Title: Kevään ajoilta - Jutelmia
Author: Suomalainen, Samuli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kevään ajoilta - Jutelmia" ***


KEVÄÄN AJOILTA

Jutelmia

Kirj.

SAMULI S. [Samuli Suomalainen]



Helsingissä,
K. E. Holm,
1900.



SISÄLLYS:

Opin teille.
Tavallinen tarina.
Lakko.
"Konnoilla".
Ukko Grahn.
Tiililotjassa.
Sennoilla.
Pane soimaan!
Raketti.



Opin teille.


Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa
koulussa, kirkkokoulussa, oli uskonnontunti poikaosaston ylimmällä,
kolmannella, luokalla. Opettajana oli seurakunnan apulainen, pastori
Kaarlo August Skutnabb, muutama vuosi sitten papiksi vihitty nuori
mies. Tunnilta lähtiessään kutsui hän kolme eturivin ensimmäistä
oppilasta tulemaan luokseen tänään kello 2, koulun päätyttyä. Sanomme
heitä tässä edempänä vain Fredrikiksi, Anteroksi ja Juhoksi.

Kaikki, mikä vähänkin poikkeaa koulun tavallisesta, virallisesta,
menosta, vaikuttaa oppilaasen sähköisesti: se herättää hänen
uteliaisuuttaan tai vetää puoleensa, hänen vilkkaimman huomion
varsinkin, jos opettajalla on jotain yksityistä asiata hänelle.
Tuommoinen tuttavallinen kohtelu tuntuu oppilaasta varsin hyvältä,
siinä kun on palanen luottamusta häntä kohtaan, ja sellaista pitää
koululainen erinomaisen suuressa arvossa.

Niin nämäkin kolme eturivin miestä tunsivat erityistä mielihyvää
pastorin kutsumuksen johdosta ja rupesivat heti arvelemaan ja
arvailemaan, mitähän hänellä lienee asiata. Luokkatoverit kerääntyivät
heidän ympärilleen, ja oli siinä kuhinaa ja kyselyä ja epätietoisia
vastauksia. Se vaan on varma, että nuo kolme olivat päivän sankareita.

Kaikki nuo kolme olivat melkein yhdenikäisiä, 12-13 vuoden tienoissa.
Vanhin heistä, Juho, puutarhurin poika Krestovskin saarelta, oli
hyvin jänteä pikkumies, kasvot laihat, erittäin tarkkapiirteiset, suu
aina jonkinlaisessa jännityksessä, ikäänkuin joka hetki olisi mitä
tärkeätä päättämässä. -- Toiset, Fredrik ja Antero, olivat melkein
yhden- ikäiset, kultasepän-sällin poikia kumpikin. (Anteron isä oli
jo aikaa sitten kuollut.) He olivat naapurusten lapsia ja pienestä
pitäin kasvaneet yhdessä. Ilojansa olivat keskenään jakaneet, yhdessä
pieniä surujansa kantaneet; yksistä puolin aina muitten ahdistaessa,
mutta kahden kesken väliin jankaten, väliin otellenkin, niinkuin
hyväin ystäväin siihen aikaan tapa oli. Ottelun ja kinastuksen jälkeen
jyräiltiin tietysti pari päivää ja kärsittiin kummallakin puolen
sanomatonta ikävää, tietäen kyllä, että jo se toisenkin sydän on
sulanut, mutta odotellen vain, että toinen ottaisi ensimmäisen askelen.
Ja milloin sen otti toinen, milloin toinen, ja sitten lyötiin sovinnon
kättä, ja poissa oli kuin pyyhkäistynä yrmeät välit.

Fredrik oli rotevarakenteinen, kätevä, käytännöllinen ja kieleltään
ketterä, ja näillä ominaisuuksillaan hän useinkin auttoi pulasta
Anteron. Viimeksi mainittu taas oli hieveröinen, epäkäytännöllinen
ja samalla taipuvainen haaveiluun. Kun Anteron mieli oli lannistunut
jostain vastoinkäymisestä -- ja niitähän on lapsillekin mitattu
maailmassa, kullekin leiviskäänsä myöten, -- silloin rohkaisi häntä
Fredrik ja sai hänet jälleen entisilleen. Kun Anteron haaveilu välistä
läikähti hempeämielisyyteen, silloin hänet jälleen herätti tolille
Fredrikin järkevyys, joskus ivakin. Fredrikin järkeily puolestaan
menetti usein kylmyytensä ystävänsä sydämmellisyyden hehkussa,
ja reippaan, välistä rajun luonteen purkaukset talttuivat toisen
säveyteen. Näin nämä kaksi ystävystä alinomaa tarvitsivat toisiansa,
tukivat ja kannattivat toinen toistaan. Kuinka loitos toisistanne, eri
haaroille maailmaan, lienee kohtalo teidät sittemmin heittänytkään,
te vanhat lapsuuden ystävät? Elämän huolten paino, jota ette lapsina
osanneet aavistaakaan, on teitä kumpiakin koetellut; sen ainakin
tiedän... Molemmat pitivät suuressa arvossa uskollista, vaikka
hieman umpimielistä ystäväänsä, Juhoa, joka puolestaan hänkin oli
kiintynyt lujilla siteillä edellisiin. Hänen teki hyvää olla heidän
seurassaan. Hän nauroi Fredrikin poikamaisille sanansutkauksille ja
mitä hullunkurisimmille vehkeille niin, että vettä kiertyi silmiin,
ja vuoroin hän taas kernaasti seurasi Anteron mielikuvituksen huimia,
pilventakaisia lentoja. Ja silloin puristui Juhon suu entistä
jänteämmälle, ja hänen pienet silmänsä iskivät tulta.

Kello löi kaksi. Koulun vahtimestari Lauri -- ennättänenkö sinustakin
piirtää kuvasen, sinä vanha, stereotyyppinen äijä, koukkuselkä,
nuuskarasioinesi ja pölyriepuinesi, josta niin moni vallaton poika
aikoinaan sai huiskauksen, kiidellessään pulpettien ylitse ja alitse
ennen tuntien alkua!... -- Lauri nykäisi kellon kahvasta, josta
vaskilangat johtivat sekä ala- että yläkertaan. Hetken perästä kuului
melua joka luokalta. Tuokion kuluttua oli jälleen kaikki hiljaa:
pidettiin iltarukousta. Mutta sen perästä alkoi jyry jälleen, tuo
tuttava, hauska, vapautta tietävä jyry, jossa on palanen huolten
helpotuksen huokausta ja palanen kodin, jospa köyhänkin, riemukasta
tervehtimistä. Ken hennoisi, ken voisi estää tuota suluistansa
päässyttä nuoruuden, vilkkauden, huolettomuuden koskea pauhaamasta!

Juho, Fredrik ja Antero riensivät pastori Skutnahbin asunnolle. Joukko
tovereita seurasi heitä aina ovelle asti, ja vasta sitten kuin ovi
oli noitten kolmen jäljessä sulkeutunut, läksivät toverit verkalleen
astumaan kotejansa kohti.

-- Mut mitähä sill' pastorill' mahtaa olla heill' sanomist'?

-- Mie tiijän, -- sanoi muuan roteva poika.

-- No? -- kuului kymmenen ääntä.

-- Skutnabb on kihloissa... -- alkoi tietäjä.

-- Se on jo vuuvven vanha asia! -- huudettiin vastaan. Koulupojilla
ja koulutytöillä on välistä hyvin tarkkoja tietoja opettajainsa
interiöreistä.

-- No niin, -- jatkoi tietäjä -- hää ko on kihloiss', nii tahtoo
tiettää kihlasormuksii ja kyssyy nyt Fredrikin papalt', kui paljo
sellaiset tulis maksamaa.

-- Oo vait, -- keskeytettiin häntä taas monelta taholta. -- Häll' on
kihlasormus jo sormessaa. Et sie sitä oo huomant? Ja mitäs varte hän
ois kussunt' Anteroo ja Juhhoo?

-- No Juhon papalt' hankkii morsiamellee buketin, ko reissaa Suomeen.

-- A Anteron mammalt' mitä?

-- No nii... Antero... -- epäröi tietäjä, huomattuaan joutuvansa
ahtaalle -- Antero ja Fredrik, ainaha ne on muutennii yhess' just' ko
vaunupari, ja niillä se sanoi inspehtor Slöörkii.

-- Nyt män' myttyy Sinkkosen meiningit! Mitä noist' tuollaisist'
turhist' juttuloist'! -- nauroivat muut.

-- No, no; peräst' nähhää! -- koetteli tietäjä vielä pelastaa
menetettyä asiaansa.

-- Nähhää... -- matkaisi joku.

-- Sie älä matki minnuu, muutoin kasso issees.

-- Mitä sitte?

-- Sitä sitte, että...

Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin
syntynyt, mutta äkkiä huusi joku:

-- Pojat! Tuoll' ahistaat Ruossalaiset meijän miehii... Lähtään appuu!

Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja
ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät.
Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta
polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että
ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla
säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus
asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin.
Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait
ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja
naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys,
jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan;
kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä
ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen
julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan,
jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä
asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja.
Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan
tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten
kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia"
(paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten
tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain
reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun
oppilaitten kanssa.

Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti?
Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa,
-- luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä.

Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa
jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina
sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä,
koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä
rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi
joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne,
joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka
kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti
tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat
juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä
neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena
pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin
unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen
valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä
milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä
ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.

       *       *       *       *       *

Pastori Skutnabb otti pojat varsin ystävällisesti vastaan ja pyysi
istumaan.

-- Sanokaas, nuoret ystävät, -- puhui hän; -- mihinkä te aiotte ryhtyä,
päätettyänne koulunkäyntinne? Ja siihenhän ei enää pitkää aikaa kulu.

Samaa kysymystä oli kunkin kotona pohdittu jo monta kertaa ennenkin.
Pojat olivat monasti arkaillen tiedustelleet vanhemmiltaan, olisiko
mitään mahdollisuutta päästä jatkamaan lukuja, johon heillä kullakin
olisi ollut niin palava halu. Mutta keskustelujen tulos oli ollut
joka kerta sama, yhtä tuskallinen ja masentava kuin monille sadoille
muillekin: ei ole varoja, poika kullat, ei ole varoja. Kipeästi oli
tämä aina koskenut lapsiin, vielä kipeämmin kenties vanhempiin.
Mutta mitäs tehdä? Suomalaisia kouluja ei Pietarissa ollut muita
kuin 3-luokkainen kirkkokoulu, jossa moni poika, edes jotain oppia
saadakseen, kävi 4, mitäpä 5:kin vuotta, istuen niistä uskollisesti
pari kolme ylimmällä luokalla. Muissa kouluissa oli liian kalliit
maksut, vapaaoppilaiksi pääsivät vain ne, joilla oli mahtavia
puolustajia, mutta mistäs meikäläinen ne otti?...

Pian oli kuluva kouluajan ihana, huoleton aika; pian on poikasten
lähdettävä lentämään pesästä, ulos maailmaan, mutta tuo maailma, jolla
ei tähän asti ääriä ollut, alkoi kuvastella yhä ahtaammissa piireissä,
kunnes yksi ainoa sola enää oli näkyvissä, ja sen perässä kuulsi
himmeissä, ilottomissa kirjaimissa: oppiin!

Kangastiko pastori Skutnabbin kysymyksessä joku taikavoima, joka
jälleen laajentaisi solan?...

Tuskin, sillä mistäpä hän...

-- Minut pannaan oppiin, -- vastasi Fredrik, eikä kuulunut hänen
äänessään tuota tavallista reippautta.

-- Oppiin tietysti, -- vahvisti Antero.

-- Entäs sinä, Juho?

-- Niin, ei suinkaan mihin.

-- Olen usein ajatellut teitä, rakkaat ystävät. Käsityöläisen toimi
on kyllä kunniakasta ja ansaitsee suuremmankin arvon kuin sen osalle
tavallisesti tuleekaan. Mutta raskasta se on; sitä ei käy kieltäminen.
Ja kun Jumala on teille antanut hyvät luonnonlahjat, niin olen
ajatellut, eikö teidän olisi tilaisuutta jatkaa lukujanne. Täällä
Pietarissa se kohdannee suuriakin vaikeuksia, mutta kuinkahan olisi,
jos teidät voisi saada -- Suomeen?

Suomeenko?!

Sinnekö, vanhempain kotimaahan, josta niin paljo ihanata oli heille
usein haasteltu, ja jonka pelkkä nimikin jo kajahti niin tutulle,
niin armaalle? Sinnekö, järvien rannoille, metsäin syliin, vuorille,
laaksoloihin, niityille, pelloille? Sinnekö, missä isä ja äiti
lassa olivat paimenessa käyneet, missä poikaset illoin pääsevät
ratsastamaan, hevosia hakoihin vieden? Sinnekö, missä jouluaattona
oljet lattialla kahisevat, ja jouluvirsiä veisataan, ja aamuyöstä
lähdetään köröttämään kirkkoon, tiukuja ja kulkusia vempeleessä?
Sinnekö, mistä tulevat nuoret papit ja muut Suomen herrat, joilla ei
ole suuressa Pietarissakaan vertoja, -- sinne, missä kaikki on niin
täydellistä, ehjää, turvallista, missä ei ole mielivaltaa, ei köyhän
sortoa, ei lahjomista, niinkuin täällä, -- sinne, missä talonpojat ovat
täydellisyyden esikuvia, vakavia, karaistuja, käteviä, jotka osaavat
itse tehdä kaikki, puulusikasta ruveten kirkkorekiin ja rattaisiin
asti, ja joista joku sarkatakki, huopahattu rahtimies joskus oli
käväissyt heillä, tuoden terveisiä vanhempain kotipuolelta?

Sinnekö?...

Päästä joskus Suomeen, vaikkapa vaan pistäymällä, -- se oli meille
suomalaisille pojille aina ollut mitä suloisimpain unelmain aiheena.
Lapsesta pitäin oli Suomi meille kaukainen, ikävöitty, ihana onnen maa.
Milloin, milloin pääsisi Suomeen? Pääsneekö milloinkaan...

Ja nyt oli pastori Skutnabb maininnut ajatelleensa, että he pääsisivät
sinne, ei ainoastaan käymään, vaan kouluunkin!

Pastori selitti, että vasta neljä vuotta sitten oli avattu Suomen
ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylän kaupungissa, täydellinen
oppilaitos, josta oppilaat pääsevät Helsingin yliopistoon. Jyväskylä
on pieni maaseutu-kaupunki, jossa elämä on peräti huokeata, niin
että köyhänkin olisi mahdollista suorittaa alkeiskurssinsa siellä.
Ja kun kerran ylioppilaaksi pääsee, kyllä sitten on tilaisuutta itse
hankkimaan itselleen varoja opintojen jatkamista varten.

-- Näin olen ajatellut, -- jatkoi Skutnabb. -- Mitäs arvelette itse? --
Eikö teidän tekisi mieli Suomeen?

Pojat olivat haltioissaan. He vilkaisivat vuoroin toisiinsa, vuoroin
opettajaansa, joka oli puhunut jotain niin äärettömän hyvää. Juhon
jänteät piirteet vetäytyivät entistään kireämmälle ja silmät hehkuivat.
Antero haaveili jo sitä hetkeä, jolloin hän on nuorena pappina tullut
syntymä-seurakunnassaan käymään ja saarnaa ensi kertaa tuossa vanhassa
tutussa kirkossa, ja äiti itkien kuuntelee hänen sanojansa. Fredrik
ajatteli, ensi hurmauksen jälkeen, mitähän tietä Jyväskylään oikein
mennäänkään...

Mielihyvällä, ääneti katseli Skutnabb poikia, joitten kasvoilla asui
niin paljon uuden, ennen aavistamattoman toivon väläyksiä.

Fredrik katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

-- Kyllä se olisi hirmuisen hauskaa meille kaikille.

-- Voi sentään!

-- Tiettävästi me...

-- Mutta, -- liitti Fredrik.

-- Niin, kyllä minä tiedän, mitä tarkoitat, -- virkkoi Skutnabb. --
Tässä on mietittävä, mistä varoja saadaan. Viekäähän nyt terveisiä
minulta vanhemmillenne ja pyytäkää heitä käymään huomenna luonani.
Saamme lähemmin keskustella.

Pojat nousivat. Tavallista hartaammin raapaisivat he jalkaansa, hyvästi
sanoessaan ja kiitellessään. Ja sitten kotia, kotia, minkä suinkin
jalat kannattivat, kertomaan jotain uutta, tavatonta.

Suomeen!...

       *       *       *       *       *

Tämä oli ensimmäinen alku Pietarin vähävaraisten suomalaisten poikain
lähdölle Jyväskylän alkeis-opistoon, Suomen silloiseen ainoaan
suomenkieliseen kouluun.

Noista kolmesta läksi Jyväskylän alkeisopistoon ensimmäisenä Antero
syksyllä 1863. Hänelle kävi opin teille lähteminen mahdolliseksi
ainoastaan sen kautta, että kirkkokoulun silloinen inspehtori,
filosofian maisteri, nyttemmin hovineuvos, Kaarlo Aleksander Slöör
hankki hänelle varoja aina yliopistoon saakka.

Siitä pitäin sai Jyväskylän alkeis-opisto harva se vuosi oppilaita
Pietarista, jopa syvemmältäkin Inkerinmaalta.



Tavallinen tarina.


Oli varhainen aamu maaliskuun lopulla 1854. Raskaana ja harmaana painoi
taivas keisarien kaupunkia, seuloen sen yli veden- ja lumensekaista
sohjua. Neva "kulki", s.o. tuo uljas, vuolas, leveä virta, oli muutama
päivä sitten katkaissut jäiset kahleensa ja iloisena viskeli niitä
nyt pinnallaan, kiivaasti kiidätellen niitä Suomenlahteen. Mereltä
puhalsi kostea tuuli, vilutautien, katarrien, keuhkotautien kolkko
liittolainen. Ja samallaisena, yhtä tuhokkaana se vieläkin keväisin
kulkee yli Pietarin suunnattoman kaupungin...

Viisikerroksisen kivitalon portista Hernekadulla astui ulos muuan
pariskunta. Vaimo, noin 35 vuoden iässä, oli puettu yksinkertaisesti,
mutta erittäin siististi. Tottuneen Pietarilaisen silmä olisi hänet
heti tuntenut suomalaisen (tai saksalaisen) käsityöläisen vaimoksi. Hän
talutti miestään, joka oli puettu talvitamineisin, kaula ja melkein
koko kasvot paksun huivin suojassa. Mies oli nähtävästi sairas, minkä
jo hänen pöhöttyneistä kasvoistaan ja hengenahdistuksestaankin huomasi.
Iälleen oli hän neljänkymmenen maissa.

-- Istuhan tuohon levähtämään -- sanoi vaimo, taluttaen miehensä
istumaan toiselle portinpielen suojuskivistä. -- Minä haen isvossikan.
Lineikalla kai sinun on mukavampi?

[Siihen aikaan oli ajureilla kahdenlaisia, yhden hevosen vedettäviä
ajoneuvoja. Lineikka nimiset olivat samallaisia kuin nykyisetkin.
Troskiksi taas sanottiin omituisia, nelipyöräisiä rattaita, joissa
yhden-istuttava takasija oli yhteydessä kuskin-istuimen kanssa. Näissä
ajoneuvoissa istui takasijalla-olija kyllä päin hevoseen, mutta jalat
toiselle tai toiselle sivulle; toinen kyydittävistä istui poikkipuolin.]

-- Kuinka tahdot vaan. Ota minkä helpommalla saat.

-- Lineikassa pääsen sinua paremmin hoitamaan ja tukemaan.

Vaimo huusi ajuria, noita sen-aikuisia, kurjista hevosistaan tunnetuita
"vanjkkoja". Tuokion kuluttua oli heitä koko liuta vaimon ympärillä.

-- Minne käskette?

-- Minne suvaitsette?

-- Hyvä rouva, täss' ois hyvä hepo.

-- Älkää uskoko tuota, rouva! Ontuva sill' on koni. Ei se perille
jaksa. Tielle uupuu.

Venäläinen konkurrenssi oli täydessä vauhdissa.

-- Marian hospitaaliin!

Taas kilpailu ryssäin kesken, jossa kukin ensin koetti kiskaista niin
suuren hinnan kuin mahdollista, kunnes pari kolme vihdoin suostui
40:een kopekkaan.

Ja jälkeen ottelu siitä, kuka noista vanjkoista kyytiin pääsee.

Vihdoin sai vaimo yhden heistä ajamaan portille, missä sairas tyyneesti
istui odottelemassa.

Ponnistellen ja vaimonsa tukemana sai sairas vihdoin nousseeksi
rattaille.

He läksivät hiljalleen ajamaan.

       *       *       *       *       *

Tämän suomalaisen pariskunnan elämänhistoria on varsin lyhyt ja
mutkaton. Se sopisi melkein sanasta sanaan tuhansiin silloisiin
Pietarin Suomalaisiin.

Kumpikin oli syntynyt Suomessa, köyhistä vanhemmista.

Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni,
lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo.
Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta
ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin
olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä
kuukaus, sen uusi renkipoika.

-- Niin, niin -- puheli äiti -- ja pienihän se on kovin Aatu poika
vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.

-- Ihmisiin, -- tokaisi isä. -- Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä,
enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään...

Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla
tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.

-- ... ja tässäpä sitä sentään... -- toisti äiti itsekseen, tukkien
riepua tiviimmälle.

Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta
tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi
itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi
laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää,
silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine
toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä
pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki
kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.

Lapsi viihtyi ja nukkui jälleen.

-- Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, -- katkaisi
naapurin emäntä äänettömyyden, -- että kirkolla oli viime sunnuntaina
ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.

-- Kuka Tiittanen?

-- Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas.
Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie,
lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se
kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee
ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä
opinpoikaa.

-- Niin, sekö Tiittanen Syrjämäen torpasta?

-- Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja
revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi
lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa -- hyväinen aika!...

-- Vai niin, vai niin! Ja yhdessä ennen vanhaan paimenessa käytiin.

-- Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin
rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja
päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta
täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi
Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla
oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin,
minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee
sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös
tullut?

-- Niin, ihmisiinhän sitä tässä, -- virkkoi isä.

-- Ettäkö meidänkin Aatua sitten? -- lausui äiti arasti ja silitteli
Aatun valkoista tukkaa.

-- Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen
aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden
perästä kokonaan Suomeen.

-- Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? -- puheli äiti, hiljalleen
hyväillen lastaan.

-- Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo
tänä talvena.

-- Vai niin? Vai äitinsä... Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa.
Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi.
Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika
vähän, eikä se terveyskään kovin...

-- Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy
lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet
vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen
viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi.
Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä
meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä
sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä
siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas
pistäyn täällä... E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi
jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!

-- Niin, ihmisiinhän sitä tässä... -- murahti taas torpan isäntä.

       *       *       *       *       *

Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja
kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle
ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa
rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.

Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti
parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin
hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin
ehjentänyt!...

Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt.
Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen
omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin
epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään
suutarimestarin kanssa.

Aatu poika oli yksin maailmassa.

Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin
näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin:
minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa
lähettäneeksi.

Sama Jumala oli kumminkin siellä, niinkuin täälläkin. Kovaa sai Aatu
kokea, mutta mielen hän piti päässään, ja vähitellen tuli hänestä
sälli. Sen pitemmälle hän ei päässyt. Äidin salaiset unelmat omasta
makasiinista, vai mikä se oli, lähellä keisarin hovia tai Iisakin
kirkkoa, jäivät toteutumatta. Hän on jo monta vuotta levännyt
Savitaipaleen pitäjän hautausmaalla, ja Aatu ajaa nyt vaimonsa kera
Marian hospitaaliin.

Hänen vaimonsa historia on, jos mahdollista, vieläkin mutkattomampi.

Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja
laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten
muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".)
Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli
palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan
ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan
kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties
moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle
siskolle.

Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen
kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän
lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa
se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä
tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä
töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien
huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara
virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi;
vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat,
Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En
viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä
isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin
ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit'
mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa
sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein
äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä,
hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja
tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja
ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän
sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen
emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He
hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta:
"Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!

Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.

Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois
lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat
hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö
oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön"
lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää,
jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman
se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa
kaupungissa.

Pietariin lähtö oli päätetty.

Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle,
mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän
pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.

-- Käydäänpäs vähän täällä aitassa, -- sanoi äiti välistä tyttärelleen.

Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he
jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen.
Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti
Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten
pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä
milloinkaan petä.

Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle
rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi
lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan
panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!"
olivat he sanoneet.

Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli
unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti
sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota
seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha
passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti
tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä
saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin
pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä
munavoita oli pantu eväsnyyttiin.

-- Eipäs se isä tänään pajassa kestä, -- sanoi sisko jonkun ajan
perästä. -- Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?

Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi
linkkuveitsi pantu mukaan.

Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin
kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri
hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie
saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän
vaikeatekoisenkin...

Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin
kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen
viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa.
Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti,
seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen
oppaakseen rukoili.

Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin
saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla
vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui
uusiin oloihin.

Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen
tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä
äidille.

Useampain vuosien perästä kohtasivat "öttytyttö" ja Aatu toisensa
yhteisen tuttavansa perheessä. Seuraavana kesänä kävivät he
pariskuntana Suomessa vanhan sepän talossa. Äiti oli vielä elossa,
sisar naimisissa, mutta seppä oli jo puolentoista vuotta maannut maan
mullassa.

       *       *       *       *       *

Nyt saattaa vaimo miestänsä Marian hospitaaliin.

Veden- ja lumensekaista sohjua seuloo taivas keisarien kaupungin
päälle, ja vaikeasti vetää rattaita ajurin laiha hevonen.

-- Onko sinun hyvin vaikea olla? -- kysyy vaimo, kuullessaan
katkonnaista hengitystä.

-- Ei tässä hätää vielä, -- vakuuttelee mies, -- Jokos tämä on
Anitshkinan silta?

-- Ei ole vasta kuin Kasanskin.

Pöhöttyneillä silmillään mies ei näe kuin himmeästi.

-- Et taida enää, ukko kulta, nähdä Pietarin kaunista kaupunkia, --
virkkaa vaimo, ja hänen äänensä värähtää hieman.

-- Jo minä sitä olen tarpeekseni katsellutkin, -- vastaa mies tyyneesti.

Miks' ei valitusta, miks' ei napisemista? Kuinka voivat he pysyä niin
tyyneinä, ja kumpikin on jotenkin varma siitä, että he viimeistä
kertaa istuvat rinnatusten! Mistä tämä voima tuossa suomalaisessa
käsityöläisessä ja hänen vaimossaan, tämä voima katsoa kuolemaa silmiin
niin rohkeasti? Yksinkertaisten, oppimattomain äitienkö kylvämät
siemenet ovat hedelmää kantaneet?

Hetken perästä mies jatkaa:

-- Niinkuin ennenkin on puhetta ollut, älä sinä hylkää sitä kortteria,
vaan pidä siinä asukkaita. Saat ainakin itse pojan kanssa asua
ilmaiseksi. Nämä nykyiset asukkaat ovatkin varsin sopivia. Kyllähän
se Kaulio välistä vähän remuaa, kun on saanut hattuunsa, mutta eihän
siitäkään sen suurempaa haittaa.

