Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Adolphe - Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina
Author: Constant, Benjamin
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Adolphe - Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ADOLPHE

Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina


Kirj.

BENJAMIN CONSTANT

Suomentanut

L. Onerva



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1920.



JOHDANTO.


Benjamin Constant kuuluu niihin harvinaisiin kirjailijoihin, jotka
yhdellä teoksella luovat itselleen pysyväisen sijan kirjallisuuden
historiassa. Romaani _Adolphe_ on tuon aikoinaan kuuluisan ranskalaisen
poliitikon, puhujan ja sanomalehtimiehen ainoa kaunokirjallinen tuote,
mutta siksi merkittävä, että sen tekijää sen pohjalta voidaan pitää
koko nykyaikaisen psykologisen romaanin kanta-isänä ja uranuurtajana.

Benjamin Constant de Rebecque syntyi Lausannessa v. 1767
protestanttisista ja alkuaan ranskalaisista vanhemmista, joista
Nantes'in ediktin peruutus oli tehnyt sveitsiläisiä. Hänen erinomaiset
hengenlahjansa ilmenivät jo aikaisin, ja isä, Hollannin palveluksessa
oleva upseeri, antoi pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen
kasvatuksen Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, johon
viimeksimainittuun hänet lähetettiin jo 13 v:n ikäisenä. Tällöin on
hän jo pikkuvanha maailmanmies, varhaiskehittyneine elämänvaistoineen,
jotka selvästi kuvastavat samaa epävakaista ja puolinaista luonnetta,
joka on hänelle tunnusmerkillinen koko elämän ijän ja jota hän niin
mestarillisesti on kuvannut _Adolphessa_. Äly ja tunteenherkkyys
on hänessä kehittynyt tuntuvasti tahdon kustannuksella. Häntäkin
painaa tuo monipuolisesti lahjakkaiden henkilöiden tavallinen
kirous: keskityskyvyn puute, joka esiintyy hänessä tarmottomuutena,
herkuttelevana ja samalla epätoivoisena toimettomuutena,
elämäänkyllästymisenä, hienona itse-ivana ja samalla myrskyisenä
alttiutena vaikutelmille, vaihtelun ja nautinnon haluna, rakkauden
janona, jota on mahdoton tyydyttää, herkkähermoisena levottomuutena,
epämääräisenä toiminnanviettinä, jota este kiihoittaa, mutta jonka
menestys kuihduttaa, aiheettomana murhemielenä ja rajattomana
kaipauksena, älyn ja tunteen ainaisena, ratkaisemattomana ristiriitana.
Toisin sanoen: Constant on jo lapsesta pitäen n.s. "vuosisadan
sairauden" tartuttama. Sisäisen särkyneisyyden ja jäytävän epäilyn
kalvetustauti on tähän aikaan ilmassa, ja korkeimmat kirjalliset
saavutukset 1800-luvun alkupuolella luodaan näissä merkeissä.
Rakkaudella on tietysti tärkeä sijansa tässä "maailmantuskaisessa"
melankoliassa. Samoin kuin Byron ja Musset, ei Constant'kaan voi elää
naisten kanssa eikä ilman heitä. Hän suhtautuu rakkauteen elähtäneenä
kyynikkona, armottomana, terävänäköisenä havainnoitsijana, mutta
samalla hän on herkistyneessä hellämielisyydessään sen armoilla kuin
lapsi.

Ensimäinen nainen, jolla oli syvempi vaikutus Constantiin, oli rouva
de Charrière, lahjakas ja ennakkoluuloton sveitsiläinen kirjailijatar.
Tutustuessaan tähän itseään 20 vuotta vanhempaan naiseen oli Constant
vasta 19-vuotias, mutta heidän välilleen syntyi ikäerosta huolimatta
lämmin ystävyyssuhde, joka kesti rouva de Charrière'n kuolemaan
asti. Ne täysin avomieliset kirjeet, jotka Constant kirjoitti tälle
luotettavalle ystävättärelleen, kuvastavat juuri parhaiten hänen
nuoruuden aikaista sieluntilaansa. Vallankumouksen ensimäisinä vuosina
oleskeli Constant Brunswigissa hallitsevan herttuattaren kamariherrana.
Tällöin hän meni naimisiin, mutta erosi heti kuherruskuukausien
jälkeen ja rakastui heti taas erääseen toiseen naiseen, Charlotte
v. Hardenbergiin, josta monta vuotta myöhemmin tuli hänen toinen
vaimonsa. Mutta rakkaus oli hänelle toistaiseksi leikintekoa, kunnes
hän vihdoin v. 1794 tapasi kohtalonsa rouva de Staëlin hahmossa. Heti
alunpitäin tunsivat nämä molemmat rikassieluiset poikkeusolennot
vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa ja pian muodostui tuon silloisen
Ranskan lahjakkaamman naisen, keisariajan etevimmän kirjailijattaren ja
sen hienohermoisimman, henkevimmän ja säkenöivimmän kaunosielun välille
syvä ja kohtalokas lemmensuhde, jota eivät mitkään esteet voineet
katkaista, ei rakastavien oma tahtokaan, eivät uudet avioliitot toisten
kanssa. He tarvitsivat toisiaan alati sielunsa hedelmöittäjiksi; heidän
keskustelunsa ja henkinen seurustelunsa oli loistavan ja kimmoisen
luomisvoiman ja yhteisymmärryksen siivittämää; heidän rakkautensa
sensijaan myrskyisää, kiduttavaa, monivaiheista, tuskaisesti
vangitsevaa. [Kts. lähemmin L. Onerva: Madame de Staël. Merkkimiehiä.
Elämäkertasarja. N:o 22.] Mutta he olivat välttämättömiä toisilleen.
Constant oli rva de Staëlin ainainen seuralainen milloin Parisissa,
milloin tämän maatilalla Coppet'ssa, milloin maailman matkoilla.

Rva de Staëlin ilmakehässä kiintyi Constantin mieli yhä enemmän
politiikkaan, jolle alalle hänellä, ollen sukkela, teräväkielinen
väittelijä, kouluutettu, kekseliäs kynänkäyttäjä ja mainio puhuja,
oli mitä loistavimmat edellytykset. Pian joutuivatkin rva de
Staël ja Constant yhdestä puolin taistelemaan Napoleonia vastaan,
joka karkoitti molemmat maasta. Tätä maanpakoa kesti kymmenkunta
vuotta. Napoleonin kukistumisen jälkeen, heti kun Ludvig XVIII oli
julkaissut perustuslakinsa, kiiruhti Constant jälleen Parisiin, jossa
hän julkaisi mestarillisia pikku kirjoitelmia ja niitti mainetta
valtiollisena puhujana ja kansanedustajana, mutta otti siitä huolimatta
myös sangen huomattavalla tavalla osaa satapäiväisen keisarikunnan
järjestyspuuhiin. Saadakseen anteeksi tämän hairahduksen sepitti hän
Waterloon taistelun jälkeen kaunopuheisen armonhakemuksen kuningas
Ludvigille. Kun hänelle ilmoitettiin, että kuningas oli sen luettuaan
tullut vakuutetuksi hänen mielenmuutoksestaan, virkahti hän: "Sen kyllä
uskon, melkeinpä olin itsekin sitä lukiessani tulla vakuutetuksi siitä"!

Constant oli yhtä häilyväinen ja luonteeton politiikkansa
yksityiskohdissa kuin yksityiselämässäänkin, seuraten kaikessa
sitä periaatetta, jonka hän oli ottanut tunnuslauseekseen: _sola
inconstantia constans_. Hän oli periaatteellinen epäilijä, mutta
pääsuunta oli hänellä kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti
hän pysyi valtiollisena liberaalina ja kuului parlamenttaariseen
vastustuspuolueeseen, yksilöllisen vapauden etuvartiostoon. Hän
ei ollut luonteeltaan ehjä eikä puhdas, mutta hän saattoi olla
ylevämielinen ja lennokas. Kun v. 1830 muuan ystävä kirjoitti hänelle:
"Täällä pelataan hirvittävää peliä, päät ovat vaarassa, tuokaa meille
omanne!" ei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan astui uljaasti heinäkuun
vallankumouksellisten riveihin. Samana vuonna hän kuoli koko Ranskan
nuorison rajattoman ihailun esineenä. Kun hänet haudattiin, riisuivat
ylioppilaat hevoset hänen ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne
kunniasaatossa Père-Lachaisen hautausmaalle.

Constantin poliittiset ja uskonto-filosofiset kirjoitelmat sellaiset
kuin _Cours de politique constitutionnelle_ (1817-20, 4 nid.),
_Mémoires sur les cent jours_ (1822), _Du polythéisme romain considéré
dans ses rapports avec la philosophie grecque et la religion
chrétienne_ (1833, 2 nid.), _Mélanges de littérature et de politique_
(1829) ovat tyystin joutuneet unhoon, samoin hänen suuri teoksensa
uskonnon kehityksestä, _De la religion considérée dans sa source, ses
formes et ses développements_, jota hän kirjoitti kolmisenkymmentä
vuotta ja joka oli tarkoitettu Chateaubriandin _Le Génie du
Christianisme'n_ veroiseksi, mutta joka ei oppineisuudestaan ja
ennakkoluulottomasta otteestaan huolimatta kykene vakuuttamaan ketään.

Aivan toisella tavoin mielenkiintoisia ovat Constantin jälkeenjääneet
päiväkirjan sivut _Journal intime_ psykologisine paljastuksineen ja
ennen kaikkea myös taiteellisessa suhteessa verraton itse-erittely
_Adolphe_, jota voi pitää uudenaikaisten sieluntutkimusten ensimäisenä
esikuvana. Sellaisena se merkitsee tärkeää kirjallisuushistoriallista
merkkipylvästä, joka ei ole vaivatta pystytetty, johon päästäkseen
yksilöllisyys, henkilöllinen erikoisuus on saanut taistella itselleen
elämänoikeutta halki pitkien vuosisatojen.

XVIII:n vuosisadan ranskalainen kirjallisuus on vielä ankaran
sovinnaista ja ulkokohtaista. Vähitellen XVIII:lla vuosisadalla alkaa
tämä yleisinhimillisiä tyyppejä ihannoiva kirjallisuuden suunta, s.o.
Corneillen, Racinen ja Molièren klassillisen kolmikon ylivalta järkkyä.
Jo Lesagen Gil Blas ja vielä enemmän Abbé Prévost'n _Manon Lescaut_
ja Marivaux'n _Marianne_ osoittavat siirtymistä yksilöllisyyden
tarkkaamiseen. Kuitenkaan eivät vielä nämäkään kirjailijat ole
itsekohtaisen kirjallisuuden varsinaisia edustajia. Vasta XIX:n
vuosisadan alussa, jolloin Rousseausta alkunsa saanut uusromanttisuus
ja sitä seuraava "maailmantuska"-runous puhkesi esiin ja rajumyrskyn
tavoin levisi kaikkialle Europpaan, vasta silloin voi sanoa voimakkaan
minä-kirjallisuuden alkaneen. Omat kokemukset tulivat taiteellisen
luomistyön ainoaksi pohjaksi ja kirjailijan oma henkilöllisyys siksi
polttopisteeksi, jonka läpi jokaisen elämänilmiön tuli heijastua.
Kaksi neroa, Goethe ja Byron, iski ilmoille tämän valtavan liikkeen
alkukipinät, ja yht'äkkiä oli koko maailma Wertherin sieluntuskien
kaikupohjana, ja Byronin räiskyvän satiirinen uhma imeytyi
nihilistis-pessimistisenä myrkkynä ajan vereen.

Ja nyt astuu kirjallisuuteen uusi tyyppi, sortuva haaveilija,
parantumattomasti väsynyt ja kaihoonsa riutuva, pettynyt ja epäilevä,
voitettu taistelussa jo ennen taistelua, sama "vuosisadan sairauden"
kuluttama kalvas ja kiihkeän levoton rotu, jota Goethe kuvaa
_Wertherissä_, Byron koko tuotannossaan, etenkin _Child Haroldissa_,
Rousseau _Yksinäisen vaeltajan haaveiluissa_, Musset _Vuosisadan lapsen
tunnustuksen_ erinomaisessa johdannossa, Chateaubriand _René'ssä_ ja
jota myös Constant edustaa sekä ihmisenä että kirjailijana. Heine,
Leopardi ja Musset muodostavat maailmantuskaisen minä-runouden
kansainvälisen lyyrillisen kolmiapilan. Toiselta puolen taas kehittyy
suorasanaisessa esityksessä se intohimon luonnonhistoria, jota jo
Rousseaun _La nouvelle Héloïse_ ja Abbé Prévost'n _Manon Lescaut_
kuvaavat, yhä tiukemmaksi proosatyyliksi, yhä monipuolisemmaksi
sielulliseksi tutkimusalaksi; rakkauden runous muuttuu todelliseksi
rakkauden psykologiaksi. Tässä suhteessa on Constantilla
kiistämättömät ansionsa. Adolphe on laatuaan ensimäinen teos, jossa
tuntuu uudenaikaisen analyytikon kaunistelematon, terävä ja samalla
muotokiinteä ote, tuo melkein tunteellinen mielenkiinto ilmiöihin, tuo
ehdoton totuuden taju, jotka ominaisuudet myöhemmin ovat synnyttäneet
Ranskalle niin monta suurta psykologista kirjailijaa.

_Adolphen_ henkilöt ovat ei ainoastaan todenmukaisia, vaan tosia
aivan sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Adolphe on lahjomattoman
rehellinen luonteenkuva tekijästä itsestään ja Ellénore on
toisinto rva de Staëlista. Samoin kuin Musset ja George Sand, tuo
toinen kuuluisa ranskalainen kirjallinen rakastajapari, kuvasivat
onnetonta rakkaustarinaansa tuotannossaan, samoin myös rva de
Staël ja Constant ikuistivat toisensa kirjallisesti. Sielulliselta
kokoonpanoltaan, joskaan ei käsittelytavaltaan, on Adolphe
sangen läheltä Chateaubriand'in Renén ja Senancourin Obermannin
hengenheimolainen, aikakauden ilmiö samoin kuin ne. Ellénoren
kanssa sensijaan tekee kokonaan uusi naistyyppi, n.s. 30-vuotias
nainen, tuloaan kirjallisuuteen: miestä vanhempi, kokeneempi,
voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi Balzac myöhemmin
kernaasti kuvaa sankarittarensa. Adolphe on ainesosiinsa jaoiteltu
sielu, monisäikeisyydessään, liikaälyllisyydessään ohut, heikko ja
kelmeä. Hän on yhteiskunnallisten sovinnaisuuksien vanki. Ellénore on
niiden uhri; hän on jonkinlainen nais-Werther, intohimossaan ehjä,
ehdoton. "Kaikki tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä
nainen", on Constantin mainesana ystävättärestään, rouva de Staëlista,
ja samaa luonteenpiirrettä korostaa hän myös Ellénoressa. "Häntä
katseli kuin ihanaa myrskyä." Mutta hän oli luotu sortumaan täydessä
voimassaan ja kukoistuksessaan, sillä hän oli noussut yhteiskuntaa
vastaan. "Yhteiskunta on liian voimakas. Onneton siis se nainen, joka
luottaa sellaiseen tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat
myrkyttää ja jota vastaan yhteiskunta silloin, kun se ei ole pakotettu
kunnioittamaan sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä
ihmissydämessä suinkin on pahaa, masentaakseen kaiken mikä siinä on
hyvää!" Siinä kirjan aatesisältö.

_Adolphe_ on pieni mestariteos. Se on elävä ja voimakas rakkaustarina,
jonka tehoa aika ei ole heikontanut, ja samalla on se tutkielma
yhteiskunnan ja yksilön keskinäisestä suhteesta. Se on palanen
todellista sielunelämää, joka luo lisävalaistusta kahden tunnetun
kirjailijan luonteenkuvaan. Se on lähtökohdaltaan siis hyvinkin
itsekohtainen, mutta samalla se tuo silmiemme eteen kaksi ajan tyyppiä,
jotka muunnoksina ovat kulkeutuneet kirjailijalta toiselle ja siten
muuttuneet kirjallisuushistoriallisesti yleispäteviksi. Ja lisäksi on
romaanin yksinkertaisesti sommiteltu juoni lukemattomine sielullisine
vivahduksineen kerrottu sillä muototaituruudella, sillä klassillisella
kirkkaudella ja keveän hienolla ilmehikkyydellä, mihin ainoastaan
gallialainen henki ja gallialainen kieli täysin pystyvät.

Helsingissä elokuulla 1920.

_Suomentaja_.



ADOLPHE.

ERÄÄN TUNTEMATTOMAN PAPEREISTA LÖYDETTY TARINA.



KUSTANTAJAN SELITYS.


Matkustelin Italiassa monta vuotta sitten. Minun täytyi pysähtyä
erääseen majataloon Cerenzassa, joka on pieni kylä Calabriassa, Neton
tulvimisen vuoksi; samassa majatalossa asui muuan muukalainen, jonka
oli pakko oleilla siellä samasta syystä. Hän oli hyvin hiljainen ja
näytti surulliselta; hän ei osoittanut minkäänlaisia kärsimättömyyden
merkkejä. Valittelin välistä hänelle, koska hän oli ainoa ihminen,
jolle saatoin tässä paikassa puhua, sitä, että meidän matkamme täten
oli viivästynyt. "Minulle on yhdentekevää", vastasi hän, "olenko täällä
vai muualla." Isäntämme, joka oli ollut puheissa erään napolilaisen
palvelijan kanssa, joka palveli tätä muukalaista tietämättä
hänen nimeään, kertoi minulle, ettei tämä lainkaan matkustellut
uteliaisuudesta, sillä hän ei tahtonut nähdä raunioita, ei maisemia,
ei muistomerkkejä eikä ihmisiä. Hän luki paljon, mutta ei milloinkaan
yhtäjaksoisesti; hän käveli illoin, aina yksinään, ja usein hän saattoi
viettää kokonaisia päiviä istuen liikkumattomana, pää molempien käsien
varassa.

Juuri silloin, kun kulkuneuvot olivat tulleet siksi kuntoon, että
olisimme voineet lähteä, sairastui tuo muukalainen sangen vaikeasti.
Ihmisyys velvoitti minua jäämään hänen luokseen hoitamaan häntä.
Cerenzassa ei ollut muita lääkäreitä kuin muuan kylähaavuri; tahdoin
lähettää hakemaan Cozenzesta tehokkaampaa apua. "Ei maksa vaivaa",
sanoi minulle muukalainen; "tuo mies on juuri sopiva minulle." Hän
oli oikeassa, kenties oikeammassa kuin luulikaan, sillä tuo mies
paransi hänet. "Minä en uskonut teitä niin taitavaksi", sanoi hän
hieman nyreissään, hyvästellessään häntä; sitten hän kiitti minua
huolenpidostani ja lähti.

Useampia kuukausia myöhemmin sain Napoliin kirjeen Cerenzan majatalon
isännältä sekä erään lippaan, joka oli löydetty Strongoliin johtavalta
tieltä, jota pitkin me molemmat, sekä muukalainen että minä, olimme
jatkaneet matkaamme, vaikkakin erillämme. Majatalon isäntä, joka
lähetti sen minulle, luuli sen varmasti kuuluvan jommallekummalle
meistä. Se sisälsi paljon hyvin vanhoja, osotteettomia kirjeitä tai
sellaisia, joista osotteet ja nimikirjoitukset olivat kuluneet pois,
lisäksi naisen muotokuvan sekä erään vihkon, johon oli kirjoitettu
seuraava kertomus eli elämäntarina. Muukalainen, näiden tavaroiden
omistaja, ei ollut jättänyt minulle erotessamme mitään osotetta, jolla
olisi voinut hänelle kirjoittaa; minä säilytin niitä luonani kymmenen
vuotta epätietoisena siitä, mitä minun pitäisi niille tehdä, kunnes
kerran sattumalta, mainitessani niistä muutamille henkilöille eräässä
saksalaisessa kaupungissa, muuan heistä hartaasti pyysi, että uskoisin
hallussani olevan käsikirjoituksen hänelle. Viikon kuluttua sain tuon
käsikirjoituksen takaisin ynnä kirjeen, jonka olen sijoittanut tämän
tarinan loppuun, sentähden että se olisi käsittämätön, jos lukisi sen
ennenkuin on tutustunut itse kertomukseen.

Tämä kirje sai aikaan sen, että päätin toimittaa tämän teoksen
julkisuuteen, vakuuttaen minut siitä, ettei se voinut saattaa huonoon
valoon eikä loukata ketään. En ole muuttanut sanaakaan alkuperäisessä
tekstissä; nimien poisjättäminenkään ei ole minun työtäni: ne olivat
alunpitäin merkityt samalla tavoin kuin vieläkin, vain alkukirjaimilla.



I.


Olin juuri täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta ja päättänyt opintoni
Göttingenin yliopistossa. -- Isäni, joka oli vaaliruhtinas X:n
ministeri, tahtoi, että matkustelisin Europan huomattavammissa maissa.
Hänen tarkoituksensa oli sitten kutsua minut luokseen, hankkia minulle
virka hallintoalalla, jonka johto oli hänelle uskottu, sekä valmistaa
minua kerran astumaan omalle tilalleen. Joskin olin viettänyt kovin
epäsäännöllistä elämää, olin kuitenkin melko uutteralla työllä
saavuttanut menestystä, joka oli antanut minulle erikoisaseman
opintotoverieni joukossa ja saanut isäni kiinnittämään minuun
luultavasti hyvinkin liioiteltuja toiveita.

Nämä toiveet olivat saaneet hänet suhtautumaan erittäin anteeksi
antavasti moniin tekemiini hairahduksiin. Hän ei milloinkaan ollut
antanut minun kärsiä niiden seurauksista. Hän oli aina myöntynyt
avunpyyntöihin näissä asioissa, jopa ehättänyt joskus itse
tarjoamaankin avustusta.

Kaikeksi onnettomuudeksi oli hänen suhtautumisensa minuun paremminkin
ylevämielistä ja anteliasta kuin hellää. Tunsin syvästi, että hän
ansaitsi kaiken kiitollisuuteni ja kunnioitukseni, mutta minkäänlaista
keskinäistä luottamusta ei meidän välillämme ollut koskaan ollut. Hänen
henkisessä virityksessään oli jotakin ivallista, joka ei soveltunut
minun luonteeseeni. Minä en siihen aikaan parempaa pyytänyt kuin saada
antautua noiden alkuperäisten ja rajujen tunnelmain valtaan, jotka
tempaavat sielun pois arkielämän piiristä ja saavat sen halveksimaan
kaikkea ympäröivää todellisuutta. Isässäni näin, en sensoria, vaan
kylmän ja pisteliään huomioijan, joka ensin sääliväisesti hymyili ja
sitten piankin kärsimättömästi katkaisi keskustelun. En muista, että
minulla kahdeksanatoista ensimäisenä ikävuotenani olisi koskaan ollut
hänen kanssaan tunnin kestävää keskustelua. Hänen kirjeensä olivat
ystävällisiä, täynnä järkeviä ja hienotunteisia neuvoja; mutta tuskin
olimme päässeet yhteen, kun jo tunsin hänessä jotakin väkinäistä,
jota en voinut käsittää ja joka vaikutti minuun kiusallisesti. Minä
en siihen aikaan vielä tiennyt, mitä on ujous, tuo sisäinen sairaus,
joka saattaa vainota meitä aina vanhuuden päiviin saakka, joka painaa
takaisin sydämeen meidän syvimmät mielenliikkeemme, joka hyytää
puheemme, joka tekee luonnottomaksi suussamme kaiken, mitä yritämme
sanoa, niin ettemme voi ilmaista ajatuksiamme muuten kuin epämääräisin
sanoin tai enemmän tai vähemmän katkeran ivan muodossa, ikäänkuin
siten haluaisimme kostaa omille tunteillemme sen tuskan, jonka meille
tuottaa se, ettemme voi niitä tuoda ilmi. Minä en tiennyt, että
yksinpä poikansakin parissa minun isäni oli ujo ja että useinkin kauan
odotettuaan minulta jotakin sydämellisyyden ilmaisua, jollaisia hänen
näennäinen kylmyytensä ei tuntunut minulle sallivan, hän erosi minusta
kyynelsilmin ja valitteli muille, että minä en rakastanut häntä.

Tämä umpimielinen suhtautumisemme vaikutti suuresti luonteeseeni.
Ollen yhtä ujo kuin hänkin, mutta levottomampi, koska olin
nuorempi, totuin sulkemaan itseeni kaiken, mitä tunsin, tekemään
kaikki suunnitelmani yksin, luottamaan ainoastaan itseeni niiden
toteuttamisessa ja pitämään toisten neuvoja, harrastusta, apua,
niin, yksinpä läsnäoloakin esteenä ja häiriönä. Otin tavakseni,
etten koskaan puhunut itseäni koskevista asioista, että alistuin
keskusteluun ainoastaan kuin ikävään välttämättömyyteen ja elävöitin
sitä silloin alituisella leikinlaskulla, joka teki sen minulle vähemmän
väsyttäväksi ja auttoi minua salaamaan todellisia ajatuksiani. Tästä
oli seurauksena eräänlainen antaumuksen puute, jota ystäväni vieläkin
minussa moittivat, ja vaikeus puhua vakavasti, jota minun yhäkin on
vaikea voittaa. Siitä johtui samalla kiihkeä itsenäisyyden halu,
kärsimätön tuskastuminen niihin siteisiin, jotka minua ympäröivät,
ja voittamaton kauhu uusien solmimiseen. Minun ei ollut hyvä olla
muutoin kuin aivan yksinäni, ja niin tuntuva on minussa vieläkin tämä
sielullinen taipumus, että kun aivan vähäpätöisissäkin tilaisuuksissa
saan valita kahden mahdollisuuden välillä, niin kavahdan ihmishahmoa
ja luonnollinen pyrkimykseni on paeta sitä saadakseni mietiskellä
rauhassa. Kuitenkaan ei minussa ollut sitä pohjatonta itsekkäisyyttä,
jota tuollainen luonne näyttää edellyttävän: vaikka en välittänytkään
muista kuin itsestäni, oli mielenkiintoni itseäni kohtaan sangen
vähäinen. Syvimmällä sydämessäni piili hellyyden kaipuu, jota en
huomannut, mutta joka tyydyttämättömäksi jääneenä lakkaamatta vieroitti
minut kaikesta siitä, mihin uteliaisuuteni kulloinkin kohdistui.
Tätä välinpitämättömyyttä, mitä tunsin kaiken suhteen, lisäsi vielä
kuoleman-ajatus, joka jo aivan nuorena ollessani oli järkyttänyt
mieltäni; en koskaan ole voinut käsittää, kuinka ihmiset niin helposti
unohtavat sen. Seitsemäntoista vuotisena olin nähnyt kuolevan erään
vanhemman naisen, jonka omalaatuinen ja tavallista huomattavampi
henki oli alkanut kehittää omaani. -- Tämäkin nainen oli, kuten niin
monet muut elämänsä keväässä suuren sielunvoimansa ja todellakin
harvinaisen lahjakkaisuutensa tunnossa avosylin rientänyt maailmaan,
jota hän ei tuntenut. Kuten niin monet muut oli hänkin, koska ei
ollut taipunut keinotekoisten, mutta välttämättömien sovinnaisuuksien
ikeeseen, pettynyt toiveissaan, viettänyt ilottoman nuoruuden, ja
vihdoin oli vanhuus saavuttanut hänet silti taltuttamatta häntä. Hän
asui eräässä linnassa, joka oli erään meidän maatilamme naapuristossa,
tyytymättömänä ja yksinäisenä, pelkästään oman henkevyytensä
varassa ja eritellen kaikkea älyllään. Melkein vuoden ajan olimme
tyhjentymättömissä keskusteluissamme tarkastelleet elämää sen kaikilta
puolilta ja tottuneet pitämään kuolemaa aina kaiken loppumääränä. Ja
sitten, keskusteltuani niin paljon kuolemasta hänen kanssaan, olin
nähnyt kuoleman vievän hänet aivan silmieni edestä.

Tämä tapahtuma oli herättänyt minussa epävarmuuden tunnetta
ihmiskohtaloon nähden ja epämääräistä haavemieltä, joka ei sittemmin
enää minusta luopunut. Runoilijoiden teoksista luin mieluimmin niitä
kohtia, jotka muistuttivat ihmiselämän lyhyydestä. Mielestäni ei
mikään päämäärä ollut ponnistelun arvoinen. Omituista kyllä, on tämä
vaikutelma heikentynyt sikäli kuin vuodet ovat kasaantuneet ylitseni.
Johtuneeko tuo sitten siitä, että toivossa on aina jotakin epäilyttävää
ja että silloin, kun se jättää ihmisen elämänuran, tämä ura saa
ankaramman, mutta samalla tosiperäisemmän luonteen? Vai siitäkö, että
elämä näyttää sitä todellisemmalta, mitä tyystimmin harhakuvitelmat
siitä ovat kadonneet, aivan kuin vuorten huiput piirtyvät selvemmin
taivaanrantaa vasten silloin kun pilvet hajaantuvat?

