Title: Ristilukki - Rakkauskertomus
Author: Järventaus, Arvi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ristilukki - Rakkauskertomus" ***


RISTILUKKI

Rakkauskertomus


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.



I



1.


Jumaluusopin ylioppilas Juho Kostia oli koko päivän etsinyt asuntoa.
Hänen toverinsa, luonnontieteitä lueskeleva Helge Hollander oli jo
ruvennut kyllästymään. Mutta Juho oli itsepintaisesti väittänyt
asunnon vielä löytyvän. He istuivat Esplanaadin penkille kaasulyhdyn
alle tarkastelemaan "Hufvudstadsbladetin" takasivua; se oli jo
moneen kertaan läpikäyty, mutta pari paikkaa lehden alareunassa oli
vielä tarkastamatta. Ne oli jätetty hätävaraksi, sillä kaupunginosa
ei miellyttänyt. He olisivat halunneet Kaivopuistoon taikka
Katajanokalle, mutta sieltä oli turha hakea; kaikki asunnot oli viety
eivätkä jäljellejääneet olleet miellyttäneet Juhoa. Hän oli saanut
ratkaisuvallan, sillä Helge Hollander luotti hänen makuunsa. Juho
Kostia oli nyt kerta kaikkiaan sellainen omituinen olio, jolla oli vain
yksi mittapuu: -- asunnon piti olla vilkasliikkeisellä paikalla, mutta
sellainen, jossa "unohti kaupungin", kuten hän sanoi. Ja sellaista oli
vaikea löytää.

Toverukset lähtivät sanomalehden mainitsemalle kadulle. Hollanderilla
ei ollut enää toivon hiventäkään; hän seurasi väsyneenä kumppaniaan.
Juho oli hänen mielestään liian tarkka, liian omintakeinen. Hän olisi
jo aikoja sitten valinnut.

Mutta hän oli jättänyt sen asian kerta kaikkiaan Juhon huoleksi eikä
sitä sen enempää ajatellut.

Kostia pysähtyi likaisen paraadikäytävän eteen. Hän koetti eroittaa
numeroa oven yläpuolelta ja saikin sen hetken aikaa tirkisteltyään
selville.

-- Tässä se on.

He lähtivät kiipeämään, mutta yhdelläkään ovella ei ollut
sanomalehdessä mainittua nimeä. Kostia kynsi korvallistaan. Hän soitti
eräälle neljännen kerroksen ovelle.

-- Vahtimestari Fagerholm? kysäisi hän avaamaan tulleelta
palvelustytöltä.

-- Asuu pihan puolella. Ovi paukahti kiinni. Toverukset laskeutuivat
alas ja tulivat pihalle.

Se oli täynnä pakkilaatikoita ja kaikenlaista törkyä. Ryssännäköinen
mies kiskoi lyhdyn valossa auki kookasta omenalaatikkoa.

-- Vahtimestari Fagerholm? kysyi Kostia.

-- Tredje våningen, vastasi mies osoittaen kolmannen kerroksen
ikkunoita.

Käytävä oli likainen ja pimeä. Siellä tuoksuivat kaikki keittiön hajut.
Juho Kostian sydäntä ahdisti. Hän muisti kotitalonsa Pyhätunturin alla.
Tällainen tuoksu oli hänestä perin vastenmielinen.

Vaivaloisen kompuroimisen jälkeen he saapuivat perille. Hollander
raapaisi tulta. Siinä asui vahtimestari Fagerholm.

Kostia soitti. Hetken kuluttua aukeni ovi ja lyhyt, vilkkaan näköinen
rouvashenkilö seisoi kynnyksellä.

-- Täällä pitäisi olla huone vuokrattavana?

-- Juu. Härrat on hyve ja astu sisse.

-- Ruotsalaisia, mutisi Hollander, mutta seurasi toveriaan, sillä hän
oli huomannut vastapäätä olevassa ovessa viehättävät tytön kasvot.

Rouva aukaisi vuokrattavana olevan huoneen oven ja sytytti lampun.
Huone oli pienenpuoleinen, rauhallinen, vaaleine seinäpapereineen,
huonekalut kuluneenpuoleiset, mutta kodikkaat, piirongilla
yksinkertainen vanhanaikainen peili. Se miellytti Kostiaa, samoinkuin
sekin, ettei huoneessa ollut sähkövaloja.

Hän tiedusteli vuokraa.

-- Kuskymmen... sexti' mark i må'n.

-- Mitä arvelet?

Helge Hollander ajatteli äsken näkemiään tytönkasvoja.

-- Otetaan pois.

-- Niin... me otamme tämän. Mutta me haluaisimme täysihoitoa.

-- Teysi...? Tala icke herrarna svenska? Kostia selitti ruotsiksi.

Rouvalla ei ollut mitään sitä vastaan. Entisetkin asukkaat olivat
asuneet täysihoidossa.

-- No niin. Asia on sitten selvä. Kostia esitti itsensä ja toverinsa.

-- Teolog? Ack, de' ä' trefligt. Och herr Hollander?

-- Vyysismatemaatiker.

-- Ack ja... trefligt, mycket trefligt.

Rouva Fagerholmin kasvot loistivat. Hän ilmoitti illallisen olevan pian
valmiina.

Juho Kostia heitti päällystakin yltään ja sytytti savukkeen. Hän
istahti väsyneenä nojatuoliin.

-- Mitäs pidät? kysyi hän haukotellen.

-- Ojah! Porraskäytävä ja piha ovat hirveät, mutta meneehän tämä.

-- Tjah! Täällä unohtaa kuitenkin kaupungin. Katsohan tuota peiliä. Se
on aivan samanlainen kuin Suvannon kievarissa -- siellä kotipuolessa.
Ja se on pääasia.

-- Talossa on kaunis tyttö, huomautti Hollander veitikkamaisesti,
hyräillen muuatta merimieslaulua.

-- Oh!

Juho Kostia oli jo saanut kyliänsä kauniista tytöistä. Hänen kaksi
ensimmäistä lukukauttaan olivat kuluneet yhtämittaisessa rakastumisen
humussa. Viimeinen hyvä asunto Kaivopuistossa oli täytynyt jättää
kauniin tytön vuoksi: -- hän oli rakastunut korviaan myöten. Luvuista
ei ollut tahtonut tulla mitään; aika oli kulunut haaveilussa ja
viulunsoitossa. Lopuksi oli tyttö ruvennut osoittamaan vieraantumisen
oireita; hän ei kai ollut ottanutkaan asiaa vakavalta kannalta. Ei
ollut auttanut siis muu kuin muuttaa, -- sillä asunto oli ruvennut
tuntumaan kolkolta sen jälkeen kuin pianonsoitto seinän takana
oli lakannut. Oh! -- maailma kohteli kovin ankarasti sellaista
luonnetta kuin Juho Kostia oli, joka oli pannut päämääräkseen vaimon
valitsemisen. Hänestä oli rakkaus pyhä, jumalallinen. Sillä ei sopinut
leikkiä, niinkuin entisen isäntäväen tytär oli tehnyt.

Hän oli päättänyt hillitä itsensä. Helsinki ei ollut papinvaimojen
kasvatuspaikka, ei. Tutkinto oli otettava ja sitten -- pois vihatusta
kaupungista... pois kauvas Perä-Pohjolaan, Lappiin... sinne, missä
aurinko kesällä seisoi viikkokaudet alallaan kuin muinoin Giibeonissa
Joosuan aikaan.

Juho Kostia oli päättänyt heittää haaveilut ja lukea hepreaa. Rakkauden
kivuista oli päästävä. Perä-Pohjolassa oli hänen tuleva vaimonsa, ei
täällä.

Hän hymyili surumielisesti. Hänen herkästi syttyvä sydämensä oli jo
tuottanut hänelle paljon kiusaa. Hän ei saattanut "hakkailla" sanan
tavallisessa merkityksessä. Tavattuaan jonkun miellyttävän tytön hän
ajatteli kohta asiaa vakavammasti: -- voisiko tuosta tulla hänen, Juho
Kostian, vaimo? Jo koulupoikana, yläluokilla, hän oli katsellut asiaa
tältä kannalta. Hänellä oli sellainen tavattoman voimakas halu ajatella
kotia. Jokaisen tuntemansa koulutytön hän oli sijoittanut kotiin, --
aivan kuin maalari, joka asettelee taulujaan näyttelyhallin seinälle.
Mutta tähän saakka hän ei ollut löytänyt "oikeaa". Ja Juho Kostia
tahtoi sen löytää.

-- Huomenna meidän on noudettava matkalaukut asemalta, huomautti Helge
Hollander.

-- Niin...

Helge Hollander oli jo mieltynyt huoneeseen. Siihen olivat syynä
hänen äsken näkemänsä tytön kasvot. Hän oli köyhän papinlesken poika,
Juho Kostian luokkatoveri. Jo kouluaikana he olivat olleet paljon
yhdessä. Juho oli asunut Helgen naapurina monet vuodet. Iltapäivät
olivat kuluneet rouva Hollanderin yksinkertaisessa kodissa, jossa
vierasta kestittiin väkevällä kahvilla. Juho Kostiaa oli houkutellut
yhtä paljon luokkatoverin seura kuin rouva Hollanderin kahvikin. Hän
oli intohimoinen kahvinjuoja aivan kuin Helgekin. Tämän isä oli ollut
pappina Kainuun puolessa. Oltuaan kymmenkunta vuotta poikamiehenä
hän oli mennyt naimisiin rotevatekoisen emännöitsijänsä kanssa.
Pastori Hollander oli ollut omituinen mies, vähäpuheinen ja itseensä
sulkeutunut. Hänen vaimonsa sitävastoin oli puheliaampi -- melkein
liiankin puhelias. Jollei hänen miesmäinen olentonsa ja äänensä olisi
jossakin määrin antanut hänen sanoilleen pontta, olisi hän tuntunut
lörpöttelijältä. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki lämmin sydän.
Sen oli Juho Kostia useamman kuin yhden kerran havainnut. Saattoipa
hän, rouva Hollander, toisinaan olla aivan lapsellisen lempeä ja
hyväntahtoinen, -- varsinkin silloin, kun pääsi tarjoamaan hyväksi
kiitettyä kahviaan. "Otahan nyt, hyvä lapsi", kuului hänen tavallinen
kehoituksensa -- huolimatta siitä, istuiko hänen edessään koulupoika
vai joku kaupungin papeista. Kaikki he olivat 'hyviä lapsia', --
silloin kuin rouva Hollanderin kahvia joivat. Monet monituiset illat
oli Juho Kostia istunut rouva Hollanderin kamarissa kuunnellen hänen
esitystään 'Niiles-vainajasta', hänen miehestään. Se oli ollut sitten
lukenut mies. Sellaistapa harvoin tapasi. Niin se tutki kaikki kirjat
eikä juuri monta sanaa puhunut. Mutta Runtviikille se oli vihainen!
Herra Jumala, kuinka se kerran suuttui rovastin apulaiselle, kun
tämä puolusti Runtviikia! Sellainen iloluontoinen ristillisyys ei
nyt kelvannut mihinkään! -- Se oli laiha, solakka mies... se Niiles
Hollänteri, mutta -- se olikin saksalaista lähtöä. Helkestä oli tullut
isäänsä. Jos vielä tulisi pappi ja se pukisi kauhtanan ylleen, niin se
olisi kuin ilmetty Niiles Hollänteri...

Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmoitti illallispöydän katetuksi.

Toverukset lähtivät uteliaina ruokasaliin, jonne kuljettiin suuresta
salista väliseinällä erotetun kapean, käytävän tapaisen huoneen kautta.
Se oli nähtävästi talon tyttären kammio, päättäen kirjahyllystä ja
kapean neitseellisestä sängystä, joka oli aivan ruokasalin oven suussa.

Ruokasalissa oli vahtimestarin perhe koolla. Vahtimestari itse, kookas,
kolmikyynäräinen mies tuuheine viiksineen ja poikamaisen vilkkaine
silmineen istui uunin luona pitkää piippua poltellen. Perheen muut
jäsenet, kuuden- tai seitsemäntoista vuotias tytär sekä kolme poikaa
seisoivat kukin tuolinsa takana ruokapöydän ympärillä. Pojista vanhin
oli arviolta viidentoista, toiset nuorempia.

Vahtimestari nousi tervehtimään ojentaen suuren, karvaisen kouransa
rouva Fagerholmin esitellessä.

-- Tervetuloa! lausui hän ruotsiksi.

-- Ja tässä ovat meidän lapsemme: Margareeta, Raimund, Georg ja Runar.

Margareeta-neiti kumarsi sirosti ojentaen hienon, valkoisen kätensä.
Hänellä oli nauravat silmät ja hieno hipiä. Pojat tervehtivät
jäykästi, hieman aristokraattisesti. Juho Kostia pani merkille, että
Margareeta-neiti erityisellä mielihyvällä mittaili hänen toverinsa
solakkaa vartta.

Istuttiin pöytään.

Juho Kostia tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi. Perhe teki kovin
helsinkiläisen vaikutuksen, varsinkin vanhin tytär; hän käyttäytyi
aivan kuin täysikasvuinen nainen, vapaasti, ujostelematta. Häntä ei
tuntunut painostavan kahden ylioppilaan läsnäolo; hän oli tottunut
heidänlaisiinsa.

Juho Kostia rauhoittui pian. Vahtimestari Fagerholm oli entinen
merimies, jonka puhe oli hiomatonta, välistä melkein karkeaa. Hän
muistutti Juhon mielestä hänen kotiseurakuntansa vanhaa suntiota, joka
nuoruudessaan oli oleskellut Ruijassa kalanpyynnissä. Meri vaikutti
nähtävästi kaikkiin samalla tavoin.

Toverukset saivat kuulla, että talossa oli viime lukukaudella asunut
pari suomalaista kauppakoululaista. He olivat alussa olleet melkein
ummikoita, mutta lukukauden lopulla jo puhuneet ruotsia yhtä sujuvasti
kuin vahtimestari itse. Rouva Fagerholm toivoi, että herrat oppisivat
yhtä nopeasti.

-- Tietysti ylioppilas osaa jo kouluajaltaan niin paljon ruotsia, ettei
hänen tarvitse ottaa esikuvakseen -- kauppakoululaista, huomautti
Margareeta nyrpistäen siroa nenäänsä. -- Ja sitäpaitsi -- ei pappa sovi
miksikään mittapuuksi.

-- Miksi en?

-- Pappa puhuu bromarvia.

-- Ojah! Se kyllä kelpaa.

-- Ätsh! Miltähän kuuluisi, jos herra Kostia saarnaisi bromarvin
murteella?

Juhoa nauratti. Perheen jäsenet tuntuivat suorasukaisilta.

Vanhin poika hymyili hiukan ivallisesti. Hänen mielestään sisar
käyttäytyi kovin vihaisesti.

-- Får ja' pee prööt, pyysi Helge Hollander rohkeasti.

Pikku pojat tirskuivat, mutta pappa Fagerholmin ankara katse musersi
heidät silmänräpäyksessä.

-- Så'na galjonbilder! murisi hän partaansa.

-- Eikö herra Hollander ole ruotsalainen? kysyi vahtimestari hetken
kuluttua. -- Teillä on skandinaavilainen nimi.

Helge Hollander selitti, ettei hän osannut ruotsia enempää kuin
kuultiin. Hänen isänsä oli kyllä puhunut sitä, mutta äiti sitävastoin
selvää Sotkamon kieltä. He, lapset, olivat pitäneet äidin kieltä
parempana ja oppineet sen.

-- Mistä maasta oli isänne?

-- Kyllä hän oli suomalainen, vaikka suku kai on alkuaan Saksasta.

-- Mikä mies hän oli?

-- Präst, vastasi Helge suu täynnä leipää.

-- Så fint! huudahti Margareeta.

Pikku pojat tirskahtivat uudelleen ja hyvä tuuli tarttui koko
pöytäseurueeseen.

-- Nämä ovat semmoisia rakkareita, joille pitäisi antaa tervapamppua,
huomautti vahtimestari.

Se vaikutti kuin öljy valkeaan. Pikkupojat hihkuivat ja hurrasivat.
Kävi sellainen meteli, että palvelija tuli kurkistamaan kyökin ovelta.

Juho Kostiaa huvitti suuresti. Reipasta väkeä.

Hän sai nyt vuorostaan selittää sukunsa ja syntyperänsä.

Margareeta-neiti ihmetteli, että hän oli niin kaukaa; ja vielä enemmän
sitä, että hänellä oli molemmat silmät terveet ja kulki ontumatta.

-- Kuinka niin? tiedusteli Juho Kostia hämillään.

-- Meille on maisteri koulussa selittänyt, että joka toinen lappalainen
on ontuva ja silmäpuoli.

Juho Kostian kasvot olivat yhtenä kysymysmerkkinä.

-- No, katsokaas! Lappalaiset loukkaavat silmänsä poron sarviin ja
katkaisevat jalkansa -- pulkalla ajaessaan.

Juho Kostia nauroi. Hän ei tuntenut kuin yhden lappalaisen, joka oli
nilkku, ja hänkin oli taittanut jalkansa sileällä jäällä langetessaan
kerran juovuspäissään.

-- Se minun pitää koulussa kertoa! Pikkupojat kyselivät sääskistä.
Heille oli kerrottu, että ne olivat yhtä suuria kuin västäräkit ja
aivan valkeita.

Juho Kostia sai oikaista senkin tiedon. Ne olivat tavallisia sääskiä,
vaikka verenhimoisia kuin vampyyrit.

-- No mutta -- teiltä ne eivät ainakaan ole paljon saaneet, huomautti
Margareeta nauraen. -- Tehän olette punainen kuin piooni.

-- Herra Kostia on todellakin terveen näköinen, yhtyi vahtimestarin
rouva puheeseen.

-- Mitä te syötte siellä pohjoisessa?

Juho Kostia sai luetella kaikki Lapin herkut.

-- Ajattele, mamma, viiliä ja ohrarieskaa vastakirnutun voin kanssa! --
Minä kadehdin teitä.

Juho Kostia hymyili. Margareeta-neiti teki sen havainnon, että hänen
poskiinsa muodostui kaksi somannäköistä hymykuoppaa hänen nauraessaan.

Keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti. Vahtimestari innostui kertomaan
merimatkoistaan. Hän oli käynyt kerran Ruijassakin -- muutamalla
englantilaisella höyryllä; hän oli silloin jungmannina. Siellä hän oli
tavannut merilappalaisia ja ostanut muistoksi muun muassa omituisen
näköisen tupakkakukkaron. Herrat voivat nähdä sen tuolla seinällä,
kellon vieressä.

Juho katsoi osoitettuun suuntaan. Todellakin siellä riippui
lappalaistekoinen tupakkakukkaro.

Mutta nyt nousi hirveä hälinä. Pikkupojat, Georg ja Runar kirkuivat
kilpaa:

-- Pappa on sitten valehdellut! Pappa on kertonut ostaneensa sen
Amerikan intiaaneilta!

Vahtimestari joutui hiukan hämilleen.

-- Niinkö olen kertonut?

-- Niin, niin! huusivat pojat yhteen ääneen.

-- Pappa on erehtynyt.

-- Erehtynyt... valehdellut! Pappa valehtelee aina.

Vahtimestari iski pöydän yli silmää Juho Kostialle.

-- Minä olen menettänyt auktoriteettini, kuten herrat huomaavat. Minä
olen kuin vanha priki, joka on vedetty telakalle loppuiäkseen.

-- Niin pappa onkin, vaikka pappa uskottelee olevansa sotalaiva.

Georg pullisti poskiaan ja tyrkkäsi nuorinta veljeään kylkeen.

Seurasi yleinen nauru, jonka kestäessä noustiin pöydästä. Juho ja Helge
toivottivat hyvää yötä. He olivat väsyneitä päivän juoksusta. Helge
olisi halunnut jäädä hieromaan tuttavuutta Margareeta-neidin kanssa,
mutta häneltä puuttui vielä rohkeutta. Hän seurasi toveriaan.

-- Somaa väkeä, tuumi Juho heidän päästyään huoneeseensa.

-- Tentit jäävät, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena.

-- Minulta eivät jää, lausui Juho vakavasti. -- Minä tutkin jo sen
tytön: -- pintapuolinen...

-- Mutta miellyttävä, vai mitä?

-- No, miten ottaa...

-- Hyvä on, ettet iskenyt häneen silmääsi, sillä minä tunnen jo haavan
rinnassani. Lasaretti tästä talosta tuli.

-- Työpaja, työpaja, puheli Juho ripustaen sukkiaan kuivamaan.

Hetken kuluttua vetelivät toverukset unia. Helsinki oli sulkenut heidät
helmaansa.



2.


Lukukausi oli alkanut. Ylioppilasnuoriso oli palannut kesälomaltaan.
Valkolakkeja vilisi kaupungilla. Helsinki uhkui iloa ja terveyttä. Oli
kirkas päivä. Esplanaadi kuhisi kävelijöistä. Torvisoittokunta soitti
Kappelissa.

Juho Kostia astelee luennoilta. Hänen ajatuksensa liitävät Lappiin.
Siellä olivat vielä päivät pitkät. Eloja puitiin ja riihistä kuului
varstojen kalke. Ihmiset häärivät perunamailla satoa korjaten. Sitten
tuli jäkälän nostoaika. Kenttärova saisi taas syksyiset vieraansa.
Kuinka monesti hänkin oli ollut siellä mukana -- naapurin poikien ja
tyttöjen kanssa jäkälää nostamassa. Se oli ollut hauskaa aikaa. Tuore,
pehmeä jäkälä painui niin somasti jalan alla ja antautui suopeasti
poimijan käsiin. Lehtimetsä loisti väririkkauttaan. Se oli kuin
satumaa. -- Ilma värisi kuulakkuuttaan. Järven toisella puolen kohosi
Pyhätunturin mahtava selkä -- kuin suojamuurina rauhattoman maailman ja
hiljaisen kiveliöseudun välillä. Se oli lumottu maa, hänen sydämensä,
hänen kaipauksensa maa.

Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin vieraaksi tässä kuhisevassa
ympäristössä. Mitä tiesivät nämä ihmiset rauhasta ja levosta? Eivät
mitään... tuskin he sitä enää kaipasi vatkaan. Iltahetkinäkin
tunkeusi heidän ahtaisiin asuntoihinsa suurkaupungin levoton pauhu.
Täällä erämaan ihminen kuolisi, menehtyisi. Juho Kostia muisti
kotiseurakuntansa vanhan kirkkoväärtin. Hän oli kahdeksankymmenen
ikäinen, mutta ei ollut koskaan käynyt Rovanientä etelämpänä; sekin
oli jo hänestä ollut kadotuksen esikartano. Entä sitten tämä -- tämä
humajava kaupunki! Oh -- hän olisi kuollut jo matkalla tänne.

Kiveliön asukkaan sydän on herkkä. Hänen tunteensa ovat
turmeltumattomat ja väkevät, hänen sydämensä neste on ehtymätön. Hän
yksin osaa tuntea rajattoman ilon ja rajattoman kaipauksen. Näillä --
pääkaupungin ihmisillä oli kaikki kalvon peitossa. -- Hyvää päivää,
herra Kostia! Juho Kostia heräsi mietteistään. Hän oli ollut niihin
niin vaipunut, ettei ollut huomannut vastaantulevaa neitosta, joka jo
pitkän matkan päästä oli tähystellyt häntä.

Hän nosti lakkiaan ja tervehti. Omituisen suloinen, lämmin aalto
huuhteli hänen poveaan.

Se oli neiti Johanna Lang, ruotsalaisen tyttökoulun kahdeksannen
luokan oppilas, solakka, hymyilevä impi, jonka silmien väri johti
mieleen Itämeren viheriän veden. Hän oli oppinut tuntemaan neiti Langin
vahtimestari Fagerholmin perheessä; hän oli nimittäin Margareeta
Fagerholmin koulutoveri. Heti toisena iltana heidän muuttonsa jälkeen
hän oli tullut perheessä käymään ja aito helsinkiläisellä nopeudella
tutustunut talon täysihoitolaisiin. Nuori tyttö oli säteilevän iloinen.
Hänen silmiään verhosi väreilevä huntu. Silloin tällöin läikähti niiden
loisto kirkkaana, -- mutta heti verhosi salaperäinen peite ne jälleen.
Hän oli kuin unissaan itkenyt, joka on yht'äkkiä herännyt säteilevään
auringon paisteeseen ja ruvennut hymyilemään -- lämpimän, kyyneleisen
kiillon vielä jäädessä silmiin väikkymään. Hänestä uhkui keväinen sulo.
Juho Kostian mielestä hän oli poikkeus Helsingin tytöistä. Oli kuin
ei suurkaupungin räiskyvä elämä olisi yhtään vaahdon pärskettä hänen
yllensä heittänyt.

-- Mitä te nyt taas niin syvään ajattelitte? kysyi tyttö luoden kauniit
silmänsä Juho Kostian vakavaan muotoon.

-- Minä ajattelin Lappia -- kotiseutua, vastasi tämä hiukan lämmeten.

-- Ah, ääretön Lappi! (Hän lausui sen suomeksi; he keskustelivat muuten
ruotsiksi.)-- Tiedättekö, herra Kostia, -- suomenkielessä on yksi sana,
jota minä yli kaiken rakastan. Se on 'ääretön'. Se on niin valtava,
niin suurenmoinen. Se ei peloita yhtään, -- vaikka tuokin mieleen
laajaa, mittaamatonta. Siinä on samalla jotakin pehmeää... sitä teidän
jäkäläänne. Se sana soveltuu teidän kotiseutuunne.

Hänen äänensä helisi. Siinä soi joulukulkusten riemuitseva sävel.
Juho Kostia muisti yht'äkkiä joulun, Lapin suuren, hiljaisen juhlan,
joka oli täynnä lapsuusajan onnea. Neiti Langin puhe toi sen
vastustamattomasti mieleen.

-- Tiedättekö, mistä minä viime yönä uneksin?

Juho Kostiasta tuntui tuo kysymys somalta keskellä sanomalehtipoikain
huutoa ja omenasaksain rähinää. Mutta nyt -- tuo meteli ei häirinnyt
häntä yhtään. Hän eroitti vain omenain tuoksun.

-- No mistä?

-- Jäkälästä. Minä näin vain suuria jäkälämaita, äärettömiä... niin
kauvas kuin silmä kantoi. Minä kävelin niitä pitkin ja ihmettelin,
kun askelteni jäljet niin pian hävisivät. Pehmyt jäkälä painui
vain hetkiseksi, mutta kohosi pian pystyyn taas. Ja minua rupesi
peloittamaan.

-- Mitä te pelkäsitte?

-- Pelkäsin eksyväni, kun jäljet hävisivät. Kaikkialla hohti vain
vaaleankeltainen jäkälä. Olisin halunnut palata, mutta -- en tiennyt
enää suuntaa. Jäkäläaavikko oli kuin meri, rannaton, ääretön meri.

-- Ja sitten te heräsitte?

-- Niin.

Hän hymyili herttaisesti.

-- Tuntui hyvälle, kun en ollut siellä -- mutta sittenkin kaipasin sitä
aavikkoa. Olisin halunnut nähdä sen uudestaan, mutta en nähnyt enää.

-- Se taisi johtua siitä, mitä kerroin teille?

-- Niin... kai se siitä johtui... aivan varmaan. Minusta se oli niin
jännittävää, minä ihan vapisin. - Tiedättekö -- täällä Helsingissä ei
olekaan mitään jännittävää.

-- Eikö? Minusta täällä on paljon.

-- Mitä? Teistä? Sitä minä en luullut. Olin ajatellut, että kaikki
jännittävä oli vain siellä ylhäällä. Hän lausui sangen herttaisesti
tuon 'där uppe'. Juho Kostian mielestä hän sai siihen salaperäisen
soinnun.

-- Kyllä täälläkin on.

-- No... voi olla. Minustakin oli ennen, mutta nyt, kun te olette
kertonut Lapista, ei minusta enää ole. Tai... ehkä sentään.

Hän naurahti hämillään. Sitten hän yht'äkkiä löi käsiään yhteen.

-- Tiedättekö, herra Kostia, mitä minä teen! Meillä on ensi perjantaina
vapaa aine. Minä kirjoitan jäkälämaista! Teidän täytyy vain kertoa
minulle lisää. Lupaattehan?

Hän oli säteilevän iloinen ja hänen kauniit silmänsä pyysivät hartaasti.

-- Miksipä en...

-- Siitä tulee erinomainen, suurenmoinen!

He olivat saapuneet Fagerholmin portille. Juho Kostia jätti hyvästit.

Johanna Lang ojensi kätensä hiukan pettyneenä. Hän olisi toivonut
saattajaa.

Juho huomasi sen vasta, kun oli jo menossa hämärässä porttikäytävässä.
Hän torui itseään. Olisihan hänen toki pitänyt mennä saattamaan.

-- No... nyt se oli liian myöhäistä. Ja sitäpaitsi -- hänellä oli
heprean kertaus kahdeltatoista. Ja sitäpaitsi... se voisi olla hiukan
vaarallista.

Hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta -- hänen täytyi myöntää se
sittenkin. Johanna Lang oli sukeltanut kuin outo ilmestys hänen
tielleen. Hän oli erilainen kuin kaikki muut -- niin kokonaan
toisenlainen kuin esimerkiksi Margareeta Fagerholm. Niin, niin... älä
houraa, poika! Kuka sinut on pannut vertailemaan ihmisiä toisiinsa
tuossa hengessä? Lue sinä hepreaasi vain!-- Ihmisiä -- enkeleitä!
No, no... Margareeta Fagerholm ei nyt ainakaan ollut enkeli. Mutta
Johanna... niin -- hän kyllä... Vaikka olihan Margareetakin... Helgen
mielestä... Äh!

Juho nousi vihellellen kolmanteen kerrokseen. Tänään eivät portaat
tuntuneet yhtään vastenmielisiltä. Ja keittiöstä tuleva ruuan haju
synnytti vain ruumiillisen hyvinvoinnin tunteen. Fagerholmin nimilevy
hymyili hänelle vastaan jo kolmannen kerroksen rappujen alapäästä.
Hän pysähtyi ovelle tarkkaamaan kahta valkoista nimikorttia. 'Helge
Hollander, fys. mat.' seisoi ylempänä ja sen alla jäykällä, vakavalla
käsialalla: 'Juho Kostia, teol. yliopp.'

Hän avasi oven ja astui eteiseen. Margareeta ripusti parhaillaan
päällystakkiaan naulaan. Hän hymyili veitikkamaisesti.

-- Kenenkä kanssa te kävelitte? Ai, ai!

Hän pudisti sormeaan.

-- Jaa... minäkö?

-- Kukas muu? Eikö se ollut Johanna Lang?

-- Kyllä... mutta mistä neiti...?

-- Ai, ai, kun te olette naivi! Minähän kävelin teidän ohitsenne.

-- Niin... tietysti.

Juho Kostia kiskoi kalossia jalastaan. Oli hyvä, että eteisessä
vallitsi hämärä. Muuten olisi Margareeta nähnyt hänen vahvasti
punastuvan.

-- Näyttäkääpäs, ettekö jo punastunut?

Sellainen viehättävä tytönlepakko!

-- Tuo teidän naivisuutenne se meitä niin huvittaa. Sitä ei juuri
tavata Helsingissä. Hän taputti Juhoa poskelle.

Juho Kostia karahti punaiseksi kuin kukko. Hänet sai tuollainen
tytönveitikka enemmän hämilleen kuin seminaariharjoitusten aramealaiset
tekstit. Hän astui kamariinsa. Helge istui pöydän ääressä ja luki. Hän
käännähti sukkelasti päin ja hypähti pystyyn. Käyden käsiksi Juhoon hän
torui hyväntuulisena.

-- Vai sinä minun heiliäni puhutat siellä! Tiedä, poika, että annat
siivon rauhan.

-- No, älähän nyt ole noin kade. Jos häntä minäkin vähäsen...

Juho heitti kirjansa pöydälle ja nauroi vallattomasti.

Ovelle naputettiin. Runar ilmestyi juhlallisena, tukka pystyyn
kammattuna ja ilmoitti:

-- Var så go' o' kom o' äta.

Ruokasalissa olivat jo kaikki koolla. Vahtimestari poltteli piippuaan
ja lapset seisoivat tuoleinsa takana. Raimund vain työskenteli vielä
pöytänsä ääressä. Hänellä oli vaikea suomenkirjoitus. -- No, Raimund,
me odotamme.

Poika nousi päätänsä raapien.

-- Kyllä tuo suomi on koko sekamelskaa!

Hän oli hermostunut ja tyytymätön. Perheen jäsenet eivät osanneet
suomea juuri ollenkaan. Vahtimestari puhui jonkunlaista satamakieltä.
Hän palveli tullissa ja joutui joka päivä tekemisiin satamatyömiesten
kanssa.

-- Mikke vaikke se on. Anta mine korja.

-- Kylläpä sille nauraisi koko luokka, kun pappa pääsisi korjaamaan.

Rouva Fagerholm tarjoili ruokiaan loistavin kasvoin. Hän oli
aina hyvällä tuulella. Pieni, ahkera ihminen, joka johti omaa
silityslaitostaan. Jalat olivat jo käyneet huonoiksi, mutta silmät
säteilivät.

-- Minulla olisi eräs ehdotus, hymyili hän katsellen vanhinta tytärtään
kuin lupaa pyytäen. -- Me olemme sellaista kotiväkeä, joilla on vaikea
käyttää arvonimiä. Minä ehdotan, että herrat kutsuisivat minua tädiksi.

-- Ja minua Adrianiksi.

Vahtimestari nauroi ja vilkutti silmää.

-- Vahtimestari on liian vanha meidän sinuteltavaksi, vaikka saman
minulle tekee.

Helge Hollander vilkutti silmää takaisin.

-- No, minä olen sitten "setä", huokasi vahtimestari.

-- Ja minä olen Helge.

Hän kumarsi kohteliaasti neiti Margareetalle nauraen veitikkamaisesti.

-- Vai te otatte sen oikeuden!

Hän kääntyi Juhon puoleen hymyillen loistavinta hymyään.

-- Minä olen Margareeta.

-- Juho, lausahti Kostia hämillään.

-- Älkää punastuko. Minä olen Margareeta.

-- Ja minä Juho.

Juho Kostiankin täytyi nauraa. Tämä perhe oli erikoisen hauskaa väkeä.

-- "Juho" kuulostaa liian juhlalliselta. Sinä olet Janne. Se on
näppärämpi lausua.

-- Mistä arvasit? Janneksi häntä koulussakin kutsuttiin.

-- Sanotteko _te_ minua sinuksi? Margareeta-neiti loi Helgeen murhaavan
katseen. -- Tietysti! Mammahan tässä juuri esitti lähempää tuttavuutta.

-- "Mamma"? Mitä minä kuulen? Sanotteko te, herra Hollander, minun
äitiäni mammaksi?

-- Tietysti, koska papalla ei ole mitään sitä vastaan.

Syntyi yleinen nauru. Sen kestäessä löysi Helge-parkakin armon. Neiti
Margareetakin salli hänen sinutella itseään.

Sitten tuli poikien vuoro. Hekin sai van kunnian kutsua ylioppilaita
ristimänimiltä. Pikku Runar vain sai tyytyä 'setiin'.

-- Eikö mitä... sano sinä Janneksi vain.

-- No se on liikaa, vastusti Margareeta.

-- Eikö mitä... sanohan pois vain.

Pöydässä vallitsi mitä iloisin mieliala. Juho Kostia oli tyytyväinen.
Tällaista hänen kömpelö olemuksensa tarvitsikin.

Hän oli loistavalla päällä. Heprea sujui kuin leikki. Vähää ennen
kahtatoista hänellä oli kertauspaikka selvänä. Hän lähti yliopistolle.

Margareeta saavutti hänet porttikäytävässä.

-- Janne, saanko viedä terveisiä?

-- Kenelle?

-- Ai, ai, sinä fariseus! Etkö tiedä?

-- No en totisesti!

Hänen harmaat silmänsä hymyilivät.

-- Johanna Langille tietysti.

-- Mitäpä hän minun terveisilläni...

-- Hänkö? Hän odottaa niitä aivan varmaan.

-- Älä joutavia!

Juho nosti lakkiaan ja lähti. Hänen takanaan kaikui Margareetan iloinen
nauru.

Sydän löi kiivaasti. Margareeta oli ollut niin salaperäinen. Olivatko
Helsingin tytöt niin joutuisia? Eivätkö he ymmärtäneet odottaa? -- hm!
-- vai oliko hänellä aikomus valmistaa tyttö odottamaan? Hänhän oli
päättänyt lukea ja säästyä sydänkivuilta. Nuo ihmiset eivät tienneet,
minkälainen sydän hänellä oli...

Juho harppasi kuin jotakin vaaraa pakoon. Esplanaadin nurmikko välkkyi
auringon paisteessa. Hänestä näytti Helsinki tänään kauniilta.
Oli satanut hiukan. Vihreä, pehmoinen nurmikko kiilteli kaikissa
sateenkaaren väreissä. Se näytti sametilta.

Mikä häntä vaivasi? Oliko tuo väri nyt niin mielenkiintoista? Ihan
varmaan. Se muistutti Johanna Langin silmiä, uinailevia samettisilmiä.

Oliko hän rakastunut taas? Herra varjele, silloin hänen kävisi
hullusti jälleen! Heprea jäisi ja viulu otettaisiin esille taas. Ei --
hänen piti ponnistaa loppututkintoon. Helsingistä ei löytynyt papin
elämäntoveria...

"... Koska Siionin tyttäret käyvät kenossa kauloin, nilkkarenkaitaan
kiristellen ja iskien silmää vastaantulijoille?"... Sehän oli
kertaustehtävänä tänään. Professori Hårdh oli aloittanut valituilla
kappaleilla Jesajasta. Se oli erinomainen paikka... sopi Helsinkiin ja
Helsingin elämään.

Juho kääntyi Unioonille. Hänen rintaansa ahdisti. Miksi oli Jumala
antanut hänelle niin herkän sydämen? Jokainen suloinen tytönkatse sai
sen tasapainostaan. Kuka oli Johanna Lang? Tilapäinen tuttavuus, --
jonka johdosta hän tietysti rupeaisi rakentamaan oikein esikuvaksi
kelpaavaa Perä-Pohjolan pappilaa herttaisine papinemäntineen. Hän oli
suuttunut itselleen. Tänään hän osaisi kääntää Jesajan kolmannen luvun
kuudennentoista värssyn.

-- -- -- -- --

Kun Juho Kostia kolmelta palasi, sattui hän taas vastatuksin
Margareetan kanssa. Tyttö hymyili jo kaukaa ja heilutti kättään.

-- Terveisiä! huudahti hän nauraen.

-- Kiitos! Kukas niitä lähetti?

-- Janne, sinä olet sydämetön. Johanna Lang ei ollut kuulemma osannut
mitään yhdelläkään, tunnilla.

-- Mitä se minuun kuuluu?

-- Jaa, sellaisia te olette! Hän oli masentunut, kun ei saanut
terveisiä.

-- Kyllä kai sinä ne sanoit kuitenkin?

-- Mistä arvasit? Tietysti sanoin! En olisi hennonut jättää sanomatta.

Mikä tässä nyt oli totta, mikä leikkiä? Juho ei kyennyt sitä
ratkaisemaan. Hän kävi alakuloiseksi. Tällaisessa ristiaallokossa ei
hänen taitonsa riittänyt. Nyt hän olisi todella tahtonut varmuuden,
millä mielellä Johanna Lang oli ollut. Mutta hän ei uskaltanut kysyä.

-- Hän tulee illalla meille.

-- Vai niin...

-- 'Vai niin.' Juokse hongikkoon! Sinä olet mahdoton!

Margareeta juoksi hänen edellään ylös. Hän olisi tahtonut jättää Juhon
oven taakse, mutta hänen avaimensa oli unohtunut. Hän sai siis luvan
odottaa, kunnes Juho ehti avaamaan.

-- Pitikin jäädä avain kotiin! Olisin sulkenut sinut oven taakse.

-- Ohoh! Mistä sellainen sydämettömyys?

-- Sydämettömyys? Kumpi meistä on sydämetön? Hän nipisti Juhoa
poskesta. -- Kas niin! Tulehan syömään nyt. Joko Hollander on kotona?

-- En tiedä.

Helge avasi kamarin oven. Hänen kasvonsa olivat yhtenä hymynä.

-- Tsäära Margareeta, sinäkö puhuit Hollanderista?

-- Minä.

-- Tsäära Margareeta! Minähän olen Helge, din Helge.

-- Åsna!

Margareeta löi oven perässään kiinni ollen olevinaan vihoissaan.

-- Jokos te olette niin pitkällä? kysäisi Juho.

-- Jo vain. Minä aion illalla kosia.

-- Oho, kovinpa sinä rutosti.

-- Ei auta, huokasi Helge teeskennellyn murheellisena. -- Nyt täytyy
kiirehtiä, kun on vielä rahaa sormukseen.

He lähtivät päivälliselle, Helge reippaana edellä.

Illalla tuli Johanna Lang. Hän oli punaposkinen ja vastasi hiukan
ujolta. Aluksi hän ei taipunut ottamaan päällystakkia eikä hattua
yltään, mutta kun Helge Hollander vaatimalla vaati, hän suostui viimein.

Nuoret istuivat kahvipöydän ympärillä. Rouva Fagerholm puuhaili
silittäjättäriensä parissa, pistäytyen vain silloin tällöin
ruokasalissa. Raimund laski laskujaan pöytänsä ääressä. Georg ja Runar
olivat menneet tätinsä luo. Vahtimestari oli tullikamarissa.

Juho katseli Johanna Langia, joka istui kumartuneena lukien Margareetan
ainevihkoa. Hänen tukkansa oli musta, häikäisevän musta. Lampunvalo
kimalteli sillä saaden sen välkehtimään melkein sinertävänä. Jos tukka
olisi ollut tuuheampi, olisi Johanna Lang ollut täydellinen kaunotar.
Nyt teki ohut palmikko hiukan avuttoman vaikutuksen.

Mutta -- Juho ei välittänyt tukasta, vaikka myönsikin, että musta
hiusten väri sopi Johanna Langille. Hän ajatteli silmiä. Niissä oli
jotakin selittämätöntä -- samalla kertaa lämmintä ja syvää, mutta
kuitenkin jotakin kevyttä, -- varsinkin silloin kun ne kirkastuivat.
Noita silmiä hän ajatteli. Luennoilla ne olivat välkkyneet hänen
mielessään. 'Siionin tyttäret'... niin... Kuuluiko Johanna Langkin
'Siionin tyttäriin'? Hän ei tahtonut sitä uskoa.

Johanna Lang kohotti päätään ja katseli hymyillen Juhoa. Tuntui,
kuin olisi hän aavistanut tämän ajatukset. 'En minä ole niin
kevytmielinen kuin te luulette. Te hämmästytte, kun haluan tutustua
niin nopeasti. Mitä pahaa siinä on?' 'Te itse pakoitatte minut siihen
-- sulkeutuneisuudellanne.'

-- Herra Kostia, minä tulin muistuttamaan teitä lupauksestanne.

Juho katseli häntä hiukan hämillään. Hän ei muistanut.

-- Niin... se aine, äänsi hän.

-- Niin, jäkälämaat. Minä haluan kirjoittaa jäkälämaista. Teidän täytyy
kertoa.

-- Emme me nyt rupea jäkälämaista haaveilemaan. Me rupeamme soittamaan
ja laulamaan. -- Muuten -- Hollander voi sinulle kertoa soista, sillä
hän on koko viime kesän ollut maanmittarin apulaisena.

Helge hymyili suloisinta hymyään.

-- Ack, kära Margareta... 'Hollander'. Juhoa nauratti. Helge oli
niin kärsivän näköinen kuin kuoliniskun saanut. Hän ei ollut ennen
havainnutkaan, että toveri oli niin erinomainen näyttelijä.

Johanna Lang nauroi ja painoi poskiaan. Hänellä oli sellainen omituinen
tapa. Hän hermostui aina, kun tunsi poskensa liian hehkuviksi.

-- Älä välitä hänestä. Hän on hullu.

-- Ack, kära Margareta!

-- "Tsäära". Minä kiellän sinua käyttämästä sitä sanaa, kunnes opit sen
oikein lausumaan.

-- Sittenkö minulla on toivoa?

-- Toivoa? Mitä toivoa sinä tarvitset? Että suoritat tutkintosi.

Margareetan ääni oli pureva, mutta siitä huolimatta hänen silmänsä
loistivat.

-- Tiedätkö, Janne... herra Kostia laulaa ja soittaa viulua.

Juho kääntyi Margareetan puoleen.

-- Mistä... sinä tiedät?

-- Minä olen kuunnellut... 'Bak villande skog på en grönskande slätt'...

Johanna Lang taputti käsiään.

-- Osaatteko sen? Hänen äänensä soi kiihkeänä.

-- Olenhan minä sitä joskus laulanut.

-- Se on minun lempilauluni! Teidän pitää laulaa se.

Vastaväitteet eivät auttaneet, Juhon täytyi suostua. Nuoret siirtyivät
saliin. Margareeta haki nuottikasasta laulun ja istui pianon ääreen.

Hetken kuluttua kaikui avarassa salissa Juho Kostian tummahko baritoni:

    -- Bak villande skog på en grönskande slätt,
    där solskenet gassar så hett,
    där sitter en spindel så svart och så stor
    i gräset och stirrar och glor.
    Han solstrålar fångar och tvinnar och gnor
    och spinner till mörker och knyter ett flor,
    så stark och så tätt,
    så luftigt och lätt.
    I dess maskor han fångar var lefvande själ
    och pinar och plågar ihjäl...

Johanna Lang kuunteli henkeään pidättäen. Hän oli hämmästynyt. Hänen
mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Juho Kostia osaisi laulaa. Ja
niin ilmehikkäästi. Hän oli kuullut "Ristilukin" monta kertaa, mutta
Juho Kostia antoi sille omituisen sivuvärityksen: -- samalla kuin hän
tulkitsi hämähäkin työtä, soi hänen laulustaan valitus, että hämähäkki
saattoi menetellä niin julmasti. Siinä ilmeni tavallaan sääliä verkkoon
joutuneita kohtaan.

