Title: Kurjuksen kulukusta pelastunna: Entisestään vähissä meärin loajennettu murrejuttu
Author: Hemmo, Kaarlo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kurjuksen kulukusta pelastunna: Entisestään vähissä meärin loajennettu murrejuttu" ***


KURJUKSEN KULUKUSTA PELASTUNNA

Entisestään vähissä meärin loajennettu murrejuttu

Tarinoi

KAARLO HEMMO



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa,
1912.



Sananen selitykseksi.


Tarina "Kurjuksen kulukusta pelastunna" osottaa, mitenkä savolaisen
kansan keskuudessa on meidän päiviimme saakka säilynyt muinaisaikainen
käsitys merennavasta, suunnattomasta kurimuksesta, josta ja jonne
kaikki maailman vedet virtaavat.

Pari kreikkalaista kirjailijaa toiselta vuosisadalta jälkeen Kristuksen
syntymän, Ailianos ja Lukianos, ovat esittäneet matkakertomuksia,
joissa tämmöisestä merenkurimuksesta kerrotaan. Edellinen asettaa sen
Hyperborealaisten (pohjantakalaisten) maan rajalle, nimittäen sitä
Anostos (mistä ei voi palata) ja mainiten sen olevan nieluntapaisen.
Jälkimäinen kuvailee, mitenkä laiva saatiin seisahtumaan huimaavan
vesikuilun partaalle; se oli jo vähällä syöksyä parin sadan kilometrin
syvyyteen, vaan viime hetkellä laskettiin purjeet ja soudettiin vaivoin
vesisiltaa myöten kuilun yli.

Kahdeksannella vuosisadalla Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus
Diaconus kertoo, mitenkä Norjan lappalaisten maasta länteen päin, mistä
valtameri ulottuu rajattomiin, on kauhean syvä vesien nielu, jota
merennavaksi nimitetään. Kaksi kertaa päivässä se imee laineita
sisäänsä ja oksentaa ne jälleen ulos. Tämä kurimus vetää laivoja niin
suurella nopeudella, että sitä voi verrata nuolen lentoon ilmassa.
Välistä ne joutuvat kauheaan perikatoon tässä pyörteessä, vaan usein,
kun juuri ovat uppoamaisillaan, äkillinen aaltojen voima ne tempaa
takaisin ja työntää poispäin yhtä suurella nopeudella.

Yhdennellätoista vuosisadalla pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja Adam
Bremiläinen esittää muutamien friisiläisten meriretken Islantiin ja
sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja pimeää.
Äkisti epävakaisen meren virta vetäytyi takaisin salaiseen lähteesensä
ja veti vimmatulla vauhdilla onnettomat merimiehet siihen syvään
kurimukseen, johon sanotaan kaikkien meren pakojen eli luoteitten
imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen, mitä nimitetään vuokseksi.
Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei mukanaan, mutta toiset
vuoksivirta työnsi kauaksi pois. Silminnähtävästä kuolemanvaarasta
siten pelastuneet vielä avustivat aaltoja kaikin voimin soutamalla.

1500-luvulla kuvaukset merenkurimuksesta paikallistuvat Lofotenin
tienoille Norjan rannikolla, missä on tunnettu Malströmmen. Eräs
Lofotenin vouti mainitsee monen olevan sitä mieltä, että tässä
virtapaikassa tai heti sen ulkopuolella olisi merennielu, ja kertoo,
mitenkä valaskala virtaan joutuessaan, kun ei pääse eteenpäin, päästää
ison äänen niinkuin suuri härkä ja sinne jääpi.

Uudemmalla ajalla esiintyy sama mielikuva meren nielusta eli
kurimuksesta sekä valaskalasta, joka isoon onkikoukkuun
tarttuneena vetää laivan pyörteen piirin ulkopuolelle, virolaisten
kansallisrunoelmassa Kalevipoeg.

Myös Kalevalan viimeisen runon kansanomaisissa toisinnoissa Väinämöinen
purrellansa tavallisesti poistuu: "kurimuksen kurkun alle, kian (kita =
valaskala) kielen kääntimelle". Tätä paikkaa kuvataan joskus säkeillä:
"kurimuksen kulkun suussa tulena veessä kiehui".

Mahdollisesti käsitys meren kurimuksesta vielä elää muissakin osissa
maatamme. Tämän kirjan lukijaa, joka siitä voi tietoja saada, pyydetään
ne lähettämään postimaksutta osotteelle: "Suomalaisen Tiedeakatemian
tieteellinen toimisto, Helsinki. Vapaakirje".

_Kaarle Krohn_.



Kurjuksen kulukusta pelastunna...

(Entisestään vähässä meärin loajennettu murrejuttu.)


-- Suutarjhan -- tähän tappaan alako vanaha Joakko-suutarj, jota
tavallisest Merj-Joakoks kututtii, erräänä sunnuntai-iltana kertoo, kun
ensiks olj soanna piippunysäsä syttymään -- suutarjhan se olj minun
isävainoon ja suutarijahan sitä ihan syntymästä ast olj minustai
meinattu. Niin pienestä poikanulikasta lähtiin, ett'ei äit antanna
minun vielä housujakkaa pittee muullon kunj pyhinä kirkk'aikana, rupes
isä minuva opettammaa suutarjtyöhön. Muut lapset, etennii kyläläisten
parlakat, eivät soanna lähelle issee tulla hänen suutaroijjessaan ja
jos ne voan tulivat, niin isä naulas ne voatteistaan penkkiin kiin tahi
pistee sujjautti salloo naskalilla. Äkänen se olj isommillennii, jos
kovin paljon nenneesä lähelle työnsivät ja tulivat kahtoo voulottammaa.
Mut minut hän pit melekein aina eärellään, pan kirveen lappeelleen
polvellen ja siinä minä sitte sain märkee nahkapalloo lyyvvä
kalakutella vasaralla. Välliin minä iskee hivvautin poloveennii.
Silloin aina itku peästä möläht. Mut het minä salasin itkun, niinkunj
äksy lehmä maitosa, kun isä sano:

-- Aikamiehet ja varsinnii suutarjmiehet eivät soa olla niin
akkamaisija, jotta ihan joutavasta itkee öllöttäävät.

Olj se lystijäi tuo nahan kalakutteleminen ja etenni sillon, kun
akkaväk minuva -- ihan vennonvieraattii välistä -- lukemaan pottuuttel,
kalakuttelin vasarata, että tupa raiku. Lukemissee mulla ei ollunnai
yhtään haluva, niin että niskat jäpässä ja huulet pitkällään kunj
vanahalla hevosella otin kirjan kätteen ja koitin lukkee juprata. Kun
äit näk että luku on minusta väkvetosta, sano se aina:

-- Mikkään sen tuon poijjan vielä perrii, kun sei lukemaan
mielittele... eihän lukematon immeine peäse seurakunnan yhteyteen ies.

Kerran minä puoleks vahingossa satun tuummoomaan:

-- Minä ruppeen hevosväkkee, se onnii kommiempata...

Sen enempee en ennättännä hoastoo, kun jo äit hattuutti tukkoon kunj
karhu sammalikkoo, että hivuksen oikeen pöllys. Ja lukkee sitä voan
pit, vaikk'ei mielkään tehnä. Joskus koitinnii ihan täyttä totta
toimittoo, mut ei sitä sittenkään tahtonna kirjassa pysyvä... muuanne
se voan miel palo. Jos ei muuta, niin unneun oapiksen kuvija
kahtelemmaa. Ja kun äit sattu tuvasta lähtemään, silloin minnäi pistin
kirjan vakkaasa ja lippasin isän luo. Takas tultuvaan sano äit het:

-- Etkö sinä, poijjanmukula, laita luitas lukemaan!

-- Johan minä luvin, vastasin minä tavallisesti ja rupesin issään hyvin
pitkillä silimillä kahtelemmaa.

-- Vieläkö sinä tulukutat... mokoma lukumies, alako äit toruva
rämpättöö ja lupas laittoo Koivumäin herran Saparoniemeen vieraaks.

Eikä siin ois muu etteen tullunna, kunj selekäsauna ja lukemaan
ruppeeminen, ell'ei isä ois antanna apuva. Hän olj itekkii huononlainen
kirjamies ja sano:

-- Ou tuossa toas suutas soittamata!... Ja mittee pappija sinä siitä
poijjasta meinoot tehä, kun sen lakkoomata pitäs lukkee höyryyttöö?
Kyllä sill on vielä ikkee lukkeekkii... ja erittäin ne kirjamiehet ja
suutarit pittää ollakkii. Ja meijjän poijjasta tehhäännii suutarj...

Välistä äit suuttu ja äsäht:

-- Opeta sitte ite... jos ossoot...

Kun ei äit, eikä isäkää mittää sen enempätä virkkanna, läksin minä ulos
juosta lippailemmaa tahi rupesin toasiisa nahkapalloo kalakuttelemaan.
Lystimpätä minusta kuitennii olj nahkapalojen silippuileminen terävällä
veitellä. Se se ollii hauskoo, kun sai vielä piälle piätteeks koittoo
ossoisko sitä leikata pieksunemäksijä ja soappaanpohjia. Kyläkuunan
toisille poijjille annon pollinahkoja ja sain niistä välistä jonkun
penninrahhookii. Rahat pantiin tallelle äijjin voatekukkaroon, ja
semmoset oli meillä meiningit, että mulle ostetaan uus lakki ja
kaulahuiv, kunhan voan rahhoo tarpeeks ast karttuu.

Mut vuos seuras toista vuotta ja minullennii alako jo ikkee karttuva ja
kokkoo tulla siihen meärään, jotta olin jo mustalaispoijjan lainen. Ja
sillon sain leikkisuutaroimisenj muuttoo täyveks toiks. Tosinhan tuota
minun annettiin oamusilla vähän pitempään moata kunj oppipoikain, voan
vähitellen sekkii armo kiellettii, sillä isä sano, ettei tule hyvvee
suutarija, jos ei soa vähän kiusaustakkii kärsijä. Hännii kun olj ennen
oppiaikasa täyteen palavellunna, niin mestar olj voan jättännä errään
talon nurkkaan makkoomaan ja sanonna talonväille:

-- Onpahan sillä nyt taito käissään -- pitäköön itestään huolen.

Ja koko oppiaika olj ollunna kovvoo kouluva.

Kaikista peättäin sitä minnäi rupesin tuntemaan, että nyt olj leikki
lopussa -- minuva, neät, alakovat pittee ihan samalla tappoo kunj
oppipoikijai, sillä erotuksella tok kuitennii, että mulle annettii
voita ja kahvija, joita herkkuja kotosalla ollessa oppipoijjat eivät
soanna muullon kunj pyhinä. Pittäällä töissä kulukiissa ne nekkii
saivat sekä voita että kahvija, vaikk'ei heille annettu kahta kuppija
niinkunj isälle ja mulle, eikä isä niitä salloo suhahtamalla tahikka
silimee iskemällä käskennä paljon sokerija ja kermoo kuppiin panemaan,
niinkunj se minuva tek. Minusta ollii pittäälä paremp olla kunj
kotosalla. Immeisettii olj kaikki mulle hyvin kohtelijaita ja kuhtuvat
minuva nuoreks mestariks. Se arvonim tek mielellen niin hyvvee, että
oikeen syväntä hiipas, niinkunj tähkällä huulija vettäissä kutkuttaa.
Minä sain moatakkii ihan mahantäyveltä, sillä isä sano:

-- Pötköttäkköön poika voan moata, niin suuremmaks kasvaa.

Teräväoppiseks minuva isä muille aina kehas. Enkä tainnakaan monta
vuotta yl toistakymmenen ikävuotenj olla, kun jo tekasin soappaat ihan
omin päin. Siitä lähtiin rupesin vähän ylypeemmäksii tulemaan. Pyhinä
kirkolla käyvvessä en paljon muihin roppiin männä, kunj mestarmiesten.
Ja ihan voan rikkaampiin talloin tyttölöitä minä kahvittelin, mut en
kettää muita. Tästä minuva pilikattiin ja sanottiin:

-- Kahtokeepas, kuinka se tuo poijjanmukula on olevinnaa, ikkäänkunj se
jottain muuta ois, kunj voan pelekkee sinuva.

Siitä semmoisesta min en ollunna toppanankaan, tuummailinhan voan
omalle itellen:

-- Puhukootpa mitä tahhaasa -- eipähän haukkuva koira pure...
Outtakoothan, kunhan ite mestariks peäsen, niin sittepähän soavat
hävetä, että nenät ryömii.

Järkähtämätön se peätöksen ollii, että suutarj minusta pittää tulla ja
hyvä suutarj vielä peälliseks. Olin jo peässynnäi niin pitkälle, että
isä laitto minut oppipoikain kanss pittäälle ja ite jäi kottii. Kyllä
se mielestä vähän niinkunj apilaalle maisto, kun sai ite olla
mestarina... ei sitä tahtonna paijjassaan pysyvä. Iteksen minä jo
aprikoin, etenni sillon kunj isä tupakoimisesta ja muusta
sensemmosesta pottuuttel, että annetaanhan aikoo vähän vierähtee, niin
pois minä isän matkuveestae erroon ja ruppeen yksinän mestaroimaan,
että jutkahtaa.

... Jos sitte vielä hyvän akkaonnen sattus soamaan, niin eihän sit ois
muuta kunj hojjaileis... Immeäsettiin näytti minusta ruppeevan hyvin
paljon tykkeemään ja työtän kehu melekein jokkainen. Monta monituista
kertoo minä ihteen kuulin arvosteltavan tällä lailla:

-- Paremp suutarj se tää nuor mestar onnii kunj isäsä, mut hätäkös sen
poijjan on suutaroijessa, kun sen peä on terävä kunj partaveiht.

Mut niin luppoovalta, kunj se tulova suutarjmoaliman näyttikii, alako
minusta yhtäkaikki tuossa kahenkymmenen korvilla ollessan koko virka
puulle maistoo. En ollenkaan tiijjä, mikä sissään lie pistännäkkää,
voan tukalalta se suutarjtyö rupes tuntumaan. Etennii sillon kunj
poikarakit virnuilivat, että minusta tulloo irvisuu, kun minun täytyy
tammavainoihen nahkoja hampaissan virutella ja niitä suutarjlauvvalla
leikellä, vieläpä minuva pikienkeliks haukkuvat, -- niin sillon oikeen
vihaksen pist... Kerran sitte jo isällennii ilimotin, että minä taijjan
koko suutarjviran heittee. Mut voi Toakho Rytkösen lapikkaat, kuinka
ukko suuttui. Se nost hirvittävän metelin ja pauhas:

-- Jos sinä vielä suus avvoot semmosesta, niin minä polovinauhallan
otan selästäs pieksunpohjain mitan, lätkin sen niin mustaks, jotta
näyttää samanlaiselta, kunj pakanamoan kartta tuossa seinällä.

Sen uhkauksen kuultuvan en tohtinna mittää virkkoo, mut siihen
vakkuutukseen minä kuitennii päivä päivältä tulin, että ei minuva ou
suutariks luotu... ei ainakaan kotseuvulla asuvaks. Tuonne minuva voan
rupesii suureen moalimaan haluttammaa, vaikken itekkään tarkkaan
tietännä, minnekkä sitä oikeastaan mänisin...

Siinä syntymäkotin lähellä on se korkeuvestaan kuulusa Töyryvuor. Sinne
minä aina, millon voan joutoaikoo sattu olemaan, kapusin kahtelemmaa
etteen ja taaksen sekä kuppeelle kumpasellennii. Minusta tuntu tämä
kotseutu niin ahtaalta ja mielen palo peästä pois. Kun minä
Töyryvuorelta silimäilin kauvvas ettäisyyteen, josta näky voan semmosta
pelekkee sinistä, kunj taivaslaistakii, rupes oikein jalakapohjijan
kutkuttammaa... niin kovast tek miel sinne. Sielläköhän se -- tuumailin
iteksen -- lie sekkii moaliman reuna?... Voi jos sinne ast jaksas
männä... Semmosissa mietteissä minä välistä istun monet monituiset
tunnit peräkanasin ja lopulta aina ihten tunsin hyvin onnettomaks.
Suutaroimaan ruvettuva tuntu melekein hävettävän, vaikka tätä ennen
olin siitä virasta ihan ylypeillynnä. Pittääkö tässä nyt koko ikäsä
immeisten tammainnahkoja leikellä ja kenkärajoja paikkailla? Ei,
hitolle minä heitän koko työn, enkä pikenkelinä uhallakkaa ou --
mänempä häntä, vaikka suoparuukkiin! Sen päätöksen minä tein.

