Title: Kristiina Lauritsantytär I (of 3): Seppele
Author: Undset, Sigrid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kristiina Lauritsantytär I (of 3): Seppele" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

SEPPELE***


KRISTIINA LAURITSANTYTÄR I: SEPPELE

Kirj.

SIGRID UNDSET

Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



I.

JØRUNDGAARDIN KARTANO



I.


Ivar Gjeslingin, Sundbyn herran kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa
armon vuonna 1306 joutuivat hänen tiluksensa Silissä tyttärelle,
Ragnfridille, sekä tämän puolisolle Lauritsa Bjørgulfinpojalle.
Nämä olivat asuneet aikaisemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan kartanossa
Skogissa, Folion pitäjässä lähellä Osloa, mutta muuttivat nyt
Jørundgaardiin, joka sijaitsi ylinnä Silsvoldissa.

Lauritsa kuului sukuun, jota tässä maassa nimitettiin Laamanninpojiksi.
Se oli tullut Ruotsista silloin kun Laurentius Itägööttiläinen, joka
oli ryöstänyt Bjelbojaarlin sisaren, neito Bengtan Vretan luostarista,
tämän kera pakeni Norjan puolelle. Laurentius-herra eli kuningas
Haakon Vanhan turvissa ja joutui suureen suosioon; sai kuninkaalta
Skogin tilan. Mutta asuttuaan maassa kahdeksan ajastaikaa hän kuoli
tautiin, ja leski, Folkungien tytär, jota Norjassa nimitettiin
kuninkaantyttäreksi, lähti takaisin kotimaahan, jossa teki sovinnon
heimolaistensa kanssa. Hänet naitettiin sitten rikkaaseen sukuun
toiseen maahan. Häntä ja Laurentiusherraa ei oltu siunattu lapsilla,
ja niin peri Laurentiuksen veli Ketil Skogin. Tämä oli Lauritsa
Bjørgulfinpojan isoisä.

Lauritsa oli joutunut naimisiin nuorella iällä; hän oli ainoastaan
kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tullessaan Siliin, sekä kolme
vuotta nuorempi vaimoansa. Kasvavana hän oli ollut henkivartiossa
ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta naituansa jäi hän asumaan
rauhassa tilallensa, sillä Ragnfrid oli jonkun verran omituinen
ja raskasmielisyyteen taipuvainen luonteeltansa eikä viihtynyt
etelänpuoleisten parissa. Kadotettuaan kolme poikaa kapalolapsina hän
tuli kerrassaan ihmisaraksi. Jotta vaimo silloin joutuisi lähemmäksi
sukuaan ja muita tuttaviaan, muutti Lauritsa Gudbranninlaaksoon. Heillä
oli sinne saapuessaan yksi lapsi elossa, pieni tytär, jonka nimi oli
Kristiina.

Mutta juurruttuaan paikalle he elivät enimmäkseen entistä hiljaista
elämäänsä, pysyttäytyen omissa oloissaan; Ragnfrid ei näyttänyt
välittävän suuria omaisistaan, sillä hän ei käynyt näissä useammin
kuin mitä sopu vaati. Osaksi tämä johtui siitä, että Lauritsa ja
Ragnfrid olivat hyvin hurskasta ja jumalaapelkääväistä väkeä, jotka
kävivät ahkerasti kirkossa, kestitsivät luonaan Herran palvelijoita
ja kirkon asiamiehiä tai pyhiinvaeltajia, näiden matkatessa laakson
pohjaa pohjoiseen, Nidarosiin. Myös kirkkoherralleen -- joka oli
heidän lähin naapurinsa ja asui Romundgaardissa -- he osoittivat
alamaista kunnioitusta. Mutta muu laakson kansa piti kirkkolaitosta
kymmenyksineen, maaveroineen ja rahankantoineen muutenkin liian
rasittavana, eikä siis viitsinyt enää huolehtia tarkasti paastoista ja
rukouksista ja kuljettaa luokseen pappeja ja munkkeja muulloin kuin
tarpeen vaatiessa.

Muuten nautti Jørundgaardin väki suurta kunnioitusta ja suosiota,
varsinkin Lauritsa, joka oli tunnettu voimakkaaksi ja rohkeaksi,
vaikka rauhaarakastavaksi mieheksi, tavoiltaan siivoksi ja
oikeuttarakastavaksi, käytökseltään säädylliseksi, mainioksi
maanviljelijäksi sekä taitavaksi metsästäjäksi; varsinkin oli tämä
innokas suden ja karhun sekä muiden petoeläinten pyytäjä. Muutamassa
vuodessa hän kokosi hallintansa alle suuret alat maata, mutta oli silti
hyvä ja auttavainen isäntä alaisiaan kohtaan.

Ragnfridia nähtiin niin harvoin, että hänestä pian lakattiin puhumasta
melkein tyystin. Ensi aikoina hänen muuttonsa jälkeen kotilaaksoon
moni oli ihmetellyt hänen muuttumistaan, sillä hänet muistettiin
entisiltä Sundbyn ajoilta. Kaunis hän ei ollut ollut koskaan, mutta
silloin hän oli sentään näyttänyt raikkaalta ja iloiselta; nyt hän oli
niin surkastuneen näköinen, että häntä huoleti olisi voinut luulla
kymmentä eikä kolmea vuotta vanhemmaksi miestään. Ihmisten mielestä
hän suri liiaksi lapsiansa, sillä muissa suhteissahan hänen osansa oli
parempi kuin useimpien muiden vaimojen -- hän eli hyvissä varoissa ja
oli arvossapidetty, eikä tiedetty olevan mitään moitteen sijaa hänen
suhteessaan mieheensäkään: Lauritsa ei etsinyt toisten naisten seuraa,
neuvotteli hänen kanssaan perinpohjin kaikista asioista, eikä päästänyt
suustaan yhtään tylyä sanaa, olipa juovuspäissään taikka selvä. Ja
eihän tämä ollut edes niin ikäloppu vielä, ettei olisi voinut saada
ajanpitkään useampiakin lapsia, jos Luoja salli.

Jørundgaardiin ei ollut aivan helppo saada nuorta palveluskuntaa,
mihin oli syynä emännän raskas mielen laatu sekä se, että siellä
pidettiin niin ankarasti kaikki paastot. Muuten ei kartanosta puuttunut
mitään ja hyvin harvoin tarvitsi siellä turvautua nuhteisiin tai
ojennukseen; Lauritsa ja Ragnfrid olivatkin itse esikuvana työssä.
Mies oli tavallaan iloinenkin, otti väliin osaa tanssiin ja lauluun
nuorison leikkiessä kirkkomäellä valvonta-öinä. Mutta sittenkin kävi
Jørundgaardissa etupäässä vanhempaa väkeä; nämä viihtyivät hyvin ja
istuivat siellä kauan.

       *       *       *       *       *

Kun heidän lapsensa Kristiina oli seitsemän vuoden iässä, lupasi isä
kerran ottaa hänet mukaansa karjalaitumelle.

Oli kaunis aamu keskikesän aikaan. Kristiina seisoi parvella, jossa
he kesäaikaan makasivat; hän näki auringon paistavan ja kuuli isänsä
puhelevan miesten kanssa ulkona pihamaalla -- ja iloitsi niin, ettei
malttanut pysyä yhdessä kohden äidin pukiessa häntä, vaan tanssi ja
keikkui aina kun jokin vaatekappale oli saatu ylle. Hän ei ollut
milloinkaan ennen käynyt tunturilla, ainoastaan Vaagen harjun takana
äidin omaisissa Sundbyssä, ja sitten lähimetsissä äidin ja talonväen
kanssa, näiden poimiessa marjoja, joista Ragnfrid laittoi juomaa.

Hänkin survoi puolukoita ja karpaloita happamaksi hilloksi, jota
levitti leivälle voin asemesta pitkänpaaston aikana.

Äiti hajoitti Kristiinan pitkän vaalean tukan ja solmi sen hänen vanhan
sinisen hilkkansa sisään, sitten suuteli hän tytärtään poskelle,
minkä jälkeen Kristiina juoksi alas isänsä luokse. Lauritsa istui
jo satulassa, hän nosti lapsen taakseen hevosen selkään, jonne oli
pistänyt vaippansa alustaksi. Siellä istui Kristiina hajasäärin, pitäen
kiinni isän vyöstä. Sitten huusivat he jäähyväiset äidille, mutta tämä
tuli juosten alas parvelta kantaen Kristiinan huippuvaippaa, jonka
antoi Lauritsalle, pyytäen tätä huolehtimaan hyvin lapsesta.

Päivä paistoi, mutta yöllä oli ollut rankkasade, ja purot vilistivät
pärskyen ja loiskahdellen alas mäen rinteitä, usvatukkojen purjehtiessa
pitkin tunturinsivuja. Mutta tunturin harjan takaa lipui valkoisia
suvihattaroita siniselle taivaalle, ja Lauritsa puheli miesten kanssa,
että oli tulossa kuuma päivä, kunhan kerkeää. Lauritsan myötä oli
neljä miestä, kaikki hyvin asestetut -- tuntureilla piili siihen
aikaan monenlaista outoa väkeä -- vaikkakin heitä oli näin monta ja
mentiin ainoastaan lyhyen matkan päähän, joten ei tarvinnut pelätä
mitään. Kristiina piti kaikista mukanaolevista miehistä; kolme heistä
oli ikämiehiä, mutta neljäs, Arne Gyrdinpoika Finsbrekkenistä, oli
puolikasvuinen poika ja Kristiinan paras ystävä; hän ratsasti lähinnä
Lauritsan ja Kristiinan perässä, sillä hänen tuli puhella Kristiinalle
kaikesta, mitä he matkan varrella näkivät.

Miehet ratsastivat Romundgaardin rakennusten välitse ja vaihtoivat
jonkun sanan Eirik-papin kanssa. Tämä seisoi tanhualla toruen
tytärtään, joka hoiti isän taloutta, siitä, että tämä oli unohtanut
vastavärjätyn langan yöksi sateeseen; nyt se oli pilaantunut.

Ylempänä pappilan takana oli kirkko; se ei ollut suuren suuri, mutta
hyvää tekoa, kaunis, hyvin säilynyt ja uudelleen tervattu. Ristin
kohdalla kirkonportin luona pyyhkäisi Lauritsa miehineen hatun päästään
ja taivutti päänsä alas; sitten hän kääntyi satulassa ja vilkutti
Kristiinan kanssa äidille, jonka he näkivät alempana kotikartanon
edessä; tämä vilkutti heille huntunsa liepeellä.

Kirkkomäellä ja tarhassa oli Kristiina ollut leikkimässä melkein joka
päivä; mutta tänään, kun hän oli matkalla niin kauas, tuntui hänestä
tuttu kotilaakso jollain lailla uudelta ja ihmeelliseltä. Jørundgaardin
rakennusryhmät olivat kummasti kutistuneet ja käyneet harmaammiksi
tuolla alanteessa, pihaton piirissä ja syrjemmällä. Joki kaartui
kiiltävänä vyönä kauemmaksi ja laakso levitti vihreitä ruohomaitaan ja
soitaan peripohjassa, talojen ja peltosarkojen kiipeillessä rinteillä
harmaita, äkkijyrkkiä tunturiseinämiä kohden.

Hyvin kaukana laakson toisessa päässä, missä tunturit sulkivat
näköpiirin, tiesi Kristiina Loptsgaardin sijaitsevan. Siellä asuivat
Sigurd ja Jon, kaksi vanhaa miestä, joilla oli valkea parta; nämä
tahtoivat aina leikkiä ja pilailla hänen kanssaan, tullessaan
Jørundsgaardiin. Jonista hän piti, sillä tämä veisti hänelle niitä
kauneimpia eläimiä puusta, ja Kristiina oli kerran saanut tältä
kultaisen sormirenkaan. Mutta viimeksi heillä käydessään pääsiäisen
jälkeen tämä oli tuonut Kristiinalle tuliaisiksi ritarin, joka oli niin
kauniisti veistetty ja koreaksi maalattu, että Kristiinasta tuntui,
ettei hän milloinkaan ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Hänen piti
saada ritari viereensä vuoteeseen joka yöksi, mutta aamulla hänen
herätessään se seisoi aina porrasastuimella sängyn luona, jossa hän
nukkui vanhempiensa kanssa. Isä sanoi, että se hyppäsi vuoteesta kukon
ensi kertaa kiekaistessa, mutta Kristiina kyllä ymmärsi äidin ottaneen
sen pois, kun hän oli nukkunut, sillä hän oli kuullut äidin sanovan,
että se oli niin kova ja terävä, jos se joutui kyljen alle yöllä. --
Loptsgaardin Sigurdia Kristiina pelkäsi, sillä tämä jutteli aina,
että kun Kristiina varttui ja tuli neito-ikään, nukkuisi hän tämän
kainalossa. Häneltä oli kuollut kaksi vaimoa ja hän arveli kolmannenkin
ehtivän kuolla, sitten Kristiina saattoi tulla neljänneksi. Mutta
Kristiinan pillahtaessa itkuun nauroi isä ja sanoi, ettei hän luullut
Margitin heittävän henkeään niin helposti; mutta jos nyt niinkin
hullusti kävisi ja jos Sigurd sitten pyrkisi sulhaseksi, niin rukkaset
saisi, siitä Kristiina saattoi olla varma.

Nuolenlentämän päässä kirkon pohjoispuolella oli tien syrjässä iso
kalliopaasi, jonka ympärillä kasvoi taajasti koivua ja haapaa.
Siellä oli lasten tapana leikkiä jumalanpalvelusta, ja Tomas,
Eirik-papin nuorin tyttärenpoika, nousi kivelle ja messusi kuin
isoisänsä, pirskoitti vihkivettä ja kastoi, milloin kallionkoloissa
oli sadevettä. Mutta menneenä syksynä kävi heille kerran huonosti.
Tomas oli ensin vihkinyt Kristiinan Arnen kanssa -- Arne oli vielä
niin lapsekas, että hän joskus pujahti toisten joukkoon kun pääsi
töiltään. Sitten otti Arne kiinni porsaan, joka juoksenteli tiellä,
ja se kannettiin kastettavaksi. Tomas voiteli sen mudalla, pisti sen
vesilätäkköön matkien isoisänsä eleitä, messusi latinaksi ja torui
sanankuulijoita siitä, etteivät he uhranneet tarpeeksi kirkolle --
jolloin lapset nauroivat, sillä he olivat kuulleet isojen puhuvan
Eirikin pohjattomasta ahneudesta. Ja mitä enemmän he nauroivat, sitä
hassummaksi Tomas yltyi, kunnes hän viimein sanoi, että tämä lapsi
oli siitetty pitkänpaaston aikana ja että heidän tuli maksaa sakkoa
papille ja kirkolle syntinsä tähden. Silloin nauroivat isommat pojat
aivan ulvomalla, mutta Kristiinaa rupesi niin kauheasti hävettämään,
että hänelle nousi itku kurkkuun, kun hän seisoi siinä porsasta
pidellen. Ja heidän leikkiessään sattui nyt niin hullusti, että
Eirik itse ratsasti siitä ohi palatessaan matkoiltaan. Kun hän näki,
mitä lapset touhusivat, hyppäsi hän alas hevosen selästä, työnsi
pyhät kalut Benteinille, vanhimmalle tyttärensä pojalle, joka oli
ollut hänen mukanaan, niin rajusti, että Bentein oli pudottaa maahan
hopeakyyhkysen, missä pyhä leipä, Vapahtajan ruumis, oli; pappi ryntäsi
lasten joukkoon ja pieksi heistä niin monta kuin käsiinsä tavoitti.
Kristiina pudotti porsaan, joka lähti vinkuen lipittämään tietä pitkin,
kasteliinan laahatessa maata, ja papin hevoset nousivat takajaloilleen
pelästyksestä; pappi pieksi Kristiinaakin niin että tämä kaatui, ja
potkaisi vielä jalallaan lonkkaan niin pahasti, että se oli kipeä monta
päivää. Silloin Lauritsa tuumi, että Eirik-pappi oli ollut liian ankara
Kristiinaa kohtaan, tämä kun oli niin pieni. Hän sanoi tahtovansa puhua
papille asiasta; mutta Ragnfrid pyysi, ettei hän tekisi sitä, sillä
eihän lapselle ollut tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, koska
tämä kerran oli ollut pilkanteossa mukana. Silloin ei Lauritsa enää
puhunut enempää asiasta, mutta hän antoi Arnelle sellaisen selkäsaunan,
ettei tämä vielä eläessään ollut mokomaa maistanut.

Heidän ratsastaessaan saman kiven ohi nykäisi nyt Arne Kristiinaa
hihasta. Puhua hän ei tohtinut Lauritsan tähden, hän vain irvisti,
hymyili ja läimäytti takapuoltaan. Mutta Kristiina painoi häpeissään
alas päänsä.

Tie puikahti tiheään metsään. He ratsastivat Hammeraasin alalaitaa;
laakso kävi ahtaaksi ja pimeäksi ja joen jymy kuului selkeämmin
ja vihaisempana; kun he ohimennen näkivät vilahduksen Laagenista,
pauhasi se jäänvihreänä ja vaahtoa puskuttaen kallioseinien välissä.
Molemmin puolin kasvoi sakeanaan havumetsää, rotko oli pimeä ja ahdas
ja peloittava, ja siellä kävi kylmä viima. He ratsastivat toiselle
puolen vievää porrasta kohti, ja näkivät kohta joen yli vievän sillan
alhaalla laaksossa; onkalossa sillan alla asui Ahti; Arne alkoi kertoa
Kristiinalle siitä, mutta Lauritsa kielsi ankarasti poikaa puhumasta
sellaisia metsässä. Heidän jouduttuaan sillalle hyppäsi isä alas
hevosen selästä ja kävi taluttamaan sitä kuolaimista, tukien toisella
kädellään lasta vyötäisiltä.

Tuolla puolen joen alkoi äkkijyrkkä ratsastuspolku, ja miesten täytyi
laskeutua kävelemään; mutta isä nosti Kristiinan eteenpäin satulassa,
niin että tämä saattoi pitää kiinni satulansangasta ja ratsastaa yksin
Guldsveinenillä.

Yhä uusia vuorenjullia ja sinertäviä kyöpeleitä valkoisine
lumiläikkineen ilmestyi tunturiseinien takaa sitä mukaa kuin he
etenivät, ja äkkiä näki Kristiina puiden välitse vilahduksen rotkon
pohjoispuolisesta seudusta, ja Arne osoitti sormellaan taloja, jotka
ilmestyivät esiin, mainiten kunkin nimen.

Viimein he tulivat ylänteellä olevalle pienelle tuvalle.

He pysähtyivät aidan luokse. Lauritsa huikautti tulohuudon, joka
kimmahteli kaikuna vuoren seinästä toiseen. Kaksi miestä saapui juosten
alas peltotilkkujen keskitse. Ne olivat mökin molemmat pojat. Nämä
olivat taitavia tervanpolttajia, ja Lauritsa oli tullut pestaamaan
heitä itsellensä miilumiehiksi. Poikien äiti tuli perästä, kantaen
suurta maitokulhollista kellarista, sillä oli tullut kuuma päivä, kuten
miehet olivat ennustelleet.

"Näin, että sinulla oli matkassa tyttäresi", sanoi vaimo tervehdittyään
vieraita, "ja tahdoin tulla katsomaan. Otapa pois tuo hilkka, hänellä
kuuluu olevan niin kaunis tukka."

Lauritsa teki kuten vaimo pyysi ja Kristiinan tukka valui hänen
ylitsensä satulaan asti. Se oli paksu ja keltainen kuin kypsä vehnä.
Isrid, vaimo, koetteli sitä ja sanoi:

"No kyllä näen, ettei huhu ole puhunut päättömiä tästä pikku tytöstäsi
-- niin on kuin liljankukka ja ritarin lapsia. Lempeät silmätkin
on tällä -- hän on sinun näköäsi eikä Gjeslingien. Suokoon Luoja
sinulle iloa lapsestasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika. Ja Guldsveinenin
selässä sitä istutaan niin suorana kuin hoviherra", pisti hän leikiksi
Kristiinan juodessa maitoa.

Lapsi punastui ilosta, sillä hän tiesi, että isää pidettiin komeimpana
miehenä laajalla alueella, ja tämä olikin näöltään kuin ritari
seisoessaan miestensä keskessä, vaikka oli puettu kuin talonpoika,
kuten hänen tapansa oli arkioloissa. Hänellä oli joltisenkin leveä ja
lyhyt vihreäksivärjätystä sarasta valmistettu mekko, joka oli avoin
kaulasta, josta näkyi paita; kengät olivat värjäämättömästä nahasta,
ja päässä hänellä oli vanhanaikainen, leveäreunainen villahattu.
Koristeita hänellä ei ollut muita kuin sileä hopeasolki vyössä ja
pieni hely paidankauluksessa; kaulassa näkyi sitäpaitsi kultaketju.
Lauritsa kantoi sitä aina, siinä riippui kultaristi, johon oli juotettu
suuria vuorikristalleja; ristiä kävi avaaminen ja siinä oli kappale
pyhän rouva Elin Skøvden kääriliinaa ynnä joku hiuskarva, sillä
Laamanninpojat laskivat sukunsa polveutuvan eräästä tuon autuaasti
edesmenneen rouvan tyttäristä. Mutta metsällä tai peltotyössä ollessa
oli Lauritsan tapana pistää risti paljaalle rinnalleen, jottei
kadottaisi sitä.

Mutta karkeissa arkivaatteissaankin hän oli jalosukuisemman näköinen
kuin moni kuninkaan ritari ja henkivartiomies juhlatamineissaan. Hän
oli hyvin komea ryhdiltä, pitkä, leveä lavoista, kapea lantioilta; pää
oli pieni ja uljas-asenteinen, ja hänellä oli kauniit, pitkänsoikeat
kasvot -- paraiksi täyteläiset posket, sirosti pyöristyvä leuka ja
hyvin muodostunut suu. Ihon väri oli vaalea, punakka poskipäiltä,
silmät olivat harmaat ja tukka paksu, sileä ja silkinhieno.

Hän jäi juttelemaan Isridin kanssa tämän asioista ja kysyi muun ohessa
myös Tordista, Isridin sukulaisvaimosta, joka hoiti Jørundgaardin
karjalaidunta tänä kesänä. Tämä oli vasta saanut lapsen; Isrid odotti
vain tilaisuutta päästäkseen taatussa seurassa metsän läpi tämän
luokse, hakeakseen pojan alas laaksoon kastettavaksi. Lauritsa sanoi
silloin, että hänen sopi lähteä heidän kanssaan tunturille: hän aikoi
palata seuraavana iltana, ja saattoi olla hyväkin Isridille ja tuolle
kastamattomalle lapselle, että heillä oli näin monta vankkaa miestä
turvanansa.

Isrid kiitti: "Totta puhuen minä olen juuri odottanutkin teitä. Me
kyllä tiedämme, me ylämaan köyhät, että sinä teet ystävän palveluksen
milloin voit, kun tulet tänne." Hän juoksi tuvalle noutamaan eväsmyttyä
ja vaippaa.

Asianlaita oli sellainen, että Lauritsa viihtyi hyvin tämän pikkuväen
parissa, joka raivasi ja hoiteli uutismaita takalistolla; heidän
seurassaan hän oli aina iloinen ja leikkisä. Hän keskusteli heidän
kanssaan metsäneläimien tavoista ja retkistä ja monenmoisesta
taikuudesta, jota oli havaittu niillä mailla. Ja hän auttoi heitä
auliisti neuvoilla ja töillä, tarkasti kipeän karjan, seurasi miehiä
pajaan ja hakkuutöihin eikä säästänyt suunnattomia ruumiinvoimiansa,
kun joku kivi tai juurikko istui liian tiukassa. Siksi nämä ihmiset
aina ilolla ottivat vastaan Lauritsa Bjørgulfinpojan ynnä tämän ison,
punertavan oriin Guldsveinenin, joka oli hänen ratsuhevosensa. Se
oli komea eläin, karva kiiltävä kuin peili, harja ja häntäjouhet
valkoiset ja silmät vaaleahkot -- se oli voimakas ja rohkea, kuulu
kautta laakson, mutta Lauritsalle lempeä kuin lammas; tämä sanoikin
rakastavansa sitä niinkuin nuorempaa veljeä.

Ensimmäinen tehtävä oli lähteä katsomaan Heimhaagenin vartioroviota.
Sillä kovina sota-aikoina, satakunta vuotta sitten ja enemmänkin,
olivat talonpojat joissakin paikoin laaksojen varsilla alkaneet
rakentaa tuntureille rovioita, jotka muistuttivat rannikkoseudun
merkkitulia; nämä laaksojen vartiotulet eivät vain kuuluneet
vakituiseen maanpuolustukseen. Niitä hoiteli talonpoikaisjärjestö, ja
näiden kahden veljeksen oli määrä pitää sitä vuoronperään kunnossa.

Heidän saapuessaan ensimmäiselle laitumelle päästi Lauritsa irti kaikki
hevoset, kuormajuhtaa lukuunottamatta, ja nyt alkoi jyrkkä kiipeäminen
jalkapolkua ylös. Ei kestänyt kauan, ennenkuin metsä muuttui
raivaamattomaksi. Suuret hongat seisoivat paljaina kuin luiset rangat
veteliköissä -- ja Kristiina näki kaikkialla alastomia kalliohuippuja
taivaankantta vasten. Pitkät matkat kävi kulku vieremien välitse ja
väliin juoksi vuoripuro polun uomassa, joten isän täytyi kantaa häntä.
Tuuli puhalsi raittiisti ja esteettömästi täällä ylhäällä, ja maa oli
sinisenään mustikoita. Mutta Lauritsa sanoi, etteivät he nyt voineet
jäädä niitä poimimaan. Arne juoksenteli milloin ensimmäisenä, milloin
viimeisenä, taittoi marjanvarsia Kristiinalle ja kertoi kenen mikin
laidun oli, jonka he metsässä sivuuttivat -- sillä koko Høvringsvangen
kasvoi metsää siihen aikaan.

Nyt he seisoivat viimeisen pyöreän ja paljaan tunturikupuran alla ja
näkivät ilmaa vasten suuren hirsirovion ja alempana kalliokielekkeen
alla vartiokojun.

Kiivettyä tunturin laelle tarttui tuuli heihin ja heidän vaatteisiinsa
-- Kristiinasta tuntui ihan siltä, kuin jokin täällä ylhäällä asuva
elävä olento olisi ottanut heidät vastaan ja tervehtinyt heitä. Tuuli
vinkui ja tohahteli heidän kulkiessaan Arnen kanssa sammallaattoja
pitkin. Lapset kävivät istumaan erään kielekkeen nokkaan ja Kristiina
tuijotti ympärilleen silmät ihmetyksestä pyöreinä -- hän ei ollut ikinä
kuvitellut maailmaa niin suureksi ja laveaksi.

Kaikkialla oli metsänpeittämiä pörhöisiä tunturikönkäitä; laakso oli
vain kuin rako mahtavien tunturien lomassa ja sivulaaksot olivat
vielä ahtaampia rakoja; niitä oli monta, mutta sittenkin jäi niiden
luku vähäiseksi vuorimaailman rinnalla. Joka puolelta työntyi
metsän peitosta harmaita kallioita, jotka kasvoivat kirjavanaan
keltaista jäkälää, ja kaukana taivaan reunassa päilyi sinitunturi
valkoisine lumijuovineen, sekaantuen harmaansinisiin ja valkoisiin
kesähattaroihin. Mutta luoteessa, lähellä heitä -- ihan tuossa
laidunmetsän takana -- oli kummallinen röykkiö mahtavia kallioita,
joiden syrjiin oli kasaantunut uutta lunta. Kristiina ymmärsi niiden
tarkoittavan Raanekampeneita, joista hän oli kuullut kerrottavan,
sillä ne muistuttivat selvästi suurta sikalaumaa, joka oli menossa
sisämaahan, takapuoli kirkonkylää kohti. Ja kuitenkin sanoi Arne sinne
olevan puolen päivän ratsastusmatkan.

Kristiina oli luullut, että kunhan hän vain pääsisi yli kotitunturin
laidan, ilmestyisi sieltä heti toinen kylä, samanlainen kuin heidän
oma kylänsä, jossa oli taloja ja kartanoita; ja häntä kouraisi niin
kummasti sydänalasta kun hän huomasi, kuinka pitkät matkat oli
ihmisasuntojen välillä. Hän näki laakson pohjalla pilkoittavat pienet
vihreät ja keltaiset täplät ja pikkuruiset aukeat tunturimetsässä
harmaine talopilkkuinensa; hän alkoi laskea niitä, mutta päästyään
kolme kertaa kahteentoista ei hän enää jaksanut pitää mielessään niiden
lukua. Ja kuitenkin olivat ihmisasumukset kuin tyhjä nolla tuntureiden
keskellä.

Kristiina tiesi, että isoissa metsissä oli susia ja karhuja ja että
tunturien sisällä oli peikkojen ja maahisten ja keijukaisten asunto, ja
häntä alkoi peloittaa, sillä kukaan ei tiennyt paljonko niitä saattoi
olla, mutta varmaan niitä oli paljon enemmän kuin ihmisiä. Silloin hän
huusi isää, mutta tämä ei tuulessa kuullut hänen ääntään -- hän oli
vierittämässä miesten kanssa isoja kiviä ylös harjanteelle hirsirovion
tueksi.

Mutta Isrid tuli lasten luokse ja näytti Kristiinalle, missä Vaagen
länsitunturi oli. Ja Arne osoitti sormellaan Harmaatunturia, missä
peuranajajat houkuttelivat pyydystettävän saaliinsa syviin hautoihin,
ja missä kuninkaan haukanpyytäjät asuivat rauniomajoissa. Siihen
toimeen halusi Arnekin antautua -- mutta silloin hänen oli myöskin
opittava harjoittamaan linnut metsästykseen -- ja hän levitti kätensä
kuin lähettäen haukan lentoon.

Isrid pudisti päätään.

"Se on rumaa elämää, Arne Gyrdinpoika -- äidillesi olisi suuri suru jos
rupeaisit haukanpyytäjäksi. Sinne ei pääse yksikään mies kohtaamatta
pahimpia ihmisiä ja mellastelijoita, jotka ovat ihmistäkin pahemmat."

Lauritsa oli tullut heidän luokseen; hän oli kuullut viimeisen:

"Niin", sanoo hän, "siellä on useampia kuin yksi huonekunta, joka ei
maksa veroa ja kymmenystä --"

"Niin, sinähän se olet nähnyt yhtä ja toista, Lauritsa", mairitteli
Isrid. "Sinä, joka olet ollut niin kaukana tuntureilla."

"Olehan -- olehan", sanoi Lauritsa venytellen. "Ehkäpä tiedän jotain --
mutta ei minun mielestäni pidä puhua sellaisista. On suotava niille,
jotka ovat kadottaneet rauhan ihmisten ilmoilla, se rauha, minkä nämä
voivat löytää tunturien koloissa, se on minun ajatukseni. Ja minä olen
kuitenkin nähnyt keltaisia peltoja ja kauniita heinäniittyjä siellä,
missä ei kukaan tiedä laaksoa olevan -- ja karjaa ja katraita, joista
en tiedä, ihmistenkö ne olivat vai minkä --"

"Niin aivan", sanoo Isrid. "Karhu ja hukka saavat syyn sen karjan
katoamisesta, joka ei tule takaisin karjatuvalle, mutta pahempia
ryöväreitä tiedetään tunturilla piilevän kuin eläimet."

"Pahempiako sanot", kysyy Lauritsa ajatuksissaan, silittäen tyttären
päätä. "Vuoren välissä, eteläpuolella Raanekampeneita, näin kerran
kolme pikkupoikaa, suurin oli niinkuin tämä Kristiina tässä -- niillä
oli keltainen tukka ja nahkamekko yllä. Ne irvistivät minulle kuin
sudenpennut ennenkuin juoksivat pois piiloon. Ei ole kovin kumma, jos
joku köyhä äijä, jonka poikia ne olivat, haluaisi nitistää itselleen
lehmän taikka pari --"

"Hohoo, on ne pentunsa sudella ja karhullakin", sanoo Isrid vihaisesti.
"Etkä sinä säästä niitä, sinä Lauritsa, niitä etkä pentuja. Eivätkä
ne kuitenkaan ole oppineet lakia tai kristinuskoa, kuten nuo
ilkityöntekijät, joille sinä suot kaikkea hyvää --"

"Niinkö sinusta tuntuu, että suon heille kaikkea hyvää, jos soisin
heille vähän parempaa kuin kaikista pahinta", sanoo Lauritsa, hymyn
oirein. "Mutta tule nyt, niin saamme nähdä, minkälaisen evään Ragnfrid
on valmistanut meille tällä kertaa." Hän tarttui Kristiinan käteen ja
lähti taluttamaan tätä. Ja hän kumartui tämän yli ja sanoi hiljaa:
"Ajattelin kolmea pikku veljeäsi, pikkarainen."

He kurkistivat vartiomajaan, mutta siellä haisi umpealta ja
homehtuneelta. Kristiina kerkesi katsahtaa ympärilleen, mutta näki
vain jonkun turvepenkin seinän vierustalla, avonaisen tulisijan
keskilattialla ja tervatynnyreitä, tervaspuikkoja ja tuohuksia.
Lauritsa tuumi, että syötäisiin mieluummin ulkona, ja alempaa
koivuhaasta löytyi sievä, vihanta nurmi.

He purkivat kuormahevosen kantamukset ja heittäytyivät nurmelle.
Ja Ragnfridin eväsreppu sisälsi runsaasti hyvää ruokaa -- pehmeää
leipää ja hienoa ohukaisleipää, voita, juustoa, läskiä ja ilmassa
kuivattua peuranlihaa, rasvaista, keitettyä naudanrintaa, kaksi
isoa nassakallista saksalaista olutta ja pieni leili simaa. Sitten
leikattiin joutuin liha kappaleiksi ja jaettiin jokaiselle, Halvdanin,
vanhimman miehistä, hieroessa tulta -- oli turvallisempaa istua
lämpimän ääressä täällä metsän sydämessä.

Isrid ja Arne nyhtivät kanervia ja tunturikoivun varpuja ja viskasivat
niitä rovioon; kuului sähinää kun tuli nuoli tuoreet lehdet oksista,
niin että pieniä valkoisia höytyviä lenteli korkealle lieskan punaiseen
harjaan asti; savu pelmusi mustana ja sakeana seesteiselle taivaalle.
Kristiina istui katsoen tuota; hänestä näytti siltä kuin tuli olisi
iloinnut siitä, että se oli päästetty irti leikkimään ja teuhaamaan.
Se oli toisenlainen täällä kuin kotona liedessä, jossa se sai palvella
keitoksien tekoa ja valaista tupaa.

Hän istui nojautuen isäänsä toinen käsivarsi tämän polvella; isä antoi
hänelle parhaita paloja niin paljon kuin hän tahtoi ja tarjosi olutta,
minkä verran hän jaksoi juoda, sekä maistelutti ahkerasti simaleilin
laidasta.

"Lapsi tulee niin juovuksiin, ettei jaksa kävellä takaisin
karjatuvalle", sanoi Halvdan nauraen, mutta Lauritsa silitti tytön
pyöreitä poskia:

"Onhan meitä silloin miehiä kantamaan häntä -- juoma tekee hänelle
hyvää -- juo sinäkin, Arne -- te, jotka olette kasvuiässä vielä, teille
tekee jumalanvilja pelkkää hyvää -- antaa tuoreen, punaisen veren ja
makean unen, mutta ei herätä hulluutta ja mieletöntä menoa --"

Miehet kallistivat hekin syvään ja ahkerasti nassakoita; Isridkään
ei ollut toisia huonompi, ja pian kuuluivat heidän äänensä ja tulen
räiske ja ritinä kuin kaukaisena huminana Kristiinan korviin -- hänen
päänsä alkoi kallistua alas. Hän ymmärsi vielä sen, että toiset
koettivat saada Lauritsaa kertomaan mitä outoja asioita hän oli nähnyt
metsästysretkillään. Mutta tämä ei tahtonut ilmaista paljoakaan, ja
Kristiinan mielestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä -- ja hän oli
niin kylläinen.