Jätettyäni Göttingenin lähdin pieneen D:n kaupunkiin. Tässä kaupungissa
valtikoi eräs ruhtinas, joka kuten useimmat Saksan ruhtinaat, lempeästi
hallitsi pienoista maataan, suojaten sinne asettuneita valistuneita
miehiä ja suoden täyden vapauden kaikille mielipiteille, mutta jonka
ympärillä kaikesta huolimatta, kun hän vanhan tavan mukaan oli kytketty
hovimiestensä seuraan, ei ollut juuri muita kuin mitättömiä tai
keskinkertaisia henkilöitä. Minut otettiin vastaan tässä hovissa sillä
uteliaisuudella, jonka luonnollisestikin jokainen yksitoikkoisuuden ja
sovinnaisten seuratapojen kehän särkevä muukalainen herättää. Kului
muutamia kuukausia, enkä vielä ollut keksinyt mitään, joka olisi
voinut kiinnittää mieltäni. Olin kiitollinen siitä ystävällisyydestä,
jota minulle osoitettiin; mutta toisin vuoroin esti ujouteni minua
käyttämästä sitä hyväkseni, toisin vuoroin taas kyllästyminen
päämäärättömään touhuun sai minut pitämään yksinäisyyttä niitä joutavia
huveja parempana, joihin minua kutsuttiin. Minulla ei ollut kaunaa
ketään kohtaan, mutta sangen harvat ihmiset herättivät mielenkiintoani;
mutta ihmiset loukkaantuvat välinpitämättömyydestä; he luulevat sen
johtuvan pahansuopaisuudesta tai teeskentelystä; he eivät voi uskoa
sitä, että heidän seurassaan voi aivan yksinkertaisesti olla ikävä.
Välistä koetin pitää kurissa ikävystymistäni; turvauduin mykkään
äänettömyyteen: tätä puhumattomuuttani luultiin halveksinnaksi.
Toisin vuoroin, itsekin kyllästyneenä omaan vaiteliaisuuteeni, tulin
lausuneeksi jonkun sukkeluuden, ja silloin ajatusteni leikittely,
kerran liikkeelle päästyään, houkutteli minut yli sopivaisuuden rajan.
Saatoin yhdessä päivässä ladella esiin kaikki ne naurettavaisuudet,
jotka kuukauden kuluessa olin huomannut. Ne, jotka joutuivat näiden
äkillisten ja epätahallisten avomielisyyden puuskieni uskotuiksi,
eivät olleet niistä minulle lainkaan kiitollisia, ja oikeassa he
siinä olivatkin, sillä ne johtuivat puhumisen tarpeesta eivätkä
luottamuksesta. Noista keskusteluista tuon naisen kanssa, joka
ensimäisenä oli päässyt kehittämään ajatuksiani, oli minuun jäänyt
voittamaton vastenmielisyys kaikkia yleispäteviä elämänohjeita
ja kaikkia oppisääntöisiä kaavoja kohtaan. Kuullessani nyt
typerän-keskinkertaisten ihmisten itseensä tyytyväisinä pitävän pitkiä
esitelmiä joistakin siveyttä, sovinnaista käytöstapaa tai uskontoa
(jotka seikat he kernaasti asettavat samalle tasolle) koskevista,
yleisesti tunnustetuista ja eittämättömistä periaatteista, teki mieleni
väittää vastaan, ei siksi, että olisin kannattanut päinvastaisia
mielipiteitä, vaan siksi, että niin varma ja raskas vakaumus harmitti
minua. Jokin salainen vaisto sitäpaitsi vaati minua epäilemään noita
yleisiä selviöitä, jotka olivat niin vailla kaikkia rajoituksia, niin
puhtaita kaikista vivahduksista. Typerät tekevät moraalistaan jykevän,
jakamattoman möhkäleen, jotta se niin vähän kuin mahdollista pääsisi
sekaantumaan heidän tekoihinsa ja jättäisi heidät vapaiksi kaikissa
yksityiskohdissa.

Tällä käyttäytymiselläni jouduin piankin kaikkialla kevytmielisen,
pahan ihmisen ja pilkkakirveen maineeseen. Minun katkerat sanani
tulkittiin ilkeämielisen sielun ilmaisuiksi, pilapuheeni hyökkäyksiksi
kaikkea vastaan, mikä suinkin on pyhintä. Ne, joihin, väärin kylläkin,
olin ivani kohdistanut, huomasivat mukavaksi vetää yhtä köyttä
juuri niiden periaatteiden kanssa, jotka he syyttivät minun tekevän
epäilyksenalaisiksi; koska tahtomattanikin olin saanut heidät nauramaan
toinen toistensa kustannuksella, yhtyivät he nyt kaikki minua vastaan.
Tuntui melkein siltä kuin huomauttaessani heidän naurettavista
puolistaan olisin ilmaissut jonkun heidän minulle uskoman salaisuuden;
olisi voinut luulla, että he, näyttäytyessään minun silmissäni
sellaisina kuin olivat, samalla olivat saaneet minun puoleltani
vaitiolon lupauksen; mutta minä en tuntenut tehneeni tällaista liian
rasittavaa välipuhetta. Heitä oli huvittanut olla sellaisia kuin he
olivat ja minua huvitti huomioida ja kuvata heitä; ja se, mitä he
nimittivät hävyttömyydeksi, oli minun mielestäni aivan viaton ja hyvin
oikeutettu vahingonkorvaus.

En tahdo tässä laisinkaan puolustaa itseäni: jo aikoja sitten
olen luopunut tuosta kokemattoman hengen kevytmielisestä ja
helppohintaisesta tavasta; tahdonpa ainoastaan sanoa, ja sanoa sen
muille kuin itselleni, joka nyt olen suojassa maailmalta, että
tarvitaan aikaa tottuakseen ihmisten sukuun sellaisena, kuin miksi sen
oman edun pyynti, teeskentely, turhamaisuus ja pelkuruus ovat meille
tehneet. Se hämmästys, minkä tällaisen keinotekoisen ja epäluontevan
seurapiirin näkeminen varhaisimpana nuoruusaikana aiheuttaa, todistaa
pikemminkin luonnontuntoista sydäntä kuin pahaa sisua. Tällä
seuramaailmalla ei sitäpaitsi ole mitään pelättävänä siitä: se painaa
meitä siinä määrin, sen salainen vaikutus on niin mahtava, että se
ennen pitkää muovailee meidät tuon yleisen valinkaavan mukaisiksi.
Silloin emme hämmästele enää muuta kuin omaa entistä hämmästystämme
ja me viihdymme hyvin uudessa muodossamme, aivan samoin kuin lopulta
hengittää vapaasti jossakin täpötäyteen sullotussa teatterihuoneessa,
jossa sisään astuessaan tuskin sai vedetyksi henkeään.

Jos jotkut pelastautuvat tästä yleisestä kohtalosta, niin sulkevat he
itseensä tuon salaisen eriävän kantansa; he huomaavat useimmissa näistä
naurettavaisuuksista paheen idun: he eivät enää tee pilaa niistä,
sentähden että halveksinta on heissä astunut leikinlaskun sijalle, ja
halveksinta on äänetön.

Siinä pienessä seurapiirissä, joka minua ympäröi, tultiin siis
epämääräisen levottomiksi luonteeni suhteen. Ei voitu tosin mainita
ainoatakaan paheksuttavaa tekoa; eikä edes käynyt kieltäminen,
etteivätkö jotkut tekoni näyttäneet viittaavan jopa jalomieliseen
ja uhrautuvaan mielenlaatuunkin; mutta sanottiin, että minä olin
epämoraalinen ihminen, vähän luotettava mies: molemmat erittäin
onnellisesti keksittyjä nimityksiä vihjailemaan asioista, joita ei
tiedetä, ja jättämään tyhjälle arvailulle varaa.



II.


Ollen hajamielinen, huomaamaton, ikävystynyt, en laisinkaan tullut
panneeksi merkille, minkälaisen vaikutuksen tein, ja aikani kului
opinnoissa, jotka tavan takaa keskeytyivät, suunnitelmissa,
joita en toteuttanut, huvituksissa, jotka eivät minua kovinkaan
huvittaneet, kunnes muuan näennäisesti sangen mitätön seikka aiheutti
mielentilassani tärkeän muutoksen.

Eräs nuori mies, jonka tunsin jotensakin läheltä, oli jo muutamia
kuukausia mielistellyt erästä naista, joka ei suinkaan ollut
seurapiirimme hulluimpia: olin tässä yrityksessä hänen sangen
epäitsekäs uskottunsa. Pitkien ponnistusten jälkeen hän vihdoin
voitti hänen rakkautensa; ja kun hän ei ollut salannut minulta
vastoinkäymisiään ja vaivojaan, luuli hän myös olevansa velvollinen
kertomaan minulle menestyksestään: hänen hurmionsa ja riemunsa oli
sanoin kuvaamaton. Nähdessäni noin suurta onnea aloin pahoitella
sitä, etten itse ollut sellaista vielä kokenut; minulla ei ollut
siihen saakka ollut mitään sellaista naissuhdetta, joka olisi hivellyt
itserakkauttani; uusi tulevaisuus näytti avautuvan silmäini eteen;
uusi mielihalu heräsi sydämessäni. Tässä mielihalussa oli epäilemättä
paljon turhamaisuutta, mutta se ei ollut yksinomaan turhamaisuutta;
siinä oli sitä ehkä vähemmän kuin mitä itse luulinkaan. Ihmisen tunteet
ovat epäselviä ja sekaisia; ne ovat muodostuneet lukuisista erilaisista
vaikutelmista, joita ei voi eritellä; ja sanat, jotka aina ovat liian
karkeita ja ylimalkaisia, kykenevät kyllä niitä ilmaisemaan, mutta
eivät koskaan määrittelemään.

Olin isäni kodissa omaksunut jotenkin epämoraalisen katsantokannan
naisiin nähden. Vaikkakin isäni tarkasti noudatti ulkonaista
sovinnaisuutta, ei se estänyt häntä tuon tuostakin haastelemasta
kevytmielisesti rakkaussuhteista: hän piti niitä jonkinlaisina
huvituksina, ellei juuri luvallisina, niin ainakin anteeksi
annettavina, ja ainoastaan avioliitto oli hänen mielestään vakava
asia. Hänen periaatteisiinsa kuului, että nuoren miehen tuli visusti
varoa tekemästä niin sanottua tyhmyyttä s.o. solmiamasta kestävää
liittoa henkilön kanssa, joka ei ollut täydelleen hänen vertaisensa
varallisuuden, syntyperän ja ulkonaisten etujen puolesta; mutta
muuten, kunhan vain ei ollut kysymyksessä avioliitto, saattoi hänen
mielestään huoletta naisia ottaa ja jättää; ja olinpa nähnyt hänen
jonkinlaisella hyväksymisen hymyllä kuittaavan tämän ivamukaelman
tutusta sananparresta: _Siitä on heille niin vähän haittaa ja meille
niin suurta hupia!_

Ei kenkään voi aavistaa, kuinka syvän vaikutuksen tämäntapaiset sanat
tekevät varhaisimmassa nuoruudessa ja kuinka hämmästyttävältä lapsista
tuntuu ijällä, jolloin kaikki käsitykset vielä ovat epävarmoja ja
häilyviä, kuulla kaikkien hyväksymillä pilapuheilla kumottavan ne
nimenomaiset säännöt, joita heille on annettu. Nämä säännöt eivät
silloin enää ole heidän silmissään muuta kuin tyhjänpäiväisiä kaavoja,
joita heidän vanhempansa yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet
jankata heille omantuntonsa rauhan vuoksi, ja nuo pilapuheet näyttävät
heistä sisältävän elämän todellisen salaisuuden.

Minä tahdon saada rakkautta, toistin itsekseni, epämääräisen
liikutuksen valtaamana, ja silmäilin ympärilleni; en nähnyt ketään,
joka olisi voinut herättää minussa rakkautta, en ketään, joka minusta
olisi tuntunut soveliaalta rakkauteni esineeksi; kysyin neuvoa
sydämeltäni ja maultani; en tuntenut mitään erikoismieltymystä.
Tällaisessa sisäisen levottomuuden tilassa olin, kun tutustuin kreivi
de P:hen, joka oli neljänkymmenen vuotias mies ja jonka omaiset
kuuluivat vanhempieni perhetuttaviin. Hän ehdotti, että tulisin häntä
tervehtimään. Onneton vierailu! Hänellä oli luonaan rakastajattarensa,
muuan puolatar, kuuluisa kauneudestaan, vaikkakaan hän ei enää ollut
vallan nuori. Tämä nainen oli, huolimatta epäedullisesta asemastaan,
useammassa tilaisuudessa osoittanut arvokkaita luonteenominaisuuksia.
Hänen perheensä, joka Puolassa oli sangen huomatussa asemassa, oli
kadottanut omaisuutensa maansa levottomuuksissa. Hänen isänsä oli
joutunut valtion kiroihin; hänen äitinsä oli matkustanut Ranskaan
etsiäkseen sieltä turvapaikkaa, vieden mukanaan tyttärensä, joka
hänen kuollessaan oli jäänyt aivan yksinäiseksi. Kreivi de P. oli
rakastunut häneen. En ole koskaan tullut tietämään, miten oikeastaan
tämä suhde oli muodostunut, joka silloin, kun minä ensi kertaa näin
Ellénoren, jo aikoja sitten oli vakiintunut ja niin sanoakseni
pyhitetty. Mahdollisesti oli hänen onneton tilanteensa tai hänen
nuoruutensa kokemattomuus johtanut hänet tällaiselle sivuraiteelle,
joka oli ristiriidassa sekä hänen kasvatuksensa, tapojensa että myös
hänen oman ylpeytensä kanssa, joka muodosti sangen huomattavan puolen
hänen luonteestaan. Ainoa, minkä minä tiedän ja minkä koko maailma
tiesi, oli se, että kun kreivi de P. oli menettänyt melkein koko
omaisuutensa ja hänen vapautensa oli vaarassa, niin oli Ellénore
antanut hänelle sellaisia todistuksia uskollisesta kiintymyksestään,
torjunut sellaisella halveksinnalla luotaan loistavimmatkin tarjoukset,
antautunut hänen kanssaan samoihin vaaroihin ja samaan köyhyyteen
sellaisella alttiudella ja vieläpä riemulla, että ankarimmankin
arvostelun täytyi väkisinkin tunnustaa, että hänen vaikuttimensa
olivat puhtaat ja hänen käytöksensä epäitsekästä. Vain hänen
toimeliaisuuttaan, rohkeuttaan, älyään ja kaikkia niitä monenlaisia
uhrauksia, jotka hän valittamatta oli kestänyt, sai hänen rakastajansa
kiittää siitä, että oli saanut takaisin osan omaisuudestaan. He
olivat asettuneet D:hen seuratakseen erästä oikeudenkäyntiä, jonka
tarkoituksena oli voittaa kreivi de P:lle kokonaan takaisin hänen
entinen rikkautensa, ja aikoivat viipyä siellä noin kaksi vuotta.

Ellénoren älylliset lahjat eivät olleet tavallisia suuremmat, mutta
hänen mielipiteensä olivat terveitä ja hänen sanansa, jotka aina olivat
yksinkertaisia, ilmaisivat välistä hämmästyttävää tunteen aateluutta
ja ylevyyttä. Hänellä oli paljon ennakkoluuloja; mutta kaikki hänen
ennakkoluulonsa olivat ristiriidassa hänen oman etunsa kanssa. Hän
pani mitä suurinta arvoa säännönmukaiseen käyttäytymiseen juuri
sentähden, että hänen omansa ei ollut vallitsevien käsitysten mukaan
säännönmukaista. Hän oli hyvin uskonnollinen, sentähden että uskonto
tuomitsi ankarasti hänen elämänlaatunsa. Hän vältti keskustelussa
tyystin kaikkea, mikä muista naisista olisi ollut vain viatonta
leikinlaskua, sentähden että hän pelkäsi aina, että joku voisi luulla
hänen asemansa oikeuttavan puhumaan hänelle sopimattomuuksia. Hän ei
olisi tahtonut ottaa kodissaan vastaan muita kuin kaikkein ylimpään
luokkaan kuuluvia ja tavoiltaan moitteettomia miehiä, sentähden
että sellaiset naiset, joihin hän pelkäsi itseään verrattavan,
tavallisesti luovat itselleen sekalaisen seurapiirin ja, tyytyen
elämään ilman yleistä kunnioitusta, eivät pyydä seuraltaan muuta kuin
hupia. Ellénore oli lyhyesti sanoen lakkaamattomassa taistelussa omaa
kohtaloaan vastaan. Hänen jokainen tekonsa ja lauseensa oli, niin
sanoakseni, vastalause sitä luokkaa vastaan, johon hänet itsensä
luettiin; ja tuntiessaan, että todellisuus oli voimakkaampi kuin
hän ja että hänen ponnistuksensa eivät mitenkään muuttaneet hänen
asemaansa, oli hän kovin onneton. Molempia lapsiaan, jotka hän oli
saanut kreivi de P:n kanssa, hän kasvatti äärimmäisen ankarasti. Olisi
melkein joskus voinut luulla, että siinä pikemmin intohimoisessa
kuin hellässä kiintymyksessä, jota hän heitä kohtaan osoitti, oli
salaista kapinantunnetta, joka teki heidät hänelle jollakin tavoin
kiusallisiksi. Jos joku kaikessa ystävyydessä huomautti hänelle siitä,
että hänen lapsensa kasvoivat, että heillä tuntui olevan lahjoja siihen
ja siihen suuntaan, että heidän tulisi valita se ja se ura, niin
nähtiin hänen kalpenevan muistaessaan, että kerran oli koittava päivä,
jolloin hänen täytyisi ilmaista heille heidän syntyperänsä. Mutta
pieninkin vaara, hetken poissaolo, sai hänet jo rientämään takaisin
heidän luokseen levottomuudella, jossa saattoi havaita jonkinlaista
omantunnonvaivaa ja tarvetta jakaa hyväilyillään heille sitä onnea,
jota hän ei itse voinut tuntea. Tämä ristiriitaisuus hänen tunteittensa
ja sen aseman välillä, mikä hänellä oli seuraelämässä, oli tehnyt
hänen mielialansa hyvin epätasaiseksi. Hän oli usein unelmoiva ja
vaitelias; väliin taas hän puhui kiihkoisasti. Kun häntä keskellä
ylimalkaisintakin keskustelua vaivasi jokin häntä henkilökohtaisesti
koskeva ajatus, ei hän koskaan ollut täydellisesti tyyni. Mutta
juuri senkin vuoksi oli hänen käytöksessään aina jotakin tulista ja
yllättävää, joka teki hänet ärsyttävämmäksi kuin mitä hän luonnostaan
olisi ollut. Hänen omituinen erikoisasemansa korvasi sen, mikä häneltä
puuttui ajatustavan alkuperäisyydestä. Häntä katseli mielenkiinnolla ja
uteliaisuudella niinkuin ihanaa myrskyä.

Saatuani Ellénoren näköpiiriini juuri kun sydämeni tarvitsi rakkautta
ja turhamaisuuteni naismenestystä, oli hän mielestäni minun arvoiseni
valloitettava. Hänestäkin oli hupaista seurustella miehen kanssa, joka
oli erilainen kuin hänen tähän asti näkemänsä. Hänen seurapiirinsä
olivat muodostaneet muutamat hänen rakastajansa ystävät tai sukulaiset
ja näiden rouvat, jotka kreivi de P:n arvovaltainen asema oli
pakoittanut hyväksymään seuraansa myös hänen rakastajattarensa.
Aviomiehet olivat yhtä köyhät tunteiden kuin ajatusten puolesta; rouvat
erosivat vain siinä suhteessa miehistään, että heidän tyhjyytensä oli
laadultaan levottomampaa ja liikkuvampaa, sentähden että heillä ei
ollut kuten edellämainituilla tuota henkistä tyyneyttä, joka johtuu
virka-asioiden säännöllisestä menosta ja hoidosta. Minun tavallista
keveämpi leikinlaskuni ja vaihtelevampi keskusteluni, johon omituisella
tavalla sekoittui raskasmielisyyttä ja hilpeyttä, alakuloisuutta
ja harrastusta, innostusta ja ivaa, hämmästyttivät ja miellyttivät
Ellénorea. Hän puhui useampia kieliä, epätäydellisesti kylläkin,
mutta aina sujuvasti, väliin sirostikin. Hänen ajatuksensa näyttivät
ponnistelevan esiin ikäänkuin esteiden kautta ja suoriutuvan tästä
taistelusta viehkeämpinä, koruttomampina ja tuoreempina; sillä vieraat
kielet nuorentavat ajatuksia ja vapauttavat ne noista tavanmukaisesi
sorvailluista käänteistä, jotka saavat ne tuntumaan milloin
jokapäiväisiltä, milloin teennäisiltä. Me luimme yhdessä englantilaisia
runoilijoita; me kävelimme yhdessä. Menin usein häntä tervehtimään
aamuisin; palasin hänen luokseen iltaisin: puhelin hänen kanssaan
tuhansista asioista.

Tarkoitukseni oli kylmänä ja puolueettomana huomioijana ottaa selvää
hänen luonteestaan ja sielustaan, mutta jokainen sana, jonka hän
lausui, tuntui minusta selittämättömän sulon verhoamalta. Halu
miellyttää häntä, tuoden elämääni uuden harrastuksen, elähytti minua
ennen tuntemattomalla tavalla. Luin tämän melkein taikamaisen tenhon
hänen viehätysvoimansa ansioksi: olisin nauttinut siitä vieläkin
enemmän ilman sitä välipuhetta, jonka olin tehnyt itserakkauteni
kanssa. Tämä itserakkaus oli kolmantena Ellénoren ja minun välilläni.
Tunsin itseni ikäänkuin velvoitetuksi mahdollisimman pian kiiruhtamaan
siihen päämäärään, jonka olin itselleni asettanut: en siis voinut
välittömästi antautua tunnelmilleni. Halusin saada pian hänelle
sanotuksi sanottavani, sillä minusta tuntui, ettei minun tarvinnut
muuta kuin puhua onnistuakseni. En luullut rakastavani Ellénorea;
mutta en olisi enää voinut tulla toimeen ilman hänen suosiotaan.
Hän oli ajatuksissani lakkaamatta; tein tuhansia eri suunnitelmia;
keksin lukemattomia eri valloituskeinoja tuon kokemattomuudesta
johtuvan typerän itserakkauden sokaisemana, joka luulee olevansa varma
menestyksestä, sentähden että se ei ole mitään yrittänyt.

Voittamaton ujous pidätti minua kuitenkin: kaikki puheeni kuolivat
huulilleni tai päättyivät aivan toisin kuin mitä olin suunnitellut.
Olin sisäisesti sodassa itseni kanssa: olin vihainen itselleni.

Vihdoin turvauduin päättelyyn, joka saattoi pelastaa minut omissa
silmissäni kunnialla tästä taistelusta. Sanoin itselleni, ettei
mitenkään sopinut kiirehtiä, että Ellénore oli liian vähän valmistunut
kuulemaan suunnittelemaani tunnustusta ja että oli parempi vielä
odottaa. Melkein aina me täten, elääksemme sovussa itsemme kanssa,
puemme laskelmien ja järjestelmien valepukuun oman kykenemättömyytemme
tai heikkoutemme: se tyydyttää sitä puolta meissä, joka niin sanoakseni
on toisen puolemme tarkastelija.

Tätä tilannetta jatkui. Joka päivä päätin, että tunnustuksen tuli
ehdottomasti tapahtua seuraavana päivänä, ja jokainen seuraava päivä
kului samoin kuin edellinenkin. Ujouteni oli kuin pois puhallettu,
heti kun olin eronnut Ellénoresta; silloin jälleen takerruin taitaviin
laskelmiini ja syviin juoni-yhdistelmiini; mutta tuskin olin tullut
hänen lähettyvilleen, kun jo uudestaan tunsin itseni epävarmaksi ja
levottomaksi. Jos joku olisi osannut katsoa sydämeeni, silloin kun
olin etäällä hänestä, olisi hän pitänyt minua kylmänä ja tunteettomana
viettelijänä; jos joku olisi tarkannut minua hänen lähettyvillään,
olisi hän nähnyt minussa ensikertalaisen rakastajan, hämmentyneen ja
intohimoisen. Kumpikaan arvostelma ei olisi ollut oikea: ihminen ei ole
yhtenäisen ehjä, ja tuskinpa kukaan koskaan on aivan kokonaan vilpitön
tai aivan kokonaan petollinen.

Tultuani näistä yhä toistuvista kokemuksista vakuutetuksi siitä,
ettei minulla milloinkaan olisi rohkeutta puhua Ellénorelle, päätin
kirjoittaa hänelle. Kreivi de P. oli poissa. Nuo taistelut, joita kauan
olin käynyt oman luonteeni kanssa, tuskastuminen siitä, etten ollut
voinut voittaa sitä, epävarmuus yritykseni onnistumisesta valoivat
kirjeeseeni kiihkoa, joka suuresti muistutti rakkautta. Tulistunut kun
sitäpaitsi olin omasta tyylistäni, tunsinkin lopettaessani kirjeeni
jotakin siitä intohimosta, jota olin koettanut kuvata mahdollisimman
voimakkaasti.

Ellénore näki kirjeessäni sen, mikä oli luonnollista nähdä siinä:
ohimenevän hurmauksen miehen puolelta, joka oli häntä itseään kymmenen
vuotta nuorempi, jonka sydän oli syttynyt tunteisiin, jotka olivat
hänelle vielä tuntemattomia, ja joka ansaitsi enemmän sääliä kuin
suuttumusta. Hän vastasi minulle hyväntahtoisesti, antoi minulle
ystävällisiä neuvoja, tarjosi minulle vilpitöntä ystävyyttä, mutta
ilmoitti, ettei hän voinut ottaa minua vastaan, ennenkuin kreivi de P.
oli palannut kotiin.

Tämä vastaus myllersi mieleni. Mielikuvitukseni, joka esteestä
kiihoittui, sai minut nyt kokonaan valtoihinsa. Tuon rakkauden, jota
hetkinen aikaisemmin olin itselleni kerskunut vain teeskenteleväni,
uskoin nyt yht'äkkiä raivoisasti raatelevan poveani. Riensin Ellénoren
luo; minulle sanottiin, että hän oli mennyt ulos. Kirjoitin hänelle;
rukoilin häntä suomaan minulle vielä viimeisen kohtauksen; kuvailin
hänelle sydäntä särkevin sanoin epätoivoani ja niitä turmiollisia
aikeita, joita hänen julma päätöksensä minussa herätti. Suuren osan
päivää odotin turhaan vastausta. Tyynnyttelin sanoin kuvaamatonta
tuskaani vain sillä, että yhä uudestaan ja uudestaan sanoin itselleni
seuraavana päivänä uhmaavani kaikkia vaikeuksia päästäkseni Ellénoren
luo ja puhuakseni hänelle. Illalla minulle tuotiin muutamia sanoja
häneltä: ne olivat lempeitä. Olin huomaavinani niissä kaihon ja
surumielisyyden sävyä; mutta hän pysyi jyrkästi päätöksessään, jonka
hän sanoi olevan järkähtämättömän. Ilmestyin jälleen hänen luokseen
seuraavana päivänä. Hän oli lähtenyt maalle, johonkin paikkaan, jonka
nimeä hänen palvelijansa eivät tienneet. He eivät voineet millään
keinoin edes välittää hänelle kirjeitä.

Seisoin hyvän aikaa liikkumattomana hänen ovellaan keksimättä enää
mitään keinoa löytää häntä. Olin itsekin hämmästynyt siitä, että
kärsin niin. Muistiini palautuivat ne hetket, jolloin olin vakuuttanut
itselleni, etten pyytänyt muuta kuin valloitusta, että kaikki oli vain
kokeilua, josta vaivatta voisin luopuakin. En ymmärtänyt mitään tästä
tuimasta, hillittömästä tuskasta, joka raateli sydäntäni. Useampia
päiviä kului täten. Olin yhtä kykenemätön huvitteluun kuin opiskeluun.
Harhailin yhtä mittaa Ellénoren portilla. Kävelin kaupungilla,
ikäänkuin joka kadun käänteessä olisin voinut toivoa kohtaavani
hänet. Eräänä aamuna juuri ollessani tuollaisella päämäärättömällä
vaelluksella, jolla vaimensin kiihkoani väsymykseksi, näin kreivi de
P:n palaavan vaunuissaan matkaltaan. Hän tunsi minut ja astui alas.
Sanottuani ensin muutamia mitättömiä lauseita, mainitsin hänelle,
salaten levottomuuteni, Ellénoren äkkinäisestä lähdöstä. "Niin", sanoi
hän minulle, "eräälle hänen ystävättäristään, joka asuu muutaman
peninkulman päässä täältä, on tapahtunut jotakin ikävää, joten Ellénore
luuli hänen olevan hänen lohdutustensa tarpeessa. Hän lähti suoraa
päätä neuvottelematta lainkaan minun kanssani. Hän on ihminen, joka
kokonaan seuraa tunteitaan ja jonka aina toimeliaalle sielulle uhraus
on melkein lepoa. Mutta hänen läsnäolonsa täällä on minulle tuiki
välttämätön; aion kirjoittaa hänelle: hän palaa varmasti muutaman
päivän kuluttua."

Tämä vakuutus rauhoitti minua; tunsin tuskani vaimentuvan. Ensimäisen
kerran Ellénoren lähdön jälkeen saatoin hengittää vapaasti. Hän ei
palannut niin pian kuin kreivi de P. oli toivonut. Mutta minä olin
ottanut taas tavalliset elämäntapani, ja tuska, jota olin tuntenut,
alkoi jo haihtua, kun kreivi de P. kuukauden kuluttua ilmoitti
minulle, että Ellénoren piti saapua samana iltana. Kun hänelle oli
erittäin tärkeää, että Ellénore säilytti seuraelämässä sen paikan,
jonka hänen luonteensa ansaitsi, mutta jonka hänen asemansa näytti
häneltä kieltävän, oli hän kutsunut illalliselle useampia naisia niiden
sukulaistensa ja ystävättäriensä joukosta, jotka olivat suostuneet
seurustelemaan Ellénoren kanssa.

Kaikki muistoni palasivat jälleen, ensin hämärämpinä, pian elävämpinä.
Itserakkauteni yhtyi niihin. Minusta oli kiusallista, nöyryyttävää
kohdata naista, joka oli kohdellut minua kuin lasta. Olin näkevinäni,
miten hän minun lähestyessäni hymyili sille, että tämä lyhyt erossaolo
oli tyynnyttänyt nuoren huimapään kiihkon; ja olin huomaavinani tässä
hymyssä jonkinlaista halveksintaa itseäni kohtaan. Vähitellen heräsivät
tunteeni taas eloon. Olin vielä samana aamuna noussut vuoteestani
ajattelematta enää ollenkaan Ellénorea; ja tunti senjälkeen, kun olin
saanut tietää hänen tulostaan, väikkyi hänen kuvansa yhtä mittaa
silmissäni, hallitsi sydäntäni, ja minut täytti kuumeinen pelko, etten
ehkä häntä näkisikään.

Pysyin kotona koko päivän; pysyin, niin sanoakseni, piilossa; pelkäsin,
että pieninkin liikahdus saattaisi estää meidän kohtauksemme. Ei
mikään kuitenkaan ollut sen yksinkertaisempaa, varmempaa; mutta minä
ikävöin sitä niin kiihkeästi, että se tuntui minusta mahdottomalta.
Kärsimättömyys kalvoi minua: joka hetki katsoin kelloani. Minun täytyi
avata ikkuna voidakseni hengittää; veri suonissani poltti minua.

Vihdoinkin kuulin kellon lyövän sitä hetkeä, jolloin minun oli mentävä
kreivin luo. Kärsimättömyyteni muuttui yht'äkkiä ujoudeksi; pukeuduin
hitaasti; minulla ei ollut enää mitään kiirettä olla perillä: tunsin
sellaista kauhua siitä, että mahdollisesti pettyisin odotuksessani,
minulla oli niin elävä tunne siitä tuskasta, joka mahdollisesti
minua uhkasi, että olisin ollut valmis vaikka lykkäämään koko jutun
toistaiseksi.

Saavuin verrattain myöhään hra de P:n luo. Näin Ellénoren istuvan
huoneen perällä; en uskaltanut astua esiin, minusta tuntui, että
kaikkien silmät olivat tähdätyt minuun. Lymysin salin nurkkaukseen,
erään pakinoivan miesryhmän taakse. Sieltä minä tarkastelin
Ellénorea: hän näytti mielestäni hieman muuttuneelta, hän oli
tavallista kalpeampi. Kreivi keksi minut siitä lymypaikasta, johon
olin vetäytynyt; hän tuli luokseni, otti minua kädestä ja vei minut
Ellénoren luo.

