Title: Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia
Author: Kajander, Kalle
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

KERTOMUKSIA***


PAHKAKUPPI YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

KALLE KAJANDER



Porvoossa,
Werner Söderström,
1902.



SISÄLLYS:

Pahkakuppi
Eräs joulu
Köyhän hauta
Suuri hyväntekijä
Vala
Lesken ruusu
Vanhapoika
Äidin kuoltua
Tukkimetsässä
"Meren Valloittaja"
Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä
Ratsumestari



PAHKAKUPPI.


Kolkkalassa olivat lapset taas särkeneet vanhan pahkakupin, talon
ainoan keittoruoka-astian, joka vuosien kuluessa oli jo ennen kahdesti
säretty, vaan kummallakin kerralla jälleen paikattu ja pitäväksi tehty.

Se oli valtavan suuri, koivun pahkasta vuoltu kuppi, johon mahtui
padallinen puuroa kerrassaan ja johon yht'aikaa soveltui koko talonväen
lusikat, vaikka heitä olikin hyvän matkaa toistakymmentä henkeä.

Kahdesta kohti oli se jo ennen vahvoilla rautasinkilöillä yhteen
liitetty, niinkuin tukkiruuhen pohja, ja oli siltä ollut pitävä ja
sileä ja täyttänyt tarkoituksensa, mutta lapset, jotka aina tekevät
kaikenlaista pahaa, halkasivat sen taas uudesta kohdasta.

He olivat jääneet omin päinsä tupaan isännöimään ja kiskoneet kupin
alas hyllyltä pöydän yläpuolella. Oltiin keskellä kovinta talvea,
ikkunat olivat paksussa jäässä ja suuri jääpallo pullotti ovessakin
jokaisen naulankannan kohdalla, niin ett'ei lasten tehnyt erittäin
mielikään mekkosillaan pihalle teutaroimaan. Sillä Kolkkalassa ei
tehty pojille housuja, ennenkuin kykenivät edes hevosta ajamaan,
eikä tyttölapsille hametta, ennenkuin pystyivät edes vettä kaivosta
nostamaan.

Suojaisemmalla säällä vilahtelivat kyllä mekot pihamaallakin, mutta nyt
piti keksiä keinoja tuvassa. Koetettiin ensin käyttää kumoon käännettyä
jakkaraa kelkkana, vaan kun ei se oikein ottanut luistaakseen
kuluneella lattialla, jossa korkealle jääneet oksat olivat pahana
haittana, niin tulivat siinä miettiessä mieleen rattaat, kiekot ja muut
kesäiset kojeet. Ja kun ei ollut muuta pyörivää esinettä saatavissa,
niin otettiin pahkakuppi miehissä hyllyltä alas ja alettiin sitä
jyryytellä pitkin lattiaa.

Loppu oli se, että kuppi kolahti ankarasti uunin kulmaan ja halkesi,
vaikka vahva olikin. Eikä se halennut edes vanhoista liitoksistaan,
vaan ihan uudesta kohdasta, sillä rautasinkilät pitivät kyllä entiset
halkeamat koossa.

Kova siinä luettiin tuomio lapsille, kun asia huomattiin, ja isä,
Kolkkalan jäykkä isäntä, pani sen heti vastustamattomalla voimalla
täytäntöön.

Mutta kuppi pysyi siitä huolimatta kahtena kappaleena.

-- Nyt siitä on taas asia sepälle, ja mentävä Soijaan saakka, kun ei
ole omassa kylässä edes seppää, sanoi isäntä niskaansa kylmien ja
tirauttaen pitkän, äkäisen syljen hammastensa välistä.

Hän seisoi keskellä tuvan lattiaa kupin puolikkaat kädessä, seisoi
siinä kauvan ja katseli niitä. Mutta lapset istuivat vetisin silmin
yhteen ahtautuneina ovinurkkauksessa, kuin säikähtyneet lampaat, ja
koettivat mekkonsa liepeillä peitellä paljaita kinttujaan.

Tämä odottamaton tapaus keskellä jokapäiväistä, rauhallista elämän
juoksua, oli hämmentänyt isännän kokonaan. Hän ei osannut ensi hopussa
ryhtyä mihinkään. Sen hän ainoastaan tiesi, että sepälle oli mentävä.

Vihdoin asetti hän kupin puolikkaat hartaalla varovaisuudella pöydälle,
rupesi niitä siinä sovittelemaan yhteen ja katseli ja tarkasteli,
olisiko jotain sirua lentänyt hukkaan.

Hän tunsi ja muisti tämän kupin synnyn ja elämän yhtä tarkkaan kuin
omankin elämänsä. Lehdeksessä oltaissa kerran oli hänen isänsä tämän
pahkan löytänyt, iskenyt kirveellään irti koivun kyljestä ja kantanut
kotiin. Monet pitkät syyspuhteet oli hän sitä sitten veistellyt
ja vuoleskellut ja välillä suolavedessä liotellut, ett'ei siihen
ilmestyisi halkeimia. Joulupuuro siitä oli ensimmäiseksi syöty, ja se
oli ollut niin komea, se uusi ja valkea pahkakuppi, että naapuritkin
olivat sitä ihannelleet, kun niitä Tapanina oli tullut heillä käymään.

Siihen saakka, kun tämä kuppi saatiin, oli heillä aina syöty suorastaan
padasta. Pata oli nostettu tukin päähän keskelle lattiaa, saman tukin
päähän, joka nytkin vielä oli heillä padanalustukkina uunin edessä, ja
siitä olivat kaikki ympyrässä istuen lusikoineen pistelleet. Isä oli
ollut tyystä ja tarkka mies, oli aina pitänyt kaikkia liikoja astioita
tarpeettomina, koska niitten puhdistamiseen ja kunnossa pitämiseen
tärväytyi vaan suotta aikaa. Mutta mikä lienee tullut aatosten käänne
hänen päähänsä, kun ryhtyi tätä kuppia tekemään, sitä ei koskaan saatu
tietää.

Edellisillä kerroilla, jolloin kuppi sitten oli halennut, oli tämä
vallinko tullut tapaturman kautta, eikähän tapaturmille voi mitään. Sen
oli kummallakin kerralla paikannut Soijan kylän seppä, Joose-mestari.
Mutta nyt piti omain lasten särkemän se tahallaan! Näkevät kylässä
turhamaisilla naapureilla niitä uudenaikaisia kivivateja, joita
rätti-äijä kiskoo ympäri ihmisten viekoituksena, ja sitten ei panna
vanhalle, vaarivainajan tekemälle pahkakupille enää arvoa mitään.
Ruvetaan sitä kiekkona käyttämään ja pitkin lattiata pyörittämään!

Näin mietti isäntä sovitellessaan kupin puolikkaita pöydällä yhteen, ja
päästi aina välillä mietteensä murahtaen muittenkin kuuluviin.

-- Häh? Mitä sinä siinä mutiset? Annatko vielä lisää yltyä lapsille?
tiuskasi hän äkkiä emäntäänsä kääntyen. -- Ettäkö minä rupeisin
tärväämään rahojani niitten rauskoihin saviastioihin! En koskaan!
Ennen homehtukoot aitan parv -- -- --, hän keskeytti lauseensa, kun
huomasi kiivaudessaan liikoja sanoja pääsevän suustaan. Lasten ei
tarvinnut tietää, missä rahoja säilytettiin. Kun ovat noin vallattomia,
niin saattavat vielä nekin penkoa sieltä käsiinsä ja viskellä niillä
lammessa voileipiä, niinkuin Penttilän Aatu muorivainajansa plootuilla.

-- Vai niitä minä ostaisin, jatkoi hän -- ja niitä sitten vasta oikein
särettäisiin joka päivä ja heitettäisiin tunkiolle, kun niitä ei
voi edes paikata. Huokeitako ovat ostaa, ja mukavia puhtaina pitää?
Jopa kylläkin! Ei sitten muuta ehdittäisi, kuin niitä pyyhkiellä ja
niitten läikkävistä pohjista kuviaan katsella, niinkuin naapurin piiat
kehuvat. Hiekkaa meillä on kyllä vielä, ja kun sitä vaan käytätte joka
lauvantai, niinkuin tähänkin saakka, niin kyllä kelpaa meidän väen
tästä pahkakupistakin syödä. Kunhan saisi edes tämänkään pysymään
ehjänä, mitä saviastioista puhettakaan. Kauniit rahat siitä taas seppä
nykäsee ja minun, vanhan miehen, täytyy vielä tällainen jalkajuoni
nähdä.

-- Pane sitten edes Jussi paikkuuttamaan sitä, niin säästät omat
vaivasi, ehdotteli emäntä.

Jussi oli talon vanhin poika. Hänellä oli jo housut, tallukat ja
lammasnahkaset, hän kun pystyi jo miesten töihin.

-- Ei osaa Jussi tällaisia asioita ajaa, ei osaa rahaa laskea eikä edes
paletta painaa. Vielä seppä kiivastuisi ja heittäisi hänet pajastaan
ulos. Joose-seppä on tiukka ja kärttyisä mies. Itse menen kuin
menenkin, ja paikalla lähden. Tällainen asia on miehen ajettava eikä
poikanulikkain, sanoi isäntä.

Hän pisti leivän kannikan ja palasen kuivaa, suolankartuista
juustoa taskuunsa, otti kupin puolikkaat selkäänsä säkkiin ja lähti
taivaltamaan Soijan sepälle.

-- Joll'ei seppä tänään enää ennättäisi, niin olenma siellä kylässä
yötä. Ja jos keittoruokaa haluatte, niin saatte sillä aikaa syödä
padasta, niinkuin meillä minun lasna ollessani tehtiin, puhui hän vielä
lähteissään ovessa.

Hän oli pahalla päällä ja astui alkumatkasta niin tulisesti, että tuli
hikeen.

-- Rupeappas tässä vielä juonittelemaan, akka! mietti hän itsekseen
kävellessään metsäistä kyläinvälin nummea. -- Vai niitä uudenaikuisia
lemmon vehkeitä, niitä pyöristeltyjä, siliteltyjä ja kuvitettuja
saviastioita nyt tekisi mieli. Minä olen aina vastustanut kylällä
käyntiä, ja pahat siitä näkyy olevan seuraukset. Mitä ei yksi piru
osaa, sitä toinen piru opettaa, sanoi Heikkilä ennen, jolla oli
juonikas akka. -- Ja hän oli oikeassa. -- Hm, vai saviastioita! Kun ei
vaan olisi varsin asettanut vekaroita tätä pahkakuppia särkemään --
mene tiedä. Mutta minäpä näytän, että tähän on tyydyttävä, ja paljon
sitä on jo tässäkin.

Hän lauhtui, asteli hiljempaa ja oli melkein hyvillään ajatellessaan,
kuinka kupista taas tulee luja, kuinka hän kotiin tultuaan lukee
sellaisen lain, ett'ei häntä enää neljättä kertaa sen paikkauksella
vaivata, ja kuinka siitä vielä syövät hänen poikansakin lapset.

Hän lähestyi Soijan kylää ja lumisen männikön takaa kuului jo vasaran
kalke.

Seppä-Joosen paja ja tupa olivat kylän päässä hiekkakuopan äyräällä,
paja lähempänä maantietä, tupa hiukan ylempänä kuopan toisella
puolella. Nokinen polku kulki kuopan poikki pajasta tupaan, ja polun
vieressä, ihan kuopan pohjassa, pisti lumesta näkyviin nelijalkainen
pukki, jonka päällä Joose keväisittäin kiristi rautoja rattaanpyöriin.
Pajan kaksipuolisiin oviin ja ovenpieliin oli poltettu hevosen
kengän kuvioita ja muita, vaikeammasti käsitettäviä koukeroita,
ja seinivieressä oli hirsistä rakennettu ristikko, johon seppä
kengittäissään telkesi pahantapaisia ja potkuria hevosia, sellaisia,
jotka eivät suosiolla antaneet lyödä rautaa kavioihinsa.

Tämä Joose, Soijan kylän seppä, oli tuiki erilaatuinen mies, kuin
muut ihmiset paikkakunnalla, seikka, joka seppien suhteen usein on
tavallista. Hän erosi niin paljon ympäristönsä jäykistä hämäläisistä,
kuin eroaa tulinen juoksijahevonen hitaasta ajohärästä.

Hehkuva ahjo, johon hän aina tähysteli, oli tehnyt hänen katseensa
teräväksi ja tuimaksi. Tulinen rauta, jota hän oli tottunut mielensä
mukaan alasimellaan muovailemaan ja taivuttelemaan, oli tehnyt hänet
itseensä luottavaksi ja antanut hänelle melkein ylimielisen rohkeuden
käymään empimättä käsiksi mihin seikkaan tahansa, joka hänen mielestään
jollain tavalla oli taivutuksen tarpeessa. Mutta aivan samoin kuin
sähähteli ja kipenöitsi rautakin, kun hän sen kiehuvana tempasi ahjosta
alasimelle, aivan samoin saattoi hän kiehahtaa ja säkenöidä itsekin,
jos sattui tavallista enemmän kuumenemaan.

Kupin puoliskot säkissä selässään lähestyi Kolkkala pajaa.

Seppä seisoi ahjon vieressä selin oveen. Vasemmassa kädessään piteli
hän pihdin varsia, oikeallaan heitteli hiekkaa ahjoon ja kohenteli
pitkävartisella rautakauhalla hiiliä. Muuan Soijan mies, jonka
kirveeseen parhaillaan oli kiehumassa uusi taika, painoi paletta ja
vastasi Kolkkalan hyvään päivään.

Seppäkin vilkasi taakseen, hellittämättä sentään pihtiä kädestään.

-- Kolkkalahan se on. Päivää!

-- Niin olen. Kyllä on taas aika pakkanen.

-- Taitaapa olla, vastasi seppä huolettomasti.

-- Täysi talvinen pouta, koska melkein varpaita kynnistelee, vakuutti
Kolkkala ja koputteli jalkojaan pajan kynnyshirteen, seisten vielä
ulkopuolella ovea. Seppä oli huomannut säkin Kolkkalan selässä.

-- Mitä sitä nyt niin säkkikaupalla kuljetetaan? kysäsi hän olkansa
takaa, kohentaen kirvestä ahjossa ja viskaten taas hiekkaa keitokseen.

-- Hm! Tuotanoin! Olisi tässä vähän paikattavaa, jos seppä ennättäisi,
yskähteli Kolkkala ja astui yli kynnyksen, katsellen jalkoihinsa,
sillähän tiesi entuudestaan, että pajassa hyvin helposti saattaa astua
kuuman raudanpalan päälle. -- Lapset vallattomat särkivät kupin
ja nyt -- --

-- Senkö vanhan pahkakupin? kysäsi seppä tiukasti.

-- Niin, sen vanhan, vahvan pahkakupin. Sepän huulissa kävi pieni
vavahdus. Hän hellitti pihdit kädestään ja kääntyi Kolkkalan eteen.

-- Kyllä minä sen kupin tunnen, sanoi hän niin kireällä äänellä, että
Kolkkala peräytyi askeleen. -- Siitä on jo ainakin kolmekymmentä
vuotta, kun minä pahaisena poikana vanhassa pajassani sen ensi kerran
sinkilöitsin. Sitten liitin sen yhteen taas tässä pajassani toistain,
ja silloin jo sanoin, että elä tuo sitä tänne enää kolmatta kertaa.
Sinä luulet, että seppä ja sika tekevät iankaikkisesti vanhasta uuden,
mutta -- --

Samassa kääntyi hän niinkuin leimaus ahjoonsa päin, josta oli alkanut
lennähdellä tulikipunoita ja kuulua omituista sihinää.

-- Jeekunantrastit! karjasi hän ja tempasi kirveen ahjosta. Ja samassa
silmänräpäyksessä maiskahti se alasimeen, levittäen tulisia säkeitä
ympäri koko pajan, niinkuin pommi olisi räjähtänyt. Pajamies ja
Kolkkala hyökkäsivät sivummalle, kumarassa, silmiään suojellen, mutta
silloin lensi jo kirves pihtineen päivineen Joose-sepän jäntevän käden
kaikella voimalla avoimesta pajan ovesta kauvas hankeen, johon se
pihisten ja poristen alkoi upota, painuen yhä syvemmälle.

-- Jeekunantrastit! huusi Joose toisen kerran, hammasta purren. --
Että teidän viheliäisten haisevien ja homehtuneitten puukuppienne
tähden piti hyvän kirveen silmän palaa poroksi! Tullaan tähän vanhoilla
paikkauksilla häiritsemään toista kesken hänen tärkeitä toimiaan,
kesken parasta keitosta -- jeekunantrastit -- trastit!

Hän sieppasi nahkalakin päästään, sylkäsi siihen, hieroi sitä
vimmatusti kämmenissään, löi sen alasimelle ja pui nyrkillään päälle,
ja paiskasi sen sitten pajan lattiaan sellaisella rajulla voimalla,
että jos se olisi ollut hauraampaa ainetta, niin ei siitä olisi jäänyt
jälelle mitään.

Hän oli aivan raivona. Hänen hampaansa kalahtelivat yhteen niinkuin
raudan kappaleet, hänen silmänsä kiiluivat tuuheitten, nokisten
kulmakarvain alta kuin hehkuvat hiilet, hän heiskui ja hihkui, ja alkoi
tuntua siltä, kuin hän olisi tahtonut hajottaa koko pajansa. Sillä nyt
rupesi lentelemään pihtejä ja puntteja, vasaroita sekä muuta pienempää
käsillä olevaa työkalua ympäri pajaa ja ovesta ulos kuin vasamia, niin
että Kolkkala ja Soijan mies olivat jo oikeassa hengen vaarassa, kun
eivät tienneet mihin välttää.

Lopulta iski Joose-seppä kovat kouransa kiinni alasimeenkin ja alkoi
tempoa sitä irti. Mutta hän oli itse naulinnut sen siksi lujasti maahan
upotettuun tukkiin kiinni, ett'ei se heti ensi nykäsyllä irtaantunut.

-- Voi onnetonta raivopäätä, sopersi pajamies, tullen esiin kumarastaan
ahjon takaa, jonne hän oli piiloutunut siksi aikaa, kun pienemmät
esineet lentelivät pajassa.

-- Ulos minun verstaastani, te typerät kollot! huusi Joose-seppä,
hellitti kouransa alasimesta, iski ne pajamiehen niskaan kuin haukka,
ja samassa oli mies kellellään hangella, sun täynnä lunta.

Kolkkala seisoi oven pielessä tyrmistyneenä ja sanatonna ja haparoitsi
takakättään säkkiään seinivierestä, mutta ei tohtinut hetkeksikään
kääntyä selin seppään, eikä tavannut säkkiä käteensä.

-- Sinä pahkan paikkuuttaja, sinä tasanenäinen puukupin nuolija, pois
täältä kuppinesi! Osta kivivateja eläkä mädätä rahojasi, huusi Joose.

Näytti siltä, kuin nyt olisi tullut Kolkkalan vuoro, ja hänen päänsä
painui olkapäitten sisään, niin ett'ei siitä näkynyt muuta kuin
puuhkalakki ja kaksi pientä, tihkuraa silmää, jotka pälyen seurasivat
sepän liikkeitä.

-- Minä a-a-arvelen -- -- sai Kolkkala sentään sammalletuksi, ennenkuin
seppä vielä oli ehtinyt käsiksi häneen.

-- Arvele pian, mitä arvelet, tiuskahti seppä, joka näytti jo vähän
lauhtuvan.

-- Minä vaan arvelen, ett'ei tämä tällainen ole oikein sopivaa tointa
oppineelle mestarimiehelle, sanoi Kolkkala.

Joose-seppä hengähti syvään, pyyhkäsi otsaansa kämmenellään ja katsahti
pajan ovesta ulos, aivan kuin olisi herännyt.

Soijan mies oli kömpinyt ylös ähkien ja puhkien, mutta kumminkin
niellen vihansa, sillä hän tiesi, ett'ei vastustus olisi auttanut
mitään. Hän oli kaivanut kirveensä hangesta ja katseli sitä nurpean
näköisenä. -- Siinä se nyt oli, hänen paras työkalunsa ja talvikausien
leivässä pitäjä, silmä kokonaan pois palaneena ja muutenkin
turmeltuneena. -- Millä hän nyt huomenna työhön menee? -- Ja kun oli
ollut juuri kuntoon tulemaisillaan. Hän heitteli kyyräileviä katseita
sekä seppään että Kolkkalaan, mutta lopulta muuttui koko hänen muotonsa
toivottoman ja haikean näköiseksi, ja hänen suunsa meni melkein itkun
karvaiseksi, kun hän yhä käänteli kirveensä jäännöstä käsissään,
hiljalleen päätään nyykytellen.

Tämän huomasi seppä katsahtaessaan pajan ovesta ulos, ja säihky hänen
silmistään katosi kokonaan. Hän otti ruhjotun lakkinsa pajan lattialta
ja painoi sen päähänsä.

-- Mitä me miehet turhia itkemme, sanoi hän. -- Tuo tänne kirveesi,
niin tehdään siihen uusi silmä kokonaan. Tuo samalla pihdit ja vasara.

Hän kääntyi ahjoon päin, hieroi kämmeniään nahkaiseen esiliinaansa ja
jatkoi:

-- Katsos, naapurini, kun ihmisen luonto on sellainen, että se
toisinaan hiukan tuinahtaa, niin ei sille voi mitään. Mutta sillähän
siitä päästään, että tehdään kirveeseesi uusi silmä, entistä parempi.
Ainahan kirvestä tarvitaan, eikä sitä vielä toki romuläjään viskata.
Tehdään uusi koko kalusta. Mitä me tosiaan turhia itkemme, me miehet.

Hän tuli jo kokonaan hyvälle päälle, aivan toiseksi mieheksi.

-- Latesii latesimerit puerit, se on me aivan oppineet pojat, sanoi hän
ahjoaan kohennellen. -- Se on vanhain ruomilaisten kieltä, ja ne olivat
viisaita miehiä ne, mutta kiivasta väkeä, tulista väkeä, lisäsi hän ja
hymyili sankan partansa alta. -- Olipa tässä tulla koko Jerusalemin
hävitys, hah, hah! Mutta eihän sille voi mitään, että ihminen hiukan
tuinahtaa, ei niin mitään -- varsinkin kun sattuu tyhmyyksiä, jotka
vievät hyvän kirveen silmän poroksi.

Kolkkala ja Soijan mies, joka oli tuonut kirveensä, pihdit ja vasarat
takaisin pajaan, olivat äänettöminä, eivätkä he oikein tietäneet, mistä
päästä olisivat puhetta alkaneetkaan.

Vihdoin avasi Kolkkala suunsa.

-- Mitä kieltä se on se jeekuna, taikka rastit eli kuinka se oli?
kysäsi hän uteliaasti, mutta sentään aristellen, niinkuin uutta
räjäystä peläten.

-- Mitä sinä sillä tiedolla tekisit? Elä utele turhia, et sen
sisällystä kumminkaan ymmärrä, tokasi seppä.

Mutta hetkisen ahjoon katseltuaan kääntyi hän kiivaasti Kolkkalaan ja
sanoi karahtavalla äänellä:

-- Se on ryssää! Mutta elä saata minua sanomaan sitä toista kertaa.

-- Vai ryssää, ihmetteli Kolkkala. -- Kaikkia se mestari osaa. Mutta
niinhän se on, että joka on hyvä yhteen, se on hyvä toiseenkin.
Miks'eikä Joose-mestari osaisi ryssääkin, hän kun osaa mitä vaan tahtoo.

-- Elä turhia imartele, sanoi seppä jyrkästi. Hän otti Soijan miehen
kirveen ja katsasti sitä.

-- Ei muuta kuin uusi hitsi, joka pitää, sanoi entinen seppä. Olipa
hyvä, että jäi edes tämän verran jälelle, puhui hän sitten kirvestä
tarkastellen.

-- Kuka seppä se sillä tavalla sanoi? kysäsi Soijan mies, joka huomasi,
että Joose-mestarin kanssa taas saattoi puhua niinkuin ennenkin.

-- Se oli seppä, joka ei ensi kuumentamalla saanut hitsiä pitämään,
ja sellaisia on ollut monta. Sellainen oli minunkin oppimestarini,
Rastilan vanha Jaakko, ja on sitä sananpartta sovitettu häneenkin. Hah,
hah! Lysti äijän kämpyrä muuten. Kirosi ja noitui hitsiä tehdessään
ja pyrähteli kuin harakka, niin että housut höllähteli. 'Tässä on se
peijakkaan pohle, missä ne isot pihlitkin nyt ovat?' mekusi hän ja
sotki koko ahjon sekaisin, vaikka hänellä monasti oli juuri hakemansa
pihdit kourassaan. Sitä oli pohtija, ja monta makeata naurua hänelle
naurettiin. Mutta hyviä seppiä tuli hänen oppipojistaan kaikista, puhui
Joose-mestari. -- Paina! sanoi hän sitten käskevällä äänellä Soijan
miehelle, asettaen vahvan kangen pötkyn ahjoon kirveen silmäksi.

Pajassa vallitsi taas entinen rauha ja säännöllinen meno, eikä kuulunut
muuta kuin ahjon kohina ja palkeen kantimen pitkäveteinen kitkutus.

Joose-mestari seisoi ahjon edessä, molemmat kädet pistettyinä
rintapieliin nahkaisen esiliinan alle.

-- Soh! sanoi hän taas lietsojalle. -- Lyöpä tuohon, ohennetaan tätä
vähän.

-- Kas niin. Paina!

Kolkkala istui vuoron pajan kynnyksellä, vuoron seisoi ahjon takana
käsiään lämmitellen, ja odotteli kärsivällisesti, kunnes Soijan miehen
kirves oli valmis. Eikä se pitkältä kestänytkään valmistaa, sillä seppä
takoi huitomalla, löi niin että esiliina keikahteli, löi ja jutteli
ja pyyhkäsi välillä hikeä otsastaan. Kimeltäviä tähtiä alkoi kyllä jo
pilkottaa pakkastaivaalla, mutta pajassa ei oltu vielä pantu pärettä
pihtiin, kun kirveessä oli jo uusi silmä, uusi taika ja koko kapine
muutenkin kuin aivan uusi.

-- Siinä se nyt on, mutta olipa sen kanssa heilumistakin, sanoi seppä
ja laski kirveen pajan kynnykselle, tarkasteltuaan vielä ovella päivän
heikkenevässä valossa sen terää karkaisun jälestä. -- Ja kaikki tämä
liika hiki tuli sinun pahkakuppisi vuoksi. Saisit nyt maksaa puoliksi
tämän, lisäsi hän Kolkkalaan kääntyen.

Kolkkala kyhnäsi korvallistaan ja tuli nähtävästi levottomaksi. --
Jokohan tekee seppä niin lujan päätöksen, että hänen täytyy
alistua -- --

Mutta seppä jätti tuomion tekemättä, eikä määrännyt kirveen
omistajaltakaan maksua kuin ihan halvimman mukaan.

-- Tuo nyt sitten tänne se kuppisi, että tästä pääsee edes huoneelle
ennen yötä, sanoi hän Kolkkalalle.

Kolmessa miehen tarkasteltiin siinä nyt pahkakupin puolikkaita, jotka
Kolkkala kaivoi säkistään alasintukille.

-- On siinä ollut pahkaa, ihmetteli Soijan mies ja nauroi. -- Ja
luulisipa siinä olevan jo rautaakin tarpeeksi.

-- Neljä sinkilää, sanoi seppä. -- Jaa'ah! Minä olin silloin vielä
pahainen poika, kun nuo ensimmäiset siihen kiinnitin. Tunnenpa hyvästi
poikaiset käsi-alani.

-- Kyllä se on ollut mainio astia, eikä meillä vaan tultaisi ilman sitä
toimeen, vakuutti Kolkkala. -- Ja kun sen vielä pitäväksi saan, niin ei
sitä neljättä kertaa säretä. Siitä minä vastaan.

-- Onhan tuo tainnut aikoinaan olla hyväkin, silloin, kun parempia ei
tunnettu, sanoi Joose-mestari. Mutta maailma muuttuu ja sinun pitäisi,
Kolkkala, ottaa ajastasi vaari. Minä sanon sinulle suoraan, että kautta
pitäjän käy maine tästä sinun pahkakupistasi, eikä se ruoka-astiaksi
tätä nykyä enää kelpaakaan muille kuin sioille. Osta sinä kivivateja
sinäkin, niinkuin muutkin ihmiset. Kuluuhan tämän hiekkauksessa jo
piikain kynnetkin, joll'et muutakaan ajattelisi.

-- Meillä ollaan siihen niin totuttu, että kyllä siitä vaan kaipuu
tulee, ell'ei sitä ehjäksi saada, arveli Kolkkala. -- Ja mitä niistä
uudenaikuisistakaan astioista? Eivät niillä näy sen vauraammiksi
pääsevän, jotka niitä käyttävät.

-- Sinä olet auttamaton, sanoi seppä. -- Tässähän on jo entisestään
sinkilöitä niin, ett'ei ymmärrä, mihin uusia kiinnittäisi. Tuohon nyt
sopisi juuri ja juuri yksi -- vaan entä toinen? Yhdellä se ei pysy
koossa, ymmärrätkö?

Kolkkalalle tuli hätä. Hänen sormensa ihan vapisivat ja silmäin väliin
tuli tuskallinen kurttu, kun hän kiihkeästi etsi sopivaa sinkilän
kohtaa kuppinsa puolikkaissa.

-- Panisiko häntä toisen tuohon kohtaan? osoitti seppä sormellaan.

-- Siihen, juuri siihen! Eipä parempaa kohtaa voisi keksiäkään. Ihan
siihen se pannaan, ja tästä tulee vielä mainio kalu, parempi kuin
uusi, huudahti Kolkkala innoissaan ja hyvillään, valmiina tarttumaan
vuorostaan palkeen painimeen.

-- Paikataan nyt sitten, pannaan paikkaa paikan päälle ja sinkilää
sinkilän selkään vaikka tuhanteen ristiin, koska sinä et uusia astioita
osta, silloin kun niitä jo on hyviä tarjolla. Paina!

Ja seppä pisti palasista jatkellun, pitkän ja hoikaksi taotun
naulakangen pään ahjoon, tehdäkseen siitä sinkilät Kolkkalan
pahkakuppiin.

Iltapuhde oli alkamassa. Soijan miehelläkään ei ollut mitään kiirettä
ja hänkin jäi vielä pajaan tupakoimaan, jutustelemaan ja katselemaan
Kolkkalan kupin paikkausta. Sillä paja on sellainen paikka, jossa
aika kuluu hyvästi, jolla on oma erityinen viehätyksensä. Siellä on
uteliaisuudelle laajat alat, siellä näkee aina vanhaa kaikellaista,
monenmoisia loppuunsa käytetyitä ja hylyksi heitetyitä esineitä
hajallaan pitkin nurkkia ja seiniä ja pitkin nokista, kovaksi tallattua
maapermantoa, monta sellaista kapinetta, jonka aika jo on ollut ja
mennyt. Mutta siellä näkee myös saman vanhan romun ohessa joka hetki
syntyvän jotain uutta, sillä jokainen vasaran isku, jonka seppä rautaan
pudottaa, on uusi syntysana, on jonkun uuden muodon alku. Pajassa on
aina miettimisen ja arvailemisen varaa, että mikähän tuokin on ollut --
ja mitähän tuostakin tulee --?

-- Pistähän pärettä pihtiin aikasi kuluksi, koska tässä jo alkaa
hämärtää, sanoi seppä Soijalaiselle.

Hän seisoi taas miettivän näköisenä ahjoon katsellen, kädet pistettyinä
rintapieliin nahkaisen esiliinan alle, niinkuin hänen tapansa oli,
kun rauta oli kuumenemassa. Vasemman jalkansa oli hän nostanut
alasintukille ja nojasi samanpuolista kyynäspäätään polveensa.

Yht'äkkiä vetäsi hän oikean kätensä poveltaan, heilautti sitä ja
sylkäsi kämmeneensä, niinkuin kiivaasti johonkin tarttuakseen, mutta
oli sentään yhä mietteissään ja katseli ahjoon.

Kolkkala ja Soijalainen huomasivat sen ja hymähtivät salavihkaan, mutta
eivät hiiskuneet mitään. Edellinen painoi vaan hartaasti paletta.

Tämä sepän temppu tunnettiin laajalta. Se tiesi sitä, että joku uusi
tuuma oli äkkiä pistänyt hänen päähänsä, ja sattui monasti, että hän
sen saman tempun teki kirkon penkissäkin, keskellä parasta saarnaa.

Pian olivat sinkilät valmiit ja niitä alettiin kiinnittää kupin
puolikkaihin, jotka kiristettiin tiukasti yhteen.

Kolkkala seurasi hyvillä mielin sepän liikkeitä, oli nöyrä ja valmis
noudattamaan hänen pienintäkin viittaustaan ja koetti olla kaikin
puolin apuna. Hänen pienet, tihkurat silmänsä kiiluivat ilosta, hän
nuolasi tavan takaa huuliaan, puhkui ja kumarteli ja piteli kuppia
alasimella, kun seppä teki kotkauksia sinkiläin kärkiin. -- Ah, tuleepa
siitä hyvä! mietti hän. -- Näkevätpähän vielä siellä kotona, ett'ei
sitä niin vaan -- --. Paneskinhan tahallasi lapset särkemään, akka --
tahallaanhan se aivan varmaan teki sen. -- Mutta minäpä olen viisaampi.
-- Onni, ett'ei mennyt kolmeksi, silloin olisi pahateko tainnut
onnistua. -- Kyllä tulee hyvä! -- Mitähän tuosta ottanee seppä -- ehkä
kymmenen kopeekkaa. -- Viisikin riittäisi tuollaisesta työstä, mutta
jos niikseen tulee, niin minä vaikka kaksikymmentä maksan -- kun vaan
saan näyttää niille siellä kotona -- --.

Kuppi oli koossa ja seppä asetti sen kumolleen alasimelle.

-- Siinä sen nyt näet. Latesii latesimerit puerit, se on me aivan
oppineet pojat, sanoi hän naurahtaen, mutta sentään painolla.

Kolkkalan suu meni leveään hymyyn.

-- Niin, kyllähän Joose-mestari -- alkoi hän puhua ja oli juuri
ottamassa kuppia alasimelta, mutta ennenkuin hän sen ennätti tehdä,
sieppasi Joose-mestari niinkuin leimaus moukarin käteensä ja heilautti
sen hirveällä voimalla Kolkkalan nenän editse hänen pahkakupilleen,
niin että säikäleet singahtelivat ympäri pajan ja napsahtelivat seiniin
ja kattoon.



Eräs joulu.


-- Kylläpä kelpaisi vaarille nauraa, joll'ei päivää tulisi ollenkaan!
Kiirehtiä meitä yöllä, ensimmäisestä kukon laulusta heinään, ikäänkuin
ei päivemmällä olisi ennätetty. Tosinhan tämä on joulu-aatto, mutta
olisi vaari voinut rauhassa maata itse ja antaa muidenkin levätä
tarpeekseen. Mitä tästä nyt on apua, että koko pitkän puhteen täällä
ladossa venymme, kun ei täältä kumminkaan pimeässä kuormilla kotiin
päästä? -- Kestääpä totisesti tämä talvinen päivän tulo, varsinkin kun
sitä rupeaa ensimmäisestä kukon laulusta odottelemaan.

-- Olikohan kukko meidän kotoa lähteissä vielä laulanut ollenkaan?
Taisivat korvasi haarata. Minusta näytti otava vasta niinkuin
ensimmäistä hetkeä aamuyöstä, kun sitä Mustansuon lakeudella katselin.

-- Lauloi kuin lauloikin juuri rinnustinta kiinni vetäissäni,
ja äänestä tuntui, että se oli vast'ikään herännyt. Mutta sinun
kohmeloisessa silmässäsi saattoi ota van kärki olla kallellaan.

-- Ja minä voin yhtä hyvin väittää, että kolmen päiväiset viinat
lauloivat sinun korvissasi kukon äänellä, niinkuin ennen paha omatunto
Pietarille. -- Yhdentekevää, mutta kummallisen pitkä on todellakin
tämä aamupuhde. Minusta tuntuu, niinkuin se yhä vaan pimenisi. Ja
alkaa jo vähän viluttaakin. Huh! Onko siellä matissa enää tilkkaakaan?
Kummallinen aamu, sanon minä! Kun Murron pirtistä lähdimme, oli minusta
kuin itä jo olisi sarastanut. -- Sitten alkoi niin riivatusti nukuttaa
ja taittiinhan tässä tuntikausi köllitellä, niin että pitäisihän nyt jo
päivän valjeta.

-- Pitäisi kylläkin, veljeni, jos vanhoihin merkkeihin on luottamista.