Isä istui pehmeä ohraleivän kimpale kädessään; hän vatvoi
leivänkappaleita kunnes ne tulivat hevosen näköisiksi, sitten
murensi hän särvintä hienoiksi suikuloiksi ja asetti ne hajasäärin
leipähevosten selkään; sitten pani hän ne ratsastamaan reittään pitkin
Kristiinan suuhun. Mutta pian Kristiinaa rupesi niin väsyttämään, ettei
hän enää jaksanut avata suutaan eikä purra -- ja sitten hän kellahti
syrjälleen mäkeen ja vaipui uneen.

       *       *       *       *       *

Herätessään hän huomasi olevansa pehmoisessa ja pimeässä, isän
kainalossa -- tämä oli käärinyt vaippansa heidän molempien peitoksi.
Kristiina nousi istumaan, pyyhkäsi kasvoiltaan hien ja irroitti hilkan,
että ilma pääsi kuivaamaan hänen kostean tukkansa.

Päivä oli varmaankin jo pitkällä, sillä auringonpaiste oli keltainen
ja varjot olivat pidenneet ja painumassa kaakkoon. Tuulesta ei ollut
enää tietoakaan; itikat ja sääsket lauloivat ja surisivat nukkuvien
ympärillä. Kristiina istui liikkumatta, kynsi sääskenpuremia käsiään
ja katsoi ympärilleen -- vuorenköngäs heidän vieressään paistoi
valkoisena sammaleesta ja keltaisena jäkälästä keskipäivän helteessä,
ja myrskynkaatopuista rakennettu rovio haritti taivasta vasten kuin
jonkin ihmeellisen eläimen luuranko.

Kristiinasta alkoi tuntua pahalta -- oli niin kummallista nähdä
kaikkien toisten nukkuvan keskellä kirkasta kesäpäivää. Jos hän kotona
sattui heräämään yöllä, lepäsi hän turvallisesti kiinni äidin kyljessä,
seinävaate toisella puolen. Hän tiesi räppänän ja salvan olevan kiinni
suojaksi yötä ja myrskyä vastaan, ja ääntelyiden lähtevän ihmisistä,
jotka nukkuivat makeasti taljojen ja patjojen sisässä. Mutta noita
ihmismöykkyjä, jotka kellivät ympäri mäkeä pitkin sekä poikki, pienen
mustan- ja valkoisenkirjavan tuhkakeon ympärillä, olisi voinut luulla
vaikka kuolleiksi -- mikä retkotti vatsallaan, mikä selällään polvet
pystyssä, ja äänet, jotka heistä lähtivät, peloittivat Kristiä. Isä
kuorsasi raskaasti, mutta Halvdanin hengitys vinkui merkillisesti
nenässä. Ja Arne makasi syrjällään kasvot käsivartta vasten, välkkyvä,
vaaleanruskea tukka hajallaan kanervikossa; hän nukkui niin hiljaa,
että Kristiina alkoi pelätä hänen kuolleen. Hänen täytyi kumartua
eteenpäin ja koetella häntä -- silloin tämä hiljaa liikahti unissaan.

Kristiinan päähän pälkähti äkkiä, että he kukaties olivat nukkuneet
yhden päivän yli ja että nyt oli toinen päivä -- ja silloin hän
säikähti niin kovasti, että ravisteli isää; mutta tämä vain örähti ja
kuorsasi edelleen. Kristiinan omakin pää tuntui vielä raskaalta, mutta
hän ei rohjennut paneutua nukkumaan. Siksi hän ryömi tuhkakasan ääreen
ja sohi sitä kepillä -- pohjalla hehkui vielä hiukan kypeneitä. Hän
pisti siihen lisää kanervia ja risuja, joita keräsi ympäriltä, mutta ei
uskaltanut mennä ulkopuolelle nukkuvien piirin hakemaan isompia oksia.

Silloin tömähti ja karahti tanner ihan hänen lähellään -- Kristiinan
sydän hypähti ja hän jähmettyi pelosta. Sitten hän näki puiden
välissä jotakin punaista, ja Guldsveinen ilmestyi koivun varpujen
keskeen, seisahtui ja katseli häntä kirkkailla, vaaleilla silmillään.
Kristiina tuli niin iloiseksi, että nousi pystyyn ja juoksi oritta
vastaan. Siellä oli se ruskea hevonenkin, jolla Arne oli ratsastanut,
ja kuormahevonen myös. Silloin Kristiina tunsi olonsa helpoksi ja
turvatuksi; hän meni niiden luokse ja taputteli kaikkia kolmea
lautasille; mutta Guldsveinen taivutti päänsä alas, niin että Kristiina
ylettyi silittämään sen turpaa ja puistelemaan sen kellertävää harjaa,
ja se nuuski hänen käsiään pehmeillä sieraimillaan.

Hevoset lönkyttivät hiljalleen apeksien alas koivikkoa kohti ja
Kristiina lähti niiden matkaan, sillä hän ei ymmärtänyt pelätä mitään
vaaraa, kunhan hän vain pysytteli Guldsveinenin lähettyvillä -- se
oli antanut kyytiä karhuille ennenkin. Ja tässä kasvoi ihan mustanaan
mustikoita ja lasta janotti ja hänellä oli ilkeä maku suussa; olutta
hänen ei oikein tehnyt mieli, mutta imelät, mehukkaat marjat olivat
aivan kuin viiniä. Louhikossa pienen matkan päässä näki hän vattujakin
-- ja silloin hän tarttui Guldsveineniä suitsiin ja pyysi sitä kiltisti
mukaansa sinne, ja ori seurasi taipuisasti pikku tyttöä. Kristiinan
edetessä yhä alemmaksi vieremän laitaa se seurasi perästä tytön
huutaessa sitä, ja molemmat toiset hevoset seurasivat Guldsveineniä.

Kristiina kuuli puron liplattavan ja lorisevan lähellä; hän meni
ääntä kohti kunnes tuli sen luo, ja laskeutui pitkäkseen suurelle
rantapaadelle, jossa pesi hikiset, sääskenpuremat kasvonsa ja kätensä.
Paaden alla seisoi vesi liikkumatta mustana silmänä, sillä vastapäätä
kohosi kohtisuora kallioseinä matalan koivu- ja pajuvesakon takaa --
se oli paras peili, mitä olla saattoi, ja Kristiina kumartui sen yli
katsoen kuvaansa vedestä, sillä hän tahtoi nähdä oliko Isrid ollut
oikeassa, sanoessaan hänen muistuttavan isää.

Hän hymyili ja nyökkäsi ja kumartui yhä lähemmä, kunnes hänen tukkansa
tapasi tuon pyöreänaamaisen ja suurisilmäisen pikkutytön tukan, joka
katsoi häntä purosta.

Ympärillä kasvoi mahdottoman paljon hienoja vaaleanpunaisia
kukkaröyhelöitä, joita kutsutaan virmajuuriksi -- ne olivat paljon
punaisempia ja kauniimpia täällä tunturipuron partaalla kuin kotona
joen rannoilla. Nyt poimi Kristiina niitä ja sitoi joka varren
heinänkorrella, kunnes hänellä oli mitä ihanin, tihein, vaaleanpunainen
seppele. Lapsi painoi sen hiuksilleen ja juoksi puron laitaan
katsomaan, miltä hän näytti, ollessaan nyt koristettu täysi-ikäisen
neidon tavoin, joka on menossa tanssiin.

Hän kurottihe yli veden ja näki oman tumman kuvansa nousevan pohjasta
ja käyvän selvemmäksi sitä mukaa kuin se läheni -- ja silloin hän
näki puron kalvossa pensaiden keskellä toisella rannalla ihmisen,
joka oli kumartunut häntä kohti. Äkisti hän ponnahti polvilleen ja
katsoi toiselle puolen. Ensin hänestä tuntui siltä, kuin olisi siellä
ollut vain tunturiseinä ja puut, jotka olivat yhdessä rykelmässä
sen juurella. Mutta yhtäkkiä hän huomasi lehtien lomassa kasvot --
toisella rannalla seisoi nainen, jolla oli valkoiset kasvot ja liehuva
pellavankeltainen tukka -- tämän suuret vaaleanharmaat silmät ja
värähtelevät, punertavat sieraimet muistuttivat Guldsveineniä. Nainen
oli puettu johonkin vihreältä vivahtavaan vaatteukseen, ja oksat ja
varvut peittivät hänet korkeaa povea myöten, joka välkkyi ja kimalteli
soijista ja ketjuista.

Kristiina katsoi näkyä -- silloin nainen nosti kättään, näytti hänelle
kultakukista solmittua seppeltä ja viittasi sillä.

Kristiina kuuli Guldsveinenin äkkiä korskahtavan kovaa ja
säikähtyneesti -- hän kääntyi katsomaan taakseen -- ori kimmahti
pystyyn, kiljui pitkään ja äänekkäästi, pyörähti ympäri ja porhalsi
ylämäkeen että tanner tömisi. Toiset hevoset seurasivat perästä --
mennä pyyhälsivät suoraan vierinkivirinnettä ylös, kivien ropistessa
ympärillä ja oksien ja juurien katkeillessa ruskaen.

Silloin Kristiina päästi kovan huudon. "Isä", huusi hän, "isä!" Hän
sai jalat alleen, juoksi rinnettä ylös hevosten perästä tohtimatta
katsoa taakseen, kapusi vieremää ylös, takertui helmoihinsa ja vieri
alas vähän matkaa, kiipesi taas ylämäkeen tapaillen tukea vertavuotavin
käsin, ryömi eteenpäin kipein, revityin polvin, huusi Guldsveineniä ja
isää -- hien valuessa koko ruumista pitkin, virratessa kuin vesi hänen
silmiensä sisään, ja sydämen takoessa haljetakseen kylkiluita vastaan;
kauhun itku pusersi hänen kurkkuansa.

"Isä, isää!"

Silloin hän kuuli tämän äänen jostakin ylempää. Hän näki tämän tulevan
pitkin harppauksin vieremän poikki -- auringossa välkkävän vieremän;
matalat koivut ja haavat seisoivat liikkumatta rinteellä ja niiden
lehdet välkähtelivät auringonpaisteessa -- rinne oli niin hiljainen ja
valoisa, mutta isä tuli juosten mäkeä alas, huutaen häntä nimeltä, ja
Kristiina lysähti kasaan ja ymmärsi, että hän nyt oli pelastettu.

"Sancta Maria!" Lauritsa laskeutui polvilleen tyttären viereen ja nosti
hänet syliinsä -- hän oli kalpea ja hänen suunsa oli niin omituisen
näköinen, että Kristiinaa rupesi peloittamaan vieläkin enemmän; oli
kuin hän vasta isän kasvoista olisi nähnyt, miten suuressa vaarassa hän
oli ollut.

"Lapsi, lapsi --", hän nosti tämän veriset kädet, katseli niitä, näki
seppeleen tämän paljaassa päässä ja kosketti sitä. "Mitä tämä on --
miten olet joutunut tänne, pikkarainen --"

"Minä lähdin Guldsveinenin perästä", nyyhkytti hän isänsä rinnalla.
"Minua rupesi niin peloittamaan kun te kaikki nukuitte, mutta sitten
tuli Guldsveinen. -- Ja sitten joku viittasi minulle joen toiselta
puolen --"

"Kuka viittasi -- oliko se joku mies?"

"Ei, se oli nainen -- se viittasi ja sillä oli kultainen seppel kädessä
-- luulen, että se oli maahis-impi, isä --"

"Jeesus Kristus", sanoi Lauritsa hiljaa tehden ristinmerkin lapsen ja
itsensä yli.

Hän auttoi Kristiinaa rinnettä ylös, kunnes he tulivat ruohoiselle
penkereelle; silloin hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi tätä
eteenpäin. Lapsi riippui hänen kaulassaan ja itki ääneen -- eikä voinut
lakata, vaikka isä kuinka koetti kiellellä.

Vähän ajan kuluttua he kohtasivat miehet ja Isridin. Tämä löi kätensä
yhteen, kuultuaan mitä oli tapahtunut:

"Niin, kyllä se on ollut haltia-impi -- hän on koettanut viekoitella
tuon kauniin lapsen vuoreen, uskokaa minua --"

"Ole vaiti", käski Lauritsa tuimasti. "Meidän ei olisi pitänyt puhella
semmoisia täällä metsän keskellä -- ei sitä tiedä kuka piilee kiven
alla ja kuulee joka sanan."

Hän veti esiin kultaisen kaulakäätynsä paidan alta ja ripusti sen ynnä
pyhän ristin Kristiinan kaulaan, pistäen sen tämän paljasta rintaan
vasten.

"Ja te toiset", hän sanoi, "tietäkääkin pitää kurissa suunne, sillä
Ragnfridin ei pidä milloinkaan saada tietää, että lapsi on ollut näin
suuressa vaarassa."

Nyt käytiin ottamaan kiinni hevosia, jotka olivat juosseet metsään ja
sitten palattiin kiireesti karjalaitumelle, jonne toiset hevoset olivat
jääneet. Kaikki nousivat sitten ratsaille ja ajoivat Jørundgaardin
karjataloa kohti; sinne ei ollut pitkä matka.

Aurinko oli laskemassa heidän saapuessaan sinne; karja oli tarhassa
ja Tordis oli juuri lypsämässä vuohia. Karjatuvassa seisoi puuro
liedellä valmiiksi keitettynä, sillä karjanhoitajat olivat nähneet
heidät ylhäällä vartiorovion luona aikaisemmin päivällä; heitä oli siis
tiedetty odottaa.

Vasta silloin taukosi Kristiinan itku. Hän istui isänsä sylissä syöden
puuroa ja viilipiimää isän lusikasta.

Lauritsa aikoi seuraavana päivänä käydä eräällä lammella kauempana
tunturilla; siellä oli pari paimenta sonnien kera. Kristiinalla oli
alunpitäen ollut lupa päästä mukaan, mutta nyt sanoi isä, että hän sai
jäädä tupaan: -- "ja pitäkääkin huoli siitä, Tordis ja Isrid, että
ovi pysyy lukossa ja räppänä suljettuna siihen asti kun me palaamme
metsältä -- sekä Kristiinan että tuon kastamattoman tähden, joka makaa
kätkyessä."

Tordis oli joutunut niin säikähdyksiin, ettei uskaltanut jäädä enää
tunturille sylilapsen kanssa, hän oli vielä kirkottamatta synnytyksen
jälkeen -- vaan halusi mieluimmin palata laaksoon heti. Lauritsa
sanoi, että se oli luonnollista hänestä; Tordis saattoi lähteä toisten
matkassa seuraavan päivän iltana; hän arveli saavansa jonkun vanhemman
leski-ihmisen Jørundgaardista tämän sijaan.

Tordis oli levittänyt tuoksuvaa, tuoretta tunturiheinää nahkojen alle
lavitsoille; sillä oli niin vahva ja makea tuoksu, että Kristiina
nukkui jo melkein isän lukiessa isämeitää ja Avea.

"Ja kyllä nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin otan sinut toistamiseen
tunturille", sanoi Lauritsa, taputtaen häntä poskelle.

Kristiina havahtui horroksestaan:

"Isä -- enkö minä pääse sinun mukanasi eteläänkään syksyllä, kuten olet
luvannut --"

"Sen sitten näemme", sanoi Lauritsa, ja paikalla nukahti Kristiina
suloiseen uneen lammasnahkojen välissä.



II.


Joka kesä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ollut tapana tehdä
ratsastusretki etelään tarkastamaan Foliossa olevaa kartanoaan. Nämä
isän retket olivat kuin rajapyykkejä Kristiinan elämässä -- ensin
pitkät poissaolon viikot, sitten suuri ilo isän palatessa kotiin
kauniine Oslon-tuomisineen -- vierasmaalaisine kankaineen Kristiinan
kapioita varten, viikunoineen, rusinoineen ja hunajaleipineen; ja
isällä oli aina niin paljon hauskaa kertomista Kristiinalle.

Mutta tänä vuonna ymmärsi Kristiina isän matkalla olevan erikoisemman
tarkoituksen. Sitä lykättiin ja lykättiin, Loptsgaardin vanhukset
ilmestyivät odottamatta ratsastaen taloon, istuivat pöydän ääressä
isän ja äidin kanssa, puhuivat perinnönjaosta ja emätilasta ja
lunastusoikeudesta ja vaikeuksista, joita kartanonhoito täältä käsin
tuotti, ja Oslon piispanistuimesta ja kuninkaan kartanosta, joihin
tarvittiin niin paljon työvoimaa naapureiden tiloilta. Miehet ehtivät
tuskin ollenkaan leikkiä Kristiinan kanssa, hänet lähetettiin kotaan
palvelustyttöjen luokse. Kristiinan eno, Trond Ivarinpoika Sundbystä,
kävi heillä useammin kuin ennen -- mutta hän ei ollut koskaan leikkinyt
tai naljaellut Kristiinan kanssa.

Vähä vähältä hänelle selvisi, mitä tämä kaikki merkitsi. Isä oli
siitä pitäen kun he olivat muuttaneet Siliin, koettanut kerätä
haltuunsa maita näillä seuduin, ja ritari Andres Gudmundinpoika oli
nyt ehdottanut Lauritsalle tilanvaihtoa; hän olisi luopunut Formosta,
joka oli Andres-herran äidin perintötila, ja pyysi sijaan Skogia,
joka olisi sopinut hänelle paremmin, sen jälkeen kun hänet oli
määrätty kuninkaan henkivartioväkeen ja hän harvoin jouti käymään
kotilaaksossa asti. Lauritsa ei ollut halukas luopumaan Skogista, joka
oli hänen perintötilansa -- se oli joutunut hänen sukuunsa kuninkaan
lahjoitusmaana; mutta vaihto saattoi sentään olla edullinenkin monessa
suhteessa. Mutta Lauritsan veli, Aasmund Bjørgulfinpoika olisi myös
mielellään lunastanut Skogin -- hän asui Hadelandissa, oli naimisen
kautta saanut kartanon sieltä -- ja nyt oli epätietoista, tahtoiko
Aasmund luopua perintöosuudestaan.

Mutta eräänä päivänä sanoi Lauri Ragnfridille, että hän tänä vuonna
ottaa Kristiinan mukaan Skogiin -- tämän tuli toki nähdä kartano, missä
oli syntynyt ja mikä oli hänen isänsä syntymäkoti, jos se joutuisi pois
heidän käsistänsä. Ragnfrid myönsi tämän oikeaksi, vaikka häntä vähän
peloitti lähettää noin avutonta lasta sellaiselle retkelle, kun hän ei
itse päässyt mukaan.

Ensi aikoina sen jälkeen kun Kristiina oli nähnyt haltia-immen, hän oli
niin arka, että enimmäkseen pysytteli sisällä äidin luona -- hän joutui
jo pelon valtaan nähdessään jonkun niistä miehistä, jotka olivat olleet
mukana matkalla ja tiesivät, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän iloitsi
siitä, että isä oli kieltänyt kertomasta näystä.

Mutta kun oli kulunut joku aika, alkoi hänen tehdä mieli puhua siitä.
Itsekseen ollen hän kertoi siitä jollekin -- hän ei tiennyt kenelle, --
ja voi ihmeellistä, mitä enemmän aikaa kului, sitä paremmin hän tunsi
muistavansa kaiken ja sitä selvemmin hän näki edessään tuon ihanan
naisen --

Mutta suurin kumma oli kuitenkin se, että aina, kun hän ajatteli
haltia-impeä, alkoi hän kaivata niin kauheasti Skogin-matkaa ja häntä
alkoi yhä enemmän peloittaa, että isä jättäisikin hänet kotiin.

Kerran hän sitten herätessään parvella näki vanhan Gunhildin ja äidin
istumassa kynnyksellä, tarkastellen Lauritsan oravannahkapinkkoja.
Gunhild oli leskivaimo, joka kulki talosta toiseen valmistaen
turkisvaippoja ja muuta samankaltaista. Kristiina ymmärsi
heidän puheistaan, että hänelle nyt piti teettää uusi vaippa
oravannahkasisuksin, laidat näädännahkoista. Siitä hänelle selvisi,
että hän pääsisi isän matkaan ja hän hyppäsi seisoalleen sängyssä ja
kirkaisi ilosta.

Äiti tuli hänen luokseen ja silitti Kristiinan poskea:

"Noinko kovasti sinä iloitset, kun saat jättää minut tänne?"

       *       *       *       *       *

Ragnfrid sanoi samat sanat sinä aamuna, jolloin heidän piti lähteä
kartanosta. Oli noustu varhain, ulkona oli pimeä ja rakennusten välillä
uiskenteli tiheä usva. Kristiinan katsoessa ovesta, minkälainen ilma
oli tulossa, aaltoili lyhtyjen ympärillä ja oviaukoissa kuin harmaa
savu. Miehet juoksivat aittojen ja tallin väliä ja naiset kantoivat
höyryäviä puuropatoja ja lihakeittopurnukoita kodan puolelta --
matkamiesten tuli saada yltäkyllin vahvaa ruokaa ennen aamukylmään
lähtöä.

Sisällä oltiin aukomassa nahkasäkkejä, joihin työnnettiin unohtuneita
matkakapineita. Ragnfrid muistutteli miehelleen kaikkia asioita, joita
hän oli antanut toimeksi tälle, sukulais- ja tuttavapaikkoja, joita oli
matkan varrella -- ketä Lauritsan täytyi käydä tervehtimässä ja ketä ei
saanut jättää kyselemättä.

Kristiina juoksi edestakaisin, heitti hyvästit moneen kertaan
jokaiselle eikä pysynyt paikallaan missään.

"Noinko kovasti sinä iloitset, Kristiina, kun saat jättää minut tänne
niin pitkäksi aikaa", kysyi äiti. Kristiina suuttui ja tuli pahoilleen
yhdellä kertaa ja hän toivoi, ettei äiti olisi sanonut noin. Mutta hän
vastasi parhaan ymmärryksensä mukaan.

"En, hyvä äiti, mutta olen iloinen kun pääsen isän mukaan."

"Niin kai se on", sanoo Ragnfrid huoaten. Sitten suuteli hän lasta ja
korjasi vähän tämän pukua.

Ja vihdoinkin he sitten istuivat satulassa koko matkasaattue --
Kristiina Morvinin selässä, joka oli ennen ollut isän ratsastushevonen
ja joka oli vanha, viisas ja luotettava. Ragnfrid ojensi viimeisen
sydämenvahvistusryypyn hopeapikarista miehelleen, asetti kätensä
tyttärensä polvelle ja pyysi tätä muistamaan kaiken, mitä äiti oli
painanut hänen mieleensä.

Sitten he ratsastivat kartanolta aamun hämärtäessä. Usva peitti
kuin maito koko seudun. Mutta hetken kuluttua se alkoi ohentua ja
sitten rupesi jo päivänpaiste loimottamaan lävitse. Ja sumusta
ilmestyi vihreitä kasteisia äpärikköniittyjä ja valjuja sänkipeltoja,
keltalehtisiä puita ja pihlajoita, joissa kellui kiiltävät punaiset
marjat. Tunturinkyljet häämöittivät sinisinä sumun ja huurun keskeltä
-- sitten repesi usvapeite, leijuen tukkoina niittyjä pitkin; ja he
ratsastivat alas laaksoon häikäisevässä auringonpaisteessa, Kristiina
joukon etunenässä isänsä rinnalla.

       *       *       *       *       *

Hamariin he saapuivat pimeänä sateisena iltana, ja Kristi istui isän
edessä satulassa, sillä hän oli niin uupunut, että kaikki keikkui hänen
silmissään -- meri, joka kuulsi kelmeänä oikealla, mustat puut, jotka
karistivat vettä heidän päälleen heidän ajaessaan alitse, ja heidän
harmaanlikaisilla vainioilla kohtaamansa tummat huoneryhmät.

Kristiina ei enää laskenut päiviä -- hänestä tuntui kuin matkaa
olisi kestänyt loppumattomasti. He olivat olleet tervehtimässä
sukua ja tuttavia pitkin laakson vartta; hän oli tullut tuttavaksi
suurkartanoiden lasten kanssa ja leikkinyt vieraissa tuvissa ja
vajoissa ja pihamailla, ja hänellä oli ollut yllään punainen pukunsa,
jossa oli silkkihihat, monta kertaa. Päivällä he olivat levähtäneet
maantien laidoissa kun oli kaunis ilma; Arne oli poiminut Kristiinalle
pähkinöitä ja Kristiina oli saanut nukkua aterioiden jälkeen
nahkasäkkien päällä, joissa oli miesten vaatteet. Eräässä talossa oli
heille annettu vuoteisiin silkkipäällysteiset pielukset, mutta yhtenä
yönä heidän oli täytynyt nukkua majoituspaikassa, ja siellä oli ollut
eräässä sängyssä nainen, joka itki hiljaa ja katkerasti joka kerran kun
Kristiina heräsi unesta. Mutta kaikki yöt hän oli nukkunut turvassa
isän leveän selän takana.

       *       *       *       *       *

Kristiina heräsi säpsähtäen -- hän ei tiennyt, missä oli, mutta sama
outo helinä ja kumu, jonka hän oli kuullut unissaan, jatkui yhä. Hän
oli yksin sängyssä, ja huoneessa, missä se seisoi, paloi tuli liedellä.

Kristiina kutsui isää ja tämä nousi lieden luota, missä oli istunut, ja
tuli hänen luokseen paksu nainen mukanansa.

"Missä me olemme?" kysyi Kristiina, ja Lauritsa nauroi ja sanoi:

"Olemme nyt Hamarissa ja tämä tässä on Margret, Farteinin vaimo -- sano
kauniisti päivää, sillä sinä nukuit kun me tulimme tänne. Mutta nyt
auttaa Margret sinulle vaatteet ylle."

"Onko nyt sitten aamu?" sanoi Kristiina. "Minä luulin, että sinä
rupeaisit nukkumaan. No, auta minua nyt sitten", pyysi hän. Mutta
Lauritsa sanoi ankarasti, että Kristiinan tuli kiittää Margretia, joka
tahtoi auttaa häntä. "Ja katsoppa, minkälaisen lahjan hän tuo sinulle!"

Margretilla oli kädessä punaiset kengät, silkkisillä nauhoilla
sidottavat. Vaimo hymyili nähdessään Kristiinan ilostuvan ilmeen
ja puki hänen päälleen paidan ja sukat vuoteessa, ettei Kristiinan
tarvinnut nousta avojaloin savilattialle.

"Mikä se panee tuolla tavoin?", kysyi Kristiina, "niinkuin kirkonkello,
jossa on paljon kelloja?"

"Ne ovat kaikki meidän kellomme", nauroi Margret. "Etkö ole kuullut
suuresta tuomiokirkostamme -- sinne sinä nyt juuri pääset. Siellä soipi
iso kello. Ja sitte soivat luostarin kellot ja Ristikirkon kellot."

Margret levitti paksusti voita Kristiinan leivälle ja pani hänelle
hunajaa maitoon, että se vähä, minkä hän kerkesi haukkaamaan, tulisi
ruokaisammaksi -- nyt oli kiire.

Ulkona oli vielä pimeä ja oli tullut pakkanen. Usva oli niin kylmää,
että puri. Ihmisten ja karjan ja hevosten jäljet olivat kuin rautaan
valetut ja Kristiinan jalkoihin koski uusissa hienonahkaisissa
kengissä; kerran puhkesi jääkuori keskellä tietä ja Kristiinan jalat
kastuivat ja kohmettuivat. Silloin nosti Lauritsa hänet selkäänsä ja
kantoi häntä.

Kristiina koetti pinnistää silmiänsä, mutta pimeässä ei erottanut
paljoakaan kaupungista -- tummasta harmaasta ilmasta kohosi mustia
talojen päätyjä ja puita. Sitten he tulivat pienelle niitylle, joka
hohti kuuraisena, ja sen toisessa päässä näkyi harmaalta häämöttävä
tunturinkorkuinen rakennus. Ympärillä oli isoja kivitaloja ja
muutamista loisti valoa ikkunaluukkujen raoista. Kellot, jotka olivat
olleet vaiti vähän aikaa, alkoivat taas läppäillä, ja nyt niistä läksi
sellainen kumu, että se karmi Kristiinan selkää kuin jää.

Oli ihan kuin he olisivat menneet vuoreen, ajatteli Kristiina heidän
astuessaan kirkon eteisholviin; vastaan huokui pimeys ja kylmyys.
He avasivat oven, ja silloin heidän sieraimiinsa tunki pinttynyt
pyhän savun ja vahakynttilöiden haju. Kristiina seisoi pimeässä ja
suunnattoman korkeassa huoneessa. Hän ei nähnyt perille asti ylös eikä
sivulle, mutta hyvin kaukana alttarilla paloi kynttilöitä. Siellä
seisoi pappi, jonka äänen kaiku kiiri huoneen seiniä pitkin kuin
henkäisy ja kuiske. Isä pirskoitti vihkivettä itsensä ja lapsen yli,
jonka jälkeen he lähtivät lähemmäksi etupäätä; ja vaikka isä astui
niin varovasti, kajahtivat hänen kannuksensa kuuluvasti kivilattialla.
He astuivat jättiläiskorkuisten pilareiden ohi, ja pilarien välit
ammottivat kuin pikimustat kidat.

Alttarin edessä isä laskeutui polvilleen ja Kristiina kävi isän
viereen. Hän alkoi eroittaa selvemmin pimeässä -- pilarien välisillä
alttareilla välkkyi kultaa ja hopeaa, mutta etualttarilla säihkyi
kynttilöitä, jotka paloivat kullatuissa haaroissa; pyhät astiat
kimalsivat alttaripöydällä, samoin kaunis mahtava taulu niiden takana.
Kristiinan täytyi taaskin ajatella vuorta -- tämän näköistä hän oli
ajatellut senkin sisällä olevan, tämmöisen komeuden, mutta vielä
enemmän tulia. Ja maahisneidon kuva muistui mieleen taas -- vaan
silloin hän kohotti silmänsä ylös ja näki seinällä taulun yläpuolella
itsensä Kristuksen, suurena ja ankarana, korkealla ristinpuulla.
Häntä rupesi peloittamaan -- tämä ei ollut niin lempeän ja surullisen
näköinen kuin se, mikä oli heidän omassa puisessa tervatussa
kotikirkossaan, jossa Kristuksella oli naulanjäljet jaloissa ja käsissä
ja vertavuotava pää riippui kallellaan orjantappurakruunun alla. Tämä
seisoi astinlaudalla käsivarret jäykästi ojossa ja pää kohotettuna, sen
tukka oli kullallekiiltävä, kultaisella kruunulla kruunattu, ja kasvot
katsoivat ylöspäin ja näyttivät tuimilta.

Kristiina koetti nyt seurata papin sanoja, mutta tämä vuoroon luki ja
lauloi, ja hänen puheensa oli kovin sekavaa ja joutuisata. Kotona hän
oli tottunut saamaan selvän joka sanasta, sillä Sira Eirikillä oli
hyvä puheenlahja ja hän oli opettanut Kristiinalle, mitä pyhät sanat
merkitsivät norjaksi, että Kristiina paremmin jaksaisi pitää ajatukset
Jumalan luona kun hän oli kirkossa.

Täällä ne lentelivät milloin minnekin, sillä koko ajan hän keksi
jotakin uutta pimeässä. Korkealla katon rajassa oli rivi ikkunoita,
ne alkoivat näkyä selvemmin aamun sarastaessa. Ja aivan lähellä sitä
paikkaa, missä he olivat polvillaan, seisoi kummallinen puusta tehty
teline, mutta sen takana oli vaaleita kivimöhkäleitä ja siellä näkyi
harkkoja ja kaikenlaisia työkaluja -- ja nyt Kristiina kuuli, että
siellä liikuttiin ja puuhailtiin. Mutta sitten hänen silmänsä jälleen
osuivat ankaraan herra Kristukseen seinällä ja hän koetti pitää
ajatuksensa menoissa. Kivilattiasta tunkeva kylmyys jäykisti hänen
jalkansa lanteisiin asti, ja polvia pakotti. Mutta lopuksi alkoi kaikki
pyöriä silmissä, niin väsynyt hän oli.

Silloin isä nousi; kirkonmenot olivat ohi. Pappi tuli isän luo
ja tervehti tätä. Heidän puhellessaan kävi Kristiina istumaan
porrasaskelmalle, sillä hän näki kuoripojankin tehneen niin. Poika oli
haukotellut -- ja jo alkoi Kristiinaakin haukotuttaa. Kun poika näki
Kristiinan katselevan häntä, pisti hän kielen suustaan ja mulautti
silmiään. Sen jälkeen kaivoi hän mekkonsa alta nahkamassin ja tyhjensi
lattialle koko sen sisällön -- ongenkoukkuja, lyijypötkyjä, nahkahihnan
kappaleita ja pari arpanappulaa, tehden koko ajan kasvonväänteitä
Kristiinalle. Kristiina ihmetteli suuresti.

Silloin katsoivat pappi ja isä heihin. Pappi nauroi ja käski pojan
mennä kotiin luostarikouluun, mutta Lauritsa rypisti kulmiaan ja otti
Kristiinaa kädestä.

Kirkko alkoi nyt valjeta. Unisena riippui Kristiina isän kädessä tämän
ja papin kulkiessa telineiden alla ja puhellessa Ingjald-piispan
rakennuspuuhista.

He kulkivat läpi koko kirkon ja tulivat viimein eteiseen. Sieltä
veivät kiviportaat ylös läntiseen torniin. Kristiina laahusti veltosti
portaalta toiselle. Pappi aukaisi oven kauniiseen kappeliin, mutta
sitten sanoi isä, että Kristiinan piti jäädä ulos ja istua rappusille
odottamaan siksi aikaa kun hän kävi synnintunnustuksella; sen jälkeen
pääsisi Kristiina sisään ja saisi suudella Pyhän Tuomaksen lipasta.

Samassa tuli vanha mullanväriseen kaapuun puettu munkki ulos ovesta.
Hän seisahtui hetkeksi, hymyili lapselle ja veti sitten muurin kolosta
muutamia säkkejä ja sarkahuopia, jotka oli tukittu sinne. Ja hän
levitti ne porrasvälikölle.

"Istu tähän, ettei sinulle tule niin kylmän", hän sanoi ja meni alas
portaita paljaine jalkoineen.

Kristiina nukkui kun Martein-herra, se oli papin nimi, tuli ulos ja
nykäisi häntä. Kirkosta kuului mitä ihaninta laulua ja kappelissa paloi
kynttilöitä alttarilla. Pappi teki merkin, että hänen tuli polvistua
isän viereen, ja sitten hän otti alttaripöydältä pienen kultaisen
lippaan. Hän kuiskasi Kristiinalle, että siinä oli tilkku Pyhän Tuomas
Kanteborgilaisen veristä viittaa ja osoitti pyhimyksen kuvaa, että
Kristiina voisi painaa huulensa sen jalkoja vasten.

Pyhät säveleet virtasivat kirkosta heidän tullessaan alas;
Martein-herra sanoi urkumestarin siellä opettavan koulupojille laulua;
mutta heillä ei ollut aikaa jäädä sitä kuuntelemaan, sillä isällä oli
nälkä; hän oli paastonnut synnintunnustuksen edellä. Heidän piti nyt
mennä kaniikkikoulun vierastupaan einestämään.

Ulkona kultasi aamuaurinko Mjøsin takaisia äyräitä ja kaikki
lakastuneet koivulehdot paistoivat kuin kultakentät mustansinisten
metsien keskellä. Järvellä läikkyi iloisia lakkapäitä. Kävi kylmä ja
navakka tuuli, ja kirjavat lehdet lentelivät alas kuuraiselle rinteelle.

Piispankartanon ja ristiveljien talon välistä ajaa karautti
ratsastusjoukko. Lauritsa astui syrjään ja kumarsi niin syvään toinen
käsi rinnan päällä, että lakki melkein tapasi maata; siitä Kristiina
ymmärsi, että turkkiin puettu herra varmaan oli itse piispa, ja hän
niiasi maahan asti.

