Title: Lehtiviidan torppari - Nykyajan kuvaus
Author: Eero Järvinen
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lehtiviidan torppari - Nykyajan kuvaus" ***


LEHTIVIIDAN TORPPARI

Nykyajan kuvaus.


Kirj.

EERO JÄRVINEN



Porissa,
Porilaisen kirjapainossa,
1898.



1.


Katri oli juuri kopistamassa kahvinjauhetta pannutötteröönsä, joka
poristen kiehui kolmijaloilla tuvan liedessä, kun samassa kiivasta
kopinaa kuului ulkoa.

"Joko se nyt tulee? Herra jumala auttakoon -- kuinkahan vaan lienee
käynyt -- ett'eihän vaan --" hän itsekseen puheli pelon ja toivon
sekaisilla tunteilla.

Kiivaasti aukesi ulvahtaen vanha ränstynyt tuvan ovi ja Antti
Komulainen, Katrin mies, astui sisään.

Hänen silmänsä tuijottivat tulisen synkästi tuon jyrkän otsan alta, ja
polttavan hapuileva katseensa sattui heti Katriin, josta tämä melkein
vavahtaen säikähti.

"Kuinka siellä nyt kävi?" Katri levottomuudesta hytisten kysyi.

"Niin kävi, kun kävi -- raskaasti putosi vasara --", Antti vastasi, ja
hänen jykevä vartalonsa vihasta ja ajatusten ylenpalttisuudesta melkein
vapisi.

Kiukkuisesti nakkasi hän penkille takkinsa, joka siitä heti lattialle
ponnahti, sekä heittäysi sänkyyn selällensä.

Katri nosti takin lattialta ja pani kauniisti seinälle riippumaan, sekä
meni sängyn hio istuen laidalle ja katsellen Anttia silmiin, kysyi:

"Minkälaisen tuomion sait?"

"Niin että torpasta pois --" Antti vastasi samassa kääntäen kasvonsa
seinää päin.

"Herra siunaa -- ja tottakin torpasta pois -- ja mitäs vielä muuta?"

Katrin sitä kysyessä tuli itku esiin.

"Sakkoa vaan ja -- arvaapas kuinka paljon?" Antti vastasi katsoen
Katria silmiin.

"En sitä voi arvata -- -- oliko se kaksikymmenen markkaa?"

"Sano kaksisataa, niin sitte se on suunnilleen."

"Kaksi sat--aamark--kaa -- no voi hyvänen aika -- jopa se vei meiltä
elot ja elämät."

"Hm."

"No mitäpäs nyt sitte --?"

"Kuolema on edessä -- nälkäkuolema, taikka jos --"

Katri arvasi hyvästi mitä Antti tarkoitti, vaikka hän tuskin voi
pidättää itseänsäkään hyrskivältä itkulta.

"Et saa tuolla lailla puhua, kristitty ihminen --" hän sanoi nipistäen
Anttia nenään päästä. Ja silloin pääsi häneltä kauhea nauru itkunsa
seasta.

Anttikin naurahti vähän, värähyttäen hieman tuota synkeää muotoansa.
Hänestä tuntui nyt siltä että koko maailma oli nostettu syrjällensä
ja joka silmänräpäys oli se romahtamaisillaan kumoon, jonne kaikkein
ihmisten vaivat loppuivat samalla kertaa.

Vilahti mieleen tuossa ajatusten sekasorrossa sekin, että ehkä saisi
jostain muualta torpan, ja ehkäpä vielä paremmankin kuin tämä. Mutta se
ajatus liiti pois samassa silmänräpäyksessä kuin tulikin, ja toinen
taas oli se että: "kaikki toivo on kadonnut" -- "parasta ehkä olisi
jos lopettaisi itsensä; nousisi tuonne aitan katolle ja syöksyisi
sieltä pää edellä kiveen. Uh -- hyi! Kauheata ajatusta!" Olihan hänellä
kuolematon sielu ja minnekä se sitte joutuisi -- ja vaimo ja tytär
Elli, tuo pikku tepukka, joka paraallaan tuossa nyki äitiänsä hameesta
pyytäen sokeria.

"Voi tuota viatonta raukkaa -- ei se vielä tiedä mitään näistä maailman
menoista. Se on niin autuaallisen näköinen koko olento."

"Anna Ellille sokeria, Katri, ja anna oikein iso pala. Emme sillä sen
tyhjemmiksi tule kun jo olemme."

Tyttö heitti paikalla pyyntinsä ja äitinsä hameen, jotta hän pääsi
sokeria noutamaan, sekä katsoi isäänsä iloisesti ja kiitollisesti
silmiin.

Lapsen katse vaikutti Anttiin niin tenhovasti, että hän yht'äkkiä
hypähti sängystä, sivui sokeria odottavan tytön syliinsä ja painaen
häntä vasten rintaansa, suuteli pienokaistansa innokkaasti.

Kun Elli näki isänsä sydämmellisen itkunyyhkytyksen, herkesi tämäkin
osan ottavasti katkeraan itkuun ja vasta sitte lakkasi kun isä
vakuutti, ettei hän enään itke sekä sai äidiltänsä aimo sokeripalasen.

"Kun kehtasikin se Karhulainen noin pienestä asiasta viedä oikeuteen
-- jahka vaan näen sen, niin kyllä sanon että kun kehtasikin", Katri
toimitteli kaataessaan kahvia kuppeihin.

Kyyneleitä tipahteli vielä hänenkin silmistään, kuumina vyöryen
alas pitkin poskia, mutta niin tyyneesti, näyttäytymättä lainkaan
liikutetulta, jotta ainoastaan nuo kyynelkarpalot todistivat sisäisestä
taistelostansa.

"Mitä luulet hänen, sydämmettömän ihmisen sinun sanomisistasi
huolivan?" Antti vastasi.

Hän oli jo pahimmat ajatuksensa saanut pois pudistetuksi, jotta saatti
asioista maltillisemmin tuumia.

"Tule nyt ja juo kahvia -- ehkä tässä sentään toimeen tullaan, ja eivät
kai ne siitä paksusti rikastu, jos me köyhdytään."

Kahvin juonti ei tahtonut oikein luonistua, sillä joka nielaus tuntui
istuvan ihan kurkkuun.

Siinä juodessa aukesi ovi ja Repolan Wille, Lakson Kapteinin,
tallirenki, puski itseänsä sisään. Hänkin oli ollut kutsuttu
"kihlakunnan häihin" siitä että kaupunkimatkallaan oli varomattomasti
ajellut pitkin maantietä sillä seurauksella että hänen ja Koivulahden
herran vaunut iskivät yhteen ja jälkimäiset pyllähtivät kumoon, jotta
herra roiskahti pää edellä maantien ojaan.

"Päivää -- täällä taitaa olla suru pahimmallansa", Wille sanoi kun
huomasi Antin ja Katrin vetistyneet ja punaiset silmäkuopat.

"Niin on, veikkoseni, niin on. Kun tuomittiin torpasta pois ja sitte
vielä iso sakko."

"Ja niin pienestä asiasta."

"No, mikä se asia sitte oli?"

"Ei ollut asia parempi, kun että en tässä kyllin joutuun voinut panna
aitaa lehmäniitun ja kartanon hevoshaan välille, enkä saanut valtaojia
auvaistuksi Noropelloilla -- niin siitä sitte käräjiin ja paikasta
pois. Semmoisia ne ovat ne herrat", Antti selvitteli.

"Ja siitäkö se sakkokin?" Wille kysyi.

"Ei, kun siitä, että minä tässä viime keväänä hakkautin itselleni
halkoja Honkimäeltä pari syltää enempi kuin lupa sisälsi ja silloin
sitte nuotiosta pääsi tuli vähän leviämään että kärvensi muutamia
puita. Siinä se juttu." Antti edelleen selitteli.

"Ja niin mitätön asia -- voi hyvänen aika tokiinssi." Katri päivitteli
tarjoten kahvia Willellekin, joka siinä penkillä istuen suu ammollaan
osanottavasti kuunteli.

"Mitätön peräti koko juttu", myönsi Willekin kahvia ottaessaan, ja
lisäsi sitte että: "semmoinen susi se on koko Karhulan herrassöötinki.
Eikös se kuulukin ryöstäneen niityt ja pellot pois alamaisiltaan ja
sitte antaneen niitä korkeampaa vuosittain maksettavaa rahaveroa
vastaan takaisin."

"Kyllä se on ihan totta. Ja eikä hänellä muuta niin painavaa syytä
minua vastaankaan löytynyt, kun että saapi maat rahaverolle", Antti
selitellen myönteli.

"Ja siksipä kaikki hänen alustalaisensakin ovat niin kuivettuneita ja
nälkäisiä, Elikoita kuolee joka kevät ruoan puutteesta, että oikein
surkeaksi käy", Katrikin liittyi selittelemään.

Tukevaa kolinata kuului ulkoa.

"Se on meidän terva-Jukka, minä sen tunnen astunnasta", Wille sanoi.

Ja siinä hän jo tulikin. Kätteli ensin Katria ja sitte Anttia, Tarjosi
Ellillekin kättään, mutta tyttö vetäytyi äitinsä hameen turviin, josta
katseli ihmettelevästi ja pelkäävästi Jukan tervasta mustuneita käsiä,
tervapilkkuja hänen kasvoillaan ja pitkää, olkapäille asti valuvaa
tukkaa, Elli oli joskus kuullut puhuttavan ryöväreistä, ja tuossa se
nyt hänen pienen luulonsa mukaan oli se ryöväri.

Mutta kun äiti antoi Jukallekin kahvia, sekä kun Jukka juotuaan
tarjosi säästyneen sokurimurusensa tytölle, niin tämä jo rohkeni mennä
syliinkin.

"Miksi ette ole pesseet käsiänne, kun ovat niin mustat, ja räätälillä
leikkauttaneet tukkaanne, kun se on niin pitkä ja ruma?"

Jukka selitteli että kädet ovat tervasta mustuneet eivätkä siis
puhdistu pesulla, ja kun on pitkät hiukset, niin on se juhlallista.

Selitykseen olikin Elli tyytyväinen.

"No teidät tuomittiin torpasta pois ja vielä sakkoon", Jukka tuumasi
Antille ja Katrille kiertäen tupakkaa suuhunsa.

"Niinhän se kävi -- semmoisia ne ovat herrat", Antti vastasi.

"Minä kuulin sitä Lehtiniemen Hessulta ja ihmettelin", Jukka vastasi.

"Semmoisia ne ovat herrat. Heistä se on mieluista, kun saavat vaan
hyvästi alhaisempaa kansaa rasittaa ja nylkeä. Minä olen kirjoista
lukenut, että ennen muinoin oli koko Suomen maa suurten herrain
hallussa ja silloin se oli heidän ilonsa, kun voudit rautaisilla
ruoskillaan joka askeleella löivät työnsä tekijöitä. Eivät he silloin
pitäneet alamaisiansa elikoita parempina, joten näitä saattoivat
ruoskia niin että ruumis oli kuin keitetty maksa, ja pieninkin vastaan
sanominen alamaisten puolelta rankaistiin vankeudella, vieläpä saatiin
ilman edesvastausta tappaakin. Ja se sama himo potee vieläkin herrain
povessa, joilla on suuria aloja hallussa niinkuin tällä meidän
kartanon herrallakin, vaikka kristillinen lakimme ja hallituksemme
on jo supistanut heidän valtaansa ja temmaissut näkyvän ruoskan
heidän käsistään. Mutta näkymättömällä ruoskalla sitä vielä isketään,
isketään, jotta tuntuu -- ."

Antti Komulainen oli nyt oikein haltioissaan ja vähän ylpeäkin siitä,
että hänellä oli noin laveita historiallisia tietoja muinaisuudesta.

Jukka nyökäytti päätään vasemmalle juhlallisesti ja purasi
tupakkapuruansa.

"Hyvinkin peratussa maassa kasvaa ohdakkeita nisuin sekaan", Jukka
alotti verrannollisesti, sekä jatkoi sitte: "Samoin on laita
herrain ja talonpoikain. Kyllä niitä on jo herrojakin, jotka
antavat alamaisellensa ja työntekijällensä hänelle tulevan arvon,
ja se on heidän ilonsa, kun näiden toimeentulo on hyvä ja heidän
peltonsa kasvaa oivallisen sadon. Mutta talonpoika ennemmin kadehtii
alamaisensa menestystä, sen olen huomannut. Tiedänpä meidän kapteinista
esimerkiksi, että hän on hyvä -- perin hyvä mies. Mutta niinkuin
sanoin: kasvaahan niitä ohdakkeitakin nisuin joukossa."

Väittelyä jatkui Jukan ja Antin välillä herroista ja talonpojista.
Antin mielestä olivat herrat pahimpia ja armottomimpia ihmisiä koko
maailmassa. Jukka taas piti yleensä herroista, mutta sen sijaan moitti
talollisia, jotka, olivat kateellisia ja ymmärtämättömiä, jonkatähden
jälkimäiset eivät aina turvau lakiin, vaan etupäässä käyttävät
omankäden oikeutta. Katrilla ei ollut kummankaan mielipiteesen mitään
sanottavaa, sillä hän ajatteli herroissa kyllä löytyvän hyviäkin,
samoin kuin talonpojissakin. Molempia arveli hän löytyvän kummassakin
säädyssä.

Wille ei osannut asian johdosta mitään sanoa eikä ajatella, sillä
hänellä ei ollut tietoja ja kokemuksia enempää kuin mitä Lakson
Kapteenin vaunujen eli kuomireen kuskin istuimelta oli nähnyt ja
kuullut ja mitä tallin nelijalkaiset asukkaat olivat hänelle kertoneet.

Mieleensä johtui kumminkin, että kapteeni oli häntä kerran
ankaralla vihalla torua nalkutellut ja uhannut paikalla ajaa pois
palveluksestaan; mutta kun hän lakki kourassa ja syvään kumartaen
pyyteli anteeksi niin tämä heti unhotti vihansa ja hyvillään leukaansa
keikauttaen, ja partaansa sivellen lupasi hänet pitää toimessaan.

"Jos kävisitte pyytämässä anteeksi Karhulan herrassöötinkiltä, niin
taitaisitte saada vielä luvan jäädä aloillenne", hän ehdotteli
sentähden.

"Vai niin -- vai semmoista -- anteeksi pyytäisinkö -- ehei -- ikinä
en sitä tee -- ja vaikka pyytäisinki anteeksi, niin herrassöötinki ei
siihen kumminkaan suostuisi -- ja sitte kylässä sanottaisiin jotta:
'senkin oli pakko nöyrtyä ja pyytää anteeksi, mutta ei saanut'", Antti
vastasi ylpeästi nostellen ja laskien otsakurttujansa.

"Mutta jos se keino kumminkin auttaisi. Nöyrää kaulaa ei katkaista",
Jukka kumminkin toimitti.

"Jos hänen luoksensa anteeksipyynnölle menisin niin kohta männiköstä
päätäni saisin hakea. Ja kun olen syytön, niin se ei kannata anteeksi
pyyntöä", Antti vastasi.

Katrin mieleen pistäysi kuitenkin jonkunlainen pelastuksen toivo
kun kuuli anteeksipyynnöstä puhuttavan. Olisiko ihmissydän niin
perin rautakova, ettei se lainkaan voisi pehmittyä jos sitä itseänsä
nöyryyttämällä ja alamaisimmalla anteeksipyynnöllä lämmittäisi. Eihän
sitä voinut uskoa.

Noita ajatuksiansa ei hän kuitenkaan kellekään ilmoittanut, ei
Antillekaan, sillä olihan hän sen jo kokenut ettei sellaisella
luonnolla kun hänen miehensä luonne oli, mitään anteeksi pyydetä ja
se ensiksi ei sellaiseen pyyntöön suostuisikaan. Hänen itsensä se oli
tehtävä.

Tuli koko hyvä olla kun johtui mieleen että ehkä se herrassöötinki
sentään antaa anteeksi koko tuomion ja he saavat jäädä torppaan.
Iloisemmin hän jo saattoi toimittaa askareitansakin ja hoitaa viisi
vuotiasta Elliänsä. Oli hänellä lohduttavia sanoja Antillekin, joka
murheesta murentumaisillansa käveli paikasta toiseen kuin miehen
tappaja saamatta yön lepoa ja päivän rauhaa.

"Elä ukkoseni huoli murehtia, muuten tulet ihan hulluksi -- kyllä
meilläkin vielä on tilaa maailmassa, ja auttaahan Jumalakin meitä kun
vaan Häneen luotamme", Katri puheli Antille eräänäkin päivänä kangasta
kutoessaan.

Hän tunsikin aina silloin kun Katri jotain semmoista lohduttavaa
puheli, että ehkä tästä elämästä vielä on jotain toivoa, ettei vielä
kaikki ole lopussa. Mutta toiselta puolen kajahti taas elävänä kuvana
mieleen että miksihän Luoja on niin sallinut että köyhemmän täytyy
olla rikkaimman orjana. Ja kun hän tuli ajatelleeksi tuota mielestään
arvotonta tekoaan, josta sai niin ankaran tuomion, silloin oli hän
huomaavinaan että lakikin tukee rikasta eikä köyhää. Ja tuo seikka se
katkeroitti hänen mieltänsä enempi kuin oma onnettomuutensa, johon oli
joutunut.

Eräänä päivänä sanoi hän Katrille että:

"Mitähän jos kävisin Järventaustassa. Kun olemme Heikin kanssa vanhoja
tuttavia, niin eiköhän tuo lupaisi minulle uutistorpan paikkaa
Heinilahden takamaille. Siellä kun on pelkkiä multaperäisiä, tasaisia
ja kivettömiä maita, niin saisi peltoa ja niittyä tarpeeksi asti
vähemmillä vaivoilla. Sanoppa Katri, mitä arvelet siihen."

"Mene veikkoseni, mene vaan. Ja minä olen varma siitä että hän kyllä
myöntyy, ja siellä sitte elämme kuin linnun pojat, eikä ole pelkoa
isännän tyranniudesta alamaisiaan kohtaan, sillä Järventaustan Heikistä
on aina sanottu paljasta hyvää, hänhän se laitti kansakoulunkin ja ihan
omalla kustannuksellaan ja nyt kuuluu hommailevan vielä orpokotia.
Menepä ukkoseni vaan sinne Heikin juttusille, niin saat nähdä."

Katri unohti astiain pesun ja iloisista toiveista säkenöivin silmin
istui penkille katselemaan miestänsä, joka nyökähyttäen päätään
vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa survoa nahjusteli tupakkaa
tuolla pöydän korvalla.

Vielä hetkisen keskusteltua, alkoi Antti varustautua matkaan. Ja hyvin
iloisilla toiveilla hän läksikin.

Syksyinen aamu oli viileän raitis ja taivaaltakin oli poissa
pilviverho, että aurinkokin pääsi näyttämään jäykistymäisillään
olevia kasvojansa. Mutta lintuin äänet olivat vaijenneet, ainoastaan
harvoja viluisen näköisiä varpusraukkoja lentää pyrähytteli oksalta
toiselle itkun sekaisella äänellä viserrellen, juuri kuin olisivat
valittaneet että ankara talvi taas oli pian heitä ahdistamassa. Pyyt
viheltelivät viidakoissa sekä laimeaa teerien kuherrusta kuului etäältä
mäeltä ja kunnahilta. Sieltä täältä kuului koirain haukuntaa ja
paimenten pitkäveteistä kimeää huuheloa. Samassa värähti ilma läheltä
tapahtuneesta pyssyn pamauksesta ja joku vapauttaan nauttinut siivekäs
sai kuolettavan luotin ruumiisensa.

Järventaustan Heikki oli juuri saapunut kotiin eilisiltana pidetystä
kunnankokouksesta kirkonkylässä, kun Antti Komulainen sisään astui.
Hän istui murkinoimassa väen tuvassa pitkän ja puisevan perhepöydän
ääressä, kertoillen samassa pöytää vasten nojaavalle ja uteliaasti
kuuntelevalle sirotekoiselle, kauniille vaimolleen, mihin suuntaan
terveydenhoitosäännöt, joihin hän oli tekaissut ehdotuksen, siellä
kokouksessa nyt hyväksyttiin.

Mutta kun Antti sisään astui, keskeytyi keskustelu. Hän pisti kättä
ensin emännälle ja sitte Heikille joka yli pöydän kurkotti kätensä
tervehdykseen.

Ennenkuin oli joudettu kuulumisiakaan kysellä, ennättivät isännän ja
emännän katseet jo monta kertaa tavata toisensa.

Antista näytti siltä kuin nämä jo olisivat arvanneet hänen asiansa,
vaikka ei siitä kenellekään ihmiselle vielä ollut niin luotua sanaa
virkannut.

"Eikö sieltäpäin kuulu mitään?" emäntä puheeksi otti, samalla kuhisten,
villoja karttaavan piikatytön korvaan, että tämä menisi kahvin
keitailtaan.

"Onko siinä asiassa perää vähääkään, mitä täällä on puhuttu, että -- --"

Heikki puhui viimeiset sanansa tuoppiin piimää ryypätessään.

"Että sinä olet saanut tuomion pois torpasta ja vielä sakkoa?"

Keikahuttamalla päätään nakkasi hän ryypätessä silmille valuneet
hiussuortuvat toisten joukkoon.

"Kyllä siinä on perää -- ja niin arvottomasta asiasta".

"Hm".

Heikki tuumasi, jotta liekö tuo sentään niinkään arvoton asia ollut.
Kun huolimattomasti torppaa asuu, niin kyllä se sydäntä leikkaa, ja
sitte vielä päästää valkean metsään. Piloillehan siinä menevät koko
viljelysalat, että minkälaista veroa siitä sitte enään voi toivoa. Ei
hänkään puolestaan sellaista voisi suvaita.

"Kun olemme vanhoja tuttuja jo lapsuuden ajoilta, niin tuumasin että
etköhän antaisi minulle tilaa tuonne Heinilahden takamaille uutistorpan
tekoon?" Antti toimitteli keikahuttaen päätänsä vasemmalle ja
rypistellen otsakurttujansa.

"Hjaa -- -- --".

Isäntä rupesi pitkään miettimään siinä syödessänsä. Tuon hän oli heti
arvannut kun näki Antin tulevan. Kuolemakseen ei hän olisi tahtonut
Antin joukkoa tiluksilleen, mutta pahalta tuntui sitä kieltääkin, jos
eivät vielä sattuisi muuallekaan pääsemään.

Mietittyään antoi hän sen neuvon että Lakson kapteinilta kyllä saisi
uudistorpan tilan, koska tämä juuri oli kuulututtanut kirkossa
sellaisia ottavansa.

Mutta neuvon saanutta se tuuma ei miellyttänyt, sillä hänhän oli
päättänyt olla antaumatta herrain alamaiseksi, joilla aina on
orjan-ruoska käskettävänsä selkään putoamassa.

Emännän säälinsekaisesta ehdotuksesta lupasi Heikki kuitenkin asiaa
lähemmin miettiä ja suunnitella, sekä parin viikon kuluttua saisi hän
sitte ratkaisevan tiedon päätöksestä.

Antin mielestä ei tässä asiassa olisi ollut mitään miettimistä, vaan
olisi kyllä hetikin voinut antaa myöntävän vastauksen, jos vaan olisi
ollut halua. Mutta tuntui nyt siltä kun Heikkikin häntä joukkoinensa
kammoksuisi; ja minkätähden, koska kumminkaan ei ollut mitään pahaa
tehnyt, ei Heikille eikä kenellekään. Mahdollista on että hänkin jo oli
ryhtynyt herrain kanssa samaa köyttä vetämään.

Antin muoto synkistyi tuota ajatellessa. Päätään keikahutteli hän yhä
useammin vasemmalle ja otsakurtut nousivat ja laskivat yhä taajemmin.

"Mitäs se Katri raukka siitä asiasta arvelee? Kuinka se nyt voi? Onko
ollut edes terveenäkään?" Emäntä tiedusteli Antilta osanottavasti,
leikaten pari paksua vehnäsviipaletta kuppien ääreen pöydän korvalla ja
samassa katsoen isäntää kysyvästi silmiin.

"Tietää sen voinnin, kun on kova suru että mihinkä sitä nyt joudutaan,
niin ei silloin terveydestäkään tietoa liene", Antti vastasi ja katsoi
akkunasta ulos pihalle.

Karhulan pehtori ajoi selkähevosella kartanolle yht'äkkiä. Antin
sydän vavahti pahoilla epäluuloilla. Ja kova kiire näkyi pehtorilla
olevankin, koska ei ehtinyt odottaa "tervetulleeksi" lausujaa, vaan
piiskalla hotaistuaan sikoja, jotka tunkeilivat hevosen jalkoihin,
nakkasi hän päitsenperät portin pylvääseen ja pitkillä säärillään
loikkasi sisään.

Isäntä nousi kohta syvään kumartaen tervehtimään ja emäntäkin niiasi,
jotta polvet notkahtelivat. Anttia ei ollut pehtoori näkevinäänkään.

Emäntä avasi kamarin oven ja pyysi kohteliaasti herra pehtoria tekemään
hyvin ja astumaan sisään, jonne tämä päätään nyökyttäen menikin isännän
ja emännän seuraamina.

"Mitähän tuo nyt täällä tekee?" villoja karttaileva piikatyttö tuumasi
Antille heidän kahdenkesken jäätyään..

"Mikä sen tietää, vaikka yrittäisi --." Ei Antti sanonut enempää vaikka
ajatteli, jotta taisi hypätä hänen eteensä.

"Kyllä taisitte tehdä turhan yrityksen, niin minä vaan luulen",
piikatyttö sanoi katsoen Anttia silmiin ja antaen karttansa sillä aikaa
levätä.

"Voipi niin ollakin", Antti vastasi tavaten tytön katsetta, jossa oli
huomaavinaan jotain salaperäisyyttä, mitä tämä ei kuitenkaan antaisi
ilmi.

Noin puolen tunnin ajan viivyttyään kamarissa isännän ja emännän
kanssa, tuli pehtori ulos ja aikoi lähteä samaa kyytiä, mutta kun
huomasi Antin penkillä istumassa, pisti hänelle ensin kätensä ja sanoi
hyvästi. Antti ei olisi juuri välittänyt sen miehen kättelystä, eikä
hän siksi itseään penkistä nostattanutkaan kättään antaessaan.

Senpätähden se pehtori mennessään veti suunsa halveksivaan nauruun
samassa katsoen isäntää ja emäntää silmiin.

Tuskin oli Karhulan pehtori päässyt näkymättömiin, kun Antti huomasi
Lakson pehtorin ja nuoren Hjalmari-herran kartanolle ajavan.

"Nyt nuokin taas -- mikä kiihko niillä kaikilla nyt on" isäntä sanoi
katsoen emäntäänsä hymyillen silmiin.

Molemmat riensivät he tulijoita vastaan, ja vietiin eteisestä
suorastaan saliin.

"Taitaa tulla talo myymisiin", piikatyttö arveli Antille kun jälleen
olivat kahdenkesken.

"Jokohan noin? Ja minkähän tähden?" Antti ihmeisiinsä mennen sanoi.

"En tiedä, mutta niin vaan arvelen. Ei suinkaan köyhyyden ja velkain
tähden, vaan suurten rahain", tyttö edelleen sanoi.

Antti ei ollut sellaista kernas uskomaan. Mutta jos se kuitenkin
tapahtuisi, ja jos hän saisi torpan paikan Heinilahden takamaille, ja
jompikumpi noista, Karhulan eli Lakson herroista saisi talon, silloin
hän olisi taas herrain alamainen, ja se ei hän tahtonut olla, kaikista
vähemmin Karhulan herrassöötinkin.

Ei -- nyt ei hän enään malttanut istua könöttää tuossa penkillä, vaan
painoi lakin päähänsä ja läksi, jotta Katrin kanssakin ehtisi asiasta
tuumailla.



2.


Tuomari Bergh, eli kansan kesken kutsuttu Karhulan herrassöötinki,
oli pari vuotta takaperin paksuun päähänsä saanut sen tuuman, että
maanviljelys käy rappiolle torpparien käsissä, jos nämä edelleen saavat
päiväveroa vastaan hallita suuria pelto- ja niittykaistaleita, joita
kumminkaan eivät voi yllä pitää. Laventamistaan laventavat he näitä
viljelysalojaan, jotta eivät enään kykene vähempiäkään osia tarpeeksi
asti lannoittamaan ja hoitamaan.

Sellaista hän eritoten saarnasi aina silloin kun säätyläistensä kesken
tuli kysymys, miksi hän torppareiltansa oli ryhtynyt pois kiskomaan
heidän peltojansa ja niittyjänsä, sekä korkeinta rahallista vuokraa
vastaan myömään niitä huutokaupalla, jolloin ei ainoastaan torpparit
vaan kaikki muutkin, joilla halua oli, saivat nostaa veroa ennen
kuulumattomiin määriin saakka. Erittäinkin Lakson Kapteini, joka usein
kävi vieraisilla Karhulassa ja tuomari Bergh taas Laksossa, siitä
moitittavasti puhui.

Mutta tuomari Bergh vaan arveli että mitä hän tekee, siihen ei tule
kenenkään mitään. Koettipa usein houkutella Lakson kapteniakin
sellaiseen muutokseen, mutta silloin sai hän nähdä ylenkatseellisen
liikkeen, kun kapteini pyörähytti itsensä kantapäällään ympäri ja
vastasi ett'ei hänellä ollut tarpeeksi halua rasittaa alamaisiansa,
sillä se ei olisi ainoastaan heille vahingoksi, vaan hänelle
itselleenkin suureksi häpeäksi. Kansa, joka jo entisinä aikoina oli
tottunut sanomaan herroja nylkijöiksensä, saisi toimista yhä enemmän
vettä myllyynsä.

Kaikki ne, joilla ei ollut kokemusta maanviljelyksen alalla, eikä
ollut halua siitä ottaa lähempää selkoakaan, kyllä hyväksyivät tuomari
Bergh'in toimet torppareinsa peltojen ja niittyjen suhteen. Vieläpä
sanoivat sellaista menettelyä järjelliseksi ja hyvin keksityksikin,
koska mielensä mukaan jokaisen vuoden kuluttua sai vaihtaa
viljelijöitä, sai hyljätä huonon ja ottaa hyvän, sellaisen jolla oli
tarpeeksi kokemusta ja taitoa maanviljelyksen alalla.

Tuo se oli, joka yhä antoi tuomari Bergh'ille kiihoitusta pysymään
päätöksessänsä sekä siinä suhteessa vaan rientämään eteenpäin. Ja tätä
kiihoitusta lisäsi vielä sekin, kun sai joukon kauniita seteleitä
kouraansa aina kerran vuodessa, kun huutokauppa oli pidetty, ja siten
huomasi hän saavansa kymmentä kertaa korkeamman veron alusmailtansa
kuin ennen. Se tuli jo itse rahassa ja sen lisäksi tekivät torpparit
vielä melkoisen joukon päiväveroa olemuksistansa taloon.

Senpävuoksi pisti hänen tarkkanäköiseen silmäänsä pieninkin
leväperäisyys, jota joku torppareista osoitti torpan tilusten
viljelyksessä, eli hiukankaan näyttivät tottelemattomuutta tai muita
virheitä. Silloin antoi hän heidät tulla oikeuden eteen tekemään tiliä
töistänsä.

Kanteen teki hän aina siten, että "koska vastaaja oli huolimattomasti
käyttänyt torpan viljelysmaita, saattaen siten hänelle arvaamattomia
vahingoita", niin vaati hän oikeutta velvoittamaan torpparin heti
pois muuttamaan torpasta, sekä korvaamaan aikaansaamansa vahingot
määrätyillä summilla.

Ja ani harvoin tapahtui, ettei hän olisi päässyt voitolle toivomaansa
suuntaan; koska, ollen taitava lakimies, taisi kaikki pienimmätkin
yksityiskohdat tehdä niin päteviksi, päivän selkeäksi ett'ei oikeudella
enään ollut vähääkään epäilemistä asian todellisuudesta; varsinkin kun
vielä todistajilla valaistiin herran esittämät kanteet.

Ja kun näin olivat torpparit saaneet pois-käskyn, oli sitte kyllä
mentäväkin armotta. Mutta jotkut saivat jäädäkin sillä ehdolla, että
pellot ja niityt otettiin isännän oman menettelyn alaisiksi.

Näin ollen olisi kaikki menestynyt oivallisesti, jos ei olisi ollut
tuota nenäkästä ja korkoillaan pyörähtelevää Lakson kapteinia, joka
milloinkaan ei tahtonut antaa edes ainoatakan suosiollista sanaa
Karhulan tuomarin toimille.

Tuomari koki kaikin tavoin pitää puoliaan kapteinin melkein
nuhtelevilta selityksiltä, jotka tämä osasi niin taitavasti ja
viisaustieteellisesti viskata hänen silmillensä, ettei hän edes millään
tavalla voinut kapteiniin suuttua, josta kumminkin olisi ollut edes se
helpoitus että olisi päässyt hänestä rauhaan.

Miksikään hyödyksi eivät olleet edes ne sangen loistavat ja
vierasvaraiset pidotkaan, joita hän melkein joka viikko pani
toimeen kapteinin ja hänen perheensä hyväksi uljaasti rakennetussa
Karhulassaan. Hän kyllä pani sokeria ja konjakkia veden joukkoon sekä
kilistettyään tyhjensi pari lasillista, mutta samalla käyttäytyi hän
niin ylenkatseellisesti ja halveksivasti että kaikki muut läsnäolijat
sen vähillä tarkkaamisilla huomasivat.

Niinpä eräänäkin päivänä lokakuussa olivat Lakson kapteini perheillensä
vieraissa Karhulassa, jonne he olivat varta vasten kutsutut.

Tuomari itse pönäkässä arvokkaisuudessaan istui pyöreän tupakkapöytänsä
ääressä olevassa nojatuolissaan katsellen ulos kartanolle, jossa hänen
tallirenkinsä pestä tahrusteli hänen vaunuinsa pyöriä. Kapteini,
leikillinen hymy huulillaan, istui toisella puolella, vedellen
ahkerasti sakeita savupilviä sekä vasen käsi työnnettynä housujen
taskuun.

Naisväki ja nuoret herrat oleskelivat salin toisella puolella
huvittavassa keskustelussa, sekä ihaillen intohimoisesti salin seinällä
riippuvia uusimpia, tuhansia markkoja maksaneita kiitetyimpien
taiteilijain maalaamia muotokuva- ja maisematauluja.

Samassa näkivät tuomari ja kapteini erään vaimon pyrkivän portista
sisään ja seisahtuvan tallirengin kanssa puhelemaan. Vaimo näkyi
jotakin kysyvän rengiltä, johon tämä vastasi välinpitämättömästi
viittomalla ensin kyökinpuoleista eteistä kohden ja sitte
paraatikäytävälle. Viimeksimainittua kohden läksi vaimo astumaan
sellaisella varmuudella juurikuin olisi ollut menossa omaan pirttiinsä,
missä hänet vastaan otetaan syleilyillä ja hyväilemisillä.

Vyötäisilleen nostetut hameensa helmat päästi hän alas sekä pyyhkieli
kenkiään edessä olevaan nurmikkoon. Sitte nousi hän ylös hienoilla
matoilla päällystettyjä rappusia. Monta monituista kertaa ennenkin oli
hän tepastellut ylös näitä rappuja, joten ei hänen vähääkään tarvinnut
epäillä mistä ovesta sisään astuisi.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt auvaista eteisen ja kuistin välisen
monivärisillä laseilla varustetun oven, sekä astua sisään, kun jo näki
salin ovessa häikäisevän kirkkaaksi kiilloitettua avainta väännettävän
sisäpuolelta. Samassa se rynnähti auvetakin ja pulleanaamainen
pönäkkärakenteinen tuomari pisti päänsä ulos oven raosta venyttäen
lyhyttä kaulaansa niin pitkäksi kuin vaan mahtoi. Vaimo niiasi syvään.

"Mitä asiaa?" hän kysäsi puolittain äreästi vaimolta, joka jo oli
ehtinyt hyvin lähelle salin ovea.

"Ettekö antaisi anteeksi sitä tuomioa -- kunnioitettava herrassöötinki
-- se on niin katkeraa lähteä siitä kodista, jossa on syntynyt ja
kasvanut -- ja mihinkä sitä menisikään, kun ei ole mitään tiedossa.
Jumala teitä siunatkoon kunnioitettava herrassöötinki -- jos vaan --".

Viimeistä lausetta sanoessaan herahti kyyneleitä vaimon silmistä.

"Ei auta enään -- sinulla on niin huono mies ett'ei se kykene torpan
kunnolliseen hoitoon -- ja kuka ne vahingot sitte maksaa? Mutta olkoon
menneeksi, saatte siinä asua määrättävää veroa vastaan, vaan kaikki
pellot ja niityt otan teiltä pois --. Niin voit sanoa sillä tavalla
miehellesi, joka tulkoon sitte tänne ilmoittamaan asian päätöstä".

"Vaan Herra Jumala -- --!"

"Ei mitään Jumalia enään, nyt saat mennä!"

Sen sanottuaan vetäisi tuomari oven kiukkuisesti kiinni, jättäen
Komulaisen Katrin siihen seisoa töllöttämään, joka ei vähiin aikoihin
ollut selvillä mitä tehdä, sillä sydäntä kovin musersi tuo herran
ynseä kohtelu, sekä se ett'ei se sallinut hänen asiaansa tehdä oikein
selväksi.

"Kuka tuo eukko oli?" kapteini tuomarilta kysyi kuin tämä jälleen
oli mennyt sisään, sillä hän tuomarin huomaamatta oli hiipinyt hänen
selkänsä taakse ja kuullut keskustelun.

"Se oli vaan tuo Komulaisen eukko, joka viime laissa tuomittiin pois
torpasta. Olisi tahtonut anteeksi koko asian, mutta ovat sellaisia
ettei kyetä, ja jos kyettäisiinkin niin ei viitsitä torppaa oikein
kunnostaa", hän vastasi välinpitämättömästi ja vähän hymyillen.