-- Kovin jää pieneksi vielä Antero poika, -- virkkaa äiti, ja
kummallisesti kouristaa sydän-alaa.

-- Älä yhtään sure, eukko kulta; kyllä teistä Jumala murheen pitää.
Kenenkäpäs turvissa sitä mekään olemme eteenpäin päässeet?

Hän pyyhkäisi pöhöistä poskeansa.

Saavuttiin sairastaloon.

Passi oli kunnossa. Päivystäjä-lääkäri tutki sairaan.

-- Istuva työ, huono verenkierto ja tämä onneton ilman-ala, -- sanoi
hän huonolla, saksanvoittoisella venäjänkielellä.

-- Onko mitään toivoa? -- kysäisi vaimo arasti.

Lääkäri pyöritti päätään ja taputti niin sääliväisesti vaimoa olalle.

-- Kolmanteen saliin! -- sanoi lääkäri välskärille.

-- Kolmanteen saliin! -- toisti välskäri sairaanhoitajattarelle.

       *       *       *       *       *

Kahden viikon perästä seisoo vaimo avonaisen haudan ääressä Mitrofanin
suomalaisella hautausmaalla. Leskenä hän siinä seisoo, mustissaan,
pieni neljän vuoden vanha poikanen sylissään. Poika pitää äitiä
kaulasta ja painaa päätänsä hänen olkaansa vasten.

Hiljaa he itkevät siinä, leski ja orpo.

Joukko surevia ystäviä, Suomalaisia, seisoo haudan ympärillä.



Lakko.


Tämä on lapsuuden muistelma. Se herää henkiin joka kerta kuin
sanomalehdissä luen työlakoista meillä tai muualla. Kerron sen
semmoisenaan kuin se lähes neljäkymmentä ajast'aikaa sitten painui
lapsen mieleen.

Nevan vasen ranta, varsinaisesta kaupungista ylöspäin, muodostaa
suunnattoman tehdaskaupungin. Heti Nevskin luostarin ja kasakkain
kasarmin takaisesta kaupunginrajasta (silloisesta) ruveten, lähtee
loppumaton jono suuria tehtaita, kruunun sekä yksityisten. Niitten
ympärillä oli siihen aikaan melkein yksinomaa työväen asunnoita,
joitten yksitoikkoisuutta ja yksinkertaisuutta tuon tuostakin keskeytti
joku upeampi talo tai rukoushuone, "säässynä", tai puoti tai kapakka.

Eri tienoita tässä tehdaskaupungissa nimitettiin tehtaita myöten.
Pietarin Suomalaiset, joita siellä asui ja edelleen asuu suurissa
määrin, käyttivät venäläisiä nimityksiä, omilla päätelisillään.
Niinpä asui Sutinen Stekljannoilla (lasitehtaan seudussa); Pettinen
oli muuttanut Farforovoille (poslinitehtaan läheisyyteen); viime
sunnuntaina kuulutettiin ukko Nion poikaa sieltä Sukunoilta
(rautavalimojen tienoilta) j.n.e.

Pienenä koulupoikana oleskelin kesälomalla 1860 jonkun aikaa muutamain
suomalaisten koulutoverieni luona Sukunoilla. Sinne muistelmani vie.

Moniaan pyssynkantaman päässä meidän asunnostamme oli muuan suuri
kruununtehdas, jossa kävi työssä sadottain miehiä, naisia ja lapsia.
Suomalaisia ei siinä tehtaassa muistaakseni ollut.

Eräänä iltana kerrottiin, että sanotussa tehtaassa oli tapahtunut
"bunt", kapina. Työväki oli ruvennut vaatimaan palkanlisäystä ja
uhannut jäädä pois, ellei palkkaa koroteta. Tehtaan isännöitsijä tai
hoitaja, upraviiteli, oli sättinyt työväen ensin pahanpäiväiseksi
ja uhannut puolestaan väkipakolla saada heidät työhön. Työväki oli
taipumaton, ja huomenna piti asia ratkaistaman.

Huomis-aamuna oli koko Sukunoi liikkeellä. Puheen-alaisen tehtaan
portti oli suljettu. Edustalla kihisi työväkeä, miestä, naista,
lasta, asiaan kuuluvia ja asiaan kuulumattomia, viimeksi mainittujen
joukossa pivollinen meitä, suomalaisia poikia. Työkansa oli hajaantunut
useampiin ryhmiin, ja niissä keskusteltiin vilkkaasti, tunnettuun
venäläiseen tapaan, jossa keskusteluun on osallisena ei ainoastaan suu,
vaan koko ruumis raajoineen, yksin sormennenätkin.

Meitä läheni muuan venäläinen poika, tuttu jollekulle meidän joukossa
-- lastenhan tuttavapiiri on suunnaton. -- Hän kuului tuon kapinoivan
tehtaan väkeen.

-- Meidän väki pitää bunttia, -- sanoi hän varsin huoletonna, niinkuin
ei asia olisi häntä liikuttanutkaan.

-- Mitenkäs siinä lopulti käy? -- utelimme me.

-- Miten käy?... Pakolla pakottavat työhön, siinä se.

-- Mitenkä pakolla?

-- Sitenkä, että kasakoilla pieksättävät.

-- Kasakoillako?

-- Niin juuri.

-- Entäs sinä? Pieksäväthän ne sinutkin.

-- Minuun eivät koske.

-- Miks'eivät?

-- Siks'eivät, ett'en minä kuulu bunttilaisiin.

Pieni työmies katosi vihellellen väkijoukkoon.

Vähän ajan perästä näkyi muutamia työmiehiä juoksevan kasarmilta päin.
He tulivat hengästyneinä ja katosivat lakkolaisten joukkoon. Tuokion
kuluttua syntyi työväessä levottomuutta, ja kaikki loivat silmänsä
sinne päin, mistä äskeiset miehet olivat tulleet.

-- Jo tulee! Jo tulee! -- kuului huutoja.

Maantietä myöten, rajaportilta päin, läheni tehdasta parvi kasakoita,
noin 30 miestä, kaksi kussakin rivissä. Eivät olleet aromaan
ruskea-ihoiset pojat tällä erää ratsuillaan, pitkät piikit mukanaan,
hosurit vyöllä ja luodikot seljässä. Jalkaisin he tulivat, kädessä maan
kuulu nagaikka, pamppu.

Sydäntä vihlaisi niin kummallisesti, katsellessamme tuota omituista
arolaisparvea, käskyille sokeasti kuuliaista. Oliko se nyt määrätty
pyöveliksi?

Sanaakaan sanomatta väistyi väki kahden puolen tietä, sallien
rauhassa kulkea välitsensä tuon joukon... ei eläviä ihmis-olentoja,
vaan ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tapaa, samat
käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan
kasvonpiirre.

Tehtaan portin kohdalla tämä koneisto kääntyi vasemmalle. Portti
ulvahti ja narahti ilkeästi ja nielaisi sen.

Lyhyt, tuskallinen epätietoisuuden hetki seurasi nyt. Lakkolaiset
olivat ääneti. Odotusta täynnä oli muukin joukko.

Äkkiä kuului jälleen ilkeä ulvahdus ja narahdus. Portin molemmat
puoliskot lensivät ryminällä selko seljälleen. Joku päällysmies,
yllään aitovenäläinen "paddjofka" ja rinnassa samallainen vaskilaatta
kuin poliseilla, astui kiireisesti ulos maantielle ja alkoi huutaen
ja huitoen puhutella lakkolaisia. Eikä se oikeastaan ollut mitään
puhuttelua, vaan jonkinlaista epämääräistä, kestävää kirkumista,
joka turhaan koetti tyhjentää venäläisten sättimäsanain loppumatonta
varastoa, tuota varastoa, josta tshort ja djävol (piru ja perkele) ovat
kaikkein hienoimpia ja karkeammat aivan eläimellisen raakoja. Tämä
pitkällinen, äänen vahvuudessa yhä kasvava kirkuminen päättyi vihdoin
käheään huutoon:

-- Käyttekö työhön?

-- Ei! -- vastattiin väkijoukosta.

Silloin kuului huikea, kimeä kiljahdus, sellainen, jonka koirilleen
päästää ilveksenpyytäjä, huomattuaan vasta sataneessa vidissä pedon
jäljet.

-- Lyö! Pieksä! -- kirkui päällysmies silmät nurin päässään.

Avonaisesta portista syöksähti kasakkain parvi työväen päälle, niinkuin
syöksee lauma nälkäisiä susia lammaskatraan kimppuun.

Ja sitten alkoi raatelu...

Itkien ja vavisten katselimme tuota näytelmää jonkun matkan päästä.
Paheni siihen silloin lapsen mieli, ja ilkeänä painajaisena se minua
vieläkin usein vaivaa.

Raatelu päättyi.

"Bunt" kruununtehtaassa oli kostettu, kukistettu.

Lukija, joka on jaksanut seurata jutelmaa tähän asti, kysäisee kaiketi
kummastellen, miksikä työväki niin hervottomana antoi piestä itseänsä,
tai miksikä se odotteli rääkkäystä eikä lähtenyt ajoissa karkuun,
nähtyänsä kasakkain tulevan. Näihin kysymyksiin olen itsekin turhaan
koettanut saada vastausta. Olisiko kenties venäläiseen kansaan kautta
vuosisatain imeytynyt käsitys ruoskasta ja raipasta, tuo käsitys,
josta valistuneet venäläiset kirjailijat usein murheella mainitsevat,
mutta jolla nykyisessäkin sivistyneessä yleisössä Yenäjällä on paljo
kannattajia, -- olisiko kenties sillä ollut tässä jonkunlainen rooli?...

Arvoitukseksi niinikään jää minulle, kuinka me, pienet pojat, säilyimme
eheinä tuossa kauheassa mylläkässä. Ikä ja puvut kenties ilmoittivat,
ett'emme olleet tehtaalaisia, mutta kuinka sittenkin saatoimme välttää
joutumasta ihan ihmisten jalkoihin, -- en ymmärrä vieläkään.

-- Strois! -- kuului aliupseerin komento.

Kasakat asettuivat maantiellä kahteen riviin.

-- Käännös vasempaan! Mars!

Ja jälleen marssi ohitsemme, nyt päinvastaiseen suuntaan kuin äsken,
parvi ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tavalla, samat
käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan
kasvonpiirre. Tuonne he vihdoin katoavat kasarmilleen päin. Sinne
päästyään kaiketi alkavat haastella äskeisestä huntista: mies se,
joka parhaiten oli osannut nagaikkaansa käyttäen, ja nuori Mitjkahan
se huimemmin muita oli sivallellut, mielessään kai tän-aamuinen
tapaus kasarmissa; hän oli näet tänä aamuna jostain rikoksesta saanut
viisikolmatta raipan-iskua.

Ja sitten käypi illastamaan tämä lauma, tyyneenä ja huoletonna. Ei
nukuta vielä iltahuudon jälkeen kesäisenä yönä aromaan ruskea-ihoisia
poikia. Balalaikka otetaan esille, ja huimasti tanssivat pihalla
"kasakkaa" äskeinen aliupseeri ja nuori Mitjka.

Mutta tehtaan edustalla oli väkeä vielä ennallaan. Onnahtelevia,
veristä päätään tai jäseniään piteleviä miehiä ja naisia kulki puoleen
ja toiseen, horjahdellen, itkien, kiroillen. Muu kansa katseli heitä,
voivotteli ääneensä ja silmiänsä risti.

Eri ryhmiä oli muodostunut maantielle ja tien varsille, ja jokaisen
ryhmän keskustana oli joku raukka, joka ei enää omin voimin kyennyt
liikkumaan.

Me lähenimme yhtä sellaista ryhmää tehtaan puoleisen maantien-ojan
partaalla. Ojan pohjalla makasi vanhanläntä vaimo tainnoksissa ja
hengitti paha-enteisellä korinalla. Hänen ääressään, kummallakin
puolen, oli polvillansa kaksi nuorta, noin 18-20 vuoden iässä olevaa
tyttöä, jotka nyyhkien ja sydäntä vihlovilla huudoilla koettivat
henkiin herättää kasakkain raatelemaa äitiänsä.

Hautaan vien mukanani tuon kuvan.

Huomeneltain palajaa rääkätty väki kaiketi työhön, ken kykenee.
Päällysmies, joku urjadnikka tai upraviiteli tai sotskoi, ottaa
heidät vastaan samallaisilla kauniilla sanoilla kuin heidän osakseen
tänäänkin tuli. Ja miehet ja vaimot ja lapset kumartavat päällysmiestä
"vöitä möiten" ja menevät kukin osastoonsa ja ristivät silmänsä.
Ja siellä asettuu rauhoitettu elävä kone voidellun kuolleen koneen
ääreen. Suunnattomat höyrykoneet alakerrassa ulvahtavat, tuhannet
akselit elähtävät kaikissa viidessä tai kuudessa kerroksessa. Hihnat
kiinnitetään rattailleen, ja päätä huimaava, korvia särkevä kolina
alkaa käydä. Mutta pilviä tavoittelevasta piipusta syöksee korkeuteen
paksuja savupilviä, yhtyen vihdoin satoihin muihin samallaisiin, kunnes
utuiseen verhoon viimein kietoutuu kauniin Nevan rannat virstain ja
taas virstain alalla.

       *       *       *       *       *

Viikon perästä ajaa kahdet komeat kaleskat tehtaan portista sisään.
Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi rientävät kilvan laskemaan alas
astinlaudat tehtaan pelottaville tarkastajille. Pyylevänä, uljaana
astuu ensimmäisistä kaleskoista alas lihava kenraali, toisista hieman
laihempi luutnantti. Jumaloivan kunnioittavassa asennossa, lakit
kourassa, seisovat korkeain esimiestensä edessä nuo kolme alamaistensa
hirmua.

-- Miten on? -- kuuluu kenraalin komentava tiedustelu. Ja se lausutaan
sellaisella äänenpainolla, ja sitä seuraa niin masentava, tulta iskevä
katse, ett'ei sellaiseen vielä milloinkaan ole muuta vastausta tullut
kuin:

-- Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.

-- Mitääää??

-- Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.

Lähdetään tehtaan konttorille päin, kenraali edellä, luutnantti
hänen vasemmalla puolellaan, puoli askelta taampana, mutta arvoisana
takajoukkona, lakit kourassa ja vartalo jumaloivan kunnioittavassa
asennossa, kulkee upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi.

Viimeksi mainitut saavat konttorissa ensin ankarat nuhteet siitä, että
"buntin" ensinkään sallittiin syntyä.

-- Sellaista ei saa enää toista kertaa tapahtua! -- pauhaa esivalta.

-- Teidän ylhäisyytenne!... -- ängähtää upraviiteli.

-- Vait! -- jyrähtää esivallan huuto niin kovaa, että akkunassa lasit
tärähtää. -- Minä tiedän kaikki. Jos vielä kerran tapahtuu jotain
tällaista, niin kavahtakaa itseänne! Minun ei ole tapana laskea leikkiä.

Upraviiteli kääntyy urjadnikkaan, silmillään toistaen hänelle kenraalin
ankarat sanat.

Urjadnikka kääntyy sotskoihin, ääneti hänelle tiedoksi tehden saman
julistuksen. Ja kovin tekisi urjadnikan mieli liittää vahvistukseksi
jokunen kaunis sana tuosta suunnattomasta sanavarastosta.

Mutta sotskoi parka on jo kauan aikaa vavisten itsekseen rukoillut,
että pyhä Miikkula, ihmeittentekijä, veisi ohitse myrskyn ja
tuuliaispään.

Nähtyään sanojensa erinomaisen vaikutuksen, lauhtuu kenraali hieman.

-- Yksi sananen vaan teidän ylhäisyytenne, -- sanoo arasti upraviiteli,
pää kallellaan ja suu sanomattoman makeassa asennossa.

-- No mitäs nyt?

-- Sallikaa, teidän ylhäisyytenne, pitää huomenna tehtaalla juhlallinen
jumalanpalvelus, ristinkulun ja laulajain kanssa.

-- Hm.

-- Rukoilisimme tehtaalle onnea ja menestystä.

-- Hm.

-- Ja teidän ylhäisyydellenne mnógija ljéta (pitkää ikää).

-- Hm. Olkoon menneeksi

Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi kumartavat vöitä möiten.

Uhkaavat pilvet ovat poistuneet. Sees on jälleen.

-- Teidän ylhäisyytenne! -- puhuu upraviiteli jo hieman rohkeammin.

-- Joko taas?

-- Ettekö suvaitsisi hiukan haukata? Matka on pitkä ja tiet pölyiset ja
tällainen helle sitten...

-- Hm. Olkoon menneeksi -- sanoo kenraali armollisesti ja lisää sitten
adjutantilleen:

-- Avec cette sorte de gens... (Tällaisten ihmisten kanssa).

-- Cela s'entend, votre excellence, -- (Se on tietty) -- virkkaa
puhuteltu.

-- Comment? -- kysäisee kenraali ja, vastausta odottamatta, lähtee
viereiseen huoneesen, jonka ovella upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi
seisovat jumaloivan kunnioittavassa asennossa.

Pöytä notkuu venäläisestä "sakuskasta": viinat, viinit, sammet,
kaviarit, lohet, parsat, hanhi, ulkolaisilla lisillään, osterit,
samppanjat.

Urjadnikka ja sotskoi eivät ole rohjenneet tulla sisään; he ovat
jääneet etuhuoneesen. Upraviiteli yksin katselee, mitenkä mieluisia
ovat ylhäisille virvoitukset.

-- Sampi on erinomaista, -- suvaitsee virkkaa kenraali. -- Mistä otitte?

-- Tshernishovista, teidän ylhäisyytenne.

Etuhuoneesta kuuluu liikettä ja puhetta. Upraviiteli rientää sinne ja
palajaa pian takaisin, levottomuus kasvoillaan.

-- Mitä nyt? -- kysäisee kenraali, avaten ensimmäistä osteria.

-- Käytiin ilmoittamassa, teidän ylhäisyytenne, että muuan vaimo,
tehtaan työväkeä, on kuollut. Meillä on sellainen järjestys, että jos
joku sairastuu, tai, älä Herra saata, kuolee, niin samassa on annettava
konttoriin tieto.

-- Tyttö?

-- Leski, teidän ylhäisyytenne.

-- Lapseton?

-- On kaksi tytärtä, teidän ylhäisyytenne, toinen 18, toinen 20 vuotta
vanha.

-- Mihin kuoli?

-- Keuhkotautiin, teidän ylhäisyytenne.

-- No, tietysti, tavallinen hautausapu...

-- Annoin vast'ikään siitä määräyksen.

-- Se on hyvä. Järjestys ennen kaikkea, -- puhuu kenraali, hotkien
ostereita.

-- Mistä otitte ostereita? Jelisejeviltäkö? -- kysäisee hän.

-- Jelisejeviltä, teidän ylhäisyytenne.



"Konnoilla."


Lieneekö Konnoita enää Pietarissa olemassakaan, en varmaan tiedä.
Vanhat Pietarilaiset tuon nimen kyllä tuntevat, ja vastenmielisiä
muistoja se heissä aina herättää.

Konnoi oli oikeastaan hevostori, syrjässä keskikaupungista, jonkun
matkan päässä Nevskin luostarista. Se oli pysyväin hevosmarkkinain
paikka ja semmoisenaan hyvin tunnettu Suomen rahtimiehillekin, jotka
kävivät Pietarissa. Pahalta soivan nimensä sai se siitä, että siellä
pantiin toimeen sen-aikuiset barbaariset rangaistukset.

Verisiin näytelmiin Konnoilla ei meitä lapsia kotoa koskaan laskettu,
mutta usein me, kouristuvin sydämmin ja johonkin sohvannurkkaan
hyyristyneinä, illan hämärissä kuuntelimme silminnäkijäin kertomuksia
niistä. Eikä sinne mielikään tehnyt, sillä siksi hirveitä olivat jo
kertomuksetkin. Sen sijaan osuimme välistä näkemään sitä kamalata
kulkuetta, jossa vankeja kuljetettiin Konnoille. Nelipyöräisille
suurille rattaille asetetulla korkealla lavalla istui onneton, joskus
useampiakin, takaperin, kädet seljän taakse sidottuina. Sotaväkeä
kulki edessä ja sivuilla ja takana, suuren väenpaljouden seuratessa
kummallakin puolen, kadun käytävillä. Kovin tarkasti tähystelimme
silloin joka puolelle, eikö missään näkyisi kaleskoita, kaksi harmaata
hevosta edessä, kuski kultareunaisessa kauhtanassa... Oli näet
Pietarissa kansalla aikoinaan semmoinen luulo, että jos keisari sattuu
tulemaan tällaista Konnoille kulkevaa saattoa vastaan, niin saa vanki
heti armon. Voi kuitenkin, jos nyt sattuisi keisari tulemaan!...

Viimeisen kertomuksen noista auto-daféoista Konnoilla kuulin noin 35
vuotta sitten eräässä Inkerinmaan pappilassa.

Seurakunnan kirkkoherra oli takavuosina palvellut Pietarin
suomalaisessa seurakunnassa apulaisena ja -- Venäjän lakien mukaan
-- ollut virkansa puolesta tuomarin ja lääkärin kanssa läsnä eräässä
rangaistus-tilaisuudessa. Tuomittuna oli näet silloin muuan Inkerin
Suomalainen, lutherilainen.

Tuomion luettua oli pyöveli, punapaita, -- entisiä pahantekijöitä,
jotka itse olivat aikoinaan saaneet samallaisen rangaistuksen, mutta
sitten päässeet pyövelin ammattiin -- astunut tuomarin ja lääkärin
eteen ja röyhkeästi kysynyt: "Tapanko minä hänet tuohon paikkaan?"
Nuhdellen häntä moisesta julmuudesta, olivat herrat pistäneet hänen
kouraansa muutaman setelin ja pyytämällä pyytäneet häntä säälimään
vankia. Pyöveli oli irvistäen kätkenyt rahat poveensa ja luvannut
"armahtaa" häntä. Lupauksensa hän oli pitänytkin: moni sivallus tuolla
hirveällä kurittimella, kolmihaaraisella, leveäsiimaisella ruoskalla,
oli vain keveästi pyyhkäissyt onnetonta...

Tämä oli viimeisiä verisiä näytelmiä Konnoilla. Jonkun vuoden
perästä sääsi suuri Aleksander II lain, joka lakkautti ruumiillisen
rangaistuksen Venäjän keisarikunnassa. Todellisuudessa se ei vielä
kumminkaan ole kokonaan poistettu. Yleinen rikoslaki tosin ei enää
sellaiseen tuomitse, sotaväessä on entinen suunnaton rääkkäys lakannut,
kouluissa ei ole enää vitsa opettajan ja kasvattajan alituisena ja
useimmiten väärinkäytettynä apulaisena. Kunnanhallituksilla sitä
vastoin -- vankihuoneista ja rangaistuskomppanioista puhumattakaan
-- on yhä vieläkin oikeus tuomita ruumiilliseen rangaistukseen. Ja
niinpä vielä tänäkin päivänä vinkuu raipat maaseuduilla koko tuossa
suunnattomassa keisarikunnassa. Kansa huokaa tiedottomuuden pimeydessä,
valistuksen ensimmäisten alkeittenkin puutteessa, ja kunnanhallitusten
ja maalaispäällikköjen mielivalta heiluttaa huljaa sen ylitse...

Käännä lehti, lukijani, käännä.



Ukko Grahn.


Nykymaailmaa sanotaan, ja syystäkin, tuollaiseksi "nivellioimisen"
maailmaksi, joka koettaa muovaella kaikki ihmiset jotenkin samaan
malliin, konemaisiksi. Ja siinä se merkillisesti onnistuukin.
Itsenäisiä, omaperäisiä luonteita näkee nyt yhä harvemmin. Samaa
valitetaan meillä ja samaa kaikkialla.

Ihmiskunta on kuin yksi ainoa suuri puutarha, jota hoidetaan
tuskallisen tarkalla huolella: jos yksikään puu pyrkisi muista
toisenlaiseksi, omituisemmaksi, niin kyllä puutarhurit kätyreineen
pitävät huolta, ett'ei se tapahdu. Pensaat leikellään ja keritään joko
tasapäisiksi tai suppilomaisiksi tahi puolipyöreiksi, mutta samallaisia
niitten olla pitää, ihan samallaisia. Jos luonnon luoma, nopeasti
juokseva puro sattuisi tuon rabatin tai tämän rundelin kohdalle, niin
se johdetaan uusille urille, tai viedään sen vesi kulkemaan maanalaisia
ojia myöten. Suunnitelmaa vaan ei saa loukata, sillä se on puutarhurien
yleisessä kokouksessa tehty ja sommiteltu ja äänten enemmistöllä
ratkaistu, ja esivalta on sen vahvistanut.

Ennen vanhaan oli ihmiskunta kuin yksi ainoa humiseva salo. Siinä oli
päivänpuoleisilla rinteillä halmeita, joissa kultainen vilja lainehti,
ja siinä oli marjaisia ahoja ja mökkejä honkain keskellä. Mutta tämän
ympärillä ja välissä ja edessä ja takana humisi salo, salo vapaa ja
ääretön, joka puhalsi kultturin ylitse raikkaita henkäyksiään, sitä
puhdistaen ja sen elinvoimia virkistäen. Sellaisella salolla kohosi
moni honka ylös pyörryttävään korkeuteen. Mitä enemmän sitä myrskyt
nuorena taivuttelivat, sitä lujemmin se vaan juurillaan juuttui
kotoiseen maaperään, kunnes vihdoin kokkolintukin sen latvaan pesänsä
rakensi. Sellaisella salolla välkkyi tyynipintaisia lampia, joitten
kuvastimessa katselivat koivut ja haavat toisiansa ja itseänsä, mutta
kukin omassa asennossaan ja vapaassa muodossaan. Sellaisella salolla...

Mutta eihän ollut aikomukseni aloittaa tuota vanhaa uutta virttä, joka
entistä kiittää ja nykyistä laittaa. Sitä paitsi: kaikki vertauksethan
ontuvat, ja minun vertaukseni puutarhasta ja salomaasta ontuu, huomaan
ma, pahasti sekin. Eikä ole aikomukseni ottaa sankarikseni mitään
salolla kasvanutta mastopuutakaan.

Varmaa vaan on, että itsenäisiä, omaperäisiä ihmisiä, niin sanottuja
originaaleja, kaikkine ansioineen ja vikoineen, löytyy nyt maailmassa
paljoa vähemmin kuin ennen.