-- Esitän teille tässä, sanoi hän tälle nauraen, yhden niistä
henkilöistä, joita odottamaton lähtönne on eniten hämmästyttänyt.

Ellénore keskusteli parhaillaan erään hänen vieressään istuvan naisen
kanssa. Kun hän näki minut, pysähtyivät sanat hänen huulilleen; hän
tuli aivan hämilleen; myöskin itse olin hyvin hämmentynyt.

Puheemme voitiin kuulla; tein Ellénorelle muutamia mitättömiä
kysymyksiä. Pakottauduimme jälleen molemmat tyynen näköisiksi.
Ilmoitettiin, että ruoka oli pöydässä; tarjosin Ellénorelle
käsivarteni, johon hän ei voinut kieltäytyä tarttumasta.

-- Jos ette lupaa, sanoin hänelle viedessäni häntä pöytään, ottaa
minua vastaan huomenna kello yksitoista, niin lähden heti, hylkään
maani, perheeni ja isäni, katkon kaikki siteeni, luovun kaikista
velvollisuuksistani ja menen minne tahansa lopettamaan mitä pikimmin
elämäni, jonka te huviksenne mielitte myrkyttää.

-- Adolphe! virkahti hän minulle empien.

Tein liikkeen poistuakseni. En tiedä, mitä piirteeni ilmaisivat,
mutta en milloinkaan ollut vielä tuntenut niin voimakasta hermojen
kouristusta. Ellénore katsoi minuun. Myötätunnon sekainen kauhu
kuvastui hänen kasvoiltaan.

-- Saatte tulla luokseni huomenna, sanoi hän, mutta minä vannotan
teitä...

Paljon ihmisiä tuli meidän jälessämme, hän ei voinut lopettaa
lausettaan. Minä puristin hänen kättään käsivarrellani; istuuduimme
pöytään.

Minä olisin tahtonut istua Ellénoren vieressä, mutta talon isäntä oli
määrännyt toisin: minulle annettiin paikka melkein häntä vastapäätä.
Alkupuolella illallista hän oli haaveissaan. Kun hänelle sanottiin
jotakin, vastasi hän hiljaisesti; mutta pian hän taas vaipui omiin
mietteisiinsä. Eräs hänen ystävättäristään, jota hänen hiljaisuutensa
ja alakuloisuutensa ihmetytti, kysyi, oliko hän sairas.

-- Minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina, vastasi hän, ja
nytkin olen hyvin heikko.

Halusin tehdä Ellénoreen miellyttävän vaikutuksen; tahdoin esiintyä
rakastettavana ja henkevänä saavuttaakseni hänen suosionsa ja
valmistaakseni häntä siihen kohtaukseen, jonka hän oli minulle
luvannut. Koetin siis jos jollakin tavoin kiinnittää hänen huomiotaan.
Johdin keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden tiesin huvittavan
häntä; naapurimme yhtyivät siihen: Ellénoren läheisyys sähköitti minua;
sain hänet kuuntelemaan itseäni, eikä aikaakaan niin näin hänen jo
hymyilevän: tunsin siitä sellaista iloa ja katseeni ilmaisivat niin
suurta kiitollisuutta, ettei se voinut olla häntä liikuttamatta. Hänen
surullisuutensa ja hajamielisyytensä haihtui: hän ei voinut enää
vastustaa sitä salaista tenhoa, joka uhosi hänen sieluunsa, kun hän
näki, miten onnelliseksi hän teki minut; ja kun me nousimme pöydästä,
sointuivat sydämemme yhteen, niinkuin emme koskaan olisi olleet erossa
toisistamme.

-- Te näette, sanoin hänelle tarjotessani hänelle käteni viedäkseni
hänet takaisin salonkiin, että koko elämäni on teidän käsissänne; mitä
olen tehnyt teille, että te pelkän huvin, vuoksi saatoitte niin sitä
järkyttää?



III.


Yöllä en saanut unta. Ei ollut enää sieluni sisimmässä kysymys
laskelmista eikä suunnitelmista; tunsin itseni kaikesta sydämestäni
täydellä todella rakastuneeksi. Toimintaani ei enää määrännyt
menestyksen toivo: korkein onneni oli saada nähdä hänet, jota rakastin,
nauttia hänen läsnäolostaan. Kello löi yksitoista, lähdin Ellénoren
luo; hän odotti minua. Hän yritti puhua; minä pyysin häntä kuuntelemaan
minua. Istuuduin hänen viereensä, sillä jaksoin tuskin pysyä pystyssä,
ja jatkoin seuraavin sanoin, ollen kuitenkin pakotettu tavan takaa
keskeyttämään puheeni:

"Minä en suinkaan tule pyytämään, että purkaisitte tekemänne
päätöksen; en myöskään tule peruuttamaan tunnustusta, joka on voinut
teitä loukata; se olisi turhaa. Tämä rakkaus, jonka te hylkäätte,
ei sammu koskaan: jo se, että tällä hetkellä saan ponnistaa kaiken
voimani voidakseni puhua teille edes jonkin verran tyynesti,
todistaa, miten väkevä se tunne on, joka teitä loukkaa. Mutta minä
en ole rukoillut teitä kuulemaan minua puhuakseni enää siitä, vaan
päinvastoin pyytääkseni, että unohtaisitte sen, että ottaisitte minut
vastaan niinkuin ennenkin, että heittäisitte pois mielestänne tuon
mielettömän hetken muiston ettekä rankaisisi minua siitä, että tiedätte
salaisuuden, joka minun olisi pitänyt kätkeä sydämeni syvyyteen. Te
tiedätte, millainen on asemani, että luonnettani pidetään omituisena
ja kesyttömänä, että sydämeni on vieras kaikille seuraelämän
harrastuksille, yksinäinen keskellä ihmisiä, ja että se sentään kärsii
siitä erakkuudesta, johon se on tuomittu. Teidän ystävyytenne tuki
minua: ilman tätä ystävyyttä en voi elää. Minä olen tottunut teitä
näkemään; te olette sallinut tämän suloisen tottumuksen syntyä ja
muodostua; mitä olen tehnyt kadottaakseni tämän niin surullisen ja
synkän elämäni ainoan lohdutuksen? Olen hirvittävän onneton; minulla ei
ole enää rohkeutta kantaa niin pitkää onnettomuutta; en toivo mitään,
en pyydä mitään, en tahdo muuta kuin saada nähdä teidät; mutta minun
täytyy saada nähdä teidät, jos mieli minun elää."

Ellénore ei vastannut mitään.

"Mitä te pelkäätte?" jatkoin. "Mitä minä siis vaadin? Ainoastaan
sitä, mitä sallitte kaikille välinpitämättömillekin. Ihmisiäkö siis
pelkäätte? Nuo juhlallisiin mitättömyyksiinsä kiintyneet ihmiset
eivät osaa lukea sellaista sydäntä kuin minun. Kuinka en olisi
varovainen? Eikö ole kysymys elämästäni? Ellénore, myöntykää hartaaseen
pyyntööni: varmasti tuottaa se teille jotakin iloa. Varmasti on teistä
tuntuva jonkin verran suloiselta tulla niin rakastetuksi, nähdä
minut lähellänne ja tietää, että olen ainoastaan teitä varten, elän
ainoastaan teille, kiitän teitä jokaisesta onnen tunteesta, jonka
vielä voin tuntea, ja että teidän läsnäolonne on pelastanut minut
kärsimyksestä ja epätoivosta."

Jatkoin tähän suuntaan kauan aikaa, kumoten kaikki mahdolliset
vastaväitteet ja palaten tuhannella eri tavalla niihin päätelmiin,
jotka puhuivat minun puolestani. Olin niin nöyrä, niin talttunut,
pyysin niin vähän, olisin ollut niin onneton kieltävästä vastauksesta!

Ellénore tuli liikutetuksi. Hän asetti minulle useita ehtoja. Hän
suostui ottamaan minut vastaan vain harvoin, suuressa seurassa,
ja sillä nimenomaisella ehdolla, etten koskaan puhuisi hänelle
rakkaudesta. Minä lupasin kaikki, mitä hän tahtoi. Me olimme
tyytyväisiä molemmat: minä voitettuani takaisin onnen, jonka olin ollut
vähällä kadottaa, Ellénore tuntiessaan, että hän oli ollut samalla
kertaa jalo, hienotunteinen ja varovainen.

Heti seuraavana päivänä käytin hyväkseni lupaa, jonka olin saanut;
samoin tein sitä seuraavinakin päivinä. Ellénore ei enää näyttänyt
muistavan sitä, että käyntieni välttämättä tuli olla harvinaisia:
pian ei mikään ollut hänestä luonnollisempaa kuin nähdä minut
luonaan joka päivä. Kymmenvuotisella uskollisuudellaan oli Ellénore
saavuttanut hra de P:n täydellisen luottamuksen; tämä antoi hänelle
mitä suurimman vapauden. Kun kreivi de P. oli juuri saanut taistella
yleistä mielipidettä vastaan, joka olisi tahtonut sulkea hänen
rakastajattarensa pois siitä seurapiiristä, joka luonnostaan kuului
hänelle, oli hänelle mieluista nähdä Ellénoren seurapiirin kasvavan;
se, että talo oli täynnä vieraita, merkitsi hänen silmissään hänen omaa
voittoaan yleisestä mielipiteestä.

Aina kun saavuin, huomasin Ellénoren silmissä ilon välkähdyksen. Kun
joku keskusteluaihe huvitti häntä, kääntyivät hänen katseensa itsestään
minuun. Ei mitään mielenkiintoista kerrottu, ettei hän olisi kutsunut
minua sitä kuulemaan. Mutta hän ei ollut milloinkaan yksin: pitkiä
iltakausia kului niin, etten voinut sanoa hänelle yksityisesti muuta
kuin joitakin merkityksettömiä tai katkonaisia sanoja. Ei kestänyt
kauan, ennenkuin sellainen pakkotila alkoi minua harmittaa. Muutuin
synkäksi, vaiteliaaksi, epätasaiseksi mielialoiltani, katkeraksi
lausunnoissani. Saatoin töin tuskin hillitä itseäni, jos vain joku
toinen keskusteli kahden kesken Ellénoren kanssa; keskeytin aina
äkkiä nämä kaksinpuhelut. En välittänyt vähääkään siitä, että
tällä menettelyllä saatoin loukata toisia, eikä minuun vaikuttanut
pidättävästi edes pelko, että siten saattaisin Ellénoren epäedulliseen
valoon. Hän valitteli minulle tätä muutosta.

"Sehän on luonnollista!" vastasin minä kärsimättömästi; "te luulette
varmaankin tehneenne suuriakin minun hyväkseni; minun täytyy sanoa
teille, että erehdytte. En käsitä laisinkaan uutta käytöstapaanne.
Ennen te elitte syrjässä, te pakenitte väsyttävää seuraelämää; te
kartoitte noita iänikuisia keskusteluja, jotka kestävät niin kauan vain
sentähden, ettei niiden koskaan olisi pitänyt alkaakaan. Nyt teidän
ovenne on auki koko maailmalle. Voisi melkein luulla että pyytäessäni
teitä päästämään minut salonkiinne, olen samalla saanut koko maailmalle
saman suosion kuin itselleni. Tunnustan teille suoraan, että nähdessäni
teidät ennen niin viisaana, en odottanut, että olisitte niin keveä."

Huomasin Ellénoren piirteissä tyytymättömän ja murheellisen ilmeen.

"Rakas Ellénore", sanoin hänelle heltyen äkkiä uudestaan, "enkö
siis ansaitse mitään erikoisasemaa noiden tuhannen tunkeilijan
joukossa, jotka hyörivät ympärillänne? Eikö ystävyydelläkin ole omat
salaisuutensa? Eikö se ole arasteleva ja ujo ihmismelskeessä?"

Ellénore pelkäsi, että jos hän pysyisi taipumattomana, saattaisivat
varomattomuudet, jotka huolestuttivat häntä sekä hänen itsensä että
minun tähteni, jälleen uudistua. Suhteemme katkaiseminen ei enää
juolahtanut hänen mieleensä; hän suostui päästämään minut puheilleen
jonkun kerran yksin.

Silloin lieventyivät nopeasti ne ankarat säännöt, jotka hän oli minulle
säätänyt. Hän salli minun kuvailla itselleen rakkauttani; hän tottui
vähitellen tuohon puhetapaan: jonkun ajan kuluttua hän tunnusti minulle
rakastavansa minua.

Vietin muutamia tunteja hänen jalkojensa juuressa ylistäen itseäni
ihmisistä onnellisimmaksi ja vannoen hänelle tuhansissa muodoissa
ikuista rakkautta, uskollisuutta ja kunnioitusta. Hän kertoi
minulle, miten hän oli kärsinyt koettaessaan etääntyä minusta,
kuinka monasti hän oli toivonut, että huomaisin hänen tunteensa
hänen vastaponnistuksistaan huolimatta, kuinka hän aina pienimmänkin
kolinan sattuessa hänen korvaansa oli luullut minun tulevan, millaista
levottomuutta, riemua, pelkoa hän oli tuntenut nähdessään minut jälleen
ja miten hän pelkästä epäluottamuksesta itseään kohtaan, sovittaakseen
yhteen sydämensä viehtymyksen ja varovaisuuden, oli heittäytynyt
seuraelämän huvituksiin ja etsinyt ihmisiä, joita hän ennen oli
vieronut. Pyysin häntä kertomaan uudestaan pienimmätkin yksityiskohdat
ja tämä muutamien viikkojen tarina tuntui meistä sisältävän kokonaisen
elämän. Rakkaus hankkii kuin ihmeen kautta itselleen pitkien elämysten
muistot. Kaikki muut tunteet tarvitsevat menneisyyden: rakkaus luo,
kuin taikaiskusta, entisyyden, jolla se meidät ympäröi. Se uskottaa
meille niin sanoakseni, että me olemme eläneet jo vuosikausia yhdessä
olennon kanssa, joka vast'ikään oli meille melkein outo. Rakkaus on
vain pelkkä valopiste ja sentään se tuntuu täyttävän ajan. Joku päivä
sitten sitä ei ollut missään, koht'ikään sitä myöskään ei enää ole;
mutta niin kauan kuin se on olemassa, levittää se kirkkautta sekä
siihen aikaan, joka on takana, että siihen, joka on edessä.

Tämä rauha ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ellénore oli sitäkin
enemmän varuillaan heikkouttaan kohtaan, kun muisto hänen entisistä
hairahduksistaan häntä vielä kiusasi: ja minun mielikuvitukseni,
himoni, jonkinlainen itserakkauteen perustuva teoria, jota en itsekään
huomannut, kapinoivat sellaista rakkautta vastaan. Aina ujona,
usein ärtyneenä, minä valittelin, tuskailin ja vaivasin Ellénorea
soimauksillani. Useammin kuin kerran oli hän jo aikeissa rikkoa tämän
suhteen, joka toi hänen elämäänsä vain pelkkää levottomuutta ja
sekasortoa; useammin kuin kerran minä lepytin hänet rukouksillani,
katuvilla vakuutteluillani ja kyynelilläni.

"Ellénore", kirjoitin hänelle eräänä päivänä, "te ette tiedä, mitä
kaikkea minä kärsin. Sekä teidän lähellänne että kaukana teistä olen
yhtä onneton. Niinä tunteina, jolloin olemme erillämme, harhailen
umpimähkää, kumarassa tämän elämän kuorman alla, joka tuntuu minusta
melkein sietämättömältä. Seuraelämä kiusaa minua, yksinäisyys vaivaa
minua. Kaikki nuo välinpitämättömät, jotka tarkkaavat minua, jotka
eivät tiedä mitään siitä, mikä minussa tapahtuu, jotka katselevat minua
mielenkiinnottomalla uteliaisuudella, myötätunnottomalla ihmetyksellä,
kaikki nuo miehet, jotka rohkenevat puhua minulle jostakin muusta kuin
teistä, tuottavat sydämelleni kuolettavaa tuskaa. Minä pakenen heitä,
mutta yksin ollessani etsin turhaan virkistävää ilmaa, joka tunkisi
ahdistettuun rintaani. Minä syöksyn eteenpäin tämän maan kamaraa,
jonka pitäisi avautua nielläkseen minut ainiaaksi; painan pääni kylmää
kiveä vastaan, jonka pitäisi tyynnyttää se polttava kuume, joka minua
kalvaa. Laahaudun tuota kukkulaa kohti, jolta teidän talonne näkyy;
jään sinne silmät tähdättyinä tähän tyyssijaan, jossa en koskaan
ole asuva yhdessä teidän kanssanne. Ja jos olisin kohdannut teidät
aikaisemmin, niin olisitte voinut olla omani! Olisin saanut sulkea
syliini sen ainoan olennon, jonka luonto on luonut minun sydäntäni
varten, tätä sydäntä, joka on kärsinyt niin paljon vain sentähden,
että se on etsinyt teitä, ja joka löysi teidät liian myöhään! Kun
vihdoin nämä houreen hetket ovat kuluneet, kun saapuu aika, jolloin
saan nähdä teidät, alan vapisten astella asumustanne kohti. Minä
pelkään, että kaikki ne, jotka tapaavat minut, arvaavat tunteeni;
minä pysähtelen, käyn hitain askelin: koetan viivyttää onneni hetkeä,
tuota onnea, jota kaikki uhkaa, jonka aina luulen karkaavan käsistäni,
tuota epätäydellistä ja levotonta onnea, jota vastaan kenties joka
minuutti sekä turmiolliset tapahtumat että kateelliset katseet, sekä
hirmuvaltiaat oikut että teidän oma tahtonne salaliittoutuvat! Kun
saavun ovenne kynnykselle, kun raoitan oveanne, valtaa minut uusi
pelko: astun sisään niinkuin rikollinen, anellen anteeksi jokaiselta
esineeltä, joka silmääni osuu, aivan kuin kaikki olisivat vihollisiani,
aivan kuin kaikki kadehtisivat minulta sitä autuuden hetkeä, jonka
vielä saan nauttia. Pieninkin ääni minua säikähdyttää, pieninkin
liike ympärilläni kammottaa minua, yksinpä omien askeltenikin kolina
saa minut peräytymään. Vielä ollessani jo aivan teidän vieressänne
pelkään, että jokin este saattaisi äkkiarvaamatta tulla teidän ja
minun väliini. Vihdoinkin näen teidät, minä näen teidät ja voin taas
hengittää, minä katselen teitä ja pysähdyn niinkuin pakolainen,
joka on astunut jalallaan siihen suojelevaan maahan, joka pelastaa
hänet kuolemasta. Mutta silloinkin, kun koko olemukseni pyrkii teitä
kohti, juuri kun minulla olisi niin suuri tarve saada levätä kaikista
tuskistani, painaa pääni teidän helmaanne ja antaa kyyneleitteni
vapaasti virrata, täytyy minun väkivallalla hillitä itseni, täytyy
minun vielä teidänkin kanssanne elää samaa pakkoponnistusten elämää: ei
koskaan ainoatakaan vapautumisen, antautumisen hetkeä! Teidän katseenne
tarkkaavat minua. Minun levottomuuteni vaivaa, melkeinpä loukkaa teitä.
Noiden suloisien hetkien jälkeen, jolloin ainakin tunnustitte minulle
rakkautenne, olette käynyt jollakin tavoin kaihtavaksi. Aika rientää,
uudet harrastukset kutsuvat teitä; ette milloinkaan unhoita niitä;
ette milloinkaan viivytä eromme hetkeä. Tulee vieraita: ei ole enää
lupa teitä katsella; tunnen, että minun täytyy paeta pois lymytäkseni
ympäröiviä epäluuloja. Lähden luotanne järkytetympänä, rikkirevitympänä
ja mielettömämpänä kuin mitä tulin; jätän teidät ja vaivun jälleen
tuohon hirvittävään erakkuuteen, jossa käyn yksinäistä taisteluani
kohtaamatta ainoatakaan olentoa, johon voisin turvata, jonka luona
voisin hetkisen levätä."

Ellénorea ei kukaan ollut koskaan niin rakastanut. Hra de P. piti
hänestä toden teolla hyvin paljon, hän oli hänelle syvästi kiitollinen
hänen uskollisesta kiintymyksestään ja kunnioitti suuresti hänen
luonnettaan; mutta hänen käytöksessään oli aina jonkinlainen ylemmyyden
vivahdus naista kohtaan, joka julkisesti oli antautunut hänelle ilman
avioliittoa. Hän olisi voinut solmia kunniallisemmankin liiton yleisen
mielipiteen mukaan: hän ei sitä tosin sanonut Ellénorelle, hän ei sitä
ehkä sanonut edes itselleenkään; mutta se, mitä ei sanota, on siitä
huolimatta olemassa, ja sen saattaa ainakin aavistaa. Ellénorella
ei ollut tähän asti ollut aavistustakaan näin intohimoisesta
tunteesta, joka hukutti koko elämäni hänen elämäänsä ja jonka
kumoamattomia todistuksia kaikki raivokohtaukseni, väärät syytökseni
ja soimauksenikin vain olivat. Hänen vastarintansa oli hehkuttanut
äärimmilleen kaikki aistini ja ajatukseni: noiden kiihkonpurkausten
jälkeen, jotka häntä säikähdyttivät, lauhduin nöyräksi, helläksi,
jumaloivan kunnioittavaksi. Pidin häntä suorastaan taivaallisena
olentona. Minun rakkauteni oli kuin jumalanpalvelusta ja hurmasi
häntä sitäkin enemmän, kun hän alituisesti pelkäsi saavansa kokea
päinvastaiseen suuntaan käypiä nöyryytyksiä. Vihdoin hän antautui
minulle kokonaan.

Onneton se mies, joka rakkaussuhteen ensimäisinä hetkinä ei usko,
että tämä suhde on ikuinen! Onneton se, joka juuri valloittamansa
rakastajattaren sylissäkään ei voi olla aavistamatta pahaa, vaan tietää
ennakolta, että hän kerran saattaa hänestä luopua! Naisessa, joka
seuraa sydämensä ääntä, on tällaisena hetkenä jotakin liikuttavaa ja
pyhää. Ihmistä eivät turmele nautinto, luonto, eivätkä aistit, vaan
ne laskelmat, joihin yhteiskunta meidät totuttaa, ja ne mietelmät,
jotka kokemus synnyttää. Minä rakastin, minä kunnioitin Ellénorea
tuhat kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli antautunut. Kuljin ylpeänä
ihmisten keskellä, katsellen heitä kuin hallitsija. Itse ilma, jota
hengitin, oli jo sinään nautinto. Riensin luonnon helmaan kiittääkseni
sitä tuosta odottamattomasta, tuosta äärettömästä armolahjasta, jonka
se hyvyydessään oli suonut minulle.



IV.


Rakkauden hurma! Kuka voikaan sinua kuvata! Tuota lujaa vakaumusta,
että nyt olemme löytäneet olennon, jonka luonto on säätänyt meille,
tuota äkillistä kirkkautta, joka valaisee koko elämän ja joka tuntuu
meistä selittävän sen mysteerion, tuota ennentuntematonta arvoa, jonka
vähäpätöisimmätkin seikat saavat, noita nopeasti kiitäviä hetkiä,
jotka ovat niin suloisia, että kaikki niiden yksityiskohdat haihtuvat
muistista ja jotka eivät jätä sieluumme muuta jälkeä kuin pitkän onnen
vanan, tuota vallatonta iloa, joka välistä aivan aiheettomasti yhtyy
tavallisen heltymyksen tunnelmaan, tuota niin riemullista yhdessäoloa,
niin toivorikasta erillään oloa, tuota irtautumista kaikista
arkihuolista, tuota ylemmyyttä koko ympäristömme suhteen, tuota
varmuutta siitä, että tästä lähin eivät muut ihmiset enää tule yltämään
siihen maailmaan, jossa me elämme, tuota keskinäistä ymmärtämystä,
joka arvaa jokaisen ajatuksen ja joka antaa vastakaiun jokaiselle
tunnelmalle! Rakkauden hurma, se, joka sinut on tuntenut, ei kykene
sinua kuvaamaan!

Hra de P:n täytyi kiireellisten liikeasioiden vuoksi olla poissa kuusi
viikkoa. Tuon ajan vietin melkein yhtä mittaa Ellénoren seurassa. Hänen
kiintymyksensä näytti kasvaneen siitä uhrauksesta, jonka hän minulle
oli tehnyt. Hän ei koskaan päästänyt minua pois luotaan koettamatta
minua vielä pidättää. Kun lähdin, kysyi hän minulta, milloin palaisin.
Kahden tunnin erossaolo oli hänelle sietämätöntä. Hän määräsi
levottomalla tarkkuudella ajan, jolloin minun piti palata. Suostuin
siihen ilolla, minä olin kiitollinen, olin onnellinen rakkaudesta,
jota hän minulle osoitti. Mutta tavallisen elämän harrastukset eivät
kuitenkaan alistu kaikkiin omavaltaisiin toivomuksiimme. Minulle oli
välistä epämukavaa, että kaikki askeleeni noin olivat edeltäpäin
määrätyt ja kaikki hetkeni noin lasketut. Minun oli pakko hätiköidä
kaikissa toimituksissani, rikkoa useimmat suhteeni. En tiennyt mitä
vastata tuttavilleni, kun minulle ehdotettiin jotakin huvitilaisuutta,
josta minulla luonnollisissa olosuhteissa ei olisi ollut mitään
syytä kieltäytyä. Minä en lainkaan kaivannut Ellénoren luota noihin
seuraelämän huveihin, joista en ollut koskaan ollut erittäin huvitettu,
mutta minä olisin suonut, että hän olisi sallinut minun luopua niistä
vapaammin. Minusta olisi tuntunut suloisemmalta palata hänen luokseen
omasta tahdostani, tarvitsematta ajatella, että määräaika oli tullut,
että hän nyt juuri odotti minua tuskaisen levottomasti, ja ilman että
hänen tuskansa ajatus olisi sekoittunut ajatukseen siitä onnesta,
joka minua odotti hänet tavatessani. Ellénore oli epäilemättä minulle
suuri ilonlähde, mutta hän ei ollut enää päämäärä, hän oli muuttunut
kahleeksi. Pelkäsin sitäpaitsi saattavani hänet huonoon valoon. Minun
alituisen läsnäoloni täytyi tietenkin kummastuttaa hänen palvelijoitaan
ja lapsiaan, jotka saattoivat pitää minua silmällä. Ajatus, että voisin
tuottaa häiriötä hänen elämäänsä, sai minut vapisemaan. Tunsin, että
me emme voisi liittää elämäämme pysyväisesti yhteen ja että minun
pyhä velvollisuuteni oli kunnioittaa hänen rauhaansa: minä neuvoin
häntä siis varovaisuuteen samalla vakuuttaen hänelle rakkauttani.
Mutta mitä enemmän minä annoin hänelle tämäntapaisia neuvoja, sitä
vähemmän oli hän halukas minua kuuntelemaan. Samalla kertaa pelkäsin
hirvittävästi tuottaa hänelle mielipahaa. Heti kun vain näin hänen
kasvoillaan tuskan ilmeen, muuttui hänen tahtonsa minun tahdokseni;
minulla ei ollut hyvä olla, ellei hän ollut tyytyväinen minuun. Jos,
syyttäen jotakin välttämätöntä asiaa, joka pakotti minut olemaan poissa
jonkun hetken, olin päässyt lähtemään hänen luotaan, niin tunto siitä
tuskasta, jonka olin tuottanut hänelle, seurasi minua kaikkialle.
Kuumeinen omantunnon vaiva valtasi minut ja kiihtyi kiihtymistään joka
minuutti käyden lopulta aivan sietämättömäksi; riensin kiireimmän
kautta hänen luokseen tuntien, että suurin iloni oli saada lohduttaa
ja tyynnyttää häntä. Mutta sikäli kuin lähestyin hänen asuntoaan,
kasvoi minussa jonkinlainen harmin tunne tätä omituista ylivaltaa
vastaan, yhtyen muihin tunteisiini. Ellénore itse oli luonteeltaan
raju. Mitä hän tunsi minua kohtaan, sitä ei hän, niin luulen, ollut
tuntenut ketään muuta kohtaan. Edellisissä suhteissa hänen sydäntään
oli loukannut kiusallinen riippuvaisuus; minun seurassani hän saattoi
olla aivan luonnollinen, sillä me olimme täysin tasa-arvoisia; tämä
kaikista laskelmista ja hyötytavoitteluista puhdas rakkaus oli nostanut
häntä hänen omissa silmissäänkin; hän tiesi, että minä olin aivan
varma siitä, että hän rakasti minua yksinomaan minun itseni tähden.
Mutta tästä täydellisestä välittömyydestä minun seurassani johtui,
ettei hän salannut minulta ainoatakaan mielentilaansa; ja välistä kun
tulin hänen huoneeseensa kärsimättömänä siitä, että minun oli täytynyt
tulla aikaisemmin kuin olisin tahtonut, tapasin hänet surullisena tai
suuttuneena. Olin ollessani etäällä hänestä kärsinyt jo pari tuntia
siitä ajatuksesta, että hän kärsi minun poissaolostani: nyt kärsin
lisäksi pari tuntia hänen luonaan, ennenkuin sain hänet rauhoittumaan.

Kuitenkaan en tuntenut itseäni onnettomaksi; sanoin itselleni, että oli
ihanaa olla rakastettu, vaateliaastikin; tunsin, että minä tein hänelle
hyvää; hänen onnensa oli minulle välttämätön ja minä tiesin olevani
välttämätön hänen onnelleen.

Sitäpaitsi tuo epämääräinen tunne siitä, että luonnon järjestyksen
mukaisesti ei tämä suhde voisi olla kestävä, tuo niin monessa suhteessa
surullinen aavistus oli kuitenkin omiaan minua tyynnyttämään väsymyksen
tai kärsimättömyyden hetkinäni. Ellénoren liitto kreivi de P:n kanssa,
meidän ikämme epäsuhtaisuus, meidän asemiemme erilaisuus, minun pois
matkustamiseni, jota moninaiset seikat olivat viivyttäneet, mutta joka
pian oli edessä, kaikki nämä asianhaarat velvoittivat minua antamaan
ja ottamaan vastaan vielä mahdollisimman paljon onnea; kun kerran olin
varma vuosista, en tahtonut kitsastella päivistä.

Kreivi de P. palasi kotiin. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin hän
alkoi epäillä minun suhdettani Ellénoreen; päivä päivältä otti hän
minut vastaan yhä kylmemmän ja synkemmän näköisenä. Minä kuvasin
Ellénorelle elävästi ne vaarat, jotka häntä uhkasivat; minä rukoilin
häntä, että hän sallisi minun keskeyttää käyntini joksikin päiväksi;
minä puhuin hänelle hänen maineensa, varallisuutensa ja lapsiensa edun
puolesta. Hän kuunteli minua kauan vaieten; hän oli kalpea kuin kuolema.