"Vai niin -- hm!"

Kapteini alkoi miettiä, eikä puhunut mitään isoon aikaan.

"No kuinkas kävi? -- Luulen että tuli oikein pitkä nenä, koska
silmäkuopat niin punottavat?" vaunuja pesevä tallirenki Katrille
tuumasi, kun tämä aikoi hänet sivuuttaa.

"Yhtä jos en olisi tänne tullutkaan", Katri vastasi.

"Niin, eli olisit tyytynyt siihen, mitä minä sanoin, olisit saanut
kääntyä takaisin kuivin silmin", renki puheli välinpitämättömän
näköisenä.

"Ei antanut edes asiaani puhua", Katri sanoi kyyneliään kuivaten.

"Semmoinen mörökölli se on -- kyllä tämä Esko sen papan tuntee. Monta
tusinaa olen siltä saanut lahjaksi haukkumasanoja, jonkalaisia en edes
muonamiehen koiraltakaan ole kuullut. Mutta sama tuo, mulla on hyvin
avarat korvareijät, mahtuu niistä ulos jos sisäänkin", renki edelleen
puheli ylenkatseellisesti nauraa virnistellen.

Katrin mieltäkin vähän huvitti rengin sukkeluudet puhetavassaan. Mutta
itsekseen hän ajatteli herrassöötinkistä, jotta se aina ennen oli ollut
hänelle ystävällinen ja kohtelias. Ehkä nyt jostain satunnaisesta
syystä siellä omassa perheessään oli käynyt äreämmälle tuulelle, jota
ei hänellekään puhuessa voinut hillitä. Eniten se häntä loukkasi kun
oli miestänsä sanonut huonoksi ja kykenemättömäksi. Ja Antti oli
kumminkin mies, joka kykeni vaikka mihin.

Niin, se oli väärä, perin väärä soimaus se, ja senpätähden ei hän siitä
välittänytkään juuri suuresti, mutta jäädä ilman peltoja ja niittyjä,
sitä ei hän voinut käsittää, kuinka silloin voisi tulla toimeen. Sehän
oli ihan mahdotonta, samaa kuin lähteä kiertämään mieroa, rukoilemaan
muilta ihmisiltä jokapäiväistä leipäänsä.

Vaikka tulevaisuus näyttikin hämärältä, melkeinpä toivottomalta, ei
Katri kuitenkaan voinut toivoansa heittää; sillä jo syntyessänsä oli
hänellekin osansa määrätty tässä maailmassa. Ei suinkaan Luojansa
häneltä tätä osaa vieläkään pois ottanut. Sillä vaikka herrassöötinki
oli tyly ja armoton, voi niitä löytyä vielä hyviäkin ihmisiä, jotka
eivät hänelle selkäänsä käännä. Ehkä Järventausten Heikki -- ja jos ei
sekään, niin tottahan joku muu.

Mieleensä kuvastui hyvä torppa, jonka emännäksi hän vielä joskus
pääsisi, jossa koottaisiin rikkautta ja sitte ostettaisiin talo --
tuommoinen hyvän puoleinen talo, jossa hän sitte emäntänä kaikki
sisällisen talouden toimet järjestäisi oikein hyvälle kannalle. Hänen
käskettävällään olisi useita piikoja ja Antilla useita renkejä. Elli
kasvaisi suureksi ihailtavaksi tytöksi, jolla kävisi paljon rikkaita ja
kilpailevia kosijoita. Hän joutuisi upeaan ja hyvin elelevään taloon
emännäksi, ja sitten - - ja sitten --

Näissä hyvissä mietteissään hän oikein iloitsi ja hyräili muuatta
rakkaudenlaulua, jota kuusi vuotta takasin, jolloin vielä tyttönä
leluili huoletonna kuin taivaan lintu, aina viserteli.

Mutta tultuaan Ranta-ahon töyräälle, näkyi tuolla petäjikön
partaalla koti, hänen rakkahin syntymäkotinsa, jonka pian saisi
jättää, tietämättä kuitenkaan minne menisi. Silloin apeutui mieli
ja kukistuivat tuulentuvat, joita vasta rakenteli. Muistui mieleen
Karhulan herrassöötinki tylyine kohteluineen, muistui mieleen Antti,
Elli-tyttö ja -- kaikki.

Ja silloin taas oli kyynel putoamaisillaan.



3.


Antti Komulainen oli ihan kuin päiviltään viety. Mikään työ ei
maittanut. Väliin hän kyllä otti kirveen olallensa ja läksi katselemaan
niittynsä aitoja, latoinsa ovia ja halkopinojansa, mutta ei tehnyt
mieli lainkaan niihin koskea, sillä miksikä hän tekisi työtä muiden
hyväksi, jotka kuitenkaan eivät anna hänelle sen parempaa kiitosta kuin
että hän on huono -- kykenemätön mies.

Ja miksi hänen piti saada herrassöötinkiltä "huonon" miehen nimi,
koska kaikki mielestänsä oli tehnyt niinkuin tehdä voi. Olihan hän
tämän kuuden vuoden kuluessa, jonka torpassa oli ollut rakentanut
uuden riihi- ja navettarakennuksen, oli salvanut joka kevät pari uutta
heinälatoa, joka syksy kääntänyt useita kapanaloja uutta peltomaata,
pannut uutta aitaa tuhatkunta seiväsparia vuosittain, kiskonut pensaita
ja vääntänyt kantoja sekä kiviä pelloilta ja niityiltä, oli vielä
ojittanut ja lannoittanut erään suuremman nevamaan. Hän oli täsmälleen
ja määrälleen suorittanut kaikki päiväveronsa ja muut ulostekonsa. Ja
sentään sai hän "huonon" nimen -- kykenemättömän nimen.

Hän tunsi katkeraa vihaa sydämmessänsä herrassöötinkiä kohtaan, eikä
hän voinut ajatella hyvää muistakaan herroista, joista aina oli kuullut
sanottavan että ne halveksivat ja rasittivat alamaisiansa.

Pari kertaa viikossa läksi hän aina kiertomatkoilleen muihin
kyläkuntiin, joskuspa toisiin pitäjiinkin, mutta palasi aina samana
hyvänä, löytämättä mitään mieleistänsä kotipaikkaa, sellaista, johon
täydellä uskalluksella olisi voinut heittäytyä tulevaisuuttaan
odottelemaan.

Ja toisekseen Ahovaaran Kotikylä, missä oli syntynyt ja kasvanut,
ei hän sitäkään olisi hennonut jättää, sillä tuntui niin raskaalta
ajatellessa eroa noista lapsuuden muistoisista paikkakunnista.

Jos ei olisi ollut Katria, joka aina oli valmis häntä lohduttelemaan,
ja Elliä, tuota pientä viatonta tytön tenakkaa, jota kun katsoi
lapsellisten vauvojensa ja käpy-lampaittensa kanssa leikkimässä
ollessa, sekä väliin kiipesi polvelle ottaen kaksin kourin tukasta
ja nenästä kiinni kysellen, milloinka isä ostaa hänelle uuden lehmän
eli uuden vauvan, niin aina silloin sydän suli. Muuten olisi hän pian
järkensä kadottanut.

Eräänä päivänä pilppoili Antti Komulainen poltinpuita puuvajassa yhtä
syvissä ja rasittavissa mietteissään kuin ennenkin. Lyödä loksautteli
väliin puun kylkeen muutamia keroja, mutta antoi taas kirveensä levätä
juuri kuin olisi jotain kuunnellut ja odottanut. Samassa kuulikin hän
tuolta petäjikön kupeelta jonkinlaista toitottelevaa ääntä ikäänkuin
metsästystorveen olisi puhallettu. Eikä aikaakaan niin alkoi kuulua
kimakasta koirain haukuntaa, sitte värähteli ilma samassa tuokiossa
useista pyssyn laukauksista, johon etäinen kaiku vastasi särisevällä
äänellä. Heti sen jälkeen kuului taas torven toitotuksia, miehen ja
naisen huutoja, ja muutamien minuutien kuluttua kuuli hän sieltä
niin iloisen mellakan, jotta olisi luullut suuren tanssiseurueen
pyörähtelevän petäjikössä.

Antti nosti taas kirveensä ja loksahutti puun kylkeen ajatellen että
siellä kai on liikkeessä joko Karhulan eli Lakson herrasjoukkoja, muka
metsästelemässä. Hän huokasi syvään ja ajatteli että: "meidän raukkain
raskaalla työllämme ja hiellämme pitää noita laiskoja elättämään ja
hankkimaan heille joutilaita päiviä ja ylellisyyttä, minkä edestä meitä
sitte sorretaan ja halveksitaan."

Mutta samassa ilmestyi petäjikön partaalle kirjava, joukko iloisia
metsästäjiä taluttaen suuria liehakoitsevia metsästyskoiriaan kaula
vyöhön kimitetystä rihmasta. Antti näki kirkasten torvien välkähtelevän
pilvien lomitse pilkistävän auringon valossa, sekä joukkoon kuuluvain,
joita oli kaksi miestä ja kaksi naista hartaasti nauraen keskustelevan.

Antti ei olisi tahtonut nähdä noita ihmisiä oman piirinsä lähelläkään.
Mutta ne suuntasivatkin kulkunsa siitä huolimatta suoraan torppaan päin.

Hän iski kirveensä tuimalla lyönnillä pölkkyyn, jonka päällä puita
pilkkoili, ja muutamalla hyppäyksellä, riensi sisään.

Pikku Elli oli saanut tuolin allensa ja noussut katselemaan akkunasta
ulos kun samassa huomasi "koreita" ihmisiä metsän laidalla sekä heidän
rinnoillaan kiiltäviä esineitä.

"Äiti, äiti, äiti, tule äiti tänne, voi voi, mitä nuo ovat, voi tule
äiti, kun on niin kauniita -- saanko minä nuo -- saanko äiti!" hän
liverteli.

Mutta äiti ei joutanut ompelultaan katsomaan mitä se Elli näki, eikä
pitänyt väliäkään, koska se usein näki sellaisiakin, joita ei aikaisen
maksanut vaivaa mennä katsomaan muulloin kuin sattui olemaan joutilassa.

Vaan kun Antti tuli sisään ja arveli että "tulleekohan nuo meille?" hän
heti jätti ompelunsa ja meni katsomaan.

Tuntui oikein iloiselta ajatellessa että jos ne vaan tulisivat,
Kyllähän niitä aina muita luonakävijöitä löytyy, mutta harvoin
tuollaisia parempia ihmisiä, Ei hän sentään Antille ilmaissut
ajatustaan, kun tiesi että tämä oli aivan toista mieltä.

Mutta siinä ne jo olivatkin ihan oven edessä, sisään pyrkimässä, Lakson
herrasväeksi Katri heidät tunsi. Siinä oli sukkeluuksia lasketteleva
Hjalmari-herra ja kartanon suora ja totisen näköinen pehtoori,
sekä Selma ja Agnes neidit, Hjalmarin sisaruksia, joiden sanottiin
ylioppilaaksi olevan hankkeissa.

Katri meni jo heitä vastaan työntämään ovea auki, jolloin metsästäjät
koirineen ja pyssyineen astuivat sisään. Katri niiasi jokaiselle
erikseen oikein polviaan notkistaen ja pyysi heitä istumaan.

Pikku Elli meni uunin loukkoon ja pistettyään molempain kättensä
etusormet suuhunsa, sieltä tulleita katsoa kurkisteli.

Antti sitävastoin istui mököttävän näköisenä perällä pöydän ääressä
tuskin ainoatakaan katsetta tulleihin luomatta.

Vieraat valittelivat ensin janoansa sekä kyselivät leikkiä lasketellen
että olisiko emännällä ehkä oikein hapanta kirnupiimää, joka olisi
erittäin hyvää janoa vastaan.

Katrilla kyllä oli sellaista mielijuomaa varastossa ja pian hän
sitä noutikin puhtaaksi pestyllä puuhaarikalla. Vieraat asettuivat
vastakkain kahden puolin perhepöytää nauttien kahvikuppeihin
kaatamaansa kirnupiimää. Piti olla näet kupitkin, kun ei kelvannut
vuoroitella haarikasta.

"Jos Komulaista haluttaisi, saisi meiltä uudistorpan maat, kun itse
vaan rakentaisi. Vaikka kuulutaan meiltä annettavan rakennusapuakin jos
itseltä ei riittäisi", otti vakavakatseinen pehtoori puheeksi, samalla
hörppien kirnupiimää.

"Ja itse saatte valita paikan mistä haluatte, kun vaan sieltä
Lehtiviidakon tienoilta!" Hjalmari herra lisäsi katsoen Anttia, joka
yhä tuijotteli pitkin nenävarttansa pöydän alle istuen ihan sanattomana.

"Tuhansia kiitoksia!" Katri sanoi oikein riemastuen sekä niiasi.

"Niin, pappa käski sanoa että jos haluatte, niin sopii käydä hänen
puheillansa", Agnes-neiti hymyillen lisäsi.

Katri kiitti ja niiasi.

"Hän pitää paljon tästä teidän miehestänne, kun kuuluu olevan parhaita
työntekijöitä", Selma neiti jatkoi.

Katri jälleen niiasi ja sanoi että: "kyllä se on aina työnsä
korjannut, eivätkä muut kutkaan ole moittineetkaan kuin tämä meidän
herrassöötinki."

"Niin no -- hänellä nyt ovat omat oikkunsa, ei semmoisista pidä ottaa
mitään itseensä", Hjalmari herra sanoi.

Ja sitte he alkoivat puhua polittamaan ruotsia, josta eivät Antti ja
Katri tajunneet niin tämän taivaallista. Väliin katsoivat Anttia ja
Katria silmiin sekä taas puhua pälpättivät nauraen ja virnistellen.
Väliin puhuivat yksitellen, mutta useimmin kaikki neljä suuta yht'aikaa.

Antista tuntui virkistävältä, samoin kuin kuivunut kasvullisuus tuntee
virkeän sateen jälkeen, kun jokukaan hänestä hyvää arveli. Jo nousi
jäykästä asennostaan, meni silittelemään pehtoorin lyhytkarvaista ja
pitkäkoipista koiraa, kysyen:

"Onko Moppe vai?"

"Ei ole kun Jaakko", pehtoori vastasi nauraen.

"Oikeinpa on ihmisen nimi", Katri ihmetteli.

"Mikäs nimi tällä on?" Antti vielä kysyi silitellen Hjalmari-herran
jalkain juuressa loikovaa matalajalkaista mustia.

"Nikki Mustonen", hän vastasi veitikkamaisesti hymyillen.

Metsästäjäseurue alkoi lähteä. Nyrpistelivät vielä neniään puhuen
ruotsiksi että huoneessa oli raskas ja ummehtunut ilma.

Selma neiti tahtoi kuitenkin vielä ihailla Elliä, joka yhä seisoi uunin
loukossa sormet suussa ja kasvot uunia päin. Hän otti sen syliinsä
ja alkoi kysellä nimeä, mutta kun ei saanut vastausta minkäänlaista,
niin laski jälleen lattiaan ihmetellen että "on se tuo lapsi suloinen
olento."

"Ei niitä noin kauniita usein näe", Agnes neiti vakuutti.

"Voi jos olisitte poikamiehiä niin pian rakastuisitte", Hjalmari herra
sanoi sukkelasti hymyillen.

Vakava katseinen pehtoorikin nauraa homotti suunsa täydeltä.

Siinä sitte kateltiin jokainen vuorollansa Katria ja Anttia sekä
poistuessa lasketeltiin sulavinta leikkiä.

"Näetkös nyt minkälaisen onnen Jumala meille lähetti. Nyt saamme sieltä
torpan paikan ja --" Katri puheli Antille seurueen mentyä, ollen niin
iloinen että milt'ei hypähdellyt siinä hänen edessään.

"Hm, -- niin no -- meneehän sitä hädissään jonnekin, mutta toista
olisi ollut Järventaustassa", Antti vastasi näyttäytyen vähän
huolettomammalta sekä yrittäen puuhaamaan saapastensa paikkailemisen
kanssa.

"Kuinka kummallinen sentään voit olla Antti. Sinä hymähtelet vaan
vaikka miten kävisi. Mitä sinulla nyt sitte on näitä vastaan, jotka
antautuvat niin alhaisiksi että tulevat tämmöiseen pahanpäiväiseen
pirttirämään, istuvat tuommoisen pöytäletuskan ääreen ja juovat
kirnupiimää niinkuin me itsekin --"

"Mutta eipäs kelvannut haarikasta vuorotella, kun piti olla oikein
kupit."

"Porsaat ne yhdestä kaukalosta imevätkin eivätkä ihmiset. Ja sitte
keskustelevat ja livertelevät meidän, tämmöisten alhaisten ihmisten
kanssa niinkuin olisimme heidän vertaisiansa."

"Ja niinkuin olemmekin heidän vertaisiansa. -- Mutta sinä saat nyt
voiton, Katri, sillä minä en tahdo riidellä kanssasi, koska emme ole
ennenkään riidelleet. Ja sitäpaitsi sinä olet minulle ollut aina hyvä
vaimo -- että."

Antti heitti jo leikiksikin niin että otti Katria vyötäisiltä ja nosti
korkealle kohoksi. Ellikin sitä temppua, kun ei ennen ollut nähnyt,
niin oudoksui, jotta parkaisi surkean itkun, luullen äidille pahaa
tehtävän.

Sitte vasta herkesi kun äiti lohdutteli, ettei isä tee pahaa ja isäkin
sitte otti hänet syliinsä samaa lohdutellen ja pyytäen suutelolta.



4.


Se oli tuossa kissaviikkojen tienoissa, jolloin päivän pituus ei ole
suuresti kukonaskelta edemmä, eli jolloin on yhdessä kaksi pimeää,
siinä välissä vaan pieni valon viipale.

Luntakin jo oli tullut, tuommoista nuorteata eli vähän niinkuin
rasvattua, että siinä reki luisti paraiten kuin se milloinkaan luistaa
voi.

Silloin Antti Komulainen tarkoin asiaa mietittyään eräänä aamupuhteena
valjasti raudikkonsa reen eteen ja läksi hurittamaan torpan kaupoille
Lakson kapteenin luo. Ei se juuri tuo kauppa ollut hänelle mieluista,
mutta mitäs sille, voi kun muiden kanssa ei kauppoihin, osunut päästä.

Murehtimisen oli hän jo sentään heittänyt muiden kovan kohtalon
alaisten huostaan, joten nyt kun raudikkonsa häntä kiidätti Laksoa
päin, hän siinä laulaa hyritteli virren värsyä:

    "Sun haltuus rakas isäni,
    Mä annan aina itseni,
    Mun sielun ruumiin tavaran
    Ne ota herra vastahan",

Hongistomäen kupeelta, noin neljänneksen matkan Laksosta, näki hän
kirkkaan tulen tuikkailevan satakunnan sylen matkalla. Siinä oli
suuremmoinen tervahauta.

"Hoh!" hän huudahti pysäyttäen raudikkonsa, kun ei ketään ihmistä
näkynyt liikkeessä.

"Kuka siellä?" kuului kysymys toisella puolella tervahaudan olevasta
lautaputkasta.

"Minä täällä olen, mutta jos viitsit vaivata itseäsi sieltä pesästäsi
vähän tänne, niin sulle jotain kerron", Antti vastasi.

Mies, musta kuin neekeri kömpi ulos putkasta sekä tassutteli hienossa
lumessa kuulumattomasti Anttia kohden. Haudan sivuuttaessaan kurkisti
hän josko juoksun alla oleva tervasammio jo olisi täyttymäisillään.

"Sinäkö se oletkin Komulainen?" Tervajukka kysäsi, kun oli tullut Antin
luo ja siinä ensiksi oli kahdenpuolin lausuttu hyväthuomenet.

"Minä se olen ja arvaapas, minne nyt olen menossa?"

"Torpan kaupoille tietääkseni? Vai olenko väärässä?"

"Ei, kyllä oikeassa olet. Mutta sano nyt Jukka hyvä, luonistaako näihin
kauppoihin ryhtyä?"

"Elä epäile yhtään, parempaa isäntää kuin meidän kapteeni et löydä niin
ihan mistään, vaikka etsisit lyhty kädessä ilmipäivällä."

"Hm -- erinomaisesti häntä kiität, mutta minä ajattelen hänestä samaa
kuin muistakin herroista."

Antti nyökäytti päätään ja liikutteli otsakurttujansa niin voimakkaasti
että Jukka itsekseen tuumasi: "on sillä venyvä päänahka."

"Sulia on liian paljo itsekkäitä ajatuksia herroista. Mutta saatpa
nähdä, ettet kauppaasi kadu, kun meille tulet."

Jukka heitti päätään vasemmalle sanoinsa vahvikkeeksi niin että Antti
jo pelkäsi pahinta.

"Niin no, koettaa pitää -- hei, menepäs nyt ystävä!" Antti lopuksi
sanoi ja samassa hotaisi raudikkoansa ohjaksien perillä, joten tämä
heti alkoi juosta lönkytellä.

Oli jo näköpäivä, kun Antti perille ehti. Raudikkonsa kytki hän
marhaminnasta suuren jyväaitan seinässä olevaan renkaaseen.

Vakava katseinen pehtoori oli juuri aamukahviansa hörppimässä, kun hän
samassa kurkistettuaan ulos akkunasta näki Antin laittelemassa heiniä
ja apetta raudikkonsa eteen.

Saatuaan nuo tavalliset tulotoimensa tehdyksi, läksi Antti
tiedustelemaan pehtoria, joka siinä tulikin ulos, ja jäi seisomaan
portaillensa, Antti nosti lakkiaan ja kumarsi, josta pehtori arvasi
että sillä on asiaa hänelle ja tuli luo.

Kättä pistettiin molemmin puolin.

"No, kait, se nyt on sitä talon kauppaa kun --" pehtori puhetta
alustaen sanoi vakavasti Anttia silmiin katsoen.

"Sitä varten kai minä tulin", Antti vastasi otsakurttujaan nostaen.

"Mutta luullakseni kapteeni on vielä nukkumassa, jos käymme tänne
sisään siksi aikaa kun --" pehtori sanoi työntäen kätensä housujen
taskuihin, sekä lähtien edellä astumaan.

Antti jappasi jälessä ja ajatteli että "mikä nukkumisen aika se nyt
enää on."

Kopistettuaan lumet jaloistaan meni hän pehtorin jälessä aina
peräkamariin saakka, jossa hän näki ihmeekseen vuoteen vielä hajallaan
sekä toinen tyyny ja peite viskattuna sinne toinen tänne. Hameita
ja takkia näki hän jokaisella tuolillakin, jottei ollut mihin istua
ennenkuin pehtori niitä oli tyhjennellyt, viskellen vuoteelle ja
toisille tuoleille entisten lisäksi. Laiskuuden ja pitkään nukkumisen
merkkinä hän tuollaisen epäjärjestyksen piti.

"Olen ajatellut että tuonne Lehtiviidan tienoille saisi hyvät torpan
maat. Paikkakunta itsestään on erittäin luonnonihanaa seutua, tasaista
ja kivetöntä, lehtimetsää kasvavaa sekä mullan ja saven sekaista
maaperältään. Helposti saisi sinne raivatuksi peltoa parinkymmenen
tynnyrinalan vähimmäkseen. Niittymaaksi kelpaavaa maata, joihin ensi
aluksi sopii viljellä kauraa ja muuta kevätviljaa sekä sitte panna
heinälle, löytyy myöskin avarat alat. Mitäs Komulainen siitä pitäisi?"

"Eipä niitä parempia paikkoja liene", Antti vastasi sytyttäen pehtorin
tarjooman sikarin.

"Eikä ole. Ja myöskin olen ajatellut sekä siitä jo vähän kapteenillekin
puhunut, että teidän sopisi nyt ensi aluksi, niinkauvaksi kuin
torpan saatte kuntoon, asettua asumaan tuonne Järventaustaan, että
siellä sitte olisitte vähän noin niinkuin peräänkatsojana ja talon
hoitajana samalla, kunnes saadaan sinne vakinainen vouti. Niin, mitäs
Komulaisella siihen on sanottavaa?"

"Enpä oikein käsitä tuota -- minnekä se Heikki sitte --?"

"Talo on nyt meidän hallussa. Vai ei se Komulainen siitä vielä tiedä.
-- Ja Heikki muuttaa pois ensi Maariana Suomenselän pitäjään, mistä on
ostanut upean maakartanon."

Antti löi käsiänsä yhteen ja lennätteli otsakurttujansa kiivaasti ja
ihmettelevästi.

"Eipä maailmassa -- vai on se Heikki talonsa myynyt -- ja niin upea ja
hyvinvoipa talo."

"Mutta olipa siitä kilpailuakin. Vuoroin Karhulan pehtorin kanssa
kävimme hintoja korottamassa. Mutta kun sataviiteenkymmeneen tuhanteen
nousi, niin silloin se jäi meille."

Tätä sanoessaan kierteli pehtori viiksiään mielistyneen näköisenä.

Samassa tuli pehtorin piikatyttö, joka oli lähetetty tiedustamaan, joko
kapteenia saisi tavata, sekä ilmoitti herran juuri olleen aamumekollaan
työhuoneessaan ja sanoneen että: "saapi tulla."

Pehtori ja Antti menivät.

Antti mietiskeli mennessään, että pitääkö koko Ahovaaran pitäjän joutua
nyt herrain haltuun, ja minkäs se Heikki ei antanut hänelle torpan
paikkaa, kun oli aikeissa myydä talonsa, eikä sitte tietoakaan antanut,
kun tuli kaupat.

Pitkiä ei hän kumminkaan ehtinyt miettiä, sillä jo rapisteli pehtori
kapteenin työhuoneen avainta.

Täällä ei ollut Antin mielestä niin komeata kuin Karhulassa.

"Hyvää päivää!" tervehti Antti hiljaisella äänellä kumartaen vähän
syvempään kuin tavallisesti sekä jääden ovipieleen seisoa mököttämään.

Kapteeni lueskeli parhaillaan, pukeutuneena varpaisiin asti ylettyvään
viheriään huomenkauhtanaan, eilisessä postissa saapunutta Suometarta,
mutta laski sen heti pöydälle ja tuli pistämään kättä Antille, sekä
käski istumaan -- Antin mielestä ylen pehmeälle tuolille.

"Olen huomannut teidät työteliääksi ja kykeneväksi mieheksi sekä
taitavaksi maanviljelijäksi, niin että jos olette vailla torpan
paikkaa, voitte meiltä saada", kapteeni puhui ryhdikkäästi astellen
edestakaisin pitkin lattiaa.

"Sitävartenhan tänne tulin, että jos sopisi", Antti vastasi pyöritellen
lakkiaan siinä istuessa.

Kapteini näytti hänestä niin hyvänluontoiselta että oikein hävetti
silmiin katsoa.

"Niin no -- pehtorini näyttäköön teille paikan. Kymmenen vuotta
saatte nauttia torppaa neljänneksen suuruista veroa vastaan, se on:
kaksikymmentä päivätyötä vuodessa. Rakennusaineet saatte kartanon
metsästä pehtorin osoituksen mukaan. Ja hän pitäköön myöskin huolta
tarpeellisesta avusta torpan huoneiden rakentamisessa."

"Kyllä, herra kapteini", pehtori vastasi lyhyesti kumartaen.

"Ja sitte asetatte hänen siksi aikaa sinne Järventaustaan."

Pehtori kumarsi vastaukseksi.

Kapteini toi Antille ja pehtorille sikarin ja sitte pisti kätensä
lausuen "hyvästi", sekä toivottaen Antille onnea ja menestystä uusissa
torpan hommissa.

Sitte mentiin kartanon konttooriin kauppakirjan tekoon, jonka
kirjanpitäjä Katajainen kirjoittaa rapusteli ja Antti hyväksyen piirsi
nimensä alle. Vakuudeksi kirjoittivat vielä nimensä alimmaiseksi
pehtori ja kirjanpitäjä siten todistaen kauppakirjan pitäväiseksi.

Hyvästit sanottuansa, pisti Antti kauppakirjan takkinsa povitaskuun,
sekä läksi tekemään paluumatkaa.

Päästellessään raudikkoa, jutteli hän että "nyt on Komulaisella torpan
kontrahti taskussa, ja hyvin hyvillä ehdoilla tulikin. Ja näytti se
kapteini joukon paremmalta mieheltä kuin Karhulan herrassöötinki,
kehasipa vielä työteliääksi ja kykeneväksi mieheksikin. Onhan edes
jotain lystiä."

Kun Antti rekeen istahti, katsoa mulkautti raudikko taaksensa suurilla
silmillään ja hörhötti, ikäänkuin olisi iloista naurua pistänyt
isäntänsä jutuille.

Mukavasti heitti Antti itsensä reen sarjaa vasten nörkälleen, sekä
väliin hotaisten raudikkoansa kiireellisempään juoksuun, kun tämä vähän
alkoi vitkastella ja sivuillensa katsellen, käyntiin pysähdellä.

Vapaasti kulkivat siinä mennessä mietteet. Alkoivat Karhulan
herrassöötinkistä ja sitte pysähtyivät äskeisiin tapahtumiin.
Mieli tuntui nyt niin huokealta ja elämäkin toivorikkaalta, kun tuo
kapteenikaan edes oli mies, joka piti hänetkin ihmisenä, jolla oli
parempiakin ajatuksia alhaisemmasta kansaluokasta. "Mutta eiköpähän hän
lienekin ainoa ihminen laatuansa herrassäätyisistä?"

"Niin, saattoi niitä kyllä löytyä joku muukin, vaikka vaan ani harva.
Ja vaikka nyt olisivat kaikkikin herrat yhtä hyvänluontoisia kuin
Lakson kapteinikin, miksi sitte juuri heidän pitää saada hallita niin
suuria maa-aloja, jotta useammat voivat ylpeillä monestakymmenestä
manttaalista? Pitäisi olla laki, joka ei sallisi kenellekään enempi
kuin yhden manttaalin suuruisia aloja."

Tuon tapaisissa mietteissä sujahti matka pian. Kun Katri akkunasta
katseltuaan näki raudikon pään petäjikön povesta ilmestyvän, riensi hän
jo ulos tulokkaita vastaan.

"Terveisiä", Antti sanoi iloisesti kartanolle tultua ja pysäytti
hevosen.

"Terveisiä vaan, ja mitä sieltä nyt kuuluu?" Katri kysäsi ja alkoi
hevosta päästellä.

"Kyllä sieltä hyvää kuuluu -- jo tehtiin kirjat", Antti vastasi vieden
käden rinnoilleen kauppakirjan kohdalle.

Sitte tuli inttäminen siitä, kumpi raudikon talliin päästäisi
ja laittaisi silppua eteen. Katri tahtoi sen tehdä pelkästä
kohteliaisuudesta ja rakkaudesta miestänsä kohtaan, ja Antti tahtoi
itse hoitaa hevosensa, koska se kuului miesten tehtäviin, joihin ei
hänellä ollut halua vaimoansa vaivata.

Mutta kiistassa sai voiton Katri ja Antti sai mennä sisään pikku
Ellinsä luo, joka heti olikin kädet ojennettuna ovessa vastassa hokien:

"Isä tuli, isä tuli!"

Katri milt'ei vapisi innosta ja kiihkosta saada tietää mihin suuntaan
ne torpan kaupat siellä nyt tehtiin. Hätämältään sai hän raudikon
pilttuuseen kytketyksi. Viskasi sitte kaksikouraisen silppuja eteen
tuumaillen että: "kyllähän vähän päästä käydään lisäämässä, kun olen
saanut noista kaupoista tiedon."

Juoksun hönkössä riensi hän sitte sisään ja Antti sai nyt kertoa koko
tapahtuman tarkalleen alusta loppuun saakka.

Ja sitte hän oli niin iloinen -- niin iloinen, ettei pitkään aikaan.



5.


Ennen niin rauhallisen Lehtiviidan sydämmessä sinä talvena oli
melskettä ja mylleröimistä. Kirvesten paukkeesta, sahan pärinästä,
hirsipuiden kolkkeesta toisiinsa, miesten huudoista ja hevoisten
kimakasta hirnahtelemisesta kajahteli koko alaston lumeen uponnut
metsä. Hikeä pyyhkien kurttuiselta otsaltaan puuhaeli siellä isäntänä
ja työnjohtajana Antti Komulainen, lyöden itsekin salvoimen toisensa
perästä, apunaan käyttäen palkkalaisia ja Laksosta lahjoitettuja
apumiehiä.

Pian kohosikin viidakon korkeimmalle paikalle upea asuinhuoneus, jonka
valkoiset hirsiseinät jo kauvemmaksi läpi väljän metsän ilmoittivat
sivukulkijalle, että siellä on uudistorppa. Ilmestyi siihen sitte vielä
useampia muitakin rakennuksia, talli, navetto ja aittahuoneukset, niin
pian että kaikki ihmiset oikein ihmettelemällä ihmettelivät.

Seuraavana syksynä, johon saakka Antti Komulainen oli isännöinyt ja
hänen vaimonsa emännöinyt Järventaustassa, muuttivat he nyt omaan
sirorakenteiseen torppaansa Lehtiviitaan, jolla nimellä he sitä
päättivät kutsua.

Silloin olivat jo torpan rakennukset muuttuneet punaisiksi ja
nurkkalaudat valkoisiksi, sillä kesän kuluessa oli Antti pistäytynyt
kaupungissa ja tuonut punamultaa ja vähän valkeata väriainetta, joilla
somisti uuden kotinsa rakennukset. Kaiken somuuden lisäksi tekaisi hän
taiteellisen sälyaidan asuinrakennuksen ympäri ja siveli sen tumman
vehreällä värillä.

Kartano tasoitettiin mättäistä, kannonjuuriskoista ja pienistä kivistä
sekä kuopista tyyni tasaiseksi. Levitettiin siihen muutamia kuormia
punasenruskeata hiekkaa ja lopuksi peitettiin paksulla turvekerroksella.

Kuka olisi silloin hemmonut sivuuttaa Lehtiviidan, sinne sisään
poikkeamatta ottaaksensa selkoa, kuinka somaa täällä metsässäkin oli
voitu aikaan saada.

Katri, jonka viimeiset ajat olivat ihan tuossa kantapäillä, olikin
pitänyt siitä huolen että sisäpuoli vastaisi ulkopuolen arvoa
somuudessa, sillä kamarien seinät ja katto olivat harmahtavalla
paperilla peitetyt; lattioille oli levitetty moniraitaisia
rääsymattoja. Tupahuoneen seinät olivat peitetyt samanlaisilla
papereilla ja lattia aina miellyttävän puhtaaksi pestynä.

Joka paikassa tiedettiin nyt sanoa, että Komulainen oli noussut
korkeimmalla onnen kukkulalle, kun oli päässyt Lakson herran suosioon.

Pian kasvoi hänen maineensakin. Jokainen rupesi tuon pikaisen
uudistorpan aikaan saamisen vuoksi arvostelemaan Antti Komulaista
uutteraksi ja taitavaksi mieheksi, jolle itsestään lankeaa muista
erityisempi arvonsa. Kunnan luottamusmiehetkin ryhtyivät haluamaan
häntä joukkoonsa samasta yksinkertaisesta syystä ja ehdoittelivat häntä
sentähden useanlaisiin komiteoihin ja aputoimikuntiin jäseneksi.

Siveän käytöksensä ja tyyneen, melkein umpiperäisen mielenlaatunsa
puolesta huomasi kirkkoherrakin että Antti Komulainen olisi omiansa
myöskin kirkkoväärtiksi, ja suvaitsi hän sentähden hankkia hänelle tuon
tärkeän viran, jota ei Komulainen kieltänytkään vastaan ottamasta.

Jouduttuaan näin käymään usein kunnankokouksissa ja kirkkoväärtin
virkatehtävissä, alkoi hänen sielunsa janoa jotain parempaa ja enempi
kuin mitä noista hommistaan sai nauttia.

Käytyään kerran kunnan esimiehen luona asialla, havaitsi hän siellä
muutaman pääkaupunkilaisen sanomalehden ja hiukan katseltuaan sen
sisältöä, päätti hän tilata tuon lehden.

Ja tarkoin hän sen aina lukikin, aina ensimmäisestä hamaan viimeiseen
kirjaimeen saakka.

Mutta ennen pitkää kiintyi hänen huomionsa etupäässä kertomuksiin
sosialistein maailman parantamispuuhista ulkomailla, joten muut
seikat ja tapahtumat saivat väistyä sivulukemiseksi, sillä noissa
sosialistisissa toimissa löysi hän paljon kannatusta omille
mielipiteilleen.

"Ei kukaan ole toisensa herra, ei yksi saa olla rikkaampi kuin
toinenkaan."

Tuota aatetta ryhtyi hän uudelleen mielessänsä hautomaan. Puhuipa siitä
joskus kunnankokouksissa, mutta sai vastaukseksi semmoisen räpäkän että
viimein alkoivat tuntua ikäviksi koko kunnalliset harrastukset, ja vähä
vähältä alkoi hän niistä vieraantua.

"No etkö sinä Antti menekään tänään kunnankokoukseen?" Katri kysyi
syöttäen pikku Heikkiä, joka noin kuukausi takaperin oli maailmaan
tullut.

"Enkä mene tänään enkä muulloinkaan. Siellä on niin paljon ylpeitä
isäntiä, joiden joukkoon en minä halpa torppari kelpaa", Antti vastasi
nostaen ja laskien otsakurttujansa.

"Kelpaa -- miksi et, koska olet ennenkin kelvannut?" Katri uudelleen
kysyi katsoen vähän epäilevästi Anttia silmiin.

"Se oli ennen, mutta nyt ovat asiat toisin. Eikäpähän minua tuolla
ennenkään liene niin suvaitsevin silmin katseltu."

Hän ei selittänyt asiaa sen paremmin. Antoi Katrin vaan tuumailla että
"mikähän sen päähän on nyt taasen pälkähtänyt? Jotain erinomaisempaa on
sillä nyt taas mielessä."

