björninpojan, Lepaan herran, häät, oli Maskun
kylässä sen verran Turun ulkopuolella, että sinne oli linnasta ja
kaupungista raittiissa talvi-ilmassa virkistävä ajelumatka. Mutta
olipa näihin Kankaisten häihin Turun linnassa majailevan hovin ja
kaupunkilaisvieraiden lisäksi saapunut vieraita paljon kauempaakin,
Länsi-Suomen suurista herraskartanoista, jopa Hämeestä ja Uudeltamaalta
asti. Sillä ken Suomen vapaasukujen edustajista suinkin voi, oli
tahtonut olla mukana tässä ylhäisten sukujen merkkitilaisuudessa,
jolle kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaanlasten läsnäolo antoi lisää
loistoa.

Sitenpä kuhisikin tuo linnantapaisesti neliönmuotoiseksi rakennettu,
suurehko kivikartano hääpäivänä jo aamusta asti täynnään pitkämatkaisia
vieraita, joiden hevoset pitkissä riveissä söivät heinää talon
väljissä talleissa, ja katkeamattomana jonona juoksivat palkkapiiat
paistintuvan, kellarin ja aittain väliä kantaen esille ruokia ja
juomia. Mutta kun koko hääjoukko keskipäivällä palasi kirkosta, missä
itse piispa Agricola oli juhlalliset vihkimiset toimittanut, oli
laaja pihakin täynnä rekiinsä sidottuja, loimitettuja hevosia, jotka
syödessään puistelivat valjaitaan niin että yhtämittainen kilinä soi
tammikuun kirskuvassa pakkasessa.

Ajomiehet olivat sisällä väentuvassa, jossa heillekin, samoin kuin
kaikille Kankaisten alustalaisille, tarjottiin komeat kestitykset,
samaan aikaan kuin hovin väki ja aatelisvieraat söivät hääateriaa
päärakennuksessa. Mutta iltahämärissä, hääaterian päätyttyä, oli
kaikki väentuvastakin kutsuttu sisään päärakennukseen, katsomaan
siellä tapahtuvaa juhlallista toimitusta. Oli nyt näet morsiuskruunu
tanssittava pois vasta vihityltä nuorikolta, ja vanhojen
perinnäistapojen mukaisin menoin katsottava, kenelle vallasneitosista
se oli joutuva, kuka heistä ensiksi oli morsiuspukuun puettava.

Tähän kruunutanssiin ottivat kaikki juhlavieraat osaa, niin vanhat kuin
nuoretkin. Säkkipillien soidessa suoritettiin aluksi siro kävelytanssi
läpi kaikkien huoneiden, joiden ovilla palkolliset, alustalaiset ja
kyytimiehet suut ammollaan katselivat silkin sihinää ja samettipukujen
komeutta. Itse vanha kuningaskin otti siihen karkeloon osaa, taluttaen
käsipuolesta hilpeästi ja keveästi talon rouvaa, joka, vaikka jo
olikin monen lapsen äiti, vielä oli nuorekas, kukkea nainen. Morsianta
kuljetti kaikin säädetyin hovimenoin vanha valtaneuvos Svante Sture,
joka nyt hänkin Kymijoelta oli tullut Turkuun juhlimaan, ja nuoren,
norjan kuningattaren oli hento sulhasmies, Hannu Lepaan herra, saanut
saatettavakseen tanssiin. Isäntä itse, Henrik Klaunpoika, oli tarttunut
Kuitian mahtavan, harmaatukkaisen rouvan, Hebla Sparren, käteen,
pitäen sitä komeasti koholla tanssin tahdissa. Näiden Suomen suurten
sukujen, Flemingien ja Hornien, välillä oli pitkiä aikoja ollut usein
kylläkin karsasta kilpailua ja kylmyyttä ja herätti tämä suloinen
sovinto sen vuoksi sitä mieluisempaa huomiota. Sitten seurasi nuorempi
väki keveästi sipsuttaen kruunutanssiin. Juhana prinssi talutti
kuningattaren sisarta, Ebba Stenbockia. Tämä vasta noin 12-vuotias
tyttö oli sisarensa mukana saapunut Suomeen vierailemaan ja kuului
vielä lasten kirjoihin, samoin kuin prinssi Kaarlo ja prinsessa
Cecilia, jotka myös olivat äitipuolensa mukana saapuneet isänsä luo
Suomeen. Pitkä rivi suomalaista ja ruotsalaista aatelisnuorisoa
seurasi parittain näitä ylhäisiä vieraita karkelossa, viimeisten
joukossa myöskin Klaus Fleming, joka tapansa mukaisella ryminällä
tulla touhusi rinnallaan Kaarina Hannuntytär, jonka hän, pitojen jo
alettua, oli käynyt hakemassa pormestarin talosta häätoverikseen.
Tämän oli Klaus-herra ihan uhmatakseen ja äitinsä tietämättä tehnyt
vaimentaakseen niiden kielet, jotka Innamaan juhlien jälkeen olivat
häntä pistelleet ja pilkanneet. Oli kuitenkin muutamia muitakin
porvarillisia kutsuvieraina mukana näissä häissä ja morsiamelta kruunua
tanssimassa.

Se oli kaunis karkelo. Syksy ja kevät, nuoruus ja vanhuus, siinä
yhtyivät toisiinsa hilpeässä rattoisuudessa. Vanha kuningas ja nuori
kuningatar kumarsivat vastakkain sattuessaan iloisesti nauraen
toisilleen, leikkipuheet sinkoilivat ristikkäin, vanhain ja nuorten
poskia koristi ilon ja innon puna.

Mutta tanssi kulki eteenpäin. Kierroksen tehtyään huoneiden läpi
saapuivat karkelonpitäjät takaisin päätupaan ja siellä nyt sijoitettiin
kaikki nuoret neitoset suuren piirin sisään, miesten kehän kiertäessä
tätä kukkeata neitokerhoa. Sisäpiirin keskustaan asetetun morsiamen
silmille oli sidottu liina, ja hänen oli nyt sokkona ojennettava
kruununsa jollekin ympärillä olevista naimattomista naisista, jonka
jälkeen miesten oli riennettävä tempaisemaan kukin omansa, jatkaakseen
karkeloa vastakruunatun kunniaksi.

Mutta nyt syntyi juhlasalin sillalla pieni hämmennys. Sulhaspojat
kiirehtivät liian hätäisesti parejaan hakemaan, ennenkuin uusi morsian
oli kruunattukaan, siinä muodostui tuokioksi tungos ja sokon morsiamen
kädestä, johon hälinän aikana joku oli koskenut, putosi kruunu maahan.

Yleinen hämmästys, melkein säikähdys, syntyi suuressa salissa.

-- Huono enne!

-- Jäävätkö neitosemme kaikki naimattomiksi!

-- Kuinka, joutuiko joku vielä parittomaksikin!

Niin oli tapahtunut. Svante Sture oli nokkelasti ja sääntöjen
mukaisesti vienyt morsiamen hänen sulhonsa käsiin ja Hannu Björninpoika
vuorostaan kuningattaren hänen puolisonsa viereen. Siinä tapahtui siten
eräitä parien vaihdoksia, ja kuinka olikaan, seisoi Klaus Fleming
sillalla yksin, harmista ruskeaksi karahtaneena ja katsellen kiukkua
säkenöivin silmin ympärilleen.

-- Kuka kelvoton... rupesi hän vihapäissään ärjyilemään, miekkaansa
tapaillen. -- Tämä on häväistys, minä en kärsi pilkkaa... vaadin
hyvitystä heti!

Enempää hän ei toki ehtinyt sadatella. Sillä hänen äitinsä ehti
jo siihen ääreen ja sai hänet parilla viittauksella vaikenemaan.
Hebla-rouva nosti samassa pudonneen kruunun lattialta, asetti sen
nuoren Ebba Stenbockin päähän, joka myös siinä hälinässä oli jäänyt
parittomaksi, ja talutti hänet poikansa luo, virkkaen:

-- Tässä on parisi, Klaus, olepas siitä vaihdoksesta iloinen. Tämä
kasvava kukkanen sopii sinun rinnallesi hyvin, hänellehän jo kruunukin
joutui. Pidäpäs huolta, ettet sitä pariasi koskaan laske käsistäsi!

Näin koetti Hebla-rouva leikit en korjata sen hämmingin, joka
oli morsiuskruunusta tanssittaessa tapahtunut. Mutta tapaus oli
jo herättänyt kiusallista huomiota, kuiske kävi pitkin rivejä ja
ovipieliä. Kaikki olivat ehtineet huomata Klaus-herran uhkaavat sanat
ja liikkeet ja ymmärtäneet syynkin siihen.

Mitä siinä sitten oli tapahtunut?

Ei muuta kuin että pareja vaihdettaessa Juhana-prinssikin oli tehnyt
vaihdoksen. Hän oli jättänyt puolikasvuisen tätipuolensa, Ebba
Stenbockin, neitosten piiriin ja tempaissut sieltä rinnalleen sen
immen, jonka Klaus-herra oli tanssiin tuonut, Innamaan juhlilta tutun
kaunottarensa Kaarina Hannuntyttären. Ja hänen kanssaan prinssi oli
kiirehtinyt eteenpäin innostustaan salaamatta.

Karkeloa näet jatkui, se kulki taas huoneesta huoneeseen, mutta hiukan
hämmennystä oli äskeinen selkkaus jättänyt mieliinkin. Klaus Fleming
saapui sieltä jonon hännässä ukkosen ilme kasvoillaan, taluttaen
kömpelösti ja ikäänkuin vastahakoisesti pientä tyttöään, joka keinutti
kruunua päässään ja jota koko tämä "erehdys" ja karkelon jatkuva meno
herttaisesti nauratti.

Mutta kruunutanssin päätyttyä jäi Kustaa-kuningas, jolle kuningatar
oli sillävälin esittänyt sekä Juhana-prinssin että Klaus Flemingin
sopimattoman käyttäytymisen, suuttuneen ja nyrpeän näköisenä seisomaan
juhlahuoneeseen. Hän ei ollut vieläkään pahasti suuttunut poikansa
ilmeisestä viehättymisestä nuoreen, muhkeaan porvarisneitoon, mutta
Klaus-herran uhkaavat sanat ja eleet häntä sitä enemmän sapettivat.
Omaa sukuaan, omaa kuninkaallista arvoaan vastaan ei hän suvainnut
pienintäkään loukkausta, ei leikissäkään, ja juuri hänen poikaansahan
oli nuori Klaus äsken uhannut. Ei ollut sopivaa, että tällainen
junkkari esiintyi kuninkaallisen prinssin kilpailijana, olipa kysymys
vaikkapa vain porvaristytön suosiosta... se karhunpoika on taas
unohtanut asemansa!

-- Ja tekee niin edelleenkin! hän murahti.

Kuningas kuuli näet viereisestä huoneesta, jossa karkelon kuumentamat
herrat häärivät maljojensa ääressä, äänekästä puhetta, ja ylinnä
törähti siellä taas nuoren Klaun ääni, kun hän kuului uhittelevan
ja kehuvan vaativansa hyvitystä... Sellainen leikki voi kehittyä
arveluttavaksi, eipä tiedä, vaikka tuittupää junkkari lemmenkiimansa
kiihoittamana todella vielä kerran paljastaisi miekkansa hänen
poikaansa vastaan. Se on estettävä. Kuningas lupasi puolisolleen
sopivassa tilaisuudessa puhutella Juhana-prinssiä ja lausua hänelle
pari jäähdyttävää sanaa, mutta ensi töikseen hän nyt päätti, jopa heti
paikalla, lähettää Klaus-junkkarin pois Turusta, siksi aikaa kun hän
perheineen siellä viipyy, ja siksi eräälle, ettei sen pahasuinen porina
eikä liian kärkäs käsivarsi tänne ulotu.

Eikä vanha kuningas laskenut näitä päätöksiään sammaloitumaan. Hän
astui harvakseen, ystävällinen hymy arvokkailla kasvoillaan, Kuitian
Hebla-rouvan luo, joka juuri virvoittelitte tanssin jälkeen, ja istahti
tämän iästään huolimatta vielä pystyn ja ylvään ylimysnaisen viereen,
virkkaen:

-- Me tulimme viime kesänä siihen johtopäätökseen, että poikanne Klaus
paremmin soveltuu sotatoimiin kuin hovipitoihin, eikö niin?

Klaus Flemingin äiti myönsi sen, katsoen kysyvänä ja hiukan huolissaan,
mihin kuningas tuon äskeisen kohtauksen johdosta nyt tähtäsi.

-- Olemme itse huomanneet hänet päättäväksi ja rohkeaksi asemieheksi,
hänellä on voimakas käskijäluonne, hänestä kasvaa kyllä miesten mies.
Hänen karkeutensakin voi olla miehekästä, mutta se ei sovi aina eikä
ketä kohtaan tahansa... myöntänette sen rouva...?

-- Valitettavasti. Poikani unohti äsken, kuka oli hänen kilpailijansa!

-- Hän unohtaa täällä ehtimiseen, mikä hänelle soveltuu. Minulle on
kerrottu, että hän äskeisissä porvaripidoissakin meidän lähdettyämme
kovaäänisesti räyhäsi... joku, joka oli häntä suututtanut, lienee
poistunut sieltä pää kuhmuissa...

Niin, siitä oli Hebla-rouvakin, ikävä kyllä, kuullut ja kuullut syynkin
siihen. Mutta hän ei tahtonut eikä voinut puolustautua.

-- Ja nyt taas, jatkoi kuningas. -- Te kuulette parastaikaa poikanne
kovan äänen tuolta miesten tuvasta. Helposti hän voi tämänkin hääjuhlan
turmella.

Hebla-rouva nousi puolittain loukkaantuneena, puolittain hätääntyneenä,
ja virkkoi päättävästi, ollen lähdössä äänekkään poikansa luo:

-- Me lähetämme hänet heti kotiin.

-- Ei, hyvä rouva, virkkoi kuningas keskeyttäen. -- Siitä ei olisi
mitään apua, emmekä me suinkaan tahdo Erik Flemingin poikaa loukata. Me
annamme hänelle päinvastoin erityisen tehtävän, kunniakkaan ja tärkeän
tehtävän, itsenäisen päällikkötoimen.

-- Hänelle, nuorukaiselle?

-- Niin, siitä hän kyllä selviää. Olette siis yhtä mieltä kanssani?

Hebla-rouva nyökkäsi päätään, asian ymmärtäen.

-- Hyvä, kutsukaa siis poikanne tänne, virkkoi kuningas rauhallisesti.

Klaus Fleming tuli hiukan epävarmana, vielä äskeisen kiihtymyksensä
vallassa ja odottaen nuhteita äskeisestä kohtauksesta. Mutta kuningas
keskusteli hänen kanssaan nyt vallan ystävällisesti. Hän kertoi Jaakko
Heikinpojan mukana saaneensa sanan, että rajantakaiset viholliset ovat
hyökänneet Savoon, ja sanoi tahtovansa lähettää sinne Kustaa Finckelle
apua, -- siihen tehtävään hän oli ajatellut Klauta.

-- Sinähän olet etevä suksimies, niin on minulle kehuttu, tahdotko
lähteä sinne uuden suksiväkemme päälliköksi?

-- Kyllähän minä suksilla pysyn, vastasi Klaus vieläkin vähän
epävarmana.

-- Mutta asialla on kiire, vaara voi uhata sieltäkin päin valtakuntaa,
ellei ajoissa toimiin ryhdytä.

-- Olen valmis lähtemään huomenna.

-- Saat lähteä varustautumaan tälle tärkeälle matkalle jo tänään,
heti, määräsi kuningas nyt käskijän äänellä. -- Saat valita linnasta
taitavimmat suksimiehet mukaasi, matkan varrella voit lisätä joukkoasi,
niin että kykenet Savon uudesta linnasta hyökkäämään vihollisten
kimppuun ja karkoittamaan heidät maastamme pois. Oletko valmis? --
Lähden kohta.

Klaus Fleming oivalsi kuninkaan hänelle, nuorelle miehelle, uskoman
tehtävän kunniakkuuden -- se oli ensi vaikutin hänen etuhuoneeseen
palatessaan. Mutta siellä hän kohta hoksasi tämän päällikkyyden sekä
sen kiireen, jolla sitä oli lähdettävä suorittamaan, merkitsevän
jotakin muutakin: hänet karkoitetaan nyt taas Turusta, koska hän on
täällä epämukava Juhana-prinssille! Ja siksi tämä mahtikäsky häntä
jo tuokion kuluttua sapetti... Pois, kauas erämaaretkille, jotta
toinen saisi täällä vapaammin kuhertaa hänen neitosensa kanssa...!
Eikä vielä sekään häntä enin suututtanut, vaan se iva, jota hän tiesi
tämän karkoituksen aiheuttavan ja jota hän jo oli kuulevinaan salaa
supatettavan... Eipä hänen mieltymyksensä tuohon porvaristyttöön niin
syvällistä ollut, ettei hän olisi raskinut siitä erota... mutta olihan
hän äsken juuri kehunut vaativansa miekoin vastaamaan jokaisen, joka
yrittäisi hänen varpailleen polkea -- ja nyt hän sai tällaisen potkun!

Klaus-herra ei voinut olla kuvittelematta, että Juhana-prinssi oli
vaatinut isältään hänen poislähettämistään ja että sitä varten oli
erityinen juoni punottu, juoni, jonka juuria hän oli uumoillut jo
Innamaan pidoissa! Tuon juonen hän olisi tahtonut lyödä rikki, sillä
se häntä häpäisi, hän olisi tahtonut nyt tyttönsä puolesta tapella,
vaikka hänen olisi hänet jätettäväkin, ja näitä miettiessään häntä
juuri eniten kaiveli se, ettei hän voinut ennen lähtöään haastaa
kilpailijaansa edes julkiseen taisteluun.

Kotvan hän seisoi paikoillaan siinä kynnyksen luona, kuninkaan
jo poistuttua sisempiin huoneisiin, ja hänen silmänsä rupesivat
taas verestämään. Hebla-rouva huomasi sen ja riensi hänen luokseen
jouduttaakseen poikaansa poistumaan ja saatellen hänet takaisin
etuhuoneeseen. Mutta tämä äidin puuttuminen asiaan suututti nuorta,
miehevyydestään arkaa ylimystä vielä enemmän, ja hän kääntyi ikäänkuin
uhmaten takaisin saliin päin, jossa tanssi taas oli alkanut. Hän näki
Juhana-prinssin siellä liehuvan perhosena hänen Kaarinansa ympärillä,
kuhertelevan onnellisena ja voitonvarmana... ilmeisesti uskossa, että
kilpailija on nyt syösty maahan. Silloin hän puraisi hampaitaan, niin
että ne narskahtivat, kirosi karvaasti, ja astui jo askeleen ovelle
päin, käsi miekankahvassa...

Mutta samassa hän näki edessään toisen miehen, joka hänen ohitseen
ja edeltään kiirehti samaa salia kohden. Hän iski raskaasti kouransa
miehen olkapäälle ja tämä pysähtyi siihen kuin naulattuna.

Tämä mies, joka niin yhtäkkiä ja pahaa aavistamatta oli joutunut
Klaus Flemingin sapekkaan harmin uhriksi ja joka ei hänen otteestaan
päässyt eteen eikä taakse, oli Martti Pietarinpoika, kuninkaan kirjuri
ja airut. Naiset kaikkosivat loitommalle, miehiä ryhmittyi heidän
ympärilleen. Martti katsoi aivan peljästyneenä vihansa vimmassa, suu
vaahdossa, riehahtelevaa ylimystä ja huudahti:

-- Mistä on kysymys?

-- Mistä, sinä nulikka! Sinä olet ryhtynyt vehkeilemään minua vastaan
ja kaiken tämän aiheuttanut...!

Nuoren junkkarin sameaan mieleen lie välähtänyt muisto, että hän
muutamia päiviä sitten oli ivannut teinipoikaa samasta häpeästä, jota
hän nyt itse kärsi, ja hänessä kyti hämärä tunne siitä, että Martti
oli jotenkin juonillaan saattanut hänet satimeen. Hänen täytyi saada
johonkin purkaa liian kukkuran sisunsa, tapasi silloin pahimmoiksi
kirjuripahasen ja purki sen nyt tähän aseettomaan mieheen, ravistellen
hentoa nuorukaista kuin vesaa karhunkäpälissään.

-- Minkä olen aiheuttanut? -- yritti Martti vieläkin sopertaa, mutta ei
ehtinyt enempää, kun jo kiukustunut ylimys viskasi hänet permantoon,
niin että huone kajahti, ja päästi sen voimanpurkauksen perästä karkean
naurun.

Tämä jyrinä ja melu veti etuhuoneeseen yhä useampia häävieraita, jotka
ällistyen katselivat rajua kohtausta, tietämättä, miten kirjuripoika
oli Kuitian mahtavan junkkarin niin suututtanut. Eikä tiedä miten siinä
olisi Martin käynytkään, ellei Juhana-prinssikin olisi samassa joutunut
paikalle, jolloin Klaus-herran ote Martista ilman muuta heltisi. Sen
sijaan leimahtivat ärtyneen ylimyksen vihertävät silmät nyt prinssiä
kohden ja hän astui jo askeleen tätäkin vastaan... Mutta samassa hän
hillitsi askeleensa ja huudahti vain käheästi:

-- Minä tulen muistamaan tämän hetken. Nyt lähden!

Hän tempaisi turkkinsa, jonka talon palvelija oli hänelle Hebla-rouvan
pyynnöstä jo hetki sitten tuonut, painoi karvalakin korvilleen ja
syöksyi ulos. Huoneeseen keräytyneet häävieraat katsoivat ihmetellen
poistuvaa nuorukaista ja sitten toisiaan; he eivät tästä sydäntymisestä
ja syöksähdyksestä ymmärtäneet senkään vertaa kuin Juhana-prinssi ja
Martti Pietarinpoika, jotka vaihtoivat silmäyksen ja hymähtivät.

Martti Pietarinpoikakin oli näet jo noussut lattialta ja kohentanut
pukunsa. Ovella häntä kohdannut äkkihyökkäys oli hänet hetkeksi
typerryttänyt ja saattanut hänet unohtamaan sen asian, jota varten hän
nyt kiireellä ja kutsumattomana vieraana oli ratsastanut Turun linnasta
Kankaisten häihin. Nyt hän taas sen muisti ja, ryhtymättä etuhuoneessa
oleville kysyjille antamaan mitään vastauksia tai selityksiä, astui
hän rohkeasti Kankaisten juhlasaliin ja sen permannon poikki,
juhlapukuisten häävieraiden lomitse, suoraan Kustaa-kuninkaan eteen,
jolle hän ojensi mukanaan tuomansa kirjeen.

       *       *       *       *       *

Se kirje oli juurikaan saapunut Turun linnaan Viipurista ja Simo
Tuomaanpoika oli, asian ytimen kuultuaan, viipymättä lähettänyt sen
kuninkaalle kirjurin mukana, joka sen hänelle lukisi. Kuningas istui
viinimalja edessään rauhallisesti tarinoiden Kankaisten isännän,
Henrik Klaunpojan kanssa, joka juuri esitti kuninkaalle esikoisensa,
10-vuotiaan Kaarlon, vilkkaan ja viisaannäköisen pojan. Kuningas oli
mitä herttaisimmalla tuulellaan, taputteli nuoren Hornin pehmoista
tukkaa ja kyseli, mikä sankari tästä pojasta oli tuleva, eikä hän heti
antanut Martin tuoman kirjeen itseään häiritä. Mutta kun Martti, luvan
saatuaan, oli lukenut siitä pari alkuriviä, ponnahti vanha kuningas
koholleen ja herttaisuuden piirteet olivat samalla hälvenneet hänen
ryppyisiltä kasvoiltaan.

Vihollinen oli, niin kerrottiin kirjeessä, samottuaan tammikuun
alkupuolella rajan yli Inkeristä, hyökännyt hirmuisella voimalla
Viipuria vastaan. Viipurin väki oli kyllä yrittänyt vastarintaa
kaupunkinsa edustalla, mutta sen oli ollut pakko peräytyä ylivoiman
tieltä muuriensa suojaan. Tässä ottelussa otetut vangit olivat
kertoneet, että vihollisella oli yli 50,000 miestä, joukko tykkejä ja
piirityskoneita ja että hurjat tatarit kulkivat etujoukkoina hävittäen
maata. Viipuri on nyt saarrettu, vain länteen on tie vielä auki.

-- Viipuri saarrettu!

-- Peräydytty ylivoiman tieltä!

Niin huudahtivat lähinnä seisovat ja salaman nopeudella levisi Martin
tuoma tieto koko häärahvaaseen, jonka hilpeä mieliala yhdellä iskulla
muuttui vakavaksi ja huolekkaaksi. Tanssi taukosi, täytetyt maljat
jäivät koskematta. Sotaherrat kokoontuivat yhteen ryhmään kuninkaan
ympärille ja muu väki kuunteli loitommalta heidän ensimmäisiä, hätäisiä
neuvottelujaan.

Kuningas käski samassa valjastaa hevosensa ja pyysi turkkinsa ja
kallokkaansa.

-- Täällä me juhlimme, syömme ja juomme kuin viimeistä päivää,
tietämätä, että maa on vaarassa ja kenties itsekin pian olemme merrassa!

-- Vaikka ei niin vielä olisikaan, on asema joka tapauksessa
perin arveluttava, vastasi Henrik Horn; hänenkin rauhallisille
kasvoilleen oli nyt kohonnut huolekas ilme. Olihan venäläisten
hyökkäystä Itä-Suomeen tosin tiedetty odottaa, mutta oli odotettu
sellaista tavanmukaista partiomatkaa, jolla olisi hävitys ja
ryöstö tarkoituksenaan, -- nyt tuli tieto ilmeisestä, vakavasta
valloitushankkeesta.

-- Viipurissa tarvitaan nyt kiireesti apua, totesi Jaakko
Heikinpoikakin, joka hyvin tunsi sikäläiset olot ja tarpeet.

Mutta kuningas kohotti äänensä:

-- Tämä paikka ei ole sovelias näille keskusteluille. Kaikkien
sotaherrain ja aatelisten on vielä tänä iltana kokoonnuttava linnaan
yhteiseen sotaneuvotteluun. Joutuvatko hevoset?

Joutuivathan ne vähitellen, sikäli kuin häävieraat, miehet ja naiset,
jotka hätäisinä tungeskelivat yhdessä mylläkässä, ennättivät saada
päällysvaatteensa ja asianmukaisesti vyöttää itsensä ja lapsensa.
Noloina ja alakuloisina isäntäväet hyvästelivät vieraitaan.
Hääjuhliahan oli tapana jatkaa kaksi ja kolmekin päivää, mutta nyt
keskeytyivät nämä ilot jo heti ensimmäisenä päivänä, eikä niiden
jatkamisesta ollut tietoa. Sillä mieliala oli nyt särkynyt ja useiden
vieraiden piti ehkä jo huomenna lähteä retkelle Viipuriin päin.

Kuningas ja kuningatar saatiin peitetyksi rekeensä, toiset
häävieraat ryhmittyivät vähitellen rekikuntiinsa, ehättäen ylhäistä
edelläajajaansa seuraamaan, ja niin lähti pitkä hevosraito kilisevin
kulkusin nopeaa ravia laskettamaan Turkuun päin. Kuninkaan reen edessä
ratsastivat hänen henkivartiansa, ja niihin oli Marttikin liittynyt.

Oli tammikuun rautapakkanen, joka illan kuluessa oli pyryn jälkeen
kiristynyt. Mereltä päin puhalsi jäinen viima, taivas oli sees, mutta
ilman täytti talvinen, himmeä huuru, joka pani tähdet kuin harson läpi
tuikkimaan. Harvametsäinen, lumen peittämä maisema uinui kankeana ja
äänetönnä, ja kun metsästä ajettiin ylänköiselle aavikolle, häämöttivät
kaukaa Turun tornit ja tuulimyllyt.

Silloin välähti äkkiä ajajain eteen häikäisevä, hehkuva valaistus,
joka ikäänkuin nielaisi paloonsa koko luonnon, taivaan ja maan.
Reissä istuvain silmät hetkeksi huikenivat ja hevoset korskahtivat
säikähtyneinä takajaloilleen. Turun tornit ja tuulimyllyt näkyivät
nyt siinä heidän edessään kuin keskipäivällä, lounainen taivas hohti
keltaisenpunaisena, ikäänkuin avaruudessa olisi tulipalo syttynyt,
ja sen keskessä näkyi tulipallo sädekehän ympäröimänä, joka kehä
pallon perästä laajeni leveneväksi liepeeksi. Tämä taivaan ilmiö näkyi
suuntautuvan lounaasta kaakkoon päin pannen siltä taivaanrannalta
tähdet kalpenemaan.

Äkkivalon ensi ilmestyminen jähmetytti oudolla, kylmällä loisteellaan
ensi hetkessä kaikki häävieraat. Ajomiehet pysähdyttivät korskahtaneet
hevosensa eikä kotvaan aikaan kuulunut pitkästä reki jonosta kuin
joku aisakellon kilahdus taikka pidätetty, pelästynyt huudahdus.
Mutta sikäli kuin silmät tottuivat outoon valoilmiöön syntyi jonossa
hätääntynyttä liikettä.

Martti Pietarinpojan ratsu oli hypähtäessään ollut heittää miehen
hankeen; mutta kun Martti taas istui tukevammin satulassa, kääntyi hän
perästä tulevaa saattuetta katsomaan. Kuninkaan reki oli pyörähtänyt
melkein poikkiteloin tielle ja reessä oli vanha kuningas retkahtanut
nojalleen puolisoaan vastaan. Ajomies koetti turhaan saada parihevosia
tielle. Siihen riensi nyt Martti toisten vartiain seuraamana avuksi ja
hän kuuli silloin kuninkaan läähättäen huokaisevan:

-- Taivaan tulimerkki, -- se tietää meille onnettomuutta tässä
noidutussa maassa!

-- Rauhoittukaa, herrani, kuiskaili nuori puoliso vavahtavin äänin. --
Mikä on tämä uusi hohtotähti?

-- Se on meille rangaistus tai varoitus, läähätti vanhus. -- Meidän on
alistuttava kaikkeen, mikä tuleva on.

Jo kahlaili siihen kuninkaan reen ympärille hovikunnan jäseniä,
kalpeina ja vapisevina, kysellen korkeain henkilöiden vointia.
Juhlaviinien huurut olivat äkkiä haihtuneet heidän päästään, he
puhuivat katkonaisin, sammaltavin sanoin, huudahdellen:

-- Tänä iltana on syntynyt uusi pyrstötähti, -- mitähän nyt on
tapahtunut tai tapahtuu?

-- Ajetaan kirkkoon rukoilemaan?

-- Siunatkaa itsenne, ihmiset! Niin siinä huokailtiin.

-- Ajetaan linnaan, kuului silloin Henrik Klaunpojan tyyni, selvä ääni
komentavan. Tiellä oli syntynyt ruuhka, perästä tulevat hevoset olivat
korskahtaneet edellä ajavain rekiä vastaan, siten lisäten pelästystä,
ja ajomiehet olivat vaipuneet aivan tylsään avuttomuuteen. Mutta
Kankaisten herra komensi: -- Edellä olevat ensiksi tielle, -- jono
liikkeelle linnaa kohti!

-- Niin, saata minut linnaan, Henrik, sydämeni on käynyt heikoksi,
valitti Kustaa vällyjensä välistä.

Vähitellen saatiin Kankaisten herran johdolla ruuhka selviämään ja
jono lähti taas liikkumaan tuota oudon valoisaksi käynyttä lounaista
ilmansuuntaa kohden. Siellä hohteli taivaalla edelleen peloittavana
uusi tähti hehkuvan tulikehänsä ympäröimänä ja avaruus näytti edelleen
palavan. Silmät tottuivat kuitenkin vähinerin tähän valoilmiöön, mutta
entistä hillitympää oli nyt sentään häärahvaan ajelu ja äänettöminä
tutisivat hienoiksi pyntätyt herrat ja naiset rekinahkainsa sisässä.
Ainoastaan kulkusten kilinä ja kavioiden kopse kajahti valaistussa
talviyössä.

Autio ja äänetön oli Turkukin, kun kuninkaallinen saattue vihdoin
saapui sinne. Sen asukkaat olivat kai pelästyneinä painautuneet
pirtteihinsä odottamaan, mitä kamalaa nyt tuleva oli. Mutta Aningaisten
mäeltä, pohjoiseen vetävän tien varrelta, kajahti syvän hiljaisuuden
keskitse raaka nauru -- siellä näkyi miesjoukko hiihtävän.

Martti Pietarinpoika tunsi sen äänen, hän oli sen äsken kuullut yhtä
uhkaavana ja raakana -- se oli Klaus Flemingin sapekasta, sydäntynyttä
naurua. Hän arvasi nuoren junkkarin heti kuninkaan käskystä lähteneen
miesjoukon kanssa yön selkään matkalle, paetakseen turkulaisten ja
hoviväen pistosanoja ja ilkkuvia silmänheittoja -- hän siinä nyt
lähtiessään naurulla tervehti Kankaisten pidoista kesken palaavaa
häärahvasta.

Mutta reessä istuvat siunasivat itsensä uudelleen, raidon kääntyessä
sillan korvasta linnaan päin.



XVIII


Sen touhun ja toiminnan aikana, jonka Turun linnassa aiheutti saapunut
sanoma vihollisten rajusta hyökkäyksestä Viipuriin, olisivat Sysikorven
talonpojat epäilemättä vielä kauankin saaneet odottaa pääsyään
kuninkaan puheille, ellei kaupungissa olisi levinnyt huhu, että näiden
sydänmaalaisten joukossa on vanha tietäjä, joka muinaisin noitataidoin
osaa selittää taivaanmerkkejä niinkuin muitakin luonnonilmiöitä.
Sisämaan tietäjät ja velhot olivat suuressa maineessa Turussa, jonne
niitä usein hädän hetkinä haettiin, ja vielä suurempi, miltei kaamea
maine oli suomalaisilla tietäjillä Ruotsissa, jossa heidän taioistaan
kerrottiin ihmeitä. Puhe sysikorpelaisesta taitajasta kulkeusi nyt
linnaan asti, kuningaskin kuuli sen ja päätti kuulustella velhoksi
mainitun talonpoikaismiehen ennustustaitoa.

Kustaa Vaasa oli näet taikauskoinen, kuten kaikki hänen aikalaisensa
yleensä, uskoi outojen luonnonilmiöiden, tähdenlentojen ja
tuulenpyörteiden olevan tulevain tapausten tunnusmerkkejä. Hän uskoi
myös taikojain mahtiin osata niitä selittää ja niiden vaikutusta
väittääkin. Hän oli kerran perheessään sattuneen taudin aikana
kuljetuttanut savolaisen loitsijan Tukholmaan asti ja nyt ilmestyneestä
pyrstötähdestä hän oli jo kääntynyt kyselemään selityksiä ja
ennustuksia monenlaisilta koti- ja ulkomaisilta tietoniekoilta. Siitä
taivaanmerkistä olikin jo mitä kummallisimpia puheita kulkemassa.
Toiset väittivät kuulleensa tähden ilmestymisen aikana paukauksen,
joka ennusti maailmanloppua, toiset olivat yhtäkkiä syttyneessä
valossa nähneet Turun tai Viipurin palavan, toiset taas pitivät
ratkaisevana enteenä sitä, että tähden kulku hehkuvine pyrstöineen
viittasi idästä lounaiseen, Venäjältä Ruotsiin. Useimmat kuitenkin
vainusivat tässä ilmiössä ruttoa ja mustaasurmaa taikka ainakin
jonkun tärkeän henkilön kuolemaa, -- sodanhan se kaikkien tieten jo
olikin tuonut mukanaan. Pelko oli yleinen, kirkoissa käytiin entistä
ahkerammin. Eikä kuningaskaan ollut hetkeäkään epätietoinen siitä,
että tuo taivaanmerkki, joka ikäänkuin erityisesti hänelle oli
rekiretkellä väläytetty, tiesi jotakin onnettomuutta, mutta hän hautoi
synkissä mietteissään kysymystä, tiesikö se tuhoa ja hävitystä hänen
valtakunnalleen vaiko hänelle itselleen tautia ja kuolemaa.

Siitä oli nyt kyseltävä myöskin suomalaisten tietäjäin mieltä ja Martti
Pietarinpoika sai pari päivää Kankaisten häiden jälkeen käskyn kutsua
Turussa kauan odottaneet sukulaisensa linnaan.

He tulivat sinne, vähemmin kiintyneinä pyrstötähteen kuin omiin
erämaahuoliinsa, mutta Martti oli kuitenkin jo sedälleen kertonut,
mitä kuningas tahtoi häneltä kuulustella, ja Jyrki-setä, jonka
"tietäväisyys" perustui pitkään, kovissa taisteluissa kovaa luontoa
vastaan saavutettuun elämänkokemukseen ja esi-isiltä opittuihin
taitoihin, oli siis ehtinyt tehtäväänsä vähän valmistuakin.

Heidät otettiin nyt linnassa vastaan paljoa ystävällisemmin, kuin jos
heidän asiansa olisi koskenut vain noita heiltä riistettyjä takamaita,
itse kuningas puhutteli heitä sangen armollisesti, mainiten aluksi
vihollisten julmasta hyökkäyksestä valtakuntaan sekä kansaa ja maata
kohdanneesta koettelemusten ajasta. Ja kohta oli silloin puheena tuo
kaikkia järkyttänyt pyrstötähtikin, joka edelleen heti pimeän tultua
hohteli lounaiselta taivaalta. Sotaa ja vainoako se tietää, vaiko
ruttoa ja kuolemaa?