"Ristilukin" esitys antoi Johanna Langille uuden näkökulman
Juho Kostian olemuksen tarkkaamiseen. Hän huomasi ylioppilaan
tunteelliseksi. Mutta samalla häntä hiukan tympäisi tämän
tunteellisuuden naivi ilmaus. Hän oli etsinyt tunteellista miestä,
mutta nyt kun hän oli sellaisen löytänyt, hän tunsi pettymystä. Juho
Kostia ilmaisi tunteensa liian välittömästi.

Joka tapauksessa hän tunsi suurta mielenkiintoa häntä kohtaan.

Nuoren naisen vaistolla Johanna Lang tajusi, että Juho Kostian
kaltainen luonne tulisi voimakkaasti tarttumaan kiinni häneen, jos hän
vain antaisi tämän huomata jonkinkaanlaista vastakaikua itsessään.
Yhtäältä tämä peloitti häntä, mutta toisaalta se taas kiihoitti hänen
koulutyttömäistä haluaan tehdä hiukan kiusaa, piinata ja kiduttaa.
Hän oli lukenut romaaneja, joissa kerrottiin sellaisista naisista. Ne
olivat aina erikoisesti huvittaneet häntä.

-- Nyt sinä noudat viulusi, Janne. Me soitamme hiukan yhdessä.

Margareetalla oli ihmeellinen komentamisen taito. Juho taipui nöyränä
hänen tahtoonsa. Hän puhui kyllä jotakin hepreasta, mutta Margareeta
keskeytti hänet kiivaasti:

-- Äsh, joutavaa! Sinä ehdit sitä vielä yllin kyllin tutkia.

Juho toi viulunsa. He rupesivat soittamaan "Caro mio beniä". Johanna
teki nytkin havaintoja, niinkuin laulunkin aikana. Tuo ei ollut viulu,
joka lauloi. Se oli tunturi, tonttujen asunto, joka itsekseen iloitsi
ympäristöstään Välittämättä. Tunturin haltijat hyppelivät edestakaisin,
katosivat vuoreen ja tulivat uudelleen esiin. Niiden laulu soi
salaperäisenä kuin porontiuku kuutamoisella tiellä.

    "Senza di te
    languisce il cor..."

Johanna Lang taputti käsiään. Häntä ihastutti Juho Kostian soitto.
Helge tömisti jalkojaan, huulilla tavallinen, poikamainen hymynsä.

-- Äsh, Helge turmelee taas kaiken! Tuollaista töminää niin hienon
laulun jälkeen.

-- Minä aplodeeraan... sinun säestyksellesi.

-- Sinä! Sinä saat luvan olla aplodeeraamatta. Helge oli harpannut
pianon ääreen.

-- Oi kiitos, kara Margareta! Sinä kutsuit minua 'Helgeksi'. Kiitos,
kiitos!

-- Teinkö minä sen?

Margareeta iski punastuneena silmää Johanna Langille.

-- Kyllä, kyllä! Kiitos, kara Margareta... min egen...

-- Se oli erehdys, Hollander. Minä pyydän anteeksi.

-- Oi, sinä olet murhaava!

Helge hoippui paikoilleen teeskennellyn murheellisena, käsi sydämellä.

Juhonkin täytyi nauraa ääneensä. Helge veitikka osasi mainiosti
näytellä ensimmäisen rakastajan osaa.

Johanna Langkin nauroi. Hänestä Margareeta olisi saanut olla hiukan
suopeampi. Olihan herra Hollander moitteeton kavaljeeri. Hänen
kujeilunsa vain lisäsi hänen miellyttäväisyyttään.

Juho laski viulun pianolle ja sytytti savukkeen. Hän oli hiukan
hermostunut. Viulun esilleotto oli ennen merkinnyt lukujen
levähtämistä. Saisi nähdä, kävisikö nyt samoin.

-- Te soitatte erinomaisesti.

Juho kumarsi. Häntä kiusasi tuollainen avomielinen tunnustus, samalla
kuin se hivelikin hänen itserakkauttaan.

-- Oletteko ottanut tunteja?

-- Kyllä vähän.

-- Sen kuulee kyllä.

Margareeta oli haltioissaan. Viimevuotiset asukkaat eivät olleet mitään
uusien rinnalla. Kuivia konttoristin alkuja, joille oli pääasia,
että jakaus oli keskellä päätä ja nenäliina takin ylätaskussa hiukan
näkyvissä.

-- Meille tulee hauska talvi, kun Janne soittaa ja laulaa, virkkoi hän
katsoen Johanna Langia merkitsevä hymy huulilla.

-- Etkö usko, Johanna?

-- Kyllä.

Juhoa oudostutti hänen äänensä sävy. Oliko se luonnollinen? Ei tuntunut
siltä.

-- Mutta, herra Kostia, te lupasitte kertoa minulle Lapista. Miten käy
minun aineeni ilman teidän apuanne?

-- Voinhan minä kertoa.

-- Älkää viitsikö. Ennätättehän sittenkin, kun olette kahden kesken.

Johanna Lang punastui, Juho Kostia samoin. Edellisen silmät suurenivat
hiukan. Meri... vihreä, aaltoileva meri hurmasi Juho Kostiaa. --
Johanna Langin silmät olivat kuin meri.

Oliko hän mustasukkainen? Molemmat ajattelivat samaa -- Johanna Lang
Margareetaa, Juho Johanna Langia.

Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Molemmat painoivat päänsä alas.

Kahden kesken!... Olisipa Margareeta tiennyt, millaista oli olla kahden
kesken Juho Kostian kanssa. Kahden kesken... niin... Margareetalla ei
ollut aavistustakaan, millaista oli olla kahden kesken Johanna Langin
kanssa.

Ilta kului, mutta Johanna Lang ei saanut kuulla jäkälämaistaan.
Leikittiin, kätkettiin sormusta, lunastettiin pantteja. Ilo kohosi
kattoon. Kun vahtimestari Fagerholm tuli kotiin, kuuli hän vallatonta
naurua salista.

Kello oli jo puoli kaksitoista, kun Johanna Lang lähti. Juho katsoi
velvollisuudekseen lähteä saattamaan. Häntä harmitti vain se, että
Helge ennätti ennen häntä auttamaan tytölle päällystakkia ylle. Tämä
näytti panevan tuolle pikku kohteliaisuudelle suuren arvon. Hän kiitti
herttaisesti.

Ilta oli kaunis. Kuunvalo hopeoi merta. Laivat uinuivat satamassa.
Suurkaupunkikin tuntui ottaneen pienen lepohetken. Vain yksinäinen auto
hyrräsi poikki aution kauppatorin.

He kulkivat äänettöminä, Johanna Lang hehkuvin poskin. Ilta oli ollut
hauska ja he olivat puhelleet paljon. Heidän äskeiset ajatuksensa
kahden kesken olosta eivät tuntuneet pitävän paikkaansa. -- Eivätkö ne
pitäneet? Kyllä: -- he nauttivat äänettömästi toistensa seurasta.

Saavuttuaan Katajanokalle Johanna Langin portille he pysähtyivät.
Kummallakaan ei ollut halua sanoa hyvää yötä. He seisoivat jutellen
jokapäiväisistä asioista. Johanna Lang ajatteli, että hänen sopisi
esittää lähempää tuttavuutta.

Juho Kostia taas mietti kohtaloaan. Oliko hän jälleen antautumassa
tuolle tuskaiselle etsimistielle: löytää itselleen elämäntoveri? Oliko
Johanna Lang etsimisen arvoinen? Tänä iltana hänestä tuntui siltä.
Mutta -- jos hän pettyisi jälleen, niinkuin niin monta kertaa ennen?
Hänen sydäntään ahdisti.

-- Herra Kostia, minulla on pieni ehdotus. Me voisimme olla lähemmin
tuttuja, vai mitä? Minusta se olisi hauskaa.

-- Minusta myöskin.

-- Johanna.

-- Juho.

-- Saanko minäkin sanoa Janneksi?

Johanna Lang ojensi kätensä. Se oli pehmyt ja lämmin ja värisi hiukan.

-- Sano vain. Sepä minun kotinimeni onkin.

-- Niin... Janne, miten käy minun aineeni?

-- Ai, ai, olen kokonaan unohtanut sen. Ehkä sinulle sopisi huomenna?

-- Kyllä. Ehkä sinä tulet minun luokseni. Minä olen kertonut sinusta
tädilleni. Hän tulisi varmaan iloiseksi saadessaan tutustua sinuun.

-- Kyllä. Sehän sopii erinomaisesti.

-- No niin... hyvää yötä sitten, Janne!

-- Hyvää yötä, Johanna!

Tyttö hävisi pimeään porttikäytävään. Juho lähti astumaan asuntoaan
kohti. Hänen sydämensä riemuitsi: -- Johanna oli kertonut hänestä
tädilleen! Oliko tämä enempi kuin tavallinen helsinkiläistuttavuus?
Hänen sydämensä vastasi myöntävästi. Siellä soi vain yksi ääni:
Johanna, Johanna... rakas, rakas! Hän oli onnellinen -- pitkästä,
pitkästä aikaa taas: -- hän oli löytänyt ystävän.

Esplanaadi oli hänestä kuin sadun puutarha. Kaasulamppujen pitkä rivi
näytti tietä "Onnelaan". Häntä eivät häirinneet yö-Helsingin asukkaat.
Hiekka narskui jalan alla. Sekin kuiski: Johanna, Johanna, rakas,
rakas...

Kun Juho tuli kotiin, seisoi Helge sukkasillaan Margareetan oven takana
ja kuiskaili jotakin avaimen reijästä. Hän oli niin hullunkurisen
näköinen, että Juhoa nauratti. Kamarista kuului Margareetan äkäinen
ääni, jonka nauruntirskahdukset tuontuostakin katkaisivat.

-- Säj nu go' natt åt mej.

-- Mene tiehesi!

-- Kära Margareta! Helgen ääni oli pyytävä.

-- Sano nyt hyvää yötä minulle.

-- Aasi!

Helge nauroi ja pudisti sormeaan. Mutta Margareeta oli kuullut Juhon
tulon. Hän huusi iloisesti:

-- Hyvää yötä, Janne!

-- Hyvää yötä!

Helge koetti hoilata sekoittaakseen Juhon vastauksen, mutta
itsepintainen tytön ääni jatkoi:

-- Janne, hyvää yötä!

-- Hyvää yötä!

Ei auttanut. Helgen täytyi nauraen lopettaa. Kamarista kuului vain
kiusoitteleva tirskunta.

-- Kyllä se on itsepäinen, virkkoi Helge heidän päästyään kamariinsa.

-- Niin... kuka?

-- Tuo Margareeta. Olen ainakin puoli tuntia seisonut hänen ovensa
takana ja kerjännyt hyvää yötä, mutta tyttö vastaa vain haukkumisilla.
'Et osaa sanoa "kära".' Minä koetan parastani. Ei kelpaa. Minä parannan
ja parannan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. 'Mene tiehesi, aasi!'
-- Minulla ei ole juuri toiveita.

Hän oli hyvällä tuulella. "Vastoinkäyminen" ei näyttänyt häntä painavan.



3.


Johanna Langin isä oli kuollut. Hän oli ollut raastuvanoikeuden
notario. Tyttö oli kolmivuotiaana jäänyt isättömäksi. Äiti -- oltuaan
muutaman vuoden leskenä -- oli mennyt uusiin naimisiin. Hän asui nyt
maalla Helsingin lähistöllä. Äidin naimisiinmeno oli vieraannuttanut
tyttären kodista. Hän ei voinut pitää isäpuolestaan yhtään. Viime
vuodet hän olikin asunut kaupungissa tätinsä, leskirouva Hällströmin
luona, joka oli häntä kasvattanut ja kouluuttanut.

-- -- -- -- --

Juho Kostia astelee Pohjois- Esplanaadia Katajanokalle. Hän on matkalla
Johanna Langin luo.

Tämä päivä on kulunut kuin unessa, suloisessa unessa. Aamulla
herättyään hän oli muistanut eilisillan ja hänet oli vallannut
vapisuttava riemu. Oliko totta, että Johanna Lang oli esittänyt
lähempää tuttavuutta? Hän ei voinut sitä epäillä. Hän muisti tytön
lämpimän katseen, kun tämä hävisi pimeään porttikäytävään. Hän tunsi
vieläkin hänen pehmeän kätensä kosketuksen omassaan. -- Hän oli
loikonut vuoteessa autuaiden ajatusten vankina ja ollut myöhästyä
luennoilta. Pitkin päivää hän oli ollut hajamielinen ja suljettu. Mutta
se, joka olisi kyennyt pilkistämään hänen sydämeensä, olisi huomannut,
että siellä oli syntynyt jotakin... jotakin, jota Juho Kostia ei ennen
ollut kokenut. Entiset sydämen läikähtelyt olivat vain olleet leikkiä
tämän uuden, väkevän tunteen rinnalla. Oli tullut kevät, tuntureiden
kevät, jolloin sulava lumi vuolaina puroina syöksyy tunturin rinteitä
alas. Sen oli aurinko saanut aikaan... aurinko -- Johanna Lang.

Fagerholmin sali ja ruokasali olivat saaneet aivan toisen sävyn kuin
ennen. Niissä oli nyt jotakin hiljaista, pyhäaamua muistuttavaa,
suvisen Lapin sunnuntain sanatonta riemua. Johanna Langin hopeanheleä
nauru oli jäänyt niihin soimaan. Nuo keskinkertaisesti kalustetut
huoneet olivat muuttuneet salaperäisiksi onnen ja hiljaisen kaipauksen
kammioiksi, joissa nyt piti melkein varpaillaan kulkea. Hän oli
ollut siellä... istunut salin haalistuneessa sohvassa... Ennen se
oli näyttänyt hyljätyltä -- kuin jostakin huutokauppakamarista
huudetulta. Tänään se oli ollut kuningattaren valtaistuin. Ja ruokasali
yksinkertaisine huonekaluineen oli muuttunut itse kodikkuuden
symbooliksi. Hän oli hengessään moittinut Raimundia, joka saattoi
lyödä kirjat sellaisella paukahduksella pöytään. Hänestä oli tuntunut
ikävältä, ettei Fagerholmilla ollut erityistä huonetta poikia varten.
He turmelivat ruokasalin rauhan melullaan. Setä Fagerholm oli kuin
vaistomaisesti ymmärtänyt, minkälainen muutos hänen ruokahuoneessaan
oli tapahtunut: -- hän oli ollut tavallista hiljaisempi. Ei mitään
merimiesjuttuja, vaan tyyntä, arvokasta aterioimista ja sitten --
rauhallinen piippuun pano ja -- ulos tullikamarille virkaa hoitamaan.
Täti Fagerholmin herttainen olemus taas oli kuin kasvanut. Ei saattanut
ajatellakaan, että hän olisi häirinnyt ruokasalin kodikkuutta; hän
päinvastoin lisäsi sitä. Hän oli sen ruumiillistunut edustaja, jonka
pehmeä, äidillinen ääni sopi erinomaisesti huoneen muuttuneeseen sävyyn.

Juho Kostia ei ajatellut enää perääntymistä. Hän oli antautunut
tunteensa vietäväksi. Se seikka, että Johanna Lang oli kertonut hänestä
tädilleen, oli takeena siitä, ettei nyt ollut kysymyksessä tavallinen
koulutytön mieltymys. Se oli kuin vanha, hyväksitunnettu tehtaanmerkki,
johon saattoi luottaa.

Kuinka toisenlaiseksi oli kaikki muuttunut sitten eilisen!
Pohjois-Esplanaadi ei ollut enää tavallinen katu. Se oli pyhä polku,
jonka Johanna Langin jalat olivat pyhittäneet. Paperossinpätkät ja
katulika eivät pystyneet sitä turmelemaan. Tietoisuus siitä, että
Johanna Lang oli kulkenut sitä, teki sen vastustuskykyiseksi...

Ainoa paikka, joka oli säilyttänyt entisen arkisen leimansa, oli aukea
Päävahdin edustalla.

Siinä kulki ajurinrattaita ja kuorma-autoja. Ne olivat kuluttaneet
Johanna Langin jalanjäljet. Mutta -- sillalla ne alkoivat taas jatkuen
katua ylös, ohi venäläisen katedraalin. Juhosta tuntui hyvältä, että
Johanna Lang kulki juuri tätä tietä. Tuo kultakupoolinen temppeli
näki hänen joka aamu kiiruhtavan kouluun. Nuo sikarilaatikot tuon
tupakkamyymälän ikkunassa sanoivat hänelle hyvää huomenta. Hän ei ollut
ennen huomannutkaan, että siinä oli niin hienoja lajeja. "La Rosa", "La
Regina", "El Paradiso". Oh, hänen teki mieli ostaa yksi laatikko "El
Paradisoa". Hänhän olikin pääasiallisesti sikarinpolttaja.

Juho poikkesi myymälään. Nuori, avokatseinen neiti, jolla oli
vaalea kiharatukka ja siniset silmät, vastasi kohteliaasti hänen
tervehdykseensä. Juho hymyili hänelle ja neiti hymyili vastaan. Hänestä
oli luonnollista, että juuri tuonnäköinen myyjätär palveli tässä
myymälässä... puhtaamman ja luonnollisemman näköinen kuin Espiksen
suurten tupakkakauppani neidit. Myyjätär ehkä tunsikin Johanna Langin.
Asuihan hän tässä aivan lähellä -- kulkien joka aamu kouluun hänen
ikkunainsa ohitse.

-- Mitä saisi olla?

Juho pani merkille, ettei neiti sanonut: 'mitä saisi luvan olla'. Hän
oli luonnollinen, niinkuin hän oli ajatellutkin.

-- Yksi laatikko "El Paradisoa".

Neiti katseli hyllyjä ja pudisteli päätään.

-- Ne ovat loppuneet.

-- Ikkunassa näkyi olevan yksi.

-- Jaa...

Neiti riensi katsomaan. Olihan siellä. Juho oli iloinen, että hän sai
juuri tuon laatikon.

-- Kahdeksantoista markkaa.

Hän maksoi ja lähti. Mennessään hän hymyili jälleen ja neiti hymyili
takaisin. Oli kuin olisivat he ymmärtäneet toisensa. 'Niin... tuo
laatikko on nähnyt hänet.' 'Niin, niin.'

Lähellä tupakkamyymälää oli Johanna Langin portti. Juho hiljensi
askeleitaan. Hän lähestyi porttikäytävää juhlallisin mielin, sykkivin
sydämin kuin muhamettilainen Kaaban pyhää kiveä.

Rakkaus on ihmeellinen. Se lumoaa uhrinsa ja saa hänet katsomaan
asioita ja esineitä sadunhohteisessa valossa. Porttikäytävä, josta
Johanna Lang joka päivä kulki, oli aivan tavallinen, sillä eroituksella
vain, että arkkitehti oli sommitellut sen graniittisiin sivupylväisiin
kaksi enkeliä miekat kädessä -- yhden kummallekin puolelle. Se
oli Juhon mielestä kuin paratiisin portti. Enkelien miekat olivat
alaslasketut, kärki maata kohti -- kuin merkiksi, että sisäänpääsy
oli vapaa. Mutta samalla ne herättivät tuskallisen ajatuksen, että
kivimuurista voisi kerran tulla 'kadotettu paratiisi'. Oi, ettei vain
tulisi hänelle! --

Hän löysi porraskäytävän ja lähti kiipeämään. Toisessa kerroksessa asui
leskirouva Hällström. Juho painoi ovikelloa ja jäi odottamaan.

Sydän sykki rajusti. Johannan koti! Hänen armas, siro peukalonsa oli
painanut tuota nappia monen monta kertaa. Ja nyt sitä oli painanut hän,
Juho Kostia.

Oven takaa kuului askeleita. Ovi avautui ja hämärästä eteisestä kuului
pehmeä ääni, joka hiveli Juhon korvaa kuin musiikki.

-- Sinäkö, Janne?

-- Hyvää iltaa!

Tyttö ojensi kätensä ja Juho puristi sitä rajusti.

-- Ai, ai, sinulla on hirveä koura!

-- Puristinko liian lujaa?

-- Melkeinpä.

Juho kävi hiukan hämilleen. Oliko hän käyttäytynyt tuhmasti?

Johanna johdatti hänet sisään. Huone oli kodikkaasti, vaikka köyhästi
kalustettu. Erikoisesti kiinnitti Juhon huomiota korkea lipaspiironki.
Se oli melkein samanlainen kuin hänen kotonaan Lapissa.

Vanha, ystävällisen näköinen nainen nousi pöydän äärestä, jossa oli
neulonut. Hän siirsi silmälasit otsalle ja katseli tutkivasti Juhoa.

-- Herra Kostia, ellen erehdy?

Johanna esitti heidät.

-- Tervetuloa! Johanna on jo ehtinyt odottaa teitä, vaikk'ei kello ole
vielä kuin vähän yli neljän. Käykää istumaan, olkaa hyvä!

Johanna katseli häntä loistavin silmin. Juhosta tuntui, että hän oli
astunut onnensa kynnykselle.

-- Mitä, oikein pitkässä takissa! Kylläpä sinä olet juhlallinen.

Johanna nauroi iloisesti.

-- Ensi visiitti, Johanna, ensi visiitti... katsopas.

-- Niin, niin. Minä toivon, ettei se ainakaan ole viimeinen.

Juho istui pöydän ääreen. Hän huomasi seinällä sitran.

-- Kuka täällä soittaa? Sinäkö...?

-- En... se on Leenin, serkkuni sitra. Hänelle sinun pitäisi puhua,
Juho. Hän on niin jumalaton, ettei usko mitään... soittaa ja rallattaa
kaiket pyhäpäivätkin.

Juho katsahti häneen hämillään. Oliko se todella tarkoitettu, vai
hurskasteluako vain?

Johanna nauroi. Juho ei päässyt hänestä selville.

Rouva Hällström tuli kyökistä kahvitarjotinta kantaen.

-- Johanna on kertonut, että juotte paljon kahvia siellä Lapissa.
Minulla oli tämä jo odottamassa.

-- Vai on Johanna sellaista kertonut, se veitikka!

-- Mutta sehän on totta, Juho. Sinä olet hirveä kahvinjuoja. Tädillä on
tarkoitus saada sinut heti hyvälle tuulelle.

Nuoret siirtyivät sohvaan huoneen perälle. Otettiin esille Johannan
ainevihko.

-- Et saa katsoa! Minä haluaisin vain näyttää, etten ole saanut vielä
yhtään riviä kokoon. Ja kahden päivän päästä on perjantai.

Juho oli ehtinyt kuitenkin jo vilkaista. Viimeinen aine oli nimeltään:
'Mitä ymmärretään pintapuolisuudella?'

-- Vai sellaisia filosoofisia kysymyksiä sinä mietit, virkkoi hän
laskien kahvikupin pöydälle.

-- Ei se ole mitään. Se on kaikkein huonoin aine, mitä olen
kirjoittanut. -- Mitä sinulla on tuossa?

Johanna osoitti sikarilaatikkoa piirongin kulmalla. -- "El Paradisoja".

-- Mitä --?

-- Paratiisisikaareja. Johanna huusi kyökkiin:

-- Kuulepas, täti, kuinka hienoja sikareja tämä meidän herra polttaa.
"El Paradiso".

-- Jaa, jaa...

-- Nyt sinun pitää panna yksi palamaan ja ruveta loihtimaan minulle
Lappia esiin. Minä aion saada kymmenen, Juho!

Hän pyörähti ympäri notkeasti ja nosti paketin pöydälle.

Mikäs auttoi, Juhon täytyi totella. Hetken kuluttua höyrysi sikari
hänen hampaissaan. Johanna valmistausi panemaan paperille hänen
esitystään.

-- Mitä, aiotko panna muistiin?

-- Tietysti, enhän muuten muista.

-- Mutta -- minä ajattelin kertoa sadun.

-- Mitä? Jäkälämaistahan sinun piti kertoa.

-- Niin... sadun jäkälästä.

-- No, annahan tulla sitten.

Juho puhalsi muutaman savurenkaan ja siristi silmiään. Hänen huulillaan
karehti onnellinen hymy. Hän muistutti pikku poikaa, joka puhaltelee
saippuapalloja ilmaan.

-- -- -- -- --

-- Oli kerran aika, jolloin Lapissa asui vain lappalaisia, aloitti Juho
katsoen katonrajaan. -- Ainoastaan joku yksinäinen uudisasukas oli
uskaltanut raivata itselleen asumasijan keskelle kaukaista kiveliötä.
Mutta uudisasukasta häiritsi lappalaisten läheisyys. Sen vuoksi hän
välistä pisti jäkälämaat palamaan karkoittaakseen lähettyviltään
vastenmielisen naapurin.

-- Tekipä sitten kerran muuan uudisasukas talonsa Sompion erämaihin,
joita omisteli rikas pororuhtinas Ponku. Hänen laumansa kävivät
laitumella uudistalon ympärillä. Porot söivät kesällä uudistalokkaan
heinät, sotkivat niityt ja tekivät kaikenlaista vahinkoa. Uudistalokas
kiivastui viimein ja uhkasi karkoittaa Pongun laumat kauemmas...
etäisempiin tunturiseutuihin. Hän päätti sytyttää metsävalkean, joka
tuhoisi kaikki lähiseudun jäkälämaat.

-- Uudistalokkaalla oli poika nimeltä Sippa. Tämä oli rakastunut Pongun
tyttäreen, kauniiseen Maaretaan. Porometsässä ollessaan hän tapasi
tyttöä muutaman jängän laidassa, jonka yli tyttö saapui sulhonsa
luo...; hän oli sanonut menevänsä kenkäheinää leikkaamaan, mutta --
käyttikin tilaisuutta hyväkseen kulkeakseen yli jängän metsän reunassa
odottelevan uudistalonpojan luo. Jo kaukaa tämä näki hänen kirjaillun
mekkonsa, kun tyttö ujona lähestyi, alasluoduin katsein. Poika kertoi
tytölle isänsä uhkauksen. Tämä oli kauvan aikaa vaiti, mutta virkkoi
viimein: 'Jos isäsi toteuttaa päätöksensä, emme me koskaan tapaa.'
Poika katseli häntä rakkautta uhkuvin kasvoin ja sanoi: 'Minä taivutan
isäni luopumaan päätöksestään.' 'Jos sen teet, niin minä rukoilen
isääni päästämään meidät yhteen.' He sopivat siitä ja tyttö poistui.

-- Sippa palasi kotiin ja ryhtyi suostuttelemaan isäänsä. 'Mitäs nyt
lappalaista vainoamaan.' 'Tappoporonhan mekin tarvitsemme silloin
tällöin.' Monta päivää hän sai puhua, kunnes isä lopuksi taipui.
Iloissaan hän riensi sovitulle kohtauspaikalle kertomaan päätöksestä.

-- Mutta sillä aikaa oli Pongun kylään saapunut rikas lappalainen
Guttorm. Hänellä oli poroja monia tuhansia ja hänen vyössänsä helisi
silkka hopea. Hän oli saapunut kosimaan kaunista Maaretaa. Ponku oli
antanut sanansa: -- Mikkelinä piti nuorten matkustaa kirkolle papin
luo kuulutusta ottamaan. Tyttö kertoi tämän kaiken sulholleen ja itki.
Poika koetti taivuttaa häntä, -- hän rukoili ja pyysi, hän ehdotti
pakoa, mutta -- Maareta pudisti surullisena päätään: -- 'Minä tulin
sanomaan sinulle hyvästiä. Minun täytyy mennä Guttormille.' Mutta
minä olen saanut isäni taipumaan', väitti poika. 'Vaikka... ei auta',
vastasi tyttö. 'Silloin on parempi, että nämä maat palavat!' huudahti
poika. Nyt rupesi tyttö puolestaan rukoilemaan. Paikka oli käynyt
hänelle rakkaaksi. Hän tahtoi palata sinne joka vuosi -- naimisiin
mentyäänkin. Mutta poika pysyi taipumattomana. 'Ei... ennemmin
palakoot!'

-- Tyttö lähti murheellisena kodalleen. Kun hän oli päässyt jängän
toiseen laitaan, huomasi hän savun nousevan metsästä. Siellä Sippa jo
sytytti. Oli vallinnut moniviikkoinen pouta ja tyttö kyllä arvasi,
miten tulisi käymään. Hän lähti takaisin jängän yli estääkseen poikaa.
Hän tahtoi palata seudulle seuraavanakin vuonna -- vielä naimisiin
mentyäänkin... Mutta päästyään keskelle jänkää hänen jalkansa horjahti
ja hän putosi kaltioon. Hän koetti päästä ylös, mutta ei jaksanut
ponnistaa. Sippa kuuli hänen huutonsa, mutta ei mennyt auttamaan; hän
tiesi, että tyttö päästyään kaltiosta palaisi kodalleen. Hän sytytti
sytyttämistään. Pian oli koko jängän ympäristö yhtenä tulimerenä.
Liekit nuoleskelivat jo jänkääkin, joka oli kuivunut kauttaaltaan.
Voimakas tuuli kaatoi tulimeren sen yli. Valitushuudot vaikenivat.
Kaunis Maareta oli saanut surmansa liekeissä.

-- Sippa oli raivoavin silmin katsellut tihutyötään. Hän näki, miten
tuuli painoi liekkejä jängän yli. Hän tiesi, että sen toiselta
laidalta alkoivat penikulmaiset jäkälämaat. Niitä myöten leviäisi
metsäpalo kauvas pohjoiseen ja karkoittaisi Pongun. Mutta -- nähdessään
raivoavien liekkien räiskeen ja tietäessään Maaretan kuolleeksi hän
hurjistui äärimmilleen. Hän lähti juoksemaan -- tietämättä, minne.
Hän tunsi vain, että Maareta oli kuollut. Hänen nimeänsä huutaen hän
syöksyi jängälle ja hävisi liekkien sekaan. Hän ei koskaan palannut.
Hänen isänsä löysi jängältä myöhemmin kahden palaneen ihmisen ruumiit.
-- Siitä alkaen on jänkää kutsuttu Maaretasipan jängäksi.

Johanna Lang oli alussa hymyillyt Juhon kertomukselle, mutta kuultuaan
tarinan surullisen lopun hän kävi totiseksi. Hymy kuoli hänen
huulillaan. Silmien alle ilmestyi tuskallinen piirre. Ja kun Juho
lopetti, hän huokasi syvään ja näytti murheelliselta.

Juho karisti tuhkaa sikaristaan. Hänen katseensa lepäsi Johannan
kasvoilla ja hän hymyili surullisesti.

-- Oletko kirjoittanut mitään? kysyi hän hiljaa.

-- Hyi, kuinka sinä olet julma! Kerrot tuollaisia tarinoita. Mitä minä
niistä saan?

Juho katseli häntä vakavana.

-- On yksi asia, jonka kertomus opettaa.

-- Mikä se olisi?

-- Että on vaarallista panna tulta kuivaan jäkälikköön. Siitä syntyy
palo, kauhea palo.

Johanna Lang kohautti hartioitaan.

-- Mutta, Janne, -- hän loi äkkiä silmänsä vastapäätä istuvaan
ylioppilaaseen -- ei tästä tule mitään! Kerro minulle oikein, kerro
niin, että saan jotakin kokoon.

Hänen äänensä hiveli Juho Kostian korvaa. Se oli niin suloinen ja
lämmin, että Juho tunsi omituista hellyyttä povessaan.

-- Kyllä... minä vain usein muistelen vanhoja tarinoita. Niistä on
paljon oppimista...

Ja Juho kertoi. Hän kuvasi Lapin luontoa, loihti Johannalle sen
ihmeellisen, salaperäisen tenhovoiman. Hän maalasi rannattomat metsät
ja penikulmaiset, puuttomat aavat. Hän todisti jäkälän taloudellisen
merkityksen. Se oli Lapin elämä, Lapin leipä. Ilman sitä oli
saamekansan mahdoton tulla toimeen.

Maaretasipan jänkä unohtui. Kamarissa oli jälleen kaksi onnellista
ihmistä, joiden sydämet sykkivät toisilleen. He keskustelivat
vilkkaasti, tuttavallisesti. Tunnit vierivät. Kun rouva Hällström
tarjosi teetä, oli ilta jo pitkälle kulunut.

-- Mitä satua herra Kostia täällä kertoi? kysyi rouva Hällström.

-- Oi, sellaista kamalaa, täti... et usko.

Johannan ääni värähteli. Hän mainitsi lyhyesti Juhon kertomuksesta.

-- Lappi on salaperäinen maa. Minulla oli veli monta vuotta Lapissa.
Me luulimme hänet jo kuolleeksi, kun hän muutamana talvi-iltana
ilmestyi luoksemme lapinturkissa ja karvakintaissa. Hän oli toiminut
poronostajana muutamalla Norjan kauppiaalla. Hän jäi tänne, sai paikan,
-- mutta aina hän kaipasi takaisin. Varsinkin keväällä, jäidenlähdön
aikana hän oli onneton. Hän istui tuntikausia huoneessaan synkkänä ja
alakuloisena. Silloin hän nouti lapinturkkinsa vinniltä ja ripusti sen
kamarinsa seinälle. Meillä oli koko talo täynnä poronkarvoja.

-- Setä Ivar. Hän muistutti sinua, Janne.

-- Todellakin... herra Kostia muistuttaa häntä paljon.

-- Onko hän kuollut?

-- On... viisi vuotta sitten.

Rouva Hällström siirtyi jälleen kyökin puolelle.

-- Minä pidin setä Ivarista. Hän oli niin hyvä... erilainen kuin kaikki
muut. Hän kertoi minulle Lapin elämästä ja silloin loistivat hänen
surulliset silmänsä niin herttaisesti.

-- Mutta miksi se Maareta ei suostunut pakenemaan? Olisivathan he
voineet muuttaa kauvas oudoille seuduille ja asua siellä onnellisina.

-- Niin... miksi? Sitä on vaikea selittää. Naisen sydän on arvoitus.

-- Ja miksi piti Sipan sytyttää metsävalkea? jatkoi Johanna
kiinnittämättä huomiota Juhon vastaukseen. -- Olisihan hän saanut nähdä
Maaretan joka vuosi.

-- Olisi... toisen omana...

-- Niin, mutta nähdä kuitenkin.

-- Jaa...

Juho kohautti olkapäitään. Hänen katseensa oli synkkä. -- Mieskin on
arvoitus.

-- Ehkä...

He istuivat hetkisen äänettöminä, kunnes Johanna katkaisi hiljaisuuden:

-- Ei, Janne! Nyt sinun pitää laulaa. Laula "Ristilukki". Minä pidän
siitä laulusta tavattomasti.

Juho vastusteli. Hän moitti käheyttä.

-- Mitäs tyhjää! Kyllä se menee.

-- Ei ole säestystä.

Johanna katsoi häntä hellästi, pää kallellaan.

-- Minä en välitä säestyksestä. Minä haluan vain kuulla sinun lauluasi.

Juhon täytyi suostua. Hän kakisteli kurkkuaan, etsi ääntä, näytti
kiusaantuneelta, mutta nojasi sitten sohvan kulmaan ja lauloi.

Samoinkuin ensi kerrallakin kuunteli Johanna nytkin hänen lauluaan
omituisin, selittämättömin tuntein. Juho lauloi ilmehikkäästi, aivan
kuin alleviivaten erityisiä kohtia. Mutta tällä kertaa ei laulusta
soinut sääliä verkkoon joutuneita kohtaan. Päinvastoin: -- Juho
tulkitsi nyt sen kohdan intohimoisesti, kuin nauttien tuskista, joita
ristilukki uhreilleen valmisti.

    ... och pinar och plågar ihjäl!

Johanna oli haltioissaan. Niin vaikuttavasti hän ei ollut koskaan
kuullut "Ristilukkia" esitettävän. Tosinhan se konserteissa laulettiin
monta vertaa taiteellisemmin, mutta sitä tunnetta, jonka Juho lauluunsa
sai, hän ei ollut tavannut missään.

Hänen äänensä värähteli, kun hän kiitti.

Kello oli kymmenen, kun Juho Kostia kulki katua alas, matkalla kotiaan.
Ilta oli ollut ihana. Hän oli oppinut tuntemaan Johannaa enemmän. Hän
oli saanut pilkistää hänen sydämeensä ja -- hän oli rauhoittunut. Antaa
jäkälikön palaa vain. Sitä ei tarvinnut käydä sammuttamaan. Johanna ei
ainakaan sitä tahtonut. Se oli hän, joka sytytti... sytytti loistavin
silmin...!



4.


Taivaalla vyöryy mustia pilvenmöhkäleitä raskaasti, hitaasti, kuin
liitoksissaan vapisten, valmiina joka hetki särkymään. Ne vaihtavat
muotoa alinomaa muistuttaen milloin raskasliikkeistä sotajoukkoa
hevosineen ja vankkureineen, milloin Vanhan Testamentin profeetan
päätä tuulessa liehuvine tukkineen. Kuunvalo, joka pääsee esille vain
silloin, kun pilviröykkiössä sattuu ohuempi paikka, antaa niille yhä
satumaisempia muotoja... Nyt nousee aurinko Austerlitzissa ja kummulla
seisoo Napoleon kenraaleineen katsellen 'kolmen keisarin taistelua'...
Savupilvet vyöryvät kumpua kohti, peittävät sen alleen, pyyhkivät
pois Napoleonin kenraaleineen ja kas: -- siinä seisoo Mooses valtavan
kookkaana katsellen Jumalan kirkkautta Siinain vuorella!... Kuu saa
kokonaan kasvonsa esille, häikäisee Mooseksen, hävittää hänet tyyten --
ja taas vyöryvät pilvimassat raskaasti, hitaasti, kuin liitoksissaan
vapisten, valmiina joka hetki särkymään... Meri käy vaahtopäänä, tuuli
vinkuu pitkän laiturin kaidepuissa heiluttaen laiturin päässä olevan
lautakopperon seinällä riippuvaa pelastusrengasta kuin hätämerkkiä.
Ihmisiä ei näy missään. Satamatalojen ikkunoista tuikkivat tulet
pettämättömän vakavina, kuin kutsuen suojaan laiturin päässä seisovaa
kahta ihmistä -- suojaan myrskyltä ja sydämen pettäviltä tunteilta.

Mutta nuo kaksi eivät sitä huomaa. Heillä on sydämellä paljon, paljon,
mikä on sanottava juuri tänä iltana ja tässä paikassa.

Kuunvalo välähtää hetkisen tytön kasvoilla. Hänen silmänsä ovat
kyynelissä. Johanna Lang itkee onneaan ja onnettomuuttaan. Hänen
edessään seisoo Juho Kostia palttoonkaulus pystyssä, puhuen lämmöllä,
vakuuttavana, katkerana -- toisin vuoroin uhmaten taivasta ja maata --
toisin vuoroin nöyränä kuin syntejään anteeksi aneleva.

-- Miksi, Johanna... miksi et voi luvata? Jos rakastat minua, niin...
silloinhan pitäisi olla helppoa luvata.

-- Voi, Janne... minä pidän sinusta tavattomasti, mutta sittenkään en
tiedä...

Johanna Lang luo kyyneleiset silmänsä Juho Kostiaan. Tällä hetkellä hän
on liikuttavan kaunis.

Juho Kostian sydäntä kouristaa. Tässä on nyt tilinteon hetki...
Häntä hullua, kun oli päästänyt sydämessään sellaisen palon
valloilleen! Mutta minkä sille oli voinut? Ei mitään. Johanna Lang
oli osoittanut niin pettämättömiä merkkejä, ettei hänellä enää ollut
voimia perääntymiseen, kun suhde kerran oli alkanut. Eikä hän ollut
sitä halunnutkaan. Päinvastoin: -- hän oli rientänyt eteenpäin kuin
janoinen, joka luulee hetken päästä löytävänsä virvoittavan lähteen.
Ah, Juho Kostia elää hengessään kaikki ne onnen hetket, jotka hän
on Johanna Langin seurassa viettänyt. Iltoja Kaivopuiston teillä ja
Katajanokan rannoilla -- ja aamuja, jolloin hän on rientänyt ystäväänsä
vastaan tämän mennessä kouluun, -- niitä hän ei unhoittaisi koskaan!

-- Minä uneksin kaunista unta, mutta heräsin pettävään todellisuuteen,
sanoo hän katkerasti.

-- Voi, Janne, jos näkisit sydämeeni! Se rakastaa sinua, niinkuin
sydän voi rakastaa. Mutta sittenkin tunnen arkuutta ja pelkoa...
tulevaisuuteen nähden. Minä en uskalla antaa ratkaisevaa lupausta.
Sehän sitoisi minut täydellisesti.

Juho Kostia nauraa katkerasti. Naisen sydän oli arvoitus, ikuinen
arvoitus. Se voi rakastaa, mutta ei sittenkään uskaltanut sitoa itseään
-- täydellisesti.

-- Sinä et siis rakasta, lausuu hän ja äänessä soi tuomarin ankaruus.

-- Voi, Janne, miksi kiusaat minua! Emmekö voi olla edelleenkin
niinkuin tähänkin asti... hyviä, sydämellisen hyviä ystäviä? Miksi
pitää olla lupaukset ja lupaukset? Minä en voi ymmärtää...

-- Ei! Minun uskontunnustukseni on 'kaikki tai ei mitään'. Kun sinä et
kerran voi antaa lupausta, on suhteemme särkynyt.

Juho Kostia lausuu sen synkällä vakavuudella, mutta tuntee siitä
huolimatta, etteivät sanat oikein vastaa todellisuutta. Hänen on
työläs, niin perin työläs unhoittaa onneaan.

Mutta -- seuraavassa hetkessä hänestä tuntuu, että hän on jo
ratkaisevasti katkaissut rakkautensa siteen ja heittänyt Johannasta
irti. Tämä on luisumassa pois hänen luotaan... väkisten...
auttamattomasti. Ja sitä hän ei tahdo, sitä hän ei voi nähdä, sitä
hän ei jaksa kestää! Hänen täytyy kuvitella päinvastaista. Onhan hän
kuvittelijaksi syntynyt.

Hänen täytyy uskotella itselleen, että portti Eedeniin on juuri auennut
-- ja että he parast'aikaa kulkevat siitä käsikädessä sisään. Hän on
syntynyt kuvittelujen maassa, -- siellä, missä haaveillaan rikkaudesta,
vaikka ei rikkautta ole, -- siellä, missä uskotaan näkyihin ja uniin
sekä toimitaan niiden mukaan. Hänen täytyy kuvitella, että Johanna Lang
on hänen yksin... ratkaisevasti... juuri lupautunut hänen omakseen...

Ja hän alkaa puhua suuresta rakkaudestaan, kauniisti, liikuttavasti,
nöyrästi... sisäisellä ilolla, niinkuin unennäkijä, joka nauraa
unissaan.

-- Johanna, tiedätkö, mitä sinä minulle olet? Voi, jos tietäisit, et
voisi ehdottaa tuollaista löyhää suhdetta ilman lujaa, riemullista
lupausta! Tiedätkö, mitä sinä minulle olet? -- Sinä et ole koskaan
nähnyt tunturien kevättä -- tuota aikaa, jolloin Lapin jäinen luonto
herää elämään. Se tapahtuu niin äkkiä, että ihan hämmästyy! Äsken
vielä liikkumattomuus, kylmyys ja hiljaisuus -- ja yht'äkkiä sanoin
selittämätön liike ja elämä: -- tunturipurojen solina, veden läiske
kaikkialla... joka paikassa... pihamaalta pinttyneimmälle jängälle
saakka. Ilmassa tuhatääninen lintujen kuoro! Ne tulivat yöllä, yhdessä
joukossa kaikki -- kuin varkain. Ja aurinko -- aurinko niin polttava,
niin lämmin, ettei täällä Etelä-Suomessa koskaan sellaista tunneta.
Kaikkialla silmää häikäisevä kirkkaus! -- Katso, Johanna, minä olin
kuin tunturi, joka en ollut koskaan oikeata kevättä kokenut; vain
hiljaista auringon paistetta, joka sulattelee vain lunta pinnalta.
Mutta olin aina toivonut, rukoillut, että saisin kerran omassa
sydämessäni kokea, mitä kokee tunturi keväällä... sellaista valtavan
suurta kaiken muuttumista. -- Ja sitten tulit sinä, Johanna, -- tulit
merenvihreine silminesi, arvoituksellisine olemuksinesi... ja minä
heräsin, -- heräsin kuin tunturi keväällä. Minä tunsin rinnassani sen,
mitä olin monesti yksinäisinä iltoinani rukoillut: -- kaiken valtavan
muuttumisen! Johanna, jos on koskaan maan päällä sydän lyönyt riemusta,
-- lyönyt niin, että paljas ajatuskin siitä jo huikaisee mieltä, --
niin on lyönyt minun sydämeni!

Juho Kostia on puhunut äänellä, joka hivelee Johanna Langin sydäntä
ja korvia sekä nostattaa kyyneleet uudelleen hänen kauniisiin
silmiinsä, -- mutta sittenkin hän pudistelee surullisena päätään:
-- häntä peloittaa lupauksen anto. Hän tuntee todellakin rakkautta
tuota kömpelöä teoloogia kohtaan, mutta pelkää samalla sitä voimaa,
jolla tämä tahtoisi hänet omakseen riistää. Hän on joskus toivonut
kohtaavansa nuoren miehen, joka osaisi tuntea syvästi ja voimakkaasti,
mutta nyt, kun hän on sellaisen kohdannut, hän perääntyy peloissaan.

Hän vaikenee eikä puhu hetkiseen mitään. Sitten hän kohottaa
kyyneleiset kasvonsa ja hymyilee onnellisena.

-- On hauskaa kuulla sinun puhuvan, Janne. Minä voisin kuunnella sinun
ääntäsi maailman loppuun asti.

Juho Kostia havahtuu mietteistään. Niin... niin... siinä oli jälleen
tuo ikuinen arvoitus... maailman loppuun asti.

-- Johanna, sinulla on kylmä?

Hän tuntee, kuinka tuuli tunkeutuu läpi vaatteiden ja hän säikähtää,
että on seisottanut tyttöä ulkona myrskyssä monta tuntia.