-- Siunatkoon hyvä isä sielujamme tänä jouluaattona ja antakoon
meille valkeuden. Eihän tällaisessa pimeydessä näe heinäkuormaa edes
tehdäkään, vielä sitten umpisella tiellä kotiin viedä. -- Liian
pitkälle ryypittiin. Olisi pitänyt ajatella, ett'ei tänne ole edes
jälkiä, ja tehdä sittenkin jo eilen tämä heinämatka.

-- Kullakin päivällä on suru itsestänsä. Mutta kelpaisipa vaarille
nauraa, sanon minä, ell'ei tulisi ollenkaan päivää!

-- Elä veikkonen sellaista toivo.

-- Enhän minä sitä toivo, koska minusta tuntuu, että se jo on
tapahtunut. Pimeys on ottanut vallan maailmassa, ja ihan joulu-aattona.
Ai ai! Kynsiäni kimoilee aatellessani sitä päreitten kiskomista!

Näin keskusteli pimeällä talvipuhteella, jouluaattona, päivää
odotellen, kaksi miestä heinäladossa kohisevan kuusikon rannassa.

Ne olivat Vuorenalustan veljekset, isäntä Eero ja hänen vanhempi
veljensä Matti, joka oli naimaton mies ja teki talon töitä veljensä
kanssa "sedän" nimellä.

Kaksi hevosta, tyhjät häkkireet perässä, purra murskutteli heinää ladon
ovella. Ne ojensivat toisinaan päänsä pitkälle ladon sisään ja repivät
sieltä heinää itselleen, parhaita paikkoja valiten ja puhallellen
huuraista henkeä latoon. Väliin ne taas peräytyivät niin pitkälle, kuin
pellavaiset, ovenpieliin sitaistut marhaminnan perät ylettyivät, ja
haukkelivat ahnaasti lunta.

Ilma oli nuoskea, niinkuin usein sattuu joulun aikana, pilvinen ja
pimeä.

Korpi ladon takana kohisi hiljalleen ja tavan takaa kuului sieltä
kahahtavia ääniä, kun kuusien oksille satanut lumi putoili suojan
vaikutuksesta maahan, ja toisinaan risahti ja paukahti pahasti, jos
oksa sattui taittumaan. Ladon räystäistä tipahteli vesi.

Veljekset olivat olleet Linnalla Tuomaan markkinoilla ja verojyviä
viemässä, olivat alkaneet jo siellä iloisen joulun ja sitten jatkaneet
sitä vielä kotiin tultuaan yhteen menoon pari päivää, jouluaattoon
saakka.

Se oli siihen aikaan hyvin tavallista tuollainen rento elämä, sillä
joka talon kodasta tupruili yötä päivää pannun savu melkein koko
talvikauden, ja joka ei miehisistä miehistä ollut jollain erityisellä
tavalla "herännyt", siltä usein luiskahti hyvin helposti kokonainen
viikkokin annakasta, solahti miehen tietämättä huimassa humalassa,
niinkuin hämärä uni.

Vaari, Matin ja Eeron isä, joka oikeastaan vielä piti peräsintä
talossa, oli vihdoin kolmantena päivänä närkästynyt poikainsa
lallatusta, kun nämä eivät saaneet edes jouluheiniä kotiin tuoduksi. Ja
ylen pahaa oli jo puhunut muorikin sekä Eeron emäntä.

Kaksi raavasta miestä talossa, ja pitääkö minun vanhan vapisevan tästä
lähtemän jouluheinään, oli vaari morissut, asetellessaan puhtaita
joulupäreitä ristikolle pirtin lakeen.

-- On niissä miehiä meidän veljeksissä! Pitääkö tästä akkain lähteä
heiniä pyhiksi noutamaan? Tuo heti aitan avain tänne! oli muori,
veljien äiti sähissyt ja temmannut suuren avaimen Eeron kädestä, kun
tämä taas oli hoippuroinut aittaan nelinurkkainen pullo povessa, vanha,
tuopinvetoinen "kanttiini" ruohonkarvaista lasia. Sitten oli muori
koko aaton-aatto-illan häärinyt tuimana aitan avain vyöllään, kulkenut
pirtissä sisään ja ulos joulua varustellen ja aina välillä sähähdellyt
veljeksille, jotka torkahdellen istuivat rahilla ja heittelivät vetisiä
katseita muorin vyötäreillä keikkuvaan avaimeen.

-- Menkää tuosta järkenään maata, että jaksatte aamulla heinään! oli
Eeron vaimo kehoittanut.

Mutta tuskin olivat miehet mielestään vielä päässeet nukahtamaan,
kun jo vaari oli rytyyttänyt heidät ylös, Eeron vasemmanpuolisesta
pirtinperäkammarista, Matin pirtistä uunin pankolta.

-- Ei sitä minun nuorena ollessani ollut aikaa maata joulun edellä.
Jopa kai! Mutta mitä nämä tämänaikuiset nuoret! Akkoja, vetelyksiä. Kun
saadaan hiukankin miestä väkevämpää, niin sitten nukutaan nahitetaan
kuin naatit. Ei viitsittäisi edes joulujuhlaksi elukoille heiniä tuoda.
Ylös!

Eero ja Matti olivat sentään kauniilla puheella saaneet hiukan evästä
mukaansa, sillä matka oli pitkä saloniitylle, eikähän sitä tiennyt,
mikä kipeä tarve matkan varrella olisi voinut sattua.

Ja niin olivat he lähteneet, lammasnahkasiin ja tallukoihin puettuina,
kintaissa ja puuhkalakissa, miehuullisesti, vahvasti varustettuina
pimeään talviseen yöhön, ja varoittaneet vaaria, että sauna
lämmitettäisiin jo puolisen ajaksi.

Ennenkuin he pääsivät saloniitylleen, oli välillä Murron yksinäinen
metsätalo, jonka kautta heidän tiensä kulki.

       *       *       *       *       *

Pitkän hetken istuivat veljekset edellä kerrotun keskustelun jälkeen
äänettöminä ladossa, kuunnellen korven kohinaa ja odotellen päivää.
Kaikki oli muuten hiljaista, raskasta ja painostavaa. Kuului vaan
hevosten hampaitten karskuna, veden tippuminen ladon räystäiltä ja
heinien kahina, kun veljekset liikuttivat jalkojaan tai hevoset
tempasivat niitä kynnysalle syödäkseen.

-- Merkillistä! tokasi vihdoin Matti ja siirtyi keskeltä latoa, missä
he polvet koukussa olivat istuneet, ovelle. -- Ei ainoaakaan tähteä
näy, ei edes koita.

-- Vielä tähtiä tällaisessa pilvisessä pimeydessä, kun minä täältä
tuskin erotan ovi-aukkoa, vastasi Eero ylempää ladosta.

Kului taas joltinenkin hetki äänettömyydessä Matin istuessa kynnyksellä
ja silitellessä hevosten päitä kummallakin puolellaan.

-- Ihmeellistä! sanoi hän.

-- Seisomaan rupeaa minunkin meininkini, arveli Eero; ja häntä rupesi
jo omatunto hiukan soimailemaan siitä, että oli äsken puhunut, kuinka
vaarille kelpaisi nauraa, ell'ei päivää tulisikaan.

-- Kauvankohan me viivyimme Murrossa? kysäsi Matti.

-- No enhän tuota osaa arvata, kun se heidänkin taalalainen näkyi
seisovan, mutta kauvanko tuossa nyt lienee istuttu, että pari
aamupuolikasta Murron Matin kanssa tekaistiin, arveli Eero.

-- Vaan minustapa tuntui, niinkuin jo äsken sanoin, aivan kuin olisi jo
itä sarastanut meidän laskiessa Murron mäeltä alas. Mutta sitten alkoi
minua niin riivatun tavalla raukaista.

-- Ei se ollut aamun koittoa, se oli vaan tulen kajastusta Murron
kodasta, selitti Eero. -- Ja jos silloin jo aamu olisi ollut niin
lähellä, niin ymmärräthän sen, että nyt pitäisi jo pakostakin auringon
olla ylähällä, koska tässä heinissä vielä sen jälestä oltiin rupeama
pitkänämme.

-- Oltiin tietenkin, vakuutti Matti, -- vaikka minä en nukkunut juuri
ollenkaan, vaan kuulin koko ajan, kuinka hevoset söivät.

Veljekset istuivat taas kauvan äänettöminä ja mietiskelivät. Eikä
heillä paljon puhumista toisilleen ollutkaan, sillä toinen tiesi
jotensakin saman kuin toinenkin. Mutta kaikki heidän miettimisensäkin
kohdistui tähän ihmeelliseen aamuun, josta ei todella tuntunut tulevan
päivää ollenkaan.

Pimeys oli yhä sama.

-- Mitä mietiskelet veljeni? kysäsi Eero, ja hän melkein säpsähti omaa
ääntään, kuinka se tuntui niin oudolta ja ontolta, aivan kuin joku
olisi puhunut ladon seinän takaa.

-- En tässä osaa enää miettiä mitään muuta kuin tätä loppumatonta
puhdetta, vastasi Matti alakuloisesti. -- Vaari ajoi meidät varmaan jo
illasta matkalle, muuten tämä ei ole mahdollista.

-- Mutta minä kuulin kukon laulun, väitti Eero.

-- Kyllä se toisinaan näin ilmain käänteessä laulaa illallakin, arveli
Matti, jossa alkoi varmentua se ajatus, että todellakin oli ollut vasta
ilta, kun he kotoa lähtivät, vaikka he eivät kohmelossa olleet sitä
huomanneet. Olisiko vaari tehnyt kepposet heille? Se olisi hyvin hänen
tapaistaan. Otava oli kyllä hänen mielestään näyttänyt aamuyötä, mutta
tämä kaikki alkoi tuntua niin kummalliselta, että hän jo epäili, oliko
nähnyt otavaa ollenkaan, vai muistiko hän jotain muuta yötä. Ehkä hän
muistelikin sitä yötä, jolloin he Linnalta palasivat -- silloinhan oli
kirkas yö ja hän katseli otavaa Lakeanummella. Hän mietiskeli tätä
seikkaa kauvan ja joka puolelta, mutta asia kävi hänelle lopulta yhä
sekavammaksi.

-- Kuules? kysäsi hän äkkiä Eerolta ja nousi veljensä rinnalle
ylemmäksi heiniin. -- Muistatko sinä, näkyikö meidän kotoa lähteissä
tähtiä, vai oliko ilma yhtä sumea kuin nytkin?

Eero kohautti päätään niinkuin olisi tahtonut katsoa taivasta, mutta
läpinäkymätön pimeä kohtasi hänen silmiään ladon katosta, vaikka
ovesta, mihin hän siihen saakka oli katsellut, heijasti lumi sen verran
valoa, että saattoi erottaa, millä kohtaa reikä oli.

-- Totisesti, jos sanon, niin valehtelen. Mutta eiköhän ilma ollut
suoja jo silloin ja taivas pilvessä, kosk'en muista tunteneeni yhtään
kylmää ruumiissani, vastasi hän Matin kysymykseen.

-- Olisiko siis näköni ollut niin hairauksissa, vai muistanko jotain
entistä yötä --? Kuule, Eero, veljeni Eero, emmehän me vaan liene
unessa, sanoi Matti ääni painuneena ja värähtäen, ja hän alkoi pimeässä
haparoiden tunnustella veljensä käsivartta.

-- Nyt on mies pois suunniltaan. Elä turhia! Tässähän istumme omassa
tuohikattoisessa ladossamme, tuossa ovat hevosemme -- mitä sinä unista
hupsit? -- Ja voi sinua tyhmää ja yksinkertaista ihmistä! Olimmehan
Murrossa ryypyillä tullessamme ja siellä oli jo koko talon väki
ylähällä, sanoi Eero vilkkaasti, kun oli huomannut parhaan todistuksen
kumotakseen veljensä epäilyksen siitä, olivatko he kotoa lähteneet
illalla vaiko aamulla.

-- Joka sanoo veljestään "sinä tyhmä" -- kuule, kuule Eero, minä
varoitan sinua. Ehk'eivät olleet Murrossa vielä panneetkaan levolle.
Ehkä he vielä valvoivat iltaa, tai olivat nousseet yöllä ylös, kun se
heidän taalalaisensa seisoi. Oletko niin varma asiasta, että sanot
veljestäsi: "sinä tyhmä", intti Matti.

-- Mutta kun Murron Matti juuri selvästi huusi meitä aamuryypylle
ajaissamme pihaan, koetti Eero selittää asiaa.

-- Niin, siinäpä se juuri kysymys onkin, että tiesivätkö ne
Murrossakaan varmaan, mikä aika vuorokautta silloin oli, kun se heidän
taalalainen -- --

-- Mene hiiteen taalalaisinesi ja hulluine mietteinesi! Tietysti tästä
päivä valkenee niinkuin muinakin aamuina ja aurinko nousee meille
syntisille niinkuin ennenkin, jahka ehtii. Mutta totta on se, että
hirmuisen pitkä on tämä puhde, päätteli Eero ollen olevinaan rohkea
ja varma asiasta, vaikka pelko ja salainen kauhu sekä epäilys ajan
oikeasta kulusta alkoivat kyllä ahdistaa häntäkin.

Pimeys pysyi muuttumattomana. Hevosetkin lakkasivat syömästä kokonaan
ja kävivät liikkeistään päättäen levottomiksi.

-- Alkaisikohan nyt tapahtua vanhan testamentin ihmeitä vielä
nykyisellekin kansalle ja aurinko seisoisi jossain paikallaan? katkasi
Matti veli taas äänettömyyden pelokkaalla vakavuudella. -- Jos me
jälestä puolen yön lähdimme kotoa ja jälkeen kukon aamulaulun olimme
Murrossa, niin sellainen ihmetyö tässä on varmasti tapahtunut.

-- Jokohan? tokasi Eero, koettaen olla niin välinpitämätön kuin
suinkin, vaikka hänen oma aatoksensa heti iski samaan kuin Matinkin.
-- Eihän nyt ole kuulunut sotaakaan mistään päin sittenkuin isolta
Turkilta pää katkaistiin ja heitettiin Punaiseen mereen.

-- Mistä tiedät, epäili Matti. -- Ehkä rynnistää ristitty sotajoukko
jossain muita pakanoita vastaan ja tarvitsee siellä pitemmältä päivää.

-- Niin, herran tiet ovat ihmeitä täynnä. Ei tiedetä mitä kulloinkin
tapahtuu, myönsi jo Eerokin.

Ilma kääntyi yhä suojemmaksi, korpi alkoi kohahdella ja henkäillä
raskaammin, vesi tippui puista. Paksu sumu laskeutui niitylle, niin
ett'ei enää voinut eroittaa edes valkeaa lunta, vaan maakin näytti
mustalta niinkuin syksyllä. Kaikki alkoi tuntua nuoskealta, heinät ja
miesten vaatteetkin, kun he niitä koettelivat.

Pelko rupesi hiiviskelemään yhä lähempänä veljesten ympärillä
ja painamaan heitä, ja heidän päässään pyöri jos jonkinlaisia
mietteitä, toinen toistaan kummallisempia tästä käsittämättömästä ja
loppumattomasta aamupuhteesta, joka ei ollenkaan alkanut vaaleta.

He eivät voineet enää istua äänettöminä, sillä äänettömyys lisäsi vaan
salaperäistä pimeyttä, ja vaikk'ei heillä ollut halua puhumiseen eikä
juuri mitään erityistä puhuttavaakaan, koettivat he kumminkin pitää
ääntään toinen toisensa kuuluvilla, sillä silloin tuntui olo jotenkuten
turvallisemmalta. He alkoivat jutella kaikenmoisia vanhoja asioita,
joita he ennen olivat jo tuhansiin kertoihin puhuneet sekä kuulleet
muitten puhuvan.

-- Tämä on muorin lato, tämä tuohikattoinen, jossa nyt istumme, ja tuo
toinen tuolla alempana, tuo olkikattoinen, on vaarin, alkoi Matti,
vanhempi veli.

-- Niinhän sitä isä on puhunut, vastasi Eero, -- ja sinäkin joskus.

-- Olen kyllä, sillä minä muistan paljo vanhempia asioita kuin sinä.
Ja sitävarten tätä sanotaan muorin ladoksi, että hän, isämme äiti,
oli ollut itse nurkalla, kun tätä tehtiin. -- Se oli reipas muija,
muorivainajamme. Mutta surkean lopun hän sentään sai, ja ennen
aikojaan. Sinä et häntä enää muista.

-- Enhän minä muista, myönsi Eero.

-- Mutta minä muistan vallan hyvin. Ja vielä tälläkin hetkellä vihlasee
sydäntäni, kun muistelen sitä kauheaa parahdusta, jonka hän päästi, kun
pannun hattu kodassa särkyi ja koko kiehuva sisällys kuohahti hänen
päällensä. Se huuto kävi läpi luitten ja kaikki juoksivat kotaan. Minä
hain juuri silloin olkirödyksestä navetan katoksessa kanaa, joka oli
joutunut navetasta hukkaan, ja säikähdin niin, että piilouduin olkiin
ja olin siellä iltaan saakka, kunnes isä minut sieltä löysi. Kuulin
kaikki ja näin kuinka muorivainajaa kannettiin kodasta tupaan, ja yhä
hän vaan huusi ja valitti. Hän oli silloin juuri joulupolttoa tekemässä
ja samassa poltossa oli kymmenen kappaa Korven sedän maltaita, mutta ei
muori itse enää sitä joulua nähnyt. Niihin palohaavoihinsa hän kuoli.

-- Niinhän sitä isä on puhunut, sanoi Eero. -- Mutta ryyppäsivätkö ne
sitten sitä polttoa? kysäsi hän tavallista kiihkeämmin,-- nauttivatko
sitä jumalan viljaa, joka poltettaissa kuohahti yli ja tappoi muorin?

-- En tiedä enkä muista, vastasi Matti. -- Siitä ei ole koskaan
ollut puhetta. Korven setä ei sen jälestä maistanut tippaakaan,
niinkuin sinäkin muistat, mutta isämme kyllä on lasia kallistellut.
-- Hautajaiset ne pitivät muorille hyvät, sen muistan. Muori makasi
kirstussaan keskellä pirtin lattiaa ja siinä ne lauloivat kyläläiset
virsiä ympärillä, ukot karkealla äänellä, naiset itkien ja uikutellen.
Miehet kehuivat, että siinä oli emäntä, joka oli polttanut parasta
viinaa koko kylässä, ja suuri tuohipullo keikahteli pöydällä yhtenään,
se sama suuri pullo, jota isä vielä kutsuu muorin pulloksi.

-- Ja se oli joulu?

-- Joulu, aivan niinkuin nytkin.

-- Voi sitäkin joulua, ja voi niitä kaikkia muitakin sen jälkeen!
huudahti Eero väräjävällä äänellä ja astui ladon kynnykselle. Sitten
viskasi hän ähähtäen jotain yli hevosten, umpimähkään pimeätä metsää
kohden, ja sieltä kuului etäältä helähdys, niinkuin tapahtuu jonkun
lasi-astian särkyessä. -- Kuinka monta niistä olemme mekin pimeydessä
lallatelleet ja pirtin pahnoissa ryömineet kuin siat, jatkoi hän, ääni
yhä tuskallisemmin värähdellen, niinkuin olisi mies pelännyt, tai
saanut yht'äkkiä jonkun sisällisen piston.

-- Totta on kaikki, mitä sanot veljeni, myönsi Matti. -- Mutta aina on
sentään aurinko noussut ja päivä seurannut yötä säännöllisesti, ovatpa
miehet maanneet tai valvoneet.

-- Vaan nyt se seisahtui, tai romahti taivas navallaan nurin, sillä
päivää ei tästä puhteesta enää tule, siitä nyt saamme jo olla varmat.

-- Meiltä on ylimmäinen tainnut ottaa armonsa ja valkeutensa pois,
huokasi Matti.

-- Hän on meihin vihastunut. Me olemme liian paljon syntiä tehneet sekä
ajatuksilla että sanoilla ja töillä, vieläpä hänen omassa huoneessaan
kohmeloisina monasti torkahdelleetkin.

-- Oi, että tulisi vielä päivä, tulisi edes lyhyeksi hetkeksi vielä
siunattu valkeus, huokasi taas Matti.

-- Ei taida tulla, epäili Eero synkkänä yhä. -- Ah, veljeni, omatuntoni
painaa minut kasaan, se painaa minut läpi näitten heinien ja läpi ladon
lattian syltä syvälle jäiseen suohon. Minä tunnustan sinulle, että kun
Mikon sunnuntaina viimeksi ripillä olimme, niin oli kulkkuni vielä
Heikkilän talkooviinasta niin ahdas ja törkyä täynnä, ett'ei tahtonut
siunattu viini alas solua, ja maku siinä oli kuin vanhan, väljähtyneen
kaljan.

Eero puhui vielä pitkältä kaikista niistä suurista synneistä, joita
hän oli tehnyt ja joita kaikki ihmiset olivat tehneet, hän puhui
katkonaisin sanoin, nieleskellen ja melkein kuin itkua vastaan
ponnistellen. Ja hänen jäykkyytensä suli ja hän oli pehmeä niinkuin
märkä ryysy.

Pieni toivon kipinä syttyi heissä sentään vielä, kun Matti veli hetken
kuluttua muisti sanassa sanottavan, että Jumala antaa aurinkonsa
paistaa niin hyville kuin pahoillekin.

He pysyivät jonkun aikaa rauhallisempina taas ja odottivat, istua
kyhjöttivät heinissä ja siristelivät silmiään, ponnistelivat
näköhermojaan kohti ladon ovea.

Mutta ei hituistakaan vaalennut maailma heidän ympärillään. Korpi
kohahteli ja kahahteli vaan ja huokaili yhä yhtä raskaana ja pimeänä.

Epätoivo ja masentava kauhu valtasi miehet uudestaan ja heitä alkoi jo
peljättää heinäinkin kahina, kun he jäseniään liikuttelivat.

-- Mitähän ne ajattelevat tästä Murrossa ja kotona, arveli Matti.

-- Ovat kauhuissaan, tiedäthän sen kysymättäkin, mutta rukoilevat
tietysti joukolla, vastasi Eero.

-- Vaan me onnettomat olemme täällä korvessa ihan kahden, ihan
avuttomina. Lähdetään Jumalan avulla pyrkimään kotiin mekin, edes
Murtoon saakka, sanoi taas Matti.

-- Tehdään se, niinkauvan kuin vielä voimme, sillä tätä emme kestä
enää. Vähemmästäkin on piminnyt syntisen ihmisen järki, ja minä tunnen,
että sellainen kauheus meitä uhkaa, ell'emme tästä pääse muitten
ihmisten pariin. -- Mutta muistakaamme viattomia eläinparkoja, jotka
eivät mitään pahaa ole tehneet. Pitäisihän meidän koettaa viedä edes
hiukan heiniä mennessämme.

-- Eläin raukat! Kyllä todellakin. Mutta eihän tässä pimeydessä
näe edes kuormaa tehdä ja kuinka sitä sitten kuljetat umpisella,
upottavalla tiellä?

-- Pannaan edes vähän häkkien pohjille.

He astuivat vapisevin polvin ladosta ulos ja alkoivat hätäisesti
päästää irti hevosiaan, jotka pitkään aikaan eivät enää olleet
maistaneet heinän korttakaan, vaan levottomina kuopineet ladon
edustaa, niin että maa siitä oli ihan lumesta puhdas, kamaraan saakka.
Vaan nyt, kun tunsivat olevansa irti, tulivat ne niin vauhkoiksi
ja vallattomiksi, että miesten oli mahdoton pidellä niitä molempia
yht'aikaa ja samalla saada heiniä häkkiin.

-- Pelko ja kauhistus valtaa jo luontokappaleetkin, päätti Matti. --
Soh, soh, katsos nyt tuota! Sitaise sinä liinaharja takaisin tuohon
nurkkaan kiinni, minä pitelen tätä suitsista ja pannaan sitten tämä
vuorostaan kiinni. Muu tässä ei auta. Siunaa ja varjele!

Matti piteli suitsista hevostaan ja Eero alkoi hätäisesti ajaa heiniä
häkkiin.

Hän ei ollut ennättänyt vielä nostaa kuin pari sylillistä, kun niityn
toiselta puolelta, viidakosta, kuului paha rääkähdys, jota seurasi
ihmeellinen, vinkuva suhina ja kotkottava ääni kaikkiin ilman suuntiin.
Ja siltä puolelta korpea, joka oli latoa lähinnä, alkoi samassa
rääkähdykseen vastata outo raksutus, melkein kuin olisi taiteltu poikki
kuivia kuusen oksia, tai joku siellä olisi kopautellut kalikalla
kuivasen kylkeä.

-- Sielumme kautta! huusi Matti ja hellitti kätensä hevosen suitsista.

Hevonen riipasihen heti täyteen laukkaan, häkin liisteet työnsivät
Matin lumelle kumoon, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua kuului
häkkineen, rekineen kotiin päin nelistävästä hevosesta vaan
säännöllinen pauke, joka syntyi, kun se iski takakavioitaan reen
sepilautaan. Ja kohta haipui sekin kalkutus pimeään, sumuiseen korpeen.

Toinen hevonen hyppi ja korskahteli ladon nurkalla ja vaara pyöri,
ett'ei sekin päässyt valloilleen, samalle tielle toisen jälkeen. Mutta
marhaminta kesti sentään, vaikka tiukalla siinä oli kolmisäinen,
pellavainen nuora.

Veljet olivat kotvan aikaa aivan sanattomina tyrmistyksestä, toinen
istuen lumessa, toinen heinissä ladon kynnysalla, sydän iskien
rinnassa niinkuin olisi tahtonut hajottaa koko rintakomeron, jäsenet
raukeina vavisten.

-- Ne -- o-o-ovat vainajia! Minä tunsin mummu-muori vainaan
parahduksen. Hän tulee meitä hakemaan omasta ladostaan, sai vihdoin
Matti hätäisesti sammaltaneeksi.

-- Tai pahoja henkiä! kuiskasi Eero, kurkussa ahdistus.

Eivät ne sentään olleet kumpiakaan ja tavallisissa oloissa olisivat
miehet nuo äänet kyllä tunteneet. Kettu veitikka, joka siinä nuoskeassa
ja mieleisessään pimeässä oli lähtenyt saaliilleen, oli toimittanut
miehille tämän kauhean pelästyksen.

Tuntien nälkää suolissaan ja huomatessaan sään otolliseksi, oli se
lähtenyt korven takaa mäestä, kiven onkalosta hiiviskelemään ja
nuuskimaan niitylle päin. Oli kierrellyt ja kaarrellut kauvan ladon
kohdalla, turpa pystyssä, kun tunsi sieltä epäiltävää hajua, mutta
vihdoin oli etäältä kaartaen sivuuttanut ladon ja päässyt toiselle
puolelle niittyä, viidakkoon, missä muisti ennenkin saalista saaneensa.
Siellä oli yllättänyt lumesta riekkoparven, yhden nujersi lumiselta
makuusijaltaan ja toiset lähtivät säikähtyneinä umpimähkään pimeässä
lentämään. Mutta metso, vanha kukko, oli herännyt riekahdukseen ja
toisten siipien suhinaan ja nostanut päätään ja kuulostellut oksallaan
partaisen kuusen kyljessä. Hän ei lähtenyt pimeässä lentämään, kun
tiesi paikkansa turvalliseksi, mutta ei voinut kumminkaan olla
hiljalleen torumatta sellaista rauhansa häiritsemistä. Hän käänteli ja
kallisteli päätään, karskutti paksua käyrää nokkaansa, siirtyi sitten
varovasti keskemmälle oksaa, kun rungon vieressä tipahteli vettä, veti
päänsä höyheniinsä ja rupesi levolle taas.

Mutta veljekset päästivät kiireellä ja läähättäen hevosensa ladon
nurkalta irti ja loikkasivat häkkiin. Eero tarttui ohjaksiin ja Matti
jäi seisomaan hänen taakseen, iskien kouransa häkin liisteihin niinkuin
hukkuva ainoaan pelastukseensa.

Siinä hän seisoi ja koetteli kaikin voimin pitää rekeä tasapainossa,
polkien jalallaan milloin toiselle, milloin toiselle kaustalle,
milloin taas painaen molempia yht'aikaa, aina sen mukaan kuinka reki
kallisteli ja hyppeli paksussa lumessa, sillä hevonen laukkasi hurjana,
hillitsemätöntä vauhtia, kun tiesi kumppaninsa menneen siitä edellä ja
itse jääneensä jälkeen.

Oksat ja lumen taittamat kapealla metsätiellä pieksivät miehiä
kasvoihin. Eerolta lennähti lakki päästä, Matti tunsi jotain lämmintä
valahtavan nenästään leuvalle, mutta eivät he ennättäneet puhua eivätkä
selvästi ajatellakaan mitään, koettivat vaan pysytellä häkissä ja estää
rekeä kaatumasta.

Huonosta tiestä huolimatta porhalsi hevonen yhtä laukkaa aina Murron
aukeamalle saakka, missä veljien niittytie yhtyi metsäkulmilta
tulevaan, vahvempaan tiehen, ja kohosi pellon poikki Murron taloon.

Siinä, kovemmalle tielle päästyään, alkoi hevonen astua, vavisten,
huohottaen ja melkein horjahdellen.

-- Voi kauhistusta! sanoi Matti syvään hengähtäen. -- Että pitää
hevosenkin mennä kuin henkensä edestä. -- Kovinpa iski siellä korvessa
nenääni, koska tuntuu verta vuotavan.

-- Minulta on tainnut mennä lakki, sanoi Eero. -- Mutta kiitetään, että
sillä päästiin.

-- Niin, tarvittaneeko tässä enää maallista verhoa ja pään suojaa,
huokasi Matti, pitäen yhä vielä lujasti kämmenensä häkin rehdoissa.

Murron pihalla näkyi liikuttavan suurilla päresoihduilla ja ikkunasta
loisti tuli. Ja lähemmäksi tullessaan kuulivat veljekset kovan,
järeä-äänisen virren veisuun, joka toisen hetken kajahti ihan selvästi
korviin, toisen hetken taas oli ihan kuulumattomissa.

-- Siellä liikutaan joukolla, sanoi Eero.

-- Ja kuljetaan ahkerasti ovessa, koska Matin veisuu kuuluu noin
katkonaisesti. Minä tunnen hänen äänensä. Hän pirtissä veisaa ja toiset
kulkevat tuohuksilla ulkona. Ovat suuressa tuskassa ja ahdistuksessa
ihmisparat hekin. Kukin osaltaan! puhui Matti. -- Mutta tuntuupa
niinkuin pallo sydänalassani sulaisi lähestyessämme muita ihmisiä.

Silloin hirnahti hevonen, otti äkkiä täyden laukan taas, ja miehet
horjahtivat istuilleen rekensä pohjiin. Ja ennenkuin ennättivät
kohentautua, räjähti jo häkin liiste Murron pihaveräjän pieleen
säpäleiksi, veljet kiirahtivat tielle ja hevonen hyökkäsi oikopäätä
alapihalle, saunan ja navetan välikössä olevalle kaivolle, josta kuului
kulkusten helinää ja huutoja.

-- Nyt on itse paha irti ja heinään menossa joulu-aamuna! Eikä ole
juottanut hevostaan. Tämähän on janoissaan niin, että syöksyy väkisellä
kaivoon. Anna sille vettä, Heikki, muuten se survoo minut jalkoihinsa,
kuului huuto kaivolta.

Siinä juotti parhaillaan pari metsäkulmalta saapunutta rekikuntaa
hevosiaan, ollen joulukirkkoon menossa. Murron pojat säälivät omaansa
aseihin tallin katoksessa ja sitoivat porokelloa aisaan. Veljesten
tamma, joka oli heiltä ladolla karkuun päässyt, seisoi katoksessa myös,
hiukan reen jätteitä perässään. Ja nyt hyökkäsi heidän liinaharja
ruunansa kaivolle, kirkkoon menijäin niskaan.

-- Lähde nyt jo, Jussi, katsomaan Tulittoman niitylle, eläkä
vitkastele, kuului toinen ääni kaivolta päin. -- Tässä on Vuorenalustan
miesten ruuna ja tyhjänä tulee tämäkin, reki särkyneenä. Siellä on
varmaan onnettomuus tapahtunut ja nämä hevoset palaavat nyt vasta tällä
tavalla eilenaamuiselta menoltaan, ja ihan janoon kuolemassa.

-- Niittenkö juoppojen jälkiä tässä jouluaamuna pimeässä penkomaan!
Minä tahdon kirkkoon, minäkin, kuului vastaus.

-- Mutta sinun täytyy! sanoi taas ensimmäinen ääni tiukasti. --
Aattele, että olisi oma isämme siellä.

-- Siinäpä se on! Mutta kun meidän Matilla ei ole hätäpäivää. Istuu
pirtissä virsikirja, oluthaarikko ja kolmihaarainen kynttilä nenän
edessä. Sinä kuulet hänen veisuunsa hyminän. Paimentakoon kukin omansa,
minä en tärvele joulujuhlaani.

-- Hevos parka, kun nyt juo jo kolmatta ämpäriä! kuului taas edellinen
ääni.

-- Vai Vuorenalustan hevosia, sanoi toinen kirkkomiehistä. -- Käännähän
vähän syrjään sitä, että päästään tästä tielle. Onpa leuto joulusää. --
No mutta missä kummassa ne ovat miehet?

-- Luoja ties, kuului vastaus. -- Eilen aamulla varhain ne hyvässä
kohmelossa poikkesivat tähän meille heinämatkallaan. Isä-ukon kanssa
sitten, vielä vähän ryypiskelivät ja lähtivät toimeensa. Meillä
luultiin niitten tästä palanneen huomaamatta takaisin, mutta nythän
tämä näyttää ylen ihmeelliseltä. Tyhjät hevoset sieltä nyt vasta
kirmasevat häkit säpäleinä, mutta miehistä ei näy jälkeäkään.

-- Mentäköön nyt kumminkin teiltä etsimään niitä, kehoittelivat
kirkkomiehet. -- Eihän nyt paleltumisen pelkoa ole ollut, mutta ehkä on
tapahtunut joku muu onnettomuus, kuka tietää -- --

Pirtin ovessa käytiin taas. Joku meni sisään, toinen tuli päresoihdulla
ulos. Murron Matin veisuu, joka kaiken aikaa hiljaisena hyminänä oli
säestänyt pihalla käypää keskustelua, pulpahti oven auetessa taas koko
voimallaan kuuluviin.

Veljekset, Eero ja Matti, olivat hämmästyksestä ja häpeästä
hölmääntyneinä seisseet veräjän pielessä ja kuunnelleet sanaakaan
sanomatta tai paikaltaan hievahtamatta puhetta pihalla.

-- Kirous! kahahti vihdoin Eero hammastensa välistä. -- Ja kirottu
viina! Että me voimme nukkua koko päivän toiseen pimeään!

-- Mitä se tällainen päivä, kaksi hämärää! topautti Matti. -- Mutta
sano, veljeni, kuinka me ilkeämme tästä käydä ihmisten pariin? Siinä
pahempi pulma. Ja kun on vielä jouluaamu, niinkuin kaikesta huomaan.

-- Lähtekööt kirkkoon ensin, otetaan sitten vähin äänin hevosemme,
arveli Eero.

Silloin lähestyi pihalla olijoista yksi heitä kiivain askelin,
heiluttaen loimuavaa tuohusta kädessään, suuri pakka päreitä kainalossa.

He eivät ennättäneet enää välttää mihinkään ja tulija töyttäsi melkein
yhteen heidän kanssaan.

-- Huh! Piru vieköön! Siunaa ja varjele, että joulu-aamuna kiroan,
huusi tulija. -- Tässähän ne ovat miehet, vai oletteko miesten haamuja?

Hän astui selkä edellä takaisin ja heilutti tuohustaan korkealla päänsä
päällä. Kaikki pihalla olijat näkivät nyt selvästi valkean loisteessa
Vuorenalustan veljesten nolot naamat, Eeron lakittomin päin, Matin nenä
veressä ja silmät pulkkina päässä.

Alkoi sataa kysymyksiä miesten heinämatkasta ja jo joukkoon
naurettiinkin.

Murron Mattikin ilmestyi jo pirtistä portaille ja huuteli siinä
paitahihasillaan, paljain päin ja naama punakkana hohtaen veljeksiä
jouluryypylle.

Mutta veljet menivät äänettöminä hevostensa luo ja alkoivat köytellä ja
kohennella särkyneitä rekiään, syleksien ja ähkien.

Ja kun kirkkoon menijäin kulkusten ja porokellon kaiku oli hävinnyt
koivikkoon pellon taa, lähtivät he hiljalleen liikkeelle ja poikkesivat
kirkkotiestä syrjään, kotiinsa päin, rinnassa ahdistava tunne, joka oli
estää hengen kulkemasta.