Jyrki-setä kertoi vanhojen muistotietojen tarinat tällaisista
ilmiöistä. Sotaahan se tietää, mutta tähden kärki väistyy poispäin,
pitkiä vainonaikoja ei sen siis tarvitse ennustaa. Mutta valon voima on
suuri: kovaa koetusta ihmisille!

-- Tietääkö se jonkun merkkihenkilön kuolemaa? uteli kuningas
levottomuuttaan salaamatta.

-- Tähti, joka valaisee ja sammuu, tietää kuolemaa, selitti Jyrki, --
tämän palo jatkuu. Kuolemasi hetki ei ole vielä tullut, kuningas, mutta
pidä varasi, ihminen, tähden kehä räiskyy ja polttelee...

Kuningas astui lähemmäs leveänaamaista, harmaahapsista talonpoikaa
ja kyseli asiata tarkempaan ja tiukempaan, käskien Martin säntilleen
tulkita hänelle vanhan talonpojan sanat:

-- Siis ei kuolemaa, niinkö sanot?

-- Niin, elämänlankasi vielä jatkuu. Mutta vaarat kuitenkin sitä
elämänlankaasi uhkaavat, eikä kaukanakaan...

Martti oli näkevinään setänsä jokaisesta sivukatseesta koiranleuan
pilkistävän; korven mies tahtoi ilmeisesti rauhoittaa maan vaaria,
jonka hän huomasi tätä taivaanmerkkiä kovasti pelkäävän ja eniten
ajattelevan omaa henkeään. Mutta aivan huolettomaksikaan ei hän korkeaa
puhuttelijaansa sentään halunnut päästää.

-- Mikä vaara? uteli kuningas vieläkin levottomana. -- Hengenvaarako?

-- Sitä ei tähti sano. Se voi olla vankeutta tai tautia tai muuta
kärsimystä, mutta sitä vastaan voit itse pitää varasi, kuningas, kun
eteesi katsot...

Sysikorven äijä puhui jo rohkeammin. Kun hän tuli kuninkaan luo, oli
hän tuntenut arkuutta ja mieltä herpaisevaa kunnioitusta, kuningas kun
oli kuvattu niin ankaraksi ja ylvääksi. Nyt ei tämä henkeään pelkäävä
vanhus ollutkaan hänestä enää mikään perin yliluonnollinen henkilö. Ja
kun hän tuokion kuluttua vihdoin pääsi kuninkaalle selittämään omaa
asiaansa, erämaavalitustaan, teki hän sen jo pelottomasti ja varmalla
äänellä. Kuningaskin kuunteli, äskeisestään ilmeisesti tyyntyneenä,
talonpoikain haikeaa kuvausta kärsivällisesti ja riehahtamatta.

Mutta jos Jyrki-setä oli toivonut rauhoittavilla ennustuksillaan
saavansa Kustaa Vaasan suopeammaksi hämäläisten erämaa-oikeuksille,
niin siinä hän sittenkin pahasti pettyi. Sen oivalsi Martti jo
kuninkaan ensimmäisistä välikysymyksistä, jotka osoittivat hänen
erittäin hyvin tuntevan koko tämän takamaa-asian. Ja kun talonpojat
olivat mielestään kyllin selvästi todistaneet vanhat oikeutensa,
pyytäen, että nuo maat heille palautettaisiin, niin ryhtyi hän heille
tyynesti mutta varmasti vastaamaan, että he ovat aivan väärässä
luullessaan vuotuisilla kala- ja kaskimatkoillaan saaneensa nuo maat
haltuunsa.

-- Ne ovat meidän, kruunun, ja me annamme ne sille, joka niitä ryhtyy
viljelemään.

-- Meillähän siellä on halmeet ja saunat... yritteli korven mies
inttämään. Mutta se ei auttanut. Kuningas julisti haluavansa saada
erämaat pysyvästi asutetuiksi ja neuvoi hämäläisiä viipymättä
perustamaan vakinaista asutusta vielä vapaina oleviin takamaiden osiin
-- niitä on siellä riittävästi. Muuten ne ovat heiltä mennyttä kalua.

-- Entä savolaiset, jotka ovat anastaneet kaskemme ja apajamme?
tiukkasi Jyrki.

-- Heidän täytyy saada siellä jatkaa viljelyitään, koska heille on
siihen annettu lupa.

Silloin virkahti siihen jo Martin nuorempi sukulainen kipakasti:

-- Meidän maillamme -- siitä ei tule mitään! Martti käänsi serkkunsa
sanat vähän varoskellen kuninkaalle, mutta tämä oli jo nuoren miehen
äänestä ja eleistä oivaltanut, että hän asettui kuninkaan määräystä
vastustamaan, ja urahti nyt ankarammin:

-- Hä, mitä sanoo nulikka? Uhkaako, niskoitteleeko?

Martti koetti taitavasti väistää sanojen särmäkkyyttä ja siitä johtuvaa
mielten kiihtymystä, mutta nuori, sisukas sydänmaalainen, joka oli
kiusaantunut pitkästä odotuksesta, jonka hän nyt oivalsi sittenkin
tuloksettomaksi, puhui pian suunsa puhtaaksi:

-- Sano suoraan kuninkaalle, että jollei kruunun puolesta toimiteta
savolaisia pois takamailtamme, niin toimitamme heidät sieltä itse pois!
Sitä ei Martti ehtinyt; ruotsintaakaan, mutta oli aivan kuin kuningas
olisi tässä ymmärtänyt suomea. Lausutun uhkauksen hän joka tapauksessa
oikein käsitti, sillä nyt hän kivahti:

-- Aikovatko he ryhtyä omin päinsä erämaa-asiaan, ryhtyä kapinoimaan?
Varokaa te uppiniskaiset suomalaiset, käsivartemme ulottuu teihin
takamaillekin. -- Ja Martille hän lisäsi: -- Käske heidän lähteä
kotiinsa viljelemään maitaan ja hoitamaan kiltisti talouttaan omilla
konnuillaan; ja jos he eivät tyydy määräyksiimme, niin annamme Kustaa
Finckelle vielä selvemmät käskyt. He saavat nyt mennä!

Kuningas oli koettanut hillitä kiihtymystään, mutta ei sitä voinut,
-- talonpoikain itsepäisyys ja uppiniskaisuus tässä asiassa häntä
kiusasi. He eivät saaneet tuhmiin kalloihinsa mahtumaan, että maa oli
saatava asutetuksi, että valtio kärsi heidän vanhoillisesta viljelys-
ja elinkeinotavastaan -- se häntä sapetti. Ja suuttuneena hän käski
Martin näille kuninkaan kutsusta saapuneille vieraille ilmoittaa, että
he saavat kiittää onneaan, kun ei hän heitä heidän uppiniskaisuutensa
vuoksi sulje tyrmään!

Mutta jo ilman tätäkin uhkausta oli sydänmaan miesten mieli kylliksi
myrtynyt. Tämäkö on se korkea ja oikeudenmukainen "maan isä", jonka
puolesta kirkoissakin rukoillaan, se talonpoikain ystävä, jonka luo
on kehuttu kansan miestenkin aina voivan turvallisesti mennä saamaan
suojaa ja apua, -- sitäpä oli heidän vaikea uskoa!

Martti koetti, miehiä majataloon saatellessaan, puolustella kuningasta,
selittäen, että hän kyllä rakastaa kansaa, mutta on tässä asiassa
toisella kannalla.

-- Ei hän meitä rakasta, kyllä se nyt nähtiin, vastasi siihen
Jyrki-setä sanomattomalla pettymyksellä, sillä häneen syvälle juurtunut
kunnioitus kuninkaan oikeamielisyyttä kohtaan oli nyt pahasti höltynyt.
-- Hän on samanlainen sortaja kuin kaikki muutkin herrat, yhtä luuta
vuohensarvi!

-- Olisit heti aluksi ennustanut hänelle tähtien mukaan kuolemaa ja
helvetin tulta, ehkä olisi vaari silloin heltynyt. -- Sellaisella
leikillä koetti hänen kolmas kohtalotoverinsa keventää sydäntään. Mutta
Jyrki ei nyt ymmärtänyt leikkiä.

-- Silloin olisi hän varmasti sulkenut tyrmäänsä meidät, jotka tulimme
oikeuttamme hakemaan, hän vastasi. Ja nuori Esko lisäsi:

-- Ei tullut apua kuninkaista, sen olisit, setä, voinut ennustaakin.
Nyt ei liene meillä muuta jälellä kuin auttaa itseämme.

-- Niin, sillä tiedolla kai saamme nyt nousta suksillemme, toisti Jyrki
haikeasti.

Ja haikealta se tuntui Martistakin, kun hän, saatettuaan muutamaan
Mätäjärven pikkutaloon nuo pitkään odottaneet matkamiehet, siellä
lausui heille hyvästit. Nämä olivat hänen ainoat sukulaisensa
maailmassa, niiden hyväksi hän olisi tahtonut jotakin tehokasta tehdä,
mutta ei kyennyt heitä rahtuakaan auttamaan. Hän tiesi, että piispa
Agricolakin jo oli puhunut kuninkaalle tästä erämaa-asiasta, ehdottaen,
että hämäläisille koituva tappio menetetyistä erämaista heille jollakin
tavoin korvattaisiin, mutta turhaan. Kuninkaalla on yksin vallan
täydellisyys, hän se yksin määrää, mikä on oikein, mikä väärin. Hän on
kuin Jumala, hän yksin tietää, mikä on hänen alamaisilleen hyödyksi
ja tarpeellista... Ja kuitenkin hän on vain heikko, erehtyvä ihminen,
joka vapisee taivaalle noussutta pyrstötähteä ja pelkää sen merkitsevän
itselleen kuolemaa...!

Eihän nuori kirjurinapulainen voinut päättää, oliko hänen "tuhmien",
talonpoikaisten sukulaistensa asia valtakunnan kannalta oikea vai
väärä, mutta heitä, koko maakuntaa, uhkasi nyt joka tapauksessa
nälkäkuolema, ja siksi hän hiljaisissa mietteissään oli täydellisesti
heidän puolellaan. Ja siksi oli hänestä nyt niin raskasta erota heistä,
jotka olivat häneenkin luottaneet ja joiden Suomen halki täytyi lähteä
viemään tietoa pettymyksestään kaukaiselle kotiseudulleen. Erota kai
iäksi, voimatta tuon tuntemattoman kotikulmansa hyväksi tehdä mitään!

Ei tiennyt Martti Pietarinpoika, näissä mietteissä majatalosta
palatessaan, että hän vielä ennen pitkää joutuisi näitä
kotikulmalaisiaan uudelleen tapaamaan ja saisi vielä kerran yrittää
jotakin heidän hyväkseen.



XIX


Tietoja saapui seuraavina viikkoina Turkuun hitaasti ja harvoin
Viipurista, jonka asemasta oltiin hyvin levottomia, ja näiden sanomain
viipyminen tuotti niitä Turun linnassa odottelevalle kuninkaalle vielä
suuremmat tuskat kuin samanlainen jännitys viime syksynä Viipurissa.
Kohta saartotiedon saavuttua oli Turusta ja sen ympäristöstä toimitettu
kaikki saatavissa oleva sotaväki Kankaisten häihin saapuneiden
päällikköjen johdolla Itä-Suomeen, hevoskuormittain oli sinne
tykkejäkin Turun linnasta toimitettu ja taas oli uusi sotaväenotto
koko Länsi-Suomessa määrätty maan puolustusta varten. Mutta apuväen
lähdettyä oli kaikki jälleen hiljaista, -- liian hiljaista.

Viipurista ei enää tullut mitään tietoja -- arveltiin linnan jo
olevan umpisaarroksissa, ellei se ollut jo antautunutkin --, ja
ne välilliset tiedot ja huhut, joita Turkuun aika-ajoin idästä
päin lennähti, eivät suinkaan olleet omiaan mieliä rauhoittamaan.
Kerrottiin vihollisjoukkojen kulkevan ryöstelemässä kaukana Viipurin
länsipuolella, jopa Savoa ja Hämettäkin myöten. Näissä vihollisparvissa
oli julmia tatareja ja kalmukkeja, puoli-ihmisiä, jotka myrskypilvinä
ajelivat pienillä ratsuillaan pitkin maakuntia polttaen ja hävittäen
kaiken elämän edestään. Ne samoilivat, niin kerrottiin, talviteitä
myöten sanomattomalla nopeudella: yö väliä, niin olivat jo ehtineet
kirkolta kirkolle!

Näitä tietoja kertoilivat pian ne pelästyneet pakolaiset, aatelisrouvat
lapsineen, voudit ja muut virkamiehet, jotka hätäisinä sisämaasta
ajoivat Turkuun. He eivät kyllä olleet itse vihollisia nähneet, mutta
he kertoivat niiden olevan vyörymässä länteen päin. Kylistä, jonne
vihollinen jo oli saapunut, se oli ajanut asukkaat, niin miehet kuin
naiset, vankeinaan Venäjälle.

Nämä tiedot, olivatpa ne sitten tosia tai huhuun perustuvia, kerrottiin
kuninkaalle sitä mukaa kuin ne saapuivat, ja aste asteelta ne lisäsivät
vanhan Kustaan mielenlevottomuutta. Hän hautoi niitä juttuja yöt päivät
ja tuska ja hätä sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Ja vähitellen
rupesi häntä taas myöskin hänen oma ja perheensä turvallisuus
huolettamaan. Miksi olikaan hän lähettänyt pois omiakin vähiä
henkivartioitaan Jaakko Heikinpojan mukana Viipuriin? Miksi oli annettu
karsia Turun linnasta melkein kaikki sen tykit ja käsipyssytkin? Kuka
takaa, etteivät nuo julmat kalmukit nopeilla ratsuillaan jonakin
päivänä karauta Turkuun asti, -- olisivathan ryssät tyhmiä, elleivät
koettaisi kaapata Ruotsin kuningasta perheineen vangikseen!

Huh, kuinka vanhuksen päätä poltti, kun hän vaipui näihin mietteisiin,
ja kuinka ylivoimaisiksi nuo ajatukset toisinaan saattoivat paisua...!
Vangeiksi...? Siihenkö se erämaalaidan tietäjävelhokin äsken viittasi
pyrstötähden merkkejä tulkitessaan?

Ei, ei, ne olivat turhia kauhunkuvia, sen tiesi kuningasvanhus itse, ja
hän karkoitti ne kerran toisensa perästä luotaan. Mutta ne palasivat
takaisin ja entistä kaameampina, varsinkin unettomina öinä, kun
hän vuoteellaan vääntelihe ja pohti mielessään kaikkia ajateltavia
mahdollisuuksia, -- silloin hän käsitti nuo kuvitelmansa täysin
aiheellisiksi ja päteviksi. Eikä hänen nuori puolisonsakaan kaikella
lempeydellään silloin saanut hänen mieltään tyynnytetyksi.

Taas uuden pakolaissanoman saavuttua, joka kertoi tatarilaisten
hävityksestä Hämeessä, kolmen, neljän päivämatkan päässä Turusta, kävi
kuninkaalle mielensä levottomuus ylivoimaiseksi. Juhana-prinssi oli
juuri ollut karhunmetsästyksellä sisämaassa ja ukko kuvitteli jo, että
prinssi oli ehkä joutunut vihollisten kierrokseen. Ja miksei he muutkin
minä päivänä tahansa? -- Silloin Martti sai käskyn kutsua Henrik Hornin
Kankaisista linnaan taaskin neuvottelemaan yhdessä kuninkaan ja hänen
neuvostonsa kanssa uhkaavasta tilanteesta. Kuningattareenkin oli pelko
jo tarttunut, hän, samoin kuin muut hovin rouvat, ikävöi jo hartaasti
takaisin Ruotsiin, turvaan kaikilta kalmukeilta, ja se ikävä taas
lisäsi yleistä levottomuutta.

Henrik Klaunpoika kuunteli kummissaan noita vanhan kuninkaan
liioiteltuja kuvitelmia. Hän oli kyllä itsekin jonkun verran huolissaan
venäläisjoukkojen liikkumisesta, sillä saattoivathan ne hävittäen
hyökätä esimerkiksi Hattulaan asti, Jossa hänen vastanainut tyttärensä
asui Lepaan kartanossa. Mutta Turkuun saakka! -- Henrik herra arveli
ne sellaiset jutut aluksi vain hovin naisten koti-ikävästä johtuviksi
jaarituksiksi. Mutta kuningas hälvensi pian sen harhaluulon.

-- Me emme voi täällä enää viipyä, ymmärrätkö, meidän täytyy palata
Ruotsiin, tuskaili hän Hornille. Asema käy täällä vaaranalaiseksi, me
emme saa antautua uhkapeliin.

Neuvosherrat koettivat rauhoittavasti selittää, että eihän ole toki
tullut tietoa Viipurin kukistumisesta, joka niin monesti on ryssän
hyökkäykset kestänyt; onhan sitäpaitsi puolustuslinja Kymijoellakin,
-- eihän vihollisen saapumisesta Turunmaahan missään tapauksessa vielä
ainakaan ole pelkoa.

-- Kuka sen takaa! virkkoi kuningas, joka omissa mietelmissään jo
moneen kertaan oli nuo vastasyyt esittänyt ja kumonnut. -- Vihollinen
voi hyökätä tänne, sanokaamme viikon, kahden taikka kolmen perästä, --
mitä voimia on meillä tässä talviluonnossa sitä torjuaksemme? Kouran
täysi henkivartioita, sama määrä vanhoja, asekelvottomia linnannihtejä
-- niihin suomalaisiin nostoväkijoukkoihin, joita ehkä maakunnasta
ehdittäisiin saada kokoon, emme paljoa luota. Satakunta tataria
karauttaa vain tänne nopeilla ratsuillaan, laskettelee jäätä pitkin
linnaan saakka, ja me olemme satimessa!

Levottomuuttaan jo kauan hiljakseen kärsinyt ja siitä rasittunut
kuningas muuttui vallan hahmoltaan noita vaaroja neuvonantajilleen
kuvaillessaan. Silmät vuosivat vettä, kasvojen lihakset nytkähtivät ja
parta tärähti hänen puhuessaan ja toistellessaan:

-- Meidän on matkustettava täältä Tukholmaan ja viipymättä!

-- Nytkö talvikelillä? kysäisi Henrik Klaunpoika päätään pudistaen.

-- Niin, olipa keli mikä tahansa! Henkemme on valtakunnalle kallis ja
meillä on täällä kalleimpamme mukanamme.

-- Miten voidaan nyt päästä Ahvenanmeren yli? ihmetteli Horn. -- Se on
jäässä, mutta kantaako jää kaikkialla?

-- Siitä teidän on juuri minulle neuvot annettava ja tiedot hankittava,
sitä varten olen teidät tänne kutsunut. Vai tahdotteko tahallanne
saattaa meidät täällä onnettomuuteen?

-- Siitä Jumala varjelkoon, huudahti Steen Leijonhufvud alamaisimmasti,
-- hän jo itsekin ikävöi hartaasti Ruotsiin. -- Toimenpiteisiin
kuninkaan paluumatkaa varten joko Ahvenanmeren yli tai Pohjanlahden
ympäri on viipymättä ryhdyttävä.

Suomen herrat pudistelivat yhä päätään. Talvimatka kumpaa tietä tahansa
on, vaivoista puhumattakaan, vanhalle, kivuloiselle kuninkaalle
ilmeisesti vaarallisempi kuin viipyminen Turun suojatussa linnassa,
sanoivat he. Se matka voi sitäpaitsi olla mahdotonkin. Mutta kuningas
ei enää tahtonut tästä vastarinnasta eikä esitetyistä vastasyistä
mitään tietää.

-- Te suomalaiset olette aina "mahdottomat". Mutta enhän ole teiltä
kysynytkään, onko minun tässä pussissa viivyttävä talvikausi vai ei,
kysyn vain, kumpaa tietä meidän on matkustettava kotiin.

Vieläkin koetti Simo Tuomaanpoika kuvata kuninkaan ajatteleman matkan
vaikeuksia. Ahvenanmaalta ei ole ketään jalkamiestäkään vielä tullut
Turkuun, kuinka sellaisille matkoille voisi uskoa kuninkaan hengen?
Rekimatka taas Pohjanlahden ympäri, joka on tavattoman pitkä ja
vaivaloinen, vaatisi joka tapauksessa laajoja ennakkovalmistuksia,
koska ei edes hevosiakaan ole siellä saatavissa...

-- Ne ovat parantumattomani estelyjä, väitti Kustaa kiihtyen. --
Pankaa miehet ottamaan selkoa matkaedellytyksistä, aukomaan teitä ja
hankkimaan hevosia, toiset Ahvenanmaalle, toiset Pohjanmaalle!

-- Se voidaan tehdä, mutta se vie kyllä aikansa huomautti Henrik
Klaunpoika.

-- Siksipä onkin siihen ryhdyttävä heti. Pankaa kerrankin vauhtia
hitaisiin liikkeisiinne, te suomalaiset jukurit, toimikaa, -- me emme
jää talvikaudeksi tähän hiirenloukkuun!

Liikkeelle sai kuningas väet Turun linnassa yhtä tiukasti kuin
syksyllä Viipurissa. Suksimiehiä lähetettiin saaristoon ottamaan
selkoa jäämatkan mahdollisuuksista, toisia hiihti Satakunnan kautta
Pohjanmaalle päin tiedustelemaan, oliko sieltä tänä talvena tietä auki,
sekä kaiken varalta järjestämään kyytipaikkoja. Turkuun saapuneita
matkamiehiä haettiin linnaan selittämään kuninkaalle sisämaan oloja ja
ehtimiseen laitettiin airueita itään päin tiedustelemaan vihollisten
liikkeitä.

Mutta viikkoja kului, ennenkuin nämä tiedustelut tuottivat tuloksia,
ja vanhan kuninkaan kärsimättömyys ja tuska kasvoi sillävälin päivä
päivältä. Martti sai joka aamu ratsastaa Kankaisiin kutsumaan Henrik
Klaunpoikaa kuninkaan neuvotteluihin. Näissä ukko usein kiivastui,
lähetti joskus suuttuneena pois arvossapitämänsä laamannin, kun tämä
ei osannut hänelle neuvoa varmaa tietä, joka johtaisi hänet pois
"umpikujasta", mutta kutsutti hänet seuraavana päivänä takaisin. Hänen
omat aivonsa tekivät samalla väsymättömästi työtä, keksien yhä uusia
suunnitelmia, mutta tarkemmin harkittuina ne olivat aina edellisiä
epäkäytännöllisempinä hylättävät.

Eräänä päivänä kuningas kutsui myöskin piispa Agricolan näihin
neuvotteluihinsa. Kuninkaan ja Mikael-mestarin välit olivat koko
Kustaan Suomessa oleskelun ajan pysyneet kylmähköinä ja kankean
virallisina. Vanhat kahnaukset tuntuivat edelleen ja Taivassalossa
ilmitullut erimielisyys oli vielä lisäksi väljentänyt välejä. Mutta
katuessaan katkerasti suostumistaan Inkerin sotaretkeen ja kärsiessään
tämän vaaralliseksi käyneen sodan jatkumisesta oli Kustaa toisinaan
muistanut, että hänen olisi sittenkin ollut noudatettava suomalaisten
hengenmiesten varoittavaa sanaa ja heidän ilmaisemaansa rauhanaatetta.
Ja tämä katuva muisto oli kääntänyt hänet suopeammaksi Agricolaa
kohtaan, joka hänen kylmyytensä oli hyvällä palkinnut, saapuen muun
muassa häntä lohduttamaan, kun hän pyrstötähden ilmestyttyä oli vallan
sairastunut. Se on sittenkin ymmärtävä ja harkitseva mies, päätteli
kuningas, hänestä voi olla hyötyä meille ahdistuksessamme.

Sinä päivänä, jolloin Mikael Agricola kutsuttiin linnaan
neuvonpitoihin, oli Kustaa Vaasassa taas virinnyt uusi suunnitelma.
Hän oli, aseman kireydestä ja Ruotsille epäsuotuisasta sodankäänteestä
huolimatta, päättänyt uudelleen tarjota Venäjän suuriruhtinaalle rauhan
kättä. Tätä aiettaan hän oli pitkin yötä hautonut ja harkinnut sen
lopultakin toteuttamisen arvoiseksi. Ja Turun piispalle hän nyt sen
vuoksi virkkoi tämän linnaan saavuttua:

-- Sinä olet, mestari Mikael, rauhan mies; muistan aina, millä lämmöllä
puhuit viimekesäistä hyökkäyssotaa vastaan. Meidän olisi silloin
pitänyt sinua kuulla, mutta sotaiset maanmiehesi veivät meidät harhaan.
Tahdotko nyt taas tehdä jotakin rakastamasi rauhan ja valtakunnan
hyväksi?

-- Siihen olen aina valmis, mikäli heikot voimani riittävät, vastasi
piispa empimättä, vaikka ihmetellen, mitähän rauhan työtä kuningas nyt
keskellä kireintä sotaa mahtoi häneltä odottaakaan.

-- Olemme päättäneet tarjota Moskovan suuriruhtinaalle rauhaa ja olemme
ajatelleet sinua yhdeksi tämän rauhan välittäjäksi, -- Steen-herra
saisi seurata toisena.

-- Kuinka se olisi toteutettavissa, sotarintaman riehuessa valtakuntain
välillä ja pitkin rajaa? kysyi piispa ihmeissään.

-- Teidän olisi meidän lähettiläinämme pyrittävä suuriruhtinaan
sotaväen päällikköjen luo Viipurin edustalle taikka missä he nyt
ovat, -- niin, se retki ei tietysti olisi vaaraton julmien tatarien
sisämaassa temmeltäessä. Näille päälliköille teidän olisi esitettävä
asianne ja pyydettävä päästä itsensä suuriruhtinaan luo.

-- Tahdon tehdä kaikkeni rauhan puolesta, vakuutti Agricola
vilpittömästi, -- enkä arkaile henkeäni, jos se vain tarpeelliseksi
harkitaan.

Kuningas katsoi hentoa piispaa pitkään. Noin ehdotonta valmiutta
ja pelotonta uljuutta ei hän tuolta heikkoveriseltä hengenmieheltä
olisi odottanut. Mutta saapuvilla olleet neuvosherrat puuttuivat nyt
arvostelevasti itse kuninkaan suunnitelmaan ja osoittivat sen heti
kestämättömäksi Sodan jatkuessa oli kyllä kirjeenvaihtoa tapahtunut
kuninkaan ja suuriruhtinaan välillä, mutta siihen tsaarin viimeiseen,
loukkaavaan kirjeeseen, jossa hän oli vaatinut kuningasta itseään
puheilleen, ei viimemainittu ollut vastannut. Näin ollen ja kun
venäläiset nähtävästi parastaikaa olivat kuumimmassa voitonhuumeessaan,
olisi sopimatonta ja raukkamaista lähettää juuri nyt lähettiläitä
heiltä rauhaa kerjäämään, jos sellainen matka vielä muuten kävisikin
päinsä.

Kuningaskin myönsi nämä väitteet oikeutetuiksi, mutta ärähti juuri
senvuoksi äkäisesti Henrik Klaunpojalle.

-- Aina te lyötte rikki kaikki pelastumissuunnitelmani, keksimättä
kertaakaan mitään omaa. Meidän pitäisi siis vain kiltisti odottaa
täällä kuin karitsa iskijäänsä, yrittämättä edes mitään. Vai mitä
neuvot meille, Henrik, tässä pälkähässä ja valtakunnan vaikeassa
pulassa?

-- En muuta kuin sitkeää maan puolustusta, henkensä hinnalla
puolestamme taistelevain miestemme lujaa tukemista! Vihollinen on
rohkeasti ja päättävästi torjuttava, vaikka sillä hetkellisesti olisi
menestystäkin, onhan se niin monta kertaa ennenkin torjuttu tästä
maasta.

-- Se ei ole mikään neuvo silloin, kun jo perus pettää jalkojen alla,
kun vihollinen parveilee pian ympärillämme, murisi kuningas melkein
valittaen. -- Me emme kestä tätä levottomuutta, meidän on yritettävä
jotakin, tulkoonpa sitten vaikka raskaampikin rauha!

Piispa Agricola näki hikikarpaloiden helmeilevän kuninkaan miltei
kaljuksi käyneellä päälaella, luki tuskaa ja toivottomuutta hänen
raukeista silmistään, ja tahtoi kärsivää vanhusta edes jollakin tavoin
rohkaista:

-- Kenties olisi sentään syytä kirjeellä ensiksi tiedustella
suuriruhtinaan rauhanhalua, kenties hän osoittautuisi taipuvaksi
vastaanottamaan lähettiläämme, -- olen siihen aina altis.

-- Niin, emme ole vielä vastanneet hänen viime kirjeeseensä, joka kyllä
oli törkeä, mutta ei aivan kieltävä, puhui kuningas, tarttuen taas
siihen oljenkorteen. -- Ystävällinen kirje, jossa valitamme, että hänen
sotamiehensä ovat hyökänneet maahamme, vaikka rauhasta hierottiin, --
se on ainakin puolustettavissa.

Henrik Klaunpoika pudisteli sillekin tuumalle päätään; se ei ollut
hänestä kuninkaan arvon mukainen sekään, ennenkuin sotatantereella
oli yritetty asein puhutella vihollista vakuuttavammin. Mutta
Steen-herrakin kannatti sentään kirjeen lähettämistä Viipuria
piirittäväin venäläisten päällikköjen kautta, rauhantarjouksen
tekemistä arvokkaassa muodossa. Ja kuningas tyyntyi hetkeksi saatuaan
edes tämän päätökseen, -- saattoihan siitä kenties kehittyä pelastuksen
tie.

Mutta ennenkuin Mikael Agricola ja Henrik Horn olivat ehtineet linnasta
lähteä, oli hän taas sortunut äskeiseen levottomuuteensa, vieläpä
äskeistä syvemmäs. Hänelle näet nyt juuri ilmoitettiin, että saaristoon
ja Ahvenanmaalle lähetetyt tientutkijat olivat vastikään palanneet,
tuoden huonoja uutisia. Toistaiseksi oli kulku Ahvenanmaallekin
hevosilla Suomen mantereelta mahdoton, railoja oli vielä selkävesillä,
-- muutamain viikkojen perästä arveltiin ne edellytykset jo paremmiksi,
sillä jää oli tänä talvena lujaa. Mutta Ahvenanmeri oli yhä auki ja
myrskyt estivät sitä jäätymästä -- Ruotsiin asti ei voitu missään
tapauksessa päästä. Kuningas huoahti raskaasti: -- No, sitten ei meidän
auttane muu, kuin lähteä kiertämään Pohjanlahden ympäri, niin hidas ja
vaivaloinen kuin sellainen matka lieneekin. Onhan siellä jo varalta
hevosia tilattu...

Simo Tuomaanpoika, joka Ahvenan tiedot oli kuninkaalle tuonut, seisoi
nyt äänettömänä ja ilmeisesti hämillään, silmät vallan pyörivinä,
ankaran herransa edessä. Hän siirteli jalkojaan ja änkytti, ikäänkuin
uskaltamatta sanoa sitä, minkä tiesi ja mikä olisi sanoa pitänyt. Sen
avuttomuuden eleen huomasi kuningaskin ja hän kiihtyi nyt tiedustamaan:

-- Vai mitä -- mitä haudot kielelläsi, Simo, oletko ruvennut
sammaltamaan? Hä? Ovatko hiihtäjät siltäkin taholta jo palanneet
selittäen kaiken mahdottomaksi. Se olisi niin teidän avuttomain
suomalaisten tapaista. Mies, mikset vastaa, ovatko he palanneet?

-- Eivät ole, mutta...

-- Mutta mitä?

-- Tänne on saapunut ulvilalaisia turkiskaupustelijoita, jotka ovat
yrittäneet päästä Peräpohjaan turkiksia ostamaan...

-- Mutta eivät ole sinne päässeet. Miksi eivät? Selitä! Keli tietysti
kelvoton, niinkuin tavallisesti, lunta paljon...?

-- Ei, kyllä he kinosten yli hiihtävät, laukesi Simo-parka vihdoin
kertomaan. -- Mutta Pohjanmaalla ei ole nyt turvallista liikkua.
Venäläiset ovat Vienasta tehneet sinnekin hävitysretken, ryöstelleet
Oulunjärven uutisasutuksen ja parveilevat nyt siellä jokivarsilla...

-- Ei, sinne ei ole lähdettävä...!

Vanha kuningas vallan kauhistui ajatustakin, että hän perheineen
olisi lähtenyt sinne laidattomille erämaantaipaleille, joutuakseen
ryösteleväin partiolaisten saaliiksi, ja siunasi itseään, ettei toki
ollut sitä yrittänyt. Mutta samassa hänelle selvisi, että nyt sekin
viimeinen tie oli tukossa, että hän ei voinut lähteä mitään tietä
pyrkimään Suomesta kotiinsa Ruotsiin.

-- Me olemme siis lopullisesti täällä vankina! huudahti hän aivan
läjään lyyhistyen ja hervotonna ristien kätensä. -- Vankina
tässä viheliäisessä maassa ja tässä linnaladossa, jolla ei ole
puolustajiakaan!

Ja nojatuoliinsa vajonneena kuningas puhui edelleen hiljaa ja
katkonaisesti:

-- Vankina -- sitähän se Sysikorven velho meille ennusti, ehkä hän
loihtikin pakotiemme umpeen! Nyt suomalaisten vankina, jotka eivät
yritä mitään meitä pelastaakseen, mutta pian kai julmien tatarien
vankina, jotka ehkä jo huomenna Turun ympärillä parveilevat. Tällaiseen
tilanteeseen te olette meidät saattaneet, -- nautitteko nyt siitä!

Läsnäolevat herrat oivalsivat kuninkaan säikähdyksissään ja
hetkellisesti heikontuneena laskevan suustaan näitä pehmoisia puheita,
joita hän ei hiukan rauhallisemmalla mielellä varmasti koskaan
päästäisi kieleltään. He koettivat sen vuoksi häntä lohduttaa,
vakuuttaen, että olihan kuningas täällä ystäväinsä keskellä, jotka
olivat valmiit häntä viime hengenvetoon puolustamaan, jos todella
ilmestyisi sellainen vaara, jota jumalankiitos ei toistaiseksi ollut
syytä pelätä.

-- Ystäviä, millaisia ystäviä! huudahti vanhus katkerasti. -- Ja
montako teitäkään on --, sormilla ne on laskettu!

-- Meitä on monta Suomessa ja hyviä ystäviänne, vastasi Mikael Agricola
sydämellisesti. -- Koko kansa...

Ja Henrik Klaunpoika lisäsi rauhoitellen:

-- Olemme toimeenpanneet aseväen kirjoituksen. Me vedämme nämä
talonpoikaiset joukot Turkuun kuninkaallista perhettä puolustamaan, ja
ne tulevat taistelemaan sankareina...

-- Nuo juropäät talonpojat, en voi heihin luottaa, huokaili sittenkin
kuningas. -- Muistan, kuinka he taittoivat aidanseipäitä Kymijoella, --
onko meidät tosiaankin heidän armoilleen myyty tässä umpisolassa!

Mutta niin vähän kuin kuningas luottikin suomalaiseen talonpoikaiseen
nostoväkeen, tarrasi hän nyt taas kuitenkin kiinni Henrik Klaunpojan
tarjoukseen koota kiireellä puolustusväkeä Turkuun. Ja ryhtyessään
sitä päätöstään toteuttamaan ukko jälleen hieman elpyi. Linnan
miehet saivat taas tarpeekseen tointa ja kirjurit samaan aikaan
kiirettä valmistaakseen pikaisia käskykirjeitä ja laatiakseen
tsaarille lähetettävän kirjeen. Mutta synkkänä hahmoltaan kuningas
itse käveli linnan huoneissa, levittäen levottomuuttaan ja pelkoaan
seurueeseensakin, perheeseensä ja nuoreen kuningattareenkin, joka
turhaan koetti häntä lempeydellään viihdyttää, vaikka hän itsekin yksin
ollen vavahteli...

Piispa Mikael Agricola ja laamanni Henrik Klaunpoika Horn kävelivät
sinä päivänä yhdessä kuninkaan neuvottelusta Turun linnasta kaupunkiin
päin. Oli raitis, kaunis talvipäivä, aurinko kirkasti lumisen luonnon,
tie oli kovaksi poljettu jäällä -- he antoivat kyytimiehensä ajaa
hevoset edeltä ja tarinoivat vilkkaasti kävellessään. He olivat
näet vanhoja hyviä tuttavia jo kaukaisilta ajoilta. Henrik Horn
oli kyllä piispaa muutamia vuosia nuorempi -- Agricola oli ollut
hänen opettajanaankin Turun teinikoulussa, joihin muistoihin juuri
heidän ystävyytensä perustui. Sen jälkeen he olivat miehinä usein
joutuneet rinnakkain toimimaan, ollen molemmat alallaan maan ylimpiä
luottamusmiehiä. Näin he olivat oppineet toisiaan kunnioittamaan ja
usein kyllä toisilleen suoraan lausumaan sellaisetkin ajatukset, joita
he eivät muille olisi lausuneet.

