Title: Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia
Author: Twain, Mark
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

KERTOMUKSIA***


SALAPOLIISIJUTTU SEKIN Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

MARK TWAIN

Suomentanut

Santeri Ingman [Ivalo]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.



SISÄLLYS:

 Salapoliisijuttu sekin.
 Kullankaivaja kertoo.
 Lääke vilustumista vastaan.
 Kuoleman sinetti.
 Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.



Salapoliisijuttu sekin.



Ensimmäinen osa.

    Ei pidä koskaan tehdä pahaa
    kun ihmiset näkevät.


I

Ensimmäinen näytös tapahtuu maalla, Virginiassa; aika 1880. Siellä
on vietetty häät. Kaunis, jotenkin varaton nuori mies on nainut
rikkaanlaisen nuoren tytön -- on rakastuttu ensi silmäyksellä ja
vietetty kiireiset häät, häät, joita tytön isä, leskimies, kovin
vastusteli.

Sulhanen, Jakob Fuller, on 26 vuoden ikäinen mies, vanhaa
arvossapidettyä perhettä, joka Jaakko kuninkaan karkottamana on paennut
pois Englannista -- niin kertovat ihmiset. Morsian on 9-vuotias ja
kaunis. Hän on vilkas, kiivas, runollinen, äärettömän ylpeä ylhäisestä
suvustaan ja intohimoisesti rakastunut nuoreen aviomieheensä. Siksi
uhmaili hän isänsä kieltoa vastaan, kärsi hänen nuhteensa, kuunteli
ääneti hänen varoittavia ennustuksiaan ja lähti hänen kodistaan ilman
siunausta, onnellisena, kun siten sai osottaa rakkautensa runsaan
määrän.

Mutta hääpäivän jälkeisenä aamuna tapahtui hänelle surullinen yllätys.
Hänen miehensä työnsi hänen hyväilevän kätensä syrjään ja virkkoi:

-- Istu. Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Rakastin sinua,
ennenkuin pyysin isältäsi kättäsi. Hänen kieltoaan en valita, -- sen
olisin aina kestänyt. Mutta se, minkä hän sinulle minusta on sanonut,
se minua sapetti. Elä virka mitään, tiedän hyvin mitä hän on sinulle
sanonut, olen kuullut sen luotettavasta lähteestä. Hän lausui m.m.,
että minun luonteeni muka kuvastuu kasvoistani, että olen petturi,
silmäinpalvelija ja pelkuri sekä raaka, sydämmetön ihminen. Hän sanoi
kasvojani "valkoisen orjuuden merkkileimaksi". Jokainen muu minun
sijassani olisi mennyt hänen luokseen ja ampunut hänet. Niin aijoin jo
minäkin tehdä, mutta silloin syntyi minussa parempi ajatus: minun pitää
häpäistä hänet, särkeä hänen sydämmensä, tappaa hänet tuuma tuumalta.
Mitenkäkö sen teen? Sen saat nähdä siitä tavasta, miten kohtelen sinua,
joka olet hänen epäjumalansa. Menin naimisiin sinun kanssasi ja sitten,
-- maltahan, saathan nähdä!

Siitä hetkestä asti kärsi nuori vaimo kolmen kuukauden ajan kaikki ne
loukkaukset, kaiken sen raakuuden, joita mies uutteralla miettimisellä
keksi; ruumiillista rääkkäystä vain ei. Mutta vaimon ylpeys kesti sen
kaiken ja hän kätki salaa kaikki kärsimyksensä. Väliin virkkoi hänen
miehensä: "Miksi et mene isäsi luo kertomaan miten sinua kohtelen?" Ja
hän keksi yhä uusia kidutuskeinoja, käytti niitä ja kysyi taas. Vaimo
yhä vastasi: "Minulta isäni ei saa tietää mitään." Ja hän pilkkasi
miehensä halpaa sukua, sanoi olevansa orjan orja -- mies saa vaikka
tappaa hänet, mutta taipumaan hän ei häntä saa -- siihen ei orjan
luonto kykene. Niin kului kolme kuukautta. Ja niiden kuluttua virkkoi
aviomies synkällä, merkitsevällä katseella: "Olen koettanut kaikkea
paitsi yhtä." Ja sitten hän odotti vastausta. "Koeta sitäkin", lausui
vaimo, ja käänsi pilkaten hänestä päänsä.

Sinä yönä nousi mies kello kaksitoista vuoteeltaan, puki päälleen
vaatteensa ja virkkoi:

"Nouse ja pukeudu!"

Vaimo totteli niinkuin tavallisesti sanaakaan sanomatta. Mies talutti
hänet puolen englannin peninkulman päähän talosta ja sitoi hänet
puuhun yleisen maantien varrelle; nainen ponnisti vastaan ja huusi,
mutta mies vain sitoi kovempaan. Sitten pani mies palikan hänen
suuhunsa, löi häntä kasvoihin nahkaruoskallaan ja usutti koiransa häntä
repimään. Nämä repivät vaatteet vaimon päältä, niin että hän jäi siihen
puolialastomaksi. Silloin kutsui mies koiransa pois ja virkkoi:

"Täältä ohikulkijat sinut löytävät. Kolmen tunnin perästä rupee tästä
ihmisiä liikkumaan ja he kyllä levittävät jutun, -- ymmärräthän.
Hyvästi. Nyt olet minut viimeisen kerran nähnyt."

Mies poistui. Nainen ähki itsekseen:

"Minä synnytän lapsen -- _hänelle!_ Jumala suokoon, että siitä tulisi
poika!" --

Talonpojat päästivät hänet aamulla irti ja levittivät juttua, niinkuin
luonnollista on. Koko seudun teki mieli raastaa käsiinsä tuo julma
mies ja lynkata hänet, vaan hän oli paennut. Nuori nainen kätkeytyi
isänsä taloon ja isä kätkeytyi sinne myös eikä ottanut vastaan ketään.
Hänen ylpeytensä oli murtunut, hänen sydämmensä särkynyt; hän kuihtui
pois päivä päivältä ja hänen tyttärensäkin iloitsi, kun kuolema hänet
vihdoin vapautti.

Sitten möi nuori nainen isänsä tilan ja muutti pois.


II

V. 1886 asui nuori nainen vaatimattomassa talossa erään syrjäisen
kylän laidassa New-Englannissa, eikä ollut hänellä seuranaan muita
kuin pieni, viisivuotias poika. Itse hän teki kaikki työt; hän karttoi
ulkomaailmaa eikä ollut hänellä ketään tuttavata. Eikä teurastaja tai
leipuri tai muut, joilta hän elintarpeitaan osti, tienneet kertoa
hänestä muuta, kuin että hänen nimensä oli Stillman ja että lapsella
oli nimenä Archy. Mistä hän oli, sitä ei kukaan ollut keksinyt, mutta
sanottiin hänen puhuvan etelävaltioiden murretta. Lapsella ei ollut
leikkitovereita ja äitinsä häntä opetti. Hän opetti häntä ahkerasti ja
viisaasti ja oli tuloksiin tyytyväinen, olipa niistä vähän ylpeäkin.
Eräänä päivänä sanoi Archy:

"Äiti, olenko minä niinkuin muut lapset?"

"Olet, tietysti, miksi sitä kysyt?"

"Niin, kun tästä äsken astui tyttö ja kysyi, oliko postimies jo
kulkenut ohi ja minä vastasin että oli. Ja hän kysyi, onko siitä jo
paljo aikaa kuin hänet olin nähnyt ja minä vastasin, että en ole häntä
ollenkaan nähnyt. Ja silloin hän kysyi, kuinka siis saatoin tietää,
että postimies on kulkenut ohi, ja minä vastasin: 'Tiedänhän sen, kun
vainuan hänen jälkensä polulta.' Tyttö sanoi, että minä olen pähkäpää
ja pilkkasi minua. Miksi hän teki niin?"

Nuori nainen kalpeni ja virkkoi itsekseen: "Siinä on hänen syntymänsä
tunnusmerkki. Hänessä on verikoiran vainua." Hän puristi poikaa
hellästi rintaansa vastaan, syleili häntä intohimoisesti ja virkkoi:
"Jumala on tien osottanut!" Hänen silmissään paloi kolkko liekki ja hän
läähätti valtavasti mielenliikutuksesta. Itsekseen hän lausui: "Nyt
olen avaimen löytänyt. Monasti olenkin ihmetellyt, mitä kaikkea poika
pimeässä on osannut tehdä, mutta nythän sen ymmärrän." Hän pani pojan
istumaan tuolille ja puhui hänelle:

"Odota hetkinen, kultaseni, kunnes tulen. Puhutaanpa vähän siitä
asiasta."

Hän meni huoneeseensa yläkertaan ja otti pöydältään erinäisiä
pikkukapineita, jotka hän kätki: kynsisakset sängyn alle, kynän
seinähyllylle ja norsunluisen paperiveitsen vaatekaapin alle. Siten
tuli hän taas alas ja virkkoi:

"Minulta unehtui muutamia pikkukapineita yläkertaan ja tarvitseisin ne
nyt. Käyppäs, kultaseni, ne hakemassa."

Poika juoksi ylös ja palasi kohta tuoden nuo tavarat.

"Oliko sinun niitä vaikea löytää?"

"Ei, äiti, menin vain sinun jälkiäsi."

Sillaikaa kuin poika oli ulkona, otti äiti kirjakaapista useampia
kirjoja, avasi ne, siveli kädellään muuatta sivua, pani sen sivun
numeron muistiinsa ja pisti sitten kirjat takasin paikoilleen. Pojan
palattua hän virkkoi:

"Olen tehnyt jotakin sillaikaa kuin sinä olit poissa, Archy. Luuletko
voivasi keksiä, mitä olen tehnyt?"

Poika meni kirjakaapille, otti sieltä ne kirjat, joita äiti oli
käsitellyt, ja aukasi ne sivut, joihin tämä oli koskenut.

Silloin äiti otti hänet syliinsä ja puhui:

"Nyt voin antaa vastauksen tuonnoiseen kysymykseesi. Olen huomannut,
että sinä eräässä suhteessa olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut
ihmiset. Sinä voit nähdä pimeässä, sinä tunnet hajua siitä, mistä muut
ihmiset eivät mitään tunne, sinulla on verikoiran vaisto. Ne ovat hyviä
ja hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta sinun on pidettävä ne salassa. Jos
ihmiset saisivat taitosi tietää, sanoisivat he sinua merkilliseksi
lapseksi ja toiset lapset sinua pilkkaisivat ja panettelisivat. Sillä
tässä maailmassa ei saa kukaan olla toisenlainen kuin muut, jos tahtoo
välttää pahennusta ja kateutta. Luonto on antanut sinulle suuret ja
jalot lahjat ja niistä iloitsen, mutta sinun täytyy salata ne äitisi
vuoksi, ymmärräthän."

Poika lupasi, vaikkei ymmärtänytkään.

Koko päivän risteili äidin päässä kiihoittavia mietteitä, suunnitelmia,
ehdotuksia, juonia, ja ne olivat kaikki kamaloita, pimeitä, katkeria.
Mutta ne valaisivat hänen kasvonsa ja se valo oli hänen oman
helvetinhehkunsa heijastusta. Hän oli hyvin levoton, ei voinut istua
eikä seisoa, ei neuloa eikä lukea, hänen täytyi vain saada olla
liikkeessä. Hän tutki poikansa luonnonlahjoja kuudellakymmenellä eri
tavalla ja hoki itsekseen entisyyttään muistellen: "Hän särki isäni
sydämmen ja kaikkina näinä vuosina olen turhaan koettanut keksiä keinoa
musertaakseni hänen sydämmensä. Nyt olen keinon löytänyt, -- olen sen
löytänyt!"

Illan tullen oli hän vielä levottomuutensa vallassa. Hän jatkoi
kokeitaan; kynttilä kädessään kulki hän talonsa läpi vinniltä kellariin
saakka ja kätki neuloja, sormustimia, lankarullia y.m. patjojen
ja mattojen alle, seinänrakoihin, halkolaatikkoon y.m.; ja sitten
lähetti hän poikansa pimeän päässä hakemaan noita esineitä ja poika ne
löysikin. Ja äiti oli iloinen ja ylpeä, kehuen ja hyväillen poikaansa.

Siitä päivästä sai hänen elämänsä aivan toisen muodon. Hän ajatteli:
"Vastaisuus on varma, nyt voin odottaa ja odottamisestani nauttia."
Useimmat hänen sammuneet harrastuksensa virkosivat taas. Hän
rupesi taas harjoittamaan soittoa, piirustusta, maalausta ja muita
nuoruutensa unhottumaan jääneitä huvituksia. Taas oli hän onnellinen
ja elämänhaluinen. Vuosien vieriessä seurasi hän poikansa kehitystä ja
iloitsi siitä. Aivan tyytyväinen hän tosin ei ollut: pojan sydämmen
pehmoinen puoli oli suurempi kuin sen toinen puoli, se oli hänen ainoa
vikansa. Mutta äiti arveli, että pojan rajaton rakkaus häntä kohtaan on
korvaava tämän puutteen. Hänellä on paljo kykyä vihaamaan, ja se oli
äidistä hyvä, mutta ei ollut varmaa, että hänen vihansa on sitkeää ja
kestävää kuin hänen ystävyytensä, -- ja se ei ollut äidistä yhtä hyvää.
--

Vuodet vierivät. Archer oli kasvanut kauniiksi, solakaksi, voimakkaaksi
nuorukaiseksi, hän oli kohtelias, hieno seuramies, käytökseltään
sulava; hän näytti ehkä ikäänsä vähän vanhemmalta, sillä hän oli
vasta kuusitoistavuotias. Eräänä iltana sanoi hänen äitinsä, että
hänellä on jotakin hyvin tärkeää pojalle sanottavana ja lisäsi, että
poika on nyt kyllin vanha ja vakava suorittaakseen sen tehtävän, jota
äiti vuosikausien kuluessa oli suunnitellut ja valmistellut. Sitten
kertoi hän pojalle surullisen tarinansa, kertoi koko sen alastoman
katkeruuden. Hetkisen istui nuorukainen kuin kivettyneenä. Sitten hän
lausui:

"Minä ymmärrän. Me olemme etelävaltioiden väkeä. Meille, meidän
luonteille, on ainoastaan yksi sovitus mahdollinen. Minä haen hänet
käsiini ja tapan hänet."

"Tapat hänet? Et. Kuolema on vapautus, kuolema on suosio. Olenko minä
velvollinen osottamaan hänelle mitään suosiota? Et saa notkistaa
karvaakaan hänen päästään."

Poika istui hetkisen mietteissään. Sitten hän lausui:

"Sinä olet minun maailmani, sinun toivosi on minun lakini ja iloni.
Sano minulle, mitä tulee minun tehdä ja minä teen sen."

Äidin kasvot säteilivät tyytyväisyyttä ja hän virkkoi:

"Sinun täytyy lähteä matkoille ja ottaa hänestä selko. Olen tuntenut
hänen lymypaikkansa jo monta vuotta; hain häntä kuudetta vuotta ja
paljo rahoja siihen käytin, mutta keksinpä hänet lopuksi. Hän on
kaivoksen omistaja Coloradossa ja varakas mies. Hän asuu Denver'issa.
Hänen nimensä on Jacob Fuller. Niin... ensi kerran nyt lausun hänen
nimensä tuon unhottumattoman yön jälkeen. Ajattele, tuo nimi olisi
voinut olla sinun, ellen olisi vapauttanut sinua siitä häpeästä ja
antanut sinulle toisen, rehellisemmän nimen. Sinun tulee ajaa hänet
pois siltä paikkakunnalta, sinun tulee uudelleen seurata hänen
jälkiään ja ajaa häntä takaa taas, uudelleen ja uudelleen, säälimättä,
väsymättä. Sinun tulee myrkyttää hänen elämänsä, täyttää sen
salaperäisellä kammolla, upottaa sen toivottomuuteen ja väsymykseen,
saattaa hänet toivomaan kuolemaa ja rohkeutta tehdäkseen itsemurhan.
Sinun tulee tehdä hänestä uuden kiertelevän juutalaisen; hänen ei
pidä koskaan enää saada levätä, hänellä ei pidä koskaan olla sielun
rauhaa eikä tyyntä unta. Sinun pitää seurata häntä varjona, riippua
hänestä kiinni, vainota häntä, kunnes olet musertanut hänen sydämmensä,
niinkuin hän musersi isäni sydämen ja minun."

"Tottelen sinua, äitini."

"Uskon sen, lapseni. Kaikki alustavat toimet ovat suoritetut, kaikki
on valmista. Tässä on sinulle matkarahat; elä säästä kustannuksia,
rahoista ei ole puutetta. Väliin voit tarvita valepukuja.
Sellaisia olen sinulle hankkinut sekä muitakin tarpeita." Hän otti
kirjoituspöytänsä laatikosta useita paperilehtiä. Niihin oli koneella
kirjoitettu seuraavat sanat:

    10,000 dollarin palkinto.

    Luullaan, että muuan henkilö, jota kaivataan eräässä itäisistä
    valtioista, oleskelee täällä. Vuonna 1880 sitoi hän yöllä
    nuoren vaimonsa puuhun maantien varrelle, löi häntä kasvoihin
    nahkaruoskalla, usutti koiransa repimään hänen vaatteensa ja
    jätti hänet alastomaksi siihen. Sen tehtyään pakeni hän maasta.
    Eräs vaimon sukulainen on seitsemäntoista vuoden kuluessa häntä
    etsinyt. Osote ..., poste restante. Yllämainittu rahasumma
    maksetaan käteisesti sille, joka suullisessa keskustelussa
    ilmoittaa hakijalle rikoksentekijän osotteen.

"Kun olet hänet löytänyt ja perehtynyt hänen hajuunsa, pitää sinun
yöllä mennä ja liimata yhden näitä ilmoituksia sen talon seinälle,
jossa hän asuu, ja toisen postikonttorin tai muun yleisen laitoksen
seinälle. Siitä tulee yleinen puheenaine paikkakunnalla. Anna hänelle
ensiksi muutamia päiviä aikaa, että hän ehtii saada omaisuutensa
myödyksi edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Hän on vähitellen,
mutta varmasti, köyhdytettävä; heti hän ei saa köyhtyä, sillä siten
hän voisi joutua epätoivoon ja menettää terveytensä, ehkäpä tehdä
itsemurhankin."

Äiti otti vielä kolme, neljä muuta koneellakirjoitettua paperia
pöytälaatikostaan -- kaikki samanlaisia -- ja luki niistä yhden.

                                                    ..., ..., 18..

    Jakob Fullerille.

    Teillä on ... päivää suorittaaksenne asianne. Tällä ajalla teitä
    ei häiritä ... kuun ...päivään saakka kello ... Silloin teidän
    täytyy olla poissa. Jos te vielä sanotun tunnin jälkeen olette
    paikkakunnalla, panen kaikkiin sopiviin paikkoihin ilmoituksen,
    jossa on seikkaperäinen selonteko rikoksestanne ynnä päivämäärä
    ja paikan nimi sekä kaikki muut nimet, siinä joukossa teidänkin
    nimenne. Elkää peljätkö ruumiillista pahoinpitelyä; sitä teille
    ei uhata. Vaan te olette saattaneet vanhan miehen onnettomaksi,
    tuhonneet hänen elämänsä ja musertaneet hänen sydämmensä. Minkä
    hän on kärsinyt, sen tekin saatte kärsiä.

"Elä kirjoita mitään nimeä alle. Hänen täytyy saada tämä kirje
ennenkuin hänellä on mitään tietoa tuosta luvatusta palkkiosta,
ennenkuin hän on noussut ylös aamulla, sillä muuten hän heti pakenee
ottamatta rahojakaan mukaansa."

"En unhota sitä."

"Aluksi tarvitset ainoastaan nämä kaavat, -- niiden kerran vain
käyttäminen on ehkä jo tarpeeksi. Sittemmin kun tahdot, että hänen taas
tulee poistua joltakin paikkakunnalta, toimitat hänelle yhden tällaisen
paperin, jossa ovat vain seuraavat sanat:

    "Lähtekää! Teillä on ... päivää käytettävänänne."

"Minä tottelen -- tottelen varmasti."


III

Ote kirjeestä äidille.

                                      Denver huhtik. 3 p. 1897.

    Olen nyt useita päiviä asunut samassa hotellissa kuin Jacob
    Fuller. Tunnen hänen hajunsa; voisin hakea hänet kymmenestä
    jalkaväkirykmentistä ja löytää hänet. Olen usein ollut hänen
    lähellään ja kuullut hänen puhuvan. Hänellä on hyvä vuorikaivos
    ja siitä hänellä on kauniit tulot, mutta rikas hän ei ole.
    Kaivosta hoitamaan hän on hyvin harjaantunut, sillä hän on
    alkanut olemalla kaivostyömies. Hän on iloluontoinen ihminen,
    eletyt kolmeviidettä vuotta eivät häntä rasita; voisi luulla
    häntä nuoremmaksi, noin 36 tai 37 vuoden ikäiseksi. Uusiin
    naimisiin hän ei ole mennyt vaan sanoo olevansa leskimies.
    Yhteiskunnassa on hänellä hyvä asema, hänestä pidetään paljo jo
    yleisesti ja hänellä on monta ystävää. Minuakin hän miellyttää;
    isän veri kai minussa sen vaikuttaa. Niin sokeita, järjettömiä ja
    mielivaltaisia voivat useat luonnonlait olla, sellaisia ne kai
    ovatkin useimmat! Tehtäväni on täten nyt käynyt minulle raskaaksi
    -- sen ymmärrät kai, äiti, ja suot sen minulle anteeksi. Hehkuni
    on sammunut enemmän kuin tahtoisin tunnustaa. Mutta toimeni siltä
    suoritan. Joskin iloni on vaalennut on velvollisuuteni jälellä,
    enkä aijo häntä säästää.

    Onneksi herää minussa inho kun ajattelen, että hän, joka tuon
    ilettävän rikoksen teki, oli ainoa, joka ei siitä joutunut
    kärsimään. Tuon opetuksen kautta on hänen luonteensa ilmeisesti
    parantunut ja tämä muutos on tehnyt hänestä onnellisen miehen.
    Hän, vihollinen, ei kärsi mitään; sinä, viaton, lannistut
    kärsimyksiisi. Mutta ole rauhassa, äiti, hän saa kyllä osansa
    hänkin.

       *       *       *       *       *

                                        Silver Gulch, toukok. 19 p.

    Liimasin seinille ensimmäisen ilmoituspaperin sydänyöllä huhtik.
    3 p:ää vastaan. Tuntia myöhemmin pistin toisen paperin hänen
    ovenraostaan sisälle ja käskin hänen lähteä Denver'istä huhtik.
    14 p. viimeistään klo 11,50 illalla.

    Joku sanomalehden uutisenurkkija varasti yhden ilmoituslippujani
    jo yöllä, haki toisetkin ja hankki siten arvokkaan uutisen
    lehteensä -- millekään muulle lehdelle niitä ei riittänyt. Hänen
    lehtensä, kaupungin etevin, painatti siis ilmoitukseni seuraavana
    aamuna lihavilla kirjaimilla ensimmäiselle sivulleen ja kirjoitti
    palstan pituisen, kuumaverisen lausunnon asiasta, haukkuen tuota
    heittiötä. Kirjoitus päättyi siihen, että lehti omasta puolestaan
    lisäsi 1,000 dollaria meidän määräämään palkkioon. Täkäläiset
    sanomalehdet ymmärtävät esiintyä auliisti, se kannattaa.

    Aamiaisen aikaan hotellissa istuin tavallisella paikallani,
    jonka olin valinnut niin, että saatoin nähdä Fullerin kasvot;
    ja tarpeeksi lähellä häntä istuin myös kuullakseni, mitä hänen
    pöydässään puhuttiin. Huoneessa oli 75-100 henkeä ja kaikki
    puhuivat ilmoituslipuistani ja sanoivat toivovansa, että
    tuntemattoman hakijan onnistuisi löytää roisto ja vapauttaa
    kaupunki siitä häpeästä, että hän on siellä, -- esimerkiksi
    ampumalla hänet.

    Kun Fuller tuli sisään hotelliin oli hänellä lähtökäsky
    rutistettuna toisessa kädessä ja toisessa päivän sanomalehti
    ja viilsipä suorastaan sydäntäni nähdä hänet. Kaikki hänen
    iloisuutensa oli kadonnut ja hän oli vanhan ja laihan ja kalpean
    näköinen. Ja ajatteles sitten, äiti, mitä kaikkea hän sai
    kuulla. Hänen omat, pahaa aavistamattomat ystävänsä käyttivät
    hänestä nimityksiä ja laatusanoja itsensä pirun sanakirjasta.
    Ja hänen täytyi _hyväksyä_ kaikki nämä arvostelut ja yhtyä
    niihin kaikin puolin. Mutta nuo hyväksyvät sanat maistuivat
    karvailta hänen suussaan, sitä hän ei voinut minulta salata, ja
    selvästi näin, että hänellä ei ollut ruokahalua, hän vain hiukan
    maisteli ruokia, mutta ei voinut syödä. Vihdoin virkkoi eräs
    pöytävieraista:

    "Onhan hyvin todennäköistä, että asianomainen on täällä
    salissa ja kuulee, mitä tässä kaupungissa ajatellaan tuosta
    halpamielisestä roistosta. Sitä toivon."

    Oli kamalaa nähdä, kuinka Fuller vääntelihe ja peljästyneenä
    katseli ympärilleen. Eikä hän sitä kauemmin kestänyt, hän nousi
    ja läksi.

    Seuraavina päivinä levitti hän tiedon, että hän oli Meksikosta
    ostanut kaivoksen ja että hän aikoi myödä kaiken omaisuutensa
    matkustaakseen sinne mitä pikimmin itse kaivoksiaan nähdäkseen.
    Hyvin hän asiansa suoritti; hän puhui, että hän kaivoksestaan
    vaati 40,000 dollaria, siitä neljännen osan rahassa ja loput
    arvopapereissa; mutta koska hän oli suuressa rahantarpeessa
    saadakseen uuden kaivoksensa maksetuksi, halvensi hän hinnan jos
    sai kaikki rahana. Hän suostui myömään kaikki 30,000 dollarilla.
    Ja arvaappas, mitä hän sitten teki. Hän pyysi pankista
    paperirahaa, väitti, että meksikolainen myöjä on itsepäinen
    mies, joka mieluummin ottaa vastaan seteleitä kuin kultaa tai
    vekseleitä. Tämä oli ihmisten mielestä merkillistä, sillä
    helpostihan vekselin olisi saanut rahaksi vaihdetuksi -- siitä
    merkillisestä jutusta paljo puhuttiin, mutta ainoastaan päivän.
    Sen pitempää aikaa ei mistään asiasta puhuta Denverissä.

