Title: Veljeni
Author: Loti, Pierre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Veljeni" ***


VELJENI

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut [Mon frère Yves]

Eino Palola



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



I.


Veljieni Yves'n merimieskirja on samanlainen kuin kaikkien muidenkin
merimiehien merimieskirjat.

Se on päällystetty keltaisella pergamenttipaperilla, ja koska se on
paljon kulkenut merillä, eri laivojen laatikoissa, puuttuu siltä
tuoreus täydellisesti.

Päällyskannessa seisoo suurilla kirjaimilla:

    Kermadec, 2091. P.

Kermadec on hänen sukunimensä, 2091 hänen numeronsa meriväessä, ja P.
hänen lähtösatamansa Paimpolin alkukirjain.

Jos sen avaa, tapaa ensimäisellä sivulla seuraavat tiedot:

"Kermadec (Yves Marie), Yves-Marien ja Jeanine Danveoch'en poika.
Syntynyt elokuun 28 p:nä 1851, Saint-Pol-de-Léon'issa (Finistèren
piirissä). Pituus 1 m. 80 cm. Tukka ruskea, kulmakarvat ruskeat, silmät
ruskeat, nenä keskikokoinen, leuka tavallinen, otsa tavallinen, kasvot
soikeat.

"Erikoisia tuntomerkkejä: Vasemmalla puolen rintaa tatuoitu ankkuri, ja
vasemmassa ranteessa kalan kuvalla varustettu rengas."

Nuo ihopiirrokset olivat vielä moodissa noin kymmenen vuotta sitten
oikeitten merimiesten keskuudessa. Ne oli _Flore_-laivalla tehnyt eräs
työtön toveri, ja nyt on niistä tullut oikea kiusa Yves'lle, joka on
monta kertaa kiduttanut itseään toivoen saavansa ne pois hangatuksi. --
Ajatus, että hänet olimerkitty häviämättömästi, ja että hänet aina
ja kaikkialla tummettaisiin noista pienistä, sinisistä piirroksista,
oli hänestä sietämätön.

Sivua kääntäessä tapaamme joukoin painettuja lehtiä, joissa selvällä
ja suppealla tyylillä luetellaan kaikki rikokset, joihin matruusit
ovat taipuvaisia -- pienimmistä järjestysrikoksista, joista selviytyy
parin yön rautavankeudella, suuriin kapinayrityksiin, jotka rangaistaan
kuolemalla.

Sitten tulee useita käsin kirjoitettuja siivuja, joissa on laivojen
nimiä, sinisiä sinettejä, numeroita ja päivämääriä. Majoitusmestarit,
joilla on hyvä maku, ovat koristaneet tämän osaston siroilla
koukeroilla. Sinne on merkitty matkat ja lueteltu hänen nostamansa
palkkiot.

Ensimäiset vuodet, jolloin hän ansaitsi viisitoista francia ja lähetti
niistä kymmenen äidilleen, vuodet, jotka olivat vietetyt rinta tuulelle
avoinna, eläessä puolialastonna notkuvilla puunrungoilla: laivan
mastoissa, harhaillessa täysin huolettomana ympäri maailmaa merien
vaihtelevassa erämaassa; levottomat vuodet, jolloin raikkaus syntyi ja
otti muodon koskemattomassa, viljelemättömässä sielussa -- muuttuen
sitte hurjaksi huumaukseksi tai lapsellisen puhtaiksi unelmiksi sen
paikan mukaan, mihin tuuli hänet sattumalta vei, tai hänen syliinsä
sattumalta joutuneiden naisten mukaan; aistien ja sydämen pelottavat
heräämiset, voimakas kuohunta ja sitten paluu ulapoiden kieltäytyvään
elämään, liikkuvan luostarin, eristäytymiseen, -- kaiken tuon saattaa
lukea numeroista, nimistä ja päivämääristä, joita vuodesta vuoteen
kasaantuu halpaan merimieskirjaan. Kokonainen outo seikkailu- ja
kärsimysruno piilee noitten kellastuneiden lehtien välissä.



II.


Elokuun 28 p:nä 1851 oli kaunis kesäinen ilma Saint-Pol-de-Léonissa,
Finistèressä.

Bretagnen kalpea aurinko hymyili ja juhli pientä äskensyntynyttä, joka
myöhemmin tulisi suuresti rakastamaan aurinkoa ja Bretagnea.

Yves tuli tähän maailmaan suuren, pyöreän ja pronssivärisen vauvan
muodossa. Hänen saapumisensa todistajina olleet nunnat antoivat hänelle
liikanimen: _Bugel-Du_, mikä suomeksi tarkoittaa pientä, mustaa lasta.
Tuo pronssinväri kuului muuten perheeseen, sillä Kermadec'it olivat
isästä poikaan olleet pitkänmatkan merimiehiä ja -- kovasti merituulen
ahavoittamia.

Kaunis kesäpäivä Saint-Pol-de-Léonissa on harvinainen tässä usvien
kotipaikassa: jonkunlainen säteily leviää kaikkialle; vanha,
keskikokoinen kaupunki on kuin herännyt kolkosta sumu-unestaan ja
nuorentunut, vanha graniitti lämmitteleikse auringossa, Creizkerin
kellotorni, jättiläinen bretagnelaisten tapulien joukossa,
kylpee taivaan sinessä, valon kyllyydessä ja keltaiset sammaleet
kirjavoittavat sen harmaita särmiä. Ja kaikkialla ympärillä leviää karu
nummi punervine kanervineen, kullanvärisine hiirenherneineen, kukkivien
kinsterien suloisesti tuoksuessa.

Ristiäisissä oli eräs nuori tyttö naiskummina, eräs matruusi
mieskummina, ja heidän takanaan molemmat pikku veljet Goul'ven ja
Gildas, jotka pitivät kädestä pikku sisariaan, kukkia kantavia Yvonnea
ja Marieta.

Kun saattue astui Léonin piispan vanhaan kirkkoon, oli suntio, kellon
köydessä riippuen, valmiina aloittamaan asiaankuuluvan, iloisen soiton.
Mutta kirkkoherra sanoi hänelle, väliin tullen äkäisellä äänellä:

-- Ole Herran nimessä aloillasi, Marie Bervrac'h! Nuo Kermadecit ovat
sitä väkeä, joka ei koskaan maksa uhreja ja ukko menettää kapakassa
koko omaisuutensa. Sellaisille ihmisille ei soiteta, kuuletko!

Ja niin astui veljeni Yves tähän maailmaan köyhien tavoin.

Jeanne Danveoch jännitti vuoteessaan huolestuneena kuuloaan, tarkkasi
painojen aavistusten vallassa noita pronssin värähdyksiä, jotka
viipyivät. Hän kuunteli kauan, eikä kuullut mitään, ymmärsi julkisen
loukkauksen tapahtuneen ja itki.

Hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä, kun saattue nolona palasi
kotiin.

Koko elämäksi jäi tuo nöyryytys painamaan Yves'n sydäntä; hän ei
koskaan voinut antaa anteeksi huonoa vastaanottoa hänen maailmaan
tullessaan; ja hänessä säilyi katolista papistoa vastaan unohtumaton
kauna, joka sulki hänen bretonilaisen sydämensä äidiltämme, kirkolta.



III.


Oli joulukuun ilta Brestissä neljäkolmatta vuotta myöhemmin.

Sade lankesi hienona, läpitunkevana, keskeytymättä; se vuosi pitkin
seiniä tummentaen korkeat tiilikatot, korkeat graniittitalot; se
kasteli kuin huvikseen koko tuon meluavan sunnuntaisen joukon, joka
siitä huolimatta vilisi märkänä ja likautuneena ahtailla kaduilla,
harmaassa, surkeassa hämärässä.

Tuossa sunnuntaisessa joukossa oli juopuneita merimiehiä, jotka
lauloivat, kompastelevia sotilaita, joiden miekat kalisivat teräkselle,
hoipertelevia rahvaan miehiä -- suurten kaupunkien kärsivän ja
surkean näköisiä työmiehiä: naisia, joilla oli pienet merino-huivit
ja huippuiset musliinipäähineet, ja jotka kävelivät palavin silmin,
poskipäät punaisina, viinalle tuoksuen; inhoittavan juopuneita ukkoja
ja mummoja, jotka olivat langenneet ja sitten nostetut pystyyn ja jotka
astuivat edelleen selät likaan tahrautuneina.

Sade lankesi, lankesi kastellen kaikki: bretonilaisten hopeasolkiset
hatut, matruusien korvalle kallistuneet päähineet, nauhakkaat
univormulakit ja sateenvarjot.

Ilmassa oli jotain -- niin tummaa, niin sammunutta, ettei voinut
kuvitellakaan auringon jossain paistavan; koko käsitys auringosta oli
kadonnut. Tunsi olevansa vangittu suurten, märkien pilvikerrosten ja
verhojen alle; tuntui siltä, etteivät ne koskaan saattaisi aueta,
ja ettei niiden takana olisikaan taivasta. Hengitettiin vettä. Oli
menetetty tietoisuus ajasta, tietämättä oliko tuo pimeys sateen tuomaa,
vai laskeusiko jo oikea talviyö maan yli.

Matruusit toivat noille kaduille jonkunlaisen oudon ilon ja nuoruuden
tunnun, kasvoineen ja lauluineen, suurine, vaaleine kauluksilleen ja
punaisine lakintupsuineen, jotka jyrkästi erosivat heidän pukujensa
merimies-sinestä. He kulkivat kapakasta toiseen tuuppien ihmisiä,
puhuen päättömyyksiä, jotka herättivät naurua. Taikka sitten
pysähtyivät he katosten alle, kaikkien puotien näyte-ikkunoiden eteen,
missä myytiin heidän tarpeitaan: punaisia nenäliinoja, joitten keskelle
oli painettu komeita laivankuvia nimeltä _Bretagne, Triomphante_ tai
_Dévastation_; kauniisti kullalla kirjailtuja nauhoja heidän lakkejaan
varten; pieniä hyvin monimutkaisia köysilaitteita, joilla he saattoivat
hyvin tarkasti sulkea vaatesäkkinsä laivassa; hienoja, palmikoidusta
rihmasta kierrettyjä siteitä, joilla märssymiehet saattoivat kiinnittää
kaulaansa suuret veitsensä; aliupseerien hopeaisia vihellyspillejä ja
lopuksi punaisia vöitä, pieniä kampoja, ja pieniä peilejä.

Joskus puhalsi voimakas tuulispää, mikä lennätti lakit pois ja sai
juopuneet kulkijat horjahtelemaan, ja silloin kaatoi vettä vielä
sankemmin, ja sade virtasi voimakkaammin ja pieksi kasvoja kuin rakeet.

Matruusien joukko suureni yhä; heitä kohosi parvittain Siamin
kadun päästä; he nousivat satamasta ja rantakaupungista suuria
graniittiportaita ja hajaantuivat laulaen kaduille.

Ne, jotka tulivat rediltä, olivat vielä märempiä kuin toiset, heistä
valui vielä enemmän sade- ja merivettä. Heidän purjevenheensä, kun
ne kallistuivat kylmien puuskien painosta hypellen vaahtoavilla
aallonharjoilla, olivat tuoneet heidät aika vauhtia satamaan. Ja he
kiipesivät iloisina kaupunkiin vieviä portaita pudistellen itseään kuin
juuri kastuneet kissat.

Tuuli paiskautui pitkille, harmaille kaduille ja yö oli pahaenteinen.

Redillä, -- laivalla, joka samana aamuna oli saapunut Etelä-Ameriikasta
-- tasan kello neljä oli aliupseeri puhaltanut pitkän vihellyksen, joka
päättyi taitaviin liverryksiin merkiten merikielellä: "Venhe vesille!"
Silloin kuului ilonhälinää laivassa, missä matruusit sateen tähden
olivat tungetut välikannelle pimeään. Olipa jo pelätty hetki sitten,
että aallokon tähden olisi liian vaikea päästä yhteyteen Brestin
kanssa, ja odotettiin ahdistuksella tuota vihellystä, joka ratkaisi
pulman. Kolmivuotisen retkeilyn jälkeen oli tämä ensimäinen kerta, kun
sai astua jalallaan Ranskan maaperälle, ja kärsimättömyys oli suuri.

Kun tehtävään määrätyt miehet olivat oljenkeltaisiin vahakangaspukuihin
puettuina päässeet venheeseen ja rivittyneet tarkkaan, säännölliseen
järjestykseen penkeilleen, vihelsi sama aliupseeri uudelleen ja sanoi:
"Lomallelähtijöiden nimenhuuto!"

Tuuli ja meri pitivät suurta melua: redi oli kauempana aivan peittynyt
sateen ja sumun muodostamaan harmahtavaan usmaan.

Lomalle lähtevät matruusit nousivat juosten rappuja ylös, tulivat
ulos ja asettuivat riviin sitä mukaa kuin heidän nimensä ja numeronsa
huudettiin, kasvot loistaen suuresta ilosta päästä taas Brestiin. He
olivat pukeutuneet paraihin pyhävaatteisiinsa ja he järjestelivät
virtaavan sateen alla pukunsa viimeisiä yksityiskohtia auttaen toinen
toistaan keikailevan näköisinä.

Kun huudettiin: "218 Kermadec", astui esiin Yves, roteva,
vakavannäköinen neljänkolmatta vuotias nuorukainen, jolle juovikas
villapaita ja leveä, sininen kaulus sopi hyvin.

Hän oli suori ja laiha kuin antiikin ihmiset, käsivarsien lihakset
voimakkaat, kaula ja rakenne kuin voimailijan; koko olento
ilmaisi suurta ja hiukan kopeaa voimaa. Kasvot värittömät; ahavan
ruskeaksi pureman yksivärisen kerroksen alla oli hänessä jotain
määrittelemättömän bretonimaista, arabialaisesta ihonväristä
huolimatta. Sanat lausui hän ytimekkäästi Finistèren murteella, ääni
oli syvä, ja värähteli erikoisesti niin kuin hyvin vahvaääniset
soittokoneet, joita tuskin uskaltaa koskettaa peläten herättävänsä
liian suurta melua.

Hänen silmänsä olivat harmaan ruskeat, hiukan liian lähellä toisiaan
ja hyvin syvällä kulmakarvojen kaaren alla, katseessa selittämätön,
sisäänpäin kääntynyt ilme. Nenä hieno ja säännöllinen, alahuuli hiukan
ulkoneva kuin pilkalla.

Kasvot olivat liikkumattomat, kuin marmoriin veistetyt, paitsi niinä
harvoina hetkinä, jolloin hymy pilkisti esiin; silloin muuttaa kaikki
muotoaan ja Yves näyttää hyvin nuorelta. Hymy on kärsivien naurua:
siinä on lapsellista lempeyttä ja se valaisee kovettuneet piirteet,
aivan kuin auringon säteet, kun ne sattumalta hivelevät Bretagnen
rantakallioita.

Kun Yves tuli esiin, katselivat toiset koollaolevat merimiehet häntä
kaikki suopeasti hymyillen, vieläpä oudon kunnioituksen vivahduksella.

Sillä hänen hihassaan oli ensi kertaa korpraalin kaksinkertainen
punanauha, jonka hän juuri oli saanut. Ja laivassa oli liikkeitä
ohjaava aliupseeri sentään jotain. Nuo halvat liinanauhat, jotka
äskentullut saa niin pian armeijassa, kertovat laivastossa vuosien
vaivoista; ne kertovat nuorten miesten elämästä ja voimista, joita
lakkaamatta on tuhlattu päivin ja öin, tuolla korkealla mastoissa,
märssymiesten alueella, jota kaikki taivaan tuulet heiluttavat.

Komennuskunnan päällikkö ojensi lähestyessään kätensä Yves'ille. Ennen
oli hänkin ollut väsymätön märssymies, hän tunsi työn, rohkeana,
voimakkaana miehenä.

-- No Kermadec, sanoi hän, lähdetäänkö kaluunoita "kastelemaan".

-- Kyllä -- -- -- herra, vastasi Yves matalalla äänellä, pysyen yhä
vakavan ja uneksivan näköisenä.

Vanha päällysmies ei suinkaan tarkoittanut taivaan vettä, sillä siihen
nähden oli "kastelu" varma. Ei, merikielellä tarkoittaa kaluunoitten
kasteleminen juopottelua niiden kunniaksi ensimäisenä päivänä kun niitä
kannetaan.

Yves pysyi miettiväisenä ajatellessaan noita välttämättömiä menoja,
koska hän juuri oli pyhästi luvannut minulle pysyvänsä järkevänä, ja
koska häntä halutti pysyä sanassaan.

Ja lopuksi oli hän saanut kyllikseen noista kapakkakohtauksista, joita
jo oli toisteltu kaikissa maanosissa. Väsyyhän sitä lopultakin iloon
kierrellä öitä kaikissa roskapaikoissa hillittömimpien, juopuneimpien
etunenässä, tullakseen aamulla korjatuksi rapakosta, siihen väsyy,
oli miten hyvä matruusi tahansa. Sitäpaitsi ovat seuraavat päivät
piinallisia ja aina samanlaisia; Yves tiesi sen eikä enää halunnut
viettää sellaista.

Tuo joulukuun päivä oli kovin pimeä paluupäiväksi. Nuoruudesta ja
kauneudesta huolimatta verhosi tuo ilma paluun ilon jonkunlaiseen
synkkään yöhön. Yves'iä painosti tuo vaikutelma, joka vasten hänen
tahtoaankin herätti surullista hämmästystä, sillä olihan kaikki tuo
hänen Bretagneaan, hän tunsi sen jo ilmassa ja huomasi sen jo tuosta
unenkaltaisesta pimeydestä.

Venhe lähti viemään heitä kaikkia maata kohti. Se kulki aivan
kallellaan länsituulen painamana, se hypähteli aalloilla kumahdellen
kuin rumpu, ja joka hyppäyksellä luiskahti heitä vastaan vesiaalto kuin
hurjistuneiden käsien sinkoamana.

He kulkivat hyvin nopeasti jonkunlaisessa vesipilvessä, missä suuret,
suolaiset pisarat pieksivät heidän kasvojaan. He pysyttelivät
paikoillaan päät kumarassa tuon vedenpaisumuksen alla, puristautuen
toinen toisiinsa kuin lampaat myrskyssä.

He eivät enää puhuneet mitään, ollen täysin kiintyneinä huvin
odotukseen. Siinä oli nuoria miehiä, jotka eivät vuoteen olleet
astuneet jalallaan maihin; kaikkien taskut olivat tulvillaan kultaa ja
pelottavat pyyteet kiehuivat heidän suonissaan.

Yveskin ajatteli hiukan noita naisia, jotka odottivat heitä Brestissä,
ja joista kohta saataisiin valita. Mutta se oli yhdentekevää, hän vain
oli surullinen. Niin monet ajatukset eivät koskaan olleet yhtaikaa
sekoittaneet hänen, yksin jääneen päätä.

Hänet oli kyllä joskus vallannut surumielisyys merien yön hiljaisuuden
keskellä; mutta silloin paistoi kotiin paluu hänelle sieltä kultaisessa
valaistuksessa. Ja nyt tänään se oli tapahtunut, tuo paluu, ja hänen
sydäntään puristi päin vastoin paljon enemmän kuin koskaan ennen.
Silloin hän ei ymmärtänyt enää mitään, koska hän oli tottunut niin kuin
lapset ja yksinkertaiset saamaan vaikutteita voimatta selvitellä niiden
sisällystä.

Pää tuulta kohden käännettynä, huolimatta vedestä, jota virtasi hänen
sinistä kaulustaan pitkin, oli hän jäänyt seisaalleen häntä vasten
puristautuneen merimiesryhmän tukemana.

Kaikki Brestin rannikot, joiden hämärät ääriviivat kangastelivat
sadeharsojen läpi, kertoivat hänelle muistoja laivapoika vuosilta,
jotka hän, äitiään kaivaten, oli viettänyt tuolla suurella, sumuisella
redillä -- --. Tuo menneisyys oli kova, ja ensi kertaa elämässään
ajatteli hän minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi.

Hänen äitinsä! -- -- -- Olihan totta, että Yves ei ollut kirjoittanut
hänelle kahteen vuoteen. Mutta kaikki matruusit tekevät niin, ja
kuitenkin rakastavat he suuresti äitejään! Tapa on sellainen: kadotaan
vuosikausiksi, ja sitten, jonain ikionnellisena päivänä palataan
kotikylään mitään ilmoittamatta, nauhat hihoissa, tuodaan muassa paljon
vaivalla ansaittua rahaa, iloa ja varallisuutta hyljättyyn halpaan
kotiin.

He lensivät yhä eteenpäin jäätävän sateen pieksäessä, hypellen
harmailla vaahtopäillä, tuulen vinkunan ja veden mahtavan kohinan
seuraamina.

Yves ajatteli monenlaisia seikkoja, ja hänen tuijottavat silmänsä eivät
enää katselleet. Hänen äitinsä kuva oli äkkiä muuttunut sanomattoman
suloiseksi. Yves tunsi, että hän oli täällä, aivan lähellä, pienessä
bretonilaisessa kylässä, samassa talvihämärässä, joka verhosi hänetkin;
vielä pari, kolme päivää, ja hän menisi yllättämään ja syleilemään
vanhusta.

Meren töytäilyt, nopeus ja tuuli tekivät hänen vaihtelevat ajatuksensa
hajanaisiksi. Nyt oli hän huolissaan tavatessaan maansa niin
synkässä valaistuksessa. Tuolla kaukana oli hän tottunut kuumuuteen,
troopillisten maiden sinervään kirkkauteen, ja täällä tuntui siltä kuin
verhoisivat kuolinliinat koko maailman kaameaan yöhön.

Ja sitten ajatteli hän myöskin itsekseen, ettei hän enää joisi, ei sen
takia, että se kaikesta huolimatta olisi niin pahaa, ja kuuluihan se
muuten bretonilaisten merimiesten tapoihin; mutta ensiksikin oli hän
luvannut sen minulle, ja sitten on monet hauskat nähnyt neljänkolmatta
vuotias jo aikamies, ja on kuin tuntisi halua olla järkevä.

Sitten ajatteli hän toisten ja etenkin Barradan hämmästyneitä ilmeitä,
kun he näkisivät hänen palaavan aamulla pystyssä päin ja suorana
kävellen. Tuo hullunkurinen ajatus sai lapsellisen hymyn kulkemaan
hänen miehekkäiden, vakavien kasvojensa yli.

He saapuivat melkein Brestin linnan alle, ja suurten graniittiseinien
suojassa tuli äkkiä tyyni. Venhe ei enää hypellyt; se kulki
rauhallisesti sateessa, sen purjeet olivat kootut ja keltaiseen
vahakankaaseen puetut miehet kuljettivat sitä eteenpäin suurien
airojensa tahdikkailla liikkeillä.

Heidän edessään aukeni syvä, musta lahti: sotasatama. Laitureilla
oli riveissä pelottavan näköisiä tykkejä ja meripuolustustarpeita.
Kaikkialla näkyi vain korkeita, loppumattomia graniittivarustuksia,
jotka aivan samantapaisina kuvastuivat mustaan veteen kohoten
toinen toisensa yli, pienet ovet ja pienet ikkunarivit tasaisessa
järjestyksessä. Alempana pilkistelivät Brestin ja Récouvrance'n
uloimpien talojen märät katot, joista nousi pieniä, valkeita
savupatsaita; ne kuuluttivat kosteaa, kylmää kurjuuttaan, ja tuuli
työntyi kaikkialle surullisesti, syvästi humisten.

Yö pimeni nyt kokonaan ja pienet kaasuliekit siroittivat harmaille
möhkäleille keltaisia, säihkyviä säteitään. Matruusit kuulivat jo
ajoneuvojen jyrinän ja kaupungin melun, joka kantautui heille ylhäältä
päin, aution arsenaalin yli, juopuneiden laulun mukana.

Yves oli varovaisuudesta jättänyt laivalle ystävänsä Barradan haltuun
kaikki äidille aiotut rahat, pitäen taskussaan vain viisikymmentä
frangia yön huvituksiin.



IV.


-- Niin minunkin mieheni, rouva Quéméneur. Kun hän on juovuksissa,
nukkuu hän koko ajan.

-- Tekin olette pienellä kierroksellanne, rouva Kervella?

-- Niin, minäkin odotan miestäni, joka on saapunut tänään _Catinat'lla_.

-- Ja minun taas, rouva Kerdoncuff. Silloin kun hän saapui Kiinasta,
nukkui hän kaksi päivää; ja minä, minäkin olin päissäni, rouva
Kerdoncuff. Oi, kuinka minä häpesin! Ja minun tyttäreni myöskin; hän
kompastui portaissa!

Laulavalla, tahdikkaalla Brestin murteella jatkuu tuollaista puhelua
tuulen nurin kääntämien vanhojen sateenvarjojen alla, sadetalkkeihin ja
terävähuippuisiin musliinipäähineihin puettujen naisten kesken, jotka
odottavat siellä, suurten graniittiportaiden yläpäässä.

Heidän miehensä ovat palanneet samalla laivalla kuin Yves'kin ja he
ovat asettuneet siihen vartioimaan. Muutama viinatippa kannattaa heitä
jo, ja he tähystelevät silmissä puoleksi veitikkamainen, puoleksi
heltynyt ilme.

Nuo vanhat merimiehet, joita he odottavat, olivat kai kerran reippaita,
työteliäitä märssymiehiä. Sitten, Brestissä oleskelun ja juoppouden
jäytäminä, ovat he menneet naimisiin noiden raukkojen kanssa ja
vaipuneet kaupungin lokaiseen pohjamutaan.

Noitten naisten taikana on vielä muita ryhmiä, joissa katse saa
levätä: nuoria, arvokkaasti käyttäytyviä naisia, oikeita merimiehen
vaimoja, iloiten sulhasensa tai miehensä tapaamisesta ja katsellen
huolestuneina tuota ammottavaa porttiaukkoa, josta kaivatut kohta
tulevat. Siellä on kylistä tulleita äitejä, jotka ovat pukeutuneet
kauniiseen bretonilaiseen juhlapukuun, suuri myssy päässään ja yllään
musta verkahame silkkikoristeineen. Sadehan kyllä turmelee nuo kauniit
kapiot, joita ei uudisteta kahta kertaa elämässä, mutta täytyyhän
juhlia poikaansa, jonka kohta saa tavata toisten seurassa.

-- Tuolla saapuvat _Magicienin_ miehet satamaan, rouva Kerdoncuff.

-- Ja tuolla tulevat _Catinat'n_ pojat. Ne seuraavat aina toisiaan,
rouva Quéméneur!

Alhaalla saapuvat venheet rantaan aivan perällä, mustien rantasiltojen
luona, ja ne, joita odotetaan, lähestyvät ensimäisinä.

Ensiksi noitten _rouvien_ miehet. -- Sijaa vanhuksille joukon edellä!
Terva, tuuli, ahava ja viina ovat tehneet heidän kasvonsa apinamaisen
ryppyisiksi. -- -- -- Ja sitten mennään käsikädessä Récouvrance'en
päin, jollekin vanhalle, synkälle korkeiden graniittitalojen
reunustamalle kadulle. Kahta päästään kosteaan huoneeseen, missä
tuntuu köyhyyden, loan ja mädän löyhkä, missä huonekalujen päällä
lojuu näkinkenkiä, pulloja ja outoja ulkolaisia esineitä. Ja kiitos
alakerran kapakasta ostetun alkohoolin, unohtuu pian tuo hirveä ero ja
kaksikymmenvuotias kevät palaa.

Sitten tulevat muut: nuorukaiset, joita morsiamet odottavat, naiset ja
vanhat äidit, ja lopuksi, harpaten neljä rappua kerrallaan koko tuo
suurten, villien lasten joukko, jota Yves vie juhlimaan nauhojaan.

Ne, jotka heitä odottavat, ovat Sept-Saints-kadulla jo vilkuilemassa
oviensa edustalla: ne ovat naisia, joiden otsatukka riippuu silmille,
joiden ääni on viinistä käheä ja liikkeet vastenmielisiä.

Heille uhrataan kohta nuoruuden mehu, pidätetty kiihko ja rahat.
Matruusit maksavat hyvin paluupäivinä, ja sitä, minkä heiltä saa,
kartuttaa etenkin se, mitä heiltä otetaan jälkeenpäin, kun he
toivottavasti ovat tarpeeksi juovuksissa.

Nuorukaiset katselivat eteensä epävarmoina, kuin säikähtyneinä, jo maan
kosketuksenkin juovuttamina.

Minne mentäisiin? Missä ilot alotettaisiin? Tuo tuuli, tuo kylmä
talvinen sade ja tuo yön synkkä saapuminen -- kaikki tuo lisää niiden
paluu-iloa, joilla on asunto ja kotiliesi. He tunsivat kylläkin
halua päästä suojaan, mennä lämmittelemään jonnekin; mutta he olivat
asunnotta, nuo palaavat maanpakolaisparat -- -- --

Ensin kulkivat he ympäriinsä pitäen toinen toistaan käsivarresta,
nauraen kaikelle, poiketen oikealle ja vasemmalle -- kuin juuri
vapauteen päästetyt eläimet.

Lapuiksi menivät he _Saapuvien laivojen_ ravintolaan, rouva
Creachcadec'in luo.

_Saapuvien laivojen_ ravintola on kapakka Siamin kadulla.

Siellä tuoksuu kuuma ilma alkohoolilta. Siellä oli kivihiililieska
kopassa ja Yves asettui sen eteen. Hän istui tuolilla ensi kertaa
kolmeen vuoteen. -- Ja tulta! -- Kuinka hän nauttikaan tuosta
tottumattomasta hyväntunteesta päästessään kuivautumaan punaisen
hiiloksen eteen! Laivansa ei koskaan -- ei edes Kap Hornin ja Islannin
kovissa pakkasissa, ei ylimpäin leveysasteiden läpitunkevassa,
jatkuvassa kosteudessa, siellä ei koskaan lämmitetty, ei koskaan
kuivattu vaatteita. Päiviä, öitä saat olla märkänä ja pyrit liikkumaan
aurinkoa odotellessasi.

Hän oli oikea matruusien äiti, tuo rouva Creachcadec; kaikki, jotka
hänet tunsivat, saattoivat hyvällä syyllä sanoa niin. Ja sitten laski
hän heidän aterioidensa ja juhliensa hinnan aivan tarkalleen.

Muuten tunsi hän heidät kaikki. Vaikka hänellä jo oli alkoholia
suuressa, punaisessa päässään, koetteli hän toistella heidän nimiään,
kun hän kuuli heidän lausuilevan niitä keskenään; hän muisti kyllä
nähneensä heidät siihen aikaan kun he olivat venemiehiä _Bretagnella_
-- ja luulipa hän muistavansa heidät lapsinakin _Inflexibiellä_
laivapoikina. Mutta kuinka suuria ja komeita heistä oli tullutkaan
siitä asti! -- Tarvittiin todellakin _hänen_ silmänsä, että tuntisi
heidät noin muuttuneina.

Ja kapakan perällä paistui päivällinen hellauunilla, mistä levisi
suloinen keiton haju.

Kadulta kuului suuri melu. Saapui joukko matruuseja laulaen ja
loilottaen kovalla äänellä, hyvin iloisella säveleellä kirkollisia
sanoja "_Kyrie Christe, Dominum nostrum; Kyrie eleison_" -- -- --

He tulivat sisään kaadellen tuoleja länsituulen puuskan heiluttaessa
lamppujen liekkejä.

_Kyrie Christe, Dominum nostrum_ -- -- -- Bretagnelaiset eivät pitäneet
sellaisista lauluista, jotka luultavasti olivat syntyneet jonkun
suurkaupungin syrjäkaduilla. Kuitenkin tuntui sanojen ja säveleen
vastakohta hullunkuriselta, ja se nauratti heitä.

Muuten kuuluivat tulokkaat _Gauloista_ maihin päässeihin. Molemmat
joukkueet tunsivat toisensa; he olivat olleet yhdessä laivapoikina.
Eräs heistä tuli syleilemään Yves'ea: Kerboul, hänen vuodenaapurinsa
_Inflexiblestä_. Hänestäkin oli tullut suuri ja vahva; hän oli
amiraalin venemiehiä, ja koska hän oli sangen järkevä, oli hän kauan
sitten saanut punaiset nauhat hihaansa.

Kapakasta puuttui ilmaa ja siellä pidettiin suurta melua. Madame
Greachcadec toi kuumaa, vielä höyryävää viiniä, tilatun päivällisen
ensimäisen ruokalajin -- ja päät alkoivat seota.

Sinä yönä oli Brestissä melua; patrulleilla oli paljon tekemistä.

_Seitsemän pyhimyksen_ ja _Pyhän Yves'en_ kaduilla kaikuivat laulut ja
huudot aamuun saakka; oli kuin olisi barbaareja, muinaisesta Galliasta
karanneita joukkueita päässyt irti: näki ilokohtauksia, joissa oli
jotain alkuperäistä karkeutta muistuttavaa.

Matruusit lauloivat. Ja naiset, jotka väijyivät heidän
kultakolikoitaan, säestivät kimeällä kirkunallaan heidän syviä ääniään
-- kiihkeinä, hiukset hajallaan, laivojen paluun aiheuttaman puuskan
vallassa.

Viimeksi meriltä palanneet tunsi heidän ruskeasta ihonväristään,
vallattomasta käytöksestään. Ja sitäpaitsi kuljettivat he muassaan
eksoottisia esineitä. Muutamilla oli märkiä papukaijoja häkissä,
toisilla apinoita.

Matruusit lauloivat täyttä kurkkua jonkunlaisin lapsellisuuteen
vivahtavin sävyin aivan pelottavia seikkoja tai sitten Provencelaisia
säkeitä, baskilaisia lauluja ja ennen kaikkea surullisia bretonilaisia
sävelmiä, jotka olivat kuin vanhoja, muinaisten kelttiläisten
perinnöksi jättämiä _biniou_-laulelmia.

Lapsellisemmat, hyväluontoisemmat muodostivat moniäänisiä kuoroja.
He pysyivät ryhmissä kylittäin, ja toistelivat omalla murteellaan
kotiseudun surumielisiä, pitkiä viisuja vielä juopuneinakin kauneilla,
sointuvilla ja puhtailla äänillä. Muutamat lepertelivät syleillen
toisiaan kuin pikku lapset; arvaamatta voimiaan särkivät he ovet, tai
loukkasivat ohikulkijoita.

Yö kului; vain turmion paikat olivat vielä avoinna ja kadulla lankesi
sade yhä kesyttömän ilon kuohun yli -- -- --



V.


-- -- -- Kello kuusi aamulla seuraavana päivänä. Ihmisen muotoinen
ainemöhkäle katuojassa, aution, vallitusten reunustaman katupahaisen
reunalla. Yhä oli pimeä, yhä tihkui hienoa, kylmää sadetta ja yhä
suhisi tuo talvinen tuuli, joka oli "pitänyt vahtia" niin kuin merellä
sanotaan ja viettänyt yönsä valitellen.

Se oli alhaalla, hiukan Brestin sillan tuolla puolen, suurten
vallitusten juurella. -- Siinä osassa tavallisesti vetelehtivät
asunnottomat, loppuun juopuneet merimiehet, joilla on ollut hämärä
aikomus palata laivoihinsa, ja jotka ovat kaatuneet tiellä.

Taivas valkeni jo puoleksi; himmeänä, kelmeänä talvipäivä nousi
graniittimuurien takaa. Vesi valui maassa makaavan ihmisolennon yli ja
juoksi aivan vieressä koskena likaviemärin aukkoon.

Alkoi jo tulla hiukan valoisampaa; jokin valon tapainen päätti vihdoin
laskeutua koi keille graniittimuureille. -- Musta möhkäle katuojassa
oli tosiaankin ihminen, matruusi, joka makasi siinä, kädet ristiksi
ojentuneina.

Ensimäisen kulkijan puukengät kolisivat kovalla kivityksellä; ääni oli
väsyttävä, jatkuva, vasaroiden hiljaisuutta kuin painajaismusiikki.

Satoja ja taas satoja puukenkiä, jotka tepastelivat ennen päivän
nousua, saapui kaikkialta, kulki jonossa alavaa katua, jonkunlaisena
pahaenteisenä aamukulkueena: -- Ne olivat arsenaaliin palaavia
työmiehiä, jotka horjuivat vielä eilisistä juomingeista, astellen
epävarmasti, katse tylsänä.

Siellä oli myöskin rumia, riutuneita, kastuneita naisia; jotka kulkivat
oikealle ja vasemmalle kuin jotain hakien. Puolihämärissä katselivat he
vasten naamaa miehiä, joilla oli suuret, bretonilaiset lakit päässä,
tähystellen olisivatko miehet ja pojat lopultakin tulleet kapakoista,
menisivätkö he päivän töihin.

He tarkastelivat myöskin katuojassa makaavaa miestä; pari kolme
kumartuikin erottaakseen hänen kasvonsa. He näkivät nuoret, mutta
kovettuneet ja aivankuin kalmamaisen jäykiksi kangistuneet piirteet,
vääntyneet huulet, yhteenpuristuneet hampaat. Ei, he eivät tunteneet
häntä. Eikä se sitäpaitsi ollutkaan työmies, hänellä oli matruusin
leveä, sininen kaulus.

Kuitenkin koetti eräs, jolla oli poika merellä, vetää häntä pois
vedestä. Mies oli liian raskas.

-- Mikä suuri ruumis! sanoi hän päästäen miehen käsivarret taas
vaipumaan.

Tuo ruumis, jota kaikki yön sateet olivat kastelleet, oli Yves.

Hiukan myöhemmin, kun aurinko oli täydellisesti noussut, tunsivat ohi
kulkevat toverit hänet ja veivät mukaansa.

Hänet asetettiin aivan likavettä valuvana suuren venheen aaltojen
pärskeen kastelemalle pohjalle, ja kohta lähdettiin matkaan purjeiden
pullistuessa.

Meri aaltoili kovasti, tuuli puhalsi. He luovailivat kauvan ja
saapuivat vaivoin laivalleen.



VI.


Yves heräsi hitaasti illan pimetessä. Ensin tuntui kivun aistimuksia,
jotka palasivat yksitellen kuin jonkunlaisen kuoleman jälkeen. Häntä
paleli, paleli aina jäsenten ydintä myöten.

Etenkin oli hän kontistunut ja ruhjoutunut maattuaan tuntikausia
kovalla alustalla. Nyt yritti hän ensimäistä, puoleksi tiedotonta
liikettä kääntyäkseen. Mutta hänen vasen jalkansa, johon äkkiä koski
ankarasti, oli kiinni jossain taipumattomassa esineessä, jota vastaan
ponnistelemisen hän kohta huomasi mahdottomaksi. -- Niin -- hän tunsi
sen, hän ymmärsi: _raudat!_

Hän tunsi hyvin nuo ilon suuria öitä seuraavat välttämättömät aamut;
Sai olla kytkettynä rautoihin päiväkausia! Ja hän arvasi hyvin
vaivautumatta avaamaan silmiään, missä hän oli: kaappimaisessa
ahtaassa, pimeässä ja kosteassa lokerossa, missä tuntui ummehtunut
haju, ja jonne hiukan kalpeaa valoa pääsi katosta olevasta reiästä:
_Magicien'in_ putkassa.

Mutta hän sekoitti tämän juhlan jälkipäivän muualla vietettyihin,
kaukana Ameriikassa, tai Kiinan satamissa -- -- -- Olikohan hän
pieksänyt poliiseja Buenos-Aires'issa, oliko hän ottanut osaa Rosarion
veriseen tappeluun, josta hän oli joutunut tänne, vai oliko hän
riidellyt venäläisen matruusin kanssa Hong-Kongissa? -- -- -- Hän ei
oikein käsittänyt enää tuhansien penikulmien välimatkaa, ollen tiedoton
seudusta, missä hän oli.

Meren kaikki tuulet ja aallot olivat kuljettaneet _Magicien'iä_
maailman kaikissa maissa, ne olivat sitä pudistelleet, heilutelleet,
ruhjoneet ulkoapäin voimatta kuitenkaan saada epäjärjestykseen
kaikkia kappaleita, mitä komerossa oli, noita köysirullia hyllyillä,
hänen taikanaan riippuvaa sukelluspukua suurine silmineen ja
mursunnaamoineen, eikä haihduttaa tuota hiiren, lahonneen ja tervan
hajua.

Hän tunsi yhä tuon kylmyyden niin voimakkaana, että se oli kuin
luunpakotusta; silloin käsitti hän, että hänen vaatteensa olivat
kastuneet ja hänen ruumiinsa myöskin. Koko eilinen sade, tuuli ja tuo
synkkä taivas palasivat hämärästi hänen mieleensä... Ei siis enää
oltukaan päiväntasaajan sinertävillä mailla! -- -- Ei, nyt hän muisti:
oltiin Ranskassa, Bretagnessa, uneksitulla paluumatkalla.

Mutta mitä oli hän tehnyt ollakseen jo raudoissa tuskin omaan maahan
saapuneena? Hän haki eikä löytänyt. Sitten tuli muisto yht'äkkiä hänen
mieleensä kuin uni: kun häntä nostettiin laivaan, oli hän puoleksi
herännyt sanoen, että hän kyllä itsekin pääsisi ja hän oli juuri
pahaksi onneksi nähnyt edessään erään vanhan aliupseerin, josta hän
ei pitänyt. Yves oli paikalla haukkunut häntä aikalailla, sitten oli
tuupittu, ja sitten ei hän tiennyt loppua kaaduttuaan samalla hetkellä
maahan liikkumattomana ja tiedottomana.

Ja sitten -- -- -- Luvattua lomaa käydä kotikylässään Plouherzel'issa
ei hänelle annettaisikaan! -- -- -- Kaikki nuo kolmen vuoden
vaivannäössä odotetut, toivotut seikat olivat menetetyt! Hän ajatteli
äitiään ja tunsi ankaran kolauksen sydämessään; hänen silmänsä
aukesivat kauhistuksesta, katse sisäänpäin kääntyneenä, laajentuen
omituisen jäykäksi sisäisten ajatusten risteillessä. Ja toivoen
näkevänsä vain pahaa unta koetti hän pudistella ruhjoutunutta jalkaansa
rautarenkaassa.

Silloin sävähti mustassa kopissa naurunpuuska kuin raketti:
ruumiinmukaiseen, juovikkaaseen villapaitaan puettu mies seisoi Yves'n
vieressä katsellen häntä. Nauraessaan kallisti hän taapäin komeata
päätään ja näytti valkeita hampaitaan viekkaan näköisenä.

-- No, joko alat herätä? kysyi mies purevalla äänellä, jossa tuntui
bordeaulainen murre.

Yves tunsi ystävänsä Jean Barradan, tykkimiehen ja kääntäen silmänsä
häneen kysyi, _tiesikö hän mitään?_

-- Heh! sanoi Barrada, tuo aina gascognelainen koiranhammas, --
etteikö hän tietäisi! Hän on käynyt täällä kolme kertaa tuoden tänne
lääkärinkin sinua katsomaan; sinä olit kankea ja pelästytit heitä. Ja
minä olen täällä vartioimassa ilmoittaakseni, jos sinä liikahdat.

-- Miksi? Minun tähteni ei hänen tarvitse tulla, ei hänen, eikä
kenenkään. -- Älä sano mitään Barrada, kuuletko! Minä kiellän sen!

Näin oli siis käynyt. Hän oli taas langennut ja taas samaan paheeseen!
Ja kaikkina niinä harvoina kertoina kun hän kosketti maata, oli loppu
aina sama, eikä hän voinut sille mitään! Oli siis totta, mitä hänelle
oli sanottu, että tuo tapa oli kauhea ja tappava, ja että oli täysin
mennyt, kun siihen kerran oli tottunut. Kiukuissaan itselleen väänsi
hän voimakkaita käsivarsiaan niin että ne rasahtelivat. Hän kohottautui
puoleksi istualleen kiristellen hampaitaan, jotka narskuivat ja kaatui
sitte takaisin pää kovia lautoja vasten. Voi, hänen äitiparkaansa;
hän oli aivan lähellä, eikä Yves saisi nähdä häntä kolme vuotta
ikävöityään! Tällaista oli hänen paluunsa Ranskaan! Mikä kurjuus, mikä
ahdistus!

-- Sinun pitäisi ainakin vaihtaa pukua, sanoi Barrada. Jos jäät noin
märäksi, ei se ole terveellistä; sinä tulet sairaaksi.

-- Sitä parempi, Barrada! -- -- Anna minun olla nyt.

Hän puhui tylyllä äänellä, synkin ja ilkein katsein ja Barrada, joka
tunsi hänet hyvin, tiesi että tosiaan oli parasta antaa hänen olla.

Yves käänsi pois päänsä ja kätki ensin kasvonsa kohotettujen
käsivarsiensa taa; sitten, peläten että Barrada luulisi hänen itkevän,
muutti hän asentoa ylpeydestä ja katseli eteensä. Hänen silmissään
säilyi niiden väsyneen hervottomuuden vuoksi tuo hurja jäykkyys,
ja hänen tavallista enemmän ulkonevat huulensa ilmaisivat tuota
kesytöntä uhmaa, jonka hän kohdisti kaikkiin. Aivoissaan aprikoi hän
pahoja suunnitelmia; nuo ennen, kapinan ja pimeyden hetkinä syntyneet
ajatukset palasivat taas hänen mieleensä.

Niin, hän lähtisi pois, niin kuin hänen veljensä Goulven, niin
kuin kaikki hänen veljensä; tällä kertaa päätti hän sen varmasti
ja lopullisesti. Noitten merisissien elämä, joita hän oli tavannut
Valtameren valaanpyyntialuksilla tai La Platan kaupunkien
huvipaikoissa, tuo elämä meren vallassa laitonna ja ohjatonna, veti
häntä puoleensa jo kauan: se oli muuten hänen veressään, hänen sukunsa
verissä.

Karkaaminen, astumalla kauppapalvelukseen ulkomailla, tai
harjoittaakseen merikalastusta, on ainainen, matruuseja ja etenkin
paraita kiusaava unelma kapinan hetkellä.

Karkurit viettävät Ameriikassa hyviä päiviä! Hän ei onnistuisi, sanoi
hän kyllä itselleen, hän oli liian altis vaivoihin ja onnettomuuteen;
mutta jos onkin kurjaa, onhan siellä ainakin vapaa kaikesta!

Hänen äitinsä! -- -- No niin, paetessaan kulkisi hän Plouherzellin
kautta yöllä, syleilemässä häntä. Aivan kuin veljensä Goulven, joka
oli tehnyt sen, kerran. Hän muisti hänen saapuneen eräänä yönä
piileskelevän näköisenä. Talossa oli kaikki ovet pidetty kiinni
jäähyväispäivänä, jonka hän oli viettänyt kotona. Heidän äitiparkansa
oli tosin kyllä itkenyt paljon. Mutta mitä tehdä? Se oli välttämätöntä.
-- -- -- Ja tuo Goulven veli, kuinka päättäväisen ja ylpeän näköinen
ihan olikaan!

Äitiään lukuunottamatta vihasi Yves tällä hetkellä kaikkia muita. Hän
ajatteli elämänsä sotapalveluksessa kuluneita vuosia, sotalaivoissa
eristettynä, sotakurin ruoskan uhkaamana. Hän kysyi itseltään, miksi
ja kenen hyväksi? Hänen sydämensä oli tulvillaan katkeraa epätoivoa,
kostonhalua ja vapauden raivoa. Ja koska minä olin syynä siihen, että
hän oli pestautunut viideksi vuodeksi valtiolle, oli hän vihoissaan
minullekin ja sekoitti minutkin yleiseen, kaikkiin kohdistuvaan
vihaansa.

Barrada oli jättänyt hänet ja joulukuun yö oli tullut. Kopin akkunasta
ei harmaata päivänvaloa enää laskeutunutkaan; siihen kokoontui vain
kosteaa, jääkylmää utua.

Vartia oli tullut sytyttämään lyhtyä verkkoreunaisessa häkissä
ja kaikki esineet kopissa joutuivat hämärään valoon. Yves kuuli
yläpuolellaan iltaista melua, kun riippumatot otettiin irti, ja sitten
vartioiden ensimäisen huudon, joka ilmaisi puolet tunnit.

Ulkona tuuli yhä, ja sikäli kun ihmiset vaikenivat tajusi selvemmin
elottoman luonnon voimakkaat äänet. Ylhäällä mylvi köysistö
lakkaamatta; kuului myöskin meren ääni, jonka keskellä oltiin, kun se
tuon tuostakin pudisteli kaikkea kuin kärsimättömänä. Joka töytäyksellä
kieritteli se Yves'n päätä kostealla puulla, ja hän oli asettanut
kätensä suojaksi, että koskisi vähemmän.

Merikin oli koko sen yötä synkkä ja ilkeä; sen kuuli hyökyvän ja
meluavan pitkin laivan sivuja.

Epäilemättä ei kukaan enää tähän aikaan laskeutuisi koppiin. Yves oli
yksin maassa kahleihinsa sidottuna, rautarengas jalassa ja nyt hänen
hampaansa kalisivat.



VII.


Kuitenkin tuli Jean Barrada taas tunnin kuluttua muka järjestääkseen
tykkien hihnoja.

Ja tällä kertaa kutsui Yves häntä hiljaa luokseen:

-- Barrada, antaisitko minulle hiukan raitista vettä juodakseni.

Barrada meni heti hakemaan pientä tuoppiaan, jota hän päivisin kantoi
vyössään säilyttäen sitä öisin tykissään, hän kaasi siihen ruosteen
väristä, rauta-astiassa La Platasta tuotua vettä, hiukan keittiöstä
varastettua viiniä ja hiukan komendantin laatikosta varastettua sokeria.

Sitten nosti hän Yves'n päätä hiljaa ja hellästi ja antoi hänen juoda.

-- Tahdotko nyt vaihtaa pukua?

-- Kyllä, vastasi Yves hyvin heikolla, melkein lapselliseksi
muuttuneella äänellä, joka tuntui hullunkuriselta hänen äskeiseen
puhetapaansa verrattuna.

Kaksin riisuivat he hänet hänen antaessa helliä itseään kuin lasta.
Hänen rintansa, olkapäänsä ja käsivartensa pyyhittiin hyvin, hänet
puettiin kuiviin vaatteisiin ja hänen päänsä alle asetettiin säkki,
että hänen olisi parempi nukkua.

Kun hän kiitti heitä muutti ensimäinen, hyvä hymy koko hänen kasvonsa.
Kaikki muuttui; hänen sydämensä oli pehmentynyt ja tullut entiselleen.
Tällä kertaa ei vaihdosta ollut kestänyt kauan.

Hän tunsi ääretöntä hellyyttä äitiään ajatellessaan, sekä itkemisen
halua. Jotain kyyneleitten tapaista kohosikin hänen silmiinsä, joille
tuo heikkous sentään oli outoa -- -- -- Ehkäpä hänelle sentään oltaisi
vieläkin suopeita hänen hyvän käytöksensä vuoksi laivassa, hänen
rohkeutensa ja hänen ankaran työnsä takia vaikeina aikoina. -- Jospa se
olisi mahdollista -- jospa häntä ei rangaistaisikaan liian ankarasti,
hän ei varmasti alkaisi enää uudelleen ja saisi unohtamaan kaiken.

Päätös oli tällä kertaa perin vakava. Kun hän oli juonut lasinkin
viinaa pitkän pidättymisen jälkeen merillä, sekosi hänen päänsä heti,
ja silloin tahtoi hän lisää ja taas lisää. Mutta jos hän ei ollenkaan
alottaisi, jos hän ei joisi koskaan mitään olisi hänellä vielä keino
pysyä järkevänä.

Hänen katumuksensa oli vilpitön kuin lapsen. Hän luuli varmasti, että
jos hän tällä kertaa pelastuisi pelottavasta _neuvostosta_, mikä vie
merimiehet vankilaan, olisi tämä hänen viimeinen, suuri rikoksensa.

Hän toivoi myöskin minun apuani ja etenkin halusi hän tavata minua. Hän
pyysi Barrada'a hakemaan minut.



VIII.


Seitsemän vuotta oli Yves ollut ystäväni tämän paluumatkan päättyessä.

Me olimme lähteneet merille eri satamista, hän kaksi vuotta ennen
minua, vaikka hän olikin muutamaa kuukautta nuorempi.

Sinä päivänä, jona minä v. 1867 saavuin Brestiin pukeutuakseni
ensimäiseen, karkeakankaiseen merimiespukuuni, jonka vielä muistan,
tapasin sattumalta Yves Kermadec'in erään hänen suosijansa, vanhan
upseerin luona, joka oli tuntenut hänen isänsä. Yves oli silloin
kuusitoista vuotias lapsi. Minulle sanottiin, että hän pääsi
_alokkaaksi_ oltuaan kaksi vuotta laivapoikana. Sillä kertaa palasi hän
kotipaikaltaan kahdeksanpäiväisen loman loputtua. Hänellä näytti olevan
sydän raskaana sanottuaan pitkäksi aikaa jäähyväiset äidilleen. Se oli
meidän ikäisillemme sopiva yhtymäkohta.

Hiukan myöhemmin, upseeriksi päästyäni, tapasin ensimäisellä laivallani
tuon Kermadecin, josta oli tullut täysi-ikäinen märssymies.

Silloin valitsin minä hänet riippuverkko-miehekseni.

Midshipmanilla on riippuverkko-mies se matruusi, jonka tehtävänä on
joka ilta kiinnittää paikoilleen hänen riippuva vuoteensa ja laskea se
alas joka aamu.

Ennen kuin verkko viedään pois, täytyy tietysti herättää siinä nukkuva
ja pyytää häntä nousemaan pois. Se tapahtui yleensä sanomalla hänelle:

-- Aamuhuuto soi, kapteeni.

Tätä lausetta toistellaan siksi, kun se on vaikuttanut. Sitten
kääritään pieni vuode huolellisesti kokoon ja viedään pois.

Yves toimitti tämän palveluksen sangen hyvin. Sitäpaitsi tapasimme
toisemme joka päivä laivaa ohjattaessa korkealla, isossa märssykorissa.

Siihen aikaan vallitsi hyvä yhteisymmärrys midshipmanien ja
märssymiesten välillä; etenkin pitkien retkien aikana, niin kuin se,
jolla me olimme, tulivat suhteet hyvinkin sydämellisiksi. Kun me
maissa, oudossa ympäristössä joskus tapasimme märssymiehiä öisin, oli
meillä tapana kutsua heitä avuksi jos olimme vaarassa tai uhattuina ja
silloin voimme me yhdessä säätää lakia.

Tällaisissa tapauksissa oli Yves arvokkain liittolaisemme.

Hänen mainesanansa palveluksessa eivät olleet parhaita: "Moitteeton
laivalla, kykenevin ja parhain merimies; mutta käytös maissa on
jo aivan mahdoton". Tai: "On osoittanut ihmeteltävää rohkeutta
ja alttiutta." Ja sitten: "Kuriton, hillitön". Joskus: "Intoa,
kunniantuntoa, uskollisuutta", jonka rinnalla: "Parantumaton" j.n.e.
Hänen raudoissa viettämiään öitä ja vankilapäiviään ei enää voinut
laskea.

Sielullisesti niin kuin ruumiillisestikin suuri, väkevä, ja kaunis,
joku yksityisseikka hiukan häiritsevä.

Laivassa oli hän väsymätön märssymies, aina työssä, aina valpas, aina
nopsa, aina puhdas.

Maissa oli rähisevä, juopunut merimies juuri hän; matruusi, joka
aamulla löydettiin katuojasta puolialastomana, ruumis, jolta neekerit,
intialaiset tai kiinalaiset olivat vieneet vaatteet, oli taaskin Yves.
Hän se oli, tuo karannut matruusi, joka pieksi santarmeja tai vilkutti
veistä poliiseille -- --

-- Hän oli mestari kaikenlaisissa tyhmyyksissä.

Ensin tuon Kermadecin temput huvittivat minua. Kun hän joukkoineen
lähti maihin kuiskailtiin upseerien kesken: "Mitähän uusia juttuja
huomenna kuulemmekaan? Missähän tilassa nuo palaavat?" Ja niinä
ajattelin: "Minun riippumattoani ei kai taas pariin päivään korjata."

Riippumatto oli yhdentekevä; mutta tuo Kermadec oli niin altis, hänellä
näytti olevan niin hyvä sydän, että minä lopulta kiinnyin tuohon
tavallisesti juopuneeseen meriveikkoon. Minä en enää nauranut niin
paljon hänen vaarallisille pahoille töilleen ja olisin mieluummin
estänyt ne.

Tuon ensimäisen retken päätyttyä ja meidän erottuamme kävi niin, että
sattuma vei meidät yhteen toisella laivalla. Silloin syntyi siitä
melkein mieltymys.

Ja silloin tapahtui tuolla toisella matkalla pari seikkaa, jotka
lähensivät meitä paljon toisiimme.

Ensimäinen tapahtui Montevideossa eräänä aamuna, ennen auringonnousua.
Yves oli maissa eilisestä saakka ja minä saavuin satamaan
suuressa, kuusitoistamiehisessä venheessä, lähetettynä uusimaan
tuorevesi-varastoja.

Minä muistan tuon viileän aamuisen puolihämärän, tähtisen taivaan,
joka jo valkeni, aution rantasillan, jonka viertä hiljaa nousimme
etsien vedenottopaikkaa; tuon suuren kaupungin, jolla oli pettävä,
euroopalainen ulkonäkö -- en tiedä minkä kesyttömän peitteenä.

Ohi kulkiessamme näimme noiden suorien, pitkien katujen vuorottain
aukenevan eteemme taivaan vaietessa. Tällä epämääräisellä hetkellä,
jolloin yö oli loppumaisillaan, ei näkynyt valoa, ei kuulunut
ääntäkään; jossain kaukana joku koditon, epäröivä kulkija; meren
rannalla vaarallisia kapakoita, suuria lautamajoja, joista kävi
mausteiden ja alkohoolin tuoksu, mutta nyt suljetuita ja mustia kuin
haudat.

Me pysähdyimme erään luo, jonka nimi oli _Independancia_.

Sisältä kuului espanjalainen laulu kuin tukahdettuna, eräs ovi oli
raollaan kadulle, kaksi miestä syöksyi ulos iskien toisiaan veitsillä
ja juopunut nainen kuului oksentavan seinän vieressä. Rantasillalla
kasoissa pampas-härkien juuri nyljettyjä nahkoja, jotka turmelivat
puhtaan suloisen ilman lihan hajulla...

Kapakasta lähti outo kulkue: neljä miestä kantoi viidettä, joka näytti
olevan aivan juopunut, tajuton. He kiiruhtivat laivoja kohti aivan kuin
meitä peläten.

Me tunsimme tuon tämän rannikon turmion pesissä tavallisen pelin:
Merimiehet juotetaan järjettömiksi, heidät pannaan hyväksymään joiku
mieletön sitoumus ja sitten kun he eivät enää pysy jaloillaan, viedään
heidät väkisin laivoihin. Sitten nostetaan ankkuri hyvin nopeasti, ja
kun mies herää, on laiva jo kaukana. Silloin on hän vanki, rautaisen
ikeen alla, hänet viedään kuin orja valaan pyyntiin kauas asutuista
maista. Kun hän kerran on siellä ei pakoon pääsemisestä ole pelkoa,
sillä hän on _karkuri_, mennyt mies -- -- --

Siis tuntui meistä tuo ohikulkeva saattue epäilyttävältä. He
kiiruhtivat kuin varkaat ja minä sanoin matruuseille: "Käykää kimppuun!"

Silloin päästivät miehet kuormansa, joka putosi raskaasti maahan ja
pakenivat niin paljon kuin jalat kulkivat.

Kuorma oli Kermadec. Sillä aikaa kun me hoidimme häntä, olimme
päästäneet pakoon miehet, jotka olivat sulkeutuneet kapakkaan.
Matruusit tahtoivat särkeä ovet, vallata rähjän rynnäköllä, mutta siitä
olisi johtunut diplomaattisia selkkauksia Uruguayn hallituksen kanssa.

Muuten oli Yves pelastettu, ja se oli tärkeintä. Minä vein hänet
laivaan viittaan käärittynä vesisäiliöittemme päällä.

Tämä palvelus kiinnitti hänet syvästi minuun.

Toinen tapaus sattui Pernambucossa. Olin hävinnyt portugalialaisille
kunniasanaani vastaan eräässä pelipaikassa. Seuraavana päivänä piti
maksaa rahat, ja kun ei minulla, eikä palvelustoverillani ollut mitään,
näytti se vaikealta.

Yves piti tilannetta kovin traagillisena, ja tuli heti tarjoamaan
minulle omia rahojaan, jotka olivat minun tallessani kirjoituspöytäni
laatikossa.

-- Olisin niin iloinen, kapteeni, jos tahtoisitte ottaa ne! Ensiksikin
ei minun enää tarvitse mennä maihin, ja olisipa hyväkin niin kuin
tiedätte, etten voisi mennä sinne.

-- Hyvä, kelpo Yves, minä otan rahasi muutamaksi päiväksi, koska sinä
haluat lainata ne; mutta näetkös, minulta puuttuisi vielä sata frangia.
Se ei siis, näethän, maksa vaivaa.

-- Vielä sata frangia? Minulla on luultavasti niin paljon arkussani,
alhaalla.

Ja hän lähti jättäen minut hyvin hämmästyneeksi. Vielä sata frangia
hänen arkussaan, se ei näyttänyt todenmukaiselta.

Hän viipyi sangen kauan. Hän ei löytäisi mitään, olin arvannut sen.

Vihdoin palasi hän:

-- Tässä on, sanoi hän ojentaen halpaa matruusin kukkaroaan hyvin
onnellisen näköisenä.

Silloin pelästyin minä ja sanoin hänelle kokeeksi:

-- Yves, lainaapa minulle kellosikin, ole hyvä. Jätin omani pantiksi.

Hän tuli hämilleen selittäen, että se oli rikki. Olin arvannut oikein:
saadakseen nuo sata frangia oli hän myynyt sen vitjoineen puolesta
hinnasta eräälle aliupseerille.

Yves tiesikin, että hän saattoi vedota minuun kaikenlaisissa
olosuhteissa. Ja kun Barrada tuli hakemaan minua hänen puolestaan,
menin tapaamaan häntä koppiin, jossa hän makasi raudoissa.

Mutta tällä kertaa oli hän tehnyt pahan synnin tuupatessaan vanhaa
kersanttia ja välityksestäni huolimatta oli rangaistus ankara. Neljä
kuukautta sen jälkeen täytyi hänen taas lähteä äitiään tapaamatta.

Juuri kun olimme siirtymässä _Sibylleen_ kierrelläksemme maan
palloa sata kolme päivää, vein minä hänet eräänä sunnuntaina
Saint-Pol-de-Léon'iin lohduttaakseni häntä.

Siinä oli kaikki, mitä minä saatoin tehdä hänen hyväkseen, sillä
Plouherzel oli hyvin kaukana Brestistä, Côtes-du-Nordin piirissä,
etäisen seudun perällä, ja silloin ei sen kautta oltu vielä rakennettu
rautatietä, joka olisi yhdessä päivässä voinut viedä meidät sinne.



IX.


5 p. toukok. 1875.

Vuosikausia oli Yves uneksinut pääsevänsä Saint-Pol-de-Léoniin,
syntymäpaikkaansa.

Siihen aikaan, kun me purjehdimme yhdessä _usvamerellä_, olimme usein
nähneet, pyrkiessämme ulapalle harmaan hyöyn keinuttamina, Creizker'in
tarunomaisen kellotornin kohoavan mustassa kaukaisuudessa yläpuolella
sen surullisen, yksitoikkoisen nauhan, joka siellä kaukana edusti
Bretagnen maata, _Léon'in seutua_.

