Title: Ulla ja Mark
Author: Swan, Annie S.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ulla ja Mark" ***


ULLA JA MARK

Kirj.

Anni Swan



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.



ENSIMMÄINEN LUKU.


-- Agata sisar, sanoi Sofia neiti sysäten sarvikantaiset silmälasinsa
otsalle, ei käy kieltäminen, Agata sisar, ettemme olisi laiminlyöneet
veljemme Jonatanin perhettä.

Agata neiti loi hämmästyneen silmäyksen pyöreistä, sinisistä silmistään
puhujaan. Villavyö, johon hän ahkerasti oli koukuttanut tulipunaisia
ruusuja, vaipui polville.

-- Niinkö arvelet, Sofia sisar? Olisimmeko todella tehneet itsemme
vikapääksi sellaiseen syntiin?

-- Sitä ei käy peittäminen. Minä toivon, ettet sinä, sisar kulta, halua
kieltää osuuttasi tähän laiminlyöntiin.

Sofian katse suuntautui tuikeana sisareen.

-- En suinkaan, sisar. -- Ja huokaisten Agata lisäsi: -- Olen aina
pitänyt Jonatan veljestämme.

-- Kukaan ei saata kehua pitäneensä Jonatanista enemmän kuin minä,
jatkoi Sofia neiti -- mutta -- sinä tiedät, sisar, että Anna ei
mielestäni ole osoittanut minua kohtaan sitä huomaavaisuutta ja
osanottoa, jota hänen olisi pitänyt, kun hänen kälynsä oli onneton ja
hyljätty.

-- Hän ehkä pelkäsi loukata tunteitasi, koetti Agata puolustaa.

-- Turhaa puhetta. Sitäpaitsi sinä et ole pätevä arvostelemaan
tällaisia seikkoja. Luulisin niin -- luulisinpa, että minulla on
tunneasioissa enemmän kokemusta. Mutta sitä sinä et koskaan ajattele.
Kuka paremmin kuin minä ymmärtää, miltä tuntuu jäädä yksin ja vuodattaa
kyyneliä?

Tässä Sofia neiti kätki lihavat, hyvinvoivat kasvonsa vankkaan,
kotikutoiseen nenäliinaan.

-- Rakas sisar, yritti Agata neiti lohduttaa, mutta sisar teki
kädellään torjuvan liikkeen. -- Ei, elä puhu mitään. Minä kannan suruni
yksin. Niin olen aina tehnyt. Hyljätty, yksinäinen olento raukka.

Agata neiti huokasi ja koukusteli ruusunsa valmiiksi äänetönnä.

Hetken kuluttua Sofia neiti pisti nenäliinan taskuun ja lausui
jokapäiväisellä äänellään:

-- Elkäämme kiistelkö. Se ei ole soveliasta meidän asemassamme lasten
kasvattajina. Palaan asiaan. Jotain on tehtävä veljemme Jonatanin
perheen hyväksi.

-- Mikä on herättänyt sinussa tämän ajatuksen, sisar?

Sofia neiti veti käsityöpussistaan esiin kirjekuoren.

-- Tämä tuli tänä aamuna. Luen sen sinulle. Se on Jonatanilta.

Hän laski jälleen silmälasinsa nenälle ja luki:

-- Rakkaat sisareni:

Emme ole kuulleet teistä pitkään aikaan mitään. Toivon kuitenkin,
että olette terveet ja voitte hyvin. Me voimme myös kaikki hyvin.
Vanhin tyttäremme Minna, rakkaan Annani kuva, viettää joulukuun 28
p. häitänsä, ja me pyydämme hartaasti, että tulisitte kunnioittamaan
tätä juhlallista ja tärkeätä toimitusta läsnäolollanne. Anna lähettää
hartaat terveiset. -- Veljenne Jonatan.

Agata löi kätensä yhteen. -- Rakas, hyvä Jonatan! Miten hauskaa olisi
lähteä sinne. Arveletko, että se voisi käydä päinsä, sisar?

-- Olen päättänyt lähteä. Jonatan ja me olemme ainoat eloon jääneet
perheessämme. Suvun täytyy pitää yhtä. Sen lisäksi olemme vastuussa
siitä, miten hänen lapsensa kasvatetaan. Minä en luota Anna Schöringin
kasvatusoppiin. Se on liian kevyttä ja pintapuolista. Pelkään, että
Jonatanin lapsia kasvatetaan aivan toisin kuin meitä kotona pappilassa
kasvatettiin.

-- Ajatteles -- sanoi Agata ja katseli haaveellisesti hymyillen eteensä
-- Minna menee naimisiin, pieni tummasilmäinen Minna, jonka kummi minä
olen. Niin vuodet vierivät. Muistatko vielä, kun hän skottilaiseen
hameeseensa puettuna istui vieressäni ja opetteli sukkia parsimaan. Hän
oli silloin kuusivuotias, ja nyt hän on morsian.

-- Muutkin olisivat voineet olla morsiamia, sanoi Sofia kolealla
äänellä -- ellei kuolema olisi tullut väliin.

Peljästyen uutta tunteenpurkausta kiirehti Agata huomauttamaan:

-- Arveletko, että meidän pitäisi ryhtyä jonkinlaisiin
pukuvalmisteluihin? Eiköhän minun pitäisi teettää uusi hame?

Ankara katse sisaren silmistä sai hänet häpeillen hymyilemään.

-- Ajattelin vain -- -- --

-- Ihmettelen sinua, Agata. Sinähän sait juuri äsken uuden hameen.

-- Se tehtiin Ottilia Karellin hopeahäihin. Siitä on nyt viisitoista
vuotta.

-- Entä sitten. Sinun iälläsi ei uusia pukuja teetetä joka vuosi. Me
pyydämme Tilda Helinin tänne hiukan korjaamaan pukujamme. Vaikka minä
omasta puolestani pidän sitä tarpeettomana. Mutta sinä olet aina ollut
turhamainen, Agata.

-- Pukumme ovat ehkä jo vanhanaikaiset, uskalsi Agata neiti huomauttaa.
En tahtoisi esiintyä naurettavana Minnan häissä.

Sofia neiti nousi, pani työnsä kokoon ja lausui hitaasti ja
painokkaasti:

-- Jos sinä aiot ruveta muodinorjaksi, ei minulla ole siihen mitään
sanomista. Ellei minun hameeni kelpaa veljentyttären häissä sellaisena
kuin se viisitoista vuotta sitten teetettiin, saa se olla kelpaamatta.
Mutta sinun vallassasi tietysti on pukeutua viimeisen pariisilaismuodin
mukaan. Kuten sanoin, olet aina ollut turhamainen, Agata raukka.

Agata neiti kääri myös kokoon työnsä.

-- Minä ehkä käväisen Väisäskän luona kysymässä, tuleeko hän ensi
viikolla pyykille, sanoi hän.

-- Osta samalla pari uutta rihvelitaulua; huomasin, että kaksi on
mennyt rikki.

-- Niin, Yrjö ja Emmi hieman ottelivat tänään kirjoitustunnilla, ja
silloin taulut särkyivät.

Sofia neiti rypisti otsaansa. -- Sinä et osaa ylläpitää järjestystä
lainkaan. Ei sellaista saa tapahtua.

Agata neiti tuskin kuuli sisaren moitetta. Hän veti kiireesti mustan
päällystakkinsa ylleen, sitoi lakin nauhat tiukasti leuan alle ja kääri
huivin lakin ympäri. Kesti kotvasen, ennenkuin hän sai huivin solmun
sidotuksi, hän oli huomattavasti kiihtynyt.

Sofia neiti tarkasteli hänen kiirettään pieni ivanhäive huulillaan.
Juuri kun sisar hätäisesti oli vetämässä kumikenkiä jalkaansa,
huomautti hän kuivasti: -- Eikö ole turha, että sinä menet Väisäskälle?
Voimmehan lähettää Rakelin.

-- Ei, ei, minä kyllä menen. Agata neidin äänessä oli säikähdystä. Hän
oli viimeinkin valmis ja sujahti ulos. Mutta ovelta hän äkkiä pyörähti
ympäri. Hänen kasvoillaan oli hupaisan nolo ilme.

-- Sofia, sanoi hän läheten sisarta, oletko kertonut tästä Johannalle?

-- Kirjehän oli osoitettu hänelle. Hän antoi sen minulle, mutta ei
sanonut mitään. Nyt hän on Rynénillä saippuata keittämässä.

-- Arveletko hänen suostuvan? Sofian arvelu jäi lausumatta, sillä ovi
aukeni ja pitkä, laiha, tummansinisiin puettu huivipäinen nainen astui
sisään.

-- Saitko hyvää saippuata? kysyivät molemmat sisaret yhtaikaa.

-- Tuskin. Lipeäkivi on kerrassaan kelvotonta. Kehtaavatkin myydä
sellaista tavaraa.

-- Ja mitä arvelet Jonatanin kirjeestä, sisar? kysyi Agata voimatta
hallita jännitystään. Ja Minnan häistä? Eikö ole hauskaa, että hän
menee naimisiin, pieni kummityttöseni.

-- Schöringien suku ei ole mieleeni, he ovat liian maailmallisia.

-- Mutta rakas Johanna, Annahan on Schöring ja hän on kälymme.

-- Niinpä niin, Johannan ääni oli sanomattoman kuiva. Hän kääntyi
Sofian puoleen. Syötkö tänään perunakeittoa vai keitänkö sinulle
kauralientä?

Sofia ravisti päätään.

-- Ei perunakeittoa, Johanna, mieluummin kauralientä, mutta pane siihen
enemmän kermaa kuin viime kerralla. Ja manteleita, rakas Johanna, elä
unohda manteleita. Ne antavat hienon maun liemelle.

Johannan pitkä kumarainen vartalo katosi keittiöön.

Agata loi puhuvan katseen toiseen sisareen sulkiessaan oven.

-- Luulenpa, että Johanna aikoo lähteä. Hän ei kieltänyt jyrkästi.

-- Agata poikkeaa varmasti Ottilia Karellin luo uutista kertomaan,
mutisi Sofia neiti taapustaen katupeilin luo. -- Kas niin, enkö
arvannut. Sinne hän kääntyi heti ensimmäiseltä kadunnurkkaukselta. --
Rakel, Rakel, tule tänne!

Pisamaiset tytön kasvot näyttäytyivät keittiön ovessa.

-- Mitä sinä teet?

-- Kuorin perunoita, ja puhettaan vahvistaakseen ojensi tyttö molemmat
kätensä, -- toisessa oli perunanpuolikas, toisen hän hätäisesti pisti
taskuun. Pari mantelia tipahti lattialle.

-- Kun olet sen tehnyt, voit käydä koulun puolelta noutamassa toisen
luokan laskentovihot. Ja punaisen lyijykynän opettajapöydältä. Mutta
älä kurkista päiväkirjaan kuten tapasi on.

-- Menen heti, täti.

Sofia istui kiikkutuoliin. Lihavat kädet painuivat syliin.

-- Rakel voi hyvin ohjata ensimmäisen luokan tyttöjä sisäluvussa,
puheli hän puoliääneen, maisteri pitää huolen laskennosta ja
historiasta ja Fransiska Pfeffer hoitaa loput. Sillä on kouluasia
järjestetty. Ja pari päivää voivat lapset kyllä saada lupaa.



TOINEN LUKU.


Pikkupappilan arkihuoneessa oli kiirettä ja touhua. Pitkällä pöydällä
oli läjä vastasilitettyjä, uuden uutukaisia liinavaatteita. Ja yhä
vielä kiersi Ida Martonen, pitäjän liinaompelijatar, ompelukonetta,
hermostuneesti tiuskaisten, jos lapset uskaltautuivat lähettyville.

Ommeltiin Minnan myötäjäisiä. Häät oli määrätty vietettäväksi
neljäntenä joulupäivänä. Jouluillan tahtoi Minna vielä olla vanhassa
kodissa.

Lapset olivat nyreissään. Heidän mielestään joulu joutui lapsipuolen
asemaan.

-- Ei ajatella muuta kuin häitä ja lakanoita ja liinavaatteita,
valittivat Kaarlo ja Lauri. Tuskin me saadaan joululahjojakaan.

-- Kyllä saatte, jos olette kiltit, lohdutti Martta. Mutta pahoille
pojille ei joulu-ukko tuo mitään.

Kaarlo naurahti ovelasti. Hän oli jo ratkaissut joulu-ukkoarvoituksen,
mutta Lauri oli ääneti. Hän sekä uskoi että epäili.

-- Lauri ei ainakaan saa mitään lahjoja, ennenkuin hän oppii lukemaan,
selitti Lotti. Ajatelkaas, hän on jo seitsemän vuoden vanha eikä vielä
lue selvästi.

Laurin huulet vapisivat.

-- Minä en aiokaan oppia lukemaan. Minusta tulee seppä.

-- Oho, etkös luule seppien tarvitsevan osata lukea. Isä ei päästä
sinua rippikouluun, ellet osaa lukea. Saat istua laiskanpenkillä ja
jalkapuussa kirkon porstuassa. --

Lauri ratkesi itkuun.

-- En minä tahdo istua jalkapuussa. Minna, huusi hän vanhimmalle
sisarelle, joka astui huoneeseen. Lotti ja Kaarlo kiusaavat minua. En
minä tahdo istua jalkapuussa kirkon porstuassa, huh huu.

-- Ei saa kiusata pikku Lauria, torui Minna. Se on pelkkää pötyä, tuo
jalkapuujuttu.

-- Eipäs, intti Kaarlo. Malakias kertoi, että hänen isänsä istui
kirkonporstuassa jalkapuussa, kun hän ei tahtonut oppia lukemaan. Ja
kaikki, jotka kulkivat kirkkoon hänen ohitsensa, ilkkuivat häntä.

-- Se on Malakiaksen juttuja. Mene ottamaan aapisesi, Lauri, niin
kuulustamme tunnetko kirjaimet.

Lauri lähti laahustavin askelin. Aapinen oli hänen katkerin
vihamiehensä.

Lastenkamarissa istuivat Ulla ja Mark pelaamassa tammipeliä.

-- Ulla, sanoi Minna kurkistaen sisään ovesta, ota Lauri ja hänen
aapisensa huostaasi. Ja Mark, miten on saksanlukusi laita?

-- Rakas Minna, on niin kauhean kuivaa lukea, vastasi Mark suutaan
muikistaen.

-- Tiedäthän, että isäsi tahtoo sinun edistyvän. Ajattelepas, hän tulee
tänne parin päivän kuluttua ja on kovin pahoillaan, kun et ole oppinut
saksaa.

Markin kauniit kasvot näyttivät huolestuneilta. Ulla loi häneen
rohkaisevan katseen.

-- Luetaan yhdessä, niin käy paremmin.

Hetkistä myöhemmin istuivat molemmat saksalaisen lukukirjan ääressä.
Ulla luki ja Mark kuunteli, tuon tuostakin salaa haukotellen.

-- Käännä sinä nyt tämä: "Ein alter Mann und sein Sohn -- -- --".
Mutta, Mark, sinähän et lainkaan kuuntele. Istut vain ja tuijotat ulos
ikkunasta. Mitä sinä ajattelet?

Mark naurahti hämillään. -- Minä ajattelin, kuinka hauska on olla
rikas. Kun isä tulee, pyydän, että hän ostaa minulle oman pienen
hevosen, sellaisen kuin Henrik Gyllenheimin Ajas.

-- Et saa ajatella muuta nyt, kun sinun pitää oppia.

-- Miksi minun tarvitsee oppia? Se on ikävää. En tahdo oppia muuta kuin
viulunsoittoa. Ei rikkaiden tarvitse osata niin paljon.

Ulla paiskasi saksankirjan kiinni.

-- Sinä olet pöllö, pöllöjen pöllö. Herra on mukamas rikas, ja sen
vuoksi hänen ei tarvitse oppia muuta kuin viulua soittamaan ja
ratsastamaan.

Hänen silmäyksensä oli äärimmäisen halveksiva.

-- Sen minä sanon sinulle, Mark, että olit tuhat vertaa hauskempi
silloin, kun olit köyhä ja hyljätty.

Mark nousi loukkaantuneena. -- Sinä olet oikea katajapensas, Ulla, minä
menen Lotin luo. Hän on paljon kiltimpi.

Ulla ei vastannut. Istuutui niska kenossa ja avasi uudelleen
saksankirjan.

Mark seisoi empien ovella. Sitten hän varpaisillaan palasi Ullan luo.

-- Sanoinko, että olet katajapensas, Ulla? Tarkoitin tietysti sanoa
ruusupensas, kaunis vaaleanpunainen ruusupensas.

Ulla luki välinpitämättömän näköisenä.

-- Ulla, sovitaan.

-- Rikkaiden ei tarvitse sopia.

-- Hyi, Ulla, elä ole paha. Mark katuu. Mark on surullinen. Mark itkee.

Ja hän väänsi kasvonsa niin murheellisen ja hassunkurisen näköiseksi,
että Ulla purskahti nauruun.

Silloin Mark tiesi voittaneensa.

-- Ulla, sanoi hän mairittelevasti, mennään laskemaan mäkeä. Uskotko,
että kelkka nyt luistaa?

Ullan silmät säteilivät. -- Se on selvä, tällainen keli kun nyt on.
Lähdetään.

Saksankirja jäi pöydälle avonaisena, ja pikku Lauri hautasi aapisen
romulaatikkonsa pohjalle. Ulla ja Mark kiitivät posket punaisina alas
jyrkkää mäentöyrästä, Lotti ja Kaarlo kintereillään.

Salissa oli täkintikkuutalkoot. Harjulan tytöt Naimi ja Miili ja
Niemelän Viivi pistelivät ahkerasti suurikukallista peitettä. Martta
veti kuvioita liidutulla langalla. -- Se, jonka viiva tulee pikimmin
valmiiksi, joutuu ensimmäisenä morsiameksi, ehdotti Viivi.

Vimmattu kilpailu syntyi tyttösten kesken.

-- Minun on valmis, kuului yht'haavaa kolmesta suusta. Martta oli
jäänyt viimeiseksi. Mutta hänen pistonsa olivatkin pieniä ja tasaisia
toisiin verrattuina.

Illemmalla tulivat tyttöjen veljet Jaakko ja Samuli noutamaan sisaria,
kotiin. Heidän mukanaan tuli Jaakko Kemellin ylioppilastoveri, joka
vast'ikään oli määrätty vanhan rovastin apulaiseksi. Silloin sysättiin
peitepuut syrjään ja nuoret alkoivat leikkiä panttileikkejä.

Pihalla helisivät kulkuset. Minnan poskille kohosi hieno puna. Hän
kohotti uutimia ja katseli ulos. Hän pikemmin tunsi kuin näki, että
Ulrik Schöringin yhdenistuttava pieni reki oli ajanut pihalle.

Ulrik ja Minna pakotettiin ottamaan osaa leikkiin. He estelivät,
mutta ylivoima oli liian suuri. Minnan tyttö-ystävät riistivät hänet
mukaan. Hänen täytyi välttämättä ennustaa heille, morsiamen ennustukset
tuottivat onnea ja kävivät aina toteen.

Ulla, Mark ja Lotti pujahtivat sisään. He tekeytyivät niin pieniksi
kuin mahdollista, ettei heitä huomattaisi. Oli niin hauska olla isojen
seurassa ja nähdä heidän leikkivän. Ja rovastin uusi apulainen oli
Ullan mielestä niin hirveän kaunis, aivan kuin apostoli Johannes.
Hänellä oli vaalea tukka, siniset, lempeät silmät ja korkea otsa.
Mutta oli pettymys nähdä hänen leikkivän. Papin ei koskaan pitäisi
leikkiä sormusta ehdolla ja panttileikkejä. Hänen pitäisi aina hymyillä
lempeästi tai katsella ankarasti. Ulla huokasi. Hän oli jumaloinut
apulaista siitä hetkestä alkaen, jolloin näki hänet ensi kerran
alttarilla lumivalkoiset liperit kaulassa, siniset silmät taivaaseen
luotuina.

Ja nyt hän istui Naimin ja Martan välissä ja nauroi aivan kuin muutkin
kuolevaiset. -- Ulla huokasi uudelleen.

"Ihanteet särkyvät."



KOLMAS LUKU.


Surr-rur-rur pyöri ompelukone tasaisesti ja taukoamatta.

Minna istui kangaspuissa ja heitti sukkulaa joutuisaan ja kevyesti.
Kankaan oli tänään määrä valmistua. Häihin oli enää kymmenen päivää, ja
sitä ennen oli käsiliinat päärmättävä ja pestävä.

Ulla ja Lotti hyökkäsivät sisään lumisina ja punaposkisina.

-- Tädit tulevat!

Pastorin rouva laski nopeasti ompeleensa pöydälle.

-- Mistä sen päätätte?

-- Maantiellä näkyy kauhean suuri, vedenpaisumuksenaikuinen kuomireki.
Kukas muu kuin vanhat tädit ajaa sellaisessa hökötyksessä.

-- Elä ole nenäkäs, Ulla, juokse ilmoittamaan isälle, ja Martta,
panepas kahvi heti tulelle. Onko vierashuone lämmin?

-- Kyllä, äiti, kävin juuri äsken sulkemassa pellit.

Hetken kuluttua pysähtyi valtava kuomireki pappilan portaiden eteen.
Kuomireen verhojen takaa pistäytyi esiin villahuiviin kääritty pää.

-- Olemmeko perillä nyt? huusi kimeä ääni. Kului jonkun aikaa,
ennenkuin turkkeihin, huiveihin ja vällyihin kiedotut tädit saatiin
autetuksi kuomireestä maahan. He läähättivät vaatepaljouden painosta
ja pysyivät pystyssä vain tukemalla. Oli täysi työ saattaa heidät
kompastumatta portaita ylös eteiseen ja vielä suurempi vaiva kääriä
heidän todellinen olemuksensa esiin niistä lukemattomista huiveista,
villavöistä ja shaaleista, joihin he olivat verhoutuneet pakkasen
varalta.

-- Erehdyinkö vai miten, mutta rekenne tuntui minusta hyvin
tutulta, virkkoi pastori, kun tädit vihdoin olivat vapautuneet
päällysvaatteistaan.

-- Mutta, Jonatan, huusivat kaikki kolme tätiä yhtaikaa. Etkö sinä
tuntenut isän vanhaa kuomirekeä? Rakas veli, tässä samassa kuomireessä
sinä ajoit Pyhäjoen pappilaan Jaakob enon virkaanasettajaisiin isän ja
äidin kanssa. Olit silloin kahdeksanvuotias.

-- Niin totta tosiaan, sanoi pastori liikutettuna. Ja nyt on vanha
kuomireki teillä.

-- Tietysti, kuinka olisimme sen myyneet? Säilytämme sitä satulaseppä
Frimanin liiterissä. Hänen tyttärensä saavat siitä hyvästä opetuksen
halvemmalla, selitti Sofia täti.

-- Ette kai usein tule sitä käyttäneeksi? kysyi pastorin rouva.

-- Aina talvella, kun olemme matkoilla. Siitä on nyt tasan kahdeksan
vuotta, kun kävimme eräänä jouluna Emilia serkun luona.

-- Nythän voi jo matkustaa junalla, huomautti Minna ystävällisesti.

-- Niin, eikö totta, vastasi Agata täti, mutta Sofialla ja Johannalla
on vastenmielisyys rautatietä kohtaan.

-- Se on totta, myönteli Sofia täti. Olen pari kertaa matkustanut
noilla uusimuotisilla vehkeillä, mutta en pidä niistä. Ensiksikin
pelkään rautatieonnettomuuksia, olen lukenut pöyristyttäviä juttuja
niistä Amerikassa, ja toiseksi on minusta ikävää ja säädytöntä istua
tuntikausia vastapäätä ventovierasta miesväkeä, joka tupakoi ja
syljeksii.

-- Mutta, sisarkulta, istuthan kirkossakin, vaikka siellä on
ventovierasta miesväkeä, huomautti pastori hymyillen.

-- Se on eri asia. Kirkko on Herran huone, ja siellä istuvat miehet ja
naiset eri penkeissä ja sen lisäksi säätyläiset erikseen. Tosinhan nyt
kuuluu istuvan joissain seurakunnissa miehet ja naiset vieretysten,
kuinka vain sattuu. Mutta minä toivon saavani sulkea silmäni, ennenkuin
meidän kirkossa joku mälliä pureksiva ukko istuu minun viereeni.

-- Sisar, sisar, varoitti pastori leppeästi, Herran edessä olemme
kaikki samanlaisia.

-- Erikseen voimme silti istua. Ajatelkaas, mitä minultakin muuan
nenäkäs sälli kyseli pari vuotta sitten junassa. "Työ ootte tietysti
naimisissa?"

-- Ei hän pahaa tarkoittanut, puolusteli Agata neiti.

-- Sellaisia henkilökohtaisia huomautuksia ei kukaan tee minulle,
kun istun omassa kuomireessäni. Eikä siellä myös kuka tahansa saa
tuuppautua viereeni istumaan. Ja Johanna on aivan samaa mieltä kuin
minä. Eikö totta, Johanna?

-- Isä ja äiti matkustivat aina hevosella, vastasi Johanna yksikantaan.

-- Johanna ja Sofia ovat vanhoillisia, uskalsi Agata sisar huomauttaa.

Sofia loi häneen musertavan katseen.

-- Ja sinä olet täynnä turhamaisuutta ja maailman henkeä. Sinähän
tunnet hänet, Jonatan. Hän on aina ollut sellainen.

Keskustelun aikana olivat tädit vähitellen päässeet päällysvaatteistaan
ja saaneet lukemattomat myttynsä, vasunsa ja laukkunsa sisään. Kun
kaikki matkatavarat oli luettu pariin kolmeen kertaan ja joka kerta
joku kori tai mytty puuttui, tarttui pastori viimein lempeällä
väkivallalla Sofian kainaloon ja sanoi:

-- Mennään nyt sisään, Martta pitää kyllä huolen matkatavaroista.

-- Hänhän on vain lapsi. Johanna, laske vielä kerran. Minun ruskeata
koriani ei näy missään. Se jäi varmaankin viimeiseen kievariin.

-- Täällä on yksi ruskea kori. Tätäkö täti kaipaa? kysyi Minna.

-- Kas siinä. No nyt ne siis ovat kaikki.

Kirkkaasti kiilloitetun kahvipannun näkeminen oli omiaan enemmän
kuin mikään muu tyynnyttämään tätien matkasta väsynyttä ja hiukan
kiihtynyttä mieltä.

Minnaa syleiltiin ja onniteltiin lämpimästi. Agata täti katseli nuorta
tyttöä ihastuneena. -- Ajatteles, Jonatan, pikku kummityttöni on
noin iso ja niin kaunis. Katsele häntä, Sofia, sisar, eikö hän sinun
mielestäsi ole äidin näköinen?

Mutta Sofia oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan ja vaipui tuoliin
vavisten.

-- Sofia rakas, et kai voi pahoin, kysyi pastorin rouva huolestuneena.

Nenäliinan takaa kuului kumea ääni. -- Ei, ei, antakaa minun olla.
Minulla on muistoja.

Pastori loi kysyvän katseen Agataan ja Johannaan. Molemmat vanhat
neidit pudistivat surullisina päätään.

-- Se on se isän apulainen, pastori Henelius, kuiskasi Agata
veljelleen. -- Hän ei voi häntä unohtaa. Sofia raukka. Hänen sydämensä
on särkynyt.

Ulla sattui kuulemaan tädin sanat.

Kuinka jännittävää! Ensi kerran hän nyt näki ihmisen, jonka sydän
oli särkynyt. Rakastava, uskollinen Sofia täti raukka. Olikohan se
apulainen ollut rovastin apulaisen näköinen? Ja oliko hän kuollut? Vai
ehkä pettänyt tädin ja ottanut toisen? Ajatteles, että sellaista voi
tapahtua oikeassa elämässä eikä vain kirjoissa.

Mutta katsellessaan osanotolla Sofia tädin hyvinvoipaa olentoa ja
lihavia, punakoita kasvoja, jotka taas sukelsivat esiin nenäliinan
takaa, Ulla tunsi kalvavaa pettymystä.

Mitenkä voi ihminen olla noin lihava ja terveennäköinen, kun sydän on
särkynyt? Kalpea hänen pitäisi olla, kalpea ja laiha ja keuhkotautinen
ja suurissa silmissä kärsivä katse. Mutta Sofia täti näytti nyt taas
aivan tyytyväiseltä ja tyhjensi rauhallisena kolmannen kahvikuppinsa.

Maailmassa on niin paljon sellaista, joka on toisin kuin on ajatellut.
Ja isoja ihmisiä on mahdoton ymmärtää.

-- Äiti, sanoi Martta hiukkasta myöhemmin, kenen nyt kutsumme kaasoksi?
Noora Örnfelt on kirjoittanut, ettei hän tahdo pukea morsianta, kun
hänellä on surua. Se ennustaisi pahaa.

-- Miksi juuri Noora Örnfeltiä olet pyytänyt, Minna? kysyi isä.

Minna punastui.

-- Noora ja minä lupasimme jo tyttöopistossa ollessamme pukea toinen
toisemme morsiameksi.

-- Minun mielestäni me pyydämme kanttori Wilénin lesken. Hän on
yleisesti käytetty kaaso pitäjän kaikissa häissä, enkä minä tahtoisi,
että tyttäreni tekee poikkeuksen muista seurakuntalaisista.

-- Mutta hän on enimmäkseen pukenut talonpoikaismorsiamia, huomautti
Anna.

-- Pappilan tyttäret eivät saa tekeytyä talonpoikaiskansaa hienommiksi,
sanoi pastori hieman terävästi.

Agata neiti oli levottomana seurannut keskustelua. Nyt hän hiukan
kohottautui istuimellaan ja katseli rukoilevin, kostein silmin vuoroin
Minnaan ja pastoriin. -- Oi, enkö minä saisi pukea Minnaa? Hän on minun
kummityttäreni, ja minä koristaisin hänet niin kauniiksi. Olen aina
toivonut saavani pukea morsianta. Ja Minna on minulle niin läheinen.

-- Luonnollisesti saat pukea Minnan, jos haluat, Agata rakas, sanoi
pastorin rouva iloisesti. Eikö sinunkin mielestäsi, Jonatan?

Pastori nyökäytti päätään.

-- Koska Agata niin mielellään tahtoo.

Sofia tädin oli vallannut uusi liikutuksen puuska tämän hänelle niin
arkatuntoisen keskustelun aikana.

-- Agata olisi saanut pukea minut, nyyhkytti hän.

Mutta Martta palautti hänet pian muistoista todellisuuteen. Hän oli
kuullut, että Sofia tädillä oli aivan erikoisen kauniita drällimalleja
ja hän olisi kovin mielellään kysynyt tädiltä neuvoa.

Sofia täti rauhoittui pian. Minnan pöytäliinat ja muut kapiot tuotiin
esille, ja vaikka Sofia täti aina silloin tällöin liinavaatteita
katsellessaan mutisi: "muistoja, muistoja", ja pyyhki silmiään,
herättivät lakanat ja nimikirjaimet ja eri kudontalajit hänen
mielenkiintoaan enemmän kuin vanha rakkausjuttu. Johanna lähetettiin
noutamaan tätien Minnalle tuoma morsiuslahja -- vaaleansininen
silkkipeite, johon oli niin tiheään pistetty kukkia ja kiemuroita, että
se oli jäykkä ja kankea kuin pahvi.

-- Se on isoäidin peruja, selitti Agata täti. Ja nämä pyyhkeet, rakas
Minna, ovat minun lahjani sinulle. Olen ne itse kutonut kaksikymmentä
vuotta sitten.

Sofia täti huokasi: "muistoja", ja hypisteli lakanapakkaa.

-- Tässä on minun lahjani sinulle, sanoi Johanna hiljaisesti. Hän
otti isonlaisesta vasusta kaksi kellastuneeseen vaatteeseen kiedottua
tyynyä. Ne olivat valkoista atlassia, keskelle oli kirjailtu ruusu ja
lemmikkiköynnös.

-- Isän ja äidin morsiustyynyt. Ne joutuivat minulle pesänjaossa.

-- Miten kauniita, huudahti Martta. -- Sofia täti, etkö tahdo tulla
katsomaan lipeäkalaa, pyysi hän.

Hän oli huomannut vanhan neidin kopeloivan nenäliinaansa.

Nenäliina upposi takaisin taskuun. Sofia neiti piti paljon hyvästä
ruoasta.



NELJÄS LUKU.


Liisi oli tullut kotiin Helsingistä. Hiukan laihtuneena, hiukan
kalpeana, hiukan ylimielisenä. Puhui hitaasti, säännöllistä
kirjakieltä, rypisti silmäkulmiaan, kun pojat melusivat ja hymyili
pikkuvanhasti Ullan ja Lotin puheille.

-- Melkein yhtä täydellinen kuin Tyyra, kuiskasi Lotti Ullalle.

Tädit eivät hyväksyneet Liisiä. Hän oli heidän mielestään aivan
liian nykyaikainen. Ja sen lisäksi nenäkäs. Pappilan lapset eivät
ylipäänsäkään -- eivät ainakaan tytöt -- tyydyttäneet heidän
pedagoogisydäntään. Martta tosin -- hänestä saattoi tulla sievä ja
kelpo maalaistalon emäntä tai pappilanrouva, mutta Ulla oli aivan
liian raju ja Lotti hemmoteltu. Minna -- hänhän oli kieltämättä
suloinen, mutta ei kyllin vakava. Ja miksi hänen tukkansa oli niin
huolimattomasti kammattu, kiharat pyrkivät aina ohimoille -- "meidän
nuoruudessamme" kastoivat siivot nuoret tytöt tukkansa vedellä
saadakseen sen pysymään sileänä.

Mutta eräänä iltana tapahtui koko käänne Liisin eduksi. Pastori ja
Anna olivat pitäjällä köyhiään katsomassa. Minna oli ajanut Kaunialaan
sulhasensa kanssa tervehtimään Kristiina Blylodhia, joka oli hiukan
vilustunut. Tädit istuivat käsitöineen arkihuoneessa. Martta ompeli
ahkerasti, mutta Liisi istui tapansa mukaan ilman käsitöitä. -- Ulla
juoksi huoneeseen.

-- Liisi, kutsui hän, Harjulan lapset ovat täällä. Etkö tule mäkeä
laskemaan?

-- En, vastasi Liisi. Minusta on hauskempi istua täällä kuuntelemassa
tätien juttuja. Rakas Agata täti, kertokaa nyt vielä minkälaista
oli, kun täti oli promotionissa ja kreivi Berg kielsi ylioppilaita
laulamasta. Ja sitten he kuitenkin lauloivat, eikö totta?

Agata tädin silmät loistivat. Hän oli ollut serkkunsa
seppeleensitojatar silloin, ja promotioni oli hänen elämänsä onnellisin
muisto.

Hänkin oli kerran ollut nuori ja elämänintoinen. Hän oli kävellyt
kuusi peninkulmaa jalkaisin ennättääkseen ajoissa perille
seppeleensitojaisiin, kun pappilan hevonen äkkiä oli sairastunut eikä
hänen matkakassansa ollut varattu vieraan hevoskyydin maksamista varten.

-- Se tapahtui siihen aikaan, -- yhtyi Sofia puheeseen, jolloin
Henriette Rehnbäck vietti häitään. Muistatko, Johanna, hän meni
naimisiin heränneen kanssa ja hääpäivänään hän lahjoitti pois kaikki
entiset pukunsa ja kävi siitä asti puettuna kuten muutkin heränneet.

Johanna nyökäytti päätään. -- Kyllä, jatkoi hän yksikantaiseen
tapaansa. Ja siihen aikaan myös -- -- --

Ja sitten tuli taas uusi juttu menneiltä ajoilta.

Liisi ahmi jokaisen sanan tätien huulilta. Tämä oli tädeille uutta.
Tuommoinen nuori tyttö, melkein lapsi vielä ja noin mieltynyt vanhojen
seuraan.

-- Kieltämättä Liisissä on hyvää ainesta, uskoi Sofia täti sisarille
illalla, kun he jäivät kolmisin. Tuo nykyajan henki vain pyrkii
pilaamaan nuoria.

Ja siitä hetkestä alkaen tädit suosivat Liisiä.

Joulu läheni nopeasti, ja koko talo oli touhussa. Tädit sulkeutuivat
huoneeseensa salaperäisinä. Lapset olivat alituisesti tiellä, ja heitä
ajettiin joka paikasta muualle.

-- Olisi parempi, jos voisimme tekeytyä olemattomiksi joulun edellä ja
ilmestyä vasta jouluaattona, kun kaikki on valmista, tuumi Lotti. Se
olisi hyvin mukavaa isoille ihmisille.

Jouluaaton edellisenä päivänä lausui Sofia täti aamiaispöydässä,
luotuaan merkitsevän katseen toisiin sisariin, juhlallisesti:

-- Anna ja Jonatan, Johannalla, Agatalla ja minulla olisi teille
pyyntö tai ehdotus. Haluaisimme viettää tämän joulun yhdessä veljemme
Jonatanin kanssa samaan tapaan kuin vietimme sen ennen Pohjanmaalla.
Muistatko, Jonatan, joulupuuroa, jonka äiti keitti?

-- Muistanko, huudahti pastori innostuneena, sellaista puuroa en ole
sen koommin syönyt. Se oikein suli suussa.

Pastorin rouva hymähti. Hän oli kuullut miehensä ennenkin puhuvan
ihmeellisestä, punaisesta puurosta, jota keitettiin vuorokausimääriä.
Mutta hän ei koskaan ollut saanut tarkempaa määritelmää tästä
salaperäisestä puurosta. Johanna täti alkoi selittää.

-- Puuro keitetään kokonaisista ohraryyneistä ja sen tulee olla tulella
vähintään kaksikymmentäneljä tuntia.

Äiti ja Martta näyttivät huolestuneilta. Oli muutoinkin niin paljon
puuhaa näin ennen joulua, ja Minnan häät olivat aivan ovella. Kuka
ennätti seistä hellan ääressä keittämässä yhtä puuroa kokonaisen
vuorokauden?

-- Me kyllä keitämme sen, selitti Sofia täti.

-- Entä ryynit! Meillä tuskin on kokonaisia ohraryynejä, uskalsi Martta
huomauttaa.

-- Kaikesta on huolehdittu, vakuutti Sofia täti. Jos tänään panemme
puuron tulelle kolmen ajoissa, on se huomenna valmis. Aiomme, Johanna,
Agata ja minä valvoa yön.

Lapset olivat jännittyneenä seuranneet keskustelua. Tästähän oli
tulossa jotain erikoisen hauskaa.

-- Saammeko mekin valvoa? huusivat kaikki yhteen suuhun. Voi, äiti, se
olisi kauhean hauskaa! Lupaathan, äiti. Rakas äiti, tämä yksi ainoa yö
vain.

Tädit, mielissään siitä, että heidän ehdotuksensa voitti kannatusta
nuorten parissa, yhtyivät pyyntöihin. Ja niin päätettiin seuraava yö
valvoa leivintuvassa.

Illallisen jälkeen kokoontui suurin osa perheenjäseniä leivintupaan.
Isää ja äitiä ei päästetty mukaan, -- tämä oli ainoa tilaisuus, jolloin
heitä varten aiotut joululahjat saatettiin valmistaa.

Johanna täti oli jo iltapuolella Riikan avulla nostanut tulelle
valtavan padan ja seisoi hämmentämässä ihmepuuroa, kun muut tulivat
sisään. Suuri leivintupa näytti kodikkaalta räiskyvän tulen valossa.
Katossa riippuva pieni lamppu jakoi säästeliäästi valoa, mutta tämä
puolihämärä vain lisäsi tilaisuuden tenhoa. Käsitöitä varten oli Martta
tuonut pöytälampun, ja sen valoon, pitkän, maalaamattoman leivinpöydän
ääreen asettui koko yötsyjoukko. Jokaisella oli oma käsityönsä.
Liisikin ompeli kanavasta sukkanauhoja äidille.

Tädit puuhasivat toimekkaina ja mielissään. He tunsivat olevansa illan
sankareita puuroineen.

Kun kaikki olivat asettuneet istumaan, kohotti Sofia täti käskevästi
kättään ja Johanna täti aloitti lieden ääressä ehtoovirren.

    "Jumalan säädyn perästä
    Ehtoo ja yö nyt lähestyy,
    Päivä on nyt pois kulunut,
    Pimeys päälle joutunut."

Tätien kuluneet äänet yhtyivät väristen nuorten raikkaisiin säveliin.
Hartaudella laulettiin pitkä virsi loppuun. Takkavalkean levottomat
liekit loivat satumaisen hohteen vanhoille ja nuorille kasvoille. Puuro
padassa pulputti ja puhisi, neulat ja sukkapuikot kulkivat vinhasti
näppärissä sormissa.

Ulkona heitti tuisku lunta ikkunaan, ja tallista kuului silloin tällöin
töminä, kun hevoset kohottivat jalkojaan.

-- Eikö kukaan osaa kertoa kummitusjuttuja? kysyi Ulla.

-- Se on sopimatonta ajanvietettä näin ennen pyhää joulujuhlaa,
huomautti Johanna täti lieden äärestä.

-- Agata täti varmaankin osaa, mairitteli Liisi.

Agata täti pudisti kieltäen päätään. -- Ei, ei lapseni, kuten Johanna
täti jo sanoi, eivät kummitusjutut ole sopivaa kuulemista varsinkaan
nuorille korville.

-- Sitäpaitsi ne aina ovat tuulesta temmattuja, arveli Minna.

-- Ei aina. Minulla itselläni on ollut ihmeellinen elämys. Se tapahtui
kerran, kun nuorena tyttönä olin enoni luona, suuressa vanhassa
kartanossa täällä Hämeessä. Siihen aikaan saattoi tapahtua, että herrat
löivät korttia koko yön, kun tulivat toistensa luo vieraisille. Sinä
iltana oli enoni syntymäpäivä ja vieraita oli tullut yli koko pitäjän,
vieläpä lähipitäjästäkin, sillä enoni oli varakas ja arvossapidetty
mies paikkakunnalla. Juhlittiin koko päivä, aamupuolella juotiin
kahvit, sitten syötiin päivällinen ja illalla alkoivat herrat pelata
korttia.

Oli lämmin kesäilta, Malviina täti ja minä istuimme kiikkulaudalla
vanhojen lehmuksien varjossa. Äkkiä tarttui täti minua käsivarteen ja
viittasi enon kamarin ikkunaan. Minä katsoin sinne ja tiedättekö, mitä
näin? Huh, vieläkin puistattaa ruumistani sitä ajatellessani.

-- Entä mitä!

Kuulijat olivat äärimmilleen jännittyneet.

-- Luurangon, joka istui avoimessa ikkunassa.

-- Hui! kiljaisivat kaikki yhteen ääneen.

-- Niin ja ajatelkaas! Samana yönä kuoli muuan vieraista,
henkikirjoittaja Nord. Mutta sen illan jälkeen ei myöskään enoni kotona
pelattu korttia. Täti heitti omin käsin kortit tuleen.

-- Sehän on vähän samansorttinen juttu kuin se, minkä minä kuulin
lapsuudessani kerrottavan, sanoi Riikka.

-- Kerro, Riikka, kerro.

Riikka kertoi ihmeellisen aavetarinan, jonka hän oli kuullut
isoäidiltään, ja sitten tiesi Sofia täti pari selittämättömän
salaperäistä tapahtumaa kotipitäjänsä naapuripappilasta. Ja niin
jatkettiin juttuja, kunnes Johanna täti koputti kauhalla padan laitaan
huomauttaen, että oli syntistä puhua niin paljon henkimaailman
salaisuuksista, joihin varmastikin oli sekaantunut pahoja voimia.

-- Röökynä on oikeassa, arveli Riikka, kuka sen tietää, vaikka mörköjä
ja menninkäisiä olisi liikkeellä. Minun vaarini jutteli -- -- --

-- Antaa Riikan vaarin pitää tietonsa ominaan, keskeytti Martta. Lotti
on aivan kalpea ja Ullan silmät seisovat päässä kuin hiilet. Minä
ehdottaisin, että laulaisimme jonkun virren.

Agata täti oli nyt vaihtanut paikkaa Johannan kanssa ja virkkoi pataa
hämmentäen:

-- Ottakaa joku häävirsi. Nyt meidän sopii harjoitella Minnan
häitä varten. Virsi 323 esimerkiksi on sopiva muistutus aviosäädyn
tärkeydestä.

Minnan posket alkoivat hehkua.

-- Oi, ei täti kulta! huudahti hän hätääntyneenä, luulen sitäpaitsi,
että Martan kahvi tuossa tuokiossa on valmista.

Martta nousi nopeasti paikaltaan ja alkoi järjestellä kahvikuppeja.
Agata täti alkoi hyräillä aviovirttä, mutta sävelet hukkuivat
kahvikuppien kalinaan eikä kukaan yhtynyt virteen. Sofia täti huokasi
pari kertaa, mutta ei ennättänyt vajoutua häävirren herättämään
surumielisyyteen, ennenkuin Martta lennätti höyryävän kahvikupin hänen
eteensä. Ja kahvi oli lääkettä, joka aina tepsi Sofia tädin sydänsuruun.

Yön kuluessa väsymys valtasi nuoremmat valvojat. Vanhemmatkin
haukottelivat salavihkaa, ja keskustelu katkesi tuon tuostakin. Ja kun
kalpea talviaamu koitti, ei se tavannut leivintuvassa valveilla muita
kuin Johanna tädin, joka selkä suorana hämmensi porisevaa puuropataa.
Muut oli uni voittanut.



VIIDES LUKU.


Martta heräsi pilkkoisen pimeässä. Pää tuntui raskaalta ja uni painoi
silmiä väkisin kiinni. Hän kääntyi toiselle kyljelle nukkuakseen
uudestaan, mutta tajusi äkkiä:

-- Tänään on Minnan hääpäivä.

Silmänräpäyksessä hän oli vuoteesta lattialla ja haparoi tulitikkuja.

Kauheata! Kello oli jo puoli viisi. He olivat puhelleet, Minna ja
hän, niin kauan illalla -- sydänyöhön asti. Viimeisen yön olivat he
nukkuneet yhdessä pienessä tyttökammiossa. Tänään Minna vihitään --
tänään hän lähtee pois. Tuikkulampun himmeässä valossa Martta loi
kyyneleisen katseen ympärilleen. Miten paljon Minnaa tämä pieni,
koruton huone kätkikään!

Martan sydäntä kouristi. Tyhjäksi kävi elämä ilman Minnaa. Hän valaisi
sisaren rauhallisia, kauniita kasvoja. -- Jumala siunatkoon sinua,
sisar kulta. Kyynel tipahti tuikun heikolle liekille. Se painui alas
kuin sammuakseen, mutta kohosi jälleen. Martta asetti lampun pöydälle
ja alkoi nopeasti pukeutua. Täytyi mennä herättämään palvelijoita. Ja
äitiä. Ei, äidin täytyi saada nukkua vielä hetkinen.

Varpaisillaan, ettei suinkaan herättäisi Minnaa, hän hiipi
arkihuoneeseen, sytytti tulen kattolamppuun ja meni herättämään Riikkaa.

-- Kyllä se neiti on armoton, kun ei yölläkään anna nukkua, murisi
Riikka vetäessään punajuovikasta alushametta ylleen.

Martta sytytti jo hellan ääressä tulta. Lihaliemi oli pantava tulelle.
Ja äidin täytyi saada kahvia noustessaan. Se virkisti häntä.

-- Riikka, muista herättää Jokiska puolen tunnin kuluttua.

-- Kyllä maar hän itte herää, kun tarttee, puhisi Riikka touhutessaan
unisena punainen tukka pörröllään kylmässä keittiössä.

-- Mitäs se Riikka pauhaa? kuului kimeä ääni keittiökamarin ovelta.

Jokiska astui sisään täysissä varustuksissa. Suuri valkea esiliina
mahtavine taskuineen ja rintalappuineen suojasi koko eturuumiin. Ohuita
kellertäviä hiuksia peitti valkoinen päähine. Ei pieninkään unen
jäännös silmissä osoittanut kellon näyttävän viittä pimeänä, kylmänä
talviaamuna.

Häät ja hautajaiset olivat Jokiskan köyhässä elämässä voitollisia
hetkiä. Niissä tilaisuuksissa tämä muutoin nöyrä pikku nainen
sai terästä ääneensä ja pontta olentoonsa. Sieti katsella hänen
kuihtuneiden kasvojensa ilmettä, kun Martta rohkeni tehdä jonkun
sopimattoman ehdotuksen. Ylimielisyys, halveksinta, sääli
taitamattomuutta kohtaan kuvastui niin selvästi huulten mytistyksessä
ja nenän nyrpistyksessä, että ehdotuksentekijä nopeasti ja sopertaen
peruutti typerän esityksensä.

