Title: Karkuri
Author: Gerstäcker, Friedrich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Karkuri" ***


KARKURI

Kirj.

FRIEDRICH GERSTÄCKER

Toim.

Teuvo Pakkala

Mailta ja meriltä 1.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.



Hiljaa lainehti meri ja viskeli ikäänkuin leikkien lasinkirkkaita,
tummansinisiä laineitansa Tubuain koralliriuttoja vasten. Tubuai on
Tyyneenmeren muutaman pienen saariryhmän tärkein saari. Lauhkea
ilmanhenki humisi saarten palmuissa, ja korkeimpia huippuja myöten
metsänpeittoisten vuorten yli kaartui puhdas, päivänpaahteinen taivas.

Kun varjot pitenivät kuuman auringon laskeutuessa taivaanrantaa kohti,
kokoontui koko joukko pronssivärisiä reippaita lapsia hiekkaiselle
korallirannalle leikkimään. He tavottelivat toisiansa kiinni juosta
vilistäen avojaloin korallilouhikkoa arkailematta, aivan kuin heidän
jalkapohjansa olisivat olleet vuotanahkaa tahi rautalevyä. Väliin he
taas kiikkuivat kokossäikeistä punotuissa köysissä, jotka olivat
kiinnitetyt palmujen latvoihin, kiikkuessaan lentäen korkealle yli
siniviheriän lammikon, jonka yli mahtavat puut taivuttelivat latvojaan,
sieltä taas heittäytyen guiave- ja appelsinitiheikköön, väistellen
rohkeasti ja vikkelästi jaloillaan paiskautumasta puunrunkoja vasten.

Täysikasvuiset miehet lojuivat pitkää pituuttaan appelsini- ja
bananilehdon varjossa. He katselivat milloin lasten leikkiä, milloin
välinpitämättömästi silmäilivät etäällä näkyviin tullutta purjelaivaa,
jota hiljainen tuulenhenki hitaasti kuljetti lähemmäksi. --
Toimeliaampia olivat sitävastoin naiset, jotka hioivat kokoskuoria
pikareiksi seisten kuultavassa vedessä tai punoivat seppeleitä ja
tukkakoristeita marantakasvin valkoisista, hienoista kuiduista tai
seisoivat korallien välissä vyötäisiin asti vedessä ongenvapa kädessä
pyydystäen illalliseksi herkullisia pieniä kaloja. Nämä kastettiin
raakoina kokosmaitoon ja suolaveteen ja syötiin sitte paahdettujen tai
höyryssä keitettyjen leipähedelmien kanssa.

Ennen oli täällä varjoisassa metsikössä kaikunut "tapa"-kurikoiden
iloinen läiske, kun vaimot ja tyttöset valmistivat itselleen omat
tarpeensa haljakoitansa varten leipä- ja bananipuun kuoresta. Ja
samalla kun työ naurettaessa ja laulettaessa oli kuin leikkiä, keräytyi
nuori miesväki heidän ympärilleen auttaen taikinan vaivaamisessa ja
veistellen leipomakurikoita kovasta kasuarinipuusta.

Tämä kaikki on nyt tähän aikaan ollutta ja mennyttä. Ensin
lähetyssaarnaajat, sitten maihin laskevat laivat, varsinkin
valaanpyytäjät, toivat kirjavaväristä karttunia ja muita huokeita
kankaita, jotka saarelaisia miellyttivät enemmän kuin yksinkertainen
omatekoinen kuitukangas, "tapa". Ja näin se ainoakin todellinen työ,
johon he siihen asti olivat oppineet, tuli hylätyksi tykkänään, ja
joutenolo, jota luonto myöntää täällä enemmän kuin missään muualla
maailmassa, tuli heille kaikkea muuta mieluisammaksi. Tämä vaikutti
monessa suhteessa turmiollisesti saarelaisiin, mutta heidän luontaista
hyvänsuopeuttaan, yksinkertaisuuttaan ja sydämellisyyttään se ei
kuitenkaan voinut riistää heiltä. Iloisina ja hilpeinä elivät he
aurinkoisia päiviään, ja taivaan Jumala, joka oli lahjoittanut heidän
kotiseudulleen rikkaitten aarteitten koko runsaudensarven, mahtoi
varmaankin olla heistä rakas Isä.

Vähän oli heillä yhteyttä valkoihoisten kanssa, jotka olivat jo
asettuneet pysyvästi asumaan läheisille saariryhmille ja vieläpä
väkivaltaisesti ottaneet valtaansakin osan niistä. Kaksi
lähetyssaarnaajaa oli rakentanut majansa saaren pohjoisrannalle ja he
olivat voittaneet uskolleen saaren suopeamieliset asukkaat. Mutta
läheisessä suhteessa heihin oli ainoastaan muuan nuori, sinisilmäinen,
hilpeä skotlantilainen, joka noin viisi tai kuusi vuotta sitten oli
karannut Tangasaarelle muutamasta valaanpyytölaivasta, jossa hän oli
ollut kirvesmiehenä. Sattumalta oli hän tullut tänne, mutta tänne oli
kiintynyt hänen sydämensä. Hän oli rakastunut nuoreen saarelaistyttöön.
Ja kun häntä samalla miellytti tämän tosin muusta maailmasta erotetun,
mutta viehättävän seudun hiljainen, idyllimäinen elämä, ja kun eivät
tytön vanhemmat asettaneet pienimpiäkään esteitä, vaan vaativat
lähetyssaarnaajaa lainmukaisesti vihkimään nuoret, niin hylkäsi
valkoinen nuorukainen epävakaisen merimiesammattinsa ja hänestä tuli
aviomies ja sitten perheenisä Tubuaissa.

Hän itse oli tosin poikasena saanut kotimaassaan ainoastaan sellaisen
koulusivistyksen kuin muutkin pojat, jotka elivät samanlaisissa oloissa
kuin hänkin. Mutta kirvesmiesammattinsa oli hän perinpohjin ja
kunnollisesti oppinut, ja hänellä ei ollut seuraelämään nähden
suurempia vaatimuksia kuin mitä saari parahiksi voi tarjota hänelle.
Täällä sinisen taivaan ja humisevien palmujen alla hyvien ja
yksinkertaisten ihmisten parissa hän oli löytänyt kodin onnen, joka
häntä täysin tyydytti. Eikä ollut mitään perhesiteitä enää
kiinnittämässä häntä hylättyyn maailmaan. Hänen vanhempansa kotimaassa
olivat kuolleet. Veljiä tai sisaria ei hänellä ollut koskaan ollutkaan.
Intaha, hänen vaimonsa, joka oli lahjoittanut hänelle kaksi lasta, oli
hänelle kaikki kaikessa.

Hän oli rehellinen ja avomielinen eikä likikään niin raaka ja viinaan
menevä kuin mitä englantilaiset merimiehet muuten liiankin usein ovat.
Alkuasukkaat mielistyivät häneen. Etevämmyytensä kautta tuli hänestä
heille piankin yhtä hyödyllinen kuin mieluisa toveri.

Tomo, joksi alkuasukkaat olivat hänet hänen nimensä Tom Burton'in
mukaan uudestaan ristineet, loikoili tänäänkin taas heidän joukossaan
rannalla ja katseli milloin uneksien, milloin miettiväisen näköisenä
tuota kaukana näköpiirissä olevaa purjelaivaa, jota hiljainen
tuulenhenki vain hitaasti ja vaivaloisesti kuljetti lähemmäksi. Selvinä
liikkui hänen henkensä silmien ohi hänen entinen merimieselämänsä:
raskas työ, ainainen epäsopu kaptenin kanssa, sitten hänen
karkaamisensa, kun hän oli viettänyt viisi päivää Hapain ylängöillä
eläen bananeilla, sitten hänen harhailunsa kauniilla saarella. Sitten
tuli mieleen hänen nykyinen rauhallinen elämänsä pienellä maakamaralla
keskellä suurta valtamerta.

Ja jos minä nyt voisin palata kotimaahani tuolla laivalla -- --
Haluttaisiko? -- Pitäisi jättää Intaha ja pienokaiset ja alkaa tuolla
ulkomaailmassa entinen elämä. Kylmien sydämettömien ihmisten
keskuudessa... Ei, totta totisesti ei! Siellä ei ole mitään, joka voisi
viekoitella minut takaisin heidän luokseen. Ja minusta tuntuu
todellakin toisinaan kuin olisin oikeastaan erehdyksissä syntynyt
vanhassa Europassa, niin täydellisesti kuulun minä tänne, minne hyvä
onneni oikeaan aikaan on minut tuonut. Olkoon tuolla ulkomaailma
ahdinkoineen ja aherruksineen rahan hankkimiseksi, niin aina vain
enemmän rahaa, jotta voitaisiin tuhlata hurjassa elostelussa, niinkuin
minä itsekin ennen tein. Minä tahdon nyt nauttia täällä ja riemuita
onnestani, -- maailma -- pyh -- siellä on paljon melua, vaan vähän
villoja!

Aurinko oli uponnut punaisen tulipallon näköisenä mereen. Tomon vaimo,
kukoistava, kukilla koristettu, nuori, hymyilevä nainen tuli miestään
noutamaan. Nuorin poika istui ratsain äitinsä vasemmalla lonkalla --
kuten siellä naiset kantavat nuorta jälkeläistään, -- vanhinta, pientä,
iloista, kolmivuotista poikaa talutti äiti kädestä. Kaste alkoi jo
laskeutua maahan.

Laiva oli vielä jonkun aikaa näkyvissä kirkkaassa valojuovassa
luoteisella taivaanrannalla, ja sen raakapuut ja purjeet erottautuivat
nyt jo selvästi. Pian kuitenkin häipyivät sen ääriviivat illan
lyijynharmaaseen hämärään, ja kun kuu nousi idässä vuorten yli, oli
laiva tykkänään hävinnyt.

Saarelaiset eivät välittäneet muista laivoista kuin niistä, jotka
laskivat maihin heidän luokseen, mikä tapahtui perin harvoin. Silloin
saivat he vaihtaa hedelmiä ja vihanneksia, joita heidän valkoinen
ystävänsä oli opettanut heitä viljelemään, sekä myöskin halkoja
piilukirveisiin, tupakkaan, karttuniin, koristuksiin, nauloihin,
peileihin ja muihin sellaisiin useimmin hyvin mitättömiin esineisiin.
Tomo piti huolta, ettei heitä kaupanteossa kovin petetty, ja kun hän
sellaisissa tilaisuuksissa teki heille arvokkaan palveluksen tulkkina,
niin oli hän heille tässäkin suhteessa tavattoman tarpeellinen.

Paljon hän oli saanut nähdä vaivaa totuttaessaan alkuasukkaita
raskaaseen työhön, jota on puunhakkuu tässä ilmanalassa. Hän itse oli
hyvänä esikuvana. Mutta saarelaiset istuutuivat hänen ympärilleen,
katselivat häntä ja olivat kuolla nauruun, kun hiki valui suurina
pisaroina hänen otsaltaan, ja kävivät hyvin totisiksi, kun Tomo pani
kirveen heidän käteensä. Eivät he sitä alussa kauan liikutelleet. Mutta
kun he sittemmin näkivät, mitenkä runsaan palkkion ne saivat, jotka
olivat olleet vähänkään ahkeria, niin se sai heidät helpommin
taivutetuksi työhön. Mutta yhä piti heitä aina kehotella.

Vaan siitä huolimatta puunhakkuu oli juhlatilaisuus tämän palmumaailman
iloisille lapsille, jotka keksivät aina hauskan puolen asioissa.
Silloin keräytyivät näet tytöt ja vaimot työntekijöiden ympärille,
poimivat kukkia ja sitoivat seppeleitä, joilla he koristivat
taitavimmat ja ahkerimmat, jota vastoin nauroivat saamattomille ja
kömpelöille. Mutta tämä leikinlasku oli niin hyväntahtoista ja
sydämellistä, ettei asianomainen milloinkaan voinut suuttua, vaan sai
vain siitä kiihotusta yrittämään ja tekemään tehtävänsä paremmin ja
ansaitsemaan myöskin seppeleen.

Päivä teki paraillaan nousuaan idässä. Joitakin nuoria saarelaisia oli
noussut aikaisin mennäkseen kalastamaan. Heidän huutonsa herättivät
kuitenkin pian toisia, jotka riensivät katsoa tuijottamaan majoistaan.
Tuo laiva, jota eilen illalla oli tähystelty, oli nyt jotensakin
likellä. Jos laiva ei olisi pyrkinyt maihin heidän rantaansa, niin mitä
varten se olisi tullut lähelle vaarallisia koralliriuttoja, joita
muodostuu kaikkien saarten ympäristöön monen penikulman laajuisena
kehänä.

Merimiehillä ei vielä ole näistä seuduista hyviä karttoja, ja nuo
salaiset riutat ovat muutosten alaisia, niin että varmoja karttoja ei
juuri voitaisi saadakaan. Kun laivat tahtovat laskea maihin tällaisen
saaren luona, niin ne yön sattuessa risteilevät hyvän matkan päässä
odottaen aamunkoittoa, tai heittävät ankkurin, jos voivat tavata
pitävän pohjan.

Vilkas, iloinen toimeliaisuus valtasi uniset rannan asukkaat. Kiireellä
he menivät herättämään Tomon ja antamaan hänelle tiedon tästä
ilahuttavasta tapahtumasta, laivan tulosta, ja ryhtyivät innolla
keräämään kokospähkinöitä, bananeja, appelsineja, guiaveja,
papaihedelmiä ja miksikä noita satoja eri hedelmiä kaikkia
kutsuttaneekin. Toiset ryhtyivät ottamaan leipähedelmiä ja makeita
perunoita sekä noutivat vesimeloneja pelloilta. Naiset punoivat
taidokkaasti ja perin yksinkertaisella tavallaan kokospalmun lehdistä
koreja, joihin pantiin hedelmät. Niillä ne kuljetettiin laivaan samalla
kuin ne olivat mittoina määrätessä hedelmien paljouden ja arvon.

Intaha, joka oli taitavin ja ahkerin saarelaisnaisista, oli jo ennemmin
tehnyt bamburuovon sekä väritetyistä marantapuun kuiduista
hauskannäköisiä pieniä koreja ja laukkuja vaihtaakseen ne ensi tilassa
maihin tulevien valkoihoisten moniin pieniin mukavuusesineihin. Tomo
itse oli pilkkonut rannalle neljä syltä halkoja. Kun hänellä lisäksi
oli vihannesviljelystä sekä hedelmiä, siipikarjaa ja sikoja, jotka hän
oli kasvattanut, niin toivoi hän nyt saavansa hyvät kaupat tehdyksi.