-- Muistatko, mestari Mikael, sen ajan, jolloin Kustaa Vaasa
ensi kerran kävi Suomessa? kysyi rehevä Henrik Horn hennommalta
rinnallaan-astujalta. -- Minä olin teinikoulussa silloin, tuosta
sillalta häntä katselimme.

-- Muistan hyvin, vastasi Agricola, -- siitä on nyt aikaa noin
seitsemänkolmatta vuotta. Pietari Särkilahti oli äsken kuollut, me,
hänen oppilaansa olimme masennuksissa. Maassa oli suuri köyhyys kaiken
hävityksen jälkeen. Silloin tuli hän, Kustaa Vaasa, jonka nimi oli
kaikkien huulilla...

-- Sankari, maansa uljas pelastaja, monien vihollistensa voittaja...

-- Puhdistetun opin tienraivaaja, uuden ajan mies... Mikä ihastus ja
riemu niin kirkon kuin maallikkomiesten mielissä!

He pysäyttivät molemmat siihen nuo innostuneet, kauniit muistonsa,
seisahtuivat tielle vastakkain, katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät. Ja
Henrik herra virkkoi:

-- Te tahdotte kysyä, piispa, mitä on nykyisessä kuninkaassamme, josta
äsken erosimme, jäljellä siitä entisestä...?

-- Niinkuin tekin, vastasi piispa. -- On, paljon on toki jäljellä. Hän
on sama maansa pelastaja, vaikka nyt jo vanha. Ja onhan ukossa vielä
samaa toimintatarmoakin, samaa käskijää, samaa epäilijää, -- ainakin
meihin suomalaisiin nähden...

-- Mutta se silloinen varma, vuorenluja itseluottamus, horjumaton usko
asiaansa, rohkea päättäväisyys ja pelkäämättömyys...?

-- Raskas työpäivä, vuosien taakka, Henrik Klaunpoika, se ei ole
jättämättä jälkiään sellaisella paikalla, missä Kustaa Vaasan on ollut
seistävä, se kuluttaa kyllä vähitellen ruumiin jos hengenkin voimat.
-- Näin puhui piispa koettaen, kuten aina, ymmärtää ja parhain päin
selittää kaikki asiat.

-- Niin, niin, vastasi laamanni. -- Mutta sääli on nähdä näin kauniin
voiman raunioituvan. Vai luuletteko, piispa Agricola, että Kustaa Vaasa
kotonaan Ruotsissakin on näin levoton ja miehuuton, että hän sielläkin
esiintyy, kuinka sanoisin, näin vähän kuninkaallisena?

-- En, en ole sellaista koskaan kuullut. Hän valittaakin, että tämä
Suomen luonto ja ilma vaikuttaa häneen heikontavasti, että oleskelu
täällä tuottaa hänelle tuskaa ja kärsimyksiä, rauhattomuutta,
unettomuutta...

-- Pelkoa, sanokaamme se suoraan! Syy on siinä, että hän ei meitä
suomalaisia rakasta eikä meihin suomalaisiin luota.

Mikael Agricola katsahti melkein ihaillen kävelytoveriinsa. Olisiko hän
itse sittenkin ollut väärässä Eerikki Härkäpään kanssa väitellessään,
löytyisikö kuitenkin Suomen ylimystenkin joukosta miehiä, jotka
ajattelivat täysin suomalaisittain? Henrik Hornin viime sanat,
joista vilahti esiin suomalaista yhteistunnetta, toivat omituisen,
riemastuttavan laineen hänen mieleensä ja hän vastasi melkein iloisesti:

-- Juuri niin, meitä suomalaisia ei hän ymmärrä eikä siis rakastakaan,
ja kärsii siitä itse enemmän kuin me.

-- Olisi parempi, jatkoi Henrik-herra, jos hän todella pääsisi täältä
Ruotsiin lähtemään, -- meidän ei olisi syytä häntä pidätellä, kun vain
matka olisi mahdollinen. Silloin selviäisimme kyllä sodastakin, silloin
järjestyisivät asiamme. Mutta meidän on tietysti koetettava palvella
häntä täälläkin ja tehtävä voitavamme hänen hyväkseen.

Herrat olivat näin vanhoina ystävinä tarinoiden ehtineet raatihuoneen
torille, missä heidän tiensä erosivat, piispan kirkon luona olevaan
Pyhän Lauritsan pappilaan, Henrik-herran luostarikorttelissa kohoavaan,
vanhaan, komeaan, äsken korjattuun kivitaloonsa, Kankaisten taloon.
Ymmärtäen toisensa entistä paremmin he siinä toisilleen kättä ojensivat.



XX


Martti Pietarinpoika oli määrätty kuninkaan airuena, venäläistulkki
mukanaan, viemään Kustaa-kuninkaan Moskovan suuriruhtinaalle laatima
kirje Viipuriin tai muualle, missä tapaisi venäläisarmeijan päällikön.
Kuningas ei näet ollut luopunut tästä tuumastaan. Se oli hänestä ainoa
keino selviytyä siedettävällä tavalla sodasta. Nuoren airuen piti
joutua matkalle, niin pian kuin kaikki tarpeelliset valtakirjat ja
turvakirjat olivat valmiit ja käännetyt.

Martille näin uskottu tehtävä oli sekä vaikea että vaaranalainen.
Kukaan ei edes tiennyt, minne asti hänen tuli matkustaa. Hurjia
vihollisparvia samoili ryöstellen sisämaassa; mitäpä varmuutta
siitä olisi, että ne pitäisivät missään arvossa viholliskuninkaan
lähettiläsvaltuuksia, -- kirjeenviejäin henki ja vapaus ei ollut
tosiaankaan isohintainen. Mutta se tehtävä oli nuorelle miehelle
kunniakas luottamustoimi, hyvä porrasaskel, ja empimättä sen Martti
vastaanotti. Olipa huolissaan huokaileva kuningas hänelle tästä
matkasta, jos hän sen menestyksellä suorittaisi, luvannut hyvän
palkinnonkin, mikäpä häntä, orpopoikaa, silloin pidätteli!

Ei ollut enää Kerttukaan pidättelemässä. Kohta Innamaan häiden jälkeen
olivat tytön vanhemmat lähettäneet hänet johonkin maalle sukulaisiin,
kun eivät kärsimänsä kolauksen jälkeen tahtoneet pitää häntä Turussa
toisten naisten pilkkana. Siksi Martti ei ollut tuon merkillisen illan
jälkeen tyttöään tavannut eikä käynyt vanhassa teiniasunnossaankaan,
ja Kyrölän katkeroituneen emännän viittauksista päättäen hänellä ei
ollut enää sinne asiaakaan. Matalaksi oli siitä painunut Martin äsken
vapautunut mieli ja siksi lähti hän nyt kernaasti maailmalle.

Mutta eräänä helmikuun päivänä, juuri lähtöään odotellessaan,
hän yhtäkkiä tyttönsä tapasi. Turussa vietettiin silloin suuria
hautajaisia. Kaupungin entinen pormestari ja vuosikymmenien aikana
edustavin toimimies oli kuollut ja vaikka tämä vanhus oli kuollut
virattomana ja köyhänä, oli koko kaupunki häntä kuitenkin maahan
saattamassa. Pormestarivainaja, Pietari von Åken, oli näet merkinnyt
Turun kaupungille paljon niihin aikoihin, jolloin siellä saksalainen
aines, mihin kansallisuuteen Pietarikin kuului, oli ollut määräävänä ja
jolloin kaupungissa vielä oli jäljellä sen entistä loistoa, vireyttä
ja rikkautta. Tämä saksalaisuus oli vielä muutamia vuosikymmeniä
sitten lyönyt leimansa Turun oloihin, sen puhekieleen, sen tapoihin
ja elämään, suurin osa porvaristoa oli saksalaista. Mutta silloin
tuli taiteaika, hansalaissota, kauppasota. Kustaa Vaasa oli silloin
järjestelmällisesti ruvennut kitkemään Hansa-liiton liikaa vaikutusta
pois valtakunnastaan, olipa siinä aika-ajoin menetellyt hyvinkin
kovakouraisesti. Siten oli pari, kolme vuosikymmentä sitten saksalaiset
Turustakin suurelta osalta ajettu tai muuttaneet pois, ja ne, jotka
olivat sinne kiinnikasvaneina vielä jääneet, olivat olleet monenlaisten
rettelöjen ja verotusten alaisia ja menettäneet entisen asemansa
yhteiskunnassa. Niin oli käynyt Pietari von Åkeninkin, jolta vietiin
sekä virka että varat, jota aika-ajoin linnan tyrmissäkin istutettiin,
mutta joka siitä huolimatta, lahjakkaana ja toimitarmoisena miehenä,
pysyi kauan kaupunkinsa etunenässä ja nautti sen kunnioitusta.

Nyt oli vanhus kuollut. Ja vaikka hän kuolikin syrjäytettynä, olivat
turkulaiset kiintyneet tähän menneen loistoajan edustajaansa niin
syvillä kiitollisuuden, rakkauden ja kunnioituksen siteillä, että he
kaikella entisajan komeudella saapuivat hänelle viimeisiä jäähyväisiään
lausumaan tuomiokirkon viereiselle hautausmaalle, missä piispa hänen
ruumiinsa siunasi. Tiedettiinpä, että Kustaa-kuningaskin oli jo
siksi heltynyt tätä ennen vainoamaansa suurporvaria kohtaan, että
antoi poikansa Juhanan edustajanaan ottaa osaa pormestarivainajan
hautajaissaattoon. Tämä kuninkaallinen edustus taas vuorostaan lisäsi
tilaisuuden juhlallisuutta.

Juhana-prinssin seuralaisena tuli Marttikin nyt olleeksi mukana näissä
suurissa hautajaisissa. Hän sai siellä nähdä, kuinka prinssi reippaalla
ja kansanomaisella esiintymisellään yhä enemmän voitti puolelleen
turkulaisten sydämet. Juhana oli viime aikoina liikkunut paljon
porvarienkin piireissä ja pidoissa, olihan häntä sinnepäin erityinen
vetovoimakin nykimässä. Jo se raskas, ärtyinen mieliala, joka kuninkaan
kärsimättömyyden vuoksi vallitsi linnassa, ajoi hänet hakemaan
huvituksia sen ulkopuolelta. Hän pani toimeen rekiretkiä läheisten
aatelisten tiloille, rakensi Aurajoen rannalle kelkkamäkiä, joihin
kutsui Turun nuorisoa huvittelemaan, ja pani illan tullen toimeen
karkeloja, joissa hän joskus itsekin soitteli luuttua. Turkulaiset
olivat aivan haltioituneet tästä nuoresta prinssistä, joka oli tuonut
hovin hienoudet ja ilot heitä niin lähelle.

Hautajaisten päätyttyä ympäröivät turkulaiset taas suosikkinsa, joka
hilpeästi tarinoi heidän kanssaan, ja tässä piirittäjäjoukossa keksi
Martti yhtäkkiä Kerttunsa siniset silmät, joiden hän huomasi häntä
kohden pälyvän. Hän riensi puhuttelemaan tyttöään, joka hyvänä ystävänä
häntä tervehtikin, kertoen äsken palanneensa maalta ja kysyen, miksi
Martti ei ollut heillä käynyt.

-- En tiennyt sinun palanneen, enkä tiennyt, odotitko minua tulevaksi.

-- Etkö muista enää tietä Aningaisiin? veisteli tyttö ikäänkuin
nuhtelevasti.

-- Muistan... tulen sinne kohta kanssasi, jos tahdot. Tulen
jäähyväisille, minun on lähdettävä pitkälle matkalle.

-- Siis menkäämme!

Prinssi oli hävinnyt omille retkilleen ja onnellisena asteli Martti
taas pitkistä ajoista tyttönsä rinnalla Turun lumisia kujosia pitkin.
Iloinen ja tuttavallinen oli taas heidän seurustelunsa, ikäänkuin
kaikki, mitä välillä oli tapahtunut, olisi pyyhkäisty olemattomiin.
Martti kertoi matkansa määrästä ja sen vaarallisuudesta ja aivan
selvästi hän luki vilpitöntä osanottoa ja kiintymystä tyttönsä
silmistä. Ja silloin hän virkkoi reippaasti ja rohkeasti:

-- Jos retkeltäni terveenä palaan ja saan kuninkaalta hänen lupaamansa
palkinnon, menemmekö silloin yhteen, Kerttu?

Tyttö loi tietenkin katseensa kainostellen maahan, mutta painautui
samalla saattajaansa lähemmäs. Ja Martti jatkoi kuumenneena:

-- Hyvin tiedät, että tämä on jo kauan ollut unelmani ja uskonpa, että
sinäkin olet sen aavistanut -- me kuulumme toisillemme. Palattuani
perustan kodin tänne Turkuun -- olenhan kuninkaan mies -- ja sen
haltijattareksi tulet sinä, -- niinhän Kerttu! Olenhan ystävistäsi
paras...?

-- Olet, Martti, kuiskasi neito kainostellen. -- Mutta puhutaan siitä
kotona...

-- Puhutaan heti!

Heidän keskinäiset välinsä olivat siis vihdoinkin selvät! -- Martin
täytyi toisinaan miltei pysähtyä kadulla sen varmasti todetakseen.
Kaikki kahnaukset, ylimysherrain liehittelyt, niskanheitot ja kylmät
katseet olivat unhottuneet, tyttö käveli siinä suloisena ja hellänä
hänen rinnallaan, hänen omanaan! Martti hyppeli ilosta nietoksissa,
kun lähestyttiin Aningaisten taloja, leperteli tulevasta onnestaan ja
Kerttu nauroi herttaisesti, täysin yhtyen hänen iloonsa.

Mutta siellä perillä Kyrön Heikin pirtissä ei ilta muodostunutkaan yhtä
iloiseksi. Vastaanotto oli siellä alunpitäen entisaikoja virallisempaa
ja kankeampaa ja kun Martti siitä huolimatta onnensa kuumassa huumeessa
lähti esittämään kosintaansa, teki Kyrön myrtynyt Elisa-emäntä heti
tenän. Itse oli Heikki näissä asioissa akkavallan alainen; hän oli aina
ollut suopea Martille, oli ehkä nytkin, mutta antoi vaimonsa määrätä ja
olla äänessä. Ja tämän ääni oli kylmä ja tyly:

-- Millä sinä vaimosi elättäisit, maankiertäjä kirjuripahanen...!

-- Mikä kuninkaan palkinto -- hanki se nyt ensiksi, sitten nähtäneen...

-- On meidän Kertulla ollut korkeampiakin kosijoita kuin sinä, ja
saattaa tulla vielä vastakin, -- parasta on, kun pysyt loitommalla...

-- Kuitian herran aikeiden vilpillisyydestä et sinä tiedä mitään. Mutta
lienet kyllä ollut mukana niissä juonissa, joilla hänet vedettiin
Kertun luota pois -- kyllä minä sen yskän ymmärsin...

Näin väitteli ja kielteli kylmästi ja yliolkaisesti Kyrön emäntä,
kumoten heti Martin heikot vastaväitteet, eikä saanut nuorukainen
Heikiltäkään, kannatusta. Kerttu-raukka taas repesi itkemään eikä
osannut muuta.

Martti ei kuitenkaan niin vähällä otettaan hellittänyt. Hän pysyi
tyttönsä vuoksi topakkana ja vakuutti Kertun vielä tästä talosta
korjaavansa, lisäten:

-- Nyt lähden matkalle, ja kun sieltä palaan, tulen asiasta uudelleen
puhumaan -- älä itke lintuseni!

-- Matkusta vain, uhmaili äiti, tyttärensä kyynelistä välittämättä. --
Mutta sinua varten täällä en missään tapauksessa tätä lintua sillaikaa
säästele.

-- Mutta hän säästyy itse minua ja yhteistä onneamme varten, eikö niin,
Kerttu? Elä lujassa toivossa!

Martti koetti pysyä varmana ja reippaana loppuun asti ja hänen
äänensä oli karski, kun hän rohkaisi tyttöään jäähyväisiksi. Mutta
todellisuudessa oli hänen rohkea varmuutensa jo kokonaan tiessään ja
syvä alakuloisuus sai hänet valtoihinsa. Ja kun hän hetkeä myöhemmin,
tylyjen hyvästijättöjen jälkeen, käveli linnaan päin takaisin
Aningaisten kaupunginosasta, oli hänen mielensä apeutta täynnä ja
hänen sydämensä suruun pakahtua. Kerttu on liiaksi lapsi, hän voi pian
taipua äitinsä tahtoon... joka tapauksessa hänellä on vaikea taistelu
edessään. Ja mitä se lopultakaan hyödyttää...?

-- Joudanpa täältä nyt lähtemään vaikkapa surman kitaan tai
tatarilaisten vangiksi! -- päätteli nuorukainen. -- Mutta jos palaan,
silloin... niin, silloin uusi ote!

       *       *       *       *       *

Parin päivän perästä olikin Martin jo mentävä kuninkaan luo saamaan
valtakirjansa ja viimeiset evästyksensä matkalle. Mutta hän hämmästyi
jo kuninkaansalin etuhuoneisiin saapuessaan. Siellä tehtiin näet
tänä aamuna vilkkaita matkavalmistuksia, täytettiin matka-arkkuja,
kannettiin esille turkkeja ja vällyjä. Pian kuuli hän syyn tähän
touhuun.

Ahvenasta oli saapunut sanomia, että jäät ovat nyt lujat ja varmat
reelläkin sinne ajaa, saaristolaiset olivat jo tämän taipaleen
kulkeneet ja luotettavat oppaat olivat Turussa. Ruotsiin asti ei kyllä
voitu päästä, sillä Ahvenanmerellä oli edelleen avovettä ja ahtojäitä,
mutta kuningas oli kumminkin riemulla vastaanottanut saapuneen sanoman,
päättäen lähteä Turusta, jossa hän oli niin paljon kiusaantunut
ja jossa hän alituisesti tunsi olonsa epävarmaksi, Kastelholman
linnaan, lapsuutensa leikkimaille, -- sinne saarimaahan asti eivät
ryssäläispartiot, jos Turun rannikolle tulevatkin, hevillä osaa. Ja
hän oli päättänyt jo heti, samana päivänä, lähettää perheensä edeltä
saarimaan turvaan, ajaakseen itse päivän tai parin kuluttua sinne
Juhana-prinssin kanssa perästä. Sillä Juhana oli edellisenä päivänä
lähtenyt huviajelulle Ispoisten kartanoon eikä kuningas millään ehdolla
tahtonut jättää lemmikkipoikaansa tänne vaaranalaiselle mantereelle.

Kuningattaren ja kuninkaanlasten sekä hoviseurueen kuomurekiä
varustettiin ja valjastettiin parast'aikaa linnan pihalla ja varmat
saaristolaisoppaat odottivat siellä ylhäistä retkikuntaa saattaakseen.
Hovipalvelijat juoksivat vain vielä rappusissa kantaen tavarakääröjä
ja lippaita ja kuningas itse asteli heidän joukossaan, lähteviä rekeen
hoputtaen, jotta he valoisaan aikaan hyvin ehtisivät perille. Hän oli
harmissaan Juhana-prinssin viipymisestä, mutta entistään reippaampana
ja pyylevämpänä hän nyt kuitenkin siinä kulki, hommaili ja myhäili.
Sillä olihan hänellä nyt varmuus siitä, että hän sai perheensä turvaan
ja pääsi itsekin vaaroja pakoon.

-- Me laadimme täällä nyt valmiiksi viimeiset käskykirjeet sotaväen
otosta ja maan puolustuksesta, virkkoi hän Steen Leijonhufvudille, joka
häntä yhtä myhäilevänä seuraili.

-- Ja sitten lähdemme mekin tästä ilottomasta maasta, vastasi
Steen-herra hiukan levotonna, tietämättä varmasti, aikoiko kuningas
ottaa hänetkin mukaansa sinne saarimaan turvaan.

-- Sitten lähdemme. Pidämme hevoset varalta valjaissa, voidaksemme
nousta rekeen millä hetkellä tahansa, yöllä tai päivällä, jos kiirekin
tulisi. Ja ajamme henkivartioinemme ulos meren jäälle!

Turvassa jo olemme!

Tämän hälinän keskellä sai Martti kuninkaan kansliasta kirjeensä, -- jo
oli hevonen häntäkin varten varattu. Ja hetkistä myöhemmin, kun komea
kuninkaallinen rekisaattue oli kulkusten kilistessä ja parihevosten
vetäessä raskaita kuomuja laskeutunut Turun linnasta alas jäälle,
laskeusi sieltä mantereenpuoleiselle tielle pieni, kahden hengen
ajoreki, jossa kuninkaanairut ja venäläistulkki -- vetelä, unelias
mies -- lähtivät tietymättömälle, epävarmalle retkelleen vihollisten
valtaamia seutuja kohti.

Surumielisesti helähti nyt Martin mielestä aisakello, kun hän sitä
turkkiensa sisältä kuunteli Turun kaupungin jäädessä hänen selkänsä
taakse. Sinne jäi nyt myös se vähä, mikä hänelle oli maailmassa
rakasta ja kallista... muistot vain seurasivat mukana reessä, muistot
kauniit ja katkerat. Millaista on, kun hän sinne taas palaa, jos
palaa? Muisteleeko siellä silloin vielä keltatukka impi vähäpätöistä
sulhoaan, vai onko hän jo aikoja sitten joutunut takaisin päivän ilojen
pyörteeseen, jossa pian on unohtunut se, mitä hautajaisista palattaessa
oli puhuttu ja luvattu...

-- Välipä köyhästä teinipojasta, niin ajattelevat kai nekin harvat,
jotka häntä yleensä ajattelevat. Ja niin koetti hän ajatella itsekin,
painautuen syvemmäs turkkiensa sisään, nukahtaakseen pois kaikista
turhista toiveista.



XXI


Jos Kustaa kuningas iloitsi siitä, että hänelle oli auennut tilaisuus
päästä viettämään lopputalvensa turvalliselle Ahvenanmaalle, niin
tuotti tämä tieto Juhana-prinssille, kun hän palasi hilpeältä
rekiretkeltään, sitä suuremman pettymyksen. Hän ei ollut ollenkaan
ajatellut lähtöä pois Turusta, missä hän niin hyvin viihtyi ja missä
hän edelleen oli suunnitellut monenlaista hauskuudenpitoa. Mutta
turhaan hän pyysi nyt kuninkaalta lupaa saada jäädä yksin kevätkaudeksi
Turun linnaan, -- isäukko kielsi sen kerrassaan ja oli siinä
kiellossaan aivan järkähtämätön.

Kustaa ajatteli ennen kaikkea, mikä vaara saattoi uhata hänen
lemmikkipoikaansa maassa partioivain venäläisten taholta; eihän hän
olisi voinut, Juhanan jäätyä Turkuun, nukkua yhtään yötä rauhallisesti.
Mutta hän ajatteli muutakin. Näihin asti hän oli anteeksiantavasti
ja suuttumatta katsellut nuoren prinssin leikkiä turkulaisen
porvarisneitosen kanssa, mutta se pila saattoi nyt hänestäkin sentään
jo riittää. Kuningatar siitä usein muistutti, hovipiireissä siitä
puhuttiin paljon ja Kustaa-kuningas kuunteli aina arasti, miten
hovilaiset hänen nousukasperhettään arvostelivat.

Juhana olikin liian peittelemättä ja kuumasti ilmaissut rakastumisensa
Kaarina Hannuntyttäreen. Sitä vartenhan tietysti olivat nuo monet
rekiretket järjestetyt ja kelkkamäet rakennetut; tämän kaunottaren
tapaaminen se veti Juhanan porvarien pitoihin, hänelle prinssi
karkelojen päätyttyä laulatti leikareilla lemmenlauluja ja itsekin
väliin luuttunsa viritti. Ja hovissa oli tietenkin aina heti aamulla
pistelevää keskustelua siitä, minkä suomalaisen "Porsaanjalan"
pidoissa prinssi eilen illalla oli ollut, kenen seurassa hän taas oli
Ispoisissa retkeillyt ja minkälaiset kultavitjat hän sieltä palattuaan
oli Kaarinalle antanut. Tämä juttu, jota vatvottiin palvelijainkin
hampaissa keittiössä ja nihtien kesken väentuvassa, sai jo kuninkaan
mielestä loppua. Siksi hän virkkoi lempipojalleen päättävästi:

-- Laita vain tavarasi kokoon, aamulla lähdemme Ahvenaan.

Vaikea oli prinssin siihen alistua. Poistuttuaan jo kerran kuninkaan
huoneesta palasi hän sinne takaisin ja virkkoi silloin varsin
vakavissaan: -- Isä, Helsingissä pyysin sinulta lupaa jäädä pysyvästi
tänne Suomeen, jossa viihdyn, ja sinä lupasit miettiä asiaa. Nyt
uudistan pyyntöni. Olen yhä enemmän kiintynyt tähän maahan, tahtoisin
täällä yrittää itsenäisesti toimia!

-- Tahtoisit edelleen jäädä tänne! virkkoi kuningas aivan ihmeissään.
Häntä itseään tämä maa nyt ikäänkuin poltteli luotaan pois. Mutta tuo
Helsingin kuninkaankartanossa virinnyt ajatus oli kuitenkin siitä
pitäen usein asustanut hänenkin mielessään, kun hän suunnitteli
paluutaan Tukholmaan tai valtakuntansa hallinnon järjestämistä
kuolemansa varalta, mikä pyrstötähden ilmestyttyä yhä uudelleen palasi
hänen mieleensä. Melkeinpä hän oli jo tottunut ja kiintynyt tuohon
tuumaansa lohkaista Suomi lemmikkipojalleen ja hänen suvulleen omaksi
herttuakunnaksi, jossa Juhana, veljestään varsin riippumattomana, saisi
elää ja isännöidä. Mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, kuinka Juhana
voisi viihtyä näiden suomalaisten seurassa ja tässä maassa, joka kaiken
karuutensa lisäksi vielä oli alituisesti vihollisen uhkaama.

-- Tänne vihamielisten ryssäin pauloihinko jäisit, -- tokkohan? lisäsi
ukko sen vuoksi tuokion kuluttua.

-- Kyllä me näiden suomalaisten kanssa saatamme sodan onnelliseen
loppuun ja sitten rauhassa täällä elelemme.

-- Ei, ei, asema on aivan liian vaarallinen, virkahti kuningas silloin
aivan päättävästi. -- Pyyntöäsi saada asettua tänne tahdomme edelleen
harkita. Nyt sinun on seurattava meitä Ahvenaan, kunnes näemme, miten
asema selviytyy.

Eikä se kuninkaan päätös, joka perustui hänen omaan, pelon järkyttämään
mielialaansa, ollut muutettavissa. Allapäin ja matalissa mietteissä
poistui nuori prinssi isänsä luota. Aamulla siis on noustava rekeen, ei
auta! Mutta hän ei mitenkään olisi hennonut juuri nyt täältä erota, hän
ei voinut missään tapauksessa lähteä ainakaan tapaamatta lemmittyään.
Ja hänen mielenkiintonsa kohdistuikin nyt Kaarina Hannuntyttären
tapaamiseen.

Vaikka Juhana-prinssi tänä talvena oli niin paljon seurustellut tuon
porvarisneidon kanssa, oli se aina tapahtunut ehdottoman säädyllisyyden
muodoissa ja seuralaisten aina saapuvilla ollessa, -- hän ei ollut
kertaakaan vielä yksin käynyt lemmittynsä luona. Nyt täytyi hänen saada
ainakin sanoa jäähyväiset armaalleen ja kun hän ei tänään tiennyt
häntä muualla tapaavansa, päätti hän viipymättä itse käydä Olavi
Bruunin kodissa, missä Kaarina asui. Hän lähti sen vuoksi ratsastamaan,
mukanaan vain uskottu hovipoikansa, ajoi kappaleen kaupungista ulos,
mutta käänsi pian hevosensa ja pysähdytti sen luostarikorttelissa
Kankaisten talon vieressä sijaitsevan Olavi Bruunin talon pihalle,
missä hän jätti sen palvelijansa huostaan. Itse hän, ennakolta
ilmoittamatta, astui sisään.

Hän tahtoi yllättää sekä talonväen että tyttönsä, nähdäkseen kerran
porvariskodin sen arkisissa oloissa. Mutta kaunis Kaarina, joka samalla
oli järkevä tyttö, oli aavistanut tällaisen onnen joskus tapahtuvan
lankonsa talolle, ja oli siihen nähden jo ajoissa pitänyt varansa.
Sisarensa, Olavi Bruunin vaimon, kanssa hän oli järjestänyt itselleen
oman neitsytkammion, jonne vieras saatettiin joutumatta yhteiseen
perhetupaan talon lasten ja palvelijain töllisteltäväksi. Se oli
kaunis, lämpöinen huone, paksuilla verhoilla seinustettu, -- siellä
riensi Kaarina neulomapöytänsä äärestä, kainostellen ja nöyrästi
kumartaen, mutta viehkeä kiilto silmissään, ylhäistä vierastaan vastaan.

-- Armaani, vihdoin luonasi! huudahti prinssi hurmaantuneena.

-- Korkea vieraani, suvaitkaa astua neitsytkammiooni, vastasi tyttö
kohteliaasti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljoa lämpimämmin.

Juhana-prinssille oli kuhertelu tämän porvaristyttösen kanssa
ollut hänellekin näihin asti vain ajanvietettä, hauskaa leikkiä.
Mutta nyt, kun yhtäkkiä oli tullut eteen ero tästä päivittäisestä
leikkitoverista, oli Juhana oivaltanut, ettei se käynyt niinkään
helposti. Hän oli kiintynyt Kaarinaan enemmän kuin itse oli luullutkaan
ja sitä paitsi hän oivalsi sekä neidon itsensä vuoksi että ihmisten
tähden jonkinmoisen selvityksen tarpeelliseksi. Sitä varten hän
nyt oli tullut. Mutta nähdessään tytön kukkivan kauniina edessään
tässä hiljaisessa sopukassa, ei hän enää mitään selityksiä eikä
velvollisuuksia muistanut, salassa kytenyt lempi leimahti hänessä
ikäänkuin yhtäkkiä ilmiliekkiin ja hän painoi nuoruutensa koko
intohimolla kauniin emäntänsä rintaansa vastaan.

Se oli prinssin ensimmäinen lemmensuudelma, mutta kylläpä se hänet
juovuttikin! Ja lempeänä suli neitonen hänen syleilyynsä. Mutta hän se
siitä kumminkin ensiksi palasi arkielämän todellisuuteen, kysyen:

-- Mikä tuottaa minulle tänään tämän vierailun suuren onnen?

Nyt valveutui hurmaantunut nuorukainenkin. Hän huudahti melkein
hätääntyneenä:

-- Kaarina, meidän täytyy erota!

-- Erota! -- Vaalenivatpa vähän kaunottaren siropiirteiset kasvot --
tähän hän ei ollut valmistautunut. Hänessä oli perintönä isävainajansa
henkinen lahjakkuus verhoutuneena viehkeään naisellisuuteen. Hänen
silmänsä olivat lempeän säteilevät, mutta samalla terävät, hänen
vartensa oli notkea kuin meriruoko, mutta samalla jäntevä, hänen
kätensä pehmeät kuin kissan käpälät -- kynsiä vain ei tuntunut. Hän
esiintyi turvattomana orpotyttönä, mutta hän tiesi kyllä, mitä hän
tahtoi, ja teki laskelmansa sen mukaan. Nyt tämä eroilmoitus oli
hänelle yllätys, -- jokin ratkaisu heidän väleissään on nyt siis
tapahtuva, -- sitä hän ei ollut vielä odottanut. Siksi hän hetkeksi
kalpeni. Mutta hetkeksi vain.

-- Erotako? uudisti hän haikealla, miltei epätoivoisella äänellä. --
Miksi ja kauaksiko?

-- Ei kauaksi, sen lupaan, vakuutti prinssi sydämensä pohjasta. --
Eroamme vain sen verran, että sitten sitä kiinteämmin yhdistymme!

Prinssi kertoi masentuneena Ahvenanmaan-matkasta ja kuninkaan jyrkästä
vaatimuksesta, joka hänet nyt täytti katkeralla surulla. Mutta hän
koetti lohduttaa sekä itseään että lemmittyään, lupasi pian, ensi
avovedellä, palata Turkuun takaisin ja silloin joko jäädä Suomeen tai
viedä Kaarinan mukanaan. Neitonen kuunteli tätä kaikkea katseet maahan
luotuina, alistuvana, mutta murheellisena, -- voi, kuinka hänen surevat
silmänsä, joihin kyynel näytti pyrkivän kihoamaan, ja hänen vartensa
hieno vavahdus nyt Juhanan mieltä vihlaisi!

-- Aamulla siis lähdette? kysyi tyttö tuskin kuultavasti kuiskaten.

-- Niin, mutta juuri siksi on meidän tänään solmittava pysyvä ja luja
lemmen liitto. Sinusta minä en luovu, omakseni sinut tahdon!

-- Mitenkä, prinssini? äännähti tyttö, nostaen kuin arastellen häntä
kohden kauniit katseensa.

-- Omakseni, vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä, huudahti nuori
kuninkaan poika. -- Viralliseksi puolisoksenihan et voi tulla, mutta
siltä minuun yhtä pyhästi sidotuksi vaimoksi, jota kohtaan olen alati
uskollinen. Tahdotko, Kaarina, -- siihen nyt tänään suostumustasi
pyydän?

Muunlaista asemaa prinssin rinnalla ei porvarityttö tietenkään
ollut koskaan kuvitellutkaan. Tämä tarjous vastasi hänen rohkeimpia
unelmiaan, toteutti hänen salaisimmat toiveensa. Hänen sydämensä
pamppaili iloa ja ylpeyttä, mutta hänen kasvoillaan viipyi yhä sama
surumielisyyden, avuttomuuden leima, kun hän suoraan vastaamatta
ihailijalleen virkkoi:

-- Meidän on nyt siis joka tapauksessa erottava -- mitenkä sitten?

-- Minä tulen sinua hakemaan, luota siihen, ja silloin sinut omakseni
vien, isäni suostumuksella tai ilman sitä. Odota minua uskollisesti,
lupaa se -- siinä kihlamme!

-- Odotan, odotan kuin synkässä yössä kirkkaan päivän nousua!

-- Muuta en vaadi, liittomme on sillä tehty. Se luja ja pyhä...

Taas tapasivat nuoret huulet toisensa ja hovipoika sai pitempään kuin
oli sovittu pidellä prinssin hevosta Olavi Bruunin pihalla, missä sen
sekä talonväet että ohikulkijat näkivät, iskien ymmärtävästi silmää
toisilleen. Kaikkihan tunsivat tämän kuninkaanpojan lemmensuhteen jo
ennestään ja ennen iltaa oli prinssin vierailu Kaarina Hannuntyttären
neitsytkammiossa sekin koko kaupungin tiedossa. Ja turkulaiset olivat
siitä koko yhteiskuntansa puolesta ylpeitä, sillä uusi sidehän kytki
nyt taas tämän suositun kuninkaanpojan Suomen Turkuun. Naiset kaikki
tietysti kadehtivat nuoren Kaarinan onnea, mutta se oli heistä
kuitenkin siksi korkea, etteivät siihen parjauksenkaan hampaat
uskaltaneet iskeä. Mutta kun Juhana-prinssi vihdoin lähti ratsastamaan
Turun vanhasta luostarikorttelista linnaan päin, paloivat hänen
poskensa kauniisti ja hänen mielensä oli päättäväisyyttä täynnä. Hän
aikoi Ahvenanmaalle ajettaessa vielä kerran puhua isänsä kanssa Suomeen
jäämisestään ja tunnustaa hänelle samalla suoraan lemmensuhteensa sekä
aikomuksensa ottaa Kaarina Hannuntytär luokseen lemmittynään. Ja hän
aikoi puhua siitä isälleen samalla varmuudella kuin silloin kerran
Viipurissa -- ukko kyllä lopultakin heltyy ja suostuu!

Tämä varmuus toi lohdutuksen hänen mieleensä ja hän ajatteli sen
lämmössä jo keveämmin aamullista matkaansa jäisten selkien poikki.

Linnassa jo suoritettiin matkavalmistuksia, kun prinssi sinne palasi;
vanhalla kuninkaalla oli melkein matkakuume ja hän pani kiirettä
toisiinkin. Taas hän oli odotellut Juhanaa ja hän komensi nyt kaikki
sinä iltana aikaisin levolle, jotta heti päivän valjetessa oltaisiin
valmiit rekiin nousemaan.

Mutta siitä matkasta Ahvenanmaalle ei sittenkään vielä seuraavan aamun
valjetessa tullut mitään.