-- Ei, hyvä neiti, porsaanhyytelö ja sillisalaatti ovat pitopöydässä
yhtä välttämättömät kuin leipä ja voi. Älkää tuoko keittiöön
uudenaikaisia hassutuksianne, niinkauan kuin Jokiska kauhaa heiluttaa.
Vai Niemelän rouva arvelee! No kaikkea kans! Kyllä maar Niemelän rouva
on paras neuvomaan pitoruokia. Tokko tuo on edes säädyllistä pitopöytää
moneen Herran vuoteen nähnytkään. Etteikö muka sillisalaattia! Pyh! En
toki kehtaisi sellaiseen pöytään pyytää syömään muita kuin porsaita. --
Ja mitäs Riikka siinä töllistelee, pane porkkanat ja punajuuret tulelle.

Riikka tuhisi nenäänsä, mutta totteli. Martta pujahti arkibuoneeseen
nolattuna. Oli paras antaa Jokiskan määrätä, ei ollut tarpeellista
tulla Riikan kuullen nolatuksi, hän oli muutoinkin tarpeeksi nenäkäs.

Arkihuoneessa seisoi äiti liinavaatekaapin edessä pöytä- ja
lautasliinoja valitsemassa.

-- Voi, äiti, joko nyt olet pystyssä? Olisit nukkunut vielä.

-- Ja antanut sinun yksin puuhata! Martta kulta, kuinkahan me tulemme
toimeen, kun sinä kerran lähdet kotoa pois.

-- Minä en mene minnekään kotoa, äiti, sanoi Martta.

Mutta hän käänsi samalla pois kasvonsa. Ja sydämessä tuntui pieni
pistos. Nuoren apulaisen ystävällinen katse oli Martan rehellisessä,
vilpittömässä mielessä herättänyt eloon vaarallisia unelmia.

-- Vieläköhän Minna nukkuu? sanoi hän kiireesti johtaakseen äidin
huomion muuanne.

Kello kuuden aikana tulivat Johanna ja Agata täti virkeinä ja
huolellisesti puettuina arkihuoneeseen. Johanna täti riensi heti
keittiöön, mutta palasi pian, poskillaan punaiset täplät.

-- Se ihminen siellä keittiössä on pahansisuinen, sanoi hän. Ja
ylpeyden hengen sokaisema. Ihmettelen, että Anna suvaitsee sellaista
komentajaa talossaan.

Johanna täti oli kiihtynyt.

-- Täti ei hänestä huoli hän on todella hyvin koppava, mutta
erinomainen ruuanlaittaja.

Täti pudisti päätään ja maisteli kahviaan loukkaantuneena. Jokiska
oli muitta mutkitta passittanut vanhan neidin pois keittiöstä, koska
"liikaväki" oli vain tiellä.

Ulla nukkui tilapäisesti kansliansohvalla. Hän heräsi valojuovaan,
joka isän huoneen ovesta osui silmiin. Unen pökerryksissä hän kohosi
istumaan. Oliko vielä yö ja oliko isän kamarissa varkaita?

Hirveätä! Uskaltaisikohan hiipiä katsomaan. Varpaisillaan astuen hän
varovasti kurkisti sisään.

Vanhassa nahkasohvassa istui äiti, käsivarsi kiedottuna Minnan ympäri.
Ja pitkään aamutakkiin puettu isä luki kiikkutuolissa Raamattua.

Sanat olivat Ruthin kirjasta, Ulla tunsi ne.

Hän painoi kätensä ristiin. Kuinka juhlallista! Siinä istuivat isä ja
äiti ja Minna viimeistä kertaa yhdessä Raamatun ääressä. Ja Minna itki.
Ja äiti pyyhki silmiään. Ja isän ääni vapisi lukiessa.

Oi, voi, naimisiinmeno oli sentään kauhean juhlallista ja peloittavaa!
Mitenkä ihmiset ylimalkaan ollenkaan uskalsivat semmoiseen hommaan
ryhtyä!

Häntä värisytti. Kylmäkin tuli siinä paitasillaan paljain säärin
seistessä. Viisainta pujahtaa takaisin vuoteeseen.

Heti aamiaisen jälkeen tuli Kristiina täti.

-- Minä tahdoin vain syleillä Minnaa vielä kerran, ennenkuin näen hänet
morsiameksi puettuna, vieraiden keskellä, sanoi hän. -- Ei, pastori,
elä hommaa tavaroitani sisään. Minä ajan Taavan luo.

-- Mutta, täti, miksi sinne?

-- No, luuletteko, hyvät ihmiset, minun vanhan huuhkajan jäävän
Kaunialaan, häiritsemään nuorten ihaninta aikaa. Minä muutan Taavan
luo. Hänen pienessä huoneessaan olen ennenkin asunut.

-- Tietääkö Ulrik tästä? kysyi pastorin rouva, Minnalle se ainakin on
uutinen.

Kristiina täti nauroi sydämellisesti.

-- Minä olen karannut, ystävät, karannut kuin viisitoistavuotias
koulupoika. Ulrik ei tiedä mitään ja pyydän, ettette kerro tästä
Minnallekaan. Vien nyt Taavan luo tavarani ja ajan sieltä sitten
takaisin tänne. Jos nuoret haluavat, palaan parin kuukauden kuluttua
Kaunialaan.

-- Hän on oikeassa, sanoi Sofia neiti päättävästi. Uskokaa minua, neiti
Blylodh, minä olen pätevä oikein arvostelemaan hienotunteisuuttanne.

Kristiina täti käännähti nopeasti puhujan puoleen.

-- Kuinka niin?

Sofia täti teki torjuvan liikkeen lihavalla kädellään.

-- Älkää kysykö. Ihmiselämässä on haavoja, jotka eivät koskaan mene
umpeen, ja muistoja -- --

-- Vai niin, sanoi Kristiina täti kuivasti ja ojensi kuppinsa
saadakseen lisää kahvia.

Minna tuli huoneeseen hiukan kalpeana, hiukan surumielisenä.

Kristiina täti painoi suutelon tytön molemmille poskille.

-- Tule onnelliseksi. Rakasta häntä. Elä koskaan anna epäluottamuksen
myrkyttää suhdettanne. Sanat kuiskattiin nopeasti Minnan korvaan. Hän
tuskin tajusi ne, ennenkuin täti jo oli päästänyt hänet syleilystään.

-- Ja nyt minä lähden. Pastori, tuletko saattamaan minua rekeen.

-- Neiti Blylodh ei ole erikoisen hellätunteinen, huomautti Sofia täti
-- mutta eihän voi vaatia ymmärtämystä ihmiseltä, jolla ei ole muistoja.

Pastorin rouva oli rientänyt eteiseen.

-- Rakas Kristiina täti. Jää meidän luoksemme pappilaan. Täällä tulee
nyt niin tyhjää Minnan lähdettyä. Olisi meille suuri ilo, jos jäisit
tänne, koska itsepäisesti tahdot Kaunialasta pois.

Kristiina Blylodh taputti Annaa selkään.

-- Kiitos, kiitos, ystäväni. Minä tulen luoksenne, mutta, -- hän
hiljensi ääntään, -- vasta sitten kun kälysi ovat matkustaneet
muistoineen.

Lyhyen talvipäivän hämärtyessä ilmoittivat kulkuset maantiellä
ensimmäisten vieraiden saapuvan. Ne olivat Fred Hassel ja Mark.
Sulhanen ja Kristiina täti olivat tulleet aikaisemmin. Hassel puristi
ystävänsä kättä liikutettuna.

Ulrik Schöring käveli levottomana huoneesta toiseen. Minnaa hän ei
saanut nähdä -- ei ollut nähnyt koko päivänä.

-- Ulla, hän viittasi tytön luokseen, pyydä Minna viideksi minuutiksi
tänne.

Ulla pudisti päätään.

-- Tädit ovat kieltäneet. Te tulisitte kauhean onnettomiksi, jos
tapaisitte toisenne ennen vihkimistä.

Ulrik nauroi.

-- Jos minä lupaisin sinulle jotain oikein hauskaa ja kaunista?

Ullan katse ja ääni oli moittiva.

-- Luuleeko Ulrik, että minä möisin mammonaan kahden rakastavaisen
onnen. Eei -- niin halpamainen en ole.

Ulrik kääntyi Kaarlon puoleen, joka ei halveksunut mammonaa yhtä
suuressa määrin kuin Ulla. Mutta Agata täti ajoi pojan ulos huoneesta,
jossa Minnaa vartioitiin.

-- Vanhoja tapoja ei saa loukata, sanoi hän Minnalle. Se tuottaa
onnettomuutta.

Ja Ulrikin täytyi alistua.

Kulkuset kilisivät. Reki toisensa jälkeen pysähtyi pihalle, jota
kirkkaasti roihuavat soihdut -- Fred Hasselin toimesta -- valaisivat.
Ja portaiden eteen, kummallekin puolen olivat pikku pojat sytyttäneet
kaksi komeata lumilyhtyä. Ne olivat maksaneet heille kahden päivän
kärsivällisyyttä kysyvän työn, mutta mitäs siitä -- olihan nyt
Minnan häät. Ulla, joka hartaista pyynnöistään oli saanut luvan olla
katselemassa, kun morsianta puettiin, juoksi hätääntyneenä saliin.

-- Missä äiti on? kysyi hän Kristiina tädiltä.

-- Mikä on hätänä?

-- Agata täti on niin hermostunut, äidin pitäisi tulla auttamaan,
muutoin ei Minna joudu ajoissa valmiiksi.

-- Minä tulen. Äidillä on muuta tekemistä.

Morsiamen pukuhuoneessa kohtasi Kristiina tätiä surkea näky. Minna
istui kuvastimen edessä onnettoman näköisenä, Agata täti asetti
kruunua hänen hiuksilleen vapisevin käsin. Tätirukka oli liikutettu ja
kiihtynyt, kruunu ei millään ottanut pysyäkseen oikeassa asennossa,
kallistui milloin vasemmalle milloin oikealle.

Minnan kasvot kirkastuivat, kun Kristiina täti iloisena ja rauhallisena
astui huoneeseen.

-- Saatte joutua, vieraat ovat saapuneet, sanoi Kristiina täti.

-- Minä en saa sitä pysymään, valitti Agata neiti. Voi, voi, olen
huono, tottumaton kaaso.

-- Sallitteko minun auttaa?

Ja niin Kristiina täti sai kiinnittää myrttikruunun ja morsiushunnun
lemmikkinsä kiharoille.

Sitten tulivat isä ja äiti, ja kaikki muut poistuivat huoneesta jättäen
heidät vielä kerran kahden kesken tyttärensä kanssa, ennenkuin he
antoivat hänet pois.

Ja viimein Ulrik Schöringin kärsimykset päättyivät, ja ovi aukeni ja
Minna astui isänsä taluttamana sisään kauniimpana ja suloisempana kuin
koskaan ennen. Ja morsiustytöt ja sulhaspojat asettuivat kummallekin
puolen morsiusparia, ja Minna ja Ulrik polvistuivat isovanhempien
morsiusjakkaroille, ja isä luki pyhät vihkisanat.

Mutta kun luettiin ne sanat, jolloin sulhasen tuli ottaa sormus esille
pistääkseen sen morsiamen sormeen, kohosi kylmä hiki Ullan otsalle.
Hän oli kerran ollut läsnä isän kansliassa, kun pappilan muonarenki
ja karjatyttö vihittiin. Sulhanen oli silloin unohtanut sormuksen
kotiin, morsian oli vuodattanut kyyneleitä surusta ja häpeästä, ja
vihkimätilaisuus täytyi keskeyttää.

Ajatteles, jos Ulrikin muisti oli tehnyt saman tepposen hänelle. Hän
oli kyllä ollut niin hajamielinen ja höperö koko päivän, ettei se
ketään kummastuttaisi.

Kas niin, nyt hän alkoi kopeloida sitä hännystakin taskuista, ensin
yhdestä, sitten toisesta.

-- Löytyi. Jumalan kiitos!

Liisi töyttäsi Ullaa vihaisesti kyynärpäällään. Hyväinen aika! Hän oli
lausunut sanat ääneen ja kaikki kääntyivät katsomaan. Ja Mark virnisti.
Ja Henrik Gyllenheim, hänen sulhaspoikansa, nosti käden huulilleen.
Nauroi tietysti. Aina hänelle piti jotain hullua tapahtua.

Ulla veti hengessä itseään tukasta.

-- Me emme kutsu Ullaa häihimme, Lotti. Hän herättää kirkkopahennusta,
sanoi Henrik puoliääneen, kun vihkiminen oli päättynyt ja
vastavihittyjen onnitteleminen alkoi.

-- Kyllä hänen täytyy olla mukana, koska hän on sisareni, sanoi Lotti
vakavasti, mutta hänen pitää luvata, ettei hän puhu vihkimisen aikana.

-- Se on mahdotonta, Ulla ei yksinkertaisesti voi olla puhumatta.
Olen monta kertaa aikonut kysyä sinulta, Lotti, -- luultavasti
nukutte samassa huoneessa -- onko hän todella vaiti yöllä. Olen aina
kuvitellut, että hän unissa lausuu runoja tai tekee odottamattomia
kysymyksiä Nukku-Matille tai sanoo totuuksia näkymättömille olennoille.

-- Minun mielestäni sinä voisit olla vähän kohteliaampi omalle
morsiustytöllesi, Ulla oli loukkaantunut. Ja mitä lörpöttelyyn tulee,
voin olla mykkä kuin kivikala ainakin sinun seurassasi.

-- Katzenjammer, olinpa aivan unohtanut, että olit morsiusneitoni.
Arvoisa neiti, suvaitkaa antaa anteeksi sopimaton käytökseni.

-- Luuletko minun voivan olla kenellekään vihoissani tänään, kun on
Minnan häät. Sehän olisi hirveätä. Tänään täytyy jokaisella olla
pelkästään kauniita ja hyviä ajatuksia. Niiden tulee ympäröidä Minnaa
ja Ulrikia kuin lumivalkoiset kyyhkysparvet.

-- Hän runoilee, kuiskasi Henrik Lotille.

Mutta Ulla oli rientänyt Minnan luo ja kiertänyt käsivartensa hänen
kaulaansa.

-- Onnea, kuiskasi hän. Eläkä unohda meitä.

Ja sitten hän ryntäsi eteisen pimeimpään soppeen ja itki liikutuksen
kyyneleitä vanhan rovastin sudennahkaisiin turkkeihin.

Morsiustytöille ja sulhaspojille oli katettu päivällinen
lastenhuoneeseen. Ulla ja Lotti olivat tilaisuutta varten koristaneet
sen katajaköynnöksillä ja pienillä olkihimmeleillä. Nukenkaappi oli
tilapäisenä tarjoilupöytänä, mutta nukkien täytyi saada olla mukana
juhlassa. Ne istuivat Laurin pikkutuolissa jäykkinä ja parhaissa
puvuissaan.

Pöydän päässä istuivat Fred Hassel ja Noora. Edellämainittu oli
lempeällä väkivallalla suostutettu rupeamaan leskimiehyydestään
huolimatta ensimmäiseksi sulhaspojaksi. Toisena parina olivat Martta
ja Jaakko Kemell. Ja onnellinen, punoittava Naima oli saanut osalleen
Samuli ylioppilaan. Heidän vieressään istuivat Liisi ja vänrikki
Rehn, Ulrikin pikku serkku, joka Liisin sanojen mukaan ei osannut
puhua muusta kuin koirista ja paraatista. Nuori Rehn puolestaan
koetettuaan turhaan löytää harrastusta ja ymmärtämystä haluttomasta
pöytätoveristaan kääntyi vasemmanpuolisen pöytänaapurinsa, kauniin
Tyyra Örnfeltin puoleen. Ja senjälkeen Liisi sai häiritsemättä vaipua
omiin ajatuksiinsa, vänrikki ei luonut häneen katsettakaan, Tyyra
Örnfelt osasi keskustella -- ah niin -- hän olikin pääkaupunkilainen ja
lisäksi sotilaan tytär. Ja miten viehättävä, miten notkea sanoissaan!

Pöydän alipäässä istuivat Henrik Gyllenheim ja Ulla, Mark ja Lotti.
Se oli iloinen pöytäkunta, joka vaivoin sai pursuavan elinvoimansa
asettumaan siihen hiljaiseen äänilajiin, jonka vanhempien ihmisten
läsnäolo viereisessä huoneessa ja sopivaisuuden vaatimukset teki
välttämättömäksi.

Alma Örnfelt ja Elviira Kemell loivat ruokasalin avonaisesta huoneesta
tuon tuostakin nopean katseen nuorten iloiseen pöytään.

-- Miellyttävä mies tuo Hassel, huomautti Alma sisarelleen. Ja niin
nuoren näköinen.

Harjulan rouva nielaisi pisteliään vastauksen, joka oli
livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Alman ei pitänyt luulla häntä
kateelliseksi. Kyllähän sen sokeakin huomasi, mihin päin asiat olivat
menossa Nooran ja Hasselin välillä.

Rouva Örnfelt katseli tyttäriään tyytyväinen hymy huulillaan.
Kieltämättä Noora ja Tyyra kumpikin herättivät eniten huomiota nuorten
tyttöjen parvessa. Noora oli vasta yhdeksäntoistavuotias, mutta
käyttäytyi jo arvokkaasti ja tottuneesti kuin suuren maailman nainen,
ja Tyyra kävi päivä päivältä kauniimmaksi.

Tyttäristä hänen katseensa osui Jojuun, ja silloin ylpeän itsetietoinen
katse vaihtui alakuloiseksi. Joju rukka oli syksyn kuluessa käynyt
huolestuttavan kivuliaaksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja selkä pyrki
kasvamaan vinoon. Ja hermostunut hän sen lisäksi oli, äreä ja
vaatelias. Omaisten oli vaikea noudattaa hänen oikkujaan varsinkin
senjälkeen, kuin isä oli kuollut. Rouva Örnfelt huokasi. Hän suri
vilpittömästi miestään. -- Eversti Örnfelt oli aikaisemmin syksyllä
kuollut halvaukseen. Perhe eli nyt paljon ahtaammissa oloissa.

Taas suuntautuivat äidin silmät nuorten huoneeseen. Siinä istuivat
Henrik Gyllenheim ja Mark, kumpikin edusti voimaa ja kauneutta omalla
tavallaan. Vertaileva katse siirtyi heistä kelmeään Jojuun.

Poika tapasi äidin katseen ja pusersi huulensa tiukasti yhteen. Hän
tiesi hyvin, mitä äidin sydämessä liikkui. -- Henrik ja Mark nauroivat
paraillaan hilpeästi. Miksi eivät nauraisi? Olivathan he terveitä --
heidän selkäänsä ei alituisesti pakottanut, heidän vartalonsa oli suora
ja norja, he saattoivat luistella ja heittää palloa, tanssia ja pistää
pieneksi otteluksi koulutoverien kanssa, kun halutti.

Ja heitä ei kukaan säälinyt.

Sitten hän kohtasi Nooran katseen. Sisar nyökäytti hänelle hymyillen
kaunista tummatukkaista päätään. Joju pakotti huulensa hymyilyyn.
Nooran tähden hän tahtoi näyttää iloiselta. Hänen kärsivä, katkera
pojanmielensä oli kiintynyt sisareen hartaalla ihailulla. Äiti häntä
vaivasi alituisella huolehtimisellaan ja nalkutuksellaan:

-- Joju kulta, muista terveyttäsi. Joju, elä rasita selkääsi. Joju,
oletko ottanut lääkettä? Et kai rasitu, Joju?

Sellaista äiti saattoi hokea toisten poikien kuullen. Hän ei lainkaan
ymmärtänyt, miten kiusallista se oli.

Päivällisen jälkeen nuoret nostivat pois pöydät ja alkoivat leikkiä.
Tanssia ei pastori suvainnut, Pikkupappilassa ei koskaan tanssittu.
Mutta hauskat vanhat piiri- ja panttileikit huvittivat nuoria yhtä
paljon. Ja loppujen lopuksi tanssittiin kruunu morsiamelta. Se joutui
Nooralle.

-- Hän näki. Minna näki! huusi Ulla.

Mutta hänen huutonsa hukkui nauruun ja onnitteluihin. Noora vastaanotti
onnittelut rauhallisesti hymyillen. Rouva Örnfeltin kasvot hohtivat
tyytyväisyyttä.

Vähän myöhemmin morsiuspari lähti. Minna heitti kyynelsilmin hyvästi
isälle ja äidille, suuteli hellästi Marttaa ja syleili jokaista sisarta
ja veljeä erikseen.

Ulkona oli pakkanen kiihtynyt, tähdet kiiluivat taivaalla ja lumi
loisti valkeana. Ulrik Schöring nosti nuoren vaimonsa Kaunialan
juhlarekeen, muhkeat parihevoset lähtivät juoksemaan vinhaa vauhtia.

Minna loi viimeisen katseen taakseen.

Vielä kerran vilkkuivat tulet Pikkupappilan ikkunoista, sitten tie teki
mutkan.

-- Koti jäi taakse.



KUUDES LUKU.


Juhlahumu oli ohitse. Pikkupappilassa palauduttiin vähitellen
arkielämän askareihin ja mielialaan. Jonkinlainen harmaa, haikea
tyhjyys oli kodissa vallalla. Minnan suloinen, hilpeä olento tuntui
vielä väikkyvän suojissa. Pastorin hiljaisessa, tupakalle tuoksuvassa
työhuoneessa häntä ehkä eniten kaivattiin. Minnan oli tapana usein
istua isän kirjoittaessa hänen pöytänsä ääressä käsitöineen. Hän ei
puhunut paljon, hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti isälle iloa. Minnan
lähdettyä tuntui koti nyt niin oudon tyhjältä ja autiolta. Muut lapset
olivat tietysti hekin kodissa. Martta puuhasi ja askaroi kuin ennen,
toiset olivat hyvät kukin omalla tavallaan ja isälle rakkaat, mutta oi
-- Minnan suloa ei ollut heissä kenessäkään. Kukaan toisista ei osannut
täyttää isän piippua niin herttaisen veitikkamaisesti äidiltä hiukan
niinkuin salaa, ei kukaan ollut niin näppärä juoksuttamaan isälle
työtakkia ja tohveleita, kun hän väsyneenä palasi pitäjältä. Eikä
kukaan kuunnellut niin hartaalla mielenkiinnolla isän pitkiä saarnoja,
kun hän niitä lauantai-illoin luki ääneen.

Äidillä oli nykyään niin paljon puuhaa lasten vuoksi, hänen aikansa
ei enää tahtonut riittää. Ja sitäpaitsi -- äiti oli koko ankara
arvostelussaan.

-- Nyt olet taas kirjoittanut liian pitkän saarnan, saattoi hän
yhtäkkiä sanoa. Taikka: -- Tuo oli liian korkeastioppinutta.

Mutta Minna, hän ymmärsi, että papilla saattoi olla paljon sydämellään
sellaista, joka hänen välttämättä täytyi saada sanotuksi seurakunnalle.
Minna ei koskaan moittinut hänen saarnojaan monisanaisiksi tai
vaikeatajuisiksi.

Ja pyhäaamuna hän ei milloinkaan laiminlyönyt seurata isää kirkkoon.
Äidillä saattoi olla esteitä, Martalla niinikään, mutta Minna oli
uskollinen. Pastori tiesi, että oli sää hyvä tai paha, aina istui
papinpenkissä hoikka, tummasilmäinen olento, väsymättä kuunnellen samaa
saarnaa, jonka isä jo edellisenä iltana oli hänelle lukenut.

Mahtoiko Minna ensi pyhänä tulla jumalanpalvelukseen? Kaunialasta oli
pitkä matka kirkolle. -- -- --

Äiti ja Martta järjestelivät kaappeihin parempia porsliineja ja
hopeita. Martta oli pahalla tuulella. Palvelijat olivat kiireessä
tehneet vaurioita, kalleissa porsliinivadeissa oli säröjä, joku
hopealusikka oli kateissa, täytyi panna Riikka kovalle, ennenkuin se
löydettiin -- likavesisaavista.

Vähemmästäkin saattoi menettää mielenmalttinsa.

Mutta iltapuolella saatiin aina ylimääräiset kahvit tätien vuoksi,
ja se tasoitti kaikki ikävyydet. Silloin paloi tuli suuressa
kaakeliuunissa, isä töpsötti huoneestaan tohvelijalassa, pitkä
piippu hampaissa, tukka pörröllään päivällisunen jäljiltä, pirteänä,
seurusteluhaluisena, ja äiti otti esille perheen rikkinäiset sukat,
joiden parsimisessa tädit jalomielisesti avustivat.

Tällaisena kodikkaana kahvihetkenä Sofia täti kerran lausui sillä
täsmällisellä, hiukan juhlallisella tavalla, jolla hän aina esiintyi,
kun jotain tärkeätä oli kysymyksessä.

-- Me sisaret olemme tässä tuumineet, että Ullan olisi jo aika päästä
nauttimaan järjestettyä kouluopetusta. Arvelimme siis, että hän voisi
tulla asumaan meidän luoksemme ja käydä meidän, toisin sanoen Sandin
neitien, koulua. Mitä sanotte tästä, veljeni Jonatan ja kälyni Anna?

Pastorin rouva kiitti ja katseli neuvotonna mieheensä.

Tuntui vaikealta luopua Ullastakin nyt, kun Minna oli poissa. Ja Liisi.
Koti kävisi liian tyhjäksi.

-- Onhan teillä vielä neljä jäljellä, huomautti tähän Sofia. Ullan
sopii asua yhdessä Rakel Pihlin kanssa. Muistathan sinä, Jonatan,
tietysti Wendlan, kasvattisisaremme. Rakel on hänen tyttärensä. Wendla
meni naimisiin kanttori Pihlin kanssa, hänellä on kahdeksan lasta ja
he elävät hyvin ahtaissa oloissa. Me otimme Rakelin kasvatiksemme.
Erinomaisen siivo ja hyväntapainen tyttö.

-- Oikea mallityttö, säesti Agata täti. Ulla voi oppia häneltä paljon
hyvää. Niin nöyrää ja taipuvaista luonnetta harvoin tapaa.

-- Uskallan väittää, että koulumme on hyvässä maineessa, jatkoi Sofia
täti, joten voitte turvallisesti uskoa Ullan kasvatuksen sen huostaan.

-- Niin, koulumme on kaikin puolin säädyllinen. Se on tarkoitettu
kunnollisten, jumalatapelkäävien ihmisten tyttäriä varten. Senvuoksi ei
siellä sokeasti seurata kaikkia uuden ajan joutavia virtauksia. Siellä
ei opeteta fysiikkaa eikä muuta matematiikkaa, josta tytöillä ei ole
hyötyä peukalon vertaa, vakuutti Agata täti.

-- Emmekä me myöskään opeta tyttöjämme tietämään, montako kylkiluuta
heillä on ruumiissaan tai muita säädyttömyyksiä, joita nykyään
sanotaan anatomiaksi. Mitä Liisi kikattaa? Et kai naura vanhalle
tädillesi, tyttö? Ja, Jonatan, luulenpa, että sinäkin hymyilet. Sepä
merkillistä. Sinun pappina pitäisi osata antaa arvoa siveälle mielelle
ja kainoudelle.

Pastori kävi vakavaksi.

-- Niin, niin, sisar kulta, kasvattakaa te vain tyttäret hyvään,
vanhanaikaiseen tapaan. Nykyään näkee paljon surkeata villitystä
nuorison keskuudessa. Eikä se ole kummakaan. Tyttäremme ja poikamme
lukevat kirjoja, jota meille tuotetaan Skandinaviasta, ylimielisiä,
mullistavia aatteita he niistä imevät. Tutkitaan Ibseniä, Björnsonia ja
mitä kaikkea he lienevätkään nimiltään.

Martta tyrkkäsi Liisiä kylkeen.

-- Sinä siinä, se kirja, jota eilen luit. Eikö siinä ollut Ibsenin nimi
kannella?

Liisi kohautti olkapäitään. -- Kristiina tätikin lukee Ibseniä,
kuiskasi hän vastaan kiihkeästi Emme me nuoret voi aina pysyä samalla
asteella kuin vanhat.

Martta päätti neuvotella äidin kanssa. Liisi oli Helsingissä omaksunut
kaikenlaista vierasta oppia.

-- Niin, sisaret, jatkoi pastori puhetta, me olemme teille hyvin
kiitolliset tarjouksestanne ja lähetämme mielellämme Ullan
luoksenne. Nyt kun Minna on poissa, tulee lasten opetus koko lailla
laiminlyödyksi. Helmikuussa alkavat minun kinkerimatkani, joita kestää
monta viikkoa. Ja Ulla on jo siinä iässä, että hänen täytyy saada
säännöllistä kouluopetusta. Eikö niin, äiti?

Pastorin rouva nyökäytti päätään. Hän oli jo nähdessään minne
päin asiat kallistuivat, ennättänyt suunnitella uuden talvipuvun
Ullalle. Vanha ei käynyt kaupungissa. Täytyi teettää siitä uudesta
kamelilankaisesta kankaasta, jonka hän oli kutonut itselleen
arkipuvuksi. Entinen kelpasi kyllä täällä maalla hänelle.

Ullan talvipalttoo sai vielä kelvata. Napinreiät saattoi korjata ja
syrjät reunustaa nahalla.

Ulla kutsuttiin huoneeseen, kuuli suuren uutisen, kiitti hämillään ja
onnellisena. Vai oliko hän onnellinen? Sitä oli vaikea ratkaista. Mutta
ihmeellistä se oli.

Mitä sanoisi Mark? Ja Emma? Tyyrakin varmaan hämmästyy, kun saa kuulla.

Hän loi nopean katseen ulos ikkunasta. Oli pimeätä nyt enää lähteä
Harjulaan uutista kertomaan.

Seuraavana päivänä hiihteli Ulla peltojen poikki Harjulaa kohti. Tuuli
viskeli lunta kasvoille ja kietoi hameet pitkin sääriä. Mutta Ulla ei
siitä piitannut. Puhalsi vain eteenpäin niin nopeasti kuin huonoilla
suksillaan pääsi pyryilmassa.

Harjulan hämärässä arkihuoneessa istuivat Tyyra ja Emma kumpikin
ikävystyneinä. Tyyra luki ja Emma ompeli, Joju loikoi sohvalla
haukotellen.

Ulla tupsahti sisään säteilevänä, hengästyneenä. Hän oli tullut
keittiön kautta ja oli vielä päällysvaatteissaan, märät kintaat
käsissään.

-- Päivää!

-- Sulje ovi, tulee vetoa, marisi Joju. Ja riisu kylmät vaatteet yltäsi.

Ulla totteli ja puhui innostuneena:

-- Voi, voi, kuulkaa, minulla on kauhean tärkeitä ja jännittäviä
uutisia.

-- Pyyhi ensin jalkasi, huomautti Tyyra. Elviira täti ei pidä siitä,
että tuodaan lunta sisään.

-- Puh! Ulla juoksi keittiöön kuin tuuli, sieppasi luudan porstuan oven
luota ja kopisti lumen jaloistaan. Sitten hän taas oli arkihuoneessa
niin nopeasti, että iski nenänsä Emmaan, joka oli rientänyt hänen
jälkeensä. Loukkaantunutta nenäänsä pidellen istui hän Jojun viereen
sohvalle.

-- Kuulkaapas kummia, minä pääsen kouluun.

-- Äläs, hämmästeli Emma.

-- Tädit vievät minut mukanansa, ja minulle tulee tietysti kauhean
ikävä isää ja äitiä ja Lottia ja Marttaa ja pikku poikia ja koko
Pikkupappilaa. Mutta oppiminen on tärkeätä, ja kun Minna nyt on
naimisissa, ja isä rupeaa käymään kinkereillä, ei kukaan minua opeta.
Ja minä saan ajaa monta penikulmaa hevosella.

Emma näytti alakuloiselta.

-- Sittenhän minä jään tänne vallan yksin. Ja meidänhän piti ruveta
lukemaan yhdessä Roosa Tannenpuria ja Jessikan ensimmäistä rukousta ja
muita hauskoja kertomuksia. Ja pitää ompeluseuraa Lotin ja Lean nukkeja
varten.

-- Niin, mutta katsos, minulla on suunnitelma, ja sitä ei kukaan muu
saa kuulla kuin sinä.

-- Pitääkö meidän sulkea korvamme? kysyi Tyyra, vai marssia pois?

-- Me menemme vain hetkeksi jonnekin muualle. Minne?

-- Vaikka ruokasäiliöön. Tänään on minun viikkoni, ja avain on tässä.

Emma helisteli avainta taskussaan. Tytöt katosivat arkihuoneen vieressä
sijaitsevaan ruokasäiliöön Tyyran ivallisesti nauraessa.

Joju läksi varpaisillaan kulkemaan heidän jäljestään.

-- Aiotko kuunnella? kysyi Tyyra. Elä viitsi, ei kannata. Minä voin
sanoa sinulle, mistä he puhuvat. Ulla pyytää Emmaa kouluun mukaansa.

-- Mokomakin salaisuus, nauroi Joju ja palasi mukavaan
sohvannurkkaansa. -- Lähteekö Emma kouluun? kysyi hän virnistellen, kun
tytöt punaisina ja salaperäisinä palasivat.

-- Kuinka sinä sen arvasit?

Tytöt olivat hämmästyneen näköisiä.

Samassa aukeni ovi ja Harjulan rouva astui sisään, läjä sukkia
käsivarrellaan.

-- Tässä on teille työtä, tytöt. Tyyra, pane sinäkin pois romaanisi ja
tee jotain hyödyllistä.

-- Minä en osaa parsia sukkia, sanoi Tyyra kohteliaasti, olisin kyllä
mielelläni auttanut tätiä.

-- Sepä omituista, eikö äitisi ole opettanut sinua parsimaan? Silloin
on jo aika oppia. Et kai aio käyttää rikkinäisiä sukkia? Nyt kun isäsi
on kuollut, ei teillä ole enää varoja tuhlata ja aina ostaa uutta.
Saatte oppia säästäväisiksi, paikata ja parsia kuten muutkin ihmiset.

Tyyra punastui. Nopea välähdys silmissä ja huulien yhteenpuserrus
osoitti sanojen sattuneen. Mutta hän vastasi kohteliaasti:

-- Luulen äidin parhaiten ymmärtävän, mihin meillä on varoja. Jos hän
tahtoo, että käytän paikatulta hameita ja parsittuja sukkia, niin teen
sen mielelläni.

-- Arvatenkin, neiti Mallikelpoinen, sanoi Elviira täti nolattuna. --
Vai on Ullakin täällä? Mitä asiaa sinulla on? Vai muutoinko vain tulit
kyläilemään tällaisessa pyryssä?

-- Minä tulin kertomaan, että pääsen kouluun.

-- Vai niin, kylläpä Pikkupappilassa nyt ruvetaan suuresti elämään --
kaksi tytärtä yhtaikaa kouluun.

-- Äiti, sanoi Emma, minäkin tahtoisin päästä kouluun.

-- Loruja, sinä pysyt kotona kuten Miili ja Naimi. Meillä ei ole varoja
kouluttaa tyttäriämme, -- Minä tahtoisin samaan kouluun kuin Ulla,
jatkoi Emma itsepintaisesti, Ullan tätien kouluun.

-- Se on hyvin hyvä koulu, alkoi Ulla selittää auttaakseen ystäväänsä
-- -- --

-- En pidä sinua pätevänä arvostelemaan sitä, katkaisi Elviira täti
hänen puheensa. -- Ja sinä, Emma, saat tyytyä siihen oppiin, minkä
sisaresikin ovat saaneet. Opi kehräämään, kutomaan kangasta, leipomaan
ja keittämään ruokaa. Enempää ei kelpo tyttö kaipaa. Kaikki muu on
turhuutta.

Ulla loi toivottoman katseen ystäväänsä. Tämä oli ottanut sukkaparin
äidin tuomasta läjästä ja tarkasti sen reikiä, äänetönnä, murjottaen.

Ulla tunsi olonsa tukalaksi. Hän mutisi jotain kiireestä ja
likistettyään osaaottavasti Emman kättä hän poistui tuntien vielä
selässään Harjulan tädin paheksuvat katseet.

-- Minä tulen mukaasi, sanoi Tyyra nopeasti. Ei, Joju, jää sinä tänne.
Et jaksa hiihtää pappilaan asti tällaisessa tuulessa. Elä nyt marise,
ole kiltti, äiti ei sallisi sinun tulevan, sen tiedät. -- Äiti ja Noora
ovat Kaunialassa, selitti hän Ullalle. Setä Hassel oli heitä noutamassa
hevosella.

-- Minä asuisin paljon mieluummin teillä kuin Harjulassa, uskoi hän
Ullalle heidän hiihtäessään rinnan lumista kenttää. En ymmärrä, miksi
äiti viivyttelee lähtöämme. Ehkäpä -- -- -- hän ei jatkanut. Oli turhaa
uskoutua pikku Ullalle. Hän oli vielä liian lapsellinen.



SEITSEMÄS LUKU.


Rakel, Sandin neitin kasvatti, oli yksin kotona. Ja nautti
yksinäisyydestään. Saattoi kuvitella olevansa oikein omassa kodissaan.
Sai tehdä mitä halutti, ei ollut toisen käskettävä. Joululoman hän
oli viettänyt köyhässä kanttorintalossa kaukana sydänmaalla. Siellä
oli alituinen puute ja tyytymättömyys, kova isä ja väsynyt äiti.
Mielelläänhän oli sieltä lähtenyt takaisin kaupunkiin. Ja nyt hän oli
saanut olla aivan vapaasti kaksi pitkää päivää. Hän oli nukkunut kauan
aamusella, oli vielä herättyäänkin loikonut ja venytellyt jäseniään
-- ei omassa kapeassa sängyssään, jonka olkipatja oli kova ja ohut ja
pielus matala, vaan Sofia tädin leveässä vuoteessa, kolmen höyhenpatjan
syvyydessä. Kyllä oli siinä uni maittanut. Lamppu oli palanut
yöpöydällä, ja hän oli lukenut jännittävää kirjaa iltamyöhäiseen.

Mutta tänään päättyivät makean leivän päivät. Tänään oli tätien määrä
tulla kotiin. Rakel tahtoi kuitenkin nauttia vapaudestaan viimeiseen
asti. Hän oli nostanut Sofia tädin mukavan kiikkutuolin uunin eteen,
jossa iloinen tuli räiskyi valaisten rääsymattojen taidokkaasti
sommiteltuja juovia. Piparkakkua pureskellen hän istui kyyryssä, vanha
kulunut romaani polvillaan. Lukiessaan hän kuitenkin tuon tuostakin
jännitti kuuloaan ja juoksi ikkunaan katselemaan näkyisikö hevosta.

Talvihämärä peitti huoneen, ja tuli uunissa oli palanut punaiselle
hiillokselle. Rakel alkoi jo hiljakseen toivoa, että tädit
yöpyisivätkin lähimpään kievariin, jolloin hänellä olisi vielä yksi
ihana, vapaa yö.

Silloin. Kil kil, kuului kulkusten kilinä. Se läheni, tuli aivan talon
kohdalle, taukosi.

-- Tulevat!

Tuokiossa oli kiikkutuoli nostettu tavalliselle paikalleen ikkunan
ääreen. Hätäinen silmäily yli huoneen. Oliko kaikki järjestyksessä?
Romaani juoksutettiin pieneen keittiön viereiseen huoneeseen ja
kätkettiin sängynpatjan alle ja piparkakku nielaistiin odottamattoman
nopeasti. Sukanneule käteen, ja Rakel oli valmis vastaanottamaan
kasvatusäitejään.

Aliovella kolkutettiin.

-- Rakel, Rakel, missä viivyt? Hyväinen aika, eikö tyttö olekaan
tullut? Etkö kirjoittanut hänelle, Agata? kuului Sofia tädin hätäinen
ääni.

-- Kyllä kirjoitin, vastasi Agata täti.

-- Ulla, elä kompastu portaisiin. Johanna, kolkuta uudestaan.

Rakel ryntäsi avaamaan aliovea.

-- Kas, siinä sinä kuitenkin olet. Miksi et heti tullut avaamaan?
Täällä olemme seisseet kylmässä jo kymmenen minuuttia, murisi Sofia
neiti.

-- Juoksin heti, rakas täti, kun kuulin koputuksen. Olen kovin
pahoillani, että saitte odottaa. Voi, kuinka hauskaa, että tädit
tulivat. Saanko auttaa?

Rakelin ääni oli nöyrä ja avulias.

-- Mene noutamaan tavarat reestä, komensi Sofia täti. Tai ei, auta
ensin minun päältäni. Johanna täti ja Ulla tuovat tavarat. Agata, mene
sinäkin auttamaan. Uh huh, kuinka tämä turkki on raskas. Kas niin,
nyt vielä villaröijy ja huivi ja päällyskengät. Ja taluta minut nyt
kiikkutuoliin istumaan. -- Puh, on ihanata olla kotona taas.

Sofia täti vajosi tuoliinsa läähättäen.

-- Onko olutjuusto kuumaa? Tuo minulle kupillinen. Tarvitsen jotain
lämmintä. Olen varmaan vilustunut.

-- Ehkä täti tahtoo ruusutippoja?

-- Kyllä ja ryypyn koivunlehtiviinaa. Se lämmittää.

Rakel avasi kotiapteekin, kaatoi molemmista pulloista kuppiin ja ojensi
tädille.

Irvistellen tyhjensi täti kumpaisenkin kupin sisällyksen.

-- Kas niin, se lämmitti. Ja nyt olutjuustoa.

Toiset tädit ja Ulla olivat nyt myös astuneet sisään ja riisuutuneet.
Rakel tuijotti Ullaan uteliaana.

-- Tämä on Ulla, veljemme tytär, selitti Agata täti. Ole hänelle
ystävällinen, hän jää luoksemme asumaan.

Rakel ojensi kätensä Ullalle ja niiasi.

-- Missä olutjuusto viipyy? kysyi Sofia täti.

-- Minä -- minä en ole keittänytkään olutjuustoa, sopersi Rakel.

-- Et ole keittänytkään! Luulitko, että keittäisimme olutjuuston
valmiiksi kuomireessä? Sinä olet sanomattoman ajattelematon tyttö,
Rakel. Olen aivan ymmällä. Tässä nyt istun viluisena ja nälkäisenä
ajettuani toistakymmentä penikulmaa -- ja kun tulen kotiin, ei
kasvattityttäreni ole suvainnut keittää edes tavallista iltajuomaani.
Niin -- sellainen on maailma. Mitä teistä nykyajan nuorista tuleekaan!

Rakel kierteli ja väänteli ruumistaan onnettoman näköisenä.

-- Raasu, säälitteli Ulla itsekseen. Sofia täti on hirveän ankara häntä
kohtaan.

-- Minulla ei ollut maitoa, sanoi Rakel viimein hiljaisella äänellä.
Ja neiti von Pfeffer sanoi kutsuvansa tädit teelle heille. Nyt hän
koputtaakin.

Rakel riensi avaamaan ovea. Tulija, vanhaan kashmirshaaliin kääritty,
laiha, terävänenäinen neiti tervehti iloisesti murtaen saksaksi:

-- Rakkaat ystävät, tervetuloa. Mama ja minä rohkenemme pyytää teitä
meille teelle. Olen leiponut piirakoita. Bitte, bitte!

-- Rakas neiti Pfeffer, kun ihminen on matkustanut toistakymmentä
penikulmaa kolmenkymmenen asteen pakkasessa, pysyy hän kotonansa
sinne kerran päästyään eikä heti lennä vierailemaan. Kiitoksia vain
kutsustanne.

-- Voi, Sofia neiti, Mama olisi niin utelias kuulemaan häistä ja
matkastanne ja kaikesta, Arme Mutter, hän on oikein maltiton. Ja
samovaari kiehui minun tänne tullessani.

-- Mennään, Sofia, koska neiti Pfeffer kerran niin ystävällisesti
kutsuu, sanoi Agata neiti.

Agata neiti oli aina valmis noudattamaan vieraskutsuja.

Sofia täti kohosi tuolistaan puhkien. Rakel auttoi turkin ja
villahuivin hänen ylleen ja päällyskengät jalkaan. Muut heittivät
vain shaalin hartioilleen, sillä Fransiska neiti ja hänen äitinsä,
leskieverstinna von Pfeffer asuivat pienessä piharakennuksessa.

Pfefferit olivat Pietarin saksalaisia. Everstin kuoltua he olivat
joutuneet köyhyyteen ja muuttaneet Suomeen, missä heillä oli
sukulaisia. Tytär opetti soittoa ja kieliä. Pari vuotta sitten hänet
oli otettu saksan- ja ranskankielenopettajaksi "Sandin" kouluun.
Siihen asti oli Sofia neiti opettanut sekä saksaa että ranskaa.
Hänen opetustapansa oli ollut varsin yksinkertainen. Oppilaat
lukivat sanakirjasta sanat aakkosjärjestyksessä ulkoa, opettaja
kuulusteli tunnilla sanat perätysten. Ääntäminen oli sivuasia,
mutta hyvin tarkasti vaadittiin sanojen ulkoluku. Jostain -- Sofia
neidille käsittämättömästä syystä -- alkoivat lasten vanhemmat antaa
selviä vihjauksia siihen suuntaan, että kieltenopetus olisi saatava
uudenaikaisemmalle kannalle. Ja vaikka Sofia täti vilpittömästi
halveksi kaikkea uudenaikaista, piti hän viisaampana ottaa
vihjauksista vaarin. Koska Pfefferit vähää ennen olivat muuttaneet
kaupunkiin, pitivät tädit sitä Jumalan järjestämänä erikoisena
suosionosoituksena heidän kouluaan kohtaan. He pyysivät Fransiska
neidin kieltenopettajaksi kouluunsa, ja pieni pietarilainen suostui
ilomielin.

Vanha everstinna istui punaisessa plyyshinojatuolissa savuke sormissa
ja pani pasianssia, kun vieraat tulivat. Pöydällä höyrysi kirkas
messinkinen teekeittiö, ja lattialla everstinnan jalkain juuressa
loikoili lihava villakoira. Everstinna von Pfeffer sairasti pahanlaista
leiniä, josta syystä hän harvoin pääsi ulos liikkumaan. Suurimman osan
päivästä hän vietti nojatuolissaan, joi teetä mahdottomat määrät,
poltti ja luki Gartenlaubea.

Hän oli lihava hyvänsävyinen eukko, iloinen ja tyytyväinen, kuin vain
sai kyllikseen makeisia ja savukkeita, teetä ja piirakoita.

Fransiska neiti sipsutteli kevyesti kuin pieni hamppuvarpunen
äitinsä ja vieraitten kesken. Hän oli pieni ja siro, uumaltaan
hoikka, mustat tekopalmikot peittivät takaraivon, korvissa riippui
pitkät korvarenkaat, jotka heiluivat ja helisivät vähimmästäkin pään
liikkeestä.

-- Istukaa, istukaa, rakkaat vieraat. Bitte, bitte.

Tarjoilu oli mahdollisimman mutkatonta, kupit olivat eri paria, joku
korvatonkin oli joukossa, ja pöytä oli vailla liinaa. Mutta vanha
everstinna ja hänen tyttärensä olivat ylenmäärin ystävällisiä ja
puheliaita. Tädit joivat kupin toisensa jälkeen voimakasta mustaa
teetä ja söivät satumaiset määrät vastaleivotuita piirakoita. Johanna
oli ääneti, mutta Sofia täti kuvaili perinpohjaisesti heidän matkansa
aina siitä hetkestä alkaen, jolloin he vanhaan kuomirekeen sullottuina
lähtivät matkaan kotipihalta. Ja Agata täti pisti vilkkaalla hiukan
hätäisellä tavallaan aina jonkun sanan väliin.

-- Ei, Sofia, anna minun kertoa. Tämän seikan minä muistan paremmin. Se
oli näin -- -- --

Ja sitten hän jutteli, kunnes Sofia sisar taas vuorostaan otti sanan
hänen suustaan.

Fransiska neiti tahtoi välttämättä tietää; miten morsian oli puettu, ja
oliko sulhanen miehekäs ja miltä morsiusneidot näyttivät. Ja everstinna
uteli mitä ruokia hääpäivällisillä tarjottiin ja minkälainen sulhasen
koti oli.

Ja Sofia ja Agata kertoivat, joivat teetä ja kertoivat taas.

Äiti ja tytär von Pfeffer vastaanottivat jokaisen sanan heidän
huuliltaan kuvaamattomalla mielenkiinnolla ja pienillä ihastuksen
huudahduksilla: Mein Gott! Wie hübsch! Sehr nett!

Ja sitten Fransiska neiti taas laski käden teekeittiön hanalle ja sanoi:

-- Vielä yksi kupillinen teetä. Bitte.

Se oli eriskummainen ilta. Ulla istui suorana silkillä päällystetyllä
tuolilla ja koetti olla kaatumatta, sillä tuoli ontui pahasti ja
oli tuon tuostakin mennä nurin. Mutta Ulla ei ihmetellyt istuimensa
raihnautta, se pikemmin melkein kuului asiaan hänen mielestään ja
sopeutui ympäristöön, kuluneeseen, vanhaan sohvaan, jonka kulmista
törrötti jouhta ja jonka vieterit hauskasti kitisivät. Matot olivat
kuluneet ja ikkunaverhot hajalliset. Mutta seinältä katselivat
teeseuruetta kaikki Venäjän keisarit Katariina keisarinnasta alkaen,
ja vanha haalistunut kuva esittäen eversti von Pfefferin tuimat
kasvonpiirteet riippui vinosti sohvan yläpuolella. Lihava koira asettui
haukotellen nukkumaan uunin eteen, se ei ehkä pitänyt savusta, joka
sinisenä leijaili huoneessa everstinnan savukkeesta.