Ja öisin vartiovuoroillamme lauloimme bretonilaista laulua:

    Finistèrestä oon minä syntyisin,
    Saint-Polissa päivän näin.
    Kotiseutuni kirkko on korkein,
    maa kaunein täällä päin.
    -- -- -- -- --
    Pois tahdon kanervakankaille,
    pois päivähän tornin luo -- -- --

Mutta oli kuin sallittua, oli kuin meitä kiusaava kohtalo, ettei meidän
koskaan ollut onnistunut päästä tuonne Saint-Poliin. Viime hetkellä,
kun me jo olimme lähdössä, sattui aina uusia esteitä: meidän laivamme
sai odottamattomia käskyjä ja täytyi palata. Ja me liitimme lopulta
tuohon Creizkerin kellotorniin en tiedä mitä taikauskoisia luuloja,
torniin, jonka me näimme vain varjona ja aina kaukaa synkän näköpiirin
reunalla.

Mutta tällä kertaa näytti kaikki varmalta, nyt me olimme tosiaan
matkalla sinne.

Me istuimme molemmat vanhoissa maalaisissa hevosvaunuissa bretonilaisen
papin rinnalla. Hevoset vetivät meitä aika kyytiä Saint-Pol'ia kohti ja
kaikki on hyvin todennäköistä.

On aikainen aamu toukokuun ensimäisinä päivinä, mutta sittenkin tihkuu
sadetta, hienoa ja harmaata kuin talvinen utu. Hölkkäjuoksussa vierimme
me kiemurtelevaa tietä, jyrkkiä mäkiä nousten, kosteihin notkoihin
laskeutuen keskellä metsiä ja kallioita. Kukkulat ovat mustien kuusien
peitossa. Matalammalla kasvaa suuria tammia tai lehmuksia, joiden aivan
nuoret, aivan kosteat lehdet ovat hennon vihreitä. Pitkin tietä on
päivänkakkaroita ja bretonilaisia kukkia mattoina: ensimäisiä punaisia
vuokkoja ja ensimäisiä sormisieniä.

Erään kallion kierrettyämme lakkaavat sade ja tuuli yht'aikaa, kaikki
muuttaa muotoa.

Me näemme silmän kantaman päässä laajan, tasaisen maan, hedelmättömän
nummen, paljaan kuin aro: Léonin vanhan maan, jonka perällä, hyvin
kaukana, Creizker kohottaa graniittihuippuaan.

Tuolla surullisella seudulla on sentään oma viehätyksensä ja Yves
hymyilee nähdessään sen kellotornin lähestyvän.

Hiirenherneet kukkivat ja koko tasanko on kullan värinen. Paikoittain
on punaisia läikkiä: ne ovat kanervia. Helmen harmaa, hyvin vaalea,
pohjoismainen utuharso peittää taivaan kauttaaltaan ja tuon syvän
näköpiirin perällä, tuon punakeltaisen seudun yksitoikkoisuudessa on
vain nuo kaksi silmäänkäypää pistettä: Saint-Pol'in ja kolmen mustan
tapulin ääriviivat.

Pienet bretonitytöt ajavat edellään lammaslaumoja kanervikossa, nuoret
pojat pelästyttävät niitä satulattomilla ratsuilla karauttaen; kulkee
ohi vaunuja, täynnä valkopäähineisiä naisia, jotka menevät kaupunkiin
messua kuulemaan. Kellot soivat, tie vilkastuu iloiseksi, me saavumme
perille.



X.


Kun me olimme syöneet aamiaista kaikkein siisteimmässä majatalossa,
huomasimme, että talvinen aamu oli väistynyt kauniin toukokuisen päivän
edestä. Yksinäisillä ahtailla kaduilla ilahuttivat liljat, elämänlangat
ja punaiset sormisienet, joita kukaan ei ollut kylvänyt, harmaita
muureja, aurinko paistoi oikein täydellä täällä, kaikki huokui kevättä.

Ja Yves katseli kaikkea hämmästellen, ettei yksikään muisto puhunut
hänen lapsuudestaan, hakien kaukaa muistoistaan, tuntematta yhtään
paikkaa ja silloin alkoi hän vähitellen tuntea pettymystä.

Saint Pol'in suurelle torille oli kokoontunut sunnuntainen joukko
muodostaen aivan kuin keskiaikaisen taulun. Léon'in entisten piispojen
tuomiokirkko yleni tällä paikalla, musertaen ympäristön mustapitsisellä
ainejoukkiollaan, heittäen kaiken yli syvän, menneiden aikojen varjon.
Ympäristössä oli vanhoja taloja ulkonevine päätyineen ja torneineen;
kaikki sunnuntaiset ravintolavieraat, suuret lierihatut kallellaan,
olivat istuutuneet ovien eteen. Tuo bretonilais-pukuinen joukko, joka
liikuskeli eloisana ja vilkkaana, oli yhä samanlainen kuin vanhoina
aikoina; ilmassa kuuli vain värisevän kovia tavuja, noita keltinkielen
pohjoismaisia äänteitä.

Yves kulki jokseenkin hajamielisenä kirkon hautakivillä, vanhojen,
nukkuvien piispojen yllä.

Mutta hän pysähtyi mietteisiinsä vaipuneena kastemaljan eteen.

-- Katsokaa, sanoi hän. -- Tuossa on minuakin pidetty. Ja me lienemme
asuneet tässä aivan lähellä. Minun äitiparkani on usein kertonut
minulle, että minun ristiäisissäni, silloin kun häntä niin rumasti
loukattiin, ettei soitettu minulle -- muistattehan -- oli hän
vuoteestaan kuullut pappien laulun.

Pahaksi onneksi oli Yves jättänyt kysymättä äidiltään Plouherzellissä
tietoja, joita olisi tarvittu heidän entisen asuntonsa löytämiseksi.

Hän oli luottanut kummiinsa, Yvonne Kergaoc'iin, jonka olisi pitänyt
asua juuri tällä kirkkotorilla. Ja saapuessamme olimme tiedustelleet
Yvonne Kergaoc'ia -- Kergaoc? -- -- Kyllä hänet muistettiin.

-- Mutta mistä te hyvät herrat oikein tulette? Hän on ollut kuolleena
jo kaksitoista vuotta.

Mitä taas Kermadec'eihin tulee ei heitä kukaan muistanut. Eikä siinä
ollut mitään ihmettelemistäkään: he olivat lähteneet paikkakunnalta jo
kaksikymmentä vuotta sitten.

Me nousimme Creizkerin tapuliin. Se oli tietysti korkea; tuo ilmaan
pistävä kärki ei tuntunut ollenkaan loppuvan. Me häiritsimme suurta,
vanhaa naakkajoukkoa, joka asusti graniittikoloissa.

Ihmeellinen kudelma harmaata kiveä, joka kohosi ja aina vain kohosi,
niin että saattoi helposti huimata päätä. Me nousimme ylöspäin sen
sisällä ahdasta ja jyrkkää kierrettä myöten, nähden kaikista tapulin
raoista äärettömiä aloja.

Ylhäältä, kaikesta erillään raikkaassa ilmassa, sinisen taivaan
vallassa, katselimme me kaikkea kuin liidellen. Ensin oli meidän
jalkojemme alla pilvenä pyörivä naakkajoukko huudellen surullisella
äänellään; paljon alempana Saint Pol'in kylä, aivan litteänä,
kääpiömäisen kansan liikkuessa sen ahtailla, harmailla kujilla kuin
mehiläisparvi; silmänkantamiin levisi etelään päin Bretagnen maa
aivan Mustiinvuoriin saakka; ja sitten oli pohjoisessa Roscoffin
satama, missä pienet omituiset kallionkärjet kirjavoittivat terävillä
huipuillaan meren peilin -- suuren, kalpean meren, joka sulautui
kaukana yhtä kalpeaan taivaaseen.

Meitä huvitti se, että olimme kerrankin päässeet nousemaan Creizkeriin,
joka niin monasti oli nähnyt meidän kulkevan ohi tuon äärettömän
veden keskellä; tuo rauhallinen, aina samalla paikalla seisova,
luoksepääsemätön ja liikkumaton torni, kun taas meitä, merimiesparkoja,
kaikki aavan meren tuulet tuiversivat.

Tuo graniittikudelma, joka kannatti meitä ilmassa, oli kiiltävä,
neljän vuosisadan tuulien ja sateiden syömä. Se oli tummanharmaa,
punertavaan vivahtava; sen peitti paikottain keltainen naava,
graniittisammal, joka tarvitsee vuosisatoja kasvaakseen ja joka venhoo
kultaisella värillään kaikki vanhat bretonilaiskirkot. Rumakasvoiset
lohikäärmeet, epämääräiset, pienet hirviöt, jotka elävät täällä
korkealla, irvistelivät meidän ympärillämme auringossa aivan kuin
häpeissään, että niitä katseltiin niin läheltä, kuin itsekseen
ihmetellen, että olivat kokeneet niin monta myrskyä, ja nyt taas olivat
täydessä päivänpaisteessa. Tuo joukkio se oli ylhäältä käsin ollut
läsnä Yves'n ristiäisissä; tuo joukkio se nytkin katseli meitä kaukaa
hyväntahtoisesti, kun me kuljimme ohi merellä, erottamatta muuta kuin
mustan tornin. Ja nyt tutustuimme me siihen.

Yves oli kuitenkin yhä hyvin pettynyt, kun ei ollut löytänyt jälkeäkään
entisestä kodistaan eikä isästään, ei yhtään muistoa omassa, eikä
muidenkaan mielessä. Ja hän katseli yhä harmaita taloja jalkojensa
alla, etenkin niitä, jotka olivat lähinnä tornia, odotellen jollain
lailla aavistavansa paikan, missä oli syntynyt.

Meillä ei enää ollut kuin puolisen tuntia oltavaa Saint Polissa
lähteäksemme iltavaunussa. Seuraavana aamuna meidän taas tuli olla
Brestissä, missä laivamme odotti, viedäkseen meidät taas hyvin kauaksi
Bretagnesta.

Me istuimme vielä pöydässä juoden omenaviiniä eräässä majatalossa
Kirkkotorin varrella ja siellä kysyimme me vielä kerran asiaamme
emännältä, joka oli hyvin vanha mummo. Tämä tuli yht'äkkiä liikutetuksi
kuullessaan Yves'n nimen.

-- Oletteko te Yves Kermadec'in poika? sanoi hän. Tunsinko minä teidän
vanhempanne? Varmasti! Me olimme naapureita siihen aikaan, herra, ja
silloinkin kun te tulitte maailmaan tultiin minua hakemaan. Mutta
kylläpä te olette isänne näköinen! Siksipä minä teitä katselinkin
sisään tullessanne. Te ette tosin ole vielä yhtä kaunis kuin hän,
vaikkapa te olettekin hyvin komea mies!

Yves iski minulle silmää tuon kehuman kuullessaan ollen
naurahtamaisillaan; ja sitten alkoi perin puhelias muori kertoa meille
kaikenlaisia juttuja, joiden ohi hiukan yli kaksikymmentä vuotta oli
kulunut, ja joita Yves hartaana ja liikutettuna kuunteli.

Sitten kutsui hän sinne toisiakin naisia, jotka myöskin olivat hänen
naapureitaan, ja kaikki nuo ihmiset rupesivat kertomaan.

-- Herran nimessä, sanoivat he. Kuinka on mahdollista, ettei teille
ole aikaisemmin annettu tietoja. Kaikki ihmiset muistavat teidän
vanhempanne, hyvä herra, mutta ihmiset ovat täällä tyhmänsekaisia ja
sitten kun yht'äkkiä näkee tuollaisia vieraita, ei ole ihme, ettei
haluta lörpötellä.

Yves'n isä oli jättänyt seudulle melkein tarumaisen muiston
jättiläisestä, joka oli harvinaisen kaunis, mutta joka ei osannut tehdä
mitään ihmisiksi.

-- Mikä vahinko, että sellainen mies oli niin usein pilalla! Sillä hän
meni rappiolle kapakassa, teidän isä parkanne. Hän rakasti kuitenkin
suuresti vaimoaan ja lapsiaan, hän oli hyvin hyvä heille, ja koko
seudulla rakastivat kaikki häntä, paitsi kirkkoherra.

-- Paitsi kirkkoherra! toisti minulle Yves synkistyen. Katsokaas;
minähän kerroin teille ristiäisistäni.

-- Eräänä päivänä taisteltiin täällä, Kirkkotorilla, vallankumouksen
aikana 1848. Teidän isänne piti yksin puoliaan koko torijoukkoa vastaan
ja pelasti pormestarin hengen.

-- Isällänne oli suuri hevonen, -- kertoi emäntä, joka oli niin
vihainen, ettei kukaan uskaltanut lähestyä sitä. Ja oltiinpa
varuillaan, kun hän kulki ohi sillä ratsastaen.

-- Ah! sanoi Yves, kun hänen mieleensä, aivan kuin kaukaa juolahti
kuva. Minä muistan sen hevosen, ja minä muistan, että isä otti minut
syliinsä ja nosti minut sen selkään, kun se oli köytettynä tallissa!
Ensi kertaa muistan nyt isäni ja näen hiukan hänen kasvojaan. Se oli
kai musta, tuo hevonen, ja sillä oli valkeat jalat.

-- Niin, niin, sanoi mummo. Musta ja valkeat jalat! Se oli pelottava
eläin, ja Herra Jumala! mitä teki merimies hevosella!

Majatalo oli täynnä omenaviinin juojia, jotka pitivät melua laseillaan
bretagnen kielellä keskustellen. Meidän ympärillemme on muodostumassa
piiri.

Emännällä on neljä tyttären tytärtä, kaikki samannäköisiä, viehättävän
sieviä valkeine päähineineen. Heitä ei luulisi majatalon tytöiksi: he
edustavat täydellisesti pohjoisen Bretagnen kaunista rotua, ja sitten
on heillä tuo entisaikojen naisten tyyni ja miettivä ilme, joka on
säilynyt meille vanhoissa muotokuvissa. He seisovat lähellä meitä,
katselevat ja kuuntelevat.

Nyt ruvetaan meiltä kyselemään. Yves vastailee:

-- Minun äitini asuu yhä Plouherzellissa kahden sisareni kanssa.
Molemmat veljeni, Gildas ja Goulven, harjoittavat merikalastusta
amerikkalaisilla valaanpyytäjälaivoilla. Minä vain purjehdin kymmenettä
vuotta valtion palveluksessa.

Meillä ei ole paljon aikaa hukattavana, jos haluamme ennen lähtöämme
nähdä Kermadec'ien entisen asunnon. Se on aivan lähellä, melkein kirkon
seinävierellä. Sitä näytetään meille ovelta neuvoen, että pyrkisimme
huoneeseen vasemmalla ensimäisessä kerroksessa. Siinä on Yves syntynyt.

Talon vieressä on Léonin piispojen suuri, hyljätty puisto, missä Yves
kai, pikkupoikana ollessaan, kävi joka päivä kieriskelemässä ruohossa
Goulvenin kanssa. Tuo toukokuinen heinä on nyt hyvin pitkää, täynnä
päivänkakkaroita ja vuokkoja. Puistossa versoavat nyt ruusut ja liljat
aivan hajallaan kuin metsässä.

Me kolkutamme naisten neuvoman huoneen ovelle ja sen asukkaat
hämmästyvät hiukan kuullessaan, mitä me pyydämme. Mutta me emme
herätä epäluuloa, ja meitä kehotetaan vain olemaan kolisematta kun
astumme tuohon ensikerroksen huoneeseen vanhan isoäidin vuoksi, joka
nukkuu siellä kuolemaisillaan. Ja sitten jätetään meidät yksin,
hienotunteisuudesta.

Me astumme varpaisillamme tuohon suureen huoneeseen, joka on halpa
ja melkein tyhjä. Esineet näyttävät kuin aavistavan synkän, odotetun
vieraan tulon: ajatteletpa etteikö se jo ole tullut ja silmät kääntyvät
huolestuneina vuodetta kohti, jonka verhot ovat suljetut. Yves katselee
kaikkea koettaen laajentaa älyään menneisyyttä kohti, koettaen muistaa.
Mutta ei, se on loppunut, eikä hän täältäkään löydä mitään.

Me laskeuduimme portaita alas mennäksemme pois, kun hänen mieleensä
yht'äkkiä palasi jotain kuin kaukaisena välähdyksenä.

-- Ah! sanoi hän. Nyt minä luulen tuntevani nämä portaat. Katsokaas,
alhaalla, tuolla puolen, pitäisi olla ovi, josta päästään pihalle ja
vasemmalla kaivo ja sen vierellä suuri puu, ja perällä talli, missä
valkojalkainen hevonen asui.

Oli kuin päivä äkkiä olisi pilvistä pilkistänyt. Yves oli pysähtynyt
portaalle ja katse vakavana silmäili hän aukosta, joka äkkiä oli
auennut entisyyttä kohti. Hän oli hyvin liikutettu huomatessaan
olevansa tuon salaperäisen voiman vallassa, joka _muisto_ on.

Alhaalla pihalla oli kaikki sellaista kuin hän oli sanonut, kaivo
vasemmalla, suuri puu ja talli. Ja Yves sanoi minulle aivan kuin
liikutettuna ja peläten, ottaen lakin päästään kuin haudan ääressä:

-- Nyt näen minä selvästi isäni kasvot!

Oli jo kiire lähteä, ja vaunut odottivat meitä.

Koko ajan kuin kuljimme läpi kultaisen nummen, toukokuun pitkän hämärän
aikana katselimme me tapulia, joka hälveni kaukana kuulakan hämäryyden
perällä. Me sanoimme sille hyvästit, sillä me aioimme lähteä seuraavana
päivänä hyvin kaukaisille merille, missä se ei enää näkisi meidän
kulkevan ohi.

-- Huomen aamuna, sanoi Yves, pyytäisin minä lupaa saada tulla
teidän huoneeseenne laivassa kirjoittamaan teidän pöydällänne.
Tahtoisin kertoa kaiken tämän äidilleni, ennen kuin eroan Ranskasta.
Ja katsokaas, olen varma, että hänen silmänsä kyyneltyvät kun minun
kirjeeni luetaan hänelle.



XI.


Kesäkuulla 1875.

Oltiin kahdennella kymmenennellä leveysasteella pasaadituulien alueella
eräänä aamuna kello kuuden seudussa. Laivan kannella, sen ollessa
aivan yksin keskellä ääretöntä sineä, oleskeli joukko nuoria miehiä,
yläruumis alastomana, nousevassa auringossa.

Se oli Yves'n joukkue, etumaston ja keularaa'an märssymiehet.

Levitettyään hartioilleen nenäliinansa, jotka he juuri olivat pesseet,
jäivät he vakavina päivän paisteeseen kuivatakseen ne. Heidän tummissa
kasvoissaan ja naurussaan oli vielä lapsellista viehkeyttä: heidän
heiluvassa käynnissään, pehmeässä ja notkeassa tavassa, jolla he
laskivat maahan paljaat jalkansa, oli jotain kissamaista.

Ja joka aamu samaan aikaan, samassa auringonvalossa, samassa puvussa
seisoi tuo ryhmä noilla samoilla lankuilla, jotka heitä huolettomina
kantoivat meren äärettömyyksien yli.

Sinä aamuna väittelivät he kuusta, sen inhimillisistä kasvoista, jotka
olivat piintyneet yöllä heidän mieleensä kuin kiusaava, kelmeä kuva.
Koko vartionsa aikana olivat he nähneet sen tuolla korkealla, aivan
yksin riippumassa, aivan pyöreänä sinertävän, tyhjän äärettömyyden
keskellä; olipa heidän ollut pakko kätkeä kasvonsakin -- nukkuessaan
selällään taivasalla -- niiden tautien ja noituuden takia, jolla se
taikoo matruusien silmät, kun he nukkuvat sen katseen alla.

Siellä oli joitakuita, joissa aina ja kaikesta huolimatta säilyi
jonkunlainen suuren aateluuden piirre, en tiedä mitä loistavaa ilmeessä
ja käytöksessä, ja vastakohta heidän ulkonäkönsä ja lapsellisten
puuhiensa välillä oli omituinen.

Siellä oli Jean Barrada, joukkueen epäilevä henki, joka silloin
tällöin säväytti keskusteluun naurunsa purevan salaman, näyttäen aina
vaikeat hampaansa ja kallistaen taapäin komeaa päätään. Siellä oli
Clet Kerzulec, Ouessant'in saaren bretoneja, joka erikoisesti puheli
vaaleaan kiekkoon uurtuneista inhimillisistä piirteistä. Ja sitten
suuri Barazère, joka näytteli vakavaa ja oppinutta vakuuttaen toisille,
että kuussa oli paljon suurempi maailma kuin tämä, ja että siellä eli
omituisia kansoja.

Toiset pudistelivat uskomattomina päätään ja Yves sanoi hyvin
uneksivasti:

-- Tuo kaikki on sellaista -- -- -- sellaista -- -- -- näetkös
Barazère, josta minä en luule sinun paljoakaan tietävän.

Ja sitten jatkoi hän ilmeellä, joka ratkaisi riidan, että hän lähtisi
tapaamaan minua saadakseen tarkan selityksen siitä, mikä kuu oli.
Sitten tulisi hän kertomaan heille kaikki.

Ei epäilystäkään siitä, etten minä täydellisesti tuntisi olosuhteita
kuussa niin kuin kaikkea muutakin. Ensiksikin oli minun usein nähty
seuraavan sen kulkua erään kuparisen koneen avulla ruorimiehen
kanssa, joka laski minulle, kellomaisen yksitoikkoisella äänellä yön
rauhalliset minuutit ja sekunnit.

Silläaikaa kuivuivat pienet nenäliinat miestemme hartioilla ja aurinko
nousi suurelle, siniselle taivaalle.

Niitä oli aika joukko noita pieniä nenäliinoja, jotka olivat aivan
valkeita; toisissa oli taas monenvärisiä piirroksia, ja olipa
sellaisiakin, joihin oli painettu komeita laivoja punaisten reunusten
keskelle.

Minä komensin vartiopaikaltani: "Purkakaa keulapurjeen reivi!" Ja
osaston päällikkö hajoitti juttelijat puhaltamalla hopeiseen pilliinsä.
Silloin äkkiä, silmänräpäyksessä, niin kuin kissaparvi, jonka kimppuun
on ärsytetty koira, hävisivät he juosten mastoihin.

Yves asusti siellä märssykorissaan. Ilmaan katsellessa sai varmasti
nähdä hänen leveäin, notkeiden ääriviivojensa kuvastuvan taivasta
vasten, mutta alhaalla tapasin hänet harvoin.

Minä kiipesin joskus hänen luokseen, vaikkei toimeni enää velvoittanut
minua siihen, kun olin jättänyt taakseni midshiptnanin asteen, mutta
minä pidin paljon Yves'n valtakunnasta, missä sai olla vielä puhtaamman
ilman tuuleteltavana.

Tuossa märssykorissa oli kaikenlaista pientä tavaraa: korttipakka
kotelossa, neula ja ompelurihmaa, varastettuja banaaneja, komentajan
varastosta yöllä siepattua salaattia, kaikkea sellaista vihreää ja
tuoretta, mitä saattoi saada käsiinsä yöllisillä retkillä -- matruusit
ovat ahneita sellaisille harvinaisuuksille, mitkä parantavat suolaan
väsyneet ikenet -- ja sitten oli siellä hänen _papukaijansa_, joka oli
sidottu kiinni toisesta jalasta, ja joka sulki auringolta räpyttelevät
silmänsä.

Maailmassa on omituisia kohtaloita niin kuin tuon pöllönkin, joka sai
purjehtia maan pallon ympäri maston nenässä. Mikä odottamaton osa.

Se tunsi isäntänsä ja tervehti häntä iloisesti siipiään räpyttelemällä.
Yves syötti sille säännöllisesti oman liha-annoksensa, mikä seikka ei
kuitenkaan estänyt häntä voimistumasta.

Häntä huvitti suuresti katsella sitä läheltä, aivan läheltä silmiin,
nähdä sen vetäytyvän taapäin, kohottautuvan arvossaan loukkaantuneen
näköisenä, pyörittäen päätään karhumaisesti. Silloin rupesi hän rajusti
nauramaan ja sanoi pöllölle bretonilaisella murteellaan:

-- Voi, kuinka sinä olet hassun näköinen, papukaija parka!

Ylhäältä näki hyvin kaukaa _Sibyllen_ kannen, litteän, kaltevan
_Sibyllen_, joka näytti hyvin omituiselta Yves'n valtakunnasta. Se oli
kuin pitkä, puinen kala, jonka tuores kuusen väri väkevästi kuvastui
meren ääretöntä, syvää sineä vasten.

Ja tuossa läpinäkyvässä sinessä, keskellä vanavettä, oli pieni harmaa
esine, joka oli samanmuotoinen kuin laiva ja seurasi sitä aina, parin
aallonvälin päässä: hai. Laivaa seuraa aina yksi hai, harvemmin kaksi;
jos pyydät sen, tulee heti toinen sijaan. Se seuraa yötä ja päivää,
seuraa väsymättä syödäkseen kaiken mitä putoo mereen: kaikenlaisia
jätteitä, kuolleita ja eläviä ihmisiä.

Joskus oli siellä myöskin aivan pieniä pääskysiä, jotka myöskin
rupesivat meitä saattelemaan huvikseen, oikusta, nokkien korpunmuruja,
joita me kylvimme taaksemme vesierämaahan, kadotakseen sitte kauas
iloisia mutkia piirrellen. Pieniä, harvinaisia eläimiä, väriltään
punertavia, pyrstöt valkeita, jotka elävät en tiedä miten, eksyneinä
laajoilla vesillä, aina aavimmilla ulapoilla.

Yves, joka halusi yhden niistä, laittoi ansan; mutta ne eivät, liian
viisaita kun olivat, tarttuneetkaan siihen.

Me lähestyimme päiväntasaajaa ja pasaadituulen säännöllinen leyhkä
alkoi kuolla. Nyt kohtasimme vilkkaita vihureita, jotka vaihtelivat,
ja sitten oli välistä tyyntä, jolloin kaikki jähmettyy äärettömäksi,
siniseksi säteilyksi, ja silloin näki raakapuiden, märssykorien ja
suurien, valkeiden purjeiden kuvastuvan veteen nurinkääntyneiden,
lainehtivien kuvien hahmopiirteinä.

_Sibylle_ ei kulkenut enää, se oli hidas ja laiska, se liikkui niin
kuin nukkuva. Suuressa, kosteassa lämmössä, jota yötkään eivät enää
vähentäneet, joutuivat esineet niin kuin ihmisetkin unen valtoihin.
Vähitellen syntyi ilmassa outo rauhallisuus. Ja nyt liikehtivät
kuuman meren yllä raskaat, synkät pilvet kuin suuret, mustat verhot.
Päiväntasaaja oli aivan lähellä.

Joskus nousi merestä äkkiä pääskysparvia, suurikokoisempia kuin
äskeiset ja omituisesti liikehtiviä, lentäen rajusti pitkillä,
teräväpäisillä loistavansinisillä siivillään, laskeutuen taas alas,
ettei niitä näkynytkään. Ne olivat lentokalajoukkueita, jotka olivat
törmänneet laivaan ja jotka me olimme herättäneet.

Purjeet ja köydet riippuivat velttoina kuin kuolleet; me menimme
eteenpäin hengettöminä kuin haaksihylky.

Ylhäällä, Yves'n valtakunnassa tuntuivat vielä nuo hitaat liikkeet,
joita ei alhaalla huomannut. Tuossa liikkumattomassa, säteiden
kyllästyttämässä ilmastossa heilui mastokori yhä niin rauhallisesti ja
säännöllisesti, että rupesi unettamaan. Pitkiä, pehmeitä heilahduksia
säesti aina sama riippuvien purjeiden kahina ja kuivan puun
säännölliset narahdukset.

Oli kuuma, kuuma, ja ilma oli hämmästyttävän säteilevä ja jylhä meri
oli maidon valkoinen, sulaneen turkoosin värinen.

Mutta kun suuret oudot pilvet, jotka lipuivat hyvin alhaalla, melkein
vettä koskien, kulkivat meidän päällitsemme, toivat ne mukanaan yön ja
olivat hukuttaa meidät tulvamaiseen sateeseen.

Nyt olimme me jo aivan päiväntasaajan kohdalla ja tuntui siltä kuin
ilmassa ei olisi enää henkäystäkään kuljettamassa meitä.

Sitä kesti tuntikausia, joskus kokonaisen päivänkin, tuota pimeyttä ja
raskasta sadetta. Silloin Yves ja hänen toverinsa pukeutuivat asuun,
jota he sanoivat _villien puvuksi_, istuutuivat huolettomina lämpimään
tulvaan ja antoivat sateen virrata.

Sade loppui aina yht'äkkiä. Musta verho eteni hitaasti jatkaakseen
matkaansa turkoosin värisellä merellä, ja loistava valo ilmestyi taas
häikäisevämpänä pimeän jälkeen, ja päiväntasaajan väkevä aurinko imi
hyvin nopeasti meidän yllemme valuneen kosteuden; purjeet, laivan
puuaines ja teltat tulivat taas valkeiksi auringossa, koko _Sibylle_
sai jälleen vaalean, kuivan värinsä keskellä suurta, yksitoikkoista
sineä, mikä aukeni ympärillä.

Jos katseli alas märssykorista, missä Yves asui, näki, että tuo
sininen maailma oli rajaton: vain kuulaita syvyyksiä, jotka eivät
koskaan loppuneet; tunsi, kuinka kaukana oli tuo näköpiiri, tuo veden
viimeinen raja, vaikka se aina olikin samanlainen kuin läheltä, aina
sama tarkkuus, samat värit, aina sama peilin kiilto. Ja silloin
oli tietoinen maan pallomaisuudesta, joka yksistään esti näkemästä
kauemmaksi.

Kun aurinko laski, oli ilmassa kuin kupuja, jotka, muodostuivat aivan
pienistä, limittäisistä, kultaisista pilvistä; niiden pakenevat
reunaviivat poistuivat, kulkivat pienentyen häviämään kaukaiseen
tyhjyyteen. Niitä seurasi aina pyörrytykseen saakka, ne olivat kuin
ilmestyskirjan temppelin laivoja, joilla ei ollut loppua. Ja kaikki
oli niin puhdasta, että tarvittiin meren horisonttia estämään katsetta
tunkeutumasta taivaan syvyyksiin; viimeiset, pienet kultapilvet
koskettelivat veden viivaan ja näyttivät kaukaisuudessa yhtä ohuilta
kuin lastut.

Tai joskus oli vain pitkiä, ilman kautta kulkevia nauhoja kultaa ja
taas kultaa: kirkkaan kultaisia ja kuin hehkumistilassa olevia pilviä,
byzantilaisella, himmeän kultaisella, tummalla pohjalla. Meri sen alla
tuli riikinkukon siniseksi vivahdellen kuumaan metalliin. Sitten sammui
tuo kaikki hyvin nopeasti syvään kuulakkuuteen, varjon väreihin, joille
ei enää osannut antaa nimeä.

Ja yöt, jotka seurasivat, yötkin olivat täynnä valoa. Kun kaikki oli
nukahtanut raskaaseen liikkumattomuuteen, kuolleeseen hiljaisuuteen,
syttyivät tähdet korkealla paljon loistavampina kuin missään muualla
maailmassa.

Ja merikin valaisi alhaalta päin. Vedessä oli jonkunlaista ääretöntä,
hämärää valoa. Laivan pienimmätkin heilahdukset sen hitaasti
liikkuessa, taapäin pyörähtävä hai, levittivät lämpimässä aaltoilussa
kiiltomadon loistetta. Ja sitten hyöri meren suurella, fosforia
hehkuvalla pinnalla tuhansia virvatulia. Ne olivat kuin pieniä
lamppuja, jotka salaperäisesti syttyivät itsestään kaikkialla, paloivat
muutaman sekunnin ja kuolivat sitte. Yöt olivat pyörryttävän kuumia,
fosforilla kyllästettyjä, ja koko tuo sammunut äärettömyys kyti valoa;
ja kaikki nuo vedet sisälsivät salaista, alkutilassa olevaa eloa, niin
kuin muinoin alkuperäisen maailman jylhät vesiaavikot.



XII.


Muutama päivä sitten olimme jättäneet päiväntasaajan tyynen vyöhykkeen
ja liu'uimme hiljaa etelää kohti länsipasaadin puhaltaessa. Eräänä
päivänä tuli Yves huoneeseeni pannakseen kuntoon linnunpyydyksensä.
"Ensimäiset _ruutulokit_ oli nähty laivan takana", sanoi hän.

Nuo _ruutulokit_ ovat aavan meren lintuja, kalalokkien läheisiä
sukulaisia, kaikkein kauneimpia meren asukkaista: lumivalkeita,
höyhenet pehmeitä ja silkinhienoja, musta dammilauta hienosti
piirrettynä siipiin.

Ensimäiset _ruutulokit!_ Niiden lähestyminenkin ilmaisee jo
suurta kaukaisuutta ollen merkkinä siitä, että meidän pohjoinen
pallonpuoliskomme on jäänyt kauas taakse, ja että ollaan saapumassa
kylmiin seutuihin, maan pallon toisessa päässä, etelän puolella.

Nuo linnut olivat kuitenkin edellä ajastaan, sillä me purjehdimme
vielä pasaadituulten sinisessä vyöhykkeessä. Ja päivät päästään ja yöt
läpeensä puhalsi sama säännöllinen, viileä ja sulotuoksuinen vihuri,
ja meri oli aina yhtä kuultava, ja samat pienet pilvilampaat kulkivat
rauhallisesti pitkin syvänsinistä taivasta, ja samat lentokalaparvet
kohottautuivat kuin hurjat lentämään pitkillä ja kosteilla, auringossa
välkkyvillä siivillään kuin sinertävät teräslinnut.

Niitä oli tavattoman paljon, noita lentokaloja, ja kun ne olivat kyllin
hulluja kannelle laskeutuakseen leikkasivat märssymiehet niiltä äkkiä
siivet ja söivät ne.

Yves laskeutui mieluimmin märssykoristaan minua tervehtimään illalla,
kun iltahuuto ja nimien kutsu oli ohi. Hän tuli aivan hiljaa, astellen
yhtä äänettömästi kuin kissa. Samaa menoa joi hän hiukan raikasta
vettä ampumareijässä riippuvasta pullosta ja järjesteli sitten minun
tavaroitani, tai luki jotakin romaania. Eräs George Sandin kertomus:
_Villemerin markiisi_, innostutti häntä erikoisesti. Kun hän luki sitä
ensikertaa yllätin minä hänet itkemässä kirjan lopulla.

Yves osasi ommella hyvin taitavasti niin kuin kaikki hyvät matruusit,
ja oli hullunkurista nähdä hänen rupeavan siihen puuhaan, kun tunnemme
hänen olemuksensa. Iltaisilla käynneillään juolahti hänen mieleensä
tarkastaa minun laivavaatteeni ja tehdä niihin korjauksia, joita
kunnollisesti toimittamaan hän piti minun palvelijaani kykenemättömänä.



XIII.


Me kuljimme yhä, yhä edelleen kaikki purjeet levällään etelää kohti.

Nyt lensi takanamme jo kokonainen pilvi ruutulokkeja ja muita
merilintuja. Ne seurasivat meitä hämmästyneinä ja luottavina aamusta
iltaan saakka huutaen, meluten, lennellen hurjissa mutkissa aivan kuin
toivottaakseen laivamme tervetulleeksi, laivamme, toisen kangassiipisen
suuren linnun, joka saapui heidän kaukaiseen, äärettömään
valtakuntaansa, Austraalian merelle.

Ja niiden lauma kasvoi yhä, sikäli kuin me etenimme. Ruutulokkien
joukossa oli helmen harmaita myrskylintuja, joiden jalat ja nokka
olivat hiukan siniseen ja punertavaan vivahtavat, ja aivan mustia
tiiroja, ja suuria raskaita, hiukan harmahtavia albatrosseja, tyhmine,
lammasmaisine ilmeineen, halkoen ilmaa jäykillä suunnattomilla
siivillään, kirkuen jälessämme. Olipa siellä eräs lintu, jota matruusit
osoittelivat toisilleen: _amiraali_, oudon lajinen, suurikokoinen
lintu, jonka pitkissä siivissä oli kolme mustaa tähteä.

Ilma oli taas vaihtunut ja muuttunut tyyneksi, sumuiseksi, jäyhäksi.
Länsipasaadi oli vuorostaan sammunut ja tropiikin kuulakkuus oli
kadonnut. Suuri, kostea viileys hämmästytti aistejamme. Oltiin
elokuussa ja toisen pallonpuoliskon kylmyys alkoi. Kun katseli
ympärilleen tyhjää näköpiiriä, tuntui siltä kuin pohjoinen, auringon
elähyttämien maiden puoli olisi vielä sininen ja kirkas, kun taas
etelänavan ja vesierämaiden puoli oli sumea -- -- --

Minun suuren suosioni avulla oli Yves saanut _papukaijalleen_ erikoisen
osaston komendantin kanahäkissä ja hän peitti sen joka ilta purjeen
palasella, ettei yö-ilma vahingoittaisi sitä.

Joka päivä pyysivät matruusit siimoillaan ruutulokkeja ja
myrskylintuja. Niitä näki riviin järjestettyinä, nylettyinä kuin
jänikset, riippumassa etumaston vanteissa odottaen vuoroaan joutua
syötäviksi. Kahden tai kolmen päivän kuluttua, kun kaikki öljy oli
lähtenyt niiden ruumiista, paistettiin ne.

Etumaston vantit olivat märssymiesten ruokavarastoina. Ruutulokkien
ja myrskylintujen rinnalla näki joskus rottiakin, joilta oli nahka
nyletty, hännistään riippumassa.

Eräänä yönä kuultiin yht'äkkiä suuren, pelottavan äänen alkavan
pauhata, ja kaikki alkoivat heti juosta ja hyöriä.

Samalla kallistui _Sibylle_ kallistumistaan, väristen kuin hämärän
mahdin puserruksissa.

Silloin nekin, joilla ei ollut vartiovuoroa, nekin, jotka nukkuivat
välikansilla, käsittivät: nyt alkoivat voimakkaat tuulet ja maininki,
me olimme joutuneet etelän vaikeille vesille, missä sai ponnistella ja
purjehtia maksoi mitä hyvänsä.

Ja mitä kauemmas me etenimme tuolla synkällä merellä, sitä kylmemmäksi
tuli tuuli, sitä hurjemmaksi aaltoilu.

Yön tulo muuttui uhkaavaksi. Olimme Kap Hornin seuduilla: autiutta
läheisillä, yksinäisillä mantereilla, autius merellä, erämaa
kaikkialla. Tuon talvisen hämärän aikana, jolloin paraiten tuntee
olinpaikan tarpeen, halun päästä tulen ääreen, suojaan nukkumaan,
ei meillä ollut mitään -- me valvoimme aina varuillamme, eksyneinä,
kaikkien noiden liikkuvien esineiden keskellä, mitkä hypittivät meitä
pimeässä.

Koetit kyllä päästä kotitunnelmaan ankarasti heiluvassa pikku
komerossasi, missä riippuva lamppu häilähteli. Mutta ei; mikään ei
pysynyt paikoillaan: olit pienen, hauraan, eksyneen kappaleen varassa,
kaukana maasta, noiden eteläisten vesien äärettömän erämaan keskellä.
Ja ulkoa kuului aina tuo hyökyjen mahtava kohu ja tuo suuri tuulen
humina, mikä ahdisti sydäntä.

Ja Yves'lla ei ollut muuta kuin pieni, keinuva riippuverkkonsa, missä
hänellä joka toinen yö oli aikaa nukkua hiukan lämpimästi.



XIV.


Eräänä aamuna Célébesin merelle tullessa kuoli tuo pöllö, joka oli
Yves'n _papukaijana_, eräänä tuulisena aamuna, jolloin latvapurjeihin
tehtiin toinen reivi. Se murskautui huomaamatta maston ja raakapuun
väliin.

Kun Yves kuuli sen käheän huudon, juoksi hän avuksi, mutta liian
myöhään. Hän laskeutui märssykorista käsissään kuollut, litistynyt
pöllö parka, joka ei enää ollut linnun näköinen, vaan sekava höyhen- ja
verimöhkäle, jonka alla kouristunut jalka vielä liikkui.

Yves oli murheissaan; näin sen selvästi hänen silmistään. Mutta hän
tyytyi näyttämään lintua minulle mitään sanomatta, purren kopeasti
huultaan. Sitten heitti hän sen mereen, ja meitä seuraava hai nieli sen
kuin sären.



XV.


Bretagnessa, talvella 1876. _Sibylle_ oli palannut Brestiin pari päivää
sitte -- lopetettuaan täyden kierroksensa maan alapuolitse -- ja minä
olin Yves'n seurassa eräänä helmikuun iltana maalais-vaunuissa, jotka
veivät meitä Plouherzelliä kohti.

Hänen äitinsä olopaikka oli hyvin syrjäisessä seudussa. Näiden
ajoneuvojen piti viedä meidät neljässä tunnissa Guingamp'ista
Paimpoliin, missä me aioimme viettää yön, ja sieltä piti meidän vielä
kulkea jalkaisin monta tuntia, saapuaksemme kylään.

Me kuljimme eteenpäin, huonon, kapean tien tärinässä, vajoten yhä
enemmän surullisen maaseudun hiljaisuuteen. Talviyö laskeutui hitaasti
yllemme ja hyvin hieno sade verhosi esineet harmaaseen utuun. Puut
kulkivat ohi, aina vain ohi, näyttäen toinen toisensa jälkeen
kuolleet ääriviivansa. Siellä täällä kuljimme kylien ohi -- vanhoja
bretonikyliä, mustia hökkeleitä, kattoina sammaltuvia olkia, vanhoja
kirkkoja hoikkine graniittitorneineen -- eristettyjä, surumielisiä
asumuksia, jotka jäivät nopeasti jälkeemme yöhön.

-- Katsokaas, sanoi Yves. Minä myös olen kulkenut tätä tietä yöllä,
yksitoista vuotta sitten -- olin silloin neljäntoista -- ja itkin
katkerasti. Se oli silloin kuin jätin äitini mennäkseni aivan yksin
pestautumaan laivapojaksi Brestiin -- -- --

Olin lähtenyt Yves'n mukaan Plouherzelin matkalle saadakseni aikani
kulumaan. Minun lomani oli aivan lyhyt, eikä minulla tällä kertaa ollut
aikaa lähteä tapaamaan äitiäni. Menin siis katsomaan hänen äitiään ja
tutustumaan hänen kotikyläänsä, jota hän rakasti.

Nyt kaduin lähtöäni. Uponneena paluunsa iloon puheli Yves kyllä
minulle, kunnioituksesta, mutta hänen sielunsa ei ollut minun kanssani.
Minä tunsin olevani vieras siinä maailmassa, johon me menimme,
ja koko tuo Bretagne, jota en vielä rakastanut, painoi mieltäni
surullisuudellaan. -- -- --

Paimpol. -- Me vierimme katukivillä vanhojen, mustien talojen välissä,
ja vaunut pysähtyvät. Siellä oli ihmisiä odottamassa lyhdyt käsissä.
Bretonilaiset sanat vaihtelevat ranskalaisten sanojen kanssa.

-- Onko matkustajia Pendreffin hotelliin? kysyi pienen pojan ääni.

Pendreffin hotelli Minä muistin sen nyt --. Siitä on nyt yhdeksän
vuotta. Ensimäisenä merimiesvuotenani olin levännyt siellä tunnin
eräänä kesäkuun päivänä, kun laivani sattumalta oli ankkuroinut
läheiseen lahteen. Niin, minä muistan: vanha herrastalo torneineen
ja ulkonevine kerroksineen ja kaksi vanhaa neitiä Le Pendreff, aivan
samannäköisiä, suuret valkeat myssyt päässä, muistutti vanhanaikuista
otsikkokuvaa. Menemme siis Pendreffin hotelliin.

Talossa ei ole mikään muuttunut. -- Toinen Prendreffin neideistä vain
on kuollut. -- Eloon jäänyt oli jo yhdeksän vuotta sitten niin vanha,
ettei hän enää ole voinut vanheta. Hänen ulkomuotonsa, hänen myssynsä,
hänen olemuksensa tyyni arvokkuus, kaikki tuo on entisiltä ajoilta.

On hyvä syödä illallista suuren, roihuavan tulen ääressä ja
iloisuutemme on palannut.

Sitten saattaa meitä neiti Pendreff, pronssinen kynttiläjalka kädessään
graniittiportaita ja vie meidät suunnattoman suureen huoneeseen, jossa
on valmistettu kaksi hyvin vanhanmallista vuodetta valkeiden verhojen
alle.

Yves riisuutui, mutta hitaasti, ollenkaan vakautumatta.

-- Ah, sanoi hän yht'äkkiä kiinnittäen taas sinisen kauluksensa. --
Minä menen! Ensiksikin, ymmärrättehän, en minä voisi nukkua. Sitä
pahempi! Saavun hyvin myöhään ja herätän heidät siellä puolen yön
jälkeen. He säikähtävät hiukan, niin kuin sinä vuonna, kun minä palasin
sodasta. Mutta, olen liian halukas näkemään heidät; minun täytyy
mennä -- -- --

Niin olisin minäkin tehnyt -- -- --

Paimpol nukkuu, kun me astumme ulos kalpean kuun loistaessa. Minä
saatan häntä tien päähän, lyhentääkseni iltaani. Nyt me olemme peltojen
keskellä.

Yves kävelee hyvin nopeasti, hyvin rauhattomana, ja toistelee
mielessään entisten paluumatkojen muistoja.

-- Niin, sanoo hän. Sodan jälkeen tulin minä näin noin kello kahden
seudussa heitä herättämään. Olin kävellyt jalan Saint-Brieuc'ista
saakka. Minä palasin hyvin väsyneenä Pariisin piirityksestä.
Kuvitelkaahan, olin silloin aivan nuori ja juuri matruusiksi päässyt.

"Ja katsokaas, minä olin pelännyt aikalailla sinä yönä: Kergristin
ristin luona, jonka saamme nähdä tien käänteessä, olin tavannut hyvin
ruman, pienen ukon, joka katseli minua kädet pystyssä, liikahtamatta.
Ja minä olen varma, että se oli vainaja, sillä se katosi yht'äkkiä
liikutellen sormiaan kuin kutsuakseen minua luokseen."

Me saavuimme juuri tuon ristin luo. Minä näin sen kohoavan eteemme kuin
pimeästä nousevan henkilön. -- Mutta sen jalkaan ei kukaan nojannut.

Siinä sanoin minä hyvästit Yves'lle ja käännyin takaisin, koska en
aikonut mennä Plouherzeliin saakka. Kun olimme molemmat kadottaneet
kuuluvista askeliemme äänen talviyön hiljaisuudessa palasi vanha, pieni
äijä mieleemme ja me aloimme molemmat vasten tahtoamme katsella mustia
syteikköjä.



XVI.


Seuraavana aamuna avasin silmäni neiti Le Pendreffin suunnattoman
suuressa huoneessa. Bretagnen aurinko seuloitui hienotunteisesti
ikkunoiden läpi. Oli kai hyvin kaunis ilma.

Muutamien minuuttien jälkeen, jotka minä aina köytän ajatellakseni,
niissä maailman kolkassa minä nyt herään, tapasin taas Yves'n kuvan
ja kuulin ulkoa puukenkäjalkaisen joukon astunnan. Paimpolissa oli
sinä päivänä suuret markkinat ja minä pukeuduin _rannikon veljeksi_,
etten pelästyttäisi kaikkia niitä ystäviä, joille minut esitettäisiin
etelä-ranskalaisena merimiehenä. Tuo näyttämölle-asetus ja selitys oli
sovittu yksissä neuvoin Yves'n kanssa.

Minä menin hotellin parvekkeelle, jonne aurinko paistoi. Tori oli
väkeä täynnä: merimiehiä, talonpoikia, kalastajia. Yves'kin oli
siellä, palattuaan tähän juhlaan Plouherzellistä aamun valjetessa
sukulaisineen; hän vei minut alas viedäkseen minut äitinsä luo.

Yves'n äiti oli vanha nainen, joka seisoi suorana ja hiukan ylpeänä
talonpoikais-puvussaan. Hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Yves'n,
mutta hänen katseensa oli kova. Hämmästyin myöskin hänen suurta
ikäänsä: hän näytti olevan yli seitsemänkymmenen. On totta, että maalla
vanhenee paljon pikemmin, etenkin kun murhe kutoutuu elämän vaivoihin.

Hän ei osannut sanaakaan _galeucia_ (ranskaa) ja katsahti tuskin minuun.

Mutta hänen seurassaan oli suuri joukko serkkuja ja ystäviä, joiden
kaikkien tervehdys oli herttainen ja ilme hyvätuulinen. He olivat
tulleet kaukaa, pienistä naavaisista mökeistään, jotka olivat hajallaan
kesyttömän maaseudun keskellä, ottamaan osaa kaupungin suureen juhlaan.
Ja heidän kanssaan piti juoda siideriä ja viiniä loppumattomiin.

Melu kasvoi yhä ja viinikauppiaat lauloivat bretonin kielellä punaisten
sateenvarjojen alla aivan pelottavia seikkoja.

Saapuipa eräs henkilö, josta Yves oli hyvin usein puhunut, hänen
lapsuuden ystävänsä Jean, naapuri, jonka Yves sitten oli tavannut
merillä matruusina niin kuin hänkin. Hän oli meidän ikäisemme
nuorukainen, jolla oli älykkäät, avonaiset kasvot. Hän syleili Yves'ä
hellästi ja esitti meille Jeannie'n, joka kolmatta viikkoa oli hänen
vaimonsa.

Yves tuhlasi vanhalle äidilleen huomiota ja hyväilyjä, he kertoivat
toisilleen kaikenlaista bretonin kielellä ja puhuivat molemmat
yht'aikaa. Yves pyyteli joskus anteeksi sitä, mutta tuntui hyvältä
katsella ja kuunnella heitä. Mummon ilme ei enää ollut ollenkaan kova
kun hän katseli poikaansa.

Kunnon talonpojilla on aina loppumattomia asioita asianajajille. Minä
jätin heidät kaikki, kun he menivät Paimpolin tuomarin luo hyvin
pitkään neuvotteluun.

Muuten olin päättänyt lähteä heidän luokseen vasta huomenna, etten
häiritsisi heitä tänä ensimäisenä päivänä, ja nyt läksin yksinäiselle
kävelylle hyvin kauas.



XVII.


Olin kävellyt jo tunnin. -- Sattumalta olin joutunut samalle tielle
kuin eilen Yves'n kanssa -- ja olin taas kulkenut Kergristin ristin ohi.

Nyt katosi Paimpol ja meri, ja saaret ja synkkiä kuusia kasvavat niemet
mäen taakse; vielä surullisempi lakeus aukeni eteeni.

Helmikuun päivä oli rauhallinen, hyvin kolkko, ilma oli melkein lämmin
ja taivas oli paikoittain sininen, vain hiukan pilvessä, niin kuin
Bretagnen taivas aina on.

Minä astelin pitkin kosteita polkuja, joita vanhan tavan mukaan
reunustivat korkeat multavallit rajoittaen surkeasti näköalaa. Lyhyt
ruoho, märät sammaleet, alastomat oksat tuoksuivat talvelle. Tien joka
mutkassa ojentelivat vanhat ristit harmaita käsivarsiaan lapsellisine
veistoksineen, joita vuosisadat olivat oudosti muovailleet:
kärsimystarinan esineitä, tai vääntyneitä Kristuksen kuvia.

Siellä ja täällä näkyi olkikattoisia, vihreän sammaleen verhoamia
majoja, jotka olivat puoleksi hautautuneet maahan ja kuolleitten oksien
alle. Puut olivat vaivaiskasvuisia, talven alastomiksi riistämiä,
merituulen tuivertamia. Ei missään ollut ketään ja kaikki oli hiljaista.

Harmaakivinen kappeli, jota ympäröi hauta -- ja lehmusaitaus -- -- --
Ah! minä tunsin sen, vaikken ollut sitä koskaan ennen nähnyt:
Plouherzelin kappeli! Yves oli usein puhunut minulle siitä laivan
kannella öisten vartioiden aikana, kirkkaina öinä tuolla kaukana, missä
uneksittiin kodista: "Kun on päästy kappelin luo", sanoi hän, "ollaan
aivan lähellä. Käännytään polkua vasemmalle. Pari sataa askelta vain ja
niin tullaan meille."

Minä käännyin vasemmalle, ja vanhan tien varrella näin minä majan.

Se oli yksinäinen ja hyvin matala vanhojen lehmusten alla.

Se silmäili suurta, surullista maisemaa, joka kaukaisuudessa hukkui
synkkään hämäryyteen. Kenttiä ja taas yksitoikkoisia kenttiä
varjoisille puineen; luoteen jättämä merivesijärvi, tyhjä järvi,
kaivautunut rannan graniittiperustaan, syvä liman ja merikasvien
täyttämä järvi, saari keskellä.

Omituinen saari: yksi ainoa kiiltävä graniittilohkare, kuin istuvan
eläimen selkä. Haki silmillään merta, oikeaa merta, jonka kohta
pitäisi palata tuohon hyljättyyn säiliöön ja sitä ei löytynyt mistään.
Näköpiiristä kohosi kylmää, synkkää sumua ja talviaurinko alkoi sammua.

Yves parka! Yksinäinen mökki tien varrella on hänen, pieni
bretonilainen mökki parka, kaukaisen polun mutkassa, hyvin matalana
pimeän taivaan alla, puoleksi maan sisässä mataline, vanhoine
graniittiseinineen, missä sammaleet ja naava kasvavat.

Siellä ovat hänen lapsuudenmuistelmansa, siellä oli hänen, pikku
villin, kehto, kotiliesi, jota äiti vartioi, kotiliesi, jonka ääreen
hänen mielikuvituksensa toi hänet Amerikan ja Aasian suurista
kaupungeista. Hän uneksi siitä rakkaudella, tuosta pienestä maailman
kolkasta, meren rauhallisina öinä ja seikkailuelämän levottomina,
karkean iloisina yön hetkinä. Pieni mökkipahanen tien käänteessä; siinä
kaikki.

Siellä näki hän sen merimiesunelmissaan: sateisen taivaan alla, Goëlon
maan kolkon maaseudun keskellä, siellä näki hän nuo vanhat, naavan
viheriöittämät seinät ja naapurimökit, missä myssypäiset mummot
hellivät hänen lapsuuttaan, ja sitten teitten mutkissa nuo vuosisatojen
murtamat graniittiristit -- -- --

Oi Jumala, kuinka tämä maa on synkkä ja ahdistaa sydäntäni!

Minä kolkutin ovelle ja Yves'n näköinen tyttö tuli kynnykselle.

Minä kysyin, olinko tosiaan Kermadec'ien majalla.

-- Kyllä, sanoi hän hiukan pelokkaana ja hämmästyneenä.

Ja sitten, yhtäkkiä:

-- Tekö, herra, olette se veljeni ystävä, joka on tullut Brestistä
hänen kanssaan eilen illalla? -- -- --

Hän oli vain huolissaan nähdessään minun saapuvan yksin.

Astuin sisään. Minä näin arkut, bretonilaiset vuoteet, hyllyille
järjestetyt vanhat lautaset. Kaikki oli siistin ja kunnollisen
näköistä, mutta mökki oli kovin pieni ja vaatimaton.

-- Kaikki meidän sukulaisemme ovat rikkaita, oli Yves usein sanonut
minulle. Me vain olemme köyhiä.

Minulle näytettiin yhtä noista kahden maattavista, kaapintapaisista
vuoteista, joka oli valmistettu Yves'lle ja minulle. Minun piti
asua ylemmällä hyllyllä, joka oli varustettu hyvin puhtailla, hyvin
jäykillä, karkeilla ja ruskeilla liinalakanoilla.

-- Älkää menkö, herra; he tulevat kyllä pian kaupungista.

Mutta ei, minä kiitin tuosta ensimäisestä päivästä ja menin pois.

Puolivälissä Paimpolia näin minä kaukana yön hämärtyessä leveän sinisen
kauluksen kärryissä, jotka nopeasti riensivät Plouberzelliä kohti:
Jean ystävän pienet rattaat, jotka toivat Yves'a ja hänen äitiään.
Ehdin parahiksi heittäytyä pensaikon suojaan; jos he olisivat tunteneet
minut, en minä varmasti olisi päässyt jättämään heitä.

Oli jo täysi yö, kun minä tulin Paimpoliin ja pienet lyhdyt kaduilla
olivat sytytetyt. Koetin sekaantua torilla liikehtivään joukkoon. Ne
olivat merimiehiä, joita siellä sanotaan _islantilaisiksi_, ja jotka
joka kesä poistuivat kuudeksi kuukaudeksi harjoittamaan vaarallista
suurkalastusta kylmillä merillä.

Ei ainoakaan noista miehistä ollut yksin. He kiertelivät lauleskellen
katuja nuori nainen kainalossaan: sisar, kihlattu, mielitietty. Ja
nuo elämän ja ilon kuvat saattoivat minut tuntemaan oman, syvän
yksinäisyyteni. Minä kuljin yksin, suruissani, tuntemattomana,
lainatussa puvussani, joka oli samanlainen kuin heidän. Minua
katseltiin: "Kuka tuo on? Muukalainen, laivaa etsivä merimies? Emme ole
koskaan nähneet häntä seurassamme."

Tunsin kylmyyttä sydämessäni ja lähdin taas äkkiä Plouherzel'in tielle.
Kaikesta huolimatta en häiritsisi paljojakaan sikäläisiä yksinkertaisia
ystäviäni mennessäni hiukan lämmittelemään heille.

Olin unohtanut päivällisen ja astelin nopeasti peljäten tulevani
myöhään perille, löytäväni mökin suljettuna ja ystäväni makuulla.



XVIII.


Yhden tunnin kuluttua olin keskellä maaseutua täydellisesti eksyneenä.
Ympärilläni oli vain pimeyttä, talviöinen hiljaisuus. Harhailin märillä
poluilla; ei ketään, jolta kysyisi tietä, ei kylää, ei valoa. Aina vain
puiden mustia varjoja. Ja sitten siellä täällä ristejä; muutamia hyvin
suuria, joita en ollut tavannut tämän päiväisellä retkellä.

Käännyin takaisin juosten. Juoksin kauan aikaa samaan suuntaan. Jäinen
sade alkoi tihkua nousevan tuulen ajamana. Minusta oli yhdentekevää
että oli eksynyt; minä kaipasin vain ystävällistä olentoa ja kiiruhdin
saadakseni taas tavata Yves'n.

Lienee ollut hyvin myöhä, kun minä tunsin Plouherzelin kappelin
edessäni ja merivesijärven, ja graniittisaaren mustan möhkäleen veden
päällä kuin suuren, nukkuvan eläimen selän.

Kappelin luota kuulin minä ääniä. Pimeässä puheli kaksi miestä, joista
toinen voimakasvartaloinen, pidellen toisiaan kädestä, hyvin hellästi,
hiukan juopuneiden tapaan. Yves ja Jean! -- Minä juoksin heidän
luokseen.

Hämmästys ja ilo oli suuri, kun he näkivät minut. Ja sitten vei Jean,
vetäen meitä kädestä, molemmat luokseen.

Jean'in mökki, eristetty sekin, oli lähellä Yves'n majaa, mutta paljoa
suurempi ja äveriäämpi.

Näki heti tulevansa varakkaiden ihmisten luo: arkuissa ja vuoteissa oli
haat kuvioitetusta teräksestä ja ne loistivat kuin kiiltävät aseet.
Perällä kohosi mahtava uuni, missä tammenrungot liekehtivät.

Tulen edessä istui kaksi naista: Jeannie, sievä nuorikko ja vanha äiti
korkeine myssyineen, kehräten.

Jean'in äiti oli kuvankaunis vanhus. Hänkin oli hiukan ottanut osaa
Yves'n kasvatukseen, jota hän bretonin kielellä nimitti toiseksi
lapsekseen ja suuteli hyvin kovasti molemmille poskille.

Molemmat naiset olivat jo tunnin ajan valvoneet ja odotelleet
huolestuneina. He ottivat heidät suopeasti vastaan, vaikka he olivatkin
hiukan juovuksissa -- sellainen on tapa merimiesystävysten kesken,
kun he tapaavat toisensa -- toruivat heitä hiukan ja rupesivat sitte
valmistamaan meille kolmelle pannukakkuja ja keittoa.

Ulkona vallitsi ilkeä, mereltä noussut tuuli aution maaseudun
pimeydessä. Joskus tunkeutui se uunin piippuun ajaen kirkkaita
liekkejä ulospäin; silloin rupesi lieden ääressä tanssimaan keveitä
tuhkahöytyviä, hyvin alhaalla, melkein maata pitkin liitäen kuin
kääpiöitten ilkeät henget, jotka koko yön pyörivät "Suurten kiven"
ympärillä.

Meidän oli hyvä olla tuon tulen ääressä, joka kuivasi meidän sateen
kastuttamat vaatteemme ja me odotimme kärsimättöminä, että meille
tarjottaisiin hyvää, lämmintä keittoa.



XIX.


Pannukakut, joita meille tarjottiin, muistuttivat kuuta, niin suuria ne
olivat. Ne tuotiin meille toinen toisensa jälkeen aivan kuumina pitkän,
kuusisen tikun päässä, joka oli vuoltu veneen airon muotoiseksi.

Yves pudotti yhden niistä suuren kanan selkään, jota ei ollut huomannut
maassa, ja joka pakeni pimeään nurkkaan pudistellen höyheniään
kiukkuisena ja loukkaantuneen näköisenä. Minua pyrki naurattamaan
ja Jeannieta myöskin, mutta me emme uskaltaneet, tietäen että se
merkitsisi onnettomuutta.

-- Taas tuo suuri musta! sanoi vanha äiti päästäen rukkinsa ja
katsellen Yves'a kauhistuneen näköisenä. Jeannie, tyttäreni,
muistutappa minua, että lähettäisin sen huomenna torille myytäväksi; se
kuljeksii aina ympäriinsä, silloin kuin toiset jo nukkuvat: lopulta se
tuottaa meille onnettomuutta.

Me leikkelimme pannukakkumme pieniksi palasiksi pannaksemme
ne keittovatiin, ja sitten söimme me ne, hyvin kostuneina,
puulusikoillamme. Ja Jeannie antoi meille juotavaa samasta suuresta
tuopista, joka oli täynnä hyvin hyvää omenaviiniä.

Sitten kun olimme hyvästi syöneet ja juoneet alotti Jean korkealla,
kauniilla äänellä merimieslaulun, jonka kaikki bretoni-matruusit
osaavat. Minä ja Yves säestimme alempaa ja vanha äiti löi tahtia
päällään ja rukkinsa polkimella. Ei enää kuulunut noita surullisia
kertosäikeitä, joita tuuli lauloi yksin ulkona.

Laulu kertoi:

    Kolme poikia de Groix'n
    Kolme poikia de Groix'n
    Oli kannella Saint-François'n
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Meri yhdelle surman soi,
    Meri yhdelle surman soi.
    Se toisille murheen toi
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Se toisille murheen toi,
    Se toisille murheen toi,
    Hätähuuto jo aalloilla soi...
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Hätähuuto soi aalloilla ain',
    Hätähuuto soi aalloilla ain',
    Hänen lakkinsa löysi he vain
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Hänen lakkinsa löysi he vain
    Hänen lakkinsa löysi he vain,
    Kera puukkonsa rinnakkain,
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Hänen äitinsä lähtenyt on,
    Hänen äitinsä lähtenyt on,
    Pyhän Annan kartanohon...
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    "Pyhä Anna mun poikani tuo!
    Pyhä Anna mun poikani tuo!"
    Pyhä Anna se vastuun suo...
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Pyhä Anna se vastuun suo,
    Pyhä Anna se vastuun suo,
    "Pääset taivaassa poikasi luo!"
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.