Taivas alkoi kirkastua, nuoskea usma painui alas ja keräytyi kirkkaiksi
kiteiksi puitten oksiin. Ja kun Matti ja Eero lähentelivät kotiaan,
ajoivat Mustansuon aukealla, saapui heidän korviinsa pohjoisesta päin
kankaitten, metsien ja soitten yli kumea kirkonkellon kajahdus, sitten
toinen ja kolmas -- ja soittoa kesti kauvan, kaiku toisensa jälestä
vyöryi heidän ylitsensä kuin mahtava aalto ja haipui kaukaisten nummien
rannoille.

Matti tarkasteli alakuloisena otavaa, ja huomasi viidennen hetken
aamuyötä olevan kulumassa.



Köyhän hauta.


Juho Nykänen, kyläsuutari, makasi kirstussaan kellastuneella nurmella
hautuumaan kiviaidan ulkopuolella, kädet ristissä rinnalla, kynnet
piessä.

Ei se oikeastaan ollut kirstukaan, jossa hän makasi, ei sellainen
kaarevasivuinen, korkeakantinen, jaloilla varustettu, jota tavallisesti
ruumiskirstuksi kutsutaan, vaan ainoastaan jykevistä laudoista
kokoonlyöty suora laatikko, joka oli noella ja Uimavedellä tahrittu
mustaksi, vaan jossa sentään oli melkein yhtä paljon näkyvissä pelkkää
harmaata sahan jälkeä.

Varsinkin kansi, joka oli nostettu pystyyn aitaa vastaan Nykäsvainajan
pään kohdalle, oli keskeltä aivan sen värinen, kuin vanha sahalauta
luonnostaan on, sillä siltä kohdalta oli kaikki maali lähtenyt
kyytimiehen hevosloimeen, kun hän Nykästä viimeiselle retkelle
kyyditessään oli siinä kannella hajareisin istunut, loimi allaan.

Nykäselle oli näet tälle matkalle hommattu hevoskyyti, vaikka hänen
ennen kyllä täällä maailmassa oli aina täytynyt taivaltaa jalan, ja
lopulta rajoittaa kulkemistaan samassa suhteessa kuin jalat, hänen
ainoat kulkuneuvonsa heikkenivät.

Jalan oli hän kulkea sipaissut kylästä kylään, talosta taloon,
lestipussi selässä ja kupeella nahkainen laukku, jossa suuriin
puurasioihin järjestettyinä olivat olleet vasarat ja hohtimet, naskalit
ja pinninaulat sekä muut pienemmät tarpeet. Kaikkia teitä oli hän
tallustanut monen kylän piirissä, kaukaisimpiin salotorppiinkin oli hän
tuntenut polut. Ei ollut sitä talon tupaa, ei paljo sitä mökkipahaista,
jonka pihanpuolisen ikkunan alla hän ei olisi matalalla jakkaralla
selkä kumarassa osaa iästään istunut, ei ollut paljo sitä ihmistä
paikkakunnalla, jota hän ei olisi jalkineihin auttanut.

Vikkelästi oli hän nuorempana kylien ja talojen välit kulkenut, mutta
jota enemmän ikää karttui, sitä enemmän kului häneltä aikaa työpaikkoja
muuttaissaan, kunnes hänen vihdoin oli täytynyt pientä vuokraa vastaan
asettua paikoillaan elämään erään talon saunaan ja koettaa pysytellä
hengissä vaan vanhojen jalkineitten paikkauksella. Ja oli siihen osalta
vaikuttanut sekin, että uusi aika oli tuonut tullessaan kaikenmoiset
uudet kuosit ja ompelut, joihin hänen vanhat sormensa eivät enää
ottaneet taipuakseen.

Mutta ei hän kauvan enää viimeisen muuttonsa jälkeen ollut naskalia
pidellyt eikä nahkaa nakutellut.

Kerran keväisenä yönä, kun hän illalla vielä oli parin saappaita
puolipohjannut, kuukahti hän jakkaraltaan saunan nurkkaukseen
levitetylle olkikuvolle kumoon, oikasihen siihen viimeisen kerran,
työntäen vuosikymmeniä koukussa olleen selkänsä suoraksi, puristaen
pikirihmain uurtamat kämmenensä nyrkkiin sivuilleen ja suunnaten
sammuneet silmänsä jäykästi saunan nokiseen lakeen -- --.

Ja silloin tapahtui hänelle se kunnia, jota hän sitä ennen ei vielä
koskaan ollut saanut: hän sai oman, vakinaisen olinpaikkansa, joka
tosin oli hätäisesti kyhätty, mutta oli kumminkin hänen omansa ja hän
sai hevoskyydin kirkonmäelle. Ja sillä matkallaan hän nyt oli.

Mutta ei hän ollut kumpaistakaan sentään saanut omilla ansioillaan
nytkään, ja sen vuoksi olikin hänen parransänkisillä, laihoilla ja
saunan nurkissa harmaantuneilla kasvoillaan katkera, melkein toivoton
ilme, kun hän siinä tarkkaavaisena, suu puoleksi auki, kuunteli
vieressään käypää keskustelua.

Talon renki oli ollut hänellä kyytimiehenä ja vanhoilla, tärisevillä
häkkirattailla oli häntä tuoda koluutettu, niin että takaraivo oli
ahtaan laatikon päähän jysähdellyt, mutta isäntäkin oli sentään
toisella hevosella ja vieterirattailla tullut jälestä ja ottanut
mukaansa vanhan kestivaimon, saman, joka rengin kanssa oli Nykäsen
hänen uuteen asuntoonsa nostanut ja häntä hiukan siivonnut.

-- Mitä? Eikö hänen työkaluillaan saa niin paljoa, että se vastaisi
kirstun hintaa ja hautaan tuomista? sanoi lukkari, joka lauluvirkansa
ohessa hoiti myöskin pitäjän vaivaiskassaa ja nyt isännän kanssa
keskusteli Nykäsvainajan laatikon vieressä.

-- Ei! vastasi isäntä jyrkästi.

-- Mutta jos nyt isäntä sentään koettaisi ne ensin pienellä
huutokaupalla panna rahaksi. Minä toimittaisin jo tänään huutokaupasta
kuulutuksen.

-- Kanttori saa itse pitää huutokaupan, jos tahtoo. Minä en hänen
kaluihinsa kajoa. Siellä se on meidän saunan porstuassa vanhassa
puuvakassa koko hänen omaisuutensa, pitäkää hänestä sitten huutokauppa
tai miten tahdotte, mutta kahta markkaa enempää siitä ei kartu,
vakuutti isäntä, pullea, punakka mies, kiiltovartisissa saappaissa.

-- Eikö enempää! Maksavathan hohtimetkin jo yksinään pari markkaa,
tuumaili lukkari harmistuneesti naurahtaen.

Näytti aivan siltä kuin Nykäsvainaja olisi nykäyttänyt päätään ja
kuulostanut. -- Kaksiko markkaa vaan -- ja kaikkein parhaat enkelska
hohtimet, joista hän itse oli maksanut neljä ja joilla nytkin vielä
pingoitti lestille vaikka kaikkein jäykimmän lautasnahan -- --

-- Ei niistä vanhoista naskalipahasista eikä lestikalhuista moniakaan
makseta, joshan nyt juuri vasarasta ja hohtimista saisikin markan
verran, väitti isäntä. -- Mutta kirstu ja hautaan tuominen maksavat jo
kaksitoista, joka ei suinkaan ole liikaa tällaisella kevätkelillä, kun
ei tiedä lähteäkö reellä vai rattailla. Sitten kahden kuun hyyry, se on
kolme markkaa -- ja entä saunan siivous? Eihän siellä kuolleen jäleltä
voi kukaan kylpeäkään, ell'ei sitä perin pohjin siivota, ja siihen
menee piioilta ainakin kaksi päivätyötä, jos heitä siihen toimeen
saa ollenkaan ryhtymäänkään. Niin että siitä toimesta on laskettava
vähintäin kolme markkaa -- ja vielä yksi markka karpuuniveteen, sillä
siellä on sellainen löyhkä -- ja kanttori tuntee kyllä kunnalliset
terveys-ohjesäännöt. -- Kaikkia viheliäisiä tulee ottaneeksikin
huoneihinsa!

Nykänen melkein liikahti laatikossaan. -- Kun tämän kaiken olisi
aikoinaan arvannut, niin ennemmin melkein olisi itsensä suohon
upottanut, syvimpään silmänteeseen sukeltanut, sinne pohjaan itsensä
kiinni puraissut ja sinne jäänyt kuin ammuttu sorsa -- -- Eikö hän
ollut siihenkin taloon kymmeniä kenkäparia pelkillä ruokapalkoilla
paikannut -- --

-- Niin, niinhän se on tässä maailmassa, sanoi lukkari mietteissään,
mutta jonkunhan niistäkin täytyy huolta pitää. Mutta kovin paljon te
määräsitte kirstusta ja hautaan tuonnista.

-- Sitten olisi kanttorin pitänyt toimittaa ne itse, antoi isäntä
kiivaan vastauksen. -- Kun ei ollut edes lautoja valmiina, vaan nekin
piti luuvan laipiosta repiä. Ja onko tämä sitten keli, kuten jo sanoin?

-- No no, ei kiivastuta! Teidän laskunne tekisi siis yhdeksäntoista
markkaa.

-- Osavasti. Eikä siinä ole tinkimisen varaa, vaan pikemmin päinvastoin.

-- Ja ottaisitte sen rahan nyt heti?

-- Niin, aivan tällä matkalla. Sitävartenhan juuri tänne itse
lähdinkin, sillä ei tässä köyhällä olisi aikaa odotella. Kyllähän
kanttori sitten saa myödä ne kalut.

-- No tulkaa sitten jumalanpalveluksen päätyttyä luokseni, niin teemme
tilin, sanoi kanttori. -- Mutta tuoltahan tuleekin jo kirkkoherra,
jatkoi hän, katsahdettuaan sivulleen. -- Täällä on meillä tämä toinen
toimitus, joka on ensiksi tehtävä. Alakylän rusthollari, niinkuin
tiedätte. Hän on laulettava ja saatettava ensiksi. Tämän nyt olisitte
voineet tuoda jonakuna arkipäivänäkin, kyllähän sitten olisi ensi
pyhänä siunattu.

-- Mikä sitä lämpimällä kevätsäällä talossaan pitää. Mutta kanttori
toimittaa sieltä sitten hauturin ja pari muuta miestä kantamaan tätä,
huusi isäntä vielä lukkarin jälkeen.

-- Niitä köyhiä, niitä köyhiä! huokaili lukkari ja asteli sivummalta
kiviaidan vierestä hautuumaan portille, missä havutetulla käytävällä,
paareille nostettuna lepäsi komeassa kirstussa toinen vainaja, Alakylän
rusthollari, suuren kansa- ja saattojoukon ympäröimänä.

Hyvin oli häntä viimeiselle matkalleen varustettu, parta ajettu,
hiukset suittu sekä muutenkin kaikin puolin pesty ja siistitty.

Nyt otti koko suuri suku ja koko kaipaava saattojoukko häneltä
viimeiset hyvästinsä, ja kirstun kantta alettiin asetella paikoilleen.

Isäntä, renki ja se vanha kestivaimo, jotka Nykäsvainajan seurassa
olivat kirkolle saapuneet, siirtyivät lähemmäksi rusthollaria hekin,
tervehtivät siinä muutamia tuttavia pienellä pään nyykäyksellä ja
ihmettelivät rusthollarin komeata kirstua, jossa oli kahdeksan
pallonmuotoista hopeoittua jalkaa ja valkea metallilevy päässä.

-- Mitähän maksaneekaan?

-- Sata markkaa tietenkin.

-- Sata viisikymmentä, kuiskasi joku saattojoukosta. -- Ja on sille
kuulinma jo kyselty tuhannen markan hautakiveäkin.

-- Ai ai! Kylläpä kelpaa sitten maata ja odotella tuomiota, tokasi
Nykäsvainajan kyytimies, mutta vaikeni heti ja tempasi lakin päästään,
kun joku samassa nyhkäsi häntä hihasta.

Kirkkoherra oli lukkarin kanssa asettunut seisomaan hautuumaan portille
tulijaa vastaanottamaan, kaikki paljastivat päänsä ja kellot alempana
olevan kirkon tornista paukahtivat juhlallisesti.

Lukkari alkoi virren ja kahdeksan kantajaa, valituita miehiä
juhlapuvussa, kohotti kirstun paareilta ja lähti hitain askelin
kirkkoherran ja laulavan lukkarin jälestä hautuumaan portista sisään,
mistä pienityillä kuusenhavuilla sirotettu käytävä osoitti heille tien
aina rusthollarin haudalle saakka.

Rusthollarin leuka hiukan nytkähti joustavalla päänalasella, jolla
hänen niskansa oli tuettu, ja hän oli kaikesta tympäisevästä
tyhjyydestä huolimatta sentään tyytyväinen pimeässä kirstussaan, että
toimitus kävi niinkuin käydä pitikin, että kaikki tapahtui hänen
arvonsa ja niitten määräysten mukaisesti, jotka hän jo hyvissä ajoissa
ennen muuttoaan oli omaisilleen antanut.

-- Äh häh! -- Näin ne häntä veivät -- näin niitten täytyi viedä -- --
sadan viidenkymmenen markan kirstun ostivat -- erityisen kammion
kaivattivat -- jo kuuluivat hautakiveäkin kyselleen määräyksensä mukaan
-- --. Tunnin soitattivat sanomakelloja -- -- ne minua surevat --
itkevän kuuluvat -- mutta niitten täytyy -- hän oli niille niin paljon
hyvyyttä koonnut ja jättänyt -- ooh! monta taloa ja ainakin kuorman
rahaa -- --. Siitä riitti koko hänen suurelle suvulleen ja vielä
muillekin --. Kaikkia hän oli muistanut -- jokaista ansionsa mukaan
-- -- kirkkoa hän oli muistanut -- pakanoita oli muistanut -- vielä
köyhiäkin oli ennättänyt muistaa ihan pikkuista ennen tuota kauheata
hetkeä. -- Kiitollisessa muistossa ne saavat kaikki hänen nimeään
säilyttää -- ja sen ne tekevät -- sillä hän oli aina hyvä -- rehellinen
ja kaikille hyvä -- --. Uh, sitä pimeyttä ja ahtautta --!

Kirstu jysähti havutetun haudan pohjaan, mustat kantovyöt vedettiin
ylös, ja sinne rusthollari jäi -- -- --

Kellonsoittaja sai rahaa, lukkari sai rahaa ja kirkkoherra tiesi
saavansa rahaa vielä enemmän kuin molemmat edelliset yhteensä, ja
kaikki he panivat parastaan, yksi ponnistaen käsivarsiaan, toiset
kurkkuaan avittaakseen rikasta rusthollaria taivaan iloon ja
kiinnittääkseen muiston hänen hyvistä töistään maan päälle.

       *       *       *       *       *

Mutta alakuloisena ja surkastuneena kuin vasta lumen alta päässyt
keltainen nurmi, ja sama toivoton ilme parransänkisillä kasvoillaan
makasi Nykänen laatikossaan, jonka kansi yhä vielä oli kiviaidan
nojalla pystyssä.

Kaikki olivat seuranneet rusthollarin saattojoukkoa aidan sisäpuolelle,
ainoastaan kaksi keskenkasvuista tyttöä halvoissa tamineissa seisoi
Nykäsen laatikon vieressä.

Ne olivat hänen orvot tyttärensä, jo pienuudesta mieroa kiertäneet,
huutolaisina olleet, sitten varttuneemmiksi päästyään palvelukseen
joutuneet, ja nyt, kuultuaan isänsä kuolleen ja ehkä tänään hautaan
tuotavan, tulleet toiselta laidalta pitäjää häntä viimeisen kerran
katsomaan.

Äitiään eivät he muistaneet ollenkaan ja vähän oli heillä ollut apua
isästäänkään. Nykäsvainajan ansiot olivat hänen vanhemmilla päivillään
olleet hyvin niukat. Mutta rakkautta sitä saattaa sentään olla
köyhäinkin kesken. Nykänen oli voimainsa ja varainsa mukaan koettanut
pitää tyttörievuistaan huolta, jos kohta se olikin supistunut melkein
kokonaan siihen, että oli saanut heille kummallekin hommatuksi parin
kunnollisia kenkiä vuodessa. Tytöille taas oli kaikki kylmä vieraitten
hoteissa tuntunut siedettävämmältä, kun jalkoja ei palellut, kun oman
isän tekemä kenkä niitä lämmitti.

-- Voi isä parkaa, kuinka on näivettynyt ja harmaa ja synkkä katsella,
sanoi toinen tytöistä, sittenkun heidän isänsä saattomiehet olivat
menneet katsomaan rusthollarin hautausta.

-- Ja kärsineen näköinen. Eipä hänelle helppoa ollut elämä, lie ollut
kuolemakin katkera yksinäisessä saunan nurkassa, lisäsi toinen.

Ja miltei katkerammalta vielä näytti ilme Nykäsen kasvoilla, kun kellot
rusthollarin kunniaksi alkoivat kumahdella, kun lukkari kurkun täydeltä
lauloi ja kun kirkkoherra tulvanaan lasketteli muistopuhetta hänelle.

-- Hm! Alakylän rusthollari! -- Niin sitä rahallista kunnioitetaan
ja taivaaseen toimitetaan -- aina on apumiehiä rikkaalla, --
mutta muistaneeko tai auttaneeko kukaan minua nyt enemmän, kuin
ennenkään -- --?

Rusthollarin haudalla jatkoi kirkkoherra vielä puhettaan ja suuri
saattojoukko seisoi puoliympyrässä hänen edessään, mutta Nykäsvainajan
kyyditsijät, isäntä, renki ja vanha kestivaimo tulivat saatettavansa
luo ja alkoivat pidellä hänen laatikkonsa kantta.

-- Ottakaa varotellen kiinni, siitä lähtee kuin riihen kiukaasta,
varotteli renki isäntäänsä. -- Minä siitä tulomatkalla tahrin hyvät
housuni piloille, vaikka oli loimikin allani.

Ennenkuin kansilauta oli pantu kiinni, liittyi joukkoon
haudankaivajakin kahden muun miehen kanssa, jotka häntä tavallisesti
kävivät kiireimpinä aikoina auttamassa ja olivat tavallaan hänen
ammattikumppaneitaan. Heidän piti nyt olla apuna Nykästä hautaan
kantamassa.

-- Nykäsparka! Siinä hänkin nyt makaa! Kyllä hänessä aikoinaan oli
miestä pikirihmaa kiskomaan ja ammattiinsa hän oli tottunut kuin Hasti
naskaliin, puhui haudankaivaja, leikkisä mies. -- Sen tiedän minä,
joka tunsin hänet hyvästi, jatkoi hän. -- Yhdessä käytiin rippikoulua.
Ei kenkää lujempaa tehnyt kukaan, vaikka hitaasti kävi lopulta työ,
sillä taudit ja kärsimykset ahdistivat häntä. Mutta loppuunsa saakka
hän yritti ja näettehän sen, kuinka ovat nyrkkinsä rihmain uurtamat
ja kummoinen käsnä pullottaa tuossa peukalohangassa naskalin päästä,
katsokaas! -- Mutta miksi ette ole häntä edes pesseet? lisäsi hän
pahaksuvalla äänellä, katsellen yhä kuihtunutta vainajaa. -- Me pidämme
puhtaudesta täällä meilläkin. Noin likasena minä en sallisi ketään
katseltavan.

-- Häh! Luuletteko te monen vuotiset noet ja piet niin vaan lähtevän?
vastasi kestivaimo närkästyneesi haudankaivajan moitteeseen.

-- Nämähän ne sen tyttäret tahtoivat arkkua avaamaan, niinkuin tapa
aina on ollut, selitteli isäntä.

-- Soitetaanko tälle, että tiedän antaa merkin kellotapuliin? kysyi
haudankaivaja.

Kysymys tuntui isännästä melkein typerältä ja hän katseli kummastuneena
haudankaivajaa.

-- Vai vielä soitettaisiin! vastasi hän melkein pilkallisella äänellä.
-- Millä sille soitetaan, vaivaiselle? Kiitän, jos saan kanttorilta
täysiksi edes kirstun hinnan ja tuontipalkan.

Haudankaivaja loi nurpean katseen Nykäsen laatikkoon, mutta vainajan
tyttäret, jotka yhä seisoivat isäänsä katsellen, kääntyivät pois
kiviaitaan päin ja peittivät silmänsä, purskahtivat itkuun poloiset.

He olisivat niin kernaasti soitattaneet isälleen hautauskellot, mutta
ei heilläkään ollut rahaa. Ja heidän mielensä kävi vielä haikeammaksi,
kun kuulivat, että siinä juuri sitä tarvittiin, juuri rahaa, eikä
mitään muuta.

Ja piirre Nykäsvainajan omallakin otsalla, ohuilla poskilla ja puoleksi
avoimilla huulilla kävi melkein vielä entistään synkemmäksi. -- Eivät
soita hänelle -- -- eiväthän ne ilmoittaneet hänen lähtöäänkään -- mitä
ne sitten ottaisivat pyhillä kelloilla häntä tervetulleeksikaan -- mitä
ne kuluttaisivat siunattua metallia hänen tähtensä, kun häneltä ei
jäänyt rahaa, millä se kulutus korvattaisiin -- ei häneltä jäänyt kuin
kaksi orpoa tyttöriepua ja muutama vanha naskali -- --.

-- Vai ei soiteta, sanoi haudankaivaja. -- Mutta hän oli kumminkin
hyvä mies ja hyvä suutari, lisäsi hän vilkkaasti. Minä menen ja soitan
hänelle kellot. Kyllä te ilman minuakin jaksatte hänet kantaa.

Isäntä katsoi ihmetellen haudankaivajaan, mutta silloin oli tämä jo
ripein askelin menossa kellotorniin päin.

Rusthollarin hautauspuhe oli loppunut ja väki haudalta alkoi hajaantua.
Sittenkun asianomaiset olivat kädestä kiittäneet kirkkoherraa ja yksi
samalla oli pistänyt kymmenen markan setelin hänen kouraansa, jonka
hän likisti virsikirjansa väliin samanpäiväisen evankeliumin kohdalle,
niinkuin kirjanmerkiksi, alkoi hän astuskella yhteisen haudan puolelle,
koska tiesi sinne vielä tuotavan yhden siunattavan.

Samassa kajahtivat kellot.

Kirkkoherra kohautti hämmästyneenä päätään, ja samoin kaikki muutkin.

-- Eikö se ole suutari Nykänen -- --?

-- Sehän se on.

-- Kuka sille soitattaa?

-- Mitä kummaa tämä on?

-- Eikö liene erehdys. Vai olisiko sillä joku varakas sukulainen?

-- Hauturi kuului menneen soittamaan, omalla kustannuksellaan.

-- Onko sillä toisella köyhällä työntää markka kellokassaan, kun markan
vaan saa haudasta -- --?

Lukkari, ollen pois lähdössä, seisattui hämillään hautuumaan portille.
-- Mitä tämä nyt on? Pitäisikö sille laulaakin? Mutta eihän häntä ole
pyydetty -- eikä hänen sovi vaivaiskassasta laulupalkkaansa ottaa, kun
sinne tämän vainajan tähden tulee jo muutenkin sellainen lovi.

Samassa kantoikin jo neljä miestä kylkivääränä, vaatteitaan noetusta
laatikosta suojellen, Nykäsvainajaa portista sisään.

Olivatko Nykäsen kuihtuneet kasvot kellojen kaijunnasta saaneet
iloisemman muodon, sitä ei enää näkynyt, koska laatikon kansi oli
sulettu, mutta kun kirkkoherra huolettomasti ja tuossa tuokiossa
pidettävää saarnaansa mietiskellen lasketteli ulkomuistista siunausta
hänen haudallaan, kuului hautuumaan yläpuolella leivosen viserrys.

Moni nosti katsettaan.

-- Kah, kiuru!

-- Ensi kerran ilmoittaa äänensä tänä kevännä.

-- Hyvä merkki!

Kukaan ei nähnyt kiurua, vaikka kuinkakin silmiään siristi, sillä se
oli niin korkealla. Ja yhä korkeammalle sen tahdikas ja iloinen liritys
kohosi kohti kirkasta lakea, kohosi, kohosi yhä, kunnes sitä lopulta ei
kuulunut enää ollenkaan.

Mutta olikohan se kiuru -- -- --? Ehkä se olikin Nykäsvainaja, joka
kaiken ikänsä toisten nurkissa, noessa ja piessä aherrettuaan oli
kyllästynyt ahtaaseen laatikkoonsa ja lähti nyt omille, väljille
asuma-aloilleen, lehahti riemastuneena kerran täyteen vapauteensa
-- ehkä se olikin hän, joka iloisena laulellen häipyi rajattomaan
avaruuteen -- kuka tietää?



Suuri hyväntekijä.


Samppanja oli kaadettu laseihin, se vaahtosi ja kuohui tulisena yli
reunojen suurille tarjottimille, joilla sitä kannettiin ympäri ja
joilta kymmenet kädet sitä kiihkeästi kurottelivat ottamaan. Ravintolan
suuri sali oli loistavasti valaistu, pöydät notkuivat herkkujen
painosta, hännystakit keikahtelivat, silkki kahisi, hajuvesien ja
hienojen sikarien tuoksu suli yhteen salin parvelta kajahtelevan
musiikin kanssa huumaavaksi lämmöksi, joka nosti hehkun kalpeimmillekin
poskille ja sai tylsimmänkin katseen säteilemään.

Soittajat lopettivat kappaleensa ja puhalsivat fanfaarin.

Kävi kohaus yli salin ja kaikki yksityinen, äänekäs keskustelu hiljeni.

-- Hs, hs! Nyt tulee juhlapuhe. Tohtori Baner kuuluu aikovan puhua,
kuiskailtiin joka puolella. -- Hän tahtoo pitää puheen isännälle,
päivän sankarille, juhlan toimeenpanijalle. -- Kaupunkimme ensimmäinen
puhuja. -- Siitä tulee varmaan mainio puhe.

Ja tohtori Baner nousi seisaalleen perimmäisen pöydän ylimmässä päässä,
tarttui varmalla, tottuneella kädellä korkean samppanjalasin jalkaan,
kohautti sitä vähän ja asetti sen sitten takaisin pöydän reunalle,
hiukan sivummalle.

Hän oli mahtavan näköinen mies ja teki jo seisaalle noustessaan
valtavan vaikutuksen moniin läsnäolijoihin, jota vaikutusta lisäsi
vielä se reipas liike, millä hän kohautti lasiaan ja siirsi sitä
syrjemmäksi tehdäkseen etumustansa pöydällä väljäksi ja vapaaksi
liiallisista esineistä.

-- Hyvä, hyvä! pamahutti heti usea, jonka into jo oli päässyt täyteen
vireeseen ja kielen kanta kyllin liukkaaksi.

-- Hs, hs! kuului toisaalta.

Tohtori oli jo ennättänyt ryäistä kerran, mutta kun hänet heti
hyvä-huudoilla keskeytettiin, vaikeni hän, jäi odottamaan hiljaisuutta
ja alkoi hymyillä. Mutta hänen hymynsä oli enemmän halveksuvan kuin
tyytyväisen näköistä, se oli pikemmin pilkallista kuin iloista. Outo
siitä olisi saattanut loukkautua, vaan ne, jotka tohtorin tarkemmin
tunsivat ja hänen hymynsä huomasivat, kuiskailivat sen tulevan siitä,
että hän ylenkatsoi tuollaisia tarpeettomia kunnianosoituksia, hänellä
kun oli arvoa ja kunniaa jo niin äärettömän paljon, hänellä, joka
oli pankin johtaja, joka oli valtuuskunnan puheenjohtaja, joka oli
anniskeluyhtiön puheenjohtaja, joka oli -- --

Tohtori rykäsi taas kaikuvasti ja nostatti hartioitaan, niin että
kovaksi kiilloitettu paidan rinta paukahti, heitti ylemmyyttään uhkuvan
katseen yli salin, silitti kerran pari suippoa leukapartaansa ja alkoi
puhua:

-- Hyvät naiset -- hyvät herrat! Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun
kaupunkimme intelligensi on koolla tässä samassa salissa, tämän saman
seurahuoneen katon alla.

"Intelligensin" kohdalla alkoi sellainen silkin kahina ja supatus, että
seuraavia sanoja tuskin kuului.

Tohtori otti sen huomioonsa ja hengähti vähän.

Sitten puhui hän taas:

-- Satoja, tuhansia katoamattomia muistoja ovat nämä seinät jättäneet.
Monta ihanaa hetkeä on täällä vietetty, monta juhlaa juhlittu, joitten
sankareista useat jo ovat ennättäneet painua turpeen alle.

Tällä kohdalla kuului monelta puolelta syviä huokauksia.

Tohtori jatkoi, ääni melkein väristen:

-- Sadat, sanon minä, tämän kaupunkimme parhaista pojista ja
iloisimmista, ihanimmista tyttäristä, jotka tämän saman laen alla
ovat nuoruuden innossa ja rohkeassa toimintahalussa pyörähdelleet,
sadat ovat jo menneet tuonen tuville, manalan majoille, sillä juuri
tänäpäivänä, tänä iltana on ummelleen kulunut viisikymmentä vuotta
siitä, kun tämä sali ensi kertaa valaistiin, kun täällä ensi kertaa
soitto kaikui ja maljat kilahtelivat.

-- Hyvä, mainiota! huudettiin monelta taholta. Tohtori hymyili taas,
pitkän hetken. Mutta nyt loisti hänen hymyilystään täydellinen itseensä
tyytyväisyys, oikein leppoisa mielihyvä.

-- Yksi elää sentään vielä tästä vanhasta kantajoukosta, yksi, joka
jo puoli vuosisataa sitten oli etummaisena niitten joukossa, jotka
ymmärsivät kaupunkimme kipeimmän tarpeen. Hyvät naiset, hyvät herrat,
te tiedätte ketä tarkoitan -- --

-- Wille, Wille! Setä, setä! -- Herra Mattson, missä teidän lasinne
on? kuiskailtiin, ja nyhkittiin hihasta ja hännystakin liepeistä
pientä, vanhaa ja ryppyistä herrasmiestä, joka hiukan kumarassaan,
silmät viekkaina vilkkuen hiiviskeli pöytien välissä, seisattuen
milloin yhden, milloin toisen luo, ja viittaillen tarjoilijoille, suu
myhähdellen.

-- Minä tarkoitan isäntäämme, tämän Seurahuoneemme vanhaa,
kunnianarvoisaa isäntää, herra Wille Mattsonia, huusi tohtori lujalla
äänellä ja kohotti kättään vanhaan mieheen päin, joka samalla jäi
kahden pöydän väliin yhteen kohti seisomaan ja painoi katseensa
lattiaan.

-- Elää viisikymmentä vuotta, on jo paljon, mutta palvella
viisikymmentä vuotta yhteiskuntaa tarmolla ja suurimmalla
alttiiksiantavaisuudella, se on onni, joka ei tule yhdenkään
kuolevaisen osaksi tuhannesta. Mutta sen on Wille Mattson tehnyt ja sen
johdosta on hän meidät kutsunut tänne tätä harvinaista riemujuhlaansa
viettämään.

Salissa vallitsi syvä hiljaisuus ja tohtori vaikeni hetkeksi,
hypistellen taas suippoa leukapartaansa ja heittäen silmäyksiään
oikealle ja vasemmalle.

-- Huomatkaamme yhtä kohtaa, jatkoi hän taas erityisellä painolla. --
Hän on itse meidät kutsunut tänne, hän on itse omalla kustannuksellaan
pinonnut pöydät kukkuralleen ja laskenut parhaitten tynnyriensä tapit
selki seljälleen -- --

-- Mainiosti! -- Eläköön! -- -- -- Hs, hs!

-- -- kun päinvastoin meidän välttämätön velvollisuutemme olisi
ollut omasta puolestamme toimeen panna tälle kunniavanhukselle
riemujuhla -- --

-- Kori samppanjaa -- minun maksuuni -- ylimääräisestä huusi vallan
kuuluvalla äänellä eräästä sivupöydästä muuan kaksileukainen, paljaspää
herra, pistäen kätensä housunsa taskuun ja viittoillen toisella
kädellään tarjoilijaa.

-- Elköön ymmärrettäkö minua väärin, elköön otettako minua jumalansanan
pilkkaajaksi, jatkoi tohtori -- mutta mieleni tekisi tästä
riemuvanhuksesta sanoa, että kun me olemme isonneet, on hän antanut
meille ruokaa, ja janoisina on hän meitä juottanut, aina ovat hänen
ovensa olleet auki, aina on hän tarjonnut meille auliin palveluksensa,
aina ottanut meitä herttaisella hymyllään vastaan -- --

-- Mitä se sanoo? tiuskasi samassa karkea, humalansekainen ääni eräältä
sivuovelta.

Siihen oli keräytynyt arkikapakan puolelta oven raosta kuuntelemaan
joukko jokapäiväisiä viinaveikkoja, eräs vanhanpuolinen mies
etummaisena, tukka ja tuuhea leukaparta pörrössä.

-- Mitä se sanoo? Se valehtelee. Viisikymmentä penniä minä olen
maksanut jokaisesta olutpullosta ja kahdeksankymmentä tyytingistä ja
markan -- -- soh! -- ja sata kertaa on minut täältä heitetty ulos -- --
no nooh -- --!

Viimeiset sanat kuuluivat jo melkein oven takaa, sillä mies oli saatu
työnnetyksi takaisin kapakkapuolelle ja ovi lukkoon. Mutta seinän
takana tuntui nousseen rähinä, joka ei sentään suuremmassa määrässä
häirinnyt salissa olijoita.

Juhlivien kesken oli syntynyt pieni hämmennys.

-- Kuka se mies oli?

-- Kuinka äärettömän hävytöntä!

-- Kuinka sikamaista!

-- Fyy, kuinka raakaa!

-- Kuka on se roisto?

-- Se on räätäli Itkonen.

-- Sekö saastainen se oli, kyllä minä olen kuullut hänestä.

-- Se on itse täydellisin kurjuus, suurin juoppo ja tappelupukari.
Retuaa yöt ja päivät, ja perhe näkee nälkää.

Tohtori oli vaijennut hetkeksi, purrut huultaan ja taivutellut pientä
parran typästä leukakuopassaan hampaittensa väliin. Hän oli heittänyt
katseensa läpitunkevan tuimana ovea kohden, missä räätäli rähisi, mutta
samassa kävi hänen suussaan taas pilkallinen, halveksiva hymäys, ja hän
jatkoi:

-- Aina hän on ollut valmis palvelemaan yhteiskuntaa, voimiaan
säästämättä vielä nytkin tällä korkealla ijällään, jolloin useimmat
kuolevaiset jo haluavat päästä nauttimaan kauvan sitten ansaittua
rauhaa. -- Mutta ei sillä hyvä, että tämä kunnian vanhus Wille
Mattson on koko elämänsä uhrannut kaupunkimme hyväksi, että hän
on viisikymmentä vuotta seissut vakavana paikallaan myrskyistä ja
vastoinkäymisistä huolimatta -- seikka, joka jo yksinään riittäisi
antamaan hänelle kuolemattoman nimen kaupunkimme aikakauskirjoissa --
ei vielä sillä hyvä, sanon minä:

-- Hyvät herrat ja naiset! Hän on tehnyt vielä paljoa enemmän, jonka
minä suurimmalla kunnioituksella ja vilpittömimmällä kiitollisuudella
saan tämän yhteydessä teille kaikille tiedoksi antaa. Hän on
tänäpäivänä, tämän riemujuhlansa johdosta muistanut kahdentuhannen
markan lahjoituksella kaupunkimme köyhäinlasten kotia, jonka
johtokunnassa minulla on kunnia olla puheenjohtajana -- -- --

Tähän täytyi tohtorin keskeyttää, sillä nyt alkoi uudestaan sama ikävä
häiriö, joka jo äsken oli uhannut.

Se tuli tällä kertaa pääoven puolelta.

Kaikki ravintolan palvelusväki oli sellaisessa juhlatouhussa, ett'ei
räätäli Itkosta kukaan sen koommin muistanut pitää silmällä, kun hänet
oli potkittu bufetista kadulle. Ja kun rauhallisessa kaupungissa ei
riittänyt panna poliisia joka kokoushuoneen ovelle, pääsi humalainen
räätäli astumaan komeasti pääovesta saliin.