"Tavalla tai toisella", sanoi hän minulle vihdoin, "te pian lähdette;
älkäämme jouduttako tätä hetkeä; älkää huolehtiko minun vuokseni.
Voittakaamme päiviä, voittakaamme tunteja; päiviä, tunteja, siinä
kaikki mitä tarvitsen. Joku salainen aavistus sanoo minulle, Adolphe,
että minä kuolen teidän syliinne."

Me jatkoimme siis entistä elämäntapaamme, minä yhäti levottomana,
Ellénore yhä surullisena, kreivi de P. mykkänä ja huolestuneena.
Vihdoin saapui kirje, jota odotin: isäni vaati minua palaamaan
luokseen. Vein tämän kirjeen Ellénorelle.

"Jo nyt!" sanoi hän minulle luettuaan sen; "en luullut, että se
tapahtuisi niin pian."

Sitten puhjeten kyyneliin hän tarttui käteeni ja sanoi minulle:

"Adolphe, te näette, etten voi elää ilman teitä; en tiedä, miten
tulevaisuuteni muodostunee, mutta minä rukoilen teitä, ettette vielä
lähtisi; keksikää tekosyitä jäädäksenne. Pyytäkää, että isänne sallii
teidän viipyä täällä vielä puoli vuotta. Puoli vuotta, onko se nyt
mikään pitkä aika?"

Minä yritin vastustaa hänen ehdotustaan; mutta hän itki niin
katkerasti, vapisi niin kovasti ja hänen kasvoillaan oli niin
sydäntäsärkevä kärsimyksen ilme, etten voinut jatkaa. Minä heittäydyin
hänen jalkoihinsa, suljin hänet syliini, vakuutin hänelle uskollista
rakkauttani ja lähdin pois kirjoittaakseni isälleni. Kirjoitin
todellakin Ellénoren tuskan innoittamalla lämmöllä. Esitin tuhansia
viipymisen syitä; kuvasin, miten hyödyllistä minulle oli jatkaa
D:ssa eräiden luentojen seuraamista, jota en ollut voinut tehdä
Göttingenissä; ja kun lähetin kirjeeni postiin, toivoin hartaasti
saavani sen suostumuksen, jota pyysin.

Palasin illalla Ellénoren luo. Hän istui sohvalla; kreivi de P.
oli uunin luona jotensakin kaukana hänestä; molemmat lapset olivat
huoneen perällä, he eivät leikkineet ja heidän kasvoiltaan kuvastui
se hämmästys, jota lapsi tuntee, silloin kun se huomaa jännitystä,
jonka syytä se ei voi arvata. Ilmoitin Ellénorelle pienellä eleellä,
että olin tehnyt, niinkuin hän tahtoi. Ilon säde pilkahti esiin hänen
silmistään, mutta sammui taas kohta. Kukaan meistä ei puhunut mitään.
Vaitiolo kävi kiusalliseksi kaikille kolmelle.

"Minulle on kerrottu, herraseni", sanoi minulle vihdoin kreivi, "että
olette aikeissa matkustaa pois."

Vastasin hänelle, etten tiennyt siitä asiasta mitään.

"Minun mielestäni", vastasi hän, "tulisi nuoren miehen teidän ijällänne
jouduttaa itsensä jollekin virka-uralle; mutta", lisäsi hän katsahtaen
Ellénoreen, "mahdollisesti eivät kaikki täällä ajattele samoin kuin
minä."

Isäni vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Vapisin avatessani
kirjettä, kun ajattelin sitä tuskaa, minkä kieltävä vastaus tuottaisi
Ellénorelle. Tuntuipa minusta myös siltä, että se itsellenikin
olisi ollut yhtä katkeraa; mutta luettuani hänen suostumuksensa
näin äkkiä hengessäni kaikki jatkuvan oleskelun epämukavuudet.
Vielä kuusi kuukautta tätä tukalaa elämää ja pakkotilaa! huudahdin
itsekseni; kuusi kuukautta, jolloin joka hetki loukkaan miestä, joka
on osoittanut minulle ystävyyttä, asetan vaaralle alttiiksi naisen,
joka minua rakastaa, ollen riistämäisilläni häneltä sen ainoan aseman,
jossa hän voi elää rauhallisena ja kunnioitettuna; petän isääni; ja
minkätähden? Sentähden, etten uskalla katsoa silmiin hetken kestävää
tuskaa, joka ennemmin tai myöhemmin on välttämätön! Emmekö joka päivä
vähin erin ja pisara pisaralta koe tätä tuskaa? Minä en tee muuta
kuin pahaa Ellénorelle; minun tunteeni ei, sellaisena kuin se on, voi
häntä tyydyttää. Minä uhraudun hänen vuokseen, siitä hänen onnelleen
hedelmää koitumatta; ja minä itse, minä elän täällä hyödyttömänä,
epäitsenäisenä, vailla hetkenkään vapautta, voimatta hengittää
hetkeäkään rauhassa.

Palasin Ellénoren luo hautoen näitä ajatuksia. Tapasin hänet yksin.

-- Jään vielä puoleksi vuodeksi, sanoin minä hänelle.

-- Te ilmoitatte minulle tuon uutisen hyvin kuivakiskoisesti.

-- Se johtuu siitä, että pelkään suuresti, tunnustan sen suoraan, tämän
lykkäyksen seurauksia meidän molempien puolesta.

-- Minun ymmärtääkseni eivät ne ainakaan teidän kohdaltanne voine olla
erittäin ikävää laatua.

-- Te tiedätte sangen hyvin, Ellénore, että en koskaan huolehdi eniten
itsestäni.

-- Ette myöskään paljoa toisten onnesta.

Keskustelu oli saanut myrskyisän käänteen. Ellénore oli loukkaantunut
minun huolistani tilanteessa, jolloin hän oli luullut minun iloitsevan
yhdessä hänen kanssaan: minä puolestani olin loukkaantunut siitä,
että Ellénore oli voittanut ja tehnyt tyhjäksi kaikki edelliset
päätökseni. Siitä tuli tuima kohtaus. Me aloimme soimata toisiamme
molemmin puolin. Ellénore syytti minua siitä, että olin pettänyt
hänet, että olin tuntenut häntä kohtaan vain ohimenevää mieltymystä,
että olin vieroittanut hänestä kreivin rakkauden ja saattanut hänet
jälleen ihmisten silmissä siihen epäilyttävään valoon, josta hän koko
elämänsä oli koettanut päästä pois. Minua harmitti se, että näin hänen
kääntävän minun viakseni kaiken, minkä olin tehnyt vain ollakseni
hänelle mieliksi, ollakseni häntä murehduttamatta. Minä valitin kieroa
ja kahlittua asemaani, toimettomuudessa hupenevaa nuoruuttani, sitä
itsevaltiutta, millä hän vallitsi kaikkia toimiani. Näin puhuessani
huomasin hänen kasvonsa äkkiä kylpevän kyynelissä: pysähdyin, pyörsin
pois puheeni, kielsin sanani, aloin selitellä. Me syleilimme toisiamme:
mutta ensimäinen isku oli isketty, ensimäisen rajan yli astuttu. Olimme
molemmat lausuneet sanoja, joita ei enää saanut sanomattomiksi; me
saatoimme vaieta niistä, mutta emme unohtaa niitä. On asioita, joita
voi olla sanomatta kauan aikaa, mutta kun ne kerran on sanottu, palaa
niihin lakkaamatta uudestaan.

Me elimme täten neljä kuukautta pingoitetuissa väleissä, väliin
suloisessa sovussa, mutta emme koskaan täysin vapaina; iloa tuotti
meille suhteemme vieläkin, mutta ei enää entistä hurmausta. Kuitenkaan
ei Ellénore vierautunut minusta. Kaikkein kiivaimpienkin riitojemme
jälkeen hän oli yhtä innokas tapaamaan minua uudestaan, hän määräsi
yhtä tarkalleen kohtaustemme kellonlyömän kuin jos suhteemme olisi
ollut mitä leppoisin ja hellin. Usein olen tullut ajatelleeksi,
että juuri minun käytökseni saattoi osaltaan ylläpitää Ellénoressa
tällaista mielentilaa. Jos minä olisin rakastanut häntä samoin, kuin
hän rakasti minua, olisi hän varmastikin ollut tyynempi, hän olisi
myös omasta puolestaan ajatellut niitä vaaroja, joita hän uhmasi.
Mutta kaikki varovaisuus oli hänestä inhoittavaa, sentähden että
tämä varovaisuus oli lähtöisin minusta; hän ei arvioinut ollenkaan
uhraustensa suuruutta, sentähden että pääasia hänelle oli saada minut
ottamaan ne vastaan; hänelle ei jäänyt aikaa jäähtyä minun suhteeni,
sentähden että koko hänen aikansa ja kaikki hänen voimansa menivät
minun säilyttämiseeni. Uusi lähtöpäiväni lähestyi; sitä muistaessani
tunsin jonkinlaista ilon ja mielipahan sekaista tunnetta: samantapaista
kuin mies, jonka täytyy ostaa varma paraneminen tuskallisen leikkauksen
hinnalla.

Eräänä aamuna kirjoitti Ellénore minulle, että tulisin hetikohta hänen
luokseen.

-- Kreivi, sanoi hän minulle, kieltää minua ottamasta teitä vastaan;
mutta en tahdo totella tätä hirmuvaltiasta käskyä. Minä olen seurannut
tuota miestä maanpakoon, olen pelastanut hänen omaisuutensa; olen
kaikella tavoin hoitanut hänen etujaan. Nyt voi hän tulla toimeen
ilmankin minua: mutta minä, minä en voi tulla toimeen ilman teitä.

Voi helposti arvata, miten hartaasti minä yritin saada hänet luopumaan
suunnitelmasta, jota en voinut käsittää. Minä puhuin hänelle yleisestä
mielipiteestä.

-- Tämä mielipide, vastasi hän minulle, ei koskaan ole ollut
oikeudenmukainen minua kohtaan. Olen kymmenen vuoden ajan täyttänyt
velvollisuuteni paremmin kuin yksikään muu nainen ja tuo mielipide on
siitä huolimatta työntänyt minut pois siltä arvosijalta, jonka olen
ansainnut.

Minä muistutin hänelle hänen lapsistaan.

-- Minun lapseni ovat hra de P:n lapsia. Hän on tunnustanut ne
omikseen: hän on pitävä huolen niistä. He kiittävät onneaan, kun saavat
unohtaa äidin, joka ei voi antaa heille muuta kuin häpeää.

Minä pyysin ja rukoilin kahta hartaammin.

-- Kuulkaahan, sanoi hän minulle, jos rikon välini kreivin kanssa, niin
kieltäydyttekö tapaamasta minua? Kieltäydyttekö? toisti hän tarttuen
käsivarteeni niin tuimasti, että se sai minut värisemään.

-- En tietenkään, vastasin minä hänelle; ja mitä onnettomampi olette,
sitä uskollisempi on kiintymykseni teihin. Mutta ottakaahan nyt toki
huomioon...

-- Kaikki on otettu huomioon, keskeytti hän. Hän tulee pian, lähtekää
nyt; älkääkä enää tulko tänne.

Vietin lopun päivästä sanomattoman ahdistuksen vallassa. Kului kaksi
päivää, joina en kuullut mitään Ellénoresta. Kärsin siitä, etten
tiennyt hänen kohtaloaan; kärsin myös siitä, etten saanut nähdä häntä,
ja itseänikin hämmästytti se, että tämä seikka minua niin vaivasi.
Toivoin kuitenkin, että hän oli luopunut tuosta päätöksestä, jota niin
suuresti pelkäsin hänen tähtensä, ja aloin jo tuudittaa itseäni siihen
uskoon, kun eräs nainen pisti käteeni pienen kirjelipun, jossa Ellénore
pyysi minua tulemaan tapaamaan häntä sille ja sille kadulle, siihen ja
siihen taloon, kolmanteen kerrokseen. Riensin sinne toivoen yhäkin,
että, kun hän ei ollut voinut ottaa minua vastaan hra de P:n asunnossa,
hän oli tahtonut keskustella kanssani muualla vielä viimeisen kerran.
Tapasin hänet järjestelemässä asuntoa pitkäaikaisempaan kuntoon. Hän
tuli minua vastaan samalla tyytyväisen ja aran näköisenä koettaen lukea
silmistäni vaikutelmani.

"Kaikki on lopussa," sanoi hän minulle, "olen aivan vapaa.
Yksityisvaroistani saan seitsemänkymmentä viisi louis'ta korkoa; se
riittää minulle. Te viivytte täällä vielä kuusi viikkoa. Sitten kun
lähdette, voin kenties asettua lähemmäksi teitä; te tulette kenties
minua tervehtimään."

Ja aivan kuin hän olisi pelännyt vastausta alkoi hän kertoa
kaikenlaisista suunnitelmiinsa kuuluvista pikku seikoista. Hän koetti
jos jollakin tavoin vakuuttaa minua siitä, että hän tulisi olemaan
onnellinen, että hän ei ollut uhrannut mitään minun vuokseni, että
se ratkaiseva askel, jonka hän oli ottanut, oli hänelle edullinen,
vaikk'ei minua olisi ollutkaan. Oli ilmeistä, että tämä kaikki vaati
häneltä suuria ponnistuksia, ja ettei hän uskonut puoliakaan siitä,
mitä hän minulle puhui. Hän huumasi itsensä omilla sanoillaan,
peläten kuulla mitä minä sanoisin, hän pitkitti puhettaan innokkaasti
viivyttääkseen sitä hetkeä, jolloin minun vastaväitteeni vaivuttaisivat
hänet jälleen epätoivoon. Minulla ei ollut sydäntä tehdä ainoatakaan.
Otin vastaan hänen uhrauksensa, kiitin häntä siitä; sanoin hänelle,
että se teki minut onnelliseksi: sanoinpa hänelle vielä paljon
enemmänkin: minä vakuutin hänelle aina toivoneeni sitä, että joku
ratkaiseva päätös saisi aikaan sen, ettei minun tarvitsisi koskaan
jättää häntä; väitin epäröimiseni johtuneen vain hienotunteisuudesta,
joka kielsi minua suostumasta sellaiseen tekoon, joka järkytti koko
hänen asemansa. Minä en, sanalla sanoen, ajatellut mitään muuta kuin
saada kaikki hänen tuskansa, pelkonsa, huolensa, hänen epävarmuutensa
minun rakkaudestani tyystin haihtumaan. Puhuessani en nähnyt mitään
muuta kuin tämän päämäärän ja minä tein lupaukseni vilpittömällä
mielellä.



V.


Ellénoren ja kreivi de P:n erolla oli julkisuudessa sellaiset
seuraukset kuin helposti saattoi odottaakin. Ellénore kadotti siinä
silmänräpäyksessä koko kymmenen vuoden järkähtämättömän uskollisuutensa
hedelmät: hänet asetettiin samalle tasolle kuin kaikki ne hänen
luokkaansa kuuluvat naiset, jotka keveästi antautuvat yhtämittaisiin
lemmenseikkailuihin. Se, että hän oli jättänyt lapsensa, sai ihmiset
pitämään häntä luonnottomana äitinä, ja moitteettoman maineen
omaavat naiset toistelivat tyydytyksen tuntein, että tämän, heidän
sukupuolelleen oleellisimman hyveen laiminlyöminen ulottuisi varmasti
pian kaikkiin muihinkin. Samalla he häntä surkuttelivat, jotta eivät
riistäisi itseltään huvia solvata minua. Mitä minun käyttäytymiseeni
tulee, niin pidettiin minua viettelijänä, kiittämättömänä ihmisenä,
joka oli loukannut kestiystävyyttä ja hetkellistä mielijohdettaan
tyydyttääkseen riistänyt rauhan kahdelta ihmiseltä, joista hänen
olisi tullut kunnioittaa toista ja säästää toista. Eräät isäni
ystävistä pitivät minulle vakavia nuhdesaarnoja, toiset, jotka minun
suhteeni olivat vähemmän avonaisia, toivat minulle kiertotein ja
vihjauksin ilmi paheksumisensa. Nuoret miehet sitävastoin näyttivät
olevan ihastuksissaan siitä taitavuudesta, millä olin osannut lyödä
laudalta kreivin; ja kaikenlaisilla kokkapuheilla, joita turhaan
koetin vaientaa, onnittelivat he minua valloitukseni johdosta luvaten
seurata esimerkkiäni. En voi kuvata, miten kärsin sekä näistä ankarista
nuhteista että näistä häpeällisistä ylistyksistä. Olen vakuutettu
siitä, että jos todella olisin rakastanut Ellénorea, olisin voinut
oikaista yleisen mielipiteen sekä häneen että itseeni nähden. Niin
suuri on tosi tunteen voima, että kun se puhuu, vaikenevat väärät
selittelyt ja keinotekoiset sovinnaisuudet. Mutta minä olin ainoastaan
heikko, kiitollinen ja naisen vallassa oleva mies; minua ei tukenut
mikään sellainen yllyke, joka olisi ollut lähtöisin sydämestä.
Senvuoksi en osannut hämäytymättä lausua ajatustani; koetin aina
lopettaa keskustelun; ja jos se yhä jatkui, päätin sen joillakin
tuimilla sanoilla, jotka antoivat tietää toisille, että olin valmis
hakemaan heidän kanssaan riitaa. Totta tosiaan olisin paljon mieluummin
tapellut heidän kanssaan kuin vastannut heille.

Ellénore huomasi varsin pian, että yleinen mielipide nousi häntä
vastaan. Kaksi hra de P:n naissukulaista, jotka tämä vaikutusvallallaan
oli pakottanut ottamaan Ellénoren seurapiiriinsä, rikkoivat suhteensa
häneen mitä suurimmalla melskeellä, mielissään siitä, että he
moraalin ankarain periaatteiden turvissa vihdoinkin saivat laskea
valloilleen kauan pidätetyn pahansuopaisuutensa. Miehet jatkoivat
käyntejään Ellénoren luona; mutta heidän käytössävyynsä tuli jotakin
tuttavallista, joka ilmaisi, ettei hänellä enää ollut tukenaan mahtavaa
suojelijaa eikä puolustuksenaan liittoa, jolle yleinen mielipide jo
melkein oli antanut siunauksensa. Toiset tulivat hänen luokseen, niin
he sanoivat, sentähden että he olivat tunteneet hänet aina; toiset
sentähden että hän oli vielä kaunis ja että hänen vasta osoittamansa
kevytkenkäisyys oli taas herättänyt heissä toiveita, joita he eivät
yrittäneetkään häneltä peittää. Jokainen perusteli jollakin tavoin
tuttavuuttaan hänen kanssaan, s.o. jokainen luuli tämän tuttavuuden
olevan puolustelujen tarpeessa. Täten onneton Ellénore huomasi
ainaiseksi vajonneensa siihen asemaan, josta hän koko elämänsä oli
ponnistellut pois. Kaikki oli omiaan runtelemaan hänen sieluaan
ja loukkaamaan hänen ylpeyttään. Hän käsitti toisten hyljeksivän
käytöksen halveksimisen merkiksi ja toisten tunkeilevan lähestymisen
jonkun solvaisevan pyyteen osotukseksi. Hän kärsi yksinäisyydestään,
hän häpesi seuraansa. Oi, tietenkin olisi minun pitänyt lohduttaa
häntä; minun olisi pitänyt painaa hänet sydäntäni vasten ja sanoa
hänelle: Eläkäämme toinen toisillemme, unohtakaamme ihmiset, jotka
väärinymmärtävät meitä, olkaamme onnellisia vain oman kunnioituksemme
ja oman rakkautemme voimasta; koetinkin näin tehdä, mutta miten voisi
sammumassa olevaa tunnetta lietsoa liekkiin velvollisuuden sanelemalla
päätöksellä?

Ellénore ja minä teeskentelimme kumpikin toinen toisillemme. Hän ei
rohjennut uskoa minulle huoliaan, jotka olivat seurauksena uhrauksesta,
jonka hän varsin hyvin tiesi tehneensä minun pyytämättäni. Minä
olin ottanut vastaan tuon uhrauksen: minä en uskaltanut valittaa
onnettomuudesta, jonka olin edeltäpäin aavistanut, mutta jota en ollut
jaksanut torjua pois. Emme siis kumpikaan sanoneet sanaakaan siitä
ainoasta asiasta, joka lakkaamatta oli mielessämme. Me tuhlasimme
toisillemme hyväilyjä, me puhuimme rakkaudesta; mutta me puhuimme
rakkaudesta vain senvuoksi, että pelkäsimme puhua muusta.

Heti kun kahden rakastavan sydämen välillä on olemassa joku salaisuus,
heti kun jompikumpi heistä on päättänyt salata toiselta ainoankin
ajatuksen, on lumous lopussa, onni mennyttä. Kiivastuminen, vääryys,
yksinpä kylmentyminenkin, kaikki voidaan sovittaa, mutta teeskentely
tuo rakkauteen vieraan aineksen, joka turmelee ja kuihduttaa sen sen
omissa silmissä.

Omituisen epäjohdonmukaisesti torjuin mitä ankarimmalla paheksunnalla
pienimmätkin vihjaukset Ellénoresta, mutta samalla olin itse osaltani
ylimalkaisilla keskusteluillani myötävaikuttamassa siihen vääryyteen,
minkä hän sai kokea. Olin alistunut hänen tahtonsa alaiseksi, mutta
samalla olin saanut kauhun naisvaltaa kohtaan. Yhtä mittaa intoilin
naisten heikkoutta, heidän vaateliaisuuttaan, heidän tuskansa
hirmuvaltiutta vastaan. Toin esiin mitä säälimättömimpiä mielipiteitä;
ja tuo sama mies, joka ei voinut vastustaa yhtä kyyneltä, jonka jo
sanatonkin surumielisyys sai antamaan perään, jota hänen ollessaan
poissa rakastettunsa luota vaivasi tuottamansa kärsimyksen tunto,
esiintyi kaikissa puheissaan halveksivana ja heltymättömän kovana.
Kaikki suoranaiset ylistyspuheeni Ellénoresta eivät voineet haihduttaa
sitä vaikutelmaa, minkä tuontapaiset lausunnot jättivät. Minua
vihattiin, häntä surkuteltiin, mutta häntä ei kunnioitettu. Luettiin
hänen syykseen se, ettei hän ollut osannut herättää rakastajassaan
enempää arvonantoa omaa sukupuoltaan eikä suurempaa kunnioitusta
sydämen siteitä kohtaan.

Eräs herra, joka kuului Ellénoren salonkiin ja joka, senjälkeen kun
tämä oli rikkonut välinsä kreivi de P:hen, oli osoittanut häntä kohtaan
niin kiihkeää intohimoa, että Ellénoren hänen epähienon tunkeilemisensa
vuoksi oli ollut pakko sulkea hänet pois seurapiiristään, uskalsi
lasketella hänestä solvaavia pilapuheita, joita minun mielestäni oli
mahdoton sietää. Me miekkailimme; minä haavoitin häntä vaarallisesti,
haavoituin myös itse. En voi sanoin selittää sitä levottomuuden,
kauhun, kiitollisuuden ja rakkauden ilmettä, joka kuvastui Ellénoren
kasvoilta, kun hän näki minut tuon tapahtuman jälkeen. Hän muutti
asumaan luokseni, vastustelustani huolimatta; hän ei hetkeksikään
luopunut viereltäni koko sairauteni aikana. Päivisin hän luki minulle,
suurimman osan öitä hän valvoi vuoteeni reunalla; hän tarkkasi
vähäisimpiäkin liikkeitäni, hän arvasi jokaisen toivomukseni; hänen
valpas hyvyytensä teki moninkertaiseksi hänen kykynsä ja antoi hänelle
kaksin verroin voimaa. Hän vakuutti minulle yhä uudestaan, että jos
minä olisin kuollut, ei hänkään olisi voinut elää. Sydämeni oli täynnä
hellyyttä ja omantunnon vaivat raatelivat minua. Olisin tahtonut löytää
itsestäni jotakin, jolla olisin voinut palkita noin kestävän ja hellän
kiintymyksen; kutsuin avukseni muistot, mielikuvituksen, itse järjenkin
ja velvollisuuden tunteen: turhaa vaivaa! Tilanteen vaikeus, varmuus
siitä, että tulevaisuus oli erottava meidät, ehkäpä myös jonkinlainen
kapinanhenki kahletta vastaan, jota minun oli mahdoton katkaista,
kalvoivat minua sisällisesti. Syytin itseäni kiittämättömyydestä, jota
koetin häneltä salata. Olin aivan onneton, kun hän näytti epäilevän
rakkautta, joka oli hänelle niin välttämätön; enkä ollut vähemmän
onneton silloin, kun hän näytti uskovan siihen. Tunsin, että hän oli
parempi kuin minä, ja halveksin itseäni siitä, etten ollut hänen
arvoisensa. On hirvittävä onnettomuus, ettei saa vastarakkautta,
silloin kun itse rakastaa; mutta on sangen suuri onnettomuus olla
intohimoisen rakkauden esine, silloin kun ei enää itse rakasta. Tämän
henkeni, jonka olin pannut alttiiksi Ellénoren vuoksi, olisin antanut
vaikka tuhat kertaa, jotta hän olisi ollut onnellinen ilman minua.

Ne kuusi kuukautta, jotka isäni oli minulle myöntänyt oleskelulupaa,
olivat lopussa; täytyi ruveta tuumimaan poislähtöä. Ellénore ei
vähääkään vastustanut matkaani, hän ei edes koettanut sitä viivyttää;
mutta hän vaati minulta sen lupauksen, että kahden kuukauden
kuluttua jälleen palaisin hänen luokseen tai sallisin hänen tulla
minua tapaamaan; vannoin sen hänelle juhlallisesti. Mitä en olisi
luvannutkaan tuollaisena hetkenä, jolloin näin hänen kamppailevan
itseään vastaan ja hillitsevän tuskaansa? Hän olisi voinut vaatia minua
jäämään luokseen; syvimmässäni tiesin hyvin, että hänen kyyneleitään
olisin totellut. Olin kiitollinen hänelle siitä, että hän ei käyttänyt
valtaansa; tuntui kuin olisin siitä syystä rakastanut häntä enemmän.
Sitäpaitsi erosin itsekin katkeralla kaipuulla olennosta, joka oli
kiintynyt minuun noin harvinaisella alttiudella. Kauan kestävissä
suhteissa on aina jotakin niin syvää! Niistä muodostuu tietämättämme
osa sisäistä olemustamme! Kaukaa pitäen kaikessa rauhassa päätämme
katkaista ne; uskomme kärsimättöminä odottavamme vain hetkeä, jolloin
saamme panna tuon päätöksemme toimeen: mutta kun tuo hetki saapuu,
täyttää se meidät kauhulla; ja sellainen on meidän kurja, oikkuileva
sydämemme, että eroamme rikkiraastetuin rinnoin niistä, joiden kanssa
meidän oli ilotonta olla yhdessä.

Poissa ollessani kirjoitin säännöllisesti Ellénorelle. Pelko siitä että
kirjeeni voisivat tuottaa hänelle tuskaa ja halu kirjoittaa hänelle
vain sitä, mitä tunsin, olivat minulle ainaisena ristiriidan aiheena.
Olisin toivonut, että hän olisi arvannut sieluntilani, mutta tehnyt sen
tulematta siitä surulliseksi; olin tyytyväinen itseeni, kun olin voinut
käyttää sanoja kiintymys, ystävyys, uskollisuus rakkaus-sanan sijasta;
mutta äkkiä olin näkevinäni edessäni Ellénore raukan murheellisena
ja yksinäisenä, minun kirjeeni ainoana lohtunaan; ja sitten, kahden
varovaisesti sirkilöidyn ja kylmän sivun jälkeen, lisäsin taas nopeasti
muutamia tulisia tai helliä lauseita, jotka olivat omiaan pettämään
hänet uudestaan. Täten siis, vaikka en koskaan sanonut niin paljon,
että se olisi tyydyttänyt häntä, sanoin kuitenkin aina tarpeeksi
johtaakseni hänet harhaan. Tosiaan omituinen laji vilpillisyyttä, jonka
onnistuminen kääntyi minua itseäni vastaan, pitkitti ahdistustani ja
oli minulle sietämätöntä!

Levottomana laskin ohivieriviä päiviä ja tunteja; koetin ajatuksissani
hidastuttaa ajan kulkua; vapisin pelosta nähdessäni sen hetken
lähestyvän, jolloin minun tuli täyttää lupaukseni. En keksinyt
mitään keinoa voida matkustaa. En myöskään mahdollisuutta siihen,
että Ellénore voisi asettua samaan kaupunkiin kuin minä. Kentiespä,
ollakseni aivan suora, kentiespä en sitä halunnutkaan. Minä vertasin
riippumatonta ja rauhallista olotilaani siihen kiihkoisaan,
levottomaan ja heittelehtivään elämään, johon hänen intohimonsa minut
tuomitsi. Minun oli niin hyvä olla vapaana, mennä ja tulla, lähteä
ja palata, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota! Kanssaihmisteni
välinpitämättömyys oli minulle lepoa, niin sanoakseni, hänen
rakkautensa aiheuttaman väsymyksen jälkeen.

En kuitenkaan uskaltanut antaa Ellénoren aavistaa sitä, että olisin
tahtonut luopua suunnitelmistamme. Hän oli ymmärtänyt kirjeistäni,
että minun oli vaikea jättää isääni; hän kirjoitti minulle, että
hän siitä syystä alkoi hankkiutua matkaan. Kauan aikaa olin millään
tavalla vastustamatta tätä hänen päätöstään; minä en vastannut mitään
varmaa tästä asiasta. Annoin hänen epämääräisin sanoin ymmärtää,
että suurin iloni olisi aina tietää hänet... sitten lisäsin, tehdä
hänet onnelliseksi: kaikki surkeita kaksimielisyyksiä, mutkallista
kielenkäyttöä, jonka epäselvyys itseänikin tuskastutti, mutta jota
arkailin tehdä selvemmäksi. Vihdoin viimein päätin puhua hänelle
suoraan; sanoin itselleni, että se oli velvollisuuteni; yllytin
omantuntoni taisteluun heikkouttani vastaan; vahvistin itseäni hänen
tuskansa muistoa vastaan sillä ajatuksella, että hän sitten saisi
rauhan. Kävelin pitkin askelin huoneessani lausuillen ääneen sitä,
mitä aioin hänelle sanoa. Mutta tuskin olin pannut paperille muutamia
rivejä, kun jo mielialani muuttui: en enää nähnyt lauseitani niiden
sisällön, vaan sen vaikutuksen valossa, jonka ne varmasti tulivat
tekemään; ja yliluonnollisen voiman aivan tahtomattani ohjatessa
kuuliaista kättäni supistin sanottavani siihen, että ehdotin
hänelle muutaman kuukauden lykkäystä. En ollut taaskaan sanonut,
mitä ajattelin. Kirjeessäni ei ollut rahtuistakaan vilpittömyyttä.
Syyt, jotka esitin, olivat heikkoja, sentähden että ne eivät olleet
totuudenmukaisia.