Laiva lähestyi lähestymistään, ja kun se oli risteillyt melkein
riuttojen kohdalle, laskeutui siitä vene vesille. Siinä oli neljä
reipasta soutajaa, jotka pian löysivät kaidan väylän riuttojen lomitse.
Vene kulki nyt tyyntä järven pintaa, joka aina on riuttojen ja
mantereen välissä. Venemiehet katselivat milloin vasemmalle milloin
oikealle nähdessään pitkistä ajoista taas puiden mehukasta ja raikkaan
näköistä viheriää sekä naisia ja lapsia.

Te jotka elätte maaperällä ettekä milloinkaan ole tulleet kotoisen
maakamaran näköpiirin ulkopuolelle, te ette ensinkään tiedä, mikä
ääretön lumous piilee mereen kyllästyneelle kulkijalle tuossa pienessä
sanassa maa. Miten hyvältä tuntuu jalkapohjissa, kun ne taas ensikerran
maata koskettavat. Miten ihanalta tuoksuvatkaan kukat! Miten
sointuvasti laulavat linnut! Miten omituisen väririkkaalta tämä kaikki
näyttää! -- Oma omituinen lumonsa on tällaisella vieraalla maaperällä.
Ja kun merimies osaa nähdä miellyttävää ja kaunista jo karuimmassakin
rannikossa sekä tuntee riemua pienestä, vaatimattomasta kankaan kukasta
ja kokoaa näkinkenkiä ja liuskakiviä rannalta muistoksi mukaansa
laivaan, niin miltä hänestä tuntuukaan, kun hän astuu valmiiseen
paratiisiin, jonne luonto on anteliain käsin kasannut pienelle,
ahtaalle alalle kauneinta mitä se voi tarjota. Ei ole ihme, että
merimies silloin kuljeskelee sinne tänne kuin pyörryksissä ja että hän
lapsen tavoin ei tiedä, mitä hän ensimäiseksi haluaisi, minkä hedelmän
ensimäiseksi ottaisi.

Miltä tuntuukaan vangista, kun hän monivuotisen tympeän vankeusajan
loputtua taas ensi kerran hengittää ilmaa! Sama tunne valtaa
merimiehenkin, kun hän saa jättää laivan lyhyeksikään aikaa ja katsella
taivaanlakea taas kerran puunlatvojen lomitse. Tapahtuu silloin usein
että he nähdessään huojuvat palmut, makeat hedelmät ja ystävällisiä
ihmisiä koettavat jonkunlaisen koti-ikävän valtaamina karata laivasta.
Se on väärin, sillä näin he rikkovat suostutun välipuheen, -- mutta
selitettävissä se on sekin inhimillistä.

Kaptenit tietävätkin tämän. Ja vaikka karkaamisesta on ankara
rangaistus ja vaikka merimiehillä on kaptenin tallessa usein vuosien
kuluessa ansaittu palkka, niin eivät kaptenit luota miehiinsä sen
enempää. Missä laivan täytyy laskea maihin sellaiseen saareen, on
jokainen mahdollinen varukeino välttämätön. Maihin ei päästetäkään
miehiä muita kuin mikä heitä tarvitaan soutajiksi.

Näin ollen näkevät merimiespoloiset tavallisesti perin vähän tuosta
ihanasta maasta, jonne he pitkän matkan perästä toivoivat saavansa
mennä. Heidän edessään humajavat palmut ja pulppuaa loristen lähde
hedelmiä notkuvien varjoisain oksien alla -- mutta ei heille. He käyvät
vieraissa maissa ainoastaan nimellisesti. Aivan kuin vanki voi koppinsa
ikkunasta nähdä viheriöitä peltoja ja niillä puuhailevia vapaita
ihmisiä saamatta mennä heidän luokseen, niin nojautuu merimieskin
laivan laitaa vasten ja katselee kaihomielin tuota ihmeellistä
näytelmää, joka leviää hänen silmiensä edessä. Hän mittaa
epätoivoisella silmäyksellä välimatkan laivasta maalle, jonne
mahdollisesti uimalla pääsisi. Mutta samalla huomaa hän sen
mahdottomaksi, sillä jälkeen lähetetty vene saavuttaisi hänet pian ja
kuljettaisi takaisin. Ja hän hunnien kääntää katseensa maalta ja käy
käsiksi entiseen toimeensa, johon hän kaikessa tapauksessa on
vapaaehtoisesti suostunut.

Vähän enemmän vapautta on soutumiehiksi päässeille. He astuvat
kuitenkin maalle ja saavat itse, jos heitä haluttaa, poimia rannalla
kasvavia hedelmiä, juoda lähteestä ja seurustella alkuasukkaiden
kanssa, lyödä kättä ja vastata heidän sydämelliseen tervehdykseensä.
Mutta ennenkun he tuskin oikein ovat päässeet kaikesta selville, on tuo
lyhyt aika taas mennyt, laivaantulokäskyä noudatettu, ja heidän
taakseen jää taas pitkiksi kuukausiksi ehkäpä vuosiksi tuo kaunis
unelma hedelmistä, maasta ja puista sekä hyvien, viattomien ihmisten
ystävällisistä, rakastettavista kasvoista. Heidän kotimaansa on taas
tästä lähtien meri, heidän toimenansa on keittää likaista, haisevaa
silavaa sekä taistellen elementtejä vastaan ylläpitää olemassa oloaan
ja elämäänsä.

Tuskin oli kevyen, aaltoja reippaasti halkoilevan valaanpyytöveneen
terävä kokkapuu koskettanut karkeata korallihiekkaa, kun soutajat
heittivät airot veneeseen ja hyppäsivät molemmin puolin laidan yli
maalle vetääkseen veneen ylemmäksi. Iloisina ja toimeliaina ympäröi
heitä joukko uteliaita, nauravia ja riemuitsevia alkuasukkaita, jotka
varsin hyvin tiesivät, ettei heidän tarvinnut vähintäkään pelätä
tällaisia maihin laskevia veneitä, joiden miehistö myöskin oli yhtä
turvattu heidän keskessään.

Harppunamies nousten veneestä loi pitkän tutkivan yleissilmäyksen
ympärillä oleviin vieraisiin ihmisiin keksiäkseen heidän joukostaan
jonkun, joka olisi heidän luottamusmiehiään, jonka kanssa sitte voisi
tehdä kaupat. Hän huomasi valkoihoisen miehen tulevan näkyviin rantaa
reunustavien puiden vilpoisesta varjosta. Miehellä oli aivan
europalainen, kevyestä kankaasta valmistettu puku. Hän asteli hitaasti
venettä kohti.

Harppunamies meni tätä vastaan hyvin iloissaan, kun arvasi saavansa
miehestä tulkin. Ojentaen hänelle kätensä, johon Tom tarttui, sanoi
harppunamies englanniksi: "Englantilainen kenties? -- Olisipa hiton
hauskaa tavata englantilainen täällä mykänkieltä puhuvien miekkosten
joukossa."

"Puoleksi ainakin -- olen skotlantilainen!" sanoi Tom naurahtaen. "Mitä
teille kuuluu? -- Onpa hauskaa, kun voin tervehtää teitä täällä
Tubuaissa."

Merimies puristi kättä kaikin voimin ja puheli ystävällisesti:

"Mainiota! Ja nyt me voimme myöskin tehdä kauppamme heti ja nopeasti,
sillä kapteni on kuin kuumilla hiilillä pääsemään taas merelle. Me
haluamme, kuten voitte kylläkin arvata, vähän kaikenlaista, josta
meillä on teille antaa yhtä ja toista. -- Te voitte sitten valita sitä,
mikä teitä eniten miellyttää. Onkohan teillä halkoja?"

"Paljonko tarvitsette?"

"Niin no, me tarvitsisimme paljonkin, sillä entiset ovat kai lopussa,
mutta ukko ei anna aikaa viipyä ja odottaa, kunnes saisitte niin paljon
pilkotuksi."

"Tuolla on heti kuusi syltä pinottuna", sanoi Tom. "Mikä teidän
laivanne nimi on?"

"Kuusi syltä -- se on mainiota. Silloin meillä syntyy pian kaupat. --
Lucy Evans on laivan nimi."

"Ei näytä olevan erikoisen nopeakulkuinen", arveli Tom, jota kuitenkin
vielä entisten aikojen muistot huvittivat sen verran, että otti osaa
niitten laivojen kohtaloihin, joiden yhteyteen hetkeksikään joutui.
"Kesti kauan, ennenkun pääsitte tänne asti."

"Eihän se ole mikään nopeakulkuinen", naurahti harppunamies, "mutta
eipä ihmekään, sillä me olemme jo pian olleet kolme vuotta vesillä, ja
kuparilevyt riippuvat siekaleina laivanrungosta alas. Muuten on sillä
verrattain hyvä pyyntionni. -- Asiasta toiseen, kun arvatenkin olette
entinen merimies, tiedätte, että minun on vastattava miehistäni. Miten
on täällä mahdollisuuksia karata?"

"Jos he tuntisivat rannan, niin olisi se kylläkin mahdollista", sanoi
Tom yhtä hiljaa kuin kysyttiinkin, "mutta ei näin ollen, sillä
koralliriutta pistäytyy tuolla takana tähän saareen ja he eivät pääsisi
sen yli, ja jos ken yrittäisikin, saataisiin hän pian kiinni. Älkää
olko huolissanne."

"Sitä parempi. -- En minä heitä niinkään laske silmistäni. Kerrassaan
kirottu juttu tuo roskaväen juoksenteleminen. Sitte kun läksimme, on
meiltä juossut tiehensä jo kolmetoista."

"Kolmetoista, se on paljon, sittenpä on teillä niukasti miehiä."

"Hiton niukasti, vaikkakin olemme ottaneet muutamia uusia lisäksi
Sandwichsaarilta. Miten olisi täällä? Eikö joitakuita saarelaisista
saisi taivutetuksi koettamaan kerran valaanpyyntiretkeä?"

Tom naurahtaen pudisti päätään ja sanoi: "Voi hyvänen aika, se mahtaisi
tuntua näistä kevytmielisistä ja tähän aurinkoiseen taivaaseen
tottuneista miekkosista ihmeelliseltä, jos heidät yhtäkkiä vietäisiin
pohjoisten jäävuorien keskelle ja pakotettaisiin siellä keittämään yöt
päivät silavaa. He ovat melkein liian mukavuutta rakastavia
paistaakseen edes täällä lämpöisessä oman leipähedelmänsä."

"No, kyllä totuttaisimme heidät", vastasi harppunamies.

"Kyllä sen uskonkin", nyökäytti Tom totisena. "En kuitenkaan siihen
kehottaisi teitä, sillä te saisitte heistä huonoja merimiehiä. Kun te
täältä lähdettyänne saavutte Tahitiin, niin siellä luulen melkein
varmasti teidän voivan ainakin jossain määrin täydentää miehistöänne.
Ranskalaisilla, kuten aikasemmin olen kuullut, melkein säännöllisesti
on vankilassaan istumassa kiinnisaatuja karkureita."

"Luulen, että ukko ei kovinkaan halua heitä", sanoi harppunamies.
"Mutta nyt ennen kaikkea näyttäkää minulle puunne ja olkaa sitte niin
hyvä ja antakaa viedä aivan veneen viereen leipähedelmiä, appelsineja
ja vihanneksia, joita teillä on varastossa, kuten tuossa näen, ja
yleensä kaikkia muuta myötäväksi tarjottavaa. Minä asettelen sitten
esille, mitä olen tuonut mukanani vaihtotavaraksi. Sillä tavalla
pääsemme pikimmin johonkin tulokseen."

Hän kääntyi veneen perämiehen puoleen, jota hän salaa kuiskaten
varoitti pitämään tarkasti silmällä miehiä, ja niin lähti Tomin
kanssa lähellä olevalle halkopaikalle. Halot hyvin miellyttivät
harppunamiestä, mutta ei hän voinut lopullisesti päättää mitään varmaa
kauppaa, kun ei hän ollut tätä varten tuonut mukanaan kylliksi tavaraa
tai rahaa eikä ollut saanut kaptenilta mitään varmaa määräystä.

"Tiedättekö mitä, ystäväni!" sanoi hän skotlantilaiselle. "Tulkaa minun
veneessäni laivaan. Pari teidän saarelaisistanne voi seurata meitä
kanotissa tuodakseen teidät pois siinä tapauksessa, että te ette suostu
kauppaan. Mutta en epäile vähääkään, ettei ukko ottaisi puita,
päinvastoin on ylenmäärin hyvillään, kun saa. Meidän kesken sanottuna,
täytyy hänen ottaa niitä joko täältä tai sitte pian laskea jonkun
toisen saaren rantaan, mutta onko siellä pilkotuita puita ja lähellä
rantaa niinkuin nyt tässä! Kenen nämä ovat -- teidänkö?"

"Osaksi minun, osaksi alkuasukkaiden."

"Hyvä, te teette heidänkin puolestaan kaupat, ja nyt tulkaa minun
kanssani rantaan takaisin, jotta minä voisin pitää silmällä väkeäni."

"Ettekö te haluaisi ensin käydä majassani ja virkistää siellä
itseänne?" kysyi Tom. "Sinne on tuskin kahtasataa askelta. Tuolla näkyy
aita, joka ympäröi majaani ja puutarhaani."

"Kiitos, kiitos", vastasi harppunamies, "tahtoisinpa mielelläni silmätä
sitä, mutta se ei käy päinsä. Maa polttaa jalkapohjiani täällä, kun en
voi pitää silmällä venekuntaani. Yleensä täytyy teidän luvata minulle,
että toimitatte halot, jos me ne otamme, avonaiselle rannalle, mistä
alkuasukkaat voivat syytää ne veneeseen. Tänne metsään en minä uskalla
jättää miehiäni, kiusaus olisi liian suuri."

"Te näytätte hyvin vähän luottavan heihin", naurahti Tom. "Onko sitte
teidän kapteninne sellainen paholainen, vai onko muuten olo laivassa
niin huonoa?"

"Taitaapa olla ukossa ainakin vähän, kuten sanoitte, paholaista, ehkäpä
sen jo tiedättekin. Ruoka on muuten laivassa erinomainen, ja liikaa
työtä ei miehillä myöskään ole. Viideltä alkain on joka ilta vapaata --
ei tietysti silloin, kun meillä on valaita tai ihraa laivassa."

"Niinpä niin, sepä tietty", sanoi Tom. "Mutta nyt me olemme taas
rannalla ja tuolla ovat myöskin teidän miehenne. Te voitte siis olla
levollinen."

"Jumalan kiitos", mutisi harppunamies ilahtuneena aivan kuin joku
odottamaton onni olisi tapahtunut hänelle.

Nyt alkoi hedelmäkauppa, jota merimiehet jo johtivat tekemällä eleitä
ja näyttämällä tupakkaa, veitsiä, paitoja ja muita tavaroita, jotka
heidän mielestään olivat välttämättömiä. Tuoreita vihanneksia ja
myöskin hedelmämehua saavat merimiehet laivasta ruoka-annoksina
kerpukin estämiseksi, mutta appelsineja, ananas- ja muita mehukkaita
hedelmiä täytyy heidän itselleen hankkia ja panna astioihin, jos he
matkalla tahtovat saada niitä.

