Title: Mansikoita ja Mustikoita II
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mansikoita ja Mustikoita II" ***


MANSIKOITA JA MUSTIKOITA II


        "Soisin Suomeni hyväksi,
        Maani marjan kasvavaksi."



Helsingissä,
Theodor Sederholmin kustannuksella,
1860.



      Paino-luvan antanut _L. Heimbürger_.



AINEHISTO:

Santala:

Suomen laulu
Suru on syömessäni
Neidelle
Kevät-laulu
Hautauskellot
Äiti ja lapsi
Autuas kuolema
Neuvoksi pojille
Maailman menoja
Jos kuolisin
Elo on haamu haihtuvainen
Torpantyttö

I:

Unelma Kaunisnummella

A:

Helkki

Suonio:

Kuun tarinoita
Suksimiesten laulu
Hurtti-ukko
Lumisateella
Lemmen aamu
Warpunen
Neidon tunnustus
Suvilaulu
Iltaselle
Onneton
Italian herääminen
Juomalaulu
Sydämelle
Soittoa kuullessa
Suomen nykyisemmästä
kansarunollisuudesta



Suomen Laulu.

(Schillerin mukaan).


    Ei oo aika Augustuksen,
    Kolmannenkaan Gustavuksen
    Runollemme koittanut,
    Herrain kulta-kammioissa,
    Ruhtinasten armoloissa
    Kukkansa ei kasvanut.

    Sydämensä sille sulki,
    Maahan, jalkoihinsa polki
    Mahtavimmat Suomenmaan.
    Niinpä tuota kerskatkohon
    Suomalain ja lausukohon:
    _Sen on arvo itsellään!_

    Sentä kaikui korkealle,
    Sentä lensi maailmalle
    Laulu Kalevalasta.
    Suruissaan jos huokaellee,
    Täyttä rintaa riemahellee,
    Ei se tunne kahleita

                       1860.



Kuun tarinoita.


Johdatus.

Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan,
Andersen'in, kirja "Billerbog uden billeder". Mä ihastuin jo
ensisivuihin ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. Jo
oli myöhän kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä ma'ata pannut;
kauvan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen noita
utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuni ihana
seutu kuutamossa, puoleksi valaistuma, puoleksi pimeyden peitossa.
Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, ehkä paljon kauniimmaksi,
viehättävämmäksi kuin todella onkaan.

Näin istuessani juohtui minulle mielehen, että kummahan se on kun
ei meillä kuu kellenkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. --
Kumottaahan meillä sama kuu kun Tanskassakin! -- Lieneekö näillä
poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Wai
onkos kuu siitä ä'issään, kun kesän kaunehimpana ollessa, ei auringon
valolta pääse ensinkään näkyviin. -- Wai pitäneekö hänkin Suomen
kieliraukkaa niin halpana, ettei sillä huoli huuliaan pilata? --

Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli
noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- vaan
minusta oli ikään kuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja
samassa vieno ääni kuiskahtanut korviini: "Nuorukainen! Kerkiät olette
aina Te ihmiset muita moittimaan, kun itset olette syypäät. En ole mä
pakkasesta mykkä, eikä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun
minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä,
joka kaikki maat ja mantereet olen nähnyt ja kuullut kaikkein kansojen
murteita, tuskin tunnen yhtäkään sen vertaista rikkaudessa ja
suloisuudessa. Josko sen onkin kauvan täytynyt korvissa kuhnustella
kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että
kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan
ihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsissä vaan on syy, jos ei se vielä
väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei
maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja
jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, Teillä on silmät ja ette näe,
Teillä on ääni ja ette laula!"

Näin lausui kuu innoissaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta
seuraavana iltana, kun näki harrasta haluani hänen tarinoitansa
kuulemaan, se leppyi, ja on siitä päivin usein käynyt minulle
juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia,
milloin muistelmia muinaissista, jo kauvan unhotetuista ajoista.
Mitä kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään
tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraten muistan ja osaan. Mutta jos
ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä
muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on
lohdutuksenani, että "kun ei muut lihavat laula, minä laulan laiha
lapsi". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla
on tarinoita, kun vaan olis kuuntelijoita.

                                                     1859.


Ensimäinen ilta.

Sovittuaan minun kanssain alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin
äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui yleten aleten suuri
laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu
maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä,
naisia; kaikkien silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista
seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi
palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: "huomenna olemme
Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää: siellä ei meitä tunne kukaan.
Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan
siellä me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala tulee siunaamaan kätemme
työtä!" -- Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi
suurempaa seisoi vieressä. Wähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus;
hänen edessä verevä mies. Mies virkkoi: "Huomenna olemme Amerikassa;
huomenna olemme perillä. Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa
köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Woi niitä onnen päiviä!" Waimo
nosti vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset
karskuttivat kovaa leipäkannikkataan toisillensa kuiskuttaen: "huomenna
saamme vehnäistä". Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: "Amen, suokoon
meille Jumala siellä parempaa onnea!"

Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli
sieltä länteen päin, eiköhön jo ruvenne näkymään mannerta. --
"Huomenna olemme Amerikassa!" huusi hän riemuten. "Terve, tuhannen
terve Sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa,
elähtäneessä Europassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää voimiaan
ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken yrittää
vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta
pelkäisi kuni omaa surmaansa. Terve Sä toivoni maa!" -- Pimeässä
nurkassa seisoi synkeännäköinen mies; hän huokasi syvään ja ojensi
itsensä suoraksi: "Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne kukaan
minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankiudesta vapaaksi, vaan
kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa!
-- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa tein! --
Siellä saan ruveta uuteen, parempaan elämään. Jumala on antanut
anteeksi rikokseni! ihmiset sitä siellä eivät tunne!"

Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen,
alkoi väki kannelta vähetä, toinen toisensa perään meni kannen alle
makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut
yövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkia tätä katsellessa en
ollut älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan
rannalla; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja
esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä
seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen
jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei
ilma asettunut eikä taivas selinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan,
koska jo olin alas menemälläin. Minä heti katsahdin merelle: taannoista
laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut keritä satamaan, arvelin
mä ja loin silmäni rannalle. Siellä missä Amerika ylpeästi kohottaa
kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa aalloilla
keinuvan; mä katsahdin tarkkaan, se oli laivan hylky! mastot poikki,
kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana
siitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu! --

Huomeisaamu oli tullut, jota odottivat toivottelivat; -- he olivat
päässeet toivonsa perille; -- he olivat siinä maassa, missä ei ole
eroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvaiselle armottomuutta.

                                                    1859.


Toinen ilta.

Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:

Kerran tulin yksittäisellä matkallani perimäisehen Pohjaan, siihen
maahan jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin
Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään
povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksittäinen
Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu
oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille
oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä ja leikitteli, pyrytteli
pohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen
suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli
kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille
maille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt
kumottamasta ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä
sätehiään.

Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa
istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvokas mies. Kasvonsa
olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja.
Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti kipeässä
rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan
vilaukselta näin hänen silmiänsä, vaan kuitenkin juohtui heti mieleeni,
että häntä ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli kaukana tästä,
se oli Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Matalasta katon alaisesta
kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle.
Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia;
loistavin silmin ja hehkuvin poskin puhuivat armahasta kotimaasta,
toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi
he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle,
kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis
Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyä he lähtivät, mutta
kammarissa asuja seisoi vielä kauvan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan
kuului rukous: "Anna Jumala voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!"

Minä silloin näin lupauksen, -- nyt se oli täytetty. Se rakkauden
kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut
sammumattomaksi tuleksi: se hänen oli vienyt kauvas kotomaasta
ventovierasten majoille; se hänen oli tuonut tähän vihattuun,
kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. -- Ulkona oli kylmä talvi
ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! -- Sinä
jo arvannet ken se oli! -- Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa
lukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Kastrén.

                                                       1856.


Kolmas ilta.

Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta
muistooni juohtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhottamaan. Se
oli vuonna 1415. Mä kulin Kostnitz'in ijäti muistettavan kaupungin
ylitse. -- Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut pimeyttä
ajanut pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä
pieniä ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niitä pujahutin
säteeni tiedustelemaan mitä sisällä olisi. Pienessä suojassa makasi
mies huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä
oli kalvokas; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen
unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.

Oven saranat ulvahtivat: makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä:
kaksi rautapaidassa keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa,
mutta päässä punainen kardinalihattu. Kardinali lausui vangille: "Pyhä
pappikokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta pyhä
kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä kerran
viimeisen tarjoo Sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!"

Hiljalla vaan lujalla äänellä vastasi vanki: "Minä uskostani en taida
luopua, sillä se on tosi!" -- Wihan leimaus välähti toisen silmistä,
vaan ei hän virkkanut muuta kuin: "katso!" ja viittasi sormellaan
ulos ikkunasta. Wanki katsoi ulos. -- Torilla oli näin aikaiseksi
tavaton liike. Wäkeä siinä vilskui: mitkä kantoivat keskitorille
halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin ahkerana, niin
innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta joutilasta väkeä;
ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja viittaelivat milloin
röykkiölle, milloin tornille päin. -- "Tiedätkö mitä tuo merkitsee?"
kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Waan ei siinä
näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista viikkoja oli paossa ollut;
silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: "Hanhen Te poltatten,
mutta katsokaa tuossa jo lentävi, rientävi joutsen, ja sitä ette saa
kynsiinne raadeltavaksi! Wäkevä siipensä sujahtaa ja komeat linnanne
kirkkonne rojahtavat raunioiksi!"

Heidän näitä puhuessa oli päivä valennut valkenemistaan. Taivaan
itäinen ranta rusotti ja hehkui kuni olisi ollut veressä ja tulessa.
Yhtäkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja
tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat
sen tieltä. -- Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli
loppunut.

                                                          1859.


Neljäs ilta.

Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin
tarinoita Amerikan uudistalolaisista. Sinä olet mielessäis seurannut
heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa
heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; Sinä olet
vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heitä unesta herätti;
heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita
kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin
sydäntäsi. -- Mutta tiedätkös että omassa kotimaassais, ehkä omassa
pitäjässäiskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria
vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasaloissa?
Waan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut
sanaakaan!

Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas
ja valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi
huvikseni kulin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkoani. Mä
satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut
vielä tää Suomen kirkkain järvi mutalampena lietereunojen sisällä.
Penikulmien avaralle ulottui vielä valtansa ja pitkät, tasaiset
lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. -- Tänä yön
hetkenä se kuitenkin ei ajellutkaan aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä
sileänä peilinä. Wälistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja
väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä
ihanata seutua ihaelemassa ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet
eräälle korkealle voaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Yltympärillä
niin kauvas kuin silmä kannatti, voaroilla, laaksoissa, seisoi vielä
männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä
voara oli erinäköinen. Paikottain rehotteli sen kupeilla nuorta
koivikkoa, paikottain punerteli, sinerteli aho marjoineen kukkineen;
tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa
heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne
kyllä olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä
kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Woaran
niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että Sinä,
kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan
ihmisen asunnoksi. Wuoltamattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien
nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä
valkeita tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta
paitaryysyt. Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut
työkalut todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties
kävi ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli
ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Waan päätä
itse!

Minä jo olen kauvan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran
näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui
mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmottihe voimaa
ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta
naitua läksi vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa raivaamaan.
Ensikesän asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki kohosi,
huononlainen kyllä -- eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi keritty,
eikä kyetty saamaan -- vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman kattonsa
alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni yhä
loitommalle. Hänen sijaan siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää orasta.
Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukuuta lintujen lauluihin, ja mökissä
karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärillä. Silloin
olisit nähnyt, että ahtaassakin majassa ilolla on sijaa!

Waan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Toisna kesänä oli kontio
kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuleskelivat
hänen kankaitansa; suon myrkyllinen henki oli kopristanut miehen ja
viikkokausia paraalla työajalla pitänyt tautivuotehella. Mennä vuonna
oli halla viljan haaskannut ja viime talvi oli vaikea ollut. Yksi
talon jälelle jääneitä lehmiä vietiin jauhoista kaupunkiin; jauhoin
jatkeheksi oli petäistä pantu eikä sittenkään riittänyt aina. Minä
kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä kalpeita kasvoja,
laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat kaikki rauhallista
unta, ja huolettomuutta, melkein ilollisuutta ilmottihe heidän
näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta päästiin uutiseen, pait
talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; he olivat orpolapsia.
Isän ja äitin oli heiltä tauti tänä kesänä ryöstänyt. Lapset olivat nyt
mieron tiellä, mieron armoilla.

Näitä katsellessain alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä?
-- Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi
lietevuoteeltaan, kulki hiljaan hiipien maita myöten ja levitti koko
seudulle valkean sumupeitteen. Hän sitä kääri joka kukkaseen, joka
tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä
peittelee. Waan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti,
se kuoletti!

Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljoansa
ihaelemaan. -- Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi;
päänsä painui rinnalle; mieliliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta
viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä
oli nähnyt? -- Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon
säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha
henki itse ollut irvistelemässä.

Huuto oli vaimonki herättänyt; hän tuli ulos... kauvan aikaa ei
kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä
virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui ja hän
pani kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: "Herra on antanut,
Herra on ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikisesti!" "Amen!"
sanoi vaimo kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä
menivät takasin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. "Isä, meillä
on nälkää!" huusivat vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän
suuta; mutta hän hillitsi itseään. Wakaasti otti kaapista viimeisen
leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat
syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies hetken
epäeli, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi
ne heille. Sen tehtyä kääntyi vaimoonsa ja virkkoi: "Huomenna täytyy
meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei enää ole pysymistämme!"
-- Mitäs arvelet, mahtuuko mielijaloutta matalan katoksen alle?

                                                       1860.


Wiides ilta

Siitä jo on kauvan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläki hirvittää minua
sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nen vuoden siitä
kun rakkauden oppi ihmisille ensikerran saarnattihin. Mä katselin
Wienanmeren rantoja, siellä missä se on Kantalahden kaivanut syvälle
Suomen maan poveen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on
nimenä Kantalahti. -- Kesä oli kauneimmallaan; sydänyölläkin paistoi
ja lämmitteli päivä -- pietarinjuhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella
tanterella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki ko'olla. Nuoret
pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat
koettelivat voimiaan. Woi miekkoista sitä ken voittajaksi pääsi! Hurraa
huusivat hänelle kumppalit ja neitosetkin kisaansa kesken heittäen
lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän luontiaan. Wanhat
hongikon suojassa istuen katselivat tätä menoa ja muistelivat muinaisia
päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja notkutella. --
Wihdoin uupuivat nuortenkin voimat ja lähdettiin levolle.

Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies,
joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän
naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin
olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi
miehiä, julmannäköisiä kuni edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs
kädessä. Hiljaan hiipien lähenivät kylää; kohta leimahti joka kulmassa
huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. Palavista
huoneista karkasi puolialastomia ihmisiä pelosta hurjana; vaan minne
pakenivat: takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei säästänyt,
ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli kunne kädet väsyivät. Uusi
aurinko ei vielä kerinnyt nousemaan kun somien asuntojen sijassa näkyi
vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden seassa kärvennettyjä,
raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli venheitä täynnä verisiä
sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä ryöstettyä saalista. --
Ja kuka se vihollinen oli, joka niin armottomasti oli menetellyt?
Kuule ja hirmu tulee jäykistyttämään jäseniäsi! -- Mä kuulin voitto-
ja riemuhuudot -- se oli Suomen kieltä; mä kuulin kuolevien viime
huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa -- se oli Suomea! Woi hirveätä
ja onnettomuutta! Weljet veljiä raatelee! Eri usko ja eri valtaajat
ovat heitä niin vierottaneet, etteivät tunne toisiansa. -- Kuinka
taitaa ihminen erottaa, mitä Jumala on yhteen luonut!

                                                       1859.


Kuudes ilta.

Mä äsken kulin Wiipurin ylitse, sanoi kerran kuu ja silloin juohtui
muistooni, mitä nyt Sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla,
illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että
olis luullut etelämpänä, Saksassa olevansa.

Eikä ollut muutenkaan Wiipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut,
pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Jokapaikassa
vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Weden pinta oli ihan
peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia
kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja
iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja
pamahutteli sampanja korkkiansa ilmahan.

Wiipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhla-puvussaan; se
oli helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Wiipuriksi
ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä
asemallaan. Waan sekin oli valaistuna, ikkunoista ja ampumareijistä
liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kun
olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. --
Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut,
koska Wiipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein
suuria ihmisjoukkoja ko'ossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta,
Wuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat
välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi, ja päälliköt kallehissa
vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehottamassa.

Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot; itse
ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissä ja
suruissaan seisonut. --

Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Wiipuri tullut Karjalan
ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Wuokselta sekä
Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa sota mielessä,
vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin
vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Wiipurin kruunausjuhlaa, Saimaan
kaivannon avausjuhlaa.

Jo Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen
ajan palanneen: ilo loisti sen silmistä, se loisti yhä kirkkaammin,
-- yht'äkkiä se leimahti ulos, -- torni oli ilmitulessa! Korkealle
ilmahan kohosi leimu, avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille,
mailmoille, että Wiipuri taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!

                                                         1858.


Seitsemäs ilta.

Mä tulen Wienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä missä Tundran tytti
Pinega lankeaa Wienanvirran sylihin, näin rantatörmällä hautakummun.
Maantie kulkee kummun sivutse. Sitä katsellessain tuli siihen karahutti
uhkea troika. Aisahevoinen tepasteli ylpeästi pää pystyssä, ja syytähän
sen olikin ylpeillä, kun hänen kannettavaksi oli uskottu korkea vemmel,
jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. Kadesilmin katselivat tätä
kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin voiminsa ponnistaen ja
pyrkivät aisahevosta edelle; vaan mikä auttoi, se yhä vaan pysyi
rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä kaulaan puremaan, vaan silloin
partasuu kyytimies aina tempaeli ohjakset tiukemmaksi ja siimansa
huiskahteli katehia selkään. -- Re'en kuomassa istui herra; kumpua
kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos ja kysyi mitä tuo olisi.
-- "Kah, se on kurgan, herraseni", vastasi kyytimies. "Se on niitä
Tschudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin asui rikas ja mahtava
Tschudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat täynnä ja mammontia,
sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne alkoi levittää valtaansa
ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät ruvenneetkaan niskojansa
notkistamaan vieraan vallan alle, vaan vetäysivät aarteineen päivineen
maan alle asumaan. Siinä elävät vielä nytkin. -- Jos, isäseni, päivällä
tämmöistä kurgania kaivelisit, et löytäisi mitään; mutta tulepas tänne
yöllä, varsinkin juhannusaattoona, niin palaa kummun päässä sininen
liekki, ja jos raosta uskallat tirkistellä sisään, niin he ovat siinä
pöydän ääressä pikaria kallistamassa. -- Näin vanhat ainakin haastavat;
minä en sitä ole nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! yrittihän
kerran Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteet anastamaan; vaan
mitenkäs hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin.
Se on ihan tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!" Ja
ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta
näitä Tschudihaahmoja, kyytimies risti silmiään ja sivalsi troikaansa
siimalla. Hevoset karahtivat neliseen ja nuolena katosi reki metsään.

Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten
aikain haahmoja alkoi häämötellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen
käynyt, käynyt silloin koska Tschudi vielä oli tämän maan ainoana
haltijana. -- Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli
kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalliita,
sillä vene ole melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi
joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Weneessä
makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä
tulevia Tschudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti
heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan tempelissä kiitosuhria
teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartiatkaan enää olleet
valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä ja mikä hätä nyt
enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! -- Muu väki makasi
taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana lämmin,
kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. Siinä hän
lepäsi; suunsa myhäeli niin autuallisesti. Mitä hän unessa näki? Hän
näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli semmoisen
tulen sytyttänyt, ettei sitä olis saattanut sammuttaa Jäämeren jäät
eikä Pohjoistuulen viluinen viima. -- Hänen kotinsa oli köyhä; hän ei
jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden oli

    Wierryt maille vierahille,
    Kulkenunna kaukaisille
    Kullan kiiltävän hakohon.
    Hopeiden helisevien.