-- Nyt tuli jo ihan emävale, huusi hän heti ovelta, keskeyttäen
tohtorin puheen, ja alkoi astua kumarrellen peremmälle. -- Mattsonniko
ne rahat on lahjoittanut? Antakaas, kun minäkin kerran otan
puheenvuoron. Minä en lähdekään tästä ensi heitolla, en -- -- räätäli
puhuu kerran kans' -- --

Pari kyypparia ja joitakuita nuoria, urhoollisia herrasmiehiä oli
hyökännyt hienosti sadatellen ja hammasta kiristellen Itkosen kimppuun,
ja aikoivat työntää hänet oikopäätä ulos.

Mutta räätäli oli erityisesti sapettunut ja sitkeämpi kuin oli
luultukaan. Hän tiesi miltä kohdalta hännystakki helpoimmin repeää,
eikä ottanutkaan lähteäkseen salista ensi hopussa.

Syntyi aimo mylläkkä oven puolella ja ylinnä kuului Itkosen karkea ääni:

-- Me ne olemme lahjoittaneet -- minä ja ne tuhannet muut, jotka tänne
veroa kannamme -- me onnettomat ja nöyrät viinan palvelijat -- -- Pois
kurkustani, kakkulanenä, minulla on puheenvuoro --! Alakerrassa tuolla
-- tillikkapuolella -- siellä Mattsonni niitä rahoja on koonnut -- --
siellä hän ei anna velaksi penninkään edestä -- -- Tämä ei ole yhtä
rosenttia niistä -- ei sadasosaa rosenttia niistä, mitä me sinne olemme
kantaneet --

Ennenkuin useampia miehiä ennätti Itkosen kaulukseen, oli hän saanut
ovea lähinnä olevan pöydän syrjästä kiinni, ja pöytä siirrähti sivulle
kovalla ryskeellä ja helähdyksellä.

Kuului naisten kimakoita kirkaisuja ja äänekkäitä siunauksia.

Joku pyörtyi.

-- Apua -- apua! -- Tuokaa kylmää vettä.

-- Kaatakaa etikkaa ohimoille -- kiireesti -- jumalan tähden!

-- Lääkäriä -- tohtoria? Eikö täällä ole tohtoria?

Eräs kutsuvierasten joukossa oleva lääkäri riensi apuun.

Itkosta alettiin jo painaa kovalla ylivoimalla ovelle, mutta hänen
suutaan ei saatu tukituksi.

Hän huusi kaiken aikaa miesparven keskellä, näkymättömissä, niin
että tuntui siltä, kuin ääni olisi lähtenyt tuosta kummallisesta,
monipäisestä, huitovasta ja ovea kohti teutaroivasta kummituksesta
kokonaisuudessaan.

-- Te rakennatte viinalla köyhäinlasten kotia ja vihitte niitä täällä
samppanjalla, huusi hän. -- Onhan se hyvä, että lapset saavat edes
hiukan sakkaa leiväkseen kaikesta siitä, jolle isät ovat ytimensä
uhranneet -- -- -- Elä revi partaani! -- -- -- Pitäkää te puheita
minulle -- ja meille kaikille juopoille -- pitäkää te kerran juhlapuhe
itse viinalle, elkääkä ylistelkö näitä perkeleen pääkorttierin
ovenvartijoita -- --

Hänet saatiin vihdoin ulos, mutta vielä eteisestä kuului hänen
tuhkauksensa:

-- Eläköön viina -- hip, hip hurraa-aa -- ja olut myös -- -- eläkööt
viinan juojat -- -- hip -- -- --!

Joukko nuoria miehiä astui eteisestä takaisin saliin, hengästyneinä
kovin, vapisevin polvin ja käsin ja punakoina kuin kukot, kuka
korjaillen kulustansa, kuka kalvosimiaan, kuka tarkastellen
hännystakkinsa rintapieliä, kuka silmät hataroina ja nolon näköisenä
hypistellen sormissaan hienoa nauhan pätkää, jonka toisessa päässä
hetki sitten olivat riippuneet nenärillit.

Hämmennys oli ollut suuri.

Siitä toinnuttiin sentään verrattain pian, mutta mieliala tuntui jäävän
masentuneeksi.

Isäntä oli hyörinyt ja kävellyt koko tämän ikävän välinäytöksen ajan
ympäri salia, pahoitellut ja selitellyt vikkelillä käden liikkeillä
sitä auttamatonta erehdystä, minkä hän oli tullut tehneeksi, kun oli
jättänyt bufettipuolen ja alakerran auki muun jokapäiväisen yleisön
käytettäväksi niinkuin ainakin.

-- Minun olisi pitänyt sulkea ne, lakkauttaa täksi illaksi kaikki
anniskelu siellä, mutta -- tjaah! -- hän levitti käsiään ja nypersi
nenäänsä.

-- Siinähän setä olisi tehnyt hyvin väärin kunniallisia ravintolassa
kävijöitä kohtaan -- --

-- Aivan niin. Sinä ymmärrät tämän asian hyvin -- velvollisuuksien
ristiriita, näetkös -- --

-- Ja sitähän on ihan mahdoton tietää, kenenkä nahassa roisto piilee,
hyvä setä --

-- Se olisi ollut ihan mahdotonta, herra Mattson.

-- Ihan totta, ihan totta, vakuutti isäntä, tehden kohteliaan liikkeen
kädellään.

Tohtori oli pahimman metelin ajaksi istuutunut ja alkanut hyvin
kiivaasti keskustella parin vanhemman pöytäkumppaninsa kanssa,
kääntämättä kertaakaan päätään tai katsettaan rähisijään päin, aivan
kuin ei olisi kuullut mitään.

Mutta kun rauha oli palautettu, kohosivat hänen leveät hartiansa
taas juhlallisesti ylös ja hänen kasvoillaan vallitsi kylmä
tyyneys. Ainoastaan vilaukselta vetäytyivät hänen suupielensä
pilkallissurumielisen sekaiseen myhähdykseen, ja hän alkoi taas puhua
tyynesti, maltillisesti ja valituin sanoin.

Hän veti kaikki mukaansa ja mieliala kohosi heti ennalleen, kuin
taikavoimalla. Hän selitti monelta taholta ja perinjuurin sitä suurta
merkitystä, mikä herra Mattsonin lahjoituksella todellakin oli.

-- Hyvät vieraat, naiset ja herrat! alkoi hän lopettaa puhettaan. --
On todella kurjaa, että meillä löytyy näin paljon raakuutta, kuin
juuri tässäkin paikassa hetki sitten on haikeaksi mielikarvaudeksemme
nähty. Mutta sitä suuremmalla syyllä kohotan minä lasini tämän päivän
sankarin, isäntämme, herra Wille Mattsonin kunniaksi, joka on tehnyt
lahjoituksensa juuri siihen suureen tarkoitukseen, että kaikkinainen
raakuus jo kapalossaan tukahutettaisiin -- että se jo alussaan --
kaduiltamme ja kurjuuden ja pimeyden onkaloista joutuisi työn ja
sivistävän kasvatuksen kuriin.

Innostus nousi korkeimmilleen.

-- Hyvä, hyvä! -- Eläköön! huusivat kaikki, ja useat kädet viittilöivät
kiihkeillä soittajien parvelle.

-- Marssia -- marssia!

Torvet kajahtivat, samppanjapullot paukahtelivat tarjoilijain käsissä,
ja korkealla, hurmautuneen yleisön päitten yläpuolella, kymmenien
käsien kantamana keikahteli tuolillaan pikkuinen, ryppyinen Wille
Mattson, heitellen viekkaita katseita allansa pauhaaviin ihmisiin.



Vala.

Kuvaus Raja-Karjalasta.


Miihaili Kuismanen tarkastelee eräänä pakkasaamuna keväthankiaisen
aikaan suksiaan mökkinsä edustalla korkean vaaran laella. Tatjana,
hänen emäntänsä, koputtelee jäitä kelkan jalaksista ja koettelee onko
vetonuora sen sevissä eheä ja kestävä.

Kun sukset ja kelkka ovat kunnossa, työntää Miihaili ruskeat
lapikassaappaansa varpaallisiin, ottaa kelkan nuoran toiseen, sauvan
toiseen käteensä, ja laskee pienen peltotilkkunsa yli vaaran läntistä
rinnettä alas. Hanki ei ole vielä siksi kova, että se kestäisi hänen
jalan vetää kelkkaa, ja sen vuoksi lähtee hän matkalle tällä tavalla.

Emäntä ristii silmänsä ja katselee miehensä jälkeen, kun tämä laskee
vaaran alla olevaan viidakkoon ja siitä suurelle rimpisuolle.

Suon takana kohoaa toisia vaaroja, ja sieltä jostain, penikulman tai
parin päästä, nousee jonkun laelta pieni savu, ja kun Miihaili on
kadonnut näkyvistä, tähystelee Tatjana vielä kauan aikaa länttä kohti
ja keksii savut. Sitten ristii hän toistain silmänsä, tietäen, että
vielä naapureissakin eletään.

Mutta idän puolelta ei näy elon merkkiä mitään. Niin pitkälle kuin
silmä kantaa leviää siellä vaan vuorinen, jylhä, hiljainen ja huurainen
salo Venäjän rajalle saakka, ja miten pitkälle ulottuneekaan vielä sen
toisellekin puolelle, sitä ei Tatjana tiedä; vaan katselee hän sentään
sitäkin, kuinka se auringon nousussa punertaa.

Kaikki on hiljaista, niinkuin koko luomakunnassa ei olisi eloa mitään,
ei muuta kuin tuo vanha vaimo, joka mökkinsä edustalla yksinään
katselee uuden päivän alkamista.

Ei ole mökissäkään ketään.

Poikia heillä kyllä on neljäkin kappaletta, mutta kolme vanhinta on
jo vuosikausia kuleksinut ulompana savottatöissä, käymättä kotona
ollenkaan. Nuorin poika, Jyrki, on kyllä vielä vanhempainsa luona,
mutta hän on mökin ainoalla hevosella tukinajossa ruunun savotalla,
eikä käy kotona muulloin kuin pyhinä, sillä matka on liian pitkä. Hän
makaa siellä salolla toisten savottamiesten kanssa havumajassa, jonka
keskellä kaiket yöt kytee kelohongista tehty nuotio, ja elättää sekä
itsensä että hevosensa savottapäälliköltä ostamillaan ruuilla, tuoden
joka lauvantai-ilta viikkoisesta saaliistaan tähteet kotiin.

Vanha Miihaili vaimonsa kanssa on vaan kahden kotosalla ja kolmantena
eläjänä on lehmä.

Oli heillä viime talvena lehmiä kaksi, vaan toisen kaatoi kesällä karhu
ja söi lihat suuhunsa. Toinen on vaan enää jälellä, ja pulaa on senkin
ruokinnassa.

Nyt se ynähti lääväpurtilossaan mökin seinämällä. Tatjana kuuli sen ja
riensi katsomaan, sillä hän odotti sitä juuri kantamaan. Hän kumartui
matalasta ovesta läävään, vaan kun huomasi, ett'ei lehmä vielä ollut
hajoamassa, heitti hän sille lehtikervon eteen ja taputti sitä laihalle
kaulalle. "Saat heinää, lehmäni, saat. Miha on juuri noutamassa, ei
äijää viivy", sanoi hän lohduttavalla äänellä ynisevälle lehmälleen.

Sillä heinää oli Miihaili juuri lähtenyt kelkkoineen noutamaan.

Hänellä oli rimpisoitten takana parin tunnin hiihtomatkan päässä
heinäpieles, jota oli juuri tätä tapausta varten säästetty, ja jota
pehmeän lumen aikana tuskin olisi kotiin saanutkaan. Koita oli koko
kesän tulvinut ja peittänyt mustalla vedellään kaikki luhtaiset
rantansa, jonka vuoksi niiltä oli saatu heinää kovin niukasti. Mutta
tämän edempänä olevan pieleksen oli Miihaili vaimonsa kanssa keräillyt
vanhoilta kaskiahoilta ja Luhtavaaran rinteellä ennen eläneen asukkaan
karjehtineilta tiluksilta.

Siellä oli näet ennen ollut asukas Luhtavaarassakin, Kuismanvaaran
lähimpänä naapurina, vaan hän oli köyhyydessään vihdoin hyljännyt
tilansa ja jättänyt sen autioksi, sillä maa ei ollut hänen omansa, vaan
oli hänen isänsä sen jo nälkävuosina myönyt rikkaalle savotan herralle
kahdesta jauhokulista, ja siinä he sitten olivat eläneet herran
lampuoteina.

Ja lampuoti se oli Miihailikin. Sen saman herran oma oli hänenkin
tilansa, samoihin hintoihin oli sekin myöty, vaikka hän oli sen samana
tukalana aikana myönyt itse, ja siinä hän nyt koki vielä elellä,
käyttäen entisen naapurinsa tiluksia hyväkseen siten, että korjaili
niiltä heinää. Hädin tuskin sai hän kesän mittaan sen verran rehua
kokoon, että saattoi hyvinä vuosina elättää hevosen ja kaksi lehmää,
samalla kun herra korjasi kymmeniä tuhansia hänen entisistä metsistään,
sillä kahdeksan virstaa pitkä ja neljä leveä oli se palsta, joka
Miihailille oli jaossa lohkaistu.

Kuusikymmentä vuotta oli Miihaili Kuismanen jo vaaransa laelta nähnyt
auringon nousevan samoilta itäisiltä saloilta ja laskevan läntisten
taa, aina yhdellä tavalla, muuttumatta; ja yhtä yksitoikkoisen
säännöllistä kulkua oli hänen omakin elämänsä koko sen ajan tehnyt:
samaa huolta, samaa ponnistusta, samaa yksinäisyyttä vuodesta vuoteen.
Mutta hän ei osannut muuta kaivatakaan, sillä hän ei tuntenut mitään
muuta, kunhan eli vaan. Ja tähän saakka olikin elämä mennyt kutakuinkin
hyvin, mutta sitä mukaa kuin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, alkoi
elämäkin käydä harmaammaksi, hämärtyä, niinkuin hämärtyi talvinen
päivä hänen hiljaisella vaarallaan rannattomien rimpien ja äärettömien
salojen keskellä.

Vähä oli hänen elämässään ollut hauskoja hetkiä, mutta sattui niitä
sentään joskus. Yksi sellainen oli ollut kesällä, silloin kun oli saatu
heinäsuova Luhtavaaralla valmiiksi ja vankka pisteaita sen ympärille
metsän ryöväreitä vastaan. Ja toinen hauska hetki oli nyt, kun hiihti
sieltä heinää noutamaan.

Miihaili sai intoa poveensa ja kevyesti juoksi vielä suksi. Jalkaan
tuli vielä nuoruuden notkeus ja sitä lisäsi tieto siitä, että taas
pitkän talven kuluttua saisi kerrankin maistaa maitoa. Tuntui jo ihan
suussa lämpimän maidon tuoksu. Hän hymähti, sylkäsi, ja potkasi yhä
innokkaammin eteenpäin -- --.

Tatjana on taas käynyt katsomassa lehmää, joka pureskelee lehtikerpoja,
ja on juuri avaamassa mökin ovea, kun sattuu kääntämään katseensa
vaaran rinteelle alas. Hän jää seisomaan kivettyneenä hämmästyksestä,
eikä osaa edes ristiä silmiään, sillä eikö se ole hänen miehensä, Miha
ilmi elävänä, vaikka paitahihasillaan ja paljain päin, joka tuiskuna ja
hiestä höyryen sekä ilman kelkkaa hiihtää rinnettä ylös mökille.

-- Hyvä taatto! Vastahan Mihan pitäisi olla heinäpieleksellä. -- Ei ole
Miha -- -- on hänen haamunsa -- -- hänelle on vahinko tapahtunut -- --.

Tatjana on jäykkänä kauhusta, ei pääse eteen eikä sivulle, eikä saa
edes ääntä.

Mutta se on Miihaili sittenkin, joka hyökkää läähättäin pirtin eteen ja
nousee tulisesti suksilta.

-- Hirvet tshorttahiset, karahtaa hän hammasta purren, ja Tatjanan
painuu pala kurkusta, kun kuulee miehensä äänen.

Miihaili loikkaa pirttiin, sieppaa seinältä vanhan kiväärin ja koppasee
ampumatarpeet housunsa taskuun.

-- Entä aituu? ennättää Tatjana hätäisesti kysästä.

-- Ka särkeneet ovat --, heinät syöneet -- vielä viime yönä viimeksi
käyneet, puhuu Miihaili katkonaisesti ja laskee jo samassa entistä
latuaan vaaralta alas. Ja vilauksessa katoo hänen höyryävä selkänsä
viidakkoon rimpisuon rannassa.

Tatjana jää pitkäksi aikaa miettimään sitä kamalaa uutista, jonka
Miihaili on tuonut.

Lehmä ynähtää taas navetassa. Hän menee katsomaan sitä, mutta kyynel
vierähtää hänen poskelleen, kun lehmä nuolasee hänen helmojaan. Ja kun
hän istahtaa navetan kynnykselle, sammenevat hänen silmänsä kokonaan
ja hänestä tuntuu niinkuin hänen lehmänsä olisi jossain hyvin kaukana,
tuolla suon takana, hetteesen painumassa -- ja hän kuulee sen ammuvan
apua, mutta ei pääse auttamaan.

Tulee ilta ja tulee jo yö, mutta ei kuulu Miihailia kotiin.

Tatjana on kovin levoton ja hänen levottomuuttaan lisää vielä lehmän
tuskallinen kantaminen, kun se yöllä alkaa ponnistella. Hän koettaa
sitä auttaa joka tavalla, ja ajattelee aina välillä Mihaa. Kun lehmän
tuskat kovenevat, menee hän pirttiin, ottaa varovasti jumalan kuvan
nurkasta, käärii sen villahuiviin ja kantaa povellaan navettaan,
mutisten rukouksia.

Kaikki käy lopulta hyvin ja hän vie kuvan takaisin entiselle paikalleen.

Mutta sitten tulee taas mieleen Miha ja heinät, ja uudestaan lehmä
ja sen pieni vasikka. Mitä hän nyt antaa lehmälle? Pelkillä kuivilla
kervoilla se ei elä, vaikkapa niitä olisikin -- mutta niitäkään ei ole
enää kuin aivan vähän -- ei tullut kesällä tarpeeksi taitettua, kun
oli luotettu siihen suureen heinäsuovaan, joka oli saatu Luhtavaaran
rinteelle.

Hän kopistelee vakan pohjalta jauhot, joista piti iltapuuro
keitettämän, ja tekee niistä lehmälle juoman. Mutta ne olivat viimeiset
jauhot, eikä ole enää leipääkään paljon jälellä, ellei saada uutta
säkkiä pogostasta, kunhan Jyrki huomenna tulee hevosineen kotiin.
Sitten vetäsee hän raintaan ne muutamat maitotipat, mitä lähtee lehmän
tyhjistä utareista, imettää niistä osan sormeaan myöten vasikalle ja
vie lopun pirtin uuniin tekeytymään tuohisessa juustoksi. Laskeutuu
sitten uupuneena kolpitsalle uunin sivuun, itkee ja nukkuu vihdoin
kostein silmin.

Aamulla murentaa hän leivän kannikan sankoon, riipii kervosta kuivia
lehtiä sekaan, kaataa kuumaa vettä päälle ja tekee niistä lehmälle
hauteen.

Päivä kuluu, eikä Miihailia kuulu. -- Olisiko lähteä hiihtämään hänen
latuaan -- eipä tiedä kuinka hänen on käynyt -- on se ruotsin laki --
ja ne ruunun metsänvartiat -- jos yhdyttäneet ovat. Yllättivätpä ennen
Ilja Patrosenkin -- käräjissä käyttivät -- Kuopiossa kuljettivat -- ja
tukka kulittuna hän sieltä vihdoin palasi.

Moneen suuntaan miettii Tatjana ja on jo puolisen aikaan nousemassa
suksilleen, kun näkeekin Miihailin hiljalleen hiihtävän kotiinpäin
suolla.

Alakuloisena, mutta silmäkulmat tuimassa rypyssä tulee Miihaili kotiin
ja kertoo retkensä. Koko vuorokauden oli hän heinäsuovan lähellä
lymyillyt ja hirviä odotellut, ne kun usein entisille syöntitiloilleen
palaavat, mutta eivät olleet tällä kertaa vielä palanneet, eikä ollut
hän tohtinut lähteä niitä takaa ajamaan, kun olivat länteen, pogostalle
päin kulkeneet. -- Vielä ne palaavat, päätti Miihaili, ja odottanut
olisi vieläkin, mutta vilu tuli ja nälkä -- --.

Pitkän neuvottelun jälkeen ja hiukan syötyään otti Miihaili kirveen
käteensä ja meni navettaan.

-- Parempi näin, päättivät he, kuin että se nälkään kuolee.

       *       *       *       *       *

Iltahämärässä on Jyrki tullut kotiin ja istuu nyt isänsä kanssa saunan
lavolla. Äiti heittää löylyä ja kuuntelee miesten pakinaa, jonka
välillä katkasee tyytyväinen ähkiminen ja vastain pehmeä hössötys.

-- Kavahtakaa, ett'ei kukaan näe, sanoo hän.

-- Muistakaa Ilja Patrosta -- kova on ruotsin laki

-- Meillä on oma lakimme, sanoo Miihaili lyhyesti ja astuu alas lavolta.

He panevat syötyään levolle, mutta jo aamuyöstä, kun tähdet vielä
kirkkaina loistavat ja itäisetkin vaarat vielä häämöttävät tummina,
nyhkäsee vanha Miihaili poikaansa Jyrkiä kylkeen, ja hetkisen päästä
viilettävät jo isä ja poika entistä latua rimpisuolle, pyssyt kädessä,
kontit selässä.

Metsän eläimet tuntevat asuintilansa ja entiset jälkensä. Vaikka
samoilevatkin suuria saloja sinne tänne, muistavat ne kumminkin aina
kohdan, jossa ovat hyvän aterian syöneet, ja palaavat jonkun ajan
kuluttua katsomaan, vieläkö sieltä mitään saisi vatsansa täytteeksi.

Kun Miihaili ja Jyrki juuri auringon noustessa lähestyvät kesäisen
heinäsuovansa paikkaa, seisattuu edellä hiihtävä isä yhtäkkiä,
painautuu kyyrylleen suksillaan ja viittaa sauvallaan edessä olevaan
koivikkoon.

Siellä seisoo kolme hirveä, kaksi aikuista ja yksi vasikka, ja niiden
tummat vartalot on Miihailin tarkka silmä huomannut aukean ylitse
valkokylkisten koivujen lomassa, joita nouseva aurinko kirkkaasti
valaisee. Mutta hirvet ovat myös huomanneet miehet ja seisahtuneet
yhteen kohti sieramiaan levitellen.

Hetken aikaa on kaikki hiljaista. Ei kuulu kuin kaksi pientä
napsahdusta, kun kumpikin miehistä vetää pyssynsä vireeseen. Vaan he
epäröivät ampua, sillä matka on liian pitkä.

Miihaili yrittää kumarassa työntää lylyään vähän eteenpäin, mutta
samassa tuokiossa kääntyvät hirvet pakosalle. Jyrin luikku pamahtaa
Miihailin olan ylitse ja elukat katoavat metsään.

-- Yhteen on sattunut, täällä on verta, huutaa Miihaili, joka
ensimmäisenä ennättää hirvien seisontapaikalle. -- Sinä olet jaloiltasi
keveämpi, tuossa pyssy, lähde edellä, lisää hän hätäisesti ja ojentaa
pyssynsä Jyrille, lataa sitten Jyrin tyhjän pyssyn ja lähtee luikumaan
samaa latua.

Yksiä jälkiä ovat hirvet juosseet ja aina välistä näkyy niissä verta,
jota on roiskunut pieniä pisaroita sivummallekin hankeen. Yli rimpien,
halki korpien, poikki huimaavien vaarojen ovat ne kulkeneet, mutta yhä
on Jyrki hiihtänyt jälestä. Jo ensimmäisen vaaran alta tapaa Miihaili
poikansa kontin. Hän viskaa sen ladusta vähän sivummalle näreen juureen
ja heittää siihen omansakin. Vaaran toisella puolella suolla on Jyrin
nuttu. Sen ottaa Miihaili matkaansa.

Hurjasti pakenevat hirvet, mutta hurjemmin vielä karkaa Jyrki niiden
jälestä. Paksu hanki kantaa hiihtomiehen mainiosti, mutta hirveä se
upottaa ja uuvuttaa, niin korkeajalkainen kuin onkin. Ja Jyrki huomaa,
että yksi niistä on alkanut jäädä jälelle -- se on vasikka, jota hän
haavoitti -- hän vasikkaa tähtäsi, se kun kääntyessä jäi viimeiseksi.

Kahta kiivaammin työntää hän lylyä ja tulee yhä lähemmäksi hirviä,
kunnes vihdoin eräälle suolle tultuaan näkee jo viimeisen niistä,
vasikan, suon toiselta rannalta vaivaloisesti ponnistelevan ylös
metsään. Häneltä pääsee ulahdus niinkuin koiralta, joka näkee
saaliinsa. Vihurina on hän suon toisessa laidassa ja kohahtaa siitä
metsään, nousee jyrkkää ylös polvet vavahdellen, ja harjun selällä
aukealla kohdalla vilahtaa saalis jo toistain hänen silmiinsä. Hän on
kuin heittämällä tasaisen harjanteen toisessa laidassa, joka loivasti
laskeutuu pohjoista kohti, ja siinä näkee hän harvan petäjistön läpi
hirven vasikan rämpivän puolimäessä ja tuskin pääsevän enää ollenkaan
eteenpäin.

Hän laskee kohti ja lävistäisi sen suksiensa kärkiin ja kaatuisi sen
päälle, mutta hän kaartaa sievästi sivulle ja kääntyy poikkiteloin
rinteellä vasikan alapuolelle.

Hirven vasikka on kaiken aikaa kääntänyt päätään hiihtomiehen mukaan,
joka sivutse on laskenut hänen eteensä, ja yrittää nyt entisiä
jälkiään harjulle takaisin. Se katsoo taakseen Jyrkiä suurilla,
kosteankirkkailla silmillään, mutta samassa pamahtaa pyssy niin että
hongikko kaikuu, Jyrki hyppää suksiltaan ja painaa vielä puukollaan
siltä kurkun poikki, ja kostea loisto sen silmissä sammuu.

Samassa kuuluu toinen laukaus kaukaa harjun laelta päin. Jyrki alkaa
katsella ympärilleen ja säpsähtää kamalasti, kun päätään kääntäessään
huomaa harjun alapuolella hevosmiehen, joka parhaillaan sitoo
rimpuilevaa hevostaan puuhun kiinni.

-- Hirtehinen! Siinähän kulki Lylyvaaran talvitie -- --

Oikeastaan se ei ollut mikään tie, olihan pari umpeen mennyttä reen
jälkeä ja kovaksi hiihdetty suksen latu. Mutta se oli kuitenkin
tavallinen kulkureitti pogostalta salolle päin, ja aina siinä pohja
tuntui sen verran, että Matti Solehmainenkin, pitäjän poliisi, siitä
nyt hevosineen ajoi palatessaan salolta joltain virkamatkalta. Hän
oli äsken juuri päässyt harjun kohdalle ja loikonut mietteissään
liistereessään, kun hevonen oli äkkiä seisattunut ja alkanut teroitella
korviaan. Samassa oli ilmestynyt tien sivuun aivan hänen kohdalleen
kaksi hirveä aikeessa tulla tielle, vaan kun olivat huomanneet
hevosmiehen, olivat loikanneet sivuun ja kaartaneet harjulle päin
takaisin.

Hän oli seisattanut hevosensa ja katsellut jonkun aikaa niiden jälkeen.
Silloin oli hän huomannut kolmannen, vasikkahirven, ja ennenkuin hän
vielä oli päässyt reestään ylös, oli Jyrki jo tehnyt siitä lopun.

-- Ahaa, tuumaili Matti poliisi, katsotaanpa, ken tuo on miehiään.
Näyttääpä Kuismanvaaran Jyriltä, eikäpä tässä lähitienoilla muita
olekaan niin rohkeita hiihtäjiä -- -- Kas! olipa siellä toinenkin mies,
koska taas pamahti -- --

Mutta harjulle takaisin ponnistelee jo Jyrki mitä koivista lähtee ja
jättää hirven vasikan veriinsä virumaan valkealle hangelle suuren
petäjän juurelle.

       *       *       *       *       *

Parin viikon kuluttua saavat Miihaili ja Jyrki haasteen kahden hirven
tappamisesta ja saapuvat kelirikon aikana viikkoisilla eväillä, soita
sompien käräjille pogostaan.

-- He ovat syyttömiä. -- Mitä heitä sinne vaivataan. Maksakoon poliisi
heille vaivan palkat, sillä he eivät ole koko talvena hiihtäneet
Lylyvaaran kulmalla, vielä vähemmin tappaneet hirviä.

Oikeus ei voi tuomita miehiä, mutta he jäävät kuitenkin epäluulon
alaisiksi ja asia alistetaan hovioikeuteen. Siellä määrätään Miihaili
poikineen puhdistusvalalle sekä käymään sitä ennen papin tutkinnossa.

Seuraavana kevännä saapuvat he, ensin papin luona käytyään, taas
käräjille ja astuvat lakitupaan puhdistusvalalle. Pappi on myös
saapuvilla ja hänen lausuntonsa mukaan on isällä kyllä täydelliset
tiedot valan tärkeydestä ja pyhyydestä, mutta pojan käsityskanta siitä
on hänen mielestään horjuva. Ei hän kuitenkaan voi poikaakaan valalta
estää.

-- Ette siis ole tappaneet niitä kahta hirveä, jotka poliisi
Solehmainen viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta tapasi
ammuttuina lähellä Lylyvaaran talvitietä? kysyy tuomari tuimana.

-- Emme ole.

-- Astukaa valalle.

Pappi asettaa raamatun ja ristin oikeuspöydälle, panee kasukan
kaulaansa ja viittaa Miihailia ja Jyrkiä astumaan pöydän eteen ja
nostamaan kaksi sormeaan ylös. Tuomari alkaa ankaralla äänellä lukea
valaa ja katselee vannotettavia tuikeasti silmiin.

-- Minä Miihaili Kuismanen -- ja Jyrki Kuismanen -- -- lupaan ja vannon
-- ett'en ole viime vuonna kymmenentenä päivänä maaliskuuta -- --

-- Ka en minä päivää muista, tokasee Jyrki -- siinähän se oli
hankiaisen aikaan -- parhaalla hiihtokelillä --

Tuomari, pappi, yleinen syyttäjä, poliisi ja lautamiehistä kaikki
ne, jotka ovat asian menoa seuranneet, rykäsevät ja alkavat katsella
toinen toistaan. Mutta vanha Miihaili lausuu rohkealla äänellä tuomarin
jälestä ja heittää tuiman sivukatseen Jyrkiin, jonka käsi alkaa
vavista, kun hän huomaa puhuneensa jotain asiaan kuulumatonta.

Tuomari keskeyttää valan lukemisen. Mihan käsi on siltä yhä jäykkänä
pystyssä niinkuin kelohongan oksa, mutta Jyrin käsi painuu kuin
itsestään olan tasalle ja siitä vähitellen kokonaan alas, vaikka kaksi
etumaista sormea pysyy sentään vielä pitkän ajan erillään toisista.

-- Tarvitseeko sinun päivää muistaa, ellet koko talvena ollut sillä
kulmalla edes hiihtämässä, niinkuin olet väittänyt, tiuskaa tuomari
Jyrille. -- Ajoit siis kuitenkin hankiaisen aikaan hirviä Lylyvaaran
puolella.

-- Ka tulihan niiden jälkiä katsastelluksi, sanoo Jyrki, pälyiltyään
kauvan aikaa miehestä mieheen, jotka kaikki katselevat totisina häntä.

-- Ja ammuit myös --

-- A lienee tuo yhteen sattunut --

-- Astu sivulle!

Pappi viittaa Jyriä poistumaan, ja hän peräytyy nolona oven suuhun,
katse lattiassa.

Tuomari katselee hetkisen vanhaa Miihailia, mutta tämä seisoo vakavana
yhä, käsi pystyssä, niinkuin se olisi siihen asentoon kasvanutkin.

-- Kuka ampui sen toisen hirven? kysyy tuomari.

-- Ka, en minä! paukauttaa Miha, aivan kuin olisi lyöty vasaralla
naulaa.

Miha lukee tuomarin jälestä valan loppuun, suutelee papin viittauksesta
ristiä ja raamattua, pyyhkäsee harmaata partaansa ja poistuu selkä
edellä ovelle sekä siitä eteiseen.

Jyrki tuomitaan hirven taposta kahdensadan markan sakkoon, tai sitä
vastaavaan vankeusrangaistukseen, ja kun hän astuu lakituvasta ulos,
kohtaa häntä ensimmäisenä eteisessä vanhan Miihailin pistävä ja
halveksuva katse ryppyisten kulmien alta.

-- Miestä sinusta toivoin, sanoo Miihaili, -- hyvästi päätti asiamme
kihlakunta, hyvästi hovi, itse et suutasi voinut hillitä, kehno olet.



Lesken ruusu.


-- Katso, lapseni -- katso, poikani pienoinen -- isän ruusu puhkee
tänään kukkaan -- toivomme täyttyy, odotuksemme toteutuu. Muutetaanpa
se toiselle akkunalle, tuolle, johon aurinko jo paistaa. Siinä se
riemastuu, siinä se tuossa tuokiossa avaa teränsä -- --

Niin puhui äiti lapselleen, istuen ikkunan ääressä pieni poikanen
polvella ja neule käsissä, ja katsellen hellyyttä ja iloa uhkuvin
silmin ikkunalaudalla olevaa ruusua, jonka vaaleanpunainen umppu juuri
oli aukeamaisillaan.

Hän ei ollut sen näköinen, että olisi ilon päiviä viettänyt, mutta
juuri nyt, juuri tuota puhdasta ja pehmeän hienoa kukkanuppua
katsellessa muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan. Ne saivat eloa, silmä
välähti niinkuin joku kaukana kangastava toivo olisi yht'äkkiä tullut
ihan lähelle, valjuille, kuoppiin painuneille poskille nousi heikko
puna niinkuin ruusun umpusta tarttuneena, ja suu aukesi hymyyn.

Pois hän asetti neuloksensa, siirsi pojan polvelta käsivarrelleen ja
nosti toisin käsin ruusun vastapäiselle akkunalle, josta keväinen
aurinko juuri alkoi katsella sisään.

Hän oli eilen iltapäivän pitänyt ruusuaan lännenpuolen akkunalla, sillä
hän tahtoi, että aurinko paistaisi sille koko päivän. Hän tahtoi, että
sillä aina olisi lämpöä ja valoa. Mutta ei ollut hän voinut sitä vielä
ulkona pitää, sillä talven routa henkäili vielä viimeisiä henkivetojaan
pinnalta sulaneen nurmen alla. Hänen ruusunsa ei ollut villiruusu,
vaan hellällä hoidolla kasvatettu, jalostettu. Se olisi ulkona vielä
vilustunut, joskin muut maan ruohot jo nostivat terhakasti vihantia
päitään talven painamien kuivien korsien seasta.

Auringonpuoliselle akkunalle nosti äiti ruusunsa ja raotti akkunaa,
sillä ilma tuntui lämpimältä, oli kuin kesä olisi jo sieltä pyrkinyt
sisään. Ja hän hengähti syvään ja pitkään, puhalsi jotain raskasta
rinnastaan ulos ja veti suun täydeltä kevyttä kevätilmaa tilalle
keuhkoihinsa. Hän tiesi loppuneeksi ensimmäisen talven sitten miehensä
kuoltua, kylmän ja pimeän talven, joka synnyttää synkkiä ajatuksia
murheelliseen mieleen, joka luo kolkkoja ja kalpeita varjoja, joka
äännähtelee salaperäisesti ja aaveentapaisesti kaikkialla, huoneitten
nurkissa, metsissä, kuja-aidoissa, joka valittaa jalan alla -- --.

Ja lapselleen hän puhui, eikä ollut hän vuosikauteen juuri muille
puhunutkaan.

-- Se on isän ruusu. Katso kuinka suloinen se on, sanoi hän ja taivutti
tuoksuvaa nuppua hiljaa huulilleen.

-- Itä -- itä -- sopersi pienoinen, joka opetteli ensimmäisiä sanojaan
äännähtelemään, ja tavotteli pieneen käteensä kukkaa hänkin, toinen
käsi äidin kaulassa.

Äiti peräytyi edemmäksi, sillä hän tiesi pojan kädessä olevan jo
niin paljon voimaa, että hän olisi kukan murtanut, jos olisi siihen
ylettynyt.

-- Itä -- itä, huusi poikanen äskeistä kiivaammin, melkein jo
kiukkuisena, sillä hän olisi välttämättä tahtonut saada kukan käteensä.
Hänelle oli äiti ruusun yhteydessä puhunut niin paljon isästä, että hän
oli alkanut kutsua sitä "isäksi".