-- Ei... ei minulla ole -- jaa... ehkä vähän, mutta ei se tee mitään.

-- Kyllä. Me lähdemme kotiin.

-- Ei... ei vielä. Etkö puhuisi vielä, Janne? Minä haluaisin kuulla
sinua.

Tyttö hymyilee pyytävästi.

-- Ei enää. Minä en voi puhua enää mitään. On tullut yö.

-- Voi, Janne, et saa sanoa niin. Minusta se kuulostaa hirveältä...
hirveältä.

-- Yö, yö! Katsopas, kuinka pilvet syöksyvät eteenpäin. Ne eivät pysy
hetkeäkään samannäköisinä. -- Johanna, sellaista on elämä... yhtä
muuttelevaista.

Johanna Lang pyyhkii silmiään. Ilta on ollut sanomattoman ihana ja
sanomattoman surullinen. Miksi on kaikki käynyt niin omituisesti?

Hänet herättää Juho Kostian ääni:

-- Nyt lähdemme, Johanna. Tämä oli tilinteon ilta ja tilinteon paikka.
Me emme palaa tänne enää koskaan.

Hänen äänensä kuulostaa tavattoman masentuneelta.

He lähtevät -- Johanna Lang vastahakoisesti, kuin peljäten, että paikan
lumous häviäisi heidän lähdettyään. Juho Kostia ei sitä ajattele.
Mutta -- Johanna Lang on ruvennut pitämään tärkeänä, että hänellä
olisi monta paikkaa, joista väkevinä tuoksahtaisivat vastaan kaikki
elettyjen onnen hetkien muistot. Ja nyt on pitkä laituri astunut
pyhimpien joukkoon niistä. Mutta häntä surettaa, ettei se mahdollisesti
hänen ensi kerralla sinne tullessaan vaikuttaisi yhtä tenhoavasti.
Hän tietää kokemuksesta, kuinka lyhytaikainen oleskelu jossakin ei
riitä jättämään paikalle pyhitettyä leimaa. Hän muistaa muutaman aidan
eräällä Katajanokan rantakadulla. He olivat istuneet sillä eräänä
kuutamoisena iltana hetkisen -- Jannen kanssa. Se oli ollut hauska
hetki. Mutta kun hän seuraavana aamuna kouluun mennessään oli kiertänyt
saman rantakadun kautta, oli aita kalseassa aamuvalossa tehnyt perin
alastoman vaikutuksen: -- se oli tuonut mieleen pyykkinuoran, joka on
menettänyt valkeat ja värikkäät kuivattavansa ja nyt alastomana vapisee
tuulessa autiolla pihalla. Se oli tuntunut masentavalta ja hän oli
ollut surullinen koko aamupäivän.

Juho Kostia kulkee synkkänä. Hän ajattelee Lapissa olevaa kotiaan.
Hänen sydämensä on turtunut tuskasta ja epätoivosta. Se ei kykene edes
kyllin selvästi tuntemaan hänen tekemänsä kysymyksen kohtalokkuutta.
Niin kauan kuin hän oli elänyt toivossa, että Johanna Lang vastaisi
myöntävästi, olivat kaikki ajatukset ja tunteet kohdistuneet tähän
ratkaisevaan hetkeen. Mutta nyt -- ratkaisun tapahduttua -- on isku
ollut niin ankara, että ajatukset hajallelyötyinä tarttuvat kiinni
ensimmäisiin muistoihin, jotka ne kohtaavat. Ja niin johtuu Juho Kostia
ajattelemaan kotiaan -- itsekään oikein käsittämättä, minkävuoksi.

Hän muistelee kotinsa tupakamarin ikkunaverhoja. Ne huokuvat
alakuloisuutta -- väriloistostaan huolimatta. Niissä on vieretysten
keltaista ja valkoista, -- mutta keltainen vie voiton. Sitä väriä
ymmärtää kesäyönaurinko kaikkein parhaiten: -- se saa keltaiset raidat
loistamaan riuduttavaa kaipausta herättävällä tavalla. Istuessaan
iltaisin Fagerholmin kamarissa Helge Hollanderin viipyessä kaupungilla
on hän muistellut kotoista kammiotaan ja iloinnut sen ikkunaverhoista;
hän oli päässyt niistä silloin aivan päinvastaiseen käsitykseen:
-- keltainen oli tulkinnut heräävää toivoa, joka ilosta väräjöiden
aavisteleikse tulevaa onnen päivää. Päästyään varmuuteen Johanna Langin
rakkaudesta hän oli monesti väkevästi kuvitellut kesää -- kesäyötä,
jolloin hän heräisi tupakamarissaan huoneen ollessa täynnä keltaista,
väreilevää valoa. Se olisi tuonut mieleen kaipauksen, suloisesti
hivelevän kaipauksen, joka olisi pannut venyttelemään paljaasta
mielihyvästä. Oh, keltainen, keltainen, se väri olisi ilahduttanut
hänen sydäntään! Nyt se oli kuoleman, toivottomuuden väri...

-- Janne, miksi olet niin synkkä ja äänetön?

Juho Kostia hymyilee väkinäisesti. Kuinka saattoi Johanna kysyä
sellaista -- kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut?

-- Iloinenko minun pitäisi olla?

-- Oi, Janne, minä en saata nähdä sinua surullisena. Sinä et ole oma
itsesi silloin.

Siinä oli Johanna Lang kerrankin oikeassa. Hän ei ollut koskaan
tuntenut itseään niin itselleen vieraaksi kuin tänä iltana. Hänen
valoisa maailmansa oli hävinnyt.

-- Johanna, kaikki on nyt lopussa... kaikki... kaikki!

Hän lausui viimeisen sanan tukahtuneella äänellä.

-- Ei, Janne, ei sentään.

-- Sinusta ei tullut minun unelmaini morsianta.

-- Voi, Janne, mutta minä olen sinun Johannasi sittenkin.

Tyttö lausui sen hellästi, melkein nyyhkien.

Juho Kostian valtaa voimakas halu pysähtyä ja sulkea tyttö syliinsä.
Hän olisi sen ehkä tehnytkin, jos he olisivat olleet syrjäisemmässä
paikassa. Mutta -- nyt he juuri saapuivat Päävahdin edustalle ja se
oli valaistu. Ei käynyt siis päinsä... ja sitäpaitsi... hänellä ei
ollut oikeutta siihen. Oikeutta? Ei sanan vasituisessa merkityksessä:
-- Johanna Lang ei ollut hänen morsiamensa. Hän ei ollut antanut
lupausta...

Juho Kostia pysähtyy ojentaen kätensä.

-- Nyt, Johanna, hyvästi! Tiemme eroavat tässä. Sinä menet kotiisi --
luonnollisesti.

Tyttö katsoo häntä hämmästyneenä, silmät kosteina.

-- Etkö tulekaan saattamaan?

-- En... kuinka voin enää? Sinä pyydät mahdottomia. Me emme saa tavata
enää. Minulla on helpompi niin.

-- Enkö minä saa tavata sinua enää, Janne?

Juho Kostia ei voi käsittää sellaista.

-- Mitä hyötyä siitä olisi? Me kiduttaisimme vain toisiamme
muistelemalla vanhaa... mennyttä. Ja se olisi liian raskasta... ainakin
minulle. Sitäpaitsi -- minä matkustan pian...

Hänen äänensä värähtää ja silmänurkassa kimaltelee kyynel.

-- Hyvästi, Johanna!

Tyttö ei vastaa mitään, vaan lähtee nopein askelin astumaan
Katajanokalle päin. Juho katselee hänen jälkeensä. Siellä hän meni...
venäläisen katedraalin kohdalla... siro, kaunis pää alaspainuneena.
Hän näytti hyljätyltä. Juho Kostian sydäntä kaihertaa sääli. Mutta
-- oli liian myöhäistä lähteä jälkeenkin -- ja... mitäpä se olisi
hyödyttänyt...

Syvä huokaus pusertuu hänen rinnastaan ja poskilihaksissa nykii
omituisesti. Hänen tekee mieli heittäytyä kadulle pitkäkseen ja lyödä
päätänsä jäiseen asfalttiin. Saisivat korjata siitä... hulluna taikka
humalaisena -- samantekevä. Johanna oli mennyt, hänen onnensa oli
lopussa. Se oli ollut lyhyt kuin päiväkorennon elämä. Ja nyt oli elämä
aloitettava alusta. Miten, miten se tulisi luonnistumaan, -- sitä hän
ei tänä iltana jaksanut ajatella.

Katu, jota pitkin hän laahustaa, tuntuu autiolta. Hän silmää kuin
moittien vastaantulevaa, paksuun nahkapuuhkaan verhoutunutta naista,
joka kiirehtii Katajanokalle päin. Mikä oikeus tuolla naisella oli
kulkea noin suojattuna, sillä aikaa kuin hänen täytyi vaeltaa sydän
alastonna -- jäisessä, suolaisessa tuulessa? Juho Kostia kiroaa
hengessään kylmän kadun ja sen suojatut ihmiset, joilla ei ollut
hituistakaan sääliä.

Kiiltävä, liukas, mustana pohottava asfalttikäytävä, jolle
hotellilyhdyt luovat väsynyttä, velttoa valoaan, repii hänen sydäntään
vielä pahemmin verille. Hotellilyhdyn valo tuo mieleen valvoneen
viinurin pöhöttyneet kasvot. Niiltäkään ei nyt saattaisi lukea
vähintäkään osanottoa niinkuin ennen... Kerran, istuessaan Johanna
Langin kanssa ravintolassa kahvia juomassa, hän oli lukenut viinurin
kasvoilta saman onnen tunteen, joka hänen oman rintansa täytti. Ja se
viinuri oli vielä katsonut kieroon, -- mutta se ei ollut silti yhtään
häirinnyt... pikemmin päinvastoin...

Juho Kostia kiipesi portaita ylös asuntoonsa. Ovea avatessaan hän kuuli
Margareetan ja Helgen äänet. Jälkimäinen nauroi huolettomaan tapaansa.
Tytön ääni tuntui kiusoittelevalta. Juho toivoi heidät hengessään
mahdollisimman kauvas. Mutta -- ei auttanut... täytyi avata ovi.

Margareeta Fagerholm seisoi uunia vasten nojaten -- tukka hiukan
epäjärjestyksessä, poskilla hehkuva puna. He inttivät jostakin Helgen
kanssa. -- Kas, Janne, kuinka myöhään sinä tulet!-- Jaa, jaa... taitaa
olla, vastasi Juho koettaen tekeytyä huolettoman näköiseksi.

-- Emme odottaneet sinua illalliselle. Mamma on kattanut sinulle
huoneeseesi. -- Kiitos, kiitos... ja hyvää yötä.

-- Hyvää yötä.

Juho oli jo vuoteessa, kun Helge tuli huoneeseen. Hän vihelteli
onnellisena ja rupesi riisuutumaan.

-- Margareeta on rakastunut Kalle Länsiöön... siihen kiharatukkaiseen
teoloogiin, joka kävi sinun luonasi viime viikolla.

-- Vai niin... Tuo kaikki tuntui Juhosta perin joutavanpäiväiseltä.

-- Mutta minä lyön hänet laudalta, Janne, ihan varmaan!

Juho ei viitsinyt kuunnella, vaan kääntyi seinään päin ollen
nukkuvinaan. Se auttoi. Pian kuorsasi huonetoveri täyttä päätä.

Juho Kostia valvoi turtuneena ja onnetonna. Uni ei tullut. Hän ei
yrittänytkään hillitä ajatuksiaan. Ne kiersivät sekavina illan
tapausten ympärillä. Kuu paistoi kamariin. Juho Kostiasta tuntui, että
se valaisi autiota huonetta, jossa makasi -- kuollut.



II



1.


Pohjanmaan juna vyöryy kohisten pääkaupunkia kohti. Lumenpeittämät
maisemat vilahtelevat ohitse, metsiä, taloja, kokonaisia kyläryhmiä.
Ihmiset asemilla ovat turkkeihin kääriytyneet, punaposkisia, reippaita
ja hymyileviä. Taotaan jalkaa, kopistellaan ja puhallellaan; henki
huuruaa. Vilkas puheensorina täyttää asemasillan, hyvästellään,
naureskellaan, lausutaan joku keskinkertainen sukkeluus, jolle
sivullinenkin suvaitsee vetää suutansa hymyyn. "Hyvästi!" ja "älä
unohda!" ja "muista kirjoittaa!" Pieniä sirusia elämästä ja sitten
vihellys, nykäys -- ja juna ottaa vauhtia pysähtyäkseen taas
seuraavalla asemalla kuuntelemaan katkonaisia lauseita, naurunpäitä ja
jalkojen töminää.

Juho Kostia seisoo vaunusillalla seuraten aseman vilkasta liikettä.
Mitään tuosta kaikesta ei kuulu hänelle, yksinäiselle, alakuloiselle,
jolla ei ole muuta kiinnipidintä elämään kuin äidille annettu lupaus
lukea tutkinto loppuun. Vain äiti oli sanonut hänelle "hyvästi" ja "älä
unohda" ja "muista kirjoittaa". Ne olivat helpot täyttää, sillä tällä
kertaa ei siihen tarvittu muuta kuin tottumus. Mutta siihen toiseen --
se oli vaikeampaa. Asua huoneessa, johon liittyi kuvitelmia, näkyjä,
haaveilua -- kirkasta, hopeanheleää naurua ja palavaa, päämäärästään
tietoista kaipausta, -- miten hän sen kaiken kestäisi?

Helge oli kirjoittanut matkustavansa kaupunkiin heti loppiaisen
jälkeen. Hän aikoi lukea sitkeästi. Tietysti -- se oli hänelle helppoa
-- hänelle, jolla ei ollut näitä sydämen murheita. Mutta hänen, Juho
Kostian, asiat olivat hullusti, tuiki hullusti. Rakkauden helposti
itävä siemen oli taas kylvetty hänen sydämeensä ja se kasvoi kuin
polttiainen saunan kupeella, -- kasvoi niin että humisi vain.

Juho Kostia hymähti katkerasti ja siirtyi vaunuun. Kunpa voisikin ottaa
asian humoristisesti. Silloin hän olisi jälleen vapaa mies. Mutta hän
oli sitä maata, ettei hän tuntenut huumoria rakkausasioissa. Niihin hän
aina tarttui vakavasti kuin lukkari aamuvirteen.

Minkäpäs ihmislapsi sydämelleen mahtoi. Se oli sellainen kuin miksi
oli luotu. Hän, Juho Kostia, oli jo syntymässään saanut aimo annoksen
naivisuutta -- ja se kai se hänestä tekikin elämän leikkikalun.
Nämä muut -- tässä hänen ympärillään olivat totuttautuneet järjen
hallintaan. Ainakin he näyttivät siltä -- niinkuin tuokin isovatsainen,
tyytyväisen näköinen herrasmies, joka sikari suupielessä tutki
sanomalehteä sangen tarkkaavasti. Hän oli -- kaikesta päättäen --
tasapainossa elävä mies, jota ei mikään horjuttanut. Hän tiesi junan
saapuvan perille määrättyyn aikaan ja se ei tehnyt häntä yhtään
levottomaksi. Päinvastoin: -- hän oli siihen sangen tyytyväinen.

Juho Kostia sytytti savukkeen ja tuijotteli tylsänä vaununikkunasta
ulos. Ennen hän oli Helsinki-matkasta suuresti iloinnut. Vaihtelu,
vilkas kaupunkielämä yksitoikkoisen maalaiselämän vastakohtana oli
kiinnittänyt mieltä -- ainakin matkan kestäessä. Perillä hän oli tosin
pian kyllästynyt kaikkeen, -- mutta silloin häntä taas oli ylläpitänyt
toivo kotiinpääsemisestä. Nyt oli kaikki samantekevää.

Vai miten oli oikeastaan?

Jos hän täysin vilpittömästi tunnusti totuuden, hän tavallaan nytkin
iloitsi Helsinkiin pääsystä. Mutta hänen ilonsa oli varkaan iloa --
varkaan, joka ennakolta nauttii mahdollisuudesta päästä huomaamatta
naapurin omenatarhaan. Niin hänkin nautti mahdollisuuksista saada
ehkä silloin tällöin kuulla sanan Johannasta, -- miten tämä eli, mitä
puuhasi, ja kukaties joskus syrjästä nähdäkin häntä. Kohtaaminen oli
armotta pyyhitty ohjelmasta pois ja sen pyyhkimisen oli toimittanut
hän, Juho Kostia itse -- toisen vastalauseista huolimatta. Hän oli
periaatteen mies, niitä enten-eller-luonteita niinkuin Kirkegaard,--
jonka hän muuten oli esikuvakseen valinnut. Mutta hän ei kirjoittaisi
mitään "Viettelijän päiväkirjaa". Hän kirjoittaisi "Pettyneen
päiväkirjan" -- ja siinä olisi hänen sydänrievulleen kylliksi
askartelemista.

Omituinen oli naisen sydän. Juho Kostia oli miettinyt sitä koko
joululoman. Rakastaa ja olla rakastamatta. Joulusaarnassaankin,
jonka hän kotiseurakunnan kirkkoherran pyynnöstä oli pitänyt, olivat
ajatukset pyörineet tämän ainoan kysymyksen ympärillä. Kuinka
toisenlainen oli Neitsyt Maaria. "Katso, Herran piikanen. Tapahtukoon
minulle sinun sanasi jälkeen."

Juho Kostian täytyi väkistenkin hymyillä. Olisiko hän toivonut Johanna
Langin samankaltaiseksi?

Hän muisti, kuinka hän tähän kohtaan tulleena oli hengessään pannut
voimakkaita vastalauseita evankelista Matteuksen liian suoraviivaista
kuvausta vastaan. Nainen ei ollut sellainen kuin miksi Matteus Neitsyt
Maarian esitti. Hän ei koskaan vastannut niin nöyrästi. Hän pani
vastaan, -- jollei muusta, niin pelkästä vastustamishalusta. Jaa...
en tiedä... Se olisi ollut paremmin paikallaan kuin tuo nöyrä 'katso
Herran piikanen'. Jos Neitsyt Maaria olisi vastannut näin, silloin
olisi hän päässyt joulusaarnassaan lämpenemään. Hän olisi saarnannut
naisesta, joka sanoi: 'Miksi pitää olla lupaukset?' Hän olisi kuvannut
kamppailun tuota epämääräisyyden kalliota vastaan, joka murskasi ja
pelasti, pelasti ja murskasi: -- kamppailun, jonka voittamisesta olisi
ollut itse enkeli Gabrielillekin kunniaa.

Eikö epämääräisyys Johanna Langin suhteessa häneen ollutkin juuri
kaikkein mielenkiintoisinta? Eikö siihen juuri sisältynyt koko
naisellisuuden arvoitus. Täältä -- pitkän matkan päästä katsottuna,
-- junan vyöryessä näiden lumisten metsien halki, se oli vapauttavaa
todeta. Traagillisuus johtui vain siitä, että mies purjehti liian
selvin lipuin. 'Halloo, ken siellä?' 'Minä!' 'Ja täällä minä!' Ei
mitään nimiä, vain pimeys ympärillä ja tuo kiehtova 'halloo!' --
Silloin se olisi menetellyt.

Mutta -- olisiko sellainen ollut elämää -- sitä verenpunaista, jota
hänen sydämensä kaipasi?

Ei, tuhat kertaa ei! Se olisi ollut vain perhosleikittelyä -- ja sitä
hän ei hyväksynyt.

Parempi siis niin, että toinen puoli, mies, purjehti selvin lipuin ja
koetti saavuttaa, voittaa yhden pysyväisesti. Hän oli koettanut voittaa
jo useamman kerran... viimeksi Johanna Langin. Siitä oli muodostunut
kaikkein verisin ottelu, mutta siinäkin hän oli joutunut tappiolle --
auttamattomasti. Hänen kohtalonsa oli siis olla yksin.

Naimattomuus... apostoolinen selibaatti -- olihan siinäkin jotakin
mieltä kiehtovaa. Yhden ihmisen tähden...

Juho Kostia katseli ohikiitäviä maisemia. Monissa paikoin olivat
asukkaat luoneet korkean lumivallin rakennustensa ympärille
suojatakseen itseään talven viimaa vastaan. Noin hänenkin pitäisi
suojata itsensä -- sisäinen olemuksensa, lisäpettymyksiä vastaan. Paras
keino siihen oli johdonmukainen Johanna Langin väitteleminen, vaikka
sydän kuinka kapinoisi.

-- Helsingin liput, olkaa hyvä!

Junailija korjasi matkalippuja talteensa. Juho Kostian mielessä vilahti
ajatus, että nyt oli jo liian myöhäistä. Pohjoisimmalla asemalla oli
vielä saattanut ajatella, että sopihan tätä koettaa... tätä etelään
päin menoa. Pahimmassa tapauksessa saattoi keskeyttää ja palata
takaisin -- kotiin... levähtelemään. Nyt se oli liian myöhäistä.
Hänet valtasi epämääräinen turvattomuuden tunne -- samanlainen kuin
luvattoman karusellilla ajajan, jonka laitoksen omistaja saattoi minä
hetkenä hyvänsä heittää niskasta ulos -- ja päällepäätteeksi pahinta
vihamiestä pahki.

Juna kiljahteli vähä vähä. Se oli kuin pitkältä matkalta palaava
markkinahevonen, joka kotitalon näkyvissä hirnaisee ja parantaa
vauhtia. Tuntui, kuin olisi juna haistanut pääkaupungin läheisyyden ja
siitä riemusta lasketellut pitkiä vihellyksiä.

Matkustajat virkosivat kuin horroksista. Tyytyväisinä he kokoilivat
tavaroitaan. Äskeinen lihava herra vilkaisi syrjäsilmällä ohitselipuvia
Kaisaniemen ravintolarakennuksia, -- aivan kuin todetakseen, että
siinäpä ne olivat taas. Juho Kostia käänsi päänsä pois. Hän oli
kerran istunut siellä Johanna Langin kanssa -- muutamalla pitemmällä
kävelymatkalla.

Juna pysähtyi ja matkustajat rupesivat solumaan vaunusta ulos.
Kantajain huudot kajahtelivat asemalaiturilta. Korviin kantautui
suurkaupungin kohina. Se lauloi kuin meri.

Juho Kostia tunsi äkkiä itsensä perin turvattomaksi ja orvoksi tämän
hyörivän, pauhaavan elämän keskellä. Hänen sydäntään viilteli.

Hän pysähtyi laiturille laskien matkalaukkunsa maahan ja vetäen syvään
ilmaa keuhkoihinsa. Mieleen muistuivat Heinen sanat "Doppelgängerissä":

    "In diesem Hause
    wohnte mein Schatz..."

Niin... Helsinki sai merkityksensä ja oli olemassa ainoastaan Johanna
Langin vuoksi. Hän oli asunut täällä kerran -- silloin kuin hän, Juho
Kostia, vielä toivoi. Nyt häntä ei enää täällä ollut -- ei ainakaan
hänelle. Oli vain kaupunki, suuri, kohiseva kaupunki, joka huokui kuin
tuhatpäinen peto.

-- Janne! kajahti äkkiä kirkas ääni hänen takanaan.

Juho Kostian sydän lakkasi miltei sykkimästä. Hän tunsi tuon äänen
tuhansien joukosta.

Hän kääntyi hitaasti. Hänen edessään seisoi Johanna, kauniina,
hymyilevänä, povi aaltoillen nopeasta kävelystä.

Hän muisti selvästi päätöksensä: -- hän ei saanut enää Johanna Langia
tavata. Mutta nyt, kun tämä kukoistavana seisoi hänen edessään, hänen
päätöksensä horjui. Sydän rupesi lyömään, poskille kohosi puna, silmiin
syttyi niiden entinen valo.

Hän tarttui tyttöä kädestä puristaen sitä pitkään.

Tyttö kävi hiukan levottomaksi ja veti hiljaa kätensä pois. Hänen
mielestään Juho piteli sitä liian kauvan. Hän vilkaisi ympärilleen --
kuin rauhoittaakseen, ettei kukaan ollut heihin huomiota kiinnittänyt.

Juho Kostia käsitti tytön tarkoituksen. Siinä oli jälleen tuo ikuinen
ristiriita "ollako vai ei olla". Hänet valtasi syvä alakuloisuus.

-- Mitä varten tulit? Et kai minua vastaanottamaan?

Tyttö hymyili hiukan surumielisesti.

-- Ketäs muuta? Olen käynyt koko viikon asemalla jokaista Pohjanmaan
junaa vastassa.

Juho Kostian alakuloisuus haihtui -- haihtui kuin usva raikkaan tuulen
tieltä. Hän seisoi taas lujalla pohjalla: -- Johanna rakasti häntä,
rakasti sittenkin.

-- Eikö sinulla olekaan viulua, Janne?

Juho Kostia tapaili sanoja. Hän oli syvästi liikutettu.

-- Jätin sen kotiin.

-- Se oli paha. Minä olin koko ajan toivonut, että toisit sen takaisin.

'Takaisin!' Siihen sanaan sisältyi lupaus.

Kaikki epävarmuus hälveni. Johanna rakasti häntä! Hänet valtasi
jonkunlainen uhkapäinen hurjuus.

-- Otammeko ajurin ja ajamme Fagerholmille? Tyttö säikähti. Hän ihan
kalpeni.

-- Ei, ei... sinä voit ottaa, mutta minä en uskalla. Joku voisi nähdä.

Siinä oltiin taas. Jälleen tuo iankaikkinen arvoitus.

-- No, me kävelemme sitten, virkahti hän hiukan väsyneesti. Luja pohja,
jonka hän hetki sitten oli tuntenut jalkainsa alla, rupesi myötäämään.

Näinkö se alkoi? Kidutuspenkkiin heti ensi askeleelta. Eikö Johannalla
ollut yhtään sääliä?

Tyttö jutteli jotakin hänen vierellään, jotakin teatterista ja Helge
Hollanderista. Mutta Juho ei kuunnellut häntä. Hän ajatteli vain
muuatta lausetta, jonka Johanna Lang oli kerran sanonut:

"Kutsu minua 'Ristilukiksi', Janne."

Hän oli sitä sanoessaan ollut kaunis kuin keijukainen ja hänen
olemuksessaan oli ollut hyvä annos pikku tyttöä -- tuollaista viatonta
viisivuotiasta, joka pyytää päästä katsomaan vasikan teurastusta.

"Näyttelijä!" ajatteli Juho Kostia, mutta katui samassa. Sehän oli
Johanna, joka kulki hänen vierellään jutellen teatterista ja Helge
Hollanderista.

-- Helgekö sinut sinne vei?

-- Niin, ja ajattele, meillä oli vasta hauskaa!

Juho ei vastannut mitään. Tietysti -- Helgen seurassa oli aina hauska.
Olihan hän "stilig", niinkuin Margareeta Fagerholm oli tulkinnut.

Hän ei joutanut syventymään näihin ajatuksiin. Oli katsottava, että
päästiin kunnialla katujen yli. Autoja kulki kuin kesällä, vaikka oli
tammikuu. Lumenluojat häärivät katujen vierillä. Helsinki oli saanut
taivaan lahjan -- lumivaipan mustille kaduilleen, mutta paatuneena
kuten tavallisesti se ei ottanut lahjaa vastaan, vaan vedätti lumen
kiireimmän kaupalla pois.

Kirottu kaupunki!

-- Saitko minun joululahjaani? kysäisi Johanna Lang äkkiä.

-- Sain... kiitos siitä.

-- Minä odotin sinulta joulukorttia, mutta ei tullut.

Tyttö huokasi teeskennellysti.

-- Niin armoton sinä voit olla!

"Armoton!" Kuka oli oikeastaan armoton? Hän, Juho Kostia, oli mennyt
joulupostia hakemaan ja siellä oli ollut pieni paketti tutulla,
rakkaalla käsialalla. Paketti oli sisältänyt kirjoituspöytämaton,
kauniisti kirjaillun. Siinä oli ollut hopeaa ja kultalankaa. Johanna
Langin hienot sormet olivat sen neuloneet. Mutta -- vaikka lahja oli
kaunis, ei se ollut Juhon sydäntä ilahduttanut. Päinvastoin: -- se oli
vienyt viimeisetkin rippeet hänen jouluilostaan. Hän oli haudannut
kirjoituspöytämaton syvälle piirongin laatikkoon. Sinne se oli jäänyt.
Äiti sen löytäisi sieltä... ja arvaisi jotakin. Mutta -- äidin sydän
ymmärtäisi...

Hänestä oli tuntunut hyvälle, että Johannan joululahja lepäsi siellä
äidin hajuheinältä tuoksuvien vieraslakanain välissä. Vähitellen sekin
siellä koteutuisi -- toisten, vuosikymmeniä vanhojen vaatekappalten
välissä. Ja joskus sen saattaisi sieltä ottaa esiin... käytäntöön, --
kun sydän olisi rauhoittunut. Silloin se olisi vain -- muisto.

-- Nyt sinä olet perillä.

He seisoivat Fagerholmin porttikäytävän suulla. Juho Kostia taisteli
itsensä kanssa. Tuliko hänen pyytää Johannaa sisälle vai eikö?
Se olisi samaa kuin antautuminen, kuin kahden kuukauden vanhan
päätöksen rikkominen heti alussa. Minkäpä hän sille voi, jos Johanna
Fagerholmilla kävisikin. Olivathan he Margareetan kanssa koulutovereita.

-- Ja kukaties ei Johanna halunnutkaan tulla...

Yht'äkkiä välähti hänen päässään ajatus, joka pisti kuin
käärmeenpurema. Olisiko mahdollista? Hänpä panisi Johannan koetukselle
ja heti tässä paikassa.

-- Etkö tule sisään? virkkoi hän koettaen saada äänensä niin
luonnolliseksi kuin suinkin.

Tyttö epäröi. Hänkin taisteli itsensä kanssa. Mutta Juho Kostia halusi
saada selville taistelun syyn: -- Tapahtuiko se hänen vuoksensa vai --?

-- Minä luulen, että siellä on Helgekin kotona. Kas niin, siinä se oli!
Johanna Lang hätääntyi.

Hän katsoi rukoilevasti Juhoa. Sitten hän äkkiä punastui.

-- En... en minä nyt tule, sopersi hän kuin anteeksipyytäen. -- Minä
tulen joskus toiste... siellä tätikin jo odottaa. -- Hyvästi, Janne!
Muista käydä katsomassa.

Tuo olisi ollut palsamia Juho Kostian sydämelle, jos hän vielä olisi
ollut samassa vireessä kuin asemalla. Mutta nyt oli hänessä herännyt
epäilys, joka poltti kuin tulinen rauta.

Hän sanoi lyhyet hyvästit ja sukelsi porttikäytävään. Se oli
päivälläkin hämärä ja tuoksui lialle ja mädäntyneille hedelmille.
Piha oli hiukan valoisampi, pakkilaatikoita täynnä niinkuin hänen
lähtiessäänkin. Sama omenaryssä, jonka he olivat Helgen kanssa asuntoa
hakiessaan tavanneet, puuhaili siellä nytkin. Hän tunsi Juhon ja nosti
kohteliaasti lakkiaan.

Porraskäytävässä tuoksui ruokien haju kuten ennenkin. Juho oli juuri
astumaisillaan ensimmäiselle portaalle, kun kuuli askeleet ja tutun
vihellyksen päänsä päältä.

Se oli Helge!

Kuin jonkun käsittämättömän vaiston ohjaamana hän pujahti portaiden
taa. Hän ei halunnut tavata toveriaan.

Helge astui pihalle häntä huomaamatta. Palttoonkaulus pystyssä ja
knalli päässä hän kulki pihan poikki reippain askelin vihellellen
mennessään.

Yht'äkkiä valtasi Juho Kostian hurja ajatus. Hän ihmetteli itsekin
itseään. Seuraavat sanat, jotka hän lausui Helgen juuri hävitessä
porttikäytävään, kuulostivat kokonaan vieraan sanoilta:

-- Hoi, Stukaloff! Kaksi markkaa, jos viette kapsäkkini vahtimestari
Fagerholmille. Minulta unohtui junaan tärkeä paketti.

Ryssä katsahti häneen kummissaan, mutta nosti kuitenkin lakkia
kohteliaasti, tarttui kapsäkkiin ja lähti kiikuttamaan sitä portaita
ylös.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadulla. Hän silmäsi
Katajanokalle päin. Aivan oikein! Siellä asteli Helge reippaana,
palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä. Hienoksipa oli poika tullut!

Juho lähti samaan suuntaan. Hän halusi nähdä, menikö toveri todellakin
sinne, johon hän arveli.

Helge kulki kiireesti Päävahdin aukean yli poiketen Katajanokan
sillalle. Aivan oikein! Sinnepä tietysti! Hänen teki mieli kääntyä
takaisin, mutta mustasukkaisuuden raivottaret ajoivat häntä eteenpäin.
Hyvä Jumala, näinkö olivat asiat!

Helge kulki pahaa aavistamatta -- kuin ainakin mies, jolla on
puhdas omatunto. Juho seurasi häntä kiihkeästi. Yksi ja toinen
vastaantulijoista loi häneen kummeksivan katseen. Mutta Juho Kostia
oli nyt sillä päällä, ettei hän sellaisesta välittänyt. Nähköön vaikka
koko Helsinki, mikä hänen askeleitaan johti! Hän oli mennyttä miestä,
hän kulki alaspäin. Mutta siihen oli syynä rakkaus -- tuo siunattu,
tuo kirottu tunne, joka teki ihmisestä joko jumalan tahi perkeleen.
Hän ei välittänyt enää mistään -- ei siitäkään, vaikka olisi joutunut
raitiotievaunun alle ja tullut yliajetuksi.

Helge pysähtyi Johanna Langin portille ja katsahti ympärilleen.
Onneksi oli Juho niin kaukana, ettei toveri häntä huomannut. Eikä
hän sitäpaitsi aavistanutkaan, että kiihkeä silmäpari piti silmällä
jokaista hänen liikettään.

Seuraavassa hetkessä oli Helge hävinnyt porttikäytävään. Juho pysähtyi
muutaman kivijalkapuodin eteen kuin katsellakseen näytteille pantuja
tavaroita.

Hänen sisässään kiehui ja raivosi. Oh, olipa tämä kurjaa! Tähänkö oli
tultu? Hän rupesi katumaan, että oli ollenkaan lähtenytkään matkaan.
Näin alas oli mies jo vaipunut, -- vakoili toveriaankin kuin varas...

Mutta -- oliko Helge Hollander enää mikään toveri? Eikö toveruus olisi
häntä velvoittanut pysymään erillään Johanna Langista? Vai oliko
Johanna --?

Kirous pyöri hänen huulillaan, kun hän samassa hätkähti. Ikkunaan oli
asetettu näytteille sikarilaatikoita. Muutaman kannessa seisoi "El
Paradiso".

Hänen silmänsä kostuivat ja hän lähti pää riipuksissa astumaan takaisin
asuntoaan kohti. Hän muisti illan, jolloin hän oli käynyt tuossa
kaupassa ostamassa sikareja ja sitten mennyt Johanna Langin luo. Sen
illan muisto oli niin säteilevän kirkas, ettei hän saattanut kirota.

Hän kulki katua ylöspäin höpisten itsekseen:

-- Ristilukki, ristilukki...



2.


Aamu valkenee vitkaan ja sitä seuraa surullinen herääminen. Juho
Kostia raoittaa silmiään. Huonekalut erottautuvat epäselvinä hämärässä
huoneessa. Vastapäätä olevasta ikkunasta häämöittää kuurainen
peltikatto. Sen takana ja yläpuolella valkenee vähitellen taivaan kansi
ja auringon ensimmäiset säteet punaavat peltikaton harjan.

Pöydän päässä -- piirongin ja pöydän välissä on tuoli, jonka selkänojan
ylälaidasta on puuleikkauskoriste murtunut poikki. Sillä tuolilla oli
kerran -- kauvan aikaa sitten istunut Johanna Lang kuunnellen, kuinka
hän lausui Robert Burnsin runoa:

    "En, Hanna, jää vain kasvojas
    ja varttas ihannoimaan,
    vaikk' ilmestyen sulossas
    saat veret kuumat soimaan.
    Tuo hempi itse olennon
    mua viehtää, hurmaa, impi;
    sun muotos mulle kallis on,
    sydämes kallihimpi."

Johanna Lang oli istunut kuunnellen, kuumat läikät poskillaan; hän
oli tajunnut sakeisiin sisältyvän rakkaudentunnustuksen kohdistuvan
itseensä. Eikä hän ollut liikuttanut sormeaankaan vastaansanoakseen;
hän oli vain nauttinut siitä sydämen lämmöstä, joka huokui häntä
vastaan. Hän oli kääriytynyt siihen kuten kalliiseen turkisvaippaan --
ja liidellyt ovesta ulos nyökäyttäen kynnyksellä päätään.

Mutta se katse, jonka hän oli Juhoon luonut, oli puhunut omaa kieltään:
'Minäkin rakastan!'

Juho Kostia väänteleikse vuoteellaan. Oliko tämä kaikki ollut totta
kerran? Vai oliko hän vain uneksinut?

Totta se oli ollut. Hän muisti, kuinka rouva Fagerholm oli kerran
puhunut Johannan kanssa kauvan ja pitkään; hän oli saanut kuulla sen
vasta jälkeenpäin. Rouva Fagerholm oli laskenut Johannan sydämelle
sen edesvastuuta herättävän tosiasian, että hän, Juho Kostia, oli
rakastunut, -- rakastunut juuri Johanna Langiin, -- sekä ettei
sellaisen sydämen kanssa pitänyt leikitellä. Tämä oli tavallaan
rohkaissut häntä kosimaan. -- Mahtoiko rouva Fagerholm nyt aavistaa,
millä kannalla asiat olivat? Eilen illalla hän oli tarkastellut
Juhoa pitkään illallispöydässä, vaikka hän olikin koettanut tekeytyä
mahdollisimman rauhalliseksi.

Ruumista värisytti, päätä pakotti, kuumat laineet soutelivat suonissa
ja niitä seurasi kylmän puistatus. Hän oli nähtävästi sairas.

Helge Hollander heräsi. Jo pitkän aikaa oli Juho pitänyt häntä
silmällä. Asuintoverilla oli omituinen tapa nukkua melkein istuallaan.
Silmälaudat olivat värähdelleet, -- kuin olisi vielä unimaailmassa
harhaileva katse tahtonut vangita jonkun ihastuttavan näyn. Sitten
silmät aukenivat, suu vetäytyi hymyyn ja käsi ojentautui kuin käskystä
tarttumaan yöpöydällä lepäävään piippuun ja tupakkakukkaroon.

Siinä oli onnellinen mies! Heräsi ilman sielun ristiriitoja ja pani
paikalla tupakaksi.

Juho koetti olla nukkuvinaan. Hän sulki silmänsä, mutta korvat
teroittautuivat kuulemaan toverin pienimmänkin liikkeen.

    Äl' itke, Selma, pienoinen,
    kyll' sinä minut saat!
    Kun taasen tulen takaisin,
    vietämme hauskat häät!

hyräili Helge piippuaan ladaten.

Juho tunsi mustasukkaisuuden viheriän käärmeen matelevan povessaan. Se
poika se lauleskeli heti noustuaan! Ihmekö tuo, kun rakasti kahta.

Juho puri hampaansa yhteen. Tällä hetkellä hän vihasi toveriaan. Veri
kuohui kuumana suonissa ja pakottava tunne päässä vain kasvoi.

Hän kuunteli henkeään pidättäen. Jokainen toverin sängyn narahdus,
patjan kahahdus tuntui hänen mielestään kuiskaukselta onnen maasta.
Helgen ryinnässäkin oli riemukasta itsevarmuutta. Nyt tämä kohosi
istualleen ja raapaisi tulta. Juhon sieraimiin tunkeutui miellyttävä
tupakan tuoksu. Sekin kiusasi ja harmitti häntä tavattomasti. Oli kuin
olisi savukin itsetietoisena kuiskinut: 'Haistele, poika, Eedenin
paratiisin tuoksuja!'

Juho vetäisi peitteen päänsä yli; hän halusi välttyä toverin
aamupakinoilta. Mutta Helge käsitti hänet väärin. Tuo peitteen vetäisy
pään yli oli tavallisissa oloissa merkinnyt Juhon valmistautumista
aamurukoukseen. Helge kiusasi toisinaan toveriaan vetämällä peitteen
varovasti alas. Niin teki hän nytkin.

-- Joko se Janne poika sukelsi taas?

Helgen ääni soi Juhon mielestä paljon kiusoittelevammalta kuin
tavallisesti. Ennen hän oli sille vain hymähtänyt, mutta nyt teki mieli
sanoa jotakin oikein pistävää.

-- Anna minun olla! sai hän vain sanotuksi.

Helge katseli toveriaan hetkisen. Liekö hän mitään aavistanut -- mutta
seuraava kysymys tehtiin vakavammin:

-- Oletko sairas?

-- Vähäsen... vilustumista, mitä lie...

-- Missä olit koko eilisen päivän?

Juhon olisi tehnyt mieli kysyä samaa, -- mutta tiesihän hän sen
kysymättäkin. Hän puolestaan oli harhaillut koko iltapäivän satamassa,
kuljeksien siellä laiturilta toiselle, -- kunnes lopulta oli joutunut
pitkän laiturin päähän Pohjoissatamassa. Siellä hän oli seissyt
tuntikausia kylmässä tuulessa, seuraten sairaan sielunsa liikkeitä.
Se oli sama paikka, jossa hän kerran oli seissyt Johanna Langin
kanssa -- muutamana myrskyisenä iltana. Silloin oli yritetty vaikeaa
temppua: surmata erään nuoren ylioppilaan rakkautta kahden todistajan
läsnäollessa, mutta onnistumatta. Eilen oli Juho yrittänyt sitä
uudelleen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hänen oli lopuksi täytynyt
palata, -- mutta mukana oli seurannut entinen tuska, suloinen ja
omituisesti herpaiseva, -- mutta samalla niin kipeä ja pistävä, että
silmät olivat väkistenkin tahtoneet kyyneltyä.

-- Kuljin vain... asioilla, vastasi hän soinnuttomasta

Helge tyytyi siihen; hän ei jatkanut keskustelua. Ehkäpä hän arvasi
toverin tilan, koskapa lausui ystävällisesti, melkein lämmöllä:

-- No... kylläpä kaikki vielä korjaantuu.

Hän lähti luennoille Juhon jäädessä makaamaan.

"Korjaantuu". Ei koskaan! Siitä oli turha puhuakin -- Helgen
kaikkein vähimmin, joka oli osaltaan syynä hänen onnettomuuteensa.
Juho ei voinut enää ymmärtää toveriaan. Ennen oli tämä ollut mitä
hienotunteisin ystävä, mutta nyt oli hänestäkin tullut kaappari --
rosvo, joka varasti toiselta tämän ainoan karitsan. Rakkauden tuska
olisi ollut helpompi kantaa, jos Johanna vain olisi ollut täydellisesti
vapaa -- kuulumatta kenellekään erikoisemmin. Mutta -- nyt hän kuului
Helgelle ja se teki Juhon taistelun vielä epätoivoisemmaksi.

Palvelijatar kurkisti huoneeseen.

Siinä oli tuolilla vielä hänen tuomansa aamukahvi koskematta. Juho
kohottautui ryntäilleen koettaen juoda. Kahvi oli aivan kylmää. Sydäntä
vihloi, kun hän huomasi kahvikupin reunassa suuren kolon. Sekin oli
todistus elämän säälimättömästä ankaruudesta.

Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmestyi kynnykselle hymyilevänä ja
punaposkisena.

-- Hyvää huomenta! No sairaanako me olemmekin?

Rouva Fagerholmilla oli usein tapana puhua monikossa.

-- Niin... hiukan kuumetta... Ei se sen vaarallisempaa ole.

Juho yritti hymyillä, mutta se kai näytti rouva Fagerholmista kovin
avuttomalta, koskapa hän vakavana pudisti päätään.

-- Onkohan tädillä mikstuuraa?

-- On, on, puheli ystävällinen rouva. -- Mutta paraneeko se
mikstuuralla?

Hän tarkasteli tutkivasti potilasta. Juho vilkaisi häneen kulmainsa
alta ja nähtyään rouva Fagerholmin silmänurkassa omituisen
kimmellyksen, hän päätti olla varuillaan. Oli turhaa purkaa sydäntään
ihmiselle, joka -- vaikka olikin äidillinen ja lempeä -- oli kuitenkin
vieras -- tavallinen ruokarouva vain.

Rouva Fagerholm oli istahtanut sängyn viereen ja tarttunut Juhoa
kädestä. Hän koetteli valtasuonta. Se löi kiivaasti. Hänen kasvoilleen
levisi huolestunut ilme.

-- Kuumetta, totesi hän.

Niinpä niin. Senhän Juho kyllä hyvin itsekin tiesi.

-- Onko Jannella jokin asia hullusti? kysäisi rouva Fagerholm äkkiä.

Juhoa suututti moinen tunkeilevaisuus. Äskeinen hyvän mielen
tunne siitä, että rouva Fagerholm häntä ymmärtäisi, oli kuin
poispuhallettu. Tuollainen silityslaitoksen omistajatar kertoisi
tietysti työntekijöilleen ensi tilaisuudessa hänen salaisuutensa. Se
leviäisi pian asiakkaidenkin keskuuteen. Jokainen vanhapoika, jonka
kauluksia rouva Fagerholmin "jäntat" silittivät, muistaisi kaulusta
kiinnittäessään naivia ylioppilasta, joka riutui rakkaudesta. Se
antaisi heille vain tarpeellisen hyvän tuulen heidän pyhäisille
pyyntiretkilleen.

-- Kyllä kai täti tietää, että minä elän säännöllisesti, virkkoi Juho
poskilla kuumeinen puna.

Ystävällinen rouva löi käsiään yhteen.

-- Herra siunatkoon! Enhän minä sellaista? Minä vain tarkoitin, että
Juho on kenties -- saanut rukkaset.

Juhon povessa kiehui. Hänen teki mieli jo vastata äkäisesti, mutta hän
hillitsi itsensä.