Pietarin Suomalaiset ovat nykyjään "nivellioituneet" jo hekin,
mutta 50- ja 60-luvulla oli heidänkin joukossaan varsin huomattavia
originaaleja. Tuossa ne taas kulkevat ohitseni, nuo rakkaat, hauskat,
supisuomalaiset ystävät, ja vanha sydän lämpenee, heitä katsellessani:
jäntevä kirkkoherra Kaarlo Sirén; seurakunnan suntio Israel Kössi,
mies peukalon pituinen; paljon hyvää nauttinut ja paljon kovaa
kärsinyt suutarimestari Kristerson; kirkkokoulun vanha vahtimestari
Lauri, joka tuskin koskaan lie ollut muuna kuin harmaapäisenä ja
tutisevana ukkona, ja hänen uljas, kaartilaismainen, hyvin-arvoisa
puolisonsa Mari Matvevna; Gostinnoi dvorin kauppias, Pietarin suurimpia
humoristeja, suutarimestari Lange; vaskiseppä, litteraati Carl Pydén;
varakas sangviiniko, valumestari Manninen; hieno, aristokraatinen
kultaseppä-mestari Vänttinen...

Ja unohtaisinko sinut, vanha ystävä Grahn, sinut, jonka elämässä,
täynnä puutetta ja levotonta hapuilemista, oli ainakin yksi onnellinen,
täysin onnellinen päivä, jolloin sait olla Suomen "studenttina"! Muista
ystävistä saanen kenties tilaisuutta näissä jutelmissa vielä puhua.
Tämän jutelmani pyhitän sinulle.

       *       *       *       *       *

Ukko Grahn -- en tiedä, miksikä häntä sanottiin ukko Grahniksi,
sillä ei hän ikänsä puolesta vielä oikeastaan tuota nimeä olisi
ansainnut -- ukko Grahn oli neulaseppä. Nykyjään, höyryllä käypien
tehtaitten aikana, lienee koko ammattikunta jo olemattomissa. Hän oli,
niinkuin lukemattomat muut, tullut poikasena Suomesta sinne ja pantu,
arvatenkin sattumoisin, ilman pitkiä tiedusteluja, oppiin ensimmäiselle
mestarille, joka tarvitsi opinpoikaa.

Sälli hänestä tuli, luultavasti hyväkin, niinkuin useimmista
Suomalaisista siellä. Vielä vuosikymmen sitten olivat suomalaiset
käsityöläiset erinomaisen suuressa arvossa Pietarissa. Suomalaisten
rehellisyyttä ja taitoa oli ryssäin pakostakin tunnustaminen.
[Lieneekö viime aikoma suomisyöjäin parjaukset ja yllytykset saaneet
jotain muutosta tässä kohden aikoin, en osaa sanoa.] Mutta neulasepän
ammattiin ei Grahn ollut luotu. Hän oli joutunut väärälle uralle.
Hänelle ei ollut suotuna sitä onnellista sattumaa, niinkuin monelle
muulle, että pappi tai nimismies tai muu hänen kotipitäjässään
olisi huomannut pojan terävän älyn ja vilkkaan mielikuvituksen ja
loppumattoman lukuhalun ja koettanut saada häntä kouluun. Hänestä tuli
neulaseppä, mutta, siitä olen vakuutettu, opin tietä käytyänsä olisi
hänestä tullut etevä pedagogi ja kirjailija, jolla olisi ollut sulka
vuoroin kuin sametti, vuoroin herhiläisiä täynnä.

Niitä löytyy maailmassa niin paljo toisaanne kutsutuita ja toisaanne
osuneita olentoja. Sattumatako sekin vain?...

Jo opinpoikana käytti Grahn kaiket väliajat omin päin oppimiseen,
mikäli sen-aikuinen suomalainen kirjallisuus myöten antoi. Hänellä oli
kumminkin se erinomainen onni, että oppi muitakin kieliä. Hän puhui,
vähäisellä suomalaisella murteella, kolmea vierasta kieltä, saksaa,
ruotsia ja venättä.

Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka suunnattoman paljo ihmiseltä
puuttuu, kun hän on tiedon alkeitakaan vailla, ja näin heräsi hänessä
vastustamaton halu päästä opettamaan seurakuntalaistensa pieniä lapsia.
Näissä pyrinnöissä hän sai suurta kannatusta isälliseltä ystävältään,
kirkkoherra Siréniltä.

Tästä merkillisestä patriarkasta kenties edempänä enemmän. Olkoon
tässä vaan mainittu, että hän oli valpas sielunpaimen, erinomainen
järjestyksen mies. Hän saattoi Pietarin suomalaisen Marian seurakunnan
kukoistavaan taloudelliseen asemaan, jossa se vieläkin on. Sirén,
joka kirjevaihdossa Lönnrotin kanssa käytti välistä nimimerkkiä Karl
Suomalainen, oli innokas suomalaisuuden ystävä, yksi niitä "vanhoja
rehellisiä", Uno Oygnaeus'en asetoveri seurakunnan ensimmäisen ja
kymmeniä vuosia ainoan koulun järjestämisessä. Harvinaisen tarmokas
hän oli, mutta itsepäinen, suomalaisesti itsepäinen, kenties vähän
enemmänkin, kiivas ja lempeä samalla hetkellä, kitsas tässä ja antelias
seuraavassa silmänräpäyksessä, aristokraati ja demokraati yhdellä
haavaa. Miekkoinen, ken hänen suosiossaan oli, ja voi sitä, ken ukon
armot menetti!

Sirén tunsi Grahnin hyvät lahjat ja vilkkaan luonteen jo rippikoulusta
ruveten. Siitä pitäin oli hän kannatellut Grahnin lukuharrastuksia
neuvoilla, vähin rahoillakin. Siréniä miellytti tuo omin päin
opiskeleva suomalainen käsityöläinen, ja niinpä piti hän Grahnia
erityisenä suosikkinaan ja kasvattinaan. Ja siinäkin oli Sirénillä
oma kurssinsa: väliin hän neuvoi, opasteli, auttoi, väliin taas,
aivan odottamatta, torui ja masensi ihan maan tasalle. Grahnin kerran
arasti lausuma toivomus, jollakin tavoin päästä opettamaan Pietarin
Suomalaisten lapsia, ei ollut ensinkään odottamaton ukolle, sillä
hän piti erittäin hellää huolta seurakuntansa kouluista, ensinnäkin
kirkkokoulusta, jossa, paitsi tavallisia kansakoulun aineita,
opetettiin saksan- ja venäjänkieltä, ja samoin sunnuntaikoulusta, jossa
suomalaisille opinpojille annettiin opetusta luvussa, kirjoituksessa ja
laskennossa. Mutta samalla kuin Grahnin toivomus oli hänelle mieluista,
katsoi hän tarpeelliseksi nöyryyttää suosikkiansa oikein perin pohjin,
osoittamalla, kuinka vähän tietoja hänellä, opettajaksi pyrkijällä,
oikeastaan oli. Hän rupesi tutkimaan Grahnia, ja siinä kävi, niinkuin
käy tänäkin päivänä jokaisen, jota tutkija tahtoo kolhaista: tutkittava
esiintyy sangen nolona. Ja Grahn joutui tässä tutkinnossa niin
surkeasti ymmälle, että mies paralle kiertyi kyyneleet silmiin.

-- Niin, niin, Grahn, hyvä ystävä, -- puhui Sirén, päätään nyökytellen
tapansa mukaan, -- siinä näet nyt, kuinka vähän sinä itse tiedät ja
ettäs paljon tarvitset vielä lisää. Ja niin se on jokaisen ihmisen.
Minä olen vanha ja harmaapää, mutta tarvitsen joka päivä oppia. Eikä
tuo taas ole yhtään mistään kotoisin, ettäs itket siinä ja tillität.
Mikä Suomalainen sinä olet? Pure hammasta ja ponnista kahta enemmin ja
lue ja opi. Mutta mitä nyt sinun opetustoimeesi tulee, -- lisäsi Sirén
ja astui Grahnin luokse, -- niin kyllä minä otan sinut apuopettajaksi
tänne meidän sunnuntaikouluun jo ensi sunnuntaista. Toimita tehtäväsi
visusti. Aloita työsi aina hiljaisella huokauksella Jumalan tykö ja
päätä toimesi samalla tavoin; silloin pitää sinulla oleman siunausta
työssäsi, joka on oleva hyödyksi meidän kansalaisille ja kunniaksi
Jumalalle. Kuinkasta veisaamme: "Ann' minun viriäst' kaikk' virkan'
työt tääll' tehdä... O Herra armos lain', Ett asian' toimitan Juur
toimellisest' ain' Ja sinua kunnioitan." Muista se: "joka vähän päälle
on uskollinen, hän pannaan paljon päälle."

Sirén syleili holhottiaan, ja se, joka nyt sai kyyneleitä silmiinsä,
oli Sirén.

Grahn antautui kaikella lämpöisen sydämmensä voimalla tähän uuteen
sivutehtäväänsä. Niin, sivutoimi se kyllä oli, mutta senpä ympärillä
pyörivät yhtä mittaa hänen ajatuksensa viikon varrella: mitenkä tuo
ja tuo seikka olisi saatava pojille oikein selväksi, ja eikö tuota
kovan onnen kertotaulua saisi vähän helpommin heidän päähänsä. Noin
se pitäisi käydä, niinkuin nupin lyöminen stiftiin, noin, noin, noin.
Ja väliin kävi vasara hyvinkin huimaa vauhtia, mutta kun ei stifti
yksinomaa ollut hänen huomionsa esineenä, niin usein, valitettavasti
liiankin usein, luiskahti vasara hieman vinoon, ja silloin tuli --
"suutari". Nämä "suutarit" tekivät sen, että viikon palkka oli tällä
erää pienempi, eikä erotusta suinkaan korvannut se 50 kopekan palkka,
mikä sunnuntaikoulusta maksettiin kolmen tunnin työstä.

Pienempi oli palkka tällä erää, eikä se enää entiselleen kohonnutkaan.
Se ammatti, johon Grahn oli perin pohjin valmistunut, alkoi tuntua
hänestä yhä enemmän vastenmieliseltä, ja siihen ammattiin, johon hän
antautui kaikella rakkaudella, puuttui häneltä tarpeeksi edellytyksiä,
voidakseen uhrata koko aikansa ja voimansa siihen. Se jokapäiväinen
leipä, se jokapäiväinen leipä!

Emäntä, hiljainen ja vaatimaton, oli ensi alussa mielissään miehensä
menestyksestä: eihän vainkaan ole jokapäiväinen ilmiö se, että
sällismies pääsee opettajaksi. Entistä huolellisemmin hän silitti
sunnuntaiksi miehelleen kauluksen ja maniskan ja valvoi, että parta
tuli hyvin ajetuksi. Grahn oli aamulla itse kiilloittanut saappaansa,
mutta -- hyväinen aika -- kapithan niissä olivat jääneet ihan
harmaiksi! Kylläpä ne suutarin opinpojat siellä koulussa nauraisivat
makeasti! Frans, kiltti poika! Ota joutuun ja kiilloita papan saappaat
uudestaan; missä ei tule oikein kiiltäväksi, niin puhalla siihen ja
sysää sitten taas harjalla. Entäs takki! Ethän sinä, pappa parka, ole
sitä harjannut ensinkään! Harjasit muka! Kyllä te, opettajat, vaan ette
osaa pitää ensinkään huolta ulkonaisesta ihmisestänne.

Ovessa vielä pistettiin maniskan nauhat takana kauluksen alle:
muutoinhan olet justiin kuin se Tarponen, jolla nauhat aina törröttää
niskassa kuin mitkäkin...

-- Aasin korvat, -- auttoi Grahn.

-- Niin justiin.

Grahnin mentyä sanoi emäntä:

-- Kyllä sillä meidän papalla on työtä ja puuhaa! Ei näet
sunnuntainakaan saa lepoa, kun pitää olla opettajana.

Ensi alussa hän piti satunnaisena sitä seikkaa, että viikon palkka oli
vähentynyt. Hänen täytyi keksiä erityisiä keinoja, saadakseen tulot ja
menot pysymään tasapainossa. Ajan pitkään ei se kumminkaan onnistunut.
Puotiin alkoi keräytyä velkaa, sillimuijalle samoin. Päälle päätteeksi
nousivat hinnat Sennoilla [Heinätorilla, kaupungin suurimmalla
kauppatorilla] sanomattomasti. Leipäkin vielä kallistui: ennen maksoi
naula 1 1/2 kopekkaa, nyt 2. Miehen uusi, kunniakas ammatti alkoi
kadottamistaan kadottaa viehätysvoimaansa käytännöllisen vaimon
silmissä. Voi kuitenkin, että siitä meidän papasta piti tulla opettaja!

-- Mitä se oppi sitten ihmistä auttaa, -- puheli hän välistä naapurin
emännälle, Heiskaskalle, -- kun se ei anna edes suolaakaan leivän
päälle!

Hän puheli siitä joskus hienoilla viittauksilla miehelleen, mutta
Grahn, ideaalien mies, vakuutti tekevänsä maailmassa paljoa enemmän
hyötyä opettajana kuin neulaseppänä.

-- Mutta sinulla on perhe, joka myös tarvitsee yhtä ja toista, vaimo ja
lapset.

Tuo oli korkea valtti Grahnillekin. Hän mietti hetken ja vastasi
pateetillisesti:

-- Lapsetko? Lapset ovat Herran lahjat, mamma kulta, -- mutta lisäsi
sitten kotvasen kuluttua, -- voinhan minä jättää sen toisen kahvikupin
pois, ja voin minä Millerin sijasta polttaa Tulinoviakin. Sillä tavoin
säästetään, näet sä, ja säästäväisyys on yks' suuri avu ihmisessä,
sillä Syrak sanoo...

Ja sitten tuli innokas puhe, Syrakin sanat tekstinä.

       *       *       *       *       *

Siirrymme nyt ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin.

Länteen Pietarista, Suomenlahdesta pistävän leveän poukaman rannalla
sijaitsee suuri Lahdenkylä. Sen väestö on suomalaista, mutta kylä
on rakennettu, niinkuin muutkin suomalaiset kylät Inkerinmaalla,
venäläiseen tapaan: kahden puolen leveätä raittia, katua, ovat talot
asettuneet rinnakkain. Kustakin talosta antaa kadulle asuinrakennuksen
pääty sekä laipio portteineen. Pihan ympärillä on navetta, tallit ja
muut ulkohuoneet, ja näitten takana alkaa peruna- ja kaalimaat y.m.

Kerran aamupäivällä alussa heinäkuuta 1869 astui kylään Petrovskin
puolelta kaksi nuorukaista. Lakeistaan oli heidät helppo tuntea
suomalaisiksi ylioppilaiksi. Toinen oli laiha, kalpeanläntä, silmälasit
silmillä, ruskeat viikset ja pieni piikkiparta. Toinen oli varsin
hyvänvoivan näköinen, melkein pullea kasvoiltaan, sileäleukainen,
vasemman käden sakarissa kimalteleva timanttisormus. He olivat
pietarilaisia kumpikin, s.o. Pietarissa syntyneitä. Nyt olivat he
kansatieteellisellä matkalla.

Toinen heistä elää vielä. Toinen on jo aikaa sitten maannut
Helsingin vanhalla hautausmaalla. Viimeksi mainitussa ylioppilaassa
oli runoilijan alkua, mutta ensi yrityksiin hänen runoilunsa jäi.
Savokarjalaisten ensimmäisessä albumissa on häneltä muutamia sieviä
lyyrillisiä runoja, nimimerkillä K. Huusi. Sillä nimellä esiintyköön
hän tässäkin. Kumppaliaan puhutteli hän Anteroksi.

Kappaleen matkaa kuljettuaan pysähtyivät he erään talon kohdalle, jonka
avonaisessa akkunassa istui vanhanpuoleinen talonpoikais-eukko.

-- Hyvää huomenta, emäntä! -- sanoi Huusi.

-- Jumal' antakoo!

-- Missähän täällä asuu herra Grahn?

Vaimo pyyhkäisi huivinsa toiselta korvalta.

-- Ketä työ essittä?

-- Herra Grrahnia.

-- Opettajaa, -- lisäsi Antero.

-- Ah opettajaa! A vot ko työ määtte täst' etteepäi, nii sitt'
tullee ensiks' kauppapuot, semmoine nyt melatsnoi lafka [ruoka- ja
rihkamapuoti], ja sen vieress' on ruohonpäine kartano, nii siin' se
opettaja ellääkii, ei siin' ruohonpäisess', a siell' pihan puolell' on
toine kartano, niin vot siin' justii hää ellääkii.

-- Kiitoksia paljo.

-- A mitäs herroi työ ootta, älkää pahaks panko? -- uteli vaimo. --
Oottaks työ niit' poträssikköi [urakkamiehiä]?

-- Emme, -- selitti Antero, naurahtaen. -- Me olemme Suomen
ylioppilaita.

Nyt piti huivin siirtyä toiseltakin korvalta.

-- Kui?

-- Suomen ylioppilaita, studentteja Suomesta.

-- Ahaa, studenttiloi; vot nii! A mie ko luulin ens' hättää teit'
niiks' poträätymiehiks. Niit' käi täss' viime viikoll' monnee errää.
Tulliitha ne tuppaakii, mut pittiit niin pahhaa, niin pahnaa siivoo!
Eikä hyö suomiikaa haastana kui minkä rummii sannoi vaa. Venättäsä vaa
viskeliit.

-- Ettekös te venättä osaa?

-- Myökö? Kyll' meill' miehet venättä ossaat, mut myö, vaimoväk', no
sen verran vaa, jott'ei hurma myyvvyks saa. Marjon ja liuhkin [kerman]
kaupass' toimee tullaa mitenkute, a mitäs myö muust'? Kyll'hä ne vällii
nauraat meill' ja tshuhonkoiks haukkuut. A nää niinko saksalaiset
herrasväet tääll' maahoviloiss' ja tuoll' Petrovskoiss' ja Jelaginass',
sinne ko marjoi konsa käyt kaupa ja muuta mitä pittää, nii hyö ei
naura. Sen näkkee simpaikass', mitk'on oikiita herrasväkkee, niinko
parempii ihmisii. A ettäks työ käy tuppaa, Suomen herrat? Mie teill'
kohvit keittäsin; mie tiijän, Suomen herrat päiväll' eivät tsaijuu juo.

-- Kiitoksia paljo! Kyllä me päivemmällä käymme teillä ja muissakin
taloissa. Nyt meidän pitäisi ensin tavata se opettaja.

-- No kui tahotta; ko ei nyt, nii sitt' perästpäi. Miun miehein se on
kylän staarosta, vai kui niit' siell Suomess' kussutaa? Vanhimmaks vai
miks?

-- Kiitoksia nyt vaan emäntä. Hyvästi!

-- Hyväst' jääkää, hyväst' jääkää!

Ylioppilaitten ei ollut vaikea löytää ukko Grahnin asuntoa. Sen
"ruohonpäise" talon pihalta astuivat he pienen tuparakennuksen eteiseen
ja pysähtyivät. Tuvasta kuului määränperäisiä vasaran nakutuksia.

He kolkuttivat.

-- Herein! -- kuului tuvasta.

Ylioppilaat astuivat sisään.

Tupa oli pieni, yksi akkuna vasemmalla sivulla, kaksi perällä. Sisustus
oli hyvin yksinkertainen. Ensi silmäykseltä jo huomasi, ett'ei naisen
käsi ollut täällä käynyt järjestelemässä. Vasemman akkunan luona,
matalalla puutuolilla, omituisen alaisimen ääressä istui noin 55 vuoden
vanha mies, vaskisankaiset lasit silmillä. Se oli Grahn. Hän kääntyi
ja katsahti tulijoihin lasiensa yli ja siristi silmiänsä. Pian oli hän
tuntenut vieraat.

-- Mi... mi... mitä? -- huudahti hän. -- Tekö? No herrainen aika!

Ja ukko Grahn hyppäsi pystyyn keveänä kuin sylfidi. (Sylfidi ei olisi
kumminkaan kaatanut tuoliansa kumoon!) Ilosta loistavin, sanokaamme
hehkuvin, silmin ja vapisevalla äänellä tervehti hän tulijoita.

-- Terve, herrat! Tuhannesti terve! Mistä tulleekaan minulle se ilo,
että saan tässä mökissäni tervehtiä kahta Suomen studenttia, vanhoja
rakkaita ystäviä? Istumaan, istumaan, olkaa hyvä! Täällä on, niinkuin
näette, kaikki siinä kunnossa kuin vanhan pojan asunnossa ainakin,
taikka, paremmin sanoen, tällaisen suottalesken kuin minä. No sitähän
se minun uneni viime yönä merkitsi! Olin olevinani ukko Sirén vainaan
puheilla... Mutta istukaahan toki, hyvät herrat... tuo sohva on
vanhuuttaan vähän heikko yhdeltä jalaltaan, mutta tänne näin, tänne
näin... Niin, olin istuvinani vainaan luona hänen kabinetissaan. Äkkiä
nousee vainaa ylös, nostaa sormensa ja sanoo: "Grahn, Grahn! Tänäpänä
pitää senkaltaista sun tykönäsi oleman, jotas et ajatellutkaan ole."
Aamulla olin tässä jo pahoilla mielin, että mikä se minulle nyt
tapahtuu, -- minä, näettekös, uskon unia, minä, -- mutta tätähän se
tiesi, juuri tätä. Ei siis mitään pahaa, vaan hyvää, kaikkein parasta.
Grahn tervehtii majassaan kahta Suomen studenttia. Ja kuinka te olette
voineet? Voi kuinka siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi tavattiin!
Ja kuinka vanhemmat jaksavat? Kuinka se sentään on riemullista nähdä,
että meidän Pietarin Suomalaisten keskuudesta on noussut kaksi kaunista
tainta, Suomen akademian studentteja!

Grahn oli puhunut kaiken tämän milt'ei yhdellä hengenvedolla. Vuodet
olivat häntä kuluttaneet ja lunta hänen tukkaansa ja partaansa
sirottaneet, mutta entinen vilkkaus oli jäljellä. Sanotaan entusiastien
väsähtyvän ennen pitkää. Ei ainakaan Grahn tuota sääntöä vahvistanut.

-- Joko olette ollut kauankin täällä Lahdella opettajana?

-- Kuudes vuosi on kulumassa siitä kuin Sirén vainaa toimitti tämän
paikan minulle. Niin, täällähän minä elelen, matkani päässä. Tätä minä
olin ikäni toivonut ja haaveillut, ja perillä on ukko nyt.

-- Ja hyväkö on olla?

-- Tiedättehän te, -- huokasi Grahn, -- ett'ei se opettajan
toimi mitään ruusuilla tanssimista ole. Mitenkäs sitä latinaksi
sanotaankaan... Sirén vainaahan se usein sitä toisteli... qveppiter
juppiter pedagogiam, vai miten se lienee? Mutta saapihan tehdä työtä
lasten kanssa, kansan lasten kanssa, ja se on pääasia. Mitäs näistä
tämän maailman hyvyyksistä?

-- Mutta missä perheenne? -- kysyi Antero.

Grahn kävi hiukan hämille tällaisesta kysymyksestä.

-- Niin, -- vastasi hän. -- Minulla on tässä niin kovin pieni tupa
asuttavanani... Ja siksi toiseksi tämä koulumestarin palkka...
hätinä yhdelle riittää... Poika ja tytär alkavat jo vähitellen,
Jumalan kiitos, panna omaa jalkaa pöydän alle... Ja vaimoni... no
hän erinomaisen energillinen ihminen... kenraalska Schubert tarvitsi
välttämättömästi taloudenhoidossa varmaa ja luotettavaa apulaista...
Kenraalska Schubert on nimittäin hyvä ystävä rouva Sirénin kanssa ja
jäseniä siinä rouvasväen seurassa...

-- Te olitte jotain kalkuttelemassa täällä meidän tullessamme, --
keskeytti Antero.

Grahn naurahti:

-- Tupakkaa tein.

-- Mitenkä tupakkaa?

-- Lupa-aikoina tässä vielä ajan kuluksi stiftejä kalkuttelen. Nykyjään
on meidän työ jo lamassa. Tupakkarahat tuolla parahiksi ansaitsee.

Hän viittasi alaisimeensa.

-- Mutta -- puuttui Grahn taas äkkiä puhumaan -- minähän tässä soitan
suutani enkä muista vieraanvaraisuutta nimeksikään. Kuulkaa nyt, hyvät
herrat! Saanko minä tarjota teille murkinaa? Mutta sen sanon edeltä
kättä, ett'ei minulla ole muuta kuin leipää, silliä ja hapanmaitoa.
Voin hyvyyttä en takaa.

-- Kiitos, me olimme murkinalla Petrovskissa.

-- Ja jalanko tulitte?

-- Tietysti.

-- Kas se on oikein! Aivan kuin Elias Lönnrot, ihan justiin kuin
Elias Lönnrot! Minä näin ukon kerran Sirén vainaan luona; herttainen
mies, tuo suuri mies. Jaa, hyvät herrat, minä olen saanut kätellä
Lönnrotia. Ihan tätä kättä on Elias Lönnrot puristanut, ja kuivettukoon
tämä käsi, jos milloinkaan lakkaan Elias Lönnrotia rakastamasta ja
kunnioittamasta!...

Siinä oli jotain lapsellisen kaunista, tuossa kylän-opettajan
innostelussa. Mitä tuosta, jos syötkin leipää ja silliä etkä ota
taataksesi voin hyvyyttä? Onhan Elias Lönnrot kerran puristanut kättäsi!

Mutta kahvia piti herrain juoda.

Itse keitti Grahn tuliaisjuoman, puuhaten ja hääräten aivan
suunnattomasti. Lastut olivat märänlaisia, valkea ei ottanut oikein
viritäkseen; piti puhallella yllykkeeksi. Grahn puhalteli posket
pullollaan aivan vimmatusti, mutta pian joutuivat Kuusi ja Antero
avuksi. Kesken puhalluksiaan haasteli Grahn, kuinka tämä nyt on vallan
nurinkurista, että vieraat kahvia keittävät, mutta vieraitten mielestä
tämä oli tavattoman hauskaa. Ja valtava kävi silloin kohina ja puhina
opettajan takassa.

Seinäkaapista otti Grahn esille kuppivarastonsa, parahiksi kolme
paria, yksi kuppi tosin korvaa vailla, sillä kissa, pakana, oli eilen
keikkuessaan viskannut kupin lattialle. Niin, pokkailee tuossa vielä,
junkkari, häntä pystyssä, eikä ole niitä miehiäkään... Kermakannussa
ei ollut korvaa eikä paljo nokkaakaan; kermaa piti kaataa siitä
erityisellä näppärällä tempulla laidasta. Lusikoita oli kaksi, ja
ne annettiin tietysti vieraille; isäntä itse hämmenteli korvatonta
kuppiaan kahvelilla, hieman nolona, mutta mainiolla tuulella.

-- Jaa, jaa, -- puheli hän. -- Tällaista se on se vanhan pojan elämä.

-- Ei, mutta tämähän on aivan ylioppilas-elämää, -- tokaisi Antero.

-- Ihan ylioppilas-elämää, -- vahvisti Kuusi.

-- Parbleu! -- huudahti Grahn, pannen liikkeelle viimeisetkin
franskansa. -- Parbleu! Tämä on oikeata studentti-elämää,
stu-dent-ti-elämää, -- uudisti hän, nauttien joka tavusta tuossa niin
ihanalle soivassa sanassa.

-- Kun tässä nyt kerran nautitaan tällaista akademillista vapautta, --
sanoi Kuusi, -- niin sallinette meidän heittää takit pois.