Piispa pysäytti hevosensa ja vastasi tervehdykseen, viittasi Lauritsan
luokseen ja puhui hänen kanssaan tuokion aikaa. Vähän ajan kuluttua
Lauritsa palasi papin ja Kristiinan luo ja virkkoi:

"Nyt minut kutsuttiin syömään piispankartanoon -- luuletteko,
Martein-herra, että joku teidän miehistänne joutaisi saattamaan tämän
pikku piikaseni kotiin Fartein-mestarin taloon ja viemään sanan
miehilleni, että Halvdan tulisi tänne Guldsveinenin kera puolenpäivän
aikaan?"

Pappi vastasi, että se kyllä kävi päinsä. Silloin astui sama
paljasjalkainen munkki, joka oli puhutellut Kristiinaa tornirappusilla,
esiin tervehtien:

"Meidän vierastuvassamme on muudan mies, jolla on itselläänkin asiaa
mestarille, hän voi viedä sinne sanasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ja
tyttäresi pääsee joko hänen seurassaan sinne tai voi olla luostarissa
sillä aikaa kuin sinä olet poissa. Minä toimitan hänelle ruokaa."

Lauritsa kiitti, "vaikka olikin vaikea vaivata veli Edviniä lapsen
tähden --"

"Veli Edvin kokoaa luokseen kaikki lapset mitä saa", sanoi
Martein-herra naurusuulla. "Siinä hänellä onkin saarnankuulijoita --"

"Kuinka uskaltaisin tarjota saarnojani teille, Hamarin korkeat oppineet
herrat", sanoi munkki hymyillen ja vihastumatta. "Minä en kelpaa
puhumaan muille kuin lapsille ja kansalle, mutta eihän silti ole tarvis
köyttää äksyilevän sonnin suuta."

Kristiina katsoi isään rukoilevasti; hän tahtoi niin mielellään lähteä
veli Edvinin mukaan. Lauritsa kiitti tätä nyt, ja isän sekä papin
kääntyessä ratsastajien jälkeen laski Kristiina kätensä munkin käteen
ja he alkoivat kulkea rinnettä alas luostaria kohti, joksi tämä sanoi
muutamia puutaloja ja vaaleaa kivikirkkoa alhaalla vedenrajassa.

Veli Edvin puristi hiljaa Kristiinan kättä, ja kun he katsoivat
toisiinsa, täytyi kumpaisenkin nauraa. Munkki oli pitkä ja laiha, mutta
tuntuvasti kumarainen; lapsesta hänen päänsä muistutti vanhan kurjen
päätä, sillä se oli pieni ja kaita ja sen kiiltävää, paljasta lakea
ympäröi tuuhea valkoinen hiusseppel; ja sitten se sojotti pitkän ja
laihan ja kurttuisen kaulan nenässä. Nenäkin oli iso ja koukkuinen
kuin linnun nokka. Mutta hänessä oli jotain, mikä teki mielen keveäksi
ja iloiseksi kun vain vilkaisikin noihin pitkänluiseviin, vaollisiin
kasvoihin. Vanhojen, haalistuneiden silmien ympärykset olivat punaiset
ja luomet ruskeaanvivahtavat sekä ohuet kuin kalvo, ja niistä
haarautui tuhansia ryppyjä joka puoleen; kuihtuneet posket punertavine
suoniverkkoineen olivat myös täynnä ristiin rastiin kulkevia kurttuja,
jotka vetäytyivät kapeahuulista suuta kohden; mutta kaikki tämä näytti
syntyneen vain siitä, että veli Edvin hymyili kaikille ihmisille. --
Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut noin iloisen ja
kiltin näköinen; oli kuin tästä olisi paistanut alituista salaista
iloa, josta Kristiina oli saava kuulla kun hän alkoi puhua.

He astuivat aidan viertä omenatarhaan, jossa vielä riippui joku
punainen ja kellertävä hedelmä puussa. Kaksi saarnaveljeä mustassa
ja valkoisessa kaavussa haroi kokoon kuihtuneita härkäpavun varsia
puutarhassa.

Luostari ei ollut juuri kummempi kuin tavallinen talonpoikaistalo, ja
vierastupa, jonne munkki talutti Kristiinan, muistutti myöskin köyhää
tupaa; mutta siinä oli paljon makuusijoja. Yhdessä sängyssä makasi
vanha mies, ja lieden luona istui vaimo kapaloiden rintalasta; vieressä
seisoi kaksi isompaa lasta, poika sekä tyttö.

Kumpikin, mies ja nainen, valittivat, ettei heille oltu tuotu vielä
aamuruokaa: "eivät ne viitsi tuoda tänne ruokaa kahteen kertaan, meidän
pitää nähdä nälkää sillä aikaa kuin sinä lennät kaupungilla, veli Edvin!"

"Älähän nyt ole vihoissasi, Steinulv", sanoi munkki, "tule tänne
sanomaan päivää, Kristiina -- katsokaahan, minkä hienon kauniin piian
minä olen tuonut tänne syömään meidän kanssamme."

Hän kertoi Steinulvin sairastuneen käräjämatkalta palatessa, ja tämä
oli saanut luvan jäädä luostarin vierastupaan siitä syystä, että
sairaalassa asui eräs tämän sukulaisvaimo, joka oli niin ilkeäsisuinen,
ettei Steinulv voinut olla siellä.

"Mutta kyllä minä alan huomata, että minuun kyllästytään täällä", sanoi
talonpoika. "Kun sinä lähdet täältä, veli Edvin, ei kukaan enää taida
joutaa hoitelemaan minua, ja silloin minut varmasti taas lähetetään
sairaalaan."

"Älä huolehdi, sinä paranet paljon ennemmin kuin minä saan valmiiksi
työni kirkossa", sanoi veli Edvin, "ja sitten noutaa poikasi sinut
kotiin --." Hän nosti liedeltä astian, jossa oli lämpöistä vettä ja
antoi Kristiinan pitää sitä sillä aikaa kun hän siisti Steinulvia.
Silloin tuli vanhus vähän paremmalle tuulelle, ja kohta tämän jälkeen
tuli ovesta toinen munkki, joka kantoi heille ruokaa ja juomaa.

Veli Edvin luki ruokarukouksen ja istuutui Steinulvin vuoteen
laidalle, jotta hän voi auttaa tätä syömäpuuhassa. Silloin asettui
Kristiina vaimon viereen ja alkoi ruokkia tämän poikaa, joka oli niin
pieni, ettei tahtonut ulottua puurokuppiin ja joka sohri päälleen
kallistaessaan olutkulhon laitaa. Vaimo oli Hadelandista ja oli tullut
miehineen ja lapsineen tervehtimään veljeänsä, joka oli luostarissa
munkkina. Mutta tämä olikin vaelluksella, ja vaimo nurkui nyt sitä,
että aika meni hukkaan.

Veli Edvin lepytteli häntä: Miten hän saattoi sanoa, että aika meni
hukkaan Piispankaupungissa! Täällähän oli niin monta mahtavaa kirkkoa,
ja munkit ja kaniikit messusivat ja lauloivat läpi vuorokauden -- ja
kaupunki oli niin kaunis, kauniimpi kuin Oslokin, vaikka se oli vähän
pienempi; mutta täällä oli melkein joka talolla oma hedelmätarhansa:
"sinun olisi pitänyt nähdä miten valkoinen se oli, minun tullessani
tänne keväällä, kun kaikki puut kukkivat. Ja entä ruusun puhkeamisen
aikaan --"

"Mitä tuo kaikki minua hyödyttää", sanoi vaimo nyrpeästi. "Ja minusta
näyttää siltä kuin täällä olisi enemmän pyhää menoa kuin pyhyyttä --"

Munkki nauroi vähän ja pudisti päätään. Sitten hän penkoi sängynolkia
ja kaivoi sieltä ison nyytillisen omenoita ja päärynöitä, jotka jakeli
lapsille. Kristiina ei ollut koskaan syönyt niin hyviä hedelmiä. Vesi
valui hänen suustaan joka kerran kun hän purasi.

Mutta nyt täytyi veli Edvinin lähteä kirkkoon ja hän sanoi, että
Kristiina saisi tulla mukaan. He oikaisivat yli luostaripihan ja
menivät pienen sivuoven kautta kuoriin.

Tätäkin kirkkoa rakennettiin vielä ja tännekin oli sijoitettu telineitä
keskilaivan ja kylkien yhtymäpaikkaan. Ingjald-piispa antoi parantaa
ja koristaa kuoria, kertoi veli Edvin -- piispa oli upporikas ja hän
käytti kaiken rikkautensa kaupungin kirkkoihin; hän oli oivallinen
piispa ja hyvä mies. Olavinluostarin saarnaveljet olivat myös hyviä
miehiä, puhdastapaisia, oppineita ja nöyriä; se oli köyhä luostari,
mutta hänet oli otettu hyvin vastaan siellä -- veli Edvin kuului Oslon
minoriittiveljeskuntaan, mutta oli saanut luvan oleskella täällä
Hamarin hiippakunnassa.

"Mutta tulehan nyt tänne", sanoi hän taluttaen Kristiinan telineiden
alle, nousi ylös tikapuita ja korjasi joitakin ylempänä olevia lautoja.
Sitten hän taas kapusi alas ja auttoi lapsen kanssaan ylös.

Harmaassa kiviseinässä yläpuolellaan Kristiina näki ihmeellisiä,
epämääräisiä valoläikkiä, toiset punaisia kuin veri, toiset keltaisia
kuin olut, toiset sinisiä, ruskeita ja vihreitä. Hän tahtoi katsoa
taakseen, mutta munkki kuiskasi: "Älä käänny". Kun he sitten yhdessä
seisoivat ylhäällä lautojen päällä, hän käänsi Kristiinan varovasti
ympäri, ja silloin Kristiina näki niin ihanan näyn, että hän melkein
lakkasi hengittämästä.

Hänen edessään pitkänseinän eteläsivulla oli kuva, joka välkkyi kuin
olisi se ollut hohtokivistä tehty. Kirjavat väriläikät seinällä
heijastuivat sen säihkeestä ja Kristiina itse ja munkki seisoivat
keskellä säihkettä; Kristiinan kädet olivat niin punaiset kuin olisi
hän pistänyt ne viiniin, munkin kasvot hehkuivat kuin silkka kulta ja
hänen tumma kaapunsa hohti himmeämpänä. Kristiina katsoi kysyvästi veli
Edviniä, mutta tämä ainoastaan nyökkäsi ja hymyili.

Oli kuin hänet olisi viety kauas maailmasta, niinkuin hänen olisi
annettu katsoa sisälle taivaaseen. Mustan viivaristikon takaa erotti
hän hetken kuluttua itsensä herran Kristuksen kalliissa punaisessa
viitassa, neitsyt Maarian taivaan sinisessä hameessa, ja pyhiä miehiä
ja neitoja häikäisevän keltaisissa, vihreissä ja orvokinsinisissä
vaatteissa. He seisoivat loistavien holvien ja kaarekkeiden alla ja
heidän ympärillään kierteli oksia ja terhoja ja ihmeellisiä välkkyviä
lehtiä --.

Munkki veti hänet vähän etemmäksi sillalle:

"Seiso siinä", hän kuiskasi, "niin Kristuksen vaate loistaa päällesi."

Alhaalta kirkonholvista kohosi heitä kohden heikko pyhänsavun lemu
ja kiviseinä uhosi kylmää. Alhaalla oli hämärä, mutta auringonsäteet
kulkivat vinottain yli keskilaivan, paistaen sisään eteläsivulla
olevista ikkuna-aukoista. Kristiina alkoi ymmärtää, että tuon
taivaskuvan täytyi olla jonkunlainen ikkunaruutu, sillä se täytti
tuollaisen aukon. Toiset olivat tyhjiä tai puukehyksiin pingotetuilla
sarvilevyillä suljetut. Lintu pyrähti sisään, istahti ikkunalaudalle,
lirautti pienen laulun ja lensi pois, ja kuoriseinän takaa kuului
metallin kilkettä kiveä vasten. Muuten oli kaikki äänetöntä; tuuli vain
silloin tällöin hengähti sisään, huokasi hiljaa holvien alla ja hävisi.

"Niinpä niin", sanoi veli Edvin huoahtaen. "Tämmöistä ei kukaan osaa
tehdä tässä maassa -- Nidarosissa maalataan kyllä lasille, vaan ei se
näytä tältä --. Mutta etelämaissa, Kristiina, suurissa tuomiokirkoissa,
siellä on tämän näköisiä kuvaruutuja, suuria kuin kirkon ovi tuossa --."

Kristiina ajatteli kotikirkossa olevia kuvia. Siellä oli Pyhän
Olavin alttari ja Pyhän Tuomas Kanterborgilaisen alttari, joissa oli
kuvatauluja syrjillä ja alttarikaappi takaseinällä -- mutta nuo kuvat
tuntuivat nyt Kristiinasta himmeiltä ja värittömiltä, kun hän muisteli
niitä.

He laskeutuivat tikapuita ja menivät kuoriin. Siellä oli alttaripöytä
tyhjänä ja alastomana ja kivilaatalle oli asetettu pieniä metallisia
ja puisia ja savisia rasioita ja kuppeja; siinä oli kummallisia pieniä
veitsiä ja rautoja, kyniä ja pensseleitä. Ja veli Edvin sanoi, että nuo
olivat hänen työkalujansa; hänen ammattinsa oli semmoinen, että hän
maalasi tauluja ja veisteli alttarikaappeja, ja nuo kauniit taulut,
jotka Kristiina näki kuorissa, oli hän myöskin tehnyt. Ne tulivat
saarnaveljien kirkkoon alttarikoristeiksi.

Kristiina sai nähdä, miten hän sekoitti erivärisiä jauhoja ja sotki
niitä pienissä kivikupeissa, ja hän sai auttaa veli Edviniä kantamaan
kapineita jakkaralle seinän viereen. Munkin kulkiessa taululta toiselle
ja piirtäessä hienoja punaisia viivojaan pyhien miesten ja naisten
vaaleaan tukkaan, niin että ihan näki miten ne kähäröityivät ja
lankesivat laineille, seurasi Kristiina hänen kintereillään, katsellen
ja kysellen, ja toinen selitti hänelle mitä kuvat merkitsivät.

Yhdessä kuvassa istui Kristus kultatuolissa ja Pyhä Nikolaus ja Pyhä
Klemens seisoivat hänen luonaan katon alla. Ja syrjiin oli maalattu
Pyhän Nikolauksen elämä. Yhdessä kuvassa hän istui kapalolapsena
äitinsä polvella; hän ei huolinut rintaa, jota äiti tarjosi hänelle,
sillä hän oli niin pyhä syntymästään asti, ettei hän tahtonut imeä
kuin kerran perjantaina. Sen vieressä oli kuva, jossa hän laski
rahakukkaroita sen huoneen oven eteen, missä asui kolme niin ylen
köyhää neitoa, etteivät he voineet saada itselleen sulhasta. Sitten
Kristiina näki, miten hän paransi roomalaisen ritarin lapsen, ja näki
ritarin istuvan purjeveneessä väärä kultakalkki kädessä. Hän oli
luvannut piispalle kultaisen kalkin, joka oli ollut hänen suvussaan
tuhannen vuotta, palkaksi siitä, että tämä parantaisi hänen lapsensa.
Mutta sitten hän tahtoi pettää Pyhää Nikolausta ja antaa tälle väärän
kultakalkin; siksi putosi poika mereen oikea kultakalkki kädessään.
Mutta Pyhä Nikolaus vei lapsen vahingoittumatta veden alitse maalle, ja
hän seisoi rannalla toisessa kuvassa, jossa isä uhrasi väärää kalkkia
Pyhän Nikolauksen kirkossa. Se oli kirjoitettu tauluun kultaisin ja
koreakoukeroisin kirjaimin.

Toisessa taulussa istui Neitsyt Maaria Kristuslapsi sylissään; tämä
piti toisella kädellä äitiään leuasta, toisessa oli omena. Heidän
luonaan seisoivat Pyhä Sunniva ja Pyhä Kristiina. Näiden lanteet olivat
viehkeästi kaarevat ja kasvot kauniin punaiset ja valkoiset; heillä oli
kultahiukset ja kultakruunu päässä.

Veli Edvin kannatti vasemmalla kädellä oikeata rannettaan ja piirsi
lehtiä ja ruusuja heidän kruunuihinsa.

"Minusta on lohikäärme kovin pieni", sanoi Kristiina katsoen
nimikkopyhimyksensä kuvaa. "Ei se näytä siltä, kuin se olisi voinut
nielaista neidon."

"Eihän se voinutkaan", sanoi veli Edvin. "Se ei ollut tuota suurempi.
Lohikäärmeet ja sen sellaiset, jotka palvelevat paholaista, näyttävät
suurilta vain niin kauan kuin me pelkäämme niitä. Mutta jos ihminen
etsii Jumalaa niin palavalla halulla, että se kantaa Hänen luokseen
asti, silloin kärsii paholaisen voima raskaan tappion, tämän keinot
käyvät tuiki avuttomiksi -- lohikäärmeet ja pahat maahiset vajoavat
alas ja kutistuvat pieniksi kuin kääpiöt ja kissat ja varikset.
Näethän, ettei koko vuori, jossa Pyhä Sunniva oli, ole suurempi kuin
että hän voi kantaa sen helmassaan."

"Mutta eivätkö he sitten olleet sisällä luolassa", kysyi Kristiina,
"Pyhä Sunniva ja Seljamiehet? Eikö se sitten ole totta?"

Munkki myhäili ja sanoi häneen kääntyen:

"Se on totta sekä valhetta. Se näytti siltä ihmisistä, jotka löysivät
nuo pyhät ruumiit. Ja totta on, että se tuntui siltä Sunnivankin
ja Seljamiesten mielestä, sentähden, että nämä olivat nöyriä ja
ajattelivat, että maailma on kaikkia syntisiä ihmisparkoja väkevämpi,
eivätkä ymmärtäneet sitä, että he olivat maailmaa voimakkaammat, koska
eivät rakastaneet sitä. Mutta jos he olisivat itse tämän tienneet,
olisivat he voineet ottaa kaikki tunturit käsiinsä ja viskata ne veteen
niinkuin pikkukiven. Meitä ei voi vahingoittaa mikään eikä kukaan,
lapsukainen, paitsi mitä itse pelkäämme ja rakastamme."

"Mutta jos joku ei pelkäisi ja rakastaisi Jumalaa?" kysyi Kristiina
kauhistuen.

Munkki silitti hänen keltaisia hiuksiaan, taivutti hiljaa taapäin
Kristiinan pään ja katsoi häntä kasvoihin; hänen silmänsä olivat suuret
ja siniset.

"Ei ole sitä ihmistä, Kristiina, joka ei rakastaisi ja pelkäisi
Jumalaa, mutta siksi, että sydämemme on niin kummallinen, että
se samalla rakastaa Jumalaa, pelkää paholaista ja riippuu kiinni
maailmassa ja lihassa, me olemme viheliäisiä elämässä ja kuolemassa.
Ellei joku ollenkaan ikävöi Jumalaa ja hänen töitään, silloin viihtyisi
hän hyvin helvetissä ja silloin me ihmiset emme ymmärtäisi, että hän
sai sellaisen osan, jota hänen sydämensä halasi. Mutta silloin ei tuli
polttaisi häntä, ellei hän kerran halaisi viivoitusta, eikä hän tuntisi
kipua käärmeen puremasta, ellei hän tuntisi rauhan kaipausta."

Kristiina katsoi häntä silmiin; hän ei ymmärtänyt mitään tästä
kaikesta. Veli Edvin jatkoi:

"Siinä on Jumalan armo meitä kohtaan, että hän näki, miten rikkinäinen
meidän sydämemme on, ja että hän tuli alas keskellemme tunteakseen
lihassaan paholaisen kiusaukset, kun tämä kiusaa meitä vallalla ja
kunnialla tai maailman tuomiolla, kun se ruoskii ja pilkkaa meitä ja
iskee nauloja käsiimme ja jalkoihimme. Näin osoitti hän meille tien ja
antoi tuta rakkautensa --"

Hän katsoi lapsen totisia kasvoja -- naurahti sitten ja sanoi aivan
toisella äänellä:

"Arvaappas kuka ensimmäiseksi sai tietää, että Vapahtaja oli syntynyt
keskellemme? Se oli kukko; se näki tähden taivaalla ja silloin se sanoi
-- siihen aikaan osasivat kaikki eläimet latinaa. Silloin se kiekui:
'Christus natus est!'"

Tämän hän kiekaisi niin kukkoa muistuttavalla äänellä, että Kristiinan
täytyi nauraa ihan katketakseen. Ja tuntui niin hyvältä nauraa kaiken
sen ihmeellisen jälkeen, mitä veli Edvin äsken oli kertonut, sillä se
oli painanut raskaan juhlallisen tunteen hänen ylitsensä.

Munkki nauroi itsekin:

"Niin se on, ja kun härkä kuuli tämän, rupesi se mylvimään: 'Ubi, ubi,
ubi?'"

Mutta vuohi kävi mäkättämään: "Betlem, Betlem, Betlem."

Ja lammas alkoi ikävöidä niin kauheasti Neitsyttä ja tämän poikaa, että
se heti määki: "Eamus, eamus!"

Ja vastasyntynyt vasikka, joka lepäsi oljilla, nousi jaloilleen. "Volo,
volo, volo!" sanoi se.

"Tätä sinä varmaankaan et ole kuullut ennen? Enkös arvannutkin; tiedän,
että teidän pappinne Sira Eirik on hyvä pappi ja kovin oppinut mies,
mutta hän ei voi tietää tätä, sillä sitä ei opita muualla kuin
Pariisissa --"

"Oletteko te sitten ollut Pariisissa?" kysyi lapsi.

"Voi sinua herttaseni, minä olen ollut Pariisissa ja muuallakin
maailmassa, eikä sinun tarvitse ollenkaan luulla, etten minäkin
pelkäisi paholaista ja rakastaisi ja himoitsisi niinkuin hullu. Mutta
minä koetan pitää kiinni rististä kaikin voimineni -- siihen täytyy
käydä kynsin hampain, niinkuin kissa kalikkaan pudotessaan veteen --"

"Entä sinä, Kristiina -- miltä sinusta tuntuisi uhrata tämä kaunis
tukkasi ja käydä palvelemaan Neitsyttä kuten nämä morsiamet, jotka olen
piirustanut tähän?"

"Kotona ei ole muita lapsia kuin minä", vastasi Kristiina. "Kai
minun pitää mennä naimisiin. Äidillä on jo arkut ja laatikot täynnä
myötäjäisiäni."

"Niinpä niin", sanoi Edvin sivellen kädellään Kristiinan päätä.
"Semmoinen se on maailman järjestys tätä nykyä. Jumalalle annetaan ne
tyttäret, jotka ovat ontuvia ja heikkonäköisiä ja rumia ja rampoja,
tai sitten annetaan Jumalan ottaa takaisin liikalapset. Ja kuitenkin
ihmetellään, etteivät kaikki miehet ja neidot ole pyhiä, jotka asuvat
luostareissa --"

       *       *       *       *       *

Veli Edvin vei hänet kanssaan sakaristoon ja näytteli Kristiinalle
luostarin kirjoja, jotka seisoivat alustalla; niissä oli mitä
kauneimpia kuvia. Mutta kun eräs munkeista tuli sisään, sanoi veli
Edvin, että hän etsi vain aasinpäätä, jäljentääkseen sen. Perästäpäin
pudisti hän päätään itsellensä:

"Tässä nyt näet pelon, Kristiina -- mutta tässä talossa säälitään niin
kauheasti kirjoja. Jos minulla olisi ollut totinen usko ja rakkaus, en
olisi valehdellut vasten silmiä veli Aasulville. -- Mutta silloin minä
olisin voinut ripustaa nämä vanhat nahkalapaset tuonne auringonsäteen
päälle --"

Kristiina kävi munkin mukana vierastuvassa, jossa sai ruokaa, mutta
muuten hän istui kirkossa koko päivän katsellen tämän työtä ja puhellen
hänen kanssaan. Ja vasta sitten kun Lauritsa tuli hakemaan häntä,
muistivat he sanan, joka heidän olisi tullut lähettää kengäntekijälle.

Hamarissa vietetyt päivät muisti Kristiina sitten parhaiten koko tuon
pitkän matkan ajalta. Oslo oli kyllä isompi kaupunki kuin Hamar, mutta
hän oli sinne tullessaan jo nähnyt yhden kauppapaikan, eikä se ollut
hänestä enää niin suuri ihme. Ei hänestä Skogissakaan ollut yhtä
kaunista kuin kotona Jørundgaardissa, vaikka rakennukset olivatkin
komeammat -- Kristiina oli iloinen, ettei hänen tarvinnut asua siellä.
Kartano sijaitsi mäellä ja sen alapuolella oli Botnvuono, harmaa ja
surullisen näköinen vesi, jonka varrella kasvoi mustaa metsää, ja
toisella rinteellä ja talojen takana oli taivas aivan metsän päällä. Ei
siellä ollut korkeita ja jyrkkiä tunturiseiniä, niinkuin kotona, jotka
nostivat taivaan korkealle ja suojasivat ja rajoittivat näköalan, niin
ettei maailma ollut liian suuri eikä pieni.

Palatessa oli kylmä; alkoi olla käsissä adventin aika, mutta kun
he olivat päässeet kappaleen matkaa ylälaaksoon, tuli eteen lunta;
ja silloin heidän täytyi lainata rekiä ja ajaa niissä suurin osa
loppumatkaa.

Kartanonkaupat päättyivät siten, että Lauritsa jätti Skogin
lunastettavaksi veljelleen Aasmundille, jolta se oli siirtyvä tämän
jälkeentuleville.



III.


Kristiinan pitkän matkan jälkeisenä keväänä synnytti Ragnfrid
tyttären. Molemmat vanhemmat olisivat tosin toivoneet poikaa, mutta
lohduttautuivat pian ja kiintyivät hellästi pikku Ulvhildiin. Tämä
oli hyvin kaunis lapsi, terve, raikasvärinen, iloinen ja rauhallinen.
Ragnfrid piti tästä uudesta lapsesta niin paljon, että hän jatkoi
imettämistä toisenakin ikävuonna; ja vähensi Sira Eirikin neuvosta
ankaria paastojaan ja hartaudenharjoituksiaan imettämisaikana. Kaikki
tämä ynnä ilo Ulvhildista virvoitti hänet uuteen kukoistukseen, niin
ettei Lauritsa muistanut nähneensä vaimoaan noin kauniina ja iloisena
ja reippaana koko heidän naimisissaoloaikanansa.

Myöskin Kristiina tunsi pikkusiskon tuoneen taloon suuren onnen. Hän
ei ollut koskaan ymmärtänyt ajatella ennen, että äidin raskas luonto
teki kodin hiljaiseksi; hänestä kaikki oli ollut kuten piti äidin
kasvattaessa ja kurittaessa häntä ja isän leikkiessä ja kujeillessa
hänen kanssaan. Nyt oli äiti paljon ystävällisempi, soi Kristiinalle
enemmän vapautta ja hellitteli useammin; ja silloin Kristiina ei niin
huomannut sitä, että äidillä nyt oli paljon vähemmän aikaa hänelle.
Hänkin rakasti siis Ulvhildia kuten kaikki toiset ja iloitsi saadessaan
kantaa ja soudatella pikkusiskoa; ja vielä hauskempi tuli sitten kun
tämä alkoi ryömiä ja kävellä ja tapaella sanoja ja ottaa osaa leikkiin.

Näin kului kolme hyvää vuotta Jørundgaardin kartanossa. Onni oli
muutenkin seurannut heitä monella tapaa, ja Lauritsa rakenteli uutta ja
paranteli entistä, sillä huoneet ja karjatallit olivat vanhat ja ahtaat
hänen muuttaessaan kartanoon -- Gjeslingit olivat antaneet sen olla
vuokrattuna monen miespolven ajan --

Oli sitten pääsiäisen jälkeinen sunnuntai kolmantena vuonna; heidän
luonaan oli käymässä Trond Ivarinpoika Sundbystä, vaimonsa Gudridin
ja kolmen pienen poikansa kera. Eräänä aamuna istuivat isot ihmiset
parvella keskustellen, lasten leikkiessä pihamaalla. Lauritsa oli
pannut alulle uuden tuparakennuksen ja lapset peuhasivat esiinajetulla
hirsiköllä. Yksi Gjeslingin pojista oli lyönyt Ulvhildia, ja tämä
itki; silloin Trond tuli alas rankaisemaan poikaa ja nosti Ulvhildin
syliinsä. Tämä oli kaunein ja kiltein lapsi mitä ajatella saattoi, ja
eno piti hänestä paljon, vaikkei hän juuri ollut lapsirakas muuten.

Samassa tuli joku miehistä läävästä kiskoen pihan poikki isoa mustaa
sonnia, joka oli vihainen ja äksy; se reutoi itsensä irti. Trond juoksi
hirsikasalle, ajoi isompia lapsia edellään sinne, kantaen Ulvhildia, ja
taluttaen pienintä poikaansa käsipuolesta. Silloin luiskahti iso hirsi
hänen jalkojensa alta, Ulvhild putosi maahan, hirsi ponnahti sivuun
lähti vierimään alas ja pysähtyi lapsen selän päälle.

Lauritsa oli samassa alhaalla; hän juoksi paikalle ja koetti nostaa
hirren pois; silloin tuli sonni häntä kohti. Hän tarttui sitä sarviin,
mutta se kaatoi hänet nurin, sitten sai isä kiinni sen sieraimista,
pääsi nousemaan koholle ja sai pidellyksi sonnia niin kauan kuin Trond
selvisi hämmennyksestään, kunnes joka puolelta esiin rientävät miehet
köyttivät sen nuorilla.

Ragnfrid oli polvillaan maassa, koettaen kohottaa hirttä; nyt sai
Lauritsa nostetuksi sitä sen verran, että äiti saattoi vetää lapsen
esiin ja painaa sen rinnalleen. Pienokainen vaikeroi kauheasti kun
toiset koskettivat häneen, mutta äiti huusi ääneen itkien: "Hän elää,
kiitos Jumalan, hän elää --"

Oli suuri ihme, ettei tämä ollut kokonaan murskana; vaan hirsi oli
pudonnut siten, että sen toinen pää oli pysähtynyt ruohikossa olevalle
kivelle. Kun Lauritsa nousi seisomaan, virtasi hänen suupielistään
verta ja hänen vaatteensa olivat rintaan asti repaleina härän sarvien
jäljiltä.

Tordis juoksi nyt heidän luokseen nahkaraiti kädessä; varovasti
siirsivät he Ragnfridin kanssa lapsen siihen, mutta tämä näytti
kärsivän sietämättömiä tuskia paikalla kun häneen kajottiin. Äiti ja
Tordis kantoivat hänet sitten isoon talvitupaan.

Kristiina seisoi valkeana ja jäykkänä hirsikasan harjalla; pikkupojat
riippuivat itkien hänessä. Koko kartanon väki oli nyt kokoontunut ulos
ja naiset itkivät ja vaikeroivat. Mutta Lauritsa käski valjastamaan
Guldsveinenin ja erään toisen ratsun; kuitenkin hän kaatui kumoon Arnen
tuodessa hevosia ja hänen yrittäessään kiivetä satulaan. Silloin käski
hän Arnen ratsastaa papin luokse, Halvdanin lähtiessä etelään joen
suupuoleen hakemaan lääkevaimoa, joka asui siellä.

Kristiina näki, että isä oli tuhkanharmaa kasvoiltaan, ja hänestä oli
vuotanut niin paljon verta, että hänen vaaleansininen pukunsa oli
täynnä ruskeanpunaisia tahroja. Äkkiä isä kavahti suoraksi, tempasi
kirveen lähimmältä mieheltä ja astui toisten joukkoon yhä sonnia
pidellen. Hän iski sitä hamaralla sarvien väliin, niin että se kyyhähti
polvilleen, mutta Lauritsa hakkasi hakkaamistaan, kunnes veri ja aviot
roiskahtivat kylkiä pitkin. Silloin hän sai rykimiskohtauksen ja vaipui
selälleen maahan. Trond ja eräs talon miehistä kantoivat hänet sisään.

Nyt luuli Kristiina, että hänen isänsä oli kuollut; hän parkaisi
kovasti ja juoksi heidän perästään huudellen isää sielun hädässä.

Talvituvassa oli Ulvhild pantu vanhempien vuoteeseen; kaikki pielukset
oli viskattu lattialle, että hän makaisi tasaisella. Näytti siltä
kuin hän olisi jo ollut kuolinvuoteella. Mutta hän valitti ääneen ja
lakkaamatta, ja äiti oli kumartunut hänen ylitsensä, viihdytellen ja
silitellen häntä, mielettömänä surusta, kun ei voinut auttaa.

Lauritsa makasi toisella sängyllä, hän kohosi ylös ja tuli hoippuen
lattian yli lohduttamaan vaimoaan. Silloin tämä syöksähti pystyyn ja
huusi:

"Älä koske minuun, älä koske minuun. Jeesus, Jeesus, syystä sinä löit
minut maahan -- milloinkaan eivät lopu onnettomuudet, joita minä kerään
sinun ylitsesi --"

"Sinä -- rakas vaimoni, ethän sinä ainakaan tähän ole syypää", sanoi
Lauritsa laskien kätensä hänen olkapäälleen. Toinen vavahti hänen
kosketuksestaan ja hänen vaaleanharmaat silmänsä kiilsivät laihojen,
tummapintaisten kasvojen keskeltä.

"Hän tarkoittaa! kaiketi, että syypää olen minä", sanoi Trond
Ivarinpoika tuikeasti. Sisar loi häneen vihaa uhkuvan katseen sekä
vastasi:

"Trond kyllä tietää, mitä tarkoitan."

Kristiina juoksi vanhempien luo, mutta nämä työnsivät hänet kumpikin
luotaan. Ja Tordis, joka toi lämmintä vettä kattilalla, sysäsi häntä
hiljaa olkapäähän ja sanoi: "Mene toiseen tupaan, Kristiina; sinä olet
tiellä täällä."

Hän tahtoi ruveta hoitelemaan Lauritsaa, joka oli istuutunut
sängynedusportaalle, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää:

"Mutta ettekö voi lievittää vähän Ulvhildin kipuja -- auta armias
Luoja, hänhän valittaa niin, että se saa kivenkin itkemään."

"Häntä emme uskalla liikuttaa ennenkuin pappi tai lääke-Ingegjerd
tulee", sanoi Tordis.

Samassa tuli Arne ilmoittamaan, ettei Sira Eirik ollut kotosalla.
Ragnfrid seisoi hetken käsiänsä väännellen. Sitten hän sanoi:

"Lähettäkää sana Aashildille Haugeniin. Menköön muu vaikka miten,
kunhan Ulvhild pelastuu --"

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kristiinaan. Hän kiipesi penkille,
joka oli piilossa sängyn takana, veti jalat alleen ja laski päänsä
polvelleen.

Ja hänestä tuntui kuin kovat kädet olisivat rutistaneet rikki hänen
sydämensä. Aashild-rouva piti haettaman! Äiti ei ollut antanut hakea
Aashild-rouvaa silloinkaan, kun hän itse oli kuolla lapsivuoteeseen
Ulvhildin syntyessä, eikä myöskään silloin kun Kristiina oli kuumeessa.
Hän oli velho, oli Kristiina kuullut sanottavan -- hän oli ollut
syytteessä Oslon piispan ja tuomiokapitulin edessä; hänet olisi jo
mestattu tai poltettu, ellei hän olisi ollut niin korkeata sukua, että
hän oli melkein kuin kuningatar Ingebjørgin sisar -- vaan kansa sanoi
hänen myrkyttäneen ensimmäisen miehensä, ja sen, joka hänellä nyt oli,
oli hän viekoitellut luokseen noituudella; tämä oli niin nuori, että
olisi voinut olla hänen poikansa. Hänellä oli lapsiakin, mutta nämä
eivät koskaan käyneet hänen luonaan, ja nuo kaksi korkeasukuista, Bjørn
ja Aashild, elivät nyt yksin Dovren tunturilla eikä heille ollut jäänyt
mitään rikkauksistansa. Kukaan laakson isoisista ei tahtonut tietää
heistä, mutta salaisesti haettiin Aashild-rouva apua; köyhä kansa kävi
julkisestikin hänen luonaan suruineen ja vahinkoineen; he kiittivät
häntä hyväksi ihmiseksi, mutta pelkäsivät samalla.