Ellénoren vastaus oli kiivas; hän oli pahastunut siitä, että en
tahtonut nähdä häntä. Mitä hän siis minulta pyysi? Saada elää
tuntemattomana minun lähettyvilläni. Mitä olisi minulla pelättävää
hänen läheisyydestään, jos hän asuisi hiljaisessa lymypaikassaan
keskellä suurta kaupunkia, jossa ei kukaan häntä tuntenut? Hän oli
minun vuokseni uhrannut kaikki, omaisuutensa, lapsensa, maineensa; hän
ei pyytänyt muuta palkintoa uhrauksistaan kuin saada odottaa minua
kuin nöyrä orjatar, viettää joka päivä seurassani muutaman minuutin,
nauttia niistä hetkistä, jotka voisin hänelle lahjoittaa. Hän oli jo
napisematta myöntynyt kahden kuukauden eroon, ei siksi, että tämä ero
olisi hänen mielestään ollut välttämätön, vaan siksi, että minä näytin
sitä haluavan; ja kun hän vihdoin oli päässyt, raskaasti kooten päivät
pääksytyksin, siihen ajankohtaan, jonka minä itse olin määrännyt,
niin ehdotin minä hänelle, että hän alkaisi uudestaan tämän pitkän
kidutuskauden! Hän oli hyvinkin saattanut erehtyä, hän oli kenties
lahjoittanut elämänsä kovalle ja tylylle miehelle; minä olin tekojeni
herra, mutta minulla ei ollut oikeutta pakottaa häntä kärsimään, sen
ainoan hylkäämänä, jolle hän oli uhrannut kaikkensa.

Pian tämän kirjeen jälkeen saapui Ellénore itse; hän ilmoitti minulle
tulostaan. Minä lähdin hänen luokseen siinä varmassa mielessä, että
näyttäisin hyvin iloiselta; halusin kärsimättömästi tyynnyttää hänen
sydäntään ja antaa hänelle edes hetkiseksi onnea ja rauhaa. Mutta
olin loukannut häntä; hän tarkasteli minua epäluuloisesti: hän
havaitsi piankin väkinäiset ponnistukseni; hän ärsytti ylpeyttäni
soimauksillaan; hän herjasi minun luonnettani. Hän maalasi minut niin
kurjaksi heikkoudessani, että se sai minut kapinoimaan vielä enemmän
häntä kuin itseäni vastaan. Mieletön raivo valtasi minut: kaikki sääli
ja säästäminen oli tipotiessään, kaikki hienotunteisuus unohdettu.
Oli aivan kuin itse raivottaret olisivat yllyttäneet meitä toisiamme
vastaan. Kaiken, mitä suinkin leppymättömin viha oli keksinyt meistä,
sovellutimme molemminpuolisesti toisiimme, ja nuo molemmat onnettomat
olennot, koko maan päällä ainoat, jotka todella tunsivat toinen
toisensa ja olisivat voineet tehdä toisilleen oikeutta, ymmärtää ja
lohduttaa toisiaan, käyttäytyivät nyt kuin kaksi verivihollista,
vimmastuneina repimään toisensa kappaleiksi.

Me erosimme kolme tuntia kestäneen kohtauksen jälkeen; ja ensimäisen
kerran elämässä me erkanimme ilman selitystä, ilman sovintoa. Tuskin
olin jättänyt Ellénoren, kun jo suuttumukseni antoi sijaa syvälle
tuskalle. Olin kuin sekaisin päästäni, vielä aivan huumautuneena siitä,
mitä äsken oli tapahtunut. Toistin hämmästellen omia sanojani; en
voinut käsittää käyttäytymistäni; koetin etsiä itsestäni jotakin syytä,
mikä näin oli voinut minut harhauttaa.

Oli kovin myöhäinen, en tohtinut palata Ellénoren luo. Päätin mennä
häntä tapaamaan varhain seuraavana aamuna ja palasin kotiin isäni luo.
Siellä oli paljon vieraita; minun oli helppo niin suuressa seurassa
pysytellä syrjässä ja salata levottomuuteni. Kun vihdoin olimme kahden,
sanoi isäni minulle:

"Minulle on kerrottu, että kreivi de P:n entinen rakastajatar on tässä
kaupungissa. Olen aina antanut teidän olla täydessä vapaudessanne
enkä koskaan tahtonut tietää mitään rakkaussuhteistanne; mutta teidän
ijässänne ei sovi pitää julkista rakastajatarta; ja minä ilmoitan
teille, että olen ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseni hänet lähtemään
täältä pois."

Nämä sanat sanottuaan hän jätti minut. Minä seurasin häntä hänen
huoneeseensa asti; hän viittasi minua poistumaan.

"Isäni", sanoin minä hänelle, "Jumala tietää, etten ole kutsunut
Ellénorea tänne tulemaan; Jumala tietää, että soisin hänen olevan
onnellisen ja että sillä hinnalla olisin valmis ijäksi luopumaan
hänestä; mutta punnitkaa sitä, mitä teette; luullessanne erottavanne
minut hänestä, voitte mahdollisesti liittää minut häneen ainaisiksi
ajoiksi."

Kutsutin heti luokseni erään kamaripalvelijani, joka oli seurannut
minua matkoillani ja joka tunsi suhteeni Ellénoreen. Annoin hänen
tehtäväkseen ottaa selvää, jos mahdollista, heti paikalla, mitkä ne
toimenpiteet olivat, joista isäni oli puhunut. Hän palasi kahden tunnin
kuluttua. Isäni sihteeri oli uskonut hänelle vaitiolon lupauksella,
että Ellénore oli saava seuraavana päivänä häätömääräyksen. Ellénore
häädetty! huudahdin, häpeällisesti häädetty! Hän, joka on tullut tänne
ainoastaan minun tähteni, hän, jonka sydämen minä olen murtanut, hän,
jonka kyyneleitä kylmänä katsoin! Mihin voisi hän nyt kallistaa päänsä,
onneton, yksin ja vailla jalansijaa maailmassa, jonka kunnioituksen
minä olen häneltä riistänyt? Kenelle kertoa tuskaansa? Päätökseni oli
pian tehty. Pestasin avukseni miehen, joka minua palveli; lahjoin
hänet kullalla ja lupauksilla. Tilasin postivaunut kello kuudeksi
aamulla kaupungin portille. Tein tuhansia suunnitelmia Ellénoren
ja minun ikuista yhteiselämää varten; rakastin häntä enemmän kuin
vielä milloinkaan ennen; koko sydämeni oli jälleen hänen; olin ylpeä
voidessani suojella häntä. Kärsimättömästi halusin saada sulkea hänet
syliini; rakkaus täytti sieluni kokonaan; tunsin pään, sydämen ja
aistien kuumeista huumaa, joka järkytti koko olemukseni. Jos Ellénore
tuolla hetkellä oli tahtonut erota minusta, olisin vaikka kuollut hänen
jalkoihinsa pidättääkseni häntä.

Aamu koitti; riensin Ellénoren luo. Hän oli makuulla, vietettyään
yönsä itkien; hänen silmänsä olivat vielä kosteat ja hänen hapsensa
hajallaan; tuloni hämmästytti häntä.

"Tule", sanoin hänelle, "lähtekäämme!" Hän aikoi vastata jotakin.
"Lähtekäämme!" toistin minä. "Onko sinulla maan päällä ketään muuta
suojelijaa, muuta ystävää kuin minä? Eivätkö minun käsivarteni ole
sinun ainoa turvasi?"

Hän vastusteli.

"Minulla on tärkeitä syitä", jatkoin, "jotka ovat henkilökohtaista
laatua. Taivaan nimessä, seuraa minua."

Ja minä vein hänet mukaani väkisin. Matkalla minä hukutin hänet
hyväilyihini, pusersin häntä rintaani vasten, vastasin hänen
kysymyksiinsä ainoastaan suuteloilla. Vihdoin mainitsin hänelle,
että huomattuani isäni aikovan erottaa meidät, olin tuntenut, etten
voisi olla onnellinen ilman häntä, että tahdoin pyhittää hänelle
elämäni ja liittää meidät yhteen kaikilla mahdollisilla siteillä.
Hänen kiitollisuutensa oli ensin rajaton; mutta pian hän keksi
kertomuksessani ristiriitaisuuksia. Vähitellen hän kiihkein kysymyksin
sai minulta urkituksi esiin totuuden; hänen riemunsa katosi, hänen
kasvonsa peittyivät synkkään pilveen.

"Adolphe", sanoi hän minulle, "te petätte itsenne; te olette
jalomielinen, te uhraudutte minulle sentähden että minua vainotaan;
te luulette tuntevanne rakkautta ettekä itse asiassa tunne muuta kuin
sääliä."

Minkätähden lausuikin hän nuo turmiolliset sanat? Minkätähden paljasti
hän minulle salaisuuden, jota en tahtonut tietää? Koetin saada
hänet vakuutetuksi, kenties siinä onnistuinkin; mutta totuus oli
iskenyt läpi sieluni: innostus oli lyöty lamaan; pysyin edelleenkin
uhrautumispäätöksessäni, mutta se ei tehnyt minua enää onnelliseksi; ja
jo asui mielessäni ajatus, joka minun jälleen täytyi salata.



VI.


Kun olimme saapuneet valtakunnan rajalle, kirjoitin isälleni. Kirjeeni
oli kunnioittava, mutta sen pohjasävy oli katkera. Minä kannoin
hänelle kaunaa siitä, että hän oli lujittanut kahleitani luullessaan
katkaisevansa ne. Minä ilmoitin hänelle, että en jättäisi Ellénorea
ennenkuin hänen asemansa olisi niin vakiintunut, ettei hän enää
tarvitsisi minua. Minä pyysin häntä hartaasti, ettei hän vainoamalla
tätä pakottaisi minua pysymään häneen ainaisesti sidottuna. Odotin
hänen vastaustaan voidakseni päättää, mihin asettuisimme olemaan.

"Te olette kahdenkymmenen neljän vuotias", vastasi hän minulle: "en
tahdo käyttää teihin nähden määräysvaltaa, joka kohta on lopussa ja
johon en koskaan ole turvautunut; vieläpä koetan, mikäli suinkin voin,
salata teidän eriskummallista menettelyänne; levitän sellaista tietoa,
että olette matkustanut pois minun määräyksestäni ja minun asioissani.
Myöskin pidän kernaasti huolta rahallisista tarpeistanne. Tulette
itsekin pian huomaamaan, että elämä, jota vietätte, ei ole teille
sovelias. Teidän syntyperänne, lahjanne, varallisuutenne ovat luoneet
teidät yhteiskunnassa muulle paikalle kuin isänmaattoman ja irtolaisen
naisen toveriksi. Kirjeenne todistaa jo, ettette ole tyytyväinen
itseenne. Muistakaa, ettei kannata pitkittää tilannetta, jota täytyy
hävetä. Te hukkaatte hyödyttömästi nuoruutenne parhaimmat vuodet ja
sellainen menetys on korvaamaton."

Isäni kirje lävisti minut kuin tuhannen tikarin iskua. Satoja kertoja
olin itse sanonut itselleni saman, minkä hän sanoi minulle; satoja
kertoja olin tuntenut häpeää siitä, että elämäni hupeni turhuuteen
ja toimettomuuteen. Soimaukset, uhkauksetkin olisivat olleet minulle
mieluisampia; vastarinnassa olisi mielestäni ollut jotakin kunniakasta
ja minulla olisi ollut se tunne, että minun oli välttämätöntä koota
voimani puolustaakseni Ellénorea niitä vaaroja vastaan, jotka häntä
uhkasivat. Mutta nyt ei ollut mitään vaaroja: minulle suotiin täysin
vapaat kädet; ja tästä vapaudesta ei ollut muuta hyötyä kuin että
kannoin kahta kärsimättömämmin iestä, jonka näennäisesti olin itse
valinnut.

Me asetuimme Cadaniin, erääseen pieneen böömiläiseen kaupunkiin.
Teroitin itselleni sitä seikkaa, että kun kerran olin ottanut
vastuulleni Ellénoren kohtalon, niin en saanut tuottaa hänelle
kärsimystä. Onnistuinkin hillitsemään itseni. Kätkin omaan poveeni
pienimmätkin tyytymättömyyden ilmaukset ja käytin kaikki henkeni voimat
luodakseni itselleni eräänlaisen keinotekoisen iloisuuden, jolla
saatoin peittää syvän surullisuuteni. Tällä ponnistelulla oli itseeni
nähden odottamattomat seuraukset. Me olemme siinä määrin taipuisia
olentoja, että lopulta todellakin tunnemme niitä tunteita, joita alussa
teeskentelemme. Unohdin osittain nuo salatut murheeni. Alituinen
leikinlaskuni haihdutti omaakin raskasmielisyyttäni; ja nuo hellyyden
vakuuttelut, joilla hyvittelin Ellénorea, levittivät sydämeeni lempeää
liikutusta, joka muistutti melkein rakkautta.

Aika ajoittain kyllä kiusalliset muistot ahdistivat minua. Yksin
ollessani jouduin puuskapäisen levottomuuden valtaan. Keksin
jos jonkinlaisia eriskummallisia suunnitelmia riistäytyäkseni
äkkiarvaamatta irti tuosta piiristä, jossa en ollut paikallani. Mutta
torjuin aina pois nämä mielijohteet kuin pahat unet; Ellénore näytti
onnelliselta; kuinka olisin saattanut särkeä hänen onnensa? Noin viisi
kuukautta kului täten.

Eräänä päivänä huomasin, että Ellénore oli kiihdyksissään ja että hän
vaivoin koetti salata minulta jotakin ajatusta, joka häntä askarrutti.
Pitkien pyyntöjen jälkeen ja saatuaan minut lupaamaan, etten
koettaisi järkyttää sitä päätöstä, minkä hän oli tehnyt, hän tunnusti
minulle, että hra de P. oli kirjoittanut hänelle; hän oli voittanut
oikeusjuttunsa; hän muisteli kiitollisena niitä palveluksia, joita
Ellénore oli hänelle tehnyt, ja heidän kymmenvuotista yhdessäoloaan.
Hän tarjosi Ellénorelle puolet omaisuudestaan, ei rakentaakseen
uudestaan suhdetta hänen kanssaan, koska se ei ollut enää mahdollista,
vaan sillä ehdolla, että hän luopuisi siitä kiittämättömästä ja
kavalasta miehestä, joka oli heidät erottanut. "Minä olen vastannut",
sanoi hän minulle, "ja arvaatte kyllä, että kieltäydyin." Arvasin sen
liiankin hyvin. Olin liikutettu, mutta epätoivoissani tästä uudesta
uhrauksesta, jonka Ellénore minun vuokseni teki. En kuitenkaan
uskaltanut ruveta väittämään vastaan: yritykseni siihen suuntaan olivat
aina olleet niin tuloksettomia! Lähdin tuumiskelemaan, mille kannalle
minun nyt piti asettua. Se oli minulle selvää, että meidän suhteestamme
täytyi tulla loppu. Minulle se oli tuskallinen, hänelle se kävi
vahingolliseksi; ainoastaan minä olin estämässä häntä saavuttamasta
mukavaa asemaa ja sitä arvonantoa, joka maailmassa ennemmin tai
myöhemmin seuraa rikkautta; ainoastaan minä olin erottamassa häntä
hänen lapsistaan: käyttäytymiseni ei omissa silmissänikään enää ollut
anteeksi annettava. Seurata hänen tahtoaan tässä asiassa ei ollut
enää jalomielisyyttä, vaan rikollista heikkoutta. Minä olin luvannut
isälleni vapautua heti, kun en enää olisi välttämätön Ellénorelle.
Minun oli vihdoinkin aika lähteä virkauralle, alottaa toimelias elämä,
hankkia edes joitakin ansioita ihmisten kunnioitukseen nähden, ruveta
kunniakkaalla tavalla viljelemään lahjojani. Palasin Ellénoren luo
siinä, niinkuin uskoin, järkähtämättömässä mielessä, että pakottaisin
hänet myöntymään kreivi de P:n tarjoukseen ja että, jos asia vaati,
ilmoittaisin hänelle suoraan, etten enää rakastanut häntä.

"Rakas ystävä", sanoin minä hänelle, "jonkun aikaa voi kyllä
taistella kohtaloaan vastaan, mutta lopuksi täytyy kuitenkin aina
alistua. Yhteiskunnan lait ovat voimakkaammat kuin ihmisten tahto;
valtavimmatkin tunteet murtuvat olosuhteiden pakosta. Turhaan koettaa
ihminen itsepäisesti totella vain sydämensä ääntä; ennemmin tai
myöhemmin on hänen pakko kuunnella järkeä. Minä en voi teitä enää
kauemmin pidättää tässä asemassa, joka on yhtä arvoton teille kuin
minulle; minä en voi sitä tehdä en teidän enkä itseni vuoksi."

Sikäli kuin puhuin, Ellénoreen lainkaan katsahtamatta, tunsin
ajatusteni käyvän yhä epävarmemmiksi ja päätökseni horjuvan. Tahdoin
vielä kerran koota voimani ja jatkoin hätäisellä äänellä:

"Minä olen aina oleva ystävänne; olen aina tunteva teitä kohtaan
mitä syvintä kiintymystä. Nämä kaksi vuotta, jonka ajan suhteemme on
kestänyt, eivät koskaan tule haihtumaan muistostani; ne tulevat aina
olemaan elämäni kaunein aika. Mutta rakkautta, tuota aistien hurmaa,
tuota tahdostamme riippumatonta huumausta, joka saa unohtamaan kaikki
velvollisuudet, kaikki omat harrastukset, sitä en enää tunne."

Odotin hyvän aikaa hänen vastaustaan rohkenematta luoda katsettani
häneen. Kun vihdoin häneen katsahdin, oli hän liikkumaton; hän tuijotti
kaikkiin esineisiin ympärillään ikäänkuin hän ei olisi tuntenut niistä
ainoatakaan; tartuin hänen käteensä; se oli kylmä. Hän työnsi minut
luotaan.

"Mitä te tahdotte minusta", sanoi hän minulle; "enkö ole yksin, yksin
koko maailmassa, yksin ilman ainoatakaan olentoa, joka minua ymmärtää?
Mitä on teillä vielä minulle sanottavaa? Ettekö jo ole sanonut kaikkea?
Eikö kaikki jo ole lopussa, lopussa auttamattomasti? Jättäkää minut,
menkää luotani; ettekö te sitä juuri toivokin?"

Hän aikoi poistua, hän horjui; koetin pidättää häntä; hän kaatui
tiedottomana jalkoihini; nostin hänet käsivarsilleni, suutelin häntä,
koetin palauttaa häntä tajuihin.

"Ellénore", huudahdin, "palatkaa tajuihinne, palatkaa minun luokseni;
minä rakastan teitä oikealla rakkaudella, mitä hellimmällä rakkaudella.
Minä petin teitä vain siksi, että voisitte valita vapaammin."

Oi, sydämen herkkäuskoisuutta, sinä olet selittämätön! Nämä
yksinkertaiset sanat, jotka niin moni edellinen puheeni todisti
vääriksi, palauttivat Ellénoreen elämän ja luottamuksen; hän pyysi
minun sanomaan ne yhä uudestaan ja uudestaan: hän näytti hengittävän
niitä ahneesti. Hän uskoi minua: hän huumautui omasta rakkaudestaan,
jota hän luuli meidän yhteiseksi; hän vakuutti järkähtämättömästi
pysyvänsä siinä, mitä hän oli vastannut kreivi de P:lle, ja minä olin
sidottu lujemmin kuin milloinkaan.

Kolme kuukautta myöhemmin ilmaantui uusi mahdollisuus muutokseen
Ellénoren elämässä. Erään tuollaisen valtiollisen vaiheen johdosta,
jotka ovat niin tavallisia puolueiden järkyttämissä tasavalloissa,
pääsi hänen isänsä jälleen Puolaan ja sai takaisin omaisuutensa.
Vaikkakaan hän ei juuri ollenkaan tuntenut tytärtään, jonka äiti
oli vienyt Ranskaan kolmen vuotiaana, halusi hän nyt saada hänet
vakituisesti luokseen asumaan. Hän ei ollut kuullut Ellénoren
seikkailuista kuin vain joitakin hämäriä huhuja Venäjällä, jossa hän
oli asunut koko maanpakonsa ajan. Ellénore oli hänen ainoa lapsensa:
hän pelkäsi yksinäisyyttä, hän kaipasi hoitoa; hän ei parempaa pyytänyt
kuin saada selville tyttärensä asuinpaikan, ja heti kun hän sen oli
saanut tietää, pyysi hän tätä hartaasti saapumaan luokseen. Ellénore
ei voinut olla todenteolla kiintynyt isään, jota hän ei muistanut
nähneensä. Siitä huolimatta tunsi hän velvollisuutensa olevan totella;
täten hän turvasi lapsilleen suuren omaisuuden ja hankki itselleenkin
takaisin sen arvoaseman, jonka hänen onnettomuutensa ja oma käytöksensä
olivat häneltä riistäneet; mutta hän ilmoitti minulle jyrkästi, että
hän ei matkustaisi Puolaan, ellen minä seuraisi mukana.

"Minä en ole enää", sanoi hän minulle, "siinä ijässä, jolloin sielu
avautuu uusille vaikutelmille. Isäni on minulle outo. Jos jään tänne,
löytää hän muita, jotka ympäröivät hänet huolenpidollaan; hän on
tuleva siten aivan yhtä onnelliseksi. Minun lapseni saavat hra de P:n
omaisuuden. Minä tiedän kyllä, että kaikki tulevat minua soimaamaan,
minua pidetään kiittämättömänä tyttärenä ja tunteettomana äitinä:
mutta olen liian paljon kärsinyt; minä en ole enää niin nuori, että
ihmisten mielipiteillä olisi suurtakaan valtaa minuun. Jos päätökseni
tuntuu jollakin tavoin julmalta, niin syyttäkää, Adolphe, siitä
itseänne. Jos voisin kuvitella teidät toiseksi kuin mitä olette,
niin kentiespä suostuisin eroon, jonka katkeruutta lievittäisi pian
koittavan suloisen ja kestävän yhdessäolon ajatus; mutta te ette sen
parempaa pyytäisi kuin saada kuvitella minun elävän kahden sadan
peninkulman päässä itsestänne, tyytyväisenä ja rauhallisena, perheeni
helmassa ja ylellisyydessä. Te kirjoittelisitte siitä asiasta minulle
järkeviä kirjeitä, jotka jo aivan näen silmissäni; ne murtaisivat
sydämeni; en tahdo antautua siihen leikkiin. Minulla ei ole sitäkään
lohdutusta, että tietäisin voineeni uhraamalla koko elämäni herättää
teissä sellaisen tunteen, jonka olisin ansainnut; mutta te olette
joka tapauksessa ottanut tämän uhrin vastaan. Minä kärsin jo aivan
kylliksi teidän käytöksenne penseydestä ja meidän keskinäisen suhteemme
kuivakiskoisuudesta; minä siedän nämä kärsimykset, jotka te laskette
kannettavakseni, minä en vapaaehtoisesti tahdo kutsua esiin uusia."

Ellénoren äänessä ja sävyssä oli jotakin ankaraa ja tuimaa, joka
ilmaisi pikemminkin lujaa päätöstä kuin syvää ja liikuttavaa tunnetta.
Jonkun aikaa oli hän ollut aina jo etukäteen ärtynyt pyytäessään
minulta jotakin, aivan kuin olisin jo antanut kieltävän vastauksen. Hän
vallitsi minun tekojani, mutta hän tiesi, että minun arvostelukykyni ei
niitä hyväksynyt. Hän olisi tahtonut tunkeutua ajatusteni salaisimpaan
pyhäkköön murtaakseen siellä eräänlaisen salatun vastarinnan, joka
raivostutti häntä. Puhuin hänelle asemastani, isäni tahdosta,
omasta halustani; rukoilin, kiivastuin. Ellénore oli järkähtämätön.
Koetin vedota hänen jalomielisyyteensä, ikäänkuin ei rakkaus olisi
kaikista tunteista itsekkäin ja niin muodoin myös loukattuna vähimmin
jalomielinen. Tein sellaisenkin ihmeellisen yrityksen, että koetin
hellyttää häntä kuvaamalla, kuinka onneton minä olisin jäädessäni hänen
luokseen; onnistuin vain vimmastuttamaan hänet, siinä kaikki. Lupasin
tulla häntä tervehtimään Puolaan; mutta hän näki näissä lupauksissa,
joissa ei ollut innostusta eikä välittömyyttä, vain kärsimättömän halun
päästä hänestä erilleni.

Kokonaisen vuoden olimme jo asuneet Cadenissa tilanteemme mitenkään
muuttumatta. Kun Ellénore näki minut synkkänä tai alakuloisena, tuli
hän ensin murheelliseksi, sitten loukkaantui ja sai soimauksillaan
minut houkutelluksi tunnustamaan, että olin väsynyt, jonka seikan
olisin tahtonut salata. Minua puolestani harmitti, aina kun Ellénore
näytti tyytyväiseltä, nähdä hänen nauttivan olomuodosta, joka maksoi
minun onneni hinnan, ja minä häiritsin tätä hänen lyhytaikaista
nautintoaan vihjauksilla, jotka valaisivat hänelle minun sisäisen
mielentilani. Me ahdistimme siis toisiamme vuorotellen epäsuorilla
lauseilla peräytyäksemme sitten taas ylimalkaisten vastaväitteiden ja
epämääräisten puolustelujen turviin ja vaietaksemme. Sillä me tiesimme
niin hyvin molemmin puolin, mitä me aioimme toisillemme sanoa, että
me vaikenimme päästäksemme sitä kuulemasta. Joskus jompikumpi meistä
oli valmis antamaan myöten, mutta aina laiminlöimme otollisen hetken
lähestyä toisiamme. Meidän epäluuloiset ja haavoittuneet sydämemme
eivät enää löytäneet toisiaan.

Kysyin useasti itseltäni, minkätähden yhä jäin tuohon noin tuiki
kiusalliseen asemaan: vastasin siihen, että jos lähtisin Ellénoren
luota, seuraisi hän minua, ja niin olisin aiheuttanut taas uuden
uhrauksen hänen puoleltaan. Vihdoin tulin siihen päätökseen, että
täytyi vielä tehdä hänelle mieliksi viimeisen kerran ja että sitten,
kun kerran olin hänet jälleen saattanut perheensä helmaan, ei hän
voisi enää mitään vaatia. Olin juuri ehdottamaisillani hänelle sitä,
että saattaisin hänet Puolaan, kun hän sai ilmoituksen, että hänen
isänsä äkkiä oli kuollut. Hän oli määrännyt Ellénoren ainoaksi
perillisekseen, mutta eräät myöhemmät kirjeet olivat ristiriidassa
hänen jälkisäädöksensä kanssa ja jotkut etäiset sukulaiset uhkasivat
niiden nojalla kumota sen. Huolimatta siitä, että Ellénore ja hänen
isänsä olivat melko vieraita toisilleen, vaikutti tämä kuolemantapaus
häneen tuskallisesti: hän syytti itseään siitä, että hän oli hyljännyt
isänsä. Eikä aikaakaan niin hän jo syytti minua omasta virheestään.

-- Te olette saanut minut laiminlyömään pyhän velvollisuuden, sanoi hän
minulle. Nyt ei ole kysymys muusta kuin omaisuudestani: sen uhraaminen
on minulle vieläkin helpompaa. Minä en totta tosiaan matkusta yksinäni
maahan, jossa en tapaa muita kuin vihollisia.

-- Minä en ole tahtonut, vastasin minä hänelle, että te laiminlöisitte
mitään velvollisuutta; olisinpa päinvastoin toivonut, tunnustan sen
suoraan, että olisitte suvainnut joskus muistaa, että minunkin oli
tuskallista laiminlyödä omiani; tätä oikeudenmukaisuutta olen teiltä
turhaan odottanut. Minä taivun tahtoonne, Ellénore; teidän etunne on
tärkeämpi kuin kaikki muut asianhaarat. Me matkustamme yhdessä milloin
vain haluatte.

Me lähdimme todellakin matkaan. Matkan suoma virkistys, vaihteleva
ympäristö ja ponnistelumme itsemme hillitsemiseksi toivat
seurusteluumme aika-ajoin jonkin verran vanhaa sydämellisyyttä.
Pitkällinen tottumus toisiimme, ja kaikki ne moninaiset kohtalot, jotka
olimme yhdessä kokeneet, olivat liittäneet joka sanaan, melkeinpä
joka eleeseen muistoja, jotka siirsivät meidät äkkiä menneisyyteen ja
jotka vasten tahtoammekin täyttivät sydämemme liikutuksella, aivan
samoin kuin salamat iskevät halki yön silti sitä hälventämättä. Me
elimme, niin sanoakseni, jonkinlaisten sydämen muistelojen pohjalta,
jotka olivat siksi voimakkaita, että eron ajatus tuntui meistä
tuskalliselta, mutta kuitenkin siksi heikkoja, että ne eivät voineet
onnellistuttaa yhdessäoloamme. Minä antauduin näille tunnelmille
levätäkseni tavallisesta pakkovirityksestäni. Olisin tahtonut antaa
Ellénorelle sellaisia hellyydenosoituksia, jotka olisivat tyydyttäneet
häntä; väliin aloin puhua hänen kanssaan entistä rakkauden kieltä;
mutta nämä tunnelmat ja tämä kielenkäyttö muistuttivat noita kelmeitä
ja värittömiä lehtiä, jotka riutuen puhkeavat juurettoman puun oksista
kuin kuoleman jälkisato.



VII.


Ellénore sai, heti paikalle päästyään, hankituksi itselleen luvan
ruveta sen omaisuuden haltijaksi, jota häneltä käräjöitiin pois, sillä
ehdolla, ettei hän käyttäisi määräysvaltaansa ennenkuin oikeusjuttu
oli päätöksessä. Hän asettui asumaan eräälle isänsä perintötilalle.
Minun isäni, joka ei kirjeissään milloinkaan kosketellut mitään asiaa
aivan suoraan, tyytyi höystämään ne matkaani vastaan tähdätyillä
pistosanoilla.

"Olitte ilmoittanut minulle", kirjoitti hän, "että ette lähtisi
matkalle. Olitte esittänyt minulle laajasti kaikki ne syyt, jotka
estivät teitä lähtemästä; siksi olinkin aivan varma siitä, että te
matkustaisitte. Minä en voi muuta kuin surkutella teitä siitä, että
te, jolla on niin itsenäinen mielenlaatu, aina teette juuri sitä,
mitä te ette tahdo. Muuten en mitenkään halua arvostella tilannetta,
jota en täysin tunne. Tähän asti näytti minusta siltä kuin olisitte
ollut Ellénoren suojelija ja siltä kannalta katsottuna oli teidän
menettelytavassanne jotakin jaloa, joka oli kunniaksi luonteellenne,
oli kiintymyksenne esine sitten millainen tahansa. Nyt ovat suhteenne
toiset; nyt ette enää te suojele häntä, vaan hän suojelee teitä;
te oleskelette hänen luonaan, te olette muukalainen, jonka hän tuo
sukuunsa. Minä en sano mitään siitä asemasta, jonka täten valitsette
itsellenne; mutta kun sillä saattaa olla hankaluutensa, tahtoisin
vähentää niitä sikäli kuin minun vallassani on. Olen kirjoittanut
parooni de T:lle, meidän ministerillemme siinä maassa, jossa
oleskelette, suositellakseni teitä hänelle; en tiedä, suvaitsetteko
käyttää hyväksenne tätä suositusta; nähkää siinä ainakin vain hartaan
myötätuntoni osoitus, älkääkä mitenkään pitäkö sitä jonkinlaisena
hyökkäyksenä itsenäisyyttänne vastaan, jota isäänne nähden aina olette
osannut menestyksellä puolustaa."