-- Se on oikein, -- intoili Grahn, -- se on akademillisesti oikein.

Ja he nauttivat kolmisin tuota vapauttaan.

-- On siinä akademillisessa vapaudessa sentään jos jonkinlaisia puolia,
-- jutteli Antero. -- Minä muistan, tässä toissa vuonna yhtyi meitä
neljä miestä yhdeksi asuinkunnaksi. Päivälliset söimme muualla, mutta
aamiaiset ja illalliset oli meidän määrä hommata itse. Yksi meistä oli
kotoisin Pieksämäeltä...

-- Pieksämäkeläisiä sanottiin ennen vanhaan piimäpuntareiksi, -- nauroi
Grahn.

-- Niin niitä nytkin sanotaan. Hänelle oli kotoa pantu mukaan hirmuisen
suuri sianpöysti, ja sen nojaanhan me rakensimme koko kuppikunnan
menestyksen.

-- "Kuppikunnan", -- toisti Grahn. -- Voi pakana sentään!

-- Torilta ostatettiin matamilla voita ja leipää, ja sianlihan
mukana piti tietysti olla sinappia kanssa. Näin sitä eleltiin ilman
huolta huomisesta pari viikkoa. Illoin, aamuin syötiin voitaleipää
ja Pieksämäen lihavata pöystiä ja pantiin sinappia päälle. Palan
painikkeeksi oli väliin piimää, sitä Helsingin pitkää piimää,
tiedättehän...

-- Kyllä, kyllä minä tunnen tuon herkun, jota ei huoli kuin ottaa
päästä kiinni, niin se tulee perässä vaikka minne.

-- Juuri sitä. Väliin taas tuotettiin olutta Jeremohvin, sen ryssän,
lafkasta.

-- "Jeremohvin, sen ryssän", -- nauroi Grahn. -- Voi pakana!

-- Mutta vähitellen alkoi voipytystä tulla pohja näkyviin, pöystistä
piti jo leikellä niitä makeimpia paloja, luun läheltä, eikä kummakaan,
sillä hävityksen työssä auttoi meitä yksi ja toinen kuppikuntaan
kuulumatonkin civis.

-- Mitenkä "siiviss"? -- kysäisi Grahn.

-- Ylioppilaitten yhteinen nimi on civis, -- selitti Kuusi, -- jokainen
ylioppilas on civis, oikeastaan civis academicus, s.o. yliopiston
jäsen, akademian kansalainen.

-- Jassoo, civis academicus, jaha, jaha.

-- Pahinta oli se, että samaan aikaan kuin muonat alkoivat tehdä
lähtöään, olivat rahatkin tiessään. Sellaista sattuu, näet, välistä.

-- Sattuu, sattuu, -- myönsi Grahn, silmää iskien.

-- Ja lopulta ei ollut jäljellä kuin leipää ja sinappia, eikä silloin
muuta neuvoksi kuin otettiin leipää ja pantiin sinappia päälle.

Grahn purskahti nauramaan.

-- Sinappia leivän päälle. Voi pakana!... Mutta mahtaa teidän vaan olla
hauska siellä Helsingissä!

-- Niinkuin vast'ikään kuulitte.

-- Mitä joutavia? Tälläpä nyt sitten väli, jos olisikin joskus
niukemmalla muonalla! Mutta olla Suomen studentti, lakissa lyyry, niin
-- antakaas, kun taas katselen sitä -- tuollainen ikuisen hengenvoiman
emblema vai symboli, miten sitä oikein sanotaankaan... ja studeerata,
studeerata kaikkia tieteitä, syventyä asiain ytimeen ja saada tietoja,
paljo tietoja kaikilta aloilta, -- kuinka ihanata! Käydä professorien
luennoilla ja tehdä muistiinpanoja ja kantaa kirjastoista kotia kirjoja
tuommoisia kantamuksia... sitten omassa kammiossa istua näitten
paksujen kirjain ääressä... niitä on pöydällä, tuolilla, täytyy
sängyllekin nostaa joku hyvin paksu teos, ja sitten tutkia tuosta ja
tuosta ja tuosta ja tuumia ja mietiskellä otsa rypyssä, kunnes vihdoin
se asia on selvillä... ja sitten taas uuteen, taas uuteen... Se on
elämää se! Sitten käydään tutkinnot, filosofian maisterin ja filosofian
tohtorin, ja sitten jakamaan muille, minkä ennättää. Ja hätäkös on
jakaa, kun on mistä jakaa! Se on ihanaa...

Vanha entusiasti oli haltioissaan, ja tarkkaan, vakavina kuuntelivat
häntä ylioppilaat.

-- Täällä Inkerinmaalla olisi suomalaisilla opin miehillä väljä työmaa.

-- Jospa kaikki olisivat niin innostuneita työhönsä kuin te!

-- Mitä minusta? Minä olen vaan huononpäiväinen kaskimies.

-- Kaskellapa esi-isätkin aloittivat.

-- Kyllä niinkin, mutta katsokaas -- ja Grahnin ääni aleni, --
kaskenkin kaadantaan tarvitaan voimia, mutta niitä puuttuu Grahnilta.
Minulla ei ole kirvestä, jolla kaataisin; vesurilla vaan katkon minkä
vähän jaksan.

Ylioppilaat katsahtivat toisiinsa. Saavatko he aikoinaan kirveen, vai
vesuriko vaan on oleva heillä aseena?...

       *       *       *       *       *

Kylän pienen ravintolan, "trahteerin", edustalla istui illemmalla
samana päivänä tuuhean tammen alla opettaja Grahn kahden ylioppilaan
kanssa. Viimeksi mainitut olivat kutsuneet aamuisen isäntänsä
illanviettoon, jonka olivat koettaneet saada niin helsinkiläiseksi
kuin Lahdenkylän venäläiselle ravintolalle suinkin oli mahdollista:
tuutinki, iltaruoka ja kahvia avec. Se oli sen ajan tapaa.

-- Tällaista se mahtaa olla elämä siellä akademiassa, -- puheli Grahn.
-- Päivät työssä, mutta illalla unohdetaan päivän helteet ja istutaan
jossakin hyvien ystäväin parissa ja haastellaan yhteisistä toiveista
ja iloista ja Suomenmaan tulevaisuudesta ja väliin lauletaan, ja tammi
heilauttelee latvaansa, niinkuin tässäkin... puhtaasti suomalaisessa
maaperässä tämäkin on kasvanut.

-- Eihän aina ole kesä, herra Grahn, -- sanoi Antero naurahtaen.

Grahn katsahti terävästi Anteroon.

-- Joutavia! -- sanoi hän sitten. -- Teillä on aina kesä. Suomen
ylioppilailla on aina kesä. He ovat kesän lapsia, joitten ei syksyä
sillen tunteman pidä. Eläkööt Suomen ylioppilaat! Heidän maljansa!

-- Kiitoksia paljo! -- sanoi Ruusi, -- mutta ennen kaikkea eläköön
ahkera ja omaa voittoa pyytämätön työ isänmaan hyväksi, ja koska tämä
Inkerikin on palanen suomalaista isänmaata, sillä kansahan isänmaan
muodostaa eikä rajat, niin omistan tämän maljan herra Grahnille.
Eläköön innokas opettaja!

Grahnin malja juotiin. Grahn vaaleni ja punastui vuoroin. Hän kavahti
pystyyn.

-- Tämä on liikaa, hyvät herrat, -- puhui hän väräjävällä äänellä, ja
lasi piti sitä iloa hänen kädessään. -- Pitipäs vaan sattua minulle
onnellinen päivä, kolmasti onnellinen: saada vieraakseeni Suomen
studentteja, olla heidän vieraanaan ja sitten kuulla heidän rakkaudella
puhuvan ukko Grahnista, tästä vanhasta koulumestarista, joka on kyllä
koettanut parastaan, mutta ei se pelkkä koetuskaan sitä yksistään tee.
Wallin kertoo, että ennenkuin arabialainen lähtee pitkälle erämaan
matkalle, tunnustelee hän, onko hänen kamelinsa kyttyrässä rasvaa
tarpeeksi. Kasvattakaa, nuoret miehet, kamelinne kyttyrää lihavaksi;
siihen on teillä tilaisuutta, -- mutta ukko Grahnin kamelilla ei ole
kyttyrässään rasvaa ollutkaan kuin hiukan vaan... ja loppuun... loppuun
näkyy sekin vähä jo hupenevan.

Ukko oli liikutettu.

-- Ei mitään murheellisia muistelmia nyt, -- sanoi Ruusi. -- Olkaamme
iloisia, toivossa iloisia!

-- Niinkuin studentit, niinkuin Suomen studentit! -- huudahti Grahn, ja
apeus oli kuin pyyhkäisty pois.

-- Mutta kuulkaas nyt -- jatkoi Kuusi, joka alkoi jo huomattavasti
vilkastua. -- Mieleeni johtuu yksi ajatus, joka ei liene hullumpia.
Mitäs sanoisitte, jos herra Grahn vielä jonakin kauniina päivänä
suorittaisi -- ylioppilastutkinnon?

Antero loi kumppaninsa nuhtelevan katseen: miksikä tuollaista pilaa?

Grahn luuli kuulleensa väärin eikä rohjennut kysyäkään.

-- Terve ensin! Maljanne! -- Ja nyt alkoi Kuusin crescendo. -- Te
luulette minun puhuvan pilaa. Mutta älkääs!

Ja nyt tapahtui, mitä nuorukaiselle usein tapahtuu. Hän saa kiinni
jostakin kauniista aatteesta, jonka toteuttaminen on peräti mahdotonta.
Mutta olisipa hauskaa, jos se onnistuisi. Ja onko se sitten niin
mahdotonta? Siinä on ensinnäkin tuo seikka... oikeastaan varsin
vähäpätöinen. Sitten tuo... hm... se on vähän pahempikin este, mutta
kenties se saataisiin syrjään tuolla tavalla tai, vielä paremmin,
näin... kyllä, ihan varmaan. Kaksi "varmaa" voittoa on siis jo saatu.
Nuorukainen käy niistä yhä rohkeammaksi. Hän viehättyy aatteestaan ja
tuntee siipiensä alla yhä enemmän ilmaa. Hän uskoo jo itsekin kaunista
hourettaan. Ja näin hän rientää voitosta niin toiseen, kunnes on
sankarina saapunut määränsä päähän.

Lennä, lennä, nuori mieli! Uinaile ja haaveile hetkinen keskellä
elämän niin kolkkoa yksitoikkoisuutta! Pakene tuokioksi sinne, missä
on pelkkää ikuista ihanuutta ja totuutta ja rakkautta! Sinun on siellä
niin hyvä olla. Palajat pian taas, palajat tuskain ja kärsimysten
maailmaan, mutta olethan toki kerran, lyhyen silmänräpäyksen,
nauttinut niin puhdasta ja armasta. Suloinen maininki tuudittelee sua,
pettynyttäkin, vielä kauan senjälkeen. Ja kenties sait sittenkin tuolta
matkaltasi mukaasi jotain,

    qvod et hunc in annum vivat et plures.

[Joka kestää nykyajan, ulottuu tulevaisuuteenkin.]

Lennä, nuori mieli, lennä! Tulee aika, jolloin entisen rajattoman
mielikuvituksesi ala käy ahtaammaksi. Koetat vielä lentoon pyrähtää,
mutta turhaan, sinä siipirikkoinen kotka! Sinun täytyy pysyä tässä
todellisuuksien jäytävässä maailmassa viimeiseen kirvoitukseesi asti...

Ruusin aate ei ollut mitään korkealentoista; se oli mielijohde, oikku,
mutta mahdoton haave silti. Hän viehättyi siitä kumminkin ja rupesi
todistamaan, kuinka helposti se oikeastaan olisi saavutettavissa.
Antero tunsi Kuusin luonteen. Olisi ollut armotonta pysäytellä hänen
lentoansa, ja olipa niin ja näin, ett'ei hän itsekin joutunut Kuusin
hypnosin alaiseksi. Häntä huvitti kovin se huima meno, jolla Kuusi
katkoi pahimmatkin esteet.

Grahn osasi saksaa, ruotsia ja venättä. Siltä puolen siis asia selvä.
Vähän kielioppia vaan, mutta se on mitätön asia. Terve! Latina
sitten... no niin... se on varsin paha pykälä, mutta kun lukee vaan
pääasiat, pääasiat, nähkääs, jonkun semmoisen peiakkaan johdolla,
joka tuntee kaikki "knopit" -- ja sellaisia peiakkaita löytyy kyllä
-- niin vuodessa on kymnaasin kurssi päätetty. Eläköön latina! Terve!
-- Matematika taas, no sellaiselle päälle kuin Grahnin, se on pelkkää
leikintekoa. (Grahn kysäisi ohi mennen, miksikä laskentoa välistä
sanotaan matematikaksi ja väliin aritmetikaksi.) Trigonometriassa taas
on selvät kaavat Schulténin logaritmitauluissa: ei muuta kuin "puottaa"
vaan. Eikös ole, Antero? No niin. Ja Antero saa olla herra Grahnin
opettajana matematikassa. Eläköön! Terve!

-- Terve! -- sanoivat toisetkin ja kilistivät lasejansa. Tammi humahti
heidän päänsä päällä...

-- Historiassa, -- jatkoi Kuusi loistavin silmin -- on herra Grahnilla
paremmat tiedot kuin meillä, ainakin paremmat kuin sinulla, Antero,
joka alinomaa mulle valitat huonoa muistoasi. Mikähän sinusta, mies
parasta, huonolla muistollasi mahtaa tullakaan! Terve! -- huudahti
Kuusi, käyden yhä iloisemmaksi ja kovempiääniseksi.

Grahn oli täydellisesti hypnotioitu. Nuo monenlaiset kirjat ne olivat
Kuusin puhuessa lennelleet hänen sielunsa silmäin edessä keveinä kuin
keijukaiset, hauskoina lukea ja helppoina käsittää. Ettäkö häntä vanhaa
miestä kohtaisi tuo suuri onni: päästä Suomen stu-den-tiksi!... Vanha
sydän löi niin kiivaasti, mutta niin keveästi... Ja hän saisi päähänsä
lakin, jossa olisi lyyry, juuri tuollainen emblema tai symboli vai
kuinka sitä sanottanee...

-- Mutta -- sanoi Grahn äkkiä, huolestuneena, -- vielähän jäi pois yksi
asia!

-- Ei mitään, ei yhtään mitään.

-- Entäs se algebra?

-- No mutta johan se meni aikoja sitten?

-- Menikö se?

-- Meni.

-- No hei!

-- Jaa, jaa, -- puheli Kuusi voitostaan riemuissansa. -- Kahden vuoden
perästä luemme sanomalehdissä: ylioppilastutkinnon suorittivat eilen:
... se ja se ja se ja se ja koulumestari Alfred Grahn Inkerinmaalta.
Terve!

Grahn ei enää pysynyt suunnillaan.

-- Alfred Grahn Inkerinmaalta, -- toisti hän toistamiseen ja nauroi ja
itki yhteen menoon.

-- Ja nyt juodaan veljenmaljat! -- huusi Kuusi niin kovaa, että uninen
passari, joka istui loitompana, pyyheliina olallaan, kavahti pystyyn ja
juoksi sipsuttaen herrain luokse, tiedustaen, mitä pitää.

-- Nitshevoo! Stupai! [Ei mitään. Mene!] -- selitti Kuusi ja jatkoi.
-- Niin, nyt juodaan veljenmaljat. Suomen ylioppilaitten ei sovi
teititellä toisiansa. Terve!

-- Vaan sinutella oikein akademillisesti, -- vahvisti Grahn. -- Terve!

-- Terve!

Veljenmaljat juotiin.

Jos vielä rahtunenkaan olisi Grahnissa ollut epäilystä, niin haihtui
sekin vähä, kun Kuusi rupesi juurta jaksain kuvailemaan, kuinka
siellä yliopistossa ylioppilaiksi pyrkijät, päätetyn tutkinnon
jälkeen, kutsutaan tiedekuntain istuntosaliin, kuinka tutkijakunnan
puheenjohtaja, professori Cleve, pitää heille tervetuliaispuheen
(Antero muisti kyllä, että Cleven aineet oli äskeisestä ainetten
kilpajuoksusta jääneet kokonaan pois), ja millä jyryllä vasta leivotut
rientävät kultaseppäin luo ostamaan lyyryjä ja sitten lakkeja.

-- Voi pakana sentään! -- huudahti Grahn ilon huumauksessa. Ei hän
enää ollut Lahdella, vaan Helsingissä ja kyseli kultasepältä, paljonko
tuollainen lyyry maksaa.

-- Antero! Annapas la-la-lakkis tänne! -- komensi Ruusi.

-- Mitäs sillä teet?

-- Anna lakkis tänne ja paikalla!

Myhäillen täytti Antero hänen käskynsä.

-- Veli Grahn! Anna tuo huopahattus tänne!

-- Vaikka kymmenen hattua.

-- Kas niin, -- määräili ylipäällikkö. -- Pane päähäs, Grahn, tämä
lakki! Antero, pane päähäs Grahnin hattu! Minä olisin antanut omanikin
veli Grahnille, mutta se olisi hänelle liian suuri. Iso pää, nähkääs,
vähä mieltä... Jaa, veli Grahn, -- jatkoi Kuusi juhlallisesti eikä hän
yhtään tällä haavaa epäillyt, ett'ei Grahn ole vast'ikään suorittanut
ylioppilastutkintoa. -- Veli Grahn! Sinä olet nyt ylioppilas eli,
niinkuin itse vanhan tavan mukaan mieluummin sanot, studentti, joka
merkitsee tutkiskeleva, joka tulee latinalaisesta sanasta studeo,
studere, joka on suomeksi: tutkiskella. Pidä huolta, ettäs teet
lakillesi kunniata! Se on valkoinen ja puhtoinen, ja samoin pitää
Suomen ylioppilaan elämän ja kaikkein hänen pyrintöjensä oleman aivan
valkoisia, sillä se on puhtauden merkki, tuo valkoinen lakki, ja
niinkuin se on valkoinen, niin pitää sinunkin oleman va-va-valkoisen.

Kuusi oli ilmeisesti väsähtynyt, mutta Grahnille kävi täysiarvoisesta
kullasta kaikki, mitä hän tänä iltana Suomen studenttien suusta kuuli.

Ja hänkin oli nyt Suomen stu-dent-ti.

-- Minä en ole mikään puhuja, -- vakuutti Kuusi, sangen tarpeettomasti,
-- mutta minä pyydän ja vaadin, että Antero pitää puheen, ja kun hän
pitää puheen, niin meidän pitää saada nähdä, että se on puhe, sillä hän
osaa pitää hyviä puheita. Minä muistan, kun hänen kerran piti pitää
puhe...

-- Ei tässä mitään puheita enää tarvita, -- vastasi Antero, -- sillä
tämä ihana kesäinen ilta itsessään ja nämä kolme Suomen ylioppilasta
ovat kaikkein paras puhe. Nyt lähdemme tuonne rannalle Suomenlahden,
vastaan-ottamaan nousevaa päivää. Kas tuolta koillisesta sarastaa aamu.

-- Niin, sinne lähtee tästä ko-ko-kolme Suomen studenttia! -- suostui
Kuusi.

-- Niin, kolme Suomen stu-dent-tia, -- vahvisti Grahn, otti lakin
käsiinsä ja ihaili lyyryä hetken aikaa. Vihdoin painoi hän lakin
päähänsä uljaasen, keikailevaan asentoon.

Ja mennessään he hyräilivät: "Vapaita hengen lapsia".

       *       *       *       *       *

Lahden rannalla istuu kivillä kolme Suomen ylioppilasta. Onnellisin on
heistä Grahn.

Rasvatyyneenä kuultaa merenpinta. Kaukana molahtaa hauki tai haukkoo
ilmaa vallaton särki, tehden virejä veteen. Pohjoisempana lepikossa
laulaa vielä viimeisiä säveleitään satakieli. Kaukana Suomenlahden
vastaisella rannalla kohoaa idän hiilakkata taivasta vastaan kuuluisa
Tuutarin mäki. Sieltä kirkastuu taivas, puhdas ja pilvetön, hohtaa
purppurassa ensin ja pukeutuu kultaan sitten, meren syvyyksiä myöten
julistaen päivän ruhtinattaren tuloa, Jelaginan niemekkeillä kukkuu
käki, pyhä lintu.

Rannalla on vene. Ystävykset lykkäävät sen vesille ja astuvat siihen.
Parilla airon vedolla poistuu vene hyvän matkaa rannasta, kauniita
laineita sivuillensa jättäen. Äsköinen kuohuileva innostus on antanut
sijaa hiljaiselle hyvälle ololle. Siinä he haastelevat, Suomenmaata
muistellen ja parasta sen tulevaisuudelle toivoen...

Kaksi heistä ei nähnyt isänmaan taivaan synkistyvän. Kolmannen on vielä
määrä surra kansansa sydänsuruja. -- -- --

Vene ei liiku. Tyyni on meri. Grahn katselee veneen laidan yli alas
veteen. Hän näkee siellä harmaassa päässä valkoisen ylioppilaslakin:
keväinen unelma seppelöi syksyistä todellisuutta...

Kaksi karpaloa putosi veteen... Kuva katosi...

Grahn parka! Näinkö lyhyt oli sun kaunis unesi?... Mutta olihan se niin
kaunis!...



Tiililotjassa.


On aikainen aamuyö.

Unen helmassa lepäjää vielä komea kaupunki. Siellä täällä vaan joku
myöhästynyt vaeltaja kiiruhtaa kotiansa tai joku hämärä, epäiltävä
henkilö koettaa puikahdella syrjäkatuja pitkin, välttääkseen
polisimiesten huomiota. Siellä täällä torkkuu ajuri troskainsa
peräistuimella, ja laiha hevonen, alahuuli lerpallaan, torkkuu sekin.
Kaukana kuuluu rattaiden kolinaa: toksovalainen maitomuija siellä
kuormallaan kulkee, ennättääkseen tuonne kauas Kolomnan puolelle.

Kaupungin duuman, maistratin, tornissa vedetään äkkiä ylös muutama
musta pallo. Ne tietävät tulipaloa. Tuokion perästä kiitää ratsumies
pitkin puulla laskettua Nevskin katua, kiiltävä vaskikypärä päässä. Se
on palokunnan tiedustaja, esiratsastaja. Kohta hänen perässään ajaa
palokunta neli-, kolmi- ja kaksivaljakoilla ruiskuineen, tynnyreineen,
tikapuineen, hevoset kaikki yhdenkarvaisia, miehet totisina,
tuimannäköisinä, harmaat takit yllä ja vaskikypärät päässä. Kumeasti
kolisevat raskaat rattaat (siihen aikaan vielä ilman linjaaleja)
puisella kadulla. [Suuri osa Pietarin pääkatua, Nevskin "prospektia",
on laskettu kuusitahkoisilla, 8-12 tuumaisilla pölkyillä.] Uninen ajuri
kavahtaa pystyyn; hänen laiha hevosensa hörhistää korviaan ja kadehtien
katselee uljaita, hyvin syötetyitä kruununhevosia: tekisihän sitä tässä
työtä toinenkin, jos olisi ruokaa piisalle asti.

Muutamasta portista pilkistää ulos piharenki, haukotellen ja niskaansa
raapien.

-- Kas vaan. Jo taas tulipalo.

Eikä viitsi mies edes astua ulos kadulle, nähdäkseen duuman torniin
vedetyistä palloista, missä kaupungin-osassa tulipalo on. Eihän se ole
omassa eikä naapuritalossakaan.

-- Käskis tässä vielä tiedustelemaan, missä palaa, kun on tulipaloja
harva se päivä, välistä kahdestikin yhtenä päivänä.

Hän vetäytyy porttikäytävään ja menee vahtikojuunsa, pimeään, kylmään,
likaiseen. Se ei suuresti eroa koirankoppelista muun kuin kokonsa
puolesta.

Toinen piharenki oli niinikään herännyt kolinasta.

-- Tulipalo vai?

-- Ei suinkaan mitä.

-- Missä?

-- Mene katsomaan.

-- Hitto hänestä!

-- Pidä sitte suus kiinni ja laita luus lakaisemaan katua!

-- Ei ole kiirettä. Tänään on gardavoina (polisimiehenä) Jermolai, ja
Jermolai on hyvä mies: hänelle kun pistät riunan [10 kopekkaa] kopraan,
niin hunsvotiksi vaan sanoo ja roistoksi ja ohi menee. Se on hyvä mies.

Mutta tuolla toisella kadulla on polisina hirmuinen mies, Arteemi. Hän
on jo monasti panettanut piharengin tshastiin [vahtikonttoriin] ja
toimittanut hänelle viisikolmatta.

Piharenki kiiruhtaa kadulle jo ennen Arteemin tuloa ja lakaisee
täyttä vauhtia, nostattaen paksuja pölypilviä. Keväinen aurinko
kimaltelee kirkkojen ja tornien kullatuilla katoilla, pistäytyypä alas
kaduillekin, missä korkeilta kivikartanoilta niin alas pääsee. Siellä,
mihin ei päivä osu, kiirii pöly sakeina parvina ylös, laskeutuakseen
hetken päästä jälleen, mutta yhä laajemmalle, yhä laajemmalle. Minne
taas aurinko pääsee säteitään heittämään, siellä astuu jokainen
pölynhitunenkin näkyviin. Kuinka niitten on tuskallista olla, kun
valo paljastaa kaikki niitten saastat ja loat! Ne kimmurtelevat ja
kiertelevät ja epätoivoisessa vimmassa käärmeilevät syrjään, syrjään
pois tulisen, kirvelevän valon tieltä, siimekseen. Siellä ei heitä
kukaan näe; siellä saa rauhassa myrkyttää ja tappaa! Niin, kas tuolla
aukaisee pian nuorukainen jälleen akkunansa, hengittääkseen aamun
raitista ilmaa, -- kiiruhtakaa sinne valmiiksi akkunalaudalle ja
tunkeutukaa ensimmäisten hengenvetojen mukana hänen rintaansa! Oletteko
nyt tyytyväisiä, te hornan henkien orjat, pimeyden palvelevaiset
peikot tuossa suuressa, kauniissa kaupungissa?... Voinetko, aurinko
armas, voinetko milloinkaan saada näkyville kaikkea sitä kurjuutta
ja kehnoutta, millä itsekkäisyys, voiton ja vallan himo ja heikomman
sortaminen niin suurella menestyksellä asioitansa ajaa? Voinetko
milloinkaan tuoda valoosi kaikki ne kärsimykset ja tuskat, joissa
heidän uhrinsa taistelevat kovia taistelujaan, epätoivoisia? Vai
loppumattomiinko sun säteittesi tielle korkeita kartanoita rakennellaan?

       *       *       *       *       *

Suomen kirkkokartanon sisäpihalta astui kadulle nuori, vaaleaverinen
mies, silmälasit silmillä. Hänen yllään oli hartioille keveästi
viskattu levätti, jonka alta rinnalla näkyi lumivalkoinen papinkaulus
mustalla talaalla. [Inkerinmaan ev. lutherilaisten pappien puku.]
Uninen portinvartija nousi penkiltään pystyyn ja paljasti kohteliaasti
päänsä.