Ikkunan edessä riippui katettu häkki. Siinä oli vihertävä papukaija.
Se nukkui, mutta kirkaisi väliin vihaisesti, kun sen unta häirittiin.
Uuninreunus, pikkupöydät ja piironki olivat täyteen ahdetut kiinalaisia
ja japanilaisia koristeita, pieniä porsliinieläimiä ja sokerisia
pääsiäismunia.

Teekeittiö porisi ja lauloi.

Tädit juttelivat.

Ulla näki Rakelin silmät pöydän toiselta puolen itseensä tähdättyinä.
Ne olivat vaaleansiniset, merkilliset silmät, välttivät toisen
katsetta, häipyivät jonnekin, kun niitä etsi. Vähitellen kaikki
huoneessa olijat pienenivät ja loittonivat, peittyivät sumuun
ja usmaan. Ulla eli uudestaan eron kodista. Hän heitti hyvästi
isälle, riippui itkien äidin kaulassa, suuteli Marttaa ja Lottia ja
pikkupoikia. Ja sitten hänet työnnettiin kuomirekeen tätien keskelle
kuin käärö. Hevoset juoksivat, hän ei voinut katsella eteensä, sillä
kuomi laskettiin alas. Sisäpuolella oli tukahuttavaa, vähitellen hän
vaipui uneen ja heräsi vasta, kun hevonen seisahtui kievarin pihalla.
Tädit kömpivät sisään puhkuen ja läähättäen, sisällä viileässä
kievarikamarissa juotiin kuumaa kahvia ja lämmitettiin jalkoja ja käsiä
takkavalkean ääressä. Ja sitten jatkettiin taas matkaa halki lumisten
seutujen.

Yksi yö nukuttiin kievarissa, huonoissa vuoteissa. Tädit pelkäsivät
varkaita ja valvoivat aina yksi vuoroonsa, mutta Ulla nukkui sikeästi.
Ja aamulla aikaisin taas taipaleelle pimeässä, se oli uuvuttavaa.

Ullan silmät painuivat umpeen, pää retkahti eteenpäin. Sitten hän
hätkähti ja katseli unisin silmin hämillään ympärilleen. Joku oli
maininnut hänen nimensä.

-- Ulla nukkuu. Katsokaa.

Se oli Rakel.

-- Die arme Kleine.

Fransiska neiti katseli häntä ystävällisesti.

Ja sitten sysättiin tuolit syrjään ja tädit päivittelivät, kun olivat
viipyneet niin kauan. He tunsivat äkkiä väsymyksen painavan jäseniään
lyijynraskaana, kiittelivät ja hyvästelivät. Ja kun vielä hetken aikaa
oli molemmin puolin kiitetty toisiaan ja kursailtu, lähtivät vieraat.
Ensin tädit, kaikki kolme, sitten Ulla ja viimein Rakel, yksitellen he
astuivat pihan yli, jolle lumi sillä aikaa oli kohonnut kinoksiksi,
katurakennukseen.

Ja viimein kaikki laskeutuivat levolle unisina ja uupuneina. Mutta
Ulla ei ennättänyt lukea iltarukoustaan kuin puoliväliin, ennenkuin
uni hänet voitti. Hän nukkui ja muuttihe unen siivillä takaisin
Pikkupappilaan omaan vuoteeseensa lastenhuoneeseen, missä Lotti makasi
somasti hymyillen keltaiset kiharat pieluksella ja kaikki seitsemän
nukkea rivissä vierellään.



KAHDEKSAS LUKU.


Sandin neitien koulu oli kaupungin ainoa tyttökoulu. Se oli
viisiluokkainen, kaksi alimmaista luokkaa valmisti oppilaita myöskin
kaupungin lyseoon, joten niissä oli poikiakin.

Kaksikymmentä vuotta sitten, eräänä huurteisena talviaamuna, ajoi
rovasti Sandin vanha ja tukeva kuomireki pitkin pienen kaupungin
lumisia katuja. Se herätti kummastelua ja utelua kaupunkilaisissa,
sellaista rekeä ei ennen oltu siellä nähty. Ei edes pormestarin
kuuluisa kuomi ollut noin mahtava.

Reki pysähtyi raatimies Karellin pihalle, ja ne kaupungin asukkaista,
joita uteliaisuus oli kannustanut seuraamaan reen matkaa, saattoivat
nähdä kolmen naisen nousevan reestä ja astuvan sisään raatimiehen
portaita.

Pieni pyöreä Ottilia Karell, raatimiehen iloluontoinen rouva, oli
ikkunasta nähnyt tulijat ja riensi eteiseen heitä vastaanottamaan. Hän
oli Sandin neitien nuoruudenystävä ja hänen kanssaan olivat sisarukset
neuvotelleet, ennenkuin ryhtyivät toteuttamaan suunnitelmaansa.

Muutto rauhaisesta maalaispappilasta kaupunkiin oli sisarille
järkyttävä tapaus. Mutta isän kuolema oli heiltä kuten niin monelta
muulta pappilan tyttäreltä riistänyt kodin, ja silloin oli Ottilia
Karell neuvonut heitä muuttamaan pikkukaupunkiin ja perustamaan sinne
koulun.

Kaksi ensimmäistä vuorokautta asuivat sisarukset Karellin kodissa,
mutta sitten he muuttivat torin varrella sijaitsevaan, valkeaksi
rapattuun taloon, jossa yhä vieläkin asuivat.

Raatimies Karellilla oli viisi tytärtä ja heistä tuli Sandin koulun
ensimmäiset oppilaat. Aikaa myöten kasvoi koulun oppilasmäärä, ja
tätien täytyi ottaa lisää opettajavoimia. Mutta viime vuosina olivat
muutamat varakkaammat ja hienommat perheet alkaneet lähettää tyttäriään
joko Helsinkiin tai Haminan tyttöopistoon.

Sandin neitien opetus oli liian vanhanaikaista, sanottiin.

Siitä huolimatta vanhat neidit jatkoivat opetustaan oman
opetussuunnitelmansa mukaan. Tytöille opetettiin uskontoa, kieliä,
laskentoa, kirjoitusta, maantietoa, historiaa, käsitöitä sekä kukkien
maalausta kuvakorttien mukaan.

Koulu sijaitsi samassa valkoisessa talossa, jonka Sandin neidit ensin
vuokrasivat ja sittemmin ostivat. Sofia ja Agata olivat sydämestään
kiintyneet kouluunsa ja oppilaisiinsa, joiden kohtaloita he yhä vuosien
kuluttua seurasivat.

Oli kirpeä helmikuinen aamu, hyvänpuolisesti pakkasta ja vähän pyryä.
Luokkahuoneissa paloi tuli uunissa, Marttiska, koulun siivoojatar,
kävi kohentamassa tulennosta uunilta uunille. Sandin neidit tahtoivat
lämmintä, koulussa ei ketään saanut palella.

Vaava Lund istui lattialla tulen edessä ja imi rintakaramelliä. Kaksi
pitkää palmikkoa riippui pitkin selkää. Niissä oli kummassakin uhkeat
silkkinauharuusukkeet. Vaavan hiusnauhat olivat koko luokan kateutena
-- hänen kannattikin sellaisia pitää, isä oli varakas.

-- Annapas minullekin sirpale, Vaava, pyysi Sissi.

Vaava pudisti päätään.

-- Sinä et eilen antanut minulle piparkakkujasi

-- Ethän pyytänytkään.

-- Hienotunteinen toveri antaa pyytämättä. Mutta sinä vain syödä
nutustat omat makeisesi etkä tarjoa muille. Siksipä oletkin niin
lihava, mammaseni.

-- Sille en mitään mahda, vastasi Sissi rauhallisesti. Se kuuluu sukuun.

-- Kello löi kahdeksan. Tulkaa rukoussaliin, tytöt, kehoitti Rakel.

-- Eikö Ulla tulekaan kouluun tänään? kysyi Vaava.

-- Hän jäi etsimään kirjojaan. Ulla ei koskaan löydä tavaroitaan. Ja
alkaa etsiä niitä vasta viime hetkessä.

Samassa Ulla syöksyi sisään hengästyneenä.

-- Miksi et sanonut, että ranskankirjani oli arkihuoneen pöydällä,
Rakel? Sinä näit sen kyllä, koska se oli aivan sinun vellikuppisi
vieressä. Olin ihan myöhästyä sen takia.

-- On parempi, että itse totut pitämään huolta kirjoistasi, Rakelin
ääni oli ynseä.

-- Nyt en varmastikaan osaa ranskanläksyäni, päivitteli Ulla.

-- Mitäs sinusta, ainahan sinä jotenkuten suoriudut. Toista on minun
laitani. Pääkoppani on taaskin tänäaamuna ontto kuin tyhjä tynnöri,
vaikka koko eilisillan pänttäsin päähäni Korppia ja juustopalaa. Sissi
huokasi. Hän oli luokan vanhin oppilas, säyseä ja hidasluontoinen,
rikkaan tilanomistajan ainoa tytär, hyvin lihava ja hyvin huonopäinen.

Rukouksista palattua luotiin vielä viimeinen hukkuva silmäys läksyihin.
Ainoastaan tohtorin Elsa istui rauhallisena. Hän osasi aina läksynsä.

Neiti von Pfeffer astui luokkaan pienin, sipsuttavin askelin. Hän
käytti aina arkioloissakin korkeakantaisia, ranskalaisia kenkiä,
ja ne antoivat hänen käynnilleen erikoisen kankean leiman. Hänen
kouluhameensa, musta silkkipuku, oli vanha ja kulunut. Hän oli
käyttänyt sitä joka päivä kolmen vuoden ajan koulussa, paikkaillut
sieltä, parsinut täältä. Vaava Lund väitti, että hänen aina täytyi
pukeutua äärimmäisen varovaisesti, jotta ei hame hajoaisi ylle
vedettäessä.

Köyhästä ulkoasustaan huolimatta neiti Pfefferiä ympäröi jonkinlainen
kiehtova hohde. -- Tiedettiin, että hän oli aatelissukua, oli saanut
kasvatuksensa opistossa, johon vain aatelisperheiden tyttärillä oli
pääsy, hän oli asunut Pietarissa ja oli yhä vieläkin kirjeenvaihdossa
erään hovineidin kanssa.

Tytöt osasivat huonosti ranskanläksynsä. Fransiska neiti ravisti
yrmeänä päätään, punaiset läikät kohosivat hänen kalpeille
poskipäilleen. Hän hermostui ja kiihtyi nopeasti.

-- Vaava luulee, ettei hänen tarvitse lukea, koska isä on pormestari.
Sissi, sinä olet tänään tyhmempi kuin koskaan ennen. Ja Ulla on
muutoinkin muista jäljessä. Miksi et lue läksyjäsi?

Ulla viittasi kiihkeästi.

-- Opettaja, minä aioin kyllä nousta aikaisin lukemaan ranskanläksyäni.
Mutta minä nukuin liian kauan. Näin niin kamalan kaunista unta. Me
olimme koko luokka olevinamme hovineitejä ja opettaja oli kamarirouva
ja opettajalla oli yllä vaaleanpunainen silkkipuku ja ruusuja hiuksissa.

Mutta neiti von Pfeffer oli tänään pahalla tuulella. Luokka osasi
tosiaan läksynsä sietämättömän huonosti.

Hän koputti kynällä pöydän laitaan ja sanoi ankaralla äänellä.

-- Sellaista lorua ei puhuta tunnilla. Ulla on ollut huolimaton ja
laiska. Minun täytyy kai neuvotella Sofia tädin kanssa.

Luokka vaihtoi levottomia silmäyksiä. Tämä: "minun täytyy neuvotella
Sofia tädin kanssa", oli tavallisesti merkkinä siitä, että suopeus
oli kovin vähissä. Ja heidän omatuntonsa soimasi. Eilen oli ollut
tulisoihtuja ja kirjavia lyhtyjä luistinradalla. Suurin osa luokkaa oli
ollut luistelemassa. Ja lyseolaiset myöskin. Oli ollut hirveän hauska.
Mutta Sofia täti ei suvainnut sellaisia huveja.

-- Ja nyt otamme sen keskustelun Ranskan kaupungeista, joka jäi kesken
viime tunnilla, sanoi neiti Pfeffer.

Syvä epätoivo valtasi tytöt. He eivät olleet uhranneet ajatustakaan
Ranskan kaupungeille.

-- Ou est située Marseille? Ulla.

Ulla ryki ja nielaisi.

-- Marseille est -- est située sur -- sur la Saône.

Neiti Pfeffer teki torjuvan liikkeen.

-- Horrible, kauheata! Istu.

-- Ou est située Marseille? Vaava Lund?

Vaava Lund vitkasteli jonkun aikaa, ennenkuin nousi.

-- Marseille -- Marseille -- -- --

Silloin Helena West viittasi kiihkeästi.

-- Opettaja lupasi kertoa meille tänään niistä tanssiaisista, joissa
opettaja oli neiti Sobolenskyn kanssa. Oi, olkaa niin hyvä.

Helenan ääni oli vieno ja lempeä, joku häijykielinen olisi voinut
väittää hänen sammaltavan, mutta luokkatoverien mielestä oli hänen
puhetapansa viehättävä ja naisellinen kuten koko muukin olento: ruskea,
ohimoilla kähertyvä tukka, hiukan alaspainunut pää, pienet kädet ja
jalat, verhottu katse.

Neiti von Pfeffer ei voinut vastustaa tuota: "Oi, olkaa niin hyvä."
Hänen kasvonsa lauhtuivat, katse kävi kaihoisaksi, huulten tiukka
nipistys lientyi, Helena oli osunut arkaan kohtaan. Neiti von Pfefferin
muistot Pietarin-ajoilta olivat hänen kallein aarteensa.

-- Lupasinko todella kertoa? Mutta te olette osanneet niin huonosti
läksynne tänään. Minun pitäisi rangaista teitä.

Anteeksipyytävä mutina lainehti yli luokan.

-- Me luemme huomiseksi. Opettaja on hyvä ja antaa anteeksi.

Fransiska neidin suuttumus suli. Lapsiraukat, he olivat olleet laiskoja
ja huolimattomia -- oo, se ei ollut anteeksiantamaton rikos. Heidän
iällään. Ah niin, oli aika, jolloin hänkin joskus oli laiminlyönyt
tehtävänsä. Kaksikymmentä vuotta sitten. Smolnassa, naisopistossa. Ja
Varvara Mihailovna, hän ei koskaan lukenut läksyjään. Hän oli kaunotar,
viehättävä mutta auttamattoman laiska!

Neiti von Pfeffer hymyili surumielisesti.

-- Ulla saa anteeksi tällä kertaa. Ja koska kaikki muutkin osasivat
huonosti, saatte saman läksyn ensi kerraksi. Mutta huomatkaa. Se on
osattava silloin.

Hän loi nopean katseen kelloon.

-- Ja koska meillä on vähän aikaa jäljellä, niin kerron teille
tanssiaisista kenraali Millerin luona.

Luokka asettui mukavasti rauhalliseen lepoasentoon. Neiti von Pfeffer
pani kätensä ristiin pöydälle ja kertoi:

Kenraali Miller oli Varvara Mihailovnan eno, hänen rouvansa oli
syntyään ruhtinaan tytär. Me saimme kutsun, Varvara Mihailovna ja viisi
hänen parasta ystäväänsä. Me iloitsimme -- ah, kuinka me iloitsimme.
Kokonaisen kuukauden me suunnittelimme pukujamme ja haaveilimme. Kun
tanssiaisilta tuli, kokoonnuimme kaikki viisi Varvara Mihailovnan
huoneeseen. Hänellä oli vaaleansininen silkkipuku ja kaulassa
safiirinauha -- Hän oli hurmaava, charmante -- Neiti von Pfeffer heitti
sormisuukkosen luokalle. -- Minä vakuutan teille -- me kaksi rakastimme
toisiamme. Olimme vierustoverit Smolnassa, ja nyt hän on hovineiti,
ajatelkaa, hän astuu hovin portaita, näkee keisarin ja keisarinnan.
Mutta hän ei silti ole ylpeä. Hän muistaa vielä Fransiskaansa, pikku
ystävätär parkaansa. -- Neiti von Pfeffer pyyhki silmiään.

-- Entä tanssiaiset? uskalsi joku huomauttaa.

-- Niin tanssiaiset! Varvaralla oli sininen silkkipuku, minulla
keltainen ja teeruusuja hiuksissa. Me olimme kuin sisarukset. Me
olimme nuoria, onnellisia. Varvaran serkku oli siellä, hän oli siro
luutnantti, kohtelias ja huomaavainen. Me tanssimme yhdessä
kotiljongin -- --

Neiti von Pfefferin silmät hohtivat, puna kohosi harmahtaville
poskille, suu hymyili onnellisten muistojen kalpeata hymyä. Hän unohti
olevansa köyhä, vanheneva opettajatar ahtaassa pikkukaupungissa.
Entisyys loisti kullan ja ruusujen värisenä, vähäpätöiset pikkuseikat
muuttuivat kohtalokkaiksi tapauksiksi, viattomat sydänsurut
jännittäviksi murhenäytelmiksi.

Fransiska neiti sulki silmänsä ja kuiskasi:

"Auch ich bin in Arkadien gewesen."

Tytöt imivät ahnaasti joka sanan hänen huuliltaan. Vieras, ihana
maailma avaantui heidän mielikuvitukselleen. Nuoria, kuvankauniita
neitoja, solakoita, uljaita kaartinluutnantteja, kiliseviä kannuksia,
tuhansien kynttiläin loistetta, ruusuja, jalokiviä. Ja kaiken tämän
yllä välkkyi rusoittava aavistus salaperäisestä jostakin, jostakin
ihanasta, peloittavasta, josta arasteli puhua, joka kuului siihen
aikaan, jolloin hameet pitenivät ja tukka kammattiin päälaelle.

Vähän arvasi Varvara Mihailovna istuessaan kuvastimen edessä
kiinnittämässä irtokiharoita vahvasti puuteroidulle otsalleen, että
kaukana Suomessa parvi pikkukaupungin koulutyttöjä haaveili hänestä.

Kenties olisi hänen hovijuonien ja vehkeilyjen katkeroittama sydämensä
ailahtanut ilosta, jos hän olisi aavistanut, mikä romantiikan hohde
hänen vanhenevaa olentoaan ympäröi näiden punaposkisten pikku naisten
mielikuvituksessa.

Tunti oli kenenkään huomaamatta kulunut loppuun. Sofia neiti pisti
päänsä sisään ovesta. Neiti von Pfeffer punastui kuin lunttaamisesta
tavattu koulutyttö. Arka, miltei rukoileva katse vetosi oppilaisiin.
Häntä vaivasi alituinen pelko. Mitä jos ankara Sofia neiti saisi vihiä
siitä, että ranskan- ja saksankielen tunneilla opetettiin yhtä paljon
Pietarin muistoja kuin verbien ja substantiivien taivutusta!

Mutta tyttöihin saattoi luottaa. Kielevimmätkin, ne, jotka kotona
juttelivat kaikesta, mitä koulun seinien sisäpuolella tapahtui, pitivät
suunsa kiinni Fransiska von Pfefferin nuoruudenmuistoihin nähden, ja
kun Sofia neiti pilkisti sisään, oli huolimaton ryhti hävinnyt, tytöt
istuivat selkä suorana säädetyssä asennossa, ja jos jonkun suupielissä
värähtikin petollisesti, ei sitä Sofia tädinkään tarkka silmä
huomannut. Hän nyökäytti tyytyväisenä päätään ja poistui.

Mutta neiti von Pfefferiä oli tämä välikohtaus peljästyttänyt. Kului
kauan, ennenkuin tytöt taas saivat kuulla Varvara Mihailovnasta.



YHDEKSÄS LUKU.


Lotin "memoraalit." [Lotti tarkoittaa memoaareja eli muistelmia.
Latojan huomautus.]

Mark ja Ulla tahtovat, että me kirjoittaisimme memoraaleja. Memoraali
on sellainen kirja, johon kirjoitetaan omat ja muitten elämänvaiheet
kapalovauvasta asti. Vaikka en minä ymmärrä, kuinka kapalovauva osaa
kirjoittaa. Mark sanoo, että kaikki kuuluisat ihmiset kirjoittavat
memoraaleja, ja ehkä he ovat niin viisaita kapalovauvoinakin, että
osaavat kirjoittaa. Mark aikoo tulla kuuluisaksi ja Ulla myös, mutta
minä aion tulla mammaksi ja saada kaksitoista lasta ja koska minä en
ole nero, aloitan memoraalini siitä, kun Mark ja Ulla lähtivät pois.

Memoraalien kirjoittaminen on kauhean vaikeata. Mark sanoi, että kirja
lakataan kiinni ja avataan vasta sitten, kun olemme kuolleet. Se on
minusta tyhmää, sillä mitä huvia meillä siitä sitten enää on. Mutta
Ullakin sanoi, että niin tehdään aina, ja että meidän lapsemme ja
lastenlapsemme saavat sitten lukea, millaisia me olimme. Se on kauhean
hankalata ja vastuullista. Ajatelkaas nyt esimerkiksi: jos minulla on
kaksitoista lasta ja ne saavat jokainen kaksitoista lasta itselleen,
tulee siitä yhteensä sataneljäkymmentäneljä henkeä. Ja kaikki ne
sataneljäkymmentäneljä henkeä lukevat minun memoraalejani. Ja minä olen
kovin huono oikeinkirjoituksessa. Kyllä tästä on paljon vaivaa, täytyy
tietysti kirjoittaa niin hyvin, etteivät nuo sataneljäkymmentäneljä
lastenlasta naura mummollensa.

Tähän asti ovat minun elämänvaiheeni olleet sellaiset kuin
yksitoistavuotiaan tytön elämänvaiheet tavallisesti ovat. Minulla
on kuusi nukkea sekä sitäpaitsi Ullan Berengaria, josta hän ei
enää välitä. Minulla on myös kissa, jonka nimi on Mosse. Se oli
kulkurikissa, jota pojat rääkkäsivät, mutta Henrik pelasti sen minulle.
Henrik on Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Hän on hyvin kiltti poika
-- ei semmoinen kuin Mikko ja Joju, jotka tekevät kiusaa tytöille ja
kissoille ja nauravat heidän nukeilleen ja hirttävät ne. Minä menen
Henrikin rouvaksi, kun hän tulee hakemaan minua vaunuilla ja kuudella
maidonvalkoisella hevosella. Sellaista tapahtuu vain saduissa, mutta
jos uskoo, niin se voi tapahtua itsellekin.

Kaarlo ja Lauri ovat minun veljiäni. Kaarlo istuu aina nenä kirjassa
niinkuin Liisikin, joka on tyttökoulussa ja repii usein housunsa, kun
kiipee puihin ja tutkii linnunmunia, nimittäin Kaarlo, ei Liisi. Lauri
on seitsemänvuotias ja oikea lellikki. He ovat pikkupoikia kumpikin,
minä halveksin heitä, sillä kaikki tytöt halveksivat poikia, koska he
tahraavat vaatteensa ja kiskovat nukkien jalat ruumiista ja tulevat
syömään pesemättömin käsin. Mutta en minä tahtoisi, että he kuolisivat,
sillä minä pidän heistä paljon. Lauri on hyvin herttainen, kun hän
tanssii paitasillaan iltaisin lastenhuoneessa.

Isä on pappi ja on usein hyvin ankara. Hän nuhtelee meitä, kun olemme
tottelemattomia ja vie meidät huoneensa nurkkaan. Mutta sitten hän
hyväilee meitä ja antaa meille lyijykynän ja paperia. Ja se on kauhean
hauskaa. Mutta ei hän minua enää pane nurkkaan. Sillä minä olen jo
pikku nainen ja pikku naisia ei panna nurkkaan.

Liisi ja Ulla sanovat, että minä olen kauhean lapsellinen, mutta he
eivät näe, mitä minun sydämessäni piilee. Enkä minä osaa sitä kertoa
tässä memoraalissanikaan, sillä minä en osaa niin hyvin kirjoittaa kuin
tahtoisin. Sanat juoksevat pakoon, kun niitä tahtoisi panna paperille
aivan kuin pienet kananpojat, joista minä niin paljon pidän.

Äiti on äiti enkä minä voi hänestä mitään kirjoittaa, sillä hän on niin
rakas, ettei kukaan ole niin rakas.

Martta on hyvin kiltti ja hemmottelee minua. Mutta hän ei ole niin
kaunis kuin Minna, joka on Ulrik Schöringin rouva ja asuu nyt
Kaunialassa.

Liisi on Helsingissä ja on minun mielestäni vähän olevinaan. Saa nähdä
tuleeko Ullastakin samanlainen nyt, kun hän on koulussa. Isot tytöt
ovat usein ollakseen ja se on ikävää, sillä se loukkaa heidän nuorempia
sisariaan.

Meillä ja Harjulan lapsilla on nykyään koulu. Se ylioppilas, joka oli
apulaisena isossa pappilassa, kun rovasti-setä oli sairas, opettaa
meitä. Emma ja minä luemme yhdessä ja Kaarlo ja Mikko ja Niemelän Lea.
Minusta ei ole hauska lukea, mutta minä en tahdo jäädä laiskanläksylle,
ja siksi minä luen ahkerasti. Mutta Mikko on hirveän laiska ja
ylioppilas repii tukkaansa, kun hän laskee kaikki laskut päin mäntyä
ja väittää, että Jakobilla oli kolmekymmentä poikaa. Pelkään, että hän
lopulta tulee kaljupäiseksi, ja se olisi ikävä, sillä hänellä on kaunis
vaalea tukka.

Ylioppilaan nimi on Elias.

Koulua pidetään meidän lastenkamarissa ja Martta on aina niin iloinen,
kun ylioppilas tulee. Hän luulee, etten minä huomaa sitä, sillä isot
ihmiset luulevat aina, että heidän nuoremmat sisarensa ovat vailla
silmiä ja korvia. Mutta me näemme paremmin kuin he luulevat, vaikka
olemme niin hienotunteisia, ettemme puhu siitä kenellekään, ei edes
äidille eikä Minnalle.

Eilen äiti ja minä olimme Kaunialassa. Kristiina täti oli siellä myös.
Hän muutti Taavan luo asumaan, mutta Ulrik ja Minna kävivät hakemassa
hänet takaisin Kaunialaan, ja nyt on Kristiina tädillä tietysti paljon
parempi ja hauskempi. Minulla on aina niin hauska Kaunialassa. Siellä
on niin paljon kauniita, vanhoja huonekaluja ja muistoesineitä. Ja
minusta tuntuu aina siellä, että nimeni on Lotti Schöring eikä Lotti
Sand.

Äiti ja Kristiina täti ja Minna istuivat juomassa kahvia ja minä
katselin kukkapöydän takana kuvia. Ja Ulrik tuli nopeasti sisään ja
sanoi: -- Arvatkaapa uutista?

-- Onko Bismarck kuollut? kysyi Kristiina täti. Kristiina täti ei siedä
Bismarckia, mutta Ulrik pitää hänestä, ja he kiistelevät usein. -- Ei,
sanoi Ulrik, ei tämä kuulu politiikkaan. -- Fred Hassel aikoo mennä
naimisiin. Tässä on kutsukortti häihin.

-- Oh, huusivat kaikki, ja Minna kysyi: -- Nooranko kanssa?

-- Oikein arvattu, sanoi Ulrik. -- Sehän on hauska, sanoi Minna. Fred
Hassel on sinun ystäväsi, ja Noora on minun ystäväni. Olen iloinen,
että Mark saa äidin.

Mutta Ulrik ei näyttänyt iloiselta.

-- Noora on liian nuori äitipuoleksi, sanoi hän.

-- Hassel rukka, Mark rukka, sanoi Kristiina täti.

Äiti ei sanonut mitään, mutta minusta näytti, että hän mielellään olisi
sanonut samaa.

-- Rakas täti, Noorahan on niin suloinen, sanoi Minna.

-- Noora on Alma Örnfeltin tytär ja Elviira Kemellin sisarentytär. Ja
siinä suvussa hallitsee vain oma itse.

Mutta silloin äiti huomasi minut ja sanoi:

-- Lotti kulta, mene katsomaan unohtuiko äidin käsityöpussi Kristiina
tädin kamariin.

Käsityöpussi ei tietenkään ollut siellä. Mutta minä en edes mennyt
siitä ilmoittamaan, vaan istuin Kristiina tädin keinutuoliin ja odotin,
kunnes tulisivat minua hakemaan. Tiesinhän minä, että käsityöpussi oli
veruke. Minä itkin vähän ajatellessani Markia. Olisi kauheata saada
äitipuoli. Henrikillä on myös äitipuoli ja senvuoksi hän ei viihdy
kotonansa. Tästä lähtien en enää koskaan pahastu, kun Mark kiusaa minua
ja väittää, että Mosse katsoo kieroon ja ontuu.

Markista en olekaan vielä kertonut. Hänellä ei ensin ollut mitään
isää, mutta sitten setä Hassel ilmestyi ja sanoi, että Mark on hänen
poikansa. Setä Hassel on hyvä ja paksu ja rikas ja aikoo perustaa
tehtaan. Hän oli Saksassa syksyllä, ja silloin Mark kävi Ullan ja minun
kanssani Minnan koulua. Mutta pian Mark lähtee Berliiniin setä Hasselin
kanssa.

Mosse naukuu oven takana. Se tahtoo sisään. Ja nuket ovat unisia, kun
kello on seitsemän. Minä en jouda enää kirjoittamaan memoraalejani.



KYMMENES LUKU.


Ulla on asunut tätien luona jo pari kuukautta. Hän saattaa jo nukkua
illoin itkemättä pielustaan märäksi koti-ikävästä. Hän ei enää kätkeydy
hämärissä johonkin soppeen, josta voi nähdä tähtitaivaan ja kuun, saman
kuun, joka luo kelmeätä valoaan Keinumäen harjalle ja lystikkäihin
kelohonkiin notkoissa. Hän on kirjoittanut kotiin katkeria, epätoivon
purkauksia, joita ei ole koskaan lähetetty, ja tyhjiä, arkipäiväisiä
kirjeitä, jotka ovat saapuneet perille ja joista äiti on lukenut rivien
välistä pikku tyttönsä kaipauksen ja ikävän.

Mutta vähitellen on kalvava kaipaus ja turvattomuuden tunne kadonnut
niin, että Ulla itse tuskin huomaakaan, milloin hän on ruvennut
pitämään tätilää kotinaan. Kouluelämä alkaa viehättää, luvut herättävät
harrastusta, toverit miellyttävät. Tietysti ei koko maailmassa ole
toista Pikkupappilan veroista paikkaa, ja varsinkin illoin voi
koti-ikävä vallata mielen yhtä voimakkaasti kuin alkuaikoina. Mutta
hän ei enää ole kalpea ja hiljainen, hän nauraa ja puhelee entiseen
tapaansa, kuvittelee ihmeellisiä elämyksiä ja rakastaa ihmisiä.

Rakel ja Ulla nukkuvat samassa huoneessa. Ullasta se tuntui ikävältä,
hän ei olisi suonut Rakelin kuulevan, kun hän itkee öisin. Hän painaa
kasvot pielukseen ja puree lakanaa, ettei kuuluisi nyyhkytyksiä. Rakel
ei ole sellainen, jolle näyttää kyyneleitään.

Rakel on Ullaa vuotta vanhempi. Hänen tukkansa on hyvin vaalea ja
päättyy pieneen, kapeaan saparoon niskassa. Hänen ihonsa on kalpea
ja silmänsä haalean siniset. Hän on laiha ja soukka niinkuin lapsi,
joka ei ole saanut riittävästi ravintoa. Ullan mielestä hän muistuttaa
silakkaa, suolaista, hiukan käpertynyttä silakkaa. Silmissäkin on
jotain kalamaista, toinen silmä katselee hiukan syrjään. Rakelin hame
on ruskeanharmaata kangasta, se on aivan suora kauluksesta liepeeseen
ja napitettu edestä.

Ullalle sanoo Rakel jonkinlaisella ylpeydellä, että hänen äitinsä ei
koskaan vaatettaisi häntä samalla lailla kuin maailman lapset ovat
vaatetetut. Ja hän ihmettelee kovin sitä, että Ullan hameessa on
koristuksia, vaikka hän on papin tytär.

Mutta Ulla hienostaan epäilee Rakelin vilpittömyyttä tässä asiassa. Hän
on huomannut Rakelin ihailevan kauniita pukuja, koruja ja hepeniä.

Senvuoksi, kun Rakel keittiössä astioita pestessään kysyy Ullalta,
onko hänen äitinsä suruton, koska Ullalla on kaksi rimpsua hameessaan,
vastasi Ulla kiivaasti:

-- Äidillä on kyllä suruja niinkuin muillakin ihmisillä, mutta hän on
sanonut meille, että tulee heittää surunsa Herran haltuun. Ja senvuoksi
äiti on aina iloinen ja ystävällinen kaikille.

Johanna täti katsahti lieden luota pitkään Ullaan.

-- Sinä tiedät kyllä, mitä minä tarkoitan, sanoi Rakel koroittaen
hiukan ääntään, joka tavallisesti oli matala ja nöyrä.

Mutta silloin Johanna täti sanoi kipakasti:

-- Mene noutamaan maitoa ruokasäiliöstä eläkä lörpöttele asioita, joita
et ymmärrä.

Ulla istuutui puulaatikolle ja pyyhki salaa kyyneleen silmästään. Hänen
mieltään karvasteli se, että Rakel arvosteli äitiä, hänen omaa rakasta
äitiään. Eihän Jumala ole missään sanonut, että ihmisten tulee pukeutua
rumasti.

Kun Rakel toi maidon sisään, ojensi hän Ullalle kätensä.

-- Toivon, etten ole loukannut sinua, Ulla. Suo anteeksi, jos puhuin
sopimattomasti.

Sellainen oli Rakel. Nöyrä ja alistuvainen, ei hänelle voinut olla
suutuksissaan. Mutta sittenkään ei Ulla hänestä pitänyt. Ja Johanna
täti, jolla oli niin tarkka silmä, oli sen huomannut.

-- Sinulla on kova ja taipumaton sydän, Ulla, sanoi hän.

Ulla huokasi. Täti oli kai oikeassa. Ihmeellistä, miten paljon
pahoja ominaisuuksia häneen oli tullut, senjälkeen kuin hän läksi
Pikkupappilasta. Johanna täti sanoi usein, että kaikilla ihmisillä on
paha tahto ja että maailma on synninlaakso. Kotona Pikkupappilassa oli
taivas niin lähellä, tuntui siltä, ettei ollut lainkaan vaikeata olla
hyvä.

Sunnuntaiaamulla meni koko talo kirkkoon. Ulla ja Rakel istuivat tätien
keskellä. Ullan varpaita paleli, hän kopisti niitä salaa kirkonpenkkiä
vasten, mutta sai moittivia katseita Rakelilta, joka itse istui suorana
päätään kääntämättä. Ullaa väsytti usein. Kirkkoherra ja kappalainen
saarnasivat kumpikin niin pitkästi ja viisaasti, että hänen oli vaikea
pitää ajatuksensa koossa ja seurata saarnaa.

Oi, kotona, vanhassa rapatussa kivikirkossa oli aivan toisenlaista.
Valkohapsinen rovasti puhui niin yksinkertaisesti, isä oli kylläkin
monesti vaikeatajuinen, mutta häntä kuunteli silti mielellään, koska
hän oli isä. Tuntui vieraalta istua siinä tätien keskellä, vanhat tutut
virret kaikuivat kylminä, näiden sanat olivat kuolleita kirjaimia. Ja
koko ajan Rakel vartioi häntä. Rakel ei koskaan haukotellut kirkossa --
jaksoipa vielä iltapuolella mennä iltajumalanpalvelukseen Johanna tädin
kanssa.

Oli hiljainen sunnuntaiaamu. Sofia täti nukkui vielä, hän lepäsi
mielellään lupapäivinä kauan. Johanna täti puuhaili keittiössä Rakelin
avustamana, ja Agata täti kasteli kaktuksiaan. Ilma oli puhdas
ja talvikirkas. Ulla ikävöi ulos raittiiseen luontoon. Kenenkään
huomaamatta hän pukeutui ja livahti ulos.

Aamu oli aikainen, siellä täällä kurkistivat uutimien takaa uneliaat
kasvot, piikatytöt astuivat kannu käsivarrella maitokauppaan --
muutoin olivat kadut tyhjät. Ullan askeleet veivät harjulle kaupungin
taakse. Sinne hän oli jo kauan ikävöinyt. Sofia täti tahtoi, että
jompikumpi tytöistä tuli mukaan, kun hän lähti tavanmukaiselle
kävelykierrokselleen kaupungin ympäri. Harjulle hän ei halunnut, hän
tahtoi tavata tuttavia, vaihtaa sanasen siellä, toisen täällä. Hänhän
oli koko kaupungin tuttu.

Oli ihanata kerrankin kulkea vain omien ajatusten kävelytoverina.
Kaupunki jäi taakse -- tuolla, oi tuolla kutsui tumma metsä. Pappilan
torppien kohdalla erkani kapea poljettu tie valtamaantiestä. Ulla läksi
sitä seuraamaan. Syvälle, hiljaiseen, tuuheaan metsään. Hänen kurkkuaan
kuristi, -- ilo, ikävä -- kostutti silmät. Hän kietoi käsivartensa
hoikan männyn ympäri, painoi otsansa runkoon.

Ja metsän helmasta kulkeutui suhina, se puhui samaa kieltä kuin rakas
tuttu kotimetsä Pikkupappilassa.

Tien ylitse loikki nopsa, valkoinen jänis. Ulla nauroi sille, ja sitten
hän lauloi aivan kuin kotona, omassa metsässään:

Sa riida ma reena, su lang lang lang. --

Se oli sanaton laulu, vailla määrättyä säveltä. Riemukkaan mielen
ilmaus -- ei muuta. Ullalle se merkitsi kaiken olevaisen unhotusta
-- hän oli yhtä puitten ja taivaan kanssa, yhtä valkoisen lumen ja
tirskuvien pikkulintujen kanssa. Osa luonnosta -- pieni, onnellinen
olio.

Mutta nyt kajahti kaupungista kirkonkellojen kutsu. Niiden kumea ääni
vaikutti mahtavasti tumman, juhlallisen metsän keskellä. Ulla muisti
äidin opettaman laulun.

    Kellot kaikuu,
    kellot temppelin.
    Nyt on Herran pyhäpäivä,
    päivä parahin.

Ja silloin hänen mieleensä syttyi harras halu päästä korkeiden holvien
suojaan, urkujen pauhinaan ja virrenveisuuseen.

Maaliskuun aurinko oli jo kohonnut pilvettömälle taivaalle. Ullan
askeleet olivat kevyet, hän hyräili hiljaa metsätietä astuessaan.

Kas, tuossa kohosi kirkko korkeana, sunnuntaisena, se tuntui nyt niin
läheiseltä.

Jumalanpalvelus oli alkanut. Ulla astui varpaisillaan ylös lehterille.
Tuttu virsi kajahti vastaan:

"Kuin lentää lintunen, pesäänsä pääskynen."

Ulla pani kätensä ristiin ja lauloi mukana. Virsikirjaa hän ei
tarvinnut, hän osasi sanat ulkoa, sitä oli niin usein laulettu kotona
hartaushetkinä.

Vieras kirkko ei enää ollut luotaan työntävä, se oli pesä pienelle,
ikävöivälle sielulle, lämmin, siunattu pesä, Herran esikartano.

Ja kaikki ihmiset olivat jälleen hyviä. Maailma ei ollutkaan
synninlaakso, Johanna täti oli väärässä -- yrttitarha se oli, Jumalan
ihana yrttitarha, jossa Hän itse vaali taimiaan hellin käsin.

Kun Ulla palasi kirkosta, olivat tädit jo kotona. He istuivat
kahvipöydän ääressä niin ankaran ja vakavan näköisinä kuin ihminen
ylipäänsä saattaa olla höyryävä kahvikuppi kädessään.

Sofia täti asetti kuppinsa pöydälle ja kysyi tuimasti:

-- Mistä sinä tulet?

Agata tädin ääni oli lempeämpi.

-- Miksi et tullut aamiaiselle?

Mutta Johanna täti oli ankarin.

-- Miksi et tullut kirkkoon?

-- Tulen juuri kirkosta, vastasi Ulla.

-- Nyt et puhu totta, kivahti Sofia täti, Rakel näki sinun aamulla
kävelevän harjulle päin.

Ulla heitti katseen Rakeliin. Tämä ei ensi kertaa kielinyt
huonetoveristaan tädeille. Joskus tuntui melkein siltä, kuin hän
vakoilisi Ullaa.

Rakel punastui.

-- Satuin katsomaan ulos ikkunasta, kun menit ulos ja käännyit harjulle
päin, sanoi hän jurosti.

-- Olen pahoillani, että olet epärehellinen, Ulla, sanoi Agata täti.
Hän näytti tosiaan oikein surulliselta.

Ulla katseli miettiväisenä tätejään. He olivat todella suutuksissa.
Saattoiko heille kertoa? Saattoiko sanoa, että hän halusi joskus
olla yksin, että hän tahtoi olla vapaa voidakseen elää omassa
ajatusmaailmassaan?

Ei, he eivät häntä ymmärtäisi. He eivät ylimalkaan ymmärtäneet nuorta
mieltä.

-- Olin kyllä harjulla, sanoi hän vapisevin huulin. Kuulustelu loukkasi
hänen sieluaan, joka vielä vastikään oli liidellyt korkeuksissa. --
Sitten menin kirkkoon.

-- Miksi et tullut meidän penkkiimme? jatkoi Sofia täti tutkintoa.
Tiedäthän, että me joka sunnuntai istumme samassa paikassa,
saarnatuolista vasemmalla, kolmannessa penkkirivissä.

Ulla päätti puhua.

-- Istun mieluummin yksin kirkossa. Olin lehterillä.

Tädit katsoivat toisiinsa sanattomina. Rakel seisoi silmät selällään
hämmästyksestä.

Viimein Sofia täti puuskahti:

-- En ole mokomaa kuullut!

Mutta Johanna täti sanoi päättävästi:

-- Antakaa lapsen olla. Me emme voi panna hänelle siteitä Herran
huoneessa. Tästä lähtien saat mennä yksin kirkkoon, milloin haluat,
Ulla.

Ullan päähän juolahti rohkea ajatus kiertää käsivartensa Johanna tädin
kaulaan ja syleillä häntä kiitokseksi. Mutta se olisi tietysti ollut
tädin mielestä hassahduksen oireita.

Mutta hänen silmänsä hohtivat kiitollisuutta, kun hän niiaten lausui:

-- Kiitos, rakas täti.

Johanna täti nyökkäsi nyreästi.

-- Mene nyt keittiöön syömään, panin aamiaisesi uuniin lämpiämään.

Ullan syödessä oli tädeillä vuoron perään asiata keittiöön. Sofia
täti tuli kysymään, eikö hän halunnut kuivia sukkia. Jalat olivat
ehkä kastuneet hänen harjulla käydessään. Johanna täti pani hänen
lautaselleen ylimääräistä herkkua, kanelissa ja inkiväärissä keitettyjä
omenia. Agata täti taputteli häntä hartioille ja pisti hänen kouraansa
tötterön Tanskan kuninkaan rintakaramellejä, joita hän aina säilytti
piironginlaatikossaan.

Rakel seisoi Ullan vieressä hänen syödessään ja katseli häntä
taukoamatta. Kun tädit olivat kadonneet keittiöstä, kysyi hän matalalla
äänellä:

-- Kuinka uskalsit sanoa tädeille tuota?

-- Mitä tarkoitat?

-- Kuinka uskalsit sanoa, että tahdot olla yksin kirkossa?

Rakelin kasvot ilmaisivat epäluuloa ja ihmettelyä.

Ulla katseli häntä, ja samalla hänelle selvisi se erikoisuus, mikä
Rakelin olennossa aina oli häntä oudostuttanut. -- Rakel oli pelkuri,
hän pelkäsi puhua totta.

-- Etkö sinä sitten olisi kertonut sitä? kysyi Ulla.

-- En koskaan, en olisi uskaltanut. Olisin keksinyt jonkun verukkeen,
minkä tahansa.

-- Minä pelkään tätejä, jatkoi hän. Pelkään heitä kauheasti. Olen
sitäpaitsi aina pelännyt. Isäni on kova mies, äiti ja me lapset, elämme
alituisessa pelossa hänen vuokseen. Olen pienestä pitäen oppinut
salaamaan ja teeskentelemään.

-- Mutta silloinhan olet epärehellinen, sanoi Ulla vilpittömästi.

Rakel hätkähti ja katsoi hätäisesti Ullaan. Sitten hän punastui korvia
myöten.

-- Sinä olet typerä, tiuskasi hän. Minähän vain laskin leikkiä. Ja nyt
menet tietysti kielimään tädeille.

-- Sen asian hoidat sinä paremmin, arveli Ulla kylmästi.

Mutta sitten hänet valtasi sääli. Rakel parka, mahtoi olla hirveätä
aina pelätä ja teeskennellä.

-- Me puhumme aina totta kotona, sanoi hän enemmän itselleen kuin
Rakelille.

Toinen naurahti katkerasti. -- Miksi ette puhuisi? Eihän teidän
tarvitse mitään pelätä. Mutta minä olen täällä tätien kasvattina. Jos
he ovat tyytymättömiä minuun, lähettävät he minut kotiin. Ja tiedätkö,
minkälaista minun kodissani on? Köyhyyttä ja puutetta, kahdeksan lasta
ja isä, joka -- -- --

Hän sulki äkkiä suunsa ja katsoi Ullaa arasti.

-- Joskus vihaan koko maailmaa, puhui hän edelleen kiihkeästi. Vihaan
tätejä, vihaan kotiani, sinuakin vihaan, koska tädit pitävät sinusta
enemmän kuin minusta. Täällä olen elänyt heidän kasvattinaan, heidän
palvelijanaan. Olen lukenut heidän tahtonsa silmistä kuin koira, olen
palvellut heitä kuin orja, ollut nöyrä ja matelevainen. Olen vain
viisitoistavuotias, mutta elän vanhan ihmisen elämää. Minulta vaaditaan
nöyryyttä ja kiitollisuutta joka hetki, ja minä olen kiitollinen,
kiitollinen ja nöyrä. Sitten yhtäkkiä tulet sinä tänne, sinä Ulla, sinä
et mielistele, sinä puhut suusi puhtaaksi, naurat ja lasket leikkiä,
täti Johannallekin. Sinä et pyri heidän suosioonsa, ja kuitenkin he
rakastavat sinua. Miksi? Sitä olen usein pohtinut.

Ulla oli kuunnellut toisen puheryöppyä hämillään ja neuvotonna.

-- Minähän olen heidän sukulaisensa, sopersi hän avutonna.

Rakel pudisti päätään.

-- Ei se ole yksin syynä. Minä en käsitä sitä, jatkoi hän väsyneesti.
Lopulta kai käy niin, että pitävät sinut ja hylkäävät minut.

Ullan mieli kävi apeaksi. Aamun valkeat, kirkkaat ajatukset tuntuivat
loittonevan. Oliko maailma sittenkin vain synninlaakso?

-- Mitä tuijotat? kysyi Rakel kärsimättömästi.

Ulla nousi lähteäkseen. Rakel asettui hänen tielleen.

-- Minne menet? Kielimäänkö?

-- Ole huoleti, en aio kertoa kenellekään.

Rakelin ilme oli äkkiä muuttunut. Hän oli taas entinen nöyrä,
mallikelpoinen Rakel.

-- Lupaa, ettet kerro koskaan, et ainoallekaan ihmiselle, mitä nyt olen
puhunut, pyysi hän. Olin hullu. Tulen välistä sellaiseksi. Oi päätäni,
pääparkaani!

Hän heittäytyi tuolille, laski päänsä pöydälle ja purskahti kyyneliin.
Hänen itkunsakin oli rakelimaista, hiljaista, katkeraa, salattua itkua.

Ulla seisoi tyrmistyneenä vieressä, noin hän ei ollut kuullut kenenkään
itkevän. Hän kosketti arasti Rakelin olkapäätä.

-- Älä, älä, Rakel, älä itke.

Rakel torjui hänen kätensä, nousi nyyhkyttäen ja poistui keittiöstä
nenäliina silmillä.

Ulla katseli tummunein silmin hänen jälkeensä.

Tämä oli surua. Todellista, syvää surua.

Rakel rukka. Hänelle täytyi olla hyvä.



YHDESTOISTA LUKU.