-- Ei sinulla ole isää -- ei ole meillä isää, pienoiseni. Isä kuoli ja
vietiin mustalla hevosella hautaan -- hop, hop! poikaseni, mustalla
hevosella hautaan. Siitä on huomenna kulunut jo kokonainen vuosi, puhui
äiti puoleksi laulavalla äänellä ja hypitti poikaa kainaloista.

Hänen katseensa, joka äsken juuri keväistä taivasta katsellessa oli
kirkastunut, muuttui murheelliseksi ja hämäräksi taas.

-- Ooh! hengähti hän raskaasti. -- Kokonainen vuosi! Kuinka murehtia
pitkä, ja kuinka sentään muistossa lyhyt. On kuin tuossa vielä
makaisit, rakkaani, kuolinvuoteellasi.

Hän katsahti äkkiä ja vaistomaisesti taakseen vuoteelle ja oli siten
tehnyt tuhansia kertoja.

-- On kuin näkisin sinut siinä vielä, niinkuin hetki sitten olisit
silmäsi ummistanut, ja sentään on juuri huomispäivänä jo kulunut
vuosi umpeen, kulunut kesä ja talvi, kun ne sinut siitä jäykkänä ulos
kantoivat. Niin olet muistossa lyhyt, sinä synkeä vuosi nyt -- ja
sentään -- ne syksyiset pimeät ja kaamean hämärät talviset yöt, niistä
oli jokainen niin pitkä, kuin olisi aurinko jo yhden kuluessa tehnyt
tuhannen kierrosta muilla mailla, muilla taivailla, ja jättänyt minut
iankaikkiseen pimeään. Ah! Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla
lapsi sylissä.

-- Ja kun muistelen hääpäivääni, on kuin sekin olisi ollut vasta eilen
-- tuo kirkas, kesäinen päivä, joka mielestäni silloin toi minulle
loppumattoman onnen, joka puhalsi kaikki murheet, kaiken tuskan ja
epäilyksen näköpiiristäni pois, pois lämpimältä ja iloiselta taivaalta
sellaiseen kaukaisuuteen, jota en edes rohkeimmalla kuvitusvoimallani
voinut mitata. -- Oi sitä autuasta kesäistä aamua, jolloin _hän_
tuli ja toi tullessaan tuon ruusun -- se oli kukassa silloin myös --
täydessä kukassa. Se oli hääpäiväni huomenlahja -- -- ja voi! kun
ruusuni oli toista kevättään umpulla, silloin jäykistyi ainiaaksi se
käsi, joka sen minulle oli notkeana ojentanut. Oi onneni, onneni,
kuinka pian sinä jätit minut pimeässä hapuilemaan.

Hän alkoi taas katsella kukkaansa, ja äkkiä kirkastui hänen silmänsä
uudelleen. Hän suuteli lastaan tulisesti, kiireellä, otsalle, poskille,
kaulaan, ja kietoi hänet syliinsä sellaisella voimalla, kuin olisi
pelännyt, että se häneltä riistettäisiin pois. Ja huudahti melkein
ilonsekaisella äänellä:

-- Se on muistojemme ruusu, mutta se on samalla myös toivojemme ruusu,
pienoiseni. Meidän toivomme on toteutunut, isän kukka avaa teränsä jo
huomenna, ehkä jo tänään, ja sitten me huomenna, isän kuolinpäivänä
viemme sen hänen haudalleen. Me otamme hevosen, me otamme kylän
Taavetin, vanhan Taavetin kyytiin. Mutta emme ota sitä mustaa hevosta,
jolla isää itseään vietiin, otamme sen Taavetin varsan, sen iloisen
juoksijan, ja viemme sillä isän ruusun. Hop, hop! noin me menemme,
tuomme sieltä ruusun takaisin taas -- hoidamme sitä ja annamme sen
kukkia kesän kotona. Se hukkuu talveksi, mutta me elämme toivossa, että
se hellästi pitäen avaa taas silmänsä isän kuolinpäiväksi. Ja sitten
me sen taas viemme sinne haudalle, istumme siellä sen kanssa päivän
ja muistelemme menneisyyttä. Niin me teemme aina, vuodesta vuoteen --
keväästä kevääseen, mutta aina tuomme ruusun haudalta pois, ett'eivät
pahat ihmiset sitä siellä taittaisi, ett'ei se saisi siellä turmiota
ja näivettyisi. -- Meillä on niin vähän puhtaita ja ehjiä ruusuja,
lapseni, mutta tämän me sellaisena säilytämme. Me isän muiston puhtaana
pidämme.

-- Oi poikani, oi sinä toinen ruusuni, puhui hän yhä, silitellen
hellällä kädellä pojan hienoja hiusuntuvia.

-- Niinkauvan kun sinäkin pysyt puhtaana kuin kukkamme tuossa, on
onni ja rauha kumppaneinasi. Ja jos sinua onnettomuudetkin lyövät,
niin sinä ne kestät, sinä ne voitat, kun teräsi on terve ja täysi. Et
ennen lakastu, ennenkuin oma syksysi tulee ja painaa sinut levolle
-- -- mutta se aika on vielä kaukana, se on hyvin kaukana, lapseni.
Hyvin hoidetut ruusut elävät kauvan -- ja minä sinua hellästi
hoidan, sydämmeni ja sinusta tulee mies, -- ja hän painoi laihoilla
käsivarsillaan taas poikaansa syliinsä niin rajusti, että pienoinen
parahti -- --

Ja hetkisen viihdyteltyään lastaan, -- melkein itsekin säikähtyen
niin voimakkaasta tunteittensa purkamisesta -- ja saatuaan pojan
pikkuisen suun nauruun, jatkoi hän taas entistä puhettaan hänelle
-- tai oikeastaan itselleen. Oli keveämpi itsensäkin kanssa ääneen
keskustella, ja tuntui sentään niinkuin olisi ollut kumppani, kun
toisinaan sai vastaukseksi jonkun heikon äännähdyksen.

-- Lapsoseni, puhui hän -- isäsi taittui nuorena, vasta kevääseen
päästyään. Hänet maailma oli murtanut, ja murrettuna sain hänet minä.
-- Liian kauvan oli hän ollut rakastavan hoidon puutteessa, alttiina
turmiolle, joka joka sopesta vaaniskelee tässä kavalassa maailmassa
-- -- Mutta hänen muistonsa elää meissä puhtaana -- hänen ruusunsa elää
ja puhkee kukkaan. Oi ilon päivää, oi ihanaa keväistä päivää tätä, oi
huojennuksen hetkeä -- --!

Samassa seisautti joku hevosella ajaja portille niin että jyrähti.

Lesken pieni asunto oli ihan maantien varressa, mutta harvoin oli
siihen kukaan hevostaan seisauttanut viimeisen vuoden kuluessa, harvoin
kukaan jalankaan astuja portista sisään käynyt.

Mutta nyt siihen pysähytti virman juoksijansa kaksi rattailla istujaa,
viiksinaama herrasmies ja nuori, hattupää nainen.

Herrasmies jäi istumaan rattaille ja pitelemään ohjaksista levottomasti
polkevaa hevosta, mutta nainen, pitkä heiskale keveässä kevätpuvussa,
hyppäsi rennosti rattailta alas, kirahti maahan tultuaan, ikäänkuin
olisi pudonnut kaivoon, käyden molemmin käsin sateenvarjon tapaisen
hattunsa reunoihin kiinni, vaan päästi samassa tuokiossa leveästi
remahtavan naurun ja tarttui portin salpaan.

Porttia oli harvoin avattu, sen salpa oli jäykistynyt.

Nainen tempoili sitä tuskitellen hetken sinne tänne, herrasmiehen
antaessa hänelle rattailta nauraen neuvojaan, mutta vihdoin aukeni se,
ja nainen juosta höllähytti suoraan lesken huoneeseen, huohottaen,
silmät liekehtien ja turrat huulet veripunaisina.

Nuori leski hämmästyi tulijaa koko lailla, vaikka se kyllä oli hänelle
vanha tuttu, ja hän peräytyi akkunan ja ruusunsa luota poikineen
nurkemmaksi.

-- No hyvää päivää, Mari. -- Huh! siellä on jo oikein lämmin ilma
-- ja niin pölyä, niin pölyä -- -- ai ai, millaiseksi hattuni on
käynyt, ja se on ensi kertaa päässäni -- -- Onpa siitä aikaa, kun olen
sinua nähnyt, Mari. -- Kuinka sinä olet muuttunut -- laihtunut ja
vanhentunut, rupatti tulija.

Puhuteltu ei vastannut mitään, ei käskenyt vierasta edes istumaankaan,
hymähteli vaan itsekseen, seisoen nurkkapuolella pöydän takana. Eikä
hän olisi ehtinyt mitään vastatakaan, sillä toinen puhui tulvanaan,
kiireellä ja hengähtämättä.

-- Ja täällä sinä vaan asut tässä pienessä tuvassa, niinkuin erakko
lapsinesi. Eikö täällä kummittele -- miehesikin kuoli niin omituisesti,
kerrotaan. Enhän minä siitä mitään tiedä, enkä hänen kuolemaansa
nähnyt, puheita vaan olen kuullut. --

Lesken suunpielissä kävi venähtävä väre, mutta ei vieras sitä
huomannut, puhui vaan omaa puhettaan.

-- Ihmeen punaposkinen on sinulla tämä lapsesi, vaikka itse olet
kalpea. Poikako tämä taas on, vai kuinka muistan kuulleeni?

Hän nypisti lasta leuvasta, mutta lapsi vierasti häntä, painoi kasvonsa
äidin korvan taa hiuksiin ja rupesi itkemään.

-- Hei hei, oletpa sinä ujo, sanoi vieras leveästi nauraa hohottaen.

-- Hilma, etkö jo tule sieltä? kuului rattailla istuvan herrasmiehen
huuto raollaan olevasta akkunasta.

-- Niin tosiaankin, minulla on kiire. Akseli odottaa. -- Kuulehan,
Mari, me olemme nyt julkisesti kihloissa Akselin kanssa.

-- Joko taas! sanoi leski painuneella äänellä.

-- Taas! sanot sinä. Tietysti. Ja nyt se pitää. Mutta olihan minulla
sinulle oikeastaan asiaakin, jonka vuoksi poikkesin.

-- Hilma, tule nyt jo sieltä! huusi taas hevosen pitelijä melkein
epätoivoisella äänellä.

-- Heti, heti! -- Me menemme, näetkö, visiitille pappilaan ja ehkä
pannaan meidät samalla tiellä kuulutukseen -- kuinka nyt tuumitaan.
Mamma tulee jälestä ja hän ottaisi sinut kernaasti mukaan. Käski minun
poikkeamaan ja sanomaan sinulle, että tietäisit varustautua. "Häntä
käy niin sääliksi", sanoi mamma. "Ei hän missään liiku, siellä vaan
yksinään suree, minä otan hänet kerran mukaani tuulahtumaan."

-- En minä sinne, sanoi leski hiljaa, mutta toinen ei sitä ollenkaan
kuullut, hänen huomionsa oli kääntynyt muualle. Hän löi kämmeniään
yhteen ja hypähti ikkunan eteen.

-- Sinullapa on ihana ruusu. Minä juuri kotoa lähteissämme pahoittelin
Akselille, ett'ei pitänyt olla vielä edes ruusuissa kukkia, ei mitään
keväistä vielä. Meillä ovat ruusut niin kituvia, kaikki lehtensäkin
ovat karistaneet talvella ja tuskin ne enää virkoavatkaan. Oi, kuinka
Akseli nyt riemastuu -- --

Silloin kuuli hän takanaan vihlaisevan huudon, jota seurasi kimakka
lapsen itku, ja hän kääntyi katsomaan, pitäen lesken taitettua ruusua
näpissään nenänsä alla, pikkusormi ojona, toisista erillään.

Leski oli vaipunut huoneensa nurkkapuolelle pöydän taa istumaan,
sulkien lapsen syliinsä niinkuin suonenvedossa. Hänen silmänsä
tuijottivat jäykkinä nuoreen naiseen niinkuin lasipallot; verettömät,
melkein läpikuultavat huulet ja kuopille painuneet poskilihakset
vavahtelivat, mutta ei hän enää saanut minkäänlaista ääntä suustaan,
vaikka näytti niinkuin hän olisi sitä yrittänyt.

-- Siunatkoon jumala! huusi pitkä nainen ja hyökkäsi huoneesta
ulos -- -- --

Kohta polkee taas virma juoksija pölyistä maantietä niin että
tömisee, sieramet leveinä huohottaen, karva kiiltäen hikihelmiä.
Ja vieterirattailla keinahtelee viiksinaama herrasmies, ohjakset
oikeassa kädessä ja vasemmassa kainalossa pitkä, naurava nainen, jonka
hytkähtelevällä povella juuri puhkeamaisillaan oleva ruusun nuppu
helottaa.

-- Ne ovat kauhean ikäviä tuollaiset sairaat ja omituiset ihmiset,
sanoo nainen, tehden hyvin happaman näköisen liikkeen suullaan ja
nenällään. -- Ja mitä se mammakin minua sinne -- --? Hän tietysti saa
usein sellaisia kouristavia kohtauksia. -- Ajattele, että hän juuri
tällä kerralla olisi sattunut kuolemaan -- jonka hän tietysti kerran
tekee tuollaisen kohtauksen saadessaan. Mitä me olisimme tehneet?
Oli onni, että sattui se vanha eukko tulemaan sinne kuin käsketty --
ehkä oli hän sitä edeltäpäin pyytänytkin. -- Uh! saada tuollaisia
kouristuksia! Ja kun sinä olisit nähnyt hänen silmänsä.

-- Elä nyt lörpöttele ikävyyksiä, armaani, sanoo ajaja ja painaa
vieruskumppaniaan lähemmäksi kylkeensä, -- saitpa kauniin ruusun sieltä.

-- Ihanan! Kumma, että sellaisessa mökkipahasessa on ruusu voinut noin
menestyä, huudahtaa nainen, ottaa ruusun rinnoiltansa ja painaa sillä
kumppaninsa huulia silmät palaen -- -- --



Vanhapoika.


Tuuli ajaa jo pudonneita lehtiä pitkin esplanaatia, kooten niitä
kasoihin nurmikon reunoille. Puut ojentavat alastomia oksiaan pilvistä
syystaivasta kohti, päästäen kaasulyhtyjen tulet lävitsensä vapaasti
pilkoittamaan yli esplanaatin puolelta toiselle. Valoisat, hempeän
hämärät kesä-illat ovat olleet ja menneet.

Mutta vielä rämähtelevät torvet Kappelin edustalla, laskevat viimeisiä
säveliään niinkuin menojaan menneen kesän haudalla.

Harvoja on enää ulkona-istujia Kappelissa. Enimmät ryyppivät
tavanmukaisia iltatuutinkeitaan sisäpuolella.

Istuu siinä kuitenkin erään pöydän ääressä kolme ystävystä villavaipat
hartioilla, jutellen kesän tapahtumista ja taas alkavista virkatoimista
Helsingissä. Sillä he ovat virkamiehiä kaikki, ovat olleet kukin omalla
tahollaan kesälomalla ja nyt taas tänne yhtyneet täyttämään tehtäväänsä
yhteiskunnan palveluksessa. Kaksi heistä on lihavaa, hyvinvoipaa ja
tyytyväisen näköistä nainutta miestä, kolmas on kalpea, kaljupää
vanhapoika.

Paljon on heillä yhteisiä muistoja menneiltä ajoilta, sillä he ovat
vanhoja koulu- ja yliopistokumppania, täällä Helsingissä jo pari
vuosikymmentä yksissä elelleet, vaikka aivan eri kulmilla maatamme oli
heidän kunkin syntymäpaikkansa.

Jutellaan siinä ja maistellaan hiljalleen tuutingeita, vanhain,
vakautuneitten miesten tapaan, joilla on jo vanhat, koetellut kaavat
kaikkiin tämän elämän moninaisiin menoihin. Ja kun sattuu siitä
heidän ja soittolavan välitse keikkumaan joku yksinäinen nainen, joka
vilkuilee kahden puolen että huomaako häntä kukaan, niin hänestä
lasketaan pientä leikkiä, ja puhutaan nuorenmiehen ajoista.

Varsinkin molemmat naineet miehet ovat nyt, niinkuin aina ennenkin
hyvin halukkaita vetämään esiin entisiä seikkailujaan ja nauravat
niille makeasti. Mutta vanhapoika ei niistä koskaan puhu mitään. Hän
on toisten löpistessä ja nauraessa vaiti, ja nytkin hän katselee vaan
totisena maahan, näppäillen tuhkaa sikaristaan.

Ei siltä, ett'ei olisi hänellä niitä ollut niinkuin noilla toisillakin,
sillä kaikki he olivat samanaikuisia "kansan pyhän tahdon" kannattajia,
kaikki tuon saman, innostuneen ajan innostuttamia miehiä, jolloin
ilta-yöt mellastettiin keskikaupungilla ja aamuyöt laitakaupungilla --
ja päivät paranneltiin kohmeloa.

Mutta vanhapoika ei puhu niistä ajoista koskaan mitään.

-- Kun et sinäkin jo kerran mene naimisiin, sanoo yht'äkkiä toinen
naineista vanhallepojalle.

-- Mikset sinä tosiaan nai? tokasee toinenkin.

Siinä se nyt taas oli! Juuri kuin ei enää olisi muuta puhuttavaa!
ajattelee vanhapoika, eikä vastaa mitään. Ottaa vaan kulauksen
lasistaan ja pistää jälleen sikarin suuhunsa.

-- En minä sinuna tuollaista kituvaa elämää -- oikea koti se pitäisi
miehellä olla.

-- Ja minusta on aina niinkuin naimattomalle miehelle ei voisi antaa
täyttä arvoa.

-- Jotain siitä todellakin puuttuu --

-- Aatteles, kun tulee kotiin ja on lapset vastassa ja vaimo -- --

-- Ja saa tukkapöllyä -- niinkuin lapsetkin --

-- Elä pistele.

-- Mutta mitä tulimmaista te oikeastaan siitä minun naimisestani
tahdotte? Enkö ole teille jo tuhannen kertaa sanonut, että tulen
aivan yhtä hyvästi toimeen nuorena miehenä, naimattomana, akattomana,
vaimottomana, tai kuinka päin te sen tahdotte, tiuskahtaa lopulta
vanhapoika kiivastuen.

Tätä samaa virttä olivat nämä samat kumppanit todella jo tuhannenkin
kertaa hänelle laulaneet ja yhtä monta kertaa oli hän heille saman
vastauksen antanut. He olivat häntä härnäilleet ja kiusoittaneetkin,
mutta ei hän sentään koskaan tätä pahemmin suuttunut, sillä hän oli
hyvänluontoinen mies.

Mutta jok'ikinen kerta, kun puhe tälle alalle kääntyy -- ja sille
se kääntyy säännöllisesti, kun on toinen tuutinki juotu ja alettu
naureskella vanhoille nuorenmiehen muistoille -- niin joka ikinen kerta
muuttuu vanhapoika totiseksi -- vaikka hän ainakin on totisenpuoleinen
-- ja lähtee alakuloisena astelemaan yksinäiseen asuntoonsa, pieneen
kammariinsa vanhanaikuisessa puutalossa Kampin kulmalla, missä
ruokamatamin pöydälle asettamat pari voileipää ja maitolasi häntä
odottavat.

Sinne hän aina astelee alakuloisena ja miettii, miettii juuri tuota
samaa asiaa, mistä häntä tänäkin iltana oli härnäilty ja millä häntä
oli kiusoiteltu.

Ja vaikk'ei hän siitä sanaakaan hiisku, on hän kuitenkin sitä samaa
ainaista asiaa jo miettinyt monta vuotta, joka päivä, melkein joka
hetki, vielä iltasilla vuoteellakin, ja varsinkin juuri iltasilla
yksinäisyydessä. Eikä saa hän siltä mietteeltään koskaan rauhaa. Se
on aina ja kaikkialla jymisevänä pohjasäveleenä hänen aatostensa
alla, vaikka hän iloisessa seurassa kyllä osaa tekeytyä hauskaksikin,
niinkuin sitä ei kuuluisi ollenkaan, sillä hän on siihen jo niin
tottunut.

-- Ett'eivät ne jo väsy sitä asiaa minulta kyselemästä, miettii hän
kotiin mennessään. -- Vaan kyselkööt, ei se siitä kuitenkaan auta!
Yksinään hän on luoviva elämänsä läpi, ja eihän tuota enää paljoa
jälellä lienekään -- --

Hän tulee pieneen kammariinsa, jossa on monta pitkää vuotta asunut. Se
on jo aivan niinkuin osa hänestä itsestään. Tuossa tuo sama iltaruoka
kuin ennenkin, tuossa sama vuode -- hänellä itsellään aivan samat
mietteet tuolle vuoteelle laskeutuessaan kuin joka ilta ennenkin.

Mutta tänä iltana on hän tavallista alakuloisempi, hänet valtaa
omituinen kaiho ja yksinäisyyden tunne. -- Ett'eivät ne voi olla häntä
sillä naimajutulla härnäämättä! -- Jos hän tekisi siitä kerran lopun,
jos hän kertoisi heille tarkkaan koko elämänsä juoksun -- mutta sitä
hän ei voi tehdä, sillä silloin ne alkavat suorastaan yrmiä häntä,
alkavat kaihdella ja halveksua, eikä hänelle jää enää sitäkään vähää
seuraa.

Hän tarkastaa voileipiä, ne näyttävät niin kuortuneilta ja
tympäseviltä, maitolasin sisältö on niin valjun sinertävää -- hän
ei kajoa niihin tänä iltana ollenkaan. Hän riisuu vaan saappaat ja
takin päältään, sytyttää iltapiipun ja heittäytyy muissa vaatteissaan
vuoteelle. Kynttilä jää palamaan.

Samalla tavalla on hän usein loikonut aamupuoleen yötä, puoleksi
valveella, puoleksi unessa, ja mietiskellyt elämäänsä. Nytkin laskee
hän piippunsa lattialle ja ummistaa silmänsä.

Ja kaikki entiset kuvat, sama joka-iltainen panoraama alkaa taas kulkea
hänen silmäinsä ohi. Siinä kulkee koko hänen elämänsä lapsuudesta
nykyhetkeen saakka, eikä muutu muuksi kuin mikä se on. Oi, jos olisi
sellainen voima, joka sen muuttaisi, oi, jos sellainen olisi!

Ne hänen kuvansa alkavat maalta, kotipihan törmältä, puron rannalta
pellon alla, niityltä ja koivikosta puron takana, korkealta nummelta
koivikon takaa, mihin näkyy laajat salot, niin laajat, että ne sulavat
yhteen sineen taivaanrannan kanssa. Hänen huulilleen nousee hymy,
melkein onnellinen hymy, niinkauvan kun hän kulkee lapsuutensa polkuja
kotisavujen nähtyvillä, ja se hymy pysyy niillä sittenkin vielä, kun
hän koirineen, pyssy kainalossa jo rohkenee painua salojen helmaan,
mistä teeren kuherrus syysaamuina kuuluu virstain päähän. Nämä ovatkin
hänen ainoat onnelliset hetkensä nämä, kun hän lapsuutensa muistoille
hymyilee. Vaan jota etemmäksi hän aatoksissaan kulkee kotikulmalta,
sitä synkemmän ilmeen saavat hänen kasvonsa.

Nyt on hän jo kaupunki-elämän temmellyksessä, ja hän alkaa tuskallisena
käännellä itseään.

Yht'äkkiä nousee hän istuilleen kuin säikähtyneenä.

-- Hyi! äännähtää hän, vavahuttaa ruumistaan ikäänkuin pudistaisi
jotain pois päältänsä, ja aikoo vetää housuja jalastaan. Mutta
kallistuukin sentään sinänsä takaisin vuoteelle.

-- Hätäkö niiden on nauraissa ja eläissä niiden, ajattelee hän äskeisiä
ystäviään. -- Niitä on onni seurannut maailmassa -- onnellinen sattuma,
ei mikään muu. Sillä mitä tämä elämä on muuta kuin sattuman peliä -- --
Eikö olisi sopinut hänenkin naida, jos niin olisi sallittu -- naida jo
ennen heitä, silloin kun hanke oli vahva -- ja nyt olisi hän onnellinen
mies hänkin. -- Mutta se olisi pitänyt silloin tehdä, silloin tehdä
-- -- oi katalaa! huudahtaa hän melkein ääneensä ja ponnaseksen taas
vuoteellaan.

Ja niin hän miettii ja miettii, että miksikä hän ei silloin nainut, ja
menee niissä mietteissään horroksiin. Ja alkaa nähdä unta.

Se kuva, joka viimeksi oli hänen mielessään, ilmestyy nyt hänen eteensä
ilmielävänä -- unessa. Ja se on hänen vaimonsa, hänen nuoruutensa
morsian, jonka kanssa hän on naimisissa -- -- onhan hän siis naimisissa
-- -- mitä ne turhia -- --

Unikuva käy yhä selvemmäksi.

Hän on olevinaan maalla. Hän on kotitalossaan isäntänä -- ja emäntä
hänellä on toimelias, ja hyvä, niin hyvä, että hän sitä käsillään
kantaisi. Ja lapsia hänellä on, vankkoja punaposkisia poikia ja tyttöjä
-- -- -- He ovat riihellä -- Aamu on kirkas ja kylmä -- On routanut
maan -- Mutta riihessä on niin mehevän lämmin. Itse lyö hän sitomia
seinään ja vanha Heikki, se heidän vanha renki, lyö toisena. Piiat
kepakoivat ja Janne panee alausta -- Janne on hänen oma poikansa,
vanhin poikansa. Janne on ensi kertaa riihellä ja häntä pitää yhtenään
opastaa -- mutta hän opastaa häntä hellästi ja siivosti -- ja taputtaa
poskelle -- -- Sitten tulee äiti nuorempain lasten kanssa hakemaan
heitä aamiaiselle -- Lapset heittelevät kuperkeikkoja pahnoilla --
puhaltelevat kämmenillään ruumenta jyvistä ja maistavat niitä --
rauskuttelevat nuorilla terveillä hampaillaan kuivia jyviä -- -- He
lähtevät aamiaiselle -- Riihikujassa tulee karja vastaan -- Tiina, se
vanha uskollinen Tiina, ajaa niitä hakaan -- -- lapset pelkäävät sonnia
-- hän ottaa yhden syliinsä, tytön -- poika nousee hänen selkäänsä ja
puristaa pienet käsivartensa hänen kaulansa ympäri -- ja itse painaa
hän tyttöä hellästi rintaansa vastaan --

-- Uuh! sonni, tuleppas vaan tänne -- --

Unikuvat muuttuvat yhä. Hän elää onnellisia aikoja perheensä kanssa.
Hän raataa aamusta iltaan lastensa eteen, toivoen itselleen rauhallisia
vanhuuden päiviä -- sittenkun pojat kykenevät talon hoitoon.

-- -- Lapset ovat hänelle kaikki kaikessa -- ne ovat hänen onnensa.
-- Niitä hän kulettaa kaikkialla mukanaan -- tekee pienemmille
leikkikaluja -- isompia opastaa työhön -- -- Laittaa pienen vesirattaan
ja vie sen puroon pellon alle, samaan puroon, jonka rannalla itse oli
lapsena leikkinyt -- hakee sitten lapset katsomaan, ja ne ovat riemusta
revetä, kun ratas pyörii purossa -- ja hän iloitsee heidän kanssaan
-- -- Sitten tekee hän sievän tuulimyllyn ja asettaa sen porstuan
päätyyn -- huutaa lapset tuvasta ulos -- ja voi sitä iloa ja huutoa ja
kätten paukutusta mikä syntyy, kun myllyn siivet viipottavat tuulen
käsissä -- -- Hän heittäytyy itsekin pihan nurmelle pitkälleen ja
katselee äänetönnä sinistä taivasta -- ja hän tuntee itsensä
sanomattoman rauhalliseksi ja onnelliseksi -- -- Hän tekee lastensa
hyväksi ja niiden iloksi kaikki mitä voi -- hän tahtoo saada niistä
hyviä ihmisiä, sillä tässä maailmassa tarvitaan hyviä ihmisiä enemmän
kuin niitä todella on -- täällä on niin paljon pahaa, joka olisi
poistettava -- hän sen tietää -- --

Samassa hävittää tämän hänen ihanan unikuvansa räikeä ääni kadulla
hänen ikkunansa alla, riettaitten yökulkijain sekava, humalainen laulu.

Hän herää, ja on yhdellä hyppäyksellä lattiallaan seisomassa.

Hänen rintaansa repii, koko hänen ruumistaan vihloo ja hän tarttuu
molemmin käsin päähänsä. Hän on elävässä todellisuudessa nyt ja hänen
täytyy siinä olla. Hän muistaa taas sen ajan, jolloin hänkin pitemmälle
ajattelematta kuleksi ja reuhasi kaduilla tuolla tavalla. -- Haa, sitä
kirottua aikaa! Joko se taas nousee hänen päähänsä! Se tekee sen, tekee
entistään repäisevämpänä, entistään selvempänä.

Hänen päässään pyörii ja kohisee, kiehuu ja polttaa, ja hän alkaa nähdä
kuvia siltä ajalta, jonka muisteleminen hänet aina saa vavahtamaan.
Ja hänestä näyttää nyt niinkuin kammarin seinä kohoaisi ylös kuin
teaatterin esirippu, ja siellä hän näkee katkeran menneisyytensä -- ja
ylinnä kaikista näkee hän siellä erään kurjan saatanan naisen haamussa
-- saman haamun, joka häntä kaikkialla ahdistaa, joka hänelle ei anna
rauhaa yöllä eikä päivällä, joka häntä vainoo ja ajaa kuin painajainen
-- joka hänen voimaansa ja ytimiänsä kalvaa ja jäytää, joka häntä pala
palalta syö -- --

Hän tuijottaa eteensä niinkuin tahtoisi katseillaan lävistää seinän.
-- Eikö siltä katalalta saa rauhaa -- eikö se enää milloinkaan häntä
jätä -- Mutta sen täytyy hänet jättää, hän ei sitä kestä -- sen täytyy
jättää -- täytyy -- -- --

Matami tuo aamukahvia "maisterille" niinkuin aina ennenkin. Hän avaa
oven, mutta kirahtaa kauheasti ja pudottaa tarjottimen kädestään
-- -- Hänen maisterinsa riippuu vaatenaulassa vuoteensa jalkapäässä
hirttäytyneenä.



Äidin kuoltua.


En ollut koskaan voinut ajatella, miltä tuntuisi, jos äiti kuolisi.

Ja pienempänä olin aina ollut suorastaan vakuutettuna siitä, ett'ei
minun äitini kuolisi milloinkaan, vaikka kyllä tunsin toisia
pikkupoikia lähiseuduilta, joiden äiti jo oli viety kotini ohitse
hautuumaalle ja siellä siinä mustassa arkussaan syvään hautaan
peitetty, niinkuin oma äitini minulle kertoi, kun kyselin mihin niitä
vietiin. Ja usein kulki muitakin ruumissaattoja kotini ohitse, joka oli
maantien varressa lähellä kirkkoa.

Kellojen soitto oli silloin kuulunut kirkontornista hautuumaan takana,
jos oli sattunut myötäinen tuuli olemaan. Minä olin talvella ikkunasta
katsellut pihan ylitse maantielle, ja kesällä piha-aidan raosta
polvillani lähemmältä tarkastanut, kun ne menivät ohitse. Ja kaikki
ihmiset -- ja niitä ajoi joskus pitkä jono hevosilla perässä -- olivat
äänettömiä, jotkut pyyhkiellen silmiään. Eikä ne puhuneet minulle
mitään, vaikka muulloin kirkkoon ajaessaan aina naurahtivat ja huusivat
jotain ohimennessään, kun näkivät minut aidan takana.

Ja ne kulkivat kaikki niin hiljaa, niin hiljaa sen mustan arkun
perässä, että hevoset toisinaan kompastuivat edellä menevän rattaisiin
ja sitten ne perimmäiset seisattuivat kokonaan. Ja minä katselin yhä
ja näin kuinka ne nousivat kaarevaa mäkeä ylös, niinkuin joku sieltä
mäen päältä olisi hitaasti vetänyt vyyhdille pitkää, mustaa köyttä.
Sen pää katosi lopulta näkyvistäni, se oli tullut kerälle mäen, päällä
läpikäytävän ympärille, jonka katto näkyi kotipihaani.

Oli niitä joskus viety ohitse pieniäkin kirstuja, mutta ne eivät
koskaan vetäneet niin huomiota puoleensa kuin ne suuret mustat,
joiden päällä ajaja totisena istui, ja joiden näkemisessä oli jotain
salaperäisen kammottavaa. Kun pieni, valkea kirstu oli poikittain
ajajien polvilla ja ne silloin usein ajoivat juostenkin, tuntui minusta
aina, niinkuin siinä olisi ollut jotain iloistakin seassa. Ja minä
juoksin pitempää katselematta huoneelle äidin luo.

-- Äiti, äiti, niin pientä sievää kirstua veivät --, polvillaan vaan
sitä pitelivät ja juosten ajoivat! -- Kukahan siinä oli?

-- Joku hyvä pikkupoika, jonka Jumala on ostanut enkelikseen, sanoi
äiti.

-- Ottaako se sen sieltä haudasta enkelikseen?

-- Ottaa, lapseni.

-- Kuinka se saa?

-- Elä nyt kysele niin paljon. Kyllä Jumala saa.

-- Ottaisiko minutkin?

-- Kaikki hyvät pojat ottaa, kun kuolevat. Etkö muista kuinka olen
sanonut.

-- Mutta en minä tahdo sentään kuolla, äiti on parempi -- -- -- minä
näkisin, kuinka se ottaa. Aina kun menen puotiin hautuumaan ohitse, en
näe siellä muita kuin hauturi-Nikon -- -- -- Ottaisiko Jumala äidinkin?

Sellaista kaikkea kyselin, mutta en koskaan ottanut oikein uskoakseni,
että enkelinä olisi niinkään hyvä olla kuin äidin luona. Eikä sekään
koskaan mennyt täydelleen päähäni, että kukaan hyvä ihminen kuolisi.
Niissä mietteissäni päätin kerran päästä näkemään, kun niitä pantiin
hautaan, että tapahtuisiko siinä mitään erinomaista --.

Ja niin sattui, että pääsinkin katsomaan, kun erään toisen pikkupojan,
naapurin Jannen äitiä haudattiin. Äiti oli kutsuttu "saattamaan",
niinkuin hän sanoi minulle, ja minä sen kuultuani aloin pyrkiä mukaan.
Äiti ei luvannut ottaa minua mukaansa kastumaan, kun oli märkä ja huono
keli, ja meidän oli käytävä jalan, kun hevosta ei ollut. Vaan minä
aloin itkeä, enkä herennyt, ennenkuin pääsin.

Mutta äärettömän totiset ihmiset, lukkarin yksitoikkoinen laulu,
jota vanha suntio pää tutisten säesti, ja papin kumajava ääni, kun
hän haudan pääpuolessa puhui, valkeat hiukset tuulessa hajallaan --
kaikki se teki minuun kammottavan vaikutuksen, enkä nähnyt, en kuullut
mitään sellaista, mitä olin odottanut, en Jumalaa enkä enkeliä. Ja kun
äitini, papin lakattua puhumasta ja lukkarin laulamasta, meni toisten
vanhempain ihmisten kanssa ihan haudan äyräälle ja heitti sinne alas
kädellään hiekkaa, kurotin minäkin päätäni, äidin hameesta kiinni
pitäen, ja katsoin hautaan. Vaan kun näin, kuinka syvällä se musta
arkku siellä oli, ja kuulin kuinka ontosti se kumahti vastaan, kun
hiekan kokkare putosi sen kanteen, valtasi minut kauhu, minä vetäysin
äkkiä takaisin, takerruin molemmin käsin äitiin kiinni, ett'en putoaisi
sinne alas, ja aloin itkeä ja itkin niin hillitsemättömästi, että äidin
piti viedä minut hautuumaalta pois maantien puolelle.

Siellä hän minua hiljalleen torui tyhmästä käytöksestäni ja kysyi, mikä
minun tuli.

En ollut itsekään oikein selvillä, mitä se oli, joka minua pelotti ja
pani itkemään, mutta joku aavistus se oli siitä, että minunkin äitini
mahtaisi joskus kuolla. Ja se tunki nyt ensi kertaa sotkemaan entiset
hyvät mietteeni.

Lopulta sain nyyhkytellen ja äidistä yhä kiinni pitäen sanotuksi:

-- Ett'ei äitiä vaan pantaisi hautaan -- --

-- Sitäkö sinä, lapseni, itket!