Alkuasukkaat olivat touhussa tuodessaan kaikki tavaransa rantaan, missä
laivamiehet heti ottivat tavaran vastaan ja sijoittivat veneisiinsä. --
Intaha oli myöskin tullut rantaan tuoden miehelleen sen, mikä hänellä
oli valmista työtä, ja veneen perämies, muuan nuori amerikalainen, oli
jo vaihtanut osan tavaroista. Jäljelle jääneen osan antoi Tom panna
veneeseen kaptenille samoin kuin muille päällysmiehille tarjolle.

"Minä tahdon mennä isän kanssa", sanoi hänen pieni poikansa, kun isä
nosti hänet ilmaan ja suuteli häntä, "minä tahdon myöskin nähdä tuon
suuren kanotin tuolla".

"Ei se käy päinsä, sydänkäpyseni", rauhoitti isä häntä, "siellä sinä
olet vain tiellä, ja äiti olisi levoton sillä aikaa".

"Jätä hänet tänne", pyyteli vaimo, "minä tahtoisin, ettet sinäkään
menisi, Tomo. -- Kun minä näen sinun menevän tuollaisessa veneessä,
niin tuntuu minusta aina, ettet enää palaa, vaan menet takaisin
kotimaahasi -- ja miten silloin kävisi Intahan ja lasten?"

"Älä pelkää", nauroi mies. "Olenhan käynyt jo monessa laivassa ja
tunnenhan tuon elämän liiankin tarkkaan. Minä tiedän, mitä he voivat
tarjota minulle ja mitä minä täällä omistan. En ole sellainen hullu,
että jättäisin sinut ja nuo pienet veitikat pulaan. Muuten tulee sinun
veljesi Alohi mukanani laivaan. Minä toivon saavani tällä kertaa rahaa
niin paljon, että voin ostaa heimonpäämieheltä koko kokospuutarhan,
joka on meidän maatilamme takana. Sitten me tulemme rikkaiksi yksistään
sillä kokospähkinäöljyllä, minkä minä voin vuosittain sulattaa."

"Tulkaa veneeseen!" kuului harppunamiehen ääni, joka jo oli asettunut
paikalleen veneessä. Tom hyppäsi veneeseen, Alohi ja eräs toinen
saarelainen astuivat kanottiinsa saattaakseen venettä laivaan, kuten
oli sovittu, ja pian vaahtosi vesi näitten kahden pienen aluksen
keulassa, kun ne kiitivät riuttojen salmen suuta kohti.

Molemmat saarelaiset panivat parhaansa pysyäkseen europalaisen veneen
rinnalla ja ponnistelivat niin, että hikikarpalot valuivat otsalta.
Laivamiesten pitkät airot olivat kuitenkin voimakkaammat kuin kevyet
kanotin melat, ja ennenkuin oli tultu riuttojen kohdalle, oli
laivanvene päässyt ainakin kolmesataa askelta edelle. Kun saarelaiset
lopulta huomasivat, että he eivät voineet pysyä valkonaamaisten
rinnalla, heittivät he soutamasta levätäkseen kunnolleen, pyörittivät
itselleen sikarin vasta ostetusta tupakasta, jonka he käärivät kuivan
bananilehden liuskoihin, ja ottivat tulta hieromalla kahta kuivaa
guiavenpuun palasta.

Veneestä oli jo saatu tavarat laivaan ja venettä nostettiin paraillaan
nostokoukulla kannelle, kun saarelaiset taas tarttuivat airoihin ja
lähtivät soutamaan hiljalleen laivalle.

Lucy Evans oli erinomaisesti varustettu laiva, mutta pitkän matkan ja
vasta saadun saaliin takia, mistä vielä oli näkyvissä jälkiä kannella,
oli se melko pahassa siivossa. Merimiehet juoksivat touhussa
ottaessaan vastaan hedelmiä ja tuoreita kasviksia ja viedessänne
varastohuoneeseen sekä ripustaessaan ananashedelmät ja bananit
kannelle. He olivat villin ja intohimoisen näköistä väkeä.

On näet niin, että miehet, jotka vuodesta vuoteen ovat tekemisissä
ihran ja silavan kanssa, eivät ole niinkään halukkaita huolehtimaan
puhtaudestaan, mikä täällä olisi monta vertaa tarpeellisempaa kuin
maalla, ja tässäkin suhteessa oli kaptenilla ollut niin paljon harmia
väestään, että hän oli jättänyt sikseen yrityksensä kasvattaa heistä
kunnollisia merimiehiä. Ainoastaan silloin tällöin ripitti hän
perinpohjin ja hetkiseksi kevensi sydäntään kiroten ja vannoen
välittämättä kiroussanojensa luvusta ja laadusta.

"Teillä näyttää todellakin olevan jotensakin niukalti väkeä", sanoi Tom
harppunamiehelle, katseltuaan jonkun aikaa elämää kannella, "jos
nimittäin tässä ovat kaikki, jotka näen täällä kannella".

"Olette oikeassa", sanoi äkäisenä harppunamies, "tässä on koko joukko,
ja joutavampaa räätäleistä, suutareista ja karanneista kisälleistä
kokoontunutta sakkia on tuskin milloinkaan sattunut yhteen kunnolliseen
laivaan. Työllä ja vaivalla olemme me kahden vuoden kuluessa saaneet
opetetuksi heidät soutamaan. Kesti kokonaisen vuoden ennenkun he
vetivät yhtaikaa. Kun olimme ankkurissa Beringin salmessa erään toisen
laivan läheisyydessä, hävetti meitä lähettää venettä vesille ja niin
menetimme monta valasta. Mitä purjeitten hoitoon tulee, niin tuskin
osaavat nuo vaivaiset vielä nytkään reivisolmua tehdä."

"Kyllähän he kumminkin kykenevät silavaa keittämään", naurahti Tom.
"Kunhan muut tekevät tehtävänsä."

"Niin muut? --"

"Harppunanheittäjiä ja veneenperämiehiä on kyllä täysi luku -- yksi
perämies makaa tuolla alhaalla sairaana -- mutta meillä ei ole yhtään
kirvesmiestä eikä seppää, ja ensimäinen tynnyrintekijämme on myöskin
pötkinyt tiehensä Hapaissa. Todellinen kirous lepää tämän vanhan rähjän
yli. Jos meiltä vielä vahingoittuu muutamia veneitä, niin täytyy meidän
toden totta laskea maihin jossain Amerikan rannikolla. -- Mutta
tuollahan tulee teidän kanottinne -- pojat eivät pidä kiirettä. --
Näyttävät olevan laiskaa väkeä, nämä saarelaiset!" --

"Hyvänen aika, kuka voi heitä siitä soimata?" sanoi Tom naurahtaen.
"Luonto antaa täysin käsin heille kaikki, mitä he tarvitsevat, niin
ettei heidän olisi pakko edes liikahtaa paikaltaan. Muuten ovat he
kylläkin vilkkaita sellaisessa hommassa, mikä heitä todella
jonkunverran huvittaa, ja luulen että he kykenevät innostumaan ja
tulistumaankin, kun niikseen sattuu. Mutta eikö tuolla tule teidän
kapteninne? Mikä hänen nimensä on?" --

"Rogers --. Ette kai te tarvitse kanottianne, sillä minä olen
vakuutettu, että hän lähettää heti veneet takaisin noutamaan puita."

"Rogers?" huudahti Tom, "minä luulen todellakin, että hän on vanhoja
tuttujani. Mikä laiva oli hänellä ennen?" lisäsi hän kääntämättä
katsettaan kaptenista, joka tuli juuri kannelle. --

"Bonnie Scotchman, ellen erehdy", kuului vastaus.

"Vie sun tuhannen!" mutisi Tom puoliääneen itsekseen ja heitti
tahtomattaan silmäyksen kanottiin, joka juuri saapui. Harppunamies meni
kaptenin luo kertomaan hedelmä- ja vihanneskaupasta ja puhumaan puista,
jotka olivat valmiiksi pilkottuina tuolla rannalla, ettei tarvinnut
muuta kuin noutaa ne laivaan.

"Se on mainiota Mr. Hobart", sanoi kapteni reippaasti, "parempaa emme
voi toivoakaan -- ja entäs hinta?" --

"On myöskin kohtuullinen. Punanahkaisten parissa asuu muuan
valkoihoinen, jolla näyttää olevan koko johto käsissään. Minä olen
tuonut hänet tänne, jotta te voitte itse päättää kaupan hänen kanssaan.
Tuolla se on se mies."

"Sepä hyvä, sitä parempi! Puhuuko hän englantia?"

"Hän on skotlantilainen."

"Sehän mainiota! -- Hyvää päivää -- hitto soikoon -- kasvot näyttävät
minusta perin tutuilta!"

"Mitä kuuluu, kapteni Rogers?" kysyi Tom, joka tointui pian
hämmennyksestään, mutta astui kuitenkin vähän punehtuen ja hieman
nolosti hymyillen kaptenin luo ojentaen hänelle kätensä. Kapteni katsoi
häntä yhä tarkkaavammin silmiin. -- "Te tuskin tunnette minua enää?
Olen kai ruskettunut pitkien vuosien kuluessa täällä kuumassa
auringonpaisteessa."

"Ettekö te ollut Bonnie Scotchman laivassa?"

"Olin niinkin."

"Kirvesmiehenä?" -- Tom nyökäytti päätään -- "Ja pötkitte minulta
karkuun Hapaissa?"

Tom karahti punaiseksi korvia myöten, mutta veitikkamaisesti hymyillen
hän vastasi:

"Ja te olitte jo saamaisillanne minut kiinni, sillä minua ajamaan
lähetetyt alkuasukkaat olivat pari kertaa aivan kintereilläni.
Viisitoista tuntia olin kerran hirveässä rankkasateessa palmun
latvassa."

"Neljäksi päiväksi jäin silloin teidän tähtenne ankkuriin sen kirotun
saaren luo. Neljän päivän saaliin menetin ja lisäksi sain sitten koko
loppumatkan tulla toimeen kirvesmiehellä, joka oli oikea pässinpää."

"Oli väärin tehty", myönsi Tom rehellisesti, "mutta maa oli niin
hymyilevän ja viekoittelevan näköinen, ja te tiedätte itse, miten raaka
ja puolueellinen ihminen teidän silloinen ensimäinen harppunamiehenne
oli. Hän sai meidät kaikki epätoivoon ja useimmat karkaamaan laivasta,
kun vain tarjoutui vähänkään tilaisuutta siihen."

"Se ei kelpaa puolustukseksi, -- mikä olikaan nimenne?"

"Tom Burton."

"Niin, niin -- Burton. Te olitte sitoutunut minulle koko matkaksi. Te
olitte velvollinen jäämään laivaan yhtiön ja tovereittenne tähden.
Tiedättehän, että valaanpyytölaivan koko miehistö on osallinen
saaliiseen. Mutta pyyntiä ei voi harjoittaa, jos laivasta poistuu
tärkeimmät henkilöt, joita ovat kirvesmies ja tynnyrintekijä. Laivalla
kiertelisimme meriä suotta, jos eivät veneet lähtisi liikkeelle ja
pääsisi pyyntipaikoille. Veneitten kunnossapito on tärkeimpiä seikkoja
valaanpyytölaivalla, ja senpä vuoksi juuri kirvesmiehiä tarvitaan. Heti
kun he rikkovat sopimuksensa, asettavat he vaaranalaiseksi koko
pyynnin, tuottavat laivayhtiölle, joka on varustanut laivan,
suunnattoman tappion, ja riistävät; myöskin miehistöltä, kaptenista
alkain aina laivapoikaan asti, ansion mahdollisuuden. Emmehän
huviksemme harhaile kolmea neljää vuotta milloin jääröykkiöiden
keskessä, milloin tällaisessa auringonpaahteessa jättäen kotimme ja
perheemme."

"Olette aivan oikeassa, kapteni", sanoi Tom, joka nyt oli totinen ja
kalpea. "Usein on kuitenkin syytä päälliköissäkin, jotka käyttävät
väärin valtaansa. Tiedän kyllä, että tällaisella laivalla samoin kuin
sotalaivallakin täytyy ehdottoman kuuliaisuuden vallita, muuten laiva
ja sen miehistö on perikadon oma. Mutta nuo herrat -- kuten teidän
entinen harppunamieskin -- luulevat että he voivat tehdä alamaisilleen
mitä haluavat -- vastustaahan ei heitä kuitenkaan rohkene kukaan, ja he
käyttävät väärin valtaansa laivan vahingoksi yhtä hyvin kuin ne
alamaisetkin, jotka tällaista heille vaivaloiseksi ja sietämättömäksi
käynyttä isännyyttä pakenevat karkaamalla."

"Mr. Williams oli kunnollinen päällikkö ja erinomainen valaanpyytäjä."

"En tahdo häntä syyttää puolustaakseni itseäni, kapteni Rogers",
vastasi Tom ystävällisesti. "Nuoret miehet, kuten aivan hyvin tiedätte,
ovat usein kevytmielisiä, ja minä olin silloin nuori, kokematon poika.
Nyt olen järkevämpi ja ajattelen toisin, järkevämmin asiata."

"Onpa hauska kuulla", vastasi kapteni, "sitä hauskempi, koska ei
nytkään ole liian myöhäistä hyvittää tekonne".

"Ainakin puilla", arveli Tom hymyillen. "Te näytätte jo saaneen hyvän
joukon keitettävää silavaa."

"Puitakin tarvitaan", sanoi kapteni yhä vielä vieraanomaisesti ja
jatkoi sitten entistä puhettaan. "Niin tälläkin kertaa, vaikka meillä
ovat päällysmiehet erinomaisia ja siivoja, ovat m.m. molemmat
kirvesmiehet ja ensimäinen tynnyrintekijä lähteneet vastoin lakia
laivasta ja saattaneet meidät mitä kiusallisimpaan asemaan."

"Se on vahinko."

"Sitä enemmän", puhui kapteni rauhallisesti, "olen iloinen siitä, että
sattuma on näin sopivaan aikaan saattanut meidät yhteen. Te ette olisi
voinut tulla parempaan aikaan takaisin laivaan."

"Huomautan", sanoi Tom hymyillen, vaikka sydäntä kouristi, sillä hän
aavisti, mitä kapteni tarkoitti, "en ole tullut laivaan matkustaakseni
edelleen, vaan myödäkseni teille puuni tuolla rannalla".

"Missä tarkoituksessa ollette tullut, on yhdentekevää", vastasi
kapteni. "Tahdon muuten unohtaa entiset enkä silloin laiminlyömiänne
päiviä ottaa huomioon vastaisen saaliimme jaossa. Teidän entinen
osuutenne onkin korvannut osaksi tuottamanne tappion."