-- Rukkaset --? Kuka minulle olisi sellaiset antanut? Ehkä Margareeta?

Rouva Fagerholm ei yhtään loukkaantunut. Hänellä ei olisi ollut mitään
sitä vastaan, että Juho olisi seurustellut enemmän Margareetan kanssa.
Hän oli sitä joskus salaa toivonutkin. Saada tyttärensä kunniallisesti
naitetuksi -- oli hänen samoinkuin muidenkin äitien salainen toivomus.
Mutta -- se täytyi Juho Kostiankin myöntää -- rouva Fagerholm ei ollut
pienimmälläkään tavalla sitä asiaa auttanut -- paremmin häneen kuin
Helgeenkään nähden.

-- Ei. Janne käsittää minut väärin. Minä tarkoitin, että Janne rakastaa
Johanna Langia.

Juhon sydämeen koski. Pitikö hänen nyt kieltää rakkautensa? Eikö
rakkaus ollut pyhä asia niinkuin uskokin, jonka oli velvollinen
tunnustamaan, jos joku sitä kysyi?

-- En... enkä ole koskaan rakastanut, vastasi hän jyrkästi. -- Mistä
täti Fagerholm on sellaisiin ajatuksiin tullut?

-- Minä olen vain ollut panevinani merkille ja sitäpaitsi... Hän
keskeytti Juhon jäädessä jännityksellä odottamaan, mitä tuota viimeistä
sanaa seuraisi.

-- ... sitäpaitsi ei Johanna Lang sitä kieltänyt, kun kerran puhelin
hänen kanssaan.

Juho Kostiaa kadutti, että oli asettunut niin jyrkälle kannalle. Nyt
olisi ollut soma kysyä, mitä Johanna Lang oli puhunut, -- mutta se ei
nyt enää käynyt päinsä. Täti Fagerholm saattaisi arvata koko asian, --
jollei jo ollut arvannut.

-- Mitä neiti Lang on mahdollisesti puhunut, luettakoon kokonaan hänen
omalle tililleen. Minä en ole koskaan vakavasti tarkoittanut.

Rouva Fagerholm huokasi pitkään. Niinkö se olikin. Hän oli päinvastoin
pitkin syyslukukautta ollut panevinaan merkille... mutta Jannen
puolelta saattoi asia hyvinkin olla niin, kuin hän sanoi.

-- Seurustellaanhan sitä muutenkin tässä maailmassa, jatkoi Juho
hetkisen kuluttua ja nyt oli hänen äänensä jo varmempi.

Rouva Fagerholm nousi ja meni hakemaan mikstuuraa. Hän antoi Juholle
aimo ryypyn. Se tuntui tekevän hyvää. Vilunväreet lakkasivat
vähitellen. Rouva Fagerholm poistui luvaten lähettää aamiaisen
kamariin. Juho jäi yksin.

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän kieltänyt rakkautensa?

Se oli totta. Hän oli tavallaan tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan
kieltämällä sen, mikä oli tosinta, pyhintä hänen elämässään.

Se oli kurjaa!

Uusi tuska sai hänet saaliikseen. Mustasukkaisuuden ja rakkauden
lisäksi hyökkäsi tämä kolmas hänen kimppuunsa: -- tunne, että hän oli
kieltänyt totuuden. Sen hän oli aina leimannut suurimmaksi synniksi.
Hänen omatuntonsa oli kehittynyt ihan sairaalloisen herkäksi tässä
suhteessa. Hänen oli joskus täytynyt mennä toveriensa luo pyytämään
anteeksi pahoja ajatuksiaankin. Niin herkkä hän oli. Se oli kai monessa
polvessa perittyä uskonnollisuutta, joka Perä-Pohjolassa välistä
pukeutui hyvinkin omituisiin muotoihin. Hän oli toisinaan taistellut
sitä vastaan yrittäen vapautua siitä. Välistä se oli onnistunut, --
mutta usein hän sai viettää pitkän iltahetken sydämensä ristiriitoja
selvitellessään. Kieltämättä hän oli jonkun verran hermostunut, --
mutta sehän ei asiaa auttanut -- pikemmin päinvastoin.

Nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kypsynyt tuomiolle. Kieltää paras
osa itseään -- sehän oli kuolemansynti. Rakkaus Johanna Langiin oli
herättänyt hänen sydämessään eloon kaiken sen hienon, sen herkästi
soivan, joka oli perintöä isältä. Heidän, Kostioiden, sydän oli pieniä
kelloja täynnä -- pieniä kuin vanamon kukat, -- mutta jokaisesta niistä
lähti erinkaltainen, hillitty sävel, jonka vain hiljaa kuunnelIen
erotti. Juho Kostia oli kuunnellut näitä säveliä lapsuudestaan
asti, -- siitä saakka kuin muisti. Mitä erilaatuisimmat pikku
tapahtumat saivat nuo kellot heläjämään: -- ensimmäisen juhannuskukan
ilmestyminen kotivainion reunaan, ensimmäisen peipposen viserrys
metsässä, jänkälinnun surunvoittoinen piipitys kesäyön hiljaisuudessa
ja kellastuneen syyslehden putoaminen mättään koloon. Erilaisia
säveliä, erilaisia tunnelmia -- vienoja, herkkiä kuin tuulen henkäys,
jotka toisinaan yhtyivät sanoin selittämättömäksi, riuduttavaksi
kaipaukseksi, mikä toi mieleen laskevan auringon viimeisen hohteen
sammaloituneen saunan kylkeen. Tuo vanha sauna muuttui silloin maailman
pienoiskuvaksi, joka puheli: 'Kaikki lahoo ja hajoaa kerran'. --
Sellaisina hetkinä oli vaikea ymmärtää, että saunan ympärillä oli
päivällä juostu, oltu piilosilla, hiivitty sisälle saunaan, joka
risahteli ja tuoksui kuivilta koivunlehviltä, -- pilkistetty ulos
pukuhuoneen rikkinäisestä ikkunasta. Laskevan auringon valossa oli
pukuhuoneen rikkinäinen ikkunakin näyttänyt vain ammottavalta aukolta,
josta Jumala kurkisti ihmisen sieluun havaiten sen köyhäksi ja tyhjäksi.

Tällainen sydän tarvitsi vain joko ulkoa- tai sisästäpäin tulevan
sysäyksen antaakseen kellojensa soida -- murheen sävelin, riemun
sävelin -- miten kulloinkin. Juho Kostia oli sen sysäyksen saanut
edellisellä lukukaudella: -- hän oli tavannut Johanna Langin. Rakkaus
oli leimahtanut ilmituleen. Se oli pannut kaikki nuo pienet kellot
heläjämään. Ne olivat soittaneet kukin eri säveltään -- toiset
surumielisesti, toiset voitonvarmasti -- yhtyen lopuksi ilon ja ikävän
sekaiseen yhteissointuun:

    Oi, sydän, joka rakastat ja kuolla tahdo et!
    Ja kuitenkin jo kuolemaa samassa kaipailet!
    On onni suurin, korkehin, elää ja rakastaa.
    Mut tuskan loppu lauhkehin on kuolo, kirkkomaa...

Siinä oli noiden pienten kellojen yhteissoitto, se heläjävä kilkutus,
joka sai sydämen joko onnesta paisumaan tahi hiljaisesti alistumaan
kohtaloonsa.

Hän, Juho Kostia, oli kokenut pyhän tulen voiman. Hän oli elänyt siitä
ja kärsinyt siitä, -- mutta se oli kuitenkin ollut hänen kallein
sisäinen aarteensa. Nyt hän oli kieltänyt sen.

Juho Kostia heitteleikse vuoteellaan. Hänen rintaansa pusertaa sanoin
selittämätön tuska. Hän loihtii sielunsa silmäin eteen Johanna
Langin kauniit kasvot. Hän tuijottaa niihin apua etsien -- kuin
roomalaiskatolilainen Neitsyt Maarian kuvaan.

"Anteeksi, Johanna! Olen kieltänyt rakkauteni, jonka sinä jalkoihisi
tallaat. Mutta se on sinun asiasi, se ei kuulu minulle. Olen kieltänyt
rakkauteni, joka riemuineen, kärsimyksineen on kuitenkin sydämeni
omaisuus, sen pyhä tavara. Anteeksi, Johanna!"

Hän on vaipunut jonkunlaiseen horrostilaan. Kuume takoo ohimoissa,
kuumat ja kylmät laineet soutavat suonissa, käsi pusertautuu nyrkkiin
auetakseen jälleen, ja etsii haparoiden jotakin, johon tarttuisi,--
mutta ei löydä muuta kuin sängyn reunan. Siihen se pusertautuu
tuskaisesti kiinni.

-- -- -- -- --

Illalla haettiin lääkäri. Hän totesi Juhon sairastuneen
keuhkokuumeeseen.

Lääkäri kertoi useammasta samanlaisesta tapauksesta, joita viime
viikolla oli sattunut pääkaupungissa. Hän oli nuori mies, vasta
aloittanut praktiikkansa. Hän nosteli hermostuneesti olkapäitään ja
levitteli avuttoman näköisenä käsiään.

Voi olla, voi olla. Ehkä hän on seissyt ulkona kylmässä tuulessa... Voi
olla. Mutta keuhkokuumetta se joka tapauksessa on.

Hän määräsi potilaan vietäväksi sairaalaan.

-- -- -- -- --

Kun Johanna Lang illalla tuli Fagerholmille, sai hän kuulla
tapauksesta. Hän kävi merkillisen vähäpuheiseksi ja lähti ennen pitkää
pois. Sen panivat tietysti kaikki merkille, Helge Hollanderkin.

Mutta sitä, ettei Johanna Lang huolinut Helgeä saattajakseen, eivät
tienneet muut kuin asianomainen itse. Helge istui alakuloisena
kamarissaan.

Sinä iltana hän ei kerjännyt Margareetalta "hyvää yötä", vaikka tämä
sitä odotti.



3.


Muutamassa "Kirurgin" yksityishuoneessa lepää Juho Kostia valkoiseksi
maalatussa rautasängyssä. Hän on hourinut monta päivää ja valvomisesta
väsyneelle hoitajattarelle on tuottanut suurta vaivaa hänen
vartioimisensa. Sillä Juho Kostia on ollut tavattoman vaikeasti
hoidettava potilas.

Onpa väsynyt sisar saanut kuulla katkelmia romanttisesta tarinasta,
joka toisinaan on ajanut punan hänen poskilleen. Hän on tosin tottunut
sellaiseen, mutta tässä "tapauksessa" on kertautunut muuan nimi
alinomaa: -- Johanna. Se oli lausuttu mitä erilaisimmin äänenvärein
ja vivahtein -- milloin hellästi, pehmeästi kuin lapsen kuiskaus,
milloin vaikeroiden, tuskasta väräjävin äänin, joka on saanut valvovan
sisaren silmät kostumaan. Oi, kuinka suuren rakkauden voi ihmissydän
sisältää! -- Hoitajatar on ajatellut vuoroin kateudella vuoroin vihalla
sitä tuntematonta, jolle nuo monet tuskaiset ja lempeät sanat olivat
lausutut. Kerran on tuntematon yrittänyt sairasta katsomaan, -- mutta
saatuaan kuulla tämän hourailevan -- punehtuvin poskin kiiruhtanut
pois. Häpesikö hän nuoren ylioppilaan rakkautta? Tätä kysymystä on
sairaanhoitajatar mietiskellyt.

Mutta onhan sisar sellaisessa ammatissa, jossa värisevin sydämin sai
katsella elämän kulkua kuin syrjästä -- itse koskaan pääsemättä mukaan.
Ja -- kukaties on hänelläkin oma "tarinansa", joka ehkä on ollut
välillisenä syynä hänen nykyisen toimensa valintaan.

Nyt on sairas rauhallisempi. Hän on jättänyt taakseen ne
ruskeahiekkaiset, aurinkoiset puistokäytävät ja pitkät laiturinpäät,
joilla hän on kuumehoureissaan liikkunut. Heitä on ollut kaksi,
tyttö ja poika -- ja toisinaan he ovat kieppuneet laiturin päässä
kuin kaksi kärpästä päreen nokassa. Käsittämätön voima on nostanut
heidät korkeuteen, taivaan pilvien reunustamalle partaalle, jolta
Jumala on isällisesti ojentanut heille kätensä -- kuin auttaakseen
heidät onnellisesti maihin. He ovat astuneet pilvien keskitse -- kuin
merihädästä pelastuneet rantamaininkien pärskeestä -- enkelijoukkojen
laulaessa: "Norra hamnen! Norra hamnen!" Juhon sydän on paisunut
riemusta kuullessaan, että taivaassakin puhuttiin samaa helskyvää
kieltä, joka kumpusi hänen rakkaan Johannansa huulilta kuin kirkas
hopeavirta. -- He olivat astelleet taivaan kukoistavia käytäviä käsi
kädessä, -- kunnes äkkiä olivat pysähtyneet taulun eteen, johon oli
kirjoitettu: "Paperien heitteleminen teille kielletty!" Seuraavassa
hetkessä oli seutu muuttunut ja he olivat käyskelleet Korkeasaaressa
Johannan liverrellessä: "Vi ska' si på renen!" Ja kas: -- siinä oli
seisonut heidän edessään surkean näköinen otus, joka juuri vaihtoi
karvaa. Johanna oli lausunut: "Usch, va' den ä' ful!" Hänen sitä
sanoessaan oli Juhon selkää karsinut kylmä viima. Seuraavassa hetkessä
hän oli ollut yksin -- kaukana kotoisilla mailla -- poron viilettäessä
lumista lakeutta pitkin ja hänen läimäytellessään sitä hihnalla
kupeille. Jokainen hihnan läimäisy oli merkinnyt: Miksi hylkäsit
minut? Katso, näin hurjapäiseksi minä olen muuttunut. Minä pieksän
porosta hengen! -- Kunnes seuraavassa silmänräpäyksessä revontulet
olivat leimahtaneet palamaan hulmuten monivärisinä kuin mustalaisen
huivi tuulessa. Ja ääni oli puhunut korkeudesta: "Kirjoituspöytämatto!
Ota vastaan taivainen lahja!" Revontulet olivat pudonneet alas ja hän
oli istunut kamarissaan kotitalossa katsellen polvillaan lepäävää
kirjoituspöytämattoa, jonka hopeiset kirjaukset himmeässä kynttilän
valossa olivat sädehtineet kuin tähdet.

Tällaisia kuumekuvia oli hänen polttavassa päässään risteillyt
lukemattomia. Mutta kaikilla niillä oli ollut sama kahtalainen
ominaisuus: -- ne joko tuottivat ääretöntä iloa tahi tukahduttavinta
tuskaa. Toisinaan, selvempinä hetkinään hän oli tuntenut hennon käden
pitelevän omaansa. Silloin hän oli kuiskaten puhellut: "Johanna, näin
me kuljemme yhdessä läpi elämän tuskan ja riemun!" Mutta Juho ei ollut
tiennyt, ettei hento käsi kuulunut Johannalle, vaan hänen vuoteensa
vieressä valvovalle sairaanhoitajattarelle.

Lääkäri oli sanonut:

"Hänellä on harvinaisen vahva sydän ja se pelastaa hänet."

Ja lääkäri on oikeassa. Sillä muutamana aamuna tammikuun lopulla on
kuume poissa ja Juho avaa silmänsä täysin tajuisena.

Hän näkee valoisan huoneen, valkeaksi kalkitut seinät, siistin pöydän
ikkunan edessä, jolla komeilee tuoksuva hyasintti.

Sen on edellisenä päivänä lähettänyt Johanna Lang, joka tähän saakka ei
ollut uskaltanut käydä häntä katsomassa kuultuaan hänen hourailevan.

-- Missä minä olen?

Juho katselee kummastuneena valkopukuista sairaanhoitajatarta, joka
istuu pöydän ääressä -- kädessä pieni, valkoinen nimikortti. Siihen on
kirjoitettu: 'Sydämellinen tervehdys! Toivoen pikaista paranemista.
Ristilukki.'

Lääkäri oli kieltänyt hoitajatarta ilmaisemasta sairaalle kukan
alkuperää samoinkuin näyttämästä nimikorttia.

Hoitajatar pistää kortin taskuunsa ja kääntyy potilaan puoleen.

-- Te olette sairaalassa ja nyt te paranette pian.

Juhon katse ilmaisee hämmästystä.

-- Sairaalassa? Kuinka olen tänne joutunut?

-- Te olitte kuolemansairas ja lääkäri määräsi teidät tänne.

Nyt rupeaa Juhon tajunnassa selkenemään. Hän muistaa tulopäivänsä ja
sitä seuranneen surkean illan. Hän muistaa sairastumisensa ja rouva
Fagerholmin mikstuuran. Onko hän todellakin ollut niin sairas, että on
joutunut tänne?

-- Olenko minä kauankin maannut täällä?

-- Kokonaisen viikon.

Kokonaisen viikon! Se oli käsittämätöntä.

-- Ja tajutonna koko ajan?

-- Niin... mutta teidän pitää nyt levätä. Lääkäri on kieltänyt teitä
puhumasta. Te olette hyvin heikko vielä.

Kyllähän Juho sen itsekin tunsi. Hän katsahti käsiinsä. Ne olivat
laihat ja kalpeat ja vatsa tuntui hävinneen olemattomiin.

Mutta yhtä seikkaa hän halusi vielä tiedustella. Hän epäröi,
uskaltaisiko kysyä sitä.

-- Olenko minä... puhunut paljon?

Hoitajatar pudisti päätään. Juho ei päässyt selvyyteen, mitä hän
tarkoitti.

-- Minä meinaan... hourannut.

-- Ette yhtään! Te olette maannut tajutonna koko ajan.

Sen Juho saattoikin uskoa. Hänen ruumiinsa oli puutunut kauttaaltaan.
Häntä ei kai oltu saatettu liikuttaa ollenkaan.

Hän mieli vielä kysyä jotakin, mutta aivankuin arvaten potilaan
ajatukset nousi hoitajatar ylös, astui hänen luokseen, otti kädestä ja
sanoi vakavasti, mutta lempeästi:

-- Nyt, herra Kostia, teidän pitää totella. Te ette saa puhua. Muuten
lääkäri kiukustuu.

Juho nyökäytti päätään. Hyvä oli. Hän saisi kuitenkin ajatella.

Hoitajatar poistui jättäen hänet yksikseen.

Juho kiinnitti huomionsa pöydällä olevaan kukkaan. Hyasintti! Hän veti
keuhkoihinsa kukan suloista tuoksua. Johanna Lang rakasti erikoisesti
hyasintteja.

Hän muisti viimeisen syntymäpäivänsä. Se oli ollut lokakuun alussa. Hän
oli saanut Johanna Langilta kauniin, punaisen ruusun.

'Janne, olisin tuonut sinulle hyasintin, mutta niitä ei saa nyt.'

Se oli tapahtunut heidän tutustumisensa alussa. Hän oli jo silloin
ollut selvillä tunteestaan. Punainen ruusu kirjoituspöydällä oli
heloittanut kuin paratiisin kukka. Hän oli lukenut hepreaa sen
tuoksun ympäröimänä ja raamatun kertomus Saaronin ruususta oli
kirkastunut hänelle. Siihen liittyi välttämättömästi tyttö, kukkea,
uljasvartaloinen impi, joka koristi ruusuilla sodasta palaavan sulhonsa
majan. Hän oli lukiessaan toisella kädellä hivutellut ruusun runkoa ja
hänestä oli tuntunut suloiselta, kun piikkien terävät kärjet pistivät
sormenpäätä.

Silloin hän ei ollut ajatellut muuta kuin että hän rakasti ja oli
rakastettu -- sekä että hänellä edessään oli heprealainen teksti,
joka piti osata kertauksessa. Sen jälkeen hän tapaisi Johanna Langin.
Todennäköisesti tämä tulisi häntä jo yliopiston kulmassa vastaan.
Niinkuin oli tullutkin...

Mutta nyt -- nyt oli tammikuun loppupuoli. Ensimmäiset hyasintit
ilmestyivät kukkakauppojen ikkunoihin -- hyasintit, Johanna Langin
lempikukat. Ja Helge tietysti veisi hänelle ensimmäisen...

Syvä alakuloisuus valtasi hänet. Johanna ei nähtävästi ollut käynyt
häntä katsomassa.

Hänen piti päästä varmuuteen. Hän painoi soittokellon nappia.

-- Onko minua kukaan käynyt katsomassa?

Ovelle ilmestynyt hoitajatar katseli häntä tarkkaavasta Sanoisiko
hän totuuden vai eikö? Lääkäri oli maininnut jotakin 'onnettomasta
rakkaudesta' ja arvellut, että olisi onni poikaraukan päästä irti
niistä ajatuksista. Mielen rauha ja tyyneys olisi hänelle nyt kaikkein
paras.

-- On... eräs herra ja rouvashenkilö.

-- Eikö muita?

-- Heillä taisi olla muassaan muuan nuori neiti.

Juho veti syvään henkeä. Hänen poskensa punehtuivat ja silmät
rupesivat oudosti hehkumaan.

-- Neiti? Mikä hänen nimensä oli?

-- En muista... Fagerlund tahi jotakin sinnepäin. Margareeta.

Hehku sammui Juho Kostian katseesta ja alakuloisena hän silitteli
peitteensä reunaa. Hän huokasi syvään.

-- Herra Kostia ei tottele minua. Minä olen kieltänyt teitä puhumasta.

-- Kyllä minä tottelen, lausui Juho nöyrästi ja hänen äänensä värähti
avuttomasti.

Sairaanhoitajattaren kävi häntä sääli. Mutta mikäs auttoi. Poloinen
poikariepu! Hänet piti saada terveeksi. Hänen parantumisensa
nykyinenkin aste oli jo pikkuinen ihme. Sellainen ankara keuhkokuume,
josta toipumiseen tarvittiin kaikki sielun ja ruumiin voimat. Pitikö
hänen nyt totuus ilmaisemalla kiihoittaa potilasta ja siten estää häntä
lepäämästä. Se tummatukkainen neiti, joka kerran oli käynyt sairasta
kysymässä ja sitten -- kuultuaan tämän hourailevan -- poistunut
punaisena kuin piooni, ei ansainnut yhtään myötätuntoa. Oli parasta,
että sairasta autettiin irtaantumaan hänestä, maksoi mitä maksoi. Sen
verran oli hoitajatar Juhon katkonaisista lauseista päässyt selvyyteen,
että tämä kanta oli kaikkein paras.

-- Herra Kostia ei saa soittaa minua muulloin kuin silloin, kun jotakin
todella tarvitsette.

Hoitajatar meni.

'Jotakin todella tarvitsette'. Tällä hetkellä olisi Juho Kostia
'todella' tarvinnut vain yhtä: -- Johanna Langin rakkautta. Se
hänet olisi parantanut. Se hänet olisi jälleen auttanut saamaan
elämästä kiinni. Mutta nyt, kun tämä ainoa häneltä kiellettiin, oli
samantekevää, miten hänen kävi.

Miksi ei Jumala ollut korjannut häntä pois, kun hän jo oli seissyt niin
lähellä iäisyyden portteja? Mitä järkeä siinä oli, että hänen annettiin
'parata', 'toipua' -- jatkamaan toivotonta, harmaata elämää? Tarvitsiko
häntä kukaan? Kirkko, seurakunta? -- Mitä teki kirkko papilla, jonka
lohdutuksen malja oli viimeistä pisaraa myöten tyhjä? Eikö ollut
kohtalon ivaa, että hänen kaltaisensa piti ojentaa malja janoisen
huulille ja sanoa: 'Juo!'

-- Ei, kuolla pois, se olisi kaikkein parasta, kuolla täällä
sairaalassa, jossa oli totuttu kuolemaa näkemään. Siinä olisi ollut
järkeä. Kuoleman talo oli kuolevia varten.

Ja -- kuka häntä sitten olisi surrut? Niin... isä ja äiti. Mutta heillä
oli uskonsa ja he olisivat sen kyllä kestäneet. Johanna olisi itkenyt
kaksi ja puoli kyyneltä ja hakenut lohdutusta Helge Hollanderin sylistä.

Elämä oli järjetöntä alusta loppuun asti. Se teki ihmiselle saman
tempun kuin Jäämeren kalastaja tainarille: tämä viilsi kalan vatsan
auki, riisti maksan, heitti kalan mereen ja pilkkasi: 'Ui matkoihisi!'

Sillä eroituksella vain, että elämä riisti sydämen.

Elämä oli tyly ja kova. Taivaallinen tuomari tuntui sangen vähän
piittaavan maan lasten kohtalosta.

Taivaassa hänellä pikemminkin olisi ollut jotakin tehtävää: -- hän
olisi rukoillut esirukouksia Johanna Langin puolesta tämän kauniiden
silmien tähden. Sellaiset sopi kyllä pelastaa... Jumalankin, sillä
ne olisivat kyllä kaunistuksena... taivaassakin. Nyt hän ei voinut
rukoilla hänen eikä itsensä puolesta.

Mutta oliko hän niin varma taivaaseen pääsystä?

Eikö ollut mahdollisempaa, että hän olisi joutunut sinne toiselle
puolelle? Sellainen viulunsoittaja ja tyttöjen narri! Ehkä paholainen
olisi pannut hänen lausumaan Robert Burnsin runoa 'Hannalle'
-- päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Siinä olisi ollut hänen
iankaikkinen kadotuksensa.

Hänhän oli viime aikoina melkein tyyten jäänyt kirkosta pois. Soitteli
kaiket sunnuntait ja rustasi lemmenlauluja; ajatteli sakramenttiopin
luennoillakin vain Johannaa, kuvitellen alttarivaatteisiin hänen
päätään pienet enkelin siivet niskassa ja käsi poskella. Sellainen
teoloogi... oikea publikaani!

Juho Kostiasta tuntui tällä hetkellä, ettei hän nurkuisi, joutuipa hän
kumpaan paikkaan hyvänsä. Hänelle, joka ei voinut uskoa iankaikkiseen
kadotukseen ja joka sen vuoksi tuskin pääsisi taivaaseen, olisi ollut
suurin onni päästä osalliseksi 'jumalattomien hävityksestä'. Se olisi
ollut parasta hänelle, jonka sydämen rakkaus oli jo tuhkaksi polttanut.

Kuume tuntui palaavan. Eipä hän tainnut tästä nousta.

Nyt tuli lääkäri. Hän oli vanha mies, hiukan kumarainen, hiukset ihan
lumivalkeat ja posket kuopallaan. Mutta silmät tekivät miellyttävän
vaikutuksen; niistä loisti sydämellinen hyvyys.

-- No, nuori mies, kas nyt on vaikeus voitettu! Nyt ruvetaan
paranemaan, vai kuinka?

Hän koetti valtasuonta ja hänen kasvoillaan häivähti huolestunut ilme.

-- Kuumetta hiukan, mutta (hän katsahti hymyillen Juhoa silmiin) sen me
ajamme pois. Eikö niin?

-- Eipä minusta taida olla mihinkään enää.

Lääkäri nauroi.

-- Kuulkaapa, nuori mies, tuollaiset sanat ovat luvattomia teidän
iällänne. Ne ovat luvattomia vielä minunkin iälläni ja minulla on
sentään jo valkea pää. Hänen olemuksestaan huokui tyynnyttävää
varmuutta, joka teki tavattoman hyvää. Oliko hän mahtanut elämässä
kärsiä?

Aivan kuin arvaten potilaan ajatukset virkkoi lääkäri katsoen Juhoa
kiinteästi silmiin:

-- Minä olen menettänyt vaimon ja kaksi täysikasvuista poikaa. Minä
olen elämässä aivan yksin, mutta juuri senvuoksi ovat kaikki täällä
olevat minun lapsiani.

Hän painosti sanaa 'juuri'; Juho pani sen merkille.

Hän määräsi lääkkeitä, keskusteli puoliääneen hoitajattaren kanssa,
vilkaisi kuin sivumennen pöydällä kukkivaan hyasinttiin ja kääntyen
Juhon puoleen virkkoi hymyillen:

-- Tuo kukan tuoksu ei ole teille terveellinen. Minä en ymmärrä, kuinka
hoitajatar -- (hän katsahti ankarasti hoitajattareen).-- Me viemme sen
pois!

Ja ottaen hyasintin käteensä hän poistui huoneesta kuin mies, joka
suorittaa sankariteon.

Hoitajatar toi lääkettä. Juho nautti sen vastustelematta. Lääkärin
käynti oli tehnyt häneen rauhoittavan vaikutuksen.

-- Kuka lääkäri se oli?

-- Tohtori Selán.

Aivan oikein. Kumma, kun hän ei ollut häntä ennemmin tuntenut. Hänhän
oli tavallaan kuuluisuus. Juho oli kuullut hänen joulunviettotavastaan.
Tohtori tilasi vaivaistalosta muutamia vanhuksia joka jouluaatto
kotiinsa. Niiden kanssa hän sitten vietti iltaa, soitti ja lauloi.
Ja lopuksi he kaikki istuivat illallispöytään syömään lipeäkalaa ja
riisipuuroa. Kello 10 tulivat vaivaistalon hevoset hoidokkaita hakemaan
ja tohtori jäi yksin.

Juho oli kerran -- käydessään erään pääkaupungin papin kanssa
vaivaistalolla puhumassa -- kuullut pastorin kysäisevän muutamalta
harmaapäiseltä vanhukselta:

--. No, toivooko se Vinkvist ensi joulunakin pääsevänsä tohtori Selánin
kesteihin?

Johon vanhus oli kirkkain silmin vastannut:

-- Kyll' mar mä vieläkin polttaisin yhren sellaasen sikarin ko viime
joulunakin. Mä luulen, ettei taivaassakaan ol' parempii.

Juho oli tiedustellut pastorilta, mitä miehiä tohtori Selán oli,
ja saanut hiukan yliolkaisen vastauksen: hän oli jonkunlainen
tolstoilainen, mutta perin hyvä ja rehti mies siitä huolimatta.

Hän jäi miettimään. Merkillistä, että tohtori Selán jaksoi niin
toimellisesti hoitaa virkansa, ruokkia auliisti köyhiä ja kovaosaisia,
vaikka olikin elämässään kärsinyt raskaita tappioita. Hänelle oli
selvinnyt elämän tarkoitus: -- se ei ollut elämistä itseä, vaan
muita varten. Siitä kai johtui hänen rauhallinen, tyyni katseensa ja
ystävälliset sanansa...

... Kuinka toisella tavalla tohtori Selán suhtautui elämään kuin hän.
Hänhän oli ollut surussaankin itsekäs, -- hautonut omia mielialojaan ja
katkeroituneena halunnut kuolla. Olihan maailma onnettomia täynnä ja
kutkapa niitä osasivat paremmin hoitaa kuin juuri ne, jotka itse olivat
onnettomia.

Näin ollen -- saattoi vastoinkäymisestä, surusta, muodostua elämän
parhaita liikkeellepanevia voimia, -- kunhan ihminen vain osasi
sijoittaa surut oikealle paikalleen: -- sydämen rauhalliseen,
hiljaiseen soppeen. Siellä ne vähitellen kirkastuisivat -- muodostuen
aarteiksi, jalokiviksi, jotka tekivät ihmisen rikkaaksi...

Hänelläkin oli kutsumus, papin jalo, pyhä toimiala. Siinä työssä hänen
tuli lohduttaa murheellisia.

Kuka osasi paremmin lohduttaa kuin se, joka itse tiesi, mitä
lohduttomuus oli. Kuka osasi paremmin ruokkia nälkäistä kuin se, joka
itse oli nälkää nähnyt.

Juho Kostia painoi silmänsä umpeen. Hän näki kauniin näyn: -- hän oli
kulkemassa yli kukkivan kedon kirkkoa kohti, joka seisoi kummulla
jonkun matkan päässä pappilasta. Kellot soivat papille. Hänellä oli
kädessä evankeliumikirja ja päivän tekstin muodostivat Vapahtajan
sanat: 'Minä annan teille levon.'

Hän oli pappi ja matkalla jumalanpalvelukseen. Hänen virkansa oli
lohdutus.

Rauha hiipi hänen poveensa ja hän nukahti.



4.


Juho Kostia istuu Nikolainkirkossa. Hän on ruvennut käymään
jumalanpalveluksissa, varsinkin iltajumalanpalveluksissa. Tuo viiden
ja kuuden välinen aika oli tavallisesti se, jolloin Johanna Lang tuli
Fagerholmille käymään. Juho Kostia pakeni siksi ajaksi pois, temppelin
hiljaiseen rauhaan.

Hän oli ruvennut vakavasti valmistautumaan pyhään tehtäväänsä.
Jokainen, joka oli aikaisemmin hänet tuntenut, ihmetteli hänessä
tapahtunutta suurta muutosta. Hän ei nauranut juuri koskaan enää. Hän
kulki totisena kuin lihansa kiduttaja haastellen harvakseen kuin vanha
maalaispappi. 'Löytyisiköhän Tuomas Kempiläisen kirjaa "Kristuksen
seuraamisesta"... latinaksi? -- "De imitatione Christi"?' Hän piti
paussin kahden viimeisen sanan välillä ja 'Christi' lausuttiin
juhlallisesti kuin alttarilta.

Häneen suhtauduttiin erikoisella kunnioituksella. Tuo vakava, kalpea
teoloogi, jolla oli kaulaan saakka napitettu musta liivi, teki
arvokkaan vaikutuksen. Kirjakauppa-apulainen juoksi portaissa kuin
orava tuoden pyydetyn kirjan. 'Se on hiukan kallis... Saksan markan
kirjakauppakurssi... nähkääs.' Juho kaivoi totisena lompakostaan
setelin, sai kirjan ja lähti.

Nyt hän istui iltaisin kamarissaan niinkuin munkki kammiossaan,
tutkien Tuomas Kempiläistä. Latina oli kouluaikana ollut hänen
vahvoja puoliaan. Siksipä oli erikoinen nautinto tutkia Kempiläistä
alkukielellä. Häntä huvitti kirjoittajan paikka paikoin käyttämä
munkkilatina. Siinä oli jotakin erikoisuutta -- niinkuin hänen
kotimaakuntansa Lapin murteessa.

Fagerholmilla suhtauduttiin häneen arasti. Kaikki olivat kuin
varpaillaan hänen edessään. Häntä kiusasi toisinaan rouva Fagerholmin
tutkiva katse. Vahtimestarikin oli muuttunut hiljaiseksi. Oli kuin
olisi koko pöytäseuraa painanut tuon heikolta näyttävän teoloogin
läsnäolo. Se laskettiin tosin sairauden syyksi, -- mutta siitä
huolimatta se teki painostavan vaikutuksen. Juho ei enää koskaan jäänyt
juttelemaan kahvipöytään: -- hän pelkäsi Johanna Langin ilmestymistä.
Usein hän kuunteli ovikellon soittoa hermostuneena, levottomana;
silloin vaihtelivat värit hänen kasvoillaan. Hän oli kyllä oppinut
eroittamaan Johannan soiton kaikista muista. Siinä oli alkuaikoina
ollut jotakin voitonvarmaa, kuin riemuitsevaa. Nyt oli siihenkin
ilmaantunut jotakin arkaa, anteeksipyytävää. Margareetakin sen huomasi.

'Se on Johanna. Kaikki ovat niin muuttuneet. Hänkin painaa ovikellon
nappia kuin kerjäläinen...'

Urkujen pauhu täytti kirkon holvit. Juho antautui sävelten vietäväksi;
hän ei veisannut mukana, hän kuunteli.

Sävel toi mieleen kuvan pitkästä kulkueesta, joka vaelsi maasta
taivaaseen. Se oli palmukulkue, jonka etunenässä ratsasti Vapahtaja.

_Dominica palmarum_ -- palmusunnuntai. Se oli kaunis sunnuntain nimi
ja se sopi tähän kevätaikaan, jolloin maa virkosi talven vallan alta.
Siinä nimessä kajahteli kellojen soittoa. Se toi mieleen iloisia
kasvoja, ystävällisiä tervehdyksiä -- ja ennen kaikkia purojen ja
pellon ojien solinaa. _Dominica palmarum_ oli sunnuntailapsi kaikkien
muiden pyhäpäivien joukossa.

Pappi oli noussut saarnatuoliin. Hän ryhtyi lukemaan päivän
epistolatekstiä. Se oli kirje Laodikean seurakunnalle ja siinä
sanottiin muun muassa: 'Minä tiedän sinun tekosi, et ole kylmä etkä
palava; oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'

Juhon ajatukset saivat vauhtia, -- mutta -- ne eivät pysähtyneet
Laodikeaan, ne kulkivat toista suuntaa: -- ne lähtivät Vantaankoskelle
ja Vanhaankaupunkiin.

Fagerholmilaiset olivat päivällä tehneet "palmunhakuretken". He olivat
menneet Vantaankoskelle. Häntäkin oli pyydetty mukaan, mutta hän ei
ollut lähtenyt; hän oli arvannut, että Johanna Lang liittyisi seuraan.
Helgen puheista se oli käynyt ilmi. Hän oli siis jäänyt kotiin pikku
poikien kanssa.

Päivälliseksi he olivat palanneet punaposkisina ja reippaina. Rouva
Fagerholm oli pujahtanut hänen kamariinsa ja ojentanut kimpun lampaan
käpälällä olevia pajunoksia.

"Nämä käskettiin antaa Jannelle."

Kuka? Kuka oli käskenyt?

"No, Johanna Lang tietysti!"

Täti Fagerholm oli säteillyt sitä sanoessaan ja kuiskannut korvaan:

"Ei ole vielä kaikki toivo mennyt."

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Juho Kostia ymmärsi erinomaisesti
laodikealaisten sieluntilan: -- ne olivat Johanna Langeja kaikki.

Kuinka tavattomasti häntä oli piinannut Johannan mielialojen
vaihtelu. Hän rakasti, ilmeisesti rakasti -- ja toisin vuoroin ei
rakastanut. Rakkauden esineet vain vaihtelivat: -- hän ja Helge
Hollander vuoronperään. Paljon huokeampi olisi ollut sydämen tuskaa
kantaa, jos Johanna olisi ollut aivan kylmä häntä kohtaan; silloin
häntä olisi voinut ajatella kaukaisena, saavuttamattomana olentona.
Sydämen tuska olisi vähitellen lientynyt suloiseksi kaipaukseksi,
joka oikeastaan olisi ollut hiljaista iloa. -- Mutta tämä alituinen
piinapenkissä istuminen, -- se väsytti, se kulutti; se teki elämän ihan
sietämättömäksi...

Eikö Johanna Lang ollut hänen sairaalasta tulonsa jälkeen koettanut
päästä yhteyteen hänen kanssaan. Oli, oli monta kertaa. Juho muisti
useita eri tilaisuuksia. Kuka oli odottanut häntä yliopiston kulmassa
heti ensimmäisen luennon jälkeen, jolle hän tervehdyttyään oli mennyt?
Johanna Lang. Kuka oli kirjoittanut pari, kolme kertaa ja pyytänyt
tulemaan luokseen? Johanna Lang. Aina ja yhä uudelleen Johanna Lang.

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Kuka oli kerran kiinnittänyt kukan
hänen rintaansa ja sanonut: 'Vi ska' dekorera Janne'? Johanna Lang. Ja
kuka oli tänään kiinnittänyt pajunoksan Helge Hollanderin rintaan ja
sanonut luultavasti samalla tavalla: 'Vi ska' dekorera Helge'? Johanna
Lang.

Ja siitä huolimatta hän, Juho, oli saanut kimpun "palmuja" terveisiksi!

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'

Juho pyyhkäisi polttavaa otsaansa. Aina vain Johanna Lang! Joka
paikassa hän valtasi ajatukset -- yksin kirkossakin. Kaikki epistola-
ja evankeliumitekstit käsittelivät häntä: ainakaan ei hän voinut niitä
toisin tulkita. Tämäkin 'oi, jospa olisit kylmä tai kuuma' soveltui
Johanna Langiin...

Juho tarkasteli kirkon seiniä. Ne olivat hyvinkin puolitoista metriä
vahvat. Ne estivät kaupungin humun tänne kuulumasta. Mutta -- ne eivät
voineet estää häntä tuomasta kaupunkia sydämessään tänne. Hän kuljetti
sen tänne muassaan kuin kalliin tavaran -- tämän Helsingin Vantaineen
ja Vanhoine kaupunkeineen...

'Te viette mukananne kalliin tavaran savisissa astioissa.' Eikö
pappi lausunut tuota sanaa saarnatuolista juuri nyt -- ja eikö se
tarkoittanut häntä?

Eikö hän koskaan pääsisi tästä kaupungista eroon? Vetäisikö se häntä
puoleensa vielä vuosien takaakin -- niinkuin kuutamokaupunki vaeltajaa
"Doppelgängerissä"? Olisiko hänen osansa aina Helsinkiin tullessaan
muistaa noita surumielisiä sanoja:

    "In diesem Hause
    wohnte mein Schatz"?

Hänen rinnastaan pusertautui syvä huokaus ja hän painoi päänsä penkkiin.

Kuvat vierivät hänen sielunsa silmien ohitse, kuvat toistansa
kauniimmat.

Johanna Langin kamari Katajanokalla oli taivaan esikartano.
Sen kalusto, sen seinäpaperit, ikkunaverhot -- kaikki olivat
yliluonnollista tavaraa. "Välskärin kertomukset" ja Runebergin "Hanna"
saivat arvonsa vasta sitten, kun kuuluivat Johanna Langin kirjojen
joukkoon...

'Minun sieluni ikävöi ja halajaa Herran esikartanoihin. Milloin pääsen
Herran kasvoja näkemään?'

Juho Kostian olisi tehnyt mieli ääneensä nauraa. Puhuiko papin suun
kautta Jumala vai perkele? Juuri sinä hetkenä, jolloin hän muistoissaan
vaelteli Johanna Langin kamarissa, sinetöi pappi raamatunlauseella
hänen ajatustensa sisällön. Se oli kuin "amen" saarnan jälkeen.

Niin... niin... Katsokoon Herra taivaastaan armollisesti kurjan
teoloogin puoleen, joka on painanut päänsä kirkonpenkkiin eräässä
suuressa kaupungissa. Hän on tullut tänne Herran esikartanoita
etsimään, mutta kiusaaja johdattaa hänet Johanna Langin kamariin
Katajanokalla.

Kuumat kyyneleet täyttävät Juho Kostian silmät. Joku lähelläistujista
vilkaisee säälien nuorta miestä, joka itkee pää penkkiin painuneena.
'Synnin tie, synnin tie!' ajattelee säälivä sivustakatsoja. Ei, taivaan
tie, taivaan tie! -- mutta rakennettu niin kummallisesti, että se
kulkee -- Johanna Langin kamarin kautta...

'Erhetykset kuka ymmärtää?' Niin... siinä oli saarnaaja kerrankin
oikeassa! Erhetykset kuka ymmärtää --?

Hänen, Juho Kostian, täytyi itkeä kadonnutta onneaan. Ei hän syntejään
itkenyt. Synti --?... se käsite oli hänelle tällä hetkellä tuiki
vieras. Mitä oli synti? Mahdollisesti varkaus, huorinteko ja murha.

-- Mutta oliko rakkaus syntiä? Ei, ei, -- se oli vain tuskaa,
polttavaa, pistävää tuskaa...

Ja tämä tuska, joka on kuin ruumiillistunut olento, kuin nainen
kärsimyksen uurteet kasvoillaan, kuljettaa kirkon penkkiin kumartunutta
ylioppilasta ja sanoo: 'Katso, siinä on Johanna Langin koulu!'

Niin... siinä oli Johannan koulu, "Backlådan", -- niinkuin sitä
leikillä kutsuttiin. Vanha, hiukan ränsistynyt puutalo, mutta
täynnä tyttölapsia, suuria ja pieniä. Toiset olivat jo kehitysikään
puhjenneet, toiset leikkivät vielä lastenkamarissa. Mutta suloisia
olentoja kaikki tyyni, -- sillä heidän joukossaan oli yksi, joka teki
heistä kaikista enkeleitä: Johanna Lang.

Eikö Juho Kostia muistaisi aamuja, jolloin hän riensi ystäväänsä
vastaan saattaakseen tätä kouluun? Voiko häntä estää sitä ajattelemasta
urkujensoitto, joka nyt taas vyöryy kirkon holveissa? Pappi on sanonut
amenensa ja laskeutunut saarnatuolista alas. Hyvä -- hän ei siis enää
ollut Juho Kostiaa kiusaamassa. Tämä urkujensoitto teki sydämelle
hyvää. Se säesti ymmärtämyksellä hänen kulkuaan Johanna Langin rinnalla
Katajanokalta "Pakkilaatikon" portille.

... Ensin oli Johanna tullut yksin ja hän oli saanut seurata ihan
koulun portille saakka. Johanna oli jutellut johtajattaresta: se
oli ilkeä ihminen. Ja kun Johanna Lang sen sanoi, se piti uskoa.
Hän nimitti häntä 'priorittareksi'. Niin vartioitsi tyttöjään kuin
mustasukkainen nainen miehensä askeleita. Kutsui luokseen, jos kuuli
jonkun "seurustelevan". -- Hän oli nauranut ja lyönyt leikiksi: häneen
nähden ei Johannan tarvinnut peljätä. Tuskinpa johtajatar sentään
teoloogeja vihasi; ehkä hän tarkoitti polyteikkareita, jotka olivat
hiukan huonossa huudossa. 'Oh, vai polyteikkareita!' 'Niiden joukossa
on monta fiksua poikaa!' 'Sekin Palmroos, jonka Helge kerran toi
Fagerholmille, ja joka minulta otti sen tuumanpituisen tulitikunpätkän
hampaiden välistä... sekin oli fiksu poika!' Niinpä niin... mutta ei
johtajattaren mielestä. 'Sinä et ymmärrä! Johtajatar on kieltänyt
_kaiken_ seurustelun!' 'Ja minä olen vapaa oppilas.' Hohhoh, vai sillä
lailla! Vai uhkasi vapaapaikan menettämisellä! Se vanha humalasalko!
No, ei hätää... uhatkoon vain...; muutaman ylioppilaan isä oli varakas.
Voisihan tämä ylioppilas kirjoittaa isälleen... valehdella, että kaikki
oli kallistunut kaksinkertaisesti. Johannan vuoksi hän saattaisi senkin
synnin tehdä. Sitten käytäisiin koulua omilla varoilla... yhteisillä,
eikä priorittarella olisi mitään sanomista. Johanna olisi tietysti --
perinyt! Hahhaa!