Vaava Lundin isä oli kaupungin mahtavin mies. Vaava oli täysin
tietoinen perheensä vallitsevasta asemasta. Kun hän liikkui kadulla,
lepäsi hänen pikkusievillä kasvoillaan vakava varmuus siitä, ettei
kaupungissa ollut toista hänen vertaistaan tyttöä. Hän tiesi, että
jokainen pesumummokin pienessä kaupungissa, tunsi "pormestarin Vaavan"
ja tämä tietoisuus antoi hänen astunnalleen erikoisen poljennon.

Koulutoverit ihailivat häntä. Pikkuporvarien ja käsityöläisten tyttäret
olivat onnelliset, jos pormestarin Vaava joskus suvaitsi pistää kätensä
heidän kainaloonsa. He ihailivat hänen somia pukujaan, hänen hienoja
hattujaan ja ennen kaikkea hänen kotiaan, valkoista pormestarintaloa
puutarhoineen, huvihuoneineen. Tyttöjen rohkeimpia unelmia oli päästä
Vaavan luo vieraisille. Pormestarinna oli ylpeä ja arvostaan pitävä
nainen, joka ei avannut kotiaan kenelle tahansa. Mutta ne tytöt, joita
Vaava kulloinkin erityisesti suosi, sekä kaupungin arvohenkilöitten
tyttäret kutsuttiin säännöllisesti Vaavan nimi- ja syntymäpäiville,
ja kerran vuodessa, joulun pyhinä, tanssittiin pormestarin suuressa
salissa. Silloin tuli vieraita aina lähikaupungista, ja näistä
tanssiaisista uneksittiin monta viikkoa aikaisemmin, ja jälkeenpäin
mistä riitti keskustelua yhtä kauan.

Pientä, arkaa Rakelia Vaava kohteli ylimielisen suojelevasti. Rakel
oli tuollainen nöyrä, palveleva olento, jota saattoi juoksuttaa
milloin tahansa ostamaan karamelleja tai leivoksia, kun koulussa tuli
makeisnälkä. Sitäpaitsi oli viisainta pysyä hänen kanssaan hyvissä
väleissä, saattaisihan tapahtua, että hän kielisi Sandin neideille.
Ja Vaavan omallatunnolla oli monta pikkuseikkaa, joista hän ei olisi
suonut tiedon kulkeutuvan opettajien tai vanhempien korviin. Rakelille
saattoi silloin tällöin lahjoittaa kauniin kiiltokuvan, värillisen
silkkinauhan tai pienen hajuvesipullon. Hän oli niistä kiitollinen ja
Vaavalle uskollinen.

Mutta Ulla Sandiin ei Vaava oikein tiennyt miten suhtautua. Ensi
näkemältä hän oli tehnyt aivan mitättömän vaikutuksen. Tuollainen
ujo, vaatimattomasti puettu maalaistyttö -- hänet kai saattoi kuitata
jollakin suosiollisella päännyökkäyksellä. Tosin hän oli Sandin neitien
veljentytär ja siis tavallaan tärkeä henkilö, mutta järkevintä oli
alusta alkaen sijoittaa hänet oikeaan paikkaan -- Keskinkertaisten
luokkaan.

Vaava Lund oli näet jakanut koulun oppilaat kolmeen eri luokkaan:
Huomattaviin, Keskinkertaisiin ja Mitättömiin. Huomattavia olivat
tohtorin pitkä, hoikka Elsa, Helena West, postimestarin Ninni, jolla
oli kaksi komeata veljeä, sekä muutamat muut arvohenkilöiden tyttäret.
Heihin luettiin myös Hilma Raatikainen. Hän oli vain maakauppiaan
tytär lähiseudulta, etevä ja lahjakas. Hänen puoleensa Vaava kääntyi,
kun vaikea aine oli kirjoitettava tai maisteri Mennander oli antanut
laskennossa erikoisen visaisia tehtäviä.

Keskinkertaisten luokkaan luettiin Sissi Järvinen, Manja Telegin,
kelloseppä Hartosen Tehilla sekä Rakel. Ja näiden joukkoon arveli Vaava
voivansa sijoittaa Ullankin. Sillä Mitättömiin ei häntä kuitenkaan
opettajien sukulaisena voinut lukea.

Mitättömät olivat kilttejä, vaatimattomia tyttöjä, enimmäkseen
pikkuporvarien ja työläisten lapsia. He ihailivat ja palvoivat
Huomattavia ja tunsivat tarkoin asemansa koskaan pyrkimättä rajojen
yli. Sitävastoin käytiin Huomattavien ja Keskinkertaisten välillä
hiljaista taistelua. Joskus saattoi joku Keskinkertainen keikahuttaa
itsensä Huomattavien luokkaan, jonne hänet hyväksyttiin jonkun
erikoisen onnenpotkauksen johdosta.

Keskinkertaiset vastaanottivat Ullan mielihyvällä piiriinsä. Heidän
johtajansa, Tehilla Hartonen, älykäs, pirteä tyttö, huomasi heti, että
tulokas oli arvokas lisä heidän joukkoonsa.

Kun Ullan aine ensi kerran luettiin ääneen luokalla, ja opettaja
siitä kiitellen huomautti, että Ulla Sandin aine oli paras, mitä
koulussa pitkään aikaan oli kirjoitettu, pöyhistelivät Keskinkertaiset
aivan kuin jokainen heistä itse olisi sen aineen kirjoittaja. Mutta
Huomattavien leirissä syntyi levottomuutta. Ja Vaava Lund alkoi
aprikoida, oliko hän mahdollisesti erehtynyt uuden oppilaan suhteen.

Tämän jälkeen Keskinkertaiset ylvästelivät uudella jäsenellään, ja
Huomattavat vihjailivat Ullalle, että hän oikeastaan saattoi kohota
heidän piiriinsä. Tohtorin Elsan äiti oli aikoinaan tuntenut Anna
Schöringin, ja kun Agata täti pormestarinnan syntymäpäivillä oli
laveasti selvitellyt veljensä perhesuhteet ja sukulaisuudet, huomautti
pormestarinna tyttärelleen, että hän saattoi kutsua pikku Ulla Sandin
joskus luokseen. Tyttö oli kiltin ja herttaisen näköinen.

Mutta Ullaa ei tämä kunnianosoitus musertanut, kuten olisi luullut.
Vaava Lund ei hänestä ollut erikoisen mielenkiintoinen. Hänen hattunsa
ja somat pukunsa olivat Ullalle ilmaa. Vaava itse oli hänen mielestään
sievä nukke vain.

Rakel ihmetteli Ullan suhtautumista Vaavaan.

-- Miksi sinä et pidä Vaavasta? uteli hän miltei kateellisesti.

-- Hän on ikävä.

-- Vaavako ikävä!

Sitä ei Rakel koskaan ollut tullut ajatelleeksi.

-- Hänhän juttelee melkein aina ja osaa kertoa niin paljon huvittavia
asioita.

-- Minua ne eivät huvita, selitti Ulla. Hänellä ei ole rahtuakaan
mielikuvitusta. Ja sitä paitsi hän on ilkeä. Hän nauraa maisterille
ja pilkkaa neiti Pfefferin kuluneita vaatteita. Sellainen on minusta
plebeijimäistä.

Rakel tuijotti sanatonna Ullaan. He olivat juuri lukeneet Rooman
historiaa ja opettaja oli selittänyt patriiseja ja plebeijejä erottavaa
syvää kuilua.

Sanoa Vaava Lundia plebeijimäiseksi? Häntä -- pormestarin tytärtä, joka
tavallisen ihmisen käsityksen mukaan oli patriisi jos kukaan!

Ulla oli tosiaan sanomattoman koppava ja ollakseen.

Joku Keskinkertaisista oli kuullut Rakelin ja Ullan sananvaihdon, ja
pian kulkeutui ihmeellinen juttu aina Huomattavien korviin. He olivat
vimmoissaan ja vaativat Ullaa tilille.

-- Eikö teistä sitten ole plebeijimäistä, toisin sanoen alhaista,
pilkata köyhiä ja vanhoja? kysyi Ulla rauhallisesti. Meillä kotona
ainakin opetettiin niin.

Tytöt olivat hämillään. Tohtorin Elsa väänsi helmisormustaan ja katseli
neuvotonna Vaavaa, joka hehkuvin poskin istui ikkunalla takoen seinää
pienillä, somilla jaloillaan.

-- Etkö sitten koskaan itse naura toisille? kysyi Ninni terhakasti.

Ulla mietti.

-- Köyhille ja vanhoille en koskaan ole nauranut, mutta typerille
kyllä, virkkoi hän hitaasti. Ja oikeastaan se ei ole sen parempaa,
lisäsi hän vilkkaammin.

Hän mietti vielä hetkisen, sitten hän astui Vaavan tuo.

-- Suo minulle anteeksi, Vaava.

Vaava keikahutti sievää ruskaansa, eikä ollut näkevinään Ullan
ojennettua kättä.

-- Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, tokaisi Tehilla
Hartonen.

Tytöt purskahtivat nauruun. Vaavakin naurahti.

Hän hypähti alas ikkunalaudalta, pisti käsivartensa Elsan kainaloon ja
lausui olan takaa huolimattomasti Ullalle.

-- Minusta on yhdentekevää, mitä ajattelet, en kanna sinulle siitä
kaunaa. Saat mielelläsi syntisi anteeksi.

Seuraavana päivänä sanoi Helena West Ullalle, kun he molemmat juoksivat
alas koulunportaita:

-- Ole hyvä ja tule meille tänään iltapuolella. Se olisi niin hauskaa.

Ulla kiitti mielissään ja hiukan ihmetellen. Helena West oli orpo ja
asui setänsä, apteekkari Westin luona. Tämä oli pitkä, jäykkä herra,
jonka tuuhea poskiparta ja iso, vino nenä aina olivat herättäneet
Ullassa vilpitöntä kunnioitusta. West oli vanhapoika, taloutta
hoiti hänen äitinsä, pieni, sileätukkainen, litteäkasvoinen mummo.
Apteekkarinväki eli hiljaista, eristettyä elämää. Apteekkari itse otti
kyllä osaa kaupungin herrojen whistiseuraan ja piti silloin tällöin
kutsujakin, mutta vanhaa rouvaa ei näkynyt muualla kuin kirkossa ja
lähetysompeluseurassa. Harvoin Helena kutsui luokkatovereitaan kotiinsa.

Ulla oli kuvitellut Helenan kotia kolkoksi, jonkinlaiseksi
luostariksi, jossa ankara isoäiti istui mykkänä kutomassa sukkia
pakanoille, ja apteekkari käyskenteli huoneesta toiseen toruskellen
apteekkiapulaisiaan ja Helena rukkaa.

Hiljaista ja äänetöntä apteekkitalossa olikin. Kaikki Westit olivat
harvapuheisia ja lausuivat sanottavansa matalalla äänellä. Mutta
kolkkoa ei siellä ollut, vaikka vieras ehdottomasti hiljensikin ääntään
ja astui varovasti, jottei askelten kopina häiritsisi hiljaisuutta.
Vanha isoäiti istui pehmeässä, korkeaselkäisessä nojatuolissa kuten
isoäidin tuleekin, ja vanha kurttuinen palvelija kepsutteli toimekkaana
kahvipöydän ääressä.

Helenan huone oli ihastuttava. Ikkunan edessä oli pieni kukkapöytä
kukkineen, nurkassa kaappi, jossa säilytettiin kaikki hänen lelunsa,
varmaankin siitä asti kuin hän oli pieni kapalovauva. Siinä oli pieniä
koiria ja porsliinikissoja, oli somia lippaita ja helmirasioita, pelejä
ja värilaatikoita. Helena ei tietysti koskaan ollut särkenyt mitään
lelua. Ja kyllä Lotti olisi ihastunut nähdessään Helenan nukkekaapin.
Se oli varmasti yhtä hyvässä kunnossa kuin sinä jouluna, jolloin
joulu-ukko oli sen hänelle lahjaksi tuonut. Nuket istuivat suorina
pitkin seiniä, pöytäkalustot olivat ehjinä pienillä hyllyillään,
huonekalut sirot ja moitteettomat.

Ulla hymyili.

-- Ollapa Lotti täällä, sanoi hän, tällaista nukketaloutta hän ei ole
voinut uneksiakaan.

-- Kuka on Lotti?

Tietysti Ullan nyt täytyi kertoa Lotista ja Mossesta ja koko
Pikkupappilan väestä, pikkupojista ja Martasta ja Liisistä, joka aina
vain luki ja aikoi tulla hirveän oppineeksi, melkein kuin miehet.

Ja lopuksi hän jutteli Markista, joka rakasti viuluaan enemmän kuin
mitään muuta, ja joka oli saanut äitipuolen.

Helena kuunteli, kuunteli ja pyysi lisää.

-- Kerro vielä. Sinä juttelet niin hauskasti. Katso, minulla ei koskaan
ole ollut veljiä eikä sisaria. Isäni ja äitini kuolivat, kun vielä olin
aivan pieni. Olen elänyt täällä, tässä vanhassa talossa isoäidin ja
sedän kanssa, niinkauan kuin muistan.

He istuivat talvi-illan hämärässä käsi kädessä. Takassa paloi hiljainen
hiillos, he katselivat sen hehkua, ja molemmista tuntui, kuin he nyt
vasta olisivat nähneet toisensa ensi kerran.

-- Kirjoitatko sinä runoja? kysyi Helena kuiskaten.

Ulla hymyili hämillään.

-- Miten sen arvasit?

-- Minusta vain tuntui siltä. Minäkin kirjoitan joskus. Eilen sepitin
laulun. Tahdotko kuulla sen?

    Oi, kuin tuntuu katkeralta tää,
    kun ei ole ketään ystävää.
    Kaiho täyttää syömmen ainiaan,
    rauhaa, lepoa ei milloinkaan.

-- Laulan sen samalla nuotilla kuin "Mustalaiseks olen syntynyt". Se
käy aivan hyvin.

Hän hyrisi hiljaa laulunsa.

-- Se on hyvin kaunis, kiitteli Ulla. Mutta eikö tohtorin Elsa ole
ystäväsi? Minä luulin niin.

-- Ei, hän on Vaavan ystävä. Minulla ei tähän asti ole ollut
ainoatakaan ystävää.

Ullan sydän hypähti somasti rinnassa. Helena sanoi niin tarkoittavasti
"tähän asti". Hän olisi mielellään kysynyt, pitikö Helena häntä
ystävänä, mutta ujosteli.

-- Oletko kirjoittanut paljon runoja? kysyi Helena.

-- Onhan niitä pieni vihkonen.

-- Tuo ne kouluun maanantaina, minun luettavakseni.

Ulla lupasi. -- Mutta sinä et saa niille nauraa.

-- Oletko hupsu. Minä rakastan runoutta.

-- Niin minäkin. Tahtoisin kerran nähdä oikean runoilijan. Ajatteles,
isä on nähnyt Runebergin.

-- Minä osaan ulkoa pitkät pätkät kuningas Fjalarista, selitti Helena.
Ja tiedätkö -- hän hiljensi ääntään -- olen lukenut pari Heinen runoa.
Ne ovat ihania, suurenmoisia!

Ulla oli täynnä ihmetystä ja ihailua. Heine! Se oli suurta!

-- Oletko nähnyt Manja Teleginin sisarta? kysyi hän äkkiä. Eikö hän
sinusta ole ihastuttava? Niin kalpea ja romanttisen näköinen.

-- Meidän proviisori sanoo hänen juovan etikkaa, siksi hän on niin
kalpea.

Ulla nyökäytti päätään.

-- Manja ja minä koetimme sitä keinoa. Minä tahtoisin niin hirveän
mielelläni olla noin kalpea ja jännittävän näköinen. Se muistuttaa
kuutamoa ja syksyn kellastuneita lehtiä. Mutta minulle kaikki
epäonnistuu. Join eräänä iltana kokonaisen kupillisen etikkaa. Voi,
voi, kuinka kipeäksi sitten yöllä tulin. En huoli sitä enää muistella,
se oli kamalata. Tädit luulivat minun kuolevan ja itkivät kauheasti.
Viimein Johanna täti keksi, että olin juonut etikkaa.

-- Kerroitko, mistä syystä?

-- Minä kerron aina kaikki. Vaikka kuinka lujasti päätän olla jotain
kertomatta, sujahtaa se sittenkin suustani. Sille ei voi mitään.

Helena nauroi hiljaista, sointuvaa naurua. Isoäiti avasi oven ja
katseli sisään.

-- Luulenpa, että naurat, Helena, sanoi hän ja nyökäytti valkoista
päätään. Ja Ullalle hän lausui.

-- Tule usein tänne, lapsi. Täällä on liian hiljaista Helenalle.

Kun Ulla illalla lähti apteekkarin talosta, olivat hän ja Helena
luvanneet toisilleen ikuista ystävyyttä.

-- Niinkuin Jonatan ja David, sanoi Ulla juhlallisesti.



KAHDESTOISTA LUKU.


Rakas Ulla!

Nyt minä olen ollut täällä Berliinissä kolme kuukautta. Kun läksin
Suomesta, oli täysi talvi. Kaunialassa kohosivat lumikinokset
ikkunoihin asti, Kristiina täti istui uunin ääressä villahuiviin
kääriytyneenä, ja Minna puhalsi hyppysiinsä maitokamarista tullessaan.
Mutta Berliinissä on jo kevät. Unter den Lindenin suuret puut tuoksuvat
keväälle, Tiergartenissa kukkivat tuhatkaunot ja siellä on hauska
käyskennellä katsomassa leijonia, tiikereitä ja kaikenlaisia norsuja.
Berliini on hirveän suuri kaupunki, kyllä nolostuisit, jos tulisit
tänne. Ja kaikki puhuvat saksaa, torimuijat ja sen semmoiset. Olen
nähnyt keisarinkin. Hän on hyvin vanha ja sotaisen näköinen. Mutta
Bismarck vasta on muhkea, hänen rinnalleen ei kukaan piisaa. Ostin
kurillani hänen kuvansa ja lähetin sen Kristiina tädille. Muistathan,
että Kristiina täti ei siedä Bismarckia.

Minä soitan ahkerasti viuluani. Opettajani on hyvin taitava. Hän ärjyy
ja pauhaa ja pui nyrkkiä, kun soitan huonosti. Joskus hän näpähyttää
sormillekin, jos joku muu sen tekisi, raivostuisin silmittömäksi, mutta
viuluni tähden kärsin mitä tahansa, sillä tahdon tulla kuuluisaksi
viuluniekaksi. Mutta Noora ei pidä viulunsoitosta, se kiusaa häntä.

Sinähän tiedät, että Noora on nyt isän uusi rouva. He menivät naimisiin
Helsingissä, mutta minä en ollut häissä, olin Kaunialassa silloin. Ja
voi -- minä itkin koko sen päivän. (Jos naurat tälle, Ulla, tulevat
pienet, pahat menninkäiset yöllä luoksesi ja nipistävät sinua niin,
ettet saa unta lainkaan.)

Isä tahtoo, että minä sanoisin Nooraa äidiksi, mutta siihen Noora ei
suostu, hän arvelee olevansa liian nuori näin ison pojan äidiksi. Enkä
minäkään tahdo häntä äidiksi sanoa. Nooralla ei ole äidin pehmeätä
kättä eikä hellää katsetta niinkuin Pikkupappilan pastorinrouvalla.
Ei hän myöskään ole niin iloinen ja hyvä kuin Minna. Hänen kasvonsa
sanovat aina minulle: elä-tule-liian-lähelle, ja se peloittaa.

Meillä on hyvin kaunis ja komea koti, marmoriportaat ja punainen matto
ja kaikki. Tietysti minun on hauska ja hyvä, kun olen isän luona, mutta
soisin joskus, että Muutamat eivät olisi niin hirveän siistejä. On
ikävää, kun isää alinomaa muistutetaan kaikenlaisista pikkuseikoista,
milloin huone tuoksuu tupakalta, milloin hän on unohtanut vetää verhot
ikkunain eteen, niin että aurinko pilaa hienoa lattiamattoa, milloin
hänen takkinsa on harjaamaton. Usein isä nauraa ja sanoo iloisesti:
-- Noora kulta, minähän olen vain yksinkertainen työntekijä, koruton
amerikkalainen yankee, et sinä minusta hienoa herraa saa.

Mutta silloin Nooran suu menee tiukkaan nipistykseen ja hän tulee hyvin
totiseksi.

-- Minä olen tottunut toiseen elämään, sanoo hän, minun isäni oli
aatelismies.

Silloin isäkin käy totiseksi ja huokaa. Mutta sitten hän menee
kaupungille ja ostaa Nooralle jonkun korun lepyttäjäisiksi, ja Noora
tulee jälleen hyvälle päälle.

Mutta Mark raukka, hänellä ei ole rahaa ostaa kalliita koruja. Hänen
laitansa on hullummin. Sinä tiedät, minkälainen hutilus Mark on.
Hän ei koskaan muista, että esineet eivät suvaitse itsestään mennä
paikoilleen. Hän jättää ne oman onnensa nojaan, ja sinne ne jäävät,
kunnes Noora ne löytää ja antaa nuhteita. Mark unohtaa kaiken muun,
kun hän soittaa, senvuoksi hän saakin alinomaa kuulla, että hän on
huolimaton tyhjäntoimittaja ja kasvatusta vailla.

Isä on aina pahoillaan, kun Mark saa nuhteita. Hän kiivastuu silloin
ja puhuu ankaroita sanoja Markille. Muutamat ihmiset tuntuvat olevan
sitä mieltä, että Markia ei pidä kohdella liian hellästi, hän menee
siitä pilalle, ja he uskottelevat isälle, että ankaruus on ainoa keino
taltuttaa tällaista villivarsaa.

Ulla, sinä et saa tästä hiiskua kenellekään, mutta Mark on huomannut,
että Muutamat eivät siedä Markia. He puhuvat Markille ystävällisesti
ja huolehtivat Markin vaatteista ja ruoasta, mutta heidän mielensä on
kylmä ja nurja Markia kohtaan. Mark ei pane niin suurta arvoa siihen,
ovatko vaatteet aina ehyet ja kengät kiilloitetut ja paidankaulus
moitteettoman puhdas. Mark haluaisi myöskin pienen pikkuruikkusen sirun
rakkautta.

Isällä on paljon työtä. Hän on miltei koko päivän poissa tehtaassaan.
Kun hän illalla tulee kotiin, on hän usein uuvuksissa ja tahtoisi
levätä. Mutta Muutamat haluavat huvitella, ja isän täytyy mennä heidän
kanssaan oopperaan tai teatteriin.

Joskus isä sanoo: -- Tänä iltana olen oikein väsyksissä, Noora. Lähde
sinä Hagemannien kanssa ulos -- Hagemann on isän yhtiökumppani -- minä
jään Markin kanssa kotiin.

Mutta silloin Noora saa kärsivän marttyyrin ilmeen ja puhuu
yksinäisyydestä vieraalla maalla.

Ja sitten Mark on taas yksin koko pitkän illan.

Muistatko, Ulla, Pikkupappilan vanhaa latoa, jossa opetit minua, miten
surut unohdetaan. Olen koettanut sulkea silmäni ja kuiskata niinkuin
silloin:

"Metsien kaukainen sini."

Mutta voi -- Berliinissä ei metsä suhise. Tuuli ei kanna korviin
puitten huminaa. Täällä kuulee vain ajopelien kolinaa, sotamiesten
askelten töminää ja suuren kaupungin humua.

Ulla, Berliini on hirveän suuri ja Suomi kaukana.

Jää hyvästi!

Mark.

Mark pisti kynän musteastiaan ja luki kirjeen alusta loppuun lävitse.
Sitten hän ravisti päätään. Ei, tällaista ei kehdannut lähettää. Se oli
aivan liian hentomielistä. Hän tarttui kirjeeseen ja repi sen rikki.

Ei edes Ullalle hän voinut kertoa salaista suruaan. Viululle vain.

Hän nosti viulun sen laatikosta, kohotti sen poskelleen ja veti jousta.
Se lohdutti ja rauhoitti.

Mark eli omissa maailmoissaan. -- -- --

Mutta Noora, joka istui viereisessä huoneessa ompelupöytänsä ääressä,
kohautti hermostuneena olkapäitään kuunnellessaan viulun säveliä. Hän
kuten kaikki Ticklenin suvun naiset oli aivan vastaanottamaton kaikelle
musiikille. Kiusaantuneena hän jatkoi kirjeen lukemista. Se oli
Suomesta, hänen äidiltään ja sisälsi ikäviä uutisia. Jojun selkä oli
entisestään huonontunut. Lääkäri oli neuvonut häntä matkustamaan pojan
kanssa etevän erikoislääkärin luo Berliiniin. Mitä Noora siitä arveli?

Noora näytti huolestuneelta. Joju raiska! Syksystä alkaen hän oli
sairastellut. Oli viisainta tuoda hänet Berliiniin. Saksalaiset
lääkärit olivat taitavia. Ja Fredillä oli kyllä rahoja -- onneksi.
Äidin varat eivät luonnollisesti sellaista kallista matkaa myöntäneet.

Mutta Jojun täytyi tulla terveeksi. Maksoi mitä maksoi.

Soitto oli tauonnut. Mark seisoi kynnyksellä.

-- Saanko mennä vähän kaupungille?

Noora kohotti silmänsä kirjeestä, varjo levisi hänen kasvoilleen. Se
katosi heti, mutta Markin herkkä silmä sen huomasi. Niin oli aina,
kun hän äkkiarvaamatta tuli huoneeseen eikä Noora ennättänyt hallita
kasvojensa ilmettä.

-- Minne menet? kysyi Noora. Hänen äänensä oli ystävällinen ja
rauhallinen.

-- Ostaisin pari kuvakorttia.

Mark oli revityn kirjeen sijasta päättänyt ostaa jonkun kauniin
kuvakortin Ullalle. Noora katsahti kelloa, se oli viisi.

-- Saat mennä puoleksi tunniksi. Kello kuusi tulee tohtori Ernst.
Silloin täytyy sinun olla kotona. Senhän tiedät.

-- Olen varmasti kotona, lupasi Mark. Noora katsoi hänen jälkeensä ja
rypisti kulmiaan oven sulkeutuessa.

Aina Markin äkillinen ilmestyminen tuotti hänelle saman
tyytymättömyyden tunteen.

Hän nousi ja alkoi vaivaantuneen näköisenä kulkea edestakaisin pitkin
upealla matolla katettua lattiaa.

Fred oli heidän hääpäivänään liikuttavin sanoin pyytänyt morsiantaan
kohtelemaan Markia, kuin olisi poika hänen oma lapsensa. Noora ei
ollut mitään luvannut -- oli ominaista Nooralle, ettei hän koskaan
edeltäkäsin sitoutunut lupauksin. Hänen suoraviivainen luonteensa ei
olisi myöntänyt pienintäkään poikkeusta tehdystä lupauksesta.

Hän koetti parastaan Markin suhteen. Mutta se oli vaikeata, kovin
vaikeata. Miten saattoi hän rakastaa ventovierasta lasta? Noora oli
niitä ihmisiä, joille oma perhe merkitsi maailman sydäntä, kaikki
perhepiirin ulkopuolella suljetut merkitsivät sikäli kuin heistä oli
hyötyä perheelle. Fred oli varma siitä, että Mark oli hänen poikansa,
mutta ei Noora. Herra tiesi, kenen kulkurinaisen lapsi poika oli.
Nooraa värisytti. Hän saattoi yhtä hyvin polveutua jostain yhteiskunnan
liejukerroksista kuin Fredin suvusta. Hänellä saattoi olla perintönä
huonoja, ehkä rikollisiakin taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen
saattoivat puhjeta esiin.

Markin luonne oli raju ja taipumaton, sen kyllä huomasi. Fred ei sitä
uskonut, koska poika oli hänelle aina nöyrä ja altis. Omituista, miten
syvästi Fred oli häneen kiintynyt!

Ryppy Nooran silmien välissä syveni. Ellei Markia olisi, kiintyisi Fred
ehkä Jojuun. Noora olisi mielellään pitänyt Jojun tykkänään luonaan.
Äiti ei osannut olla johdonmukainen sairaan pojan suhteen.

Mutta Berliiniin Jojun piti päästä. Sopihan heidän kotiinsa kaksikin
lasta.

Ja Markilta ei puuttunut mitään. Noora valvoi hänen kasvatustaan,
hän sai soittaa, hän sai ratsastaa, etevä opettaja antoi hänelle
yksityistunteja eri aineissa.

Mutta sydäntään ei kenkään voi pakottaa.

Ja sitäpaitsi pojalla oli kyllin, kun Fred häntä rakasti. Hän oli
tyytyväinen kasvatusäidin huolenpitoon, tuollaisen kasvavan pojan
sielunelämä ei tietenkään ollut niin herkkä, että hän olisi osannut
enempää kaivata.

Ovikello soi. Palvelija tuli sisään.

-- Tohtori Ernst, ilmoitti hän.

-- Osoittakaa hänet nuoren herran huoneeseen.

-- Nuori herra ei ole kotona. Tohtori Ernst kysyy, pitääkö hänen
odottaa.

Suuttumuksen puna kohosi Nooran kasvoille. Hän meni eteiseen.

-- Suokaa anteeksi, herra tohtori. Teidän oppilaanne on taaskin
myöhästynyt. Hän on parantumaton.

Tohtori Ernst kohotti silmälasejaan ja hymyili välinpitämättömästi.
Hänelle oli yhdentekevää myöhästyikö oppilas. Hän sai joka tapauksessa
maksun koko tunnilta.

-- Miten Mark muutoin edistyy? kysyi Noora.

Opettaja ravisti päätään.

-- Ikäväkseni täytyy minun myöntää, että nuori oppilaani osoittaa
varsin vähäistä harrastusta opintoihinsa. Hän on kieltämättä lahjakas
-- hm omalla tavallaan -- mutta kuten sanottu, lukuja hän ei harrasta.

Hän kumarsi ja poistui Markin huoneeseen odottamaan.

Hetken kuluttua ovikello soi kiivaasti. Mark syöksyi sisään
hengästyneenä. Huolimattomalla liikkeellä hän heitti hattunsa hyllylle,
niin että se putosi lattialle.

-- Anteeksi, sopersi hän huohottaen. Minä en tiennyt, että kello oli
niin paljon. Joko tohtori Ernst on täällä?

-- Tohtori Ernst on odottanut jo viisitoista minuuttia. Minä lupasin
sinut ulos puoleksi tunniksi, sinä olet ollut yli tunnin.

Nooran ääni oli jäätävän kylmä.

Mark seisoi syyllisen näköisenä hänen ankaran katseensa edessä.

-- Minä jäin katsomaan, kun sotilaat marssivat kotiin harjoituksista.
He olivat niin komeita, ja soittokunta puhalsi niin kauniisti jotain
Wagnerin kappaletta.

-- Mene huoneeseesi, tohtori Ernst on jo kyllin odottanut.

Mark totteli. Mutta kynnyksellä hän käännähti ja loi aran, pyytävän
katseen Nooran jäykkiin kasvoihin.

-- Olen niin pahoillani, niin kovin pahoillani. En koskaan enää
myöhästy tunnilta, Noora äiti.

Hän astui nopeasti Nooran luo ja painoi anteeksipyytävän suudelman
hänen kädelleen.

-- Hyvä on, sanoi Noora. Mene nyt.

Mark suoristi ryhtiään. Hän oli huomannut kärsimättömän ilmeen
kasvatusäidin tummissa silmissä.

-- Minä olen hänelle vastenmielinen, ajatteli hän. Mutta miksi?



KOLMASTOISTA LUKU.


Johanna täti seisoi piparkakkuvormu kädessä leivinpöydän ääressä.

-- Rakel, Rakel! No missä se tyttö taas viipyy? Rakel!

Rakel tuli juoksujalkaa.

-- Voitele pian pellit. Ja vedä hiilet uunista. Piparkakut ovat tuossa
tuokiossa leivotut. Mitä kello on?

-- Puoli viisi.

-- Sitten hän voi olla täällä tunnin kuluttua.

Agata tädin suora nukkevartalo näyttäytyi ovessa. Hänellä oli kädet
täynnä kukkia.

-- Rakel, aseta nämä veteen Ullan pöydälle. Taikka malta, minä teen sen
itse.

-- Ovatko hänen vuodevaatteensa tuuletetut? kuului Sofia neidin ääni
sisähuoneista.

-- Ovat, sisar kulta, ne ovat jo vuoteessa valmiina. Mitä arvelet hänen
sanovan uudesta peitteestä? Se on parasta kretonkia ja niin pehmyt ja
lämmin.

Agata tädin soikeat kasvot hohtivat iloa ja suopeutta.

-- Minä arvelen, sisar, sanoi Sofia painokkaasti, että tekisit
viisaammin, jos menisit koulun puolelle katsomaan, onko _siellä_
kaikki järjestyksessä. Sinä hääräilet aivan liiaksi Ullan tähden.
Lapsia on kohdeltava tasaisesti ja hemmoittelematta, ei kaikenmoisilla
kukkastervehdyksillä ja muilla hassutuksilla.

-- Mutta, rakas Sofia, hän tulee tänään kesälomaltaan. Tottakai
vastaanotamme hänet ilolla, niin että hän tuntee olevansa tervetullut
kotiimme. Olen niin ikävöinyt häntä.

-- Kas niin, älä nyt käy hentomieliseksi. Ja kuten sanottu: mene
kouluun katsomaan, onko Marttiska pessyt lattiat. Ja ikkunat voit jo
sulkea. Kadulta tulee pölyä sisään.

Agata täti totteli, kuten hän jo neljäkymmentäviisi vuotta oli totellut
päättäväistä ja omatahtoista sisartaan.

Sofia taapusti katupeilin luo. Hän oli kesän kuluessa lihonut
koko joukon, oli käynyt entistään mukavuuttarakastavammaksi ja
kärttyisemmäksi.

-- Hänen pitäisi kohta olla täällä, mutisi hän ja katseli kadulle.
Äkkiä hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hymy pehmitti ankaroita
kasvonpiirteitä.

-- Siinä hän on. Riennänpä vastaanottamaan, ennenkuin Agata, se hupsu,
ehättää edelle.

Odottamattoman ketterästi hän pyörähti eteiseen, sieppasi villahuivin
harteilleen ja kiirehti portaita alas kadulle.

Mutta postikellon tuttu kilinä oli jo kutsunut portille Johanna tädin
ja Rakelin, ja koulun puolelta ryntäsi Agata heiluvin hapsin.

Ulla heilutti istuimeltaan postinkuljettajan vierestä kättään
tervehdykseksi. Hän oli ruskea ja pölyinen, hattu oli miltei niskassa
ja hiukset oli tuuli pörröttänyt kasvoille.

-- Päivää! Päivää! Ja terveisiä Pikkupappilasta. Ja tässä on Johanna
tädille kakku, jonka Martta on leiponut. Ja Sofia tädille äiti lähetti
uusia lääkkeitä reumatismia vastaan. Ja Minna lähetti Agata tädille
oikein sievän sohvatyynyn, jonka hän itse on ommellut. Se on sellaista
uudenaikaista ompelua. Ja, Rakel, sinäkin saat jotain, katsopas.
Hatinen, antakaa minulle se kori.

-- Täällä on kaikki korit ja laukut, mutisi postimies. Mutta vieläköhän
se mahtaa elää?

Sillä aikaa kuin tädit ja Rakel noukkivat lukemattoman joukon
matkakapineita postimiehen kärryistä, hääri Ulla salaperäisenä
säkkivaatteella peitettyä vasua aukaisten.

-- Se liikkuu! huusi hän. Kyllä se elää, Hatinen. Sanoinhan minä. Se
nukkui vain. Hei, nyt se tulee. Voi, voi, voi!

Kuului vingahdus, pari kimakkaa haukahdusta, läpitunkeva kirkaisu --
ja Sofia täti istui kadulla, musta pitsimyssy vinossa, käsivarret ja
sääret levällään.

Mutta pieni koiranpentu hyöri kuin väkkärä kadulla. Milloin se
oli Agata tädin hameissa, milloin hyöri se Johanna tädin jaloissa
tai hyökkäsi Rakelin kimppuun. Sitten se hulluna ilosta päästyään
pitkästä vankeudestaan lensi kuin nuoli pitkin katua ja katosi teille
tietymättömille.

-- Aah, ähki Sofia täti. Menkää noutamaan lääkäriä. Tai elkää menkö,
minä kuolen kumminkin, on turha suorittaa kalliita lääkärinmaksuja.
Oi, oi, ainakin kolme kylkiluuta on poikki ja oikea jalka sitäpaitsi.
Ulla, onneton olento, näinkö palkitset vanhojen tätiesi rakkauden
ja huolenpidon? Oi -- oi! Agata, sinä houkka, juokse noutamaan
hermotippoja vai aiotteko antaa minun kuolla keskellä katua katupoikien
töllisteltävänä.

Sekavana rykelmänä häärivät peljästyneet sisaret ja kalpea Ulla
voihkivan Sofian ympärillä. Rakel oli kadonnut ja palasi pian pieni
pullo kädessä.

-- Kas tässä, täti, ottakaa, siinä on kamferttitippoja. Ne tekevät
hyvää tädin sydämelle.

Sofia täti kulahutti lasinsisällyksen suuhun ja loi hyväksyvän katseen
Rakeliin.

-- Olen aina sanonut, että siinä tytössä on pontta. Te toiset olisitte
antaneet minun kuolla sormeanne liikuttamatta. No, aiotteko nostaa
minut ylös?

-- Ehkä tarvitset paarit, rakas sisar? sanoi Agata nyyhkyttäen.

-- Paarit! Kaikkea sinä hupsit. Kas siinä tulee Marttiska, parahiksi.
Auttakaa minua kainaloista, Marttiska, pystyyn. Älkää vaikeroiko,
ihminen. Tämmöistä voi tapahtua kenelle tahansa, kun hulluja
koirarakkeja kuljetetaan penikulmain takaa peloittamaan vanhoja ihmisiä.

Katua pitkin astui tällä hetkellä onnettomuuden näyttämöä kohti
pieni, omituisen näköinen mies. Hänen toinen olkapäänsä oli koko
joukon toista ylempänä, silmät olivat suuret ja lapselliset,
harmahtava parta suippo, hyvin hoidettu. Puku oli saumoista kulunut,
mutta siisti ja huolellisesti harjattu, paikatut kengät kirkkaiksi
kiilloitetut, vaaleanharmaa huopahattu oli virttynyt, ja lepäsi hiukan
keikarimaisesti isäntänsä tuuheilla, harmahtavilla suortuvilla.

Tämä henkilö oli kunnianarvoisa maisteri Mennander, jolle joku
pilkkakirves oli antanut nimen Tikka, koska hän alituisesti käytti
harmaita liivejä ja puhuessaan nopealla liikkeellä taivutti päätään
eteenpäin kuten tikka hakatessaan puuta. Maisteri Mennander opetti
kaupungin poikakoulussa maantietoa. Hänet tunnettiin suopeaksi,
hyväntahtoiseksi mieheksi, jonka oli mahdoton pitää kuria luokalla.
Sandin koulussa hän koetti antaa tytöille jonkinlaista käsitystä
historiasta ja laskuopista. Hän oli aina hiukan hämillään astuessaan
opettajapöydän luo, tyttöjen heiluvat palmikot, pidätetty tirskunta
ja veitikkamaiset silmät panivat hänen vanhanpojan kärsivällisyytensä
kovalle koetukselle.

Nähdessään koulun arvoisan johtajattaren istuvan hajasäärin
katukäytävällä toisten hämmentyneinä hyöriessä hänen ympärillään
kiirehti hyväluontoinen maisteri askeleitaan.

-- Voi, hyvä neiti Sand, mitä on tapahtunut? huusi hän hengästyneenä.
Joku onnettomuus, arvaan minä.

-- No, en kai minä lystin vuoksi istu tässä, puuskahti Sofia täti.
Maisteri on hyvä vain ja jatkaa matkaansa. Minä nousen, jahka pääsen.

-- Ei millään muotoa, sanoi maisteri. Jättäisinkö teidät pulaan? -- Hän
kohotti äkkiä käden povitaskulleen ja samassa levisi lohduttava hymy
hänen huulilleen. -- Ei hätää mitään. Minullahan on tässä homeopatiani
mukanani. Rauhoittukaa, neiti Sand.

Hän otti taskustaan salaperäisen näköisen laatikon ja asetti sen
katukäytävälle, sitten hän kopeloi esille pienen pikarin ja kaatoi
siihen laatikossa olevasta pullosta muutamia pisaroita.

-- Ja nyt, neiti Sand, juokaa, tämä parantaa ehdottomasti: "Similia
similibus".

Sofia täti otti epäröiden vastaan pikarin ja katseli neuvotonna
maisteriin.

-- Mitä te sanoitte sen olevan? Homettako?

-- Homeopatiaa, arvoisa neiti. Ihmiskunnan pelastus ja onnenlähde.
Kuuluisan tohtori Hahnemannin nerokas keksintö ja kaikkien
lääkitysmyrkkyjen surma.

Sofia täti maisteli varovaisesti. Hän oli eläessään käyttänyt lääkkeitä
yksinään enemmän kuin kymmenen henkeä yhteensä. Tämä oli taas jotain
uutta ja erikoista. Hän tunsi elinvoimansa palaavan. Ihmeellistä!

-- Homeopatia, toisti hän puoliääneen. Jaa-a, maisteri Mennander.
Luulenpa, että se virkisti. Minusta siinä tuntui lievä kamfertin ja
Thilemanin tippojen maku? Ehkä siinä oli kumpaisiakin?

-- Homeopatian olemus ja kokoonpano on salaisuus, jonka vain harvat
tuntevat, sanoi maisteri Mennander juhlallisesti.

-- Jokohan ruvettaisiin neitiä ylöskoettamaan? esitti Marttiska.

-- Tietysti. Mitä siinä turhia aikailette? Tarttukaa käsiksi vain. Ei,
ei, herra maisteri. Älkää te koskeko minuun. Oppilaani saattaisivat
nähdä.

Suurella vaivalla ja voimainponnistuksella saantiin Sofia tädin raskas
olemus vihdoin pystyyn Marttiskan ja Johannan avulla.

Ulla seisoi kuin kivettyneenä ääressä. Olikohan Sofia täti katkaissut
jalkansa tai kätensä? Huh, sydän takoi ja hakkasi rinnassa kauheasti.
Ajatteles, jos hän oli saattanut tädin raajarikoksi ajattelemattomalla
teollaan! Ehkä kyttyräselkäiseksi tai rammaksi.

Jumalan kiitos, jalat eivät ainakaan olleet poikki -- eivätkä
käsivarretkaan, hän liikutti niitä.

Hiljakseen liikkui kulkue portaita ylös. Etumaisena Sofia täti, jota
Marttiska ja Johanna täti tukivat kainaloista. Sitten Rakel lääkepullo
kädessä ja viimein itkevä Ulla, jonka hartiain ympärille Agata täti
lohduttaen oli kiertänyt käsivartensa.

Maisteri kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa.

Sofia täti kuljetettiin omasta määräyksestään istumaan keinutuoliinsa.
Sinne päästyään hän perinpohjin tunnusteli pohkeitaan, nilkkojaan,
käsivarsiaan ja kämmeniään.

-- Näyttää siltä, lausui hän sitten päätettyään tutkimuksensa, että
kaikki jäseneni ovat ehyet. Kiittäkäämme siitä Herraa. Ulla, tule
tänne. Ulla läheni niiskuttaen, onnettoman näköisenä.

-- Ulla, veljenitytär, mikä oli tarkoituksesi tuodessasi tuon hullun
rakin tänne?

-- Minä -- minä tahdoin antaa sen Rakelille. Sain sen Henrik
Gyllenheimiltä. Se on oikea rotukoira. Ja hirveän viisas.

-- Siltä näyttää, julisti Sofia täti katkerasti.

-- Se oli niin villi, kun sen oli täytynyt olla vasussa niin kauan
aikaa. Voi, tätikulta, olen hirveän onneton. Täti antaisi anteeksi.

-- Ulla, annan sinulle anteeksi katsoen siihen, ettet ollut aikonut
tahallisesti minua loukata. Mutta rakkia en tahdo tähän taloon.
Pysyköön se poissa silmistäni.

Pieni pahantekijä löydettiin sittemmin postinkuljettaja Hatisen
pihalta, jossa se herätti kokoontuneen lapsilauman riemua veikeillä
kujeillaan. Postinkuljettajan poika toi sen Ullalle illalla ja Ulla
juoksutti sen apteekkiin Helenan luo. Helenan kesy kaniini oli
tapaturmaisesti kuollut pari päivää aikaisemmin, ja hän suostui
ilomielin ottamaan pennun omakseen.

Mutta tätilässä saavutettiin mielentasapaino vasta sitten, kun
Johanna täti kattoi kahvipöydän, jonka keskellä kirkas kuparipannu ja
tuoksuvat piparkakut haihduttivat kaikki surut ja ikävät muistot. Rakel
lähetettiin noutamaan everstinnaa ja Fransiska neitiä. Mieliala oli
leppeä ja rauhallinen, kuten ainakin myrskyn jälkeen.

-- Mutta minne se maisteri hävisi? ihmetteli Agata täti. Olisi hänenkin
pitänyt saada kahvia.

-- Te annoitte tietysti hänen lähteä niine hyvineen. Sellaista tässä
talossa aina on. Ellen minä pidä huolta asioista, ei niistä tule
mitään, torui Sofia täti.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Syksy oli käsissä ja sen tuomat pimeät illat. Nyt oli hauska tehdä
käsitöitä kattolampun valossa pyöreän pöydän ympärillä. Tätien sormet
liikkuivat sohvatyynyissä, pitsiliinoissa ja antimakasseissa. Agata
täti kierteli kaikki kaupungin lanka- ja rihkamakaupat, valikoi
lankoja ja kanavaa kirjo-ompelua varten, pohti malleja ja näki unta
ruusukiehkuroista ja lehtiryhmistä.

Sofia täti kutoi mieluimmin sukkia, rannikkaita ja kintaita. Hän
valitti leiniä ja kirjoitti joka päivä pieniä kiukkuisia kirjelippuja
apteekkarille, jonka lääkkeet hänen mielestään olivat paljasta roskaa.
Hän muisteli maisterin homeopatiaa ja teki lopuksi ratkaisevan
päätöksen.

-- Ulla, sanoi hän, sinä saat tänä iltana mennä maisteri Mennanderin
luo. Pyydä häntä huomenna tänne iltapuolikahville. Tahdon neuvotella
hänen kanssaan.

-- Kouluasioistako, Sofia?

Agatan äänessä oli hitunen ihmetystä. Sofia ei koskaan ennen ollut
neuvotellut maisteri Mennanderin kanssa. Hän piti kuten muutkin
kaupunkilaiset maisteria naurettavana vanhanapoikana.

-- Saat nähdä huomenna, vastasi Sofia täti salamyhkäisesti. --

Ulla lähti iloisena matkaan. Iltapäivät kävivät usein yksitoikkoisiksi
tätien seurassa. Rakelista ei ollut paljonkaan iloa, hän oli
harvapuheinen ja juro.

Maisteri asui kaupungin laitapuolella, suuren puiston takana. Oli
kirkas iltapäivä, puitten lehvät loistivat kirjavina. Lehtien alla
näki siellä täällä tammenterhon tai hevoskastanjan, maa oli kostea ja
syksyntuoksua täynnä.

Täällä laitakaupungilla olivat rakennukset pienemmät ja vähäpätöisemmät
kuin keskikaupungilla. Mutta kaikki talot olivat maalatut ja ikkunoissa
oli kukkia, pelargooneja ja astereita.

Korean, siniseksi maalatun talon portailla istui tummatukkainen tyttö
paljain päin. Hänellä oli pienet mustat silmät ja kiinteät, punaiset
posket.

Hän oli Ullan luokkatoveri, Manja Telegin. Hänen vanhempansa olivat
venäläisiä, Manja puhui suomea venäjäksi murtaen, oli iloluontoinen ja
huonopäinen.

-- Tule meille katsomaan minun uusia kuvakorttejani, pyysi Manja.

Ulla kieltäytyi. Hän oli matkalla Tikan luo tädin asialla. Tiesikö,
Manja, missä Tikka asui?

Tiesi kyllä. Mutta ensin Ullan täytyi tulla katsomaan heidän
kauppaansa. Se ei kestänyt kauan.

Manja avasi kouransa, joka oli täynnä auringonkukansiemeniä.

-- Tahdotko? Vai haluatko mieluummin karamelleja kaupasta?

Ulla kallistui karamellien puolelle. Manja heitti auringonkukansiemenet
menemään ja sysäsi auki kaupan oven.

Teleginin kauppa oli kaupungin vanhimpia. Maalaiset tulivat sinne
mielellään, kauppias oli tosin venäläinen, mutta se oli yhdentekevää,
hän oli ystävällinen ja avulias kaikille, vanha, hurskas ukko, joka ei
tehnyt kohtuuttomasti vääryyttä kaupoissa.