"Vastaisen saaliin jaossa!" sanoi Tom, koettaen pysyä levollisena, "en
minä milloinkaan enää lähde valaanpyyntiin. Olen siitä ajasta jo
vanhentunut ja vakaantunut. Sitä paitsi olen akottunut. Tuolla palmujen
varjossa on minun kotimaani, siellä elää perheeni, ja sitä en voi enää
jättää, vaikkapa itse tahtoisinkin."

"Perhe? Sepä nyt asia!" arveli kapteni. "Onhan minullakin perhe kotona?
Se on merimiesten kova kohtalo, että he saavat olla vuosikausia koditta
ja perheettä. Mutta sitä mieluisampaa on sitte elämä, kun he taas
kotiintuvat."

"Voi olla -- mielipiteet ovat erilaiset", keskeytti Tom lyhyesti
keskustelun, joka alkoi tulla hänelle tuskalliseksi. "Nyt, kapteni,
pyytäisin teitä määräämään, miten paljon te tarvitsette puita -- ja kas
tässä", lisäsi hän hymyillen, "olen tuonut myöskin vielä muutamia pikku
kapistuksia, jotka vaimoni on valmistanut. Niistä ottavat ehkä
päällysmiehet yhtä ja toista mukaansa kotiin. Tämän korin tässä
pyytäisin teitä, kapteni Rogers, säilyttämään minun muistokseni."

Kapteni vitkasteli, otti kuitenkin sen, mutta asetti viereensä laivan
laidalle ja sanoi:

"Me sovimme siitä sittemmin. Paljonko teillä on puita tuolla rannalla?"

"Seitsemän syltä."

"Ja hinta?"

"Minulle on annettu tehtäväksi vaihtaa ne kauppatavaroihin."

"Hyvä. Mr. Hobart, puut olisivat kylläkin haluttua tavaraa, kun ne
olisivat laivassa, mutta -- mutta meillä ei ole aikaa niin paljon.
Ottakaa kaksi laivan venettä ja menkää niillä maihin ja tuokaa sen
verran kuin niillä tuoda voi. Me näemme sitten, paljonko siinä on, ja
voimme maksaa siitä Mr. Burton'ille toivomansa hinnan."

"Silloin menen minä mukaan", sanoi Tom rauhallisesti, "sillä kun te
otatte niin vähän, niin toivoisin kernaasti, että saisitte kuivimpia".

"Kyllä Mr. Hobart osaa valita puut."

Veneet laskettiin siinä tuokiossa vesille, miehet hyppäsivät veneisiin.
Ainoastaan ensimäinen harppunanheittäjä vitkasteli vielä. Hän oli
mennyt kaptenin luo ja sanoi hiljaa:

"Kyllä minulle olisi mieluisampaa, että tuo skotlantilainen veisi minut
maihin. Minä en ymmärrä noitten ihmisten kieltä."

"Saatte pitää huolen siitä, että tulette toimeen", vastasi kapteni yhtä
hiljaa. "Skotlantilainen jää laivaan, antakaa se kolmannelle
harppunamiehelle, Mr. Elgers'ille tiedoksi."

Harppunamies ei vastannut siihen mitään, mutta hänen hämmästyneen
katseensa, jonka hän suuntasi skotlantilaiseen, ymmärsi Tom heti. Vaan
hän päätteli, että kapteni ei kuitenkaan uskaltane niin monen vuoden
perästä harjottaa väkivaltaa häntä kohtaan. -- Vaan jos hän kuitenkin
tekee minkä uhkasi? Kuka täällä aavalla merellä estäisi häntä siitä tai
ottaisi huostaansa turvattoman?

Epäluuloisena loi hän silmäyksen kannelle, mutta varoi näyttämästä
pienintäkään pelkoa. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että ensimäinen
harppunamies vaihtoi nopeasti muutamia sanoja kolmannen harppunamiehen
kanssa, ennenkun meni veneeseen, ja tuo lennätti samoin häneen ylös
laivaan hämmästyneen silmäyksen. Hän tiesi nyt olevansa vanki, -- mutta
mitä tehdä? Ei voinut ajatellakaan pakenemista kanotilla -- hän oli
äsken nähnyt, miten paljon nopeammin merimiehet olivat kulkeneet
hedelmillä kovasti kuormitetulla veneellään. Kevyt, tyhjä vene olisi
saavuttanut heidät, ennenkun olisivat loitonneet kahtakaan veneen
mittaa. Entä väkivaltainen vapauttaminen? Tällä puolen saarta oli
ainoastaan kolme kanottia, ja mitä olisivat aseettomat saarelaiset
voineet toimittaa laivan miehistöä vastaan, vaikkakin he olisivat
tahtoneet taistella hänen puolestaan? -- Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi
saada alkuasukkaat pidättämään panttivankina molempien veneiden
miehistön tai ainakin päällysmiehet, kunnes hän itse pääsisi takaisin.
Mutta silloin täytyi hänen lähettää kanotti maihin.

Kapteni oli puhunut myöskin laivaan jääneen harppunamiehen kanssa
peräkannella ja laskeutui nyt kajuuttaansa jättäen entisen karkulaisen
näennäisesti itsekseen ja omiin valtoihinsa. Mutta Tom tunsi liiankin
hyvin ankaran kuuliaisuuden valaanpyytölaivalla. Ainoaksi pelastuksen
mahdollisuudeksi jäi päällysmiesten vangitseminen rannalla, ja Tom
päätti panna sen käytäntöön niin pian kun suinkin.

Alohi seisoi laivanlaitaa vasten poltellen sikariaan aavistamatta
vähintäkään vaaraa ja tarkasteli laivan monimutkaisia ristiin rastiin
kulkevia köysiä. Tom lähestyi häntä ja sanoi hänelle hillityllä, mutta
tuskan valtaamalla äänellä:

"Alohi, valkoiset miehet tahtovat pidättää Tomon laivalla!"

"Mitä!" huudahti Alohi hämmästyneenä.

"Hiljaa! Älä anna kenenkään huomata, että olen hiiskunut sanaakaan
sinulle siitä. Mutta kun saat minulta käskyn soutaa maihin, niin
kiitäkää niin nopeasti kuin voitte, ottakaa huostaanne tuolla rannalla
heti se mies, joka tänä aamuna toi merimiehet maihin, toimittakaa hänet
jonnekin sisälle älkääkä antako häntä pois, ennenkun minä olen taas
maalla teidän joukossanne."

"Matoi!" sanoi nuori poika, jonka silmät säihkyivät mieluisan tehtävän
takia, "saanko jo mennä?"

Tom vilkasi taakseen peräkannelle. Harppunamies nojautui yli laidan
eikä näyttänyt ensinkään kiinnittävän häneen huomiotaan. Mutta Tom
tunsi nämä miehet.

"Minä menen tuon miehen luo tuonne peräkannelle, puhelen hänen
kanssaan", selitti hän Alohille. "Kun hän ei enää katsele yli laidan,
päästät kanotin irti ja soudat hiljalleen. Vasta kun olette riuttojen
suulla -- jolloin jo olette niin paljon edellä, etteivät he voi täältä
saavuttaa teitä -- soutakaa minkä voitte."

"Mutta miksi sinä et tule heti mukaan?" kysyi saarelainen
hämmästyneenä, "ei kukaan pidätä sinua".

"Nyt ei -- mutta on jo annettu käsky, ettei minua saa laskea laivasta.
Ainoa mahdollinen keino pelastaa minut vielä on se, että te pääsette
onnellisesti rantaan."

Saarelainen ei virkkanut enää sanaakaan, ja Tom lähti hitaasti hänen
luotaan ja asteli peräkannelle, missä harppunamies yhä edelleen seisoi
nojautuen laitaa vasten.

"Onko teillä ollut hyvä pyyntionni viime matkallanne?" aloitti Tom
keskustelun hänen kanssaan. "Laivalla mahtaa jo olla sievä lasti, se
kulkee jotenkin syvällä vedessä."

"Kutakuinkin hyvä", vastasi harppunamies kääntyen kysyjän puoleen. "On
jo jonkunverran yli 3,000 tonnia silavaa laivassa ja noin 50,000 naulaa
valaanhetaleita. Jos vain jonkunverran luonnistaa, voi laivamme ensi
vuodenaikana tulla täpötäyteen. -- Ja onpa jo aikakin", tokasi hän
lisäksi äkäisesti, "me olemme harhailleet täällä ulkona nyt jo lähes
kolme vuotta".

"Se on pitkä aika", sanoi Tom, "on varmaankin monelle tullut
koti-ikävä. Kun kerran on ollut pitemmän aikaa maalla -- --"

"Sanokaa noille miehille tuolla kanotissa, etteivät lähde mihinkään"
keskeytti harppunamies vilkaisten taas yli laidan. "Kapteni on käskenyt
heidän odottaa, kunnes laivan veneet ovat tulleet takaisin."

"Kaptenilla tietääkseni ei ole mitään käskyvaltaa noille", vastasi Tom,
jonka kasvoille veri syöksähti.

"Laivassa, hyvä ystävä, voi kapteni käskeä melkein mitä tahansa",
virkkoi harppunamies levollisesti. "Olkaa hyvä, huutakaa miehet
takaisin. -- Te tiedätte aivan hyvin, että veneellä saavutettaisiin
heidät muutamissa minuteissa. Mitä asiaa heillä on maihin?"

"He haluaisivat, mikäli minä tiedän, noutaa lisää hedelmiä."

"Se on tarpeetonta, venemiehet tuovat, mitä me ehkä vielä tarvitsemme.
Olkaa järkevä, ystäväni, ja huutakaa ne takaisin! -- Kolmas
venemiehistö, olkaa veneenne luona", huusi hän samalla kuuluvalla,
mutta aivan rauhallisella äänellä keulapuoleen. Ja miehet,
veneenperämies ensimäisenä, olivat silmänräpäyksessä venetelineitten
ääressä, missä pieni alus riippui koukuistaan. -- Ainoastaan sana tai
viittaus, ja vene liukui alas vesille.

Tom huomasi, että tämä keino oli häneltä riistetty, mutta hän ei
tahtonut antaa vielä asian kärjistyä äärimmäiseen huippuunsa asti.

"Alohi!" huusi hän omituisen kirkuvalla äänellä tuskin sata askelta
loitonnutta kanottia kohti. Saarelaiset käänsivät päänsä häneen päin.
-- "Tulkaa takaisin laivaan!" -- Alkuasukkaat lepuuttivat airoja
vedessä ja vitkastelivat totella.

"Tulkaa takaisin!" huusi Tom vielä kerran, "mutta älkää laskeko kylkeen
kiinni, vaan pysytelkää vain laivan vieressä". -- Hän oli tehnyt uuden
suunnitelman, niin epätoivoiselta kuin sen toteuttaminen hänestä
itsestäänkin näytti. Saarelaiset tottelivat nyt, ja harppunamies
nojautui kuten äskenkin huolimattoman näköisenä laivan laitamaa vasten
lähetettyään venemiehistön taas työhön.

"Te käsittänette", sanoi lopulta Tom, joka oli päättänyt ottaa selvää,
millä kannalla harppunamies oli, "että minä en oikein ymmärrä, miksikä
te tahdotte estää kanottia menemästä minne heidän haluttaa".

"Ja ettekö te sitte tahdo palata takaisin kanotilla?" sanoi merimies
hymyillen.

"Tietysti."

"No hyvä, silloinhan emme saa laskea sitä menemään laivan luota.
Luuletteko että kapteni antaisi viedä teidät laivan veneellä maihin?"

"Te ette pääse käsistäni, herra! -- Mikä käsky on teille annettu
minusta?"

"Mikäkö käsky? -- Ei mikään muu kuin että en saa päästää teitä enkä
saarelaisia laivasta, ennenkun olette saanut rahan puista."

Tom huomasi pilkallisen sävyn näissä sanoissa -- hän tiesi, että ne
olivat valetta, ja kylmä tuskanhiki nousi hänen otsalleen. Hän puri
alahuultaan ja kääntyi pois harppunamiehestä pannen käsivarret lujasti
ristiin rinnan yli, ettei tuo mies huomaisi hänen kiihtyvää
mielenliikutustaan. Ainoastaan yksi pakenemisen keino jäi hänelle
jäljelle. Jos hänen onnistuisi tehdä vuotavaksi koukuissaan riippuva
vene, joka nyt oli ainoa laivalla, niin etteivät he voisi ajaa häntä
takaa, olisi toivo päästä pakoon kanotilla. Toiset veneet olivat jo
saaressa eikä niiden lastaaminen puilla kestänyt kauan! Puulastissa
olivat ne liian raskaat takaa ajamaan, ja sitäpaitsi tunsi hän
toisenkin salmen sellaiseen järveen, jonne tuolta rannan puolelta ei
voinut päästä.

Nyt oli kysymyksessä uhkarohkea teko ja oli varottava, ettei vihollinen
saanut vähintäkään vihiä, muuten oli Tomin suunnitelma turha.
Verkalleen asteli hän senvuoksi taas keulaan päin, mistä hän voi antaa
langolleen lähimmät määräykset ja ilmoittaa aikomuksensa. Riuttojen
suu, mistä he olivat tulleet, oli noin puoli tiessä laivasta maalle, ja
kuitenkin täytyy hänen mennä jotenkin läheltä ohi. Mutta puilla
lastatuissa veneissä eivät miehet voisi liikkua kunnolleen. Kunhan hän
vain pääsisi tuon suun ohi, niin ei olisi enää pelkoa kiinni
joutumisesta. Sitä paitsi oli kanotissa kolme airoa, ja kolmella
kanotti menee nopeammin kuin tullessa kahdella. Hänen sydämensä löi
kuin halkaistakseen rinnan, mutta hän puri lujasti hampaitaan yhteen ja
asteltuaan takaisin keulasta peräkannelle käveli hän siellä edes
takaisin, aivan kuin olisi päättänyt levollisesti odottaa veneitten
paluuta.

Harppunamies myöskin oikaisihe nojautumasta laidan yli ja lähti
astelemaan edestakaisin peräkannen puolelle, missä vene riippui
koukuissaan. Pikainen silmäys laidan yli sai hänet vakuutetuksi, että
saarelaiset istuivat rauhallisesti kanotissaan ja liukuivat hiljalleen
poispäin virran mukana. Laivalla olivat suuret purjeet auki, mutta
tuulenhenki oli niin heikko, että laiva parahiksi voitti virran ja niin
pysyi jotenkin paikoillaan.

Tuuli oli hitusen kiihtynyt, ja täytyi vetää vähän raakapuita
etuhankaan päin. Harppunamies meni sinne ja huusi miehet luokseen. Nyt
oli ratkaiseva hetki. Tom seisoi aivan veneen vieressä -- yhdellä
hyppäyksellä oli hän laidalla, tempasi piilukirveen, joka on jokaisen
koukuistaan riippuvan pyytöveneen keulaan kiinnitettynä.
Silmänräpäyksessä oli toinen veneen kannatusköysi poikki, ja keula
retkahti laivankanteen ja perä jäi toisen kannatusköyden varaan.