Minä muutun hyvin harvapuhheiseks ja olin voan omissa mietteissän.
Immeiset luulivat minut ylypeyven vallanneen ja toiset toas arvelivat,
että mulle on mahtanna jokkii kumma tulla... En minä mittää virkkanna
-- annon asian voan omassa itessään hautuva.

Erräänä talavena olj tavallisuuvven mukkaan Kuopijon markkinat.
Enskertoo elläissän läksin minnäi markkinnoille, kun peäsin Luikalan
Pentin toista juoksijaoritta ajamaan. Hän ite ajo toisella. Kovalle
siinä pantiin, ennenkunj isä ja äit laskivat, sillä hyö pelekäsivät,
että siellä johonnii voaraan satun joutumaan tahi lankiin syntiin. Mut
min en antanna perrään, voan läksin kun läksinnii. Siilon toasiisa
tuummasin, että omiks miehikseen sitä pittää ruveta, niin ei tarvii
riisreättijä pittee; jos mihin meinoo lähtee, niin lähtöö kans ilman
kennenkään mutisemata.

Kauvvan aikoo jo olinnii eiltäpäin tehnä valamistuksia markkinamatkoo
varten. Ite ompelin oikein pitkävartiset soappaat, joihenka vonearsuuss
olj punasta nahkoo melekein kämmenen levveyveltä. Nauha-Maija neulo
mulle kaulahuivin, joka yletti kolome kertoo kaulan ympär ja nenät
vielä sittekii pitkällä riippu, sekä kirjavan, paksun vyön.
Mannis-Tahvolta ostin taskukellon ja oikeen ison vielä, kunj hyvän
palonauriin, niin että liivintasku käv pullolleen, kun sen sinne
pistin. Vitjattii olj semmoset väläkkävät, että ois näkynnä ihan
kaivolta kotti. Mut kyllä Tahvo kelloo kehukii ja sano, että se käy ja
kukkuu. Näitä tavaroitan en tohtinna kotona näytteekkää, sillä sillon
ois syntynnä silimänvilike, isä ja äit kun eivät niittään semmosta
suvanna, voan kahtovat sitä moalimalliseks ja syntiseks. Vasta kirkolla
männessä minä huivin kaulaan panin sekä vyön vyöllen ja soappaat
jalakaan. Mahtavalta poksakkeelta minä ite mieiestän tunnun ja
mahtavalta lienen muistai näyttännä, koskapa immeiset kuuluvat heijjän
ohi aijjoo hurruuttaissan sanovan:

-- Tuota ihan oikeeks herraks luuloo.

Lystijä se olj tuo markkinoille mänö! Tiet olj hevos- ja jalakamiehijä
ihan täpösten täynnä. Hyvijä myös olj ne laulut ja puhheet, joita
tiellä ja syöttöpaikossa sai kuulla. Kaikki immeiset tuntuvat olovan
erlaisella tuulella, ilosija kunj kolomen markan hevoset... Se
vissiinnii olj sitä markkinahenkee vai mittee tuo lie ollunna. Hirnuvat
ja inkuvat ne hevosettii, kunj joulu-oamuna kirkkomailla. Minä kun
orriila ajjoo kuhhauttelin toisten sivute, niin tunnuttiin minuva hyvin
rikkaaks arveltavan... Peästyvämme likelle kaupuntija ne meijan ropin
miehet tek karsikoita puihin ja sanovat, että palluumatkalla minun
pittää niillä kohilla lyyvvä ryypyllä vasten suuta, minä kun oun
enskertoo markkinoilla.

Oamuhämärässä myö tultiin kaupuntiin. Sillon olj jo väkkee enemmän
liikkeellä, kunj meijjän kirkolla tunköpyhinä. Päivän valettua tahto
silimän revetä -- niin kommeelta kaikki näytti. Mistä tuo moalii lie
riittännä, koska pienet kartanorähjättii ja lauta-aijjattii olj
moalattu. Ilimankos kaupuntija moalkyläks sanotaan. Paljon pulskempija
olj kaikki talot, kunj meijjän pappila. En minä malttanna kauvvan
korttierissa siekailla, voan läksin muita kahtomaan ja ihteen
näyttämään. Sepäs olj vasta siivoo tämä immeistuluva... ihan niitä olj
immeisijä niin paljon, että toisijaan hankasivat. Ja puotija ja
tavaroita... otappas niihin meärästä selevä... kyllä varmaannii koko
moalima on tänne kokkoontunna... Mut eihän, -- mietin kuitennii iteksen
-- sieltä meijjänkään seuvvulta vielä puoletkaan tullunna... Suur
mahtaa moalima olla -- tokko tuolla reunoja lienöökkää?...

Kolome päivee myö oltiin markkinoilla. Sillä ajalla sitä jo tok ennätti
jos jottain nähä ja kuulla. Enimmäkseen minä kuleksin Mattilan Maijan
kans ja eiltäpäin meillä ollii jo sopimus siitä tehtynä. Makson minä
Maijan eistä karusellissa ajamisen ja vein hänet panoraamoo ja
kometijjoo kahtomaan. Siinä panoraamassa toivon soaha nähä kuvija
maaliman reunapuolelta, mut tappeluita ja muita sen semmosija siinä
voan näytettiin. Ne kometiijjalaiset kuitennii velkultija olivat, kun
keänsivät immeisten silimät, että kaikki näytti toiselta, kunj
oikeestaan olj, nielivätpä terävijä miekkojakkii aivan kunj
juustonherroo... Mäntiin myö Maijan kans rahtyöriinnii, semmoseen ihan
missä voan pelekkijä herroja käy. Het sissää astuttuva laitto rahtyörin
mampsel meille istumet... se tais jo peältäpäin huomata, että min oun
mestarjmiehijä. Minä oisin ostanna meille kumpasellennii lasin
porkviinijä. Mut Maija pelekäs, että se männöö hänen peähäsä jos koko
lasillisen juo, eikä sitä toas ois sopinna juomata jättee, kun se olj
niin kallista, että makso kokonaisen markan las. Sitten minä ostin voan
yhen lasin, josta vuoronperrään ryypittiin. Eikä se Maija uskaltanna
paljon ottoo -- korreita huulijaan sen verran kasto, kunj peäsk kesällä
järvessä purstoosa. Herrat kahtovat meihin ja nauroo vornottivat. Minä
yritin heille kiljaista:

-- Naurakee omilla noamollanne elekeekä meillä, mokomattii
partajiehkanat!

Mut Maija kiels minun mittää virkkamasta ja minä itekkii arvelin eitä
ne varmaannii ilohtoovat siitä, kun soavat katella Maijan punakoita
poskija. Mut vilikas ne minnuunnii, etennii minun soappaisiin.
Meinailin minä niille jo sannookkii, että soappaat on minun ihten
tekemät, voan tuumasin sitte, että mittee minä joutavija... Vielä myö
Maijan kans ihmisvossikallakii ajettiin ja se vasta ollii nöyrä mies se
ihmisvossikka... se pokkuroi ja peittel meitä ihan kunj parasta
herrasväkkee. Ja kunj sitte ajjoo pyyhästiin, niin lum oikein pöllys ja
polliissimies kättään nost... Torilla myö ostettiin Poavo Putkosen
viisuja, kun se ensin opetti nuotin. Samalla matkalla minä Maijalle
ostin ison Viipurin rinkelin, joka kuulu olevan Vaittisen emännän
ihtesä leipoma. Muihinnii suuta sitä tulj muistoo, kun ne minut
korttierissa mestariks nostivat, niin että kyllä minulta markka
poikineen männä pyöräht. Kottuomisija pit ostoo kans.

Mut kun sitte kottiin palasin, niin olj tora vastassa, kunj jeasai.
Vanahukset eivät ollenkaan suvanna, että olin niin kommeen huivin ja
vyön hankkinna. Vahingossa sattu äit näkemään tärkätyn simpsetin ja
rikkooliivit, jotka markkinoilta ostin... ja sillonkos jouvvun
helisemmää... Ne rupesivat -- isä ja äit -- oikein toruva pauhoomaan,
uhkasivatpa, että mulle tästälähin tehhään voatteet vanahasta säkistä
ja likellä olj, ett'en soana selekään... Sillon minusta tuas alako kot
tuntuva ikäväks ja elämä niin tukalaks, että luulin paremmaks itellen
peästä issoon moalimaan. Siellähän sitä -- tuumailin iteksen -- oppis
yhtä ja toista... Tuskimpa muuvvalla niin pöllöjä immeisijä onkaan,
kunj meäjjän pittäässä... Kaupunnissa on suutarii herra ja sen akkookii
sanotaa rouvaks, niinkunj rovastin ruustinnoo... Jos sitä voan teallä
täytyy olla, niin semmosena pöllöpeänä pyssyy, että kometiijjalaiset
soavat silimät keäntee. Ei, liikeliepeelle sitä pittää lähtee ja männä
niin kauvaks, kunj peäsöö... ihan vaikka moaliman reunaan ast...
Annahan olla, jahka Luojan poika Jyväskylästä palatessaan lumet
sulattaa ja kesän talavesta tekasoo, niin tokkohan mun hiken teällä
haisoo...

Soatto niillä immeisillä olla syytä lapsempana ollessan minun
ylypeemmäks tulemisestan puhuva, mutta nyt ne varmaanni olj ihmeeseen
yhtynnä, minä kun en pitännä seuroo kenenkää kans, voan olla murnotin
yksinän omissa lämpösissän, kunj entinen Hankasalamen akka jouluoamuna
reissään. Kun sattu selekeemp ilima olemaan, sillon roahasin ihten
Töyryvuorelta kahtelemmaa moaliman toilauksija. Siinä sitä jos jottain
tulj tuummineeks. Valliin muistu mieleen Mattilan Maijai ja tuntu
sillon syvänalloo vähän niinkunj ellostelevan... mittee kipristöstä se
lienöö ollukkaan? Mut minä arvelin kuitennii, että kyllä sit on ensinnä
mäntävä viisastummaa, tavottaahan sen Maijan sittekii... ja eikös niitä
löytyne muitai Maijoja, jos hänet sattuu jokkuu toinen akakseen
koappasemmaa.

Kaikessa hiljasuuvessa minä pitkin talavee seästelin rahhoo -- ja
oljhan mulla sitä jo pien summa ennaltaannii -- matkan varalta sekä
tiettelin yhtä ja toista kampsuva. Eikä ajatukset ennee kotseuvussa
yhtään pysynnä, voan kauvaks halu palo. Muistiin johtuvat kaikki ne
immeiset, joita markkinoilla näin. Ois hyvin lyst -- tuumailin -- soaha
tietee, mistee niistä mikkii olj kotosi ja oljkohan kukkaa läheltä
moaliman reunoo, jonne päivä päivältä rupes yhä enemmä haluttammaa,
jotta ei unjkaan tahtonna silimiin tulla. Vanahempan luulivat, että
mulle varmaannii on tehty taikoja. Hyö meinailivat kuhtuva ukko
Lehmosta minuva puoskaroimaan ja alakovat syyttee Oatun Vappuva, että
se muka johonnii tyttöön tartuttookseen on minuva huusloaranna taikoisa
kansj jonka tähe minä ruppeen näivettymmää, kunj pyy moaliman lopun
eillä, tahi vielä hassuksii tulen... Minä kyllä koitin vakkuuttoo, että
hyö hupattavat tyhjee, mulla kun ei ou mittää hättee, mut ne voan
pottuuttel minuva ja kivenkovvaan tiijjustelivat, että ounko minä
kettää tyttöö luvanna akaksen ottoo ja sitten oun pettee jutkauttanna.
Ja kun väittee kinistin vastaan, niin äit arvel, että min oun
markkinamatkalla langenna syntiin ja soan siitä rangaistusta kärsijä...
Parraan kykyn mukkaan koitin selittee, ett'en koko matkalla koatunna
ollenkaan, yhen ainuvan kerran yritin veskorvon tähe horjahtoo, mut
sillonnii peäsin piisinrautaan kiin. Voan eihän ne uskonna, vaikk ois
mikä ollunna.... Kun siinä sitten elämä olj semmosta vastakäläkistä,
sanon erräänä päivänä vanahemmillen näin:

-- Antakee työ minun olla rauhassa, niin kylläpänhän vielä peäsette
tietämään, mikä minuva vaivoo...

Kulu tuossa sitte talavii kun kulukii, ja ensin tulj kevät ja sen
perästä kesä. Multa loppu myös ruunankummina oleminen, sillä minä sain
lusikkanj pappilasta ja peäsin ripille. Ja olihan tuo mulla aikai
peästä, minä kun en ennee vasikka ollunnai, voan ihan jo mynttimies.
Taishan siihen ripille peäsyyn olla apuna sekkii, kun minä aina
kouluviikolla kävin joka oamu lankkoomassa lukkarin soappaat niin
väläkkäviks, että niistä kuvvaisesa näk, ja syötin kaks kertoo
renikoita suntijan poijjilla. Sitä paits minä jo olin oppinna
lukemaannii, että sanasta kyllä selevä tulj, kun voan aikoo annettiin.
Nyt olin siis tullunna siihen ikkään, että soaton ruveta aikeitan
toimeenpanemaan...

Muuvvanna sunnuntaina kun äit ja isä tulj kirkosta, sano isä:

-- Nousviikoks pittää sinun männä Antin kans Lapinmäkkeen suutaroimaan.

Mut kun mulla olj jo kaikki tuumman valmiina, vastasin minä:

-- Kyllä mun eistän soa jokkuu toinen männä -- minä ite lähen moalimata
kahtelemmaa.

-- Mittee se tuo poika nyt hoastaa? tiuskas isä het. Ja minnekkä sulla
sitte on meinink männä?

-- Lähempä häntä voan miilustammaa ja jos matkan hyvin rottii, niin
pistäyn ihan moaliman reunassa ast.

-- No, mut outko sinä mieles myönnä ja rahat sitten juonna ja syönnä
vai mittee tämä merkihtöö? Ja iliman sitä, mittee sinä siitä
paraneisit?

-- Paranen tok paljonnii. Ja kyllä se voan ihan varma on, ett'en ruppee
koko ikkeen teällä pöllöin immeisten parissa olemaan.

-- Vai pöllöin immeisten parissa, sano äit ja lyyvvä lävväytti
kämmenijjään yhteen. Voi herranen aika tuota poikoo, mittee se nyt
höpisöö... Vai pöllöin immeisten parissa! Mikäs viisas sinä ite out? Ja
kehenkä tässä sinusta on muita viisaamp tullunna, häh? Sanoppa se!...
Voi kuitennii tuota poikoo!... Ja ollaanko myökii, isäs ja minä,
pöllöjä?

-- Olokeepa työkii mitä tahhaasa -- sanon minä -- mut ei tässä muu kunj
lähtö auta. Ja ihan jo huomisoamuna minä luun taipaleelle laitan, enkä
ijankaikkisest ruppee yhtä paikkoo hautomaan...

-- Nyt sinut ottaa ojantakanen, niin että opit vielä hautomaannii, kun
minä polovinauhalla kirjutan matkapassin selekääs, kiljas isä ja
koappas suutarvakan penkin alta lattialle.

Äitii alako seinälle pälyvä -- se tais katella hierintä assekseen...

Silloin minä arvasin, ett'ei kohta ou lyst olla. Peätin ensinnä
turvautuva jäniksen keinoon ja luistoo pakkoon, mut tuummasin sitte,
että annappas olla, kun minä koitan vanahuksilta ottoo säikäyttämällä
luonnon pois iliman voan pilollan... Koappasinpa siis korennon sopelta,
nostin sen pystyyn ja oikeen kovast karjasin:

-- Elekee tulla niin lähelle, että minä yletän, tahi tässä jokkuu
joutuu lautoin ja jokkuu rautoin.