Tukahdutin ne mietelmät, joita tällainen tyyli minussa herätti.
Maatila, jolla Ellénoren kanssa asustin, oli vähän matkan päässä
Varsovasta; lähdin kaupunkiin parooni de T:n luo. Hän otti minut
vastaan ystävällisesti, kyseli minulta Puolassa oleskeluni syitä,
tiedusteli suunnitelmiani; en tiennyt oikein mitä vastata hänelle.
Muutamia minuutteja kesti tällaista tukalaa keskustelua, sitten hän
sanoi:

-- Minä tahdon puhua teille suoraan. Minä tunnen ne syyt, jotka ovat
tuoneet teidät tähän maahan, isänne on ne minulle ilmoittanut; vieläpä
ymmärränkin ne: ei ole ainoatakaan miestä, joka ei kerran elämässään
olisi joutunut ristiriitaan toiselta puolen halutessaan rikkoa
sopimattoman suhteen ja toiselta puolen pelätessään tuottaa surua
sille naiselle, jota hän on rakastanut. Nuoruuden kokemattomuudesta
johtuu, että paljon liioitellaan sellaisen tilanteen vaikeuksia; uskoo
niin mielellään tosiksi kaikki nuo tuskan ilmaukset, joilla heikko ja
tunnealtis sukupuoli korvaa kaikki voiman ja järjen menetelmät. Sydän
kärsii, mutta itserakkaus nauttii sellaisesta; ja mies, joka toden
teolla luulee uhrautuvansa sille epätoivolle, jonka hän on aiheuttanut,
ei itse asiassa palvele kuin oman turhamaisuutensa harhakuvitelmia.
Ei ole ainoatakaan intohimoista naista, jollaisia maailma on täynnä,
joka ei olisi väittänyt, että hän kuolee, jos hänet hylätään; ei ole
ainoatakaan, joka ei vielä olisi elossa ja joka ei olisi lohduttautunut.

Minä tahdoin keskeyttää hänet.

-- Anteeksi, sanoi hän, nuori ystäväni, jos ilmaisen ajatukseni liian
säälimättömästi; mutta se hyvä, mikä minulle on kerrottu teistä,
lupaavat lahjanne, tuleva elämänuranne, kaikki tuo vaikuttaa sen,
että tunnen velvollisuudekseni olla teiltä mitään salaamatta. Näen
sieluunne, vasten tahtoannekin ja paremmin kuin te itse; te ette
ole enää rakastunut siihen naiseen, joka teitä vallitsee ja raahaa
mukanaan; jos te rakastaisitte häntä vielä, ette olisi tullut minun
luokseni. Te tiesitte, että isänne oli kirjoittanut minulle; saatoitte
helposti aavistaa, mitä minulla oli teille sanottavana; te ette ole
pahastunut kuullessanne minun suustani samoja ajatuksia, joita itse
itsellenne lakkaamatta toistatte ja aina turhaan. Ellénoren maine ei
lainkaan ole tahraton.

-- Lopettakaamme, minä pyydän, vastasin minä, tämä hyödytön keskustelu.
Onnettomat olosuhteet ovat voineet vaikuttaa Ellénoren varhaisempiin
vuosiin; ihmiset voivat saada epäedullisen käsityksen hänestä
valheellisen varjon nojalla; mutta minä olen tuntenut hänet jo kolme
vuotta, ja koko maan päällä ei ole sen ylevämpää sielua, jalompaa
luonnetta, ei puhtaampaa eikä alttiimpaa sydäntä.

-- Kuten haluatte, vastasi hän, mutta tuollaisiin vivahduksiin ei
yleinen mielipide kiinnitä huomiota. Tosiasiat puhuvat lahjomatonta
kieltään, ne ovat kaikkien tiedossa; jos kiellättekin minua niihin
kajoamasta, niin luuletteko sillä voivanne ne hävittää? Kuulkaahan
jatkoi hän: tässä maailmassa täytyy jokaisen tietää, mitä hän tahtoo.
Te ette kai nai Ellénorea?...

-- En tietenkään, huudahdin; hän itsekään ei ole sitä koskaan halunnut!

-- Mitä siis aiotte tehdä? Hän on kymmenen vuotta teitä vanhempi; te
olette kahdenkymmenen kuuden vuotias; te hoidatte häntä vielä kymmenen
vuotta; hän tulee vanhaksi; te olette päässyt elämänne keskipäivään
ehtimättä mitään alkaa, mitään lopettaa, joka tyydyttäisi teitä.
Ikävystyminen valtaa teidät; hän käy huonotuuliseksi; hän miellyttää
teitä päivä päivältä yhä vähemmän; te olette hänelle päivä päivältä
yhä välttämättömämpi: ja koko teidän ylhäinen syntyperänne, suuri
varallisuutenne, hienostunut älynne ei ole johtanut sen parempaan
tulokseen kuin että vetelehditte joutilaana jossakin Puolan loukossa,
ystävienne unohtamana, maineettomana, naisen kiduttamana, naisen, joka
ei koskaan, teitte te mitä tahansa, kuitenkaan tule olemaan tyytyväinen
teihin. Lisään vain yhden seikan ja sitten emme enää milloinkaan palaa
tähän aiheeseen, joka on teille kiusallinen. Kaikki tiet ovat teille
avoinna, kirjallisuus, sotalaitos, hallitus; teillä on edessänne mitä
loistavimmat avioliittomahdollisuudet; te olette luotu menemään ties'
kuinka pitkälle: mutta painakaa tarkkaan mieleenne, että teidän ja
kaiken menestymisen välillä on yksi yli pääsemätön este ja että tämä
este on Ellénore.

-- Olen luullut olevani velvoitettu, herra ministeri, vastasin minä
hänelle, kuuntelemaan teitä keskeyttämättä; mutta velvollisuuteni
itseäni kohtaan on myös ilmoittaa teille, että ette mitenkään ole
onnistunut muuttamaan minun kantaani. Ei kukaan muu kuin minä, toistan
sen vielä kerran, kykene oikein arvostelemaan Ellénorea; ei kukaan muu
osaa kyllin panna arvoa hänen tunne elämänsä aitouteen ja syvyyteen.
Olen hänen kanssaan niin kauan kuin hän tarvitsee minua. Ei mikään
ulkonainen menestys voisi lohduttaa minua, jos olisin jättänyt hänet
onnettomuuteen; ja vaikkapa minun täytyisikin supistaa elämänurani
siihen, että olen hänelle tukena, rohkaisen häntä hänen vaikeuksissaan,
kiedon hänet hellyyteeni häntä väärin tuomitsevan yleisen mielipiteen
halveksintaa vastaan, en sittenkään katsoisi käyttäneeni elämääni
hyödyttömästi.

Nämä sanat sanottuani lähdin; mutta ihme ja kumma: tunne, joka ne
minulle saneli, vaihtui niin nopeasti, että tuskin olin ehtinyt ne
lausua, kun se jo oli sammunut! Halusin palaamalla jalkaisin viivyttää
sitä hetkeä, jolloin taas tapaisin tuon saman Ellénoren, jota juuri
olin puolustanut; harppasin kiireesti kaupungin läpi: minulla oli tarve
olla yksin.

Päästyäni maaseudulle hidastutin kulkuani ja tuhannet ajatukset
risteilivät aivoissani. Nuo turmiolliset sanat: "Teidän ja kaiken
menestymisen välillä on yksi ylipääsemätön este ja tämä este on
Ellénore", kaikuivat korvissani. Heitin pitkän ja kaihomielisen
silmäyksen siihen aikaan, joka ijäksi oli häipynyt taakseni; muistelin
nuoruuteni toivoja, sitä lujaa luottamusta, mikä minulla ennen oli
omaan kykyyni vallita tulevaisuuttani, sitä kiitosta, minkä olin
niittänyt ensimäisistä kokeistani, sitä maineen aamuruskoa, jonka
olin nähnyt kajastavan ja katoavan. Toistin itsekseni useiden
opintotoverieni nimiä, joita olin kohdellut ylpeällä halveksinnalla
ja jotka pelkästään hellittämättömän työn ja säännöllisen elämän
voimasta olivat jättäneet minut kauas taakseen menestymisen, arvon ja
kunnian tiellä: oma toimettomuuteni ahdisti minua kuin painajainen.
Kuten saiturit aarteita kootessaan kuvittelevat kaikkea sitä hyvää,
mitä näillä aarteilla voisi ostaa, edusti Ellénore minun silmissäni
nyt luopumusta kaikista niistä menestysmahdollisuuksista, mitä minulla
muuten olisi ollut. Minä en surrut ainoastaan yhtä elämänuraa: kun
en ollut yrittänyt ainoatakaan, surin niitä kaikkia. Kun en koskaan
ollut koetellut voimiani, kuvittelin niitä rajattomiksi ja kiroilin
niitä; olisin toivonut, että luonto olisi luonut minut heikoksi ja
keskinkertaiseksi säästääkseen minulta ainakin tunnonvaivat siitä, että
halvensin itseäni tahallisesti. Jokainen kiitos, jokainen hyväksyntä,
joka minulle oli annettu lahjakkaisuudestani tai tiedoistani, tuntui
minusta sietämättömältä soimaukselta, aivan kuin olisin kuullut
ihailtavan vankityrmään kahlitun voimailijan väkeviä käsivarsia. Jos
yritin rohkaista mieltäni vakuuttamalla itselleni, että toiminnan aika
ei vielä ollut ohitse, nousi Ellénoren kuva eteeni kuin haamu työntäen
minut takaisin tyhjyyteen; hetkittäin raivosin häntä vastaan, mutta
kumma kyllä ei tämä raivo laisinkaan vähentänyt sitä kauhua, jota
tunsin ajatellessani, että voisin murhetuttaa häntä.

Väsyneenä näihin katkeriin tuntemuksiin alkoi sieluni äkkiä etsiä
lohtua vastakkaisista tunnelmista. Eräät sanat, jotka parooni de T.
ehkä sattumalta oli lausunut rauhallisen ja onnellisen avioliiton
mahdollisuuksista, saivat minut mielikuvituksessani rakentamaan
kuvan ihanteellisesta elämäntoverista. Ajattelin kaikkea sitä lepoa,
arvonantoa, jopa riippumattomuuttakin, minkä sellainen kohtalo minulle
tarjoaisi; sillä ne kahleet, joita jo niin kauan aikaa olin kantanut,
sitoivat minua tuhat kertaa enemmän kuin mitä laillisesti vahvistettu
liitto olisi tehnyt. Kuvittelin isäni iloa; halusin kärsimättömästi
saada jälleen isänmaassani ja vertaisteni seurapiirissä sen paikan,
mikä minulle kuului; kuvittelin, kuinka ankaran säädyllisellä ja
moitteettomalla käytöksellä taittaisin kärjen kaikilta niiltä
tuomioilta, joita kylmä ja pintapuolinen pahansuopaisuus oli minusta
langettanut, kaikilta niiltä moitteilta, joilla Ellénore minua kiusasi.

Alituisesti hän minua syyttää, sanoin itsekseni, kovasydämiseksi,
kiittämättömäksi ja armottomaksi. Oi, jospa taivas olisi suonut
minulle sellaisen naisen, jonka olisin voinut sopivaisuuden muotoja
loukkaamatta tunnustaa vaimokseni, jota isäni ei olisi hävennyt omaksua
tyttärekseen, niin olisin ollut maailman onnellisin ihminen saadessani
tehdä hänet onnelliseksi! Tämä lemmenherkkyys, jota ymmärretään väärin
sentähden että se on sairas ja loukattu, jolta vaatimalla vaaditaan
ilmaisuja, joita sydämeni ei voi antaa kiivastelevalle ja uhkailevalle
vaatijalle, kuinka se olisikaan suloista rakastetun olennon seurassa,
joka kanssani viettäisi säännöllistä ja kunnioitettua elämää! Mitä
kaikkea olenkaan tehnyt Ellénoren tähden! Hänen vuokseen olen jättänyt
maani ja sukuni; hänen vuokseen olen tuottanut surua vanhalle isälle,
joka vieläkin huokailee kohtaloani tuolla kaukana; hänen vuokseen asun
nyt näillä seuduin, jossa nuoruuteni hupenee hukkaan yksinäisyydessä,
vailla kunniaa, mainetta ja iloa: jos olen tehnyt näin paljon uhrauksia
ilman rakkautta tai velvollisuutta, niin eikö se todista, mitä kaikkea
rakkaus ja velvollisuus saisivatkaan minut tekemään? Jos näin suuresti
pelkään tuottaa tuskaa naiselle, joka ei vallitse minua muulla kuin
tuskallaan, niin kuinka hellävaroin karkoittaisinkaan kaiken murheen ja
huolen siltä, jolle voisin julkisesti uhrautua ilman omantunnonvaivoja
ja arkailuja! Miten toisenlaiselta kuin nyt näyttäisinkään silloin!
Miten tämä katkeruus, josta minua aina syytetään, sentähden että sen
vaikuttimet ovat tuntemattomat, nopeasti kaikkoaisi minusta! Miten minä
olisinkaan kiitollinen taivaalle ja hyväntahtoinen ihmisille!

Näin puhelin; silmäni kyyneltyivät; tuhannet muistot ryöppysivät
kuin kosket sieluuni; suhteeni Ellénoreen oli tehnyt minulle kaikki
nämä muistot innoittaviksi. Kaikki, mikä suinkin muistutti minulle
lapsuudestani, niistä paikoista, joissa olin viettänyt varhaisimmat
vuoteni, ensimäisistä leikkitovereistani, ijäkkäistä vanhemmistani,
jotka olivat tuhlanneet minulle ensi hellyyden osoituksia, kaikki
haavoitti mieltäni ja koski sydämeeni: olin pakotettu torjumaan luotani
aivan kuin rikolliset ajatukset kaikkein viehkeimmät kuvat, kaikkein
luonnollisimmat toivomukset. Se elämäntoveri, jonka mielikuvitukseni
äkkiä oli luonut minulle, sitävastoin liittyi kaikkiin näihin
kuvitelmiini, antoi pyhityksensä kaikille näille toivomuksille;
hän yhtyi kaikkiin velvollisuuksiini, kaikkiin iloihini, kaikkiin
mielihaluihini; hän muodosti sillan nykyisestä elämästäni tuohon
nuoruuden kauteen, jolloin toivo välkytteli edessäni niin laajaa
tulevaisuutta ja josta Ellénore oli minut erottanut kuin kuilu.
Pienimmätkin yksityiskohdat, mitättömimmätkin esineet kuvastuivat
jälleen muistooni; näin kuin silmieni edessä vanhanaikaisen linnan,
jossa olin asunut isäni kanssa, metsät, jotka sitä ympäröivät,
virran, joka huuhteli sen muureja, vuoret, jotka reunustivat kotoista
taivaanrantaa; kaikki nuo seikat tuntuivat minusta nyt niin läheisiltä,
niin eläviltä, että ne saivat minut tuskaisasti värähtämään; ja
mielikuvitukseni loihti näihin puitteisiin nuoren, viattoman olennon,
joka kaunisti ja henkevöitti niitä toivolla. Harhailin tällaiseen
haaveiloon vaipuneena, yhäti vailla mitään varmaa suunnitelmaa,
myöskään päättämättä lopettaa suhdettani Ellénoreen, tajuten
todellisuutta vain hämärästi ja epäselvästi, jotensakin samassa tilassa
kuin murheen murtama ihminen, joka on nähnyt lohdullisen unen ja joka
aavistaa, että tämä unelma on katkeava. Havaitsin äkkiä Ellénoren
linnan, jota huomaamattani olin lähestynyt, pysähdyin, käännyin
toisaalle: olin onnellinen voidessani viivyttää sitä hetkeä, jolloin
taas kuulisin hänen äänensä.

Päivä painui mailleen: taivas oli kuulaan heleä; seutu tyhjeni; ihmiset
olivat lopettaneet työnsä: he jättivät luonnon omiin hoteisiinsa.
Ajatukseni saivat vähitellen yhä vakavamman ja jylhemmän värityksen.
Yön hetki hetkeltä sakenevat varjot ja tuo minua ympäröivä suuri
hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin joku etäinen ääni katkaisi,
loivat minuun mielikuvaryöppyni jälkeen tyynemmän ja juhlallisemman
mielialan. Annoin katseeni liitää pitkin harmahtuvaa taivaanrantaa,
jonka ääriviivoja en enää erottanut ja joka juuri siksi antoi minulle
ikäänkuin jonkinlaisen äärettömyyden tunnelman. En ollut kokenut
mitään tällaista pitkään aikaan: hautoen lakkaamatta mielessäni
henkilökohtaisia asioita, katse aina kohdistettuna omaan tilanteeseeni,
olin vierautunut kaikista yleisistä aatteista; en ajatellut muuta
kuin Ellénorea ja itseäni: Ellénorea, joka herätti minussa väsymyksen
sekaista sääliä, itseäni, jota en enää voinut vähääkään kunnioittaa.
Olin alentunut niin sanoakseni erään uudenlaisen itsekkyyden,
raukkamaisen, tyytymättömän ja nöyryytetyn itsekkyyden ikeeseen; olin
iloinen ja kiitollinen siitä, että minussa oli herännyt ajatuksia,
jotka kuuluivat toiselle tasolle, että vielä kykenin unohtamaan itseni
ja antautumaan epäitsekkäiden mietteiden valtaan; sieluni tuntui
ikäänkuin nousevan pitkästä ja häpeällisestä alennustilasta.

Melkein koko yö kului näin. Kuljeskelin määrää vailla; astelin halki
peltojen ja metsien, ohi nukkuvien kylien. Silloin tällöin pilkahteli
jostakin etäisestä asunnosta kalpea valojuova pimeyden puhki. Tuolla,
puhuin itsekseni, kenties joku onneton paraillaan vääntelehtii
tuskissaan tai kamppailee kuoleman kanssa, tuon selittämättömän
kuoleman mysteerion kanssa, josta ei jokapäiväinen kokemuskaan
näy vielä saaneen ihmisiä vakuutetuksi, joka on kaikkien varma
päämäärä, mutta joka ei lohduta eikä rauhoita meitä, jonka kuittaamme
tavaksi tulleella välinpitämättömyydellä ja ohimenevällä kauhulla!
Ja minäkin, jatkoin itsekseni, olen mukautunut tähän mielettömään
epäjohdonmukaisuuteen! Kapinoin elämää vastaan, ikäänkuin ei elämä
loppuisikaan. Kylvän onnettomuutta ympärilleni voittaakseni muutamia
kurjia vuosia, jotka aika piankin minulta riistää! Oh, parasta luopua
noista hyödyttömistä ponnistuksista, nauttia vain nähdessään ajan
häipyvän, päiviensä kiiruhtavan pois yhden toisensa perästä, pysyä
liikkumattomana, jo puoleksi kuluneen elämän välinpitämättömänä
tarkastelijana; entä sitten jos se ryöstetään ja särjetään: ei ainakaan
voida pidentää sitä! Maksaako vaivaa taistella sen puolesta?

Kuoleman ajatus on aina vaikuttanut minuun syvästi. Se on aina
riittänyt heti tyynnyttämään kiihkeimmätkin mielenmyrskyni; nytkin
sillä oli tavanmukainen vaikutuksensa: mielialani Ellénorea kohtaan
tuli vähemmän katkeraksi. Koko ärtymykseni katosi; koko tästä
houre-yöstä ei minulle jäänyt muuta vaikutelmaa kuin suloinen, melkein
rauhaisa tunnelma: kentiespä myös ruumiillinen väsymys, jota tunsin,
osaltaan lisäsi tätä levollisuuden tunnetta.

Päivä alkoi koittaa; erotin jo esineet. Huomasin olevani jotensakin
etäällä Ellénoren asunnosta. Saatoin kuvitella hänen levottomuuttaan
ja joudutin askeleitani kiirehtiäkseni hänen luokseen niin paljon
kuin väsymykseltäni jaksoin, kun vastaani tuli ratsastaja, jonka
hän oli lähettänyt minua etsimään. Tämä kertoi, että Ellénore oli
kaksitoista tuntia ollut mitä suurimman pelon vallassa, että hän
käytyään Varsovassa ja etsiskeltyään kaikki lähiseudut oli palannut
kotiin sanoin kuvaamattomassa tuskassa ja että kylän asukkaat olivat
joka taholta lähteneet ulos minua etsiskelemään. Tämä kertomus vaikutti
minuun ensin jokseenkin tuskastuttavasi ja kiusallisesti. Minua
harmitti olla noin Ellénoren pääsemättömän valvonnan alaisena. Turhaan
sanoin itselleni, että tämä kaikki johtui vain hänen rakkaudestaan:
eikö tämä rakkaus ollut juuri koko onnettomuuteni syy? Kuitenkin
onnistui minun voittaa itsessäni tämä tunne, jota en hyväksynyt.
Tiesin, että hän oli hätäytynyt ja onneton. Nousin hevosen selkään.
Nopeasti ratsastin sen välimatkan, mikä meidät erotti. Hän otti minut
vastaan rajattomalla riemulla. Hänen liikutuksensa liikutti minua.
Meidän keskustelumme oli lyhyt, sillä hän muisti kohta, että minä olin
levon tarpeessa; ja minä jätin hänet sanomatta ainakaan tällä kertaa
mitään, joka olisi voinut pahoittaa hänen mieltään.



VIII.


Seuraavana aamuna nousin samanlaisten mietteiden ahdistamana kuin mitkä
olivat vaivanneet minua edellisenäkin päivänä. Ja seuraavina päivinä
levottomuuteni vain kasvoi; tuloksettomasti koetti Ellénore päästä
perille sen syystä, minä vastailin yksikantaan ja vältellen hänen
kiivaisiin kysymyksiinsä pidin taipumattomasti puoliani hänen kiihkeää
tunkeiluaan vastaan tietäen liiankin hyvin, että avomielisyydestäni
koituisi vain hänelle tuskaa ja että hänen tuskansa veisi minut taas
uuteen teeskentelyyn.

Levottomana ja kummissaan hän turvautui erään ystävättärensä apuun
saadakseen selville sen asian, jota hän väitti minun salaavan
itseltään; toivoen itsekin erehtyvänsä hän etsi tosiasiaa sieltä,
missä ei ollut kysymys muusta kuin tunteesta. Tämä ystävätär puheli
minulle minun omituisen oikullisesta mielenlaadustani, siitä, kuinka
visusti torjuin mielestäni kaikki pysyväisen liiton ajatukset, siitä
selittämättömästä halusta, mikä minulla oli eroon ja yksinäisyyteen.
Minä kuuntelin häntä hyvän aikaa vaieten; tähän hetkeen asti en ollut
maininnut kenellekään ihmiselle mitään siitä, etten enää rakastanut
Ellénorea; suuni ei tahtonut suostua tähän tunnustukseen, joka
tuntui minusta katalalta. Kuitenkin teki mieleni puolustautua; minä
kerroin varovaisesti tarinani antaen mitä suurimman tunnustuksen
Ellénorelle, myöntäen käyttäytymiseni epäjohdonmukaiseksi ja selittäen
sen johtuvaksi vaikeasta asemastamme, mutta päästämättä suustani
ainoatakaan sellaista sanaa, joka olisi selvästi ilmaissut, että
todellinen vaikeus minun puoleltani oli rakkauden puutos. Nainen, joka
kuunteli minua, tuli liikutetuksi tarinastani; hän näki jalomielisyyttä
siinä, mitä minä nimitin heikkoudeksi, onnettomuutta siinä, mitä
minä nimitin kovuudeksi. Samat selitykset, jotka saivat intohimoisen
Ellénoren raivostumaan, tekivät vakuuttavan vaikutuksen hänen
puolueettomaan ystävättäreensä. Ihminen on aina niin oikeudenmukainen
silloin, kun asia ei koske häntä itseään. Kuka lienettekin, älkää
milloinkaan antako toisten haltuun sydämenne asioita; sydän yksin
voi ajaa omaa asiaansa: se yksin tuntee haavojensa syvyyden;
jokainen vieras välittäjä muuttuu tuomariksi; hän erittelee, hän
hieroo sovintoa; hän ymmärtää välinpitämättömyyden; hän otaksuu
sen mahdolliseksi, hän tunnustaa sen mahdottomaksi välttää; juuri
sillä hän sitä puolustaa, ja välinpitämättömyys saa täten, suureksi
hämmästyksekseen, oikeutuksen leiman omissa silmissään. Ellénoren
soimaukset olivat saaneet minut vakuutetuksi siitä, että olin
syyllinen; siltä, joka luuli pitävänsä Ellénoren puolta, sain tietää
että, olin ainoastaan onneton. Tulin viekoitelluksi avaamaan sydämeni
kokonaan: minä myönsin, että tunsin Ellénorea kohtaan kiintymystä,
myötätuntoa, sääliä, mutta lisäsin samalla, että rakkaus ei ollut
minään tekijänä niissä velvollisuuksissa, joilla itseäni raskautin.
Tämä totuus, jonka siihen asti olin kätkenyt sydämeeni ja jota
vain joskus suuttumuksen ja ärtymyksen tilassa olin väläyttänyt
Ellénorelle, muuttui nyt omissa silmissänikin tosiperäisemmäksi ja
varmemmaksi ainoastaan siitä syystä, että toinen ihminen oli saanut
sen tietoonsa. Ottaa suuren askeleen, ratkaisevan askeleen, jos äkkiä
paljastaa kolmannen henkilön katseille kahdenkeskeisen hellän suhteen
salasokkelot; päivänvalo, joka siten tunkee tähän pyhäkköön, toteaa
ja päättää lopullisesti sen hävitystyön, jonka yö siihen asti kietoi
varjojensa vaippaan: niinpä ruumiitkin haudassa säilyttävät usein
alkuperäisen muotonsa siihen asti, kunnes ulkoilma pääsee koskettamaan
niitä muuttaen ne tomuksi.

Ellénoren ystävätär lähti: en tiedä, millä tavoin hän esitti
tälle meidän keskustelumme, mutta lähestyessäni salonkia, kuulin
Ellénoren puhuvan hyvin kiihtyneellä äänellä; huomattuaan minut
hän vaikeni. Heti senjälkeen hän alkoi eri muodoissa tuoda esiin
ylimalkaisia mielipiteitä, jotka eivät itse asiassa olleet muuta kuin
henkilökohtaisia hyökkäyksiä.

"Ei mikään ole sen omituisempaa", sanoi hän, "kuin eräänlainen muka
ystävyydestä johtuva harrastus; on olemassa ihmisiä, jotka tunkeutuvat
hoitamaan toisen asioita vain saadakseen turmella ne; he nimittävät
sitä kiintymykseksi: minusta sitä mieluummin olisi kutsuttava vihaksi."

Ymmärsin helposti, että Ellénoren ystävätär oli asettunut minun
puolelleni häntä vastaan ja suututtanut häntä sillä, ettei hän ollut
pitänyt minua kyllin syyllisenä. Minä tunsin vetäväni yhtä köyttä
toisen kanssa Ellénorea vastaan: se muodosti vielä uuden esteen
sydämiemme välille.

Muutamia päiviä myöhemmin Ellénore meni vieläkin pitemmälle: hän
ei vähääkään voinut hillitä itseään; heti kun hän luuli saaneensa
valituksen aihetta, vaati hän suoraa päätä selitystä, välittämättä
mitään hienotunteisuudesta tai laskelmista ja pitäen ilmeisesti
parempana rikkoa välit kuin jatkaa pakollista salailemista. Nuo
molemmat ystävättäret erkanivat epäsovussa ijäksi päiviksi.

-- Minkätähden sekoittaa vieraita meidän kahdenkeskeisiin
väittelyihimme? kysyin Ellénorelta. Tarvitsemmeko kolmatta voidaksemme
ymmärtää toisiamme? Ja jos me emme enää ymmärrä toisiamme, kuinka voisi
joku kolmas meitä siinä suhteessa auttaa?

-- Olette oikeassa, vastasi hän minulle: mutta se on teidän vikanne;
ennenaikaan en tarvinnut mitään välittäjää päästäkseni teidän
sydämeenne.

Äkkiä ilmoitti Ellénore aikovansa muuttaa elämäntapojaan. Käsitin hänen
puheistaan, että hän laski minua kalvavan tyytymättömyyden johtuvan
siitä yksinäisyydestä, missä me elimme: hän vetosi ensin kaikkiin
mahdollisiin vääriin selityksiin, ennenkuin taipui tyytymään oikeaan.
Me vietimme kahden kesken pitkiä yksitoikkoisia iltoja mykkinä ja
pahantuulisina; pitkien keskustelujen lähde oli kuivunut.