    Ja kotiansa läksi hän taas.
    Ja kotiansa läksi hän taas.
    Hänet huomenna kuolema kaas!
           Hola haa!
    Merituuli se meitä tuivertaa.



XX.


Kun piti lähteä tulikin ilmi, että Yves oli paljon juopuneempi kuin
olisi luullut. Ulkona vaipui hän polviaan myöten vesilätäköihin ja
käveli horjahdellen, Saadakseni hänet mukaan kiersin minä oikean
käsivarteni hänen ympärilleen, hänen vasemman kätensä panin olalleni
ja melkein kannoin häntä. Me emme enää nähneet muuta kuin yön
läpitunkemattoman pimeyden; voimakas tuuli pieksi rintojamme, eikä Yves
enää löytänyt tietä tutuilla poluilla.

Hänen kodissaan oltiin huolestuneita ja valvottiin häntä odottaen.
Hänen äitinsä torui häntä tylyin ilmein huutaen korkealla äänellä kuin
pientä lasta moittiessaan, ja hän meni läheisimipään nurkkaan istumaan.

Kuitenkin pakotettiin meidät syömään toistamiseen -- sellainen oli
tapa -- omelettia, taas pannukakkuja ja ruisvoileipää. Sitten alkoi
perhe ruveta levolle -- ensin miehet, sitten sammutetaan valo ja naiset
käyvät myöhemmin nukkumaan. Patjain alla oli alustana tammien ja
lehmuksen lehviä paksuna kerroksena: ne antoivat perää kahisten kuin
kuivat lehdet, ja tunsi vaipuvansa, uppoavansa kuoppaan, jossa pysyi
lämpimänä.

_Huu! hu-uu! huu! hu-uu!_ melusi tuuli ulkona kuin kissapöllö, aivan
kuin harmistuneena, suuttuneena, sitten valitellen vaimetakseen.

Kun kynttilä oli sammutettu ja kun maja tuli pimeäksi, kuului suloinen
pikkutytön ääni, joka alotti rukouksen bretonin kielellä -- se oli
aivan pieni, nelivuotias tyttönen, joka oli otettu hoidettavaksi,
lapsi, jonka Gildas viime käynnillään oli saanut erään Plouherzelin
tytön kanssa.

Se oli pitkä rukous, jonka vanhuksen ääni joskus keskeytti; siinä
huudettiin kaikkia Bretagnen pyhimyksiä: Pyhää Corentin'ia ja
Allain'ia, Pyhää Thénénan'ia ja Thegonnec'ia, Pyhää Tuginal'ia ja
Tugduali'ia, Pyhää Clet'a ja Gildasta -- ja sitten vaikeni kaikki.

Aivan minun lähelläni kuului Yves'n tuskin huomattava hengitys, kun
hän jo nukkui syvää unta. -- Meidän vuoteemme ääressä uneksivat
kanat ääneensä yöpuillaan. Sirkka sirahteli joskus lieden lämpimässä
heikolla, kristallisella äänellä ja ulkona ulvoi tuuli yhä yksinäisen
majan ympärillä: ääretön valitus kulki yli koko Bretagnen maan.



XXI.


-- Päivää, Yves!

-- Päivää, Pierre!

Ja me avasimme aamuhämärässä kaappimme verhot.

Tuo _päivää Pierre!_, jonka edellä vilahti pieni yhteisymmärryksen
hymy, sanottiin epäröiden, aralla äänellä. Yves oli tottunut sanomaan:
_päivää kapteeni_, ja hän oli hiukan hämmästyksissään herätessään
niin lähellä minua, saatuaan luvan puhutella minua nimeltä.
Plouherzelin väen paremmaksi vakuudeksi ja säilyttääkseni laivapukuni
totuudenmukaisuuden, olimme sopineet tuosta tuttavallisuudesta.

Poissa oli eilinen säteilevä päivänpaiste ja yön myrskytuuli. Sinä
aamuna oli oikea bretagnelainen ilma ja koko seutu oli kietoutunut
yhtäjaksoiseen, harmaaseen verhoon. Päivä oli kuin hämärtyvä ilta, ja
tuntui siltä kuin ei tuolla kelmeällä valolla olisi voimaa tunkeutua
ikkuna-aukosta majaan. Kauempana ei enää näkynyt mitään ja kevyt, hidas
utusade leijaili ilmassa kuin hieno vesitomu.

Meillä oli edessämme koko luvattu kiertomatka setien, serkkujen ja
lapsuuden ystävien luo, ja heidän majansa olivat hyvin hajallaan
seudulla, koska Plouherzel ei ollut kylä, vaan ainoastaan paikka
kappelin ympärillä.

Matkat olivat pitkiä kosteilla poluilla, sammalpeittoisten multavallien
välissä, vanhojen lahoneiden saarnien lehtikaton ja harmaan taivaan
pilviverhon alla.

Ja kaikki nuo mökit olivat samanlaisia, matalia, maahanvajonneita,
harmaita: olkikatot ja graniittiseinät aivan vihertäen kuirimoita,
naavaa ja talven tuoreita sammalia. Sisältä olivat ne mustia,
kesyttömiä kaappivuoteineen, joita vartioivat pyhimysten ja autuaitten
naisten saviset kuvat.

Meidät otettiin kaikkialla avosylin vastaan, ja aina täytyi syödä ja
juoda. Keskusteltiin pitkään bretagnen kielellä, sekoittaen, minun
kunniakseni, niin hyvin kuin taidettiin ranskalainen sana sinne tänne.
Hyvin mielellään keskusteltiin etenkin Yves'n lapsuudesta. Arvon ukot
ja mummot kertoilivat nauraen entisaikaisista kepposista, ja ne olivat,
minun nähdäkseni, hyvin lukuisia.

-- Oi herra, mikä vallaton poika hän oli!

Yves otti kehumiset vastaan perin vakavan näköisenä ja joi juomistaan.

Merisissi piili jo nähtävästi tuossa pikku huimapäässä; pieni Yves,
joka paljain jaloin hyppeli Plouherzelin poluilla, oli aikuisen
merimiehen itu, hillitön ja vallattomuuksiin valmis.

Illalla, luoteen aikana laskeuduimme me, Yves ja minä, merivesijärven
altaaseen, punertavalle leväniitylle. Meillä oli molemmilla mukanamme
hyvin voideltu ruisleipäpala ja suuri veitsi, jolla avattiin
simpukoita. Yves tahtoi uudistaa minun seurassani erään lapsuutensa
huvin: syödä aivan raakoja simpukoita voin ja leivän paineeksi.

Meri oli vetäytynyt pois monen kilometrin alalta paljastaen laajoja
leväkenttiä, matalia niittyjä missä ruoho oli ruskeaa ja suolaista
omituisine, elävine kukkineen. Ympärillä sulkivat graniittimuurit
tuon äärettömän haudan ja saari, joka oli nukkuvan eläimen näköinen
näytti nyt, aivan juurta myöten paljastuneena, alhaisimmat, mustat
perusteensa. Siellä oli myös paljon muuta, muita lohkareita jotka
olivat veden alla vuoksen aikana, ja jotka nyt tulivat näkyviin
kohoten yli veden pinnan pitkien leväryhmien riippuessa kuin märät
hiukset niiden sivuilla. Synkällä lakeudella näkyi niitä kaikkialla
asettuneina heräämisen outoihin asentoihin.

Koko ilma oli täynnä merisuon pistävää tuoksua. Yö saapui hitaasti
hiljaisin suden askelin ja kaikki nuo suuret kiviselät toivat mieleen
hirviöjoukon. Me pyydystimme simpukoita veitsemme kärellä ja söimme ne
aivan elävinä purren voileipää päälle, nälissämme kumpikin, kiiruhtaen
lopettamaan pelosta, ettemme kohta näkisi enää mitään.

-- Ne eivät maistu niin hyvältä kuin ennen, sanoi Yves syötyään kaikki,
ja sitten on minusta kuin tuntisin itseni surulliseksi täällä -- -- --
Kun minä olin pieni, muistan minä, että minä silloin tällöin tunsin
samanlaista, vaikken niin voimakasta kuin tänä iltana. Mennäänkö pois?
Tahdotteko?

Silloin vastasin minä hänelle hänen puheistaan hämmästyneenä:

-- Mutta sinähän totuttelet minun tavoilleni, Yves parka!

-- Teidän tavoillenne?

Ja hän katseli minua hymyillen pitkään surumielistä hymyään, joka
ilmaisi minulle hänestä uusia, sanomattomia seikkoja. Minä käsitin
sinä iltana, että hänessä oli enemmän kuin olin luullutkaan _minun
tapojani_, samanlaisia ajatuksia ja tunteita kuin minulla.

-- Katsokaas, jatkoi hän aivan kuin seuraten samaa ajatuksen juoksua,
tiedättekö, mikä minua usein huolestuttaa kun me olemme kaukana
merellä tai noissa kaukaisissa maissa? En uskalla sanoa sitä teille
-- -- -- Se on ajatus, että minä ehkä saattaisin kuolla, ja ettei
minua haudattaisikaan hautausmaahan tuolla. Ja hän näytti kädellään
Plouherzelin kirkon tornia, joka näkyi graniittiriuttojen yli, hyvin
kaukaa, harmaana pilkkuna.

-- Ei uskonnon vuoksi, ymmärrättehän; sillä tehän tiedätte etten minä
juuri rakasta pappeja. Ei, minulla on vain sellainen ajatus, en osaa
sanoa miksi. Ja kun minä joudun ajattelemaan sitä, estää se minua
olemasta kunnollinen.



XXII.


Illalla, aterian jälkeen jätti Yves'n äiti poikansa juhlallisesti minun
haltuuni, ja sitä kesti koko elämän.

Hän oli käsittänyt, äidin vaistollaan, ett'en minä ollut se, jolta
näytin, ja että minulla voisi olla ratkaiseva vaikutus hänen nuorimman
poikansa kohtaloon.

-- Hän sanoo, käänsi nuori tyttö, että te herra petätte meitä, ja että
Yves myöskin meitä pettää tehdäkseen mieliksi teille; että te siis ette
kuulu meidän joukkoomme -- -- -- ja hän pyytää, koska te purjehditte
yhdessä, että te pitäisitte huolta hänestä.

Silloin alkoi vanhus kertoa minulle tarinaa Yves'n isästä, tarinaa,
jonka minä olin aikoja sitten kuullut Yves'lta. Minä kuuntelin
sitä mielelläni, kun tuo nuori tyttö sitä kääntäen kertoi suuren,
bretonilaisen muurin ääressä, missä liekit hyppelivät saarnihalkojen
välissä.

-- -- -- Hän kertoo, että meidän isämme oli kaunis merimies, niin
kaunis, ettei seudulla koskaan oltu nähty niin komean miehen
käyskentelevän maan kamaralla. Hän kuoli jättäen jälkeensä kolmetoista,
_kolmetoista_ lasta. Hän kuoli niin kuin monet merimiehet meidän
seudullamme, herra. Eräänä sunnuntaina, kun hän oli juovuksissa,
lähti hän illalla merelle venheessään huolimatta voimakkaasta
luoteistuulesta, ja häntä ei koskaan kuulunut palaavaksi. Hänellä oli
hyvä sydän niinkuin pojillansakin, mutta hän oli hyvin hurjapäinen.

Ja äiti parka katseli Yves-poikaansa -- -- --

-- Hän sanoo, jatkoi neito, että meidän vanhempamme asuivat
Saint-Bol-de-Léon'issa, Finistèrellä, että Yves oli vuoden vanha,
ja ettei minua vielä ollut maailmassa, kun isämme kuoli; silloin
lähti äiti sieltä palatakseen syntymäseudulleen. Isäni jätti asiamme
aivan epäjärjestykseen; melkein kaikki rahat, mitä meillä ennen oli
ollut, olivat menneet kapakkaan, eikä äidilläni enää ollut leipää
meille. Silloin lähtivät käiksi vanhinta veljeämme, Gildas ja Goulven,
pitkämatkaisille laivoille meripojiksi.

Heitä ei juuri nähnyt kotona lähdön jälkeen, eikä kuitenkaan voi sanoa,
etteivät he olisi rakastaneet meitä. He luopuivat usein matruusin
palkoistaan auttaakseen äitiämme meitä kasvattamaan, meitä pienempiä,
Yves'a, sisartani tässä ja minua.

Mutta Goulven karkasi, herra, noin viisitoista vuotta sitten
äkäpäissään -- -- --

-- Hekin, sanoi vanhus, olivat kauneita, kelpo merimiehiä, ja sydän
puhdas kuin kulta -- -- --

Mutta heilläkin on isänsä luonto ja hekin ovat ruvenneet
juomaan -- -- --

-- Veljeni Gildas, jatkoi neito, purjehti seitsemän vuotta
amerikalaisella laivalla pyydystämässä valaita Suurella Valtamerellä.
Niin tuli hänestä hyvin rikas; mutta näyttää siltä kuin ammatti olisi
ankara, vai kuinka herra?

-- Kyllä, ankara ammatti tosiaankin -- -- Minä olen nähnyt heitä
toimessa Suurella Valtamerellä, noita miehiä, puoleksi merirosvoja,
jotka viettävät vuosia eteläisten merien mahtavien maininkien parissa
laskematta kertaakaan asuttuihin maihin.

Hän oli niin rikas, tuo veli Gildas, kun hän palasi kalastusretkeltään,
niin rikas, että hänellä oli säkillinen kultarahoja.

-- Hän kaasi ne tähän, syliini, sanoi vanhus nostaen hameensa lievettä
aivan kuin pidättelisi hän niitä vielä, ja minun esiliinani tuli
aivan täyteen. Suuria, vieraitten maitten kultarahoja, joissa oli
kaikenlaisia kuninkaitten ja lintujen kuvia. [Chileläisiä rahoja,
joissa oli _kondoorikotkan_ kuva.] Joukossa oli aivan uusia, joihin oli
piirretty naisen kuva sulkakruunu päässä [kaksikymmentä Californian
piasteria. (Valaan pyytäjät kokoavat tavallisesti näitä rahoja
säästöihinsä.)] ja jotka yksin vastasivat enemmän kuin sata frangia,
herra. Emme milloinkaan olleet nähneet niin paljo kultaa. -- -- -- Hän
antoi tuhat frangia jokaiselle sisarelleen, ja tuhat minulle, äidilleen
ja osti minulle tämän pienen talon, jossa me nyt asumme. Loput menetti
hän huvittelemalla Paimpolissa ja tekemällä kaikenlaista, mikä varmasti
ei ollut hyvää. Mutta he ovat kaikki sellaisia, herra; te tiedätte sen
paremmin kuin minä. Kahden kuukauden aikana puhuttiin kylässä vain
hänestä.

Sitten lähti hän, emmekä ole nähneet häntä enää. Hän on kelpo merimies,
herra, tuo poikani Gildas, mutta hän joutui häviölle niin kuin isänsä,
koska hänkin rupesi juomaan.

Ja vanha vaimo kumarsi tuskissaan päänsä puhuessaan tuosta
parantumattomasta kulkutaudista, joka hävittää bretonilaisten
merimiesten perheet.

Syntyi hiljaisuus, ja hän puheli taas tyttärelleen vakavalla äänellä,
katsellen minua.

-- Hän kysyy, herra -- -- -- tahtoisitteko luvata hänelle -- -- --
veljestäni -- -- --

Tuo minuun kohdistunut syvä, hätäinen katse teki minuun oudon
vaikutuksen. On siis totta, että kaikilla äideillä, erotkoot he sitten
toisistaan miten hyvänsä, on joskus tuollainen ilme. -- -- -- Nyt
tuntui minusta, että Yves'n äiti jollain lailla muistutti minun äitiäni.

-- Sanokaa hänelle, että minä vannon pitäväni huolta hänestä _koko
ikäni aivan kuin hän olisi minun veljeni_.

Ja neitonen toisti, kääntäen hitaasti bretagnen kielelle:

-- Hän vannoo pitävänsä huolta hänestä koko elämänsä, arvan kuin
veljestään.

Hän oli noussut, tuo vanha äiti, yhä suorana ja lujana ja jäykkänä.
Hän otti seinältä Kristuksen kuvan, läheni puhuen kuin vedotakseen
sanoihini kesyttömällä lapsellisuudella ja häikäilemättömyydellä.

-- Hän pyytää teitä vannomaan tuon nimessä.

-- Ei, äiti, ei! sanoi Yves aivan hämillään, koettaen asettua väliin,
pysäyttää.

Minä ojensin käteni tuota Kristuksen kuvaa kohti hiukan hämmästyneenä,
ehkäpä hiukan liikutettunakin ja toistin:

-- Minä vannon tekeväni niin kuin äsken sanoin.

Minun käsivarteni vapisi vain hiukan, sillä minä tunsin, että sitoumus
olisi raskas täyttää tulevaisuudessa.

Sitten tartuin minä Yves'n käteen kun hän miettiväisenä laski katseensa:

-- Ja sinä, totteletko, seuraatko sinä minua -- -- -- _veli?_

Hän vastasi epäröiden, aivan hiljaa kääntäen päänsä pois ja hymyillen
kuin lapsi:

-- Kyllä -- -- -- aivan varmaan -- -- --



XXIII.


Meillä ei ollut pitkää aikaa nukkua sinä yönä, _veljelläni_ ja minulla
kaappi vuoteissamme. Heti kun majan käkikello oli laulahtanut neljä
särkyneellä äänellään täytyi meidän nopeasti nousta; meidän tuli ehtiä
Paimpoliin ennen päivän nousua noustaksemme siellä Guingamp'in vaunuun.

Puoli viideltä, tuona suruisena talviaamuna avautui pieni, halpa ovi
päästäessään meidät ulos; se sulkeutui itkevän äidin suudeltua Yves'a
viimeisen kerran puristettuaan minun kättäni. Me poistuimme molemmat
kylmässä sateessa ja pimeässä yössä taas viideksi vuodeksi.

Sellaista on elämä merimiesten perheissä.

Puolitiessä kuulimme kuinka _Angelus_ soi kaukana takanamme
Plouherzelissä. Luulimme myöhästyvämme ja aloimme juosta. Otsallamme
pisaroi hiki Paimpol'im saapuessamme.

Olimme erehtyneet; _Angelus_ oli soinut liian aikaisin.

Saimme katon päämme päälle jo avonaisessa ravintolassa, jossa
aterioimme _islantilaisten ja rannikkoveljien_ seurassa.

Ja saman päivän iltana, kello yksitoista, saavuimme Brestiin
lähteäksemme taas merille.



XXIV.


Tiesin ryhtyneeni vaikeaan tehtävään ottaessani huoltaakseni tuon
tottelemattoman veljen, etenkin kun pidin valaani hyvin vakavana.

Mutta ylihuomenna erotti kohtalo meidät ja asetti meidän molempien
välille puolen maapalloa.

Yves purjehti Atlannin ulapoille ja minä läksin Levantiin,
Konstantinopoliin.

Vasta viisitoista kuukautta myöhemmin, toukokuulla 1877, tapasimme
toisemme Médée-laivassa, joka kulki Kiinan ja Intian välillä.



XXV.


Médée-laivalla, huhtik. 1877.

-- Sopivat minulle kuin säärykset jänikselle, sanoi Yves lapsellisen
näköisenä tarkistellen avosuisia hihojaan ja sinistä, Birman silkkistä
hamettaan.

Olimme Ye'essa, siamilaisessa kaupungissa Bengalin lahden rannalla.
Yves istui merimieskapakan perällä kiinalais-mallisella jakkaralla.

Hän oli peräti juovuksissa ja naurettuaan kylliksi aasialaisen pohatan
vaatetukselleen tulivat hänen silmänsä synkiksi ja tylsiksi, hänen
huulensa ohuiksi ja ylenkatseellisiksi. Tällaisina hetkinä saattoi hän
tehdä mitä hyvänsä niin kuin ennenkin.

Hänen vieressään oli suuri Kerboul, etumaston märssymiehiä hänkin, joka
oli kutsuttanut eteensä viisitoista lasia hyvin kallista Singapooren
viinaa, oli tyhjentänyt ne perätysten ja särkenyt ne nyrkin iskuilla
bretonin humalan kamalalla vakavuudella. Ja noiden viidentoista lasin
pirstaleet peittivät pöydän, jolle hän oli asettanut molemmat jalkansa.

Siellä oli vielä Barrada, tykkimies, aina komea ja rauhallinen
kissamaisine nauruineen. Märssymiehet olivat sattumalta kutsuneet
hänetkin juhlaansa. Ja sitten Le Hello, Barazère, kuusi keskimaston
miestä ja neljä kokkapuulta -- kaikki komeillen, ylpeän näköisinä
aasialaisissa vaatteissaan.

Siellä oli Le Hir'kin, Seinsaaren hölmö, jonka he olivat tuoneet
mukaansa piloillaan, ja joka joi hänen rommilasiinsa sekoitettuja
roskia. Sitten kaksi merisissiä, kaksi _blackboul'ia_, jotka olivat
karanneet kaikkien lippujen alta, Yves'n vanhoja tuttuja, jotka hän
samana iltana oli ilomielin löytänyt rannikolta.

He olivat kokoontuneet juhlimaan pyhää Épissoire'a, märssymiesten
suojelijatarta, ja tapa vaati minua, komentavana upseerina, olemaan
heidän seurassaan.

He eivät olleet astuneet jalallaan maihin yhteen vuoteen. Ja päällikkö,
joka oli tyytyväinen miehistöönsä, oli antanut heille, parhaimpina,
luvan viettää tuon suuren pyhimyksen juhlaa samoin kuin Ranskassakin.
Hän oli valinnut tuon Ye'en kaupungin, koska se näytti vähimmän
vaaralliselta meille, sillä väki siellä oli sävyisämpää kuin muualla ja
helpompaa _hoidella_.

Salissa, joka paperiseinineen oli suuri ja matala, oli samaan
aikaan kuin me joukko amerikkalaisen kauppalaivan matruuseja, jotka
ryypiskelivät punatukkaisten, pitkähampaisten naisten kanssa, jotka
olivat päässeet pakenemaan jostain Englannin Intian sairaalasta.

Ja nuo tungettelijat häiritsivät märssymiehiämme, jotka halusivat olla
yksin ja lausuivat sen julki.

_Kello yksitoista_. -- Kirjaviin jalkoihin pantiin uudet kynttilät,
kun siamialainen kaupunki ulkona nukkui yön kuumuudessa. Täällä tunsi
nyrkin iskut ilmassa, tunsi että miehillä oli halu liikkua ja lyödä.

-- Mitäs nuo ovat? sanoi eräs amerikkalainen, jonka puheessa tuntui
Marseillen murre, mitä nuo ovat, nuo ranskalaiset, jotka tahtovat
täällä määräillä? Ja mikä se on tuo (_minä_) kaikkein nuorin, joka on
olevinaan jotain ja muka heitä komentavinaan?

-- Se, sanoi Yves, viitsimättä edes kääntää päätään, se on sellainen
mies, ettei joka _mettäksen poika_ siihen koskekaan!

-- Kukako se on? sanoi Barrada. Odottakaapa niin opetamme sen teille,
ilman että hänen tarvitsee liikahtaakaan ja saattepa nähdä, pojat, mikä
_ääni on kellossa!_

-- -- -- Yves oli jo paiskannut heitä kohti kiinalaisen jakkaransa,
joka oli rikkonut seinän heidän päittensä yläpuolella ja Barrada oli
yhdellä nyrkiniskulla kaatanut heistä kaksi. Toiset kumottiin maahan,
ensimäisten päälle ja Kerboul läimähytteli läjää pöydän kannella
siroitellen vihollistensa päälle viidentoista lasinsa sirpaleet.

Silloin kuului ulkoa rummun ja pillin ääni, silkin kahina ja naisten
kimeää naurua.

Ja tanssijattaret tulivat sisään. Märssymiehet olivat tilanneet
tanssijattaria.

-- -- -- Miehet pysähtyivät heidät nähdessään, sillä he olivat hyvin
omituisia. Maalattuina kuin kiinalaiset kuvat, kullan ja kiiltokivien
peittäminä, silmät puoleksi suljettuina kuin valkeat, kapeat raot,
lähenivät he meitä hymyillen kuin naisvainajat pitäen käsiään ilmassa,
hoikat sormet hajallaan, pitkät kynnet kultakoteloilla peitettyinä.

Samalla tuntui suitsutuksen ja palsamin tuoksu: hiiliastiassa
poltettiin happipuikkoa ja veltostuttava savu levisi huoneeseen kuin
sininen pilvi.

Käsirummut soivat kiihkeämmin ja nuo aaveet tanssivat jalat
liikkumattomina, tehden vatsalihaksillaan ja ranteita koukistellen
tahdikkaita liikkeitä. Aina tuo jähmettynyt hymy, tuo vainajain
ilmeetön katse: tuntui siltä kuin heissä olisivat eläneet vain nuo
peikkomaiset, korkeat lanteet, joissa kävi rivoja välähdyksiä, ja
sitten jäykkien käsivarsien päässä nuo hajoitetut, huolestuttavat
kädet, jotka vääntelehtivät. -- -- -- Le Hello, joka jo kauan aikaa
oli nukkunut maassa, kuuli nyt rumpujen voimakkaan äänen, heräsi ja
säikähti.

-- Kas, tanssijattaria, helkkarissa! selitti hänelle kujeileva Barrada
naureskellen.

-- Ai, niin, tanssijattaret!

Hän oli noussut ylös ja koetti leveillä, ilmassa haparoivilla
kämmenillään lyödä alas nuo jännittyneet käsivarret ja kultaiset kynnet
leperrellen kieli kankeana:

-- Ei saa, senkin kuvatus, ei saa näyttää käsiä noin; se on rumaa...
Minä luulin -- -- -- että ne ovat -- -- -- paholaisia!

Ja hän kaatui taas maahan nukkuneena.

Barrada, joka tänä iltana oli juonut yli tavallisen määränsä, haukkui
heidän keltaista ihoaan ja selitteli omansa valkeutta. "Valkea,
valkea!" Hän jankutti tuota valkeutta, jota hän muuten suuresti
liioitteli ja tahtoi nyt näyttää sitä heille. Ensin käsivartensa,
sitten rintansa; hän hoki: "Katsos, katsos, onko totta!"

Mutta nuo Aasian keltaiset nuket jatkoivat pitkää ja hidasta,
eläimellistä kalmankarkeloaan, säilyttäen salaperäisen hymynsä
ja räväyttämättä ohimoita kohti vetäytyneitä silmiään. Ja nyt
tanssi Barrada aivan alastomana heidän edessään kuin kreikkalainen
marmoripatsas, joka yht'äkkiä olisi herännyt eloon antiikista
bacchanalia varten.

-- -- -- Mutta birmattaret, vireeseen vedettyinä kuin koneet, tanssivat
kauan, kauan, paljoa kauemmin kuin hän. Ja sitten yön loputtua, kun
rummut olivat vaienneet, tarttui matruuseihin pelko ajatellessaan, että
nuo naiset, joille he olivat huvista maksaneet, odottivat heitä. Toinen
toisensa jälkeen poistuivat he rannikolle päin uskaltamatta lähestyä.



XXVI.


Tuo Barrada oli Yves'n henkiystävä, ja hän oli jo kolmannen kerran
päässyt lähtemään samalla laivalla kuin me.

Hän oli Bordeaux'n satamalaitureilla, taivasalla kasvanut avioton lapsi.

Hyvin turmeltuneena, hyväsydämisenä, täynnä vastakohtia, puuttui
häneltä täydellisesti kaikki alkeellisetkin käsitteet inhimillisestä
itsekunnioituksesta. Hänen kunnia-asianaan oli olla kauniimpi kuin
muut, notkeampi ja voimakkaampi, ja ovelampi myöskin.

Palkkiosta opetti Barrada laivalla kaikenlaisia matruusien
urheilutapoja: nyrkkeilyä ja kaupan päälle voimisteluakin, laulua
ja tanssia lukuunottamatta. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä,
kaikkien kuvanveistäjien malleiksi kelpaavien toriatleettien ystävä,
painiskellen rahasta temppuilijain teltoissa.

Hän oli aina ensi rivin miehiä matruusien juhlissa, mutta aina
kutsuttuna. Joi paljon, muttei koskaan liikaa eikä maksanut
milloinkaan, ja kulki kaikkien juominkien pauheessa aina yhtä suorana,
yhtä iloisena, yhtä raikkaana.

Hän keksi aina hassuja kujeita, joita muut eivät olisi älynneet,
gascognelainen puhetapa teki ne vielä hullunkurisemmiksi ja sitten
lopetti hän lauseensa hänelle ominaisella äänellä: puolinaurulla, mikä
soi hänen syvästä rinnastaan kuin haukottelevan leijonan korahdus.

Muuten oli hän hyvä, kiitollinen ja palvelevainen kaikkia kohtaan, sekä
uskollinen ystävilleen, aina sanassaan pysyvä ja vastaten kysymyksiin
hurjapäiden hämmästyttävällä suoruudella.

Hän muutti rahaksi kaiken, kauneutensakin tarvittaessa. Ja sen teki hän
niin naivisti, että nekin, jotka sen tiesivät, antoivat sen anteeksi
kuin heitä itseään lapsekkaammalle. Yves rajoittui sanomaan:

-- Oh, tuo ei ole kaunista, Barrada, usko minua! -- -- -- Eikä ollut
hänelle sen vihaisempi.

Kaikki tuo eneni enenemistään, keskittyi suuriksi kultarahoiksi, jotka
hän kätki vyötäisiään ympäröivään nahkavyöhön. Ja tuon kaiken teki hän
mennäkseen naimisiin, suoritettuaan viisivuotisen palvelusaikansa,
pienen espanjattaren kanssa, joka oli modistina Bordeaux'ssa,
suuressa liikkeessä Pyhän Katariinan kauppakujan varrella: pieni,
hyvin hienopiirteinen työläistyttö, jonka kuvaa Barrada aina piti
taskuissaan, ja jossa näkyivät tasaiseksi leikattu otsatukka, ja sievä,
linnunsulilla koristettu nahkapäähine.

-- Mitäs siitä! Onhan se lapsuuden ystävä! sanoi hän aivan kuin olisi
ollut välttämätöntä pyytää sitä anteeksi.

Ja tuota pikku morsianta odotellessaan antautui hän usein toisille,
joskus hyödynkin vuoksi, joskus todellisesta sydämen hyvyydestä niin
kuin Yves, ettei tuottaisi surua.



XXVII.


Merellä, toukok. 1877.

Jo kaksi päivää oli tuulen kolkko ääni pauhannut ympärillämme. Taivas
oli pikimusta, aivan kuin taulussa, jossa Poussin on maalannut.
Vedenpaisumusta, vain sillä erotuksella, että kaikki pilvet liikkuivat
pelottavan tuulen repeleminä.

Ja tuo voimakas ääni paisui yhä, muuttui syväksi, lakkaamattomaksi,
kuin äärimmilleen kiukustunut raivo. Me töytäsimme kulussamme
äärettömiin vesivuoriin, jotka kieriskelivät valkoharjaisina pyörteinä
kulkien ohitsemme kuin takaa ajaen. Ne heittäytyivät päällemme koko
voimallaan ja silloin tuntui tuima tärähdys ja kuului suuri, kumea
kohina.

Joskus _Médée_ teki tenän ja nousi niiden selkään kuin omasta
puolestaan aalloille raivostuneena. Mutta sitten se vaipui taas keula
edellä noihin takana aukeaviin petollisiin kuoppiin, kosketti kahden
vesivallin väliin äkkiä aukenevien laaksojen pohjaa, ja taas tuli kiire
kohota, päästä pois noiden onteloiden kiiltävien, vihertävien, heti
sulkeutumaan valmiiden seinien välistä.

Jäinen sade piirteli ilmaan pitkiä, valkeita viivoja, pieksi, poltti
kuin ruoskan iskut. Me olimme kulkeneet pohjoiseen päin pitkin Kiinan
rannikkoa, ja tuo odottamaton kylmyys yllätti meidät.

Maston huipussa koetettiin vielä pienentää viimeiseen asti reivattuja
latvapurjeita, suuntaa oli jo vaikea pitää ja meidän täytyi millä
keinoin hyvänsä kulkea suoraan tuulta vasten vaarallisten riuttojen
vuoksi, joita meidän takanamme saattoi olla.

Kaksi tuntia olivat märssymiehet jo olleet työssä merestä kohoavien
hyökyaaltojen ja taivaasta syöksyvän raesateen sokaisemina, pieksäminä
ja polttamina, koettaen vertavuotavilla, kylmästä kohmettuneilla
käsillään hillitä jäykkää, märkää kangasta, jota raivoisa tuuli
pullisteli.

Mutta nyt ei enää voinut kuulla eikä nähdä mitään.

Kysyttiin jo liiaksi voimia kiinni pysytellessä, ettei tuuli tempaisi
mukaansa, kouristuessa noihin liikkuviin, märkiin, vedestä liukkaihin
esineihin, ja kutenkin piti vielä tehdä työtä ilmassa heilahtelevilla
raakapuilla, jotka äkkiä, arvaamatta liikahtelivat kuin henkitoreissaan
olevan suuren, haavoittuneen linnun siivet.

Ylhäältä, tuosta riippuvasta ihmisrypäleestä kuului tuskan huutoja,
noita miesten käheitä äänivärähdyksiä, jotka ovat kamalampia kuin
naisten, koska emme ole niin tottuneet kuulemaan niitä, -- kauhean
tuskan huutoja: käsi on tarttunut johonkin, sormet loukkautuneet,
niin että liha lähtee irti tai sormi taittuu -- tai päästi huudon
joku onneton, joka muita heikompana, kylmän kangistamana tunsi, ettei
hän kestäisi enää, että häntä pyörrytti, että hän heittäisi irti ja
putoaisi. Ja toiset sitoivat hänet kiinni säälistä koettaen laskea
hänet kannelle saakka.

Reivaamista oli kestänyt kaksi tuntia, he olivat väsyneet, työ kävi yli
voimien. Silloin heidät päästettiin alas ja lähetettiin heidän sijaansa
toinen joukko, joka ei ollut niin uupunut eikä niin viluissaan.

-- -- -- He laskeutuivat alas kelmeinä, märkinä, jäisen veden juostessa
rintaa ja selkää pitkin, kädet verisinä, kynnet irti, kalisevin
hampain. Kaksi päivää oli jo eletty vedessä, oli tuskin ehditty syömään
ja nukkumaan ja miesten voimat vähenivät.

Tuo pitkä odotus, pitkä väsymys kylmässä kosteudessa on meren
varsinainen hirmu. Usein kuolemaisillaan olevatkin, ennen kuin ovat
päästäneet viimeisen huutonsa, viimeisen kuolinkorahduksensa, ovat
saaneet olla päivät ja yöt märkinä, liassa, harmahtavan kylmän hiki- ja
suolakerroksen peittäminä, kuin ruumiskääreissä.

-- -- -- Ankara pauhu kasvoi yhä. Oli hetkiä, jolloin tuuli vihelsi
terävästi ja särkevästi kuin raivokkaan vihanvimman purkautuessa, ja
sitten taas raskaasti, kumisevasti, voimakkaasti kuin maanjäristyksen
kuvaamaton mylvinä. Ja lakkaamatta hyppelimme me laineelta laineelle
ja lukuunottamatta merta, joka yhä pysyi valkeana kuin vaahtoisa
näljä, muuttui kaikki yhä mustemmaksi. Jäinen hämärä laskeutui
yllemme, aurinko katosi noiden harmaiden verhojen, noiden taivasta
tavoittelevien vesivuorten taa, sillä sen oli aika laskea; se hylkäsi
meidät, ja nyt täytyi tulla toimeen omin voimin yössä -- -- --

Yves oli toisen joukkueen kanssa noussut köysistön sekasotkuun ja
silloin katselin minäkin ylöspäin, itsekin soaistuna, nähden ainoastaan
hetkittäin inhimillisiä ryhmiä ilmassa.

Ja äkkiä, laivan tavallista pahemmin tärähtäessä, särkyivät tuon ryhmän
ääriviivat, se muutti muotoa, siitä erosi kolme ruumista, joista kaksi
putosi käsivarret levällään meren ärjyvään kitaan, kolmas syöksyi
kannelle ääntä päästämättä kuin kuollut.

-- Taas jalkanuora poikki! sanoi aliupseeri polkien raivoissaan
jalkaansa. Ovat antaneet meille mädäntynyttä köyttä Brestin kirotussa
satamassa! Suuri Kerboul meni mereen. Kuka oli toinen?

Muut, jotka olivat käsin kouristautuneet köysiin, nousivat nyt
ylöspäin, heiluen tyhjän varassa, käsivoimin kiireesti, hyvin nopeasti
kuin apinat.

Minä tunsin Yves'n kiipijöiden joukossa -- ja silloin kulki taas
hengitykseni, jonka kauhu oli salvannut.

Niille, jotka olivat meressä, heitettiin kyllä pelastusrenkaita,
mutta miksi hyväksi? -- Pidettiinhän parempana, etteivät he enää
näyttäytyisi, koska silloin oltaisi vaarassa kääntyä poikkituuleen,
eikä olisi voitu pysähtyä heitä korjaamaan ja olisi täytynyt olla
kamalan urhoollinen heidät jättääkseen. Toimitettiin vain jälelle
jääneiden nimenhuuto, että saataisiin tietää toisen kadonneen nimi: Se
oli eräs hyvin kiltti oppilas, jonka hänen äitinsä, jo iäkäs leski, oli
jättänyt päällikön haltuun Ranskasta lähtiessämme.

Se, joka oli murskautunut kantta vasten, vietiin alas niin kuin
saatettiin, nelin miehin, pudottaen hänet vielä kerran matkalla. Hänet
kannettiin sairaalaan, josta oli tullut inhottava likaviemäri, missä
aaltoili kaksi jalkaa savista, mustaa vettä, jossa virui särkyneitä
pulloja ja tuntui kaikkien kaatuneiden lääkkeiden haju. Ei ollut edes
kohtaa, missä hän saisi lopettaa päivänsä rauhassa; meri ei säälinyt
tuota kuolevaakaan, se hypitteli ja tanssitteli häntä yhä, ehtimiseen.
Loukkaantunut jaksoi vielä päästellä jonkunmoisia kurkkuääniä, korinaa,
joka hukkui alkuaineitten äärettömään ryskeeseen. Ehkäpä olisi voitu
hiukan rauhallisemmalla menettelyllä pidentää hänen kuolinkamppailuaan.
Mutta nyt kuoli hän siihen hyvin nopeasti, pelosta tyhmistyneiden
hoitajien käsiin, heidän yrittäessään antaa hänelle ruokaa.

_Kello kahdeksan illalla_. -- Tällä hetkellä oli vartiopalvelus
raskasta ja nyt tuli minun vuoroni käydä toimeen.

Pidimme puoliamme niin kuin voimme. Ei enää nähnyt mitään. Oli niin
monenlaisen melun keskellä, ettei ihmisäänessä tuntunut olevan sointua
enää; hopeiset pillit, joihin täysin keuhkoin puhallettiin, kuuluivat
paremmin tuon ryskeen läpi, muistuttaen pikku lintujen huiluääniä.

Laivan seiniä vasten paukahteli pelottavia iskuja kuin olisivat
äärettömät muurinmurtajat olleet työssä. Yhä vain aukeni kaikkialla
suuria ammottavia kuiluja; tuntui kuin laiva olisi singonnut niihin
päistikkaa, pimeässä yössä. Ja sitten pudisteli meitä joku voima
raa'alla otteella, nosti hyvin korkealle ilmaan, ja koko _Médée_ tärisi
alas vaipuessaan kuin ääretön rumpu. Vaikkapa silloin pitelitkin
kiinni, tunsit taas kohoavasi, ja taas kouristit otteesi lujemmaksi
sulkien suun ja silmät, koska vaistomaisesti, näkemättä, saatoit
arvata, että sillä hetkellä raskaat vesivyöryt huuhtoivat ilmaa ja
huuhtoivat ehkä ihmisetkin mukanaan.

Tuo uusiutui alituiseen, tuo eteenpäin putoaminen, ja sitten nuo
loiskaukset, joita säesti kamala rummun ääni.

Ja jokaisen tällaisen tärähdyksen jälkeen tuli vielä tuo veden
valuminen, kun sitä syöksyi kaikkialta, ja tuhansia esineitä
särkyi, tuhansia sirpaleita kierteli pimeässä ja kaikki tuo seurasi
jälkijoukkona alkuperäisen jyrähdyksen kammottavaa vaikutusta.

-- -- -- Ja märssymiehet, ja Yves parkani, mitä tekivät he ylhäällä
mastossa? Joskus näki pimeässä mastojen ja raakapuiden ääriviivat, kun
välistä sai näkönsä takaisin rakeiden aiheuttamasta kivusta huolimatta,
ne kuumottivat suurten ristien muotoisina, kaksiosaisina kuin
venäläiset ristit, ja ne liikkuivat pimeässä hätäisin elein, hulluin
nykäyksin.

-- Käskekää heidät alas, sanoi päällikkö minulle pitäen parempana
vaaraa kulkea reivaamattomin purjein kuin kadottaa vielä lisää miehiä.

Tuon käskyn annoin minä nopeasti, ilolla. Mutta Yves vastasi minulle
ylhäältä pillinsä avulla, että he olivat melkein valmiit; huippuköysi
vain oli katkennut, se oli korvattava jollain köyden pätkällä ja sitten
tulisivat he kaikki alas reivattuaan purjeensa, täytettyään tehtävänsä.

-- -- -- Jälkeen päin, kun he kaikki täysilukuisina olivat alhaalla,
hengitin minä helpommin. Ei enää miehiä ilmassa, ei enää mitään
tekemistä tuolla ylhäällä, oli vain odotettava. Oi! silloin tuntui
minusta, että ilma oli melkein kaunis, että nyt oli komentosillalla
melkein hyvä olla, kun oli päässyt tuon huolen raudan raskaasta
painosta.



XXVIII.


_Keskiyö_. Vartiovuoro loppuu. On aika mennä hakemaan suojaa päänsä
päälle.

Alhaalla, suljetussa patterissa pistivät silmään myrskyn surkeat nurjat
puolet säälittävine tosiseikkoineen.

Siellä näkyi toisesta päästä toiseen tuo pitkä, synkkä, hallin tapainen
huone lepattavien lyhtyjen puoleksi valaisemana. Suuret tykit, jotka
nojasivat varajalustoihinsa, pysyivät paraiksi paikallaan rautaköysillä
sidottuina. Ja koko tuo paikka liikkui, niin kuin jyvät seulassa, jota
pudistellaan lakkaamatta, armotta, ainaisesti, sokealla raivolla.
Se ryskyi kaikkialta, se säpsähteli kuin kärsivä, elollinen olento,
piinattuna, loppuun väsyneenä, kuin valmiina hajoamaan, kuolemaan.

Ja vesijoukot, jotka pyrkivät sisään, pursusivat raoista siellä täällä,
vesisuonina, uhkaavina suihkuina.

Tunsi kohoavansa niin äkkiä, että polvet taipuivat -- ja sitten
väistyi tuki, pakeni jalkojen alta -- ja nyt laskeuduttiin alaspäin
jännittäytyen vastoin tahtoaan aivan kuin vastustellakseen.

Kuului räikeitä, korvia särkeviä hämmästyttäviä ääniä, jotka
kaikuivat kaikkialta; koko tuo suuri, linnun muotoinen jäsenistö,
koko _Médée_ irtautui vähitellen liitteistään valittaen pelottavasti
ponnistellessaan. Ja ulkona, puuseinien ulkopuolella, yhä vain tuo sama
kumea myrinä, kauhun raivokas ääni.

Mutta kaikki kesti kuitenkin: pitkä patteri pysyi koskemattomana,
sen näki yhä toisesta päästä toiseen, joskus aivan kallellaan,
puoliksi nurin, taikka taas kohottautuneena pystyyn, tärähtäen,
ollen vielä pitemmän näköinen pimeydessä, johon lyhdyt hävisivät,
näyttäen muuttavan muotoansa ja suurenevan tuon melun keskellä kuin
epämääräinen, unessa nähty paikka -- -- --

Hyvin matalaan kattoon oli ripustettu kangasmattoja, joita kaikkia
pullisti raskas sisällys. Ne olivat kuin hämähäkkien seiniin
kiinnittämiä pesiä -- harmaita säkkejä, joissa jokaisessa oli
ihmisolento: matruusien riippuverkkoja.

Siellä täällä näki käsivarren, paljaan jalan riippuvan reunan yli.
Toiset nukkuivat hyvin väsymyksen riuduttamina, toiset liikahtelivat ja
puhelivat kovalla äänellä pahojen unien vallassa. Ja kaikki nuo harmaat
verkot heiluivat, koskettelivat toisiaan ikuisesti liikkuessaan tai
törmäsivät kovasti vastatusten, niin että päät kolahtelivat.

Permannolla, nukkujien alapuolella oli mustavetinen lammikko, joka
vyöryi oikealta vasemmalle, vieden mukanaan tahrautuneita vaatteita,
leivän ja korpun kappaleita, kaatuneita liemen tilkkoja, kaikenlaisia
inhoittavia jätteitä ja ulostuksia. Ja silloin tällöin näki kelmeiden,
väsyneiden puolialastomien miesten, jotka värisivät kastuneissa
paidoissaan, harhailevan mattorivien alla, hekin omaansa etsien, etsien
halpaa, riippuvaa vuodettaan, ainoaa hiukankin kuivaa, pikkuisen
lämmintä olosijaa, missä saisi jonkunlaista lepoa. He kulkivat
horjahdellen, pidellen käsin kiinni etteivät kaatuisi, kolauttaen
päänsä nukkuviin. Jokainen on itseään lähinnä sellaisessa tapauksessa,
ei enää välitetä kenestäkään. Heidän jalkansa liukuivat vesilammikoissa
ja jätteissä, he eivät pitäneet väliä omasta siivottomuudestaan,
kulkien kuin ahdistetut eläimet.

Koko patterin täytti usva, jota oli raskas hengittää; kaikki nuo
maassa vetelehtivät roskat vaikuttivat sen, että oli kuin sairaiden
eläinten olinpaikassa, ja nyt tuntui tuo etova haju, joka leviää laivan
alaosista pahoina päivinä merellä.

Keskiyön aikana laskeutui Yves'kin patteriin muitten märssymiesten
seurassa; he olivat olleet vartiossa ylimääräisen tunnin
pelastusveneiden takia, jotka oli pitänyt sitoa uudelleen. He liukuivat
alas puoliavoimesta luukusta ja sekaantuivat tuohon kelluvaan
surkeuteen.

He olivat viettäneet viisi tuntia ankarassa työssään, heiluen
tyhjyydessä, korkeuden raivokkaiden puuskien pyyhkeileminä ja tuon
pieksävän sateen läpikastelemina, joka oli polttanut heidän kasvojaan.
He irvistelivät inhosta tunkeutuessaan tuohon suljettuun huoneeseen,
missä ilma tuoksui kuolemalta Yves sanoi ylpeästi halveksivan näköisenä:

-- Nuo _pariisilaiset_ ovat taas tuoneet ruton tänne. [Pariisilainen,
matruusien käyttämä haukkumanimi, joka tarkoittaa sellaista, joka ei
ole merimies, heikkoa, sairasta.]

Nuo oikeat matruusit eivät olleet sairaita. Heidän rintaansa avarsi
vielä märssyn tuuli, ja terve väsymys, jota he alkoivat tuntea, oli
kohta vaivuttava heidät hyvään uneen.

He astuivat varovasti köysikimppujen, lankunpäiden ja kaarien
päällitse, välttääkseen lokaista vettä ja likaa -- asettaen paljaat
jalkansa kohokohdille, kyykistäytyen kissan notkeudella. Mattojensa
luona pukivat he yltään ripustaen naulaan lakkinsa, nahkavöiset suuret
puukkonsa, kastuneet vaatteensa, ripustaen naulaan kaikki, vieläpä
itsensäkin vuoteissaan, ja kun he olivat alasti pyyhkivät he käsillään
pois vesipisarat, jotka vielä virtailivat heidän luisevia rintojaan
pitkin.

Sitten kohottautuivat he kattoon kevyesti kuin klownit ja ojentautuivat
aivan valkeita hirsiä vasten, ahtaisiin kangasvuoteihinsa. Kannella,
heidän yläpuolellaan, jokaisen suuren tärähdyksen jälkeen, kuului
kuin kosken kohinaa: aallot, suuret vesivuoret huuhtoivat laivaa.
Mutta heidän verkkojensa rivi rupesi sentään heilumaan raskaasti kuin
vierustoverienkin, vuoteet narskuen rautakoukuissaan, ja he nukkuivat
syvään uneen suuren, pelottavan melun keskellä.

-- -- -- Pian alkoivat birmalaiset naiset tanssinsa Yves'n riippuverkon
ympärillä. Keskellä tuoksuvaa savupilveä, jonka uni teki vielä
sumeammaksi, saapuivat he toinen toisensa jälkeen hymyillen kuollutta
hymyään, omituisissa silkkipuvuissa, aivan jalokivien peittäminä.

He heiluttivat pehmeästi lanteitaan rumpujen soidessa, pitäen
käsiään ilmassa ja sormiaan harallaan kuin kummitukset. He
kiertelivät ranteitaan kuin kaatuvatautiset, niin että heidän pitkät,
kultakoteloiset kyntensä sekaantuivat toisiinsa.

Rumpuna oli myrsky, joka ulkona jyskytteli laivan seiniä.



XXIX.


Kun olin kahdeltatoista lopettanut vartiopalvelukseni ja nähnyt Yves'n
laskeutuvan alas, palasin minäkin huoneeseeni koettaakseni nukkua.
Kaikesta huolimatta emme me kuitenkaan nyt välittäneet vähääkään
laivan kohtalosta, me olimme molemmat uhranneet oman aikamme ja työmme
sen hyväksi. Me saatoimme nyt mennä nukkumaan niin täydellisesti
huolettomina kuin konsanaan merellä, kun palvelustunnit ovat päättyneet.

Minun huoneestani, joka oli kannella, ei puuttunut ilmaa -- päin
vastoin. Särkyneiden ikkunaruutujen läpi voivat kaikki tuulen puuskat
ja vihainen sade tulla sisään, akkunaverhot vääntyivät kierteille ja
kohosivat kattoa kohti humisten kuin siivet.

Niin kuin Yveskin ripustin minä märät vaatteeni naulaan. Vesi helmeili
rinnallani.

Minun vuoteessani ei juuri ollut hyvä olla. Minä nukahdin kuitenkin
liiasta väsymyksestä. Pyöritettynä, puisteltuna, puoleksi kumossa
tunsin minä kieriskeleväni oikealta vasemmalle ja pääni kolahti puuhun,
pakottaen. Olin tietoinen kaikesta tuosta unissani, mutta minä nukuin.
Minä nukuin ja uneksin Yves'ta. -- Nähtyäni hänen putoavan päivällä,
oli minuun jäänyt jonkunlainen huoli aivan kuin tietoisuus siitä, että
jokin kamala oli läheltä hipaissut minua.

Minä näin unta, että nukuin riippuverkossa niin kuin ennen
merimiesaikoinani. Yves'n vuode oli lähellä minua. Me kiikuimme
tavattomasti ja hänen verkkonsa irtautui. Meidän allamme liikkui
epäselvästi jotakin mustaa, mikä kai oli syvää vettä -- ja hän oli
putoamaisillaan sinne. Silloin koetin minä pidättää häntä käsilläni,
joissa ei enää ollut yhtään voimaa, ja jotka olivat veltot kuin unessa.
Koetin ottaa häntä kiinni keskiruumiista, kietoen käteni hänen rintansa
ympäri muistaen, että hänen äitinsä oli uskonut hänet minulle, ja minä
käsitin ahdistuksen vallassa, etten voinutkaan, etten enää kyennytkään
siihen; hän pääsi käsistäni ja katosi tuohon mustaan, mikä kuohui
allamme -- -- -- ja sitten minua pelotti se, ettei hän herännyt, että
hän oli kylmä, niin kylmä, että se tunkeutui minunkin luihini aina
ytimiin saakka; hänen vuoteensa kangaskin oli tullut kankeaksi kuin
muumion verho.

Ja minä tunsin päässäni oikeita tärähdyksiä, noitten tärähdysten
tuoman todellisen kivun, ja minä sekoitin tuon todellisuuden uneni
kuvitteluihin, niin kuin perin väsyneenä ollessa käy, ja siitä tuli
kamala näky yhä selvemmäksi ja eloisammaksi.

Sitten katosi minulta tietoisuus kaikesta, liikkeestä ja melustakin, ja
silloin vasta alkoi lepo.

-- -- -- Herätessäni oli jo aamu. Ensimäinen kajastus oli kellertävä
niin kuin aina auringon noustessa myrskyisinä päivinä ja yhä kuului tuo
sama, voimakas kohina.

Yves oli juuri avannut oveni ja katseli minua. Hän seisoi kumarassa,
oviaukossa, pitäen kiinni toisella kädellään, ojennellen vartaloaan
eteen ja taakse seuraten hetken tarvetta, säilyttääkseen tasapainon.
Hän oli taas pukeutunut halpoihin, märkiin vaatteisiinsa ja oli aivan
merisuolan peittämä; sitä oli tarttunut hänen tukkaansa ja partaansa
kuin valkeata tomua.

Hän hymyili tyynen ja hyväntahtoisen näköisenä.

-- Minua halutti tavata teitä, sanoi hän. Minä näin nimittäin
unia teistä tänä yönä. Koko ajan näin minä Birman naiset pitkine,
kultaisine kynsineen, muistattehan? He ympäröivät teidät pahaenteisillä
tempuillaan ja minun ei onnistunut ajaa heitä pois. Sitten tahtoivat
he syödä teidät. Onneksi soi aamuhuuto; olin aivan hiessä pelosta tuon
unen vuoksi -- -- --

-- Totta tosiaan! Minäkin olen hyvilläni nähdessäni sinut Yves parka,
sillä minäkin, omasta puolestani, _näin unia sinusta_. Onko yhtä huono
ilma kuin eilen?

-- Ehkäpä hiukan _taipuisampi_. Ja onhan nyt päivä. Tiedättehän, että
aina kun on valoisa, on mastoissa parempi työskennellä. Mutta kun on
pimeä kuin paholaisen karmanossa, niin kuin tänä yönä, en minä ole
ollenkaan mielissäni.

Yves katseli tyytyväisenä ympäri huonettani, jonka hän oli järjestänyt
myrskyjen varalta. Ei mikään ollut liikahtanut hänen laitteittensa
takia. Permannolla oli kyllä suolainen lammikko, missä uiskenteli
kaikenlaista, mutta esineet, jotka olivat minulle jonkin arvoisia,
olivat jääneet riippumaan tai pysyneet kiinni seinälaudoituksessa,
kuten esimerkiksi huonekalut, rautanauloilla ja kulmakiskoilla
kahlittuina. Kaikki oli köytetty, solmittu, kiinnitetty äärimmäisellä
huolella kaiken suuruisilla, tervatuilla köysillä. Aseet ja
pronssikappaleet olivat sidotut yhteen vaatteiden kanssa omituiseen
sekamelskaan. Pitkätukkaiset jaappanilaiset naamiot katselivat meitä
ihmismäisesti tervaköysien silmukoista, ne nauroivat omaa kaukaista
nauruaan, räpyttelivät silmiään samalla tavoin kuin kultakyntiset
birmattaret, jotka olivat tahtoneet syödä minut Yves'n unissa.

-- -- -- Äkkiä kajahti torven soitto kirkkaasti ja iloisesti: _kantta
pesemään!_

Tuo torvi soi kimeästi kaikuen, hiukan hopealta helähtäen keskellä
tuulen mahtavaa mylvinää.

Kannen peseminen, kun kuohupäät sitä huuhtelevat tuntuu maamyyristä
perin järjettömältä toimitukselta. Meistä se ei kuitenkaan ollut
kovin kummallista. Tuo pesu toimitetaan joka aamu aina ja kaikesta
huolimatta, se on merielämän ensimäisiä sääntöjä. Ja Yves lähti luotani
aivan kuin maailman luonnollisin asia olisi ollut kysymyksessä, sanoen:

-- Ah! -- -- -- Minun täytyy mennä siivoushommiin ja -- -- --

Mutta tuo torvi oli kuitenkin osoittanut liian suurta intoa ja soinut
käskemättä tavalliseen aikaansa, sillä kantta ei pesty sinä aamuna.

-- -- -- Tunsin hyvin, että ilma oli hiukan _taipuisampi_, niin
kuin Yves sanoi. Laivan liikkeet olivat pienempiä, säännöllisempiä,
muistuttaen enemmän maininkien keinutusta. Meri oli suotuisampi, eikä
enää kuulunut niin useasti noita ankaroita, kumea- ja syvä-äänisiä
kolahduksia.

Ja sitten saapui päivä -- ruma päivä kylläkin, omituinen keltainen
kelmeys. Mutta se oli sentään päivä, joka ei ole niin kaamea kuin yö.

-- -- -- Meidän hetkemme ei kai vielä ollut tullut, sillä kolmantena
päivänä pääsimme rauhaan Hong-Kongin satamaan Kiinassa.



XXX.


Syyskuu 1877.

_Médée_ on jo kauan sitten kääntynyt takaisin.

Kaikki tuulet, kaikki virrat ovat suosineet sitä. Se on kulkenut niin
nopeasti päiviä ja öitä, että olemme menettäneet paikan ja välimatkan
tietoisuuden. Epäselvästi on nähty jäävän jälkeemme Malakan salmen,
jonka läpi nopeasti kuljettiin, Punaisen meren, jota nousimme höyryllä
häikäisevässä auringon paisteessa, sitten Sicilian kärjen ja lopulta
Gibraltarin nukkuvan linnan häipyvän taakse. Nyt tähystämme näköpiiriä
ja ensimäinen maa, joka kohta tulee näkyviin, on jo bretonilaista
mannerta.

Minä olin tullut tähän _Médéehen_ juuri purjehdusretken lopulla, ja nyt
tällä kertaa ei matkani Yves'n kanssa ole kestänyt viittä kuukauttakaan.

Keskellä harmaata avaruutta on nyt valkoisia viiruja, sitten taas
ympyrä täynnä tummia, hajanaisia saaria, ja kaikki tuo vielä hyvin
kaukana, tuskin näkyvissä, himmeänä, meitä ympäröivän kalpean päivän
valossa.

Me kuvittelimme helposti olevamme yhä kaukana, äärimmäisessä Aasiassa,
jonka eilen olimme jättäneet, sillä esineet laivalla eivät ole
vaihtaneet paikkaa, eivätkä kasvotkaan ympärillämme. Meitä ympäröi yhä
kiinalainen ilmapiiri, me syömme yhä vielä siellä poimituita hedelmiä,
jotka vielä ovat vihreitä, meidän mukanamme kulkeutuu kiinalaisia
tuoksuja.

Mutta ei sentään. Meidän talomme on liikkunut merkillisen nopeasti, tuo
ympyrä ja nuo saaret, ne ovat Pierres-Noires-kareja; Brest on tuolla
aivan lähellä ja ennen yötä olemme me jo siellä.

-- -- -- Aina liikahtaa muistossa jotain, kun tuo Brestin avara redi
tulee näkyviin, mahtavana ja juhlallisena, ja nuo suuret purjeilla
kulkevat merilaivat, joita ei enää ole tottunut näkemään muualla.
Ensimäiset merimiesvaikutelmani Bretagnesta -- ja sitten lopuksi: onhan
se Ranska.

_Le Borda_ tuolla! Minä katselen sitä ja löydän muistoistani viraston,
jossa olen viettänyt kyynärpäihini nojaten pitkiä hetkiä opiskellen,
ja mustan taulun, jolle minä kiihkeästi kirjoitin ennen tutkintoa
mekaniikan ja astronomian monimutkaisia kaavoja.

Yves oli siihen aikaan pieni poika, jota olisi luullut vakavaksi ja
kiltiksi, pieni bretonilainen tulokas lempeine kasvoineen, joka asui
viereisessä laivassa, _Bretagnessa, Borda'n_ naapurissa ja toverissa.
Me olimme lapsia silloin; -- tänään -- tänään täysi-ikäisiä miehiä,
huomena -- -- -- vanhuus, ylihuomena -- -- -- kuolema.



XXXI.


Sunnuntai, suuri _juopottelupäivä_ Brestissä.

_Kello kymmenen illalla_. -- Tyyni yö, kuu paistaa kirkkaasti tyynellä
merellä, _Médéen_ kannella ovat matruusit lakanneet laulamasta pitkiä
laulujaan ja hiljaisuus on tullut.

Yön pimenemisestä saakka ovat silmäni olleet kääntyneinä kaupungin
valoja kohti. Odotan huolestuneena venhettä, jota Yves jahtaa; se on
mennyt maihin, eikä sitä kuulu palaavaksi.

Vihdoin viimeinkin näkyy sen punainen tuli lähenevän kaksi tuntia
myöhästyneenä.

Meri on kaikuva tänä yönä. Nyt jo kuuluvat airojen loiskeeseen
sekaantuvat huudot, veneessä tapahtuu kai outoja asioita.

-- -- -- Se on tuskin päässyt laivan kylkeen, kun kolme juopunutta,
kiukkuista aliupseeria hyppää kannelle ja pyytää minulta Yves'n päätä:

-- Rautoihin aluksi, sitte tuomittava ja ammuttava, sillä hän on lyönyt
esimiehiään virantoimituksessa.

Yves seisoo vieressä, vapisten kestetystä taistelusta. Nuo kolme
aliupseeria ovat lyöneet, tai ainakin yrittäneet lyödä häntä.

-- He luulivat tuottaneensa minulle kipua! sanoo hän ylenkatseellisesti
ja vannoo, ettei hän ole iskenyt takaisin noita kolmea ukkoa; olisihan
hän muuten kaatanut heidät käden käänteessä. Ei, hän on sallinut heidän
tarttua häneen ja repiä häntä. He ovat raapineet hänen kasvonsa ja
kiskoneet hänen vaatteensa repaleiksi, koska hän ei antanut heidän
ohjata venettä, heidän, jotka olivat juovuksissa.

Kaikki merimiehet ovat myöskin juovuksissa ja se on Yves'n syy,
koskahan on antanut heidän juoda.

-- -- -- Ja nuo kolme aliupseeria ovat yhä siinä aivan lähellä häntä,
yhä kirkuen, yhä haukkuen, yhä uhaten häntä, kolme vanhaa juoppoa,
hullunkurisen rumia kiivastuneina sammallellessaan, ja he olisivat
hyvin naurettavia, jollei leppymätön sotakuri olisi heidän tukenaan
tekemässä kohtausta kamalan vakavaksi.

Yves seisoo pystyssä, kädet nyrkissä, tukka otsalle valahtaneena,
paita repaleina, rinta aivan paljaana, kärsivällisyys melkein lopussa
haukkumista kuunnellessa, valmiina lyömään, vedoten hädissään minuun
katseellaan.

Voi, tuo sotakuri! Muutamina hetkinä se on hyvin raskas. Minä olen
päivystävä upseeri, minä, ja on vasten kaikkia sääntöjä, että minä
puutun asiaan muuten kuin tyynin sanoin asettaen heidät kaikki
komentavan kapteenin tuomittaviksi.

Vastoin kaikkia sääntöjä hyppään minä myöskin alas komentosillalta ja
heittäydyn Yves'a vastaan. Oli jo aika! Minä kierrän käsivarteni hänen
käsiensä ympärille ja pidätän ne samalla kamalalla hetkellä, kun hän
oli valmiina lyömään.