-- Ni-iin, minun tuli niin ikävä, kun aattelin, että jos äitikin
kuolisi ja tuotaisiin kotoa pois tänne hautuumaalle -- ja ne
heittäisivät äidinkin päälle hiekkaa.

Ja taas tuli uusi itku.

Mutta äiti pyyhkäsi pallolle käärityllä nenäliinallaan ensin omia
silmiään ja sitten minun, ja sanoi lohduttavalla äänellä, syvään
huoahtaen:

-- Elä itke, ei äitiä panna hautaan, kun sinä vaan olet hyvä poika --

Pitemmälle hän ei sillä kerralla ennättänyt puhua, sillä minä aloin
innokkaasti kysellä, millä tavalla minun pitäisi olla hyvä.

-- Että nyt ensinnäkin lakkaat itkemästä, sanoi äiti.

Minä rauhoituin, tulin iloiseksi ja päätin pienimmissäkin asioissa
totella äitiä, siinä yhä lujemmassa uskossa, ett'ei hän milloinkaan
kuolisi, kun minä vaan en pahottaisi hänen mieltään. Enkä
ajatuksissanikaan sen jälestä loukannut äitiä, sillä hän oli aina niin
hyvä ja häntä oli niin helppo totella.

Minä pysyisin aina hänen kuuliaisena pikkupoikanaan. En osannut
ollenkaan ajatella, että kerran tulisin suureksikin -- --

Ainoastaan silloin, kun minut sisareni kanssa, joka oli minua vanhempi,
pantiin kuoppaan perunoita valikoimaan, kammotti minua, ja joka kerta
tuli mieleeni Jannen äitivainajan hauta ja soi korvissani se ontto
kumahdus, joka tuli kirstun kannesta, kun maata putosi sen päälle.
Mutta minä koetin voittaa pelkoni, peläten toiselta puolen, että
siinäkin olisi jotain pahaa, sillä olihan äiti minua juuri siitä
samasta pelosta nuhdellut hautuumaan aidan takana.

En puhunut siitä pelostani mitään kellekään ja vähitellen se haihtuikin
kokonaan. Ja niin oli vakuutukseni vallan ehjä siitä, ett'ei oma äitini
kuolisi koskaan.

Se oli minun uskoni silloin.

Ja kun joskus jouduin asialle kylään päin ja tiellä tapasin toisia
poikia, jotka viettelivät minua seuraansa, en mennyt, vaan riensin
ohitse ja sanoin, että äiti on kieltänyt.

Kesällä heitä tapasin useammin, milloin kiekkoa heittämässä maantiellä
aika mehakalla, milloin jälttää kiskomassa männistössä, joka oli kotini
ja kylän välillä, milloin taas elämöimässä vanhassa nauriskuopassa
männistön laidassa ja polttamassa ojukan lehdistä laittamiaan
paperossia. Talvella heitä oli aina joku, kellä oli tarkenemaan saakka
vaatetta, kelkkoineen nummelta kylään laskevassa mäessä. Minun piti
lopulta välttää heitä kokonaan, kesällä kaartaen tieltä pois, ett'en
saisi kiekkoa sääriini, ja talvella paksun lumen aikana pyörtää kylän
mäestä takaisin, jos mieli säästyä lumikasteesta, sillä he alkoivat
vihata ja härnätä minua ja huusivat aina pilkallisesti jo kaukaa
nähdessään: kas tuolta tulee taas se äitinsä kieltämä.

Kaikki se oli seurauksena siitä, että tottelin äitiäni ja olin alusta
pitäen kylän poikain viekotukselle luja, sillä hän oli sanonut, että ne
ovat pahoja poikia, jotka maantiellä mellastavat.

Minä nielin heidän pilkkansa kernaasti ja istuin joutohetket yksikseni
-- tavallisimmin pöydän alla, joka oli minun rauhoitettu alueeni --
ja leikkelin vanhasta sanomalehdestä karjaa ja hevosia itselleni,
tahi laskin yksikseni mäkeä kotipihan törmältä -- tahi kuuntelin
takkavalkean loisteessa, kun äiti luki minulle Joosepista, jonka pahat
veljensä paimenessa möivät, tai muita ihmeellisiä kertomuksia. Ja
samalla opettelin itse lukemaan.

Elämä oli silloin niin sanomattoman iloista ja rauhallista, enkä
kaivannut mitään muuta seuraa kuin äitini, sillä hän oli aina hellä
ja hyvä. -- Me eläisimme yhdessä aina, loppumatta, ja minulle oli
käsittämätöntä, että pienintäkään muutosta voisi elämässämme tapahtua.

       *       *       *       *       *

Mutta juuri silloin, kun sitä vähimmin aavistin, tulikin ensimmäinen
muutos.

Sillä olihan minulla isäkin, vaikk'en häntä ole tullut maininneeksi,
hän kun äitiin verraten oli tavattoman vähän minun seurassani. Hän
oleili pitkiä aikoja kotoa poissa, raha-ansioilla maailmassa, ja tuli
vaan silloin tällöin lyhyeksi ajaksi kotiin. Viimeksi oli hän ollut
kaupungin puolella töissä ja kun hän syyskesästä tuli kotona käymään
ja äiti pani minun hänen kuultensa lukemaan, sanoi hän luvun loputtua,
että "nyt se poika viedäänkin kaupunkiin kouluun."

En ymmärtänyt siitä silloin mitään, mutta jonkunlainen paha käsitys
minulla oli jo kauvan kaupungista ollut, sillä isäni oli sieltä usein
palannut kotiin minulle käsittämättömässä tilassa, jolloin joka kerta
luulin häntä sairaaksi. Äiti oli silloin aina ollut itkeneen näköinen
ja vienyt minut eri huoneesen, tai pannut jollekin asialle. Ja nyt
jouduin sinne itse, pois äitini hoivista, kotini tutuilta tanhuilta
pois.

Katkera oli ero äidistä ja kaupunkielämä niin outoa, että teki mieleni
karata kotiin takaisin, ja jos olisin aavistanut, että se elämä sentään
tuli minut kerran viemään niin kokonaan mukaansa, että unohdin äitini,
niin olisikin totisesti ollut parasta karata silloin heti.

       *       *       *       *       *

Pari vuosikymmentä oli kulunut, olin jo elänyt nuoruuteni ijän
kokonaan, kun lopulta vedin monilla kareilla kolhiutuneen ja pimeitä
maailmanrantoja laahanneen pursihylkyni pysyväisesti vanhoille
kotiteloille takaisin, heittääkseni sen siihen lahoamaan. Sillä vihdoin
olin tullut tajuuni siitä, että se muuten olisi kokonaan uppoava.

Monta hurjaa retkeä oli sillä tehty ajattelemattomain kumppanien
kanssa, laskettu uhkarohkeasti vaan viitattomia vesiä, tuntematta
vaaroja, jotka vaanivat kimmeltelevän pinnan alla -- ja niin oli mennyt
nuoruus huimaa menoa kuin alamäessä irtautunut pyörä, joka johdotta
ollen vauhtiaan yhä lisää, kivissä ja kuopanteissa pompahtelee, kunnes
mäen alle päästyään kaatuu.

Ja murtuneet olivat ihanat nuoruuden toiveet ja murtunut lapsuuden usko.

Tyhjyys oli edessä, ja takana katkerat muistot kadotetusta
menneisyydestä. Ja kaikki siitä syystä, että olin tuhansia kertoja
äidille pikkupoikana tekemäni lupauksen rikkonut, hänen kuvansa
sydämmessäni unohtanut, jouduttuani oman onneni nojassa häälyessäni
kaupunkielämän pyörteesen. Hänen sanansa olin unohtanut, jonka hän
kotoa lähteissäni ja usein jälestäkinpäin toisti, että "elä herran
pelvossa, poikani, ja hyvyydessä."

Se uskoni oli ollut hyvin lyhyt, että äiti eläisi aina, jos minä vaan
olisin aina hyvä. -- Hänen oli kuoltava niinkuin kaikkien muittenkin,
olinpa minä sitten hyvä eli paha. Vaan en koskaan voinut ajatella,
miltä todella tuntuisi, kun hän kerran kuolisi.

Aluksi olin kumminkin nuorempana koettanut loma-aikoina kotona ollessa
pitää jotenkuten vireillä lapsuuteni mielentilaa äidin suhteen, mutta
vuosi vuodelta se oli himmennyt, niinkuin vanha peili, ja vihdoin
kadottanut heijastuksensa kokonaan. Sillä aloinhan minä silloin jo
monessa asiassa olla äitiäni viisaampi ja tietää mielestäni paljoa
enemmän kuin hän. Ja kun miehistyin, oli minulla tietysti jo vakautunut
kokemus elämästä ja sen tarkoituksesta, ja kaavat selvinä ajussani,
joidenka mukaan sen pitäisi kulkea. Ja se miehuus oli ilmaantunut usein
kotonakin ollessa sekä puheissa että töissä, ja aina olin huomannut,
että äiti siitä loukkautui. Mutta enhän minä voinut sille mitään.

Kun olin aamusella palannut kotiin innostavista seuroista, joissa lasin
ääressä oli ilta ja yö maamiehille suurista asioista puhuttu, luin aina
äitini katseesta syvää murhetta ja kuulin hänen aina huokaavan, että
"mitä enää muualla, kun kotonakin tällä tavoin", mutta en huomannut
sitä, että hänkin oli silloin yönsä valvonut, joka yö oli saattanut
lyhentää kokonaisen vuoden hänen elämäänsä. Koetin vaan huolettomasti
lohdutella häntä, sillä enhän minä järkimiehenä enää voinut peräytyä
elämän korkeista aatteista, eihän minun sopinut enää taantua ja
ruveta maata tonkimaan, syrjäytyä valtaväylältä toimettomaksi ja
aatteettomaksi sivustakatsojaksi ja unehtua siihen äitineni, joka ei
minun korkeita pyrinnöltäni käsittänyt.

       *       *       *       *       *

Minun täytyi kerran peräytyä sittenkin.

Olin kauhulla huomannut, ett'en elämän meren vellovalta ulapalta nähnyt
vankkaa valkamaa missään. Täytyi peräytyä lapsuuteni kotirantaan
takaisin ja siihen jäädä. Ja siinä päätin alkaa elämäni uudestaan siitä
kohdasta, mihin se ensi kertaa lähteissäni oli jäänyt, elää jälleen
äidin kanssa rauhassa, niinkuin lapsena ennen, ja pitää tämän maailman
mellastusta pahana unena vaan, joka joskus soisi korvissani niinkuin
ennen perunakuopassa ollessani se ontto kumaus Jannen äitivainaan
kirstusta -- -- ja vihdoin haihtuisi. Kaikki pahat tekoni tunnustaisin
äidille, kaikki rikokseni häntä kohtaan sovittaisin ja pyytäisin
häneltä anteeksi -- häneltä yksin vaan, enkä keltään muulta, sillä
hän se kumminkin oli ainoa koko maailmassa, joka minua oli todella
rakastanut ja aina rakasti. Hän se minua oli hyvään opastanut, maailma
oli minun suhteeni ollut välinpitämätön. Ja hän antaisi anteeksi ja
niin saisin levottomaan mieleeni ikuisen rauhan.

Mutta omituinen arkuus oli tullut minuun, kummallinen umpinaisuus äitiä
kohtaan, vaikka kaikenlaisille maailman hylkiöille olin sitä ennen
ollut kylläkin avonainen. En saanut mieltäni _hänelle_ puretuksi, en
saanut anteeksipyyntöäni tehdyksi, vaan jäi se yhä tuonnemmaksi. Ja
sillä aikaa soi räminä maailmanrattaista korvissani yhä, vaivaten minua
kaikkialla. Se ei lakannut kuulumasta. -- Kun vaan saisin sydämmeni
avatuksi, niin se lakkaisi kyllä, ja minun täytyy se avata pian,
päättelin aina, kiireesti, ennenkuin äiti kuolee, sillä hän alkoi jo
kovin riutua. Vaan taas lykkäytyi hänen kuolemansakin aatoksissani
johonkin kaukaiseen tulevaisuuteen, jota ei jaksanut ajatella.

Hän oli usein jo niin heikko, että isän ja sisareni kanssa nostimme
hänet vuoteelta tuolille takkavalkean loisteesen, jota hän aina halusi,
mutta hän virkistyi sentään taas. Ja joka kerta, kun tuin hänen
selkäänsä tyynyllä tuolia vastaan, päätin, että nyt minä puhun. Mutta
silloin säälitti minua hänen heikkoutensa ja aloin epäröidä taas.
Tuskan hiki nousi päähäni ja mykkänä tuijotin eteeni.

Äiti huomasi tuskaisen oloni ja sanoi joka kerta: "elä sure minun
tähteni, poikani; minun on niin hyvä olla, kun te olette kaikki tässä.
Pysy itse aina vaan Herran pelvossa." Ja joka kerta oli huulillani
sanat, että minun on oman itseni tähden niin tuskainen olla, sillä minä
olen liian paljon surua äidille elämässäni saattanut. Vaan sanomatta
ne jäivät -- juuri ne alkusanat, ja aloin vaan puhua muista asioista,
jokapäiväisistä huolistani ja toimistani, ja äiti kuunteli tyynenä ja
antoi neuvojaan.

Kun hän sitten taas virkistyi niin, että nousi vuoteelta ylös ja
liikkui huoneessa, olin minä päivän rauhallisemmalla mielellä töissäni
ulkona ja menin illalla hänen kammariinsa juttelemaan kaikista muista
asioista, vaan en siitä, mikä etupäässä mieltäni kalvoi.

       *       *       *       *       *

Kerran kumminkin, eräänä syksynä, hämärtyi illaksi surumielinen päivä,
summeni synkäksi yöksi alakuloinen ilta, jolloin äiti ei enää vuoteelta
noussutkaan, ei silmäänsä avannut, ei jäsentä liikauttanut.

Ei sytytettykään enää takkaan tulta, ei nostettu enää äitiä sen eteen
tuolilleen, eikä siinä hänen kanssaan päivän töistä ja huomisista
huolista puhuttu, niinkuin syysiltoina ennen hyvääyötä sanottaessa oli
tehty ja menty levolle siinä toivossa, että hän taas aamulla olisi
virkeämpi, vaan polvillamme olimme hänen vuoteensa vieressä sisareni
ja minä ja takan edessä istui äänettömänä isä, vanha pää kumaraan
painuneena, katsellen mustiin hiiliin.

Äiti oli iltapäivällä nukkunut sikeään uneen, joka näytti
rauhalliselta, ja me olimme olleet tyytyväisiä, että kyllä hän siitä
taas vahvistuu ja terveempänä herää. Olimme varpaisillamme vähän
väliä käyneet kuuntelemassa hänen tyyntä ja tasaista hengitystään ja
katselemassa hänen rauhallisia, kuihtuneita kasvojaan, jotka sillä
kerralla näyttivät niin äärettömän tyytyväisiltä, niin omituisen
nuorekkailta ja suloisilta, että hyvänmielen huokaus oli joka kerta
päässyt rinnastamme kumartuessamme hänen ylitsensä.

-- Tehdäänköhän äidin takkaan valkeaa? oli toisiltamme kyselty.

-- Ei huolita tehdä nyt, oli yhteisesti päätetty -- raittiimpi hänen on
nukkua. Ei häiritä häntä.

Mutta illemmalla alkoi äidin hengitys käydä kummallisen harvaksi ja
hiljaiseksi.

-- Mitähän se merkitsi -- --

Kamala aavistus alkoi tunkeutua mieleeni, enkä sen painoa saanut
päältäni pois, vaan lisääntyi se yhä. -- Jos ei äiti heräisikään enää
-- kuolisi kerran kumminkin -- ja kaikki jää hänelle puhumatta.

Isä oli tainnut ymmärtää ensimmäisenä asian laidan ja siksi istui hän
yhä vaan pesän edessä iltahämyn painuessa huoneesen.

Lopulta lakkasi äiti hengittämästä kokonaan, ja kun koetin hänen
kättänsä, oli se kylmä, koetin hätäisesti jalkojaan, ne olivat
kylmemmät vielä. Hän oli jäsentään liikauttamatta, silmäänsä avaamatta,
tajuunsa takaisin tulematta kuollut.

Sanomaton tuska valtasi minut sillä hetkellä.

-- Nyt ei ole minulla enää äitiä, huudahdin silloin päätäni
käsiini painaen ja niin tuskasta parahtavalla äänellä, että isäkin
säikähtyneenä riensi vuoteen luo. Ja kaikki muistot, mihin äiti
oli yhdistyneenä, kulkivat huimaa vauhtia sieluni silmäin ohitse,
vähäpätöisetkin.

Muistin, kuinka äkäinen kukko minua kerran lapsena oli hätyyttänyt,
äiti juossut hätiin, ottanut syliinsä ja vitsalla kukon karkoittanut,
muistin, kuinka hän talvi-iltoina, tehtyään tulen pesään, oli huutanut
minua tuvasta kammariin, että "tule kuuntelemaan, kun vohkottaa
niinkuin juna" -- ja kuinka sitten istuin jakkaralle tulen ääreen
ja tavailin aapista, ja kuinka äiti minun väsyttyäni otti suuren
raamatun polvilleen ja luki siitä ääneensä -- muistin, kuinka hän
oli itkenyt minun paatumustani ja pahuuttani, kun loma-ajoiksi tulin
kaupungista kotiin hurjistelemaan -- muistin, kuinka sitten oikeaan
työhön ruvettuani olin keväisen yön kylvöllä ollut, ja kun aamutuulen
noustessa palasin pellolta tupaan, oli äidillä kahvit keitettynä ja
sitä juodessa iloittiin ihanasta keväästä -- muistin hänen viimeisen
heikkouden aikansa, kuinka eilenkin vielä talutin häntä tuolilleen
istumaan -- kaikki muistin, ja siinä oli nyt kylmänä se käsivarsi,
jolla olin lapsena ilomielin istunut, sanattomana suu, joka minulle
oli helliä sanoja puhunut, ja kiillottomana silmä, joka minua kohtaan
oli pelkkää rakkautta heijastanut -- -- ja sitten viimeiseksi muistin
kauhulla sen, että avaamatta oli jäänyt minulta synkkä, salaisesti
kalvava mieleni hänelle, anteeksi pyyntö tekemättä.

Kenties oli hän arvannut, että minä entistä elämääni todellisesti
kaduin? Mutta oli hän myöskin saattanut ajatella minua vielä niin
paatuneeksi, ett'en tahtonut siitä hänelle puhua. Kuka sen tietää!
Ja miksen puhunut hänelle edes eilen, tänä aamuna vielä, kun hän oli
hengissä, että välimme olisi ollut selvä ja eheä, että tuntoni olisi
saanut rauhan -- -- Nyt se oli myöhäistä! --

Ja näin minä ajattelin sillä hetkellä, näin tuskissani äidin kuoltua
huokailin: kun saisin hänet takaisin vielä, niin liepeisiinsä
tarraantuisin kiinni ja lupaisin olla hyvä aina, niinkuin pikkupoikana
ennen, lupaisin niin, että hän selvät sanat suustani kuulisi -- ja
pitäisin häntä niin hellästi, niin hellästi kuin en koskaan ennen,
en mitään häneltä salaisi, enkä ainoaakaan kyyneltä hänen silmäänsä
saattaisi. Ja me eläisimme sitten vasta oikein tyytyväistä elämää, kun
tuntoni olisi kevyt -- minä pitäisin äidin kammarissa vaan, siellä
hän olisi turvanani ja tukenani lohduttamassa, kun vastoinkäymisiä
sattuisi, ja iloitsisi kanssani elämäni valopäille, sillä hän oli ainoa
ihminen, joka minua todella on rakastanut -- --

Mutta mennyt oli mennyttä ja tyhjältä näytti kaikki, tyhjemmältä kuin
koskaan ennen. Tuntui kuin olisin sillä hetkellä tullut jo itsekin
vanhaksi -- --

Vihdoin nousin sekavilla tunteilla vuoteen vierestä ylös. Ja kun me
lampun himmeässä valossa vielä katselimme äidin valjuja kasvoja, oli
niinkuin niistä yht'äkkiä olisi kirkas heijastus välähtänyt vastaani
ja huojentanut kutistavaa tunnetta rinnassani -- -- Ja sillä hetkellä
tunsin, että me tapaamme sittenkin kerran vielä toisemme, meidän
täytyy tavata, saan puhua hänelle mitä puhumatta jäi, saan elää hänen
kanssaan ikuisessa rauhassa ja pikkupoikaisessa uskossani, ett'ei hän
koskaan kuole, saan elää hänen kanssaan erillään maailman myrskyistä ja
kaikesta pahuudesta, sillä asuuhan meissä kuolematon henki -- -- --

Ja huojennetulla mielellä taivuin välttämättömyyden painon alle ja
sanoin viimeisen kerran äidille hyvää yötä.



Tukkimetsässä.


Kaukana tiettömällä salolla, jonka läpi luikertelee yksi suurien
vesistöittemme äärimmäisiä latvapuroja, parin peninkulman päässä
lähimmästä, laajemman yläjärven rannassa olevasta kylästä on päivän
puolella korkean harjun kuvetta lumisten kuusien alla pahainen havumaja.

Se muistuttaa matalaa, kaksipuolista heinälatoa, jonka keskeen on
jätetty kapea läpiajettava kuja, sillä sen seinät ovat hätäisesti
kyhätyt pyöreistä tukin latvoista lampaankaula-nurkille, niinkuin
latojakin tavallisesti tehdään. Mutta katoksi on ladottu paksulta
kuusenhavuja ja se on jätetty keskeä auki, ja samoin on jätetty auki
molemmat kujan vastassa olevat seinät.

Se on kumminkin tavallaan ihmisasunto, vaikka onkin näin huonosti
kyhätty, sillä ilta- ja aamuhämärässä sekä pahimpina pyrypäivinä
häärii siellä parikymmentä miestä, ja kaiket yöt palaa sen avoimessa
keskustassa suuri nuotio, jonka kahden puolen havukaton alta kuuluu
syviä kuorsauksia ja aina välistä hammasten kalinaa ja karkeita
kirouksia huonommissa tamineissa olevien suusta, kun puhurin poika ei
anna heidän rauhassa nukkua. Sillä jos kohta nuotio lämmittääkin toista
kylkeä tai jalkoja, niin tuntuu sentään toisessa kyljessä tai pään
puolessa talven pureva kylmä.

Ne ovat puulaakin tukinkaatajia nämä miehet. Mutta kun matka on liian
pitkä ihmisasunnoille, on salolle kyhätty tällainen korttieri, sillä
puulaakin ei ole kannattanut ruveta sinne muutaman talven tarvetta
varten parempaa rakentamaan, koska siinä ympäristössä on heillä
ainoastaan puolen miljoonan puut. -- --

Ilma on ollut päivällä nuoskean puolista ja on hiuteillut lunta, mutta
illan suussa on alkanut vahvasti pakastaa, niin että miesten vaatteet,
jotka päivällä ovat kastuneet, alkavat jo hämärissä, ennenkuin he
majalleenkaan ehtivät, pahasti kahahdella.

-- Tehkää sukkelaan tulta, sanoo heistä yksi, kun heitä eri tahoilta
kirveet olalla ja sahat kainalossa alkaa saapua puolipimeässä majalle.
-- Tehkää helvetissä tulta, muuten tässä jäätyy housut kinttuihin
kiinni, sanoo hän toistain, ja on niin kohmettunut, ett'ei hänessä
itsessään olisikaan sen tekijää.

-- Vai jo Ovaskaisen housut jäätyvät, sanoo siihen eräs toinen,
vanhahko mies lammasnahkaturkissa, ja alkaa ilman erityisempää
kiirettä vuolla tervassälikkeestä lastuja. -- Eipä niissä sitten ole
hikeä, johon kesällä Lehtovaaran heinän niitossa kirosit sulavasi.
-- Samat liinahousuthan nuo näkyvät olevan, vaikka olet niitä vähän
sarkapalasilla peitellyt.

-- Anna peitellä vaan, itsepä ne kannan. -- Kelpaa siinä nyt
Pirtti-Taavetin ylvästellä, kun on päässyt lammasnahkasiin. Mene sinne
Lehtovaaraasi takaisin vaan sontakuorman nojalle ja havuja noppimaan --
luuletko täällä havunappuloita katkovasi, että tänne turkissasi tulit
ylvästelemään. Mene sinne vaan, minä en talonpoikia tarvitse.

-- Aina sama kiista noilla kahdella, sanoi joukosta joku kolmas. --
Viikon on Taavetti jo täällä ollut, eikä ole häneltä vielä muuta
kuultu kuin puulaakin moittimista ja kiistaa Ovaskaisen kanssa. Totta
on, niinkuin Ovaskainen sanoi, että pysyköön täältä poissa, pysyköön
talonpoikain uunin pankolla, koska niitä aina kehuu. -- Mutta johan
tuli on valmis.

-- Onhan se, kun on kuka tekee, tokasi Taavetti.

-- Missä on kahvipannuni? jatkoi sama äskeinen mies, alkaen kiivaasti
penkoa kodan nurkassa, missä oli pannuja useampia, sekä kaikellaista
muuta sälyä, kontteja, laatikoita ja muutamia peitteitä hujan hajan. --
Tuohonhan minä sen puolisilta päästyä olin pistävinäni.

-- Tuossa on omasi, ja tässä on minun, sanoi muuan toinen. -- --

Nuotio loimusi jo täydessä liekissä, sillä siinä oli vaan pientä puuta
ensin illasta, ja vasta yöksi pantiin siihen suutasuksin kaksi suurta
honkatukkia, jotka kestivät kyteä aamuun saakka. Se loi toisesta
oviaukosta kajastuksen harjun rintaan ylös ja toisesta alas korpeen
niin pitkälle kuin metsä salli, mutta keskeltä, katon katkeamasta nousi
punertava loiste ja savu kohti kylmää pakkastaivasta ja saattoi näkyä
virstojen päähän.

Kohta kiehui seivästen neniin pistettynä nuotiolla jo kymmenkunnan
nokista kahvipannua ympyrässä, ja jokainen kohenteli ja hoiteli
omaansa. Muutamissa oli useampi mies samassa yhtiössä.

-- On se tämä kahvikin sentään poikaa, tuumailtiin yksimielisesti, kun
sitä alettiin kuumana ryypiskellä ja käänneltiin nuotiolle kylkeä ja
toista.

-- Ei vedä vertoja ryypylle, sanoi Ovaskainen. -- Jos tuossa olisi,
niin nuijan kulauttaisin yhteen henkäsyyn, ja takaanpa, että tulisi
lämmin. Ei olisi yhteen päivään vilu eikä nälkä. Puhhuh! riivatustipa
tänä iltana värisyttääkin. Ja hyristellen hartioitaan heitti Ovaskainen
hiukan kateellisen katseen Pirtti-Taavetin turkkiin.

-- Kyllä viina voittaa, päättivät muutkin, mutta mistä sitä nyt
tähänkään viluun sieppaa.

Ei ollut sitä ainetta todella otettavissakaan, sillä puulaakin
päälliköt eivät sallineet sitä työmailla pideltävän. He olisivat
kyllä kernaasti sallineet ja pitäneet vaikka itse, ottaneet sillä
tyystin samat rahat takaisin, mitä miehille antoivatkin, ja oli sitä
ennen joskus koeteltukin, mutta kun töistä silloin ei tahtonut tulla
mitään tolkkua, oli se tapa hylätty ja suorastaan työmailta kielletty.
Eikä päässyt Rannan Maijakaan Kirkonkylän laitakulmalta talvella
viinojaan salolle kulettelemaan, vaikka keväällä uittoaikana kyllä
hameet kainalossa kahlaili jokivarsia, korpia sompi, ja hämärinä
kevät-öinä lahtien poukamia veneellään souti ja rantakivien kainaloissa
tuohipäällispullojaan piilotteli -- ei päässyt hän nyt paksun lumen
aikana penikulmia salolle, eikä oikein tohtinutkaan. Niin että miehet
saivat nyt härppiä vaan kahvia, höystellä sitä vehnäsellä ja ryypätä
vaan mielikuvituksissaan "karvaampaa".

Mutta kahvia ja vehnästä olikin sitä runsaammin. Sitä, niinkuin
ruokatavaroitakin, hankki ja piti työmaalla varastossa puulaakin
oma työnjohtaja, ja oli hän nytkin parhaallaan noutamassa pötyä
hevosellaan. Hänen sijaisenaan toimi sillä aikaa salolla eräs alempi
työnjohtaja, joka oli sentään kouluutettu mies hänkin ja osasi
"kirjoittaa".

-- Ei vaan tahdo lähteä tuo vilutus, valitti Ovaskainen kahvia
ryyppiessään. -- Kun olisi kuka keittäisi, niin joisin vaikka kannun
yhteen kyytiin.

-- Ja minusta on kupissa kyllin, sanoi Taavetti. -- Mitä sen hyvän
paljoudesta!

-- Löpise sinä! Joisit kylläkin, mutta olet itara.

-- Itaruutta lienee sinultakin, ett'et talveksesi hanki parempaa
vaatetta -- --

-- Koira! ärähti Ovaskainen ja oli miltei valmis hyökkäämään Taavetin
päälle. -- Kevyempi on heilua. Otinpa tänäänkin helposti neljä markkaa
lienetkö sinä turkissasi könttyröinyt edes yhtä.

-- Eikä ole sinulla sentään neljine markkoinesi vahvempaa vaatetta
päällesi, kun työstä pääset, vaan siinä vilua valitat.

-- Ei tuon Taavetin kanssa viitsi väitellä, se on aina niin
rikkiviisas, päättivät kaikki, sillä he katselivat muutenkin nurpein
silmin samaista Taavettia, eikä vähimmin siitä syystä, että hän oli
aina säästäväinen ja jotensakin hyvissä varoissa, ja oli hänellä oma
mökki, jossa perheineen asui, sekä pieni pellon tilkku sen ympärillä.
Ei hän vakituisesti puulaakin töissä käynytkään, mutta nyt, kun ansiot
niissä olivat tavattoman hyvät, oli hän sentään lähtenyt kokoamaan
hiukan "lisärahoja", kuten sanoi, saadakseen keväällä huoneensa
uuteen kattoon. Sellaiset oman pirtin omistajat olivat paikkakunnalla
niin harvinaisia, että häntä olikin senvuoksi alettu kutsua
Pirtti-Taavetiksi.

-- Ei tässä turhia turista, kaadapa tuohon vielä, sanoi Ovaskainen
ojentaen tyhjän kuppinsa pannukumppanilleen. -- Ja onko siellä vielä
vehnästä? kysäsi hän työnjohtajan sijaiselta. -- Syönmä häntä edes
puolen markan edestä, koska tuntuu sisälmyksissäni, ett'ei tänä iltana
rukiinen leipä ollenkaan painu. Katsopa samalla, mitä tekee koko minun
vehnäsveroni tältä viikolta.

-- Vasta kolme markkaa, sanoi sijainen tuotuaan kapean, likaisen
kirjan lähemmä nuotiota ja selailtuaan sitä. -- Ja kahvit sekä sokeri
puolitoista.

-- Eikö muuta kuin neljä ja puoli markkaa yhteensä, ja nyt on jo
tuorstai. Anna koko markalla vehnästä, kun sitä vielä on, ell'ei
tulisikaan huomiseksi uutta. -- Mutta kun nyt olisi kuka keittäisi,
niin kannun pannun joisin vielä, sanon minä.

-- Ei tulisi mitään, sanoi eräs pitkä miehen roikale paikatuissa
vaatteissa. -- Minä kerran tein sen tempun Hirvisalolla ja söin markan
vehnäset yhteen iloon, niin yököttämään rupesi, vaikka menihän tuo
sentään.

-- Tekisi kai sen toinen, minkä toinenkin.

-- Ei toki. Miehillä on eroa.

-- Lyödäänpä vetoa!

-- Vaikka lyödäänkin, et sinä kumminkaan jaksa sitä kuin minä, sanoi
tuo pitkä mies ja ojensihe seisaalleen ikäänkuin näyttääkseen, kuinka
paljon hänen mittaansa mahtuu ja kuinka turhaa Ovaskaisen väitös oli.

Asia ei päättynyt muuten kuin vetoon, ja se lyötiin sellainen, että
sen, joka häviäisi, joka vähemmän määrän jaksaisi juoda, olisi
hankittava kannu kymmenen markan konjakkia voittajalle. Tämä saisi
sitten oman harkintansa mukaan antaa siitä maistimia tapanneellekin,
mutta tappaajan pitäisi joka tapauksessa jättää raha jo ensi
tilipäivänä työnjohtajan haltuun, ett'eivät akat pääsisi asiata
sotkemaan.

-- Mutta kuinkahan sitä saa kulkemaan, tuumaili Ovaskainen hiukan
epäröiden.

-- Kyllä Makkonen panee toimeen, koska hänen hoteihinsa päätitte jättää
rahankin, sanoi eräs miehistä. -- Hän tuottaa jauhonvetäjien mukana.
Eikä hän otakaan näistä pikkukaupungeista, hän tuottaa omansakin sinne
ensin Helsingistä saakka siltä -- siltä -- -- mikä se nyt onkaan, jolla
siellä on parasta?

-- Siltäkö Mesmontoselta? tokasi joku.

-- Niinhän se taitaa olla, sama, joka on annakassakin.

-- Ei ole ihan paikallaan, huomautti joku kolmas, vaan en nyt muista
tarkemmin minäkään. Kun olisi annakka -- --

-- Mitä te pikkuasioihin takerrutte, sanoi työnjohtajan sijainen, sehän
on pääasia, että sieltä tulee hyvää, sillä kyllä ne annakan tekijät
tietävät. Minä keitän kahvin puulaakin pannulla, että tulee saman
vahvuista kummallekin. Viisi penniä kuppi.

-- Ala keittää, veto pitää, sanoi Ovaskainen.

Useimmat joukosta olivat vankan kahvinjuonnin jälkeen jo alkaneet syödä
illallistaan.

Pari nuorta miestä, kuleksivia maankiertäjiä, ahmi pelkkää vehnäleipää
Ameriikan läskin kanssa, jota he viilsivät suuria paloja kerrallaan
suuhunsa.

Mutta kahvin kiehuttua alkoivat vedonlyöjät koetella kumpi voittaisi,
ja koko miesparvi seurasi tarkkaavaisena heidän suurta kilpailuaan,
laskien mikä minkinmoisia arveluita ja sukkeluuksia joukkoon ja
kohennellen nuotiota.

Pirtti-Taavetti oli vetäytynyt syrjemmäksi konttineen, josta naverteli
suuhunsa leipää ja suolaisia muikkuja. Oli hänellä siellä pieni
rasiallinen voitakin, mutta sitä otti hän vaan silloin tällöin murenan
suupalan päälle, ja istui koko syöntinsä ajan melkein selin toisiin,
pimennossa, aivan kuin olisi vältellyt tuoda konttinsa sisältöä nuotion
valoon kaikkien nähtäville. Syötyään otti hän tupakkavehkeensä, täytti
hiljalleen ja hartaan näköisenä piippunsa, kurkotti sitten nuotiosta
hiilen, jota pompotteli puhallellen kämmenellään, ja laski sen siitä
osavasti piippunsa pesään. Vetäytyi tämän tehtyään syrjemmäksi taas ja
alkoi vakavana ja mietteihinsä vaipuneena katsella muuta joukkoa.

-- Jättikö Makkonen tänne paperossia? kysyi nuorista miehistä yksi,
pyyhkiellen nuttunsa hihaan hyytynyttä rasvaa suupielistään ja hangaten
kämmeniään saapasvarsiinsa.

-- On niitä vielä.

-- Annapa tänne puntti!

-- Kyllä nyt Ovaskainen hävisi, koska jo noin hitaasti ryyppii, kuului
samassa nuotiolta.

-- Sano sitten vasta, kun hävisi, vastasi Ovaskainen pahasti
röyhtäisten.

-- Menee tuo nyt sentään jo liian pitkälle, jos sallitte minunkin tähän
asiaan suuni avata, sanoi sivultapäin Taavetti, joka tähän saakka oli
äänettömänä ja nurpean näköisenä katsellut tätä omituista kilpailua. --
Liian pitkälle menee! Juoda tuolla tavoin markkoja kahvissa ja tärvätä
vielä terveytensä. Ja kotona on Ovaskaisellakin akka ja lapset nälässä.

-- Se on hävytön vale, että meillä nälkää nähdään, äyhkäsi Ovaskainen
yhä pahemmin röyhtäisten. -- Ja mitä minun akkani sinuun kuuluu. Hän
elättää kyllä itsekin itsensä ja vielä lapsetkin, jos siksi tulee.

-- Elättää Helsingin herrain tappurain kehruulla ja kerjäämällä. Viime
viikollakin kuului rovastilta saaneen viisi kappaa leivän apua, kun
osasi hyvästi suutansa käyttää.