XXII


Kuninkaan airut Martti Pietarinpoika ajoi rekitoverineen päivän
toisensa perästä lumisia metsiä pitkin kaukaista itää kohti. Yksinäistä
ja yksitoikkoista oli se matkanteko ja tiet olivat tavallista
pahemmin ummessa. Ihmiset eivät näet tänä talvena vainolaishuhujen
peloittamina paljoa yleisillä teillä liikkuneet, he olivat jättäneet
kauppamatkansakin varmempiin aikoihin ja veronsa maksamatta eikä siten
päiväkausiin tavattu yhtään vastaantulijaa. Mutta mitään vihollisia
ei myöskään matkan jatkuessa näkynyt eikä kuulunut. Kylissä, joissa
airueet syöttivät hevostaan ja yönsä nukkuivat, tiedettiin kyllä
paljon kulkupuheita idempänä liikkuvista vainolaisista, mutta kukaan
ei ollut näillä mailla niitä nähnyt. Ei ollut viime aikoina kulkenut
pakolaisiakaan, kaikki tiedot Itä-Suomesta olivat pysähtyneet kuin
umpitiehen. Sokeaa matkaa oli siis kuninkaanlähettien yhä eteenkinpäin
tehtävä. Unelias tulkki torkkui reessä Martin rinnalla, väliin vain
karahtaen siitä peljästyneenä pystyyn, milloin jalaksenjälki ilmestyi
umpitielle tai koppelo risahti vesakossa -- ei ollut nuorella airuella
neuvoa eikä apua seuralaisestaankaan.

Näin sivuuttivat he Hämeenlinnan, joka oli elänyt ja eli edelleen
kovassa pelossa, mutta jonka harvalukuiset linnamiehet toki eivät
tiedustelumatkoillaankaan olleet vainolaisia tavanneet, ja saapuivat
eräänä iltana muutamaan Vanajan majataloon, johon he yöpyivät.
Vähän myöhemmin ajoi sinne toinenkin airut, ratsumies, idästäpäin
tullen. Se oli outo tapaus tällä matkalla, joten Martti kiirehti
pihalle asti saapunutta puhuttelemaan. Mutta mies, joka oli lumiteitä
satulahevosella saapunut, oli perin huonossa kunnossa, tuskin hän pääsi
selästä kunnolla alas ja ääni pihisi hänen tulehtuneesta kurkustaan
kuin haudasta, -- yhtä huonossa tilassa oli lamaan ajettu hevonenkin.
Matkamies vannoi jaloilleen päästyään käheästi, että sen yön ja
seuraavan päivänkin hän tässä lepää, -- hän oli ollut kuolla viime
taipaleella --, lepää tässä, olipa Turkuun kuinka kiire tahansa! Muuta
hän ei osannut paljon ajatellakaan, niin lopen uupunut hän oli.

Martti kertoi olevansa kuninkaan Turusta tuleva airut ja kyseli,
minkälaisia sanomia ratsumies kuljetti ja mistä hän tuli.

-- Viipurista hän tietysti tuli, kertoi mies, mutta pääsikö hän Turkuun
asti, jonne matka piti, sitä hän epäili. Heitä oli alkuaan ollut kaksi,
mutta hänen toverinsa oli jo uupunut matkalle, pian uupuu kyllä hänkin,
-- siihen väsymykseensä hän aina palasi.

-- Viipurista tulet, -- takertui Martti uteliaana hänen sanoihinsa, --
miten sieltä pääsit lähtemään?

-- Miksen lähtemään päässyt, mutta taipaleenteko valtateillä, se on
toista!

-- Eikö siis Viipuri enää olekaan saarroksissa?

-- Ei se täältä päin ole ollutkaan, ja johan sieltä nyt ryssät lähtivät
kokonaan.

Enempää ei Martit siinä pihalla ehtinyt kyselemään eikä hän
aivan paljoja lisätietoja saanut matkamieheltä lypsetyksi häntä
vuoteeseenkaan autellessaan. Mutta silloin hän itse jo oli tehnyt
päätöksensä.

-- Lepää sinä täällä rauhassa, minä palaan viemään viestisi
kuninkaalle, joka sitä hartaasti odottaa, puhui hän uneen vaipuvalle
ammattitoverilleen. -- Onko sinulla mukanasi mitään kirjettä Viipurista?

-- On sellainenkin, tuossa povellani, hae sieltä. Lähde viemään sitä,
minusta ei ole siihen miestä nyt eikä huomennakaan...

Omin lupinsa siinä Martti toimi, -- olisihan hänen pysähtelemättä
pitänyt rientää tsaarin kirjettä viemään --, mutta hän tunsi kuninkaan
tietojenjanon sekä rajattoman levottomuuden ja teki päätöksensä
siihen luottaen. Viipymättä valjasti hän vain hetkisen levänneen
hevosensa, herätti jo nukkuneen matkatoverinsa, joka unen pöpperössä
ollen vasta kotvan kuluttua tajusi, mistä oli kysymys, ja ajoi hänen
kanssaan heti yötä myöten äskeisiä jälkiään takaisin Hämeenlinnaan.
Siellä kertoi hän lyhyesti asian linnanherralle, Herman Flemingille,
sai tältä kannatuksen hankkeelleen ja jätti sinne velttoluontoisen
tulkkitoverinsa odottamaan. Tuota pikaa hän vaihtoi itselleen linnan
tallista uuden hevosen, nosti rekeensä suksetkin kaiken varalta ja
lähti levähtämättä, yhä yötä myöten, ajamaan entistä, yksitoikkoista
taivaltaan Turkuun päin minkä vain hevosen kavioista pääsi... Hän
oli torkkunut reessä raskasmielisenä koko tulomatkan, nyt hän
jaksoi ilomielellä pari yötä reessään valvoakin. Mutta suksilla
hän sittenkin eräänä aamuna, yön hiihdettyään, saapui Turkuun,
laskien sisään Hämeenportista. Hidasta ja vaivaloista oli saada
majapaikoista vaihtohevosia, eikä hän malttanut jäädä niihin syöttämään
eikä odottamaan. Hän oli sen vuoksi jättänyt rekensä ja hevosensa
muutamaan kestitaloon ja noussut suksilleen. Keli oli kuitenkin
raskas suksillakin kulkea eikä siihen nuori teini ollut tänä talvena
harjaantunut. Niin hän olikin nyt perille tullessaan melkein yhtä
uupuneessa kunnossa kuin hänen Vanajaan jäänyt ammattitoverinsa, mutta
sisäinen into häntä pakotti pysähtelemättä painamaan eteenpäin.

       *       *       *       *       *

Jo aamuhämärissä olivat Turun ja sen ympäristön arvohenkilöt saapuneet
linnaan hyvästelemään ja matkalle saattamaan kuningasta, jonka nyt
oli määrä lähteä Suomen mantereelta. Siellä olivat, lähtöaamiaista
haukattaessa, siten läsnä Turun piispa tuomioherroineen, Henrik
Klaunpoika Horn, kaupungin pormestari ja muutamat muut, toivottaen
kuninkaalle ja Juhana-prinssille onnellista matkaa ja pikaista paluuta
turvallisempiin oloihin. Mutta siitä paluustaan kuningas ei luvannut
mitään varmaa, hän ajatteli vain lähtöään. -- Pelkäämme, että meidän
olisi tänne raskasta palata, vaikka suuriruhtinas pyynnöstämme
suostuisikin rauhaan ja kutsuisi joukkonsa maasta pois. Sillä millainen
on täällä silloin todennäköisesti tilanne? Armeijamme päällikköineen
tuhottu tai vangittu, linnamme ja kaupunkimme hävitetyt -- lisäisikö se
kaikki tähänastisia ilojamme tässä maassa!

-- Emmehän tiedä vielä sotaväkemme kohtalosta mitään, vastasi Henrik
Horn rauhoitellen. -- Sen on ollut taisteltava vaikeissa oloissa, ja
vähän olemme sitä voineet auttaa, mutta... -- Mutta miksi eivät olisi
meille tänne edes tietoja toimittaneet, jos ovat puolensa pitäneet?
murahti kuningas melkein suuttuneena. Voiko se olla sitä parantumatonta
suomalaista saamattomuutta... ei, tietysti on kaikki menetetty, tuskin
lie henkiin jäänyt yhtään, joka meille suruviestinkään toisi. Kai sen
venäläiset itse tuovat... Kuningas oli kadottanut kaiken toivonsa
ja hän oli lopen kyllästynyt koko tähän maahan, jota hän nimittikin
valtakuntansa onnettomaksi kolkaksi, surun lapseksi. Ja hän syytteli
siitä edelleen suomalaisia itseään. Itsehän olivat he nyt kaikin
mokomin tahtoneet sotaa... mutta sen he saavat pyytämättä niskaansa
yhä uudestaan... saadaanko tässä maassa koskaan pystyyn mitään
säännöllistä, rauhallista kehitystä, sitä hän enää tuskin uskoi.

Suomalaiset eivät ruvenneet siihen vastaamalla ärsyttämään kuninkaan
mieltä, surunvoittoisesti vain silmäilivät piispa Mikael ja Henrik Horn
toisiaan -- he tunsivat toistensa ajatukset. Mutta Juhana-prinssi oli,
vaikkei ollut iloisimmillaan hänkään, toivehikkaampi. Sodan hävitysten
jälkeenhän on rakentava työ sitä tarpeellisempaa, lausui hän, ja siinä
tahtoi hänkin mielellään olla mukana.

-- Tuleeko siitä rakennusta ihmisten asuttavaksi, epäili kuningas. --
Minusta täällä on sellainen kuolon hiljaisuus, joka ei ennusta muun
kuin hautuumaiden rakentamista. Rakentakaamme, poikani, siellä, missä
elämää voi syntyä! Näissä mielialoissa teki Kustaa-kuningas lähtöä
Suomen mantereelta, -- taikka valmistausi pakoon, minkä hän itse
myönsi. Reet odottivat matkavalmiina pihalla, hän siemaisi pikarinsa
loppuun ja kutsui hovipalvelijaansa vetämään hänen jalkoihinsa suuria
poronnahkakallokkaita.

Silloin kuului rymyä rappusista ja kenellekään ennakolta ilmoittamatta
ryntäsi Martti Pietarinpoika kokoontuneiden herrain ruokahuoneeseen,
torvesi sinne lumisena, hikisenä, posket kalpeina rasituksesta ja
silmät pullollaan viimeisistä hiihtoponnistuksista.

-- Sinäkö, pahan ilman lintu, siihen vielä vihoviimeiseksi ilmestyt!
huudahti kuningas kirjuriairuensa tuntiessaan. Hän oli noussut
seisomaan airuen saapuessa ja tapaili nyt pöytää tuekseen, jatkaen: --
Et siis päässyt Viipurin lähettyvillekään, ryssät palauttivat sinut jo
matkalta, niinkö? Ja lähestyvät tänne kintereilläsi, niinkö?

-- Eivät palauttaneet ryssät, palasin itse...

-- Jättäen tehtäväsi suorittamatta, -- se on juuri teidän tapaistanne!

Siihen syytökseen ei Martti nyt voinut eikä malttanut vastata. Häneltä
äkillinen siirtyminen pakkasesta ja ponnistuksista huoneen lämpimään
melkein salpasi hengityksen. Läähättäen hän vain sai soperretuksi:

-- Kuningas, ryssät eivät ole enää Viipurin edustalla!

-- Vaan missä, Kymijoellako?

-- Viipuri on vapaa, vihollinen karkoitettu...! Kuningas ei sitä aluksi
ollenkaan uskonut. Hän uteli epäilevänä:

-- Mistä sinä sen tietäisit, siellä et ole ehtinyt käydä! Karkoitettu
-- millä voimalla? Tuletko tänne meille satuja latelemaan? Keneltä
niitä olet kuullut? Kerro!

Jo oli nuori airut saanut sen verran hengäistyksi, että saattoi ruveta
kertomaan alusta alkaen mitä oli Vanajassa Viipurin airuelta kuullut.
Ja vakuudeksi hän ojensi kuninkaalle tältä saamansa kirjeen. Siinä
Viipurin sotaväen päälliköt, Jaakko Bagge ja Klaus Horn, lyhyesti
mutta ilmeisellä riemulla ilmoittivat, että venäläiset, ammuttuaan
Viipuria muutaman viikon ja sitä suunnattomalla väellään piiritettynä
pidettyään, olivat tammikuun lopulla lähteneet koko joukkoineen
tiehensä. Piiritetyt olivat ajaneet takaa heidän jälkijoukkoaan, joka
kiireisesti peräytyi rajalle.

-- Miten se on mahdollista? kysyi kuningas, kuunneltuaan henkeään
pidellen, kun Henrik-herra luki hänelle ääneensä viipurilaisten
kirjeen, ja ruveten jälleen terästymään äskeisestä heikkoudestaan. --
Ehkä on ryssillä siinä jokin salajuoni, ehkä he ovat taas vetäneet nuo
herkkäuskoiset suomalaiset loukkuun?

-- Ei se ole mahdollista. Bagge ja Klaus Horn ovat ajaneet heitä takaa
rajalle ja palanneet Viipuriin, missä kirje on päivätty, vastasi Henrik
Horn peittämättömällä riemulla.

-- Mutta miten sitten, -- viisikymmentätuhatta miestä!

-- Ryssä on kai suuresta lukumäärästään huolimatta saanut kyllänsä,
arveli Steen-herra pitemmittä mutkitta. Mutta se selitys ei
kuningasta tyydyttänyt. Hän kääntyi taas Martin puoleen, jonka piispa
sillävälin oli istuttanut lepäämään, ja uteli tältä tarkoin sanasta
sanaan, mitä Viipurista tullut mies oli kertonut. Tämän kertomus oli
kuitenkin ollut sangen lyhyt. Viipuri oli jo ollut idän ja pohjoisen
puolelta saarrettuna, vihollisten suunnaton sotaleiri oli ollut
kaupungin edustalla, taistelua oli kestänyt herkeämättä. Länteen
päin, Neitsytniemelle, oli kulku linnasta kuitenkin vielä vapaa, ja
eräänä yönä vedätettiin sieltä kärryillä, sillä lunta oli sillalla
vähän, olkia ja heiniä linnan hevosille umpipiirityksen varalta.
Puusilta, jota myöten kuormat tuotiin, kolisi kovassa pakkasessa, --
ehkä luulivat viholliset uusia apujoukkoja oikein tukuttain saapuvan
linnaan. Niin oli kaupungissa oletettu ja niin oli ratsumieskin
arvellut. Varmaa vain on, että seuraavana päivänä oli näkynyt
harvinaisen vilkasta liikettä venäläisten leirissä ja sitä seuraavana
yönä he kaikessa hiljaisuudessa lähtivät tiehensä tykkeineen,
kuormineen. Aamulla oli leiri tyhjä...

-- Tyhjä -- ja ilman taistelua? kummasteli kuningas.

-- Niin. Ja piirittäjät pakomatkalla, airut oli itse ollut heitä
takaa-ajamassa.

Sehän oli satua, mutta kuitenkin ilmeisesti totta! Kuningas istui
nojatuolissaan suloisen turtumuksen valtaamana ja kuunteli airuensa
kertomusta kuin ihanaa unta. Tämä on salaperäinen maa, tuumi hän
itsekseen, noilla salaperäisillä suomalaisilla lienee sittenkin
joitakin yliluonnollisia kykyjä, heidän noitansa ja velhonsa eivät
liene sittenkään pelkkiä petkuttavia poppamiehiä. Sillä täällä tapahtuu
tuon tuostakin jos jotakin merkillistä -- ja aina kun kaikki on
hukassa. Eikö sama Viipuri vapautunut jokseenkin samalla tavalla Knut
Possen aikoihin, eikö pässi kerran pelastanut heille Savon uuden linnan!

Hän käännähti yhtäkkiä piispa Agricolan puoleen:

-- Uskotko sinä, mestari Mikael, tuota heinäjuttua?

-- Suoraan sanoen, en, vastasi piispa hymähtäen.

-- Siinä on siis kuitenkin ollut muita voimia mukana! Minkälaisia?

-- Enhän ole sotataitaja, vastasi piispa nyt vakavammin. -- Mutta
eiköhän siinä ole ollut ratkaisevana miesten voima, puolustajain
sitkeys ja uljuus ja horjumaton usko voittoonsa...

Kuningas vaikeni. Tätä tunnustusta hän ei ollut valmis noin rentonaan
antamaan suomalaisista, joita Viipurin puolustajat melkein yksinomaan
olivat ja joihin hän ei paljonkaan luottanut. Hän pyörähti nyt Henrik
Klaunpojan puoleen:

-- Ehkä loppuivat vihollisilta ruokavarat, maakunta oli tyhjäksi
ryöstetty?

-- Ehkä niinkin -- he kai jo ensi yrityksestä huomasivat, ettei heillä
ollut paljoa toivoa päästä piankaan Viipurin varastoja syömään. Pitkä
talvipiiritys ei ole hauskaa, he ehkä kyllästyivät ja läksivät.

-- Kunhan läksivät, huoahti kuningas silloin helpotuksesta, jättäen
tapahtuman selitykset toiseen kertaan. -- Maa on siis nyt joka
tapauksessa vihollisista vapaa, me voimme nyt keventynein mielin täältä
lähteä.

Mutta piispa tarttui kiinni näihin hänen viime sanoihinsa, kysyen,
aikoiko kuningas todella nyt ilman muuta nousta rekeensä ja lähteä
ajamaan.

-- Arvelin pyytää teidän majesteettianne tänään Turun tuomiokirkkoon,
johon aion kutsua kaikki, ylhäiset ja alhaiset, kiittämään korkeinta
tästä isänmaamme onnellisesta pelastuksesta.

-- Olet oikeassa, Mikael, me voimme kyllä lykätä matkamme päivän tai
pari, ja rahvaan kanssa tahdomme tänään tulla kirkkoon. Sillä paljon
olemme kiitosta velkaa, raskas taakka on tänään kirvonnut sydämeltämme.

Tarkemmin ajatellen oivalsi Kustaa Vaasa, että saapunut sanoma
muutenkin vielä vaati häntä viipymään Turussa, ennenkuin hän saattoi
lähteä Ahvenaan perheensä luo. Olihan annettava ohjeita kaikille
käskynhaltijoille muuttuneen tilanteen johdosta, Viipurin linnanherroja
oli varoitettava hievahtamatta pysymään paikoillaan rajaa vartioimassa,
sillä ryssäin juoniin ei ollut luottamista, ja kirje suuriruhtinaalle
oli nyt muutettava vähän toiseen sävyyn -- olipa hyvä, että se tuli
palautetuksi!

-- Lähetetäänkö tämä rauhantarjous sittenkin tsaarille, vaikka väkemme
on karkoittanut hänen sotajoukkonsa Suomesta? kysyi Henrik Horn, joka
yleensä ei tätä armon pyynniltä vivahtavaa tarjousta ollut kannattanut.

-- Lähetetään tietysti, ja nythän siihen on entistä suurempi syy ja
mahdollisuus, vastasi kuningas, joka ei vielä ollut vakuutettu tämän
tilapäisen menestyksen jatkuvaisuudesta ja joka tapauksessa, karvaan
kokemuksensa opettamana, tahtoi saada rauhan toimeen itärajallaan. --
Martti Pietarinpoika saa lähteä jatkamaan, keskeytynyttä matkaansa,
niin pian kuin olemme valmistaneet kirjeet myöskin Viipurin herroille.

Näin kääntyi huomio taas uupuneeseen lähettiin, joka penkilleen
lyyhistyneenä, mutta onnellinen hymy kasvoillaan oli ääneti kuunnellut
herrojen keskustelua hänen tuomansa tiedon johdosta. Kuningas oli
hänelle nyt sangen armollinen, ei moittinut enää sanallakaan hänen
omapäistä menettelyään, jonka kautta hän oli ehtinyt vielä saada
Turkuun tuon suuren ilosanoman, ja lupasi muistaa häntä sopivalla
lahjalla, kun he molemmat keväällä ovat tänne takaisin palanneet -- nyt
Kustaa jo ilmoitti varmasti vielä Ahvenanmaalta palaavansa Turkuun.

Antoipa kuningas Martti Pietarinpojalle, jonka toimeliaisuuteen hän
nyt entistä enemmän luotti, uusiakin tehtäviä. Hänen oli Viipurista,
jonne hänen oli vietävä päällikköjen kirjeet ja josta tsaarin kirje
oli edelleen toimitettava rajalle, matkustettava vielä millä keinoilla
pääsi Savonlinnaan, sillä kuningas tahtoi antaa Kustaa Finckelle ja
Klaus Flemingille käskyt, etteivät he enää sieltä hyökkäisi rajan yli
eivätkä ärsyttämällä venäläisiä turmelisi hänen rauhantoiveitaan. Tälle
toimenpiteelle hän, tuntien nuoren Klaun kiihkeän luonteen, antoi aivan
erikoisen merkityksen, ja neuvoi hän nuorta airuttaan huolellisesti
toimittamaan tämän käskyn perille.

Pitkä matka oli siten Martilla, joka juuri, väsymykseensä
nääntymäisillään, oli matkalta palannut, taas edessään, mutta hän
ei sitä säikkynyt. Eikä hän, istuttuaan tuon keskustelun ajan
kuninkaan ateriahuoneessa ja itsekin ruokaa saatuaan, enää väsymystä
tuntenutkaan; kaikki näytti hänestä taas toivehikkaalta, iloinen onni
pulpahteli hänen rinnassaan. Ja kun linnan väki päivemmällä hankkiusi
tuomiokirkkoon, johon ainoata jäljelle jäänyttä kelloa soittamalla
Turun asujamisto oli kutsuttu koolle, lähti hänkin mukaan. Kulkuset
kilahtivat hänestä taas tänään kirkkaasti ja iloisesti, kun linnasta
kirkkoon ajettiin pitkässä saattueessa, jonka ensimäisessä, suuressa
saanireessä rinnakkain istuivat vanha kuningas ja nuori prinssi. Väkeä
tulvi kirkolle joka taholta, sinne ajelivat aateliset maatiloiltaan
korskuvilla oriillaan ja heidän tieltään syrjäytyivät hankeen
turkulaiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, jotka olivat ottaneet
itselleen vapaan päivän. Sillä kaikkialle oli jo Martin tuoma ilosanoma
ennättänyt levitä, ja hänestä tuntui, siinä pystypäisenä linnan reessä
ajaessaan, että kaikki jo tiesivät juuri hänen tuoneen heille tuon
suuren sanoman.

Kirkossa soivat urut pehmoisesti ja hartaasti. Niitä oli Martista
tänään leppoisa, autuas kuunnella, niiden sävelet ikäänkuin säestivät
hänen oman mielensä ailahduksia. Hänestä tuntui, vaikkei hän sitä
osannut itselleen tarkemmin selittää, että nyt oli hänellekin,
niinkuin koko maalle, taas onnen päivä alkanut, nyt hän kaikista
vaikeuksista huolimatta saattoi käydä toteuttamaan sydämensä kaihoisaa
onnenkaipuuta, luoda itselleen oman kodin, jossa emäntänä häärii
valkotukkainen, ilosilmä tyttö...

Hän näki piispan kaikkien tuomioherrainsa ympäröimänä astuvan
alttarille ja kiitosvirsi alkoi. Ja urut säestivät sitä hempeästi
ja hartaasti, säestäen samalla edelleen sointuvasti hänen omiakin
ajatuksiaan ja mielialojaan.

Väsyneen airuen pää vaipui niissä onnen mietteissä vähitellen rintaa
vastaan. Kauan valvonut mies nukahti suloisesti kirkon penkkiin.



XXIII


Kevään viimeisiä hankia pitkin hiihteli kolme miestä sitä laajaa saloa,
joka erotti Hämeen pohjoisen, vakinaisen latva-asutuksen savolaisten,
Savilahden rintamaista. Kulkien koillisesta päin, Savon uudesta
linnasta, olivat he nopeasti samonneet suurten selkien poikki ja
ehättivät nyt, yökylmiä hyväkseen käyttäen, korven halki Vahvajärven
Juuritaipaleen uutiskylään, ennenkuin keli kokonaan loppuisi. Sillä
tänne oli miesten, joiden matka kyllä oli vielä kauemmas lounaaseen,
nyt jäätävä odottamaan jäitten lähtöä, siitä he olivat jo täysin
selvillä.

Mutta sellainen odotus juuri tässä salokylässä sisältyikin sen nuoren
hiihtäjän ohjelmaan, joka oppaan laduissa ponteissaan puski, -- hän
oli tuttavamme entinen turunteini ja nykyinen kuninkaankirjuri, Martti
Pietarinpoika Silta. Martti se näet nyt tulkkineen palasi Itä-Suomen
pitkältä kiertomatkaltaan sisämaan suurien metsien halki kaukaista
Turunmaata kohti. Martti oli päättänyt tällä matkallaan vierailla
muutamia päiviä sukunsa kotikylässä erämaan laidassa ja kiirehti
nyt sinne heimonsa asuinmaille, Sillantaipaleelle, joka seutu hänen
mielikuvituksessaan niin usein oli houkuttelevana kangastanut, mutta
jota hän ei koskaan ollut nähnyt.

Nämä olivat nyt siis niitä korpia, joiden omistamisesta hänen
esi-isänsä niin kauan ja katkerasti olivat saaneet taistella idempää,
savolaista asutusta vastaan ja joita he olivat usein verelläänkin
kostuttaneet, -- niin mietti Martti samoillessaan noita laidattomia
metsiä ja suomaita. -- Olisihan täällä luullut olevan tilaa
molemmillekin heimoille asua sovinnossa, kaataa kaskia ja pyytää
riistaa ja kalaa, ja olisihan sitä vieläkin. On järvenrantaa, on
halmelehtoja laajemmallekin väestölle. Kuluuhan tässä päiväkausia
matkalla molempain asutusten välillä, ovathan nämä korvet niin
koskemattomat, kuin ei niissä koskaan olisi edes pyyntimiehen jalka,
saatikka sitten sydäntyneen partiomiehen suksi käynyt. Eiköhän mahtane
se kaukainen "ukko ruunu" sittenkin erehtyä, kun rupeaa jakelemaan
näiltä laidattomilta saloilta toiselle heimolle toisen takamaita --
tilaahan olisi sekä asutusta että eränkäyntiä varten molemmille!

Näin Martti päätteli katkoessaan laajaa taivaltaan taikka levätessään
päiväsydännä nuotion ääressä humajavassa hongikossa, jatkaakseen taas
yötä myöten hiihtoaan. Ja hän koetti turhaan mielessään kuvitella,
miten heimojen väliset intohimot näillä rauhallisilla erämailla olivat
saattaneet leimahtaa sellaisiin liekkeihin, kuin isävainaja hänelle oli
kertonut.

Mutta niistä kaukaisen menneisyyden kuvitelmista palasivat hiihtäjän
mietteet taas nykyaikaan ja hänen omiin, lähimpiin tehtäviinsä. Martti
oli kunnialla suorittanut kaikki kuninkaan hänelle uskomat tehtävät.
Hän oli, jätettyään äsken piirityksestä ja ahdistuksesta vapautuneeseen
Viipuriin, jota Suomen sotajoukko yhä valppaasti vartioi, kuninkaan
kirjeet, ajanut järviteitä myöten Sydän-Savoon, yksinäiseen, jylhään
Olavinlinnaan, missä hän tapasi vanhan, ontuvan linnanherran Kustaa
Fincken. Mutta hänen oli sieltäkin vielä ollut suksilla tehtävä
retki itään päin, rajalle, missä nuori Klaus Eerikinpoika Fleming
komensi rajavartiostoksi kokoamiansa suksimiehiä ja missä hänen tälle
tuittupäiselle tuttavalleen oli jätettävä kuninkaan käskykirje. Nuori
Klaus olikin toimella ja tarmolla suorittanut sotaretkensä tällä
kulmalla. Hän oli karkoittanut Savoa ryöstelevät rajantakaiset, oli
tuhonnut verisissä kahakoissa pienempiä, venäläisiä partiojoukkoja
ja ajanut niihin niin silmittömän pelon, etteivät ne sen koommin
yrittäneetkään hävitysretkilleen. Olipa Klaus-herra, näitä vainolaisia
häädellessään, tehnyt hyökkäyksen Venäjänkin puoleiseen Karjalaan,
jopa niin tarmokkaan, että Käkisalmen linnaväen, joka sekin oli
lähtenyt Viipuria piirittämään, oli kiireellä täytynyt sieltä palata
omaa "Korelaansa" puolustamaan. Nyt oli nuori suksipäällikkö, Martin
saapuessa hänen rajaleirilleen, juuri aikeissa uudelleen ja vielä
laajemmin rynnätä Venäjän puolelle, ja hän kiroili synkästi sekä
sanantuojaa että hänen tuomaansa kuninkaankirjettä, joka sen esti.
Mutta kuninkaan käskyä oli kuitenkin toteltava, uusi retki jäi
tekemättä.

Näillä matkoilla oli Martilta huvennut niin paljon aikaa, että
huhtikuu jo oli loppupuolellaan, ennenkuin hän ehti paluumatkalle
Olavinlinnasta. Kustaa Fincke oli kehoittanut häntä odottamaan vesien
aukenemista, jolloin hän muiden matkamiesten kanssa olisi voinut
mukavasti palata Saimaan selkiä pitkin, mutta nuori airut päätti
kiirehtiä aikaisemmin kotiinsa. Hän tahtoi vielä tavata Turussa
kuninkaan, joka ensi avovedellä oli luvannut sinne palata Ahvenasta ja
jolle hänen oli tili tehtävä matkastaan -- saatavahan oli se luvattu
palkintokin. Ja toinenkin vetovoima joudutti hänen paluumatkaansa
Turkuun. Sitä paitsi halusi hän palata poikkimaisin, käydäkseen
sukulaisissaan ja sukunsa syntymäsijoilla.

Sinne hän oli nyt vihdoin aina vitkastelevine seuralaisineen
saapumaisillaan, Savosta saamansa oppaan johdolla. Vähitellen rupesi
tuo ääretön, autio korpi harvenemaan, päästiin taas järven selkiäkin
hiihtelemään, ja eräänä päivänä laski pieni seurue halmeaukeiden
poikki lahden rannalla lymyilevään kylään, jossa pitkän matkan miehiä
katseltiin oudoksuen ja epäluulolla. Martti kysyi Sillantaipaleen väkeä
ja opastettiin hänet kylän keskeisimpään ja suurimpaan taloon.

Vanha Jyrki-isäntä olikin siellä kotona ja saapui pihalle matkamiehiä
tervehtimään. Heti hän tunsi veljenpoikansa, mutta hänen leveillä,
luisevilla kasvoillaan ei kuvastunut iloa eikä ihmettä, kun hän tämän
nyt yhtäkkiä näki sydänmaalla kotitalonsa pihalla. Hänen katseensa
olivat päinvastoin rautaisen vakavat, melkein surunvoittoiset, ja samaa
kovaa piirrettä oli Martti lukevinaan talon naistenkin kasvoilla.

Ensi matkakuulumiset kyseltyään ja vieraansa istumaan saatettuaan
virkkoikin vanha isäntä:

-- Meillä on nyt ollut kova talvi täällä salolla kestettävänämme,
petäjän varassa vain on henki pysynyt.

-- Niin, teiltä jäivät huhdat hoitamatta ja särpimet saamatta viime
suvena erämailta, virkkoi Martti, muistaen korpelaisten viimetalvisia
tarinoita. -- Kuinka käy nyt ensi kesänä?

-- Ei ole vielä tietoa, mutta toivossa koetetaan elää, vastasi ukko,
niitä toiveitaan vielä tarkemmin selittämättä.

-- Ovatko nuoremmat miehet jo lähteneet pyyntimatkoille? tiedusteli
Martti edelleen. Hän oli näet heti kylään tultuaan huomannut, että
siellä oli kotosalla vain vaimoja ja lapsia, joku ukonrähjä joukossa,
ja arvaili miesten lähteneen salolta elatuksen apua hankkimaan.

-- Siellä ovat, minkä saanevat pyydykseensä, vastasi vanhus edelleen
vältellen.

Laiha olikin se ateria, minkä kylän paras talo saattoi tarjota
kaukaiselle sukulaisvieraalle, -- omista eväistään saivat matkamiehet
sitä jatkaa. Sen aterian varrella Jyrki kyseli, mitä nämä miehet
ovat sekä millä matkoilla, ja kuultuaan, että he airuina kulkivat
Länsi-Suomeen Savon uudesta linnasta, jonka seutuvilla taas talvikausi
oli sodittu ryssiä vastaan, virkkoi hän eräänlaisella kiihkolla ja
katkeruudella:

-- Joutavatko ne savolaiset sillä kulmalla sotimaan, mistä niitä sitten
riittää tänne meidän takamaille!

Tämä suuri suru ja viha näytti kokonaan täyttävän hänen mielensä,
niinkuin muuten kaikkien kyläläisten sydämet. Mutta vasta kun vanha
isäntä illan suussa joutui Martin kanssa kahden rankopinon ääreen,
missä ukko halkoja pilkkoi, suli hän heidän asioistaan ja huolistaan
tarkemmin puhumaan. Martti halkoi pölkkyjä hänkin, kertoi sitä
tehdessään matkoistaan ja viittasi kevään nopeaan edistymiseen -- tänä
yhtenä päivänä olivat jo rantavainiot paljastuneet mustalle mullalle
--, kiittäen onneaan, että oli ajoissa päässyt asutuille maille. Ja
siitä johtui hän ihmettelemään, miten kylän miehet pääsevät palaamaan
pyyntimatkaltaan, jos vielä viipyvät muutamiakaan päiviä salolla.

-- Kenties ne eivät suksikelillä palaakaan, vastasi setä siihen
puolittain uhittelevasti, puolittain surumielisesti.

-- Oliko heillä siis jo verkot ja muut kesäpyydykset mukanaan? uteli
Martti.

-- Oli heillä pyyntivehkeitä... oli monenlaisten otuksien varalta,
mutta keihäitä ja jousia oli eniten. He aikoivat siellä tehdä nyt isot
kierrokset!

Siitä rupesi jo kaupunkilaispoikakin ymmärtämään setänsä salaperäisiä
viittauksia ja melkein säikähtyneenä hän nyt kysyi:

-- Eiväthän toki aikoneet miehenne... eiväthän sota-aseissa lähteneet
erämaille! Tappelemaanko...?

-- Niin, tappelemaan, karkoittamaan tungettelijat takamailtaan,
käydäkseen siten itse savolaisten kanssa ne käräjät, joihin ei ruunulta
tullut apua...

Nyt Martti käsitti täysin, miksi miehiset miehet niin tyyten olivat
Vahvajärveltä kadonneet ja miksi mieliala kotiin jääneiden kesken oli
niin ylen huolekas ja vakava. He olivat huolissaan poikiensa retkestä,
joka ei ollut mikään tavallinen pyyntimatka.

Ja Jyrki-setä kertoi nyt, pölkylle istahtaen, veljensäpojan Eskon jo
heti hiihdettäessä Turusta, mistä kuningas oli heidät niin tylysti
lähettänyt, päättäneen koota miesjoukon, joka vielä tänä samana talvena
lähtisi ajamaan pois hämäläisten vanhoille erämaille pesittyneet
savolaiset. Kotiin palattuaan ja kerrottuaan siellä joka kylässä
armomatkan turhiin rauenneen ja kaikkien toiveiden kruunun avusta
sammuneen, hän sai helposti saman sisun viriämään kotikorpensa ja
naapurikylienkin ahdistuksessa eläväin erämiesten joukossa. He eivät
keksineet enää muuta mahdollisuutta jatkaa elämistään ja saada voimaan
vanhat oikeutensa, he eivät tahtoneet luovuttaa takamaitaan, joista
heidän toimeentulonsa riippui, ja rupesivat jo kohta vihaisesti
kengittämään keihäitään ja takomaan teräsnuolia...

-- Eikö heille sanottu, että he siten nousevat kruunuakin vastaan?
hätäili Martti. -- Varoittihan jo piispakin...

-- Koetettiin heitä vielä varoitellakin, mutta sisu oli sydäntynyt
kiusaantuneilla miehillä. Niinkuin meillä kaikillakin... Ykskaikki,
tiuskasivat he varoittajille, kuolemmeko täällä kotona nälkään vai
tappeluunko kaadumme salolla... itse täytyy koettaa, kun ei muualta
tule apua. Se into levisi kuin kulo, viikossa, parissa olivat miehet
retkelleen sonnustautuneet eikä heitä silloin enää pidättänyt mikään.
Pienissä joukoissa he painuivat pohjoisille kalajärville!

Martti pudisteli sitä tarinaa kuullessaan pahaenteisenä päätään,
muistellen Kustaa-kuninkaan leppymättömyyttä kaikkea uppiniskaisuutta
kohtaan... Syyttihän ukko jo muutenkin suomalaisia kapinoitsijoiksi,
viitaten usein Lapveden äsken verojensa johdosta aseisiin nousseisiin
talonpoikiin, joita oli mestauskirveellä ollut kuritettava.

-- Miten sotahiihtoon lähteneet miehenne sen ratkaisunsa ajattelivat?
kyseli Martti levottomana sedältään. -- Miten luulevat he pitävänsä
nuo takamaat, jos he ne nyt valtaavatkin, miten aikoivat he vastaisen
elämänsä asettaa...?

-- Siitä he kai eivät olleet itsekään selvillä. Hätä ei salli kaikkea
ajatella... Jos kovin tiukka tulee, kätkeytyvät he arvatenkin sinne
metsäläisiksi salolle, niinkuin sotilaskarkurit, kaivautuen yhä
kauemmas Lapinkorpeen...