    Vahdin häntä koko ajan. Heti kuin myönti oli tapahtunut ja
    kauppasumma oli maksettu -- se tapahtui huhtik. 11 p:nä --
    rupesin seuraamaan Fullerin jälkiä, en kadottanut häntä
    hetkeksikään. Samana iltana -- ei, oli jo 12:s päivä, sillä aika
    oli kulunut ohi puolenyön -- seurasin häntä kunnes hän meni
    huoneeseensa, joka oli hotellissa saman käytävän varrella missä
    minun, neljä ovea vain välillä; sitten menin omaan huoneeseeni ja
    pukeusin likaseen päivätyöläispukuuni, maalasin kasvoni ruskeiksi
    ja istuskelin huoneessani pimeän päässä; oveni oli raollaan ja
    vieressäni sohvassa oli laukku, jossa oli puhtaat vaatteet.
    Epäilin näet, että lintu aikoi lentää tiehensä. Puolen tunnin
    kuluttua menikin vanha akka oveni ohi, kädessään laukku; tunsin
    tuon tuttavan hajun ja seurasin häntä laukkuineni -- se oli
    näet Fuller. Hän lähti hotellista sivuportin kautta ja kääntyi
    nurkasta autiolle kadulle, käveli kolmen korttelin ohi sateessa
    ja pimeässä ja nousi sitten kahden hevosen vetämiin umpinaisiin
    vaunuihin, jotka tietenkin häntä odottivat. Minä istahdin
    (kutsumattomana) tavaralaatikolle vaunun taa ja niin sitä mentiin
    hyvää kyytiä. Ajettiin kymmenen englanninpenikulmaa. Sitten
    pysähdyttiin eräälle rautatieasemalle. Fuller nousi pois ja
    istahti syrjään asema-sillalta ja sen valaistuksesta odottamaan.
    Minä kuljin edestakaisin ja pidin pilettiluukkua silmällä. Fuller
    ei ostanut pilettiä enkä minäkään. Nyt tuli juna ja hän nousi
    erääseen vaunuun. Minä nousin samaan vaunuun, mutta toisesta
    päästä, ja istahdin hänen selkänsä taakse. Kun hän oli maksanut
    konduktöörille ja ilmaissut menopaikkansa, siirryin minä koko
    joukon edemmäs, ja kun konduktööri tuli minun luokseni, ostin
    minä piletin samalle asemalle -- noin sata englanninpenikulmaa
    länteen päin.

    Viikon ajan hän minua sitten kuljetti sinne ja tänne. Hän
    poikkesi paikasta toiseen, mutta kulki kumminkin aina länttä
    kohden; ensimmäisen matkapäivän jälkeen hän ei enää ollut nainen
    vaan mies. Hän esiintyi työmiehenä niinkuin minäkin ja hänellä
    oli tuuhea poskiparta. Hänen valepukunsa oli mainio ja hän
    esiintyi siinä aivan vapaasti, olihan hän aikoinaan ollutkin
    päiväpalkkalainen. Lähimmät ystävätkään eivät olisi häntä
    tunteneet. Vihdoin pysähtyi hän tänne, vähäiseen kaivospaikkaan
    Montanassa. Hän asuu pienessä mökissä ja kulkee joka päivä
    hakemassa metallisuonia, viipyy poissa koko päivät ja välttää
    seuraa. Minä asun kaivosmiesten majatalossa, ja se on kamala
    paikka, -- sängyt, ruoka, likaisuus, kaikki on hirveätä.

    Neljä viikkoa olemme täällä olleet ja sillä ajalla olen hänet
    vain kerran nähnyt, mutta joka ilta vainuan hänen jälkensä. Heti
    kun hän oli vuokrannut mökin, ajoin minä lähimpään kaupunkiin --
    sinne on matkaa 50 peninkulmaa -- ja sähkötin Denverin hotelliin,
    että tavarani saisivat olla siellä, kunnes tulen niitä perimään.
    Täällä en tarvitse muuta kuin yhden varavaatekerran ja sehän
    minulla on matkassani.

       *       *       *       *       *

                                      Silver Gulch, kesäk. 12 p.

    Denver-juttu ei liene koskaan tänne asti kulkeutunut. Tunnen
    useimmat miehet täällä, enkä ole koskaan kuullut heidän siihen
    viittaavankaan. Näin ollen tuntee Fuller itsensä varmaankin
    turvalliseksi. Hän on ostanut kaivosalueen täältä läheltä,
    yksinäiseltä paikalta vuoristosta, ja siitä lupaa tulla hyvä
    kaivos; hän tekee työtä hyvin uutterasti. Mutta kuinka muuttunut
    miehekseen hän onkaan! Hän ei koskaan naura, hän pysyy aina
    yksikseen, ei seurustele kenenkään kanssa, hän, joka vielä
    kaksi kuukautta sitten oli niin iloinen ja hauska seuramies.
    Olen usein viime aikoina nähnyt hänen käyvän ohitseni kumarana,
    hajamielisenä, raskaana, aivan surettavana olentona. Hän on nyt
    muuttanut nimensä David Vilson'iksi.

    Luulen varmasti, että hän jää tänne kunnes taas karkoitamme
    hänet. Ja koska sinä tahdot, karkoitan hänet, mutta en käsitä,
    miten hän voisi käydä nykyistä onnettomammaksi. Nyt palaan
    Denveriin viettääkseni jonkun ajan mukavammin, syödäkseni,
    maatakseni siedettävässä sängyssä ja käydäkseni puhtaissa
    vaatteissa. Tuon sitten tavarani sieltä ja toimitan ukko
    Vilson-raukalle kehotuksen lähtemään tiehensä.

       *       *       *       *       *

                                                  Denver kesäk. 19 p.

    Täällä häntä ikävöidään. Kaikki toivovat, että hän hyvin menestyy
    Meksikossa ja se ei ole ainoastaan suupuhetta, vaan todellakin
    sydämmen toivomusta. Sen huomaa heti. Olen viipynyt täällä liian
    kauvan, myönnän sen. Vaan jos sinä olisit minun sijassani, olisit
    anteeksiantavainen minulle. Tiedän, mitä aijot sanoa ja olethan
    oikeassa; jos olisin sinun sijassasi ja kantaisin sinun polttavia
    muistojasi sydämmessäni... Palaan huomenna yöjunalla.

       *       *       *       *       *

                                        Denver kesäk. 20 p.

    Jumala meille anteeksi suokoon, äiti, me ajamme _väärää
    henkilöä!_ En ole nukkunut koko yönä. Odotan nyt, päivän
    sarastaessa, aamujunaa... minuutit kuluvat niin hitaasti.

    _Tämä_ Jacob Fuller on tuon rikoksentehneen _serkku_. Olemme
    olleet typeriä kun emme ole tulleet ajatelleeksi, että oikea
    rikollinen ei tietysti koskaan kanna omaa nimeään tuollaisen
    pirullisen teon jälkeen. Denveristä kotoisin oleva Fuller
    on serkkuaan neljää vuotta nuorempi; hän tuli tänne nuorena
    leskimiehenä v. 1879, yhdenkolmatta vuoden vanhana, vuotta ennen
    kuin sinä, äiti, menit naimisiin; siitä on paljo todistuksia.
    Eilen illalla puhuttelin hänen varmoja ystäviään, jotka hänet
    ovat tunteneet hänen tulostaan asti. En virkkanut mitään, mutta
    muutamain päiväin perästä tuon tämän Jacob Fullerin takasin tähän
    kaupunkiin ja hyvitän hänen kärsimänsä vahingot. Ja siitä tulee
    hyvät juhlat, jotka minä kaikki maksan. Sanotko tätä "liiaksi
    tunteellisuudeksi?" Olenhan vielä nuori poika, kuten tiedät,
    siksi on minulla oikeuskin olla tunteellinen. Mutta kohta en enää
    ole poika.

       *       *       *       *       *

                                        Silver Gulch, heinäk. 3 p.

    Hän on kadonnut. Poissa, kokonaan hävinnyt. Hänen hajustaan ei
    ollut jälkiäkään, kun tänne palasin. Olen ollut aivan sairaana
    tuon pettymykseni johdosta. Soisin, että en olisi näin nuori,
    silloin kai tällaiset kolaukset paremmin kestäisin. Kaikki
    väittävät hänen lähteneen länteen päin. Lähden tänään matkalle,
    pyrin rautatielle. En tiedä minne sitten lähden, mutta matkustaa
    minun täytyy; mahdoton minun olisi yhdessä kohden pysyä.

    Hän on tietysti kätkeytynyt uuteen valepukuun ja ottanut uuden
    nimen. Se merkitsee, että minun täytyy hakea häntä yli koko
    maapallon. Ja siihen olenkin nyt varustautunut. Ymmärrätkö, äiti?
    Minä olen nyt kuljeksiva juutalainen. Kohtalon ivaa! Sen osanhan
    olimme aikoneet toiselle.

    Ajattele vaikeuksiani. Jospa vain voisin sanomalehdissä häntä
    kuulutella. Mutta jos löytyy keinoa, miten sen tekisin häntä
    säikäyttämättä, niin en ole ainakaan voinut sitä keksiä; ja
    kumminkin olen miettinyt, niin että aivojani pakottaa. "Jos
    se mies, joka äsken osti kaivoksen Meksikosta ja möi toisen
    Denverissä, lähettää osotteensa (kenelle, äiti?), niin saa
    hän selityksen, että kaikki oli erehdystä ja hän saa täyden
    hyvityksen kaikista eräässä suhteessa kärsimistään vääryyksistä."
    Ymmärrätkö? Hän sen luulisi heti ansaksi. Siksi sen luulisi kuka
    tahansa. Jos taas kirjoittaisin: "Nyt tunnetaan, että hän ei
    ollut se, jota haettiin, vaan toinen mies, mies jolla kerran on
    ollut sama nimi, vaikka hän siitä hyvällä syyllä on luopunut." --
    Kävisiköhän se päinsä? Mutta silloin heräisivät Denverin asukkaat
    ja sanoisivat: 'Ahaa!' Ja he muistaisivat epäilyksensä setelien
    suhteen sekä kuiskaisivat: 'Miksi hän pakoon lähti, jos hän oli
    viaton?' Tämä on liiaksi läpinäkyvää. Jos en onnistuisi häntä
    löytämään, kukistuisi hän syystä, johon hänellä ei ole mitään
    osaa. Sinä olet teräväpäisempi kuin minä, äiti, auta minua!

    Minulla on yksi johtolanka, yksi vain. Tunnen hänen käsialansa.
    Jos hän kirjoittaa uuden väärän nimensä hotellikirjaan eikä
    liiaksi vääntele käsialaansa, on minulle hyödyksi, jos sen nimen
    tapaan.

       *       *       *       *       *

                                  San Francisco kesäk. 28 p. 1898.

    Tiedät jo kuinka tarkkaan olen hakenut Yhdysvallat Coloradosta
    Tyyneeseen valtamereen asti ja että kerran jo olin löytää hänet.
    Nyt olen taas kerran ollut päämäärääni lähellä. Juuri täällä ja
    juuri tänään. Vainusin hänen jälkiään kadulla, vainusin aivan
    verekset jäljet, ja seurasin niitä pieneen hotelliin asti. Se oli
    paha erehdys; koira olisi kävellyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta
    minä olen ainoastaan puoleksi koira ja voin ihmisenä helposti
    erehtyä. Hän oli asunut tuossa talossa kymmenen päivää; olenpa
    varma siitä, että hän viimeisinä kuutena, kahdeksana kuukautena
    ei ole kauan asunut missään paikassa, vaan on herkeämättä ollut
    alituisessa liikkeessä ilman lepoa ja rauhaa. Ymmärrän tämän
    tunteen ja tiedän miten sen vallassa on olla. Hän käyttää yhä
    vielä samaa nimeä, joka hänellä oli 10 kuukautta sitten, jolloin
    olin saamaisillani hänet käsiini ja jonka hän oli ottanut
    Silver Gulch'ista lähtiessään. Hän on arki-ihminen eikä rakasta
    kummallisia nimiä, -- "James Valker'iksi" hän nyt itsensä kutsuu.
    Tunsin helposti hänen käsialansa, vaikka hän oli sitä vähän
    vääntänytkin. Suora mies, joka ei rakasta temppuilemista eikä
    tekeytymistä.

    Minulle kerrottiin, että hän äsken oli lähtenyt matkoille
    jättämättä mitään osotetta; ei hän ollut sanonut edes minne hän
    aikoi, vaan oli ollut peljästyneen näköinen kun hänen osotettaan
    kysyttiin. Eikä hänellä ollut muuta matkatavaraakaan kuin kulunut
    matkalaukku kädessään, kun hän talosta jalan läksi. "Itara vanha
    herra, eipä hänestä ollut suurta vahinkoakaan", sanottiin. --
    _Vanha!_ Arvelenpa että hän nyt todella on vanha. Muuten en paljo
    kuullut mitä ne kertoivat. Hyökkäsin hänen jälilleen ja ne veivät
    satamaan. Savu höyrylaivasta, jolla hän oli lähtenyt, oli juuri
    häviämäisillään taivaanrannalla. Olisin tullut puolta tuntia
    aikaisemmin, jos heti olisin kävellyt oikeaan suuntaan. Silloin
    olisin vielä voinut vuokrata nopeakulkuisen aluksen ja saavuttaa
    hänen laivansa. Se on matkalla Melbourneen.

       *       *       *       *       *

                            Hope Canyon, California lokak. 3 p. 1900.

    Voit hyvällä syyllä minua moittia. Yksi kirje vuodessa, se ei ole
    paljo, sen kernaasti myönnän. Mutta eipä tee mieli kirjoittaa,
    kun ei ole kerrottavana muuta kuin pettymyksiä. Sitä ei kukaan
    voi kestää, siihen aivan murtuu.

    Olen kertonut sinulle -- siitä tuntuu jo olevan aikaa vuosikausia
    -- kuinka kadotin hänen jälkensä Melbournessa ja kuinka sitten
    ajoin häntä takaa kuukausia koko Itä-Aasiassa.

    Sieltä seurasin häntä Intiaan; milteipä näin hänet Bombayssa;
    hänen jälkiään tunsin kaikkialla, Barodossa, Lahanowissa,
    Lahoressa. Caruporessa, Calcuttassa ja Madrasissa, -- kaikkialla;
    viikon viikolta, kuukauden kuukaudelta matkustin pölyssä ja
    helteessä, aina hänen jälillään, usein aivan hänen lähellään,
    mutta tapaamatta häntä koskaan. Sitten Ceyloniin ja sieltä...,
    niin, samahan se on minne, voin matkoistani kohta piirtää koko
    maapallon.

    Pääsin hänen jälilleen Californiassa ja seurasin häntä Meksikoon
    ja taas takaisin Californiaan. Sitten olen Yhdysvaltain halki
    hänen perässään kulkenut viime tammikuusta syyskuuhun. Olenpa
    varma, että hän ei ole kaukana täältä Hope Canyonista; kappaleen
    matkaa täältä kadotin hänen hajunsa -- hän lienee noussut
    joihinkin ajopeleihin.

    Nyt levähdän hetkisen ennenkuin lähden uudelleen hänen jälkiään
    etsimään. Olin väsynyt ja alakuloinen ja usein aivan toivoton,
    mutta täkäläisen kaivosseudun työmiehet ovat siivoa väkeä
    ja sellaisiin miehiin olen ja kauan aikaa sitten tottunut;
    heidän reipas käytöksensä virkistää mieltäni ja saattaa minut
    unhottamaan huoleni. Olen ollut täällä kuukauden. Asun pienessä
    majassa, yhdessä Sammy Hillyer nimisen nuoren miehen kanssa,
    joka on viidenkolmatta ikäinen ja äitinsä ainoa poika niinkuin
    minäkin; hänkin pitää paljo äidistään ja kirjoittaa hänelle
    usein, niinkuin minäkin -- osittain. Hän on myös nuori mies
    eikä hän järkensä puolesta ole ruudinkeksijöitä, mutta sama se;
    hänestä pidetään paljo, hän on hyvä ja hieno mies ja onpa aivan
    kuin lepoa ja huvia tarinoida hänen kanssaan, -- kun taas on
    toveri. Soisinpa, että James Valkerillakin olisi toveri. Hänellä
    oli ystäviä, hän piti ihmisten seurasta. Olenpa aivan näkevinäni
    hänet edessäni ja muistan niin hyvin sen ajan, jolloin hänet
    viimeksi näin. Oi kuinka se oli surullista! Tuo kuva palaa
    myötään mieleeni. Karaisin juuri silloin mieltäni karkoittaakseni
    hänet taas.

    Hillyerillä on parempi sydän kuin minulla, parempi kuin
    kenelläkään muulla luullakseni koko tässä kylässä, sillä hän
    yksin on kylän "mustan lampaan", Flint Bucknerin, hyvä ystävä,
    ainoa, jota Flint koskaan puhuttelee tai päästää puheilleen.
    Kerrotaan, että hän tuntee Flintin elämäntarinan ja että muka
    suru on tästä miehestä tehnyt sellaisen jöröttävän erakon
    mikä hän nyt on. Siksi juuri Hillyerin mielestä häntä on
    ystävällisesti kohdeltava. Mutta ei kenkään muu kuin perin
    helläsydämminen ihminen voi tuntea sääliä sellaista miestä
    kohtaan kuin Flint Buckner on, päättäen kaikesta siitä, mitä
    hänestä olen kuullut. Luulen että yksi pikkujuttu antaa paremman
    käsityksen Sammyn luonteesta kuin laajakin kuvaus. Kerran
    keskustellessamme lausui hän: "Flint on sukulaiseni ja hän
    kertoo kaikki huolensa minulle, tyhjentää sydämmensä silloin
    tällöin, muuten se ehkä pakahtuisikin. Onnettomampaa ihmistä ei
    voi löytyä, Archy Stillman; hänen elämänsä on yksi jatkuva jakso
    sieluntuskia, -- hän ei ole niin vanha kuin miltä hän näyttää.
    Hän on jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken käsityksen
    rauhasta ja levosta jo monta, monta vuotta sitten! Hän ei tiedä
    mitä onni on, hän ei ole koskaan ollut onnellinen; väliin hän
    sanoo, että hän toivoisi olevansa toisessa helvetissä -- hän on
    jo kyllästynyt tähän ensimmäiseen".


IV

Ei kukaan todellinen gentlemanni sano koko alastonta totuutta naisten
läsnäollessa.

Oli raitis ja tuoksuva aamu lokakuun alussa. Syksyn puut ja pensaat,
kirjavissa väreissään uhkuen, nostivat korkealle latvansa ja
heiluttivat niitä vastakkain. Lukemattomain, kuihtumaisillaan olevain
kukkasten voimakas tuoksu täytti ohentuneen ilman. Kaikkialla oli
hiljaista, tyyntä, Jumalan rauhaa.

Aika on lokakuussa 1900. Paikka on Hope Canyon, hopeakaivoskylä
Esmeraldan tienoilla. Se on syrjäinen maapallon pilkku, äsken keksitty;
siellä arvellaan olevan paljo metalleja, mutta vielä siitä ei olla
aivan varmoja. Kylän asukkaina on parisataa kaivostyömiestä, yksi
ainoa valkonen vaimo lapsineen, muutamia kiinalaisia pesijättäriä,
viisi intiaaninaista ja kymmenkunta matkustavaa intiaania
jäniksennahkaturkeissa ja vanhoissa tornihatuissa, tinapaloja
kaulakoristeina. Vielä ei ole mitään tehtaita, ei kirkkoa, ei
sanomalehteä. Kylä on ollut olemassa vasta kaksi vuotta; siellä ei ole
vielä tapahtunut mitään suurlakkoa eikä maailma ole kuullut sen nimeä
mainittavan.

Kahden puolen laaksoa kohoovat vuoret jyrkkinä kuin seinät, kohoovat
kolme tuhatta jalkaa, ja kapean laakson pohjalla oleva majarivi saa
vain vilahdukselta aurinkoa, kun tämä puolenpäivän aikana kulkee
laakson ohi. Kylä on parin englannin peninkulman pituinen, majat ovat
aika pitkän matkan päässä toisistaan. Kyläkapakka on ainoa hirsistä
rakennettu talo, voisipa sanoa, ainoa oikea talo. Se on keskellä kylää
ja sinne asukkaat illoilla kokoontuvat. Siellä juovat, pelaavat korttia
ja dominoa sekä biljardia, sillä siellä on biljardikin; sen kankaassa
on pitkiä repeämiä, joita laastarilipuilla on paikkailtu, kepit ovat
karkeita puupuikkoja ja pallot lohenneita ja kololaitaisia, joten ne
rämisevät mennessään eivätkä kulje aivan pitkiä matkoja. Ken yhdellä
lyönnillä saa kuusi pistoa, hän saa illallisen ilmaiseksi isännältä.

Flint Bucknerin maja oli viimeinen kylän eteläpäässä; hänen
vuokraamansa vuorialue oli kylän pohjoispuolella, kappaleen matkan
päässä sen puolen viimeisestä asunnosta. Hän oli happaman näköinen
ja töykeä mies eikä seurustellut kenenkään kanssa. Ne, jotka olivat
yrittäneet tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, olivat katuneet yritystään
ja antaneet hänen olla. Hänen elämäntarinaansa ei tunnettu. Muutamat
luulivat, että Sammy Hillyer sen luusi, vaan toiset väittivät sitä
perättömäksi ja jos Hillyeriltä kysyttiin vastasi hän kieltävästi.
Flintillä oli seurassaan kiltti englantilainen poika, noin 16-17
vuotias, jota hän kohteli ankarasti sekä muiden nähden että heidän
kahden ollessa ja tältä tietenkin udeltiin hänen herransa asioita,
mutta turhaan. Fetlock Jones -- niin oli tämän nuorukaisen nimi --
vastasi, että Flint oli hänet löytänyt kerran kun molemmat olivat
hakemassa metalleja ja kun hän oli Amerikassa koditon orpopoika oli
hän jäänyt Bucknerin luo ja alistunut hänen ankaraan kuriinsa, --
palkakseen sai hän ruoan. Muita tietoja hän ei osannut antaa.

Kuukauden oli Fetlock ollut tässä orjuudessa ja vaikka hän ulkonäöltään
oli hiljainen, raivosi viha hänen sisässään niiden loukkausten
vuoksi, joita hän isännältään sai kärsiä. Nöyrimmät kärsivät näet
aina katkerimmin, he tuntevat loukkaukset syvemmin kuin miehevämmät
luonteet, jotka voivat sanoihin ja tekoihin purkaa kiukkunsa, kun se
kuohuu yli äyrästensä. Hyväsydämmiset ihmiset tahtoivat vapauttaa
Fetlockin tästä orjuudesta ja kehottivat häntä jättämään Bucknerin;
mutta poika peljästyi jo sellaista ehdotusta ja sanoi, ettei hän
uskalla. Pat Riley väitteli hänen kanssaan vieläkin ja sanoi:

"Käännä selkäsi tuolle saiturille ja seuraa minua. Elä pelkää, minä
kyllä hoidan _hänet_."

Poika kiitti häntä kyynelsilmin, mutta vapisi ja vakuutti että
hän ei tohdi. Flint kyllä vainoisi häntä, tapaisi hänet joskus
yöllä ja silloin... "Oi, herra Riley, aivan kipeäksi käyn kun sitä
ajattelenkaan".

Muut sanoivat: "Karkaa tiehesi, saat meiltä matkarahat. Matkusta
rannikolle jonakin iltana." Mutta nämä kehoitukset kaikuivat kuuroille
korville; poika väitti, että Flint hänet löytäisi ja toisi takaisin,
pelkästä ilkeydestä.

Sitä eivät ihmiset ymmärtäneet. Pojan asema kävi viikko viikolta yhä
surettavammaksi. Luultavasti olisivat ihmiset sentään ymmärtäneet
hänet paremmin, jos he olisivat tienneet, miten hän vapaa-aikansa
käytti. Hän makasi eräässä Flintin majan viereisessä vajassa, hoiti
siellä haavojaan ja hautoi vihaansa ja mietti yöt pitkät yhtä ainoata
kysymystä: miten saa hän Flint Bucknerin murhatuksi, ilman että hänet
keksitään. Se oli hänen ainoa elämänilonsa; näitä vuorokauden tunteja
hän ikävällä odotti, niiden kuluessa hän oli onnellinen.

Hän mietti myrkkyä. Mutta se ei kelvannut, tutkimalla kyllä saataisiin
selville, kuka sen oli hankkinut ja mistä. Hän ajatteli ampua Flintin
takaapäin, kun tämä puolenyön aikana oli matkalla kotiinsa, -- silloin
hän aina palasi kapakasta. Ei, saattoihan joku olla lähitienoilla
ja tavata hänet. Hän tuumi, pistäisikö hän miehen kuoliaaksi tämän
nukkuessa -- ei, isku voisi osua vähän harhaan ja silloin hän joutuisi
Flintin kynsiin. Satoja eri tapoja hän punnitsi, mutta niistä ei
yksikään kelvannut, sillä salaisinkin keino oli aina vaarallinen,
se sisälsi mahdollisuuden, että hänet keksittäisiin. Ja sitä hän ei
halunnut.

Mutta hän oli kärsivällinen, rajattoman kärsivällinen. Eihän ole
kiirettä, hoki hän itsekseen. Mutta sen hän vannoi, että Flintin luota
hän ei lähde, ennenkuin miehen vainajana näkee, -- kiirettä ei ole,
kyllä keino löytyy. Löytyy se, ja siihen mennessä hän kärsii kaikki
häpeät ja kurjuudet. Keino, josta ei jää mitään jälkeä, ei pienintäkään
viittausta, kuka tekijä on, sitä hän tahtoi etsiä ja silloin -- silloin
käy elämä ihanaksi. Sillävälin tahtoi hän säilyttää kiltin pojan
hyvän nimensä eikä hän aikonut lausua vihaista eikä uhkaavaa sanaa
sortajastaan.

Kahta päivää ennen edelläkerrottua lokakuunaamua oli Flint ostanut
yhtä, toista tavaraa ja Fetlockin kanssa olivat he ne yhdessä kantaneet
Flintin majaan. Siinä joukossa oli laatikollinen kynttilöitä, joka
pantiin nurkkaan, tötteröllinen räjähdysruutia, joka pantiin laatikon
päälle ja pieni tynnyri vuoriruutia, joka pantiin Flintin makuulaverin
alle; sekä suuri käärö sytytyslankaa, joka ripustettiin naulaan.
Fetlock teki sen johtopäätöksen, että nyt oli Flintin koekaivos
ehtinyt niin syvälle, että täytyy ruveta räjähdyttelemään. Hän oli
ennen katsellut räjähdyttämistä ja käsitti vähin miten se tapahtuu,
mutta apumiehenä hän ei ollut koskaan ollut. -- Ja oikein hän olikin
arvannut; nyt ruvettiin räjäyttämällä kaivosta syventämään. Aamusella
kantoivat he sytytyslangan, porat ja ruudit kaivokseen. Se oli nyt 8
jalan syvyinen, joten sinne laskeutumista ja sieltä nousemista varten
käytettiin pieniä tikapuita. He laskeusivat kaivokseen ja Fetlock sai
käskyn pidellä poraa, mutta hän ei saanut mitään neuvoja siitä, miten
hänen sitä pitäisi pidellä. Flint rupesi poraamaan. Hän iski kerran
moukarilla ja pora lensi pojan kädestä -- sehän oli aivan luonnollista.

"Sinä syyhyinen neekeripoika, silläkö tavalla poraa pidetään! Ota se
käteesi. Pidä sitä suorassa! Noin, pidä hiljaa nyt. Opetan, sinua,
pirun penikka!"

Tunnin perästä oli reikä valmis.

"No, lataa nyt reikä!"

Poika rupesi kaatamaan ruutia reikään.

"Pähkäpää!"

Poika sai niin mahtavan korvatillikan, että hän reiskahti kylelleen.

"Nouse ylös! Vai siellä ryömit! No, pistä sytytyslanka _ensiksi_
reikään. Nyt pane ruutit. Hei, riittää, riittää! Aijotko täyttää
koko reijän? Kaikista paksupäisistä porsaista, joita olen nähnyt,
olet sinä..., nyt tuki soraa reikään. Tuki tiukempaan, tuki, tuki!
Ja nyt mene helvettiin, tieltä pois!" Hän tempasi raudan käteensä ja
painoi itse panoksen syvempään, kiroillen ja sadatellen kuin vihainen
noita. Sitten sytytti hän johtolangan, kiipesi kaivoksesta ja juoksi
viisikymmentä metriä sivulle, Fetlock kintereillään. Siellä he
odottivat muutamia minuutteja, sitten lensi mahtava patsas savua ja
kiviä korkealle ilmaan, kovasti räjähtäen; hetken kuluttua sateli alas
koko joukko kiviä ja taas oli kaikki hiljaista.