"Tänne -- kaikki! -- Apuun! tänne!" huusi harppunamies ja syöksi halko
kädessä Tomin kimppuun, mutta hän tuli liian myöhään. Yhdellä
hyppäyksellä oli Tom veneen perän luona ja piilunsa iskettynä siihen
niin syvälle, ettei hän saanut sitä kiskaistuksi irtikään. Mutta
hänellä ei ollutkaan aikomus ruveta puolustautumaan, hänen vain piti
päästä pakenemaan. Pitkällä harppauksella hyppäsi hän yli laidan ja
putosi mereen parinkymmenen askeleen päässä kanotista, joka heti kiiti
häntä kohti.

Synkkiä kirouksia ja sadatuksia kaikui hänen takanaan laivalta. Kapteni
hyppäsi kannelle ja venemiehistö ryntäsi särkyneen veneen luo
nostaakseen sen niin pian kun mahdollista taas paikoilleen ja
pannakseen sen kuntoon. Harppunamies vetää silpasi lipun laivan mastoon
antaen niin merkin rannalla olijoille.

Tom oli pian tullut veden pinnalle ja ennenkun laivan miehistö oli edes
voinut tehdä mitään päätöstä tai käydä käsiksi rikkoutuneen veneen
korjaamiseen, oli hän jo päässyt kanotin keulan kohdalle ja kiepsautti
itsensä Alohin avulla kanotiin. Ensimäiseksi vilkasi hän laivaan, jonka
mastoon paraillaan nousi englanninlippu. Sitte tarttui hän heti
vieressään olevaan airoon, ja nuo kolme miestä tiesivät nyt, että
heidän pakonsa onnistuminen riippui heidän käsivarsiensa voimasta.

"Seis siellä!" huusi kapteni, joka näki jo varman saaliinsa puikahtavan
käsistä noin röyhkeästi. "Seis tai minä ammun teidät kaikki mäsäksi!"
Mutta hänen uhkauksensa oli tehoton. Hänellä ei ollut ampuma-asetta
käsillä, ja siepaten vain harppunan hän viskasi sen sokeassa vimmassaan
satasen askelta loitonneen kanotin jälkeen. Harppuna ei lentänyt edes
puoltakaan matkaa ja hävisi sihisten veden pinnan alle.

Kanotin keulassa kuohui kirkas vesi sen kiitäessä hyvää vauhtia, ja
sujakka, kevyt alus olisi kiitänyt kuin nuoli kolmen voimakkaan
soutajan lennättämänä, jos ei vauhtia olisi estänyt tukipuu.

Sikäläinen kanotti, joka on kovertamalla tehty yhdestä puusta, kaatuisi
avonaisella merellä pienimmässäkin sivuaallokossa. Tämän vuoksi
kiinnitetään toiselle puolen tukipuu, joka on noin kahdeksan tai
kymmenen jalkaa pitkä, ja joka noin neljä jalkaa ulohtaalla kanotista
ui sen rinnalla. Se pitää kanottia niin mainiosti tasapainossa, että se
voi kestää verrattain suurta merenkäyntiä, mutta se estää tietysti
myöskin kulkua. Ylen suuri nopeus ei tietenkään usein ole saarelaisille
tarpeen, he haluavat vain kulkea varmasti ja -- mukavasti.

Tomin rohkea temppu, vaarallisen laivaveneen rikkominen, oli muuten
onnistunut niin erinomaisesti, ettei nyt tarvinnut pelätä vähintäkään
vaaraa laivasta päin. Vene oli aivan mahdoton vesille, sillä paitse
piilukirveen tekemää reikää oli veneestä keulan pudotessa kanteen
irtautunut yksi lauta. -- Mutta tuo lippu mastossa! Tom tiesi aivan
hyvin, että miehet maissa ollessaan pitävät laivaa tarkkaavasti
silmällä. Toivottavasti olivat he jo puita lastanneet ainakin jonkun
verran, niin etteivät lähde paluumatkalle aivan tyhjinä. Missään
tapauksessa he eivät voineet tietää, mitä täällä oli tapahtunut, niin
että mastoon vedetty lippu oli heille ainoastaan pikaisen paluun
merkkinä. Kanotista ei voinut nähdä aivan lahden pohjukkaan, ennenkun
olivat päässeet riuttojen suusta sisään, sillä kuohut riutoilla olivat
aivan kuin muurina välissä. Kun he vain pääsisivät sinne asti, niin
olisi nyt vastainen virtakin silloin myötäinen heille.

Nuo kolme miestä eivät sillä aikaa vaihtaneet halaistua sanaa, ja
muuten niin veltot saarelaisetkin jännittivät kaikki jäntereensä
soutaessaan. Jo olivat he suun kohdalla -- vielä yksi veneenmitta, niin
he voivat nähdä lastauspaikan majainsa edustalla: jos veneet olivat
vielä siellä, niin olivat he pelastetut.

"Tuolla he tulevat!" huudahti Alohi ja viittasi airolla suuntaa. --

"Eteenpäin!" kuului Tomin käsky yhteenpurtujen hampaitten välistä, ja
samassa silmänräpäyksessä esti seuraava tyrsky enempää näkemästä.

Molemmat laivanveneet olivat nyt kerrottujen tapausten aikana saapuneet
maihin, ja ensimäinen harppunamies, jolle kapteni oli ilmoittanut
muutamin sanoin, että hän ei aikonut päästää enää vapaaksi entistä
karannutta kirvesmiestään, oli saanut määräyksen ottaa vain
jonkunverran puita, ainoastaan välttämättömän tarpeen varalle ja palata
takaisin niin pian kun suinkin. Tietysti alkuasukkaille ei annettu
tietoa kaptenin aikeesta, sillä niin mielellään kuin saarelaiset muuten
luovuttivatkin karanneita merimiehiä, eivät he kuitenkaan olisi
suostuneet antamaan heille nyt täydellisesti kuuluvaa valkoihoista.

Kapteni oli luullut voivansa pitää skotlantilaista laivassa vähimmättä
vaikeudetta, tietysti hyvällä niin kauan kun mahdollista, mutta niin
pian kun ei hyvä auttanut, väkivallalla. Eihän Tom kuitenkaan olisi
voinut asettua vastarintaan täysilukuista venemiehistöä vastaan,
vaikkapa hän uskaltaisi yrittää paeta kanotillakin. Sen vuoksi kapteni
ei ollut jäänyt vastailemaan Tomin kysymyksiin -- hän tiesi, ettei
hänellä lainmukaisesti ollut oikeutta pidättää Tomia, joka ei tähän
laivaan ollut pestautunut. Kaptenia oli hävettänyt käyttää väkivaltaa
heikompaa kohtaan. Vahdissa oleva harppunamies oli kuitenkin saanut
ankaran määräyksen kutsua kapteni heti kannelle polkaisemalla jalkaa,
jos skotlantilainen todella tekisi vastarintaa. Hänelle ei ollut
kumminkaan juolahtanut mieleenkään, että tuo kirvesmies sillä tavalla
voisi yrittää paeta.

Mr. Hobart seisoen rannalla oli kiirehtänyt alkuasukkaita puiden
kannossa. Mutta työ ei käynyt oikein nopeasti, sillä ensinnäkin ei hän
osannut heidän kieltään, ja toiseksi ei alkuasukkailla ole vähintäkään
käsitystä ajasta eivätkä senvuoksi tiedä kiireestä mitään. Se mikä ei
tänään valmistu, jää huomiseksi, siinä koko ero, ja huomenna on yhtä
hyvä päivä kuin tänäänkin. Jo entuudesta oli heille muuten kylläkin
tuttua, että vieraat venekunnat ajattelevat toisin: he toimittivat
asiansa aina niin, että he pääsivät lähtemään niin pian kun
mahdollista. Senvuoksi ja vielä lisäksi koska Tomo oli vielä tuolla
laivalla ja kaupanvälittäjänä, suostuivat he lopulta heittelemään puut
metsästä hiekkarannalle. Samalla kun noin kolmekymmentä miestä,
kaikkien naisten ja tyttöjen saattamina, jotka leiriytyivät heidän
ympärilleen ja katselivat heitä, meni työhön naureskellen ja jutellen
keskenään, muodosti harppunamies omista miehistään sekä osaksi
alkuasukkaista kaksi jonoa, joita myöten halot kulkivat kädestä käteen
veneeseen asti. Perämiehet olivat veneissä pinoamassa halot niin,
etteivät ne olisi soutajien tiellä.

Veneet eivät olleet vielä puolilastissakaan, kun toinen harppunamies,
joka piti silmällä toista jonoa, huomasi lipun laivalla ja huomautti
siitä esimiehelleen.

"Tuhat tulimmaista" huusi tämä, "siellä on tapahtunut jotakin! --
Veneisiin miehet -- nopeasti -- meidän täytyy ensin nähdä mistä on
kysymys -- veneisiin, sanon minä!" -- "Entäs puut?" kysyi toinen
harppunamies. -- "Toimittakoot nuo laiskurit ne sillä aikaa rantaan",
huusi edellinen. "Sen vertanen liikunto on heille perin terveellistä."

Kun miehet totellen käskyä hyppäsivät paikoilleen, jäivät saarelaiset
katselemaan ihmeissään, minkä vuoksi he niin äkkiä keskeyttivät työnsä.
Harppunamies antamalla merkkejä käski saarelaisten keskeyttämättä
kantaa puita, kunnes hän tulee takaisin. Mutta saarelaiset arvelivat
keskenään, että jos hän ylimalkaan tulee takaisin, niin on silloin
kylläkin aikaa, ja he keräytyivät rannalle katselemaan veneitä, jotka
niin nopeasti työnnettiin vesille. He olivatkin oikeassa, eihän heidän
tarvinnut etukäteen laahata enempää puita, ja jos valkoiset tahtoivat
saada loput, tulisivat he kylläkin takaisin. Mutta jos he eivät
tulleet, hyvä, silloin toi Tomo puihin vaihdetut tavarat.

"Tuhat tulimmaista, vieläkin kerran!" sanoi harppunamies, joka seisoi
pienimmän veneensä keulassa penkillä ja koetti tähystellä laivaan päin,
"tahtoisin vain tietää, mitä ukolla on tekeillä. Jos hän olisi antanut
meidän olla vielä neljännestunnin, olisi meillä ollut täydet kuormat.
Mutta nyt pitää soutaa taas uudelleen tänne taikka heti ensimäisen
saaren rantaan. Aina muka tulee säästää aikaa, ja niin sitä enemmän
tuhlataan." --

"Arvelenpa, että on tapahtunut jotakin tuon uuden miehen tähden",
naurahti perämies.

"Mutta tuon yhden miehen ja parin punanahkaisen pojan kanssa pitäisi
toki kahden- tai kolmentoista miehen tulla hyvin toimeen", murahti
merimies purren puoleksi hampaittensa väliin kirosanan. "Se on yleensä
laiskaa joukkoa, ja minä tahtoisin -- mutta mitä se minuun kuuluu. --
Mitä hän tekee, vastatkoon myöskin."

Kun he lähenivät riuttojen suuta, vanha harppunamies huomasi
pakolaiset, jotka juuri soutivat hurjaa vauhtia suun ohi.

"Lempo soikoon", -- huusi hän, "tuolla menee kanotti! -- Kiskokaa
pojat, että pääsemme perässä. Minkä hiton vuoksi eivät he ole lähteneet
laivasta veneellään ajamaan takaa kanottia?"

"Ehkäpä ovat tulossa, mutta me emme voi vielä nähdä täältä", tokasi
väliin perämies.

"Hiiteen nuo puut!" noitui taas harppunamies. "Ne estävät soutajia,
heittäkää nuo roskat mereen -- älkää kuitenkaan vielä -- kunhan ensin
pääsemme aavalle, että voimme saada yleissilmäyksen paikasta."

Se olisikin ollut tuhma teko, sillä jos he olisivat ruvenneet puita
syytämään, olisi heidän sillä aikaa pitänyt olla soutamatta. He
kiskoivat tiukemmin, eikä kestänyt kauan ennenkun he tulivat
riuttojen suuhun, joiden kupeitse he näkivät vilaukselta kanotin
viillettävän. Harppunamies, jolla oli mukanaan pieni kiikarinsa, tunsi
skotlantilaisen ja vaikkakaan hän ei vielä käsittänyt tapauksen kulkua,
niin hän tiesi kuitenkin, mitä kapteni häneltä odotti, ja teki
velvollisuutensa.

Kanottia kohti viittaava käsi oli perämiehelle merkki, jota tämä
totteli silmänräpäyksessä ja muutti suuntansa. Ja samalla kun miehet
panivat parhaansa soutaessa, hyppäsi harppunamies keskelle venettä ja
syyti itse mereen ne halot, jotka olivat soutajien tiellä.
Vilkaistessaan laivaan hän näki, että hän täytti kaptenin tahdon, sillä
lippu vedettiin alas ja Lucy Evans kääntyi itsekin ja nosti yläpurjeet
tullakseen niin lähelle kuin mahdollista.

Jota enemmän harppunamies viskeli puita, sitä kevyemmäksi tuli vene,
sitä nopeammin se kiiti eteenpäin, ja huomattavasti lähestyi aimo
lailla kanottia. Toinen riuttojen suu, jonne kanotti pyrki ei ollut
vielä näkyvissä tai oli tyrskyjen peitossa, ja Tom huomasi pian
kauhukseen, että vaara läheni häntä nopeasti. Mutta väylä ei ollut
kumminkaan enää ylen kaukana, ja se oli niin kaita, että vene tuskin
uskaltaisi tulla siitä. Ja jos tulisikin, niin se ei voisi palata samaa
tietä. Päästäkseen taas aavalle, täytyisi sen tehdä suuri kierros
rantavesiä pitkin, saaren väkirikkaimman seudun ohi, missä Tomin
nykyiset maanmiehet voisivat asettaa esteitä tielle. Nyt oli siis
päästävä tuohon väylän suuhun ennen venettä. Mutta se oli mahdotonta,
jos ei kevennetty kanottia heittämällä tukipuu.

Tom vaihtoi pari sanaa Alohin kanssa ja saatuaan hänen suostumuksensa,
tempasi hän puukkonsa, jota hän vielä entiseen merimiestapaan piti
tupessa sivullaan, katkasi kohdaltaan niinisiteet, joilla poikkipuut
olivat kiinnitetyt kanottiin. Mutta tukipuu oli vielä kiinni edestä ja
takaa. Ja Tomin ojentaessa puukkonsa Alohille, luiskahti kanotista
irroittamansa poikkipuu hänen kädestään ja nyt kanotti tuon vettä
vastaan karrittelevan puun takia sai toisen suunnan ja mennä viillätti
suoraan tyrskyjä kohti. Alohi poisti kuitenkin parilla voimakkaalla
iskulla esteen, mutta kapea kanotti rupesi nyt kieppumaan, ja kului iso
aika ennenkun näin horjakkaan alukseen tottumattomat saarelaiset saivat
tasapainon ja kykenivät kääntämään kanottinsa entiseen suuntaan.