Nyt oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä kallista
tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki -- se hänelle kavahti kaulaan
-- se huusi hänen nimeään -- hän heräsi. -- -- Ei häntä armaan käsi
likistänyt, ei armaan ääni kutsunut -- se oli vanhan uskollisen
palvelijansa kova käsi, äreä ääni, joka häntä unesta herätti. "Ylös
isäntä! Miekka käteen! Norjalainen on päällämme!" -- Nuori päällikkö
kavahti jaloilleen ja töytäsi teltasta ulos. Siellä jo riehui tappelu
tuimimmallaan. -- Wartiat kun nukkuivat, oli Norjan vikingejä kenenkään
älyämättä karannut päälle. -- Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit
tekivät lujaa vastarintaa. Wikingein etupäässä tappeli nuori uros
rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypärä päässä. Mihin tapparansa
iski, siihen kaatui mies kuni honka ukkosen nuolesta. -- Häntä vastaan
riensi Bjarmein päällikkö; kohta seisoivat vastakkain. Bjarmin miekka
välähti ilmassa, -- mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. -- "Ei
auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!" huusi vikingi. Tapparansa
viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. -- Tässä on hänen
hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Waan hänen
kyynellähtehensä on jo kauvan kuivana ollut! -- Koko Bjarmin kansa on
jo ammoin rauvennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa muistossa,
tarinoissa!

                                                         1860.


Kahdeksas ilta.

Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi nimeltä
Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat köyhää
työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä kummia
hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota kerran
käydä katsomassa. -- Oli kirkas talviyö. Tarkastellessain kaikkia
keksin pikkuisen puolihajonneen mökin ikkunasta valoa. Ikkunalasihin
oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia kukkia, vaan oli
sijaa kuitenkin läpi tirkistelläkseni mitä sisällä tapahtui. -- Jos oli
huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut sisuskaan parempi! Seinät
noessa, lattia likainen, nurkassa pieni kirstu, kolmijalkaisella
tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla vuotehella makasi tyttö, joka
ei suinkaan vielä tainnut vanha olla, mutta taudista ja kurjuudesta
oli niin laiha ja rypistynyt, että oli sääli nähdä. -- Wuoteen
vieressä seisoi pappi; minä hänen tunsin: hän on perin oppinut mies ja
saarnataidoltaan kuulu. -- Hän näytti kuolevaiselle kuinka synnillään
oli ikuisen kadotuksen ansainnut ja kuinka katumalla ja uskomalla
vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui ja koreina kukkasina kumpueli
lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli kaukana; -- hän olis
suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden pesästä kotiin, missä
nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas kuulteli puhetta,
mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne ja jääkukkaset
ikkunassa kimaltelivat valossain niin eriskummallisesti, kasvaen
hirveän suuriksi! -- Työnsä tehtyä pappi läksi pois ja kohta sen
jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän
lempeästi tervehti sairasta; esiliinastaan kukkasia ottaen, antoi ne
sairaalle käteen ja hymyili nähdessään kuinka tämä ne ilolla katseli.
Sitten istausi vuoteen viereen, juuri siihen missä pappikin oli
seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän puhui samaa kuin pappi, vaikk'
ei niin koreilla lauseilla, -- mistäkös köyhä oppimaton akka net olis
saanut, -- puhuipa sydämensä tunnosta, vakaasti ja lempeästi katsoen
sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli hartaasti, käsissään pitäen akan
tuomia kukkasia; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui
yhä rauhallisemmaksi...

Ikkunalla oli avattu kirja. -- Mä katsahdin ja luvin: Jos ihmisten ja
enkelein kielillä puhuisin eikä olis minulla rakkautta, niin olisin
kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen! -- Ja jos prohveteerata
taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja minulla olisi kaikki usko,
niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olis minulla rakkautta, niin en
mitänä olisi!

                                                       1859.


Yhdeksäs ilta.

Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten
seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. -- Mä sen viskasin
pöydälle ja otin toisen; vaan ei sekään ollut minulle mieleen. --
Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen
kotihin. -- Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni
kuuhun, arvellen eiköhän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu
heti arvasikin mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:

Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä missä mutainen Elbevirta meren
kirkkaita, viherjäisiä aaltoja tulee sokaisemaan. -- Tuuli oli kauvan
maalle ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin
rienteli nyt laivoja Elbensuuhun päin. -- Minä rupesin yhtä
katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; purjeet
tuulta täynnä ja kohossa; kokka hyrskien halkaeli aaltoja, ja pitkä
vako vaahtoeli laivan jälessä. -- Puoli väkeä oli kannella vahdissa.
Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi nuori merimies. Haletaksehen
täytyi ja kohoeli rintansa toivosta; silmänsä paloivat ja katselivat
vilkahtamatta eteen päin. Siinä häämötteli jo taivaan äärellä matala
rannikko. Se kohoeli, se läheni; mutta nuorukaisesta näkyi laivan
joutusa juoksu olevan etanan matelemista. Hänen ajatuksensa olivat
lentäneet, kiitäneet edelle; he jo olivat ennättäneet siihen matalaan
hiekkaluotoon, jossa hän oli syntynyt, kasvanut. -- Hän mielessään jo
näki hietikössä heiluvaa rantakauraa. Hän näki lampaat pienoisella
nurmikedolla; hän näki potaattimaan, jonka kukkasia lasna oli maailman
kaunehimpina pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki: seinät särkynein
laivain jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven
päällä paistoi kullattu onnen jumalatar, entinen kokkakuva, jota hän
lasna oli ihmetellyt, kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan.
Tuossa oli ranta, jossa oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä.
Tuossa vene, jossa isän kanssa usein oli väkeä laskenut lainehia
myöten. --

Mä tiesin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin,
syyspäivätasauksen aikaan, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi
silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki sutena ulvoen.
Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan
milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista
pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. -- Koko meren
väki oli nousnut sotaan. Pitkissä rivissä ryntäelivät aallot rantaa
vastaan; ensimäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli
jälestä; kaatuneitten hartioille nousten ryntäsivät edelle. -- Jo
olivat voittamassa; -- jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät
ikkunain luukkuja. -- Luukun raosta katsoin sisään. -- Pöydän ääressä
istui vanhanlainen vakaannäköinen mies lasisilmät nenässä, ja luki
ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolla istui vaimo lapsi
sylissään, toinen vieressä. -- Entisiä suurempi laine kolahti seinää
vastaan ja tärähytti koko mökin. -- Waimon kasvot vaalenivat ja lapset
säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äitin sylihin. Mies
herkesi lukemasta ja lausui: "Elkäät armaani pelätkö! Me olemme Jumalan
kädessä; Hänen tahdotta ei taida hiuskarvaakaan päästämme karista! --
Ja sitten", lisäsi hän hymyellen, "olemmehan ennenkin tämmöisiä öitä
nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot asettuneet jälleen".

Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttua myrsky viihtyi niinkuin
vanhus oli vakuuttanut. Ma tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin.
-- Poika raukka! Kun kotisi tulet hakemaan, niin näet meren lainehtivan
sen sijassa! -- Monta aaltoa kumpuna kohoaa, -- vaan mikä niistä on
vanhempies, sisaries hautakumpu? --

                                                        1860.


Kymmenes ilta.

Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri
manner oli vielä ramua roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.

Uusi asukas kevät oli vasta tullut eikä vielä ollut huoneitansa
kerinnyt siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä
harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;
nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty
kirjavalla kukkaismatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan
pielet, josta kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä
oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Wirolainen
sanoo: suven silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä
ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman
ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teille kesällä
laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei
tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista
on siellä. -- Kun oli nähtävästi pahoissa tuulissaan; se oli tainnut
matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se
taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! kyllä on Etelä ihana; mutta miksi
kääntyy manetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

    -- syksylinnun lähtevän
    Sävel niin on surullinen?
    Keväillä mielimaillehen
    Se rientää riemuiten!

Ei ole Pohja suotta mainio lohtimisesta; Pohjalla on erinomainen
lumousvoima.

Waan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan.
Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen Sinullen siitä.

Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä
oli suloinen suvi. --

Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli
lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla
kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat
Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja
vastaan. Ja meren mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka
pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren
morsiuspeitossa. --

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä
kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja
airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene
luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli
Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liuhuivat pitkät suortuvansa
tuulessa ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään
istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut
valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin
kaulatuksin ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös
taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli, heillä
oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla pohjoseen. --
Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus soaistui, hän vaikeni ja
istui synkkänä.

"Mitäs Sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt
Pohjantähteni loisteen? Mitäs Sinä suret kun koko luonto autuaana
riemuitsee?" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso
noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja,
Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi,
siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jällehen saanut,
siellä Sinut odottaisi kuolema. Tässä on Sinulla lempi ja siellä..."
"Siellä on syntymämaa!" huusi nuorukainen.

                                                       1860.


Yhdestoista ilta.

Kuu haastoi: Mä mielelläin käyn lasten makuukammareita katselemassa. He
lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuallisesti
kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.

Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiineja, mutta niillä
ei ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä
tirkistelin sisään. -- Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan
pieni poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli
niin autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän
käänteli, katseli. -- Se oli ensimäinen raha, jonka omalla työllä oli
ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: "Ilmari,
kitkepäs tämä kukkaislava hyvin puhtaaksi, niin annan Sulle markan!"
-- Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön; koko iltapuolen oli
latvan vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä
tehtyä oli isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se
kiilteli kimalteli niin kirkkaasti, ettei sitä Ilmari kyllikseen
saanut ihaelleeksi. Ei siitä ma'ata pannessakaan hennonut luopua; yhä
vielä istui sängyssä markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt että
Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa silmäluomia,
näkö himmeni, pää hiljaan vaipui tyynylle, -- Ilmari nukkui. Waan
markastaan ei luopunut sittenkään; sitä piti, puristeli sormissaan,
ikään kuin peläten että häneltä aarteensa ryöstettäisiin. -- Hän makasi
lieheellä suin. Mitä hän unissa näki? Hän luultavasti ajatteli, mitä
hänen mahdottomalla rikkaudellaan piti tehdä. -- Huulensa liikkuivat,
hän sanoi: "Se, Edvard-raukka, osta sillä leipää itselleis!" Hän ojensi
kättänsä; hopeamarkka kilahti sormista lattialle.

Woi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä! Kenties tulee Ilmari
kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Waan nostanevatko
hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa kuin tämä yksi
hopeamarkka? -- Ilmari ehkä tulee anteliaaksi ihmisystäväksi; hän
ehkä tulee tuhansia uhraamaan ihmisveljeinsä hyödyksi. Mutta saaneeko
milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa
päätti köyhälle antaa.

                                                        1860.


Kahdestoista ilta.

Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: Ilma oli
hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita
taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista
ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta,
tuli lumiräntää, paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli kitaansa
vyöryviä mutaisia laineita. -- Kosken rannalla seisoi nuorukainen. --

Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei
rajunnut syksyn myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään
seisoi silloin neito. Nuorukainen lausui: "Hurjaksi minua ihmiset
sanovat ja hurja minä olenkin! Kuni tuo koski kallioita vastaan kuohuu,
niin kuohuu myös mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena
levätä! -- Mutta katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka
paikasta näissä seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt
ja kaatanut kaskeksi. Tuo saari vaan rehottaa pyhänä, koskematoinna.
Kosken vihainen virta sitä varjelee. -- Ole Sä saarein, mä koskena
ympärilläsi kuohun, käteni Sinua halaavat ja ei mikään voi rauhaas
häiritä!"

He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli
maailmalle lähteminen. Koskena hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri
yhä kauvemmin. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria
-- ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. --

Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille
tienoillen. Hänen mieleensä juohtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli
entistä kultoaan. -- Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan
huoleen! --

Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli,
hajotteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle;
-- hän ei siitä huolinut, ei tiennyt; -- hän vaan seisoi ja katseli
koskeen. -- Mitä hän myrskystä huoli -- hänen sydäntänsä vihlaili,
repieli omatunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt -- hänen
sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut -- hänen
sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynnyt karisevia lehtiä --
hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatoinna. Hän vaan katseli
koskeen. -- Lainehet kohoelivat kuni pehmeät polstarit, kuohu lenteli
valkoisina höyheninä. -- Nuorukaisen silmät loisti: "kas tuossa ma saan
lepoa, rauhaa!" Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.

                                                       1860.


Kolmastoista ilta.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja
varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara
heissä kiiltelee kuni timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on
sitä useinki mieleni tehnyt näkemään; vaan juuri silloin kun päivän
koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä
piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja
yhdessä niitä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista
Te ihmiset kehutten.

Oli vielä talvi, mä kulin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä
ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; -- päivällä oli siinä
kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli
kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner, palavalla innolla oli tässä
Suomen joukko tapellut kotimaan eteen. Se rakkauden liekki oli talven
nietoksetkin saattanut kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi, paistoi
valkoisella lumella punaisia veriruusuja. -- Tätä katsellessani läheni
neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli,
etsiskeli jotain -- ja viimein lankesi polville nuoren kaatuneen
sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle.
-- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisaroita;
ne tipahtivat veriruusuihin lumella. -- Kah se oli kallehin kaste
kaunehimmassa ruusussa!

                                                      1858.


Neljästoista ilta.

Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo
oli noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä
pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan
kuitenkin himmensivät valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu niistä
pyrkinyt selvälle; Se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli minulle
iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina tuli
väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa katkaantui
huokaukseksi. Wiimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun kokonaan.

Ystäväparka, arvelin siihen; samaten kuin Sinulle käypi monelle
ihmisraukallekin. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen
lempeä; mutta kun synkkiä pilviä hänen sydäntänsä pimittää, niin
vääntyy hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. -- Eheä sydän
on sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on
terävät reunat, pistäväiset käret, -- ken voipi estää ett'ei ne joskus
sen kättä leikkoa, joka siihen koskee!

                                                     1860.


Selityksiä.

1) Huss (Tschechin kielellä Guss) merkitsee hanhea.

2) Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia kummin puolen Suomen rajaa.
Milloin sotaa oli Ruotsin ja Wenäen välillä, he aina kävivät toisissaan
hävittelemässä.

3) Wienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita
Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Wenäläiset Tschudeiksi.

4) Ettei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän
lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogensaari
peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä raninkoilla nielee meri joka
vuosi. 5) Ett'ei tätä kuvaa luultaisi varastetuksi, täytyy minun
mainita, että se kirjotettiin juuri vähää ennen kuin käsiini sain
"Weteranen" kalenterin, jossa on prov. Cygnaeus'en aivan samallainen
kuvaus "Rosorna om våren 1808".



Helkki.


Läksi kerran nuori neitonen metsään. Silmät sillä olivat ruskeoita,
tukka paksu, hiviä vaalean punainen ja vähäisen ahvankin panemaa.
Sievä oli tyttö. Sillä oli sininen hame päällään ja valkea liivi;
kultahelmiä häälyi sen kaulassa. Se astui kaunista kangasta myöten
avojaloin ja tuohinen kädessä. Kankaalta tuli niitylle, jonka takana
oli nurminen mäkimaa, lehdikkoja siellä täällä. Siinäpä oli suloisa
olla. Kylän naiset kertoivat, että Mielikki, Tapiolan ihana emäntä, oli
kerran palmikoinnut hiuksensa siellä kallion nojassa. Wieläpä vanha
talon emäntä oli salaan sanellut, kuinka tuo mäkimaa lehväpuineen
metsähaltioille oli lemmitty asunto. Waan Helkki ei epäillyt
tuokiotakaan; hän otti pyhäaattona tuohisen ja läksi mesimarjoja
poimimaan. Löysikin niitä ojan vierulla koko joukon ja seisahtui
siihen iloitellen. Alkoi vireästi poimia, enimmän osan söi, vähimmän
osan pani roppiseensa. Suurimmat ja mehuisimmat kokosi hän varuisasti
kiehkuraan.

"Tästäpä tulee soma", lausui hän tyytyväisyydellä itsekseen ja nosti
kiehkuran korkeammalle sitä paremmin katsellakseen.

Lehtiä varisi hänen vieressä. Pihlaja rinteellä näkyi liikkuvan.
Nyyrikki tuli siinä. Tiesivätkö kylän naiset, Heikin huvitus-siskot,
sitä nuorta metsän-haltiata, joka oli Nyyrikki nimeltä? Tiesivät kyllä;
he sanoivat sen nuoreksi Jumalan poi'aksi, soma katsannoltaan, vaan
kamala kohdella, sillä hänen valtansa metsässä antoi hänelle erilaisen
ylevän luonnon, joka ihmisille oli outo.

Nyyrikki tuli pihlajan latvan alta ja katseli Helkin työtä.

Helkki käänsi vähäisen päänsä, katseli salaan sinne päin, kummastellen
tekisikö se jotain eriskummaista. Se ei tehnyt mitään, ei kutsunut
jäneksiä, eikä ajanut repoja. Tyttö siirteliikse poispäin, vain kuin
ei haltia hievahtanut paikaltaan, viipyi Helkkikin rinteellä, puoleksi
orjantappurapensaan taakse kätkettynä, ja katsoi siitä sitä ylevää
olentoa, metsän valtaisaa haltiata.

"Tuleppas tänne, minä näytän Sinulle Sima-suun mesimarjikot!" sanoi
Nyyrikki.

Helkki tuli hitaisesti eteenpäin.

Haltia ojensi kättänsä ja näytti suuren mättään kummallisen suuria ja
mehuisia mesimarjoja täynnä.

Helkki neitonen katseli niitä, katseli haltiata, hymyili ja rupesi
poimimaan.

Tässä alkoi välipuhe.

"Sinä olet ihana neito", sanoi metsän nuori Jumalan-poika.

"Niin olenkin", vastasi Helkki, vähän hämille joutuen.

"Oletkos Tapiolasta kuullut? Se on komea linna, akkunoilla varustettu,
mäellä, pihlaja-metsikossa. Siellä asuu metsän lempeä haltiaväki;
siellä myös löytyy mettä ja viljaa runsaalta. Ylisillä on koreat
arkut, täynnä silkkivarusteita, hopeata ja kultaa".

"Olen kyllä kuullut", vastasi Helkki poimimasta hereten.

"Tahdotkos, neitonen, Tapiolaan tulla, Siniviitan kartanoihin? Minä
annan sinulle hopeatuvan, punaiset nauhat ja mesi-arkun".

Helkki nauroi, että hampaansa kimaltelivat. Ei virkkanut mitään.

"Kuinkas mietit?" kysyi häneltä nuori haltia, Huippanan soma poika.

"En mieti mitään. Kyllähän siellä olis hupaisa olla".

"Tuleppas minun kanssani! Rupeappas minun morsiamekseni, kainaloiseksi
kanakseni. Minä ensinnä vien Sinun Mielikin kultatupaan. Ihana
ja lempeä on Mielikki, Tapiolan vireä emäntä. Minä annan Sinulle
kultariskot kourittain".

Helkki nosti tuohisensa maalta. "Ei, Ei! Hyvästi jääköön armollinen
haltia!" sanoi hän. "Minulla on kotonani hyvä kyllä".

"Kuule, kaunis ihmis-puoli, armas kukkasuu! Tapiolan pihoilla kasvaa
tuuheoita pihlajapuita, joitten vertaisia ei koko Suomen niemellä
löydy. Sinne tekevät satakieliset pesiänsä, siinä ne ihannellen
lauloivat. Tuleppas heinä-kuussa niitten helkyttelemisiä kuuntelemaan,
Tapiolan tupia pihlaja lehvakoilla soristamaan".

"Minä en tahdo luopua talostani, siskoisistani, kylän pojista ja kylän
avaroista kedoista. Niissäkin kasvaa pihlaja-puita, vaikka ei Metsolan
vertaisia. Siitä yönä, jona ei lopu päivä eikä al'a yö, me niillä
soristamme meidän rakkaat pirtit, vaikka ei kulta niissä kiiltele, eikä
hopeata helise".