Silloin samassa hyppäs uunilta Jysky-Jussi, joka meillä loisena asu, ja
nost hirveen möläkän huutain:

-- Vai ruppeette työ jumalattomat immeiset helaperjantaina -- Jussi,
neät touhuksissaan ollessaan muist rukkouspäivee helatorstaiks --
tappelemmaa. Hävetkee tok seihtemännen käskyn rikkojat, kun ette pyhitä
lepopäivee. Vai semmostako siellä kirkossa neuvottu? Ja mittee työ
siitä poijjasta tahotte estellä? Jos sen halu hyrree mänemään, niin
männööhän se kuitennii, kun hän mynttimiehenä soa tehä, mitä ite
tahtoo. Eikähän sitä ennee soa komentoo, kunj lasten joukkoon
kuuluvata, sillä johan hän on ripille peässyt mies. Antakee työ voan
poijjan männä -- sielläpä oppii tietämään, miltä pii haisoo ja tulloo
viisautesa perille.

Tämän kuultuvaan viskas isä polovinauhasa vakkaan, potkas sen penkin
ala ja istu. Äit istu kans. Minä panin korennon sopelle. Jussii män
sänkyysä, eikä ennee ollunna niin hirveen näkönen kunj äsken, että sitä
oikeen pelekäs. Vari sillä Jussilla näky olovan, mut kummakos tuo
oljkaan, kun uunilta tulj. Ei ollunna vilu mullakaan.

-- No, onhan se sittäi, sano isä viimmen. Jos poikoo haluttaa lähtee
leivän luota näläkee näkemään, niin mänköön sitte.

Mut äit paraht silloin täyttä kulukkuvaan itkemään ja ilikeest minunnii
mieltän veäns. Voan isä hönkäs äijjille:

-- Rupeeppas tuossa volisemmaa! Tiijjän minä, ett'ei tuommosija
matkamiehijä tarvihte itkee, sillä kyllä routa porsaan kottiin ajjaa.
Etkö muista, mitenkä Mikon Alapetinnii matkalle käv? Eihän se sekkää
peässynnä kunj Hannilaan ast, kun jo sika söi evväät, vaikka niin
miehiks olj ijäks päiväks lähtevinnää. Samoin ihan käy tällennii...
Kunhan näläkä ruppee suolija kurnimaan, niin het paikalla, on siitä
varma, keäntää poika nenäsä kotija koht... No, etkös ala pittee
kiirettä, jos matkas pitkäi lienöö... Mut paa se mielees, ett'et meiltä
mittää soa -- yhtä alastomana kunj meille tulit, soat lähteekkii...

-- No, sitä paremp, mitä välemmin tästä ampiaispesästä peäsen,
tuummasin minä ja läksin voate-aittaan. Sieltä keräsin kaikki omat
hankkiman tavarat nyyttii. Samalla siinä muuttoo sukasin
kuruhihapaijjannii peällen ja pistin jalakaan aivinaiset alushuosut,
jois olj oikeen taskuttii. Sukat ja muut kampsut olj jo kirkolla
Kahvi-Mallan mökillä, jonne ne jo eiltäpäin olin laittanna valamiiks.
Eikä nyt kylymä ollunnai, niin että paljaat soappaat voan jalakaan
panin. Sitten sujjautin pistee peällen uuvvet kesävoatteet, joita äit
ja isä ei multa tiennä ies olevankaan, ja otin simpsetin kaulaan sekä
läksin tuppaan takas. Minusta näytti, kunj jokkaine siel ois ollunna
niin pilokkoovan näkönen, että tahto sappeen sattuva, ja varma min oun
siitä, että minun matkan luultiin yhellä tavalla musukoppaan mänövän,
kunj Mikon Alapetinnii.

-- Kas kummoo -- sano isä tuppaan tultuvaan -- tuohan se ollii
matkamies ja minä kun säikäin papin sieltä tulla porskuttelovan.
Missees ne on matkustajan vaunut ja hevoset vai ajatko nuilla sijolla,
jotka tuossa kujan eustalla kärsillään moata tonkii, kinkerinkirkkoon?

Tuommonen pilikka tek mulle ilikeetä, mut eihän sitä bsanna mittään
virkkoo, kun olj niin tärkee hetk, kunj koista erroominen. Minä astun
isän etteen ja ojensin käten hyvästiks. Mut isä ei antannakkaan
kättään, voan sano:

-- En minä viiti tyhjän tähe kättän kuluttoo.

Minä vilikasin sitte äitiin. Sekkään ei ollunna minuva näkövinnäänkää
-- kahto karsina-akkunasta pellolle ja mitä lienöö hoastellunna toukoin
kasvamisesta. Ei minun siinä muu auttanna, kunj keännyn ovveen päin ja
männessän hiljoo hymmäin:

-- Jeäkee Herran halttuun!

Ovvee kiin painaissan kuul isä hoastavan jäläkeen:

-- Jos huomisiltaan jo tarpeeks ast näläkiinnyt, niin koita joutuva
valavonta-aikaan kottiin, että soat ruokoo. Minä keitätän äijjilläs
tattarpuuroo, oikein vielä sakkeentyhnäkkätä, että on ruokasata, kunj
Lassi Jäntin oamijaiskeitto.

Oppipoijjat meinas pihamoalta lähtee minuva soattamaan, mut isä avas
akkunan ja huus:

-- Ei soa meijjän poijat kyitiin männä -- pitäköön herra omat
kuskarisa!

Tuntu vähän kummalta kottoosa lähtö niin tiettymättömän varraan,
oikeempa luulin, että syvämmen on aijoltaan peässynnä... Mielellän
oisin vilassuna jäläkeenpäin, mut kun olin kuullunna, että ikävä tulloo
paremmin, jos voan jäläkeesä kahtoo, niin empä uskaltanna. Minäpä en
tahokkaa -- tuumasin iteksen -- ruveta ikävöimään tahikka muuten
palluuhommiin ryhtymään, niin soavatpa nähä, käykkö mun matkailen
niinkunj Mikon Alapetin. Mut entäs jos akka sattus vastaan tulemaan,
pitäsköön keäntyvä takasi? kysäsin iteltän siinä tietä astuva
hiepruttaissan. En tok keäntyskään -- vastasin ite samalla tavalla kunj
olin kysynnäi -- vaikka viis akkoo ihan mustanaan vastaan tulis. Ja jos
minä voan takas keäntysin, niin ihanhan ne kotona ihtesä naurasivat
ristisuisiks, kunj jänikset. Uskokoot muut sitä taikoo, että sillon käy
matkalla huonost, jos akka lähtiissä ensiks vastaan tulloo -- minä voan
en sitä tällä kertoo usko... Soa nähä, miten tää matkan männöökää, kun
en nähnä yhtään immeistä enkä elläintä koko välillä Mallan mökille
kulukiissan. Siellä tavallisuuvven mukkaan olj väkkee paljonnii, sillä
kaikki siinä olj tottunna käymään kahvikupin ryypätä hörräyttämässä,
jopa hevosettii Kahvi-Mallan mökin kohalla seistä töksähtivät. Kun
sitte soatiin tietee, että min oun lähtennä kottoo moalimata
liikkumaan, niin siitäkös hoastamista tulj. Yks kiels, toinen käsk ja
mikähän mittäi pörpätti. Mut min en voan ollunna koko puhheista
toppanankaan -- nauron ja iliveilin niinkunj ei mittään ois tekeillä.
Sitten yön kulluissa alako Mallai minuva pelotella ja kun hän kuul,
ett'ei keitään vastaan tullunna, arvel hän ett'ei se merkihte hyvvee.
Vielä hän lisäks kerto, mitä mikkii immeine olj takanapäin sanonna mun
lähöstän. Toiset olj tuuminna, että se olj vanahempain syy, kun ovat
liijjan ankaroita ollunna, eivätkä muka ou paremmin lastaan
kasvattanna, toisten mielestä olj toas lähtön syynä se, että kun en ou
oikeen oppinna lukemaan, niin pöllöyspäissän lähen kuleksimmaa ja
kolomannet olj peättännä, että min ou itepintanen, kunj äksy hevonen.
Kaikki kuitennii olj ollunna varmoja siitä, että minä, näläkä
kintussan, hyvin pijan palloon takas. Näitä tämmösijä kuullessan minä
sanon itellen:

-- Puhukoot pukille ja hoastakoot hämähäkille. Malttakoohan, jahka
mänen siihennii moahan, josta kometiijjalaiset ovat kotosi ja opettelen
ulokomoan kielijä lukemaan, niin eivätpä teällä ymmärrä niin
hölynpölyvä, jos kerran palattuvan jottain luven. Ja soatanhan minä
opetella silimijäi keäntämään, niin ovat vielä ihmeessä mun kanssan --
paan heijjät vaikka peälaillaan kävelemään... Ja entäs kun käyn
moaliman reunassa ast, -- eiköhän kotpuolen immeisten silimät mäne
sillon nurin peässä?...

Oamulla vehnäskahvit ryypättyvä, alon arvella, että nyt ei ou aikoo
piiskutella, voan pittää lähtee lyömään lapikasta kettoon. Vaikka Malla
olj tähän ast ollunna ensimäisijä minuva kehottamassa isän päntyveestä
erroomaan, niin nyt se alako kiellellä ja sano nähneesä pahoja unija.
Ei mun sopinna keäntymistä ies tuumaillakkaa ja sentähe sanonnii:

-- Akkahan tieltä keäntyy, mut ei mies minkäänlainen.

Ja sitte minä rupesin lähtöö tekemään. Malla ja ne toiset, joita olj
lähtökahville kututtu, siunailivat minuva matkan varalle. Etteisessä
männessän tulj vanaha Annastiina jälkeen, otti olokapäistän kiin ja
puist, että evän täris. Hammasta purren hän sitten sano:

-- Nyt ei ennee mikkää paha pysty... Tavaroita ei niin kovin paljon
matkaan tullunnai, jotta ne hyvin jakson selässän kantoo. Mittään
erityistä suuntoo en olluna osanna matkailen tehä, voan läksin
kulukemaan sitä ilimoo koht, mikä Töyryvuorelta näytti kaikkiin
loajemmalta. Ensimältä astuminen rupes jalakoja vaivoomaan, mut
vähitellen siihennii tottu. Uutta ja toisenlaista sai jokapäivä nähä ja
tuskinpa koskaan kahta kertoo samanlaista näk. Immeiset luul minuva
kauppijaaks, ja kyselivät, ostanko minä vai myönkö ja tievustelivat
rohtoja minulta. Luultiin minuva käinkahtojaksii. Voan kun sekkää en
ollunna, niin peäteltiin, että oun lukuherra ja kuleksin viisastumassa.
Olj toas seassa semmosijjai, jotka utelivat:

-- Minne matka vettää?

-- Ilimampa voan kävelen, vastasin välistä.

-- Ei sitä tyhjee kävelemistä kauvvan tie omissa evväissään, sanoivat
immeiset sillon ja naurovat.

Kun joskus niin utelijaita tapas, ett'eivät lakanna kyselemästä,
vastasin suoraan:

-- Minä oun matkalla moaliman reunaan.

Tämän kuultuvaan yhet rupes nauroo kikattammaa, että suu veny ihan
korviin kohalle ast, toiset sanovat toasiisa, että multa ennen ikä
loppuu, kunj moailman reunan tappoon, sillä kun ei reunoo oukkaan, ja
kolomannet pitivät minuva koiranleukana ja tuummivat:

-- Katoppas, minkälainen viisanikki sin out olevinas!... Mahatkoon sinä
olla viisain isäs lapsista vai sekö niistä viisain olj, joka kuolleena
synty?

Min en sanonna muuta, kunj voan pahottelin, että vielä teälläi on
immeiset niin pöllöjä ja toivotin, että jo pijannii peäsisin
viisaampain sekkaa. Eikä talonpoikaset yksinään tyhmijä ollunna, voan
yhenlaisia olj herrattii. Niinpä kerrannii ajjoo körötti kommeilla
kiessillä mun vastaan herra, jolla olj lakissaan samanlainen merkki,
kunj meijjän vallesmannilla. Se seisotti hevosesa ja kysäs:

-- Mistee sinä tulet?

-- Jäleltäpäin, vastasin minä.

-- Minnekkäs sinä mänet?

-- Etteenpäin.

-- Kuule, mies, elä sinä viisastele, voan sano het, mistee sin out.

-- Lihasta ja luusta sekä vähän henkee välissä.

-- Kirottu lurjus! Sano het, mistee sin out kotosi?

-- Sieltä, josta tämmönen poika on poikessa ja -- sinä soat männä
sijjaa, jos haluttaa.

Sen kun voan sain suustan sanotuks, niin voi halavattava, kuinka se
herra suuttu. Se uhkas minut panna köysiin ja laittoo linnaan ja
Sipirjaan. Minä jo vähällä säikäin. Mut sitte yht'äkkijä jysäht
mieleen, että ottakoon kiin, jos tavottaa -- ja läksin mehtään juosta
kapristammaa, minkä käpälästän keänty... siinäkos lepikko rapis, kun
minä männä vilistin. Ärjyminen voan kuulu jäläkeen. Kun se lakkas
kuulumasta, tulin moantielle ja kaikessa rauhassa matkoon jatkon.

Päivä päivältä kulin etteenpäin, enkä kiirettä pitännä, kun ei kiirettä
ollunakkaa, eikä vilua eikä näläkee. Rahhookii olj vielä taskussan,
vaikk oisin köyttä tehnä, kun voan en ois kovin pitkee ja paksuva
tehnynnä, ja rahalla toas sai, mitä suinnii suuhusa ja säkkiisä
tarviht. Ja monessa paikassa, missä nuorija tyttöjä olj, syötettii ja
juotettii minua ilimaseks -- varmaannii ne luul mun suluhasena
kuleksivan. Hyväst mun matkan männii, kunj messinkbjjylällä.

Jalakapatikkata minä enimmäkseen pistelin, kunj Jierusalemin suutarj,
jokska minuva yks akka luulii, kun kuul, että min oun matkalla moaliman
reunaan ast. Välliin minä hujjautin kyijjilläi ajjoo, kun voan sattu
myötänen kyit.

Kaukana minä jo kotpaikalta olin, koko pitkän matkan Haukvuoren
toisella puolla, jossa immeiset sano moaliman keskpaikan olovan. Kerta
sattu kanssan kulukemaan muuvvan ikämies, joka olj paljon ollunna
liikeliepeillä ja käynnä aina Tyrnävällä ast. Siltä minä nuin voan
sivumännen kysäsin:

-- Vieläköön mahtaa näiltä seuvvun olla pitkä matka moaliman reunaan?

-- Voi veikkonen -- sano se ikämies ja nauraht -- kyllä vielä matkoo
on, kun Iitinnii takapuolla kuuluu ihan kokonaisija pittäitä olovan.

Mut eipä mun sopinna siitä tiijjosta säikähtee! Etteenpäin voan peätin
kulukee. Kumminnii tein matkansuuntaan sen muutoksen, että tästä
alakain rupesin mänemään vähän vinnoon eli kalanleikkaukseen sitä ilmoo
koht, josta päivä talavella Töyryvuoren takkoo nous. Sitte taisin
joutuva rättimiesten moahan, koska puhe olj samallaista kovakulukkusta
polittamista, kunj niilläi rättiukolla, jotka talavkauvvet niin
likasija riepuja ajeloovat ehtimässä, ett'ei meijjänpuolen akat niitä
ilikii pestäkkää. Paljon erlaisempoo moalima toas teällä olj.
Varmaannii olj kunnon suutarjloista puute, koska kengät olj niin
kummallisija poslikkaita. Meinasin jo ilimottoo, että min oun suutarj
ja näyttee oikeen kengäntyylin. Mut sikseenhän tuo jäi, kun tuummailin,
että suolen soa ensin leipee huutoo, ennenkunj sanon suutarj olovan.