Jyrki-sedän selityksistä huomasi kuninkaan airut, että setä itse, ja
nähtävästi eräät muut maltillisemmat, olivat lopultakin kieltävästi
suhtautuneet tähän nuorten hämäläisten epätoivoiseen, hurjaan
hankkeeseen ja että he nyt mitä suurimmalla levottomuudella odottivat
asiain kehittymistä. Pari kuukautta olivat miehet jo olleet tällä
sotaisella eräretkellään, eikä heistä oltu mitään kuultu. Oli
odotettu edes jotakin tietoa heistä kelin aikaan, mutta kun sitä ei
kuulunut, päättelivät kyläläiset, että miehet olivat jääneet sinne
kesäpyyntiinkin, jääneet sinne taas entisten takamaittensa isänniksi.
Mutta asiasta ei julkisesti mitään puhuttu, siitä ei hiiskahdustakaan
tahdottu päästää vieraitten eikä varsinkaan kruunun miesten korviin, --
kylän miesväki oli pyyntimatkalla, muuta ei tiedetty...

-- Mutta rupeaapa sieltä päin pian saapumaan sanomia Savon kautta,
vastasi Martti epäillen. -- Ja silloin puuttuu kyllä ukko-ruunu asiaan!

Martti oli Olavin linnassa viipyessään puhunut Kustaa Fincken kanssa
tuosta kiperästä erämaakysymyksestä ja havainnut, että tämä tarmokas
hallintomies ajoi intohimoisesti ja ollenkaan välittämättä vanhoista
omistusoikeuksista savolaisten siirtymistä erämaille, ajoi kuninkaan
tahtoa toteuttaakseen, mutta nähtävästi myös omasta halustaan. Näin hän
oli aivan selvillä siitä, että tuo toimekas käskynhaltija ei suinkaan
jätä sikseen hämäläisten väkivaltaista hyökkäystä hänen perustamainsa
uutisasutusten kimppuun, vaan vaatii siitä piankin tiukat käräjät. Eikä
Martti voinut olla kuvittelematta Kustaa-kuninkaan suuttumusta ja hänen
rangaistuksensa ankaruutta.

Vielä levottomampana kuin metsäkylän omat asukkaat vietti Martti
senvuoksi nämä keväiset odotuspäivänsä Vahvajärvellä, lumen vähitellen
sulaessa metsistäkin ja järvenselkäin mustuessa. Hän rakenteli
tuttavuutta kylän vanhusten ja naisten kanssa. Varsinkin hän tahtoi
lähestyä noita omia sydänmaansukulaisiaan, joista vanhemmat vielä
muistivat, kuinka Kurki-piispa aikoinaan oli heiltä ottanut mukaansa
keltatukkaisen pojan ja siitä kasvattanut korkea-arvoisen pappismiehen
-- sen poika siis Martti oli! Hän tiedusteli heiltä yksityiskohdittain
heimonsa menneitä tarinoita, jotka olivat siellä sukuperintönä isästä
poikaan kulkeneet -- kuunteli kertomuksia vanhan Karmalan pojista,
joista toiset olivat kotona raataneet, toiset maailmaa kiertäneet, ja
taas näiden pojista ja heidän taisteluistaan ja vaiheistaan... Ja sitä
mukaa kuin hän niitä kuunteli, kiintyi hän yhä enemmän tähän kaukaiseen
salosukuunsa ja tunsi yhä suurempaa myötätuntoa sitä kohtaan. Mutta
samalla hän sitä murheellisemmin ajatteli sen nyt edessä olevia
kohtaloita, valittaen katkerasti itsekseen, ettei hän ollut voinut
pelastaa näitä omaisiaan toivottomuuden eikä omankädenoikeuden tielle
joutumasta.

Noiden sukutarinain valossa ymmärsi Martti nyt myös paremmin salolle
lähteneiden miesten vaikuttimet ja mielialat. Verellään ja miesten
voimalla olivat heidän isänsä hankkineet omikseen nuo takamaat ja
niitä sukupolvien halki puolustaneet, -- nykyinen polvi ei katsonut
voivansa luovuttaa pois tätä suvun omaisuutta eikä vanhaa, rakasta
elinkeinoaan. Se piti oikeutenaan ja velvollisuutenaan sitä edelleen
vaikkapa verellään puolustaa. Nämä takamaat olivat vuosisataisten
ponnistusten tuloksia, siellä oli heillä isäinsä rakentamat saunat
ja puhdistamat apajat, siellä näiden nurmettuneet hautakummut niiltä
ajoilta, jolloin heimotaistelut kuumimmillaan riehuivat -- he eivät
voineet eikä tahtoneet niitä vieraille jättää. Sen Martti nyt jo itse
ikäänkuin luonnossaan tunsi ja siksi täytti Kustaa Vaasan erämaaohjelma
nyt hänenkin mielensä kaiholla ja syvällä katkeruudella.

       *       *       *       *       *

Mutta Savon kautta ei kumminkaan sanoma tämän talven uusista
erämaakahakoista Sysikorpeen saapunut. Vielä ei ollut jää järvistä
sulanut eikä Martti toverineen -- joka, vaikka velttona pirtissä
lepäilikin, jo pitkästyi aikaansa täällä ilottomassa salokylässä --
päässyt lähtemään Juuritaipaleesta, kun miesjoukko eräänä iltana
suksiaan kantaen kahlasi esiin pohjoisesta, märästä metsästä ja
hiljaa kuin hiipien hajaantui kylän taloihin. Kävi kuiske, levoton
ja hätäinen, tuvasta tupaan: erämiehet ovat palanneet! Saunoja
lämmitettiin sinä iltana pitkämatkaisten kylpeä, heille hellävaroen
ruokia valmistettiin, mutta pitkään aikaan ei heidän matkastaan taikka
sen tuloksista mitään kysytty. Eikä miehet itsekään siitä kertoneet. He
istuivat vain ääneti ja allapäin tupainsa penkeillä, jalkainsa väliin
tuijottaen, ja väistivät kotiväkensä katseitakin.

Vasta saunasta palattua ryhmittyi miesjoukko, jonka johtajaksi pian
syrjäinenkin keksi Sillantaipaleen rotevan ja voimakkaan Eskon,
vähitellen puhtaissa paidoissaan ja piikkoishousuissaan Jyrki-sedän
suureen tupaan ja kävi siellä verkalleen raottamaan sanaista arkkuaan.
Oli aluksi ilmeisesti vierottu Marttiakin ja hänen toveriaan, mutta kun
viimemainittu jo oli kylkeistuvassa vaipunut levolle ja Jyrki itse toi
Martin mukanaan väentupaan, ymmärsivät erämiehet voivansa asiastaan
vapaasti kertoa kaupunkilaissukulaisenkin kuullen.

Heidän kertomuksensa oli, kuten jo eleistä ja ilmeistä oli voitu
päättää, alakuloista ja ilotonta. Rohkealla mielellä ja lujalla
päättäväisyydellä olivat miesjoukot kyllä lähteneet eri teitä tutuille
kalajärvilleen, yhtyäkseen siellä tietyissä paikoissa. Olivat samonneet
savolaisten lähimpiin siirtoloihin, käyneet käskijöinä heidän
uudispirtteihinsä ja uhkaillen he olivat pakottaneet tungeksijat
perheineen, peuroineen lähtemään pakosalle talven selkään. Itse
olivat hämäläiset silloin noissa valkeaseinäisissä uudistaloissa
ruvenneet isänniksi. Missä savolaiset yrittivät vastarintaa, siellä
olivat tulokkaat käyneet tappeluun ja tuprauttaneet tuleen heidän
rakennuksensa. Ja omat vanhat kalasaunansa olivat he hakeneet
lahtien poukamista ja korjanneet uuteen kuntoon, niihin kesäksi
pyyntivehkeineen palatakseen.

Mutta sitten olivat hämäläiset korvenlaitalaiset hiihtäneet kauemmaksi
Nilakan ja Rautaveden rannoille ja siellä olivat he älynneet
tulleensa jo liian myöhään pelastaakseen enää sikäläiset apajansa ja
pyyntimaansa. Siellä olivat näet jo vastassa suuremmat, väekkäämmät
uudiskylät kuin he olivat kuvitelleetkaan. Lyhytjalkaisia savolaisia
oli sinne viime vuosina muuttanut jo sadoittain, heidän pirttejään
savusi siellä vieri vieressään pitkin järven rantaa ja miehet olivat
siellä, pakolaisten varoittamina, jo varustautuneet vastarintaan --
niillehän oli oikein kruunun, puolesta hankittu pyssyt ja vehkeet.
Olisihan siinä tappelemalla ehkä sentään voinut hävittää jonkun
vankemmankin kylän, mutta neuvoteltuaan hämäläiset oivalsivat sen
kuitenkin toivottomaksi, -- aika oli rientänyt heistä edelle. Rauhan
miehinä hiihtäjät senvuoksi kävivät kylään tiedustelemaan savolaisilta
näiden samoin kuin omia oikeuksiaan. Uudiskylän miehet heille silloin
osoittivat, että maat oli heille jo saroin jaettu, kiinnekirjoin
annettu ja pysyvästi taattu eivätkä he aikoneet niiltä mihinkään
lähteä. Ja tyhjin toimin, apein mielin oli hämäläisten lopulta ollut
sieltä palattava -- nämä heidän kaukaisimmat takamaansa olivat
asutuksen voimalla jo lopullisesti menneet!

Näin miehet katkonaisesti ja mielenkarvaudella kertoivat. Lähemmillä
kalarannoillaan he vielä palatessaan olivat viivähtäneet, ajaneet
hirviä ja ampuneet metsoja ja valmistelleet itselleen satoisaa
eräkesää. Mutta savolaisilta saapuneet uudet terveiset olivat panneet
heiltä nämäkin tuumat lukkoon. Sillä nuo sisukkaat savimiehet uhkasivat
valittaa heidän käynnistään kuninkaalle ja toimittaa aseväkeä
eräjärville. Nyt eivät erämiehet tienneet miten olla, kuin elää --,
täytyi palata, ylivoimaisena oli vanha kilpailija heidät nyt työntänyt
takaisin.

Siitä oli mieli kipeä, siitä nuorten miesten sydän syttä sakeampi.
Eiväthän he edes olleet saaneet kunnialla tapellakaan!

Tällaiset olivat erämiesten tuomat uutiset, eikä ne vanhempia
miehiä, jotka heitä olivat varoittaneet koko retkelle lähtemästä,
edes hämmästyttäneetkään. Mutta murheellisia olivat nyt hekin: sinne
meni miesten työtalvi, olisi edes se aika pyydetty teiriä ja ammuttu
oravia kotisalosta ja vedetty tunkiota pihapelloille, -- nyt oli
tuloksena tuolta suurelta retkeltä vain muutamia näädänkiihtelyksiä ja
kontillinen lintuja taloa kohti, -- sekä kruunun vihat ja kostot!

-- Siitä syntyy kai nyt tiukat käräjät, uikutti heti joku akoista, kun
Esko oli lopuksi kertonut heidän vaivaloisesta paluumatkastaan. --
Sinne teidät nyt viedään Jämsän kirkolle tuomarien eteen, -- teidät ja
ehkä meidätkin!

-- Jos mennään, urahti Esko vielä sisukkaana.

-- Mikä auttaa -- olisitte edes jättäneet ne savolaispirtit
polttamatta, ehkä olisitte siitä silloin hengissä selvinneet. -- Näin
jo Jyrkikin nuhteli.

-- Henkemme me pidämme sittenkin, väitteli kuitenkin edelleen sisukas
nuorukainen. -- Eipä ole täällä salon ranta kaukana, jos ryttärit
kylään tulevat.

-- Mikä armo teillä nyt on siellä savolaisten salollakaan! huoahti
Jyrki-setä raskaasti, -- vastassa on viha ja kosto sielläkin.

-- Mepä painutaan vielä ohi savolaisten kylien niin kauas pohjoiseen
korpeen, ettei yletä kruunun eikä Savon miehen käsi eikä pyssy. On
siellä vielä autiota ryteikköä piillä metsistyväin miesten, ja kalaa ja
riistaa on sielläkin.

-- Ja kuka elättää sillaikaa perheet täällä kotikylillä, kuka kyntää
pellot ja maksaa verot, -- kuolema se on edessä meillä kaikilla!

Näin haikeaksi painui mieli metsäkylän väellä. Ei ollut auttanut
enää miesten omakaan voima, niinkuin ennen isien aikana, tuhoon ja
kurjuuteen se yritys oli vain kotikylänkin syössyt. Aika oli muuttunut,
entiset neuvot pettivät, eikä uusia ollut. Neuvottomina ja avuttomina
vaikenivat keskustelijat vähitellen Vahvajärven päätuvassa, osaamatta
enää muuta, kuin jättää elämisensä salliman varaan, odottaa, mitä
tuleva on.

Raskaalla mielellä oli Martti pöydän kulmalta kuunnellut erämiesten
kertomuksia, todeten niiden lamauttavan vaikutuksen kotiväkeen,
eikä hänkään ensi hetkellä käsittänyt muuta, kuin että väkivaltaan
ryhtyneiden oli paettava laidattomille korpimaille välttääkseen
esivallan säälimätöntä kuritusta. Mutta tarinan jatkuessa tuli
hän ajatelleeksi sitäkin: ehkei ole toisten maille asettuneiden
savolaistenkaan mieli nyt niin aivan kirkas, jatkuva heimoviha
ei heidän uudisviljelyksiään auta, sen he käsittävät, -- ehkä
heidän kanssaan voitaisiin aikaansaada jonkinlainen sopimus, johon
tämäntalvinen kahakka haudattaisiin. Hän siirrähti Eskon viereen
istumaan ja kysyi:

-- Miten oli savolaisten mieli, aikoivatkohan taas tulla anastamaan
nämä teidän lähimmätkin takamaanne, joista heidän pirttinsä poltitte ja
joissa saunanne korjasitte?

-- Ei niiden hevillä tee sinne mieli palata, siksi lähelle hämäläisiä
huomasivat he jo joutuneensa, vastasi Esko taas uhittelevana.

-- Entäpä jos koetettaisiin saada heidän kanssaan sopimus näistä
lähemmistä apajista ja riistamaista, jos teitä asettuisi puolikymmentä
perhekuntaa sinne...? Kenties sille sopimukselle voisi saada kruununkin
vahvistuksen.

Jo käännähti Jyrki-setäkin, puolittain toivoen, puolittain epäillen,
Martin puoleen:

-- Vieläkö luulisit voivasi muuttaa kuninkaan mielen...? Minä en usko
siitä mitään tulevan!

-- En kuninkaan, vastasi Martti miettiväisenä, -- mutta kenties olisi
sittenkin joku mahdollisuus...

-- Jottako voisit kääntää kruunun vihat meistä?

-- Niin, -- en takaa, mutta yrittäisin. Koettakaa te sopia asianne
savolaisten kanssa, luvatkaa heille korvaus heidän pirteistään, -- minä
vielä kerran yritän Turussa.

Heikot oli Martilla menestyksen mahdollisuudet, sen hän tiesi, mutta
hän ei raskinut olla näille heimolaisilleen antamatta edes pientä
toivoa. Niin häntä kirveli katsella noiden kunnon miesten tuskaa,
miesten, jotka salollaan elääkseen rehellisesti raatoivat. Hän tunsi
kuninkaan leppymättömyyden ja jyrkkyyden tässä asiassa, häneen ei
ollut yrittäminenkään vedota. Mutta entäpä jos Juhana-prinssi jäisi
herttuaksi Suomeen, niinkuin hänen mielensä teki, -- Martti tiesi
kuninkaankin sitä vakavasti miettivän. Hänen herkässä mielessään
löytäisi erämaalaisten hätä ehkä armoa... jos Martti sen hänelle kyllin
selvästi ja väkevästi esittäisi. Olihan hänellä ja prinssillä yhteinen
pieni salaisuuskin, -- kireässä paikassa voisi Martti siihenkin
vedota. Hän ei ollut siitä koskaan prinssille muistuttanut, mutta
tiesi nuoren ruhtinaan sen kyllä muistavan. -- Älä hätäile vielä,
orpana, sinne pimeimpään takakorpeen, virkkoi hän senvuoksi epätoivon
raivostamalle Eskolle. -- Raatakaa täällä kotona nyt rauhassa, puskekaa
peltoa, kunnes nähdään, miten asianne lopulta kääntyvät, lisäsi hän jo
rohkaisten.

-- Niin on minustakin tehtävä, säesti Jyrki-ukko. -- Onpa aikaa
takakorpeen paeta, jos nähdään siihen pakon tulevan.

Hiukan lievensi se toivon kipinä kyläläisten raskasta mieltä ja
samalla kävi tämä nuori heimolainen, kuninkaan airut, heille entistä
läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi. He tunsivat vaistomaisesti hänessä
oman sukunsa juurta, johon miehet luottivat ja johon naiset mieltyivät.
Ja entistä hupaisammin kuluivat nyt Martilta odotuksen päivät, eikä hän
tulkkitoverinsakaan kärsimättömyydestä välittänyt.

Mutta kevätaurinko teki sillävälin tiukkaa työtä. Se oli jo sulattanut
hanget katvepaikoistakin, pannut metsäpurot tulvilleen juoksemaan ja
nämä taas höllensivät järvien jäitä, jotka päivä päivältä ohenivat
ja haurastuivat. Kylän rannassa oli venheet jo tervattu, kutukalaa
pyydettiin jokien suista rysillä ja katiskoilla ja rantapajut tekivät
lehteä. Erään tuulisen yön jälkeen oli järven selkä auki ja sininen
silmänkantamattomiin asti, ja lahdestakin ajautuivat jäätelit tiehensä.
Silloin oli matkamiesten aika nousta venheeseen lähteäkseen jatkamaan
keskeytynyttä taivaltaan.

Vahvajärven kylänrahvas kokoontui sekin vanhuksia ja lapsia myöten
järven rantaan heitä saattelemaan ja siinä ne vielä viimeiset tarinat
juteltiin. Martti lohdutteli yhä synkkinä pysyviä erämiehiä, jotka
eivät taaskaan tänä keväänä olleet takamailleen päässeet, kehoitti
heitä kotijärvestä ottamaan korvauksen siitä, mikä salojärvistä jäi
saamatta, ja lisäämällä karjaa hankkimaan hyvityksen siitä, mitä
erämatkoilla ennen oli lähtenyt hirviä ja näätiä. Aivan kaipauksella
hänestä erosivat kylän emännätkin, joiden mielestä hänen neuvonsa
olivat hyvät, ja kyseltyään hänen omia elämänsuunnitelmiaan he
virkkoivat lähtevälle:

-- Lue papiksi, Martti, ja tule sitten tänne meille kirkkoherraksi,
siten saadaan mekin kerta pappilaamme oman pitäjän poika!

-- Eipä tiedä miten käy, vastasi Martti reippaasti. -- Veri kyllä tänne
vetää, hyvinhän täällä viihtyisin...

-- Siispä tule! Jälkiäsi muista!

Mutta siihen jo jyrähti Jyrki-setä, joka itse oli lupautunut Marttia
kotijärven yli ja Päijänteen länsirantaan asti saattamaan ja nyt
päättävästi asettui mela kädessä tervankullalta kimaltavan venheensä
perään:

-- Älkää porisko, akat, joutavia, nyt on jo aika heittää hyvästit ja
nousta venheeseen.

Siitä syntyikin äkkilähtö ja pian loittoni kepeä alus rannasta,
jonne kylän väki jäi hetkeksi katsomaan maailmalle taas poistuvaa
ativopoikaansa. Ja Marttikin katseli, perähankaan soutamaan istahtaen,
kaipauksella rannalle jääviä sukulaisiaan... Tosiaankin, olipa
hänessä itsessäänkin joskus vilahtanut ajatus jäädä tänne rauhaisaan
korven laitaan, perustaa tänne se pieni onnen sopukka... Hän tiesi
isävainajallaan nuorena miehenä olleen samanlaisia mietteitä ja ymmärsi
hyvin hänen silloiset mielialansa. Veri veti! Ja elämä olisi täällä
niin rauhaisaa, turhaa huitomista vailla, täällä korven kätkössä!

Mutta olipa kuin perässä istuva äijä olisi lukenut nuo hänen
äänettömät, häilyvät kaipauksen mietteensä, sillä yhtäkkiä hän sieltä
virkkoi, ikäänkuin vastaten johonkin tehtyyn kysymykseen:

-- Ei siitä tule mitään eikä saakaan tulla!

-- Mistä niin? kysyi Martti kummastuneena.

-- Siitäpä tietysti sinun tulostasi tänne korpeen, papiksi tai muuksi.
Akkain houreita, niitä älä sinä haudo päässäsi!

Marttia huvitti tuo vanhan sedän ankara ääni ja päättäväinen kielto.

-- Miksi houreita, setä? kysyi hän, koettaen päästä ukon
ajatuksenjuoksun jäljille.

-- Tiedät sen itse. Et tänne sovellu, sukuusi et enää mahdu, vaikka
luulisit nyt mahtuvasikin.

Tämä tuntui jo kuin nuhteelta, miltei loukkaavalta vieromiselta. Martti
kysyikin melkein nyrpistyneenä:

-- Olenko teidän mielestänne niin jo vieraantunut heimostani, että ette
minua enää luoksenne tahdo?

-- Olet, vastasi Jyrki-setä varmasti ja lujasti. -- Et yksin sinä, vaan
jo isäsi ja ne muut, jotka ovat täältä maailmalle lähteneet. Kenet
kerran täältä maailma nykäisee sinne valtain pariin, se ei enää tänne
juurru, turhaa yrittääkään! Tuntenet sen jo meidän sukumme tarinasta,
vai etkö tunne?

-- Jotakin siitä tunnen, mutta mitä tarkoitatte, sitä...?

Ukko rykäisi pari kertaa, katsoi kauas tuulen suuntaan, josta pilvi
parastaikaa purjehti viistoon ylös taivaan rannalta, ja kertoi:

-- Kun ensimmäisestä kotitalostamme Karmalasta poika oli joutunut
maailmalle, herrasmieheksi, miekkamieheksi, voutimieheksi... yritti
hän vanhana vielä juurtua tänne sukuunsa takaisin, mutta jäi sille
sittenkin vieraaksi, ja kärsi siitä itse. Samoin kävi toisen polven
vieraantuneelle vesalle, joka oli reistaillut melkein samanlaisia
retkiä -- ne ainekset eivät enää tänne sula. Syvä on juopa talonpojan
ja herran välillä, se on täyttymätön! Toinen on määrätty pinnalla
kellumaan, toinen syvällä raatamaan, toinen komentaa ja kiskoo
ohjaksista, toinen vetää kuormaa kunnes nääntyy... Etkö tunne niitä
molempia puunhaaroja, poika?

Mutta Martti ei ehtinyt siihen vastata. Sillä perässä istuvan äijän
ääni oli jo kiihtynyt hänen puhuessaan, hänen silmänsä muljahtivat ja
niiden katse tuntui kaukaiselta ja kovalta. Ja hän jatkoi yhtämittaa
melkein käheästi:

-- Minä olen nähnyt nämä molemmat haarukat aina vastakkain, toisen
sortamassa, toisen valittamassa, ja näin tulee aina olemaan; aina
kaunaa ja vihaa vastakkain, heltymistä tai sulautumista ei koskaan.
Etkö näe, kuinka paljon tuo vastakkainen viha synnyttää vainoa,
kateutta, katkeruutta, etkö näe sitä verta ja tuskaa...? Sehän on sitä
ihmisten ikuista taistelua!

-- En sitä huomaa, enkä tunne mitään vihaa ketään vastaan, virkkoi
Martti, miltei säikähtäen setänsä haahmon muuttumista, -- äijä oli
nyt todella miltei loveen langenneen velhon näköinen. Martti muisti
setäänsä mainittavan tietäjäksi ja hänestä tuntuivat nuo kovat sanat
ja ennustukset aivan kuin häneen itseensä kohdistetuilta, kaameilta
kiroilta. Mutta hän koetti tyynenä jatkaa: -- Olihan isäni kansan
mies...

-- Niin hän luuli, niin luulet ehkä vielä sinäkin, veren voima voi
toisinaan vielä vetää. Mutta sitä varo, olet herra, älä yritä enää
talonpojan aisoihin. Kulje tietäsi, jolle olet joutunut, taikka sorru
sille tiellesi, mutta älä yritä uraltasi takaisin, sen vain sinulle
neuvon. Ja kuuntelepa tarkkaan omaakin sisustaasi, eiköhän vedä sinua
Turku enemmän kuin Sysikorpi...?

Siinä kohden täytyi Martin rehellisesti myöntää setänsä olevan
oikeassa. Ja ehkäpä muutenkin. Hänelle oli ukon puhuessa muistunut
mieleen ylimystön mielialaa kuvaavat nuoren Klaus Flemingin sanat
Helsingin kuninkaankartanossa, että talonpoikaa täytyy kohdella
kovuudella ja kurilla. Ei se sula! Ja vaikkei hän ukon kaikkia
väitteitä eikä varoituksia oikein ymmärtänytkään, tuntui hänestä
tosiaankin nyt helpotukselta, kun hän tiesi tekevänsä taivalta taas
läntistä maailmaa ja sen päämäärää, Suomen Turkua kohden. Täällä salon
laidassa ajattelivat ihmiset vain takamaitaan ja taisteluaan niiden
puolesta toisiaan, vouteja ja ryttäreitä vastaan, siellä sai joskus
kuulla piispalassa tai Ericus-mestarin luona mietteitä, jotka nostivat
ajatukset korkeampaan ilmakehään. Hän aikoi jo sedälleen ne mietteensä
suoraan tunnustaakin.

Mutta peränpitäjän kasvoilta oli jo äskeinen ankaruus ja kiihko
haihtunut ja hän viiletti nyt aivan rauhallisesti niemien ohi, missä
kevään ensimmäinen vihreys arkaillen orasti, kaukaista rantaa kohden.
Tulkki ja toinen saattomies, jotka rinnakkain soutivat etuhangalla,
ja jotka hekin äsken olivat säikähtyneinä kuunnelleet ukon äänen kuin
vihasta sorahtelevan ja nähneet hänen silmäinsä oudon loisteen, olivat
sen taas unohtaneet ja syventyneet keskustelemaan kalaluodoista ja
apajarannoista.

Martti jäi edelleen ajattelemaan Turkuaan. Sinne ovat ehkä jo kuningas
ja prinssi palanneet Ahvenasta, siellä hän tapaa korkeat linnanherrat
ja kirkonmiehet, siellä on hänen elämänsä taas jatkuva aloittamillaan
raiteilla, eikä ehkä enää kauankaan yksin... Häntä melkein jo
hymähdytti, kun hän muisteli äskeisiä hentomielisiä mietteitään --
kylläpä olikin sedän varoitus ne nyt tyyten hänen mielestään karistanut!

Mutta taas hän huomasi perämiehen ikäänkuin seuranneen hänen
ajatuksiaan. Ukko näet virkkoi hetken kuluttua:

-- Turkuhan sinua vetää, poikani, siellä nyt ponnista puolestasi. Mutta
kun tulet sinne Turkuun, mene piispan luo ja vie hänelle nähtäväksi
tämä suvussamme säilynyt talonkirja -- ehkä se voisi jotenkin auttaa
meidän asiaamme. Se on entisajan piispan meille antama lahjakirja,
vahvistakoon sen nyt nykyinen piispa jos voi! Ja ukko veti mekkonsa
alta tuohikoteloon kätketyn vanhan pergamentin, jota hänen suvussaan
oli kaikkien vainojen ja vaiheiden läpi uskollisesti säilytetty.
Martti kävi sitä lukemaan. Siinä piispa Maunu Tavast lahjoitti ja
takasi alusmailtaan Vahvajärveltä Juuritaipaleen uudisasukkaalle tämän
tilan siihen kuuluvine takamaineen täydellisesti omaksi, takasipa sen
verottomaksikin "ikuisiksi ajoiksi".

-- Vanha ja arvokas paperi, virkkoi Martti kellastunutta lehtistä
silmäiltyään ja sen viittansa alle pistettyään. -- Sen toimitan kyllä
heti piispalle ja koetan tehdä sen tehokkaaksi.

Vanha, arvokas paperi, lahjoitus ikuisiksi ajoiksi! mietti Martti
itsekseen. Vahinko vain, että ne "ikuiset ajat" on sitten kumminkin
uusi aika, jonka ohjaksiin nousi Kustaa Vaasan itsetietoinen, voimakas
tahto, kumonnut ja mullistanut, -- ei näkisi enää Maunu-piispakaan,
jos hän nousisi haudastaan, vanhoista lahjasäädöksistään mitään
voimassaolevaksi. Mutta näistä mietteistään ei nuori airut sedälleen
mitään virkkanut.

Sillä vaikka tämä olikin äsken ikäänkuin sulkenut hänet pois suvustaan
ja heittänyt erilleen maailmalle kulkemaan, tahtoi Martti puolestaan
vielä yrittää viimeisensä tuottaakseen jotakin helpotusta tuohon
sukunsa ainoaan, vaikeaan, suureen elämänkysymykseen, erämaan-asiaan.
Sitäkin suorittaakseen hän nyt jo hartaasti kaipasi takaisin Turkuunsa
ja souti voimakkain vedoin, joista hän tiesi jokaisen vievän häntä
lähemmäs tuota päämaalia.



XXIV


Palattuaan matkoiltaan Turkuun toukokuun puolivälissä Martti
Pietarinpoika lähti miltei ensi töikseen piispan luo ajamaan
sysikorpelaisten sukulaistensa asiaa. Piispa oli työhuoneessaan ja
Martti odotti kotvasen siellä Pyhän Lauritsan pappilan suuressa
arkituvassa, jossa piispan nuorehko puoliso hääri hoitaen noin
viisivuotiasta, vilkasliikkeistä poikaansa.

Mikael Agricola ei ollut näet, piispaksi nimitettynäkään, muuttanut
asumaan vanhaan, paksumuuriseen, korkeaan mutta koleaan piispanlinnaan,
joka ikäänkuin sotaiseen tarkoitukseen rakennettuna kohosi puoleksi
raunioituneine torneineen tuomiokirkon itäpuolella. Se oli jo yli
puolenkymmentä vuotta, piispa Martti Skytten kuolemasta saakka, ollut
aivan kylmillä ja autiona eikä sitä oltu viimeisen tulipalon jälkeen,
joka oli pahasti runnellut tämän, niinkuin Turun muutkin keskiaikaiset
kirkolliset rakennukset, korjattukaan asuttavaan kuntoon. Korjattavissa
se kyllä vielä olisi ollut ja olipa tuomiokapituli jo kerran
suunnitellutkin tämän entisten kirkkoruhtinasten mahtavan hallintomajan
kuntoonpanemista Turun piispoja varten. Mutta se työ oli sitten jäänyt;
varoja oli nykyisellä kirkkohallinnolla liian vähän käytettävänään eikä
uusi piispa ollut halunnutkaan asettua tuohon paavillisia mahtiaikoja
liiaksi muistuttavaan linnaan. Hän jäi mieluummin asumaan toisella
puolella tuomiokirkkoa olevaan, vaatimattomampaan anetaloonsa, jonka
hän jo parikymmentä vuotta sitten oli, Wittenbergistä Suomeen nuorena
maisterina palattuaan, saanut kuninkaalta lahjaksi ja jossa hän sitten
oli vuodesta vuoteen suorittanut maansa kirkolle niin suuriarvoisia
hiljaisia kirjallisia töitään. Näitä hän jatkoi siellä piispantoimensa
ohessa yhä edelleenkin, johtaen niitä nuoria apulaisiaan, jotka
hänelle raakatyön, pyhäin kirjain ensi käännöksen, suorittivat, eikä
piispalan toimekas emäntä sallinut milloinkaan miestään näissä töissä
häirittävän. Tunsipa nuori Marttikin teiniajoiltaan hyvin tuon uuraan,
innostuneen työskentelyn, hänkin oli ollut mukana Agricolan johdolla
suomentamassa muuatta lukua Mooseksen kirjoista ja oli siten tähän
komentoon tottunut.

Mutta pian sieltä työhuoneesta jo tulikin pari kirjuriteiniä,
paperikääröt kainalossaan, ja niiden perästä piispa itse reippaana ja
vilkasliikkeisenä. Hän tunsi heti entisen oppilaansa ja apulaisensa,
jonka joutumista pois lukuteiltä hän oli vilpittömästi surrut,
ja vaikka sinne perhetupaan jo oli kertynyt odottavia asiamiehiä
muitakin, otti hän Martin heti puheilleen. Martti esitti hänelle
nyt setänsä antaman vanhan, piispallisen lahjakirjan ja kertoi
salolais-sukulaistensa hädästä ja huolista siellä erämaan laidassa.

Mestari Mikael tutki mielenkiinnolla Maunu Tavastin yli sadan vuoden
vanhaa lahjakirjaa, hymähti hyväntahtoisesti ja virkkoi:

-- Meillä nykyajan piispoilla ei, kuten tiedät, ole eikä saakaan
olla mitään valtaa vahvistaa tällaisia lahjakirjoja; se maallinen
mahti on mennyt uskonpuhdistuksen mukana eikä kirkolla enää ole
mitään maatiloja, joista se määräilisi, -- kaikki on kruunun! Tämän
paperin arvo on siis vain historiallinen -- niin ikävää kuin se onkin
sinun vahvajärveläisille omaisillesi. Sitä tietä ei tule heille
valitettavasti mitään apua.

Ja kun Martti kertoi hämäläisten viimetalvisesta matkasta entisille
takamailleen, kävi piispa vallan murheelliseksi ja virkkoi:

-- Vai jo vei heidät sittenkin epätoivo omavaltaisuuksiin! Sitä jo
pelkäsin ja sitä varoitin. Miten nyt luulet heitä voitavan auttaa?
Koetimmehan jo syksyllä, -- kuningas oli taipumaton, käsität kai, mitä
hän nyt sanoo asiain uudesta käänteestä perille päästyään!

Hyvinhän Martti sen käsitti! Ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa
kuninkaaseen eksyneiden sysikorpelaisten hyväksi. Haikealla mielellä
piispakin huoahti:

-- Pelkään, että kaikki neuvomme ovat lopussa!

-- Ellei Juhana-prinssin kautta voitaisi heille jotakin armoa saada?
virkahti Martti arasti, epäillen jo itsekin tätä viimeistä hätätietään.

-- Nuoren Juhanan? toisti Mikael miettiväisenä ja vaikeni hetkeksi.
-- Niin, hänellä on herkkä sydän, mutta vähän vaikutusta. Kunpa
toteutuisivat ne hänen laajat unelmansa!

Piispa tiesi, että kuninkaan palattua perheineen toukokuun alussa
Ahvenasta Turkuun oli taas ollut puhetta Juhana-prinssin jäämisestä
Suomeen herttuaksi ja että sitä kuningas erinäisistä perhesyistä
yhä vakavasti ajatteli. Agricola oli alkuaan ollut verrattain
välinpitämätön tätä hanketta kohtaan, mutta kuluneena talvena hän oli
siihen vähän enemmän innostunut. Asiat oli saatu kulkemaan paljoa
nopeammin, kun hallitus, joka niihin saattoi lähempää perehtyä, ne
Suomessa ratkaisi, ja moni sitkeä kysymys oli näin saatu päätökseen.
Kustaa-kuninkaan epäluuloisuus suomalaisia kohtaan ja hänen kärtyisäksi
käynyt luonteensa oli toisaalta kyllä ollut vaivaksikin, mutta oman
hallinnon tarpeellisuus Suomessa oli kuitenkin käynyt ilmeiseksi.
Juhana-prinssi oli sitä paitsi tosiaankin monesti ilmaissut erikoisesti
harrastavansa Suomen asioita, olipa hän osoittanut suopeutta kirkkoa ja
kansaakin kohtaan, -- monesta syystä hänen jäämisensä tänne olisi siis
piispankin mielestä ollut suotavaa.

-- Kunpa kuningas myönteisesti ratkaisisi prinssin usein uudistaman
pyynnön! virkahti hän uudelleen, kotvan aprikoituaan tuota nuoren
airuen hänessä taas virittämää ajatusta.

-- Eikö voitaisi kuninkaaseen jollakin tavoin sen hyväksi vaikuttaa?
puhui Martti, tällä kertaa etupäässä hätääntyneiden sukulaistensa asiaa
ajatellen.

-- Sitä olisi ehkä koetettava, myönsi piispa. -- Vanha kuningas ei ole
kovin suopea meitä Suomen kirkon edustajia kohtaan, mutta jos pyyntömme
kävisi hänen omain mielialojensa suuntaan, niin se kenties jotakin
vaikuttaisi.

-- Sitä ratkaisua maassa ilolla tervehdittäisiin, lisäsi Martti
kannustaen.

-- Tiedän sen, maisteri Härkäpää kertoo siitä minulle joka päivä
ja Henrik Horn myös, puheli Agricola puolittain kuin itsekseen. --
Yritystä ei ole laiminlyötävä, meidän kirkonmiestenkin on syytä käydä
siitä kuninkaalle puhumassa. --

Nuoren airuen vierailu kypsytti siten piispassa päätöksen, jota hän jo
ennen oli itsekseen harkinnut, ja hän oli siitä nyt Martille melkein
kiitollinen. Erämaakysymys häipyi näihin laajempiin mietelmiin. Mutta
kun Martti nousi lähteäkseen, virkkoi hänelle Mikael Agricola vielä
ystävällisesti:

-- Entä sinä itse, oletko lopullisesti jättänyt teinikoulumme
jäädäksesi kuninkaan mieheksi?

-- Vielä en sitä itsekään tiedä, vastasi Martti epävarmana. -- En ole
matkaltani palattuani paljoa tavannut kuningasta, en tiedä tarvitseeko
hän minua enää...