Likaisessa pimeässä puodissa sillitynnörien ja jauhosäkkien keskellä
jutteli Manjan vanhin veli, lihava, muhoileva Ivan talonpoikien
kanssa vuodentulosta. Lihavuutensa vuoksi hänet yleisesti tunnettiin
Ihra-Ivanan nimellä, hän oli sävyisä ja herkkäuskoinen kuin lapsi,
mutta silti ovela kauppamies. Leppeästi hymyillen hän kääntyi Ullan
puoleen.

-- Silliäkö saisi olla vaiko rusinoita?

Mutta Ulla ei kuullut kysymystä. Hänen huomionsa oli tykkänään
kiintynyt suureen, suunnattomaan kissaan, joka oli myymäläpöydällä.
Se lojui siinä arvokkaana ja majesteetillisena kuin Dalai Lama. Niin
mahtavaa kissaa ei Ulla vielä eläissään ollut nähnyt. Se oli kuin joku
lumotun linnan noitakissa suurine vihreine silmineen, jotka ummessakin
tuntuivat seuraavan ostajan pienintäkin liikettä.

-- Mistä se on tullut noin suureksi ja lihavaksi? kysyi Ulla Manjalta.
Hän hiljensi ääntään kunnioittavasti.

-- Syö rottia jauhomakasiinissa. Se on viisas kissa, ei kukaan uskalla
varastaa meiltä, ei rusinanpuolikastakaan, se huomaa kaikki, selitti
Manja.

Vanha valkohapsinen kauppias, Manjan isä, joka tuon tuostakin risti
silmiään nurkkaan asetetun jumalankuvan edessä, oli vähintään yhtä
kunnianarvoisan näköinen kuin lihava kissa. Manja loi häneen aran
katseen ja meni sitten Ihra-Iivanan luo pyytämään karamelleja.

Tytöt saivat tötteröllisen kumpikin ja poistuivat puodista. Ulla niiasi
syvään, kissallekin, ja tunsi helpotusta ollessaan taas tummenevan
syystaivaan alla.

Maisteri Mennander asui pienessä keltamullalla sivellyssä talossa.
Pihalla kasvoi punaterttuisia pihlajia ja tuuheita vanhoja haapoja.
Manja saattoi Ullan portaille. -- Tuossa Tikka asuu, hän on vuokrannut
huoneen kuparisepältä. Mutta varo portaita, ne ovat lahot.

Ulla koputti arasti pari kertaa. Ovi aukeni ja Tikan ystävälliset
kasvot kurkistivat puolipimeään eteiseen. -- --

Kotona, valkoisessa talossa, olivat tädit jo tunnin ajan istuneet
käsitöineen lampun valossa.

-- Ulla viipyy, huomautti Sofia täti.

-- Ehkä hän ei ole löytänyt maisterin asuntoa, puolusteli Agata täti.

Mutta nyt kuului nopeita askeleita portaissa, ja Ulla astui sisään
säteilevän punaposkisena.

-- Voi, voi sentään, siellä on kauhean hauskaa ja -- -- --

-- Ulla, sanoi Sofia täti kärsimättömästi, joko taaskin hyökkäät sisään
päällysvaatteinesi? Riisuudu ensin eteisessä ja sano sitten vasta
sanottavasi.

Ulla livahti nolona takaisin eteiseen, riisui nopeasti päällystakin ja
hatun yltään ja jatkoi sitten juttuaan.

-- Tikka lähetti

-- Tikka? -- -- --

-- Niin Tikka tai oikeastaan maisteri Mennander lähetti terveisiä, ja
voi-voi, kuinka siellä oli hauskaa! Seinät olivat täpötäynnä hyllyjä
ja hyllyillä oli kirjoja, ja Tik-maisteri Mennander soitti pianoa.
Hänellä on piano ja tauluja seinällä, sellaisia vanhoja, hienoja
vaskipiirroksia, jollaisia Kaunialassakin on.

-- Sellaiseen hän rahansa tuhlaa, virkkoi Johanna täti yrmeästi. Ja
kärsii puutetta mitä tarpeellisimpaan tulee.

-- Me keitimme yhdessä kahvia, kertoi Ulla ja joimme sitä korvattomasta
kupista, ja sokeriastiassa oli vain neljä sokeripalaa, kaksi
kumpaisellekin, sanoi Tik-maisteri Mennander, mutta minä en ottanut
kuin yhden. Ja kahvikorput olivat vähän homeisia ja kerma
sinistä -- -- --

-- Miesparka, huokasi Agata täti.

-- Toimititko asiasi? kysyi Sofia täti.

-- Tietysti. Hän kiitti kutsusta ja lupasi tulla. Mutta sitten hän
kävi hyvin huolestuneen näköiseksi ja kysyi, luulenko minä, että
räätäli ennättää paikata huomiseen hänen takkinsa. Hän oli saanut reiän
hihaansa, kun auttoi kuparisepän vaimoa ikkunaverhojen kiinnittämisessä.

-- Mies parka, huokaili Agata täti taaskin. Hän auttaa kaikkia ja on
itse kyllä avun tarpeessa.

-- Sitten minä heitin hyvästi, ja hän saattoi minua ulos asti,
sillä oli pimeä ja portaat ovat lahot. "Vie terveisiä herttaisille
tädeillesi", sanoi hän.

-- Sanoiko hän todellakin niin? "Herttaisille tädeillesi." Kukapa olisi
sitä luullut tuosta vanhasta huuhkajasta, virkkoi Agata täti.

-- Agata, varoitti Sofia, lapset ovat huoneessa.

-- Ja hän lainasi minulle kirjan.

-- Kirjan! puhkesi nyt Johannakin puhumaan. Näytäpäs minulle.

Ulla ojensi epäröiden kirjan tädille. Rakel loi häneen kiukkuisen
katseen.

"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki Johanna täti. Hän selaili
kirjaa. -- Mutta tämähän on romaani. Vie heti kirja takaisin sinne,
mistä sen olet tuonutkin. Meidän talossa ei lueta romaaneja.

-- Maisteri sanoi, että se on hyvin hauska ja kaunis kirja, änkkäsi
Ulla.

-- Lue Raamattua ja rukouskirjaa, siinä on sinulle kyllin lukemista.

-- Ja läksyjäsi, säesti Agata täti.

-- Minua kummastuttaa suuresti, että maisteri Mennander antaa
oppilailleen romaaneja. Se on käsittämätöntä kevytmielisyyttä,
toruskeli Sofia täti. Minä takavarikoin kirjan, hän vieköön sen
huomenna itse takaisin.

Ullan silmät liekehtivät.

-- Se on hyödyllinen kirja, sanoi maisteri, siinä kerrotaan Martti
Lutherista ja uskonpuhdistuksesta ja luostareista ja kaikenlaisesta
muusta. Eikä maisteri ole kevytmielinen. Tädit ovat vain niin kauhean
ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia.

Sofia viittasi ovelle.

-- Mene huoneeseesi ja pysy siellä tämä ilta.

Ulla totteli. Pää pystyssä, uhmaavana hän lähti huoneesta. Mutta kun
ovi oli sulkeutunut, petti ylpeä ryhti. Hän heittäytyi vuoteelle ja
puhkesi kyyneliin.

Sellainen häpeä! Mitä Tikka sanoo, kun hänen täytyy viedä kirja
takaisin. Varmaankin loukkaantuu. Ulla ei mitenkään olisi tahtonut
häntä loukata.

Hän muisteli vierailuaan maisterin luona. Oli ollut niin hauskaa ja
sopusointuista. Pieni, vaatimaton huone -- Tikankolo -- siksi maisteri
veitikkamaisesti silmää iskien sitä nimitti -- oli viihtyisä Ullan
mielestä. Lattia oli kulunut ja seinäpaperit haalistuneet, sohvassa
oli päällys rikkinäinen ja joustimet notkahtivat pahasti istuttaissa,
mutta kun tuli paloi takassa, ja Tikka istui keinutuolissa pitkä piippu
hampaissa, vanhat tohvelirähjät jalassa, tuntui olo kotoiselta. Ulla
ei muistanut ujostella, arastelematta hän kertoi Pikkupappilan juttuja
myhäilevälle kuulijalleen. Mutta hauskempi oli kuitenkin kuulla Tikan
kertovan koulukaskuja ja nuoruudenmuistelmiaan. Hän kertoi vilkkaasti
ja eloisasti ja nauraa hekotti joka jutun jälkeen niin sydämellisesti,
ettei toinen voinut olla siihen yhtymättä.

Ja Tikka oli pyytänyt häntä tulemaan toistamiseen, ja hän oli luvannut.

Mutta tämän jälkeen hän ei tietenkään kehdannut enää mennä sinne.

Oi, hän häpesi silmät päästään!

Rakel tuli huoneeseen. Hän toi tarjottimella Ullan illallisen:
ruisvelliä, maitolasin ja pari voileipää.

Kiukkuisesti hän viskasi tarjottimen pöydälle tiuskaisten:

-- Pöllö, tarvitsiko sinun mennä siitä kirjasta tädeille puhumaan?
Olisit ollut vaiti, niin olisimme lukeneet sitä täällä, omassa
huoneessamme.

Ulla näytti tyhmistyneeltä.

-- Salaako tädeiltä?

-- Salaa! Rakel pärskähti kiukkuisesti. On turha lörpötellä kaikkea
tädeille, he eivät kuitenkaan ymmärrä meitä nuoria. Mutta sinä olet se
vihoviimeinen lörppö, kaikki sinä lavertelet, hyvät ja pahat. Et osaa
mistään olla vaiti.

Hän pyörähti äkäisenä kantapäilleen ja poistui.

Ulla niiskutti. Niin -- Rakel oli oikeassa. Lörppösuu hän oli. Ei
osannut mitään salata. Yhtämittaa tädit saivat nuhtelun aihetta.
Mutta Rakelia ei koskaan tarvinnut nuhdella. Rakel oli viisas, viisas
ja varovainen. Hän luki yöllä kirjoja, siitä eivät tädit tienneet
mitään. Hän syödä mutusteli alinomaa makeisia, mutta tädit eivät sitä
huomanneet, hän kävi kaupungilla koulutoveriensa luona tätien poissa
ollessa.

Ulla ravisti päätään. Ei, parempi olla lörppösuu ja saada nuhteita kuin
salata ja peitellä. Sehän oli tätien pettämistä -- -- --

Myöhemmin illalla tassutteli Agata täti Sofian huoneeseen.

-- Näin, että lampussasi vielä oli tuli, ja arvelin, että mahdollisesti
voisimme neuvotella tuosta maisteri Mennanderin romaanista, sanoi hän.

Sofia hätkähti toisen tullessa. Hänen pyöreille, yömyssyn kehystämille
kasvoilleen levisi harmistunut ilme.

-- Ennätämme siitä huomennakin puhua.

Ja käärien peitettä tiukemmin ympärilleen hän kärttyisesti lisäsi:

-- Sulje ovi, siitä tulee vetoa.

Mutta äkkinäisestä liikkeestä suljahti peitteen alta lattialle paksu
kirja.

Agata kumartui ottamaan sen.

"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat", luki hän kannesta.

Tyhmistyneenä hän tuijotti Sofiaan.

-- Luetko sinä romaaneja?

-- No entäs sitten? Mitä siinä on töllistelemistä? Elä ole niin
hermostuttavan näköinen aivan kuin eksynyt lammas. Täytyy kai minun
ottaa selko siitä, minkälainen kirja on, ennenkuin nuhtelen maisteri
Mennanderia.

-- Luonnollisesti, mutta minun mielestäni me toiset sisaretkin olisimme
oikeutetut ottamaan selkoa siitä, millainen kirja on.

-- Voit turvallisesti luottaa minun arvostelukykyyni, julisti Sofia
arvokkaasti.

Agata poistui. Sulkiessaan oven hän kääntyi sisaren puoleen ja lausui
valittavalla äänellä:

-- Sinä olet perinyt isän itsevaltiaan luonteen, Sofia.

-- Loruja, mutisi Sofia, puhalsi lampun sammuksiin ja asettui mukavaan
asentoon pieluksille. -- Loruja, mutisi hän uudelleen pimeässä.

Seuraavana päivänä Sofia täti sanoi päivällispöydässä.

-- Olen nyt puhunut maisteri Mennanderin kanssa kirjasta, jonka
hän eilen antoi Ullalle. Hän on yhä edelleen sitä mieltä, että se
on vakavahenkistä ja opettavaista lukemista. Sitäpaitsi -- pieni
syrjäkatsaus kohtasi Agataa -- silmäilin sitä eilen ja huomasin sen
siveäksi ja säädylliseksi kirjaksi. Ja koska Ulla on pyytänyt anteeksi
sopimatonta käytöstään, unohdamme eilisen kiusallisen kohtauksen.

-- Voi, täti, saanko minä lukea sen? Jo tänään, kun on lauantai.

-- Eikö Ulla voisi lukea sitä meille ääneen? kysyi Agata täti.

Johanna täti rypisti silmäkulmiaan paheksuvasti.

-- Miksikä ei, myönsi Sofia täti.

Kuin puhaltaen Ulla ja Rakel tyhjensivät pöydän päivällisen jälkeen, ja
yhtä nopeasti he pesivät astiat. Sitten ottivat tädit käsityönsä, Rakel
sytytti tulen uuniin ja Ulla sai noutaa kirjan Sofia tädin huoneesta.
Hän avasi, sen juhlamielin ja alkoi lukea.

Johanna täti oli mielenosoituksellisesti vetäytynyt huoneen
perimmäiseen soppeen ja kehräsi huulet tiukasti yhteenpuserrettuina.
Hän ei hyväksynyt sitä, että lauantai-iltoina luettiin muuta kuin
Raamattua tai postillaa.

Mutta illan kuluessa rukin vauhti kävi yhä hitaammaksi, viimein
sen surina ihan tyrehtyi. Johanna täti nouti sukankutimen, istui
muitten piiriin ja kuunteli hartaana kuvausta Schönberg-Cotta perheen
mielenkiintoisista elämänvaiheista.

Ulla ja Rakel lukivat vuoroin. Kumpikin olisi jatkanut lukua
yösydämeen, mutta Agata tätiä alkoi haukotuttaa, ja silloin Sofia täti
kääri kokoon työnsä sanoen:

-- Nyt on maatamenon aika. Sitä ennen laulamme iltavirren.

Ulla sulki kirjan, nouti virsikirjat kirjahyllyltä ja ojensi kullekin
omansa sekä Raamatun Johanna tädille.

Täti luki siitä lyhyen luvun ja aloitti sitten kauniilla, hieman
vapisevalla alttoäänellään iltavirren, johon muut yhtyivät. Tuli
uunissa oli jo kauan sitten sammunut. Ulkona loisti täysikuu, ja
kadulta kuului yövahdin yksitoikkoinen huuto: -- "Kello on kymmenen
lyönyt." Schönberg-Cotta perheen aikakirjat luettiin loppuun
neljässä viikossa. Kun Ulla lähti viemään kirjaa takaisin maisteri
Mennanderille, kysyi hän tädeiltä, saisiko hän tuoda uuden kirjan. Hän
oli nähnyt maisterin kirjahyllyllä erään tutun kirjan, jossa puhuttiin
kristittyjen vainosta ja keisari Nerosta ja katakombeista. Liisi oli
lukenut sen ja kehunut sitä kamalan kauniiksi ja opettavaksi. Sen nimi
oli Helenan perhe.

Sofia täti epäröi, muta Johanna täti virkkoi nopeasti:

-- Olen aina halunnut kuulla katakombeista ja kristittyjen vainoista.
Tuo sinä vain kirja tänne.

Mutta silloin sanoi Sofia täti:

-- Minun mielestäni on epäkohteliasta, että me lainaamme maisteri
Mennanderin kirjoja luettavaksemme, kun ukko itse istuu yksin kotona.
Jos te, Agata ja Johanna, olette samaa mieltä, niin kutsumme maisterin
tänne lauantaina. Keitämme teetä ja tarjoamme sitä vähää, mitä meillä
on ruokasäiliössä. Kai sinulla on jotain vieraalle sopivaa, Johanna?

-- Onhan meillä sylttyä ja kinkkua ja se palvattu lampaanreisi, jonka
Ulla toi kotoa. Ja senlisäksi yhtä ja toista muutakin.

-- Mutta eikö ole sopimatonta kutsua yksinäinen mies kotiimme
vierailulle? lausui Agata täti hämillään. Muistakaa, että olemme kaikki
naimattomia. Ei kai maineemme voi hänen käynnistään kärsiä?

Johanna täti naurahti kuivasti.

-- Sen puolesta ei ole vaaraa. Mehän olemme vanhoja ihmisiä kaikki
tyyni.

-- Olet epähieno, Johanna, huomautti Agata loukkaantuneena. Minähän
olen vasta vähän yli neljänkymmenen.

-- Neljänkymmenenkahdeksan-vuotias ensikuussa, mutisi Johanna täti.

Sofia istui kädet ristissä helmassaan.

-- Arvelen, sanoi hän painokkaasti, että Agata ei tällä kertaa
ole aivan väärässä. Nuorison kasvattajina emme saa antaa aihetta
pienimpäänkään juorupuheeseen. Me kutsumme everstinnan ja Fransiskan
tänne. Everstinna on vanha, naimisissa ollut ihminen ja soveltuu hyvin
esiliinaksi.

Lauantai-iltana paloivat lamput kirkkaasti tätilän mataloissa suojissa.
Everstinna saapui Fransiskan käsivarressa huohottaen, Caesar sylissään.
Hän kävi aniharvoin vieraisilla, tällainen kävely pihan yli oli jo koko
voimainponnistus. Maisteri oli pukeutunut parhaimpiinsa, takki oli
entistään tarkemmin harjattu, saappaat kiilsivät ja musta kaularuusuke
oli parsittu.

Tädit vastaanottivat vieraansa kaikella vanhanaikaisen käytöstavan
vaatimalla kohteliaisuudella. Oli hupaista nähdä, miten sirosti
molemminpuolin kumarrettiin, miten arvokkaasti vieraat purjehtivat
saliin, jonka huonekaluista karttuunipäällykset oli illan kunniaksi
poistetut, ja miten kankeasti keskustelu kävi.

Mutta everstinna Pfefferiä ei kauan voinut sitoa kankeihin muotoihin.
Eikä maisteria liioin. Pian nämä kaksi olivat vilkkaassa keskustelussa,
ja ensimmäisen kahvikupin tyhjennettyään säestivät toiset heitä.

Ja kun tytöt olivat pesseet kupit, tulivat he sisään, käsityöt otettiin
esiin ja maisteri avasi kirjan. Hänellä oli ilmehikäs, taipuisa
ääni, ja rakkaus, joka hänessä asui kaikkea kaunista kohtaan, ilmeni
siinä hartaudessa ja lämmössä, jolla hän luki. Tosin oli lukeminen
kärsivällisyyttä koettelevaa, sillä tuon tuostakin hänet keskeytettiin.
Milloin ei everstinna kuullut oikein, milloin täytyi Sofia tädin tuoda
esille inhonsa ja paheksumisensa Neron julmuuden ja Tigellinuksen
kavaluuden johdosta, tai huokaili Agata tädin hellä sydän myötätunnosta
kärsivää Helenaa kohtaan.

Johanna täti, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokailuhuoneen
väliä, pysähtyi tuon tuostakin kuulemaan lukijan soinnukasta ääntä.

Ja maisteri luki edelleen. Hänen suuret viisaat silmänsä säteilivät
hiljaista tyydytystä. Rakastaen taidetta hän iloitsi saadessaan opastaa
sen taikapiiriin toisiakin. Kirja oli keskinkertainen, suuren taiteen
siivet siltä puuttui, mutta saattoihan se hetkeksi ihmiset unohtamaan
arkipäiväiset huolensa.

Ullan silmät säteilivät onnesta. Hän tunsi rakastavansa Tikkaa. Miksi?
Sitä hän ei osannut itselleen selvittää. Kuka oli maisteri? Vanha,
lapsellinen opettaja, jolle kaupungissa naurettiin hänen omituisuutensa
ja liiallisen, useinkin harhaan osuvan avuliaisuutensa tähden.
Epäkäytännöllinen ihmisparka, jonka purtta ohjasi vain kaksi korkealla
vilkkuvaa johtotähteä: kauneudenkaipuu ja ihmisrakkaus.

Ullan siitä tietämättä saavutti maisteri Mennander tänä iltana kolme
uskollista ystävää. Tädit tekivät itsekukin illan kuluessa oman
johtopäätöksensä hänen suhteensa.

Sofia tädin sydämeen hän oli jo aikaisemmin päässyt homeopatiansa
avulla, jonka parannuskeinot nyt olivat voittaneet tädin
järkähtämättömän mielisuosion. Agata täti mieltyi hänen ilmehikkääseen
ääneensä ja hyvään sydämeensä. Mutta Johanna tätiin hän vaikutti
etupäässä sillä, että täti huomasi hänen olevan naisellisen avun
tarpeessa. Tämä juro, ulkonaisesti niin jäykkä ja kalsea nainen omisti
näet äidin lämpimän, uhrauksiin alttiin sydämen. Ja maisteri sai
sittemmin useasti syytä ihmetellä salaperäistä kättä, joka korjaili ja
lisäsi hänen vaillinaista vaatevarastoaan.

Lukuiltoja jatkettiin syksyn ja talven pitkään. Maisterin ilo oli
suuri, kun hän Helenan perheen lopetettuaan sai tuoda naisille
Dickensin David Copperfieldin. Johanna täti tosin vastusteli. Kunpa ei
kirja vain olisi liian maailmallinen. Mutta hän jäi kuuntelemaan alkua
nähdäkseen, minkä hengen lapsia se oli. Ja vaikka hänen mielestään
kirjaa ei voinutkaan lukea hengelliseen kirjallisuuteen, hän kuitenkin
istui muitten mukana saadakseen tietää, minkä rangaistuksen nuo
"ihmishirviöt" veli ja sisar Murdstone saivat ja miten pikku Davy
lopulta suoriutui elämässä.

Kuolematon Dickens! Sinun kynäsi piirto sai ankarat tiukat piirteet
pehmenemään, se sai vapauttavan naurun raikumaan arkihuolten
katkeroittamilta huulilta ja kutistuneet aivot näkemään elämän
moninaisuuden. Miten sydämellisesti nauroikaan Agata täti Mr Micawberin
mahtipontiselle olennolle, miten hartaasti seurasi Johanna täti Davyn
ja lapsellisen Doran kohtaloita, miten katkerasti vihasi Sofia täti
Uriah Heepia ja miten vuolaat olivatkaan Fransiska neidin kyyneleet
Emilyn onnettomuuden johdosta, miten lämpimästi ihaili Rakel suloista
Agnesta!

Mutta syvemmin kuin kukaan muu kärsi ja iloitsi Ulla. Hänelle oli
David Copperfield elämys, ihmeellinen ja ihana. Eikä hän koskaan
vanhemmalla iällään ottanut tätä kirjaa käsiinsä elämättä uudelleen
samaa selittämätöntä tunnelmaa, joka valtasi hänen lapsenmielensä
marraskuisena iltana, kun kattolamppu säästeliäästi valaisi tätien
harmaita hiuksia ja vanhenevia piirteitä, maisterin lempeitä silmiä,
Rakelin jännittyneitä kasvoja, everstinnan muhoilevaa olentoa ja
Fransiska neidin kalpeata hymyä.



VIIDESTOISTA LUKU.


-- Aiotko mennä ulos, Mark? kysyi Joju. Mark oli tullut huoneeseen,
rullaluistimet riippuivat käsivarrella, soma samettilakki oli hiukan
keikailevasti tummilla kiharoilla, silmät sädehtivät.

-- Etkö voisi jäädä kotiin minua hauskuttamaan? On niin ikävää aina
istua sisällä. Pelattaisiin tammea tai kuustoistapeliä.

Mark epäröi. Hän katseli Jojun kuihtuneita kasvoja ja käpristynyttä
vartaloa. Katseli ulos kirkasta päivänpaistetta ja teki päätöksensä.

-- On niin kaunis ilma, tahtoisin koetella uusia luistimiani. Kun olen
tullut takaisin, pelaan kanssasi. Auf Wiedersehen!

Hän heilutti hattuaan ja astui reippain askelin ovelle.

Joju katseli vihamielisesti hänen jälkeensä. Häntä ärsytti nähdä toista
niin terveenä, voimakkaana.

Sellainen itsekäs poika!

-- Sinä et saa mennä, Mark, huusi hän kiivaasti. Mark käännähti
nopeasti.

-- Enkö saa? Sinäkö minua komennat? Molemmat pojat mittelivät toisiaan
vihan vimmoissaan. Mark oli punainen, Joju kalpea.

-- Noin koppava et ollut Harjulassa, huusi Joju, syödessäsi minun
tätini armoleipää. Silloin sait kiltisti totella.

Mark heitti päätään ylimielisesti.

-- Ajat ovat muuttuneet. Silloin olit sinä rikas ja minä köyhä,
nyt -- -- --.

Hän ei lopettanut lausettaan, kiivaalla käden liikkeellä hän avasi oven
ja syöksyi ulos.

Samassa astui Noora nopein askelin sisään viereisestä huoneesta. Joju
kääntyi sisareensa.

-- Kuulitko, Noora? huusi hän, kuulitko? Hän aikoi sanoa, "nyt sinä
olet köyhä ja minä rikas." Minä olen niin suuttunut häneen että -- --

Jojun kiukku puhkesi voimattomiin kyyneliin. Nooran suun ympärillä oli
ankara piirre ja silmissä synkkä palo. Hän silitti Jojun päätä.

-- Elä huoli itkeä, ystäväni. Mark on ajattelematon poikanulikka.

-- Hän on ilkeä, nyyhki Joju, aina hän minua kiusaa. Voi Noora, kuinka
hauskaa me pitäisimme, ellei häntä olisi. Sinä ja minä ja pikku Gretel
kolmisin vain.

-- Entä Fred? sanoi Noora nuhtelevasti.

-- Niin tietysti Fred myöskin. Mutta ei Markia. Et sinäkään hänestä
pidä, sen olen kyllä huomannut.

-- Erehdyt, Joju, Mark on Fredin poika, et saa noin puhua.

Joju venytti huuliaan kuin pieni pahankurinen lapsi.

-- En usko, että hän on Fredin poika. Se on vain satua. Fred on typerä,
kun uskoo sitä.

-- Sinä puhut minun miehestäni, Joju, sanoi Noora.

Hänen äänensä koetti olla ankara, mutta poika ymmärsi hyvin, että sisar
ei tarkoittanut totta.

-- Sinun pitää rangaista Markia, jatkoi Joju itsepintaisesti. On
väärin, että hän saa loukata minua. Olen sairas ja minua pitäisi
säästää, mutta Mark vain kiusaa minua lakkaamatta. Oi, tahdon kotiin
äidin luo. Olen niin sairas ja onneton. Ja hän purskahti uudelleen
katkeraan itkuun.

-- Rakas Jojuseni, huudahti Noora säikähtyneenä. Elä itke. Mark saa
pyytää sinulta anteeksi. Sano, tahtoisitko lähteä ajelemaan. Lähdemme
Tiergarteniin.

Jojun kasvot kirkastuivat.

-- Sinä ja minä kahden.

Noora nyökkäsi.

-- Me kaksi vain. Mutta tule nyt katsomaan Greteliä.

Eteisestä kuului askelia. Talon isäntä palasi tehtaasta. Joju pyyhki
nopeasti kyyneleet silmistään. Siitä huolimatta Fred Hassel heti
huomasi, että poika oli itkenyt.

-- Mikä hätänä? kysyi hän hyväntuulisesti.

Noora vastasi veljensä puolesta. -- Pientä kinaa poikien välillä.

-- Taasko? Tapelkaa, kukonpojat, mutta elkää itkekö, yritti Fred
kääntää leikiksi.

Joju poistui huoneesta, mutta Noora lausui jäykästi:

-- Joju on liian herkkätunteinen, hänen ei pitäisi kiinnittää huomiota
siihen, mitä Mark sanoo.

Fred Hassel teki kädellään väsyneen liikkeen päätään kohti.

-- Antakaamme poikien kinailla, Norchen. Sellainen on heidän tapansa.

-- Mutta hän puhuu halveksivasti veljeni riippuvaisesta asemasta
perheessämme. Ja sitä on ikävä kuulla.

Fred Hasselin kasvot synkistyivät.

-- Se on pahasti. Mark on ajattelematon pojanviikari ja ylimielinen
myös. Anna hänelle anteeksi, Noora. Ja minä puolestani tulen häntä
siitä ankarasti rankaisemaan.

Mark myöhästyi päivälliseltä. Hän tuli sisään punaposkisena, kihara
tukka hiestyneenä, ja silmät sädehtien. Fred Hassel loi häneen ankaran
silmäyksen, mutta säpsähti. Miten olikaan poika Maria-vainajan näköinen!

Mark astui Jojun luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:

-- Tuohon käteen, Joju, olin aasi ja idiootti. Annathan anteeksi.

Joju katseli häntä nyrpeänä, mutta ei antanut kättään.

-- Oletko taas käyttäytynyt pahoin Jojua kohtaan? Olen hyvin ihmeissäni
siitä, ettet opi ihmisiksi.

-- Voi, isä, niin minäkin olen, sanoi Mark katsellen samalla isäänsä
hellyttävästi. Häpeän kauheasti.

Fred Hasselin katsanto oli jo koko lailla lempeämpi. Mutta Noora
jäykistyi. Hänelle oli Markin kevytmielinen tapa käsitellä vakavia
asioita vastenmielinen. Isän olisi pitänyt rangaista häntä lujalla
kädellä, mutta sensijaan hän heti taipui, kun Mark tekeytyi nöyräksi ja
veikeäksi.

Joju istui edelleen ynseänä.

-- No Joju, sanoi Fred Hassel vakavasti, etkö näe, että Mark ojentaa
kätensä sinulle. Tehkää sovinto ja olkaa hyvät ystävät.

Joju loi kysyvän katseen sisareensa. Tämä istui silmät alas luotuina,
Joju tarttui Markin käteen ja mutisi jotain.

Tyytyväisenä Mark istuutui paikalleen ja alkoi vilkkaasti kuvata
hauskaa luistinretkeään.

-- Kun sinä, Joju, tulet terveeksi, sanoi hän, menemme yhdessä
luistelemaan.

Noora tunsi piston sydämessään. Hän tiesi, että Joju rukka ei
enää koskaan voisi toisten poikain lailla urheilla. Lääkäri ei
antanut suuriakaan toiveita siitä, että hänen selkänsä paranisi.
Korkeintaan senverran, että hän suurinta varovaisuutta noudattaen
saattoi pysyä siinä kunnossa, missä nyt oli. Hän loi vihamielisen
katseen poikapuoleensa. Siinä hän istui niin terveenä, notkeana ja
itsetietoisena vinoselkäisen, kalpean Jojun vieressä. Ja Fredin silmät
loistivat isällistä ylpeyttä ja rakkautta.

Päivällisen jälkeen sanoi Hassel Markille:

-- Tule huoneeseeni, minulla on sinulle puhuttavaa.

Hän sulki oven, istuutui ja viittasi Markia luokseen.

-- Sinä kai ymmärrät, poikani, että sinun on oltava erityisen
hienotunteinen Jojua kohtaan. Monestakin syystä. Hän on vieraamme,
senlisäksi minun vaimoni, siis sinun äitisi, veli ja lopuksi sairas ja
kivulloinen, joten hän jo sellaisenaan on erikoisasemassa. Toivon, että
minun poikani ei koskaan unohda itseään siihen määrin, että loukkaisi
kotinsa vierasta tai solvaisi sairasta. En vaadi sinusta malli-ihmistä,
monen mielestä saat ehkä kehittyä liiankin vapaasti, mutta tahtoisin
teroittaa mieleesi tämän elämänohjeen: ole aina gentlemanni,
herrasmies. Gentlemanni jokaisessa elämän tilanteessa.

Mark seisoi ääneti, taistellen mielenliikutustaan vastaan.

-- Minä koetan muistaa, mitä olet sanonut, isä, sai hän viimein
sanotuksi.

-- Hyvä on. Mene nyt Jojun luo hauskuttamaan häntä.

Markin poistuttua istui Hassel tuokion kasvot käsiin kätkettyinä.
Pari syvää huokausta Kohosi hänen rinnastaan. Sitten hän hitaasti
nousi ja astui kirjoituspöytänsä luo. Sen oikeanpuolisesta laatikosta
hän otti esille lippaan. Pontta painamalla aukeni lipas. Se sisälsi
kellastuneita kirjeitä ja valokuvan. Kuva oli nuoren naisen, jolla
oli tummat unelmoivat silmät ja ohimoilla kähertyvä tukka. Hassel
katseli kauan kuvaa. Hän muisti ensimmäisen kotinsa, jossa nuori
nainen oli emännöinyt. Köyhä ja vaatimaton oli koti ollut, ahertaa yli
voimiensakin oli nuori vaimo saanut ja sitten -- kun elämä viimein
valkeni, oli hän saanut surmansa.

Hasselin huulet liikkuivat:

-- Maria, nuoruuteni rakastettu.

Noora oli astunut hiljaa huoneeseen.

-- Häiritsenkö? kysyi hän.

Hassel sulki lippaan ja sysäsi sen laatikkoon.

-- Et lainkaan.

-- Kai muistat, että meidän on mentävä teatteriin tänä iltana? sanoi
Noora.

-- Teatteriinko? Emmekö olisi kotona tänä iltana, Norchen? Olen hiukan
väsynyt.

Noora näytti ikävystyneeltä. -- Sepä sattui sopimattomasti. Olin
luvannut Hagemanneille, että tulisimme. Tänä iltana näytellään Egmont.

-- Lähde sinä yksin. Minä tulen myöhemmin, kun olen hiukan levännyt.

Noora poistui ääneti ja palasi kantaen pientä hopeatarjotinta, jolla
oli lasi ja kirkkaasti tahkottu pullo. Hän laski sen pöydälle.

-- Tässä on madeiraa. Ehkä se sinua virkistää. Minä menen nyt
pukeutumaan. Olisin mielelläni jäänyt kotiin, mutta lupasin
Hagemanneille. Tulethan varmasti myöhemmin?

-- Kyllä, ystäväni.

Hassel sulki silmänsä ja nojausi väsyneenä tuolinselkämykseen. Hän oli
kohottanut toisen käden sydämelleen.

-- Tämä ei käy, kuiskasi hän, huomenna menen lääkärille. Mutta ennen
kaikkea on minun pidettävä huoli Markin tulevaisuudesta.

Hän otti paperiarkin, tarttui kynään ja alkoi nopeasti kirjoittaa. Tuon
tuostakin kohosi käsi sydämelle ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta
hän kirjoitti paperin valmiiksi.

Ovelle koputettiin.

Hassel painoi sinettinsä paperiin.

-- Sisään, huusi hän päätään kääntämättä.

Joju nilkutti huoneeseen.

-- Noora pyysi lähtiessään, että tulisin muistuttamaan lankoa, jos
lanko unohtaisi mennä häntä noutamaan teatterista.

Hassel silmäili kelloansa.

-- Onkin jo aika. Kello on kymmenen.

Hän valmistui kiireesti lähtemään.

-- Mutta miksi sinä, pikkumies, et ole vielä vuoteessa?

Joju punastui loukatusta ylpeydestä. Hänkö pikkumies? Hän tiesi ja
ymmärsi enemmän kuin Mark, joka ei välittänyt muusta kuin viulustaan
ja urheilusta. Mutta ihmiset luulivat voivansa sanoa mitä tahansa
sellaiselle, joka oli raihnas.

-- Lupasin Nooralle pitää huolta siitä, että lanko ei unohtaisi. Istuin
tuolla salissa odottamassa.

Hassel ei huomannut pojan nyreätä äänen sävyä. Hän laski ystävällisesti
kätensä hänen päälaelleen.

-- Taidat pitää paljon sisarestasi?

-- Kyllä, vastasi Joju yksikantaan.

Luuliko lanko, että hän rupeaisi kertomaan toisille, kuinka paljon hän
Nooraa rakasti?

Hassel taputti häntä.

-- Se on oikein, Joju. Ja nyt minä lähden. Hyvää yötä. Mene nukkumaan,
olet jo valvonut liiankin kauan.

Joju aikoi poistua toisesta ovesta. Mutta sivuuttaessaan
kirjoituspöydän osui hänen katseensa Hasselin sinettiin, joka oli
jäänyt pöydälle. Se oli vanha, kallisarvoinen esine, jonka Hassel
oli saanut Amerikassa eräältä vanhalta kanadalaiselta. Varsi kuvasi
intiaania, joka tomahawki pystyssä hyökkää eteenpäin notkein liikkein.
Joju läheni uteliaana pöytää ja tarkasteli sinettiä joka puolelta,
laskiessaan sen paikoilleen hänen katseensa sattui paperiin, ja huomasi
siinä Markin nimen.

-- Mitä hän Markista kirjoittaa? Joju kumartui paperin yli ja alkoi
lukea.



KUUDESTOISTA LUKU.


Pieni kalpea auringonsäde leikitteli matolla Kaunialan arkihuoneessa.
Kristiina täti ja Minna istuivat ahkerassa työssä. Liinavaatevarasto
oli tarkastettava pesun jäljiltä, paikat parsittava, repeämät
korjattava. Minna kätki haukotuksen kapeaan kouraansa.

Kristiina täti oli väsymättömän tarmokas. Olisi ollut paljon ihanampaa
houkutella Ulrik mukaan pienelle ajoretkelle, kun kerran pitkästä
ajasta oli tällainen kirkas talvipäivä. Mutta koska Kristiina täti ei
hievahtanut työnsä äärestä, oli hänenkin kärsivällisesti pistettävä
neulaa.

Ulrik Schöring istui mukavasti korkeaselkäisessä nahkatuolissa,
iso bernhardilaiskoiransa jalkain juuressa. Postinkuljettaja toi
postilaukun ja ojensi sen isännälle.

Ulrik avasi laukun.

-- Sanomalehti, pari kirjettä ja -- sähkösanoma. Keneltä?

Hän repäisi auki sähkösanoman. Minna huudahti heikosti nähdessään
miehensä kasvojen äkkiä vaalenevan.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Fred Hassel on kuollut.

-- Fred Hassel!

Molemmat naiset pudottivat työn käsistään. Minna riensi miehensä luo ja
laski lohduttavasti kätensä hänen olalleen.

-- Ulrik rakkaani, olen niin pahoillani.

-- Mihin tautiin hän kuoli? kysyi Kristiina täti.

-- Tuohon vanhaan sydänvikaansa. Hän kärsi siitä jo Amerikassa, ja se
paheni luonnollisesti vaimon ja lapsen katoamisen jälkeen.

Hän peitti kasvot käsiinsä.

-- Hassel poissa -- old fellow -- mutisi hän. Sitten hän hillitsi
itsensä. Minna, sinä ja minä lähdemme Berliiniin tukemaan hänen
leskeään.

-- Ja Markia, sanoi Minna pyyhkien kyyneleen silmästään.

-- Luulenpa, että poika on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora,
mutisi Kristina täti.

Minna loi moittivan katseen vanhaan tätiin. Hän ei käsittänyt tämän
vastenmielisyyttä Nooraa kohtaan.

Jo seuraavana päivänä Ulrik ja Minna matkustivat Helsinkiin jatkaakseen
sieltä matkaa Berliiniin. He tapasivat Nooran rauhallisena ja
arvokkaana. Surupuvussa hän näytti Minnaa paljon vanhemmalta, vaikka he
olivatkin yhdenikäiset.

Minna itki haikeasti sulkiessaan ystävättären syliinsä.

-- Oi, Noora, nyyhkytti hän, olen niin suruissani tähtesi, lemmikkini,
niin sanomattoman suruissani.

-- Kiitos, Minna rakas, lausui Noora. Hän suuteli viileästi Minnaa
poskelle ja irtaantui sitten rauhallisesti hänen syleilystään.

-- Olen kiitollinen, että tulitte, hän ojensi kätensä Ulrikille.
Fred kuoli niin, äkkiä, pelkään, että hänen asioissaan on koko
lailla järjestämistä. -- Olen pahoillani, ettei täällä ole kaikki
niin mukavasti kuin soisin. Fred suunnitteli kyllä huoneistomme
laajentamista, mutta se jäi kesken, kuten niin moni muukin seikka,
lisäsi hän vieden vieraansa heille varattuun huoneeseen.

-- Tässä, Minna, on kampauspöytäsi, pelkään, että siitä puuttuu yhtä ja
toista tärkeätä, johon sinä olet tottunut. Ja tässä on kylpykomeronne.
Sen Fred teetti vähän ennen kuolemaansa. Se on amerikkalaista tyyliä.
Ja nyt eroamme hetkeksi. Kello yksi syömme toisen aamiaisen. Sitä ennen
on minun vielä vastaanottaminen surukäyntejä.

Hän nyökkäsi levollisesti tummatukkaista päätään ja poistui.

Minna vaipui uupuneena mukavaan nojatuoliin ja katseli Nooran jälkeen,
kunnes ovi sulkeutui. Miten Noora oli muuttunut! Niin vieraaksi. Ja
miten ihmeellisen hyvin hän hillitsi surunsa. Se johtui tietysti
hyvästä kasvatuksesta.

-- Eikö sinusta Noora ole kehittynyt ja kasvanut sielullisesti? kysyi
hän mieheltänsä.

Ulrik Schöring ei vastannut. Hän istui alakuloisissa mietteissä.

Fred Hassel oli niin usein pyytänyt häntä tulemaan Berliiniin
vierailulle hänen kotiinsa. Nyt hän oli täällä, mutta ystävä oli
poissa. Uskollinen, kelpo sydän oli laannut sykkimästä.

Ovea raoitettiin, kalpeat pojankasvot kurkistivat huoneeseen.

-- Mark!

He olivat unohtaneet hänet! Poika pysähtyi kynnykselle. Hän oli
kasvanut ja laihtunut. Suurissa, tummissa silmissä oli pohjattoman
surullinen katse.

Tällä hetkellä Minna muisti Kristiina tädin sanat: "Pelkäänpä, että
Mark on enemmän lohdutuksen tarpeessa kuin Noora."

Minna veti pojan luokseen. Mark epäröi hetken. Sitten painoi hän päänsä
Minnan olkapäälle ja puhkesi hiljaiseen, kiihkeään itkuun.

Minna siveli hänen kiharoitaan.

-- Rakas pikku Mark. Oma ystäväni, elä itke niin kovin katkerasti. Isän
on nyt hyvä.

-- Ei ole enää isää, ei mitään isää, nyyhkytti Mark.

-- Mutta Mark, onhan sinulla äiti --? Minna tunsi pojan kiinteän
otteen höltyvän -- ja olemmehan me sinulla, Ulrik setä ja minä ja
Pikkupappilan pastorin rouva ja kaikki muut ystäväsi Suomessa.

Päivällispöydässä saivat Noora ja Ulrik Schöring pitää huolen
keskustelusta. Minna istui ääneti mieli ankeana. Hän tutkisteli
Markin kalpeita kasvoja ja ihmetteli itsekseen. Mikä poikaa vaivasi?
Hän suri syvästi isän kuolemaa, se oli selvä, mutta noissa kapeissa,
laihtuneissa kasvoissa luki jotain muutakin kuin pelkkää surua.
Niissä oli sama vieras, itseensäsulkeutunut ilme, joka Minnalle oli
tuttu niiltä ajoilta, jolloin Mark oli kasvattina Harjulassa. Juuri
tuonnäköinen hän oli silloin, kun Minna hänet yllätti vanhassa ladossa,
minne hän oli kätkeytynyt Harjulasta karattuaan.

Noora kutsui palvelijan luokseen ja sanoi puoliääneen: -- Viekää
veljelleni tarjottimella ruokaa. Hän ei jaksa tulla syömään.

Ja Minnan puoleen kääntyen hän virkkoi:

-- Tahdotko tulla katsomaan vauvaani?

Valoisassa, somasti kalustetussa huoneessa kohosi keski-ikäinen,
valkoiseen esiliinaan ja päähineeseen puettu hoitajatar kunnioittavasti
seisomaan, kun naiset astuivat sisään.

Kehdossa jokelteli parin kuukauden vanha kirkassilmäinen lapsi.

-- Onko baby ollut rauhallinen, Miller? kysyi Noora saksankielellä.

-- Kyllä, armollinen rouva. Hän on syönyt ja nukkunut hyvin.

-- Entä miten jaksaa veljeni?

-- Hän valittaa väsymystä ja tahtoo pysyä vuoteessa vielä tänään.

-- Joju on sairas, selitti Noora Minnalle. Fredin kuolema koski häneen
syvästi. Joju on aina ollut erikoisen herkkätunteinen. Aivan toista
lajia kuin Mark.

Hän nosti lapsen syliinsä.

-- Eikö hän ole soma, Minna? Pikku Margareetani, hän tulee meidän
sukuun. Tyyran näköinen, eikö totta?

Noora suuteli lasta, ja ensimmäisen kerran päivän kuluessa Minna
huomasi nuoren lesken mielen järkkyvän. Hän laskeutui polvilleen kehdon
ääreen, painoi päänsä lapsen pielukselle ja puhkesi itkuun.

-- Pieni isätön tyttöni!

Mutta hän tointui pian ja oli jälleen sama rauhallinen, arvokas Noora
kuin aina ennenkin.

Mark oli hiipinyt toisten mukana huoneeseen. Murjottava ilme oli
hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän astui kehdon luo ja taputti hellästi
pienokaisen poskia.

Noora työnsi pojan käden kiivaasti syrjään.

-- Et saa, sanoi hän kovasti. Olenhan kieltänyt sinua koskettamasta
lasta. Ja kääntyen Minnan puoleen hän lisäsi: -- Mark laiminlyö usein
pestä käsiään. Hän voisi tartuttaa vauvaan jonkun taudin.

Mark oli nopeasti vetäytynyt syrjään.

-- Ei minussa ole mitään tautia, puuskahti hän heittäen päätään
uhkamielisesti taaksepäin. Miksi en saa hyväillä pikku siskoa?

-- Vauva ei ole sinun lelusi. Ja mene nyt ulos. Räätäli tulee heti
koettamaan pukuasi.

Mark poistui ynseänä, Noora kääntyi kiivaasti ystävänsä puoleen.

-- Et voi uskoa, Minna, miten uppiniskainen ja taipumaton hän on.
En ymmärrä, miksi Jumala on pannut sellaisen taakan hartioilleni
antaessaan tuon pojan kasvatuksen huolekseni. Niin kauan kuin Fred
eli, saatoin sen kestää, vaikka Fred rukka olikin kovin heikko hänen
suhteensa. Mutta nyt on poika käynyt entistään vaikeammaksi käsitellä.

-- Oletko koettanut kohdella häntä lempeästi, sanoi Minna vakavasti.
Markilla on uhmaileva luonne, se on kyllä totta, mutta me
Pikkupappilassa huomasimme, että häntä voi helposti ohjata hyvällä.

Noora pudisti päätään.

-- Rakas Minna, te olette kaikki herttaisia ihmisiä Anna tädistä
alkaen, mutta salli minun sanoa, lastenkasvatuksesta ette ymmärrä
paljon. Mark on laiska, niskoitteleva ja huolimaton. Hän tarvitsee
vakavan ja johdonmukaisen kasvatuksen, muutoin hänestä tulee hutilus.
Minä aion kasvattaa hänestä miehen enkä hempeämielistä kaunosielua.
Jumala antaa kyllä minulle voimia siihen. Me Örnfeltit olemme
tottuneet seuraamaan omantuntomme ääntä.

Minna katseli miettivästi ystäväänsä. Oliko Noora ehkä oikeassa? Nyt
niinkuin niin monta kertaa ennen jo naisopistossa hänestä tuntui Noora
häntä itseään kypsyneemmältä ja lujemmalta. Hän oli aina ihaillut
ystävän vankkoja periaatteita. Mutta jotain Nooralta puuttui. Mitä?

-- "Ja jos sinulta puuttui rakkautta, et sinä mitään olisi."

Minna säpsähti. Paraillaanko hän tässä arvosteli ystäväparkaansa?
Lohduttaa hänen tuli häntä, ei kylmästi arvostella.

-- Tule, Minna, sanoi Noora. Gretel nukkuu. Ja sinun on myös levättävä.

-- Entä sinä! Sinä kai tarvitset lepoa enemmän kuin minä.

-- Minä aion valvoa Fredin luona tämän viimeisen yön.

-- Salli minun ja Ulrikin valvoa kanssasi, pyysi Minna ujosti.
Tekisimme sen niin mielellämme.

Paksut kynttilät Fred Hasselin paarien ympärillä olivat sammuneet, kun
Ulrik Schöring, joka Minnan ja Nooran kanssa oli valvonut, nousi ja
veti syrjään uutimet. Kalvas aamuvalo tunkihe sisään ikkunasta.

-- Nyt teidän molempien täytyy mennä levähtämään, sanoi hän. Ennätätte
vielä nukkua pari tuntia, ennenkuin lähdemme haudalle.

Minna ja Noora tottelivat vastustelematta. He olivat kumpikin
äärimmäisen väsyneet.