"Soisinpa, että sinä olisit lentänyt mukana", puhui isäntä.

Taas menivät he kaivokseen, raivasivat pois tieltä kivet ja sirut,
porasivat uuden reijän ja täyttivät sen uudella panoksella.

"Kuule, kuinka paljo sytytyslankaa aijotkaan tuhlata? Etkö tiedä,
minkäverran lankaa tarvitaan."

"En."

"Vai et _tiedä!_ Sinunlaistasi en ole eläissäni nähnyt!"

Hän kiipesi kaivoksesta ja huusi alas pojalle:

"No, pölkkypää, sinnekö jäät koko päiväksi? Katkase lanka ja sytytä
pätkä!"

Vavisten poika vastasi:

"Niin, mutta enhän..."

"Uskallatko vastustella minua? Lanka poikki ja sytytä!"

Poika totteli.

"No taivasten luoja! Yhden minuutin langan leikkasi! Soisinpa, että
olisit..."

Raivossaan tempasi hän tikapuut kaivoksesta ja juoksi tiehensä. Poika
kauhistui.

"Oi, Jumala! Auta, auta! Pelasta minut!" rukoili hän. "Oi, mitä voin
tehdä! Mitä _voin_ minä tehdä?"

Hän vetäysi kaivoksen seinämälle, niin lähelle kuin taisi. Tuo sihisevä
lanka sai äänen hänen kurkkuunsa tyrehtymään, hän pidätti hengitystään
seisoi siinä voimatonna ja tuijotti: kolmen, neljän sekunnin kuluttua
oli hän lentävä pieninä säpäleinä ilmaan. Mutta samalla syttyi hänessä
ajatus. Hän hyppäsi langan luo, leikkasi poikki sen tuumanvertaisen
pätkän, joka vielä oli reijän ulkopuolella, ja oli pelastettu.

Nyt kaatui hän maahan turtuneena ja puoleksi taidotonna kauhusta; hänen
voimansa oli taittunut, vaan hän lausui itsekseen rajulla riemulla:

"Hän opetti minua. Tiesinhän, että joku keino löytyy, kunhan vaan
odotan."

Viiden minuutin perästä hiipi Buckner kaivokselle levottoman näköisenä
ja kurkisti alas. Hän näki mitä oli tapahtunut ja ymmärsi. Nyt laski
hän tikapuut kaivokseen ja poika kiipesi niitä myöten vaivaloisesti
ylös. Hän oli kuolonkalpea. Häntä katsellessaan kävi Buckner vielä
enemmän hämilleen ja hän lausui katuvaisella ja säälivällä ilmeellä,
joka teki hänet kömpelön ja oudon näköiseksi:

"Se oli erehdys, ymmärräthän sen. Elä puhu siitä kenellekään, minä olin
niin kiihkossani enkä tiennyt mitä tein. Sinä et ole terveen näköinen,
olet tänään jo tarpeeksi työtä tehnyt, mene majaani, syö ja pane
nukkumaan. Oli tulla tapaturma, ymmärräthän sen, kun minä olin niin
innoissani."

"Pahasti säikähdin", sanoi poika mennessään, "mutta opin siitä jotakin,
joten en soisi erehdyksen jääneen tapahtumatta."

"Hiton helppo tuota on tyydyttää!" jupisi Buckner itsekseen
katsellessaan pojan poistumista. "Saas nähdä, puhuuko hän siitä
kenellekään? Tietysti hän sen tekee. Soisinpa, että olisin tappanut
hänet."

Poika ei käyttänyt joutoaikaansa lepoon, vaan työhön. Tiheä pensaikko
peitti vuoren rinteen aina Flintin majalle asti; enimmät Fetlockin
toimet tapahtuivat tässä pimeässä pensaikossa, loput suoritti hän
omassa makuukojussaan. Vihdoin oli kaikki valmista ja hän virkkoi:

"Jos hän epäilee, että aijon käydä hänestä konttia kantamaan, niin hän
jo huomenna siitä epäilyksestään pääsee. Hän on näkevä, että minä yhä
olen sama hiljainen lammas mikä aina olen ollut -- huomenna ja sitä
seuraavana päivänä. Mutta ylihuomeniltana on hän ollutta ja mennyttä,
eikä kukaan ole koskaan aavistava, miten se on tapahtunut ja kuka sen
on tehnyt. Itse hän minulle keinon neuvoi, -- se on hauskinta kaikesta."


V

Seuraava päivä tuli ja meni.

Ilta on jo kulunut lähelle puolta yötä, viiden minuutin perästä
uusi päivä alkaa. Ollaan ravintolan biljardihuoneessa. Työmiehiä
istuu siellä yksinkertaisissa puvuissaan, leveälierisissä hatuissa,
housunlahkeet saapasvarsissa, toisilla puserot, toisilla takit; he
ovat ryhmittyneet rautakamiinan ympäri, joka punaisena hehkuu ja
levittää ympärilleen suloista lämpöä; biljardipallot paukkuvat, muuta
ääntä ei kuulu sisällä -- ulkopuolella vinkuu myrsky silloin tällöin.
Miehet ovat ikävystyneen näköiset, he ikäänkuin odottavat jotakin.
Karkealuinen, leveäharteinen, keski-ikäinen kaivostyömies, jolla on
harmahtava poskiparta, tympäsevät kasvot ja epäystävälliset silmät,
pyöräyttää sytytyslankakäärön käsivarrelleen, kokoo muutamia muita
työkalujaan ja lähtee tiehensä sanaakaan virkkaamatta kenellekään,
jäähyväisiä yhdellekään sanomatta. Se on Flint Buckner. Kun ovi hänen
mentyään sulkeutuu, syntyy huoneessa vilkas surina.

"Se on täsmällisin mies mitä koskaan olen nähnyt", virkkoi Jake Parker,
seppä; "kun hän menee, tietää jokainen kelloaan katsomatta, että on
puolenyön aika."

"Se onkin tietääkseni hänen ainoa avunsa", virkkoi Peter Hawes,
kaivostyömies.

"Hän on häpeäpilkku koko seudullemme", lausui Fergusson. "Jos minä
olisin tämän kapakan pitäjä, pakottaisin hänet edes joskus sanomaan
jotakin, muuten en laskisi häntä sisään." -- Sen hän lausui luoden
silmäyksen kapakanisäntään, joka sitä silmäystä ei ollut huomaavinaan,
koska poistunut mies oli hyvä kuluttaja, -- joka ilta kapakasta
mennessään oli hän juonut päänsä täyteen.

"Sanokaa, pojat," virkkoi Ham Sandwich, "muistaako kukaan, että hän
koskaan olisi tarjonnut kenellekään lasin?"

"_Hänkö?_ Flint Buckner? Voi sinä pyhä Antonius!"

Sellaisia huutoja sateli joka taholta. Ja hetken vaitiolon jälkeen
lausui Pat Riley:

"Hän on oikea arvoitus, tuo mies. Ja samanlainen on poikakin, joka
hänen luonaan asuu. En ymmärrä heistä kumpastakaan."

"Ei kukaan muukaan ymmärrä", virkkoi Ham Sandwich, "ja jos he
ovat arvoituksia, niin mitä sanotte sitten tuosta kolmannesta.
Käsittämättömän salaperäisyytensä puolesta on hän noita edellisiä vielä
merkillisempi. Paljokin merkillisempi, -- eikö totta?"

"On, se on totta se."

Kaikki yhtyivät tähän lausuntoon. Kaikki, paitsi yksi. Se oli uusi
tulokas, Paterson. Hän tarjosi lasin koko seuralle ja kysyi, kuka se
kolmas on. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: "Archy Stillman."

"Hänkö on niin salaperäinen?" kysyi Paterson.

"Sepäs kysymys. Etteikö Archy Stillman olisi salaperäinen!" puhui
Fergusson. "Hänen nimensä pitäisi algebran kielellä olla X."

Ferguson oli näet hyvin oppinut.

Paterson tahtoi kuulla hänestä tarkemmin kerrottavan ja kaikki
tahtoivat kertoa hänestä, kaikki alottivat yhtaikaa. Mutta Billy
Stevens, kapakan isäntä, kutsui heidät järjestykseen, vakuuttaen että
on parempi, jos yksi kerrallaan puhuu. Hän kulki ja täytti lasit ja
antoi Fergusonille merkin alottaa. Ja Ferguson kertoi:

"Niin, hän on aimo poika, paljoa muuta emme hänestä tiedä. Saa häneltä
udella ihan väsymiinsä asti, mutta se ei auta mitään, mitään selkoa ei
hänestä saa. Ei varsinkaan hänen tuumistaan eikä puuhistaan eikä siitä,
mistä hän on kotoisin. Ja jos koettaa tutkia hänen salaisen kykynsä
laatua, silloin rupee hän puhumaan muusta eikä siitä tule sen enempää.
Ja _arvata_ voit, niin että silmiäsi samentaa, mutta sitenkään et pääse
sen pitemmälle. Ei hänestä tule tolkkua."

"No mikä hänen salainen kykynsä sitten on?"

"Ei se ole hänen näkönsä eikä kuulonsakaan. Eikä muu vaisto, --
eikä se ole taikuuttakaan. Päätä itse, -- pannaan toimeen suuret
silmänkääntönäytännöt, täyskasvaneet maksavat viisikolmatta senttiä,
lapset ja palkolliset puolet. Mutta sen voin kertoa, mitä hän osaa
tehdä. Te saatte, kuka tahansa, mennä täältä ja kätkeytyä mihin
tahdotte -- sama se minne ja kuinka kauas --, hän kävelee suoraan ja
hakee teidät."

"Mutta sitähän ette todella tarkoittane?"

"Tarkoitamme, juuri sitä. Ilmat eivät merkitse hänelle mitään, luonnon
voimat eivät mitään -- niistä hän ei välitä."

"Hä, eikö välitä pimeästä, sateesta, lumesta, hä?"

"Se on kaikki _hänelle_ yhdentekevää. Hän ei edes kirase."

"Todellako? Eikö hän välitä edes sumusta?"

"Sumusta! Ei, hänen silmänsä tunkeutuvat sumun läpi kuin ammuttu luoti."

"Hei, kuulkaa pojat, hän koettaa syöttää minulle pajunköyttä."

"Se on totinen totuus!" huusivat kaikki. "Jatka sinä vain kertomustasi,
Ferguson."

"Niin, te voitte jättää hänet tähän juttelemaan, hiipiä ulos ja mennä
mihin mökkiin kylässä haluatte ja avata kirjan -- vaikka kymmenenkin
-- ja panna sivun mieleenne. Ja hän voi mennä ulos, kävellä suoraan
siihen mökkiin ja avata jokaisesta kirjasta oikean sivun ja ilmaista
sen numeron, eikä hän koskaan erehdy."

"Mutta sittenhän hän on itse piru."

"Hyväkin piru. Nyt kerron teille jotakin merkillistä hänestä. Tässä
eräänä iltana..."

Äkkiä kuului melua ulkoa, ovi aukeni ja hätääntynyt ihmisjoukko ryntäsi
sisään, kylän ainoa valkonen nainen ensimmäisenä. Ja tämä huusi:

"Lapseni, lapseni! Hän on kadonnut. Auttakaa hyvät ihmiset minua
löytämään Archy Stillman'in, häntä olen joka paikasta hakenut."

Ravintoloitsija virkkoi:

"Istukaa, rouva Hogan, elkää olko levoton. Archy tilasi täältä vuoteen
kolme tuntia sitten, -- hän oli perin väsynyt, niinkuin tavallisesti --
ja meni nukkumaan. Ham Sandwich, juokse sinä ylös ja herätä hänet. Hän
asuu numerossa 14."

Nuori mies tuli kohta ulos ja oli valmis auttamaan. Hän pyysi rva
Hoganin kertomaan lähemmin asiasta.

"Hyvä Jumala, enhän voi mitään lähemmin kertoa, -- kunpa vain
voisinkin! Panin lapseni nukkumaan kello seitsemän ja kun nyt tunti
sitten tulin sisään makuulleni pannakseni, oli hän poissa. Hyökkäsin
teidän majallenne, mutta te ette olleet siellä; sitten olen hakenut
teitä kaikkialta, olen aivan suunniltani säikähdyksestä; nyt olen
Jumalankiitos teidät löytänyt ja te kyllä löydätte tyttöni. Tulkaa,
kiirehtikää!"

"Käykää edellä, tulen perästä. Käykää te ensiksi kotiinne."

Koko seurue läksi ulos ollakseen mukana siinä haussa. Puoli kyläkuntaa
oli liikkeellä, sata miestä ainakin, ja he odottivat mustana parvena
naisen mökin ulkopuolella, yhdellä ja toisella liehuva lyhty kädessään.
Asetuttiin riviin, jotta kapealla tiellä päästäisiin kulkemaan, ja
rivit lähtivät johtajansa perässä astelemaan etelään päin. Muutamien
minuuttien perästä oltiin Hoganin majalla.

"Tuossa on vuode, jossa hän makasi", selitti nainen, "siihen hänet
jätin nukkumaan kello seitsemän, mutta missä hän nyt on, sen tietää
Jumala yksin."

"Antakaa minulle lyhty", sanoi Archy. Hän asetti sen lattialle,
laskeusi polvilleen, ollen maaperää tarkoin tutkivinaan. "Tässä on
jälkiä", sanoi hän ja osotti lattian useampia kohtia. "Näettekö?"

Useat kumartuivat alas ja koettivat parhaansa mukaan jotakin nähdä.
Pari heistä oli huomaavinaan jotakin jäljen tapaista, toiset puistivat
päätään ja tunnustivat, että lattian kovalla tasapinnalla ei ollut
mitään merkkejä, joita he olisivat voineet erottaa. Yksi virkkoi:
"Lapsen jalasta voisi ehkä tähän jäädä jotakin merkkiä, mutta en käsitä
_miten_."

Nuori Stillman meni ulos, piti kynttilää lähellä maata, kääntyi
vasemmalle, astui kolme askelta eteenpäin, tiukasti maahan tähystellen.
Sitten lausui hän: "Nyt tiedän suunnan. Tulkaa mukaan, joku ottaa
lyhdyn."

Reippaasti astui hän etelään päin ja tuo pitkä saattue seurasi häntä,
mutkitellen sinne ja tänne polun kiemurtelun mukaan. Peninkulman
niin käveltyään saapuivat he laakson suulle ja heidän eteensä levisi
pimeä, laaja ja rajaton kanervikkokangas. Stillman seisautti saattueen
ja lausui: "Nyt emme etemmäs saa kävellä, meidän täytyy taas tutkia
suuntaa." Hän otti lyhdyn ja tutki maata kahdenkymmenen metrin alalta.
Sitten hän sanoi: "Tulkaa nyt, tässä ollaan oikeassa", sekä jätti
lyhdyn toiselle miehelle. Hän kierteli sinne tänne pensaikkojen
välitse, käveli noin neljännespeninkulman, siirtyen vähitellen
oikealle: sitten otti hän uuden suunnan, teki suuren puoliympyrän,
muutti taas kurssia, käveli lähes puolen penikulmaa länteen päin -- ja
pysähtyi.

"Tähän hän väsyi, tuo pieni raukka. Pitäkää lyhtyä. Tuossa voitte nähdä
hänen istuneen."

Mutta siinä oli tasainen kalliokenttä, paljas kuin rauta, eikä kukaan
seurueesta uskaltanut väittää silmiään niin teräviksi, että ne olisivat
pystyneet näkemään jotain jälkeä noin tasaiseksi kiillotetulta
pinnalta. Äiti lankesi polvilleen, valitti ja suuteli maata.

"Mutta missä hän sitten on?" virkkoi joku. "Hän ei ole täällä -- _sen_
me voimme nähdä."

Stillman käveli lyhty kädessä ympäriinsä paikalla ja oli jälkiä
hakevinaan. "Hm", lausui hän, "tätä en oikein ymmärrä." Mutta taas hän
rupesi tutkimaan. "Ei, se on turhaa. Täällä hän on ollut, se on varmaa,
mutta täältä hän ei ole _kävellyt_ mihinkään, se on myös varmaa. Tässä
on arvoitus, jota en ymmärrä."

Silloin meni luonto äidiltä.

"Oi jumalani, oi pyhät pyhimykset. Joku lentävä eläin on vienyt hänet.
En saa häntä enää koskaan nähdä."

"Älkäähän käykö toivottomaksi", virkkoi Archy. "Me löydämme hänet
kyllä, olkaa rohkea."

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Archy Stillman." Ja hän
tarttui nuorukaisen käteen ja suuteli sitä innokkaasti.

Paterson, tuo uusi tulokas, kuiskasi ivallisesti Fergusonin korvaan:

"Merkillinen taito hänellä on löytää tämä paikka, eikö totta? Mutta
tuskin maksoi vaivaa kulkea näin kauas; joku muu paikka olisi kai ollut
yhtä hyvä, vai miten?"

Mutta Ferguson ei pitänyt tästä pilasta. Hän vastasi aika kiivaasti:

"Tahdotko väittää, että lapsi ei ole ollut täällä. Hän _on_ ollut
täällä, sanon minä. Mutta jos välttämättä tahdotte riidellä, niin..."

"Nyt olen asiasta selvillä", huudahti Stillman. "Tulkaa kaikki tänne ja
katsokaa. Se oli ihan nenämme edessä koko ajan emmekä kumminkaan sitä
nähneet."

Kaikki nojautuivat katsomaan sitä paikkaa, jossa lapsen sanottiin
istuneen ja monet silmäparit tuijottivat nähdäkseen sitä, johon Archyn
sormi nyt viittasi. Syntyi hetken äänettömyys, sitten kuului yleinen
pettymyksen huokaus. Pat Riley ja Ham Sandwich lausuivat yhteen aikaan:

"Mitä se on, Archy? Tässähän ei ole mitään."

"Eikö mitään! Eikö tämä ole teistä mitään?" Ja hän piirsi
nopeasti sormellaan kuvion maahan. "Hä, tunnetteko sen nyt? Se on
Intiaani-Billyn jälki. Hän on ottanut lapsen."

"Jumalan kiitos", virkkoi äiti.

"Lyhty pois! Nyt tiedän suunnan. Seuratkaa minua."

Hän rupesi juoksemaan pensaitten välitse, juoksi 300 metrin matkan ja
hävisi hiekkaharjun taa; toiset seurasivat häntä, saavuttivat hänet
ja tapasivat hänet odottamassa. Kymmenen askeleen päässä oli pieni
risumaja, vanhoilla loimilla ja räsyillä peitetty. Himmeä valo tunkeusi
ulos raoista.

"Käykää edellä, rouva Hogan. Teidän oikeutenne on käydä edellä" sanoi
nuorukainen.

Kaikki seurasivat naista, kun hän hyökkäsi risumajalle ja näkivät
samaan aikaan kuin hän sen, niitä siellä sisällä oli katsottavana.
Intiaani-Billy istui maassa; lapsi nukkui hänen vieressään. Äiti
painoi sitä rintaansa vastaan intohimoisesti, puristi myöskin Archy
Stillman'ia syliinsä ja kiitollisuuden kyyneleitä valui hänen poskiaan
pitkin. Ja murtuneella, itkun tukahduttamalla äänellä purki hän
suustaan niin vuolaan virran hellyyden sanoja, että niitä runsauteensa
nähden saattoi mahtua ainoastaan irlannittaren sydämmeen.

"Minä löytä tyttö kello kymmenen", selitti Billy. "Hän nukkumassa
ulkona kedolla, hyvin väsynyt, kasvot märät, nähtävästi itkenyt; ota
hän kotiin, anna ruokaa, hän kovin nälissään -- nukkui taas."

Rajattomassa kiitollisuudessaan unhotti onnellinen äiti kaikki
rotueroitukset, syleili intiaaniakin ja kutsui häntä "Jumalan enkeliksi
ihmisen haahmossa."

Mutta jos hän sellainen palveleva henki oli, oli hän varmaankin
valepuvussa.

Kello puoli kaksi aamulla saapui saattue kylään laulaen iloista laulua,
heilutellen lyhtyjä ja nauttien kiitollisena kaikkia virvokkeita, joita
tupain ovilla heidän ohikulkiessaan tarjottiin. Sitten he kokoontuivat
kapakkaan ja muuttivat sen aamuhetken, jota vielä oli jälellä, yöksi.



Jälkimmäinen osa.


I

Seuraavana iltapäivänä oli ääretön hämminki kylässä. Eräs vakava ja
arvokas muukalainen, ulkonäöltään ja käytökseltään hieno mies, oli
saapunut ravintolaan ja sen kirjaan kirjoittanut tuon peljättävän nimen

    Sherlock Holmes.

Uutinen siitä lensi mökistä mökkiin, kaivokselta kaivokselle; työssään
olijat laskivat työaseensa pois ja kylän asukkaat kokoontuivat
tuota pikaa kapakkaan, kaikkien harrastusten keskustaan. Eräs mies,
joka kulki tietä myöten kylän pohjoispäässä, huusi tuon uutisen Pat
Rileylle, jonka kaivos oli lähellä Flint Bucknerin kaivosta. Kun
Fetlock Jones kuuli tuon nimen mainittavan, kävi hän hetkeksi vallan
levottomaksi. Hän puhui itsekseen:

"Eno Sherlock! Sepä oli huono onni! Pitikin hänen saapua juuri nyt,
jolloin..." Hän vaipui mietteisiinsä ja aprikoi nyt itsekseen: "Mutta
miksi pitäisi minun peljätä juuri häntä? Jokainen, joka tuntee hänet
yhtä hyvin kuin minä tunnen, tietää, ettei hän voi keksiä mitään
rikosta ajattelematta tai järjestämättä ennakolta täysin valmiiksi
sen johtolankoja, eikä muuten kuin palkkaamalla jonkun tekemään
tuon rikoksen juuri hänen määräystensä mukaisesti. Tällä kertaa ei
tule olemaan mitään johtolankoja, -- mitä hän siis voisi todistaa?
Ei mitään. Ei, kaikki on valmisna. Jos minun nyt täytyisi lykätä
se toistaiseksi..., ei, lykätä sitä en uskalla. Flint Buckner saa
matkapassin tänä yönä..., saa aivan varmaan."

Sitten ilmeni toinen vaikeus. "Eno Sherlock tahtoo varmaankin jutella
minun kanssani kotoisista tapahtumista, -- miten silloin hänen luotaan
pääsen? Sillä minun täytyy kävästä makuuvajallani kello kahdeksan
aikaan, vaikka pikimmältäkin." Tämä pula tuotti Fetlockille paljo
päänvaivaa. Mutta hän keksi lopuksi keinon miten siitäkin selviytyisi.
"Menemme vähän ulos kävelemään ja sitten erkanen hänestä tuokioksi
tiellä, niin ettei hän näe mitä teen. Paras keino estää salapoliisia
jälilleen pääsemästä on pitää häntä syrjässä, silloin kuin asiata
valmistelee. Se on varmin temppu..., otan hänet mukaani."

Tie ravintolan edessä oli täyteen sulloutuneena kylän miehiä, jotka
vierasta odottelivat ja toivoivat näkevänsä vilahdukseltakaan tuota
suurta miestä. Mutta hän pysyi huoneessaan eikä näyttäytynytkään.
Ainoastaan Fergusonin, Jake Parkerin, sepän, ja Ham Sandwichin onnistui
nähdä hänet. Ollen tuon suuren tieteellisen salapoliisin innokkaita
ihailijoita vuokrasivat he ravintolan pienen säilytyskonttorin ja
sieltä näkyi muutamasta raosta Holmesin huoneen ikkuna. Sinne he
asettuivat vaanimaan. Holmesin ikkunan eteen oli uudin laskettuna,
mutta vihdoin veti hän sen ylös. Selkää karmiva, mieluinen värähdys
kävi kurkistajain ruumiin läpi, kun he katselivat kasvoista niin
kasvoihin tuota Suurta Miestä, joka oli täyttänyt koko maailman
ylenluonnollisen neronsa maineella. Siellä hän istui, -- hän ei ollut
mikään satu, ei mikään varjo, ei, hän oli todellinen, elävä olento
luuta ja lihaa, seisoi niin lähellä heitä, että he melkein saattoivat
häntä kosketella.

"Katsos tuota päätä", sanoi Ferguson, pelkoa äänessään. "Oi sinä suuri
laupeus, tuo on siis pää!"

"On todellakin", lausui seppä kunnioittaen. "Katsokaa hänen nenäänsä.
Katsokaa hänen silmiään! Eikö se ole neroa? Siinä on kokonainen
makasiini neroa."

"Ja kuinka kalpea hän on", sanoi Ham Sandwich. "Se johtuu siitä,
että hän on ajatellut niin paljon -- siitä se johtuu. Hittolainen,
meikäläiset pölkkypäät eivät osaa aavistaakaan, mitä ajatteleminen
oikeastaan on."

"Ei, siitä meillä ei ole hajuakaan. Se minkä me sanomme
ajattelemiseksi, on pelkkää kuonaa."

"Olet oikeassa, Ferguson. Katso hänen ryppyistä otsaansa -- siinä juuri
on syvän ajattelemisen merkki -- syvän, syvän, 40 syltää asioiden
ytimiin uppoavan ajattelemisen. Nytkin hän on jonkin asian jälillä."

"On kyllä, siitä voit olla varma. Katso hänen kamalan vakavia
kasvonpiirteitään -- katso hänen juhlallista kalpeuttaan -- sitä ei
mikään voi voittaa."

"Ei voi vaikka maksettaisiin. Ja sen kalpeutensakin on hän rehellisesti
ansainnut, hän on neljästi ollut kuolleena, ihan totta. Kolme kertaa
kuoli hän luonnollisen kuoleman ja neljännen kerran menetti hän
tapaturman kautta henkensä. Olen kuullut sanottavan, että hänen ihonsa
haiskahtaakin kostealta ja kylmältä, niinkuin haudalta. Ja hän on..."

"Hiljaa, katsokaa! Nyt hän painaa peukalollaan tämänpuolista otsakulmaa
ja etusormella tuonpuolista. Nyt on hänen ajatuskoneensa käynnissä,
siitä voin lyödä vedon vaikka paidastani."

"Se on totta. Ja nyt katselee hän taivaalle ja sivelee verkalleen
viiksiään ja..."

"Nyt hän nousee ja kokoo johtolankojaan vasemmalla kädellään. Noin,
hän koskettelee toisella kädellä etusormeaan, nyt pitkää sormeaan, nyt
nimetöntä..."

"Mutta -- joko langat sekaantuvat?"

"Kas, kuinka hän irvistää. Hän ei näy pääsevän selville siitä yhdestä
langasta. Noin..."

"Hei, taas hän hymyilee -- aivan kuin tiikeri! Ja toiset sormet
seuraavat sukkelasti perässä. Nyt hän on sen keksinyt, pojat, hän on
varmaankin keksinyt pulman."

"On todella. En hitto soi tahtoisi olla sen vaatteissa, jota hän nyt
jahtaa!"

Herra Holmes veti pöydän ikkunan luo, istahti selin kurkistelijoihin
ja rupesi kirjoittamaan. Miehet loittonivat hiukan raosta, sytyttivät
piippunsa ja rupesivat hauskasti juttelemaan. Ferguson lausui syvällä
vakuutuksella:

"Ei se auta, pojat, tunnustaa täytyy, että hän on ihmekapine. Sen
hänestä jo näkee."