Tyttö oli muikistanut suutaan. 'Pohatta!' Vai niin yksinkertaisesti
asiat järjestyivät!

Niinpä niin... Vanhassa Kostiassa oli rahaa. Tukkimetsästäkin oli saatu
kaksisataatuhatta ja vielä oli kotipalsta koskematta. Ei kehuttu...
älköön käsitettäkö väärin... mutta -- jos ei muuta keinoa, niin --
Vanhan Kostian rahoilla. Eikö sallittaisi, että neidille ostettaisiin
uusi syyshattu? Erään muotikaupan ikkunassa oli erinomaisen sopiva.
Siinä oli tällaiset reunat...

Hän oli ruvennut kepillään piirtämään katuojan hiekkaan, kunnes kello
oli soinut ja Johanna hiukan nuhtelevasti huomauttanut:

"Näin minä myöhästyn taas sinun tähtesi!"

Oliko hän ennenkin myöhästynyt?

Oli monta kertaa -- silloinkin, kun ei ollut ketään saattajaa.

... Senkövuoksi vai minkätähden oli Johanna sitten ruvennut kulkemaan
muutaman koulutoverinsa kanssa, muutaman alaluokkalaisen pikkutytön,
joka katseli häntä kunnioittavasti kuin setää. Hän ei ollut aluksi
siitä sen enempää välittänyt, mutta viimein oli Johanna huomauttanut:

"Minun täytyy pyytää, ettet minua saattelisi." Hän oli ollut pöllö, kun
ei ollut tuota aikaisemmin huomannut. Tietysti! -- sen täytyi herättää
huomiota, kun koulutyttöä -- vaikkapa kahdeksantoista vuotiastakin --
saatteli nuori ylioppilas, jonka nenänpäästä jo näki, että tämä oli
rakastunut. Tietysti!...

Mutta minkä hän sille oli mahtanut. Hän oli kerta kaikkiaan sellainen
naivi raukka, jonka kohtalo oli saada nenälleen.

Se oli ollut ensimmäinen kerta, jolloin säröä oli ilmaantunut heidän
välilleen. Sinä päivänä hän oli ajatellut leivosta, jolta on kieli
leikattu poikki. Naivi, lapsellinen vertaus, mutta sillä kertaa eletty
katkera tosiasia.

Suhde ei ollut kuitenkaan siitä kärsinyt. Hän vain oli käynyt hiukan
varovaisemmaksi, -- kunnes Johanna taas oli ruvennut merkkejä antamaan.
Hän odotteli yliopiston kulmassa, piti vahtia kadulla, seisoskeli
varsinkin muutaman kravattimyymälän näyteikkunan edustalla. Siitä hän
oli hänet useimmin tavannut. Se oli vanha rakennus Aleksanterilla; hän
ei ollut aikaisemmin siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt hän rupesi
tutkimaan rakennusta tarkkaan. Se oli ainakin parin sadan vuoden vanha,
yksikerroksinen, vaaleanpunaiseksi kalkittu, taiteelliset korkokuvat
ikkunoiden päällä. Sen nurkassa oli kravattimyymälä, pieni, hiljainen
liike, jossa ei näyttänyt käyvän kukaan.

Kuinka viehkeästi osasikaan Johanna tulla yllätetyksi! Pieni huudahdus,
lievä hämmennys, pari punaista läikkää poskilla -- ja sitten: "Sinäkö
se olet, Janne?" Se oli kuin leivosen liverrys. Johanna oli pysähtynyt
ikkunan eteen "sattumalta".

"Sattumalta". Elämä olikin kokoonpantu sattumuksista. Eilen sattui
niin ja tänään näin. Johanna Langiin tutustuminenkin oli ollut vain
sattuma...

Vai -- oliko siinä korkeampaa johtoa?

Juho Kostia kohotti päänsä. Virsi oli loppunut hänen sitä huomaamatta.
Viereisestä penkistä nouseva naishenkilö katsoi häntä moittivasti;
luuli kai hänen nukkuneen.

Oliko siinä korkeampaa johtoa -- jotakin, joka oli tarkoitettu hänen
hyväkseen, hänen kehittymisekseen... kasvatuksekseen --?

Juho katsoi kiinteästi alttaritauluun kuin vastausta pyytäen... Ihmiset
tunkivat penkistä ulos työntäen häntä edellään. Siitä huolimatta hän
katsoi alttaritauluun. Enkelinpäät sen yläosassa hymyilivät lempeästi.

-- No, olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!

Muuan vanhanpuoleinen herrasmies sen sanoi katsoen häntä tuikeasti.

Niin -- eipä Jumalallakaan tainnut olla muuta vastausta. "Olkaa
nyt hyvä ja liikkukaa!" Taivaassa hoidettiin kyllä asiat kenenkään
tiedusteluista välittämättä.

Juho soljui joukon mukana. 'Olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!' Se oli
Jumala, joka oli niin kohtelias. Vastaanotto oli päättynyt. Ei täällä
siedetty turhia kysymyksiä.

Verkalleen, askel askeleelta läheni ovi. Ei ollut tuumankaan varaa
syrjään. Väkijoukko painoi häntä eteenpäin. Kohtalo kuljetti ihmislasta
ja työnsi häntä edellään. Se sanoi: 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!'
Kyllä kohtalo piti muusta huolen.

Portailla Juho pysähtyi hetkiseksi ja veti ilmaa keuhkoihinsa.
Ajurinrattaat täristivät yli torin, raitiotievaunu kolisi mennessään.
Aleksanterin patsaan ympärillä paloivat lamput. Niiden alta vaelsi
ihmisvirta katkeamattomana vuona. 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se
kai oli elämän laki...

Hän asteli verkkaan kiviportaita alas. Siinä oli vasemmalla tuttu
paviljonki, jossa he harjoittelivat saarnaamista. Hän oli koesaarnansa
pitänyt. Keväällä hän ilmoittautuisi maturiteettiin.

Sitten kesän luvut vielä... ja syksyksi hän saisi tutkintonsa. Sitten
pohjoiseen hiippakuntakaupunkiin vihittäväksi ja niin maalle...
jonnekin... samantekevä, minne...

Siinä oli kravattimyymälän ikkuna. Kaasulamppu valaisi kulmaa heikosti.
Se oli muistojen paikka... niinkuin koko katukin. Tässä... tämän portin
vieressä oli Johanna kerran odottanut... Juho vilkaisi porttikäytävään.
Se ammotti häntä vastaan mustana kuin hauta.

'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' ajatteli Juho Kostia ja viimeinen
kynttilä hänen sielussaan sammui. Hän kääntyi Esplanaadille. Siinä,
muutaman askeleen päässä oli hänen porttinsa, likainen, pimeä holvi,
joka johti heikosti valaistulle pihalle.

Hän oli jo menossa porttikäytävässä, kun kuuli askeleita takanaan. Hän
ei niihin huomiota kiinnittänyt; talossahan asui sadoittain ihmisiä.
Kunnes hänet äkkiä pysähdytti lempeä, hiukan nuhteleva ääni, jossa soi
tukahdutettu nyyhkytys:

-- Janne!

Hän pyörähti ympäri. Kuka häntä kutsui? Pimeästä astui häntä kohti
tyttö, pitkä ja solakka. Hänellä oli virsikirja kädessä.

-- Johanna!

Se oli Johanna Lang. Juho huokui syvään kuin hukkuva. Hänen päässään
meni hetkiseksi kaikki sekaisin. Vain yksi ääni tuntui muita selvempänä
kuiskaavan:

'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se oli elämän sääntö. Hänen olisi
pitänyt paeta.

-- Kuinka... olet täällä?

Johanna Lang pyyhkäisi silmänurkkaansa. Ilmeisesti hän itki.

-- Janne, minä en kestä tätä... en kestä, että sinä kuljet vieraana
etkä ole minua näkevinäsi.

Hän itki. Totisesti, Johanna Lang itki!

Juhon valtasi omituinen tunne. Ensimmäinen ajatus, joka syttyi päässä,
kehoitti häntä sulkemaan syliinsä tuon turvattoman olennon, joka itki
kuin loppututkinnossa hyljätty rippikoulutyttö, ja sanomaan: 'Johanna,
minä rakastan sinua! Älä itke!' Mutta sitten hän muisti, ettei Johanna
ollut suostunut antamaan lupausta. Ankarana moraalin miehenä ei Juho
uskaltanut toteuttaa houkuttelevaa ajatusta, vaan tarttui tyttöä
kädestä.

Tämä nähtävästi odotti hellempää kohtelua, koska kyyneleet vuotivat yhä
vuolaammin.

-- Mistä sinä tulet?

-- Kirkosta. Minä olin siellä myös ja näin sinut koko ajan. Koetin
kiiruhtaa perässä, mutta sinä astuit kuin vimmattu.

Viimeistä sanaa lausuessaan hän naurahti. Hän oli suloinen nähdä.
Kyyneleet riippuivat pitkissä silmäripsissä kuin säteilevät helmet. Nuo
ihmeelliset, merenväriset silmät olivat kaipausta täynnä. Povi aaltoili
pidätettyjen tunteiden painosta. Käsi värähteli heikosti hänen omassaan.

Kauempaa ei Juho jaksanut itseään pidättää. Hän vilkaisi
porttikäytävään -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna Lang
hänen povellaan.

Juhon sydäntä puristi raju tuska ja kaipaus. Mielestään hän oli kuin
varas, joka ottaa toisen omaa, -- mutta toisaalta taas hänestä tuntui,
että hän piteli sittenkin omaansa. Kuin paetakseen näitä ristiriitaisia
tunteita hän suuteli Johannaa tulisesti ja pitkään. Hämärä piha tuoksui
omenilta; Johanna Langin tukka tuoksui -- miltä, sitä ei Juho ehtinyt
ajatella, -- mutta se sai hänen ruumiinsa onnesta värähtelemään. Tähdet
katselivat korkealta kivimuurien yläpuolelta. Portin ohi kulki joku
hyräillen. Taivas ja maa yhtyivät hetkiseksi. Suurkaupunki pidätti
henkeään...

-- Johanna, minä rakastan sinua! Älä itke! Tyttö painoi päänsä hänen
olkapäätänsä vasten ja nyyhkytti:

-- Janne, Janne!

Juho riistäytyi ensimmäisenä vapaaksi; huumaus rupesi menemään ohi. Hän
piteli Johannaa käden ulottuman päässä.

-- Anna minun katsoa sinuun!

Samassa helähti hopeankirkas nauru hänen korvaansa.

-- Ethän sinä pimeässä näe!

Juho masentui. Niin todellakin: -- siinä, missä he seisoivat, oli
melkein pilkkopimeä.

-- Minä näen sinut sieluni silmillä aina... joka hetki.

-- Oi, sinä suuri poika!

-- Niin... se on totta!

Missä oli entisyys, missä kasvojen kalpeus ja juhlallinen vakavuus?
Missä sydämen tuskat ja raateleva epätoivo?

Missä oli kolkko kaupunki, missä Fagerholmin likainen piha? Missä
ylioppilas Juho Kostian ankara munkkielämä?

Kaikki, kaikki oli kadonnut. Entisyyttä ei ollut -- ei ollut koskaan
ollut. Kasvojen kalpeus oli väistynyt hehkuvan punan tieltä. Sydämen
tuskat olivat loppuneet.

Kolkko kaupunki oli muuttunut paratiisiksi, Fagerholmin likainen piha
taivaan esikartanoksi. Ja ylioppilas Juho Kostia hyräili:

    -- En, Hanna, jää vain kasvojas
    ja varttas ihannoimaan,
    kun ilmestyen sulossas
    saat veret kuumat soimaan...

Johanna ehdotti, että lähdettäisiin heille. Juhoa ei tarvinnut kahdesti
pyytää. He lähtivät.

Sinä iltana, palmusunnuntai-iltana ei ollut taivasta eikä ollut maata;
ei ollut hepreaa eikä ollut Helsinkiä; -- ei ollut yhtään mitään.
Kaikki oli lakannut olemasta; kaikki oli rauennut tyhjiin.

Oli vain yksi ainoa: -- Johanna Lang.

Mutta hän oli kaikki...



5.


Pienessä kolmannen kerroksen kamarissa on kaikki muuttunut. Sen täyttää
tulviva auringonvalo, joka saa vanhat seinäpaperit loistamaan. Niiden
haalistuneet ruusukiehkurat, jotka muutama viikko sitten valittelivat
vai vaisuuttaan, julistavat nyt elämää, sitä verenpunaista, jota
ihmissydän ikävöi. Pieni, keltapuitteinen peili piirongilla ilkkuu
viattomasti, puhellen edessään seisovalle nuorelle ylioppilaalle:
'Taiteilijarusetti ja vapaasti solmittava kaulaliina! -- ka se!' Joku
viikko takaperin sekin haasteli vakavaa, juhlallista kieltä: 'Siltä
pitää oikean papin näyttää.' Ruusukiehkurat seinillä karkeloivat kuin
kevytjalkaiset tanssijattaret. Niillä on suuri pää, mutta kas -- sen
tekee tukkalaite: -- kasvot kyllä ovat kapeat ja hienot -- ja jalat
vippelehtivät ohuen harson sisässä. Sen helma käpertyy kaarelle kuin
merenneidon pyrstö -- vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan. Peilin
edessä seisova ylioppilas soittaa viulua intohimoisesti. Se on äsken
tilattu Perä-Pohjolasta sähkösanomalla: 'Lähettäkää viulu heti!' Jousi
juoksee sulavasti kuin itsestään; kalvonen taipuu taiteellisesti, leuka
puristaa viulun syrjää tanakasti. Siellä -- kasvojen alaosassa on kuin
ukkosta, mutta ylempänä -- silmissä ja otsalla asustaa taivas, selkeä
ja siintävä. Tukka on valahtanut hiukan otsalle. Ylioppilas seuraa
peilistä ruusukiehkurain karkeloa: -- ne pyörivät kuin keijukaiset.

Ylioppilas keskeyttää soittonsa, katselee ympärilleen ja myhäilee.
Ovatko huonekalut paikoillaan? Hänen mielestään niiden olisi pitänyt
saada henki; niiden olisi pitänyt hyppiä, tanssia, rikkinäisestä
tuolista tukevaan sohvaan saakka. Eikö rakkauden voima ollut
kaikkivaltias kuin itse Jumala?

Ylioppilas kurkistaa peiliin. Niin -- taiteilijarusetti sopi
erinomaisesti. Se on toverin keksintöä, tuon hyväsydämisen fyysismatin,
jolla on jo veressä taipumus hienoon käytökseen. Kaulaliinat on
neulonut Margareeta; he itse olivat ostaneet kankaan. Ja markan hän oli
saanut -- Margareeta, markan vain näppäröiden sormiensa työstä. Silloin
oli oltu pöllöjä. Suudelman hän olisi ansainnut -- suudelman tai kaksi.
Se olisi ollut ritarillista.

Niin -- nuo silmät. Kenelle kuuluivat nuo silmät? Ylioppilas Juho
Kostialle, joka on hulluna rakkaudesta.

Ne ovat viidennen luokan kahvilan soittajan silmät, joissa kuvastuu
hehkuva antaumus taiteelle -- taiteelle, joka on liian hyvää
kahvilayleisön kuultavaksi. Mutta nuo silmät eivät välitä arvostelusta;
ne pyytävät vain heijastaa, mitä sydämessä liikkuu. Silmät ovat sielun
peili, -- mutta piirongilla seisova keltapuitteinen peili on nenäkkyys
itse. Se sanoo: 'Liian kuumat, liian kuumat! Nuo eivät sovi Fagerholmin
päivällispöytään.'

Mutta -- mitäpä siitä välittää nuori mies, joka on hulluna rakkaudesta.
Hän nauraa, hän laulaa, hän houkuttelee viulustaan mitä ihmeellisimpiä
säveleitä. Toisin vuoroin hän panee viulun itkemään; -- mutta se ei
oikein soinnu; se on keinotekoista. Ei, leivosten laulu ja peipposten
viserrys on päivän ohjelma! Ja aurinko: -- ole hyvä ja paista vain!

Hän kulkee huoneessaan kuin juopunut, viulu kädessä. Heprealainen
raamattu pöydällä pyytää anteeksi olemassaoloaan. Ylioppilas viskaa sen
sänkyyn. Levähdä, vanhus, ja nauti elämästä! Nyt on toivoon ja lempeen
aikaa!

Ylioppilas asettuu hajasäärin seisomaan sohvan yläpuolella riippuvan
taulun eteen. Se kuvaa kuutamomaisemaa. Jää kimaltelee kuin peilinlasi
ja sitä pitkin kiitää nuori, onnellinen pari, naisella tiukasti istuva,
vartalomyötäinen lyhyt päällystakki, jossa on turkisreunus. Hei,
liidelkää, hei, kiidelkää! Juho Kostia soittaa onnellenne!

Soitto oli samentinpehmoista. Kummakos se, kun taulussa on
tummanpunaisella sametilla päällystetty kehys. Se sopii tuohon
idylliseen maisemaan.

Juho Kostia laskee viulun syrjään ja vaipuu nojatuoliin istumaan.
Tunteet vellovat, ajatukset kiertyvät sykkyrään kuin liian ohut
villalanka rukin puolassa. Mutta ajatusten kehrääjälle tuottaa
nautintoa käpertyneitten langansäikeiden selvittely.

Voiko maailma uskoa, että tuolla olkapäällä, jolla nyt lepää pari
katkennutta hiusta, on levännyt tytön pää? Maailma on epäuskoa täynnä;
se ei sellaista usko, vaikka näkeekin joka päivä. Juho Kostia ei tahdo
sitä itsekään uskoa.

Mutta -- se on totisinta totta! Tuolla olkapäällä on levännyt tytön
pää. Juho Kostia voi sen nähdä siinä vielä nytkin. Hän vaipuu
muistoihinsa.

... Ihme, että naisella saattoi olla niin pehmeä leuka! Se oli kuin
pienoismaailma -- tuollainen leppoisa kumpu, jolla kasvoi ohuenohutta,
silkinhienoa haituvaa: -- ne olivat ihokarvoja. Kumpu päättyi laaksoon,
pyöreäpohjaiseen laaksoon, joka sijaitsi leuvan päässä. Se oli
hikihelmen aurinkoinen kehto -- sen suloinen syntymäpaikka...

...Ihme, että naisen kulmakarvat kasvoivat niin ujostelematta! Valkea
hipiä niiden alla kuulteli viattomuuttaan, silloin tällöin hiljaisesti
värähtäen: -- oli kuin olisi se pyrkinyt piiloon katseelta, joka
hehkuvana hiveli sen pintaa.

... Oliko ihmisellä ylimalkaan niin valkoinen päänahka kuin muutamalla
tyttökoululaisella "Pakkilaatikossa"? Juho Kostia oli sitä sangen
läheltä katsellut -- noin vajaan viiden sentin päästä. Tuon tytön
päänahka oli vaikeimmista valkein. Mikään sivuajatus ei saattanut
johtua mieleen sitä katsellessa; sellainen olisi ollut pyhyyden
loukkausta...

... Entä uinuvat silmälaudat! Ne olivat kuin kuultava vaippa taivaan
ihanuuden yllä. Niiden alla uinui itse autuus unelmoiden. Ne
värähtelivät, rypistyivät hienosti ja sitten -- aukenivat. Se oli kuin
auringon nousu merellä.

Omituinen puistatus käy nuoren ylioppilaan läpi. Hän on merellä,
kaukana maasta, kylmät väreet puistattavat ruumista. Sitten -- yks'
kaks' kaikki lämpenee ja poskille kohoaa hehkuva puna.

Suutelo!

Juho Kostia muistaa muutaman runosäkeen... Se on ennen tuntunut hänestä
imelähköltä, mutta nyt se on totisinta totta, verisintä vakavuutta:

    "Kai enkelit siis taivahan
    jo keksi suutelon!"

Totisesti, suutelo oli taivaallista alkuperää! Itse Isä Jumala
huvitteli toisinaan puhaltelemalla saippuapalloja ilmaan. Enkelit
ottivat niitä punaisten huultensa väliin, pitivät siinä hetken aikaa
ja painoivat sitten huulet hiljaa kiinni. Kuului suloinen tupsahdus
-- ja nauruun purskahtaen enkelit lensivät toistensa kaulaan antaen
toisilleen suuta: -- he halusivat koetella, tuntuiko toisten huulilla
vielä saippuan maku. Ei tuntunut -- se oli hävinnyt kuin taikaiskusta.
Jumala katseli päältä ja hymyili. Se oli suutelon alkuperä.

Juho Kostia oli ottanut kaikkiaan kolme suudelmaa. "In nomen Patris,
Filii, Spiritusque Sancti" olisi hän voinut sanoa. Mutta hän ei ollut
sanonut mitään; hän oli vain ajatellut:

'Rakastan, rakastan, rakastan.'

Ja sehän oli ymmärrettävää. Sen ymmärsi kai Jumalakin, koskapa ei ollut
lähettänyt Juho Kostialle omantunnonvaivoja. Eihän Johanna Lang ollut
vieläkään antanut minkäänlaista lupausta.

Juho Kostia ei nyt ajatellut sellaisia pikkuseikkoja. Hän tunsi
kerrankin olevansa vapaa, vapaa ennakkoluuloista. Omantunnonvaivat,
ne kuuluivat menneisyyteen, -- siihen aikaan, jolloin hän vielä oli
tankannut Tuomas Kempiläistä. Nyt hän luki "Paul ja Virginiaa".

Varmasti ei koko Helsingissä löytynyt onnellisempaa ihmistä kuin Juho
Kostia, jumaluusopin ylioppilas. Hän tosin "skraapaili" luennoilta
ja soitteli viulua. Kuka hänen asemassaan olisi voinut mennä
katekiseeraamaan aineesta: "Johannes Kastajan kaulanleikkaus". Sehän
olisi ollut samaa kuin pistää kätensä vereen, nuo kädet, jotka olivat
silitelleet Johanna Langin pehmyttä poskea.

Hän oli lähettänyt professorille kirjelipun ja ilmoittanut olevansa
sairas. "Kaulanleikkaus" sai siirtyä.

Tänä iltana hän lähtisi Johanna Langin kanssa Alppilaan. Se oli
vappukunnossa, vaikka tuohon kevään juhlaan olikin vielä pari viikkoa.
Siellä he saisivat jonkun rauhallisen nurkan istuakseen. Siellä ei
tavallisesti, käynyt Johannan opettajia; he kulkivat Seurahuoneella.
Juho oli ottanut asioista selvän; hän oli puhutellut Seurahuoneen
portieria. Viisimarkkanen oli avannut ovenvartijan suun. Sellaista sai
rakkaus aikaan.

Hän ottaa viulunsa ja rupeaa jälleen soittamaan. Hän soittaa mitä
mieleen johtuu, polkkia, masurkkoja, marsseja ja vienoja lemmenlauluja.
Niissä -- viimeksimainituissa on viulu omalla alallaan.

Hän kuvittelee mielessään lähestyvää iltaa. Viulun sävelet tulkitsevat
hänen ajatustensa kulkua:... Kävely viertotiellä... Johannan keväthatun
sulka heilahtaa ja hän sanoo: 'Ush, kun tulee lämmin.' He hiljentävät
askeleitaan ja silloin Juho voi mukavasti tarkastella Johannan niskan
kaunista kaarta: se muistuttaa joutsenen kaulaa. Autoja hurisee ohitse,
täynnä nuoria herroja ja naisia. Heille heilutetaan nenäliinaa. Se
on Juhon mielestä liikuttavaa. Mutta sitten sanoo Johanna: 'Ush, kun
ihmiset ovat tulleet julkeiksi!' Juho yhtyy siihen hengessään ja
lausuu: 'Kevytkenkiä... mitä lienevät, konttoristeja.'

Viulun sävelet huokuvat halveksumista:... kehtaavatkin häiritä heitä!
Oikeastaan pitäisi Helsingin viertoteillä saada aikaan saksalainen
järjestys: vissille välimatkalle kaksi tolppaa ja kummankin ääreen
poliisi kello kädessä tarkastamaan, millä nopeudella autot ajoivat.
Sitten sakkoa jokaiselle nopeuden ylittäjälle. Jäisi nenäliinan
liehutus...

...Alppila on nimensä arvoinen. Mistä keksivätkin niin sopivan nimen?
Juho muistaa ylioppilaaksi tulonsa. He olivat istuneet Alppilassa ja
toverit olivat hiukan maistelleet. Hän oli juonut vain sitruunavettä,
mutta yhtäkaikki -- sekin oli mennyt päähän.

Aamuyöstä hän oli samonnut kaupunkia kohti parin naisylioppilaan
seurassa. Ne olivat pohjalaisia tyttöjä, toinen vasta illalla
esitetty. Hän oli esitelmöinyt 'Jumalan suuruudesta luonnossa'; hän
oli sanoilla tahtonut toistaa Beethovenin kuolemattoman sävellyksen.
Mutta -- ylioppilasneitoset olivat olleet liiaksi lakeissaan kiinni.
Silloin oli hän vaipunut muistelemaan "Vinsentti Aallonhalkaisijaa"
ja tyttöä, joka kylpi kyynelissään, kun laulettiin "Riemun ruususia".
Osasivatko neidit "Riemun ruususia"? Neitoset olivat katselleet
häntä ihmeissään. Ehkä neidit tahtoivat itkeä, jos hän laulaisi sen
heille? Yhä kummastuneempia katseita ja omituista hymyilyä. Oliko mies
päissään? Tavallaan kyllä, -- mutta juopunut ainoastaan lämpimästä
kesäyöstä, syreenien tuoksusta ja nuoren ylioppilaan onnesta, johon
sekaantui hiukan leikillistä uhkamielisyyttä -- tuollaista runollista
haljuilemista. Olisipa hänen vierellään silloin astellut Johanna Lang!

Juhoa nauratti ajatellessaan, että Johanna oli siihen aikaan ollut
neljäntoista vuotias, lyhythameinen koulutyttö, joka luki vain
läksyjään. Siellä hän oli kulkenut Alppilan viertotiellä ja haljuillut
-- tietämättä, että muutamassa toisen kerroksen kamarissa Katajanokalla
kasvoi impi, joka kerran tulisi hänen kohtalokseen.

Kohtalokseen? Mistä se sana sukelsi esiin?

Viulun soitto katkesi. Juho vaipui mietteisiinsä. Oliko hän vielä
kerran pettyvä Johannaan nähden?

Ei, se oli mahdotonta! Silloin ei löytynyt oikeutta taivaassa eikä
maan päällä. Murskata rakastava, tulinen sydän! Se ei voinut olla
Jumalankaan tahto.

Hänen kuohuvat tunteensa viilentyivät hiukan. Järjen äänikin sai
kuiskutuksensa esiin: 'Ole varovainen! Naisen sydän on petollinen.'

Petollinen? Hänenkö Johannansa, joka oli levännyt hänen sylissään ja
tarjonnut huulensa suudeltaviksi? Kolme kertaa!

In nomen Patris, Filii, Spritusque Sancti.

Nyt ne sanat olivat paikallaan. Totisesti, hän oli kihlannut morsiamen
Jumalan kasvojen edessä, hänen sinisen taivaansa alla! Ensimmäinen
suudelma oli annettu Fagerholmin pihalla ja kaksi seuraavaa Johannan
porttikäytävässä, -- mutta molempiin näkyi taivas, uskollisen lemmen
iankaikkinen todistaja. Tosin ei sormuksista oltu vielä puhuttu mitään,
mutta puhuttaisiin syksypuoleen... syksypuoleen...

Ovelle koputettiin. Runar pisti päänsä oven raosta ja ilmoitti
päivällisen olevan katetun.

-- Eikö Helge ole tullut?

Helge? Juho oli vallan unohtanut hänet.

Samassa aukeni eteisen ovi ja Helge ja Margareeta astuivat sisään.
Helge näytti tyytyväiseltä eikä Margareetankaan ilmeessä huomannut
mitään erikoisempaa. Hän vilkutti silmää kamarin ovella seisovalle
Juholle.

-- Ack så fin, så fin! Mihinkäs nyt aiotaan?-- Päivälliselle, vastasi
Juho nauraen. Margareeta iski silmää Helgelle, joka suu hymyssä auttoi
tältä päällystakkia yltä.

Tyttö teki oikein vallasnaisen kumarruksen ja nauraa hihitti:

-- Tehkää hyvin, herrat, ja tulkaa syömään!



6.


Alppilassa, pienessä sivuhuoneessa, josta päivällä on hauska näköala,
istuvat Juho ja Johanna kahvin ääressä. Edeskäypä on kantanut kahvin
sisään, saanut maksun ja hyvät juomarahat sekä Juholta viimeisen
varauksen: 'Tämä huone on siis tilattu.' Edeskäypä on nyökäyttänyt
päätään ymmärtämyksen merkiksi ja poistunut kuulumattomin askelin.
Kahvikannu kimaltelee sähkölamppujen valossa. Tunnelma on kuin
"Tuhannen ja yhden yön" saduissa.

Johanna katselee hiukan arastellen ympärilleen. Hän on koulutyttö
ja hän pelkää; hän ei ole ennen istunut kenenkään kanssa tilatussa
huoneessa. Sana soinnahtaa hänen korvassaan hiukan salaperäiseltä.
Mutta Juho Kostia on kerta kaikkiaan siinä mielenvireessä, ettei hän
sellaista huomaa. Hän on halunnut vain turvallisuutta, saadakseen
olla kahden kesken Johannan kanssa ja puhua ylitsevuotavan sydämensä
kyllyydestä.

Hän ei osaa asettua Johannan kannalle. Itse koulunpenkiltä päässeenä
hän ei enää muista "peruukien" hirmuista valtaa. Hän on ylioppilas ja
vapaa kansalainen; sitäpaitsi hän on teoloogi.

Juho nauraa Johannan arkuudelle. Jumalalla on erityinen syy varjella
heitä juuri tänä iltana opettajain argussilmiltä.

Hän on tunteeton kaikelle muulle. Vain yksi sana tulkitsee hänelle
elämää tänä iltana. Se sana on: rakkaus.

Juho kaataa kahvia kuppeihin. Hän on onnellinen. Jo siitä tavasta,
millä hän kallistaa päätään ja pitää kahvikuppia silmällä, voi nähdä,
että hän on onnellinen. Hän ei tahdo muistella menneitä päiviä.
Nykyisyys riittää kyllin.

-- Katsotaanpas, tuleeko sinusta rikasta, lausuu hän kumartuen Johannan
kahvikupin ylitse. Kupin pinnalla kelluu vaahtoympyröitä suurempia ja
pienempiä. Yksi on markan kokoinen.

-- Rikas! huudahtaa Juho Kostia ja hänen silmänsä loistavat. Se on
otollinen ennemerkki. Vanhassa Kostiassa on runsaasti rahaa ja Juho
tulkitsee vaahtoympyröiden merkityksen omalla tavallaan.

Johanna naurahtaa. Hänenkin sydämensä lämpenee tulevaisuutta
ajatellessa. Ei olisi hullumpi olla rikas. Hän on aina ollut köyhä. Hän
silmää Juhoa hymy suupielessä ja kysyy:

-- Saatko sinä periä paljonkin?

Kas, kas, kuinka laskeva jo! Aito helsingitär... Juho käy hiukan
alakuloiseksi. Mitä on rikkaus sydämen rinnalla? Kulta kuluu ja
hopea homehtuu kerran, mutta sydän pysyy iankaikkisesti. Se ei häviä
kuolemassakaan. Kuoleman jälkeen Jumala punnitsee sen ja asettaa
talteen. Siellä se loistaa taivaan perähyllyllä kimaltelevan lasikuvun
alla. -- Ja ylimmäisinä ovat ne, jotka ovat paljon kärsineet ja paljon
rakastaneet...

Juho Kostian sydän on kokenut kumpaakin. Sekin on paljon kärsinyt ja
paljon rakastanut. Sen on aiheuttanut Johanna Lang -- tämä ruotsalaisen
tyttökoulun kahdeksannen luokan oppilas, jolla on merenviheriät silmät
ja joutsenen kaula.

-- Minä olen ainoa poika, lausuu hän hiukan väkinäisesti silmissä
harhaileva katse.

Johanna katselee häntä hymyillen.

-- Satuprinssi! Sinä olet onnellinen!

Se lausuttiin sokuriäänellä, vienosti, lempeästi, mutta se vaikutti
Juho Kostiaan kuin kylmä suihku. Hän heräsi todellisuuteen.

-- Niin -- minä olen onnellinen, mutta en Vanhan Kostian rahojen vuoksi.

He ryyppäävät kahvia ja hymyilevät toisilleen. Juhon hymy kyselee,
ymmärsikö Johanna, minkävuoksi hän oli onnellinen.

Kaipa Johanna sen ymmärsi; ainakaan ei Juho voi lukea hänen kasvoiltaan
mitään epäilystä herättävää. Hän on vain tullut varovaiseksi. Amorin
koulussa hän on oppinut, ettei pitänyt "rukatella". Tuo kotimurteen
sana sopi hyvin tällaisiin tilanteihin. Ei pitänyt kiirehtiä.

-- Miksi oikeastaan rupesit teoloogiksi? Etkö olisi voinut lukea
kandidaattia niinkuin Helge?

Helge! Sana särähti pahasti tänä aurinkoisena hetkenä. Se vaikutti
proosallisesti, toi mieleen huoneen vuokran -- tämän tilatun huoneen
vuokran. Johanna Langilla oli ihmeellinen kyky usein puhua niin, että
mieleen johtui raha. Ja kuitenkaan hän ei tuntunut rahasta välittävän.

Mutta -- Juho Kostia on tänä iltana sillä päällä, ettei mikään voi
häntä syvemmin järkyttää.

-- Jos tahdot, Johanna, niin tänä iltana poltan kaikki kurssikirjani!

Juho Kostia ajattelee "Biblia hebraicaa". Se on korukansiin sidottu,
kaunis kirja. Hän on kirjain ystävä ja ymmärtää niiden arvon. Mutta
tänä hetkenä hän on valmis luopumaan niistäkin -- Johanna Langin tähden.

Johanna tekee kauhistuneen liikkeen. Kuinka somasti hän osasi nostaa
hennon kätensä pystyyn!

-- Ei! -- se olisi viimeinen hulluus. Minun mielestäni sinä sovit
papiksi erinomaisesti.

Hyvä! -- ei Juholla ollut mitään sitä vastaan; kuinka vain Johanna
tahtoi. Hän oli vain tänä iltana valmis vaikka tähden nountiin
taivaalta, jos se ylimalkaan olisi ollut mahdollista.

-- Minä näen sinut pappina jossakin kaukaisessa maaseurakunnassa ja
kaikkien nuorten naisten sinuun syvästi rakastuneen.

Sillä päälläkö Johanna olikin? Halusiko hän taas ruveta kiduttamaan?

Naivisuudessaan ei Juho huomaa tuota maailman alusta asti käytännössä
ollutta keinoa, johon naiset turvautuvat. He haluavat kuulla rakkauden
tunnustuksia, kunhan vain itse saavat olla merkitsemättä kantaansa. Se
on suloisinta soittoa heidän korvilleen.

-- Johanna, sinä ymmärrät väärin. Tietysti minä menen naimisiin.

Sitä oli tyttö odottanutkin. Hänen Eevan-luontonsa heräsi. -- Oli taas
kovin suloista syödä kielletystä puusta: -- saada Juho haltioitumaan
ja mahdollisesti suutelemaan kerran, pari, -- kunhan vain ei omasta
puolestaan tarvinnut luvata mitään.

-- Tietystikin! -- sitä minä tarkoitin! -- hänen äänensä helisi kuin
hopea -- ... tietysti! Sinä luonnollisesti valitset -- kauneimman,
jonka kanssa menet naimisiin. -- Oi, Janne, minä haluaisin olla sinun
häissäsi!

Juho vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli Johannaa suurin, kysyvin
silmin.

-- Sinä et tarkoita totta, Johanna, sammalsi hän.

-- Totta! nauroi tyttö.

-- Sinä et voi olla minun häissäni kuin yhdellä ehdolla.

-- Oi, sano minulle se ehto!

Juho mietti. Uskalsiko hän antautua niin pitkälle? Hän riemuitsi ja
pelkäsi. Hän oli kuin kuilun partaalla seisova. Hyppäisikö hän yli?

Hän oli kerran yrittänyt ja pudonnut.

Tyttö katseli häntä pyytävästi; hän ojensi kätensä pöydän yli. Juho
tarttui siihen kiihkeästi puristaen sitä lämpimästi.

-- Oi, sano minulle se ehto, Janne, pyyteli hän silmissä kostea kiilto.

-- Sillä ehdolla, että me... seisomme rinnakkain.

Hän oli aikonut sanoa, "että me menemme naimisiin". Sitä oli tyttö
odottanut; hän ei olisi hämmästynyt siitäkään. Hänhän oli loihtinut
Juhon tuohon mielentilaan, jolloin tämä puhui kuin unissaan. Silloin ei
tarvinnut peljätä suoria kysymyksiä.

Juhon vastaus tarjosi hänelle tilaisuuden yhden ylimääräisen solmun
tekoon.

-- Se on helppo täyttää! huudahti hän ja kaasi lisää kahvia kuppeihin.
Juhon mielestä hän palveli pöydässä kuin uskollinen aviovaimo. Hänen
sydämensä vapisi.

-- Se on helppo täyttää, Janne! Minä voin seista sinun rinnallasi, jos
-- morsian sallii.

"Ristilukki", ajatteli Juho Kostia ja pilvi peitti hänen otsansa. Eikö
Johanna milloinkaan päässyt tuosta ominaisuudestaan? Tuottiko hänelle
iloa toisen kiusaaminen loppumattomiin?

-- Minulla on vain yksi morsian, Johanna, eikä tule koskaan olemaan
toista, lausui hän alakuloisesti. -- Jollen häntä saa, jään yksin.

Kuinka tuo tunnustus hivelikään Johanna Langin korvaa! Hän oli
sentään nainen, vaikka ei ollutkaan kuin kahdeksantoista. Hän iloitsi
sydämessään kuullessaan olevansa niin suuren rakkauden esine. Hän
halusi vain kuulla lisää -- ohjatakseen sitten keskustelun muille
aloille, jos "unissapuhuja" osoittaisi heräämisen oireita.

-- Ajattelepas, Janne, että minä tulisin vasta kymmenen vuoden
kuluttua; tulisin sinun kirkkoosi jumalanpalveluksen kestäessä. Mitä
silloin tekisit?

-- Minä messuaisin sillä kertaa kauneimmin elämässäni: 'Herra olkoon
teidän kanssanne!' Mutta minä tarkoittaisin vain sinua -- sinua yksin,
Johanna.

Pitemmälle ei Johanna Lang halunnut mennä; eikä hänen tarvinnutkaan.
Hän oli koskettanut oikeaan kieleen Juho Kostian sydämessä. Nyt hän sai
loppuillaksi asettua kuuntelemaan tuon kielen sointia.

Juho Kostia tunsi hengen laskeutuvan ylleen. Jumala itse laski linnun
lentoon käsistään ja se laskeutui Juho Kostian pään päälle. Se oli
rakkauden kuhertava kyyhkynen.

Hän pääsi taas puhumaan, hän pääsi taas purkamaan sydäntään; hänestä
tuli runoilija, lemmen laulaja -- lemmen, joka kestää kuoloon saakka.

Tiesikö Johanna, miten hänen päivänsä kuluisivat siinä tapauksessa,
ettei hän saapuisi? Yhtämittaisessa kaipauksessa, yhtämittaisessa
odotuksessa; -- hän kutsuisi häntä luokseen... alituiseen. Hänen
sydämessään soisi vain yksi sävel: -- 'Tule!' Se soisi aamusta iltaan,
päivästä toiseen, vuodesta vuoteen... -- hän kuulisi sen ympärillään,
missä ikinä hän kulkisi. Sitä kuiskaisi metsäinen polku, sitä tien
vieressä kasvava kanerva; sitä kahisisi kaislikko kalajärven rannassa,
sitä kesäöisen metsän hiljainen suhina tuskin kuuluvasti kertaisi. Se
soisi kurkien huudossa varhaisena kevätaamuna, se väräjäisi jänkälinnun
yksitoikkoisessa piipityksessä syysaution suon reunalla. Pappila
olisi täynnä sitä; -- sen huoneissa asuisi kaipauksen henki. Illoin
istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä hän vaipuisi kuuntelemaan sen
surumielistä soittoa. Kaipaus -- se olisi hänen sielunsa iäti humiseva
lehtimaja, jossa jokainen lehti kuiskaisi: -- 'Tule!'

Missä tahansa hän tuon sanan lausuisi -- kenelle hyvänsä
jokapäiväisessä elämässä -- joka kerta siihen sisältyisi hänen
sielunsa hiljainen kutsu. Hän kirjoittaisi sen huoneensa seinälle; hän
katselisi sitä ensimmäiseksi aamulla herätessään ja illalla viimeksi
levolle laskeutuessaan. Sen saisivat seurakuntalaiset tulkita miten
tahtoisivat, joko rukoukseksi Jumalalle tahi omituiseksi päähänpistoksi
-- yhdentekevää. Hän yksin sen merkityksen ymmärtäisi. 'Tule!' 'Tule,
Johanna Lang!'

Kerta vuodessa hän lähettäisi kutsun alas; hän ei kirjoittaisi muuta
kuin tuon yhden ainoan sanan: 'Tule!' Se tulkitsisi parhaiten hänen
sydämensä ikävän, hänen polttavan kaipauksensa.

Entäpä -- jos hän ei vastaisi?

Hyvä niinkin! -- hän ei lakkaisi häntä kutsumasta sittenkään. Elämänsä
loppuun saakka hän kutsuisi häntä. Vielä hautaristiinsäkin hän määräisi
tuon sanan hakattavaksi; hän kutsuisi häntä kuoleman virran toiselta
puoleltakin.

Entäpä -- jos hän jo olisi naimisissa toisen kanssa?

Hyvä niinkin! -- silloin hän ei tietysti voisi kirjoittaa. Mutta
kutsumasta sydämessään hän ei lakkaisi vielä silloinkaan; Johanna saisi
sen tuntea päivin ja öin. Päivällä yksin ollessaan hän havahtuisi
tuohon kutsuun ja yöllä hän heräisi siihen. Se soisi hänen ympärillään
kuin hiljainen valitus. Auttamattomasti.

-- Sinä olet hirmuinen, Janne! Sinä häiritsisit kahden ihmisen rauhan.

Johanna oli aikonut sanoa: 'onnen', mutta naisen vaisto ohjasi häntä
taas.

-- En voisi sille mitään, virkkoi Juho ja hänen äänensä värähteli
surullisena.

Tyttö katseli häntä hellästi. Hän tutki hetken itseään. -- Oliko hän
noin suuren rakkauden arvoinen?

Hän ei ratkaissut kysymystä, vaan imeytyi kiinni hetken tunnelmaan;
hänestä oli vain suloista todeta, että toinen rakasti häntä noin
palavasti.

-- Voi, Janne, nyt olen taas saattanut sinut murheelliseksi! Annathan
minulle anteeksi?

Hän ojensi Juholle kätensä. Tämä puristi sitä ja hänen silmänsä
kostuivat.

-- Minä kiusasin sinua taas, puheli tyttö leppeästi, -- Katso, minä
olen sellainen... ilkeä ihminen.

Juhon sydän suli kuin vaha; Johanna ei saanut käyttää itsestään
sellaista nimitystä.

-- Et sinä ole ilkeä. Sinä olet -- Johanna Lang.

-- Sano "Ristilukki", se sopii paremmin.

-- Minun Ristilukkini!

Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi tyttö Juho Kostian sylissä. Hän
pusersi häntä kiihkeästi rintaansa vasten.

-- Ristilukki! kuiskasi hän hellästi sivellen tytön poskea.

He istuivat kauan unelmoiden. Juho katseli Johannan hienoa profiilia
ajatellen, ettei hän elämältä muuta pyytäisi kuin saada omistaa tämän
suloisen olennon. Se oli nainen, joka istui hänen vieressään, nuori,
kukoistava nainen; mutta se oli enempi kuin nainen ylimalkaan: -- se
oli Johanna Lang.

Juho Kostia ajatteli heidän omituista suhdettaan. Johanna ei ollut
antanut minkäänlaista lupausta. Hän ei estellyt hyväilyjä eikä
säikkynyt suudelmaakaan, mutta -- siitä huolimatta Juho tunsi, että
tyttö olisi ruvennut pudistelemaan päätään, jos hän olisi tehnyt
ratkaisevan kysymyksen. Nyt lepäsi tuo pää hänen olkapäätään vasten,
mutta se teki Juhon omituisen levottomaksi. Hän ajatteli huonetta,
jossa he istuivat; hän katseli sähkövaloja ja huoneen perällä seisovaa
mustaa pianiinoa. Tässä huoneessa oli pidetty paljon hauskaa...
varmastikin. Tässä oli rakasteltu, kuiskailtu ja suudeltu -- samalla
tavoin kuin he nyt...

Juho Kostian sydämeen hiipi arkuus. Hän tunsi olevansa rikollinen,
kaikkein noiden tuntemattomien kaltainen, jotka olivat istuneet
täällä ennen häntä. Ehkä heidän joukossaan oli ollut joku kihlautunut
parikin, sormukset sormessa. Heitä ei ollut häirinnyt tämä huone;
heidät oli sitonut toisiinsa sydämellinen, luja side: -- rakkaus ja
vapaaehtoisesti annettu lupaus. Heidät, Juhon ja Johannan, yhdisti
tänä hetkenä vain rakkaus. Mutta lupaus puuttui -- tuo 'amen', jonka
rakastavat lausuvat toisilleen -- vapaasta tahdosta, Jumalan ja
ihmisten edessä.