-- No eikö se ole hyvä, että aina saa?

-- Saapihan se, ja hakee aina välillä vaivaiskassastakin -- --

-- Anna hakea. Sitävartenhan sinne olemme maksaneet mekin, että sieltä
saamme. Vai luuletko sinä, että se täytyy sinne muitten hyväksi jättää?
intti Ovaskainen, koska ei voinut Taavetin sanoja valheeksikaan väittää.

-- Pienet taitaa sinunkin maksusi kassaan olla, koska jo kymmenen
vuotta olet maksuvapautta nauttinut, sanoi Taavetti vakavana. -- Eipä
olisi kassoista meidän maksuilla montakaan penniä antaa, joll'eivät
tilalliset niitä ylläpitäisi.

-- Tilallisetko? Niitä nyt ei tarvittaisi maailmassa ollenkaan,
nylkyreitä.

-- Ei tarvittaisikaan, alkoivat toisetkin väittää yhdestä suusta.

-- Nylkyreitä kylläkin. Koettavat puulaakeiltakin ilmaisilla metsillään
nylkeä viimeisen pennin, vakuutti työnjohtajan sijainenkin muka varmana
asiantuntijana.

-- Niistäpä olemme kumminkin lopultakin riippuvia jokainen tässäkin
joukossa, väitti Taavetti, alkaen jo kiivastua. -- Mihin luulisitte
loisiksi pääsevänne, kenen kirjoihin, joll'ei niitä olisi. Vai tässäkö
eläisitte ikänne puulaakin metsässä kuin sudet ilman kattoa, eikä ole
paljon katoista tietoa puulaakin taloissakaan.

-- Herroiksi eletään missä vaan, eikä kaivata maanmyyrien apua, hihkasi
se pitkä mies, joka Ovaskaisen kanssa joi kilpakahvia. -- Ja kun
eivät pitäne kirjoissaan, pankoot kansiinsa. Ja jos asia taas siksi
tulee, että me koviksi rupeamme ja oikeutta vaadimme, niin elättää
saavat kokonaan, sillä ei laki sentään salli köyhääkään puulla päähän
lyötävän, ehei. On niillä rahoja talollisilla maksaa kassoihin, koska
eivät palkkaakaan maksa, jos niille työnkin tekisi. Rahoja keräävät
kirstunsa pohjille ahneuksissaan ja sen verran tarjoovat päiväpalkkaa,
ett'ei sillä mies elä. Ja rupeatko niiden ruokaan, niin tulee nälkä
niiden kurnaalilla maatessakin. Mutta puulaaki maksaa, eikä kitsastele.
En ole tänäkään talvena alle neljän markan päivää tehnyt minäkään.

-- Mitäpä niistä suurista paloista on ollut sinullekaan hyötyä, koska
repäisevän näkyvät tuossa juuri Ovaskaisenkin suun, vastasi Taavetti,
sillä juuri samalla hetkellä alkoi Ovaskaisen sisältä purkautua kahvia
sellaisella voimalla, että oli koko nuotio sammua.

Kaikki alkoivat nauraa.

-- Jopa mies hävisi.

-- Kyllä tämä on surkeata ja hävytöntä, päätti Taavetti vielä toistain
äkäisenä, vaikka naurattaa oli tahtonut vähän häntäkin ensin.

-- Eipä olisi näin käynyt, mutta en ole muuten oikein ramussani,
sanoi Ovaskainen painuneella äänellä, vatsaansa pidellen. -- Tuosta
vasemmasta kylestäkin alkaa pistää kuin puukolla ja yhä viluttaa. Olisi
nyt tässä jo se koljakki edes, että saisi lämpimän.

-- Luuletko siitä sinun suuhusi tipahtavan, sanoi voittaja
pilkallisesti.

-- Annathan toki vähän -- --

-- Annan jos tahdon.

-- Mutta joll'en minä toimittaisikaan sitä -- --

-- Ohoh! Onhan tässä vierasmiehiä, vaikka lakiin mentäisiin. Onko sillä
vielä paljonkin palkkaa sisässä?

-- Kaksitoista markkaa, vakuutti työnjohtajan sijainen, katsottuaan
taas ensiksi kirjaansa.

-- Hyvä on, kymmenen niistä jää Makkosen haltuun.

-- Se on pakosta jätettävä, oli yleinen päätös. -- Ja sitten
ensimmäistä seuraavana sunnuntaina ryypätään, siksi se jo ennättää
saapua.

Mutta Ovaskainen ei enää huomannut näitä päätöksiä, sillä hän alkoi jo
ääneen valittaa ja värisi kuin haavan lehti.

Kaikki oivalsivat, että hän oli todellakin sairas, eikä enää naurettu.

Toisessa kodan puolikkaassa oli työnjohtajan erityinen makuutila, kaksi
karhun taljaa, joiden välissä hän makasi, kun sattui salolle yöksi
jäämään; ja kun hän oli poissa, silloin oli hänen sijaisellaan aina
etuoikeus taljoihin. Mutta nyt syntyi niistä riita, sillä useimmat
miehistä tahtoivat, että ne tällä kertaa olisi annettava Ovaskaisen
peitteeksi, koska hänen uikutustaan oli mahdoton koko yötä kuunnella.

Sijainen oli kopea puolestaan, mutta taipui vihdoin enemmistön
mielipiteeseen, vaikka vastahakoisesti kyllä, ja Ovaskainen peitettiin
karhun taljoilla lähelle nuotiota, johon taas yöksi väännettiin kaksi
suurta kelohongan puolikasta.

Toiset miehistä, ne joilla oli jotain peitteen tapaista, nukkuivat
heti ja kuorsailivat syvemmällä kodan seinivierissä, mutta toiset
taas ahtautuivat lähemmä nuotiota ja valvoivat kauvan, tupakoiden,
hiljalleen pakisten ja valitellen kylmää. Ne kaksi nuorta miestä,
jotka olivat vehnästä ja läskiä syöneet, olivat ylen huonoissa
tamineissa ja kiroilivat, että piti taas tulla tällainen pakkanen. He
lisäsivät pientä puuta nuotion toiseen päähän, heihin yhtyi repaleinen
vedonvoittajakin, ja siinä alkoivat he kolmessa miehessä lyödä
kortteja. Ja heihin liittyi vielä työnjohtajan sijainenkin, äkeillen,
ett'ei ollut tilaa missä makaisi.

Kauvan valvoi Taavettikin. Hänen ei ollut kylmä, mutta hän valvoi
muuten, mietiskeli ja äännähteli toisinaan ajatuksissaan, ikäänkuin
toisille puhuen, vaikk'ei häntä kukaan kuullut.

-- Hm! ymähti hän. -- Noin sitä käy, noin hullusti käy, kun
aattelemattomasti ja tyhmästi eletään. Eikö sopisi säästää hiukan.
-- Hm! Hankkisi edes nuttua päälleen silloin, kun ansiot ovat näin
hyvät -- -- Mutta ei hankita, ei huolita -- ei surra huomista päivää
ollenkaan -- hm!

Tuossa puoliyön seuduissa nukkuivat jo kaikki, paitse Ovaskaista, joka
ei saanut unta, vaan yhä värisi ja valitteli. Hänen kyljessään oli
niin kova pisto, ett'ei hän voinut jäsentäkään liikauttaa, makasi vaan
selällään karhun taljan alla. Siinä hän lojui ja näki kattoaukeamasta
kappaleen tummaa taivasta, tuikkivat tähdet ja hienon savupatsaan,
joka nousi korkealle tyyneen pakkasyöhön. Ja katon reunoista nuotion
kohdalla näki hän roikkuvan pitkät jääpuikot, jotka yhä venyivät.
Toisinaan putosi niistä vesitippa nuotioon ja silloin kuuli hän sieltä
heikon pihahduksen.

Yksi tippa putosi hänen kasvoilleen ja tuntui niin suurelta ja
kylmältä, että hän säikähti ja koetti vetää taljaa ylemmä, mutta ei
voinut. Jo putosi toinen ja kohta kolmas. Enemmän kuin nuo tipat,
alkoi häntä nyt kiusata ajatus, että mistähän niitä tipahtelee, kun
puikkoja on vaan tuolla nuotion kohdalla. Oliko havukatto alkanut
vuotaa, ja siellä nyt nuotion lämpimästä sulaa kaikki päivällä satanut
lumi ja tippuu hänen päälleen, eikä hän voi välttää? -- Jo alkaa
tehdä jääpuikkoa ihan hänen päänsä kohdalle, hän näkee sen. Jääpuikko
suurenee hänen silmissään hirveän suureksi, hirren kokoiseksi, ja
paksunee. Se ulottuu jo katosta hänen kasvoihinsa saakka ja painaa
niitä jäätävällä painollaan. Hän huutaisi, vaan ei jaksa. Kurkkua
ahdistaa -- -- Kummallista, ett'eivät toiset herää tähän kylmään, jonka
tuo uusi jääteli luo ympärilleen -- Mutta yht'äkkiä solahtaakin koko
hänen näkemänsä suunnaton jääpuikko kuumana vetenä hänen päälleen. Hän
kuulee itse omissa korvissaan surkean parahduksensa, mutta samassa
menee hän horrostilaan, eikä tajua enää mitään. Hänellä oli ankara
keuhkokuume. --

       *       *       *       *       *

Aamulla saapui työnjohtaja Makkonen kuormineen salolle, sillä hän oli
lähtenyt jo varsin varhain Kirkonkylästä liikkeelle, niinkuin virkaansa
huolehtiva mies ja innokas kaupantekijä ainakin.

Taavetti oli kahden kesken sairaan ja hourivan Ovaskaisen kanssa
kodassa, sillä kukaan muu ei ollut tahtonut hänen vaalinnassaan
työpäiväänsä hävittää.

-- Kyllä tämä on nyt toimitettava kotiin, ett'ei se tänne kuole, arveli
Taavetti vakavana.

-- Mikä sen nyt tässä toimittaa, tiuskasi työnjohtaja. -- Ettäkö
ajettaisiin uupuneella hevosellani umpi hangessa heti takaisin taas.
Minäkö hänen sairauteensa olen syypää -- elä joutavia. -- Onko sillä
edes millä maksaa? kysäsi hän sitten, väiteltyään ensin hetken aikaa
Taavetin kanssa.

-- Ell'ette maksutta anna hevosta, niin kuuluu hänellä olevan
kaksitoista markkaa ansaittuna.

-- Alle kuuden markan tästä ei kukaan anna hevostaan sellaiseen
löylyyn. Lähtekää sitten, jos haluttaa, sillä eihän häntä sentään sovi
täälläkään pitää.

Samassa ilmestyi illallinen vedon lyöjä kahden muun miehen kanssa
kodalle, sillä he olivat kuulleet työnjohtajan tiu'ut, ja asia
päättyikin siten, ett'ei Ovaskaiselle jäänytkään saatavaa kuin kaksi
markkaa, josta rahasta työnjohtaja lopulta suostui antamaan hevosensa
kyytiin, riitaannuttuaan ensin Taavetin kanssa niin pitkälle, että
käski hänet työstä pois.

Kun Ovaskainen oli saatettu siihen taloon, jossa hän joukkoineen asui
loisena, tuli hänen eukolleen kova hätä. -- Mitä sille nyt tekee?
Pitäisi saada edes lääkkeitä, muuten se tuohon paikkaan kuolee. Mutta
eihän sillä onnettomalla ole rahapenniä -- kukkaro on ihan tyhjä -- kun
ei olisi vaan tuo tuoja tyhjentänyt -- kuuluu ennenkin varastetun siltä
siellä salolla -- ja nyt se tuokin hylky pääsi jo lähtemään -- -- Oi
voi! Mikä tässä nyt juoneksi, kun miespaha ei jaksa edes puhua -- -- ja
pitää olla kunnanmiehen todistus, ennenkuin lääkäri antaa maksuttoman
lapun apteekkiin.

Vasta toisena päivänä pääsi Ovaskaisen vaimo miehensä sairautta
ja kovaa köyhyyttään lautakunnanesimiehelle valittamaan ja sai
kirkonkylästä lääkkeitä.

Tauti parani, niin että Ovaskainen vähitellen toipui jo liikkeelle,
mutta työhön hän ei pitkään aikaan kyennyt. Hän elää kituutteli useita
viikkoja puolella ruistynnyrillä, jonka isäntä oli hänelle kesäisen
työn eteen antanut. Mutta kevättalvesta, kun hän nälkiintyneenä
ja puoli-alastomana yritti vihdoin uudestaan työhön, kääntyi hän
keuhkotautiin, joka vei häneltä loputkin voimat.

Isäntä ei voinut hänelle enää antaa, eikä häntä luonaan pitää,
sillä lahjaksi olivat menneet nyt kaikki entisetkin antimet, ja
niin vietiin hänet joukkoineen, vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa
kunnan vaivaistaloon kitumaan viimeisiä päiviään. Siellä hän ei muuta
tehnyt kuin valitteli köyhän kansan ja työväen kurjaa asemaa tässä
maailmassa. Ikänsä on tehnyt työtä, vaivaisrahoja maksanut, ja sentään
niin tunnottomasti kohdellaan, ett'ei edes kahvikuppia anneta. Ja
tunnottomia ovat kaikki! Eikö sopinut isännän pitää häntä luonaan,
siellä oli edes lämpimämpi pirtti. Tai eikö isännän sopinut maksaa
sitä palkkaa, mitä hän vaati, silloin kun puulaakiin meni, niin ei
olisi hän tukkimetsään mennyt -- mutta kun ei maksanut, saituri, eikä
lainannut hänelle edes nahkasia. Sieltä hän sitten sai taudin, jota nyt
vaivaistalon viheliäisyydessä täytyi potea -- --

Ja siinä uskossa hän vaivaistaloon kuoli, että hän ikänsä kaiken oli
kärsinyt suurta vääryyttä varakkaampien puolelta, -- siitä hänen
köyhyytensä, siitä hänen tautinsa, siitä koko hänen kurja kohtalonsa.



"Meren Valloittaja."


He olivat valloittaneet kaiken maan, he olivat anastaneet haltuunsa
kaiken, mitä jalan alla kovaa oli, ja he tahtoivat masentaa merenkin.
Sillä he eivät kärsineet mitään vapaata taivaan alla.

He riistivät ja raastivat ja repivät kappaleita maasta niinkuin
nälkäiset sudet. He piirsivät siihen rajojaan verellä ja murskasivat
raa'alla voimalla kaikki allensa, niinkuin kyntömies laskee vakojaan
pellon multaan ja tallaa mäsäksi tiellään tonkivan vaivaisen madon.

He polttivat kaikkialla ryöstämäänsä maahan kultaisten kruunujensa
leimat, ja nyt he aikoivat painaa oman leimansa mereenkin ja käyttää
ulapoita astinlautoinaan, aivan samoin kuin heidän rautaisten jalkainsa
alla vaikeroi ja huokaili poljettu maa.

Ja he panivat orjansa maalla takomaan merelle kahleita.

Orjat painoivat paletta ja heiluttivat moukaria, kalke kävi ja
ahjot hehkui, miehiä murtui toisia nousi, kullan voimasta he
kaikki pusersivat viimeisen hikensä ja mehunsa. Ja vihdoin saatiin
sitkeimmästä teräksestä, mitä maa povestaan antoi, syntymään uljas
linna, joka uhkamielin ja riemun raikuessa työnnettiin hyrskähtäen
mereen.

Se ui vesillä kuin valas, sen kyljet olivat vankat kuin vuoret, sen
terästorneista ammottivat suurisuisimmat ja kauheimmat kanuunat, mitä
koskaan oli nähty, ja varmoina voitosta kastoivat maan ryöstäjät uivan
linnansa "Meren Valloittajaksi."

Meri oli rauhallinen eikä säikähtänyt. Se antoi oudon linnan mielin
määrin ihailla ylpeätä ja korskaa kuvaansa tyynessä pinnassaan, ja sai
sen upealla komentosillalla astuskelevat uljaat, kultatakkiset herrat
siihen vankkaan vakuutukseen, että nyt oli meri heidän: he laskisivat
ulapalle vaan ja ottaisivat sen ainiaaksi omaksi saaliikseen.

Ja kun sen uuden linnan voimaa koeteltiin, kun sen teräsputkista
huumaavalla tärinällä laskettiin vonkuvia kuulia halkaisemaan ilmaa,
kesti meri tyynenä senkin, otti kuulat kohahtaen helmaansa ja kuljetti
kaijun ylitsensä kaikkiin saariinsa ja toisille rannoilleen saakka,
niin että sielläkin vielä vavahti maa ja luotojen kalastajat, meren
lapset, kummeksien nostivat päätänsä kokeissaan verkkojaan. "Se on
se huhuttu 'Meren Valloittaja'", sanoivat he toisilleen, "mutta ei se
sentään merta masenna, ei emoamme lannista".

Eikä se masentanutkaan, ei taivuttanut valtikkansa alle, vaikka
ylpeydessään luuli ja uhkamielisenä varustihen sitä valloittamaan. Se
ei tuntenut merta, eikä se tuntenut taivasta, sitä ikuisen ja korkean
vapauden kuivumatonta lähdettä, joka on meren voimakas liittolainen.
Sillä meri uinaili kyllä rauhallisen näköisenä, sen silmä loisti
kirkkaana ja viehättävänä tummasta syvyydestään, ja sen olisi luullut
yhdellä tempaisulla ottavansa. Mutta se uinaili vaan omaa voimaansa ja
vapauttaan.

Kanuunain kidat ahneina ammollaan lähti "Meren Valloittaja" viiltämään
ulappaa, ja ne, jotka olivat maan ryöstäneet, päättivät nyt mereenkin
rajansa piirtää ja leimansa lyödä. Mutta vaikka heidän uiva linnansa
syliä syvältä ulapoita kynti ja terässiivillään veden harjoille
hajoitti, niin umpeen meni jälki, ja meri takana hymyili yhtä tyynenä
taas, kuin jos sotkaa olisi sylissään uittanut.

Ja kun ei saatu merkkiä mereen, kun ei saatu siihen rajaa reväistyksi,
ei kultaisen kruunun leimaa lyödyksi eikä omia loistavia värejä
painetuksi, niin tyrmistyi "Meren Valloittaja", käänsi kaikki
tuliputkensa kohti taivasta, että kaiku kuuluisi meren etäisimpiinkin
sopukoihin saakka, ja tahtoi siten koko voimallaan julistaa, että meri
oli ääriään myöten hänen sekä niitten, jotka hänet lähettäneet olivat.

Kaiku kiiri entistä repäisevämpänä kauvas ja korkealle ja taivas
vastasi siihen niinkuin isäsen iskiessä. Se vastasi pitkällä juminalla,
se synkkeni ja musteni ja alkoi henkiä voimakkaasti, loukkautuneena
maan anastajain rajattomista pyyteistä. Ja samalla synkkeni ja musteni
myöskin meri, joka on taivaan pettämätön kuvastin. Ja jota kiivaammin
taivas puhalsi henkeä keuhkoistaan, sitä raskaammin myös alkoi kohoilla
meren vapaa rinta. Sen silmä tuimeni, vaikka oli äsken vielä ollut niin
kirkas ja viehättävä, se rypisti kulmiaan, veti otsansa kurttuun. Se
pudisti hartioitaan, joilla hetki sitten oli valloittajaansa tyynenä
kantanut, se ärjyi ja heittelehti ja sen joka hermo alkoi väristä.

       *       *       *       *       *

Ja taas syytivät kanuunain kidat tulta ja jyskyivät, ammottavampina
kuin koskaan ennen. Terästornit tärähtelivät, kalpeina ja hikeä valuen
työnsivät miehet panoksia putkiinsa, hätäisiä, väräjäviä komentosanoja
huudettiin, ja rämisten räikyivät vaskitorvet ja paukkuivat rummut.

Mutta laukaukset olivat nyt hätälaukauksia, hiki miesten otsalla
oli kalman hikeä, ja kuoleman tuska ahdisti komentajain rintaa. Ja
vaikka olisivat koko teräslinnansa yhtenä ainoana tulipallona ilmaan
lennättäneet, ei olisi heidän hätäänsä kuultu sittenkään eikä apua
tullut mistään. Sillä meri ärjyi ja ulvoi niinkuin raivoon kiihoittunut
karhu, joka ei kärsi hätähuutoa, vaan omalla äänellään tukahuttaa
saaliinsa valitukset.

"Meren Valloittajasta" oli tullut meren leikkikalu.

Ja vaikka oli taottu sitkeimmästä teräksestä, mitä maan povesta
löydettiin, niin kasaan luuhistui se lopulta niinkuin vanha astia,
josta vanne isketään poikki, luuhistui harmaakivistä kallioluotoa
vastaan, jonka sileällä harjalla aallot vaahtona temmelsivät. Se painui
pohjaan, missä meri on aina tyyni, missä ikuinen pimeys ja kylmä
hiljaisuus vallitsee, eikä jäänyt siitä aaltojen ajeltavaksi muuta kuin
kappale sitä hienoimmasta puusta tehtyä siltaa, jolla kultakauluksiset
herrat olivat uljaasti astuskelleet ja suuntailleet suuria tuumiansa.

Meren kalat uiskentelivat kanuunain kidoista sisään ja ulos, ja pienet
äyriäiset, jotka pohjassa asuvat, tarkastelivat niitten ihmeellistä
lukkorakennetta, mutta sillan kappale ajautui rannikolle ja joutui
kalastajain omaksi. He sen vetivät saareensa maihin, ja nyt se on
heidän astinlautanaan, porraspuuna pienessä suon silmänteessä kahden
kallion välissä, jonne he sen kantoivat ja josta heidän polkunsa kulkee
rantaan ja kala-aittoihin.

Siitä he iltasin astuskelevat ylitse mennessään valkamaansa ja
lähtiessään verkoilleen, siitä he aamusella palaavat tyytyväisinä
takaisin majaansa korjattuaan saaliinsa aittoihinsa.

Ja sen saman porraslaudan yli he astuskelevat silloinkin, kun meri
on vimmastunut ja he odottavat sitä lauhtumaan. He käyvät kalliolta
katselemassa, minkä muodon se milloinkin ottaa, äityykö se vai onko
rauhoittumaan. Ja he odottavat tyynellä mielin, sillä he tuntevat meren
ja tietävät, ett'ei se kärsi uhkaa. He tietävät, ett'ei sitä väkisellä
oteta, ett'eikä siltä pakkokeinoilla mitään saa, vaan sen siltä saa,
minkä se suosiosta antaa.



Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä.


Usein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä
aljettaissa, että isäntä, Vilho, kysäsi pariakymmentä vuotta
vanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:

-- Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meilän äjes on?

Mutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat
seisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja
piippu suussa, suupielet tipahdellen, kyhninyt niskaansa.

Sattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui
tukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki jo
oli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokasi sitten vihdoin emännälleen:

-- Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?

Kylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin,
lisättiin vielä, että "minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo keskellä
kämmentä." Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä olisi pilalle
tuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana eli, ja oli
suuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken työn ja emäntä
piti komennon.

Talo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena isältään
perinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa kylää, ja
näkyi heti ensimmäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä suunnalta
tahansa. Ja Laukealasta taas näkyi koko kylä ja sen vainiot ja niitä
joka taholta ympäröivät metsät. Kylä oli harmaja ja ikäänkuin matalaksi
likistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten malkakattojen
alla, aivankuin kokoon painunut kivikkokankaitten ja hiekkanummien
keskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän ympärille.

Laukeala yksin kohosi keskellä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin ja
oli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen pilkku
epämääräisen harmaalla pohjalla.

Ja sentään sanottiin Laukealan isännästä, että hänellä oli peukalo
keskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan, vaikka
itse hän sitä ei ollut kuullut, kuin jonkun kerran koko elinaikanaan,
eikä hän sitä uskonutkaan, eikä ymmärtänyt, mitä sillä oli tarkoitettu.
Omasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan samassa kohdassa kuin
kaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän paremmassakin kuin useimpain
muitten. Sillä hän oli mestari, hän oli taitava taituri. Hän teki
makkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä ajatella saattoi. Eikä hän
mitään muuta tehnytkään. Se oli hänen erikoisalansa ja siihen oli hän
kutsumuksen saanut jo aikaisimmassa nuoruudessaan.

Hän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla,
senaikaisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä
sivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa -- niille
tasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli
sattunut yöksi eräs kuleksiva pohjalainen.

Se oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljon ja
jotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät
juuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sen tähden, että tahtoivat
vapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli
niin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan
etäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.

Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan
tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa
pitkälle rahille ikkunan alla ja istahtanut siihen katselemaan, kuinka
rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat kehrätä
hyryyttivät taampana heistä ja kuinka Vilho torkkui takan suun sivussa,
nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli rihmalla
kiinnitetty aapisen selkään.

Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta,
renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut sitä
huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. -- Mutta sitä puukkoa!

Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herenneet
kehräämästä ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja jäänyt
suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin taikavoimalla
oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin huomionsa, ja hänen
uniset silmänsä olivat kirkastuneet.

-- Oi ihmeellistä kalua!

Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan
mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli
lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin päinpuusta, milloin pitkin. Eikä se
pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vaan näpissään
peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla painaen
hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vaan höllästi vasemmassa kädessä ja
lastuja tuli vaikka minkä näköisiä, tuli lopulta jo ihan kiemuroitakin,
niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan yhä, milloin oli
kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin mutkillinen, kunnes
siitä lopuksi oli jäljellä vaan hieno ja suora tikku, terävä molemmista
päistään.

-- Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut naurahtaen
ja katsellut tikkua kädessään. -- Kunpa nyt olisi talossa makkaran
teko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka, kokonaisen
parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.

-- Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin
-- mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit
kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. -- Erinomaisesti tekee
sileän jälen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen sepät
sellaista.

Vilho oli juossut isänsä luo porstuakammariin.

-- Etteköhän osta isä minulle puukkoa? Siellä on tuvassa pohjalainen,
jolla on ihmeellinen puukko.

-- Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan
vaarivainaa, joka ensimmäisenä paikkakunnalla oli kattanut
rakennuksensa puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka
ja punannut koko talonsa. -- Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit?
Minä olen katsellut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se
siitä tunnu siirtyvän.

Siihen se asia oli jäänyt.

Mutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä isä
sellaisella puheella tarkoitti.

Hän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään
hyvillään, ett'ei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan
rengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja
koko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu,
että se oli juuri se puukko, jolla "heijän puolehna plaattihin miestä
lyyä."

Sen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut,
eikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.

-- Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen! oli
hänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta vuoteen.

Puukkoja hän ei sentään mielin määrin saanut, niinkauvan kuin isä eli.
Saihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain salaa.

Ja puuta hän vuoli, milloin vaan siihen tilaisuutta sattui, mutta
hän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi
makkaratikuksi. Aina se loppui kesken.

Mutta se oli kaikki huonojen puukkojen syy.

-- Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä
pohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita
tehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.

Usein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaran teon vuoleksimaan
tikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia moittineet.

-- Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen paraan
puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. -- Mutta malttakaahan!

Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.

Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa
sepän omassakaan pajassa taottamassa, ett'ei Vilho olisi teettänyt
itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista,
tehtiin katkenneista vikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin
teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vaan saanut
Vilho mieleistään, vaikka aina puukontaonnan ajan seisoi sepän vieressä
levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.

Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä
oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas epätasaisesti karaistu. Kunnon
lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että niillä
olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.

Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen ja nauroi jo oman kylän seppäkin.
Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että naurakoon, ei
hänessä ole kuitenkaan puukon tekijää.

Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan
naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti -- hänellä oli jo silloin
emäntänsä Anna -- ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta kylästä
seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.

-- Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.

-- Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinän rako
täynnä.

Niitä oli todellakin pitkät rivit kammarin seinänrakoihin pistettyinä,
niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä
tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut
kenenkään muunkaan kajottava.

-- Antakaa minun olla vaan puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman päänsä.

Hän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei auttanut
mikään. Sillä ei hän ilennyt puukon vuoksi mennä varta vasten sepän
luo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä paja kerran oli
itsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin kyliin!

Sattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen
ajaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.

Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle
hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimmäistä kuormaansa vei,
niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki. -- Voi
sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua! Eikä
ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.

Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän
katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan toisella
mahdilla, kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvän, jos mistään,
sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.

Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut
täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi, ja illalla saunassa
itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.

Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla, kuin sen
pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikkupoikana nähnyt ja jota hän
yhä vielä muisteli kaikkien sepäntekemäin ihanteena. Ja kun hän kerran
kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi hän jutella
siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta pikemmin kuin
toinen ehti sitä ajatella ja jätti sileän jälen.

-- Siinä oli taika, sanoi seppä. -- Se oli noiduttu, koska mies oli
pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle
puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.

-- No minä en lähde niin kauvas kotoa, en, vaikka saisin koko
Pohjanmaan, arveli Vilho vakavana.

-- Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä
kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli
hänen käsialojaan moittinut.

Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti
isävainaansa ja oli kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä vastaan.
Koko kirkko-ajan istui hän penkissä peukaloitaan tunnustellen, mutta ei
hän niissä keksinyt mitään kummallista.

-- Löpisköön mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti Vilho.

Ja kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki
pyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti kylänkin
varalle, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto kulloinkin
sattui vetämään.

Hän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä
rautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun
oikein sileäksi.

-- Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.

-- Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. --
Isännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten sillä
hankaa.

Tehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä
lohkaistuun puupalikkaan.

-- Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän
saisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja, kuin pohjalainen
ennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen niitä
puukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä vuolemisella
saa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni, ett'ei päässyt
kelvollisen puukon omistajaksi. Hän hankaa niitä lasipaperilla, eikä
puhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja vuolee ja sitten
kammarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää edes lastuja.
Hiukan pötyä jää ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.

Niin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi
lasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä
lampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.

Sen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi hän
sellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti taiteensa
kuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon aika
lähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä tuli
suuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet olivat
toisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä, mutta
ylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut pienemmät
vajavuudet.

-- Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihe Vilho, kun
hänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista
kärjistä. -- Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin
minun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen teimme
makkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämmestä. Oi sitä
puuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin pellavan
kuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämmet suoraksi pingotetussa
sormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä puukollaan noin
vaan -- noin! Mutta se täisikin olla viimeinen kunnollinen puu meidän
metsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista saa tällaisiakin.

Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut
mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman
hiekkapaperia -sekin Vilhon salaisuus tiedettiin -- ja lisättiin taas
asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on peukalo
keskellä kämmentä." Mutta sentään panivat usein emännät lainaamaan
Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun piikatytön
hakemaan sillä syyllä, ett'ei ollut miehiä kotosalla ja tikut loppuivat
kesken.

Silloin pääsi aina Vilholta leveä nauru.

-- Saat niitä piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän
niitä juuri tehdäänkin. -- Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen
tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin
paikassa puute.

Ja aina kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli
johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho
oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi
hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan
pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi.
Vaan joll'ei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:

-- Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa,
kun on valmiit aineet -- ja vielä useampi sitä syö -- mutta tarvitaan
siinä tikkujakin -- tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu
-- heh!



Ratsumestari.


Kerran, eräänä rankkana syysiltana, istui joukko maalaisnaapuruksia
koolla paikkakunnan vankimman tilanomistajan luona jutustelemalla
lyhentäen pitkää puhdetta ja vanhan, hyvän maalaistavan mukaan
hämmennellen sokeria ja konjakkia kuumaan veteen.

Siinä oli illan mittaan puhuttu paljon kaikenmoista jokapäiväistä
lorua, niinkuin tapana on tavallisten kuolevaisten kesken. Lopulta
alettiin puhua ryyppimisestäkin, sen eri muodoista ja vaikutuksista,
jotka tiedetään niin tuiki moninaisiksi, ja samalla muisteltiin monia
vanhoja miehiä, jotka sillä alalla olivat saavuttaneet jonkunmoisen
"rekordin". Oli jo joku joukosta moittinutkin koko tuota tapaa,
arvellen, että se olisi melkein hylättävä. Mutta oli sitä sentään taas
kiitettykin, kun kuunneltiin luonnonvoimain reuhuamista ulkona ja
huomattiin, että nuo höyryävät, kellertävät lasit vaan lisäsivät sitä
lämpimän, kodikkuuden ja turvallisuuden tunnetta, jonka joka ihmisessä
synnyttää takkavalkea pesässä ja vedenpitävä katto, silloin kun taivas
valaa vettä ja tuuli ulvahtelee nurkissa ja ikkunan pielissä.

Joku joukosta oli juuri lopettanut jutun Junttilan vaarista, yhdestä
paikkakunnan tunnetuimpia viinamiehiä, joka kuolinvuoteellaan oli
viimeiset voimansa ponnistaen kääntänyt ripittävälle papille selkänsä
ja arvellut, että "tuohan on liian pieni ryyppy niin pitkälle
matkalle", kun isäntä, vanha, punanenäinen ja valkeahapsinen, jäykkä
tilanomistaja hetken äänettömänä istuttuaan yht'äkkiä kysäsi:

-- Muistaako kukaan teistä sitä vanhaa ratsumestaria?

-- Ketä ratsumestaria? Sitäkö, joka on haudattuna tämän pitäjän
hautuumaalla ja jonka haudalla on mahtava kivi?

-- Sitä juuri.

-- En muista minä, vastasi yksi.

-- En minäkään. Tulin vasta jälkeen hänen kuolemansa tälle
paikkakunnalle, vastasi toinen.

-- En minä liioin, mutta puheita hänestä olen kyllä kuullut. Mahtoi
olla arvossa pidetty ja etevä mies, koska on niin upea patsas
haudalleen pystytetty. Kuuluihan haavoittuneen Krimin sodassa ja
elelleen sitten tässä pitäjässä lopun ikäänsä eläkettä nauttien, sanoi
kolmas.

Kukaan seurasta ei ollut tuntenut, ei edes muistanutkaan häntä, vaikka
jokainen kyllä oli kuullut yhtä ja toista hänestä puhuttavan.

-- Niin, tehän olitte lapsia silloin vielä useimmat, kun ratsumestari
täällä eleli, paitse sinä Laurila -- niin, ja Pehkonen myös, mutta te
molemmat asetuitte tosiaankin vasta myöhemmin näille maille, sanoi
isäntä. -- Hahhah! jatkoi hän nauraen ja lasiaan sekoitellen. --
Ei ollut ratsumestari ruudin savua haistanut koskaan muualla kuin
manöövereissä, vielä vähemmin hän oli ollut Krimin sodassa, vaikka
kyllä hän sotaväessä ollessaan oli saanut jalkaansa haavan, jota
poti ja ontui kuolemaansa saakka. Ne olivat turhia juttuja hänen
sotaretkensä, sen olen kyllä jälestäpäin saanut tietooni, vaikka ei
hänen entisistä vaiheistaan tiedetä paljon mitään. Se vaan tiedetään,
että hän meidän pitäjässä eläkkeellä eleli kymmenkunta vuotta -- tai
oikeastaan täällä eläkettään joi, sillä viinamies hän oli vertaansa
löytämätön, niin tosi harras sillä alalla, että hän herätti milt'ei
suoraa kunnioitusta.

-- Oikean kelpo sotilaan esikuva siis, naurahti joku joukosta.

-- Vertaansa löytämätön, kuten ma jo sanoin, toisti isäntä. -- Ikävätä,
ett'ei teistä tämän paikkaisista ainoakaan ollut miehen mitassa hänen
eläissään, paitse minä, vanha rähjä.

-- Mutta kuinka joutui hän asumaan juuri tänne? Oliko hän täältä päin
kotoisin, vai oliko hänellä omaisia täällä?

-- Ei kumpaakaan, vastasi isäntä. -- Hän putosi tänne niinkuin pilvistä
ja jäi siihen, mihin putosi, niinkuin joku omavoimaton esine, joka
ei kykene itseään siirtämään. Sukulaisia hänellä kyllä oli muualla
maailmassa, mahtaviakin, niinkuin tiedetään, mutta koko kymmeneen
vuoteen ei hän heidän luonaan käynyt, eikä heistä liioin kukaan
täällä. Sittenkun ukko oli kuollut, tulivat kyllä ja pystyttivät
hänen haudalleen tuon korkean kiven, että jälkimaailma näkisi, missä
yksi suuren Nikolain aikuisia sotilaita ottaa viimeistä untaan. --
Teitä ihmetyttää, että sanoin hänen joutuneen tänne niinkuin pilvistä
pudonneen. Tahdon antaa siitä tarkemman selityksen ja kertoa muutakin
hänen elämästään täällä, sillä tunsinpa miehen hyvästi, lukemattomat
ryypyt yhdessä ryyppäsimme, ja olinpa kantamassa häntä vielä hautaankin.

-- Kertokaahan, sanoivat kaikki, hiukan uteliaina.