Kristiina mietti, että äiti, joka alituiseen eli rukouksessa, olisi
mieluummin voinut kääntyä Jumalan ja Neitsyt Maarian puoleen. Hän
koetti itsekin rukoilla -- etenkin Pyhää Olavia, sillä Kristiina tiesi,
että tämä oli hyvä ja oli auttanut niin usein taudissa ja haavoissa ja
jalankatkeamissa. Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa.

Vanhemmat olivat jääneet kahden tupaan. Lauritsa oli jälleen paneutunut
sängylle ja Ragnfrid istui kumartuneena sairaan lapsen yli, pyyhkien
vähän väliä tämän otsaa ja käsiä märällä vaatteella ja kostuttaen hänen
huuliansa viinillä.

Kului pitkä aika. Tordis kurkisti silloin tällöin sisään ja tarjoutui
auttamaan, mutta Ragnfrid lähetti hänet joka kerran takaisin. Kristiina
itki ääntä päästämättä, rukoillen itseksensä, mutta sitten hän taas
muisti noitavaimon ja odotti jännityksellä, milloin tämä ilmestyisi
sisään.

Äkkiä kuului Ragnfridin ääni hiljaisuudesta:

"Nukutko, Lauritsa?"

"En", vastasi mies. "Kuuntelen Ulvhildia. Jumala on auttava viatonta
karitsaansa, vaimo -- sitä älkäämme epäilkö. Mutta odotus käy
pitkäksi --."

"Jumala vihaa minua syntieni tähden", sanoi Rangfrid epätoivoisesti.
"Lapsillani on hyvä siellä missä ovat, sitä en rohkene epäillä, ja nyt
on kai Ulvhildin hetki tullut -- mutta minut hän on hylännyt, sillä
sydämeni on synnin ja surun käärmeenpesä --"

Silloin tartuttiin oveen. -- Sira Eirik astui tupaan, oikaisi valtavan
vartalonsa ja sanoi kirkkaalla, syvällä äänellään: "Jumalan armo tänne!"

Pappi pani lääkelaatikkonsa sängynportaalle ja meni lieden ääreen,
jossa kaasi lämmintä vettä käsillensä. Sitten hän otti ristin
rinnaltansa, heilautti sitä kaikkiin tuvan nurkkiin ja mutisi jotain
latinaksi. Sen jälkeen hän aukaisi räppänän, niin että valo pääsi
tupaan, ja meni Ulvhildia katsomaan.

Kristiina pelkäsi, että pappi löytäisi hänet ja ajaisi hänet ulos --
Sira Eirikin silmiltä ei moni seikka jäänyt huomaamatta. Mutta tämä
ei katsonut taakseen. Hän otti lääkelaatikosta pullon, kaasi siitä
tilkkasen hienoksi kartatulle villatukolle ja asetti sen Ulvhildin
suulle sekä nenälle.

"Hänen kipunsa helpottavat kohta", sanoi pappi. Hän meni Laurin
luo ja hoiteli tätäkin, pyytäen tämän kertomaan, miten onnettomuus
oli tapahtunut. Lauritsalta oli kaksi kylkiluuta poikki ja hän oli
saanut haavan keuhkoihinsa; pappi luuli kuitenkin, ettei se ollut
hengenvaarallista.

"Entä Ulvhild", kysyi isä huolen vallassa.

"Sanon sen kun olen katsonut häntä" vastasi pappi. "Mutta sinä saat
mennä makaamaan parveen, niin täällä tulee hiljaisempaa ja enemmän
tilaa niille, jotka hoitavat lastasi." Hän laski Lauritsan käsivarren
olkapäälleen, otti häntä kainalosta ja kantoi hänet ulos. Kristiina
olisi mieluummin mennyt isän mukana, mutta ei uskaltanut näyttäytyä.

Kun Sira Eirik palasi, ei hän puhunut mitään Ragnfridille, vaan
leikkasi vaatteet irti Ulvhildin päältä, joka oli alkanut valittaa
vähemmän ja tuntui olevan torkuksissa. Hiljaa tunnusteli hän lapsen
ruumista ja jäseniä kädellään.

"Niinkö huonosti on lapseni laita, ettet tiedä hänelle neuvoa, koska et
virka mitään", kysyi Ragnfrid kuiskaten.

Pappi vastasi hiljaa:

"Näyttää siltä kuin hänen selkänsä olisi pahasti ruhjoutunut, Ragnfrid.
En tiedä muuta neuvoa kuin jättää hänet Jumalan ja Pyhän Olavin
haltuun; en voi tehdä tässä paljoa."

Äiti sanoi kiivaasti:

"Sitten meidän täytyy rukoilla -- arvaat kai sen, että Lauritsa ja minä
annamme kitsastelematta kaiken mitä pyydät, jos voit saada Jumalan
jättämään Ulvhildin eloon."

"Olisi mielestäni ihme", sanoi pappi, "jos hän jäisi eloon ja saisi
täyden liikuntokyvyn."

"Etkö sinä saarnaa ihmeistä myöhään sekä varhain -- etkö usko
lapselleni voivan tapahtua ihmettä", sanoi hän entiseen tapaan.

"Oikeassa olet", sanoi pappi, "ihmeitä tapahtuu kyllä, mutta Jumala ei
kuuntele jokaista ihmistä -- emme tiedä hänen aivoituksiansa. Ja eikö
sinusta tuntuisi vielä pahemmalta, jos tämä pieni kaunis piika jäisi
rujoksi tai rammaksi?" Ragnfrid heitteli päätään ja uikutti hiljaa:

"Pappi, minä olen kadottanut jo niin monta, en voi antaa enää häntä,"

"Koetan kaiken mitä voin", pappi vastasi, "ja tahdon rukoilla koko
voimastani. Mutta koeta, Ragnfrid, kestää se kohtalo, jonka Jumala on
määrännyt osaksesi."

Äiti valitti hiljaa:

"Ketään lapsistani en ole rakastanut niinkuin tätä tässä -- jos
hänetkin nyt otetaan minulta, luulen sydämeni halkeavan."

"Jumala olkoon apunasi, Ragnfrid Ivarintytär", sanoi Sira Eirik
päätään pudistaen. "Tahdot pakottaa Jumalaa myöntymään tahtoosi monien
rukoustesi ja paastojesi tähden. Voitko ihmetellä, ettei niistä ole
ollut enempää apua."

Ragnfrid katsoi häneen uhmaten ja lausui:

"Olen lähettänyt sanan Aashild-rouvalle."

"Sinähän hänet tunnet, enkä minä", virkkoi pappi.

"En voi elää ilman Ulvhildiä", sanoi Ragnfrid kuten ennen. "Ellei
Jumala tahdo auttaa häntä, haen neuvoa Aashild-rouvalta tai vaikka
paholaiselta, jos he voivat auttaa!"

Papin kielellä näytti pyörivän terävä sana, mutta sitten hän hillitsi
itsensä. Hän kumartui alas ja koetteli uudestaan sairaan lapsen jäseniä.

"Hänen kätensä ja jalkansa ovat kylmät", hän sanoi. "Saamme panna
kuumaa vettä lekkereihin hänen ympärilleen -- ja sitten ette saa
liikuttaa häntä, ennenkuin Aashild-rouva tulee."

Kristiina liukui ääneti pitkälleen penkille ja oli nukkuvinaan. Hänen
sydämensä takoi pelosta -- hän ei ollut ymmärtänyt paljoa Sira Eirikin
ja äidin keskustelusta, mutta häntä oli ruvennut peloittamaan kauheasti
ja hän tiesi, ettei se ollut aiottu hänen korvillensa.

Äiti nousi mennäkseen lekkereitä hakemaan; mutta äkkiä hän puhkesi
itkuun: "Rukoile sittenkin puolestamme, Sira Eirik!"

Vähän ajan kuluttua äiti tuli takaisin Tordiksen kanssa. Pappi
ja naiset häärivät nyt Ulvhildin ympärillä, ja silloin Kristiina
löydettiin ja lähetettiin ulos.

Valo häikäisi hänen silmiään, kun hän tuli ulos pihalle. Hänestä
oli tuntunut, että suurimman osan päivää jo oli täytynyt kulua
hänen istuessaan pimeässä talvituvassa, ja nyt paistoivatkin
seinät vaaleanharmaina ja ruoho kiilsi niinkuin silkki valkoisessa
keskipäiväauringossa. Joki välkkyi lepikön hiirenkorvaa tekevän,
kultaisen vitsaverkon välissä -- se täytti ilman iloisella,
yksiäänisellä pauhinallaan, sillä se juoksi vuolaana laakeassa,
kivisessä uomassaan Jørundgaardin kohdalla. Tunturit kokosivat kirkasta
sineä kohden ja purot syöksyivät rinnettä alas sulavan lumen keskeltä.
Ja voimakas, imanta kevään tulo sai hänet itkemään, tajutessaan kaiken
ympärillä olevan avuttomuuden.

Ulkona ei ollut ketään, mutta hän kuuli ääntä miesten tuvasta. Tuoretta
multaa oli ripoteltu siihen paikkaan, missä isä oli lyönyt sonnin
kuoliaaksi. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä -- meni viimein uutistuvan
salvoksen taakse, jota oli rakennettu pari hirsikertaa. Siellä olivat
hänen ja Ulvhildin leikkikalut; hän työnsi ne koloon alemman hirren ja
kivijalan väliin. Viime aikoina oli Ulvhild tahtonut viedä kaikki hänen
lelunsa; se oli toisinaan suututtanut häntä. Hän ajatteli, että jos nyt
sisko paranisi, antaisi hän tälle kaiken mitä omisti. Ja tuo ajatus
tuotti hiukan lohtua.

Hän muisti Hamarin munkkia -- tämä uskoi, että ihmeitä saattoi tapahtua
joka ihmiselle. Mutta Sira Eirik ei ollut yhtä varma asiasta, eivätkä
vanhemmatkaan -- ja hän oli tottuneempi kuulemaan näitä. Hän tunsi
aivan kuin suuren painon päällään ensi kertaa aavistaessaan, että
ihmiset voivat ajatella näin eri lailla monista asioista -- eivätkä
ainoastaan pahat, Jumalaa karttavat ihmiset ja hyvät, vaan vielä
sellaisetkin kuin veli Edvin ja Sira Eirik -- ja äiti sekä isä; hän
tajusi yhtäkkiä, että nämä ajattelivat eri lailla monestakin asiasta --.

Tordis löysi hänet nukkumasta nurkasta illan lähetessä ja vei hänet
omaan sänkyynsä; silloin ei lapsi ollut syönyt mitään aamusta asti.
Tordis valvoi Ulvhildin luona yöllä äidin kanssa ja Kristiina nukkui
hänen sängyssään Jonin, hänen miehensä ja Eivindin ja Ormin, heidän
pikku poikiensa kanssa. Heidän ruumiittensa lemu, miehen kuorsaaminen
ja pikkupoikain tasainen hengitys pani väkisin Kristiinan itkeä
tuhuuttamaan. Vielä eilen illalla hän oli käynyt sänkyyn oman isänsä ja
äitinsä ja pikku Ulvhildin viereen, kuten aina tähän asti elämässään --
se oli ollut kuin pesä, joka nyt oli hajoitettu ja revitty, ja hän itse
heitetty pois niiden siipien suojasta, jotka olivat lämmittäneet häntä
aina. Viimein hän itki itsensä uneen, orpona ja onnettomana vieraiden
ihmisten välissä --.

       *       *       *       *       *

Kun Kristiina seuraavana aamuna nousi ylös, sai hän kuulla, että
eno koko joukkoineen oli lähtenyt talosta -- vihassa. Trond oli
sanonut sisartaan hourupäiseksi ja mielettömäksi naiseksi ja lankoaan
lapaseksi ja hölmöksi, joka ei ollut milloinkaan osannut pitää vaimoaan
kurissa. Kristiina kävi kuumaksi suuttumuksesta, mutta samalla häntä
hävetti -- hän ymmärsi sen kovin sopimattomaksi teoksi, että äiti oli
karkoittanut lähimmät sukulaisensa talosta. Ja ensi kerran hän alkoi
aavistella, ettei äidissä ollut kaikki niinkuin olla piti -- että hän
oli toisellainen kuin muut vaimot.

Hänen tuumiessaan tätä tuli palvelustyttö sanomaan, että Kristiinan oli
mentävä isänsä luokse parvelle.

Mutta astuessaan ylistupaan unohti Kristiina mennä katsomaan häntä,
sillä vastapäätä avattua ovea, josta valo paistoi suoraan tämän
kasvoihin, istui pieni nainen, jonka Kristiina arvasi noitavaimoksi.
Vaikkei Kristiina ollut ajatellut häntä tuon näköiseksi.

Tämä näytti hennolta ja pieneltä kuin lapsi, istuessaan isossa
selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hänen eteensä oli myös
asetettu pöytä, joka oli katettu äidin parhaimmalla kirjaillulla
aivinaliinalla. Läskiä ja linnunlihaa oli hopealautasella; visakulhossa
oli viiniä ja isän oma hopeapikari oli tuotu hänen juoma-astiakseen.
Hän oli lopettanut syömisen ja pyyhki parhaillaan käsiään äidin
hienoimpaan käsiliinaan. Ragnfrid seisoi itse hänen edessään pitäen
käsissään vedellä täytettyä messinkivatia. Aashild-rouva antoi liinan
vaipua syliinsä, hymyili lapselle ja sanoi kirkkaalla, pehmeällä,
viehättävällä äänellä:

"Tuleppas tänne, sinä sieltä! Kauniit ovat lapsesi, Ragnfrid", sanoi
hän äidille.

Hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, mutta rusottavan punaiset ja
valkoiset, ja iho oli yhtä sileä ja hieno kuin lapsen. Suu oli verevä
ja punainen kuin nuorella naisella ja hänen suuret, kellertävät
silmänsä loistivat. Ohut, valkea huntu kulki poskia pitkin ja oli
sidottu leuan alle kultaisella soljella; sen päällä hänellä oli pehmeä,
tummansininen villaliina, joka lankesi hartioille ja pitkin hänen
tummaa, ruumiinmukaista pukuaan. Suora hän oli niinkuin kynttilä, ja
Kristiina aavisti paremmin kuin tiesi, ettei hän milloinkaan ollut
nähnyt niin kaunista ja säädykästä naista kuin tämä vanha noitavaimo,
jonka kanssa kylän isoiset eivät tahtoneet olla missään tekemisissä.

Aashild-rouva piti Kristiinan kättä vanhassa, pehmeässä kädessään;
hän puhui tälle lempeästi ja leikillisesti, mutta Kristiina ei saanut
sanaakaan suustaan. Silloin Aashild-rouva sanoi naurahtaen:

"Pelkääköhän hän minua?"

"Ei, ei", Kristiina melkein huusi. Silloin nauroi Aashild-rouva entistä
enemmän ja sanoi äidille:

"Tällä on viisaat silmät, tällä tyttärelläsi, ja hyvät, voimakkaat
kädet, häntä ei ole totutettu velttouteen, huomaan minä. Sinä voit
tarvita jonkun avuksesi Ulvhildin hoidossa, kun minä olen poissa. Siksi
voit antaa Kristiinan minun ohjaukseeni, niin kauan kuin viivyn talossa
-- hän on jo kyllin vanha siihen, yksitoista vuotta, vai kuinka?"

Näin sanottuaan Aashild-rouva lähti, ja Kristiina aikoi seurata häntä.
Silloin kutsui Lauritsa häntä vuoteestaan. Hän makasi selällään
tasaisella tilalla, pielukset koholle nostettujen polvien alla;
Aashild-rouva oli käskenyt häntä makaamaan siten, että rinnassa oleva
haava paranisi pikemmin.

"Sitten te kai pian paranette, isä?" kysyi Kristiina. Lauritsa katsoi
häneen -- lapsi ei ollut vielä milloinkaan sanonut isälleen te. Hän
sanoi vakavasti:

"Minulla ei ole hätää; pahemmin on sisaresi laita."

"Niin", sanoi Kristiina ja huokasi.

Sitten hän seisoi viivytellen sängyn ääressä. Isä ei virkkanut
enempää, eikä Kristiina keksinyt mitään sanottavaa. Ja kun Lauritsa
hetken kuluttua sanoi, että Kristiina saattoi mennä alas äidin
ja Aashild-rouvan luokse, kiiruhti hän ulos ja juoksi pihan yli
talvitupaan.



IV.


Aashild-rouva jäi Jørundgaardiin suurimmaksi osaksi kesää. Tästä
johtui, että heillä kävi kansaa kysymässä neuvoja häneltä -- Kristiina
kuuli Sira Eirikin pistelevän heitä ja aavisti, ettei se ollut
vanhempien mieleen. Mutta hän karkoitti luotaan kaikki tämän tapaiset
ajatukset, eikä liioin miettinyt, mitä hän piti Aashild-rouvasta, vaan
oli aina tämän kanssa eikä väsynyt kuulemaan ja katselemaan häntä.

Ulvhild makasi yhä selällään suuressa sängyssä. Hänen pienet kasvonsa
ja huulensa olivat verettömät ja silmien ympärille oli ilmestynyt
mustat renkaat. Hänen kaunis keltainen tukkansa haisi kovasti hielle,
kun ei sitä oltu pesty niin pitkään aikaan, se oli tummunut ja
menettänyt kiiltonsa ja kiharansa, ja oli nyt kuin vanha kuivunut
heinä. Hän oli väsyneen ja kärsivällisen näköinen ja hymyili heikosti
ja surullisesti, kun Kristiina istui hänen luokseen ja puhui ja
näytteli tälle kauniita lahjoja, joita isä ja äiti ja kaikki tuttavat
ja omaiset olivat lahjoitelleet, moni pitkän matkan takaa. Siinä
oli nukkia ja lintuja ja karjaa, oli pieni lautapeli, oli koruja ja
samettihilkkoja ja kirjavia nauhoja: Kristiina säilytti niitä siskon
varalta erityisessä laatikossa -- ja Ulvhild katseli kaikkea totisine
silmineen ja antoi huoaten lelut väsyneistä käsistään.

Mutta kun Aashild-rouva tuli hänen luokseen, kirkastuivat Ulvhildin
kasvot. Hän joi halukkaasti virvoittavia ja uneenvaivuttavia juomia,
joita Aashild-rouva valmisti, ei valittanut tämän hoitaessa häntä, vaan
kuunteli onnellisena, kun tämä soitti Lauritsan harppua ja lauloi --
hän osasi niin paljon lauluja, joita ei tunnettu tässä laaksossa.

Usein hän lauleli Kristiinalle, kun Ulvhild oli nukkunut. Ja silloin
hän väliin kertoi nuoruudestaan, jolloin hän oli asunut etelässä ja
kulkenut Maunu- ja Eirik-kuninkaiden ja näiden kuningatarten saattueessa.

Kerran heidän istuessaan näin ja Aashild-rouvan jutellessa, pujahti
Kristiinan huulilta kysymys, joka usein oli mietityttänyt häntä:

"Ihme se on minusta, että te aina voitte olla noin iloinen, vaikka
olette tottunut --" hän keskeytti puheensa ja lensi punaiseksi.

Aashild-rouva katsoi lapseen hymyillen:

"Tarkoitatko, että kun se nyt on niin kaukana kaikki?" Hän nauroi hiljaa
ja sanoi sitten: "Minulla on ollut onnenaikani, Kristiina, enkä ole
niin tyhmä, että valittaisin, siksi että nyt saan tyytyä kurnaaliin ja
piimään, juotuani loppuun oluen ja viinin. Hyvät päivät kestävät kauan,
jos osaa järjestää asiansa viisaasti ja varovasti; järkevät ihmiset
tietävät tämän ja siksi luulenkin, että heidän täytyy tyytyä hyviin
päiviin -- parhaimmat päivät maksavat paljon. Ja sitä, joka hävittää
isänperintönsä nuoruuden huimuudessa, kutsuvat he mielettömäksi.
Ajatelkoon asiasta kukin ymmärryksensä mukaan. Mutta vasta sitä minä
sanon hulluksi ja mielettömäksi, joka katuu kauppojaan jälkeenpäin, ja
narrien narriksi sitä, joka luulee näkevänsä luonaan juomaveikot kun
perintö on menetetty --."

"Tarvitseeko Ulvhild jotakin?" kysyi hän lempeästi, Ragnfridiin
kääntyen; tämä oli tehnyt äkkinäisen liikkeen istuessaan lapsen luona.

"Ei, hän nukkuu sikeästi", sanoi äiti, tullen Aashildin ja Kristiinan
pariin lieden äärelle. Käsi räppänänriukua vasten hän seisoi paikallaan
katsoen alas Aashild-rouvan kasvoihin.

"Tuota Kristiina ei ymmärrä", hän virkkoi.

"Ei", vastasi rouva. "Mutta kai hän osasi rukouksensakin, ennenkuin
ymmärsi niitä. Ken tarvitsee rukouksia ja neuvoja, ei kaipaa oppia tai
ymmärtämistä."

Ragnfrid rypisti miettivästi mustia kulmiaan. Silloin muistuttivat
hänen kirkkaat, syvällä olevat silmänsä taas mustan metsänrinteen
alla lepäävää lampea, kuten Kristiina oli kuvitellut lapsena -- tai
kuullut jonkun sanovan. Aashild-rouva katsoi häneen hymyillen hiljaista
hymyään. Ragnfrid kävi lieden laidalle, otti oksan ja työnsi sen tuleen.

"Mutta entä se, joka on tuhlannut perintönsä huonoihin tavaroihin -- ja
sitten keksii aarteen, josta antaisi vaikka elämänsä -- eikö sellainen
mielestänne voi katua hulluuttansa?"

"Missä kauppaa käydään, siellä on myöskin tappion vaara", sanoi
Aashild-rouva. "Ja se, ken tahtoo antaa elämänsä, saa panna sen peliin
ja katsoa sitten, mitä sillä voi voittaa --."

Ragnfrid sieppasi palavan kekäleen liedeltä, sammutti liekin ja puristi
kourallaan kekäleen palavaa päätä, niin että sormien lomat hehkuivat
veripunaisina.

"Nuo ovat sanoja, sanoja ja aina vaan sanoja, Aashild-rouva."

"Ei ole olemassa kovin paljon sellaista, josta kannattaisi maksaa niin
korkea hinta kuin oma elämänsä", sanoi toinen.

"Onpas", sanoi äiti kiihkeästi. "Minun mieheni", kuiskasi hän sitten
melkein kuulumattomasti.

"Ragnfrid", sanoi Aashild-rouva hiljaa: "Noin on moni neito ajatellut,
halutessaan sitoa miehen ja antaessaan siitä neitoutensa. Mutta
etkö ole kuullut miehistä, jotka ovat antaneet kaikkensa Jumalalle,
menneet luostariin tai eläneet alasti erämaissa sekä sitten katuneet
sitä. Pyhissä kirjoissa kutsutaan heitä hulluiksi. Ja on kai syntistä
ajatella, että Jumala olisi voinut pettää heitä kaupoissa."

Ragnfrid istui tuokion aivan hiljaa. Sitten sanoi Aashild-rouva:

"Nyt saat tulla, Kristiina, on aika mennä keräämään kastetta Ulvhildin
aamupesua varten."

Pihamaa lepäsi mustan ja valkoisen kirjavana kuutamossa. Ragnfrid
saattoi heitä läävän läpi kaalimaan veräjälle. Kristiina näki äidin
jäävän seisomaan aidanvierustalle laihana ja mustana, hänen kerätessään
kastetta suurilta jääkylmiltä kaalinlehdiltä ja poimulehden poimuista
isän hopeapikariin.

Aashild-rouva käveli ääneti Kristiinan rinnalla. Hän oli tullut mukaan
vain vahtiakseen häntä, sillä ei ollut hyvä päästää lasta yksin ulos
tällaisena yönä. Mutta kasteella oli parempi voima, jos sen keräsi
koskematon neito.

Kun he palasivat veräjälle, oli äiti kadonnut. Kristiina hytisi
kylmästä, antaessaan jäisen hopeapikarin Aashild-rouvan haltuun. Hän
juoksi märissä kengissään yli aukean parvea kohden, jossa hän nykyisin
nukkui isän kanssa. Hän oli asettanut jalkansa ensimmäiselle portaalle;
silloin ilmestyi Ragnfrid pimeästä portaiden alta. Hän kantoi höyryävää
juomakulhoa.

"Olen lämmittänyt sinulle olutta, tyttäreni", sanoo äiti.

Kristiina kiitti iloisesti ja painoi huulensa sen laitaan. Silloin
Ragnfrid kysyi:

"Kristiina -- mitenhän on noiden lukujen ja opetusten laita, joita
Aashild opettaa sinulle -- eihän niissä vain liene syntiä ja
jumalattomuutta?"

"Sitä en saata uskoa", vastasi lapsi. "Niissä on kaikissa Jeesuksen
nimi ja Neitsyt Maarian nimi ja kaikkien pyhimysten nimet --"

"Mitä hän on opettanut sinulle", tiedusti äiti uudelleen.

"Kaikenlaista -- lääkeyrteistä -- lukuja verenjuoksua ja syyliä ja
kipeitä silmiä vastaan -- lukuja koita ja hiiriä vastaan. Ja sitten,
mitkä yrtit täytyy poimia auringonpaisteella ja millä on voima sateella
--. Mutta lukuja en saa sanoa kellekään, sillä muuten ne menettävät
voimansa", sanoi hän nopeasti.

Äiti otti häneltä tyhjennetyn kulhon ja laski sen rappusille. Ja äkkiä
hän kietaisi kätensä tyttären ympärille, painoi hänet lujasti itseään
vasten ja suuteli häntä. -- Kristiina tunsi, että äidin posket olivat
märät ja polttavat:

"Jumala ja Pyhä Neitsyt suojelkoot ja varjelkoot sinua kaikkea pahuutta
vastaan -- meillä ei ole muuta kuin sinut, isälläsi ja minulla, johon
ei kova onnemme ole koskenut. Rakas, rakas lapsi -- älä milloinkaan
unhoita, että olet isäsi rakkahin ilo --"

Ragnfrid meni takaisin talvitupaan, riisui vaatteensa ja kiipesi
Ulvhildin sänkyyn. Hän koukisti käsivartensa lapsen ympärille ja painoi
kasvonsa liki pienokaisen kasvoja, niin että hän tunsi Ulvhildin
ruumiin lämmön ja kostean lapsentukan hikisen, ilkeän hajun. Ulvhild
nukkui raskaasti ja rauhallisesti, kuten aina Aashild-rouvan iltajuoman
jälkeen. Raiti tuoksui väkevästi mataroille, joita oli levitetty sen
alle. Kuitenkaan ei Ragnfrid saanut pitkään aikaan unta, vaan tuijotti
pientä valopilkkua laessa, jossa kuu paistoi räppänän sarvilevylle.

Toisessa sängyssä makasi Aashild-rouva, mutta Ragnfrid ei tiennyt
koskaan, nukkuiko tämä vaiko valvoi. Toinen ei ollut kertaakaan
muistuttanut tuttavuudesta, joka heidän välillään oli ollut entisinä
aikoina -- se peloitti niin Ragnfridiä. Eikä hän mielestään milloinkaan
ollut ollut niin kirvelevän surullinen ja peloissaan kuin nyt -- vaikka
tiesi Lauritsan toipuvan ja Ulvhildin jäävän eloon.

       *       *       *       *       *

Näytti siltä kuin Aashild-rouva olisi mieltynyt puhelemaan Kristiinan
kanssa, ja päivä päivältä tuli heistä paremmat ystävät.

Kerran ollessaan yhdessä yrttejä poimimassa he kävivät istumaan
pienelle vihreälle nurmikolle harjun laitaan vieremän alla. Sieltä näki
alas Formon pihaan, jossa vilkkui Arne Gyrdinpojan punainen nuttu;
tämä oli ratsastanut heidän kanssaan alas ja jäänyt vartioimaan heidän
hevosiaan, sillä aikaa kun he kävelivät mäellä yrttien haussa.

Heidän istuessaan siinä kertoi Kristiina Aashild-rouvalle, miten
hän oli kohdannut maahis-neidon. Hän ei ollut ajatellut sitä moneen
vuoteen, mutta nyt se muistui mieleen. Ja kertoessaan alkoi hänestä
tuntua siltä kuin Aashild-rouva olisi jollakin kummallisella tavalla
muistuttanut tätä -- vaikka hän koko ajan selvästi tiesi, etteivät nämä
olleet toistensa näköiset.

Mutta kun hän oli lopettanut puheensa, istui Aashild-rouva jonkun aikaa
hiljaa, katsellen alas laaksoon ja sanoi sitten:

"Teit viisaasti kun pakenit, koska olit vasta lapsi! Mutta etkö ole
koskaan kuullut ihmisistä, jotka ovat ottaneet maahisen tarjoamaa
kultaa ja sen jälkeen kytkeneet peikon kiveen?"

"Olen kuullut sellaisia tarinoita", Kristiina sanoi, "mutta sitä minä
en ikinä uskaltaisi tehdä. Eikä se olisi minusta kaunista."

"On hyvä kun ei uskalla tehdä sitä, mikä ei näytä kauniilta", sanoi
Aashild-rouva hymähtäen. "Mutta ei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei
näytä kauniilta, siksi ettei uskalla tehdä sitä. -- Olet kasvanut
paljon tänä kesänä", lausui rouva äkkiä. "Mahtanetko tietää, että
sinusta on varttumassa kaunis neito?"

"Kyllä", sanoi Kristiina. "Minun sanotaan muistuttavan isää."

Aashild-rouvaa nauratti.

"Paras olisikin, jos muistuttaisit isääsi päältä sekä sisältä.
Kuitenkin olisi vahinko, jos sinut naitettaisiin tänne. Ei sovi
halveksua talonpojan tapoja ja torpparin paitaa, mutta tämän seudun
isoiset ovat mielestään niin mainioita, ettei vertaa koko maassa. Kai
he ovat kovasti ihmetelleet, että minä saatan elää ja olla tyytyväinen,
vaikka he ovat sulkeneet ovensa minulta. Mutta itse he ovat laiskoja
ja ylpeitä eivätkä tahdo taipua uusiin tapoihin -- vaan syyttävät
vanhaa Sverre-kuninkaan ajoilta perittyä vihollisuuttaan. Valhetta se
on, sinun kantaisäsi teki sovinnon Sverre-kuninkaan kanssa ja otti
lahjoja häneltä, mutta jos tuo enosi tahtoisi seurata kuningastamme ja
taistella hänen puolestaan, täytyisi hänen suoria itsensä niin ulkoa
kuin sisältä, ja sitä tämä Trond ei viitsi. Mutta sinut, Kristiina,
sinut pitäisi saada naitetuksi miehelle, jolla on ritarin tavat ja
soreus --"

Kristiina istui katsellen Arnen leveätä selkää Formon pihamaalla. Hän
ei ollut tullut huomanneeksi, että joka kerran kun Aashild kertoi siitä
maailmasta, jossa hän oli elänyt ennen, Kristiina heti näki ritarit
ja kreivit Arnen kaltaisina. Ennen, hänen ollessaan pieni, oli hän
ajatellut ne isän näköisiksi.

"Sisarenpoikani, Erlend Nikulauksenpoika, Hasabyn herra, olisi voinut
olla sopiva sulhanen sinulle -- hänestä on tullut kaunis mies. Sisareni
Ragnhild kävi minua katsomassa mennä vuonna, matkatessaan laakson läpi,
ja Erlend oli hänen muassaan. Häntä sinä et taida saada, mutta olisin
mielelläni levittänyt morsiuspeitteen teidän ylitsenne -- hän on yhtä
musta kuin sinä olet vaalea ja hänellä on kauniit silmät. -- Vaan
jos tunnen oikein lankoni, on hän ehtinyt katsoa pojalleen paremmat
naimakaupat kuin mitä sinä olisit."

"Enkö minä sitten ole hyvä naimakauppa?" kysyi Kristiina suuresti
ihmetellen. Hän ei milloinkaan osannut pahastua Aashild-rouvan
puheista, vaan tunsi nöyrästi ja alistuen, että tämä oli jollain tapaa
edellä hänen kotiväkeänsä.

"Olet sinäkin hyvä naimakauppa", vastasi toinen. "Vaan tuskinpa
sittenkään voit toivoa pääseväsi minun sukuuni. Sinun kantaisäsi oli
lainsuojaton muukalainen tässä maassa, ja Gjeslingit ovat istuneet
happanemassa kartanoillaan niin kauan, ettei heitä kohta muista
yksikään ulkopuolella tämän laakson. Mutta minä ja sisareni saimme
miehiksemme kuningatar Margret Skulentyttären sisarenpojat."

Kristiina ei tullut maininneeksi, etteihän hänen kantaisänsä ollut
tullut lainsuojattomana maahan, vaan tämän veli. Hän istui katsoen
tummia tunturisyrjiä toisella puolen laakson, ja hän muisti sen päivän
monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut ylhäällä tunturilaella ja
nähnyt miten monet vieraat tunturit eroittivat muun maailman hänen
kotilaaksostaan. Silloin sanoi Aashild-rouva, että lähdettäisiin kotiin
ja käski hänen huutaa Arnea. Ja Kristiina pani kädet suulleen, huhuili
ja huiskutti kaulaliinaansa, kunnes näki punaisen pilkun alhaalla
liikahtavan ja viittaavan takaisin.

       *       *       *       *       *

Joku aika tämän jälkeen Aashild-rouva matkusti pois, mutta syksyn ja
alkutalven kuluessa kävi hän usein Jørundgaardissa, viipyen jonkun
päivän Ulvhildin luona. Lasta pidettiin nyt päivät jalkeilla, ja häntä
koetettiin totuttaa kestämään jaloillaan, mutta ne antoivat myöten
hänen yrittäessään. Hän oli itkuinen, kalpea ja väsynyt, ja kurepuku,
jonka Aashild-rouva oli laittanut hevosennahasta ja pajunvitsoista,
vaivasi häntä kovasti, niin että hän mieluimmin istui hiljaa yhdessä
kohden äidin sylissä. Ragnfridillä oli sairas lapsi aina kainalossaan,
ja Tordis hoiti koko talouden puolta, jossa Kristiina äidin käskystä
toimi hänen apunansa, tottuakseen töihin.

Kristiina kaipasi Aashild-rouvaa alituiseen ja väliin puhui tämä
pitkään hänen kanssaan; mutta toisin ajoin Kristiina turhaan odotti
muuta kuin tulo- ja lähtötervehdyksen, -- Aashild istui silloin
aikaihmisten kanssa keskustellen. Näin tapahtui joka kerta kun hänellä
oli mukanaan miehensä, sillä joskus sattui niinkin, että Bjørn
Gunnarinpoika seurasi mukana Jørundgaardiin. Lauritsa oli kerran
syksyllä lähtenyt ratsain Haugeniin viemään rouvalle hoitopaikkaa --
hän antoi tälle talon parhaan hopeakannun laattoineen. Hän oli ollut
siellä yötä ja kehui jälkeenpäin kovin oloansa; siellä oli ollut kaunis
ja hyvin hoidettu talo, eikä lainkaan niin pieni kuin ihmiset puhuivat,
tiesi hän kertoa. Ja sisällä oli kaikki ollut varakkaan mukaista ja
tavat säädykkäät kuin etelän isoisilla. Mitä hän Bjørnistä piti, sitä
Lauritsa ei sanonut, mutta hän otti aina sievästi vastaan Bjørnin, kun
tämä tuli Jørundgaardiin vaimonsa kanssa. Sitävastoin Lauritsa piti
paljon Aashild-rouvasta ja sanoi, että hänen luulonsa mukaan suurin
osa kaikesta, mitä tästä puhuttiin, oli valhetta. Myös selitti hän,
ettei hän luullut tämän tarvinneen noitatemppuja kaksikymmentä vuotta
sitten, sitoakseen miehen -- Aashild alkoi olla kuusissakymmenissä ja
oli vieläkin nuorekas ja kaunis ja viehkeä olennoltaan.