Laivavene oli tänä aikana tullut parinsadan askeleen päähän, ja niin
läheltä kuului säännöllinen airojen loiske, että Tom tämän tästä
vilkasi taakseen. Kun kanotti oli äkkiä kääntynyt, oli harppunamies
hetken aikaa jo luullut, että se oli päässyt jonkun uuden väylän suuhun
tyrskyjen keskeltä, mutta pian huomasi hän oikean syyn, ja riemuitseva
hymy välähti hänen kasvoillaan. Häntä itseään säälitti tuo
miespoloinen, joka hänen täytyi ottaa taas kiinni kuin mikäkin
rikoksellinen, ja hän olisi kaptenin sijassa menetellyt ehkä toisin,
mutta takaa-ajamisen kiihko tempasi hänet taas mukaansa siihen määrin,
että hän olisi pannut alttiiksi oman henkensä saadakseen vain
pakolaisen taas käsiinsä.

On usein sydämessämme omituinen ristiriita, ja harvoin voimme tehdä
siitä tiliä. Tuntuu usein kuin jokin henki ottelisi paremman itsemme
kanssa -- ja valitettavasti pääsee melkein aina voitolle.

Olisihan ollut suuri häpeä, jos kolmen soutajan soutama kanotti olisi
päässyt pakoon hänen venettään, laivan nopeinta venettä, jota neljällä
airoparilla soudettiin. Olisihan häntä aivan hävettänyt tulla takaisin
laivaan. Samalla kun hänen päässään pyöri tällaisia ajatuksia, viskeli
hän halon toisensa perästä mereen niin että suuret, kirkkaat
hikikarpalot vierivät hänen otsaltaan.

"Kanotista ovat heittäneet tukipuun päästäkseen nopeammin kulkemaan!"
huusi nyt riemuiten veneen perämies, joka myöskin oli huomannut sen.
"Katsokaahan, mitenkä he kieppuvat sinne tänne. Me voitamme joka
aironvedolla!"

"Hei pojat!" huusi harppunamies. "Kaksinkertainen annos totia teille
tänä iltana, jos saavutatte nuo miekkoset tuolla. Ainoastaan kymmenen
minuuttia vielä, ja he ovat meidän!"

"Me emme pääse paikalta, Tomo!" sanoi juuri samaan aikaan Alohi kuin
kuoleman tuskissa, "sillä jos me soudamme kovasti, niin kaadumme!"

"Ohjaa siis suoraan tyrskyihin!" vastasi Tomo epätoivossaan. "Sinne he
eivät uskalla seurata, ja parempi kuolla kuin tulla vangiksi." -- "Ei
täällä kuolemaan!" huusi huolestuneena Alohi vastaukseksi -- "meidän
kaikkien tähden ei täällä. Riutat ovat tuolla takana teräviä ja niitä
on leveälti. Meidän ruumiimme menisivät pirstaleiksi, ennenkun ne
pääsisivät rantavesille."

"Silloin olemme mennyttä miestä", murahti Tom koleasti. Samalla rupesi
kanotti taas kiikkumaan varomattomasta liikkeestä. Nuo kolme soutajaa
olivat pakotetut heittämään ponnistelunsa, ja samassa hetkessä porhalsi
veneen keula heihin kiinni.

"Tule tänne, mies, äläkä yritä enää mitään hyödyttömiä
mahdottomuuksia", sanoi harppunamies pikemmin melkein ystävällisesti
kuin tylysti. "Sinä näet, että et pääse pakoon, hyppää veneeseen ja
anna punaihoisten poikasten soutaa edelleen kanottiaan Jumalan
nimessä."

"Millä oikeudella hyökkäätte te avonaisella merellä minun kimppuuni?"
huusi skotlantilainen vihaisena. "Oletteko te merirosvoja, jotka
kiristätte palvelukseenne?" --

"Sopikaa siitä ukon kanssa", vastasi levollisesti harppunamies, "minun
tehtäväni on vain ottaa teidät kiinni".

Laivamiehet olivat käyneet kiinni kanottiin, ja harppunamies ojensi
kätensä tuota onnetonta kohti.

"Totta tosiaan, minun käy sääliksi", lisäsi hän hiljaa, "mutta kuka
kumma käski teidän astua suoraan suden suuhun. Mutta iloinen olla
pitää, vaikka sydän märkiä juoksisi. Pahimmassa tapauksessa uhkaa teitä
vain kymmenen tai kahdentoista kuukauden ero saarestanne. Silloin on
meillä jo laiva täydessä lastissa. Ja sehän on itsestään selvää, että
kapteni saattaa teidät takaisin tänne."

Tom Burton seisoi hetkisen epäröiden horjuvassa kanotissa. Vielä voi
temmata itsensä irti ja etsiä tyrskyissä kuolemansa -- Mutta elämänhalu
pääsi hänessä kuitenkin voitolle. Laivalla ehkä oli vielä
pelastumismahdollisuuksia.

"Voi hyvin, Alohi", puheli hän ojentaen langolleen kättä, "vie
terveiseni sisarellesi, ja sano hänelle, mitä olet nähnyt. Kun
leipähedelmä toistamiseen kypsyy, olen minä toivottavasti taas täällä
-- ehkä jo aikaisemminkin", -- lisäsi hän hammasta purren.

"Alohi ei mene Tubuaihin takaisin", sanoi saarelainen levollisesti
heittäen aironsa kanottiin ja nousten seisoalle istuimeltaan. "Anahona
vieköön kanotin takaisin. Minä jään sinun kanssasi."

"Sinä tahdot tulla meidän kanssamme?" Alohi nyökäytti vain päätään
vastaukseksi.

"Mitä hän sanoo?" huusi harppunamies.

"Hän ei tahdo jättää minua, saako hän tulla mukaan?"

"Sepä tietty, hyvä ystävä", naurahti merimies iloisena saadessaan yhden
miehen lisää laivaan, "ja me pidämme huolta siitä, että hänestä tulee
kelpo merimies. Mutta nyt reippaasti -- meitä kulettaa virta mukanaan
tyrskyjä kohti. -- Tulkaa tänne, Tom. -- Antakaa minun pitää huolta
siitä, että ukko ei tule teitä kohtelemaan pahasti."

Alohi vaihtoi vain pari sanaa maanmiehensä kanssa ja astui sitten
ensimäisenä veneeseen. -- Tom seurasi häntä hitaasti. Airot pantiin
taas käyntiin, vene pyörähti ympäri, ja samalla kun kanotti, jota nyt
souti vain yksi saarelainen ohjasi kulkunsa riuttojen suuta kohti
viedäkseen alkuasukkaille tuon surullisen sanoman, soutivat
valkoihoiset hyvillä mielin Lucy Evans'ia kohti.

Heitä mahtoi säälittää mies poloisen vangitseminen, ja monet näkivät
siinä oman kohtalonsa, jos he yrittäisivät tuota aina ja alati
suunniteltua karkaamista, mutta toisakseen olivat he hyvilläänkin. Kun
kerran olivat valaanpyytölaivassa, niin olisi heille kirvesmiehen puute
pian tullut tuntuvaksi, jopa olisi sen täytynyt lopulta vaikuttaa
haitallisesti pyyntiin, jolloin olisi vähentynyt heidän ansionsa.
Itsekkäisyyshän kuitenkin kerta kaikkiaan hallitsee maailmaa.

Kauhea tunne valtasi Tomin noustessaan taas laivaan, missä hänet otti
vastaan äsken petetty kolmas harppunamies jotenkin epäystävällisesti
kiroten ja manaten häntä. Sitävastoin kapteni käyttäytyi aivan
rauhallisesti. Hän ei tahtonut kostaa miehelle hänen nyt yrittämäänsä
ja oikeutettua pakoansa kovin sanoin tai rangaistuksella.

Mutta Tom ei ollut halukas alistumaan aivan kärsivällisesti kovaan ja
mielestään kohtuuttomaan kohtaloonsa. Kapteni ei voisi ainakaan
myöhemmin puolustaa itseään sillä, ettei olisi tiennyt, mitä hän teki
riistäessään hänet perheestään ja nykyisestä kotimaastaan. Odottamatta
sen vuoksi mitään käskyä hän heti, kun oli noussut laidan yli laivaan
ja vastaamatta edes katseella kiihoittuneen kolmannen harppunamiehen
katkeriin syytöksiin, astui kaptenin luo. Tämä seisoi perämiehen
vieressä silmät purjeisiin kiintyneenä ja jaellen miehistölle käskyjä.

"Kapteni Rogers." --

"Aha, Mr. Burton -- taas laivalla? Teidän täytynee ensi töiksi ryhtyä
korjaamaan vene, jonka te säritte kiirehtiessänne maihin. Me
tarvitsemme sitä välttämättä."

"Kapteni Rogers", toisti Tom, ja hänen täytyi purra luontoansa
pysyäkseen tarpeellisen levollisena, "te tiedätte, että te teette
lainvastaisen, epäinhimillisen teon, kun te viette minut täältä
väkivaltaisesti".

"Lainvastaisen? -- Teittekö te ehkä lainmukaisen teon karatessanne
Bonnie Scotchmanista?"

"Se oli Bonnie Scotchmanista", sanoi Tom rauhallisesti, "ja jos te
olisitte silloin pyydystänyt minut, olisi teillä ollut täysi oikeus
rangaista minua mielenne mukaan. Tähän laivaan en ole sitoutunut enkä
siis rikkonut nyt minkäänlaisia sitoumuksia."

"Ette kylläkään ole sitoutunut tähän laivaan, vaan minun
palvelukseeni", puheli kapteni levollisena. "Meidän mielipiteemme
voivat olla eriäviä. Jos luulette olevanne oikeassa, niin te voitte
valittaa minua vastaan lähimmässä englantilaisessa satamassa. Mutta nyt
pyydän minä teitä täyttämään rauhallisesti ja säännöllisesti tehtävänne
ja säästämään minua epämieluisista pakkokeinoista -- vaan mitäpä
pitkistä puheista?" keskeytti hän reippaasti. "Te tunnette olot
valaanpyytölaivalla yhtä hyvin kuin minä voin niitä teille kuvata.
Osaatte valita parhaan olon, jos tahdotte olla järkevä. Meidän matkamme
ei toivottavasti muuten kestä enää niinkään kauan." Hän kääntyi pois,
kun hän sattui huomaamaan saarelaisen ja sanoi hymyillen: "Oletteko
tuossa värvännyt minulle vieläkin yhden miehen?"

"Hän on vaimoni veli, joka ei tahdo jättää minua", sanoi Tom synkästi.

"Vai niin, teidän lankonne, sitä parempi! Minä toivon, että hän meillä
viihtyy, ja nyt -- olkaa hyvä ja menkää töihinne."

Niin loppui keskustelu, ja Tomin kohtalo oli ratkaistu. Hän tiesi,
ettei ollut mitään hyötyä pyynnöistä eikä uhkauksistakaan, jotka vain
pahentaisivat hänen asemaansa. Ja Tom mukautui kohtaloonsa. Kukaan ei
häntä vaivannut, sillä kolmas harppunamies oli saanut ankaran
määräyksen olla soimaamatta Tomia sen enempää hänen viime
pakoyrityksensä tähden, kun hän toimitti tehtävänsä. Ja vaikkakin hänen
sydämensä oli haljeta, kun laiva otti suuntansa merelle ja Tubuai
häipyi häipymistään taivaanrannalla, niin nieli hän tuskansa kuitenkin.
Kenkään ei saanut aavistaa mitä hänessä liikkui, -- hänen aikansa tuli
ehkä vielä.

Mutta Alohi ei ottanut yhtä levollisena hyvästejään isänmaaltaan.
Alussa oli hän tosin jotensakin välinpitämättömästi mukautunut
päätökseensä solmita kohtalonsa lankonsa kohtaloon, johon päätökseen
oli vaikuttanut osaltaan myöskin jonkinlainen pelko joutua kuuntelemaan
sisaren tuskanvalituksia. Mutta nyt, kun palmurannikko, kun hänen
vuortensa huiput mataloittuivat ja lopulta vaipuivat mereen ja laaja,
aava meri pelottavan valtavana lepäsi hänen edessään, tuli hänen
mielensä apeaksi ja huolestuneeksi, ja hiljaisena sekä surullisena hän
luhistui kannelle peittäen kasvonsa vaipallaan.

Ei kukaan häirinnyt häntä sinä päivänä. Merimiehet tiesivät jo
entuudestaan, että heidän, milloin laivaan saivat alkuasukkaita
merimiehiksi, täytyi myöntää näille oikeus koti-ikäväänsä. Sittemmin
mukautuivat nämä jo paremmin. Heidän herkkä mielensä sai heidät usein
unohtamaan jääneet jopa isänmaansakin, heidän katsellessaan kaikkea
sitä uutta ja ihmeellistä, mikä heitä ympäröi -- tietysti vain siksi,
kun joku uusi kukkulan laki sukelsi esiin taivaanrannalla, sillä
silloin palasi kaipuu voimakkaampana kuin milloinkaan ennen.

Tom oli lujasti päättänyt käyttää hyväkseen jokaista mahdollista
tilaisuutta paetakseen. Ja Alohin avulla, jonka jonkun vieraan saaren
asukkaat varmaankin mieluummin piilottaisivat kuin luovuttaisivat,
toivoi hän hyvää onnea. Niin huomaavaisesti kuin kapteni häntä merellä
kohtelikin, vartioitiin häntä ankarasti niin kauan kun he kulkivat vain
jonkun saaren näköpiirissä. Ja kun he myöhemmin laskivat maihin Hilossa
Hovain saarella, ei tuo mies poloinen saanut lähteä edes välikannelta
muuta kuin vartioituna. Pakoa ei voinut sieltä ajatellakaan. Alohi
sitävastoin sai kuljeskella vapaana, missä vain häntä halutti. Kapteni
Rogers tiesi hyvin, ettei tämä karkaa niin kauan kun skotlantilainen
oli laivassa. Tomin ainoa vihamies laivalla oli kolmas harppunamies,
Mr. Elgers, joka ei voinut unohtaa Tomin karkaamisyritystä. Ja aivan
tuskalliseksi tuli tämä suhde, kun Tom ja Alohi määrättiin juuri tämän
venekuntaan. Niin niukka oli Lucy Evans'in miehistö, että pyynnissä
piti olla kirvesmiehenkin, jos ei joku välttämätön työ vaatinut
laivalle jäämään.

Alohilla varsinkin oli kova aika. Hän kun oli tottumaton jäiseen
ilmastoon, paleli häntä aina, vaikka kuinka lämpimän puvun olisi
saanut. Raskas työ sen lisäksi: soutaa päivin, keittää öisin -- minkä
yötä oli tuolla pohjoisessa kesäkuukausina. Mutta ei yhtäkään valitusta
kuulunut hänen huuliltaan, ja ainoastaan toisinaan, kun hän oli
tähystämässä valaita maston huipussa, kuului sieltä kannelle kotoisen
laulun vienot surunvoittoiset säveleet, jotka Tom niin hyvin tunsi ja
jotka ilmaisivat hänelle, missä Alohin apeat ajatukset kulkivat.