Ellénore päätti asettua kanssakäymiseen niiden aatelisperheiden kanssa,
jotka asuivat naapuristossa tai Varsovassa. Minun oli helppo huomata,
mitkä vaarat ja vastoinkäymiset piilivät näissä hänen suunnitelmissaan.
Ne sukulaiset, jotka riitelivät häneltä pois perintöä, olivat
paljastaneet hänen entiset harha-askeleensa ja levittäneet hänestä jos
jonkinlaisia panettelevia juoruja. Minua hirvitti ne nöyryytykset,
joita hän aikoi uhmata, ja minä koetin saada hänet luopumaan tästä
yrityksestä. Minun vastaväitteeni olivat turhat; minä loukkasin hänen
ylpeyttään pelonsekaisilla aavistuksillani, vaikkakin ilmaisin ne
hänelle vain varovaisesti. Hän luuli, että arkailin suhdettamme,
sentähden että hänen asemansa oli niin epämääräinen; siksi oli hän
vain sitä innokkaampi valloittamaan itselleen kunnioitettua asemaa
seuraelämässä: hänen ponnistuksensa onnistuivatkin osittain. Hänen
suuri omaisuutensa, hänen kauneutensa, jota aika ei vielä ollut kuin
hipaisemalla himmentänyt, yksinpä huhut hänen seikkailuistaankin,
kaikki hänessä oli omiaan herättämään uteliaisuutta. Piankin oli hän
saanut ympärilleen lukuisan seurapiirin; mutta salainen hämmingin
ja levottomuuden tunto vaivasi häntä. Minä olin tyytymätön omaan
tilanteeseeni, hän kuvitteli, että tyytymättömyyteni kohdistui hänen
asemaansa; hän hääräsi siitä päästäkseen; hänen palava halunsa
esti häntä tekemästä mitään laskelmia, hänen kiero asenteensa teki
epätasaiseksi hänen käytöksensä ja äkkityöntöisiksi kaikki hänen
toimenpiteensä. Hänellä oli tervejärkinen, mutta sangen vähän
laaja ajatuskyky; hänen luonteensa kiihkeys turmeli hänen henkensä
selvänäköisyyden ja hänen älynsä ahtaus esti häntä keksimästä
taitavinta menettelytapaa ja tajuamasta hienoimpia vivahduksia.
Ensimäisen kerran elämässään hänellä oli päämäärä; ja syöksyessään
tätä määrää kohti liian kiireisesti hän ampui ohi maalin. Kuinka
paljon ikävyyksiä hän nielikään minulle mitään niistä hiiskumatta!
Kuinka monta kertaa minä punastuinkaan hänen tähtensä rohkenematta
sitä hänelle sanoa! Sellainen mahti on ihmisten kesken pidättyvällä ja
määrämittaisella käytöksellä, että olin nähnyt kreivi de P:n ystäväin
kunnioittavan Ellénorea hänen rakastajattarenaan enemmän kuin mitä
hänen naapurinsa nyt kunnioittivat häntä rikkaana perijättärenä,
keskellä hänen omia alustalaisiaan. Ollen vuoron perään karskea ja
nöyrä, milloin miellyttävän kohtelias, milloin helposti närkästyvä,
oli hänen teoissaan ja sanoissaan aina ikäänkuin jotakin rajua ja
levotonta, joka tuhosi häneltä ihmisten arvonannon, jota ei voi saada
muulla kuin levollisuudella.

Tuodessani näin esiin Ellénoren viat syytän ja tuomitsen niistä vain
itseäni. Yksi ainoa sana minun huuliltani olisi tyynnyttänyt hänet:
minkätähden en voinut lausua tuota sanaa?

Me vietimme kuitenkin nyt viihtyisämpää yhdyselämää; ihmisseura
vapautti meidät tavallisen ajatuspiirimme ikeestä. Me olimme kahden
kesken vain silloin tällöin; ja kun meillä kummallakin oli toisiimme
rajaton luottamus, paitsi siinä, mikä koski sisäisiä tunteitamme,
niin sijoitimme huomiot ja tapaukset näiden tunteiden sijaan, ja
keskustelumme olivat siten käyneet jälleen verrattain viehättäviksi.
Mutta ei aikaakaan, niin koitui tästä uudesta elämäntavasta minulle
uutta hämminkiä. Siinä ihmisparvessa, joka Ellénorea ympäröi, huomasin
herättäväni ihmettelyä ja pahaa verta. Lähestyi se aika, jolloin oli
langetettava päätös hänen oikeusjutussaan; vastapuoli väitti, että
Ellénore oli vieroittanut itsestään isänsä sydämen lukemattomilla
hairahduksillaan; minun läsnäoloni antoi tukea heidän vakuutuksilleen.
Hänen ystävänsä syyttivät minun vahingoittavan hänen asiaansa. He
pitivät hänen rakkauttaan minuun anteeksi annettavana, mutta syyttivät
minua hienotunteisuuden puutteesta: minä käytin väärin, niin he
sanoivat, tunnetta, joka minun olisi pitänyt voida suistaa. Minä
yksin tiesin, että jos olisin jättänyt hänet, olisi hän seurannut
kantapäilläni ja olisi jättänyt sikseen kaiken omaisuutensa huoltamisen
ja kaikki varovaisuuslaskelmat rientääkseen minun jälkeeni. Minä en
voinut antaa yleisön tiedoksi tätä salaisuutta; niinpä minä Ellénoren
talossa näytin olevan vain vahingollinen muukalainen, joka oli esteenä
niiden toimenpiteiden menestymiselle, joista hänen kohtalonsa riippui;
ja niin nurinkurisesti käännettiin tosiasiat, että häntä surkuteltiin
minun vaikutusvaltani uhrina, vaikka minä itse juuri olin hänen
järkähtämättömien mielijohteittensa uhri.

Muuan uusi asianhaara teki tämän tuskallisen tilanteen vieläkin
monimutkaisemmaksi.

Ellénoren käytöksessä ja tavoissa tapahtui äkkiä kummallinen muutos:
tähän hetkeen asti hän ei ollut näyttänyt välittävän kenestäkään
muusta kuin minusta; äkkiä huomasin hänen rupeavan ottamaan vastaan
ja tavoittelemaan häntä ympäröiväin miesten suosiota. Tämä niin
hillitty, kylmä, arkaileva nainen näytti äkkiarvaamatta aivan
muuttaneen luonnettaan. Hän alkoi keimailla, jopa antaa toiveitakin
moniaille nuorille miehille, joista toiset olivat ihastuneita
hänen ulkomuotoonsa ja toiset, huolimatta hänen entisyydestään,
täydellä todella tavoittelivat hänen kättään; hän salli heille
pitkiä kahdenkeskeisiä kohtauksia; hän käytti heidän seurassaan
noita epämääräisiä, mutta silti ärsyttäviä muotoja, jotka pehmeällä
torjumis-otteellaan vain kehoittavat jäämään, sentähden että ne
ilmaisevat enemmän päättämättömyyttä kuin välinpitämättömyyttä, enemmän
empimistä kuin hylkäämistä. Sain tietää häneltä myöhemmin, ja myös
tosiasiat osoittivat sen minulle, että hän toimi näin surkuteltavan ja
väärän laskelman pohjalta! Hän luuli elvyttävänsä minun rakkauttani
kiihoittamalla mustasukkaisuuttani; mutta kaikki oli pelkkää tuhkaan
puhaltelemista, tuhkaan, jota ei enää mikään voinut lietsoa liekkiin.
Kentiespä tässä laskelmassa oli hänen tietämättään myös hieman naisen
turhamaisuutta! Hän oli loukkaantunut minun kylmyydestäni, hän tahtoi
todistaa itselleenkin, että hän vielä osasi miellyttää. Kentiespä
hän myös loppujen lopuksi tunsi jonkinlaista lohtua siinä autiossa
yksinäisyydessä, mihin minä olin hänen sydämensä jättänyt, kuullessaan
jälleen korvissaan rakkauden tunnustuksia, jollaisia minä en enää
pitkään aikaan ollut tehnyt?

Oli kuinka tahansa, ainakaan en minä hyvään aikaan arvannut
hänen oikeita vaikuttimiaan. Luulin jo näkeväni vastaisen
vapauteni aamuruskon; olin siitä hyvin iloinen. Peläten jollakin
harkitsemattomalla mielenliikkeellä keskeyttää tämän suuren ratkaisun
valmistusta, johon kiinnitin vapautuksen toivoni, muutuin lempeämmäksi,
näytin tyytyväisemmältä. Ellénore luuli lempeyttäni hellyydeksi,
toivoani nähdä hänet vihdoinkin onnellisena ilman minua haluksi tehdä
itse hänet onnelliseksi. Hän oli mielissään salajuonestaan. Välistä
hän kuitenkin hätäytyi siitä, etten enää näyttänyt minkäänlaisia
levottomuuden merkkejä; hän nuhteli minua siitä, etten millään tavoin
koettanut estää näitä mielistelyjä, jotka näennäisesti uhkasivat
ryöstää hänet minulta. Torjuin nämä syytökset luotani leikinlaskulla,
mutta en aina saanut häntä rauhoittumaan; hänen oma luonteensa
nosti väkisinkin päätään sen teeskentelyn vaipan alta, johon hän
oli kietoutunut. Meidän kohtauksemme alkoivat uudestaan toisella
pohjalla, mutta eivät silti vähemmän myrskyisinä. Ellénore pani minun
syykseni omat vikansa, hän antoi minun ymmärtää, että yksi ainoa sana
palauttaisi hänet kokonaan minun omakseni; sitten loukkaantuneena
vaitiolostani hän heittäytyi uudestaan kiemailuun aivan kuin raivolla.

Etenkin tässä kohdin voidaan minua, tiedän sen hyvin, syyttää
heikkoudesta. Minä tahdoin päästä vapaaksi, ja minä olisin voinutkin
päästä saaden yleisen hyväksymisen menettelylleni; olin ehkä
velvoitettukin vapautumaan: Ellénoren käytös oikeutti ja näytti
suorastaan pakottavan minua siihen. Mutta enkö tiennyt, että tämä
hänen käytöksensä oli minun aiheuttamani, enkö tiennyt, että Ellénore
sydämensä syvimmässä ei ollut lakannut minua rakastamasta? Saatoinko
rangaista häntä varomattomuudesta, jonka itse aiheutin, ja kylmän
ulkokultaisena etsiä tästä varomattomuudesta tekosyytä hylätäkseni
hänet säälittä?

En tietenkään halua puolustella itseäni, tuomitsen itseäni
ankaramminkin kuin mitä ehkä joku muu tekisi minun sijassani; mutta sen
todistuksen voin tässä ainakin pyhästi antaa itselleni, etten koskaan
ole toiminut kylmien laskelmien mukaan ja että luonnolliset ja tosi
tunteet ovat aina ohjanneet tekojani. Mistä siis johtuu, että kaikkine
näine tunteineni minusta ei ole ollut niin pitkän ajan kuluessa muuta
kuin pahaa itselleni ja muille?

Joka tapauksessa tarkkasivat ihmiset minua hämmästellen. Oleskeluani
Ellénoren luona ei voinut selittää muuten kuin syvästä kiintymyksestä
johtuvaksi, ja minun välinpitämättömyyteni niiden lemmenliittojen
suhteen, joita hän näytti olevan valmis joka hetki solmimaan, todisti
taas tätä kiintymystäni vastaan. Katsottiin tämän käsittämättömän
suvaitsevaisuuteni johtuvan kevytmielisestä maailmankatsomuksesta,
moraalin löyhyydestä, jotka todistivat minun olevan äärimmäisen
itsekkään, maailman turmeleman ihmisen. Näitä arvelmia, jotka tekivät
sitäkin varmemman vaikutuksen, kun ne juuri parhaiten kuvasivat niiden
ilmituojien omaa sielunelämää, kerrottiin edelleen ja ne saavuttivat
yleisen hyväksymisen. Tämä huhu saapui vihdoin minunkin korviini; minua
suututti tämä odottamaton havainto: väärinymmärrys ja panettelu, siinä
palkka pitkistä palveluksistani; naisen vuoksi olin unohtanut kaikki
omat harrastukseni ja luopunut kaikista elämän iloista ja minä sain
tuomion niskoilleni.

Minulla oli tästä asiasta kiivas ajatustenvaihto Ellénoren kanssa:
yksi ainoa sana pyyhki olemattomiin koko tuon ihailijajoukon, jonka
hän oli päästänyt luokseen vain saadakseen minut pelkäämään sitä, että
mahdollisesti kadottaisin hänet. Hän supisti seurapiirinsä muutamiin
naisiin ja joihinkin vanhempiin herroihin. Kaikki meidän ympärillämme
palautui säännöllisiin muotoihinsa: mutta me itse olimme vain entistä
onnettomampia: Ellénore luuli saaneensa uusia oikeuksia; minä tunsin
ylläni uusien kahleiden painon.

En saata kuvata, millaista katkeruutta ja millaisia raivonpuuskia
tämä näin monimutkainen suhteemme aiheutti. Meidän elämämme oli
vain yhtämittaista myrskyä; tuttavalliset välit kadottivat kaiken
viehätyksensä, rakkaus kaiken sulonsa; meillä ei enää ollut noita
ohimeneviäkään heltymyksen tunnelmia, jotka ainakin joksikin hetkeksi
tuntuvat parantavan parantumattomia haavoja. Peittelemätön totuus
irvisti vastaamme joka suunnalta; ja minä käytin, tehdäkseni itseni
oikein ymmärretyksi, mitä kovimpia ja säälimättömimpiä sananmuotoja.
En lakannut, ennenkuin näin Ellénoren kyynelten vallassa, ja nuo
kyyneleetkin olivat vain kuin hehkuvaa laavaa, joka valuen pisar
pisarelta sydämeeni sai minut parahtamaan silti voimatta pakottaa minua
peruuttamaan sanojani. Silloin sattui useamman kerran, että hän nousi
kalpeana ja profeetallisena: "Adolphe", saattoi hän huudahtaa, "te
ette tiedä, millaista tuskaa minulle tuotatte; kerran vielä saatte sen
tietää, saatte tietää sen minun kauttani, sitten kun olette syössyt
minut hautaan." Minä onneton, miksi en, hänen näin puhuessaan, itse
heittäytynyt sinne ennen häntä!



IX.


En ollut käynyt parooni de T:n luona sitten viime vierailuni. Eräänä
aamuna sain häneltä näin kuuluvan kirjelipun:

"Ne neuvot, jotka annoin teille, eivät olisi ansainneet niin pitkää
vieromista. Mille kannalle asettunettekin oman asianne suhteen, niin
olette joka tapauksessa minun rakkaimman ystäväni poika ja teidän
seuranne tuottaa minulle aina iloa; lisäksi veisin teidät kernaasti
eräiden henkilöiden piiriin, joista voin vakuuttaa, että teille on
oleva mieluista tutustua heihin. Sallikaa minun lisäksi huomauttaa,
että mitä enemmän teidän elämäntapanne, josta en tahdo sanoa mitään
pahaa, on tavallisuudesta poikkeava, sitä tärkeämpää on teille poistaa
ihmisten, epäilemättä perättömät, ennakkoluulot näyttäytymällä
seuraelämässä."

Tunsin itseni kiitolliseksi siitä hyväntahtoisuudesta, jota tuo vanha
herra minulle osoitti. Lähdin hänen luokseen. Ellénoresta ei ollut
puhetta. Parooni vaati minua jäämään päivälliselle: sinä päivänä ei
hänen luonaan ollut muita kuin eräitä sangen älykkäitä ja rakastettavia
mieshenkilöitä. Ensin olin hieman hämilläni, mutta koetin voittaa
arkuuteni; aloin vilkastua ja puhella, koetin vaikuttaa mahdollisimman
henkevältä ja tietorikkaalta. Huomasin, että minun onnistuikin herättää
mielenkiintoa ja suosiota. Tämänlaatuinen menestys, jollaista en
ollut pitkään aikaan kokenut, hiveli suloisesti itserakkauttani: tämä
nautinto teki parooni de T:n seuran minulle vieläkin miellyttävämmäksi.

Käyntini hänen luonaan taajenivat. Hän antoi suoritettavakseni
eräitä hänen virka-alaansa kuuluvia tehtäviä, joita hän pitemmittä
mutkitta saattoi uskoa minulle. Ellénore oli ensin hämmästyksissään
tästä äkkimuutoksesta minun elämässäni; mutta minä puhuin hänelle
paroonin ystävyydestä isääni kohtaan sekä siitä ilosta, mitä tunsin
voidessani jälkimäiseen nähden lievittää poissaoloni katkeruutta
edes sillä, että olin toimittavinani jotakin hyödyllistä. Ellénore
raukka, kirjoitan tätä nyt todellisella tunnonvaivalla, oli iloissaan
siitä, että näytin rauhallisemmalta ja hän tyytyi, paljonkaan
valittamatta, viettämään usein suurimman osan päivää erossa minusta.
Parooni puolestaan johti puheen uudestaan Ellénoreen heti kun välimme
oli käynyt tuttavallisemmaksi. Minun vakaa tarkoitukseni oli aina
puhua hyvää hänestä, mutta huomaamattani tulin maininneeksi hänestä
myös keveämmässä ja huolettomammassa äänilajissa: väliin annoin
ymmärtää ylimalkaisin lauseparsin, että varsin hyvin käsitin, miten
välttämätöntä minun oli rikkoa suhteeni; väliin taas turvauduin
leikinlaskuun; haastelin naureskellen naisista ja siitä, miten vaikeaa
yleensä oli päästä heistä eroon. Nämä puheet huvittivat vanhaa,
sielullisesti väsähtänyttä ministeriä, joka hämärästi muisteli, että
hänelläkin oli nuoruudessaan ollut harmia rakkausjutuista. Niinpä
petin, enemmän tai vähemmän, kaikkia ihmisiä, vain sentähden, etten
voinut paljastaa tunteitani: minä petin Ellénorea, sillä minä tiesin,
että parooni tahtoi erottaa minut hänestä, ja salasin sen häneltä;
minä petin hra de T:tä, sillä annoin hänen olla siinä luulossa, että
olin valmis katkaisemaan suhteeni. Tämä kaksinaamaisuus oli kovin
vierasta oikealle luonteelleni; mutta ihminen turmeltuu heti, kun hänen
sydämessään vain on yksikin sellainen ajatus, jota hänen on pakko koko
ajan peittää.

Vielä tähän asti en ollut parooni de T:n luona tutustunut muihin
kuin niihin mieshenkilöihin, jotka muodostivat hänen läheisimmän
seurapiirinsä. Eräänä päivänä ehdotti hän minulle, että jäisin suureen
juhlatilaisuuteen, jonka hän piti herransa syntymäpäivän kunniaksi.
"Te tulette siellä tapaamaan", sanoi hän minulle, "Puolan kauneimmat
naiset: ette kylläkään sitä, jota rakastatte; ja se pahoittaa mieltäni;
mutta on naisia, joita ei näe muualla kuin heidän kotonaan."

Tämä lause vaikutti minuun varsin tuskallisesti; en vastannut mitään,
mutta sisäisesti soimasin itseäni siitä, etten puolustanut Ellénorea,
joka, jos minua vastaan olisi hänen kuultensa hyökätty, olisi mitä
lämpimimmin pitänyt minun puoltani.

Seura oli lukuisa; minua tarkasteltiin aivan erikoisesti. Kuulin, miten
ympärilläni aivan hiljaa mainittiin isäni, Ellénoren ja kreivi de
P:n nimiä. Minun lähestyessäni keskustelu taukosi ja alkoi taas, kun
etenin. Oli ilmeistä, että ihmiset kertoivat toisilleen minun tarinaani
ja että jokainen tietenkin kertoi sen omalla tavallaan; tilanteeni
oli sietämätön; otsaltani valui kylmä hiki. Minä vuoroin punastuin ja
kalpenin.

Parooni huomasi pulani. Hän tuli luokseni, oli minulle kaksin verroin
huomaavainen ja kohtelias ja käytti jokaista tilaisuutta antaakseen
minusta kiittäviä lausuntoja, ja hänen arvovaltansa vaikutuksesta
olivat pian muutkin pakotetut osoittamaan minulle samanlaista
arvonantoa.

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, sanoi hra de T. minulle: "Minä
tahtoisin vieläkin kerran puhua teille avomielisesti. Minkätähden
haluatte pitkittää tilannetta, josta te kärsitte? Kenelle teette sillä
hyvää? Luuletteko, ettei tiedetä, mitä teidän ja Ellénoren välillä
tapahtuu? Koko maailma on selvillä siitä, että te olette katkeria ja
toisiinne tyytymättömiä. Te vahingoitatte asiaanne olemalla heikko,
ettekä vähemmän olemalla kova; sillä kaiken epäjohdonmukaisuutenne
huippu on siinä, että te ette sentään voi tehdä onnelliseksi tuota
naista, joka tekee teidät itsenne niin onnettomaksi."

Olin vielä myrtynyt äsken kokemastani tuskasta. Parooni näytti minulle
useita isäni kirjeitä. Ne ilmaisivat paljon suurempaa surua kuin mitä
olin otaksunut. Tulin kovin alakuloiseksi. Tieto siitä, että minä
jatkuvasti liehdoin Ellénoren mielenmyrskyjä, lisäsi neuvottomuuttani.
Loppujen lopuksi, aivan kuin kaikki olisi liittoutunut Ellénorea
vastaan, hän itse omalla kiivaudellaan sai minut, näin empiessäni,
tekemään ratkaisevan päätöksen. Minä olin ollut poissa koko päivän;
parooni oli viivyttänyt minua luonaan vielä kutsujen jälkeen; oli
jo myöhäinen ilta. Minulle tuotiin parooni de T:n läsnäollessa
kirje Ellénorelta. Näin edellisen silmissä jonkinlaisen orjuuttani
säälittelevän ilmeen. Ellénoren kirje oli kovin katkera. Mitä, sanoin
itsekseni, en saa enää viettää päivääkään vapaana, en saa enää
hengittää tuntiakaan rauhassa. Hän vainoaa minua kaikkialla niinkuin
orjaa, joka on tuotava takaisin hänen jalkoihinsa; ja sitä tuimempana,
mitä heikommaksi tunsin itseni, huudahdin: "Totisesti, minä lupaan sen,
nyt katkaisen kaikki välini Ellénoreen, ja uskallan sen sanoa hänelle
itse; te voitte ilmoittaa siitä etukäteen isälleni."

Näin sanoen jätin paroonin. Olin jo pahoillani siitä, mitä juuri olin
lausunut, enkä itsekään oikein uskonut lupaukseen, jonka olin antanut.

Ellénore odotti minua kärsimättömästi. Omituisen sattuman kautta oli
hänelle nyt juuri poissaollessani ensimäisen kerran mainittu siitä,
että parooni de T. yritti erottaa meitä. Hänelle oli kerrottu, mitä
minä olin puhellut ja millaista pilaa olin laskenut. Hänen epäluulonsa
olivat heränneet, hän oli koonnut mielessään yhteen useampia
asianhaaroja, jotka tuntuivat vahvistavan niitä. Minun äkillinen
tuttavallisuuteni miehen kanssa, jonka kanssa en ollut milloinkaan
ennen seurustellut, se läheinen ystävyyssuhde, joka vallitsi tämän ja
isäni välillä, näyttivät hänestä kumoamattomilta todistuksilta. Hänen
levottomuutensa oli lyhyessä ajassa kasvanut siihen mittaan, että
kohdatessani hänet hän oli jo aivan vakuutettu kavalluksestani, kuten
hän sitä nimitti.

Minä olin saapunut hänen luokseen lujasti päättäneenä puhua hänelle
suuni puhtaaksi. Mutta kun hän syytti minua, niin, kuka uskoisi, minun
ainoa pyrkimykseni oli tehdä kaikki tyhjäksi. Niin, kielsinpä tuona
samana päivänä juuri sen, mitä äsken vielä olin päättänyt hänelle sanoa
seuraavana päivänä.

Oli myöhä; minä jätin hänet yksin, kiiruhdin nukkumaan saadakseni
päättymään tämän pitkän päivän; ja kun vihdoin olin aivan varma siitä,
että se todella oli lopussa, tuntui minusta hetkellisesti ikäänkuin
ääretön paino olisi nostettu hartioiltani.

Seuraavana päivänä nousin vasta noin puolen päivän aikana, ikäänkuin
viivyttämällä kohtaustamme olisin samalla viivyttänyt lopullista
kohtalokasta hetkeä.

Ellénore oli rauhoittunut yön aikana sekä omien mietteittensä että
minun eilisten vakuuttelujeni perusteella. Hän puheli minulle
käytännöllisistä asioistaan avomielisellä luottamuksella, joka
liiankin hyvin ilmaisi, että hän piti meidän molempien elämäämme
erkanemattomasti yhteenkuuluvana. Mistä löytää sanat, jotka olisivat
saaneet hänet jälleen eristäytymään?

Aika riensi hirvittävällä nopeudella. Jokainen minuutti teki
selittäytymisen yhä välttämättömämmäksi. Niistä kolmesta päivästä,
jotka olin varannut itselleni ratkaisun aikaa, oli jo toinen melkein
loppuun kulunut; hra de T. odotti minua viimeistään ylihuomenna. Hänen
kirjeensä isälleni oli matkalla, ja minä olin syömäisilläni sanani, kun
en ollut vielä tehnyt edes pienintä yritystä täyttääkseni lupaustani.
Vähä väliä menin ulos ja tulin jälleen sisälle, tartuin Ellénoren
käteen tuon tuostakin, alotin jotakin lausetta, jonka heti katkaisin,
katselin auringon kehrää, joka painui kohti taivaanrantaa. Tuli taas
yö, lykkäsin taas asiani huomiseksi. Kokonainen päivä oli vielä
jälellä: tuntikin riitti.

Tuo päivä kului samoin kuin edellinenkin. Kirjoitin hra de T:lle
pyytääkseni häneltä vielä armonaikaa: ja, kuten heikkojen luonteiden
tapana on, kasasin kirjeeseeni tuhansia syitä perustellakseni tätä
lykkäystä, todistaakseni, ettei se millään tavoin muuttanut sitä
päätöstä, minkä olin tehnyt, ja että jo nyt saattoi Ellénoren ja minun
suhdettani pitää ainiaaksi katkenneena.



X.


Seuraavat päivät vietin rauhallisempana. Olin lykännyt epämääräiseen
tulevaisuuteen tuon välttämättömän toiminnan hetken; se ei enää
vainonnut minua kuin mikäkin aave; luulin että minulla nyt oli
runsaasti aikaa valmistaakseni Ellénorea. Minä tahdoin olla lempeämpi
ja hellempi hänelle jättääkseni ainakin ystävällisen muiston. Minun
levottomuuteni oli nyt kokonaan toista laatua kuin tähän asti
tuntemani. Minä olin rukoillut taivasta, että se asettaisi Ellénoren
ja minun välille jonkun sellaisen äkkiarvaamattoman esteen, jota en
voisi voittaa. Tuo este oli ilmaantunut. Tarkastelin Ellénorea nyt
kuin olentoa, jonka olin kadottava. Hänen vaateliaisuutensa, joka niin
usein oli tuntunut minusta sietämättömältä, ei minua enää peloittanut;
tunsin jo etukäteen itseni siitä vapautetuksi. Olin ikäänkuin vain
itsenäisempi tehdessäni vielä hänen mielikseen, eikä minussa enää ollut
tuota sisäistä kapinaa, joka ennen sai minut alituisesti repostelemaan
kaikkea. Minä en enää ollut kärsimätön; päinvastoin salaa halusin
viivyttää turmion hetkeä.

Ellénore huomasi tämän ystävällisemmän ja herkemmän mielialani: hän
itsekin muuttui vähemmän katkeraksi. Minä kutsuin vartavasten esiin
sellaisia puheenaiheita, joita olin välttänyt; minä nautin hänen
rakkaudenilmaisuistaan, jotka aikaisemmin olivat olleet minusta
kiusallisia, mutta jotka nyt olivat kallisarvoisia, koska ne joka kerta
saattoivat olla viimeiset.

Eräänä iltana olimme eronneet tavallista hellemmän keskustelun jälkeen.
Salaisuus, jota kannoin rinnassani, sai minut surulliseksi; mutta
surussani ei ollut mitään kirpeää. Eron hetken haluamani epämääräisyys
auttoi minua karkoittamaan koko sen ajatuksenkin. Yöllä minä kuulin
linnasta outoa ääntä. Se taukosi pian, enkä minä kiinnittänyt siihen
sen enempää huomiota. Aamulla kuitenkin muistui se mieleeni, halusin
tietää sen syytä ja ohjasin askeleeni Ellénoren huonetta kohti. Miten
hämmästyinkään, kun minulle sanottiin, että hän jo kaksitoista tuntia
oli maannut kovassa kuumeessa, että lääkäri, jonka hänen palvelijansa
olivat kutsuneet, oli sanonut, että hänen henkensä oli vaarassa, ja
että Ellénore oli kieltänyt jyrkästi ilmoittamasta asiasta minulle tai
päästämästä minua hänen luokseen.

Yritin tehdä vastaväitteitä. Lääkäri tuli itse luokseni ja selitti
minulle, kuinka välttämätöntä oli olla tuottamatta hänelle mitään
mielenliikutuksia. Hän katsoi Ellénoren kiellon, jonka syytä
hän ei tiennyt, johtuvan siitä, ettei tämä tahtonut tehdä minua
levottomaksi. Kyselin hädissäni Ellénoren palvelijoilta, mikä oli
mahtanut saattaa hänet näin äkkiä niin vaaralliseen tilaan. Edellisenä
iltana, senjälkeen kun hän oli eronnut minusta, oli hän saanut
Varsovasta jonkun kirjeen, jonka eräs ratsastava lähetti oli tuonut;
avattuaan ja luettuaan sen hän oli pyörtynyt; tultuaan tajuihinsa
hän oli heittäytynyt vuoteelleen sanaakaan sanomatta. Eräs hänen
kamarineidoistaan, jota tämä ilmeinen mielenkuohu huoletti, oli jäänyt
huoneeseen hänen tietämättään; keskellä yötä tämä nainen oli nähnyt,
miten hän äkkiä oli ruvennut värisemään, niin että vuode hänen allaan
tärisi: tuo nainen oli tahtonut kutsua minua; Ellénore oli vastustanut
sitä aivan kuin kauhun vallassa, niin rajusti, ettei oltu rohjettu
tehdä vastoin hänen tahtoaan. Oli lähetetty noutamaan lääkäriä;
Ellénore oli kieltäytynyt ja kieltäytyi yhäkin vastaamasta hänen
kysymyksiinsä; koko yön hän oli äännellyt katkonaisia sanoja, joita ei
voinut ymmärtää, ja painanut usein nenäliinan suutaan vastaan ikäänkuin
estääkseen itseään puhumasta.

Sill'aikaa kun minulle kerrottiin näitä yksityiskohtia, riensi toinen
palvelijatar, joka oli jäänyt Ellénorea valvomaan, luoksemme aivan
säikähdyksissään. Ellénore näytti kadottaneen tajuntansa. Hän ei
tuntenut enää mitään eikä ketään ympärillään. Silloin tällöin hän
huusi, toisti minun nimeäni; sitten hän kauhun vallassa teki eleen
kädellään ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin hänelle vastenmielistä.

Minä astuin sisälle hänen huoneeseensa. Näin hänen vuoteensa
jalkapäässä kaksi kirjettä. Toinen oli minun kirjeeni parooni de T:lle,
toinen tältä itseltään Ellénorelle. Liiankin hyvin tajusin silloin
tuon hirvittävän arvoituksen selityksen. Kaikki minun ponnistukseni
voittaakseni aikaa vielä viimeisiin hyvästelyihin olivat täten
kääntyneet juuri tuota onnetonta vastaan, jota tahdoin säästää.
Ellénore oli lukenut omalla käsialallani kirjoitettuna minun lupaukseni
luopua hänestä, nuo lupaukset, jotka olin tehnyt vain sentähden, että
toivoin siten voivani jäädä kauemmaksi aikaa hänen luokseen, ja joita
juuri tämä palava halu oli saanut minut toistelemaan ja kehittelemään
jos jollakin tavoin. Hra de T:n kiihkoton katse oli helposti niissä
joka rivillä toistuvissa vakuutteluissa keksinyt sen epäröimisen, jota
koetin peittää, ja huomannut ne minun oman epävarmuuteni salajuoniksi;
mutta tuo julmuri oli liiankin hyvin laskenut, että Ellénore näkisi
niissä järkähtämättömän päätöksen. Minä lähestyin häntä: hän katsoi
minuun tuntematta minua. Minä puhuttelin häntä: hän säpsähti. "Mitä
on tämä hälinä?" huudahti hän; "kuulen äänen, joka koskee minuun."
Lääkäri huomautti, että minun läsnäoloni pahensi hänen hourailuaan,
ja pyysi minua kaikella muotoa poistumaan. Miten kuvata sitä, mitä
tunsin kolmen pitkän tunnin kuluessa? Vihdoin lääkäri taas tuli ulos.
Ellénore oli vaipunut syvään horrostilaan. Lääkäri antoi toivoa hänen
toipumisestaan, siinä tapauksessa, että kuume hänen herätessään olisi
laskenut.