"Mutta ei hänkään sitä sen enempää ajatellut."

"Tiedätkö, mitä tän'aamuna kuului pehtorissa käydessäni?" Katri kysyi
silitellen pojan päätä ja itsetietoisesti katsoen Anttia silmiin.

"Mistäpäs minä tietäisin, kun en ole kylälläkään käynyt", Antti vastasi
tarkastellen kuokkaansa ja tuumaillen lähteä mansikka-aholle kuokkimaan.

"Mutta arvaapas."

"En osaa."

"Sanotaan kohta tulevan maamittareita toimittamaan isojakoa."

Katri katsoi kysyvästi miestänsä silmiin.

"Mitä se sitte on se isojako?"

"Etkö sinä ymmärrä, joka mies olet?"

"Ymmärrän hyvinkin, kun vaan tulen tolkulle -- mitä se sitte --?"

Antti kävi kovin uteliaaksi. Pani kuokan pois ja rupesi piippuaan
pitelemään.

"Tulee näet uusi laki. Niin sanoivat Woutilassa käydessäni -- semmoinen
kun Wenäjälläkin, että kaikki ovat maatilusten isäntiä. Ei siellä kuulu
olevan torppareita ja muuta työkansaa niineksikään. Ja semmoinen laki
se nyt tulee meillekin. Maamittarit kuuluvat tulevan tännekin pian ja
sitte otetaan niiltä, kellä on, ja annetaan niille, kellä ei ole."

"Nyt ymmärrän!"

Antti nousi kävelemään ja näpsäen sormiaan sanoi tuo, sekä lisäsi
vielä että: "sitä olen jo odottanutkin pienestä pahaisesta saakka,
vaan tuleehan kumminkin. -- Totta tosiaan: nyt ne isot herrat ja
rikkaat saavat nähdä ketä ovat halveksineet, ketä ovat pistäneet, kuten
raamattu sanoo."

"Mutta jos ei tulisikaan, jos olisi huutojuttua koko asia", Katri sanoi.

"Voipihan se tulla ja voipi olla tulemattakin."

Mieli kävi välien alakuloisemmaksi kun ajatteli että jos ei sitä
isojakoa tulisikaan.

Mutta eräänä päivänä pistäysi Tervajukka Lehtiviidassa ja kertoi
että maamittareita oli kartanossa asuntoa ja että niiden pitäisi
ryhtyä toimittamaan isojakoa. Maamittarin, oikein sen pääherran renki
oli sanonut että nyt paloitellaan koko kartanon maat niin moneen
osaan kuinka monta asukasta näillä mailla on, ja sitte annetaan osa
jokaiselle.

"Kyllä nyt tekee tuhoa niille, kellä taloja on", Jukka sanoi tosissaan
heittäen päätään vasemmalle.

"Vielä siitä vertakin vuotaa ennenkuin asiasta tosi tulee. Ei se
Karhulan herrassöötinki ainakaan vähillä tavaroistaan luovu", Katri
tuumaillen väitti.

"Vai niin -- hm -- Jaa'ah! Tottapa kävi niinkuin aavistin. Ja niinhän
se onkin että ei Jumala vääryyttä kärsi. Alamainen, oli tuo köyhempi
ihminen, on yhtä hyvä hänen edessään kuin rikaskin. Kumpikaan ei ole
velvoitettu kärsimään toisensa sortoa. Niin se on että: kun on hätä
suurin niin on apukin lähinnä. Ja kyllä me torppariparat erittäinkin
olemme saaneet kärsiä isäntäin ja herrain ankaraa veronkiskomista,
vietäisiin meiltä onnettomilta elot ja elämät, mutta nyt se on loppu.
Nyt koittaa kärsineillekin valoisampi päivä."

"Mutta kun me nyt tulemme kaikki isänniksi, niin kukas meidän työmme
silloin tekee. Ei toinen isäntä toiselle tee työpäivää", Jukka
miettivän näköisenä sanoi.

"Me teemme itse. Emmehän nytkään saa ruumistamme säästää ja istua
ristissä käsin. Työtä saapi vääntää tässä joka hetki että silmät on
nurin päässä, ja aivan toisen hyväksi."

Koko Ahovaaran pitäjä oli silloin samassa mylläkässä. Isännät kiroillen
kiristelivät hampaitansa, kun heidän talojansa uhattiin isolla jaolla.
Uhattiin paloitella pieniksi muruiksi, ja nämä murut sitte viskellä
torppareille ja muulle joutolaisväelle, jotka eivät muuta olisi
ansainneet kuin vähän selkäänsä.

Kun sitte maamittarit risteilivät, sanalla sanoen kaikki paikat lävitse
tähystimilleen ja vetäen mahdottoman pitkiä kahleita perässään,
oltiin oikein levottomuuden kauhussa että: "nyt se vasta tuho tuli."
Tehtiin tiedustusretkiä maamittarien luo, ympäröittiin heidät suurissa
laumoissa ja tahdottiin tietää mitä varten he oikeastaan olivat
liikkeessä, ja mitä he noilla mittausretkillään tarkoittivat. Ja näissä
utelevissa joukoissa oli, ei ainoastaan kauhun valtaan joutuneita
talollisia, joille yksinkertaisesti vastattiin että: "sitte kyllä
saatte tiedon, kunhan tästä alueellenne joudumme", vaan myöskin hyvissä
toiveissa iloitsevia torppareita ja muuta loisväkeä, "jotka tahtoivat
tietää oliko siinä perää että heille jaetaan ilmaiseksi maapalstoja ja
niin pääsevät itse isänniksi toisen vallan alaisuudesta."

Maamittarit kyllästyivät noihin lukemattomiin kyselijöihin ja
vastasivat vaan ivan hymy huulillaan, että:

"Olkaa vaan rauhassa, kyllä teille annetaan oma maapalsta!"

Semmoisen vastauksen sai Antti Komulainenkin. Siitä hyvästä hän
lausui sulimmat kiitokset maamittarille, kierteli viiksiänsä ja
ravisteli otsakurttujansa sekä mielestänsä oli jo olevinaan kuin aimo
rusthollari. Tuskin hän enään luuli tarvitsevansa hävetä ihmisiä ja
peljätä Jumalaakaan. Itsevaltiaitahan ne olivat isännät, siis hänkin kun
nyt oli tulemassa itsevaltiaaksi niin ei välittänyt mistään vaan puhui
suunsa puhtaaksi joka asiassa ja maalasi kunkin arvonsa mukaan.

Lakson kapteinin hän arvosteli hyväluontoiseksi kuin kissan, jolle
maitoa annetaan ja sitte selkään silittäessä nostaa häntänsä pystyyn,
sillä sanomalehdessä oli hän lukenut kiittäviä lausuntoja kapteinista,
tämän suurista lahjoituksista hyvääharrastaville yrityksille ja
yhdistyksille, kansallisaatteen harrastuksista sekä puhtaasta
isänmaallisuudesta.

Hän oli päässyt Keisarin ja Senaattiherrain suosioon, istui kaikilla
valtiopäivillä ja kaikissa komiteoissa talonpoikaissäätyä edustamassa,
puhui heidän hyväkseen ja heidän puolestansa kuin paras pappi. Muisti
torppareitakin ja muuta loisväkeä kun heitä koskeva laki tahdottiin
vetää oikein kireälle, tehdä heidän olemuksensa semmoiseksi kuin kuusen
kävyn, jonka tuuli milloin tahansa saattaa puusta pudottaa.

Ja olihan kapteeni häntäkin auttanut pahimman hädän hampaista, oli
lukemattomia muitakin samalla tavalla auttanut. Ei hän olisi luullut
miestä semmoista herroissa löytyvän kuin kapteini oli.

Se vaan pahin paikka että hän oli kerännyt isännyytensä alle likipitäin
kaksikymmentä talonpojan taloa.

Mutta Antti Komulainen piti sittekin kapteinista paljon, päätti hänelle
lakkiansa nostaa vielä silloinkin, kun he molemmat jo ovat yhtä suurten
maatilain omistajia.

Karhulan herrassöötinkiä vertaili Komulainen tiikeriin, josta oli
lukenut että kun sille annetaan palanen lihaa, niin se sitte syö niin
paljon kuin saapi vaan, syö että halkeaa viime lopuksi.

Aivan niin teki herrassöötinkikin, kun ryösti torppareiltansa pois
kaikki viljelysmaat ja kaiken tuon tekosensa höysteeksi ajoi heidät
maantielle. Ja noista, viljelysmaistaan on hän nyt joka vuosi kiertänyt
taskuunsa kauniita setelikääreitä.

"Kuulehan Katri", Antti sanoi eräänä päivänä vaimollensa.

"Mitä sitte?" Katri kysyi.

"Eikös se Karhulan paksumahainen ole sentään oikea iilimato, joka, kun
ensin saa kielensä vereen, imee sitte kunnes haljeta romahtaa. Kun
hän ensin sai Heiskasen Matin pois torpasta ja hänen viljelysmaansa
haltuunsa, niin nyt neljän vuoden kuluttua ei kellään hänen
torppareistansa ole peltoa ja niittyä edes kämmenen levyistä pilkkua.
Kaikki ne ovat nyt kuin hölmölän kerjäläisiä koko alamaislauma."

"Ja kuin tuolla tavalla sai itsensä täyteen ahmituksi, niin nyt haljeta
romahti kuin härän suuruiseksi pyrkivä sammakko. Ja tuota potevaa
paikkaa kokee hän nyt paikkailla sillä että on laittanut kansakoulun,
ja vaivaistalon alusraukoillensa, sekä lahjoittelee rahasumman sinne
toisen tänne, että saisi hyvän ja tunnollisen ihmisen nimen, ja nuo
entiset nylkyrityöt unhotettaisiin ajan kuulumattomiin."

"Mutta myöhäistä on kuin Rintelän Lassin heinätalkoo lumen tultua.
Maineensa on sitä laatua ettei se pesey puhtaaksi millään."

Katrin oli tietysti myöntäminen että se on totta joka sana.

"Vaan mikäs sille nyt neuvoksi kun isojako tuli?" Katri kysyi.

"Mitäs muuta kuin ottaa vastaan mitä annetaan ja sillä hyvä. Olkoon
niin suuri herra kuin onkin, saa hän tyytyä samanlaiseen osaan kuin
hänen torpparinsakin", Antti selitteli.

"Se niille kelpaa. Olisivat olleet ihmisittäin ei kai olisi sitä
jakoakaan tullut", Katri sanoi ylpeän puolisesti.

Antin ja Katrin tuntui olo oikein hyvältä kun tiesivät pian leikattavan
maankaistale siitä Lehtiviidan tienoilta ihan heidän omakseen, eikä
koskaan sitte tarvitse veropäiviä tehdä.

Seitsen-vuotiaaksi ehtinyt Ellikin, muuten oikea äidin perikuva, jota
moni poika jo ihaillen katseli että: "kun tuo aikuiseksi saapi, niin on
se oikein kilpailun alainen", sekin jo käsitti ilosanomaksi koko asian.

Kun vanhemmat ovat talon isäntiä ja emäntiä, niin on hän silloin talon
tytär, joka nimitys kuuluu kauniimmalta kuin torpan tytär.

Senvuoksi hän lauleli pikku Heikkiä tuutiessaan että:

    "Kun mamma ja pappa talon saapi,
    Niin silloin tulee lysti,
    La la la la la la lapselleni
    Ja silloin tulee lysti".



6.


Hitaasti kului aika siinä odotellessa päätöksiä isonjaon toimista. Yksi
vuosi tuntui kestävän kuin seitsemän nälkävuotta Egyptissä muinoin.

Aikansa vietoksi mylleröi Antti Komulainen kuin korven kontio,
levitellen viljelysalojaan Lehtiviidassaan, toivossa että siitä se
oma palsta hänelle viimein annetaan, kunhan asiapaperit ehtivät tehdä
kiertokulkunsa määrätyissä virastoissa.

Kannot nousivat maasta yksi toisensa perään hänen sitkeän voimansa
vääntäminä. Ne keräsi hän suuriin röykkiöihin pisti kuivattua tulen
alle ja antoi mennä huristaa tuhaksi. Kivet vyörytteli hän syrjään ja
lateli ne toinen toisensa selkään aidaksi, suurimmat kivet kuoppasi
syvälle maan sisään kuin ijäisyyden hautaan. Ja niin lavenivat vuosi
vuodelta Lehtiviidassa pellot, jotka joka kesä mehevinä aaltoilivat
lupaavasta viljasta ja joista elon aikana korjattiin tavallista
runsaampi sato torpan aittoihin. Paksua heinää antavat niityt lavenivat
joka vuosi samassa määrässä kuin pellotkin, sillä kun ensimmäinen vilja
korjattiin pois pelloilta, pantiin ne heinälle, ja sijalle tehtiin taas
uusia peltoja.

Karjaakin karttui sitä myöten avaraksi rakettu navetta täyteen, kuin
heinäladot niityillä, ja uljaita hevoisia hirnahteli talvet tallissa ja
kesät laitumilla, joten pian puheltiin kyläkunnalla että Lehtiviidassa
oltiin rikastumassa.

Tyytyväinen oli Katrikin kun syksyisin katseli täyteläisiä
viljahinkaloitaan, joiden suuruutta oli tuon tuostakin lisättävä kuin
kasvavan lapsen kenkää, ja tyytyväinen olisi ollut Anttikin, jos siitä
isonjaon hommasta olisi vähänkään totta tullut. Mutta kun se venyi
venymistään kuin kummilasti, niin tyytyväisyyskään ei voinut aina olla
yhtä hyvä.

Tosin hän pitkin mittaansa aina epäili, tokko tulleekaan, mutta toivoi
kuitenkin ja "toivossahan on hyvä elää", niinkuin sananlasku sanoo.

Joskus hän oli silläkin mielellä, jotta tulee sitä toimeen tässäkin
toisen torpparina, kun veroakaan ei tavattomia vaadita, mutta sitä
mieltä ei kestänyt useinkaan kahta päivää peräkkäin kun jo taas tuntui
orjalliselta oleskella toisen torpparina, maan möyriänä, joka ei
etuinsa puolesta ole päiväpalkkalaista parempi ja jonka onni on kuin
oksalla istuvan linnun, minkä surmaava luoti milloin vaan voipi siitä
kukistaa.

Hän tilasi tuskissaan sanomalehtiä yhä useampia ja lueskeli niitä
milloin vaan luuli itsellänsä olevan joutilaamman ajan. Isosta jaosta
niissä puhuttiin usein, mutta ei milloinkaan siitä, mitä tuo isojako
oikein tarkoitti, jota seikkaa hän joka lehdestä oikein nuuskimalla
etsiskeli.

Mutta kerran hän siinä keksi pätkän, jonka luki niin moneen kertaan
että sen yhdellä istumalla oppi ihan ulkoa kuin katekismusläksyn.
Seuraavaa siinä pätkässä puhuttiin:

    "Moitittava seikka.

    "Ei siinä kyllä että yksinkertainen kansa luulee isonjaon
    tarkoittavan sitä, että jokaiselle annettaisiin ilmaiseksi
    oma maapalsta, vaan ovat jotkut maamittareistamme tätä heidän
    hullua luuloansa vielä vahvistaneet vakuuttamalla asian niin
    olevan. Ikävintä siinä on se että miehet, joiden olisi luullut
    olevan siksi valistuneita että olisivat neuvoneet kansaa
    heittämään pois tuollaisen naurettavan luulonsa, ovat sitä päin
    vastoin vahvistaneet. Tässä ei yksin riittäisi ankarat moitteet
    tuollaisesta häpeällisestä menettelystä, vaan ansaitsisivat vielä
    lisäksi laillisen rankaistuksenkin tuommoisesta häpeällisestä
    narripelistään."

"Siinäpä se nyt oli, ihan tuolla tavalla se asia minun mielessäni
poti", Tervajukka sanoi pusertaen naurua ja heittäen päätään
vasemmalle, kun kuuli Komulaisen lukevan.

"Kyllä sitä minäkin epäilin, mutta kun sitä niin oppinut mies kuin
maamittari, vakuutti, niin enpä sitä voinut olla ihan uskomatoinkaan."

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", hymähti Jukka ja imeskeli
huuliaan.

Hänestä kun aina elämä oli tuntunut niin valmiilta, ettei se enempää
valmistamista kaipaa, ja oli sentähden mielensä hyvä että entiselleen
jäätiin.

Kun tuli kuulluksi että Lehtiviidassa tiedettiin isonjaon asia
ratkaista, niin sielläkös vieraita kävi kuin kirkossa. Yhtenään sai
kahvipannu liedellä porista, ja - aina se siellä porisikin, poristen
ja sohisten kuin saunan kiuvas eikä Katri tuskin joutanut muuta kuin
kalistella kahvikuppeja ja lennättää tarjottimella niitä vierasten
nenäin eteen. Ja sanomalehti kourassa sai istua Antti kuin pappi
messussa ja saarnata jokaiselle tuota "Moitittavaa seikkaa."

Ja noissa vierailuseuroissa lisättiin vieläkin yksi pilkku herrain
kuvataululle.

"Tyhmempää kansaa sitä aina vaan nenästä vedetään kuin hevosia
suitsista", Antti lisäsi kun oli tuon pätkän lukenut.

"Silloin kauppias rahaa saapi kuin moukka puotiin tulee", sanoi Mäkelän
Taavetti. "Mutta mitä hyötyvänsä ne herrat luulevat, kun alhaista
kansaa noin narraavat. Häpeä siitä vaan omiin housuihin lankeaa",
vieraista muuan tuumasi.

"Häpeä kyllä, ja sen ne ansaitsevatkin", toinen lisäsi.

"Jo ne talojen isännätkin saman konstin taitavat. Alamaisraukkojaan
vaan nylkisivät, jos vaan kynnet pystyisivät, vaikka päälaelta
kantapäähän saakka", kolmas säesti.

"Aina se on ollut ja on vastakin että vahvemmat heikompiansa
heittelevät ja suuremmat pienempiänsä sortavat", Antti lisäsi
otsakurttujansa nostaen ja laskien.

Mutta kun tuo huumaus oli ohitse niin ihmiset rauhoittuivat ja jokainen
kävi työhönsä kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Levollisemmaksi kävi Anttikin kun tuo jännittävä odotuksen aika
päättyi. Hän möyrysi pelloillansa ja niityillänsä yhä uutterammin
raivaten uusia ja parantaen vanhoja, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä
istui hän kirkossa numerotaulun juurella ja veisasi kilvalla pitäjän
harmajapää lukkarin kanssa.



7.


Alettiin jo sanoa että Lehtiviidan isännästä oli tullut rauhaa
rakastava mies ja kunnon kansalainen. Nuo valitusvirtensä että
torppareita ja muuta loisväkeä isäntäväki, herrat etupäässä, koitetaan
kauheasti nylkeä ja sortaa, oli hän unhottanut ja varmaankin sentähden
että onnen hengetär lahjoitti hänelle rikkautta ja sen ohessa
huolettomat päivät, että vaikka päivät päästään olisi maannut selällään
vuoteella palvelusväen taloutta hoitaessa ja potkinut päin seiniä että
kolisee.

Vähä vähältä olikin Komulainen heittänyt raskaimmat työt renkiensä
tehtäviksi, koska ruhjomisen jälkiä alkoi ilmestyä ruumiinsa kaikkiin
osiin, jotta yökaudet jäseniä kolotti niin hirveästi kuin olisi joku
pahansuova niitä kappaleiksi kiskonut.

Wille, entinen Lakson kapteenin tallirenki, sai nyt työjohdosta huolen
pitää, jota hän tyhmän järkensä mukaan tekikin niinkuin osasi ja
niinkuin neuvottiin.

Edesvastauksen palvelijain rehellisyydestä piti Lehtiviidan isäntä
kuitenkin itse, seuraten heitä kintereillä väliin näkymättömänä ja
väliin näkyvänä. Pensasten takana hän toisinaan kurkotteli kuin
kurki suolla karpaloita, pitäen tarkalla silmällä Willen ja Laurin
uskollisuutta joko he sitte käänsivät nurmea eli hautasivat kiviä.
Ja jos hän silloin huomasi että rengit istuivat mättäälle panemaan
tupakaksi ja lyömään leikiksi koko toimet ja möyrimiset, niin silloin
syöksyi isäntä pensaan takaa keppi ojolla ja otsakurtut silmäin päällä
yhdessä rykämässä kuin heinäkarhi, sekä räyski että:

"Mitä te mokomat siinä nuhjotatte! Tuollako tavalla luulette työt
tehdyiksi sopivan. Enkä minä istumisesta ja tupakoimisesta teille
palkkoja maksa!"

Niinpä eräänäkin päivänä olivat Wille ja Lauri kantoja vääntämässä
Lumpiosuon aholla. Aamupäivän he päät yhdessä uutterasti mylleröivät
vääntäen ja junuuttaen tiukassa olevia kannon juuria rahkaperäisestä
maasta. Kanget kalahtelivat ja kivet sinkoilivat ja pojat huutelivat
sävelettömiä nostolaulujaan. Kannon juuret rusahtelivat yksi toisensa
perään maan povesta irroten, ja jos ei oikein ottanut irtoakseen,
silloin Lauri kangen työnsi itsepäisen juuren alle ja Wille kirveellä
iski poikki kuin hyvä suonenlyöjä ainakin, jolloin pitkähäntäinen
jättiläinen nousi ylös kuin krokodiili vedestä.

Silloin he kuin yhdestä suusta huusivat päästiäishuudon että ilma
halkesi ja kaiku siihen metsän takaa raikuen vastasi.

Puolisella ryhtyessä ilmestyivät Elli ja Sannakin eväskontin ääreen. He
olivat ristiviidakon kupeella lehtiä taittamassa ja kun hiuka tuntui
niin arvelivat olevan oikean ruoka-ajan, jolloin heti läksivät astua
nuputtamaan renkien luona olevalle eväskontille.

Ja paraiksi sattuivatkin, sillä Wille ja Lauri jo ahnaasti ja kilvalla
purkivat kontin sisältöä nurmelle.

"Arvaapas, Elli, mitä sinusta nyt ajattelen?" Lauri kysyi jyrsien
kivikuivaa leipää kuin koira luupalasta sekä terävästi keihästäen
pikimustat liekehtivät silmänsä Elliin.

"No, mitä sitte?" Elli kysyi ollen samassa touhussa.

"Että sen miehen ylpeillä kelpaa, joka sinusta akan saapi", Lauri
selitti.

"Elä virnistele, aja vaan leipää kitaasi!" Elli vastasi ynseästi
katsoen Willeä silmiin niinkuin olisi siltä apua pyytänyt..

Mutta Wille oli vaan omassa touhussaan juurikuin ei olisi muusta
tiennyt maailmasta mitään enempää kuin miltä leipä, kala, eilen
keitetyt perunat ja hapan piimä maistuivat.

Laskettiin siinä sitte leikkiä ja suututettiin Elli, joka lopuksi ei
suutaan avannut muuta kuin syömistä varten, mutta Sanna oli Laurin
kanssa samaa mieltä ja niiltä pilaa ja naurua olisi riittänyt vaikka
kuin pitkälle, mutta kun oli syöty, läksivät tytöt työpaikalleen.

"Hei -- tytöt, ruoat konttiin ja sitte menkää!" Lauri huusi heittäytyen
selälleen nurmikolle.

"Jos ette raski korjata konttiin, antakaa olla siinä", Elli ja Sanna
vastasi yhdestä suusta ja sitte katosivat.

"On tuo Elli aika vesa. Ihan sillä on isänsä luonto ja äitinsä muoto.
En hänestä huolisi vaikka saisin palkkiokseni puolen maailmaa. Vai
mitäs tuumailet, Wille?" Lauri puheli loikoen selällään polvet koukussa
ja naama päin taivasta.

"Se on viisas ja kaunis tyttö. Eikä siltä taitoakaan puutu. Se
kirjottaakin ropsuttelee kuin kirkkoherran rouva, joka kunnan
kokouksissa kuuluu pöytäkirjat tekevän", Wille vastasi vakavasti ruoan
tähteitä konttiin työntäen.

"No hemmetissä -- olet kai rakastunut häneen. Mutta elä nuolase
ennenkuin tipahtaa!" Lauri sanoi imelästi nauraen.

"En kuolemakseni ole sellaista ottanut ajatellaksenikaan, siitä saat
olla rauhassa, mutta sanon vaan että sitä tyttöä ei vaivaa rumuus eikä
nolous. Eikä se olekaan joka pojan otettavissa, renkimiehen varsinkaan.
Saat vaan sinäkin panna suus koreaksi hänen suhteensa", Wille puheli
totisena pannen tupakkaa.

"Hänestä en huolisi vaikka mukana saisin koko komean Lehtiviidan
hönttyineen pönttyineen. Mutta sen vaan tiedän että jos tahtoisin, niin
pian se lintu minun pauloihini lentäisi. Etkö usko?"

"En -- siitä ei kumminkaan mitään tulisi."

"Panetko vetoa. Tuoss' on käsi."

"Sama se. Koko vuotinen palkka."

"Olkoon menneeksi. Kas niin. Minäpä näytän että ottaisi se Elli
minunkin jos vaan saisi."

"En usko tällä syömisellä, mutta saadaanpa nähdä."

"Saadaanpa nähdä. -- Mutta joko sitä mentäisiin taas kankia
heiluttelemaan, pelkään että se ukko juutalainen pian taas pistäytyy
tuolta pensaan takaa ja alkaa haukkua nalkutella kuin hyväsuinen
penikkakoira."

"Joskopa vaan minun puolestani. Kyllä se on ilkeä tapa, että se siellä
pensaissa urkkii."

"Mutta kuulehan Wille, tehdäänpäs tuo kiusa että pieksetään tässä
suutamme tämä päivä, ja jos se tulee niin ollaan vaiti kuin tuo kivi
tuossa, vaikka se mitä sanoisi. Koetetaan, uskaltaisiko se lyödä."

"Kyllä se sentään on kunniallisempaa ryhtyä työhön."

"On kai, mutta tehdäänpäs tuo koitos. Se on käynyt niin ylpeäksi ja
maisterimaiseksi -- kohta se on niinkuin kartanon kapteeni itse; vaikka
se sitä aina moittii ja sen rikkaudesta ähertelee. Ho ho ho -- Eikös se
mies sentään ole vähän noin niinkuin ei sillä olisi kaikki kotona? --"

"No onhan se vähän."

"Eikä erittäin vähä olekaan. Se on kohta täysi hullu -- ihan köysiin
pantava. Jos sillä olisi edes satakaan sotamiestä, heti se nostaisi
sodan herroja ja talollisia vastaan, jakaisi niiden maat ja metsät ja
antaisi torppareille ja muille nurkan nuuskijoille, niinkuin meillekin
esimerkiksi, osan kullekin."

"Mutta sehän olisikin viisaasti tehty. Kyllä vaan olisin iloinen, jos
talon saisin."

Tuollaista inttäilemistä jatkui poikain kesken, kunnes yht'äkkiä Antti
Komulainen ilmestyi heidän eteensä. Hän oli pysähtynyt aidan taa
tarkkailemaan keskustelua, ja tultuansa paikalle hän sanoi, painaen
otsakurttunsa niin alas, jotta silmänsä olivat melkein puoli peitossa:

"Sinusta Lauri, olen luullut paljasta hyvää, mutta nyt huomaan, ettei
ole koiraa karvoihin katsomista." Komulainen sanoi.

"Noh niin -- saattepa vastakin niin luulla, sillä teenpä työni kuin
mies, syön syötäväni kuin mies, lepään ruokailuaikani kuin mies ja
puhun suuni puhtaaksi kuin mies." Lauri tuumasi suutaan levitellen,
sekä paikalla lähteä vetustellen etsimään suurinta kantoa peltosaralla.

"Ja laiskottelet ja parjailet minua ja tyttöäni kuin mies. Hm -- suuta
ja päätä sinulla on tarpeeksi kuin kerjäläisellä, eikä muuta", Antti
lisäsi.

"No, on siinä vielä lisäksi, joka ei suinkaan pahaksi ole. Soromnoo --
juhtakaikki, tuumasi vanha Wasiili kuin nimismies repun vei."

Antti-isäntä kävi pää painuksissa pitkin ojan piennarta potkien kiviä,
mitkä irti sai ojaan. Lauri oli alkanut kangellaan väännellä erään
kannon juuria.

"Nämä ovat lujassa kuin hassun järki, tule, Wille veliseni, auttamaan",
vehmisteli Lauri kiusan vuoksi kaivellen vaan maan rajalla olevia
pikkujuuria.

"Isketään kanki syvempään, kyllä lähtee", Wille vastasi ja alkoi
työntää kankea kannon juureen.

"Tule Wille pois tänne -- Lauri joutaa siellä yksinkin, ja onhan
hänellä kanto toverina ajan ratoksi, jolle sopii jutella vaikka mitä",
Antti sanoi potki potkien erästä kiveä joka puolelle, jotta nasahteli.

"Niin, mene sinnekin jos tahdot, tulemme täällä kahdenkin toimeen
tämän ystävän kanssa", Lauri tuumasi pidellen kantoa juurikuin olisi
ajatellut että: "pysy siinä, vaikka tuomiopäivään saakka!"

Antti-isäntä ja Wille kävivät kiven kimppuun; lapioilla he möyrivät
hiekkaa ja soraa pois ympäriinsä. Äänettöminä he työtään jatkoivat
jokainen huulet lerpallaan sekä ajatellen toistensa ilkeyttä ja
kelvottomuutta muut, paitsi Wille, joka mietti vaan Ellin kauneutta ja
jos hän joskus saisi sen armaaksi aviosiipakseen.

Luonto hymyili, vieno etelä-tuuli leuhahteli. Aurinko lämmitti
täydeltä terältään ollen jo länteen kallistumassa. Sen hautovat säteet
suutelivat apeamielisen Antti-isännän ja Laurin sekä vakavamietteisen
Willen kasvoja, joita myöten helle jo valutteli alas hikipisaroita.
Muutamat harmaat pilven-hattarat syleilivät toisiaan keskitaivaalla,
ikäänkuin pitäen piilosia auringon kanssa, jota tuon tuostakin
tahtoivat kätkeä näkymättömyyteen, mutta joka kuitenkin kunnialla
näytteli kirkkaita kasvojaan. Linnut helskyttelivät tuhat äänistä
kanteloansa varvikossa ja somasti kahisevain lehtipuiden oksilla.
Tuolta ristiviidakon kupeelta kuului heläjäviä naisääniä, jotka,
ainakin Willen mielestä, voivat kilpailla lintuisten laulelolle.

Siinä äkkiä alkoi kuulua kimeää vihellystä läheisen Noromaan tienoilta,
joka sai työntekijät kuuntelemaan. Se läheni lähenemistään ja pian
näkyi pensaston takaa vilkkuvan lähenemisen liikettä. Sieltä tuli joku.
Mutta kuka, sitä ei Antti Komulainen tarkkaan katsomallakaan voinut
vielä tuntea. Vaan pian läheni. Kun huomasi pellolla työskentelijät,
suuntasi tulija kulkunsa heitä kohden.

Hän oli paikkakunnalla vieras, tuommoinen pitkä miehen-roikale,
Antin mielestä hyvin kuljeksivan suutarinsällin näköinen, ainakin
siitä päättäen, että hänellä olivat ylähuulessa punaset viikset ja
selässä hartiain kohtaalla riippuva sinertävästä kiiltokankaasta
kyhätty pyöreä ja pitkän soikea reppu. Päässään piti hän päivyttynyttä
kippurareunaista huopahattua, ja nuttunsa oli ajan kourissa
kiilloittunutta trikoota, tuommoista vähän koin kalvaman näköistä,
sekä housujen polvet välkähtelivät kuin suutarin ikään pikisinä ja
liisterimaisina. Kun vielä lisäämme että tulijalla oli kaulassa
valkoinen kovaksi silitetty kaulus, näyttäytyen siltä kuin se olisi
muutamia kuukausia riippunut saunan orressa, sekä jaloissa hiirensyömät
ruojusaappaat, niin olemme selvillä vieraan ulkoasusta.

Hän pisti kättä Antti-isännälle ja Willelle kuin vanha tuttava ainakin.
Olisi tehnyt saman kohteliaisuuden Laurillekin, mutta kun ei viitsinyt
käydä luo, niin hän sai tyytyä siihen että vieras hieman korotti
hattuaan.

"Puuh puuh -- kyllä se ilma nyt on vari, on niin että vallan sulaisi,
jos olisi rasvasta tehty", puhisi ja ähisi vieras istuutuen ojan
penkereelle sekä laskien hatun viereensä.

Antti viskeli yhä toimessaan hiekkaa kiven kupeelta.

"Mistä sitä vieras on kotoa?" hän kysyi katsellen kiven juureen, joka
hänen mielestään näkyi olevan loppumattoman suuri.

"Ahvenkosken pitäjästä, Luhtimäen kylästä. Puh--uh--huh -- ei siellä
Venäjällä koskaan tämmöistä hellettä -- siellä on aina elettävä ilma.
-- Onko isännillä kipakoita ja piippuja saatavissa? Hehehe -- kävi niin
nolosti että tupakkaneuvot jäivät tuonne --"

Antti haki tupakkamassin ja piipun taskustaan sekä pyyhkien hikeä
otsaltaan paitansa hihaan, istuutui vieraan äärelle istumaan, koska oli
oppinut tuommoisilta kulkumiehiltä aina saamaan kaikenlaisia huvittavia
tietoja, ja varsinkin kun tuntui niin hyvältä kuulla että vieras oli
käynyt Venäjälläkin, mistä oli kuullut paljon hyvää puhuttavan.

"Kiitoksia -- hehehe -- en pidä tapanani juuri paljon tupakoita, mutta
ainahan sitä sentään vähän kun on tullut tottuneeksi. -- Tuota noin --
mitä tästä vielä on matkaa Lehtiviitaan?" vieras puhua palpatti..

Antti heti huomasi liukkaasta puhetavasta, että sen miehen kieli ei
olekaan vellissä käpristynyt. Hän mietti hieman tuijottaen Willen
lapion kärkeen, jolla se lakasemalla pyyhkieli pieniä kivikarpaloita
ojaan.

"Taitaisi vieraalla olla sinne asioita?" hän kysyi.

"En pidä tapanani kulkea missään asioitta. Onko tästä miten pitkältä
Lehtiviitaan?" vieras vastasi arvokkaasti kohottaen leukaansa.

Antin ja Willen katseet tapasivat kysyvästi toisensa.

"Eikä ole pitkältä -- mitä sitte olisi sinne asioita?" Antti tiedusti.

"Sanotaan että se Lehtiviidan isäntä on paraita miehiä koko pitäjän
torpparijoukosta. Tahtoisin antaa hänelle muutamia neuvoja, kuinka
voisi päästä puuhainsa perille", vieras selvitteli tirkistellen päin
taivasta ja puhallellen hienoja savun kiemuroita ilmoja kohti.

Antti Komulainen ei voinut itseänsä enempi pidättää, sillä olihan
neuvoja luvassa ja hän kun oli niiden tarpeessa, ankarassakin
tarpeessa, niin hulluuttahan olisi ellei niitä vastaanottaisi. Saihan
sitä sitte joko hyväksyä eli hyljätä annetut neuvot. Huono oli hänen
mielestänsä tuo vieras neuvojaksi, mutta mikä sen tietää koska
karvaisenkin takin alla saattoi löytyä sileätäkin vaatetta.

Hän läksi opastamaan vierasta kotiin, joka jälessä astua kolppaisten
kertoili matkoistansa tuolla mahtavan suuressa Wenäjässä, jolla ei
kehunut ääriäkään löytyvän, ja jossa kaikilla oli oma maatila, yksin
kehnoimmilla piikaletuskoillakin. Siellä kuljeksivan kerskailujen
mukaan elettiin oikeen herraselämää, jommoisesta Suomessa ei oltu edes
uneksittukaan.

Antin kerrottua tuon ikivanhan mielipiteensä, että täällä Suomessa
torpparit ja muu loisväki sotkettaisiin suohon samalla lyönnillä,
jolloin herrat ja muut maatilusten omistajat olivat kuin salaa purevia
koiria, lohdutteli vieras sillä neuvolla että siitä vaivasta pian
pääsee, kun vaan vähänkään piirtelee mustaa valkealle.



8.


Lehtiviitaan oli saapunut vieras, jota siellä jokainen katseli
erilaisilla mielipiteillä.

Antti ajatteli paljasta hyvää tuosta "niinkuin Luojan lähettämästä
vieraastaan", kuten hän Katrille sanoi, kun tämä otti moittiakseen
"että sitä siinä laiskana ruokitaan ja juotetaan kuin muutakin
syöttilästä, eikä ole tuumaakaan hyötyä koko miehestä."

Katri olisi jo heti ensi päivänä sanonut että: "saat lähteä paremmille
elomaille", mutta pelkäsi että jos Antti sen panee pahakseen, eikä hän
tahtonut miehensä mieltä pahoittaa. Pani vaan ruokia tämän eteen, kuin
käskettiin, keitti kahvit, kuin käskettiin ja tarjosi vieraalle, kun
käskettiin.

Tuossa se loikerteli päiväkaudet kuin käärme, kädet housujen taskuissa
ja nuo "puolahuulet", vihellystä vikisemässä. Oli jo lähes kaksi
viikkoa siinä ojennellut syöden ja juoden mitä parasta oli, eikä
kelvanneet nuo "nurkantakusetkaan" piipputupakaksi, joita Antti itse
poltteli, piti mokomalle hankkia kartuusit kauppamiehestä. Vaatipa
viheljäinen vielä joka toinen päivä saunan lämmitä ja sitte Ellin
piti käydä häntä siellä hieroskelemassa ja pesemässä. Ei kelvannut
Sanna, vaikka se jo tarjousikin. Ellin piti tulla vaan vaikka tämä ei
luvannutkaan, ja mikäs siinä muukaan auttoi, kun isä vakavasti sanoi
että: "nyt pitää totella!"