"Se on totisin sana, minkä koskaan olet lausunut, Ferguson", vastasi
Jake Parker. "Olisipa ollut hauskaa, jos hän olisi ollut täällä tässä
toissa iltana."

"Totta jumaliste olisikin ollut!" vastasi Ferguson. "Silloin olisi
saatu nähdä _tieteellistä_ työtä. Neroa, puhdasta neroa..., ylimmässä
potenssissaan, uskokaa pois. Archy on aika poika jälkiä löytämään,
kukaan ei tahdo halventaa hänen ansioitaan, en ainakaan minä. Mutta
hänen kykynsä rajoittuu siihen, että hän vain _näkee_, näkee tarkasti
kuin huuhkaja; se on suuri, luonnon antama, eläimellinen lahja, ei
enempää eikä vähempää, mutta neroa se ei ole, sitä voi, kamalaan
suurenmoisuuteen nähden, verrata tämän miehen tekoihin yhtä vähän
kuin... kuin... Niin, sanonpa teille, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi
mennyt rouva Hoganin asuntoon ja silmäillyt -- _silmäillyt_ vain --
edellytyksiä ja huomannut ne. Näkeekö hän kaikki? Näkee, pienempiä
yksityisseikkoja myöten, ja hän olisi tiennyt enemmän Hoganin perheen
kotiasioista kuin he itse tietävät. Sitten olisi hän istahtunut
laverille, tyyneesti kuten tavallisesti, ja sanonut rva Hoganille...
Kuule Ham, ole sinä olevinasi rva Hogan. Minä kyselen sinulta, tule
tähän."

"Hyvä on. Alota."

"Olkaa hyvä, rouvaseni, kuunnelkaa tarkoin, elkää hajoittako
ajatuksianne. Mitä sukupuolta oli lapsi?"

"Tyttö, armollinen herra."

"Vai tyttö, hm! Hyvä, hyvin hyvä. Entä ikä?"

"Kuusi vuotta, armollinen herra."

"Hm..., nuori, heikko... kaksi peninkulmaa. Silloin hänet valtasi
väsymys. Hän vaipui alas ja nukahti. Me löydämme hänet kahden
peninkulman piiristä. Oliko hampaita?"

"Oli viisi, ja yksi oli puhkeamassa."

"Hyvä, hyvin hyvä, todellakin oikein hyvä. -- Näettekös, pojat, hän
löytää johtolankoja sellaisesta, joka meille muille on tyhjää palturia.
Oliko sukkia, rouvaseni? Entä kenkiä?"

"Oli, armollinen herra, molemmissa jaloissa."

"Villaisetko sukat? Vai pumpulilankaa?"

"Villaiset. Ja kengät vasikannahkaa."

"Ohoo, vasikannahkaa... Se vähän vaikeuttaa asian. Vaan olkoon...
saammehan nähdä. Entä uskonto?"

"Katolilainen, armollinen herra."

"Hyvä. Repäskää, olkaa hyvä, minulle palanen sänkypeitteestä.
Kiitos. Puolivillaista, ulkomaista tekoa -- hyvä. Vielä pala jotakin
lapsen pitämää, vaatetta, olkaa hyvä. Kiitos -- puuvillaa. Se tuntuu
kuluneelta. Hyvä johtolanka, aivan mainio. Tahdotteko ojentaa minulle
noita rikkoja, joita lattialta on lakastu. Tuhannen kiitosta. Oh,
suurenmoista. Nyt me tiedämme, miten asia on, luulisin." -- "Näettekös
pojat, nyt hän on saanut kaikki tarvitsevansa johtolangat, useampia
hän ei kaipaa. Noo, mitä tekee nyt tuo Mainio Mies? Hän laskee
vaatekappaleet ja rikat pöydälle, nojautuu niitten yli, hieroo niitä
vastakkain ja tarkastaa niitä jupisten: 'Tyttö'; penkoo niitä vähän:
'Kuuden vuoden ikäinen'; kääntää taas toisella tavalla: 'Viisi hammasta
-- yksi puhkeamassa -- katolilainen -- villalankaa -- puuvillaa --
vasikannahkaa -- tuo kirottu vasikannahka!' Sitten hän nousee, vetää
otsanahkansa poimuihin ja rupee sormin laskemaan johtolankojaan, mutta
pysähtyy nimettömän kohdalle. Mutta ainoastaan hetkeksi..., sitten
loistavat hänen kasvonsa hymystä kirkkaina kuin valaistu ikkuna, hän
oikasee vartalonsa mahtavana ja sanoo läsnäoleville: 'Ottakaa, pari
teistä, lyhty ja menkää Intiaani-Billyn majaan ja hakekaa sieltä lapsi.
Muut voivat mennä kotiin nukkumaan. Hyvää yötä rouva, hyvää yötä
muutkin.' Ja hän kumartaa päänsä juhlallisesti ja kävelee ravintolaan.
Tämä on _hänen_ konstinsa, ainoa suuri taito -- se on tiedettä, neroa
-- ja se kaikki suoritetaan neljännestunnissa; _hänen_ ei tarvitse
juosta pari tuntia väkijoukon seuraamana kedoilla ja kanervikoissa."

"Tuhat tulimmaista, se on suurenmoista", virkkoi Ham Sandwich.
"Ferguson, sinä olet täsmälleen osannut häntä matkia. Sen tarkemmin
häntä ei ole kuvattu kirjoissakaan. Näen hänet ilmielävänä edessäni.
Ettekö tekin näe, pojat?"

"Totta totisesti näemme, niinkuin valokuvan."

Ferguson oli menestykseensä äärettömän tyytyväinen. Hetkisen istui hän
ääneti ja nautti onnestaan, sitten lausui hän pelottavalla ihailulla:

"Onkohan häntä Jumala luonut?"

Hetkeen ei vastausta kuulunut; sitten virkkoi Ham Sandwich hartaasti:

"Ei ainakaan yhdellä kertaa, sitä en usko."


II

Kello kahdeksan illalla asteli kaksi henkeä Flint Bucknerin majan ohi
pimeän päässä. He olivat Sherlock Holmes ja hänen sisarenpoikansa.

"Seisahduppas tuokioksi tähän, eno, minä käväsen makuuvajassani -- en
viivy minuuttiakaan."

Hän pyysi enoltaan jotakin, eno antoi hänelle sen ja sitten poika
palasi yön pimeään; mutta hän tuli pian takasin ja keskustelua
jatkettiin. Yhdeksän aikaan palasivat he ravintolaan. He tunkeusivat
biljardihuoneen läpi, johon joukko ihmisiä oli kokoontunut nähdäkseen
edes vilahdukselta tuon Mainion Miehen. Nyt hurrattiin kuin
kuninkaalliselle henkilölle. Herra Holmes kiitti suosionosotuksista
kumarrellen oikealle ja vasemmalle ja kun hän oli mennyt, sanoi hänen
sisarenpoikansa miesjoukolle:

"Eno Sherlockilla on vähän toimitettavaa nyt, noin kello kahteentoista
tai yhteen saakka, mutta sitten tulee hän taas alas, taikka jo
aikaisemmin, jos voi, ja hän toivoo että muutamia teistä vielä on
jälellä juodaksenne lasin hänen kanssaan."

"Hän on piru soi miesten mies, pojat! Kolmikertainen hurraa Sherlock
Holmes'ille, suurimmalle näihin asti eläneistä ihmisistä", huusi
Ferguson. "Hip, hip, hip..."

"Hurraa, hurraa, hurraa... aa."

Koko talo vavahti, niin hehkuvalla tunteella se hurraa huudettiin.
Mutta ylhäällä huoneessaan sanoi Holmes sisarenpojalleen lempeästi
nuhtelevalla äänellä:

"Miksi pakotit minut tuohon juomaseuraan menemään?"

"Mutta eihän sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että pääset kansan
suosioon, eno? Tällaisessa kaivoskylässä ei saa esiintyä ylpeänä.
Miehet ihailevat sinua, mutta jos matkustaisit täältä juomatta
lasin heidän kanssaan, haukkuisivat he sinut keikariksi. Sanoithan
sitäpaitsi, että sinulla on kotoa niin paljo kertomista, että siihen
menee puolet yöstä."

Poika on oikeassa, hän on ymmärtäväinen poika, sen myönsi eno. Ja poika
oli ymmärtäväinen vielä eräässä toisessakin suhteessa, mutta sitä ei
tiennyt kukaan muu kuin hän itse: "Eno ja nuo kaikki muut tekevät
minulle sen palveluksen, että todistavat minun olleen täällä kapakassa,
ja sitä tosiasiaa ei saada kumotuksi."

Enonsa kanssa jutteli hän vilkkaasti kolme tuntia. Noin kahdentoista
aikana laskeusi Fetlock alakertaan, asettui pimeälle pihalle muutamain
askelten päähän ravintolasta ja odotti. Viiden minuutin kuluttua tuli
Flint Buckner hoiperrellen biljardihuoneesta, niin että melkein hipasi
häntä ohimennessään.

"Nyt hän on käsissäni!" jupisi nuorukainen. Hän katseli tuota,
poistuvaa mustaa olentoa ja jatkoi: "Hyvästi... hyvästi ainaiseksi,
Flint Buckner. Sinä olet nimittänyt äitiäni rumalla nimellä... sama se,
nyt on kaikki niinkuin olla pitää, nyt kävelet viimeistä vaellustasi,
ystäväni."

Ajatuksiinsa vaipuneena meni hän ravintolaan. "Tunti aikaa on kello
yhteen. Sen tunnin vietämme yhdessä toverien kanssa, se on minulle hyvä
todistus."

Hän opasti Sherlock Holmesin alas biljardihuoneeseen, joka oli
tungokseen asti täynnä uteliaita ja ihailevia kaivostyömiehiä; vieras
tilasi juomatavarat ja juhla alkoi. Kaikki olivat iloiset, kaikki
kohteliaat; tuttavuus oli pian tehty, laulettiin, juteltiin ja
tilattiin lisää virvokkeita. Ja nuo tärkeät minuutit kuluivat lentäen.
Kello oli kuusi minuuttia vailla yksi ja ilo oli ylimmillään -- silloin
kuului paukaus:

-- Pum!

Kaikki vaikenivat heti. Tuo kumea ääni tuntui tulevan rotkotieltä päin,
se tuntui kajahtavan kalliosta kallioon ja sitten kuolevan pois. Lumous
katosi, useat miehistä hyökkäsivät ovelle ja huusivat:

"Nyt on jotakin räjähtänyt."

Ulkoa pimeästä puhui joku ääni:

"Se tapahtui kappaleen matkan päässä rotkotiestä; näin leimauksen."

Kaikki hyökkäsivät rotkotielle -- Holmes, Fetlock, Archy Stillman,
kaikki. Muutamissa minuuteissa juoksivat he englanninpeninkulman. Erään
lyhdyn valossa näkivät he Flint Bucknerin majan tasaisen, kovaksi
poljetun savilattian -- muuten itse majasta ei ollut mitään jälellä, ei
liuskaakaan. Eikä Flint'iäkään näkynyt. Miesjoukko jakausi ryhmiin ja
haki ympäristöstä. Äkkiä kuului huuto:

"Täällä hän on."

Siellä hän olikin. Viidenkymmenen metrin päästä tielle päin hän löytyi,
s.o. löytyi hengetön ja runneltu läjä, joka merkitsi Flintin maallisia
jäännöksiä. Fetlock Jones riensi sinne muiden seurassa katselemaan
ruumista.

Ainoastaan neljännestuntia meni laillisiin muodollisuuksiin. Ham
Sandwich, juryn puheenjohtaja, laati pöytäkirjan, joka oli koruton
ja selvä ja joka päättyi seuraavaan selitykseen: "Vainaja on kuollut
syistä, jotka joko hän itse tai joku tahi jotkut muut jurylle
tuntemattomat henkilöt ovat aiheuttaneet, ei jätä jälkeensä perhettä
eikä muita sellaisia tavaroita, vaan ainoastaan asuntotalonsa, joka
räjähti ilmaan, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, amen."

Sitten yhtyi jury taas levotonna odottavaan ihmisjoukkoon, sillä
sen joukossa oli kaiken harrastuksen keskus, Sherlock Holmes.
Kaivostyömiehet seisoivat ääneti ja kunnioittaen puoliympyrässä,
jonka sisäpuolella itse tapaturmapaikka oli. Siellä käveli tuo Mainio
Mies edestakaisin, seurassaan sisarenpoikansa, joka kantoi lyhtyä.
Metrimitalla mittasi hän tuvan pinta-alan, etäisyyden pensaikosta
tiehen, pensaiden korkeuden j.n.e. Hän poimi rievun sieltä, sälön
tai sirun täältä, tarkasti ne huolellisesti, ja pani talteen. Hän
määräsi taskukompassinsa avulla seudun aseman, ottamalla huomioon
magneettisten häiriöiden tuottaman parin sekunnin erotuksen. Hän
määräsi ajan (Tyyneenmeren) kellonsa mukaan, verrattuaan sitä
paikallisaikaan. Hän mittasi etäisyyden tuvasta vainajaan, ottaen
huomioon nousu- ja laskuvesi-vaikutukset. Ilmanpainon hän määräsi
taskubaromeetterillaan ja lämmön taskulämpömittarillaan. Vihdoin sanoi
hän juhlallisesti kumartuen:

"Se on valmista. Palaammeko takaisin, hyvät herrat."

Hän käveli ravintolaan, ja väkijoukko seurasi häntä, syvästi ihaillen
tätä Mainiota Miestä, ja lausuen arveluita tapaturmasta ja siitä, kenen
tekoa se voisi olla.

"Sattuipa erinomainen onni, että hän nyt juuri on täällä, eikö totta",
virkkoi Ferguson.

"Tästä tulee vuosisatamme merkillisin tapaus, puhui Ham Sandwich. Siitä
tulee kertomus kulkemaan yli koko maailman, uskokaa pois!"

"Sen voi jo uskoakin", virkkoi Joke Parker, seppä. "Siitä tulee mainio
reklaami tälle kaivosseudulle -- eikö totta, Ferguson?"

"Niin, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni, niin sen sanon, että
eilen oli vuokraamani vuorialue kahden dollarin arvoinen neliömetriltä,
mutta tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka tänään kehtaisi tulla siitä
kuuttakymmentä tarjoamaan."

"Se on totta, Ferguson, parempaa onnea ei uusi kaivosseutu voisi
uneksuakaan. Näitkö, kuinka huolellisesti hän pani talteen nuo pienet
räsyt ja rikat ja muut vehkeet. Sitä katsetta! Hän ei _voi_ olla
näkemättä yhtään johtolankaa, se olisi hänelle aivan mahdotonta."

"Toiselle eivät kaikki nuo pikkuesineet mitään merkitsisi, mutta
hänelle ne merkitsevät saman verran kuin suuri kirja, vieläpä harvalla
präntillä painettu."

"Se on totinen totuus! Noissa pikkuesineissä piilee jokaisessa joku
pieni salaisuus, vaikka ne luulevat, ettei sitä kukaan ymmärrä; mutta
hän kun tulee ja tutkii, niin lävähtää salaisuus auki kuin vieterilipas
se on varmaa!"

"Pojat, nyt en ole enää pahoillani, ettei hän ollut täällä kadonnutta
tyttöä etsimässä; tämähän on paljo suurenmoisempi tapaus, paljo
monimutkaisempi, -- tämä kysyy tiedettä ja neroa."

"Tietysti olemme kaikki hyvillämme, että näin kävi. Hyvillämmekö? ei,
se on liian vähän sanottu. Archy olisi tietysti oppinut paljon, jos
hän olisi älynnyt seisoa tuon miehen vieressä ja katsoa, miten hän
menettelee. Mutta hän kulki siellä syrjässä pensaikossa eikä nähnyt
mitään."

"Se on totta, näin sen minäkin. No, Archy on nuori vielä, hän viisastuu
kun vanhenee."

"Mutta, pojat, kenen luulette tehneen tuon kolttosen?"

Se oli kiperä kysymys, joka synnytti koko joukon löyhiä arveluita.
Useita henkilöitä mainittiin, mutta tarkemmin ajateltaessa siitä
arvelusta luovuttiin. Kukaan muu ei ollut tuntenut Flint Buckneria
lähemmin kuin nuori Hillyer, kukaan ei ollut hänen kanssaan riidellyt,
hän oli tympässyt jokaisen, joka oli yrittänyt häntä lähentelemään,
mutta ei kumminkaan niin hävittömällä tavalla, että kukaan siitä syystä
hänen henkeään olisi vaaninut. Yksi nimi oli kaikkien huulilla alusta
pitäen, mutta se oli viimeinen, mikä julkilausuttiin -- Fetlock Jones.
Pat Riley sen ensi kerran mainitsi.

"Tietysti olemme kaikki häntä ajatelleet", lausuivat toiset, "sillä
olihan hänellä tuhat syytä murhata Flint Buckner ja olihan se hänen
suora velvollisuutensa. Mutta kahdesta asiasta emme pääse: ensiksikään
hänellä ei ole niin paljo rohkeutta, ja toiseksi ei hän ollut
tapaturmapaikalla murhan tapahtuessa."

"Sen tiedän", sanoi Pat. "Hän oli biljardihuoneessa yhdessä meidän
kanssa räjähdyksen tapahtuessa."

"Niin, hän oli siellä kokonaisen tunnin ennenkuin se tapahtui. Muuten
häntä tietysti heti olisi epäilty."


III

Ravintolan ruokasalista olivat kaikki huonekalut kannetut ulos, yksi
pitkä pöytä vain ja yksi tuoli oli sinne jätetty. Pöytä oli huoneen
toisessa päässä, tuoli oli pöydän takana ja sillä tuolilla istui
Sherlock Holmes, komeana ja vaikuttavana. Yleisö seisoi. Huone oli
täysi. Tupakansavua oli kuin pistettynä, äänettömyys oli täydellinen.

Tuo Mainio Mies kohotti kätensä vielä täydentääkseen hiljaisuutta ja
piti sitä muutamia silmänräpäyksiä koholla. Sitten teki hän terävällä
äänellä useita kysymyksiä ja merkitsi vastaukset kirjaan. Täten pääsi
hän täydellisesti tutustumaan Flint Buckneriin, hänen luonteeseensa,
hänen esiintymiseensä, hänen tapoihinsa, kaikkeen. Siten tuli m.m.
selville, että Mainion Miehen sisarenpoika oli koko kylässä ainoa,
jolla oli jotakin syytä murhata Flint Buckner. Herra Holmes hymyili
säälivästi todistajalle ja kysyi verkkasella äänellä:

"Tietääkö sattumalta joku herroista, missä nuorukainen Fetlock Jones
oli räjähdyksen aikana?"

Siihen vastattiin yhdellä äänellä:

"Tässä talossa, biljardihuoneessa."

"Vai niin -- tuliko hän silloin juuri sisään?"

"Ei, hän oli ollut täällä ainakin tunnin."

"Soo. Kuinka pitkälti täältä onkaan räjähdyspaikalle?"

"On runsas peninkulma."

"Soo. Eiköhän tämä sentään ole todistus, joka tepsii...?"

Myrskyten rämähti huoneessa nauru ja kuului huutoja: "Se oli vallan
murhaava todistus!" ja "Etköhän kadu, Sandy, että tuon tulit
sanoneeksi." Ja Sandy, joka oli Jones'ia epäillyt, katsoi punastuen
maahan ja häpesi hirveästi. Mutta tutkimusta jatkui:

"Sittenkuin nuoren Jones'in osallisuus esillä olevaan tapahtumaan on
todistettu hiukan _etäiseksi_ (naurua), kääntykäämme _silminnäkijäin_
puoleen ja kuulkaamme, mitä heillä on sanottavana."

Hän otti esille tapaturmapaikalta kokoamansa todistuskappaleet ja
järjesti ne pahvilevylle polvelleen. Kuulijat pidättivät hengitystään
ja odottivat.

"Olemme määränneet pituus- ja leveysasteet ja tarkistaneet ne ja
tiedämme siis tarkoin missä tapaturma sattui. Meillä on tarkat tiedot
ilmanpainosta, lämpösuhteista ja kosteusmäärästä -- ne ovat verrattoman
tärkeät tietää, koska niiden avulla voimme laskea, missä määrin ne ovat
vaikuttaneet murhaajan mielenlaatuun ja toimintakykyyn tähän aikaan
yöllä." (_Ihmettelyn surinaa. Kuiskaten arvostellaan: "Kylläpä siinä
hitto soi on terävä mies_.") -- Hän hypelti todistuskappaleitaan: "Ja
nyt annamme näiden äänettömäin todistajaimme puhua."

"Tässä on tyhjä haulipussi. Mitä se kertoo? Että syynä murhaan
oli ryöstö, ei kosto. Mitä muuta se kertoo? Että murhaajalla oli
huononlaiset luonnonlahjat... voimme ehkä sanoa hänen olleen
lyhytajatuksisen. Mistä sen tiedämme? Koska ei kukaan tavallisilla
järjenlahjoilla varustettu mies olisi ruvennut ryöstämään Buckneria,
jolla ei koskaan ollut paljo rahoja luonaan. Vai olisiko murhaaja ollut
muukalainen? Haulipussi puhukoon taas. Otan siitä tämän esineen. Se
on kappale hopeansekaista kvartsia. Se on omituinen kappale. Olkaa
hyvä ja tarkastakaa sitä -- te -- ja te -- ja te. Olkaa hyvä, antakaa
se minulle takasin. Ei ole kuin yksi malmisuoni tällä paikkakunnalla,
josta saadaan tällaista kvartsia, ja se malmisuoni on näkyvissä kahden
peninkulman pituudelta ja on minun ymmärtääkseni tekevä löytöpaikkansa
maankuuluksi lyhyessä ajassa ja antava 200:lle omistajalleen suuremmat
varat kuin ahnaimmatkaan heistä voivat uneksia. Olkaa hyvä ja mainitkaa
sen malmisuonen nimi."

"Yhdistetyt valtaukset Kristillinen Tiede ja Mary Ann!" vastattiin
nopeasti.

Siitä syntyi hurjia hurraahuutoja ja jokainen puristi kyyneleet
silmissä naapurinsa kättä. Ferguson huusi: "Siihen malmisuoneen
minunkin kaivokseni kuuluu ja sen hinta kohoo nyt 150:teen dollariin,
olkaa varmat siitä."

Kun mielet taas tyyntyivät, jatkoi Holmes:

"Huomaamme siis kolme asiaa varmoiksi, nimittäin: Murhaaja on
verrattain vähälahjainen. Hän ei ole muukalainen. Hänen tarkoituksensa
oli varastaa, ei kostaa. Jatkakaamme. Täällä on kädessäni pieni pätkä
sytytyslankaa, joka haisee äsken palaneelta. Mitä todistaa se? Yhdessä
kvartsipalan kanssa todistaa se, että murhaaja oli kaivostyömies. Mitä
se vielä kertoo? Että murha tehtiin jollakin räjähdysaineella. Entä
vielä? Että räjähdysaine oli majan vieressä tien puolella -- etusivulla
-- sillä löysin sen kuuden jalan päässä tuvan paikasta."

"Vielä on minulla täällä käytetty puinen tulitikku, sitä lajia,
jolla tuli laatikon reunasta repästään. Löysin sen tieltä, 622 jalan
päässä majan paikalta. Mitä se todistaa? Että johtolanka siellä
sytytettiin. Entä vielä? Että murhaaja oli vasenkätinen? Mistäkö sen
tiedän? Hyvät herrat, minä en voi teille selittää, mistä sen tiedän,
sillä nämä todisteet ovat niin hienot, että vasta pitkän kokemuksen
ja perusteellisten opintojen kautta olen päässyt niiden perille.
Mutta todisteita on olemassa ja niitä varmentaa se tosiasia, jonka te
epäilemättä olette usein lukeneet suurista salapoliisikertomuksista, --
että kaikki murhaajat ovat vasenkätiset."

"Hitto soi, niinhän onkin laita!" virkkoi Ham Sandwich, ja iski
reittään suurella kämmenellään niin että läiskähti. "Kas pirua kun en
ole sitä ennen koskaan tullut ajatelleeksi."

"Enkä minä." "Enkä minä." Niin huusivat useat. "Mutta _häneltä_ ei jää
mikään huomaamatta -- katsokaa hänen silmiään!"

"Hyvät herrat, vaikka murhaajan ja hänen uhrinsa välinen matka oli
pitkä, ei edellinenkään kumminkaan aivan vahingotta asiasta päässyt.
Tämä puupala, jonka nyt teille näytän, sattui häneen. Se haavoitti
häntä, joten hänestä juoksi verta. Missä hän lieneekin, merkki hänellä
on, joka hänet ilmaisee. Löysin tämän siltä paikalta missä mies seisoi,
kun hän sytytti tuon räjähdyttävän langan."

Holmes tarkasteli ylhäiseltä paikaltaan seurakuntaa, ja hänen kasvonsa
rupesivat tummenemaan. Hän kohotti verkalleen kätensä ja osotti:

-- Tuossa on murhaaja.

Tuokion olivat kuuntelijat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten kuului
parikymmentä ääntä:

"Sammy Hillyerkö! Eikö helkkarissa! Hänkö murhaaja, se on mahdotonta!"

"Päätelkää varovasti, hyvät herrat, elkää hätäilkö. Ottakaa huomioon,
että hänellä on verinen merkki otsassaan."

Hillyer kalpeni kauhusta -- oli vähällä ruveta itkemään. Hän kääntyi
milloin sinne ja milloin tänne, ikäänkuin etsien turvaa, hän ojensi
rukoillen kätensä Holmes'n puoleen ja huudahti.

"Elkää sanoko minua murhaajaksi. Minä en ole murhaa tehnyt, vakuutan
sen kunniasanallani. Tämän naarmun otsaani olen saanut..."

"Vangitkaa hänet, konstapeli", huusi Holmes. "Minä vastaan
vangitsemiskäskystä."

Konstapeli astui haluttomasti pari askelta lähemmäs, epäili ja pysähtyi.

Hillyer huusi silloin hätääntyneenä: "Oi, Archy, älä anna heidän
vangita minua, se olisi äitini kuolema. _Sinä_ tiedät, miten sain tuon
naarmun. Kerro siitä heille ja pelasta minut, Archy, pelasta minut."

Stillman tunkeutui esiin ja virkkoi:

"Elä pelkää, minä pelastan sinut." Sitten lausui hän läsnäoleville:
"Elkää välittäkö siitä, miten hän tuon naarmun sai, se on merkitystä
vailla oleva seikka eikä kuulu tähän juttuun ollenkaan."

"Jumala siunatkoon sinua, Archy, sinä olet kelpo ystävä."

"Archy eläköön. Astu esiin, poika, ja puhu rohkeasti", huusivat miehet,
ylpeinä kun heillä oli omakin paikallisneronsa. Kotoinen tunne siitä,
että heidän pitäisi puolustaa _häntä_, heräsi heissä nyt äkkiä ja
muutti koko aseman.

Nuori Stillman odotti, että melu hiljeneisi ja lausui sitten:

"Pyydän Tom Jeffries'iä asettumaan tälle ovelle ja konstapelin menemään
toiselle ovelle; ketään ei saa laskea ulos huoneesta."

"Sanottu ja tehty. Jatka, poika."

"Luulen, että rikoksentekijä on tässä joukossa, osotan hänet teille
vähän ajan perästä, jos olen oikein arvannut. Nyt kerron teille
koko tapauksen alusta loppuun. Vaikuttimena _ei_ ollut ryöstö, vaan
kosto. Murhaaja _ei_ ollut tyhmä. Hän _ei_ seisonut 622 jalan matkan
päässä tuvasta. Häntä puupalikka _ei_ haavoittanut. Hän _ei_ tuvan
ulkoseinämälle pannut räjähdysainetta. Hän _ei_ ottanut haulipussia
mukaansa eikä hän ollut vasenkätinen. Näitä erehdyksiä lukuunottamatta
on erinomaisen vieraamme selonteko tapahtumasta pääasiassa oikea".