Kristiina huomasi, ettei äiti pitänyt tuosta. Ragnfrid ei tosin koskaan
sanonut mitään Aashild-rouvasta, mutta kerran vertasi hän Bjørniä
keltaiseen, painuneeseen ruohoon, jota väliin näkee isojen kivien alla,
ja Kristiinasta hän oli oikeassa. Bjørn oli kummallisen lakastuneen
näköinen, hän oli jotakuinkin lihava, kalpea ja vähän kaljupäinen,
vaikkei ollut vanhempi Lauritsaa. Kuitenkin näkyi, että hän kerran
oli ollut hyvin komea mies. Kristiina ei joutunut koskaan vaihtamaan
sanaakaan hänen kanssaan -- toinen puhuikin vähän, istui vain siinä,
mihin oli asettunut tupaan tullessaan, kunnes meni sänkyyn. Hän joi
suunnattoman paljon, mutta sitä ei huomannut päältäpäin, ei syönyt
juuri mitään ja tuijotti väliin mietteissään jotakin huoneessa olijaa
kummallisilla haaltuneilla silmillään.

Sundbyn sukulaisia he eivät olleet nähneet onnettomuuden jälkeen,
mutta Lauritsa oli käynyt jonkun kerran Vaagessa. Sitävastoin kävi
Sira Eirik Jørundgaardissa kuten ennenkin; hän sattui silloin usein
yksiin Aashild-rouvan kanssa, ja nämä olivat ystäviä. Tätä piti kansa
kauniina piirteenä papissa, joka itse oli taitava lääkeniekka. Yhtenä
syynä siihen, ettei suurkartanoiden väki ollut hakenut Aashild-rouvan
neuvoja, ainakaan julkisesti, lienee ollut myös se, että he pitivät
pappia kyllin taitavana itselleen eivätkä oikein tienneet, miten heidän
tuli olla noita kahta kohtaan, jotka tavallaan olivat hyljeksityt
joka paikassa. Sira Eirik sanoi silloin, etteivät he syöneet toisensa
osaa, ja mitä tämän noituuteen tuli, ei hän kuulunut Sira Eirikin
seurakuntaan; saattoihan olla mahdollista, että rouva tiesi enemmän
kuin mikä oli terveellistä hänen sielullensa -- mutta ei tullut
unohtaa, että tietämätön kansa halukkaasti puhui noituudesta, kun joku
oli tietävämpi toisia. Aashild-rouva puolestaan kehui pappia kovin
ja kävi ahkerasti kirkossa, milloin sattui Jørundgaardiin pyhäpäivän
aikana.

       *       *       *       *       *

Joulu oli surullinen sinä vuonna. Ulvhild ei vieläkään osannut seisoa.
Eivätkä he kuulleet mitään Sundbyläisistäkään. Kristiina kuuli siitä
puhuttavan kylällä ja näki, että se koski isään. Mutta äiti ei
välittänyt koko asiasta, ja se oli rumaa Kristiinan mielestä.

Mutta pyhien lopulla tuli taloon kerran illalla Sira Sigurd, Trond
Gjeslingin kotipappi, suuressa ajoreessä, ja hänen tärkein asiansa oli
pyytää heidät kaikki kestiin Sundbyn kartanoon.

Sira Sigurd ei ollut suosiossa näillä mailla, sillä hän se itse asiassa
johti Trondin tilanhoitoa -- ainakin hän sai niskoilleen syyn Trondin
harjoittamasta sorrosta ja vääryydestä, sillä pelkkää puhetta ei
ollut, että tämä kiusasi jossain määrin talonpoikiansa. Hänen pappinsa
oli ylen sukkela laskemisen ja kirjoituksen taidossa, laintunteva
ja taitava lääkeniekka -- joskaan ei juuri aivan niin taitava kuin
hän itsestään luuli. Mutta päältäpäin ei kukaan olisi arvannut häntä
erityisen oppineeksi mieheksi; hän puhui usein typeryyksiä. Rangfrid
ja Lauritsa eivät pitäneet hänestä, mutta Sundbyn väki kehui tietysti
pappiansa, ja nämä ja hän itse olivat ylenmäärin suutuksissaan siitä,
ettei häntä oltu noudettu Ulvhildia katsomaan.

Pitipä nyt sattua niin pahasti, että Sira Sigurdin ajaessa
Jørundgaardiin siellä jo oli vieraana Aashild-rouva ja Bjørn-herra,
sitäpaitsi Sira Eirik, Gyrd ja Inga Finsbrekkenistä, Arnen vanhemmat,
vanha Loptsgaardin Jon ja veli Aasgaut, eräs saarnaveli Hamarista.

Rangfridin antaessa kantaa uudelleen pitoruokia pöytään ja Lauritsan
katsoessa papin tuomia kirjepapereita, tahtoi tämä nähdä Ulvhildin.
Lapsi oli jo nukkumassa, mutta Sira Sigurd herätti hänet, tunnusteli
hänen selkäänsä ja kyseli kaikkea, ensin varsin lempeästi, mutta sitten
kärsimystyen kun pientä alkoi peloittaa -- Sigurd oli pienikokoinen,
melkein kuin kääpiö, mutta hänellä oli suuret, punalaikulliset kasvot.
Kun hän tahtoi nostaa lapsen lattialle koettaakseen hänen jalkojansa,
alkoi lapsi huutaa. Aashild-rouva nousi silloin, meni sängyn luo ja
peitti Ulvhildin taljalla sekä sanoi, että lapsi oli niin uninen, ettei
se olisi kestänyt seisomassa, vaikka sen jalat olisivat olleet kuinka
terveet.

Pappi yltyi kiihkeästi selittämään, että oli hänkin tunnettu taitavaksi
lääkitsijäksi. Mutta Aashild-rouva tarttui hänen käteensä, johti hänet
pöydän päähän, alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt Ulvhildille sekä kysyi
kaikesta papin mieltä. Tämä silloin leppyi suopeammaksi ja söi ja joi
Rangfridin tarjoamia herkkuja.

Mutta sitä mukaa kuin olut ja viini nousivat päähän, tuli Sira Sigurd
uudestaan pahalle tuulelle, toraiseksi ja kiivaaksi -- hän tiesi, ettei
tuvassa kukaan pitänyt hänestä. Ensin kääntyi hän Gyrdin puoleen; tämä
oli Hamarin piispan vouti Vaagessa ja Silissä, ja piispanistuimen
ja Trond Ivarinpojan välillä oli ollut paljon riitaisuutta. Gyrd ei
vastannut paljoa, mutta Inga oli sitä tulisempi ja veli Aasgautin
täytyi yhtyä puheeseen; hän lausui:

"Sinun ei pitäisi unohtaa, Sira Sigurd, että arvoisa isämme
Ingjald-piispa on sinunkin päällysmiehesi -- tunnemme sinut kyllä
Hamarissa. Sinä mässäät Sundbyssä etkä muista, että sinut on vihitty
toisenlaiseen tehtävään kuin Trondin silmänpalvelijaksi ja hänen
apurikseen kaikessa, mikä on väärää, niin että tämä panee vaaraan
sielunsa autuuden ja vähentää kirkon oikeutta. Etkö ole milloinkaan
kuullut, miten käy uppiniskaisten ja uskottomien pappien, jotka
nousevat hengellisiä isiään ja järjestystä vastaan? Etkö muista miten
enkelit veivät Pyhän Tuomas Kantenborgilaisen helvetin ovelle ja
antoivat hänen kurkistaa sisään? Miten tämä silloin ihmetteli, kun
ei nähnyt siellä yhtään niistä papeista, jotka olivat nousseet häntä
vastaan, kuten sinä piispaasi. Tämä aikoi juuri ruveta kiittämään
Jumalan armahtavaisuutta, sillä tuo pyhä mies toivoi kaikille syntien
anteeksiantamusta -- kun enkeli käski paholaisen kohottamaan häntäänsä;
silloin sieltä lensi hirveällä paukkinalla ja tulikiven katkun
seuraamana kaikki ne papit ja oppineet miehet, jotka olivat pettäneet
kirkon kutsumuksen. Ja silloin hän näki, mikä niiden paikka oli."

"Nytpäs valehtelet, munkki", sanoi pappi. "Olen minäkin kuullut tuon
tarun, mutta eivät ne olleet pappeja vaan kerjäläismunkkeja, jotka
lensivät ulos paholaisen takapäästä niinkuin ampiaiset ampiaispesästä."

Vanhan Jonin nauru kuului palvelijoiden honotuksen yli ja hän huusi:

"Taisi olla kumpiakin --"

"Kyllä silloin paholaisella on ollut leveä häntä", virkkoi Bjørn
Gunnarinpoika, ja Aashild-rouva hymyili ja sanoi:

"Etkö ole kuullut, että kaikella pahalla on pitkä perä --"

"Pidä suusi sinä, Aashild-rouva", huusi Sira Sigurd, "älä sinä puhu
mitään paholaisen perästä. Istut siinä niinkuin sinä olisit emäntä
talossa eikä Ragnfrid. Mutta kumma, ettet ole voinut parantaa hänen
lastaan -- eikö sinulla ole enää sitä väkevää vettä, jota kaupittelit
kerran? Sitä, joka saattoi ehjäksi paloitellun lampaan kattilassa ja
teki vaimoihmisestä neidon morsiusvuoteessa. Kyllä minä tiedän niistä
häistä, jolloin sinä valmistit kylvyn vietellylle morsiamelle --"

Sira Eirik hyppäsi pystyyn, tarttui toista pappia hartioihin ja
lanteisiin ja viskasi hänet pöydän yli, jolloin kannut kaatuivat ja
ruoka ja juoma juoksi liinoille ja lattialle, mutta Sira Sigurd jäi
makaamaan maahan revennein vaattein. Eirik hyppäsi pöydän yli ja tahtoi
uudelleen lyödä häntä, ärjyessään melun keskeltä:

"Tukitko saastaisen suusi, sinä perkeleen pappi --"

Lauritsa koetti eroittaa heidät, mutta Ragnfrid seisoi valkeana kuin
kuollut pöydän ääressä ja väänteli käsiään. Silloin Aashild-rouva
juoksi hätään, auttoi Sira Sigurdin ylös ja pyyhki veren hänen
kasvoistaan. Hän kaatoi tälle pikarillisen simaa ja lausui:

"Ette saa olla noin ankara, Sira Eirik, ettette siedä leikkiä
myöhäisellä juomahetkellä. Istukaa nyt, niin saatte kuulla noista
häistä. Eivät ne olleet tässä laaksossa, eikä minun oltu suotu
tuntea sitä vettä -- jos minä olisin osannut sen valmistaa, silloin
emme me nyt istuisi pienessä talossamme tunturilla. Silloin minä
olisin rikas rouva ja olisin hankkinut itselleni kartanon joltakin
isommalta seudulta -- läheltä kaupunkia ja luostaria ja piispoja ja
tuomiokapitulia", hän sanoi, hymyillen noille kolmelle hengelliselle
miehelle.

"Mutta joku on tainnut osata tuon taidon entisvanhaan, sillä se
tapahtui Inge-kuninkaan aikaan, minkä minä tiedän, ja sulhasen nimi
oli Peter Lodininpoika, Brattelandin herra, mutta kuka hänen kolmesta
vaimostaan tuo morsian oli, jääköön tässä sanomatta, koska jokaisesta
on jälkeläisiä vielä meidän päivinämme. No niin, tuolia morsiamella
oli voinut olla syynsä tahtoakseen tuota vettä ja hän hankki sitä myös
ja oli valmistanut itsellensä kylvyn saunassa. Mutta ennenkuin hän
oli saanut pukeutuneeksi, tuli sinne vaimo, josta piti tulla hänen
anoppinsa. Tämä oli uupunut ja pölyinen ratsastettuaan morsiustaloon
ja niin hän riisuu sitten päältään sekä astuu ammeeseen. Hän oli vanha
vaimo ja oli synnyttänyt yhdeksän lasta Lodinille. Mutta tuona yönä
saivat sekä Lodin että Peter toisellaisen leikin kuin osasivat odottaa."

Tuvassa olijat nauroivat kauan ja Gyrd ja Jon huusivat Aashild-rouvaa
kertomaan enemmän samanlaisia juttuja. Mutta tämä sanoi ei:
"Tässä istuu kaksi pappia ja veli Aasgaut ynnä nuoria miehiä ja
palvelusneitoja; on aika lopettaa ennenkuin puhe käypi karkeaksi ja
sopimattomaksi, sillä nyt on pyhäin aika."

Miehet vastustivat, mutta naiset kannattivat Aashild-rouvaa. Kukaan
ei ollut huomannut, että Ragnfrid oli poistunut. Mutta jonkun ajan
kuluttua piti Kristiina, joka oli istunut alimpana naisten penkin
päässä palveluspiikojen joukossa, lähteä levolle. Hän nukkui Tordiksen
tuvassa, koska kartanossa oli niin täyttä monien vierasten tähden.

Oli purevan kylmä ja revontulet säihkyivät ja säväköivät pohjoisten
tunturikyöpeleiden päällä. Lumi nirisi Kristiinan jalkojen alla hänen
juostessaan pihan poikki hytisten ja käsivarret painettuina rintaa
vasten.

Silloin hän huomasi, että vanhan parven varjossa liikkui joku kiivaasti
edestakaisin lumessa, käsiään viskoen ja väännellen ja vaikeroiden
ääneen. Kristiina tunsi äidin, juoksi kauhuissaan tämän luo ja kysyi,
oliko tämä kipeä?

"En ole, en, en," sanoi Ragnfrid kiihkeästi. "Minun täytyi vaan päästä
ulos -- mene sinä nukkumaan, lapsi."

Kristiina pyörähti pois, mutta silloin äiti kutsui häntä takaisin.

"Mene alas tupaan ja käy isän ja Ulvhildin viereen -- ota hänet
kainaloosi, ettei isä vahingossa painaisi häntä; isä nukkuu niin
sikeästi, kun on juonut. Minä menen tänne vanhaan parveen täksi yöksi."

"Herra Jeesus, äiti", sanoo Kristiina, "te palellutte kuoliaaksi, jos
nukutte siellä -- yksinkin vielä. Ja mitä luulette isän sanovan, kun te
ette tule vuoteeseen yöksi?"

"Ei hän huomaa mitään", äiti vastasi, "hän oli melkein unessa, kun minä
läksin ulos, ja huomenna hän herää myöhään. Mene ja tee niinkuin minä
olen käskenyt."

"Teille tulee niin kylmä", sanoi Kristiina värjötellen, mutta äiti
neuvoi hänet pois, vähän leppeämmin tosin, ja sulki parven oven.

Siellä oli yhtä kylmä kuin ulkona ja pilkkopimeätä. Ragnfrid haparoi
sängyn luokse, riisui päähineensä, irroitti kengät jalastaan ja ryömi
nahkojen väliin. Ne olivat kuin jäätä; oli kuin hän olisi nukkunut
lumikinoksessa. Hän peitti päänsä, veti polvet alleen ja pisti kädet
poveen -- ja näin hän makasi ja itki, väliin aivan hiljaa, kyynelten
tulviessa, väliin huutamalla ja hampaita kiristäen. Viimein hän
kuitenkin oli saanut tilan lämpiämään sen verran, että pääsi unen
horrokseen, ja itki sitten itsensä nukuksiin.



V.


Sinä vuonna, jolloin Kristiina täytti viisitoista vuotta, päättivät
Lauritsa Bjørgulfinpoika ja ritari Andres Gudmundinpoika tavata
toisensa Hollandin käräjillä. He neuvottelivat tällöin siitä, että
Andreksen toinen poika, Simon, naisi Kristiina Lauritsantyttären
ja saisi Formon, joka oli Andres-herran äidin puolelta saatu
perintökartano. Miehet päättivät asian kädenlyönnillä, mutta mitään
kirjaa siitä ei kuitenkaan tehty, koska Andreksen ensin tuli järjestää
toisille lapsilleen näiden perintöosat. Eivät he siis myöskään juoneet
kihlaolutta, mutta ritarit Andres ja Simon seurasivat Lauritsan mukana
Jørundgaardiin morsianta katsomaan, ja Lauritsa piti suuret vieraspidot.

Lauritsa oli nyt saanut pystyyn uuden kartanorakennuksensa, joka oli
kaksikerroksinen, jossa oli muuratut uunit alatuvassa ja ylisillä
ja jota koristivat kauniit salvoskoukerot ja tarvekalut. Hän oli
myös uusinut vanhan ylisparven, parannellut muitakin rakennuksia ja
eli nyt kuin aseenkantajan sopi. Hän oli hyvissä varoissa, sillä
hänen toimillaan oli ollut menestystä, ja hän oli muuten viisas
ja harkitseva isäntä; varsinkin hän oli kuulu hevosten ja karjan
kasvattamistaidostaan. Ja kun hän nyt oli saanut asiat siihen kuntoon,
että hänen tyttärensä piti naitaman Formoon, Dyfrin-sukuun, katsoivat
kaikki hänen päässeen kunnialla seudun ensimmäiseksi mieheksi. Hän itse
sekä Ragnfrid olivatkin hyvin tyytyväiset, niin myös Andres-herra sekä
Simon.

Kristiina joutui ensin vähän alakuloiseksi, nähdessään Simon
Andreksenpojan, sillä hän oli kuullut niin suuria sanoja tämän
kauneudesta ja koreasta käytöksestä, ettei ollut mitään määrää sillä,
mitä hän oli odottanut näkevänsä sulhasessaan.

Simon oli kyllä näökäs, mutta jonkun verran lihava kahdenkymmenen
vuotiaaksi, hänellä oli lyhyt kaula ja naama, joka oli pyöreä
ja kiiltävä kuin kuu. Tukka tällä oli hyvin kaunis, ruskea ja
kiharainen, ja silmät harmaan väriset ja kirkkaat, mutta vähän
niinkuin sisäänlitistyneet siksi että luomet olivat paksut; nenä
oli liian pieni, suu samoin pieni ja suppurainen, mutta ei ruma.
Ja lihavuudestaan huolimatta hän liikkui reippaasti ja notkeasti;
oli taitava metsänkävijä. Hän oli sanavalmis ja hiukan löysäsuinen,
mutta Lauritsa sanoi hänen osoittaneen oppia ja ymmärrystä puhuessaan
vanhempien miesten kanssa.

Ragnfrid alkoi pian pitää hänestä ja Ulvhildissa heräsi heti mitä
suurin rakkaus -- tämä olikin eritoten lempeä ja hellä pientä sairasta
piikaa kohtaan. Ja kun Kristiina ehti vähän tottua tämän pyöreään
naamaan ja puhumistapaan, oli hän oikein tyytyväinen sulhaseensa ja
iloitsi siitä, miten isä oli asian järjestänyt.

Aashild-rouva oli myös pidoissa. Sen jälkeen kun Jørundgaardilaiset
olivat alkaneet olla hänen kanssaan, rupesivat lähimpien seutujen
isoisetkin muistamaan taas hänen korkeata syntyään ja olemaan
piittaamatta hänen oudosta maineestaan, niin että tämä nyt liikkui
paljon ihmisten parissa. Hän sanoi Simonin nähtyään:

"Tämä on hyvä naimakauppa, Kristiina, tuo Simon tulee menestymään
maailmassa -- tulet pääsemään monista huolista ja hänen kanssaan tulee
hyvä elää. Mutta liian lihava ja ilomielinen hän on minun mielestäni.
-- jos täällä Norjassa nyt olisi sellainen tapa kuin on ollut ennen
ja kuin on muissa maissa, joissa ihmiset eivät ole ankarammat syntiä
kohtaan kuin itse Herra Jumala, silloin minä neuvoisin, että hakisit
itsellesi ystävän, joka on laiha ja surullinen -- sellaisen, jonka
kanssa voisit istua puhelemassa. Ja silloin minä en tietäisi sinulle
sopivampaa miestä kuin tämä Simon."

Kristiina lensi punaiseksi, vaikkei hän ymmärtänyt kaikkea
Aashild-rouvan puhetta. Mutta sitä mukaa kuin aika kului ja hänen
arkkunsa täyttyivät ja hän alinomaa kuuli puhuttavan naimisistaan
ja siitä, mitä hän toisi pesään, alkoi hän toivoa, että asia
lujitettaisiin kihlauksella ja että Simon tulisi taas heille käymään;
hän ajatteli viimein aika usein tätä ja iloitsi tulevasta kohtaamisesta.

       *       *       *       *       *

Kristiina oli nyt täysin varttunut neito ja hänestä oli tullut
hyvin kaunis. Hän muistutti isäänsä ja oli sujahtanut pitkäksi; hän
oli hoikka vyötäröltä ja hieno jäseniltä, mutta sentään pyöreä ja
täyteläinen. Hänen kasvonsa olivat jonkun verran lyhyet ja ymmyrkäiset,
otsa matala ja leveä ja valkoinen kuin maito, silmät suuret, harmaat
ja lempeät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Suu oli isonlainen,
mutta se oli raikkaan punainen ja mehevä; leuka pyöreä kuin omena ja
hyvin muodostunut. Hänellä oli pitkä paksu tukka, mutta siinä oli
tumma vivahdus, niin että se oli yhtä paljon ruskea kuin keltainen,
ja aivan sileä. Lauritsalle ei mikään ollut mieluisempaa kuin kuulla
Sira Eirikin ylistävän Kristiinaa -- pappi oli nähnyt neidon ylenevän
lapsesta, opettanut tälle lukua ja kirjoitusta ja piti tästä paljon.
Mutta Lauritsa ei pitänyt oikein siitä, että tämä joskus vertasi hänen
tytärtänsä virheettömään, silkinhienoon varsatammaan.

Kuitenkin sanoivat kaikki, että ellei Ulvhildille olisi sattunut tuota
onnettomuutta, niin tästä olisi tullut vielä monta vertaa kauniimpi
kuin sisarensa. Ulvhildilla oli mitä sievimmät ja herttaisimmat kasvot,
valkoiset ja punaiset kuin mansikka ja rieskamaito, vaaleankellertävä
ja silkinhieno tukka, joka kähertyi ja sykkyröityi kaulalle ja kapeille
olkapäille. Silmistään hän muistutti Gjeslingeitä: ne olivat syvällä
suorien mustien kulmakarvojen alla, väriltään harmaan siniset ja
läpinäkyvät kuin vesi, mutta katse oli lauhkea ja vailla terävyyttä.
Lisäksi oli lapsen ääni niin helkkyvä ja eloisa, että sitä ilokseen
kuunteli tämän laulaessa tai muuten puhellessa; hän oli oppivainen
lukuun ja kaikellaiseen soittoon sekä lautapeliin, mutta haluton
kotitöihin, joissa hänen selkänsä heti väsyi.

Sillä siltä se nyt näytti, ettei tuo kaunis lapsi milloinkaan saisi
täyttä liikkumisvapautta. Vähän hän oli parantunut sen jälkeen kuin
isä oli käynyt hänen kanssaan Nidarosissa Pyhää Olavia rukoilemassa.
Lauritsa ja Ragnfrid olivat kulkeneet sinne jalan, ilman yhtään
saattomiestä tai palvelijaa kerallaan; he kantoivat häntä paareilla
koko matkan. Tuon matkan jälkeen parani Ulvhild sen verran, että hän
saattoi kulkea kainalosauvan avulla. Mutta luultavaa tuskin oli, että
hän voisi tulla siksi terveeksi, että hänet saattoi naittaa. Hänet
täytyi kai ajan tullen antaa luostariin nunnaksi perintöineen.

Tästä ei ollut koskaan puhetta, eikä Ulvhild huomannut juuri olevansa
erilainen kuin muutkaan lapset. Hän piti hyvin paljon komeudesta ja
kauniista vaatteista, eivätkä vanhemmat hennoneet kieltää häneltä
mitään, vaan Ragnfrid palttasi ja neuloi ja puki hänet niinkuin
kuninkaan lapsen. Kun laakson halki kulki kerran pari kauppasaksaa,
jotka jäivät yöksi Laugarbruhun, sai Ulvhild nähdä heidän tavaransa
siellä; näillä oli jotain meripihkan väristä silkkiä, josta tämä
välttämättä tahtoi itselleen paidan. Lauritsa ei muuten milloinkaan
tehnyt kauppaa sellaisten kanssa, jotka kuleksivat pitkin maata
kaupitellen salaa kaupunkitavaroita, mutta nyt hän osti heti koko
käärön. Hän antoi Kristiinallekin kangasta morsiuspaidaksi, ja sitä
tämä sitten ompeli koko kesän. Siihen asti hänellä oli ollut vain
villaisia paitoja ja yksi aivinainen kaupunkitarpeeksi. Mutta Ulvhild
sai silkkisen vieraspaidan ja palttinaisen sunnuntaipaidan, jonka
yläosa oli silkistä.

Lauritsa Bjørngulfinpoika omisti nyt Laugarbrun kartanonkin, jota
hoitivat Tordis sekä Jon. Heidän luonaan oli Lauritsan ja Rangfridin
nuorin tytär Ramborg, jonka Tordis oli imettänyt. Ragnfrid ei kernaasti
nähnyt lastaan ensi aikoina sen syntymisen jälkeen, sillä hän sanoi
tuovansa huonon onnen lapsilleen. Hän rakasti kuitenkin suuresti tuota
pikku piikaa ja lähetteli alinomaa lahjoja tälle sekä Tordikselle;
hän kävi itsekin useasti Laugarbrussa katsomassa Ramborgia, mutta
mieluimmin sen jälkeen kuin tämä oli nukkunut, jolloin hän istui sen
kätkyen ääressä. Lauritsa ja molemmat isommat tytöt kävivät usein
Laugarbrussa leikkimässä pikkaraisen kanssa; tämä oli vahva ja terve
lapsi, mutta ei niin kaunis kuin toiset sisarensa.

       *       *       *       *       *

Tämä kesä oli viimeinen, jolloin Arne Gyrdinpoika oli Jørundgaardissa.
Piispa oli antanut Gyrdille lupauksen auttaa tämän poikaa eteenpäin
maailmassa, ja syksyllä oli Arnen määrä muuttaa Hamariin.

Kristiina oli kyllä huomannut, että Arne piti hänestä, mutta hän oli
monella tapaa niin kovin lapsellinen, ettei hän ajatellut paljon tuota
seikkaa, vaan oli tätä kohtaan samallainen kuin ennen, lapsuusvuosista
asti, etsi tämän seuraa niin usein kuin saattoi ja oli aina tämän
pari kun tanssittiin kotona tai kirkonmäellä. Se, ettei äiti pitänyt
tästä, oli hänestä vähän lystikästä. Mutta hän ei puhunut koskaan
Arnelle Simonista ja naimisestaan, sillä hän näki tämän käyvän
raskasmieliseksi, kun siitä tuli puhe.

Arne oli hyvin kätevä ja hän tahtoi tehdä Kristiinalle ompelutuolin
muistoksi itsestään. Hän oli veistänyt jo laatikon ja tuolinselän
hienosti ja kauniisti ja askarteli nyt pajassa takomassa rautavannetta
ja lukkoa. Eräänä kauniina iltana lopummalla kesää oli Kristiina mennyt
hänen luokseen. Hän oli ottanut mukaansa isänsä nutun, jossa oli
korjattavaa ja istahti kiviportaalle, jossa ryhtyi ompelemaan, jutellen
nuorukaisen kanssa, joka työskenteli pajassa. Ulvhild oli mukana,
hän nilkutti kainalosauvansa varassa hakien vattuja, joita kasvoi
kivilouhikossa pientareen varsilla.

Hetken kuluttua Arne ilmestyi pajan oveen jäähdyttelynään. Hän aikoi
istua Kristiinan viereen, mutta tämä vetäytyi kauemmas ja käski Arnen
varoa, ettei hän nokeaisi ompelusta, joka oli Kristiinan polvella.

"Semmoisetko ne nyt ovatkin meidän välimme", lausui Arne, "ettet tohdi
antaa minun istua vierelläsi, siksi että pelkäät talonpojan tahrivan
vaatteesi?"

Kristiina katsoi häneen kummissaan ja vastasi sitten:

"Tottahan sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitin. Mutta riisu pois
nahka-esiliina, pese noki käsistäsi ja istu sitten vierelleni
levähtämään --", ja hän teki tälle tilaa.

Mutta Arne heittäytyi nurmelle Kristiinan jalkoihin; silloin tämä taas
sanoi:

"Älä nyt ole vihoissasi, Arne. Voit ajatella, että minä olisin
kiittämätön kauniista lahjastasi, jota valmistat minulle, tai voisin
milloinkaan unohtaa, että sinä olet ollut paras ystäväni aina?"

"Olenko sitten ollut?" kysyy toinen.

"Tiedäthän sen", sanoo Kristiina. "Enkä minä milloinkaan ole unohtava
sinua. Mutta kun sinä nyt lähdet maailmalle -- ja joudut ehkä
rikkauteen ja arvoon ennenkuin aavistatkaan -- niin sinä unohdat minut
paljon pikemmin kuin minä sinut --"

"Sinä et milloinkaan unohda minua", sanoi Arne hymyillen. "Mutta minä
unohdan sinut pikemmin kuin sinä minut -- sinä olet lapsi, Kristiina."

"Et sinä ole vanha vielä sinäkään", vastasi tämä.

"Minä olen yhtä vanha kuin Simon Darre", sanoo taas Arne. "Ja me
saamme kantaa kypäriä ja kilpeä kuten Dyfrininkin miehet, vaikka minun
vanhemmillani ei ole ollut menestystä --"

Hän oli pyyhkinyt kätensä ruohotukkuihin, nyt hän tarttui Kristiinan
nilkkaan ja painoi poskensa tämän jalkaa vasten, joka pisti hameen
alta. Kristiina tahtoi vetää pois jalkansa, mutta Arne sanoi:

"Äitisi on Laugarbrussa ja isäsi on ratsastanut metsään -- kukaan ei
näe meitä kartanolta asti. Tämän kerran voit kai antaa minun puhua
siitä, mikä on mielelläni."

Kristiina vastasi:

"Senhän me olemme tienneet aina, sinä sekä minä, että meidän on turha
ajatella toisiamme."

"Saanko panna pääni sinun syliisi", sanoi Arne, ja kun ei Kristiina
vastannut, teki hän sen, pujottaen käsivartensa tämän vyötäisille.
Toisella kädellä hän leikki Kristiinan palmikolla.

"Mitä pitänetkään siitä, kun Simon istuu luonasi ja leikkii tukallasi",
kysyi Arne hetken kuluttua.

Kristiina jätti vastaamatta. Hänen päälleen lankesi kuin raskas paino
-- Arnen sanat ja tämän pää tuossa hänen polvellansa -- hänestä tuntui
kuin hänen edessään olisi auennut ovi pimeään, josta haarautui monta
mustaa käytävää yhä pimeämpään; halutonna ja ahdistetuin mielin hän
vitkasteli eikä tahtonut katsoa sisään.

"Eiväthän naineet sellaista teekään", hän tokaisi äkkiä, nopeasti ja
ikäänkuin keventyen. Hän koetti ajatella Simonin paksun pyöreän naaman
sylissänsä ja miten tämä katsoisi häneen kuten Arne nyt, ja hän kuuli
tämän äänen -- eikä voinut olla nauramatta:

"Ei Simon viitsisi viskautua maahan leikkiäkseen minun kengilläni!"

"Ei, koska hän voi leikkiä sinun itsesi kanssa vuoteessansa", sanoi
Arne. Hänen äänensä vei Kristiinalta yhtäkkiä kaiken voiman ja teki
hänet sairaaksi. Hän koetti sysätä Arnen pään pois polveltaan, mutta
silloin tämä tunki sen syvään hänen helmaansa ja sanoi hiljaa:

"Mutta minä tahtoisin leikkiä kengilläsi ja tukallasi ja sormillasi ja
seurata sinua joka askeleella aamusta iltaan, vaikka olisit vaimoni ja
nukkuisit joka yö käsivarrellani."

Hän kohottausi ylemmä, tarttui Kristiinan hartioihin ja katsoi tätä
silmiin.

"Ei ole kaunista, että puhut minulle noin", sanoi Kristiina hiljaa ja
arasti.

"Ei", myönsi Arne. Hän nousi ja asettui Kristiinan eteen. "Vaan sanoppa
yksi asia -- etkö mieluummin tahtoisi että se olisin ollut minä --?"

"Tahtoisin mieluummin --" Kristiina mietti hiukan. "Mieluummin en
tahtoisi ollenkaan miestä -- vielä --" Arne ei hievahtanut, mutta sanoi:

"Tahtoisitko mieluummin, että vanhempasi antaisivat sinut luostariin,
kuten Ulvhildista on päätetty, ja jäädä neidoksi koko ijäksesi?"

Kristiina painoi yhteenliitetyt kädet helmaansa. Hän tunsi itsessään
niin mieluisan ja oudon väristyksen -- ja äkillisen puistatuksen
vallassa hän luuli ymmärtävänsä, miten surku pikku siskoa sentään oli
-- hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä Ulvhildin tähden.

"Kristiina", sanoi Arne hiljaa.

Samassa parahti Ulvhild. Hänen kainalosauvansa oli tarttunut kivien
väliin ja hän oli kaatunut maahan. Arne ja Kristiina juoksivat hänen
luokseen ja Arne nosti hänet sisaren syliin. Hän oli lyönyt suunsa
kiveen ja siitä vuoti verta.

Kristiina istui hänen kanssaan pajan ovelle ja Arne nouti vettä
kipolla. Yhdessä he sitten alkoivat pestä Ulvhildin kasvoja. Hänen
polvensakin olivat raapiutuneet verille. Kristiina kumartui hyväillen
noiden pienten, hentojen säärien yli.

Ulvhildin huuto taukosi pian ja hän itki sitten vain hiljaa valittaen
niinkuin lapset, jotka ovat tottuneet kärsimään kipua. Kristiina painoi
hänen päätään poveaan vasten ja tyynnytteli häntä hiljaa.

Samassa alkoi Olavin kirkonkello soida.

Arne puhui Kristinalle, mutta tämä istui kuin ei hän olisi kuullut
eikä ymmärtänyt, niin että Arnea alkoi peloittaa ja hän kysyi, luuliko
Kristiina sen olevan vaarallista. Kristiina pudisti päätään eikä
katsonut häneen.

Vähän ajan kuluttua hän nousi ja alkoi kulkea kartanoa kohti, kantaen
Ulvhildia sylissään. Arne seurasi jälestä hiljaa ja hätääntyneenä --
Kristiina oli niin miettivän näköinen, että hänen kasvonsa olivat aivan
jäykät. Heidän kulkiessaan kirkonkello yhä kuulutti iltahartautta yli
laakson ja rinteiden; se soi vielä silloinkin kun Kristiina astui
sisään.

Hän laski Ulvhildin sänkyyn, jossa sisarukset olivat nukkuneet siitä
asti kun Ulvhild oli tullut liian suureksi nukkuakseen vanhempien
kanssa. Sitten riisui hän kengät jaloistansa ja kävi pikkusiskon
viereen, makasi kuulostellen kelloa vielä kauan senkin jälkeen kun se
oli lakannut soimasta ja lapsi oli nukkunut.

Hänestä oli tuntunut sen alkaessa soida ja hänen istuessaan Ulvhildin
pienet veriset kasvot käsiensä välissä, että se kukaties oli merkki
hänelle. Jos hän menisi sisaren sijaan -- jos hän lupautuisi jumalan
ja Neitsyt Maarian palvelukseen -- antaisikohan Jumala silloin tälle
terveyden ja liikuntokyvyn.

Hän muisti veli Edvinin sanat siitä, miten nykypäivien vanhemmat
antoivat Jumalalle vaan raajarikot ja rammat lapsensa sekä ne, joita
he eivät saaneet kyllin hyvin naitetuiksi. Hän tiesi vanhempansa
hurskaiksi ihmisiksi -- mutta ei ollut koskaan kuullut muuta, kuin että
hänet piti naitettaman; mutta näiden huomattua, että Ulvhild jäisi
sairaaksi eliniäkseen he paikalla olivat päättäneet, että tämän tuli
astua luostariin --

Eikä Kristiinaa haluttanut -- hän vastusti kaikin voimin ajatusta,
että Jumala saattaisi tehdä ihmeen Ulvhildille, jos Kristiina rupeaisi
nunnaksi. Hän takertui Sira Eirikin sanoihin, ettei maailmassa enää
tapahtunut varsin paljon ihmeitä. Ja kuitenkin hän tänä iltana
tunsi, että veli Edvin oli ollut oikeassa sanoessaan, että se, jolla
oli kyllin vahva usko, saattoi tehdä ihmeitä. Mutta Kristiina ei
tahtonut uskoa sillä lailla, hän ei rakastanut niin paljon Jumalaa
ja pyhimyksiä, ei tahtonut rakastaa näitä niin paljon -- hän rakasti
maailmaa ja kaipasi sitä --.