Eikä antanut Ellin ottaa muitakaan toverikseen. Willekin olisi aina
tuon vieraan kera mennyt löylylle, mutta kun ei sallinut, koska ei muka
muiden kanssa milloinkaan ollut saunoitellut, ja kun Anttikin tuumasi
että: "mitä sinne tuppaatte!" niin silloin täytyi pysyä poissa.

"Voit pitää vaarilla vähän, että jos se jotain pahuutta", Elli Willelle
kuiskasi kun läksi vieraalle kylpyä antamaan.

Enempiä viittauksia ei Wille odottanut. Painoi lakin päähänsä ja meni
suoraan saunan akkunan taa, jossa painoi korvansa vasten höyryvää
akkunaa kuunnellen tarkasti sisässä tapahtuvia liikkeitä ja sieltä ehkä
kuuluvia ääniä. Ja jos sieltä jotain erityistä huomasi, paiskasi hän
suuren kiven saunan seinään, jotta jyrähti, jolloin vieraan suu istui
kuin komennetun.

Sellaista kuninkaallista vierasta ei kukaan luullut maailmassa
olevankaan, eikä Katrin mielestä kukaan sellaista mokomaa kärsisikään.
Mutta Antti -- ei tiennyt, millä olisi voinut hänet luovuttaa tuosta
heittiöstä -- maailman kulkijasta.

Ja mitähän niillä oikeastaan oli tekemistä toistensa kanssa?

Iltakaudet aina myöhäiseen yöhön istuivat kahden kamarissa, ja
supattelivat, mitä lienevätkään, siitä eivät muut saaneet mitään
tietää, ainoastaan Katrille heitettiin jokunen katkonainen ja epäselvä
ajatus kuin koiralle luupalanen, vaan joista hän ei toki tahtonut
muille perheen jäsenille mitään hiiskua.

Tahtoi jo itkettää kun miehensä vieraasta piti enempi kuin hänestä,
ja oli tämän loikareen kanssa sokeasti liittoutunut, jota se ei
milloinkaan ennen ollut tehnyt. Mutta sulki sentään kaikki katkeruudet
sydämmeensä, toivoen jotta tuo syöttiläs viimeinkin matkoihinsa menisi.

Hän toisinaan pistäysi kamarissa asioissaan sivusilmällä nähdäkseen ja
edes vilaukselta kuullakseen, mitä he toimivat ja keskustelivat. Antti
istui tavallisesti pöydän ääressä, nähtävästi kirjoituksen hommissa,
koska Katri huomasi hänen kädessään kynän ja edessään pöydällä
levällään olevan paperin. Mutta keskustelu katkesi hänen sisään
astuissaan, jota tavallisesti tuo toisessa päässä pöytää istuva vieras
johti.

"Antti hyvä -- sanohan nyt minulle, mitä salaisia asioita sen vieraan
kanssa toimitat?" Katri kysyi eräänä päivänä kun olivat Antin kanssa
kahden kesken kamarissa. Ja kysyessään laski hän molemmat kätensä
miehensä olkapäälle katsoen häntä silmiin niin laupeasti ja pyytävästi
että vähällä oli itku päästä.

"No elähän nyt -- se on kieltänyt sinulle ja kenellekään sitä
puhumasta, mutta kun se menee pois, niin -- ole nyt rauhassa siksi",
Antti vastasi ja silitteli Katrin kasvoja.

Tuo vähän lohdutti että saa sittekin tietää kun se menee pois, mutta
miksi häneltä nyt noita salaisuuksia kiellettiin, oliko hän mikään
suupaltti, juorukello, että sitä muille olisi lähtenyt sanomaan.

Eräänä iltana kutsui Antti Ellin ja Katrin kamariin.

"Tämä vieras ei kuulu olevankaan mikään tyhjä mies", alkoi Antti
nostaen otsakurttunssa aina hiustensa rajoille saakka, sekä lisäsi
sitte: "puolen manttaalin talo kuuluu olevan siellä kotipitäjäässä ja
tuhansia pankissa, mutta puuttuu emäntää. Sitävarten hän tässä äsken
tuumasi että jos hän saisi sinut, Elli --."

Elli pisti sormet korviinsa ja isosti nauraa hohottaen poistui
kamarista, heittäen jälkeensä oven selälleen.

"No, jo nyt sinäkin -- vai jo sille Ellillekin sulhasia toimitellaan!
Katrikin sanoi katsoen Anttia nuhtelevasti silmiin sekä poistui
kamarista tuumaillen että antaisiko tuo nyt lapsensa tuollaiselle
kerjuherralle -- mikä lie joku virasta erotettu renttuherra."

Pilkaksi otti vieras koko tuommoisen kohtelun, sanoi Antille että:
"onhan niitä maailmassa muitakin tyttöjä, jotka ymmärtävät mitä on
päästä sellaisiin naimisiin kuin -- mutta sama se -- no niin --
olkoon kuinka hyvänänsä, mutta huomisaamuna minä lähden, kotona ehkä
jo kaivataan. Onkin ollut hupaista tämä aika teidän kanssanne, sillä
teillä on oivallinen käsitys rahvasväestön sorretusta tilasta. Mutta
saatte olla vakuutettu että tuosta ylenluonnottomasta isäntävallasta
nyt tulee loppu, se tulee kuin sanottu, ei tarvitse epäilläkään."

Vieras otti useita papereita pöydältä, käänsi ne taitteeseen ja pisti
taskuunsa. Eräs paperi jäi vielä pöydälle levälleen; sitä osoittaen
sanoi hän Antille: "Kun olette puolisen sataa allekirjoituksia
saanut tuohon, panette sen sitte postiin matkalle luokseni, minä --
niinkuin sanottu -- käyn sitte valtiomiesten puheilla, niin silloin
se ihan varmaan ratkiaa ja oikein hyvästi ratkiaakin. Mitä isojako ei
tehnyt, sen teen minä, ja silloin herrat ja isännät saavat kiristellä
hampaitansa ja pureksia huuliansa, mutta mitäpä voivat."

"Niin, mitäpäs voivat."

Tuon sanottuaan meni Antti pienelle nurkkakaapilleen, josta otti ihka
uuden ruskeanahkaisen ja monisäiliöisen lompakon, joka oli täytetty
kauniilla setelirahoilla. Satamarkkasen hän sieltä otti sekä antoi
vieraalle. Antaissaan hänen kätensä hieman vapisi ja äänessä oli jotain
hyppivää epätasaisuutta kun hän sanoi:

"Tässä on sitte aluksi niitä kustannuksia varten, mutta niinkuin on
sanottu, saan sen sitte takaisin jos eivät yritykset onnistu?"

"Jumalan nimessä saatte uskoa sen."

Mutta vastoin kaikkia vieraan vakuutuksia enentyi Antin mielessä
epäluuloja häntä vastaan. "Ehkä jos tämä kaikki olisikin vaan surkeata
narripeliä."

Tuon muutoksen hänen kasvoinsa väreistä ja otsakurttujensa nopeasta
liikkeestä sekä äänensä epätasaisuudesta keksi vieraskin. Hän läksi
ulos. Sanoi menevänsä "kesäillan luontoa ihailemaan, joka muka aina
sai hänet hurmautuneeksi, sekä haihduttelemaan sitä sydämmellistä
kaihomieltä, jota tunsi kun kaunis Elli hänet noin kevytmielisesti
hylkäsi."

Hän astua letusti Orava-ahon laidalle. Istahti siinä kannon päähän
muka nauttien luonnon ihanuudesta. Sen näkivät Antti ja Katrikin
kamarin akkunasta, että vieras istui kannolle, ja siinä tarkoituksessa
hän siihen istuikin että näkisivät. Sillä jos hän heti samaa menoa
olisi poistunut, luuli hän Antin pian katuvan, että oli satamarkkasen
antanut, ja sitte työntäytyisi takaa-ajoon sekä ottaisi annetun pois,
ja sitte olisi mies jälleen kuin selkäänsä saanut ruotuvaivainen.

Hiljaa ja vähitellen hyvää tulee, ja samalla tavalla pakeneminenkin
onnistuu.

Vähän päästä muutti hän kannolta toiselle, ja siitä kolmannelle kunnes
mehevät lehtipuut peittivät kamarin akkunat hänen näkyvistänsä. Silloin
oikasi Lehtiviidan Antin neuvonantaja koipensa, sivui päivän polttaman
hattukulun käteensä ja meni, juoksuun loikkasi kuin jänis, jota
reuhaava koiralauma kannaksilla väijyy.

Mutta epäilyksen synkeys valtasi Antin kun hän turhaan odotteli
vierastansa -- neuvon antajaansa.

Hänen kiiltokankainen reppunsa riippui tuvan seinällä naulalla. Se
vähän lohdutti Anttia että ehkä tulee takaisin, ja jos se ei vaan tule,
niin silloin narrasi hänet surkeasti -- vanhan kokeneen miehen --
viekoitteli häneltä satamarkkasen, syödä ahmasi siinä niin kauvan, ajoi
nahkoihinsa parhaimmat palat mitä löytyi ja sitte meni matkoihinsa.

Mutta turhaan odotteli Antti vierastansa tulevaksi. Turhaan kävi
hän akkunasta akkunaan ja katseli milloin näkisi sen pitkäsäärisen
tulevaksi. Turhaan meni hän ulos kartanolle ja rykien katseli kaikille
ilmansuunnille, sillä mistäänpäin ei kuulunut edes rapinaakaan.

Hän nojasi vasten sälyaitaa ja kuunteli. Kuunnellessaan mietti hän
että jos olisi mennyt niin pitkälle että eksyi metsään, eikä osaakaan
takaisin. Pitäisi lähteä hakemaan eli lähettää pojat Wille ja Lauri,
eli tytöt Elli ja Sanna. Mutta ehkä olisi liian hätäistä.

Hän päätti odottaa koko yön aina aamuun saakka, ja sitte jos ei kuulu,
niin sitte se varmaankin on eksyny, jolloin pitää lähteä hakemaan, eli
se on pettänyt hänet!

Antti meni sisään ja päätti rauhoittua. Siinä kamarin pöydällä
makasi siniseen kuoreen lukittu kirje. Antti otti sen käteensä ja
katseli, mutta osoite oli vieraskielinen että ei ymmärtänyt siitä niin
riimuakaan. Hän laski sen jälleen pöydälle, meni akkunan luo ja katseli
ulos tuonne metsään, jonka laidalla Sanna paraillaan karjaa kotiin
ajeli.

Syntyi siinä kaikenlaisia epäilyksiä tuon kirjeenkin johdosta, jonka
tuo maailman kulkija oli sanonut vielä joskus raottavan kultaa ja
mainetta, omaisuutta ja arvoa hänelle itselle ja koko Suomen kansalle.
Ilta kului semmoisenaan..

Nuoret ilakoivat vielä, kartanolla, juosta huristivat nauraa kikattaen,
jotta kenttä tömisi, löivät leikkiä kunnes väsymys saavutti että
oli täytettävä luonnon vaatimukset antautumalla unen virkistäviin
helmoihin. Mutta Antin ei tullut uni uuvuttamaan. Hän kierteli ja
väänteli itseänsä siinä sängyn laidalla, kääntyi väliin toiselle ja
taas toiselle kyljelle. Vähän päästä nousi ylös, meni pöydän luo ja
juoda hörppäsi vähän tuopista kun suutakin tuntui niin kuivattavan.
Meni sitte sivuakkunan luo ja koetti katsoa ulos kesäyön hämärään,
mutta ei nähnyt siellä erinomaisempaa kuin ennenkään.

Poistui jälleen vuoteelle, kohotti hiukan peitettä, ja melkein harmiksi
kävi kun näki kuinka autuaallisessa rauhassa, kaikista huolista vapaina
pikku Heikki ja hänen vaimonsa Katri siinä rinnakkain nukkuivat.

Hänkin heittäytyi jälleen vuoteelle ja vedettyään peitteen ylitsensä,
yritti nukkua. Mutta uni tuntui olevan kaukana, niin kaukana kuin
itä on lännestä ja pohjoinen etelästä. Täytyi taas kääntää toiselle
kyljelle kun toista alkoi pakoittaa ja säiliä.

Mielessä oli vaan satamarkkanen, jonka vieraallensa oli suurissa
toiveissa antanut.

Eiköhän liene vaan ollut konna koko mies?

Hän oihkasi ja voihkasi, ryki ja pelmuili peitettä, että Katrikin
heräisi ja saisi sanoa tuskansa.

Ja pian Katri havautuikin, jolloin Antti jälleen käänsi kylkeän ja
voihkasi.

"Mikä sua vaivaa, Antti, voitko pahoin vai miten?" Katri kysyi kun
kuuli levottomuuden.

"Harmittaa niin vietävästi ettei unetakaan", Antti lyhyesti vastasi.

"No, mikä sitte?" Katri jälleen kysyi yhä enempi kiinnittäen
huomiotansa miehensä levottomuuteen.

Antti kertoi antaneensa vieraalle satamarkkasen sitä ja sitä
tarkoitusta varten.

"No, olet sinä hullu koko mies, kun tuolla tavalla rahojasi viskelet
maailman kulkijoille, laiskoille -- sekään ei olisi tarvinnut muuta
kuin potkia pihalle heti tultuaan. -- No jopa sitä kaikkia kuulee kun
tuommoistakin -- ja järki mies --" Katri melkein nuhtelemalla puhui.

Häneltäkin meni uni kuin käsketty, eikä enään tuntunut olevan takaisin
hankkeissakaan. Mieli kävi niin pahaksi ja apeaksi tuosta rahan
antamisesta. Pahemmaksi tuli Antinkin olo, jotta täytyi kokonaan jättää
vuode ja nousta kävelylle, ja katsella vuoroin kummastakin akkunasta
ulos.

Viimein Katri sanoi: "Käyhän nyt nukkumaan, ei se murehtimisesta parane
eikä takaisin tule. Tottapahan ei tuo viimeinen raha ollut. Olehan
vasta viisaampi ja varovampi."

"Ei kai se viimeinen ollut, mutta kun viisas ihminen on niin hullu että
kaikkiin luottamuksensa heittää."

Hän meni vuoteelle ja siinä mielessä sitte nukkui että on toiste
viisaampi jos tuo todella olisi petoksen tehnyt.

Ylös noustua oli jälleen tuo sinikuorinen kirje tuossa pöydällä hänen
silmissään vieraskielisille osoitteineen.

Tänään olisi ollut määrä laittaa se postiin. Mutta hän muisti
lukeneensa sanomista että vihollisten puoleen kääntyminen on kaikista
häpeällisintä mitä koskaan olla voi. Tuntui siltä kuin joku olisi
ollut siinä lähellä ja osoittaen sanonut häntä isänmaansa ja kansansa
pettäjäksi ja häväisijäksi, semmoiseksi raukaksi, jolla itsellä ei ole
minkäänlaista vakuutusta ja tarmoa mielipiteitänsä esiin tuomaan.

Kyllä hän nyt huomasikin olleensa perin lapsimainen, kun kaikin tavoin
oli heittäytynyt tuon kirotun maailman kulkijan mielivallan alaiseksi,
tämän narripeliksi.

Katri oli laittanut iloisen kahvivalkean. Antin mielestä näkyivät nuo
monimutkaiset liekit kernaasti haluavan päästä postinviejäksi tuolle
pöydällä olevalle sinikuoriselle kirjeelle, jonka osoitettakaan ei
kukaan muu osannut lukea.

"Tuosson", Antti sanoi ja nakkasi kirjeen liekkeihin, jotka pitkillä
punasen ruskeilla kielillään nuolasivat samassa silmänräpäyksessä, niin
että hento musta paperinöhtä vaan näkyi jälellä. Mutta samassa sekin
katosi.

Antista tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi päässyt vapaaksi jostakin
raskaasta syytöksestä, johon eräs maailmaa kiertävä heittiö oli hänet
saanut viekoitelluksi.

Katrillekin hän sitä kertoi, jota koko aikaan oli ilkeästi harmitellut
Antin ja sen renttuherran välinen suosio ja nuo salaiset toimet, nyt
hän päästi oikein pitkän äläkkämäisen naurun koko asialle, koska
miehensä vielä ymmärsi menetelleensä hullusti.



9.


Vierähti kuukausi toisensa perään, kului täydellensä kokonainen
vuosikin, eivätkä Antti Komulaisen salaiset toiveet oman maapalstan
saamisesta, toteutuneet jota tuo hänen vieraansa oli valtiomiesten luo
lähtenyt toimittamaan. Silloin hän jo lakkasi odottamastakin.

Niinä aikoina levisi Lakson kapteenin torpparistoon tieto, että
kapteeni oli päättänyt viettää suuremmoisen juhlan Juhannuspäivänä, ja
että jokaisen alustalaisen välttämättömästi oli ottaminen osaa tuohon
hyväntahtoiseen juhlallisuuteen. Tiedon antajat neuvoivat myöskin
että jokainen ottaisi lusikan mukaansa, koska kartanossa ei löytynyt
niin suurelle joukolle noita kaikessa tapauksessa välttämättömiä
ruokailukapineita, eikä kapteenikaan ollut halukas niitä tilaisuutta
varten ostamaan, koska jokainen aivan helposti voi pistää matkaansa
noin pienen esineen.

Kiihkeästi sitte kaikkialla odotettiin tuota juhla-ajan saapumista,
sillä jokainen jo ajatuksissaan myönsi että siellä silloin tulee
olemaan hauskaa, koska sanansaattajat olivat myöskin ilmoittaneet että
juhlassa tulee toimeen pantavaksi kaiken hyvän lisäksi useammanlaisia
kilpailujakin.

Tuo seikka erittäin ilahutti pahanpäiväisiä poikanallikoita ja
vanhemmatkin poikamiehet odottivat tilaisuutta kuin auringon nousua
päästäksensä näyttämään kuntoansa ja noutamaan toivottuja palkinnoita,
joita voittajille oli luvattu jakella.

Saapuipa vihdoinkin tuo toivottu juhlapäivä. Antti Komulainen ja
vaimonsa Katrikin somustivat itsensä jo ani varhain liikkeelle. Nuoret
olivat jo aattoiltana lähteneet kartanoa kohden, saadaksensa samalla
kertaa huvitella vähän enempi, koska sellaisia tilaisuuksia hyvin
harvoin tarjoutuu.

Herrasväen asuntorakennuksen ja jyrkän kalliovuoren välille kentälle
oli rakennettu kaksi hirmuisen pitkää pöytäriviä, kapeanmoinen kuja
vaan välissä, jossa tarjoilijat rasvaisten soppasaaviensa ääressä
seisoskelivat hikiotsaisina ammentaen höyryävää ruokaa valkoisilla
lakanoilla peitetyillä pöydillä oleviin suuriin puuastioihin, sekä
asetellen porsliinilautasia niin paljon kuin suinkin pöydille mahtui.

Sitäpaitsi oli tuolla kalliovuoren juurella kahden tuuhean niinipuun
välissä pienempi pöytä, jonka jalkain välissä maata rötkötti pullea
sadan kannun vetoinen viinatynnyri ja pöydällä kaksi suurta viinalla
täytettyä karahvia sekä tusinan verran laseja. Pöydän takana toimieli
juhlallisena lyhytvartaloinen ja sakeapartainen "vorsmestari", täyttäen
laseja sitä mukaan kuin vieraat niitä tyhjentelivät.

Toisella puolella tuota pöytää oli kahvin tarjoilu, ja toisella
muutamia oluttynnyreitä valkoisilla esivaatteilla varustettuine
juomanlaskijoilleen.

Ja kello kuuden tienoissa oli määrä juhlan alkaa ja tuota määräystä ei
kukaan ollut unohtanutkaan, sillä jo paria tuntia aikaisemmin alkoi
juhlapukuisia vieraita saapua paikalle. Ja kun läheni tuo määrä-aika,
silloin saapui niitä oikein tulvimalla, isännät ja emännät tavallisesti
hevoiskyydillä, mutta muu väki jalkapatikassa.

Kirkon ympärillä suurimpina juhlinakaan ei nähty näin taajassa seisovaa
väkijoukkoa kuin nyt Lakson kartanon vierasvaraisella kentällä.

Täsmälleen kello kuusi nousivat kapteeni ja Hjalmari-herra kallion
jyrkimmälle kohdalle ja kääntyneinä porisevan, taajassa aaltoilevan
ihmisjoukon puoleen, katselivat he hiukan tyyneenä ja hymyilevästi
keskustellen, tuota onnistunutta moniväristä taulua, jonkalaista ei
yksikään taidemaalari vielä milloinkaan ollut kyennyt siveltimellään
saada aikaan.

Sitte tuo eloisan näköinen, vilkasliikkeinen kapteeni ja hänen
hulivilin luontoinen poikansa Hjalmari, paljastivat päänsä kumpikin.
"Pyytäisin suun vuoroa!" huudahti kapteeni raikkaalla ja vähän niinkuin
liikutuksen sekaisella äänellä, jolloin sorina ja porina väkijoukossa
heti vaikeni ja jokainen kääntyi katsomaan mistä päin ääni tuli.

"Lausun vaan jokaisen teidät, omat alustalaiseni, terve tulleiksi
tähän yksinkertaiseen juhlaamme, jonka olen, kunnioittaakseni tämän
poikani hääpäivää, joka on juuri tänään, toimeen pannut. Sekä kehoitan
teitä ujostelematta käymään käsiksi kaikkiin, mitä meillä on tässä
tarjottavaa. Niin, elkää säästäkö mitään, sillä jos esillä olevat
sattuisivat loppumaan, niin tuodaan uutta."

Nauraen kompuroivat herrat alas kalliolta mennen tarkastusretkelle
pöytien luo, nähdäksensä josko tarjoilijat tekivät tehtävänsä,
tarpeeksi kohoittamalla kansaa ryhtymään virkistämään itseänsä
saatavissa olevilla ruoka- ja juoma-aineilla.

Antti Komulainen seisoskeli kallion juurella nojaten niinipuun runkoa
vasten sekä katsellen kuinka viinahimoiset kursailematta tunkeusivat
pöydän ympärille ja lasillisen toisensa perään kaasivat avaraan
kurkkuunsa. Useat nautittuaan ensimmäisen lasin, poistuivat hiukan
pöydän luota, mutta tekivät samassa täysikäännöksen ja nielaisivat
toisen.

Kun sitte olivat kurkut karvaalla puhdistettu, ilmestyivät lusikat
taskuista kouraan, joilla luikittiin rasvaista lihan ja perunain
sekaista ruokaa niin paljon kuin vaan luonnolle kelpasi.

Sitä tilaisuutta ei Antti Komulainenkaan unohtanut. Mutta kapteenin
äskeisestä puheesta oli jäänyt eräs kohta hänen mietittäväkseen. Ja se
oli tuo että tällä juhlalla tahtoi hyväluontoinen kapteeni kunnioittaa
poikansa Hjalmari-herran hääpäivää, eikä omia alamaisiansa, jotka
olivat saaneet kantaa päivän kuorman ja helteen. Hän kyllä tarjoo
heille viinaa, olutta, kahvia ja lihasoppaa, mutta hän ei kunnioita
heitä, vaan poikansa hääpäivää. Ja kuitenkin olivat nuo alamaisraukat
hankkineet kapteenille tilaisuuden toimeen saamaan tuollaista
vierasvaraisuutta. Kaiken tuon omaisuuden olivat he työllänsä
kapteenille ansainneet.

Komulainen nakkasi lasillisen viinaa suuhunsa ja läksi ruokapöytiä
kohden tunkeilemaan.

Siinä tunkeili kapteeni häntä vastaan.

"Päivää, päivää; olenpa ajatellut että Komulainen on jättäynyt pois
juhlastamme, koska en ole nähnyt koko aamuna, mutta tuossahan te
olettekin. No mitä nyt kuuluu ja miltä se näyttää siellä Lehtiviidassa?
Olen kuullut että teitä on siellä onni seurannut, mutta sentään olette
tyytymätön, perinpä nurjamielinenkin."

"Mitä minä -- --"

"Niin vaan -- jos ette halua oleskella torpassa, on teillä vapaus
mennäkin -- ei minulla ole halua teitä orjanani pitää."

"Olenko minä --?"

Kapteeni taputti häntä olkapäälle ja nikaten silmäänsä meni menoaan.

Komulainen jäi ihmeisiinsä että "mitä tuo puhe oli. Joko sitä nyt taas
pitäisi torpasta pois? Mutta Jumalalle kiitos -- se ei tule kumminkaan
tapahtumaan, ei tänään eikä huomenna eikä --"

Pöydän luo hän tunkeili, sinne muiden joukkoon. Otti talrikin, sekä
lusikan taskustaan ja alkoi syödä lipellä, söi niin paljon, ettei
koskaan ennen ollut niin paljon syönyt.

Meni sitte kahville, josta löysi Katrin, Ellin ja Sannankin. Nämä
tunkeilivat paksuja vehnäsviipaleita suuhunsa ja kasteeksi ryyppivät
kahvia.

"Joko olet saanut, Antti?" Katri kysyi syödessään ja juodessaan.

"Enkä ole", Antti vastasi.

"Pankaa täti Antillekin -- kuuletteko, pankaa Antillekin -- ei se
nyt kuule -- täti, pankaa Antillekin kahvia!" Katri huomautti kahvin
antajalle.

"Jaha, kyllä, kyllä -- täällä olisi, no missä se nyt on, missä
Lehtiviidan isäntä nyt on? -- täällä olisi kahvia -- --"

Käsi ojolla tarjosi täti kahvia Antille, mutta Antti oli jo poissa, oli
tätin kahvia kaataissa siirtynyt viinapöydän ääreen. Pari torpparia
olivat nyäisseet häntä lieppeestä ja sanoneet:

"Tule pois -- mitä sinä tuota vasikkain juomaa mielistelet -- täällä on
sitä miehille maistaa."

Antti ja ne toiset torpparit nakkasivat parisen lasillista poskeensa
ja poistuivat. Kävivät rinnakkain istumaan kalliovuoren juurelle
tupakoimaan.

"Tuleeko niistä palstatila-hommista mitään, Muikkula?" toinen niistä
torppareista kysyi.

"Niin, sitä olen minäkin odottanut että tuleeko niistä toivottua?
Kun toinen vuosi on jo menossa, niin olen ajatellut että taisi jäädä
syntyvä syntymättä", Rekelä, se toinen torppari sanoi.

"Ei ole tulossakaan, vaikka kyllä tulla pitäisi, kun aina on vaarassa
joutua maantielle."

"Joko taas?" Muikkula kysyi imeskellen piippuansa ahnaasti.

"Tuossa äsken kapteeni tuumasi että saan lähteä torpasta, jos en tahdo
orjanaan olla", Antti vastasi. Hän huomasi kyllä ettei kapteeni ihan
niin sanonut, mutta antoi mennä silläkin tavalla.

"No eipäs ihmettä, vai sanoi niin. Joko se sitte on perin kovaksi
muuttunut. Johan tuo Keisarivainaa kuului orjat vapauttaneen, että
mikä lupa hänellä on orjain pitoon?" Rekelä ihmetteli, samalla katsoen
Muikkulaa kysyvästi silmiin.

Tovin siinä keskusteltua, pistäysivät miehet uudelleen viinapöydän
ääreen. Ei kaipanut kuin mennä vaan luo, niin lasit täytettiin.

Puolipäivään päästyä alkoi sorina käydä rohkeammaksi, oikein
isoääniseksi puheenmellakaksi. Ilmestyipä joukkoon hoippuroiviakin,
jotka eivät enään tyytyneet puheen palpatukseen; vaan pistivät jo
lauluksikin.

Antti Komulaisenkin aivosta tuntui lystillisemmäksi kuin ennen, jotta
alkoi häntäkin vähän laulattaa.

Hän astua hoippuroi väkijoukossa pitkin tannerta sekä laulaa hyritellen
muljotteli ihmisiä kun sivu kävi.

"Hiljaa, ei saa huutaa!" kuului käskevä ääni kartanon puutarhasta.

"No ollaanpa vaan, jos niiksi on -- mutta Lehtiviidan Antti ei olekaan
mikään orja -- ei p--ru vieköön olekaan:

    "Täss' on poika keskeltä maailmaa,
    Herroja ei pelkää,
    Niskasuonet on terästä ja
    Samanmoinen selkä.

"Enpä olekaan mikään orja, jos niiksi on, mull'on rahaa että kolisee,
ostetaan talo, joka upeilee."

"Parasta on ostaa kun ei ilmaiseksi anneta", kuului ääni jälleen
puutarhasta.

"Häh -- mitä?"

Antin otsakurtut putosivat kaikki kulmille kun hän siinä tiellä
hupperoi leuka rintaan painuneena ja jäsenettömänä.

Hän istahti tien poskeen ja nujentui siihen kuin kulunut tallukka.

Kun hän heräsi jälleen, seisoi pönäkkä herrasmies hänen edessään mustan
kiiltävillä silmillään tuijottaen Anttia kuin kissa hiirtä. Hän vaan
katsoa muljotti äänettömänä ja keppi kädessä. Sekä sitte meni, vielä
mennessään katsoen jälkeensä, kun Antti kompuroi nelin ryömisille ja
nousi pystyyn.

Antti tunsi herrassa Karhulan herrassöötinkin. Varmaankin se ajatteli
hänestä että "tuossa se sika nyt taas makaa." Hän olisi sille nostanut
harmaata hattuaan ja noin kiusalla kysynyt, eikö antaisi hänelle
torppaa asuaksensa, jos ei se niin pian olisi mennyt matkoihinsa.

Vähän hävetti Anttia itseäkin, kun siinä juopuneena loikosi jokaisen
silmissä. Siitä oli jo vierryt kaksikymmentä vuotta kun hän viimeksi
oli väkeviä liiaksi nauttinut, eikä hän olisi nytkään, ellei niitä
olisi täällä tarjottu.

Hän läksi astua kompuroimaan ihmisjoukkoon tuonnemma kentälle, pöytien
luo. Siinä lähellä erästä tyhjäksi juotua ja pohjalleen nostettua
oluttynnyriä maata loirueli Lauri selki selällään, naama päin pilviä ja
ruskettuneet kädet suorana sivuilla. Tämän jalkapuolella istui Sanna
erään tuntemattoman tytön kanssa ja harmillisesti tuolloin tällöin
vilkaisten Lauria silmiin ja suuhun, jonne jälkimmäiseen pelkäsi
varmaankin kärpäisten lentelevän, se kun oli avoinna kuin ladon ovi.

Tuolla ylempänä kalliovuoren juurella istuivat Elli ja Wille sekä
joukko muita tyttöjä ja poikia. Wille oli kallistanut päänsä Ellin
helmoille, jossa näkyi autuaan näköisenä lepäävän.

Kun Antti tuli näkömatkalle, käänsi Elli katseensa kallion kupeelle,
sekä veti huivin otsallensa, eksyttääkseen isänsä tuntohermoja. Mutta
isä huomasi hänet kuitenkin ja huusi luokseen. Willen pää letkahti
Ellin istumapaikalle kun hän nousi pois.

"Mitä sinä sen Willen kanssa niin julkisesti ystävyyttä teeskelet --
etkö häpeä -- --"

"Mitä ystävyyttä -- minä nyt sitte, jos tuossa istuimme."

"Olen sanomatta -- kyllä minä näin -- missä äitisi on?"

Elli huomasi että isä oli äreällä päällä niinkuin kesken untansa
herännyt, katsoi sen vuoksi paraaksi olla vaiti ja etsiskellä äitiä
väkijoukosta.

Siellä hän sen heti löysikin Wampulan emäntä-Leenan ja Wuorisen
Maijastiinan keskeltä istua jonottamassa kartanon vaunuliiterin
rappusilta.

"Äiti, isä hakee -- se on tuolla ja on niin äreä kuin syötetty härkä",
Elli sanoi luo tultuaan.

"No mikä hätä sillä sitte on, tulkoon tänne jos haluttaa -- ja ainahan
se on sen luontoinen että luulisi äreäksi, mutta sitä ei se ole. --
Tuossahan tuo tuleekin -- missä sinä Antti nyt olet ollut ja katso
kuinka uudet vaatteesikin ovat rapakossa -- yhyh -- phyh -- phyh --
kyllä se siinä nyt pysyy siksi kuin kuivahtaa", Katri puheli kädellään
möykyttäen Antin takkia.

"Lähtään jo pois -- kotiin!" Antti sanoi niin pahan ja nolon näköisenä
että Katri luuli hänet sairastuneen.

"Ei, elkää nyt vielä, mikäpä siinä nyt niin kiireenä kun on parvessa
päivää vielä, ja kun tätikin tulee kahvien kanssa vielä -- niin
tottahan juodaan ja muuta semmoista", Wampulan emäntä puheli.

"Ja kun ne kilpajuoksut säkissä ja muut pussitaistelut sekä tankoon
kiipeämiset ja tyhjän leikkaamiset tulevat -- istukaahan nyt vielä
ja jutellaan -- olisihan niitäkin lysti nähdä", Wuorisen Maijastiina
saneli.

"Niin, joko sinun kuinka kovin mielesi kotiin kaipaa, että jos vielä
jäätäisiin?" Katri kysyi miestään silmiin katsoen.

"Lähtään pois -- en minä viitsi --" Antti vastasi ja kääntyi menemään.
Hänen leikkasi niin luontoa että oksennutti.

"Tule tänne Heikki -- kyllä sitä nyt mentävä on kun se tahtoo ja
on niin pahoin voivan näköinen", Katri sanoi ja otti Heikki-pojan
käsipuolesta kiinni, kun se kiviä nakkeli että huoneen seinä rapisi.
Sitte lähtiessään antoi hyvästit Wampulan emännälle ja Wuorisen
Maijastiinalle sekä pyysi heitä joskus pistäymään Lehtiviidassakin.

"Saapihan sitä siellä käydä kun ei koskaan ole oltu, ja sanotaan siellä
olevan kaikki niin hyvän voinnin näköistä", eukot juttusivat, sekä
Wampulan emäntä hymysuin vielä lisäsi että: "on tuo Heikki-poika oikea
isänsä kuva, ja sen sillä on luontokin. Tuossa hiekassa se on vaan
kaiken aikaa kivillä leikkinyt ihan sanaa hiiskumatta, ja nyt on valmis
vastaan panotta lähtemään."

"Minne se Elli meni?" Antti kysyi kun jo oli kiipeämässä kärryn
säätille Katrin viereen.

"Tuonne jäi Kähärilän Annin kanssa juttuisille -- antaa sen jäädä tänne
kilpailuja katsomaan", Katri vastasi pidellen lujasti Heikkiä sylissään.

"Eikä saa jäädä -- kotiin pitää tulla", Antti sanoi oikein vihan
väessä, otsakurttujansa painellen sekä istuen ajoon valmiina säätillä.

"No, jopa sinä nyt morakoitset -- tässä nyt nuoria sitte niin
orjuutetaan, aika sittekin kun tänne pääsevät. On siellä Sannakin ja
paljon muita -- kyllä sitte tulevat yhdessä -- anna vaan mennä!" Katri
puolteli äidillisesti.

"Tuossahan sitä päästään koska haluat -- Olkoon sitte siellä vaikka
ikänsä!" Antti kiivaan puolisesti sanoi ja ohjaksien perillä hotaisi
hevoista lautasille että se heti laski täyttä minkä jaloista lähti.

"Siunatkoon -- kuinka olet juonissasi, kun ihan olimme Heikin kanssa
pudota tuossa nytkähtäissä -- mitäs olisit sanonut jos olisimme
killahtaneet tuonne ja taittaneet niskamme eli halaisseet päämme",
Katri saneli vähän toruvasti yhä lujemmin pitäen Heikkiä sylissään.

Antti hymähti vaan vastaukseksi. Hotaisi hevoista vähän päästä,
jotta se jätti tietä taakseen kuin vimmattu, että poro ja pienet
kivet ilmassa sinkoilivat ja suristen putosivat heidän helmoilleen.
Katri ei uskaltanut kaikin katsoakaan, puristi vaan silmänsä kiinni
ja siunaillen köytti Heikkiä, joka menon tuimuudesta ei ottanut
tietääkseenkään, vasten sykkivää poveansa. Koitti toruakin jos
pyytääkin että "elä aja niin hurjana", mutta Antti hotaisi vaan hevosta
lautasille, maiskutteli huuliaan sekä antoi otsapoimujensa kiivaammin
nousta ja laskea.

Humalassa jo luuli Katri miehensä olevan, ja kun tuon luulon tutkia
Antin henkäyksestä vielä lähti ilkeä viinan hajukin hänen nenäänsä,
niin kotikartanolle päästyä sanoi että: "hullu on mies humalainen,
mieli sill'on männikössä, koko järki jäätynynnä."

"Hm." Antti vastasi ja päätteeksi naurahti vähän.



10.


Kauvan nuhjusteli Antti Komulainen melkein puhumattomana. Työ
määräyksetkin antoi hän väelleen niin lyhyesti kuin vaan sopi, ja
vastasi Katrin kysymyksiin niinkuin tämä olisi ollut vento vieras
hänelle. Enimmät aikansa hän kulutteli kalastusretkillä, heinän
teossa ja elon leikkuulla. Iltakaudet lukea juntusteli sanomalehtiä
kamarissansa, miettien kuinka hän voisi mullistaa koko maailman, sysätä
herrat ja isännät istuimeltaan vähän matalammille oloille, korottaa
työntekijät asteen ylemmä, ettei heidän kaipaisi nälkää kärsiä ja orjan
ijestä pakollisesti kiskoa. Hän tyrmistyi jo Lakson kapteenillekin kun
se yhtenään nuhteli häntä tyytymättömyydestä ja tuollaisten herroja
alentavaisten juttujen levittämisestä.

Lisättiin veroakin ja uhattiin lisätessä että jos ei tahdo suorittaa
niin saapi lähteä pois torpasta.

Ja tuo "pois torpasta", se häntä alituiseen kismitti, leikkasi sydäntä
että oli oikein paha olla.