Nuoren papin perässä kulki venäläinen talonpoika, niinivirsut, laptit,
jalassa. Sekä jalkineet että koko pukukin lakkia myöten olivat
punervassa tomussa. Hänet oli helppo tuntea lotjamieheksi noilta
suurilta, paljon vetäviltä tiililotjilta, harkoilta, joita Nevalla
kuljetetaan hinaajalaivain perässä, mutta kanavissa sauvomalla.

He kääntyivät kumpikin portilta Nevskille päin.

-- Onko sinne hyvinkin pitkä matka? -- kysyi pastori huonolla
venäjänkielellä.

-- Nikák njets [ei suinkaan], -- vastasi toinen, lakkiaan kohottaen. --
Pieni pyöräys vaan. Tästä ensin Nevskiä myöten Anitshkinan sillalle,
siitä oikeaan Semenovskin sillalle ja siinä sillan korvassa se sitten
justiin onkin.

Sen verran tunsi pastori jo Pietarin kaupunkia ja sen verran venäläistä
musikkaa, että hän arvasi matkan -- aivan oikein -- jotenkin pitkäksi.

Hän käski musikan tilata ajurin. Uninen "Vanjkka" heräsi kutsusta,
kiipesi etuistuimelle ja ajoi heidän luokseen. Hän huomasi edullisen
hetken olevan käsissä: muita ajureita ei ollut, siis piti kiskaista
kolminkertainen hinta. Lotjamies rupesi tinkimään, mutta vaikeni äkkiä,
saatuaan ajurilta salaperäisen silmän-iskun.

Nuoren papin oli pakko suostua vaadittuun hintaan.

Lotjamies kursaili kauan aikaa, ennenkuin suostui istumaan hengellisen
herran viereen. Hän sovitti itsensä vihdoin, niin kapeana kuin suinkin,
puoleksi istuvaan, puoleksi seisovaan asentoon.

Kauan kesti ajoa, kunnes rattaat vihdoinkin pysähtyivät Fontankan
varrella erään tiililotjan kohdalle.

Pastori maksoi ajurin.

-- Olkaa hyvä, astukaa vähän edemmäs, tuon toisen rantalaudan kohdalle,
-- sanoi lotjamies, jääden itse vielä ajurin kanssa jotain haastelemaan.

Ajuri pisti hänen kouraansa vaskirahan, hyvikkeeksi siitä, ett'ei
viimeksi mainittu äskön ollut jatkanut tinkimistään. Kätyri sai
mielestään liian vähän ja lausui hänelle pari kolme aitovenäläistä
"hyväilysanaa". Ajuri käänsi hevosensa ja tervehti toveriaan yhtä
armaasti.

Lotjamies pudotti roimahousujensa taskuun ajurilta saamansa kolmen
kopekan rahan ja kiirehti pastorin jälkeen.

-- Tänne näin, tänne näin, olkaa hyvä! -- huusi hän pastorille, joka jo
oli ennättänyt mennä ohi oikean kohdan.

Kanavan laidassa oli kaksi lotjaa rinnatusten. Saattaja astui kapeita
lautoja myöten ensimmäisen yli toiseen. Pastori seurasi perässä.

-- Odottakaa silmänräpäys, -- sanoi lotjamies, -- minä käyn sanomassa.

Hän meni lotjan peräkannelle ja laskeusi siellä pienenpuoleisesta
aukosta alas jonkinlaiseen kajutantapaiseen. Kajutasta alkoi kuulua
ääniä. Vähän ajan perästä tuli sieltä ylös muutamia vielä likaisempia
lotjamiehiä. Haukotellen he katsoivat unisilla silmillään vierasta
pappia. Saattaja tuli hänkin ylös.

-- Olkaa hyvä, käykää tänne! Sairas on täällä. Kyllähän tässä on vähän
ahtaanlaista, mutta mitäs tehdä!

Vaivoin astui pastori kajutan kapeasta aukosta alas. Hänen valoon
tottuneet silmänsä eivät ensi alussa osanneet oikein erottaa esineitä
tässä matalassa komerossa. Perällä oli kyllä kaksi parin neliökorttelin
suuruista akkunaruutua, mutta kovin riittämätön oli niittenkin päästämä
valo ulkoa tulleelle. Keskellä kajuttaa oli pieni pöytä ja siinä
tietysti ryssälle niin rakas samovaari (teekeittiö), teekannu ja pari
lasia, ilman vateja ja lusikoita. Seinuksilla oli kolmella puolen
laveri, johon 5-6 miestä saattoi sopia makaamaan. Likaiset ryysyt
peittivät laverin.

Perimmäisellä vuoteentapaisella makasi kalpea mies. Pastori astui hänen
luokseen.

-- Oletko kutsunut minua? -- kysyi hän suomeksi, tervehdittyään
sairasta.

-- Olen, herra pastori, -- vastasi sairas selvällä suomenkielellä.

Sairas oli noin 30 vuoden maissa. Hän oli tavattoman laiha ja
kalpea; poskipäät vaan punoittivat ja yhdessä palavain silmäin ja
tempovan hengityksen kanssa tiesivät kovaa kuumetta. Hänen yllään oli
samallainen puku kuin muillakin lotjamiehillä, päällystakkia vaan
vailla. Pieluksen alla -- ainoan koko komerossa -- oli joku ruskea
esine. Pastorin silmä oli jo alkanut tottua hämärään. Hän katsoi
tarkemmin tuota esinettä ja huomasi sen olevan nahkakantisen Uuden
Testamentin.

-- Näytät sairaalta, -- virkkoi pastori.

-- Sairas olen enkä tältä vuoteelta enää nousekaan. Nyt on jonkun aikaa
tuntunut vähän helpommalta, mutta pian palajaa tuskat taas. Huominen
päivä minulle tuskin enää koittaa.

Sairas ei puhunut tavallisen, oppimattoman työmiehen tavalla. Sen
huomasi pastori kohta ja seurasi erityisellä mielenkiinnolla hänen
heikkoa, mutta selvää puhettansa.

-- Minun on sääli teitä, pastori, -- jatkoi sairas, -- että olen
vaivannut teitä tämän pitkän matkan tähän, lian ja saastan sekaan.

-- Älä välitä siitä, rakas veli; minulle tämä on rakasta tointa; olen
onnellinen, jos voin sinua tukea ja lohduttaa.

-- Min, pastori; sitä minä teiltä juuri pyydänkin ja sitä varten olen
rohjennut kutsua teitä. Minä tarvitsen paljon anteeksiantamusta.

Ja niin alkoi tässä hämärässä kajutassa hiljainen keskustelu sairaan ja
papin välillä. Tämä oli yksi niitä ratkaisevia hetkiä elämässä, jolloin
ihminen tietää jättävänsä tänne kaikki, joko elämän täynnä työtä ja
työn hedelmää tai elämän täynnä nautintoja ja hyviä päiviä tahi elämän
täynnä taisteluita ja tuskaa. Ja niin erillaisena tuo hetki lyö! Kelle
silloin aukenee uusi, tuntematon maailma valotonna, kammottavana,
kelle kirkkaana, ihanana... Toinen on toivonut sitä koko elämänsä,
kuni armasta päivän nousua ja nyt, nyt, kun uudelle taipaleelle olisi
lähdettävä, kauhistuu äkkiä, ja hänestä tuntuu kuin kaikki, mistä ennen
oli kiinni pitänyt, nyt kerrassaan pettäisi. Jalkain alla ennen niin
luja maa huojuu ja horjahtelee. Toinen on kauhistuksella ajatellut
lähtönsä hetkeä ja koettanut saada sitä mielestään yhä kauemmas ja
kauemmas, mutta nyt, nyt tuntee äkkiä ennen käsittämättömän rohkeuden
ja rauhan. Toinen näkee odotustensa ihanan täyttämyksen lähenevän;
toiselle lyö kaikki pimeäksi. Kuinka erillaista, kuinka erillaista!...
Ja ken ottaa tutkiaksensa, mitä kaikkea on aikoinaan liikkunut siinä
sydämmessä, joka nyt viimeisiä kertojaan sykähtelee? Miekkoinen,
ken viimeiset huolensa ja toivonsa voi uskoa ystävälle, tuttavalle,
maanmiehelle, jolla on rahtunenkaan lapsen-uskoa sydämmessään...

-- Minä näen pieluksesi alla Uuden Testamentin. Oletko viljellyt
Jumalan sanaa?

-- On ollut aikoja, jolloin olen ahkerastikin lukenut sitä, ja on
kulunut vuosikausia, ett'en ole kirjaa avannutkaan. Kun minulla on
ollut hyviä päiviä ja huoletonta aikaa, silloin olen unohtanut tämän
kirjan. -- Sairas otti sen vapiseviin käsiinsä. -- Ja kun kovin
raskasta on ollut ja vaikeata, en ole siihen silloinkaan kajonnut.
Mitä lienevät muut maailmassa kokeneet, en tiedä, mutta itsessäni
olen ainakin huomannut sen, että ylenpalttisessa onnessa, niinkuin
ponnettomassa kurjuudessakin ihmiseltä puuttuu voimaa uskomaan ja
rakastamaan.

-- Kuinkas nyt on laita? Kirja oli esillä.

-- Pastori hyvä! Minä soisin nyt, ett'ei minulla tätä kolmen
vuosikymmenen pituista elämää olisi ollutkaan, vaan että olisin lapsi
jälleen ja tietäisin ja uskoisin vaan sen, mitä ennen lassa äidiltäni
opin.

-- Ja jos niin olisi?

-- Kuolisin rauhassa.

-- Ja mihin perustaisit rauhasi?

-- Jumalan armoon.

-- Etkö muuta tarvitse?

Sairas loi kuumeisen katseensa pappiin, ikäänkuin tiedustellen, mitä
muuta vielä tarvittaisiinkaan, ja vastasi sitten tyyneesti:

-- En mitään.

-- Sinä olet oikeassa, rakas veli, -- sanoi pastori liikutettuna.

Aamun aurinko heitti säteitään kajutan kapeista akkunoista sisään. Ne
lankesivat sairaan kasvoille.

Hän makasi siinä entistään levollisempana. Hengitys vaan oli yhtä
tempovaa kuin ennenkin.

-- Olisiko sinulla jotain erityistä sanottavaa? -- kysyi pastori
hetkisen kuluttua.

-- Ei mitään varsinaista, vaikka elämäni on ollutkin sangen kirjavaa.
Yksi asia minua kumminkin painaa. En ole vuosikausiin antanut itsestäni
mitään tietoa äidilleni. Minulla ei ole ollut siihen rohkeutta.
Valehdella hänelle en ole voinut; sanoa suoraan, kuinka kurjaa elämäni
on ollut, väliin kovassa työssä, väliin juopumuksen huumauksessa, --
se olisi saattanut hänelle vaan mielipahaa. Siksi olen ollut kokonaan
kirjoittamatta. Se on pelkurimaisuutta, sen tiedän, mutta sellainen
heikko raukka olen ikäni ollut. Nyt tunnen sydämmessäni sekä rauhaa
että rohkeutta; nyt olisin valmis kirjoittamaan, mutta se on liian
myöhäistä nyt. Pastori, elääkö teidän äitinne?

-- Kyllä.

-- Suomessako?

-- Niin.

-- Sitten rohkenen pyytää teitä kirjoittamaan äidilleni minun viimeiset
terveiseni. Minä olen varma, että hän antaa minulle anteeksi, niinkuin
Jumalakin on tehnyt. Minä koetan muutamin piirtein kertoa teille
elämäni vaiheet. Minulla, sen tunnen, on vielä muutama hetki jäljellä.

Hän oli varakkaan talollisen poika Savosta. Kävi Kuopion
ala-alkeiskoulun ja pari luokkaa ylä-alkeiskoulua siellä. Joutui sitten
huonojen toverien seuraan, jossa hän, muutoinkin heikkoluontoinen
nuorukainen, horjahti ja joutui väärille teille. Ja sitten seurasi
tuo elämässä niin tavallinen, mutkikas, alas alhoihin viepä tie, jota
niin moni nuorukainen on käynyt, väliin päästen jonkun kummun kuvetta
kiipeämään vähän korkeammalle, mutta sitten taas joutuen yhä alemmas,
sydämmessä ainainen poltto ja tuska. Ei siinä tarvitse olla varsinaisia
pahantekoja, rikoksia maallisia lakeja vastaan, mutta sittenkin on
siinä niin paljon ulkonaista sekä sisällistä rappiota, että sellainen
elämä tuntuu yhdeltä ainoalta suurelta rikokselta. Ja lopulti se lamaa
miehessä viimeisenkin tarmon ja tympeyttää elämäntoivon ja elämänhalun.

Isä kuoli aikaisin. Talo jäi hoitajaa vaille. Poika joutui maailman
teille, ollen milloin käräjäkirjurina, milloin polisina, milloin
rantajätkänä. Kurjuus alkoi varsinkin siitä pitäin kuin hän viisi
vuotta sitten päätyi Pietariin.

Varsinaiset, taitavat työntekijät saavat Pietarissa kyllä
toimeentulonsa. Seikkailijat ja hämärät olennot, joitten onnistuu
saada "tuttavuuksia", voivat joksikin aikaa päästä hyvinkin helpoille
päiville, varsinkin kun eivät pidä perinjuurista rehellisyyttä minään
välttämättömänä hyveenä. Mutta rehellinen mies, joka ilman varsinaisia
toimeentulon edellytyksiä aikoo siellä elättää itseänsä satunnaisilla
töillä, joutuu ehdottomasti kurjuuteen.

Monien seikkailujen perästä tuli hän eräässä syrjäisessä ravintolassa
Viipurinpuoleisessa kaupungin-osassa ("Viipurporin puolella", niinkuin
Pietarin Suomalaiset sanovat) tuttavuuteen kahden varsin omituisen ja
epäiltävän miehen kanssa. Nämä tarjosivat hänelle palvelusta kahden
nuoren venäläisen herran luona, "hyvin ylhäistä sukua". Tehtävänä olisi
vain kiilloittaa kengät, puhdistaa vaatteet ja viedä aamulla samovaari
sisään, muuta ei juuri mitään, sillä herrat ovat ainoastaan yötä
kotonaan. Palkkaa 15 ruplaa kuukaudessa. Hän suostui ja, leivätönnä,
koditonna, suostui mielelläänkin.

Ensi alussa oli hän varsin tyytyväinen paikkaansa. Vähitellen alkoi
hänen isäntäinsä luona käydä vieraita, jotka tulivat myöhään illalla
ja lähtivät pois vasta aamuyöstä. Vieraitten joukossa oli erittäin
hienosti puettuja herroja ja naisia, mutta oli sellaisiakin, joita
ulkoasunsa puolesta sanotaan "puolivillaisiksi". Omituiselta hänestä
tuntui, että vieraat ja isännät nimittelivät toisiansa ristimänimiltä,
usein ilmeisesti tekaistuillakin. Kokouksia yösydännä ruvettiin
pitämään yhä useammin. Keskusteluja pidettiin vuoroin franskankielellä,
jota kertoja ei lainkaan ymmärtänyt, vuoroin venäjäksi, jota hän oli
jonkun verran oppinut. Kokoontuneet haastelivat kyllä enimmäkseen
hiljaisella äänellä, mutta väliin innostuivat he, ja silloin kuuli hän
eteisen takana olevaan komeroonsa usein mainittavan "kolmatta osastoa"
ja "Trepowia".

Muilta saman talon palvelijoilta rupesi hän tiedustelemaan, mitä
tuo kolmas osasto on, ja mikä mies on Trepow. Siinä hän sai tietää,
että kolmas osasto on se toimituskunta keisarin kansliassa, jonka
tehtäviin kuuluu salaisten valtiovehkeitten ilmi saaminen ja joka
laajan tiedustelujärjestelmänsä kautta pitää silmällä kaikkia, vähänkin
epäiltäviä henkilöitä. Samoin sai hän kuulla, että Trepow oli silloinen
Pietarin yli-polisimestari, erinomaisen valpas ja tarmokas mies.
"Mitähän väkeä ne sinun herrasi oikeastaan ovatkaan?" oli muuan vanha
palvelija sanonut. "Kun eivät vaan olisi nihilistejä. Katso vaan,
ett'es joudu kiikkiin. Jos pölisi saa heistä vihiä, niin olet myöty
mies sinäkin. Ja jos taas ilmoittamaan menisit, niin pian sun päiväsi
olisivat luetut."

Nihilistejä! Tuo sana soi niin kamalalta hänestä. Mitähän,
jos hän todellakin palvelee sellaisia herroja, jotka väjyvät
hallitsijan henkeä, tuon suuren hallitsijan, joka rakkaudellaan ja
oikeusmielisyydellään on hankkinut itselleen niin kuluttamattoman
muiston Suomenkin kansan sydämmessä?

Samassa määrin kuin kokoukset kävivät yhä tiheämmiksi, yhä
salaperäisemmiksi, samassa määrin kasvoi hänen levottomuutensa. Päivä
päivältä vakaantui hän siinä tiedossa, että hän oli joutunut sellaisten
palvelukseen, joilla ei ollut hyvä mielessä.

Kerran oli jälleen kokous; tavallista enemmän oli tullut sinne
vieraita, varsin kirjava joukko. Hänet lähetettiin illalla myöhään
kolmelle eri haaralle kaupunkia viemään jotain kummallisen
salaperäistä, peitetyin sanoin lausuttavaa viestiä. Kotia hän ei saanut
tulla ennenkuin klo 2 aamulla. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän
kulki katuja myöten melkein kuin unissaan, tietämättänsä minne. Pää
humisi niin omituisesti. Äkkiä hän katsahti ylös ja huomasi amiraliteetin
kaupungin-osan palotornin. Samassa talossa -- iski hänen mieleensä --
asuu yli-polisimestarikin. Hän joudutti askeleitaan sinne. Tuntui kuin
olisi joku sisällinen ääni kuiskinut hänelle: joudu, joudu; muutoin on
liian myöhäistä! Vahtimiehen kysymyksiä kuulematta juoksi hän portaita
ylös, syöksi ensimmäiseen huoneesen ja huusi: joutukaa, joutukaa,
ennenkuin on liian myöhäistä! Häntä luultiin mielipuoleksi tai ainakin
juopuneeksi, mutta pian huomattiin, ett'ei hän ollut kumpaakaan.
Ruvettiin tiedustamaan, miksi hän oli saapunut yli-polisimestarin
kansliaan. Nyt vasta hän toipui ja rauhoittui vähitellen. Hän sanoi
tahtovansa puhutella itse yli-polisimestaria eikä suostunut millään
keinoin ilmaisemaan muille, mitä hänellä oli sanottavaa, Hänelle
ilmoitettiin, että nyt on mahdoton tavata yli-polisimestaria, ja
suostuttiin vihdoin saattamaan hänet ali-polisimestarin luo.

Tälle hän kertoi juurta jaksain kaikki, mitä tiesi isäntäväestään,
ja ilmaisi epäilevänsä heitä pahoista aikeista. Ali-polisimestari
naurahteli ensin miehen murretulle venäjänkielelle, mutta rupesi yhä
tarkemmin kuuntelemaan hänen kertomustansa. Kuultuansa tän-öisestä
kokouksesta, muuttui hän äkkiä totiseksi ja soitti kiivaasti kelloa.
Polisieversti astui sisään. Ali-polisimestari veti hänet syrjään ja
keskusteli hänen kanssaan kotvasen aikaa. Eversti läksi kiirein askelin
pois.

Sairas jatkoi:

-- Polisimestari muuttui nyt erinomaisen ystävälliseksi.

-- Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, -- sanoi hän.
-- Ole rauhassa. Sinulle ei tehdä mitään pahaa, mutta sinun pitää
olla hyvin varovainen. Parasta on, kun lähdet jo tänään yöjunalla
Moskovaan päin, muutoin en takaa, miten sinun käy. Ei suinkaan sinulla
ole matkarahoja. Kas tässä, -- lisäsi hän ja ojensi minulle 25-ruplan
paperin.

-- Minä kiitin, mutta en ottanut vastaan.

-- Eikö kelpaa? -- kysäisi hän.

-- Suokaa anteeksi, -- vastasin minä. -- Minä en ole tehnyt ilmiantoani
palkinnon toivossa, vaan omantuntoni pakosta.

-- Entä sitten? Pidätkö vääränä ottaa vastaan matkarahoja? --
kummasteli hän.

-- Se olisi sittenkin palkintoa. En voi ottaa.

-- Kummallista väkeä te olette, te Suomalaiset! -- tiuskasi hän
puoleksi leikillään, puoleksi suuttuneena. -- Etpä kumminkaan voi minua
estää panemasta sinulle saattajaa asemalle.

Valepukuisen polisimiehen seurassa läksin sitten Moskovan
rautatien-asemalle. Polisimiehellä oli minulle piletti valmiina
Bibinskin kaupunkiin.

-- Ole varovainen matkallasi, -- neuvoi pölisi erotessamme. --
Täällä liikkuu paljo taskuvarkaita. Väentungoksessa saattaa varas
huomaamattasi pistää kätensä taskuusi ja viedä viimeiset rahasi.
Esimerkiksi tällä tavalla.

Hän näytti, miten se tapahtuu. Veturi vihelsi kohta. Juna läksi.

Vaunussa istuessani pistin käteni taskuuni, koetellakseni, ovatko vähät
rahani tallella. Hämmästyin suuresti, löydettyäni sieltä 25-ruplan
setelin. Ali-polisimestari oli sittenkin pakottanut minulle tuon
"matkarahan". Kovasti poltti kättäni tämä raha. Minun teki mieleni
antaa se jollekin toiselle tai viskata akkunasta ulos, mutta minussa
ei ollut siveellistä rohkeutta siihen. Eikä se raha mitään siunausta
minulle tuonutkaan, sillä Ribinskissä rupesin jälleen juomaan, kunnes
taas olin puilla paljailla.

-- Olivatko isäntäni todellakin nihilistejä vai kuuluivatko johonkin
muuhun salaiseen seuraan, siitä en ole milloinkaan varmaa tietoa saanut.

Sairas oli kertonut tähän asti tavattoman vilkkaasti, melkein
kiihkoisesti. Nyt alkoi hän väsähtyä.

-- Monen kärsimyksen perästä, -- jatkoi hän, kuumeen yhä yltyessä,
-- sain työtä eräällä jauholotjalla, jolla saavuin Uuden Laatokan
kaupunkiin. Siellä palkkauduin tähän tiilibarkkaan.

Sairas vaikeni ja hervahti hetkiseksi.

-- Ja nyt on tarinani lopussa, -- sanoi hän tuokion kuluttua. -- Ja
lopussa on nyt kaikkikin. Yölliset tuskat tuntuvat palajavan.

-- Etkö tahtoisi päästä johonkin hospitaaliin? -- kysyi pastori.

-- Se olisi aivan turhaa. Heikko olen ruumiiltani ollut pienestä
pitäin. Juopumus ja säännötön elämä ovat tärvelleet terveyteni aivan
pilalle, ja tässä lotjamiehen ammatissa sain viimeisen iskuni. Kaksi
yötä ja yhden päivän sauvoimme tätä raskasta tiilibarkkaa yhtä mittaa,
ja eilen illalla tunsin äkkiä kuin olisi rinnan-alustassa jotain
revennyt. Sitä seurasi kovat tuskat ja muutama verikohtaus. Aamuyöstä
rupesi helpottamaan, mutta nyt alkaa poltto jälleen.

Sairas sai yskänpuuskan. Heleänpunainen täplä ilmestyi pielukselle.

Pastori kohensi pään-alusta.

-- Ja nyt, -- puhui sairas yhä hiljenevällä äänellä. -- Nyt olisi
minulla vielä viimeinen pyyntö. En ole ollut Herran Ehtoollisella siitä
pitäin kuin ensi kerran notkistin polveni alttarin edessä. Voitteko
antaa?

-- "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa"; niin sanoo Herra, --
vastasi pastori. -- Sinä olet raskautettu ja uupunut ja olet istahtanut
iankaikkisesti virvoittavan lähteen luo. Se on sinua virvoittava.

Siinä makasi sortunut mies. Hän oli pian maksava maailmalle viimeisen
veronsa. Hän ei maailmalta enää mitään toivonut eikä mitään vaatinut.
Hän ei sitä kiittänyt, ei laittanut. Hän tiesi olleensa oman onnensa
seppä. Nyt tunsi hän olevansa äärettömän onnellinen: hän oli saanut
armon.

-- ... kätkeköön sinun sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään... --
kuuluivat papin sanat.

Aamuinen aurinko paistoi molemmista kajutan akkunoista sisään.

Äkkiä laajeni tuo matala maja, puhdistui ja kirkastui. Se on nyt
helluntailakea, kotoinen pirtti kaukana kauniissa Savonmaassa. Avatusta
akkunasta tuoksuaa koivujen tuores ja mäntyjen raikas, pihkainen haju.
Päivä paistaa kirkkaasti, ja ulos ihanaan maailmaan katselee akkunasta
punainen neilikan kukka valkoisesta tuokkosestaan. Lehditetyllä
lattialla on kätkyt, ja siinä vakainen nukkuu; vieressä istuu mummo
ja lukee nahkakantista Uutta Testamenttia. Mutta ulkona pääskynen
leikillään leikkelee hurmaavan köykäistä ilmaa. Ei se nyt ruokaansa
hanki eikä pesäänsä aineksia kokoile; muutoin se vaan ilmassa leijaa,
autuaana siinä tiedossa, että se on niin vapaa, niin rajattomasti
vapaa... Rippikirkkoon on lähtenyt talonväki. Vanha provasti siellä
Herran temppelissä apulaisensa, oman poikansa, kanssa jakaa Herran
Ehtoollista.

-- ... kätkeköön sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään...

Hiljaa säestävät urut "Jumalan karitsaa".

Viikatemies on tehtävänsä tehnyt.

Pastori astui hiljaa ylös kannelle. Äsköinen saattaja kiiruhti hänen
luokseen.

-- Hän on nukkunut eikä heräjä enää, -- sanoi pastori.

Lotjamies säpsähti, paljasti päänsä ja virkkoi, silmiänsä ristien:

-- Taivaan rauha hänelle!

Sitten hän kääntyi kumppaniensa puoleen:

-- Pojat! Stepán on kuollut.

Kaikki paljastivat päänsä ja ristivät silmiänsä, hiljaa virkkaen:

-- Taivaan rauha hänelle!

       *       *       *       *       *

Mikä tarkoitus ja tehtävä oli tällä, vasta sammuneella elämällä, vai
oliko sillä mitään sellaista? Kuuluiko sekin välttämättömänä osana
tuohon ihmeelliseen, tutkimattomaan maailmanjärjestykseen, vai oliko se
tuommoinen satunnainen, säännötön, kivulloinen liikavesa vain?



Sennoilla.