Ulrik katseli liikutuksen vallassa vainajan kasvoja. Hän muisteli
heidän yhteistä taisteluaan kaukana onnen kilpakentällä, jossa mies
sortui tai voitti. Muisteli ystävän pelastavaa kättä, joka ohjasi häntä
lujasti ja vakavasti. Muisteli myös synkkiä hetkiä, joita vastaan hän,
Ulrik Schöring oli taistellut, kun surulliset muistot valtasivat Fred
Hasselin mielen.

Pidätetty nyyhkytys herätti hänen huomionsa. Sopesta, raskaiden
uudinten takaa se kuului.

Ulrik astui sinne ja kohottaessaan uutimia hän näki Markin
kyyristyneenä nurkassa suuren kirjakaapin suojassa. Hän näytti
kurjalta, kasvot olivat surusta vääntyneet ja kyyneleet olivat
piirtäneet likaisia juovia poskille, joita hän ehkä unissaan oli
hieronut.

-- Mutta Mark, mitä sinä täällä teet?

-- Minä -- minä tahdoin myös valvoa isän luona, vastasi poika. Hän oli
niin väsynyt, että horjui.

-- Mene nyt heti paikalla nukkumaan, sanoi Ulrik.

-- Ulrik setä, ethän sano mitään hänelle. Lupaathan, ettet kerro,
rukoili Mark. -- Hän olisi siitä vihoissaan, mutta minun täytyi, minun
täytyi saada olla täällä isän luona.

Ulrik nyökkäsi.

-- Mutta mene nyt lepäämään. Muuten et jaksa tulla haudalle.

Mark loi vielä viimeisen pitkän katseen isän rauhallisiin kasvoihin.
Sitten hän hiipi huoneesta pää painuksissa.

       *       *       *       *       *

Fred Hassel lepäsi kummun alla. Hautajaiset ja niihin liittyneet huolet
olivat ohi. Raskas rauha lepäsi painostavana kodin yllä.

Minna ja Ulrik valmistautuivat kotimatkalle. Minna ikävöi takaisin
Kaunialaan, Noora ei häntä kaivannut, hän kantoi surunsa tyynesti ja
rauhallisesti. Hasselin lakimies hoiti asiat, ja Noora avusti häntä
muitten kanssa neuvottelematta. Ulrik Schöring oli myös tarjonnut
apuaan, Noora kiitti, mutta ei turvautunut häneen.

Schöring oli levoton Markin puolesta. Olikohan Hassel muistanut
laillistuttaa pojan oikeudet?

Kauan epäröityään hän iski suoraan asiaan, Noora kohotti silmäkulmiaan
kuin kummastuneena, ja Ulrik tunsi käyttäytyneensä epähienosti hänen
silmissään.

-- Fred ei ole jättänyt mitään määräyksiä kasvattipoikansa suhteen.
Minulla ei ole muuta osviittaa kuin oma järkeni ja omatuntoni.

-- Kasvattipoika, Noora, onko Mark mielestäsi vain Fredin kasvattipoika?

-- On.

Nooran vastaus oli lyhyt ja jyrkkä.

-- Mutta Fred oli vakuutettu siitä, että Mark oli hänen oma poikansa.

-- Minä en koskaan siinä asiassa ymmärtänyt Frediä. Ja luulen, että
Fred itsekin viime aikoina epäili erehtyneensä. On ymmärrettävää, että
hänen rakkauttakaipaava yksinäinen sydämensä kiintyi poikaan omituisen
yhdennäköisyyden nojalla. Mutta se, että pojalla sattui olemaan Fredin
vaimo vainajan silmät tai nenä, ei vielä riitä vakuuttamaan minua.
Ja kuten sanottu, Fred tuskin enää tultuaan pikku Gretelimme isäksi
itsekään uskoi romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt
jotain määräyksiä pojan suhteen.

-- Fred kirjotti kuitenkin viimeisessä kirjeessään minulle selvin
sanoin, että hän oli päättänyt antaa Markille täydet lapsen oikeudet --
perintöönkin nähden, lausui Ulrik vastenmielisesti.

Noora suoristi vartaloaan.

-- Sitä minun on vaikea uskoa. Missään tapauksessa hän ei sitä ole
tehnyt. Minulla ei siinä suhteessa ole minkäänlaisia velvollisuuksia,
Fredin tähden kasvatan Markin, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi. Mutta
en aio suostua siihen, että hän pyrkii minun -- meidän tyttäremme
vertaiseksi. Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin
herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan. Lapsen oikeuksia
en koskaan aio myöntää hänelle.

Ulrik ei enää jatkanut keskustelua, Noora näytti taipumattomalta.
Hänen kantaansa ei voinut järkyttää. Ja hän oli oikeassa. Todistuksia
puuttui. Kukaan ei voinut pakottaa häntä tunnustamaan Markia, kun ei
pojan isä ollut sitä tehnyt. Olihan jo paljon sekin, että Noora lupasi
edelleen pitää huolta pojan kasvatuksesta.

Siitä huolimatta hän tunsi mielensä apeaksi poistuessaan Hasselin
entisestä työhuoneesta, jossa keskustelu oli tapahtunut.

Noora jatkoi hänen lähdettyään keskeytynyttä työtään Fredin papereita
järjestellen. Mutta hänen otsansa oli rypyssä ja huulensa lujasti
yhteenpuserretut.

Ei kumpikaan huomannut, että ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan,
että nurkassa suuren palmun suojassa istui kalpea poika. Poika, jonka
aivoissa takoi säälimättömät sanat:

"Fred tuskin itsekään enää tultuaan pikku Gretelin isäksi uskoi
romanttista haavettaan. Muutoin hän kai olisi tehnyt jotain määräyksiä
pojan suhteen."

Ja vielä:

-- "Minulle on hän aina oleva vain löytölapsi, joka Fredin
herkkäuskoisuuden nojalla on kohonnut väärään asemaan."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Harjulan rouva rypisti toisen silmänsä umpeen ja katseli arvostelevasti
kangasta, jota Martta hänelle näytti.

-- Niin, eipä ole hullumpaa. Kyllähän se noin ensikertalaisen
työksi. Miili tosin kutoo paljon parempaa, mutta hänellä onkin
kankaankutomistaito niin sanoakseni veressä.

-- En minä kudo lainkaan paremmin, uskalsi Miili punastuen ilmoittaa.

-- Elä oikaise äitisi puhetta, tyttö. Ihmeellistä, miten nenäkkäitä
nykyajan nuoret ovat. Minun mieleeni ei olisi juolahtanutkaan väitellä
vastaan, kun äitini jotain sanoi. Mutta Mooses on niin leväperäinen
lasten suhteen. Onneksi minussa on vielä pontta sen verran, että jaksan
pitää lapset kurissa.

Miili ja Naimi painoivat hämillään päänsä käsitöihinsä.

-- Arvaan, Martta, jatkoi Harjulan rouva, että tuo pöytäliinakangas
on kapioitasi. Taidat kuvitella pääseväsi papin rouvaksi. Mutta minä
kuulin eilen rovastilassa, että apulaisemme muuttaa toiseen pitäjään
vapunpäivästä.

Nyt oli Martan vuoro joutua hämilleen. Hän kävi hehkuvan punaiseksi.
Pastorin rouva, tietäen, miten vaikea Martan oli peitellä tunteitaan,
sanoi rauhallisesti:

-- Martta kulta, juoksepa kellariin noutamaan pullollinen rusinakaljaa.
Tahtoisinpa tietää, mitä Elviira täti siitä pitää. Minna lähetti
minulle muutaman pullollisen eilen, jatkoi hän kääntyen Harjulan rouvan
puoleen.

Martta riensi ulos.

Oi tuota ilkeätä Elviira tätiä! Hän kävi vuosi vuodelta vain
pisteliäämmäksi. Ja Miilikin oli käynyt niin omituiseksi, hän ei ollut
enää yhtä avomielinen ja ystävällinen kuin ennen. -- Mahtoiko tuo juttu
apulaisesta olla totta?

Martta painoi kättä sydäntään vasten. Se sykki niin kiivaasti.
Apulainen oli aina ollut hänelle niin herttainen, joskus miltei hellä.
Silloinkin viimeksi, rovastilassa.

Martta huokasi, pisti avaimen kellarin oveen ja astui pimeyteen.

Tuossa oli pullo.

Hän sieppasi sen ja palasi hitain askelin sisään. Tuokioksi hän
pysähtyi portaiden eteen. Oli kirkas maaliskuun iltapäivä. Harjujen
rinteillä kiilsi lumi auringonpaisteessa häikäisevän valkoisena. Mutta
Martta ei sitä huomannut. Hänen katseensa pysähtyi hankeen, jolla
hohti kangaspuista äsken päästetty pellavakangas kiiltävänä, silmiä
hivelevänä.

Olipa se valjennut! Siitä tuli hyviä lakanoita.

Martan poskia poltti. Hän muisti päivän, jolloin kangas, joka tuossa
nyt valmiina kiilsi, luotiin. Hän oli ollut väentuvassa luomapuita
pyörittämässä. Apulainen oli ollut isän luona. Lotti ja pojat olivat
tuoneet hänet tupaan katsomaan Martan hommia. Apulainen oli ihmetellyt,
miten nopeasti Martta oli lankaa kehinyt. Ja hänen vilpittömät
sinisilmänsä olivat katsoneet niin ystävällisesti.

-- Teistä tulee hyvä emäntä, Martta neiti, oli hän sanonut.

Martan kurkusta kohosi nyyhkytys. Mitä kaikkea hän olikaan ajatellut,
tuota kangasta kuteessaan. Mielettömiä, rohkeita unelmia oli ollut
loimina ja iloisia toiveita kuteina. Hän pysähtyi silittämään kiiltävää
pellavakudosta.

Hän oli ollut onnellinen sitä kutoessaan.

Pastorin rouva loi huolestuneen katseen Martan punoittaviin silmiin,
kun hän astui sisään kantaen tarjottimella kaljapulloa ja laseja.
Onneksi Elviiran huomio kääntyi kaljapulloon.

-- Vai niin, tämä on nyt niitä uudenaikaisia juomia, virkkoi hän
maistellen hitaasti ja arvostelevasti lasistaan. Ei, sanottakoon mitä
tahansa, kalja on pantava tynnyriin eikä pulloihin.

Lauri ja Kaarlo syöksyivät huoneeseen.

-- Minna ja Kristiina täti tulevat, ja Ulrik setä ajaa. Ja heillä on
Harmo valjaissa.

Anna äidin kasvot kirkastuivat. Hän tukahutti helpotuksen huokauksen.
Elviira oli tietenkin kunnon ihminen, mutta -- hänen seuransa oli niin
ärsyttävää. Täytyi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voisi säilyttää
mielenmalttinsa, kun hän linkosi pahansuopia huomautuksiaan. Tänään hän
oli erikoisen pisteliäs. Lieneekö siihen ollut syynä huhu apulaisen
poismuutosta? Anna hymähti surumielisesti. Martta ei yksin ollut
polttanut siipiään. Pikku Miilikin oli silminnähtävästi ihastunut
nuoren papin koreaan ulkomuotoon.

Kristiina tädin iloinen nauru raikui eteisestä.

-- Täällä me nyt taas olemme kaikki kolme, Anna, huusi hän ovelta.
Ja aiomme jäädä koko päiväksi. Kuumaa kahvia sinulla kai on ja vähän
vehnästä myös? Martta kultaseni, anna vanhalle tädille suukko. No,
pastori, oletko lukenut, mitä eilisessä lehdessä sanotaan uudesta
virsikirjaehdotuksesta?

Kristiina täti astui sisään kookkaana ja pirteänä. Ei edes Harjulan
rouvan läsnäolo kyennyt masentamaan hänen hyvää tuultaan. Ja pian pyöri
koko perhe hänen ympärillään.

Lotti kantoi Mossensa nähtäväksi. Hänen täytyi kysyä, luuliko Kristiina
täti Mossen käpälän paranevan. Se oli satuttanut sen hiiren loukkuun.
Lotti oli voidellut sitä linjamentilla, mutta se oli siitä huolimatta
yhä kipeä.

Martan kasvoilta katosi alakuloinen ilme, pastori unohti kiireensä
ja istuutui tädin viereen selittääkseen kantaansa uuden virsikirjan
suhteen.

-- Semmoista on aina, kun tulee Kristiina tädin kanssa tänne, toruskeli
Minna leikillään. Ulrik ja minä jäämme kokonaan varjoon.

Harjulan rouva oli hetken aikaa istunut ääneti happamen näköisenä. Nyt
hän koroitti äänensä.

-- Olet kai kuullut, Minna, mitä suojattisi Markus on saanut aikaan?
Kaikki käännähtivät nopeasti puhujan puoleen.

-- Mitä sitten? kysyi Minna nopeasti.

-- Hän on karannut sieltä, minne Noora oli hänet sijoittanut.

Elviira rouva nautti silminnähtävästi hämmästyksestä, mikä kuvastui
kaikkien kasvoilta.

-- Karannut, toisti Minna soinnuttomasti.

-- Niin juuri -- karannut. Eikä se ole ensi kertaa. Muistatte kyllä
vielä, miten hän karkasi meiltä, ja teidän Ullanne kätki hänet
heinälatoon. Vieläkin minua harmittaa, että Mooses silloin oli
sellainen vätys, ettei opettanut pojalle huutia.

-- Kenenkä luota Mark on karannut, kysyi pastori.

-- Noora ei tahtonut pitää poikaa luonaan, vaan lähetti hänet maalle
erään opettajan luo, -- tunnettehan Nooran -- hän on suloinen ja hyvin
kasvatettu ja mallikelpoinen, aivan kuin Tyyrakin, mutta itsekäs ja
omahyväinen.

-- Siinä olen kerrankin samaa mieltä kanssasi, Elviira Kemell, lausui
Kristiina täti.

Harjulan rouva ei ollut kuulevinaan huomautusta.

-- No niin, jatkoi hän, Mark oli pari kolme viikkoa tämän oppineen ja
ankaran herran valvonnan alaisena. Ja sitten eräänä kauniina päivänä
ilmoitetaan Nooralle: "Poika on kadonnut. Onko hän Berliinissä?" Noora
pelästyi luonnollisesti, niin paljon kuin hän ylimalkaan katsoo hyväksi
pelästyä, ja pani poliisin liikkeelle. Mutta poika oli poissa ja pysyi
poissa. Häntä ei löydetty mistään.

-- Mark raukka, äänsi pastorin rouva hiljaa. Kaikki olivat vakavia.
Ulrikin poskille oli kohonnut tumma puna.

-- Onko tämä totta? kysyi hän terävästi.

-- Jaakko kirjoitti siitä meille. Hän oli käynyt Örnfeltillä, ja
Alma sisar oli kertonut hänelle koko jutun. Erikoisen pahoillaan en
luule Alman enempää kuin Noorankaan olevan. Poika on aina ollut koko
kiusankappale. Hän on kai liittynyt johonkin sirkusseurueeseen. Se
olisi hänen tapaistaan.

"Katsokaa, ettette katso ylön yhtäkään näistä pienimmistä; sillä minä
sanon teille: heidän enkelinsä taivaassa näkevät aina minun isäni
kasvot, joka on taivaissa."

Pastori näin puhui. Hän kohosi seisomaan, työnsi tuolin lujasti
paikoilleen ja lähti huoneesta. Anna rouva tiesi, että hän pakeni
yksinäisyyteen, ennenkuin hänen kiivas luontonsa sai hänet loukkaamaan
vierasta.

Kiusallinen äänettömyys seurasi pastorin sanoja. Viimein Elviira rouva
katkaisi sen lausuen yhä vielä taistelunhaluisena.

-- Tämän jälkeen ei kai kannata kertoa, että Mark oli ennen lähtöään
murtautunut tohtori Hirschin kaappiin.

-- Minun on vaikea uskoa sellaista Markista, huomautti Minna arasti.

-- Tämä on siis tulos Nooran kasvatusopillisista periaatteista, sanoi
Kristiina täti kuivasti.

-- Tai pikemminkin Hasselin hemmottelusta, iski Elviira rouva takaisin.
Hän tahtoi peräytyä kaikella kunnialla.

-- Kas niin, tytöt, käärikää työnne kokoon, on aika lähteä. Hyvästi,
Anna, vie terveisiä Jonatanille ja sano hänelle minun puolestani,
että minä osaan Raamattuni yhtä hyvin kuin joku muukin. Ja toisena
pääsiäispäivänä meillä on tavanmukaiset kutsut. Tervetuloa silloin
Harjulaan. Tulkaa ajoissa ja ottakaa kaikki lapset mukaan. Tule
sinäkin, Kristiina. Ja Minna ja Ulrik. Niiatkaa, Naimi ja Miili.
Minna, rintasolkesi putoaa kohta. Ja kuule, Anna, minun mielestäni
tynnyrikalja on parempaa kuin pullokalja. Martta, tule pian katsomaan
Miilin drälliä. On turha tulla saattamaan eteiseen.

Kristiina täti oli asettunut seisomaan uunia vasten kädet selän taa.
Hänen hyvä tuulensa oli tyystin kadonnut.

-- Kemellit, puuskahti hän, Kemellit ja Örnfeltit. Minä sanon
teille -- -- --

Hän ei jatkanut.

Ulrik Schöring mitteli kiivaasti lattiata.

-- Minun täytyy ottaa asiasta selko, sanoi hän. Se on velvollisuuteni
Frediä kohtaan.

-- Käsittämätöntä, että niin järkevä mies kuin Hassel laiminlöi antaa
määräystä Markin suhteen, sanoi pastorin rouva --

-- Oletko varma siitä, ettei sellaista ollut, Anna? kuului Kristiina
tädin ääni.

-- Mitä tarkoitat?

-- Ehkä se oli kirjoitettu, mutta sitä ei löytynyt.

-- Täti kulta, nyt menet liian pitkälle, sanoi Minna nuhtelevasti.
Ulrik ja minähän olimme Berliinissä juuri siihen aikaan. Myönnän, että
Noora saattaa olla kylmä ja itsekäs, mutta milloinkaan hän ei alentuisi
epärehellisyyteen ja vilpillisyyteen.

-- Siinä olet oikeassa, sanoi hänen miehensä.

-- Ja muutenkin arvelen, että pikku padoilla on korvat, virkkoi Martta
vihjaisten päällään Lottiin, joka sopessa istui sitomassa Mossensa
käpälää.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Tädit olivat syntymäpäivillä raatimies Karellin luona. Ulla ja Rakel
istuivat kotona läksyihin syventyneinä. Tai oikeammin vain Rakel, sillä
Ullan ajatukset harhailivat pian loitolle Mamren tammistosta ja Lotin
vaimosta. Hänen katseensa oli kiinnittynyt punaisiin puolanmarjoihin
ja sammaleihin, joilla Agata täti oli koristanut sisä- ja ulkoikkunain
välit, ja ne herättivät muistoja, haikeita ja iloisia. Miltähän nyt
näytti Keinumäenharju? Olikohan se vielä lumen peitossa? Etelärinteellä
saattoivat sinivuokot pian puhjeta esiin? Siellä ne aina ensimmäiseksi
kukkivat. Lukoissa oli vielä lunta koko lailla, mutta lehtimetsä eli jo
kevään merkeissä.

Ah, ollapa nyt siellä tällaisena valoisana kevätiltana!

Sitten hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ajatteli Markia.

Missä oli Mark?

Emma Kemell oli kirjoittanut hänelle varsin väritetyn kirjeen,
jossa Mark esiintyi oikeana teatterikonnana. Mutta Ullalla oli omat
ajatuksensa asiasta. Hän tunsi jo Kemellien käsityskannan Markista ja
tiesi Emman liioittelevan. Äiti oli vain muutamin sanoin kosketellut
Markin katoamista. Ulla arvasi, että Mark oli toteuttanut aikaisemman
uhkauksensa. Hän oli karannut, koska hänen vapauttaan sorrettiin.

Sellainen oli Mark.

Äkkiä hän säpsähti.

Tuolla ulkona oli joku häneen tuijottanut. Aivan varmaan. Hän oli sen
tuntenut. Siellä oli joku. Ja nyt näkyi tumma varjo pihalla puitten
pimennossa.

Ulla juoksi keittiönportaille.

-- Kuka siellä?

Ei vastausta. Mutta vanhan pihapihlajan oksien rasahdus, ja nopeat
poistuvat askeleet ilmoittivat, ettei hän ollut erehtynyt. -- Rakel,
voi Rakel! Pihalla oli joku. Se katseli minuun, ja sitten se yht'äkkiä
juoksi pois.

-- Kissa tai joku koira, arveli Rakel.

-- Ei, ei, se oli ihminen. Rosvo tai varas ehkä. Tiedätkö mitä?
Maitopuodin Eedla kertoi tänä aamuna, että vankilasta oli eilen illalla
päässyt karkaamaan muuan vanki. Ajattele, ehkä se oli hän!

Rakelin silmiin tuli peljästynyt katse. Hän sulki keittiön oven, niin
että pamahti.

-- Käy katsomassa, onko alaovi lukossa.

-- Voi, voi, en minä uskalla. Tädit eivät ehkä ole lukinneet ovea, ja
silloin rosvo voi väijyä siellä ja hyökätä kimppuuni.

-- Mennään molemmat.

Tykyttävin sydämin tytöt tirkistivät eteisen lasiovesta portaille. Ei
-- siellä ei näkynyt ketään.

-- Mene sinä rohkeampi ensin, minä tulen jäljestä, ehdotti Rakel.

Ulla palautti mieleensä Orleansin neitsyen uljaan kuvan ja astui alas
kuistin portaita pitäen pientä savuavaa öljylamppua korkealla päänsä
päällä kuin olisi se ollut Ranskan liljalippu. Rakel kulki pari kolme
askelta taaempana.

Äkkiä Ulla pysähtyi. -- Kuulitko? Joku kopeloi lukkoa? kuiskasi hän.

Rakel vapisi.

-- Mennään sisään.

Ulla kohotti kuolemaa uhmaavasti päätään.

-- Jottako rosvot pääsisivät ryöstämään talon puti puhtaaksi tätien
poissa ollessa. Ei, menköön henkeni, mutta kunniani minä pelastan.

Ulla tunsi tällä hetkellä seisovansa ihailemansa Jeannen tasalla.

-- Minä hiivin keittiön kautta noutamaan apua, supisi Rakel.

-- Silloin ehkä syöksyt toisen rosvon syliin. He tulevat aina
molemmista ovista. Olen varma siitä, että toinen paraillaan vartioi
keittiön ovea.

Nyt Rakelin rohkeus petti. Hän alkoi hiljaa itkeä.

-- Voi, Ulla, elä, elä, sopersi hän, kun Ulla päättävästi laski
käden oven kahvalle. Etkö kuule, että oven takana on joku. Voi meitä
onnettomia!

Samassa ovi tempaistiin auki, ja kookas musta olento sukelsi esiin
hämärästä.

Kahden peljästyneen tyttöäänen raju kirkaisu, ja kaksi paria jalkoja
tömisti ylös portaita.

-- Apua! Varkaita! Rosvoja! huusivat molemmat täyttä kurkkua.

Ylimmällä portaalla Ulla seisahtui, käännähti käsi oven kahvalla ja
huusi käheällä äänellä:

-- On paras, että pötkitte tiehenne. Ja paikalla. Minun veljelläni on
pistooli ja hän ampuu teidät armotta joka sorkan.

-- Herra siunatkoon lasta, onko hän tullut mielipuoleksi? kuului
hämärässä kuistissa Agata tädin kimeä ääni. Johanna, juokse noutamaan
apua. Talo on täynnä rosvoja ja ryöväreitä.

Hetkisen hiljaisuutta. Sitten kuului Ullan ääni ylhäältä:

-- Voi, Agata täti, etkö sinä ollutkaan rosvo?

-- Mitä sinä höpsit? huusi Sofia täti ja kapusi portaita ylös
nopeammin, kuin hänen lihava ruhonsa olisi myöntänyt. -- Mitä näytelmää
täällä esitetään? Ja miksi ette ole jo nukkumassa?

-- Puh, ähki hän päästyään sisään. Hengästyin ihan. Rakel, koska vielä
olet valveilla, voit keittää minulle kamomillateetä. Karellien lohi oli
hirveän suolaista. Ja eivätkö sinustakin, Johanna, Ottilian pasteijat
olleet liian rasvaisia? Pelkään saavani yöllä vatsanpuruja.

Rakelin ja Ullan oli vaikea palata arkipäiväisyyteen äskeisestä
jännittyneestä mielialastaan.

-- Me luulimme, että oven takana oli se rosvo, minkä minä näin
puutarhassa, puolustelihe Ulla. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt
mitään niin mielenkiintoista kuin karannut vanki. Hänen täytyi
taistella tämän harvinaisen elämyksen puolesta. Varjo pihalla kasvoi
ja suureni hänen mielikuvituksessaan sikäli kuin hän tädeille kuvaili,
miten hän oli istunut ikkunan ääressä ja yhtäkkiä huomannut kaksi
säkenöivää, niin juuri _säkenöivää_ silmää pihalla. Ja sitten oli
olento lähtenyt liikkeelle kuin musta, tuhoa ennustava turmanlintu ja
hävinnyt.

-- Pysy asiassa, sanoi Johanna täti kuivasti, pihalla on siis ollut
joku ihminen, väität sinä. Turmanlinnuista en huoli kuulla puhuttavan.

-- Minä puhun tietysti kuvannollisesti, selitti Ulla loukkaantuneena.
Ja eikö täti ole kuullut puhuttavan siitä vangista, joka eilen illalla
karkasi vankilasta?

Tädit olivat riisuneet päällysvaatteet yltään ja astuneet
arkihuoneeseen. Kuullessaan Ullan mainitsevan karanneesta vankista he
hätkähtivät ja loivat toisiinsa hätääntyneitä katseita.

-- Kyllä Karellilla jotain semmoista puhuttiin, muisteli Sofia täti.

-- Viskaalihan siitä kertoi, virkkoi Johanna täti.

Mutta Agata täti löi kätensä yhteen ja huudahti kimakasti.

-- Voi, voi, sisaret, ettekö huomanneet sitä viittaan puettua miestä,
joka seisoi tuolla aivan porttimme kohdalla? Se oli tietysti hän.

-- Tottakin, minä huomasin hänet myös, myönteli Johanna täti.

-- Niin, ja hän vilkuili arasti ympärilleen, muistan sen nyt, huomautti
Sofia täti kalveten.

Johanna täti pyörähti nopeasti takaisin eteiseen ja väänsi oven toiseen
lukkoon.

-- Tule auttamaan, Agata, pyysi hän. Sysätään tämä arkku oven eteen.

Eteisessä oli vanhanaikainen raskas vaatearkku, vanhan pappilakodin
perintöjä. Se työnnettiin nyt yhteisvoimin eteisen oven eteen, arkun
päälle nostettiin vielä keinutuoli ja kukkapöytä.

-- Kyllä me nyt heräämme ryminään, jos hän tulee, vakuutti Sofia täti.

Keittiön ovi teljettiin myös tarkoin ja sen eteen nostettiin
astiakaappi. Ikkunain eteen vedettiin uutimet hyvin tiiviisti.

Kun kaikki varovaisuustoimenpiteet täten oli tarkoin suoritettu,
kääntyi Sofia täti toisten puoleen juhlallisena.

-- Niin, lapset, nyt menemme levolle ja uskomme sielumme ja ruumiimme
Herran haltuun.

Hän pani kätensä ristiin ja muut tekivät samoin. Ullasta oli
kaikki niin jännittävää ja juhlallista, kyyneleet oikein kihosivat
silmiin. Tytöt lausuivat tavallista vakavammin ja hellemmin
hyvänyöntoivotuksensa ja poistuivat huoneeseensa. He puhelivat vähän ja
senkin matalalla äänellä, ikäänkuin joku olisi voinut kuulla.

Tuskin he olivat päässeet vuoteeseen, kun ovi aukeni, ja Agata
täti hiipi huoneeseen alushameisillaan, hiukset yömyssyn peitossa,
kainalossa raskas nahkasiteinen Raamattu ja kädessä puntari.

-- Tytöt, sipisi hän, minä tulen teidän huoneeseenne nukkumaan. En
uskalla nukkua yksin. Pelkään hänen tulevan sisään ikkunasta ja minä
nukun aina niin sikeästi.

-- Tule vain minun vuoteeseeni, täti, sanoi Ulla, mutta miksi olet
ottanut puntarin?

Agata täti näytti hieman nololta.

-- Katsos, minä ajattelin, että jokin ase minullakin pitää olla. Ja
Raamattu on henkinen aseeni.

Ullaa alkoi naurattaa. Agata täti oli niin hassun näköinen seistessään
siinä pitkänä ja laihana puntari kädessä ja Raamattu kainalossa.

-- Aiotko käyttää sekä lakia että evankeliumia, täti kulta,
taistellessasi rosvoa vastaan, sanoi hän.

-- Elä ole noin nenäkäs, Ulla, sinun käy vielä huonosti maailmassa,
sanoi Agata täti arvokkaasti.

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painautui Ullan sänkyyn ja luki
hitaasti ja harvakseen iltarukouksensa.



YHDEKSÄSTOISTA UUKU.


Ulla heräsi hirvittävään jymyyn. Pelästyneenä hän ryntäsi vuoteesta
lattialle.

-- Joko ne nyt tulivat?

Melu kuului keittiön ovelta. Tytöt vetivät ylleen mitä ensi kiireessä
käteensä saivat ja avasivat ovensa raolleen.

Johanna täti seisoi kädet puuskassa oven edessä ja huusi ääntään
selvittäen tuimasti:

-- Kuka siellä?

-- Mikäs nyt, kun ei tänään sisälle päästetäkään? kuului vihainen ääni
oven takaa. En minä jouda koko aamua jokaisen ovea jyskyttämään.

-- Maitokuski, sanoi Rakel puoliääneen Ullalle. Ja sitten molemmat
räjähtivät nauramaan. Jännitys oli lauennut, nauru pulppusi
hillittömänä heidän huuliltaan.

Johanna täti loi heihin ärtyisen katseen.

-- Älkää hirnuko siellä, tytöt, vaan tulkaa siirtämään kaappia. --
Malttakaa, pääsette heti kohta sisälle.

Yhteisillä ponnistuksilla saatiinkin astiakaappi työnnetyksi entiselle
paikalleen. Pari kovaa kilahdusta ja porsliinin räminä ilmaisi, ettei
siirto tapahtunut vaurioitta.

Liemimalja ja pari lautasta oli sirpaleina.

-- Nyt on enää kahdeksan jäljellä äitivainajan pöytäkalustosta,
päivitteli Johanna täti.

Pihalla Ulla tapasi neiti von Pfefferin. Hän ei voinut vastustaa
kiusausta, vaan alkoi heti voimakkain piirtein esittää eilistä iltaa
kaikkine järkyttävine kohtauksineen. Fransiska neiti värisi ja
voihkaili ajatellessaan, minkä kohtalon alaisiksi hänkin ja die liebe
Mutter olisivat joutuneet, jos rosvo olisi pyrkinyt heille yöllä.

Välitunnit olivat ehdottomasti Ullan. Hän seisoi keskellä koulunpihaa
jännittynyt tyttöparvi ympärillään, olivatpa valmistavan koulun
pojatkin keräytyneet toisten joukkoon.

Mutta juuri kun Ulla ainakin seitsemännen kerran alkoi kuvailla:
-- -- -- Minä katselin ulos ikkunasta ja näin pihalla tumman haamun,
joka -- -- -- kuuli hän Vaava Lundin puhuvan Elsalle ja Sissille:

-- Tulkaa pois, tytöt, johan te nyt tuon osaatte. Minä tiedän jotain
paljon mielenkiintoisempaa. Ajatelkaa, tänä iltana pääsen konserttiin.
Siellä soittaa pieni poika viulua. Hän on vain kymmenvuotias ja oikea
ihmelapsi.

-- Minä näin hänet eilen, puuttui Ninni puheeseen. Hän on unkarilainen
ja hirveän soma. Mustat silmät ja vaalea, kihara tukka.

Ulla kuunteli. Ihmelapsi. Unkarilainen. Sehän kuulosti kauhean
jännittävältä. Hän alkoi antaa hajamielisiä vastauksia pikkupoikien
uteliaihin kysymyksiin. Viimein hän karkoitti heidät kärsimättömästi ja
siirtyi Vaavaa ympäröivään tyttöparveen. Mutta samassa ilmestyi Agata
täti portaille.

-- Sisään! huusi hän kilahuttaen pientä kelloaan.

Ja kuin lintuparvi pyrähti tyttölauma sisään.

Lyhtypylväässä on konsertti-ilmoitus, tiesi Elsa kertoa seuraavalla
välitunnilla.

Siinä samassa tavaili innostunut tyttölauma ilmoitusta, joka oli
naulittu lähimpään lyhdynpylvääseen.

    Professori Antal Miháilyi Unkarista antaa konsertin t.k. 17 päivänä
    kello seitsemän Raatihuoneen juhlasalissa. Avustajina toimivat
    kuuluisa sopraanolaulajatar Lola di Ramoni, pianotaiteilija Julius
    Berk ja ihmelapsi, kymmenvuotias Lajos.

    Pääsymaksu naisilta 2 mk, herroilta 3 mk. Seisomapaikat 1 mk.

-- Ulla, minä aion kerjätä itselleni Anton sedältä rahaa, virkkoi
Helena. Pyydä sinäkin tädeiltäsi. Mennään yhdessä.

Ulla nyökäytti päätään. Hän oli äkkiä käynyt hiljaiseksi. Pirteys ja
eloisuus oli kadonnut kasvoista, jotka verhoutuivat jonkinlaiseen:
tahdon-olla-yksin ilmeeseen.

Hän oli tullut ajatelleeksi Markia, hilpeätä, huimapäistä, levotonta
Markia, jonka silmät saattoivat käydä niin sanomattoman surullisiksi
tai räiskyä tulta, sen mukaan kuin hänen mielialansa vaihtuivat.

Missä hän harhaili? Ehkäpä lepäsi jonkun virran pohjassa kaukana
Saksanmaalla tai kuljeskeli nälkäisenä kylästä toiseen soitellen
viuluaan.

Ullan käsi puristui nyrkkiin.

Oi, tuota kovasydämistä Nooraa! -- -- --

Sofia täti löi hämmästyneenä kätensä yhteen, kun Ulla sopertaen ja
hämillään pyysi päästä konserttiin.

-- Kaikkea sitä kuuleekin! Mitä sinä siellä? Niin -- niin, nykyajan
nuoriso. Hypitään huveissa jo, vaikka vielä ollaan koululaisia. Hoh
hoo, mihinkähän päin tässä maailma lopultakin kääntyy? Minä olen
viidenkymmenenkuuden vuoden vanha, enkä vielä koskaan ole istunut
konserttisalissa.

-- Minä olisin niin mielelläni kuullut sen unkarilaisen pojan
soittavan. Hän on vain kymmenvuotias ja soittaa kuin enkeli, niin sanoi
Vaava Lund.

-- Lorua, ensiksikään Vaava Lund ei de koskaan kuullut enkelien
soittavan, ja toiseksi on syntistä verrata komeljanttipoikaa enkeliin.
Pysy sinä kotona ja parsi sukkiasi. Niistä törröttävät sekä varpaat
että kantapäät kohta ulkona, ellet ajoissa korjaa niitä. Rakel, tuo
sukkakori tänne.

Rakel toi nopeasti vastapestyt sukat tädin eteen pöydälle.

-- Kas niin, valitse siitä omasi. Löydät ne helposti, ne ovat
rikkinäisimmät koko joukosta.

Ulla totteli nyrpeänä. Merkillistä, miten vanhat ihmiset ovat
kekseliäitä masentaessaan nuoria. Eikös vain Sofia tätikin tiennyt,
ettei mikään ollut hänestä ilkeämpää kuin sukkien parsiminen.

Tädit lähtivät kaikki kolme ompeluseuraan pappilaan. Ulla istui
happamena vetämässä kokoon ammottavaa reikää kantapäässä.

-- Kun minä tulen suureksi ja saan rahaa, lahjoitan kaikki rikkinäiset
sukkani köyhille, sanoi hän Rakelille, ja ostan sijalle uusia.

Rakel riippui ikkunassa. -- Kas tuossa menee Vaava Lund äitinsä ja
isänsä kanssa konserttiin. Voi sentään, hänellä on taas ihka uusi hattu
päässään. Vaavan äiti on kovin turhamielinen. Pelkäänpä, että Vaavan
turhamaisuus estää häntä näkemästä taivasta.

Ulla nyrpisti nenäänsä halveksivasti. Hän tiesi, että Rakel kaikessa
hiljaisuudessa rakasti sieviä pukuja ja hattuja yhtä paljon kuin
muutkin tytöt.

-- Ja tuossa kulkee tohtorin väki. Ja Tikka! Hyvänen aika, hänen sopisi
säästää rahansa eikä tuhlata niitä maallisiin huveihin. Voi, voi,
kuinka sinne tulvii väkeä.

Ulla vetäisi vihaisesti parsinneulaa. Kamalan jäykkää tuo lankakin.

-- Kuule, Ulla, sanoi Rakel ikkunan luota. -- Minä tiedän kyllä keinon,
miten saisit nähdä sen unkarilaisen pojan.

Ulla oli saanut valmiiksi sukkaparinsa. Hän kääri sen kokoon ja huokasi.

-- Vielä kolme paria, sanoi hän kolealla äänellä.

-- Elä niistä välitä. Rakel hiljensi ääntään. Tiedätkö, raatihuoneen
pihalta näkyy vallan mainiosti ja kuuleekin, jos ne avaavat ikkunan
kuten joskus tehdään, kun sisässä on kuuma ja paljon yleisöä.

Ulla kohotti päätään sukkakorista innostuen.

-- Ihanko totta?

-- Totta. Mennäänkö?

Ulla ei kauan harkinnut. Sukanparsinta oli liian ikävää, ja Rakelin
ehdotus viehätti.

Tuossa tuokiossa tytöt olivat kadulla. Kun he juoksivat apteekin
ohitse, naputti Helena ikkunaan ja vihjasi heitä tulemaan portille.

-- Minne menette? kysyi hän.

Tytöt naurahtivat hämillään.

-- Ajattelimme mennä raatihuoneen pihalle vähän kuokkimaan. Minä en
päässytkään konserttiin, sanoi Ulla.

-- En minäkään. Anton setä kyllä meni itse, mutta minä en uskaltanut
pyytääkään. Setä on välistä tyly.

Rakel kiirehti Ullaa. -- Sinne tulee niin paljon väkeä pihalle, ettemme
mahdukaan.

-- Malttakaa, sanoi Helena. Näette paljon paremmin, jos menemme meidän
takapihalle ja kapuamme aidalle, joka erottaa meidän ja raatihuoneen
pihan.

-- Mainiota!

Helena juoksi sisälle ja palasi hetken kuluttua suureen villahuiviin
kääriytyneenä. He juoksivat apteekkitalon takapihalle, ja harppasivat
lukemattomien pullokorien ja pakkalaatikkojen yli raja-aidan luo.

-- Mutta kuinka pääsemme harjalle? Se on korkea ja pysty.

-- Nero keinon keksii!

Ulla oli kiivennyt vesikärryihin ja keinotteli itsensä tynnyrin päältä
aidalle.

-- Hei, tulkaa perästä vain.

Aidalta näkyi tosiaankin mainiosti sisään raatihuoneen ikkunoista.
Tytöt pureksivat Helenan tuomaa rintasokeria ja piparminttupastilleja
ja seurasivat katseillaan yleisöä, joka riensi konserttiin.

Raatihuone oli vanha, mustalla tornikellolla varustettu kunnianarvoisa
rakennus. Se oli kaupungin sydän. Siinä istuttiin oikeutta, siinä
valtuusto sääsi kaupungille viisaita määräyksiä, sen sivulla
sijaitsevassa pienessä, komerontapaisessa huoneessa säilytettiin
arvokkaimmat vangit, jos kerran kahdessakymmenessä vuodessa sattui
semmoinen harvinainen lintu kaupunkiin eksymään. Raatihuoneen
isossa salissa vietti jokainen hiukankin arvostaan huolehtiva
kansalainen tyttärensä häät, siellä pidettiin konsertit, siellä
esiintyivät tilapäiset näytelmäkiertueet, siellä vietettiin iltamat ja
uudenvuodentanssiaiset.

Joka kerran, kun raatihuoneen iso sali oli kirkkaasti valaistu,
tiesivät kaupunkilaiset, että jotakin hauskaa oli tulossa. Silloin
riensivät tytöt ja pojat, eukot ja ukot katsomaan hauskuutta.
Tuntikausia he seisoivat pihalla tuijottamassa niiden onnellisten
ilonpitoa, jotka tuonne sisälle olivat päässeet. Jotkut rohkeammat
tunkeutuivat portaille ja kurkistivat suoraan sisään ikkunasta
uteliaisuuttaan lainkaan salaamatta.

Huhu ihmelapsesta oli koonnut pihan täyteen yleisöä. Muuan yritteliäs
muurarineukko seisoi portailla nenä litistettynä ikkunaa vasten ja teki
selkoa näkemästään muulle kansalle.

-- On siellä joutilasta väkeä! Voi, voi! On pormestari ja viskaali ja
postimestarikin. Ja kahtokaas, minkälainen hienous pormestarinnalla
on päällään. Ei uskois. Ja Koljaskakin on siellä! Hahhaa, pitää ihan
nauramani. Sekin on herrasväkeä olevinaan. Entinen piika!

Tähän tapaan kävi muurarin eukon suu, kunnes muuan lihava pesumummo
töyttäsi häntä kyynäspäällään tokaisten.

-- Oo vaiti, että tässä muutkin saa äänensä esille.

Tyttöset aidalla nauttivat näytelmästä. Mutta pian Ulla teki sen
ikävän huomion, että heidän paikaltaan näki kyllä yleisöä, mutta ei
esiintyjiä. Hän alkoi hiljakseen liukua alas aidalta.

-- Ulla, sinä putoat, varoitti Helena.

-- Minä tahdon nähdä hänet.

Ulla heitti kätensä irti ja putosi raatihuoneen pihalle. Toinen polvi
sattui kiveen, mutta siitä ei ollut muuta haittaa, kuin että nahka
hankautui polvesta ja sukkaan tuli reikä. Ketterästi hän puikkelehti
ihmisjoukon keskitse ja pääsi onnellisesti portaille. Käyttäen
hyväkseen tilaisuutta, jolloin muurarin eukon huomio ja puhetulva oli
keskittynyt takana seisovaan palvelustyttöön, hän ovelasti pujottautui
etumaiseksi ja kurkisti saliin.

Pianon ääressä istui laiha, pitkäkaulainen nuorukainen. Hän takoi
soittokonetta tarmonsa takaa, pitkä, punertava tukka heilahteli
kasvoille, suu oli vihaisen näköinen. Hänen tuolinsa takana seisoi
lihava, tummaverinen nainen. Hänen kasvonsa olivat nuoren näköiset,
posket punaiset ja silmäkulmat mustat, kaula ja olkapäät olivat
paljaat, kirkkaankeltainen silkkipuku verhosi rehevän vartalon. Hän
lauloi varmaan jotain kaunista. Ulla ei kuullut sanoja.

Yleisö taputti laimeasti käsiään. Laulajatar hymyili, kumarsi ja
hymyili taas. Pitkäkaulainen nuorukainen loi häneen vimmastuneen
katseen. Sitten molemmat poistuivat.

Ikkuna avattiin, salissa oli nähtävästi kuuma. Joku haukotteli, naiset
supisivat keskenään, pormestari niisti kuuluvasti isoa nenäänsä.

Sitten tuli hiljaisuus.

Lavalle astui joustavin askelin hoikka, tummasilmäinen poika viulu
kädessä. Hänellä oli yllään musta samettipuku, pitkät kellertävät
kiharat valuivat olkapäille, kengissä oli kiiltävät soljet, kaulassa
pitsikaulus.

-- Kato räähkää, miten on korea, huudahti muurarin eukko Ullan takana.

-- Jo on, myönteli pesumummokin. Ullan sydän oli seisahtunut. Sitten se
alkoi kiivaasti sykkiä. Nuo silmät! Kenen olivat nuo silmät? Surulliset
ja uhmailevat.

Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Se johtui vain siitä, että hän
koko päivän oli ajatellut Markia niin voimakkaasti. Tuohan on Lajos
Miháilyi, unkarilainen ihmelapsi. Ja hänellä oli vaaleat hiukset ja oli
vain kymmenvuotias. Mutta pitkä hän oli ikäisekseen.

Nyt poika kumarsi yleisölle ja alkoi soittaa. Ulla koetti tunkeutua
lähemmäksi ikkunaa paremmin kuullakseen, mutta sai aimo töytäyksen
pesumummolta.

-- Se on rohkea tuo tyttö. Tuppaa toisten eteen. Pysy syrjemmällä.

Toinen töytäys muurarin eukon vahvasta kyynärpäästä heitti Ullan
toisten taakse. Turhaan hän kurottautui varpailleen nähdäkseen. Hänen
eteensä kohosi vankka muuri tukevia selkiä.

Silloin Ulla kääntyi ja lähti juoksemaan kotiin päin.

-- Minun täytyy nähdä hänet, hoki hän juostessaan. Tietysti se ei ollut
Mark. Sehän on mahdotonta. Markin näköinen vain.

Nopeasti hän syöksyi keittiöön portaita myöten ylös, etsi avaimen maton
alta oven edestä, jossa sitä säilytettiin, kun kaikki olivat poissa
kotoa, avasi oven ja juoksi huoneeseensa. Pienessä vanhanaikaisessa
piirongissa oli hänen säästölippaansa. Nopeasti hän irroitti kaulastaan
avaimen, joka riippui punaisista langoista punotussa kantimessa. Sormet
vapisivat hänen avatessaan säästölipasta. Siinä olivat hänen pienet
säästönsä enimmäkseen suuria raskaita kymmenen ja viiden pennin rahoja,
joku hopealantti joukossa. Ulla oli aikonut ostaa niillä tuliaisia
kotiväelle, kun hän koulun päätyttyä lähtisi kotiin. Mutta nyt hän ei
sitä ajatellut. Kiireesti hän laski. Kymmenen penniä, kaksi kymmentä --
viisikymmentä -- markka -- kaksi markkaa.

-- Riitti!

Hän yritti sulkea laatikon, mutta se teki tenän kuten niin usein ennen.
Kun yksi nurkka meni sisään, teki toinen uppiniskaista vastarintaa,
Ulla työnsi ja kiskoi. Turhaan! Laatikko oli kuin noiduttu.

-- Senkin kiusankappale, torui Ulla vedet silmissä. -- Ole sitten
avoinna!

Hän kiiti ulos, paukahutti keittiön oven kiinni järjestään, väänsi
avaimen suulta ja heitti sen maton alle.

Portilla hän törmäsi yhteen Rakelin kanssa.

-- Minne sinä? Me jo tulimme pois, Helena ja minä.

Ulla torjui kärsimättömästi kädellään ja lähti juoksemaan
raatihuoneelle.

Rakel juoksi lähimpään kadunkulmaan hänen jälkeensä.

-- No totta tosiaan, mutisi hän hämmästyneenä, eikö vain hän menekin
takaisin! Olisipa Ullan tapaista uskaltaa ihan konserttisaliin.

Ulla pysähtyi hengästyneenä vasta vahtimestarin eteisessä, laski
rahansa pöydälle ja sai pääsylipun. Varovasti hän avasi oven ja koetti
kuulumattomin askelin pujahtaa sisään. Mutta lukko narahti pahasti, ja
puolet yleisöstä kääntyi katsomaan rauhanhäiritsijää, joka tunkeutui
sisälle kesken soittokappaletta.

Huh, noita paheksuvia silmäyksiä! Siinä oli pormestarin sinipunerva,
käyränenäinen naama, siinä tohtorinnan kalpeat kasvot, apteekkarin
kiukustunut silmänisku ja Vaava Lundin ivallinen hymy. Ja tuolla --
Jumalan kiitos -- tuolla oli Tikan kumara selkä ja haalistunut takki.
-- Ulla hiipi hänen viereensä, vajosi kiitollisena istumaan ja suuntasi
katseensa lavalle. --

Lajos Mihàilyi soitti yhä! Ullan henkeä salpasi.

Se oli -- oi -- se oli sittenkin Mark. Luonnollisesti. Kun Ulla
tarkemmin ajatteli, oli hän oikeastaan tiennyt sen koko ajan senjälkeen
kun hän oli nähnyt ilmoituksen lyhdynpylväässä. Hän ei vain ollut
uskaltanut itselleen myöntää sellaista ihmettä.

-- Mark, kuiskasi hän. Hänen täytyi sanoa jotain ollakseen varma siitä,
että se oli totta. Mark, sanoi hän vielä kerran ja nipisti Tikkaa
hihasta. Se on Mark.

Soitto taukosi. Vielä lyhyt loppuakordi, sitten yleisön ihastus puhkesi
kättentaputuksina ilmoille. Ullan silmät loistivat ilosta ja ylpeydestä.