"Eikö teille Tapiola ole rakas?"

"On se meille rakas!" Helkki neitosen silmäluomet olivat
laskeutumaisillaan.

"Sinä olet soma neito", sanoi haltia. "Minä kuin Sinua katselen,
ajatukseni kokoutuvat Sinuun, niinkuin valkea vaahto kosken pyörtehen
kokoupi. Lähde kanssani Tapiolan kauniiksi kukaksi, Metsolan maita
ilahuttamaan, rupea minun naisekseni, Nyyrikin lempi-linnuksi!"

"Minä olen kodon neito, kylän komea kukka, minä en lähde muita seutuja
ilahuttamaan; oman kylän käki mulle jo keväillä lempeä kukkui,
nuorukainen ja minä kuuntelimme sen ääntä; hän sai sydämeni", sanoi
Helkki ja asteli nopeaan sieltä. Asteli aina nopeammasti mäki-maata
myöten, että pian tuli kankahalle, jossa alkoi juosta hurratella kotia
päin.

Pirttiin tultuansa kaasi hän tuohisensa maljaan talollisille
ihmeteltäväksi ja kertoi, juoksustaan vielä punottaen ja läähättäen,
että oli tavannut metsän nuorta haltiata ja mitä kaikki se oli
sanonut. "Sepä oli kumma" miettivät akat ja ukot. "Sinulle tulee onnea
elämässäsi", akat edustelivat, "koskas näit haltiaväkeä, kuin kävit
metsän viljaa noutamassa".

Kaikki neitoiset ja veikkoiset ihastuivat siihen komeaan kertomukseen
Tapiolan linnasta. Helkki sai istua heidän keskellä pöydän ääressä kuin
runoniekkainen. Ja kun he kuulivat, kuinka Nyyrikki oli ollut hyvä
hänelle, luvaten antaa hopea-tuvan ja mesi-arkun, jos tulisi Tapiolaan,
kiittivät he suuresti haltiaväen lempeyttä ja suosiota ihmispuolia
kohtaan. Määrättiin tehdä kiitosruno, ja että neitoiset illalla sitä
laulaisivat pyhän puun ympärillä. Poi'at ja neidot tekivät yhdessä
runon, jossa he ylistivät Nyyrikki-haltiata, anoen että hän vastakin
kävisi heidän tienoilla, tuomassa kanssaan puitten menestymistä ja
metsämiehen varaa. Metsät kyllä menestyivätkin ja metsämiehet saivat
kyllältä metsän viljaa, vaan ei kukaan enää niillä tienoin nähnyt
Nyyrikkiä. Tytkivällä sydämellä ja punottavilla kasvoilla kävi moni
neitonen hellällä heinäkuulla mesimarjoja poimimassa, vaan punakypärää
ei näkynyt. Mihin se sai? Menikö se Tapiolan tuville, Metsolan maille
yksinäistä elämää viettämään, vai vieläkö se näkymättömänä oleskeli
entisillä olopaikoillaan, Helkin kylän tienoilla? En tiedä.



Suksimiesten Laulu.


    Ylös Suomen poijat nuoret.
    Ulos sukset survaiskaa!
    Lumi peittää laaksot, vuoret
    Hyv' on meidän luikuttaa!
    Jalka potkee,
    Suksi notkee
    Sujuileevi sukkelaan!

    Heräs tuuli tuntureilla
    Lehahtihe lentämään, --
    Sukkelat on sukset meillä, --
    Lähtään veikot kiistämään!
    Saishan koittaa
    Kuka voittaa,
    Eikö tuulta saavuttais!

    Koti kontion on tuossa, --
    Siihen sukset kääntäkää!
    Havuin alla Korpisuossa
    Wanhus nukkuu röhöttää. --
    Kuules ukko,
    Oves lukko
    Miehissä jo murretaan!

    Kohoaapi kämmenille
    Metsän kuulu kuningas. --
    Lähtään otso painisille,
    Tässä löydät vertojas! --
    Hammasluske,
    Keihäsruske
    Kaikuttavat korpea.

    Jo on karhu kaatununna; --
    Keihäs sattui rintahan; --
    Ukko nukkuu uupununna
    Sikehintä untahan. --
    Riemuellen,
    Soitatellen
    Wiekää saalis kotihin!

    Waan kun verivainolainen
    Suomehemme rynnättää.
    Silloin saalis toisellainen,
    Weikot, meitä hiihdättää.
    Käsi sauvan,
    Toinen rauvan
    Teräväisen tempoaa.

    Werihinsä kohta nääntyy
    Kuka meitä vastustaa,
    Kenpä pakosalle kääntyy,
    Senki suksi saavuttaa.
    Pelastettu
    Rakastettu
    Kohta onpi kotimaa.

                1860.



Hurtti-Ukko.

(Runeberg'in mukaan).


    Tarinoita kuului nuotiolla
    Hurtti-ukko kun tulj parvehen;
    Monet illat istui puoleen yöhön
    Juttujansa kertoen;
    Sytytellen kärsäpiippua,
    Unhottain sen, tulta saatua.

    Kolmas Kustavi hänest' olj miesi.
    "Sepä ottel' kanssa Wenäen!
    Sotamiehillä olj toinen aika
    Silloin kuin tää nykyinen!
    Kuningas ei vertaan säästänyt.
    Piilossa marsalkkikin on nyt!"

    "Oisit herransa vaan muistanunna,
    Miehen kunnia min vaativi,
    Käsist' ei ois voitto luikahtunna;
    Kavaluuspa Kustan surmasi.
    Niinhän aina kostaa maalima --
    Sääl' on kuningasta semmoista!"

    "Anjalassa kapinoitsijoille,
    Puheensa kuink' oli leppiä!
    Pii, kapraali, nykäs häntä kylkeen:
    Laukaisenko tykkiä?
    Ei, niin hälle vastas kuningas.
    Elä vielä, malta aikoas!"

    Yhä semmoisia tarinoiden
    Ukko tulen istui ääressä,
    Harmaisena tukka liehui päässä,
    Poski viel' olj verevä.
    Nuorra joukoss' astui Kustavin,
    Nyt olj tullut Oravaisihin.

    Ennen suurta tappelua siellä
    Yötä hongikossa vietettiin.
    Harva unta sai, vaan Hurtti vanha
    Waipunut olj nukuksiin.
    Muulloin aina valppain valvomaan
    Ennen muit' olj mennyt makaamaan.

    Iltaa tok' olj hetken istuskellut
    Hongan tyvehen nojassa päin;
    Pannen piippuansa valitellut,
    Että sota kävi nurinpäin;
    Sanoi ruvenneensa miettimään.
    Paon kuinka saisi päättymään.

    "Kaikin aijoin", niinpä ukko lausui,
    "Meit' on taivutettu juoksemaan!
    Paettu on pohjaanpäin jo kerta
    Sinne taaskin samotaan.
    Pako, muut' ei ookaan neuvoksi --
    Lempo tiesi kunne päättyvi!"

    "Huomenna kun tappeluhun mennään,
    Aivon toista neuvoa pitää.
    Juoskoon kell' on notkeampi jalka,
    Mie en jaksakaan enää.
    Hurtti hävetä jo alkaa nyt
    Ett'ei kauvan ennen väsynyt!"

    "Pakohon enään ei ukko lähde,
    Neuvon keksi ruumisraukalleen:
    Paras neuvo kun ei viitsi juosta,
    Pysähtyä paikalleen!
    Mutkan sen ken ompi oppinut
    Paeta ei koskaan tarvinnut!"

    Sen sanottuansa oli pannut
    Ristihin kätensä rinnalleen;
    Sitten puuta vasten, missä istui,
    Hiljaan vaipunut uneen,
    Huoletoinna hymyten
    Uuteen neuvohonsa luottaen.

    Toisna iltana olj Suomen joukko
    Wiime tappelussa voitettu;
    Wiime voiminsa olj ponnistellut,
    Woimansa olj sorrettu.
    Kuni aalto rantaan murtunut,
    Pohjaanpäin olj taaskin marssinut.

    Missä kulki suru silmissänsä,
    Mielin synkkä rauhatoin,
    Huolta huokaeli joka rinta.
    Hurtti vaan olj huoletoin.
    Missä joukkonsa olj hajonnut
    Siihen ukko oli nukkunut.

    Siinä nukkui kuni Kustavista
    Muistot haihtuneet ois mielestään;
    Makas siinä unta sikeämpää
    Kuni viime yölläkään,
    Huoletoinna hymyten
    Uuteen neuvohonsa luottaen.

                       1858.



Lumisateella.


    Lumia lentää
    Ristin ja rastin,
    Leikkiä lyöden ja
    Taistellen;
    Waan väsyneenä
    Waipuvat viimein,
    Rauhoa etsien,
    Povehen maan.
    Aurinko kunpa
    Keväinen kutsuu,
    Pilviks' ilmahan
    Haihtuvat taas!

    Ihmiset myöskin.
    Maailman lapset
    Raatavat, lempivät,
    Taistelevat;
    Waan väsyneenä
    Horjuvat hautaan
    Huolista, töistään
    Lepäjämään.
    Kerran kun kutsuvi
    Herransa ääni,
    Henkinä nousevat
    Taivahasen.

              1860.



Lemmen aamu.


    Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, --
    Kuin yö ol' mielein synkeä ja musta
    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!

    Mä tulin luokses -- poskes punastuivat! --
    Se oli lempein armas aamurusko!
    Ja toivo heräs jälleen sydämessäin.

    Ja säde kirkas säihkys silmästäsi! --
    Se oli lempein ensi päiväkoitto!
    Ja pimeys sydämestäni haihtui.

    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! --
    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
    Ja nietokset mun suli sydämessäin.

                            1860.



Warpunen.


    Jos ruikutella voisin
    Ma kielin sataisin
    Tai kiurusena oisin
    Kohoova pilvihin, --

    Ma aina kiitteleisin
    Suloista Suomea,
    Ja Jumalalle veisin
    Ma huokauksensa.

    Hän silmät ehkä loisi
    Myös meihin raukkoihin
    Ja päivän paistaa soisi
    Saloihin synkkihin.

    Ei ääni mulle suotu
    Oo satakielsen;
    Heikoksi siipi luotu
    Ei kanna taivaasen.

    Waan laulustani kuiten
    En huoli vai'eta,
    Kun ääni lintuin muitten
    Ei kuulu talvella.

    Parempii laulajoita
    Keväällä kun tulee.
    Niin kuunnellessaan noita
    Jo varpu vaikenee!

                      1858.



Suru on syömessäni.

(Burns).


    Suru on syömessäni ja kyynel' silmässäin,
    Ma kaiholla jo kauvan valitin onneain.
    Ma yksin ystävittä kävelen huolissain,
    En ollenkana tunne ken lientäis' rintoain.

    Monet ilosi lempi! ne tunsin rinnassain;
    Enemmät sun on tuskat, siis murhe muodossain.
    Woi rintaa riutunutta kourissa kuoleman!
    Jo tuskistani tunnen sun ratki raukeevan.

    Oi, josko joutuisinki iloille lapsuuden.
    Tuon virran vieremille, joss' onnen päivät näin!
    Muistellen unia siellä mun kulkee kultani,
    Se kyllä kyyneleeni poskilta pyhkisi.

                                       1855.



Neidelle.

(Heine).


    Kun kukka hellä, hemmyt
    Oot armas impyein!
    Ma silmiisi kun katson,
    Saa suru syömmehein.

    On kuin käet päällesi pannen
    Anoisin Herralta:
    Armaani aina ett' oisit
    Noin hellä, hempukka!

                        1855.



Kevät-laulu.

(Heine).


    Hiljan hiivii mielessäin
    Säveli suloinen,
    Kai'u kauno laulusein,
    Loitollen iloinen!

    Kai'u tuonne kartanoon;
    Kukat kusta kuultaa;
    Näetkö siellä ruusuisen,
    Tervehdi minulta.

                     1856.



Hautaus-kellot.

(Uhland).


    Kappeli olj kalliolla.
    Katsoi laakson tyynehen,
    Wuoren alla, vainiolla
    Paimen lauloi riemuiten.

    Surkealta kellot kaikui,
    Ruumisvirret vaikiaan;
    Riemulaulunsa lakastui
    Paimenelta kuullessaan.

    Siellä hautahan ne saapi,
    Riemulapset laaksosen --
    Paimen, paimen! sieltä kerran
    Kellot soivat sullenkin!

                        1856.



Äiti ja Lapsi.

(Uhland).


    Äiti.

    Lapseni! taivaass' on nyt vainaja veljes; ei koskaan
    Mieltäni rikkonut hän, sentä sen enkelit vei.

    Lapsi.

    Ett'ei enkelit konsana sais' mua luotasi viedä,
    Wirkkaos vanhempain! mielesi millä rikon?

                                            1855.



Autuas kuolema.

(Uhland).


    Ma kuollehena
    Tulesta lemmen,
    Jo haudattihin
    Sylihin kullan;
    Ma nostatettiin
    Sen suudelmista,
    Ja taivas loisti
    Sen katsehista.

             1855.



Neuvoksi Pojille.

(Uhland).


    Suvella hanki morsian
    Kedolta kun sa saat;
    Kesällä päivät pitkät on,
    Ja yöt on lauhkeat.

    Niin talvella jos vahva vaan
    Ja luja liittosi,
    Et seistä kylmin kuudan-öin
    Lumessa huolisi!

                      1856.



Maailman menoja.

(Uhland).


    Ma iltasilla ainian
    Kun yksin kuljesken,
    Weräjän suussa seisovan
    Näen tyttö-tyynösen';
    En koskaan häntä kutsunut,
    Miten lie siihen sattunut.

    En syytä tunne tuohonkaan,
    Kun suuta hältä saan.
    En pyydä mie, ei anna hän,
    Waan ei vastustakaan.
    Kun suu se suulle pyrkivi,
    Ken hullu tuota estäisi!

    Kukkaista tuuli tuuvittaa,
    Ei kysy: lemmitkös?
    Janoopi ruusu kastetta.
    Ei sano: antaos!
    Näin lempii toinen toistahan,
    Waikk' sit'ei virka kumpikaan.

                         1858.



Jos kuolisin -- -- --

(Hervegh).


    Jos kuolisin kun ilta kultineen,
    Ja niinkun päivä loppu-koitollansa --
    Suloa voi näin vaipua uneen! --
    Syliin ijäisyyden vajoisin kanssa!

    Jos kuolisin kun tähti taivahan,
    Heloittain hohtavilla loistehilla;
    Niin tyyneen toivoisinki hukkuvan
    Sinertävillä taivahan selillä.

    Jos kuolisin kun tuoksu kukkien,
    Hajahtaen povesta ruusukaisen
    Kohottimilla kukka-ilmojen
    Uhriksi alttarille Taivahaisen.

    Jos kuolisin kun kaste laaksossa,
    Jos aamuliekit lemmitellä saisi,
    Woi, jos kun häntä päivä polttava
    Kyllästynyttä sieluani joisi!

    Jos kuolisin kun ääni taukoaa
    Kielillä kaikuvilla kanteloisen,
    Ku tuskin vasken vallasta vapaa
    Rintahan haihtuu soittajan iloisen.

    Et kuolla saa kun ilta kultineen.
    Et huku tyyneen tähtien tavalla.
    Et vaivu niinkun kukkanen uneen.
    Sula ei sielukkana palavana.

    Sä kuolet kyllä, tuikki tummahan,
    Mut murhe murtaa voimasi esinnä.
    Sulosti nukkunevi luonto vaan,
    Rikkoihin riutuminen ihmisrinnan!

                            1856.



Elo on haamu haihtuvainen.

(Thomas Moore).


    Elo on haamu haihtuvainen,
    Ilomme hymy-huulillaan.
    Ja kaihon itku katkerainen
    On valhe kai kavaltavainen --
    Totinen ompi taivas vaan.

    Jos kirkas kunnia-loistehemme,
    Pian sen pilvet peittävi;
    Ja kasvoin hohto, riemut lemmen,
    Ah, kukkasiksi haudallemme --
    Ijäit vaan taivas loistavi.

    Näin aallot meidät lainoaapi,
    Katoomme tuiki tummahan;
    Ja joskin ilma leimahtaapi.
    Se synkän seudun kirkastaapi --
    Lepoo on taivahassa vaan!

                          1855.



Neidon tunnustus.

(Käännös Saksasta).


    Ihana oli iltanen,
    Me käyskelimme niityllä;
    Jo päivä kerran viimeisen
    Myhäili maille mennessä. --
    Lehossa linnut lauleli
    Ja ilmassa viserteli --
    Ja kukkaisjoukko nurmessa
    Hajullaan täytti ilmoa.

    Mun mielein olj juhlallinen
    Ja kuitenkin iloissahan; --
    Mä silloin oisin tahtonut
    Halailla kaiken mailman! --
    Me haastelimme ahkeraan;
    Mitä -- en muista ollenkaan!
    Hän astui aina vieressäin
    Ja katseli mun silmiäin.

    Mä kerran vilkahdin häneen --
    En tiedä miksikä sen tein --
    Hän kättäin kaapas äkkiään
    Ja suuta suihkas huulillein!
    Ja min' en vastustellutkaan
    Mä hälle suuta annoin vaan!
    Ja viel' en oikein tajua
    Mi mielehein lie juohtuna!

    Sen tiedän varmaan kuitenkin
    Pahaa ei ollut mielessäin!
    Sen tehtyä kuin ennenkin
    Olj puhdas tunto syömessäin! --
    Ois toinen tiellein sattunut
    Sitäkin oisin suudellut --
    Waan -- jos ois tullut toinen mies --
    Tok' en ois tehnytkään ken ties!

                             1859.



Unelma.


    Kerta seisoin, niin näin unta,
    Meren reunal vieraas maas;
    Etääl siinti koti-ranta,
    Sinne mielin tulla taas.

    Mutta uni, joka ensin
    Wei mun maastain, immestäin,
    Hänen siivillänsä lensin
    Jälleen koti-maahan päin.

    Siirsin mielel intovalla
    Pojes Suomeen ihanaan,
    Siirsin vinhast pilvein alla.
    Siks kuin löysin kunnasmaan.

    Tuima tuuli pilvet poisti
    Kaunis päivä paisto taas;
    Wuori loisti, viita loisti,
    Koski pauhas koti-maas.

    Impein eteheeni väikky:
    Silmä iski salamoi,
    Kiharien yössä läikky
    Otsa niinkuin aamun koi.

    Ihastelin otsan aamuu,
    Mesi-huulii suutelin.
    Suutelinko taivon haamuu?
    Hekumasta heräsin.



Kaunisnummella.


    Tapauksen tahdon kertoo, vaikk'ei juuri
    Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.

    Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui
    Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat
    Humisivat ympärillä, päivän loimo
    Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit
    Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal. --
    Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust
    Puitten välis, lapsi ihastelee;
    Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää
    Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää
    Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.
    Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,
    Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal
    Illan himeydes ympär Kaunisnummee.
    Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni
    Säikäyksest lankes. Waitina hän juoksi
    Kanervaista maata myöden: poski poltti,
    Weri suonis riehui, tuskan hiki-helmet
    Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun märsky,
    Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa. --
    Wimmasta hän pyörtyy, mutta äitin-lempi
    Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi
    Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen. --
    Mutta koska illan hymyilevä lamppu
    Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä
    Kummastuneena ja sydämmessä pelko.
    Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,
    Astelikin ahkerasti, mut joutui aina
    Samaan paikkaan, josta vasta lähti.
    Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska
    Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;
    Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.
    Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu
    Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,
    Kääri hänen helmohins ja ilons
    Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks. --
    Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,
    Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan
    Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi
    Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,
    Jossa valkeni jo päivä, sillä pian
    Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.
    Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
    Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas; --
    Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän
    Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
    Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes
    Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,
    Hieno niinkuin louna-tuuli,
    Joka, tultuansa yli vilja-pellon,
    Lähenevi meitä viherjäisel niitul.



Suvilaulu.