Sennoi, suunnattoman laaja tori Pietarin tärkeimmän kauppakadun,
Sadowajan, varrella, lienee alkujaan ollut yksinomaa heinätori,
niinkuin sen nimikin osoittaa: Sennaja ploshtshadj, josta suomalainen
muodostus Sennoi. Yhtä osaa siitä käytetään vieläkin heinätorina,
mutta suurin osa on kaikenlaisten ruokatavarain ja taloustarpeitten
kauppapaikkana. Se on jaettu useampiin osastoihin, joissa kummallakin
puolen pää- ja sivukäytäviä seisoi ainakin ennen vanhaan avaroita
telttoja tai lautakojuja. Samallaisten tavarain myömälät olivat
aina samassa rivissä eli "räädyssä". Niinpä oli siellä kalarääty,
linturääty, vihannesten eli ruohorääty, sillirääty, kukkain ja marjain
rääty. Aivan eri osaston muodosti puu-, poslini- sekä rauta- ja
läkkiastiain kauppa.

Jos torielämä yleensäkin tarjoaa varsin opettavan kuvauksen kaupungin
sisäisestä elämästä, niin liiatenkin on laita sellainen suurissa
maailmankaupungeissa. Toreilla esiintyy elämä jokapäiväisyydessään,
arkitamineissaan elikkä, niinkuin suomalainen sananlasku sattuvasti
sanoo, "riihen remputtimissa eikä kirkon kemputtimissa".

       *       *       *       *       *

Sennoilla kihisi kauppa kuumimmillaan. Huomenna oli sunnuntai, ja
ken vaan kykeni, koetti saada pyhäisiksi atrioikseen jotain edes
vähäsen tavallisuudesta poikkeavaa. Rikkaiden kokit ja emäntäpiiat ja
kyökkipalvelijat kulkivat käytävältä käytävälle, valikoiden ja tinkien
-- kauppa ryssän kanssa ilman tinkimistä ei ole ajateltavissakaan,
-- kovin paljoa kumminkaan välittämättä hintain kalleudesta: ostivat
parhainta, mitä löytyi. Vähempi-varaiset sitä vastoin ja köyhät
tutkistelivat ja tiedustelivat, milloin hyvästi, milloin pahasti
siunaten sitä hintain ylenpalttisuutta.

Rikkaitten, niinkuin köyhäinkin ostajain välitse puikahteli
omituisia olentoja, enemmän tai vähemmän huonoissa vaatteissa. He
pysähtyivät teltan tai kojun eteen, jokunen pujahti sisäänkin, ja
ristittyään silmänsä, pyysivät puolilaulavalla äänellä almua tai
sanaakaan sanomatta seisoivat odotellen. Erityisellä lautasella
vähän perempänä oli varustettuna kasallinen puolenkopekan, rossan,
rahoja, ja konemaisesti pisti joku myöjistä pyytävälle rossan kouraan.
Ainoastaan tottuneen Pietarilaisen silmä osasi erottaa, ken niistä
oli todella tarvitsevainen, ken taas tuon suuren kaupungin kuuluisia
ammattikerjäläisiä. -- Kerjääminen oli Pietarissa siihen aikaan,
niinkuin nytkin, ankarasti kielletty, ja siinä toimessa tavattu
otettiin kiinni ja tuomittiin vankeuteen tai yleiseen työhön. Sellainen
oli laki, mutta siitä huolimatta kukoisti kerjäläisyys ja semminkin
ammattikerjäläisyys täydessä loistossaan. Ja tuskin lienee laita siellä
tänäkään päivänä parempi.

       *       *       *       *       *

Anttoska eli täydellisemmin madam Anttonen, suutarimestarin vaimo
Keski-Mesanskoilta oli ruohoräädyssä ostelemassa kurkkuja. Ketterällä
kielellään hän häikäilemättä lasketteli murrettua, suomenvoittoista
venättänsä.

-- Mitä maksaa kymmenikkö? -- tiedusteli hän.

-- Kakstoista kopekkaa, madam, -- vastasi lakkiansa nostaen lihava
"ruohomies", pitkä, harmaa parta leuassa ja epäiltävän valkoinen, aina
rinnalle ulottuva esiliina edessä.

-- Oletkos sinä mieltä vailla, vai?

-- Nikák njets! (En suinkaan!) -- vastasi myöjä tyyneesti. --
Kakstoista kopekkaa justiin.

-- Eihän siinä ole järkeä eikä mitään.

-- Järki siinä on täydelleen.

-- Kymmenen saat suurimmista.

-- En voi. Jeibohu en voi.

Tuo "jeibohu" on oikeastaan vannomista Jumalan nimeen, mutta se
on käynyt Venäläiselle niin köykäiseksi sanaksi, että hän käyttää
sitä milloin hyvänsä, tarpeessa ja useimmiten tarpeetta, tosissaan
ja leikillään. Suomalainen "Jumal'auta" on kamalan vakava sana
ja, kevytmielisesti käytettynä, kuuluu pintaa karmivalta, mutta
ryssä, varsinkin sivistymätön, paiskaa "jeibohunsa" joka paikkaan.
Kauppias-musikan jeibohua ei usko kukaan, eikä hän todenteolla
sellaista vaadikaan. Kaikista vähimmin hän uskoo sitä itse.

-- Kymmenen kopekkaa, kuulithan! Ei minulla ole aikaa tässä taratella
sinun kanssasi.

-- Ykstoista, madam; viimeinen hinta. Sekin vain vanhan tuttavuuden
vuoksi.

-- Tonttu sun tuttavaa olkoon! -- virkkoi matami suomeksi itsekseen.
-- Anna tänne kymmenikkö! -- lisäsi hän venäjäksi, -- mutta älä pane
mädänneitä.

-- Johan te nyt! -- sanoi ryssä, oikein loukkautuneena moisesta
epäluulosta, ja viskasi silmänräpäyksessä kymmenen kurkkua matamin
koriin.

Anttoska katsahti saamiinsa kurkkuihin.

-- Mitäs tämä on? -- huudahti hän äkkiä.

-- No mitä nyt? -- kysäisi myöjä muka hämmästyen.

-- Vai et sinä näe? -- tiuskaisi toinen, ottaen koristaan pikkuruisen,
puoleksi mädänneen kurkun ja nostaen sitä melkein myöjän nenän alle. --
Mitäs tämä sitten on?

-- Hospodi! (Hyvä isä.) Pitipäs tuosta tulla risti! -- huokasi ryssä
itsekseen, tavattuna kiinni vääryydestä. -- Sattuuhan sitä vahingoissa,
-- virkkoi hän ääneen. -- Tuoss' on! -- lisäsi hän ja heittää sinkautti
äkäisesti paremman kurkun matamin koriin.

-- Ah ti turák, nastajássi turák! (Tomppeli, aika tomppeli) -- torueli
Anttoska, lukiessaan myöjälle rahoja.

-- Kyl niilen kans vaan on tekemiist, -- sanoi äkkiä ääni takana
jotenkin puhtaalla Iitin murteella.

Pietarin Suomalaisten murre on varsin omituista sekaannusta eri
murteista. Viipurin murre on siinä vallan päällä, mutta on saanut
epäiltäväksi liittolaisekseen venäläisen sihisevän s-äänteen. Sen
ohessa liittyy siihen puhujan kotitienoota tai vanhempien murretta
myöten milloin palanen hämäläistä, milloin savolaista, milloin mitäkin.
Anttoska haastoi puhdasta pietarilaista, jos sen puhtaudesta voi
puhetta olla.

-- Kas, työks siin oottaki, Annivanna! -- sanoi Anttoska, nähdessään
vanhan ystävänsä, matami Kaulion, kultasepänsällin emännän Mutshnoi
pereulkasta (poikkikadulta). -- Ihan noihe kans on helisemäss'. Meill'
on nyt ykstoist' sallii, vaikka se ykstoistaas on reissunt' Suomee,
ja viis opinpoikaa ja ne syyvvä murtaat kolm' kertaa päiväss', ja
koffit sitt' viel' ja muut tieveet. Enkä mie ymmärrä kuin ne ihmiset
jaksaat nii hirmuisest' syyvväkkää. Ja kaikk' on nyt nii kallist', nii
kallist', nii, nii, nii... Onha teill' leipämiehii ja?

-- Onhan meilläkih kaks eläjää kotoo ja muualt' viel' käyp' kaks sällii
siint' Breitfuusin verstast'. Kaikk' kallistuu viikost viikkoh, mut
eihän niilen kanss' voi vähävälii ruokarahoist' riilellä.

-- Mites Kaulio on jaksant?

-- Tuoss'han se menee, -- huokasi matami Kaulio. -- Olhan se,
hospitaalist' päästyäh, par' viikkoo ihlan juomata, mut täss' toiss'
sunnuntakin pääs' taas makuh.

-- Älkääs nyt!

-- Niinhän se pääs, siell' Matikaisen häiss'; se Matikain on sielt'
meilän puolelt'. Viime viikoll' joi taas kaks päivää.

-- Jaa, se on yks merkillinen ihme ja kumma sen juomisen kans. Ja
kuulittaks työ kuin se käi sen Viitasen Vanjan kans?

-- No?

-- Suomeen lähetettii.

-- Onkost se mahlolliist'?

-- Yökvist isse kuulutti viime pyhän', mie olin kirkoss'. Huonon
käytöksen tähe, sanoi, Suomeen lähetetty sananvalaja [kirjasinvalaja]
Johannes Viitanen.

-- Voi kuitenkin! Mitähä se vanha äite rukkakih ny' sanoo?

-- Käihän se meill' täss' toiss' päivän'. Itki muori rukka nii, ett'
olj siihe paikkaa sullaa, ja valitti, ett'ei oo häll' olt' illoo
pojastaa.

-- Vai Suomeh vain, vai Suomeh! -- huokaili matami Kaulio.

Tätä "Suomeen lähetystä" pidetään Pietarin Suomalaisten kesken mitä
suurimpana häpeänä. Alkusyynä siihen on kaikkein useimmissa tapauksissa
juopumus. Juomari sanotaan ennen pitkää irti työpaikastaan. Siitä
seuraa taloudellinen rappio. Pianpa puuttuu häneltä varoja asunnon ja
ravinnon maksamiseen. Ei aikaakaan, niin käy passikin yliaikaiseksi,
eikä ole millä sen uudistaisi. Suomen Passitoimistosta eli, niinkuin
sitä useimmin sanotaan, Suomen Passikonttorista, saadaan pari kertaa
"kontramarkka", s.o. parin kuukauden pitennetty ololippu, mutta pian
käy sekin voimattomaksi. Vakinaista asuntoa ei sellaiselle henkilölle
kukaan uskalla antaa. Hän rentustelee milloin missäkin, kärsii
kurjuutta, näkee nälkää, mutta -- juopottelee, näin toteuttaen tuota
vanhaa sananpartta: viinaa aina saa, mutta vaikeampaa on se leivän
saanti. Päihtyneenä hän joutuu vihdoin pölisin käsiin. Ruvetaan
tiedustelemaan miehen asuntoa. Ei ole sellaista. Silloin on laki
lyhyt ja selvä: mies lähetetään kruununkyydillä kotipitäjäänsä tai
isänsä tai vaikkapa vaarinsa kotipitäjään, jossa hän itse kenties ei
ole milloinkaan käynyt, mutta jonne hän nyt viedään nimismiehen ja
vaivaishoidon lähemmän käsittelyn alaiseksi.

Tuskin lienee Suomessa, ainakaan Itä-Suomessa, pitäjää, jossa ei
nimismiehet ja vaivaishoidon esimiehet olisi olleet tekemisissä
tällaisten lähetettyjen kanssa. Nimismies tarkastaa hänen vankipassinsa
ja päästää hänet vapaaksi, neuvoen ensi työksi vaivaishoidon esimiehen
puheille. Tämä toimittaa hänelle sopivaa työtä tai jättää hänen oman
harkintansa varaan "vapaan elinkeinon" harjoittamisen. Harva noista
lähetetyistä kumminkaan pysyväisesti kotimaahansa jää. Kaikkein
useampain mieli palaa yhä takaisin Egyptin lihapatain ääreen.
Osoitettuaan nuhteetonta käytöstä jonkun aikaa, saavat he työkirjan,
vaeltavat sen kanssa muuanne ja hankkivat itselleen vihdoin matkapassin
Venäjälle. Sinne he taas rientävät, mutta usein, hyvin usein käy niin,
että he joutuvat entiseen kurjuuteen ja -- lähetetään uudestaan Suomeen.

Sellainen häpeä oli nyt sattunut Viitasen Juholle.

Viitasen lesken kovaa surua valitellessaan olivat rouvat siirtyneet
ruohoräädystä silliräätyyn ja saapuneet sen ja yhden sivukäytävän
risteyksiin. Tälle sivukäytävälle oli asettunut lihanmyöjiä,
"lihamiehiä", edessään likaiset lihakorit maassa, jousipuntarit kädessä
ja vyöllä esiliinat, jotka joskus kenties olivat olleet valkoisia.

-- No nii, -- sanoi Anttoska, -- tuosha niit' on taas, niit'
lainrikkojii. Ohan se lihan myönti kovast' kielletty tääll' Sennoill',
mut mitäs nuo sellaisist' välittäät? Ja Herra ties, millaist' tavaraa
ne ihmisill' oikei myövätkää! Yhen kerran mie ostin noilt' pahuksilt'
palan lihhaa kissall' -- muistattaks työ sitä meijän mustaa kaunista
kissaa! Nappa-vainaahan sen miull' toi sielt' Parkalast', maahovist'
-- nii uskottaks työ? kissa tuli ihan kippiiks! Luulin jo henkesä
heittävän. Ihan sääl' käyp' ihmisparkoi, jotka heilt' osteloot lihhaa.

-- Äläst' muuta virka! -- vahvisti matami Kaulio. -- Mut mitäst' se
ryssän musikka siit' välii pitää, mitä se syöp'. Meitill' Suomalaisill'
on kuitenkin se hyvä puol', että puhlast' myö tahlotah, vaikka muuten
olis kuinka yksinkertaist'.

Silliräädystä kuului äkkiä varoitus:

-- Ts! ts! Glasnoi tulee!

Samassa syntyi lihanmyöjäin kesken tavaton kiire: kukin tarttui kourin
koriinsa ja kantoi tavaransa juoksujalassa sivukäytävän päähän, jossa
he lymysivät viimeisten lautakojujen taakse.

Pitkin silliräätyä astui verkalleen glasnoi, jonkinlainen julkinen
tarkastaja, helposti tunnettava korkeasta, hopeareunuksisesta
lippulakistaan. Kookkaana ja mahtavana hän kulki sillimuijain ja
sillinassakkain välitse, syvästi tuntien personallisen tärkeytensä ja
virkansa mahdin. Hän tiesi kaupustelijain tuossa hänen kummallakin
puolellaan katselevan häntä pelvolla ja vavistuksella, ja se teki hänen
niin hyvää. Oli vainenkin tuossa miehessä palanen, eli eihän juuri
Tamerlania, niin ainakin jonkunlaista Kiivan tai Bukaran kaania.

-- Hyvää päivää, Jerofei Jegoritsh!

-- Jerofei Jegoritsh! Minun kunnioitukseni!

Näin tervehtivät häntä sillimuijat ääneen, mutta sydämmessään he
lisäsivät: "mene hiiteen, niin pääset kotiasi". Mutta kaani kuuli
vaan orjamaista kunnioitusta ja imartelua ja tervehti vuoroonsa,
päätään hiukan kääntämällä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja
silmäluomiaan hiukan liikutellen.

Hän tuli sivukäytävälle, missä äsköiset lihamiehet olivat seisoneet,
ja astui sen poikki pää pystyssä. Jos hän olisi vilkaissut sivuillensa
maahan, olisi hän nähnyt lihamuruja ja luusiruja, joita oli koreista
karissut. Ja jos hän olisi katsahtanut vasemmalle, sivukäytävän päähän,
olisi hän nähnyt lihamiesten kurkistelevan lautakojujen takaa, suut
sellaisessa irvessä kuin ainoastaan raa'alla musikalla voi olla.

Mutta miks'ei tämä "tarkastaja" sitten tarkastanut? Niin, sanokaas se!
Niitä löytyy sellaisia näkijöitä, jotka eivät näe. Luin kerran eräässä
venäläisessä lehdessä tällaisen palasen:

Muuan herra oli sattumoisin nähnyt suuren saapas-lähetyksen, joka oli
tilattu johonkin kruununlaitokseen. Hän huomasi saappaitten olevan
aivan kelvottomia ja mainitsi tuosta urakoitsijalle.

-- Sehän ei ole kuin kruunun leveranssi, vastasi urakoitsija
huolettomasti.

-- Mutta eihän tuollaiset saappaat kestä kahta viikkoakaan!

-- Ei kestäkään.

-- Kuinkas te sitten voitte tuollaisia lähettääkään?

-- No ettekö te kuullut, että se on leveranssia kruunulle?

-- Mutta hyväksyykö kruunu tuollaista tavaraa?

-- Tietysti!

-- Entä tarkastus?

-- Te olette lystikäs veitikka! -- sanoi hän ja löi kysyjää
tuttavallisesti olalle.

Glasnoi kulki pääkäytävän päähän, kääntyi sieltä muille käytäville
ja astui siellä mahtavana ja ylpeänä, oman arvonsa tietoisuudessa.
Ja sielläkin myöjät tervehtivät häntä suullaan ja lähettivät häntä
sydämmessänsä hiiteen.

Lihamiehet palasivat heti kohta paikoilleen ja möivät jälleen
lihoja, joista Anttoskan kissakin voi tulla kipeäksi ja kääntyä ihan
henkiheitoksi.

Matamit Anttonen ja Kaulio olivat tulleet räädyn päähän ja saapuneet
Obuhovan prospektille. Sen päässä häämöittää kaukana Moskovan
tulliportti, josta jonkun matkaa tännempänä, hieman oikealla, on
Suomalaisten hautausmaa, Mitrofaani.

Omituinen saattojoukko kulki samalla heidän ohitsensa. Laiha hevonen
veti nelipyöräisiä rattaita, joitten päällä oli toista syltä pitkä,
paria kyynärää leveä ja yhtä korkea, umpinainen rautalaatikko,
peräseinässä lukollinen ovi, varustettu nelisnurkkaisella
rautaristikolla. Ajurina oli joku sotamiehen tapainen äijä, mutta
vaunujen perässä kulki varsinainen sotamies pyssy olalla ja nahkalaukku
seljässä, samallainen kuin postiljoneilla.

-- Kassokaas, tuoss' viijää taas vankia viimeiseen lepopaikkaan,
Mitrofaanii, -- sanoi matami Anttonen.

-- Mistäst' työ sen tielätte?

-- Oonhan mie mont' kertaa nähny tuollaisii vankvaunuloi. Oon mie
sattunt olemaa Mitrofaanissakkii, kun niit' on sinne tult. Sotamies
kussuu ensistäi Kastegrenin, jaa niin, Kaipaneha se siell' nyt on
hautuumaan peräänkassojana, kussuu hänet vaunuloihe luo, avaa oven,
kirstu veetää ulos, ja Kaipane kiruttaa sitt' kuitin sotamiehen
kirjaan, että on muka vastaan ottant sellaise ja sellaise. Ja tuo
tuoss' on ihan vissii Suomalaisii. Jahkas mie käyn kysymäss'. Pitäkääs
työ sill'aikaa miun koriain.

Matami Anttonen tavoitti juoksujalassa sotamiehen.

-- Onko se suomalainen vanki? -- kysäisi hän.

Sotamies ei ollut kuulevinaankaan.

-- Etkös sinä kuule, mitä sulta kysytään? -- tiuskaisi matami. -- Onko
se suomalainen vanki?

-- Ei saa puhutella vahtimiestä, -- tokaisi sotamies yrmeästi.

-- No kielikö sinulta lakeen kuivais, tolvana, jos vastaisit?

Jotain myhäyksen tapaista elähti miehen juroilla kasvoilla.

-- Suomalainen on, -- mörähti hän. -- Mene tiehes!

Anttoska palasi matami Kaulion ja korinsa luokse.

-- Johan mie arvasin, -- puheli hän, -- Suomalainen se on. Voi sentää
tätäkii asiaa: rauvoiss' ja rautalukkoloihe takan' olj elläissää, ja
rautaisess' vaunuss' lukon takan' ja sotamies peräss' viel' hautaanki
viijää. Pelkääköhä ne pakanat, että hää heilt' vieläkii karkais?

-- No äläst muuta virka! Kepeät mullat sille raukalle! Pääshän
vaivoistah viimmenkih.

-- Keppiit mullat, sanon mieki. Siell' saat nyt rauhan, siell'
Mitrofaaniss'. Maaks' muutut sie, ja maaks ne muuttuut siun tuomaris'
ja.

-- Meilän lapset kiusas tän-aarnun', että pitäs huomenna lähtemän
Mitrofaanih käymäh. Ja pitäshän sinne lähtemänkih vähän eles puhlast'
ilmaa hengittäh.

-- No niin sitä meinattii meilläi. Sielhä sitt' tavataa. Hyväst' nyt!
Pittää viel' käyvvä kassomass' Ripatin nuorta muijaa. Kuulittaks työ,
ett' siell' on vierait' Saksanmaalt?

-- No tolenko totta! Poikiikost on vai tyttärii?

-- A kun on kumpiakkii.

-- Hyvä isä sentäh! Sanokai ny' hyvin pal terveyksii sinne. Miekih
tulisin, mutt' en joula.

-- Kiitos vaan. Terveisii kottii. Huomen' tavataa sitt' Mitrofaaniss'.

-- Jos Jumala suop.



Pane soimaan!


Elokuun ilta alkoi hämärtää. Sadovajakadun kihisevä liike ei ollut
enää niin huimaavaa. Yksi ja toinen suuri makasiini suljettiin.
Kaupustelijat katujen varsilla alkoivat viedä pois kantopöytiänsä.
Gostinnoi dvorin, Marian ja Apraksinin linjain suunnattoman pitkissä
pylväskäytävissä ei enää tehty niin kiihkeätä kauppaa. Pitkä, helteinen
päivä oli kyllästynyt levottomaan puuhaan ja pauhinaan ja alkoi jo
kaivata rauhaa ja hiljaisuutta.

Kaksi siististi puettua herrasmiestä astui komeaan ravintolaan
Sadovajan varrella, lähellä Nevskiä. Alakerran tilavassa eteisessä,
missä vaatenaulakot seisoivat, hyppäsi hopeapäärmeiseen takkiin puettu
sveitsari heitä vastaan, kohottaen lakkiansa ja syvään kumartaen.

-- Eipä ole näkynyt teitä pitkään aikaan meillä, Karl Matveitsh, --
virkkoi hän, auttaen päällystakkia pois. -- Ja te, Andrei Andreitsh --
haasteli hän toiselle -- olette tänä kesänä käynyt Suomessa, kuulin.
Olette lihonneet, jeibohu.

Herrat nousivat komeita, matolla katettuja portaita ylös toiseen
kerrokseen, belétageen. Sveitsari juoksi heidän edelleen ja kiljasi:

-- Stepán!

Ravintolan salista ilmestyi samassa frakkipukuinen passari, tuota
tunnettua lakeijatyyppiä: pitkänläntä, pulleahko, mutta kalpea mies,
tuuheat poskiparrat, leuka sileä. Hän kumarsi syvään hänkin.

-- Tehkää hyvin, Karl Matveitsh, Andrei Andreitsh, -- puheli hän; --
viheriä kabinetti on vapaa.

Herrat astuivat salin perässä olevaan kaksiakkunaiseen huoneesen, joka
oli verhottu paksuilla vehreillä tapeteilla. Pehmeitten sohvain ja
nojatuolien päällys, niinkuin oviverhotkin, olivat samanväristä, paksua
samettia. Lattiaa peitti paksu matto, jossa ei astujan askel päässyt
ensinkään kuuluville.

Herrat vajosivat pehmoisin tuoleihin. Passari odotteli kunnioittavassa
asennossa käskyjä.

-- Stepán! -- sanoi toinen tulleista, -- toimita meille
kalkkunanpaistia lisien kanssa, niinkuin kyllä tiedät, ja anna alle
sakuskaksi voileipiä ja kaviaaria, mutta voileipiä voin kanssa,
ymmärräthän, eikä, teidän tavalla, ilman voita.

-- Ymmärrän, Karl Matveitsh: na finski manjeer, -- vastasi palvelija
myhähtäen, jolloin hänen suupielensä ja korvapielensä tervehtivät
toisiansa varsin tuttavallisesti.

-- Joudu!

-- Heti paikalla! -- sanoi Stepán, pyörähtäen nokkelasti kantapäällään.
Saman uljaan pyöräyksen vauhdissa meni hän sitten yhtä mittaa aina
ovelle asti, mutta sattui siinä kyynäspäällään tyrkkäämään toista,
nuorempaa passaria, joka paraillaan oli kantamassa taritinta. Kirpeästi
kiljasivat siinä lasit ja teekannut.

-- Vinovat! (Suokaa anteeksi!) -- sanoi nuorempi lakeija.

-- Durák! (Hölmö!) -- vastasi Stepán.

Vasta tulleet vieraat olivat suomalaisia käsityöläismestareita. Toinen
oli juveliseppä Soikkanen, toinen hopeaseppä Noponen, kumpikin noin 40
vuoden iässä.

[Pietarin oloja tuntemattomalle lukijalle lienee tarpeellista
huomauttaa, että Pietarissa tehdään erotus juvelisepän eli, niinkuin
Suomalaiset siellä sanovat, juveliirin, ja kultasepän välillä.
Edellisen toimena on jalokivi-teoksien valmistaminen; jälkimmäinen
tekee pelkkiä kultaesineitä. Juvelisepät kuuluivat ennen vanhaan
taiteilijoihin, ja sanotaan heidän 20- ja 30-luvulla käyneen
kolmikolkkaiset hatut päässä ja miekat vyöllä.]

Kuinka lienee suomalaisten käsityöläisten kohtalo nyt, sittenkuin
Venäläiset kaikkialla ovat ruvenneet meille pahansuoviksi, en osaa
sanoa, mutta vielä kymmenkunta vuotta sitten olivat suomalaiset
käsityöläiset siellä erittäin suuressa arvossa. Suomalaisten teokset
olivat yleensä tunnetut somuudestaan ja samalla kestävyydestään. Niissä
ei ollut "fuskia". Suomalainen rehellisyys oli sananpartena ja on
varmaankin saanut kauniin maineensa säilyttää tähän päivään asti.

Äänettömin askelin tuli Stepán sisään, heitti yhdellä ainoalla
ovelalla kädenkeikauksella liinan pöydälle, pyörähti pois ja palasi
silmänräpäyksen perästä taritin kädessä. Silmänräpäys vielä, ja
pöydälle ilmestyi ilman vähintäkään kolinaa ja kilinää kaksi kuverttia
ja tilattu sakuska.

-- Kannapas kalkkunan kanssa tänne puolikas Marsalaa, mutta sitä,
ymmärräthän.

-- Tiedän, Karl Matveitsh.

-- Mitäs sinä nyt? -- kysäisi Noponen, passarin mentyä.

-- Älä huoli yhtään! -- vastasi Soikkanen. -- Tänään oli mulla
hyvänlainen päivä, sillä paitsi niitä kahtatuhatta, mitkä kumpikin
saimme tänään Morosowilta, kävi aamulla meillä se vanha tuttava
Tiflisistä, se... se... ja tonttuko hänen nimeänsä muistaa... Tship...
Tshap...