Mielihyvän naurua tirahteli salissa; ystävä kuiskasi ystävälle
ikäänkuin sanoakseen: "Sehän on puhetta, joka tuntuu aivan latinalta.
Kelpo poika, kunnon poika, ei hän antaudu."

Vieras pysyi tyyneenä. Stillman jatkoi:

"Minullakin on muutamia todistajia ja saatan kertoa, mistä vielä
useampia voitte löytää." Hän näytti paksua rautalanganpätkää --
kuuntelijat keräytyivät sitä katsomaan. "Se on ohkosen talikerroksen
peittämä. Ja täällä on puoleksi palanut kynttilä. Siihen on leikattu
merkkejä aina tuuman päähän toisistaan. Kerron teille kohta, mistä nämä
tavarat löysin. Nyt jätän sikseen kaikki mietelmät ja arvaamiset ja
johtolankain yhdistämiset, kertoakseni teille aivan yksinkertaisesti ja
koristelematta, miten tuo surullinen tapaturma tapahtui."

Hän pysähtyi hetkeksi, antaakseen jännityksen yhä tiukemmalle
pingoittaa kuulijain huomion. Sitten jatkoi hän:

"Murhaaja on tehnyt suunnitelmansa tarkan harkinnan mukaan. Se oli
hyvä ja viisas suunnitelma, se osotti hyviä luonnonlahjoja, ei huonoa
päätä. Sen tarkoitus oli kääntää kaikki epäilykset pois tekijästään.
Ensiksi pani hän merkit kynttilään, tuuman verran väliä, ja laski
ajan. Hän huomasi, että kului kolme tuntia, ennenkuin neljä tuumaa
kynttilää on palanut. Tein itse samaa koetta puolen tunnin kuluessa
tuolla huoneessani, sillävälin kuin täällä pidettiin kuulustelua Flint
Bucknerin luonteesta ja tavoista. Ja siten tulin huomaamaan kuinka
kauan kynttilä palaa, kun se on tuulelta suojassa. Sittenkuin hän oli
tehnyt tämän kokeen, puhalsi hän kynttilän sammuksiin -- juuri tämän
kynttilän -- ja teki tuumanmerkkinsä toiseen kynttilään."

"Uuden kynttilän hän asetti tinajalustalle. Viiden tunnin merkin
kohdalle kaivoi hän reijän kynttilän läpi kuumennetulla rautalangalla.
Olen jo näyttänyt teille rautalangan, joka oli ohkosen talikerroksen
peittämä, -- sulatetun ja hyytyneen talin."

"Ponnistelemalla -- hän sai luullakseni aika lailla ponnistaa --
kiipesi hän tuon tiheän pensaikon läpi, joka peittää Flint Bucknerin
majan takaisen jyrkän rinteen, ja kantoi sinne tyhjän jauhotynnyrin.
Hän asetti sen sinne aivan varmaan piilopaikkaan ja sen pohjalle asetti
hän kynttiläjalan. Sitten mittasi hän noin 35 jalkaa sytytyslankaa,
sen verran oli matkaa tynnyristä tuvan takaseinään. Hän teki reijän
tynnyrin kylkeen -- tätä käsiporaa hän käyttikin. Ja hän jatkoi
työtään, kunnes se oli valmis; silloin oli toinen langanpää Bucknerin
majassa ja toinen pistettynä kynttilään kaiverrettuun reikään. Laitos
oli niin järjestetty, että räjähdyksen täytyi tapahtua kello 1
yöllä, edellyttämällä, että kynttilä sytytettiin noin klo 8 illalla
-- joka tapahtuikin, siitä vedon lyön -- ja edellyttämällä, että
tuvassa oli räjähdysainetta, johon langan toinen pää yhdistettiin,
-- ja että sitä siellä oli, siitäkin voin vedon lyödä, vaikka en
voi sitä toteennäyttää. Tynnyri on vieläkin pensaikossa, tinajalka
ja kynttilänpätkä ovat sen pohjalla, palaneen sytytyslangan pää on
tuossa kaivetussa reijässä, toinen pää on sen rinteen alla, missä maja
oli. Näin sen kaiken pari tuntia sitten, jolloin professori mittaili
maita, joka työ tähän juttuun nähden oli aivan turhaa, ja kokoili
arvoesineitä, joilla ei ole mitään merkitystä."

Hän vaikeni. Kuulijat huoahtivat pitkään ja syvästi, se helpotti heidän
jännittyneitä hermojaan, ja he rämäyttivät hurraa-huudon.

"Vie sun..." virkkoi Ham Sandwich. "Siksi hän siis nuuskikin siellä
pensaikossa katselematta professorin temppuja. Ei, tuhma hän ei ole."

"Ei hitto soi olekaan."

Mutta Stillman jatkoi:

"Ollessamme tunti sitten räjähdyspaikalla muutti hän poran ja kynttilän
siltä paikalta, johon hän ne oli kätkenyt, toiseen piilopaikkaan, joka
kai hänen mielestään oli parempi, parinsadan metrin päähän näreikköön,
peittäen ne siellä männynoksilla. Siellä nämä tapasin. Pora sopii juuri
tynnyrissä olevaan reikään. Ja nyt..."

Tuo Mainio Mies keskeytti hänet. Hän virkkoi pilkallisesti:

"Olemme kuulleet hyvin hauskan sadun, herrani, -- todellakin hyvin
hauskan. Nyt tahtoisin tehdä tälle nuorelle miehelle pari kysymystä."

Muutamat kuulijoista hytkähtivät ja Ferguson virkkoi:

"Pelkäänpä Archyn nyt joutuvan pussiin."

Toistenkin hymy katosi ja huumaus hävisi. Herra Holmes sanoi:

"Tarkastakaamme tätä satua johdonmukaisesti ja säännöllisesti --
niin sanoakseni geometrisessä sarjassa -- liittämällä yksityiskohdan
toiseen ja niin horjahtamatta eteenpäin kulkien tätä kauniinnäköistä
leikkilinnoitusta kohti, joka on rakennettu erehdyksistä ja epäkypsen
mielikuvituksen unelmista. Aluksi tahdon, nuori herraseni, tehdä
vastaiseksi ainoastaan kolme kysymystä -- vastaiseksi. Ymmärsinkö
teidät oikein, sanoitteko todellakin, että puheenalainen kynttilä
sytytettiin noin kahdeksan aikaan eilen illalla?"

"Niin, herra, noin kahdeksan aikaan."

"Sanotteko tasan kello kahdeksan."

"En, niin tasalleen sitä en voi sanoa."

"Hm. Jos joku henkilö olisi kuljeskellut siellä päin niihin aikoihin,
olisi hän varmaankin nähnyt murhaajan, eikö niin?"

"Todennäköisesti."

"Kiitos, muuta ei tarvita -- tällä kertaa. Tällä kertaa, sanon minä."

"Se hitto asettaa ansoja Archyn eteen", sanoi Ferguson.

"Siltä näyttää", toisti Ham Sandwich. "Merkit eivät lupaa hyvää."

Stillman lausui nyt silmäillen vierasta:

"Olin itse niillä tienoin puoli yhdeksän ajoissa..., ei, yhdeksän
aikoihin."

"Todellako? Sehän on hauskaa, niin, kovin hauskaa. Tapasitte ehkä
murhaajan."

"En, en tavannut ketään."

"Vai niin. Niin ollen -- suokaa anteeksi, en huomaa, että
tiedonannollanne on mitään merkitystä."

"Ei sillä olekaan -- tällä hetkellä." Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi:
"En tavannut murhaajaa, mutta hänen jälillään olen, olen varmasti,
sillä siitä olen vakuutettu, että hän on tässä huoneessa. Pyydän teidän
kaikkien kulkemaan ohitseni yksitellen, -- tästä, jossa on hyvä valo,
että näen jalkanne."

Kiihtynyt surina vallitsi huoneessa ja marssi alkoi; vieras katseli
sitä, koettaen väkisinkin pysyä vakavan näköisenä, vaikkei se oikein
tahtonut onnistua. Stillman kumartui alas, varjosti kädellään silmiään
ja katseli tarkkaan jokaisia ohikulkevia jalkapareja. Viisikymmentä
miestä marssi ohi yksitoikkoisesti jalkojaan jymistäen, vaan se
oli turhaa marssia. Kuusikymmentä. Seitsemänkymmentä. Tulos rupesi
näyttämään huonolta. Vieras huomautti hienon-hienolla ivalla:

"Näkyy olevan murhaajista puute tänä iltana."

Kuulijat käsittivät tämän leikkisän lausunnon ja päästivät iloisen
naurun. Vielä kymmenen, kaksitoista miestä kulki -- ei, tanssi -- ohi
iloisesti hypellen, niin että katsojat katketakseen nauroivat. Silloin
ojensi Stillman äkkiä kätensä suoraksi ja lausui:

"Tässä on murhaaja."

"Fetlock Jones, kaikkien pyhien nimessä!" huudahtivat ihmiset ja nyt
tuprahti kuin tulituksesta esiin arvosteluja ja muistutuksia, tämän
jännittävän solmun herättäminä.

Kun melu oli ylimmillään oikasi vieras kätensä ja vaati hiljaisuutta.
Suuri nimi ja kuuluisan persoonallisuuden auktoriteetti painoivat
salaperäisen leimansa läsnäolijoihin ja he tottelivat. Tämän näin
syntyneen äänettömyyden aikana kohotti vieras äänensä ja virkkoi
tunteella ja vakavuudella:

"_Tämä_ on vakavaa. Se uhkaa viatonta ihmishenkeä. Viatonta, kaiken
epäluulonkin yläpuolella olevaa. Minä _todistan_ sen. Huomatkaa, kuinka
helposti yksi ainoa tosiasia voi lakasta pois tuon perusteettoman
valheen. Kuulkaa, ystäväni, tämä nuori mies _ei hetkeksikään_ poikennut
näkyvistäni eilen illalla."

Se teki syvän vaikutuksen. Miehet katselivat Stillman'ia kysyvin
katsein. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän lausui:

"Minä _tiesin_, että niitä oli kaksi." Hän meni nopeasti pöydän luo,
katseli sitten vierasta silmiin ja virkkoi:

"Te olitte _yhdessä hänen kanssaan_. Te ette olleet viidenkymmenen
askeleen päässä hänestä, kun hän sytytti kynttilän, joka sitten
vähitellen sytytti räjähdysaineen!" (Hämminkiä). "Ja, vielä lisäksi, te
annoitte hänelle tulitikut sitä varten."

Vieras näytti aivan hämmästyvän, siltä ainakin katsojista tuntui. Hän
avasi suunsa antaakseen pojalle aimo vastauksen, mutta sanat eivät
tulleetkaan häneltä enää tulvimalla.

"Se on... se on mielettömyyttä... se on..."

Stillman käytti hyväkseen sitä etua, jonka hän juuri oli voittanut. Hän
näytti poltetun tulitikun:

"Tässä on yksi niistä. Löysin sen tynnyristä... ja täällä on vielä
toinenkin."

Vieras sai nyt puhekykynsä takaisin:

"Te..., te olette itse pistäneet tikut sinne."

Se myönnettiin taitavaksi hyökkäykseksi. Mutta Stillman kykeni
vastaamaan:

"Nämä ovat _vahaa_, -- tämänlaisia tikkuja ei ole tunnettu meidän
kylässä. Minä annan mielelläni tarkastaa itseni, onko minulla sellaisia
laatikoita. Annatteko tekin?"

Nyt kävi vieras todella hämilleen, sen näki sameinkin silmä. Hän
hapuili sormillaan, pari kertaa hänen huulensa liikahtivat, mutta
sanat eivät tulleet esille. Kuuntelijat odottivat ja katselivat häntä
pitkään ja suurella jännityksellä ja äänettömyys lisäsi vielä hetken
juhlallisuutta. Nyt sanoi Stillman sovinnollisesti:

"Odotamme teidän päätöstänne."

Syntyi pitkä äänettömyys; sitten vastasi vieras matalalla äänellä:

"Minä en anna itseäni tarkastaa."

Mitään myrskyisiä mielenosoituksia siitä ei syntynyt, mutta kaikkialla
salissa kuultiin ääni toisensa perästä, joka lausui:

"Nythän asia on selvä. Archy kiersi hänet kuin kerälle."

Mitä oli nyt tehtävä? Sitä ei kukaan tuntunut tietävän. Oltiin
pahassa pulassa, -- tietysti enin siksi, että asia oli saanut näin
odottamattoman ja äkillisen käänteen; nuo kokemattomat ihmiset
seisoivat siinä kuin kivettyneinä, niinkuin seisahtunut kello. Mutta
tuokion kuluttua rupesi koneisto taas käymään, aluksi koetteeksi;
siellä, täällä iski pari kolme miestä viisaat päänsä yhteen neuvotellen
jostakin ehdotuksesta. Yksi niistä ehdotuksista sai paljo kannatusta;
sen tarkoitus oli, että murhaajalle annettaisiin kiitollisuudenadressi,
koska hän oli pelastanut kylän Flint Buckner'ista, ja että hänet sitten
laskettaisiin menemään. Mutta toiset, punnitsevammat, panivat vastaan,
huomauttaen, että länsivaltioissa monet hämmentyneet aivot sanoisivat
sitä skandaaliksi ja panisivat toimeen pahan melun. Lopuksi pääsivät
nuo punnitsevammat voitolle, heidän ehdotuksensa sai enemmistön
puolelleen ja heidän johtajansa kutsui nyt kokouksen järjestykseen. Hän
esitti, että Fetlock Jones vangittaisiin ja kuulusteltaisiin.

Ehdotus hyväksyttiin. Muuta ei kai voitukaan tehdä ja siitä oltiin
hyvilläänkin, sillä itsekunkin teki mieli hyökätä tapaturmapaikalle
katsomaan, ovatko tynnyri ja ne muut esineet siellä vai eivätkö.

Mutta vieläkään ei päästy lähtemään. Vielä eivät yllätykset olleet
loppuneet. Fetlock Jones oli itkenyt hiljaa hetkisen; häntä ei oltu
huomattukaan noiden mieltäkiinnittäväin keskustelujen aikana. Mutta kun
päätettiin, että hänet vangittaisiin, huudahti hän toivotonna:

"Ei, sitä ei tarvita. Minä en tahdo tietää mistään vangitsemisesta
enkä kuulustelusta, olen saanut tarpeeni näistä ikävyyksistä ja tästä
kurjuudesta. Hirttäkää minut nyt heti, niin että pääsen koko jutusta.
Kaikki tulee kumminkin ilmi, ei mikään voi minua pelastaa. Hän on
kertonut kaikki aivan kuin jos hän olisi ollut mukanani ja nähnyt
kaiken, -- _minä_ en tiedä, miten hän on sen keksinyt, mutta te tulette
löytämään tynnyrin ja ne muut tavarat ja sitten olen kiikissä. Minä
olen murhannut hänet ja sen olisitte _tekin_ tehneet, jos hän olisi
teitä kohdellut kuin koiraa ja te olisitte olleet köyhä, voimaton poika
ilman yhtään ystävää apunanne."

"Se oli aivan oikein hänelle!" huudahti Sam Sandwich. "Kuulkaa nyt
pojat..."

Konstapeli huutaa: "Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat."

Eräs ääni: "Tiesikö enosi, mitä sinulla oli tekeillä?"

"Ei."

"Antoiko hän sinulle tulitikut?"

"Antoi, mutta hän ei tiennyt mihin niitä käyttäisin."

"Kun olit sellaisissa hommissa, kuinka uskalsit pitää häntä mukanasi,
-- salapoliisia? Selitäppäs se!"

Poika epäili, hypisteli takin nappejaan hämillään ja virkkoi sitten
varovasti:

"Tunnen salapoliiseja, niitähän on suvussanikin; jos ken ei tahdo, että
nämä saavat vihiä asioista, joita hänellä on tekeillä, niin on parasta
ottaa ne mukaansa kun tekonsa tekee."

Se naurun ukkosilma, jolla tätä pojan yksinkertaista viisauden sanaa
tervehdittiin, ei sanottavasti vähentynyt poikaraukan ujon punastumisen
vuoksikaan.


IV

Eräästä kirjeestä rouva Stillmannille. Päivätty ainoastaan "tiistaina".

... Fetlock Jones suljettiin asumattomaan hirsihuoneeseen ja jätettiin
sinne odottamaan kuulustelua. Konstapeli Harris hankki hänelle sinne
parin päivän ruokatarpeet, kehotti häntä käyttäytymään taitavasti ja
lupasi pistäytyä katsomassa, kun ruokavarat loppuvat.

Seuraavana aamuna seurasimme, me muutamat miehet, Hillyeriä ja autoimme
häntä hautaamaan sukulaistaan, tuota varsin vähän surtua Buckneria, ja
minäkin kannoin yhdestä liinasta. Juuri kun olimme lopettaneet tämän
toimen, saapui siihen ryysyinen ja surullisen näköinen muukalainen,
joka kantoi vanhaa käsilaukkua; hän mennä nilkutti ohi pää kumarassa ja
minä tunsin sen hajun, jota olin ajanut takaa ympäri maapallon. Se oli
kuin paratiisin hajua sammuvalle toivolleni.

Tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan ja laskin varovasti käteni hänen
olkapäälleen. Silloin hän lyyhistyi alas maahan, niinkuin salaman
satuttamana, ja kun toverit juosten tulivat siihen ääreen, oikasihe
hän suoraksi, ojensi rukoillen kätensä minua kohti ja pyysi vapisevin
leuvoin, etten häntä enää vainoisi.

"Te olette ajaneet minua takaa halki koko maailman, Sherlock Holmes,
mutta Jumala tietää, etten koskaan ole kellekään ihmiselle mitään pahaa
tehnyt."

Hänen hurjat, säkenöivät silmänsä osottivat heti, että hän oli
mielipuoli. Se oli minun työtäni, äiti! Sanoma sinun kuolemastasi voi
ehkä joskus tehdä minut yhtä onnettomaksi, kuin miksi itseni tunsin
tuona aamuna, mutta mikään muu ei voi minua niin onnettomaksi saada.
Toverini nostivat hänet pystyyn, kokoontuivat hänen ympärilleen,
kaikki sääliväisinä ja kaikki häntä liikuttavalla ystävyydellä
puhutellen: "Hei, reipastukaa nyt elkääkä olko huolissanne, teidän
ympärillänne on vain ystäviä." He lupasivat ottaa hänet joukkoonsa ja
puolustaa häntä ja hirttää jokaisen, joka yrittänee häntä ahdistaa.
Nämä raa'at kaivostyömiehet ovat hellät kuin äidit, kun paistattaa
heidän sydäntensä päivänpuolta, mutta he ovat kuin häijyt ja ilkeät
lapset, jos toinen puoli joutuu esiin. He tekivät kaiken ajateltavansa
lohduttaakseen häntä, mutta ei mikään auttanut, ennenkuin Ferguson,
joka on liukas mies, virkkoi:

"Jos te vain pelkäätte Sherlock Holmes'ia, niin ei teidän tosiaankaan
enää tarvitse olla levoton."

"Miten niin?" kysyi mielipuoli kiihkeästi.

"Koska hän nyt taasen on kuollut."

"Kuollut! Kuollut! Oi, elkää ivailko minunlaista kurjaa raukkaa. Onko
hän kuollut? Kunnianne kautta..., puhuuko hän totta, pojat?"

"Puhuu, se on niin totta kuin että te siinä seisotte!" virkkoi Ham
Sandwich, ja kaikki yhtyivät siihen vakuutukseen.

"Hänet hirtettiin San Bernardinossa viime viikolla", lisäsi Ferguson
suurella varmuudella, "juuri kun hän oli teitä hakemassa. He luulivat
häntä aivan toiseksi mieheksi. Nyt he ovat hyvin pahoillaan, mutta se
seikka ei ole enää autettavissa."

"He ovat jo ryhtyneet pystyttämään hänelle muistopatsaan", virkkoi Ham
Sandwich ja oli aivan sen näköinen, kuin jos hän olisi yksi keräyksen
alkuunpanijoita.

"James Valker huoahti syvään -- se oli selvästi helpotuksen huoahdus
-- eikä virkkanut mitään. Mutta hurja piirre hänen silmistään lientyi
vähitellen, hänen kasvonsa ilmeisesti kirkastuivat ja niiden ääretön
jännitys laukesi laukenemistaan. Me menimme kaikki minun asunnolleni
ja pojat laittoivat hänelle parhaan päivällisen, mikä siinä kylässä
voitiin aikaansaada. Sillävälin puimme, Hillyer ja minä, hänet
uusiin vaatteisiimme kiirestä kantapäähän asti ja hänestä tuli pian
hieno, vanha herra. 'Vanha' on todellakin oikea sana, ja sehän tässä
surullisinta onkin: hän on vanha, selkä on kumarassa, tukka on
harmahtava ja surun ja hädän merkkejä näkyy hänen kasvoissaan, eikä
hän kumminkaan vielä ole kuin parhaissa vuosissaan. Hänen syödessään
me tupakoitiin ja kun hän oli lopettanut, sai hän vihdoin puhelahjansa
takaisin ja hän kertoi omasta alotteestaan meille tarinansa. En voi
sitä kertoa hänen omilla sanoillaan, vaan koetanpa matkia niitä niin
paljo kuin suinkin."


_"Väärän" miehen tarina_.

Näin se tapahtui: Minä olin Denverissä. Olin ollut siellä jo monta
vuotta, väliin muistan montako, väliin en... mutta se on yhdentekevää.
Äkkiä sain kehotuksen matkustamaan tieheni, muuten minua uhattiin
syyttää kamalasta rikoksesta, joka oli tehty kauan aikaa, monta vuotta
sitten jossakin idässä. Minä tiesin tuon rikoksen, mutta sen tekijä en
ollut; sen oli tehnyt eräs orpanani, jolla oli sama nimi kuin minulla.
Mitä piti minun tehdä? Olin ihan pyörällä kauhusta enkä tiennyt mikä
olisi parasta. Eikä ollut minulla paljo miettimisaikaakaan, joku
ainoa päivä vain. Tiesin, että olin hukassa, jos minua julkisesti
syytettäisiin moisen rikoksen tekijäksi; minut lynkattaisiin eikä
kukaan uskoisi mitä minä sanoisin. Niin on aina lynkkausten laita;
kun sitten päästään selville, että erehdys on tapahtunut, ollaan
pahoillaan, vaan silloin se on liian myöhäistä, -- aivan kuin Holmes'in
asiassa. Päätin senvuoksi myödä omaisuuteni ja hankkia matkarahoja
ja matkustaa tieheni, kunnes myrsky olisi ohi, niin että pääsisin
palaamaan takaisin kaivoshommiini. Lähdin sieltä yöllä ja matkustin
kauas muutamaan vuoriseutuun ja elin siellä valepuvussa ja väärällä
nimellä.

Siellä kiusausin yhä enemmän ja kävin raskasmieliseksi; olin
kuulevinani ääniä ja näkevinäni henkiä enkä voinut mitään asiata
ajatella selvällä, kirkkaalla järjellä, vaan kävin sekavaksi ja
hermostuneeksi; mihin ryhdyinkin, täytyi minun siitä luopua, sillä
päätäni kivisti. Tuo tilani yhä huononemistaan huononi, ilmestyi yhä
enemmän henkiä ja ääniä. Ne hyörivät alinomaa ympärilläni; aluksi vain
öiseen aikaan, sitten jo päivilläkin. Ne kuiskivat alinomaa vuoteeni
ympärillä ja kutoivat juonia minun varalleni; menetin uneni ja väsyin
kokonaan, sillä en koskaan saanut oikeaa lepoa.

Ja sitten tuli se pahin. Eräänä yönä kuiskaajat sanoivat: "Mehän emme
pääse päkähtämään, emme löydä häntä, emme voi osottaa häntä kansalle."

Ne huokasivat. Mutta yksi virkkoi: "Tuottakaamme tänne Sherlock Holmes,
hän ehtii tänne kahdessatoista päivässä."

Siihen kaikki suostuivat, he kuiskivat ja suunnittelivat
mielihyvissään. Mutta minulta sydän murtui, sillä siitä miehestä olin
lukenut ja tiesin mitä se merkitsee, jos tämä mies rupee jotakin
jälestä ajamaan -- tämä luonnottoman tarkkanäköinen ja tarmokas mies.

Henget lähtivät Holmes'ia hakemaan ja minä nousin keskellä yötä ja
pakenin; enkä ottanut muuta mukaani kun käsilaukkuni, jossa rahani
olivat, -- 30,000 dollaria; kaksi kolmattaosaa niistä on vielä
laukussani. Neljäkymmentä päivää kului, ennenkuin tuo mies ehti
kintereilleni. Tuskin ennätin häntä pakoon. Vanhan tavan mukaan oli
hän kirjoittanut oikean nimensä hotellikirjaan, mutta hän oli sitten
raappinut sen pois ja kirjoittanut "Dagget Barclay" sijaan. Mutta pelko
opettaa tarkkanäköiseksi ja minä luin tuon oikean, raaputetun nimen
toisen alta ja pakenin kuin säikähtynyt kauris.

Hän on ajanut minua takaa kolme ja puoli vuotta yli koko maailman --
Tyyneen meren valtioista Itä-Aasiaan, Intiaan -- kaikkiin ajateltaviin
maihin. Sitten takasin Meksikoon ja taas Kaliforniaan, eikä hän
suonut minulle koskaan rauhaa. Mutta tuo hotellikirjassa oleva nimi
pelasti minut aina ja siksi nyt vielä kipeneen elän. Mutta minä olen
niin väsynyt! Hän on katkeroittanut elämäni, mutta vakuutan teille
kunniasanallani, etten ole koskaan tehnyt hänelle enkä kenellekään
muullekaan mitään vääryyttä. -- --

       *       *       *       *       *

Siihen loppui hänen tarinansa. Se pani toverieni veret kauhuksiin, sen
voitte uskoa. Mitä minuun tulee..., jokainen sana poltti reijän minuun
niin se sattui kipeästi.

Me päätimme, että tuo vanha mies asuisi meidän luonamme ja että hän
olisi minun ja Hillyerin vieras. Minä säilytän tietysti salaisuuteni.
Mutta kohta kun hän on hiukan levännyt ja päässyt lihottumaan, otan
hänet mukaani Denveriin ja annan hänelle entisen asemansa takaisin.

Pojat pusersivat ukon kättä kaivosmiesten toverillisella
ruuvvipenkkitavalla ja hajaantuivat sitten kertomaan tuota uutista.

Seuraavana aamuna päivän valjetessa kutsuivat Ferguson ja Ham Sandwich
meidät kaikessa hiljaisuudessa puheilleen ja kertoivat:

"Juttu siitä, miten vierasta vanhusta on kohdeltu, on levinnyt yli
kylän ja kaikki ovat jalkeilla. He kokoontuvat joka taholta ja aikovat
lynkata professorin. Konstapeli Harris on äärettömän levoton ja hän on
telefoonilla kutsunut sheriffin (piiripäällikön) tänne. Tulkaa!"

Me hyökkäsimme ulos. Toisista sai se juttu tuntua miltä tuntui, minä
vain toivoin sydämmeni pohjasta, että sheriffi joutuisi ajoissa
perille. Sillä minulla ei ollut halua nähdä Sherlock Holmes'in
hirtettynä minun tekemäni erehdyksen vuoksi, senhän voit ymmärtää. Olin
kuullut sheriffistä yhtä ja toista, mutta varmuuden vuoksi kysäsin:

"Voiko hän hillitä hurjistuneen väkijoukon?"