    Oisin pääskynä mä piennä,
    Suvilintuna suloisna
    Lenteleisin, liitteleisin,
    Suomehen suhauttaisin.
    Sitte sinne saatuani,
    Perillenpä päästyäni
    Ilmassa ilotteleisin,
    Räystähällä riemuitseisin,
    Kesän kaunihin tuloa,
    Tuloo armahan auringon.
    Waan jos itkevän näkisin,
    Huolellisen huomaitseisin,
    Hälle mä viserteleisin:
    Mitäs itket ihmisparka,
    Murhehdit Sä Mannun lapsi --
    Kohtalosiko kovuutta?
    Sydämeskö sulatuutta?
    Katso luonnon kauneutta,
    Ihanuutta ilman kaiken:
    Suot jo läikkyvi sulana,
    Järvet jäiden kahlehitta,
    Nietos nurmelta katoopi,
    Häviääpi maasta hanki
    Päivyen taas paistaessa
    Ahavan puhaltaessa;
    Korpi kukkia on täynnä,
    Puiden latvat lintusia;
    Kukat ne hajuelevat,
    Lintusetpa laulelevat:
    Iloitkaamme, riemuitkaamme,
    Laulakaamme, kiittäkäämme!
    Suven meille Luoja saattoi
    Jumalamme joudutteli!

    Ellös itke ihmisparka
    Murhehdi Sä Mannun lapsi
    Hänpä joka suven saattoi
    Näille pohjanki perille,
    Joka kaikki suot sulatti,
    Pani järvet aaltomahan,
    Kukat pienet kukkimahan,
    Lintusetki laulamahan
    Suven saattavi Sullenkin,
    Kesän kerran kerittävi.
    Sielus nietokset sulattaa
    Lempensä lämmittämällä,
    Huoles hattarat hajottaa
    Henkensä puhaltamalla!

                      1855.



Iltaselle.


    Joudu ilta kaunis,
    Tyynen meille tuo!
    Lopun päivätöille
    Lepoo, rauhaa suo!

    Asettele aallot
    Lammin läikkyvän,
    Ett' taas kuvastaisi
    Saaren viherjän!

    Lampi läikkyväinen
    Mielein myöskin on,
    Päivän hälinässä
    Raukka rauhaton.

    Waan kun joudut ilta,
    Häly viihtyvi,
    Näen ainoasti
    Kuvan kultani.

                 1860.



Onneton.


    Päiväpaisteell' astuissani
    Warjo vieress' astuvi,
    Ei se musta, pimeäinen
    Luovu koskaan luotani.

    Josko poies paennenki
    Iloisien joukkohon,
    Suru sielläki sydäntäni
    Puree, kalvaa ponneton.

    Tulis yö ja auringoisen
    Tulet tuimat sammuttais,
    Warjo synkkä vierestäni
    Silloin kohta katoais.

    Tulis Tuoni toivottuni
    Weisi rauhan majoihin,
    Nukkuessain nurmen alla
    Nukkuis musta murhekin.

                    1860.



Italian herääminen.


    Kah kuin Etnan kupehessa
    Kukat, ruohot rehottaa;
    Työmies viinatarhasessa
    Pelvotonna rallattaa. --
    Kivisissä
    Kahlehissa
    Tuli nukkuu vankina.

    Raskaan kiviriippans alla
    Ehkä on jo sammunut. --
    Ei! -- se miellä vihasalla
    Pohjaan vaan on painunut.
    Siinä riehuu,
    Kuohuu, kiehuu,
    Keittää julmaa kostoa.

    Kah -- jo vuori puhkeaavi --
    Päiväks muuttuu musta yö, --
    Tulipatsas kohoaavi,
    Pilviin leimahellen lyö, --
    Kallioita,
    Lohkareita
    Ilmaan lentää, sinkoilee.

    Kuule maasta jyrinätä! --
    Manner vahva vapisee; --
    Meri säikähtäen tätä
    Paikoiltansa pakenee. --
    Wiinatarhat,
    Pellot parhaat
    Laava peittää laineillaan.

    Jalot näin Italjalaiset,
    Unestanne havatkaa!
    Ikeet raskaat saksalaiset
    Poies päältä survaiskaa! --
    Ruoskinensa,
    Kahleinensa,
    Kah, jo peikot pakenee!

    "Terve joukkoon vapahien ihana Italia!"
    Näinpä nyt iloitsevien
    Weljein kaikuu rinnasta.
    Riemu raikkuu
    Huuto kaikuu:
    "Eläköön Italia!"

                            1860.



Juomalaulu.

(Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag).


    Maljane, veikkoset, täytelkää!
    Suonissam veren kuohuvi kosket,
    Nuoruus viel' punastuttavi posket;
    Nuoruun olkohon maljame tää!
       Mietteet murheiset
       Poies haihtukoon;
       Tuskat turhaset
       Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon!
    Ensimaljame nuoruus saa!
       Sen maljamme nuoruus saa!
                              Hurraa!

    Toinenpa maljame armahan on!
    Mit' olis nuoruus rakkaudetta?
    Niin olis kuin kevät kukkahisetta,
    Kolkkoinen, iloton, suloton!
       Autuus taivahass'
       Lempi on sula vaan.
       Maass' jo autuas
       Oon kun katsoa kultani silmihin saan.
    Toisen maljame armas saa!
       Sen maljame armas saa!
                              Hurraa!

    Kannun pohja jo pilkkoittaa.
    Wiimisen kerran täytän mä maljain.
    Tehkä se myös: päin juokame paljain!
    Maljan viimisen saa kotimaa!
       Huokaus viiminen
       Suomen olkohon!
       Suomen etehen
       Wiimeiseen pisaraan veri vuotakohon!
    Maljan viimisen saa kotimaa!
       Weren viimisen Suomenmaa!
                              Hurraa!

                                    1860.



Sydämelle.


    Sydän, sydän saastahinen,
    Kuinka tohditkaan Sa kurja
    Pyhää impee ihaellen
    Toivoin tykyttää?

    Katso, silmäns aurinkohon
    Tomun laps kun tohtii luoda,
    Puhtahasta kirkkauusta
    Silmät sokeentuu!

    Kerran ainoon vaan mun anna
    Häntä nähdä, ihaella!
    Sokeentuu kun siitä silmäin,
    Muut' ei nää kuin häntä vaan!

                         1860.



Soittoa kuullessa.


    Kai'u, kai'u kaunis ääni,
    Sävel soi'os suloinen!

       Soidessasi mielen myrsky
       Rauhaan viihtyvi;
       Sydämessä huima hyrsky
       Aaltoin tyyntyvi.

    Kai'u, kai'u kaunis ääni,
    Sävel soi'os suloinen!

       Ketoa kuin kuivuvaista
       Kaste kostuttaa,
       Niinpä rintaa rintuvaista
       Soittos virvoittaa.

    Kai'u, kai'u kaunis ääni,
    Sävel soi'os suloinen!

       Kukat toivon kuihtunehet
       Tointuu tuoksuumaan;
       Syämen linnut paennehet
       Taas saa laulamaan.

    Kai'u, kai'u kaunis ääni,
    Sävel soi'os suloinen!

                    1860.



Torpan tyttö.

(Runedergin mukaan).


    Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta,
    Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta;
    Wäsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi,
    Se työnsä tehnyt riemulla kotiinsa kulkevi.

    Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna,
    Wihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna.
    Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi,
    Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.

    Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhannunna,
    Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna.
    Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen
    Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.

    Jotakin etsi silmänsä -- mi lienee miel'-alansa?
    Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa;
    Niin vaiti mutta valppaana hän istui innossaan,
    Kuin sydämensä sykkivää ois saanut kuulemaan.

    Waan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmällänsä
    Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä,
    Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä,
    Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.

    Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi,
    Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi,
    Walittamatta otsansa kätehen vaipuvaan,
    Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.

    "Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista,
    Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä!
    Hän, jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt,
    Elossa on, sua muisti hän ja elää sentä nyt".

    "Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut,
    Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kartaellut.
    Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtona,
    Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia".

    Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista,
    Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.
    Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttääpäin,
    Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.

    Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa,
    Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa:
    "Wiel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi,
    Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!"

    Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä,
    Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä;
    Mut kylmä tervehtiissä käs kuin yön on tuulonen,
    Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.

    "Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi,
    Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni.
    Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli,
    Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki".

    "Kun joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen
    Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen.
    Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein,
    Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein".

    "Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista,
    Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä.
    Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa,
    Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä".

                                            1860.



Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta.

(Luvento pidetty Toukokuun 19 p:nä 1860 ylioppilas-huoneen hyödyksi).



Näin haastaa vanha tarina: Luoja maailman alussa kutsui ihmiset kokoon,
antaaksensa jokaiselle osan siitä, mitä heidän hyödyksi oli luonut.
Kaikki muut joutuivat jaolle; mutta runoniekka salossa kävellen ja
hyräellen, ei muistanutkaan määrä-aikahan tulla. Kun vihdoin hänkin
paikalle saapui, oli jo kaikki jaeltu mitä maassa, vedessä sekä
taivaalla löytyi, ja hänen osakseen ei ollut enää jälellä mitään. Mutta
Luojan oli häntä sääli. Maallista hyvää ei hänelle enää tainnut antaa,
antoipa unelmien maailman. Siinä runoniekka nytkin, maassa köyhänä ja
osattomana ollen, kuninkaana hallitsee; siinä on hänelle kaikki mitä
mielensä haluaa.

Samantapainen on Suomen kansankin elämän satu. Yksinäisissä saloissa
yleten, leikitellen korpijärvein lainehilla, siitä kasvoi unennäkijä,
pilvenkulkija. Mielensä oli jo alusta asti enemmän taipuva ajatteluun
ja runoelmin kuin tekoon ja maallisiin vehkeisin. Tämä jo näkyy
Kalevalanki runoista, jotka Suomalaisten sankari-aikaa kuvaelevat. Koko
kuvauksen pohjana (fond) on niissä kyllä kansallinen aine, Kalevalan
taistelu pimeätä Pohjolaa vastaan; mutta kuitenkin kuvaelee runo
perheellistä elämää ja luonnon kauneutta mieleisemmin ja runsaammilla,
loistavammilla värillä kuin itseä sotaa, tappelua. -- Onpa vielä
toinenki seikka huomattava. Kalevalan sankarit urhotöitään eivät tee
ruumiin voimalla, harvoin torjuvat vihollista miekalla; useimmiten,
ainakin silloin kun ei ruumiin voimat vältä, ponnistavat hengen neroa.
Sanalla, laululla, loihdulla pakottavat luonnon voimat palvelukseensa
ja sortavat vihollisensa maahan. -- Mikä eroitus kun tähän vertaamme
Skandinavian sankarien sotasaa, retkihin tekohon palavaa mieltä; heillä
on käsi, miekka, tappara kaikkena; hengen voimia tuskin mainitaan.

Tämmöisiä olivat Suomalaiset jo luonteeltaan, ja historialliset
tapaukset työntivät heidän mieltään yhä edemmä sitä latua myöten, jolle
se jo alusta oli poikennut. Perimäisessä Pohjassa viljelyksen
rajavartiana taistellen kolkkoa ja kovaa luontoa vastaan, ei ollut
Suomalainen vielä kerinnyt saada valtiollista tilaansa oikein
perustetuksi ja vakuutetuksi, kun väkevämmät, virkummat naapurinsa
hänen kukistivat allensa. Siitä päivin on Suomen kansa ainoasti toisen
palvelijana, toisen aseena ollut osallinen maailman tapauksissa. Ja
omanki valtiollisen tilansa järestämisessä on hänellä vasta
viime-aikoina ollut sanan sijaa. Koko elämänsä sulettiin yksityis- ja
perhe-elämän ahtaisin rajoihin. -- Mutta jokaisessa turmeltumattomassa
ihmis- sekä kansasydämessä palaa sammumaton halu vapaasen työhön ja
avaraan vaikutukseen. Semmoisen työn alan on Suomen kansa hakenut ja
löytänyt runon kukkaiskedoilla ja opin viljavainioilla. Siinä se on
itselleen perustanut vallan, johon ei mikään valloittajan miekka ulotu;
siinä hänen nimensä loistaa valaisevana, lämmittäväisenä liekkinä,
josko elämänsä muuten mahtavien ja viisasten silmissä näyttäneekin
mitättömältä, hyödyttömältä. Suomen kanteleen säveleet tulevat
kaikumaan kuolematoinna, katoomatoinna, silloinkin kun viimeisen
soittajansa sormet Tuonen koprissa ovat rauvenneet. --

Onkos Suomalaiselle yleisölle tarvis luvetella Suomen runohengen
tuottehia?

Jalona ja vankkana kuin Suomen muinaiset korpikuuset ovat Kalevalan
runot vuosisatojen kuluessa kestäneet ilkeitä ilmoja, kestäneet
viluisia viimoja. -- Nälkä usein näännytteli Suomen lapsia, sota söi
Suomen urohot, vaan Suomen kansa ei kuitenkaan kuollut, ei kadonnut.
Uusia vesoja versoi ikivanhasta juuresta; veristä ja tuhkista virkeni
Suomen kansa uudestaan elämään ja sen kanssa säilyivät Kalevalan runot.
Nyt ovat ajat muuttuneet. Mitä ei pakkaset, ei nälkä, ei sota ole
kyenneet tekemään, sen tekee, sen on tehnyt uusi väkevämpi vihollinen.
Wiljelys ja sivistys leviävät päivä päivältä syvemmin Suomen saloihin;
kirves kaataa korven kuunikuisia honkia; uudet mietteet, uudet vehkeet
ajavat muinaisajan runoja kansan muistista. --

Muinoin muuttui joka tunne Suomalaisen sydämessä suloiseksi säveleksi;
ilon, murheen, lemmen ja kaipauksen äänet kaikuivat joka mökistä, joka
rinnasta ja sulivat yhteen yhteiseksi hyminäksi. Se oli Suomen
laulurunon kevät. Kantelettaressa säilyvät sen suloiset säveleet. --
Nyt on jo syksynsä tullut ja hajottanut, karkottanut laululaumat.
Muinainen laulurunokin on Suomenniemeltä katoamaisillaan. Ainoasti
maamme itäisillä rajoilla, johon ei nykyajan sivistys vielä ole
kerinnyt ja jossa laulurikasten Aunukselaisten ja Inkeriläisten
läheisyys sammuvaista liekkiä yhä uudelleen sytyttelee, se vielä
jotenkin elää.

Se kuitenkin olisi suuri erehdys, jos sentähden luulisimme laulun
kokonansa Suomesta kadonneen. Ainakin niissä seuduin maatamme, missä
Karjalaisia asuu, pannaan mielellään runopukuun kaikki mitä mieltä
liikuttaa. Oulusta Wiipuriin saakka on useimmissa pitäjissä runoniekka
jos ei useampiakin, jotka säädyltään ovat talonpoikia tahi
maakästyöläisiä ja kaupungeissa työmiehiä. Löytyy siellä täällä runoon
taipuvia naisiakin.

Siitäpä laulaa Makkonenkin:

    "Yksin laulan, yksin soitan
    Runoja jo ruostuneita,
    Lauluja lakastuneita!"
    Niinpä lauloi laulajamme,
    Kuuluisa runon kutoja,
    Wirrenseppä Wäinämöinen
    Walitellen vaivojansa,
    Yksinään yrittävänsä:
    "Ei mua Suomi soitattele,
    Omat lapset laulattele,
    Miellytä nykyiset miehet!"

    Waan ei vielä virret kaikki
    Gottlunnin kodissa käyneet
    Eikä kirjahan kerinneet.
    Wiel' on lauluja Lapissa,
    Karjalassa kanteleita,
    Savossa runon sanoja.
    Wiel' on vanhan Wäinämöisen
    Laululuonto liikkehellä
    Monen poikasen povessa,
    Monen vaimon vartalossa.
    Wiel' on soittoja somia,
    Kanteleita kaunoisia
    Monen neitosen näpissä,
    Kaunokaisen kainalossa.
    Rakkahalla rinnallansa,
    Ihanalla innollansa
    Laulelevi lempeästi,
    Niinkuin alli aallon päässä,
    Pensahassa pieni lintu,
    Kansa suuri Suomen maassa.

Muinoin ei ollut runo yhden, vaan koko kansan tekemä; tekijän omituinen
mielenlaatu siinä harvoin ilmottihe, ja jokainen sitä laulaessa pani
omia lisään. Sentähden ei alkuperäisen tekijän nimestä huolittu eikä
sitä pantu mieleen. Näinhän runossakin lauletaan:

    En tiedä tekijätäni,
    Enkä varsin syntyäni!
    Tuuli lienee taattonani,
    Ahavainen äitinäni.

Nyt on toista. Runotyöhön ei enää jokainen kykenekään; runotaitoa
on vaan muutamilla. Ne joille se kallis lahja on suotu, pidetään
suuressa arvossa, ja heidän nimensä elää kansan muistissa. Tätä nimien
säilymistä auttaa sekin seikka, ettei runoja nyky-aikana ainoasti
muistin säilyttäväksi uskota, vaan tavallisesti leviävät kirjotettuna,
tai painettunakin. Itsetkin runosepät pitävät siitä lukua että heidän
nimensä mainioksi tulisi. He mielellään antavat runonsa painoon ja
muutamat ovat niin turhanaikuisia ja kunnianhimoisia, että esim.
muudan Taskinen (jota muuten ei juuri oikeaksi runoniekaksi voi
sanoakaan) on runonsa neljä erää lähettänyt Suomalaisen kirjallisuuden
seuralle; sillä kun ei niitä painoon viitsitty antaa, miesparka
taisi luulla äpärettensä eksyneen metsään. -- Onpa niitäkin jotka
runokerääjille ovat ominaan antaneet muiden parempain laulajain
käsialoja.

Tavallisesti runoniekat eivät ainoastaan ole runolahjoilla etevämmät
pitäjäläisiänsä, vaan myös opillakin. Raamatun, joka niin kauvan on
ollut Suomen rahvaan pian ainoana tietolähteenä, he tavallisesti
perinpohjin tuntevat. Sen tiedon lisäksi on viime-aikoina tullut, mitä
sanomalehdistä ja kirjoista ovat saaneet. Tällä opillaan he välistä
vähän kopeilevat ja mättävät sitä runoihinsa, arvelematta sopiikos
se siihen paikkaan vai ei. -- Mitä runoseppäin elämään tulee, niin
antavat valitettavasti usein laittajalle sijaa siinä, että ovat viinaan
meneväiset. Tähän on varsinkin se syynä, että heitä kaikissa pidoissa
käytetään ja siellä runsaasti ryypyillä ravitaan, että muka heiltä
laulu paremmin sujuisi. Makuun tultua virvottelevat sitten itseään
kotonakin viljakullalla.

Häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa laulamansa runot he
tavallisesti paikalla sepittävätkin. Tottuneelle ei ole tämmöinen työ
järin vaikea, sillä runomitta on hyvin yksinkertainen ja sisällyksen
kauneuteen ei semmoisissa tiloissa niin tarkoin katsota, kunhan runo
vaan sujuu sukkelaan. Runonteko käypi siinä sillä lailla, että kaksi
miestä penkillä vastakkain istuu, käsi kädessä, ja hiljaan kiikkuen
laulaa. Runoniekka laulaa muutamia säkeitä, joita tuosta toinen
(puoltaja) kertoo; sillä välillä kerkiää laulaja taas jatkoa miettiä.
-- Toisinaan sepitetään runoja, varsinkin pilkallisia, oikein miehissä,
niin että jokainen panee sekaan, mitä kompia mieleen juohtuu.

Toisia runoja tehdään itsekseen arvelemalla. Maanmiehen työ on sitä
laatua, ettei se ajatusta estä muissa aineissa liikkumasta. Synkeät
salot ja yksinäiset metsäjärvet, joita talonpoika ulkotöissään näkee,
herättävät mielessä runollisia mietteitä ja unelmia. Siinä syntyvät
runot niinkuin lauletaan:

    Sade saatteli sanoja,
    Wirttä toista tuulet toivat,
    Meren aaltoset ajoivat,
    Linnut liitteli sanoja,
    Puiden latvat lausehia.