"Miksi heillä yksin piti olla valta ylvästellä toisen ihmisen
ansiolla? Oliko sellainen Jumalan tahto? Eipä suinkaan. Ei Jumala ole
luonut rikkautta yksin herroille ja tilan haltijoille, se on annettu
jokaiselle. Ja jokaiselle on Hän myöskin sanonut: 'otsas hiessä pitää
sinun leipäs syömään!' Se ei ole sanottu yksin meille torppareille eikä
muille köyhille, se on sanottu kaikille, herroillekin, jotka nyt vaan
laiskuudessa tahtovat elellä toisen onnettomimman hiestä ja väestä."

Viimein kyllästyi Antti puhumattomuuteensa ja alkoi siksi selvitellä
tuumailujansa Katrillekin.

"Arvaapas, ukkoseni, mitä minä ajattelen?" Katri eräänä päivänä Antilta
kysyi, pestä nytkytellen pyykkiä uunin sopessa.

"Ja mitä sitte?" Antti vuorollansa tiedusti kohottaen otsakurttujansa.

"Että onni on meillä ollut matkassa, kun tähän nurkat kokosimme.
Mikäpäs meillä tässä nyt on hätänä? Kun suoritamme veromme, niin saamme
olla rauhassa herroilta ja isänniltä kuin kissan pojat kiukaalla.

"Ei meitä sysitä eikä lykitä kuin 'kekälettä tulessa', kuten sinä
luulet. Viljaa on hinkaloissamme yli vuoden, eivätkä lopu syöden,
vaikkapa jokahisella olisi enempikin kuin yksi suu. Heikki on jonkun
vuoden kuluttua mies, joka pitää huolen ulkotöistä, ja Elli on jo
auttanut minua askareissa ja kankaan kutomisissa ja auttaa vastakin. Ei
siis ukkoseni hätäpäiviä."

"Kylläpä sinulla tässä onkin herrain päivät kun minä vaan jaksan
kärsiä, mutta siinäpä sitä ollaan. Mutta arveleppas, jos olisi oma
talo, silloin sitä kelpaisi, eikä kaipaisi peltoa muokatessaan ajatella
että: 'onkohan tämä vaan isännän mieliksi?'"

Antti oli nyt monesta ajasta oikein maltillisen näköinen. Otsakurtutkin
hajaantuivat säännöllisiin juoviin niinkuin eivät enään olisi tahtoneet
paikaltaan liikkuakaan.

Elli tuli sisään punasta hohtavin poskin ja puhalti henkeä rinnoistaan.
Heikki tuli vähän jälempänä itkeä tillittäen ja avopäisenä sekä hiukset
harillaan.

Kuin nuoli pujahti Heikki Ellin hameeseen, repi, nytkieli ja työnsi
minkä jaksoi, Elli kaatua rojahti lattialle ja löydä kolahutti päänsä,
jotta silmistä säkenöi. Kynsin hampain kävi Heikki vielä Ellin hameen
helmoihin ja veti pitkin lattiaa, jotta pää ja koivet kolisivat.

Isä tuli väliin ja teki eron. Laski pojan housut ja antoi säärille että
rotisi. Samaa ajatteli hän Ellinkin tarvitsevan, mutta tyttö oli jo
siksi suuri ettei uskaltanut, ja kun äitikin aina sitä puolusti niin
antoi olla omassa vallassaan.

"Mikä teille nyt tuli?" äiti kysyi katsellen liekehtivin silmin Heikkiä
ja Elliä.

Elli alkoi kulmille valuneita hiussuortuvia, takapäälle pyyhkien,
että hän vaan leikillään läksi Heikin kanssa kilpajuoksulle, tämä kun
ylvästeli voittavansa hänet. Ja kun sitte jäi tappiolle, suuttua
tujahti noin silmittömäksi.

"Oo -- vai ei muuta -- kuinka sinä Heikki tuollaisesta -- häpeähän
toki! Lasten pitää olla sovinnossa kuin papuvarret", äiti sanoi
nuhtelevasti katsoen penkillä nyyhkivää Heikkiä, sekä samassa työnsi
vaatetta nyrkeillään, jotta saippuavaahto pärskähteli vasten silmiä.

Elli korjaili hameitaan, astui sitten kangastuoleihin ja alkoi kutoa
kalistella.

"Ota kirjasi ja lue!" käski isä Heikkiä. Otti sitte uunin orrelta
vanhan hattunsa ja meni korjustelemaan karjapihan aitaa.

Hetkisen korjailtuaan tuli siihen Tervajukka kirves olalla menossa
kantoja pilkkoilemaan. Mutta, kun huomasi Antin, tuli luo ja istahti
ääressä olevalle hakopölkylle ensin sanottuaan hyvät päivät. Purasi
tupakkamälliään ja mutisteltuaan huuliaan ja heitettyään päätään
vasemmalle, sylkäsi hän sekä kysyi:

"Mitästä nyt täällä kuuluu?"

"Ei mitään erityisempää -- kuluu tässä päivä eräällään, kaksi
peräkkäin. Mutta mitä siellä kartanossa tiedetään?" Antti kysäsi
pystyttäen aitaseivästä vanhaan reikään.

Jukka laski kirveen viereensä ja sanoi: "Ei nyt kummempia, kovasti vaan
kiitellään kapteenia siitä Juhannusjuhlasta. Ja kyllä siinä kiittämistä
olikin. Oikein siellä miehet näkyivät kellistyneen juhlan kunnioiksi."

"Lieneekö tuo ollut muuta kuin häpeäksi? Minusta olisi ollut
tuntuvampaa jättää viinat ja oluet tekijöillensä ja ostaa sen eteen
muutamia vaatekertoja ja lahjoittaa ne köyhemmille. Mutta vähän
sitä herrat muuta muistavat kuin ylellisyyttä, johon itse ovat
uppoutuneet korvia myöten, ja kun ovat tottuneet aina vaan kyntämään
toisen vasikalla omain karsinassa lihotessa", Antti puheli oikein
viisaustieteellisen näköisenä vääntäen vitsaksia seiväspitimiksi.

"Elä veliseni härnäile enää kapteenistamme ja muista herroista sitä
vanhaa virsikuluasi; sinusta jutellaan jo hyvin tyytymättömästi siellä
herrasväen kesken." Jukka sanoi silmät haalean näköisinä ja päätään
vasemmalle heittäen.

"Asiasta en ole tietämätön. Jopa se siellä juhlassakin uhkaili pois
torpasta."

Hän siinä vähän mietti, sanoisiko ihan kapteenin omilla sanoilla tuon
asian, mutta tuumasi sitte että Jukalle kyllä saattoi puhua toisinkin
eikä se niin toisin olekaan kun se kumminkin uhkasi että jos en halua
olla, saan kyllä lähteäkin. Sanoi sitte:

"Enpä heitä aijo säikähdellä, vaikka ovat tyytymättömiä, sillä tiedänpä
olevani mies kohdallani -- katsohan vaan näitä oloja tässä, missä ennen
tuuli puita tuuvitteli ja huuhkain asuntoa piti, olisipas sen siihen
joku muu rakentanut -- ei näistä niin vaan joka käskyllä lähdetä --
kyllä sitte mennään kun itse halutaan."

"Saatpa tässä oleksia vaikka sata vuotta kuin vaan olet nöyrä ja
oloihisi tyytyväinen", Jukka edelleen sanoi päätään kallistellen.

"Siinäpä se -- olla vaan nöyrä ja tyytyväinen. Hm -- kyllä tässä jo on
nöyryyttä kysytty --" Antti sanoi samalla vahvikkeeksi kirvespohjalla
lyödä räiskien aidasta seiväspariin, jotta niska eteenpäin nytkähteli.

Jukka arveli ettei taida ollakaan sillä miehellä kaikki kotona, kun
pälisee tuota yhtä ja samaa, jota jo syntymästään saakka oli pälissyt.
Nakkasi kirveen olallensa ja läksi. Mennessään virkahti hän vielä
Antille että:

"Selkä jo käypi kankeaksi että luut rusahtelevat kun suoristuu.
Eikä mitään ihmettä siinä -- kylläpä on pieneksi silvottu kanto jos
toinenkin, ja on sitä tervaakin tehty muutama nelikko --"

Jukka sanoi hyvästit, astui muutaman askeleen, käännähti sitte vielä
Antin puoleen ja sanoi; "olet kai kuullut että Karhulan herra on
luvannut ensi sunnuntaina laittaa alustalaisilleen samanlaisen juhlan
kun täällä meidän kartanossakin. Ja kuulin Maunulan Pertiltä että jo
kutsukin on levitetty."

"Elähän mitään, vai jo nyt sekin -- vai jo on käynyt niin uhraavaiseksi
-- mutta asia on sitä laatua ettei tahdo olla Pekkaa pahempi."



11.


Oli lauvantai-ilta. Taivaan laesta tulla tihuutteli hienoa vesivihmaa.
Mailleen menevän auringon ruso vaalenti utuverhoisen pilvivaipan,
lopuksi paloitellen sen pieniksi palaisiksi, jotka sitte siinä ruson
edessä hyppivät ja seuloilivat kuin hyttysparvi auringon laskettua.
Höyryävinä ja puhallellen astuivat silloin saunasta Lehtiviidan väki,
menivät tupaan ja pukeusivat puhtaisiin. Paitahihoillaan istuivat Wille
ja Lauri tuvan penkillä tupakoiden ja keskustellen Karhulassa huomenna
pidettävästä juhlasta. Antti Komulainen samanlaisessa pukimessa meni
kamariin, heittäysi sänkyynsä selälleen ja antoi ajatusten kulkea erään
seikan mukana, jonka äsken oli lukenut sanomalehdestä.

Katri laitteli perunapuuroa väelle iltaiseksi ja Elli toisessa
kamarissa katseli muuatta kirjettä, jonka eilispäivänä Konkkaniemen
isäntä oli Maunulasta tuonut sekä tuossa tiellä sivumennessään hänelle
antanut. Kirje oli kyhätty raskaalla kädellä, jotta kynä useissa kohdin
oli tunkeutunut paperiin, tehden siihen mustia reikiä.

Sisältö oli seuraavanlainen:

    "Maunula 18 p. Heinäkuuta 1893. Ystäväni Elli.

    Koska minulla on vähän asioita isällesi, niin olen päättänyt
    lähteä ensi lauvantaina siellä teillä käymään. Ne on niistä talon
    toimista. Ja olen samassa tuumaillut vähän sinne päin että sinä
    Elli, entinen rippikoulutoverini, suvaitsisit ottaa minut vastaan
    samalla kertaa niinkuin naimamiehenä. Luultavasti sinä jo pian
    miehen otat, niin olisi kait sama, vaikka minun ottaisit. Jää
    terveeksi ja ole kotona ensi lauvantai-illalla.

                                             Pertti Maunula."

Elli kätki tuon kirjeen pöytälaatikkoonsa. Hän ei ollut siitä mitään
kelleen virkannut, eikä aikonut vastakaan virkata.

Katseli sitte epämääräisesti eteensä ja ajatteli "ettei kenestäkään
muista huolisi kuin Willestä, jos kerran siksi tulisi että miehen
ottaisi. Ehkäpä ei se miehelässä-olokaan niin hunajalta maistune ja
sitte pitää lapsia yökaudetkin hoitaa ja tuuvitella, kun niitä tulee."

Samassa ryöpsähti Sanna sisään punakkana ja helakkasilmäisenä. Vähällä
oli ettei noista pullevista poskipäistä veri tipahtanut, kun oli niin
hehkuvan punakka.

"Maunulan Pertti tuli, ajoi pihaan että rämähti kiiltokylkisellä,
pystöpäisellä, mustalla oriillaan. Kuinka komeat sillä ovat nuo
turkkilaiskärrytkin. Lenkahutti rattailta alas kuin puolinainen
herrasmies, kytki oriinsa tuohon säleaitaan, astui luokseni kun olin
tulemassa karjatarhasta ja kysäsi nivakasti ja silmäänsä vilkauttaen:
'onko Elli kotona?'"

"Jumalan tähden -- mene ja sano etten ole kotona!" Elli hätäisesti
sanoa hosautti ja työnsi Sannaa, olkapäästä ovea päin.

Sannan jäi suu auki kun meni tupaan. Siinä jo astui Perttikin
tupaan pitkävartisissa punasahviaanisissa korkosaappaissaan ja
harmaankarvaisissa sarkavaatteissaan. Lausui huonekunnalle yhteisesti
"hyvän illan" ja kävi sitte silmäänsä nilkauttaen pistämään kättä
terveisiksi Laurille, Willelle ja Katrille.

"Ei nyt sovi kättä antaa", Katri sanoi hieroskellen puuron tähteitä
padan pohjasta.

"Ei ole Elli kotona", Sanna sanoi virnistellen ja katsoen Katria ja
poikia silmiin.

Katri katsoi pitkästi ja kysyvästi Sannaa, johon tämä vastasi silmiään
nilkauttaen.

"Onpa se siellä kamarissa", Lauri intti.

"Eikä ole -- se meni äsken ulos, minä näin", Wille sanoi painaen päänsä
alas ja katsellen penkin alle.

Antti tuli kamarista katsastamaan, kuka se vieras tuli.

"No terve, mitä tuolta nyt kuuluu", hän sanoi pistäen Pertille
suonikkaan kätensä ja nostaen samassa otsakurttujansa, sekä lisäsi
sitte että: "käyhän nyt tänne kamariin!"

Kahta käskyä ei Pertti odottanut.

Katri laitti iltaruoat pöytään ja väki alkoi puuroa lipellä nälkäisiin
vatsoihinsa, pani hän käskemättä kahvipannun tulelle ja meni sitte
kamariin uutisia Pertiltä tietämään.

"Oletpa sinä hyvästi isäsi pojan näköinen ja kokoinen. Tuommoinen pitkä
roiskale se oli isäskin ja ihan tuommoiset silmät, tuommoinen nenä ja
tuommoinen otsa ja tuommoinen tukka -- ihan sinä olet isäsi poika. Me
kävimme yhtenä rippikoulua isäsi kanssa, ja häin kun oli tyttöpoika
parasta 'sorttia', yritti minuakin kosia, mutta tuoheen kävi koko se
homma", Katri puhua liverteli nuorteasti, istuen Pertin viereen.

"Sukuuni tulen enkä suteen, kun isästäni käyn", Pertti sanoi ja pisti
tupakkaa Antin isopäiseen pitkävarsipiippuun.

"No minnekäs sinulla nyt asiat painavat?" Antti kysyi istuen vuoteen
reunalla ja väännellen varpaitansa leikillisesti.

"Tänne piti vaan lähteä pöksimään sulan suotta. -- On näette siellä
meidän torpparein kesken ollut vähän semmoista puhetta, että pitäisi
heittää pahat säärystimet selkäänsä ja hankkia oma nurkka, koska
sitkeässä on leipä isännän vuoksi; kun ei lasketa enään Karhulan
nurkkia etemmä rahan ansioon", Pertti puheli silmiään nilkutellen ja
pölyytellen savutöykeröitä sirotekoisten huultensa välitse.

"No pitääkö herrassöötinki nyt ihan pennittä paikoillaan?" Katri kysyi
säälivästi Perttiä silmiin katsoen sekä nörkällään nojaten polviaan
vasten.

"Jos siltä tuon laihan markkasen mies ja hevonen päivässä saavat, niin
kyllä siltä joka kevät käki satulassa istuu. Se on aivan yhtä kun ei
mitään", Pertti nilkauttaen ja hikottaen sanoi.

"Yhtä se on. Ymmärtää sen tyhjäjärkinenkin. Mutta mitenkä sitä sinun
mielesi mukaan oma nurkka tulee saaduksi?" Antti kysyi miettivästi
päätään kallistaen.

"Jos siinä puheessa olisi pontta, että valtio antaa torppareille
rahoja lainaan, niin asiasta pian tulisi tosi. -- Tässä tuonnoin olin
luujauhojen viennissä Leppinurmen kylässä, jossa kauppias Hätinen
kertoi hänen syntymäkylänsä torpparien, useampien yhdessä, ryhtyneen
taloja ostamaan valtion antamilla lainarahoilla. Talot ja velat
jaettiin sitte torpparien kesken yhtä suuriin osiin, niin että viisi
ensimmäistä vuotta sai velka seisoa korottomana ja viiden jälkimmäisen
vuoden kuluessa oli se kuoletettava kuitiksi määrätyllä korolla."

Pertin kasvot tätä puhuessa olivat niin miehevän ja viisaan näköiset,
että se Anttiakin oikein innostutti.

Hän pylkähti pystöön ja läppäsi kävellä ajattelevan näköisenä pöydän
luo, otti sieltä leveän kamman ja alkoi repiä jykevää tukkaansa.

"Mutta siitä keinosta, jota jo kauvan olen mielessäni hautonut,
tuleekin tosi. Ei muuta kuin tuumasta toimeen vaan."

"Niin, eihän se kuolemaksi ole, jos ei elämäksikään. Koettaa täytyy.
Eihän ota ellei antaisikaan. Ja minä olen miettinyt että te kun olette
tuommoinen osaava mies ja ymmärrätte asioita paremmin kuin me muut
huonommat ihmiset, niin panisitte tuuman alkuun", Pertti ehdotteli
kopistellen piipun poroja saappaansa kärkeen.

Katri sitä pitkästi katseli ja ajatteli että: "tuolla tavallako se tuon
lattian nyt tahrustelee", mutta ei sentään kehdannut sanoa mitään.

"Sanottu ja tehty, minä panen parhaani ja näytän että on sitä
isäntä-valtaa toisella jos toisellakin. Ei monta vuotta kulu, sen
sanon, ennenkuin herroilla ja isännillä ei ole muita käskettäviä kuin
omat jalkansa. Pankoot sen mieleensä!" Antti sanoi oikein uhkaavan
näköisenä. Heitti kamman pöydälle ja meni jälleen istua kyyköttämään
vuoteensa reunalle.

Katri nousi jo mennäkseen kahvin keittoansa valmistelemaan, kun Antti
kysyi:

"Mihinkä sinä nyt?"

"Pitäisihän sitä vieraalle olla kahviakin, tiedän mä", Katri vastasi.

"Saattaahan se Ellikin -- mitä sinä häntä säästät?" Antti sanoi
isällisenä kiivaudella otsakurttujansa laskien.

"Antaa lapsen nyt vähänkin teijota omilla oloillaan. Kyllä sen
itsekin", Katri vastasi huolettomasti ja meni.

"Onko se Elli kotona?" Pertti kysäsi hymyillen ja silmiään vilkauttaen
Antilta, kun Katri oli mennyt.

"On se kotona", Antti lyhyesti vastasi päätään kynsien.

Pertti nosti toisen jalkansa toisen selkään ja liekutellen
päällispuolisen saappaansa kärkeä, sanoi:

"Jos tuosta joskus saan oman nurkan, annatte kai Ellin minulle
vaimokseni?"

"No, jaa, ota vaan jos saat, mutta lastani en voi pakoittaa, jos ei
hyvällä suostu."

"Mikäpä sitä pakottamalla", Pertti sanoi vähän haikeanpuolisesti
ja katsoi ulos, ja katsoessaan, lisäsi vielä: "eikä siitä koirasta
paimeneksi, joka väkisin karjaan ajetaan."

Katri toi samassa kahvia, tarjoi ensin Pertille ja sitte Antille.

Juodessaan sanoi Antti:

"Pantaisiko oikein kokous, johon niitä torppareita kirkkokuulutuksella
kutsuttaisiin. Olisi tietääkseni parempi monimiehisenä asiasta
aprikoita ja päätellä, kun että me tässä kahteen käteen tuumailemme."

"Pannaan vaan kokous, yhdessähän on lystimpi, ja sananlaskukin sanoo
että 'viisi miestä ei virstaa kauvan potki'", Pertti myönteli juodessaan.

Kun kahvit olivat hörpityt, otti Antti sanomalehtiä akkunan poskessa
olevasta kiverretystä rautalankakoukusta ja istuen tuolille pöydän
ääreen, alkoi lukea Pertille sosialistein kommervenkeista ja
kauhistavista katumeteleistä Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Kun
Pertti tuosta ei ymmärtänyt tämän taivaallista enempää kuin että
sellaiset teot olivat ilkeitä ja sopimattomia, ja että jos täällä
sellaisia väkivaltaisuuksia harjoitettaisiin, olisi Suomessa pian joka
sorkka sujuna, ryhtyi Antti selittelemään tuon sosialisti puolueen
hyvästä "meiningistä." "Että se ei sallisi mitään suurivaltaisia
hallitusvirastoja, jotka kansaa hallitsisivat oman tahtonsa mukaan,
vaan että kansa saisi itse itsensä hallita, ettei yksi olisi rikkaampi
kuin toinenkaan eikä olisi yksi suurempi herra kuin toinenkaan -- ettei
olisi olemassa mitään säätyeroitusta. Ja kun ne eivät saa tuollaista
voittoa hyvällä, niin käydään käsiksi väkivaltaan. Mennäänpä oikein
joukoissa parlamenttien istuntoihin eli herrain päiville, ja ken siellä
rohkenee vähänkään avata suutaan heidän aatettansa vastaan, sen he
niskasta aika tanssilla kyytivät ulos."

"Ja kun joku noista sosialisteista heitetään vankeuteen, piirittävät
he lukemattomilla joukoilla vankilat ja ryöstetään puoluelainen
väkivallalla pois jos ei suosiolla saada."

"Mutta sehän on koko kauheus. Kyllä ne ovat väärässä, kun ovatkin",
Pertti sanoi miettivästi silmiänsä vilkauttaen.

"Väärässä ovat kun ovatkin. Ne ovat oikein niitä maailmanlopun ihmisiä,
vaikka tuo meidän ukko niitä aina ihailee", Katri sanoi liekehtivästä
katsoen Anttia silmiin.

"Noo -- eivät ne juuri niin vaarassakaan liene. Paljopa siellä
ulkomailla on tehty alhaisemman kansaluokan vapauttamiseksi siitä
sorrosta ja orjuudesta, jota herrain alamaisina ovat saaneet kärsiä --
aivan niinkuin täälläkin Suomessa", Antti sanoi painaen leukaansa alas
ja otsakurttujaan ylentäen.

"'Oliko se asia nyt musta taikka valkoinen, siitä vähät, mutta pääasia
on, kunhan tässä vaan saisi oman nurkan, oman orren, oman katalan
karsinan', lauloi Jauhelan vaari ennen muinoin uunin pankolla, kun
rätti-Pietari nykäsi kylkeen ja karjasi että: 'mee pois täältä, uunin
päältä.' Siihen vaan sitte luottaa että siitä tosi tulee?" Pertti sanoi
nyökyttäen päätään ja silmiänsä vilkauttaen.

"Luota jos tahdot, mutta tosi siitä tulee. En tässä ikääni kaikkea
toisen hyväksi tee työtä minäkään", Antti sanoi vakuudeksi hartioitansa
hytkäyttäen.

"Kenenkähän muiden kuin omaksi onneksesi olet tässä työtä tehnyt?
Kelpaa tässä jo eleskellä kenen tahansa kun kaikki on valmista. Mutta
olet vaan omia aikojasi niin tyytymätön, etkä huomaa että tyytymätön on
onnettomin ihminen maailmassa", Katri sanoi vähän surumielisesti.

Pertti vilkautti silmiään, paiskasi kättä ensin Antille ja sitte
Katrille, sekä vielä tuvassa Laurille, Willelle, Sannalle ja Heikille,
joka nureamielisenä nenäänsä puhuen penkin kulmalla istui ja katekismoa
lukea juntusteli, ja sitte läksi.



12.


Koko pitkän Elokuun aikaisen poutaviikon muovaeli Antti Komulainen
erästä kuulutusta, joka seuraavana sunnuntaina piti julki luettamaan
Ahovaaran kirkon saarnatuolista.

Hän kirjoitella rapsutteli jo monta monituista ehdokaslistaa. Olisi
tahtonut saada tuohon kuulutukseen kaiket mielipiteensä, ettei siinä
kokouksessa enempi olisi kaivannut sanojaan tuhlata, mutta ajatteli
että jos pappi panee pahakseen kuulutuksen pituuden, ja nakata
vilkahuttaa sen pesään, jossa ahnas tuli saarnailee kivisille seinille.

Hän lyhensi arkin pituista kuulutustaan moneen kertaan. Vedellä
raapusteli kymmeniä rivejä pitkin rautatiekiskon kaltaisia viivoja,
kirjoittaa koukeroi taas rivien välimaille, pyyhkieli jälleen pois,
kirjoitti uudelleen uutta lajia ja hylkäsi taas.

Semmoista tekoa hän teki tuntimääriä eräällään. Meni väliin kohlotteli
työmaille ja antoi pojille hajutonta nokkanuuskaa kun löysi heidät
työn kanssa leikittelemässä. Palasi pälkötteli jälleen pää riipuksissa
ja miettivän näköisenä kuin laiska hevoiskoni: Istui jälleen panemaan
paperille mitä oli matkalla miettinyt, kun kotiin ehti...

Luettuansa taas paperille panemansa, oli siinä se ja se liikoja, jotta
täytyi karsia pois kuin puusta kelvottomat laho-oksat, jolloin se ja
se, oli lisättävä muuten ei ollut täydellinen.

Oli Perjantai-ilta. Heikki seisoa nyhjötti pöydän korvalla moljottavin
silmin ja isän antamalla lyijykynällä varusteli sanomalehden reunoille
jotakin, jotka hänen mielestään olivat olevinaan kirjainten alkuja.
Vetelästi hän katseli edessään olevalle paperille, johon isä oli
piirtänyt kirjainten kaavoja. Antoi sitte lyijykynän mennä sihittää
niiden mukaan sanomalehden tyhjillä reunoilla, mutta kun ei saanut
yhtäläisiä, heitti kirjoitushommat sikseen ja kävi uunin eteen, otti
sen otsalta isänsä piipun ja rupesi sitä huvikseen katselemaan ja
imeskelemään.

Antti istui syviin mietteisiini hukkuneena pöydän ääressä ja katseli
tylsillä silmillään edessänsä päättymäisillään olevaa kuulutusta.
Heikki tuhisti purnutteli nenäänsä ja oli hyvillään kun ei isä lainkaan
huomannut hänen vehkeitään.

Katri tuli sisään sukanneule kädessä, istui tuolille, katseli kirkkain
silmin, joista hieno alakuloisuus kuvastui, ensin Anttia, sitte silmäsi
uunin luona piippua imeskelevää Heikkiä ja hymyili.

"Pane pois se piippu -- ei lapset saa tupakoimista opetella, kyllä sitä
miehenäkin vielä ehtii, eikä se ole varsin tarpeellista silloinkaan",
hän sanoi melkein kuiskaamalla Heikille, joka vastaukseksi katsoa
mulautti rengassilmillään jyrkän otsansa alta imeä maiskutellen yhä
ahkerammin.

Katri taas hymyili ja alkoi neuloa; katsoi väliin Anttia, väliin
Heikkiä, sekä jälleen sukanneulettaan pää kumarruksissa.

Taas rapisi paperi Antin edessä, kun siinä kynäänsä kankeasti käytteli
juuri kuin kyntömies auraansa. Pää lepäsi hiukan vinoon vasemmalle ja
tuo luiseva koukkunenä milt'ei tunnusteli paperia minkälaisia kirjaimia
siihen syntyi. Rinta ja vatsa olivat sisään painuksissa, olkapäät
vuoroin nytkähtelivät ja oikean käsivarren täytyi hypähdellä paikasta
toiseen, eteen ja taakse aina sen mukaan kun noita epätasaisia rivejä
kuin jäniksen polkuja paperille karttui.

Katri seurasi miehensä lystillisiä kirjoitustemppuja niin usein kuin
neuleeltaan ennätti, silmäilemällä noiden tukevain hartiain liikkeitä
ja pään kummallisen tarkkaavaa asentoa.

Viimein heitti Antti kynänsä mustepullon viereen pöydälle, sanoen:

"No siinä, valmistuipa vihdoinkin, ja semmoisenaan saapi se luistaa
pastorin kynsiin. Saapi kyllä, en koske siihen enään -- enkä."

"Kyllä oletkin sitä jo jauhanut kuin mylläri tuoreita jyviä",
Katri sanoi hymyillen. Pyyhkäsi suupielistään vesitipat ja antoi
sukkapuikkojen tanssia.

"Jassoo -- Katriko se -- ooho, mit sinä Heikki -- anna olla se piippu
ja sukkelaan! Vai että sinä tässä jo piippua hyväilet --" Antti sanoi
taakseen katsoen pyöristellen suuria rengasmaisia silmiään, jotta
valkeaiset loimottivat.

Silloin otsakurtut heti putosivat kulmille ja hän nousi kävelemään.

"Mutta, kuulehan Antti, oikeinko sinä ajattelet että mekin ostaisimme
semmoisen talon kannikan, josta Pertin kanssa puhe oli tuonnoin?" Katri
kysyi miettivän näköisenä katsoen Anttia silmiin sekä laskien neuleensa
ja kätensä helmoilleen.

"Miksikäs se elämä tässä muuten valkenee. Mentävä tästä kumminkin
tulee, jos ei nyt niin joskus. Ja sitä parempi vaan mitä aikaisemmin
eteensä katsoo; eiväthän sitte työt turhaan mene, kun on oma nurkka;
mutta nyt ne menevät, menevät toisen käden lämpymiksi. Eikä tätä
orjuuttakaan aina voi kestää", Antti jutteli, kohotteli olkapäitään,
nosteli otsakurttujansa ja kallisteli päätään puoleen ja toiseen.

Katri päästi syvän huokauksen, ja sanoi:

"Mutta luuletko sitte semmoisessa talomurusessa puuveitsellä hopeata
leikattavan? Luuletko silloin orjuuden loppuvan? Silloin se vasta
alkaakin ja kouristeleekin oikein rautakourilla. Ja sille kylän
porsaatkin nauravat että kun nyt olemme tämmöisen upean torpan tehneet
metsään, jossa huuhkaimet huuhtelivat kolkolla nuotillaan ja muut
otukset hallintoa pitivät, tällä sialla, missä tämä pirttihuoneus nyt
seisoo, olemme raivanneet hyötypeltoja kaksikymmenisen tynnyrialan
ja muokanneet paksuheinäisiä niittyjä, olemme olleet tässä jo
kahdeksantoista vuotta -- ja nyt -- nyt jätämme tähän muiden hyväksi
kaikki, laittaumme itse maailman selkään; ja sille nauraa jos kuka."

Antin katse synkistyi, nuljautti Katriin epäilevän katseen ja hymähti.

"Näistä kourista lähtee vielä -- ne saavat pienestäkin suuren, ja sitte
se on oma, ei kukaan nyki eikä lyki, ei pure eikä potkase. Emmekä tästä
kuitenkaan enään lähde niinkuin tyhjäntoimittajat sattuman nojaan, vaan
on sitä mukaankin otettavaa, ettei tarvis pelätä leipähammasten naulaan
joutavan."

"Mutta jätä toki se homma, nyt on meillä niin hyvä ettei paratiisissa
parempaa!" Katri sanoi, asettui oikein pyytävän näköiseksi, pää
kallelleen vasemmalle ja nuo hienot huulensa mutusti herttaiseksi
torveksi.

"Enkä jätä. En voi luopua siitä, mikä totta on. Ja jos en itsestänikään
niin huolisi, huolin kuitenkin noista lähimmäisraukoistani. Sanoohan
raamattukin että, 'rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!'" Antti
edelleen sanoi, meni tupaan, haki sieltä hattunsa ja meni ulos.
Seisahti katsella töllöttämään keskelle kartanoa. Katseli edessään
suhajavaa viidakkoa, katseli koivuihin ilmestyneitä kellertäviä
lehtiä, silmäsi vielä lännen rantamilla loikoilevia pilvivuoria, joita
purppuroi pian mailleen menevä aurinko. Hän katseli kaikilla ilman
suunnille, mutta ei kiintynyt mihinkään.

Avata ratuutti valkeaksi maalatun puolaportin ja läksi astua
lempottamaan viidakkoon vievää karjapolkua. Pyörähti ympäri viidakon
partaalla ja nojasi erästä suurta koivua vastaan, jonka riippuvista
oksista nypäsi tuoreen lehden, pisti sen hammastensa rakoon ja sitä
kielellään käännellen alkoi pureksia kaluutella.

Katseli siinä nojatessaan punaiseksi siveltyä asuntoriviään, sen
valkeita akkuna- ja nurkkalautoja, ja puoliympyrään kyhättyä
sirotekoista eteistä. Siitä johtuivat silmänsä sammaltuneelle vehreän
kirjavalle pärekatolle ja savutorveen, josta tupruen kiemuroi
harmahtava savupatsas. Katseli katon ylitse tuolta puolen huonetta
kohoavia muhkeita koivuja, haapoja ja leppiä.

Kauniilta näytti Lehtiviidan torppa. Sen olivat Antti Komulaisen
kädet valmistaneet ja noin miellyttäväksi somistaneet. Siinä hän oli
jo kahdeksantoista vuotta asunut, kokenut yhtä ja toista, kuullut
ja nähnyt pahaa jos hyvääkin, pyyhkinyt hikeä jos levätäkin saanut.
Eihän tuota hennoisi jättää. -- Surkeata se on jättää ja mahtaa pistää
ikäväksikin lähteä. Mutta kun ei se ole oma. Niin -- jos olisi oma,
niin siitä saataisiin viedä jalat edellä että pää kolisisi. Ei lähtisi
ennen.

"Terveisiä!" kuului äkkiä rämeä, koriseva ääni takanansa.

"Terveisiä. -- Kah, Rautiotalon isäntä. Eipä ole teitä nähty sitte
joulua. No mitä sieltä päin nyt kuuluu?" Antti sanoi, heräsi
unelmistaan kun Rautiolainen tuli, pisti tälle kättä ja nosteli
otsakurttujansa.

"Ei kuulu erinomaisia. Mitäs tänne?" Rautiolainen sanoi kättä
pistettyään. Purasi tupakkapuruansa ja mulkoillen katsoi Anttia
silmiin, katsoi upeata Lehtiviidan asuntoa ja sanoi:

"Oikeinpa täällä ollaan kuin herraskartanossa, eipä paljoa puutu. Ensi
kerran elämässäni tämän näen. Puhua höpisty on paljokin Lehtiviidan
upeasta uutistorpasta, sen viljavista pelloista ja niittylöistä, mutta
enhän tuota olisi mitenkään uskonut, vaan uskottava nyt on kuin näkee.
Siitä ei parata."

Rautiolaisen hartiat nytkähtelivät, haalahtavat silmät liekehtivät ja
liikutusta ilmaisevia värejuovia ilmausi hänen melkein vasken värisiksi
ruskettuneille kasvoilleen.

"Käydäänpäs tuonne sisään että jos lähtisi sieltä jotain suun mukaista.
Eihän tuota niin kiire liene, ett'ette jouda?" Antti puheli ja
Rautiolaisen edellä astua jappasi tupaa kohden.

"Pitääpä sitä sisässäkin käydä, jos vaikka miten kiire olisi. En ole
nähnyt sitä kummityttöänikään sitte ristimäänsä. On kai se kotosalla
ja suuri tytön hollakka? Vai joko lienee toisen miehen mielitietto?"
Rautiolainen juttusi Anttia seuraten ja tarkasti sivuilleen katsellen
imehtien Lehtiviidan "runolinnaa", joksi erään matkustavaisen
puolipumpulisen herrasmiehen oli sitä kuullut sanovan.

Katri ja Elli jo rappusilla liepsahtivat vastaan.

"Voi hyvä ihme, kun Rautiolainen -- no terve miehelle, terve tuloa;
no kaikkein ihmetten ihme, kun vielä Rautiolainenkin -- en ole
vuosikausiin nähnyt. Vaan onpa ilmestynyt harmaita hapeniakin ukon
tukalle. -- Käydään sisään, käydään!" Katri puhua liprakoi vierasta
tervehtien. Puristi kaksin kourin ukon kättä, katsoi liekehtivän
iloisesti tullutta silmiin ja opasti ovelle.

Tupaan tultua otti ukko lammasnahkaisen lakkireuhkanan päästään, istui
penkille akkunan poskeen, huokasi syvään ja sanoi:

"'Wuosi lapsen kasvattaa, kaksi vanhan vanhentaa', sanotaan
sananlaskussa, niinpä tuo on minunkin ja niin se lienee kaikkien
katoavaisten. Mutta harvapa Herra nähköön muistanee tuota pian
täyttyvää elon maljaa. En ole minä sitä muistanut, jos eivät muutkaan."

Rautiolainen huokasi taasen, rykäsi kurkkunsa syvyydestä, jotta harteet
nytkähtelivät, ja jatkoi:

"Missä se on se minun kummityttöni? Eihän se vaan liene tämä tässä?"

Hän osoitti pöydän korvalla sormiaan katselevaa Elliä.

"On se siinä. Siinä se on", Antti ja Katri vastasivat.

Ukko rykäisi ja sanoi: "vai niin, vai noin suuri, jopa se on äitinsä
korvallista korkeampi. Onnellinen sinä, jolla on noin suuri tyttö. No
terve nyt!"

Elli paiskasi kättä että helmat hulmahtelivat. Heitti sitte katseensa
rinnoilleen ja silmäili siitä pitkin sinivehreätä röijynsä nappiriviä
alas punaraitaiseen hameeseensa ja aina kiiltokärkisiin kenkiinsä
saakka.

Katri laittoi kahvit Rautiolaiselle. Niitä juodessa tuumasi Antti että:
"maistanee nyt kai paremmalta kun on saanut oman nurkan?"

Rautiolainen nytkäytteli harteitaan, heitti tylsän katseen Anttiin ja
sanoi:

"Ei ole kiittämistä; samanmakuista on vesivelli semmoisessa talossa
kun Karhulan herrassöötinkin torppareissakin. Kun sen talon ostin neljä
vuotta taapäin, olivat pellot yöriytyneet siliviliksi. Takkuisena
nurmena ne vaan lepäsivät kuin kuoleva sairas. Ojat eivät olleet
lapioa nähneet, tiesi milloin, niityillä kasvaa lojisti pensaita ja
suuria puita kuin aarniometsissä. Päälle kaupan suuret verot ja tyhjä
kantoinen metsä, sekä huoneet rappeutuneet, jotta tuulen verhoa tuskin
sai sillan allakaan."