Tätä 'amenta' kaipasi Juho Kostia tänä hetkenä. Se olisi ollut helppo
lausua. 'Minä kuulun sinulle ikuisesti.' 'Minä olen sinun morsiamesi.'
Miksei Johanna saattanut sitä lausua? Mitä koululla ja kesken olevilla
opinnoilla oli siinä tekemistä? Olisihan kihlaus voitu pitää salassa
siksi kunnes Johanna olisi suorittanut ylioppilastutkintonsa. Kyllä
hän, Juho, olisi odottanut. -- Mutta nyt puuttui lupaus; nyt oli kaikki
vielä pettävällä pohjalla...

Hän tunsi mielensä käyvän alakuloiseksi. Mustana kiiltelevä pianiino
huoneen perällä tuntui ilkkuvan: 'Sellaisia on täällä nähty monta.
He ovat suudelleet ja he ovat hyväilleet -- ja lopuksi on soitettu
"Iloista leskeä". -- Mutta kukaan heistä ei ole soittanut: "Jag
övergifva dig?"'

-- Oletko huomannut, että täällä on pianiino? kysäisi Johanna äkkiä.

Juho säpsähti. Oliko Johanna ajatellut samaa kuin hänkin?

-- Olen.

-- Minkähänlainen siinä mahtaa olla ääni? Johanna nousi ja meni
soittokoneen ääreen. Hän avasi kannen ja siveli koskettimia hetkisen;
hänen sormensa hipuivat niitä pitkin kuin arastellen. Sydän tuntui
käskevän, mutta sormet eivät ottaneet oikein totellakseen. Lopuksi
helähti tuttu akordi; Johanna löi varovasti -- pari tahtia, mutta
keskeytti yht'äkkiä.

-- Se on epävireessä, kuiskasi hän pannen kannen kiinni.

Hän oli yrittänyt laulua: "Jag övergifva dig?"

-- Janne, sinun pitää laulaa se, kun ensi kerran tulet meille. Minä
pidän siitä äärettömästi.

'Äärettömästi' -- sitä sanaa Johanna Lang rakasti. Mutta Juho Kostiasta
tuntui, ettei hän nyt lausunut sitä täysin vilpittömästi.

-- Johanna, me lähdemme nyt, sanoi hän nousten. Hän näytti
alakuloiselta.

-- Mikä sinua vaivaa, Janne?

-- Ei mikään, me lähdemme nyt. Kello on jo yhdeksän.

-- Yhdeksän! Hyvänen aika ja minulla on läksyt vielä lukematta!

Koulu -- taas tuo iankaikkinen, kirottu "Pakkilaatikko". Läksyt! --
ne olivat Johannan mielestä paljon tärkeämmät kuin se, mitä hän, Juho
Kostia, tällä hetkellä tunsi. 'Mikä sinua vaivaa, Janne?' Se oli
kysytty noin vain -- sivumennen. Siihen ei olisi tarvinnut mitään
vastata. Vasta lupauksen pohjalta olisi kysymyksen voinut vilpittömästi
tehdä -- ja siihen yhtä vilpittömästi vastata... Nyt he molemmat
teeskentelivät, valehtelivat toisilleen. Se johtui heidän suhteensa
omituisuudesta. Se oli rakennettu ilmaan...

He lähtivät -- Johanna säteilevän iloisena, Juho synkkänä kuin
ukkospilvi... Turhaan Johanna koetti häntä ilahduttaa. Hän puheli
kukista ja kesän vietosta. Tiesikö Janne, että hän aikoi kesäksi maalle
-- tänne lähistölle, erään vanhan tädin luo? Talo oli tyyten syreenien
ja omenapuiden peitossa. Siellä oli parikeinu vanhan tuomen alla. Se
pudotti kukkansa keinussa kiikkuvan niskaan. Niitä ihan satoi, satoi
kuin lumihiutaleita. Hän, Johanna, oli toisinaan saanut niitä päälleen
kokonaisen pilven -- tuomenkukkia päässä ja hartioilla! "Kesämorsian"!
oli täti sanonut, kun hän oli hiipinyt huoneeseen tuomenkukkien
peittämänä. Silloin hän oli pyristellyt kuin lintu; hän ei halunnut
olla "kesämorsian". Se sana oli tuonut mieleen häät ja hän oli halunnut
olla vapaa -- ainakin toistaiseksi.

"Kesämorsian", ajatteli Juho Kostia astuen vaieten Johannan rinnalla.
Se sana särähti pahasti hänen korvissaan. Se toi mieleen syksyn,
jolloin kaikki unelmat sammuivat. Kesän kukkeus on mennyt ja alkaa
kolkko, kylmä talvi. -- Miksi piti Johannan kertoa juuri tämä? Miksi
hän ei saattanut antaa tuomenkukkien levätä päällään? Miksi hän pudisti
ne pois ja tallasi jalkoihinsa?

Juho Kostia näki tuomenkukissa omien unelmiensa vertauskuvan. Nekin
satoivat Johannan ylle kuin valtava kukkaispaljous. -- Mutta tämä
pudisti ne yltään nauraen ja ilkamoiden; hän halusi olla vapaa --
ainakin toistaiseksi.

Ainakin toistaiseksi -- niin. Miksi piti Johannan lisätä juuri nuo
sanat kertomuksensa loppuun? Niin hän ei ollut sanonut tädilleen.
Juho Kostia olisi uskaltanut vaikka vannoa: -- hän lisäsi nuo sanat
vain tätä hetkeä silmälläpitäen. Hän oli ristilukki, joka taas oli
kutonut uuden säikeen uhrinsa ympärille. Hän ei halunnut, että se
menisi poikki. 'Ainakin toistaiseksi.' Juho Kostia tunsi vihaavansa
noita sanoja. Mutta -- hän oli sidottu jo liian lujaan; hän tunsi sen.
Nyt hän ei voinut enää vapautua. Hän sai tyytyä vain kiukuttelemaan
mielessään. -- Mutta se oli kärpäsen kiukuttelua hämähäkin verkossa.

-- Ush sinua, kun kuljet synkkänä kuin hauta! Tytön poskilla
läikehtivät punaiset täplät ja hän naurahti katkerasti.

-- Mitäpä minä tässä puhuisin. Onhan kerran minunkin vuoroni vaieta.

-- Sinä olet ilkeä tänä iltana! Mikä sinuun meni?

"Käärme", ajatteli Juho Kostia sanoa, mutta ei sanonut mitään.

He kulkivat vaieten loppumatkan. Johannan portilla he hyvästelivät.

-- Hyvää yötä ja kiitos hauskasta seurasta!

-- Johanna! äännähti Juho Kostia kuin torjuen iskua, joka oli suunnattu
häntä kohti.

Mutta tyttö juoksi porttikäytävään ja nauroi.



7.


Juho Kostia astuu Katajanokalta käsin. On toukokuun loppupuoli
ja hän on vasta tullut maalta kaupunkiin. Hän asuu muutamassa
maalaispappilassa Turun lähellä. Hän on päättänyt viettää kesän
Etelä-Suomessa lukeakseen; hän aikoi valmistua syksyksi.

Helge oli jo pari viikkoa sitten matkustanut Pohjanmaalle; hän oli
aikonut metsiin muutaman maanmittarin kanssa. Heidän välinsä olivat
viime aikoina taas jonkun verran kylmenneet; -- Helge oli näet
seurustellut enimmäkseen Johanna Langin kanssa. Tämä oli Alppilassa
vietetyn illan jälkeen suuresti muuttunut: -- hän ei ollut halunnut
Juhoa tavata. Kun tämä sattui seuraan, istui Johanna joko äänettömänä
tahi puhellen kaikenlaista kevyttä, jonninjoutavaa. Jotakin oli
ilmeisesti tapahtunut. Hän, Juho, oli ripustanut viulunsa naulaan ja
syventynyt kirjoihinsa. Hän oli jälleen koonnut voimansa lopettaakseen
kiduttavan suhteen -- ja onnistunutkin siinä jotenkin.

Mutta -- muutamana päivänä Vapun jälkeen oli Johanna kirjoittanut pari,
kolme riviä; hän oli pyytänyt Juhoa tulemaan tätinsä asuntoon. Se oli
sama täti, jonka luo Johanna aikoi kesäksi. Hänellä oli pari pientä
huonetta Katajanokalla, aivan lähellä Johannan kotia. Juho ei ollut
sitä ennen tiennyt.

Nyt oli täti matkustanut maalle pariksi päiväksi ja pyytänyt Johannaa
kotimieheksi. Tämä oli jo viettänyt päivän tätinsä asunnossa, mutta se
oli käynyt liian yksitoikkoiseksi; hän kaipasi seuraa ja senvuoksi hän
oli pyytänyt Juhoa tulemaan.

Hän oli mennyt. Kuin jonkun sisällisen äänen kehoituksesta hän oli
pukeutunut mustiin. Kaulaan saakka napitettu liivi oli jälleen joutunut
käytäntöön; hän ei itsekään oikein tiennyt, minkävuoksi. Saipahan olla
-- jonkunlainen jäähyväiskäynti, koska hän pian aikoi jättää kaupungin.
Ja silloin kai oli musta puku paras.

Johanna oli ollut vastassa portailla. Hän oli myös pukeutunut
tavallista juhlallisemmin, mutta hänen pukunsa oli ollut vaalea.
Avorintainen leninki oli sopinut hänelle ihmeen hyvin; -- kyllähän
Johanna tiesi, missä arvossa Juho piti hänen kaulaansa. Se olikin
päässyt sillä kertaa täysiin oikeuksiinsa. Kaarevana, kauniina se oli
pistänyt esiin leningin avarasta kaulantiestä.

Soma, hiljainen huone, lattialla paksut matot, joihin jalka
äänettömästi upposi; vanhanaikaiset, hauskat huonekalut, joista
Juhon huomiota oli erikoisesti kiinnittänyt kuperaotsainen piironki
taiteellisine puunleikkauksineen.

Kuka oli tämä täti?

Vanha neiti, puolittain varakas, joka omisti pienen maatilan; sitä
hoiti vanha isäntärenki parin palvelijattaren kanssa. Se ei tosin
tuottanut paljon, mutta oli kuitenkin lisänä pikku perinnössä, jonka
täti oli vuosikymmen sitten saanut. Sen oli testamentannut hänelle
muuan vanhapoika, merikapteeni, joka oli ollut tädin nuoruuden ystävä.

Seinällä oli riippunut isonnettu valokuva. Ystävälliset, hiukan
surumieliset kasvot olivat siitä katselleet hiljaiseen huoneeseen.
Varsinkin suun ympäristöä oli Juho Kostia tarkastanut kauan.

Sitä ympäröivät rypyt olivat kertoneet pettymyksistä ja suruista.
Katse oli ollut hiukan alakuloinen, mutta otsa valoisa ja kirkas.
Merikapteenin virkalakki oli levännyt polvella avuttoman näköisenä
kuin rippikoulupojalla, joka on ensi kertaa valokuvassa. Naivi,
lapsenomainen sielu -- jykevästä leuastaan huolimatta.

Kuka oli tämä mies?

Hän oli kuullut romanttisen tarinan. Se oli tädin "mielitietty", joka
oli monta kertaa turhaan pyytänyt tämän kättä. Valokuva oli levännyt
piirongin laatikossa paksun kirjepinkan välissä, niissä oli ollut
enimmäkseen ulkomaiden postimerkkejä päällä. Täti oli antanut toiveita,
mutta vihdoin ratkaisevan vastauksen: -- se oli ollut lopullisesti
kieltävä. "Mielitietty" oli kuollut kymmenkunta vuotta sitten ja
testamentannut tädille omaisuutensa. Sen jälkeen oli täti isonnuttanut
kuvan -- ja tuossa se nyt riippui.

Juho Kostia oli tuntenut kurkkuaan kuristavan. "Ristilukki", oli
vilahtanut hänen mielessään. Oliko täti samanlainen kuin Johannakin?

"Minä olen monta kertaa nuhdellut tätiä siitä, ettei hän kapteenia
korjannut", oli Johanna lopettanut kertomuksensa.

Ihmeellinen oli naisen sielu! -- niin käsittämätön ja monimutkainen,
ettei siitä koskaan päässyt täyteen selvyyteen. Tässä oli täti ja hänen
veljentyttärensä. Edellinen oli leikitellyt ihailijansa -- kaikesta
päättäen kelpo miehen tunteilla -- ja tässä seisoi veljentytär, joka
kertoi nuhdelleensa häntä siitä.

Kenen velvollisuudeksi oli kerran jääpä nuhdella Johanna Langia
samanlaisesta kevytmielisyydestä?

Hän oli nähnyt näyn: -- Muutaman vuoden perästä hänenkin kuvansa
riippuisi erään nuoren naisen seinällä ja silloin tämä saisi
tuttavilleen esittää vanhan ihailijansa. 'Hän on nyt pappi.' Se
lausuttaisiin jonkunlaisella kerskailulla, -- aivan kuin tahdottaisiin
sanoa: 'Minä tein hänestä sen.'

Hän oli tuntenut syvää osanottoa kuollutta merikapteenia kohtaan.

Naivi, lapsenomainen sielu niinkuin hänkin. Mutta oliko sellaisten
kohtalona kulkea ummessa silmin joutuakseen lopuksi ansaan?

Kaipa -- koskapa hän, Juho Kostia, seisoi huoneessa ja hänen edessään
pyörähteli "Ristilukki" n:o 2.

Mutta -- ihmeellistä! -- siitä huolimatta hän ei ollut katunut tuloaan;
hän oli päinvastoin tuntenut itsensä onnelliseksi: -- saada olla kahden
kesken Johannan, rakkaan Johannan kanssa, -- se oli täyttänyt hänen
sydämensä vapisuttavalla ilolla.

Johanna oli istunut ikkunalle ja pyytänyt häntä istumaan sohvaan.
Merikapteenin kuva oli riippunut häntä vastapäätä. Hän oli istunut
odottaen, mitä Johannalla olisi sanomista.

-- Eikö sinulla ole mitään puhumista? Voi, Janne, kuinka olet tullut
kylmäksi!

Tyttö oli peittänyt kasvot käsiinsä. Hän teeskenteli ilmeisesti. Mutta
yhtäkaikki: -- se oli tuntunut sangen suloiselta.

"Sinulla ei ole enää mitään sanottavaa minulle."

Sanottavaa! -- oh, Herra! Hänellä olisi ollut kokonaisen saarnan aihe!
Hän olisi voinut puhua tädistä ja merikapteenista. Eikö täti koskaan
kärsinyt tuon virkalakin avuttomasta asennosta? Sehän ihan pyysi,
kerjäsi kuin kulkurin kulunut reuhka, vaikka olikin kultanauhoin
koristeltu. Eikö tädin sydäntä koskaan vihlaissut tuon katseen
alakuloisuus? Eikö hän koskaan vaikeroinut tarkastellessaan suun
ympärillä olevia, paljon puhuvia ryppyjä? Kuka oli tämä täti -- tämä
kaikesta päättäen hienoaistinen ihminen, joka sisusti kotinsa mukavasti
eläen ihailijansa perinnöstä huolettomana ja iloisena -- sillä
aikaa kuin tuon kuolleen miehen sydän vielä haudassaankin huokaili?
Ristilukki hän oli, hirveä, julma peto, joka oli hiljaa kiduttanut
uhrinsa kuoliaaksi.

Mutta hän ei ollut sanonut sanaakaan tästä; hän oli vain katsellut
ikkunalla istuvaa tyttöä, joka yhä piteli käsiä silmäinsä edessä.
Sormet raoittuivat hiukan ja niiden välistä katseli häntä kaksi
merenvihreää silmää. Ne loistivat, ne hymyilivät, ne kutsuivat.
'Janne, nosta minut syliin!' 'Sinun sylissäsi on turvallista olla.'
'Janne, suutele minua!' 'Vaikka oletkin kömpelö, ovat sinun suudelmasi
hehkuvinta taidetta!' -- 'Janne, suutele minua!'

Eikö hän ollut tuntenut kaikkea tätä istuessaan siinä kaulaan saakka
napitetussa liivissään? Oh oli kyllä; -- mutta hän oli päättänyt olla
varuillaan. Enempää hän ei antautuisi perhosleikittelyyn, näyttipä
Johanna kuinka kiehtovalta tahansa.

Hän oli painanut päänsä pöydän reunaa vasten; hän oli ollut mielestään
kuin kirkossa. Merikapteenin kuva oli alttaritaulu. Sen edessä kannatti
painaa päänsä penkkiin ja vaipua surullisiin mietiskelyihin.

Huoneessa oli hetkisen vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Hänestä oli
tuntunut suloiselta istua noin -- pää pöydänreunaa vasten painuneena.
Johannan läheisyyden hän oli tuntenut ihan selvään. Häntä olivat
keinuttaneet hänen omat surulliset mietteensä. Ne olivat laulaneet
samalla tavoin kuin veneen laitaa vasten liplattavat laineet hiljaisena
syysiltana -- alakuloisesti, surunvoittoisesti.

"Janne, älä istu noin. Minun on paha sinua katsoa."

Se oli vain lisännyt nautinnon suloisuutta; kyyneleet olivat kiertyneet
silmiin. Hänet oli vallannut samanlainen tunne kuin vieraalle maalle
muuttavan, joka viime kertaa katselee tuttua kotipihaa. Siinä oli ollut
iloa ja tuskaa -- tuskaa kuitenkin monin verroin enemmän.

"Itketkö sinä, Janne? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."

Kyyneleet olivat vuotaneet vuolaina. Rintaa oli pusertanut sanoin
selittämätön ikävä.

Äkkiä hän oli tuntenut pehmeän käden kaulallaan. Se laskettiin ensin
varovaisesti, -- mutta pusertui sitten lujasti, lujasti. Hän ei ollut
koskaan aavistanut, että nuoren tytön käsivarressa oli niin paljon
voimaa.

"Oi, Johanna, anna minun olla. Tämä on kaikki niin toivotonta."

Käsivarsi oli puristanut yhä lujemmin. Hän oli tuntenut kuuman
henkäyksen poskellaan. Hieno nenä oli hiipinyt ihan hänen korvansa
juureen ja suloinen ääni oli kuiskannut:

"Janne, rakas, oma Janne!"

Kuuliko hän todellakin tuon sävelen? Oma? Sanoiko Johanna todellakin
niin?

Seuraavassa hetkessä oli merikapteenin kuva unohtunut. Johanna Lang oli
levännyt hänen povellaan nyyhkyttäen.

"Itketkö sinä, Johanna? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."

Merikapteenin kuva oli hymyillyt. -- 'Kas niin! -- tuota minä olen
odottanut ikäni kaiken.' 'Lapset, heittäkääpä pois se tyyny siitä
sohvalta.' 'Se on vain tiellä.'

Hän oli siirtänyt sohvatyynyn tuolille pöydän viereen. Nyt oli helpompi
nojata. Muutaman minuutin he olivat istuneet siten eikä ollut kuulunut
muuta kuin heidän sydäntensä riemukas sykintä.

Huoneeseen oli kantautunut kirkonkellojen ääni. Venäläisen katedraalin
kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen: 'Isakoffi, Jakopoffi, pom,
pom, pom!' Ja sitten:... 'Kuka köyhän nai, kuka köyhän nai?' 'Toinen
köyhä, toinen köyhä!'

"Johanna, avaapa ikkuna. Kuuntelemme kellojen ääntä."

Johanna oli noussut. Hänen solakka, nuortea vartalonsa oli piirtynyt
kauniina ikkunan aukkoa vasten. Hän oli ollut kuin morsian, joka
on sulkeutunut tyttökammioonsa häiden edelliseksi päiväksi, ja nyt
notkealla liikkeellä avaa ikkunan kuunnellakseen lintujen laulua
puutarhassa; ne laulavat hänen onnestaan, joka on päivän matkan päässä.
Sellaista vapaaehtoiseen, suloiseen yksinäisyyteen vetäytynyttä
oli Johannakin tuona hetkenä muistuttanut; hänen päänsä asenne ja
heikosti eteenpäin taipunut vartalonsa olivat kertoneet hiljaisesta,
sykähdyttävästä onnesta. Sinä hetkenä oli Johanna kuulunut hänelle
ruumiineen, sieluineen.

Se oli ollut heidän viimeinen tapaamisensa. Parin päivän päästä hän oli
matkustanut kaupungista kuin varas; hän oli halunnut viedä muassaan
tuon päivän muiston ja maakylän hiljaisuudessa haudata sen. Hän ei enää
jaksanut luottaa Johannaan.

Mutta -- päivien vieriessä hänestä oli ruvennut tuntumaan, että hän
ehkä teki väärin tyttöä kohtaan. Hän oli taistellut, hän oli väittänyt
vastaan, kunnes oli saapunut Johannan kirje.

'Sinä olet hävinnyt minulta', oli Johanna kirjoittanut.

Oh, Herra, hävinnyt, vai hävinnyt! Hän oli maannut puutarhassa ja
katsellut koppakuoriaista, joka koetti kaivautua maahan. Mutta
maanpinta oli siinä paikassa ollut liian kovaa. Ei siis ollut auttanut
muu kuin antaa auringon lekottaa suoraan selkään.

Niin oli käynyt hänenkin, juuri samalla tavalla. Johannan kirje oli
vaatinut vastauksen ja hän oli vastannut. Suhde oli korjautunut
entiselleen, -- siirtynyt samalle asteelle kuin millä se oli ollut jo
niin monta kertaa ennen. Se oli kuin kellon vetämistä seisahtumisen
jälkeen. Toivo oli herännyt uudelleen, -- yhtä väkevänä, yhtä tuoreena
kuin luonto talviunen jälkeen. Ja tällä kertaa tuntui toivo varmemmalta
kuin koskaan ennen.

Juho Kostia pysähtyy sillalle jääden katselemaan Pohjoissataman
vilkasta liikettä. Moottoriveneitä puikkelehtii tiheässä kuin sorsia
ruohikossa. Tuossa oli muuan huonekaluilla lastattu, joka nähtävästi
aikoi saaristoon. Voimakkaan näköinen mies hoiti peräsintä ja keulassa,
korituolissa, istui nuori nainen pieni sulkahattu päässä, kirjava
shaali harteilla. Vene porhalsi kivilaiturin varjosta kirkkaaseen
päivänvaloon. Värikäs shaali naisen hartioilla leimahti kuin tuleen.
Sinistä, harmaata, punaista -- eniten kuitenkin punaista. Shaalin
liepeet hulmusivat tuulessa; se oli kuin satojen eri väristen pikku
lippujen liehuntaa. Hatun sulka viipotti; sen kärki vapisi kuin reimari
väkevässä merivirrassa. Nainen kietoi shaalin tiukemmin ympärilleen ja
hymyili perämiehelle. Siinä oli onnellinen pari, matkalla kesäiseen
saareen nauttimaan nuoresta elämästä ja toistensa rakkaudesta. Siellä
ulompana näkyi pitkä, valkoiseksi maalattu laituri. Se pisti kauas
mereen. Pieni koppero sen päässä loisti auringon valossa. Lokit
leijailivat sen ympärillä kirkuen kilpaa. Auringon valo välkehti
niiden siivissä. Vähä väliä ne suikersivat alas vedenpintaa kohti --
kohotakseen seuraavassa hetkessä jälleen ylös ilmaan. Vedenpisarat
pärskähtelivät niiden ympärillä kuin kimaltelevat helmet. Ne näyttivät
Juho Kostiasta enkeleiltä, jotka poimivat muistojen sirpaleita.

'Kriik, kriik, minä löysin yhden!' 'Se on nuoren tytön kyynel --
tyttökoululaisen. Kas... kuinka se on kiteytynyt kauniiksi!'

'Se lennähti kerran tuuleen... muutamana myrskyisenä syysiltana. Mutta
se ei hävinnyt; se kieteytyi helmeksi tarttuen kiinni lastiproomun
laitaan. Se pitää korjata talteen!' Ja kuin yhteisestä sopimuksesta
kohosi lokkiparvi ilmaan hajoten yksi yhtäälle, toinen toisaalle...

Pitkä laituri, muistojen paikka! 'Maailman lopuksi' oli Johanna sen
ristinyt. -- Mutta tänä hetkenä tuntui maailma siitä alkavan...

-- Ack, men si, ä' de' icke Janne!

Juho Kostia pyörähti ympäri. Hän punastui ja vaaleni vuoron perää.
Johanna Lang seisoi hänen edessään.

Tyttö oli säteilevän kaunis; hänen silmänsä loistivat. Kuin ujostellen
hän hymyili muutamille koulutovereille, jotka kulkivat ohi hiukan
kiusoittelevasti iskien silmää.

-- Milloin olet tullut?

-- Noin pari tuntia sitten.

He lähtivät astumaan Katajanokalle käsin. Huomasi selvään, että Johanna
iloitsi tästä kohtauksesta; se oli tullut todellakin yllättämällä.
Janne oli lähtenyt kaupungista kuin viimeistä kertaa -- hävinnyt
salaa, eikä hän, Johanna, ollut saanut tietää edes osoitetta; --
vasta Helgeltä hän oli saanut Jannen osoitteen ja kirjoittanut. Hän
oli monesti kaipauksella muistellut Jannen kanssa vietettyjä hetkiä.
Helge Hollander oli saatellut häntä kotiin, mutta ihmeellistä kyllä
-- ei Helgen seura ollut enää oikein tyydyttänyt. Hän oli kyllä hieno
kavaljeeri ja hänellä oli merkillinen kiusoittelemisen taito, joka
viehätti sanomattomasti sellaista läikkyvää tytönsydäntä kuin Johanna
Langin; -- mutta siitä huolimatta hän toisinaan kaipasi syvempää. Helge
Hollander oli yllätyksien mies. Hänelle saattoi yht'äkkiä pälkähtää
päähän ostaa esim. hieno, silkkinen päivänvarjo ja lahjoittaa se mitä
sulavimmin gentlemannin kumarruksin. Siten hän oli kerran yllättänyt
Margareetan; koko koulu oli siitä puhunut kokonaisen viikon. Mutta
Helgestä ei koskaan päässyt selvyyteen, tarkoittiko hän leikkiä
vai totta. Siihen kai kätkeytyikin juuri hänen viehätystaitonsa
salaisuus. Seurustelu Helgen kanssa muodostui jonkunlaiseksi vedellä
pärskimiseksi, jommoisella lapset toisinaan kesällä huvittelevat; --
se on hauskaa, kunhan ei vain saa kovin suurta ryöppyä silmilleen.
Sellaisen sattuessa saattaa aivoissa vilahtaa vakavampikin ajatus: --
'Mitähän äiti sanoo?' -- Niin oli Johanna Langkin kesken ilonpitoa
Helgen kanssa yht'äkkiä johtunut ajattelemaan Jannea... 'Mitähän Janne
sanoo?' Nuoren teoloogin surumieliset silmät olivat suuntautuneet
häneen tutkivina. Sellaisina hetkinä oli Johanna riemuinnut siitä, että
hän kykeni saamaan nuo silmät loistamaan. -- Leikki oli jatkunut yhä
intohimoisemmin, kunnes lopulta oli täytynyt lähteä "kuivaamaan".

Johanna Lang oli tehnyt useita tuollaisia "kuivausmatkoja". Välistä hän
oli istunut Nikolainkirkossa kuunnellen urkujen pauhaavaa ääntä. Se oli
Jannen ilmapiiri ja siitä oli huokunut häntä vastaan äänetön, lempeä
moite. 'Kuinka sinä tuolla lailla?' 'Ihanhan sinä turmelet pukusi!'
Jumala oli saanut äidin vakavan hahmon. Hän oli näyttänyt surulliselta
ja niskaan valahtanut huivi oli puhellut: 'Minä putoan, mitä putoan!'
-- Hän oli pannut merkille, että huivi oli vain yhdellä solmulla
kiinni. -- Seuraavassa hetkessä se oli pudonnut, -- mutta se ei ollut
ollutkaan Jumala, vaan vanha mummo, joka oli istunut häntä vastapäätä.

Taikka -- hän oli istunut Alppilassa tai Kaisaniemen ravintolassa.
Nekin olivat olleet "kuivausmatkoja". Silloin hän oli lämmitellyt
lieden ääressä. Se oli loimottanut leppoisasti, väliin räiskähdellen
ja syytäen kipunoita ympärilleen; -- mutta... se oli lämmittänyt
suloisesti ja "kuivannut". Jannen suuri rakkaus oli nostanut hänet
jälleen kotoiseen ympäristöön. Hänellä oli ollut sama tunne kuin
lapsella, joka on saanut kuivaa ylleen ja syö, syö valtavalla
ruokahalulla.

Mutta nyt teki mieli pärskytellä taas. Johanna oli sillä päällä ja
Janne tuntui olevan samoin. Hänen silmänsä loistivat ja hän puhui niin
lystikkäitä, että täytyi nauraa.

Oliko Johanna huomannut, että muutamain ihmisten ilme muistutti
eläintä? Tuokin vanha herra, joka seisoi keppiinsä nojaten ja kyräsi
ympärilleen, oli aivan sen näköinen, kuin tahtoisi puskea kumoon ohitse
kiitävän raitiotievaunun. Hän muistutti pappilan nautasonnia, joka
seisoo kuistia vastapäätä pää riipuksissa ja kuopii maata. Menisikö
tekemään kuulutuskirjan -- vai puhkaisisiko sarvillaan kuistin seinän?
Hehhee, katsopas! -- herra livahti alakertapuotiin, jonka oven päällä
seisoi: "Utminutering"!

Johannan täytyi hillitä Jannea. Oh, sitä vaille, ettei osoittanut
sormellaan! -- Ei kaupungissa sopinut sellainen käyttäytyminen.

-- Sinustahan on tullut ihan villi! Villi, villi! -- Juho Kostia
hyväksyi sen sanan: se oli paikallaan. Hän olisi tahtonut nostaa
Johannan käsivarrelleen ja kantaa hänet kotiin -- keskellä katua,
kaiken kansan nähden, huudellen kuten tavarakärryjen työntäjät
rautatieasemilla: 'Väistykää, väistykää!' 'Täältä tulee Saaban
kuningatar!'

He sopivat siitä, että viideltä lähtisivät saareen. Fagerholmin olivat
jo muuttaneet. Johanna oli luvannut Margareetalle tulevansa. Hän jäisi
yöksi, mutta Janne voisi palata illalla takaisin. Koulu oli loppunut
eikä läksyistä ollut huolta.

-- Jaa-a, sinä olet nyt viimeisellä luokalla. Vuoden päästä sinä olet
ylioppilas.

Juho Kostia lausui sen vakavasti kuin saarnatuoliin kohonnut pappi
lausuu alkutervehdyksen. Hänen mielessään vilahti ajatus: "Miten ovat
asiat silloin?"

Mutta -- nyt ei ollut aikaa sellaisiin mietiskelyihin. Nyt oli kesä
ja aurinko paistoi. Helsingin yllä lepäsi kuulakas kirkkaus. Se hohti
jokaisen laivan savupiipun kyljestäkin; ne olivat vasta maalatut.
Mattoa puistava pitsipäähineinen palvelustyttö ylhäällä parvekkeella
oli kesän kuuluttaja. Hän heilutti kädessään lippua ja huuteli: 'Tomut
pois, tomut pois, talven tomut pois!'

-- Näkemiin, Johanna!'

-- Näkemiin, Janne!'

       *       *       *       *       *

He seisovat sillalla, punakaiteisella sillalla jonkun matkan päässä
huvilasta. Sieltä kuuluu vasaran pauke ja lautojen räminä. Siellä setä
Fagerholm heiluu rakennustöissä. Hän rakentaa huvilaa.

Silta on matalan notkon pohjassa. Molemmin puolin kohoaa kärrytie. Se
tulee huvilasta ja johtaa varjoisaan metsään. Vuokot kukkivat tien
reunalla. Ne heiluttelevat hentoja varsiaan aivan kuin kuiskutellen:
'Katsokaa, siinä on taas kaksi... ja toinen on ylioppilas!'

Sillan kaidepuut ovat punaisiksi maalatut. Ne hehkuvat auringon
valossa. Törmän alta alkaen ne ulottuvat notkon poikki -- toisen törmän
alle. Siellä ne jälleen kohoavat aivan kuin ojentaen kättä jollekin
näkymättömälle, joka seisoo hämyisen, tuomien reunustaman tien suulla
kuin itsekseen puhellen: 'Kaupunki ja maakylä!' 'Vain yksi askel
sillalle ja molemmat yhdistyvät.'

Se on suurenmoinen symbooli tämä hiljainen, notkelmassa lepäävä silta,
johon kuuluu vasaran pauke ja metsän suhina. Se on vertauskuva kahta
erilaista maailmaa yhdistävästä voimasta, suuresta ja salaperäisestä.
Se voima on rakkaus.

Siinä seisoo kaksi nuorta ihmistä, toinen tyttö ja toinen poika.
Tyttö on kaupunkilainen, aito kaupunkilainen, poika on maalta, kaukaa
saloseuduilta. Kaupunkia hänessä ei ole muuta kuin kävelykeppi ja
kova kaulus; ylioppilaslakki voi yhtä hyvin kuulua kumpaankin. Tyttö
on kaupunkilainen, mutta hänessäkin on jotakin maakylästä: tuo
vanhanaikainen, "tyköistuva" päällystakki, jossa on avonainen, leveä
kaulus. Se ei tosin sovi oikein hyvin vaaleanharmaiden hansikkaiden
kanssa; ne pistävät nimittäin hiukan avuttomina esiin hihoista, joissa
on leveät käänteet ja suuret ruskeat napit. Mutta -- siitä huolimatta
tekee puku soman yleisvaikutuksen. Johanna Lang on kuin vaistonnut,
että tänä iltana tarvittaisiin kaikki -- hienot hansikkaat ja
vanhanaikainen päällystakki, jonka kauluksen alta pilkistää esiin hieno
harsokaulus viimeistä kuosia. Ja hame: -- se on lyhyt kuin alpeille
nousijan.

Jossakin lähellä visertää peipponen. Se panee parastaan -- aivan kuin
rohkaistakseen noita kahta lähentymään toisiaan tällä punakaiteisella
sillalla, joka yhdistää kaksi eri maailmaa.

Eivätkö he uskalla? Kyllä. He ovat vain vaipuneet hetken tunnelmaan,
sillä he ovat molemmat puhelleet sydämensä tunteista. Tyttö nojaa
kaidepuuta vasten kuunnellen puron lirinää. Se kiemurtelee notkelman
halki väliin sukeltaen sammalmättään alle, väliin muodostaen
pienen-pienen putouksen. Se on vain korttelin korkuinen, mutta se on
hurja laskettava tikun palasille ja puolukan lehdille. Ne sukeltavat
syvään putouksen alapuolella poreilevaan suvantoon.

Juho Kostia hengittää metsän tuoksuja täysin siemauksin. Hän oikein
hekumoi. Tämä paikka on idyllinen, se on kuin käytävä paratiisiin,
Eedeniin. He eivät ole sieltä karkoitettuja; päinvastoin: he ovat
kutsutut sinne. Ja kahden -- aivan kahden... Tämä silta johtaa sinne.
He ovat vain pysähtyneet tähän hetkiseksi -- kuin todetakseen onnensa
suuruuden, kuin mitatakseen sen syvyyden ja korkeuden.

Mitä ovat kaikki koetut pettymykset tämän hetken rinnalla! Tämä pieni,
punakaiteinen silta antaa täyden korvauksen. Eikö tuossa seiso Johanna
Lang saman selittämättömän tunnelman vallassa kuin hänkin, Juho Kostia!

Mitä tapahtuu tänä hetkenä kahden nuoren sydämessä? Siellä liikutaan,
siellä kuiskitaan; -- mutta kaikki tapahtuu hiljaa, äänettömästi.
Enkelit siellä sipsuttelevat. -- Jumala, tuo taivaan suuri
muuttourakoitsija on lähettänyt uskottunsa hiukan "järjestelemään".
Nythän on muuttoaika kaupungissakin. Mutta mitä se on tämän ihmeellisen
muuton rinnalla, jonka kautta valmistetaan tietä Rakkaudelle, nuorten
sydämien hymyilevälle kesävieraalle.

Juho Kostia piirtelee kepillä hiekkaan. Mitäpä piirtelee tämä miettivä
teoloogi? Alfaa ja oomegaako? Ei -- vaan sydämen kuvia ja ristin
merkkejä.

Miksikä juuri ristinmerkkejä?

Sitä hän ei itsekään tiedä; hän piirtelee vain; hänellä on sellainen
omituinen taipumus. Hän ajattelee usein hautausmaita. Ne ovat hänestä
kauniita -- varsinkin kesällä.

-- Janne, kuiskaa tyttö ja katsoo nuorukaista lempeästi silmiin. --
Ajatteletko todella niin, ettet voi elää ilman minua?

Kävelykeppi piirtää viimeisen ristinmerkin; se on kuin vertauskuva
verisestä totuudesta.

-- Niin... kuinka voit epäillä sitä?

Tyttö katselee hetkisen muurahaisen vaellusta jaloissaan. Se yrittää
nyrkin kokoisen kiven yli. Kivi on sileäpintainen ja muurahaisen jalka
luiskahtaa joka kerta takaisin. Viimein se kiertää kiven ja jatkaa
matkaansa.

-- Mutta minä ajattelen, että sinä tottuisit. Ihmiset tottuvat kaikkeen.

Juho Kostia hymyilee valoisasti... Hän kuuntelee kaunista säveltä,
joka soi täysin harmoonisesti: Johannan äänessä on riemukas sointu. Se
ei ole ristilukin laulua; se on heräävää varmuutta omasta, nuoresta
onnesta, joka tutkii perustusta rakastetun sydämessä.

-- Minä en totu koskaan siihen ajatukseen, ettet sinä kuuluisi minulle.
Yhtäkaikki... kävi miten tahansa: -- aina olet sinä minun!

Hän lausuu sen voitonvarmalla äänellä katsellen ylös puiden latvoihin.
Hän vetoaa niihin -- vanhoihin mäntyihin ja kuusiin kuin todistajiin.
Ja kuin ymmärtäen tämän vetoomuksen ne hiljaa heiluttelevat latvojaan.

-- Niin... Janne, minä uskon, mitä sinä sanot: Minä kuulun sinulle
aina...

Juho Kostia katsahtaa häneen nopeasti.

-- Etkö itsekin ajattele niin?

Tyttö astuu askeleen lähemmäksi. Miksi ei Janne nyt ottanut ensimmäistä
askelta? Oliko niin, että sen, joka kantoi niin suurta rakkautta
sydämessään kuin Janne, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä askelta? Hän
vain veti, veti puoleensa... rakkautensa voimalla.

-- Ajattelen, Janne, ajattelen minä. Se on selvinnyt minulle
lopullisesti tätä iltana, tällä paikalla.

Juho Kostia avaa sylinsä. Silmänräpäys vain ja Johanna Lang lepää hänen
povellaan. Hän ei enää katsele puiden latvoihin; hän katselee vain
Johannan suloista muotoa, hänen joutsenkaulaansa ja mustia kiharoita.
Korvan ympärillä ne kiertyvät vallattomasti. On kuin kutittaisivat ne
tuota pientä, siroa ruumiinosaa, jonka nipukka on punertava kuin ruusun
terälehti.

He seisovat kauan toisiinsa nojaten. Johanna on nyt kohottanut päänsä
ylös; hän seuraa Fagerholmin huvilasta kuuluvia vasaran iskuja. Siellä
rakennettiin; -- niin täälläkin... sillalla... mutta vasaraniskut
kaikuivat toisenlaisina. Ne kumahtivat vain hiljaa: -- heidän sydämensä
lyönnit.

Juho Kostia ei tahtonut uskoa tapahtunutta todeksi. Johanna oli
vapaaehtoisesti liittynyt häneen... oman sydämensä vaatimuksesta hän
oli antanut lupauksen. Hän oli sanonut: 'Se on selvinnyt minulle
lopullisesti tänä iltana.' -- Juho Kostia oli tyytyväinen, hän ei
kaivannut mitään. Mitä sanoisi äiti kuullessaan, että hän oli kihlannut
ruotsalaisen tytön -- hän, supisuomalaisen talonpojan poika?

Kaipa hän sen ymmärtäisi. Olihan äidin sydän avara.

-- Kuule, Johanna, sinun täytyy ruveta opettelemaan suomea. Minun
vanhempani eivät ymmärrä sanaakaan sinun puhettasi.

Johanna naurahti; Janne souteli jo kaukana. Hän otti kaikki asiat niin
kiusallisen perusteellisesti.

-- Kyllä minä rupean. Minähän osaankin sitä jo melkoisesti.

Yht'äkkiä lensi Juhon päähän hauska ajatus.

-- Kuulepas, Johanna, sanopas nyt minulle suomeksi: 'Minä rakastan
sinua.'

Johanna kätki kasvot käsiinsä. Juho tarttui niihin vetäen hennot sormet
hajalleen ja kertasi:

-- Sanopas nyt suomeksi! Johanna tempasi kätensä irti.

-- En minä osaa!

-- Ja äsken sanoit osaavasi 'melkoisesti'. Sanopas minun perässäni:
Minä...

-- ... Minä...

-- ... rakastan...

-- ... r-rakastan...

-- ... sinua...

-- En sano!

Johanna koetti riistäytyä irti, mutta Juho piteli häntä kiinni. Tyttö
nauroi ja kiemurteli hänen otteessaan, mutta Juho ei hellittänyt.

-- ... sinua! Sano minun perässäni!

-- ... s-sinnua!

-- Kas niin! Juho laski tytön irti. -- Nyt olit kiltti ja ansaitsisit
sokuripalasen.

-- Minä rakastan sinua! viserteli tyttö nauraen vallattomasti. Hän
muistutti kottaraista, joka pesää rakentaessaan laulaa. Juhosta hän oli
suloinen; hän yritti siepata tytön uudelleen syliinsä, -- mutta tämä
pyrähti juoksuun ja hävisi metsään.

-- Johanna, kuule, älä mene sinne! Siellä on märkää.

Mutta tyttö vain nauroi:

-- Tule sinäkin tänne! Ei täällä ole märkää. Juho lähti ääntä kohti,
mutta tyttö pakeni hänen edellään kuin keijukainen. Harmaa, lyhyt hame
vain vilahteli puiden välistä.

Juho ryntäsi eteenpäin kuin noiduttu; hän oli ihan huumaantunut. Metsän
varjoisa hämärä, kostean sammalen lämmin tuoksu, vanhojen puiden
naavaiset rungot, -- kaikki huumasi häntä. Lintujen säikähtyneet äänet,
pikku siipien suhahtelu pensaissa ja puiden välissä sai jokaisen
hermon värähtelemään sanoin selittämättömällä tavalla. Siinä oli
jotakin uimasta nousseen tunteesta -- lämpimän ja kylmän nykäyksiä, --
kunnes vaatekappaleen toisensa perästä solahtaessa ylle lämpö, väkevä,
suloinen lämpö valtaa ruumiin. -- Mutta se ei ollut ainoa tunne;
siinä oli muutakin: -- rajua kiihkoa, hillitsemätöntä kaipausta --
sellaista, joka sai sieraimet väräjämään ja silmät oudosti hehkumaan.
Jumaluusopin oppisaleissa se olisi jäsennelty kuudennen käskyn piiriin
kuuluvaksi; -- ja se olisi kuulunutkin, jos noihin vaistomaisiin
tunteisiin olisi kohdistunut itsetietoinen ajatus. -- Mutta täällä...
metsän varjoisassa hämärässä, sammalen suloisessa tuoksussa se oli
onnea, rajatonta rakkautta... mittaamatonta kuin meren ulappa. Siihen
hukkui kaikki... teologia, jäsentely ja järkeily. Se kumpusi esiin
ihmisolennon uumenista omasta sisäisestä pakostaan. Juoksun kestäessä
sitä ei juuri joutanut ajattelemaan: -- sen ehti vain tuntea...
suloisesti, hivelevästi, kuin lämpimän tuulen leyhkän kasvoillaan. Se
oli rakkautta, nuoren miehen rakkautta nuoreen, kukoistavaan naiseen.

Oksat katkeilivat hänen tieltään, lakki putosi päästä. Ainoa vakavaa
opiskelua muistuttava kappale jäi riippumaan puun oksaan. Ja nyt
-- Juho Kostian päästä irtautuessaan -- sekin yhtyi leikkiin: --
se viipotti oksalla hetkisen ja putosi sitten pehmeästi kosteaan
sammalikkoon kultainen lyyra hentoa vuokon terää vasten. Se oli
syleilyä se!

Juho Kostia katsahti taakseen. Niin -- lakki, se taisi pudota, -- mutta
pudotkoon! Se kyllä löytyisi sieltä. Hän jatkoi juoksuaan. Nyt hän oli
avopäin Hihjahei! Kuusen naavaa tarttui hänen tukkaansa, terävä oksa
puhkaisi takin olkapäähän reiän.

"Absalom!" vilahti hänen mielessään... Näin hänkin ravasi tammien alla,
-- kunnes hiukset tarttuivat oksiin. Mutta hänpä ei aikonut tarttua;
-- hän halusi saada kiinni tytön, sulkeakseen hänet syleilyynsä...
kiinnittääkseen hänet puuhun vahvojen, tukevien käsivarsiensa avulla.
Tuo nauru, suloinen, kutkuttava nauru kiihoitti häntä. Hän oli
intiaani, joka ajoi saalista; -- se pakeni tuolla -- hänen edellään --
valkoinen... tyttö, hento ja notkea. Se juoksi hänen edellään kuin
hirvi, kuin metsäkauris, -- mutta intiaani aikoi sen saavuttaa.

    -- Minä oon kuni metsien intiaani,
    sinä vaal-koi-neen...!

hoilasi Juho niin että metsä raikui.

-- Päivää, herra intiaani! Missä teillä on lakki?

Se veitikka! Seisoi suuren kuusen takana. Hän olisi ihan varmasti
juossut ohi, jollei Johanna olisi ääntänyt.

Lakki... niin... se taisi jäädä.

-- Ja takin olkapäässä on reikä!

-- Mitä sinä sellaisista! Pääasia, että sain sinut kiinni! Nyt minä
skalppeeraan sinut!

Juho seisoi hänen edessään hehkuvin silmin, läähättävin rinnoin,
silmissä villi kiilto.