"Niin _hänkö?_ -- Voiko Jack Fairfax hillitä väkijoukon? Ei, nyt
minua naurattaa. Entinen desperado, jolla on yhdeksäntoista päänahkaa
vyössään! Hänkö -- kysyppäs sitä?"

Rientäessämme kylätietä pitkin kuulimme etäisiä huutoja aamun
hiljaisuudessa ja ne kasvoivat kasvamistaan, meidän askeleitamme
kiirehtiessämme. Kajahti kirkumisia, yhä voimakkaampia, yhä lähempää,
ja vihdoin, kun me saavuimme siihen ihmisjoukkoon, joka seisoi
ravintolan edessä, oli melu aivan huumaava. Muutamat raa'at miehet
Dalyn Gorge'sta pitivät Holmes'ia kauluksesta kiinni ja hän näytti
olevan heistä kaikista tyynein. Pilkallinen hymy notkisti hänen
huuliaan ja jos hänen rinnassaan oli jotakin kuolemanpelkoa, hallitsi
hän sen rautaisella tahdollaan, eikä sitä näyttänyt.

"Nyt äänestämään, pojat!" huusi eräs Dalyn miehistä, Shadbelly Higgins.
"Sanokaa pian, onko hän hirtettävä vaiko ammuttava?"

"Ei kumpastakaan", huudahti yksi hänen tovereistaan. "Hän olisi silloin
viikon perästä taas hengissä. Polttaminen on ainoa mikä _häneen_
pystyy."

Läheisten kylien työmiehet päästelivät hyväksyviä huudahduksia,
tunkeusivat vangin luo ja piirittivät hänet ahtaalle. "Tulta, tulta,
niin, tuli on oikea keino!" He raahasivat hänet jo erään patsaan luo,
johon hevosia tavallisesti sidottiin, asettivat hänet selin siihen,
sitoivat lujasti kiinni ja pinoivat halkoja ja lastuja yltympäri,
vyötäisten korkeudelle asti. Vielä ei värähtänyt lihaskaan sidotun
tarmokkaissa kasvoissa, vielä oli pilkallinen hymy hänen huulillaan.

"Tulitikkuja! antakaa tulitikkuja!"

Shadbelly repäsi tulta, piti kättään edessä, kumartui alas ja rupesi
lastua sytyttämään. Syvä äänettömyys vallitsi ihmisjoukossa. Lastu
syttyi ja paloi pienellä liekillä pari silmänräpäystä. Olin kuulevinani
etäistä kavionkopsetta -- sitä kuului jo lähempää, yhä selvempään,
mutta tulentekoon kiintynyt ihmisjoukko ei näyttänyt sitä huomanneen.
Tulitikku sammui. Mies sytytti uuden, kumartui alas ja taas näkyi
tulen liekki; nyt se oikein syttyikin ja rupesi levenemään lastukossa,
-- miehistä jo yksi ja toinen käänsi kasvonsa pois. Sytyttäjä seisoi
palanut tikuntynkä kädessään ja katseli työtään. Kavion kopse kuului
nyt muutaman kallion takaa ja nyt ne askeleet jo kohisten lähenivät
meitä. Melkein samassa tuokiossa kuului huuto:

"Sheriffi!"

Hän karautti suoraan miesjoukkoon ja hänen hevosensa nousi
takajaloilleen.

"Tieltä pois, maantierosvot!" huusi tulija.

Kaikki tottelivat, kaikki, paitsi johtaja. Tämä seisoi paikoillaan ja
tapaili revolveriaan. Sheriffi tähtäsi häneen ja sanoi:

"Käsi alas, sinä leikkivoro. Potki alas halkopino. Laske muukalainen
irti!"

Mies totteli. Sitten piti sheriffi puheen; hän istui notkeasti hevosen
seljässä eikä hänen sanansa olleet ensinkään säkenöiviä, päinvastoin
lausui hän ne maltillisesti ja harkinnan mukaan ja äänellä, joka
soveltui sisältöön ja vaikutti uppiniskaisimpiinkin.

"Tepä olette kaunista joukkoa. Ihan sopivaa joukkokuntaa tuon veijarin
-- Shadbelly Higginsin -- johdettaviksi, tuon suupaltun, revon, joka
selkäpuolelta ihmisiä ampuu ja sanoo itseään desperadoksi. Tiedättekö
mitä joukkoa enin halveksin: roistoväkeä, joka yrittää lynkkaamaan;
en ole koskaan sellaisessa joukossa nähnyt yhtään miestä. Heitä
täytyy aina olla sata miestä, ennenkuin he uskaltavat käydä jonkun
sairaan räätärin kimppuun. Siihen joukkoon kuuluu vain pelkureita ja
samoin koko siihen yhteiskuntaan, josta se on lähtösin, ja useimmissa
tapauksissa on sheriffikin pelkuri." Hän vaikeni -- nähtävästi
käännelläkseen tätä viimeistä ajatustaan kielellään ja koettaakseen,
miltä se maistui -- ja sitten hän jatkoi: "Sheriffi, joka antaa
roistoväen riistää käsistään vangin, on kelvottomin raukka. Tilasto
osottaa, että 182 sellaista sheriffiä viime vuonna otti Amerikan
valtiolta vastaan syntirahoja palkakseen. Jos sitä menoa kestää,
saadaan pian uusi tauti lääkärikirjoihin -- _sheriffitauti_!"-- Tämä
lause maistoi hänestä itsestä hyvältä, sen jokainen huomasi. "Ihmiset
pian sanovat: Taasko sheriffitauti, -- tuo vanha juttu! Ja sittenkin,
kuinka Herran nimessä voidaan ymmärtää täyskasvanutta ihmistä, joka
pelkää roistojoukkoa, joka lynkkaa."

Hän loi silmäyksen vankiin ja sanoi: "Muukalainen, kuka olette, mitä
olette tehnyt?"

"Nimeni on Sherlock Holmes enkä ole tehnyt mitään."

Oli merkillistä, minkä vaikutuksen tämä nimi teki sheriffiin, vaikka
hänen kyllä jo tullessaan täytyi tietää, mistä oli kysymys. Hän piti
innostuneen puheen, sanoi että on häpeä koko maalle, että mies, jonka
ihmeelliset teot ovat täyttäneet koko maailman maineellaan ja joka
niiden ja miellyttäväin kirjallisten taipumustensa kautta on voittanut
jokaisen lukijan sydämmen, on Yhdysvaltain lipun suojassa joutunut
kärsimään tällaisen loukkauksen. Hän pyysi anteeksi koko kansan nimessä
ja teki erittäin hienon kumarruksen Holmes'ille, käskien konstapeli
Harrisin saattaa hänet asuntoonsa ja persoonallisesti vastata, jos
hänelle jotakin tapahtuu. Sitten kääntyi hän väkijoukon puoleen ja
puhui:

"Kas niin, nyt lymytkää luoliinne, te tyhjäntoimittajat!" Ja kaikki
lähtivätkin kotiinsa päin. Sitten hän virkkoi: "Sinä Shadbelly seuraa
minua, sinut hoidan itse. Ei, pidä puuropyssysi selässäsi; jos elän sen
päivän, että pelkään sinua, vaikka takanani pyssy kädessä kuljet, --
silloin voin minä yhtyä noiden toisten 182 seuraan." Ja hän ratsasti
sivutielle ja Shadbelly seurasi häntä.

Kun me palasimme majaamme aamiaisen aikaan, oli meitä vastassa uutinen,
että Fetlock Jones oli yöllä paennut vankilastaan ja kadonnut. Sitä ei
kukaan sureskellut. Hänen enonsa lähteköön hakemaan häntä, jos hänellä
siihen on halua, meihin kyläläisiin se ei kuulu.


V

Kymmentä päivää myöhemmin.

"James Valker" on aika hyvissä voimissa nykyjään ja mieleltäänkin on
hän reipastunut. Huomisaamuna lähden hänen kanssaan Denveriin.

_Seuraavana iltana. Lyhyt kortti, pantu postiin eräältä asemalla matkan
varrelta_.

Kun lähdimme tänä aamuna kuiskasi Hillyer minulle: "Pidä salassa
Valkerilta niin kauan kuin sopivaksi näet seuraava seikka, ettei se
häntä tee levottomaksi eikä hidasta hänen parantumistaan: Tuo vanha
rikos, josta hän kertoi, on todellakin kerran tehty, -- sen teki hänen
orpanansa, kuten hän mainitsikin. _Me kohtasimme todellisen rikollisen
toissa päivänä_ -- onnettomimman ihmisen, joka on tällä vuosisadalla
elänyt -- Flint Bucknerin. Hänen oikea nimensä oli Jacob Fuller."

Siis, äitini..., minun avullani, joka olin surevana läsnä, vaikka en
sitä tiennyt, pääsi sinun miehesi ja minun isäni hautaan. Levätköön hän
rauhassa.



Kullankaivaja kertoo.


Viisineljättä vuotta sitten olin hakemassa kultaa Stanislaus-piirissä,
tallustelin siellä päivät pitkät kuokka ja huuhtomamalja mukanani,
huuhtelin rantahiekkaa hiukan sieltä ja täältä ja odotin aina löytäväni
hyvän löytökäisen; mutta minua ei vedellyt koskaan. Se oli kaunis
seutu, metsäinen, tuoksuva, ihana; siellä oli aikoinaan ollut tiheä
asutus, mutta se asutus oli hävinnyt ja tämä lumoava paratiisi oli
nyt erämaana. Ihmiset olivat hävinneet, kun maapinnan malmikerrokset
olivat loppuneet. Sillä paikalla, missä oli ollut pieni vilkas
kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen ja palovakuutusyhtiöineen ja
pormestareineen ja raatimiehineen oli nyt ainoastaan laaja, vihanta
ruohovalli ilman merkkejäkään siellä ennen olleesta ihmiselämästä. Se
oli alhaalla Tottletovnin kulmalla. Sen ympäristössä, tomuisten teiden
varsilla, tavattiin siellä täällä pieniä sieviä huviloita, siroja ja
kodikkaita ja niin köynnösvihreän ja ruusupensasten peitossa, että
ovia ja ikkunoita tuskin näkyi, -- selvä merkki siitä, että ne olivat
autioiksi hyljättyjä koteja, joista jo monta vuotta sitten perheet
vastoinkäymisten ja pettymysten takia olivat lähteneet tiehensä, kun
eivät saaneet niitä myödyiksikään. Siellä, täällä, puolen tunnin matkan
päässä toisistaan, tavattiin yksinäisiä hirsimajoja kaivoskuumeen
ensi ajoilta, ensimmäisten kullankaivajain rakentamia. Muutamissa
ainoissa näistä hirsimajoista oli vielä asukkaita, ja varmana saattoi
pitää, että niissä vielä asui niitä ensimmäisiä kullanetsijöitä,
jotka ne alkujaan olivat rakentaneetkin. He elivät nyt siellä syystä,
että vaikka kerran olisivat päässeet lähtemään rikkaina kotiin
Yhdysvaltoihin, he eivät tulleet sitä silloin tehneeksi; sittemmin
olivat heiltä varat menneet ja häpeissään olivat he päättäneet
katkaista kaiken kanssakäymisen kotoisten sukulaisten ja ystäväin
kanssa ja elää kuin kuolleina maailmalta. Yli koko Kalifornian eli
näihin aikoihin tällaisia elävänä kuolleita erakoita -- väärän ylpeyden
taittamia, harmahtuneita jo 40 vuoden ijässä, katkeroita, ikävöiviä ja
katuvia, -- he katuivat hukkaanmennyttä elämätään ja ikävöivät pitkän
taistelun päättymistä ja lopullista loppuaan.

Se oli autio maa! Ei ääntäkään noissa rauhallisissa, laajoissa ruoho-
ja metsämaissa, ainoastaan itikkain hyrinää siellä kuului. Ihmistä ei
näkynyt eikä eläintä eikä mitään, joka olisi antanut virkistystä ja
elämäniloa. Kun siis vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, sain nähdäkseni
ihmisolennon, tunsin mieleni miltei kiitolliseksi. Se oli noin 45
vuoden ikäinen mies; hän seisoi erään tuollaisen pensaiden peittämän
maatalon ovella, joista jo puhuin. Mutta tämä talo ei näyttänyt
autiolta, se näytti asutulta ja huolella hoidetulta, samoin sen
edustainen piha, jossa kasvoi uhkeita, iloisia, tuoksuvia kukkasia.
Minua pyydettiin astumaan sisään ja rupeamaan taloksi, -- niin oli
tapana näissä seuduissa.

Olipa ihanaa päästä sellaiseen taloon, kun viikkokausia, yöt päivät,
olin elänyt kullankaivajain maamajoissa, joissa lattiat ovat likaiset,
joiden vuoteita ei koskaan muokata, joissa astiat ja lautaset ovat
tinaiset, joissa ravintona on musta kahvi, sianliha ja pavut ja joissa
ei muita koristeita tapaa kuin kiviseinille naulattuja sotakuvia idän
kuvalehdistä. Se oli kovaa, ilotonta, karua autiutta, mutta tässä
kodissa tuntui silmä sitävastoin ikäänkuin lepäillen ja herkutellen
katselevan kaikkia; se ikäänkuin pitkän paaston jälkeen nyt vasta,
jotakin kaunista ja taidetta nähdessään, oikein huomasi, että sillä
oli ollut nälkä ja että se nyt oli saanut ravintoa. En ollut koskaan
uskonut, että lattiamatto voisi mieltäni niin ilahduttaa tai että
seinäpaperit ja niille kiinnitetyt valokuvat ja lampunalustat ja ehyet
tuolit ja maalatut nurkkakaapit kirjoineen ja vaaseineen ja muine
pikkuesineineen voisivat tuoda sellaisen kevennyksen sieluuni; noita
lukemattomia kodin pikkuesineitä, joilla aina on naiskäden leima, ei
kodissa tavallisesti huomaakaan, vaikka ne kyllä näkee; mutta heti
niistä syntyisi kaipuu, jos ne katoaisivat. Sieluni ilo loisti kai
kasvoistani, mies sen näki ja iloitsi siitä, näkipä sen niin selvästi,
että hän, ikäänkuin iloni olisin julkilausunut, vastasi:

"Kaikki on vaimoni työtä" virkkoi hän kuin hyväillen, "hän teki ne
kaikki itse, joka esineen"; ja hän katseli ympärilleen huonetta
hellällä hartaudella. Eräs tuollainen pehmeä, japanilainen kangas,
jolla naiset niin maukkaasti verhoovat jonkun taulun yläosan, oli
joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi sen varovalla
tarkkuudella ja astui useita kertoja askeleen taaksepäin tekoaan
katsomaan, ennenkuin hän sen hyväksyi. Sitten taputti hän kangasta pari
kertaa kädellään ja lausui: "Näin hän aina tekee. Ei voi aina sanoa,
mitä puuttuu, mutta jotakin aina puuttuu, kunnes sen näkee, että nyt se
on kuin olla pitää. Minkään sääntöjen mukaan tuollaista verhoamista ei
voi tehdä. Se muistuttaa niitä viime silityksiä, joilla äiti hivelee
lapsensa hiuksia, sittenkuin hän on kammannut ne. Olen niin monasti
nähnyt vaimoni järjestävän nämä esineet, että voin tehdä sen aivan
samoin kuin hän, vaikken tunne mitään sääntöjä. Mutta hän tuntee
säännötkin. Hän tietää miksi ja miten, mutta minä en tiedä miksi,
tiedän ainoastaan miten."

Isäntä saattoi minut sänkykamariin, jotta saisin pestä käteni,
sänkykamariin sellaiseen, jommoisia en ollut nähnyt vuosikausiin:
valkoinen sänkypeite, valkoiset patjat, matto lattialla,
tapetit seinillä, tauluja, peilipöytä neulatyynyineen ja muine
pikkuesineineen, ja nurkassa pesukaappi, jonka pesuvati ja kannu
olivat oikeaa kiinalaista porsliinia ja saippua kupissa ja naulassa
tusina pyyheliinoja, -- ne olivat aivan liian puhtaita ja valkoisia
sellaiselle, joka on niitä tottumaton käyttämään ja joka pelkää ne
saastuttavansa. Kasvoni puhuivat taas ja hän vastasi mielihyvissään:

"Kaikki hänen tekoaan, hän on tehnyt joka esineen. Täällä ei ole
mitään, johon hän ei olisi kädellään koskenut. Ette ehkä usko -- mutta
enpähän kerro kaikkea."

Pyyhin juuri käsiäni ja katselin toista esinettä toisensa perästä,
niinkuin aina tehdään, kun tullaan uuteen paikkaan, missä kaikki
silmää hivelee. Ja minä huomasin -- en tiedä miten -- että siellä oli
jotakin erityistä, jota mies olisi suonut minun itseni huomaavan.
Tiesin sen ja tunsin, että hän tahtoi auttaa minua katseellaan, ja minä
oikein ponnistelin päästäkseni jälille, sillä halusin tehdä hänelle
mieliksi. Monta kertaa arvasin väärin, sen näin nurkkasilmällä, vaikkei
kumpanenkaan meistä mitään virkkanut, mutta vihdoin huomasin katsovani
suoraan tuota hänen haluamaansa esinettä kohden, -- tiesin sen siitä
riemusta, jota näkymättömin lainein hänestä virtasi. Hän purskahti mitä
tyytyväisimpään nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:

"Aivan oikein -- löysitte sen. Tiesin, että sen huomaisitte. Se on
hänen kuvansa."

Menin pienen, tumman pähkinäpuujalustan luo, joka oli takaseinällä ja
siellä näin jotakin, jota en ennen ollut huomannut -- puitteissa olevan
pienen valokuvan. Se esitti mitä suloisimpia ja mielestäni kauniimpia
tytönkasvoja, joita koskaan olen nähnyt. Mies nautti kasvojeni
ihailusta ja oli aivan tyytyväinen:

"Yhdeksäntoista vuotta viime syntymäpäivänään", virkkoi hän, asettaen
kuvan paikoilleen "ja sinä päivänä menimme naimisiin. Kohta saatte
nähdä hänet, odottakaa vain, kunnes saatte hänet nähdä!"

"Missä hän on, milloin hän tulee sisälle?"

"Hän on poissa nyt, hän on matkustanut omaisiaan tervehtimään. He
asuvat neljän, viidenkymmenen englannin penikulman päässä täältä.
Tänään on kaksi viikkoa siitä kuin hän läksi."

"Koska odotatte häntä takaisin?"

"Nyt on keskiviikko. Hän tulee kotiin lauvantai-iltana -- yhdeksän
ajoissa, luullakseni."

Tunsin katkeran pettymyksen tunteen.

"Sepä oli ikävä, sillä silloin minä olen poissa", virkahdin valittaen.

"Poissa -- ei, miksi sitä ennen lähtisitte. Elkää lähtekö, hän
varmaankin pahastuisi!"

Hänkö pahastuisi, tuo suloinen olento. Jos hän itse nuo sanat olisi
sanonut, eivät ne olisi voineet tehdä sen syvempää vaikutusta minuun.
Minut valtasi syvä, voimakas kaiho nähdä tuo nuori nainen, niin
kiihkeä, että se aivan pelotti minua. Sanoin itselleni: "Minun täytyy
heti täältä lähteä sieluni rauhan vuoksi."

"Katsokaas, hän pitää siitä, että ihmisiä tulee tänne meille ja että
he viipyvät jonkun ajan, -- sellaiset, jotka tuntevat maailmaa ja
osaavat puhua, sellaiset kuin te. Siitä hän pitää, sillä hän tietää
itse niin paljo -- oi, hän tietää melkein kaikki ja osaa puhua kaikesta
-- hän visertää kuin lintunen; ja kaikenlaisia kirjojakin hän lukee, --
näkisittepä, niin ihmettelisitte. Elkää lähtekö, viipykää pari päivää,
hän olisi siitä niin hyvillään."

Kuulin sanat mutta niitä tuskin ymmärsin, niin syventynyt olin
mietteisiini. Hän lähti luotani enkä sitä huomannutkaan. Nyt hän
palasi, kuva kädessään, ja hän piti sitä edessäni puhuen:

"Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten silmiä, että te olisitte voineet
jäädä tänne tavataksenne hänet, mutta ette tahtoneet."

Tuo uudistettu katse kumosi äskeisen viisaan päätökseni. Sinä iltana
polttelimme rauhassa piippuamme ja juttelimme kaikenlaisista asioista,
mutta enin talon nuoresta rouvasta, ja minulla ei todellakaan ollut
noin hauskaa ja virkistävää hetkeä ollut moneen aikaan. Torstaipäivä
tuli ja se meni nopeasti. Hämärissä saapui sinne eräs pitkä
kullankaivaja, joka asui kolmen englannin peninkulman päässä -- yksi
noita harmahtuneita, väsähtyneitä -- ja tervehti meitä sydämmellisesti
vakavin ja sävyisin sanoin. Sitten virkkoi hän:

"Tulen vain tiedustelemaan talon rouvaa, milloin hän palaa kotiin. Onko
ollut tietoja häneltä?"

"On ollut, sain kirjeen. Haluatteko kuulla sen, Tom?"

"Haluanpa kyllä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Henry."

Henry otti kirjeen laukustaan ja sanoi, että hän sivuuttaa muutamat
yksityisluontoiset seikat; sitten rupesi hän lukemaan ja luki kirjeen
pääsisällön -- lempeän, järkevän ja läpeensä rakastettavan kirjeen,
jossa oli jälkikirjoituksessa ystävällisiä terveisiä Tom'ille, Joelle
ja Charley'lle sekä muille ystäville ja naapureille.

Kun isäntä oli kirjeen lukenut, katsahti hän Tom'ia ja virkkoi:

"Hä, taasko tuo sama temppu? Ottakaa pois kätenne kasvojenne edestä --
noin murjotatte aina, kun minä luen eukoltani saamiani kirjeitä. Siitä
hänelle kirjeessäni mainitsen."

"Ei, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä rupean vanhenemaan, ymmärrättekö,
ja pieninkin pettymys saa minut itkemään. Luulin hänen itsensä olevan
täällä ja nyt olette vain saaneet kirjeen."

"Kuka teille on sanonut hänen palanneen, -- tietäväthän kaikki, ettei
hän palaa ennen lauvantaita."

"Lauvantaita, -- niin tiesinhän sen, kun tarkemmin ajattelen. En
käsitä, kuinka olen viime aikoina käynyt niin hajamieliseksi. Tiesinhän
sen, kaikinhan häntä odotamme. Ei, nyt minun täytyy lähteä. Mutta
pistäydyn täällä, kun hän tulee."

Perjantai-iltana tulla kuupitteli toinen harmaapartainen vanhus
läheisestä majastaan ja kertoi, että pojat tahtoisivat lauvantai-iltana
viettää pienet kestit, ellei rouva vain heti matkan jälkeen olisi
liiaksi väsyksissä.

"Väsyksissä? Hänkö? Kuulkaapa sitä! Te tiedätte kyllä Joe, että hän
jaksaisi istua kuuden viikon ajan joka ilta pitämässä teille seuraa,
siten teitä huvittaakseen."

Kun Joe kuuli, että kirje oli tullut, pyysi hän saada kuulla sen
sisällön; ja nuo sydämmelliset terveiset, joita kirjeessä oli, panivat
Joe-paran aivan haltioihinsa; hän oli onnellinen, että siinä kirjeessä
hänenkin nimensä mainittiin. "Niin, tiedättehän, me kaipaamme häntä
niin kovin", virkkoi hän.

Lauvantaina iltapuoleen tapasin itseni tuhka tiheään kelloani
katsomasta. Henry huomasi sen ja virkkoi hämmästyen:

"Ettehän luulle, että hän niin pian voi olla täällä?"

Tunsin joutuneeni kiinni ja olin vähän hämilläni, mutta naurahdin ja
sanoin, että tavakseni on käynyt katsoa kelloani, kun jotakin odotan.
Mutta se selitys ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän ja siitä
hetkestä rupesi hän käymään levottomaksi. Neljä kertaa kävelimme hänen
kanssaan muutamaan tienkäänteeseen, josta näki pitkän matkan eteenpäin
ja siellä hän seisoi, varjosti silmiään kädellään ja katseli. Usein hän
lausui:

"Rupeanpa käymään levottomaksi, ihan levottomaksi. Tiedän, että hän ei
voi saapua ennen yhdeksää, mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin jotakin
olisi tapahtunut. Ette suinkaan te luule mitään tapahtuneen?"

Minua rupesi hänen lapsellisuutensa melkein hävettämään ja vihdoin,
kun hän vielä kerran uudisti tuon miltei rukoilevan kysymyksensä,
loppui minulta kärsivällisyys ja vastasin hänelle oikein terävästi ja
pisteliäästi. Se hänet aivan asetti ja sitten hän oli niin masentuneen
ja nöyrän näköinen, että minua tarpeeton kiivauteni miltei kadutti.
Mieleni kävi senvuoksi hyväksi, kun Charley, vielä yksi noita
vanhuksia, illan suussa saapui kyselemään kuulumisia ja luettamaan
itselleen tuon saapuneen kirjeen ja tiedustelemaan, minkälaisiin
vastaanottovalmistuksiin oli ryhdytty. Charley puhui pitkään ja kertoi
juttuja ja näytti panevan parastaan karkoittaakseen ystävänsä pahoja
aavistuksia.

"Mitäpä olisi voinut tapahtua hänelle. Ne ovat vain turhia pelkoja,
Henry. Hänelle ei tapahdu mitään, siitä voitte olla aivan varmat.
Kuinka kirjeessä olikaan -- kertoohan hän siinä, että hän on aivan
terve? Ja että hän joutuu tänne kello 9 ajoissa? Oletteko koskaan
huomanneet, ettei hän sanaansa olisi pitänyt. Ei, senhän tiedätte.
Elkää siis olko levoton, hän tulee, se on varmaa, yhtä varmaa, kuin
että te elätte. Nyt käykäämme tupaa koristelemaan, pitkää aikaa meillä
enää ei ole."

Vähän ajan kuluttua tulivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät taloa
kukkasilla koristelemaan. Kellon lähetessä yhdeksää sanoivat nuo kolme
kullankaivajaa, että koska heillä oli soittokoneet mukanaan, niin
he nyt voivat ruveta soittamaan, Sillä pian tulevat pojat ja tytöt
janoten vanhaa, rehellistä tanssia. Yhdellä oli viulu, toisella banjo
ja kolmannella klarinetti -- useampia soittokoneita ei ollut. Ukot
istahtivat rinnakkain ja rupesivat remuavaa tanssisäveltä soittamaan,
polkien karkeilla saappaillaan tahtia.

Kello oli kohtsillään yhdeksän. Henry seisoi ovella tuijotellen tielle
ja hänen ruumiinsa huojui levottomuuden tuskasta. Toiset olivat monasti
hänen kanssaan juoneet emännän maljan ja nyt huudahti Tom:

"Hei, tänne, joka mies! Vielä lasi ja sitten hän tulee."

Joe kantoi tarjottimella laseja ja tarjosi kaikille. Ojensin käteni
ottaakseni toisen jälelläolevista laseista, mutta Joe ärähti
puoliääneen:

"Ottakaa se toinen."

Niin tein. Henry sai viimeisen lasin. Hän oli tuskin tyhjentänyt sen,
kun kello rupesi yhdeksää lyömään. Hän kuunteli, kunnes lyönti loppui,
hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hän virkkoi:

"Pojat, olen aivan sairas levottomuudesta. Auttakaa minua, nyt menen
maata."

He taluttivat hänet sohvalle. Hän vetäysi, jo puolinukkuneena, siihen
makuulleen ja puhui kuin unissaan:

"Kuulinko kavion kopsetta? Ovatko he tulleet?"