Näiden runoin sepittämiseen menee usein kauvan aikaa, välistä
vuosikausiakin. Niin esim. kuuluu eräällä runoniekalla olevan
tekeillä runo kirkonrakennuksesta, jota alotti koska kirkon
perustuskivi pantiin ja johon yhä uusia värssyjä lisää sitä myöten
kuin kirkko kohoaa. Talonpojissa useinkin tapaa erinomaisen tarkan
muistin; sillä runoniekatkin pitävät mielessään satoja värssyjä. Kun
sitten runo on valmiiksi joutunut ja talonväki, ehkä naapuritkin,
pyhäaattona keräytyvät kokoon, niin runoniekka heille uutisensa
lukee. Kuulijat sen kohta oppivat ulkoa ja sillä lailla hyvä runo
pian leviää ympäri pitäjää, jopa laajemmallekin. Korhosen, Puhakan ja
Makkosen runot ovat hyvin yleiseen tutut Suomenmaan itäpuolla ja ovat
yli rajankin samonneet niin kauvas kuin Suomen kieli kaikuu. Näillä
vaelluksillaan runot vähitellen muuttuvut, niin että toisintoja syntyy.
Nyky-aikoina, kun runoniekat tavallisesti osaavat kirjottaa, leviävät
runot, niinkuin jo mainittiin, enimmiten kirjotettuna ja eivät enää
suuresti muutu.

Rahvaallemme olivat ja ovat osaksi vielä nytkin runot
sanomakirjallisuuden sijasta. Mitä pitäjässä merkillistä tapahtuu,
siitä heti runo tehdään. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja
ruukkien rakennukset, järvenlaskut, ja muita rahvaan oloon ja eloon
vaikuttavia asioita. Runoniekka aluksi tavallisesti valittaa voimainsa
vähyyttä, taitonsa puuttuvaisuutta ja kutsuu Wäinämöistä t.m. avuksi.
Semmoisia alkusanoja ovat esim.

    Ikä kuitenki kuluvi,
    Lauluittaki lankeavi,
    Eiköhön nyt joitakuita
    Lauleskellen laiha lapsi?

Tai:

    Kun ei muut lihavat laula,
    Laulan minä laiha lapsi!

Taikka:

    Waka vanha Wäinämöinen,
    Anna armosta minulle
    Ymmärrys ylettyväinen,
    Kieli kirkasta koreeksi,
    Jotta saattaisin sanoa
    Asioita arvoisia.

Tai:

    Jospa tuuli tunnit toisi,
    Ajan antaisi ahava,
    Läkin saisin lähtehestä,
    Paperin pajun lehdistä,
    Sulan rannan ruokosista,
    Wirkoaisi Wäinämöinen,
    Aukaiseis sanaisen arkun,
    Kirjottaisin virttä vielä
    Suomen kansasta sanoisin.

                 Makkonen.

Sitten kuvaelee runoniekka tarkimmasti miten kaikki on tapahtunut,
laulaa kirkon penkkinensä nauloinensa ja ruukin rattainensa,
ketrinensä, ja lopuksi lukee kiitoksia työn sekä teettäjille että
tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt
runot ei juuri sisällä totista runohenkeä; he vaan ovat runomittaan
pantuja tavallisia asioita, kalunkirjotuksia runoksi. -- Toisia aineita
saapi runo-niekka merkillisistä luonnon sattumista: valitusrunoja
syntyy katovuosina, riemu- ja kiitosvirsiä milloin Herra maata viljalla
runsaasti siunaa. -- Muita runoja tehdään rakasten pappien ja muiden
virkamiesten kuolemasta tahi pois muutosta. Nämät viimemainitut runot
ovat välistä kauniita. -- Waan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä
rajoissa. Hän laulaa myös koko kansaan koskevia asioita. Paljon on
runoja uusista tärkeistä asetuksista tahi hankkeista esim. Saimaan
kaivannosta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemasta,
sotalauluja, riemurunoja rauhasta j.m.s. löytyy myös historiallisia
runoja. Kotimaankin rajojen yli samoavi runoniekan miettehet,
herätettynä sanomalehtein antamista tiedoista tahi rahvaan seassa
lentelevistä juorupuheista. Omituinen ja Suomen rahvaan käsitystä
semmoisista asioista kuvaava on esim. Puhakan runo 1848 vuoden
tapauksista. Hän laulaa:

    Maailma on mullin mallin,
    Europa edestakasin...

Sitten kertoo kuinka on:

    Siellä juhlina jyrytty,
    Pyhät käyty pyssy käissä;
    Papit pietty pilkan alla,
    Ruhtinaat rumasti lyöty;
    Kuninkaat on kulkemassa,
    Keisarit kävelemässä.

Tuosta hän valittaa että juuri ne kansat, joista

    Ennen säihkyivät sätehet,
    Tännekin kipunat kiiti,

nyt ovat hairahtuneet jumalattomain tielle. Lopuksi hän kiittää
Suomalaisia, joita on ennen

    Pietty metsiköinä,
    Apinoiksi arvaeltu,

että ovat pysyneet uskollisuudessa.

Kaikista kansallisista aineista on yksi muita tenhosampi runoniekkoja
lauluhun nostamaan, sitä he laulavat tulisemmalla tunnolla,
ylevämmällä runo-innolla, kuin heissä tavallisesti tapaa. Tämä aine
on Suomen kielen tila. Karvaita ja surullisia valitusrunoja kaikuu
heidän kanteleesta, siitä että kansan kieli on ollut kahleissa
pidettynä ja herrojen seuroista sulettuna; korkealle raikkuu heidän
riemunsa joka kerta kun joku ikivanha este murtuu; kiitosrunoja virtaa
sydämen pohjasta kaikille Suomen kielen edistäjille ja puolustajille,
varsinkin Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Mutta kuitenkin ei voi
kieltää, että paraillakin runoniekoilla on vaan halpa käsitys siitä,
mitä kieli kansalle on, ylevimpäin ajatusten ja syvimpäin tuntoinsa
puku. Runoniekat eivät paljon vaadi; he tahtovat vaan, että Suomi
kelpaisi oikeudessa ja että virkamiehet osaisivat kansan kieltä. Tämä
halpa käsitys pilaa useinkin runojen kauneutta. Tästä aineesta on
lukemattomia runoja; näytteeksi panen tähän otteita kahdesta. Korhonen
laulaa.

    Suvaitseeko Suomen kansa,
    Salliiko Savon isännät,
    Että Suomesta suloinen
    Runo tässä lauletahan,
    Koska mieli kättä käski,
    Käsi kätteli kyneä,
    Kynä piirsi puustavia?
    Mitäs puustavit puhuivat?
    Sitä ne sanoivat silloin,
    Kuinka suotta Suomen kieli
    Kapaloss' on kauvan ollut
    Lapsen tautisen tavalla;
    Niinkuin tuo on nytkin vielä
    Sitehissä sitkeissä,
    Waikka on jo vanha kyllä.
    Eipä taida tullakana
    Siitä miestä milloinkana.
    Joka poikki ponnistaisi,
    Katkoisi kapalovyönsä,
    Jaksaisi jaloin kävellä,
    Aikamiehen askelia,
    päästä päähän pitkän pöydän
    Isommille istumille,
    Rinnalla rikasten kielten,
    Waltakielten kumppaliksi.
    Lintuset livertelevät
    Kukin äänellä omalla,
    Kielellänsä kerkiästi,
    Jonka heille äiti neuvoi,
    Oma vanhempi opetti
    Pesissänsä pienempänä.
    Ei ole sitä etua
    Suomen kansalle suvaittu.

Makkonen runoelee:

    Missä syntyi Suomen neito
    Kussa kasvoi kainu lapsi,
    Kun ei kielensä keralla
    Sallittu salissa olla,
    Eikä oppihin otettu,
    Neuvon alle annettuna;
    Eikä päässyt päivinänsä
    Ylimmäisten ystäväksi.
    Kulki köyhissä kylissä,
    Matalaisissa majoissa,
    Kyntömiesten kartanoissa.
    Jos kerran kävi hovissa,
    Saipa käydä kartanolla,
    Seinävierissä väristä,
    Niinkuin köyhä kerjäläinen,
    Oven suussa orpolapsi.
    Muoto murheesta hänellä
    Tuli aivan turmiolle.
    Nuttu päällä nukkavieru
    Warsin vanhasta sarasta.
    Tuntui tuhmalta sanoista,
    Yksinkertanen opilta.
    Waanpa herrat Helsingissä
    Alkoi tuota armahdella;
    Jopa alkavat aluksi
    Opetella orpolasta.
    Silmät siistivät liasta.
    Korvat kanssa kaunihisti,
    Kaulan karstasta puhdistit
    Kultaketjuilla koristit,
    Wartalon valelit veellä,
    Hapset harjasit hyvästi
    Kähäräksi kaikki tyyni.
    Rinnat kaunistit kukilla.
    Parahilla palmupuusta.
    Kengät on Kemistä tuotu,
    Sukat kanssa Kainuhusta,
    Röijy saatuna Savosta,
    Hame käyty Karjalasta.
    Panit kouluhun kotona,
    Alle oppinsa asetit:
    Yksi saatteli sanoja,
    Toinen neuvoi nuottiloita.
    Tuosta kasvoi kaunis neito,
    Suomen ympynen yleni:
    Huulilta hunaja hiiluu,
    Kasvot kaunihit koreat
    Ruskeat kuin ruusukukka;
    Silmät on sininnäköiset,
    Lemmen lehtiset, leveät,
    Luonnossa ilo ihana,
    Rakkautta rinta täynnä.
    Jo nyt saattavi salissa,
    Seista suurien seassa.
    Kirjat kaunihit kädessä
    Laulelevi lemmenvirttä,
    Niinkuin lintunen lehossa,
    Toukomettinen metässä.
    Tuota herrat Helsingissä
    Kaikki katsovat ilolla;
    Herrat nuoret, naimattomat
    Kilvan kihlata kokevat.

Paitse kertomus- ja kiitos-runoja ovat vielä erikseen mainittavat
opettavaiset runot. Niissä on semmoisia, joissa runoniekka puhuu
tietonsa josta kusta aineesta, mielellään loihturunoin tavalla mennen
syvimpiin syihin ja syntyihin. Muita on jotka tapoihin koskevat. Näillä
runoniekat paljon vaikuttavat. Sekä yksityisten että koko pitäjäin,
maakuntain tahi säätyin vikoja ja pahoja tapoja vetävät yleisön
silmien eteen, milloin pauhaten kuni Juutalaisten muinaiset prohveetat,
osottaen yhteisiä tapaturmia niinkuin sotia, kulkutautia, katovuosia
j.m.s. Jumalan rangaistuksina, milloin nostaen kaikki pilkan henget
liikkeelle. Sarvipäisiä kokkia, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä
valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päähän, taitavasti kipeimmille
paikoille sattuen. Monta näistä rangaistusrunoista saattaa lukea Suomen
nykyisen kansarunon paraisin tuotteisin. Näytteenä tästä runolajista
olkoon Wäänäsen runo kummasta kalakukosta.


Lystillinen runolaulu, siitä kummasta kala-kukosta lookisti
kokoonpantu, Henrikki Väänäseltä.

    Jop' on laulu laitettuna,
    Sanat somat solmittuna
    Ruotsin ruuasta rumasta,
    Kummasta kala-kukosta,
    Johonk' ol' pantu Paltamossa
    Katti karvanen sisähän.
**
    Kerran keskensä isännät,
    Rannin miehissä rupesit
    Pyhä iltana puhuhun,
    Julkisesti juttelehen,
    Kuin on Oulussa pahoja,
    Tullissakin turkasia;
    Syövät syökärit rahatta,
    Ilman työtä tullin miehet,
    Kun vievät välistä reestä
    Evähiä matkamiesten.
    Talon vaari taitavasti
    Kysyypi kylän väeltä:
    "Kusta nyt saisin kumpanita
    Kusta matkallen toverit?
    Lähtisin minäkin kerran
    Käpäsemään kaupungissa;
    On mulla talia taasen,
    Wielä voitakin vähäsen,
    Waikk' on huono heinä-vuosi,
    Muret muustakin ruuasta".
    Miehet yksi-äänisesti
    Siihen vastaten sanovat:
    "Meillä on miehillä samoilla
    Matka pitkä mielessämme;
    Lähteä sitä pitäisi
    Alamaahan marsimahan.
    Kohen Oulua kokehen".
    Kohta yksi koiran silmä
    Sanoopi väen seassa.
    "Jopa kotoa kyllä
    Joulun eellä jouvetahan.
    Olis mielessä minulla
    Lähtö pojes pohjan maalle;
    Lähtisin minäkin muuten
    Käpäsehen kaupungissa,
    Waan onpi vähän vikoa,
    Joka on kotona kauvan
    Mulla muistissa pysynyt,
    Poveani pureskellut.
    Wietihin minulta viimein,
    Wäkisin vasikan paisti;
    Kuin näki olevan reessä,
    Sitä syökäri syleili,
    Sitä anoi ahkerasti,
    Pyysi pystössä käsinni.
    Minä mies sanoin hänelle
    Puheskelin puolestani:
    'En saata evästä panna
    Tyköäni, ystäväni,
    Pojes matkan pitkän päässä.
    Kylläpä täällä tarvittoovi
    Pureskella porvarissa'.
    Weipä sittekkin väkisin;
    Sen kanssa meni sisälle,
    Wielä kiitti kinttujansa,
    Hyvin kosti kynsiänsä,
    Kun ovat viekkahat viriät,
    Omin mielin ottamahan,
    Talon-poikien evästä!
    Sitte kun tulin kotia,
    Heti sai kylässä tietää
    Akkani saman asian,
    Josta akka aikalailla
    Minua torui tolvanaksi,
    Kun en mä kakkua kätehen,
    Sysännynnä syökärille.
    Antoi hälle lemmon lintu,
    Omalle tulli nälkäiselle.
    Kuuluupi kyllä puhuvan,
    Kieli-lakkarin latovan,
    Ett' on muutamat monasti,
    Kotonaan nivuiset koiran,
    Pannullansa paistanehet,
    Rasvan kanssa raskinehet;
    Woilla sieväksi silattu,
    Mennessäns on antanehet,
    Tulli-miehelle kätehen,
    Sysännehet syökärille.
    Tuon konstin minä kotona
    Saatan vielä viisahammin,
    Tehdä toisehen tapahan".
    Ottipa kissan kiiruhusti,
    Tarttuupi takajaloista,
    Päätä pankkohon sukasi,
    Oikian olan takoa.
    Uunin nurkkahan nutisti,
    Siinä hirtti hiiren syöjän,
    Pani pirtin lämmitessä,
    Leivän sisähän leviän.
    Rupes estähän emäntä,
    Etteipä isäntä saisi
    Kattia kakun sisähän,
    Panna paljaan karvan kanssa.
    Emäntä isännällensä
    Sanoopi sanalla tällä:
    "Kosk' on herja herjennynnä
    Naaras kissa naukumasta,
    Niin nyljen nahattomaksi,
    Siitäpä tulisit sievät,
    Turkin puuhkat pulskiammat".
    Ukko uunilta puhuupi,
    parta-vaari paukuttaapi:
    "Kylläpä sinä siivo muori,
    Oikehin hyvä olisit
    Syökärille syölähille;
    Kun nyt siitä kuoren pojes,
    Weisitkin nahan väkisin,
    Käden kesken paistumisen,
    Siitäpä syökärit rupeais,
    Arvelehen aivossansa,
    Että on tähän sisähän
    Jänes pantu Paltamossa:
    Siitä mielehen menisi
    Talon-poikien tavarat;
    Wastakin repis rekiä,
    Evähiä etsiskelis.
    Ann' olla katti karvonensa,
    Että tulee tuntemahan,
    Mik' on pantu Paltamossa,
    Koottu kuorien sisähän,
    Taherrettu taikinahan".
    Samasta sanasta tästä,
    Kävi kärryksi emäntä,
    Rupeaapi rohkeasti,
    Koukulla kapasemahan,
    Ukon päätä uunin päällä;
    Waan ei toki tohtinunna,
    Ett' oli vaari vahvallainen;
    Kyll' olis muori muuten lyönyt,
    Takan vierestä takonut,
    Äijän päätä oiva lailla.
    Isäntä ihasteleepi,
    Lieden vierehen lipuupi,
    Pani kissan paistumahan,
    Katin karvat kärtymähän.
    Wielä se vinkui uunissakin,
    Kurasi kukon sisällä.
    Sitte kuin kuori päälle kuivi,
    Taikina tuli kovaksi,
    Katin päälle kankiaksi,
    Ulos uunista nykäsi,
    Paneepi säkin sisähän.
    Sitte lähteepi kotoa
    Maanantaina marsimahan,
    Astuhun alusta viikon,
    Kohen Oulua kokehen.
    Kun tuli tykö Muhoksen,
    Löysi kohta kumppaninsa;
    Kumppanit heti kysyvät:
    Joko nyt jokia menemme,
    Linnan tullista livumme,
    Käymmä kautta köyhän miehen?
    Juuruksen tykö tulivat,
    Kestikiivarin kedolle.
    Silta-vouti Simpermanni,
    Oli juossut Juuruksehen
    Tukkihin hakojen kanssa
    Tietä kiini kiiruhusti,
    Ettei joutuisi joelle,
    Sieltä kulkisi kukana.
    Siin' oli kiellyt Simpermanni,
    Talonpoille puhunut:
    "Ei saa mennä Pielis-miehet,
    Eikä muu Muhoksen väki,
    Eikä käyä Paltamosta
    Oulun suuhun ollenkana,
    Kuratullihin kukana.
    Siihen siikoja isoja,
    Kuljettavat Kuusamosta
    Punasta poron lihoa.
    Waikka sen tähden vähäsen
    Norsorsi välistä saapi,
    Tutummilta tullin luona,
    Kuusamon mätimahoilta".
    Ne jotka jokia aivot,
    Mylly-tullista tulehen,
    Simpermannin käskyn kautta
    Kangas-tullihin kävivät.
    Pistit ensin pienen leivän,
    Tulli-herralle kätehen;
    Tästäpä herra herjemmäksi,
    Kovin koiraksi rupesi,
    Sanoi herra hilpeästi:
    'Ketä sinä tällä kerjulaista,
    Pilkkoat pila-isäntä,
    Ompa sulla suurempia,
    Kala-kukkoja komeita?
    Anna mulle muudankahan,
    Teidän maanne maistiksista'.
    Mies se mielellä hyvällä
    Sysäsi kukon kätehen,
    Jonk' oli sisähän kissa,
    Pantu katti karvoinensa;
    Hetipä käski tulli-herra,
    Tämän miehen tupahan,
    Kutsui Rytsi ruukostille,
    Antoi kahvit, antoi punsit,
    Wielä viinatkin lisäksi.
    Kun oli sarikat saanut,
    Ryypyt suuhunsa suloiset,
    Mies heti meni kadulle,
    Sieltä poikkes porvariinsa.

    Tämä on laulu laitettuna,
    Sanat väätty Wäänäseltä;
    Sille palkasta tulisi,
    Tahtoisi jalan takasen,
    Kun olis ollut saatavilla
    Silloin tullissa tykönä,
    Kun Rytsi ruualle rupesi,
    Iltaselle ilkeälle.
    Haukkasi palasen päästä,
    Toukaseepi toisen kerran,
    Jo sattui käpälä suuhun,
    Kynnet kielehen rupesit;
    Luuli hauin hampahiksi
    Eli lahnan leuka-luuksi,
    Eipä usko ensinkänä.
    Kunpa viiltää veitsellähän,
    Näkeepi olevan siellä,
    Karvaton katin sisällä;
    Hetipä kirosi herra,
    Kesken syönnin synkeästi,
    Sanovi sanalla tällä:

    "Eipä tuota turkastakaan
    Luullut nyt minä polonen
    Perkelettä petturiksi.
    Kun on ilkeä isäntä
    Pilannut parahan viljan,
    Tuolla lailla tuhranunna.
    Ei sitä tiedä ihmis rukka
    Mitä syödä synnis paran,
    Wasta vanhana pitääpi,
    Kun ei nuorra näitä nähty,
    Noita kummia rumia."

    Jop' on laulu laskettuna,
    Loppu lookisti rakettu,
    Somahammilla sanoilla.