Markille taputettiin käsiä. Markia ihailtiin.

Ja nyt! Mark kumarsi ja hänen katseensa osui Ullaan. Hän kohotti sormen
huulilleen ja heitti lentosuukon suoraan Ullalle.

Voi tuota hupsua, vallatonta poikaa! Ihmiset taputtivat käsiään yhä
hurjemmin. Mark kumarsi uudelleen, yhä uudelleen.

Sitten hän alkoi taas soittaa, Ulla tunsi kappaleen. Se oli sama, jonka
hän oli soittanut Pikkupappilan ladossa, lempeänä kesäaamuna, kun Minna
tuli häntä noutamaan.

-- Erinomaista, sanoi Tikka ja paukutti käsiään yhteen, kun soittaja
lopetti. -- Erinomaista. Hänestä tulee vielä jotain suurta.

Ullan täytyi saada se hänelle sanotuksi.

-- Voi, Tikka, voi maisteri, se on Mark, supisi hän.

-- Häh! sanoi maisteri, ja katseli hämmentyneenä Ullaan. Mitä sinä
puhut?

Oli lyhyt väliaika ja äänekäs puheensurina täytti salin. Ulla puhui
matalalla äänellä.

-- Ettekö muista? Minä kerroin teille hänestä. Markista. Hänestä, joka
rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta. Hän karkasi ja nyt hän on
täällä. Ei ole mitään Lajosta, Mark vain.

Maisteri hivutti sormellaan nenäänsä.

-- Ihmeellinen juttu! Oletko varma asiastasi?

-- Olen, olen. Hän katseli minua. En tiedä, kuinka he ovat saaneet
hänen tukkansa vaaleaksi, mutta silmät ja suu ovat Markin. Ja kädet. Me
toiset maalla ihailimme aina hänen siroja, kapeita käsiään. Ne olivat
niin erilaiset kuin toisten poikain kädet.

Hyss! varoitti joku. Lavalle oli taaskin astunut lihava, tumma nainen.

-- Hän laulaa kurjasti, nurkui maisteri. Koko joukko on viheliäistä,
poika yksin osaa jotakin.

Seuraava numero oli ihmelapsen ja seurueen johtajan Antal Miháilyin.
Hän oli pieni paksu, mies, harmaahiuksinen, eloisa. Hän soitti selloa,
Mark viulua, ja nuorukainen säesti.

Se oli kaunista.

Ulla nautti, mutta odotti siitä huolimatta malttamattomasti konsertin
loppua. Kun vihdoin viimeiset säveleet olivat häipyneet, ja taiteilijat
vielä kumarsivat lavalla, pujottautui hän yleisön lomitse ulos.
Kadulle, portin viereen jäi hän monen muun uteliaan joukkoon odottamaan
taiteilijain poistumista raatihuoneelta. Hehkuvin poskin hän kuvitteli,
mitä Mark sanoisi hänet tavatessaan.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Sofia tädin keinutuoli heilui kiivaassa vauhdissa.

-- Se on ennenkuulumatonta, puhkui hän. Ja nyt häntä on kerrankin
rangaistava perinpohjin. Minä olisin jo kauan sitten masentanut hänen
taipumattoman luonteensa, mutta te toiset, varsinkin sinä, Agata,
pidätte aina hänen puoltaan.

Agata tädin poskilla paloivat punaiset läikät.

-- Mutta ehkä hänellä nytkin on joku syy käyttäytymiseensä.

-- Syy ja syy. Hän on mennyt konserttiin vastoin meidän nimenomaista
kieltoamme. Muuta en halua tietää.

-- Ehkä Rakel erehtyy, uskalsi Agata arasti huomauttaa.

Sofia sisar kohautti halveksivasti olkapäitään. Portaista kuului
nopeita askeleita.

-- Ole tyyni, Sofia, varoitti Johanna, muista, että hän on vain lapsi.

-- Rauhoitu. Vanhana kasvattajana tiedän, miten on kohdeltava lapsia.

Ovi aukeni. Kolme silmäparia suuntautui jännittyneinä sisään astuvaan
tyttöön.

Huoneessa vallitsi paljon puhuva hiljaisuus.

Mutta Ulla ei sitä huomannut. Kyynelten sokaisemana hän aikoi mennä
huoneeseensa.

-- Ulla!

Sofia tädin ääni oli jäätävän juhlallinen.

Ulla näki ankarat, jäykistyneet kasvot. Mutta hän oli niin mielialansa
vallassa, ettei nytkään tullut ajatelleeksi rikostaan.

Taas kuului Sofia tädin ääni, tällä kertaa värisevänä!

-- Ulla. Missä olet ollut?

Ulla koetti vastata. Mutta ääni petti, mielenliikutus valtasi hänet.
Hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.

-- Oih, kuului nyyhkytysten välistä, hän ei tuntenut minua. Mark ei
tuntenut minua.

Tätien hämmästys oli rajaton. He loivat toisiinsa kummastuneita
katseita.

Oliko tyttö tullut höperöksi? Vai teeskentelikö hän vain päästäkseen
rangaistuksesta?

Mutta Ulla yhä vain nyyhki, ja hänen surunsa oli niin välitön, että
Agata sisaren sormet alkoivat kopeloida nenäliinaa.

Johanna läheni tyttöä, laski kätensä hänen olkapäälleen, ja sanoi
lujasti. -- Lakkaa nyt jo itkemästä, Ulla. Hillitse itsesi. Etkö näe,
että me vanhat tätisi istumme tässä.

-- Minä olen murheellinen, niin sanomattoman murheellinen, nyyhki Ulla
yhä.

-- Toivottavasti murehdit tottelemattomuuttasi, huomautti Sofia täti
hiukan epävarmalla äänellä.

Agata täti oli juossut noutamaan rauhoittavia tippoja.

-- Kas niin, lapseni. Kas niin, juo tästä. Ja kerro sitten meille, mikä
sinua vaivaa.

-- Ja miksi menit vasten kieltoamme konserttiin, lisäsi Sofia.

Ulla loi kyyneleisistä silmistään tätiin moittivan katseen.

-- Minunhan täytyi mennä. Jokin ääni sydämessäni ajoi minut sinne. Eikö
Sofia täti koskaan ole tuntenut aavistuksia?

Sofia täti rykäisi hämillään ja katseli tyttöön neuvotonna.

-- Minua aavistuttaa, että sinä tänä iltana saat löylytyksen, sanoi hän
koettaen karaista mieltään.

-- Voi Sofia täti, se ei tee mitään. Minun sydämeni on joka tapauksessa
särkynyt. En koskaan enää voi olla iloinen.

Agata täti loi epätoivoisen katseen sisariinsa. Mutta Johanna täti
sanoi ankarasti.

-- Elä puhu tyhmyyksiä, vaan kerro mitä on tapahtunut.

Ullan nyyhkytykset harvenivat. Hän alkoi toipua. Ja viimein saivat
tädit kuulla surun syyn. Hän oli nähnyt Markin. Hän oli juuri Lajos
Mihàilyi, se unkarilainen poika. Ja Ullan oli täytynyt päästä näkemään
häntä. Ja sitten hän oli jäänyt odottamaan Markia konsertin päätyttyä.

Mutta Mark oli astunut hänen ohitseen. Hän ei ollut katsahtanutkaan
Ullaan. Niinkuin vieras hän oli kulkenut. Ulla oli huutanut "Mark",
mutta hän ei kääntänyt päätänsäkään. Ulla huomasi kyllä hänen kuulleen,
mutta Mark ei tahtonut enää tuntea häntä.

-- Siinä hän teki viisaasti, sanoi Sofia täti armottomasti. Tuollainen
kodistaan karannut kiertävä musikantti ei ole sopivaa seuraa meidän
veljentyttärellemme.

-- Mutta, täti, sehän on Mark. Oi, minun täytyy saada tavata häntä.

-- Se ei ole lainkaan tarpeellista. Kuten jo äsken sanoin, hän ei ole
sopivaa seuraa sinulle.

Ullan katse oli täynnä äänetöntä moitetta. Hän nousi hiljaa paikaltaan
ja astui huonettaan kohti.

-- Vai niin, sanoi Sofia täti kipakasti, noinko aiot sivuuttaa
tottelemattomuutesi? Etkö pyydä edes anteeksi?

-- Tädit ovat hyvät ja antavat minulle anteeksi. Hyvää yötä.

Ääni oli soinnuton, kasvot ilmeettömät. Ovi sulkeutui hiljaa hänen
jälkeensä.

Hetkisen istuivat kaikki kolme tätiä mykkinä. Sitten Sofia täti
puuskahti mielenliikutuksesta läähättäen:

-- Tämähän on mainiota! Aivan kuin minä olisin loukannut häntä. Ja
siinä te kaksi istutte ja tuijotatte minuun sen näköisinä, kuin minä
olisin syyllinen eikä tyttö.

-- Elä kiivastu, Sofia sisar. Näithän, että Ulla oli suunniltaan, sanoi
Johanna täti.

-- Sääli Mark rukkaa, päivitteli Agata täti surkean näköisenä. Hän oli
herttainen poika ja niin kohtelias silloin Minnan häiden aikana meille
tädeille.

-- Meidän pitää tästä ilmoittaa pojan sukulaisille, tuumi Johanna.
Tuollainen kuljeksijan elämä turmelee hänen sielunsa.

-- Meidän täytyy neuvotella maisteri Mennanderin kanssa. Hänellä on
järkeä päässä ja sydän paikallaan.

Vielä kauan senjälkeen kuin tätien yömyssyn peittämät päät olivat
painuneet pielukselle, valvoi Ulla kapeassa vuoteessaan, raskain
sydämin. Ja kun hän viimein vaipui uneen, oli se levoton ja täynnä
rauhattomia kuvia.

Mutta kun hän aamulla aukaisi oven kouluun mennäkseen oli ulko-oven ja
kynnyksen väliin pistetty paperilippunen. Ulla kirkaisi, paperissa oli
Markin tuttu käsiala.

"Ulla, tule tänään aamupuolella kello yhdeksän minua tapaamaan.
Seurahuoneen ajopelivaja on sopiva paikka. M."

Ulla rutisti paperipalaa lujasti kouraansa.

Oi Mark! Mark! Tämä oli niin hänen tapaistaan! Kuinka salaperäistä!
Kuinka jännittävää!

Kello yhdeksän! Mutta silloinhan hänen täytyi olla koulussa. Oli
laskentoa yhdeksästä kymmeneen. Ja se oli Tikan tunti.

Koko ensimmäisen tunnin oli Ulla sanomattoman hajamielinen. Neiti v.
Pfefferin täytyi tuon tuostakin huomauttaa häntä tarkkaamattomuudesta.

-- Mein Gott, Ulla, minä kysyn sinulta, mitä suutari on ranskaksi, ja
sinä vastaat: mon ami. Se on säädytöntä.

Tytöt painoivat päänsä pulpettiin ja nauraa hihittivät. Mutta Ulla
tuijotti tylsästi neiti Pfefferiin. -- Kello läheni yhdeksää.

Laskentotunnilla oli Ullan paikka tyhjänä. Mutta Tikka löysi
päiväkirjan välistä pienen paperilipun, johon hätäisesti oli kyhätty
seuraavat sanat:

    Rakas, arvoisa Opettaja! Tärkeiden asianhaarain tähden en tänään
    voi olla laskentotunnilla. Se on salaisuus, minä kerron sen
    sitten jälkeenpäin. Elkää pahastuko elkääkä kertoko kenellekään.

    Kunnioituksella.

                                                  Ulla.



YHDESKOLMATTA LUKU.


Seurahuoneen ajopelivaja oli täynnä mitä erilaisimpia ajoneuvoja. Koska
kaupungilla ei ollut rautatietä, välitti Seurahuone -- kaupungin ainoa
majatalo ja ravintola -- matkustajaliikennettä, joka joskus saattoi
olla hyvinkin vilkasta.

Puolipimeässä vajassa istui Mark mukavasti painautuneena vanhojen
vaunujen selkämykseen. Odotuksen jännitys oli kohottanut punan hänen
poskilleen, korva tarkkasi, silmät tähtäsivät ovelle.

Raatihuoneen kello löi yhdeksän. Mark kävi kärsimättömäksi.

Mitä, jos hän ei tulekaan!

Kului kotvanen. Nyt hänen täytyi tulla. Mark kohottautui levottomana
seisomaan ja teroitti kuuloaan.

Kop, kop. Pihakivityksen mukulakivillä kuljettiin. Askeleet lähenivät
vajaa. Ovea raoitettiin, tytön pää kurkisti sisään. Mark kyyristyi
nopeasti vaunujen nurkkaan. Ruskea silmäpari pälyi etsien ympäri vajaa.

Ei ketään näkynyt. Ulla seisoi epäröiden, jäädäkö vai lähteä takaisin.

Äkkiä kuului hiljaista hyräilyä:

Su reena, fa riida so lei lei lei.

Ja sitten iloinen naurunpurskahdus.

-- Mark!

-- Ulla, tule tänne. Mutta ole hiljaa.

Ulla pujottautui kiesien ja trillojen lomitse vaunuja kohti.

-- Istu tähän viereeni

Mutta Ulla istui vastapäiseen istuimeen. Häntä ujostutti. Vaunujen
yläpuolella seinässä oli pieni ikkuna ja sen valossa tarkastivat
lapset toisiaan. Ullan sydän sykki levottomasti. Vaaleakutrinen poika
tuossa vastapäätä tuntui äkkiä niin vieraalta. Se oli Mark eikä
kuitenkaan Mark. Ja kasvoilla oli uusi ilme, hiukan huolimaton, hiukan
teeskentelevä.

Mark istui selkä kenossa ja katseli Ullaa siristetyin silmin.

-- Totta tosiaan, Ulla, oletpa kasvanut siitä kuin viimeksi nähtiin.

Hänen äänensä oli suojeleva, vähän yliolkainen.

Ulla tunsi veren kohoavan poskilleen. Hän istui jäykkänä kuin tikku
kädet helmassa. Markia huvitti nähtävästi hänen arkuutensa.

-- Olit kovin ystävällinen, kun vaivaannuit tulemaan. Minä tuskin
uskalsin odottaa sitä.

Ääni oli äärimmäisen kohtelias.

Ulla laski käden vaununoven kahvalle ja nousi lähteäkseen. Jos Mark oli
kutsunut hänet tänne saadakseen kiusata häntä ja osoittaa ylemmyyttään,
niin oli paras lähteä saman tien.

-- Anteeksi, sanoi hän, minun täytyy nyt lähteä. Oli hyvin hauska nähdä
sinua.

Hänkin koetti olla kohtelias, mutta ääni vapisi. Mark oli kohonnut
rennosta asennostaan.

-- Et kai aio mennä?

-- Kyllä, minun täytyy mennä kouluun.

-- Mutta, Ulla, mehän emme ole vielä puhelleet sanaakaan.

Mark tarttui Ullan käteen ja irroitti sen oven kahvasta.

Ulla hypisteli sormikastaan ja nieli itkua.

-- Sinä, sinä olet niin erilainen kuin ennen.

Mark tarttui vaaleaan tekotukkaansa ja paiskasi sen istuimelle
viereensä.

-- Tätäkö tarkoitat?

Ulla loi häneen syrjäsilmäyksen.

-- Niin -- ja muutenkin. Sinä olet niin kohtelias -- hän kääntyi äkkiä
vasten Markin kasvoja ja tokaisi -- ja ollaksesi.

Mark painoi päänsä alas ja nauroi iloisesti.

-- Kas niin, nyt alkaa oikea Ulla kääriytyä kotelosta. Hyvä neiti,
ettekö te sitten ole ollaksenne?

Ulla oli päässyt vauhtiin.

-- Sinä katsot minuun niin ylimielisesti, ja miksi et tervehtinyt minua
eilen illalla, vaikka selvästi näit minut. Vai aiotko kieltää, ettet
nähnyt minua?

Mark tarttui tytön molempiin käsiin. Hän oli äkkiä käynyt vakavaksi.

-- Istu nyt tähän minun viereeni, niin puhelemme. Minä näin sinut kyllä
eilen illalla, mutta minä en uskaltanut tervehtiä sinua.

-- Et uskaltanut!

-- Niin, Ulla, Mark hiljensi ääntään ja loi tutkivan katseen ovelle.

-- Katso, Ulla, jos professori Mihàilyi olisi huomannut, että tunsimme
toisemme, ei hän olisi sallinut meidän tavata toisiamme lainkaan.

-- Mutta -- mutta -- -- --

Ullan silmät olivat täynnä kysymyksiä.

-- He pelkäävät, että minun jäljilleni päästään. Pelkäävät menettävänsä
ihmelapsensa. Minäkö en olisi halunnut tavata sinua? Oh, minähän juuri
ehdotin, että he ottaisivat tämän kaupungin matkaohjelmaansa senvuoksi,
että tiesin sinun olevan täällä. Heti samana iltana kuin olimme tulleet
tänne, hiivin ulos sinut nähdäkseni. Kyselin ihmisiltä Sandin koulua
ja pujahdin teidän pihallenne. Näin sinun istuvan ikkunalla, mutta
en uskaltanut enää niin myöhään tulla sisälle. Odottelin portilla ja
arvelin, että sinä mahdollisesti olisit tuntenut minut ja tullut ulos.
Mutta silloin tuli kolme tuikean näköistä rouvasihmistä -- -- --.

-- Voi Mark! Sinäkö siellä olitkin? huusi Ulla ja alkoi nauraa.

-- Me -- me luulimme sinua rosvoksi.

-- Ja pelkäsitte tietysti hirveästi?

-- Pelkäsimme, oi, kuinka pelkäsimme.

Pihalla liikuttiin, karkea, vihainen ääni huusi:

-- Lajos, Lajos!

Mark tarttui lujasti Ullaa käsiin ja nosti sormen huulilleen. Askeleet
loittonivat.

-- Se oli Julius. -- Pojan ääni oli pelästynyt. Jos hän olisi nähnyt
meidät?

-- Mitä sitten?

-- Hän olisi lyönyt minua, sanoi Mark synkästi.

-- Lyönyt! Oi Mark. Miksi kuljet heidän kanssaan? Miksi karkasit kotoa?

-- Minä en karannut kotoa. Minulla ei ole mitään kotia. Tiedäthän, että
isä jätti minut perinnöttömäksi.

Mark tuijotti eteensä.

-- Minä rakastin isää, ja isä rakasti minua. Mutta miksi -- miksi
hän ei maininnut minusta sanaakaan? Hän oli tajuissaan vähän ennen
kuolemaansa. He eivät päästäneet minua hänen luokseen, eivät päästäneet
minua oman isäni luo. Hän kuoli, enkä minä saanut jäähyväissanaa
häneltä.

Hän kätki kasvot käsiinsä, kyyneleet tippuivat pitkien kapeiden sormien
lomitse.

-- Minä en sure sitä, että nyt olen köyhä, ettei isä jättänyt minulle
perintöä. Mutta he sanoivat, että isä ei senvuoksi jättänyt minulle
mitään, koska hän ei pitänyt minua poikanaan. Se minua eniten surettaa
-- minä rakastin häntä isänäni ja luulin hänen rakastavan minua. Mutta
he ovat turmelleet kaikki, he sanoivat, että isä ei tahtonut tunnustaa
minua pojakseen.

Ulla silitti hellävaroen pojan kättä. Hänen silmänsä olivat kyyneliä
täynnä.

-- Noora ei koskaan sietänyt minua, jatkoi Mark ja lisäsi uhmaavasti
-- enkä minä häntä. Hän ei tahtonut nähdä minua enää isän kuoleman
jälkeen. Hän suuttui, kun minä hyväilin Greteliä ja sanoin häntä
pikkusiskoksi. Ja senvuoksi hän lähetti minut pois tohtori Hirschin
luo. Mutta minä en viihtynyt siellä. Koko talossa ei ollut ainoatakaan
soittokonetta. He halveksivat kumpikin musiikkia, rouva Hirsch torui
yhtämittaa. Meitä oli neljä poikaa; meidän täytyi oppia, oppia
lakkaamatta.

-- Sinähän tiedät, Ulla, kuinka ikävää minusta latina ja matematiikka
aina on ollut.

Ulla nyökäytti päätään.

-- Sinun olisi kuitenkin pitänyt lukea, sanoi hän hiljaa.

-- Minä olisin lukenut, jos isä olisi elänyt. Hänen mielikseen. Mutta
nyt ei kukaan piitannut siitä, edistyinkö vai en.

-- Me olisimme piitanneet, me Pikkupappilassa, ja Ulrik ja Minna.

-- Te olitte niin kaukana, lausui Mark valittaen. Ja kuinka saatoin
lukea, kun pääni oli täynnä säveliä. He kätkivät viuluni, koska se
muka esti lukujani. Elleivät he olisi sitä tehneet, en olisi koskaan
kuunnellut papa Müllerin houkutteluja.

-- Kuka on papa Müller? Mark naurahti.

-- Professori Antal Mihàilyi on papa Müllerin taiteilijanimi. Papa
Müller on köyhä soittoniekka eikä lainkaan mikään professori. Hän
soitti kyläkapakassa lähellä tohtori Hirschin kotia. Minun oli tapana
hiipiä hämärässä sinne silloin, kun he luulivat minun lukevan läksyjä.

-- Hyi, Mark!

Mark iski kämmenensä vaununsyrjään.

-- Tiedätkö sinä, miltä tuntuu istua kuivan kieliopin ääressä, silloin
kuin sielu huutaa musiikkia? Minä en sitä kestänyt. Kapakasta kuului
papa Müllerin viulu avonaisen ikkunani kautta. Minä kapusin ulos
ikkunasta ja juoksin sinne. Seisoin pimeimmässä sopessa ja kuuntelin.
Mutta papa Müller huomasi minut, kun olin seisonut siinä neljä iltaa.
Hän puhutteli minua ja sitten hän antoi minun soittaa.

-- Oli ihanata pidellä viulua taas käsissään. Minä vetäisin jousella ja
soitin niin, että ukkelit olutseideliensä ääressä heristivät korviaan.
Ja papa Müller taputti minua olalle ja sitten hän alkoi houkutella
minua mukaansa. Ensin kieltäydyin, mutta hän oli itsepintainen. Hän
lupasi tehdä minusta suuren taiteilijan, maailmanmestarin.

Eräänä iltana minä sitten karkasin. Tiesin, missä tohtori Hirsch
säilytti viuluni. Otin avaimen hänen kirjoituspöydästään -- hän oli
silloin matkoilla -- avasin kaapin ja otin viuluni. Oli myöhäinen
ilta. Minä kätkin viulun päällysvaatteeni alle ja hiivin ulos, kun
kaikki jo olivat makuulla. Ulkona odottivat suljetut vaunut. Julius
oli ohjaksissa, papa Müller ja madame Lola istuivat vaunuissa. Minä
puikahdin vaunuihin, Julius sivalsi piiskalla.

Ja sitten, hyvästi, tohtori Hirsch, latinankielioppeinesi! Hyvästi,
Frau Doktorin vihannesliemi ja tympeä makkarakeitto! Mark lähti
maailmalle kohti kunniaa.

Me kiersimme ensin Saksan kylissä ja kaupungeissa. Sitten tulimme
Itämerenmaakuntiin ja nyt olemme Suomessa.

-- Mutta miksi he sanovat sinua kymmenvuotiaaksi? kysyi Ulla
viattomasti.

Mark teki kädellään kärsimättömän liikkeen.

-- Se on vain sellainen temppu. Tylsää! Minä olen kyllästynyt olemaan
enkelimäinen kultakiharainen poju, mutta vaikka kuinka taistelen
vastaan, pukevat he minut tähän innoittavaan samettipukuun ja punaavat
poskeni, jotta näyttäisin oikein herttaiselta pikku pojalta. Huh, se on
ilkeätä!

-- Mark, sinun täytyy luopua heistä, sanoi Ulla ankarasti.

-- Ja palata tohtori Hirschin ummehtuneiden kirjojen ääreen? Bitte
schön! Ei, mieluummin käytän tekotukkaa ja polvihousuja vaikka koko
ikäni. Saan nyt ainakin soittaa.

-- Mutta sinähän sanoit, että Julius lyö sinua.

Mark rypisti otsaansa. -- Julius on koko ilkiö. Mutta en aio sitä
kauemmin sietää. Voin antaa takaisinkin, jos tarvitaan.

Ulla alkaa taas pyytää Markia. -- Sinun täytyy luopua heistä. Sinähän
olet kuin mustalainen, oikea kulkuri.

Silloin Mark suuttuu.

-- Minä olen taiteilija, sanoo hän, vapaa taiteilija.

Mutta nyt kuuluu pihalta naisen ääni.

-- Lajos, Lajos!

-- Se on madame, kuiskaa Mark. Ja nyt minun täytyy lähteä.

Kun Mark on lähtenyt, istuu Ulla vielä hetkisen yksin puolihämärässä
vaunuvajassa. Sitten hänkin lähtee, hiljaa, alakuloisena. -- --

       *       *       *       *       *

Maisteri Mennander seisoi hellan ääressä ja odotti kello kädessä munan
kypsymistä. Keittiö oli pieni ja siisti, kuparit hyllyllä kiilsivät ja
lattialla oli somat riepumatot.

Ovelle naputettiin. Ulla astui sisään. Hänellä oli kädessään pieni
ruskea käärö.

-- Tämä riippui avaimessa oven ulkopuolella, sanoi hän.

Maisteri nyökäytti päätään.

-- Laske se pöydälle, sanoi hän, se on minun ranskanleipäni. Leipurin
Mimmi ripustaa sen siihen mennessään tästä ohi maitokauppaan. Sillä
tavoin saan joka päivä tuoretta ranskanleipää.

Maisteri nosti munan kattilasta. Pöydällä oli maitoa, voita, juustoa ja
ranskanleipä. Ulla seisoi ovensuussa ja katseli maisterin valmistuksia.

-- No, Ulla, sanoi maisteri. Mikä sinut tänne toi?

Ulla nieli ja nieli. -- Minä läksin ilman lupaa koulusta, pois, sanoi
hän.

Maisteri istui ja söi.

-- Minkävuoksi niin teit? kysyi hän. Mutta elä puhu sieltä ovensuusta.
Tule lähemmäksi. Istu tuohon. Ja tuossa on sinulle voileipä. Juustoa
myös.

Ulla pureksii voileipää. Pala ei tahdo solua kurkusta alas.

-- Minun täytyi mennä, sanoo hän.

-- Etkö tiennyt, että se oli väärin? kysyi maisteri ja leikkaa
viipaleen juustoa leivälleen.

-- Tiesin, mutta joskus ei voi olla tekemättä sellaista, mitä muut
ihmiset pitävät vääränä.

Ja sitten Ulla alkaa kertoa. Hän kertoo kaiken, minkä tietää Markista.
Hän alkaa hiljaisella äänellä epäröiden, mutta mitä kauemmas hän ehtii,
sen kaunopuheisemmaksi hän tulee.

Ja maisteri kuuntelee. Hän on nyt lopettanut syöntinsä ja istuu toinen
poski kämmenen nojassa.

-- Vai sellainen on Mark, sanoo hän, kun Ulla on lopettanut
puhetulvansa. Ja mitä nyt on tehtävä tämän nuoren Paganinin hyväksi? Se
on selvää, että monsijö Mjháilyin käsiin emme voi häntä jättää.

Ulla katselee apua odottavana maisteriin. Varmaankin hän voi auttaa.
Kunpa vain Mark sallisi itseään autettavan.

Maisteri nousi pöydästä.

-- Nyt me menemme tätien luo, sanoi hän. Sinulla on kai asiata
heillekin.

Ullan jalat tuntuivat lyijynraskailta.

-- Pitääkö minun tunnustaa heille, että puikahdin koulusta? kysyi hän
rukoilevasti.

-- Sen saat itse päättää, sanoi Tikka rauhallisesti, mutta Ulla näki
kyllä, mitä hän ajatteli. Ulla olisi suonut maisterin ymmärtävän,
miten vaikeata tädeille oli selvittää muutamanlaisia asioita. He eivät
käsittäneet, että kukaan saattaa unohtaa kaiken tavoittaessaan jotain.
Heidän mielestään on olemassa vain yksi: velvollisuus, ja he näkevät
sen selvästi. Mutta Ullalta velvollisuus joskus peittyy hämärään, sen
sijalle astuu toisia, tärkeämpiä näkökohtia.

Ja tuo, että velvollisuus ikäänkuin tekee kiusaa hänelle ja kätkeytyy,
on juuri syypää siihen, että hän niin usein erehtyy ja tekee tyhmyyksiä.

Nytkin. Tätien mielestä hänen olisi pitänyt istua koulussa ja tehdä
velvollisuutensa. Mutta Ulla arveli, että Mark oli ensi sijassa, Mark
rukka, yksinäinen poikaparka.

Ulla kuvitteli velvollisuuden kookkaaksi, ankaraksi naiseksi, jonka
suuri valkoinen käsi käski häntä seuraamaan valmiiksi viitoitettua
tietä. Mutta oli olemassa pahankurinen, vallaton pikku menninkäinen.
Se pujottautui esille velvollisuuden takaa ja houkutteli Ullan
viehättäville oikopoluille, jotka eivät tuntuneet lainkaan
vaarallisilta, mutta myöhemmin näyttivät, ainakin vanhempien ihmisten
silmissä, pahennusta herättäviltä.

Ja nyt velvollisuus vaati häntä katsomaan vääräksi sellaista, mikä ei
hänen mielestään ollut väärää. Se oli pulmallista.

Mutta Sofia tädistä se ei ollut lainkaan pulmallista. Hän määräsi
Ullalle tunnin jälki-istuntoa luvattomasta poistumisesta koulusta. Ja
Ullan mielestä se oli selvää peliä. Hän kärsi rangaistuksen nurkumatta.
Tunti tunnista.

Tunnustettuaan syntinsä Ulla sai poistua. Tädit ja maisteri
neuvottelivat, miten Markin suhteen oli meneteltävä. Maisteri ehdotti,
että oli sähkötettävä Ulrik Schöringille pojasta. Tädit olivat samaa
mieltä. Mutta kesti ainakin pari päivää, ennenkuin hän ennätti saapua
kaupunkiin, joka ei ollut rautatieyhteydessä muun maailman kanssa.

Maisteri Mennander tuumaili ja aprikoi. Ja sitten hän meni professori
Miháilyin luo ja kysyi, eikö hän suostuisi antamaan vielä yhden
konsertin kaupungissa. Yleisö oli innostunut ja halusi kuulla lisää.
Professori hieroi käsiään, hymyili ja kumarteli. Miksikä ei? Jos
arvoisa herra vain hankki pääsylipuille menekin, oli hän ja hänen
seurueensa valmis palvelemaan kaupungin arvossapidettyä yleisöä.

Sen päivää nähtiin maisteri Mennanderin liehuvat takinliepeet
yhtämittaisessa liikkeessä. Hän juoksi pormestarin portaissa,
mairitteli itaraa kauppias Kolkkasta, puhkui kuin veturi apteekkarin
luona ja puhui Chopinista makkaramestari Paistiselle. Mutta kaikista
ponnistuksista huolimatta ei hän saanut kokoon kuin kourallisen
väkeä. Kaupunki oli pieni, sen musikaalinen yleisö oli ollut jo
edellisessä konsertissa. Eikä madame Lola Ramonin laulu ollut omiaan
houkuttelemaan toiseen käyntiin. Mutta ne harvat, jotka noudattivat
maisterin houkutuksia, näkivät ihmeen. Kolme Sandin neitiä istui
jäykkänä juhlavaatteissaan ensimmäisellä tuolirivillä. Ja heidän
seurassaan neiti von Pfeffer, jolle Sofia täti oli ostanut lipun.
Pieni kieltenopettajatar oli haltioissaan. Hän oli pukeutunut
paraimpiinsa, sulalla koristettuun hattuun, vaaleaan silkkihameeseen
ja tanssikenkiin. Hartioilla oli untuvapuuhka ja kädessä pieni viuhka.
Joka ohjelmanumeron jälkeen hän taputti käsiään ja kuiskasi puoliääneen
arvostelujaan esiintyjistä.

Mutta tädit istuivat kankeina ja tyytymättöminä. Heitä hävetti madame
Lolan avokaulaisuus, maalatut posket ja vapaa esiintyminen. Ja Markin
keikaileva samettipuku ja keltaiset kiharat herättivät ankaraa
paheksumista.

-- Sellainen komeljantti, sanoi Sofia täti.

Johanna täti oli loukkaantunut. Hän ei illan kuluessa kertaakaan
erehtynyt luomaan toistamiseen katsetta "tuohon jumalattomaan,
puolialastomaan naiseen."

-- Jos olisin tämän tiennyt, en ikinä olisi taipunut maisteri
Mennanderin houkutuksiin ja tullut tänne, mutisi hän. Ja sydämessään
hän päätti antaa aimo läksytyksen maisterille.



KAHDESKOLMATTA UUKU.


Ulrik Schöring ajoi pitkin kuoppaista maantietä epämukavissa
kievarinrattaissa ja harmitteli huonoa onneaan.

Saatuaan Sofia tädin kirjeen, jossa vanha neiti juhlallisin sanoin
ilmoitti Markin ilmestyneen kaupunkiin "pahennusta herättävän
kiertolaisjoukon seurassa", lähti Schöring heti matkaan. Mutta Miháilyn
seuruetta hän ei enää tavannut kaupungissa. Majatalon omistaja selitti,
että professori oli lähtenyt, mutta luvannut pian palata. Hän oli
jättänyt matkalaukkunsa isännän huostaan. Se oli tosin hyvin huono,
mutta raskas. Ja madame Ramoni oli varoittanut isäntää siitä tarkoin
huolehtimaan.

Ulrik Schöring pyysi nähdäkseen matkalaukkua. Hän nosteli sitä, se
oli kulunut ja viheliäisessä kunnossa. Painava se kyllä oli, mutta
Ulrik Schöringillä oli sittenkin epäilyksensä. Hän kyseli, olivatko
taiteilijat maininneet mitään matkasuunnitelmastaan.

Ei, he eivät olleet siitä isännälle mitään ilmoittaneet. Ei kai herra
epäillyt heidän kokonaan poistuneen? He olivat velkaa isännälle asunnon
ja elantonsa koko siltä ajalta, minkä he olivat kaupungissa majailleet.

Ulrik Schöring kohotti olkapäitään ja lähti jättäen isännän synkkien
aavistusten valtaan.

Ulla ei myöskään tuntenut Miháilyin taiteilijakiertueen matkanmäärää.
He olivat lähteneet varhain aamulla heti toisen konsertin jälkeen.
Markia ei Ulla ollut tavannut kuin kerran hätäpikaa kaupunginpuistossa.

Ulrik Schöring tilasi hevosen majatalosta. Ja maksettuaan runsaat
juomarahat kyytipojalle hän sai tietää, että tämä oli aamulla ajanut
"niitä ulkolaisia komeljantteja" lähimpään kievariin, josta he olivat
heti jatkaneet matkaansa edelleen.

Nyt oli hän ollut maantiellä koko päivän. Ilma oli kolea, satelikin
vähän. Ei ollut hauska ajella tällaisella säällä huonoissa, tärskyvissä
kieseissä hidasta hölkkää.

Ja kukaties oli matka turha: Miháilyit olivat ehkä toisella taholla.
Tosin tiedettiin edellisessä kievarissa oudonnäköisien ihmisten
ajaneen ohi, mutta he eivät olleet poikenneet majataloon, olivat vain
juottaneet hevosta.

Kyytipoika kääntyi matkustajan puoleen ja viittasi piiskallaan
punamullalla siveltyyn rakennukseen tien mutkassa.

-- Siinä on kievari, sanoi hän. Hevosen pitäisi saada levätä ja syödä
ja minuakin hiukasee.

Ulrik Schöring nyökäytti päätään.

-- Eihän tässä sateessa mielikseen matkusta. Aja pihaan vain.

Pihalla on toinenkin hevonen. Kumaraselkäinen, pitkätukkainen mies
seisoo maksamassa palkkaa kyyditsijälleen. Hän laskee rahoja tämän
kouraan, mutta poika inttää vastaan ja tahtoo enemmän rahaa. -- He
eivät ymmärrä toisiaan. Mies puhuu saksaa solkaten jonkun suomalaisen
sanan joukkoon, poika kuuntelee epäluuloisesti ja hokee:

-- Herra maksoi liian vähän.

Ulrik Schöring ajattelee. -- Taisinpa saavuttaa Miháilyit, ja astuu
kiistelevien luo. Silloin pitkätukkainen nopeasti maksaa mitä poika
vaatii, pälyy epäluuloisesti tulijaan ja poistuu majataloon.

Sisällä majatalossa istuu professori Mihàilyi vanhassa natisevassa
kiikkutuolissa ja soutaa poltellen pitkää piippuaan. Hän on matkustanut
koko päivän ja on uuvuksissa. Madame Ramoni loikoo sängyssä, polttaa
ja toruskelee. Mark kuuntelee hänen sanatulvaansa ja katselee ulos
ikkunasta, joka viettää takapihalle. Siellä kulkevat karjatytöt, hameet
ylös käärittyinä. He kantavat vettä lehmille, jotka yhä ovat navetassa,
koska laitumella ei näin keväällä vielä ole kyllin syömistä.

Mark katselee heidän puuhaansa, kuinka he kulkevat navetasta höyryävä
maitokiulu kädessä punakkoina ja terveinä. Hänen ajatuksensa etsivät
tietä tuttuihin paikkoihin. Hän näkee Harjulan ja Pikkupappilan.
Ja Kaunialan. Hän näkee Martan toimeliaana maitokamarissa ja Lotin
kissankuppi kädessä odottamassa lämmintämaitoa Mosselle, joka naukuu ja
kihnuttaa kylkeään Lotin sääriä vasten.

Ulla häärii pienen vasikan ympärillä, joka on päässyt karkaamaan
navetasta ja riehakkana kirmaisee pitkin karjapihaa. Ja pikku pojat
huutavat ja nauravat ja pelästyttävät vasikan, joka alkaa loikkia kuin
mieletön, kunnes Riikka saa sen takaisin navettaan.

Ja sitten tulee pastorin rouva huivi pään yli käärittynä. Hän astuu
varovasti, ettei likaisi jalkojaan karjapihassa, ja kutsuu sisään
lapset ja palvelijat.

-- Isä odottaa iltahartauteen, kun askareet on tehty.

Sellaista on Pikkupappilassa. Sellainen on koti. Mutta Markilla ei ole
kotia. Hänellä on vain viulunsa.

Ja huoneessa nalkuttaa madame Lola. Ja papa Müller imee piippuaan ja
heittää vastaan silloin tällöin sanasen. Julius on tullut sisään ja
selittää, että nyt hän ei enää maksa penniäkään yhteiseen matkakassaan.
Papa Müller saa pitää huolen lopusta. Ja sitten alkavat kaikki kolme
riidellä. Julius Berk puhuu matalalla äänellä, joka kähisee esiin
yhteenpusertuneiden huulten välitse, mutta madame Lola huutaa ja papa
Müller koettaa karjaista sekaan.

Silloin naputetaan, ovi aukenee, ja Ulrik Schöring astuu sisään.

Kaikki vaikenevat äkkiä. Madame Ramoni korjailee irtivalahtaneita
hiuksiaan, papa Müller seisoo ällistyneenä ja Julius kiroilee hiljaa.

Mutta Ulrik Schöring katselee heidän ohitseen ikkunan luo, jonka
ääressä Mark istuu.

-- Mark, sanoo hän, olen tullut noutamaan sinua kotiin.

Markin sydämessä ailahtaa ilo. Mutta sitten hänen kasvonsa synkistyvät
ja hän vetäytyy loitommaksi.

Nyt rohkaisee Julius Berk mielensä ja kysyy röyhkeällä äänellä.

-- Millä oikeudella te, herra, tunkeudutte meidän huoneeseemme?

Ulrik Schöring vastaa levollisesti. -- Sen sanon heti. Mark, mene
tuonne viereiseen huoneeseen. Minä selvitän asiat näiden herrojen
kanssa.

Selvittelyä ei kestänyt kauan. Papa Müller sai seteleitä, ja säestäjä,
joka itsepintaisesti väitti, että Mark kuului heille eikä kenellekään
muulle, sulki suunsa kuultuaan, että Suomessa saattoivat seikkailijat,
jotka lähtivät hotellista laskujaan maksamatta helposti joutua poliisin
kouriin.

-- Me jätimme sinne matkalaukkumme pantiksi, yritti madame Ramoni
ylväästi puolustautua. Sen sisällys korvaa runsaasti, mitä olemme
velkaa viheliäisestä ruoasta ja asunnosta.

Ulrik Schöring kumarsi hänelle kohteliaasti hymyillen.

-- Pelkään, arvoisa rouva, ettei hotellinomistaja ole samaa
mieltä kanssanne. Häpeän sanoa, että hän avautti matkalaukkunne
poliisiviranomaisten läsnäollessa.

Madame Lola puraisi huultaan ja mutisi jotain säädyttömistä
suomalaisista.

Papa Müller luki setelit ja nyökäytti päätään. Näillä hän pääsi
takaisin Saksaan. Hän olikin jo väsynyt kiertelevään elämäänsä.
Paras oli palata takaisin Mainin varrelle soittamaan viulua pieneen,
kotoisaan kyläkapakkaan.

Berk haroi synkkänä taiteilijatukkaansa. Lola Ramoni oli ynseänä
kääntänyt selkänsä ja naputti kiihkeästi ikkunaruutuja sormillaan.

Ulrik Schöring loi ivallisen katseen kolmikkoon, kumarsi ja poistui
viereiseen huoneeseen.

-- Kas niin, Mark poika, virkkoi hän suljettuaan oven. Nyt me kaksi
lähdemme kotiin.

-- Minulla ei ole kotia.

-- Loruja, mies, et kai täydellä todella ajattele jatkaa tätä
mustalaiselämääsi.

Markin kasvot ilmaisivat uhmaa. -- Minä en milloinkaan enää palaa
takaisin Nooran luo. -- Ei kukaan voi minua siihen pakottaa. Olen jo
viisitoista-vuotias.

-- Miellyttääkö sinua nykyinen seurasi niin suuresti, ettet henno
heistä luopua? kysyi Ulrik terävästi.

Mark punastui.

-- He ovat taiteilijoita, köyhiä ja halveksittuja kuten minä. Mutta he
ovat vapaita, ja minä tahdon myös olla vapaa.

-- Vapaita he kyllä ovat, niinkin vapaita, että lähtevät lentoon
maksamatta hotellilaskujaan.

Mark puraisi huultaan.

-- Sitä en tiennyt.

Ulrik Schöring löi häntä olalle.

-- Ei, Mark, tämä ei kelpaa. Isäsi vanhana ystävänä vaadin sinua
luopumaan heistä.

Poika tuijotti synkkänä lattiaan. -- Hän sanoi, että isä ei itsekään
enää uskonut minua pojakseen. Olen löytölapsi vain, ilman laillisia
oikeuksia. Sinä kuulit itse, setä, kun hän sen sanoi. Mutta minä en
tahdo enää syödä kenenkään armoleipää. Ennemmin kärsin kurjuutta
Miháilyin kaltaisten kanssa.

Ulrik Schöring mietti hetkisen.

Poika oli siis paha kyllä kuullut Nooran armottomat sanat. Onnettomuus
oli tapahtunut, oli vain yksi keino sen korjaamiseksi.

Hän teki nopeasti päätöksensä.

-- Elkäämme kiistelkö, Mark. Sinä et enää halua palata Nooran luo.
Hyvä, silloin ehdotan, että minä rupean holhoojaksesi -- Nooran
suostumuksella luonnollisesti.

Mark pudisti päätään.

-- Kiitos, setä, mutta en tahdo enää olla kenellekään kiitollisuuden
velassa. Oi -- hän koroitti ääntään -- niin kauas kuin muistan, olen
ollut riippuvainen vieraista ihmisistä. Ensin Albert setä ja Bertta
täti, -- sitten Kemellit ja sitten -- --.

-- Sitten isäsi, Mark, puuttui Ulrik vakavasti puheeseen. Elä unohda,
Mark, että olet isäsi poika.

Mark astui askeleen lähemmäksi.

-- Uskotko, sinä, setä, uskotko todellakin, että minä, että minä olen
Hassel? kysyi hän kiihkeästi.

-- Uskon, vastasi Ulrik levollisesti.

-- Sinä sanot sen vain saadaksesi minut suostumaan.

Mutta nyt Schöring kiivastui. Hän löi kämmenensä pöytään ja sanoi
kovasti.

-- Mene hiiteen, poika. Olet samanlainen itsepintainen jässikkä kuin
isäsikin. Nyt minä palaan Kaunialaan ja sanon Minnalle: Fred Hasselin
poika kiertää maita mantereita epäilyttävien olioiden kanssa, koska
hänessä ei ole kyllin tarmoa ja elämäntahtoa tullakseen suureksi
taiteilijaksi.

-- Setä!

-- Niin juuri! Mitä luulisit isäsi tästä sanovan? Opinnot heitetään
kesken ja alennutaan viheliäisten kyläsoittajien tasalle.

-- Setä!

-- Sinä olet tullut niin isäsi näköiseksi, että hänen vanhan ystävänsä
on sekä iloista että surullista nähdä sinua. Ja jos ylpeytesi kieltää
sinua vastaanottamasta apua Ulrik Schöringiltä, niin voithan maksaa
takaisin kaiken, silloin kun sinusta on tullut mies. Ja nyt -- tuossa
on käteni.

Mark tarttui ojennettuun käteen. Hänen silmänsä säteilivät.

-- Kiitos, setä. Minä tulen kanssasi Kaunialaan. Ja minä lupaan, etten
saata häpeään luottamustasi.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


Havupuita kasvavalla niemellä, noin puolen virstan päässä
valtamaantiestä, kohosi Noora Hasselin kesäkoti, Onnela. Fred Hassel
oli sen rakennuttanut nuorelle vaimolleen häälahjaksi. Hän itse ei
siinä koskaan ennättänyt asua, ennenkuin kuolema tuli, mutta Noora ja
Örnfeltit viettivät siellä kesänsä.

Onnela oli rakennettu uusimpaan tyyliin, se oli ensimmäinen huvila
paikkakunnalla, sitä ennen olivat ihmiset asuneet vain taloissa
tai kartanoissa. Rahan voimalla, uskomattoman lyhyessä ajassa oli
kesytön luonto taivutettu ihmisen mielen mukaan. Suorat, hiekoitetut
käytävät olivat karkoittaneet mutkittelevat metsäpolut, ulkolaiset
koristekasvit ja puut, vihannat ruohokentät ilmestyivät kuin
loihtimalla keskelle metsäistä maisemaa. Siinä, missä seudun nuoret
elokuun kuutamoöinä olivat asettaneet ravunsyöttejä ja nuotion ääressä
istuskellen viettäneet riemukkaita hetkiä, kohosi nyt valkea uimahuone
ja pitkä laituri. Ja vienojen vanamoiden sijalla kukkivat tummat
puutarhaorvokit, kaunisväriset leukoijat ja upeat keisarinkruunut.

Alma Örnfelt ja Noora istuivat huvilan avonaisella verannalla.
Vaunuissa makasi pikku Gretel jokeltaen ja koettaen pistää pientä
paljasta varvastaan suuhunsa. Sukka hänen oli onnistunut riisua
jalastaan. Kummulla, kahden petäjän väliin viritetyssä riippuverkossa
lojui Joju toimetonna.

-- Eikö Joju teidän mielestänne ole käynyt hyvin heikoksi, äiti?
virkkoi Noora.

-- Sinä kuvittelet. Hän ei ole sen huonompi kuin ennenkään.

Noora ei jatkanut keskustelua. Hän tiesi sen turhaksi. Äiti ei tahtonut
nähdä, että Joju päivä päivältä huononi. Äiti ei ylimalkaan koskaan
nähnyt sellaista, mitä ei halunnut tai mikä oli epämukavaa. Siksipä
hän pysyikin niin nuorena ja komeana. Äidille ei kannattanut uskoa
huoliaan. Hän tahtoi säilyttää mielen tasapainon, hän kammosi suruja.
Ne oli eversti saanut kantaa, mikäli niitä oli heidän perhe-elämäänsä
ilmaantunut. Ja tyttäret olivat varhain tottuneet siihen, että
äiti oli pidettävä syrjässä kaikesta ikävästä. Äiti kyllä huolehti
tunnontarkasti heidän ulkomuodostaan, puvustaan ja käytöksestään. Hän
valvoi visusti heidän ulkonaista esiintymistään ja vaati, että heidän
tuli herättää huomiota, olla viehättäviä ja hienoja, mutta sielunsa he
saivat itse hoitaa.

Ja sen olivat tyttäret nurkumatta tehneetkin. Se oli terästänyt heidän
luonnettaan, hempeämielisyys ei Alma Örnfeltin tyttäriä vaivannut.