Kristiina painoi suunsa Ulvhildin pehmeitä silkkihiuksia vasten. Lapsi
nukkui sikeästi; vanhempi sisar nousi rauhattomana istualleen, mutta
paneutui sitten taas alas. Häntä kalvoi häpeä ja suru, mutta hän tiesi,
ettei hän tahtonut uskoa ihmeisiin, siksi ettei hän tahtonut luopua
terveydestään ja kauneudestaan ja rakkaudestaan.

Sitten hän koetti lohdutella itseään sillä, etteivät vanhemmat antaisi
lupaakaan sellaiseen. Eivätkä he uskoisi, että siitä voisi olla mitään
hyötyä. Hänethän oli jo luvattu pois, eivätkä he tahtoisi kadottaa
Simonia, josta pitivät niin paljon. Hänelle tuotti pettymystä, että
tämä näiden mielestä oli niin verraton vävy. ja äkkiä hän tunsi
vastenmielisyyttä Simonin pyöreitä, punaisia kasvoja, nauravia silmiä
ja hytkivää käyntiä kohtaan -- tämä pomppaili kuin pallo, keksi
Kristiina äkkiä -- ja häntä kiusasivat tämän leikkisät puheet, jotka
saivat Kristiinan tuntemaan itsensä hitaaksi ja typeräksi. Ei tuo nyt
ollut mikään niin erinomainen asia, että joutui tälle ja sai muuttaa
muitta mutkitta Formoon. -- Ja sittenkin hän mieluummin otti tämän kuin
tahtoi joutua luostariin. -- Mutta toista oli maailma tunturien takana,
kuninkaan kartano ja kreivit ja ritarit, joista Aashild-rouva oli
kertonut hänelle ja joku kaunis mies, jolla oli surulliset silmät ja
joka tahtoi seurata häntä joka askeleella, milloinkaan väsymättä. Hän
muisti kesäpäivän, jolloin Arne oli nukkunut syrjällään kanervikossa,
ruskea, kiiltävä tukka hajallaan pitkin maata -- tämä oli ollut
Kristiinalle silloin niin rakas kuin oma veli. Ei ollut kaunista, että
Arne puhui hänelle sellaista, kun tiesi, etteivät he milloinkaan saisi
toisiansa --.

       *       *       *       *       *

Laugarbrusta tuli sana, että äiti aikoi jäädä sinne yöksi. Kristiina
nousi vuoteesta riisuakseen vaatteensa ja asettuakseen unille. Hän
rupesi irroittamaan hamettaan -- mutta veti sitten uudelleen kengät
jalkaansa, heitti vaipan ympärilleen ja lähti ulos.

Yötaivas levisi vihertävänä tunturiharjan yli. Kuun oli aika nousta
tuossa paikassa, ja siellä, missä se piilotteli tunturin takana, kulki
muutamia pieniä pilviä, joiden alareuna välkkyi hopealle. Taivas
vaaleni vaalenemistaan kuin metalli, joka peittyy huuruun.

Hän juoksi aitojen lomitse, poikki tien ja ylös rinnettä kirkkoa
kohti. Se nukkui, mustana ja suljettuna, mutta Kristiina meni ristin
alle, joka seisoi vieressä, muistona siitä, että Pyhä Olavi kerran oli
levännyt tässä paetessaan vihollisiansa.

Kristiina polvistui laatalle ja laski ristityt kätensä jalustalle: "Oi
pyhä risti, sinä vahvin tukipuu, sinä kaunein kasveista, sinä silta
terveyden suloisille rannoille --"

Rukouksen sanojen kera hänen ikävänsä laajeni kuin renkaat
veden pinnalla. Yksityiset ajatukset, jotka olivat herättäneet
rauhattomuutta, häipyivät pois; hänen mielensä tasoittui ja tuli
hellemmäksi ja sinne lankesi lempeä, ajatukseton alakuloisuus entisten
surujen sijaan.

Hän jäi makaamaan polvilleen, korvissaan yön äänet. Tuuli huokaili
niin ihmeellisesti, joki kohisi lehdon takana kirkon tuolla puolen,
ja puro mennä pyyhälsi poikki tien aivan hänen vieritseen --
kaikkialla, lähellä ja kaukaa, eroitti hän silmin sekä korvin hienoa
lirinää ja tippumista, joki loisti valkoisena alhaalla laaksossa,
kasteenkostuttamat lehdet ja kivet alkoivat himmeästi välkehtiä ja
äsken tervattu tapuli hohti tummanpuhuvana kirkkomaan portilla. Sitten
kuu jälleen hävisi tunturin taakse. Taivaalla näkyi nyt enemmän
valkoisia loistavia pilviä.

Hän kuuli hevosen astuntaa ylempää tieltä ja miesten ääniä, jotka
puhelivat harvakseen ja hiljaa. Ihmisiä hän ei pelännyt näin aivan
kotinurkissa, jossa tunsi jokaisen asujan; se tuntui vaan turvalliselta.

Isän koirat törmäsivät häntä kohti, kääntyivät ja hävisivät nuolena
takaisin lehtoon, kääntyivät taas ja palasivat takaisin hyppien hänen
ympärillään, ja isä huusi tuliaistervehdyksen ilmestyessään koivujen
keskeltä. Hän talutti Guldsveineniä suitsista; satulasta riippui kimppu
lintuja, ja Lauritsa kantoi sidottua haukkaa vasemmalla kädellään.
Hänen seurassaan oli pitkä, kumarainen munkinkaapuun puettu mies, ja
ennenkuin Kristiina oli nähnyt hänen kasvojaan, hän jo tiesi tämän veli
Edviniksi. Hän meni heitä vastaan, eikä ihmetellyt enempää kuin jos
olisi nähnyt unta. Hän hymyili ainoastaan Lauritsan kysyessä, tunsiko
hän heidän vierastansa.

Lauritsa oli tavannut tämän ylhäällä Rostbroenilla; sitten hän oli
saanut tämän taivutetuksi tulemaan heille yöksi. Mutta veli Edvin
tahtoi välttämättä nukkua läävässä: "sillä minuun on tullut niin paljon
täitä", hän sanoi, "ettette te voi panna minua hienoihin sänkyihinne."

Ja vaikka Lauritsa kuinka puhui ja pyysi, pysyi munkki sanassansa; hän
tahtoi ensin, että he olisivat syöttäneetkin hänet pihamaalla. Viimein
he kuitenkin saivat hänet mukanansa tupaan ja Kristiina pani puita
nurkkauuniin ja toi kynttilöitä pöydälle, palvelijan kantaessa sisään
ruokaa sekä juomaa.

Munkki kävi istumaan almunanojain penkille oven suuhun eikä huolinut
muuta kuin kylmää puuroa ja vettä illalliseksi. Ei hän tahtonut ottaa
vastaan sitäkään Lauritsan tarjousta, että hänelle olisi valmistettu
kylpy ja puhdistettu hänen vaatteensa.

Veli Edvin raapi ja kynsi itseään ja nauroi niin, että koko hänen
laiha, vanha naamansa irvisti:

"Ei, ei", hän sanoi, "tämä pystyy paremmin minun ylpeään nahkaani
kuin sekä ruoska että ripitykset. Minä olen elänyt kalliolohkareen
alla tuntureilla tämän kesän -- olin saanut luvan mennä korpeen
paastoamaan ja rukoilemaan ja siellä sitten istuin ajatellen, että olin
nyt kuin itse pyhät erakot; ja Setnadalin köyhä kansa kantoi minulle
ruokaa ja juomaa ja tuumi, että tuossa oli oikea pyhä, puhdastapainen
munkki; veli Edvin, he sanoivat, jos olisi monta sellaista munkkia
kuin sinä, silloin emme viivyttelisi parannuksen teossa, mutta kun
näemme pappien ja piispain ja munkkien näykkivän ja tappelevan kuin
porsaat niin... Minä tietysti sanoin heille, että oli epäkristillistä
puhua tuolla tapaa -- mutta kuuntelin sittenkin halukkaasti heidän
puheitaan ja lauloin ja rukoilin niin, että kallio raikui. Minulle voi
nyt tehdä hyvää tuntea täiden näykkivän ja tappelevan nahassani ja
kuulla kelpo emäntien, jotka rakastavat siivoa ja puhtautta tuvissaan,
huutavan, että tuollainen likainen munkkirahjus saattaa nukkua
ladossakin kesä-aikaan. Olen matkalla pohjoista kohden Nidarosiin
Olavinvalvontaan, ja minun on terveellistä huomata, etteivät ihmiset
pyri liian kiihkeästi lähelleni --"

Ulvhild heräsi; silloin Lauritsa meni hänen luokseen ja nosti hänet
vaippansa sisään:

"Tämä on se lapsi, josta puhuin, rakas isä. Laskekaa kätenne hänen
päällensä ja rukoilkaa hänen edestään, kuten rukoilitte sen pojan
edestä pohjoisessa Meldalissa, jonka olemme kuulleet saaneen takaisin
liikuntokyvyn --"

Munkki nosti Ulvhildia hellästi leuvasta ja katsoi häntä kasvoihin.
Sitten hän nosti ylös lapsen toisen käden ja suuteli sitä.

"Rukoile ennen sinä vaimoinesi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ettette
joutuisi kiusaukseen koettaa muuttaa Jumalan tarkoitusta tämän
lapsen suhteen. Herra Jeesuksemme on itse asettanut nämä jalat sille
polulle, joka varmimmin johtaa rauhan kotiin -- näen sen silmistäsi,
sinä siunattu Ulvhild, että sinulla on esirukoilijasi taivaallisessa
kodissa."

"Mutta Meldalin poika parantui, niin minulle on kerrottu," sanoi
Lauritsa matalalla äänellä.

"Hän oli köyhän lesken ainoa lapsi, eikä kukaan olisi ruokkinut ja
vaatettanut häntä, jos äiti olisi kuollut, paitsi kunta. Ja kuitenkin
tuo vaimo saattoi rukoilla, että Jumala antaisi hänelle rohkean
sydämen, jotta hän jaksaisi uskoa Jumalan tarkoittavan pojan parasta.
Minä en tehnyt muuta kuin rukoilin hänen kanssaan saman rukouksen."

"Ei ole helppo lapsen äidin ja minun tyytyä tähän", vastasi Lauritsa
raskaasti. "Varsinkin kun hän on niin kaunis ja hyvä."

"Oletko nähnyt sitä lasta, joka on Lidstadissa tästä etelään", kysyi
munkki. "Tahtoisitko mieluummin että lapsesi olisi sellainen?"

Lauritsaa värisytti ja hän painoi lapsen rintaansa vasten.

"Etkö ole ajatellut", puhui veli Edvin jälleen, "että Jumalan silmissä
me kaikki olemme raajarikkoisia lapsia, joista hänen tulee pitää huoli
-- syntiemme tähden raajarikkoisia. Eikä osamme kuitenkaan tunnu
huonoimmalta mielestämme."

Hän meni Maariankuvan alle, joka riippui seinällä, ja kaikki
polvistuivat hänen lukiessaan iltarukousta. Heidän mielestään veli
Edvin oli lohduttanut heitä hyvin.

Mutta tämän poistuttua tuvasta itselleen makuusijaa hakemaan lakaisi
kuitenkin Astrid ylipiika joka paikan lattialla, missä munkki oli
seissyt, ja karisti kokoomansa rikat tuleen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Kristiina nousi varhain, mätti kermapuuroa ja
vehnäleipää kauniiseen läikälliseen visavatiin, koska tiesi, ettei
munkki milloinkaan liikuttanut lihaa, ja kantoi sitten itse tälle
ruoan. Talossa ei vielä juuri kukaan ollut jalkeilla.

Veli Edvin seisoi matkavalmiina, sauva ja pussi kädessä
tallinedussillalla; hymyillen hän kiitti Kristiinaa tämän näkemästä
vaivasta, asettui istumaan nurmelle ja söi, Kristiinan istuessa hänen
jalkopäässään.

Kristiinan pieni valkoinen koira tassutti siihen niin että pienet
kaulakulkuset kilisivät. Kristiina otti sen syliinsä ja veli
Edvin näpsäytteli sille sormiansa, heitti sen kurkkuun pieniä
vehnäskappaleita ja ylisti sen kauneutta.

"Se on samaa lajia, jonka Eufemia-kuningatar toi meidän maahamme", hän
sanoi. "Täällä on nyt kaikki niin hienoa Jørundgaardissa, suuret sekä
pienet seikat." Kristiina punastui ilosta. Hän kyllä tiesi, että koira
oli hieno, ja oli ylpeä siitä, että se oli hänen; ei koko laaksossa
kellään muulla ollut sylikoiraa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan ollut
tiennyt, että se oli samaa lajia kuin kuningattaren lempikoirat.

"Simon Andreksenpoika on lähettänyt sen minulle", hän sanoi painaen
sen itseään vasten, jolloin koira lipoi hänen kasvojansa. "Sen nimi on
Kortelin."

Hän oli aikonut puhua munkille rauhattomuudestaan ja kysyä tämän
neuvoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut halua muistella eilisiltaisia
ajatuksiaan. Veli Edvinhän ajatteli, että Jumala kääntäisi kaiken
Ulvhildin parhaaksi. Ja Simon oli tehnyt kauniisti, kun oli lähettänyt
hänelle sellaisen lahjan jo ennen kihlajaisia. Arnea hän ei tahtonut
ajatella -- tämä oli tehnyt väärin häntä kohtaan silloin.

Veli Edvin otti sauvan sekä pussin ja käski Kristiinan sanoa
terveisiä toisille -- hän ei sanonut malttavansa jäädä odottamaan
väen nousemista, vaan tahtoi lähteä taipaleelle nyt kun oli viileä.
Kristiina saattoi häntä kirkon ohi vähän matkaa lehtoon.

Heidän erotessaan toivotti veli Edvin Herran rauhaa ja siunasi häntä.

"Antakaa minullekin sellainen sana, jonka annoitte Ulvhildille, rakas
isä", pyysi Kristiina; hän seisoi pitäen munkin kättä omassaan.

Munkki pyyhki paljasta, leinin myhkyröittämää jalkaansa kosteaan
ruohoon:

"Ota siis, tyttäreni, tarkka vaari siitä, miten Jumala hoitaa tämän
laakson asukkaiden tarpeet. Täällä sataa niukasti, mutta hän antaa
teille vettä tunturilta, ja sallii kasteen kostuttaa niityt ja pellot
joka yö. Kiitä Jumalaa hyvistä lahjoista, joita hän on suonut osaksesi,
äläkä valita, jos sinusta tuntuisi siltä kuin tarvitsisit vielä muuta.
Sinulla on kaunis keltainen tukka, älä sure sitä, ettei se ole kihara.
Etkö ole kuullut akasta, joka itki sitä, ettei hänellä ollut muuta kuin
yksi pieni läskipala seitsemälle nälkäiselle lapselle jouluksi. Pyhä
Olavi ajoi ratsain ohi ja tuli samaan joukkoon; hän ojensi kätensä
särpimen yli ja pyysi Jumalaa ruokkimaan nuo nälkäiset variksenpojat.
Mutta kun akka näki, että pöydällä oli teurastettu sika, itki hän sitä,
ettei hänellä ollut kylliksi kulhoja ja kaukaloita."

Kristiina juoksi kotimatkan, ja Kortelin hyppi hänen jaloissaan,
tavoitteli hänen helmojansa ja haukuskeli ja helisytti pieniä
kulkusiaan.



VI.


Arne oli Finsbrekkenissä viimeisen ajan ennen lähtöään Hamariin; äiti
ja sisaret varasivat hänelle vaatteita.

Päivää ennen kuin hänen tuli ratsastaa etelään hän ilmestyi
Jørundgaardiin hyvästille. Silloin hän sai kuiskatuksi Kristiinan
korvaan, että tämä tulisi tapaamaan häntä Langarbrun eteläiselle tielle
seuraavana iltana:

"Tahtoisin, että olisimme kahden viimeisen kerran tavatessamme", hän
virkkoi. "Pyydänkö mielestäsi liikoja -- olemmehan kasvaneet yhdessä
kuin sisaret", sanoo hän, kun Kristiina hiukan viivyttelee vastausta.

Silloin tämä lupasi tulla, jos pääsisi kotoa pujahtamaan.

Seuraavana aamuna satoi lunta, mutta päivemmällä tuli vesisade, ja
pian olivat tiet möyhynä ja pellot harmaina. Usvapallot ajelehtivat
tuntureiden vierillä, putosivat väliin alas tunturin juurelle ja
kietoutuivat valkoisiksi käämeiksi, mutta sitten sakeni taas ilma.
Sira Eirik tuli auttamaan Lauritsaa kirjeiden laadinnassa. He menivät
pirttiin, jossa oli hupaisampaa tämmöisellä ilmalla kuin suuressa
tuvassa, missä uuni savutti koko huoneen. Äiti oli Langarbrussa
katsomassa Ramborgia, joka alkoi toipua aikaisemmin syksyllä
sairastamastaan kuumetaudista.

Kristiinan ei ollut vaikea päästä huomaamatta talosta, mutta hän ei
rohjennut ottaa hevosta, vaan meni jalan. Tie oli yhtenä ainoana
lian ja lakastuneiden lehtien pöperönä; maasta lähti raaka mullan ja
kuoleman haju, joka teki mielen surulliseksi, ja vähän väliä tuli
vastaan tuulenpuuska, joka piiskasi vettä vasten hänen kasvojansa. Hän
veti suippohupun leukaan asti ja, pidellen vaippaa ympärillään molemmin
käsin, kulki kiirehtien. Vähän häntä peloittikin -- joen ääni kaikui
niin jymeältä raskaassa ilmassa ja pilvet vyöryivät niin mustina ja
rääsyisinä selänteen yli. Hän seisahteli silloin tällöin kuuntelemaan,
tuliko Arne takaa.

Hetken kuluttua kuului kavion lepsatusta lionneella tiellä ja Kristiina
pysähtyi paikalleen, sillä hän oli jokseenkin metsäisellä paikalla,
jossa he saattoivat häiriintymättä heittää hyvästinsä. Kohta ilmestyi
ratsastaja hänen taakseen, Arne hypähti alas hevosensa selästä ja tuli
sitä taluttaen Kristiinaa vastaan.

"Teit kauniisti kun tulit", hän sanoo, "tässä rumassa ilmassa."

"Enemmänhän siitä on haittaa sinulle, jonka täytyy ratsastaa niin pitkä
matka -- miten sinä lähdet matkalle näin iltamyöhään?" ihmettelee
toinen.

"Jon on pyytänyt minua olemaan yötä Loptgaardissa", sanoo Arne.
"Ajattelin sinulle olevan helpompaa päästä tänne tähän aikaan päivästä."

He seisoivat tuokion ääneti. Kristiina ei muistanut milloinkaan
nähneensä Arnea noin kauniina. Tällä oli päässä sileä rautalakki ja sen
alla ruskea villapäähine, joka kulki tiukasti poskia pitkin, jatkuen
hartioille, ja hänen kapeat kasvonsa näyttivät niin valkoisilta ja
kauniilta sen alla. Hänen nahkapaitansa oli vanha, ruosteen purema ja
raamuinen rautapanssarin jäleltä, jota oli kannettu sen päällä -- Arne
oli perinyt sen isältään -- mutta se mukautui hänen solakkaa, taipuisaa
ja voimakasta ruumistansa pitkin; sitten tällä oli miekka toisella
kupeella ja keihäs kädessä -- muut aseet riippuivat satulassa. Hän oli
miehen varuksissa, vaikka nuorukainen muodoltaan.

Kristiina laski kätensä hänen olkapäälleen ja lausui:

"Muistatko, Arne, että kysyit kerran minulta, etkö ollut mielestäni
yhtä oiva mies kuin Simon Andreksenpoika? Tahdon nyt sanoa sinulle
ennen kuin eroamme, että olet mielestäni yhtä paljon häntä kauniimpi
muodolta ja eleiltä kuin hän on sinua edellä arvossa ja rikkaudessa
niiden ihmisten mielestä, jotka eivät tiedä mitään sen parempaa."

"Miksi sanot tämän minulle", kysyi Arne henkeä pidättäen.

"Siksi, että veli Edvin painoi mieleeni, että meidän tulee kiittää
Jumalaa hänen lahjoistaan eikä olla kuten akka, joka Pyhän Olavin
siunatessa hänen särpimensä itki sitä, ettei hänellä ollut riittävästi
astioita -- ettet sinä siis surisi, vaikkei hän ole antanut sinulle
yhtä paljon rikkautta kuin ruumiillisia lahjoja --"

"Noinko sinä tarkoitit!", virkkoi Arne. Ja kun Kristiina vaikeni, hän
sanoi:

"Ajattelin sinun ehkä tarkoittavan sitä, että mieluummin olisit
tahtonut olla naimisissa minun kuin tuon toisen kanssa --"

"Olisin voinut tahtoa", sanoo hän hiljaa. "-- Sinun kanssasi olen
tunnetumpi --"

Arne koppasi hänet syliinsä, niin että Kristiinan jalat kohosivat
maasta. Hän suuteli tätä moneen kertaan, mutta laski hänet sitten
takaisin maahan:

"Herra varjele, mikä lapsi sinä olet, Kristiina!" Kristiina seisoi pää
painuksissa, mutta käsivarret yhä Arnen olkapäillä. Arne tarttui häntä
ranteisiin ja rutisti niitä:

"Näen, että asia on siten, herttaiseni, etkä ymmärrä, miten sydäntäni
ahdistaa kun minun täytyy kadottaa sinut. Kristiina, olemme kasvaneet
rinnatusten kuin kaksi omenaa puussa, pidin sinusta jo ennen kuin
ymmärsin, että kerran saattoi tulla toinen ottamaan sinut rinnaltani.
Voi ylimmäinen taivaan Herra -- en ole enää näkevä ilon päivää tämän
jälkeen --"

Kristiina itki katkerasti ja käänsi sitten kasvonsa ylös, että Arne
saattoi suudella häntä.

"Älä puhu tuolla lailla, hyvä Arne", pyysi hän taputtaen tätä.

"Kristiina", sanoi Arne hiljaa, painaen hänet jälleen rinnallensa.
"Etkö voisi pyytää -- Lauritsa on niin hyvä mies, ei hän tahdo
pakoittaa sinua vasten tahtoasi -- etkö voisi pyytää isääsi odottamaan
jonkun vuoden -- eihän sitä tiedä, miten onni voi kääntyä -- olemme
niin nuoret kumpainenkin --"

"Kai minun pitää tehdä kuten kotona tahtovat", itki Kristiina.

Nyt ei Arnekaan kyennyt vastustamaan itkua.

"Et ymmärrä, Kristiina, miten rakas minulle olet." Hän kätki kasvonsa
Kristiinan olkapäätä vasten. "Jos ymmärtäisit ja pitäisit minusta, niin
menisit Lauritsan puheille ja pyytäisit oikein kauniisti --"

"En voi tehdä sitä", itki neito, "en voisi rakastaa ketään miestä niin
paljon, että hänen vuokseen vastustaisin vanhempieni tahtoa." Hän haki
tämän kasvot villapäähineen ja raskaan rautalakin alta. "Älä itke noin
kauheasti, Arne, paras ystävä --"

"Ota tämä", sanoo Arne hetken kuluttua, antaen hänelle pienen
hopeasoljen, "muista minua joskus, sillä minä en unohda ikinä sinua ja
suruani --"

       *       *       *       *       *

Oli melkein pimeä kun Kristiina ja Arne olivat heittäneet toisillensa
viimeiset hyvästit. Kristiina jäi katsomaan tämän jälkeen, kun hän
viimein ratsaiti pois. Pilven repeämästä kuulsi keltaista valoa, joka
kuvastui heidän jäljissään, siinä missä he olivat kävelleet ja seisseet
tiellä -- se näytti niin kylmältä ja surulliselta, ajatteli Kristiina.
Hän kaivoi esiin kaulaliinansa ja kuivasi siihen itkettyneet kasvonsa,
kääntyi ja alkoi astua kotiin päin.

Hän oli kastunut ja paleltunut ja kulki joutuisasti. Hetken kuluttua
hän kuuli jonkun tulevan takanaan. Häntä alkoi hiukan peloittaa;
saattoihan ajatella, että täällä liikkui outoja kulkijoita tämmöisenä
iltana, ja hänellä oli autio taival edessään; toisella puolen oli
korkea musta rinne, mutta toinen laita syöksyi jyrkänteenä alas, ja
siinä kasvoi honkametsää, joka ulottui lyijynharmaaseen jokeen asti
laakson pohjalla. Kristiina tuli siis iloiseksi, kun jälessä tulija
huusi hänen nimeään, ja pysähtyi odottamaan.

Tulija oli pitkä laiha mies, jonka tummassa kauhtanassa oli vaaleammat
hihat -- kun hän tuli lähemmäs, näki Kristiina hänellä papin puvun ja
tyhjän repun hartioilla. Hän tunsi nyt Bentein Papinpojan, joksi tätä
nimitettiin -- Sira Eirikin tyttärenpojan. Kristiina huomasi heti, että
tämä oli aika lailla juovuksissa.

"Niin se on, toinen menee, toinen tulee", sanoi tämä nauraen, kun he
olivat tervehtineet toisiaan. "Tapasin Brekkenin Arnen ihan juuri
-- näen, että kuljet itkusilmin. Voisithan sentään hymyillä vähän
minullekin, joka palaan -- olemmehan mekin olleet lapsuusystäviä."

"On huono vaihtokauppa saada sinut kylään hänen asemestaan", sanoi
Kristiina jyrkästi. Hän ei ollut pitänyt Benteinistä milloinkaan.
"Pelkään, että näin on ajatteleva moni. Isoisäsi iloitsi niin siitä,
että sinä aloit menestyä Oslossa."

"Kyllä kai", sanoi Bentein horisten ja hohottaen. "Aloin menestyä,
niinkö? Menestyin kuin sika vehnävainiossa, Kristiina -- ja loppu oli
samallainen, minut ajettiin huutaen ja hosuen ja lennättäen tieheni.
Ei hänellä ole ollut kovin suurta iloa jälkeläisistänsä. Miten hirveän
kiireesti sinä kuljet!"

"Minulla on vilu", sanoi Kristiina lyhyeen.

"Eikös minulla sitten, muka", sanoo pappi. "Minulla ei ole päälläni
muuta kuin minkä tässä näet -- päällyskaapuni sain vaihtaa olueen ja
leipään Vähä-Hamarissa. Luulisi sinulla sentään olevan vähän lämpöä
ruumiissasi, hyvästeltyäsi Arnen -- tarkoitan, sinä voisit päästää
minut nahkatakkasi alle --" ja hän kävi kiinni Kristiinan vaippaan,
kääräisi sen hartioilleen ja painoi märän käsivartensa Kristiinan
vyötäisille.

Kristiina joutui niin pois suunniltaan hänen röyhkeydestään, että meni
silmänräpäys, ennenkuin hän oikein älysi, mistä oli kysymys -- silloin
hän tahtoi riuhtautua irti, mutta toinen piti kiinni hänen vaipastaan,
ja se oli kiinnitetty vahvalla hopeisella hakasoljella. Bentein sai nyt
molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, tahtoi suudella häntä ja toi
jo leukansa lähelle hänen suutaan. Kristiina koetti lyödä, mutta toinen
puristi häntä käsivarresta.

"Luulen, että sinä olet menettänyt järkesi", sähisi hän vastaan
ponnistaessaan, "miten uskallat-käydä kimppuuni kuin olisin -- saat
katua tätä katkerasti huomenna, senkin roisto --"

"Hohoo, huomenna et ole enää niin tyhmä", sanoo Bentein, pistää hänelle
jalkakoukkua, niin että Kristiina kaatuu lokaan, ja painaa toisella
kädellään tämän suuta.

Kristiina ei ollut aikonutkaan huutaa. Vasta nyt hän ymmärsi, mitä
toinen uskalsi tahtoa, mutta raivo sai hänet niin silmittömäksi, että
hän tuskin ymmärsi pelätä; hän ärisi kuin tappeleva eläin ja taisteli
kaikin voimin miestä vastaan, joka piti häntä maassa, niin että
jääkylmä lumisohjo tunkeutui vaatteiden läpi tulikuumaan ihoon asti.

"Huomenna sinä ymmärrät vaieta", sanoo Bentein -- "ja ellei tätä kävisi
salaaminen, voit syyttää siitä Arnea, sitä uskotaan helpommin --"

Hän oli tunkenut yhden sormen Kristiinan suuhun; Kristiina puri sitä
kaikin voimin, ja silloin Bentein parkaisi ja hellitti otteensa.
Salamannopeasti kiskaisi Kristiina toisen kätensä irti, työnsi sen
tämän kasvoihin ja painoi peukalonsa niin kovaa kuin ikinä jaksoi tämän
silmäterään; Bentein kiljui ja kohosi polvilleen. Kristiina livahti
alta kuin kissa, töytäisi pappia niin, että tämä tupertui selälleen, ja
juoksi kotia kohti, niin että rapakko roiskui.

Hän juoksi juoksemistaan katsomatta taakseen. Hän kuuli Benteinin
painavan perästä ja juoksi niin, että sydän takoi kaulassa, vaikeroi
hiljaa ja tuijotti apua hakien eteensä -- eikö hän ikinä saapuisi
Laugarbruhun. Viimeinkin hän ehti peltotielle, näki taloryhmän
mäenrinteessä ja muisti samassa, ettei hän uskaltanut mennä sinne
sisään, kun siellä oli äiti -- tämän näköisenä, savessa ja lehdissä ja
vaatteet kappaleina. Hän huomasi Benteinin saavuttavan hänet; silloin
hän kumartui alas ja otti maasta kaksi isoa kiveä. Hän singahutti
ne taakseen tämän tultua tarpeeksi lähelle; toinen kivi sattui niin
pahasti, että mies kaatui pitkälleen. Silloin Kristiina taas juoksi,
eikä pysähtynyt ennenkuin sillalla.

Vapisten hän nojautui käsipuuhun; hänen silmissään musteni ja hän
luuli pyörtyvänsä -- mutta sitten hän jälleen muisti Benteinin ja että
tämä saattoi tulla perästä ja löytää hänet. Häpeästä ja suuttumuksesta
väristen hän riensi edelleen, jalkojen tuskin kannattaessa, ja tunsi
äkkiä, että hänen kasvojaan kirveli kynsien jäljiltä ja että hän oli
satuttanut selkänsä ja käsivartensa. Itku purkautui esiin kuumana kuin
tuli.

Hän toivoi, että kivi olisi tappanut Benteinin -- hänen teki mielensä
mennä takaisin lopettamaan tämän päivät, etsi veistään, mutta
huomasikin kadottaneensa sen.

Sitten muistui mieleen taas ajatus, ettei hän rohjennut näyttäytyä
kotona; silloin hän päätti lähteä Romundgaardiin. Hän tahtoi valittaa
Sira Eirikille.

Mutta pappi ei ollut tullut Jørundgaardista vielä. Kodassa kohtasi
hän Gunhildin, Benteinin äidin; vaimo oli yksin, ja silloin Kristiina
kertoi tälle, miten hänen poikansa oli kohdellut häntä. Kuitenkaan hän
ei maininnut sitä, että hän oli mennyt ulos tapaamaan Arnea. Kun hän
näki, että Gunhild luuli hänen olleen Laugarbrussa, antoi hän tämän
jäädä siihen uskoon.

Gunhild ei virkkanut paljoa, mutta itkeä tihrutteli Kristiinan
vaatteita pestessään ja kuroessaan kokoon pahimmat repeämät, ja neito
oli niin kuohuksissa, ettei hän huomannut, miten tämä salaa tarkasteli
häntä.

Kun Kristiina lähti, otti Gunhild vaippansa, seurasi häntä ulos, mutta
lähti tallia kohden. Kristiina kysyi, minne tämä aikoi. "Kaipa minun
täytyy ratsastaa poikaani katsomaan", hän vastasi. "Oletko lyönyt hänet
kuoliaaksi kivellä, vai mitä hänelle kuuluu."

Kristiina ei osannut vastata tuohon sen enempää, hän käski siis vain
Gunhildin pitää huolta siitä, että Bentein katoaisi seudulta niin pian
kuin suinkin, eikä ilmestyisi enää hänen silmiensä eteen -- "muuten
kerron asiasta Lauritsalle, ja ymmärrät, miten siinä silloin käy."

       *       *       *       *       *

Bentein poistuikin sitten etelän puoleen vajaata viikkoa myöhemmin;
hänellä oli mukanaan Sira Eirikin laatima pyyntökirje Hamarin
piispalle, jossa Sira Eirik anoi tältä työtä taikka avustusta
Benteinille.



VII.


Kerran joulun edellä ilmestyi Simon Andreksenpoika äkkiarvaamatta
ratsastaen Jørundgaardiin. Hän pyyteli anteeksi, tullessaan näin
kutsumatta, yksin ja ilman omaisia, mutta Andres-herra oli Ruotsissa
kuninkaan asioilla. Itse hän oli oleksinut Dyfrinissä jonkun aikaa,
mutta kun ei siellä ollut muita kuin pienemmät sisaret ja äiti, joka
makasi sairaana, oli aika käynyt pitkäksi ja hänelle oli tullut kova
halu tänne.

Ragnfrid ja Lauritsa eivät tienneet, miten kiittää Simonia siitä, että
tämä oli tehnyt tuon pitkän matkan kovimmassa talvipakkasessa. Mitä
useammin he Simonia näkivät, sitä mieleisemmäksi hän heille kävi. Tämä
oli perillä kaikesta, mitä Andres ja Lauritsa olivat neuvotelleet, ja
nyt päätettiin hänen ja Kristiinaan kihlajaiset viettää ennen paastoa,
jos Andres-herra voisi tulla kotiin siksi; muuten heti pääsiäisen
jälkeen.

Kristiina oli hiljainen ja ujo ollessaan sulhasensa kanssa; hän
ei keksinyt oikein mitään sanomista. Kerran, kun kaikki olivat
istuneet iltaa juomapöydän ympärillä, pyysi Simon häntä kanssaan
ulos jäähdyttelemään. Silloin, heidän seisoessaan solassa ylätuvan
parvella, Simon otti Kristiinaa vyötäröltä ja suuteli häntä. Sitten hän
monasti teki samoin, kun he olivat kahden. Kristiina ei ollut siitä
iloinen, mutta salli sen tapahtua, koska tiesi, ettei naimista voinut
välttää. Hän ajatteli naimisiaan kuten asiaa, johon täytyi tyytyä,
mutta jota hän ei toivonut. Kuitenkin hän piti Simonista, varsinkin
tämän puhellessa toisten kanssa, jolloin tämä ei koskenut häneen eikä
haastattanut häntä.

       *       *       *       *       *

Hän oli ollut niin onneton koko syksyn. Ei auttanut vaikka hän kuinka
olisi koettanut vakuuttaa itselleen, ettei Bentein ollut saanut
tehdyksi mitään; hän tunsi kuitenkin olevansa kuin häpäisty.