Pyynti onnistui jotensakin hyvin. He saivat niin paljon valaita, että
kapteni päätti olla odottamatta enää uutta vuodenaikaa täällä
pohjoisessa ja palata kotia vaikka laiva ei ollutkaan aivan täydessä
lastissa. Paluumatkalla voi mahdollisesti saada sen, mikä vielä
puuttui. -- Oahun saarella varustettiin laivaan uudet ruokavarat ja
vettä ja maksettiin palkka toiselle harppunamiehelle sekä kahdelle
veneenperämiehelle, jotka halusivat jäädä Sandwichsaarille. Tällaista
tapahtuu hyvin usein, kun laiva on paluumatkalla, ja siitä on aina
hyötyä niille, jotka jäävät laivaan. Laivasta jääneet näet ovat
pakotetut myömään huokeammalla ihra-osuutensa kuin mitä Englannissa
saisivat.

Mutta kirvesmiestä ja tynnyrintekijää tarvitsi laiva vielä välttämättä
jäljellä olevalla matkalla, ja ensimäisen harppunamiehen pyyntöihin,
että paikoille tullessa Tom Burton päästettäisiin vapaaksi hänen
kotipuolensa lähistöllä, vastasi kapteni, että hän oli ehdottomasti
pakotettu ottamaan Tom mukaansa kotiin saakka, koska ei voitu panna
laivaa vaaralle alttiiksi loppumatkalla, kun se oli vielä niin
raskaassa lastissakin. Mitä he mahtoivat ilman kirvesmiestä? --
Harppunamies oli vaiti. Kapteni oli oikeassa -- tai ei ollut. Eikä
harppunamies halunnut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.

Heti kun olivat sivuuttaneet päiväntasaajan, pyysi Tomkin kaptenilta,
että hän laskisi maihin Tubuaissa ja päästäisi heidät nyt kotia
perheittensä luo. Mutta kapteni vastasi hänelle aivan suoraan samoin
kuin oli selittänyt harppunamiehellekin. Tom oli kirvesmies ja merimies
ymmärtääkseen, että kapteni, kun asiaa ajateltiin hänen kannaltaan, oli
aivan oikeassa. Mutta Tom joutui kuitenkin pian epätoivoon, kun hän
ajatteli, että hän kulki ehkä yhden päivän matkan päässä pienestä
saaresta, joka oli tullut hänen kotimaakseen ja jossa oli kaikki ne
ihmiset, jotka olivat hänelle rakkaita ja kalliita, ja että ehkä kuluu
vuosia, ennenkun hän saa taas koskettaa jalallaan tuota maakamaraa.

Yhä edelleen jatkoi laiva matkaansa. Olivatkohan he jo sivuuttaneet
Tubuain leveysasteen? Epätietoisuus siitä kalvoi vielä enemmän Tomin
sydäntä. Kapteni näet, joka itse teki mittaukset ja laskelmat, ei
ilmoittanut niistä muille. Miehet eivät myöskään tohtineet ensinkään
sitä kysellä, ja harppunamiehet eivät siitä välittäneetkään. Se oli
asia, joka ei heitä liikuttanut vähintäkään. Heidän tehtävänään oli
ainoastaan valaitten pyytäminen, kaptenin asia oli viedä laiva oikeaan
satamaan.

Taas ja yhä sukelsi taivaanrannalla esiin yksityisiä saariryhmiä, ja
Alohi oli tarkannut aina niitä tuskallisella jännityksellä. Hänelle oli
kuitenkin kapteni jättänyt vapaasti valittavaksi jättää laiva tai jäädä
joukkoon, mutta tuo uskollinen ystävä ei tahtonut luopua Tomon
rinnalta. Minne tämä meni, sinne hänkin, ja jos valkoiset miehet olivat
niin epäkelpoja, että he veisivät Tomin mukanaan, niin saisivat he
ottaa hänetkin mukaansa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Tom puuhaili eräänä aamuna etukannella
korjatessaan pumppua. Mutta työ ei sujunut häneltä tänään. Tuolla
tuulen alapuolella oli taas maata, siellä olivat nähtävästi kahden
jotensakin korkean saaren huippukohdat. Ja hän ei voinut kääntää
katsettaan kalliista maasta -- ehkäpä viimeisestä palmumaasta, jonka he
näkevät, ennenkun he alkoivat vaikean, kylmän matkansa Kap Horn'in
ympäri. Mitä saaria ne olivat, sitä ei hän todella pystynyt arvaamaan.
Hän oli kysynyt ensimäiseltä harppunamieheltä, joka yhä oli hyvin
ystävällinen hänelle, mutta tämä ei tiennyt itsekään tai ei tahtonut
tietää.

"Tomo", sanoi silloin äkkiä vieno, arka ääni hänen rinnallaan --
"tiedätkö sinä, mikä maa tuo tuolla on?" -- Tomin mielessä välähti
äkkiä ajatus ja hän pyörähti puhujan puoleen.

"Tubuai?" huudahti hän tuskan puristamalla mutta villillä äänen
painolla. "Mutta ei -- ei", lisäsi hän sitte hiljaa pudistaen päätään.
"Ei ne ole kotoisia vuoria; niitten juurella ei asu --"

"Ole rauhallinen", kuiskasi Alohi, "toisten ei tarvitse tietää, että me
puhumme maasta".

"Ja mitä se meitä auttaisi? Onko meillä edes venettä, jotta voisimme
päästä sinne?"

"Tuolla ei ole Tubuai", puheli Alohi varovaisesti. "Se on Tahiti -- tuo
suuri saari, jolla feranilaiset asuvat. Toinen siitä vasempaan on
Morea."

"Mutta miten sinä tunnet nuo saaret?" --

"Poikasena olin lähetyssaarnaajan kutterilla kerran Tahitin saarella."

"Entäs Tubuai? -- Missäpäin se on?"

"Suoraan tuonnepäin, missä ne tähdet ovat illalla, joita te sanotte
ristiksi -- vähän enemmän vain tuulenalapuolella", kuiskasi alkuasukas
kääntämättä päätään mainittuun suuntaan. "Me emme ole vielä
likimainkaan tulleet ohi. Jos me voisimme saada yhden veneen haltuumme,
löytäisin helposti suoraan sinne."

"Se ei käy laatuun -- ei käy", huokasi Tom. "Veneet ovat liian lähellä
peräsintä, -- ja vaikkapa itse olisin siellä vahdissa, on aina yksi
harppunamies kannella."

"Entäpä vahdinmuuton aikana, kun he kirjoittavat alhaalla kirjaansa?"
-- Tom pudisti surullisesti päätään.

"He kuulisivat nuoran ensimäisen natinan, ja ennenkun meillä olisi vene
edes vesillä, olisimme me kiinni. Ei, miespoloinen, meillä ei ole muuta
valittavana kuin odottaa kärsivällisesti ikävien aikojen loppua --
vielä monta pitkää, pitkää kuukautta."

Mutta Alohi ei vielä jättänyt tuumaansa. Näkyvissä oleva maa, joka
osotti hänelle, missä oli hänen kotimaansa, oli herättänyt hänessä
kaipuun tunteen voimakkaampana kuin koskaan ennen. Mutta luonnon
elementitkin näyttivät olevan häntä vastaan, sillä tuuli vaimeni aivan,
ja tuli niin tyven, että pako veneessä oli tullut mahdottomaksi,
vaikkakin olisivatkin onnellisesti päässeet laivasta. Ainoastaan
kovalla tuulella olisivat he voineet toivoa pääsevänsä pakoon
purjeissa.

Yö koitti, ja kun aurinko seuraavana päivänä taas nousi idässä ja
valaisi peilikirkasta merenpintaa, oli maa hävinnyt. Heti auringon
noustua alkoi taas tuulla, ja Lucy Evans kulki nyt verrattain vähällä
purjeilla etelää kohti vain neljä solmua tunnissa. Viimeisten kahdeksan
päivän kuluessa eivät he olleet saaneet yhtään valasta, ja kansi oli jo
pesty puhtaaksi. Vähän oli myöskin työtä, tynnyrintekijä oli melkein
ainoa aina hommissa oleva henkilö, sillä kuumalla silavalla täytettyjä
astioita täytyi tarkasti pitää silmällä ja kiristää vanteita,
jotteivät rupeisi vuotamaan. Maston huipussa tähysteltiin kuitenkin
säännöllisesti, sillä he olivat täällä vielä parhaimmalla valasalueella
ja olisivat vielä tarvinneet puoli tusinaa noita lihavia vötkäleitä
täyttääkseen laivansa kantta myöten.

Neljä päivää -- yöllä etenivät he vain vähän -- nousivat he vain vasten
tuulta koettaen päästä itään päin niin paljon kuin mahdollista. Ei
voinut enää olla epäilystäkään siitä, etteivät he olisi sivuuttaneet
Tubuain, ja laaja autio meri lepäsi heidän edessään. Neljännen päivän
iltapuolella oli Tom käsketty etumaston huippuun tähystelemään. Hän ei
voinut kääntää katsettaan siitä suunnasta, missä hän tiesi kotimaan
olevan. Hän katseli niin kauan länteenpäin auringon laskiessa, että
hänen silmiänsä kirveli, ja viimein hän kääntyi tuskastuneena ja
harmistuneena poispäin, jotteivät ajatuksensa saisi hänessä valtaa.

Hetken aikaa himmeni kaikki hänen silmissään, niin olivat
auringonsäteet häikäisseet ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän
nähnyt tuolla ylätuulessa mustan pilkun. Oliko se valas? -- Hän olisi
ollut viimeinen välittämään siitä, sillä nyt kun hänen saarensa oli jo
jäänyt selän taakse, oli hänen ainoa toivonsa, että matka kuluisi
joutuisasti vanhaa kotia kohti päästäkseen sieltä takaisin tänne
ensimäisellä laivalla. Valaan leikkeleminen olisi vain hidastuttanut
matkaa. -- Mutta ei, se ei ollutkaan valas. Tumma esine ei ollut
niinkään etäällä ja oli verrattain ylhäällä vedestä. Mikähän se oli,
hän ei voinut erottaa, hän huusi vain alas kannelle ja ilmoitti
sinnepäin ojennetulla kädellä, mitä hän oli huomannut. Hän oli itsekin
tullut uteliaaksi.

Yksi harppunamies nousi nopeasti mastoon kiikari kädessä ja tunsi pian
tumman esineen pieneksi mastottomaksi kutteriksi, joka ajelehti
nähtävästi isännättä. Ei kenelläkään koko maailmassa ole parempaa aikaa
tutkia jotakin tuontapaista kuin juuri valaanpyytäjällä, sillä hän ei
laiminlyö siinä mitään. Tähystelijät jäävät tietysti mastoihin
edelleen, ja samalla kun laiva ajaa luokse tai luovii ylös tuuleen, voi
yhtä hyvin sattua valaita matkalla kuin jos se täysin purjein kiitäisi
tuulessa eteenpäin. Sitäpaitse oli tässä toivoa saaliista, se voi olla
simpukan kuorilla ja kokosöljyllä lastattu kutteri, jonka sen miehistö
jostain syystä oli jättänyt tuuliajolle. Joka tapauksessa kannatti
käyttää jonkunverran aikaa sen tutkimiseen, kun aurinkokin oli vielä
kyllin korkealla, niin että kutteri voitiin tavata ainakin ennen
auringonlaskua.

"Mr. Hobart!" huusi kapteni, "ottakaa veneenne ja samalla -- tai
antakaa ennemmin Mr. Elgers'in mennä", keskeytti hän itse puheensa,
"hänellä on kirvesmies veneessään. Tom ottakoon mukaansa työkapineita
-- meisselin, sahan, vasaran ja kirveen. Eihän sitä tiedä, mitä siellä
on aukimurrettavana. Jos kannattaa, niin jäätte sinne siksi, kunnes me
voimme luovia sinne asti. -- Te voitte ottaa mukaanne myöskin lyhdyn
siltä varalta, että ehtisi tulla pimeä."

Käsky täytettiin nopeasti ja Tom käskettiin mastosta. Tuskin oli
hänellä kylliksi aikaa haalia kokoon tarpeellisia kapistuksiaan ja
hypätä veneeseen. Muu miehistö oli sillä välin varustanut veneen
kaikilla tarpeilla ja he työnsivät heti sen irti laivasta. Sieltä
alhaalta he eivät voineet erottaa laivahylkyä, ja suurelta raakapuulta
ilmoitti heille sinne lähetetty laivamies suunnan, jota heidän tuli
soutaa, kunnes itse tulivat niin lähelle, että voivat erottaa sen
kimaltelevasta vedenpinnasta taivaanrannalla.

"Vetäkää pojat", kehotteli harppunamies, "muuten tulee pimeä, ennenkun
me pääsemme sinne, aurinkohan tekee jo laskua. Liikuttakaa vähäsen
vanhoja luitanne -- kukapa tietää, vaikka tuossa hökötyksessä olisi
enemmänkin kätkettynä kuin kahden valaan arvo."

Tämä saaliin toivo oli paras kiihotus miehille. He soutivat kaikin
voimin ja vene hyppeli kepeästi sinisen meren tuskin liikkuvilla mutta
raikkaan tuulen synnyttämillä tummilla vireaalloilla, niin että he pian
pääsivät perille.

Se oli todellakin pieni saaristokutteri, joita valkoihoiset rakentavat
siellä täällä saarten alkuasukkaille. Näillä purjehtivat myöskin
europalaiset, varsinkin ranskalaiset eri saariryhmien välisillä vesillä
vaihtamassa simpukankuoria, kokosöljyä, linionimehua tai muita
tuotteita europalaisiin tavaroihin, harvemmin rahaan. Tämä alus oli
joutunut myrskyn käsiin ja miehistö, jos sille ei ollut tapahtunut
onnettomuutta, oli koettanut pelastua kanoteillaan. Kannella oli vain
muutamia kokospähkinöitä, jotka Alohi viskasi veneeseen odottamatta
käskyä. Sitäpaitse oli purjeista vielä yhtä ja toista käyttökelpoista
sekä ankkuri jo yksin jonkunarvoinen. Harppunamies käski sytyttää
lyhdyt, jotta voitaisiin mennä suojiin etsimään papereita tai muita
arvokkaita esineitä. Miehet hyppäsivät alukseen korjatakseen niin
paljon kuin suinkin ainakin köysiä, jos lasti näyttäytyisikin
arvottomaksi. Aurinko oli jo laskenut ja yön pimeä alkoi levitä
lännestä päin hiljaa lainehtivalla merellä. Hämäräaika on noilla
merillä hyvin lyhyt, niin että päivää seuraa melkein heti yö.