Yksi vanhuksista kuiskasi silloin hänen korvaansa:

"Jimmy Parris ratsasti juuri ilmoittamaan, että juhla on hetkiseksi
lykättävä; juhlanuoriso odottaa kappaleen matkan päässä tiellä. Rouvan
hevonen on nilkku ja siksi saapuu hän puolta tuntia myöhemmin kuin oli
aijottu."

"Oh, vai niin. Olen niin hyvilläni, ettei mitään ole tapahtunut."

Hän nukkui melkein jo ennenkuin hän nämä sanat oli saanut
sanotuksi. Heti miehet riisuivat hänet ja panivat hänet vuoteeseen
makuuhuoneeseen. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitten näyttivät
he aikovan lähteä pois, mutta minä virkoin: "Elkää menkö, hyvät herrat,
minua tuo kaivattu rouva ei tunne ensinkään, olenhan muukalainen."

He katselivat toisiaan. Sitten lausui Joe:

"Rouvako? Hän on ollut kuolleena jo yhdeksäntoista vuotta."

"Kuolleenako?"

"Niin, murhattu kai. Hän läksi tervehtimään omaisiaan puolta vuotta
naimisiinmenonsa jälkeen ja hänen ollessaan kotimatkalla eräänä
lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet kiinni, -- hänestä ei ole sen
koommin mitään kuulunut."

"Ja siitä astiko on mies ollut mielenviassa?"

"Hän ei ole siitä pitäin ollut terve. Mutta vaikeaksi käy hänen
tautinsa ainoastaan, kun sama vuodenaika lähenee. Silloin rupeemme
me käymään täällä, kolmisen päivää ennenkuin hän odottaa rouvaansa
kotiin, tarinoimme hänen ratokseen ja kyselemme kuulumisia emännältä,
ja lauvantaina tulemme kaikki koristamaan talon kukkasilla ja panemaan
toimeen tanssit. Sen olemme tehneet joka kesä yhdeksäntoista vuoden
aikana. Ensi lauvantaina oli meitä seitsemänkolmatta henkeä paitsi
tyttöjä; nyt on meitä vain kolme eikä tyttöjä ole yhtään jälellä.
Juotamme hänelle unijuomaa, muuten kävisi hän raivokkaaksi. Sitten
pysyy hän tyyneenä vuoden ja luulee vaimonsa olevan kotona viime
päiviin saakka; silloin rupee hän vaimonsa paluuta odottamaan ja hakee
esille tuon vanhan kirjeresunsa, jota me pyydämme hänen lukemaan.
Sillä, Herra Jumala, se rouva oli niin perin herttainen olento."



Lääke vilustumista vastaan.


On ehkä hyvä kirjoittaa ihmisiä huvittaakseen, mutta paljo ylevämpää
on kirjoittaa yleisön valistamiseksi, sen hyödyksi, todelliseksi,
ilmeiseksi hyödyksi. Ainoastaan tämä jälkimmäinen tarkoitus on tällä
kirjoituksella. Jos se voi palauttaa terveyden yhdellekään ainoalle
kärsivälle lähimmäiselleni, sytyttää onnen ja ilon tulta hänen
sammuviin silmiinsä ja herättää menneitten aikojen terveitä, reippaita
voimia hänen väsyneeseen sydämmeensä, olen minä saanut runsaan
palkinnon vaivoistani ja sieluni täyttää silloin se hurskas onni, jota
kristitty tuntee, kun hän on tehnyt hyvän, epäitsekkään teon.

Koska olen elänyt puhdasta ja nuhteetonta elämää on minulla oikeus
uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, jätä, -- peläten, että hänet
ehkä petkutan --, käyttämättä niitä hyviä neuvoja, joita nyt aijon
antaa. Lukekoon yleisö tässä kertomiani kokemuksia vilustumisen
parantamisesta ja seuratkoon se sitten esimerkkiäni.

Eräässä tulipalossa Virginiassa kadotin kotini, onneni, terveyteni ja
kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta kadotetusta esineestä ei ollut
paljo puhumista, sillä kodin, jossa ei ole äitiä eikä sisarta eikä
etäisempääkään naispuolista sukulaista, joka paikkaisi paidan, kun se
repee, tai panisi saappaat uunille kuivamaan, joka yleensä osottaisi,
että joku ihmisestä välittää, -- sellaisen kodin saa helposti takaisin.
Enkä menetettyä onneanikaan paljo surrut, sillä kun en ole runoilija,
en kumminkaan olisi pitkäksi ajaksi jäänyt raskasmieliseksi.

Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuolisen kapsäkin menettäminen oli
vakava asia.

Sinä päivänä, jolloin tulipalo tapahtui, sortui terveyteni kovaan
vilustukseen, jonka sain ponnistelemalla liiaksi saadakseni aikaan
jotakin. Se oli kuitenkin aivan turhaa ponnistusta, sillä se
suunnitelma, jota tulen sammuttamiseksi rupesin miettimään, oli niin
monimutkainen, että sain sen valmiiksi vasta seuraavalla viikolla.

Kun ensi kerran rupesin vilustumistani hoitamaan, kehotti eräs ystäväni
minua hautomaan jalkani lämpimässä vedessä ja sitten menemään maata.
Sen tein. Kohta sen perästä kehotti toinen ystävä minua ottamaan
kylmän suihkun. Tein senkin. Ja tuntia myöhemmin neuvoi minulle eräs
sen vanhan säännön, että "vilustumista on ruoalla ja kuumetta nälällä
tapettava." Minulla oli sekä vilu että kuume. Päätin siis syödä vatsani
täpötäydeksi vilustumisen vuoksi antaakseni sitten kuumeen nähdä kotvan
ajan nälkää.

Tällaisissa tapauksissa jätän harvoin jotain keskeneräiseksi: söin
oikein aimo lailla, menin sitä varten erään oudon herran ravintolaan,
joka juuri oli avattu. Hän seisoi kappaleen matkan päässä minusta
odottaen kunnioittavalla äänettömyydellä, kunnes olin vilustushoitoni
lopettanut, ja senjälkeen hän kysyi, vilustuvatko ihmiset Virginiassa
usein? Minä vastasin, että tauti on paikkakunnalla tavallinen.

Silloin hän meni ulos ja otti pois kylttinsä.

Kävelin työpaikkaani ja matkalla sinne tapasin taas erään ystäväni,
joka vakuutti, että jos vilustumista ylimalkaan voi parantaa, paranee
se ainoastaan juomalla korttelin kuumaa suolavettä. En oikein uskonut
saavani sitä enää mahtumaan, mutta koetin kumminkin. Tulos oli
hämmästyttävä. Luulenpa, että annoin ylen kuolemattoman sielunikin.

Koska kerron kokemuksiani ainoastaan niille hyödyksi, jotka potevat
nyt esittämääni tautia, toivon heidän ymmärtävän hyvän tarkoitukseni,
kun varotan heitä käyttämästä sellaisia lääkkeitä, jotka itse huomasin
tehottomiksi; tämän periaatteen mukaisesti varoitan heitä lämpöstä
suolavettä nauttimasta. Se on ehkä hyvinkin hyvä lääke, mutta luulen
varmasti, että se on liian voimakas. Jos vielä kerran vilustuisin ja
minun olisi valittava: maanjäristyskö vaiko lämpöstä suolavettä, niin
jo minä koettelisin maanjäristystä.

Sittenkuin vatsassani riehumaan ruvennut myrsky oli asettunut enkä
enää useampia laupiaita samarialaisia matkoillani tavannut, jatkui
viheliäisyyttäni ennallaan; minä lainailin ihmisiltä nenäliinoja ja
niistin ne kappaleiksi. Silloin tapasin erään alankomailta äsken
tulleen naisen ja hän kertoi asuneensa sellaisessa osassa maata, jossa
oli harvakseen lääkäreitä. Asianhaarain pakosta oli hän siis saanut
tottua hoitamaan itse pienempiä "arkitauteja". Ymmärsin, että hänellä
mahtoi olla paljo kokemusta, sillä hän näytti sadanviidenkymmenen
vuoden ikäiseltä.

Hän laittoi sekotuksen, johon pani siirappia, sievettä, tärpättiä ja
muutamia muita rohdoksia ja kehotti minua nauttimaan sitä sekotusta
viinilasillisen joka viidestoista minuutti. Otin vaan yhden annoksen
ja se riitti; se vei minulta kaikki moraliset periaatteeni ja
herätti luontoni kaikki huonot taipumukset. Niiden vaikutuksesta
keksivät aivoni oikeita halpamaisuuden ihmeitä, joita tekemään käteni
kuitenkin olivat liian heikot; jos eivät voimani olisi heikentyneet
noiden lukuisain ehdottomasti varmojen parannuskeinojen käyttämisen
kautta, olisin varmaankin tuona hetkenä ruvennut jotakin hautuumaata
hävittämään.

Niinkuin useilla muilla ihmisillä on minulla monasti huonoja
päähänpistoja, jotka toimintaani johtavat; mutta en koskaan ennen
noiden lääkkeiden nauttimista ole niin ilkeällä päällä ollut. Kahden
päivän perästä olin taas valmis uusia parannuskeinoja koettelemaan.
Söin erinäisiä varmoja lääkkeitä ja minun onnistui lopuksi ajaa
vilustumiseni päästä alas keuhkoihin.

Rupesin myötään rykimään ja ääneni sortui aivan matalaksi. Puheeni
oli ukkosentapaista passoa, se oli laskeutunut kahta oktaavia alemmas
tavallista. Nukkumaan pääsin ainoastaan rykimällä, kunnes vaivun
äärimmäiseen väsymyksen tilaan; mutta kun unissani rupesin puhumaan,
herätti oma rämisevä ääneni minut taas.

Tilani kävi joka päivä yhä vakavammaksi. Minulle suositeltiin
puhdistamatonta paloviinaa. Join sitäkin. Sitten sipuloitua paloviinaa.
Siihen panin siirappiviinaa sekaan ja join. Mitään tuloksia en
huomannut.

Päätin lähteä matkoille terveyteni vuoksi. Matkustin Tahoe-järvelle
Vilsonin kanssa, joka oli työtoverini sanomalehdestä. Ilolla muistelen
vieläkin, kuinka komeasti me matkustimme; dilisanssilla ajettiin
yhdessä kullankaivajain kanssa ja toverillani oli kaikki matkatavaransa
mukanaan, nim. kaksi kaunista silkkinenäliinaa ja äidinäitinsä
valokuva. Perille tultua metsästimme, kalastelimme ja tanssimme päivät
pitkät ja minä hoidin öisin yskääni. Mutta tautini pahenemistaan paheni.

Minulle suositettiin kylmiä pyyhinkylpyjä. En ollut vielä koskaan
pannut mitään hoitotapaa vastaan enkä tahtonut nytkään ruveta
vastustelemaan. Päätin siis ottaa kylmiä pyyhinkylpyjä, vaikka en
aavistanutkaan, mitä se oli.

Niitä annettiin puolenyön aikaan, ja huoneessa oli kylmä. Rintani
ja selkäni paljastettiin ja lakana, joka minusta tuntui tuhannen
metrin pituiselta, pistettiin jääkylmään veteen ja käärittiin sitten
ympärilleni, kunnes minusta tuli sellainen rieputukki, jolla tykkejä
puhdistetaan.

Se on julma parannuskeino. Kun kylmä lakana koskettaa ihmisen
lämpöstä ihoa, hypähtää hän rajusti ja tapailee henkeä, niinkuin
kuolonkamppauksessa. Ydin luissani jäätyi ja sydämmeni herkesi
tykyttämästä. Luulin viime hetkeni tulleen.

Elkää koskaan ottako lakanakylpyjä. Se on ilkeintä maailmassa, melkein
yhtä ilkeää kuin tavata tuttu nainen, joka -- syistä jotka hän itse
parhaiten tuntee -- ei näe sinua, vaikka hän katsoo sinuun, eikä tunne
sinua, vaikka hän näkee sinut.

Mutta kun nuo lakanakylvyt eivät yskääni parantaneet, kehotti eräs
naistuttavani minua pitämään sinappilaastaria rinnallani. Luulenpa,
että tämä keino todella olisi minut parantanut, ellei nuori Vilson
olisi ollut matkassani. Kun menin maata, panin sinappilaastarin, joka
oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa läpimitaten, sängyn
luo niin että ylettäisin sen yöllä ottamaan. Mutta Vilsonille tuli
nälkä yöllä ja...

Oleskeltuani viikon Tahoe-järvellä matkustin Steambot-lähteille ja
paitsi höyrykylpyjä nautin siellä mitä ilettävimpiä lääkkeitä. Ne
olisivat kai minut parantaneet, vaan minun täytyi matkustaa Virginiaan,
jossa, huolimatta kaikista niistä eri lääkkeistä joita siellä joka
päivä söin, tautini aina vain paheni, kun en itseäni tarpeeksi varonut,
vaan käytin liian ohkasia vaatteita.

Päätin vihdoin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä kehotti
eräs nainen minua juomaan tuopin wiskyä joka päivä ja eräs miesystäväni
antoi ihan saman neuvon. Kumpasenkin neuvon mukaan täytyi minun juoda
tuoppi, siis yhteensä kannu päivässä. Sen tein, mutta vielä elän.

Mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa olen nyt kertonut kaikille
sairaille ja poteville niistä monista eri parannustavoista, joita viime
aikoina olen koetellut. Koetelkoot hekin niitä. Jos ne eivät heitä
paranna, niin eiväthän ne sen pahempiakaan toki ole, kuin että enintään
voivat heiltä hengen viedä.



Kuoleman sinetti.


I

Oli Oliver Cromwellin aika Englannissa. Översti Mayfair oli nuorin
översti tasavaltalaisten sotajoukossa, hän oli vasta 30 vuoden
ikäinen. Mutta vaikka nuori olikin vuosiltaan, oli hän soturina vanha
ja taisteluissa karaistunut, sillä hän oli alkanut soturielämänsä
jo 17 vuoden ijässä. Monissa otteluissa oli hän ollut mukana ja
sotatantereella oli hän asteettain kohonnut, saavuttanut sotilasarvoa
ja ihmisten kunnioitusta. Mutta nyt oli hänen mielensä synkkä, varjo
oli pimentänyt hänen loistavan uransa.

Oli talvi-ilta. Ulkona oli pimeää ja myrskyistä; sisällä vallitsi
alakuloinen hiljaisuus, sillä översti oli siellä vaimonsa kanssa
jutellut surunsa aiheesta, lukenut iltaluvun raamatusta ja pitänyt
iltarukouksen, eikä nyt ollut muuta tehtävänä kuin istua siinä
käsikädessä takkavalkean edessä, ajatella ja odottaa. Kauan heidän ei
tarvitse odottaa, sen he tiesivät, ja vaimo vapisi sitä ajatellessaan.

Heillä oli yksi lapsi -- Abby, 7-vuotias tyttö, vanhempainsa silmäterä.
Hänen piti kohta tulla sanomaan hyvää yötä vanhemmilleen, ja översti
sanoi vaimolleen:

"Pyyhi kyyneleesi ja olkaamme iloisen näköiset, hänen vuokseen. Meidän
täytyy hetkeksi unhottaa, mitä tapahtuva on."

"Sen teen. Suljen kyyneleet sydämmeeni, joka on halkeamaisillaan."

"Ja sitten alistukaamme siihen kohtaloon, joka on meille suotu, ja
kestäkäämme se kärsivällisesti, tietäen, että Korkeimman tarkoitus on
oikea ja hyvä..."

"Sanokaamme: Tapahtukoon tahtosi. Voin sanoa sen täydellä
ymmärrykselläni, koko sielullani, -- jospa voisin sen sanoa sydämmeni
pohjasta. Jospa sen voisin! Jos tämä käsi, jota viimeistä kertaa
puserran ja suutelen..."

"Vaiti, armaani. Tyttö tulee."

Kiharapäinen pieni olento hiipi yöpuvussa kepeästi ovesta sisään,
juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vastaan. Hän suuteli
tyttöä kahdesti, kolmasti.

"Ei, isä, elä noin minua suutele, aivanhan minut rutistat."

"Olen niin pahoillani, lapseni, siksi sen teen."

"Oletko _sinä_ pahoillasi? Etkö ole olevinasi, niinkuin tavallisesti,
isä."

"Itsehän sen näet, Abby", vastasi isä ja peitti käsin kasvonsa.
Lapselle tuli paha olla, kun näki isänsä itkevän, hän tarttui hänen
käteensä ja puheli:

"Ei, isä, elä itke, ei Abby tahdo mieltäsi pahottaa." Hän veti sormet
isän silmäin edestä ja huomasi, ettei tämä enää itkenytkään, ja
huudahti: "Ethän itkekään isä, tekeydyt vain; nyt menee Abby äitinsä
luo."

Hän aikoi laskeutua alas isänsä sylistä, mutta isä pidätti häntä ja
lausui: "Ei, ole luonani, kultaseni; isä leikki ja kiusasi Abbya, mutta
nyt ei hän enää niin tee. Ja nyt isä tekee mitä Abby pyytää."

Niin tehtiin rauha, kaikin oltiin taas iloisia, lapsen kasvot
säteilivät, hän taputti isänsä poskea. "Abby pyytää kertomuksen, sadun!"

Hiljaa!

Vanhemmat pidättivät hengityksensä ja kuuntelivat. Askeleita! Kuuluihan
niitä selvästi myrskyn keskeltä. Ne lähenivät, lähenivät, -- kuuluivat
yhä selvemmin, selvemmin -- menivät ohi ja häipyivät. Vanhemmat
huoahtivat keveämmin ja isä virkkoi: "Vai satu sinulle? Iloinenko?"

"Ei isä, kerro kamala satu!" Isä tahtoi sittenkin kertoa iloisen, mutta
lapsi piti oikeudestaan kiinni -- isä oli luvannut tänä iltana totella.
Ja hän oli rehellinen soturi, hän oli luvannut ja hänen oli pakko pitää
lupauksensa. Tyttö näet virkkoi: "Ei, isä, ei kerrota aina iloisia
juttuja. Äiti sanoo, että ihmiset eivät ole aina iloiset. Onhan se
totta, isä?"

Äiti huokasi, hänen mietteensä olivat taas suruun vaipuneet. Ja isä
vastasi lempeästi: "Totta se on, pienokaiseni. Huolia tulee aina, se on
surullista, mutta totta."

"Kerro siis sellainen satu, isä, sellainen synkkä, joka tuntuu aivan
siltä, kuin se koskisi meitä. Äiti, tule tänne lähelleni ja pidä
toisesta kädestäni, niin että paremmin kestämme, jos se on kovin
surullinen. Nyt alota, isä."

"Niin..., oli kerran kolme överstiä."

"Kolmeko... sinäkin olet översti, tunnen överstien virkapuvun. Jatka,
isä."

"Ja he olivat eräässä taistelussa tehneet kurinpitorikoksen."

Tuo viimeinen sana tuntui lapsesta oudolta, hän katseli isäänsä
kummastuen ja kysyi:

"Mikä se on, isä?"

Vanhemmat hymähtivät, isä vastasi:

"He olivat olleet tottelemattomia. Heille oli annettu käsky
tehdä tekohyökkäys muuatta vahvasti linnoitettua paikkaa vastaan
eräässä taistelussa, jotta vihollisten huomio kiintyisi siihen ja
tasavaltalaisten joukot pääsisivät vetääntymään takaisin. Mutta
innoissaan tekivät he enemmän kuin käsketty oli, sillä he muuttivat
tekohyökkäyksen todelliseksi hyökkäykseksi ja valloittivat tuon
linnoitetun paikan väkiryntäyksellä ja voittivat taistelun, niin että
siitä päivästä tuli voiton päivä. Mutta pääkenraali suuttui kovasti
heidän tottelemattomuudestaan, kehui heidän urhouttaan, vaan käski
heidän tulla Lontooseen vastaamaan rikoksestaan."

"Sekö suuri kenraali Cromwell, isä?"

"Se."

"Hänet olen nähnyt, isä. Kun hän ratsastaa talomme ohi suuren hevosensa
seljässä, on hän niin... niin, en tiedä, vaan hän on tyytymättömän
näköinen ja ihmiset näyttävät häntä pelkäävän. Mutta minä en häntä
pelkää, sillä silmällä hän ei ole minua katsellut."

"Sinä pieni lörpöttelijä! -- Niin, kun överstit tulivat Lontooseen,
saivat he kunniasanallaan olla vapaita ja saivat luvan viimeistä kertaa
käydä perheitään tervehtimässä..."

Kuule!

He kuuntelivat -- taas kuului askeleita; mutta taas ne askeleet menivät
ohi. Äiti nojasi päänsä miehensä olkapään taakse, ettei ilmaisisi,
kuinka kalpea hän oli.

"He tulivat tänä aamuna", jatkoi isä.

Lapsi avasi silmänsä suuriksi.

"Mitä, isä, onko se _tosi_ tarina?"

"On, lapseni."

"Sepäs hauskaa. Todet tarinat ovat aina paljo hauskemmat. Jatka, isä.
-- Mutta äiti, rakas äiti, itketkö sinä?"

"Siitä elä välitä, kultaseni; minä vain ajattelin... ajattelin noita
perheraukkoja."

"Elä itke, ei, äiti; saatpa nähdä, tarina päättyy kyllä hyvin...,
tarinat päättyvät aina hyvin. Jatka isä, aina siihen asti, kunnes he
elivät onnellisina monet vuodet -- silloin ei äiti enää itke. Kuuntele,
äiti -- isä, jatka!"

"Ennenkuin he pääsivät kotonaan käymään vietiin heidät Towern'in
linnaan."

"Towernin linnan tiedän kyllä, näkyyhän se tähän. Kerro lisää isä."

"Kerronhan, minkä nykyisissä oloissa voin. Towernissa pidettiin
sotaoikeutta ja oikeus katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät
ammuttaviksi."

"Kuolemaanko?"

"Niin."

"Hyi! Mutta, äiti, sinä itket taas. Elä itke, äiti, kohta kääntyy
tarina onnelliseksi. Kiirehdi, isä, äidin vuoksi. Sinä kerrot niin
hitaasti tänään."

"Tiedän, että sen teen, mutta kerron hitaasti senvuoksi, että minun
täytyy _ajatella_."

"Mutta et saa ajatella, sinun täytyy vain kertoa."

"No, siis ne kolme överstiä..."

"Tunsitko heidät, isä?"

"Tunsin, lapseni."

"Jospa olisin minäkin tuntenut. Luuletko, että saisin heitä suudella?"

Överstin ääni oli vähän epävarma kun hän vastasi:

"Yhtä heistä saisit ainakin suudella. Mutta suutele minua hänen
sijastaan."

"Noin, isä, ja tuossa niiden toistenkin puolesta. Saisin kyllä heitäkin
suudella, sillä sanoisin: isänikin on översti ja urhoollinen mies ja
hän olisi tehnyt aivan niikuin te, joten te ette siis ole voineet tehdä
väärin, mitä ihmiset sanonevatkaan. Silloin saan heitä kyllä suudella,
eikö totta, isä?"

"Saat varmaankin, lapseni."

"Äiti, -- mutta et saa, äiti! Kohta isä ehtii siihen kohtaan, jossa
kaikki käy hyvin. Jatka isä."

"Useat heistä olivat surulliset, niin, kaikkikin olivat, -- tarkoitan
sotaoikeuden herroja. He menivät pääkenraalin luo ja sanoivat
tehneensä velvollisuutensa -- sillä se oli heidän velvollisuutensa,
ymmärrätkö -- ja nyt he pyysivät, että kaksi översteistä saisi
armon, yksi vain ammuttaisiin. Yksi olisi heidän mielestään riittävä
esimerkiksi sotajoukolle. Mutta pääkenraali oli hyvin ankara ja torui
heitä että he, sittenkun olivat tehneet oman velvollisuutensa ja
tyydyttäneet omantuntonsa, tahtoivat viekotella häntä laiminlyömään
velvollisuutensa ja tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat,
että he eivät häneltä pyytäneet mitään muuta, kuin minkä itse olisivat
valmiit tekemään, jos olisivat hänen paikallaan ja heillä olisi jalo
armahtamisoikeus käsissään. Tämä vaikutti kenraaliin, hän vaikeni ja
seisoi hetkisen miettien ja ankaruus hänen kasvoistaan lientyi vähän.
Hän käski herrain odottaa, meni omaan kammioonsa rukoilemaan Jumalalta
neuvoa. Ja kun hän tuli sieltä takasin, virkkoi hän: He saavat vetää
arpaa. Se ratkaiskoon asian, kaksi heistä saa jäädä elämään."

"Tekivätkö he sen, isä, tekivätkö? Ja kuka heistä joutui kuolemaan?
Mies raukka!"

"Ei. He kieltäytyivät."

"He eivät siis tahtoneet vetää arpaa?"

"Eivät."

"Mikseivät?"

"He sanoivat, että se, joka vetää onnettoman arvan, tuomitsee itsensä
kuolemaan ja se ei ole muuta kuin itsemurhaa, miksi sitä sanottaneekin.
He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kieltää omaa henkeään
menettämästä. Tämän vastauksen he kenraalille lähettivät ja sanoivat
olevansa valmiit, tuomion saa panna toimeen koska tahansa."

"Mitä se merkitsee, isä?"

"Että... heidät kaikki ammutaan."

Kuule!

Tuuliko taas? Ei, selviä askeleita kuului, tasaisia, varmoja
sotilasaskeleita.

"Avatkaa pääkenraalin nimeen!"

"Isä, sieltä tulee sotamiehiä. Minä pidän sotamiehistä. Anna _minun_
laskea heidät sisään, isä, anna!"

Tyttö hypähti alas isänsä polvelta, juoksi ovelle ja huudahti iloisesti:

"Tulkaa sisään, tulkaa vain. Täällä on isä. Te olette kaartin väkeä,
pulskia miehiä!"

Sotamiehet marssivat sisään ja asettuivat riviin, kivääri jalalle.
Heidän upseerinsa teki kunniaa. Tuomittu översti nousi ja vastasi
tervehdykseen ja hänen vaimonsa seisoi hänen rinnallaan, kalpeana ja
kasvot tuskasta kankeina, mutta muuten hän ei suruaan osottanut. Ja
lapsi katseli sotamiesten riviä säteilevin silmin...

Pitkään syleilivät isä, äiti ja lapsi toisiaan.

"Eteenpäin, Towerniin!"

Sitten läksi översti kodistaan sotilaallisella ryhdillä, sotamiehet
seurasivat häntä ja ovi suljettiin.

"Äiti, äiti, sanoinhan, että hyvin se päättyy. Sanoinhan, näin sen
pitikin päättyä. Nyt isä menee Towern'iin ja siellä saa hän tavata
heidät. Hän..."

"Oi, tule syliini, sinä viaton lapsi raukka, tule!"


II

Seuraavana aamuna ei murtunut äiti jaksanut nousta vuoteeltaan;
lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja
kuiskailivat silloin tällöin toisilleen. Abby ei saanut mennä äitinsä
luo, hänet käskettiin ulos leikkimään. Ja Abby menikin talvipuvussaan
ulos ja leikki hetkisen kadulla; mutta sitten hänestä oli merkillistä
ja väärin, että isä viipyi Towern'issa äidin sairaana ollessa eikä
tiennyt mitään. Ei se kelpaa, tyttö lähti itse Towerniin asiasta selkoa
ottamaan.