Ja minä katselen noita toisia, jotka tilanteen näin muuttuessa
peräytyvät kuin koirat isäntänsä edessä.

Onneksi on yö, ei ole todistajia. Vain venemiehet, ja hekin ovat
juovuksissa. -- Muuten olen minä varma heistä; ne ovat kunnon poikia,
ja jos tulisi tuomiolle meno, eivät he vaikeuttaisi asiaa.

-- -- Sitten tartun minä Yves'n olkapäihin ja kulkien hänen kolmen
vihollisensa ohi, jotka siirtyvät tehdäkseen meille tilaa, vien minä
hänet huoneeseeni ja suljen oven kahteen lukkoon. Siellä on hän tällä
kertaa turvassa.

Minua kutsutaan päällikön luo, jonka melu on herättänyt. Pahaksi
onneksi täytyy hänelle selittää sen syy.

Minä selitän, lieventäen mikäli mahdollista Yves paran virhettä.
Selitän, ja muutaman kiusallisen minuutin jälkeen minä rukoilen --
luulen, etten koskaan eläissäni ole rukoillut, minusta tuntuu, ettei
puhuja olekaan minä. Ja kaikki se, mitä saatan sanoa tai tehdä, murtuu
tuon miehen kylmiin selityksiin, miettien, joka pitää käsissään minulle
uskotun Yves'n kohtaloa.

Minun on kyllä onnistunut välttää raskain tuolla ylhäällä, kysymys
ylemmälle annetuista iskuista; mutta jälellä ovat loukkaukset ja
kieltäytyminen tottelemasta. Yves on tehnyt tuon kaiken, pohjaltaan se
ehkä on epäkohtuullista ja suututtavaa, mutta kirjaimellisesti -- totta.

Käsketään heti paikalla panna hänet rautoihin aluksi ja lähettää hänet
vartioituna ruumaan melun ja hälinän vuoksi.

Yves parka! Kohtalo oli vannoutunut häntä vastaan, sillä tällä kertaa
hän ei ollut paljoakaan syyllinen. Ja kaikki tuo tapahtui nyt, kun hän
oli järkevämpi, nyt kun hän ponnisteli ankarasti olakseen juomatta ja
käyttäytyäkseen hyvin.



XXXII.


Kun minä palasin huoneeseeni sanomaan hänelle, että hänet pantaisiin
rautoihin, tapasin hänet istumassa vuoteeni reunalla, kädet nyrkissä,
hampaat raivosta yhteen puristettuina. Hänen hurja, bretonilainen
luonteensa oli voitolla.

Polkien jalkaansa selitti hän, että hän ei lähtisi -- se oli liian
kieroa! -- jollei häntä kannettaisi sinne väkisin, ja sitäpaitsi
rusentaisi hän ensimäiset, jotka tulisivat häntä hakemaan.

Silloin näin minä hänen olevan tosiaan hukassa ja ahdistus alkoi
puristaa sydäntäni. Mitä tehdä? Vartio oli siinä, oveni takana,
odottaen häntä, ja minä en uskaltanut avata. Sekunnit ja hetket
häipyivät, ja sillä, mitä minä tein ei enää ollut nimeä.

Mieleeni juolahti äkkiä ajatus: Minä pyysin häntä hyvin hellästi,
äitinsä nimessä, muistuttaen hänelle valaani, ja toista kertaa
eläessäni sanoin häntä veljekseni.

Yves itki. Kaikki oli lopussa. Hän oli voitettu ja kuuliainen.

Huuhtelin vedellä hänen otsaansa, korjasin hiukan hänen paitaansa ja
avasin oven. Kaikki tuo ollut kestänyt kolmea minuuttiakaan.

Vartio läheni. Yves nousi ja seurasi heitä kuuliaisena kuin lapsi.
Hän kääntyi hymyilemään minulle, meni tyynenä vastaamaan päällikön
kysymyksiin ja lähti hyvin tyynenä ruumaan antaakseen kahlita itsensä.

-- -- -- Keskiyön lähestyessä, kun tuo kiusallinen vartiovuoro
lähestyi loppuaan, menin levolle, lähetettyäni Yves'lle viitan ja
peitteen. -- Sinä yönä oli hyvin kylmä. -- Siinä kaikki, mitä minä
voimattomuudessani saatoin vielä tehdä hänen puolestaan.



XXXIII.


Seuraavana päivänä, maanantaina, kutsutti päällikkö minut luokseen jo
aamulla, ja minä astuin hänen huoneeseensa harmin tunne sydämessäni,
huulillani katkerat sanat, jotka olisin lausunut hänelle heti kostoksi
eilisestä pyytelystäni, jollen siten olisi pelännyt vaikeuttavani
Yves'n asemaa.

Minä olin kuitenkin pettynyt. Sanani olivat sattuneet eilen ja hän oli
ymmärtänyt minut.

-- Voitte mennä tapaamaan ystäväänne. Torukaa häntä kuitenkin, ja
sanokaa, että minä annan anteeksi hänelle. Asia ei mene sen kauemmaksi,
ja se korjataan vain järjestysrangaistuksella. Viikko raudoissa,
siinä kaikki. Minä annan kolmelle aliupseerille pyynnöstänne saman
rangaistuksen. Viikko arestia. Teen sen teidän tähtenne, koska pidätte
häntä veljenänne, ja myöskin hänen vuokseen, sillä hän on kaikesta
päättäen paras mies laivassa.

Ja minä läksin toisin kuin olin tullut, vieden mukanani kiitollisuutta
ja myötätuntoisuutta.



XXXIV.


Nurkka _Médéen_ ruumassa, epäjärjestyksessä, mitä suurimmassa
epäjärjestyksessä. Lyhty valaisee suurta kasaa yhteenkuulumattomia
esineitä, joita rotat ovat enemmän tai vähemmän nakerrelleet.

Toistakymmentä matruusia -- Barrada, Guiaberry, Barazère, Le Hello,
koko ystäväjoukko ympäröi maassa makaavaa miestä. Kahlittu Yves makaa
kosteilla laudoilla nojaten päätään kyynärpäähänsä, jalka kiinni
_rankaisukahleiden_ riippulukolla varustetussa renkaassa.

Hänen kiukkuisin vihamiehensä noista kolmesta, aliupseeri Lagatut,
on hänen edessään uhaten häntä vanhalla juoponäänellään. Hän uhkaa
kostavansa tuon pursijutun, johon minä hänen mielestään olen liiaksi
tuppautunut.

Hän on jättänyt paikkansa tullakseen haukkumaan Yves'ä -- ja minä,
jolla on vartio ja olen tarkastuskierrolla, tulen takaapäin ja tapaan
hänet siellä. -- Hän on minun laillinen saaliini! -- Matruusit,
jotka näkevät minun tulevan, nauravat hiljaa partaansa odottaen mitä
tullee tapahtumaan. Yves ei vastaa mitään tyytyen kääntymään toiselle
kyljelleen ja kääntämään hänelle selkänsä äärimmäisen röyhkeästi.
Hänkin on nähnyt minun tulevan.

-- Olemme alkaneet pelata viittä lehteä yhdessä, sanoo Lagatut;
te Kermadec, korpraali; minä Lagatut, kanuunamiesten ensimäinen
aliupseeri, joka on saanut Kunnialegionan nauhan -- Kiitos teitä
suojelevien upseerien, olette te saanut kaksi ensimäistä tikkiä,
saadaanpa nähdä kuka saa loput.

-- Aliupseeri Lagatut, sanon minä takaa päin, pelatkaamme kolmisin, jos
tahdotte: _ramssi_ on hauskempaa. Ja sinä Yves, korjaappa taas tikkisi.

Kana, joka kohtaa veitsen, varas, joka kompastuu santarmiin, hiiri,
joka erehdyksestä asettaa käpälänsä kissan nenälle ei olisi ollut
nolomman näköinen kuin Lagatut.

-- -- -- Tuo leikki ei ehkä ollut aivan sääntöjen mukaista. Mutta
minulle hyvin myötämielinen katsojajoukko nautti suuresti Yves'n
voitosta.



XXXV.


Viikkoa myöhemmin olivat meidän fregattimme päivät luetut. Se jäi
aseista riisuttuna arsenaaliin perälle, sen miehistö hajaantui, se oli
sanalla sanoen kuollut laiva.

Minä lähdin matkalle ja Yves tuli saattamaan minua asemalle. Asema oli
aivan täynnä matruuseja, kaikki _Médéen_ pojat lähtivät myöskin ja
toiset tulivat joukkona heitä hyvästelemään.

Heidän joukossaan oli paljon entisiä tuttaviamme, Yves'n suojatteja
ja ystäviä. Ja kaikki nuo hiukan juopuneet kunnon miehet heiluttivat
lakkejaan, hyvästellen meitä sydämellisen kiihkeästi. Nuo kohtaukset
olivat tavallisia laivoja aseista riisuttaessa. Laivan lopussa on
jotain erikoista: siinä tulvahtaa esiin kaikki kiitollisuus ja kaikki
vanha kauna, kaikki viha ja kaikki ystävyys.

-- -- Kun minä odotussalin ovella puristin Yves'n kättä, sanoin minä
hänelle:

-- Kirjoitathan minulle ainakin?

Ja hän vastasi:

-- Minä selitän teille (ja hän epäröi yhä pelokas ja hyväntahtoinen
hymy huulillaan). Niin, nähkääs, minä selitän teille: minä en tiedä
mitä panisin alkuun.

Ja todella eivät _kapteeni, hyvä kapteeni_ ja muut sellaiset enää
sopineet meille. Mikä sitten? Minä vastasin:

-- Mutta sehän on aivan yksinkertaista -- -- -- (ja minä hain
kauan tuota "yksinkertaista" löytämättä mitään). Sehän on aivan
yksinkertaista, kirjoita, -- -- -- kirjoita: _Veljeni!_ Se on
ensikseenkin totta ja sopii toisekseen mainiosti kirjetyyliin.



XXXVI.


Noin kuusi viikkoa sen jälkeen kun _Médée_ oli riisuttu aseista, ja
kun minä olin eronnut Yves'tä, sain minä eräänä päivänä seuraavan
hämmästyttävän kirjeen:

    Brest 15 p. syysk. 1877.

    Hyvä Veljeni!

    Minä kirjoitan teille nämä muutamat sanat hyvin kiireessä
    ilmoittaakseni teille, että minä eilen menin naimisiin. Kyllähän
    minun tosin olisi ensin pitänyt kysyä neuvoa teiltä, mutta
    ymmärrättehän, ettei minulla ollut ollenkaan aikaa menetettävänä,
    koska minut oli määrätty lähtemään _Cornélie_-laivalla ja minulla
    oli vain viikko vaimoni kanssa vietettäväksi.

    Arvelen, että tekin, hyvä veljeni, pidätte tätä parempana kuin
    ainaista juoksemista puolelta toiselle, niinkuin tiedätte.
    Vaimoni nimi on Marie Keremenen. Tunnustan teille, että hän
    miellyttää minua suuresti ja minä luulisin, että me sopisimme
    hyvin yhteen, jos minä vain saisin pysyä paikoillani.

    Minä kirjoitan teille, hyvä veljeni, pitemmältä ennen lähtöäni,
    ja minä olen hyvin surullinen astuessani tällä kertaa laivaan
    ilman teitä.

    Lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta.

    Teidän rakastava veljenne.

    Kokonaan teidän

    Yves Kermadec.

    J.K. Minä sain juuri tietää, että määräykseni on muutettu. Minä
    tulenkin _Ariane'en_, joka lähtee vasta marraskuun puolivälissä.
    Niinpä saan viettää melkein kaksi kuukautta vaimoni kanissa.
    Meillä on kylliksi aikaa oikein tutustua toisiimme, ja
    arvaattehan, että minä olen hyvin tyytyväinen.

-- -- -- Retkiltään palattuaan hulluttelevat matruusit tuhansin tavoin
rahoineen; se kuuluu asiaan. Merikaupungeissa ovat heidän hiukan
rajunlaiset omituisuutensa hyvin tunnetuita.

Naivatpa he joskus, aikansa ratoksi, naisen minkä hyvänsä saadakseen
tilaisuuden pukeutua mustaan takkiin. Ja Yves, joka jo oli tyhjentänyt
kaiken maailman tyhmyysvarastot, oli vaihteeksi lopulta joutunut
naimisiin.

Yves naimisissa! Ja kenen kanssa, Herra ties?

-- -- Ehkäpä jonkun kaupunkilaiskoketin kanssa, jonka hän sattumalta
oli temmannut jostain juopuneena ollessaan.

Minulla oli syytä, olla hyvin huolissani, muistellessani erästä
hattupäistä olentoa, jonka hän oli vähällä ottaa, huvin vuoksi,
kahdenkymmenenvuotiaana, tuossa samassa Brestin kaupungissa.



XXXVII.


Kahta kuukautta myöhemmin, kun _Ariane_ jo oli lähtövalmiina, tahtoi
kohtalo, että minut viime hetkellä määrättiin sen esikuntaan.



XXXVIII.


Lähtöhetkellä näin minä tuon Marie Keremenen'in, johon tutustumista
minä pelkäsin. Hän oli nuori, noin kahdenkymmenen ikäinen nainen, joka
käytti Toulven'in, ala-bretonilaisen kylän pukua.

Hänen tummissa, suurissa silmissään oli kaunis ja aivoin katse.
Olematta ehdottomasti sievä, oli hän melkein viehättävä kirjailtuine
verkahameineen, suurine, valkeine, siivekkäine päähineineen ja löysine
kauluksineen, joka muistutti Medicien kaularöyhelöitä.

Hänessä oli jotain vilpitöntä ja siivoa, jota mielellään katseli. Minä
luulen, että juuri tuollaisen olisin tahtonut, jos minun itseni olisi
pitänyt valita vaimo Yves veljelleni.



XXXIX.


Sattuma oli vienyt heidät yhteen eräänä päivänä kun Marie oli tullut
käymään kumminsa luona Brestissä.

Kosija oli toiminut nopeasti ja hän, Yves'n komean olemuksen ja
valoisan hymyn houkuttelemana, oli suostunut -- hiukan huolestuneena
kuitenkin -- tuohon äkilliseen avioliittoon, missä hän aluksi jäi
leskeksi seitsemäksi tai kahdeksaksi kuukaudeksi.

Hänellä oli hiukan varoja, niin kuin maalla sanotaan, ja hän aikoi,
heti meidän lähtömme jälkeen, palata vanhempiensa luo Toulven'in kylään.

Yves tunnusti minulle, että odotettiin pienen lapsen tuloa.

-- Saattepa nähdä, sanoi hän. Minä lyön vetoa, että se syntyy juuri
meidän paluumme aikana.

Ja hän suuteli itkevää vaimoaan. Me lähdimme. Ja taas menimme me
yhdessä kulkemaan kauas, tuonne lento- ja kultakalojen sinisiin
valtakuntiin.



XL.


15 p. marrask. 1877.

Päivää ennen lähtöä oli Yves saanut suosiollisen luvan käydä päivällä
maissa tapaamassa merimiessairaalassa vanhinta Gildas-veljeään,
valaanpyytäjää, joka äskettäin oli saapunut kotiin puoleksi rappiolla,
ja jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen.

Gildas Kermadec oli nelikymmenvuotias mies, pitkäkasvuinen ja kasvot
säännöllisemmät kuin Yves'n. Hänen suurissa silmissään näkyi vielä kuin
sammunutta hehkua; hän oli kai ollut hyvin kaunis.

Nyt oli hän halvaantunut ja kuolemaisillaan, viinan ja kaikenlaisen
kohtuuttomuuden turmelema. Hän oli kuluttanut elämänsä nautinnoissa,
kylvänyt siemenensä ja voimansa kaiken maailman teille.

Hän eteni hitaasti nojaten keppiin, yhä vieläkin suorana ja
korkearintaisena, mutta laahaten jalkaansa, katse hämäränä.

Voi Yves! -- -- -- sanoi hän kolmesti. Voi Yves! Voi Yves!

Hän saattoi tuskin lausua sanat, puhekykykin oli herpaantunut. Hän
levitti käsivartensa Yves'lle syleilläkseen häntä ja kyyneleet
virtasivat hänen ruskeille poskilleen.

Yveskin itki... Ja sitten piti nopeasti lähteä. Hänen lomansa kesti
vain tunnin.

Muuten ei Gildas enää puhunut mitään. Hän oli vetänyt Yves'n istumaan
viereensä sairaalan penkille ja pitäen veljeään kädestä katseli hän
häntä harhailevilla, kuolemanenteisillä silmillään. Ensin oli Gildas
koettanut sanoa hänelle kaikenlaista, mikä näytti kiertelevän hänen
aivoissaan, mutta hänen suustaan lähti vain epäselviä, käheitä,
karkeita korahduksia, joita oli vaikea kuunnella. Ei, hän ei voinut
enää mitään. Sitten tyytyi hän vain pitämään veljeään kädestä ja
katselemaan häntä äärettömän surullisesti -- -- --

Yves'en jätti tuo Gildas-veljen viimeinen tapaaminen hyvin syvän
vaikutuksen. He olivat tavanneet toisensa vain kaksi kertaa, sen
jälkeen kuin Gildas oli lähtenyt merille. Mutta he olivat veljiä,
saman mökin lapsia ja samaa verta, ja siinä on jotain salaperäistä,
yhdysside, mikä kestää aina. -- --

Kuukautta myöhemmin, ensimäisessä pysähdyspaikassamme, saimme tietää,
että Gildas oli kuollut. Silloin sitoi Yves suruharson liinaiseen
hihaansa.



XLI.


Arianella, toukokuussa 1878.

-- -- -- Teneriffan saari piirtyi edessämme kuin suuri,
pyramiidinmuotoinen, suunnattomalle säteilevälle pinnalle asetettu
rakennus. Vuorten rosoiset syrjät, jättiläismäiset harjat lähensi ja
pienensi ilman sanomaton, uskomaton kuulakkuus. Erotti kaiken: terävät,
hiukan sinertävät rotkot. Ja kaikki tuo lepäsi veden pinnalla kuin
pieni painoton epätasaisuus. Helmiäisen harmaa, hyvin hieno pilvirivi
taittoi Teneriffan vaakasuoraati keskeltä, huippu kohotteli suurta,
auringossa kylpevää keilaansa.

Lokit pitivät aivan erikoista melua ympärillämme, niitä oli kokonainen
parvi ja ne huusivat ja pieksivät ilmaa valkeilla siivillään sellaisen
raivokohtauksen vallassa, mikä joskus, en tiedä mistä syystä, tarttuu
niihin.

_Keskipäivällä_. Miehistön päivällinen oli juuri loppunut, oli
soitettu: _Oikean laidan miehet astioita korjaamaan!_ Yves kuului
oikean laidan miehistöön _Arianella_, hän nousi kannelle ja tuli minun
luokseni koetellen aivan hiljaa piillään ollakseen varma, että se soi
hyvin.

-- Mutta mikä lokeilla on tänään? Ne kirkuvat, kirkuvat -- -- -- Koko
päivällisajan, kuulitteko?

Minä en tosiaankaan tiennyt mikä lokeilla oli. Kuitenkin, kun
kohteliaisuuden vuoksi täytyi vastata jotain Yves'lle, kerroin minä
hänelle jokseenkin seuraavaa:

-- Ne halusivat puhutella päivystävää upseeria, joka paraiksi
olin minä. Ne tahtoivat saada tietoja pienestä serkustaan Pierre
Kermadec'ista, ja minä vastasin niille: "Herrat, pikku Pierre Kermadec,
minun kummipoikani, ei vielä ole syntynyt; tulitte liian aikaiseen;
käykää muutaman päivän perästä, kun me olemme tulleet Brestiin." Ne
lähtivätkin, niin kuin näet. Katso ne lentävät kaikki tuolla kauempana.

-- Te olette vastannut niille niin kuin pitikin, sanoi Yves, joka laski
leikkiä hyvin harvoin. Mutta minä sanon teille, että minä olen paljon
uneksinut siitä tänäkin yönä, ja tiedättekö, mikä minua pelottaa? Jospa
se onkin pieni tyttö!

Todella! Mikä harmi, jos tuo odotettu kummipoika olisikin tyttö! Ei
voisi millään tavoin nimittää sitä Pierreksi.

-- -- -- Tuo Yves'n lapsen ja lokkien sukulaisuus ei ollut minun
keksimäni. Lokeiksi nimitettiin _Arianella_ märssymiehiä ja he
käyttivät sitä keskenäänkin. Ei ollut siis mitään ihmeellistä siinä,
että minun tulevalla pikku kummipojallani olisi hiukan linnun verta
suonissaan.

Siis, kun me iltaisin keskustellessamme puhelimme hänestä, sanoimme me
aina:

-- Kun pieni _lokki_ on tullut maailmaan.

Emme milloinkaan nimittäneet häntä toisin.



XLII.


Brest, 13 p. kesäk. 1878.

Me asumme tänään satunnaisessa huoneustossa Siam-kadulla, Brestissä,
jonne _Ariane_ on tänä aamuna laskenut ankkurin.

Vastaukseksi tulo-ilmoitukseensa sai Yves Toulvenistä, ukko
Kermeneniltä seuraavan sähkösanoman:

    Pikku poika syntynyt tänä yönä. Voi hyvin. Marie myöskin.

    Corentin Keremenen.

Yö on tullut ja olemme makuulla. Mahdotonta nukkua. Kuulen Yves'n
kääntelehtivän vuoteessaan. Ajatus, että hän huomenna lähtee
Toulveniin katsomaan pientä äskensyntynyttä, saa hänen hyvän sydämensä
tulvehtimaan tunteita, joita hän ei tunne omikseen.

-- -- -- Kaksi päivää häntä myöhemmin tulee minunkin lähteä Toulveniin,
ristiäisiin.

Hänellä on tuhansia suunnitelmia juhlamenoihin nähden.

-- En uskalla oikein pyytää, mutta jos tekin tahtoisitte syödä meillä
Toulvenissa? Hyvänen aika, tiedättehän, appeni luona ei varmasti ole
sellaista kuin kaupungissa!



XLIII.


Aikaiseen aamulla lähden minä Toulveniin, jossa Yves eilisestä saakka
on odottanut minua.

Loistava ilma. Vanha Bretagne on vihreä ja kukoistava. Koko matkan
suuria metsiä, kallioita.

Yves odottaa minua matkavaunujen saapuessa, joihin astuin Bannalecissa.
Hänen vieressään seisoo nuori, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen
ikäinen tyttö, joka punastuu, hyvin sievänä suuren päähineensä alla.

-- Tässä on Anne, sanoo Yves, kälyni, naiskummi.

Kauppalasta on vielä hiukan matkaa mökkiin, missä he asuvat
Trémeuléssa, Toulvenin piirissä.

Kylän pojat nostavat kirstuni hartioilleen, ja nyt olen matkalla
katsomaan äsken syntynyttä lokkia ja tutustumaan tuohon
ala-bretonilaiseen perheeseen, jonka jäseneksi Yves parka on joutunut
päähänpistosta, tarkkaan tietämättä miksi.

Minkälaisiahan mahtanevat olla nuo Yves veljeni uudet sukulaiset -- ja
tuo seutu, joka on tuleva hänen kotipaikakseen?



XLIV.


Me matkaamme kaikki kolme pitkin hyvin syviä, uurtuneita polkuja, jotka
pakenevat edessämme saarnien siimeeseen, ja jotka ovat aivan täynnä
sananjalkoja.

On ilta: taivas on pilvessä, ja tiellä vallitsee jokin yön tapainen,
jossa kurjenpolvet tuoksuvat.

Siellä täällä tien varrella on rivissä hyvin vanhoja, sammalpeittoisia
mökkejä.

Yhdestä kuuluu kehtolaulu, jota hitaassa tahdissa hyräilee hyvin vanha
ääni:

    Boudoul, boudoul, galaïchen!
    Boudoul, boudoul, galaïch du! -- --

[Näillä sanoilla ei bretonin kielessä ole mitään merkitystä. Tuo vanha
nainen, joka niitä hyräili, keksi kai itse ne.]

-- _Häntä_ tuuditetaan, sanoi Yves hymyillen. Nyt ollaan meillä.

Keremenen vanhusten tupa on puoleksi maan sisällä ja aivan sammaltunut.
Tammet ja saarnit levittelevät sen yli vihreätä katostaan; se näyttää
yhtä vanhalta kuin teitten multa.

Sisällä on pimeä. Näkyy vain kaappi-vuoteita, jotka ovat arkkujen
kanssa järjestetyt pitkin karkeita graniittiseiniä.

Siellä on vanha iso-äiti, valkeine kauluksineen, ja hän laulaa äsken
syntyneen kehdon ääressä, hyräilee oman lapsuutensa laulua.

Kätkyessä, joka on muinaista bretonilaista mallia, ja jota hänen
esivanhempansa olivat tuudittaneet ennen häntä, nukkuu pieni lokki:
kolmen päivän vanha, suuri lapsi, aivan pyöreä, aivan tumma, nyt jo
ruskeaihoinen kuin merimies. Se nukkuu kädet nyrkissä leuan alla. Sillä
on aivan ohuet hiukset, jotka pyrkivät myssyn alta otsalle kuin pienet
hiiren karvat. Minä suutelen sitä, ja sydämeni pohjasta, koska se on
Yves'n vauva.

-- Pikku lokki parka! sanon minä koskettaen niin varovasti kuin suinkin
sen pieniä hiiren hiuksia. Sillä ei vielä ole paljoa höyheniä.

-- Se on totta, sanoo Yves nauraen. Ja katsokaapas, lisää hän avaten
äärimmäisen varovasti pienen käden kovilla sormillaan. Minä en ole
oikein hyvin onnistunut: sillä ei olekaan _kalvoa sormien välissä_.

Meille sanotaan, että Marie Kermadec lepää joissain noista vuoteista,
joiden pinnaovet ovat suljetut, koska hän äsken oli nukahtanut.
Me alennamme ääntämme peljäten herättävämme hänet ja me lähdemme
ulos, Yves ja minä, hommataksemme kylässä kaiken sen, mitä huominen
juhlallisuus edellyttää.



XLV.


Meistä on hullunkurista tavata toisemme täyttämässä kansalaistehtäviä
niin kuin muut ihmiset. Herra pormestarin ja kirkkoherran luona
tunsimme itsemme perin teennäisiksi, tekipä mieli joskus nauraakin.

Pikku lokki on lopullisesti merkitty Toulvenin luetteloon ja nimeksi
pantu Yves-Pierre, isän ja minun nimeni, niin kuin seudulla on tapana.
Mitä taas kirkkoherraan tulee, sovittiin että hän odottaisi meitä
huomen aamuna kello yhdeksän kirkossa, ja että _Te Deum_ laulettaisiin.

-- Ja nyt mennään suoraan kotiin, sanoi Yves. Isä on kai jo kotona ja
me viivyttäisimme heidän illallistaan.



XLVI.


Kesäkuun yö laskeutui hiljaa, hyvin tyynenä ja äänettömänä, Bretagnen
maan yli. Uurretulla tiellä näki tuskin mitään.

Vanha Corentin Keremenen oli todella jo palannut peltotöistään ja
odotti meitä ovella. Hänellä oli ollut aikaa muuttaa pukuakin: hän oli
pannut päähänsä hopeasolkisen, leveän hattunsa ja ylleen siniverkaiset
juhlaliivinsä, jotka olivat koristetut metallihelyillä ja selkämys
pyhää sakramenttia esittävällä koruompelulla.

-- -- -- Mökissä oli iloista hälinää, suuren päivän tuntu. Vaskiset
kynttiläjalat palavat pöydällä, jota peittää valkoinen liina. Kirstut,
jakkarat ja vanhat tammipuiset laudoitukset loistavat kuin peilit;
tuntee että Yves on ollut siellä tekemisissä.

Kynttilät eivät valaise kauvas ja mökissä on pimeitä nurkkia. Siellä
liikkuu hyvin suurta ja valkoista: naisten leveäsiipiset päähineet
ja poimuiset kaulukset. Muuten ovat nurkat hyvin pimeät. Valo kuolee
väristen seinien graniittimöhkäleillä, epäsäännöllisillä ja ajan
tummentamilla vuoliaisilla, jotka kannattavat katto-olkia. Nuo
katto-oljet ja karkea graniitti tuovat yhä bretonilaisiin kyllin
alkuperäisten aikojen tunnun.

-- -- -- Pöydälle tuodaan hyvä, höyryävä liemi ja me istuudumme
ympärille, Yves oikealle, Anne vasemmalle puolelleni.

Illallinen on muhkea: Monta kananpoikaa erilaisine kastikkeineen,
pannukakkuja, kinkku- ja sokeroituja omeletteja, viiniä, ja kullan
kellertävää siideriä, joka kuohuu lasissamme.

Yves sanoo minulle erikseen, kuiskaamalla: -- Minun appeni on oikein
kunnon mies ja anoppini Marianne myöskin. Ette voi kuvitella miten
kunnon eukko hän on! Pidän paljon apestani ja anopistani.

Illalla tuopi nuori tyttö kylästä äsken tärkättyjä, hyvin kankeita
tavaroita. Anne kiiruhtaa sulkemaan ne kaikki arkkuun sill'aikaa kun
Yves iskee minulle salamyhkää silmää sanoen:

-- Olin kyllä arvannut mitä ne olivat: juhlapäähine ja suuri,
tuhatpoimuinen kirjailtu kaulus, jotka tulevat koristamaan Annea
huomenaamuisessa juhlassa.

Minulla on omasta puolestani paljon pieniä kääröjä, jotka tahdon
huomaamatta saada esiin arkustani Yves'n avulla: makeisia, sokeriin
keitettyjä hedelmiä, kultainen risti naiskummille. Mutta Annekin on
nähnyt kaiken tuon silmäkulmallaan ja naurahtelee. Sitä pahempi! Ja
onhan mahdotonta toimia salaa asunnossa, jossa on vain yksi ovi, ja
yksi ainoa huone kaikille.

Pikku Pierre, yhä pyöreänä kuin pronssinen vauva, nukkuu yhä samassa
asennossa, käsi nyrkissä leuvan alla. Koskaan ei äsken syntynyt vauva
ole ollut niin sievä ja kiltti.

-- -- -- Kun minä jätän hyvästit kaikille, nousee Yves'kin lähteäkseen
saattamaan minua kylään, missä minä nukun majatalossa.

-- -- -- Ulkona ontevalla polulla oksien alla, oli aivan pimeä, siellä
verhoo kulkijan kaksinkertainen pimeys, suurten puiden ja yön varjo.

Metsän rauha on sellaista, mihin me emme enää olleet tottuneet. Eikä
mertakaan ole lähellä. Toulvenin seutu on siitä hyvin kaukana. Me
kuuntelemme; meistä tuntuu, että meidän pitäisi kuulla sen tuttu kohina
kaukana; mutta ei, kaikkialla on hiljaista. Vain tuskin kuuluvaa
kohinaa tiheän vehreyden keskellä, hienoa, avautuvien siipien suhinaa,
lintujen hiljaista liikahtelua, kun ne näkevät pieniä unia nukkuessaan.

Kurjenpolven tuoksu tuntuu yhä; mutta yön mukana on tullut lisäksi
läpitunkevaa viileyttä, sammalten, maan, bretonilaisen kosteuden
tuoksua.

Koko tuo nukkuva maaseutu, kaikki nuo meitä ympäröivät metsäiset
kukkulat, kaikki nukkuvat puut, koko tuo rauha painostaa meitä. Me
tunnemme olevamme hiukan vieraita kaiken tuon keskellä, ja meiltä
puuttuu meri, meri, joka sanalla sanoen on suuri, avoin tila, vapaa
kenttä, jolla me olemme tottuneet juoksemaan.

Yves tajuaa nuo vaikutelmat ja ilmaisee ne minulle naivilla tavalla,
omalla, erikoisella tavallaan, jota tuskin kukaan muu kuin minä saattaa
käsittää. Onnensa keskellä häiritsee häntä tänä iltana huoli, melkeinpä
katumus, että on ajattelematta kiinnittänyt kohtalonsa tähän kaukaiseen
majaan.

Ja sitten tapaamme me ristin, joka pimeässä ojentelee
harmaita käsivarsiaan, ja me ajattelemme kaikkia noita vanhoja
graniittikappaleita, jotka sijaitsevat siellä täällä ympärillämme,
eristettyinä keskellä saaristometsiä, ja joissa kuolleiden henget
valvovat -- -- --



XLVII.


Seuraavana päivänä torstaina kesäkuun 16:na 1878, säteilevän kauniilla
ilmalla, järjestäytyi ristiäiskulkue Keremenen-vanhusten majassa.

Anne sovittelee nurkassa meihin selin kääntyneenä suurta päähinettään,
hiukan hämillään, kun hänen täytyy tehdä se minun nähteni, mutta
Bretagnen mökit eivät ole suuria ja niiden sisällä ei ole muita
komeroita kuin pienet vuodekaapit.

Anne on puettu mustaan verkahameeseen, jonka avoin röijy, on koristettu
monen värisellä silkillä ja hopeahelyillä. Hänellä on sininen,
kiiltosilkkinen esiliina, ja olkapäillä leviää tuhatpoimuinen kaulus,
jäykkä kuin XVI:en vuosisadan kaularöyhelö. Minä olen valinnut
univormun, jonka kultanauhat ovat kirkkaan kiiltävät, ja meidän
tekemämme vaikutus on kai hyvä, kun me kohta astelemme käsi kädessä
vihreällä polulla.

Pienen lapsen luona on tänä aamuna uusi henkilö, hyvin ruma ja hyvin
merkillinen mummo, joka touhuaa, ja jota totellaan: -- kätilö, kaikesta
päättäen.

-- Hän on koko lailla noidan näköinen, sanoo Anne, joka arvaa tunteeni;
mutta hän on hyvin kelpo muori.

-- Niin kyllä, kelpo muori, vahvistaa ukko Corentin; hän on vain tuon
näköinen, mutta hän on kyllä uskovainen, onpa hän saanut osakseen
paljon siunaustakin Pyhän Annan pyhiinvaellusmatkalla.

Kahtia taipuneena kuin Carabossa, nenä koukkuinen kuin pöllön nokka
ja pienet, punareunaiset, harmaat silmät, jotka räpyttelevät hyvin
nopeasti kuin kanan. -- Hän kulkee oikealle ja vasemmalle puuhaavana,
kaulassaan jäykkä juhlakaulus. Kun hän puhuu, hämmästyttää hänen
äänensä kuin öinen tohina: luulisi kuulevansa hautausmaan huuhkaimen
kirkuvan.

Yves ja minä emme aluksi pitäneet akan puuhailusta äsken syntyneen
ympärillä, mutta sitten tuli mieleemme, että hän jo viisikymmentä
vuotta oli ollut läsnä kaikkien Toulvenin pikkulapsien syntyessä
tuottamatta onnettomuutta kellekään, aivan päinvastoin. Sitäpaitsi
noudattaa hän tarkasti kaikkia vanhoja menoja -- antaa lapsen juoda
ennen kastetta viiniä, johon äidin vihkisormus on kastettu, -- ja monia
muita, joita ei koskaan pitäisi lyödä laimin.

Näkee parhaiksi niin paljon kuin tarvitseekin tässä maahan uponneessa
ja varjoisassa majassa. Hiukan valoa tulee sisään ovesta; perällä on
myöskin paksussa graniittiseinässä luukku, mutta sen ovat sananjalat
täyttäneet. Ne näkyvät valoa vasten kuin vihreiden verhojen hienot
pitsit.

-- -- -- Vihdoin on pikku Pierre, ollenkaan huutamatta, valmiiksi
vaatetettu. Minä olisin nähnyt hänet mieluummin pikku bretonilaisena,
mutta ei, Yves'n poika on aivan valkeissa, puettuna pitkään,
kirjailtuun mekkoon nauharuusuineen kuin pieni kaupunkilais-herra.
Hän on vielä voimakkaamman ja ruskeamman näköinen tuossa nuken
puvussa. Pienillä kaupunkilais-vauvoilla, jotka menevät ristiäisiin
samanlaisissa pukineissa, ei yleensä ole niin eloisaa ja voimakasta
verta.

Minun täytyy esimerkiksi tunnustaa, ettei hän vielä ollut kovinkaan
kaunis. On luultavaa, että se tulee myöhemmin, imutta nyt on hänellä
pienen, äskensyntyneen kissan pullea naama.

-- -- -- Ulkona, sanajalkaisella tiellä, vihreän holvin alla,
vilahtelee jo nuorten tyttöjen suuria, valkeita päähineitä ja
samanlaisia, koristeltuja verkahameita kuin Annellakin. He ovat tulleet
naapurimökeistä ja odottavat katsellakseen meidän ohimenoamme.

Anne ja minä lähdemme käsi kädessä liikkeelle. Pikku Pierre kulkee
edellä, linnunnokkaisen vanhuksen sylissä, joka astelee pienin, lyhyin
askelin omituisesti heiluen kuin vanha hengetär. Ja suuri Yves kävelee
meidän takanamme hääpuvussaan, hyvin vakavana, hiukan kummastellen
läsnäoloaan moisessa juhlassa, hiukan nolona myöskin aivan yksin
astuessaan, mutta tapa on sellainen.

Kauniina kesäkuun aamuna kuljemme me bretonilaista polkua. Päittemme
päälle seuloo tammien ja saarnien katto pieniä valopyörylöitä,
joita putoilee tuhansittain vihreyden läpi kuin valkoista sadetta.
Köynnökset riippuvat kuusamani oksiin sekaantuneina, ja linnut laulavat
tervetuliaisia pikku lokille, joka ensi kertaa astuu päivänvaloon:.

-- -- -- Nyt ollaan Toulvenissa, joka on melkein kuin pieni kaupunki.
Ihmiset seisovat oviensa edessä ja me marssimme pääkadun päästä päähän
kirkkoon mennäksemme.

Toulvenin kirkko on hyvin vanha. Se kohoaa aivan harmaana kohti sinistä
taivasta rosoisine graniittitorneineen, jota sammaleet paikoittain
kultaavat. Sen juurella on suuri, liikkumaton lammikko lumpeineen
ja yksitoikkoista metsää kasvava kukkularivi, joka piirtää sen taa
iättömän ääriviivan.

Aivan sen ympärillä on vanha aitaus; se on hautausmaa. Ristit
reunustavat pyhää käytävää, ne kohoavat kukikkaasta orvokkien,
valkeiden päivänkukkien ja kultaleikkojen kirjavoittamasta nurmikosta.
Ja hylätyimmissä nurkissa, missä aika on tasoittanut nurmettuneet
hautakummut, on vielä kukkia kuolleillakin: Bretagnen niittyjen
sormisieniä ja horsmia, niin että maa on aivan punaisenaan niitä.
Haudat tunkeilevat vuosisataisen temppelin oven edessä aivan kuin
salaperäisen iankaikkisuuden kynnyksellä. Katsellessa tuota kohoavaa,
harmaata ryhmää, tuota tonnia, joka pyrkii ylöspäin, tuntuu tosiaankin
siltä kuin kaikki tuo jossain määrin suojelisi tyhjyydeltä. Taivasta
kohti nousten se kutsuu ja pyytää ollen kuin graniitiksi jähmettynyt,
ikuinen rukous. Ja nuo ruohoon peittyneet halvat haudat odottavat,
luottavaisempina tässä kirkon kynnyksellä, odottavat viimeisen torven
kajahdusta ja Ilmestyskirjan ääniä.

Tänne kai, sitten kun minä olen kuollut tai vanhuuden murtama, tänne
kai haudataan minun Yves-veljenikin. Hän tulee antamaan takaisin
Bretagnen maaperälle uskottoman päänsä ja ruumiin, jonka on siltä
saanut. Vielä myöhemmin tulee sinne lepäämään pikku Pierrekin -- jollei
suuri meri ole ottanut häntä meiltä -- ja heidän haudoillaan kasvavat
Bretagnen niittyjen punaiset kukkaset, villit digitalikset, heinäkuun
korkea heinä, kasvavat silloin, niin kuin nytkin kesän kirkkaassa
auringossa.

Kirkon portin luona olivat kaikki kylän lapset, jotka näyttivät hyvin
hartailta. Kirkkoherrakin oli siellä, odottaen meitä virkapuvussaan.

Tuon portin rakennustapa oli hyvin alkuperäistä, ja sen kiviä olivat
monet sukukunnat kuluttaneet. -- Siinä oli muodottomia graniittiin
veistettyjä pyhimyksiä, jotka olivat asetetut riviin kuin tontut.

Menot oven edessä olivat pitkät. Pöllönkasvoinen vanhus oli asettanut
pikku Pierren syliimme ja me pitelimme häntä kahden naiskummin kanssa
niin kuin tapa vaati; hän jalkapuolelta, minä pääpuolta. Yves katseli
meidän hommiamme hyvin uneksivan näköisenä graniittipilariin nojaten,
ja Anne oli hyvin sievä, tuon harmaan porttiholvin alla, sievine
pukuineen ja suurine kauluksineen, täydessä valaistuksessa, auringon
säteiden ympäröimänä.

Pikku Pierre irvisti hiukan ja nuoli pikkuisen kielensä päällä huuliaan
tyytymättömän näköisenä, kun sai maistaa suolaa, elämän katkeruuden
esikuvaa.

Kirkkoherra lausuili pitkiä rukouksia latinaksi, jonka jälkeen hän
samalla kielellä sanoi pikku lokille: _Ingredere, Petre, in domum
Domini_. Ja sitten astuimme me kirkkoon.

Pyhimykset seinäkomeroissa XVI:en vuosisadan puvuissaan katselivat
pikku Pierren tuloa samoin tyynin ja mystillisin ilmein, kuin he ovat
nähneet kymmenen ihmispolven syntyvän ja kuolevan.

Kastemaljakon ääressä oli vieläkin pitempi toimitus, ja sitten täytyi
meidän, Annen ja minun, pysähtyä kuorin ristikon eteen polvistuen kuin
äskennaineet.

Lopulta sain minä yksin ottaa Yves'n pojan, jonka pelkäsin musertavani
tottumattomilla käsilläni, nousta alttarin portaita tuo pieni
kantamus sylissäni ja antaa hänen suudella valkeaa liinaa, jolle pyhä
ehtoollinen asetetaan. Tunsin olevani kovin kömpelö univormussani;
näytti kuin olisin kantanut hyvin raskasta kuormaa. En osannut
kuvitella, että äsken syntynyttä olisi niin vaikea pidellä. Hyvä että
hän nukkui, jos hän olisi liikahdellut en olisi mitenkään tullut
toimeen.

Kaikki kylän lapset katselivat meitä palatessamme, pienet bretonilaiset
poikaset säikähtyneen näköisinä, pyöreäposkisina, pitkätukkaisina.

Kellot soivat iloisesti vanhan harmaan tornin huipussa ja _Te Deum_
kajahti takanamme, kun kuoripojat punaisine hameineen ja valkeine
viittoineen virittivät sen täysin keuhkoin.

Me saimme yhä levollisina ja hartaina rauhassa kulkea pitkin kukkivaa
käytävää, jota haudat reunustivat -- mutta sitten, kun me olimme
tulleet ulos!

Pikku Pierre, koko tuon melun alkusyy, oli lähtenyt edellä
käyränenäisen vanhuksen nopeasti kantamana nukkuen yhä viatonta
untaan. Anne ja minut yllätettiin: pikku pojat ja tytöt ympäröivät
meidät huutaen ja hypellen. Joukossa oli viisivuotisiakin pienokaisia,
joilla jo oli samanlaiset suuret kaulukset ja päähineet kuin heidän
äideillään, ja he hyppelivät meidän ympärillämme kuin pienet, hyvin
koomilliset nuket.

Tuo bretonilaisen pikkuväen ilo oli hyvin omituista. Punaposkisina,
pitkine, keltaisine, silkinpehmeine hiuksineen, tuskin elämään
puhjenneina ja nyt jo puettuina entisaikojen pukuihin, entisaikojen
muodin mutkaan, tulvien itsetiedotonta iloa, niin kuin esi-isätkin
muinoin -- ja nyt he ovat kuolleet! Aivan tuoreen elämän iloa, iloa
sellaista, jota kissan pojat ja vuonat tuntevat -- ja kymmenen vuoden
kuluttua he kuolevat. Koiran pennuilla, lampaan vuohilla on ilonsa ja
ne hypähtelevät lasten tavoin -- ne kuihtuvat ja ne tapetaan!

Me heittelimme heille kourittain sokeroituja hedelmiä ja meidän tiemme
oli kuin makeisilla kylvetty. Toulvenissa tullaan kauan muistelemaan
pikku lokin ristiäisiä.

-- -- -- Sitten löysimme taas bretonilaisen polun rauhan, pitkän,
vihreän tien ja sen päässä metsistyneen kylän.

Oli jo melkein keskipäivä, perhosia ja kärpäsiä lenteli parvittain
tietä pitkin. Oli hyvin kuuma Bretagnen ilmaksi.

Täydessä valaistuksessa oli Keremenen-vanhusten majain katto oikea
puutarha. Sinne oli kylväytynyt koko joukko valkeita, keltaisia
ja punaisia kukkia ja mitä erilaisimpia sananjalkoja, ja aurinko
levittäytyi kaiken tuon yli, yhä tammien lehvien seulomana.

Siellä oli vielä viileää vihertävässä puolihämärässä, vanhojen
vuoliaisten mustan ja matalan kuvun alla.

Päivällinen oli valmiina pöydällä ja Yves'n vaimo, joka oli noussut
ylös ensimäistä kertaa, odotti meitä istuen paikallaan, komeimmassa
juhlapuvussaan. Muutamassa päivässä oli hänen nuoruutensa mennyt,
hän oli kalpea ja laihtunut. Yves katseli häntä hiukan pettyneesti
hämmästyneenä, niin että hän huomasi sen, sitten, älyttyään tehneensä
pahoin, meni hän suutelemaan häntä sydämellisesti hiukan suuren herran
tavoin. Ja minä aavistin surullisia tapahtumia tuon pettymyksen
sekaisen kohtauksen vuoksi.

Tuo ristiäisateria oli kuitenkin iloinen. Tarjottiin koko joukko
bretonilaisia ruokalajeja, ja sitä kesti hyvin kauan.

Jälkiruokaa syödessä kuului ulkoa hyvin nopeaa ääntelyä ala-bretagnen
kielellä aivan kuin joku olisi lukenut litaniaa. Siellä oli kaksi
mummoa, kaksi kerjäläistä, jotka kulkivat käsikädessä sauvoihinsa
nojaten niin kuin hengettäret, kun ne ottavat katoavan muodon, ettei
niitä tunnettaisi.

He pyysivät päästä sisään sanoen tulleensa ennustamaan pikku Pierrelle.
Hänen tammisen kätkyensä yli kumartuneina, missä häntä hiljaa
tuuditeltiin, lausuivat he hyvin suosiollisia enteitä ja lähtivät
sitten pois, siunaten kaikkia.

Sitten saivat he runsaita almuja ja Anne teki heille voileipiä.



XLVIII.


Iltapäivällä sattui kaunis kohtaus: Yves parka oli juovuksissa ja
tahtoi mennä Bannaleciin ja astua junaan palatakseen laivaansa.

Me olimme hyvin kaukana metsässä kävelyllä, kun se yht'äkkiä pisti
hänen päähänsä mitättömästä syystä. Hän jätti meidät kääntäen meille
selkänsä sanoen, ettei hän palaisi enään ja me seurasimme häntä
huolissamme siitä, mitä hän aikoi tehdä.

Kun me saavuimme hänen jälkeensä Keremenen-vanhusten talolle, näimme,
että hän oli heittänyt maahan kauniin, valkean paitansa ja komean
hääpukunsa, yläruumis alastomana kuin matruuseilla kun he laivalla
pukeutuivat aamupukuunsa, haki hän kaikkialta villapaitaansa, joka oli
piilotettu.

-- Herra Jeesus, Jumalani, sääli meitä! sanoi Marie hänen vaimonsa
ristien hienot, sairaudesta toipuvat kätensä. Miten tuo on tapahtunut,
Jumala? Eihän hän ole juonutkaan! Oi herra, estäkää häntä, pyysi hän
minun puoleeni kääntyen. Ja mitä sanottaisiin Toulvenissa, kun hän
kulkisi ohi, ja kun nähtäisiin, että mieheni tahtoo jättää minut!

Yves oli todella juonut hyvin vähän; tyytyväisyys kai oli noussut
hänelle päähän päivällisellä ja sitäpaitsi olimme kävelyttäneet häntä
kuumassa auringonpaisteessa. Syy ei siis ollut kokonaan hänen.

Joskus -- totta kyllä harvoin -- sai hänet suurella lempeydellä
pysähtymään. Minä tiesin sen! Mutta tänään en tuntenut kykeneväni
käyttämään sitä keinoa. Ei, se oli lopultakin liikaa! Tuoda tännekin,
tänne rauhaan, tänä kirkkaana juhlapäivänä moisia tapoja!

Minä sanoin lyhyesti:

-- Yves ei mene ulos!

Ja sulkeakseni häneltä tien asetuin oven eteen nojaten vanhaan,
tammiseen pihtipieleen, joka oli paksu ja vahva.

Hän ei uskaltanut vastata mitään minulle. Hän kulki edes takaisin
etsien yhä merivaatteitaan, kierrellen kuin vangittu villieläin. Hän
oli sanonut matalalla äänellä, ettei mikään estäisi häntä lähtemästä
heti kun hän löytäisi lakin päähänsä. Mutta se oli samantekevää.
Ajatus, että hänen pitäisi koskettaa minuun ulos pyrkiessään pidätti
häntä vielä.

Minäkin olin tylyllä päällä, enkä enää ollenkaan tuntenut monta vuotta
kestänyttä myötätuntoa, joka oli antanut anteeksi niin paljon. Minä
näin edessäni juopuneen sissin, kiittämättömän, kapinallisen, ja siinä
kaikki.

Jokaisen miehen sielussa piilee valvova villi -- etenkin meissä, jotka
olemme kierrelleet meriä. -- Nyt oli meissä molemmissa villit esillä
katsellen toisiaan ja kohta iskivät ne yhteen niin kuin entisinä,
pahimpina päivinä.

Ja ulkona, meidän ympärillämme vallitsi yhä maaseudun rauha, tammien
varjo, tyyni, _vihreä yö_.

Ukko Keremenen parka ei voinut mitään ja kaikki näytti muuttuvan
ilkeäksi ja harmilliseksi, kun kuuli Marie'n itkevän. Ne olivat
vaimon ensimäisiä kyyneleitä, viljoja, katkeria kyyneleitä, monien
toisien ennustajia, nyyhkytyksiä, jotka vaikuttivat surkeilta raskaan
hiljaisuuden vallitessa, jota kukaan meistä ei rikkonut.

Silloin taipui Yves ja läheni hitaasti suudellakseen häntä:

-- Älä huoli, minä olen väärässä, sanoi ihan, ja pyydän anteeksi.

Sitten tuli hän minun luokseni ja käytti nimeä, jonka hän joskus oli
kirjoittanut, mutta jota hän ei koskaan ollut tohtinut lausua:

-- Anna vielä kerran anteeksi, _veli!_

Ja hän syleili minuakin.

Sitten pyysi hän vielä kerran anteeksi Keremenen'in vanhuksilta, jotka
antoivat hänelle monta hellää isän ja äidin suudelmaa, pyysipä anteeksi
pojaltaankin, pikku lokilta koskettaen huulillaan hänen pieniä,
suljetuita käsiään, jotka pistivät esiin kehdosta.

Hän oli nyt aivan selvä ja kaikki oli lopussa; oikea Yves, veljeni,
oli palannut. Nytkin, niin kuin aina, oli hänen katumuksessaan jotain
yksinkertaista ja lapsellista, minkä vuoksi hänelle soi anteeksi ilman
sivutarkoituksia ja unohti kaiken.

Nyt kokosi hän tavaransa permannolta, pyyhki niistä tomun ja pukeutui
puhumatta mitään, suruissaan, väsyneenä, pyyhkien otsaansa, missä
helmeili pahaa, kylmää hikeä.

-- -- -- Tuntia myöhemmin katselin minä Yves'a, joka
voimailijavartaloineen seisoi poikansa kehdon ääressä. Yves oli
juuri saanut hänet nukkumaan itse häntä tuuditeltuaan ja vähitellen,
jatkuvasti, hidastutti hän pienen tammikopan heiluntaa pysäyttääkseen
sen liikkumattomaksi nähtyään, että uni todella oli tullut. Sitten
kumartui hän vielä alemma katsellakseen pikku miestä aivan läheltä,
ikäänkuin ei ennen olisi nähnyt häntä, kosketellen pieniä, nyrkkiin
puristettuja käsiä, pieniä hiiren hiuksia, jotka yhä pistivät esiin
pienestä, valkeasta päähineestä.

Sitä mukaa kuin Yves katseli häntä, valahti hänen kasvoilleen
äärimmäisen hellyyden ilme, ja silloin aloin minä toivoa, että tuo
pieni lapsi ehkä kerran olisi hänen suojelijansa ja pelastuksensa.



XLIX.


Illemmalla, aterioituamme, teimme me, Anne, Yves ja minä, paljon
rauhallisemman kävelyretken kuin päivällä.

Noin yhdeksän aikaan istuimme me suuren tien varrella, joka kulki
metsän läpi.

Ei ollut vielä yö; niin pitkät ovat Bretagnessa kauniin kesäkuun illat,
mutta me aloimme kuitenkin puhella kummituksista ja kuolleista.

Anne sanoi:

-- Talvella, kun sudet tulevat, kuulemme me niiden ulvonnan meille
saakka, mutta joskus rupeavat aaveetkin ulvomaan samalla lailla.

Sinä iltana kuulimme vain kovakuoriaisten ja lepakkojen lennon, kun ne
kaartelivat lämpimässä ilmassa synnyttäen heikon, kesäisen surinan. Ja
sitten kuului metsän syvyyksistä: _huu, huu_, surullinen kutsu, jota
pöllön ääni hiljaa toisteli.

Ja Yves sanoi:

Kuulkaa, veli, Ranskan papukaijat laulavat. (Hän muisteli omaa
papukaijaansa _Sibyllessä_).

Hennot ruohokasvit tomunharmaine kukkineen levittivät maan pinnalle
paksun maton, jota tuskin tunsi, johon jalka vajosi. Ja viimeiset
päiväperhot, jotka olivat lopettaneet lentonsa, sukelsivat toinen
toisensa jälkeen paksuun ruohoon asettuakseen lehville nukkumaan.

Ja pimeys tuli, hitaasti ja rauhallisesti, salaperäisesti hiipien.

-- -- Ohitsemme kulki nuori bretonilainen poika kaksoissäkki olallaan
palaten hiukan hutikassa Lannildun armojuhlilta riikinkukonsulka
hatussaan. (En tiedä, mitä tekemistä tätä seikalla oikeastaan on
kertomuksessani Yves'ta, kerron asioita, jotka sattumalta ovat jääneet
muistiini). Hän pysähtyi puhutellakseen meitä. Sitten sanoi hän aivan
kuin loppulauseeksi osottaen meille säkkiään: -- Katsokaas, tässä on
minulla kaksi kissaa. (Tämä ei ollut missään yhteydessä siihen, mitä
hän juuri oli sanonut meille).

Hän laski kuormansa maahan ja heitti suuren lakkinsa sen päälle.
Silloin alkoi säkki _kiroilla_ kiukkuisella kollikissan äänellä ja
kierrellä hypellen pitkin tietä.

Kun me olimme tulleet vallan vakautuneiksi siitä, että siellä oli
kissoja, nosti hän taas kaiken olkapäälleen, tervehti ja jatkoi
matkaansa.



L.


17 p. kesäk. 1878.

Jo aikaisin olimme me pystyssä mennäksemme metsään poimimiaan
_luzen_-hedelmiä, pieniä, mustan sinisiä marjoja, joita tapaa kaikkein
syvimmistä tiheiköistä, kasvamassa varsilla, jotka muistuttavat tammen
loisia.

Annella ei enää ollutkaan kaunista juhlapukuaan: hän oli pukenut
ylleen suuren, tasaisen kauluksen ja yksinkertaisemman päähineen.
Hänen siniverkainen bretonilais-hameensa oli koristettu keltaisilla
koruompeleilla: hänen röijynsä molemmin puolin oli kuvioita, jotka
muistuttivat silmärivejä perhosten siivillä.

Kiertelevällä polulla, vihreässä hämärässä, kohtasimme naisia, jotka
menivät Toulveniin kuuntelemaan ensimäistä aamumessua. Noitten pitkien
vihreiden solien perältä näki heidän tulevan leveine kauluksineen,
korkeine, valkeine myssyineen, joiden liepeet laskeutuivat
tasasuhtaisesti heidän olkapäilleen niin kuin egyptiläisten naisten
päähineet. Heidän vartalonsa olivat tiukasti suletut kaksinkertaisiin,
siniverkaisiin liiveihin, jotka muistuttivat hyönteisten selkäkilpiä ja
joihin oli kirjailtu aina samat kuviot, samat silmärivit kuin perhosten
siivissä. Ohi kulkiessaan tervehtivät he meitä bretonin kielellä, ja
heidän rauhallisilla kasvoillaan oli primitiivinen ilme.

Ja sitten tapasimme me vanhojen, harmaagraniittisten mökkien
ovilla, jotka olivat puitten verhossa, istumassa lapsia hoitavia
vanhuksia, mummoja, joiden valkea tukka oli pitkä ja hajallaan,
puettuina siniverkaisiin, muinaisten muotien mukaan leikattuihin
ryysyihin, joissa näkyi jäännöksiä bretonilaisista koruompeluista ja
silmäriveistä: vanhan ajan kurjuutta ja hienostumattomuutta.

Sananjalkoja ja taas sananjalkoja pitkin teiden varsia --
syvälaitaisimmat, hienoimmat, harvinaisimmat suurenivat siellä
kosteassa varjossa muodostaen ryhmiä ja mattoja -- ja sitten
purppuraisia sormisieniä, jotka kohottautuivat kuin ruusunväriset
suihkut, ja vielä punaisempina kuin sormisienet, -- Bretagnen
lehdokkia, jotka kirjavoittivat koko tuon tuoreen vihreyden pienillä,
tummanpunaisilla tähdillä.

-- -- -- Meistä tuntuu ehkä vihreys vihreämmältä, metsä hiljaisemmalta,
tuoksut voimakkaammilta, meistä, jotka asumme lautataloissa, kohisevan
meren keskellä.

-- Minusta on täällä oikein hyvä olla, sanoi Yves. Hiukan myöhemmin,
kun pikku Pierre on tullut niin suureksi, että saan taluttaa häntä
kädestä, menemme me kahden poimimaan kaikenlaista metsästä -- ja sitten
metsästämme. Niin, kun minä tulen vähän rikkaammaksi, ostan minä pyssyn
tappaakseni susia. Minusta tuntuu, ettei minulle koskaan tule ikävä
täällä -- -- --

Minä tiesin kyllä, valitettavasti, että hänelle ajan pitkään tulisi
ikävä, mutta oli tarpeetonta sanoa sitä hänelle, oli parempi jättää
hänelle ilonsa kuin lapsille.

Muuten piti hänenkin lähteä. Kaksi päivää minua myöhemmin tuli
hänen saapua Brestiin, noustakseen taas laivaan. Tämä ei ollut kuin
pieni lepohetki elämässämme, tämä Toulvenissa olo, ainoastaan pieni
välikohtaus Bretagnessa, ja sitten odotti merimiesammattimme taas meitä.

-- -- -- Kohta olimme metsän keskellä, ei enää näkynyt polkuja,
eikä mökkejä, vain kukkulat seurasivat toisiaan kaukana, saarien
ja pensaikkojen, tammien ja kanervikkojen peittäminä. Ja kukkia,
ylenpalttisesti kukkia, koko tuo seutu kukoisti kuin Eden: kuusamia,
asfodeleja valkeina, ja sormisieniä punaisina kuontaloina.

Kaukana kukkuivat käet puissa ja meidän ympärillämme surisivat
mehiläiset.

_Luze_-marjat kasvoivat siellä täällä kivisessä maassa, kukkivien
kanervien seassa. Anne löysi aina kauneimmat, ja jakeli niitä minulle
täysin kourin. Ja suuri Yves katseli meidän puuhiamme hyvin vakavasti
hymyillen, tietäen ensikertaa esittävänsä jonkunlaista opastajan osaa
ja ollen siitä hyvin hämmästyksissään.

Seutu oli karua. Nuo puita kasvavat kukkulat, nuo ruohokentät,
muistuttivat muinaisten aikojen maisemia, vaikkei niissä ollutkaan
minkään määrätyn aikakauden tunnusmerkkejä. Mutta Anne'n puku oli
täysin keskiaikainen ja sen vuoksi tuli se ajankohta mieleen.

Ei suinkaan tuo synkkä ja hämärä, jollaisena Gustave Doré oli sen
käsittänyt, mutta aurinkoinen, täydessä kukassa oleva keskiaika, jossa
yhä kukoistivat nuo samat Gallian kukkaset, mitkä olivat ilahduttaneet
meidän esi-isiämmekin.

-- -- -- Kello yhdeltätoista palasimme Keremenen-vanhusten majaan
aterioimaan. Tämä kesä oli Bretagnessa hyvin kuuma: kaikki sananjalat,
kaikki punervat kukkaset nuokkuivat tuon tavattoman paahteen alla, mikä
rasitti niitä vihreän lehvistönkin läpi paistaessaan.

-- -- -- _Kello yksi_. Minun on aika lähteä. -- Menin ensin suutelemaan
pikku Pierreä, joka yhä nukkui vanhassa, tammipuisessa vasussaan,
aivan kuin nuo neljä päivää eivät olisi riittäneet virkistämään häntä
kaikista maailmaan tulemisen vaivoista. Sanoin hyvästit kaikille. Yves
seisoi ajatuksissaan oveen nojaten odottamassa, seuratakseen minua
Toulveniin saakka, missä astuisin vaunuihin, jotka veisivät minut
Bannalecin asemalle. Anne ja ukko Corentin tahtoisivat myöskin saattaa
minua.

-- -- -- Ja kun minä näin Toulvenin loittonevan, harmaan kellotornin ja
lammikon katoavan, ahdisti sydäntäni. Kuinkahan monen vuoden kuluttua
palaisin minä Bretagneen? Taas olimme me joutuneet erilleen, _veljeni_
ja minä, ja me kuljimme molemmat tuntemattomia vaiheita kohti. Olin
huolissani hänen tulevaisuudestaan, jota näin synkkien pilvien
verhoavan -- -- -- Ja sitten ajattelin minä myöskin Keremenen'in
väkeä, joitten vastaanotto oli liikuttanut minua. Minä ajattelin, eikö
rakas Yves parkani, kauheine vikoineen ja hillittömine luonteineen
toisi onnettomuutta heidän pienten, punertavien kukkien peittämän
olkikattonsa alle.



LI.


Marraskuulla 1880.

-- -- -- Vähän yli kaksi vuotta myöhemmin. Pikku Pierreä paleli. Hän
itki hieroen pieniä käsiään, jotka hän koetti piiloittaa esiliinansa
alle. Hän oli eräällä Brestin kadulla ennen päivännousua, eräänä
marraskuun aamuna, hienossa sateessa. Hän puristautui äitiään vasten,
joka myöskin itki.

Marie Kermadec seisoi tuossa kadunkulmassa odottaen, kierrellen
pimeässä kuin pahamaineinen nainen. Palaisiko Yves? -- -- Missä hän
oli? -- -- Missä oli hän viettänyt yönsä, missä turmionpesässä?
Palaisiko hän edes laivaan tykin pamahtaessa, nimenhuudon aikana?

Siellä oli muitakin naisia odottamassa.