Kulin voan eimmäks ja luulin jo peässeen ulkomaille. Mänin vieläi
kauvemmaks ja viimmen tulj kaupunt vastaan, jota minä arvelin siks
vanahaks Poapeliks, kun sen keskessä seistä törrötti semmonen tornin
törilö ja kun siellä hoastettiin niin monenlaisija kielijä, ett'ei
hiiskään taijja kaikkija ymmärtöö. Immeisijjäi olj jos jonni karvasija
-- mikä heistä sitte lienöö ollunna herra ja mikä narri... Mut olj
niitä mampsellijjai ja ne olj semmosija kuvatoksija, että ihan niitä
kotopuolellan hevoset pelekees -- niin kummallissii hörstylä- ja
törstylävoatteisii ne olj ihtesä värpännä. Suun selällään kunj
heinälaun ov minä kaikkija kahtelin. Viimmen sitte erräältä tievustin:

-- Tässäkö se on se vanaha Poapelin kaupunt?

-- Ei tää mikkää Poapel on, voan Viipur, olj vastaus.

Siinä kävellessän pitkin ja poikki tuummailin, että jahka löyvvän sen
Viipurinrinkeliin tekopaikan, niin syön niitä ihan kyllältän, sillä
tottahan niitä teältä soa hyvin helepolla hinnalla, varsinnii jos
iteltään emännältä ottaa. Toas sain olla koko kiipelissä, kun
jokkainen, jonka kans panneusin pakinoimaan, aloko tiijjustoo, mistee
oun kotosi ja minnekkä mänen ja kun muutamille sanon matkustavan
moaliman reunaan ast, niin toiset nauro ja toiset arvel, että järken
mahtaa olla veillä sekotettuna. Kerta muuvvan herralta haiskahtava
uhkas minut antoo polliissin kynsiin, niin tottahan herkiin emättömijä
hoastelemasta. Mulle tulj kova kävelylyst koko miehen lähheisyyvvestä
pois.

Yhtä pitkee katuva astuissan ja töllistellessän huohmasin ikkunan,
josta kymmenijä hirveitä noamoja kahtoo vornotti... nekös vasta olj
näykkäitä! Enstopakassa luulin, että siinä mahtaa luisuohtija olla,
ihan peäpaholaisija, mut sitte juolaht mieleen, että samanlaisija
noamoja olj niilläi kometiijjalaisillai. Teältä ne varmaannii --
tuummin iteksen -- olj kotosi ne kuojailijat, jotka talavella Kuopijon
markkinoilla immeisten silimijä keäns. Enkä malttanna olla, voan mänin
kysymään. Mut voi turkanen, minkälainen Ilomantsin leimaus mulle
annettii -- semmosella Könösen kyijjillä minut ulos ajettii, että tahon
nurin lentee... Kyllähän se paikka kauppapuojjilta näytti, mut jos
siinä niin kiukkusija kaikille ollaan, niin eipä taijja kauppa liijjaks
käyvvä, arvelin loitommaks peästyän. Sitten jouvvun issoon väinkihhuun
ja luulin siinä markkinoita piettävän, vaikk ei siinä kuitenkaan
markkinoita ollunna -- joka päivä siinä kuuluttiin yhellä lailla
kihistävän semmosen pyöreen kivrakennuksen ympärillä, joka olj
ikkäänkunj ruisaumma. Siellä olj kaupan Viipurin rinkelijjäi. Puutun
siinä puhheisille muutaman paksun akan kans, joka sano olovasa ite
Vaittisen emäntä ja parraihen rinkeliin olovan hänen leipomijjaan. Hän
mahto olla tavattoman allainen immeine, kun ite viiht seisoo myömässä
ja kaikkija ostajoita kuhtu isännäks, mut minuva sano oikeen herraks.
Olj se akka voan semmonen suka, ett'ei sen kans ollunna lempokaa
kauppoo tekemätä. Kolome rinkelijä minnäi ostoo porrautin ja siinä
jutun alakuun peästyvän kysäsin:

-- Oiskoon teällä kettää, joka ossois suorimman tien neuvvoo moaliman
reunaan ja opettoo silimijä keäntämään?

-- On teällä yks herra -- vastas se Vaittisen emäntä -- semmonen, että
se ossoo mielennii keäntee, koskapa on soanna vieraan moan viran ja
suomalaiset rahat itelleen, mut se on useimmiten pahalla peällä...

Sen kuultuvan tuummasin, että mitteepä minä mänen paljain käsin
haukanpesälle ja rinkelijä syyvvessän läksin astuva loappailemmaa
pitkin rantoo.

Sitä rantoo liikkuissan minä vasta ihmeeseen yhyn. Sinne, neät, tulla
tupruutti järvee myöten semmonen kummitus, ett'en ollunna ennen
nähnynnä, enkä ymmärtännä, mikä ihme se olj. Paksuva savuva se mustan
torven kautta pössyytti sisästään, leähötti ja kuluk etteenpäin, vaikk
ei sitä mikkää ollunna vetämässä ja järvii olj ihan rasvatyyn, niin
ett'ei sitä tuulkaan tuonna. Meinasin mokomoo noitakaluva lähtee
pakkoon ja arvelin, että se mahtaa olla merjpeto, mut kun muutkaan
immeiset ei sitä pelännä, jäin minnäi seisomaan. Kuitennii minuva vielä
siks pelotti, ett'en uskaltanna likelle männä, ennenkunj se herkes
tohisemasta ja höyryvä kuppeeltaan työntämästä. Siinä sain kuulla, että
tuota kummoo sanottiin höyrylaivaks. Minä rupesin tuummailemmaa, että
mikkään juutas sitä kulettannoo, mut kun näin siihen halakoja
ruvettavan kantamaan, hoksasin siilon, että varmaannii sen sisuksessa
poltetaan tulta, jotta ves järvessä ruppee kiehumaan ja sitte se
kiehuva ves työntää laivoo etteenpäin. Kova tulj siinä voan pittää olla
-- tuummailin itseksen, -- että ves niin kosken tavalla kiehuu, kunj
äskön vielä laivan rantaan peästyväkkii näky tekövän...

Kun siinä seistä töllötin, tulj sieltä höyrylaivasta yks vahvatekonen
mies, jonka posket olj pyöreet ja punaset, kunj maijjonpeällisellä
hivellyn kalakukon. Sen peässä olj semmonen kumma lakki, jonka
laijjassa olj oikeen kullalla tehtyvä kirjotusta, ja sen nutunkaulus
olj hartijoilla levveellään riippumassa, kunj akkain kaulahuiv. Hajalla
hoaron se kävel ja tulj suoraan minuva koht, Kun se peäs ihan etteen,
löi se loajalla kämmenellään olokapeähän ja sano:

-- Paa suus kiin, Tupa-Jussi, ett'ei kärpäsijä kulukkus täyteen lennä.

Minä säpsäin, puristin suun kiin, kunj mampsel, ja pelekäsin, että nyt
taisin ihan uhhoon yhtyvä. Mut eipä siinä hättee tullunnakkaa, sillä se
mies rupes hoastelemmaa, niinkunj immeine ainai ja sano jo peältäpäin
nähneesä, että min oun Tupa-Jussi.

-- En minä mikkää Jussi ou, voan Joakko minun nimen on, koitin minä
selittöö. Mut sillon hän alako nauroo rötköttöö ja sano:

-- Tupa-Jussi sinä sittennii out minnuun verraten, joka oun merjmies,
enkä mikkää moanpolkija. Jos tahot semmosija ihmeitä kuulla, ett'et ou
osanna uneksijakkaa, niin lähe kansan kävelemmää.

Kahiste minuva ei tarvinnakkaa pyytee, sillä het olin valamiina
astumaan, vieläpä hänelle hökäsin:

-- Mulla se ois meinink männä ihan moaliman reunaan ast.

-- No, jos sulla semmoset meiningit on -- sano se merjmies -- niin
parast on, että tulet sitte meijjän laivaan.

-- Käykkös se teijjän laiva moaliman reunassa ast ja outtekos työ
siellä millonkaan käynnä? kysäsin minä.

-- Voi, Tupa-Jussi, ihtees, mittee sinä hoastatkaan! Ounhan minä jo
neljätoista vuotta merta purjehtinna ja kolome kertoo moalimarähjänän
ympär kiertännä... jossainhan sitä jo sillon on soanna kärseesä
käyttee.

Minä tulin utelijjaaks, kunj vanaha piika ja kysyn:

-- Elekee panna pahaks, mut minkälaista se on se moaliman reuna?

-- Sinä näyt vielä olovan -- vastas se merjmies -- semmonen Tupa-Jussi,
ett'et sinä kaikkija kohtija ymmärrä, jonkatähe sulle voan selitän
vähän sinnepäin. Välmatka olokoon hoastamata, mut siellä perillä on
samallaista, kunj jos pakkoos ihteesä ahtaaseen kolloon. Ensin ruppee
vähitellen pimenemmää ja lopuks tulloo niin tervapimmee, että luuloo
säkissä olovasa. Sen jälkeen ei mahu ennee seisallaan kulukemaan, voan
pittää käyvvä kyykkysissää ja viimmeks vatalleen lotkahtoo. Ja kun
sitte ihteesä vähän venyttää ja kätesä oikasoo, niin kesksormen peällä
ylettää koittoo moaliman reunoo...

Nytkös oikeen syvämmen rupes hyppeemään.

-- Oiskoon mahollista -- aion minä pyytee -- peästä siihen teijjän
laivaanne?

-- No, minkästähe ei -- sano hän --, jos voan merjmieheks tahot ruveta.
Eikä sinuva mikkää estäkkää ruppeemasta -- ja toista tok on olla
merjmiehenä, kunj Tupa-Jussina. Tule voan pest ottamaan -- tottahan
tuommonen poika merjmieheks oppii, jos voan et hätähousu liene.

-- En taho ihteen kehuva -- virkon minä, -- mut kyllä se isä minuva
herkkäoppiseks kehu, kun opin soappaat omin päin välemmin tekemään kunj
oppipoijjat.

-- Vai out sinä suutarj. Sepä on hyvä, sillä semmosta meillä juur
tarvitaan. Kyllä peäset -- ou ihan huoleti voan.

Minä tulin yhä rohkeemmaks ja tievustin:

-- Onko tuo se teijjän laivanne, jolla työ rantaan tulitte?

Siilon se merjmies rupes toasiisa nauroo rötköttämmää ja sano:

-- Mikä laiva se tuommonen on! Ilimahan tuo on leikkikalu meijjän
laivaan verraten, joka on Uuraassa. Se on niin hirveen suur, ett'ei ies
mahu tähän rantaputeroon tulemaankaan. Sinä soat lähtee mun kanssan
Uuraaseen pestinottoon. Mut ensiks sun on ostettava korkkikiikar, jolla
yhessä vähän katellaan.

Kun en tiennä, mistee niitä soa ostoo, niin se merjmies otti multa
rahhoo ja män yhteen puotiin. Pijan se sieltä palas takasi, toi putelin
punasta rommija ja sitten myö mäntiin yhteen paikkaan rannalle
istumaan.

Putelin aukastuvvaan se merjmies otti aika kullauksen ja käsk minunnii
ryyppeemään sekä sano:

-- Tämmönen se on merjmiesten korkkikiikar, jolla hyö moalla
käyvvessään kahteloovat.

Kun väkevä rommi ryypätessän vet suutan kieroon, tuummas se merjmies:

-- Ei niin hyvvee ystävättään suuvveltuva, kunj putelija, soa suutaan
irvistellä, jos voan meinoo merjmieheks ruveta. Mut pelekeetkö sinä
tuulta ja outko ies puhuttavankaan oikeesta tuulesta kuullunna?

-- Misteepä tuota on tuulta oppinna pelekemään, kun sei vielä
millonkaan ou luitan rikkonna, ja tuskimpa sen kovempata tuulta
muuvvallakkaa lienöö, kunj ennen vanahaan olj ollunna Löttölässä, jossa
se olj etteisestä kiskassunsa vasikannahkan ja viennä sen seinähirressä
olleen vintilänreijjän lävite muvassaan, vaikka seihtemen akkoo olj
ollunna pitämässä hännästä kiin. Eikä lie ihan tyyn ollunna sillonkaan,
kun Karttulan pappi olj oikeen soarnassaan kieltännä sanankuulijoita
kirkosta ennen myrsky-iliman loppumista lähtemästä. Suutarj Viitisen,
jolla olj ollunna lainnavene, olj kuitennii ollunna pakko kiellosta
huolimata poistuva. Mutt kyllä miesparkoo olj sitten selällä
kiikuttanna, niin että välliin olj ollunna Viitinen alla ja vene peällä
ja välliin olj tullunna vettäi venneesee.

-- No, jottaihan nuo on, kun moatuulista on puhe, mutta merjtuulet ne
ovattii toista lajija, niinkunj entisen leipurin pullat, sano se
merjmies. Mut en niistä nyt tässä ruppee kertomaan, kun kohta peäset
ite niitä kokemaan.

Sitten aina vähän aijjan peästä kahtel sillä korkkikiikarilla, tulj
hyvin puhelijjaaks ja kaikenmoisija kummija juttel. Yht'äkkijä se kysäs
minulta:

-- Ossootkos sinä kirota ja tapella? Ne taijjot on merjmiehelle ihan
välttämättömijä, kun ulokomaihin satamissa pittää välistä näyttee
Suomen poikain kurssija.

-- Kyllähän tuota tok -- vastasin minä -- kirroomisen konstin ossoon,
vaikk en sitä ou soanna paljon harjottoo, sillä äit olj äkänen siitä ja
selitti, ett'ei sielun vihollisen nimmee soa muullon mainita, kunj
kirjoo lukkiissaan. Ja rukkiista leipeehän min oun ikän purrunna, niin
ett'ei näläkä ou voimijan kuivanna, enkä vielä koskaan ou kokkoisten
joukosta vertastan kissanhännän ja väkkartun veossa sekä
housunkauluspainin heitossa löytännä. Tapellunna en ou muuta, kunj
tälle matkalle lähtiissän iliman voan leikillän äitijä ja issee
korennolla säikäytin, eivätkä ne uskaltanna minuun tarttuva, vaikka
niitä olj kaks immeistä... Se olj mun puolestan voan leikkijä, laps kun
ei soa kättään vanahempijjaan vastaan nostoo...

-- Kaikki hyvin, sano se merjmies. Mutta onkos sulla kirjoja?

-- Ei mull ou millonkaan omintakkeisija kirjoja ollunna, kun min oun
vähät lukun lukenna äijjin ja isän kirjosta, vastasin minä.

Sillon se merjmies jälleen nauroo röhötti ja sano:

-- Joka hoaralta sinä näyt vielä Tupa-Jussi olevan, mut tottapahan
vielä viisastut. Katoppas, minä tarkotin kysymyksellän, että onko sulla
passija eli reissukirjoo, josta nähhää, kuka sin out ja mistee sin out.

-- Mittee sillä semmosella kirjalla tekköö -- tuummailin minä -- kun
kerran ite oun nähtävänä...

Sen kuultuvaan se merjmies taputtel minuva olokapeähän ja sano:

-- Merjmieheks sin out syntynnäkkii. Etkä sinä vielä ossoo ies
aavistoo, kuinka merjmiehen elämä on hauskoo ja kuinka siellä merellä
on lyst olla. Siellä soa huutoo ja lauloo niin paljon kunj jaksaa, eikä
siellä ou toiset tiellä, eikä ite ou kennenkään tiellä. Ja rahhookii
tulloo, kunj suopoo, niin ett'ei tiijjä, mihin sitä pannookkaa.
Kaikkiin maihin tytöt tykkeevät merjmiehistä niin kovast, että kun voan
silimeesä vilikuttaa, ne het tahtovat ihan suuhusa syyvvä...

Kotvasen vielä istuttuva lähettiin myö kävelemmää. Minusta tuntu niin
lystiltä, etten soattanna luontoon hillitä, voan hypätä kirvotin, kunj
vasikka kevväillä niitylle peästyvään ja täyttä kulukkuva huutoo
parkasin:

-- Mittees näistä moallisista, kunhan voan siirappija soa!

Mut silloin yks semmosissa kiiltonappisissa voatteissa olova mies läks
juosta kunttuuttammaa meitä koht ja likelle peästyvään alako
marmattoo... mittee tuo lienöö marmattannakaan. Se merjmies hoastel
vähän aikoo ja, minuva lyyvven olkapeähän, sano:

-- Tää on meijjän poikija.