Tuntia myöhemmin tuotiin sotaoikeuden herrat pääkenraalin eteen. Hän
seisoi siellä suorana ja kankeana, nojaten käsiään pöytään ja pyysi
herroja ajamaan asiansa. Esimies sanoi: "Me olemme kehottaneet heitä
miettimään tilaansa, olemme heitä pyytäneet ja rukoilleet, mutta he
pysyvät lujina. He eivät tahdo vetää arpaa. He tahtovat kuolla, mutta
eivät rikkoa uskontoaan vastaan."

Kenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Hetken
hän mietteissään seisoi, sitten hän lausui: "Heidän ei pidä kaikkien
kuolla, muut saavat vetää arpaa heidän puolestaan." Sotaoikeuden herrat
iloitsivat siitä päätöksestä, vaan kenraali jatkoi:

"Lähettäkää hakemaan tuomittuja, tuokaa heidät tuohon huoneeseen.
Asettakaa heidät rinnakkain sinne seisomaan, kasvot seinään päin, kädet
ristiin selän taa. Sanokaa minulle, kun he ovat siellä."

Kun hän jäi yksin istahti hän ja antoi käskyn ajutantilleen: "Mene ja
tuo ensimmäinen lapsi, joka portin ohi kulkee."

Mies oli tuskin ulos ehtinyt kun hän jo palasi takaisin, taluttaen
kädestä Abbya. Ja tyttö meni suoraan pääkenraalin luo, tuon peljätyn
miehen, jonka nimikin jo sai maan mahtavat ja ruhtinaat vapisemaan,
kiipesi hänen syliinsä ja sanoi:

"Tunnen teidät, te olette pääkenraali, olen teidät nähnyt. Olen nähnyt
kun kerran talomme ohi ratsastitte. Kaikki muut teitä pelkäsivät,
vaan minä en pelännyt, sillä te ette minua ankarasti katsoneet...
muistatteko. Minulla oli silloin punanen mekko -- ettekö muista?"

Hymy miedonsi kenraalin kasvojen ankarat piirteet ja hän rupesi
varovasti vastailemaan:

"Niin, kunhan muistelen..."

"Minä seisoin ihan talomme edustalla."

"Niin, hyvä ystävä, minun täytyy tunnustaa, tiedätkö..."

Tyttö keskeytti hänet nuhdellen:

"Te ette minua muista, mutta _minä_ en ole teitä unhottanut."

"Niin, unhottanut olen, paha kyllä, mutta nyt en sinua enää koskaa
unhota, pieni ystäväni, siitä annan kunniasanani. Olemmehan hyviä
ystäviä taas, nyt ja aina?"

"Ollaan kyllä, vaikka en voikaan käsittää, miten olette tuon tapauksen
saattaneet unhottaa; mutta väliin unhotan minäkin asioita. Annan teille
kernaasti anteeksi, sillä uskon, että olette hyvä ja tahdotte tehdä
oikein, -- mutta lujemmin teidän täytyy minusta kiinni pitää, niinkuin
isä tekee."

"Pitelen sinua lujemminkin, pieni uusi ystäväni, joka näistäpuolin
aina olet oleva _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat omaa
pientä tyttöäni -- niin, nyt häntä ei ole enää olemassa --, mutta hän
oli suloinen ja hento kuin sinä. Ja hän osasi lumota se pieni noita,
hänellä oli sama vastustamaton, luottamusta vaativa käytös tuttuja ja
tuntemattomia kohtaan kuin sinullakin. Hän lepäsi sylissäni, aivan
niinkuin sinä nyt, ja leikki pois väsymyksen ja huolet mielestäni ja
antoi minulle rauhan, aivan niinkuin sinä nyt. Me olimme kuin ystävät
ja toverukset ja leikimme yhdessä. Pitkä, pitkä aika on kulunut siitä
kuin tämä taivaani kalpeni ja nyt sinä lahjoitit sen minulle takaisin.
Nyt sinua siitä siunaa taakkansa alle uupuva mies, nyt saat, pieni
olento, sinä hetken kantaa Englannin maata hartioillasi, sillaikaa kuin
minä lepään."

"Pidittekö hänestä _hirmuisen_ paljon?"

"Pidin. Sen voit ymmärtää siitä, että hän käski ja minä tottelin."

"Te olette kiltti mies. Tahdotteko suudella minua?"

"Tahdon, sen teen ilolla. Tuossa -- sinun osasi, ja tässä, -- sen
poismenneen puolesta. Sinä pyysit, sinä olisit voinut käskeä, sillä
sinä edustat nyt häntä ja minun täytyy totella sinua, mitä vain
käskenetkin."

Lapsi taputti käsiään riemulla sen lupauksen johdosta, mutta samassa
hän kuuli lähestyvän äänen, kuuli marssivain miesten askeleet.

"Sotilaita, sotilaita kävelee. Abby tahtoo niitä nähdä."

"Saat, pienokaiseni. Mutta odota hetkinen, minulla on sinulle pieni
toimi annettavana."

Upseeri astui sisään, kumarsi ja virkkoi:

"He ovat tulleet, teidän ylhäisyytenne." Kumarsi ja poistui taas.

Pääkenraali antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkoista ja yhden
punasen. Hänen piti nyt viedä kuoleman arpa sille överstille, joka oli
ammuttava.

"Oh tuo punanen on kaunis. Saanko sen?"

"Et, ne ovat aijotut muille. Kohauta tuota verhoa, jonka takana on
avoin ovi. Mene sisään, ja siellä saat nähdä kolme miestä seisovan
selin sinuun, kädet selän takana -- kas näin --, jokaisella käsi auki.
Pistä yksi näitä sinettejä jokaisen avonaiseen käteen ja tule sitten
takasin minun luokseni."

Abby katosi verhon taa ja kenraali oli yksin. Hän lausui nöyrästi:
"Varmaankin Hän, joka on kaikkialla läsnäoleva auttaja epäileville,
herätti minussa tuon ajatuksen, kun epäilyksessä kiduin. Hän tietää,
mikä vaalin tulos on oleva, hän on lähettänyt viattoman lähettinsä
tahtonsa ilmaisemaan. Toinen voisi erehtyä, hän ei erehdy. Ihmeelliset
ovat hänen tiensä -- siunattu olkoon hänen pyhä nimensä!"

Pieni sinetinviejä seisoi tuokion verhon takana ja katseli suurella
uteliaisuudella tuomiosalia ja soturien suoria rivejä. Ilon värähdys
valaisi sitten hänen kasvonsa ja hän sanoi itsekseen: "Onhan yksi
noista isäni -- tunnen hänen selästäkin. Hänelle annan kauniimman
sinetin." Ja hän juoksi ketterästi vankien luo ja pisti sinetit
avonaisiin käsiin. Sitten kurkisti hän isänsä käsivarren alta, silmäili
häntä hymyilevin katsein ja huudahti:

"Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen sen sinulle antanut!"

Isä katsahti onnettomuutta tuottavaa sinettiä, lankesi sitten
polvilleen ja painoi viattoman pienen pyövelinsä rinnalleen valtavasti
liikutettuna. Soturit, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki
hetkisen kauhusta kankeina katsellen tuota murhenäytelmää. Sitten
tuo näky kouristi heidän sydämmensä, heidän silmänsä täyttyivät
kyynelillä ja he itkivät aivan ujostelematta. Muutamain minuuttien
ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus ja sitten astui eräs kaartin
upseeri vastahakoisesti esiin, laski kätensä vangin hartioille ja sanoi
lempeästi:

"Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuuteni käskee..."

"Mitä?" kysyi lapsi.

"Minun täytyy viedä pois isäsi. Olen pahoillani..."

"Viedä pois? Minne?"

"Minne...! Jumala minua auttakoon..., toiseen osaan linnaa."

"Ettepä saa viedä. Äiti kotona on sairas ja minä vien isän kotiin." Hän
irtausi isänsä käsistä, kiipesi hänen selkäänsä ja kiersi käsivartensa
hänen kaulaansa. "Nyt on Abby valmis, nyt lähdemme kotiin."

"Lapsi raukkani, en voi. Minun täytyy noita seurata."

Tyttö hyppäsi lattialle ja katseli hämmästyen ympärilleen. Sitten
juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:

"Sanoinhan, että äitini on sairas, ettekö kuule. Anna isäni tulla --
sinun täytyy antaa."

"Lapsi raukkani, Jumala tietää, että tahtosin sinua totella, mutta
minun täytyy viedä hänet pois. Soturit! Ojennus! Kivääri jalalle!"

Abby lensi pois kuin salama. Silmänräpäyksen kuluttua palasi hän
takaisin vetäen pääkenraalia perässään. Kun tuo peljätty mies
näyttäytyi, oikasivat kaikki itsensä suoriksi, upseerit ja sotilaat
tekivät kunniaa.

"Pysäytä heidät, kenraali. Äiti on sairas ja pyytää isää luokseen, olen
sanonut sen heille, mutta he eivät minua kuuntele, ja nyt aikovat he
viedä hänet pois."

Pääkenraali seisoi kuin kivettyneenä.

"_Sinunko_ isäsi, lapseni. Onko hän isäsi?"

"On, tietysti, onhan hän aina ollut isäni. Kenellepä muulle olisin tuon
kauniin punaisen sinetin antanut kuin hänelle. Ei!"

Kauhistuksen piirre levisi kenraalin kasvoille. Hän lausui:

"Jumala minua auttakoon! Paholaisen johtamana olen tehnyt julmimman
teon, mihin ihminen koskaan on syypääksi joutunut --, oh, tästä ei
löydy mitään pelastusta, ei mitään! Mitä voin tehdä?"

Abby huudahti, tuskaisena ja levottomana:

"Voitte antaa noille miehille käskyn laskea isäni tulemaan kotiinsa."
Hän rupesi nyyhkyttämään. "Sanokaa se heille! Te lupasitte äsken, että
minä saisin teitä käskeä ja ensi kerralla jo, kun pyydän teitä jotakin
tekemään, olette te tottelematta!"

Lempeä hymy levitti valoaan kenraalin karkeille, vanhoille kasvoille ja
hän laski kätensä pienen käskijän pään päälle virkkaen:

"Jumalalle olkoon kiitos tästä pelastavasta, ajattelemattomasta
lupauksesta. Ja kiitos sinulle, lemmittävin kaikista lapsista, kun,
Korkeimman tahdon esittäen, muistutit minua tuosta lupauksestani.
Upseeri, tottele hänen käskyään -- lapsi puhuu minun puolestani. Vangin
olen armahtanut, laske hänet vapaaksi!"



Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.


Lääkäri oli sanonut etelämmän ilmanalan tekevän hyvää terveydelleni
ja siitä syystä matkustin Tennesseehen, jossa sain aputoimittajan
paikan Johnson Countyn toimittamassa "Sotahuudossa". Kun sitten saavuin
toimituspaikkaan työhön astuakseni, tapasin päätoimittajan loikomassa
kolmijalkaisessa tuolissa, jalat pöydälle nostettuina. Huoneessa
oli vielä toinenkin pöytä ja raajarikko tuoli ja ne olivat molemmat
puolittain sanomalehtien ja leikkausten ja käsikirjoitusarkkien
peitossa. Siellä oli hiekalla täytetty puulaatikko, jossa rehoitti
sikaarinpätkiä ja tupakanpuruja, ja uuni, jonka pelti ylimmältä
saranalta roikkui. Päätoimittajalla oli pukunaan pitkä, musta
verkatakki ja valkoset pellavahousut, ja hänen saappaansa olivat
hyviksi kiilloitetut. Paidanrinnus oli kurttuinen, pystykaulus oli
vanhanaikaista mallia ja se oli sidottu liinalla, jonka päät riippuivat
alas -- tuo puku oli ollut muodinmukainen vuonna 1848. Hän poltti
sikaaria ja lausetta sommitellessaan repi hän tukkaansa, niin että
se oli aika pörröinen. Silmiään hän hirmuisesti mulkoili ja minä
päättelin, että hän siinä muovaili tavallista äkäsempää "johtavaa". Hän
käski minun käydä käsiksi paikkakunnan toisiin lehtiin ja kirjoittaa
"Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä", johon kirjoitukseen oli
koottava kaikki niiden pääsisältö.

Minä kirjoitin seuraavaa:

"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_."

"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' toimitus on ilmeisessä
väärinkäsityksessä Ballyhak-rautatiestä. Yhtiön tarkoitus ei suinkaan
ole jättää Buzzardvillen kaupunkia syrjälle, se päinvastoin pitää tätä
seutua yhtenä radan tärkeimmistä kohdista. Tietenkin 'Maanjäristyksen'
toimitus ilolla ottaa palstoilleen tämän oikaisun."

"Herra John W. Blosson, 'Vapauden salaman' kyvykäs toimittaja, saapui
kaupunkiimme eilen. Hän asuu täällä Van Buren hotellissa."

"Olemme huomanneet, että arvokas virkaveljemme, Mud Springs'in
toimittama 'Aamuhuuto' on erehtynyt otaksumaan, ettei Van Werterin
vaali olisikaan varma asia, vaan hän on epäilemättä huomannut
erehdyksensä, ennenkuin saa käsiinsä tämän muistutuksen. Erehdyksen
ovat nähtävästi vaillinaiset vaalikertomukset aiheuttaneet."

"Iloksemme olemme kuulleet, että Blatersvillen kaupunki pyrkii erään
newyorkilaisen liikemiehen avulla saattamaan liikkeelle nyt melkein
mahdottomat katunsa kulettavaan kuntoon peittämällä ne Nickolsonin
beton'illa. Vaikea on kyllä saada tätä tuumaa toteutetuksi, senjälkeen
kuin Memphin kaupunki houkutteli Newyorkilaiset samanlaiseen yritykseen
ja sitten kieltäytyi maksamasta. Mutta 'Hurraahuuto' työskentelee
taitavasti tämän toimenpiteen hyväksi ja näyttää toivovan sen lopuksi
onnistuvan."

"Ikäväksemme olemme kuulleet, että översti Bascon, 'Vapauden
huokauksen' päätoimittaja, muutamia iltoja sitten langeta romahti
kadulla ja taittoi jalkansa. Hän on viimeaikoina ollut heikko -- hän
on rasittanut itseään ja hänen perheessään on ollut sairautta ja
otaksutaan että hän pyörtyi kävellessään päiväpaisteessa."

Jätin käsikirjoitukseni päätoimittajalle, hänen hyväksyttäväkseen,
muutettavakseen tai revittäväkseen. Hän katseli sitä ja hänen kasvonsa
synkkenivät. Hän rupesi sitä lukemaan, ja hänen kasvonsa kävivät
uhkaavan näköisiksi, -- jotain on hullusti, sen näin heti. Nyt hyppäsi
hän pystyyn ja lausui:

"Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon näin sävyisästi puhua
noista luontokappaleista. Tyytyisivätkö tilaajani tuollaiseen
maitovelliin. Antakaa kynä tänne!"

En ole koskaan nähnyt minkään kynän niin ilkeästi rapisevan enkä niin
säälimättömästi toisen valittuja sanoja repostelevan. Sillaikaa kuin
hän tätä työtä teki, ampui joku häntä avonaisesta ikkunasta ja lohkasi
kappaleen hänen korvastaan.

"Ahaa", sanoi hän. "Se on tuo roisto Smith, 'Viisauden Tulivuoren'
toimittaja, -- häntä odotin jo eilen." Ja hän tempasi revolverin
vyöltään ja ampui. Smith kaatui, jalassaan luoti. Ja revolveri heilahti
Smithin kädessä juuri kun hän tähtäsi ampuakseen uuden laukauksen
ja luoti sattui aivan vieraaseen henkilöön. Nimittäin minuun. Mutta
menetin toki ainoastaan yhden sormen.

Päätoimittaja jatkoi sitten pyyhkimistään ja korjaamistyötään. Juuri
kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, putosi räjähdyspallo piipun kautta
uuniin ja uuni pärskähti tuhansiin sirpaleisiin. Muuta vahinkoa se ei
kumminkaan tehnyt, paitsi että muuan lentävä pirstale iski irti pari
hammasta suustani.

"Tuo uuni on nyt aivan kelvoton", sanoi päätoimittaja.

Myönsin, että hän on oikeassa.

"Mutta se on yhdentekevää, tällä säällä sitä emme tarvitse. Tunnen
miehen, joka tuon kolttosen teki -- kyllä minä tämän jutun kuittaan.
Niin, _näin_ on kirjoitettava tästä aineesta..."

Otin käsikirjoituksen. Siihen oli tehty niin paljo muutoksia ja
korjauksia, että sitä oli mahdoton samaksi paperiksi uskoakaan. Nyt oli
kirjoitus näin kuuluva:

"_Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä_."

"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' heittiömäiset valehtelijat koettavat
ilmeisesti taas uskotella seutumme jalolle ja ylevälle kansalle erästä
uutta, halpamaista ja raakaa valhettaan yhdeksännentoista vuosisadan
kunniakkaimmasta laitoksesta, Ballyhackin rautatiestä. Tuo keksintö,
että se jättäisi Buzzardvillen syrjälle, on syntynyt heidän omissa
likaisissa aivoissaan -- taikka oikeammin siinä sorassa, jota he
sanovat aivoikseen. Heidän on viisainta nielasta tämä valhe, jos he
tahtovat pelastaa matelevat, haisevat raajansa siltä selkäsaunalta,
jonka he niin hyvin ovat ansainneet."

"Higginsvillen aasi, 'Vapauden salaman' toimittaja Blosson, on nyt taas
täällä, kuokkavieraana Van Burenin hotellissa."

"Olemme kuulleet että Mud Springs'in 'Aamuhuudon' juoppo
toimittajajätkä valheisiin taipuvan luonteensa mukaisesti on levittänyt
sitä juttua, että Van Werter ei olisikaan valittu. Sanomalehdistön
ylevä tehtävä on levittää totuutta, hävittää erehdyksiä, korottaa,
hienostuttaa yleisen moraalin ja sivistyksen sävyä ja tehdä ihmiset
ystävällisemmiksi, siivommiksi, armahtavammiksi ja kaikin puolin
paremmiksi, hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta tämä kelvoton,
musta sielu saastuttaa alinomaa ylevän toimensa kylvämällä valhetta,
panettelua, solvausta ja ruumaa halpamaisuutta."

"Blatersvilleläiset haaveksivat Nicholsonin betonilla päällystettyjä
katuja -- he tahtovat tietysti saada uuden vankilan ja köyhäintalon.
Totta tosiaankin kaupunki, jossa on yksi hevonen, kaksi
puuvillanperkauslaitosta, yksi paja ja sellainen laastarimainen lehti
kuin 'Hurraahuuto'! Sen on parempi lainata betonia Memphiksestä, joka
sitä sai niin huokealla. 'Hurraahuudon' ulosantaja Buckner, tuo ryömivä
koppamato, rääkyy siitä jutusta tavalliseen typerään nuottiinsa,
luullen puhuvansa kuin viisas ihminen."

"Niin, _siihen tapaan_ on kirjoitettava asiat selviksi ja pippuria
sekaan. Imelävellisanomalehdet minua oksettavat."

Samassa tulla tuprahti tiilikivi ikkunasta sisään kauhealla rymyllä ja
selkäni sai siitä aika kolauksen. Siirryin vähän syrjemmäs, se rupesi
tuntumaan olojen vaatimalta, mutta päätoimittaja virkkoi:

"Se oli arvatenkin översti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt hän
varmaankin kohta tulee sisään."

Hän arvasi oikein. Översti näkyi seuraavassa silmänräpäyksessä ovella,
kädessään ojennettu ratsuväen revolveri.

Hän lausui: "Päivää, onko minun kunnia puhutella sitä pelkurimaista
raukkaa, joka tätä lehteä toimittaa."

"On, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, siitä
puuttuu yksi jalka. Minulla kai on kunnia puhutella palkinnonsaanutta
roistoa, översti Blathershite Tecumsch'ia."

"Niin on nimeni. Minulla on täällä pieni asia selvitettävänä. Jos
teillä on aikaa, niin alamme heti."

"Minun täytyy kyllä lopettaa artikkelini 'Amerikan siveellisen ja
henkisen kehityksen ilahduttavista edistysaskeleista', mutta sillä ei
ole kiirettä. Alkakaa!"

Molemmat pistoolit paukahtivat samaan aikaan aivan kauheasti.
Päätoimittajan päästä tipahti suortuva ja siitä kulkenut överstin
luoti tunkeusi lopuksi reiteni lihaisimpaan osaan. Överstin vasemmasta
olkapäästä tipahti pieni pala. He ampuivat uudelleen. Tällä kertaa
he molemmat ampuivat ohi, mutta sain minä siltä osani, luodin
käsivarteeni. Kolmas laukaus haavoitti lieveästi heitä molempia ja
minun rystysiini tuli naarmu. Silloin minä huomautin, että minä lähden
vähän ulos kävelemään, koska herroilla on yksityistä keskustelua ja
minun ehkä on sopimaton olla saapuvilla. Mutta molemmat herrat käskivät
minun istua paikoillani ja vakuuttivat, että en heitä häiritse. Minulla
oli hiukan toinen käsitys...

Sitten he hetkisen puhuivat vaaleista ja vuodentulontoiveista ja
minä rupesin sitomaan haavojani. Mutta taas he ryhtyivät oikein
vilkkaasti ampumaan ja jokainen laukaus sattui, mutta on ehkä
mainittava, että kuudesta sattui viisi minuun. Kuudes haavoitti
överstiä hengenvaarallisesti ja hän virkahti hienolla ivalla, että
nyt hänen varmaankin täytyy sanoa hyvästit, koska hänellä on asioita
toimitettavana kaupungissa. Sitten hän kysyi, missä hautaustoimisto on
ja meni.

Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja virkkoi: "Odotan vieraita
päivällisille luokseni ja minun täytyy siitä syystä vähän valmistautua.
Tahdotteko olla hyvä ja lukea korehtuurit sekä ottaa vastaan vieraita."

Hiukan minua epäilytti se vierasten vastaanottaminen, mutta olin vielä
päästäni pyörällä noiden laukausten johdosta, jotka vielä korvissani
kaikuivat, enkä keksinyt mitään vastaväitettä.

Hän jatkoi: "Jones tulee kello kolme -- antakaa hänelle selkäsauna.
Gillespie tulee ehkä jo sitä ennen, viskatkaa hänet ulos ikkunasta.
Ferguson saapuu kello neljä -- tappakaa hänet. Sen enempää meillä
ei tänään tietääkseni olekaan tekemistä. Jos teiltä jää aikaa,
kirjoittakaa säkenöivä kirjoitus poliisilaitoksesta, -- antakaa
ylikomisariolle aika löyly! Nahkapatukka on pöydän alla; aseita on
laatikossa, ampumatarpeita tuolla nurkassa, siteitä ja laastaria tuolla
kaapissa. Jos jotakin ikävää tapahtuu, niin käykää herra Lancetin
luo, välskärin, joka asuu yläkerrassa. Hän ilmoittaa -- meillä on
työnvaihto."

Hän meni. Minua puistatti. Kolmen tunnin kuluttua olin jo ollut niin
kamaloissa vaaroissa, että minulta oli mennyt koko mielenrauhani
ja kaikki iloisuuteni. Gillespie oli tullut ja viskannut _minut_
ulos ikkunasta. Jones tuli täsmällisesti ja kun valmistausin
häntä löylyyttämään, otti hän sen tehdäkseen minun puolestani.
Keskustellessani erään vieraan herran kanssa, jota ei ollut
päiväjärjestyksessäni, menetin päänahkani. Eräs toinen vieras
herra nimeltään Thomson teki minusta ryysykasan. Lopuksi pakenin
erääseen nurkkaan, vaan siellä minua ahdisti joukko raivostuneita
sanomalehtimiehiä, ammattipelureita ja politikoitsijoita, jotka
kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseita pääni ympärillä, niin
että silmieni edessä vain salamoi säkenöivää terästä. Silloin aijoin
juuri sanoutua irti toimestani koko sanomalehdessä, mutta samassa astui
päätoimittaja sisään ja hänen seurassaan joukko hänen ihailijoitaan ja
ystäviään. Nyt alkoi sellainen raju meteli, sellainen verilöyly, ettei
sitä mikään ihmiskynä voi kertoa, ei edes teräskynä. Ihmisiä ammuttiin
kuoliaiksi, toisia ruhjottiin raajarikoiksi, typistettiin, räjäytettiin
ilmaan, viskattiin ulos ikkunasta. Synkkiä kirouksia sateli kuin
rakeita, niitä räiski kuin hurjaa sotatanssia säestäen ja sitten taas
istuimme, verentahraama päätoimittaja ja minä, kahden katsellen niitä
verisiä säpäleitä, joita oli sikinsokin ympärillämme pitkin lattiaa.

Hän virkkoi: "Te tulette pitämään tästä paikasta, kunhan siihen
totutte."

Minä vastasin: "Jos olette pitkämielinen, niin ehkä minä jonkun ajan
kuluttua opin teidän makunne mukaan kirjoittamaan; kunhan vain ehdin
oppia tätä kieltä ja saan siihen vähän tottua, luulen varmasti, että
sitä osaan käyttää. Mutta totta puhuakseni on sellaisella voimakkaalla
kielellä epäkohtansakin; ihmiset mielivät sitä niin usein tulla
keskeyttämään. Näette sen itse. Voimakas tyyli on kyllä omiaan yleisöä
kohottamaan, mutta minä en huolisi vetää puoleeni niin paljo huomiota,
kuin siitä johtuu. En voi kirjoittaa rauhassa, kun minua niin paljo
häiritään kuin tänään. Pidän tästä toimesta aika paljo, vaan en pidä
tuosta velvollisuudesta ottaa vastaan vieraita. Se, mitä täällä olen
kokenut, on kyllä uutta ja tavallaan kylläkin jännittävää, mutta lahjat
eivät tule tasan. Joku herra ampuu teitä ikkunan läpi ja haavoittaa
_minut_; räjähdyspommi pudotetaan savupiipusta teitä varten ja se
heittää uuninpellin _minun_ kasvoihini; teitä tulee _tuttavanne_
tervehtimään vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia, ja hän ampuu
nahkaani luoteja niin, että periaatteeni eivät enää pysy koossa nahan
sisällä; te menette päivälliselle ja Jones tulee nahkaruoskineen;
Gillespie viskaa minut ulos ikkunasta, Thomson repii riekaleiksi
vaatteeni ja eräs aivan outo herra ottaa päänahkani ihan kursailematta,
kuin jos olisimme vanhat tutut; ja viiden minuutin kuluessa tulevat
seudun kaikki rosvot täysissä sotavarustuksissa ja säikäyttävät
sotakirveillään pois viimeisenkin hengenkipinän minusta. Jos tämän
kaiken läjää yhteen, niin en ole ilopäivinäni elänyt niin vilkasta
päivää kuin tänään. Ei, teistä pidän paljo, pidän teidän tyyneestä,
koristelemattomasta tavastanne selittää asioita vieraillenne, mutta,
nähkääs, siihen en ole tottunut. Etelämaalaisten mielet ovat liian
pulppuavia, heidän vieraanvaraisuutensa on liian vallatonta. Ne rivit,
jotka tänään olen kirjoittanut ja joihin mestarin käsi on valanut
Tennesseen sanomalehtikielen tulista henkeä, ne tulevat herättämään
uuden pesällisen äkäsiä ampiaisia. Koko tuo liuta sanomalehtimiehiä
saapuu huomenna tänne -- he tulevat vielä lisäksi nälkäisinä ja
vaativat jotakin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa hyvästit. En tahdo
niissä kesteissä olla saapuvilla. Matkustin tänne etelään terveyteni
vuoksi, matkustan nyt täältä samassa tarkoituksessa ja hetipaikalla.
Tenesseen sanomalehtitoimi ei ole hyväksi hermoilleni."

Jonka jälestä me erosimme molemminpuolisella kaipauksella ja minä hain
itselleni tyyssijan eräästä sairaalasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.