Eräs kulki ohi miehen kanssa, joka oli korpraali niinkuin Yves'kin.
Mies tuli juovuksissa kapakasta, joka juuri oli avattu. Hän koetti
kävellä, astui jonkun askeleen ja kaatui sitte raskaasti maahan pään
kamalasti kolahtaessa kovaa graniittia vasten.

-- Voi, Herra Jumala! itki nainen. Jeesus, Pyhä Neitsyt, säälikää
meitä! En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena!

Marie Kermadec auttoi nostamaan häntä jaloilleen. Miehellä oli sievät,
vakavat kasvot.

-- Kiitos, rouva!

Ja nainen jatkoi hänen kävelyttämistään, tukien häntä kaikin voimin.

Pikku Pierre itki hiljaa, aivan kuin ymmärtäen. Hänen pieni päänsä
painui kumaraan ja hän piti yhä pieniä käsiparkojaan, joita paleli,
esiliinansa alla. Muuten oli hän kyllä lämpimästi puettu, mutta hän
oli ollut kauan tässä, paikallaan, kostean kadun kulmassa. Kaasulyhdyt
sammuivat juuri ja tuli hyvin pimeä. Pieni, terve ja tuore Toulvenin
metsissä syntynyt taimi raukka, kuinka oli se joutunut hukkaantumaan
tänne kaupungin kurjuuteen? Hän ei oikein ymmärtänyt tuota muutosta,
hän ei vieläkään voinut selvästi käsittää, miksi hänen äitinsä oli
tahtonut seurata miestään tänne Brestiin ja asua kylmässä, synkässä
asunnossa, pihan perällä, ahtaalla kadulla sataman lähistöllä.

Toinen mies kulki ohi. Hän pieksi vaimoaan, ei tahtonut sallia itseään
vietävän kotiin, ja se oli kamalaa. Marie huudahti kuullessaan
nyrkiniskun kumahtavan rintaan, ja sitten kätki hän kasvonsa
voimatta muuta. Ei, Yves ei ollut koskaan joutunut niin pitkälle.
Mutta joutuisiko hän? täytyisiköhän jonain päivänä joutua siihenkin
äärimmäiseen kurjuuteen?



LII.


Yves näyttäytyi vihdoinkin kulkien suorana, rinta korkealla, mutta
katse ilmeettömänä, harhailevana. Hän näki vaimonsa, mutta kulki ohi
kuin ei olisi tietävinäänkään heittäen häneen ilkeän, samean silmäyksen.

_Se ei ollut enää hän_ -- niin kuin hän itse jälkeenpäin sanoi niinä
hyvinä katumuksen hetkinä, joita joskus sattui.

Se ei tosiaankaan ollut hän: se oli villipeto, jonka juopumus herätti,
kun hänen oikea sielunsa oli hämärtynyt ja kadonnut.

Marie varoi sanomasta sanaakaan, lausumasta edes moitettakaan,
pidättyen pyytämästäkin. Yves'lle ei saanut sanoa mitään noina hetkinä,
jolloin hänen päänsä oli sekaisin: hän olisi lähtenyt takaisin. Marie
tiesi sen; hänen oli pakko olla hiljaa.

Marie seurasi häntä sateessa, pää kumarassa, vetäen kädestä pikku
Pierreä, joka koetti itkeä vielä hiljemmin nähtyään isänsä, ja
jonka pienet jalat kastuivat lammikoiden liassa. Kuinka oli äiti
sallinut hänen kävellä näin, viedä hänet ulos ennen päivän nousua?
Mitä hän ajatteli? oliko hän päästä pyörällä? -- -- -- Ja äiti otti
hänet syliinsä, lämmittäen häntä ruumistaan vasten, suudellen häntä
raikkaasti.

Yves oli kulkevinaan oven ohi, näön vuoksi -- karkeaa pilaa! -- sitten
hän katseli vaimoaan takanansa hymyillen tyhmää hymyä, joka tuntui
ilkeältä aivan kuin sanoakseen. "Tein vain pilaa sinusta, mutta
näethän, että minä menen kotiin."

Marie seurasi häntä kaukaa, piiloutuen pimeän porraskäytävän seinän
suojaan, koettaen painua pieneksi, nöyräksi. Onneksi ei vielä ollut
valoisaa, eivätkä naapurit vielä olleet valveilla ollakseen hänen
häpeänsä todistajina.

Hän astui Yves'n jälkeen heidän huoneeseensa ja sulki oven.

Tulta ei ollut, sydäntä ahdistava kurjuuden tuntu!

Sytytettyään kynttilän huomasi Marie, että Yves taas oli repinyt uudet
vaatteensa, jotka hän jo kerran oli korjannut suurella huolella; hänen
leveä, sininen kauluksensa oli ryppyinen ja tahraantunut, ja hänen
raitainen villapaitansa oli auki rinnalta neuleen ratkettua.

Hän kulki edestakaisin kierrellen kuin vangittu peto, siirrellen,
kaadellen äkäisesti Marien järjestämät huonekalut, heitellen, menemään
hänen säästämänsä leipäpalaset.

Pantuaan lapsen vuoteeseen ja peitettyään hänet hyvin, oli Marie
puuhailevinaan taloustoimissa. Täytyi koettaa olla luonnollisen
näköinen tällaisessa tapauksessa, sillä jos näytti siltä, että häntä
ajateltiin, suuttui Yves äkkiä kuin veren hajuun päässyt peto ja tahtoi
taas lähteä. Ja kun hän kerran oli sanonut: "Nyt minä menen, nyt minä
menen tovereitten luo!" lähti hän julman härkäpäisesti, eivätkä voimat,
ei rukoukset, eikä kyyneleet saattaneet pidättää häntä.



LIII.


Joskus kaatui Yves kuin kuolleena vuoteeseen, nukkui monta tuntia ja
sitten oli kaikki ohi. Se riippui alkohoolista, jota hän oli nauttinut.

Joskus taas kesti hän lujana, en tiedä miten, ja meni laivaansa
satamassa toimittamaan "reservi"-palvelustaan.

Sinä aamuna kello seitsemän, kun Yves oli hiukan selvinnyt pistettyään
omasta alotteestaan päänsä jääkylmään veteen, meni hän ulos ja lähti
kulkemaan arsenalille päin.



LIV.


Silloin istuutui Marie uupuneena, lannistuneena pienen kehdon viereen,
mihin heidän poikansa taas oli nukahtanut.

Verhottomista ikkunoista alkoi levitä sisään valkoista valoa, kalpeaa,
kelmeää valoa, joka tuntui kylmältä. Taaskin yksi päivä! -- Kadulta
kuului tuo Brestin työläis-kortteerin ominainen melu työhön lähtiessä:
tuhannet puukengät vasaroivat kovaa graniittikivitystä. Työmiehet
palasivat sotasatamaan, pysähtyen tiellä juodakseen vielä kulauksen
viinaa tuskin avatuissa kapakoissa, joitten pienten lamppujen likainen
valo sekaantui syntyvään päivään.

Marie pysyi liikkumattomana paikallaan tarkaten jonkunlaisella
tuskallisella ankaruudella noita talviaamuin jo tuttuja ääniä, jotka
nousivat kadulta, alkohoolin käheäksi tekemiä ääniä ja puukenkien
hyörinää. Hän oli eräässä noista moninkerroksisista, syvistä,
äärettömän suurista taloista, joissa on pimeät pihat, karkeat
graniittiseinät, paksut kuin vallitukset, jotka sulkivat sisäänsä
kaikenlaista väkeä: työläisiä, sotavanhuksia, merimiehiä; ainakin
kolmekymmentä juomariperhettä. Neljä kuukautta sitten -- Yves'n
palattua Antilleilta, oli hän lähtenyt Toulvenista ja muuttanut tänne.

Vielä valkeampi valo paistoi sisään ikkunoista, sattui rappeutuneihin,
tahraisiin seiniin, täytti vähitellen koko suuren huoneen, mihin
heidän nyt epäjärjestynyt pieni taloutensa tuntui hukkuvan. -- Nyt oli
todellakin valoisa, hän sammutti kynttilän säästäväisyydestä ja palasi
taas paikoilleen istumaan. Mitä tekisi hän tänään? tekisikö hän työtä?
Ei, hänellä ei ollut rohkeutta siihen, ja sitäpaitsi, -- minkä hyväksi?

Vielä päivä tultava toimeen tuletta, kuolema sydämessä, katsellen
sateen valumista ja odottaen! -- -- -- Odottaa, odottaa huolella, joka
hetki hetkeltä kasvoi, odottaa yön tuloa, hetkeä, jolloin puukenkien
pauke taas alkaisi harmaalla kadulla. Sillä Yves ja muut merimiehet,
joiden laivat olivat satamassa, tulivat samaan aikaan kuin arsenalin
työmiehet, ja silloin katseli hän joka ilta, ikkunan pieleen nojaten
tuon miesparven ohikulkua, silmät huolestuneina, tutkien niin kaukaa
kuin mahdollista kaikkia ryhmiä, etsien sitä, joka oli ottanut häneltä
elämän.

Marie tunsi hänet kaukaa pitkästä, suorasta vartalosta, komeasta
asennosta; hänen sininen kauluksensa oli muita korkeammalla. Kun hän
oli keksinyt hänet kävelemässä, nopeasti kiiruhtaen kotiin, tuntui
hänestä, että hänen sydänparkansa laajeni, että hän hengitti helpommin,
ja kun hän oli nähnyt hänen alapuolellaan vihdoinkin astuvan sisään
vanhasta, matalasta portista, oli hän melkein onnellinen. Hän saapui;
-- ja kun hän oli perillä ja oli suudellut heitä molempia, häntä ja
pikku Pierreä, oli vaara ohi, hän ei enää mennyt ulos.

Mutta jos häntä ei alkanutkaan näkyä, tunsi hän vähitellen tukehtuvansa
ahdistukseen. -- -- Ja kun paluuhetki oli ohi, yö tullut ja miesjoukko
hajaantunut, eikä hän ollutkaan palannut; voi, silloin alkoivat nuo
synkät illat, jotka hän liiankin hyvin tunsi, nuo kuolettavan odotuksen
illat, jotka hän vietti jättäen oven auki, istuen tuolille, kädet
ristissä rukoillen, korva tarkaten kaikkia matruusien lauluja, jotka
kuuluivat ulkoa, värähtäen aina kuullessaan askeleiden kaikua pimeästä
käytävästä.

Ja sitten, hyvin myöhään, kun naapurit olivat nukkuneet eivätkä enää
voineet nähdä häntä, lähti hän ulos. Sateessa ja kylmässä kulki hän
kuin mieletön odottamassa katujen kulmissa, kuuntelemassa hökkelien
ovilla, missä vielä juotiin, painamassa kalvettuneita poskiaan
kapakoiden ikkunaruutuja vasten.



LV.


Pikku Pierre nukkui yhä kehdossaan korvatakseen aamulla kadottamansa
uni paran. -- Ja sinä aamuna oli hänen äitinsäkin vaipunut uneen
tuolille hänen viereensä, riutunut kun oli väsymyksestä ja valvomisesta.

Suuri, kalpea päivä oli jo täydellisesti noussut, kun hän heräsi
jäsenet jäykkinä, kylmissään. Ajatusten palatessa, palasi hätäkin.

Miksi oli hän lähtenyt Toulvenista? Miksi oli hän mennyt naimisiin?
Mitä hän, maalaistyttö parka, teki täällä Brestissä, missä hänen
talonpoikais-pukuaan töllisteltiin! Miksi oli hän tullut likaamaan
kaduille suurta, valkeaa kaulustaan, jonka sade usein kasteli, ja jonka
hän epätoivoisena, kaikkea inhoten salli riippua olkapäillään aivan
rypistyneenä ja kiillottamattomana?

Hän oli koettanut kaikki keinot saadakseen Yves'n palaamaan. Hän
oli niin lempeä, niin hyvä, hän rakasti niin syvästi pikku Pierreä
järkevinä hetkinään, että Marie oli usein alkanut taas toivoa! Hänen
katumuksensa oli usein hyvin rehellistä, sitä kesti monta päivää ja ne
olivatkin onnen päiviä.

-- Minulle pitää antaa anteeksi, sanoi hän. Huomasithan, _etten minä
ollut oma itseni enää!_

Ja Marie antoi anteeksi ja silloin ei erottukaan. Kun sattumalta oli
kaunis ilma, puettiin pikku Pierre uuteen pukuunsa ja mentiin kolmisin
kävelemään Brestiin.

Ja sitten, jonain iltana, ei Yves taas palannutkaan, ja taas alkoi
kaikki alusta ja taas sai vaipua epätoivoon.

Kaikki kääntyi yhä pahemmaksi; Brestissä olo vaikutti Yves'en samoin
kuin yleensä muihinkin merimiehiin. Nyt sattui jo _sellaista_ joka
viikko, se tuli melkein tavaksi. Miksi sitten toivoa?

Heidän laatikossaan ei enää ollut rahaa. Mitä tehdä? Lainatako
naapureilta, noilta naisilta, jotka joskus joivat itsekin; ja joitten
tuttavuutta hän halveksi? Se oli liian suuri häpeä! Kuitenkaan ei
hänellä ollut mitään keinoa salata puutettaan vanhemmiltaan, jotka
eivät tienneet mitään, ja jotka rakastivat Yves'a kuin omaa poikaansa.

No, hän sanoisi heille, ettei Yves ansaitse sitä. Hän jättäisi tuon
miehen! Tämä oli lopultakin liikaa ja Yves'llä ei ollut sydäntä.



LVI.


Sydäntäkö? Kyllä! Jokin sanoi Marielle, että Yves'llä oli sydäntä,
mutta että hän oli suuri lapsi, jonka merielämä oli tuhonnut.
Suloisesti heltyen muisteli hän hänen hienoja ja rauhallisia
piirteitään, ääntään, hyvää hymyään niinä hetkinä, kun hän oli järkevä.

Jättääkö hänet? -- -- -- Ajatellessaan että Yves, aivan yksin jäätyään
ja silloin aivan hukassa, jättäen kaikki paholaisen haltuun, antautuen
omien ja toisten paheiden valtaan, alkaisi jälleen hurjistelunsa
toisten naisten kanssa, purjehtisi kauas, vanhenisi yksin, hyljättynä,
alkohoolin runtelemana! Oi, ajatellessaan eroa, valtasi hänet vielä
suurempi hätä kuin kaikki muu: hän tunsi nyt olevansa liitetty Yves'en
siteillä, jotka olivat järkeäkin vahvemmat, vahvemmat kuin mikään
ihmistahto. Marie rakasti häntä mielettömästi olematta tietoinen
rakkaudestaan -- -- -- Ei, pikemmin, jollei hän voisi estää häntä
siitä, syöksyisi hän hänen kanssaan viimeiseen rapakkoon saadakseen
vain pitää häntä sylissään kuoleman hetkeen saakka.



LVII.


Pikku Pierre ei ollenkaan pitänyt Brestistä, hänen mielestään se oli
musta ja ruma.

Hän oli ollut siellä vasta neljä kuukautta ja nyt jo olivat hänen
pyöreät poskensa kalvenneet ihon ruskeuden alla. Ennen muistuttivat ne
Etelän täysikypsiä luumuja, joilla on lämmin, kultainen väri, auringon
kasvattama puna.

Hänen silmänsä olivat mustat, ja niissä oli kuulakka loiste, niinkuin
hänen äitinsäkin silmissä, hyvin pitkien ripsien välissä. Hänen pienet
kulmakarvansa kaartuivat jo vakavasti, mikä periytyi isästä.

Hän oli kuvan kaunis, miettivine ilmeineen ja päättävine, miehekkäine
eleineen, joita hän jo käytteli kuin suuri poika.

Silloin tällöin oli hän vielä hetkittäin meluavan iloinen; hän hyppeli
hyppelemistään läpi surullisen huoneen pitäen aika ääntä.

Mutta sitä ei enää sattunut niin usein kuin Toulvenissä. -- Hän
kaipasi, kaipasi vielä epämääräisissä muistelmissaan pieniä tovereitaan
saarnipolulta, isovanhempien hyväilyjä, ja vanhan isoäidin lauluja.
Siellä pitivät kaikki huolta hänestä, kun hän taas täällä oli melkein
aina yksin.

Ei, hän ei pitänyt kaupungista. Ja sitten oli hänellä aina kylmä tässä
alastomassa huoneessa ja vanhoissa, kivisissä porraskäytävissä.



LVIII.


"Minulle pitää antaa anteeksi, näithän, etten minä enää ollut oma
itseni."

Kun Yves kerran oli sanonut näin, oli kaikki onnellisesti lopussa;
mutta joskus kului siihen hyvin pitkä aika. Kun humala oli mennyt ohi,
pysyi hän pari kolme päivää synkkänä, jäyhänä, puhumatta mitään, siksi
kunnes hymy yht'äkkiä levisi hänen kasvoilleen jostain mitättömästä
syystä hyvin lapsellisen hämmingin seuraamana. Silloin aukeni taas
taivas Marie paralle, ja hänkin hymyili Yves'lle erikoisella tavalla
sanomatta kertaakaan moitteen sanaa; ja nyt oli koettelemus lopussa.

Kerran uskalsi Marie sanoa hänelle hyvin lempeästi:

-- Älä nyt sentään viitsi murjottaa kolmea päivää, kun se kerran on ohi.

Ja hän vastasi vielä hiljemmin hymyillen hyvin lapsellista puolihymyä,
katsoen syrjään, aivan nolona:

-- Etten murjottaisi kolmea päivää, sanot sinä? Jumal'auta, luuletko
sinä, että minä olen kovin tyytyväinen itseeni, kun minä olen tehnyt
sellaisia -- -- tyhmyyksiä? Oi, enhän minä sinulle, Marie parka, en
toki.

Silloin tuli Marie vielä lähemmäksi nojaten hänen olkaansa ja Yves,
nähdessään mitä hän tahtoi, suuteli häntä.

Voi, _nuo juomat, nuo juomat!_ sanoi hän hitaasti, kääntyen pois,
puoleksi sulkeutuneet silmänsä hyvin hätääntyneen näköisinä. Isäni!
Veljeni! Nyt on minun vuoroni!

Hän ei ollut koskaan ennen puhunut sellaista. Hän ei koskaan maininnut
tuota peloittavaa pahetta, ja näytti siltä kuin ei hän olisikaan ollut
huolissaan.

-- -- -- Kuinka ei voisi joskus toivoakin, kun näki hänet sitten niin
järkevänä, alistuvana, leikkimässä lieden luona poikansa kanssa;
jättäen kokonaan "suuren herran" eleensä, osoittaen vaimolleen kaikella
tavoin suloista huomaavaisuutta saadakseen hänet unohtamaan murheensa?

Kuinka voisi luulla, että tuo Yves saattaisi pian, kuin sallimuksesta,
muuttua _toiseksi_, synkkäsilmäiseksi, jäykäksi ja raa'aksi, alkohoolin
huumaamaksi eläimeksi, jota ei mikään liikuttanut? Silloin kietoi Marie
hänet yhä enemmän hellyyteensä, suuntasi häneen koko tahdonvoimansa,
vartioi häntä kuin pientä lasta, vapisi seuraten häntä silmillään, kun
hän vain astui kadulle, missä hänen sinikauluksiset toverinsa kulkivat,
ja jonne kapakoiden ovet aukenivat.

-- -- -- Maissa oli Yves mennyttä miestä, sen hän itsekin hyvin tiesi,
ja ajatteli murheissaan, että täytyisi koettaa päästä lähtemään.

Hän oli kasvanut merillä, sattuman varassa kuin villit ruohot. Ei juuri
koskaan oltu huolittu kasvattaa hänessä käsitystä velvollisuudesta,
käytöksestä, ei mistään maailmassa. Ehkä ainoastaan, minä, jonka
kohtalo ja hänen äitinsä rukous oli saattanut hänen tielleen, minä vain
olin saattanut puhua hänelle noista uusista asioista, mutta luultavasti
liian myöhään, tai liian epäselvästi. Kuri laivalla, siinä oli suuri
pidäke, mikä yksistään oli johtanut hänen aineellista elämäänsä,
pidättäen häntä karulla ja terveellisellä ankaruudella, mikä tekee
matruusit voimakkaiksi.

_Maa_ oli kauan aikaa ollut hänelle ohikulkupaikka, niissä pääsi
vapaaksi, ja missä oli naisia. Sinne tultiin kuin valloitettuun maahan
pitkien matkojen välillä. Silloin oli rahaa ja huvipaikoissa sai kaiken
taipumaan oikuillansa ja voimillansa.

Mutta säännöllinen elämä pienessä taloudessa, jokapäiväisten menojen
laskeminen, itsensä hoitaminen ja huolenpito huomisesta, sellaisiin
odottamattomiin velvollisuuksiin ei hänen matruusiluonteensa sopinut.
Muuten tuntui alkohooli hänen ympäristössään, täällä mädänneessä,
turmeltuneessa Brestissä, tiukkuvan seinistä kuin epäterveellinen
kosteus. Silloin vaipui hän aivan alas, niin kuin monet muutkin, jotka
hekin olivat olleet hyviä ja kunnollisia, he alenivat, vaipuivat
vähitellen tuon juopporoikan tasalle ja heidän irstailunsa muuttui
inhottavaksi ja alhaiseksi kuin työmiehen irstailu.



LIX.


-- -- -- Eräänä päivänä sain kirjeen, joka kutsui minua avuksi.

Se oli hyvin yksinkertainen ja muistutti suuresti lapsen kirjettä:

    Hyvä veli!

    En tiedä, kuinka sanoisin sen teille, mutta on totta, että
    minä olen ruvennut juomaan. Niinpä en myöskään tahtonut jäädä
    Brestiin, tiedättehän, sillä minä pelkäsin sitä.

    Minä olen jo kolme kertaa ollut raudoissa reservissä, ja nyt minä
    en tiedä, miten pääsisin irti laivasta, sillä minä käsitän hyvin,
    että jos minä jään sinne, tapahtuu joku onnettomuus.

    Mutta minusta tuntuu, että jos minä vielä kerran pääsisin
    purjehtimaan kanssanne, parantaisi se minut kerrassaan. Hyvä
    veli, koska te kerran kohta lähdette merelle, tulkaa Brestiin
    minua hakemaan. Minun olisi siellä paljon parempi olla kuin
    täällä ja se pelastaisi minut varmasti.

    Tuotitte minulle suurta surua saneessanne kirjeissänne, etten
    minä rakastanut vaimoani, enkä poikaani, sillä hänen, ja pikku
    Pierren vuoksi, tekisin minä mitä hyvänsä.

    Niin, hyvä veli, minä olen itkenyt ja itken vieläkin nyt teille
    kirjoittaessani, enkä näe mitään kyyneleiltä silmissäni.

    Toivon vain näkeväni teidän tulevan. Syleilen teitä sydämeni
    pohjasta pyytäen, ettette unohtaisi veljeänne, huolimatta
    kaikesta teille tuottamastani mielipahasta.

                                       Teidän Yves Kermadec.



LX.


Eräänä sunnuntaina joulukuussa palasin minä Brestiin mitään
ilmoittamatta ja menin Suur'-kadun kaupunginosaan hakemaan Yves'n
asuntoa. Lukien numeroita porttien päällä seurasin minä noita korkeita
graniittitaloja, entisiä rikkaiden asuntoja, jotka nyt ovat joutuneet
rahvaan käsiin. Alhaalla, kaikkialla köyhien verhottomia akkunoita
viimeisine, sairaaloisine kukkineen ikkunalaudoilla, kuihtuneine
päivänkakkaroineen ruukuissa.

Oli aamu. Matruusijoukkoja oli jo liikkeellä puhtaissa vaatteissaan,
laulaen, alottaen sunnuntain juhlia.

Siellä sai hengittää valkeaa sumua, kosteaa viileyttä -- uutta
talvi-ilmaa. Koska saavuin yhä aurinkoiselta Adrian mereltä, tuntuivat
Brestin värit sitäkin harmaammilta.

Numerossa 154 -- _Kauniin kanuunamiehen muiston_ kyltin yläpuolella
-- nousin minä pitkin vanhoja, suunnattoman suuria rappuja kolmanteen
kerrokseen ja löysin Kermadecien huoneen.

Ovelle kuului kätkyen tahdikas kolina. Kaikesta huolimatta hyvin
hemmoteltu pikku Pierre oli pitänyt tapansa, että häntä piti tuudittaa
ja Yves oli yksin poikansa kanssa, istui hänen vieressään, tuudittaen
häntä yhdellä kädellä hyvin hitaasti.

Hän kohotti surullisen katseensa, liikutettuna nähdessään minut, mutta
uskalsi tuskin lähestyä minua ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin kyllä,
veli, minä tiedän, että te tulette hakemaan minua. Sitähän minä tosin
pyysin, mutta -- -- -- mutta minä en ehkä odottanut teitä niin pian ja
lähteminen tuottaa minulle tuskaa..."

Ulkonaisesti oli Yves paljon muuttunut. Hän oli tullut kalpeammaksi
suojassa meren ahavalta. Hänen ilmeensä oli toisenlainen, vähemmän
varma ja melkein tuskainen. Näki, että hän oli kärsinyt, mutta pahe
ei ollut saanut painetuksi mitään merkkiä hänen yhä marmorisille,
värittömille kasvoilleen.

Minä katselin ympärilleni yllättyneenä, ja sydäntäni ahdisti. Minä
en todella ollut aavistanut minkälainen veljeni Yves'n asunto olisi
näin maissa ja kaupungissa. Se oli aivan toisenlainen kun merellinen
asunto, jossa olin kauan hänet tuntenut -- märssykori täynnä tuulta ja
päivänpaistetta. Täällä, tämän köyhän todellisuuden keskellä tunsin
minäkin, niin kuin hänkin epäilemättä, olevani koditon ja viihtyväni
huonosti.

Marie oli ulkona kaivolla ja pikku Pierre nukkui hyvin, pitkät pikku
lapsen silmäripset poskilla leväten. Me olimme yksin toinen toisemme
edessä, ja koska häntä pelotti olla noin minun edessäni, rupesi hän
äkkiä puhelemaan lähdöstä.

Muutos luettelossa siirsi minut Brestiin ensimäisinä lähtevien
joukkoon. Aiottiin varustaa kolme laivaa -- Kiinan kauppa-asemalle,
Etelämerille ja Levantiin -- ja nyt sain joka hetki odottaa määräystä
niihin.

Seuraava viikko oli tuollainen levoton aika, joita usein sattuu
merielämässä. Täytyi elää liikkuvassa leirissä, hotellissa, puoleksi
purettujen matkatavaroiden sekamelskassa, tietämättä minne huomenna
joutuisi; täytyi huolehtia kaikenlaisesta, viranteosta satamassa ja
matkavalmistuksista -- ja sitten kulkea edestakaisin, puuhata Yves'n
takia, että saisi hänet irti reservistä ja pitää häntä varalla,
valmiina lähtemään minun kanssani.

Joulukuun lyhyet ja pimeät päivät kuluivat nopeasti. Minä nousin
vanhoja, likaisia portaita -- ja Marie, huolestuneena ensimäisestä
sanastani hymyili minulle surullisesti, kunnioittavalla ja alistuvalla
luottamuksella, odottaen ratkaisuani.



LXI.


Brestin redillä, 23 p. jouluk. 1880.

Kirkas ja kylmä joulukuun yö, suuri rauha merellä, suuri hiljaisuus
laivalla.

Hyvin pienessä laivan komerossa, joka on valkeaksi maalattu ja
rautaseinäinen, istuu Yves vieressäni matka-arkulla, avonaisilla
laatikoilla. Tulon epäjärjestys on yhä vallalla. Pitäisi asettua
paikoilleen ja valmistaa itselleen suojaa tässä komerossa, joka pian
tulee kuljettamaan meitä keskellä talven viimoja ja maininkeja.

Kaikista noista suunnitteluista, asetteluista, pitkistä merimatkoista
ei ole tullut mitään. Ja minä olen aivan yksinkertaisesti
_Sèvre_-laivalla, joka ei tule poistumaan Bretagnen rannikoilta.
Tästä aamusta alkaen kuuluu Yves miehistöön ja nyt me olemme taas
yhdessä, ihmissilmällä katsoen, vuoden ajan. Ottaen huomioon ammattimme
on meille käynyt hyvin; meidän olisi ehkä täytynyt jonain hetkenä
ainaiseksi luopua toisistamme. Yves on ilolla antanut sata frangia
kukkarostaan merimiehelle, joka on suostunut luovuttamaan hänelle
paikkansa.

Olkoon menneeksi _Sèvrekin_, koska kohtalo kerran on meidät sinne
heittänyt. Se muistuttaa meille jo kaukaisia aikoja, jolloin me yhdessä
purjehdimme _sumuisella mereltä_ kaukaisen kellotornin suojeluksessa.

Mutta minä olisin mieluummin halunnut lähteä muualle, etenkin Yves'n
takia. Olisin tahtonut viedä hänet kauemmaksi Brestistä, kauemmaksi
huonoista tovereista ja rannikon kapakoista.



LXII.


Merellä, 25 p. jouluk. Joulu.

Ylihuomenna, hyvin aikaiseen, päivän valjetessa. Minä nousin kannelle
nukuttuani tuskin hetkeäkään oltuani hyvin vaikeassa vartiossa
_keskiyöstä neljään_. Koko yön oli voimakas tuuli ja ankara merenkäynti
pidellyt meitä pahoin.

Yves oli kannella aivan läpikastuneena, mutta viihtyen mainiosti omassa
elementissään, ja heti kun hän näki minun tulevan osoitti hän minulle
kädellään omituista maata, jota me lähenimme.

Harmaat riutat sulkivat kaukana näköpiirin kuin pitkät vallit. --
Aallot näyttivät kuin rauhoittuvan, vaikkapa tuuli yhä lennätteli
meille raivoisia puuskiaan. Taivaalla liukuivat raskaat, synkät pilvet
päälletysten, hyvin nopeasti: kokonainen lyijyholvi oli liikkeellä,
suunnattomina, tummina möhkäleinä, jotka muuttivat muotoaan, joilla
näytti olevan hyvin kiire päästä ohi, juosta toisaanne aivan kuin
pyörrytyksen vallassa jonkun läheisen, hirveän rotkon reunalla. Meidän
ympärillämme oli tuhansittain salakareja, mustia päitä, joita kohoili
kaikkialta keskeltä hopealle välähtelevää hyörinää, minkä kuohupäät
synnyttivät. Silmänkantamattomiin oli yhä noita vaarallisia päitä,
meri oli aivan täynnä niitä. Ja sitten näkyi tuolla kaukaisilla
rantakallioilla kolmen hyvin vanhan kellotornin ääriviivat, jotka
olivat aivan kuin asetetut yksikseen tuonne graniittierämaahan yhden
kohotessa paljon korkeammalle kuin toiset, nostaen korkeata vartaloaan
kuin jättiläinen, joka tekee huomioita ja johtaa. -- -- --

Niin tosiaan, minä tunsin sen kyllä ja minä, niin kuin Yveskin,
tervehdin sitä hymyillen, ehkäpä kuitenkin hiukan huolissani siitä,
että se näyttäytyi niin lähellä, keskellä tuota varjojen juhlaa,
sellaisena aamuna, jolloin en odottanut sitä. -- -- -- Mitä tekemistä
oli meillä tässä sen läheisyydessä? Se ei kuulunut suunnitelmiimme ja
minä en sitä käsittänyt.

Se johtui päällikön äkillisestä määräyksestä Silläaikaa kun minä olin
nukkunut. Me laskimme Taureau'n redin suulle, aivan Saint-Pol-de
Léon'in lähelle hakemaan suojaa etelätuulelta, sillä ulapalla oli
merenkäynti liian ankara meille.



LXIII.


Cherbourg, 27 p. jouluk. 1880.

Kello seitsemän aamulla tuotiin Yves laivaan veneen pohjalla lopen
päihtyneenä. Hänen vanhat ystävänsä, _Venuksen_ märssymiehet olivat
kuljettaneet häntä koko yön kapakoissa -- juhliakseen paluutaan
Antilleilta.

Minä olin vartiossa. Kannella ei ollut ketään paitsi muutamia
matruuseja, jotka puuhailivat kiillotustöissä -- mutta ne olivat
uskollisia, pitkänaikuisia tuttavia, joihin saattoi luottaa. Neljä
miestä kantoi häntä, vei hänet salaa sisään luukusta ja piiloitti hänet
minun huoneeseeni.

Huono alku _Sèvrellä_, jonne minä olin ottanut hänet vartioitavakseni
kuin rangaistukseksi, ja jossa hän oli luvannut olla mallikelpoinen.
Ensi kertaa tuli minun mieleeni tuo synkkä ajatus, että hän oli
mennyttä miestä, täysin hukassa, huolimatta kaikesta, mitä minä voisin
koettaa hänen pelastuksekseen ja vielä toinenkin vielä surullisempi
ajatus, ehkäpä hänen luonteessaan oli joku suuri vika -- -- --

-- -- Koko päivän oli Yves kuin kuollut.

Hän oli kadottanut lakkinsa, kukkaronsa, hopeapillinsä ja saanut reiän
päähänsä.

Vasta kuuden aikaan illalla huomasi hänessä elon merkkejä. Hän
hymyili kuin heräävä lapsi, (hän oli vielä juovuksissa, muuten hän ei
hymyilisi) ja pyysi ruokaa.

Minä sanoin Jean Marielle, uskolliselle palvelijalleni, joka oli
kalastaja Audierne'sta:

-- Mene etukeulan keittiöön hakemaan hänelle lientä.

Jean Marie toi ruoan ja Yves pyörittelee, kääntelee lusikkaansa aivan
kuin ei muistaisi kumpaa päätä käytetään.

-- Syötä häntä, Jean Marie!

-- Se on liian suolaista! sanoi Yves äkkiä, peräytyen, irvistellen,
puhuen selvää bretonilaista murretta, silmät vielä puoleksi kiinni.

-- Liian suolaista -- -- -- liian suolaista!

Sitten nukkui hän taas ja Jean Marie ja minä purskahdimme nauruun.

Olin kuitenkin kovin surullinen, mutta tuo ajatus ja tuo hemmoitellun
lapsen suoruus oli hyvin hullunkurista. -- -- --

Illalla, kello kymmeneltä, kun Yves taas oli oma itsensä, nousi hän
salaa ja katosi.

Kaksi päivää pysyi hän piilossa laivan keulapuolella, miehistön
osastossa, nousten vain vartiolle ja purjeita muuttamaan, pää
painuksissa, uskaltamatta katsoa minuun.

Oi, nuo päätökset, jotka on tehty parikymmentä kertaa, ja jotka eivät
ole kestäneet -- -- -- niitä ei uskalleta uudistaa enää, tai ei
ainakaan tohdita sanoa sitä -- -- ja niin vaivutaan velttouteen, antaen
päivien mennä menojaan, odottaen rohkeutta ja itsekunnioitusta, jotka
eivät palaa -- -- --

Vähitellen olimme taas päässeet tavalliseen olotapaamme. Minä kutsuin
häntä illalla ja hän teki kanssani pitkän, automaatisen merimiehen
kävelymatkan, jota kestää tuntikausia samojen palkkien välillä. Me
juttelimme melkein niin kuin ennenkin tuulen surullisesti humistessa,
hienon sateen tihkuessa. Hän puheli ja ajatteli yhä samalla, hänelle
ominaisella tavalla naivisti ja sydämellisesti. Kaikki oli aivan
samanlaista, vaikken tiedä, mikä jäykkyys, mikä sulamaton kylmyys oli
tullut meidän välillemme. Odotin katumuksen sanaa, ja sitä ei kuulunut.

Talvi kehittyi, tuo Kanaalin talvi, mikä verhoaa kaiken -- ajatukset,
ihmiset, esineet -- samaan harmaaseen hämärään. Suuret, kolkot pakkaset
olivat tulleet ja me astelimme joka ilta nopeammin, kiiruhtaen
askeleitamme kosteassa merituulessa.

Joskus halutti minua sanoa hänelle puristaen kovasti hänen kättään:
"Kas niin, veli, olen antanut anteeksi kaiken, elkäämme enää sitä
ajatelko." Se pysähtyi huulilleni. Hänen velvollisuutensahan oli
pyytää anteeksi kaikissa tapauksissa, ja minä pysyin edelleen korkean
kylmähkönä, mikä vieroitti häntä minusta.

Ei, _Sèvrellä_ olo ei tosiaankaan onnistunut meille.



LXIV.


Pikku Pierre on Plouherzelissä koetellen leikkiä isoäitinsä oven
edessä. -- Hän on aivan hämillään katsellessaan tuota liikkumatonta
vesilakeutta, jonka keskellä suuri, eläimen muotoinen möhkäle näyttää
nukkuvan utuverhon takana. Täällä on ilma tosin raitista, mutta tuuli
on paljon pistävämpää kuin Toulvenissä, seutu paljon autiompaa. Tuon
kaiken tuntevat lapset vaistomaisesti; ilmiöiden surumielisyyden
vaikutuksen alaisina ovat he joskus tahtomattaankin haikealla mielellä
ja vaiti, -- niin kuin pienet linnut.

Kaksi pientä toveria tulee naapurimökistä katsomaan häntä, uutta
tulokasta. Mutta he eivät olekaan samoja kuin Toulvenissä, he eivät
osaa samoja leikkejä, muutamat pikku sanat, jotka he taitavat lausua
eivät ole samaa bretonin kieltä. Ja kun ei yksikään heistä ole kovin
uskalias, seisovat he siinä kolmisin naurahdellen, hullunkurisin pikku
ilmein.

-- -- -- Pikku Pierre saapui eilen Plouherzeliin äitinsä, Marie
Kermadecin kanssa. Yves oli kirjoittanut vaimolleen, että hän pian
tekisi tuon matkan, hänen mieleensä oli äkkiä tullut ajatus, toivo,
että se ehkä saisi hänen äitinsä sopimaan heidän kanssaan. Vanhus
oli nimittäin, kova ja lujatahtoinen kun oli, aluksi suorastaan
kieltäytynyt suostumasta heidän avioliittoonsa, oli jälkeenpäinkin
osoittanut vain nurjaa mieltä, eikä lopulta ollut vastannut heidän
kirjeisiinsäkään.

Hylätty vanhus parka! -- -- -- Kolmestatoista Jumalan hänelle antamasta
lapsesta oli kolme kuollut aivan pienenä. Kahdeksasta täyteen ikään
ehtineestä pojasta oli meri vienyt häneltä seitsemän, seitsemän, jotka
olivat hukkuneet haaksirikossa, tai niin kuin Gildas ja Goulven, mennyt
ulkomaille.

Hänen tyttärensä olivat naimisissa, hajallaan. Kahdesta nuorimmasta,
jotka olivat kotona, oli toinen ottanut _islantilaisen_, joka vei
hänet Treguier'hen, ja toinen, joka oli vaipunut uskonnollisiin
mietiskelyihin, oli saanut päähänsä mennä Saint-Gildas du Secours'in
naisluostariin.

Jälellä oli vain aivan pieni, Goulven'in hylkäämä lapsi! Ah, häntä
oli mummo ruvennut rakastamaan -- lehtolasta, mutta sentään viimeistä
pirstaletta sen pitkän haaksirikon, joka oli vienyt häneltä kaikki
muut, toisen toisensa jälkeen. Pikkuinen kävi mielellään katsomassa
vuoksen nousua, merivesi-järven rannalla. Häntä oli kyllä kielletty.
Mutta eräänä päivänä oli hän mennyt aivan yksin ja häntä ei enää
kuulunutkaan takaisin. Seuraava nousuvesi toi mukanaan pienen,
jäykistyneen ruumiin, pienen vahanvalkean tyttösen, joka haudattiin
kappelin luo suuren puuristin ja vihreän nurmikummun alle.

Hänen ainoa toivonsa oli vielä hänen poikansa Yves, viimeinen, rakkain,
sen vuoksi, että hän oli pysynyt kauimmin kotona -- -- -- Ehkäpä hän
ainakin asettuisi jonain päivänä asumaan lähelle äitiään!

Mutta ei! Tuo Marie Keremenen oli ryöstänyt Yves'n häneltä ja sitten --
seikka, josta hän myöskin kantoi vihaa -- hän oli vienyt rahat, jotka
poika ennen lähetti kotiin avustukseksi hänelle.

Ja kaksi vuotta oli hän jo ollut yksin, yksin viimeiseen päiväänsä
saakka.

Totellakseen Yves'a, oli Marie eilen tullut kaksi päivää matkustettuaan
kolkuttamaan hänen ovelleen lapsensa kanssa. Vanha ankarapiirteinen
nainen, jonka hän heti paikalla tunsi, vaikk'ei ollut koskaan nähnyt
häntä, tuli avaamaan hänelle.

-- Olen Marie, Yves'n vaimo... Päivää -- äiti!

-- Yves'n vaimo, Yves'n vaimo! ja tämä on siis pikku Pierre, tämä on
siis minun pojan poikani?

Hänen katseensa oli sentään heltynyt pojanpoikaa katsellessaan. Hän
oli päästänyt heidät sisään, ruokkinut hyvin, lämmittänyt hyvin, ja
varustanut heille paraan vuoteensa. Mutta se oli yhdentekevää, hänen
käytöksensä oli kylmää, jäistä, jota mikään ei mikään voinut sulattaa.

Nurkissa, piilossa, suuteli isoäiti rakkaasti pojanpoikaansa, mutta
Marie'n nähden, ei koskaan! Hän oli aina jäykkä, juro.

Joskus puhuttiin Yvestä ja Marie sanoi pelokkaasti, että hän oli paljon
parantunut heidän naimisiin mentyään.

-- Tra la la la! -- -- parantunut! -- -- kertasi mummo, ottaen
synkimmän muotonsa. Tra la la tyttöseni! -- -- parantunut! -- -- --
Hänellä on isänsä pää, hän on aivan samanlainen, aivan samaa maata,
ettekä te vielä ole nähnyt kaikkea, sen sanon minä teille.

Silloin odotti Marie parka, sydän raskaana, tietämättä mitä vastata,
mitä sanoa pitkän päivän kuluessa, mitä tehdä itselleen, odotti
kärsimättömästi Yves'n määräämää aikaa päästäkseen lähtemään. Ja hän ei
varmasti palaisi.



LXV.


Paimpolista lähtiessään on Marie poikineen noussut hevosvaunuihin,
jotka heilahtelevat ja vievät heidät mennessään. Ovesta katselee hän
anoppiaan, joka kaikesta huolimatta on tullut Plouherzelistä saattamaan
heitä kaupunkiin saakka sanoen heille kuitenkin kylmät ja niin lyhyet
jäähyväiset, että sydämeen koski.

Marie katselee häntä, eikä käsitä enää: Nyt hän juoksee, juoksee
vaunujen perään -- ja sitten vaihtuu ilme hänen kasvoillaan, vaihtuu
melkein irvistykseksi. Mitä hän heistä vielä tahtoo? Ja Marie
katselee melkein säikähtyneenä. Hän irvistelee yhä. Ah! -- -- -- hän
itkee. Hänen kuihtuneet piirteensä aivan vääntyvät ja nyt juoksevat
kyyneleet... Nyt ymmärtävät he molemmat toisensa.

-- Jumalan tähden, pysäyttäkää vaunut! sanoo Marie eräälle
_islantilaiselle_, joka istuu hänen vieressään, ja joka myöskin on
ymmärtänyt, sillä hän pistää kätensä pienestä etu-ikkunasta ja vetää
ajajaa hihasta.

Ajoneuvot pysähtyvät. Isoäiti, joka on juossut koko matkan, on nyt
takana, melkein portaiden luona, hän ojentaa heille kätensä ja hänen
kasvonsa aivan kylpevät kyyneleissä.

Marie on noussut pois vaunuista ja vanhus puristaa häntä syliinsä,
syleillen häntä ja pikku Pierreä. --

-- Oi, rakas tyttäreni, Jumala olkoon kanssasi!

Ja hän itkee nyyhkyttäen.

-- Katsokaas, tyttäreni, Yves'lle täytyy olla hyvin hellä, valloittaa
hänet sydämellä; saattepa nähdä, että tulette onnelliseksi hänen
kanssaan. Minä olin ehkä liiankin nurjamielinen hänen isäparalleen!
Jumala teitä siunatkoon, tyttäreni!

Ja nyt he ovat siinä yhteisen rakkauden yhdistäminä, itkien molemmat.

-- Heipä hei, naiset! -- huutaa ajaja. Ettekö jo lopeta tuota
nuoleskelua?

Heidät täytyy kiskoa irti toisistaan. Ja Marie, joka taas istuu
nurkassaan, katselee poistuessaan silmät täynnä kyyneleitä, vanhaa
naista, joka oli vaipunut nyyhkyttäen rajakiven viereen, kun pikku
Pierre lihavalla kätösellään vilkuttaa hänelle jäähyväisiä ovelta.



LXVI.


Brestin arsenaalin perällä, hiukan ennen päivän nousua, vuoden
ensimäisenä aamuna 1881. -- Tuo sataman takaosa on synkkä paikka ja
siellä on _Sèvre_ jo viikon ajan ollut ankkurissa.

Ylhäällä oli taivas jo alkanut valeta meitä ympäröivien korkeiden
graniittimuurien välissä. Harvassa olevat lyhdyt heittivät sumuun
viimeisen, heikon ja keltaisen valonsa. Ja nyt jo näkyivät
suunnattomien esineiden ääriviivat, jotka herättivät mielessä ilkeän
jäykkyyden tunteen: korkealle nostettuja koneita, äärettömiä,
mustia kynsiään ojentelevia ankkureita, kaikenlaisia muodoltaan
rumia ja epäselviä esineitä, ja sitten aseistariisuttuja laivoja,
jättiläismäisine, kalantapaisine muotoineen, liikkumattomina
ketjuissaan kuin suuret, kuolleet hirviöt.

Suuri hiljaisuus, ja tappava kylmyys vallitsi satamassa -- -- --

Mikään yksinäisyys ei vedä vertoja öisen meriasevaraston autiudelle,
etenkään juhlaöinä. Kun tykin lähtölaukaus on pamahtanut, pakenevat
kaikki kuin ruton saastuttamasta paikasta; tuhansia miehiä sukeltaa
esiin kaikkialta, hyörien kuin muurahaiset, kiiruhtaen porttia kohti.
Viimeiset juoksevat peljäten joutuvansa liian myöhään ja jäävänsä
suljetun ristikon taa. Tulee tyyni. Ja sitten yö, sitten ei ketään, ei
mitään.

Silloin tällöin kulkee ohi joukkue, jolle vartiosto huutaa, ja joka
hiljaa lausuu tunnussanan. Ja sitten pistäytyy rottien hiljainen kansa
esiin kaikista raoista ottaen haltuunsa autiot laivat, tyhjät työpajat.

Oltuani päivystäjänä eilisestä saakka, olin nukkunut hyvin myöhään
rautaseinäisessä, kolkossa huoneessani. Olin huolissani Yves'ta ja tänä
yönä saivat minut surulliseksi nuo laulut, nuo matruusien huudot, jotka
kuuluivat kaukaa kaupungin pahamaineisista osista.

Marie ja pikku Pierre olivat matkalla Plouherzelissä ja Yves oli
tahtonut kaikesta huolimatta viettää illan maissa, Brestissä
juhliakseen uutta vuotta vanhojen ystävien seurassa. Olisin voinut
pidättää hänet pyytäen häntä jäämään minun seurakseni, mutta yhä pysyi
tuo jää meidän välillämme; ja minä annoin hänen mennä. Ja tuo joulukuun
31:en päivän yö on vaarallinen yö, jolloin koko Brest näyttää olevan
alkohoolikuumeen vallassa.

Kannelle noustessani tervehdin jokseenkin surullisin tuntein uuden
vuoden ensimäistä aamua ja aloin aamukävelyni, vartian sata askelta,
ajatellen tuhansia, menneitä asioita.

Etenkin ajattelin paljon Yves'a, joka oli tällä kertaa huolieni syynä.
Näinä kahtena, _Sèvrellä_ vietettynä viikkona tuntui tunti tunnilta
haihtuvan tuon veljen välitön kiintymys, veljen, joka kauan aikaa
oli ollut minun ainoa oikea ystäväni maailmassa. Muuten olin hänelle
ankarasti vihoissani siitä, ettei hän osannut käyttäytyä paremmin, ja
minusta tuntui, että minäkin pidin hänestä vähemmän. -- --

Musta lintu lensi pääni yli, päästäen valittavan raakunan.

-- Kas niin, sanoi matruusi, joka pimeässä teki aamutoimituksiaan
peseytyen kylmässä merivedessä. Onpa siinäkin onnen toivottaja uunna
vuonna! -- -- -- Mokomakin onnettomuuden lintu. Se merkitsee sitä, että
me vielä saamme kokea yhtä ja toista!

-- -- -- Yves palasi kello seitsemän hyvin suorana kävellen ja vastasi
nimenhuutoon. Sitten tuli hän minun luokseni tavan mukaan toivottamaan
hyvää päivää.

Hänen himmeähköistä silmistään, hänen äänensä hiukan muuttuneesta
sävystä näin minä, että hän ei ollut viettänyt aikaansa aivan
järkevästi. Silloin sanoin minä hänelle jyrkästi käskevällä äänellä:

-- Yves, et saa palata maihin tänään!

Ja sitten olin puhuvinani toisille tuntien olleeni liian tyly,
tyytymättömänä itseeni.

_Keskipäivä_. Arsenaalissa tyhjenivät laivat, tulivat autioiksi kuin
suurena juhlapäivänä. Kaikkialta näki tulevan matruuseja, hyvin
siisteinä sunnuntaipuvuissaan, pyyhkeillen tomua kiireisin käsin,
järjestellen toistensa suuria, sinisiä kauluksia, ja nopeasti,
juoksujalkaa, kiitävän porteille, hyökkäävän Brestiin päin.

Kun tuli _Sèvren_ miesten vuoro, tuli Yveskin muiden mukana, hyvin
harjattuna, hyvin pestynä, kaula hyvin avoinna, komeimmassa puvussaan.

-- Minne sinä menet, Yves?

Hän katseli minua tylyin ilmein, jollaista en ennen ollut nähnyt,
ja joka uhitteli minua. Siinä näin minä vielä alkoholin kuumetta ja
häiriötä.

-- Menen tapaamaan tovereitani, sanoi hän, kotiseutuni merimiehiä,
joille olen luvannut tulla, ja jotka odottavat minua.

Silloin koetin puhua järkeä hänelle vieden hänet syrjään, pakotettuna
sanomaan kaiken hyvin nopeasti, sillä oli kiire, pakotettuna puhumaan
hyvin hiljaa ja pysymään hyvin tyynenä, sillä täytyi salata tuo kohtaus
muilta, jotka olivat aivan lähellä meitä. Ja minä tunsin kulkevani
väärää tietä, etten enää ollut oma itseni, että kärsivällisyyteni
loppui. Minä puhuin sävyllä, joka kiukuttaa, muttei vakuuta.

-- Kyllä, minä vannon teille, minä menen! sanoi hän lopulta hampaat
yhteen puristettuina. Jollette pane minua rautoihin, ette estä minua.

Ja hän tempautui irti, katsellen minua uhmaillen kasvoihin ensi kertaa
eläissään, ja poistui liittyäkseen toisiin.

-- Rautoihin? -- -- -- No niin, Yves, sinne sinä pääsetkin.

Ja minä kutsuin luokseni komentavan kersantin antaen kovalla äänellä
käskyn viedä hänet sinne.

Oi, tuota katsetta, jonka hän heitti minuun rautoihin mennessään
pakotettuna seuraamaan kersanttia, joka vei hänet sinne kaikkien
nähden, pakotettuna laskeutumaan ruumaan kauniissa sunnuntaipuvussaan!
-- -- -- Nyt hän oli varmasti selvä, sillä hän katseli vakavasti ja
hänen silmänsä olivat kirkkaat. Minä painoin pääni alas tuon moittivan
ilmeen kohtaamana, ilmeen, josta puhui tuskallinen ja äärimmäinen:
hämmästys, äkillinen pettymys ja ylenkatse.

Ja sitten palasin minä huoneeseeni -- -- --

Olivatko välimme lopussa? Niin luulin. Tällä kertaa olin tosiaan
menettänyt hänet.

Tuntien Yves'n bretonilaisen luonteen tiesin, ettei hän palaisi; kun
hänen sydämensä kerran oli sulkeutunut, ei se enää avautuisi.

Minä olin käyttänyt väärin valtaani häntä kohtaan, ja hän oli niitä,
jotka väkivallan uhatessa tekevät tenän eivätkä väisty.

-- -- -- Olin pyytänyt päivystävältä upseerilta, että saisin koko
päivän pysyä toimessa, sillä minulla ei ollut rohkeutta lähteä laivasta
-- ja minä jatkoin ikuista kävelyäni aina samoja lankkuja pitkin.

Arsenaali oli autio korkeiden muurien välissä. Ei ketään ollut
kannella. -- Hyvin kaukaa kuului laulua Brestin syrjäkaduilta. -- Ja
alhaalla, miehistön huoneessa huusivat vartioivien matruusien äänet
säännöllisten väliaikojen kuluttua _lotto_-pelin numeroita lisäten aina
nuo samat laivasukkeluudet, jotka ovat hyvin vanhoja ja huvittavat
heitä:

-- 22, molemmat majoitusmestarit liikkeellä! -- 33, mestarikokin koivet!

Ja Yves parka oli heidän alapuolellaan, ruuman pohjalla, pimeässä,
pitkänään pohjalaudoilla tässä kylmyydessä, rengas jalassa.

Mitä tehdä? -- -- -- Antaisinko käskyn päästää hänet vapaaksi ja
lähettää minun luokseni? Minä arvasin kyllä, mitä tuosta kohtauksesta
tulisi: Hän seisoisi jäykkänä, jurona, ottaen hyvin kunnioittavasti
hatun päästään, ja uhmaten minua vaikenemisellaan, kääntäen silmänsä
pois.

Taikka, jos hän kieltäytyisi tulemasta -- sen hän kyllä saattaisi tehdä
tällä hetkellä -- silloin -- -- -- kieltäytyminen tottelemasta -- --
miten hänet sitten pelastaisi? miten saada hänet pois ristiriidasta
meidän suhteidemme ja sokean sotilaallisen kurin välillä? -- -- --

Nyt saapui yö, ja Yves oli jo ollut raudoissa lähes viisi tuntia.
Minä ajattelin pikku Pierreä ja Marieta, Toulvenin kelpo väkeä, jotka
luottivat minuun ja sitten valaa, jonka olin vannonut vanhalle äidille
Plouherzelissä.

Etenkin tunsin minä yhä rakastavani Yves parkaa kuin veljeä -- -- --
Minä palasin huoneeseeni ja rupesin heti kirjoittamaan hänelle. Se
oli kai ainoa välityskeino. Ottaen huomioon meidän luonteemme eivät
monet selittelyt koskaan onnistu. -- Minä kiiruhdin, kirjoitin suurin
kirjaimin, että hän vielä näkisi lukea, sillä yö tuli nopeasti ja
arsenaalissa on tulen pito kielletty.

Sitten sanoin minä kersantille: -- Menkää hakemaan Kermadecia ja
kutsukaa hänet _vartioivan upseerin_ puheille minun huoneeseeni.

Olin kirjoittanut:

    Rakas veli!

    Annan sinulle anteeksi ja pyydän sinulta anteeksi omasta
    puolestani. Sinähän tiedät, että me nyt olemme veljiä, ja että
    kaikista huolimatta meidän välillämme on kysymys elämästä ja
    kuolemasta. Tahdotko, että kaikki mitä me Sèvrellä olemme
    sanoneet ja tehneet, unohtuisi, ja tahdotko vielä kerran lujasti
    koettaa olla järkevä? Pyydän sitä äitisi nimessä. Kirjoitan vain
    tämän paperin alareunaan, tahdotko? ja olkoon kaikki lopussa,
    emme puhu siitä enää.

    Pierre.

Kun Yves tuli, sanoin minä hänelle vain häntä katsomatta ja vastausta
odottamatta:

-- Lue tästä, mitä sinulle kirjokin, ja menin pois jättäen hänet yksin.

Hän lähti nopeasti ulos aivan kuin olisi pelännyt minun paluutani ja
heti kun olin kuullut hänen loittonevan, palasin minä katsomaan.

Paperini alareunaan -- vielä suuremmilla kirjaimilla kuin minä, sillä
yö pimeni yhä -- oli hän kirjoittanut:

-- Kyllä veli!

ja merkinnyt sen nimellään,

                        Yves.



LXVII.


-- Jean Marie, kiiruhda sanomaan Yves'lle, että, minä odotan häntä
maissa, rantasillalla!

Tämä tapahtui kymmentä minuuttia myöhemmin. Täytyihän tavata toisensa
tuon kirjeen jälkeen, että sovinto olisi täydellinen.

Kun Yves saapui oli hänen kasvoillaan toinen ilme ja hyvä hymy, jota
en ollut moneen aikaan nähnyt. Minä otin hänen kätensä, hänen halvan
märssymieskätensä omiini; sitä tuli puristaa lujasti että hän tuntisi
sen, sillä se oli kovettunut työssä.

-- Mutta miksi teitte minulle niin? Se ei ollut hyvin, nähkääs!

Ja siinä kaikki, mitä hän tiesi sanoa minulle moitteeksi.

Me emme olleet velvolliset pitämään yövuoroja _Sèvrellä_.

-- Kuules Yves, me vietämme uudenvuoden illan yhdessä maissa, Brestissä
ja sinä saat syödä päivällistä minun kanssani _Pörssissä_. Se ei ole
koskaan juolahtanut mieleemme ja se tuottaa meille huvia. Mene pian
pyyhkimään selkäsi (se oli aivan likaantunut ruumassa) ja menkäämme.

-- Oi, mutta pidetään sitten kiirettä. Minä harjaisin itseni mieluummin
teidän huoneessanne maissa. Kanuuna pamahtaa kohta, emmekä me ehdi
lähtemään.

Me olimme paraiksi aivan sataman perällä, hyvin kaukana uloskäytävistä,
ja nyt lähdimme melkein juoksujalkaa.

Siinä sitä oltiin! Tykki jyrähti keskitiellä ja me olimme kiinni.

Olimme pakoitetut palaamaan _Sèvreen_, jossa oli kylmä ja pimeä.

Upseerien ruokasalissa oli pahanpäiväinen lyhty rautahäkissä, jonka
päivystävä palosotilas sytytti, eikä yhtään tulta. Siellä vietimme me
uudenvuoden illan, jääden omasta syystämme ilman päivällistä, mutta
kuitenkin tyytyväisinä, koska olimme jälleen yhdessä, sovinnossa.

Mutta Yves'lla oli vielä jotain mielessään. -- En tullut tuota ennemmin
ajatelleeksi, mutta teidän olisi ehkä pitänyt jättää minut rautoihin
koko yöksi toisten takia, jotka eivät oikein ymmärrä -- --

Mutta hän ei ollut vähääkään huolissaan tulevasta käytöksestään ja
tunsi tänä iltana olevansa hyvin vahva itseensä nähden.

-- Sitten, sanoi hän, olen minä keksinyt varman keinon: minä en enää
koskaan lähde maihin ilman teitä, kun te vain viette minut mukaanne. --
Siten, tietysti, ymmärrättehän -- -- --



LXVIII.


Sunnuntai, 31 p. maalisk. 1881.

Toulven keväällä, polut täynnä kevätesikkoja. Ensimäinen lämpimämpi
leyhkä kulkee yli maan suloisesti yllättäen, hivelee tammien ja
saarnien oksia, suuria lehdettömiä metsiä, ja tuo meille harmaaseen
Bretagneen tuoksuja muualta, muistoja valoisista maista. Kalpea kesä on
tulossa pitkine, pitkine, suloisine iltoineen.

Me olemme kaikki ulkona majan oven edessä, molemmat
Keremenen-vanhukset, Yves vaimoineen, ja Anne ja pikku Corentine ja
pikku Pierre. Virren säveleet, jotka ensin olimme kuulleet kauempaa,
lähestyvät hyvin hitaasti. Kulkue saapuu tahdikkain askelin, kevään
ensimäinen juhlakulkue. -- Nyt se jo on vihreällä tiellä -- se kulkee
kohta ohitsemme.

-- Nosta minua, kummi, nosta -- -- -- sanoo pikku Pierre ojennellen
käsiään minulle, noustakseen olkapäälleni paremmin nähdäkseen.

Mutta Yves tahtoo hänet itselleen, ja nostaen hänet hyvin korkealle
asettaa hän hänet päälaelleen seisomaan. Silloin nauraa pikku Pierre
huomatessaan itsensä niin suureksi ja pistää kätensä vanhojen puiden
sammaltuneiden oksien sekaan.

Neitsyen viiri kulkee ohi kahden hartaan ja vakavan nuorukaisen
kantamana. Kaikki Trémeulén ja Toulven'in miehet seuraavat sitä
paljain päin; vanhat ja nuoret astelevat huopahatut käsissä, pitkine
hiuksineen, jotka ovat vaaleat tai iän harmentamat, ja jotka lankeavat
vanhoilla koruompeluilla koristetuille bretonilaisille takeille.

Kaikki naiset kulkevat jälempänä: mustia, silmäkuvioilla ylt'yleensä
kirjailtuja röijyjä, heikko, kelttiläisiä sanoja lausuvien äänten
hillitty kohu, suurten, valkomusliinisten päähineiden liikettä päiden
päällä. Vanha kätilö kulkee viimeisenä, kumartuneena, tepastellen
lyhyin askelin, yhä haltiattaren näköisenä. Hän ilmaisee merkillä
tuttavuutensa meille ja uhkaa piloillaan pikku Pierreä sauvallaan.

Nyt loittonee kulkue ja äänet.

Nyt näemme me kaukaa takaapäin koko jonon, joka nousee ylöspäin
ahtaiden sammaltöyräiden välissä, koko polku on täynnä suurisiipisiä
päähineitä ja valkeita kauluksia.

Se kulkee kiemurrellen, nousten yhä Saint-Bloi'ta kohti. Tuo kulkueen
jälkiosa on hyvin omituinen.

-- Oi, kuinka paljon myssyjä! -- sanoo Anne, joka ensimäiseksi on
ehtinyt rukousnauhansa loppuun ja rupee nauramaan kaikkien noiden
musliinihuppujen suurentamien päiden tekemän vaikutelman johdosta.

Nyt on kaikki lopussa -- kadonneena saarnien kaukaisen lehtikatoksen
alle. Ei enää näy muuta kuin tien hento vehreys ja kaikkialle
kylväytyneet kelta-esikot, kiirehtivä kasvullisuus, jolla ei ole
ollut aikaa nähdä aurinkoa, ja joka tunkeilee sammalikolla suurina,
tiheinä kimppuina, kalpean keltaisina kuin rikki, maidonvärisen ambran
vivahduksin. Bretonilaiset sanovatkin niitä _maito-kukiksi_.

Otan pikku Pierreä kädestä ja vien hänet mukaani metsään jättääkseni
Yves'n yksin sukulaistensa kanssa. Heillä on nähtävästi hyvin tärkeitä
asioita keskusteltavana, yhä noita hyöty- ja jakokysymyksiä, joilla on
niin suuri osa maaelämässä.

Tällä kertaa on kyseissä uni, jonka Yves ja hänen vaimonsa ovat
kumpikin nähneet: koota kaikki omaisuutensa ja rakentaa pieni,
_tiilikattoinen maja_ Toulveniin. Minä saisin oman huoneeni tuossa
pienessä talossa ja sinne pantaisiin vanhoja, bretonilaisia tavaroita,
joista minä pidän, ja kukkia ja sananjalkoja. He eivät halua asua
suurissa kaupungeissa, etenkään ei Brestissä -- _se on liian pahaksi
Yves'lle_.