Antti puitteli kulmakarvojansa, istui penkille Rautiolaisen viereen,
rykäsi kerran pari ja sanoi:

"Tekemällähän siitä hyvä tulee. Rautiotalolla on hyvät maat, niin
hyvät että ei koko paikkakunnalla semmoisia. Antaa vaan auran liikkua,
lapion, kuokan ja kirveen kiikkua, eikä saa olla tarkka sonnituksella,
niin hyvä tulee, sen sanon, pellot tuottavat viljan kuin seinä --"

Antti liikutteli otsakurttujansa ja nykäytti päätään.

"'Mutta sinne kurki kuolee ennenkuin suo sulaa', sanotaan sananlaskussa.
Kyllä neuvoisin vaan teitäkin pysymään paikoillanne, koska olen kuullut
että hankitte taloa. Ei niissä talon kappaleissakaan kultaa kourin
kaiveta. Toista on tämmöisessä torpassa, joka vetää vertoja jokaiselle
tämän tienoon talolle."

Rautiolaisen harteet nytkähtelivät yhä voimakkaammin, ja pelkästä
innosta nuo suuret harmajat silmät loimosivat kuin revontulet ja
rykiminenkin unohtui sitä puhuessa.

Antti päästi kolakan naurun, laski kädet polvilleen ja sanoi:

"Ohoh, -- ohoh sanon vieläkin. Kyllä nyt tulee liikoja. Paikka
huonompikin kun se on oma, toisekseen vastaa torppaa vaikka siitä
rahoja lapiollakin koottaisiin kuin hooperkin äijän hattuun. Torppari
on aina torppari ja orja on aina orja. Se on selvää."

Rautiolainen rykäsi, nosteli olkapäitään ja nytkähytteli harteitaan,
sanoi:

"Kyllä vaan tuhatta ennemmin olisin tässä Lehtiviidassa torppari-orjana
kuin Rautiotalossa isäntänä."

Antti hymähti, nousi ja mennä muokkasi kamariinsa mutisten itsekseen:

"Sekin on nyt saanut oman nurkan, niin jo on kääntynyt herrain ja
isäntäin puolelle, niin mukamas kun on isäntä itsekin."

Katri ajatteli kahvia tarjotessaan Rautiolaiselle, että "tuo Antti
on niin kummasti suuttunut noihin herroihin että se uhraa vaikka
oman itsensä ennenkuin heittää niitä mielestään, ja sentähden se on
aina niin tyytymätönkin", mutta ei sentään ilmaissut sitä ajatustaan
vieraalle.



13.


Oli sitte sunnuntai aamu. Antti Komulainen käänteli kuulutuspaperin
taitteisiin ja pisti sen povitaskuunsa sekä hommasi lähtöä kirkolle.

"Jätä kuitenkin tuo tuuma siksensä, joudumme siitä vaan herrain
vihattavaksi ja halveksittavaksi", Katri pyyteli laskien kätensä Antin
olkapäille sekä katsoen häntä sinikirkkailla silmäyksillä.

Antti väisti vaimonsa katseen katselemalla pitkin rintojansa,
liikutteli otsakurttujansa ja sanoi:

"Enkä jätä. Vihatkoot jos haluttaa, eivät toki sillä sen enempää voita
kun jo ovat voittaneet."

Hän nousi kärryille ja saatuaan ohjakset käsiinsä, antoi mennä
viuhatella. Tuon tuostakin hotaisi ohjain perillä hevoistaan,
maiskutteli huuliaan ja äänteli: "äh äh, äh!"

Katrin pyynnöt ja vastaanpanot hän heti unohti kun tuli ajatelleeksi
että: "mitä jos joskus häntä vielä mainittaisiin paikkakuntansa
suurimpana hyväntekiänä. Jos kaikki nykyiset torpparit pääsisivät oman
maatilan omistajiksi ja tuo tapahtuisi hänen toimestaan, -- no niin --
ruosko poika, menehän nyt -- äh, äh, äh -- kutiis!"

Kävi niin hyväksi olo että teki mieli hyräillä:

    "Meill' pohjola luminen
    On kotimaa
    Sen rannoilla lietemme leimuavat, j.n.e."

Joutui siitä sitte kirkolle; ajaa rymähytti suntion kartanolle, hypätä
loikkasi kärryiltä alas ja päästettyään ruskon rahkeista pani hänet
heiniä syödä jyrsimään kärryjen kehikosta.

Siinä tulla kapusteli lukkari suntion pirtin puolelta, pisti kättä
Antille ja kysyi:

"Kuuluuko sieltäpäin mitään?"

"Tuossahan sitä mennään keskivälissä?" Antti vastasi tasoitellen
otsakurttujansa. Päästi takkinsa napeista, haki povitaskustaan
kuulutuspaperin ja tarjoten sitä lukkarille, sanoi:

"Jos sinä, veli hyvä, käyttäisit tämän saarnastuolissa sitte
kuulutusten kera. Tuossa on markka vaivoistasi!"

"No meneehän tuossa, Kiitoksia!" lukkari vastasi ja katseli kuulutusta.

"Kas kas -- jopa on taas ilmestynyt uusia keinoja", hän sanoi luettuaan
ja jatkoi sitte: "Kyllä saat olla huoletta että tämä perille tulee."

"Hyvä, hyvä", Antti vastasi ja läksi sitte lukkarin kanssa astua
tepsimään kirkkoon.

Tavallisten kirkonmeno-toimitusten päätyttyä astui seurakunnan pastori
saarnastuoliin. Killisteli ensin sanankuulijoihinsa sinisten riihensä
läpi, rykäsi sitte teeskentelevästi pari kertaa, ja alkoi pauhaavalla
jyrisevällä äänellä lukea kuulutuksia, jotta virkalippunsa leukaan
päristi kuin lehti tuulen käsissä oksan runkoon.

Ensiksi luki hän seuraavasisältöisen kuulutuksen: --

    "Minä allekirjoittanut pyytäisin kaikkia tämän pitäjän
    torppareita -- --"

Pastori rykäisi, katsoi allaolevaa nimeä ja jatkoi sitte:

    "huomioonsa ottamaan sitä suurta surkeutta, että he ovat
    kurjempia ihmisiä mitä maa päällään kantaa. Toisen isännyyden
    alaisina heitä väännetään ja kierretään kuin pajuvitsoja,
    käsketään ja komennetaan kuin ryssän nahkapoikia, siitä että
    uhraavat parhaimmat voimansa herrain ja isäntien kukkarojen
    täytteeksi. Tämä orjuuden aika on nyt mennyt; nyt, torpparit,
    toverini, nostamme me sodan herroja ja isäntiä vastaan; me
    päätämme kuin yksi mies karistaa niskoiltamme nämä kalisevat
    orjuuden kahleet, me näytämme herroille ja isännille, noille
    yhteiskunnan nylkijöille, että me torpparitkin olemme ihmisiä,
    joilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin heilläkin.
    Meitä on tähän saakka talutettu kuin koiria kahleissa, mutta
    nyt katkaisemme nämä kahleet, sillä herra ei ole parempi kuin
    kerjäläinenkään, ei isäntä parempi kuin renkikään. Me rakennamme
    tulevaisuutemme nyt sille varalle ettei meitä mitkään tuulet
    ja myrskyt kukista, ei herrat ja rikkaat sorra ja kaada. --
    Sitävarten kokoontukaa torpparit, toverini, Lehtiviitaan tämän
    Elokuun viimeisenä sunnuntaina kello kuusi illalla.

                                         _Antti Komulainen_.
                                           Kirkkoväärtti."

Pastori näkyi hetkisen miettivän, katsoi luettua kuulutusta vielä
kerran, katsoi sitte pikkupenkillä istuvia Karhulaisia ja Laksolaisia
sekä pitäjän jättiläisen kokoista nimismiestä, joka selkä kenossa
istua nökötti Karhulan herrassöötinkin vieressä penkin korvalla.
Silmäsi vielä numerotaulun juurella kyykistynyttä Antti Komulaista,
joka leveitä käsiään vastaan nojasi kasvojansa ja sormiensa lomista
tirkisteli nimismiestä ja Karhulan herrassöötinkiä, sekä sitte jatkoi
kuulutuksien lukemista.

Koko seurakunta istui kuin äkkinäisen halvauksen saanut. Istui kuin
penkkeihin jähmettyneenä. Kukaan ei kuullut enään muuta kuulutuksia,
katsottiin vaan toisiansa silmiin ja totisina puhua sipistiin.
Tuijotettiin väliin numerotaulun juurella kyyköttävää kirkkoväärttiä,
joka yhä hyvillään kurkisteli sormiensa lomitse sekä häntä kohti
viitottiin käsillä ja taas sipistiin, jotta vaan kuului yksi suhina
kuin äkkinäinen tuulenpuuska olisi käynyt, jonka väreitä vielä
tunnustettiin.

Harmillinen synkeys levisi Karhulan herrassöötinkin puisevaan ja
täyteläiseen naamaan. Hän pui hiljalleen nyrkillään penkin väliseinään
ja suhisi nimismiehelle, katsoa kurkottaen häntä silmiin, että:

"Muista että isket kiinni tähän asiaan -- kruunun puolesta pitää sinun
näyttää tuolle hävyttömälle (siinä hän osoitti sormellaan Komulaista),
mitä on herjata ihmisiä, ja vielä sitte kirkossa, joka on pyhä paikka
ja Herran temppeli."

Siinä heitti herrassöötinki vihaisen katseen myöskin kuulutuksia
paukuttelevaan pastoriin, ja sitte jatkoi:

"Ja kuinka typerä on pappikin, kun ottaa tuollaisen häväistyslorun
lukeakseen saarnastuolista. Hän ansaitsisi myöskin saada siitä
tuhmuudesta nenälleen, että tietäisi vasta olla varovaisempi. Mutta
sinne kokoukseen sinun pitää mennä -- välttämättömästi ja kruunun
puolesta yleisen järjestyksen valvojan velvollisuuteen nähden hävittää
tuon kirotun moukan vehkeet ja hänen kokouksensa."

"Hö-öm, hö-öm. Kyllähän se on hävytöntä, hö-öm, onhan sinne mentävä,
hö-öm, kyllä minä estän, saatte luottaa siihen -- ja hö-öm, ja sitte
panen syytteeseen."

Yhä Antti Komulainen tirkisteli sormiensa lomitse ja nauraa
hötkäytteli, sekä itsekseen hoki: "ähä, ähä -- kutti, kutti, kutti!"

Kirkosta ulos tultua vielä herrassöötinki huomautti nimismiestä että:
"muista vaan mennä sinne kokoukseen ja näyttää tuolle häväisijälle ja
kirkon saastuttajalle, kirotulle lurjukselle, moukalle että, että --"

"Hö-öm, kyllä, kyllä muistetaan, hö-öm!" Nimismies vastasi, että
kurkkua karistaissa rinta ja hartiat hytkähtelivät. Nosti sitte
hattuaan, kumarsi ja heitti pitkiä takajalkojaan kohteliaasti, joiden
temppujen tehtyä sitte mennä laahusteli.

Herrassöötinki seisoa könötti kirkon portilla kuin tammitukki, minkä
paksuus molemmista päistä on yhtäläinen, ja vuotteli Lakson kapteenia,
joka vielä jäi seurueineen kirkon penkkiin.

Mutta siinä se jo tulikin, uljaasti partainen leuka kohollaan.

"Oletko veli, hävyttömämpää häväisijää ja parempain ihmisten
solvaisijaa kuullut eli nähnyt kuin tuo sinun torpparisi Komulainen
on?" herrassöötinki sanoi teeskennellen kohteliaisuutta.

"Hän, no, hän on, niinkuin olen sanonut tuommoinen puolihullu, jolle on
annettava anteeksi", kapteeni vastasi välinpitämättömästi sekä viittoen
kädellään pois luotansa koko mokomat ajatuksetkin. Heilahutteli itseään
niska kenossa kuin olisi tahtonut pyörähtää ympäri kantapäällään.
Pisti sitte hymyillen kätensä herrassöötinkille ja sanoi päätään
nyökähyttäen: "adjöö, adjöö -- välkommen sedan --"

Eivät muutkaan kirkossa olleet tahtoneet malttaa, kotiin lähteä.
Seisoskeltiin vaan taajoissa ryhmissä kirkkomäellä ja puhua
pölistiin ihmettelemällä tuosta odottamattomasta kuulutuksesta ja
sen merkityksestä. Piippunysät hampaissa savupilviä röyhytellen
seisoskelivat miehet eri ryhmissä jakautuneena kahteen puolueeseen
kukin arvonsa ja säätynsä mukaan. Samoin naisväkikin kädet helmoilla ja
väliin ilmassa, päivittelivät ja ihmettelivät kuulemaansa uutista.

Nurpealla nenin pälpättivät isännät ja emännät. Vaikka eivät
saaneetkaan kuulutuksesta täydellistä käsitystä, tapisivat kuitenkin
että sillä oli aikomus purra rusauttaa heidän neniään, käydä käsiksi
heidän omaisuuteensa. Sitä kohtaa hyvästi valaisi tuo Antti Komulaisen
entinen maine, joka laveoissa piireissä oli hyvin tunnettu.

Torpparit ja muu loisväki hyvillään pyyhkielivät leukojaan, ja
kiitollisin katsein nilkuttivat toisilleen silmiään. Suurena
hyväntekijänä pyörieli jo Antti Komulaisen nimi heidän huulillaan,
sillä olihan hänen harrastuksensa jo ennen kuulu, jotta hyvin voi
käsittää, mitä tuolla kuulutuksella aijottiin toimittaa.

Oikein miehissä ja naisissa päätettiin löydyttäytyä tuolla kokouksessa,
sekä henkeen ja vereen saakka puolustaa Komulaisen ehdottamia
toimenpiteitä.

Ja kirkkoväärtti Komulaisen suurenpuoleiset rengasmaiset silmät
säkenöivät tylsästi ja hänen otsanahkansa oli jakautunut tavallista
tasaisempiin kurttuihin, kunhan istui kärryillensä suntion kartanolla
sekä lähteäkseen kotiopäin hotaisi ohjaksien perillä ruskoansa
lautasille.

Tuo hänen mieliasiansa, jota jo parikymmentä vuotta oli ajatuksessansa
hautonut, ja siitä niin monipuolisesti järkeillyt ja tehnyt turhia
yrityksiä, se tuntui nyt vähän selkeämmältä kun oli saanut tuon
kuulutuksen kirkossa julaistuksi, tuntui siltä että nyt siitä pian
alkaa valmista tulla.

Huvikseen hän siinä kärryillä könöttäen laulaa lurkutteli, mitä sylki
suuhun toi ja mieleen juohtui. Hotaisi väliin ruskoansa lautasille
ohjaksien perillä ja huuliaan maiskuttaen uhkusi: "äh, äh, ääh --
menetkö siitä."

Kului siinä huritellessa eellehen matka, Jo saapui Keltakorven synkkään
kuusikkoon, ja pian nousi siitä Näätämäen ahteelle, joka jyrkkänä
loikui siinä tien poikki kuin jättiläispetäjä. Päästyään mäen selälle,
näki Antti jonkun tien poskessa kivellä istua nököttämässä.

Luo tultuansa käski hän ruskonsa vähän pysähtyä, joka kahta käskyä ei
kärsinytkään.

"Päivää -- mistä sinä olet?" Antti sanoi.

Kivellä nököttäjä tuijotti synkästi ja pelkäävästi avonaisiin
jalkoihinsa kiven juurelle, mutta kohotti katseensa kun kärrymies ei
tehnytkään niin hyvin ja sivuuttanut häntä.

Antin sydän jysähti kuin sepän väkivasaralla olisi siihen lyöty, kuuma
veri tuntui virtaavan suonissa ja nousevan päähän. Kädet alkoivat
vapista ja otsakurtut putosivat kulmille.

Mies kiveltä nousi suoraksi ja hävynalaisesti luimuili metsään kuin
hännälleen saanut koira. Astui askeleen, astui toisen, mutta kun Antti
purevasti ärähti: "seiso!" niin silloin se seisoi kamalasti tuijottaen
lian peittämiin jalkoihinsa.

Päässä oli miehellä päivän polttama, ajan kalvama hattukulu; hartioita
ja käsivarsia verhosi siekaleinen takki, jonka kielimäisistä aukeamista
kuulti ruskea iho. Samanlainen väri kurkisteli peittämättömästä
rinnasta ja edestä ja takaa housujen lahonneista lahkeista.

Pikimustilla silmillään toljotti hän sammuvasti Anttiin, joka
hampaitaan hioen tuumasi antaa hänelle semmoisen paukauksen, jotta
viimeisen kerran käärmeitä kuuntelisi tuolla rysypensaan juurella.

"No kuinka ne asiat luonnistuivat siellä valtiomiesten luona?" Antti
kysyi ivallisesti mutuillen huuliansa, ja katsellen onnetonta kurjuuden
kuvaa pitkään ja polttavasti.

"Häh?-- Mitä minusta tahdot?" mies kysyi laimeasti katsellen maantien
ojaan.

"Annatko pois sen satamarkkasen?"

"Minkä --? Mitä minusta tahdot?"

"Narri!"

"Se narri on, joka antaa itsensä narrata."

Antti loikahti kärryiltä ja takaakättä voimakkaasti paiskasi miestä
vasten suuta, jotta veri turskahti suusta ja nenästä ja tämä keikahti
päälleen maantien ojaan.

Loikkasi kärryille jälleen lausuen karkean kiroussanan, sekä alkoi
sukia ruskoansa minkä ennätti, ohjasten perillä, lauteille, äännellen
"äh, äh, äh, äääth!" sekä huuliaan ankarasti maiskuttaen.



14.


Päivä toistaan seuraten vyöryi menneitten joukkoon, kääriytyi
ijäisyyden utuiseen helmaan. Samoilla enteillä se aurinko nousi kun
laskikin kunnes saapui viimeinen sunnuntai Elokuussa.

Levoton oli ollut Antti Komulainen jälkeen äskeisen tapauksen. Paikasta
toiseen hän käydä kompuroi hartiat kumarassa kuin miehentappaja, joksi
hän itseänsä pelkäsikin. Surkeasti katui iskua, jonka oli antanut
kirkkomatkalta palatessa sille miehelle, joka kerran oli ollut hänen
neuvonantajansa, mutta joka siinä juonessa oli surkeasti häntä nenästä
vetänyt.

Kun joutui yksinäisyyteen, hän silloin oihkasi ja voihkasi: "Oi voi,
kun tulin tuon tehneeksi."

Mutta vähitellen hän asiasta kuitenkin levostui ja kävi
rauhallisemmaksi kun mitään pahempaa ei kuulunut, ei näkynyt! Sillä jos
mies olisi kuolla kuukahtanut sinne maantien ojaan, olisi ihan totta
heti näkynyt nimismiehen jättiläsvartalo Lehtiviidan ovella eikä siitä
olisi päässyt, ei niin mihinkään.

Tänään hän jo yhtyi keskusteluunkin Katrin kanssa. Kysyi ensi työkseen
istuen ja haukoitellen vuoteen laidalla että:

"Onko sulla leivottuna rieskoja ja vehnäspullia? Kun tänään on se
kokous, niin että saisi jollekin tarjota."

Katri seisoi keskellä lattiaa hiukset hajallaan hartioilla, ja katsoi
pitkästi ja hymyillen miestänsä silmiin.

"Rieskoja ja vehnäspullia -- hihihi -- on tuolla aitan hinkalossa pari
homehtunutta kämpyrää --: välttäväthän nekin?"

Hän istui Antin viereen vuoteen laidalle ja kiersi oikean kätensä hänen
kaulalleen sekä lisäsi: "eivätkös vältä?"

Antti hymähti vähän ja yritti vapautua Katrin kahleista nousemalla pois
vuoteen laidalta.

"Ole vait, kuka sitä homehtunutta sitte? Olisithan voinut uuttakin
tekaista täksi päiväksi, kun tiesit että tulee kokous", hän sanoi
heittäen Katrin kättä kaulaltaan.

Mutta Katri ei päästänyt, sanoi että: "istu nyt vaan siinä vähän
ja kerro minulle minkätähden sinä viime aikoina olet ollut niin
synkkämielinen? -- Kyllä minä rieskoista ja vehnäspullista huolehdin.
-- Sanohan pois, miksi olet ollut niin puhumaton ja synkkämielinen?"

Antti nojasi kyynäspäät polviinsa ja pää kumarruksissa katseli
jalkojaan.

"Miksikä tuo sitte sillä valkeneisi?" hän vastasi kieltävästi.

"Puhumalla ja keskustelemalla aina asiat paranevat. Ja muistanet kai
että me olemme päättäneet keskenämme ja'ata ilot ja surut, onnet ja
onnettomuudet -- sanohan pois -- kuule Antti, muuttuu mielesi paljoa
paremmaksi kun sanot -- sanothan?"

Antti kertoi sitte, mikä häntä oli painanut niin runtelevasti, jotta
oli ihan kuin pyöräpää lammas.

"Eikö tuo sen pahempi? No sitte on hätä kaukana ja suru poissa. Kuules,
kun Elli tässä viikolla kävi Moisiovaarassa lehmän kaupoilla, niin
siellä se mies oli istua nörkötellyt ihan ilmi elävänä ja viheliäisenä
kuin suden repimä. Siekaleensa kun olivat niin aukeamia täynnä, jotta
ruskea iho paisti ja yksi kieli, mennä lönköttäissä, löi toista
korvalle. Eikä ollut kehdannut Elliä edes silmiin katsoa", Katri
selvitteli yhä pitäen kättään miehensä kaulalla.

"Onko se niin --? No sitte se on pitänyt saaliin hyvänänsä, ansaittuna
palkkana, eikä ole uskaltanut mitään virkata. -- No, ei mitään sitte,
kyllä se rakkari vähän ansaitsikin", Antti sanoi nousten suoraksi ja
entistä iloisemmin katsoen Katria silmiin.

"Ansaitsi tottakin; olisit ottanut oikein katajaisen ja antanut sillä
housuille oikein isällisesti -- -- mutta kukas tuolta tulee?"

Katri hypähti akkunaan katsomaan.

"Se on Maunulan Pertti -- miksi se nyt näin aikaisin --" hän sanoi ja
alkoi kiireimmän kautta sukia hameita ylleen.

Pertin mieltä kaiveli Lehtiviidan pullukkavartaloinen, kaunismuotoinen
Elli. Koko ajan kuin kokousta odotteli, oli hän niinkuin pilvistä
pudonnut ja vähän säikähtänyt. Pari kirjettä jo sillä välinkin Ellille
lähetti, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, päätti hän löydyttää
itsensä jo aikaisin kokouspäivän aamusella Lehtiviidassa, ettei Elli
voisi luikkia kätköön hänen käsistään ja että hänellä sitte olisi päivä
aikaa valloituksensa tekemiseen.

Onnistuiko Pertti-raukka nytkään yrityksessänsä, saamme jälestäpäin
nähdä.

Läheni kello kuutta. Miehiä ja naisia tulla jyhmysteli Lehtiviidan
kartanolle, johon ensin pysähtyivät toisiansa tervehtimään
ja kyselemään kuulumisia, sekä keskustelemaan tuon kokouksen
merkityksestä. Yksitellen sitte mennä lapikoittiin tupaan, jonka ovella
Maunulan Pertti vahtia piti etteivät muut sisään pääsisi kuin torpparit
ja muu loisväki. Talolliset päätettiin jättää ulkopuolelle kuokkureina
kurkistelemaan, jos heitä joku yrittäisi sisään pyrkimään asiaan
sekaantuakseen, johon heillä Antin ja Pertin mielestä ei ollut mitään
sanomista.

Käteltyään ensin Anttia ja Katria, kävivät vieraat istua nököttelemään
penkeille, joita tilaisuutta varten Wille ja Lauri olivat lankun
puoliskoista laitelleet.

Pian oli Lehtiviidan tuparustinki täpösen täynnä uteliaita torppareja
ja muuta loisväkeä sekä miehiä että naisia. Meluava puheen solina
ja sorina sekä kihattava ja hohottava naurun hyrinä tuossa taajaan
istuvassa väkijoukossa täytti koko huoneen, vieläpä tunkeili seinäin,
akkunain ja katon läpi uloskin.

Mutta yht'äkkiä katkaisi tuon sorinan käreä ääni, sillä Antti
Komulainen astui perillä olevan pöydän tyvelle ja ryäistyään pari
kertaa, alkoi:

"Hyvät ystävät -- me torpparit ja muut alhaisemman työn tekijät olemme
kurjempia, onnettomempia ihmisiä täällä Suomess -- --"

Sanat istuivat kurkkuun, mutta hän nosti rintaansa sekä karaisi
kurkkuaan ja kallistettuaan päätään hieman vasemmalle, alkoi: "me
saamme tehdä työtä kuin orjat, nähdä nälkää kuin laiskurit, ja sentään
meitä pidetään kunnottomina lapsina, meitä halveksitaan kuin pahimpia
kerjäläisiä, ja tuon kaiken lisäksi olemme alituisessa vaarassa joutua
maantielle joukkoinemme. Me työntekijät olemme yhteiskunnan tuki
ja turva; rikkaat käärivät rikkautta aittoihinsa meidän töittemme
hedelmistä, herrat lihoovat ja ylpeilevät laveista omaisuuksistaan,
joita me olemme heille hankkineet, ja kuitenkin olisivat he valmiit
kynsin hampain kiskomaan nahan selästämme; he eivät arvostele meitä
kenkiänsä paremmaksi; tuskin nenäänsä nostavat ja ilkiävät meihin
katsoa kuin vastaan satumme, vaikka me jo silloin olemme nostaneet
hattuamme korkealle ja kumartaneet kuin venäläinen Jumalan kuvaa. Ja
kuitenkaan herrat eivät ole meitä parempia, koska me olemme ihmisiä
niinkuin hekin. Eivät heidän sielunsa ja ruumiinsa ole sen kalliimmat
kuin meidän köyhän työkansankaan. Kaikki me olemme yhden arvoisia,
joskin he rikkauksiensa takia ovat meitä oppineimmat. Mutta voisimmehan
mekin tulla yhtä oppineiksi ja sentään tehdä ruumiillistakin työtä.
Samoin tarttukoot hekin auran kurkeen, ottakoot kuokat, lapiot ja
kirveet ja raivatkoot itsellensä peltoja sekä niittyjä niinkuin mekin
teemme. Ei työ heiltä herruutta vie.

"Herrat hallitsevat meitä ja laittelevat meille lakeja ja sitte noiden
tekemiensä lakien mukaan meitä tuomitsevat siitä hyvästä että me heitä
elätämme ja hankimme heille ylellisyyttä. Miksi emme me voisi itse
itseämme hallita ja itsellemme lakia laatia, ja sitte noiden lakiemme
jälkeen rikoksen tekijöitä tuomita -- --"

Nurinaa ja hyväksymistä kuului väkijoukosta. Antti jatkoi:

"-- mutta me tahdomme nyt päästä vapaaksi tuosta sorretusta tilastamme.
Yhtykäämme ystävät liittoon keskenämme, me voimme yhteisesti ostaa
taloja ja sitte hallituksen luvalla ja'aata ne keskenämme. Jos ei
meillä ole itsellämme varoja tuohon kaupan tekoon, niin pyydämme lainaa
valtiolta. Ja jos taas emme hyväehtoista kuoletuslainaa saisi, emme
sittekään saa heittäytyä neuvottomaksi. Myykäämme silloin kaikki mitä
itsestämme irti saamme, vaikka lusikat ja kauhatkin."

"Se on hyvä keino", kuului eräs ääni väkijoukosta.

"Oikein oivallinen", lisäsi toinen.

"Parempaa keinoa ei olisi kukaan keksinyt." säesti kolmas.

"On tuo kirkkoväärttimme sentään viisas mies", sanoi höysteeksi joku
eukko.

"On se oikein miesten parhaita", lisäsi toinen.

"Ryhtykäämme paikalla toimeen. Oma nurkka saada pitää vaikka pää
menköön", joku Karhulan torppareista ehdotti.

"Saada se pitää. Minä olen valmis yhtymään puuhaan", lisäsi toinen.

"Myötä on kaikki minustakin", yhtyi kolmas.

"En kaupasta jää minäkään; myön vaikka ainoan paitani että alkuun
pääsen", yhtyili neljäskin.

"Toimeen rupean minäkin vaikka en paikalta pääsisi", vannoili viides.

Ja niin tehtiin päätöksiä yhdessä ölinässä vaan. Mutta pian katkesi
tuo metelöivä riemu kun seurakunnan pastori, mustapartainen, arvokkaan
näköinen herrasniekka, sekä jättiläisvartaloinen pitäjän nimismies
kiskoivat luitansa väkijoukon läpitse perille päin.

"Terveeksi", sanoivat molemmat Antille ja pistivät kättä.

"No -- herrat sattuivat vähän myöhästymään", Antti vastasi sekä
viittasi välinpitämättömästi heitä istumaan penkille.

"Hö-öm, niinhän tuo on, mutta -- hö-öm, mutta parempi myöhään kun ei
milloinkaan, hö-öm --" nimismies yskähdellen vastasi, sekä raskaasti
istua hommasi penkille, jotta se antoi räjähdyksen kuin olisi poikki
katkennut.

Mutta pastori asettausi juhlallisena Antin viereen seisomaan ja
kierrellen partansa huippuja, alkoi:

"Minä suuresti ihmettelen että sellaisia mielipiteitä, joita veli
Komulainen tässä juuri ilmi toi puheessaan, jonka alkuun onneksi
juuri satuin tuonne ovelle, voi löytyä olemassakaan. Se katkera
vihamielisyys, jota tämä irooninen puhe uhkusi herroja vastaan, on
saanut alkunsa jostain yksityisistä syistä, jotenka se ei voi olla
oikeutettua. Jumalan kiitos, se aikakausi on jo aikoja sitte ollut
ja mennyt jolloin herroista ja heidän mielettömyyteensä perustuvista
vehkeistä voitiin sanoa sitä, mitä äsken kuulimme, että he tahtoivat
alhaisimpiansa nylkeä ja rasittaa ankaralla työllä ja suurilla
veroilla. Meille on jo koittanut valoisampi aikakausi, josta kiitos
kalliin uskontomme ja valistuneiden hallitusmiestemme. Orjuus on jo
aikoja sitte poistettu ja jokaisella on vapaa sananvalta, jokainen
saapi olla oma herransa ja jos jollekin tapahtuu vääryyttä, hän saapi
turvautua kristilliseen lakiimme, joka ei jätä pahaa rankaisematta."

"Mutta se on Herramme vakava sääntö että täytyy olla olemassa rikkaita
ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, muutoin ei maailma seisoisikaan,
ja toisin ollen olisi sen jo aikoja sitte täytynyt kukistua, sillä
köyhemmän kansan toimeentulo täytyy rippua rikkaimmista."

"Ja kunkin ihmisen elämän työ täytyy kulkea, määrättyä rataansa. 'Otsas
hiessä pitää sinun syömään leipääs', kuuluu jokaiselle, niin herroille
kuin torppareillekin. Ja jos kumpi hyvänsä poikkeaa tuosta Herramme
pyhästä määräyksestä, heittäytyy laiskuuteen ja toimettomuuteen, hänen
edessänsä ammottaa silmin nähtävä perikato. Hän saapi epäilemättä
ansaitun palkkansa."

"Tosin herrat ja oppineet eivät voi tarttua auran kurkeen niinkuin te,
sillä heidänkin täytyy pysyä kutsumuksessansa, käydä sitä rataa ja
tehdä ne tehtävänsä, jotka heille ovat määrätyt."

"Tyytykäämme siis kukin onneemme ja osaamme, niin Jumala on lahjoittava
meille menestyksen ja siunauksen."

"Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa, että te yhdessä ostatte
taloja ja sitte ja'atte ne keskenänne jos kerran valtiolta siihen
luvan saatte, mutta pitää katkeraa mieltä niitä kohtaan, joista rippuu
toimeentulomme, on vahingollista, se on häpeällistä. Tietysti on
olemassa epäkohtia kaikella alalla, niinpä isäntäin ja torppareinkin
välillä, mutta te siinä kohden ryhtyisitte maailman parantajiksi
tavalla semmoisella, joka vaan herättää vihaa ja katkeruutta.
Sellainen ei sovi siveellisessä yhteiskunnassa, sillä se hävittää
vakavan periaatteemme olla rauhan rakentajina ja kannattajina. Ja
mitä tulee siihen että te olisitte kantaneet orjuuden ijestä toisen
isäntävallan alla, niin se ei ole totta. Minä tunnen teidät jokaisen
ja tunnen myöskin isäntänne. Mikä hätä ja orjuus on esimerkiksi
Komulaisella ollut kärsittävänä? Hän on rakentanut torppansa tähän
viidakon keskelle, jotta se jo ulkoapäin näyttää muhkealta ja somalta
kuin herraskartano. Torpan maihin kylvetään kymmenen tynnyriä ruista,
saman verran kauroja ja viisi tynnyriä ohria sekä tarpeeksi asti
muuta kesäviljaa; te ruokitte toistakymmentä nautaeläintä ja kolme
hevosta. Hinkaloistanne ei lopu vilja milloinkaan, jopa saatte sitä
tarvitseville myydäkin niin että teillä on panna rahoja lainaankin. Ja
tästä kaikesta te suoritatte veroa kartanoon neljäkymmentä päivätyötä,
ja kun tuon vähäpätöisen veron suoritatte, saatte elää niinkuin vapaa
talonpoika ainakin; ja sillä tavalla te olette elänyt tähänkin saakka
jo yli kaksikymmentä vuotta sekä saatte elämänne loppuun saakka te
itse ja lapsennekin elellä. Kukaan teitä ei torpassanne ole häirinnyt.
Mitä syytä siis Komulaisella on isäntäänsä moittia? Sanokaapa?"

Komulainen mietti hetkisen tuijottaen synkän näköisesti pitkin sivuansa
pöydän alle, sekä liikutellen pitkäkarvaisia kulmiaan, vastasi:

"Mutta täytyypä teidänkin herra pastori se myöntää, että alamainen on
aina orja, hänen täytyy aina totella ja jos ei voisikaan, niin hänet
auttamattomasti ajetaan maantielle."

"Saapihan mennä vaan kuin kulkukoira, ja siinä ei auta papit eikä
lukkarit", säesti siihen eräs Karhulan torppareista.

Äkkiä nousi hirveä mellakka ovella. Pari puolihumalaista talollista
oli työntymässä sisään. Mutta irvissä hampain junnasi Maunulan Pertti
ovea ponnistaen jalkojaan kynnystä vastaan ja vasemmalla kädellään
ovipieleen.

Ulkona telmäsivät ja kiroilivat talolliset kuin sata mustilaista.
Tervasankon saivat käsiinsä eteisestä ja tuhat muruiksi se hakata
moukutettiin vasten ovea, jolloin ovi, lähiset seinät, lattia ja
kattokin ensikerran elämässään saivat maistella tervaa.

"Ö-höm --", nimismies sanoi ja alkoi vedellä pitkiä sääryksiänsä ovelle.

Pertti vilkautti silmäänsä ja päästi oven, kun nimismies lähelle joutui.

Törmäsivät siinä tuokiossa humalaiset nimismiestä vasten rintoja kuin
kaksi tervattua enkeliä. Kirosivat suunsa täydeltä Komulaista ja hänen
kirottuja vehkeitään, uhkasivat tappaa hänet ja laittaa torpasta
helluntaitulet.

"Ö-höm", rykäsi nimismies ja ojensi molemmat jättiläiskätensä, joihin
kumpaankin otti miehen ja aikoi ulos.

Mutta tervaisessa lattiassa jalka luiskahti, ja kaatua romahti
nimismies miehillensä, yksi hänen alleen ja toinen päälleen, itse
kiristellen hampaitansa siinä välissä kuin porsas aidan raossa.

"Öhöm", nimismies rykäsi ja sanoi:

"Heittäkää tuo rotan raato tuosta päältäni, ja lyökää sitä pirua,
ö-höm --"

Pertti ja Komulainen sivuivat nimismiehen päällä maata tölköttävän
kauluksesta ja veivät latanaan ulos kartanolle että koivet kolisivat.

"Ö-höm", nimismies ryki pystyyn kompuroiden. Niskakauluksesta tarttui
allaan maannutta miestä ja yhdellä sivauksella nakkasi hänet kartanolle
kuin vanhan kenkärajan.

Tiedusteli sitte heidän nimiään, jotka tervaan tahrautuneilla
kourillaan merkitsi kirjaansa. Julisti sitte Antti Komulaiselle että ei
kokousta saanut jatkaa, ei missään tarkoituksessa.

Ja siihen se sitte päättyikin.



15.


Tuon kokouksen tyhjiin mentyä, pidettiin uusi, mutta siitä ei enään
kuulutettukaan kirkossa, vaan Lehtiviidan Heikin ja Ellin tehtäväksi
tuli suullisten kutsujen kulettaminen torpparistoon.

Tässä kokouksessa, johon kaikki Karhulan torpparit ja puolet Lakson
torppareista olivat saapuneet, liittoutui oman nurkan ostoon
kolmekymmentä torpparia. Kymmenen taloa arveltiin välttämättömästi
tarvittavan heidän keskensä jaettavaksi, joiden kauppoihin
yksimielisesti suostuttiin valitsemaan Antti Komulainen ja Maunulan
Pertti. Samoille miehille annettiin myöskin toimeksi hakea
kuoletuslainaa valtiolta talojen ostoon, sekä anomaan lupaa niiden
jakamiseen. Luonnollisesti luottamus heitettiin yksin Komulaiseen, joka
puuhan oli alulle pannut ja jonka kykeneväisyys katsottiin muita monia
kertoja etevämmäksi.