-- Niinkö epävarma on asemasi edelleen! ihmetteli piispa. -- Entä se
palkkio, jonka hän sinulle lupasi, kun sinut viime matkallesi lähetti?

-- En ole siitä mitään kuullut... Piispa kävi vähän surumieliseksi:

-- Kustaa-kuningas on kyllä hyvämuistinen, mutta hän unohtaa kuitenkin
helposti pienet kiitollisuuden velvollisuudet. Sinun on muistutettava
häntä hänen lupauksestaan, niin kaikki tekevät.

Martti ei vastannut. Hän oli tuntenut hiljaista pettymystä mielessään
palattuaan Turkuun, jonka linnaan hän iloisena riensi ilmoittautumaan
kuninkaalle ja tekemään selkoa matkastaan. Kustaa Vaasa ei ollut
näet hänestä silloin ollut tietääkseenkään. Ukko oli taas pysytellyt
perheensä luona sisähuoneissaan, hänellä oli nyt siellä toiset
kirjuritkin käytettävänään, eikä Martti edes tiennyt, minkälaiseksi
hänen asemansa linnassa muodostuisi. Siksi hän vaikeni ja hänen
silmiinsä nousi alakuloinen ilme.

Piispa jatkoi silloin:

-- Et ole iloinen nyt, niinkuin silloin Taivassalossa, jolloin ensiksi
kuninkaan airueksi jouduit. Jos olet pettynyt, poikaseni, niin tiedät,
että koulumme ja kirkkomme ovet ovat sinulle aina auki, avosylin otamme
sinut sinne vastaan. Mutta tutki itseäsi, Martti, ja jos tahdot, tule
uudelleen puheilleni.

Miettiväisenä ja raskasmielisenä käveli Martti Pyhän Lauritsan
pappilasta kapeita kujasia pitkin vanhain, puoleksi raunioituneiden
kirkollisten rakennusten välitse torille ja sillalle päin. Oli lauhkea,
kirkas keväinen iltapäivä. Aurajoki hohteli siinä alla puhtoisena vyönä
ja sen toisen rannan vielä rakentamattomat vainiot loistivat mitä
helakimmassa vehreydessään. Luonnosta nousi kuin nuorta toivoa, mutta
Martti tunsi mielensä syksyiseksi ja matalaksi... Eihän ollut paljon
mitään toiveita, että hän voisi salosukulaisiaankaan auttaa. Ja itse
hän tunsi taas olevansa kuin tienhaarassa...

Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut paluunsa Turkuun pitkältä matkaltaan.
Hänen mielessään oli väikkynyt Hannu Skotte, joka vuosi sitten toi
kuninkaalle erään tämän mieleisen viestin. Tämä Turun poika oli saanut
kauniit kiitokset ja talon kirkkokorttelista palkakseen -- jotakin
sellaista nyt Marttikin oli hiljaisissa unelmissaan odottanut. Oma
talo, vaikkapa pienikin, pihapihlajoineen ja kaalimaineen, -- siinäpä
sopisi ruveta elämistä rakentamaan! Kirjurin paikka linnassa taikka
miksei alivoudinkin tai lainlukijan, kuninkaan miekka vyöllä...!
Suurenmoinen ei ollut se hänen tulevaisuuden unelmansa, mutta hänelle
itselleen se oli kyllin kaunis... Mutta nyt...! Nyt hän ei palkkiokseen
päässyt edes kuninkaan puheille, joka oli hänet matkalle lähettänyt,
-- täällä hän sai vain, tehtävänsä suoritettuaan, maleksia kuin orpo
piru...

Tällainen pistävä oka rinnassaan laskeusi Martti torinlaitaa alaspäin
sillalle. Sinne kokoontunut väkijoukko veti silloin hänen huomiotaan
puoleensa. Ihmisparvi seisoi sillan kaiteeseen nojaten ja alempana
ranta-aittojen laitureilla katsellen kaunista purjevenettä, joka juuri
näkyi verkalleen luovivan jokea ylöspäin. Sehän on Juhana-prinssin uusi
huvipursi, jonka hän on Ahvenassa ollessaan itselleen teettänyt...
prinssi kai palaa joltakin huvimatkalta ja saattelee naisiaan tietenkin
kaupungin rantaan. Aivan oikein... Jahti laski varovasti suolalaiturin
päähän ja siitä nousi hienopukuisia miehiä ja naisia maihin.

Marttikin oli pysähtynyt sillan korvaan tätä komeaa maihinnousua
katsomaan ja silmäili nyt siitä alempana aittasillalla tunkeilevaa,
uteliasta Turun nuorisoa. Yhtäkkiä hän silloin hytkähti ja ikäänkuin
heräsi. Hän oli tuossa väkijoukossa nähnyt tutun neidon, pienen
keltatukkaisen typykän, joka koetti kurottautua varpailleen lähenevää
kuninkaallista komeutta nähdäkseen... se oli hänen oma Kerttunsa!
Martti hypähti alas sillalta rientääkseen aittalaiturille tyttöään
tervehtimään. Mutta sinne laskeutuessaan hän vähitellen hiljensi
askeleitaan ja pysähtyi lopulta väkijoukkoon...

Hän ei voinut eikä tahtonutkaan nyt tällä tavoin käydä Kerttunsa luo.
Olihan hän luvannut tulla takaisin miehenä, joka voisi morsiamen
kotiinsa korjata, ja minne hän vei hänet nyt...? Martti ei ollut
Turkuun palattuaan vielä yrittänytkään Aningaisten kaupunginosaan,
hän oli säästänyt tämän käyntinsä siksi, kunnes oli ollut kuninkaan
puheilla ja saanut vastaisen asemansa selväksi. Hän oli niin varmasti
odottanut tuota kuninkaallista palkintoa, -- kunpa hän vain vanhuksen
tapaisi! Mutta piispan sanat, että Kustaa-kuningas tällaisissa asioissa
usein on huonomuistinen, oli nyt pannut hänet epäilemään kaikkea: Mitä
hän Kertulle sanoo, miten aikomuksensa selittää... nämä epäilykset
olivat hidastaneet hänen askeleitaan.

Prinssi oli sillävälin seuralaisineen jo noussut maihin, -- niinpä
niin, Kaarina Hannuntytärtä hän yhä saatteli, yhtä ihastuneena
kuin talvella, ja Kaarina hymyili siinä hänelle yhtä ihanasti ja
alistuvasti. Nyt he juuri, nuorina ja kukkivina kuin itse kevätpäivä,
astuivat Martin ohitse... prinssi tunsi airuen, joka hänelle
toisten tavoin paljasti päänsä, mutta tervehti häntä ikäänkuin
korkealta ja virallisesti -- tämäkö ruhtinas se muka puuttuisi
hänen erämaahuoliinsa! Ei, mahdottomia hän oli tällä matkallaan
joka suhteessa kuvitellut, kukapa muistaisi tai välittäisi hänestä,
vähäpätöisestä kirjurinapulaisesta... hänen ei pitäisi koskaan
kuvitella eikä toivoa mitään! Martti oli jo linnasta päin huomannut,
että Juhana-prinssin ja Kaarina Hannuntyttären hyvät välit olivat
ennallaan jatkuneet heti kun prinssi isänsä kanssa oli toukokuun
alussa palannut Turkuun, vieläpä entistä avonaisemmin. -- Kaipa on
isäukko sen lemmensuhteen sittenkin sallinut ja suvainnut, ja jopa
näytti hovikin siihen tottuneen ja alistuneen. Mutta turkulaisista,
jotka tänä kauniina kevätpäivänä sen nyt taas ensi kerran silmäinsä
edessä totesivat, se oli kovin mielenkiintoista. Siksi he tungeksivat
rantalaitureilla, siksi he seurasivat sankkana joukkona ylhäisiä
vieraita, kun nämä nousivat rannasta kaupunkiin.

Siinä mylläkässä häipyi Kerttu jälleen häntä etsivän nuorukaisen
silmistä. Martin äskeinen pysähtymispäätös oli jo ruvennut horjumaan...
pitihän hänen kuitenkin tavata tyttönsä ja puhua hänelle suoraan,
mitäpä tuollainen sokkosillaolo maksoi... Mutta tuota tuttua keltaista
tukkaa hän ei nyt enää nähnyt väen vilinässä, kuinka hän siinä
hakevana harhailikin. Prinssi palasi alukseensa, joka jälleen hienossa
iltatuulessa lähti lipumaan linnanlahtea kohti, väkijoukko sillalla
hajaantui ja hän harhaili siinä pian yksin. Ja tuokion kuluttua hän
yllätti itsensä kävelemästä Aningaisiin päin... Ei hän ollut aikonut
sinne mennä, askeleet vain vetivät...

Mutta silloin Martti taas pysähtyi. Mitä hän nyt siellä tekee, mitä
sanoo? Hän jo kuuli korvissaan Kyrön tiukan Elisa-emännän hänelle
pilkallisella äänellä tiuskivan: minne sinä tytärtämme kosiskelet...!
Uusi nöyrtyminen, uusi pettyminen taas edessä...!

Martti kääntyi häpeissään keskeltä taivaltaan ja palasi kuin paeten
äskeisiä jälkiään takaisin. Unelmat pois -- joku selvyys on saatava
elämän uralle, joka hänestä nyt yhä jyrkemmin oli tienhaarassa. Pois
unelmat -- ehkä hän jo muutamain päiväin perästä taas resuteininä
taivaltaakin Härkäpään kouluun, köyhäksi apupapiksi valmistuakseen...!

Martin askeleet laahustivat väsyneinä, kun hän ne taas suuntasi linnaan
päin.



XXV


Vasta viikon, parin perästä Martti vihdoin kutsuttiin kuninkaan
kansliaan kirjurintehtävun. Töitä oli taas kasaantunut, airueita oli
lähetettävä matkalle.

Martti oli heti ensi tapaamalla yrittänyt kuninkaalle kertoa keväisestä
matkastaan ja sen tuloksista, kääntääkseen huomion luvattuun
palkintoonkin, mutta Kustaa-kuningas oli häntä tuskin kuunnellutkaan.
Hän oli Martin mielestä viime talven varrella yhä vanhentunut,
käynyt hitaammaksi ja hajamieliseksi, silmätkin näkyivät entisestään
sumentuneen. Martin kertomusten johdosta hän oli vain murahtanut, että
nehän ovat jo vanhoja asioita... nyt ovat taas uudet edessä -- talvinen
lupaus oli kuin olikin jäljettömiin unohtunut! Mielihaikealla oli
Martti sen todennut ja huoahtaen tarttunut hanhensulkaansa...

Eräänä päivänä olivat, Martin kansliaan saapuessa, piispa Agricola ja
hänen tuomiorovastinsa Knuutti Juhonpoika sekä jalosukuiset herrat
Henrik Klaunpoika Horn ja Herman Fleming kuninkaan luona. Siellä näkyi
olleen pitkähkö kiivaanlainen keskustelu; vanha kuningas oli ilmeisesti
kiihdyksissään ja jonkun verran pohteissaan olivat Suomen herratkin.
Viimemainitut tekivät jo lähtöä kuninkaan luota, mutta keskustelun
viime lauseista Martti saattoi ymmärtää, että se oli taas koskenut
rauhantarjousta Moskovan suuriruhtinaalle. Rajaneuvottelut olivat
aloitettavat. Tuomiorovastin piti kuninkaan kirje mukanaan heti lähteä
matkalle tsaarin luo Moskovaan asti valmistamaan maaperää, ja jos
vastaus sieltä oli suopea, tuli varsinaisen rauhanlähetystön, johon
kuningas jo aikaisemmin oli pyytänyt piispa Agricolaa, lähteä sinne
lyömään kaupat kiinni. Kuningas tahtoi ennen kaikkea saada rauhan
itäisellä rajallaan nyt pysyväksi ja varmaksi, ennenkuin hän lähtisi
pois Suomesta, ja tässä kaikessa häntä Suomen herratkin kannattivat.
Erimielisyyttä näkyi vain olleen esiintymistavasta, kuninkaan
vastauksesta tsaarille -- sen olisi varsinkin Henrik Klaunpoika
halunnut vaativammaksi ja sisukkaammaksi, niinkuin asema ja aseiden
menestys hänestä edellyttivät.

Mutta kuninkaan sovinnollisempi mielipide oli tietenkin voittanut.

-- Asia on siis sovittu, julisti kuningas lähteville herroille. --
Te matkustatte nyt yhdessä, sinä Henrik Klaunpoika rajalle jatkamaan
välirauhanneuvotteluja venäläisten sotapäällikköjen kanssa, ja sinä
tuomiorovasti Canutus viemään kirjettämme tsaarille Moskovaan asti. Ja
muistakaa: me tahdomme tänne rauhan, älkää siis ärsyttäkö vihollista,
tinkikää häneltä mitä saatte, mutta pehmoisesti, ystävällisesti, se on
tahtoni. Ja jouduttakaa minulle tietoja tuloksista, niitä odotan tästä
maasta vihdoinkin päästäkseni.

Rauhan toiveet olivatkin nyt hyvät. Sitten kun venäläinen sotajoukko
viime talvena oli lähtenyt Viipurin edustalta, jolloin se taaskin
ryösti Karjalan puhtaaksi, ei vihollinen enää ollut yrittänytkään
hyökätä ja Suomen rajaa vartioivan sotaväen mieslukua ja varustuksia
oli sillävälin ehtimiseen lisätty ja parannettu. Sotatoimet olivat
siten todellisuudessa keskeytyneet ja välirauhasta oli jo alustavasti
neuvoteltu rajalla. Kuninkaan lähettämillä herroilla näytti siis olevan
hyvät menestymisen edellytykset. Oli vain yksi vaikeus jäljellä, --
siitä pääsi Martti pian selville, kun hän, neuvottelevain herrain
poistuttua, taas rupesi kuninkaan kanssa työskentelemään.

Kirje tsaarille olisi nyt ollut saneltava, mutta kuningas käveli kauan
rauhatonna edestakaisin, ennenkuin hän siihen ryhtyi. Hän tempaisi aina
toisinaan erään pergamentin pöydältä, koetti sitä lukea, mutta silmät
olivat heikot, hän viskasi sen pois ja käveli taas. Vihdoin hän heitti
tuon kiusallisen kirjeen Martin käteen ja komensi: -- Lue uudelleen,
kuinka hävyttömästi siinä sanotaankaan, -- lue tuosta kappale...!

Se kirje oli Moskovan suuriruhtinaalta, oli vastaus kuninkaan
viimetalviseen kirjeeseen. Se oli taas sävyltään räikeä; siinä oli
uusia syytöksiä Ruotsia vastaan rajarauhan rikkomisesta ja muusta, --
tarjottua rauhaa ei tsaari torjunut, jospa ei juuri hyväksynytkään, --
mutta varsinkin eräs kohta kirjeessä Kustaata sapetti. Se koski heidän,
tsaarin ja kuninkaan, tasa-arvoisuutta, -- Kustaa oli edellisessä
kirjeessään siihen sovinnon hengessä viittaillut ja nyt tsaari kysyi --
Martin piti lukea ääneensä sekin kohta:

"Mikä kuningas sinä luulet Ruotsissa olevasi? Missä oli isäsi
kuninkaana? Itsehän sinä nuorempana kuljeskelit häränajajana..."

-- Hä, kivahti kuningas, sanooko hän todella: "häränajajana?"-- Ukko
iski laihan nyrkkinsä pöytään: -- Ei, Henrik Horn oli sittenkin
oikeassa, tämä on hävyttömyys, johon ei voi vastata muuten kuin samalla
mitalla... taikka sodalla...! Kohteleehan hän meitä kuin renkiään, --
aivan niin, Henrik, vastaukseen tulta ja terästä! Tuntekoon hän meidän
häränruoskamme nahoissaan...!

Kului kotvan, ennenkuin ukko siitä puuskastaan rauhoittui, mutta
samalla hän iski kiinni kirjeen toiseen kohtaan:

-- Vai haluat sinä, muka mahtava ruhtinas, kysellä, missä meidän
isämme oli kuninkaana! Näytänkö sinulle, näytänkö, että mies, joka
itse pystyttää valtaistuimensa, hän pystyy siltä myös naapureitaan
komentamaan...!

Arkaan paikkaan se suuriruhtinaan kirjeen kohta oli Kustaata
satuttanut. Hän oli aina kuohahtanut, jos hänet tai hänen sukunsa
leimattiin nousukkaiksi ja jos heidän kuninkaallinen arvonsa
tahdottiin tehdä kysymyksenalaiseksi. Melkein mitä tahansa hän saattoi
sietää mieluummin kuin sitä, ja hän ihmetteli nyt vain sapekkaissa
yksinpuheluissa itsekin, kuinka hän äsken, herrain kanssa tämän saman
kirjeen johdosta neuvotellessaan, oli malttanut pysyä niin sävyisänä ja
sovittavana. Nyt yksinäisyydessä hänellä luonto valtoinaan kuohahteli,
hänen partansa tutisi, hänen vetiset silmänsä vallan pullistuivat
päästä ja hän ärjähteli niin uhkaavasti, että pöydän ääressä
hanhensulkaansa pyörittelevää kirjuria peloitti.

Mutta se vihanpuuska meni taaskin ohi. Hetken kuluttua kuningas istahti
rehevänä ja rauhallisena, ikäänkuin taisteltuaan ja voitettuaan, taas
selustuoliinsa ja virkkoi:

-- Ei, nyt ei anneta kiihkolle valtaa. Viisas mies ei lyö tuollaisen
typeryyden vuoksi päätään seinään. Hän nielee harminsa ja voittaa sillä
tarkoituksensa...

Kuningas kävi taas sanelemaan jatkoa jo aloitettuun kirjeeseen.
Sivuuttaen koko tuon henkilökohtaisen solvauksen hän saneli sen
rauhallisesti ja asiallisesti. Mutta hän sylkäisi usein sanelunsa
lomassa ja kivahti vieläkin pari kertaa pystyyn, ennenkuin hän tämän
visaisen kirjeen laski käsistään ryssäntulkille toimitettavaksi. Sitten
hän ei sitä enää tahtonut muistella, vaan siirtyi muihin asioihin.

Martin sormet olivat pysyneet kuumina, kun hän juoksutti kynäänsä
kuninkaan sanellessa, sillä siinä ei nyt vitkasteltu. Eikä hän tuon
kuumeisen työnsä varrella ehtinyt sen sisältöä paljoakaan aprikoida.
Mutta muuten tuiman ja tulisen kuninkaan voimaa hillitä itsensä ja
suuttumuksensa hän siinä kuitenkin melkein ihaili. Vanhuksen harras
halu saada tämä aloittamansa sota lopetetuksi ja päästä rauhaan oli
varmaankin rajaton, -- Marttia aivan puistatti ajatus, että joku,
johon vanhan kuninkaan kädet ulottuivat, olisi jotakin tuollaista edes
vihjaissut.

Mutta kokonaan ei Kustaa Vaasa, tämän kirjeen käsistään saatuaankaan,
ollut rauhoittunut. Sen saivat kylläkin tuntea sekä ne, jotka tänä
aamuna kävivät hänen luonaan asioilla, että nekin oman maan miehet,
joille hän nyt edelleen kirjeitä saneli, eikä säästynyt Marttikaan
tänään, jos hänelle pieninkin virhe sattui, kuninkaallisilta
letkauksilta.

Tämän mielialan vallitessa kansliahuoneessa tuotiin sinne taas uusi
vieras. Martti katsoi kummissaan, melkeinpä hätääntyneenä, sitä
tulijaa, -- sehän oli Klaus Fleming, jonka hän keväällä oli jättänyt
kauas Savon itärajalle suksimiesjoukkoaan johtamaan. Nuori ylimys oli
nyt sieltä nähtävästi palannut toisia, mukavampia vesiteitä myöten kuin
Martti itse ja saapui nyt tekemään kuninkaalle selkoa retkestään.

Kylmä oli tänään tämäkin vastaanotto, vaikka nuori Fleming kieltämättä
oli suorittanut menestyksellisen ja tärkeän toimen noilla kaukaisilla
rajamailla. Vihollinen oli sieltäkin työnnetty takaisin, rajaseutu oli
partiolaisista vapaa ja olipa Kustaa Fincke saanut siellä jo alustavan
välirauhankin solmituksi venäläisten senpuolisen päällikön kanssa. Tämä
tulos ei tosin näyttänyt tyydyttävän nuorta soturia itseään, joka olisi
tahtonut käydä hyökkäykseen, ja hän lisäsikin sen vuoksi kertomukseensa:

-- Enemmän siellä olisi pitänyt ja voitu tehdä, mutta saapunut käsky
katkaisi toimenpiteemme.

-- Hyvä on, me olemme juuri Fincken saavuttamaan tulokseen tyytyväiset.
On siis nyt aivan rauhallista myöskin koko Savonmaassa?

-- On, -- ainakin sen itäpuolella. Mutta juuri ennen lähtöäni saapui
Olavinlinnaan sanoma, että erämailla oli tapahtunut taas kahakoita
savolaisten ja hämäläisten välillä.

-- Taasko ne erämaat kummittelevat! kivahti kuningas. -- Eikö ole
Fincke siellä vieläkään saanut järjestystä toimeen?

-- Lienee jo saanutkin, selitti nuori Fleming. -- Mutta joku
hämäläisjoukko oli viime talvena hyökännyt polttaen ja hävittäen niille
savolaisten uudisasutuksille, jotka heille äsken oli annettu.

-- Hä... hyökänneet! Kapinaako, uppiniskaisuuttako taas niiden
tollojen, niskuroivain talonpoikain puolelta! Kerro tarkemmin mitä
tiedät!

-- Tarkempaa en tiedä, linnaan oli vain joku valittaja saapunut,
vastasi Klaus-herra. -- Kustaa Fincken piti ottaa tapahtumasta selko ja
ilmoittaa siitä tarkemmin.

-- No, mitä tulet sitten meitä säikyttämään, kun et sen paremmin
asiata tunne! murisi kuningas kiukustuneena. -- Jos siellä talonpojat
todella ovat nousseet käskyjämme vastustamaan, niin lähetämme sinne
rankaisijat, jotka listivät heiltä päät kuin nauriilta. Sinä saat
silloin lähteä sinne rankaisijaksi, sillä siihen sinä sovellut. Mutta
parempia tietoja me tarvitsemme -- odotamme Fincken ilmoitusta.

Kuningas oli tuokioksi taas tulistunut, mutta sekin puuska meni sentään
odottamattoman helposti ohi. Hänellä näkyi noiden kaikkien toimien
lisäksi olevan tänään vielä muitakin ajatuksia ja mietteitä, jotka
hänet tällä kertaa täyttivät, -- suurempia, tärkeämpiä, -- koska
hän noin kevyesti toistaiseksi sivuutti tämänkin hänelle niin aran
erämaa-asian. Mutta Marttiin olivat nuo Klaus-herran tiedot ajaneet
mitä suurimman levottomuuden ja hädän; hän saattoi niitä kuunnellessaan
tuskin vaieten paikoillaan istua. Hänen korviaan kuumoitti, niissä
soi vuoroin nuoren ylimyksen kertomus, vuoroin kuninkaan kiukkuinen
uhkaus, ja hänen hengityksensä läähätti, kun hän koetti siinä
asiaankuulumattomana painautua kirjoitustyöhönsä.

Jo Klaus-herran ilmestyminen takaisin tänne Turkuun, jossa hän viime
talvena niin monella tavalla oli mellastellut ja Martinkin pientä onnea
uhannut, vaikutti nuoreen kirjuriin kuin pahaenteinen jääviima. Alkaako
se pelihtiminen taas? -- sellainen synkkä ajatus lensi hänen päähänsä.
Mutta kun Klaus-herra rupesi kertomaan hämäläisten hyökkäyksestä
savolaisten uudiskyliin ja heidän tihutöistään siellä, silloin Martti
oivalsi paholaisen olevan merrassa. Johan sähähtelikin kuningas siinä
aivan silmittömästi -- onneksipa ei ollut Klaus-herra ehtinyt kuulla
asioista enempää. Eikä Marttikaan tietämästään hiiskunut, koetti vain
ikäänkuin kätkeytyä ja kätkeä hätänsä työpöydän suojaan. Sillä hän
käsitti, että Kustaa Finckeltä voi tulla -- ja varmasti aikoinaan
tuleekin -- asiasta repäisevä kirje ja silloin -- silloin Jumala
armahtakoon Sysikorven sydäntyneitä miehiä!

Monet ajatukset ennättivät jo risteillä nuoren kirjurin mielessä, kun
hän siinä kuunteli Klaus-herran tarinaa ja yritti sulallaan piirustella
kirjaimia paperille... Pitäisi koettaa saada varoittava sana sinne
korvenlaitaisille, että tietävät edes paeta... Mutta miten? Ja miten
kieroksi muuttuukaan hänen oma asemansa, jos hänen apuyrityksensä
tulevat selville -- siinä kiehutaan ehkä vielä yhdessä liemessä
salosukulaisten kanssa...! Suottapa eivät hänen korvansa kohisseet.

Mutta Kustaa-kuningas istui sillävälin, Klaus-herran lähdettyä, hiljaa
ja miettiväisenä työtuolissaan. Hän näytti jo unohtaneen kaikki
äskeiset harminsa ja kiivastuksensa, vihan piirteet olivat poissa
hänen harmahtavilta kasvoiltaan ja niiden sijaan oli niille asettunut
huolekas, syvän harkinnan ilme. Hän pohti ja punnitsi ilmeisesti
jotakin asiaa, joka oli hänelle vielä suuriarvoisempi kuin tsaarin
loukkaava kirje ja hämäläistalonpoikain hurjapäinen niskoittelu, -- vai
oliko ukko tosiaankin niin vanhentunut ja väsähtänyt, että hän kaikki
unohtaen oli hervotonna tuolilleen nukahtaa?

Ei. Kotvan siinä silmät ummessa ja liikahtamatta istuttuaan hän äkkiä
nousi, ojentausi koko vanhaan majesteettimaiseen suoraselkäisyyteensä,
astui askeleen Martin pöydänpäätä lähemmäs ja virkkoi:

-- Meillä on vieläkin vähän työtä. Istuhan kirjoittamaan!

Kuninkaan ääni oli nyt selkeä ja varma. Olipa kuin tuo hänen äskeinen
sisäinen taistelunsa olisi kypsyttänyt tai jouduttanut hänessä
päätöksen, jota hän jo kauan oli kantanut mielessään. Kirje, jota hän
nyt ryhtyi sanelemaan, oli hänen vanhimmalle pojalleen Eerikille,
kotona Tukholmassa olevalle perintöruhtinaalle. Joskus ennenkin oli
kuningas käyttänyt juuri Marttia, eikä ruotsalaisia kirjureitaan,
apunaan näitä perhekirjeitään sanellessaan, kenties pitäen
suomalaispoikaa niille asioille vieraampana ja vaarattomampana. Niinpä
sai Martti nytkin kirjoittaa isäkuninkaan kirjeen kruununperijäpojalle.

Isä kertoi siinä aluksi kovasti väsyneensä ja rasittuneensa tällä
pitkällisellä, vaivaloisella Suomen-matkallaan. Kertoi kärsineensä
monenlaisia tuskia ja unettomuutta, kertoi näkönsä yhä enemmän
hämärtyneen ja vanhuudenraihnauden muutenkin tuntuvasti voittavan, --
eipä tiedä, koska 60-vuotiaan vanhuksen aika jättää. Näissä oloissa
hän oli paljon ajatellut valtakuntansa ja sukunsa tulevaisuutta ja
arvellut kuninkaallisen perheensä esiintyvän voimakkaampana, jos uuden
kuninkaan rinnalla hänen nuoremmille veljilleen annetaan hoidettaviksi
herttuakunnat, niin että he ovat askelta ylempänä muuta aatelia. Ja
koska Juhana on mieltynyt Suomeen ja tahtoo jäädä tänne, on kuningas
harkinnut parhaaksi antaa hänelle herttuakunnaksi Turunmaan ja muita
osia Suomesta. Tätä ovat myöskin suomalaiset hartaasti pyytäneet,
katsoen tämän kaukaisen maanosan menestykselle edullisimmaksi, että
sitä lähempää hallitaan. Kuningas arveli, ettei tämä maan etua
tarkoittava toimenpide ole vastenmielinen Eerikille, joka varmaankin
mielellään näkee, että Juhana asuu täällä vähän loitompana Tukholmasta,
ja oli hän sen vuoksi tahtonut hänelle ilmoittaa tästä päätöksestään,
ennenkuin hän sen täällä julkaisee ja toimeenpanee.

Kuningas katsoi, näin saneltuaan, tiukasti kirjuriinsa, tutkiakseen,
minkä vaikutuksen se häneen oli tekevä. Mutta Martti tunsi hänen
katseensa hipiässään ja kirjoitti vain kylmästi, silmää räpäyttämättä,
käden värähtämättä, vaikka hänen sisässään mielikuvat ja tunnelmat
voimakkaasti syöksähtelivät ja ailahtivat. Kuninkaan siirryttyä
lattialle kävelemään tunsi hän tuon tutkivan katseen selässäänkin,
kunnes hän oli viimeisen sanan kirjoittanut ja sen hiekalla kuivannut.
Silloin kuningas otti kirjeen haltuunsa ja jäi sitä vielä sormeilemaan.
Mutta ennenkuin Martti, jonka päivätyö nyt vihdoinkin oli päättynyt,
läksi kansliahuoneesta, jossa hän vielä järjesteli töitään, näki hän
kuninkaan tempaisevan hanhensulan, piirtävän nimensä kirjeeseen ja
lyövän sinettinsä sen alle. Martti poistui huoneesta ääneti kumartaen
niinkuin tavallisesti, vaikka tämä työpäivä oli ollut hänelle
tavattoman järkyttävä. Mutta kun hän ehti linnan arkitupaan, jonka
nurkassa hänellä oli vuoteensa, vaatteensa ja arkkunsa, silloin hän
tunsi poskensa palavan ja suonensa takoen tykyttävän, ja hän koetti
niin kiireesti kuin mahdollista tyynnyttää ja selvittää ajatuksiaan.

-- Jotakin on nyt tehtävä ja tehtävä heti! Mutta mitä, mistä päästä, --
mikä tie vie pelastukseen ja onneen?



XXVI


Hitaasti kuluivat illan tunnit. Pitkät ajat oli Martti Pietarinpoika jo
pohteisin poskin odottanut Juhana-prinssin makuuhuoneen oven edustalla
Turun linnassa, -- odotellut turhaan prinssin sieltä tulevaksi, ja
odotteli yhä. Mutta oliko nuori ruhtinas tänään taas pitkistä ajoista
syventynyt tähtitieteeseensä vai kirjoittiko hän runoja armaalleen,
-- itsepintaisesti hän nyt siellä viipyi. Eikä uskaltanut Martti
kutsumatta käydä sisään huoneeseen.

Vihdoin sentään ovi aukeni ja sieltä astui nuori kuninkaanpoika,
suomalaisen uuden ystävänsä Juho Vestgöten seurassa, molemmat
hienoiksi suittuina ja puettuina, pitkävartiset ratsusaappaat jalassa,
solkiniekat viitat hartioillaan -- lähdössä ilmeisesti jollekin
hauskalle ratsastusmatkalle. Hiukan kärsimättömänä prinssi poimutti
otsaansa, kun Martti vastaan astuen hämmentyneenä rupesi hänelle
sopertamaan jotakin pyyntöä.

-- Puhu lyhyeen, meitä odotetaan, hän sanoi. -- Muistan sinut hyvin
Pähkinälinnasta, koetan puhua puolestasi kuninkaalle.

-- En pyydä mitään itselleni, vastasi Martti häpeissään. -- Anon vain
armoa muutamille köyhille sukulaisilleni, jotka ovat pahoin erehtyneet.

Poimut nuoren ruhtinaan otsalla syvenivät ja hän katsahti vallan
kärsivän näköisenä seuratoveriinsa, kun Martti yhä hämmentyneenä ryhtyi
tekemään selkoa tuosta kaukaisesta takamaan kahakasta ja hämäläisten
omaistensa hädästä.

-- Miten minä voisin puuttua noihin vaikeihin erämaa-asioihin? virkkoi
hän kädellään torjuen.

-- Pyydä mitä muuta tahansa!

-- Arvelin, että Suomen herttua voisi antaa armon erehtyneille...

-- Herttua -- mitä sammallat, Martti? Haluaisinhan kyllä tänne
herttuaksi jäädä...

-- Mutta onhan kuningas jo tehnyt päätöksensä! huudahti Martti
ihmetellen, joskin samassa hätääntyen siitä, että ehkä oli puhunut
luvattomia. -- Ettekö vielä tiedä?

-- Mitä -- tule sisään, kerro!

Nyt sai nuori Vestgöte, joka jaloluontoinen, ritarillinen mies viime
aikoina oli liittynyt Juhanan alituiseksi seuratoveriksi, vuorostaan
odottaa. Sillä prinssi vei, kiireensä unohtaen ja äärimmilleen
jännittyneenä, suomalaisen kirjurin takaisin huoneeseensa eikähän
Martin siellä auttanut muu kuin kertoa kaikki, minkä kirjuritoimessaan
oli saanut tietää. Kuningas oli nähtävästi tahtonut säästää
suostumuksenantonsa prinssille yllätyksenä johonkin sopivaan hetkeen
ja Martti pyysi nyt hartaasti, ettei jalo kuninkaanpoika hänen
varomattomuutensa ilmaisemalla tekisi häntä onnettomaksi.

-- Ole huoletta, Martti, onhan meillä keskenämme jo ennestäänkin
salaisuuksia! huudahti Juhana miltei kertojaan syliksi käyden uuden
ilonsa huumauksessa. -- Vai on ukko lopultakin suostunut, vai jo
Eerikille asioista ilmoittanut -- hyvä! Kauan olen häntä leiponut --
mikä lie hänet nyt lopultakin siihen taivuttanut?

-- En tiedä, vastasi Martti jo rohkaistuneena äskeisestä
alakuloisuudestaan. -- Tänä aamuna olivat piispa Mikael ja Henrik
Klaunpoika kuninkaan luona, silloin oli varmaankin asioista puhe.

-- Ne kunnon miehet!

Juhana-prinssi ei ensinkään salannut Martilta suurta iloaan. Hän
oli tätä ratkaisua niin kauan valmistellut; hänen turhamaiselle ja
kunnianhimoiselle luonteelleen tämä herttuanarvo oli viime syksystä
asti häikäisevänä tähtenä kangastanut, mutta sen toteutuminen oli ollut
lujissa. Se lohkeaa siis viimeinkin!

-- Ole huoletta, jatkoi hän tuokion kuluttua Martille, -- minä
en tietysti tiedä laatimastasi kirjeestä mitään ja Vestgöten
vaiteliaisuudesta vastaan myös. Asiasta tehdään kai ilmoitus vasta
jossakin virallisessa, kankeassa tilaisuudessa monien manausten ohessa.
Mutta nyt me jo osaamme järjestää täällä olomme ja pyrkimyksemme.

Ja niissä huumeissaan hän oli jo taas syöksymässä ulos Vestgöten
seurassa kauniin Kaarinansa luo, joka häntä ilmeisesti odotti. Mutta
hän näki samassa Martin kysyvän, pyytävän katseen, pysähtyi ja virkkoi:

-- Sinun pyyntösi toteutan ensimmäisenä herttuallisena toimenpiteenäni
täällä, siitä ole varma. Minä tahdon alunpitäen saavuttaa täällä
talonpoikainkin rakkauden -- erehdyksen tehneet armahdetaan! Ja koska
ne korven miehet ovat noin tuskissaan menetetyistä takamaistaan, niin
koetetaan säilyttää heille ainakin osa heidän entisistä erämaistaan, --
isämme ankaruus siinä kohden on ehkä kohtuuton.

Melkein juhlallisella hallitsijaneleellä, ikäänkuin jo uuteen
herttuaalliseen arvoonsa astuneena, saneli Juhana nämä lupaukset
Martille ja kysyi sitten komeasti:

-- Oletko tyytyväinen?

-- Olen, muuta en pyydä.

-- Mutta itsesihän on sinun saatava palkinto siitä, että ensimmäisenä
toit meille tiedon kuninkaan päätöksestä. Mitä pyydät, sano!

Martilta huikeni maailma silmäin edestä -- nyt oli siis se unelmain
hetki tullut, jota hän niin usein oli itsekseen kuvitellut ja johon hän
salaa oli valmistautunutkin. Hän vastasi arasti:

-- En pyydä mitään, mutta aikoisin mennä naimisiin, perustaa kodin...

-- Etkä tiedä, minne sen perustaisit, naurahti prinssi. -- Tänne
Turkuun tietysti! Lieneehän täällä vielä jäljellä joku vanhan kirkon
anetalo taikka maakartano piispan pellolla tai luostarihaassa,
-- sellaisen sinulle lahjoitamme. Ja tietysti pysyt täällä
palveluksessamme, sinua tarvitsemme kyllä uudessa hovissamme Turun
linnassa, joka nyt uudestaan rakennetaan. Se on sovittu!

Nuori prinssi -- Suomen vastainen herttua -- olisi varmaankin siinä
ilonsa huumauksessa ollut valmis lahjoittamaan pois mitä tahansa
eikä se olisi hänestä ollut sittenkään liian suuri palkkio tuosta
ratkaisevasta tiedosta. Ja kehoitettuaan Marttia juomaan tänä
iltana kannun hänen kunniakseen riensi hän etuhuoneessa odottaneen
seuralaisensa kanssa alas rappusia, ilmeisesti jakamaan ilonsa sen
naisen kanssa, jonka hän oli muutenkin valinnut ilojensa ja surujensa
jakajaksi ja jonka hän nyt piakkoin toivoi voivansa viedä puolisonaan
Turun linnaan.