-- Täten en minä totta kyllä asuisi kovinkaan usein kotona, mutta aina
kun minä pääsisin tulemaan sinne, olisimme me hyvin onnellisia. Ja
sitten, ymmärrättehän, etenkin myöhemmin, kun minä saisin eläkkeeni,
olisi minun hyvä olla pienessä talossani, pienine puutarhoineen.

Eläke! -- -- -- Aina tuo unelma, jota matruusit alkavat nähdä
keskellä nuoruuttaan aivan kuin heidän nykyinen elämänsä olisi vain
koettelemuksen aikaa. Ottaa ero neljänkymmenen ikäisenä, kierreltyään
ympäri maailmaa, omistaa pieni maapala, elää siellä hyvin hiljaa ja
jäädä sinne, tulla merkittäväksi henkilöksi kylässään, pitäjässään --
kirkon isännäksi merikarhuna oltuaan, -- tehdä vanhasta paholaisesta
hyvin rauhallinen erakko. -- -- Kuinka monen heistä onkaan viikatemies
korjannut ennen kuin he ovat saavuttaneet sen, tuon kypsän iän
rauhallisen levon? Ja kuitenkin, kysykääpä heiltä, sitä he kaikki
uneksivat!

Tuo _varma keino_, jonka Yves oli keksinyt ollakseen järkevä, oli
onnistunut erinomaisesti. Laivassa oli hän sama mallikelpoinen merimies
kuin aina, ja maissa emme me eronneet toisistamme.

Lähtien tuosta pahasta päivästä, jolla vuosi 1881 oli alkanut, oli
meidän seurustelutapamme kokonaan muuttunut, ja minä kohtelin häntä nyt
täydellisesti veljenäni.

_Sèvrellä_, tuolla hyvin pienellä laivalla, missä me nyt olimme, kuului
Yves nyt, upseerien kanssa toverillisessa liitossa, meidän joukkoomme.
Teatterissa oli hän aitiossamme, sekä yleensä osallisena meidän
kaikenlaisiin yrityksiimme. Aluiksi arkana kieltäytyen ja piiloutuen,
oli hän lopulta myöntynyt, koska hän huomasi kaikkien pitävän hänestä.
Ja minä toivoin tällä uudella, ehkäpä omituisella keinolla likentäväni
häntä itseeni niin paljon kuin mahdollista, nostavani hänet entisen
elämänsä, entisten tovereittensa yläpuolelle.

Tuo seikka, jota on totuttu nimittämään kasvatukseksi, tuo kiilloitus,
mikä toisiin usein hyvin karkeasti sivellään, puuttui kokonaan
Yves-veljeltäni; mutta hänessä oli luonnostaan jotain tahdikasta,
jotain harvinaisen hienotunteista, mitä ei voi kellekään antaa. Kun
hän oli meidän seurassamme, pysyi hän aina niin hyvin rajoissaan,
että se alkoi hänestä itsestäänkin tuntua luontaiselta. Hän puhui
hyvin harvoin, eikä koskaan sanoakseen jokapäiväisyyksiä, jotka
koko maailma on sanonut. Ja kun hän riisui merimiespukunsakin
pukeutuakseen hyvin sopivaan harmaaseen pukuun, kädessä hienoväriset
ruotsalaiset hansikkaat, silloin tuli hän, luopumatta luontevista
merimiestavoistaan, pää taakse heitettynä ja iho ruskeana, hyvinkin
ylhäisen näköiseksi.

Meitä huvitti viedä hänet mukanamme ja esitellä hänet kelpo ihmisille,
joihin hänen vaiteliaisuutensa ja ryhtinsä teki suuren vaikutuksen, ja
jotka pitivät häntä kopeana. Oli hullunkurista tavata hänet seuraavana
aamuna matruusiksi muuttaneena, yhtä hyvänä märssymiehenä kuin ennenkin.

-- -- -- Me olimme siis Toulvenin metsässä, pikku Pierre ja minä,
kukkia noukkimassa perheneuvottelun kestäessä.

Me löysimme paljon kalpean keltaisia kevätesikoita, sinipunaisia
talvikkeja ja sinisiä _bourrache_ kukkia, vieläpä punertavia
lehdokkejakin, kevään ensimäisiä.

Pikku Pierre poimi niitä niin paljon kuin jaksoi kantaa, hyvin
vilkkaana, tietämättä koskaan minkä valitsisi, ja päästäen syviä
huokauksia kuin hyvin tärkeän toimen rasittamana. Hän toi ne minulle
heti, pieninä, huonosti poimittuina kimppuina, puoleksi rutistuneina
hänen pienten sormiensa välissä ja liian lyhytvartisina.

Kukkulalta, jossa me olimme, näkyi metsää silmän kantamattomiin,
orjantappurat kukkivat jo, kaikki oksat, kaikki punertavat taimet
odottivat kevättä nuppuja täynnä. Ja kaukana kohotti Toulvenin kirkko
tuon puumaailman keskellä harmaata torniaan.

Me olimme olleet niin kauan ulkona, että Corentine oli asetettu
tähystämään vihreälle tielle, meidän tuloamme ilmoittamaan. Jo kaukaa
näimme hänen hyppelevän, kujeilevan aivan yksin, tuulen heiluttaessa
hänen suurta päähinettään ja valkoista kaulustaan. Hän huusi hyvin
kovaa:

-- Nyt ne tulevat Pierre _brass_ ja Pierre _vienn_ (suuri ja pieni
Pierre) pitäen toisiaan kädestä.

Ja hän muutti sanansa lauluksi ja lauloi ne hyvin vilkkaalla
bretonilaisella säveleellä tanssien tahdin mukaan.

    Kas tuolta ne saapuvat juuri!
    Käsikäässä ne käyvät näin,
    Pierre brass ja Pierre vienn!

Tuulen heilutellessa hänen päähinettään ja kaulustaan, tanssi hän
kuin pieni, hullaantunut nukke. Ja yö saapui, maaliskuun yö, aina
surullisena, vanhojen puiden harvalehtisten holvien alle. Kylmä henkäys
kävi yhtäkkiä kuin kuoleman väristys metsän läpi päiväisen, lämpimän
auringon jälkeen.

    Käsikäässä ne käyvät näin,
    Pierre brass ja Pierre vienn!
    ja Pierre vienn _Bugel-du!_

_Bugel-du_ (pikkuinen, musta mies). Hän antoi pienelle serkulleen saman
liikanimen, joka Yves'lla oli ollut Kermadec'ien pronssivärisen ihon
vuoksi. Silloin sanoin minä hänelle: _Moisel vienn pen melen_ (pieni
keltapäinen neiti), ja sen nimen sai hän pitää. Se sopikin hänelle
mainiosti, hänen päähineestä esille pyrkivien hiustensa takia, jotka
olivat kuin kullankeltaisia silkkirihmoja.

Kaikki olivat onnellisen näköisiä majassa ja Yves vei minut syrjään
kertoakseen, että asia oli ratkaistu hyvin. Ukko Corentin antaisi
heille kaksituhatta frangia ja eräs täti lainaisi tuhat. Näin saisivat
he maapalan määräajaksi ja alkaisivat rakentaa heti kohta.

Päivällisen jälkeen täytyi nopeasti astua Toulvenin vaunuihin ja junaan
Bannalecissä. Yves ja minä palasimme Lorientiin, missä _Sèvre_ odotti
meitä satamassa.

Kello yhdentoista tienoissa, kun me olimme palanneet satunnaiseen
asuntoomme, jonka olimme vuokranneet kaupungissa, järjesti Yves
maljakoihin Toulvenin metsien kukkaset.

Ensi kertaa eläissään oli hän moisessa hommassa; hän ihmetteli itseään
huomatessaan noiden pienten kukkien kauneuden, jota hän ei ollut
koskaan ennen tullut tarkanneeksi.

-- Niin, sanoi hän. Kun minä saan pienen majani Toulvenissa, asetan
minä niitä huoneisiimme, sillä se näyttää minusta aika hyvältä. Te
olette saanut minut ajattelemaan sellaisia asioita -- -- --



LXIX.


Merellä, seuraavana päivänä, huhtikuun ensimäisenä, matkalla Saint
Nazaireen. -- Kiidämme kovassa laitatuulessa luoteesta, huono ilma,
valoja ei enää näy. Saavuttiin satamaan aamun koittaessa, kokkapuu
poikki, pieni ylämasto murskana.

Toisena päivänä on palkan maksu. Juopuneita miehiä putoilee yöllä
ruumaan halaisten päänsä.

Odottamaton kahden päivän loma. Matkalla Yves'n kanssa Toulveniin. Tämä
_Sèvre_ on hyvä laiva, joka ei milloinkaan vie meitä kovin kauas.

Kello kymmenen illalla, kuun valossa, kolkutamme me Keremenen-vanhusten
ja Marien ovelle, jotka eivät tiedä odottaa meitä.

Pikku Pierre herätetään meidän kunniaksemme, ja hän istuu polvillamme.

Hämillään, paraasta unestaan herättyään sanoo hän meille hyvän päivän
hiljaa, hymyillen, eikä sitten välitä suuriakaan meidän tulostamme.
Hänen silmänsä sulkeutuvat vasten hänen lähtöäänkin ja hänen pilkku
päänsä heilahtaa kaikkiin suuntiin.

Ja Yves sanoo hyvin huolissaan, nähdessään hänen katselevan kulmainsa
alta, tukka silmillään:

-- Minusta hän on -- -- hän on -- -- -- kavalan näköinen.

Ja hän katselee minua kuin hätäisesti tiedustellen mielipidettäni,
aavistellen jo vakavaa, vastaista huolta.

Maailmassa ei ole ketään muita kuin Yves, jolla olisi yhtä hassuja
huolia. Minä hypitän pikku Pierreä, joka herää täydellisesti ja
purskahtaa nauruun, kauniit, suuret silmät aivan avoinna pitkien
ripsien alla. Yves rauhoittuu ja huomaa, ettei hän enää ole ollenkaan
kavalan näköinen.

Kun hänen äitinsä riisuu hänet aivan alasti, muistuttaa hän
klassillisia vauvoja, kreikkalaisia Amorin patsaita.



LXX.


Toulven, 30 p. huhtikuuta.

Tämä tapahtuu Keremen-vanhusten mökissä eräänä huhtikuun iltana, yön
tullessa. Me palaamme koko joukko kävelyltä: Yves, Marie, Anne, pikku
Corentine _Keltatukka_ ja pikku Pierre _Mustamies_.

Majassa paloi neljä vahakynttilää -- _kolme_ on _kissan kemuissa_ -- ja
se tuottaa onnettomuutta.

Vanhalla jykevällä tammipöydällä, joka kiiltää ikäänsä, on asetettu
paperia, kyniä ja hiekkaa. Penkkejä on järjestetty ympärille. Jotain
juhlallista tulee tapahtumaan.

Me panemme säilöön kukka- ja ruohosatomme, joka tuo huoneeseen
huhtikuisen tuoksun, ja sitten me istuudumme.

Sisään tuli vielä kaksi tärkeän näköistä mummoa. He tervehtivät niiaten
niin syvään, että heidän jäykät, suuret kauluksensa nousevat aivan
pystyyn, ja istuutuvat nurkkiin. Sitten tulee vielä Pierre Kerbras,
Annen sulhanen. -- Viimein ovat kaikki paikoillaan, ketään ei puutu.

Nyt on perhesopimusten suuri ilta, jolloin Keremenen-vanhukset
täyttävät lapsilleen antamansa lupauksen. He nousevat molemmat
aukaisemaan vanhan arkun, jonka koristeina _Pyhä Sydän_ ja kukat
vuorottelevat. He selailevat papereita, nostelevat vaatteita ja ottavat
lopulta, aivan pohjalta, pienen säkin, joka tuntuu raskaalta. Sitten
menevät he vuoteelleen, kääntävät patjan etsien jotain sen alta ja
esiin tulee -- toinen pussi!

He tyhjentävät ne pöydälle Yves-poikansa eteen ja nyt vierähtää niistä
kauneita hopea- ja kultarahoja vanhanaikuisine kuvioineen, jotka
yksitellen olivat kasaantuneet puolen vuosisadan aikana ja olivat
piilossa. Ne lasketaan pieniin kasoihin: siinä ovat nuo luvatut
kaksituhatta.

Nyt on vanhan tädin vuoro. Hän nousee ja tyhjentää kolmannen, pienen
säkin -- vielä tuhatta frangia kullassa.

Vanha naapurin emäntä esiintyy viimeksi tuoden viisisataa frangia
sukan varressa. Kaikki tuo lainataan Yves'lle, kaikki tuo kasaantuu
hänen eteensä. Hän kirjoittaa nimensä kahteen pieneen kuittiin
valkealle paperille ja antaa ne vanhoille lainaajille, jotka niiaavat
lähtiäisiksi, mutta heitä pyydetään jäämään, niin kuin tapa vaatii,
juomaan lasin siideriä meidän kanssamme.

Kaikki on lopussa. Kaikki on suoritettu ilman notariota, ilman
väittelyä, luottamuksella ja rehellisyydellä, jotka Toulvenissa
vallitsevat.

Ovelta kuuluu kolkutusta, se on urakoitsija, muurari ja hän saapuu
juuri parhaiksi.

Hänen kanssaan sopiessa käytetään leimapaperia. Hän on vanha velikulta
Quinperista; osaa vain puolittain ranskaa, mutta näyttää silti aika
ketulta kaupunkilaistapoineen.

Minulla on tehtävänä selittää hänelle rakennuksen suunnitelma, jonka
me olemme laatineet iltaisin laivalla, ja jossa _minun huoneellani_
on paikkansa. Minä väittelen pienimpienkin osien valmistamisesta
ja kaikkien tarpeiden hinnoista, ollen olevinani asiaintuntija. Se
vaikuttaa ukkoon, mutta huvittaa meitä, Yves'a ja minua, kun meidän
katseemme sattumalta kohtaavat toisensa.

Paperille, joka on leimattu kuudenkymmenen centimin karttamerkillä,
kirjoitan minä kaksi sivua yksityiskohtaisia ehtoja:

"Graniitista rakennettu talo, joka on muurattu _jokihiekalla_, valaistu
kalkilla, puuosat kastanjasta; puutarha edessä; ullakko ikkunoineen,
luukut vihreiksi maalatut j.n.e. -- -- -- Ja kaikki on oleva valmiina 1
p. toukokuuta ensi vuonna etukäteen sovitusta kahden tuhannen yhdeksän
sadan viidenkymmenen frangin hinnasta."

Minä aivan väsyin tuossa työssä ponnistaessani ajatuksiani. Hämmästyn
aivan taitoani ja huomaan kaikkien ihmettelevän tarkkanäköisyyttäni ja
säästäväisyyttäni! On kuulumatonta, mitä kaikkea nuo kunnon ihmiset
minulla teettävät.

Lopulta on se allekirjoitettu, puumerkillä varustettu. Juodaan
omenaviiniä ja puristellaan vuoroon kaikkien käsiä. Ja nyt on Yves
talonomistaja Toulvenissa. Marie ja hän ovat niin onnellisen näköisiä,
etten minä varmasti kadu vaivojani.

Molemmat eukot niiaavat lopullisesti, ja kaikki muut, pikku Pierrekin,
joka ei ollut tahtonut mennä nukkumaan, tulevat saattamaan minua
kauniissa yössä, kuun valossa, majataloon.

Toulven, 1 p. toukokuuta 1881. Me olemme hyvin toimessamme Yves ja
minä, ukko Keremenenin avulla köydellä mittaamassa aiottua maapalaa.

Ensin on täytynyt valita se, ja siihen on mennyt koko eilinen aamu.
Yves'ta oli kysymys hyvin vakava, kun näet piti tehdä päätös tulevan
majan paikasta, jossa hän aavistaa, surumielisen ja oudon tulevaisuuden
jälkeen, saavansa nähdä eläkeaikansa, vanhuutensa ja kuolemansa.

Monien arvelujen jälkeen olemme me päättäneet valita tämän kohdan.
Se on Toulveniin tultaessa, Rospordeniin vievän tien varrella oleva
kukkula pienen, kylään kuuluvan kentän luona, jonka kanojen meluava
joukko ja punaposkiset lapset aamuisin vilkastuttavat. Toisella puolen
näkyy Toulven ja kirkko, toisella suuret metsät.

Tällä hetkellä se on vain hyvin vihreä kaurapelto. Olemme mitanneet sen
tarkasti kaikkiin suuntiin; neliömetrin nykyisen hinnan mukaan maksaa
se tuhat neljäsataa yhdeksänkymmentä frangia, paitsi notarion palkkoja.

Yves'n täytyy olla hyvin järkevä ja säästäväinen maksaakseen sen! Hän
tulee hyvin vakavaksi sitä ajatellessaan.



LXXI.


Sèvrellä, toukokuussa 1881.

Yves täyttää kohta kolmekymmentä vuotta ja pyytää minua tuomaan
maista sidotun vihkon alkaakseen, minun tapaani, merkitä muistiin
vaikutelmiansa. Hänestä on ikävää, ettei hän enää kyllin hyvin muista
päivämääriä ja menneitä asioita laatiakseen päiväkirjan menneestä
elämästään.

Hänen älynsä aukenee lukemattomille uusille käsitteille, hän muodostuu
epäämättömästi minun mukaani, hänen sielunelämänsä _mutkistuu_ ehkä
enemmän kuin olisi tarpeellista. Mutta meidän tuttavallisuudestamme
johtuu toinen, odottamaton tulos: oma minäni yksinkertaistuu paljon
hänen kosketuksestaan, minäkin muutun melkein yhtä paljon kuin
hänkin -- -- --

Brest, kesäkuulla 1881.

Kello kuusi palasin minä Yves'n kanssa Juhannus-iltana maalaisvaunujen
katolla Plougastellin _armojuhlilta_.

Meidän _Sèvremme_ oli toukokuussa ollut Algeriassa saakka ja me
tunsimme, vastakohdan vuoksi, selvemmin Bretagnen maan erikoisen
viehätyksen.

Hevoset juoksivat täyttä ravia nauhoilla koristettuina, päässä lippuja
ja vihreitä oksia. Vaunun sisällä laulettiin ja sen päällä, lähellä
meitä tanssi kolme juopunutta matruusia lakki korvalla ja kukkia ja
nauhoja napin lävessä, ja heikkonäköisten ihmisten pilkalla -- siniset
rillit nenällä. Kolme ovelan näköistä, älykässilmäistä nuorta miestä,
jotka pitivät lähtölystiä, sillä kohta kävi kulku Kiinaa kohti.

Tavallinen ihminen olisi taittanut niskansa. Mutta he, jotka olivat
juoneet aika lailla, eivät horjuneet, hyppelivät kuin vuohet, ja vaunut
jatkoivat nopeata kulkuaan kieppuen oikealle ja vasemmalle raitillaan,
juopunut ajuri ohjaksissa.

Plougastellissa kohtasi meitä kyläjuhlan melu; karuselleja, kääpiöitä
ja jättiläisiä, ja _Lampaisen perhe_, joka erottaa luut lihoistaan,
ja pelejä ja kapakoita. Ja sitten: syrjäisellä kentällä, jota harmaat
majat ympäröivät, soittivat bretonilaiset säkkipillit nopeatahtista,
yksitoikkoista vanhanajan laulua, ihmiset tanssivat vanhanaikuisissa
puvuissa tuon satavuotisen soitannon mukaan. Miehet ja naiset juoksivat
toisiaan kädestä pitäen, juoksivat tuulessa kuin hurjat, pitkässä,
vimmatussa rivissä. Siinä oli vanhan Bretagnen kesytöntä tuntua vielä
Brestin porttien edessä, tuon torimelun keskellä.

Ensin koetimme me, Yves ja minä, rauhoittaa noita kolmea matruusia ja
saada heidät istumaan paikoillaan.

Ja sitten tuntui meistä hullunkuriselta, että juuri me heitä nuhtelimme.

-- Olemme me sentään kujeilleet kummemminkin, sanoin minä Yves'lle.

-- Kyllä, aivan varmasti, vastasi hän täydellä vakaumuksella.

Ja me tyydyimme asettamaan käsivartemme rautatukien väliin, etteivät he
putoaisi.

-- -- -- Ja tiet ja kylät ovat täynnä ihmisiä, jotka palaavat juhlilta,
ja kaikki he ällistyvät nähdessään noiden "hullujen rattaiden" kulkevan
ohi ja kolmen matruusin tanssivan vaunujen katolla.

Kesäkuun loiste heittää koko tuon Bretagnen yli viehätyksensä ja
elämänsä, tuuli on suloinen ja lämmin harmaan taivaan alla, korkeat
nurmikot aivan täynnä punaisia kukkia ja smaragdin vihreissä puissa
surisee turilaita.

Ja nuo kolme matruusia laulavat ja tanssivat yhä ja joka värssyn
lopussa liittyvät toiset vaunujen sisällä kertosäkeen:

    Perätuulella lähti hän matkaan
    ja palasi luovaillen.

Vaunujemme ikkunat tärisevät tuosta laulusta, jota jatkuu parin
penikulman matkan. Se on hyvin vanha ranskalainen laulu, niin vanha
ja niin nuori, niin repäisevän iloinen ja kirkas, että jonkun ajan
kuluttua mekin laulamme mukana.

Kuinka kaunis ja nuortunut onkaan tuo Bretagne, ja kuinka vihreä
kesäkuun auringossa!

Me merimiesparat, kun kevät astuu vastaan tiellämme, nautimme me
siitä enemmän kuin muut eristetyn elämämme takia lankkuluostareissa.
Oli jo kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Yves viimeksi oli nähnyt
bretonilaisen keväänsä, ja meitä molempia oli jo kauvan rasittanut
tuo talvi, tai tuo ikuinen kesä, joka muualla läikkyy suuren, sinisen
meren pinnalla, ja me antaudumme täydellisesti vihreän ruohon tuoksuun,
suloisen lemun, koko kesäkuun sanomattoman viehätyksen huumeen valtaan.

Elämässä on vielä kauniita päiviä, kauniita nuoruuden ja unhon hetkiä.
Hiiteen kaikki surumieliset unelmat, murheellisten uinailijoiden
sairaaloiset kuvitelmat! On ihanaa kulkea tuulessa, rinta avoinna,
kansan kaikkein iloisimpien lasten seurassa. Terveys ja nuoruus,
siinä kaikki mitä maailmassa on todellista, ja välitön, raju ilo ja
matruusien laulut!

Ja me kuljimme yhä hyvin nopeasti ja ristiin rastiin, kierrellen tiellä
tuon ihmisparven keskellä, hyvin korkeiden orapihlajoiden välissä,
jotka muodostivat kaksi vihreää aitaa, ja puiden tuuhean lehvikön alla.

Pian ilmaantui Brest suuren ja juhlallisen näköisenä, sen mahtavat
graniittivallit, sen harmaat, korkeat muurit, joilla myöskin kasvoi
ruohoa ja punaisia kukkia. Tuo surullinen kaupunki oli kuin kuumeessa
saatuaan kerran todellisen kesäpäivän, puhtaan ja lämpöisen illan. Se
oli täynnä melua, liikettä ja ihmisiä, valkeita päähineitä ja laulavia
sotilaita.



LXXII.


_Merellä_. Me palasimme Kanaalista. _Sèvre_ kulkee aivan hiljaa
paksussa sumussa päästäen tuon tuostakin vihellyksen, joka kaikuu
kuin hätähuuto tuon kostean hikiliinan alla, joka verhoaa meidät.
Meidän ympärillämme ovat meren harmaat erämaat, ja me tunnemme ne
niitä näkemättä. On kuin me laahaisimme mukanamme pitkiä hämärän
harsoja; -- tahtoisit puhkaista ne, mutta olet kuin ahdistuksessa
tuntiessasi olleesi tuntikaudet vangittuna niiden alla ja kuvittelet,
että tuo verho on ääretön, loppumaton, että saattaisit vielä kulkea
penikulmittain näkemättä mitään saman himmeän harmauden, saman vetisen
ilmaston keskellä. Ja mainingit kulkevat ohi, hitaina, velttoina,
säännöllisinä, tuskastuttavina. Ne ovat kuin suuria, kiiltäviä selkiä,
jotka paisuvat, töytäisevät hartiavoimin, kohottautuvat ylöspäin ja
painuvat taas alas.

Illempana kirkastuu ilma äkkiä ja musta esine kohoo aivan lähellämme,
yllättävänä, odottamattomana, kuin merestä noussut korkea haamu:

_Ar Men-du_ (Mustat kalliot)! sanoo meidän vanha bretonilainen
luotsimme.

Ja samalla kertaa repeytyy verho kaikkialta. Ouessant tulee näkyviin:
kaikki sen tummat kalliot, sen karit piirtyvät hämäränä harmautena,
jota korkeat, valkoiset hyökyharjat pieksävät, taivasta vasten, joka
näyttää raskaalta kuin lyijypallo.

Nyt on kiireesti muutettava suuntaa, ja Sèvre asettaa kurssin taivaan
selkenemisen kestäessä Brestiä kohti viheltämättä enää, kiiruhtaen,
nopean saapumisen toivossa. Mutta verho sulkeutuu hitaasti ja laskeutuu
taas alas. Et näe mitään enää, yö saapuu, täytyy taas ohjata ulapalle.

Ja kolme päivää kuluu näin, ettei näy mitään. Silmät väsyvät
valvomiseen.

Tämä on minun viimeinen retkeni _Sèvrellä_, jonka tulen jättämään heti
Brestiin palattuamme. Yves bretonilaisine käsityksineen ei pidä tätä
sumua täysin luonnollisena, kun sitä itsepäisesti kestää keskellä kesää
aivan kuin hidastuttaakseen minun lähtöäni.

Se näyttää hänestä ennusmerkiltä ja huonolta enteeltä.



LXXIII.


Brest, 9 p. heinäk. 1881.

Saavuimme kuitenkin perille kaikesta huolimatta ja nyt on minun
viimeinen vartiopäiväni laivassa; huomena minä lähden.

Me olemme taas Brestin sataman perällä, mihin meidän _Sèvremme_
silloin tällöin tulee, pysähtyen liikkumattomana kahden korkean seinän
väliin. Meidän ylitsemme kohoo korkeita, kolkkoja rakennuksia, meidän
ympärillämme kannattavat alkuvuoren kerrostumat valleja, vartioteitä,
raskasta, graniittista röykkiötä, joka huokuu kosteutta ja ikävyyttä.

-- Minä osaan ulkoa tuon kaiken.

Koska nyt on heinäkuu on siellä täällä sormisieniä, punaisia
kukkaryhmiä, jotka paikka paikoin tarttuvat harmaisiin kiviin. Nuo
vallien punaiset kukkaset, ne ovat ainoat kesän merkit auringottomassa
Brestissä.

Minä iloitsen kuitenkin tavallani lähdöstä -- --

-- Täällä Bretagnessa vaivaa minua kaikesta huolimatta surumielinen
ahdistus, minä tunnen sen nyt, ja kun minä ajattelen minua odottavaa
uutta ja tuntematonta, tuntuu minusta, että minä lähtiessäni herään
jonkunlaisesta unesta. -- -- -- Minnehän minut lähetetään? Ken tietää?
Epäilemättä jonnekin auringonmaihin, missä minusta tulisi uusi _minä_
toisenlaisin aistein, ja jossa minä taas unohtaisin sen mitä muualla
rakastin.

Mutta Yves parkani ja pikku Pierreni? Minä kärsin jättäessäni molemmat.

Yves parka, joka niin usein on sallinut itseään kohdeltavan
hemmoteltuna ja oikullisena lapsena, hän tuhlailee nyt minulle,
lähdön hetkellä, tuhansia, melkein lapsellisia huomionosoituksia,
oikein tietämättä, kuinka kylliksi osoittaisi kiintymystään minuun.
Ja tuollainen käytöstapa on hänen puoleltaan perin miellyttävä, siksi
ettei se kuulu hänen tavalliseen luonteeseensa.

Aika, jonka nyt olemme yhdessä viettäneet jokapäiväisessä veljellisessä
tuttavuudessa, ei suinkaan ole kulunut kahakoitta välillämme. Hän
ansaitsee yhä vielä pahaksi onneksi jossain määrin entisen hillittömän
ja kurittoman maineensa. Kaikki käy kuitenkin paljon paremmin, ja jos
olisin saanut pitää hänet lähelläni, olisin minä pelastanut hänet.

Päivällisen jälkeen nousemme me kannelle tavalliselle iltakävelyllemme.

Minä sanon viimeisen kerran:

-- Yves, tee minulle savuke!

Ja me alotamme säännöllisen sadan askeleen matkan _Sèvren_ lankuilla.
Siellä osaamme me ulkoa joka pienen kolon, mihin vesi kokoontuu, kaikki
korokkeet, joihin jalka tarttuu ja nuoran päät, joihin kompastuu.

Taivas on pilvessä viimeisen kävelymme aikana, kuu on sumussa kostean
näköinen. Kaukaa Récouvrancen puolelta kuuluvat yhä matruusien ainaiset
laulut.

Me keskustelemme monenlaisista asioista. Minä annan Yves'lle
monenlaisia kehotuksia, ja hän vastailee hyvin alistuvaisena
monenlaisin lupauksin. On jo hyvin myöhä, kun hän lähtee luotani
verkkoonsa nukkumaan.

Seuraavana päivänä keskipäivällä -- laukut tuskin sulettuina, vierailut
tekemättä -- olen minä Yves'n ja laivatovereiden kanssa asemalla,
minne he ovat tulleet minua saattamaan. Minä puristan kaikkien käsiä,
luulenpa melkein, että syleilenkin heitä ja nyt olen lähtenyt.

Hiukan ennen yön tuloa saavun minä Toulveniin, jonne olen aikonut
pysähtyä pariksi tunniksi jäähyväisille.

Kuinka Toulven on vihreä ja kukkaisa, tuo tuore, varjoisa seutu,
Bretagnen suloisin!

Siellä odotettiin minua leikkaamaan pikku Pierren tukkaa. Mieleeni ei
olisi ikänä juolahtanut, että minulle annettaisiin sellainen tehtävä.
Minulle sanottiin, "että vain minä saisin hänet pysymään rauhallisena".
Viime viikolla oli haetettu Toulvenin parturi, mutta pikku Pierre oli
vehkeillyt niin, että sakset olivat vähällä typistää pienet korvat
ja oli täytynyt luopua koko hommasta. Minä koetin sentään tehdäkseni
heille mieliksi suuren naurunhalun vallassa.

Sitten kun kaikki oli lopussa juolahti mieleeni panna säilöön
leikkaamani ruskea kihara ja minä vein sen mukanani, ihmetellen, että
se oli minusta niin mieluinen.



LXXIV.

Yves'n kirje.


    Sèvrellä, Lissabon 1 p. elok. 1881.

    Hyvä Veli!

    Vastaan teille pienellä kirjeellä samana päivänä kuin sain teidän
    kirjeenne. Kirjoitan teille suuressa kiireessä, sillä minä käytän
    hyväkseni aamiaistuntia ja olen suurmaston märssykorissa.

    Me pysähdyimme Lissaboniin eilen illalla. Hyvä veli, meillä
    on tällä kertaa ollut hyvin huono ilma; olemme menettäneet
    keulapurjeemme, vastatuuli-mesaanin ja pelastusveneen. Minä
    kerron teille myöskin, että laivan hurjasti pyöriessä ovat minun
    säkkini ja kirstuni menneet menojaan ja kaikki tavarani myöskin,
    joten minä kärsin noin sadan frangin vahingon tässä pelissä.

    Kysyitte, mitä minä hommasin sunnuntaina, kaksi viikkoa sitten?
    Minä pysyttelin rauhallisesti laivalla lopetellen _Capitaine
    Fracasse'a_. Niinpä en minä teidän lähtönne jälkeen ole ollut
    maissa kuin viime sunnuntaina, ja minä olin siivolla, koska
    minä jo olin lähettänyt koko kuukausipalkkani kotiin. Sain
    kuusikymmentä yhdeksän frangia ja lähetin kuusikymmentä viisi
    vaimolleni.

    Sain tietoja Toulvenista ja he voivat kaikki hyvin. Pikku Pierre
    on hyvin nokkela ja osaa juosta oikein hyvin. Mutta hän on hiukan
    paha, kun hänen pieni _lokin päänsä saa sananvuoron_, aivan kuin
    minä, tiedättehän. Vaimoni kirjeen kertoman mukaan kumoilee hän
    kaiken meillä.

    Meidän talomme muuri on jo noussut enemmän kuin kaksi metriä
    maasta. Tulen hyvin onnelliseksi, kun se on aivan valmis, ja
    etenkin kun saan nähdä teidän asettuvan pieneen huoneeseenne.

    Hyvä veli, pyydätte minua ajattelemaan teitä usein. -- Minä
    vannon teille, etten kuluta tuntiakaan teitä ajattelematta
    vieläpä usean kerran unissanikin. Muuten, ymmärrättehän, ei
    minulla nyt ole ketään, jonka kansa iltaisin keskustelisin -- ja
    minulla ei aina ole tupakkaa.

    En tiedä ilmoittaa teille lähtöpäiväämme, mutta pyydän teitä
    kirjoittamaan minulle Oraniin. Kerrotaan, että me saamme rahaa
    Oranissa päästäksemme maihin ostamaan tupakkaa.

    Lopetan, hyvä veli, syleillen teitä sydämeni pohjasta.

    Aina hartain veljenne, joka rakastaa teitä.

    Teille koiko elämänsä antava

    Yves Kermadec.

    J.K. -- Jos minulla on hyvin paljon rahaa Oranissa, ostan minä
    hyvin suuren tupakkavaraston, etenkin teitä varten, sitä, mikä
    on samanlaista kuin turkkilainen tupakka, jota te mielellänne
    poltatte.

    Laivalääkäri jätti minulle teille annettavaksi viimeisen, teidän
    pöydässä käyttämänne ruokaliinan. Minä olen pessyt sen ja siinä
    repinyt sitä hiukan.

    Mitä taas tulee vihkoon, jonka te annoitte minulle, että
    kirjoittaisin siihen tarinoitani, repeytyi sekin melskeessä
    merellä, ja minä jätin sen kokonaan.

    'Hyvä veli, syleilen teitä vielä koko sydämestäni.

    Yves Kermadec.

    J.K. -- Laivalla jatkuu kaikki samoin kuin ennenkin ja komentaja
    ei ole unohtanut tapaansa ärjyä kannen puhdistuksesta. Hän ja
    luutnantti riitelivät yhä aikalailla tuon yläpurjeen vuoksi,
    tiedättehän? Mutta he tekivät suuren sovinnon jälkeen päin.

    Minun on vielä kerrottava teille, että minulla kai seitsemän tai
    kahdeksan kuukauden kuluttua on toinen pieni lapsi. Yksi seikka
    vain ei minua juuri ilahuta: se tulee hiukan liian nopeasti.

    Veljenne Yves.



LXXV.


Nyt tulevat Yves'n pienet kirjeet tapaamaan minua Itämaille tuoden
yksinkertaisuudessaan mukanaan Bretagnen maan jo kaukaisia tuoksuja.

Ne loittonevat yhä kauemmas nuo minun bretonilaiset muistoni. Nyt jo
näen minä niiden kulkevan ohitseni kuin unen huntuihin käärittyinä:
rannikon tutut riutat ja välkkyvät tulet, Finistèren niemi tummine
kallioineen, ja Ouessantin vaaralliset rantavedet talvi-iltoina,
ja länsituuli, joka kiiteli kolkkoa taivasta joulukuun yön maille
langetessa. Kaikki tuntuu täältä käsin mustan maan näyiltä.

Toulvenin pieni, halpa maja! Se oli hyvin matala, hyvin
piilossa bretonilaisen polun varrella. Mutta siellä oli suurten
saarnimetsiköiden koti, harmaiden kallioiden, sammalten ja köynnösten,
vanhojen graniittikappeleiden ja korkeiden, punervien kukkien
elähyttämien nurmikoiden seutu. Täällä on hiekkakenttiä ja valkeita
minareetteja tumman sinisen taivaankaaren alla, ja aurinko, ikuinen
taikuri. -- -- --



LXXVI.

Yves'n kirje.


    Brest, 10 p. syysk. 1881.

    Hyvä veljeni.

    Ilmoitan teille, että meidän _Sèvremme_ on riisuttu aseista, me
    jätimme sen eilen _Hallinnolle_ ja minä en totta tosiaan ole
    kovinkaan tyytymätön.

    Minä aion jäädä joksikin aikaa maihin, leiriin, ja koska, niin
    kuin arvaatte, meidän pieni talomme ei ole kovinkaan paljon
    edistynyt, on vaimoni tullut asumaan kanssani Brestiin, siksi
    kun se tulee valmiiksi. Luulen, että te huomaatte meidän tehneen
    hyvin. Tällä kertaa olemme me vuokranneet asunnon melkein maalta,
    Récouvrancesta, Pontaniou'n puolelta.

    Kerron teille, rakas veli, että pikku Pierrellä on ollut kova
    vatsakipu, siksi että hän söi liian paljon marjoja metsässä viime
    sunnuntaina, meidän Toulvenissa ollessamme, mutta se on mennyt
    ohi. Hän tulee yhä herttaisemmaksi ja minä jään tuntikausiksi
    leikkimään hänen kanssaan. Iltaisin käymme me kolmisin
    kävelemässä. Me emme koskaan mene ulos kuin yhdessä ja kun yksi
    palaa, lähtevät toisetkin kotiin.

    Jos te, rakas veli, voisitte palata Brestiin, ei minulta enää
    puuttuisi mitään. Te saisitte nähdä minut aivan sellaisena kuin
    olen, ja te olisitte aivan tyytyväinen, sillä minä en koskaan ole
    ollut näin järkevä.

    Tahtoisin vielä lähteä merille kanssanne, hyvä veljeni, tai
    sattua laivaan, joka veisi minut Levantin puolelle teitä
    tapaamaan. Ja kuitenkin lupaan minä teille, että tahtoisin
    mielelläni jatkaa nykyistä elämääni, mutta se ei ole mahdollista,
    sillä minä olen liian onnellinen.

    Minä lopetan syleillen teitä sydämeni pohjasta, ja pikku Pierre
    lähettää teille terveisiä. Vaimoni ja kaikki sukulaiseni
    Toulvenissa sanovat kohteliaan tervehdyksensä. Heillä on suuri
    kiire tavata teitä, ja niinpä minullakin.

    Veljenne

    Yves Kermadec.



LXXVII.


Toulven, lokakuulla 1881.

-- -- -- Taas kalpea Bretagne syksyn auringossa! Taas nuo vanhat,
bretonilaiset polut, saarnipuut ja kanervikot! Luulin sanoneeni
hyvästit tälle seuduille pitkäksi aikaa, mutta minä tapaan sen taas
oudon surullisin mielin. Paluuni oli äkillinen, odottamaton niin kuin
merimiesten lähdöt ja paluut usein ovat.

Kaunis lokakuun päivä, lämmin auringonpaiste; valkea, kevyt utu lepää
kuin harso maiseman yllä. Kaikkialla vallitsee tuo viimeisten kauniiden
päivien erikoinen tyyneys. Nyt jo tuntuu pudonneitten lehtien ja
kosteuden tuoksu, nyt jo on ilmaan levinnyt syksyn tunnelma. Minä olen
taas Trémeulé'n tutuissa metsissä, kukkulalla, mistä koko Toulvenin
seutu näkyy. Jalkaini alla on lampi liikkumattomana liitelevän
usvan alla, ja kaukana metsäisiä maisemia sellaisia kuin Gallian
muinaisuudessa kai oli.

Ja nuo, jotka ovat lähelläni istuen kanervan tuhansien pienten kukkien
keskellä, ne ovat bretonilaiset ystäväni, veljeni Yves ja pikku Pierre
hänen poikansa.

Tuo Toulven on nyt tavallaan kuin minunkin kotiseutuni. Hyvin harvoja
vuosia sitten en sitä ollenkaan tuntenut ja Yves, jota minä jo
kuitenkin nimitin veljekseni, oli minulle tuskin minkään arvoinen.
Elämän piirteet muuttuvat, kaikki kehittyy, vaihtuu ja häviää.

Siellä on niin paljon kanervia, että kaukaa katsoen luulisi näkevänsä
punertavan maton. Myöhäiset purtojuuret kukkivat yhä, kannattaen
kukintoa pitkien varsiensa päissä, ja ensimäiset ohi kulkeneet
rankkasateet ovat jo kylväneet maan kuolleilla lehdillä -- -- --

Se mitä Yves oli kirjoittanut minulle oli totta: hän oli tullut
hyvin järkeväksi. Hänet oli määrätty laivalle, joka pysytteli
Brestin redillä, ja se näytti takaavan hänelle kahden vuoden oloajan
kotiseudullaan. Marie, hänen vaimonsa, asui hänen kanssaan Récouvrancen
esikaupungissa odottaessaan Toulvenin pientä taloa, joka hitaasti
kohosi maasta hyvin paksuine, hyvin vahvoine seinineen, vanhan ajan
tapaan. Hän oli ottanut minun aavistamattoman tuloni vastaan kuin
taivaan siunauksen, sillä minun oloni Brestissä heidän kanssaan
rauhoitti häntä suuresti.

Oli vaikea uskoa, että Yves oli tullut hyvin järkeväksi, noin vain,
yhtäkkiä, kenenkään tietämättä, mikä seikka hänet oli noin muuttanut!
Ja Marie tunnusti minulle tuon onnen hyvin pelokkaasti, hän puhui siitä
kuin jostain kestämättömästä, haihtuvasta, jonka pelkää lentävän pois
sitä sanoin mainittaessa.



LXXVIII.


Eräänä päivänä asettui alkohoolin paholainen taas heidän tielleen. Yves
palasi kotiin ilkein, sekavin katsein, jota Marie pelkäsi.

Se oli eräänä lokakuun sunnuntaina. Hän saapui laivalta, missä hänet oli
pantu rautoihin, sanoi hän, ja hän oli karannut, koska se oli väärin.
Hän näytti hyvin kiihkoisalta, hänen sininen puseronsa oli repeytynyt
ja hänen paitansa auki.

Marie koetteli puhutella häntä hyvin hellästi, tyynnyttää häntä. Oli
juuri kaunis sunnuntaipäivä, oli tuollainen harvinainen myöhäissyksyn
ilma, jossa piilee rauhallista, hienoa surumieltä, ja joka on kuin
auringon viimeinen lepohetki ennen talvea. Marie oli pukeutunut
kauniiseen, kirjokauluksiseen hameeseensa, hän oli vaatettanut pikku
Pierren juhlapukuun luullen, että he kaikki kolme lähtisivät yhdessä
kävelemään kauniiseen, lämpimään auringonpaisteeseen. Kadulla kulki
kansanihmisiä parittain, pyhäpuvuissaan, mennen teille ja metsiin kuin
keväällä.

-- -- -- Mutta ei, mikään ei auttanut. Yves oli lausunut kamalan, karun
lauseensa, jonka hän hyvin tunsi: "Minä menen takaisin tovereiden luo".
Kaikki oli lopussa!

Silloin, tuntiessaan päätään tuskasta pyörryttävän, oli hän aikonut
koettaa äärimmäistä keinoa; sillä aikaa kun Yves katseli kadulle, oli
hän kiertänyt oven lukkoon ja piilottanut avaimen pukuunsa. Mutta Yves,
joka oli huomannut mitä hän teki, alkoi hokea, pää painuneena, silmät
synkkinä:

-- Avaa! -- -- -- Avaa! Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!

Hän koetti pudistella oven saranoita; jokin esti häntä vielä murtamasta
sitä -- sen olisi hän voinut helposti tehdä. Ja sitten, ei, hän tahtoi,
että hänen vaimonsa, joka oli sen sulkenutkin, tulisi avaamaan.

Ja hän kierteli huoneessa suuren, ruskean pedon näköisenä, hokien:

-- Avaa! -- -- -- Kuuletko? Minä käsken sinua avaamaan!

Sunnuntain iloinen melu kuului kadulta. Suurihuppuiset naiset kulkivat
ohi nojaten miehensä tai armaansa käsivarteen. Kaunis syysaurinko
valaisi heitä rauhallisena valollaan.

Hän iski jalkaansa ja toisteli matalalla äänellä:

-- Avaa! -- -- -- Minä käsken sinua avaamaan!

Marie koetti ensimäistä kertaa pidättää häntä väkivallalla, hän
huomasi, että se onnistui huonosti ja häntä pelotti oudosti. Katsomatta
mieheensä oli hän heittäytynyt polvilleen nurkkaan lausuen rukouksia
hyvin kovasti ja nopeasti, kuin mieletön. Hänestä tuntui, että kauhea
hetki oli tulossa, että se, mikä saapuisi, olisi kamalampaa kuin kaikki
entinen. Ja pikku Pierre, paikoillaan seisten, avasi aivan suuriksi
syvät silmänsä, ollen peloissaan, mitään ymmärtämättä.

-- Etkö? -- -- Etkö aiokaan avata? -- -- --

Minä kiskon sen irti! Saat nähdä!

Täräys horjutti permantoa, sitten kuului kamala, kumea kolahdus. Yves
kaatui maahan pitkin pituuttaan. Ripa, johon hän oli tarttunut, oli
jäänyt hänen käteensä irti revenneenä, ja hän oli kaatunut selälleen
poikansa päälle, jonka pikku pää oli sattunut lieden ristikon
rautaiseen kulmaan. Nyt seurasi äkillinen muutos. Marie ei rukoillut
enää. Hän oli noussut silmät kamalan suurina ja raivoisina ottamaan
pikku Pierreä Yves'n käsistä, kun hän tahtoi nostaa hänet ylös. Lapsi
oli kaatunut ääntä päästämättä, kauhuissaan, että isä häntä haavoitti.
Veri juoksi hänen otsastaan, eikä hän sanonut mitään. Marie otti
avaimen rinnaltaan puristaen lasta rintaansa vasten, avasi lukon
toisella kädellä ja työnsi oven ammolleen -- -- -- Yves katseli häntä
vuorostaan pelästyneenä, Marie oli peräytynyt ja huusi hänelle:

-- Mene tiehesi! Mene! Mene!

Yves parka -- nyt hän epäröi lähteä! Hän ei välittänyt ovesta, joka
nyt aukeni hänelle, hän tunsi epäselvästi, että tuon kynnyksen yli
astumisessa olisi jotain kamalaa. Ja sitten veri, jonka hän näki pikku
poikansa kasvoilla ja kauluksella -- -- -- Niin, hän koetti käsittää
selvemmin, lähestyä heitä. Hän nosti käden ohimoilleen tuntien olevansa
juovuksissa, ponnistellen kovasti ymmärtääkseen mitä oli tapahtunut
-- -- -- Jumala, ei, hän ei voinut, hän ei ymmärtänyt. Alkohooli,
odottavat ystävät, siinä kaikki.

Ja Marie toisteli hänelle yhtä mittaa puristaen poikaansa rintaansa
vasten: Mene tiehesi! -- -- Mene, mene tiehesi!

Silloin astui hän ympäri kääntyen portaille ja meni.



LXXIX.


-- Kas, tehän se olette, Kermadec?

-- Kyllä, herra Kerjean.

-- Ja ryyppyretkellä, arvaan ma? -- Niin, herra Kerjean.

Ja sen huomasikin hänen ulkonäöstään.

-- Vai niin, minä luulin, että te olitte naimisissa, Yves. Joku
paimpolilainen, suutari Lisbatz muistaakseni, kertoi minulle, että te
olisitte perheen isä.

Yves nosteli olkapäitään kiukkuisen välinpitämättömällä liikkeellä ja
sanoi:

-- Jos teiltä sattuisi puuttumaan väkeä, herra Kerjean -- -- -- sopisi
minun lähteä teidän laivallanne.

Ensimäistä kertaa ei kapteeni Kerjean ottanut laivaansa karkureita.
Hän ymmärsi. Hän tiesi kuinka heitä houkutellaan ja kuinka heitä
sitten johdetaan. Hänen laivansa, _Belle Rose_, joka purjehti jonkun
amerikalaisen lipun alla, lähti ylihuomenna Californiaan. Yves sopi
hänelle, oli mainio saalis sellaisen miehistön lisäksi kuin hänellä oli.

He eristäytyivät kumpikin suunnitellakseen matalalla äänellä
sopimuskirjaansa.

Tämä tapahtui kauppasatamassa, aamulla, kaksi päivää Yves'n paon
jälkeen kotoaan.

Eilen oli hän ollut Récouvrancessa seinien viertä hiipien koettaakseen
saada kuulla jotain pikku Pierrestään. Kaukaa oli hän nähnyt
pienokaisen katselevan ihmisiä akkunasta pieni side otsalla. Silloin
oli hän kääntynyt takaisin kylliksi rauhoittuneena, yhä kestävän
humalan eksyttämänä: hän oli kääntynyt takaisin "mennäkseen taas
tapaamaan tovereita."

Tänä aamuna oli hän herännyt päivän noustessa, satamassa, erään vajan
alla, jonne hänen _ystävänsä_ olivat jättäneet hänet. Nyt oli humala
ohi, täydellisesti ohi. Oli yhä kirkas ilma, esineillä oli tavallinen
näkönsä, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja ensin ajatteli hän
heltyen poikaansa ja Marieta, valmiina nousemaan ylös tapaamaan heitä
ja pyytämään heiltä anteeksi. Hän tarvitsi hetken muistaakseen kaiken,
ja ajatellakseen, että kaikki oli lopussa, että hän oli hukassa.

Palatako heidän luokseen nyt? Ei, ei koskaan -- mikä häpeä!

Ja muuten; kun oli karannut laivalta rautoihin jouduttuaan ja
juopoteltuaan sitten kolme päivää, sitä kaikkea ei enää saattanut
sovittaa. Tehdä taas samat kaksikymmentä kertaa rikotut päätökset,
tehdä taas samat lupaukset, lausua taas samat katuvat sanat -- -- --
Oi, ei! Riitti jo! ja hän hymyili pahaa säälin ja inhon hymyä.

Ja sitten oli hänen vaimonsa sanonut: "Mene tiehesi!" Yves muisti
hyvin vihaa hehkuvan katseen kun hän näytti ovea. Vaikkapa hän oli sen
tuhannen kertaa ansainnutkin, ei Yves koskaan antaisi hänelle anteeksi
sitä, Yves, joka oli tottunut olemaan käskijä ja herra. Marie oli
ajanut hänet pois; hyvä on, hän lähtisi, seuraisi kohtaloaan, Marie ei
näkisi häntä koskaan enää.

Lankeemus oli hänestä myöskin tavallista vastenmielisempi, tuon
kunniallisen, rauhallisen ajan jälkeen, jonka kuluessa hän oli nähnyt
ja käsittänyt korkeamman elämän. Tuo kurjuuden paluu tuntui hänestä
jollain lailla ratkaisevalta, sallitulta. Sillä hetkellä huomasi hän
olevansa aivan pölyn, lian, innoittavien tahrojen peittämä, ja hän
alkoi puhdistaa itseään kohottaen kasvojaan, joille hänen vähitellen
herätessään ilmeni kova ja halveksuva ilme.

Kaatua kuin raivopää oman poikansa päälle ja loukata pientä otsa
parkaa! -- -- -- Hänestä itsestäänkin tuntui äkkiä, että hän oli hyvin
inhottava rikollinen.

Hän taittoi käsissään laudan eräästä laatikosta, joka venyi hänen
edessään ja puoli ääneen, heitettyään ympärilleen vaistomaisen katseen
todetakseen olevansa yksin, sanoi hän itselleen, nauraen jonkunlaista
pilkallista naurua, halvimpia matruusien haukkumasanoja.

Nyt oli hän pystyssä ylpeän ja ilkeän näköisenä.

Karata! -- -- -- Jospa joku laiva voisi viedä hänet mukaansa heti
paikalla! -- -- -- Niitä olisi kai rannassa, ja niitä olikin paljon
juuri sinä päivänä. Oh, niin, yhdentekevää kuinka! Kunhan vain pääsisi
karkaamaan saadakseen olla palaamatta!

Hän oli tehnyt päätöksensä leppymättömällä lujuudella. Hän kulki
laivoja kohti rinta kohollaan, pää pystyssä, bretonilaista
itsepäisyyttä puoleksi suljetuissa silmissä, rypistyneissä
kulmakarvoissa.

Hän ajatteli itsekseen: "En ole minkään arvoinen, tiedän sen, minä
tiesin sen, heidän olisi pitänyt antaa minun olla. Olen koettanut mitä
olen voinut, mutta sellaiseksi on minut luotu ja se ei ole minun syyni."

Ja hän oli ehkä oikeassa: _Se ei ollut hänen syynsä_. Tällä hetkellä ei
hän ollut vastuunalainen, hän taipui verensä kaukaisen, salaperäisen
vaikutuksen voimasta, hän oli koko perheen, koko rodun perinnöllisyyden
lain alainen.



LXXX.


Kello kaksi samana päivänä, kun kauppa oli päätetty ja Yves oli ostanut
kauppalaivurin tarpeet ja salaa muuttanut pukuaan eräässä kapakassa
rantalaiturilla, nousi hän _Belle Rose'n_ kannelle.

Hän alkoi kävellä laivan ympäri, joka oli huonossa hoidossa ja
kesyttömän karkean näköinen; mutta se tuntui notkealta ja vahvalta,
meren kulkua ja sen seikkailuja varten veistetyltä.

Valtion laivojen rinnalla tuntui tämä pieneltä, lyhyeltä ja etenkin
tyhjältä. Se oli hyljätyn näköinen. Laivalla ei ollut juuri ketään;
ankkuripaikallakin ahdisti sellainen yksinäisyys sydäntä. Kolme tai
neljä sissiä oli kannella kiertelemässä: siinä koko miehistö ja heistä
kai tulisi ehkä vuosikausiksi Yves'n ainoat toverit.

He alkoivat tuttavuutensa katselemalla toisiaan ennen kuin rupesivat
puhumaan.

Koko päivän kesti tuota samaa kaunista ja lämmintä ilmaa, tuollaista
surumielistä myöhäiskesää, joka taivutti hartauteen. Nyt tyyntyi Yves
päätöksensä peruuttamattomuuteen nähden.

Hänelle näytettiin pieni kaappinsa, mutta hänellä ei ollut melkein
mitään sinne pantavaa. Hän peseytyi raikkaassa merivedessä, järjesti
jonkunlaisella kiemailulla uuden pukunsa. Se ei ollutkaan enää tuo
valtion puku, joka usein oli tuntunut hänestä raskaalta. Hän tunsi nyt
olevansa vapaa, irti kaikista entisistä siteistä, melkein kuin kuoleman
avulla. Hän koetti nauttia riippumattomuudestaan.

_Belle Rose'n_ piti lähteä ylihuomen aamulla. Yves vainusi ulapoita,
kohta alkavaa merielämää, uutta, kauan toivottua. Jo vuosia oli tuo
karkaamisen ajatus vaivannut häntä oudosti, ja nyt oli se täyttynyt.
Se kohotti häntä hänen omissa silmissään, se, että hän oli tehnyt
tällaisen päätöksen. Tunne olla ulkopuolella lakia nosti häntä myöskin.
Nyt ei häntä enää hävettänyt esiintyä vaimonsa edessä, nyt kun hän
oli _karkuri_ ja hän sanoi itsekseen, että hän rohkenisi mennä sinne
illalla ennen lähtöä, ainakin viedäkseen hänelle saamansa rahat.

Joinakin hetkinä, kun hänen pikku Pierrensä kuva kulki hänen silmiensä
ohi, viilsi hänen sydäntään kamalasti. Tuo hiljainen ja tyhjä laiva
tuntui hänestä ruumisarkulta, jonne hän, aivan elävänä, oli tullut
hautautumaan. Hänen kurkkuaan ahdisti, kyynelvirta pyrki nousemaan,
mutta hän tukahdutti ne ajoissa kovalla tahdollaan ajatellen muita
asioita, ja rupesi nopeasti puhuttelemaan uusia ystäviään. He
keskustelivat siitä kuinka laivaa voi ohjata niin vähällä väellä,
ja suurten vipupyörien käyttämisestä, joita oli asetettu kaikkialle
korvaamaan ihmiskäsiä, ja jotka hänen mielestään tekivät _Belle Rose'n_
taklauksen hyvin raskaaksi.

Illalla, kun oli tullut pimeä, lähti hän Récouvranceen ja nousi hiljaa
hiipien kotiovelleen saakka.

Hän kuunteli ennen kuin aukaisi, ei kuulunut mitään. Hän astui arasti
sisään.

Lamppu paloi pöydällä. Hänen poikansa oli aivan yksin, nukkumassa. Hän
kumartui pienen pajukätkyen yli, joka tuoksui pienen linnun pesältä, ja
painoi suunsa hyvin hiljaa hänen huulilleen tunteakseen vielä kerran
hänen heikon, suloisen hengityksensä. Sitten istuutui hän kehdon
viereen jääden paikoilleen ehtiäkseen saada ilmeensä tyyneksi, kun
hänen vaimonsa palaisi.



LXXXI.


Marie oli vavisten noussut portaita hänen takanaan, hän oli nähnyt
Yves'n tulevan.

Kaksi päivää oli hänellä ollut aikaa tarkastella onnettomuutta joka
puolelta.

Hän ei ollut tahtonut mennä kyselemään toisilta merimiehiltä niin kuin
juoppojen vaimoparat tavallisesti tekevät, saadakseen heiltä tietää
oliko Yves palannut laivaansa. Hän ei tiennyt miehestään mitään ja hän
odotti, valmiina kaikkeen.

Ehkäpä Yves ei palaisikaan. Hän oli valmistautunut siihen niin kuin
muuhunkin ja ihmetteli saattaessaan ajatella sitä niin kylmäverisesti.
Siinä tapauksessa oli hänellä suunnitelma valmiina: Hän ei palaisikaan
Toulveniin peläten nähdä heidän pientä, alotettua taloaan, peläten
myöskin kuulevansa vanhempiensa joka päivä kiroavan Yves'n nimeä, jos
he ottaisivat hänet huostaansa. Ei, kaukana Goëlon puolella oli vanha
nainen, joka muistutti Yves'a, ja jonka piirteet nyt näyttäytyivät
hänelle hyvin lempeinä. Hänen ovelleen menisi Marie kolkuttamaan. Hän
olisi suopea hänelle, koska hän oli äiti. Hän voisi puhua vihatta
poissa olevasta, he eläisivät siellä, molemmat hyljättyinä yhdessä ja
vartioisivat pikku Pierreä, pidättääkseen yhdistetyillä ponnistuksilla
tuota viimeistä, ettei ainakaan hänestä tulisi merimiestä.

Ja sitten tuntui hänestä, että jos Yves, ehkäpä monenkin vuoden
kuluttua tahtoisi karkurina lähestyä omaisiaan, palaisi hän sinne
pieneen maan nurkkaan, Pilouherzeliin.

Hän oli edellisenä yönä nähnyt outoa unta Yves'n paluusta, kaikki
tapahtui kaukana, tulevina vuosina, ja hän itsekin oli jo vanha. Yves
saapui illalla Plouherzelin majaan, vanhana hänkin, muuttuneena,
kurjana, ja pyysi häneltä anteeksi. Hänen takanaan olivat tulleet
sisään Goulven ja Gildas, hänen veljensä ja _toinen_ Yves, joka oli
suurempi kuin kaikki toiset, jolla oli aivan valkeat hiukset, jotka
laahasivat hänen jaloissaan merenruokotupsuina. Vanha äiti otti heidät
vastaan kovailmeisine kasvoineen. Hän kysyi hyvin synkällä äänellä:

-- Kuinka olette te kaikki täällä? Minun mieheni kuoli kai merellä jo
kuusikymmentä vuotta sitten. -- -- -- Goulven on Amerikassa. -- -- --

Gildas kuopassaan hautausmaalla. -- -- -- Kuinka olette te kaikki
täällä?

Silloin oli Marie herännyt pelkoonsa, ymmärtäen, että kuolleet häntä
ympäröivät.

Mutta tänä iltana oli Yves palannut elävänä ja nuorena, hän oli
tuntenut pimeällä kadulla hänen suoran vartalonsa ja joustavan
käyntinsä. Ajatellessaan, että hän saisi nähdä hänet ja että hänen
kohtalonsa ratkaistaisiin, olivat koko hänen rohkeutensa ja kaikki
hänen suunnitelmansa hyljänneet hänet. Hän vapisi yhä enemmän rappuja
noustessaan. -- -- Ehkäpä hän oli yksinkertaisesti viettänyt nämä kaksi
päivää laivalla ja palasi nyt tavallisuuden mukaan, ja ehkä kaikki
taas kerran järjestyisi. Hän pysähtyi astuimilla pyytääkseen nopealla
rukouksella Jumalalta, että se olisi totta.

Kun hän avasi oven oli Yves todella siellä, heidän huoneessaan istuen
kehdon ääressä nukkuvaa poikaansa katsellen.

Pikku Pierre parka nukkui hyvää, rauhallista unta siteensä yhä
otsallaan, mihin rautakulma oli häntä haavoittanut.

Heti kun hän oli tullut sisään kalpeana, sydämen kolkuttaessa niin
voimakkain sykähdyksin että koski, näki hän heti, ettei Yves ollut
juonut alkohoolia. Yves oli kohottanut katseensa häneen ja se oli
kirkas ja sitten oli hän nopeasti painanut päänsä alas ja jäi kumaraan
poikansa kehdon yli.

-- Onko hän ollut hyvin kipeä? kysyi Yves puoliääneen, hitaasti, niin
rauhallisesti, että se hämmästytti ja pelotti.

-- Ei. Minä hain lääkärin haavaa sitomaan. Hän sanoi, ettei siihen
jäisi jälkeä. Pierre ei itkenyt ollenkaan.

He seisoivat siinä mykkinä, toinen toisensa edessä. Yves istui yhä
kätkyen ääressä ja Marie seisoi kalpeana ja vavisten. He eivät enää
olleet vihoissaan toisilleen, ehkäpä he rakastivatkin toisiaan, mutta
nyt oli korjaamaton tapahtunut ja se tuli liian myöhään. Marie katseli
pukua, jota hän ei ollut koskaan nähnyt Yves'lla: mustaa liinapaitaa ja
kangaslakkia. Miksi nuo vaatteet? Ja maassa hänen vieressään tuo käärö,
josta pilkisti sinisen kauluksen reuna? Se näytti sisältävän hänen
matruusitavaransa, jotka hän oli ikuisiksi ajoiksi jättänyt aivan kuin
oikea Yves olisi kuollut. Hän tohti kysyä:

-- Menitkö laivaan toissa päivänä?

-- En!

Taas hiljaisuus. Marie tunsi hädän yhä suurenevan.

-- Kolmeen päivään et sinä ole käynyt laivalla?

-- En!

Silloin ei hän enää uskaltanut puhua peläten käsittävänsä kauhean
seikan, tahtoen pidättää minuutteja, nekin hetket, jotka epävarmuus
ja hätä täytti, koska Yves vielä oli siinä hänen edessään, ehkäpä
viimeistä kertaa.

Lopuksi pääsi kalvava kysymys hänen huuliltaan:

-- Mitä sinä sitten aiot tehdä?

Hiljaisella äänellä, yksinkertaisesti, peruuttamattomien päätöksien
rauhalla pudotti Yves tuon raskaan sanan:

-- Karkaan! -- --

Karata! -- -- -- Niin, sen hän juuri oli arvannut viimeisinä sekunteina
nähdessään puvun muutoksen, tuon pienen käärön matruusin tavaroita,
jotka olivat huolellisesti käärityt liinaan.