-- Hui, hui, sinä olet ihan raivo!

Juho kiersi kätensä puun ympärille sulkien Johannan syleilyynsä.

-- Nyt et enää karkaa!

Tyttö koetti riistäytyä irti; hän potki ja tempoili, -- mutta Juho
painoi häntä puun runkoa vasten.

-- Palkka, palkka, löytäjäiset, Johanna! Ne on rehellisten ihmisten
kesken aina tapana maksaa.

-- Mitkä löytäjäiset?

-- Löytäjäiset siitä, että löysin sinut. Kas niin... pää ylöspäin
vain... koreasti, koreasti! Harhaileva ritari haluaa juoda siemauksen
hunajaa!

Tyttö jännitti leukaansa kaikin voimin painaen sitä rintaansa vasten.
Mutta se oli kuin pihdeissä Juhon peukalon ja etusormen välissä. Iho
peukalon ympärillä kävi ihan valkoiseksi. Ei auttanut, leuka kohosi
hitaasti ja tytön täytyi tarjota huulensa suudeltaviksi.

-- Juo sitten sinä hirmuinen, sinä tyrr...! Viimeinen sana hukkui
tuliseen, pitkään suudelmaan.

-- Eipä uskoisi, että sinusta tulee pappi! huudahti tyttö hengittäen
syvään. -- Niinhän sinä suutelet kuin -- joku Don Juan tai Romeo...
teatterissa. Hyi, kuinka papitkin ovat himokkaita!

-- Ihmisiä, luuta, lihaa ja verta, Johanna!

-- Ovatko kaikki papit samanlaisia?

-- Luultavasti, luultavasti... -- Hyi minä inhoan pappeja!

Juho siveli tytön pehmyttä poskea katsellen häntä hymyillen, pää
kallellaan.

-- Pappien pitäisi suudella niinkuin enkelien.

Juho Kostia nauroi. Hänen äänensä kajahti raikkaana tuoreessa
metsässä. Se ei ollut enkelin naurua; siinä soi päinvastoin Paanin,
metsänhaltijan ääni.

-- Miten ne enkelit suutelevat?

-- Kainosti... siveästi.

-- Pyh, sinä fariseus! Vai 'siveästi'! Näinkö? Juho venytti huulensa,
pani kädet ristiin rinnalle, sulki silmänsä ja ottaen hurskaan ilmeen
taivutti päätään Johannaa kohti.

Tyttö pisti peukalonsa pojan suun eteen. Tämä raivostui, oli purra
sormeen, purskahti sitten nauruun ja pusersi tytön lujasti rintaansa
vasten.

-- Vai konstailemaan sinä rupeat! Minä vakavasti näytän
'enkelisuudelmaa' ja sinä työnnät syntisen peukalosi eteen!
Hyvitykseksi sinun pitää antaa minulle syntinen suudelma!

-- Minkälainen se on?

-- Minä näytän. Panepas kädet seljän taa! Juho komensi kuin kenraali
rekryyttiä.

Tyttö totteli. Hän teeskenteli ujoa ja kainostelevaa. Häntä huvitti
suuresti saada syntinen suudelma -- teoloogilta, joka syksyllä
vihittäisiin papiksi.

-- Et saa liikuttaa käsiäsi, ennenkuin minä lupaan.

Tyttö nykäytti päätään.

-- Panepa nyt silmät kiinni.

-- Ja suuko auki?

Metsässä kajahti iloinen, hilpeä tytön nauru.

-- Ätsh! Älähän sotke meininkejä! Silmät kiinni, silmät kiinni!

Juho otti hänen päänsä käsiensä väliin, painoi ensin suudelman
huulille, pitkän ja palavan, -- suuteli sitten silmät, otsan ja
molemmat posket. Hän oli vielä aikeissa suudella leukaa, kun tyttö
riistäytyi irti.

-- Miks'et suudellut nenänpäätä? Oh, sinä tuhma teoloogi, nenänpää jäi
suutelematta!

Tyttö vaipui mättäälle nauraen katketakseen.

-- Jaa, jaa, niinpä taisi jäädä. Mutta kuitataan se toisella kertaa.

-- Toisella kertaa! Sinä villitty! Saat odottaa sitä toista kertaa!

-- So, soh, äläpäs uhkaile!

Juho katseli mättäällä istuvaa tyttöä imien muistoonsa jokaisen
pienimmänkin piirteen. Siinä istui Johanna Lang ja hän oli suudellut
hänen kasvonsa ylt'ympäri!

Päässä vilahti jotakin äsken juoksun aikana mielessä ailahtanutta,
mutta Juho puistahutti päätään aivan kuin karkoittaakseen pahan
ajatuksen ja katseli tyynesti ympärilleen. Vihreä sammal loisti
rauhallisesti mättään kupeella. Yläpuolella puussa lauloi peipponen;
sen ääni kohosi korkeuteen. Se ylisti Luojaa, joka oli luonut ihmisen
sekä antanut hänelle onnen tuntea rakkauden -- omantunnon rauhan
häiriintymättä.

-- Lähdetäänpäs hakemaan sinun lakkiasi.

Johanna nousi pudistellen hamettaan. Hän huomautti Juholle tämän vinoon
kääntyneestä kaulaliinasta.

-- Sinä näytät hulluinhuoneesta karanneelta.

Hyvä! -- Juho Kostia myöntyi kaikkeen. Hänellä ei ollut mitään
vastaansanomista Johannan käyttämään vertaukseen. Se oli totta; hän
oli kuin hullu. Hän olisi voinut nauraa ja laulaa -- oikein hoilottaa
isolla äänellä. Pikkupoikana hän oli toisinaan hoilottanut kotimetsissä
jääden sitten kuuntelemaan oman äänensä vyöryä hiljaista saloa pitkin.
Nyt hän olisi halunnut hoilata samalla tavoin -- kuunnellakseen, kuinka
kauas rakkauden ääni kantoi. Sen olisi pitänyt kantaa kauas, kauas...

Juho astelee Johannan rinnalla paljain päin, huiskien kepillä puiden
oksia. Hän muistuttaa hurjapäistä, joka on ollut tappelussa ja nyt
sisarensa houkuttelemana palaa kotiin. Otsa on vieläkin hiessä ja
tuuheassa tukassa riippuu havun neulasia ja naavankappaleita. Hän on
kuin Paan, metsänhaltija, joka vaihteen vuoksi on kerran pukeutunut
raitaiseen kesäpukuun.

Lakki löytyi. Johanna puhdisti huolellisesti Juhon tukan ja asetti
lakin päähän.

-- Nyt sinä olet taas ihmisen näköinen, sanoi hän vakavuutta
teeskennellen.

-- Niin kai, sillä äsken minä olin ihminen, huokasi Juho Kostia
silmissä onnekas ilme.

Aurinko tekee laskua. Sillan kaidepuut ovat jääneet pimentoon; niiden
väri on nyt tummunut. Notkosta nousevan usvan keskeltä ne näyttävät
harsoon käärityiltä. Mutta Juho Kostian sydän sykähtää riemusta, kun
hän astuu sillalle; -- se on muuttunut hänelle pyhäksi paikaksi. Sillä
-- eikös tässä paikassa Johanna ollut sanonut: 'Se on selvinnyt minulle
lopullisesti tänä iltana'?

'Lopullisesti, lopullisesti!' soi Juho Kostian sydämessä. Sanat
kumahtelivat juhlallisina kuin lauantai-illan kellot, jotka soittavat
pyhää. Juho Kostia kuuntelee niiden ääntä onnekas hymy huulillaan.



III



1.


Aurinko on korkealla kesäpäivän taivaalla, linnut laulavat, ruoho
tuoksuu, tuulenleyhkä hienosti heiluttaa puiden lehtiä varistaen
kukkia omenapuusta, jonka alla Juho Kostia mukavasti loikoo, kädessä
paksu kirja. Se on dogmatiikka, ostettu muutaman Pohjois-Suomen
kaupungin kirjakaupasta, missä se oli vuosikausia virunut toimettomana
muiden kirjojen joukossa. Sen lehdet ovat kellastuneet ja vahvat,
vanhanaikaiset kirjaimet muistuttavat kirkkopukuun puettuja vanhuksia,
jotka vaeltavat jumalanpalvelukseen ankaran totisina. Nuo kirjaimet
saarnaavat elämän vakavuutta ja kellastunut paperi tuo mieleen
sakariston viileän, hiukan ummehtuneen ilman. 'Noin kuluu sinunkin
elämäsi', puhelevat kirjaimet. 'Sinä istut sakaristossa kuunnellen
virttä, jossa soi tuomiopäivän ääni, ja ulkona kukkivat tuomet ja
pihlajat.'

Mutta nyt -- nyt sataa kukkia omenapuusta kirjan kellastuneille
lehdille -- kukkia kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Niihin on
kätketty kaikki nuoren sydämen toiveet, aavistukset ja onnen unelmat.
Ne peittävät vähitellen avatun kirjan, sen molemmat sivut. Kumarat
kirjaimet, kirkkopukuiset vanhukset, hautaan tuvat omenankukkien alle.
Ja ne puhelevat: 'Onnea nuorelle parille!'

Juho Kostia vaipuu unelmiinsa. Hän on pappi ja istuu sakaristossa
odottamassa morsiantaan. On hääpäivä, kirkas ja kesäinen. Sakariston
ikkuna on auki; se on poikkeustapaus. Vanha kirkonpalvelija on
kiskonut sen auki hänen määräyksestään. Sakaristoon tunkeutuu puiden
tuoksu ja lintujen laulu kajahtaa kirkkaana sen kivisistä, kosteista
seinistä. Urut rupeavat soittamaan juhlamarssia. Sieltä saapuu morsian
morsiushuntu yllään vanhan tädin saattamana. Hän, sulhanen, on sen
halunnut niin. Nyt ei täti enää ole ristilukki; -- hän tekee parannusta
pahoista töistään -- tuomalla tämän yhden... tämän ainoan, kuolleen
veljensä tyttären sille, joka on odottanut häntä kuin muinoin Jaakob
Raakelia. Hän uhraa hänet Herran alttarille... nuoren papin vaimoksi,
-- papin, joka keskikäytävällä ottaa hänet vastaan taluttaakseen
alttarin ääreen, missä vihkijäpappi jo odottaa. Vanha merikapteeni
haudassaan saa rauhan. Vihkiäisluvut ovat kuin viimeinen siunaus hänen
levolleen...

'Ei pidä kiusata ihmisiä!' tirskuttaa kivitasku vanhan koivun
latvassa. Juho Kostia hymyilee. Hän antaa hyväksymisensä kivitaskun
ihmisystävälliselle laululle. Johanna Lang oli kiusannut häntä kauan.
Nyt hän ei enää kiusannut.

Eipä olisi uskonut, että asiat näin päättyisivät. Silloin --
viime lukukauden alussa, kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli
tulevaisuus näyttänyt synkältä. Johanna Lang oli siirtynyt kauas --
saavuttamattoman kauas. Hän, Juho Kostia, oli silloin tahtonut niin,
-- vaikka tahto lukukauden kuluessa oli taittunutkin niin monen
monta kertaa. Johanna oli näytellyt ristilukin osaa. Nyt hän ei enää
näytellyt.

Heitä eroittivat nyt vain muutamat penikulmat -- kymmenisen, pari
korkeintaan. Mutta -- mitäpä se merkitsi, kun kerran rakkaus yhdisti
heidät. Johanna kirjoitti: -- 'Käre, gulle vän!' Ja hän, Juho Kostia:
'Oma armahin!'

Siellä vietti Johanna kesää maalla tätinsä luona. Hän istui keinussa
ja vanha tuomi pudotteli kukkia hänen päälleen, -- niinkuin omenapuu
täällä hänen, laiskottelevan teoloogin päälle, joka haaveili häistä.

Olipa elämä todella ihanaa!

Dogmatiikkakaan ei tuntunut vastenmieliseltä. Kaikki nuo monet asiat:
'läran om Anden', 'läran om Sonen' ja 'dogmatikens öfvergång till
ethiken' olivat kuin valmistusväkeä hänen onnelleen. Ne lakaisivat
kirkon käytävät, ne koristivat temppelin; -- ne rakensivat sillan hänen
ja Johannan käsikädessä käydä yli yksinäiselämästä yhteiselämän onneen.

'Läran om Anden' -- niin, se merkitsi dogmatiikassa jotakin muuta.
Mutta tänä hetkenä, hänen loikoessaan tämän kukkia pudottelevan
omenapuun alla, ruohon väkevänä tuoksuessa ja lintujen laulaessa, se
tulkitsi hänelle kahden rakastavan yhteishenkeä, yhteistä rakkautta.
Se oli kuin harsopeite ihanan kuvan yllä, ohut ja hieno, joka antoi
aavistaa allensa kätkeytyvän kuvan kauneuden...

'Läran om Sonen'... niin, niin -- Jumalan Pojasta, Jeesuksesta
Kristuksesta... Mutta miksi ajatteli Juho Kostia tänä hetkenä äitejä,
jotka toivat lapsia Vapahtajan luo? Niitä oli monta, nuoria ja
kukoistavia kaikki -- ja heidän lapsensa: -- niitä oli kerrassaan ilo
katsella! Ei ihme, että Vapahtaja sanoi: "Älkää heitä kieltäkö!"

Millainen oli Johanna Lang oleva äitinä?

Juho Kostia ummisti silmänsä. Omenapuu pudotteli kukkia hänen päälleen
-- peittäen otsan ja silmät. Oli kuin olisi tuo myhkyräinen puu
puhellut: 'Nyt on sinun hyvä miettiä sitä. Kukat, nuo viattomuuden
vertauskuvat suojelevat kaikelta pahalta...'

Oh, oli somaa ajatella Johanna Langia äitinä, samaa Johanna Langia,
joka aina sanoi: 'Ush!' kun joku hankaluus sattui. -- Sanoisiko hän
silloinkin 'Ush!' --?

Juho Kostia muisti "viimeisen illan". He olivat palanneet metsästä
ja kulkeneet punakaiteisen sillan yli. Siinä he olivat joku tunti
aikaisemmin seisoneet, uskaltamatta juuri äännähtääkään, jotteivät
rikkoisi rakkauden lumousta. Nyt oli kulku johtanut sillan yli
ylös mäkeä. Aurinko oli tehnyt laskua; sen viimeiset säteet olivat
kullanneet pienen mökin päädyn mäen toisella puolen. Mies ja vaimo
olivat istuneet ruohopenkillä ikkunan alla ja kaksi pikku tyttöä
oli leikkinyt tiellä. -- Paljasjalkaisia olentoja, jotka hyppäsivät
"barbiidaa". Johanna Lang oli pysähtynyt katselemaan heidän leikkiään.
'Kas, ettekö mene jo nukkumaan?' 'Emme, ennenkuin Saga on käynyt
"mummolassa" yhtä monta kertaa kuin minäkin.' Tyttö oli osoittanut
sisartaan, joka jalat haarallaan oli seissyt kahden ruudun välissä --
kädessä kappale porsliinilautasen pohjaa. 'No, monestiko sinä olet
käynyt?' 'Kuusi kertaa... mutta eilen minä kävin kaksikymmentäyksi
kertaa.' Johanna oli siepannut tyttösen syliinsä ja tanssinut hänen
kanssaan pitkin tietä. 'Voi, täti, Saga voi tehdä vääryyttä, jollen
minä näe.' 'Vai vääryyttä, sinä pikkuinen mamsselli!' Johanna oli
suudellut tyttöä poskelle ja laskenut sitten irti. Tämä oli rientänyt
sisarensa luo ja katsahtanut sieltä voitonriemuisena -- aivan kuin
huomauttaen: 'Kerkesinpähän ajoissa!' -- Sinä hetkenä oli hänen
sydämensä paisunut onnesta: -- Johanna Langin kasvoja oli kaunistanut
nuoren äidin hymy.

Omenankukkia putoilee Juho Kostian päälle. Hän hengittää niiden
tuoksua. Hän ajattelee sunnuntaiaamua maalaispappilassa.

He heräävät Johannan kanssa yhteiseltä vuoteelta. Makuuhuoneen ikkuna
on auki ja puutarhassa laulaa leppälintu. Huoneeseen tunkeutuu kukkien
lemu. Hän lepää Johannan vieressä silitellen tämän mustaa, tuoksuvaa
tukkaa. Meren vihreät silmät ovat aivan hänen lähellään... ja häntä
huikaisee ajatus, että hän on niin lähellä naista, joka ennen oli
Johanna Lang. Johanna kietoo käsivarret hänen kaulaansa ja sanoo: 'Oh,
onko teoloogilla noin karvainen rinta!'

Juho Kostia kavahtaa istumaan ja katselee ympärilleen. Siinä on
dogmatiikka hänen vieressään; se on lennähtänyt kiinni hänen
noustessaan. Omenankukkia pistää näkyviin kirjan raosta. Niitä on
paljon eikä kirja omalla painollaan jaksa puristaa niitä rikki. Juho
Kostia istuu ja ajattelee:

'On onni, ettei jumaluusoppi jaksa pusertaa elämää kuoliaaksi.'

Hän huokaa syvään ja onnellisena. Hän on viime viikkoina taas
kiduttanut itseään vanhoilla mietiskelyillä luvallisesta ja
luvattomasta; hänen suhteensa Johanna Langiin oli nostanut tämän
kysymyksen jälleen esille. Oliko luvallista suudella nuorta tyttöä
olematta hänen kanssaan kihloissa? Hän oli rakkauden hurmiossa joutunut
riistämään suudelmia punaisilta huulilta, jotka itsestään olivat
tarjoutuneet hänelle. Hän ei silloin -- tunteiden korkeina kuohuessa --
ollut kysymystä ajatellut. Mutta jälkeenpäin kotona, yksinäisyydessä
olivat nuo suudelmat polttaneet hänen sieluaan. Hän oli tuntenut
joutuneensa valtamerellä ajelehtivan haaksirikkoisen asemaan --
haaksirikkoisen, jonka huulia poltti jano, mutta joka ei saanut juoda.
Kaikki siveysopin kysymykset olivat liittoutuneet häntä vastaan aidaten
hänet lopulta umpikujaan, josta ei löytynyt poispääsyä lainkaan. Vain
lupaus, Johanna Langin antama, vapaaehtoinen lupaus olisi avannut tien
vapauteen.

-- Lupaus, lupaus! kuiskasi Juho Kostia katsellen peipposta, joka
aaltoilevin kurkuin lauloi koivun oksalla.

Kaipasiko rakkaus mitään lupauksia? Johannan mielestä ei, mutta hänen,
Juho Kostian, mielestä kyllä.

Viime kerralla heidän seistessään punakaiteisella sillalla oli Johanna
sanonut:

"Se on selvinnyt minulle lopullisesti tänä hetkenä, tällä paikalla."

Mutta sisältyikö siihen oikeastaan mitään lupausta? Se sisälsi kyllä
valtakirjan suudelmiin; -- mutta oliko se oikeastaan lupaus siinä
merkityksessä, kuin missä hän sen olisi halunnut ottaa?

Johanna kirjoitti: 'Käre, gulle vän!' Mutta tulkitsiko tuo 'käre'-sana
sitä, mitä hän olisi halunnut sen tulkitsevan?

Eikö se ollut hetken sana, sekin -- hetken, jommoisista Johanna Langin
elämä näytti kokoonpannun?

-- Ei! Juho Kostia ei saattanut sitä uskoa; siksi monta kertaa hän
oli lukenut tuon sanan. Se oli seisonut ainakin viisikymmentä, jollei
sata kertaa. Jos Johanna Lang oli hetken lapsi, oli hänen elämänsä
kokoonpantu hetkistä, jotka kuuluivat yksin hänelle. Ja niin oli
jatkuva -- kautta koko pitkän ihmiselämän.

Lupaus, lupaus! Eikö peipponen koivun oksalla laulanut lupauksesta?
Eivätkö putoilevat omenankukat saarnanneet lupauksesta? -- Syksyllä oli
puun hedelmänkantoaika. Tilapäiset suudelmat olivat vain omenankukkia,
jotka putoilivat puusta. Mutta niiden pohjana oli lupaus, hiljainen ja
äänetön -- niinkuin elämä puun suonissa. Se teki hiljaa työtään -- ja
syksyllä oli sato valmis. Lopullisesti...

Juho Kostia hymyili onnellisena. Jumaluusoppi ei kyennyt pusertamaan
elämää kuoliaaksi. Hänen oma ristiriitainen sydämensä, johon teologia
ja etiikka olivat kyntäneet omat vakonsa syntymässä perityn aran,
uskonnollisen omantunnon vartioidessa työtä, oli pudistanut päältään
orjuuden kahleen: -- Se kasvoi, mutta ei liljoja eikä orvokeita, vaan
rakkauden villiä viholaispensasta.

Hänestä oli tullut pakana, mutta onnellinen pakana. Hän ei enää
välittänyt säännöistä eikä elämänohjeista. Dogmatiikkakin oli vain
kurssikirja, välttämätön paha; se ei enää sisältänyt totuutta siinä
mielessä kuin ennen. Omenankukat sisälsivät sitä monin verroin enemmän:
-- ne toivat mieleen Johanna Langin.

Punaista ja valkoista! Mitä oli Johanna Langissa punaista ja valkoista?

Ajatus lähti taas retkilleen. Se kulki tuon kuperan otsan alla, jota
reunustivat jykevät ajatuskulmat. Silmäluomien heikko värähtely
oli merkkinä siitä, että ajatus löysi. Mutta se teki työtään
itsetiedottomasti...

Edellistä ei ollut paljon, -- mutta se, mitä löytyi, oli lumoavaa; --
sitä peitti kevyt pusero, joka salasi sen uteliaan silmiltä. Mutta Juho
Kostian, teoloogin, ajatus vaelteli teitään kenenkään estämättä. Se
kiipeili ja laski -- kahden "tunturin" välillä kunnes se lopulta seisoi
toisen huipulla, pienen nystyrän nenässä, joka oli punainen kuin kypsä
vadelma. Oh, sinua, "Kumpu-Janne"!

Juho Kostia avasi silmänsä. Senniminen mies oli hänen kotikylässään --
oikea maakylän Don Juan. Lämmin puistatus värisytti hänen ruumistaan;
hänen teoloogiset vaistonsa nostivat uhkaavina päätään. Eikö tämä ollut
syntiä?

Mutta -- jokin selittämätön ääni jostakin olemuksen syvyydestä puhui
toista kieltä. Syntiä? -- vai syntiä! Pannaan koko jumaluusoppi!
Sehän oli nuoren miehen itsetiedotonta askartelua toisen sukupuolen
salaisuuksissa. Vain itsetietoinen ajatus joko säikähti sitä ja
säikähtäessään säikähdytti tuon toisenkin pakoon, tahi juopui
näkemästään ja käyttäytyi juopuneen lailla -- säädyttömästi. -- Mutta
Juho Kostian ajatus oli edellistä lajia, arka ja säikkyilevä. Se ei --
ainakaan tietensä -- uskaltanut antautua hurjisteluun.

Taas painuivat umpeen nuoren teoloogin silmät ja ajatus lähti
retkilleen. Mutta tälläkin kertaa se kulki itsetiedottomana tietään.
Ja nyt se näki valkoista, oh, niin ylenmäärin! Se oli häikäisevää!
Juho Kostian silmissä väikkyi milolainen Venus. Sen lanne oli
kainosti taipunut -- aivan kuin se olisi pyytänyt: 'Ei liian tarkkaa
tutkistelua!' Herra varjele! -- ei Juho Kostian itsetiedoton ajatus
suinkaan pyrkinyt liian lähelle. Se kaarsi kainosti, aivan kainosti
vain; se liiteli kuin lokki, joka silloin tällöin koskettaa siiven
kärjellä vedenpintaa. Se pysähtyi ihastuneena sen eteen, mitä se näki,
-- aivan kuin kulkija, joka hämmästyksen valtaamana pysähtyy silmiä
huikaisevan lumiaavan laitaan...

'Sinä olet luu minun luustani ja liha minun lihastani; kutsuttakoon
sinua miehettäreksi, sillä miehestä sinä olet otettu.'

Juho Kostia mietiskelee luomiskertomusta. Nyt on ajatus taas tutulla
maaperällä; se vaeltelee teologian yrttitarhoissa. Mutta nyt se
on kriitillinen: se ei ihastu itsetiedottomasti; se arvostelee.
Luomiskertomus -- sitä ei käynyt ottaminen kirjaimellisesti. Vaimo
oli miehelleen yhtä läheistä sukua, aivan kuin olisi otettu tämän
kylkiluusta...

Johanna Lang, sinä ihmeellinen Johanna Lang! Sinä selvität
teologiankin. Ainakaan ei Juho Kostia muita kommentaareja kaipaa. Hän
saa ne sinun kauniista kädestäsi tai löytää ne kainalosi kuopasta...
Sinä olet todella ihmeellinen olento! Sinä sanot dogmatiikasta: 'Ush!'
-- ja katso: -- siinä makaa kymmenen markkaa maksava kirja avutonna
maassa; se muuttuu kasvipuristimeksi. Sinä sanot luomiskertomuksesta:
'Tarua!' -- ja katso: -- Juho Kostia, teoloogi, uskoo sen! Oi rakkauden
kaikkivaltaa!

Juho Kostia istuu omenapuun alla ja hyräilee:

    -- En, Hanna, jää vain kasvojas
    ja varttas ihannoimaan,
    kun ilmestyen sulossas
    saat veret kuumat soimaan.
    Tuo hempi itse olennon
    mua viehtää, hurmaa, impi;
    sun muotos mulle kallis on,
    sydämes kallihimpi!

Niin -- sydän oli sittenkin pääasia; -- Juho Kostia myöntää sen. Se
oli uskollinen, se oli kestävä, se oli luja rakkaudessa. Entiset
häilähtelyt olivat vain ohimenevää laatua; ne kuuluivat kehitysikään.
Sillä: -- eikö Johanna Lang nyt ollut nainen, nuori, kypsynyt nainen.

Vanha pastorska huutaa "herraa" syömään. Ystävälliset kasvot
kurkistavat päärakennuksen ikkunasta. Juho Kostia muistaa pastorskan
kerralliset sanat:

"Minä olisin seurannut Konradia vaikka kuuhun, jos siellä vain olisi
ollut papinpaikka avoinna!"

Saattaisiko Johanna sanoa samalla tavalla?

Kahden viikon perästä se nähtäisiin. Silloin hän oli päättänyt
asian lopullisesti järjestää. Ostettaisiin sormukset ja oltaisiin
salakihloissa. Hän oli viitannut siihen kirjeessään -- tosin
varovaisesti, mutta sittenkin kyllin selvään. Eikä Johanna ollut
huomauttanut mitään. Hän oli vain kirjoittanut jälleennäkemisen ilosta.

'Kihloissa oleva mies, kihloissa oleva mies!' tirskutti kivitasku.

Juho Kostia pudisti omenankukat yltään ja lähti astumaan pappilan
päärakennusta kohti.



2.


On juhannusaatto; juna on täynnä matkustajia. Ihmiset rientävät maalle
kesän pisimmäksi päiväksi -- konttoristeja, sentraalineitejä, jotka
ovat saaneet parin, kolmen päivän loman. Vaunuosaston täyttää vilkas
puheensorina. Kuuluu huudahduksia ja lyhyttä, katkonaista naurua;
lakkeja siirrellään eri asentoihin -- otsalle ja takaraivolle, aina
sen mukaan, minkä vaihteen keskustelu kulloinkin sivuuttaa. Ilmoista
puhuttaessa lentää lakki takaraivolle... On kuuma, todellakin kuuma!
-- Mutta loma-aika on liian lyhyt! Lakit siirtyvät otsalle taas ja
kaipaava, hiukan alakuloinen katse heitetään ikkunasta ohitsekiitäville
pelloille ja vainioille.

Juho Kostia istuu vaunun nurkassa ylioppilaslakki takaraivolle
työnnettynä. Hänelläkin on kuuma, jotenka lakki on aivan oikeassa
asennossa; -- mutta hänellä onkin lomaa vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Hän saa määrätä siitä itse -- oman mielensä mukaan. Hänellä ei siis
ole mitään syytä siirtää lakkia otsalle -- edes silloinkaan, kun joku
rohkea, hymyilevä katse suuntautuu häneen. Katselkoot -- hän on jo
sulhasmies, jotenka ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa.

Hän oli kirjoittanut Johannalle saapuvansa juhannukseksi. Johanna
on järjestänyt niin, että hän saa saarnata pitäjän kirkossa
juhannuspäivänä. Ja se on tapahtuva ruotsiksi.

Hän koettelee povitaskuaan. Oli kai saarna tallella? Hän oli
kirjoittanut sitä öisin, avatun ikkunan ääressä. Ja monenmoista hän oli
ehtinyt miettiä noina hetkinä. Milloin puuttui sana, milloin pari; ei
sopinut mennä vanhalta pastoriltakaan kysymään. Hän nukkui rakennuksen
toisessa päässä vaimonsa kanssa.

"Kärleken, kärleken!" Juho Kostia ei ollut laskenut, kuinka monta
kertaa hän oli tuota sanaa käyttänyt -- varmaankin viisikymmentä,
jollei sata. -- Mutta olihan saarnakin rakkaudesta. Hän oli yhdistänyt
siihen vanhan pastorinkin rouvineen, -- vaikka hän puhuikin Sakariaasta
ja Elisabetista.

Teksti oli hiukan mutkikas; siinä puhuttiin lapsettomasta parikunnasta.
Se oli tuntunut jonkun verran nololta. Hän olisi suonut, että
Sakariaalla ja Elisabetilla olisi ollut jo yksitoista ja tämä Johannes
tusinan täyttäjä. Olisihan silloin ollut soma kuvata pitkää perhepöytää
jäsen monia syömämiehiä. Siihen olisi sopinut virren värssykin:

    "Mit' useampi pieni suu
    on pöydässämme läsnä,
    sit' innokkaammin raikahtuu
    myös rukouskin tässä..."

Eräs maisteri, Juhon entinen opettaja, oli sitä usein lausunut
aamurukouksissa koulussa. Ja se oli joka kerta tehnyt erittäin soman
vaikutuksen. Mutta tämä maisteri olikin ennen ollut näyttelijänä ja
pannut virteenkin oman, erikoisen vauhtinsa.

Tekstiä ei siis ollut käynyt muuttaminen. Hänen oli täytynyt tyytyä
siihen semmoisenaan. Mutta -- niinpä olikin vanha pastori astunut
häntä auttamaan. Hän kuvasi siis sellaista rakkautta -- kahden vanhan,
toisiinsa sydämellisesti kiintyneen vanhuksen. Siihen mahtuivat vielä
juhannuskoivut ja lehtimaja. Näillä ulkonaisilla keinoilla olikin
Juho sivuuttanut tekstin arkaluontoiset asiat. Hän oli siroittanut
siihen kukkia mahdollisimman paljon -- omenankukkiakin. Hän ei puhunut
"viinistä eikä väkevistä juomista", vaan korvasi ne kesän hengellä,
joka leijaili mailla -- täyttäen nuoret rinnat aavistelevalla onnella.

Mutta -- kuin jonkunlaiseksi ankkuriksi yksinäisille kuulijoilleen
hän oli omistanut saarnansa lopun 'kaikille pettyneille sieluille'.
Hän ei silloin ollut niinkään paljon ajatellut lapsettomia parikuntia
kuin kaikkia niitä, jotka elämältä toivoivat paljon, mutta jäivät
osattomiksi sen lahjoista -- varjossa istumaan ja surkastumaan. Hän oli
ajatellut etupäässä kaikkia yksinjääneitä -- Johannan tätiä ja muita,
joilla ei ollut muita muistoesineitä kuin suurennettu valokuva seinällä
tai virsikirjan välissä lakastunut kukka. Johannan tätikin, vanha
"ristilukki" oli löytänyt armon hänen edessään. Olihan hän luultavasti
saanut moninkertaisesti kärsiä nuoruutensa kevytmielisyydestä. Ja
sitäpaitsi: -- Johanna Lang hyvittäisi hänenkin rikoksensa.

Niin -- Johanna Lang! Hän istui keinussa vanhan tuomen alla odottaen
häntä. Vahinko vain, että tuomi oli jo pudottanut kukkansa.
Vastakkaisessa tapauksessa hän olisi saanut nähdä "kesämorsiamen".

Tuo sana vihlaisi pahasti. Aivan vaistomaisesti Juho Kostia siirsi
lakkinsa otsalle. Kultainen lyyra jäi totisena tuijottamaan häntä
vastapäätä istuvan tytön syliin. Mitä -- omenaako tyttö pyöritteli
kädessään? Hän aikoi nostaa sen huulilleen, mutta häntä nähtävästi
ujostutti vastapäätä istuva, vakavan näköinen ylioppilas.

Juho Kostian mielessä vilahti paratiisikohtaus. Noin kai se Eevakin
ennen nakersi omenaansa viattoman, häveliään näköisenä; häntä kai
epäilytti ottamansa askeleen vakavuus. Mutta Aadam-pöhlö katseli vain
naivisti päältä, -- kunnes Eeva veikeästi tarjosi omenaa hänelle ja
kehoitti syömään.

-- Saanko luvan kysyä, onko herralla veistä?

Juho säpsähti. Uudistuisiko nyt tässä paratiisikohtaus?

Hän katsahti avuttomasti puhujaan. Tämä pyöritteli kädessään omenaa
hämillään ja ujostellen. Ahaa! -- nyt Juho ymmärsi: -- omena oli
madonsyömä.

Hän ojensi linkkuveitsen heikosti kumartaen. -- Tuollaista ei sentään
viitsi syödä, jos suinkin voi välttää, sanoi tyttö.

Eipä ei, tyttö oli oikeassa: -- jos suinkin voi välttää. Ikävä vain,
ettei elämässä aina voinut välttää mädäntyneen syömistä.

Tyttö leikkasi sirosti mätäpaikan pois heittäen sen ikkunasta ulos.
Juho ihaili hänen kauniita sormiaan. Ne pitelivät veistä sangen somasti
hänen tarjotessaan sitä takaisin.

-- Kiitos!

Tyttö loi häneen kiitollisen, myötätuntoisen katseen. Nyt vasta Juho
tuli lähemmin tarkastaneeksi häntä. Hänellä oli yllään vaalea, ruudukas
leninki. Hänen kasvonsa kirkastuivat.

Johanna oli kirjoittanut saaneensa vaalean, ruudukkaan kesäleningin
lahjaksi tädiltään.

Se kai oli suunnilleen tuontapainen. Niitä näkyi vaunussa muuten pari
muutakin; kangas oli nähtävästi muodissa.

-- Minne saakka neiti matkustaa?

Tyttö mainitsi saman aseman, jolle hänkin aikoi.

Hänen mielenkiintonsa heräsi.

-- Onko neiti kotoisin sieltä?

-- En... minulla on vain veli siellä kansakoulunopettajana. Menen hänen
luokseen juhannukseksi.

Juho muisti nyt, että Johanna oli viimeisessä, viikko
sitten saapuneessa kirjeessään maininnut jotakin eräästä
kansakoulunopettajasta, joka oli 'reipas poika' ja 'taisteli pitäjän
suomalaisten puolesta kuin nuori leijona'.

Sepä oli hauska sattuma. Hän ilmaisi tytölle aikovansa samaan paikkaan.

-- Onko herralla omaisia siellä?

'Omaisia' -- se sana soi somalta Juho Kostian korvissa.

-- Ei -- vastasi hän vältellen ja punastui hiukan -- muuten tuttuja
vain.

Heidän kesken syntyi vilkas keskustelu. Neiti sai tietää, että herra
oli teoloogi ja valmistuisi syksyllä papiksi -- lisäksi, että herra oli
kotoisin Lapista.

-- Se on äärettömän laaja maa.

Juho Kostia hymyili valoisasti. Tyttö lausui sanan 'äärettömän'
samanlaisella välittömyydellä kuin Johanna Langkin.

Kyllähän se oli... jotakuinkin; -- siellähän ne varsinaiset erämaat
olivatkin. Nämä metsät täällä olivat vain vähäpätöisiä Lapin metsien
rinnalla.

Nyt oli Juhon vuoro puolestaan kysellä. Hän sai tietää, että neiti
palveli sentraalissa; oli ollut vasta vuoden. Rasittava toimi;
kesälomaa vain hiukkasen. Neidilläkin oli vain kaksi päivää. Se olisi
kyllä ollut jonkun verran pitempi, mutta hän oli lupautunut hoitamaan
tointa muutaman toverinsa puolesta, joka matkustaisi veljensä häihin...

Häihin! -- niin -- niin, nythän vietettiin häitä kautta Suomen.
'Juhannushäät' -- nehän olivat hänenkin kotipuolessaan melko tavallisia.

Juho Kostia vaikeni hetkiseksi. Totisesti! juhannuksena hänenkin häänsä
vietettäisiin; hän taivuttaisi Johannan tulemaan Lappiin -- Vanhaan
Kostiaan; -- siellä pidettäisiin häät -- kesäyöauringon loputtomassa
valossa...

Hänen rinnassaan läikähteli onnen tunne. Oliko neiti huomannut kuinka
ihmeellisesti luonto vaikutti ihmisen ajatuksiin ja tunnelmiin
-- varsinkin näin kesällä? Kun oli iloinen, löysi koivumetsästä
tulkitsijan tunteilleen; tuoreenvihreät lehdet ja valkoinen runko
herättivät toivomaan. Aurinko siivilöi valoaan lehvien lomitse -- ...
siellä kulki kuin omien toiveidensa ja aavistustensa ympäröimänä,
jotka muuttuivat todellisuudeksi, kun niitä vain ajatteli. Siellä
pääsi irti jokapäiväisyydestä, mielikuvitus lehahti lentoon ja --
yks' kaks' vaelteli kulkija kuin toisessa maailmassa! Ruohomättäät
koivujen tyvillä heloittivat ihanina kuin taivaalliset toppatuolit
Jumalan suuressa vastaanottohuoneessa: -- ne tuntuivat vain odottelevan
istujiaan... Kas: -- siinäpä olikin kuin käskystä valkopukuinen tyttö
istumassa ruohomättäällä... avojaloin, kengät kädessä... ja poika,
nuori ja notkea nojasi koivunrunkoon veistellen kirjokeppiä... Niin,
niin... koivumetsä auringon valossa viritti vissiin tunnelmaan: --
... se herätti toivomaan ja kaipaamaan... ei aina tiennyt, mitä --
mutta jotakin vastaavaa sille, mitä sydämessä läikähteli tuoreena...
aavistelevana -- kuin vasta puhkeamaisillaan oleva kukka. Siitäkään
ei tiennyt, minkälaiseksi se muodostui; -- sen saattoi vain aavistaa
terälehtien päistä...

Tyttö kuunteli ihastuneena. 'Runollinen sielu', vilahti hänen nuoressa
päässään. Hän oli lukenut romaaneja yövuoroilla valvoessaan ja
parhaaseen paikkaan päässeenä usein säpsähtänyt telefoonin soittoa.
Nytkin hän säpsähti veturin kimakkaa vihellystä.

Juho Kostia nauroi:

-- Tepäs säikähditte!

-- Minusta veturin vihellys on aina niin vihlovan proosallinen. Se tuo
mieleen hevosen, joka vauhkona laukkoo ryytimaassa ja sotkee sekaisin
kukkapenkit. Meillä oli ennen sellainen hevonen kotona. Se pääsi
toisinaan irti ja vauhkoutui laukkomaan ympäri puutarhaa kuin hullu.

Vertaus ei ollut hullumpi. Tyttö oli kaikesta päättäen sangen järkevä.

-- Niin -- hevoset. Muutamat ihmiset muistuttavat myös hevosia. He,
liikkuvat rajusti, suupielet hiukan väännyksissä, -- aivan kuin
tahtoisivat he polkea alleen kaikki muut. He eivät huomaa mitään, ovat
hillittömiä, häikäilemättömiä; -- voivat viedä vaikka kahvikupin toisen
nenän alta.

-- Viljo, minun veljeni on juuri sellainen! Hän ei sitten välitä
mistään!

Tyttö punastui vahvasti. Juho ei oikein päässyt selville, johtuiko se
mielihyvästä vai paheksumisesta.

-- Onko teidän veljenne naimisissa? Tyttö nauroi niin että hampaat
loistivat.

-- Viljoko naimisissa! Hän tuskin menee naimisiin koskaan, mutta siitä
huolimatta hän riijaa kaikki tytöt.

Juhon mieli painahti apeaksi. Vaarallinen mies Johannan läheisyydessä.
'Reipas poika'... Kas, kun hän ei ennemmin ollut siihen huomiota
kiinnittänyt...

       *       *       *       *       *

-- Staffansböle...

Junailija kulki läpi vaunun matkalippuja korjaten. Juho Kostian
mielestä hän oli epätavallinen olento -- lausui aseman nimen, niinkuin
se olisi ollut maailman jokapäiväisin asia. Eikö hän tiennyt, että
tällä asemalla seisoi Johanna Lang?

Johanna Lang! -- Nuo sanat soivat Juho Kostian mielestä kuin aamukellot
jumalanpalvelukseen; ne kutsuivat viettämään juhlaa. Niissä oli jotakin
pyhää... ylimaailmallista... jotakin vapisuttavaa ja salaperäistä.
Oliko Johanna asemalla?

Oli, oli! Siellä hän seisoi nuorena ja solakkana. Auringonvalo tulvehti
hänen ympärillään. Hänellä oli päässä punainen paperihattu, jonka
reunat riippuivat velttoina alas. Hänen kasvojaan ympäröi purppura...

-- Janne! Siinäpä sinä olet! Tervetuloa! Juho Kostia ojensi vapisten
kätensä. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä perin saamattomaksi, ujoksi ja
kömpelöksi. Jalat tuntuivat liikkuvan viimeiskuosisten housujen sisässä
kuin puupölkyt. Johanna vastasi hiukan vieraalta.

-- No, lemppari! Sieltähän se Helmikin heruu vähitellen.

Juho katsahti ympärilleen. Hän oli unohtanut matkatoverinsa. Sieltä
tämä tuli kapsäkkiä kantaen. Häntä hiukan harmitti, ettei ollut tyttöä
auttanut. -- Mutta näkyipä hänellä olevan vastaanottaja. Nuori,
reippaan näköinen ylioppilas tarttui tytön matkalaukkuun ja nakkasi sen
olalleen.

-- Keveätpä ne ovat tyttölapsen kamppeet. Johanna nauroi.

-- Se on Viljo! -- Viljo Kosunen. Ehkä minä saan esittää teidät tässä
heti paikalla? Hän tulee kyllä myöhemmin meille.

Juho tunsi pettymystä. Siinäkö olikin hänen ilonsa? Hän oli toivonut
saavansa kulkea Johannan kanssa kahden; ja nyt tässä liittyi
seuraan ihan outo herrasmies -- ja vielä päällepäätteeksi sellainen
rajukäytöksinen.

-- Kuule, onko se tarpeellista? Johanna katseli häntä pitkään.

-- Mutta -- hänhän tulee meille kuitenkin myöhemmin... jo tänään.

'Jo tänään'. Juhon sydämeen pisti. Johanna lausui sen huomattavalla
ilolla.

-- Jaha! Tämä taitaa olla herra Kostia? Kosunen.

Vieras tervehti välinpitämättömästi. Juhoa piinasi hänen käytöksensä.

Kovat, ylimieliset kasvot, suu yhtenä viivana; otsa korkea ja kaunis,
kulmakarvat tuuheat. Ne yhtyivät nenän juurella antaen kasvoille
päättäväisen, miltei ankaran leiman. Mutta -- harmaat silmät elehtivät
vilkkaasti tylystä puhetavasta huolimatta.

Herra Kosunen esitti sisarensa.

-- Aijaa! -- tehän taidattekin olla jo tuttuja, kun noin höröstelette
toisianne.

-- Minä tutustuin herra Kostiaan junassa. Johanna tervehti neiti
Kosusta sydämellisesti, melkein liian sydämellisesti.

Juhon mieli painui yhä apeammaksi; hän ei ollut oikein selvillä
itsestään. Mikä häntä vaivasi? Eihän nyt saanut heittäytyä noin
herkäksi ja avuttomaksi. Piti pitää puolensa; -- Johannahan kuului
hänelle...

Lähdettiin astumaan. Tie kulki kapeaa kujaa pitkin mäkeä ylös kummulle,
jolta näkyi talo tuuhean puistikon sisästä. Punakeltainen lippu liehui
katolla.

-- Te olette tullut pirunmoiseen pitäjään, herra Kostia. Täällä ei
kuule muuta kuin ruotsia. Tämäkin tässä -- (Kosunen nipisti Johannaa
käsivarresta) on sellainen sveessi, että vie pois! -- Mutta minä olen
paljon häntä taltuttanut -- saatte uskoa!

Kyllähän Juho sen uskoi. Hän huomasi, kuinka veikeästi Johanna kierteli
käsivarttaan, -- aivan kuin olisi halunnut sitä uudelleen nipistettävän.

Hän ei vastannut mitään, kulki vain äänetönnä neiti Kosusen rinnalla.

Sekin vielä, ettei hän saanut kulkea Johannan rinnalla! Herra Kosunen
oli anastanut hänen paikkansa tavallisella häikäilemättömyydellään. Hän
oli todellakin kuin hevonen, joka polki toiset allensa.

-- Oletko viihtynyt hyvin siellä pappilassasi? kysyi Johanna pyörähtäen
ympäri ja hypellen takaperin herra Kosusen pitäessä häntä silmällä.

Juho murahti jotakin vastaukseksi.

-- Oletko valmistanut saarnasi? Sinun on huomenna esiinnyttävä.

Siihenkin vastasi Juho mahdollisimman lyhyesti. Häntä piinasi kaikki --
vierellään sipsutteleva neiti Kosunen, tämän kulunut matkalaukku, jota
veli kantaa retusti olkapäällään, -- edessä hyppelevä Johanna, joka
veikisteli herra Kosuselle; -- kaikki kiusasi häntä tavattomasti.