Mikään ei enää tuntunut entiseltä sen jälkeen kun joku oli rohjennut
tahtoa hänestä sellaista. Hän valvoi öitä häpeästä hehkuen, eikä voinut
olla miettimättä asiaa. Hän tunsi Benteinin ruumiin omaa ruumistansa
vasten, kun he kamppailivat keskenään, muisti tämän kuuman, oluelta
haiskahtavan hengityksen -- hänen täytyi ajatella, mitä olisi voinut
tapahtua -- ja muisti vielä, inhon puistattaessa koko ruumista, tämän
sanat siitä, että ellei sitä käynyt salaaminen, syytettäisiin Arnea.
Hänen mielessään vilisi kuvia kaikesta siitä, mikä sitten olisi
seurannut, jos hän olisi joutunut sellaiseen onnettomuuteen ja jos
ihmiset olisivat saaneet vihiä hänen kohtauksestaan Arnen kanssa --
olisivatko isä ja äiti mahtaneet uskoa Arnesta sellaista ja olisiko
Arne itse --. Hän näki tämän edessään sellaisena kuin oli nähnyt hänet
viimeisenä iltana, ja tunsi vaipuvansa maahan häpeästä, ainoastaan
siksi, että hän olisi voinut vetää tämän kanssaan sellaiseen suruun
ja häpeään. Ja sitten hän näki niin pahan unen. Hän oli kuullut
kirkossa lihan himosta ja lihan kiusauksesta ja lukenut siitä pyhässä
historiassa, mutta sillä ei ollut ollut hänelle mitään merkitystä.
Nyt hänelle oli selvinnyt, että hänellä itsellään ja kaikilla muilla
oli syntinen, lihallinen ruumis, joka kiehtoi sielun ja raateli sitä
kovilla pauloilla.

Sitten hän kuvitteli, miten hän olisi tappanut tai sokaissut Benteinin.
Ainoa, mistä hän sai lohdutusta, olivat koston näyt, joita hän hautoi
tuota ilkeää mustaa miestä kohtaan, joka aina oli hänen ajatustensa
tiellä. Mutta sekään lohtu ei koskaan kestänyt kauan; hän itki viljalti
yöllä Ulvhildin vieressä kaikkea tuota, joka oli tapahtunut hänelle
vastoin hänen tahtoansa. Benteinin oli ainakin onnistunut murtaa
neitsyys hänen mielestään.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisenä arkipäivänä jälkeen joulun oli Jørundgaardin naisilla
kova kiire kodassa; Ragnfrid ja Kristiina olivat myös olleet siellä
suurimman osan päivää. Myöhään illalla, muutamien naisten siivotessa
pois leipomisen jälkiä ja toisten puuhatessa iltaruokaa, syöksyi
karjatyttö sisään huutaen ja käsiään lyöden:

"Voi Herra Jeesus, minkälainen onnettomuus -- siellä tuodaan Arne
Gyrdinpoikaa kuolleena reellä -- hyvä Jumala, auta Gyrdiä ja Ingaa --"

Sisään tuli muuan mies, joka asui vähän alempana rinteellä, sekä
Halvdan. Nämä olivat kohdanneet hautaussaaton.

Naiset kerääntyivät heidän ympärilleen. Uloinna seisoi Kristiina,
valkoisena ja vapisten. Halvdan, Lauritsan miehiä, joka oli tuntenut
Arnen poikasesta asti, itki ääneensä kertoessaan:

Bentein Papinpoika oli tappanut Arnen. Uudenvuodeniltana olivat piispan
miehet istuneet juomassa miestentuvassa, ja silloin oli Bentein tullut
sisään; tämä oli joutunut kirjuriksi Pyhän Ruumiin palkkapitäjän
papille. Miehet eivät ensiksi olisi huolineet häntä sinne, mutta tämä
oli muistuttanut Arnea, että he olivat saman puolen miehiä; Arne antoi
hänen sitten istua viereensä, ja juomista jatkui. Mutta sitten nämä
olivat ryhtyneet tappeluun, Arne oli ollut niin raju, että Bentein oli
siepannut pöydältä veitsen ja pistänyt sen Arnen kurkkuun ja rintaan
useita kertoja. Arne oli kuollut melkein heti.

Piispaan tämä tapaus oli koskenut hyvin kipeästi; hän oli itse pitänyt
huolta ruumiin varusteista ja lähettänyt omat miehensä tuomaan häntä
kotiin asti, koko pitkän matkan. Benteinin hän panetti rautoihin,
eroitti hänet kirkon yhteydestä, ja ellei hän jo ollut tullut
hirtetyksi, piti sen tapahtua pian.

Halvdanin täytyi kertoa tämä moneen kertaan sitä mukaa kuin uusia
kuulijoita kerääntyi ulkoa. Lauritsa oli hyvin liikutettu; hän käski
satuloida hevosensa, sillä hän tahtoi ratsastaa Brekkeniin viipymättä.
Ollessaan lähdössä hän sattui katsomaan Kristiinan vaaleisiin kasvoihin.

"Ehkä sinä tahdot tulla mukaan?" hän kysyi. Kristiina epäröi vähän;
häntä värisytti, mutta sitten hän nyökkäsi, sillä hän ei jaksanut saada
suustaan yhtään ainoata sanaa.

"Eikö nyt ole liian kylmä hänelle?" tuumi Ragnfrid. "Huomennahan on
valvontayö, silloin menemme sinne kaikki --"

Lauritsa katsoi vaimoansa; hän huomasi myöskin Simonin kasvot, ja
sitten hän meni Kristiinan luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:

"Kristiina on hänen kasvintoverinsa, muista se", hän sanoi. "Ehkä hänen
tekee mieli auttaa Ingaa ruumiin pukemisessa."

Ja vaikka Kristiinan sydän oli epätoivon ja tuskan pusertimessa, hän
kuitenkin lämpeni kiitollisuudesta isäänsä kohtaan tämän sanojen
johdosta.

Ragnfrid tahtoi nyt syöttää heidät ennen matkalle lähtöä, jos
Kristiina lähti mukaan. Hän tahtoi myös lähettää lahjoja Ingalle --
uuden aivinaisen raidin, vahakynttilöitä ja vastaleivottua leipää;
hän pyysi toisia sanomaan, että hän tulisi itse myöhemmin auttamaan
hautauspuuhissa.

Ei tullut paljon syödyksi kaikkien puhuessa ja ruoan seisoessa
pöydällä. Kuka muisti minkin niistä monista koettelemuksista, jotka
Jumala oli pannut Gyrdin ja Ingan kannettavaksi. Heidän kartanonsa
oli lumivyöry ja tulva hävittänyt, monta isompaa lasta oli kuollut ja
kaikki Arnen eloonjääneet sisaret olivat pienempiä. Nyt heillä oli
ollut menestystä jonkun vuoden, sen jälkeen kun piispa oli asettanut
Gyrdin Finsbrekkeniin voudikseen; ja lapset, jotka he olivat saaneet
pitää, olivat kauniita ja terveitä. Vaan äiti rakasti Arnea paljon
enemmän kuin muita --

Mutta Sira Eirikiä surkuteltiin myöskin. Pappi oli kunnioitettu ja
arvossapidetty ja laakson kansa oli ylpeä hänestä, sillä hän oli
oppinut ja kunnollinen eikä ollut koko palvelusaikanaan jättänyt
pitämättä yhtään juhlapäivää tai messua tai jumalanpalvelusta, joka
kuului virkaan. Nuoruudessaan hän oli ollut soturi kreivi Alv av
Tornbergin väessä, mutta oli sattunut tappamaan hyvin korkean herran ja
oli paennut Oslon piispan turviin; kun tämä huomasi hänen taipumuksensa
lukuihin, oli hän ottanut hänet papin-oppiin. Ja ellei Sira Eirikillä
olisi vieläkin ollut vihamiehiä tuon vanhan tapon tähden, ei hän
ikinä olisi jäänyt istumaan tähän pieneen seurakuntaan. Tosin hän oli
varsin ahnas rahalle, sekä omaan pussiinsa että kirkon omaisuuteen
nähden, mutta kirkko olikin sitten niin kauniissa kunnossa astioiden
ja vaatteiden ja kirjojen puolesta, ettei parempaa missään: ja sitten
hänellä oli nuo lapset -- eikä hänellä milloinkaan ollut ollut muuta
kuin surua jälkeläisistään. Maaseudulla ajateltiin kaikkialla, että
oli luonnotonta vaatia papeilta munkkiutta, kun nämä kuitenkin
tarvitsivat naisväen apua taloudessaan ja vaimon, joka hoiti heidän
asioitaan silloin kun he olivat taajoilla, rasittavilla matkoillaan,
kaikenlaatuisessa ilmassa; kansa muisti myös, ettei ollut kovinkaan
pitkiä aikoja siitä, kun Norjan papit olivat olleet naineita miehiä.
Sentähden kukaan ei ollut lukenut Sira Eirikille viaksi, että tällä
oli ollut kolme lasta apuvaimon kanssa, joka oli ollut hänen luonaan
silloin kun Sira Eirik oli nuori. Mutta tänä iltana he kuitenkin
päättelivät, että näytti siltä kuin Jumala olisi tahtonut rangaista
Eirikiä hänen haureudestaan; niin paljon pahaa mieltä olivat tämän
lapset ja lastenlapset tuottaneet hänelle. Ja joku arveli, että saattoi
silläkin olla oma tarkoituksensa, ettei papilla saanut olla vaimoa
ja lapsia -- tästäkin koituisi kai epäsopua ja riitaisuutta papin
ja Finsbrekkeniläisten välille; nämä olivat olleet tähän asti mitä
parhaimmat ystävät.

Simon Andreksenpoika tunsi hyvin Benteinin elämän Oslossa ja kertoi nyt
siitä. Hänestä oli tullut Maariankirkon rovastin kirjuri ja hänellä
oli taitavan miehen maine. Hän oli myös useiden naisten suosiossa --
hänellä oli vetävät silmät ja sitten hänen puheensa sujui silkosenaan.
Jotkut pitivät häntä kauniina -- enimmäkseen sellaiset rouvat, jotka
olivat katsoneet tulleensa puijatuiksi miehensä suhteen, ja sitten
eräät nuoret neidot, sellaiset, jotka pitävät siitä, että miehet ovat
vapaita heitä kohtaan. Simon nauroi -- toiset ymmärsivät kai? No niin,
Bentein oli viekas, ei hän pyrkinyt liian lähelle tuollaisia naisia;
heidän parissaan hän käytti suutaan; hän sai puhdastapaisen maineen.
Mutta nyt oli asia sellainen, että Haakon-kuningas oli hyvin hurskas
ja siveellinen herra, joka vaati miehiltään kuria ja säädyllistä menoa
-- nuorilta nimittäin; vanhemmille hän ei mahtanut mitään. Nyt kävi
ilmi, että minne ikinä nuo nuoret asemiehet pääsivätkin pujahtamaan
-- rentusteluun, peliin, oluenjuontiin ja sen semmoiseen, niin heidän
pappinsa sai aina tietää, missä he olivat olleet ja hurjapäiden täytyi
saapua tunnustukselle, maksaa sakkoja elämästään ja kuunnella ankaria
nuhteita; pari kolme päättömintä ajettiin poiskin. Mutta sitten
keksittiin viimein, että ilmiantaja oli ollut tuo kettu, Bentein
secretarius -- joka oli kulkenut salaa oluttuvissa ja pahemmissakin
paikoissa; hän oli kuullut neitojen tunnustukset ja ollut heidän
rippi-isänsä --

Kristiina istui äitinsä vieressä; hän koetti syödä, ettei huomattaisi,
millä mielellä hän oli, mutta hänen kätensä tutisi niin, että velli
valui lusikasta joka nostamalla ja kieli tuntui niin paksulta ja
kuivalta, ettei hän saanut nielleeksi leipäpalasia. Vaan kun Simon
alkoi kertoa Benteinistä, täytyi hänen lopettaa tekosyöntinsäkin; hän
tarttui molemmin käsin penkkiin, jolla istui -- kauhu ja inho valtasi
hänet niin, että hänen päätään pyörrytti ja etoi. Benteinhän se oli
ollut, joka oli tahtonut --. Bentein ja Arne, Bentein ja Arne --.
Sairaana kärsimättömyydestä hän odotti matkalle lähtöä. Hän ikävöi
Arnen luokse, Arnen kauniita kasvoja, ikävöi saada polvistua maahan ja
surra ja unohtaa kaiken muun.

Kun äiti auttoi hänen päälleen matkavaatteita, suuteli hän tytärtään
poskelle. Kristiina oli niin tottumaton hellyyteen äidin puolelta, se
teki niin hyvää -- hän laski hetkeksi päänsä Ragnfridin olkaa vasten,
mutta ei voinut itkeä.

Astuessaan pihalle hän näki, että matkalle aikovia oli monta --
Halvdan, Laugarbrun Jon, ja Simon miehineen. Hänelle tuotti suunnatonta
tuskaa, että nuo kaksi vierasta tulivat mukaan.

Oli kirvelevän ankara pakkas-ilta ja lumi narskui jalkojen alla;
tähdet levisivät yli taivaan kuin kimaltava härmävaate. Ratsastettuaan
jonkun matkaa he kuulivat huutoa ja mökää ja huimaa kavioiden kopsetta
eteläiseltä rinteeltä -- vähän etemmä ajaessa heidän ohitseen hurahti
ratsastusroikka, niin että vaski helisi ja kuuraisten, höyryävien
hevosten henki huokui heidän silmilleen; heidän täytyi väistyä
tiepuoleen. Halvdan huusi jotakin tuolle remuavalle joukolle --
ne olivat eteläisen laakson nuoria miehiä, jotka olivat lähteneet
jouluajelulle uusia hevosiaan koettamaan. Toiset, jotka olivat
liian juovuksissa ymmärtääkseen mitään, ajoivat eteenpäin räyhäten
ja kilpiään kalistellen. Mutta pari heistä kuuli Halvdanin huudon,
jättäytyi jälkeen, seisahtui ja liittyi Lauritsan saattueeseen,
kuiskaillen takimpien miesten kanssa.

Jouduttiin paikalle, josta näkyi Finsbrekken törmällä Sil-joen toisella
puolen. Rakennusten välillä loisti valkeata -- keskelle pihamaata
oli pistetty tervasoihtuja lumikinokseen, ja tulen loimu heijasti
punerrustaan lumiselle rinteelle; mutta mustat talot olivat kuin
hyytyneellä verellä sivellyt. Eräs Arnen pikkusiskoista seisoi ulkona
jalkojaan liikutellen; kädet hän oli pistänyt vaipan alle. Kristiina
suuteli itkettyneitä, palelevia lapsia. Hänen sydämensä oli raskas kuin
kivi, ja hänestä tuntui kuin hänen jäsenensä olisivat olleet lyijystä,
hänen noustessaan parvelle vieviä portaita, jonne Arne oli viety.

       *       *       *       *       *

Ovessa häntä kohtasi laulu ja monien palavien kynttilöiden loiste.
Keskellä parvea oli kirstu, jossa Arne oli tuotu kotiin, raidilla
peitettynä; pukkien päälle oli pantu lautoja ja niiden päälle kirstu.
Pääpuolessa seisoi nuori pappi kirja kädessä ja lauloi; ympärillä oli
talonväki polvillaan maassa, kasvot paksuihin vaippoihin peitettyinä.

Lauritsa otti valoa kynttiläänsä eräästä toisesta, kiinnitti sen
paarilautaan ja polvistui hänkin. Kristiina aikoi tehdä samoin, mutta
ei voinut saada kynttiläänsä seisomaan; jolloin Simon otti sen ja
auttoi häntä. Niin kauan kuin pappi luki, olivat kaikki polvillaan
maassa, toistaen kuiskaamalla hänen sanojansa, höyryn noustessa heidän
suustaan -- parvella oli jäätävän kylmä.

Kun pappi sulki kirjan ja väki nousi pystyyn -- ruumishuoneeseen oli jo
kerääntynyt paljon ihmisiä -- meni Lauritsa Ingan luokse. Tämä tuijotti
Kristiinaan ja näytti tuskin kuulevan, mitä Lauritsa sanoi; lahjat,
jotka tämä oli ojentanut hänelle, jäivät hänen käteensä niinkuin hän ei
olisi tajunnut niitä saaneensakaan.

"Oletko sinäkin siinä, Kristiina", hän sanoo oudolla, puristuneella
äänellä. "Näet ehkä mielelläsi poikani sellaisena kuin hän nyt on
palannut luokseni?"

Hän siirsi syrjään pari kynttilää, tarttui Kristiinaa käsivarteen
vapisevin sormin ja tempasi toisella hikiliinan kuolleen kasvoilta.

Ne olivat harmaankeltaiset kuin savi ja huulien väri oli lyijynharmaa;
ne olivat hiukan raollaan, niin että hänen tasaiset, kapeat ja hohtavat
hampaansa näkyivät sieltä ikäänkuin ilkkuvina. Pitkien silmäripsien
alla vilkkui murtuneen silmäterän reuna, ja poskilla oli muutamia
mustansinisiä pilkkuja, joko lyöntien tai kuoleman kohottamia.

"Tahtoisitkohan suudellakin häntä?" kysyi Inga kuten ennen ja Kristiina
kumartui tottelevaisesti alas ja painoi suunsa kuolleen poskea vasten.
Se oli tahmea huurusta ja hän oli tuntevinaan kalmanhajua; ruumis
oli nähtävästi alkanut pehmetä monien kynttilöiden synnyttämässä
kuumuudessa.

Kristiina jäi makaamaan kädet arkun reunalla, sillä hän ei jaksanut
nousta. Inga veti käärinliinoja alemma, niin että solisluussa oleva
puukonpisto näkyi. Sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi
vavahtelevin äänin:

"Näen nyt valheeksi sen sanan, että kuolleen miehen haava vuotaa verta,
kun se ihminen koskee häneen, joka on hänen surmansa syy. Poikani on
kylmempi eikä juuri niin kaunis kuin joku aika sitten, jolloin sinä
tapasit hänet tiellä. Näen, ettei sinua nyt miellytä suudella häntä --
mutta olen kuullut, ettet silloin halveksinut hänen huuliaan."

"Inga", sanoo Lauritsa astuen esiin, "oletko menettänyt järkesi --
sinähän hourit --"

"Te olette mahtavia, te Jørundgaardilaiset -- sinä olit liian rikas,
Lauri Bjørgulfinpoika, että poikani olisi uskaltanut kosia tytärtäsi
kunniallisesti -- Kristiina kuuluu itsekin arvelleen olleensa siihen
liian hyvä. Mutta hän ei ollut liian hyvä lentämään tämän luokse tielle
yöllä ja leikkimään hänen kanssaan lehdossa Arnen lähtöiltana -- kysy
itseltään, niin näemme, uskaltaako hän kieltää sen tässä Arnen ruumiin
ääressä -- hän on tuottanut tälle kuoleman irstaudellaan --"

Lauritsa ei kysynyt; hän kääntyi Gyrdin puoleen:

"Pidä kurissa vaimosi -- hänhän on järjiltänsä --"

Mutta Kristiina kohotti valkoiset kasvonsa ja katsoi ympärilleen
epätoivoisesti:

"Menin kohtaamaan Arnea viimeisenä iltana siitä syystä, että hän oli
pyytänyt minua tulemaan. Mutta ei siinä tapahtunut mitään väärää." Ja
koettaen tointua ja ymmärtää kaiken juurta jaksain hän huusi kovalla
äänellä: "En tiedä mitä tarkoitat, Inga, -- kannatko valhetta Arnea
vastaan, joka makaa tässä -- hän ei ole milloinkaan vietellyt tai
houkutellut minua --"

Mutta Inga nauroi ääneen: "Eihän Arne, eihän toki! Vaan Bentein-pappi
-- Kysy Gunhildilta, Lauritsa, joka pesi loan tyttäresi selästä,
ja kysy joka ainoalta mieheltä, joka oli piispan miestentuvassa
uudenvuodeniltana, jolloin Bentein pilkkasi Arnea siitä, että tämä
oli antanut tytön mennä luotaan ja viitsinyt jäädä hänen narrikseen.
Tyttö oli sitten antanut Benteinin kulkea vaippansa alla loppumatkan ja
tahtonut leikitellä samalla lailla hänen kanssaan."

Lauritsa tarttui häntä hartioihin ja laski hänen suulleen kämmenensä:

"Vie hänet ulos, Gyrd. Ja etkö sinä häpeä puhua noin tämän kelpo pojan
ruumiin ääressä -- mutta vaikka kaikki lapseni makaisivat kuolleina
edessäsi, en tahdo sittenkään kuulla sinun valheitasi minun... sinä
Gyrd saat vastata siitä, mitä tämä mieletön nainen sanoo --"

Gyrd tarttui vaimoonsa ja tahtoi johdattaa hänet ulos, mutta sanoi
Lauritsalle:

"Niin se kyllä on, että Kristiinasta se riita lähti silloin kun Arne ja
Bentein tappelivat ja poikani menetti henkensä. Otaksuttavasti sinä et
ole kuullut asiasta, mutta siitä on puhuttu yleisesti koko syksyn --"

Simon kopautti miekallaan lähimpään vaatearkkuun:

"Tämä ei kelpaa, hyvät ystävät, te saatte keksiä muuta puhuttavaa tässä
ruumishuoneessa, kuin juoruja minun morsiamestani --. Pappi, ettekö voi
pitää kurissa väkeänne, että täällä tulee oikea elämä!"

Pappi -- Kristiina näki nyt, että tämä oli nuorin Ulvsvoldin pojista,
joka oli ollut käymässä kotonaan jouluna -- avasi kirjan ja asettui
paarien ääreen. Mutta Lauritsa huusi, että ne, jotka olivat puhuneet
hänen tyttärestään, ketkä tahansa, saisivat vielä vastata sanoistaan,
ja Inga kirkui:

"Ota vain henkeni, sinä Lauritsa, kuten tyttäresi on ottanut minulta
lohtuni ja iloni -- ja valmista hänelle häät tuon ritarinpojan kanssa;
sittenkin tietävät kaikki, että Bentein nai hänet tiellä -- tuossa
on" -- hän viskasi raidin, jonka Lauri oli lahjoittanut hänelle,
paarien yli Kristiinalle, "minä en tarvitse Ragnfridin aivinoita Arnen
hautausarkkuun -- laita siitä itsellesi huivi, tai kätke se lehtolapsen
kapaloiksi -- ja mene laaksoon lohduttamaan Gunhildia, hirtetyn miehen
äitiä --."

Lauritsa, Gyrd ja pappi tarttuivat Ingaan. Simon koetti nostaa ylös
Kristiinan, joka oli puoleksi paarien päällä. Silloin tämä työnsi
kiivaasti Simonin käsivarren syrjään, suoristausi polvillaan ja huusi
kovaa:

"Herra Vapahtaja, auta, tämä on valhetta!"

Hän ojensi toisen kätensä ja piti sitä lähimmän kynttilän päällä
ruumispaarien laidassa.

Näytti siltä kuin liekki olisi paennut ja väistynyt -- Kristiina tunsi
kaikkien katsovan häntä -- hänestä sitä kesti pitkän aikaa. Silloin
tunsi hän äkkiä kirvelevää tuskaa kämmenessään ja kaatui kimeästi
kirkaisten selälleen lattialle.

Itse hän luuli olevansa tajuton -- mutta huomasi Simonin ja papin
nostavan hänet ylös. Inga huusi jotain, Kristiina näki isänsä
kauhistuneet kasvot ja kuuli papin huutavan, ettei kenkään saanut uskoa
tätä tulikoetta, sillä ei ollut oikein vaatia Jumalaa tuomiolle --
ja sitten Simon kantoi hänet ulos parven ovesta ja alas pihamaalle.
Simonin palvelija juoksi talliin ja kohta istui Kristiina puoleksi
tajutonna Simonin vaippaan kiedottuna tämän edessä satulassa, heidän
ratsastaessaan alas laaksoon niin kiireesti kuin hevonen pääsi.

He olivat melkein Jørundgaardin kohdalla Lauritsan saavuttaessa heidät.
Loppusaattue tuli nelistäen kaukana takana.

"Älä kerro mitään äidillesi", virkkoi Simon laskiessaan Kristiinan alas
tuvan oven edessä. "Tänään on kuultu liian paljon mieletöntä puhetta;
eipä ihme, että itse viimein menetit tajun."

       *       *       *       *       *

Ragnfrid valvoi vielä vuoteessa kun he tulivat kotiin, ja kysyi
minkälaista oli ollut kuolleen kotona. Simon otti sananvallan ja
vastasi kaikkien puolesta. Siellä oli ollut paljon kynttilöitä ja
hyvin paljon väkeä. Siellä oli ollut pappikin -- Ulvsvoldin Tormod
-- Sira Eirik kuului ratsastaneen Hamariin jo tänään, päästen siten
hautausvaikeuksista.

"Meidän täytyy luettaa pojalle sielumessu", sanoi Ragnfrid. "Jumala
vahvistakoon Ingaa, häntä koetellaan kovin, tuota hyvää, kelpo vaimoa."

Lauritsa yhtyi Simonin alkamaan nuottiin ja vähän ajan kuluttua sanoi
Simon, että nyt oli kaikkien paras käydä levolle: "sillä Kristiina on
väsynyt ja surullinen."

Vähän ajan kuluttua, Ragnfridin vaivuttua uneen, puki Lauritsa ylleen
jonkun verran vaatteita ja meni istumaan tyttärien vuoteen laidalle.
Hän etsi pimeässä Kristiinan käden ja sanoi hyvin lempeästi:

"Sano minulle nyt, lapsi, mikä on totta ja mikä valhetta Ingan
levittämässä puheessa?"

Itkien kertoi Kristiina kaiken, mikä oli tapahtunut tuona iltana,
jolloin Arne ratsasti Hamariin. Lauritsa ei virkkanut paljoa. Silloin
kömpi Kristiina esiin, kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja vaikeroi
hiljaa:

"Minä olen syynä Arnen kuolemaan -- siinä Inga sanoi totuuden --"

"Arne pyysi itse sinua tulemaan sinne", vastasi Lauritsa vetäen
kuvaraanun hänen paljaille hartioilleen. "Minä lienen ollut
ajattelematon salliessani teidän tuolla lailla pitää yhtä, mutta
luulin, että poika oli järkevämpi --. En tahdo moittia teitä --
huomaan, että nämä seikat painavat sinua. Enkä kuitenkaan koskaan
ollut ajatellut, että joku tyttäristäni joutuisi huonoon maineeseen
seudullamme -- ja vaikeaksi se on käyvä äidillesikin, hänen saadessaan
kuulla nämä sanomat --. Mutta että menit kertomaan siitä Gunhildille
etkä tullut minun luokseni, se oli niin tyhmästi tehty, etten ymmärrä
miten saatoit keksiä sellaista --"

"Minä en jaksa olla täällä tämän jälkeen", itki Kristiina, --
"en uskalla katsoa ketään silmiin -- mitä minä olenkaan tehnyt
Romundgaardin ja Finsbrekkenin väelle --"

"Gyrd ja Sira Eirik saavat pitää huolen siitä, että kaikki sinusta
levitetyt valheet haudataan Arnen kera. Simon Andreksenpojasta sinä
muuten saat parhaan suojelijan tässä asiassa", sanoi Lauri taputtaen
Kristiinaa pimeässä. "Eikö hän mielestäsi käsittänyt asiaa kovin
kauniisti ja ymmärtäväisesti --."

"Isä" -- pyysi Kristiina hädissään ja hartaasti, painautuen häneen,
"lähetä minut luostariin, isä. Ei, ei, kuule minua -- olen kauan
ajatellut, että ehkä Ulvhild paranee, jos minä menen hänen sijastaan.
Muistatko ne kengät, joita neuloin hänelle syksyn kuluessa, ne, joissa
oli helmiä; neula särki sormenpääni ja kultalanka raapi verille
käteni -- neuloin niitä siksi, että mielestäni oli paha, kun en
rakastanut sisartani siksi paljon, että olisin tahtonut ruveta nunnaksi
auttaakseni häntä -- Arne kysyi sitä kerran. Jos silloin olisin
vastannut tahtovani, ei tätä olisi tapahtunut --."

Lauritsa pudisti päätään.

"Käy nyt pitkäksesi", hän käski. "Et tiedä itse, mitä puhut, lapsi
parkani. Ja sitten sinun täytyy koettaa nukkua --"

       *       *       *       *       *

Mutta Kristiina makasi pitkänään, hänen palanutta kättään poltti ja
hänen sydämeensä tulvahti epätoivo ja katkeruus. Pahempi kohtalo
ei olisi voinut kohdata häntä, vaikka hän olisi ollut maailman
syntisin nainen; kaikki tietysti uskoisivat -- ei, hän ei jaksanut
jäädä tälle samalle seudulle. Kauhun kuvat ajelivat toisiaan --
kuinka äiti saisi tietää asiasta -- kuinka veriteko eroitti heidät
omasta sielunpaimenestaan -- kuinka heitä vihaisivat kaikki, jotka
olivat olleet talon ystäviä koko hänen elämänsä ajan. Mutta kauhein,
musertavin tuska vihloi häntä kuitenkin muistaessa Simonia ja miten
tämä oli käynyt hänen käteensä ja vienyt hänet pois ja sitten
puolustanut häntä kotona, määräillen hänen puolestaan kuin olisi hän
ollut tämän omaisuutta -- isä ja äiti olivat antaneet hänen määräellä,
kuin kuuluisi hän jo Simonille enemmän kuin heille.

Sitten hän muisti Arnen kylmät, julmat kasvot. Viimeksi kirkosta
palatessaan hän oli nähnyt avonaisen haudan, joka odotti kuollutta.
Irtihakatut multapaakut olivat lumella kylminä ja kovina,
raudanharmaina kokkareina -- sinne hän oli saattanut Arnen --.

Yhtäkkiä hän muisti erään kesäillan monta vuotta sitten. Hän oli
seissyt Finsbrekkenin parvella, samassa paikassa, missä hänet tänään
oli nujerrettu maahan. Arne oli ollut pallosilla pihamaalla muiden
poikain kanssa ja pallo oli lentänyt ylös Kristiinan luokse. Hän oli
pistänyt sen selkänsä taa eikä ollut tahtonut antaa sitä takaisin,
kun Arne tuli hakemaan; silloin tämä tahtoi ryöstää sen väkisin -- he
olivat tapelleet siitä ylhäällä, juosseet sisällä kirstujen välissä, ja
orsissa riippuvat nahkapussit, joissa säilytettiin vaatteita, olivat
muksautelleet heitä päähän, kun he sattuivat kohti; he olivat etsineet
ja lennättäneet sitä kilvan --

Ja viimein hänelle ikäänkuin selvisi, että Arne todella oli kuollut ja
poissa, ja ettei hän enää näkisi tämän kauniita, pelottomia kasvoja
ja tuntisi hänen lämpimiä käsiänsä omissaan. Ja Kristiina oli ollut
niin lapsellinen ja sydämetön, ettei hän milloinkaan ollut ajatellut,
miltä tästä oikein tuntui kadottaa hänet --. Hän itki epätoivoissaan
ja katsoi ansainneensa onnettomuutensa. Mutta sitten hänen taas täytyi
ajatella kaikkea, mikä häntä odotti, ja silloin hän itki sitä, että
tämä sittenkin oli liian kova rangaistus --.

Simon joutui kertomaan Ragnfridille mitä oli tapahtunut Brekkenissä
edellisenä iltana. Hän ei laajentanut asiaa enemmän kuin tarvis vaati.
Mutta Kristiina oli niin sekaisin surusta ja valvomisesta, että hän
tunsi suunnatonta katkeruutta tätä kohtaan, siksi että tämä saattoi
puhua asiasta kuin se ei olisi ollutkaan niin kauhea. Sitäpaitsi
hänessä herätti kiivasta vastenmielisyyttä tapa, jolla vanhemmat
sallivat hänen mahtailla edessään, aivan kuin tämä olisi ollut isäntä
talossa.

"Etkö usko mitään tuosta kaikesta?" kysyi Ragnfrid levottomasti.

"En", vastasi Simon. "Enkä usko kenenkään uskovan -- he tuntevat teidät
ja Kristiinan ja tuon Benteinin, mutta eihän täällä syrjäseudulla
usein satu puhuttavaa, joten on luonnollista, että kansa iskee
kyntensä jokaiseen lihavaan makupalaan. Meidän täytyy nyt näyttää,
että Kristiinan maine on liian arvokasta purtavaa noille homeisille
moukille. Mutta paha oli, että hän pelästyi niin Benteinin karkeutta,
ettei heti tullut kertomaan asiasta teille tai Sira Eirikille itselleen
-- luulen, että tuo rietas pappi olisi iloiten todistanut, ettei hän
ollut tarkoittanut muuta kuin viatonta leikkiä, jos sinä Lauritsa
olisit saanut puhua hänen kanssaan."

Molemmat vanhemmat myönsivät Simonin olevan oikeassa. Mutta Kristiina
huusi jalkaa polkien:

"Hänhän painoi minut maahan -- tiedän tuskin itse mitä hän minulle
teki -- olin suunniltani, en muista enää mitään -- minun puolestani
saattaa olla niinkin kuin Inga sanoo -- en ole ollut terve enkä iloinen
päivääkään sen jälkeen --"

Ragnfrid huudahti ja löi kätensä yhteen; Lauritsa ponnahti pystyyn --
ja Simoninkin kasvot muuttuivat; hän katsoi Kristiinaan tutkien, meni
hänen luokseen ja nosti häntä leuasta. Sitten hän nauroi:

"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina -- kyllä olisit muistanut, jos
hän olisi jotain tehnyt. Eipä ihme, että hän on ollut surullinen ja
huonovointinen tuon onnettoman illan jälkeen, jolloin hän sai kokea
sellaisen säikähdyksen -- hän, joka ei milloinkaan ole tiennyt muusta
kuin hyvyydestä ja suopeudesta", sanoi hän toisille. "Johan sen näkee
hänen silmistään, ken ei ole ilkeämielinen ja usko toisesta pahaa, että
hän on neito eikä nainen."

Kristiina katsoi sulhasensa pieniin, ponteviin silmiin. Hän kohotti
kätensä -- aikoi laskea ne tämän kaulaan. Silloin puhui Simon taas:

"Älä usko, Kristiina, ettet unohtaisi tätä. Tarkoitukseni ei ole viedä
sinua päätäpahkaa Formoon, niin ettet milloinkaan pääsisi tätä laaksoa
etemmä. Kenenkään karva ei ole samanlainen sateessa ja kauniilla
säällä, sanoi vanha Sverre-kuningas, kun hänen birkebeiniläisiensä
moitittiin ylpistyneen myötäkäymisessä --"

Lauritsa ja Ragnfrid hymyilivät -- heitä huvitti kuulla tuon nuoren
miehen esiintyvän kuin vanha piispa. Simon jatkoi:

"Ei ole soveliasta minun antaa neuvoja sinulle, josta tulee
appivaarini, mutta sen verran ehkä rohkenen sanoa, että ankarammassa
kurissa meitä on kasvatettu, sisariani ja minua; ei meidän olisi
sallittu juoksennella noin vapaasti palvelusväen kanssa kuin mihin olen
nähnyt Kristiinan tottuneen täällä. Äidilläni oli tapana sanoa, että
jos leikkii mökin kakaroiden kanssa, saa pian täitä päähänsä -- ja
jotain perää siinä on aina."

Lauritsa ja Ragnfrid eivät virkkaneet tähän mitään. Mutta Kristiina
käänsi hänelle selkänsä, ja äskeinen halu tarttua Simon Darrea kaulaan
oli kokonaan hävinnyt.

       *       *       *       *       *

Päivärupeaman aikaan ottivat Lauritsa ja Simon suksensa ja lähtivät
kokemaan pyydyksiä harjulle. Ulkona oli nyt kaunis ilma, päivänpaiste
ja paras pakkanen. Miehistä tuntui hyvältä päästä eroon kaikesta
murheesta ja itkusta ja he hiihtivät kauas, tunturin laelle asti.

He paistattivat aurinkoa erään kupuran alla ja söivät sekä joivat;
sitten kertoi Lauritsa vähän Arnesta -- hän oli pitänyt tästä paljon.
Simon säesti häntä, kiitti kuollutta ja sanoi, ettei hän ihmetellyt,
että Kristiina suri kasvinveljeään. Silloin mainitsi Lauritsa,
ettei heidän pitänyt kovin kiirehtiä, vaan suoda Kristiinalle
rauhoittumisaikaa, ennenkuin panisivat toimeen kihlajaiset. Tyttö oli
puhunut haluavansa luostariin vähäksi aikaa.

Simon nousi istualleen ja vihelsi pitkään.

"Et taida pitää siitä", kysyi Lauritsa.