Hän oli peräytynyt tuon sanan painosta nojaten selkänsä takana seinään
käsillään, kurkussa kuristus. Karkuri! Yves! -- -- Hukassa! Hänen
päänsä läpi kulki Goulvenin, Yves'n veljen ja kaukaisten merien kuva,
merien, joilta matruusit eivät koskaan palaa. Ja koska hän tunsi
voimattomuutensa tuon hänet masentavan tahdon edessä, jäi hän siihen,
sanattomaksi.

Yves oli alkanut puhella hänelle hyvin lempeästi osoittaen synkän
rauhallisesti mukaan tuotua pientä kääröä:

-- Niin, Marie parka, huomena, minun laivani lähdettyä, lähetät sinä
tämän perille, ymmärräthän?

Ei tiedä! -- -- -- jos minut saataisiin kiinni -- --

-- Rikos on aina raskaampi, jos vie muassaan valtion tavaroita!
Ja tässä ovat etukäteen saamani rahat. -- -- -- Te palaatte
Toulveniin. -- -- --

Oh, minä lähetän sinulle rahoja sieltä kaukaa, kaiken mitä ansaitsen.
Tiedäthän, etten minä enää tarvitse paljoa. Me emme enää tule näkemään
toisiamme, mutta sinä et saa tulla liian onnettomaksi -- -- -- niin
kauan kuin minä elän.

Marie tahtoi kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, pidättää häntä
kaikin voimin, taistella, tarttua häneen, kun hän lähtisi, mieluummin
laahautua portaille -- -- -- kadullekin. -- -- Mutta ei, jokin naulasi
hänet paikoilleen: ensiksi tietoisuus, että kaikki olisi turhaa ja
sitten arvoasema, tässä, heidän nukkuvan poikansa vieressä. -- -- -- Ja
hän jäi liikahtamatta seisomaan seinää vasten.

Yves oli pannut kaksisataa frangia suurina hopearahoina pöydälle,
hänen viereensä. Siinä oli hänen ennakkomaksunsa, kaikki mitä oli
jäänyt jälelle kun halvat vaatteet oli maksettu. Yves katseli häntä nyt
syvin, hyvin lempein katsein ja hän pyyhkeili liinahihallaan poskille
vuotaneet kyyneleet.

Mutta siinä oli kaikki, mitä hänellä oli Marielle sanottavaa. Ja nyt
saapui äärimmäinen hetki. Kaikki oli lopussa.

Hän kumartui vielä viimeisen kerran poikansa puoleen, kohotti sitte
korkean vartalonsa ja nousi lähteäkseen.



LXXXII.


    Ja Keltit kaipasivat kolmea paatta sateisen taivaan alla,
    saarekkaan lahden perällä.

                                  G. Flaubert. _Salammbô_.

-- -- -- Korallimeri! -- Meidän vanhan maailmamme alla. -- Ei mitään
muuta kuin sininen äärettömyys. -- Hiljaa lipuvan laivan ympärillä
levittelee sininen rajattomuus rikkumatonta ympyräänsä. Avaruus säihkyy
ja kuultaa ikuisen auringon alla.

Yves on yksin siellä. Häntä kannattaa hyvin korkealla ilmassa jokin
kevyesti vaaniva; hän kulkee edelleen märssykorissaan.

Hän katselee, näkemättä, rajatonta ympyrää, hän on kuin väsynyt
avaruudesta ja valosta. Hänen hervottomat silmänsä pysähtyvät
sattumalta johonkin pisteeseen, sillä kaikki on samanlaista kaikkialla.

Kaikki on samanlaista kaikkialla. -- -- -- Se on tuota kappalten
itsetiedotonta, sokeaa loistetta, jonka ihmiset luulevat heitä varten
tehdyksi. Veden pinnalla juoksee elävöittäviä henkäyksiä, joita kukaan
ei hengitä; lämmin ja valo vuotavat mitattomasti, kaikki elämän lähteet
ovat avoinna meren hiljaisessa yksinäisyydessä ja saavat sen oudosti
kimmeltämään.

-- -- -- Avaruus säihkyy ja kuultaa ikuisen auringon alla. Keskipäivän
valtava leimu lankeaa siniseen erämaahan kuin tarpeeton, hukkaan mennyt
komeus.

Nyt luulee Yves kaukana erottavansa vähemmän sinisen viirun, ja hän
kiinnittää siihen huomionsa, joka äsken oli eksynyt kipinöivään,
rauhalliseen yksitoikkoisuuteen: meri kai siellä murtuu valkoisia
koralleja vasten, kuohuu tuntemattomia saaria vasten meren pinnan
tasalla, saaria, joita ei mikään kantta ilmaise.

-- -- -- Kuinka kaukana onkaan Bretagne! -- ja Toulvenin vihreät tiet!
-- ja hänen poikansa! --

Yves on havahtunut unelmistaan ja hän katselee kädellään silmiään
varjostaen tuota kaukaista viirua, joka yhä valkenee.

-- -- -- Hän ei ole karkurin näköinen, sillä hän kantaa vielä
matruusien sinistä kaulusta.

Nyt on hän tarkasti nähnyt nuo hyökylaineet ja korallisaaren ja
kumartuen hiukan tyhjyyteen huutaa hän alhaalla oleville: "Kareja
vasemmalla!"

Ei, Yves ei ole karannut, sillä alus, jolla hän kulkee, on
sotalaivastoon kuuluva _Primauguet_.

Hän ei ole karannut, sillä hän on yhä minun luonani, ja kun hän on
ylhäältä ilmoittanut riuttojen lähenemisen, nousen minä hänen luokseen
märssyyn ottaakseni siitä selon hänen kanssaan.

Tuona pahana päivänä Brestissä, kun hän tahtoi jättää meidät, olin
minä nähnyt hänen menevän ohi karkurina kantaen liinaan käärittyä
matruusipukuaan ja minä olin seurannut häntä kaukaa Récouvranceen
saakka. Olin antanut Marie'n mennä sisään, sitten nousin minäkin ylös
heidän jälkeensä ja aikoessaan lähteä, kohtasi hän minut oven edessä
sulkien häneltä tien käsivarsillani, niin kuin ennen Toulvenissa. Mutta
tällä kertaa ei ollutkaan kyseissä lapsen oikku, vaan äärimmäinen
taistelu hänen kanssaan.

Tuo taistelu oli ollut pitkä ja vaikea, ja olin tuntenut olevani
menettämäisilläni rohkeuteni, jättämäisilläni hänet saaliiksi synkän
kohtalon, joka veti häntä puoleensa. Ja sitten se oli yhtäkkiä loppunut
hyviin kyyneliin, jotka hän vuodatti, kyyneliin, joilla oli tarve
juosta jo kaksi päivää sitten, mutta jotka eivät voineet vuotaa, niin
ankarat olivat hänen silmänsä sellaiselle heikkoudelle. -- Silloin
oli hänen polvilleen asetettu hänen pikku Pierrensä, joka juuri oli
herännyt. Hän ei ollut ollenkaan vihoissaan isälleen, vaan oli heti
kietonut käsivartensa hänen kaulaansa. Ja Yves oli lopuksi sanonut
minulle:

-- Olkoon menneeksi, veli! Minä teen kaiken mitä te käskette. Mutta
samahan se on, näettehän, että minä nyt olen hukassa.

Asia oli tosiaankin hyvin huonolla tolalla, enkä minä itsekään tiennyt
minne kääntyä: -- Oli jonkunlainen kapinayritys, kun pakeni laivalta
saatuaan rautarangaistuksen ja oli poissa kolme päivää! Olinpa melkein
ollut sanomaisillani heille: "Karatkaa molemmat, kaikki kolme, rakkaat
ystäväni, sillä nyt on sangen myöhäistä ryhtyä muuhun. Menköön Yves
_Belle-Roselle_ ja te yhdytty häneen Amerikassa".

Mutta ei, se oli liian kauheaa! Jättää ikuisesti Bretagnen manner, ja
Toulvenin pieni talo, ja vanhat vanhusparat.

Silloin, hiukan vavisten vastuunalaisuuttani olin tehnyt päinvastaisen
päätöksen. Palautin samana iltana ennakkomaksun, vapautin Yves'n
kapteeni Kerjean'in käsistä ja jätin hänet heti seuraavana aamuna,
sataman auettua merisotaoikeuden käsiin. Oli seurannut tuskallisia
päiviä, odotuksen ja neuvottelun päiviä ja lopuksi järjestettiin asia
suurella hyväntahtoisuudella seuraavasti: Kuukausi raudoissa ja ero
kuudeksi korpraalin arvosta, alennuksella tavallisen matruusin palkalle.

Siten oli Yves parka, lähdettyään minun kanssani matkalle
_Primauguet'lla_, taas märssykorissaan, märssymiehenä niin kuin
ennenkin, harjoittaen entistä, ankaraa ammattiaan.

Seisoen molemmat mesaanimaston raakapuulla ruumis kumarassa ulos
tyhjyyteen, varjostaen toisella kädellä silmiämme ja pidellen toisella
köydestä, katselimme me yhdessä sinisen, säihkyvän autiuden perälle
noita yhä valkenevia hyökyjä, ja niiden keskeytymätön kohina oli kuin
kaukaisen kirkon urkujen soittoa meren hiljaisuuden keskellä.

Se oli todella suuri korallisaari, jota ei yksikään merenkulkija
vielä ollut keksinyt. Se oli hitaasti kohonnut alaisista syvyyksistä;
vuosisatoja oli se kärsivällisesti ojennellut kivisiä oksiaan. Se
ei vielä ollut muuta kuin ääretön, valkea vaahtokruunu, joka meren
syvimmän hiljaisuuden keskellä soitti elämän säveltä, jonkinlaista
ikuista ja salaperäistä mylvinää.

Kaikkialla muualla oli sininen äärettömyys samanlaista, tervettä,
syvää, rajatonta; saatoimme jatkaa matkaa.

-- Sinä olet ansainnut _kahdenkertaisen_ annoksen, veli, sanoin minä
Yves'lle.

Tarkoitin kaksinkertaista viinimäärää miehistön päivällisellä.
Laivalla on kaksinkertainen annos niitten merimiesten palkinto, jotka
ensimäisenä huomaavat maan tai vaaran, sekä niiden, jotka ovat saaneet
rotan pyydyksittä, taikka ovat osanneet pukeutua muita sirommin
sunnuntaitarkastuksessa.

Yves hymyili, mutta sanoi sitten kuin jotain surullista muistellen:

-- Tiedättehän, että nykyään, -- -- viini ja minä -- -- -- No, eihän se
tee mitään, antakoot vaan sen minulle, minun pöytätoverini juovat sen
kyllä. -- --

Ja todella; sen jälkeen kun hän oli kaatanut pikku Pierren lieden
kulmaa vasten, joi hän vain vettä. Hän oli vannonut sen tuon pienen,
loukkaantuneen pään kautta, ja se oli hänen elämänsä ensimäinen,
juhlallinen vala.

Me juttelimme yhdessä tuolla hyvässä, tuoreessa, neitseellisessä
ilmassa kevyesti pingoittuneiden purjeiden keskellä, kun alhaalta
kuului aivan erikoinen vihellys, joka merkitsi: "Käskekää
märssypäällikköä nopeasti laskeutumaan alas!"

Yves oli mesaanimaston märssyn päällikkö ja hän laskeutui nopeasti alas
saadakseen tietää, mitä hänestä tahdottiin. -- Alipäällikkö käski häntä
puheilleen -- ja minä tiesin miksi.

Noilla kaukaisilla, rauhallisilla merillä, missä me purjehdimme,
sekaantuvat matruuseilta täydellisesti vuodenajat, kuukaudet ja päivät;
pituuden käsitys häviää heiltä ajan yksitoikkoisuuteen. Ja todella ei
enää tiedä mitään kesästä eikä talvesta, ei muista niitä enää, sillä
ilmanala on muuttunut. Eivät edes luonnonilmiöt ilmaise niitä enää;
aina vain rajatonta vettä, aina samat laudat, ja keväällä ei mikään
rupea viheriöimään.

Yves oli vaivatta mukautunut entiseen oloonsa, märssymiehen tapoihin,
elämään märssykorissa puolialastomana tuulessa ja paisteissa veitsineen
ja voineen. Hän ei enää ollut laskenut päiviä, koska ne olivat aivan
samanlaisia, vartioiden säännöllisyyden, aina kuuman auringon ja
aina raikkaiden öiden vaihtelun vuoksi. Hän oli unohtunut tuohon
karkoitusaikaan mittaamatta sitä.

Mutta juuri tänään loppui tuo kuuden kuukauden rangaistusaika;
päällikkö ilmoitti, että hän saisi takaisin nauhansa, hopeapillinsä
ja korpraalinarvonsa. Sanoipa hän sen ystävällisesti puristaen hänen
kättäänkin, sillä Yves oli osoittanut rangaistusaikanaan moitteetonta
käytöstä ja rohkeutta, eikä mitään märssyä koskaan oltu hoidettu niin
hyvin kuin hänen.

Yves palasi minun luokseni kasvoilla onnellinen ilme:

-- Miksi ette sanonut minulle, että aika loppui tänään?

Hänelle oli luvattu, että jos tätä jatkuisi, unohdettaisiin hänen
rangaistuksensakin pian. Varmasti -- tuon valan, jonka hän oli vannonut
pikku Pierrensä pään kautta, sen pitäminen onnistui hänelle yli
toiveiden.



LXXXIII.


Saman päivän iltana on Yves minun huoneessani ja kiiruhtaa, kiiruhtaa
ennen yötä kiinnittämään nauhat hihoihinsa, yhä hullunkurisena, hän,
tuo komeannäköinen merikarhu, ompelupuuhassa.

Hänen vaatteensa eivät juuri olleet kauniit; niitä on paljon
käytetty. Eipä hän ollut juuri rikaskaan Brestistä lähtiessään palkan
pienentyessä, ja ettei pienentäisi säästöään, ei hän ole tahtonut
liikoja tavaroita "varastoonsa". Mutta ne ovat niin puhtaita, kaikki
paikat ovat niin hyvin asetetut toistensa päälle kyynärpäihin ja
hihansuihin, että niitä voi aivan hyvin käyttää. Nuo uudet nauhat
lahjoittavat niille jonkunlaisen uuden nuoruuden. Muuten on hän komean
näköinen oli ihan puettu kuinka hyvänsä; sitäpaitsi ollaan laivoilla
niin harvoin täysissä pukeissa, että vaatteet varmasti kestävät matkan
loppuun saakka. Mitä taas rahoihin tulee, ei Yves'lla ole mitään. Hän
unohtaa melkein niiden käytön ja arvon niin kuin merimiehille usein
sattuukin -- sillä hän lähettää vaimolleen Brestiin palkkansa ja
ansionsa, kaikki.

Yön tultua on hänen työnsäkin lopussa. Hän taittaa sen huolellisesti
kokoon, ja lakaisee sitte pois pienet rihman pätkät, joita hän
on pudotellut huoneeseeni. Sitten tahtoo hän hyvin tarkat tiedot
kuukaudesta ja päivämäärästä, sytyttää kynttilän ja rupeaa
kirjoittamaan.

    Merellä, _Primauguet'lla_ 23 p. huhtik. 1882.

    Rakas Vaimoni!

    Minä kirjoitan sinulle nämä muutamat sanat etukäteen, tänään,
    herra Pierre'n huoneessa. Minä panen ne postiin ensi kuussa,
    kun me saavumme Havaiin saarille (seutu -- -- -- josta sinä
    varmaankaan et tiedä missä se on).

    Kirjoitan sinulle kertoakseni, että minä tänään olen taas pannut
    nauhani paikoilleen, ja voit olla rauhallinen: ne eivät enää
    irtaannu, sillä minä olen tällä kertaa ommellut _ne vahvasti_.

    Rakas vaimoni! Se todistaa minulle kuitenkin, että on vasta
    kulunut tasan kuusi kuukautta lähdöstämme ja siis emme vielä
    kohtakaan saa nähdä toisiamme. -- Minulla oli kuitenkin hyvin
    kiire päästä pistäytymään Toulvenissä auttaakseni sinua asuntomme
    sisustamisessa, eikä ainoastaan sen takia, arvaathan, vaan
    etenkin saadakseni viettää jonkun hetken sinun kanssasi ja nähdä
    pikku Pierremme juoksentelevan. Minulle täytyy antaa pitkä loma,
    kun me palaamme, ainakin viisitoista tai kaksikymmentä päivää,
    ehkä en tyytyisi kahteenkymmeneenkään, vaan pyytäisin koko
    kuukauden.

    Rakas Marie! Kerron sinulle, että minä sentään olen hyvin
    onnellinen laivalla, etenkin kun olen taas päässyt merille herra
    Pierren kanssa ja sitähän minä toivoin kauan sitten. Matka on
    aivan verraton ja sitäpaitsi hyvin edullinen minulle, sillä minun
    täytyy hankkia paljon rahaa, niin kuin tiedät. Ehkäpä minut
    ehdotetaan _aliperämieheksi_ ennen maihin astumista, sillä minä
    olen hyvissä väleissä kaikkien upseerien kanssa.

    Kerron sinulle vielä, että lentokalat -- -- --

    Seis! Kannella vihelletään: _Kaikki väki kannelle!_ keulapurje on
    reivattava. Yves juoksee pois eikä kukaan ole milloinkaan saanut
    tietää tuon lentokalajutun loppua.

    Hän on säilyttänyt lapsellisen tapansa vaimolleen kirjoittaessaan
    ja hänen kanssaan seurustellessaan. Minuun nähden on hän
    muuttunut, hänestä on tullut uusi Yves, paljon vaikeampi käsittää
    ja paljon hienostuneempi kuin entinen.



LXXXIV.


Seuraava yö on kirkas ja suloinen. Me kuljemme aivan hiljaa
Korallimerta lämpimän vihurin puhaltaessa, edeten varovasti, peläten
tapaavamme valkeita saaria, kuunnellen hiljaisuutta, peläten kuulevamme
hyökyjen pauhun.

Keskiyöstä kello neljään aamulla kuluu päivystysvuoro valvoessa
eteläisten vesien suuren ja oudon rauhan keskellä.

Kaikki on sinertävän vihreää, _yön sinistä_, syvyyden väristä. Kuu,
joka ensin pysyttelee hyvin korkealla, heittää mereen pieniä, tanssivia
valopilkkuja, aivan kuin kaikkialla, noilla äärettömillä, tyhjillä
lakeuksilla, salaperäiset kädet liikuttelisivat aivan hiljaa tuhansia
pikku peilejä.

Tyynesti kuluvat puolet tunnit toinen toisensa jälkeen, meri on
tasainen, purjeet hyvin kevyesti jännittyneet. Päivystävät matruusit
nukkuvat pitkällään kannella palttinavaatteissaan, riveissä, kaikki
samalla kyljellä maaten, toisiinsa liittyneinä kuin sarja valkeita
muumioita.

Joka puoli tunti värähtävät he kuullessaan kellon soivan, ja silloin
kuuluu kaksi ääntä laivan keulasta laulaen toinen toisensa jälkeen
hitaassa tahdissa: "Tähystäjä silmät auki -- -- oikea", sanoo toinen.
"Tähystäjä, silmät auki -- -- -- vasen", vastaa toinen. Tuo ääni, joka
hiljaisuudessa tuntuu huudolta, hämmästyttää, ja sitten sammuu äänien
ja kellon värinä, eikä enää kuulu mitään.

Nyt laskeutuu kuu hitaasti ja sen sininen valo tummenee; nyt se jo on
hyvin lähellä vettä ja piirtää siihen pitkähkön, värisevän valoviivan.

Se tulee keltaisemmaksi, tuskin valaisten kuin sammuva lamppu.

Hitaasti rupeaa se suurenemaan, yhä suurenemaan, rajattomasti,
ja sitten tulee se punaiseksi, menettää muotonsa, uppoo outona,
pelottavana. Et enää tiedä mitä näet: näköpiirissä palaa suuri, himmeä,
verinen tuli. Se on liian suuri ollakseen kuu, ja nyt piirtyy sen
eteen suuria, mustia varjoja: äärettömiä torneja, luhistuvia vuoria,
palatseja, kaupunkeja.

Aisteille tuntuu laskeutuvan kuin pimeyden verho, todellisuuden tunne
on mennyttä. Mieleesi tulee vaikutelmia Ilmestyskirjan kaupungeista,
veriraskaista pilvistä, päätäsi uhkaavista kirouksista. Saat
aavistuksen jättiläismäisistä kauhuista, kaoottisista häviöistä,
maailman lopuista. -- --

Hetki sisäistä unta, joka menee ohi, tahdosta huolimatta, valveilla
nähty uni, joka haipuu hyvin nopeasti.

Kangastus! -- -- Nyt se on lopussa, kuu on laskenut. Kaukana ei ole
muuta kuin loppumaton meri ja harhailevia utupilviä, jotka ennustavat
aamun tuloa. Nyt kun kuu ei enää ole niiden takana, ei niitä edes
erotakaan. Kaikki haihtui nopeasti, ja taas olet yössä, oikeassa, yhä
puhtaassa ja tyynessä yössä.

Ne ovat hyvin kaukana meistä, nuo Ilmestyksen maat: sillä me olemme
Korallimerellä, maan toisella puolen, ja täällä ei ole mitään muuta
kuin tuo ääretön piiri, vesien rajaton peilipinta.

Perämies meni katsomaan paljonko kello oli. Kunnioituksesta kuuta
kohtaan tulee hänen merkitä aina avoimeen, suureen rekisteriin, jota
sanotaan _laivapäiväkirjaksi_, aivan tarkka kellomäärä sen laskuajasta.

Sitten palasi hän ilmoittamaan minulle:

-- Kapteeni, on aika _herättää vartiolle!_

Nytkö jo! Nyt jo lopussa minun neljä yötuntiani -- ja uusi upseeri oli
kohta astuva sijaan.

Komennan:

_Päälliköt ja lataajat herättämään vuorolle!_ [Säännönmukainen komento.
-- Laivalla on miehistö jaettu määrättyihin _sarjoihin_, joista
jokainen muodostaa tykin asestuksen. Tykin päällikön ja lataajien
tehtävänä on johtaa oman sarjansa miehiä ja herättää ne, jotka astuvat
heidän sijaansa vartiolle.]

Silloin muutamat niistä, jotka nukkuivat kannella valkeina muumioina,
nousevat ja herättävät toisiakin; he lähtevät liikkeelle joukkona ja
laskeutuvat alas. Ja sitten kuuluu parikymmentä ääntä laulavan toinen
toisensa jälkeen -- harppauksittaan kuin _Veli Jaakkoa_ -- jotain hyvin
vanhaa iloista ja kujeellista laulua.

He laulavat:

Oletko kuullut oikean laidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös!
Oletko kuullut, oikeanlaidan miehiä, ylös vartiolle, ylös, ylös, ylös!
-- --

He kulkevat edes takaisin, kumarassa riippumattojen alla ja
pudistelevat ohi kulkiessaan nukkujia olkapäällä töytäisten.

Sitten komennan minä heltymättömänä: -- Ylös, oikean laidan miehet
nimen huutoon!

Ja he nousevat ylös puoli-alastomina, jotkut haukottelevat, jotkut
venyttelevät, kolmannet kompastelevat. He järjestäytyivät ryhmittäin
asemilleen, yhden miehen katsellessa heitä kasvoihin lyhdyn valossa,
laskien heidät. Muut, jotka nukkuivat kannella, menevät alas lepäämään
paikoilleen.

Yveskin on noussut ylös oikean laidan miesten kanssa, jotka juuri
olivat heränneet. Minä tunnen hyvin hänen pillinsä äänen, jota en ollut
kuullut yhteen vuoteen. Ja sitten tunnen minä hänen äänestä, joka
komentaen kaikuu _Primauguet'n_ kannella.

Silloin nimitän minä häntä virallisesti äsken takaisin saamallaan
arvonimellä: "korpraali!"

Sen teen ainoastaan puristaakseni hänen kättään, toivottaakseni hänet
tervetulleeksi ja hyvää yön loppua ennenkuin menen nukkumaan.



LXXXV.


-- Kisko nuora laivaan, Goulven! Laivoja oli vaikea laskea vierettäin.
Minä tulin _Primauguet'n_ venheellä tarkastamaan erästä epäilyttävän
näköistä laivaa, jolla ei ollut lippua.

Olimme yhä eteläisellä valtamerellä, Tonga-Tahou'n saaren luona, tuulen
puolella.

_Primauguet_ oli ankkurissa eräässä saaren lahdessa, riuttasärkkien
sisällä, korallien turvissa. Toinen, valaanpyytäjä, oli pysytellyt
ulompana, melkein ulapalla kuin pakenemaan valmiina ja maininki kävi
korkeana sen ympärillä.

Minulle annettiin tehtäväksi ottaa selvä siitä, _puhutella_ sitä,
niinkuin meidän ammatissamme sanotaan.

-- Vedä kannelle, Goulven, vedä!

Minä nostin kasvoni miestä kohti, jonka nimi oli Goulven; hän piteli
ylhäällä, tuntemattoman laivan kannella köyttä, joka oli heitetty
minulle. Ja minun silmiini pistivät nuo kasvot, tuo ennestään tuttu
katse: siinä oli toinen Yves, hiukan vanhempi, vielä ruskeampi ja ehkä
voimakkaampikin -- piirteet kovemmat, enemmän kärsineet. Mutta hänellä
oli siinä määrin Yves'n silmät, Yves'n katse, että hän oli kuin Yves'n
kaksoiskuva, joka teki minuun oudon vaikutuksen.

Joskus olin kyllä todella ajatellut, että me voisimme kohdata hänet,
tuon Goulven-veljen, jollakin noista valaanpyytäjälaivoista, joita me
tapasimme silloin tällöin Suuren Valtameren ankkuripaikoilla, ja joita
me "puhuttelimme", jos ne olivat epäilyttävän näköisiä.

Menin ensin hänen luokseen kapteenista välittämättä, jona oli
jättiläismäinen amerikkalainen, kasvot kuin merirosvon, parta pitkä
kuin meriruoho. Astuin sinne kuin valloitettuun maalian, ja välitin
viis sovinnaisista tavoista.

-- Tekö olette Goulven Kermadec?

Ja minä ojensin jo hänelle käteni, niin varma olin siitä.

Mutta hän kalpeni ruskean ahavansa alla ja peräytyi. Hän pelkäsi.

Ja minä näin hänen villillä liikkeellä puristavan kätensä nyrkkiin,
pingoittavan lihaksiaan, aivan kuin tehdäkseen vastarintaa kaikesta
huolimatta epätoivoisessa taistelussa.

Goulven parka! Hämmästys kuullessaan minun lausuvan hänen nimensä --
univormuni -- ja kuusitoista asestettua matruusia minun seurassani! Hän
oli luullut minun tulleen ranskalaisen lain nimessä vangitsemaan häntä,
ja hän oli niin kuin Yveskin vimmastunut voiman uhatessa.

Tarvittiin hetki hänen kesyttämisekseen, ja kun hän sai tietää, että
_hänen pikku veljestään_ oli tullut minun veljeni, ja että hän oli
tuolla, sotalaivalla, pyysi hän anteeksi pelkoaan hymyillen samanlaista
hyvää hymyä kuin Yveskin.

Miehistö oli merkillisen näköinen. Laivallakin oli rosvon ulkonäkö ja
eleet. Se oli aivan meren hankaama ja kuluttama niiden kolmen vuoden
aikana, jolloin se oli harhaillut Suuren Valtameren mainingeissa
koskettamatta yhtäkään sivistynyttä maata -- mutta vahva se oli vielä
ja matkan tekoon veistetty. Sen nuoraportaissa, ylhäältä aina alas
saakka, riippui joka askelmassa valaskalan partoja kuin mustia, pitkiä
tupsuja; olisi luullut sen kulkeneen veden alla ja siellä peittyneen
levärihmoihin.

Sisältä oli se lastattu kaikkien pyytämiensä suurten eläinten rasvalla
ja öljyllä. Siinä oli koko omaisuus, ja kapteeni aikoi pian palata
Amerikaan, Californiaan, missä hänen lähtösatamansa oli.

Sekalainen miehistö: kaksi ranskalaista, kaksi amerikkalaista, kolme
espanjalaista, yksi saksalainen, intialainen laivapoika ja kiinalainen
kokki. Sitten vielä alkuasukasnainen Perusta -- puolialaston niin kuin
miehetkin -- joka oli kapteenin vaimo, ja imetti kahden kuukauden
vanhaa, merellä siitettyä ja syntynyttä lasta.

Tämän perheen asunnossa, laivan perällä oli tammiseinät, paksut kuin
vallit ja raudalla reunustetut ovet. Sisällä oli kokonainen varasto
revolvereja, boxausrautoja ja iskuesineitä. Varokeinoihin oli ryhdytty;
siellä saattoi tarpeen tullen kestää koko miehistön piirityksen.

Muuten olivat paperit kunnossa. Lippua ei oltu nostettu, koskei sitä
ollut. Koit olivat syöneet viimeisen, jonka jäännöksiä näytettiin
minulle anteeksi pyydellen. Siinä oli tosiaan Amerikan värit:
punavalkoiset viivat, ja tahdikas _yac_. Ei mitään sanottavaa, kaikki
oli täysin paikallaan.

Goulven kysyi minulta tunsinko Plouherzelin, ja silloin kerroin minä
hänelle nukkuneeni yön hänen vanhan äitinsä katon alla.

-- Entä te? kysyin minä. Ettekö palaa sinne koskaan?

Hän kärsi vielä, ja hyvin syvästi tuota muistellessaan. Minä huomasin
sen.

-- Se on liian myöhäistä nyt. Minun täytyisi suorittaa rangaistukseni
valtiolle, ja minä olen naimisissa Californiassa, minulla on kaksi
lasta Sacramentossa.

-- Tahdotteko tulla kanssani Yves'a tapaamaan?

-- Tullako kanssanne? toisti hän hiljaa synkällä äänellä, aivan kuin
suuresti ihmetellen ehdotustani. Tullako kanssanne? Mutta tehän
tiedätte hyvin, että minä olen karkuri.

Sillä hetkellä oli hän niin Yves'n kaltainen, hän oli sanonut sen niin
samanlaisella äänen painolla kuin Yves, että minun tuli paha olla.

Kaikesta huolimatta ymmärsin minä vapaan miehen, vapaudestaan aran
miehen pelon. Minä kunnioitin hänen pelkoaan Ranskan maata kohtaan --
sillä sotalaivan kansi on Ranskan aluetta _Primauguet'lla_ oli oikeus
ottaa hänet vangiksi, se oli laki.

-- Haluttaako teitä ainakin tavata häntä?

-- Haluttaako minua tavata häntä -- -- pikku Yves parkaa?

-- Hyvä! Minä tuon hänet tänne. Kun hän tulee, pyydän teitä vain
kehottamaan häntä olemaan järkevä. Ymmärrättehän tarkoitukseni. -- --
Goulven?

Silloin tarttui hän minun käteeni ja puristi sitä omissaan.



LXXXVI.


Olin ottanut vastaan valaanpyytäjän kapteenin päivälliskutsun
seuraavaksi päiväksi. Me olimme tulleet erinomaisesti toimeen. Vaikkei
hänellä ollut minkäänlaista sivistyneen miehen käytöstapaa, ei hän
silti ollut ollenkaan typerä. Ja sitäpaitsi oli se ainoa keino, jolla
saisin Yves'n hänen laivaansa.

Luulin seuraavana aamuna päivän tullessa huomaavani valaanpyytäjän
kadonneen, lentäneen yöllä pois kuin kesytön lintu. Mutta ei, siellä
se oli paikoillaan aavalla, kaikkine mustine tupsuineen köysissään,
piirtyen veden suurta, ympyränmuotoista peiliä vasten, joka oli
liikkumaton sinä päivänä, ja raskas ja kiiltävä kuin sula hopea.

Tuo kutsu oli siis vakavasti tarkoitettu ja minua odotettiin.
Varovaisuuden vuoksi oli päällikkö tahtonut, että minua seuraavat
venemiehet olisivat aseissa ja jäisivät koko ajaksi minua lähelle.
Se sopi mainiosti Yves'lle, ja minä otin hänet mukaani venekunnan
johtajaksi.



LXXXVII.


Kapteeni ottaa minut vastaan nuoraportaiden luona, jokseenkin oikeassa
Yankee-asussa. Hänen täydellisesti muuttuneella vaimollansa on
punertava silkkihame ja komea kaulanauha Pomotu-saarien helmistä.
Ihmettelen hänen kauneuttaan ja hänen vartalonsa sopusuhtaisuutta.

Nyt me olemme asunnossa, jossa on hämmästyttävät, raudalla vahvistetut
seinät. Siellä on pimeää ja raskasta, mutta paksulasisista ikkunoista
loistaa sisään luonto, joka näyttää noidutulta: maidon sininen meri,
kimaltava kuin turkoosi, kaukainen, ruusuisen sinertävä meri ja aivan
pieniä kellahtavia pilviä, jotka liukuvat vihertävän kultaisella,
syvällä taivaalla.

Kun on kääntänyt silmänsä pois pienistä, avoimista akkunoista,
tuosta valon katselusta, tuntuu matala, epäsäännöllinen huone
paksujen kattohirsien alla vielä oudommalta revolvereineen ja
iskuasevarastoineen.

Päivälliseksi syödään San Franciscon säilykkeitä, Tonga-Talbun
mainioita hedelmiä, _silmäneulasia_, jotka ovat lämpimän meren
mainioita kaloja; juodaan ranskalaisia viinejä, perulaista _pisco'a_ ja
englantilaisia liköörejä.

Meitä palveleva kiinalainen on piispan violettiin kaapuun puettu ja
hänen kenkänsä paksut pohjat ovat paperista. Kapteenin vaimo laulaa
chileläisen _samacueca'n_ näpäytellen _diguhela'llaan_ jonkunlaista
säestystä, mikä on kuin ravaavan muulin yksitoikkoista hyppelyä.
Linnoituksen ovet ovat selkiselällään. Minun kuudentoista asestetun
mieheni läsnäolon vuoksi vallitsee turvallisuus, rauhallinen
tuttavallisuus, joka tosiaan on hyvin liikuttavaa.

Etukeulassa laulavat ja juovat _Primauguet'n_ miehet valaanpyytäjien
kanssa. Kaikkialla juhlitaan. Ja minä näen kauempana Yves'n ja
Goulvenin, jotka eivät juo, astelevan kannella keskustellen. Goulven,
joka on suurempi, on kietonut käsivartensa veljensä olan ympäri.
Kaikista muista erillään, vaikkakin heidän keskellään kävelevät he,
matalalla äänellä keskustellen.

Lasit tyhjenevät kaikkialla merkillisiä maljoja juotaessa. Kapteeni,
joka aluksi oli kuin meri- tai jokijumalan jäykkä kuvapatsas,
vilkastuu, nauraa väkevää naurua, mikä saa koko hänen ruumiinsa
vapisemaan. Hänen suunsa aukeaa kuin valaan kita ja nyt kertoo hän
englanniksi omituisia seikkoja, unohtuu uskomaan minulle asioita,
joiden takia voisi joutua hirteen: hänen keskustelunsa muuttuu
merirosvon sävyisäksi jutteluksi.

Kun kapteenin vaimo on palannut kajuuttaansa, kutsutaan sisään tatuoitu
matruusi, joka jälkiruuaksi riisutaan alasti. Halutaan näyttää minulle
ihopiirrosta, joka kuvaa ketunpyyntiä.

Se alkaa kaulasta: laukkaavia ratsumiehiä ja koiria laskeutuu kierteenä
vartaloa alas.

-- Ettekö vielä näe kettua? kysyy kapteeni minulta rehevästi nauraen.

Tuo ketun keksiminen tuntuu olevan niin hauskaa, että hän jo edeltäpäin
on halkeamaisillaan naurusta. Ja hän pyörittää jo juopunutta miestä
monta kertaa ympäri seuratakseen yhä laskeutuvaa metsästystä.
Lantioiden kohdalla sekaantuu se, ja nyt aavistat, että jahti on
loppumaisillaan.

-- Hei, tuolla on kettu! huutaa kapteeni lopuksi, suunniltaan villistä
ihastuksesta, taapäin heittäytyen, menehtymäisillään mielihyvästä ja
naurusta.

Ahdistettu eläin pakeni luolaansa, ja siitä näkyi vain puolet. Se
oli suuri loppuyllätys. Tuo matruusi kutsuttiin kilistämään meidän
kanssamme vaivojensa palkkioksi.

Oli jo aika nousta kannelle hengittämään puhdasta ilmaa, illan raitista
ja suloista tuulta. Meri loisti kaukana yhä yhtä liikkumattomana ja
raskaana, heijastellen lännen viimeisiä säteitä. Nyt tanssivat miehet
huilun tahtiin, joka soitti vilkasta säveltä.

Tanssiessaan heittivät valaanpyytäjät meihin kulmiensa alta kissan
silmäyksiä, joissa kuvastui puoleksi uteliasta pelkoa, puoleksi
kesytöntä ylenkatsetta. Heidän kasvoillaan liikkuivat ilmeet,
jotka merikarhuissa muistuttavat primitiivistä ihmistä, he tekivät
hullunkurisia liikkeitä kaiken johdosta ja heidän eleensä olivat
liiallisia niin kuin eläinten vapaassa tilassa. Joskus heittäytyivät
he taapäin, aivan kaareviksi, sitten luonnollisen notkeuden ja kavalan
tottumuksen voimasta kyykistyivät he köyristäen selkäänsä kuin suuret
kissaeläimet, kun ne käyskentelevät päivän valossa. Ja he pyörivät
kaikki heikon, viheltävän soiton, tuon hypähtelevän, lapsellisen
lurituksen tahdissa, hyvin vakavina, komeillen tanssillaan, asetellen
sirosti käsiään ja pyörähdellen jaloillaan.

Mutta Yves ja Goulven kävelivät yhä toisiinsa liittyneinä. He
kiiruhtivat sanomaan kaiken sanottavansa, he vilkastuttivat viimeisen
ja äärimmäisen keskustelunsa kulkua huomaten, että minä olin lähdössä.
He olivat tavanneet toisensa viisitoista vuotta sitten, kun Yves vielä
oli pieni lapsi, tuona päivänä, kun Goulven kulki Plouherzelin kautta
piiloutuen kuin kiroissa oleva. Ja epäilemättä eivät he enää koskaan
tapaisikaan toisiaan. Äkkiä heittäytyi kaksi toisiaan vartalosta kiinni
pitävää tanssijaa maahan, yhä toisiinsa puristuneina, rimpuillen,
koristen äkkinäisen raivokohtauksen vallassa. He koettivat upottaa
veitsensä toistensa rintoihin, ja veri valahti jo laudoille punaisina
läikkinä.

Kapteeni erotti heidät heti huimien heitä virtahevon nahasta
valmistetulla ruoskalla.

_No matter_, sanoi hän; _they are drunk!_ (Ei se mitään; he ovat
päissään).

Oli aika lähteä. Yves ja Goulven syleilivät toisiaan ja minä näin
Goulvenin itkevän.

Kun me palasimme tyyntä merta pitkin etelän ensimäisten tähtien
syttyessä kertoi Yves minulle veljestään:

-- Hän ei juuri ole onnellinen. Kuitenkin ansaitsee hän aika lailla
rahaa ja hänellä on pieni maja Californiassa, jonne hän toivoo saavansa
palata. Mutta katsokaas, koti-ikävä tappaa hänet.

-- -- -- Tuo kapteeni oli vannonut minulle tulevansa seuraavana
päivänä vaimoineen päivälliselle minun laivaani. Mutta yöllä loittoni
valaanpyytäjä ulapalle, katosi tyhjään äärettömyyteen, ja me emme
tavanneet sitä enää.



LXXXVIII.


-- Oletteko tekin tullut nostamaan rahojanne, rouva Quémeneur?

-- Niin kai tekin, rouva Kerdoncuff?

-- Missä teidän miehenne nyt purjehtii, rouva Quémeneur?

-- Kiinassa, rouva Kerdoncuff, _Kerguelenillä_.

-- Niin minunkin, rouva Quémeneur. Hänkin purjehtii siellä _Venuksella_.

Näin inisee kaksi särkynyttä naisääntä hämmästyttävin virein, Brestissä
_Voûtes_-kadulla, hienon sateen langetessa.

Tuo _Voûtes_-katu on aivan täynnä naisia, jotka ovat odottaneet siellä
aamusta saakka ruman graniittitalon edessä, jossa on "_Merimiesten
säästökassa_". Brestin naiset, joita kylmä sade ei tympäise,
keskustelevat kimeästi jalat vedessä, painautuneina surullisen kadun
seiniä vasten, harmaassa sumussa.

On vuosineljänneksen ensimäinen päivä. He jonottavat maksuaan
odotellen, ja olikin jo aika: rahaa puuttui kaikista suuren kaupungin
pimeistä asunnoista.

Naiset, joiden miehet purjehtivat kaukana, saavat kohta
maksumääräyksensä, palkan, jonka merimiehet jättävät heille.

Sitten menevät he juomaan. Vastapäätä on kapakka, joka on perustettu
siihen aivan vartavasten. Sen nimi on: _Perheen äideille_, omistaja
rouva Pétavin. Brestissä sanotaan sitä: _Maksumääräysten kapakaksi_.

Rouva Quémeneur, jonka kasvot ovat litteät kuin rahan kruunupuoli,
leukapielet tukevat, vatsa pulloillaan, on puettu sadetakkiin ja
mustaan tyllimyssyyn, jossa on siniset nauhat.

Rouva Kerdoncu'ff, sairaaloinen, vihertävä kuin lihakärpänen, näyttelee
laihaa naamaansa hatun alla, jota koristaa kaksi ruusua lehtineen.

Sitä mukaa kuin aika lähestyy kasvaa juoppojen naisten joukko. Pankki
on piiritystilassa, ovilla riidellään. Kohta avautuu luukku.

Siellä on Mariokin, Yves'n vaimo, tuossa iljettävän sekavassa joukossa
pitäen pikku Pierreä kädestä. Hiukan arkana, tuntien olevansa
surullinen, peläten hämärästi kaikkia noita naisia, antaa hän
kiireisimpien kulkea ohitseen ja nojaa seinää vasten, sillä puolen,
minne sade ei räisky.

-- Astukaa toki sisään, pikku rouva, ettette kastelisi perin pohjin
sievää pikku poikaanne.

Rouva Pétavin puhuu näin ilmestyen ovelleen, hyvin hymyilevänä:

-- Saisiko olla jotain? Hiukan makeaa?

-- Kiitos rouva, minä en juo, vastasi Marie, joka nähdessään kapakan
vielä tyhjänä oli sentään tullut sisään peläten, että pikku Pierre
saisi nuhan. -- Mutta jos minä häiritsen, rouva -- -- --

Ei, varmasti hän ei häirinnyt rouva Pétavin'ia, jolla oli hyvä sydän,
ja joka pyysi häntä istumaan.

Nyt tulevat sisään rouvat Quémeneur ja Kerdoncuff saatuaan ensimäiseksi
rahansa, sulkevat sateenvarjonsa ja istuutuvat.

-- Rouva, rouva, neljännes ja kaksi lasia!

On tarpeetonta sanoa mistä oli kysymys: vahvinta paloviinaa. Naiset
juttelevat:

-- No mitä tekee teidän miehenne sitten _Kerguelenissä_.

-- Hän on märssypäällikkö, rouva Kerdoncuff.

-- Niin on minunkin, hän on märssypääliikkö, rouva Quémeneur! Ja
päälliköiden rouvat voivat mainiosti kilistellä keskenään. -- -- --
Terveydeksenne, Victoire-Yvonne!

Naiset puhuttelevat jo toisiaan etunimillään. Lasit tyhjenevät.

Marie kääntää heihin kirkkaat silmänsä katsellen heitä äkkiä hyvin
uteliaasti niin kuin eläintarhan asukkaita. Ja sitten tekee hänen
mielensä lähteä pois. Mutta kadulla vuotaa sade virtanaan ja pankin
oven edessä on vielä paljon väkeä.

-- Terveydeksenne Victoire-Yvonne!

-- Terveydeksenne, Françoise! Ja niin menee koko litra.

Naiset kertovat toisilleen pikku asioistaan: On kuitenkin vaikeaa saada
rahat riittämään! Mutta minkäs sille! Leipuri saa ainakin odottaa ensi
neljännestä. Teurastaja, no, hänelle maksetaan vähitellen. Tänään on
maksupäivä; kuinkas ei ilottaisi hiukan?

-- Minäpä, sanoi rouva Kerdoncuff hymyillen kiemailevan
kaksimielisesti, minä en olekaan kovin onneton, sillä, tiedättekö?
minulla on _veteraani_ täysihoidossa, ja hän on satamakorpraali.

Se ymmärrettiin. Rouva Quérneneurin kasvoilla vilahti samanlainen hymy.

-- Aivan niin kuin minullakin. Minulla on majoittaja. Terveydeksesi
Françoise. (Naiset sinuttelevat jo). Hän on aika velikulta tuo minun
majoittajani, jospa tietäisit -- --!

Ja tuttavallisten tunnustusten kappale alkaa.

Marie Kermadec nousee. Onko hän kuullut oikein? Useat noista sanoista
ovat varmasti tuntemattomia hänelle, mutta niiden sisältö on
läpikuultava ja eleet selventävät sitä. Onko tosiaan naisia, jotka
voivat puhua moisista asioista? Ja hän lähtee ulos ympäri kääntymättä,
kiittämättä, aivan punaisena, tuntien, että kaikki veri on noussut
hänen poskilleen.

-- Näitkö tuon; mikähän sille tuli?

-- Hiis, näethän, se on maalta, sillähän on vielä Bannalec'ilainen
päähine, eihän se osaa käyttäytyä.

-- Terveydeksesi, Victoire-Yvonne! Kapakka tulee väkeä täyteen. Ovella
suljetaan sateenvarjoja, vanhoja sadetakkeja pudistellaan, joukko
naisia tulee sisään, litrat kiertelevät.

Ja kotona on pienokaisia, jotka älisevät hätäytyneen shakaalin äänellä;
kalpeita lapsia, jotka valittavat kylmää ja nälkää. -- Mitäs siitä,
maljasi; nyt on maksupäivä!

-- -- -- Kun Marie tuli ulos näki hän huppupäähineisen naisryhmäin,
joka oli vetäytynyt syrjään päästääkseen tunkeilevimman tungoksen ohi.
Hän meni nopeasti heidän joukkoonsa ollakseen kunniallisessa seurassa.
Siellä oli kylien vanhoja äitejä, jotka olivat tulleet nostamaan
lastensa lähettämiä rahoja, ja jotka pysyttelivät pumpulivarjojensa
alla arvokkain, yrmein kasvoin niin kuin talonpoikaisnaisella
kaupungissa ollessaan on tapana.

Vuoroaan odotellessaan teki Marie tuttavuutta erään Kennézeau'laisen
vanhuksen kanssa, joka kertoi hänelle poikansa, erään _Astréen_
tykki-miehen tarinan.

Hän oli nähtävästi aikaisemmassa nuoruudessaan tehnyt samanlaisia
tyhmyyksiä kuin Yveskin, ja sitten, iän karttuessa, oli hän
täydellisesti vakaantunut; ei saa milloinkaan joutua epätoivoon
merimiesten vuoksi. -- --

Samapa se; mutta kiukuissaan Brestin naisille oli Marie tehnyt suuren
päätöksen: palata Toulveniin, maksoi mitä maksoi, ja jo huomena; jos
mahdollista.

Heti kotiin palattuaan rupesi _hän_ kirjoittamaan Yves'lle pitkää
kirjettä selittääkseen päätöstään. Récouvrancen vuokra oli tosin
maksettu vielä kolmelta kuukaudelta ja Toulvenin pikku talo ei
olisi kohtakaan valmis; mutta hän korvaisi sen kaiken työllä ja
säästäväisyydellä: hän rupeisi silittämään ihmisille, poimuttamaan
paikkakuntalaisten suuria kauluksia; se oli vaikeaa työtä, jonka hän
tiesi onnistuvan hyvin taidokkaalla kaislalaitteella.

Sitten kertoi hän kirjeessään mitä uutta pilkku Pierre osasi sanoa ja
tehdä. Hän kätki siihen, hyvin lapsellisin sanoin, suuren hellyytensä
poissaolevalle, hän liitti siihen hiustukun, joka oli leikattu eräästä
pienestä, ruskeasta, hyvin vallattomasta päästä, ja sulki lopuksi
kaiken ohueen, paperiseen kirjekuoreen ja kirjoitti osotteen:

_Herra Yves Kermadec_, Märssypäällikkö _Primauguet'lla, Etelämerellä_,
Ranskan konsulin huostaan Panamassa, lähetettäväksi laivan jälkeen.

Pieni kirje parka! Kenties se saapuikin perille? Se ei ole mahdotonta,
sellaista on nähty. Viiden, kymmenen kuukauden kuluttua, hyvin
likaisena ja amerikkalaisten leimojen peittämällä saapuu se ehkä
uskollisesti perille tuodakseen Yves'lle hänen vaimonsa syvän rakkauden
ja poikansa ruskeat kiharat.



LXXXIX.


Toukokuulla 1882.

-- -- -- Tänä iltana oli tuuli alkanut valitella eteläisten merien
yksinäisyydessä. Tuossa liikkuvassa äärettömyydessä, missä _Primauguet_
nyt oleili, ajoivat pitkät, tumman siniset harjanteet toisiaan. Tuuli
oli kosteaa, tuntui kylmältä.

Alhaalla, välikannella piti tylsämielinen Le Hir kiirettä saadakseen
ennen yön tuloa ommelluksi ruumiin harmaisiin kangaspalasiin, jotka
olivat purjeiden jätteitä.

Yves ja Barrada valvoivat hänen vierellään seisten työn kulkua
vastenmielisyyttä osoittavin ilmein. Heidän oli pakko seistä aivan
lähellä häntä, hyvin pienessä ruumishuoneessa, joka myöskin oli tehty
pingotetuista purjeista, ja jonka ovea vartioi tykkimies hyökkäysmiekka
kädessään.

Se, jota ommeltiin harmaisiin kangaskappaleihin, oli Barazère. Hän oli
kuollut tautiin, jonka oli saanut Alger'ssa -- eräänä iloisena yönä.
-- -- Usein luultiin hänen jo parantuneen, mutta poistumaton myrkky
pysyi hänen ruumiissaan, tuli alituiseen esille ja mursi hänet lopulta.
Viimeisinä päivinä peittivät hirveät haavat hänen ruumiinsa, eivätkä
hänen ystävänsä enää tulleet hänen luokseen.

Le Hir ompeli hänet kankaihin, sillä kaikki muut olivat kieltäytyneet
peläten hänen tautiaan. Hän oli suostunut tekemään sen hänelle
luvatusta viinineljänneksestä.

Laivan keinuminen horjutti häntä, häiritsi häntä toimessaan, vei
ruumiin pois paikoiltaan ja hän tuli kärsimättömäksi odotellessaan
viiniä, jonka saisi juoda.

Ensin jalat. Häntä oli neuvottu sitomaan ne tiukasti, painon vuoksi,
joka ripustetaan niihin, että ruumis vajoaisi. Sitten ompeli hän jalkaa
pitkin ylöspäin nousten. Vartaloa, joka oli kiedottu moniin, jäykkiin
kangaspalasiin, ei näkynyt enää; vain kalpeat kasvot, kuoleman levossa
ja vielä kauniina, rauhallinen hymy huulilla. Ja sitten nosti Le Hir
rajulla tempauksella niidenkin päälle harmaan kangaspalan ja kasvot
verhoutuivat ainaiseksi.

Barazèrellä oli iäkkäät vanhemmat, jotka odottivat eräässä Ranskan
kylässä.

Kun työ oli loppunut läksivät Yves ja Barrada pois ruumishuoneesta,
työntäen Le Hir'ea edelleen olkapäistä viedäkseen hänet pumpun luo
pesemään käsiään ennen juomista.

He olivat kai vaihtaneet ajatuksia kuolemasta, sillä Barrada sanoi
poislähtiessään bordeauxlaisella murteellaan:

-- Jopa viimeinkin! Ihmiset, näetkös, ovat samanlaisia kuin eläimetkin:
toisia syntyy, mutta ne, jotka ovat pakahtuneet -- -- --

Ja hän lopetti nauraen omaa nauruaan, joka kuului kumealta ja syvältä
kuin mylvinä.

Hänen suussaan ei lause kuulostanut herjaukselta; hän ei vain osannut
paremmin sanoa.

Olipa heilläkin molemmilla sydän kurkussa; he kaipasivat Barazèreä. Nyt
oli tuo tauti, joka oli pelottanut heitä, suljettu, unohdettu. Heidän
muistoissaan irrottautui tuo vainaja loppunsa saastaisuudesta, jalostui
äkkiä, ja he näkivät hänet taas hänen voimiensa kukoistuksessa, he
heltyivät häntä ajatellessaan.



XC.


    Ei mikään oo' niin arka
    kuin matruusiparka,
    joka on ollut pesussa
    kaiken maailman vesissä.

Seuraavan päivän aamuna, auringon noustessa, oli tuuli yhä raikas ja
virkeä. _Primauguet_ viilsi vettä hyvin nopeasti täristen vauhdissaan,
hypellen notkeasti ja voimakkaasti kuin mainio kulkija ainakin.
Laivan etukeulassa puuhailivat vartiossa olevat miehet laulellen
aamuvalmistuksissaan. Alastomine, vahvoine käsivarsineen antiikin
patsaita muistuttaen peseytyivät he kylmässä merivedessä; he pistivät
niskansa ja olkapäänsä sammioihin, peittivät rintansa valkealla
saippuavaahdolla, ja liittyivät sitten kaksittain hangatakseen
mukavasti toistensa selkiä.

Yht'äkkiä muistivat he vainajan, ja heidän iloinen laulunsa vaikeni.
Sitäpaitsi näkivät he toisen ryhmän miesten nousevan kannelle
vartioivan upseerin komentaessa ja järjestäytyvän riviin perälle kuin
tarkastusta varten. He käsittivät nyt, miksi kaikki tulivat esiin.

Aivan uusi, pitkä lankku oli asetettu laivan laidalle, toinen pää ulos
pistäen helposti kallistuvassa asennossa meren pinnan yli, ja alhaalta
tuotiin kamala käärö, joka näytti hyvin raskaalta, harmaa kangastuppi,
joka ilmaisi ihmisruumiin muodot.

Kun Barazère asetettiin pitkälleen pitkälle, uudelle lankulle ilman
tukea vaahtoavien aaltojen yläpuolelle, paljastuivat kaikkien
merimiesten päät viimeiseen tervehdykseen, perämies lausui rukouksen,
kädet tekivät ristinmerkin -- ja sitten, minun komennostani, kallistui
lankku ja vedestä kuului suuren esineen synnyttämä kohaus.

_Primaugnet_ jatkoi kulkuaan ja Barazèren ruumis oli pudonnut
äärettömän syvään ja laajaan rotkoon, Suureen Valtamereen.

Silloin toistin minä Yves'lle, joka oli lähellä, aivan hiljaa eilisen
lauseen kuin toruen:

-- Ihmiset ovat kuin eläimet: Niitä syntyy uusia, mutta -- -- --

-- Oi! vastasi hän. En minä sitä sanonut; hän se oli (_Hän_ -- Barrada,
kuuli sen ja käänsi kasvonsa meihin päin. Hän itki katkeria kyyneliä).

Sillävälin katselivat muut huolestuneina taaksepäin, vanaveteen. Sattuu
nimittäin, että jos hai on lähellä, nousee merenpinnalle veriläikkä.

Mutta mitään ei näkynyt; hän oli rauhassa laskeutunut alaisiin
syvyyksiin.

Ääretön putous, ensin nopea kuin syöksyminen, sitten hidas, hidastuen
yhä enemmän aina tihenevissä kerroksissa. Salaperäinen, monen
penikulman matka tuntemattomiin rotkoihin, jossa tummeneva aurinko
on kuin kelmeä kuu, joka vähitellen vihertyy, värisee ja katoaa. Ja
silloin alkaa ikuinen pimeys; vedet nousevat nousemistaan, kasaantuvat
kuolleen matkustajan päälle kuin veden paisumuksen vuoksi, joka
kohoaisi tähtiin saakka.

Mutta siellä alhaalla on vaipuva ruumis menettänyt kamaluutensa;
aine ei koskaan ole absoluuttisesti saastaista. Pimeässä lähestyvät
sitä syvien vesien näkymättömät eläimet ympäröiden sen; salaperäiset
korallit kietovat sen haaroillaan, syövät sen hyvin hitaasti elävien
kukkiensa tuhansilla, pienillä suilla.

Merimiehen hautaa ei mikään inhimillinen käsi voi loukata. Se, joka on
laskeutunut nukkumaan niin syvälle, on kuolleempi kuin mikään kuollut,
hänestä ei koskaan nouse pinnalle mitään; hän ei enää koskaan tule
sekaantumaan tuohan vanhaan ihmistomuun, joka maanpinnalla hakeutuu
ja yhdistyy yhä uudelleen ikuisesti ponnistellen herätäkseen uuteen
elämään. Hän kuuluu maanalaiseen elämään; hän siirtyy kivikasveihin,
joilla ei ole väriä, hitaihin eläimiin, joilla ei ole muotoa, eikä
silmiä. -- -- --



XCI.


Saman päivän iltana kuin Barazère haudattiin oli Yves tuonut ystävänsä
Jean Barrada'n mukaansa minun huoneeseeni. He olivat ainoat koko
entisestä joukosta: Kerboul ja Le Hello nukkuivat aikoja sitten meren
pohjalla, laskeuduttuaan sinne keskellä nuoruuttaan. Toiset olivat
siirtyneet kauppa-aluksiin tai palanneet kyliinsä: kaikki olivat
hajallaan.

Yves ja Barrada olivat hyvin vanhoja ystäviä. Kun he olivat yksissä
maissa, ei ollut hyvä ruveta vastustamaan heidän päähänpistojaan.

Minä näen heidät vielä istumassa vastapäätä minua, puoleksi samalla
tuolilla huoneen pienuuden tähden, pitäen kiinni toisella kädellä
tottumuksesta keinumiseen ja katsellen minua tarkkaavilla silmillään.
Minä koetin nimittäin selittää heille sinä iltana, että _ihmiset
eivät ole samanlaisia kuin eläimet_, puhua heille salaperäisestä
_mitä sitten?_ -- -- -- Ja he, joiden muistissa tuo kuolema oli
aivan tuoreena, kuuntelivat minua hämmästyneinä, jännittyneinä tuon
suuren hiljaisuuden keskellä, joka on hyvin omituinen niinä iltoina,
jolloin meri rauhoittuu, tyyneys, joka tekee taipuvaksi ymmärtämään
käsittämättömänkin.

Vanhat, ikuisesti märehdityt määritelmät, joita minä selittelin
heille, saattoivat vielä vaikuttaa heidän nuoriin aivoihinsa. Tuo
kuolemattomuuden kurssi oli ehkä hyvin tyhmää, mutta se ei tehnyt
heille mitään pahaa, päin vastoin.



XCII.


Meret, joilla _Primauguet_ pysytteli, olivat melkein aina yhtä
kuultavan siniset; olimme pasaadituulien ja loppumattoman kauniin-ilman
alueella.

Joskus, mennäksemme saariryhmältä toiselle, täytyi kulkea
päiväntasaajan yli suurten liikkumattomien vetten, jylhinä hohtavien
ulapoiden päällitse.

Ja sitten kun elähyttävä pasaadituuli taas tarttui purjeihin
jommallakummalla pallonpuoliskolla, kun _Primauguet_ kuin heräten taas
alkoi kulkea, silloin tunsi paremmin vastakohdan vaikutuksesta nopeasti
kulkemisen viehätyksen, tenhon olla tuolla suurella, värisevällä,
kallistelevalla aluksella, joka tuntui elävän, ja joka totteli
ketteränä ja notkeana yhä edelleen vettä viiltäen.

Kun me lensimme itää kohti, tiukasti tuulessa, pasaadituulien alueella,
silloin heittäytyi _Primauguet_ tropiikin säännöllisiä, kuohupäisiä
harjoja vasten päiväkausia, väsymättä, hypähdellen iloisesti kuin
leikkivä kala. Kun me sitten palasimme takaisin myötätuulessa, aivan
purjeiden peitossa, levittäen kaikki laajat valkeat siipemme, tuli
meidän aina yhtä nopea kulkumme niin kevyeksi, niin luisuvaksi, ettemme
enää tunteneet uivamme, tuntui kuin olisimme nousseet jonkunlaiseen
lentoon ja laskumme oli kuin linnun liitelemistä.

Matruusien päivät olivat yhä jatkuvasti samanlaisia.

Joka aamu valtasi heidät ensiksi puhtauskiihko, joka tarttui heihin
aamuhuudosta alkaen. Tuskin valveilla näki heidän hyppivän, kiiruhtavan
mitä pikemmin alkamaan suursiivouksen. Aivan alasti, tupsulakki päässä,
tai sitten puettuina _taistelutrikoihin_ (pieni kaulasta riippuva
kudottu kangaspala, melkein kuin pienen lapsen leukalappu) kiiruhtivat
he valelemaan vedellä joka paikan. Pumput ruiskusivat, vesisaaveja
heitettiin kaikin voimin. He kiiruhtivat heitellen vettä toistensa
jaloille ja selkään; aivan vettä valuvina kaasivat he kaiken kaikki
pestäkseen. Sitten hankasivat he kantta, joka jo oli aivan valkea,
hiekalla, harjoilla, raapimilla saadakseen sen vielä valkeammaksi.

Heidät keskeytettiin, kun oli lähetettävä heidät raakapuille jotain
aamumanöveriä varten, höllentämään etupurjeen reiviä tai korjaamaan
purjeiden asentoa. Silloin pukeutuivat he kiiruusti, tavan vuoksi,
ennen kuin kiipesivät ylös, ja toimittivat nopeasti vaaditun liikkeen
kiireissään päästä alas huvittelemaan vedessä.

Tässä puuhassa käsivarret vahvenivat ja rinnat pullistuivat; sattuipa
sellaistakin, että jalat kiipeemisen tottumuksesta muuttuivat
tarttuviksi kuin apinoiden kädet.

Noin kahdeksalta oli pesuajan määrä loppua määrätynlaiseen rummun
päristykseen. Silloin, sillä aikaa kuin paahtava aurinko kuivasi
hyvin nopeasti heidän huuhtelemansa esineet, alkoivat he kiillottaa;
kuparien, rautaosien, pienten solkienkin tuli loistaa peilikirkkaina.
Jokainen asettui pienen hihnapyörän, pienen esineen ääreen, jonka
ulkonäkö oli hänelle uskottu ja kiillotti sen huolellisesti peräytyen
joskus ymmärtäväisin ilmein nähdäkseen joko se välkkyi ja näyttikö se
hyvältä. Ja näiden suurten lasten ympärillä oli maailma, aina sama
sininen ympyrä, heltymätön sininen ympyrä, välkkyvä syvä erämaa, jolla
ei ollut äärtä, missä mitään ei muuttunut, missä mitään ei tapahtunut.

Ohitsemme ei kulkenut muuta kuin vallattomia lentokalaparvia, niin
nuolen nopeita, että näki vain kiiltävät siivet, ja siinä kaikki.
Niitä oli monta lajia: ensin suuria, sinertävän teräksen värisiä; ja
sitten pieniä, harvinaisempia, jotka väriltään vivahtivat malvan ja
pionin kukkiin. Niiden punertava lento hämmästytti, ja kun aioit ruveta
katselemaan niitä oli se liian myöhäistä: pieni vesiläikkä värähteli
vielä ja säkenöi auringossa kuin luotisateessa. Siinä ne olivat
sukeltaneet veteen, mutta siinä ei niitä enää ollut.