Eikä se kiiltonappisissa voatteissa olova mies ennee suutaan
auvassunsa. Myö lähettiin sitte matkojamme mänemään ja se merjmies sano
mulle:

-- Nyt sinä iliman minuta oisit joutunna kiipeliin. Se mies olj, neät,
polliissi ja polliissit pelekeevät huutamista, kunj jänis rumpuva. Ja
jos ne voan huutajan soavat kynsiinsä, niin ne vievät putkaan, jossa
kerihtöövät peän ihan paljaaks ja syöttävät pelekkee vettä ja leipee
niin kauvvan, että mahanahka on selekärankaan kiin tarttuva. Sillon
vasta peästävät pois tahi laittavat ruununkyijjillä kotseuvvulle sekä
tervatulla rauvalla polttaavat pahan merkin ohtaan, niin että
kotpittään pappi tietää panna jalakapuuhun, eikä millonkaan anna ruveta
lapsenkummiks, ikkäänkunj ois hevosennylkijänä ollunna. Mut
merjmiehelle ei kukkaa uskalla mittää tehä, kunj voan ihtesä
ukko-keisarin luvalla...

Kun sitte käveltiin, niin jouvvuttiin semmosten mustain immeisten
parriin, jotka vet hihasta ja takinhelemasta ja mongersivat, että pitäs
tulla heijjän tavaroitaan kantomaan, vaikk ei myö kuitenkaan mänty. Se
merjmies selitti, että ne ovat juutalaissija, jotka outtaavat syntymään
uutta Moosesta, peästäkseen sen joholla rieskamoahan. Muuten ei sanonna
niihin kans olovan hyvän kauppoin käyvvä, sillä ne keäntäävät silimät
ja antaavat uutena vanahoo.

Mut nyt alako rannasta kuuluva kimakka vinkuminen, ikkäänkunj
aijjanraossa olovan sijan parkuminen. Se merjmies sano, että laiva
kuhtuu meitä Uuraaseen lähtemään sekä pyys, että pitäs vielä toinen
korkkikiikar ostoo, siinä äskösessä kun ei ennee ou, kunj tilikka
pohjassa. Minä annon toas rahhoo. Sinä aikana, kun merjmies käv
puojjissa, kummeksin minä, että minkälainen se laiva oikeen lienöökkää,
kun se ossoo kuhtuvakkii... mahtanookkoo se hoastellakkii?...
Kynttäkantta myö sitte juosta loatamalla laivaan mäntiin. Minun ihhoon
hipro ihan kunj vilulla, kun siihen laivaan astuttiin. Mut siitä en
ilennä hisahtookkaa, voan painausin sen merjmiehen viereen istumaan...
Ja sitte siellä yks mies nykäs semmosta häkkyrätä, kunj kärrinpyöree ja
ärjäs torveen, ikkäänkunj ois hevosta käskennä -- ja silloin rupes
rutisemmaa ja tutisemmaa laivan sisässä... Minä säikäin niin, että
silimän ihan itestään painuivat kiin, oisimpa tainna kiljastakkii, jos
voan oisin uskaltanna... Sen minä tunsin, että liikkeellä sitä
oltiin...

Pitkä matka lie jo varmaannii männä hurotettu, ennenkunj uskalsin
silmijän longottaa, ensiks yhtä ja sitte toista. Sepäs olj kyitijä,
jota myö kulettiin! Savu pössys ja tuul puhals vastaan niin kovast,
että lakki ei tahtonna peässä pysyvä. Rannat näytti hyppeevän rinnalla.
Ja yks mies ihan lakkoomatta tunk halakoja uuniin... Sillä merjmiehellä
olj korkkiikar käsissään, se maistel siitä yhtenään ja puhel
jokkaiselle -- kaikki taissii olla tuttuja sille.

Minustai se hoastel ja sano tulovan oikeen hyvän merjmiehen. Kehuminen
tek hyvvee, kunj maitovellin syönt, ja minä tulin niin rohkeeks, että
alon ympärillen töllistellä. Oisin minä männä sitä laivoo tarkemmin
tutkimaan, mut kun pelekäsin, että soatan johonnii hormiin puota, en
heilahtanna, voan kahella käillä pein penkistä kiin. Pijan se matka olj
katkastu, ja merjmies makso kyitrahan minunnii puolestan. Sitte toas se
yks mies nykäs sitä pyöreetä häkkyrätä ja vähän ärjäs torveen, niin het
laiva seista töksäht, kunj kantoon ois sattunna, sitä ennen kuitennii
niin ilikeest vingastuvvaa, että säikäyksestä yritin järveen kimmota.
Ja niin myö peästiin Uuraasee.

Kyllä se olj nimesä mukkaine paikka se Uuraa, sillä uuraita siellä
oltii -- siinä olj semmosta kiirettä ja sutinata, ett'ei siunooma-aikoo
oltu joute. Ja olj siellä lankkuja, lautoja ja muuta pärtöö niin
hirmusest, että niistä puista ois tullunna pärreitä monelle pittäälle,
jos niitä voan ei ois tänne tuotu. Minne nuo lopulta joutunoovatkaan?
Laivoja ja venneitä -- niitä toas liikkuu, kunj lämpösen tuvan seinällä
torakoita. Tuummailin siinä iteksen, että luultavast on moaliman reunai
tässä lähellä, sillä eihän muuten ois laivojakkaa nuin paljon
sylypääntynnä yhteen koht. Ihan olj täys työ pujotellessa etteenpäin,
eikä sittenkään tahtonna peästä, vaikka venneemme olj pien. Kielijäkkii
sai toasiisa niin monenlaisija kuulla, ett'ei kaikki tainna ies kunnon
kielijä ollakkaa -- mittee voan lienöövät lystikseen pulittanna... Mut
ne isot laivat vasta peäihmeitä olivat, ne kun olj niin hirmusen
suurija, että sais kymmeniin pittäihen kirkkovenneet yhteen pinkkaan
lattoo, eikä sittekään tulis, kunj voan iliman pottaatti niihin laivoin
verraten. Jokkaisen laivan paksussa keskpuussa eli mastossa hulumus
värjätty voate, korree kunj tyttöin esliina kesällä, ja siihen olj
vielä kuvijai moalattu. Ja niitä laivoja olj paljon, niin että mastot
näyttivät kolotulta tukkimetältä. Sitten niissä laivossa olj
kummallisia köysijä ja nuoraportaita, joita myöte miehet kapus, kunj
oravat -- ihme voan, että ne niissä pysyvättii...

Viimmen myö peästiin sennii laivan luo, josta se merjmies olj. Ja se
laiva vasta ollii ite peäpeto kokosa puolesta. Se olj niin korkeekii,
kunj emäpittää kirkko, ja pittuuveltaan semmonen, että kaks miestä pit
olla välhuutajina, jos toisesta peästä olj toiseen jottain sanomista ja
vieläpä nekkii saivat kulukuntäyvveltä kiljuva, ennenkunj kuulu... Olj
tottaasa siinä laivoo palanen...

Se merjmies, jonka kans minä tulin, ollii laivan tyyrmanni eli perämies
ite ja sitä näyttiin palaveltavan, kunj mitä herroo ikkääsä. Kun se
laivan luo peästyvä voan hoihkas, niin het juoksetettii portaat, joita
myöten myö noustiin laivaan. Suoroo peätä se män katteinin pakkeille,
eikä kulunna, kunj pikkaraisen aikoo, niin jo minuttii sinne kututtiin.
Näytti siltä, kunj se kattein ois ollunna moalla korkkikiikarilla
kahtelemassa, sillä se tuntu olovan aika katteinina... Ison lötkyn
sitte minun tultuvan se perämies ja kattein hoastel vierasta kieltä,
joka kuulu samallaiselta, kunj jos kumpasennii suussa ois ollunna
varija pottaattia, joita ne hättäissää hökels. Puhheen loputtuva se
kattein keänty minnuun päin ja sano:

-- Jasso! Sine tahto tullo mermees... Hyve on... Me tarvis yks mees...
on pitke reissu tekke...

-- Sitä paremp, että on pitkä matka -- virkon minä -- sittehän minnäi
peäsen moaliman reunaan ast...

-- Mitte mailma reuna? kysy kattein.

Silloin se perämies ropes hoastamaan sitä vierasta kieltä, jonka
jäläkeen kattein sano:

-- Jasso! Kylle sine peese tolle poole mailma reuna... Mut pane meele,
ette sinu pitte aina olla hööli, tekke paljo töö, mut ryyppe vehe...
Sine ei olj reissupassi?... No, ei tekke mitte... Ensin minu ei maksa,
kon peeni palka, mut sit enemppi, kon nekke, ett sinu on hyve poike...
Tesse on kontrakt kolme vuos peelle. Mikke on sinu nirn?

-- Joakko.

-- Ente sukunime?

-- Misteepä minä kaikkiin sukulaisten nimet tiijjän.

-- Jasso! Sine ei tiete sukunime... No, mikä on sinu isen nimme?

-- Joakko.

-- No, eikkö sille olj muu nimme?

-- En min ou sattunna hänen nimijään millonkaan utelemmaa.

-- Jasso! No, kenenke poike sinu on?

-- Suutarj Joakko Asikaisen.

-- Aha!... Hyve, hyve!

Ja nyt se kattein keänty vieressään istuvan kisällin puoleen, hoasto
sille sitä vierasta kieltä ja se kisälli kirjutti. Sitte se keänty
minnuun ja sano:

-- Anta puumerkke.

-- Misteepä minä sen nyt tässä koppoon, sanon minä ja rupesin pälymään
ympärillen, kun luulin, että se kattein voatii semmosija karsikoita,
joita siellä markkinamatkalla ne kumppalit puihin asettivat. Mut sillon
se perämies ojens oikeesta käistän kaks sormee, pan ne paperille, ja
sitte se katteinin kisälli kirjutti samallaiset hoarukat, kunj sihtier
Suluka yhen kerran kotona isän velekakirjaan mun piennä ollessan. Ja
kattein sano mulle:

-- Jasso! Sine on suutarin poike. Ossako sine tekke suutartöö?

-- No, kyllä min oun jo monta vuotta tehnä soappaita ihan omin päin,
vastasin minä.

-- Hyve! Teele sine saa tekke monta saapat. Jasso! Nyt sine on möö
ittes mulle ja sine on mermees. Sine tottele minu, etke saa mene pois
laivast ilma minu luppa. Jos sine ei totele, minu anta tete pamppu...

Minun housun rupes lokattammaa, kun se kattein otti seinältä
kasakinpampun... Mut perämies nykäs minuva ja sano:

-- Tule pois -- ei tässä ou mittää hättee, sen kunj ollaan voan.

Kun muut laivamiehet peäs tietoon, että min oun nahkan myönnä, niin ne
alako kuhtuva minuva rengiks ja luvettelivat töitä, joita vielä soan
tehä. Mut perämies virkko:

-- Ei teill ou mittää komentamista -- min oun sen poijjan herra.

Sitte se perämies vei minut kajjuuttaasa ja käsk muutamija parraita
merjmiehiä sinne. Niille se anto siitä korkkiikarista harjakaisryypyt
ja tarjos mullennii. Kun en ryypännä muuta, kunj voan nimeks huulijan
kaston, tuummas perämies:

-- Se on oikein -- pysy vastai yhtä siistinä, niin myö toiset soahan
sinunnii osas.

Siinä pakinoijjessa sain kuulla, ett'en ois niin heleposti merjmieheks
peässynnäkkää, jos voan laivasta ei ois yks mies sattunna karkoomaan.
Sen sijjaan pit soaha toinen, vaikka kivensilimästä -- ja miestä
ehtimään se perämies olj kaupuntiin tullunnai. Minä sitte satun siihen
laivarantaan niin tillilleen joutumaan...

Mut päivä olj kulunna loppuun, tulj iltapimmee ja viimmen yö. Kelepas
sitä nyt ruveta moata köllöttämmää, kun olj iltasekseen mättännä
riisryynpuuroo sisuksesa niin täyteen, että ihan nahka tais kiiltee.
Siinä unta outtaissa alako vähän aprikoittoo, kun olin tullunna nahkan
myöneeks. Ja suoraan sannoissa rupes kummalta tuntumaan, Mut kun
muistin, että nythän sitä peäsöö moaliman reunaannii, tuummasin
iteksen, että mittee minä suotta murehin -- surkoon härkä, jolla on
kovemp peäkii kunj mulla. Ja mikäs mulla on ollessan, kun ruoka taitaa
olla hyvä ja vielä palakkai juosta hönöttää... Niissä mietteissä minä
nukkuva tupsain ja makasin, kunj ruummensäkki. Hirveeseen jytäkkään
minä oamulla havvain... ihan luulin jo moaliman lopun tulovan, siellä
laivan kannella kun niin hurjast juostiin, mitä lie juostukaan,
huuvvettiin ja kolistiin. Lopuks tultiin sennii kajjuutan ovelle, jossa
myö perämiehen kans moattiin, ärjäseinmää, että tulukee työhön. Eikä
siinä kuulunna sopivan ruveta siekailemmaa ja oamukahvija outtamaan,
voan niin pit pystyyn kavahtoo, kunj ois pyssystä ammuttu -- semmosen
sano perämies tavan olovan. Kiireen kautta sukasin peällen mulle
illalla annetut työvoatteet, melekeen samankuosiset, kunj perämiehellä
olj öylön, ja sitten myö lähettiin kannelle. Siellä olj jo katteinii ja
varraisesta oamusta huolimata olj se tainna ennättee korkkikiikarilla
katella, koska niin hirmusest kilju ja komentel, että oikeen pelotti.
Meijjän laiva olj, neät, ihan lähtemäisillään ja sentähe semmone kiire
olj. Purjeita jo nostoo kiskottii yllää. Minuvai käskettiin tarttumaan
touvvinpeähän ja vetämään, jotta ikenet on irvessä. Sitte veittii
hirveen suur ankkur järven pohjasta kannelle, ja het alako laiva
kulukee etteenpäin. Sekä rannalla että toisissa laivossa immeiset
huiskuttivat lakkijaan ja huivijaan ja myö tehtiin samate. Kun
ihmettelin, minkätähe muutamat naiset rupes rannalla itkee
voulottammaa, niin yks merjmies sano:

-- Etkös tiijjä, ett'ei merjmiehen morsijan ja kalamiehen koirra soa
mukkaan lähtee, voan niihin pittää jeähä rannalle ulisemmaa...

Ja nyt sitte mäntiin js lysthän tuo mänö ollii, kun ei ies tarvinna
soutookkaa. Kun kaikki kompeet olj reilassa, rupes miehet lauloo
loilottammaa näin:

    Laiva se on jo lastissa
    Ja kaikki meill on valmisna...
    Ja nyt meijän täytyy lähtejä,
    Ja yks on mies mastissa.

Se olj hyvin pitkä se laulu. Minä seistä törötin mastopuuta vasten ja
kuuntelin. Sillon perämies viittas minut luokseen ja sano:

-- Mittee sinä toljotat, kunj Tolovasen akka! Merjmiehen pittää olla
ilosen -- sill ei soa suruva ollakkaa, voan ilo evväännä ja viinaputel
rahakukkarona... Eikä sinuva kukkaa tuonnekkaa rannalle jeännä
itkemään. Tokko sulla siellä kotpuolellaskaa olj morsijanta? Sanoppas
suoraan, tykkäsitkö yhestäkkää tytöstä?

-- No, en tiijjä, mittee se lie ollunna, voan kyllä meillä sen Mattilan
Maijan kans semmosta siivenvetämistä olj... vaikka en minä millonkaan
sille naimiseen mänöstä ja akaks ottamisesta hoastanna, vastasin minä.

-- Katoppas toasiisakkii, minkälainen Tupa-Jussi sinä siinäi suhteessa
out... Meillä toisilla on niin paljon morsijamija, ett'eivät kaikki
mahtus tähän laivaan, jos ne yht'aikoo tulisivat... Ja niinhän niitä
nuorilla miehillä pittää ollakkii... tottapa häntä sitte vanahempana
yhen pysyvännii löytää... Nyt voan morsijamija vaihetaan, kunj
rukkasija... hi-hi-hi...