"Tänne kirvesmies, antakaa se kirves tänne", huusi harppunamies, joka
oli laskeutunut kutterin kajuttaan perämiehen kanssa, "ja tuokaa
meisseli myös".

Tom meni veneeseen, joka oli sidottu kutterin suojapuolelle. Samassa
joku hyppäsi äkkiä hänen luokseen veneeseen ja tyrkkäsi sitä ulohtaalle
kutterista. Tom katsahdettuaan huomasi Alohin, joka seisoi hetkisen
ylpeän ja uljaan näköisenä veneen keulassa uhmaileva hymy tummilla
kasvoillaan, veitsi kädessä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo
nakkasi veitsen luotaan ja tempasi yhden köyden auki.

"Hei -- vene on irti!" huusi muuan mies kutterista. "Toiselle puolen
täytyy sinun sitoa köysi kiinni, kanaka (saarelainen) -- sinähän vain
päästät sen yhä enemmän auki."

"Mitä sinä teet, Alohi?" huusi Tom kauhuissaan. --

"Mitäkö teen, Tomo? Minä matkustan Tubuaihin -- ja nyt purjeet ylös ja
pois, sillä kestää ainakin neljännestunnin, ennenkun on yö. Toiset
veneet ovat pian meidän jäljissämme."

"Mutta Alohi!" huusi Tom, "tällä veneellä tuollaiselle matkalle." --

"Niin vaikkapa tämä ei olisi kuin kanotti", naurahti saarelainen
hurjasti itsekseen, "parempi kuolla täällä kuin olla enää kauempaa
noitten valkoihoisten paholaisten parissa. Alohi ei jää enää heidän
luokseen."

"No niin, Jumala kanssamme!" huusi Tom riemuiten ääneen asettaen
samalla pienen maston pystyyn. "Maata me kai ainakin jossain tapaamme,
ja nyt merelle!" --

"Voi Tom -- Voi kanaka!" huusivat samassa molemmat jäljelle jääneet
laivamiehet kauhuissaan. -- "Hei, Mr. Elgers! vene on poissa!"

"Voi tuota turkkilaista!" huusi harppunamies hypätessään kannelle. Ja
hän alkoi hirvittävästi kiroilla, kun karkulaiset eivät totelleet
heidän huutojaan, vaan kiitivät aavalle täysin purjein hyvässä
tuulessa. Kiireesti ja vimmaisesti heilutteli hän lyhtyä sinne tänne
merkiksi laivalle, että tarvittiin sieltä apua niin pian kun
mahdollista.

Samalla aikaa oli laivallakin huomattu, että veneessä nostettiin purje
vaikka eivät erottaneetkaan, että vene poistui, sillä oli idässäkin
päin tullut pimeä. Laivan tähystäjä huusi kannelle havaintonsa. Mutta
hän vaivasi päätään kovasti tuumien, miksei purjevene laskenut suoraan
laivaa kohti, ja miksi kutterinhylyllä joku yhä edelleen heilutteli
lyhtyä. Velvollisuutensa mukaisesti hän ilmoitti siitäkin lopulta, ja
ensimäinen harppunamies kapusi nopeasti mastoon nähdäkseen omin silmin
asian tilan. Mutta Mr. Hobart ei tarvinnut pitkää aikaa käsittääkseen
tapauksen menon.

"Minun veneeni vesille!" huusi hän alas kannelle ja liukui sitte yhtä
köyttä myöten alas.

"Mitä on tapahtunut, Mr. Hobart?" huusi kapteni, joka seisoi kannella
peräsimen luona. "Onko veneelle tapahtunut joku onnettomuus?"

"Kyllä melkein", naurahti harppunamies vahvistaen sanansa karkealla
kiroussanalla, "ainakin meihin nähden täällä. Se kiitää täysin purjein
alatuuleen, ja erehtyisinpä pahasti, jos eivät Tom ja kanaka olisi
huvimatkalle menossa."

"Tuhat tulimmaista!" huusi kapteni polkaisten jalkaa laivankanteen.

"Teidän olisi pitänyt antaa hänen juosta tiehensä, -- kun vielä oli
sopiva aika", sanoi harppunamies ottaen paksun nuttunsa, joka yövahtia
varten varattuna oli köydellä riippumassa. "Nyt pakottavat nuo veitikat
meitä taas kirottuun takaa-ajoon, enkä minä voi olla heille siitä
pahoillani -- minä tekisin itse samoin heidän asemassaan." Hän oli
hypännyt samalla laidalle ja liukui sieltä köyttä myöten veneeseen.

"Pitäkää varanne Mr. Hobart, että aina näette laivan", -- kehotti häntä
kapteni, "minä käsken vetää lyhtyjä mastoihin".

"Oi, oi", huusi harppunamies takaisin, mutta mutisi partaansa: "hitto
lähteköön laivan näkyvistä yöllä ja sumussa -- ei pelkoa vanhus. Käykää
airoihin käsiksi ja vetäkää!" huusi hän miehille, ja neljä airoparia
upposi samalla kertaa veteen ja kiskasi veneen liikkeelle. -- Mutta
pakolaisten ei juuri tarvinnut pelätä venettä, vaikkakin se kulkisikin
nopeammin kuin heidän. Oli jo tullut niin pimeä, että tähystäjä laivan
mastossa ainoastaan suunnilleen voi näyttää ajavalle veneelle pakenevan
purjeveneen suunnan.

Samalla kapteni Rogers lähetti toisenkin veneen kutterihylylle ja
harppunamiehen puutteessa oli tynnyrintekijä päällikkönä. Ylhäältä
erotti tulen, ja ottaen oppaakseen erään sen yläpuolella olevan tähden,
voivat he sillä tavoin helposti pitää suuntansa.

Lucy Evans nosti nyt kaikki purjeensa ja kulki jonkun matkaa
pakolaisten jäljessä.

Mutta kun lyhdynvalo hylyllä tuli yhä heikommaksi ja lopulta aivan
hävisi, ei heillä ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja odottaa
molempia veneitään, jotka voivat paremmin erottaa laivan valot.
Lännessä näkyi nouseva pilvenlonka, ja kapteni ei uskaltanut asettaa
vaaranalaiseksi miehistöään tuolla veneissä.

Noin kahden tunnin kuluttua palasi tynnyrintekijä miehineen
kutterihylyltä ja puoli tuntia myöhemmin myöskin Mr. Hobart.
Pakolaisista ei hän ollut voinut enää löytää jälkiäkään. Kun aurinko
seuraavana aamuna nousi taivaanrannalle tuoden mukanaan vinhan tuulen,
joka nostatti valkoisia vaahtopäitä siniselle, laajalle, mylleröivälle
pinnalle, ei karkurien venettä näkynyt. Täytyi luopua takaa-ajosta,
purjeet käännettiin taas, ja valaanpyytäjä käänsi keulansa kotimaata
kohti.

       *       *       *       *       *

Kuoleman tuskissa viettivät molemmat karkulaiset yönsä, sillä he
tiesivät hyvin, että laiva seuraisi heitä, ja voisi sattua että se
tulisi samaan suuntaan kuin hekin. Ja jos he aamun valjetessa olivat
vielä näkyvissä, niin olivat he mennyttä kalua.

Kokonaisen tunnin he pitivät samaa suuntaansa päästäkseen ensin vain
takaa-ajavien katseita pakoon. Sitten he luovivat Tomin neuvosta suoraa
ylös tuuleen, niin hitaasti kuin he etenivätkin. Näin he tulisivat
sivuuttamaan laivan pimeässä, ja sillon ei juuri voisi ajatellakaan,
että heidät taas löydettäisiin. Aamun sarastaessa laskivat he valkoisen
purjeen, joka mahdollisesti olisi voinut heidät paljastaa, ja tutkivat
huolellisesti koko taivaanrannan, olisiko laivaa näkyvissä. -- Ei ollut
mitään nähtävänä. Silloin nostivat he rohkaistuneina taas purjeen
raikkaassa tuulessa, joka vei heidät nyt hyvää vauhtia kotimaata kohti.

Vielä eivät he kuitenkaan olleet turvassa, sillä vaikka heillä ei ollut
enää pelkoa laivasta, niin olivathan he sen sijaan pienessä, helposti
särkyvässä veneessä, ilman muonavaroja, lukuunottamatta vettä, jota on
pieni tynnyri jokaisessa valaanpyytöveneessä, he olivat näin keskellä
avaraa valtamerta, ilman tarpeellisia koneita voidakseen löytää
päämääräänsä, joka siis oli summakaupan varassa. Mutta he eivät
lannistuneet, ja kiikkuessaan hauskasti virkeän tuulen kiidättäminä yli
tanssivien aaltojen, antoivat he riemunsa ja onnensa kaikua ääneen
takaisinvoitetussa, vapaassa, ihanassa luonnossa.

Aivan ilman apuneuvoja eivät he kuitenkaan olleet. Koska
valaanpyytölaivan veneet joutuvat loitolle ajaessaan jotain valasta
takaa tai ovat pakotetut viipymään puolen päivää ja jopa päivänkin
pyydystetyn valaan ääressä, kunnes laiva ehtii risteillä sen luo, niin
joka veneen perässä on pieni varastopaikka, jonka avain on
harppunamiehellä. Siellä on tavallisesti pieni taskukompassi,
tulivehkeet, onkia ja liinavaatteita, pari tusinaa laivakorppuja ja
usein muutamia kirjojakin.

Tämän varastopaikan mursi Tom auki käsikirveellään ja huomasi nyt
olevansa runsaammin varustettu kuin oli luullutkaan. Kompassi varsinkin
voi tehdä hänelle mitä paraimmat palvelukset. Mutta tärkeintä, mitä hän
löysi paitsi laivakorppuja, oli pieni Russelin julkaisema kirja
Etelämeren saarista, jossa oli m.m. pieni vaikkakin perin
epätäydellinen kartta saarista. Joskin vain yksityisten saariryhmien
asema oli merkitty, niin näki hän kuitenkin siitä, että heidän täytyi
olla länteen päin saaristaan, sittekun olivat jättäneet taakseen
Tahitin. Ja tämän kautta näkyi oikeaksi se suunta, jonka Alohi oli
sanonutkin.

Kolme päivää ja kolme yötä jatkoivat he näin pitkää, yksitoikkoista
kulkuaan ja elivät kokospähkinöillä, jotka Alohi oli heittänyt
kutterista veneeseen, ja korpuilla. Tomissa alkoi jo herätä luulo, että
he purjehtivat kaikkien saariryhmien eteläpuolitse, ja että he
tekisivät viisaammin, jos ohjaisivat enemmän pohjoiseen. Mutta Alohi ei
tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan -- ei ainakaan vielä tänään. Niin
alkoi hämärtyä, ja kun aurinko laski länteen ja peitti taivaanrannan
läpinäkyvällä valolla, oli saarelaisen tarkka silmä keksinyt erään
pisteen lounaassa, joka luultavasti voi olla purje, mutta mahdollisesti
myöskin niemen nenä. Pian tekivät he päätöksensä. Kun pimeä poisti tuon
esineen heidän silmistään, niin kulkivat he muutamia tunteja tähän
suuntaan ja ottivat sitten purjeen alas antaakseen veneen ajelehtia
seuraavaan aamuun asti. Jos he eivät päivänvalolla löytäisi enää tuota
tummaa pistettä, niin oli se ollut purje, ja he päättivät näin ollen
suunnata edelleen pohjoista kohti. Mutta heti kun aurinko idästä heitti
ensimäiset säteensä, huudahti Tom riemuisella ihastuksella -- "Maata,
Alohi! tuolla on maata!" Ilonkyyneleet vierivät tuon voimakkaan miehen
auringonpaahtamia poskia pitkin.

Tosin ei ollut vielä muuta huomattavissa kuin tylppä, vedestä kohoava
vuoren huippu. Mutta kun he olivat nostaneet purjeen ja laskivat hyvää
tuulta, kohosi maa kohoamistaan. Silloin huusi äkkiä Alohi: "Vavilu!"
heittäen peräsimen irti ja hypähtäen istuimeltaan: "Vavilu!"

Se oli Tubuain naapurisaari ehkä noin kaksikymmentä meripeninkulmaa
siitä. Heidän suuntansa oli sieltä melkein suoraan länttä kohti. Siitä
huolimatta suuntasivat he kulkunsa tuota saarta kohti, joskin se
hidastutti heidän matkaansa. Mutta he menivät sinne virkistyäkseen
siellä ensin ja ottaakseen hedelmiä ja kokospähkinöitä veneeseen.

Vielä samana aamuna pääsivät he maihin -- heidän vapautensa maahan,
mutta eivät he malttaneet viipyä yötäkään sen palmujen suojassa. Heidän
leponsa alkoi vasta kotimaassa. Runsaasti varustettuina kaikella mitä
he nyt tarvitsivat, lähtivät he liikkeelle heti kun aurinko laski ja
ilma tuli vilpoisemmaksi. Aamuhämärissä voivat he jo erottaa etäällä
Tubuain korkean ja leveän saaren, jonne he saapuivat saman päivän
iltapäivällä.

Oli iloa ja riemua pienellä saarella, kun he, joiden oli luultu
menneiksi, laskivat täysin purjein koralliriuttojen salmesta sisään ja
viipottivat nenäliinojaan jo kaukaa. Intaha riemuitsi, ja kun vene
kosketti hiekkarantaa, juoksi hän miehensä syliin, samoin lapset --
eikä ainoastaan hänen omaisensa, vaan saaren koko väestö tunkeutui
paikalle, syleilivät hänen polviaan.

       *       *       *       *       *

Tom Burton oli taas kotimaassaan, eikä milloinkaan ollut hänestä
tuntunut palmujen humina niin vienolta, kukkain tuoksu niin ihanalta,
taivas niin sinisen ja iloisen näköiseltä kuin tuona päivänä. Hän jäi
myöskin sinne eikä mennyt enää koskaan europalaiselle laivalle.

Monet laivat laskivat maihin -- vieläpä sellainenkin laiva, jossa oli
kaptenina hänen vanha ystävänsä ja hänen vangitsijansa Mr. Hobart. He
puristivat toistensa kättä ja nauroivat muistellessaan tuota aikaa,
mutta laivalle ei Tom kuitenkaan mennyt, niin ystävällisesti kuin Mr.
Hobart kutsuikin häntä, ja niin pyhästi kuin hän Tomille lupasikin,
ettei hän pidättäisi häntä edes yhdellä ajatuksellakaan.

"Se kuuluu kaikki perin kauniilta ja hyvältä", sanoi Tom, "niin kauan
kun me puhelemme siitä lujalla maaperällä. Silloin olette te
merimiehetkin aivan toisenlaisia ihmisiä. Mutta vesillä, omalla
laivallanne -- hitto teihin luottakoon, ja minä puolestani sain
kylläkseni silloisesta huvimatkastani."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Karkuri" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.