Pian olikin Antilla ja Pertillä tiedossa määrätty talosumma. Silloin
pidettiin Lehtiviidassa taas uusi kokous, jossa osakkaille esitettiin,
mitkä tilukset olisivat saatavissa, ja mitkä hinnat niistä vaaditaan.

Nuo ehdot olivat jokaisen mielestä siksi edulliset ja hinnat huokeat
että oikein suurimmalla riemulla päätettiin ryhtyä hakemusten
laatimiseen ja jätettiin sekin tärkeä toimi Antti Komulaisen
tehtäväksi, jota jo alettiin katsoa silmiin kuin keisaria ikään.

Ja kokouksen päätyttyä sai tuo suuri hyväntekijämme kolmekymmentä
lämmintä silmäystä ja sydämmellisintä käden puristusta.

"Muistattehan pistäytyä meillä ensi sunnuntaina? Tulkaa oikein joukolla
ja jo lauvantai-illalla. On huvittavaa saada keskustella niistä
hommista, ja tottahan sitä jotain tarjottavaakin -- niin muistattehan?"
torpparit sanoivat hyvästi heittäissään, joten kolmekymmentä tuollaista
kutsua saivat onnelliset Lehtiviitalaiset.

Hyvillään liikutteli Antti Komulainen kulmiansa ja antoi lupauksia.
Mutta Katri tuumasi että: "eihän sitä joka paikkaan samalla kertaa."

"Ensiksi meille." yksi sanoi.

"Ei, meille ensiksi", toinen intti.

"Meillepä ensiksi kun olemme vanhat naapuruksetkin", kolmas väitti.

"Mutta ensiksi meille kun olemme kolmisin Antin ja Katrin kanssa
rippikoulu-toveruksetkin", neljäs säesti.

"Kuitenkin meille ensilauvantaina", Pertti sanoi, ja lisäsi vielä Elliä
hyvästellessä: "käyhän sinä jos ei vanhukset."

"No kyllä, kyllä, enhän tuota tulemattakaan ole", Elli vastasi ja
vilkasi samalla penkillä istuvaa Willeä hymyillen silmiin.

Kun Antti Komulainen palasi kaupungilta lainahakemus- ja
luvanpyynti-kirjoja matkaan laittamasta, istui hän eräänä päivänä
eteisensä kynnyksellä, teroittaa nylkytellen kirvestänsä. Teroitettuaan
laski hän kirveen ja kovasimen viereensä, laitti kätensä ristiin
nojautuneena polviinsa ja katsoen korkeuteen huokasi syvään ja
hartaasti: "voih -- jos Jumalakin antaisi tämän asian menestyä!"

Samassa tuli Katri ulos sankoa kantaen, avossa jaloin ja hiukset
hajallaan harteilla. Hän taputti Anttia päähän sivu pyrkiessään ja
sanoi:

"Anttiseni, mikä sua oikeastaan vaivaa? Niinhän olet tänään kuin
kirkkomaasta noussut ryöväri, hihihi. -- Kuulehan minkälaista unta Elli
viime yönä näki. -- Tuossa se tuleekin. Kerropa nyt Elli isälle sitä
untasi?"

"Hm, musta on unen selkä -- kyllähän teillä niitä semmoisia on,
joka vaan niitä viitsisi kuunnella", Antti vastasi, otti kirveen ja
kovasimen ja taas alkoi hioa nylkytellä.

"Eimaarin isä, se onkin oikein merkillinen uni. Te olitte ostanut
talon, jonka huoneet olivat risaiset ja huonot kuin vanha kenkäraja.
Vähällä olimme joutua satimeen kun alimmaiset seinähirret aina
lahosivat pois. Mutta te isä rakensitte uudet huoneet ja niin muhkeat
kuin täällä Laksossakin, kaksikerroksisen niinkuin sekin. Mutta
ennenkuin se huoneus valmistui, saitte te äkkiä siivet, tuommoiset
suuret haukan siivet selkäänne, juuri tuohon olkapäittenne kohdalle,
ja sitte te niillä siivillä nousitte ilmaan ja mennessänne lupasitte
lentää ulkomaille hakemaan rakennusapua, kun muka ette yksin saisi sitä
valmiiksi eikä kukaan täällä kotona tee kuin vääryyttä, joten niihin ei
ole luottamista. Mutta kuinkaan korkealle ette päässyt, kuin roistonaan
siivet lynkällään tulla suhahditte pää edellä maahan, ja sinne maan
sisään hävisitte. Ja sitte äiti ja minä ja Heikki itkeä tillitimme,
itkimme oikein katkerasti, ja siihen sitte heräsin."

Jo tulla ripsutteli Katri kaivolta kantaa rapustaen suurta, täysinäistä
vesisankoa. Nuotilleen hän viipotteli astuntansa mukaan vartaloansa,
Antin luo tultuaan laski vesisankonsa, sanoi:

"Kyllä ne semmoiset unet eivät toki oikein hyvää ennusta. Sitä minä
vaan salaisesti pelkään että tästä vielä jotain erinomaista seuraa."

"Niin se on, että kyllä isä vaan tulee vielä sairaaksi, kun se on aina
niin umpimielinen ja miettiväinen, ja sitte kuolee pois. Sitä se uneni
vaan ennusti", Elli sanoi, nyykäytti päätään, heilahutti helmojaan ja
meni tupaan, tuvasta omaan kamariinsa. Siellä nojasi hän rinnallaan
pöytää vasten ja katsellen akkunasta ulos viidakkoon tyynnytteli
haikeaksi pyrkivää mieltänsä.

"Sitä minäkin pelkään, että jotain semmoista siitä seuraa", Katri
lisäsi, otti vesisankonsa ja alkoi astua sisään.

"Hmmh -- teidän pelkonne -- -- se samaa on kuin kierrä vasikkaa
hännästä, saat silloin soittoa kuulla", Antti sanoi otsakurttuja
kulmilleen painaen.

Nousi, työnti kovasimen vuolen koloon eteisen katossa, kirves
kainalossa läksi astua jappasemaan metsään. Asteli loposteli hitaasti
Ketunpesän harjulle, ja alkoi siinä katsella erästä mutkikasta koivua,
mistä ajatteli reen jalaksia. Katseli sitä puolelta ja toiselta.
Tuumasi että hyvästi tulee siitä jalakset ja kavuspuut kunhan vaan
neliöön puun särkee. Saapi siitä oikein oivalliset.

Hän iski kirveensä koivun juureen, joka sinne syvälle surahti ensi
lyönnillä. Suoristui vielä jättäen kirveensä puun juureen, katseli
puuta tarkkaan, kiersi sen ympäri ja katseli. Ja sitte taas alkoi tehdä
lastuketta, joka pian syöpyi, jotta puu jo rusahteli kaatuakseen. Hän
vilkasi taakseen: Suuri, pitkä ja paksu miehen roikale tulla jyhmysteli
pitkin polkua Anttia, kohden. Sen puku oli lumivalkeaksi pesty
varpaihin ulottuva hurstipaita. Pitkät kullanruskeat hiukset ylettyivät
aina vyötäröisille saakka; sen kasvoista säteili auringon kirkkaus. Oli
avopäin ja avojaloin.

"Viuh, viuh, viuh-huuuu --" soi Antin korvissa. Sitte ääni vaikeni
silmän-räpäyksessä, silmistä säkenöi tulipuikkoja vielä kerran;
kiihkeästi tunsi verivirtain tulvailevan suonissaan, hän kaatua lusahti
taa päin, ja oli - pyörtynyt.

       *       *       *       *       *

Herättyään tunsi hän karkeaa kihnuttelua kasvoillaan; se oli karkeaa
ja lämmintä. Samassa kuuli hän myöskin pikaista tuhahtelemista
ja hengitystä. Hän nosti päätään, joka tuntui olevan raskas kuin
hakkonuija.

"Roppe -- no Roppe -- mitä se Roppe -- mistä sinä Roppe siihen -- --?"

Pieni koiran pentu nuoleskeli Antin kasvoja sekä siinä tuhahdellen ja
sieramiaan pyrskien hypähteli, liehakoi ja heilutteli taajakarvaista
häntäänsä. Se oli huomannut isäntänsä metsään tulon, kartanolla
kun hänen lähteissään kirmasi puun sirmale poikkipuolin suussa, ja
sitte jälkiä nuuskien läksi polkua myöten hänen jälkeensä juosta
lurkuttelemaan.

Antti nousi pystyyn ja koetteli kädellään otsaansa. Se oli kylmä.
Onneksi oli pehmeä karhunsammal mätäs joutunut päänsä alle ettei se
ollut saanut mitään, vammaa. Päästä vielä viilletti, ruumista tuntui
niin hirveästi painostavan, ja jalat olivat kuin tantereesen naulatut.
Vilun pöyristys tuntui jaloista päähän ja sormiin saakka.

Hän kumartui ottamaan kirvestä sälölle kaatuneen, puun juuresta, Roppe
nousi pystöön ja Antin kumartuessa pitkällä lihavalla kielellään
nuolasta lopsahutti; hänen huuliansa.

"Stphoi -- mitä sinä Roppe siinä --!" hän sanoi, ja sukasi kädellään
turpaan. Kun sitte piti oijaista, pääsi vihlaiseva parahdus, sillä
tuntui ihan siltä kuin olisi selkä katkennut. Monioita minuuteja sai
siinä sitte seisoa kuin kivettynyt ennenkuin uskalsi kumartua ottamaan
hattuansa, jota Roppe hampaissaan kiskoa letusti mättään tuolta puolen.
Vieläkin rusahti selkä hattua ottaissa.

"Jesus siunatkoon -- joko se selkä nyt katkesi!" hän huudahti
hampaitaan kiristäen, sekä itsekseen voihkien lisäsi: "voi voi, kun
kaikkia -- voi tuota selkää -- voi päätäni voi!"

Hän nojasi selkänsä puuta vasten ja tuskallisesti suutaan väännellen
katseli koiran pentua, joka vinkuen nousi pystyyn hänen reittänsä
vastaan ja kaappien käpälällään takin helmoja katseli harmailla
pyytävillä silmillään häntä silmiin.

Siinä Antti hetkisen seisoi odotellen taudin helpottamista sekä
ajatellen että jos huutaisi apua. Mutta ei huutanut kumminkaan,
toivossa että apu tulisi itsestään, että saisi tuolta selältään itse
kotiin kävelleeksi.

Niin hän tuumasi, ja tiimakauden siinä helpotusta odotettua hän läksi
kotiin yrittämään. Ei vihlonut enään niin ankarasti siellä selässä,
vaikka kankealta tuntui käynti, oli kuin puujaloilla olisi kohlinut.
Sen huomasi koiran penikkakin. Mennä seilutteli vetelästi Antin edellä
pitkin polkua, mutta tuon tuostakin pyörti ympäri ja julman näköisesti
katsoi isäntäänsä silmiin..

Katri ja Elli jo kartanolle vastaan juoksivat, kun näkivät akkunasta
Antin kurjamaisen astunnan. Pelästyksestä sydämmet tykähtelivät ja
harreillaan silmät moljottivat kun siinä siunailivat ja päivittelivät.
Neuvoksi tuli viimein lämpeelle panna sauna ja Heikki toimekseen sai
lähteä hakemaan Metsolan muoria kylvettämään ja hieromaan Anttia.
Muistettiin näet että tuo sama muori kerran oli Katrinkin taudilta
pelastanut hieromalla ja kylvettämällä; kylpiessä oli muori silloin
käyttänyt lihan suolavettä vastavetenä. Ja siitä olivat pistot ja
puremat paenneet.

Ja niin se kävi nytkin, sillä ihan ensi saunassa käynnillä sai Metsolan
muori Antinkin terveeksi, että sitte oli kuin uusi ihminen.

       *       *       *       *       *

Kun Antti Komulaisen sairaus unehtui ja hän papereitaan odotteli
palaavaksi virastoista, mihin ne oli lähettänyt, silloin hän eräänä
iltana virkkoi Ellille ja Willelle.

"Noutakaapas tuolta eteisen ullakosta säkkejä, käymme tänne aittaan
mittaamaan niihin jyviä, ja sitte huomisaamuna saatte laittautua
matkalle kaupunkiin niitä myömään. Näyttää tänä vuonna olevan siunaus
sadossa, koska jyviä karttuu ettei ole tiloja, mihin panna."

Nouti kamarinsa kaapista suuren avaimen ja meni aittaan. Seisahtui
täyteläisen jyvähinkalon eteen, nojasi molemmat kätensä hinkalon laitaa
vastaan ja tyytymyksestä kai arveli: "On siinä vähintään viisikymmentä
tynnyriä -- ja puolet jyvistä ovat vielä tähkissä."

Aittaan tulivat Elli ja Wille säkkinensä.

"Eivät nuo jyvät syömällä eikä myömällä hupene", Elli sanoi nakaten
säkit hinkalon laidalle sekä katsoen salavihkaa Willeä silmiin.

"Kyllä syömälläkin hupenee -- eikähän tuossa niitä niin yli laitojensa
ole -- mutta kun lienee asioita käydä kaupungissakin, niin pannaanhan
tuosta vähän mukaan ettei niin tyhjin käsin kuleksita", Antti vastasi
nousten hinkalon harjalle jyviä mittaan laittamaan.

Kun jyvät olivat mitatut, ja säkit täyteläisinä pullottivat siinä aitan
lattialla, poistuivat Elli ja Wille, mennessään supattivat että: "nyt
ne kihlakalut ostetaan, kun ukko on noin hyvällä tuulella että päästää
meidät yhdessä kaupunkiin."

"Hyvällä tuulella on ukko, ja nyt me ostetaan."

Antti jäi aitan kynnykselle istumaan, kädet ristissä polvilla
katselemaan, jyvähinkaloansa ja niitä säkkejä siinä lattialla. Tuumasi
että: "jos tästä taloonkin pääsee niin on siinä jyviä aluksi ainakin,
menee millä oma väki vuoden pari että luikahtaa, ja kunhan tähkistäkin
vielä saadaan irti, niin --"

Katri tuli siinä samassa, nousi aitan polkimelle ja istuen Antin
viereen kynnykselle, sanoi:

"Ei kuulesta ukkoseni, se oikein sopivata ole, että nuo Elli ja Wille
yhdessä kaupunkimatkoille pannaan."

"No miks'ei?" Antti siihen tuumasi.

"Kun niillä näyttää olevan yhteiset tuumat -- voivat siellä matkalla
mitä hyvänsä --" Katri epäillen sanoi.

"Olehan vait -- jos niillä ovat yhteistuumat, niin ovat, eikä sitä
estä mikään; eikä se Wille niitä huonoimpia miehiä olekaan -- puhtaan
ja joutuisan jälen jättää työssä jokaisessa", Antti väitti pyyhkien
vesitipat suupielistään.

"Mitä niistä kahdesta tyhjästä yhteen --?"

"Tyhjästäkö -- tyhjiä olimme mekin, ei omaisuutta enempää kuin
vastasyntyneillä, ja toimeenpahan sitä on tultu. -- Hyvä ja uuttera
työmies on rikkaampi kaikista rikkaista. Antaa vaan mennä yhdessä
kaupunkiin", Antti vakavasti vastasi yhä jyvähinkaloa ja niitä säkkejä
katsellen.

"No eipä sitä vastusta minusta, menköön vaan, kun se kerran sinusta
niin lienee", Katri vastasi ja meni sisään jättäen Antin vielä aitan
kynnykselle istua könöttämään. -- -- --

Kolmannen päivän puolisissa tulla jyryttelivät Elli ja Wille
kaupungista. Vielä viimeksi lähellä kotoa kiersivät he kätensä
toisiensa kaulalle ja tuikkasivat lämpimän suutelon, ja sitte meni
Wille omille rattailleen.

Tallin luo, jonne ajoivat, riensivät Antti ja Katri vastaan. Kyseltyä
kuulumisia ja jyväin hintoja, otti Antti rautavöisen matkavakan ja
läksi sitä viedä viipottamaan sisään. Elli juoksi jälessä jotta
töppöset vilkahtelivat, Wille ja Katri jäivät hirnahtelevia hevosia
päästämään.

"Mitästä siellä asiamiehellä sitte sanottiin. Eivät tainneet paperit
vielä joutua?" Antti kysyi nostellen otsakurttujansa ja istuen penkillä
matkavakan vieressä.

"Tulleet olivat, mutta myttyyn ovat hakemuksenne rusahtaneet -- kas
tuossa ovat", Elli vastasi ottaen papereita matkavakasta ja pistäen ne
Antin kouraan.

"Eipähän, se ei liene totta!" Antti vastasi vaaleten ja huulensa
alkoivat vapista sekä otsakurttunsa putosivat kulmille.

"Siitäpä tuon näette", Elli vastasi ottaen pienen sievän paperirasian
matkavakasta, ja Antin mentyä kamariin, avoi rasian, jossa punaisten
pumpulien joukosta kuulti tukeva ja kaunis kultasormus. Hän hymyili
itsekseen, sulki kannen ja pisti rasian taskuunsa.

Mutta Antin sydäntä tykytti niin voimakkaasti, jotta luuli sen rinnasta
pöydälle hyppäävän ja korvissa tuntui omituista suhinaa ja sihinää. Hän
istui pöytänsä viereen ja alkoi selailla sinikirjavilla karttamerkeillä
varustettuja papereita. Loppupuolella sattui hänen silmiinsä:

    "_Päätös_:

    Koska asiaan on ryhdytty kapinallisissa aikeissa, ei voida
    suostua mainittujen -- -- -- talojen jakamiseen, eikä myöskään
    antaa mitään lainoja sitä varten" -- -- --

Edemmäksi ei hän jaksanut lukea. Vihaa ja katkeruutta pulpahti mieli
kukkuralleen. Itsekseen hän mutisi:

"Nuo kirotut -- herrat -- niiden juonia -- voi minä onneton -- voi
onnettomia torppari-parkoja -- herrain juonia vaan! -- Kapinallisissa
aikeissako -- se on h--tin vale! Pelkästä lähimmäisen rakkaudesta,
isänmaan rakkaudesta olen uhrannut itseni -- 'Kapinallisissa
aikeissa' -- se on h--tin vale -- -- se on herrain - nylkisivät
alamaisraukat ja hotkisivat lihat suuhunsa kuin nälkäiset sudet, -- uuh
-- voi voi tätä maailmaa --"

Katri tuli kamariin.

"No kuinkas kävi niiden hakujen?" hän kysyi.

"Myttyyn meni -- myttyyn meni, voi voi sentään minua -- voi voi noita
kirottuja herroja, ne ovat kuin usutettuja metsän petoja, nälkäisiä
petoja -- niiden juonia vaan!" Antti sanoi, viskasi paperit pöydälle,
nousi kävellä koikkumaan hieroen tuskallisesti käsiänsä.

"Herra hyvästi siunatkoon -- Antti kulta, oma rakas mieheni -- ihanhan
sinä kadotat järkesi -- heitä nyt pois -- vallan hyvästihän tässä
toimeen tulemme -- heitä nyt pois tuo -- sinä kadotat järkesi! --
Turvaa edes Jumalaan! -- 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä ulos
heitä', sanoo Wapahtaja."

"Mene sinä Jumalinesi -- minä en jaksa kärsiä --!" Antti tuikeasti
vastasi ja vihaisesti nakkasi kaulallansa hyväilevän Katrin uunin
loukkoon.

"Herra Jesus -- nythän sinä --!" Katri sydäntä särkevästi parahti kun
luuli päänsä halenneen ja kätensä katkenneen. Tunsi kuitenkin olevansa
entisellään, lukuun ottamatta peukalon paksuista kuolleen sarvea
otsassa. Itkun tillikka pääsi kun ajatteli miehensä tekoa, jota ei se
vielä koskaan ennen ollut tehnyt.

Mutta Antti nirskutteli hampaitaan ja kiroillen yhä herroja, syöksyi
hän tupaan, otti akkunan otsalta lakkinsa ja painoi sen syvälle
päähänsä, sivalsi kirveen käteensä oven yllä olevasta kirveshäkistä ja
kiireesti painui ulos ovesta. Meni suoraan puuvajaan juuri kuin tulta
sammuttamaan, sekä alkoi kiivaasti puita pilkkomaan, jotta lastut
sirpaleina pirskoilivat vasten vajan seiniä.

Samassa tuokiossa hän kuitenkin iski kirveensä vajan seinään ja
polttavalla kiireellä läksi astua jappasemaan viidakkoon päin
Karhulevon syrjä aholle vievää polkua pitkin, tietämättä toki minne
menisi.

Hänen korvansa soittivat ja suhisivat kuin kirkon urut.

Lepokiven luona seisoa töllötteli puolitusinaa herroja koirineen,
pyssyineen ja muine metsästystamineineen, Antti heitti heihin vihasta
palavan mulkoilevan katseen sivu vilkaistessaan.

Herrat pyrskähtivät makeaan ivalliseen nauruun; mutta samassa päättivät
he keskenään että sillä miehellä eivät liene kaikki kotona, koska se
niin tylsästi ja hajamielisesti heihin mulkoili sivu mennessään.

Lähetessään Karhulevon syrjä-ahoa oli Antti näkevinään jälleen joukon
ivallisia, herroja, jotka hänen luo tultuaan pyrähtivät lentoon,
nousivat puiden latvoihin ja sieltä pitkää nenää hänelle näyttäen
irvistelivät leuvat sojona.

Hän nirskautti hampaitaan, polki jalkaansa, jotta tanner humahti,
karjasi karkean kiroussanan ja uhkasi kukistaa heidät sieltä puiden
latvoista alas päin kiviä.

Mutta ne vain irvistelivät ja pitkää nenää näyttivät.

Antti poimi polulta kiviä ja alkoi kuumasti tähdätä näkemiään herroja
puiden latvoilla.

"Jaa, -- jaha -- vieläkös irvistelet, vieläkös irvistelet -- vai
kapinallisissa aikeissa -- vai -- vai kapinallisissa -- aikeissa --
tekeekö mielesi mielitteletkö nylkemään vielä meitä torppari raukkoja
-- ähäh -- ähäs -- ähäs, kutti kutti -- kas tuossa -- tuossa vielä yksi
-- kas niin, saitko jo -- -- jasoo, ventta ventta -- sinäkö Karhulan
kartanon ihmissyöjä, möhömaha -- pajatukki -- tuosta sinä saat; tuosta
-- kas kas -- sattuiko nenään -- tuossa vielä yksi -- sinut tapan ja
syön kuin koira kärpäsen -- mielitteletkö vielä torpparejasi syödä --
irvistäppäs vielä -- -- no tästä saat -- soh -- nyt makaat siinä puun
juurella pää kirottu herrassöötinki -- otan vielä korvistasi kiinni ja
lyön tuohon kiveen ettei jää luun suremata -- kas noin, kas --
ähäs -- --"

Antti oli raivossaan. Kiroillen ja siunaten hän kiviä pommitteli puiden
latvoihin. Erään kuusen juurelta otti kaksihaaraisen lahopuun ja alkoi
hampaitaan nirskutellen sitä rajusti kiveen hutkia. Ja kun lahon
sirpaleet viimeiseen saakka hänen kourastaan katosivat, silloin oli
Karhulan herrassöötinki hänen mielestään siinä pieninä lihan ja luun
murusina.

Tekoaan tylsästi katsellen hän sitte tyytyväisenä istui kivelle keveät
kätensä kupeillaan. Mutta tyytyväisyytensä yhtäkkiä muuttui pelon
sekaiseksi kiukuksi.

Eteensä ilmestyi pitkäkoipinen ja jättiläisvartaloinen nimismies, ja
hirmuisesti kilkkavat kahleet käsivarsillaan.

"Ö-höm -- tuossa se peto nyt on -- ö-höm -- kahleet -- tänne, kahleet,
ö-höm -- ja mies linnaan!" hän jyreästi puhui. Tarttui Antin
niskakaulukseen ja veti suoraksi kuin tapetun koiran tantereelle.
Silloin vanginkuljettaja lukitsi kahleet Antin jalkoihin, vaikka tämä
puri nimismiestä käsiin kuin susi lampaan koipeen ja potki kiviä ja
turpeita vanginkuljettajaa päin naamaa että pölisi. Vielä lisäksi näki
hän ympärillään joukon irvisteleviä pitkänokkaisia herroja sarvet
päässä, jotka usuttelivat nimismiestä ja vanginkuljettajaa vaan häntä
kahlehtimaan ja viemään linnaan, sekä nauraa virnistelivät hänen
rukouksilleen ja anteeksi pyynnölleen.

Tervajukka oli tavallisella työllään Karhulevon syrjäaholla. Siinä
itsepintaisia tervaskantoja pilkkoillessaan hän kuuli lähellä ankaraa
raivokasta melua, kirouksia, voivotuksia, pitittelemisiä ja rukouksia
sekä anteeksi pyyntöjä.

Hän heitti työnsä, nakkasi päänsä kallelleen vasemmalle, purasi
tupakkaa ja läksi astumaan ääntä kohti, jotta puukenkänsä kiviin
keikkasivat.

Muutamien reheväin kuusipensaiden välistä hän jo parinkymmenen sylen
päähän näki miehen maassa selällään poikki polun ja ankarasti huitovan
käsillään ja potkivan, jotta turpeita ja pieniä kiviä ilmaan pyrynään
pölisi.

Luo tultuaan hän hämmästyi, ettei ollut kyetä mitä tekisi.

Vaalean siniset, melkein kuolleen verellä olivat Antin kasvot, suu
hirveässä väänteessä ja hampaat ilkeästi nirskahtelivat.

"No auta hyvä Jumala -- -- mikä sua vaivaa Antti? -- Olethan ihan
hulluna --!" Jukka sanoi tarttuen Anttia käteen, sekä lisäsi, "nousehan
veli hyvä pois siitä! Eihän tässä mitään hätää -- kuule Antti, nousehan
pois!"

Antti harrasi lujasti molemmin kourin Jukan käteen kuin hukkuva oljen
korteen, sanoi: "Auta, auta -- ne vievät minut onnettoman linnaan --
voi, voi ne vievät minun linnaan --."

"Olehan nyt hulluttelematta ja nouse ylös, ei tässä ketään linnaan
viejiä näy", Jukka sanoi ja irvissä ikenin veti Antin pystyyn.

"Kas kas -- jo menivät -- eivätpä uskaltaneetkaan -- niin menivät ettei
näy jälkiäkään", Antti puheli noustuaan, yhä pitäen Jukan tervaisesta
kädestä sekä vilkuillen hajamielisesti ja tylsästi väliin Jukkaan ja
väliin joka taholle.

"Eikä tässä mitään ole ollutkaan -- ihanhan olet, nyt sekauksissasi,
Antti veliseni --" Jukka yhä edelleen lohdutteli.

"Hm-hmh -- vai sekauksissani, vai sekauksissani --" Antti vastasi yhä
nirskuttaen hampaitaan ja rengasmaisesti katsoen Jukkaa silmiin.

"Oikein olet hirveän näköinen, mikä sulle nyt on tullut kun tuollainen
olet? Heitä nyt jo sikseen, ja lähtään pois kotiin", Jukka edelleen
hänelle puheli.

"Hm -- hirveän näköinen --", Antti vastasi katkonaisesti jamaten, ja
tyyneesti läksi Jukan jälessä kotiinsa päin kyhnyttelemään.

Siinä mennessä Jukka vielä uteli Antilta, mikä hänelle oli tullut ja
mikä häntä rasitti, mutta niin luotua sanaa ei enää lähtenyt Antin
huulilta. Hän vaan synkästi tuijotti jalkoihinsa ja väliin ylös puiden
latvoihin.

Mitään kipua ei Antti nyt tuntenut.

Tuossa sitä jo näkyi Lehtiviidan punanen asuinhuoneus.

Roppe, koiran pentu, peuhasi kartanolla Mirrin kanssa. Mirri makasi
selkiselällään ja kun Roppe yritti, purasemaan, sai se Mirriltä pehmeän
korvakierukan, jotta heti putkahti taapäin, ja laskeutuen matalaksi
etukäpälilleen tehdäkseen uuden rynnäkön.

Mutta kun Roppe huomasi Jukan ja Antin tulon kartanolle, pölähti se
isäntänsä luo, hyppäsi pystyyn ja nuolla liputteli hänen sivuillaan
suorana riippuvia käsiään.

Antti ei sitä huomannut lainkaan, joten polkasi koiran takajalalle;
se katketa rusahti ja surkean valitushuudon päästi Roppe kiikkuen
isäntänsä jälessä eteiselle, johon jäi.

Sisään tultua heitti Antti lakkinsa ja istui sanan virkahtamatta
penkille nojautuen kumaraan lattian rakoihin.

"Herra Jumala, mikä sille miehelle nyt on tullut -- mikä sinua vaivaa
Antti? Kuule nyt minua -- mikä sinua vaivaa?" Katri hätäillen puheli.
Meni Antin luo ja kyykistyi katsomaan häntä silmiin.

Antti suoristi itsensä, katsoi tylsästi rengasmaisilla silmillään
Katria ja vaatetta hänen otsalleen vyötettynä, sekä nirskautti
hampaitaan. Mutta sanaakaan ei hievahtanut.

"Huh -- onhan se niin kauhean näköinen", Katri lisäsi ja viskasi
Jukkaan kysyvän katseen.

Jukka kertoi asian miten tiesi, ja sanoi sitte Antille, että: "Käyhän
nyt nukkumaan, veli hyvä; olethan sairas. Tule nyt nukkumaan omaan
kamariisi!" sekä otti häntä kädestä. Antti totteli heti, antoi Jukan
kiltisti opastaa häntä kamariin, mutta mennessään nirskautti taas
hampaitaan ja väänti suutaan.

Jukka vei hänet vuoteen luo, sanoi: "kas niin, kallistuhan vaan siihen
ja nuku niin sitte virkenet."

Antti laskeusi siihen heti, käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi
kuorsata.

"Voi armias Jumala kuitenkin -- mikä tässä nyt hyvittää kun tuo mies
tuommoiseksi tuli", Katri sanoi istuen penkille kädet helmoilla ja
pusertaen kyyneleitä silmistään.

Elli tuli hehkuvin poskin kamaristansa virkkine kädessään, ja kun sai
kuulla isän kohtalosta, sanoi värähtelevällä itkuäänellä: "Kyllä se isä
vaan kuolee -- saattepa nähdä, kun minä näin semmoisen unen."

"Minkälaisen unen?" Jukka kysyi, heitti päänsä vinoon vasemmalle ja
loiskautti lattialle suuren tupakkasyljen.

Katri ja Elli katsoivat sylkyä ja sitte toisiansa, silmiin. Elli kertoi
unensa Jukalle.

"Noh -- kyllähän siltä kuulostaa että tuo uni jotain tietäisi, mutta
'Jumalallapa tässä on onnen ohjat, Luojalla lykynavaimet', sanoo
sananlasku. Ja niin se on että voi kuolla, mutta voi elääkin. Se on
Jumalan vallassa se asia", Jukka sanoi hurskaasti huoahtaen.

Heikki kyyristäysi suulleen Willen vuoteelle tuvan ovipieleen ja
muskutti isosti, peläten isän kuolevan. Virkkineensä laski Ellikin
helmoilleen ja alkoi oikein sydämmellisesti itkeä nyyhkytellä, jotta
hänen ihanat ruusupunaiset poskensa yhä vaalenivat, ja aimo pyöreät
sievät huulensa värisivät sekä nytkähtelivät kapeat sirotekoiset
hartiansa.

Katrikin puserti yhä kyyneleitään. Hän nousi sekä meni kamariin.
Seisahti vuoteelle ja katseli vettyneillä silmillään hiukan miestänsä.
Palasi sitte tupaan ja sanoi:

"Se nukkuu nyt, hengittää raskaasti kuin kivirekeä vetäisi ja posket
hohtavat tulipunaisina."

       *       *       *       *       *

Lännen rantamille pyrkieli poutapäivän aurinko kultaen kellertävän
ja osittain alastoman viidakon Lehtiviidan tausteella. Luonnossa oli
kaikkialla rauha, mutta rauhattomuus vallitsi ihmisten sydämmissä
tuossa muuten niin hyvin voivassa ja rauhallisessa uutistorpassa.

Seuraavana yönä eivät Katri, Elli ja Heikki sekä Wille, uskaltaneet
lainkaan heittäytyä vuoteilleen, vaan pelokkaina istuskelivat
odotellen, mihin suuntaan Antin tauti piti kääntyä, parempaan, vaiko
pahempaan.

Siinä yön vietossa ajan kuluksi kertoili Katri muistelmiaan
tyttö-ajoiltaan, kuinka häntä kaikkialla oli ihailtu ja kiitetty
kauniiksi ja hyväsydämmiseksi tytöksi ja kuinka kylän kuumimmat ja
komeimmat pojat hänestä kiistelivät. Mutta Antti, vaikka köyhänä,
puolialastomia huutolaispoikana hänen kotitaloonsa tuli, heti vakavan
käytöksensä ja hyväsydämmisyytensä vuoksi sai sijan hänen sydämmessään.
Ja kuinka he sitte pitkän kosinto-ajan kuluttua yhteen menivät tyhjinä
kuin kaksi taivaan lintuista, joilla ei enempää omaisuutta ole kuin se
höyhenpuku, millä Luoja on heidät varustanut.

Sitte seurasi lyhyt äänettömyys. Katri istua kyykötteli tuolilla
lähellä kamarin ovea kädet ristissä helmoilla ja hartiat eteenpäin
kyyristyneenä. Karttuunihuivi oli yhä otsalle takapäältä solmittuna, ja
hänen silmänsä surumielisesti tuijottivat lähellä uunia rauhallisesti
venyvään Mirriin. Sivupenkillä akkunan luona istui Wille ja
kyynäspäällään nojaten akkunan otsapuulle katseli ajattelemattoman
näköisenä ulos mustaan yöhön. Hänen vieressänsä istui Elli itkeneen
näköisenä ja nojaten hartioitaan seinään, katseli ajattelevan näköisenä
päreorsille kattoon. Selällään keskellä lattiaa polvet koukussa ja
kädet pään takana lojuili Heikki, tuhman näköisesti katsellen polviansa
myöten takan nokiselle kupeelle.

Tuon äänettömyyden vihdoin katkaisi kamarista kuuluva valitus ja
vaikerteleva puhe.

"No nyt se on äänessä", Katri sanoi, ja silmäkuoppiaan molemmin
käsin hieroa tahrustaen meni kamariin. Sinne menivät ojennellen
ja haukotellen toisetkin, paitsi Heikkiä, jonka silmät jo olivat
valahtaneet umpeen.

Katri nouti himmeästi valaisevan kynttelin pöydältä ja sitä kädessään
pitäen meni Antti vuoteelle, kysyi:

"Mikä sinua nyt vaivaa Antti -- oletko kovin sairas?"

Antti katsoi Katria tuikean pistävästi ja haalakasti silmiin ja sitte
pitkin seiniä ja kattoa. Kasvoilla leimusi tulipunainen, pelottava
hohde; rinta nousi ja laski aallon tapaisesti ja hengitys kävi taajaan
ja raskaasti. Tuskin kuuluvasti haipuilivat hänen huulensa sanoja:

"Näette-kö -- noit-a, noita pien-iä herroja -- -- uuh-uuh -- ne
irvis-televät -- nauravat -- ja pit-k-ää nenää näyt-tävät -- uuh-huuh
-- pois!"

Sitte hän raukesi, vaikka huulet vielä kuulumattomasti liikkuivat.
Samassa tuokiossa alkoivat hänen leukansa suonenvedon tapaisesti
lotista ja ruumis hytkähdellä; ja heti alkoi hirveä puistutus
senjälkeen. Koko vuode vapisi kuin ukkosen käsissä siitä
puistutuksesta, joka sairaan valtasi. Wille ja Elli heittäysivät
poikkipuolin vuoteelle sairaan päälle ja täysin voimin koettivat
hillitä puistutusta. Viiden minuutin ajan se kesti ja sitte Antti
rauhoittui. Mutta nähtävästi seurasi puistutusta ankara kuume, sillä
huuliaan puhallellen sanoi sairas vaisulla äänellä:

"Hyh-hyh -- polttaa -- polt-taa --!"

Sitte rauhoittui ja alkoi kuorsata.

"Voi voi kuitenkin -- nyt se on sen menoa, se kuolee nyt ihan tuohon
paikkaan --" Katri vaikeroiden päivitteli ja hervottomuudesta ja
hämmästyksestä vapisevin polvin istui tuolille vuoteen pääpuolella.

Elli työntyi tupaan, meni sieltä omaan kamariinsa, heittäysi suulleen
vuoteellensa ja nuuskuttaen huokasi: "Hyvä Jumala, elä salli isän vielä
kuolla."

Wille meni tupaan, haki piippunsa, istui penkille ja pannen tupakkaa
mietti että: "Jos kuolee, niin vuorostaanhan on päässyt. Ja ehkä tuo
sitte häntäkin Ellin kanssa paremmin onnistaisi, kun Anttia ei enään
olisi olemassa. Pääsisi pian koko tämän rikkaan torpan isännäksi."

Samassa kuului rykimistä ja kopinaa ulkoa. Jo alkoi hiljalleen
koputella tuvan ovea. Wille meni avaamaan ovea ja nähtyään Tervajukan
mustankirjavan naamaan ovesta pistäyvän sisään, sanoi:

"Jukkako sieltä vielä tänne näin myöhällä?" Jukka astua lippasi
pehmeillä ruojusaappaillaan yli lattian penkille istumaan. Heitti
päänsä vinoon vasemmalle, ja sanoi:

"Ei antanut meidän herra rauhaa, kun sai tietää Komulaisen
sairastuneen, vaan vielä tuossa pimeän tullessa tuli meille ja käski
kiireesti minun lähteä tänne pistelemään, ottaakseni selvää, millä
kannalla asiat nyt ovat."