    Tällä kertoo tytön eistä
    Annan vaikka henkeni --
    Toisen kerran liijan paljon
    Siit ois vanahat kenkäni...

Kuule, etkö sinä ossoo sitä lauluva, vai etkö ossoo ollenkaan lauloo?
Avvoo suus ja laula!

Tuommosella puhheella se perämies sai minut iloselle mielelle ja minä
alon loilottoo:

    Laulan kyllä pienen laulun,
    Jos soan hyvät anteet.
    Isännäll' on nivuset
    Ja emännäll' on lanteet...

-- No, männööhän tuokii mukkiisa... Mut laula kullanlauluja -- etkös
niitä yhtään muista, sano perämies.

Minä kurotin kaulan pitkäks, kunj kurenkaulan ja sitte kulautin:

    Minun kultan' on ihana,
    Kunj kalliolla marja,
    Sen on tukka kihara,
    Kunj maitovarsan harja...

Sillä lailla lystijä pittäin myö mäntiin etteenpäin, sivuten soarija ja
niemijä. Sitte viimmen aukes selekä... ja sekös vasta selekä olj...
Töyryvuorelta katellessan ei ollunna näyttännä puolikskaan niin
loajalta, eikä moaliman reunasta ollunna tietookaan. Mitä etemmä myö
moasta peästiin, sitä kiivaammast alako merjtuul puhaltoo ja laiva
kulukee. Ja jos tuulella olj voimoo, niin poikija olj ne merjlainettii
-- niin laiva niihin selekään nous, kunj hevonen jyrkee mäkkee ylös.
Sitte toas mäntiin semmosta kyitijä allaappäi, että peätä huimas.
Vaikka meijjän laiva olj niin hirveen suur, niin sitä hutjauttel ja
letkauttel kuitennii, että melekeen pelotti, jotta kyllä ne
lainehirvijöt koko laivan särköövät, kun niin julumast sen peälle
käyvät... Yhtenä kuohuvana koskena olj koko merj niin kauvvaks, kunj
silimä kanto, ja ves pärsky ympär, niin että sitä laivaannii
roiskahtel. Eikä oikeen pystyssä tahtonna pysyvä, kun laiva niin kellu.
Ja sitte minut paiskas pitkäksen, ikkäänkunj toinen immeinen ois
viskanna, enkä muuta osanna, kunj köntin ryömimällä mastopuun viereen
ja voarnistauvvun siihen sylillän kiin. Minä jo alon käsittöö,
minkälaista on merjtuul... ilimankos se perämies ei ruvenna sitä
selittämmää...

Samassa näytti moalima mustuvan silimissän ja sisuksijan kouristel
kummallisest sekä mieltän veäns, niin jotta luulin, että johan tässä
taitaa ihan nurin keäntee... Oisin jo huutanna apuvai, mut eipä tok
soanna sannoo suuhusa sopimaan millään lailla, se kun olj muuta
täynnä... Välliin olin tiijjotonnakii. Jos sitte selevittyvä toisille
vaivoosa valitti, niin ne nauroo vornottivat, ja lohutellessaan sanovat
mun soavan vannoo merjmiehen valloo... Kyllähän minuva olj vannomisesta
aina peloteltu, mut niin julumaks en ollunna valloo luullunna...
Viimmesen päivän luulin jo tulovan ja koittelin siunailla ihteen, mut
liekkö jo järkii sekasi ollunna, kun en mittään lukuja muistanna.
Lopulta kuitennii juolaht mieleen pien pätkä ruokalukuva, jota
kuitenkaan ei sopinna lukkee, kun pelekkä syömisen ajatussii mieltä
veäns... Voimannii jo loppuvat, niin että käten höltis mastopuusta, ja
minä alon vieryvä ympär laivan märkee kantta. Sillon vasta alettiin
seälijä ja kannettiin kajjuuttaan, jossa rohtojai tarjottiin, mut
syvämmen ei ottanna mittään vastaan... Yhä voan huononin ja taisin jo
kummituksijai nähä, enkä ennee ymmärtännä, ounko kuollunna vai elänkö
vielä...

Kun sitte toas tajjuun peäsin, valtas minut kuoleman peleko -- ja
sillon muistu äit ja isä mieleen. Minuva pist, kunj puukolla ikkääsä,
kun syytä ja pakota olin tänne lähtennä kuolemaan. Peätän vieppas ja
olin näkövinän isän polovinauhoo ja kuulovinan äijjin itkuva... ja
toasiisa pyörryn. Sillä tavalla kulu monta päivee ja yötä. Viimmen minä
kuulin hoastettavan Ahvenanmoasta. Säikäin oikeen, kun sen nimen
kuulin, sillä immeiset kotseuvvulla sanovat, että merjmiehet mänövät
Ahvenanmoan kautta Tuonelaan... Mut sitte kohta alako tuntuva siltä,
kunj laiva ois herennä heilahtelemasta ja mänis tasasest etteenpäin,
eikä minuva ennee niin pahast panna, kunj tähän ast. Heikko kuitennii
olin, etten tahtonna kynsillen kyvetä, kun läksin kannelle kömpimään.
Siellä mulle voan naurettiin ja sanottiin vannoneen merjmiehen valan.
Luovimalla lopulta peästiin rantaan, joka kuulu olovan Ahvenanmoata.
Kuinka kauvvan matkalla olj viivytty, sitä en ollenkaan tiennä.

Ei siellä mittään Tuonelata näkynnä, eikä kauvvan rannassa
viivyttykkään -- mitä lienöö vähän asijantapasta ollunna. Ei tuoss ois
tainna lyst ollakkaa viipyvä, kun immeisettii hoastoo mölököttivät
semmosta voan mölökystä... Etteenpäin männessä sivvuutettiin jos
jonniinlaisija laivoja ja venneitä. Lopulta tultiin suureen kaupuntiin,
Ruotin peäkaupuntiin, sen valtakunnan nimittäin, josta pirtamiehet on
kotosi. En tohtinna koko siihen kommeeseen kaupuntiin männä, kun en
ymmärtännä immeisten puhetta. Hyvin siellä näyttiin kohteljaita
oltavan, sillä mullennii rannalla nostettiin hattuva. Kun minnäi
hattuvan nostin, niin sillon keännettiin selekä ja ronkatettiin.
Merjmiehet selitti niihen pyytävän rahhoo ja kun eivät soa, niin
sentähe ronkattavat.

Kattein pan parraat kirkkovoatteesa peälleen ja kuulu käyneen ihan
ihtesä Ruotin keisarin puhheilla viemässä Suomenmoan kiitollisuuvven
velan korkoja sekä tuomiseks Suomen viinoo. Sitä olj keisar kehunna
hyväks ja yhessä katteinin kans ryyppinnä. Ihan kunj parasta vierasta
oli katteinija keisarin hovissa pietty ja olj se soanna opettoo
keisarin tyttölöitä tanssimaan Vanhooloikkoo ja Laukaalaista. Aika
katteinina se kattein olj keisarin kestistä palatessaan.

Myö merjmiehet ei voan paljon jouvvettu lystäilemmää, sillä melekein
koko yö soatiin punnata tavaroita purkaissa ja lastatessa. Tauvvistan
en ollunna vielä ihan paranna, mut työtä pit tehä. Ja kovvoo se työ
olj, eikä siinä soanna jäpästellä -- totta tosijaannii siinä
laiskansuon katkes... Kun perämiehelle puhun, ett'ei merjmiehenä olo
taijja niin lystijä ollakkaa, niin se nauro voan.

Oamulla päivän silimeesä longotettuva lähettiin toas männä
viilettämmää. Monijen maihin ja kaupuntiin sivu kulettiin. Välliin tulj
laivojai niin paljon vastaan, että pit oikeen pujottelemalla kulukee.
Toisin aijjon kun ei tuullunna, mäntiin hittaast etteenpäin, melekeempä
joskus vei takaperinnii. Sitte toas tuulemaan ruvettuva matka hyvin
suju, enkä minäkään ennee kippeeks tullunna, vaikka ois keikuttannai.
Mäntiin myö semmosennii salamen yl, jonka alate kuulu tie kulukovan
Parriissista Saksanmoalle, ja sen salamen perästä alako sitten
summattoman loaja merj, ihan se Moalimanmerj, jota sanottiin olovan
ihan moaliman reunaan ast. Se tieto illautti minuva.

Kyllä ollii kokkoo sillä Moalimanmerellä -- ei sen loajuutta ossoo
mitenkään sanolla selittöö. Parraiten siitä soa käsityksen, kun sulukoo
silimäsä kiin ja sitte aatteloo -- ihan se olj semmosta sekkii
Moalimanmerj: ei näkynnä moata, ei taivasta, eikä mittään. Ja siellä ne
laineettii vasta hirmusija olj: niinkunj suuret vuoret ne vastaan tulla
möyrys ja laineen harjalta olj sen pohjaan varmaannii kaks virstoo
matkoo. Sinne kun laiva sitten painu, niin ihan luul, että
vastaantulova laine sen sissääsä nielasoo. Mut aina niistä tok
selevittiin. Viikkokaus olj jo kulettu ja aina voan olj samallaista.
Rupes jo pelottammaa, että sinne eksyy, kun ei ou kylijä, joista sais
tietä kysyvä. Kun pelekon toisille mainihin, niin ne naurain sano:
Kyllä kattein merjkartastaan ja kompassistaan tietää, minnekkä sitä
männään.

Ja kun sen jäläkeen tarkastin, peäsin seleville, että katteinilla olj
eissään kajjuutassaan semmonen paperlevy, joka olj täynnä moalauksija
ja samanlaisija viivoja, kunj on harmoossa kallijossa. Sitä kumpassija
en nähnä, voan varmaannii se olj katteinin reissupassi, jota minultai
laivaan tullessan tiukottiin. Siihen merjkarttaasa se kattein ussein
kahtoo tiirottikkii, mut minä arvelin, että tuskin se siitä pöllöö
viisaammaks tulloo, sillä kun kerran merj on aukee, niin se on aukee,
eikä se paremmaks tule, vaikka sen paperillennii moaloo. Parasta on --
tuummailin itseksen -- ett'ei luota koko merjkarttaan, voan on Luojasa
varassa, kunj Heikki Hipraus koskessa tukilla laskiissaan. Niin minä
olin peättännä tehäkkii, kohatkoompa matkalla, vaikka mitä. Ja kyllä
jos jottai tässä avaruuvvessa sai kohata vetelän vein peällä. Immeinen
onnii hyvin ylypee kuivalla moalla, mut kyllä merellä ei tie miel
ylypeillä... Vaikka meijjän joukossa jumalattomijjai olj, niin muistupa
Luoja niihinnii mieleen ies välistä ja joskus oikeen soarnakirjookii
luvettiin...

Yhä voan olj matka yhenlaista ja välliin olj ilima ihan lystiks ast
korreeta ja välliin toas olj hirmumyrskyvä, joka tahto koko moaliman
särkee... Minnäi jo olin kaikkeen tottunna, kunj sus näläkään, vaikka
meill' ei ollunna näläkee, kun peätyönä olj syöminen.

Ei niitä meren ihmeitä käsitä semmonen immeinen, joka ei ou muuvvalla
käynnä, kunj kotpittääsä kirkolla. Ihan sitä ensimältä tahtoo järk
kieroon männä, kun esmerkiks laiva yhtäkkiä töksähtää seisomaan,
ikkäänkunj ois moalle ajjoo suhhautettu. Jonkun hetken peästä kuitenni
peäsöö irt ja soa huomata, että olj satuttu sakkeen kalaparven
keskuuteen. Toisinaan toas ajjautuu lintuja niin paljon etteen, että
päivä yöks muuttuu, ja laiva niihin painosta, kun ne laivalle
laskeutuvat, painus pohjaan, kunj porokontti, jos ei niitä tervoo
polttamalla sais pakkoon ajetuks. Välliin näkkyy suuria purjeettomija
laivoja ympär merta -- ja yks kaks ne kattoo, kunj kummitukset... Ne
ovat valaskaloja, jotka päiväpaisteeseen tulloovat lämmittelemään. Vein
alla männessään ne niin kovast purstollaan läiskäyttävät, että
mahottoman suur laine kulukoo virstoin peähän... Pahin vastus on
kuitennii merjkeärmeistä, jotka on niin paksuja, kunj kirkon pahtaat ja
kymmenijä kertoja niitä pitempiä, -- ne, neät, tahtoo pistellä laivaan
reikijä. Meijän laiva kun olj paksulla rauvvalla vuorattu, niin sille
ne eivät muuta mahtanna, kunj voan purivat keulapuuta, että hampaat
katkeil ja purressaan laivoo puistoo juttuuttivat, niin että merjmiehet
kannella könähtel polovilleen. Kummallista on myös yöllä olla
laivankannella vahtina. Taivaalla roihuvaa kummallisija tulija, tähet
väläkkyy, ikkäänkunj seuloc pyörittäs palavan uunin eissä, ja välliin
koko taivaslak hulumahtaa auveta selälleen... Meressä kiiltää kans
tähtijä ja kuuluu semmosija sihhauksija ja sähhäyksijä, että iho ihan
kananlihalle nousoo...

Mut näkkyy eärettömmyyvelläi olevan rajasa niin myös silläi
Moalimanmerellä. Viimmen, neät, tulj moa vastaan, vaikk'ei se vielä
ollunna moaliman reuna, jota minä toivon, ja niin lujan linnan ohite,
jota vallottammaa kuulu tarvittavan kaikki moaliman tykit ja vielä
Luojan kolome sannoo lisäavuks, myö tultiin Panjuutinmoahan eli
Panskanmoahan. Sen takana toas sanottiin olovan sen moan, josta
posetiivinsoittajat kulukoo ympär moaliman. Mahtaa niihin molempiin
maihen asukkaat olla sukulaisija keskenään, koska ne yhteen näkköon
vivaht. Meitä ne kilivassa ryykäs kahtomaan, että silimät olj
värähtämätä kunj kellontaulu. Tyttöjäi olj paljon joukossa, mut minusta
ne olj semmosija kitjanoita ja tokko nuo ihteesä pessöövätkään, kun
olivat likapirkon kalttasija ja muutennii mustilla silimä-tirrikoillaan
katella viulauttelivat, että oikeen suututti. Toiset laivamiehet tais
niitä entuuveltaan tuntee, koska ne niitä taputtel ja pyöräyttel...
Minä heistä en paljon piitanna ja tuummailin, ett'ei ne ou kunj iliman
hengettömijä hoilauksija Mattilan Maijaan verraten, joka on semmoinen
tyttö, ett'ei moatekosta ou parempata missään...

Kova toas työ lastija purkaissa etteen tulj. Lautain ja ukkolankkuin
laivasta veäntäminen ei ou leikkityötä. Niitä Panjuutinmoan poikija
kyllä avuks otettiin, mut ne olj huonoo immeissorttija. Kovast ne
suomalaisija ja sitä Suomen poikain kurssija pelekäsivät. Ja kun
iltasilla meijjän miehet käv herrastelemassa ja olj voimankoitokset
sattunna, niin panjuuttija ne olj viskanna, kunj koirannahkarukkasija
voan...

Tyhjennettyvä laivamme, alettiin siihen hyvin makkeeta lastija panna:
rusinoita, sokeria ja viinijäi. Se Panjuutinmoa onnii oikein Luojan
siunooma moa ja kaikki siellä viljelemätä kasvaa. Keskmoa taitaa ihan
rikkain olla. Ei kuulu tarvihtovan muuta, kunj kirveellä puun kylykeen
isköö, niin siitä mahalana alakaa juosta parasta porkviinijä, josta
Kuopijon markkinoilla sai maksoo markan pienestä kupista. Rusinapuut
ovat niin tihheessä, kunj lepät teällä kotmoassa. Eikä siellä sovi
tuulella männä mehtään kävelemmää -- omenapuista, neät, tipahtelloo
semmosija omenanjurikoita, että ne peän puhkasoovat, jos kohalle
sattuu. Vuorettii ei ou tätä tavallista kivlajija, voan ne ovat joko
suoloo tahi sokerija. Ei kuulu muuta tarvihtovan, kunj voan kangilla
irtauttaa aika sokurkimpaleen ja sitte topaks pyörittää. Suoloo sitä
kans soa samalla lailla, niin ett'ei siinä moassa näläkä näpäse -- ja
jos mitä puuttuu, niin sitä rikas moa tavaroillaan muuvvalta soa.