       *       *       *       *       *

Martti päättikin juoda tänä iltana kannun, mutta sitä ennen hän astui
reippaasti ja keveästi Aningaisten kaupunginosaan ja kiirehti sitä
enemmän askeleitaan, kuta lähemmäs hän tuli Kyrön Heikin taloa.



XXVII


Sydänkesän ihanimmalla ajalla, kesäkuun lopulla, oli Martti Skytten
ollut tapana piispanlinnassaan Turussa pitää suurenlaiset piispanpidot,
joihin paikkakunnan sekä hengelliset että maallisetkin herrasväet
kutsuttiin vieraiksi. Alkujaan lienee tämä tapa perustunut niihin
komeihin juhliin, joita Suomen mahtavat paavilliset kirkkoruhtinaat
samoihin aikoihin vuodesta viettivät luonnonkauniissa Kuusistossa
ja sen upeissa linnansuojissa. Nyt Kuusisto oli jo lähes puolisataa
vuotta ollut rauniona, Turun vanha piispanlinnakin oli nyt rauniona,
mutta tätä kesäistä kirkkojuhlaa, johon nyt oli yhdistetty teinien
papiksivihkiminen, vietti vielä Agricolakin, vaikka entistä paljoa
vaatimattomammin, koruttomassa Lauritsan pappilassaan. Tänä vuonna oli
Turussa yhä viipyvä kuningaskin lupautunut tulemaan mestari Mikaelin
vieraaksi -- ensi kerran Suomessa olonsa aikana -- tähän kesäjuhlaan,
joka siitä sai loistavamman leiman.

Aamupäivällä oli oltu kirkossa, jossa nuorten teinien vihkiäiset oli
toimitettu ja jossa heille vuoroin piispa, vuoroin Ericus Härkäpää oli
pitänyt saarnoja ja manauspuheita latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi.
Kustaa-kuningaskin oli hoviseurueineen pistäytynyt kirkossa, kuullut
siellä muun muassa mestari Eerikin suomalaisen teinisaarnan, josta
hän ei ollut sanaakaan ymmärtänyt, ja kun hänet sieltä nyt saatettiin
piispan asuntoon, ei hän ollut ihan parhaalla tuulellaan. Koko tämä
paavillispohjainen juhla ja tuo oudonkielinen mongerrus saarnatuolista
oli häntä tympäissyt. Hänessä oli taas herännyt vanha epäilys, että
piispa Agricola sittenkin tavoittelee jotakin paavillista taikka
omaperäistä kirkkomahtavuutta, -- tämä epäilys oli siellä juhlapenkissä
vaikuttanut häiritsevästi hänen mielialaansa ja muihin, parastaikaa
hautomiinsa suunnitelmiin.

Oli kuuma poutapäivä, tuulen henkeäkään ei tuntunut, ja umpinaisessa,
kapeakujaisessa kaupungissa oli ilma raskas ja pahalta lemahtava;
aurinko heijasti melkein polttavana kirkkoa ympäröivistä, vanhoista
kivirakennuksista, kirkon pimentoon tottuneet silmät vallan huikenivat
siitä kirkkaasta valosta, joten vanhan kuninkaan täytyi kokonaan
nojautua poikansa käsivarteen astuessaan toriaukean poikki Lauritsan
anetaloon.

Mutta kun hän oli noussut viileän portaikon kautta sisälle tähän
nykyiseen piispan asuntoon, häipyi hänestä pian tuo epäilysten
ja väsymyksen tunne. Koti oli perin vaatimaton ja siisti, vailla
kaikkea sitä loistoa ja prameutta, jota Kustaa oli kuvitellut siellä
tapaavansa, -- tavallinen, köyhä pappila. Talon emäntää tervehdittyään
kuningas virkkoikin Agricolalle melkein ensi sanoikseen:

-- Mihin käytät, mestari Mikael, suuret piispantulosi? Kotikomeuteen
niitä et ainakaan näy tuhlaavan.

-- Suomen piispain tulot eivät enää ole suuret, vastasi Agricola
hiljaisesti, mutta ei vailla pientä kärkeä. -- Papistomme on
köyhä, sille menee suurin osa vielä peruuttamatta olevista piispan
kymmenyksistä, joista muuten paljon jää saamattakin.

-- Mutta kertyneehän niitä sentään ylijäämään asti sinullekin? tiukkasi
kuningas epäluuloisena.

-- Jos kertyy, menee se teineille... ja sitten näihin koruihin.

Piispa oli vienyt kuninkaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle siellä
suurehkon kirjastonsa. Mutta ennen kaikkea viittasi hän siihen pöytään,
jolla olivat kaikki hänen kääntämänsä suomalaiset kirkolliskirjat siinä
järjestyksessä kuin ne olivat ilmestyneet.

-- Niiden painatus tulee kalliiksi, hän lisäsi, ja taas oli siinä
huomautuksessa pieni, peitetty kärki. Kun Agricolan aapinen ja Uusi
Testamentti oli Tukholmassa painettu, oli hän näet saanut siihen
apurahan Kustaa kuninkaalta. Mutta nuo myöhemmin toimittamansa kirjat
hänen oli täytynyt kustantaa itse omilla tuloillaan, -- kuningas oli
ilmeisesti kylmennyt hänen työlleen.

Mutta mainittua kärkeä ei Kustaa huomannut tai ollut huomaavinaan.
Hän katseli noita outokielisiä, suomalaisia kirjoja, joista hän osan
ennestään tunsi, Agricola kun oli ne hänelle lähettänyt kiitollisena
saamastaan avusta, ja virkkoi:

-- Aiotko toimittaa suomeksi kaikki, mitä on kirjoitettu ja painettu --
sinullahan on suuret suunnitelmat, Mikael!

-- Pieni alku on vasta tässä, mutta ison työn ja vaivan takana on ollut
sekin. Eivät riitä varat eikä voimatkaan.

Lukumiehen hiljaisen, ahkeran uurastuksen jälki teki täällä joka
tapauksessa työtä rakastavaan kuninkaaseen edullisen vaikutuksen. Mutta
samalla edelleenkin hiukan vieraan. Siinä oli kaikessa tuossa piispan
suomalaisessa touhunnassa kumminkin jotakin ikäänkuin hänestä erilleen
pyrkivää, jotakin liian -- suomalaista. Se oli kuninkaasta kaiketi
sentään varsin vaaratonta, koska hän miltei ivaten kysäisi:

-- Oppivatko suomalaiset näitä kirjojasi lukemaan?

-- Kunhan oppisivat aluksi papit, ehkä sitten oppisi kansakin...
vähitellen, huoahti piispa, myöntäen kuninkaan osuneen arkaan paikkaan.

-- Niin, niin, saattaa olla tälläkin väestöllä omat tarpeensa, myönteli
siihen kuningas nyt, hyväntahtoisemmin, ikäänkuin samalla tunnustaen
jotakin, mistä hän ei ennen Suomeen tuloaan ollut mitään tiennyt, mutta
mistä hän nyt, vaikka haluttomasti, oli tullut vakuutetuksi.

Vieraita saapui sillävälin joukoittain piispalaan, täyttäen pian
sen suuren arkituvan. Mutta kuningas viivähti vielä siellä piispan
työhuoneessa, vaipuen hetkeksi omiin mietteihinsä. Hän kai siinä
vielä kerran pohti ja punnitsi päätöstään, josta hän jo muutamia
viikkoja sitten oli tehnyt ilmoituksen pojalleen Eerikille, mutta
jota hän ei vielä ollut avoimesti eikä virallisesti julistanut.
Hän oli aina vain empinyt, ja tänään hän taas oli empinyt entistä
enemmän. Mutta hänen siinä istuessaan tuli Juhana-prinssi hänen
luokseen ja kuiskasi kysyvännäköisenä hänelle jotakin. Kun Kustaa näki
lemmikkipoikansa täällä taas tuttavallisesti seurustelevan suomalaisten
sekä hengellisten että maallisten herrain kanssa, repäisi hän itsensä
ikäänkuin irti jostakin painajaisesta ja virkkoi lempeästi:

-- Niin, sen täytynee kai tapahtua. Maltahan vähän, poikani, tahdon
vielä neuvotella näiden ymmärtäväin miesten kanssa.

Kuningas oli prinssin pyynnöstä päättänyt käyttää tätä tilaisuutta,
jolloin Turun väestö oli runsaslukuisena koolla, ilmoittaakseen sille
tärkeän päätöksensä. Tieto siitä, että Juhanasta oli tuleva Suomen
herttua, sen hallitseva ruhtinas, oli kyllä jo huhuna levinnyt sangen
yleisesti. Kuningas ei itsekään ollut pitänyt tätä päätöstään salassa
ja Juhanallekin oli hän siitä jo puhunut, teroittaakseen pojalleen
niitä ehtoja, joiden puitteissa hän oli valmis lemmikkipoikansa
toivomuksen toteuttamaan. Ensiksi hän oli kuitenkin tahtonut odottaa
rauhan solmintaa Venäjän kanssa, sotaa hän ei tahtonut pojalleen
perinnöksi jättää. Mutta nyt oli juuri äsken Inkerin rajalta saapunut
tieto, että siellä Alakylässä, minne Henrik Horn sitä varten oli
matkustanut, oli jo välirauha saatu solmituksi, joten sekin este oli
poissa.

Nuori prinssi oli kuitenkin levoton. Hän oli pettynyt eikä voinut nyt
rauhoittua, ennenkuin kuningas on päätöksensä virallisesti julistanut.
Hän liehui senvuoksi kärsimättömänä kuninkaan ympärillä, kiirehtien
häntä piispan suurtupaan toimitusta suorittamaan.

-- Odota hetki vielä siellä vierasten parissa, missä näyt hyvin
viihtyvän, toisti kumminkin kuningas vielä, viitaten häntä poistumaan.

Kustaa tahtoi näet vielä näiden valistuneiden hengenmiesten kanssa
neuvotella siitä, ketkä Suomen miehistä hän nimittäisi tänne jäävän
alaikäisen poikansa alituisiksi neuvonantajiksi ja auttajiksi. Hän oli
kyllä päättänyt antaa Juhanalle Ruotsistakin apuväkeä, m.m. luovuttaa
hänelle oman, tottuneen kanslerinsa, mutta hän oivalsi hyvin, että
tämän maan hallintoon tarvittiin sen omiakin miehiä, jotka tunsivat
tarkoin sen olosuhteet.

-- Yhdestä olen jo selvillä, virkkoi kuningas, esitettyään herroille
asiansa.

-- Henrik Klaunpojasta? arvaili Eerik Härkäpää, kuten aina hiukan
hätäisenä.

-- Niin, hänestä, myönsi kuningas. -- Henrik Horn on luotettava mies,
ymmärtävä ja harkitseva, nimittäin hallinnon asioissa enemmän kuin
sodassa. Hän on yksi. Mutta kuka toiseksi -- kaksi pitää neuvonantajia
olla.

Läsnäolleet herrat katsoivat toisiaan ja sitten piispa Agricolaa;
he kyllä tiesivät, kuka toiseksi olisi määrättävä, mutta tunsivat
myös kuninkaan karsauden Mikaelia kohtaan, ja pitivät sen vuoksi,
esimiehensä tahdon tuntien, ehdokkaansa omana tietonaan. Mutta Kustaa
Vaasa arvasi heidän ajatuksensa ja heidän vaikenemisensakin syyn, sekä
jatkoi:

-- Sinua, Mikael Agricola, olemme tietysti ajatelleet, mutta sinuthan
tarvitsemme toiseen toimeen; sinun on matkustettava Moskovaan meidän
valtuutetuksemme rauhanteossa, ja siihen matkaan voi mennä pitempikin
aika -- Juhana tarvitsee neuvonantajaa heti.

Läsnäolleet herrat kyllä oivalsivat, ettei tämä suinkaan ollut ainoa
syy piispan syrjäyttämiseen. Pohjalla oli ilmeisesti toinen vaikutin,
Kustaa Vaasan karsaus Mikael Agricolan omapäistä ja omia teitään
kulkevia pyrkimyksiä kohtaan, joita hän yhäkin oli vainuavinaan. Siksi
hän heti rupesi tiedustelemaan toisia ehdokkaita Suomen tärkeimpäin
vapaasukujen edustajia prinssin neuvonantajiksi. Mainittiin Klaus
Kristerinpoika Horn, mainittiin Niilo Boije, mutta molemmat nämä
ylimykset olivat tuonnoisten sotaisten harrastusten kautta, joita
kuningas nyt pelkäsi, joutuneet hänen epäsuosioonsa.

-- Kun eläisi vanha tukeni Erik Fleming! huoahti kuningas. -- Tuoltapa
tulee hänen poikansa, Klaus, mutta hän on vielä liian nuori.

Sieltä astuikin etuhuoneesta Klaus Eerikinpoika jymähtävin,
sotilaallisin askelin kuningasta tervehtimään. Hän oli talvisten
kolttostensa jälkeen äskeisellä suksiretkellään. Savoon saavuttanut
takaisin kuninkaan suosion, ja leikkisästi tämä nyt hänelle virkkoi:

-- Olet vielä liian nuori siihen tehtävään, josta tässä näiden herrain
kanssa neuvottelemme. Mutta me tarvitsemme sinuakin kyllä moneen asiaan.

Klaus-herra oli äsken palannut kotoaan Kuitiasta, eikä vielä tiennyt
niistä hankkeista, joita kuningas Suomen hallintoon nähden oli
suunnitellut. Mutta hänellä paloikin nyt mieli taas sotaisille
retkeilyille ja hän virkkoi reippaasti:

-- Minullehan on jo eräs tehtävä luvattu. Kuinka käy rankaisuretken
kapinoivain hämäläisten talonpoikain luo erämaan rajalle?

Vastenmielinen muisto näkyi palaavan vanhan kuninkaan mieleen. Hän
virkkoi otsa rypyssä:

-- Niin, ne niskurit, niitä olisi kyllä kuritettava. Mutta en ole
saanut vielä Kustaa Finckeltä tarkempia tietoja asiasta.

-- Olen valmis lähtemään, milloin tarvitaan, toisti Klaus-herra
sotaintoisena.

-- Hyvä, palataan siihen asiaan pian, sinä olet varmaankin tiukka mies
talonpoikia kurittamaan. Mutta nyt meillä on täällä toinen neuvottelu
kesken.

Klaus-herra poistui ja kuningas jäi taas keskustelemaan kirkon miesten
kanssa. Hän muisti nyt erään toisen Fleming-suvun jäsenen, hiljaisen,
harkitsevan miehen, josta hän täällä Suomessa oli saanut varsin
edullisen käsityksen, -- Hermanin, Louhisaaren herran, Hämeenlinnan
toimeliaan päällikön. Hänestä ei ollut kirkon miehilläkään muuta kuin
hyvää sanottavaa, ja kuningas lupasi ensi tilassa kutsua taas Hermanin
puheilleen Turkuun.

Piispan suurtuvassa odotteli sillävälin suurilukuinen pitoyleisö, johon
kuului pappeja, porvareita ja aatelismiehiä, kuninkaan saapumista --
monet jo tiesivät, että siellä tulisi tapahtumaan jokin juhlallinen
toimitus, jonka jälkeen vasta päästiin piispan emännän ruokapöytäin
ääreen. Ja se odotus kävi sitä jännittävämmäksi, kuta kauemmin
kuningas viipyi sisällä Agricolan työhuoneessa. Huhuttiinpa jo, että
hän aikoisikin peruuttaa tai lykätä lupauksensa Juhana-prinssin
nimittämisestä Suomen herttuaksi, ja juhlavieraat vaappuivat sen
johdosta, niinkuin itse prinssikin, toivon ja pelon vaiheilla. Sillä
tuo toivo saada prinssi Suomen ruhtinaaksi oli kaikissa piireissä
yleinen.

       *       *       *       *       *

Ainakin yhtä suurella jännityksellä kuin prinssi itse odotti tapahtuvaa
ratkaisua siellä piispalan suurtuvan väkijoukossa kuninkaan kirjuri
Martti Pietarinpoika; alituisesti hän, palavin silmin, jäntereet
pingoittuneina, pälyi sisähuoneen ovelle, josta kuninkaan odotettiin
saapuvan. Olihan hänelläkin siinä elämänsä ratkaisu kysymyksessä,
onnensa, niinkuin prinssilläkin, tulevaisuutensa enemmän kuin hänellä...

Tämä päivä oli aamusta asti antanut hänen ajatuksilleen paljon
askartelua. Hän oli kirkossa vakavana ja melkein kaihomielin katsellut
ja kuunnellut, kuinka hänen teinitoverinsa, joiden vuosiluokkaan hänkin
olisi kuulunut, nyt vihittiin papeiksi, ja olivat valmiit lähtemään
elämäntyötään suorittamaan, ja hän oli itseltään kysynyt, onko hän,
heistä syrjään jouduttuaan, uraltaan suistunut seikkailija... Ja nyt
täällä piispalassa, jonne hänetkin oli vieraaksi kutsuttu, olivat nuo
suurtuvan liitelevät huhut ja epäilykset käyneet häntä raatelemaan.
Raukeaako taas kaikki?

Martti oli äskeisen, prinssille viemänsä viestin aiheuttaman
ilonhurmeensa jälkeen jälleen saanut tuntea pettymyksiä, tuntea
syvästi oman vähäpätöisyytensä, ja se varmuus, joka hänet täytti,
kun hän erosi viimeisestä kohtauksestaan vastaisen herttuan
kanssa, oli sitten jo melkoisesti ohennut. Kyrön Heikin talossa
ei hänen tulevaisuudenkuvitelmiinsa suhtauduttu ollenkaan samalla
luottavaisuudella, jolla hän itse niistä kertoi. "Missä on se sinun
talosi", niin oli Kyrön eukko heti pisteliäästi kysellyt, "katsotaan
nyt ensiksi, minkälainen se on ja mikä on virkasi prinssin hovissa,
josta ei kukaan tiedä vielä mitään." Tällainen ryöppy oli jo
melkoisesti jäähdyttänyt nuoren miehen tulisia toiveita, mutta olipa
Elisa-emäntä samalla hänelle edelleen kehunut, että heidän tyttönsä ei
ole köyhän teinikirjurin varassa, -- hän näkyi yhä edelleen uskovan
noihin talvisiin unelmiinsa Kuitian ylhäisen perijän suosiosta, eikä
Martti itsekään ollut siitä asiasta aivan huoleton. Klaus-herra on taas
Turussa... sen silmä voi uudelleen iskeä sievään porvaristyttöön...!
Ja Kerttu itse, hän oli kyllä luottava ja rakas, mutta hän oli kuin
hento vesa, jonka voimakkaampi tahto taisi helposti vääntää millaiseksi
tahansa...

Kaikki riippuu siitä, kykeneekö Juhana-prinssi täyttämään lupauksensa,
ja se taas riippuu kuninkaan päätöksen pitäväisyydestä, täksi päiväksi
määrätystä ratkaisusta, -- sen Martti nyt selvästi ja syvästi oivalsi.
Ja siksi hänen silmänsä niin odottavina pälyivät sinne sisähuoneen
ovelle, josta maan vaaria odotettiin.

Ovi kävi, mutta ukko ei tullut.

Sieltä kirjastohuoneesta astui hetken kuluttua Eerik Härkäpää vieraiden
luo suurtupaan. Martti ei voinut silloin hillitä jännitystään; hän
riensi kuumeisena tämän entisen opettajansa luo, kyselläkseen häneltä
kuulumisia kuninkaan neuvotteluista. Eerikki-maisterihan ei kuitenkaan
tiennyt, miksi hänen entinen kelpo oppilaansa nyt oli niin levoton, ja
luullen hänen huolehtivan vain erämaasukulaistensa kohtalosta, kertoi
hän Martille äskeiset keskustelut kuninkaan ja nuoren Klaus Flemingin
välillä tästä asiasta.

-- Ikävä kyllä, näyttää todella siltä, kuin Klaus Eerikinpoika
lähetettäisiin sinne sisämaahan kurittajaksi, valitti maisteri
osaaottavana.

-- Sekin vielä! huoahti Martti siihen aivan masentuneena, sillä tähän
uutiseen hän ei toki ollut valmistunut.

-- Niin, Klaus-herra on ankara talonpoikia kohtaan, ei hän noita
erehtyneitä hämäläisparkoja säästä, totesi Härkäpää. -- Oletko saanut
heille edes varoittavaa sanaa?

-- En ole saanut...

Martti seisoi siinä vallan typertyneenä. Hän oli perustanut
sukulaistensakin pelastuksentoiveet aivan toiseen laskelmaan, samaan
ratkaisuun, jota tuvantäyteinen yleisö nyt niin jännityksellä odotti
-- pettivätkö nyt kaikki armahdus-unelmat! Jos prinssin nimitys
Suomen herttuaksi raukeaa taikka vain lykkäytyykin, ehtii Fincken
viesti varmasti perille ja Klaus Fleming lähtee silloin hurjine
huovijoukkoineen rankaisemaan noita erämaanlaidan kovaosaisia
talonpoikia, jotka eivät edes tiedä sitä varoa! Parhaassa tapauksessa
hän saa tavata sukulaismiehensä vankeina täällä Turussa -- ehkä itse
heidän auttajanaan joutua heidän toverikseen tyrmään...

Tuossahan asteli juuri Klaus Fleming kannuksiaan kilistäen ylimysten
parvessa. Mutta eipä ollut nyt nuori Kuitian junkkarikaan kovin
voitonvarman näköinen; hän vältti ilmeisesti sitä seuraa, missä
Juhana-prinssi tarinoi ja hänen katseensa näyttivät kiukkuisilta, kun
hän sinnepäin silmäili... Tuossa sisukkaassa nuorukaisessa kytee siis
ilmeisesti vielä se talvinen kauna prinssiä kohtaan, päätteli Martti
mielessään, sama sappi, joka hänessä kuohahti Kankaisten häissä.
Hän kantaa kyllä salavihaa herttuaakin kohtaan, joka hänet silloin,
naissuosiosta kilpailtaessa, löi laudalta ja teki hänestä turkulaisten
pilkanesineen, -- sellaista sisua moinen isku polttaa kauan ja syvältä!
Mutta Juhana-prinssi itsekin näytti tänään perin levottomalta ja
alakuloiselta... onko hänellä jo tieto toiveittensa pettämisestä...?

Taas prinssi lähti ilmeisesti huolestuneena suurtuvasta piispan
työhuoneeseen isänsä luo. Taas siellä kotvanen viivyttiin... ehkä
taisteltiin siellä nyt viime taistelu kuninkaan sitkeitä epäilyksiä
vastaan, jotka Marttikin hyvin tunsi, -- voittaako siellä lopulta
isänrakkaus vai valtiollinen varovaisuus?

Suurtuvan surina oli vähitellen vaimentunut, odotus ja jännitys
oli siellä käynyt ylivoimaiseksi, keskustelut ja arvaamiset olivat
tauonneet. Martista tuntui jo siltä, kuin kaikki olisi mennyttä.
Hän lyyhähti istumaan salin etäisimpään nurkkaan ja katseli melkein
tylsästi eteensä.

       *       *       *       *       *

Silloin aukeni selälleen sisähuoneen ovi. Sieltä astui nyt vihdoinkin
Kustaa Vaasa verkkaisena, vanhana ja harmaana, asteli tutisevin
askelin odottavain pitovierasten keskelle valtaneuvostensa ja toisten
neuvottelussa olleiden herrain seuraamana. Hänen rinnallaan käveli
Juhana-prinssi nuorena, pystynä, verevänä kuin kevät syksyn rinnalla,
ja kun kuningas asettui nojaamaan tuvan suuren pöydän ääreen, viittasi
hän siihenkin poikansa viereensä.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan äärimmilleen jännitetystä vierasjoukosta.
Kuningaskin seisoi siinä kotvasen ääneti. Hän oli tänään entistä
vanhettuneemman ja näivettyneemmän näköinen, hänen jalkansa eivät
näyttäneet pöydän tuetta häntä kannattavan ja hänen hämärä katseensa
ikäänkuin hapuili ympärilleen. Pariin kertaan hän yritti koroittaa
äänensä, mutta se ei nyt tuntunut kurkusta lähtevän. Tuokion kuluttua
hän kuitenkin kävi rauhallisesti puhumaan, aluksi hiljaisella,
vavahtavalla, ikäänkuin vielä arkailevalla, mutta vähitellen
varmistuvalla äänellä:

-- Olemme nyt aikeissa jättää tämän maanosan, jossa lähes vuoden
olemme viipyneet rajalla käydyn sodan vuoksi. Sen sodan olemme
vihdoin saattaneet loppuunsa, välirauha on tehty ja pysyvää rauhaa
valmistellaan. Me voimme siten levollisina palata valtakunnan asioita
laajemmin valvomaan ja hoitamaan...

Pidätetyin hengityksin kuunteli Turun kansa tätä kuninkaallista
esipuhetta, joka ei kuitenkaan vielä viitannut odotetun ratkaisun
suuntaan. Martilla kohisi veri ohimoissa ja korvissa, niin että hän
tuskin saattoi kuulla kuninkaan puhetta, joka pienen yskähdyksen
jälkeen jatkui: -- Ennen lähtöämme tahdomme käyttää tätä tilaisuutta,
jossa teitä Suomen miehiä on joukko koolla, lausuaksemme teille
jäähyväisemme. Vuosi sitten tähän maahan tullessamme emme sitä paljon
tunteneet emmekä siihen ihastuneet. Olimme luulleet sen viljavaksi
ja hyvinvoivaksi, mutta olemmekin huomanneet sen köyhäksi ja monien
tarpeiden alaiseksi. Sikäli kuin nyt olemme tähän maahan ja sen
umpimieliseen kansaan tutustuneet, olemme koettaneet näitä tarpeita
auttaa ja tahdomme sen edelleenkin tehdä.

-- Itsekö, ilmanko prinssin välitystä? kysyi Martti hätkähtelevässä
mielessään. Ja kaikkien muidenkin katseissa kuvastui samaa kysymystä.
Mutta kuningas jatkoi entistä värähtävämmällä äänellä:

-- Sitä varten olemme tehneet päätöksemme, joka on meiltä vaatinut
paljon taistelua ja jonka nyt tahdomme ilmaista, niin raskasta kuin
se meille onkin. Helpottaaksemme tämän maan hallintoa sekä jotta sen
asukkailla olisi, kenen puoleen kääntyä huolissaan ja tarpeissaan
ja keneltä saada oikeutta, neuvoa ja apua, olemme päättäneet jättää
poikamme tänne käskynhaltijaksi... tänne Suomen herttuaksi...

Nyt se laukesi. Kävi hiljainen humahdus, ikäänkuin helpotuksen huokaus,
läpi suuren, väentäytisen salin. Tuntui, kuin mieliä painanut sulku
olisi yhtäkkiä avattu. Mutta paikoiltaan ei vielä kukaan liikahtanut
eikä ääneensä riemuaan ilmaissut, sillä kaikki ymmärsivät, että
kuninkaan puhe oli kesken. Ainoastaan Juhana-prinssi notkisti kauniilla
liikkeellä toisen polvensa kuninkaan edessä, ikäänkuin lausuakseen
hänelle kiitoksensa ja vastaanottaakseen hänen käskynsä. Mutta se
humaus, joka huoneen läpi kävi ja johon Martti Pietarinpojankin
helpotuksenhuokaus sekoittui, oli kuitenkin niin voimakas, että kului
tuokio, ennenkuin vanha kuningas sai puhettaan jatketuksi. Sillävälin
hän istahti, mielenliikutuksensa herpaisemana, vieressään olevaan
nojatuoliin, ja virkahti siitä, nyt melkein vihastuneella äänellä:

-- Itse emme tänne tahtoisi jäädä, me ikävöimme täältä päinvastoin
pois. Mutta poikamme Juhana on tähän valtakunnan osaan mieltynyt,
ja haluaa ruveta hyväksenne työskentelemään; siksi olemme tahtoneet
noudattaa hänen uudistettuja toivomuksiaan saada jäädä käskynhaltijaksi
Suomeen, kuitenkin niin, että Ruotsin kuningas aina on hänen ja tämän
niinkuin muittenkin läänitysten yliherra. Mutta teidän herranne ja
ruhtinaanne on tästä päivästä alkaen Juhana, Suomen herttua.

Komealta kajahti tämä loppujulistus ja nuoren prinssin uusi arvonimi,
-- jo remahti äänekäs, hyväksyvä tervehdys salin eri kulmilta. Juhana
itse oli noussut ja seisoi siinä nyt riemuaan salaamatta nuorena,
voimakkaana ja voitollisena, vapain, kirkkain katsein ympärilleen
silmäillen. Hän oli Suomessa-olonsa aikana paljon miehistynyt, hänen
hartiansa olivat leventyneet, hänen vartensa oli vahvistunut ja
liikkeensä varmistuneet -- jopa varjosti hieno, punertava parranalkukin
hänen siromuotoisia huuliaan. Ylpeydellä läsnäolevat suomalaiset häntä
katselivat nuoren, voimakkaan hallitsijan perikuvana ja liikahtivat jo
lähemmäs häntä onnitellakseen.

Mutta kuningas keskeytti ne liikkeet. Hänellä oli vieläkin jotain
puhuttavaa. Hän selitti vielä, kuinka vaikea hänen oli erota pojastaan
ja kuinka suuren uhrauksen ja suosionosoituksen hän oli tässä
suomalaisten hyväksi tehnyt, toivoen ja vaatien, että he vuorostaan
uskollisesti ja horjahtamatta hänen poikaansa ja tämän herttuallisia
jälkeläisiä ikuisesti uskollisina palvelevat ja kannattavat. Lopuksi
hän ilmoitti tämän säädöksensä laatineensa suuremmaksi vakuudeksi
myöskin kirjallisesti ja antoi nyt kanslerinsa lukea ääneen sen
valtiollisen asiakirjan, johon hän oli koonnut ytimen siitä, mitä hän
tässä suullisesti oli Turun rahvaalle ilmoittanut.

-- Niin olet nyt, lausui kuningas, kun kansleri oli lopettanut lukunsa,
taas seisaalleen noustuaan ja poikansa puoleen kääntyen, -- niin olet
nyt, rakas poikani, Suomen herttua, mitä lähes vuoden olet uneksinut.
Osoita nyt, että miehenä ja ruhtinaana osaat hoitaa saamaasi lääniä,
hoitaa sitä itsellesi, tälle maalle, valtakunnalle ja suvullemme
kunniaksi!

-- Teen sen, isä, lupasi Juhana kaikuvalla, juhlallisella äänellä.

Siihen päättyi tuo odotettu ja toivottu toimitus. Piispa, valtaherrat
ja kaikki muut järjestyksessä kävivät nyt vanhaa kuningasta ja
nuorta herttuaa kiittämässä ja onnittelemassa. Äskeinen kiusallinen
äänettömyys ja pingoittunut mieliala purkausi iloisten äänten
monivaiheiseen, pursuavaan surinaan, joka nuoren Martin korvissa, kun
hän kuin humaltuneena liikkui siinä hurisevassa joukossa, kajahti yhtä
ihanalta kuin urkujen soitto eräänä talvipäivänä Turun tuomiokirkossa,
jossa Viipurin vapautumista vietettiin.

Mutta tämän tohinan keskellä hän kuitenkin taas näki ja kuulikin.
Hän näki, kuinka nuori prinssi äskeisen epävarmuutensa jälkeen siinä
jälleen ikäänkuin elpyi, kasvoi ja sai käskijän, hallitsevan herttuan,
sävyn ja eleet, vastaanottaessaan kaikkien hänen suosioonsa pyrkivien
onnittelut. Ja hän kuuli, kuinka Ericus Härkäpää, iloinen kiilto
silmissään, kuiskasi Agricolalle:

-- Tämä vuosi on ollut vanhalle kuninkaalle opiksi. Tänne tullessaan
hän ei meistä suomalaisista eikä meidän erikoistarpeistamme tahtonut
tietää mitään, -- ei hän olisi silloin meille lemmikkipoikaansa
herttuaksi antanut!

-- Ei, myönsi piispa hillitymmin, kuten aina. -- Mutta täysin hän ei
meihin vieläkään luota...

-- Se on totta, sinä olet siitä elävä esimerkki Mutta sittenkin hän nyt
käsittää ja myöntää, että Suomi on otettava lukuun toisella tavalla
kuin ennen, että tämä maa menestyäkseen tarvitsee oman hallituksensa.
Kuulitko: "Suomen herttua", siinähän jo Suomen nimi kaikuu erikoisena
nimenä, omalla kaiullaan...

-- Niin, suokoon Jumala, että se kaikki ja kaikille onneksi kääntyisi!

Huomasipa Martti Pietarinpoika senkin, että nuori Klaus Fleming
viimeisten joukossa tuli kuningasta tervehtimään, sivuuttaen tahallaan
prinssin. Hänelle kuningas virkkoi:

-- Sinä, Klaus, jäät tietenkin nyt tänne Turkuun, jossa poikamme
ympärille hovi keräytyy ja jossa tämän maan ylimyksillä epäilemättä on
oleva paljon tehtävää.

Mutta Klaus-herra vastasi vältellen:

-- Teidän majesteettinne tietää parhaiten, kuinka onnistumaton minä
olen hovimieheksi, -- soturiksi sovin paremmin.

-- Totta kyllä, hymähti kuningas hyväntahtoisesti. -- Mutta onhan tässä
maassa kai tehtäviä sellaisillekin...

-- Niin, olihan kysymys siitä Hämeen retkestä...

Mutta siihen virkahti kuningas kärsimättömästi:

-- Niistä ja muista asioista saat nyt sopia poikani ja hänen
neuvonantajainsa kanssa, ne kuuluvat nyt heille, -- me matkustamme
pois. Sittenhän saatte täällä itse hoitaa erämaa-asianne ja muut
asianne, sitähän te suomalaiset olette toivoneetkin...

Kuninkaan äänessä oli hiukan syytöstä, hiukan kaunaa, joka jo kuitenkin
oli kuin sulanut hetken yleiseen hyvänsävyisyyteen. Mutta Klaus Fleming
ei näyttänyt tuota hyväntahtoisuutta ymmärtävän. Hän seisoi vakavana,
melkein synkkänä kuninkaan edessä ja vastasi:

-- En tiedä, mitä täällä toivotaan. Minä haluan vain miekallani
palvella kuningasta ja sillävälin hoitaa maatilojani... Niitä
viljelemään pyydän nyt saada vetäytyä.

Kustaa-kuningas repäisi silloin vetistävät silmänsä suuriksi:

-- Hä, etkö olekaan sinä samassa ilon huumauksessa, jossa kaikki muut?
Etkö voi tarjota pojalleni miekkaasi ja apuasi?

-- Hänellä on riittävästi muuta apua, tuskin hän minua tarvitsee.
Äitimme vanhenee, tilamme ovat liian laajat naisen hoitaa, hän kaipaa
minua jo tuekseen Paraisiin ja Siuntioon...

Kuningas katsoi kauan ja ihmetellen tätä nuorta ylimystä, parhaan
suomalaisen apumiehensä rotevaa poikaa, jossa hän tiesi olevan paljon
voimaa, mutta myös paljon itsepäisyyttä. Ja tyytymättömänä hän ärähti:

-- Vieköön minut piru, jos pääsen teistä suomalaisista koskaan
selville! Te ette näy tietävän, mitä te tahdotte silloinkaan, kun
luulisi teitä parhaalla tavalla tyydytetyn. Täällä nyt toiset ulisevat
iloaan ja ihastustaan päätöksemme johdosta, mutta tässä yksi jukuri
sittenkin kantaa hapanta naamaa ja uhmailee...

Ukko oli suuttunut. Hän nyt melkein karjaisi:

-- Mene maatiloillesi ja pysy siellä, kunnes sammalet päähäsi kasvaa!
Me pidämme kyllä silmällä, rupeatko juonittelemaan meitä tai poikaamme
vastaan!

Klaus Fleming kumarsi ääneti ja poistui kalpeana mutta pystypäisenä.
Tuo kohtaus oli herättänyt lähinnä seisovain huomiota,
Juhana-prinssikin oli kääntynyt katsomaan, mistä hänen isänsä näin
äkkiä oli kiivastunut, -- hän ei ensinkään ymmärtänyt kopeana
poistuvan entisen toverinsa Klaus Eerikinpojan ilmeistä koppavuutta ja
nyrpeyttä. Ja hän jäi siitä edelleenkin tietämättömäksi, sillä iloinen
surina salissa sai samalla entistä äänekkäämmän voiman, kun piispa
Agricola puolisoineen tuli ilmoittamaan, että vaatimaton ateria oli
ruokahuoneeseen katettu.

Mutta Martti Pietarinpoika, joka oli läheltä kuullut kuninkaan ja
Klaus-herran äskeisen keskustelun, ymmärsi hyvin koko tuon kohtauksen
ja Klaus Flemingin itsepäisen kylmyyden syyn. Se kohdistui kyllä
nuoreen prinssiin -- Kuitian nouseva isäntä on pitkävihainen ja
sydämikkö, kuten oli isänsäkin. Martti jo sääli suosijaansa herttuaa,
joka oli joutunut tuon karhunpojan vihoihin. Mutta samalla hän
rajattomasti riemuitsi tuosta äskeisestä keskustelusta: Klaus-herra on
siis saanut potkut, Hämeen retkestä ei tule mitään, kuningas jättää
senkin asian Suomen uuden herttuan hoidettavaksi!