Mutta Joju ei ollut samaa ainesta kuin sisaret. Pienestä pitäen hän
oli ollut hento ja sairaalloinen. Hän mankui paljon ja vaati paljon
hoitoa. Hän oli ollut ainoa virhe Örnfeltien muuten niin ehyessä ja
mallikelpoisessa rakennuksessa. Äiti koetti sitä peittää, mutta Noora
oli huomannut, että Joju ei ollut hänelle yhtä rakas kuin terveet,
kauniit tyttäret. Hän tuotti paljon vaivaa ja häiritsi äidin mukavuutta
sekä ruumiillisesti että henkisesti.

Ja nyt oli Jojun tila todella huolestuttava, mutta sitä äiti ei
huomannut tai ei halunnut huomata.

-- Tulee vieraita! huusi Joju tähystyspaikaltaan. Elviira täti ja
Niemelän rouva.

Noora rypisti hienosti kulmiaan. Mutta Alma rouva ilostui. Noora
oli niin harvapuheinen. Ja jäykkä. Vähältä ettei hän -- oma äiti --
tuntenut jonkinlaista arkuutta hänen seurassaan. Oli vapauttavaa saada
puheliaampaa seuraa kahvipöytään.

Molemmat rouvat olivat punakat ja läähättivät. Helle oli ankara.

-- Läksimme vähän liikkeelle, selitti Elviira Kemell. Hilda käväisi
meillä, ja kun minun käteni taas ovat työhön kykenemättömät --
työlästyttävä luuvalo -- läksin häntä saattamaan. Halusin nähdä sen
uuden mankelin, josta Miili kertoi. Kuuluu muka olevan paljon kevyempi
kuin entisenmalliset. Onko siinä perää, Noora?

-- On kyllä, näytän sen heti tädille. Mutta ensin kahvia.

-- Nuoret menivät asemalle, selitti Hilda Hanén. He tapasivat Henrik
Gyllenheimin maantiellä ja lähtivät yhtä matkaa postia kantamaan.
Henrik oli käynyt Pikkupappilassa. Ulla ja Lotti istuivat Sarvimäen
paroonin sukuvaunuissa yhtä huolettomasti kuin konsanaan omissa
nappularattaissaan.

-- Olen aina sanonut, että Anna Schöring ei osaa kasvattaa lapsiaan,
huomautti Elviira rouva.

-- Kaikille ei ole annettu kasvattamisen suurta lahjaa, huomautti Alma
Örnfelt arvokkaasti. Tyyra armaani, oletko ollut uimassa?

Tyyra oli astunut verannalle. Hän oli kaunis katsella. Hoikka ja notkea
hän oli kasvultaan, valkoinen kaula kannatti sirosti muodostunutta
päätä, mustat hiukset levisivät valtoinaan ja kylvyn kostuttamina
pyöreille olkapäille. Iho oli maidon valkea, suu pieni ja täyteläinen.

Hilda rouva katseli häntä peittelemättömällä ihastuksella, Elviira
rouva tuhautti nenäänsä. Alma pöyhisteli aivan liiaksi kauneilla
tyttärillään. Hänet valtasi vanha, voittamaton halu masentaa tämä
onnellinen, alati tyytyväinen sisar.

-- Kyllä teillä on täällä kaunista, alkoi hän. Kukapa olisi uskonut,
että roskaisesta Mäntyniemestä tulisi tällainen paratiisi. Niin
-- niin, kaikkea saa rahalla. Ja sinulla on rahaa, Noora. Olipa
onni sinulle, ettei Fred Hassel ennättänyt tehdä testamenttiaan.
Olisit saanut koko joukon vähemmän, jos Mark olisi julistettu hänen
lailliseksi pojakseen.

Alma Örnfeltin poskille kohosi tumma puna. Elviira oli kerrassaan
sietämätön. Hyvä Jumala, miksi ei ihmisen sallittu valita oman mielensä
mukaan sukulaisiansa! Ikinä hän ei silloin olisi tunnustanut Elviiraa
sisarekseen.

Mutta Noora oli järkähtämättömän levollinen.

-- Fred tiesi kyllä, mitä teki, hän sanoi. Jos hän todella olisi
tahtonut tunnustaa Markin pojakseen, olisi hän tehnyt sen ajoissa.
Mikään laiminlyönti ei siinä suhteessa tullut kysymykseen. -- Kas
siinähän tulevat Pikkupappilan tytöt ja Henrik Gyllenheim. Istukaa,
tytöt. Henrik on kasvanut isoksi pojaksi.

-- Ihmiset puhuvat niin paljon, jatkoi Elviira rouva itsepintaisesti.
Väitetään sellaistakin, että Hassel olisi tunnustanut Markin pojakseen,
mutta, että paperi on hävinnyt.

-- Fredin paperit olivat kaikki hyvässä järjestyksessä hänen
teräslippaassaan. Hän oli tarkka ja täsmällinen asioissaan. Jos
sellainen paperi olisi ollut olemassa, minä kyllä olisin sen nähnyt.

Elviira rouva ei kestänyt Nooran kylmäverisyyttä. Hän näki paraimmaksi
peräytyä.

-- Niin, luonnollisesti. Ihmiset ovat aina niin kerkeitä puhumaan.

Henrik Gyllenheim oli istunut juttelemassa Tyyran kanssa. Sattumalta
hänen katseensa osui Jojuun. -- Mikä pojalle tuli? Hän oli huomattavan
peljästynyt, ja käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi tuntuvasti, Tyyra
seurasi Henrikin katsetta.

-- Joju, oletko sairas? kysyi hän ihmetellen.

Joju kohotti käden otsalleen kärsivän näköisenä.

-- Päätäni kivistää.

-- Sinä istuit liian kauan päivänpaisteessa äsken. Mene lepäämään,
sanoi Noora huolestuneena.

Joju nousi paikaltaan ja lähti nilkuttaen astumaan ovelle. Ohi
mennessään hän kohtasi Ullan säälivän katseen.

-- Mitä sinä töllötät? kivahti hän ärtyisesti.

Ulla hämmentyi.

-- Olit niin kalpea.

-- Eikö ihminen saa enää olla rauhassa, sairaskaan. Sinä pistät nenäsi
joka paikkaan. -- Hän poistui kiukkuisena.

Ullan posket punoittivat. Ihme ja kumma, kuinka ärtyiseksi Joju oli
käynyt.

Ulla itse oli aina hyvillään, jos joku sanoi häntä kalpeaksi.

Henrik Gyllenheim oli noussut hyvästelemään. Hän oli tullut
kutsumaan Tyyraa ja Jojua Sarvimäkeen viikon päästä. Silloin oli
Heddan syntymäpäivä, sitä oli juhlittava oikein komeasti, isä tahtoi
niin. Toivottiin vieraiden saapuvan jo edellisenä iltana. Hedda oli
herätettävä laululla -- Ulla ja Henrik olivat suunnitelleet, että
kaikki pukeutuisivat mustalaisiksi.

Rouva Örnfelt kiitti mielissään. Tyyra ja Joju ihailivat kumpikin
suloista pikku Heddaa. He tulivat luonnollisesti mielellään, niin kovin
mielellään Sarvimäkeen.

Ulla ja Lotti lähtivät Henrikin mukaan. Henrik oli luvannut saattaa
heidät kotiin vaunuissaan.

-- Tyyra, lausui rouva Örnfelt vieraiden lähdettyä. Sinä olit miltei
epäkohtelias, kun Henrik esitti kutsunsa, kiitit armollisesti kuin
prinsessa.

-- Minun mielestäni ei tarvitse näyttää niin varsin innostuneelta,
vaikka saakin kutsun Sarvimäen paroonin luo, virkkoi Tyyra
huolimattomasti. En halua tekeytyä naurettavaksi.

Alma Örnfelt hymyili. Ah, noita tyttäriä! Sellaisia he olivat, ylpeitä
ja ylhäisiä sormenpäihin asti. Kyllä hän hyvin tiesi, että Tyyra oli
onnellinen sydämensä sisimmässä. Tyyra rakasti ylhäisiä tuttavuuksia,
hän oli nyt kerta kaikkiaan ylimysluonne.

Ja vertaistensa seurassa jokainen paraiten viihtyi. Mutta hän kätki
mielihyvänsä ja tekeytyi välinpitämättömäksi.

Rouva Örnfelt kosketti kahvipannua ja kysyi ystävällisesti sisareltaan.

-- Pieni pisara lisää, Elviira kulta? Ja sitten menemme katselemaan
uutta mankelia.

Hän oli äkkiä tullut hyvälle tuulelle taas.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


-- Voi, Liisi, oletko koskaan nähnyt mitään näin hienoa? Katsopas tätä
kampauspöytää. Kaikki pikkuesineet hopeata. Entä nämä vauvamaljakot
neuloja varten. Ja hajuvesipullo! En ole voinut uneksiakaan tällaisesta!

Ulla seisoi siron peilipöydän ääressä yhdessä Sarvimäen kartanon
monista vierashuoneista. Heddan syntymäpäivävieraat olivat saapuneet
edellisenä iltana, ja nyt pukeuduttiin juhlapäivällistä varten.

-- Hienoa on, myönteli Liisi. Mutta huomasitko kirjastoa alakerrassa?
Se on suurenmoinen. Henrik kertoi, että muuan hänen sedistään oli
suuri kirjaintuntija. Heillä kuuluu olevan kirjastossaan hyviä
harvinaisuuksia, joita ovat perineet tältä kokoilijalta.

-- Minusta tämä on ihastuttava paikka, sanoi Helena West. -- Hän oli
pari viikkoa sitten saapunut Pikkupappilaan viettääkseen siellä osan
kesälomastaan.

-- Minun mielestäni me olisimme voineet koko päivän esiintyä
mustalaispuvuissa, se olisi ollut niin mojoa. Silloin ei olisi
tarvinnut pukeutua uudelleen.

Ovelle naputettiin. Tyyra kurkisti huoneeseen.

-- Saako tulla?

-- Oi tule, rakas Tyyra! Hiukseni eivät mitenkään ota taipuakseen
niinkuin niiden pitäisi.

-- Sinun olisi pitänyt kiertää ne papiljotteihin yöksi. Liisi, suo
anteeksi huomautukseni, mutta sinun sijastasi en panisi tuota nauhaa
kaulaan. Se ei ole chic. Jossain talonpoikaishäissä se kävisi, mutta ei
täällä Sarvimäessä.

-- Tyyra, olenko minä hyvä näin?

Lotti asettui seisomaan Tyyran eteen, silmät täynnä rukoilevaa: Sano --
että -- olen -- soma.

Tyyra loi häneen arvostelevan katseen ja nyökäytti sitten hyväksyvästi
päätään.

Lotti oli soma, oikein soma. Keltaiset kiharat ympäröivät kapeita,
rusottavia kasvoja, siniset silmät loistivat kilpaa safiirikoristeen
kanssa, jonka hän -- pieni mielistelijä -- oli kerjännyt itselleen
kaulakoristeeksi Kristiina tädin korulippaasta. Valkoinen puku oli
ilmava ja soveltui hyvin lapsekkaisiin kasvoihin.

-- Voisit palmikoida tukkasi siivosti ja säädyllisesti, moitiskeli
Liisi. Papintyttären ei sovi esiintyä vallattomasti kuin näyttelijätär.

Lotti ravisti kiharoitaan.

-- Sitä en tee. Mutta minne ihmeeseen olet pannut nappikoukun, Ulla?
Minä en saa kenkiäni kiinni ilman sitä.

-- Tuossa on, Ulla nakkasi kenkäkoukun Lotille. -- Mutta hirveätä,
Lotti, mikä kauhea läiskä sinulla on selässäsi?

Lotti kiersi kaulaansa nähdäkseen.

-- En minä näe.

-- Voi, kauhistus! Sehän on jotain rasvaa, päivitteli Helena.

-- Näytäpäs, Tyyra tutki hametta. Hirveä läiskä! Ja ellen varsin
suuresti erehdy, on se koneöljyä.

-- Voi, kirkaisi Ulla, se on tullut Laurin koneesta. Hän kysyi minulta,
saisiko hän lähettää Henrikille uuden junansa. Minä lupasin, ja hän
pisti sen varmaan matkalaukkuun. Katsotaanpa.

Helena oli kiiruhtanut tarkastamaan matkalaukkua, jonka sisältö oli
heitetty lattialle huiskin haiskin.

-- Tässä on pahantekijä, hän huudahti kohottaen varovasti kahden
sormen päässä kömpelöä ruskeata paperikääröä, joka oli ylt'yleensä
rasvan peitossa. Kääröstä paljastui tyhjistä tulitikkulaatikoista ja
lankarullista tehty juna, jonka pyörät tihkuivat koneöljyä.

-- Kauhistus! huusivat tytöt yhteen ääneen.

-- Mitä minä nyt teen? kysyi Lotti avuttomana; kyyneleet kiilsivät
hänen pitkissä silmäripsissään.

-- Koetetaan pestä, lohdutti Liisi.

-- Ei siitä mitään tule, virkkoi Helena. Ei koneöljy niinkään pian
lähde. Sinun täytyy vaihtaa pukua.

Lotti purskahti itkuun.

-- Minulla ei ole muuta mukanani kuin keltainen kotikutoinen hameeni,
ja se on niin ruma. Tämä on aivan uusi ja niin soma.

-- Voi, voi Lotti rukkaa, päivitteli Ulla. Eikö hän voisi peittää
tahraa jollakin? Esimerkiksi silkkiruusukkeella. Tai voisihan hän istua
koko illan, niin että selkä peittyy?

Mutta Lotti oli lohduton. Hän riisui hameen yltään ja koetti yhdessä
Helenan kanssa hangata tahraa pois. Mutta kuten Helena oli ennustanut,
koneöljy pysyi hameessa. Ja nyt oli koko hameen selkä märkä ja
kurttuinen.

-- Ei tässä muu auta, pue keltainen hame yllesi ja nopeasti, komensi
Liisi.

Nyyhkyttäen pukeutui Lotti vihaamaansa keltaiseen. Sen väri ei
todellakaan sopeutunut hänen kasvoihinsa eikä hiuksiinsa rahtuakaan.

Äskeinen viehättävä keiju oli kadonnut, sijalla oli itkevä Tuhkimus.

Ulla kärsi kovia omantunnon tuskia. Hänen luvallaan oli Lauri pannut
onnettoman, öljyä tihkuvan koneensa matkalaukkuun. Hän aukaisi nopealla
liikkeellä pitsikauluksensa ja ojensi sen Lotille.

-- Ota tämä, Uotti. Se sopii sinulle paremmin kuin minulle.

Lotti itki yhä.

Ulla sovitti kaulusta hänen hartioilleen. -- Eikö olekin sievä, Helena?
Sain sen lahjaksi Agata tädiltä kun läksin kotiin kesälomalle. Hän on
sen itse solmustanut.

Lotti katseli pitsikaulusta ja rauhoittui. Se oli todella harvinaisen
sievä ja hieno. Ja hän oli jo kauan halunnut sellaista.

-- Mutta, Ulla, nyt olet itse ilman kaulusta, huomautti Helena.

-- Se on aivan yhdentekevä, kuului Ullan taholta. -- Hän istui ikkunan
luona kampa toisessa ja hiusnauha toisessa kädessä. Lotti on perheen
kaunotar, minä en missään tapauksessa tule kauniiksi. Täytyy uhrautua
perheen kunnian hyväksi.

Hän vaikeni ja jäi tuijottamaan ulos puistoon, minkä vanhat, kookkaat
tammet olivat herättäneet hänessä ajatuksia ja mielikuvia, niin
viehättäviä, että kaikki muu unohtui.

-- Joutukaa, kello on kohta viisi, kiirehti Tyyra omasta huoneestaan.
Hän oli poistunut toisten luota, heti murhenäytelmän alkaessa. Tyyra
karttoi ikäviä kohtauksia.

-- Kuulkaa, tytöt! Minun hameeni on niin konstikas, etten parhaimmalla
tahdollakaan saa sitä napitetuksi. Auta sinä, Helena, niin olet kiltti.

Se oli Emma. Punakkana ja kiihtyneenä hän ilmestyi huoneesta, joka oli
annettu hänelle ja Tyyralle yhteisesti asuttavaksi.

-- Olen ponnistellut puolisen tuntia ja nyt minusta tuntui, että
jotakin repesi, kun kiskoin tätä ylleni.

-- Emma rukka. Puoli selkää on ratkennut. Nouda lankaa ja neula, niin
ompelen sen kokoon. Minun ompelulippaassani on.

Emma näytti surkealta, tukka oli pörröllään, hame rypistynyt, selässä
pitkä repeämä. Helena korjasi näppärin neulanpistoin vahingon ja auttoi
puvun läähättävän tytön ylle.

Alhaalta ensimmäisestä kerroksesta kuului puheen sorinaa. Vieraat
alkoivat kokoontua.

Eteisessä Tyyra tunsi jonkun koskettavan häntä olkapäähän. Se oli Joju,
kalpea, tuskastunut Joju.

-- Tyyra, minä tahdon lähteä kotiin.

-- Oletko sairas?

-- En juuri sairas, mutta melkein.

-- Sitten saat mennä yläkertaan lepäämään. Emmehän nyt voi lähteä
kotiin, kun juhla juuri alkaa.

-- Jos olisin tiennyt, että Mark tulee tänne, olisin jäänyt kotiin.

Tyyra näytti tyytymättömältä.

-- Että viitsitkin. Annan sinulle hyvän neuvon, Joju. Elä käyttäydy
kuin hupsu Markin suhteen, se antaa vain juorun aihetta.

-- Mitä tarkoitat? Millaisen juorun?

-- Tiedäthän, että moititaan Nooraa siitä, että hän muka on ollut tyly
Markille. Oh, tuota Markia, mitä harmia meillä onkaan hänestä ollut.
Tuossa hän onkin.

Mark astui Henrik Gyllenheimin seurassa eteiseen. Jojun nähdessään
hän säpsähti. Hetkisen synkisti katkera muisto hänen mieltään.
Berliini johtui mieleen, iso kaupunki iloineen ja huolineen, Noora,
Gretel, isä -- jota hän ei saanut isäksi omaksua. Kaikki oli nyt
ohi. -- Kaunialassa, Minnan hellässä hoidossa, Kristiina tädin ja
Ulrikin ystävällisessä seurassa oli katkeruus lientynyt. -- Mutta
sittenkin, kun hän nyt ensi kertaa kohtasi Jojun senjälkeen, kuin
he Berliinissä olivat toisistaan eronneet -- nousi kaikki entinen
eloon. Tuokion mittelivät molemmat pojat toisiaan -- sitten Joju
loi katseensa lattiaan, kohotti sen jälleen, punastui ja kalpeni ja
käänsi päänsä pois. Mark huomasi hämmästyneenä, miten kalpeaksi ja
raihnaan näköiseksi toinen oli käynyt. Selkä oli entistään vinompi, iho
kellertävä.

Poloinen! Saattoiko olla vihoissaan sairaalle olennolle, kun itse oli
terve ja reipas?

Hän ojensi kätensä Jojulle rennon huolimattomasti aivan kuin he vasta
eilispäivänä olisivat toisistaan eronneet kaikessa sovinnossa.

-- Servus, Joju.

Joju vastasi toisen kädenlyöntiin vastenmielisesti. Sitten hän
pahoinvointia syyttäen nilkutti portaita ylös yläkertaan.

Mark naurahti lyhyesti.

-- Hän on vielä vihoissaan. Joju parka!

Mutta Henrik Gyllenheim katseli pitkään poistuvan jälkeen ja pudisti
päätään mietteissään.

Heddan syntymäpäiväkutsut elivät vielä monta vuotta valoisena muistona
seudun nuorten mielessä. Se oli kuin elämys Tuhannen yhden yön
tarinoista vaatimattomissa oloissa kasvaneille Pikkupappilan lapsille,
Harjulan Emmalle, jonka koti oli harmaa ja ikävä, ja Helenalle,
hiljaisen kodin yksinäiselle kasvatille.

Päivällinen syötiin suuressa seppelten ja kukkien koristamassa
ruokasalissa. Vanha parooni piti leikillisen puheen vieraille,
Heddan serkku, hilpeä kadetti, puhui juhlan sankarittarelle, ja
lopuksi kantoivat pojat Heddan riemuhuutojen kaikuessa ulos pihalle
lehtimajaan, jonne oli katettu seppelöity kahvipöytä makeisineen.

Illemmalla leikittiin panttileikkejä, ja tanssittiin Sarvimäen suuressa
salissa. Vanhat piirilaulut vaihtelivat polkan ja valssin sävelten
kanssa, parooni kulki myhäillen lyhyt piippu hampaissaan huoneesta
toiseen, puheli sanan siellä, toisen täällä, naljaili tyttöjen kanssa
ja nauraa hekotti leppeästi heidän hämmentymiselleen. Paroonitar oli
armollinen.

Mutta ylhäällä toisessa kerroksessa loikoi Joju leposohvalla, kuunteli
humua juhlasalista ja vuodatti haikeita kyyneleitä.

Hetken kuluttua ovi avautui, ja Lotin sinisilmät pilkistivät sisään.

Hän näytti kummastuneelta.

-- Täälläkö sinä olet, Joju? Minä aioin mennä meidän huoneeseen, mutta
eksyinkin tänne. Miksi olet täällä yksin?

-- Päätäni pakottaa, mutisi Joju.

Lotti astui hänen luokseen.

-- Oletko saanut mitään suuhusi? Siellä on niin kauhean paljon makeisia.

-- Sain pasteijan ja lihalientä. En muuta mitään.

Lotti kaiveli taskuaan.

-- Kas tässä, olen säästänyt vähän Kaarloa ja Lauria varten, mutta sinä
voit saada ne.

Hän aukaisi nenäliinansa ja asetti pienelle pöydälle Jojun eteen
pari poltettua mantelia, hietaleivoksen murenia ja piparkakun. -- Ne
olisivat kuitenkin kelvottomia, ennenkuin olen kotona.

Joju pureskeli tyytyväisenä karamellejä.

-- Miksi et ole toisten mukana tanssimassa? kysyi hän hetken kuluttua.
Kaipaavat sinua.

-- Ei kukaan minua kaipaa.

Lotin ääni oli syvästi surullinen. Joju tunsi jonkinlaista tyydytystä.
Oli siis muitakin onnettomia kuin hän. Vieläpä pieni suloinen Lotti,
kaikkien lemmikki.

-- Onko joku ollut sinulle paha? kysyi hän osanottavasti.

Lotin huulet alkoivat vavista.

-- He ovat kaikki niin suuria ja hienoja. Ja osaavat tanssia ja puhua
niin taitavasti. Siellä on Henrikin ja Heddan serkkuja Helsingistä ja
Henrik -- -- --

Hän vaikeni äkkiä. Ei, hän ei saattanut sitä kertoa. Sitä mikä kalvoi
ja pakotti sydäntä. Hän oli istunut siellä, pieni typerä maalaistyttö,
isompien ja ymmärtäväisten joukossa. Heillä oli oma erikoinen
seurustelutapansa, sukkeluudet sinkoilivat ja räiskyivät, he nauroivat
asioille, jotka hänestä olivat outoja, hän jäi kaikista syrjään,
yksikseen.

Hän näki itsensä suuressa seinäkuvastimessa. Keltaisen kotikutoisen
kankeat laskokset muuttivat hänen vartalonsa kömpelöksi ja
tönkkämäiseksi. Kengät olivat maasuutarin käsialaa, sukat paksut. Hän
oli mielestään oikea maalaistollo.

Ja varmaan Henrik oli samaa mieltä. Hän tuskin vilkaisikaan Lottiin,
huvitti vain toisia tyttöjä -- niitä helsinkiläisiä ja Tyyraa. Hän piti
tietysti Lottia vain pikkuvauvana, jonka kanssa saattoi leikitellä
arkipäivin. Ja ehkä hän oli suutuksissaan, kun Lotti oli niin arkisessa
puvussa Heddan juhlapäivänä.

Joju voihkaisi. Lotti kääntyi säälien hänen puoleensa.

-- Pakottaako päätäsi vielä? Maltas, minä panen kääreen otsallesi. Se
tekee hyvää.

Lotti sipsutti pesupöydän luo, kastoi pyyhinliinan veteen ja laski sen
Jojun otsalle.

Joju katseli häntä, kun hän siinä liikkui hiljaa ja pehmeästi kuin
pieni täysikasvuinen nainen.

Jos uskaltaisi hänelle kertoa kaikki. Sanoa, ettei kääre, eivät
lääkkeet häntä voineet auttaa. Ettei hän koskaan voinut parantua,
ellei -- -- --

-- Lotti, kuiskasi hän.

Lotti loi häneen viattomat sinisilmänsä. Joju puraisi huuliaan. Pöllö,
mikä hän olikin! Lottihan oli lapsi, pieni ymmärtämätön tyttö vain. Hän
sulki silmänsä ja haukotteli.

-- Sinua nukuttaa, Joju, minä lähden pois. Hyvää yötä!

Lotti pujotti pienen kätensä Jojun laihtuneeseen kouraan.

-- Hyvää yötä!

Hän ei huomannut pojan tuskaista ilmettä. Varovasti hän sulki oven, ja
joutui silmätysten Henrik Gyllenheimin kanssa.

-- Mitä sinä Jojun luona teit? kysyi Henrik jyrkästi.

-- Panin kääreen hänen otsalleen. Hän on sairas.

Lotti yritti sivuuttaa Henrikin, mutta tämä tarttui hänen käsiinsä ja
koetti katsella häntä silmiin. Hän oli huomannut epävarman väreen tytön
äänessä.

Lotti väisti hänen katsettaan. Henrik ei saanut huomata kyyneleitä,
jotka nyt typerästi kohosivat hänen silmiinsä.

-- Lotti, katso minua silmiin.

Mutta Lotti katseli itsepintaisesti syrjään. Ja hänen pitkistä
silmäripsistään tipahti pari kyyneltä poskelle.

Henrikin kasvoille levisi hellä ilme, mutta hän ei ollut huomaavinaan
toisen mielenliikutusta.

-- Olen etsinyt sinua joka paikasta. Tule katsomaan Bellaa. Se on
saanut pentuja. Neljä vallatonta vekkulia. Ja sinä saat niistä yhden.
Tai ehkä Kaarlo pitäisi siitä enemmän.

Vaunuvajan perimmäisessä sopessa majaili Henrikin kiiltäväkarvainen
ajokoira pentuineen suuressa laatikossa. Se heilutti iloisesti
häntäänsä nähdessään isäntänsä ja salli murisematta Henrikin nostaa
pennun toisensa jälkeen Lotin syliin.

Lotti nauroi kyyneleet silmissä.

-- Miten herttaisia ne ovat! Voi, saammeko me, saako Kaarlo todellakin
yhden?

Hän siveli niiden pehmyttä karvaa, kostea kuono kosketti hänen kättään.

-- Pikku raukat.

Mutta hän ei vieläkään katsonut Henrikiin.

Henrik antoi hänelle aikaa rauhoittua. Sitten hän kysyi leikillisesti.

-- Miksi prinsessa suvaitsee osoittaa alamaiselle tallirengilleen
epäsuosiotaan?

Lotti ravisti päätään, mutta ei vastannut.

Silloin Henrik kävi suoraan asiaan.

-- Miksi itkit äsken?

-- Enpähän itkenyt, intti Lotti ja lisäsi johdonmukaisesti: Tahtoisinpa
nähdä sellaisen tytön, joka ei itke, kun hänen nuorempi veljensä
panee matkalaukkuun öljyisiä kääröjä, jotka rasvaavat hänen valkoisen
hameensa. Ja sinä et ollenkaan huoli minusta, kun minä olen
sellainen typerä hanhi, -- ja minulla on niin ruma hame ja kömpelöt
kengät -- -- --

Henrik silitti Bellan selkää. -- Bella, oletko koskaan nähnyt sellaista
pientä turhamaista oliota? Jumala on luonut hänet prinsessaksi, ja hän
itkee ruman hameen tähden. Hyi, hyi, pikku prinsessa!

Hän sipaisi etusormellaan Lotin nenänpäätä.

-- Nuhteita sietäisit, mutta eihän tallirengin sovi nuhdella prinsessaa.

-- He ovat kaikki niin viisaita ja hienoja nuo toiset.

-- Kutka?

-- Tyyra ja sinun serkkusi. Ja sinä tanssit vain heidän kanssaan.

-- Sinähän et tullut tanssimaan, kun minä pyysin.

-- Minä en osaa tanssia. Ja Emma sanoi, että sinä olet liian suuri
tanssiaksesi minun kanssani.

Henrik kohotti tytön kasvot ylöspäin ja katseli häntä vakavasti silmiin.

-- Tahtooko pikku prinsessa kuulla ja painaa mieleensä, mitä hänelle
nyt sanon? Kuluu vielä pitkä aika, ennenkuin tallirenki on surmannut
lohikäärmeen ja ratsastanut lasivuoren harjalle lumottuun linnaan.
Mutta prinsessan tulee uskoa ja luottaa häneen. Ja odottaa, kunnes
hän tulee noutamaan prinsessaansa kullatuilla vaunuilla ja kuudella
maidonvalkealla hevosella.



VIIDESKOLMATTA LUKU.


Joju heittelehti levottomana vuoteellaan. Laihat sormet rypistivät
lakanaa, pää painui tuskaisena puolelta toiselle.

-- Noora, kuolenko minä?

Kysymys kuului hiljaisena, ja hetkeksi sairaan levoton liikehtiminen
pysähtyi.

Noora silitti hänen otsaansa.

-- Ei, ei Joju, et sinä saa kuolla. Ethän tahdo lähteä pois Noora
siskon luota?

Rouva Örnfelt kiirehti vuoteen luo.

-- Rakas Jojuseni. Elä puhu noin hirveitä asioita. Oi, äiti ei jaksa
sellaista kuulla. Sydänkäpyseni. Näetkö, kuinka äiti itkee?

-- Mutta äiti, sinä olit aina niin pahoillasi siitä, että minä olin
vinoselkäinen. Ja ajatteles, ehkä minusta tulee kyttyräselkäinen.
Silloin sinä et kehtaa käydä kanssani kadulla.

Rouva Örnfelt teki torjuvan liikkeen käsillään. Hänen kasvonsa
vääristyivät pidätetystä itkusta.

Mutta Joju jatkoi säälimättä. -- On parempi että kuolen. Minä tulen
kateelliseksi ja häijyksi, kun näen terveitä, voimakkaita poikia. Minä
olen ollut niin kateellinen. Henrikille ja -- Mikolle ja -- ja Markille.

Viimeinen tuli hiljaa. Pojan kasvot värähtelivät. Kova sisäinen
taistelu kohotti punan poskille. Hetken hän oli hiljaa, rinta huohotti,
kädet puristivat peitettä.

Sitten Noora kuuli hänen kuiskaavan nimeään, arasti, väkinäisesti.

-- Noora. Istu tähän viereeni. Sinä yksin, ei kukaan muu saa kuulla.
Äiti, et sinäkään. Noora kertoo sitten sinulle.

Rouva Örnfelt poistui nenäliina silmillä. Hän ei ollut loukkaantunut,
Noora oli aina ollut Jojun uskottu. Ja mitä salaisuuksia saattoi
poikaparalla olla?

Ovella hän kohtasi Tyyran.

-- Miten Joju jaksaa? kysyi tämä levottomana.

Rouva Örnfelt pyyhki silmiään.

-- Nooran mielestä huonosti, mutta minä uskon Nooran liioittelevan.
Tämä on vain ohimenevä heikkouden puuska.

Tyyra oli kääntynyt selin äitiinsä ja katseli ulos ikkunasta.

-- Hän sairastui oikeastaan Sarvimäellä. On omituista, miten hän tuntuu
kaihtavan Markia.

-- Joju on aina ollut hienotunteinen poika ja Mark -- tiedäthän, miten
hän on käyttäytynyt Nooraa kohtaan.

Tyyra naputti ikkunanruutua.

-- Tuntuu siltä kuin jokin kalvaisi Jojun mieltä. Se on herättänyt
muidenkin huomiota. Hän oli niin omituinen Sarvimäellä. Henrik
Gyllenheim ihmetteli sitä.

-- Tyyra, käänny tännepäin, kun puhuttelet äitiäsi. Elä lörpötä
turhuuksia. Nouda mieluummin hajusuola makuukamarin pöydältä, olen niin
kiihoittunut.

Rouva Örnfelt vaipui voihkien sohvan nurkkaan.

-- Pyydä Mimmiä keittämään kahvia. Se virkistää, huusi hän Tyyran
jälkeen.

Sisällä Jojun makuuhuoneessa oli hiljaista.

Noora piteli Jojua kädestä ja odotti hänen puhuvan.

Kesti hetkinen, ennenkuin Joju sai sanotuksi asiansa. Viimein hän
kuiskasi:

-- Minä tahtoisin Pikkupappilaan.

-- Mutta, Joju, ethän pyri meiltä pois? -- Noora asetti kätensä pojan
valtimolle. Hourailiko hän?

-- Minä ikävöin sinne, puhui Joju hitaasti -- olen jo kauan ikävöinyt.

-- Eikö sinun ole hyvä täällä? Olemme koettaneet hoitaa sinua niin
hyvin kuin olemme ymmärtäneet.

Joju jatkoi sairaan itsepintaisuudella ajatusjuoksuaan.

-- Minulla oli siellä silloin kaksi vuotta sitten niin hauskaa. Tulin
paljon terveemmäksi. Siellä on rauhallista. Minä tahdon kuulla Anna
tädin soittavan iltavirttä. Ja Lotti voisi istua vuoteeni ääressä.

Noora mietti. Veljen ikävä oli hänelle käsittämätön, tuntui
mahdottomalta noudattaa hänen haluaan.

Hän päätti toistaiseksi olla vastustamatta, Jojun silmät hohtivat
kiihtymyksestä. Häntä täytyi rauhoittaa.

-- Kysytään lääkäriltä, ehdotti hän. Nuku nyt vain rauhassa.

-- Pääsenkö sitten, jos lääkäri lupaa?

-- Pääset, pääset, rauhoitu ja nuku.

Rouva Örnfelt löi kätensä yhteen kuultuaan Jojun toivomuksen.

-- Kuulumatonta! Sairaan pojan oikkuja! Et kai aio myöntyä, Noora?
Eihän Pikkupappilassa ole likikään niin mukavaa kuin täällä. Sellaisia
vuoteita kuin sinulla on, Noora, ei ole koko pitäjässä, tuskin
Sarvimäelläkään.

Noora ei kuullut äidin mielenpurkausta. Hän ihmetteli, miksi hänelle,
joka tahtoi kulkea tietänsä häiriintymättä ja häiritsemättä, asetettiin
niin monta pulmaa ratkaistavaksi -- -- --

Pikkupappilassa oli kaikki valmista Jojun saapumista varten. Pastori
itse oli lähtenyt häntä noutamaan. Äiti ja Martta olivat järjestäneet
vierashuoneen sairaan hoitoa silmälläpitäen. Ulla oli poiminut kukkia,
ja Lotti luovutti pienen, mukavan keinutuolinsa lastenhuoneesta.

Kaarlo ja Lauri olivat suurella touhulla ja hälinällä kuljettaneet
lelunsa läheiseen hiekkakuoppaan. Heille oli sanottu, ettei Jojua
saanut häiritä ja silloin he mieluummin päättivät muuttaa pois "koko
talosta", sillä mahdotontahan oli leikkiä meluamatta.

Joju lepäsi väsyneenä, mutta tyytyväisenä mukavassa vuoteessaan, joka
Alma Örnfeltin vaatimuksesta oli tuotu Onnelasta. Hän uskoi varmasti
paranevänsä päästyään Pikkupappilaan.

Noora oli neuvotellut lääkärin kanssa, ja tämä oli kehoittanut
suostumaan pojan pyyntöön.

-- Pastorinrouva ei suotta ole ollut vanhan Gustaava Schöringin opissa.
Hänellä on hyvä käsi ja tarkka silmä. Pojan hermosto on äärimmilleen
ärtynyt. Jotain on hullusti hänessä. Kunpa vain pääsisimme syyn perille.

Mutta näytti siltä kuin ei Joju sittenkään olisi jaksanut vaurastua. Ja
eräänä päivänä hän toden teolla peljästytti pastorin rouvaa.

Nuoret olivat päättäneet lähteä yhdessä ravustamaan. Mark oli tullut
Kaunialasta ja Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Oli määrä lähteä yöksi
läheisen joen rantaan ja palata vasta aamulla. Joju makasi vuoteessaan
ja kuunteli iloista hälinää, ovien pauketta, raikasta naurua, kiireisiä
askelia, kaikkea sitä puuhaa, joka syntyy, kun nuorten parvi lähtee
liikkeelle.

Joju kuunteli ja ajatteli katkeria ajatuksia. Siinä hän makasi
vuoteeseen kytkettynä ja muut pitivät hauskaa.

Ei kukaan edes tullut häntä tervehtimään. Markia hän ei tahtonutkaan
tavata, mutta Henrik olisi voinut tulla.

Joku väänsi ovenkahvaa. -- Sisään astuivat Henrik ja Mark.

-- Hei, poika! huusi Henrik, terve mieheen.

Jojun kasvoille tuli hätääntynyt ilme. Hän käänsi päänsä seinään päin.

-- Minun pitäisi nukkua.

-- Ehkä me sitten lähdemme, sanoi Mark ystävällisesti. Hänestä tuntui
tukalalta nähdä Joju niin raihnaana.

-- Niin lähde sinä, minäkin tulen kohta, kehoitti Henrik.

Mutta hän ei lähtenytkään. Istui Lotin pieneen keinutuoliin, niin että
se natisi ja kysyi:

-- Miksi et pidä Markista, Joju?

Joju hätkähti.

-- Olenko sanonut, etten pidä hänestä?

-- Hoh, kyllä sen kissakin huomaa. Mark on sentään sinulle niinkuin
pojan tulee toiselle olla.

-- Hän oli ilkeä minulle Berliinissä.

-- Se on ollutta ja mennyttä. Mark on kärsinyt paljon senjälkeen.

-- Hänen on hyvä nyt. Kauniala on hänen kotinsa.

-- Mutta hän on kadottanut isänsä.

-- Fred ei ollut hänen isänsä, huusi Joju kiivaasti.

-- Mark itse ainakin uskoi niin, eikä ole kovinkaan hauska yhtäkkiä
kuulla, että onkin ollut erehdystä, kaikki mitä on uskonut. Minä
luulen, että Hassel olisi tunnustanut hänet, jos olisi ennättänyt. Ja
ehkä hän sen on tehnytkin.

Jojun huulet olivat tiukasti yhteenpuserretut.

Ulkoa huudettiin: -- Henrik, joudu, Henrik!

Henrik nousi lähteäkseen.

-- Pitää lähteä. Hyvästi, Joju. On hurjan ikävää nähdä sinua noin
surkeassa tilassa. Jos minä olisin sinun sijassasi, antaisin palttua
koko sairaudelle ja tulisin terveeksi. Ole mies, siihen tarvitaan vain
rohkeutta.

Joju katseli häneen hätäinen kysymys silmissään.

-- Mitä tarkoitat?

-- Itsepähän tiedät. Näkemiin.

Jojun kasvot vääntyivät tuskasta Henrikin suljettua ovea.

-- Tiesikö Henrik? Arvasiko? Ei, ei, hän vain kuvitteli.

Mutta hänen mielensä oli järkkynyt, ja kun pastorin rouva hetken
kuluttua tuli sisään, oli Joju tajutonna ja tointui vasta Anna äidin ja
Martan yhteisistä ponnistuksista.

-- Mikä sinun tuli, Joju? kysyi pastorin rouva huolestuneena.

Joju ei vastannut. Hänen raukeat silmänsä katselivat tuskaisina
pastorin rouvaan.

-- Martta jää tänne luoksesi istumaan, paina nyt silmäsi umpeen ja
nuku, virkkoi Anna sivellen pojan otsaa.

Martta nouti ompeluksensa ja istui vuoteen ääreen. Mutta sairas ei
nukkunut, hän makasi silmät selällään kattoon tuijottaen.

Äkkiä hän kysyi:

-- Martta, miksi et enää ole yhtä iloinen kuin ennen?

Martta lennähti punaiseksi.

-- Olenhan minä.

-- Et ole. Sinä lauloit ennen aina ja nauroit paljon. Sinä olet tullut
paljon hiljaisemmaksi. Ja huokaatkin usein, kun olet yksin tai luulet,
etten minä huomaa. Ja laulusi ovat aina surullisia.

Martta tunsi itsensä jollain lailla syylliseksi. Joju oli
tarkkanäköinen, kuten sairaat usein. Hänen entinen iloisuutensa oli
haihtunut ja hän tiesi kyllä syyn. Muutkin sen tiesivät, Martta ei
koskaan ollut osannut kätkeä salaisuuksiaan. Äiti oli häntä lohduttanut
ja sanonut, että sellaiset surut hälvenevät ajan kuluessa. Mutta Martta
tiesi, että vaikkakin hän voittaisi surunsa, ei hän silti koskaan
unohtaisi sydämensä ensi unelmaa.

Joju oli koko päivän harvinaisen hiljainen ja ajatuksissaan. Illemmalla
hän pyysi, että Anna täti soittaisi jotain. Pastorin rouvan soittaessa
hän äkkiä vilkastui ja soiton tauottua hän pyysi, että lähetettäisiin
noutamaan Nooraa. Ja kun pastorin rouva ehdotti, että Noora haettaisiin
vasta seuraavana aamuna, kun oli jo myöhä, sanoi hän kärsimättömästi:

-- Ei, ei, tänään vielä hänen on tultava, muutoin en saa ensi yönä
unta. Mutta Jonatan sedän pitäisi ensin tulla luokseni.

Kun Noora levottomana siitä, että hän näin myöhäisellä hetkellä
noudettiin, kiirein askelin astui Jojun huoneeseen, tapasi hän ovella
pastorin.

Hänen kasvonsa olivat vakavat ja liikutetut.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


-- Joju, miksi sen teit?

-- Minä olin suuttunut -- oi niin suuttunut Markiin. Ja sitten muistin
äidin kerran sanoneen: Ellei Hassel laillisesti tunnusta Markia
pojakseen, saa Noora kaiken omaisuuden.

-- Hävititkö sen?

-- Minä revin sen kahtia ja heitin palat siihen aukkoon, joka
oli seinälaudoituksessa ikkunasta vasemmalla. Muistathan, Fredin
kirjoituspöydän ääressä. Elä ole niin totinen, Noora, minun on ollut
niin vaikea olla. Juuri siksi olen sairastanut. Minä en ole ennen
uskaltanut puhua, mutta eilen oli Henrik luonani ja hän sanoi, että
miehen tulee olla rohkea. Minä aioin kyllä ensin heti kertoa siitä
sinulle. Mutta sitten Fred kuoli, ja kaikki oli niin surullista ja
juhlallista. Ja minä pelkäsin. Oi, kuinka pelkäsin!

Hänen poskensa hehkuivat. Noora antoi rauhoittavaa lääkettä hänelle.

-- Nyt sinun tulee nukkua. Elä ajattele mitään. Kaikki selviää.

-- Noora, pojan ääni painui kuiskaukseksi. Kerrotko tästä Markille?

Nooran kasvot jäykkenivät.

-- Lähden huomenna Kaunialaan. Mark saa luonnollisesti myöskin tiedon
asiasta. Ja nyt hyvää yötä.

Rouva Örnfelt oli suunniltaan saatuaan tiedon Jojun tunnustuksesta.
Oli käsittämätöntä, että hänen ja Wilhelmin poika oli saattanut tehdä
jotain sellaista. Hän ei voinut sitä uskoa.

-- Kenties hän vain hourii? lohduttautui hän itsekään sanojaan
uskomatta.

-- Siitä saamme selon, kun Hagemannit ovat löytäneet paperin. Kirjoitin
heille jo yöllä. He asuvat nyt silloisessa huoneistossamme.

Tyyra oli valahtanut kalpeaksi.

-- Siitä syystä hän siis pelkäsi Markia. Mikä häpeä! Mikä häpeä!

-- Ellei paperia löydy ja ellei sitä ole laillisesti todistettu, et ole
velvoitettu ottamaan huomioon Jojun tunnustusta, Noora, lausui Alma
Örnfelt epävarmasti.

Noora loi kylmän katseen äitiinsä. -- Jos Fred todella on paperin
kirjoittanut, velvoittaa se minua toimimaan hänen tahtonsa mukaan.

Parin viikon kuluttua ajoi Noora Kaunialaan. Hän ja Ulrik olivat
päättäneet salata asian vielä toistaiseksi, kunnes paperi löytyisi.
Se oli saapunut aamulla. Hagemannit olivat löytäneet sen Jojun
nimittämästä paikasta ja nyt se oli kahtena palasena Nooran taskussa.

-- Tahdotko itse ilmoittaa siitä Markille? kysyi Ulrik.

Hetkisen epäröi Noora. Pitikö hänen tyhjentää kalkki pohjaan? Pitikö
nöyrtyä pojan edessä, jota kohtaan hän tunsi vastenmielisyyttä nyt
kuten ennenkin.

Mutta velvollisuudentunne voitti.

-- Kyllä, vastasi hän matalalla äänellä.

Mark kutsuttiin sisään. Hän kuuli Nooran selityksen, äänetönnä,
hämmentyneenä. Vasta luettuaan paperin, jossa isä tunnusti "rakkaan
poikani Markin laillisen oikeuden periä yhdessä vaimoni Eleonooran o.s.
Örnfelt ja tyttäreni Margareetan kanssa kaiken omaisuuteni", hän elpyi.

-- Isä siis uskoi minut pojakseen! hän huudahti. Minä en ole vain
löytölapsi.

Hän vaikeni äkkiä. Oliko hän loukannut Nooraa?

-- Joju halusi tavata sinua, sanoi Noora ja lisäsi hilliten
mielenliikutuksensa. -- Elä ole hänelle kova, Mark, hän on hyvin heikko.

Mark nauroi ääneen. -- Oi, minä olen niin onnellinen! Kuinka voisin
olla kenellekään paha? -- -- --

Mark oli käynyt Jojua tervehtimässä. Kohtaus oli vailla kaikkea
hentomielisyyttä. Joju oli kysynyt:

-- Oletko minulle suutuksissasi?

Ja Mark oli vastannut:

-- Kaikkea vielä!

Sitten hän oli pelannut lautapeliä Jojun kanssa ja kertonut juttuja
Ulrikin hevosista ja koirista. Ja Joju, joka kauheasti oli pelännyt
Markin tapaamista, rauhoittui vähitellen. Mark oli sentään rehti poika,
kun noin vähällä kuittasi asian. Miten tyhmä hän oli ollut! Kantanut
salaisuuttaan niin kauan, kärsinyt ja kitunut vain siksi, ettei hänellä
ollut rohkeutta tunnustaa pahaa tekoaan.

Ulla ja Lotti kurkistivat ovesta.

-- Aiotko tulla terveeksi nyt, Joju? kysyi Lotti.

-- Aion, sanoi Joju.

Ulla katseli häntä pää kallellaan ja ajatteli ääneen.

-- Merkillistä, miten ihminen saattaa olla tyhmä.

-- Niin, sanoi Joju, tyhmä ja paha.

-- Henrik on täällä, sanoi Martta kynnyksellä. Saako hän tulla sisään?

Joju ojensi kätensä Henrikille.

-- Tätäkö tarkoitit?

Henrik nyökäytti päätään äänetönnä. Hän näytti niin lujalta, niin
voimakkaalta sairaan rinnalla.

Joju katseli häntä ihaillen. -- Ei, hän ei tahtonut enää kadehtia
ketään. Jonatan setä oli sanonut, että Jumalalla oli suunnitelma
hänenkin suhteensa. Hänestäkin saattoi tulla mies, vaikka ei niin
voimakasta kuin Henrikistä.

Ulla ja Mark kiipesivät jyrkkää rinnettä ylös Keinumäen harjalle. --
Tällaisena onnellisena päivänä, kun sydän on niin täysi, että tahtoisi
ääneen riemuita, täytyy nähdä vuoria ja notkoja ja taivasta oikein
laajalle, selitti Ulla. Eikö sinustakin?

Mark oli samaa mieltä.

-- Viulu olisi pitänyt olla matkassa.

He seisoivat harjalla. Metsän takana oli toisia harjuja, korkeita,
vakavia, tummapukuisia. Mutta harjujen välissä kierteli sininen joki ja
sen reunamat olivat vihannat ja iloiset.

Ja kaukana häämöitti vanha, valkoinen kivikirkko.

-- Mark, sanoi Ulla, tämä on maailma.

Mark ojensi käsivartensa.

-- Minä rakastan sitä. Ja kerran minä sen valloitan. Viulullani.

Mäen alla kiilsivät Pikkupappilan ikkunat ilta-auringon hohteessa.
Siellä sisällä lepäsi Joju sairasvuoteellaan. Ullan sydäntä ahdisti
suuressa onnessa.

Hän kumartui nopeasti ja alkoi poimia kukkia nurmelta.

-- Tule, Mark. Viedään Jojullekin iloa.

He käyskelivät rinnakkain kukkien keskellä ja poimivat ääneti heleitä,
punaisia ketoneilikoita, joita maa oli täynnä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ulla ja Mark" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.