Tuommosta tavarata lastatessa tahto käs ihan melekeen väkisi herkkuja
suuhun pistee, mut bengenuhalla olj kielletty mihinkään koskettamasta.
Kun sitte laiva olj täyteen soatu, annettiin itekullennii lahjaks iso
tynnör viinijä ja rusinoita sekä omenoita niin paljon ilimaseks, kunj
voan tahto ottoo -- eipä sillon maha peässynnä moittimaan, että sitä
pahana pietään...

Nyt meijjän matka kuulu vetävän Murjoaniin moahan, jossa immeisten
sanottiin olovan niin mustija, että jos esmerkiks hiilellä niihin
selekään viirun vettää, niin se viiru valakoselta näyttää.
Immeislihhaan siellä ollaan hyvin ahnaita, että pittää kahtoo sekä
etteesä että taaksesa, jotta eivät soa lihhoo haukata. Kun sen moaliman
reunannii meinattiin siellä päin olovan, näin mielellän, että purje
alako laivoomme vettee, vaikka vähän arveluttikii, että näinköhän
tuolta kunnijalla takas peäsöö...

Kylymästä ei tällä matkalla ollunna vastusta, sillä niin olj lämmin,
että katveessai pit leähättöö ja muutaman kuukauvven peästä alako
aurinko paistoo ihan peän peältä. Lopulla tulj ilima niin kuumaks, että
laivan yl pit levittöö voate, jota lakkoomata kasteltiin, ett'ei se
peässynnä tulleen syttymään. Kun voan ois vastoja ollunna, niin kyllä
ois kelevanna kylypee repsutella. Meressä ves kiehuva ryplätti. Ja jos
keittee tahi paistoo tahto, niin päiväpaiste pijan kypsytti. Ei
tämmöistä ois kauvvan kestännä -- immeinennii siinä ois sulanna...
Onneks tok rupes vähitellen jeähtymään ja myö peästiin viliposempaan
ilimanallaan, vaikka vielä sittennii tarken...

Etteenpäin männessä myö kohattiin yksinäinen soar, jonka rantaan
lystiksemme laskettiin. Se olj kummallinen paikka -- siinä, neät, kasvo
pumpulvilloja, jotka niin pitkinä lepereinä puista riippuvat, ett'ei
tahtonna kävelemmää peästä. Myö puisteltiin alusistamme olet moahan ja
täytettiin pumpulvillolla -- kelepas niihen peällä sitte kelliä...
Yhtään immeistä ei tainna koko soarella olla, ja kattein peätti, että
se on vielä löytämätön moa, sekä merkiht sen merjkarttaasa. Lähtiissä
tuummattiin, ett'ei tulomatkaks oteta mittää lastija, voan poiketaan
pumpulvillolla laivamme täyttämään...

Kun laivamiehiltä lahjaviin loppu, niin ne rupes, kun tavara olj
houkuttelevoo, salakähmässä lastija näpistelemään ja kähvels ne voan,
vaikka koitettiin varjellakkii -- ja yhtälyytä juuvva tossottivat.
Minä sain osaviinillän niiltä hyvän hinnan, kun en ite halunna sitä
ryyppijä. Pienestä pittäin minä, neät, oun ollunna sitä mieltä, että
syömisellä sitä immeinen kaikkiin parraiten ellää, kunj millään muulla
elinkeinolla... eikä muuta sissääntulloo tarvihtekkaan, kunj syömistä
voan, niin kyllä ellää, vieläpä hyväst oikeen... Sikspä ryyppiminen sai
nyttii mun osaltan sinnääsä olla, mut rusinat ja omenat eivät joutanna
happanemmaa.

Meijjän katteinin olj paha toas soanna kelekkaasa -- se, neät, olj
samanlaisena katteinina, kunj alkumatkallai, vaikka jo pit vähän
lommookii. Miten se yhtenä yönä lienöö siellä kajjuutassaan ryskännä,
mut semmosen tepposen se olj tehnä, että olj merjkartan ryvettännä ihan
pilalle ja kompassi olj särkynnä tuusanporoks. Ja siinä vasta ihme olj
eissä! Myö, neät, jouvvuttiin lampaattomiks kelloks, ei kunj tuota nuin
pit sannoon, että nyt oltiin kunj kellottomat lampaat. Muihin
säikähtäissä se kattein sano:

-- Ei se tekke mitte, anna menne vaa! Keenny sitt kun tulla laitta
vasta. Kuulla tyyrmanni, laske tonne noin... Kylle meille rooka
piisa....

Kun ite kattein tämmöstä puhu, niin ei muut uskaltanna suutaan avata.
Se kattein onnii merellä suurvaltanen herra ja on sillä lupa viskata
mies merreen, jos voan ei tottele. Sentähe sitä pittääki pelätä. Myökii
oltiin hiljoo, kunj hiir kissan lähheisyyvvessä. Eikähän tuota vielä
näkyvätä hättee ollunnai. Evästäkkii olj kolomeks vuoeks. Minä
puolestan olin tyytyväinen, että yhtä suuntoo mäntiin -- välempihän
moalimanreunaan jouvutaan.

Hyvä ois ollunna männäkkii, jos eivät myrskyt ois välliin ollunna niin
hirmusija. Alakumatkan ilimat ollii niihin verraten voan vasikoita.
Luultavast myrskyt syntyvättii tällä merellä ja kun ne eimmäks
joutuvat, niin ne taltuvat immeisemmiks ja ikkäänkunj narripelikseen
pelemakoivat...

Nuin par vuotta myö sillä lailla mäntiin mistään tietämätä. Rupes jo
ikävältäi tuntumaan, mut kunj moaliman reunaan peäsy juohtu mieleen,
niin tuumasin itellen, että hutipuu ja purjetuul -- antaa pyyhkijä
voan!

Siinä olla tossaroijjessa olin huohmoovinan, että meijjän laiva on
ruvenna kovemmin kulukemaan, vaikka ei hyvvee tuultakaa ollunna. Tästä
en hiiskunna kellenkään, kun pelekäsin olovan veärässä. Mut erräänä
yönä satun olemaan kansivahtina. Yö olj jotennii pimmee. Illalla laiva
asetettiin seisomaan puottamalla kaks ankkurija merreen ja viistuhatta
syltä pit laskee touvvija, ennenkunj pohja tulj vastaan -- niin syvä
kohta sattu siinä olemaan. Kun kävelin ja hyrräilin hiljakseen, niin
tuntu siltä, kunj laiva ois kulukee jullittanna etteenpäin. Minä
säpsäin ja katon taivaalle, kun luulin, että pilivien kuluku pannoo
silimän valehtelemaan. Pilivet eivät kuitenkaan liikkunna, voan laiva
kuluk kun kulukii... ei siinä mikkään auttanna... Tartun touvviin ja
koitin nostoo ankkurija, mut en jaksanna. Selevä siis olj se asija,
että ankkur on touvvissa kiin ja pohjassa. Mut mikäs ilimonen ihme --
kysäsin iteltän -- tässä on, koska laiva kuitennii tuntuu kulokovan?...
Minnuun tulj salaperänen peleko, että nyt on paha taikinassa. Mänin
sentähen perämiehen kajjuuttaan, nykäsin häntä kylestä ja sanon:

-- Kuulkoopas työ kummoo, kun tämä laiva kulukoo...

Perämies nost peätään ja kysy puol unissaan:

-- Mittee sinä puhut?

-- Puhumpahan voan sitä -- vastasin minä -- että tää laiva kulukoo,
vaikka ankkurit illalla puottoo jutkautettiin pohjaan.

-- No, kukas ne ankkurit on ylös nostanna?

-- Eihän niit ou kukkaan nostanna, meressä ne vieläi on, mut kulukoo
tämä laiva sittennii...

Silloin perämiss keänty toiselle kuppeelleen ja äräht:

-- Voi kuitennii, minkälainen taulapeä sin out, etkä jo ies ala
viisastuva. Kumma voan, ett'ei sulle ou hametta hankittu!... Ja jos et
nyt het mäne hyvin kauvvaks, niin...

Perämiehen puhelu olj niin ärreenmakusta, että tavallista pikemmin
pötkin oven ulukopuolelle. Tulin toas kannelle, kahtelin ja tiirailin,
enkä peässynnä muuhun peätökseen, kunj siihen, että laiva kuluki kun
kulukikii. Kun tiesin varmaan, ett'en uneksinna, alon uuvvestaan
tarkastoo ankkurija. Siellä ne olj meressä, koska touvvi ei noussunna,
vaikka kuinka öisin vetännä. Mut laiva se voan kuluk. Minä tuummasin,
että tulukoompa mikä tahhaasa, mut minä mänen ilimottammaa asijan
katteinille. Astun sitten hänen kajjuuttasa ovelle koputtammaa ja
kauvvan sietii jyrryyttöö, ennenkunj se havaht. Viimmen se kuitennii
möräht kunj karhu:

-- Mitte ny?

-- Vaht teällä tahtos ilimottoo, että tää laiva kulukoo.

-- Nu, se on hyve, ette laiva kulkke -- anna menne vaa.

-- Yökshän myö tähän illalla jeätiin, jokkainen makkoo vielä ja
ankkurittii on pohjassa, voan tämä laiva kuitennii kulukoo.

-- Tumpuin! Jos sine on humala, panne vette peehen, ett selvene. Mene
velle pois!

Mikäpä muu siinä autto, kunj poistuminen. Ja sitten toas alon
tarkastella ja katella toilailla. Koitin minä silimijännii kiin pittee,
mut sillon ihhoo ilikeest karmi ja laiva tuntu mänövän semmosta
kyitijä, että korvissan huris...

Viimmennii tok valakes päivä. Vähitellen laivamiehet konkoilivat ylös
ja ilemestyvät kannelle. Kun huomijon ilimotin, sanottiin siinä:

-- Kas, eiköön tuokii poika ou jo toisellakymmenellä?

Mut sillon oamusumun läp huomattii toisija laivoja, joista meille
näytettiin hätämerkkijä ja ammuttiin hätälaukauksija. Nyt jo alettiin
arvella, ett'ei oikee siunaus ou ja mitä enemmän katella tissaroitiin,
sitä enemmän ällistyttiin, vaikk'ei ymmärretty, mikä tässä on eissä.
Lopuks yks vanaha merjmies hoksas, että myö on taijjettunnai joutuva
Kurjuksenkulukkuun.

Voi herranen aika sitä hättee ja elämätä, mikä nyt nous, -- ja arvoohan
sen, kun tietää, että Kurjuksenkulukku on se paikka moaliman takana,
josta kaikki moaliman liijjat veit juoksoovat moaliman ala. Kymmeniin
peninkuormiin alalla joutuu merj häränsilimänä pyörimään, ihan kunj
virran niskassa ikkääsä. Sitten siellä keskuksessa on suur hormi,
mahottoman iso kolo, niin avara, että siitä sopis kokonaisija
kaupuntija mänemään, joka vettee kurnii vettä moaliman ala. Siinä
Kurjuksenkulukun nielussa kuuluu käyvän semmonen posinakkii, ett'ei
vertoo missään, eikä toista niin voimakasta koskee ou koko
moalimassa...

-- Nyt tais tulla kurlupsis ja meijjän rykmentin loppu, sano se vanahin
merjmies. Mut toiset ei osanna ies niinkään paljon puhuva, voan
jokkainen olj, kunj puulla peähän lyötyjä. Tiijjettiin, neät, ihan
varmaan, että jos Kurjuksenkulukun vaikka alakupyörteeseennii joutuu,
niin sillon soa sannoo hyväst tälle makkeelle moalimalle, pelastuminen
kun on ihan mahoton... Nyt käv silimät pyöreiks ja unj karkkos...
Ruvettiin kuitennii koittamaan, eikö vielä voitas laivoo keäntee ja
venattiin jos jollain tappoo, mut kaikki koitokset olj turhija, --
laiva se voan kuluk kulukuvaan, vaikka ankkurit olj vieläi pohjassa...

Onhan teistä jokkainen ies yhen kerran elläissään nähnä, kun lastu
koskessa sattuu joutumaan häränsilimään: ensiks se kiertelöö ja pyörii
ympäriisä, ikkäänkunj hättäissään jottain ehtis, männöö kovemmin ja
kovemmin ja lopuks sitte hutkahtaa häränsilimän sissää ja kattoo sinne.
Kurjuksenkulukussa käy laivalle ihan samalla tappoo. Mut kun siinä ves
hyvin loajalla alalla häränsilimänä pyörii, niin männöö usseita
kuukausija, ennenkunj laiva nieluhormiin joutuu. Ens alussa kulukoo
laiva hiljasest junnottain, mut viimmen kyit kiihtymistään kiihty, niin
että tukka pujossa kuulutaan männä huristettavan siihen ast, kunj
jouvvutaan hormin kittaa ja hupsahettaa ijankaikkisuuteen... ahventen
valtakuntaan...

Meijjän olloo on paremp käsittöö, kunj kertoo. Katteinii säikäht
enstopakassa, että meleken yritti selevitä. Mut kun hän sitte vähän
aikoo olj kajjuutassaan ja korkkiikarija pyörittel, niin siihempä se
peleko hävis. Hän sano meille:

-- Yks pee, kon lanttu -- samma se, jos koole, niin koole, kon yks
kertta pitte kuitenkki koole... Ottaka viini, poikkat, ja ryyppeke,
sitt ei janno koole...

Tuommosen jumalattoman puhheen kuultuvaan laivamiehet ryykäs
viintynnörilöihin kimppuun, kunj jannoiset lehmät järven rannalle ja
sitte ne rupes kerrassaan pahhoo elämätä pitämään... Mut minä sitä
polonen poikaparka jouvvun tuliseen tuskaan -- arvoohan sen, kun tietää
kuoleman olovan ihan silimiisi eissä... Minä mänin kajjuuttaan itkemään
ja päivittelemmää. Koittelin siunailla ja jos jottai tehä, niinkunj
hättäinen ainai... Mieleen muistu kot, äit ja isä... heijjän ja
kaikkiin muihin immeisten varotukset. Toruva pöllyytin ihteen, kun en
uskonna, mitä immeiset sano, ett'ei moalimalla ou muuta reunoo, kunj
kuolema... siihen reunaan minä nyt kohta peäsen... Mut paremp tok ois
ollunna kottiisa kuolta, niin ois ies hauvvattu siunattuun moaha
makkoomaan tuomijopäivään ast... Ja sitten minä alon ihteen valamistoo
kuolemaan -- siunailin ja pyytelin rikoksijan anteeks. Kaikki ne
korreet opetukset, joita vanahempan olj mulle lapsena neuvonna ja joita
sillon pein heijjän kiukkunaan, juohtu nyt mieleen ja tek syvämmelle
hyvvee. Minä huokasin, että voipa tokkiisa, jos vanahemmat ois tässä
läsnä, niin ne toasiisa neuvos ja opettas hyvijä opetuksija... ja jos
voan äit vielä eläs ja voaran tietäs, niin kyllä se rukkouksillaan
minut pelastas...

Vähitellen voaran suuruus vaikutti toisiinnii laivamiehiin, yksimpä ite
katteiniinnii. Tuo viimmesen päivän viettäminen loppu ihan itestään ja
jokkainen tulj, kunj painon ala -- suruva voan noamosta näky... Eikähän
toisin voinna ollakkaa, kunj huohmattiin, että laiva tek kiertoosa
samalla tappoo, kunj ne toisettii laivat, jotka eillempänä kulukivat.
Sitä usseinnii ihmetellään, minnekkä niin monta laivoo teille
tietymättömille hävijöö -- nyt se puluma mulle selevisi: ne joutuvat
Kurjuksenkulukkuun...