Ellénore nukkui kauan. Saatuani kuulla, että hän oli herännyt,
kirjoitin hänelle pyytäen päästä hänen puheilleen. Hän antoi myöntävän
vastauksen. Minä tahdoin puhua; hän keskeytti minut.

-- Minä en tahdo kuulla teidän suustanne, sanoi hän, yhtään kovaa
sanaa. En vaadi enää mitään, en pane vastaan missään asiassa; mutta
älköön tuo ääni, jota niin suuresti olen rakastanut, älköön tuo ääni,
joka soi sydämeni sisimmässä, tunkeko sinne enää raadellakseen sitä.
Adolphe, Adolphe, minä olen ollut kiivas, olen voinut loukata teitä;
mutta te ette tiedä, kuinka minä olen kärsinyt. Jumala suokoon, ettette
milloinkaan tulisi sitä tietämäänkään.

Hänen mielenliikutuksensa kiihtyi äärimmilleen. Hän painoi otsansa
minun kättäni vasten; se oli tulikuuma; hänen piirteensä vääntyivät
ankarasta hermokohtauksesta.

-- Taivaan tähden, huudahdin minä, rakas Ellénore, kuulkaa mitä sanon!
Niin, minä olen syyllinen: tuo kirje...

Hän rupesi värisemään ja aikoi mennä. Minä pidätin häntä.

-- Väsyneenä ja kiusattuna, jatkoin, olen voinut heikkona hetkenä
antaa myöten julmalle vaateelle, mutta eikö teillä itsellänne ole
tuhansittain todistuksia siitä, että minä en voi tahtoa mitään
sellaista, joka erottaisi meidät? Olen ollut tyytymätön, onneton,
epäoikeudenmukainen; ehkäpä myös te taistellessanne liian rajusti
kapinoivaa mielikuvitusta vastaan olette voinut jossakin määrin
vahvistaa minussa tuota ohimenevää heikkoa pyrkimystä, jota nyt
halveksin; mutta voitteko mitenkään epäillä minun syvää kiintymystäni?
Eivätkö sielumme ole kiedotut toisiinsa tuhansin sitein, joita ei
mikään voi katkaista? Eikö koko menneisyys ole meillä yhteinen?
Voimmeko heittää silmäystäkään näihin kolmeen kuluneeseen vuoteen
kohtaamatta kaikkialla tunnelmia, jotka olemme yhdessä tunteneet,
iloja, joista olemme nauttineet molemmat, tuskia, jotka olemme
kestäneet yhdessä? Ellénore, alkakaamme vielä tänä päivänä uusi
ajanjakso, kutsukaamme takaisin haihtuneet onnen ja rakkauden hetket.

Hän katsoi minuun jonkun aikaa epäilevän näköisenä.

-- Entä teidän isänne, vastasi hän vihdoin, teidän velvollisuutenne,
perheenne, ne toiveet, joita teihin kiinnitetään!...

-- Tietenkin, vastasin, sitten joskus, kerran, ehkä...

Hän huomasi, että epäröin.

-- Hyvä Jumala, huudahti hän, minkätähden hän herättikään minussa
toivoa riistääkseen sen taas heti pois! Adolphe, minä kiitän teitä
hyvästä tahdostanne, se teki minulle hyvää, sitäkin enemmän, kun se ei
tule vaatimaan, niin ainakin toivon, teiltä minkäänlaista uhrausta;
mutta minä rukoilen teitä, älkäämme puhuko enää tulevaisuudesta...
Älkää soimatko itseänne mistään, tapahtuipa mitä tahansa. Te olette
ollut hyvä minulle. Minä toivoin mahdottomia. Rakkaus oli koko minun
elämäni; se ei voinut merkitä teille samaa. Hoidelkaa minua nyt vielä
muutamia päiviä.

Kyyneleet virtasivat vuolaina hänen silmistään; hän hengitti vähemmän
vaivaloisesti; hän nojasi päänsä minun olkapäätäni vasten.

-- Näin juuri, sanoi hän, olen aina toivonut saavani kuolla.

Minä puristin häntä rintaani vasten, uudestaan vannoin heittäväni
aikaisemmat aikeeni, paheksuin julmaa vimmaani.

-- Ei, lausui hän, teidän tulee olla vapaa ja tyytyväinen.

-- Voinko mitenkään olla sitä, jos te olette onneton?

-- Minä en tule olemaan onneton kauan aikaa, teidän ei tarvitse enää
kauan aikaa minua surkutella.

Minä en halunnut kuulla puhuttavankaan tällaisista pelon aiheista,
jotka tahdoin uskoa harhakuvitelmiksi.

-- Ei, ei, rakas Adolphe, sanoi hän minulle, kun ihminen kauan on
kutsunut kuolemaa luokseen, niin lähettää taivas hänelle vihdoin
ikäänkuin jonkinlaisen vääjäämättömän aavistuksen, joka ilmoittaa
hänelle, että hänen rukouksensa on kuultu.

Minä vannoin hänelle, etten milloinkaan häntä jättäisi.

-- Sitä olen aina toivonut, nyt olen vanna siitä.

Oli tuollainen surullinen talvipäivä, jolloin aurinko kuin kaihomielin
valaisee harmahtavaa maisemaa, ikäänkuin se säälien katsoisi maata,
jota se on lakannut lämmittämästä. Ellénore ehdotti että menisimme ulos.

-- On hyvin kylmä, sanoin minä hänelle.

-- Se ei haittaa, minä tahtoisin kernaasti kävellä kanssanne.

Hän tarttui käsivarteeni; me astelimme hyvän aikaa vaieten; hän liikkui
vaivaloisesti ja nojasi minuun melkein koko ruumiinpainollaan.

-- Pysähtykäämme hetkiseksi.

-- Ei, vastasi hän minulle, minusta on hauskaa tuntea, että te vielä
tuette minua.

Me vaikenimme jälleen. Taivas oli kirkas, mutta puut olivat
lehdettömiä; ei ainoakaan tuulen leyhkä halkaissut ilmaa, ei
ainoatakaan lintua lentänyt avaruudessa: kaikki oli liikkumatonta, ja
ainoa ääni, mikä katkaisi hiljaisuuden, oli askeliemme alla murtuvan
jäisen ruohon risahtelu.

-- Kuinka kaikki on tyyntä, sanoi minulle Ellénore; kuinka luonto
alistuu kohtaloonsa! Eikö sydämenkin tule oppia tyytymään osaansa?

Hän istuutui kivelle; äkkiä hän laskeutui polvilleen ja painoi päänsä
alas molempien käsiensä varaan. Erotin muutamia hiljaisella äänellä
lausuttuja sanoja. Ymmärsin, että hän rukoili. Vihdoin hän nousi ja
sanoi:

-- Menkäämme kotiin, minun on kylmä. Pelkään, että minua rupeaa
heikottamaan. Älkää puhuko minulle mitään; en ole nyt siinä tilassa,
että jaksaisin kuunnella teitä.

Tästä päivästä alkaen näin Ellénoren heikontuvan ja riutuvan aivan
silmissä. Keräsin joka suunnalta lääkäreitä hänen ympärilleen:
toiset pitivät tautia parantumattomana, toiset tuudittivat minua
turhiin toiveisiin; mutta synkkänä ja äänettömänä jatkoi luonto koko
ajan näkymättömällä kädellään armotonta työtään. Hetkittäin näytti
Ellénore virkeämmältä. Olisi voinut joskus luulla, että se rautakäsi,
joka painoi häntä, oli hellittänyt otteensa. Hän kohotti väsynyttä
päätään; hänen poskensa saivat vähän eloisamman hohteen, hänen silmänsä
vilkastuivat: mutta sitten yht'äkkiä jonkun tuntemattoman mahdin julma
oikku hävitti nämä valheelliset elpymisoireet, lääketieteen voimatta
keksiä siihen syytä. Täten näin hänen aste asteelta kulkevan kohti
häviötään. Näin lähenevän kuoleman painavan pettämättömän leimansa
noihin niin jaloihin ja ilmehikkäisiin kasvoihin. Näin -- mikä
nöyryyttävä ja surkuteltava näky -- ruumiillisen kärsimyksen jättävän
tuohon tarmokkaaseen ja ylpeään luonteeseen tuhansia epämääräisiä ja
hajanaisia jälkiä, ikäänkuin ruumiin runtelema sielu noina hirvittävinä
hetkinä olisi koettanut muunnella itseään kaikin tavoin mukaantuakseen
tuskattomammin elimien rappeutumiseen.

Yksi ainoa tunne ei hetkeksikään muuttunut Ellénoren sydämessä: hänen
hellyytensä minua kohtaan. Hän oli niin heikko, ettei hän jaksanut
puhua minulle kuin joskus; mutta hänen äänetön katseensa riippui kiinni
minussa, ja minusta tuntui silloin siltä, kuin olisivat hänen silmänsä
pyytäneet minulta elämää, jota en voinut hänelle enää antaa. Minä
pelkäsin aiheuttaa hänelle ankaria mielenliikutuksia; keksin tekosyitä
poistuakseni huoneesta: harhailin umpimähkään kaikilla niillä paikoin,
missä olin ollut yhdessä hänen kanssaan; kostutin kyyneleilläni
kiviä, puiden juuria, kaikkia niitä esineitä, jotka jollakin tavoin
muistuttivat hänestä.

Tämä ei ollut rakkauden ikävöintiä, se johtui synkemmästä ja
surullisemmasta tunteesta; rakkaus on siihen määrin yhtä rakkauden
esineen kanssa, että yksinpä sen epätoivossakin on jonkinlaista
viehätystä. Se taistelee todellisuutta, kohtaloa vastaan; sen kiihkeä
halu saa sen erehtymään voimistaan, se haltioituu kesken tuskaansa.
Minun tuskani oli kolkko ja yksinäinen; minä en lainkaan tahtonut
kuolla Ellénoren kanssa; minä tulisin elämään edelleen ilman häntä
tässä ihmiserämaassa, jonka halki niin useasti olin toivonut saavani
taivaltaa kenestäkään riippumattomana. Minä olin murtanut olennon,
joka minua rakasti, olin särkenyt tuon sydämen, omani toverin, joka
väsymättömässä hellyydessään järkähtämättä oli tahtonut uhrautua
minulle; ja jo nyt yksinäisyys yllätti minut. Ellénore oli vielä
hengissä, mutta minä en voinut enää uskoa hänelle ajatuksiani; olin jo
orpo maan päällä; en elänyt enää siinä rakkauden ilmakehässä, jonka hän
levitti ympärilleni; ilma, jota hengitin, tuntui raaemmalta, ihmisten
kasvot, jotka vilahtelivat ohitseni, välinpitämättömämmiltä; koko
luonto näytti vakuuttavan minulle, että tästä lähin en enää milloinkaan
maailmassa tulisi saamaan rakkautta.

Ellénoren tila muuttui äkkiä vaarallisemmaksi; pettämättömät merkit
osoittivat hänen läheistä loppuaan: muuan hänen uskontokuntansa pappi
ilmoitti hänelle sen. Ellénore pyysi minua tuomaan hänelle erään
lippaan, joka sisälsi paljon papereita; hän poltatti niistä useampia
silmäinsä edessä, mutta hän näytti yhä etsivän niistä erästä, jota
hän ei löytänyt, ja hänen levottomuutensa kiihtyi äärimmilleen. Minä
rukoilin häntä luopumaan tuosta etsiskelystä, joka järkytti hänen
mieltään ja jonka kestäessä hän oli kaksi kertaa pyörtynyt.

"Olkoon menneeksi", vastasi hän minulle; "mutta rakas Adolphe, älkää
hyljätkö erästä pyyntöäni. Te löydätte jostakin paperieni joukosta
erään kirjeen, joka on osoitettu teille; polttakaa se lukematta
sitä, minä rukoilen teiltä sitä, meidän rakkautemme nimessä, näiden
viimeisten hetkien nimessä, joita te olette minulle huojentanut."

Minä lupasin sen hänelle; hän rauhoittui.

"Antakaa minun nyt", jatkoi hän, "suorittaa ne velvollisuudet,
jotka uskontoni säätää; minulla on paljon syntejä sovitettavana:
minun rakkauteni teihin oli kenties myös hairahdus; en kuitenkaan
pitäisi sitä sellaisena, jos tämä rakkaus olisi voinut tehdä teidät
onnelliseksi."

Minä jätin hänet. Tulin takaisin vasta yhdessä koko talonväen kanssa
ollakseni läsnä viimeisissä juhlallisissa rukouksissa; ollen polvillani
eräässä hänen huoneensa nurkassa minä väliin vaivuin omiin ajatuksiini,
väliin taas tarkastelin vaistomaisella uteliaisuudella kaikkia noita
tänne kokoontuneita ihmisiä, toisten kauhua, toisten hajamielisyyttä,
ja tuota kummallista tottumuksen vaikutusta, joka tekee ihmiset
välinpitämättömiksi kaikissa säädetyissä hartausharjoituksissa ja
saa heidät pitämään kaikkein ylevimpiä ja järkyttävimpiä menojakin
vain sovinnaisena tapana ja pelkkänä muodollisuutena; kuulin näitten
ihmisten koneellisesti toistavan kuolinrukouksen sanoja, ikäänkuin
heidän itsensä ei myös kerran olisi täytynyt olla päähenkilöinä
samanlaisessa näytelmässä, ikäänkuin heidän itsensä ei myös kerran
olisi ollut kuoltava. Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin halveksinut
näitä menoja; onko niiden joukossa ainoatakaan, jonka ihminen
tietämättömyydessään rohkenisi tuomita hyödyttömäksi? Ne toivat rauhaa
Ellénoren mieleen; ne auttoivat häntä ottamaan tuon hirvittävän
askeleen, jota kohti me kaikki kuljemme kenenkään meistä voimatta
edeltäpäin tietää, mitä hän silloin on tunteva. Minä en kummastele
sitä, että ihminen tarvitsee jonkun uskonnon; mikä minua ihmetyttää
on se, että hän yleensä koskaan saattaa tuntea itsensä kyllin
voimakkaaksi, kyllin suojatuksi onnettomuudelta hyljätäkseen niistä
jonkun: hänen pitäisi, siltä minusta tuntuu, haluta heikkoudessaan
huutaa niitä avukseen kaikkia. Onko ainoatakaan valoa, jonka voisimme
työntää luotamme siinä pilkkopimeässä yössä, joka meitä ympäröi,
ainoatakaan oksaa, johon uskaltaisimme olla tarttumatta siinä vuolaassa
pyörteessä, joka meitä kiidättää?

Tuon niin kaamean juhlatoimituksen aiheuttama mielenliikutus näytti
väsyttäneen Ellénorea. Hän nukahti jotenkin levolliseen uneen; hän
heräsi virkistyneempänä; minä olin yksin hänen huoneessaan, me
puhuimme silloin tällöin jonkun sanan pitkien väliaikojen kuluttua.
Se lääkäri, joka oli osoittautunut taitavimmaksi päätelmissään,
oli sanonut minulle, ettei hän eläisi enää yhtä vuorokautta; minä
katsoin vuorotellen kelloon, joka mittasi tunteja, ja Ellénoren
kasvoihin, joilla en huomannut mitään uutta muutosta. Jokainen kuluva
minuutti elvytti minun toivoani ja minä aloin epäillä petollisen
lääketieteen ennustuksia. Yht'äkkiä Ellénore syöksähti pystyyn
rajulla liikkeellä; minä otin hänet käsivarsiini: suonenvedontapainen
vavistus värisytti hänen ruumistaan; hänen silmänsä etsivät minua,
mutta hänen silmissään kuvastui epämääräinen kauhu, aivan kuin
hän olisi rukoillut armoa joltakin uhkaavalta, jota minun silmäni
eivät erottaneet; hän kohottautui uudelleen, vaipui jälleen alas;
näki selvästi, että hän yritti paeta; olisi voinut luulla, että
hän taisteli jotakin näkymätöntä fyysillistä voimaa vastaan, joka,
väsyneenä odottamaan lopun hetkeä, oli tarttunut häneen ja piti kiinni
hänestä tehdäkseen hänestä lopun tällä kuolinvuoteella. Vihdoin hän
lakkasi ponnistelemasta tuota vihamielistä luonnon vimmaa vastaan;
hänen jäsenensä herpautuivat, hän näytti tulevan hiukan tuntoihinsa:
hän puristi kättäni; hän halusi itkeä, kyyneleet olivat kuivuneet;
hän halusi puhua, ääni oli sammunut: hän antoi päänsä vaipua kuin
talttuneena käsivarrelle, joka sitä tuki; hänen hengityksensä tuli
hitaammaksi: hetkistä myöhemmin häntä ei enää ollut.

Viivyin kauan liikkumattomana elottoman Ellénoren vierellä. Sieluni ei
ollut vielä tullut vakuutetuksi hänen kuolemastaan; silmäni katselivat
jonkinlaisella tylsällä hämmästyksellä tuota hengetöntä ruumista.
Eräs hänen kamarineidoistaan, joka oli tullut sisään, levitti taloon
tuon kolkon murhesanoman. Ympäriltäni kuuluva melu herätti minut
siitä horrostilasta, johon olin vaipunut; nousin seisomaan: silloin
vasta tunsin vihlovan tuskan tunteen, noiden ikuisten jäähyväisten
koko kammottavaisuuden. Kaikki tuo moninainen puuha, tuo arkielämän
toimeliaisuus, nuo erilaiset hommat ja huolet, jotka eivät enää
liikuttaneet häntä, hälvensivät mielestäni tuon harhakuvan, jota
koetin viivyttää, että Ellénore vielä oli elossa, kanssani. Tunsin
viimeisenkin siteen katkeavan ja hirvittävän todellisuuden astuvan
ainaiseksi hänen ja minun välilleni. Kuinka se nyt painoikaan minua tuo
vapaus, jota olin niin kaivannut!

Kuinka minun sydämeni nyt toivottelikaan takaisin tuota samaa
riippuvaisuutta, jota vastaan usein olin kapinoinut! Äsken oli
vielä kaikilla toimillani joku määrä; minä tiesin varmaan voivani
jokaisella niistä säästää jonkun huolen tai tuottaa jonkun ilon;
silloin valittelin sitä: minua tuskastutti se, että ystävän silmä
tarkkasi kaikkia puuhiani, että toisen onni oli riippuvainen niistä.
Nyt ei kukaan niitä tarkannut; ne eivät liikuttaneet ketään; ei kukaan
pyrkinyt riistämään aikaani eikä tuntejani; ei yksikään ääni kutsunut
minua takaisin, kun lähdin ulos: minä olin todellakin vapaa; minua ei
enää rakastettu: minä olin vieras koko maailmalle.

Minulle tuotiin kaikki Ellénoren paperit, niinkuin hän oli määrännyt;
joka riviltä löysin uusia todistuksia hänen rakkaudestaan, uusista
uhrauksista, joita hän minun vuokseni oli tehnyt ja jotka hän minulta
oli salannut. Vihdoin löysin myös tuon kirjeen, jonka olin luvannut
polttaa; en ensin tuntenut sitä siksi, siinä ei ollut osotetta, se
oli avonainen: eräät sanat kiinnittivät katseeni aivan tahtomattani;
koetin turhaan kääntää niitä pois; lopulta en voinut vastustaa haluani
lukea koko kirje. Minulla ei ole voimaa jäljentää sitä kokonaan tähän:
Ellénore oli kirjoittanut sen erään tuollaisen tuiman kohtauksen
jälkeen, jollaisia meillä oli ennen hänen sairastumistaan.

"Adolphe", sanoi hän siinä, "minkätähden olette niin vimmoissanne
minulle? Mikä on minun rikokseni? Se, että rakastan teitä, etten voi
elää ilman teitä. Mikä omituinen sääli estää teitä katkaisemasta
suhdetta, joka painaa teitä, ja saa teidät näin raatelemaan sitä
onnetonta olentoa, jonka luona te säälistä viivytte? Minkätähden
kiellätte minulta murheellisen lohdun saada uskoa teitä ainakin
jalomieliseksi? Minkätähden olette heikko ja raivoisa? Tieto minun
tuskastani vainoaa teitä, eikä tuon tuskan näkeminen sentään voi
kiinnittää teitä minuun. Mitä te vaaditte? Sitäkö, että minä jättäisin
teidät? Ettekö siis näe, ettei minulla ole voimaa siihen? Oi,
teidän, joka ette rakasta, teidän on saatava tuo voima tuolta minuun
kyllästyneestä sydämestänne, jota ei edes näin suuri rakkaus kykene
hellyttämään. Te ette anna tuota voimaa minulle, te riudutatte minut
kyyneliin, te surmaatte minut jalkainne juureen..."

"Sanokaa vain sana", kirjoitti hän toisessa kohden. "Onko sellaista
maata, johon en teitä seuraisi? Onko sellaista lymypaikkaa, johon en
kätkeytyisi saadakseni elää teidän lähellänne olematta teille taakkana?
Mutta ei, te ette halua sitä. Kaikki ne ehdotukset, jotka teille
teen ujona ja arkaillen, sillä te olette hyydyttänyt minut pelolla,
hylkäätte kärsimättömästi. Vaitiolonne on parasta, mitä teiltä voin
saada. Tuollainen kovuus ei kuulu luonteeseenne. Te olette hyvä;
teidän tekonne ovat jaloja ja hyväätarkoittavia: mutta mitkä teot
voisivat pyyhkiä pois sananne? Nuo kirvelevät sanat kaikuvat alati
korvissani: minä kuulen ne öisin; ne seuraavat minua, ne kalvavat
minua, ne turmelevat kaiken, mitä te teette. Täytyykö minun siis
kuolla, Adolphe? No hyvä, tulette olemaan tyytyväinen; hän on kuoleva
pois, tuo poloinen olento, jota olette suojellut, mutta johon nyt
kohdistatte kaksinkerroin iskunne. Hän on kuoleva, tuo kiusallinen
Ellénore, jota ette voi sietää lähellänne, jota pidätte jonkinlaisena
esteenä, jolle ette löydä koko maan pinnalta sellaista paikkaa, joka ei
teitä vaivaisi; hän on kuoleva: te saatte kulkea yksin tuon ihmismeren
keskellä, johon te niin kärsimättömästi haluatte sekaantua! Te saatte
oppia tuntemaan nuo ihmiset, joita nyt ylistätte siksi, että he ovat
välinpitämättömiä, kentiespä eräänä päivänä vielä noiden tylyjen
sydämien kolhimana te kaipaatte tätä sydäntä, joka oli kokonaan teitä
varten, joka eli vain teidän ystävällisyydestänne, joka olisi uhmannut
vaikka tuhansia vaaroja puolustaakseen teitä ja jota te ette enää
suvaitse palkita edes yhdellä ainoalla katseella."



KIRJE KUSTANTAJALLE.


Lähetän Teille, herra kustantaja, tässä takaisin käsikirjoituksen,
jonka hyväntahtoisesti olette uskonut luettavakseni. Kiitän teitä tästä
ystävällisyydestä; vaikkakin se on herättänyt minussa eloon surullisia
muistoja, jotka aika jo oli haihduttanut; olen tuntenut useimmat
niistä henkilöistä, jotka esiintyvät tässä tarinassa, sillä se on,
ikävä kyllä, liiankin tosi. Tapasin ennen useinkin tuon omituisen ja
onnettoman Adolphen, joka on sen tekijä ja samalla sen sankari; koetin
neuvoillani saada tuon suloisen Ellénoren, joka todella olisi ansainnut
lempeämmän kohtalon ja uskollisemman sydämen, riistäytymään irti tuosta
turmiota tuottavasta olennosta, joka ollen yhtä onneton kuin hänkin
vallitsi häntä jonkinlaisella lumousvoimalla ja raateli hänen sydäntään
heikkoudellaan. Voi, viimeisen kerran, jolloin näin hänet, luulin
istuttaneeni häneen jonkinverran voimaa ja asestaneeni hänen järkensä
sydäntä vastaan. Kun liian pitkän poissaolon jälkeen jälleen palasin
niille seuduin, mihin olin hänet jättänyt, en enää löytänyt muuta kuin
haudan.

Teidän pitäisi, herra kustantaja, julkaista tämä pieni kertomus. Se
ei voi nyttemmin enää loukata ketään, eikä se, minun ymmärtääkseni,
olisi aivan hyödytöntäkään. Ellénoren onnettomuus todistaa, että
intohimoisinkaan tunne ei voi taistella maailman järjestystä vastaan.
Yhteiskunta on liian voimakas, se esiintyy liian monissa muodoin, se
valaa liian paljon katkeruutta rakkauteen, jota se ei ole pyhittänyt;
se valmistaa suotuisan maaperän kevytmielisyyden taipumuksille ja
tuskastuneelle kyllästymykselle, noille sielun sairauksille, jotka
äkkiä saattavat saada sen valtoihinsa keskellä hellintä suhdetta.
Välinpitämättömillä ihmisillä on aivan ihmeteltävä into rettelöidä
moraalin nimessä ja vahingoittaa toisia hyveen harrastuksesta; voisi
vallan luulla, että hellemmän tunteen näkeminen kiusaa heitä, sentähden
että he itse eivät kykene sellaista tuntemaan; ja jos he voivat käyttää
hyväkseen jotakin tekosyytä, nauttivat he saadessaan hyökätä sen
kimppuun ja tuhota sen. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen
tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota
vastaan yhteiskunta, silloin kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan
sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin
on pahaa, masentaakseen kaiken, mikä siinä on hyvää.

Adolphen esimerkki ei ole vähemmän opettava, jos lisäätte hänen
tarinaansa sen, että hylättyään sen olennon, joka häntä rakasti, hän
ei ollut lainkaan vähemmän levoton, vähemmän hermostunut, vähemmän
tyytymätön; että hän ei millään tavoin käyttänyt tuota vapauttaan,
jonka hän oli voittanut itselleen niin monien tuskan hetkien ja
kyyneleiden hinnalla; ja että ansaittuaan niin viljalti moitetta hän
lopulta ansaitsee myös sääliä.

Jos tarvitsette todistuksia, herra kustantaja, niin lukekaa nämä
kirjeet, jotka valaisevat Adolphen kohtaloa; te näette hänet monessa
erilaisessa elämänkohdassa ja aina samanlaisen itsekkäisyyden ja
tunteellisuuden uhrina, jotka ominaisuudet aina yhtyivät hänessä,
hänen itsensä ja muiden onnettomuudeksi; aina ennalta aavistaen pahan,
ennenkuin hän sen teki, ja sitten peräytyen epätoivoisena tehdyn teon
edessä; saaden kärsiä vielä enemmän hyvistä avuistaan kuin vioistaan,
sentähden että hänen hyvät avunsa johtuivat hänen tunteenherkkyydestään
eivätkä hänen periaatteistaan; ollen vuoroin maailman sydämellisin
ja kovin ihminen, mutta aina lopuksi päätyen kovuuteen alotettuaan
sydämellisyydellä ja jättäen täten jälkeensä ainoastaan muiston
vioistaan.

       *       *       *       *       *

VASTAUS.

Tahdon julkaista palauttamanne käsikirjoituksen (en siksi, että olisin
samaa mieltä kuin te sen mahdollisesta hyödyllisyydestä; jokainen oppii
ainoastaan omalla kustannuksellaan tässä maailmassa, ja naiset, jotka
sen lukevat, kuvittelevat kaikki kohdanneensa paremman miehen kuin
Adolphe ja olevansa itse Ellénoren yläpuolella); mutta minä julkaisen
sen tositarinana ihmissydämen kurjuudesta. Jos se mahdollisesti
sisältää jonkun opetuksen, kohdistuu tämä opetus miehiin; se todistaa,
että tuo äly, josta ollaan niin ylpeitä, ei kykene löytämään eikä
antamaan onnea; se todistaa, että luonne, lujuus, uskollisuus, hyvyys
ovat ne lahjat, joita meidän tulee anoa taivaalta; enkä tässä tarkoita
hyvyydellä tuota ohimenevää säälintunnetta, joka ei pysyväisesti
lannista kärsimättömyyttä eikä estä sitä repimästä auki haavoja, jotka
hetken katumus oli lääkinnyt. Elämän suuri kysymys on se tuska, jonka
ihminen tuottaa toiselle, eikä kekseliäimmälläkään metafysiikalla voida
puolustaa sitä, joka on murtanut häntä rakastavan sydämen. Minä vihaan
sitäpaitsi sellaisen hengen tuhmanylpeyttä, joka luulee tekevänsä
anteeksi annettavaksi sen, minkä se voi selittää; minä vihaan tuota
itserakkautta, joka vain askartelee itsensä kanssa kertoessaan siitä
pahasta, minkä se on saanut aikaan, joka vaatii osalleen surkuttelua
kuvatessaan itseään ja joka ladellen hävittämättömänä raunioiden
keskellä erittelee itseään sensijaan että katuisi. Minä vihaan tuota
heikkoutta, joka aina syyttää toisia omasta avuttomuudestaan ja
joka ei huomaa, että vika ei ole suinkaan ympäristössä, vaan siinä
itsessään. Olisin saattanut arvata sanomattakin, että Adolphen oma
luonne rankaisi hänen luonnevikansa, että hän ei antautunut millekään
määrätylle uralle, ei suorittanut mitään hyödyllistä elämäntehtävää,
että hän kulutti lahjansa vain oikkujensa palvelukseen, hermoärtymys
ainoana käyttövoimanaan; olisin saattanut, olkaa varma siitä, arvata
kaiken tämän, vaikka ette olisikaan antanut minulle hänen kohtalostaan
lisätietoja, joista en vielä tiedä, tulenko niitä ollenkaan käyttämään.
Olosuhteet merkitsevät sangen vähän, luonne on pääasia; turhaan
luopuu ulkonaisista olioista ja olennoista, kun ei kuitenkaan voi
päästä eroon itsestään. Ihminen vaihtaa asemaa; mutta jokaiseen
uuteen asemaan muuttaa hän mukanaan sen levottomuuden, josta hän
juuri tahtoi vapautua; ja kun ihminen ei paranna vikojaan vaihtamalla
olopaikkaa, tulee hän vain liittäneeksi uusia omantunnonvaivoja vanhaan
mieliharmiinsa, uusia hairahduksia entisiin kärsimyksiinsä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Adolphe - Erään tuntemattoman papereista löydetty tarina" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home