-- Ei, maltas! Se on Hap... tshop... -- koetti Noponen.

-- Eikä se niinkään ole! Kas tässä hänen korttinsa:
Tship-hai-tshi-li-dse. No on sekin nimi!

-- Vai kävi?

-- Kävi ja käkesi huomenna sinun luoksesi.

-- Ja viisituhatta tehtiin?

-- Tehtiin seitsemänkin. Ja senvuoksi tässä vähän kannattaa... No niin,
sinähän vasta kävit Suomessa, -- jatkoi Soikkanen, riputtaen sipulia
kaviaarin päälle. -- Mitä Suomeen kuuluu?

-- Vanha rauha, -- vastasi Noponen, -- ja rauha ennen kaikkea.
Veikkonen sentään sitä suloista elämää siellä Suomessa! Kaikki niin
tuttua, yksin kivet ja kannotkin, ja se vanha kotimökki lahden
kainalossa ja toisella rannalla kirkko ja pappila ja...

-- Mutta siellä ei ole viheriäisiä kabinetteja eikä kaviaaria eikä
Marsalaa, -- naurahti Soikkanen, silmää iskien.

-- Palttua minä antaisin näille Egyptin lihapadoille. Pääsis kerran
vielä sinne oikein olemaan ja elämään! Aatteles: uutisleipää ja vasta
kirnuttua voita!

-- Ettäs sanot!

-- Ja viilipyttyä!

-- Älä, veikkonen, puhukaan; ihan tulee vettä suuhun.

-- Vaikk' on kaviaaria ja Marsalaa.

-- Vaikka.

-- Ja ihan siellä ovat ihmisetkin toisellaisia kuin täällä. Työtä
sielläkin tehdään, hiki hatussa, mutta ei siellä ole tätä alituista
häärinää ja puuhaa, niinkuin henkensä edestä. Väsyttää tämä välistä.

Ja Noponen heittäytyi tuolinsa nojaan ja viskasi puoliharmissaan
servettinsä pöydälle.

-- Väsyttää välistä minuakin, -- myönsi Soikkanen. -- Ja eiköhän täältä
sentään päästäne hiljan valeen Suomeen!

-- Sinullahan on tilankaupat siellä Parikkalassa hyvällä alulla, vai?

-- Hm! Kun oikein juurta jaksain juttelen, niin onhan ne tilanpaperit
jo tulleet kuvernööristä nimismiehelle, joka on asiatani siellä ajanut.

-- Sinä onnen myyrä!

-- Aina vähän. Jonkun vuoden pidän vielä verstaata, ja sitten pois
omaan maahan. Siksi varttuu Jaakko poikakin koulu-ikään. Viipurin
lyseoon hänet panen, ja enköhän eläne niin kauan vielä, että näen hänet
pappina, liperit kaulassa? Itse emme ole oppia saaneet, mutta saakoot
lapset, ja pappina minä Jaakon vielä tahdon nähdä.

-- Pappina tai muuna, sama se, kunhan tulisi kunnon mies ja Suomen
mies, -- sanoi Noponen. -- Merkillistä, kuinka niissä Suomen oppineissa
on paljo sellaista, mikä puoleensa vetää. Oma kai se siinä voiton
muista vie.

-- Kelpo miehiä ne ovat. Kunpa olisi ne taloudelliset seikat heillä
vähän paremmalla kannalla! Monikin saa tapella opintovelkainsa kanssa
harmaisinsa asti.

-- Mitäs tehdä, kun on köyhästä kodista lähtenyt! Opintie on kallis.

-- Kallis ja pitkä.

-- Lienee sinultakin moniahta satanen liiennyt yhdelle ja toiselle
opintien lyhentämiseksi.

-- Entäs sinulta sitten? Mutta mitäpäs tuosta nyt! Ei ne hukassa silti
ole. Mutta missä viipyy Stepán? Stepán!

Passari tuli, tuoden paistit ja viinin.

Soikkanen otti pullon käteensä, kohotti sen valoa kohti ja katseli
tuntijan silmillä sisällystä sekä etikettiä.

-- Hm, -- sanoi hyväksyvästi.

-- Jeibohu nastajashshi! (Oikeata!) -- vakuutti Stepán.

Kotvan aikaa vielä haastelivat sitten ystävykset toimistaan ja
toiveistaan, joitten lopputuloksena oli oma "maatilkku" omassa
synnyinmaassa. Soikkanen lämpeni ja innostui ennen kylmempi-veristä
ystäväänsä, eikä aikaakaan, niin rakenteli hän pientä, hyvin pientä
höyrypurtta, tuommoista kolibria, jolla sitten pääsee Saimaalle
kalaretkelle ja syksyllä jänisjahtiin, evästä mukana ja hauskassa
seurassa. Rantakalaa... tai nuotiolla paistettu jänis, noin
savikuoressa ja sisusta täynnä voita, ja iloinen seura, vanhoja
tuttavia, ja Jaakko ylioppilaslakki päässä ja...

"Mun muistuu mieleheni nyt..."

Samassa astui kaksi vierasta herraa viheriään kabinettiin, mutta tuskin
he olivat tulleet kynnyksen yli, niin jo ennätti Stepán edelle ja
virkkoi, kohteliaasti osoittaen toista huonetta:

-- Tänne, hyvät herrat, jos suvaitsette; täällä on nimittäin...

-- Vai niin -- sanoi toinen tulleista kumppanilleen suomeksi, -- täällä
näkyy olevan suljettu seura.

Soikkanen kavahti pystyyn.

-- Ei, hyvät herrat! Tämä ei ole mikään suljettu seura. Täss' on meitä
vaan kaksi Suomalaista Pietarista, ja koska tekin kuulutte olevan
Suomalaisia, vaikka minä jo päältä päin näin, että te olette Suomesta,
niin olisi meille erinomaisen mieluista, jos tahtoisitte tehdä meille
sen kunnian, että ilahduttaisitte meitä läsnäolollanne ja siis...

-- Kiitoksia paljo! -- vastasi toinen vieraista. -- Sehän on meille
erittäin hauskaa.

-- Minä olen juveliiri Soikkanen, vaikka ne pyrkivät vääntelemään minun
nimeäni Soikkeliniksi, ja tämä on hopeaseppä Noponen, josta myös vanhan
hullun tavan mukaan välistä väännetään Nopain. Tämä on semmoinen jörö
Joroisista, mutta paras mies maailmassa muutoin. Eikö niin, Noponen?

Tulleet esittivät itsensä. Toinen, pitkä ja solakka, erittäin
huolellisesti puettu herra, oli medisinan kandidaati Pakkanen. Hän
oli reipas liikkeiltään ja puhui rohkeasti ja kovalla äänellä. Toinen
oli filosofian maisteri Räty, pieni, kuihtuneen näköinen nuori
mies, silmälasit silmillä, hieman huolimaton puvussaan ja välistä
hajamielinen, juuri sitä tyyppiä, jota Pietarin Suomalaiset, puoleksi
kiittäen, puoleksi ivaten, sanovat "Suomen maistereiksi".

Viimeksi mainittu oli vast'ikään palannut Pietariin pitkältä
tutkimusretkeltään Ostjakkien maasta. Hänen lapsuutensa ystävä Pakkanen
oli tullut tänne häntä vastaan.

Pakkanen ja Räty olivat puoli tuntia sitten poikenneet tähän
ravintolaan haukkaamaan. Istuessaan tuolla salissa, olivat he iloksensa
kuulleet tästä kamarista suomea ja, helposti ymmärrettävistä syistä,
tahtoneet nähdä maanmiehiänsä.

-- Olemme pari päivää olleet täällä Pietarissa, -- jatkoi Pakkanen,
-- ja katselleet kaupunkia ja sen merkillisyyksiä. Olisimme kernaasti
käyneet talvipalatsissakin, mutta sinne kuuluu olevan vaikea päästä.

-- Kuinka kauan viivytte vielä, hyvät herrat, Pietarissa? -- kysyi
Soikkanen.

-- Pari kolme päivää.

-- Sitten on asia selvillä.

-- Kuinka niin?

-- Ja missä asutte? -- tiedusteli Soikkanen edelleen.

-- Hotel d'Angleterre'ssa.

-- Huomenna kello 11 aamulla on teillä pääsyliput, -- sanoi Soikkanen
päättävästi. -- Eikö niin Noponen?

-- Justiin niin.

-- Mutta mitenkä? -- uteli Räty.

-- Antakaa minun toimia, jos suvaitsette, -- vastasi Soikkanen. --
Täällä Pietarissa muuttuu moni, hyvinkin pulmallinen asia peräti
selväksi, kun on vaan täti niemen päässä.

-- "Täti niemen päässä", -- toisti Räty, ja otti kiireesti
muistikirjansa esille. -- Se on erinomaisen hauska sananparsi. Pitää
panna muistiin. "Täti niemen päässä", hm, kuinka somasti sanottu!

-- Sellainen on täällä tarpeen kaikkialla. Tällä kertaa on tätinä muuan
vanha, virasta eronnut kenraali, joka väliin on teettänyt minulla töitä.

-- Ja jättänyt maksamatta, -- liitti Noponen.

-- Mitäpä siitä nyt puhutaan! Summa vaan se, että hänen veljensä
poika palvelee hovinkansliassa, ja huomenna on teillä, hyvät herrat,
pääsyliput kello 11.

-- Tuhannet kiitokset! Tämähän oli todella onnen sattuma, että
kohtasimme teidät, -- sanoi Pakkanen.

Räty kiitti oikein kättä puristaen.

-- Hauskinta se on meille, Noposelle ja minulle, -- puhui Soikkanen,
heltyneenä, -- hauskinta meille nähdä kaukaisia ja, tonttu vieköön,
sittenkin niin läheisiä vieraita. Se on nähkääs, hyvät herrat,
sellaista laitaa, että kun me täällä tapaamme jonkun Suomesta tulleen,
niin se on sama kuin panisi takkavalkean tuvassa loimoamaan. Eikös
niin, Noponen?

-- Justiin niin, -- myönsi Noponen. -- Se on kuin valkea takassa ja
olkia lattialla.

Ja sitten alkoi vilkas keskustelu kaikille rakkaasta aineesta, Suomen
maasta ja Suomen kansasta. Vilkasta se oli ja toivoa täynnä: Suomen
tulevaisuuden taivaalla ei silloin vielä pilviä ollut...

Stepán ilmaantui äkkiä, kuni satujen "Mennä ei niin kunne", ja asetti
pöydälle sampanjaa. Kukaan ei ollut huomannut Soikkasen, kesken
keskustelua, pienellä viittauksella antaneen siitä käskyn passarille.
Stepán varustihe avaamaan sampanjapulloa asianmukaisella paukauksella,
mutta harmikseen täytyi hänen, Soikkasen viittausta noudattaen, luopua
tuosta erinomaisen nokkeluuden näytteestä. Hiljaa aukeni pullo ja
kihisten ja helmeillen valui etelän vaahtoava juoma laseihin.

-- Sallikaa, hyvät herrat, -- lausui Soikkanen asiaan kuuluvalla
ponnella -- tervehtiä tässä kotimaan oppineita miehiä, joita
harvinainen onni on ohjannut meidän seuraamme, jossa meidän on ilo
nähdä teitä, jotka...

-- Mutta mitenkäs tämä!... -- lausui kainoluontoinen Räty -- tämähän
on aivan liikaa, sillä eihän se millään muotoa... sillä eihän se...
-- Eikä maisteri parka lopulti tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan
tahtoi sanoa.

Noponen tahtoi auttaa uutta ystäväänsä pulasta ja rupesi puhumaan
tiflisiläisestä ostajasta, jonka kanssa Soikkanen oli tänään tehnyt
seitsemäntuhatta, ja jonka nimi oli Tshiphaitshilidse. Tuo nimi käänsi
Rädyn huomion heti puoleensa. Hän kirjoitti nimen muistiinsa, iloiten
suuresti, että oli jälleen tavannut tuollaisen -dse päätteisen sanan.
Samassa rupesi hän selittämään Noposelle, kuinka tuo kaukaasialaisten
vuoriheimojen kielissä löytyvä pääte -dse hänen luullaksensa on
samallainen kotiperän pääte kuin suomalaisissa kielissä -nen ja -la,
skandinavilaisissa -son ja -sen ja slavilaisissa -ow ja -jew. Noponen
kuunteli hartaalla kunnioituksella tuota selitystä, vaikka hän sielunsa
takimmaisissa komeroissa salaa ajatteli: mitähän hyötyä tuommoisista
tiedoista oikeastaan ihmiselle olla mahtaa! Osoittaakseen kumminkin
olevansa harras sanankuulija, sanoi hän ääneen:

-- Jaa, se on merkillistä, kuinka kummallisia nimiä löytyy maailmassa.
Minä tunnen erään kijeviläisen kauppiaan, jonka nimi on Krzhesh.

Tähän odottamattomaan keikaukseen kielitieteellisessä tutkimuksessa ei
Räty osannut sanoa muuta kuin:

-- Jassoo, niin, niin; kyllähän niitä on nimiä jos jonkinlaisia.

Yleinen keskustelu siirtyi vähitellen pääkaupungin kirjavaan elämään
ja Pietarin Suomalaisten oloihin, siitä vihdoin yksityisseikkoihin
ja lopulti hupaisiin jutelmiin. Ulkoa kuului myötäänsä rattaiden ja
vaunujen kolinaa ja raitiovaunun kellon kilkauksia. Näihin rämeisin
ja kirkeihin ääniin sekaantui italialaisen positivin (sermankan)
huilutus. Jonkun avonaisen puodin edustalla veivasi se uskollisesti
Lucian finaalia. Soikkanen naputteli melodiaa sormillaan pöytään. Äkkiä
keskeytyi soitto. Soikkanen napsautti vielä muutaman tahdin tuota
tuttua säveltä, mutta pysähtyi hänkin.

-- Kas! -- sanoi Noponen; -- mikäs sen ruikutuksen niin rutosti
leikkasi poikki?

-- No sama se, -- puhui Soikkanen, -- on meillä täällä parempaakin
musikkia. Stepán! Stepán!

Passari ilmestyi.

-- Stepán! Pane sinä soimaan talon sermankka! -- käski Soikkanen.

Soikkanen tarkoitti orkestrionia, itsestään soivaa konetta, joista
paraimmat todella muistuttavat orkestria, ja joita on melkein
jok'ainoassa venäläisessä ravintolassa. (Venäläiset sanovat niitä
uruiksi.)

-- Suokaa anteeksi, Karl Matveitsh, -- yritti Stepán.

-- Pane soimaan, kuulithan! Persitski marsh!

-- Ei sovi nyt, Karl Matveitsh.

-- Mikäs on?

-- Huomenna on suuri prasnikka. Kello 8:n jälkeen ei ole lupa soittaa
mitään musikkia, ja kello käy jo yhdeksättä.

-- Pane soimaan, sanon minä! -- käski Soikkanen armottoman vakavana
ja määränperäisesti, peukalo olan yli sojossa saliin päin, missä
orkestrion seisoi.

-- En voi, Karl Matveitsh, en voi; jeibohu en voi.

-- Käske vanhin bufettimies (hovimestari) tänne.

Sellainen saapui silmänräpäyksessä.

-- Ivan Ivanitsh! -- tiedusteli Soikkanen, istuen järkähtämättä
entisessä asennossaan. -- Miks'ei sermankka soita?

-- Huomenna on suuri prasnikka, Karl Matveitsh! Polisi on kieltänyt.

-- Se ei kuulu minuun! Pane soimaan! Meillä on kaksi vierasta,
filosofski doktor ja meditsinski doktor. Persitski marsh!

Ja peukalo oli taipumattomasti entisessä tilassa, niinkuin
sotamarsalkan sauva.

-- Polisi on niskassani heti, Karl Matveitsh.

-- Polisi ei kuulu minuun, ja sinun niskasi on jotain sellaista, joka
ei myöskään kuulu minuun. Persitski marsh ensin ja sitten Il Trovatore,
tiedäthän, rulla n:o 8.

Hovimestari tunsi liiankin hyvin Soikkasen: ellei hänen vaatimukseensa
nyt suostu, niin vaatii tuo hirmuinen mies vielä orkestrionin
soittamaan koko pitkän repertoirinsa alusta loppuun.

-- Mitäs tehdä! -- sanoi Ivan Ivanitsh huo'aten ja olkapäitään
kohauttaen, -- tuli mitä tuli.

Hetken perästä tärähti salista Straussin marssi, joka siihen aikaan
oli yleensä muodissa. Sen jälkeen seurasi Manricon ja Azucenan
duettino vankilakohtauksesta. Koko ajan nakutteli Soikkanen hiljalleen
nojatuolin laitaan, jopa hyrähtikin välisti: "siellä sä laulat kuin
muinoin mulle".

Soitto taukosi.

-- Ei siinä auta armotkaan, -- virkkoi Soikkanen. -- Eikö niin, Noponen?

Lieneekö hän tarkoittanut näillä sanoilla Manricon ja Azucenan surkeata
kohtaloa, vai Ivan Ivanitsh'in niskaa, on vaikea päättää, mutta niin
hän vaan sanoi. Ja Noponen vahvisti:

-- Niin justiin.

-- Mutta, -- alkoi hyväsydämminen Räty hätäillä, -- mitäs, jos tuo Ivan
Ivanitsh parka todellakin joutuu tekemisiin polisin kanssa?

Soikkanen purskahti nauramaan. Noponenkin myhähti.

-- Sen huomaa, että olette vielä outoja täällä. Uskokaa minua: kyllä
hänelläkin on täti niemen päässä.

-- Jassoo! Todellakin?

-- On niinkin. Stepán!

Passari heilahti sisään.

-- Kävikö okolodoshni (polisiupseeri)?

-- Kävi.

-- Mitä hän sanoi?

-- Menivät Ivan Ivanitshin kanssa perähuoneesen.

-- Entä sitten?

-- Sitten vein sinne, niinkuin ainakin, ryypyn ja sakuskaa.

-- Entä sitten?

-- Mitäpä sitten? Sitten läksi okolodoshni pois, tietty se.

-- Hm, -- sanoi viaton Räty. -- Kylläpä täällä polisit ovat erittäin,
erittäin ystävällistä väkeä.

Muut naurahtivat, mutta Räty ei voinut käsittää, miksi.



Raketti.


Leikattiin vuosiluku 1863. Puolassa leimusi kapina. Pietarissa
vallitsi jonkinlainen levottomuus, joka levisi kaikkiin säätyihin
ja ikäluokkiin. Kasvavat pojatkaan eivät siitä osattomiksi jääneet.
Politiikaa tehtiin kaikkialla.

Kerron pienen muistelman noilta ajoilta.

Kymmenkunta virstaa Pietarista pohjoiseen, Ohta-nimisen kaupungin-osan
takana, on Venäjän kruunulla suuri kruutimylly eli -tehdas. Sen nimi
"Parahavoi" on kyllä tuttu Pietarin Suomalaisillekin. Tehtaan ympärillä
on useampia neliövirstoja täyttävä lakea keto, ja siinä seisoo,
jommoisenkin matkan päässä toisistaan, suuria, valkoisiksi maalatuita,
kivisiä kruutikellareita.

Moniahta virsta kruutimyllystä kaakkoiseen on Zhernovkan ja Malinovkan
kylät. Näitten välillä, Nevaan laskevan joen varrella, kohoili,
ainakin siihen aikaan, jonkun venäläisen ruhtinaan -- muistaakseni
Besobrasow'in -- huvilinna suuren, silloin jo jotensakin rappeutuneen
puiston ympäröimänä.

Parin pyssynkantaman päässä linnasta seisoi silloiseen aikaan
tuuheitten puitten suojassa muuan vanha, kaksikerroksinen, suuri puinen
kartano.

Tähän kartanoon juuri jutelmani kohdistuu.

Sanottuna vuonna vietin kesääni eräässä suomalaisessa perheessä, joka
oli kesäksi muuttanut Zhernovkan kylään. Sinne oli useita muitakin
Pietarin suomalaisia perheitä siirtynyt "maahoviin", kuten Pietarissa
sanotaan.

Seuraelämä oli sangen vilkasta ja vapaata, ja me, pojat, saimme olla
mukana kaikkialla. Puheen-aiheena oli tietysti usein Puolan kapina ja
sen kukistaminen.

Vasta mainittua puurakennusta tuuheitten puitten suojassa katseltiin
sangen epäluuloisin silmin. Siinä asui muuan "ksends", s.o. puolalainen
katolinen pappi. Harvoin hän näyttäytyi ihmisten ilmoille. Tuossa
suunnattomassa rakennuksessa hän asuskeli emännöitsijänsä ja parin,
niinkuin sanottiin, sukulaisensa kanssa. Alakerroksen akkunoissa olivat
luukut kiinni yötä ja päivää.

Puolalainen pappi moisessa rakennuksessa kapinan aikana -- olihan
siinä jo yksistäänkin aihetta salaperäisille huhuille. Mistä hän oli,
milloin tänne tullut, mikä hänen nimensä oli, -- sitä ei tiennyt
kukaan. Miksikä hän niin huolellisesti karttoi ihmisiä? Mitä hän teki
niin suurella talolla? Miksi olivat alakerroksen akkunat aina luukkujen
peitossa?

Lisäksi tuli vielä seuraava seikka.

Vanha Maksim, lihankauppias eli, kuten Pietarin Suomalaiset sanovat,
"lihamies", joka muutaman kerran viikossa tuli Ohdalta myömään
maahovilaisille lihaa, jutteli eräänä aamuna vilkkaalla tavallaan tähän
suuntaan:

-- Ei, ei ole, ei vainkaan ole laita ihan oikea tuossa ksendsin
talossa. Nähkääs, hyvät ihmiset: eihän siellä muka muita asu, kuin tuo
kaljupää patalakki pappi -- eikä se semmoinen ole pappi eikä pippi
eikä mikään; suoraan sanoen ihan Tatarilainen, semmoinen, jolta saatte
ostaa halatteja; -- ja sitten tuo kämäleuka, rouva vai mikä lieneekään,
-- voi, hyvät isät, sitäkin ämmää: riitelee ja rätisee ja pihisee ja
tinkii, niin että älä Herra saata! Uskokaa minua: kun tulee tässä
syksypimeät, niin luudan varrella hän lentää savupiipusta hiiteen
-- Jumal' anna syntin' anteeks'! -- lentää. Niin, ja sitten vielä
kolmantena se linnunpeljätti, se pitkä roikale, joka ei milloinkaan
näytä ihmisille naamaansa --, studentti muka --; kerran vaan pahus osui
tielleni kyökissä, mutt'en silloinkaan ennättänyt nähdä koko otuksesta
muuta kuin toisen takajalan -- älkää pahaksi panko, Anna Karlovna,
sattui sana vähän pahanpuoleinen. -- No niin, niin! Kolme heitä on
lintua siellä, kolme muka, mutta jos nuo helkutin kyyhkyläiset kolmisin
syödä hotkisivat kaiken sen ylenpalttisen lihan paljouden, mikä
minultakin ostetaan tuohon hiton kattilaan, -- suokaa anteeksi, Anna
Karlovna, en noidu enää, en -- sanon vaan, että jos ne itse mättäisivät
senkin korvennettaviin mahoihinsa kaiken sen lihan, minkä ostavat --
puoleksi kerjäämällä, se kämäleuka -- niin olisivat ne jo aikaa sitten
olleet säpäleinä, niin meinaten, että olisivat sata kertaa ennättäneet
siihen paikkaan pakahtua. Toissa päivänä, esimerkiksi, käskivät tuoda
17 naulaa fileetä; tänään kelpasi kaksi isoa vasikanpaistia. Sanokaa
nyt, onkos nämä kolmen hengen portsuja! -- Ei ole laita siinä talossa
oikea. Ja samaa haastoi Petrushka, kalamies. Jos puolen puudan verran
kaloja viet, sanoo, niin sitten ei kämäleuka muuta kuin tinkii, sanoo,
mutta jos vähemmän on altaassa, niin on silmät repiä päästä, sanoo. --

Maksim jatkoi puhettansa vielä kauan aikaa tähän tapaan, kaikenlaisilla
sivuharppauksilla ja lisäyksillä. Pääasia selvisi kumminkin jokaiselle:
ksendsin talossa oli salaisia asukkaita. Ja ketäpä ne muita saattoivat
olla kuin Puolan kapinallisia, insurgenttejä, pakolaisia tietenkin?

Huomenna kuiskailtiin kylässä jo yleensä suuresta joukosta Puolan
insurgenttejä, jotka piileskelevät talon alakerroksessa. Seuraavana
iltana kertoi joku kuulleensa haastettavan, että se ja se oli eräänä
yönä nähnyt tulen välkähtelevän suljettujen akkunaluukkujen välitse.

Sanalla sanoen: salaperäinen talo tuuheitten puitten suojassa oli
tullut kahta salaperäisemmäksi ja kammottavammaksi.

Meille, pojille, oli siinä valmis rosvoromaani, tuommoinen "Verinen
käsi" tai "Maan-alaisen komeron salaisuus" tai muuta sellaista.

Oliko noissa huhuissa minkä verran perää, ja oliko perää lainkaan,
sitä en ota ratkaistakseni, mutta jotain salaperäistä tuossa talossa
vaan oli. -- Siitä en pääse vielä nytkään, kun joskus mieleeni johtuu
tuo synkkä, vanhan-aikuinen kartano tuuheitten puitten suojassa,
niinkin tuuheitten, että päivä tuskin milloinkaan pääsi sen akkunoihin
paistamaan. Vielä nytkin, sitä muistellessani, heräjää minussa
sen-aikuisia omituisia kammon tunteita.

Oli elokuun ilta, pimeänläntä, mutta suloinen ja lämmin.

Ruhtinaan suuri puisto oli alati maahovilaisten käytettävissä, ja sinne
läksimme taas kävelemään, suuressa seurassa; me, pojat, tietysti mukana.

Tuommoinen lämmin, pimeä elokuun ilta on jo muutoinkin omiansa
herättämään salaperäisyyden tunnelmaa, saatikka nyt, kun kävelimme
lähellä tuota aaveen-omaista ksendsin taloa! -- Tuollahan sen
vanhan-aikuinen katto hämäränä haamoitti lounaista, hieman kuulakampaa
taivasta kohti.

Puheen-aihe kääntyi aivan itsestään Puolan insurgentteihin ja ksendsiin
ja hänen monilukuisiin asukkaisinsa tuolla alakerroksessa, jossa
luukut aina olivat akkunain edessä. Pietarissa oli viime aikoina ollut
tuhkatiheään tulipaloja, useinkin monta yhtaikaa. Enimmäkseen ne olivat
murhapolttoja, ja niistä syytettiin Puolalaisia ja nihilistejä.

Täällä me nyt kuljimme tuon kamalan talon lähitteillä. Ties mitä väkeä
sen alakerroksessa asuu... Ties mitä kaikkea heillä on mielessä... --
Kruutikellareitakin on läheisyydessä niin monta...