Että semmoiset pilkkarunot, joita pilkatun kotitienoilla paraten
ymmärretään ja enimmän lauletaan, kipeästi koskevat, on tietty asia.
Sentähden pelätäänkin runoniekan vihaa pahemmin kuin pirua. On niitä,
jotka talosta taloon kulkien elävät muiden varoilla, kun ei kukaan
heiltä tohdi ruokaa kieltää. Mutta vaikka muutamat tällä tavoin
taitoansa väärin käyttävät, niin on ylipäätään myöntäminen, että
runoniekkain vaikutus on kansan tavoille terveellinen. Ma sanoin
ett'ei runoniekkoja tohdita suututtaa. Sattuupa kuitenkin välistä
niinkin, että virkaveli pilkkaajata samoilla aseilla kostaa. Silloin
syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa
josko ei aina terävyydessä vertoja vetänee Ruotsin kirjallishistoriassa
niin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Walheita
ja perättömiä syyttämisiä vilskuu näissä yhtähyvin kuin oppineinkin
kirjallisissa riidoissa. Wälistä ei vastaaja puhu omasta puolesta, vaan
puolustaa koko seurakuntaa tahi säätyä, jota toinen on soimannut. Runo
muuten ei aina ole ainoa kosto, jonka pilkkaaja saapi sanoistaan.
Sattuu niinkin että ne, joihin pilkka sattui, tarttuvat toisiin kuin
mielen aseisin ja että pilkkaaja saapi kuuman selkäsaunan kylpeä. Ompa
moni tullut oikeuteenki vedetyksi. Koska siinä runoniekka käsketään
runonsa laulamaan, että oikeus saisi päättää onko kanteessa syytä vai
ei, niin useimmin heittää pois pahimmat paikat, vaan pistää kuitenkin
niin paljon salaista pilkkaa sekaan kuin vaan vaaratta taitaa panna.
Muudan Ryynäinen kuuluu sen kerran niin taitavasti tehneen, että
tuomari lautakuntaneen pyrskähti nauramaan ja asia jäi sillensä.
Mutta on niitäkin, jotka oikeudessa oikein uhalla laulavat runon
alkuperäisessä karvaudessaan, vieläpä lisäävät pistopuheita. Kun sitten
sakotetaan, mainitsevat senki ylpeydellä runossaan. Niin lauloi esim.
muudan Kinnunen Kiannolta, joka papista oli soimausrunon tehnyt ja
saanut sakkoa:

    Kohta tuomari tulevi,
    Kysäisee sanoilla näillä:
    Ootkos Sinä pellon Pekka,
    Joka rumilla runoilla
    Papin pilkkasi pahasti.
    Pekka ei kiellä ensinkänä,
    Keräjässä kerskahtavi:
    Oonpa pekka pellon päästä,
    Jok' oon laulun laatinunna,
    Wirren oikein vetänynnä.
    Jos sata sakotetahan,
    Tuhat täältä maksetahan.
    Arka noita säikähteli
    Wiittä, kuutta hallavuotta,
    Seitsentä sotakeseä.

Ma sanoin Suomen kansarunon syksy-ajan jo joutuneen. Jokaisen, ken
Kalevalaan ja muinaisiin laulurunoihin vertaa nykyisten runoniekkain
käsialoja, täytynee tätä kovaa päätöstä todeksi myöntää. Harvoin
ilmottaikse nykyisessä kansarunossa syvempi tunto, jalompi into,
totinen runohenki, joka aineensa kaunistaa, kirkastaa. Useimmin
runoniekka laulaa ainettaan koristamatta aivan semmoisena kuin
sen todessa näkee; vertauksia ja kuvia kyllä löytyy, mutta vähän.
Harvoin ovat uusia, omituisia; useimmiten raamatusta, virsikirjasta
tahi vanhoista runoista lainatut. Ja vaikka vertaus toisinaan on
uusi, niin he sitä yhdessä runossa niin monta kertaa käyttävät ja
venyttelevät, että tulee ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein
pitkä-piimäisiksi niihin pannuista raamatun sanoista, sanalaskuista ja
muista höystimistä. Runomitta onkin senlaatuinen että viettää, pakottaa
pitkällisyyteen. Runomitta on leveä, höllä puku, jota runottaren on
suurella taidolla poimuihin sovittaminen, ettei säkiltä näytä. --
Tämän luvettua moni kummeksinee kuinka Suomen nykyisestä kansarunosta
enää viitsii puhuakaan. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri
maistuisikaan. Mutta Suomen kielen runollinen luonto, rikkautensa
kuvaelevista sananparsista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus tekevät
sen, ett'ei näitä runoja saa aivan halpana pitää. Jos niissä paitsi
sitä tapaamme josko ei syvää ja ylevää, niin kuitenkin vakaata ja
lämmintä rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos
tämän tunnon näemme puettuna kaunistamattomaan mutta lapsellisella
yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti
soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme
rihmallisen semmoisia, jotka erille perattuna pitkäpiimäisyyden
kuoresta, kiiltävät kalliina runohelminä, niin täytynee runottaren
ihanimpiinki antimiin tottuneen myöntää, että vielä saattaa puhua
runollisuudesta Suomen rahvaan seassa. Rahvaallemmepa, jolle
muinaisten runoin haihduttua ei heitä paitsi olis muuta runollista
ravintoa tarjona ollut, kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katketut
ja runnellut pätkät tahi vielä huonommat, sisällyksenki puolesta
usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty.
Heidän ansioksi on luvettava, ettei kauneuden tunto Suomalaisissa
ole peräti tullut turmiolle; he ovat heidän mieltä ylentäneet, niin
ett'ei he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kihertyneet
maallisiin, rahallisiin asioihin. -- Muistettava on myös opettavain
ja pilkkarunojen terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään
päättämään onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua. Tässä
kuvaeltuin runoin vieressä on viime aikoina ylennyt muukalaista
mukaeleva, vaihtelevammissa mitoissa liikkuva kansalaulu, joka edellä
mainittua alkaa syrjälle sysätä. Mitä siitä aikaa myöten tullee, on
vaikea sanoa. Hänessä jo nytkin näkyy palavampi tunto ja suurempi
rikkaus kuvista. Mutta pitkäpiimäisyyden on se runoilta perinyt
(lempilaulussa saattaa toisinaan olla 30, 40, 60 värssyä), ja on siinä
runoja huonompi, että uusiin mittoihin tottumattomat runoniekat eivät
niitä oikein saa sujumaan ja että riimin vuoksi pistävät ajatukseen
sopimattomia sanoja sekaan.

       *       *       *       *       *

Katseltuamme Suomen nykyisen kansarunollisuuden yhteistä luontoa,
pitäisi vielä saattaa lukijan tuttavuuteen tämän vuosisadan mainioimpia
runoseppiä rahvaan seassa. Mitä elämäkertoihin koskee, niin kuitenkin
ei saa mitään erinomaista odottaa; sillä heidän elämänsä on
tavallisesti hiljaisuudessa kulunut kotipellon pientarilla, kotijärven
lainehilla.

Kuuluisin rahvaassa, ja herrassäädyssäkin, josko vaan nimeksi,
yleisimmin tuttu on epäelemättä _Korhonen_, se mainio _Wihtapaavo_.
Runonsa ja nimensä ovat levinneet kaikkiin avaran kotimaamme seutuihin
ja yli Suomen rajankin kauvas samonneet. He eivät ole ainoasti suusta
suuhun kulkeneet; tämän vuosisadan alusta saakka on hänen runojaan
sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut enemmän painetuksi kun
minkään muun runoniekan. Wieläpä on hän ainoa runoseppä, jonka teoksia
yhteen kerättynä erinäisenä kirjana on painettu.

Hän syntyi vuonna 1775 [tämä elämäkerta on yhteenveto prov. Lönnrotin
tekemästä, joka seuraa kirjaa "Korhosen runoja"] Wihtajärven talossa
Rautalammin pitäjää. Lapsuudestansa hän itse laulaa:

    En ole etäällä käynyt
    Hakemassa harjotusta;
    Piisaapi kotoinen koulu
    Talonpojan tarpeheksi.
    Isä ennen I:tä neuvoi,
    Ä:tä äitini opetti;
    Siihen sain sitten enemmän
    Opetella itse vielä;
    Aloin kirjottaa kynällä
    Ja panna paperin päälle
    Jouto-aikoina jotakin
    Miesten muidenkin katsella,
    Tulevaisten tunnustella.

Laululahjansa ilmestyi hyvin aikaseen. Ulkonaisena herättimenä oli
siihen eräs nimismies Kokki, niillä tienoin mainio lahjakontti ja
rahankiskoja. Hänestä Korhonen laittoi pistävän pilkkalaulun, joka heti
levesi pitäjälle. Missä pitoja oli, siihen Korhonen kutsuttiin sitä
laulamaan.

Kohta ruvettiin hänellä muitakin runoja teettämään. Sittemmin kun
kuulunsa kauvemmin oli levinnyt, tuli usein kankaisista pitäjistä
lähettiläitä häneltä runoja, varsinkin pilkallisia, pyytämään. Waan ei
Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen
hän ulkotöillä ollessa aina sepitteli runoja. Ett'ei ne aina
onnistuneet sen vertaisiksi kuu heitä olis tahtonut ja toivonut, näkyy
seuraavasta valituksesta:

    Minun täytyi kynteäkin,
    Kulkea kuressa aatran
    Koko viikot vieretysten.
    Kynä kuivi sill' ajalla,
    Leveämmäksi levesi
    Aatran kären kaltaiseksi.
    Olin oppinut ojalle,
    Wiivyin siellä toiset viikot,
    Kuivi läkkini kuraksi,
    Ei juossut kynästä kyllin.
    Palotyössä paljon uuvuin,
    Siellä silmätkin pilaantui.
    Suunnittelin sunnuntaina
    Piirteä paperin päälle,
    Mitä mielessä makasi.
    Olipa käsi olasta
    Kovin käynyt kankeaksi
    Eikä peukalo pitänyt
    Kylläksi kyneä kiinni.
    Koko koura paljon painoi,
    Se painoi paperin puhki.

Paitsi näitä runoja, joita ajattelemalla sepitteli, on monta, joita
iloisissa pidoissa äkkiä innostuneena lauloi. Semmoinen on esim.
yleiseen tuttu laulu:

    No miehet, miehet, veikkoset,
    Näin näitä häitä juodaan:
    Lopussa viel' ei entiset
    Ja yhä toista tuodaan!

Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmin sen kanssa kadonneet, kun
ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä hupa-aikaisia
on monta Korhosen kirjotetuistakin runoista ollut; sillä Korhonen
ne jakeli ystävilleen siitä huolimatta mihin joutuivat. Mieleltään
muutenki nöyrä, ei Korhonen runoelmistansakaan suurta lukua
pitänyt. Kuinka paljon niitä on hävinnyt saattaa arvata hänen
omasta vastauksestaan, kun kysyttiin montako runoa oli sepittänyt:
"Taitaisihan niitä tulla tuo arkullinen!"

Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhinna poikana pitänyt ruveta talon
isännäksi; mutta hän tämän kunnian ja huolen antoi nuoremmalle
veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi
olla toinenki syy, nimittäin että Paavo oli viinaan menevä ja pelkäsi
talon rappiolle joutuvan, jos hän siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin
työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti; varsinkin oli taitava
ketunpyytäjä. Kaikki mitä saaliistaan sai rahaa, antoi aina äitinsä
haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päiväänsä. Äitiänsä
hän viimeiseen asti hellyydellä ja lemmellä kohteli, ja muutenki eli
talonväen kanssa sovussa; sillä siveä ja vakainen mielensä ennen kärsi
pientä vääryyttä, kuin rupesi riitelemään. Synnystään ollen selvällä
ymmärryksellä ja ihastuttavalla runotaidolla lahjotettu ja sen
lisäksi talonpojissa harvaan tavattavalla opilla varustettu, olisi
Paavon maine ja arvo ollut vielä suurempi, jos ei oisi tullut viinan
surkeaan orjuuteen. Itsekin sitä karvaalla mielellä suri, vaan ei
itseään siitä kyennyt vapahtamaan. Kuinka hän siihen oli joutunut,
siitä laulaa näin:

    Palkka mulle maksettihin,
    Wielteltihin viinan kanssa,
    Pyydettiin putellin kanssa.
    Se oli opista voitto,
    Että jouduin juomariksi,
    Ratkesin kylän ratiksi.

Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi
Herran pöydälle eikä pyhää ehtoollista nauttinut sitten kun oli
ripille päässyt. Kuolemansa taitaa olla kaikille tuttu. Syksyllä
1840 hän eräänä päivänä oli lähtenyt kalaan, vaan ei tullut takasin.
Useampia päiviä etsittyä, veljensä hänet löysi veneestä, jonka tuuli
oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Siinä lepäsi korven yksinäisyydessä
mainio Wihtapaavo. Hänen kuolemasta on useampia runoja, ja pait muita
on prov. Cygnaeuskin sitä Ruotsiksi kauniisti laulanut. Kuinka suuressa
arvossa häntä pidettiin ja kuinka syvän surun kuolemansa vaikutti,
näkyy seuraavastakin T. Savolaisen runosta:

    Ei ole kuolon kiertänyttä,
    Surman vanhan voittanutta!
    Ei niin järjestä jaloa
    Tahi taidosta isoa,
    Joka saisi surman jousen,
    Julman jäntehen edestä,
    Nuolen sen terävän tieltä!
    Ei niin kielestä komeeta
    Eikä suustahan suloista
    Löydy laulumestaria,
    Joka surman suosittaisi,
    Kuolon poies käännyttäisi,
    Surman saisi estäneeksi,
    Lauluillansa lahjoneeksi,
    Niin nyt kuuluvi sanomat,
    Ett' on viisas Wihtapaavo,
    Kuollut kuulu Korhonenkin;
    La'annunna laulamasta,
    Wirren töitä tutkimasta.
    Kuolema on kouristana,
    Saaren päähän sorruttana
    j.n.e.

Jos nyt käännymme Korhosen runoja tarkastelemaan, niin näemme
että häneltäkin puuttuu ylevämpää runo-intoa. Mutta terävällä
ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaellen,
aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista
oppivaroistansa tiesi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja
miellyttäviä tietoja, niin emme sitä taida kummaksi katsoa, että rahvas
häntä niin suuressa arvossa piti. Muuten on sekin hänelle ansioksi
luvettava, että hän runoellessa osasi mieltänsä malttaa eikä pistänyt
sekaan kaikki mitä mielehen juohtui. Kertomarunoissaan on kaksi 1808
vuoden sodasta, useampia kirkkorakennuksista ja muista seurakunnan
vehkeistä, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta (jossa lyhykäisyydessä
antaa opinpuhdistuksen historian) j.m. Opettavaisissa runoissaan
panee useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella
ja mieli-karvaudella katselee nykyisen maailman menoja. Niistä
kuvaa runo "Turhuudesta" elämää kirkkomäellä: lystillinen on
monin paikoin runo "Wiinasta". Moiterunoista mainittakoon runo
"Mustalaisista" ja varsinkin "Herrojen kyyti-ajosta". Jos hän näissä
runoissa pelkäämättä rankaisi vian-alaisia, niin hän toiselta puolen
aina oli valmis säätyänsä ja maamiehiänsä puolustamaan, milloin
heitä syyttömästi soimattiin. Tähän kuuluu "Savonmaan puolustus".
Kiitosrunojakin on hän paljon kirjottanut sekä herrasmiehille että
talonpojille ja myös Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Näille ovat
myös sukua valitusrunonsa, joita on kirjottanut keisari Aleksanterin
j.m. kuolemasta.

Kalevalan sankarista on kaksi Korhosen tekemää runoa nimittäin
"Wäinämöisen veljenpojasta" ja "Ilmarisen hevosen kengittämisestä".
Kummassakaan ei näy Kalevalan syvää ja ylevää käsitystä maailmasta;
yhtä vähän sen runollista kieltä. Aine on jotenkin tavallinen, vaikka
kyllä Kalevalan sankaria siinä tulee esiin. Siinä vaan ovat nämät
runot Kalevalalle heimoa, että heissä paljon loihditaan ja kaikki
kalut ovat eriskummallisia. Niinpä esim. Ilmarinen oravaa kasvattaa
hevoseksi, joka teräväkynsi ollen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä
ajamaan. Yhtä kummanlaiset ovat ajokalutkin: rahkeet tervaksista,
vemmel karhun rintaluista j.n.e. -- Wiimeksi on mainittava että jo
Korhonenki kirjotteli uudenmuotoisia lauluja.

Luonnollista oli että Korhosen esimerkki ja maine muitakin kehotti
runoelemaan. Ei voikaan mikään muu pitäjä kehua niin monesta tietystä
runosepästä kuin Rautalampi, ja pieniä nurkkamestareita löytyy siellä
useammassa kylässä.

Muista mainittavat ovat _Juhana Ihalainen_ ja _Pentti_ sekä _Opatti
Lyytinen_. Ihalainen oli kurjuutehen luotu. Isäänsä ei hän koskaan
saanut nähdä; köyhän äitin täytyi lähettää Juhanaa kerjuulle. Hyvien
ihmisien avulla hän kyllä oppi räätäliksi, mutta tauti hänen saattoi
vaivaiseksi, niin että loppupäivänsä taas täytyi ruotiukkona elää
muiden armoilla. Nämät kärsimiset ja tuskat ovat hänen runoilleen
antaneet ykstotisen, synkeän luonteen; hän niissä enimmiten moittii
pahoja tapoja ja kehottaa parannukseen.

Ken vaan Rautalammilla on käynyt, ei ole voinut olla huomaamatta
Pentti Lyytistä, Toholahden keskievarin pientä, lystiä isäntää.
Ukko on näöltään eriskummallinen. Wartaloltaan on hän vähäinen
mutta laihanlainen (hän sanoo itsensä lyhyeksi Lyytiseksi, pieneksi
Pentiksi); oikean käden sormet ovat kaikki käppyrässä (ukko leikillään
sanoo herrain net semmoisiksi kopristelleen): harmaat hiukset valuvat
hartioille asti; silmät punaiset ja aina kyyneleissä, vaan elävät ja
hilpeät; koko mielenlaatunsa sekä puheensa leikillinen. Runoelmissaan,
joita usein kirjottaa virsikirjan runomittoihin, ilmottaikse sama
leikillisyys ja vähän teeskelty lapsellisuus kuin ukon luonteessakin.
Paraita on runonsa "Keskievarin viran painosta", josta tähän panen
kappaleen.

    Jos on viljoa virassa,
    Jos on myötä mynttiäkin,
    Niin on piikit pistäväiset
    Wiran vieressä vihaiset.
    Keisarill' on kelpolailla
    Kunniata kuuluisata,
    Waan on harmi hartioilla
    Walvottaissa valtikasta.
    Samoin sattuupi Savossa:
    Wireätkin virkamiehet
    Saapi harmista haleta,
    Kun ei jaksa jaaritella
    Kiirehesti kirjotella.
    Kaikk' on kestikievaritkin
    Paljon joukon palvelijat.
    Saavat valvoa varahin,
    Juosta juuri joutuisasti
    Yöt ja päivät pääksytysten;
    Saapi siinä saappahatkin
    Kujasilla kunnon kyydin
    Winkaiseepi virsut vielä
    Kipeästi kiirehessä.
    Yksi huutaa halikkata,
    Toinen voita voivottaapi,
    Yksi toivoopi tottia,
    Toinen tahtois punssipullon,
    Joku kaipaa kahviakin,
    Toinen vettäkin vetäisi;
    Winkaiseeppa viinoakin,
    Joka tuiskusta tuleepi.
    Rustaa sitten ruokapöytä,
    Kanna siihen kaikenlaista:
    Siihen sovita sinapit,
    Siihen pienet pippuritki.
    Kun on iltanen ihossa,
    Kun on ruumis ruokittuna,
    Laita sitten siistit sängyt,
    Kiidätäppä kirppuryyppy
    Muutamille Mooseksille.
    Jätä sitten jäähyväiset,
    Astupas ulos ovesta,
    Yritäppäs yöksi mennä
    Lepäämään leposijallen:
    Kohta paukkuupi pihalla,
    Heliseepi herran kello!
    Nouseppas ylös nopeesti,
    Joudu ukko taas uralle,
    Piitä pitkin askelinkin,
    Ala taaskin ammattisi.
    Pane pöydälle pötyä,
    Toimitapas toiset sängyt,
    Jos he yöksi yötyneepi.
    Ain' on pelko peittehenä,
    Maatessakin manttelina.
    Annas aika aamun tulla:
    Emäntä ensin käsihin;
    Kanna ensin kahvikuppi,
    Sitten laittele lökärit,
    Siihen sovita sokerit,
    Siihen ruskeat rusinat,
    Siihen katsele kanelit,
    Siihen kaikki kaunistukset;
    Rohotappas roppiryypyt,
    Wielä pienet piiskapiiput;
    Wyötä sitten vyöllä kiinni,
    Mit' on pantuna pesähän.
    Waljastapa valmihiksi
    Kyllä kymmenen hevosta,
    Pidä värkkisi vireillä;
    Jos et äkkiä älyä,
    Aivan joudu juoksemalla,
    Kyllä tukka tuiskuaapi
    Herran kourissa kovissa.