Johanna huomasi sen ja rypisti kulmiaan. Siihen sisältyi hiljainen
moite. Mutta -- Juho etsi hänen kasvoistaan ilmettä, joka olisi
tulkinnut hänelle tytön sisimmän ajatuksen. Mitään sellaista ei näkynyt.

-- Jaha, me eroamme tässä, mutta tapaamme pian. Kuulkaahan -- pitäkää
huomenna jyry saarna! Korventakaa näitä kirottuja juuttaita, jotka
eivät tahtoisi hellittää niin Jeesuksen penniä suomalaisen kansakoulun
hyväksi!

Herra Kosunen nauroi ylimielisesti ja viittasi vasemmalla toisen mäen
päällä näkyvää taloa kohti, jonka harjalla liehui sinivalkoinen lippu.

-- Tuon me saimme tänään valmiiksi -- tuon lipun... nähkääs. Siinä on
puolet minun lakanaani ja Johannan... neiti Langin vanha kesähame!

Jälleen sama ylimielinen, kiusoittava nauru, joka ihan repi.

He jäivät nyt kahden kesken. Juho huokasi helpoituksesta. Neiti Kosunen
oli miellyttävä ihminen, mutta veli -- raakalainen, barbaari.

-- Huomasitko, että neiti Kosusella oli samanlainen hame kuin
minullakin?

Ei Juho ollut sitä ennemmin ajatellut, mutta nyt hän sen huomasi. He
kulkivat äänettöminä hetken aikaa, Johanna edellä ja Juho perässä
suurenpuoleista kapsäkkiään hilaten. Hän, houkkio, kun oli ottanut
kuukauden tavarat matkaan!

-- Painaako se paljon?

Johanna tarttui kapsäkkiin auttaakseen. Juhon mieli hiukan lämpeni.
Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta samassa he olivat perillä.

Portailla otti heidät vastaan vanha, hienonnäköinen nainen, musta myssy
päässä; hopeanharmaat hiukset kiersivät kauniisti myssyn reunoja.
Hän ei ollut kasvoista päättäen kovinkaan iäkäs, vaikka käyttikin
tuollaista päähinettä. Hän tervehti ystävällisesti.

-- Tervetuloa! Me olemmekin kovin odottaneet teitä.

Keitä kaikkia tuohon 'me'-sanaan sisältyi? Mahtoiko Johanna kuulua
niihin, jotka olivat odottaneet -- ja myöskin... herra Kosunen?

-- Menikö Viljo kotiinsa?

-- Meni, mutta hän lupasi heti tulla. Hänen sisarensa saapui samassa
junassa kuin Janne.

-- No, sittenhän me saamme hauskaa.

Eipä Juho Kostiasta siltä tuntunut. Talo oli kyllä kaunis ja kauniilla
paikalla; aurinko paistoi ja puutarhassa kukkivat pioonit. Linnut
lauloivat; -- mutta sittenkin tuntui Juhosta, että taivas oli mennyt
pilveen. Johanna oli muuttunut.

Vanha neiti johdatti heidät arkitupaan. Se oli kauniisti köynnöksillä
koristettu -- ikäänkuin häitä varten. Pöydillä oli kukkia; -- yksin
kahvipöytäkin oli reunustettu orvokeilla.

-- Kai sinä annat meille kahvia heti, täti? Janne on intohimoinen
kahvinjuoja.

Hiukan samankaltainen tunnelma kuin Juhon ensi kertaa käydessä
Katajanokalla. Mutta huone oli toisenlainen, täti myös toinen.

Se -- Katajanokan täti oli ollut arvokkaamman näköinen kuin tämä --
myssypäinen.

Huoneen perällä seisoi vanha flyygeli. Se oli auki. Nuotteja oli
huiskin haiskin sen kannella. Näytti siltä, kuin olisi joku juuri
äsken sitä soittanut. Kuka se oli -- tätikö vai herra Kosunen? Hän ei
ajatellutkaan, että se olisi saattanut olla Johanna.

Juho tarkasteli huonetta lähemmin.

Ovensuussa seisoi kirjahylly. Sen päällä oli muutamia valokuvia, niiden
joukossa hänenkin kuvansa.

Hän ihastui: -- oliko tämä Johannan kirjahylly?

Ei -- ei ollut. Valokuvien joukossa oli myös vanhan merikapteenin
kuva. Kultareunaisen virsikirjan kannessa seisoi G. L. hopeisilla
kirjaimilla. Rannerengas ja kello eivät kuuluneet Johannalle. Tämä oli
vanhan neidin kirjahylly.

Juho katseli valokuvia. Merkillistä, että hän oli joutunut rinnakkain
vanhan merikapteenin kanssa.

Hän pani nytkin merkille virkalakin avuttoman asennon. Se pyysi ja
kerjäsi; ehkäpä hänenkin puolestaan...

-- Sinä olet niin surullinen, Janne.

-- Niin... niinpä taidan...

Juho kääntyi. Johanna seisoi hänen edessään tarkastellen häntä
tutkivasti.

-- Et sinä saa näyttää tuollaiselta! Sinun pitää olla iloinen niinkuin
me muutkin.

'Muutkin' -- niin tietysti. Johanna oli iloinen ja herra Kosunen myös.
Mitäpä hän...

-- Kuule, Johanna, minusta sinä olet muuttunut... sitten viime
tapaamisemme.

Johanna tekeytyi surkean näköiseksi.

-- Olenko minä rumentunut?

Hän kääntyi äkkiä keittiön ovea kohti ja huusi:

-- Kuule, täti, tämä meidän herra väittää, että minä olen rumentunut.

Täti ilmaantui kynnykselle. Hän hymyili leppoisasti. Juhoa kaiveli
kiukku:... noin piti Johannan turmella tämä hetki... ehkä ainoa, jonka
hän saisi olla hänen kanssaan kahden kesken. Johanna vältti ilmeisesti
lähempää selvittelyä.

-- Ei suinkaan... Johanna on päinvastoin komistunut.

Täti hymyili leppoisaa hymyään katsahtaen hiukan tutkivasti Juhoon.

-- En minä sitä tarkoittanut, virkkoi Juho alakuloisesti, kun täti oli
mennyt takaisin keittiöön, -- ... vaan ettet sinä ole sama kuin ennen.

Taas yritti Johanna tiedoittaa asian keittiöön, mutta Juho tarttui
hänen käteensä ja esti sen.

-- Älä kiusaa minua, Johanna! Sano minulle, rakastatko minua vai et!

Johanna koetti vääntää kättänsä irti. Hän vilkuili keittiöön ja näytti
kiusaantuneelta.

-- Älä viitsi nyt, supatti hän -- täti voi kuulla. Jätetään tämä siksi,
kuin olemme kahden kesken.

-- Mutta -- emmehän saa olla kahden kesken koko iltana! Tännehän saapuu
pian tuo -- barbaari.

Johanna tempasi kätensä irti. Hän näytti suuttuneelta.

-- Hyi sinua, miten sanot! Viljo Kosunen on maailman hauskin poika!

-- Saattaa olla... sinun mielestäsi. -- Minun ja kaikkien muidenkin!

Juho Kostia oikaisi vartensa. Hänen silmissään leimahti, kasvoille
levisi kalpeus ja huulet vavahtelivat.

-- Kuule, Johanna, tätä vartenko sinä kutsuit minut -- saadaksesi
kiusata ja piinata minua kuten ennenkin?

Vastaus jäi antamatta, sillä samassa purjehti täti sisään
kahvitarjottimen kanssa.

Harvoin oli Juho Kostia juonut kahvia painostavamman tunnelman
vallitessa. Orvokit tuoksuivat pöydän reunalla, mutta Juhon mieleen
tuo tuoksu toi hautajaiset. -- Ja eivätkö nämä olleetkin hautajaiset?
Hän oli saapunut hautaamaan rakkauttaan. Oli vain niin tavattoman
murheellista, että Johanna istui tuossa häntä vastapäätä niin kauniina
ja kukoistavana ja auttoi häntä tässä raskaassa toimituksessa. Hän oli
kuin äiti, joka laskiessaan hautaan omaa lastaan sanoo iloisesti: 'No
niin... sielläpä sen on hyvä nukkua -- pikku pojusen!' -- ja sitten
katselee kenkiään, etteivät ne vain olleet tahraantuneet multaan.
Sellaista äitiä oli tosin vaikea kuvitella, mutta Johanna teki tänä
hetkenä sellaisen vaikutuksen.

-- Herra Kostia on hyvä ja ottaa leipää.

Niin, niin -- niinhän sanottiin hautajaisissakin. Lapsen isä käveli
murheellisena edestakaisin huoneessa ja häntä kehoitettiin käyttämään
hyväkseen pöydän antimia; -- niinkuin se olisi ollut isän mielestä
tärkeintä! Eikö hänen poikansa ollut kuollut -- tuo pikku mies,
joka puolestatoista ikävuodestaan huolimatta oli laulanut: 'Klocka,
ringfred', -- laulanut sen ihan oikein, vain muutamissa paikoin hiukan
sotkeutuen... Ja nyt häntä kehoitettiin ottamaan kaakkua ja leivoksia,
-- aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Niin --
hautajaisvierasten mielestä se kai olikin...

-- Aikoiko Viljo tulla tänne pian?

-- Kyllä, aivan kohta. Minä ihmettelen, ettei hän jo ole täällä.

Juho vaipui yhä alakuloisempiin ajatuksiin.

Täti keskusteli Johannan kanssa. Jokin vaisto kai sanoi heille, että
oli parasta jättää tuo surkean näköinen teoloogi hetkeksi rauhaan.
Sehän raukka kasteli korppuakin niin kauan, että toinen puoli siitä jäi
kellumaan kuppiin, -- eikä huomannut, että suuhun joutui kuiva pää. Nyt
hänellä kohta oli lusikkaruokaa ihan tarpeekseen. Poika parka!

Täti kyllä ymmärsi, mikä Juhon mieltä painoi. Kaipa vanhat muistot
johtuivat mieleen, koskapa hän hiljaa huokasi.

Mutta -- pitkän päälle tuntui tuo tuommoinen tuijotteleminen
kiusalliselta. Teoloogi piti saada matkaan -- välttämättömästi. Täti
kuiskasi jotakin Johannan korvaan.

-- Nyt sinun pitää laulaa meille, Janne!

Johanna hymyili entiseen tapaansa. Se teki Juholle hyvää. Noin hän
oli hymyillyt aina pyytäessään häntä laulamaan. Mutta -- hän oli nyt
menettänyt otteen; hän ajelehti. Häntä ei voinut enää nostaa Johannan
ystävällinen hymykään, joka toi mieleen entiset onnen päivät.

-- Kuinka minä veisaisin Herran virttä vieraalla maalla?

Hän koetti hymyillä, mutta hymykin oli avutonta kuin pienen lapsen. Hän
oli yrittänyt riistäytyä alakuloisuudestaan tuollaisella epätoivoisen
rohkealla tempauksella, mutta se oli jo heti alussa tuomittu
epäonnistumaan. Hän oli menettänyt sielunsa kaikupohjan. Jotakin oli
hänessä rikki -- auttamattomasti;-- ja tuo rikkinäisyys kävi vielä
ilmeisemmäksi hänen leikiksi tarkoittamansa raamatunlauseen lainaamisen
kautta.

Tilanne oli sangen kiusallinen; se painosti selvästi Johannaa ja
tätiäkin. Juho tunsi sen ihan ruumiissaan. Hän oli käynyt niin
merkillisen herkäksi, että toistenkin kärsimys tuntui hänen omassa
olemuksessaan.

Herra Kosunen ilmaantui kynnykselle. Juhon viimeinen vastaus oli siinä
määrin saanut tunnelman epävireeseen, että Johanna kavahti tuoliltaan
ja oli lentää vastatullutta kaulaan.

-- Oi, Viljo! Vihdoinkin sinä tulet!

Juhonkin täytyi myöntää, että Johannan huudahduksessa oli järkeä; Viljo
Kosunen saapui kuin pelastava enkeli auttamaan heitä tasapainoon.
Hänkin tunsi kiitollisuutta sen johdosta. Hän oli mielestään kuin
elinkaudeksi tuomittu, jota tuttava on saapunut katsomaan ennen
ikuiselle lähtöä. Hänen avuton hymynsä sanoi: 'Näin minua viedään...
hauskaa, että tulitte katsomaan'.

-- Minä olen pyytänyt Jannea laulamaan, mutta hän on tehnyt
vaikenemislupauksen. Ajattelepas, miten kiusallista! Ja hänellä kun
olisi ääntä -- oh!

Johanna katseli ympärilleen kuin vallasnainen, jota on loukattu, --
mutta joka samalla antaa läsnäolevien ymmärtää, ettei loukkaaja ole
tietoinen teostaan. Hän risti kätensä teatterimaisin elein; hän oli
kuin ruumiillistunut kärsimys, joka odotti lohduttavaa sanaa.

-- Vai ei se meidän pastorimme tahdo laulaa! Ja huomenna hänen on
kuitenkin messuttava: 'Herra olkoon teidän kanssanne!' -- No hyvä!
Kyllä minä laulan.

Viljo Kosunen harppasi flyygelin ääreen, löi muutamia akordeja ja alkoi
sitten tunteellisesti, tunteellisemmin kuin Juho Kostia koskaan olisi
aavistanut hänen moisensa miehen voivan laulaa:

    -- Jag öfvergifva dig?
    Hvad kan du tro om mig?
    Jag, som af hjärtats grund
    har dig så kär!

Itsekään tietämättä kuinka, antautui Juho Kostia sävelen valtaan. Sehän
tulkitsi hänen omaa, polttavaa kaipaustaan -- kaipausta, joka kohdistui
Johannaan...

Hän katseli tätä suurin, kysyvin silmin. Katse kerjäsi ja rukoili;
siinä oli jotakin samankaltaista kuin koiran katseessa, kun se odottaa
tarjonaolevaa sokuripalaa. Eikö Johanna huomannut, kenen sydämestä
nuo sanat pulppusivat? Tuo jäyheä, ylpeän näköinen ylioppilas, joka
istui soittokoneen ääressä ja lauloi, teki sen vain kuin käskystä,
-- kuin lukkari, joka kirkossa veisaa: 'Olkoon Herra sinunkin
kanssasi' -- ajattelematta sanoja sen tarkemmin. Olihan laulaja tuossa
kansakoulunopettaja -- ja eikö se ollut jokseenkin samaa kuin lukkari...

Mutta Johanna seisoi flyygeliin nojaten. Turhaan etsi Juho hänen
kasvoiltaan elämän merkkiä; kasvot kyllä puhuivat, mutta ne eivät
puhuneet hänelle. Hänen mieleensä muistuivat Vapahtajan sanat: 'Tyttö,
minä sanon sinulle, nouse!' Mutta -- tämä ei ollut mikään Jairuksen
huone eikä hän ollut mikään Vapahtaja.

-- Bravo, bravo!

Johanna taputti innokkaasti käsiään. Hänen poskensa hehkuivat, silmät
kiilsivät kosteina. Mutta tuon Juholle niin tutun ja rakkaan ilmeen oli
loihtinut esiin Viljo Kosunen eikä hän.

"Sinä olet laudalta lyöty", ajatteli hän katkerana tuntien samalla
outoa välinpitämättömyyttä ympärillään olevia henkilöitä kohtaan.

Hän ei edes vastannut neiti Kosusen tervehdykseen, kun tämä ilmaantui
kynnykselle. Täti riensi häntä miltei avosylin vastaan. Hän pani vain
merkille, että neidillä oli samanlainen leninki kuin Johannallakin ja
hänen mielessään vilahti ajatus: "Paljonkohan tuollaista vaatetta metri
maksaa?"

Äkkiä hän kuuli oman äänensä. Hän kysyi huonettaan; hänen pitäisi
hiukan valmistaa saarnaansa. Hän hymyili sisimmässään: -- kas, kuinka
näppärästi hän osasikaan valehdella!

-- Johanna saa mennä näyttämään herra Kostian kamarin.

Se oli täti, joka sen lausui. Hän näytti tulevan hyvilleen kuullessaan,
että synkkä teoloogi poistuisi heidän hilpeästä seurastaan.

Johanna lähti. Juho koetti tarkata, millä mielellä tämä käskyyn
suhtautui. Mutta Johanna oli tyyni; minkäänlaista vaivautumisen merkkiä
ei ollut huomattavissa hänen kasvoillaan. Hän kulki edellä ja Juho
asteli väsyneenä perässä.

Pihalle päästyä Johanna odotti, kunnes Juho oli ehtinyt hänen
rinnalleen. Sitten hän sanoi:

-- Rouva Lund on luovuttanut sinua varten kamarin toisessa
rakennuksessa. Hän on pappien ystävä ja ihastui suuresti kuultuaan
sinun saarnaavan huomenna.

Niin -- kaikki muut olivat ihastuneet hänen tulostaan -- tuntemattomat
rouva Lunditkin. Yksi vain, jonka ihastumiselle hän olisi osannut antaa
arvon, pysyi kylmänä.

He nousivat eteisen kiertoportaita ylös ja astuivat pienoiseen
huoneeseen. Heti ovea vastapäätä oli suuri peili. Juho vilkaisi siihen
vaistomaisesti. Kylläpä hän olikin näökäs! Kalpean ja surkean näköinen
kuin sairaalasta päässyt.

Johanna järjesteli tukkaansa peilin edessä. Juho katseli häntä. Ketä
varten Johanna noin järjesteli -- häntäkö vai herra Kosusta varten?
Vastaus oli itsestään selvä.

Juho oli nyt valmistautunut kuulemaan pahinta. Hänen sydämensä oli
turtunut; päässä tuntui tyhjältä. Mustasukkaisuuskin oli ikäänkuin
tainnoksissa. Kaikki oli samantekevää.

Hän istahti väsyneenä nojatuoliin; hän ei puhunut mitään. Johanna
puhukoon, -- jos hänellä ylimalkaan oli jotakin sanottavaa.

Ja olihan Johannalla. Hän istahti sohvaan ja kysyi:

-- Voi, Janne, miksi olet noin kummallinen?

'Kummallinen'. Se oli luvalla sanoen kummallinen sana ja sangen
kummallinen kysymys. Kylläpä Johanna oli muuttunut kummalliseksi.

-- Minä voisin kysyä sinulta samaa.

-- Mutta, Janne rakas, ethän voi kieltää, että olet käyttäytynyt hyvin
kummallisesti?

Nyt täytyi Juhon nauraa.

-- Taas minä voisin sanoa sinulle ihan samat sanat!

Johanna nousi kävelemään.

-- Nyt minä en ymmärrä sinua, Janne.

-- Etpä tietenkään! Et sinä ole koskaan ymmärtänyt... etkä tule koskaan
ymmärtämään!

-- Sinä olet suutuksissa.

-- Niin olen. Se kai lienee sentään luvallista asiain näin ollen?

-- Minä en näe mitään syytä...

-- Etpä tietenkään! Minä sanon sinulle, Johanna, ettet sinä koskaan
tule näkemään syitä. Se on sinun luonteesi heikkous.

-- Sinä olet ihan loukkaava!

-- Saatan olla, mutta minulla on täysi syy siihen. Logiikan mukaan
luultavasti ei... mutta -- tässähän ei olekaan mitään logiikkaa.

Johanna Lang katseli häntä avuttomana. Hän risti kätensä rinnoilleen,
mutta päästi ne seuraavassa hetkessä putoamaan velttoina alas.

Juho sytytti paperossin. Hän vetäisi muutamia savuja ja kysyi sitten
kuin tutkinnon pitäjä:

-- Minä kysyn sinulta, Johanna, viimeisen kerran: -- tarkoitatko sinä
totta vai et?

-- Mitä sinä tarkoitat?

Juho katseli häntä halveksien. Sellainen käärme! Ristilukki! Totisesti!
-- hänen nimekseen sopi "Ristilukki"!

-- Minä tarkoitan: rakastatko sinä minua vai et? Nyt kohosivat kädet
jälleen ristiin rinnoille, mutta -- tällä kertaa siinä ei ollut mitään
teatteria.

-- Voi, Janne, emmekö voisi olla niinkuin ennenkin?

-- Sitä minäkin haluaisin.

-- Ei, Janne... minä tarkoitan... niinkuin ennenkin -- silloin
alkuaikoina... ilman mitään lupauksia.

-- Ei! karjaisi Juho Kostia niin että huone kajahti.

Johanna lysähti istumaan sohvaan painaen kädet kasvoilleen.



3.


On aamu, varhainen aamu. Linnut laulavat puutarhan puissa; ne ylistävät
Luojaa kauniista juhannuspäivästä. Niin -- se on todellakin kaunis,
tämä päivä. Kaste kimaltelee ruohikossa; se välkkyy monissa eri
värivivahduksissa... keltaista, viheriänkeltaista, punasinervää ja
punaista, hehkuvan punaista. Enkelit ovat itkeneet ihmiselämän katoavaa
onnea ja kyyneleet kimaltelevat kauniina kuin jalokivet...

Juho Kostiankin silmissä näkyy kyynelten jälkiä. Hän on itkenyt
melkein koko yön -- ja nyt aamulla on kaipaus lientynyt; kyynelvirrat,
kuumat ja polttavat, ovat hivuttaneet sen hiljaa pois. Se on vierinyt
niiden mukana kuin lastu, jota virta kuljettaa. Missä on lastun
pysähdyspaikka? Jossakin... kaukana joen alajuoksun varrella. Sinne
se pysähtyy rantaan... leppoisan suvannon rantaan. Siitä löytävät sen
uudistalon lapset leikkiäkseen sillä heloittavassa auringon paisteessa.
Se on heidän mielestään laiva, joka kuljettaa heidät valtameren yli...

Juho Kostia on tyyntynyt, ihmeellisesti tyyntynyt. Merkillistä, ettei
tuska tunnu enää, vaikka tuossa valkoisessa rakennuksessa pihan
toisella puolen nukkuu Johanna Lang. He ovat leikkineet rannalla kahden
kesken; -- he leikkivät lastunpalasella, jonka virta vei. Johanna oli
vain heikosti huudahtanut ja noussut sitten taloon. Hän oli jäänyt
rannalle seisomaan tuskan ja epätoivon valtaamana. Eikö hän muistanut,
että se oli laiva, jonka piti kuljettaa heidät valtameren yli?

Eilisiltainen kiivastuminen oli avannut hänen silmänsä. Hän oli ollut
kuin nukkuja, joka karjaisee itsensä hereille. Hän oli tosin pyytänyt
anteeksi kiivastumistaan ja he olivat eronneet sovinnossa, mutta --
siitä huolimatta hänen silmänsä olivat auenneet.

Johanna oli vielä lapsi, kokematon lapsi. Hän ei jaksanut käsittää
hänen tunteensa syvyyttä. Hän oli ottanut asian aivan liian verisesti.
Sydän vuoti nyt verta, vuoti hiljaa, äänettömästi, mutta -- se täytyi
kestää. Elämä oli aljettava alusta...

Hän ihmetteli, kuinka ahtaasta raosta elämä toisinaan tunkeusi läpi.
Eilen illalla hän olisi saattanut lopettaa itsensä; mutta ei ollut
ollut minkäänlaista asetta. Oli ollut vain tämä rauhallinen huone,
hiljainen, tyyni yö -- ja sitten aamulla tämä lintujen laulu auringon
noustessa. Tuo kaikki pisti ja haavoitti kyllä, mutta yhtäkaikki -- se
lohdutti ja paransi samalla.

Juho Kostia on itkenyt sydämensä kuivaksi. Nyt hän astuu pesukaapin
luo huuhdellakseen kalpeita kasvojaan. Oh, kuinka vesi tuntui
virkistävältä! Hänellä oli niin ihmeellinen olo; hän ei tuntenut
enää itseään:... huuhdella tässä kasvojaan... noin vain sellaisen
romahduksen jälkeen! Oh, Herra! Hän ihmetteli, että hän vielä yleensä
pystyi ajattelemaan. Mutta suurestipa hän oli sentään muuttunut!
Peilin edessä kasvojaan kuivaava ei ollut Juho Kostia, entinen Juho
Kostia, joka niin toivorikkaana oli lähtenyt tälle matkalle. Se oli
murtunut raukka, joka koetti näyttää tyyneltä... ylioppilas, mikä
lie ollut... mutta teoloogi, pappi, -- siitä päättäen, koska hän
nyt kiinnitti valkoista papinkaulusta kaulaansa. Hän valmistausi
saarnaamaan jäähyväissaarnansa. Hän oli paimen, joka jätti lampaansa
korpeen kuolemaan. Mutta -- hän ei voinut sille mitään: -- lammas itse
tahtoi niin... hän halusi vain lausua jotakin... jäähyväisiksi...
karitsalleen, joka ei tahtonut seurata häntä elämän maahan, rakkauden
iätiviheriöitseville vainioille...

Pihan toisella puolen liikkui joku. Juho vilkaisi ikkunasta ulos.
Johanna seisoi omenapuiden välissä, häikäisevän valkoisena. Hän oli
pukeutunut valkoiseen leninkiin. Juhon sydäntä vihlaisi pahasti.

Hän vetäisi pitkäntakin ylleen. Valkoinen ja musta, musta ja valkoinen.
Johanna oli valkoinen kuin päivä, häntä... häntä taasen ympäröi yö...

Johanna vilkaisi arasti Juhon ikkunoihin. Tämä mietti, mennäkö ulos vai
ei. Lopuksi hän rohkaisi itsensä ja astui portaita alas.

-- Hyvää huomenta, Janne! Oletko nukkunut hyvin?

Mikä kysymys, mikä lapsellinen kysymys! Nukkunut -- kaiken sen jälkeen,
mitä oli tapahtunut! Johanna Lang oli lapsi, lapsi -- kahdeksastatoista
ikävuodestaan huolimatta... Hän oli rakastanut lasta, mutta kaunista,
häikäisevää lasta...

Hän tunsi itsensä äkkiä kymmentä vuotta vanhemmaksi. Nuo kymmenen
vuotta leikkivät hänen rakkaudellaan kuin lapset jääpalasilla: -- ne
sulivat heidän suussaan kuta useamman kerran he sujahuttivat niitä
huultensa välitse; -- kunnes lopulta oli jäljellä vain pitkä, litteä
neula, terävä kuin tikari...

-- Kyllä, hyvin, vastasi hän koettaen hymyillä.

Linnut lauloivat puissa. Niiden laulu soi taivaan täyttävänä. -- Mutta
Juho Kostia kuunteli sitä kuin matkustavainen: -- hän oli päättänyt
lähteä heti kirkon jälkeen.

-- Me lähdemme juomaan kahvia, sanoi Johanna.

He astuivat sisään. Kahvipöydän reunaa koristivat orvokit kuten
eilenkin. Mutta ne olivat yön kuluessa kuolleet. Eriväriset, loistavat
kukat nukkuivat valkoisella pöytäliinalla kuoleman unta.

Juho Kostian sydäntä ahdisti. Eilisillan ja tämän aamuhetken välillä
tuntui olevan iäisyys. Huone oli sama kuin ennenkin. Flyygeli seisoi
entisellä paikallaan; se oli auki eilisen jäljiltä. Nuottikirja lepäsi
avonaisena kirjatelineellä. Siitä oli eilen illalla laulettu: 'Jag
öfvergifva dig?' Juho Kostian mielestä tuo sävel kaikui kaukaa, kuin
muinaisuudesta. Hän ei voisi sitä enää koskaan laulaa -- senjälkeenkuin
sitä oli Johannalle laulanut toinen... Viljo Kosunen -- ja sellaisella
antaumuksella...

Juho joi äänetönnä kahviaan. Hän ajatteli lähestyvää jumalanpalvelusta.
Hänen mieleensä muistui eräs kohta muutamasta runosta, jonka hän kerran
eräänä alakuloisuuden hetkenä oli sepittänyt:

    Mun on kuin loppunut ois elo mailta,
    kuin vastaisi ei päivä sunnuntailta,
    kuin syöntä kylmäis pakkanen ja jää.

    Mut, ah, on kappa, kaulus yllä mulla,
    mun täytyy nousta miellä murretulla
    ja käydä saarnaamahan -- elämää.

Juho Kostia seisoo saarnatuolissa. Hän on kirkkoon mennessään poikennut
seurakunnan kirkkoherran luona. Vanhanpuoleinen, ystävällinen mies oli
ottanut hänet sydämellisesti vastaan ja pusertanut lempeästi kättä.
Myötätuntoinen katse oli puhellut: 'Kyllä ymmärrän... te olette jäänyt
varjossa istumaan niinkuin minäkin.' 'Minäkin olen yksin.' 'Katsokaa
näitä hiljaisia huoneita; näissä kaikuvat vain minun askeleeni.' 'Noita
palmuja tuolla salissa ei hoitele naisen käsi.' 'Minä itse kastelen
niitä.'

Tämä pappi, tämä hiljainen, yksinäinen mies oli toimittanut
alttaripalveluksen. Hän oli liikkunut tehtävässään kuin äänetön tonttu.
Hänen messunsa oli hukkunut urkujen säestykseen; se oli solissut
vain kuin heikko pohjavirta, jonka äänen kosken kuohut tukahuttavat
pauhullaan.

Mutta hän -- nuori, elämänhaluinen -- hän taisteli vielä vastaan.
Häntä kauhistutti vanhan kirkkoherran kohtalo; hän ei tahtonut antaa
äänensä hukkua noin. Vaikka vuorten painon alta hän tahtoi sisällyttää
saarnaansa huudon: "Johanna! Etkö näe, että seison tässä viimeistä
kertaa ja kysyn kaikkien näiden tuntemattomien kuullen: -- rakastatko
minua?"

Hänen sydäntään pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän on mielestään
kuin kuolemaan tuomittu, joka on pantu lukemaan julki omaa
kuolemantuomiotaan. Eikö hänen saarnansa puhunut rakkaudesta -- kahden
vanhan ihmisen rakkaudesta tosin, mutta -- eikö hän ollut sovittanut
Johannaa ja itseään siihen? Eikö näillä tiheästi kirjoitetuilla
lehdillä vilissyt kukkia -- omenan- ja kirsikankukkia -- ja eikö hän
ollut aikonut täyttää kirkon niiden tuoksulla tänään? Mitä hän nyt
puhuisi? Saarnaisiko hän kuolemasta, joka kaataa kaiken -- jättäen
vain jäljelle hävitystä? Hänen sydämessään soivat hautajaiskellot.
Ruumissaarnan hän olisi tahtonut pitää -- ruumissaarnan Rakkaudelle...

Hän taisteli kuin hukkuva. Tekstin lukeminen kävi vaivalloisesti.
Oh, hänen sydämessään liikahti jotakin, joka oli tuomittu kuolemaan:
-- hänen suuri, väkevä rakkautensa! Se ei saanut koskaan astua
päivänvaloon: -- se oli tuomittu varjossa värjöttämään. Ja se kun
oli juuri sitä lajia, joka olisi pystynyt elämään! Seppele päässä se
olisi astunut esiin kuin nuori, kaunis kuninkaanpoika, ja sen katse
olisi saanut metsät laulamaan. Täältä ylhäältä -- saarnatuolista se
olisi voinut puhua kuin ylienkeli -- puhua niin, että sydämet olisivat
sulaneet kuin vaha...

Tuolla -- kirkonpenkissä istui eräs, joka olisi voinut auttaa sen
päivänvaloon. Hän olisi voinut sanoa: 'Janne, anna sen astua esiin.'
'Älä kiduta sitä pimeässä.' 'Etkö näe, että sen katse on kummastusta
täynnä?' 'Sillehän on ihmettä kaikki, mitä se näkee.'

Mutta nyt -- nyt istui tuo tyttö hiljaa ja katseli syliinsä. Oliko
hänellä kädessä kukka, -- vai millä hän leikki?

Niin... leiki sinä, Johanna... leiki sinä vain! Sinun leikkiäsi on
kuitenkin nautinto katsella. Sinä leikit kerran muutamalla sydämellä
niin, ettei se tahdo jaksaa enää elää. -- Mutta kuitenkin tämä sydän
siunaa sinua... niin kauan kuin se lyö...

Hän vapautui hiukan, kuta pitemmälle saarnassaan hän ehti; hän
rupesi lämpenemään. Hän puhui nuoruuden pettävistä toiveista. Ne
olivat kuin kukkia, jotka kuihtuivat ja varisivat pois. Oh, hän sai
niistä kuitenkin kiinni -- noista kukista, joita ihan vilisi hänen
saarnassaan. -- Mitä oli elämä? Harhakuva vain -- ei mitään muuta.
Ihminen pyydysti sitä kuin poikanen valtameren maneettia. Se hohti
kauniina vedenpinnan alta; sen täplät ihan häikäisivät silmää! Mutta
-- kun se nostettiin kauhaan, oli se paljasta hyytelöä vain: -- se
soljui ja pyrki läikkymään pois, eivätkä värikkäät täplät hohtaneet
yhtä kauniisti enää. Veden läpi katsottuna ne saivat hehkunsa takaisin.
-- Päästä irti elämä... luovu rakkaudestasi! Vuosien takaa... pitemmän
välimatkan päästä katsottuna se rupeaa kukkimaan, mutta -- harvoin
silloin, kun se on sinulla kädessäsi. Toisin sanoen: älä napise, vaikka
joudutkin varjossa istumaan. Auringon leikin vainion pientareilla näkee
kauneimpana vain se, joka varjosta sitä katselee.

Juho Kostia oli lämmennyt; hän oli päässyt saarnansa viimeiseen
osaan. Kaikille yksinäisille... niin. Oliko korkeampi voima ohjannut
hänen kättään, kun hän oli nuo rivit kirjoittanut? Oliko taivaallinen
viisaus auttanut häntä valmistamaan lääkkeen itselleen? Hän oli aikonut
sen muille... muille, jotka istuivat hyljättyinä. Nyt hän sai itse
ensimmäisenä maistaa tästä lohdutuksen maljasta. Se oli itsekommuunio
-- omin käsin nautittu ehtoollinen.

Juho Kostia on lausunut lopputoivotuksensa seurakunnalle. Nyt painaa
hän kirjan kiinni. Se oli yksi osa hänen elämäänsä, joka päättyi näin.
Hän muistaa yht'äkkiä dogmatiikan. Sen välissä oli ollut omenankukkia,
kainon punertavia ja viattoman valkoisia. Nyt jäivät kukat kirjan
väliin. Hän sulki ne sinne, sinetöiden syvällä huokauksella tämän
raskaan työn. Hän ei painaisi niitä rikki -- ei. Ne olivat liian
kauniita kuoliaaksi puserrettaviksi; ne saisivat itsekseen kuolla.
Kerran -- vuosien perästä hän avaisi kirjan. Silloin ne olisivat
kuihtuneet. Mutta -- väkevinä tuoksahtaisivat niistä häntä vastaan
elettyjen onnen hetkien muistot...

Johanna oli istunut pää kumarruksissa koko saarnan ajan. Juho oli
puhunut lämpimästi, liikuttavasti. Hän oli tuntenut jonkunlaista
itsesoimausta, mutta se oli ollut sangen heikkoa vain. Seuraavassa
hetkessä oli sen työntänyt tieltään toinen tunne, arka, mutta kuitenkin
väkevä ja tuore. Se muistutti yöllä puhjennutta kukkaa, joka heloittaa
nousevan auringon valossa. Hän tunsi taas rakastavansa Jannea,
rakastavansa koko nuoren sydämensä lämmöllä. Mutta -- jos häneltä olisi
vaadittu lupausta, hän luultavasti olisi jälleen pudistanut päätään;
hän iloitsi vain siitä, että Janne oli tullut...

Juho Kostia seisoo sakaristossa. Vanha kirkkoherra oli puristanut
lämpimästi hänen kättään. 'Te saarnasitte kuin vanha pappi.' 'Onnea ja
Jumalan siunausta vain, nuori veli!'

Niin -- vanha hän olikin -- vanha ja väsynyt. Merkillistä, kuinka
väsyneeksi hän itsensä tunsikin tällä hetkellä.

Hän kiitti äänettömästi. Samassa aukeni sakariston ovi ja Johanna
ilmestyi kynnykselle, kauniina, viehättävänä, punaiset läikät
poskillaan.

Hän näytti epäröivän; hän oli aikonut sanoa Juholle jotakin kaunista,
rohkaisevaa; hän oli liikutettu. Mutta -- nähtyään kirkkoherran, joka
pää kallellaan seisoi sakariston pöytään nojaten, hän joutui hämilleen.

Juho astui hänen luokseen. Hänen huulensa vavahtelivat. Hän tarttui
Johannaa kädestä.

-- Olipa hyvä, että tulit. Minä aioin juuri lähteä sinua etsimään
saadakseni sanoa sinulle hyvästit. Hyvästi, Johanna, ja Jumala
siunatkoon tiesi! Minun täytyy mennä täältä suoraan asemalle.

Hän osoitti matkalaukkuaan oven suussa. Hän oli ottanut sen mukaansa
kirkkoon lähtiessään. Se oli kyllä tuntunut omituiselta, mutta
hänestä oli ollut perin vaikeata selitysten antaminen; Johannan täti
olisi tietysti vaatinut sellaisia. Nyt hän sai jättää asian Johannan
huoleksi. Hän kyllä sen jotenkin selittäisi.

-- Aiotko lähteä jo?

Johanna katsoi häntä kummissaan.

-- Aion. Sano terveiset tädillesi ja kiitä häntä puolestani.

-- Mutta -- milloin minä tapaan sinua?

Juho Kostian olisi tehnyt mieli ottaa tyttöä kädestä, astua hänen
kanssaan vanhan papin eteen ja sanoa: 'Siunatkaa meitä! Me kuulumme
yhteen.' Mutta -- jokin ääni hänen povessaan kuiskasi: 'Mahdotonta!
Johannahan pelkää ratkaisevaa askelta.'

-- En tiedä, Johanna... en tiedä... Ääni hänen povessaan sanoi: 'Ei
koskaan.'

Samassa rupesivat kellot tapulissa soimaan. Kirkkoherra ojensi hänelle
kätensä.

-- Minun täytyy mennä hautaamaan. Hyvästi jääkää!

Niin -- hautaamaan; sitä vartenhan hänkin nyt lähti: -- hautaamaan
rakkauttansa, jonka taistelu oli toivotonta -- lopullisesti...

Hän tarttui kapsäkkiinsä ja astui kirkkoherran perässä ovesta ulos.
Ovella hän vielä pysähtyi katsoen Johannaa kauan ja pitkään. Hän tunsi,
että se oli viimeinen kerta.

-- Hyvästi, Johanna, ja... kiitos kaikesta...!

Hän astuu kirkkomäkeä alas omituinen kalpeus kasvoillaan. Hän kulkee
kuin ihminen, joka on hukkunut omalta itseltään... ymmälle joutuneena
kuin vanhus, jolta tuuli vei hatun. Se kieputtaa sitä tietä pitkin eikä
vanhus jaksa juosta niin kovasti, että saisi sen kiinni... Kirkonkellot
soivat hänen takanaan. Hänen katseensa on suunnattu kauas, etäisyydessä
siintävän metsän laitaan. Mutta -- Juho Kostia ei katsele sitä; hän
kuuntelee omaa sieluaan: -- siellä ei soinut enää...

Hänen mieleensä muistuu muuan saksalainen laulu. Sen nimi oli "Kello".
Siinä kerrottiin miehestä, joka oli saanut lahjaksi ihmeellisen kellon.
Se oli hänellä myötä murheessa ja ilossa, myrskyssä ja tyynessä. Se löi
hänen isänsä arkun ääressä, löi lemmen syttyessä ja vihkialttarilla.
Kaikissa elämänkohtaloissa se löi, säestäen hänen mielialojaan. Mutta
-- viimein kello seisahtui ja lakkasi lyömästä. Silloin mies kuvittelee
tulevansa taivaaseen ja ojentavansa mestarille takaisin häneltä
saamansa lahjan.

    "Ah, silloin antaisin kiittäin
    mä hälle kelloni tään:
    'En, Herra, turmellut lahjaas:
    se seisahti itsestään!'"

Niin -- niinkuin hänen sydämensä kello nyt -- ilman hänen syytään...
suuresta surusta... Se oli ollut hänen matkakumppaninsa myötä- ja
vastoinkäymisissä. Se oli lyönyt ilosta ja lyönyt surusta. Ennen
kaikkea se oli lyönyt rakkaudesta Johanna Langiin. Nyt se oli
seisahtunut... lakannut lyömästä. Hänen sydämensä oli väsynyt... niin
perin pohjin väsynyt...

Hän on hengessään ojentavinaan sydäntään Jumalalle; hän puhelee:

"Katso, Herra, tuollaiseksi se on tullut... ilman minun syytäni. Se
rakasti... enkä minä voinut sitä estää; se oli luotu sellaiseksi. Mutta
nyt... nyt se ei soi enää... Herra, ota lahjasi takaisin..."

       *       *       *       *       *

Kotiatulonsa jälkeisenä päivänä sai Juho Kostia kirjeen.

Se oli Helgeltä.

Tämä kirjoitti viettävänsä kesää muutamassa Kainuun pitäjässä,
vanhoilla syntymäsijoillaan. Hän kulki viikot metsissä erään
maanmittarin kanssa, mutta pyhiksi hän aina pyrki kirkonkylään, jos
suinkin mahdollista. Siellä oli pappilassa tyttö, kaunis ja kiehtova
kuin synti. Siihen tyttöön oli hän nyt syvästi rakastunut.

"... Tämä on nyt minun todellinen rakkauteni", kirjoitti Helge
edelleen. "Se -- Margareetan ja Johanna Langin kanssa oli vain leikkiä
-- varsinkin mitä viimemainittuun tulee. Minä jätän hänet nyt sinulle
täydellisesti, kokonaan -- tahi molemmat, kuinka vain haluat..."

Juho Kostia on lukenut kirjeen ja istunut koko päivän murheellisissa
mietteissä. Nyt on ilta ja hän avaa ikkunan. Helge osasi oikein ottaa
elämän; hän kuittasi kaikki huumorilla. Olisipa hänkin osannut samoin,
silloin ei tätäkään onnettomuutta olisi tapahtunut. Mutta -- hän
suhtautui rakkauteen aina niin verisen vakavasti, niin koko sielullaan,
ettei siinä jäänyt sijaa muille tekijöille...

Leppälintu visertelee puutarhassa. Sen laulu soi kuin vieno valitus...
Siellä -- oikealla seisoo vanha omenapuu, jonka alla hän kerran oli
loikonut autuaana... onnellisena... siitä tuntui kuluneen kokonainen
iäisyys. Kaikki kukat olivat jo aikoja sitten varisseet...

Illan kosteus kohoaa puutarhasta. Juhoa puistattaa. On kuin
leijailisivat hänen ympärillään kuoleman henget. Talo on äänetön. Vanha
pastori rouvineen oli hautajaisissa naapurikylässä. Vain palvelustyttö
oli kotona.

Juho Kostia seisoo ikkunassa kauan, kauan. Kylmä ilman leyhkä tekee
hänelle hyvää; se virvoittaa ja tyynnyttää. Vihdoin hän sulkee ikkunan
ja rupeaa riisuutumaan.

Hän tuntee itsensä väsyneeksi, mutta kuitenkin onnelliseksi tavallaan.
Pöydällä hänen edessään ovat hänen kurssikirjansa. Hän ei ole niihin
ennemmin huomiota kiinnittänyt. Nyt ne tuntuvat läheisemmiltä kuin
koskaan ennen. Liturgiikka on auki. Se on jäänyt häneltä siihen hänen
lähtiessään eikä palvelustyttö ole sitä siitä liikuttanut.

Hän silmää kirjaan. _Dominica in albis_, seisoo siinä keskellä sivua
harvennetuilla kirjaimilla. "Valkoinen sunnuntai". Se oli ensimmäinen
pääsiäisen jälkeinen sunnuntai, jolloin pääsiäisenä kastetut -- kirkon
alkuaikoina -- viimeistä kertaa pitivät valkoista juhlapukua yllään.

Hänkin oli elänyt juhlahetken. Johanna Lang ja rakkaus häneen oli
muodostanut sen pääsisällyksen. Hän oli saanut kasteensa: -- rakkauden
taivaalliset pisarat olivat putoilleet hänen sieluunsa suurina ja
loistavina. Nyt hänen oli täytynyt heittää Johannasta irti, mutta
siitä huolimatta hän tuntee sielussaan aavistuksen, että tämä suloisen
katkera elämys oli jääpä hänen sydämensä riistämättömäksi omaisuudeksi.

Dominica in albis -- niin, hän oli viettänyt tämän päivän rakkautensa
muistoissa. Mutta huomenna oli ryhdyttävä työhön, tuntuipa kuinka
raskaalta tahansa...

Juho Kostia lepää vuoteessaan. Viimeinen päivänkajo väreilee huoneessa.
Linnut pyrähtelevät puutarhan pensaissa, yksitellen, harvakseen. Ne
ovat kuin ajatuksia, jotka palaavat retkiltään...

Juho Kostia ristii kätensä rinnalleen. Syvä huokaus kohoaa hänen
povestaan ja huulet kuiskaavat:

-- Hyvästi, Johanna, ja... kiitos kaikesta!

       *       *       *       *       *

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muutamana kevätiltana istuu Juho Kostia
yksinäisessä pappilassaan kaukana Lapissa kuunnellen vedenpisarain
tippumista räystäiltä. Hänelle on tullut sellainen tapa eikä hän siitä
pääse; se on jonkunlaista ajanviettoa.

Silloin tuodaan posti. Hän avaa sen. Sanomalehtien välistä putoaa
pöydälle kirje. Sen käsiala on tuttu, mutta hän ei jaksa muistaa, missä
ja milloin hän sen on nähnyt.

Hän avaa kirjeen. Siinä ovat vain nämä sanat:

    "Se oli minun syyni.

                   J."

Sinä iltana istuu Juho Kostia myöhään kansliapöytänsä ääressä.
Hänen perheensä nukkuu, mutta hän kuuntelee, kuinka vedenpisarat
tippuvat räystäistä, ulkona, valoisassa kevätyössä. Ne helähtävät
omituisen pehmeästi, -- aivan kuin naputtelisi näkymätön sormi pieniin
hopeatiukuihin.

Ne ovat ääniä menneisyydestä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ristilukki - Rakkauskertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.