Moni oli siinä huoneessa äsken huudahtanut: Eläköön prinssi
Juhana, eläköön Suomen herttua! Mutta melkein äkkipäiseltä tuntui
sittenkin, kun kuninkaallisen seurueen jo tehdessä lähtöä piispalan
ruokahuoneeseen, nuori, innostunut ääni -- se oli Martin -- vielä
kerran keskilattialta erityisellä painolla ja antautumisella heläytti:

-- Eläköön Suomen herttua!



XXVII


Eräänä kesäpäivänä levisi Turussa sanoma, että suomalainen
kuninkaankirjuri ja airut, entinen turkulainen teini Martti
Pietarinpoika, oli saanut palkkiokseen kuninkaalle ja nuorelle
herttualle tekemistään palveluksista talon, Pyhän Annan suureen
anetaloon kuuluvan pienehkön aputalon Mätäjärven puolelta. Sama huhu,
joka aamupäivällä torinlaidassa ostoksiaan tekeväin emäntäin mukana
kulona kulkeusi yli kaupungin, tiesi jo iltapäivällä senkin, että
Martti aikoi piakkoin mennä naimisiin Köyhän-Kyrön tyttären kanssa.
Mistä niinhyvin edellinen tieto, joka oli tosi, kuin jälkimäinen
tieto, josta ei ollut vielä mitään lopullista varmuutta, oli lähtenyt
liikkeelle, sitä ei Martti Pietarinpoika itsekään tiennyt. Mutta
Turku olikin vielä siihen aikaan sellainen pikkukaupunki, jossa
porvarit hetipaikalla tiesivät toistensa asiat, väliinpä jo ennen kuin
asianomaiset itse.

Mutta Martille siitä tiedon levinnästä ei ollut vahinkoa. Sillä kun
hän samana päivänä saapui Kyrölään morsiantaan tervehtimään, oli
siellä vastaanotto varsin toisenlaista kuin edellisinä päivinä. Kerttu
ei tosin itse sattunut kotiin, mutta Kertun äiti, tuo ennen niin
jäykkä Elisa-muori, saatteli Marttia käsipuolesta perhepöytään, ja
vakuutteli yhä uudelleen iloaan siitä, että heidän yhteinen harras
toivomuksensa tosiaankin oli toteutunut, että poikaprinssi oli
täyttänyt sen lupauksen, minkä isäkuningas oli unohtanut. Hän siisti
tupansa niinkuin hyvällekin vieraalle ja syötti Martille hunajaleipiä
ja simaa, jommoisia herkkuja hän siellä tuskin jouluksikaan oli
saanut. Hyvänahkainen Kyrön Heikki itse toruskeli emäntäänsä, että
mitä minä sanoin... ja kertoi, miten hän tänä aamuna sillankorvassa
tapasi Paksujalan, joka kertoi... Ja kun Kerttu tuokion kuluttua palasi
kotiin ja näki äitinsä Martin vieressä hunajaleipää syömässä, niin hän
läimäytti kätensä yhteen ja kiirehti kaulaamaan ensiksi äitiään ja
sitten Marttia.

-- Nythän te olette taas hyvät ystävät kuin ennenkin vanhaan, ilkamoi
Kerttu.

-- Mitäs muuta me ollaan koskaan oltu... vastasi äiti melkein kuin
loukkaantuneena, -- kuka pienistä selkkauksista...!

Ei niistä ainakaan Martti välittänyt. Siellä keskusteltiin sinä iltana
jo kihlajaisista ja kuuliaisista, jotka kumminkin piti vähän lykätä,
kun se vanha talo Mätäjärven rannalla oli korjauksen tarpeessa. Ja
kun Martti teki lähtöä Aningaisista, pääsi Kerttu nyt hänen kanssaan
kaupungille kävelemään, -- sitä ei ollut Elisa-muori ennen koskaan
sallinut.

He kävelivät kevyesti keikkuen ja viserrellen kuin lintupari, ja kun
he tulivat Innamaan talon kohdalle, niin he yhtäkkiä päättivät käydä
sisään kertomaan Valpuri-tädille onnestaan, -- olihan heidän tätä
toimekasta emäntää kiittäminen väliensä säilymisestä.

Valpuri onnittelikin ja kyseli ja neuvoi, ja kun hän kuuli, että häät
oli lykättävä talonkorjuun vuoksi ehkä aina ensi kevääseen asti,
asettui hän kädet lanteilla nuorten eteen ja virkkoi:

-- Eikö teillä sen kiireempää olekaan yhteen, tiedättekö niin varmasti,
ettei taas talven varrella voi tapahtua jotakin odottamatonta? Ei,
suotta en täällä talossani toimittanut Kuitian herralle toista tyttöä,
joka sekin kyllä jäi häneltä saamatta, -- teidän on mentävä naimisiin
heti, pappilaan ilmoittautumaan vielä tänä päivänä!

-- Mutta kun ei ole vielä kotia, sopersi Martti.

-- Ole huoletta, se ehditään kyllä saada. Mätäjärven aputalon tunnen,
sen perhetupa voidaan piankin saada korjatuksi, olkia katolle ja uuni
paikoilleen, -- muuta te ette aluksi tarvitsekaan. Ensi kuussa siellä
jo asutte ja muokkaatte kaalimaan kylvettäväksi ensi keväänä!

-- Kun sen saisi toimeen... ei ole meillä vielä pataa, ei vuodetta...
hätäili Martti.

-- Ne hankitaan. Minä käyn vielä tänä iltana puhuttelemassa Kyrön
emäntää -- mehän ollaan vanhat, hyvät naapurukset, vaikka tässä nyt
tuli vähän kaunaa väliin --, liepäs ihme, jollemme me kaksi naista
saisi teitä muutamassa viikossa yhteen! Joutukaa te vain kuulutusta
ottamaan...

Valpuri suorastaan ajoi heidät pappilaan, sillä hän oli päättänyt
toimeenpanna häät vielä ennen mätäkuuta, se oli hänelle ikäänkuin
eräänlainen kunnianasia. Eikähän nuoret kuhertelijat suinkaan panneet
vastaan, he tottelivat ja menivät suoraa päätä Innamaasta Turun
kaupunginpappilaan naimailmoitusta tekemään, sillaikaa kuin Valpuri
ihan lämpimiltään pistäysi pitkistä ajoista Kyrölään. Ja kun he
pappilasta palasivat kivipuotien ohi, yhdessä katsellen, mitä heidän
ensi hätään olisi sieltä uuteen pesäänsä hankittava, niin myyjättäret
niistä nyökäyttivät heille ystävällisesti päätään, ikäänkuin todeten,
että oikeinpahan kertoi huhu...

       *       *       *       *       *

Martti olisi kyllä sitä kävelyä jatkanut pitempäänkin, mutta hänen
täytyi tänään vielä joutua linnaan töihinsä, -- erottava oli huomiseen.
Sillä hänen oli kiireellä saatava valmiiksi eräs tärkeä kirjoitus,
ennen kuin pika-airut illalla lähti linnasta liikkeelle.

Ja se oli vähän visainen työ. Piti pukea suomalaiseen asuun,
suomalaiselle rahvaalle kaikkialla julkiluettavaksi, se kuninkaan
julistus, jossa Kustaa Vaasa määräsi poikansa Juhanan Suomen herttuaksi
-- hänet ja hänen sukunsa "ikuisiksi ajoiksi". Ennen pitkää istuikin
Martti taas vanhassa työhuoneessaan tämän työnsä ääressä, koettaen
koota siihen ajatuksensa, jotka kuitenkin pyrkivät liitelemään omia
teitään. Hitaanlaisesti siinä nyt siis vaikeat lauseet suomeksi
vääntyivät.

Jo tuli herttua itse hänen työpöytänsä luo katsomaan käännöksen
edistymistä. Hän oli siihen erityisesti kiintynyt, hän tahtoi
välttämättä saada julistuksen suomenkielelläkin jo heti levitetyksi
ja koetti nyt Martin olan takaa tavata hänen paperille piirtämiään
suomalaisia sanoja, -- paljoahan hän ei niistä ymmärtänyt, mutta jonkun
sanan kumminkin. Ja Martin hanhensulan rapistessa hän istahti siihen
viereen, heittäysi selkäkenoon ja virkkoi:

-- Miten luulet tämän julistuksen hyviin suomalaisiimme vaikuttavan?

-- Ilolla sitä kaikki tervehtivät, talonpojat, porvarit ja
aatelisetkin, vastasi Martti aivan imartelematta.

-- Kaikki?

-- Niin kaikki -- kenties yhtä lukuunottamatta.

-- Ketä... niin, tiedän, paitsi Klaus Eerikinpoikaa. Kuule, miksi hän,
vanha toverimme, meille on niin karsas, miksi ja mistä ajasta?

-- Enhän varmasti tiedä, -- ehkä Innamaan ja Kankaisten pidoista...

-- Niin, -- niin se on. -- Pieni varjo himmensi hetkeksi
Juhana-herttuan kirkasta otsaa.

-- Hän on visapää... mutta ei auta, me emme voi tässä asiassa häntä
hyvittää...

Hetkeksi vain oli se varjo laskeutunut nuoren ruhtinaan kasvoille.
Kohta hän taas iloisempana jutteli:

-- Kuulitko, että Klaus olisi tahtonut lähteä hämäläisiä rankaisemaan,
-- siitä ei onneksi tullut mitään.

-- Ei, jumalankiitos, vastasi Martti huoahtaen. -- Mutta he odottavat
vielä hädässä ja tuskassa armahdustaan.

-- Se on totta, nyt tahdomme sen lupauksemme täyttää. Kun tuot
käännöksesi sisälle kansliaan, niin neuvotelkaamme Henrik Klaunpojan
kanssa, mitä siinä asiassa on tehtävä.

Herttua meni, ja taas sujui Martilta työ nopeammin. Hän tahtoi näet nyt
kiirehtiä siihen toiseen tehtävään, saadakseen, jos mahdollista, senkin
kirjeen menemään vielä tänä iltana airuen mukana, jonka oli lähdettävä
viemään kuninkaan julistusta kaikkiin Suomen linnoihin ja kaupunkeihin.
Tunnin kuluttua hän jo riensikin siihen linnan pihasiipeen, jonka
alakertaan Juhana-herttualle juuri parhaillaan kansliaa eli
hallintohuoneistoa järjestettiin ja sisustettiin.

Kuninkaan omalla avulla ja johdolla oli näet herttua heti nimityksensä
jälkeen saanut ruveta harjoittautumaan helpompiin hallintotehtäviin, ja
sitä varten hänelle nyt parhaillaan kansliaa järjestettiin. Kuningas
aikoi näet itse aivan lähipäivinä lähteä perheineen Ruotsiin, -- hän
odotteli nyt vain laivojaan, jotka olivat tulossa häntä sinne hakemaan,
-- ja Suomen asiat, hallinto ja veronkanto, olivat silloin jätettävät
yksinomaan herttuan hoteille. Sitä varten oli Henrik Klaunpojan nyt
herttuan neuvonantajana oltava joka päivä saapuvilla linnassa ja sitä
varten oli Herman Flemingkin jo muuttanut Hämeenlinnasta Turkuun.
Kansleri ja kirjurit olivat jo herttuan käytettävissä, mutta tärkeimmät
asiat oli sentään kuningas vielä itse ratkaissut.

Siellä herttuan uudessa kansliassa oli Martin saapuessa useampiakin
Suomen vallasherroja koolla. He olivat tulleet tapaamaan Henrik
Klaunpoikaa, joka äsken oli palannut Inkeristä solmimasta välirauhaa
ja joka sekä tämän ansionsa takia että muutenkin nyt yhä enemmän
joutui Suomen miehistä keskeisimmäksi. Hänen mukanaan oli Viipurista
palannut muutamia siellä rajanpuolustusta varten pari vuotta
viipyneitä Turunmaan ja Länsi-Suomen aatelisherroja, Boijeja, Finckejä
ja Ståhlarmeja, jotka nyt vihdoinkin, kun välirauha oli solmittu,
olivat päässeet kotipuoleensa. Suurin osa aseväkeä oli tosin edelleen
jätetty Viipuriin kaikkien tapausten varalta, Klaus Kristerinpoika
Horn johtajanaan, mutta myöskin kuninkaan Suomeen tuoma ruotsalainen
sotaväki oli jo päällikköjensä johdolla palaamassa Turkuun, jonne sitä
näinä päivinä odotettiin.

Rintamalta palanneet soturit kertoivat siellä nyt Simo Tuomaanpojalle
ja muille linnan herroille sodan viimeisistä vaiheista ja Viipurin
asioista, ja Marttikin, joka edellisen synkän syksyn oli viettänyt
Viipurin linnassa, pysähtyi hetkeksi niitä tarinoita kuuntelemaan.
Sota oli, sitten kun venäläiset oli viime talvena saatu Suomesta
pois, päättynyt vähitellen kuin nukkuvan rukous, mutta rajakahakkain
ja epävarman tilanteen vuoksi oli siellä ollut oltava yhtämittaa
varustuksissa koko kevät ja kesäkin välirauhan solmiamiseen asti.

-- Ja kestääkö nyt se välirauha, kysyi Simo Tuomaanpoika Henrik
Hornilta, -- vai vieläkö sinne on uudet yritykset tehtävä?

-- Nyt kestää, vastasi Henrik varmasti. -- Venäläisillä ei ole mitään
halua sitä rikkoa, heillä on jo muuta tekemistä... eikä ole halua
meilläkään!

-- Eikö lähde Antti Niilonpoikakaan enää rajan taa uhittelemaan?

-- Ei lähde. Kuumaverisellä Sabelfanalla on nyt korkea sotilasvirka
Viipurissa, ja hän elää siellä tyytyväisenä.

Viipurista oli, kertoivat vieraat edelleen, vanha linnanvouti Maunu
Niilonpoika, Ahtisten herra, jolle voudinvirka kuninkaan siellä
viipyessä oli käynyt niin perin rasittavaksi, vihdoinkin päässyt
reippaan Inga-rouvansa kanssa lähtemään kaivatulle kotitilalleen, Klaus
Kristerinpoika oli siellä nyt linnanpäällikkönä. Ja Paavali Juusten
oli korjannut linnasta emännäkseen uuteen, kolkkoon piispalaansa sen
"erittäin suloisen immen", jota tavatakseen hän niin usein oli linnan
arkituvassa iltojaan viettänyt.

Mielenkiinnolla kuunteli Martti näitä Viipurin tarinoita. Mutta se
asia, jota varten hän oli kansliaan tullut, poltti häntä samalla --
se oli nyt saatava päätökseen ajetuksi. Hän jättikin pian herttualle,
joka sisähuoneessa neuvotteli kanslerinsa kanssa, äsken valmistuneen
suomennoksensa ja kutsui sinne Juhanan käskystä hetken kuluttua Henrik
Klaunpojankin, jolle hän lyhyesti kertoi erämaa-asiansa ja prinssin
lupauksen armahtaa omavaltaisuuksiin eksyneet hämäläiset talonpojat.
Martin ehdotus oli, että Kustaa Finckelle lähetettäisiin Savon
uuteen linnaan kirje, jossa herttua ilmoittaisi saaneensa tietoonsa
hämäläisten viimetalvisen hyökkäyksen savolaisten uudisasutuksille,
mutta tehdystä anomuksesta päättäneensä antaa heille armon. Kustaa
Fincke saa niin ollen antaa sen asian raueta ja koettaa sovinnossa
järjestää siellä välit niin, että puheenaoleville hämäläisillekin jäisi
jotakin heidän entisistä takamaistaan...

-- Minkä neuvon annat minulle, Henrik Klaunpoika, tässä asiassa, joka
on ensimmäisiä hallitustoimiani? kysyi nuori herttua hiukan levottomana
Hornilta. Sillä lupauksestaan huolimatta ei hän siitä ratkaisusta ollut
aivan varma.

-- Tuleeko minun vastata, sen mukaan, mitä itse pidän oikeana ja
parhaana, vai niinkuin luulen kuninkaan asiata katsovan? kysyi
neuvonantaja varovasti.

-- Ilmoita minulle oma vilpitön mielipiteesi, niinhän sinun on
neuvonantajanani aina tehtävä.

-- Silloin vastaan ilolla, että teidän ruhtinaallisen korkeutenne
hellä sydän on tässä, armoon suostuen, osunut oikeaan. Erämaat ovat
vakinaisesti asutettavat, mutta älkäämme ajako sitä niin kaavamaisesti,
että talonpoikien elinkeinot yhtäkkiä häiriytyvät...

-- Niin ollen, -- kirjoita, Martti, kirje Finckelle niinkuin olit
aikonut, huudahti herttua helpotuksella. Tässä oli ensimmäinen tapaus,
jossa hän lähti toimimaan aivan ominpäin, vieläpä tietäen isänsä olevan
toista mieltä, ja siksi se ratkaisu oli häntä painanut. Nyt, saatuaan
kuninkaan määräämän neuvonantajansa puolelleen, hän tunsi mielensä
keventyvän ja tunsi samalla tyydytystä siitä, että hän saattoi omankin
ymmärryksensä ja oikeuskäsityksensä varassa ryhtyä hallitustehtäviin
uudessa herttuakunnassaan.

Martti ei vitkastellut käydessään toteuttamaan herttuan lupausta ja
käskyä. Sillaikaa kuin herrat jatkoivat kansliassa keskusteluaan,
hän laati kirjeen Kustaa Finckelle valmiiksi ja ennen pitkää
hän jo saattoi sen esittää herttuan allekirjoitettavaksi. Nuori
prinssi luki sen ja piirusti kauniisti nimensä alle: Juhana, Suomen
herttua... Mutta samassa syntyi siellä etuhuoneessa liikettä ja
hälinää. Kaikki nousivat istuimiltaan kunnioittaen tervehtimään, --
kuningas oli näet laskeutunut alas asuinkerroksestaan herttuan uuteen
kansliaan katsomaan, kuinka siellä nyt työskennellään. Hän tervehti
hyväntuulisena koossa olevia herroja, virkahtaen:

-- Totta tosiaan, johan täällä herttuan kansliassa on koko Suomen
ylimystö koolla. Hauskaa nähdä -- näinkö aiottekin ryhtyä nyt tämän
maan asioita hoitamaan? Suomalaiset herrainpäivät!

Ukko hymyili näin leikkisästi huudahtaessaan, mutta olipa vähän
karkeakin hänen sanoissaan. Ja astuessaan poikansa pöydän luo hän
jatkoi:

-- Ja täällä jo tehtyjä päätöksiä allekirjoitetaan, -- suomalainen
hallitus! Mitä te olette siinä kirjoittaneet?

Martti oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hiukan levotonna
hypisteli herttuakin vielä edessään olevaa paperia, jonka tuoretta
nimikirjoitusta hän parhaillaan hiekalla kuivali. Mutta Henrik
Klaunpoika vastasi rauhallisesti: -- Herttuallinen armahdus eräille
erehtyneille, -- hänen ensimmäinen armonosoituksensa Suomen herttuana!

-- Vai armahdus, niissä asioissa on oltava varovaisia! Maata on lujalla
kädellä hallittava, rikoksen tehneiden tulee saada rangaistuksensa,
muuten heikkenee hallituksen valta.

-- Mutta lempeydellä hankimme itsellemme ystäviä ja tuemme samalla
valtaamme, vastasi siihen nyt nuori herttua.

-- Aina asiain mukaan, poikani! Luepas minulle se armokirjasi.

Jo oli Martilla taas luonto lysähtää matalaksi. Karille tässä
jouduttiin sittenkin, päätteli hän, kuninkaan kiivautta erämaa-asiassa
muistellessaan. Kaikki meni hornaan!

Mutta ennenkuin prinssi oli ehtinyt ruveta Finckelle osoitettua
kirjettä lukemaan, kysyttiin kuningasta etuhuoneeseen. Sinne oli
saapunut kaukainen matkustaja, Kustaalle tervetullut vieras, -- Turun
tuomiorovasti Knuutti Juhonpoika. Hän oli juurikaan palannut Turkuun
pitkältä, Moskovaan saakka tekemältään matkalta, ja saapui suoraa
päätä linnaan tekemään kuninkaalle tiliä lähettilästoimestaan, --
linnan juhlahuoneista oli hänet saatettu kuninkaan luo alas herttuan
kansliaan. Tähän odotettuun vieraaseen ja hänen uutisiinsa kiintyi nyt
vanhan kuninkaan koko huomio.

-- Miten voi siis ystävämme tsaari? kyseli Kustaa heti ensi
tervehdyksen jälkeen. -- Hän on ollut meille kirjeissään usein sangen
epäkohtelias ja töykeä, eikö hän sinua, meidän lähettilästämme,
pidellyt siellä pahoin?

-- Ei, hyvin minua pideltiin, niinkuin parasta vierasta ja kuninkaan
lähettilästä tulee, vastasi melkein ylpeästi tuomiorovasti, joka tällä
matkallaan ilmeisesti oli reipastunut. -- Olin siellä tervetullut
airut, sillä suuriruhtinas haluaa nyt hartaasti rauhaa ja rauhan
valmisteluhan oli asianani.

-- Joko hän on vihdoinkin kypsä? huudahti kuningas siihen
riemastuneena. -- Taisipa hän saada tarpeensa siitä viimetalvisesta
hyökkäyksestä Viipuriin.

-- Niin, ja siellä selkkautuvat nyt asiat toisilla rajoilla;
Liivinmaalle on lähetettävä aseväkeä, sotakin voi siellä pian puhjeta...

-- Ja me pääsemme täällä pysyvään rauhaan! Parempaa tietoa et olisi
voinut meille tuoda. Nyt me voimme täydessä levossa ja mielenrauhassa
palata kotiin Suomesta, jossa tämä sota on tuottanut meille niin paljon
huolta. Suuriruhtinas siis suostuu tarjottuun ehdotukseen pysyvän
rauhan solmimisesta?

-- Ilolla. Hän vain odottaa meidän rauhanneuvottelijoitamme Moskovaan,
jossa rauha allekirjoitetaan ja sen vahvistukseksi ristiä suudellaan.

-- Viekää sana Agricolalle, että hänen on sinne pian valmistauduttava,
intoili vanha kuningas nyt vallan pohteissaan. -- Ja me lähdemme
Ruotsiin! Hoida sinä nyt vain, poikani, tämän maan hallintoa, niinkuin
olet aloittanut neuvonantajaisi avulla, me emme niihin enää tahdo
puuttua, -- me odotamme täällä nyt vain laivojamme!

Ja astuen ovelle päin, hän kehoitti:

-- Tule, Canutus! Sinä olet palannut pitkältä matkalta ja tarvitset
jotain suuhusikin; maljan ääressä saat kertoa meille tarkemmin
matkastasi. Tule, Juhana, sinäkin sinne vaakunasaliin, jonne nyt pöydät
katetaan, ja tulkaa te muutkin Suomen miehet, tämä saapunut viesti on
kannun arvoinen!

Siihen häipyi Kustaa-kuninkaan aikomus tutustua herttuan ensimmäiseen
hallitustoimeen. Hän kävellä köpitti entistä reippaampana ja
notkeampana tuomiorovastin rinnalla linnan juhlahuoneisiin ja sinne
lähtivät vähitellen Suomen herratkin toinen toisensa perästä.

Mutta Martti Pietarinpoika sulki kansliassa kiireellä Kustaa Finckelle
menevän kirjeen, kiinnitti siihen herttuallisen vahasinetin ja riensi
viemään tämänkin kirjeen airuelle, joka juuri oli lähdössä matkalleen
sisämaahan. Mutta vasta kun hän oli nähnyt pika-airuen linnan pihalla
nousevan satulaan ja ajavan portista ulos, hän puolestaan hengähti
keventyneenä ja päivätyöhönsä tyytyväisenä.



XXIX


Muutamia viikkoja pitempään kuin oli aikonut sai Kustaa-kuningas Turun
linnassa odottaa Ruotsista häntä ja hänen hoviaan sekä sotaväkeään
hakemaan saapuvia laivoja. Mutta ne odotuspäivät eivät nyt tuntuneet
vanhasta kuninkaasta pitkiltä eikä hän käynyt kärsimättömäksi laivainsa
viipymisestä. Sillä tyyntynein mielin, saatuaan tehtävänsä Suomessa
hyvään päätökseen, hän nyt lepäsi nauttien sydänkesän herttaista
suloa ja retkeillen perheensä kanssa jäähyväisvierailuilla Paraisten,
Piikkiön ja Maskun herraskartanoissa, -- pistäytyipä hän Taivassalossa
asti vanhaa Mikael Karpalaista hyvästelemässä. Hartaammin kuin
kuningas itse odotti nyt kotiinlähtöä nuori kuningatar, joka jo oli
ruvennut pitkästymään tähän "maanpakolaisuuteen", ja kenties kaikista
kärsimättömämmin katseli Juhana-herttua mereltä nousevia purjeita,
päästäkseen jo yksin ja täysvaltaisena herttuakunnassaan ja Turun
linnassa isännöimään.

Vihdoin olivatkin nyt odotetut laivat laskeneet linnan selälle ja
Viipurista saapunut sotaväki oli niihin heti sijoitettu. Kaunis oli se
heinäkuun poutapäivä, jona linnasta kannettiin kuninkaan tavaroita alas
Vesiportille, minkä edustaiseen laituriin oli kytketty korkeakeulainen
päällikkölaiva; helteessä hikosi tervattu kansi ja leppeästi leyhytteli
heikko maatuuli sen levitettyjä purjeita. Lähdön hetki oli tullut.

Vesiportin laiturille kokoontuivat pian korkeita vieraita hyvästelemään
Suomen vallassäätyjen ja porvariston edustajat, kirkon esipapit ja
linnan väki. Kuningatar ja kuninkaalliset lapset riensivät edeltä
ketterästi ja iloisina laivaan, viimeisenä käveli sinne kuningas itse
Juhana-herttuan taluttamana. Sillaikaa kuin toiset laivat jo nostivat
ankkurinsa ja lähtivät hiljaa loittonemaan linnan selälle pysähtyi hän
kumminkin vielä laiturille kädestä hyvästelemään kaikkia saattajiaan.
Kauimmin hän piteli Henrik Klaunpojan kättä, antaen hänelle poikaansa
nähden vielä viimeiset neuvot ja puhuen:

-- Näin olette siis, te suomalaiset ja sinä Juhana, tahtoneet, että
minun on tänne jätettävä rakkaimpani. Neuvo häntä ja varjele, Henrik
Klaunpoika...!

-- Uskollisesti sen teen, lupasi vakavaryhtinen ylimys. Mutta kuningas
jatkoi vielä:

-- Uusi aika, jota olette toivoneet, alkaa nyt teille, minun, vanhan,
lähtiessä. Käyttäkää sitä oikein tämän uuden herttuakunnan, mutta
myöskin valtakunnan, onneksi, -- sen eheyttä muistaen!

Kyyneleet valahtivat vanhuksen heikoista silmistä, kun hän poikaansa
jäähyväisiksi syleili, valahtivat alas syväuurteisia poskia pitkin ja
valkoiselle parralle saakka. Mutta säteilevänä, nuoruutta uhkuvana
herttua auttoi isänsä laivaan, missä norja kuningatar otti hänet
hellästi vastaan ja kävi häntä tukien taluttamaan.

Köydet irroitettiin ja verkalleen loittoni laiva laiturista, saaden
vähitellen tuulta purjeisiinsa. Kotvan seisoivat rannalle jääneet
Vesiportin edustalla katsellen etääntyviä aluksia ja nousivat sitten
pienin parvin takaisin linnaan, josta kuului rakennusmiesten kirveiden
kolinaa ja vasarain iskuja -- siellä oli jo herttuan toimesta ryhdytty
varustus- ja sisustustöihin hänen uutta hoviaan varten.

Ensi kiireellä siellä herttuan asuinhuoneiden vierelle sisustettiin
huoneita hänen lemmittyään, Kaarina Hannuntytärtä, varten, jonka
tiedettiin kuninkaan hiljaisella suostumuksella, joskin nimenomaisetta
luvatta, piakkoin muuttavan herttuan luo linnaan. Mutta muitakin
uudistuksia oli nuoren herttuan suunnitelman mukaan jo tekeillä
tuohon vanhaan linnaan, jonka pihoilla nyt lautoja sahattiin ja jonka
käytävissä kirvesmiehiä kuhisi.

Hetkisen katsoivat sitä uuden ajan ennettä myöskin kuningasta
saattamassa olleet Turun kirkon esipapit, piispa Agricola,
tuomiorovasti Canutus ja maisteri Eerik Härkäpää. Sitten lähtivät he
kolmisin jalan astumaan kaunista rantatietä myöten linnasta kaupunkiin
päin. Päivä oli helteisimmillään, kuuma oli pitkätakkisten siinä
taivaltaa ja alituisesti ohi ratsastavat aatelisherrat ja huovijoukot
tupruttivat lisäksi sakeita pölypilviä hiekkaiselta maantieltä. Mutta
lakit kourassa astelevat hengen miehet eivät sitä huomanneet, he olivat
taas vaipuneet verkkaisaan keskusteluun kirkkoaan ja työtään koskevista
asioista, ja se kiinnitti kokonaan heidän huomionsa. Vihdoinkin he
kumminkin, linnan portista kaupungin alueelle astuttuaan ja kivisillan
korvaa lähestyessään, pysähtyivät joen äyräälle; pyyhkivät siinä
hikeä otsaltaan ja istahtivat keskentekoisen rakennuskehän katveeseen
hirsikasalle levähtämään. Heillä ei ollut tänään kiirettä mihinkään,
päivän työ oli tehty, kuningas oli saatettu matkalle, -- siellä
välkkyivät vielä saarten lomissa loittonevat, valkoiset purjeet, --
suloista oli siinä törmällä levätä.

-- Uusi aika meille nyt siis alkaa, virkkoi piispa hiljaisella äänellä.
-- Niinhän sanoi kuningaskin lähtiessään, vaikka hän ei siitä iloinnut.
Mitä tuo nyt tämä toivottu aika mukanaan niille, jotka sen saavat nähdä?

-- Hyviä enteitä, tietysti, vastasi Härkäpää reippaasti, kuten aina.
-- Täällä onkin ilma ollut kauan painostava, ja varsinkin vanhan
kuninkaan täällä viipyessä. Hän ei enää ymmärrä nousevan ajan henkeä
eikä tarpeita, siksi hän ei ollut iloinen. Nuoret voimat astuvat nyt
täällä aisoihin oman herttuamme johdolla, -- miksi et ole sinä iloinen,
veljeni Mikael?

Piispa ei vastannut, mutta tuomiorovasti, joka näytti olevan samassa
raukeassa, miltei raskaassa mielialassa kuin Agricola, viittasi
vastapäiseltä rannalta linnaan päin soutavaan venheeseen ja kysyi:

-- Kenen tavaroita siinä viedään linnaan?

-- Kaiketi Kaarina Hannuntyttären, -- kiirepä sillä sinne todella näkyy
olevan, vastasi Eerikkimaisteri. -- Mutta olkoon nuorilla vapautensa,
vaikka me emme sitä ymmärräkään, eihän se voine meiltä uuden ajan
sarastusta sumentaa...!

-- Eipä kyllä, myönsi rovasti. -- Tulin vain ajatelleeksi, mikä
on varsinainen, syvin syy siihen, että Suomi nyt on kohotettu
herttuakunnaksi, että se on saanut tänne kuninkaanpojan ruhtinaakseen...

-- Syitä on tietysti useampia, vastasi Ericus. -- Nuoren prinssin
kunnianhimo, vanhan kuninkaan halu hankkia arvoasemaa ja valtaa
suvulleen, ehkä myös huolenpito tästä syrjäisestä maasta, jota on
hankala Ruotsista asti hallita...

-- Kaikki totta, myönsi rovasti. -- Varsinainen, ratkaiseva syy on ehkä
sittenkin kuninkaanpojan mieltyminen turkulaiseen porvaristyttäreen,
hänen halunsa saada hänet emännäkseen Turun linnaan, -- siksi hän
luoksemme jää!

-- Tarkoitat, -- puuttui nyt piispa keskusteluun --, että nämä syyt
tämän maanosan, Suomen, muuttuneeseen asemaan ovat aivan ulkonaiset,
meistä itsestämme riippumattomat, ja että ne eivät sellaisina paljoa
vaikuta oloihimme. Olet oikeassa, Canutus! Sen uudistuksen, jota me
isänmaallemme toivoisimme, jota työllämme valmistelemme, sen pitäisi
lähteä sisästä päin, omasta, itsetietoisesta halustamme. Mutta
sellaista meillä ei vielä ole.

-- Ei ole vielä, ennenkuin sitä kasvaa, myönsi maisteri. -- Mutta
hyväpä niinkin...

-- Parasta toivokaamme, virkkoi piispa,--vaikka olemmekin sattumain
varassa, jotka riippuvat meidän ulkopuolellamme olevista tekijöistä...

Kirkon esipapit unohtuivat pitkäksi hetkeksi siihen tiepuoleen,
kauniille jokitörmälle, näin harvakseen tarinoimaan. Äkkiä kuului taas
linnasta päin tulevalta tieltä monien kavioiden kopsetta ja vilkkaita,
iloisia ääniä, -- sieltä ajoi herttuan seurue, nuoria miehiä ja naisia,
siloisiksi suituilla ratsuillaan hilpeästi keskustellen kaupunkiin
päin. Hovihenkilöiden perässä saapui vielä muutamia torvensoittajiakin
ja pillipiipareita. Herttuan rinnalla ratsasti siinä hänen lemmittynsä,
kaunis Kaarina, verevänä ja notkeana. Mutta hän näytti nyt entistä
pystypäisemmältä, oli jo kuin jotain kuninkaallista hänen niskansa
asennossa, ja hänen suupielissään väreili jo vähän käskijän piirrettä.
Ja ikäänkuin entistä kunnioittavammin jättäysivät toiset ratsastajat
herttuasta ja hänen vierustoveristaan vähän jäljemmäs.

Kirkonmiehet nousivat herttuaa tervehtimään ja tämä pysähdytti heidän
kohdallaan hevosensa, virkkaen hilpeästi:

-- Me ajamme nyt häihin!

-- Kenen häihin? kysyi Härkäpää ihmeissään.

-- Teidän entisen oppilaanne, meidän herttuallisen kirjurimme, Martti
Pietarinpojan häihin. Viemme morsiamelle pienen häälahjan...

-- Nytkö ne häät jo vietetään, ihmetteli piispakin. Hän oli kyllä
Martilta itseltään kuullut, että Innamaan toimekas emäntä oli ottanut
asian huolekseen, mutta eipä ollut hän uskonut kaiken niin nopeasti
käyvän.

-- Tänään tanssimme Martin häitä Kyrön Heikin pihalla lehmusten alla,
siksi on meillä soittajatkin mukanamme, ja sitten saatamme nuoren parin
uuteen kotiin, jutteli Juhana-prinssi nuorekkaana. -- Valmistamme
hänelle iloisen yllätyksen, eikö niin, piispa?

-- Varmasti, herttua. Viekää meidänkin onnittelumme häätaloon!

Iloisesti tarinoiden jatkoi herttuallinen seurue matkaansa Aningaisten
kaupunginosaan päin. Ja ennen pitkää rupesi sieltä kaukaa kuulumaan
huilun hilpeä ääni.

-- Hän on sydämellinen nuorukainen, tämä kaunis herttuamme, virkkoi
silloin taas Härkäpää innostuneena. Ja hän tahtoo olla kansan
suosiossa, ja osaakin, -- juuri sillä hän voittaa kaikkien sydämet. Hän
on pian, saatte nähdä, todella Suomen herttua!

-- Niin, toivokaamme, myönsi piispa. -- Nuoressa prinssissä on paljon
hyviä ituja, -- vielä on hän leikkivä, hyväluontoinen lapsi.

-- Mutta hänellä on Henrik Klaunpoika rinnallaan, -- muistathan,
Mikael...?

-- Muistan, ja toivon kaikkea onnea nyt alkaneelta uudelta ajalta. --
Hän nousi samalla hirsikasalta, ja he lähtivät vihdoinkin jatkamaan
matkaansa sillalle päin. Viimeinen purje oli jo aikoja sitten
hävinnyt saarten taa ja rakennuskehän varjo venyi pitkäksi. -- Mutta
muistakaamme myös, jatkoi Agricola heidän astellessaan, että kansojen
onni ei riipu sattumasta eikä yksityishenkilöstä, se riippuu niiden
omasta elinvoimasta ja miten sitä kehitetään ja karaistaan. Tämä vaatii
meiltä Suomessa sitkeää työtä, sitä on meidän taas huomenna tehtävä --
uutta, nousevaa aikaa valmistaaksemme!

Kolmisin kävelivät näin Suomen henkisen elämän esipapit Turun
kivisillan yli, kääntyen siitä vanhaa, raunioitunutta kirkkokorttelia
kohti. Mutta joen takaa, Aningaisiin syntyvästä uudesta
kaupunginosasta, toi lauhkea iltatuuli vielä toisinaan heidän korviinsa
katkelmia huilujen pehmoisista, iloisista sävelistä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas Suomessa - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.