Vielä meille ois pelastumisesta jottai toivoo ollunna, jos voan ois
mukkaamme sattunna olokija. Kuulu, neät, se Kurjuksenkulukku
tukkeutuvan ja ves herkiivän pyörimästä, jos siihen viskoo olokkupoja
-- ne sotkoo reijjän vähäks aikoo umpeen... sillon sitte pittää het
piirtee pakkoo minkä ennättää... Meill ei kovaks onneks olokija
ollunna, kun ne alusemmekkii tyhjennettiin sinne autijoon soareen...
Muuta neuvvoo ei eissä ollunna, kunj kuolta kumahtaminen -- ja siihen
minä puolestan olin jo ihteen valamistanna.

Siinä surussa ja murheessa ollessaan tulj väkisinnii tuummimaan, että
eiköhän meijjän pelastamiseks jottai keinoo löytys. Yht'-äkkijä jysäht
mieleen, että kerta niin suur kala tarttu uistimeen, että se monta
virstoo vetel venettän perässään... Annappas olla -- sanon sillon
itellen -- ja läksin mänemään katteinin luo.

-- Kuulkoopas työ kattein -- puhelin minä -- nyt luulen löytäneen
keinon, jonka avulla myö tästä päläkäästä voijjaan vielä pelastuva.

-- Nu, mikke on se keino? kysy kattein het.

-- Kahtokeepas, jos pantas syötti ankkuriin, joka viskattas merreen,
niin soattas valaskala sen nielasta ja vetäs sitte mejjät perässään
pois, selitin minä sekä hoaston sen uistinmatkan.

-- Nu, pitte koitta. Mut mitte me panno söötti? Jasso! Me lyö arppa ja
katto, kukke jouttu söötti.

Minä säikäin tämän kuultuvan hirveest ja siinä säikäyspäissän sannoo
tollautin:

-- Pankoo minut syötiks -- samahan se on, jos minä kuolennii, kunjhan
työ toiset pelastutte...

-- Ei mine panne sinnu -- tyyrmanni kiitte, ett sinu ou hyve poike. Mut
me panna se koirankuonulainen, puhel kattein.

Siinä meijjän laivassa olj laivamiehenä yks koirrankuonolainen,
semmonen melekeen koirrannäkönen immeinen, joita jossain vieraassa
moassa assuu, ja joka olj hyvin ahnas viinaan. Kun kattein lupas sille
kannun viinoo, jos se voan antaa ihtesä syötiks pistee ankkuriin, niin
se kieltään lippoin ilimotti suostuvasa. Mut sillon tulj välliin
perämies ja sano:

-- Mittees tässä tarvihtoo immeisijä tappoo, onhan meijjän laivassa
sika syötiks.

-- Mut jos me tappa sikka, niin kukke sitt ilma poova ja myrsky
ennusta? virkko kattein.

-- Eihän myö ennee ilimanennustajjoo tarvita, jos laivamme on voan
sallittu tähän Kurjuksenkulukkuun hukkumaan. Kyllä se sika hyvin hyväst
syötiks joutaa, tuummas perämies.

-- Jaa -- se on kylle niin... Nu, panno se sikka ankkuri, käsk kattein
sitte.

Het otettiin laivan iso sijanjutkaus ja pistettiin -- voi syötävä,
kuinka ilikeest se sillon vinkas! -- keskruummiistaan ankkuriin sekä
viskata roiskautettiin merreen. Ankkuriin pantiin kolomenkertaset
touvvit -- ja ruvettiin toivovaisina outtamaan. Lieneekkö tuntijakkaa
kulunna, niin laiva ensiks kummallisest jutkaht ja sitte seisaht. Vähän
aijan perästä sen jäläkeen nousta kölläht hirmusen suur valaskala
veinpinnalle. Se olj nielassunna ankkurin, koska touvvit näky sen
kulukkuun mänövän. Aluks se olj hiljoo vein peällä, ikkäänkunj ois
kuunnellunna, sitte pnist peätään ja koitti kakistoo syöttijä
kulukustaan, mut eipä se lähtennäkkää... Sitäkös suututti... Se löi
vettä purstollaan niin kovast, että pelättiin laivan koatuvan, syöksäht
sukkeloon ja läks uimaan. Meijjän laiva pyöräht ympär js siitä
huohmattiin, ett'ei se valaskala Kurjuksenkulukkuun päin mäne. Kiireest
myö nostettiin ylös ne merreen lasketut ankkurit, jotta eivät ois
vastuksina, ja niin meijjän laiva alako valaskalan perässä kulukee
lerottoo. Laivamiehet ryykäs ympärillen ja ilosta huutain tahtovat
minuva pelastajana nostoo...

-- Luoja meijjän pelastaja on ja äitin rukkoukset -- sanon minä -- ja
meijjän velevollisuus on pelastoo toisijai viskoomalla touvvija
muillennii laivolle mänemään.

Mielellään kaikki tähän suostuvattii. Lautapalanen pistetiin
touvvinpeähän ja monta tuhatta syltä työnnettiin touvvija merreen.
Kattein kirjutti siihen lautapalaseen ja käsk siihen tarttumaan kiin
toisten laivain.

Ens alussa pelättiin, kun se valaskala tuontuostai pist peäiään veistä
ja töllistel, että jos se paiskateksen syvvään sukeltammaa, niin se vie
meijjät männessään tahi voishan se keäntyvä Kurjuksenkulukkuunnii
päin...

Mut ei se kuitenkaan sukeltanna, eikä Kurjuksenkulukkuunkaan päin männä
-- se tais tieteekkii, että siinä hukka peris, -- voan etteenpäin se
toas läks junnoomaan. Arvoohan sen, ett'ei se kyit kovvoo ollunna, voan
hyvvee hoijjakkata kuitennii kulettiin. Ja sehän se ollii peäasija,
että peästiin Kurjuksenkulukusta poispäin. Kun se valaskala millon nous
vein peälle, niin se tuskissaan puistel ihteesä -- varmaannii se ois
tahtonna peästä irt -- ja lävväyttel purstoosa niin kauheest vetteen,
että pelottavan suuret laineet rupes käymään. Lopulta myö keksittiin se
keino, että miesvoimalla nyvittiin touvvista. Se tek valaskalan
ikenille kippeetä: se jutkautti niskoosa ja läks äksyilemätä uimaan.
Välliin myö sen annettiin kuitennii levätäkkii...

Muutaman päivän peästä oltiin huohmoovinamme, että kuluku käv
hittaammast, vaikk ei pyörrekkää ennee vetännä niin kovast kunj alussa.
Siitä myö arvattiin, että ne toisettii laivat olj jo yhtynnä meijjän
köyteen -- ja ilohuutoo ja ampumista alakokii kuuluva jäleltäpäin...

Muutaman viikon kuluttuva rupes jo selevään näkemään, että myö olj
peästy Kurjuksenkulukun pyörteestä pois. Ves ei ennee virran tappaan
liikkunna, laineet läikky, niinkunj ainai, eikä valaskalastakkaa
näyttännä kuormanveto niin vaikeeta olovan, vaikka se kuitennii aina
vähän peästä asettu vein peälle köllöttämmää. Näinä sen lepoaikona ne
toiset laivat tapas meijjät, kun touvvista ihteesä vetivät. Niitä
laivoja olj kaks. Sen arvoo, että niissä laivossa olj nauru peässynnä
ja ilo tullunna itkun sijjaan, kun lautapalanen niihin luo eht männä --
ja kun sen yks laiva ensin sai, niin se het laitto toiselle. Joitakin
viikkoja ois vielä kulunna, ennenkunj se kaikkiin eillimmäisin laiva
ois Kurjuksenkulukkuun sutkahtanna... sitten vähitellen toiset ois
perästä sinne joutunna...

Kaikki kolome laivoo asetettiin rinnattain kiin toisiisa. Valaskala
läks toasiisa uimaan. Kyllä täytyy sillä pahhuuksella olla voimoo ja
lujat niskat, kun jakso kolome rinnattain olevata laivoo vettee ja
vielä peällepeätteeks olj niin paha pala kulukussa, kunj terotettu
ankkur... ei siinä sijanlihakaan mahtane kovin hyvälle maistoo...

Kun sitte huohmattiin, ett'ei meillä ennee ou pelekoo siitä
Kurjuksenkulukusta, ruvettiin tuummoomaan, mittee sille valaskalalle
ois tehtävä. Tappoo sitä ei mitenkään soveltunna, kun se olj meijjät
pelastanna, voan peätettiin se peästee vappauteesa. Joka laivan
miehistö kututtiin lähelle, kun touvvit katkastiin poikki -- ja
valaskala peäs irt. Voi moalima ja moaliman mannut, millee kyijjillä se
läks uimaan! Ihan suur kosk synty sen jäläkeen ja ves hirveest pärsky
ja kohis... Tuhansija peninkuormija se olj sitte yhtä männöösä männynnä
Ameriikinmoan rantaan, jonnekka se olj tullunna semmosella vauhilla,
että olj törmännä kymmeniin sylliin peähän kuivalle moalle ja kuollunna
siihen. Se kuulu olleen kaikista suurin valaskala, mitä millonkaan on
moalimassa nähtynä. Ameriikimmoan keisar olj ottanna sen luurangon ja
tiettännä siitä suuren, kommeen kirkon...

Vaikka semmosesta voarasta olj peästy, ei ennee ollenkaan muistettu
sitä, voan ruvettiin pitämään ilosija harjakaisija -- tanssittiin ja
ryypättiin niin tanakast, että toisin aijjon ei moalima laivamiesten
silimissä ollunna, kunj lammasnahkan kokonen. Minuva lakkoomata
nostettiin, että ruumis siinä myssyytöksessä kippeeks tahto tulla, ja
sanottiin, että het kotmoahan tultuva peäsen katteiniks... Monta
monituista päivee kest se semmonen juhlan vietto.

Niistä laivosta, jotka myö pelastettiin, olj toinen sieltä Murjoaniin
moasta. Se olj laitettu meitä ehtimään, kunj meit ei ruvenna perille
kuulumaankaan. Mut tapahtukkii semmonen kumma, että myö pelastettiin
ehtijämme. Kun siinä Murjoaniin moan laivassa ei ollunna lastija,
muutettiin meijjän last siihen. Sitte vielä kaikemmoista ystävyyttä
toisillemme osotettuva, lähettiin kulukemaan kukkiin suunnallemme --
myö suoroo peätä kotmoata koht. Niiltä toisilta myö soatiin uus
merjkartta ja kumpassi.

Matkalla tahto kattein minut aina vieressään syömään ja pit minuva
vertassaan. Toiset laivamiehet kunnijoitti minuva katteinin
vierimäisenä herrana ja niin tek perämiessii, vieläpä mun komentotan
olj toisten toteltavakii. En yhtään eppäillynnä, ett'ei minuva
katteiniks vielä vihittäs, jos voan siihen arvoon tahon peästä. Mut ei
tuntunna mielen katteiniks yhtään tekövän ja koko merjmiehen olloon
olin niin kyllästynnä, että peätin siitä pois heretä ja het lähtee
kotpuolelle -- ja mitä lähemmä kotmoata peästiin, sitä suuremmaks voan
halun kasvo... niin nous, kunj hyvä taikina...

Tultiin tok viimennii perille! Voi millä ilolla meijjät
vastaanotettiin, kun olj pelätty hukkuneiks! Ois sitä toas soanna
juhloo viettee, mut siit en välittännä. Kun monvuotiset palakkarahan
sain, läksin puolväkiste, kunj en muuten peässynnä, rientämään kotija
koht. Enkä minä nyt jalakapatikassa tietä tallanna, voan kyijjillä, iso
kello aisassa, ajjoo kuorsin, ikkäänkunj suur herra.

Kummallisest mun syväntän vihlo kotpaikkoo lähestyissän... mittee se
semmonen vaiva lie ollunnai ja kun kotjmökki alako näkyvä, niin ihan
rupes nenä tohajammaa ja näytti siltä kunj kaikki ois kahtoo
tollottanna minnuun... yksin aijjanseipäättii... Minä sanon itellen
hiljakseen: Kahtokoot voan... ei mull ou syytä hävetä, rahhoo on
taskussan ja puku peällä, kunj herrolla sekä vatsa täynnä niin hyvvee
ruokoo että kelepois kahteen kertaan syötäväks...

Mut sitte ihme etteen tulj, kun äit ja isä ei tuntennakkaa ennee minuva
-- ne voan kivenkovvaan väittivät, että min en ou heijjän Joakkosa.
Viimmen ne tuns kuitennii -- eikä osattu muuta, kunj itkee myö kaikki
kolome... ja se olj liikuttava hetk, kun vanahemmat ja laps yht'aikoo
ilosta itkivät... Lopulta sain tok sanotuks:

-- Outteko työ minulle vihasija?

Sen jäläkeen puhu isä näin:

-- Kuinkas sinulle vihasija oltasiin -- etkä sinäkään soa vihanen olla.
Eihän myökään taijjettu ymmärtöö syvämmen pahkoja rakkauven palssamilla
voijjella, voan kiivauven kurikkata käytettiin. Sinä toas et ymmärtännä
sitä. Mut niinhän se onnii, että kaikkiin immeisten on huutjärvellä
käytävä, ennenkunj silimät aukii. Mut unneutettaan nyt kaikki entiset!

Ja sitte äit kahto minnuun ja sano:

-- Eihän sinuva jaksanna mikkää tuntee, kun out tuommosen partahurrikan
kasvattanna ja niin kommeeks tullunna.

-- Pois minä tään parran kerihtennii... eihän teällä siitä kuosista
tykätä, minä hoastelin.

Ja sitte se äit alako ruokoo puuhata ja ois lähtennä kylästä
riisryynijä hakemaan puuroo niistä keitteekseen. Mut minä kielsin ja
ilimotin, että parempata on piimävelli, minä kun oun riisryynkeittoo
syönnä joka päivä.

-- Ilimankos out pulskistunna, sano äit ja koitti liepsuva ruokoo
laittaissaan. Ei äijjin jalaka ennee niin keäntynnä, kunj lähtiissän,
ja hyvin ol issäi vanaheta rupsahtanna, niin että heitä seälillä
kahtelin.

Olj sitte vastoomista äijjin, isän ja muihinnii kysymyksiin ens alussa.
Paljon ihmeitä loahailin, mut tästä Kurjuksenkulukusta nyt vasta
enskertoo kellenkään immeiselle hoastan. Kerta sano äit:

-- Ei meijjän kuitenkaan ois pitännä sinuva turhalle matkalle peästee.

-- Myöhä sitä nyt on katuva -- tuummas isä sillon -- ja onhan hyvä,
että nuorii pässi soa voimijaan koittoo -- syyttäköön sitte ihteesä,
jos sarvesa poikki puskoo...

Vähitellen minä toas rupesin suutarjtöitäi tekemään ja kun pitkällä
matkallan olin nähnä monenmoisja kengäntyylijä, tein yhen parin yhtä ja
toisen toista lajija ja toin oikeen kengäntyylin kotseuvvulle. Isä
viheltel ja sano:

-- Katoppas, aina sitä moalimata kulukiissaan immeinen oppiikii, jos
voan tahtoo... Eikä poijjan matka ou turha tainna ollakkaa, tuummas isä
lisäks ja kahto äitiin.

-- Hyvähän se on -- sano äit -- mut kyllä oun rukkoillunnai. -- Sen
jäläkeen äit rupes virrenvärssyvä hyrräilemmää.

Muutamain vuosiin peästä kuol äit ja isä. Minä läksin toas
liikeliepeelle. Työ on henken elättännä, niin että nälän aikana oun
aina soanna leipee suussan pittee. Mut moaliman reunoo en ou ennee
halunna peästä näkemään...

Tähän Jaakko-suutarj lopetti, kopist piippusa penkin laitaan ja
heittäys heinille tehylle vuoteelle makkoomaan. Vaikk olj jo
myöhänlainen, oltiin kuitennii siinä meärässä halukkaita kuuntelemmaa,
että tahottiin vielä kertomaan, tapasko hän Mattilan Maijan. Mut ei hän
mittään vastanna, sen kun voan näytti het nukkuneen. Kumminnii hän
vielä toiselle kuppeelleen keäntyissään unisella eänellä sano:

-- Kahtokeepas, jos sitä valaskalakeinoo en ois keksinnä, niin en tässä
makkois, enkä ois Kurjuksenkulukusta pelastunna...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kurjuksen kulukusta pelastunna: Entisestään vähissä meärin loajennettu murrejuttu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.