Pentti Lyytisen veljenpoika on nuori 27 vuotinen Opatti Lyytinen, joka
asuu Sonkarinsaarella Wesannon kappelia ja Rautalammin pitäjää. Kesän
niillä tienoin viettäessään keksi hänen ylioppilas Slöör runoelijaksi
ja lähetti muutamia hänen runojaan sanomalehtiin pantavaksi. Hän on
pait runoja myös kirjottanut lauluja, jotka häneltä sujuvat paremmin
kuin miltään muulta runoniekalta. Hellemmällä, lämpimemmällä tunnolla
ja olevammalla runo-innollaan on Opatti useampia runoveljiään etevämpi.
Näytteenä olkoot seuraava laulu ja runo.

    Mä etsin huvitustani
    Ja elän tällä lailla:
    Kuin kesälintu laulelen
    Mä näillä Pohjanmailla.

    Waikk' on kylmät kylämme
    Näillä sydänmailla,
    Waan on luonto lempeä
    Laulamahan aina.

    Kuullaksesi kultani
    En laulamasta lakkaa,
    Kun mä etsin ja nyt löysin
    Ystäväni rakkaan.

    Kun on meillä rakkaus,
    Niin ei puutu mitään;
    Ennen kaikki maailmassa
    Unhottoman pitää.

    Waan kussa puuttuu rakkaus,
    Kaikki meiltä jääpi.
    Maailma ja rikkaus
    Karvahaksi käypi.


Rikas neito.

    Täss' on tyttö, neito nuori,
    Hieno, valkea hiveä;
    Täss' on tyttö, tyyni mieli,
    Sievä, kaunis ja siveä;
    Mieleltänsä tyytyväinen,
    Tekemähän taitavainen.
    Paljon ompi aitoissani,
    Huonehissa huiviloita,
    Orret täynnä täkkilöitä,
    Naulat hameita nakattu;
    Yksi seinä aivinaista,
    Toinen pantu palttinaista;
    Aina on omilla mailla
    Kilvan kihlan kantajia,
    On niitä etempätäkin
    Aina markan antajia;
    Pojat polkuja pitävät,
    Aina luokseni ajavat
    Orihilla välkkyvillä,
    Hevosilla hirnuvilla;
    Kihlat kilkkavat povessa,
    Kultarahat kukkarossa:
    "Ota tästä neitoseni
    Kihlat kullan kiiltäväiset!"
    Kyll' on niitä monta käynyt
    Hopealta hohtavata;
    Waan ei ole vielä ollut
    Lämpimeltä löyhkävätä!
    Enpä kullalla eroa
    Kotoani kultaisesta,
    Enkä taivu talerilla
    Wasten mielen vaatimusta!
    Waan jos omani tulisi,
    Näköseni näytteleisi,
    Wasta ottaisin omalta
    Kultakihlat kullaltani.

Muita Savon runoniekkoja niinkuin _Wilho Laitinen_ Suonenjoella,
_Pietikäinen_ Pielavedellä, _Iivanaiuen_ Nilsiässä, _Savolainen_
Kuopiossa j.m. mainitsen vaan sivumennessä ja käännyn kuuluisaan _Olli
Kymäläiseen_. (katso: Suomet. 1855 ja H:fors Morgonblad 1845.)

Hän syntyi v. 1790 ja eli kaiken aikansa Heinäveden kappelissa. Kauvan
aikaa oli myllärinä Karvion hovin tiluksilla. Muutamia vuosia ennen
kuolematansa tästä virasta luopui ja muuttui torppariksi. Mutta
maanviljelys ei ollut hänelle mieleen; sen toimen heitti kokonaan
vaimolle ja lapsilleen; itse vaan nikkaroitsi ja sepitteli kaikellaisia
koneita, johon hänellä oli erinomainen taipumus. Hän kuoli v. 1855.
Waikkei pitäjän mahtavia ollen, pidettiin hän kuitenkin suuressa
arvossa. Koti-elämässä ei ollut aivan onnellinen; sillä pikainen,
kiukkuinen luonteensa teki hänen usein tylyksi perheelleen. Runoelu
sujui häneltä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvaeli hän
luonnon ihanuutta niin lämpimellä tunnolla ja taitavalla kädellä,
että sen tautta epäelemättä ansaitsee ensimäisen sijan tään vuosisadan
runosepissä. Kymäläisellä oli myös kaunis ääni ja hän laulua hartaasti
harjotteli. Pahaksi onneksi ei hän osannut kirjottaa ja runonsa
ovat kenenkään korjaamatta kansan muistista karisseet ja kadonneet.
Lauluveljensä Sormunen, joka ennen aikaan kuuluu enimmät osanneen, on
naidessa kerettiläisvaimolleen luvannut semmoisiin muka jumalattomiin
renkutuksiin enään ei puuttuvansa, ja onkin ne melkein kokonaan
unhottanut. Säilyneistä on erinomattain kaunis:


Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta.

    Laulan riemusta runoja,
    Ihanan ajan ilosta
    Tahdon muille muistutella.
    Mutta kuinka Sulle suuri
    Luojani, Isä ihana,
    Minä taidan mitätöinnä,
    Minä suuri synnin orja
    Sanat uhriksi sanella,
    Kiitosvirttä veisaella
    Tästä vuodesta hyvästä,
    Kesän kaunihin tulosta,
    Jonk' on suonut suuri Luoja
    Meidän ihmisten iloksi,
    Meidän vaivaisten varaksi.
    Jot' ei nähnyt nuori kansa
    Eikä varsin vanhat vielä
    Muista näitä nähnehensä.
    Kerran kun kesäksi lähti,
    Taittoi talvelta purimet,
    Pakkaselta paksut niskat.
    Itse ilmakin ihastui,
    Lämmin läihkyi taivahasta,
    Aurinko varisti paistoi;
    Lumet lähti, maat sulivat,
    Wirrat aukesi äkisti.
    Eipä viikon viipynynnä,
    Tuskin viipyi viikkokautta,
    Metsä kun puki pukunsa,
    Weti verkavaattehensa,
    Silkkimanttelin sivalsi.
    Niitty oli neito nuori
    Kaunistettu kukkasilla.
    Kaikki karja laitumella
    Iloitsevi itseksensä,
    Että heitä Herra auttoi,
    Heitä vankia vapahti
    Elämälle entiselle,
    Ihanalle, iloiselle.
    Kaikki karjakin vedestä,
    Kalat nousi katsomahan
    Kesän kaunista tuloa.
    Tetret kuusissa kukersi,
    Kotkat katsoi kallioilta;
    Pienet linnut pensahilla
    Kaikki istuvat ilossa,
    Wisertävät virsiänsä
    Luojallensa kunniaksi.

    Itsekin talon isäntä,
    Talonpoika taitavainen
    Arveleepi aikojansa,
    Kyseleepi kyntömiestä,
    Alkajaapi aatrojansa,
    Kyntövärkkiä kyhätä.
    Ollut ei sitä oritta,
    Tamman varsoa talossa,
    Jot' ei viety vainiolle.
    Itse niin talon isäntä
    Kylvii sitten siemenensä:
    Ahot ensin, maat perästä.
    Itsekin Isä Jumala
    Siihen antoipa apua,
    Kaunihimman kastehensa,
    Että lämpimen lähetti.
    Itse aurinko ilosta
    Paistoi paljon lämpimemmin,
    Kuin on muinoin monna vuonna,
    Että kasvoi kaikki paikat,
    Kaikki kuivat kankahatkin,
    Kaikki kallion kolotkin,
    Wuoren rotkot ruohokkaiksi.
    Kaikki kukkaset kedolla,
    Kaikki niityt potkomailla,
    Laihot laaksoissa iloitsit
    Kasvantoa kaunihinta.
    Ei nyt halla haaskannunna
    Eikä ruoste raiskannunna.
    Waan kun kaikki kasvanunna
    Täysinäisnä tähkäpäänä,
    Antoi Herra taas apunsa,
    Itse ilmansa asetti,
    Että ihmiset ilolla
    Niitä kyllä niittelevät.
    Että kykkyjä kylillä
    On ja aumoja ahoilla,
    Pieleksiä pellon päässä.
    Sitä ei ole sisarta,
    Ei sitä emosen lasta,
    Joka saattaisi sanoa
    Ruokapuolen puuttehesta,
    Waikka niit' on varsin harvat,
    Joilla tapana talossa
    Kiitosvirttä veisaella.
    Kaikki kukkaset kedolla,
    Kaikki päänsä kallistavat
    Luojallensa kunniaksi;
    Miks' ei mekin ihmisraukat
    Saata suullamme sanoa,
    Luojan töitä tutkistella;
    Kosk' on Luoja meitä luonut,
    Luonut luontokappaleita
    Wielä muita viisaammaksi;
    Kielen antanut puhua
    Että järjen ymmärrellä!

Tätä suloista luonnonkuvausta lukien myöntänee jokainen Kymäläisen
suurta runolahjaa, josko ei kokonaan suostuneekaan siihen, mitä prov.
Runeberg hänelle sanoi: "Jos Sinä Olliseni kirjottaa osaisit, niin
tulisi Sinusta paljon etevämpi runoseppä kuin minä olen!" Tämä kuuluu
tapahtuneen syksyllä 1845, koska Kymäläinen Helsinkiin matkatessa
kävi Porvoossa. Siihen aikaan oli Helsinkiin tullut eräs Budkovski
prov. Lönnrotin muotokuvaa maalaamaan; muutamat Suomen runollisuuden
ystävät silloin päättivät samalla miehellä maalauttaa muutamia
runoseppiä. Ylioppilas Cajander lähetettiinkin heti semmoisia hakemaan
ja toi heitä kolme: _Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti
Puhakan_. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heitä kohteliaasti
vastaan ja pidettiin hyvänä. He vietiin katselemaan kaikkia mitä vaan
erinomaista oli nähtävänä; he käytettiin ylioppilasten kokouksissa;
heille pidettiin suuria juominkeja. Joka paikassa he lauloivat
runojansa ja Kymäläinen kantelettakin soitti. Tästä matkastansa
ovat tehneet runoja, joista lystillä tavalla ilmottavat ihastuksensa
kaikista näkemistään ihmeistä, sekä ilon ja kiitollisuutensa hyvästä
kohtelusta. Näistä on runo Punkaharjusta (Kymäläisenkö vai Makkosen
tekemä on riidanalaista) niin kaunis, ett'en sitä voi olla tähän
panematta.


Runo Punkaharjusta.

    Oli kerran miestä kolme,
    Jotka sattuivat Savosta
    Kulkemahan kuuluisahan,
    Haluisehen Helsinkihin.
    Tuunan salmehen tulivat,
    Joss' on saari salmen suussa,
    Wirstantolppa toistajana.
    Yli salmen saatettihin
    Sille puolen Punkaharjun.
    Astuivat ylämäkehen,
    Katsomahan kartanoita,
    Jotk' on ruunu rakentanut.
    Kääntelekset, katselekset,
    Istuvat, ajattelevat,
    Kuuntelevat kukkumista,
    Kesälinnun laulamista:
    Kuinka siinä linnut lauloi,
    Linnut lauloi, metsä soitti.
    Antoi aurinko ilonsa,
    Päivä paistoi pitkin nientä;
    Siitä koko luonto liikkui,
    Ilma silmissä iloitsi,
    Ilahutti ihmiskunnan.
    Kaikki näitä katsellessa,
    Läikkyviä lähtehiä,
    Järven, lahden lainehia,
    Kerran vielä keskenänsä
    Miehet mielestä hyvästä
    Puhelevat puolestansa!
    Kun ois tässä kukkasia,
    Lehtipuita lempehiä,
    Oksakaan omenapuuta,
    Oisipa osa hyveä
    Paratiisin maan paria,
    Aatamin asuntomaata!
    Tuosta kärryihin kävivät,
    Rupesivat rattahille:
    Ratas vieri tietä myöten,
    Aatos Luojan töitä myöten.
    Ajoit siltoa sinistä
    Sekä harjua haluista,
    Joss' on puista portti tehty,
    Katuvarret kaunistettu.
    Tämä silta on silloin tehty,
    Kun on kuu kokohon pantu,
    Kun on aurinko alettu,
    Laskettuna maan perustus.
    Wiel' ei vaivu vuoliaiset
    Eikä arkut alta murru.

Kymäläisen matkakumppaleiksi mainitsin Pietari Makkosta ja Antti
Puhakkaa.

Edellinen [katso H:fors Morgonblad 1845] syntyi v. 1785 ihanassa
Hanhijärven talosta Kerimäen pitäjää. Nuoruutensa ynnä osa miesikäänsä
kului vaivoissa ja köyhyydessä, mutta sitten pääsi varakkaaksi.
Äitiltään oppi lukemaan ja sai semmoisen halun kirjoihin, että ahmaeli
kaikki mitä sai käsiinsä. Kun sitten kirjottamaanki oli oppinut,
heräsi hänessä, niin kertoo itse, halu kirjoja itsekin laittelemaan.
Lukiessa ei milloinkaan umpisilmin uskonut mitä kirjoissa sanottiin,
vaan arveli aprikoitsi itsekin asiaa ja tutki sopiko kirja-oppi
kokemuksen kanssa yhteen. Minkä tällä lailla todeksi oli havainnut, sen
pani runoihin muillekin opiksi. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki
mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Ensimäisen
runonsa kirjottaessa oli jo 59 vuoden vanha. Aihe siihen oli seuraava.
Makkosen kotikylään tuli runoniekka nimeltä Kokki, joka oli juoppo
ja koirankurinen. Tämä teki sielläki temppujaan ja Makkonen rankaisi
häntä pilkkarunolla. Waan ei toinenkaan ääneti ollut ja tästä nousi
julma runokahakka, jossa toisiansa armottomasti parjaelivat. Wiimein
sopivat jälleen ja Makkonen ei sitten ole kellekään antanut runojaan
Kokista; tälläpä semmoista mielijaloutta ei ollut laisinkaan. Makkonen
oli seuduillaan hyvin mainio taidoltaan, jota aina käytteli lähimäisten
hyödyksi. Todistus siihen arvoon, jossa häntä pidettiin on se, että
kuudennosmieheksi pantiin ja että kirkkoa rakettaessa sai kassan
holhottavaksensa. Hän kuoli v. 1858. Poikansa Antti on keskievarina
Anttolassa Savonlinnan ja Punkaharjun välillä, ja näkyy isän runolahjaa
vähän perineen.

Laadultansa ovat Makkosen runot enimmiten opettavaisia; hän niillä
tarkottaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain
parannusta. Tämä runolaji tahtoo aina olla kuivan- ja kylmänlaista,
koska hänessä älyllä on enemmän valtaa kuin tunnolla. Mutta Makkosen
opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy kuinka hartaasti
hän soisi rahvaan edistymistä ja sivistymistä; Makkosen opetusrunoja
tekee viehättäväksi elävä kuvaustaito, hilpeä, leikillinen, usein
vähän pilkkaelevainen esitystapa ja monet ihanat vertaukset.
Runossaan "Wiinan töistä", jonka tähden pääsi Suomen kirjallisuuden
seuran jäseneksi, hän viinaa ikään kuin ihmistä puhuttelee, moittien
kavaluudesta sekä konnankujeista:

    Waikk' oot kaunis katsannolta,
    Aivan loistava lasissa,
    Niin on myrkky mielessäsi
    Niinkuin kärmehen kavalan.
    Waikka kautta kaulavarren
    Wiina vatsahan valuvi,
    Kohta päähän kohoaapi,
    Asti aivoihin ajaikse.

Tuosta surkuttelee viinapannua, muka viinan äitiä, kun sikiönsä
pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun tämppelin
poskeensa. -- Runosta "Saimaan kanavasta" on hän matkalaisen puheesta
Matin talonpojan kanssa ilmottanut Savolaisten toivoja siitä vehkeestä.
Runossa "Ukkosesta", jossa pelkääväisille lapsilleen selittää tämän
ilmiön syntyä, on kaunis luonnon-kuvaus.

Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, ilmottaikse
Makkosen runolahja vielä sulavammin. Niin esim. runoissa: "Suomen
kielestä" ja "Ei oo yksin elänyttä"; samate laulussa "Suomen kielestä"
ja runossa "Punkaharjusta", jos se nimittäin olisi hänen eikä
Kymäläisen tekemä.

Kolmas Helsingissä kävijöistä oli _Antti Puhakkaa_ [katso: H:fors
Morgonblad 1845]. Omaa arveluansa myöten pitäisi hänen olla
Ruotsalaista aatelissukua, joka IX:nen Kaarlen vihaa muka olis pitänyt
paeta Pielisjärven autioille rannoille. Sieltä olisi sitten Puhakoita
haara levinnyt Kontiolahdellekin.

Siellä syntyi Antti v. 1819. Isänsä oli toimellinen, totinen ja
ankara mies, jonka vähintä silmän-iskuakin lapset tottelivat. Hän ei
laiskuutta ja joutilaisuutta millään muotoa suvainnut. Ennenkuin Antti
vielä työhön kykenikään, otti hänen isä mukaansa metsään ja siellä
työtä tehdessään pani pojan likitienoilla edestakasin astumaan, ettei
hetkeäkään saisi loikkua ja vetkehtiä. Työssä oli isä kaiken ikänsä
viettänyt; työssä, kirves kädessä, kuolikin.

Antti peri Heinävaaran vasta aletun uudistalon, vanhan talon oli isä
jo eläessään antanut vanhemman poikansa haltuun. Nyt alkoi aika, joka
Antin voimia koetti. Melkein lasna, 15-16-vuotiasna, oli nyt tullut
ala-ikäisten veljeinsä holhoojaksi, ja isännäksi taloon, joka äsken oli
Tapiolta vallotettu.

Mitenkä hänen piti tulla toimeen? Kykeneisikö kantamaan kaikkia niitä
vaivoja, jotka hänen edessä oli? Näissä miettein käveli synkässä
salossa, kolkossa korvessa ja tuska painoi hänen sydäntänsä. Mutta
yhtäkkiä tuntui kuin olis jää hänen rinnassaan puhkennut ja siitä
kumpusi runo, josta tähän panen kappaleen.


Entisiä muistellessa.

    Näitä laulan laulunani,
    Wierettelen virsinäni,
    Kasvinaikoja katalan.
    Isä heitti itkemähän,
    Äiti tänne ärjymähän,
    Weikko laittoi vieremähän
    Maalle muulle mustemmalle,
    Pellolle peripahalle,
    Tuolle kallion karille,
    Kivikolle, kunnahalle,
    Joss' ennen metsän petoset,
    Möröt louhessa möräsi,
    Karhut kiljui kankahalla.
    Noissa mustissa metsissä,
    Haikeoilla halmemailla
    Peurat juoksi joukoissansa,
    Porot poikia tekivät.
    Läksi sinne, läksi tänne,
    Mustat puut mukana kulki,
    Hongat huojui kumppalina:
    Rimmit suuret liikkumatta
    Korvet kylmät kuokkimatta
    j.n.e.

Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, mykistyneenä hän palausi
kotiin. Siinä tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään
este voi tieltä käännyttää. Pienenä poikana oli aikamiesten keralla
työtä tehnyt; se tottumus hänelle nyt oli hyödyksi. Muutamia vuosia
raadettua sai kontunsa kuntoon.

Silloin juohtui hänelle mieleen että talossa tarvittaisiin emäntä.
Hänen mietteensä kääntyivät varakkaan talonpojan tyttäreen. Kosiessa
ilmottihe Puhakan jäykkä luonto, joka ei huolinut mukaantua muiden
turhia luuloja myöten, vaan ennen hiihti uutta omaa latua. Niillä
seuduin asui eräs mainio puhemies nimeltä Forsberg, jonka avutta ei
kukaan tohtinut mennä kosimaan. Puhakka uhkallaan otti sen sijaan
tuhman talonpojan ja onnistui yhtähyvin, josta Forsberg-paran kuulu
ijäks päiväksi hupeni. Muissakin tiloissa Puhakka mielellään taisteli
joutavia luuloja ja epäuskoa vastaan. Niin esim. kerran sairaana
ollessa, tuotti luokseen mainion tietäjän, sillä nimellä että häntä
parantaisi, mutta oikeastaan tullaksensa poppamiesten temppujen perille
ja ilmi saattaaksensa niiden turhuutta ja joutavuutta. -- Tällä
tautivuoteella, kun ei ulkotöihin kyennyt, luki läpi koko raamatun.

Jo pienestä pojasta oli hänellä ollut erinomainen tietohalu.
Kirjottamaan oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan pappi niin muka
joutavasta työstä epäsi. Kirjotuksensa on nyt selvä ja jotenkin
korea. Kun sitten ylioppilas Cajanderilta sai kirjoja, niin
oppi myös oikein kirjottamaan. Niistä kirjoista sai myös ohjeita
runonrakennukselle, joista hänelle oli suuri hyöty. Itsestäänkin oli
hän jo kotitienoillaan ruvennut vanhoja runoja keräämään ja sanomaton
oli hänen ihastuksensa, kun Cajanderilta sai Kalevalan sekä
Kantelettaren.

Puhakan runoissa ei saa hakea totista runo-henkeä; hän ei Kymäläisen
tavalla osaa luonnon ihanuutta kuvaella, eikä niinkuin Makkonen
kannistella runojaan kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan
semmoisina kuin todesta ovat, mutta hän ne osaa niin eläväksi kuvata,
kirjotustapansa on niin leikillinen, pilkkansa niin sarvipäinen,
että monta niistä kyllä mielellään lukee. Pilkkarunoissa onkin hän
mestarina. Niillä on hän varsinkin kuulusaksi tullut; niiden tähden
häntä kovasti pelätään. Paha vaan ett'ei nykyinen aika siedä pahoja
tapoja niin paljaanaan näytettäväksi, kuin Puhakka usein tekee.
Abraham a Santa Claran, Fischart'in ja Rabelais'n aikoina olisivat ne
naurattaneet sivistyneimpiäkin seuroja. Nytpä ei niin roskaisia asioita
saa olla tietävinäänkään. Pilkkarunoissaan hän ei vaan talonpoikien
pahoja tapoja ruoski, rohkeneepa ryhtyä herrojenkin, virkamiesten
vikoihin. Sillä kuuluu hän paljon hyvää tehneen, josko välistä onkin
syyttömiä soimannut. Yksi on mieliaine, josta vartavasten on monta
runoa kirjottanut ja josta muissakin runoissaan, milloin vähänkin
aihetta saapi, mielellään virkkaa pari sanaa; tämä aine on Suomen
kielen polettu tila. Hän yhä uudestaan kuvaelee mikä haitta siitä on
rahvaalle, että virkakielenä on vieras kieli; hän oikein vihanvimmassa
parjaelee, soimaelee noita nurkkaherroja, jotka tästä saavat
tilaisuuden rahvaan varoista lihota. Paras ja yleisin tuttu runonsa
tästä aineesta on:


Tuhman Jussin Juttureissu.

    Tämä laulu on laitettuna
    Tuhman Jussin juttuteistä;
    Kuin on Suomi sotkettuna,
    Kovin peitossa pidetty
    Wanhan kielen vallan alla,
    Ruotsin kielen kahlehissa.
    Kun me kirjan kirjotamme
    Savon selvillä sanoilla,
    Kohta kirja kiskaistahan,
    Siihen venska viskatahan,
    Äkäisesti ärjytähän,
    Wihapäässä viskotahan:
    "Mistäs tullut tuhma Jussi.
    Kuka konna kirjan tehnyt,
    Kun on Suomeksi soaissut,
    Savon kieltä kirjottana?"
    Jussi huono huokaiseksen,
    Painuvi pahoille mielin,
    Tuohon verkaksi vetävi
    Äänen kainun kansselissa:
    "Tuolta tullut Karjalasta,
    Samonnut Savon rajoilta;
    Luulin Suomeni sopivan,
    Kartan kanssa kelpoavan!"
    Sitten pannahan paperit,
    Ulos viedähän ovesta,
    Pois pihalle potkitahan,
    La'aistaan alas rapuista,
    Sylki päälle sytkätähän,
    Jussille julistetahan:
    "Käy nyt karttakammarihin,
    Ota sieltä uusi kartta,
    Elä Suomeksi sokaise,
    Hae Ruotsiksi lukija,
    Wenskan kielen kirjottaja!"
    Jussi juoksi joutusasti,
    Haihatti hajalla hapsin
    Kaupungin katua myöten
    Kartanmyöjän kammarihin;
    Lantit taskusta lapatti,
    Waskikullat kukkarossa.
    Tuli kauppa kartan kanssa,
    Rahan maksu ränttärissä;
    Rahat loppui lakkarista,
    Waskikullat kukkarosta,
    Uupui kartan kauppiaalle,
    Tengan verta jäi velaksi.
    Jussi puittavi pihalle,
    Pani kartan kainaloonsa,
    Alkoi astua katua.
    Painuipa pahoille mielin,
    Katseli kivikatua,
    Kuin rahat rakosta loppui,
    Waskikullat kukkarosta.
    Tuli vanha virkaheitto,
    Kelmi kapsutti katua,
    Harjustakki hartioilla,
    Suolillansa vyö sorea,
    Napit vaskesta valettu,
    Hopealla holvattuna,
    Saappahat soman näköiset,
    Kuultokengät kelvolliset.
    Alkoi Jussille jutella,
    Suomen miestä surkutella:
    "Mitä oot pahoilla mielin,
    Katselet katua pitkin?"
    Jussi huono huokaiseksen,
    Murehella muistelevi:
    "Siitä oon pahoilla mielin,
    Katselen katua pitkin,
    Kun ei kirja kelvannunna,
    Waikk' ol' Suomi suorin pantu,
    Savon selvillä sanoilla;
    Pois pihalle potkittihin,
    Sylki päälle sytkättihin".
    Tuohon virkki virkaheitto,
    Wenskan veijari vetäisi:
    "Kuules ukko kuin sanelen
    Jutustasi Suomen Jussi!
    Käypäs karttakamarihin,
    Osta sieltä uusi kartta,
    Minä venskaksi vetäisen,
    Ruotsin kieltä kirjottelen".
    Jussi päästävi paperit,
    Kaivoi kartan kainalosta;
    Heitto karttaa katselevi,
    Kohta Jussille julisti:
    "Käy nyt tänne kamarihin,
    Pannahan paperin päälle,
    Saapi Ruotsiksi lukea
    Kaikki herrat kansselissa.
    Kohta kirjat korjatahan.
    Juttusi julistetahan".
    Jussi ei julennut sanoa
    Kartan kaupasta mitänä!
    Jo rahat rakosta loppui,
    Waskikullat kukkarosta.
    Luuli Luojan laittanehen
    Etehensä enkelinsä
    Köyhille varaksi varsin,
    Huonon kansan hoitajaksi,
    Jok' ei kultia kysele,
    Hopeasta huolta kanna.
    Kunpa oli kirjottanut,
    Wirkaheitto valmihiksi,
    Sitten Jussille julisti:
    "Nyt on kirja kirjotettu,
    Saapi Ruotsiksi lukea
    Kuvernyöri kansselista
    Eikä potkita pihalle;
    Kuvernyöri kuulu herra
    Lyöpi riitasi lopulle".
    Jussi heikko henkäisekse,
    Murehella muistutteli,
    Alas laski lattialle
    Polosille polvillehen,
    Kädet väänti vastatusten,
    Koprat yhtehen kokosi,
    Sitten silmänsä ylenti,
    Kohti taivasta kohotti,
    Lausui aivan rakkahasti,
    Sanoi hellillä sanoilla:
    "Nyt on julkinen Jumala
    Edes tuonut enkelinsä,
    Köyhille varaksi varsin,
    Huonon kansan hoitajaksi;
    Antavi asiat juosta,
    Jutut kaikki kansselissa,
    Waikk' on kullatkin kuluna,
    Hopeatkin huovennunna!"
    Sitten nousi notkaltahan,
    Pois kohosi polviltahan,
    Wielä virkaheittiöä,
    Nälkäkurkea kumarti:
    "Milläpä minä poloinen
    Teillen atrian asetan,
    Kun on kultani kuluna,
    Rahat loppuna rakosta?"
    Jopa tähän virkaheitto
    Mutkan muisti, keinon keksi,
    Palkkansa paraten otti,
    Keinon Jussille julisti:
    "Muuta laukkusi rahaksi,
    Rupiloiksi rukkasesi;
    Sitten alttariin asetan
    Tämän uhrin tyyrihimmän
    Suurten syntien edestä,
    Anon armoa isältä
    Suomen kansan suosioksi!"
    Jussi juoksi laukun kanssa.
    Puitti pussinsa keralla
    Kaupungin katuja myöten,
    Huusi hullu juostestansa:
    "Onko laukusta rahoa
    Rupiloita rukkasista?"
    Jopa sattui laukun saksa,
    Pussin kauppias kadulla,
    Joka ostoa osasi,
    Tehdä kaupan laukun kanssa;
    Sai rupilan rukkasista,
    Kaksi leipälaukustansa.
    Kun sai laukkunsa rahaksi,
    Rupiloiksi rukkasensa,
    Pian juoksi, jotta joutui,
    Luokse enkelin ehätti;
    Sitten rientäsi rupilat.
    Kuin tuo kelmi ketrotteli,
    Pani Jussin paljahaksi,
    Antoi kirjan arkustansa,
    Käski käydä kansselihin.
    Jussi juoksi joutusasti,
    Jätti karttansa katsella,
    Heitti herroille etehen.
    Kuvernyöri kuulu herra
    Katsoi kirjan kanselissa,
    Kohta Jussille julisti:
    "Tämä on kelmin kirjottama!
    Oisit saatava sakolle,
    Weettävä rahaverolle!"
    Sitten viskasi vihassa,
    Laittoi kirjan kansselista,
    Sanoi selvillä sanoilla:
    "Ulos astu kansselista,
    Käy kotihin kiirehesti
    Eläkä eneä etsi
    Kelmilöitä kaupungista".
    Jussi huono huokaisekse,
    Mies parka pahoilla mielin
    Alkoi astua kotihin.
    Nälkä sylkytti sydäntä,
    Saattoi vahvan vatsan tuskan;
    Eväslaukku enkelillä,
    Rahat kartankauppiaalla;
    Wielä auki kartan kauppa,
    Tengan verta jäi velaksi.
    Täytyi Jussin tallustella,
    Kulkea talo talolta,
    Atriaksensa anoa,
    Palasia pakkoella,
    Tuli kerjäten kotihin:
    "Warjele vakainen Luoja,
    estä niistä enkelistä
    Niistä seikoista selitä,
    Kelmi herroista keritä!"
    Warjele vakainen Luoja
    Suomen suuren ruhtinaita,
    Kaiken kansan haltijoita,
    Että voisit voimallansa
    Nämät seikat selvitellä,
    Päästeä Savon sanoille,
    Sitehistä Suomen kielen,
    Että soisi Suomen kieli
    Kaupungissa kulkiessa;
    Että me poloiset pojat,
    Kurjat raukat Karjalaiset
    Suomen saisimme sanoa,
    Suomen kirjat kirjotella
    Suomen oikeustuvissa,
    Kanselissa kaunihissa.

Puhakkaa Karjalan rahvas pitää suuressa arvossa. Pait runoillaan on
hän muutenkin paljon vaikuttanut rahvaan herättämiseksi. Milloin
sen maakunnan hyödyksi jotain on puuhattu, on hän terävällä älyllään
ja väkevällä innollaan aina ollut ensimäisissä. Toiselle puolellekin
Suomen rajaa on vaikutuksensa ulottunut, sillä Wenäen puolelta
Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän
paljon vahvistaneen kansalaisuuden tuntoa.

Tietty on että pilkkarunonsa hänelle ovat paljon vihamiehiä
nostaneet. Walitettavasti on hän niille antanut moitteeen sijaa sillä,
että viime vuosina paljon on asiamiehenä kulkenut keräjissä, jossa
välistä kuuluu poikenneen oikeuden suoralta tieltä.

Wartaloltaan on hän pienenläntä, musta tukalta ja silmiltään;
luonteeltansa hilpeä, innokas; puheessa leikillinen ja rikas lystistä
sananmutkista ja parsista.

Muita Karjalan runoniekkoja esim. _Karjalais_- ja _Kettus_-vainajia,
toinen Liperissä, toinen Ilomantsissa, _Mähästä_ Tohmajärvellä,
_Hirvosta_ Rääkkylässä j.m. en voi muuten kuin sivumennessä
mainita. Samaten Pohjanmaan runoseppiä: Kalakukkorunon tekijää
_Wäänäis_-vainajaa Oulussa, _Elias Tuorinientä_, joka oli seppänä
pyhäjoella ja vielä elävää ruotusotamiestä ja sotalauluin tekijää
_Juhana Rännäriä_.

Mutta vähän laveamman maineen ansaitsee Wiipurilainen Pietari Mansikka.
Hän on syntynyt v. 1825 Kelkkalan kylässä Wiipurin pitäjää, jossa
isällänsä oli tila. Hänessä heräsi jo pienenä lasna halu kouluun
päästäkseen, vaan vanhempain varat ei sitä kannattaneet. Kuitenkin
oppi vanhemmalta veljeltään, joka muutamia vuosia silloista Wiipurin
piirikoulua oli käynyt, kirjotusta, luvunlaskua, vähän maantiedettä
ja historiaa. Talonpoikaiseen elämään tyytymätönnä läksi Mansikka
19-vuotiasna Käkisalmeen siltavoudiksi ja rupesi sitten paremmin
Ruotsin kieltä oppiaksensa puhtaaksikirjottajana seuraamaan tuomaria.
Käkisalmessa ollessaan oli ahkerasti lukenut kaikellaisia kirjoja.
W. 1848 muutti Wiipuriin palovartiakapraaliksi, mutta otti
kivuloisuuden tähden siitä virasta eron v. 1857. Palkinnoksi toimestaan
sai maistraatilta ravintola-oikeuden, jota on arennille pannut. Itsellä
on työtä puhtaaksikirjottamisessa ja asianajamisessa. Mansikka on
näöltään pulska, käytöksessään rehellinen ja totinen. Se vaan on viaksi
luvettava, että niinkuin moni muu runoveljistään on viinaan menevä. --
Waimonsa lapsineen ovat kaikki kuolleet.

Wirsipätkiä sepitteli jo lasna ja sitten taas Käkisalmessa, jossa
rakkaus taisi panna runolähdettä lirisemään. Mutta näitä runojansa hän
ei minkään arvoisena pitänyt, sanoo ne "metsässä käydessä, etulatinkina
ampuneen jänesten jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi
runo-intonsa v. 1856, koska Sanalennätin rupesi ulostulemaan.
Mansikka siihen lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimittajalta
kehotuksen enemmän kirjottamaan. Sitä onkin ahkerasti tehnyt. Hänen
runojaan on Sananlennättimessä paljon.

Jos nyt näiden arvoa tarkastelemme, niin täytyy sanoa, että Mansikkakin
enemmän älyllä niitä sepittelee kuin tunnolla ja mielikuvailolla.
Harvassa heistä ilmottaikse oikeata runo-intoa. Paljon näkyy
luonnonperäistä runolahjaansa pilanneen Juteinin runoelmien
lukeminen, joiden jokapäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausemuotoa
hän liian usein on mukaellut. Mansikka on runoon pannut monta ainetta
pipliähistoriasta, samate katkismuksenkin; nämät kokeet ei juuri ole
runollisia, vaan sietäisivät kuitenkin tulla painetuksi; sillä lapsille
olisi niissä hupasaa lukemista. Monta laulua ja runoa (Juteinin tapaan
on hän sepittänyt riimirunojakin) on hän tehnyt tärkeistä tapauksista
esim. viime sodasta, vaan ne ovat aivan vähänpätöisiä. Löytyypä
kuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimempi tunto puhkeaa ilmi ja
mieli asioita elävästi kuvaelee. Paraita ovat vertausrunonsa, joissa
usein on syvä ajatus pohjassa. Semmoinen on esim.


Oravan valitus.

    Kuulin kerran kuusikosta,
    Mäen päällä männikössä,
    Miten oksalla orava,
    Ruikutteli rekkohäntä;
    Mihin lie minun sukuni,
    Kuhun lapsi-kultaiseni
    Erillensä eksynynnä,
    Hajallensa haihtununna?
    Yks' on Turjan tuntureilla,
    Toinen Aunuksen ahoilla;
    Kolmas on kovin etäällä
    Aina Aasian perillä.
    Siell' on kettu siepannunna,
    Orjaksensa ottanunna
    Poloset mun poikaseni,
    Katalat mun kantamani.
    Tuota huolin tuon ikäni,
    Panen pakkopäiviäni,
    Itken aina itsekseni,
    Walittelen vaimoneni,
    Miks' ei mulla niinkuin muilla
    Suku oo omilla mailla,
    Lapset laulele kotona
    Yhden kielen kiskomalla?
    Wielä luulen viimeiseltä,
    Toivonpa toden perästä
    Purevamme yhtä puuta,
    Yhtä kääntävän käpyä.
    Sitten laitan laadullisen,
    Wirren paljoa paremman,
    Jota laulan lapsineni,
    Kuikuttelen kultaneni!

Pait runoja on Mansikka myöskin kirjottanut suorasanaisenkin
kertoelman, vieläpä yrittänyt näytelmänkin tekoon. Tämä kyhäys kyllä
on vaillinainen ja siinä tapahtunu mahdottomiakin esim. että käsi
taitetaan ja hetkessä taas saadaan paratuksi, mutta se on kuitenkin
elävä ja uskollinen kuvaus porvari-elämästä Suomen kaupungeissa, ja
kokkapuheita siinä on viljalta.

       *       *       *       *       *

Ma olen syksyn-ajaksi sanonut nykyistä Suomen kansarunon aikakautta;
ma olen yleisölle katseheksi tuottanut niitä kukkia, joita ei kylmä
vielä ole kerinnyt kuihduttaa. Heidänkin on kohta kuihtuminen,
kuoleminen, vaan peittyneekö Suomen kansalaulu sittenkään ijäksi
päiväksi kinosten alle? -- En sitä usko! -- Runollisuus on Suomen
rahvaan luonteesen ja mieleen niin juurtunut, ett'ei sitä siitä
milloinkaan saa poistetuksi. Muinaiset miettehet ja tunteet, joita
runot kuvaelivat, pakenevat uusia. Niinkuin nyt Saimaan umpivedet
Suomen sydämessä ovat mereksi auvenneet, niin on Suomen rahvaanki tähän
asti syrjässä asuva sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen
maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin
näkö-ala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia hänenkin mielessä
heräjää ja panee sydämen aallot korkeammalle läikkymään. Nämät uudet
tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhenneet; mutta kerran
tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, sulosemmin,
runsahammin kuin milloinkaan ennen!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mansikoita ja Mustikoita II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.