Olimme kävellessämme siksi edenneet puiston tiheämmistä osista, että
joku noita valkoisia kellareita jo alkoi kuultaa taivaanrantaa vastaan.

-- Miks'ei heillä voisi olla tarkoituksena räjäyttää kruutikellarit
ilmaan? -- arveli suomalaisen kirkkokoulun opettaja Glantz.

-- Niin, miks'ei? -- virkkoi vilkkaasti rouva Paajanen, kuiskaten
melkein hänkin. -- Miks'ei he voisi räjäyttää kruutikellareita yhtä
hyvin kuin poltella ihmisten kartanoita keskellä Pietaria?

-- Eikä tarvitsisikaan, -- sanoi kolmas vähän äänekkäämmin, varomaton,
-- eikä tarvita...

-- St! Puhukaa hiljaa! --

-- ... eikä tarvitsisikaan muuta kuin yksi ainoa kellari lentäisi
ilmaan, -- muut kyllä seuraisivat perässä.

-- Ei tuo nyt sentään niin per'perää kävisi, -- epäili konttoristi
Naukkarinen. -- Onhan kellarien väliä sentään joku puoli virstaa.

-- Hyväinen aika! Ettekö muista, mitenkä kävi vuonna 60? Tehtaalla
räjähti vain yksi ainoa kuivatus-uuni, mutta kumminkin meni aina Nevan
toisella puolella akkunat säpäleiksi jok'ikisessä talossa rannalla.

-- Muistan minäkin sen -- vahvisti joku. -- Me satuimme juuri silloin
olemaan Hiekoilla, 8:nnella kadulla, Pitkän Heikin syntymäpäivillä,
sen hopeasepän. Pamaukset kuuluivat sinne astikka. Kas niin, sanoi
suutarimestari Kristerson, heti kuin ensi kerran jyrähti. -- Kas niin!
Nyt on Parahavoilla jotain tapahtunut. Ja parin tunnin perästä tuli
Vänttinen, joka silloin asui Smolnassa, ja kertoi, että siellä päin oli
kuin mikä Jerusalemin hävitys: kaikki ruudut rannanpuoleisissa taloissa
rikki; huutoa ja melua ja riitaa ja tinkimistä lasimiesten kanssa.
Niitä oli sinne saapunut Wasili-Ostrowasta asti, ja nekös lurjukset
koettivat kiskoa ja nylkeä, minkä suinkin jaksoivat!

-- No niin, -- sanoi epäileväinen Naukkarinen, -- olkoon menneeksi,
että jos yksi kellari räjähtää, niin saattaa läheinenkin kellari
särkyä, mutta ei silti ole sanottu, että tämä toinenkin lentää ilmaan.

-- Miksikäs ei? Katsokaas, jos esimerkiksi tuo kellari tuossa
Zhernowkan takana sattuisi räjähtämään, silloin menisi yhteen turmioon
Zhernowkat ja Malinowkat, ja samaa tietä menisi ainakin lähimmät
kellarit.

-- Ne menisi ja ne menisi tuhoon ja turmioon ja joka paikkaan --
matki Naukkarinen -- mutta eiväthän ne silti ilmaan rä-jäh-täi-si.
Ymmärrättekö te erotusta särkymisen ja räjähtämisen välillä?

-- Ymmärrän liiankin hyvin. Mutta te ette lainkaan näy käsittävän sitä
yksinkertaista asiaa, että jos kerran kruutikellari räjähtää, silloin
kruutijyväset kuu-me-ne-vat silmänräpäyksessä ja silloin...

Keskustelusta oli koitumaisillaan laveakin väittely, koskapa esille
alkoi jo tulla tieteellisiäkin kysymyksiä. Seurakin oli -- kuinkas
muutoin! -- juuri jakaantumaisillaan kahteen puolueesen, kun Ivan
Petrovitsh, muuan nuori venäläinen arkitehti, huudahti:

-- Katsokaa, katsokaa! Tuolla lentää raketti!

Ja aivan oikein: kaunis, sinertävä tulikuula lensi taivaalla. Kokoansa
se oli ilotulituksissa tavallisen raketin suuruinen. Verraten
verkalleen se liikkui, lyhkäinen, säihkyvä pyrstö perässään, ihanasti
kirkastaen tietään pimeällä taivaalla.

Olin nähnyt raketteja kaikenlaisia, suurissa kansanjuhlissa, komeita,
räiskyviä, tuhansien ihmisten paukuttaessa käsiään. Tällaisen raketin,
kaukana suuren maailman humusta, illan taivaalla, -- sellaisen näin
ensi kertaa.

Lapsuuden muistoista on moni himmennyt, useampi kokonaan sammunut,
mutta ei milloinkaan mene mielestäni tuo odottamaton, ihana valo-ilmiö
lämpöisenä elokuun iltana.

Tätä mieluista tunnelmaa ei kumminkaan kestänyt kuin yhden ainoan
silmänräpäyksen; sen sijalle astui toinen, ahdistava ja tuskallinen.

-- Huomaatteko, -- puheli äskeinen raketin keksijä -- huomaatteko,
mistä raketti on lähtenyt?

Siitä ei saattanut kenkään olla epätiedossa. Raketin kulkema kaari
osoitti ilmeisesti sen lähteneen tuosta kovan onnen talosta tuuheitten
puitten suojassa.

Äänetön säikäys valtasi kaikki. Raketti yöllä salaperäisestä,
kapinallisten asustamasta talosta... Mikä mahtoikaan olla tarkoituksena
sillä?...

Ivan Petrovitsh oli aivan armoton.

-- Katsokaa, katsokaa! -- puheli hän kuiskaamalla. -- Tuonnehan se
lentää, tuonne aivan kruutikellariin!

Ja aivan oikein. Raketti oli alkanut laskeutua ja kulki nyt juuri äsken
mainittua, Zhernovkan takaista kruutikellaria kohti.

Kukaan ei puhunut mitään, mutta kaikilla oli selvänä tämä:
Puolalaisilla insurgenteillä on aikomuksena räjäyttää raketilla
kruutikellari ilmaan...

Hengitystään pidättäen seisoi kukin yhdessä kohdin ja seurasi
silmillään raketin kulkua.

Kamalan tarkasti se oli suunnattu... se kallistui kallistumistaan
kruutikellaria kohti ja katosi viimein sen taakse, muutamien mielestä
sen viereen.

Kauhistuneina odotimme jotain hirmuista näytelmää... Nyt... nyt juuri
leimahtaa suunnaton tulikieli, ja sitten kuuluu kauhea räjäys ja
sitten...

Mutta tulikieltä ei näkynyt eikä mitään räjäystäkään kuulunut.

Attentaati ei ollut onnistunut; se oli ilmeistä, ja jokainen alkoi
hengittää helpommin.

Mutta... tämä yö oli oleva säikäysten yö.

Noin kolme, mitäpä neljä sekuntia sen jälkeen kuin raketti oli kadonnut
näkyvistä, kuului hiljainen, kumea jyräys, ja samassa vavahti maa
hieman jalkaimme alla.

Eikä ollut tuo pelkkää mielenkuvitusta, sen vakuutan. Me tunsimme sen
jokainen. Tämäkin silmänräpäys on yksi noita kulumattomia lapsuuden
muistoja. Muistan vielä niin selvään, missä tuo tapahtui: muistan tien,
muistan pienen, puisen sillan, jonka korvalla seisoimme juuri kuin
täräys tuntui.

Sanaakaan sanomatta läksimme kiirein askelin kulkemaan kylää kohti,
edellämme raketin keksijä, Ivan Petrovitsh.

-- Joutukaa, joutukaa! -- puheli hän salaperäisellä äänellä, niinkuin
polisipäällikkö, joka on päässyt suuren salaliiton jäljille ja aikoo
yllättää pahantekijät. -- Joutukaa! Minä aion ryhtyä toimiin.

Ivan Petrovitsh'ista oli, en tiedä miten, äkkiä tullut meidän kaikkien
isällinen ystävä, tuki ja turva. Hän oli muutamassa tuokiossa saanut
meidän kaikkien rajattoman luottamuksen.

-- Minä aion ryhtyä toimiin.

Noissa sanoissa oli terästä ja palanen lujaa linnaa.

-- Joutukaa! -- kiirehti hän. -- Tultuamme kylään, menen heti
ilmoittamaan asian isälleni. Sitten herätän kylän talonpojat, valitsen
heistä rohkeimmat ja rotevimmat, ja niin lähden heidän kanssaan pitkin
tuon kaivannon kumpaakin vartta, tuon, joka vie kruutikellarille.
Siellä täytyy olla noita sen ja sen vietäviä pahantekijöitä.

Ivan Petrovitsh'in ääni tärisi, ja luulenpa, että me kaikki teimme
samaa.

Situationi oli hiukan muuttunut. Ensimmäinen säikäys oli nyt ohitse.
Ei enää peljätty kruutikellarin remahtamista; ajateltiin vaan
pahantekijäin kiinnisaamista.

Tällaista nyt kuvastui mieleeni:

Suuri joukko talonpoikia on kokoontunut arkitehdin maahovin edustalle,
aseina viikatteita, heinähankoja, seipäitä ja sen semmoisia.
(Pyssymiehiä ei ollut talonpojissa eikä maahovilaisissakaan.) Ivan
Petrovitsh'in johdolla sitten lähtee tämä joukko liikkeelle hiljaa,
hyvin hiljaa. Tuonne he sukeltavat sankkaan heinikkoon ja katoavat pian
näkyvistä. Jonkun hetken perästä alkaa kellarilta päin kuulua melua,
huutoja, voivotuksia... Kellarin luona seisova vahtimies laukaisee
kiväärinsä. Se on hätäsignaali. Toisilta kellareilta vastataan, ja
ennen pitkää on tehtaalta saapunut kruunun patrulli Zhernowkaan.
Samaan aikaan on Ivan Petrovitsh saapunut talonpoikineen, mukanaan
puolenkymmentä vangittua puolalaista insurgenttiä. Ivan Petrovitsh'illa
on tietysti otsassa haava, väliaikaisesti nenäliinalla sidottu.
Patrullin päällikkö ja Ivan Petrovitsh keskustelevat tuolla syrjässä
kahden kesken, mutta äkkiä komennetaan sekä sotamiehet että talonpojat
pikamarssissa ruhtinaan puistoon. Siellä piiritetään ksendsin talo, ja
jok'ainoa kapinallinen saatetaan asianomaiseen paikkaan.

Koko tämän suunnitelman tekemiseen oli tietysti mennyt vähemmän aikaa
kuin sen kertomiseen.

Me, pojat, olimme tähän saakka olleet kaikilla retkillä mukana, mutta
nyt ei meistä huolittu.

-- Nuoret herrat! -- puheli Ivan Petrovitsh meille kohteliaasti. --
Rohkeutta teiltä ei puutu, sen tiedän, mutta nyt kysytään kestävyyttä
ja ruumiillisia voimia. Hiis ties, kuinka suuri lauma noita roistoja
siellä onkaan, ja mitä lieneekään heillä aseina! Minä en uskalla ottaa
päälleni edesvastausta kaikesta siitä, mitä teille mahdollisesti
saattaisi tapahtua. Mieleni on paha, mutta en uskalla.

Muussa tapauksessa olisimme kenties olleet vähemmin hyvillämme moisesta
holhojaksi määräytymisestä, mutta nyt vastaanotimme tuomiomme sankarin
suusta, sankarin, joka seisoi yli meidän arvostelumme. Ja ellen minä
nyt kokonaan väärin muista, ei tuo tuomio meille näin yön selkään kovin
vastenmielinen ollutkaan.

Saavuttiin kylään.

-- Hyvästi vähäksi aikaa! -- virkkoi Ivan Petrovitsh, nosti
kohteliaasti hattuansa ja kiiruhti asuntoonsa. Näimme hänen pitkän,
solakan vartalonsa astuvan tien poikki. Pikku portti narahti kahdesti.

Seura jäi meidän asuntomme edustalle.

Ruvettiin keskustelemaan siitä, mitä onnistumisen mahdollisuuksia
arkitehdin johtamalla joukolla oli oleva.

-- Minä en usko, että koko hommasta lähtee mitään, -- sanoi
Naukkarinen, epäilijä ja inttäjä.

-- No te nyt ette yleensä usko mitään, -- tokaisi heti hänen ystävänsä
Glantz.

-- Uskon ainakin sen, että teidän uskonne saattaa teidät tällä kertaa
häpeään.

-- Ne eivät siis olleet muka insurgenttejä?...

-- Kutka niin?

-- Nepä ne raketin ampujat.

-- Mitäs minä tiedän?

-- Mutta tottahan se raketti nyt jostain tuli! -- arveli Pietarin
lääkeakademian oppilas Tiainen.

-- Mitä se minuun kuuluu? -- vastasi Naukkarinen, tuskastuneena Tiaisen
sangen järkevästä ajatuksesta.

-- Älkää sitten turhia väitelkö!

-- Minä en väittele enkä riitele, mutta sen minä vaan sanon, että Ivan
Petrovitsh hosuu tuulta, ymmärrättekö? Luuletteko te todellakin, että
insurgenit, jos he kerran yrittivät ampua raketin tuohon kellariin,
että he nyt istua kykkivät tuolla kaivannon varsilla ja odottelevat,
milloin joku herra Ivan Petrovitsh unisten talonpoikain kanssa
suvaitsee tulla koppaamaan heitä niskasta kiinni ja viemään suoraa
päätä Siperiaan, Jakutskiin, nähkääs, Sahalinin saarelle? Ettekö te nyt
käsitä, että se on sulaa mielettömyyttä?

-- Pian se saadaan nähdä, -- virkkoi Glantz jotenkin neuvottomana.

-- Jaa, jaa, -- puheli Tiainen. -- Minä sanon vaan, että tottahan se
raketti jostain tuli, vai mitä, herra Naukkarinen?

-- Teidän kysymyksenne, herra tohtori, -- vastasi puhuteltu
pisteliäästi -- on täynnä mitä huomattavinta syvämielisyyttä, ja
sallikaa minun vastata teille: jaa, jaa, epäilemättä se jostain tuli.

Tällaista keskustelua kesti vielä kotvan aikaa.

Lehmusten latvat elähtivät. Nevalta alkoi puhaltaa kostea merituuli,
jokaiselle Pietarilaiselle niin ylen hyvin tunnettu. On kuin kylmä,
hikinen käsi pyyhkäisisi poskea... Se tunkee paksunkin vaatteen läpi.
Se on salapurija, tuo tuuli. Siinä on suota, siinä on horkkaa...

Tämä kostea merituuli ja Naukkarisen äsköinen epäilys vaikuttivat
suurimpaan osaan seuraa jotenkin lamauttavasti.

Meille, "nuorille herroille", huomautettiin merituulen
vahingollisuudesta ylipäänsä ja vilustumisen mahdollisuudesta erittäin.

Me vakuutimme, niinkuin siinä iässä vakuutellaan, ett'ei meitä
ensinkään viluta eikä väsytä, mutta kuinka olikaan -- me siirryimme
sittenkin vähitellen ullakkokamariimme.

Luonto rupesi vaatimaan omaansa. Hiljaa haastellen kävimme vuoteisimme.
Tuo ilkeä tuuli oli jo ennättänyt käväistä ullakollakin. Hurstit
tuntuivat kosteilta. Huh! Kolkkoa... Peite vedettiin leukaan saakka.
Sieltä, peiton suojasta, kuiskailtiin vielä kotvanen, mutta pian --
onnellinen, armas aika! -- pian olimme unohtaneet raketit ja ryövärit
ja insurgentit ja räjäykset.

Me nukuimme.

Aamulla heräsimme tavallista myöhemmin. Ensimmäisiä tehtäviämme oli
tietysti rientää alas tiedustelemaan, kuinka Ivan Petrovitsh'in yritys
oli onnistunut.

Ovi ruokasaliin oli avoinna. Sieltä kuului iloista puhetta. Kuulin
sieltä tutun, rakkaan äänen. Perheen isäntä oli siellä; hän oli yöllä
saapunut kaupungista kotia.

Tämän perheen-isännän nimeä mainitsen ja olen aina mainitseva mitä
syvimmällä kunnioituksella. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa on
hänellä oleva pysyvä sija. Siihen aikaan vielä, jolloin suomalainen
kirjakieli oli kapaloissaan, jolloin paino-olot olivat ahtaat, --
siihen aikaan rohkeni hän julaista suomenkielisiä novelleja itse
Venäjän pääkaupungissa. Minua kohtaan hän oli aina hellä opettaja ja
isällinen ystävä. Toistakymmentä vuotta on kulunut siitä, kuin yhdessä
hänen lastensa kanssa kannoimme vainajan hänen viimeiseen majaansa
Jaakkiman kalmistossa.

Tämä mies oli Thomas Friman, joka noin 40 vuotta oli Pietarin
suomalaisen seurakunnan palveluksessa kirkkokoulun opettajana,
sittemmin sen tirehtöörinä, kirkonkokousten esimiehenä y.m.

-- Hyvää huomenta! -- huusi hän herttaisella tavallaan, nähtyään
meidät. -- Onko eilinen raketti antanut teille yhtään yörauhaa? Viime
yönä, kaupungista tullessani, kuulin kaikki ne hirmut, mitä tapahtunut
oli.

Tuo miehekäs, iloinen ääni teki kerrassaan elähdyttävän vaikutuksen.
Viime yön tapaukset ne tuntuivat nyt pahalta unelta vain; kaikki
aaveen-omaisuus niistä oli kadonnut... yöllisestä säikäyksestä ei
enää jälkeäkään. Ei suinkaan ukko Friman olisi ollut noin iloinen ja
leikkisä, jos jotain peljättävää olisi ollut ja vieläkin olisi.

Näin luotimme.

Isällinen ystävä lapselle, nuorukaiselle, -- mikä verraton aarre!

Kahvipöydässä saimme kuulla, että Ivan Petrovitsh'in hanke oli rauennut
tyhjiin hänen isänsä kiellon tähden.

Ivan Petrovitsh'in isä oli yksi noita Nikolain aikuisia, virkaeron
ottaneita venäläisiä kenraaleja, jotka siihen aikaan vielä
olivat sangen tavallisia ilmiöitä Pietarissa. Ne olivat varsin
arvoisan näköisiä herroja, yllään uniformu, jaloissa punaraitaiset
"sanomattomat" ja kaulassa musta huivi niin tiukalla, että oli vaikea
käsittää, mitenkä he ensinkään saattoivat hengittää. He kampasivat
hivuksensa korvallisilta ohimoille ja ajoivat leukansa sileäksi, niin
että tuuheat, hirveän tuuheat viikset kiivaalla keikauksella yhtyivät
poskipartoihin, luoden kasvoihin ankaran, komentavan asun. Sanalla
sanoen, ne olivat tuommoisia Eupatoria- tai Balaklava-tyyppejä.

Kuultuaan poikansa raportin raketista ja maan täräyksestä ja kaivannon
varsilla mahdollisesti piilevistä insurgenteistä, oli ukko kavahtanut
istuvilleen ja kysäissyt jyrisevällä äänellä, niinkuin ainoastaan
sen-aikuiset kenraalit osasivat kysyä:

-- Shtoo-o? [Mitää-ä?]

Ja se on suomeksi niin paljon kuin: Kuinkas te uskallatte puhua?
Tiedättekös te, kuka minä jo olen, ja tiedättekös te, mitä te ette
vielä ole?

Säikähtämättä tätä jyräystä, oli Ivan Petrovitsh uudestaan kertonut
kaikki, mitä sinä iltana oli nähty ja kuultu.

Vanha kenraali oli purskahtanut nauruun ja virkkanut:

-- Mene maata, Vanja! Sinä olet juonut liian monta lasia.

Ivan Petrovitsh oli vakuuttanut, ett'ei hän ollut juonut kuin jonkun
lasin sampanjaa ja nekin aamupuolella Palkinassa [kuuluisa ravintola
Pietarissa], aamiaisilla Leonid Vsevolodovitsh'in, serkkunsa, sen
kyrassiiri-kornetin, kanssa, joka piti läksiäisiä ennen lähtöänsä
Tashkentiin. Siihen oli isä puoliunisena virkkanut:

-- Se on oikein, että poika lähtee todelliseen palvelukseen eikä
toimita tyhjiä kyrassiireissa. Hänestä tulee vielä hyvä upseeri, ja
kyllä hän vielä joskus maailmassa pehmittää sen punatukkaisen John
Bull'in [Englannin] luut, senkin pahuksen.

Ivan Petrovitsh oli vielä kerran koettanut saada isäänsä taivutetuksi
sotatuumaansa, mutta ukko oli lopulta suuttunut ja sanonut:

-- Mene maata ja anna minunkin maata!

Ja tuossa käskyssä oli taas ollut niin suuri palanen Balaklavaa ja
Eupatoriaa, että Ivan Petrovitsh'in täytyi jättää sotaretkensä sikseen.

Kaiken tämän oli hän yöllä kertonut häntä odottelevalle seuralle,
kertonut Venäläisen avomielisyydellä, jospa myös jonkinmoisilla
hienoilla viittauksillakin muutamain isäin tuittupäisyyteen.

-- Mutta mitäs te luulette tuosta raketista? -- kysäisin Frimanilta,
vakuutettuna siitä, että tässä, niinkuin muussakin asiassa, saan
häneltä parhaan selvityksen. -- Oliko se mikään paha yritys?

-- Kyllä minä ymmärrän teidän säikähdyksenne eilen, ja joka tapauksessa
se oli...

-- Ahaa! Fomá Gustavitsh! Hyvää huomenta! -- huusi vanha kenraali
avonaisen akkunan takaa. -- Toitteko eilen Ruski Invalidin [sota-asiain
lehti] kaupungista?

-- Toin kyllä, Pjotr Filaretovitsh, toin. Käykää sisään!

Ja vanha sotilas astui sisään, lihavana, pyylevänä, kilisevin
kannuksin, Yrjön ristin nauha valkoisella uniformulla.

-- Ahaa -- sanoi hän, osoittaen kahvikattilaa. -- Teillä vaan on aina
tuo Finljandija. He-he-he!

Hänellä oli tapana sanoa kaikkia suomalaisia tapoja yhteisellä
nimityksellä Finljandija (Suomi). Niinpä kahvinkin juontia. Hän
tietysti, rento-venäläisenä, joi tavallisesti teetä.

-- Kupponen menee sentään, Pjotr Filaretovitsh?

-- Kiitos, kiitos! Kuulittehan te, Fomá Gustavitsh, eilisistä
kummituksista? Meidän Vanja se herätti minut yöllä kaikenlaisilla
raketeilla ja insurgenteillä. Poika oli Leonidin kanssa istunut liian
kauan Palkinassa. He-he-he!

Ja vanha kenraali nauroi niin, että olkapäät hytkähtelivät.

-- Kuulin minäkin siitä, kaupungista palatessani.

-- Ja purskahditte nauramaan, niinkuin minäkin?

-- En aivan.

-- No?

-- Katsokaa, Pjotr Filaretovitsh, tuolla asialla on sentään
selityksensä.

Ja nyt me olimme pelkkää korvaa kaikki tyyni, niin suuret kuin
pienetkin. Vanha kenraali oikein hellitti tuota hirmuista, mustaa
kaulustaan.

-- Katsokaa, -- alkoi ukko Friman -- tuo raketti ei ollut eikä voi olla
muu kuin meteori.

-- Shtoo-o?

-- Se oli meteori.

-- Mikäs helkkunan kone se semmoinen on?

-- Avaruudessa kiertää ääretön joukko suurempia ja pienempiä kiviä. Kun
ne sattuvat niin lähelle maata, että joutuvat maan vetovoiman piiriin,
kiitävät ne maata kohti ja, ilmakerrokseen tultuaan, syttyvät sekä
usein sulavat, ennenkuin pääsevät maan pinnalle. Välistä kumminkin ovat
ne niin suuria, että ennättävät sulamatta tulla maahan. Semmoisia on
löydetty Venäjälläkin ja säilytetään Pietarin museossa.

-- Stoi, stoi! -- huusi kenraali. -- Semmoisiako kuin tuolla
Kunstkammerissa? [Luonnon-opillisen museon kansan-omainen nimitys;
väännös saksasta.] Semmoisiako, joita löydettiin takavuosina Donin
kasakkain maasta?

-- Juuri sellaisia.

-- Hm. Vai niin! Se ei ollut siis pelkkää Pähkinää?

-- Ei suinkaan.

-- Hm.

Taivas oli kirkastunut.

-- Mutta -- jatkoi ukko Pjotr Filaretovitsh -- mutta puhuihan se meidän
Vanja jotain täräyksestä ja maan järäyksestä ja muusta väräyksestä,
he-he-he!

Ja ukkoa naurattivat nuo monet äkkiä keksityt loppusoinnut.

-- Sattuu niinkin, että tämmöinen meteori, maahan tullessaan, räjähtää
ja synnyttää juuri tuollaisia järäyksiä ja täräyksiä.

Minun ei tarvitse sanoakaan, että vanha, hyvä opettaja Friman oli
noussut silmissämme entistä korkeammalle.

Me olimme täysin tyytyväiset.

Friman jatkoi:

-- Raketti on minun mielestäni tällä tavoin helposti selitetty.
Mutta mitä tulee tuohon omituiseen taloon tuolla puistossa ja siihen
mahdollisuuteen, että siellä kenties olisi insurg...

Pjotr Filaretovitsh'ilta kirposi äkkiä teevati pöydälle jotenkin
kimeällä kilinällä.

-- Fomá Gustavitsh! -- lausui hän kiireesti, vilaisten varsin
epäluuloisesti meihin, nuorempaan polveen. -- Minulla olisi jotain
sanomista teille. Jos sallitte, niin menemme teidän kabinettiinne.

-- Minä olen kokonaan teidän käytettävissänne.

Ja vanhat herrat nousivat, mennäksensä isännän työkammioon. Ovella
tietysti kursailtiin kotvasen aikaa, kumpainenko edellä menisi, kunnes
molemmat hyökkäsivät yhtä haavaa, vatsat vastatusten, ja vieläkin
toisillensa kumarrellen.

He katosivat kabinettiin ja viipyivät siellä jonkun aikaa.

Emme koskaan saaneet tietää, mitä he siellä haastelivat, sillä emme
katsoneet sopivaksi sellaista udella.

Mutta ksendsin talo tuolla tuuheitten puitten suojassa jäi kuin jäikin
salaperäisyyden varjoon, ja sellaisena se muistossani aina säilyy...

Tuokion perästä kuuluivat kannukset kilahtavan. Kabinetin ovi aukeni,
ja Pjotr Filaredovitsh astui ulos, isännän saattamana.

-- Tän'iltana siis meille teetä juomaan, -- puheli kenraali.

-- Kiitos ja kunnia, Pjotr Filaredovitsh, mutta...

-- Stoi! Ei mitään muttaa. Hyvästi siksi!

Hän läksi.

Keskeltä tietä hän kumminkin kääntyi ja huusi:

-- Fomá Gustavitsh! Mikä sen tontun nimi olikaan taas? Matadori... ei
se ollut niin...

-- Me-te-o-ri!

-- Min, niin, ja-ha: me-te-o-ri.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kevään ajoilta - Jutelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.