-- Tämä meidän rautatie, alkoi vanha tilanomistaja, tämä maamme vanhin,
niinkuin tiedätte, oli vast'ikään avattu liikkeelle, ja sitä myöten
alkoi tänne hiljaisiin maakyliin tipahdella yhtä ja toista -- yhtä ja
toista, kuinka kulloinkin sattui. Minä lähdin tästä eräänä päivänä
asemalle, noutamaan jotain tavaraa, en nyt varmaan muista mitä. Juna
oli jo mennyt menojaan, mutta aseman edustalla oli sentään vielä
iso kansajoukko ympyrään ryhmittyneenä niinkuin jotain katsellen ja
ihmetellen keskellään. Menin tuota lähemmältä katsomaan minäkin, mikä
kokouspaikka siinä olisi -- ja silloin näin ensi kerran ratsumestarin.

-- Kas peijakas! Häntäkö se kansa niin ihmetteli?

-- Aivan häntä, ratsumestaria. Ja todella olikin siinä vähän
ihmeteltävää. Joukon keskessä istui noin viiden kannun vetoisella,
pystyyn asetetulla viinanassakalla keski-ikäinen mies, sotilaslakki
päässä, vanha, olkalaputon sinelli yllään, housuissa leveät, punaiset
saumat, kannus toisessa saappaassa, toisessa vaan katkennut tynkä
-- istui siinä ja kiroili kolmella kielellä ja pitkä huuliparta
harrillaan, äkeänä niinkuin olisi istunut sian selässä seiväs kädessä.

-- Ja sekö oli ratsumestari, ihanko sama, joka nyt lepää tuon muhkean
hautapatsaan alla? kysäsi taas joku nauraen.

-- Sama mies, en minä nyt tähän muita sekoita, sillä tapani on aina
pysyä asiassa, vastasi isäntä. -- Hän oli ollut Helsingistä tulossa,
oli sikahumalassa ollen hukannut pilettinsä, ruvennut riitelemään
konduktöörin kanssa ja joutunut junasta pois juuri tähän meidän
asemalle. Siihen aikaan ei oltu juuri turhan tarkkoja työntämään
junasta pois humalaista, niinkuin nyt, mutta katsokaas, riita on
aina riita ja sen lopullinen ratkaisu on melkein aina toisen voitto,
toisen tappio. Kapinetta hänellä ei ollut muuta minkäänlaista, paitse
tuo viinanassakka, jonka päällä hän siinä istui ja ärhenteli kansan
ihmeteltävänä.

'Ei osoiteta kunniaa vanhalle sotilaalle', huusi hän, 'mutta kyllä minä
vielä näytän'. -- 'Eiks kuka oli näki minun kapsäkki?' Kuka perkel
djeevel varasti minun kapsäkki?' -- Tähän tyyliin oikeastaan kävi
hänen puheensa meidän kielellä, vaikka minun on vaikea matkia hänen
murrettansa, kun olen selvä suomalainen.

Kaikki vakuuttivat, ett'ei asemalle jätetty mitään pakaasia, mutta
kysyttiin sentään, millainen se kadonnut kapsäkki oli.

'Millainenko se oli? Se oli semmoinen, semmoinen' -- hän osoitteli
käsillään -- 'ette te kollot ymmärrä, pässinpäät. Se oli näin suuri,
juuri kuin kymmenen kannun viina-ankkuri -- tämä on viiden kannun
tässä, mutta se oli puolta suurempi!'

Kaikki remahtivat nauruun. Hän suuttui ja nousi hoiperrellen
istuiltaan ylös, mutta kuullessaan pulpahduksen nassakastaan, jonka
noustessaan potkasi jalallaan kumoon, lauhtui hänen kiukkunsa ja hänen
omakin suunsa meni irvistävään nauruun, niin että pitkän, pörröisen
huuliparran alta tuli näkyviin rivi suuria, mustuneita hampaita.

'Ei sotamies saa surra yhtä kapsäkkiä, sanoi hän; menköön menojaan,
mutta me otamme nyt yhden pienen pirun'.

Hän kopeloi nassakan suullisen auki ja antoi sen sisällön pulputa
kauvan aikaa suuhunsa niin että hölisi.

-- Olipa siinä viinamiestä. Viidenkannun nassakan suusta vaan!

-- Siitä vaan. Ja vaikka oli jo niin humalassa, ett'ei tahtonut
jaloillaan pysyä, niin eipä pudottanut astiaansa, vaan keikkui sen
kanssa kuin merimies laivan kannella. Ja mitä viinaa valahti partaan,
niin ei hukkaan heittänyt sitäkään. Kiersi pitkän huulipartansa, ensin
yhdeltä, sitten toiselta puolelta peukalon ja etusormen väliin ja veti
imasta massauttaen läpi huuliensa, aivan kuin särpimen puutteessa
kitunut köyhä ihminen vetää suolaisen silakan, ennenkuin rupeaa sitä
syömään. Sitten tarjosi hän nassakastaan kaikille, koko joukolle. Joka
miehen piti ryypätä -- ja sillä ensi tempauksellaan ihastutti hän heti
kaikkien, mielen. 'Ihmeellinen mies, liiankin hyvä mies, vaikka vähän
kiroilee', sanoi jokainen.

-- Ei hän ainakaan ollut kitsas.

-- Ei ollenkaan kitsas, silloin kun vaan oli ainetta runsaasti, olipa
se sitten hänen omaansa tai muitten, mutta hukkaan hän ei sallinut
sitä tärvättävän tippaakaan, sanoi isäntä. -- Niin, matkalaukkunsa
hän unohti heti, ja liekö sitä hänellä ollutkaan. Pitkät ryypyt
humalluttivat hänet uudestaan niin, että hän kykertyi maahan. Siinä
alkoi hän sorista ja soperrella hevosestaan ja korttieristaan, johon
hänen nyt välttämättä pitäisi päästä.

-- Mutta eihän hänellä ollut mitään korttieria, huomautti eräs seurasta.

-- Niin sitä luultiin mekin siinä silloin, naurahti tilanomistaja,
mutta hänelläpä oli sellainen. Hän kirosi ja vannoi, että kruunua
palvelleella miehellä, vanhalla sotilaalla pitää olla korttieri joka
paikassa missä vaan ihmisiä asuu -- ja vielä sielläkin missä niitä ei
asukaan. -- Se on esivallan määräys. Ja kun hän todella alkoi meitä
kaikkia jo vähän huvittaa ja olimme uteliaita saamaan tietoa, mikä hän
oikeastaan oli miehiään ja niillä asioilla hän kulki, niin otin minä
hänet viinalekkerineen rekeeni ja vein kievariin. Sinne tuli jälessämme
muitakin, ja kun oli hänen lekkeristään taas otettu 'pieni piru
kylmästä tultua', kuten hän sanoi, ja hän oli komentanut tulta pesään
niinkuin kotonaan ainakin, alkoi hän kertoa elämänsä vaiheista.

Hän oli omain sanainsa mukaan ollut uljas sotilas, urhoollisin
kaikista, ja kohonnut kunniakkaassa ammatissaan ratsumestariksi.
Olisi nyt varmaan kenraali, mutta haava, kirottu haava, jonka hän
sai Krimillä jalkaansa, oli ehkäissyt hänen kohoamisensa. Hänen
oli sentähden täytynyt maata sairashuoneessa kokonainen vuosi,
ja sill'aikaa varastettiin kaikki hänen tavaransa, paperinsa ja
kunniamerkkinsä, joita viimemainitulta yksinään oli sellainen lipas
täynnä kuin 'kahden kannun viina-ankkuri'.

-- Mutta maistetaanpa välillä, kehoitti tilanhaltija vieraita, jotka
tarkkaavaisina olivat kuunnelleet hänen kertomustaan.

-- Otetaanpa sen hauskan veitikan muistoksi, sanoivat vieraat,

-- Niin, sitä hänen viimeistä vertaustaan kunniamerkeistään emme oikein
ottaneet uskoaksemme, jatkoi taas isäntä, mutta siitä hän julmistui,
iski nyrkkiä pöytään, ja vannoi sekä pyhän- että pahanhengen nimessä,
että se lipas oli vieläkin suurempi, melkein kuin puolenkolmatta kannun
ankkuri, ja yksi ainoa kunniaraha oli niin suuri kuin sotamiehen sarkan
pohja. Sen oli keisarivainaja itse kiinnittänyt hänen kaulaansa,
kun hän eräänä päivänä oli tappanut viisitoista turkkilaista
murkinatyökseen. Kaikki ne kunniarahat häneltä oli varastettu -- ja kun
jalkakaan ei oikein ottanut parantuakseen, -- ei hän ollut viitsinyt
ruveta uusia ansaitsemaan, vaan otti eron ja eläkkeen, huolimatta siitä
suuresta kaipuusta, joka oli jäänyt hänen jälkeensä rykmenttiin. Oli
sitten asunut vähän siellä, vähän täällä ja tullut lopulta Suomeen,
joka oli hänen alkuperäinen syntymämaansa. Mutta kun kaupunkielämä ei
häntä täällä huvittanut -- mistä syystä, sitä hän ei maininnut -- oli
hän päättänyt lähteä maalle asumaan -- ja siinä hän nyt oli.

'Mutta eikö ratsumestarin matkan pitänyt olla edemmäksi?' kysyttiin
häneltä.

'Ei kuin ihan tähän, juuri tähän kammariin', vastasi hän, riisui nutun
päältään ja viskautui vuoteelle pitkälleen.

-- Olipa siinä poikaa.

-- Oli kyllä. Sitte aloimme kysellä, kuinka hän tuli haavoitetuksi, ja
silloin koko hänen sotilaallinen uljuutensa ilmeni täydessä kukassaan.
Horastuaan ensin juomalasillisen viinaa suuhunsa ja nuolaistuaan
huulipartaansa, tempasi hän nurkasta rautaisen hiilihangon ja alkoi
sillä manövreerata ja rynnätä nurkasta nurkkaan, niin että meillä oli
täysi työ vältellessämme saamasta iskua häneltä.

'Romtoti romtoti romtom, pum pum, pom pom, pif puf -- -- -- siellä
oli saakelin kuuma paikka', puhui hän tehdessään sotaliikkeitä
hiilihangolla. 'Oli vasta aamiaisen aika', jatkoi hän, 'ja minä olin jo
halaissut pään viideltäkymmeneltä engelsmannilta'.

'Nyt tuli ilmeinen vale', huomautti joku.

'Peruuta sanasi', karjasi hän. 'Tiedätkö sinä, että tämä loukkaa minun
kunniaani, ja vanhan eläkettä nauttivan sotilaan kunnia maksaa enemmän
kuin tällainen kylä'.

Ja kun epäilijä, kuultuaan asian niin kalliiksi, peruutti sanansa,
lauhtui ratsumestari taas ja jatkoi: 'Juuri kun minä katselin,
vieläkö siellä olisi ketään nujerrettavaa, tuli pommi suhisten, noin
suuri, juuri kuin kolmen kannun ankkuri, (hän näytti aina esineitten
ko'on ensin käsillään ja sitten vasta teki niitten suuruudesta
tarkemman selon, huomautti tässä kertoja) tappoi takanani sata miestä
rykmentistäni ja singahutti sirpaleen sääreeni, tuohon juuri. Ei
se sirpale ollut suuri, olipahan niinkuin tuo pienempi ryyppylasi
tuossa pöydällä, mutta luun taittoi että rauskahti. Äs!' märähti hän
ja retkahti tästä voimain ponnistuksesta uupuneena taas pitkälleen
vuoteelle.

-- Urhea sotilas, taisteli ja uupui, nauroi totiseurue tilanhaltijan
kertomukselle.

-- No siihenkö hän jäi asumaan keskievariin? kysyi joka mies, kun
tilanhaltija keskeytti hetkeksi juttunsa.

-- Siihen aluksi, noin vuosikaudeksi muistaakseni. Tämän nykyisen
keskievarin isä-vainaja piti silloin vielä taloa. Hän oli ajoittain
jommoinenkin viinamies hänkin ja heistä tuli ratsumestarin kanssa
väleen hyvät veljekset. Mutta lopulta he riitaantuivat, kun isäntä
rupesi vaatimaan tiliä, väittäen, ett'ei hänen velvollisuutensa ollut
antaa ratsumestarille eläkettä, jos kohta korkea kruunu sen tekikin
entiselle uskolliselle palvelijalleen.

Ratsumestari huusi ja rytysi, että tämä maailma on yhtä 'turakkaa'
kaikkialla. Kun hän oli asunut kaupungissa, oli säännöllisesti
joka kuukausi tullut mikä väkäleuka ämmä milloinkin kutsumatta ja
häpeämättömästi hänen kimppuunsa, niin että hän lopulta oli kyllästynyt
koko kaupunkeihin, niin Warsovaan, Kishineviin, Pietariin ja Helsinkiin
kuin kaikkiin muihinkin järjestyksessä, koska hänet niissä aivan
aiheettomasti oli vähän väliä saatettu pahalle päälle. Pitikö hänen nyt
täälläkin ruveta tuntuvammin painamaan ihmisten mieliin oikeuksiaan ja
antaa 'yks tommoinen', sanoi hän kievarin isäntä-vainaalle, nyrkkiään
heiluttaen. Ja Jaakko-vainaja kiitti kun pääsi hänestä, ja piti
vahinkonaan vuotisen hyyryn, hiukan ruokarahoja -- ratsumestari käytti
yleensä kovin vähän hampaitaan -- ja huikean summan viinavelkaa.

Sen jälestä asui hän vuosikauden yhdessä, toisen toisessa paikassa, ja
nämä hovien herrat tässä ympäristössä auttoivat häntä ja makselivat
hänen hyyryjään, kehuen häntä "intelligentiksi ja hienoksi mieheksi,
niinkuin kaikkikin vanhat sotilaat, jos kohta hän oli hiukan viinaan
menevä".

Ja autoin häntä jo vähän minäkin.

-- Eikö hän sitten koskaan yrittänyt minkäänmoista tointa itselleen?
Ainahan niillä vanhoilla sotilailla on hyvä onni päästä kaikenmoisiin
ammatteihin, kysyi vieraista joku.

-- Kyllä yhden kerran, vaikk'ei silloinkaan oikeastaan itse,
sanoi isäntä ja alkoi nauraa. -- Nämä herrat hommasivat hänet
viinakontrollööriksi, silloin kun tämän vanhan aineen elämänhistoriassa
uusilla asetuksilla taas määrättiin sellainen vaihe, että niitäkin
tarvittiin. Ja kumma kyllä, vaikk'ei miehestä tietty, oliko hän kala
vai lintu, määrättiin hänet siihen tarkkaan tehtävään, ja kun hänet
täällä oli miten kuten saatu pestyksi, siistityksi ja selvitetyksi,
ja hän itsekin asiasta oikeaan tolkkuun päästyään oli siihen toimeen
ottanut hartaasti osaa, sukimalla kuukautisen humalan jälestä tukkansa
vanhaan herrastapaansa, niin että jakaus kulki suorana poikki
päälaen otsasta niskaan kuin linnunrata, lähti hän ensimmäiselle
tarkastusmatkalleen. Mutta seuraavana päivänä kyyditettiin hänet reessä
maaten ja lekkeri rinnallaan Punkkalan prännistä tänne takaisin, eikä
hän sen koommin hiiskunut siitä uudesta virastaan mitään.

Se olikin ainoa kerta, jolloin hän vähän touhahti koko niinä kymmenenä
vuotena, jotka hän tässä pitäjässä eli. Muuta ei mitään tehnyt, ei
missään kulkenut, ei pannut tikkua ristiin. Ei muuta kuin joi joka
kuukauden alusta niin pitkälle, kuin eläkettä riitti -- hän sai sitä
todellakin joitakuita kymmeniä Venäjän ruplia kuussa -- ja kun se
loppui ja hänen joskus täytyi muutamia kuukauden viimeisistä päivistä
pitää kohmeloa, niin ei muuta tehnyt kuin asetteli korttejaan aamusta
iltaan ja niillä povaili, että ottaisiko ensi kuun eläkkeellä heti
koko summan edestä viinaa, vai ottaisiko vähin erin, ja kumminko päin
se paremmin riittäisi _koko_ kuukaudeksi. 'Sotamiehen arvolle ei sovi
työnteko', sanoi hän. 'Se maksaa enemmän kuin pieni kylä'.

-- Kumma, ett'ei äijästä sellaisella menolla jo ennemmin henki
luiskahtanut, ihmettelivät vieraat isäntänsä puheen keskeyttäen.

-- Eihän juuttaasta, vastasi isäntä. -- Jaah, kuinka tämä aika sentään
kuluu, jatkoi hän huokaisten. Minäkin olin vielä nuori mies, silloin
kun ratsumestari tänne ilmestyi, ja nyt on hänen kuolemastaankin
jo kulunut monta vuosikymmentä. Tuossa hän asui viimeksi meidän
torpassa, tuolla lammen takana, ja sieltä me hänet kannoimme hautaan.
Mutta siellä saikin äijä ensin maata pois pohmeloaan pari kuukautta,
ennenkuin hänen viinainen multansa siunattiin.

-- Kuinka niin?

-- Kun ei löytynyt mieheltä paperin lappua, mistä olisi nähty, oliko
hän kristitty vai pakana. Ja niin korkean kruunun vanha palvelija
kuin olikin, ei vaan pappi siunannut, väittäen, että olkoot esivallat
niin jumalalta kuin ovatkin, niin ei siltä ole sanottu, että kaikki
esivallan palvelijat olisivat jumalasta. Vasta kun sukulaisensa toivat
hautakiveä, siunattiin ruumis.

Jaah, jaah! Lukemattomia hullunkurisia, vaikka samalla surkuteltavia
tapauksia voisin hänestä kertoa, huokaili vanha tilanomistaja hiukan
väsyneesti ja maistoi lasiaan.

-- No kertokaahan vielä, vaikka onpa tässä jo melkein kyllimmän kyllä
kuultu viinasta, sanoivat vieraat kaikin. -- Mutta näyttää siltä, kuin
olisikin ukko ollut kaikkien viinamiesten kuningas.

-- Olihan niitä tapauksia, jatkoi isäntä. -- Täällä oli toinen hyvä
hummaaja, se Nakkilan Kaapo, rusthollari, vaikka teistä tietysti ei
kukaan häntäkään koskaan nähnyt. Hän oli samalla mainio hevoshuijari
ja piti aina uljaita orhiita. Kerran oli hän taas saanut rautateitse
tähän asemalle korin konjakkia ja tuli sitä orhiillaan noutamaan.
Ratsumestari sattui olemaan siellä myös, sillä hänenkin odotuksensa
aika oli taas tullut, mutta kun hänelle ei tullutkaan mitään, päätyivät
he Kaapon kanssa asemalla yhdessä maistelemaan tämän tavarata.

Kun siitä sitten piti lähdettämän Kaapon luo, huomasi ratsumestari
hevosen vauhkoksi ja tahtoi lähettää jonkun asunnostaan noutamaan
puuleiliä, mihin tavarat pantaisiin, koska hän päätti, että he varmaan
kaatuisivat ja että lasiastiain pitävyys siinä tapauksessa olisi
liiaksi epäluotettava.

Mutta Kaapo hihkasi vaan, ratsumestari ei ennättänyt edes alas
rattailta, ja niin lähtivät viinaveikot huimaa vauhtia asemalta.
Satuin olemaan juuri pihalla, kun he ajoivat tästä ohi ryskeellä ja
räikinällä. Kaapo ohjissa, kädet ojona, ratsumestari istuen rinnalla,
punalierinen lakki korviin painettuna, pitkät viikset viuhkoina
sivulla, julman näköisenä, pitäen sylissään konjakkikoria ja puristaen
sitä rintaansa vastaan, kuin omaa sydäntään, ja minut nähtyään
huutaen: 'isäntä hooi! anna meille puunassakka, meillä on konjakkia
lasiastioissa ja ne särkyvät. Herra jumala! Elä aja, elä aja, hullu
piru! Ne särkyvät, ne särkyvät. Kun saadaan isännältä neljän kannun
ankkuri, niin aja sitten vaikka helvettiin.' --

Mutta Kaapo ajoi vaan ohitse kuin hurja ja minä jäin pihalle nauramaan.

Vaan kuinka ollakaan, en ollut siitä vielä ennättänyt mihinkään
lähteä, kun jo ratsumestari tulla heittää "yks'kolmattaan", paljain
päin ja suu veressä, niin taajassa tahdissa kuin voi, ja huutaa jo
portilta, että toisin hänelle jonkun puuastian, 'joka sittenkin on
kaikkein turvallisin, puhuttakoon mitä tahansa'. 'Sillä me kaaduimme',
jatkoi hän, 'se hullu ei totellut minua ja pullot menivät rikki. Anna
kiireellä astia, jäi sinne pohjiin vielä vähän. Minä yhdestä otin
pienen, pyhhyh!' -- hän sylkäsi ja pyyhkäsi kämmenellään veristä
partaansa.

'Mutta kuinka on Kaapon laita?' kysäsin minä. 'Jaa, se hullu!' tokasi
ratsumestari, aivan kuin olisi vasta nyt muistanut, että Kaapokin oli
ollut mukana. 'Sinne se jäi maata, ei minulla ollut aikaa katsoa.'

Minä aavistin pahaa ja lähdin tästä heti astumaan tuonne Nakkilan
tienhaaraan, ratsumestarin kirotessa minua samallaiseksi hulluksi, kuin
se toinenkin, ja kompuroidessa keittiöön kovistamaan piioilta kiulua.

-- No oliko pulloissa vielä mitään? nauroi koko juomaseura.

Isäntä otti pienen kulauksen lasistaan ja hengähti syvään.

-- Hm! sanoi hän. Sitä en ennättänyt katsoa, sillä kun tulin paikalle,
menivät silmäni ensimmäiseksi Kaapoon, joka makasi selällään tien
poskessa pää halki ja hengettömänä.

-- Uh! Ihan kuolleena?

-- Aivan kuin se kivi, jonka kyljessä hänen murskautunut päänsä
retkotti. Mutta kun minä juoksujalassa riensin takaisin hakemaan
ihmisiä, tuli ratsumestari vastaani lypsinkiulu kourassa ja huusi
kiiluvin silmin: 'siellä oli siis vielä tilkka jäljellä!' --

Sellaisen lopun sai Kaapo, mutta ratsumestari ei saanut naarmuakaan,
paitse huuleensa, kahmatessaan ryyppyä rikkeimestä pullon pohjasta.
Joka on hirteen luotu, ei se veteen huku.

-- Toinen, todellakin hullunkurinen tapaus sattui vuotta myöhemmin,
jatkoi isäntä. -- Silloin asui ratsumestari Rytkölän vinttikammarissa
ja oli polttaa itsensä sekä talon.

Hän oli jättänyt vast'ikään saapuneen lekkerinsä vuoteensa viereen
ja nukahtanut. Talon väki, jota onneksi oli kotosalla, alkoi tuntea
nenässään palavan vaatteen käryä, ja kohta huomattiin nurkkia
nuuskittaissa vinniltä tulevan savua. Rynnättiin ylös, tölmättiin auki
ratsumestarin kammarin ovi -- ja huone huomattiin olevan täynnä katkua.
Lattia oli jo kytemässä ja jo oli tuli vuoteessakin, mutta ratsumestari
nukkui vaan, kuorsaili parta pörröllään -- ei ollut vielä onneton
tukehtunut. Hän oli luultavasti tupakista jättänyt tulen, sitä kun hän
aina polttaa tuhrusteli vuoteellaankin.

Kun ovi oli avattu, leimahti tuli ilmi liekkiin, ja töin tuskin saatiin
mariseva mies vedetyksi vuoteelta pois. Rytköläinen, joka itse oli
etupäässä, huomasi lekkerin lattialla ja kiirehti saamaan sitä ulos,
sillä hän tiesi, että jos tuli kerran pääsee siihen käsiksi, niin paloa
ei sammuta enää vähät vedetkään. Mutta käsiä kun poltti, vieritti hän
sen potkimalla ovesta ulos. Se vyöryi samaa menoaan vinnin rapuista
alas ja juoksi porstuan lattialle kuiviin.

Tuli saatiin sammutetuksi ja ratsumestari henkiin taas. Herättyään
tuvan vuoteella ja nähdessään isännän, kävi ilon leimaus hänen samean
harmaissa silmissään.

'Jassoo, isäntä! Nyt me otamme yhden pienen pirun', sanoi hän, ja alkoi
pitkällään ollen hapuilla lattiata vuoteen vieressä.

Hänelle sanottiin, ett'ei hän nyt maannut omallaan, vaan alatuvassa
rengin vuoteella, ja selitettiin koko tapaus alusta pitäen. Hän
kuunteli koko ajan, niinkuin asia ei olisi häntä koskenut ollenkaan.
Puhalteli vaan huuliparrastaan ikäänkuin vihellystä tavotellen,
heilutteli kättään ja löi välillä ähkäisten kämmenellä otsaansa, mutta
kun ennätettiin viinan kohtaloon, silloin tuli käänne koko mieheen.
Hänen huulipartansa sai silmänräpäyksessä aivan samallaisen muodon
kuin piikkisian selkä vaaran uhatessa, ja hän ryntäsi noituen ylös,
mutta kellistyi sentään vuoteelle takaisin heti, sillä Rytköläinen
oli tavallista vakavammalla päällä pelastettuaan töin tuskin talonsa
tuhosta ja vielä ratsumestarin kaupan päälle. -- Sillä kertaa jäi
ratsumestari ilman ryyppyä, mutta hän manuutti Rytkölän isännän
käräjiin, vaatien korvausta neljästä ja puolesta viinakannusta -- --

-- Ja sellaisen pukarin kanssa viitsitte tekin seurustella ja antaa
hänelle asuntoa, arveli joku.

-- Niin, kuinka tuo lienee ollut, vastasi isäntä pitkäveteisesti, mutta
minun ja monen muunkin mielestä oli hänessä sentään jotain puoleensa
vetävää -- jotain sellaista, joka ei ole ihan jokapäiväistä, ja jota
minä en oikein osaa selittää. Ja se taisi olla se, että hän aina ja
joka kohdassa otti tuon ainoan harrastuksensa niin äärettömän vakavalta
kannalta, niin tuiki perusteellisesti, ett'ei hän minkään muun asian
maailmassa antanut sitä häiritä. Hän oli periaatteellisesti luja mies,
eikä kertaakaan horjahtanut.

-- Hah hah! Tai horjahti aina, kumminpäin tuon nyt ottaa. Hän oli
suuruuden hullu juoppouden alalla, eiköhän sellainenkin määritelmä
soveltuisi häneen, arveli eräs vieraista. -- Mutta pääasia, jonka
vuoksi te ratsumestaria kunnioititte, oli se, että hänen luonaan aina
saitte tuollaisen "pienen pirun".

-- En voi sanoa, kuinka tuo lienee ollut, päätti isäntä, mutta ainoa
kerta, jolloin hän periaatteestaan poikkesi, se ainoa kerta, jolloin
hän katsoi "arvonsa mukaiseksi" ryhtyä muuhun toimeen kuin viinan
juontiin tai korttien asettelemiseen, olikin hänen kuolemakseen.

-- Hän asui silloin tuossa meidän torpassa, jatkoi isäntä. -- Oli
mateen kudun aika ja aimo pakkaset. Minä pusailin rysiä jään alle.
-- Tässä meidän lampipahasessa on runsaasti mateita -- ja ihmeekseni
ilmestyi ratsumestari luokseni jäälle kutakuinkin selvänä miehenä.

Hän ihmetteli, että muutaman mateen tähden täytyy nähdä tuollaista
vaivaa. Saisihan niitä vähemmälläkin.

'Jokohan saisi?' arvelin minä.

'Saa jumalavit' niinkin', väitti hän heti. Hän oli Venäjällä sen
kyllä nähnyt. Niitä ongittiin. Ja hän oli nyt yht'äkkiä saanut intoa
kalastukseen hänkin ja tahtoi opettaa tämän puolen ihmisille tämän
uuden mateenpyyntitavan.

Ratsumestari innostunut kalastukseen! Sitä en oikein ottanut
uskoakseni. Hän, joka vuosikymmeneen ei ollut muuta sormin pidellyt
kuin viinalasia ja kortteja, ei muuta ajatellut kuin viinamittoja,
hän, jonka sotilaallinen arvo ja kunnia oli niin tarkoissa ja selvästi
määrätyissä rajoissa, ett'ei se koskaan ollut sallinut hänen tehdä edes
tulta oman kammarinsa pesään tai kertaakaan ommella kiinni edes yhtä
ainoata irtipäässyttä nappia housuihinsa, hän, joka ei ikänään ollut
viitsinyt kääntää edes silmäystäänkään mihinkään sellaiseen, mihin muut
ihmiset yleensä täällä maailmassa käyttävät kättensä ja ajatuksensa
voiman -- hänkö nyt olisi innostunut kalastamaan!

-- Hän oli siis poikennut periaatteistaan, huomautti joku seurasta.

-- Niin oli, vastasi isäntä. -- Hän oli todellakin saanut intoa
johonkin todelliseen toimeen -- olkoon nyt vaikka vaan mateenkin
pyyntiin. Perinpohjin, käsin osoitellen, selitti hän minulle koko tuon
uuden pyyntitavan. Tehtiin vaan pieni reikä jäähän, niinkuin 'kahden
kannun ankkurin pohja -- tai yleensä niin suuri, kuinka suurta kalaa
tahdottiin', sanoi hän. Hullu syteköön tuollaisia avantoja! -- Sitten
tehtiin puusta vaan koukku siiman nenään ja pantiin läskiä syötiksi, ja
matikkata tuli, vakuutti hän.

Minä nauroin, mutta hän ei kärsinyt naurua nyt, vaan lupasi näyttää
minulle, kunhan saisi verstaat sellaiset ja minä sytisin onkilävet.
Ensin kumminkin pitäisi olla vähän 'kylmään lähteissä, kylmässä
istuissa ja kylmästä tultua', vaan sitäkin piti sentään saapuman
niinkuin seuraavaksi päiväksi, sillä lekkeri kuului olleen tavallisella
matkallaan.

Kolmantena päivänä, tuli ratsumestari tavallisessa hölkkäviinassa
tuosta yli lammen meille, kelkka mukana ja kelkassa eväät sekä nuo
mainiot onkiverstaat, jotka hän itse oli valmistanut, paitse koukkuja,
jotka torpparin pieni poika oli hänen osviittansa mukaan vuollut
katajanoksista.

En ollut uskonut koko hänen hommaansa, mutta nyt huomasin, että ukolla
oli ihan täysi tosi, ja sen vuoksi otin kelkan minäkin ja lähdin hänen
mielikseen jäälle sytemään onkiläpiä.

Ihmeelliset olivat ne kojeet, joilla nyt piti mateita petettämän. Hän
oli kahteen kävelykeppiinsä sitonut siimat vahvasta sahanyöristä,
toisessa painona iso vaskinen nappi, varustettu venäläisellä kotkalla,
toisessa katkennut kannustin, molemmat niitä harvoja esineitä, joita
hänellä enää oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin hän arvonsa ja
kunniansa perusti. Ja että hän tuollaiset kalliit muistoesineet oli nyt
asettanut tällaiseen kohtaan, sekin osaltaan jo näytti, kuinka tärkeänä
hän tätä onkihommaa piti.

'Otamme ensin yhden pienen', sanoi hän. Ja kun se oli otettu,
pistettiin läskipalanen puukoukkuun ja kumpikin istuimme kelkkaamme,
vähän matkan päässä toisistamme.

Hän oli niin hartaan näköinen, että minun piti kääntyä häneen selin,
peittääkseni nauruani.

'Nykäseekö?' kysäsi hän hetken päästä.

'Ei', vastasin minä.

'No otamme sitten pienen.'

Otimme pienen, vaan ei nyässyt.

'Nykäseekö?' kuului taas.

'Ei vieläkään.'

'No sitten otamme isomman.'

'En minä näin kylmässä enää ota pientä enkä isoa', vastasin minä.

'Mutta minä otan', sanoi hän; ja otti hän vielä kolmannen, neljännen ja
ehkä viidennenkin, yhä isompia, kunnes humaltui kokonaan.

Minua alkoi kyllästyttää tällainen leikkipeli ja päästäkseni siitä,
lupasin välillä käydä katsomassa rysiäni.

Olin astunut kappaleen matkaa, niin jo huutaa karahutti ratsumestari,
että 'nyt tarttui ja iso onkin'.

Käännyin katsomaan ja näin hänen kylellään kelkassa kiskovan ja
riimovan siimaansa, minkä jaksoi, eikähän se vahva sahanyöri vanhan,
humalaisen ja ponnettoman miehen voimilla katkennut edes, vaikka heti
huomasin, että se oli mutkaantunut kelkan sepiin.

'Ah, peijakas, kuinka painaa', ähki hän. 'Tule auttamaan -- -- --
onkohan se kala -- -- mutta jos se on kala, niin elä naura enää.
Kyllä on lujassa -- --. Minä kerran Riiassa nostin Ivanowin kanssa
trossirattaille kolmenkymmenen kannun ankkuria, rykmentin eväsviinaa,
mutta ei se painanut näin paljon -- --. Sooh, nyt se meni', huusi hän
ja kierähti kelkastaan jäälle, huomaamatta ollenkaan, että minä nauraen
olin irroittanut siiman. 'Elä naura -- -- kyllä minä tiedän, että se
oli kala -- -- mahdoton made, mutta pääsi irti, kun et heti tullut
auttamaan. Jumalavit' se oli made.'

Sitten otti hän vierestään jäältä, huurtuneesta pullosta vielä yhden,
ja oli hetken päästä kuin ruumis.

-- Ja kuoli siihen? Ei ollut ihme, kun jäistä viinaa sisäänsä kaatoi,
tokasi eräs seurasta.

-- Ei hän siihen kuollut, vastasi isäntä, mutta sen hän teki, että
minun täytyi työntää hänet kelkassa kotiin, jossa hän kyllä virkosi
taas ja alkoi uhota torpan isännälle, että häneltä pääsi karkuun
sellainen made, joka painoi enemmän kuin 'kahdenkymmenen kannun
viina-ankkuri. Onko kenenkään onkeen koskaan sellaista tarttunut, hä?
Minä olen ensimmäinen. Haa, sellainen kala. Ei ole Volgasta vielä
koskaan sellaista sampia viety keisarin pöytään. Huomenna minä koetan
uudestaan. Romtoti romtoti romtom -- -- --'

Minä lähdin kotiin, mutta illalla tuli sana, että rientäisin?
ratsumestarin luo, sillä hän on kovin sairas. Minä menin. Hän huusi
vuoteella, huitoi käsiään ja heitteli päätään. Lääkettä oli hänelle
kyllä annettu oman tahtonsa mukaan kaikissa mahdollisissa muodoissa.
Sitä oli keitetty maitoon, sitä sipuliin, sitä annettu paljaana, mutta
ei ollut hän tullut ennalleen, eikä nukkunut. Ja vihdoin oli hän
alkanut tuolla tavalla huutaa ja heittelehtiä.

Minusta tuntui heti siltä, että nyt se ratsumestari meni.

Hän asettui kumminkin hetkiseksi ja näytti tulevan tajuihinsa, sillä
nähdessään minut, kävi jonkunlainen elon ilme hänen silmissään. Sitten
koetti hän nostaa päätään, mutta se painoi silloin todella enemmän kuin
kokonainen aami, eikä noussut. Torpanmies nosti sitä, hän viittilöi
peukalolla suuhunsa ja sai vihdoin sanotuksi: 'oikein iso perkele'.

'Se tahtoo ryyppyä', sanoi torppari hädissään ja riensi ottamaan pulloa.

'Elä jumalan tähden enää, kyllä hän sitä lajia jo on tarpeensa saanut,
kaataa se vaan, eikä nosta', sanoin minä. 'Täytyy muita keinoja -- --.'

Mutta siihen loppui puheeni, sillä samassa kuului vuoteelta paha
koraus, ratsumestarin pää oli lauennut taapäin ja suusta purskui
verensekainen vaahto, ja huone täyttyi silmänräpäyksessä sellaisella
löyhkällä, niinkuin koko lattia olisi revennyt ja sen täydeltä
tulvahtanut ylös kaiken maailman viinatehtaitten katkerin sikunan
ja rankin käry yht'aikaa, niin että meidän täytyi törmätä ovi selki
selälleen ja juosta ulos -- --

-- Uh! pääsi joka miehen suusta.

-- Voi kamalaa!

-- Se oli rehellinen viinamies se, jos niitä lie ollut muitakin,
sanoi tilanomistaja päättäen kertomuksensa. -- Mutta lasithan ovat
jäähtyneet, heitetään pohjaan.

Hyvin vastenmielisesti näyttivät lasien pohjat muutamilta sillä kertaa
tyhjentyneen ja jokainen alkoi hankkiutua kotiinsa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.