Joskus halkoi fregatti -- suuri salaperäinen lintu, joka on aina
yksin -- tavattoman korkealla ilman ääriä, ohjaten suoraan kapeilla
siivillään ja saksimaisella pyrstöllään, kiiruhtaen kuin pyrkisi se
päämäärään. Silloin näyttelivät matruusit toisilleen outoa matkustajaa,
seurasivat sitä silmillään niin kauan kuin se oli näkyvissä, ja sen
ohikulku merkittiin laivan päiväkirjaan.

Mutta laivoja, ei koskaan! Nuo Etelän meret ovat liian suuret, siellä
ei kukaan tapaa toistaan.

Kerran oli tavattu pieni valtameren saari, jota valkea korallivyö
ympäröitsi. Siellä asuvat naiset olivat lähestyneet ruuhillaan laivaa
ja päällikkö oli antanut heidän nousta laivaan arvaten heidän tulonsa
syyn. Heillä oli kaikilla ihmeteltävä vartalo, hyvin villit silmät
tuskin avoimina liian raskaiden luomien välissä, hyvin valkeat hampaat,
jotka heidän nauraessaan näkyivät kokonaan. Hyvin monimutkaiset
piirrokset heidän punaisen vasken värisellä ihollaan muistuttivat hyvin
monimutkaista, sinistä pitsiverkkoa.

Heidän käyntinsä oli keskeyttänyt päiväksi matruusien pidättyväisyyden.
Ja sitten oli taas saari paennut tuskin nähtynä valkeine
hiekkarantoineen ja vihreine palmuimeen, aivan pienenä, keskellä vesien
suurta erämaata, eikä sitä ajateltu sen enempää.

Laivalla ei ollut ollenkaan ikävä. Työt ja huvit täyttivät päivän aivan
riittävästi.

Määrätyillä tunneilla, _meripalvelustaulukon_ edeltäpäin määrääminä
päivinä, saivat matruusit avata kangassäkkinsä, missä heidän tavaransa
olivat. -- Sitä sanottiin _säkeillä käymiseksi_. Silloin levittivät
he kannelle kaikki pikku tavaransa, jotka olivat ahdetut säkkeihin
koomillisella huolella ja _Primauguet'n_ kansi näytti yht'äkkiä
kauppatorilta. He aukaisivat ompelupönttönsä, panivat järjestykseen
tyvin taitavasti veistellyt ompelulaitteet korjatakseen vaatteensa,
joita ainainen liikunto ja lihasten voima nopeasti kulutti. Oli
meripoikia, jotka riisuutuivat aivan alasti vakavasti korjatakseen
paitansa, toisia, jotka silittivät suuria kauluksiaan merkillisen
menettelytavan avulla -- istumalla pitkän aikaa niiden päällä; toisia,
jotka ottivat kirjoituslaatikoistaan kellastuneita, rypistyneitä
paperipaloja, joiden leimat viittasivat Bretagnen tai baskien maan
kaukaisimpiin nurkkiin, ja alkoivat lukea äijien, sisarten, morsianten
kirjeitä, heidän, jotka asuivat kotimaan kaukaisissa kylissä.

Ja sitten kuului hyvin erikoinen, pärisevä pillinpuhallus, joka
sanoi: "Kootkaa säkit!" ja kaikki katosi kuin taikasanalla, kokoon
käännettynä, sullottuna takaisin ruuman pohjalle, numeroituihin
arkkuihin, jotka ankarat varastomiehet sulkivat rautaketjuilla.

Heitä katsellessa olisi saattanut erehtyä, heidän kärsivälliset,
järkevät ilmeensä nähdessään, jollei olisi paremmin tuntenut heitä.
Nähdessään heidät niin vajonneina pikku tyttöjen hommiin, nukkemaisten
tavarain purkamiseen, oli mahdotonta kuvitella mihin kaikkeen nuo
nuoret miehet kykenisivät kerran maihin päästyään.

Päivässä oli vain yksi välttämättömän surullinen hetki. Se sattui
silloin, kun iltarukous oli lausuttu, kun bretonin ristinmerkit olivat
tehdyt, ja kun aurinko oli laskenut; sillä hetkellä ajatteli varmasti
moni heistä isänmaataan.

Näissäkin ihmeteltävän valon maissa on päivän ja yön välillä tuo
epämääräinen hetki, joka on surullinen. Näinä hetkinä näki matruusien
kasvojen tahtomatta kääntyvän viimeistä valojuovaa kohti, joka
viivytteli lännen puolella, hyvin alhaalla, melkein veden reunaviivaa
kosketellen.

Juovalla oli omat värivivahduksensa: Aivan näköpiirin yläpuolella
paloi ensin tumma puna, hiukan kellahtava ylempänä; hiukan vaalean
vihreää, vähäinen fosforiviiva, ja sitten suli se kohoten sammuneeseen
harmauteen, varjon ja pimeyden vivahduksiin. Surullisen kellan
viimeiset läikkeet viipyivät vielä merellä, joka vielä loisti siellä
täällä ennen kuin sai yön himmeän värin. Tuossa päivän viimeisessä,
vinossa silmäyksessä, jonka se heitti autioihin syvyyksiin, oli
jotain synkkää, ja huolestuit tahtomattasikin vesien äärettömyyttä
ajatellessasi. Se oli sisäisten kapinoiden ja sydämen ahdistuksen
hetki. Se oli hetki, jolloin matruuseilla oli epäselvä aavistus siitä,
että heidän elämänsä oli omituista ja luonnonvastaista, jolloin he
ajattelivat eristettyä, hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Joku kaukainen
naiskuva kulki heidän silmiensä ohi, herpaisevan viehätyksen, suloisen
hellyyden ympäröimänä. Tai uneksivat he, aistien äkillisen häiriön
vallassa, mielettömistä hekuman ja alkohoolin juhlista, saadakseen
vahinkonsa korvatuksi ja huumautuakseen ensi kerran kun heidät
laskettaisiin vapaiksi maissa.

Mutta sitten saapui oikea yö, lämpimänä, tähtivaloisena, ja satunnaiset
vaikutelmat unohtuivat; kaikki matruusit tulivat istumaan tai
loikoilemaan laivan keulapuolelle ja alkoivat laulaa.

Laivalla oli märssymiehiä, jotka osasivat pitkiä, hyvin kauniita
lauluja, joiden kertosäkeet kuorossa toistettiin. Äänet olivat kauniita
ja raikuvia öiden kaikuvassa hiljaisuudessa.

Siellä oli myöskin vanha aliupseeri, joka aina kertoi pienelle,
tarkkaavaiselle kuulijakunnalle loppumattomia juttuja. Ne olivat
seikkailuja, jotka hyvin varmasti olivat kerran tapahtuneet jollekin
komealle märssymiehelle, jonka rakastuneet prinssessat olivat vieneet
linnoihinsa.

Ja _Primauguet_ viilsi yhä vettä piirtäen jälkeensä pimeässä epäselvän,
valkean vahtoviivan, joka vähitellen haihtui kuin meteorin pyrstö. Se
kulki kaiket yöt levähtämättä ja nukkumatta, vain sen suuret siivet
kadottivat iltaisin lokkimaisen valkeutensa ja taivaan hämärää valoa
vasten piirtelivät ne jyrkin viivoin outoja varjokuvia kuin yölepakon
siipien kaarteita ja niveliä.

Mutta kulki se kuinka hyvänsä, aina oli se keskellä samaa, suurta
ympyrää, joka itkuisesti näytti uudistuvan, venyvän ja seuraavan sitä.

Joskus oli tuo ympyrä aivan musta ja sen horjumaton ääriviiva
piirtyi selvästi, joka puolella pysähtyen taivaan ensimäisiin
tähtiin, tai sitten lievensivät kaikki yhteen sulattavat höyryt
äärettömiä ääriviivoja. Silloin tuntui siltä, kuin olisimme kulkeneet
harmaansinisen, tahdikkaan pallon sisällä, jonka pakenevia pintoja ei
koskaan ihmeekseen kohdannut.

Avaruus oli täynnä veden hiljaista loisketta, avaruus kohisi aina
loppumattomasti, mutta jatkuvasti ja melkein hillitysti. Siitä lähti
voimakas, käsittämätön ääni, niin kuin tuhatsoittimisesta orkesterista,
joiden kieliä soittajat hiljaa hipaisevat hyvin salaperäisesti.

Joskus rupesivat etelän tähdet loistamaan hämmästyttävän kirkkaasti,
suuret nebulosat säihkyivät kuin helmiäistomu, yön kaikki vivahdukset
näyttivät läpikuultavina syttyvän outoon valoon, olisit luullut
olevasi keskellä taikamaailmaa sillä hetkellä kun kaikki kirkastuu
suuremmoiseen ylistykseen ja silloin sanoit itseksesi: Miksikä
loistavat kappaleet noin, mitä tulee tapahtumaan? mitä siellä on?
-- -- Mutta ei, ei tapahtunut mitään, koskaan, troopillinen seutu
vain oli sellainen. Ympärillämme oli vain autio meri ja ainainen,
ympyränmuotoinen avaruus, täydellisesti tyhjänä.

Nuo yöt olivat todellakin ihania kesäöitä, suloisia, suloisia,
suloisempia kuin ihanimmat kesäkuun yömme. Ja ne tekivät hiukan
levottomiksi kaikki nuo miehet, joista vanhimmat eivät olleet
kolmenkaan kymmenen ikäisiä -- -- --

Nuo lämpimät hämärät toivat mukanaan rakkauden ajatuksia, joista ei
olisi välittänyt. Olit lamautumaisillasi yhä vielä häiriötä tuottavissa
unissa, tunsit tarvetta avata sylisi jollekin syvästi kaivatulle
ihmisolennolle, puristaa häntä tuoreella, voimakkaalla, loppumattomalla
hellyydellä. Mutta et tavannutkaan ketään, et mitään -- -- -- Täytyi
terästyä, pysyä yksin, kääntyä toiselle kyljelleen puukannen kovilla
laudoilla, ajatella muuta, alottaa laulu -- -- ja silloin helisivät
kauniit, iloiset tai surulliset sävelet vielä voimakkaammin meren
tyhjyyden keskellä.

Kuitenkin oli keulakatolla hyvä olla ulapalla valvottaessa;, siellä
sai täysin rinnoin hengittää yön raittiita tuulahduksia, neitseellisiä
vihureja, jotka eivät koskaan olleet kulkeneet maan yli, jotka eivät
tuoneet mukanaan mitään elimellistä, joilla ei ollut mitään tuoksua.
Kun lepäili siinä, kadotti vähitellen tietoisuuden kaikesta paitsi
nopeudesta, joka aina tuntuu huvittavalta silloinkin kun ei ole
päämäärää, eikä tiedä minne matka vie.

Matruuseilla ei ollut päämäärää, he eivät tienneet, minne matka vei. Ja
mitäpä hyötyä siitä olisi ollutkaan, kun heillä ei missään ollut lupa
astua maihin? He eivät tienneet nopean kulkumme suuntaa, eikä erämaiden
loppumatonta syvyyttä, missä he olivat. Mutta heistä oli hauskaa kulkea
hyvin nopeasti suoraan eteenpäin sinertävässä pimeydessä, ja tuntea
liitävänsä. Laulellen iltalaulujaan katselivat he kokkapuuta, joka aina
syöksyi eteenpäin kaksine pienine sarvineen kuin jännitetty jousi,
ja se hyppeli merellä joskus lipaisten kuohuvaa vettä kevyesti kuin
lentokala.



XCIII.


_Primauguet'lla_ oli rakas Yves'ni moitteeton niin kuin oli
luvannutkin. Upseerit kohtelivat häntä hiukan erikoisella huomiolla
hänen ryhtinsä ja käytöstapansa vuoksi, joka ei enää ollut samanlaista
kuin muiden. Ja hän pysyi kaikesta huolimatta tuon raisun joukon
etumiehenä, josta miehistön päällikkö sanoi ylpeästi:

-- Ne, ne ovat puoleksi haikaloja; ne eivät pelkää mitään.

Hän oli taas palannut entiseen tapaansa tulla illalla, hiljaisin
kissanaskelin minun huoneeseeni, niiksi hetkiksi, jolloin minä jätin
sen hänen haltuunsa. Hän laittautui lukemaan minun kirjojani ja
papereitani, tietäen, että hänellä oli lupa katsella kaikkea. Hän
opetteli tuntemaan merikarttoja, huvittelihe merkitsemällä niihin
määrätyt pisteet ja mittaamaan välimatkat. Hän kirjoitti hyvin
usein vaimolleen ja sattuipa, että hänen tehtävien keskeyttämät
pikku kirjeensä jäivät kulkemaan minun kirjeideni joukkoon. Löysin
eräänä päivänä yhden, joka epäilemättä oli aiottu lähetettäväksi
kaksinkertaisessa kuoressa, ja johon hän oli merkinnyt seuraavan,
hullunkurisen osoitteen.

    Rouva Marie Kermadec,

    Vanhempiensa luona Trémeu'léssa, Toulvenissa, Bretagnen maassa,
    Susien pitäjässä, Oravien seurakunnassa, oikealla, suurimman
    tammen ala.

Oli vaikea kuvitella suurta Yves'ä kirjoittamassa tuollaisia pikku
lapsen pakinoita.

Tämä oli hänen ensimäinen pitkä poissaolonsa avioliiton jälkeen.
Kaukana ollen alkoi hän yhä enemmän ajatella tuota nuorta naista, joka
jo oli paljon kärsinyt hänen tähtensä, ja joka rakasti häntä syvästi.
Nyt näyttäytyi Marie hänelle, tuon välimatkan takana, aivan uudessa
valaistuksessa.



XCIV.


Heinäkuussa -- etelän talven pahana kuukautena -- poistuimme me
pasaadituulien alueelta laskeutuaksemme aina Valparaisoon saakka.

Siellä tuli minun jättää _Primauguet_ ja nousta suureen purjelaivaan,
joka palasi Brestiin maan kierrettyään.

Sen nimi oli _Navarin_ ja sinne otettiin kaikki meidän laivamme
miehet, joiden palvelusaika oli lopussa, muitten muassa Barrada, joka
lähti Bordeaux'hon vyö täynnä kultaa mennäkseen naimisiin pienen,
espanjalaisen morsiamensa kanssa.

Sanoin Yves'lle hyvästit hyvin kiireesti, niin kuin aina suositellen
häntä kaikille, ja minä läksin Ranskaan Cap Hornin pitkää tietä.



XCV.


20 p. lokakuuta 1882.

-- -- -- -- --

Minä muistan tuon Bretagnessa vietetyn päivän. Me kolme, Marie, Anne ja
minä kuljimme harmaan taivaan alla Toulvenin metsissä.

Pääni oli vielä täynnä sinisen meren aurinkoa ja nyt näin Bretagnen
äkkiä, niin nopeasti, muutamassa tunnissa aivan kuin unissani merellä.
-- -- -- Minusta tuntui, että oivalsin sen viehätyksen ensimäistä
kertaa.

Ja Yves jäi kauvas, Suurelle Valtamerelle.

Oli outoa tuntea hänen olevan niin kaukana ja olla itse yksin Toulvenin
poluilla!

Me juoksentelimme kuin hassut vihreillä teillä, harmaan taivaan alla,
naisten suuret huput tuulessa hulmuten. Yö oli jo tulossa, ja nyt tuli
päivän viimeisen tunnin aikana poimia niin paljon kuin mahdollista
bretonilaisia kanervia ja sanajalkoja, jotka aioin huomen aamuna viedä
Pariisiin. Oi, noita lähtöjä, aina nopeita, kaikki muuttavia, verhoten
surulla sen mikä jääpi, ja lennättäen sitten lähtijän tuntemattomaan
tulevaisuuteen!

Nyt oli myöhäissyksyn suuri surumielisyys taas vallalla: ilma
pysyy lämpimänä, vihreys vehmaana, melkein yhtä voimakkaana kuin
troopillinen, mutta Bretagnen taivas pysyy harmaana ja synkkänä ja
ilmassa tuntuu jo kuolleiden lehtien ja talven tuoksu -- -- --

Olimme jättäneet pikku Pierren kotiin päästäksemme nopeammin
liikkumaan. Matkalla noukimme me viimeiset sormisienet, viimeiset
punertavat lehdokit, viimeiset purtojuuret.

Uurtuneilla teillä, vihreässä yössä tapasimme me pitkätukkaisia
vanhuksia, ja naisia, joiden verkaiset röiyt olivat kirjaillut
silmäriveillä.

Tuon metsän keskellä oli salaperäisiä aukeamia. Kaukana näki metsäisten
kukkuloiden kohoavan yksitoikkoisena linjana: aina tuo sama Toulvenin
iätön näköpiiri, tuo sama taivaanranta, jonka kai keltitkin näkivät,
maiseman viimeisten soppien hukkuessa harmaaseen hämärään, sinertäviin
vivahduksiin, jotka kallistuivat mustaan.

Oi, rakas pikku Pierre, kuinka tulisesti sinua syleilinkään tullessasi
Toulvenin tietä pitkin! Hyvin kaukaa olin nähnyt pikkumiehen, jota en
tuntenut, ja joka juoksi minua vastaan hypellen kuin vuohi. Hänelle
oli sanottu: "Sinun kummisi tulee tuolla", ja silloin oli hän alkanut
juosta. Hän oli kasvanut ja kaunistunut, tullut jollain lailla
yritteleväisen ja rajumman näköiseksi.

Tällä matkalla näin minä ensimäisen ja viimeisen kerran pienen Yvonnen,
Yves'n tyttären, joka oli syntynyt meidän lähtömme jälkeen, ja joka
viipyi maan päällä vain muutaman, lyhyen kuukauden ajan. Hän oli aivan
Yves'n näköinen; samat silmät, sama katse. Omituinen yhdennäköisyys
tuon pienen olennon ja suuren miehen välillä.

Eräänä päivänä palasi tuo pikkuinen siihen salaperäiseen seutuun,
mistä oli tullutkin, erään lastentaudin vuoksi, josta ei vanha kätilö,
eikä Toulvenin suuri _ajattelijatar_ olleet ymmärtäneet mitään. Hänet
kannettiin pois, kirkon luo, nuo silmät, jotka olivat samanlaiset kuin
Yves'n, sulkeutuneina ainiaaksi.

Täällä metsässä olimme viettäneet kaksi vielä valoisaa tuntia. Vasta
illallisen jälkeen menimme me Marien kanssa katsomaan kuun valossa
kuinka pitkällä heidän uusi talonsa oli. --

Kaurapellon keskellä, jonka me kesäkuussa edellisenä vuonna olimme
mitanneet, kohosi nyt Yves'n talon neljä seinää. Siinä ei vielä ollut
akkunaluukkuja, ei permantoa, ei kattoa, ja kuun valossa näytti se
rauniolta.

Me istuimme kivelle sen keskellä, ensi kertaa kahden kesken.

Oli sanomattakin selvää, että me puhelimme Yvestä. Marie kyseli minulta
huolestuneena hänestä, hänen tulevaisuudestaan, arvellen, että minä
tunsin paremmin kuin hän tuon miehen, jota hän jonkunlaisella pelolla
jumaloi, häntä ymmärtämättä. Ja minä rauhoitin häntä, sillä minä olin
hyvässä toivossa: Merikarhua puolsi hänen hyvä, kelpo sydämensä ja kun
me vetoaisimme siihen, tulisimme me varmasti onnistumaan.

Anne näyttäytyi yht'äkkiä, tullen hiljaa kuuntelemaan ja säikäytti
meidät.

-- Oh, Marie! sanoi hän. Muuta paikkaa hyvin pian. Jospa näkisit kuinka
ruma sinun varjosi on takaa päin.

Me emme todella olleet kiinnittäneet huomiota siihen. Kun kuu valaisi
ainoastaan hänen päänsä ja päähineen siivet liikkuivat tuulessa, syntyi
siitä hänen taakseen aivan uudelle seinälle suuren ja hyvin ruman
lepakon kuva. Se oli jo riittävä onnettomuuden enne.

Toulvenissa soivat säkkipillit. Mennessämme majataloon, jonne he kaikki
tulivat saattamaan minua, tuli meidän kulkea odottamattoman, kuun
valaiseman juhlan kautta. Vietettiin rikkaiden häitä ja tanssittiin
taivasalla, torilla. Minä pysähdyin Annen ja Marien kanssa katselemaan
pitkän gavottirivin pyörinää ja liikuntoa, säkkipillin kimeän äänen
säestäessä. Kirkas kuu valkaisi naisten päähineet, kun he kulkivat
meidän ohitsemme kuin tuulen ja vauhdin kannattamina. Miesten rinnoilla
näki kirjailtujen koruvöiden ja hopeahelyjen nopeasti vilahtelevan.

Toulvenin toisessa päässä oli myöskin väkeä. Ei tuntunut luonnolliselta
tuo liike kylässä, keskellä yötä. Taas vilahtelevia päähineitä,
jotka tunkeilivat paremmin nähdäkseen. Joukko pyhiinvaeltajia palasi
Lourdesta ja he tulivat kylään virsiä veisaten.

-- On tapahtunut kaksi ihmettä, herra. Saimme tiedon tänä aamuna
sähköteitse.

Minä käännyin ja näin Pierre Kerbras'n, Annen sulhasen, joka ilmoitti
tiedon minulle.

Pyhiinvaeltajat kulkivat ohi pitkät rukousnauhat kaulassaan. Perässä
tuli kaksi kivuloista vanhaa naista, jotka eivät olleet parantuneet, ja
joita nuoret miehet kantoivat käsivarsillaan.

Seuraavan päivän aamuna tulivat ukko Corentin, Anne ja Pikku Pierre
pyhäpuvuissaan saattamaan minua Pierre Kerbras'n kärryillä Bannalec'in
asemalle saakka.

Vaunuosastossa, johon minä nousin, istui jo kaksi vanhaa englantilaista
naista.

Pikku Pierre pisti ikkunasta suudeltavaksi kultaiset persikkakasvonsa,
ja purskahti nauruun nähdessään pienen sylikoiran, jota _ladyt_
kantoivat vaakunoidussa matkaverkossaan. Hän oli kyllä suruissaan
minun lähtöni takia, mutta tuo pieni koira säkissä oli hänestä niin
hullunkurinen, ettei hän voinut olla sitä ajattelematta. Ja vanhat
_ladyt_ hymyilivät myöskin sanoen, että pikku Pierre oli _a very
beautiful baby_ [hyvin kaunis lapsi].

Ja sitten loppui oloni Bretagnessa pitkäksi aikaa, olin viettänyt
siellä parikymmentä tuntia ja seuraavana aamuna oli se jo kaukana
minusta.



XCVI.

Yves'n kirje.


    Melbourne, syyskuulla 1882.

    Rakas Veli!

    Ilmoitan teille saapuneemme Australiaan. Matkamme oli kerrassaan
    kaunis ja huomenna lähdemme Jaapaniin, sillä tiedättehän, että
    olemme saaneet määräyksen tehdä pienen kierroksen siinä maassa.

    Löysin täällä kaksi kirjettä teiltä ja kaksi vainioltanikin,
    mutta minulla on hyvin kiire saada lukea se, jonka te kirjoitatte
    Toulvenissa käytyänne. Rakas Veli! Teidän sijaisenne laivalla on
    aivan samanlainen kuin tekin; hän on hyvin hyvä merimiehille.
    Mitä taas herra Plumkettin sijaiseen tulee, on hän hyvin ankara,
    vaikkei minua kohtaan. Herra Plumkett sanoi minulle, että hän oli
    suositellut minua sijaisellenne lähdettäissä, ja se on seikka,
    jonka minä kyllä uskon. Muut ja laivalääkäri ovat yhä entisiä he
    puhuvat minulle usein teistä ja kyselevät teistä uutisia.

    Päällikkö on antanut aliperämiehen tehtävät minun
    suoritettavikseni, sitten kun me hautasimme mereen Marsano
    paran, nizzalaisen, jonka tapasimme eräänä aamuna kuolleena
    riippuverkossaan kun aamuhuuto soi. Ja minä pidän paljon siitä
    toimesta.

    Rakas veli! Kaksi kertaa ovat merimiehet päässeet kävelylle
    maihin San Franciscossa, ja tiedättekö, että minä teidän
    poissaollessanne en ilmoittautunut halukkaaksi. Kerronpa vielä,
    että märssymiehet ovat tapelleet aikalailla toisena yönä,
    saksalaisten kanssa ja tehneet pahoja puukolla.

    Minä kerron teille myöskin, että teidän korttianne ei vielä ole
    otettu pois teidän huoneenne ovelta, ja minä luulen, että se
    nyt unohtuukin kokonaan. Silloin minä teen iltaisin kierroksen
    perävälikannen kautta kulkeakseni siitä ohi.

    Ensi vuonna, kun me taas tapaamme toisemme, toivon minä saavani
    pitkän loman mennäkseni tervehtimään vaimoani ja pikku Pierreä ja
    pikku tytärtäni; mutta sekin tulee olemaan kovin lyhytaikuista
    ja minä en tule samaan rauhaa, ennen kuin saan eläkkeeni.
    Kun taas toiselta puolen olen kyllin ansiokas luopuakseni
    sinikauluksisista, lähtee pikku Pierreni pian sotapalvelukseen
    vuorostaan, tai saan minä ehkä paikan itselleni tuolla lammikon
    puolella, kirkon luona; tiedättehän mitä paikkaa minä tarkoitan.

    Rakas veli! Te luulette kai, että minä rupean teidän tavoillenne?
    Ei, minä vakuutan teille, minä ajattelen aivan samoin kuin
    ennenkin olen ajatellut.

    Mitä taas _kookospäihin_ [Hyvin rumia ihmisen päitä. Caledoniaan
    karkoitetut valmistavat niitä kookospähkinöistä, joille he
    laittavat silmät, hampaat ja hiukset. Yves aikoi asettaa niitä
    talonsa porraskäytävään Toulveniin.] tulee, luulen että ne ovat
    menneet, sillä me emme kuljekkaan Caledonian kautta. Mutta
    ehkäpä minä myöhemmin pääsen palaamaan sinne niitä ostamaan.
    Jos te purjehditte Juan-lahden kautta, tekisitte minulle suuren
    ilon menemällä Vallauris'iin ostamaan minulle kaksi sellaista
    kynttiläjalkaa kuin siellä tehdään, ja joilla on pää kuin
    _Ranskan papukaijoilla_[Pöllönmuotoiset kynttiläjalat]. Minua
    huvittaa suuresti asettaa sellaiset huoneeseeni. Minulla on hyvin
    kiire, veli, sisustaa pikku taloni.

    Kaikenlaisista seikoista, jotka minua aamulla herätessäni
    huolettavat, surettaa minua enimmän se, ettei minun äitini
    tahdo tulla Toulveniin asumaan. Minusta tuntuu, että jos minä
    voisin saada lomaa mennäkseni häntä hakemaan tulisi hän varmasti
    minun kanssani. Mutta toiselta puolen ei Plouherzelissä enää
    olisi ketään ja sitä asiaa olen mieluimmin ajattelematta,
    sillä Plouherzelhan on minun oikea kotimaani, tiedättehän. Jos
    minä voisin uskoa sen, mitä te usein sanoitte minulle eloon
    heräämisestä sitten kun on kuollut, on varmaa, että minä vielä
    olisin jokseenkin onnellinen. Mutta katsokaas, minä huomaan
    selvästi, ettette te itsekään usko siihen liiaksi. Kuitenkin
    tuntuu minusta hullunkuriselta, että minä pelkään kummituksia, ja
    luulenpa melkein, veli, että tekin pelkäätte niitä.

    Pyydän teiltä kovasti anteeksi, että lähetän teille näin likaisen
    lehden, mutta se ei ole kokonaan minun vikani. Ymmärrättehän,
    ettei minulla enää ole teidän pöytäänne käytettävänä kirjeiden
    kirjoittamiseen kuin upseerilla. Minä kirjoitin teille hyvin
    rauhassa yövartioni lopulla etukannen arkulla ja silloin kaatoi
    tyhmä Le Hir kynttiläni. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa omaa
    pientä käsialaani niin kuin joskus, tiedättehän, sitä, jota
    te piditte kauniina. Kirjoitan hyvin kiireesti ja pyydän sitä
    anteeksi teiltä.

    Me lähdemme huomen aamuna, päivän vaietessa Jaapanin maahan,
    mutta minä lähetän kirjeeni teille luotsin mukana, joka tulee
    viemään meidät ulos satamasta. Minä lopetan syleillen teitä monta
    kertaa sydämeni pohjasta.

    Veljenne

    _Yves Kermadec_.

    Rakas veli, en osaa sanoa kuinka paljon teistä pidän.

    Yves.



XCVII.


Joulukuulla 1882.

-- -- -- Minä kävelin Bordeaux'n rantalaiturilla. Joku erittäin hyvin
puettu herra tuli minun luokseni hattu kädessä, käsi ojennettuna:
Barrada! -- Barrada aivan muuttuneena, musta parta leikattuna. Hän
oli unohtanut yhden neljättä vuoden ikänsä varmaankin samalla kertaa
kuin sinisen kauluksensa. Posket olivat huolellisesti ajellut, viikset
nousemassa, ilme kuin kaksikymmenvuotiaan, nuoren rakastajan.

Hänen kasvonsa olivat yhä yhtä kauniit ja jalopiirteiset, mutta
miellyttävämmät ja lempeämmät, kuin syvän ilon kirkastamat.

Hän oli vihdoinkin mennyt naimisiin pienen espanjalaisen morsiamensa
kanssa. Hänen vyönsä kullalla oli talous perustettu ja hänestä
oli tullut laivan lastaaja, epäilemättä sangen tuottava ammatti,
jossa hän käytti ihmeellisen hyvin hyödykseen suurta voimaansa ja
kykyään selvitellä asioita. Hänelle täytyi valalla luvata, että kun
_Primauguet_ palaisi, kävisin minä Yves'n kanssa Bordeaux'n kautta
häntä tervehtimässä.

Hän oli onnellinen, hän!

Tämän merikarhun uran loppu antoi minulle miettimisen aihetta. Kyselin
itseltäni, eiköhän Yves parkanikin, jolla oli yhtä hyvä sydän, ja joka
oli varmasti paljon vähemmän rikkonut säädyllisyyden lakeja, eiköhän
hänkin voisi jonain päivänä tulla hiukan onnelliseksi. -- -- --



XCVIII.


    _Sähkösanoma_. Toulon, 3 p. huhtik. 1883. Yves Kermadec,
    _Primauguet_, Brest.

    Olet nimitetty aliperämieheksi. Onnittelen.

    _Pierre_.

Se oli hänen iloinen tulotervehdyksensä, hänen saapumisjuhlansa, sillä
vain neljäkolmatta tuntia sitten oli _Primauguet_, palattuaan pitkältä
retkeltään Suurella Valtamerellä, heittänyt ankkurinsa Ranskan vesiin.

Ja noita kultanauhoja, jotka minä lähetin Yves'lle sähköteitse, ei hän
kastellutkaan niinkuin ennen liinanauhansa. Ei, ajat olivat muuttuneet;
hän piiloutui välikannelle, nurkkaan, missä hänen säkkinsä ja arkkunsa
olivat, ja jota hän piti kuin kotinaan. Nopeasti kiiruhti hän sinne
ollakseen aivan yksin nauttimassa ilostaan, lukemassa tuota onnen
tuojaa, pientä, sinistä paperia, joka aukaisi hänelle aivan uuden
aikakauden.

Se oli niin kaunista, niin odottamatonta hänen entisen, huonon
käytöksensä jälkeen!

Olin ollut Parisissa pyytämässä tuota suosionosoitusta, vehkeilemässä
aikalailla ottoveljeni puolesta taaten hänen tulevan käytöksensä.
Jalomielinen nainen oli mielellään suostunut käyttämään asiani hyväksi
voimakasta vaikutusvaltaansa ja niin oli Yves'n nimitys hankittu kuin
rynnäköllä, vaikka se olikin vaikeaa.

Ja Yves ei tahtonut lakata tarkastelemasta onneaan kaikilta puolin.
-- -- -- Ensiksi, sensijaan että olisi saanut pyytää lyhyen loman,
josta ehkä olisi paljonkin tingitty -- lähti hän nyt kultakaluunoineen
suoraan Toulveniin. Häntä pidettiin _käytettävänä_ vähintään kolmen
ehkä neljänkin kuukauden aikana, hän saisi viettää koko kesän vaimonsa
ja poikansa kanssa pienessä, valmiissa talossaan, missä häntä juuri
odotettiin lopullista sisustusta varten. -- Ja sitten olisivat he hyvin
rikkaita, mikä ei pilaisi mitään. -- -- --

Ei, koskaan harhailevan elämänsä aikana, aina työssä ja tuskassa, -- ei
hänellä ollut ollut niin ihanaa hetkeä, ei niin suurta iloa kuin se,
jonka hänen veljensä Pierre juuri ilmoitti hänelle sähköteitse. -- -- --



XCIX.


Kun tuulet taas veivät minua Bretagnea kohti olivat toukokuun viimeiset
päivät, Bretagnen kevään ihanin aika menossa.

Yves on ollut jo kuusi viikkoa pienessä talossaan Toulvenissa
huonettani järjestämässä, panemassa kaikkea kuntoon minun tuloani
varten.

Laiva, jolla purjehdin, on jättänyt Välimeren noustakseen valtamerta
pitkin pohjoisia satamia kohti, riisuakseen aseensa Brestissä.

_18 p. toukokuuta_. Merellä. -- Nyt tuntee jo Bretagnen lähenevän. On
vielä kaunista, tuollainen bretonilainen kaunis ilma, joka on tyyni
ja surumielinen. Avara meri on vaaleansininen, suolainen ilma raitis
tuoksuen levältä; kaiken yllä on kuin hyvin läpinäkyvä, hyvin laaja,
sinertävä sumuverho. Kello kahdeksan aamulla kuljemme Penmarck'in
niemen ohi. Keltiläiset graniittipaadet, surulliset rantakalliot
selvenevät vähitellen ja lähenevät.

Nyt tulee oikeita sumuvalleja -- hyvin keveää, keväistä usvaa -- jotka
laskeutuvat kaikkialle peittäen näköpiirin etäisimmät osat.

Kello yksi purjehdimme Toulinguets'in ohi, ja sitten saavumme Brestiin.

_19 p. toukokuuta_. -- Viikon loma. Keskipäivällä olen junassa,
matkalla Toulveniin.

Sataa koko matkan bretonilaisella maaseudulla. Niityillä, varjoisissa
laaksoissa on kaikki vettä täynnä.

Bannalec'ista Toulveniin on tunnin ajomatka. Katse eteenpäin
suunnattuna haen minä graniittikirkon tornia vihreän näköpiirin perältä.

Nyt se näkyy, syvästi kuvastuen, alassuin, jylhään lampeen. Kaunis ilma
on palannut ja taivas kalpea, sininen.

Toulven! Vaunut pysähtyvät. Yves odottaa minua siellä pitäen pikku
Pierreä kädestä.

Me katselemme toisiamme -- ja meitä rupeaa naurattamaan yht'aikaa,
viiksiemme vuoksi. Ne muuttavat kasvomme ja me olemme toisistamme
hullunkurisen näköisiä. Me emme ole nähneet toisiamme sen jälkeen kun
merimiehet saivat luvan pitää niitä. Yves ilmaisee mielipiteenään että
ne tekevät meidät paljon "reilumman" näköisiksi.

Sitten sylellemme me toisiamme.

Kuinka hän on yhä kaunistunut, tuo pikku Pierre; tullut suuremmaksi ja
voimakkaammaksi! -- -- -- Me lähdemme yhdessä kulkien Toulvenin kylän
läpi, missä ihmiset tuntevat minut, ja tulevat ulos oviensa eteen
katsomaan saapumistani. Me astumme pitkin harmaata, ahdasta katua, jota
satavuotiset talot paksuine graniittiseinineen reunustavat. Minä tunnen
vanhan pöllön kasvot, jotka olivat läsnä kummipoikani syntyessä; ne
tervehtivät minua avoimesta akkunasta. Suuria päähineitä, kauluksia,
helyillä koristettuja pukuja eroittautuu syvissä ikkuna-aukoissa,
mustaa taustaa vasten, ja tuo kaikki tuo mieleen ohi kulkiessa
vaikutelmia vanhoista, kuolleista ajoista, jotka ovat Bertagnelle
ominaisia.

Pikku Pierre, jota me talutamme, astelee jo kuin mies. Hän ei ole vielä
sanonut mitään hiukan liikutettuna tulostani, mutta nyt hän alkaa
jutella, kohottaa minua kohti pyöreät kasvonsa ja katselee jo minua
kuin ystävää, jolle tekee selkoa mietteistään. Pieni, pehmeä ääni, jota
en vielä ole paljoa kuullut. Miten bretonilaista hänen murteensa onkaan!

-- Kummi, toitkos minulle lampaan?

Onneksi olin muistanut tuon viimevuotisen lupauksen. Pyörillä kulkeva
lammas pikku Pierrelle oli minun laukussani. Ja minä toin myöskin
_Ranskan papukaijan muotoiset_ kynttiläjalat, jotka olin luvannut
toiselle, suurelle lapselleni -- Yves'lle.

Siinä onkin aivan uusi talo iloisena ja valkoisena bretonilaismallisine
ikkunakehyksineen, vihreine akkunaluukkuineen ja ullakko-ikkunoineen ja
taustalla metsien vyö.

Me astumme sisään. Alhaalla keittiössä suurine liesineen odottavat
Marie ja pikku Corentine meitä.

Mutta Yves pyytää minua heti nousemaan ylemmäs, sillä hänellä on kiire
näyttää minulle heidän kaunista, valkeaa huonettaan musliiniuutimineen
ja kiillotettuine kirsikkapuisine huonekaluineen.

Ja sitten avaa hän toisen oven:

-- Nyt, veli, olette te kotonanne!

Ja hän katselee minua huolissaan huoneen tekemästä vaikutuksesta kaiken
sen vaivan jälkeen, mitä hän ja hänen vaimonsa ovat nähneet saadakseen
sen mieleni mukaiseksi.

Astun sisään liikutettuna. Minun huoneeni on aivan valkoinen ja siellä
tuntuu suloinen tuoksu; kaikkialla on kukkia, joita he ovat hakeneet
kaukaa minua varten: maljakoissa uunilla resedakimppuja ja suuria
tuoksuherneryhmiä, ja tulisija on täynnä kanervia.

He eivät ole millään lailla saattaneet asettaa sinne vanhoja
huonekaluja, bretonilaista rojua, ja he pyytävät sitä anteeksi,
koska eivät mielestään ole löytäneet mitään kyllin kaunista minulle.
He ovat ostaneet minulle Quimper'ista samanlaisen vuoteen kuin
heillä itselläänkin on, vuoteen kirsikkapuusta, joka on vaaleaa,
iloisaa, hiukan punertavaa. Pöydät ja tuolit ovat samaa ainetta.
Pienimmätkin yksityiskohdat ovat hellyydellä järjestetyt; seinillä on
kultaisissa raameissa minun vanhoja piirustuksiani ja suuri valokuva
Saint-Pol-de-Lèon'in kellotapulista, jonka minä olin antanut Yves'lle
siihen aikaan kun me yhdessä purjehdimme _sumuisella merellä_.

Permantolaudat olivat puhtaat kuin tuore puu:

-- Katsokaas, veli. Se on valkea kuin laivan kansi, sanoi Yves, joka
on itse valaissut kaikki perin huolellisesti ja riisuen kenkänsäkin
rappuja noustessaan, ettei likaisi niitä.

Minun täytyy nähdä kaikki, käydä kaikkialla, ullakollakin, mihin
perunat ja kalat ovat talveksi ladotut, vieläpä portaitten
eteisessäkin, johon kuin merimiehen lahjaksi Neitsyen kappeliin, on
ripustettu pienoiskokoinen, _Primauguet'n_ märssykorissa joutoaikoina
veistetty laiva, ja sitten vielä puutarhassa, missä mansikat ja
vihannekset alkavat versoa aivan tuoreiden käytävien vierellä.

Nyt me olemme aterialla, Yves, Marie, pikku Corentine, pikku Pierre
ja minä, hyvin valkean pöytäliinan ympärillä, jolle päivällinen on
katettu. Yves, veljeni Yves tuntee olonsa yht'äkkiä naurettavaksi ja
hätääntyy talon isännän osassaan. Silloin on minun velvollisuuteni
leikata paisti, ja koska se tapahtuu ensi kertaa eläissäni, sekaannun
minäkin.

Tällä päivällisellä syön minä tehdäkseni heille mieliksi, mutta tuo
täydellinen onni, jonka tunnen tässä lähelläni, ja johon minä olen
jonkun verran syypää, tuo syvä kiitollisuus, mikä minua ympäröipi,
kaikki tuo vaikuttaa minuun hyvin omituisesti. Olo näin harvinaisessa
ympäristössä tuntuu minusta oudolta kuin suloinen uutuus.

-- Kuulkaahan, sanoi Yves minulle hiljaa ja salaisesti, nyt käyn minä
kirkossakin sunnuntaisin hänen kanssa.

Ja hän nyökkää vaimoonsa päin kasvoilla lapsellisen alistumisen ilme,
mikä tuntuu hyvin hullunkuriselta hänen tavalliseen vakavuuteensa
nähden. Muuten on hänen käyttäytymisensä Marieta kohtaan kokonaan
muuttunut, ja minä olin nähnyt sisään astuessani, että rakkaus
lopultakin oli vakaasti asettunut tähän uuteen taloon. Siispä ei minun
rakkailla ystävilläni ole parempaa odotettavissa maan päällä, tai niin
kuin Yves sanoo: pitäisi vain osata seisauttaa _ajan kello_, ettei tuon
täyttyneen unelman suuri ilo enää häviäisi.

Hekin ovat vaiteliaita onnessaan, aivan kuin luulisivat pelottavansa
sen pois liian äänekkäästi tai iloisesti puhumalla.

Muuten keskustelemme vainajista: pienestä Yvonnesta, joka poistui viime
syksynä odottamatta _Primauguet'n_ paluuta, ja jota Yves ei ollut
koskaan nähnyt, ja sitten ukko Corentin parasta, hänen isoisästään,
joka erkani elämästä joulukuun pakkasten aikana.

Marie kertoo:

-- Viimeisinä aikoina tuli hän hyvin kiukkuiseksi, hän, joka oli niin
lempeä mies. Hän sanoi, ettemme me osanneet hoitaa häntä ja hän kyseli
lakkaamatta poikaansa Yves'ä: "Oi, jos Yves olisi täällä, hän auttaisi
minut vahvoilla käsivarsillaan kääntäessään minua vuoteessa." Koko
viimeisen yön kutsui ukko häntä lakkaamatta.

Ja Yves jatkaa:

-- Se, mikä tuottaa minulle enimmän surua isäämme ajatellessamme,
on että me olimme hiukan vihoissamme sinä päivänä kun minä läksin.
Tiedättehän, tuon jaon vuoksi? Te ette voi uskoa, veli, kuinka usein se
tulee mieleeni; tuo väittely hänen kanssaan -- -- --.

Päivällinen on lopussa, tulee ilta, pitkä lämpöinen toukokuun ilta. Me
kuljemme, Yves ja minä, kirkolle päin, käydäksemme katsomassa valkeata
ristiä, joka seisoo siellä kukkaisen kummun päällä.

_Yvonne Kermadec, kolmetoista kuukautta_.

-- Hän kuului olleen aivan minun näköiseni, sanoo Yves.

Ja tuo pikku vainajan yhdennäköisyys saa hänet hyvin miettiväiseksi.

Katsellen ristiä, kumpua ja kukkia me ajattelemme molemmat tuota
ihmettä: pikku tyttöstä, joka oli hänen vertaan, hänestä lähtenyt,
jolla oli samanlaiset silmät ja siis -- -- -- luultavasti samanlainen
sielukin kuin hänellä, ja jonka Bretagnen maa on saanut jälleen
haltuunsa. On kuin olisi joku osa hänestä itsestään jo joutunut maan
omaksi, kuin ikuiselle tomulle annettu ennakkomaksu.

Neljän vuoden kuluttua ei tuota pientä, jo kaukaa näkyvää ristiä enää
ole; Yvonne, hänen kumpunsa ja kukkasensa viedään pois. Hänen pienet
luunsakin sekoittuvat toisiin, entisiin, luukammiossa kirkon alla.

Neljä vuotta on vielä näkyvissä tuo risti, ja siitä lukee kävijä tuon
pikku tyttösen nimen. -- -- --

Se on aivan lammen rannalla; se kuvastuu syvään, nukkuvaan veteen
korkean, harmaan tornin rinnalla. Kummulla kokoontuvat kukkivat orvokit
valkeiksi kimpuiksi, jotka jo himmenevät lähestyvässä yössä. Lampi on
kuin peili, kalpean keltainen, kuolevan valon värinen niin kuin taivas
auringon laskiessa, ja ympärillä näkyy suurten metsien jo tummentunut
juova.

Hautojen kukat levittävät hentoja, iltaisia tuoksuja. -- -- Lämmin
rauha ympäröi meidät ja tuntuu tihenevän. -- -- --

Kaukaa kuuluu pöllöjen ääni, kun ne kutsuvat toisiaan, Yvonnen
valkoisia orvokeita ei enää näy. -- -- -- Kesäyö on tullut.

Silloin saa voimakas ääni meidät yht'äkkiä säpsähtämään, kun me juuri
ajattelimme kuolleita yön hiljaisuuden keskellä. _Angelus_ soipi aivan
lähellä, meidän yläpuolellamme kellotornissa ja ilman täyttää vasken
raskas värinä.

Kuitenkaan emme ole nähneet kenenkään menevän kirkkoon, joka on
suljettu ja pimeä.

-- Kuka soittaa? kysyi Yves huolestuneena, kuka nyt voipi soittaa?
En ainakaan minä tahtoisi sitä tehdä. Varmasti en menisi kirkkoon
tällaiseen aikaan, en edes kaiken maailman kullastakaan!

-- -- -- Me lähdemme pois kirkkomaalta, siellä on aivan liiaksi ääntä.
_Angelus_ kuuluu oudolta siellä; se herättää odottamattomia kaikuja
lammen vedessä, kuolleitten kumpareilla, yössä. Emme me suinkaan pelkää
pientä hautaa valkeine orvokkeineen, vaan nuo toiset, nuo nurmimättäät
ympärillämme, nuo vieraat kummut. -- -- --

_Kello käy kymmenettä_. -- Tulen nukkumaan ensimäisen yöni Yves-veljeni
katon alla.

_Kello on yli kymmenen_. -- Olemme jo toivottaneet hyvää yötä
toisillemme, ja nyt hän taas avaa oveni.

-- Nuo kukat; ne saattaisivat ehkä vahingoittaa teitä, tulimme
ajatelleeksi. -- -- --

Ja hän vei pois kaikki, resedat, hajuherneet, kanervakimputkin.



C.


_Ajan kello_ jatkaa kulkuaan, kulkeepa hyvin nopeastikin. Lomaviikkoni
loppuu kohta.

Jokapäivä metsässä. -- Loistavan kaunis ilma. -- Kanervat, sormisienet,
punaiset lehdokit, kaikki kukkivat.

Sunnuntaina oli suuri armojuhla; kaikkein kuuluisimpia tällä puolen
Bretagnen. Sitä vietettiin _Notre Dame de Bonne Nouvelle'n_ luona,
kirkon, joka on yksin metsien keskellä aivan kuin se olisi sinne
nukahtanut ja unohdettu keskiajalta saakka.

Eilen, lauantaina olimme me sattumalta istuutuneet varjoon, kirkon luo,
Yves, pikku Pierre ja minä keskipäivän suuren rauhan aikana. Hyvin
hiljainen paikka, jonka yläpuolella satavuotiset tammet ja lehmukset
kietoivat yhteen paksut, sammaleiset oksansa kuin käsivarret.

Kaksi naista oli saapunut, toinen nuori, toinen hyvin vanha ja raihnas.
He olivat puetut rospordenilaiseen tapaan ja olivat nähtävästi
kulkeneet pitkän matkan. Heillä oli suuret avaimet käsissään.

He aikoivat avata vanhan pyhäkön, joka on suljettu ympäri vuoden ja
valmistaa alttarin huomista juhlaa varten.

Kirkon ikkunoiden ja puiden vihreässä puolihämärässä näimme heidän
puuhailevan vanhojen mies- ja naispyhimysten ympärillä tomuttaen
ja pyyhkien niitä, ja lakaisevan sitten kalkin ja pölyn peittämän
kivipermannon.

Neitsyt Marien jalkojen juureen oli säälistä asetettu kuolleen kallo,
joka oli löydetty maan sisästä metsässä. Haljennut, vihertynyt kallo
katseli meitä kappelin perältä kahdella mustalla silmäkuopallaan.

-- Sano, kummi, mikä tuo on? -- -- -- Onko se löydetty maasta tuo
möhkäle, sano?

Pikku Pierrelle tuottaa hämärää huolta tuo esine, jollaista hän ei ole
koskaan ennen nähnyt, ikäänkuin se olisi hänelle kamalien, maan alla
asuvien esineryhmien ensimäkien ilmestysmuoto. -- -- --

Hiukan surumielinen, mutta erinomainen ilma tuona armojuhlapäivänä.

Kymmenen tuntia ovat säkkipillit soineet kappelin edessä suurten
tammien alla -- ja gavotit ovat pyörineet sammalikossa.

Minä en tiedä mikä tekee bretonilaiset kesät surumielisiksi, en tiedä
kuinka sanoisin. Se on kai monenlaisten seikkojen yhteisvaikutus:
noiden pitkien, lämpimien päivien viehätys, päivien, jotka ovat
harvinaisempia kuin muualla ja nopeammin kuluvia; korkeat, tuoreet
heinikot, joissa on ylenpalttisesti värikkäitä kukkia, ja sitten _tunne
nukkuvasta menneisyydestä_, joka on levinnyt kaikkialle.

Vanha Toulvenin paikkakunta, suuret metsät, joissa on mustia kuusia,
Pohjolan puita, tammien ja saarnien seassa; bretonilaiset maaseudut,
jotka aina näyttävät olevan menneisyyteen uponneet. -- --

Suuret kivet, joita peittää harmaa naava, hieno kuin vanhusten parta,
kentät, missä grafiitti silloittaa vanhan maanpinnan, joka kasvaa
täynnänsä punertavia kanervia.

Tuo seutu tuo minulle rauhan, tyytymyksen vaikutelmia; kaihoa
täydelliseen lepoon sammaleen alla metsäkappeleiden juurella. Ja Yves'n
mielessä on tuo paljon hämärämpää, paljon selittämättömämpää, mutta
myöskin paljon voimakkaampaa niin kuin minunkin sielussani lapsena
ollessani.

Kun näkee meidät näin kahden istumassa täällä metsässä, kesän kauniiden
päivien rauhan keskellä, ei saata kuvitellakaan minkälaisia nuoria
miehiä me olemme saattaneet olla, minkälaista elämää me olemme
viettäneet, mitä kauheita kohtauksia meidän välillämme ennen on
tapahtunut, ensi hetkellä, kun meidän molempien hyvin samanlaiset ja
hyvin eriävät luonteemme ovat iskeneet yhteen.

Joka ilta, lyhyinä hämärän hetkinä leikitään pikku Pierre'n kanssa
toulvenilaista leikkiä, jossa toisiaan leuasta pitäen kerrotaan pitkä
juttu nauramatta: "Kiven parran kautta, oletpa kiinni. Kuka meistä
ensiksi nauraa, j.n.e." Tässä leikissä menettää pikku Pierre aina.

Sitten seuraa _voimistelu_. Yves harjoittelee poikaansa käännellen
ja pyöritellen häntä, pää alhaalla, jalat ilmassa nostaen häntä
käsivarsista hyvin korkealle: "Sanoppa, pikku Pierre, milloin ovat
sinun käsivartesi sellaiset kuin minun? Vastaa toki: Ei koskaan! Minun
käsivarteni eivät koskaan tule sellaisiksi kuin sinun; en saa kokea
kylliksi kovaa, varmasti."

Ja kun Yves, tukka aivan pörröllään, meluamiseen väsyneenä, sanoo
siistien itseään, kaikkein vakavimmalla, komeimmalla sävyllään: "Pikku
Pierre on lopettanut voimistelunsa tällä kertaa", tulee pikku Pierre
minun luokseni hymyillen tuota hymyä, mikä saa antamaan hänelle kaiken,
mitä hän tahtoo: "Nyt on sinun vuorosi kummi", eikö niin? Ja voimistelu
alkaa uudelleen.



CI.


Armoton, suuri kello on yhä käynyt. Muutaman tunnin kuluttua minä
lähden, ja pian poistuu Yves-veljenikin, kauas, outoon tulevaisuuteen.

On viimeinen päivä, viimeinen ilta. Yves, pikku Pierre ja minä menemme
Keremenen-vanhusten majalle sanomaan hyvästit isoäiti Mariannelle.

Hän asuu nyt yksin sammalpeitteisen kattonsa alla, suurten, holveja
muodostavien tammien alla. Pierre Kerbras ja Anne, jotka ovat menneet
naimisiin keväällä, rakennuttavat kylään oikean talon, samanlaisen kuin
Yves'lla. Kaikki lapset ovat lähteneet.

Maja parka, jossa ristiäispäivänä kauniit huput ja valkeat kaulukset
niin iloisesti liehuivat! Tuo kaikki on jo mennyttä, nyt on se tyhjä ja
hiljainen. Me istuudumme vanhoille tammilavitsoille nojaten pöytään,
jossa kerran söimme suuren päivän iloisen aterian. Isoäiti istuu
jakkarallaan kehräten rukillaan, pää painuksissa, ilme raihnas ja
harhaileva.

Vaikka aurinko ei vielä ole kovin alhaalla, on täällä pimeä.

Meidän ympärillämme on vain entisajan halpoja, yksinkertaisia
esineitä. Hyvin kömpelötekoisia rukousnauhoja riippuu karkeilla
graniittiseinillä, hämärään haihtuvissa nurkissa on talven varaksi
koottuja tammihalkoja ja vanhoja, mustia ja pölyisiä talouskaluja,
joiden muodot ovat entisaikuisia, lapsellisia.

Koskaan emme ennen olleet tunteneet kuinka mennyttä ja meistä kaukana
tuo kaikki oli.

Se on vanhaa, muinaista Bretagnea, kohta kuolevaa.

Uunin piipusta pilkistelee taivaan valoa, vihertävät vivahdukset
lankeavat sieltä lieden kiville, ja avoimesta ovesta näkyy
bretonilainen polku laskevan auringon sattuessa kuusamiin ja
sananjalkoihin.

Me vaivuimme unelmiin, Yves ja minä, tällä käynnillä vanhojen
isovanhempien majassa.

Muuten puhuu isoäiti Marianne vain bretonin kieltä. Silloin tällöin
sanoo Yves hänelle sanan tällä menneisyyden kielellä: hän vastaa,
hymyilee, onnellisen näköisenä meitä katsellessaan, mutta puhelu loppuu
pian ja hiljaisuus palaa. -- -- --

Illan epämääräistä surumielisyyttä, unelmia kaukaisista ajoista tuossa
vanhassa majassa, joka pian on sortuva tien vierelle, joka raukeaa
raunioiksi niin kuin sen vanhat isännät, ja joka ei koskaan tule
nousemaan.

Pikku Pierre on siellä meidän kanssamme. Hän pitää paljon mökistä ja
vanhasta isoäidistä, joka hellii häntä hyväillen. Hän pitää etenkin
pienestä tammivasusta, joka on toisen vuosisadan työtä, ja johon hänet
synnyttyään laskettiin. Hän on nyt jo paljon pitempi kuin entinen
kehtonsa ja käyttää sitä keinuna siinä istuen, katsellen ympärilleen
elävillä, mustilla silmillään. Ja nyt vanha, aivan kumara isoäiti,
selkä koukussa poimuisen kauluksen alla, tuudittaa häntä itse ja Pierre
heläyttää joskus lapsellisen naurunsa kaiun kimakan laulun keskellä.

    Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!

Laula vanhus parka, laula vapisevalla särkyneellä äänelläsi muinaista
kehtolaulua, joka soi kaukaa kuolleitten sukupolvien yöstä, jota sinun
lapsen lapsesi eivät enää osaa.

    Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!

Odottaa näkevänsä, että suuresta uunista astuisi ylhäältä laskeutuvan
valon mukana kääpiöitä ja keijuja.

Ulkona kultaa aurinko yhä tammien lehvät, kuusamat ja sananjalat.

Sisällä, yksinäisessä mökissä, on kaikki pimeää ja salaperäistä.

    Boudoul, boudoul! galaïchen, galaïch du!

Tuudita vielä pojanpoikaasi, vanha valkokauluksinen nainen. Kohta ovat
bretonilaiset laulut lopussa ja vanhat bretonilaiset poissa.

Nyt ristii pikku Pierre kätensä lausuakseen iltarukouksensa.

Sana sanalta, hyvin vienolla äänellä, missä Toulvenin murre selvästi
tuntuu, toistelee hän meitä katsellen kaiken mitä hänen isoäitinsä osaa
ranskaksi:

-- Jumala, hyvä pyhä Neitsyt, hyvä pyhä Anna, rukoilen teitä isäni,
äitini, kummini, isovanhempani, pikku siskoni Yvonnen. -- --

-- -- Setäni Goulvenin puolesta, joka on hyvin kaukana merellä, lisää
Yves vakavalla äänellä.

Ja vielä hartaammin:

-- Isoäitini puolesta Plouherzelissä.

-- Isoäitini puolesta Plouherzelissä, toistaa pikku Pierre.

Ja sitten odottaa hän vielä muuta toisteltavaa, pitäen yhä käsiään
ristissä.

Mutta Yves'lla nostaa melkein kyyneleet silmiin tuo viiltävä muisto, --
joka äkkiä tulee hänen mieleensä. Äiti ja hänen majansa Plouherzelin
kylässä, jonka hänen poikansa tuskin tuntee, ja jota hän ehkä ei tule
milloinkaan näkemään. Sellaista on rannikon lapsien, merimiesten elämä:
he lähtevät pois, heidän meriammattinsa lait erottavat heidät rakkaista
vanhemmista, jotka tuskin osaavat kirjoittaa heille, ja joita he
myöhemmin eivät enää näe.

Minä katselen Yves'a, ja koska me ymmärrämme toisemme puhumatta,
käsitän minä hyvin, mitä hän ajattelee.

Nyt on hän onnellinen, onnellisempi kuin unelmissaankaan, monet synkät
seikat ovat loitonneet ja voitetut. Ja kuitenkin? Ja sitten? Hän on
äkkiä vaipunut en tiedä mihin menneisyyden ja tulevaisuuden unelmaan,
outoon surumielisyyteen. Ja sitten?

    Bodoul galaïchen! bodoul galaïch du!

laulaa vanha nainen, selkä köyryssä valkean kauluksen alla.

Ja sitten? -- -- -- Pikku Pierre vain on naurutuulella. Hän kääntelee
sinne tänne elävää, ruskeaa, voimakasta päätään; ilo, aivan uuden
elämän liekki palaa vielä hänen suurissa, mustissa silmissään.

Ja sitten? -- -- -- Pikku Pierre kasvaa, kiertelee meriä, ja me,
veljeni, me poistumme, ja kaikki, mitä me olemme rakastaneet meidän
mukanamme. -- Ensiksi vanhat äitimme -- sitten kaikki ja me itsekin;
bretonilaisten majojen vanhat mummot yhtä hyvin kuin kaupunkilaisetkin,
ja vanha Bretagne myöskin, ja kaikki, ja kaikki tämän maailman
kappaleet!

    Boudoul galaïchen! boudoul galaïch du!

Yö saapuu ja odottamaton, syvä murhe tarttuu sydämeen. -- -- Kuitenkin
-- -- me olemme onnellisia tänään.



CII.


    Ja keltit kaipasivat kolmea paatta, sateisen taivaan alla,
    saarekkaan lahden perällä.

                             Gustave Flaubert, _Salammbô_.

Me lähdemme molemmat pois jättäen pikku Pierren isoäitinsä luo.
Me kuljemme poispäin pitkin vihreätä polkua, tammien ja saarnien
lehtiholvin alla, kuunnellen kaukaa, illan kaikuvassa hiljaisuudessa
vanhan kehdon keinuntaa, vanhaa tuutulaulua ja lapsen raikuvaa naurua.

Ulkona on vielä täysi päivä. Aurinko, joka on hyvin alhaalla, kultaa
vielä rauhaisan maiseman.

-- Mennään vielä Saint-Eloi'n kappelille, sanoo Yves.

Se on mäen huipulla; hyvin vanha, aivan sammalten syömä, naavan
parroittama, aina yksin, suljettu ja salaperäinen metsien keskellä.

Se aukeaa vain kerran vuodessa, _hevosten armojuhlana_. Niitä tulee
kaikkialta ympäristöstä, niiden hyväksi lausutun hiljaisen messun
aikana. Tuollainen armojuhla oli aivan äskettäin ja ruoho on vielä
laossa sinne tulleiden eläinten kavioiden tallaamana.

Sinä, iltana vallitsee kappelin ympärillä outo rauha. Metsäinen
näköpiiri levitteleikse kaukana, rauhallisena kuin uneksien; tuntuu
siltä kuin nyt olisi elommekin ilta, ja kuin olisi meillä jälellä vain
antautuminen ikuiseen lepoon katsellen yön laskeutumista bretonilaisen
maiseman yli ja sammuminen hiljaa nukkuvaan luontoon.

-- -- -- Saman tekevä, sanoo Yves hyvin miettiväisenä. Minä luulen
vain, että minä kerran palaan jonnekin _tuonne_ -- hän tarkoitti
Plouherzeliä -- kun minä olen tullut vanhaksi, että minut haudattaisiin
Kergristin kappelin luo, tiedättehän, sinne, minä näytin teille paikan?
Niin, varmasti menen minä sinne kuolemaan.

Kergristin kappeli Goëlon seudulla, synkän, sateisen taivaan alla;
merivesijärvi ja sen keskellä graniittisaaret, suuri, kumara eläin,
joka nukkuu harmaalla tasangolla -- -- -- Minä muistan tuon paikan
sellaisena kuin minä sen näin monta vuotta sitten, talvella. Niin, minä
muistan, että se on Yves'n synnyinseutu, maaperä, joka häntä odottaa.
Kun hän on kaukana merellä, keskellä yötä, vaarassa, uneksii hän siitä
haudasta.

-- Yves, veljeni, me olemme suuria lapsia, minä vakuutan. Usein hyvin
iloisia kun ei tarvittaisi, olemme nyt surullisia ja loruilevia rauhan
ja onnen hetkellä, mikä sattumalta on tullut osaksemme; tottumuksen
puute saattanee ehkä selittää sen.

Kukapa luulisi meidät nähdessään, että me saattaisimme uneksia vain
valveilla, vain sen takia että yö tulee ja metsissä on rauhallista?

Ajattelehan, me olemme molemmat melkein kahden neljättä ikäisiä, elämä
saattaa olla vielä hyvinkin pitkä, edessämme on matkoja, vaaroja,
hätää, ja meille molemmille aurinkoa, huumausta ja rakkautta, ja
kuka tietää? -- ehkäpä vielä kohtauksia, uhmaa, taistelua meidänkin
välillämme.

Ilmaistuna paljon vähemmillä sanoilla kuin tämä, sekaantui kaikki tuo
hänen unelmiinsa.

Silloin vastasi hän minulle äänessään surullisen moittiva sointu:

-- Ainakin tiedätte, veli, että minä nyt olen muuttunut, ja että _eräs
seikka_ on aivan lopussa. Ettehän lie sitä tarkoittanut?

Ja minä puristin Yves-veljeni kättä koettaen hymyillä täysin
luottavasti.

Elämän tarinat pitäisi voida keskeyttää milloin hyvänsä niin kuin
kirjatkin -- -- --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Veljeni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.