"Mitähän se kapteeni siitä sitte tahtoo?" kysyivät Katri ja Elli, jotka
Jukan puheen kuultuaan olivat tulleet tupaan.

Jukka ruikkasi ruskean tupakkasylen lattialle heitti otsalle valuneet
hiukset toisten joukkoon ja pyyhkäisten suupieliään sanoi:

"Lupasi heti lähettää lääkäriä peräämään, jos se vaan on kuin sairas?"

Katri löi käsiään yhteen, katsoi Elliä silmiin, ja sanoi:

"Vai lääkäriä!"

"Vai lääkäriä". Ellikin säesti läsäyttäen reiteensä, jotta hameet
kuhahtivat, sekä katsoi kysyvästi Willeä ja Katria silmiin.

Wille imeä piristeli piippuaan, katsoi akkunasta ulos ja sanoi.

"Jos kuolee niin kuolee -- eihän lääkärikään Jumala liene, että se
ketään kuolemasta pelastaisi. Jos se taas ei ole kuolemaksi, niin kyllä
käy terveeksi lääkärittäkin."

"Mutta kyllä se isä on aina sanonut että lääkärit ovat monta ihmistä
ennenaikaisesta kuolemasta pelastaneet", Elli sanoi ja istui Jukan
viereen penkille.

Katrin silmät toljottivat veristyneistä kuopistaan ja kasvoille tekeysi
muutamia kurttuja, kun hän virkkoi epäilyksensä "jotta Metsolan
muori ehkä kylvettämällä vielä paremmin Antista miehen tekisi kuin
lääkäri lääkkeillään. Sepä viimeinkin sen paranti kun tämä metsään oli
pyörtynyt ja saanut selkätaudin. Ajattelin juuri että pitää panna sauna
lämmitä ja lähteä muoria hakemaan."

"En tiedä miten se muori tämmöistä tautia parantaisi, kun sillä on
mielessä vähän vihaa", Jukka huomautti pää vinollaan Katria katsahtaen.

"Minusta nähden on se vaan taudin houreissa, että kun tauti lähtee niin
mielikin selkiää", Katri siihen sanoi.

"Jos hyvinkin muori saisi isän terveeksi, mutta kun se kartanon herra
tahtoo lääkäriä, niin antaa sen tulla", Elli siihen lisäsi ja kävi
seisomaan uunin kupeelle nojoon muuria vastaan.

"Antaa vaan tulla, jos siksi on, mutta koetetaan ensin muoria -- --"

Tuo Katrin puhe katkesi kun kamarista jälleen kuului vaikertelemista ja
voivotteluja ja hän sinne meni sanoen että: "nyt jo taas valittaa --
täytyy mennä katsomaan."

Jukka sylki, pyyhki suutaan ja meni Katrin jälkeen.

Antti heitteli käsiään sivuille, pullisti tulipunaisia poskiaan ja
paksujen huultensa välistä puhalti pitkän kuuman henkäyksen. Hengitys
kävi yhä taajemmin ja rintansa pelottavasti aaltoili.

Katri pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja virkkoi että: "on se nyt
kuolemaksi."

Jukka kumartui lähelle Antin kasvoja ja kysyi: "hyvä veli, olethan
kovin sairas? Särkeekö päätäsi vai mitä?"

Antti heitti jälleen tuskallisesti käsiään ja tuskin kuuluvasti sanoi:
"voih -- särkee -- pistää." Katsoi sitte sammuvasti ja tylsästi Jukkaa
silmiin sekä lisäsi: "näetköh -- mit-ään?"

"En kuin vaimosi Katrin tuossa", Jukka vastasi.

"Katriko -- -- -- eih -- se -- -- on -- -- Ka-rhul-an
herr-assöö-tin-ki -- se -- syö minut -- huh -- nyt se meni -- kat-toon
-- tuol-la -- se -- nyt -- istuu ja irviste-lee -- näyt-tää
pit-kää nenää -- siel-lä on ko-ko lauma her-roja -- -- sa-novat
mi-nun -- kapi-nalli-sissa ai-keissa -- huuh -- puuh -- pois --
poooiis --!" Antti sekavasti hourieli, puristi viimeisiä, sanoja
lausuessaan lujasti nyrkkejään, osoitellen kattoon, jossa väijyviä
olentoja oli näkevillään. Sitte hervahtivat kädet voimattomina alas,
jonka jälkeen näkyi rauhoittuvan.

"Kyllä on hirveätä tuon kanssa -- rakas Jumala sentään", Katri huokasi
itkun sekaisella äänellä, sanoi sitte Ellille, joka juuri tuli
kamariin: "Tuopas se viinipullo sieltä -- annetaan koetteeksi sille
vähän viiniä!"

"Tässä on", Elli sanoi antaen pullon Katrille, joka siitä täytti
pöydällä olevan kahvikupin, nosti Antin päätä ja vei sen hänen
huulilleen, sanoi: "ota Anttiseni vähän viiniä -- otahan nyt!"

Antti nielasi viinin muutamalla nielauksella jonka tehtyä alkoi taas
jännittävästi torjuella näkemiään herroja.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän harmaja hämärä tuskin siinti idän taivaalla kun
Metsolan muori, pieni likainen vasu käsivarrella astua lepasti
virsujaan vetäen Lehtiviidan tupaan.

Hyvät huomenet tehtyä ja kättä pistettyä Katrille, Ellille ja Heikille,
laski vasunsa sivupenkille, nuoleskeli rupisia huuliaan ja sivellen
lenkuttavia sääriään ja sisään painunutta kellertävää leukaansa,
jossa muutamia parran karvoja törrötteli, sanoi: "ei ole vanhasta
juoksijaksi, eikä nuoresta istujaksi. Sen olen jo aikoja sanonut ja
sanoa nytkin että pian vetäisee maa puoleensa tämänkin luukasan Eivät
sietäisi enään nuo jalkapahaseni, ei niin luotua askelta, saati sitte
tämmöistä matkaa."

Sivalsi sitte sormillaan nenäänsä ja sormensa pyyhkäsi liasta
kovettuneesen ja rapisevaan hameeseensa, sekä sanoi:

"Isäntä se taas on kovin kipeänä?"

"Niin on, eikä taida enään miehistyäkään. On sitte eilisen käynyt niin
kuoleman kalvakaksi -- haluttaako muoria katsomaan?" Katri vastasi ja
meni jo kohden kamarin ovea.

"Mitäspä siitä nyt katson -- näen mä tuon sittekin, -- eikö tuo
saunakin jo joudu, koska näkyy röyhyäminenkin loppuneen? -- Niinhän se
on että tulee se kuolemakin, kun tullakseen panee, ja parastahan se
olisikin kun vaan olisi autuaallinen lähtö", muori vastaukseksi puheli
ja pyhästi huoaten kallisteli päätään.

Samassa pyörähti Elli sisään ja haukoitellen istui penkille katselemaan
muoria.

"Joko se sauna joutuu?" Katri kysyi hommaillen muorille vähän väkevää
suuhun pantavaksi. Se kun näet ei ollut mikään kahvin juoja, vaari --
piti silloin olla vähän karvaampaa tarjota, kun toimiin haettiin.

"Jo se on ihan paraiksi", Elli vastasi, tarkastaen muorin tamineita,
jotka hänestä näyttivät hyvin inhottavilta.

"On joutunut -- onko sitte sitä lihan suolavettä -- ilman ei tule
kylvystä tehoa eikä hieromisesta neuvoa", muori sanoi viskaten
kurkkuunsa Katrin tarjooman puolikuppisen väkevätä.

Elli nouti valmiiksipannun suolavesi-rainnan ja antoi sen muorille,
joka vastustaen otti kolme pakista, ihmisen kylkiluuta, kierti
jokaisella palasella kolme kertaa suolavesirainnassa ja sitte pani ne
jälleen vasuunsa. Huokasi pitkän huokauksen ja vasuineen raintoineen
läksi ulos lentustelemaan, meni suoraan saunaan, jotta kovettunut
hameensa astuissa sääriin ropisteli.

Saunasta haki vastan, semmoisen akkunan täytteenä käytetyn, mistä
lehdet jo olivat puoleksi varisseet pois. Tuli sitte ulos ja läksi
astua huristamaan vasten päivää ympäri saunan, teki sen kolme kertaa
ja joka seinään hotasi vastan tyvellä kolme kertaa, lukien tuolla
matkallaan Isämeidän rukouksen kolme kertaa. Nakkasi sitte vastan
saunan ovesta sisään ja jälkeensä katsomatta meni sairasta noutamaan.

Elli oli katsellut akkunasta muorin tekoja, sanoi: "kun isä nuo vehkeet
olisi saanut nähdä, olisi siitä muori tiituksensa tiennyt. Saanut olisi
laputtaa niin pitkälle kuin taipaletta riitti."

"Semmoiseen päähän se tuli noista sanomalehdistä -- mutta on se muori
toki monta terveeksi tehnyt", Katri vastasi hommaillen juustokeittoa
muorin toimistaan pääsyksi.

"Mutta minusta nähden on isä oikeassa --" Elli sanoi, mutta puheensa
keskeytyi, kun muori tulla lemsahti sisään.

"Nyt sitä olisi kylpy käytettävissä ja sairas saunaan vietävä", muori
toimitteli, meni lieden luo ja kuikisti pihisevään juustopataan.

"Juustoako siellä -- hyhhyh -- vähän jo hivelöipi, kun en Jumalan jyvää
tänään ole maistanut", sanoi sitte, turisti luumaista koukkuselkäistä
nenäänsä, pyyhkäsi sormiaan hameeseensa ja kävi penkille istumaan.

"Heikki, hämmentelehän tässä juustopataa, kun minä ja Elli käytämme
isäsi kylvylle", Katri käski ovivuoteen laidalla torkuksissaan istuvaa
poikaa.

Heikki nyrpisti nenäänsä, vääristeli suutaan ja hieroa nulkutteli
silmäkuoppiaan känisten että: "unettaa niin kovasti." Meni luntusti
kuitenkin lieden luo ja alkoi hämmentää.

"Antti hoi -- jaksatko sinä saunaan -- tulehan nyt saunaan -- Metsolan
muori koettaisi sinusta tervettä --" Katri puheli laittaen ruojukenkiä
sairaan jalkoihin.

Sitte Katri ja Elli punttasivat Antin vuoteelta lattialle, pukivat
hänen ylleen muorin avulla nilkkoihin ylettyvän nahkatakin, kiertivät
kumpikin sairaan kädet niskain takaa olkapäilleen ja niin alkoivat
saunamatkan.

Tuskallisesti Katrin ja Ellin viemänä voi sairas vapisevia jalkojaan
muutella. Tuskallisesti aaltoili hänen rintansa, taajaan ja lyhyesti
hengitteli. Kasvot olivat kalvakat kuin hautaan menevän ja nuo aina
niin merkilliset otsakurtut olivat riipuksissa kulmilla. Suutaan
maiskutteli hän kuin kieli olisi istunut kiinni suulakeen, ja
pyörivillä, syvään vajonneilla, silmillään tuijotti hän tuhmasti
vuoroin Katria, vuoroin Elliä, katsoi ikäänkuin tunnustellakseen keitä
nuo taluttajansa olivat.

Kartanolle päästyä tapasi puistutus sairaan. Leuvat alkoivat lotista ja
hampaat yhteen kalista kuin klihtaajain vehkeet hampputalkoossa.

"Voi Jumala -- nyt sen taas tapasi ankara vilu -- voi kunhan
päästäisiin tuonne saunaan." Katri voivotellen sanoi ja ponnisti
voimiaan kannattaakseen vapisevaa miestänsä, jolta puistatus vei voimat
ja se alkoi valua pois viejäin varalta.

"Voi voi voi -- minä kuolen tähän, en jaksa -- en jaksa", Elli
tuskitteli ja oli vaipumaisillaan sairaan painosta siihen patuseen
paikkaan.

Mutta jälessä kylmyttelevä ja loihtulukuja lukeva Metsolan muori kävi
Ellille avuksi, ponnisti sairasta hartiain puolelta kainaloista --

"Jo menee -- noin vaan -- kas noin -- tuossa paikassa olemme saunassa
ja silloin vilut ja puistatus menevät hornan kitaan -- noin -- noin
-- astuhan vaan -- astuhan vaan -- --" muori touhuili, mutta siinäpä
touhunsa katkesi kun samassa pyrynä ilmestyi kartano-aidan taa
portin kohtaalle kaksivaljakon vetävät kirkasväriset mustat vaunut,
ja vaunuista syöksymällä hypähti rivakka mustaviiksinen herra, sekä
hienopiirteinen ketunnahkaturkkiin pukeutunut rouva, jolle herra
kohteliaasti niskaansa taivuttaen tarjosi kätensä kun tämä pelon
alaisesti vaunuista alas pyrki.

Ajajan vieressä istui Tervajukka, joka heti vaunujen pysähdyttyä
loikkasi porttia herralle ja rouvalle avaamaan.

Katri ja Elli sekä muori pelästyivät tulijoita niin että sairas heidän
käsistään pudota lusahti maahan.

"No no -- mitä tämä on -- sairas mies tuossa näin kylmällä ilmalla?"
lääkäri tuikeasti sanoi luo tultuaan, sekä vihaisesti tekosilmäinsä
läpi katseli vuoroin Katria, Elliä, muoria ja vuoroin sairasta.

"Herrejes -- mitä te nyt meina!" käsiään yhteen lyöden, jotta hieno
pukunsa kuhahti, ihmetellen ja hämmästyneen näköisenä sanoi paikalle
tullut rouvakin.

"No mitä siinä moljotatte kuin metsän tontut -- viekää kiireesti sairas
huoneeseen -- vai tahdotteko murhata hänet!" lääkäri komentavasti sanoi
Katrille, Ellille ja muorille, jotka kuin halvattuina hämmästyksestä
seisoivat hirveästi puistattelevan sairaan vieressä.

Tervajukka otti Antin vahvimmalta kohdalta syliinsä ja Katrin
jalkapuolta kantaessa läksi viedä raapustamaan sisään.

"Ken on tuo ämmä?" lääkäri kiukkuisesta kysyi Elliltä, osoittaen
saunaan menevää muoria.

"Se on Metsolan muori." Elli vastasi hämmästyksestään vähän tointuen.

"Sekö noitaämmä, josta olen kuullut kerrottavan?" lääkäri edelleen
kyseli.

"De' ä' den samma", vastasi rouva ja alkoi astua jahnustaa sisään
hänkin.

Sitte Ellin, joka vaaleana ja nenäänsä myöten jalkoihinsa katsellen
seisoi lääkärin edessä, täytyi tarkkaan kertoa hänelle, mitä oli aije
sairaalle saunassa tehdä, täytyi tulla esiin muorin kylvetystavat ja
taikatemputkin.

Silloin lääkäri pudisti päätään ja kohti kulkkuaan nauraen läksi
sisään, missä tuo rouva jo Katria aikalailla ripitteli noista
vaarallisista hassun yrityksistä, joilla pian voi saada miehensä
hautaan.

Nöyrimmästi pyyteli Katri anteeksi tuhmuuttaan ja syvään notkistellen
polviaan niiaili ja kyyneleitä puserteli verekkäistä silmistään.

Lääkäri sopotettuaan ruotsia tuolle hienopiirteiselle kartanon
rouvalle, kysyi sairasta ja Jukan avattua kamarin oven, meni kamariin
ja hänen jälkeensä rouva.

Puistatus oli jo taasen jättänyt Antin rauhaan. Hänen poskipäänsä
hohtivat nyt tumman punaisina ja rintansa aaltoili taajaan.
Pullistellen poskiaan ja puhallellen kuumaa henkeä huuliensa välitse
katseli hän lasimaisesti vuoroin lääkäriä ja vuoroin rouvaa sekä sitte
pitkin seiniä ja kattoa.

"Puuh -- puuh -- kun -- nuo -- len-te-levät -- istui-vat -- tuon-ne
kat-toon -- -- -- her-roja -- herroja -- ne -- istui-vat tuon-ne --
ir-viste-le-mään -- -- poooiiis -- nuo herrat ir-vis-televät --
näyttävät pitkää -- nenää -- niillä on -- sarvet -- pitkät sarvet --
pääs-sä -- sanovat -- mi-nun kapi-nalli-sissa aikeissa -- ne tappavat
-- minut -- puskevat noil-la sarvil-laan puuh, -- pois -- poooiiis!"

Lääkäri katsoi hymyillen rouvaa silmiin ja rouva samoin lääkäriä.

"Hän hourii." lääkäri sanoi, mutta rouva käänsi puheen ruotsiksi, kun
Katri ja Elli ujostellen tulivat kamariin.

Tunnusteltuaan Antin otsaa, ja valtimoja käsissä, pudisti lääkäri
päätään epäilevästi, sekä taasen puhui rouvalle ruotsia. Katsoi sitte
Katria ja Elliä silmiin, sanoi:

"Olette menetelleet tämän sairaan kanssa niin huonosti, että se siitä
enään tuskin pelastuu. Ja saunan lauteille kun olisitte joutuneet sen
saada, kuolleena olisitte saaneet hänet pois sieltä kantaa, -- se on
varma."

Kirjoitti sitte jotain muistikirjaansa, jonka, taskuunsa pistettyä
antoi Katrille pitkän rämsyn neuvoja kuinka sairasta oli tarkasti
hoidettava, ja kuinka niitä lääkkeitä, joita hän nyt määräsi, oli
sairaalle annettava.

Vastaukseksi Katri niiasi syvään.

"Ja kyllä me sitte pitä hoolen leekkeistä, me lehettä kuski Rulli osta
ne kaupunki pääl. No hyvesti -- ele nyt vaan anta se akka noitu ene --
se ole niin sivistymätöndä semmone. Se ole niin ruma! -- No hyvesti!"
rouva kättä pistäen Katrille ja Ellille puheli.

Katri ja Elli vastaukseksi niiasivat syvään.

"Hyvästi nyt -- muistakaa vaan, mitä olen sanonut sairaan
hoitamisesta", lääkäri vähän kumartaen sanoi ja sitte menivät.

Katri vielä läksiäisiksi niiasi.

Kun lääkäri ja kartanon rouva tulivat kartanolle, puikahti Metsolan
muori saunasta likainen vasunsa käsivarrella, aikoen kiireimmän kautta
pötkiä tiehensä.

"Kuule sine akka, ele menne -- tule tenne!" rouva sanoi viittoillen
muoria luokseen.

Mutta muori vaan meni luimussa korvin kuin hännälle astuttu koira,
meni että virsut narisivat ja paljaat nilkat vilkahtelivat sekä liasta
kovettunut hameensa kankeasti sääriin ropisteli. Vilkaisi vielä
hammasta purren taakseen rouvaa ja lääkäriä sekä paranti menoaan kuin
sika juoksuaan.



16.


Oli käsissä kireä Helmikuu. Lunta oli tulla tupruellut kauhean paljon;
metsissä ja kujateillä sitä oli niin paksulta, jotta tuskin muuten kuin
pyörimällä eteenpäin ihmiset pääsivät. Ankara oli myöskin pakkanen.
Yöt päivät se metsissä räiskiä temmelteli ja nurkkia paukutteli kuin
uuttera halkomies.

Päälle viisi kuukautta oli Antti Komulainen vuoteella venyen taistellut
ankaran taudin kanssa. Kymmenen kertaa oli lääkäri käynyt Antin
tautia tarkastamassa, ja joka kerta määrännyt uusia lääkkeitä. Väliin
pistäysivät kartanon kapteeni rouvineen Lehtiviidassa ottamassa
tietoa Antin taudin kuluista ja muutoksista; väliin tuli rouva yksin,
väliin kapteeni itse ja sitte taas yhdessä. Ja kun eivät kumpikaan
itse joutaneet, sai joko Tervajukka eli vakavakatseinen pehtoori käydä
tietoja ottamassa.

Olipa Karhulan herrassöötinkikin Lakson kapteenilta usein pyydellyt
tietoja Antin tilasta, sekä niitä saatuaan, säälivästi puhellut tuon
miehen surkeasta kohtalosta, joka hänen mielestään ei koskaan ollut
oikein viisas. Tosin hän kauvemman ajan oli luullut Anttia paholaisen
lähettilääksi, joka täydellä ymmärryksellä maalaili sivistyneistä
ihmisistä irvikuvia, joita sivistymättömätkin inholla katselevat,
niinkuin se viime kesäinen kuulutuksensakin, jolla tahdottiin alkuun
saada mullistus hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa, osoitti.

Mutta tarkemmin tuota asiaa ajateltua, oli hän huomaavinaan Antin
puuttuvan selvää ihmisellistä järkeä, jonka nojalla olisi voinut
tuomita itsensä kykenemättömäksi mitään yhteiskunnallisia uudistuksia
toimeenpanemasta, ja kun Lakson kapteenikin silloin kirkosta tultua
oli häntä sanonut "puolihulluksi", niin tahtoi hän nyt antaa anteeksi
tuolle pian manalaan muuttavalle mielipuolelle kaikki rikoksensa. Ja
tämän tahtonsa pyysi hän kapteenin saattamaan Antin tietoon ennenkuin
tämä kuolisi.

Kapteeni kyllä kohteliaasti ja vanhan ystävyyden vuoksi lupasi
asian rehellisesti toimittaa, mutta katsoi kuitenkin sopimattomaksi
tuollaisista sairaalle mitään virkata, joka siitä heti olisi saanut
sellaisen mielenliikutuksen, jotta paikalla olisi voinut heittää
henkensä, heikkohermoinen kuin jo muutenkin oli.

Ja toisekseen huomasi hän ettei tuomari Bergin omatunto ollut
vielä voinut täydelliseksi kypsyttää niitä aatteita, joita siellä
Antin suhteen hänen mielestään näkyi makaavan, ja joita hän noin
kypsymättöminä olisi jollakin tavoin tahtonut peittää.

       *       *       *       *       *

"Terveisiä kartanosta", Katri sanoi eräänä päivänä pyörähtäen ovesta
sisään niin ketterästi kuin lian sillä matkalla olisi tullut kymmentä
vuolta nuoremmaksi, sekä lisäsi sitte: "arvatkaapas, minkälaisessa
kestissä minua siellä pidettiin?"

"No minkälaisessa --?" Antti kysyi katsellen saappaitaan istuessaan
tuvan penkillä sekä ajatellen että: "kyllä ovat pieniksi kuivuneet, jos
levätäkin ovat saaneet."

Katri istui penkille Antin viereen ja kädet helmoilla ristissä itseänsä
nuokutellen kertoi:

"Kyseltiin ensin sinun vointiasi ja joko alat miehistyä. Minä
vastasin että kyllä se on kovin voimaton vielä, mutta virkenemässä
on joka päivä. Ja sitä paitsi se on niin laiha ettei lihaa enään
löydy muualla kuin vähän huulissa, nahka luiden verhona vaan on joka
paikassa. Jumalaa kiitteli sitte rouva että kumminkin olet parempaan
päin nousemassa. Ja herrakin käski sulle sanoa ettet saa vielä lukea
mitään sanomalehtiä, etkä ryhtyä mitään työtä tekemään, että oikein
voimistuisit. -- On ne sentään hyviä ihmisiä, ne kartanon herrasväki.
--"

"On ne hyviä, kyllä se on totta -- mutta mitäs sanoivat niistä
viemisistä -- kelpasivatko?" Antti kysyi viskaten saappaan penkin alle
sekä sitte nojasi seinää vasten luisevat kädet ristissä kupeilla.

"Kelpasivat hyvästikin -- mutta tässä ovat rahat, jotka annettiin --
sanottiin vielä että lääkäri ja lääkkeet ovat maksetut kartanosta ja
että meidän ei pidä niistä huolehtia --"

Katri pisti kaksi paperiseteliä Antin kouraan.

"Ettäkö minä olen sitte saanut lääkärin ja lääkkeet ihan ilmaiseksi?"
Antti ihmetellen kysyi katsellen kymmenmarkkasia.

"Ihan ilmaiseksi -- rouva sanoi heillä pidettävän huolta alamaistensa
terveydestäkin", Katri vastasi iloita hohtavin silmin.

"Hm -- vai niin -- vai niin -- mutta ihmeellistä tuo olisi, jos
olisin entisessä uskossani, ja luulisinpa pian että tämä on vain
jonkinlaista tekopyhyyttä, jolla tahdotaan isännyyttänsä kaunistella,
vaan nyt huomaan että tässä on kysymyksessä aivan toista -- tässä on
kysymyksessä ihmisellinen velvollisuuden ja lähimmäisen rakkauden
täytäntö."

Antti huokasi syvään, nosteli otsakurttujansa ja värisevin äänin jatkoi:

"Kyllä minä sentään tähän astisen elämäni ajan olen todellakin ollut
kuin mielipuoli. Nuo tasa-arvoisuuden aatteet, joita aina märehdin,
tekivät minut aivan rutihulluksi, ja pimittivät näköpiirini niin
että kaikkialla näin vaan työkansan halveksimista ja orjuuttamista,
jos kohta sellaista onkin olemassa, mutta tuon sairauteni jälkeen,
kun asiaa olen puolueettomasti ja Jumalan sanan valossa harkinnut,
olen tullut havaitsemaan että hyvässäkin maassa aina joku rikkaruoho
kasvaa. Ja semmoisena rikkaruohona näen nyt tuon Karhulaisen toimet
ja kiristelemiset alamaistensa kanssa. Myöskin näen nyt että mikään
tasa-arvo sivistyneiden ja sivistymättömäin, rikasten ja köyhäin
välillä ei voi tuottaa Suomen kansalle onnea ja siunausta. Mutta
säätyerotus, eli maata viljelevän kansan halveksiminen säätyläisten
puolelta, ei myöskään rakentaisi Suomessa onnea ja siunausta, jos sitä
yhä harrastettaisiin. Mutta Jumalan kiitos, näkyy sekin epäkohta jo
yhdistyvän menneisyyteen."

Antti huo'aten lopetti, nousi ja läksi astua tallikoimaan kamariinsa.

"Nyt on isä ihan kuin uudesti syntynyt ihminen", Elli sanoi kangasta
kutoessaan.

"Niinhän se nyt vihdoinkin kävi. Tuo sairautensa sen opetti. Olisi vaan
se tapahtunut tuokiota ennemmin", Katri vastasi ripustaen turkkiansa
seinälle.

"Mutta parempihan myöhään kun ei milloinkaan, niinhän sananlaskussa
sanotaan. Vai kuinka Wille?" Elli kysyi iloisesti katsoen Willeä
silmiin, joka veistellä kapusteli uunin luona uutta kirvesvartta.

"Parempi toki myöhään, kun ei milloinkaan", Wille vastasi
vuoleskellessaan ja tapaillen Ellin katsetta.



17.


Oltiin taasen alussa kesäkuun. Antti Komulainen oli valjastanut
mustan ja täyteläisvartaloisen korskuvan oriinsa kärryjen eteen, sekä
pistettyään paksun ruskeakylkisen rahalompakon sarkaisen nuttunsa
povitaskuun, läksi Reunukselan kylään talon ostoon.

Iloisena hän sieltä palasi. Istua könötteli kärryillään ja tyytyväisenä
katseli kenokaulaista orittaan jonka suupieluksista tipahteli valkea
vaahto. Tuntui nyt siltä kuin koko maailma olisi hänelle hymyillyt. Hän
ajatteli elämänsä menneitä päiviä, ajatteli aina siitä hetkestä saakka,
jolloin oli lähtenyt Karhulan herrassöötinkin palveluksesta. Kuinka
perin huono hevoinen hänellä silloin oli tuohon oriiseen verraten.
Se oli horjuva ja laiha kuin sahapukki, tuskin jaksoi vetää miestä
tyhjillä ajoneuvoilla. Taskut olivat tyhjät kuin käen pesä, eikä ollut
tiedossa leivän palaa, ei suojaa, mihin päänsä pistäisi. Nyt oli päin
vastoin. Nyt oli hänellä muhkea talo Reunuskylän ihanimmalla paikalla,
Reunusjärven rannalla. Tosin hän aikoi sen antaa tyttärellensä
Ellille ja tämän tulevalle miehelle Willelle, mutta olihan tuo hänen
omaisuuttaan kuitenkin, oli hänen kädestään lähtenyttä. Hänellä oli
hyvinvoipa torppa, paikkakunnan parhaita. Taskussa oli vielä joukko
rahoja ja tuossa edessään hyvä hevonen -- hyviä olivat ne kolmekin,
jotka olivat kotona, sekä raavaskarjaa luvulleen parikymmentä.

Mieltä vailla oli, kun oli ollut niin tyytymätön elämäänsä ja kaikissa
muissa nähnyt vian, vaan ei omassa itsessään. Herroja oli paholaisiksi
kuvitellut, ja herrain kautta kumminkin oli elämänsä tullut turvatuksi.

Ja tuossa sokeudessaan oli vähällä tehdä niin julkean, isänmaatansa
ja itseänsä häväisevän tekosen, kuin lyöttäytyä viholliselle
liittolaiseksi, nylkemään ja kukistamaan esi-isiltä perittyjä kalliita
oikeuksia, myömään omaa ja kansansa vapautta.

Oikein ruumista karmi ja tärisytti, kun nuo ajatukset mieleen johtui.

Niitä poistaakseen hän löyhitti vähän ohjaksia jolloin oriinsa kiiti
kuin noita ilmassa.

Saapui tuosta pian kotiviidakon liepeille. Rauhan satamalta näytti nyt
hänen mielestään tuo punaiseksi maalattu torppansa. Ei tuntunut enään
mieltä jättää sitä.

Kilvassa juosta tömistivät Elli ja Wille häntä vastaan, Wille oritta
päästelemään ja Elli kysymään: "kuinka luonistuivat kaupat?"

"No, luonistuivat ne -- talo on siellä, isäntää ja emäntää vaan
vailla", Antti vastasi ja alkoi astua sisään. Mennessään sanoi hän
vielä että: "jos pistäisi sen Urhon tuonne hakaniittyyn, lienee siellä
siksi haukeltavaa, että sille asti."

"Se ei siellä pysy tovereitta --" Wille vastasi päästellen valjaita,

"Pistä sitte sinne talliin ja heiniä eteen!" Antti sanoi ja katosi
tupaan.

"Kuulitko sinä Wille, mitä isä sanoi?" Elli kysyi mennen Willen jälessä
talliin.

"Enkä -- mitä tuo sitte sanoi?" Wille kysäsi kytkien Urhoa
marhaminnasta seimen kannakseen.

"Että siellä on talo -- isäntää ja emäntää vaan vailla", Elli vastasi,
kiepsahti Willen kaulaan, ja varomattomasti kyllä, pyöräytti häntä
niin, jotta pitkäkseen romahti tallin lattialle vetäen Ellin mukaansa.

Samassa Heikki juosta tömistä tukka sojollaan talliin ja ärjäsi: "etkö
sinä sen lehmivasikka muista että leivokset uunissa kärventyvät! Sisään
pian -- äiti käski!"

"No mennään, tuletko kilpasille", kiusatteli Elli ja alkoi juosta,
jotta hameet hulmusivat.

Kiire oli kiukkuinen tänään Lehtiviidan naisilla, sillä monenlaiset
leivokset ja rieskat piti saada huomeneksi; piti panna oluet; pestä ja
siivota huoneet, tomuttaa, ja pölyttää kaikki nurkat ja loukot, eli
oikeammin: tehdä oikein kenraali-puhdistus.

Antti pureksia lassutteli pöydän korvalla lämmintä rieskaa ja voita
sekä ryyppäsi haarikasta maitoa palan paineeksi, Katri sivusilmällä
tuon tuostakin vilkasi miestänsä, kun, hän siinä hihat kyynärpäihin
käärittyinä viimeisiä vehnäsleivoksia laitteli, sekä ajatteli hänen
tyyntä ja levollista katsettaan vertaillen sitä hänen entiseen
olentoonsa; Ellinkin mielestä oli isä muuttunut koko joukon
nuoremmaksi, jota hän siinä rieskoja uunista ottaissa mielihyvällä
ajatteli.

Heikki, vaikka jo kohta alkoi käydä täydestä miehestä, ei niitä asioita
lainkaan ajatellut, veisteli vaan levollisena pienen tuulimyllyn
siipiä, joista hän aikoi rakentaa raplattavan koneen tuonne aitan katon
harjalle, peloittelemaan kanoja ja variksia pois lantuntaimi-huuhdasta.

Siinä syödessään Antti kertoili ensin talon kaupoista siellä
Reunuskylässä sekä tuon ostamansa talon oivallisuudesta, hyvistä ja
huonoista puolista. Tuli sitte siihen kohtaan että sivu Karhulan
yrittäessään herrassöötinki oli entisessä pönäkkyydessään, jonka
lisäksi se oli lihonnut kuin syöttöhevonen, jotta tuskin voi muutamia
syliä tukehtumatta astua tallustella hänen luokseen sinne maantielle.
Tämä kun oli nähnyt hänen tulonsa, oli ankarasti viittoillut kepillään
ja käsillään häntä pysähtymään; oli huutanutkin, vaikka ääni ei ollut
hyttysen ääntä korkeammalle kuulunut. Luo tultua oli sitte kysellyt
hänen vointiansa ja oliko hän saanut entisen terveytensä jälleen. Oli
nyt näyttäytynyt hyvinkin kohteliaalta, ja lopuksi oli sanoa tokaissut:

"Minun puolestani saat kaikki anteeksi, koska kumminkin älyät olleesi
väärässä."

"Kiitoksia", oli sitte Antti sanonut ja päälle kaupan nostanut
hattuaan, sekä lisännyt: "minunkin puolestani olkoon kaikki anteeksi
annettu."

Silloin oli herrassöötinki katsoa törröttänyt häntä silmiin pitkään ja
tuikeasti niinkuin ei olisi käsittänyt hänen tarkoitustansa.

Sitte oli Urho suuttunut odottelemiseen, ja reväissyt kiukkuilen
laukan, jotta herrassöötinki oli jäänyt siihen kuin portin pylväs
katsoa tirrittämään hänen jälkeensä ja miettimään seikkoja, joita
hänen olisi ollut Antilta anteeksi anottava, mutta jotka hän jo oli
sillä korvannut että oli ryhtynyt lahjoittelemaan suuria summia
hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Noiden juttujen parhaimmallaan luistaessa aukesi Lehtiviidan tuvan
ovi, josta sisään astui olento semmoinen, jotta tuvassa olijat hetken
melkein hämmästyneinä toisiansa katselivat silmästä silmään, ennenkuin
voivat vastata tulijan vapisevalla äänellä tekemään hyvään päivään.

Paremmin tullutta olisi luullut ijäisyydestä lähteneeksi haahmoksi
kuin ihmiseksi. Hänen pukunsa oli niin risainen ja revityn näköinen
kuin vasta olisi päässyt kiukkuisten petojen kynsistä, sillä
vaskenvärinen iho kuulti kaikkialta aukeamista ja repeämistä. Jalat
olivat verihaavoja täynnä ja paksun lian peittämät. Hiukset päässä
olivat takkuiset ja pörhöllään kuin vasta olisi tukkanuotalla ollut.
Kasvonsa olivat likaiset ja laihat, niin laihat että suukin oli venynyt
tavattoman suureksi ja poskiluut silmäin alta pistivät kurjuutta
todistavina esiin. Noista suurista tylsästi toljottavista silmistä
loisti sammunut katse ja omantunnon hillitsemätön kosto.

Heti oven pieleen hän penkille horjahti istumaan, ja hervottomana
nojasi hartiansa ja päänsä seinää vasten ja katseli kattoon.

Tuon kurjuuden kuvan muisti Antti nähneensä joskus ennenkin.
Tunnustellen katselivat häntä Katri ja Ellikin.

"Onko tämä Lehtiviita?" Vieras heikolla ja vapisevalla äänellä kysyi.

"Onpa hyvinkin --" Katri vastasi.

"Näyttää siltä ettei minua tässä enään tunneta -- -- no -- eipä ihme,
sillä sitte täällä oloni olen melkoisesti muuttunut. Nyt olen vaan
sattumalta tuolla metsissä harhaillessani tänne joutunut -- ja -- ja --"

Vieras pyyhki kyyneleitä silmistään ja päänsä hervahti alas leuka
vasten rintaa. Hetken nyyhkytettyään hän jatkoi:

"Olen pettänyt teitä, olen pettänyt paljon muitakin ihmisiä, ja surkein
kaikista: olen pettänyt koko isänmaani -- olen muutamista kolikoista
myynyt sen viholliselle. Ja nyt en saa lepoa missään -- täydyn kulkea
ympäri maailmaan kuin Jerusalemin suutari -- --"

Sitte katsahti hän Anttiin, sanoi:

"Kun löitte silloin minua vasten suuta, olisi ollut parempi jos
olisitte antanut minulle sellaisen lyönnin, etten enää olisi siitä
noussut -- olisin päässyt kärsimästä tämän maailman kurjuutta -- ja
noita kauheita omantunnon vaivoja -- olen pettänyt ihmisiä -- olen
pettänyt isänmaani -- voi voi -- olen pettänyt -- pettänyt -- --"

Vieras kaatui penkille, kyyristyi siihen ja alkoi vapista -- vapista,
jotta penkkikin vapisi.

Antti, Katri ja Elli olivat aluksi tuon odottamattoman kohtauksen
johdosta kuin pilvistä pudonneet ja vähän säikähtäneet; mutta sitte he
siitä tointuivat kun huomasivat vieraan siksi, joka oli kerran ollut
neuvonantaja Antilla ja häneltä oli petkuttanut satamarkkasen.

Sitte he häntä kaikin lohduttelivat ja Katri tarjosi hänelle rieskaa,
voita ja maitoa, mutta vieras ei noussut penkiltä, ei ottanut lohtua
vastaan. Viimein hän siihen rauhoittui. Kuului ensin kuorsaamista,
sitte se muuttui taajaksi hengitykseksi, ja kun Antti koetti nostaa
vierasta istumaan, oli se kylmä ja hermoton, se oli -- kuollut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lehtiviidan torppari - Nykyajan kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.