"Mikäs siinä, mikäs siinä", vastasi toinen ketterästi. "Se on
mielestäni erittäin viisas neuvo, rakas appi. Lähettäkää hänet vuodeksi
Osloon sisarten luokse -- niin hän saa oppia, miten ihmiset puhuvat
toisistaan maailmalla. Minä tunnen jonkun noista neidoista", hän sanoi
ja nauroi. "Eivät he vain heittäytyisi kuolemaan surusta, jos kaksi
hurjapäätä repisi toisensa kappaleiksi heidän tähtensä. Eipä siksi,
että minä tahtoisin vaimokseni sellaisen naisen -- mutta en todellakaan
luule Kristiinalle olevan vahingoksi joutua tapaamaan uusia ihmisiä."

Lauritsa työnsi loput ruoasta reppuun ja sanoi katsomatta nuorempaan
mieheen:

"Taidat pitää Kristiinasta --"

Simon nauroi vähän eikä katsonut Lauritsaan:

"Ymmärräthän, että osaan pitää häntä arvossa -- ja sinua myöskin",
hän sanoi nopeasti ja hämillään, nousi ja tarttui suksiinsa. "En ole
tavannut ketään, jonka kanssa mieluummin asettuisin asumaan --"

       *       *       *       *       *

Juuri ennen pääsiäistä, kun laaksossa ja Mjøsilla vielä oli rekikeli,
matkasi Kristiina toistamiseen etelää kohti. Simon tuli heille
lähteäkseen saattamaan häntä luostariin asti -- hän ajoi siis nyt
isän ja sulhasen kera komeasti reellä, taljoihin käärittynä, perässä
ratsasmiehiä ja kuormahevosia, joissa tuotiin hänen vaatearkkuansa ynnä
lahjoja ja eväitä ja turkiksia nunnaluostarin abbedissalle ja sisarille.



II

SEPPEL



I.


Aasmund Bjørgulfiupojan kirkkovene solui Hovedøenin niemen ohi varhain
eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun lopulla, luostarikirkon kellojen
soidessa ja kaupungin kellojen vastatessa vahvemmin ja hiljaisemmin,
aina sitä mukaa kuin tuuli kantoi niiden äänet kuuluville.

Taivas oli selkeä ja korkealla, täynnä hienoraitaisia vaaleita
tuulipilviä, ja aurinko kimalteli viripintaisessa vedessä. Rannat
näyttivät jo keväisiltä, pellot olivat melkein lumesta vapaat ja
lehdoissa oli sinisten varjojen ja kullan välkettä. Mutta ylempänä
kuusimetsän siimeksessä vilkkui vielä lunta harjanteilla, jotka
ympäröivät kehänä Akersbygdeniä, ja etäisemmillä sinertävillä
tuntureilla lännessä vuonon tuolla puolen irvisteli vielä monta
valkeata juovaa.

Kristiina seisoi veneen keulassa isän ja Gyridin, Aasmundin vaimon
rinnalla. Hän katsoi kaupunkia, jonka monet vaaleat kirkot ja kivitalot
kohosivat tiheään ahtautuneiden, harmaanruskeiden puutalojen ja
alastomien lehtipuiden latvojen yli. Tuuli puisteli hänen vaippansa
liepeitä ja reutoi Kristiinan tukkaa huppupäähineen reunassa.

Edellisenä päivänä oli karja päästetty laitumelle Skogissa, ja silloin
Kristiinassa oli herännyt ankara ikävä takaisin Jørundgaardiin. Tuli
kestämään vielä kauan, ennenkuin siellä voitiin laskea eläimet ulos --
hän ajatteli hellällä ja palavalla ikävällä talven laihduttamia lehmiä
pimeässä kytkyessä kotona; niiden täytyi odottaa ja kärsiä vielä kauan.
Hän ikävöi äitiä, Ulvhildia, joka oli nukkunut hänen kainalossaan tähän
kevääseen asti, ja pikkuista Ramborgia -- hän ikävöi niin kauheasti
heitä; myöskin hän ikävöi kaikkea palvelusväkeä ja hevosia ja koiria,
Kortelinia, jonka Ulvhild sai pitää omanaan niin kauan kuin Kristiina
oli poissa, ja isän haukkoja, jotka istuivat orsillaan sidotuin silmin.
Seinällä riippui hevosnahkaisia rukkasia, jotka oli paras vetää ylle
kun otti ne kädelleen, ja norsunluisia puikkoja, joilla sai raaputella
niitä.

Oli kuin kaikki menneen talven vaikeat muistot olisivat jääneet hyvin
kauas, ja Kristiina muisti kodin vain sellaisena kuin se oli ollut
ennen. Hän oli myöskin kuullut, ettei siellä kukaan uskonut hänestä
pahaa. -- Sira Eirik ei uskonut; hän oli suuttunut ja pahoillaan siitä,
mitä Bentein oli tehnyt. Bentein oli päässyt karkaamaan Hamarista;
puhuttiin hänen paenneen Ruotsin puolelle. Kotiväen ja papin välit
eivät siis olleet kääntyneet niin pahoiksi kuin Kristiina oli pelännyt.

Matkan varrella he olivat käyneet Simonin kodissa ja Kristiina oli
tullut tuttavaksi hänen äitinsä ja sisariensa kanssa -- ritari Andres
oli yhä Ruotsissa. Kristiina ei ollut viihtynyt siellä, ja hänen
vastenmielisyytensä Dyfriniläisiä kohtaan oli sitä voimakkaampi, kun
hän ei ollenkaan ymmärtänyt sen syytä. Koko matkan Kristiina oli
tuuminut, ettei näillä ollut mitään syytä olla ylpeitä ja pitää itseään
hänen sukuaan parempina -- Reidar Darresta, birkebeiniläisestä, ei oltu
tiedetty mitään, ennenkuin kuningas Sverre toimitti hänelle voimaksi
Dyfrinin lääniherran lesken. Mutta nämä eivät oikeastaan olleet
ylpeitä, Simon kertoi itse eräänä iltana kantaisästään näin: "Minä olen
saanut tietooni, että hän oli kammantekijä -- sinä joudut siis ihan
kuninkaalliseen sukuun, Kristiina", hän sanoi. "Pidä toki kielesi
kurissa", sanoi Simonin äiti, mutta kaikki nauroivat. Kristiinaa
ahdisti niin oudosti, kun hän ajatteli isää; isä nauroi helposti heti
kun Simon vähänkin antoi aihetta -- hänessä heräsi aavistus siitä, että
isän olisi ollut terveellistä nauraa useammin elämässään --. Mutta
Kristiina ei pitänyt siitä, että tämä oli niin mieltynyt Simoniin.

Pääsiäisen he kaikki olivat viettäneet Skogissa. Kristiina oli
huomannut, että setä oli ankara isäntä alaisilleen ja palvelusväelleen
ja oli tavannut yhden ja toisen, joka kyseli hänen äitiään ja
puhui lämpimästi Lauritsasta; heillä oli ollut laveammat olot
täällä, Aasmundin äiti, Lauritsan äitipuoli, asui kartanossa omassa
asuinrakennuksessaan; hän ei ollut kovin ikäloppu vielä, mutta
kivuloinen ja kuihtunut. Lauritsa oli puhunut hänestä harvoin. Kerran,
kun Kristiina kysyi, oliko hänellä ollut tyly äitipuoli, oli isä
vastannut "hän ei ole tehnyt minulle hyvää eikä pahaa". Kristiina
tarttui isän käteen ja tämä puristi sitä: "Kyllä sinulle tulee hyvä
olla kunnianarvoisten sisarien parissa, rakas tyttäreni -- saat muuta
ajattelemista, niin ettet jouda kaipaamaan kotiin meidän luoksemme --"

       *       *       *       *       *

He purjehtivat niin läheltä kaupunkia, että tervan ja suolakalan haju
tunki heidän luokseen laitureilta. Gyrid nimitteli heille kirkkoja ja
taloja ja palstoja vesirajassa -- Kristiina ei muistanut entuudesta
mitään muuta kuin Halvardinkirkon jykevät tornit. He purjehtivat
kaupungin länsipuolitse ja laskivat nunnaluostarin laituriin.

Kristiina astui isänsä ja setänsä välissä ranta-aittojen ohi ja joutui
tielle, joka nousi peltojen poikki kaupunkiin. Gyrid seurasi perässä,
Simonin taluttamana. Palvelijat jäivät rantaan luostarista lähetettyjen
apumiesten kanssa nostamaan matkatavaroita rattaille.

Nunnaluostari ja koko Leiran sijaitsi kaupungin rajapyykkien sisällä,
mutta tien varressa oli vain joku harva rakennusryhmä. Leivot
lirkuttivat heidän päittensä päällä sinisen utuisessa ilmassa, ja
savenharmaa rinne paistoi keltaisenaan leskenlehtiä, mutta aitavarsilla
vihoitti ruohon juuri.

Kun he olivat menneet portista sisään ja astuivat ristikäytävälle, tuli
koko nunnasaatto heitä vastaan kirkosta, jonka ovesta virtasi laulun ja
soiton sävel.

Kristiina joutui ahdistuksen valtaan nähdessään nuo lukuisat
mustapukuiset naiset valkeine otsavaatteineen. Hän niiasi syvään ja
miehet kumarsivat, painaen hatun rintaansa vasten. Nunnien jälessä tuli
parvi nuoria neitoja -- jotkut olivat vielä lapsia -- värjäämättömiin
sarkahameisiin puettuina, mustan- ja valkoisenkirjava vyönauha vyöllä
ja hiukset tiukasti taaksevedettyinä, samallaisilla punotuilla
nauhoilla sidottuna. Kristiina otti huomaamattaan ylpeän ilmeen,
sillä hän tunsi itsensä kainoksi ja pelkäsi näyttävänsä tyhmältä ja
saamattomalta.

Luostari oli niin komea, että hän joutui aivan ihmeisiinsä.
Kaikki rakennukset sisäpihan ympärillä olivat harmaasta kivestä;
pohjoispuolella kohosi kirkon pitkäseinä korkealle toisten rakennusten
yli; sillä oli kaksitaitteinen katto ja läntisessä päässä torni. Piha
oli laskettu laakeilla kivillä ja sitä ympäröi katettu käytävä, jonka
lakea kannattivat kauniit pylväät. Pihalla oli kivestä tehty patsas,
Mater Misericordia, joka levitti viittansa rukoilijoiden yli.

Eräs sisar tuli nyt viemään heitä abbedissan puhetupaan. Rouva Groa
Guttormintytär oli pitkä ja kookas vanha nainen, joka olisi ollut
kaunis, ellei hänellä olisi ollut niin paljon karvoja suun ympärillä.
Hänen äänensä oli syvä ja muistutti miehen ääntä. Mutta hänellä oli
suopea käytös, hän kertoi Lauritsalle tunteneensa tämän vanhemmat
ja kysyi hänen vaimoaan ja toisia lapsiaan. Viimein hän sanoi
ystävällisesti Kristiinalle:

Olen kuullut sinusta hyvää, ja sinä olet viisaan ja hyvin
kasvatetun näköinen, etkä varmaankaan tule antamaan meille aihetta
tyytymättömyyteen. Olen kuullut sinut luvatun tälle korkeasukuiselle
ja kelpo miehelle, Simon Andreksenpojalle, jonka näen tässä -- ja on
mielestäni viisas päätös, että isäsi ja sulhasesi antavat sinun asua
täällä Neitsyt Maarian talossa jonkun aikaa, oppiaksesi kuuliaisuutta
ja palvelevaisuutta ennenkuin joudut käskemään ja päättämään. Tahdon
nyt laskea sydämellesi, että sinun on opittava etsimään ilosi
rukouksesta ja jumalanpalveluksesta, totuttava muistamaan kaikessa
vaelluksessasi Luojaasi, Jumalan lempeää äitiä ja pyhimyksiä,
jotka ovat olleet meille esikuvana voimassa, oikeamielisyydessä,
uskollisuudessa ja kaikkinaisissa hyveissä, joita sinulta vaaditaan
hoitaessasi taloa ja palvelusväkeä ja kasvattaessasi lapsia. Olet
myös oppiva tässä talossa ottamaan tarkan vaarin ajasta, sillä täällä
on jokaisella tunnilla tehtävänsä ja toimensa. Moni nuori neito ja
vaimo viruu mielellään liian kauan vuoteessa aamulla ja istuu myöhään
pöydässä iltasella puhumassa joutavia loruja -- mutta sinä et näytä
sellaiselta. Voit kuitenkin oppia paljon hyvää tämän vuoden aikana,
joka saattaa hyödyttää sinua tässä elämässä ja tulevaisessa kodissa.

Kristiina niiasi ja suuteli hänen kättään. Sen jälkeen käski Groa-rouva
Kristiinan seuraamaan mahdottoman lihavaa vanhaa nunnaa, jota hän
kutsui sisar Potentiaksi, nunnien ruokasaliin. Miehet ja Gyrid-rouvan
hän kutsui syömään kanssaan toiseen huoneeseen.

Ruokasali oli kaunis huone, siinä oli kivinen lattia ja suippokaariset,
lasiruuduilla varustetut ikkunat. Seinässä oli oviaukko toiseen
huoneeseen, jossa myöskin täytyi olla lasiset ikkunat, sillä sinne
paistoi aurinko.

Sisaret istuivat jo pöydässä, odottaen ruokaa vanhemmat nunnat
patjoitetulla kivilavitsalla ikkunaseinällä; nuoremmat sisaret ja
paljaspäiset neidot vaaleissa sarkapukimissaan puisella penkillä
pöydän toisella puolen. Sivuhuoneessa oli myös katettu pöytä, se oli
arvokkaimpia ulkotyömiehiä ja palvelijoita varten; siellä näkyi olevan
joitakin vanhoja miehiä. Näillä ei ollut luostarivaatteita, mutta he
olivat kuitenkin tummissa, kunniallisissa puvuissa.

Sisar Potentia osoitti Kristiinalle paikan ulkopuolisella penkillä,
mutta asettui itse istumaan abbedissan kunniasijan läheisyyteen pöydän
päässä se oli tyhjänä tänään.

Kaikki nousivat seisomaan sekä samassa huoneessa että viereisessä,
sisarten lukiessa ruokarukousta. Tämän jälkeen astui muuan nuori,
kaunis nunna esiin ja nousi lukutuoliin, joka oli sijoitettu molempien
huoneiden väliseen oviaukeamaan. Ja sisarten kantaessa ruokaa ja
juomaa tänne, mutta kahden nuorimman nunnan palvellessa toisen huoneen
pöydässä olijoita, luki lukutuolissa seisova nunna korkealla, kauniilla
äänellä ja kertaakaan pysähtymättä tai takertelematta kertomuksen
Pyhästä Theodorasta ja Pyhästä Didymuksesta.

Alussa ajatteli Kristiina parhaasta päästä sitä, miten osaisi syödä
sievästi, sillä hän näki, että kaikki sisaret ja neidot käyttäytyivät
niin hienosti ja söivät niin säädyllisesti kuin olisivat olleet
suurimmissa pidoissa. Tarjolla oli runsaasti hyvää ruokaa ja juomaa,
mutta kaikki söivät kohtuudella ja liikuttivat vateja vain sormiensa
nenillä; kukaan ei läikyttänyt lientä liinoille eikä vaatteilleen, ja
kaikki leikkasivat lihan niin pieniksi kappaleiksi, ettei heidän suunsa
tahriintunut, ja söivät niin varovasti, ettei kuulunut pienintäkään
kolinaa.

Kristiina tuli hikiseksi pelosta, ettei osaisi olla yhtä sievästi
kuin toiset; häntä vaivasi myös hänen kirjava pukunsa toisten mustaan
ja valkeaan puettujen naisten keskellä -- hän kuvitteli kaikkien
katsovan häntä. Ja kun hän sitten yritti syödä kimpaleen lihavaa
lampaankylkeä, pidellen sitä kahdella sormella luusta ja leikellen
sitä oikealla kädellä, koettaen samalla käyttää veistä keveästi ja
kauniisti, luiskahti koko kappale hänen kädestään; leipäviipale ja liha
räiskähtivät liinalle, veitsen pudotessa kilahtaen lattialle.

Se kaikui niin kauheasti tuossa hiljaisessa huoneessa. Kristiina
lensi helakan punaiseksi ja koetti kumartua veistä nostamaan, mutta
tohveleihin puettu sisar tuli äänettömästi luo ja kokosi Kristiinan
tavarat maasta. Mutta Kristiina ei jaksanut enää syödä. Hän tunsi myös
leikanneensa sormensa ja pelkäsi veren tuhrivan liinan, sekä istui
käsi käärittynä hameen poimuun, peläten, että hän nyt likasi kauniin
vaaleansinisen hameensa, joka oli tehty Oslon-matkaa varten -- hän ei
uskaltanut nostaa silmiään sylistään.

Vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella tarkemmin nunnan lukua. "Kun
päällikkö ei voinut järkyttää Theodora-neidon mieltä -- tämä ei
tahtonut uhrata epäjumalille eikä antaa naittaa itseään -- käski hän
viedä tämän porttolaan. Kuitenkin hän vielä matkalla kehoitti tätä
muistamaan korkeasyntyistä sukuaan ja kunniallisia vanhempiaan, joiden
päälle hän nyt oli vetävä ikuisen häpeän, ja sanoi tämän saavan elää
rauhassa ja jäädä neidoksi, jos hän suostui palvelemaan pakanallista
jumalatarta, jota nimitettiin Dianaksi."

Theodora vastasi pelottomasti: "Siveys on kuin lamppu, mutta
rakkaus Jumalaan on liekki; jos minä suostuisin palvelemaan tuota
paholaisnaista, jota te kutsutte Dianaksi, silloin ei siveyteni olisi
enemmän arvoinen kuin ruostunut lamppu vailla tulta tai öljyä. Sanot
minua korkeasyntyiseksi, mutta me olemme kaikki orjiksi syntyneitä
senjälkeen kuin ensimmäiset vanhempamme möivät itsensä perkeleelle.
Kristus on lunastanut minut, ja minä olen velvollinen palvelemaan
häntä enkä voi siis mennä naimisiin hänen vihamiestensä kanssa. Hän
on varjeleva kyyhkystänsä; mutta jos hän sallii teidän runnella
ruumiini, joka on hänen pyhän henkensä temppeli, ei se oli koituva
minulle häpeäksi, niin kauan kun en suostu pettämään hänen omaisuuttaan
vihollisten käsiin."

Kristiina alkoi tuntea sydämentykytystä, koska tämä jollakin tapaa
muistutti kohtausta Benteinin kanssa -- hänen päähänsä pälkähti,
että ehkä se oli ollut hänen syntinsä, ettei hän ollut hetkeäkään
muistanut Jumalaa tai pyytänyt hänen apuaan. Ja sitten sisar Cecilia
luki edelleen Pyhästä Didymuksesta. Tämä oli kristitty ritari, mutta
oli siihen saakka salannut uskonsa kaikilta muilta paitsi muutamilta
ystäviltään. Hän meni nyt siihen taloon, missä neitoa pidettiin, antoi
rahaa vaimolle, joka omisti tuon paikan ja pääsi vasta sitten Theodoran
luo. Tämä pakeni loukkoon kuin pelästynyt jänis, mutta Didymus tervehti
häntä sisarenaan ja herransa morsiamena ja sanoi tulleensa pelastamaan
häntä. Hän puhui hänen kanssaan kotvan aikaa ja kysyi, eikö veljen tule
uskaltaa henkeänsä sisarensa kunnian puolesta. Ja viimein tämä teki
kuten Didymus pyysi, vaihtoi vaatteita hänen kanssaan ja antoi panna
ympärilleen Didymuksen haarniskan; tämä veti silmikon alas ja nosti
viitan ylös leukaan asti, sekä käski hänen mennä ulos kuin nuorukainen,
joka häpeää oltuaan tuollaisessa paikassa.

Kristiina ajatteli Arnea ja taisteli ankarasti pidättääkseen itkuaan.
Hän tuijotti jäykästi alas, vetisin silmin, nunnan lukiessa loppua --
miten Didymus kuljetettiin teloituspaikalle ja Theodora riensi alas
vuorilta, viskautui pyövelin jalkoihin ja rukoili, että saisi kuolla
tämän puolesta. Sitten nuo kaksi hurskasta riitelivät siitä, kuka
ensiksi oli saapa kunnian kruunun; niinpä heidät teloitettiin samana
päivänä. Se päivä oli kahdeskymmeneskahdeksas huhtikuuta armon vuonna
304 jälkeen Kristuksen syntymän, ja tämä tapahtui Antiokiassa, Pyhän
Ambrosiuksen kirjoituksen mukaan.

Kun nyt noustiin pöydästä, tuli sisar Potentia Kristiinan luo ja
taputti tätä ystävällisesti poskelle: "Sinä ikävöit kai äitiäsi, arvaan
minä." Silloin alkoivat Kristiinan kyyneleet virrata poskille. Mutta
nunna ei ollut huomaavinaan, vaan vei Kristiinan huoneeseen, jossa
tämän tuli asua.

Se oli eräässä ristikäytävän kivirakennuksessa, kaunis huone, jossa oli
lasi-ikkuna ja avara tulisija takimmaisella päätyseinällä. Toisella
pitkälläseinällä oli kuusi vuodetta ja vastakkaisella seinällä kunkin
neidon vaatearkku.

Kristiina toivoi, että hän olisi saanut nukkua jonkun pikkutytön
kanssa, mutta sisar Potentia huusi eräälle paksulle, vaalealle,
täysikasvuiselle neidolle: "Tässä on Ingebjørg Filippuksentytär, hän on
sinun makuutoverisi -- tehkää nyt tuttavuutta." Sitten hän meni.

Ingebjørg työnsi heti Kristiinalle kätensä ja rupesi puhelemaan. Hän
ei ollut varsin pitkä, mutta liian lihava, varsinkin kasvoiltaan --
hänen silmänsä olivat pelkkänä rakona, niin paksut olivat posket.
Mutta hänen ihonsa oli hieno, valkoinen ja punainen, ja hänen tukkansa
oli keltainen kuin kulta ja niin kihara, että hänen paksut lettinsä
vääntyivät ja kiertyivät kuin köysi ja otsanauhan alta purkautui koko
ajan kiharoita.

Toinen alkoi paikalla kysellä Kristiinalta kaikellaista, mutta ei
milloinkaan jäänyt odottamaan vastausta; sen sijaan hän kertoi
itsestään, luetellen sukunsa kaikki haarat pelkkää mahtavaa ja
upporikasta väkeä. Hänet oli kihlattukin eräälle rikkaalle ja
mahtavalle miehelle, Einar Einarinpojalle Aganæsista -- mutta tämä
oli liian vanha ja jo toisen kerran leskenä; se oli lngebjørgin
suurin suru, kertoi tämä. Sitten hän puhui vähäsen Simon Darresta --
merkillistä, miten tarkkaan hän oli ehtinyt tutkia tämän siinä lyhyessä
hetkessä, jolloin he olivat kulkeneet saattueen ohi ristikäytävässä.
Sen jälkeen hän tahtoi tarkastaa Kristiinan arkun -- mutta aukaisi
ensin omansa ja näytteli kaikki vaatteensa. Heidän penkoessaan
arkkujaan tuli sisar Cecilia sisään -- tämä nuhteli heitä ja sanoi,
ettei se ollut sopivaa sunnuntainviettoa. Ja silloin Kristiina taas
tuli onnettomaksi kukaan muu kuin hänen äitinsä ei ollut milloinkaan
nuhdellut häntä, ja tuntui toiselta kuulla moitteita vieraan suusta.

Ingebjørg ei ollut millänsäkään. -- Heidän mentyään vuoteeseen illalla
tämä jutteli juttelemistaan kunnes Kristiina vaipui uneen. Kaksi
vanhempaa sisarta nukkui etempänä; näiden tuli pitää silmällä, etteivät
neidot riisuneet pois paitaansa yöllä -- oli vasten sääntöjä riisua
kaikki vaatteensa -- ja että nämä joutuisivat ajoissa aamusaarnaan.
Mutta muuten he eivät välittäneet pitää liikaa komentoa salissa,
eivätkä olleet tietävinään, kun neidot puhelivat vuoteessa tai söivät
makupaloja, joita heillä oli arkuissaan.

Kun Kristiina herätettiin seuraavana aamuna, oli Ingebjørg jo täydessä
puheen touhussa, niin että Kristiina ihmetteli, oliko hän mahtanut
puhua koko yön.



II.


Vieraat kauppiaat, jotka kesällä pitivät kauppaa Oslossa, saapuivat
kaupunkiin Ristimessun päivänä keväällä, josta on kymmenen päivää
Halvardinvalvojaisiin. Siihen virtasi kansaa kaikista seuduista Mjøsin
ja Landemerketin väliltä, niin että kaupunki vilisi väkeä toukokuun
alkupäivinä. Oli paras silloin tehdä ostoksensa vierailta, ennenkuin
nämä kerkesivät myödä pois parhaat tavaransa.

Sisar Potentia huolehti nunnaluostariin tehtävistä ostoista, ja
viikkoa ennen Halvardinvalvojaisia hän oli luvannut ottaa Ingebjørgin
ja Kristiinan mukaansa kaupunkiin. Mutta puolipäivän aikaan tuli
luostariin muutamia sisar Potentian omaisia tapaamaan häntä, eikä hän
mitenkään voinut päästä silloin. Silloin sai Ingebjørg kiusatuksi tältä
luvan, että he saisivat lähteä yksin -- vaikka se oli vasten sääntöjä.
Saattajakseen he saivat vanhan talonpojan, joka oli luostarin töissä;
tämän nimi oli Haakon.

Kristiina oli ollut luostarissa kolme viikkoa, eikä hän koko tuona
aikana ollut astunut jalkaansa luostarin pihojen ja puutarhojen
ulkopuolelle. Hän hämmästyi suuresti nähdessään, miten kevät oli
edistynyt luonnossa. Pienet lehdot rinteillä olivat vaaleanvihreät, ja
valkovuokko rehoitti tiheänä mattona vaaleiden runkojen alla. Heleitä
hattaroita ajelehti esiin vuonon saarien takaa ja vesi kuulsi raikkaan
sinisenä, pienten keväisten virien värähytellessä sen pintaa.

Ingebjørg hyppeli hyvillä mielin, taittoi lehviä puista ja haisteli
niitä sekä tirkisteli vastaantulijoita; mutta Haakon nuhteli häntä --
soveltuiko tuo tuollainen korkeasyntyiselle neidolle, joka lisäksi
kantoi luostarin pukua. Neitojen tuli ottaa toisiaan kädestä ja
kulkea hänen takanaan hiljaa ja siivosti; mutta Ingebjørg käytti
siitä huolimatta suutaan sekä silmiään -- Haakon oli jonkunverran
huonokuuloinen. Kristiinallakin oli nyt noviisinpuku -- värjäämätön
vaaleanharmaa sarkahame, villainen vyö ja hiusnauha, ja päällimmäisenä
karhea, tummansininen kaapu, jonka hupun tuli olla pystyssä, niin että
palmikoitu tukka peittyi kokonaan sen alle. Ja Haakon kulki edellä iso
vaskinuppuinen sauva kädessä. Hän oli puettu avaraan, mustaan pukuun,
hänellä oli rinnalla lyijyinen agnus dei ja hatussa Pyhän Kristofferin
kuva -- hänen valkoinen tukkansa ja partansa olivat niin hyvästi
harjatut, että ne välkkyivät kuin hopea auringonpaisteessa.

Yläosa kaupunkialuetta, nunnaluostarin joesta alas piispankartanolle,
oli hiljaista seutua; siinä ei ollut kauppakojuja eikä majapaikkoja,
vaan rakennukset kuuluivat enimmäkseen lähiseutujen isoisille, ja
niiden mustat, ikkunattomat päädyt tuijottivat autioina tielle. Mutta
tänä päivänä liikkui jo yläkujalla sankkoja ihmisparvia, ja palvelijat
seisoskelivat porttien pielissä puhellen ohikulkijoiden kanssa.

Heidän päästessään piispankartanon ohi, kihisi Olavinluostarin ja
Halvardinkirkon alaisella aukealla tungoksenaan väkeä -- ruohorinteelle
oli pystytetty kojuja, ja tempunnäyttäjät komensivat opetettuja koiria
hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta Haakon ei sallinut neitojen jäädä
katselemaan sitä, eikä hän laskenut Kristiinaa kirkkoakaan katsomaan
-- vaan sanoi, että Kristiinasta tulisi olemaan hauskempi nähdä se
vasta suurena juhlana. Heidän laskeutuessaan Klemensin kirkon rinnettä
tarttui Haakon heitä käteen, sillä siinä oli taajin liike, toisten
tullessa laitureilta ja toisten pyrkiessä ulos kauppakojujen solista.
Neidot koettivat pujotella Miklegaardia kohti, missä kengäntekijät
asuivat. Sillä Ingebjørg oli pitänyt Kristiinan kotoa tuomia vaatteita
arvokkaina ja kauniina, mutta sanoi, etteivät tämän tunturilta tuomat
kengät kelvanneet juhlatiloissa.

Ja kun Kristiina oli nähnyt ne ulkomaalaiset kengät, joita toverilla
oli useampia pareja, ei hän mitenkään katsonut voivansa selvitä
sellaisia paitsi.

Miklegaard oli Oslon laajimpia kartanoita; se ulottui rannasta
laitureiden luota ylös mestareiden solaan asti ja siihen kuului
enemmän kuin neljäkymmentä taloa, jotka ympäröivät kahta isoa pihaa.
Nyt sinne oli vielä pystytetty sarkakatoksella varustettuja kojuja,
joiden keskeltä kohosi korkealle Pyhän Krispinuksen patsas. Pihoilla
oli käymässä kova kauppa, naiset juoksivat keittokodasta toiseen patoja
ja vesisankoja kantaen, lapset pyörivät aikuisten jaloissa, hevosia
talutettiin talleihin ja toisia ulos, ja miehet kantoivat kuormia
tavarakojuista ja uusia niiden sijaan. Ylhäältä parvista, joissa
myytiin hienoimpia tavaroita, huusivat mestarit ja näiden apulaiset
tavaraansa neidoille, riiputtaen pieniä kirjavia, kultakuteisia kenkiä
kädessään nähtäväksi.

Mutta Ingebjørg ohjasi heidät sitä parvea kohti, missä Didrek-mestari
isännöi; hän oli saksalainen, mutta hänellä oli norjalainen vaimo, ja
hän omisti yhden Miklegaardin taloista.

Ukko seisoi hieromassa kauppaa erään herran kanssa, jolla oli
matkavaippa hartioilla ja miekka vyöllä, mutta Ingebjørg astui
rohkeasti esiin ja lausui:

"Hyvä herra, ettekö antaisi meidän puhua ensin Didrekin kanssa; meidän
täytyy ehtiä takaisin luostariin iltasaarnaan; kenties teillä on
viljemmälti aikaa?"

Herra kumarsi ja astui syrjään. Didrek sysäsi Ingebjørgia kylkeen ja
kysyi nauraen, tanssittiinko luostarissa niin kovasti, että tämä jo oli
kuluttanut rikki kaikki viimevuotiset kenkänsä. Ingebjørg sysäsi häntä
takaisin ja sanoi, että kyllä ne vielä olivat ehjät, mutta tässä on
toinen neito -- hän veti esiin Kristiinan. Didrek ja tämän palvelija
kantoivat silloin esille arkun. Sitten hän otti sieltä parin toisensa
jälkeen, yhden toistaan soreamman. Kristiinan täytyi istua erään
laatikon päälle, kun tämä koetteli kenkiä -- hänellä oli valkoisia
ja ruskeita ja punaisia ja vihreitä ja sinisiä, toisia, joissa oli
maalatut puiset kannat, toisia, joissa ei ollut korkoja ollenkaan,
sitten taas solkikenkiä, silkkinauhoilla kurottavia ja kahden-,
kolmenvärisiä kenkiä. Kristiinasta tuntui kuin hänen mielensä olisi
tehnyt jokaista. Mutta kyllä ne maksoivat, hän aivan kauhistui niiden
hintaa -- siinä ei ollut yhtäkään paria, joka olisi maksanut vähemmän
kuin kokonainen lehmä kotona. Isä oli antanut hänelle lähtiessä
kukkaron, jossa oli naula hopeaa lasketuissa rahoissa -- se oli aiottu
käsirahaksi ja se oli tuntunut Kristiinasta suunnattomalta rikkaudelta.
Mutta hän huomasi Ingebjørgin kasvoista, ettei tämä arvellut sillä
saavan kovinkaan paljoa.

Ingebjørg koetteli myös kenkiä huvikseen, se ei maksanut mitään, sanoi
Didrek nauraen. Hän ostikin yhden lehdenvihreän parin, jossa oli
punaiset kannat -- otti ne velaksi, sillä tunsihan Didrek hänet ja
hänen sukunsa.

Kristiina huomasi kuitenkin, ettei se ollut oikein Didrekin mieleen, ja
myös, että tämä oli harmissaan siitä, että tuo korkea matkavaippainen
herra oli lähtenyt pois -- neidot olivat koetelleet kenkiään niin
kauan. Kristiina valitsi silloin itselleen parin korottomia, ohuesta
purppuraisesta nahasta valmistettuja kenkiä; ne olivat kirjaillut
hopealangalla ja vaaleanpunaisilla kivillä. Mutta hän ei pitänyt siitä,
että niissä oli vihreät silkkihihnat. Silloin sanoi Didrek voivansa
vaihtaa ne toisiin ja hän vei ne mukanaan erääseen komeroon parven
perälle. Hänellä oli siellä laatikollinen silkkinauhoja ja hopeasolkia
-- näitä ei mestareilla oikeastaan ollut lupa pitää kaupan -- nauhat
olivatkin liian leveitä ja soljet liian isoja käytettäviksi kenkiin,
monet niistä.

Heidän täytyi ostaa yhtä ja toista muutakin pikkutavaraa, ja heidän
juotuaan vähän makeaa viiniä Didrekin kanssa ja tämän käärittyä
heidän ostoksensa sarkavaatteeseen oli joutunut jokseenkin myöhä, ja
Kristiinan kukkaro oli käynyt tuntuvasti keveämmäksi.

Heidän saapuessaan uudelleen Itäiselle Kujalle paistoi aurinko jo
kullanvärisenä taivaalla ja kaupunki oli vaalean pölypilven peitossa.
Oli lämmin ja kaunis ilta ja Eikabergiltä tuli kansaa tuoreita lehviä
kantaen, joilla he aikoivat koristaa huoneensa pyhiksi. Silloin
Ingebjørg keksi, että he menisivät Gjeitabrulle -- joen toisella
rannalla oli aina markkina-aikaan niin paljon kaikenlaista hauskaa,
temppuilijoita ja soittoniekkoja -- Ingebjørg oli kuullut, että sinne
oli tuotu kokonainen laivanlasti ulkomaan eläimiä, joita näyteltiin
alhaalla rantapengermällä.

Haakonille oli tarjottu saksalaista olutta Miklegaardissa ja hän oli
tullut lempeäksi ja ilotuuliseksi, niin että kun neidot kävivät häntä
käsipuoleen ja rukoilivat oikein kauniisti, antoi hän perään, ja he
lähtivät kolmisin Eikabergiä kohti.

Joen toisella puolen oli ainoastaan muutamia pieniä taloja rannan ja
jyrkän tunturisyrjän välissä. He kulkivat minoriittiluostarin ohi, ja
Kristiinan sydän pusertui kokoon hänen muistaessaan aikoneensa antaa
enimmän osan hopeastaan Arnen sielun hyväksi. Mutta hän ei ollut
tahtonut puhua siitä nunnaluostarin papille; hän pelkäsi, että tämä
rupeaisi kyselemään kaikkea -- hän oli ajatellut koettaa pujahtaa
joskus paljasjalkaveljesten luostariin, jos veli Edvin sattuisi
olemaan siellä tähän aikaan. Hän olisi niin mielellään tavannut tämän
-- hän ei tiennyt oikein miten hänen olisi tullut toimia, päästäkseen
jonkun luostariveljen puheille ja suorittaakseen asiansa. Ja nyt ei
hänellä ollutkaan enää niin paljon rahaa, että olisi varmasti tiennyt,
riittäisikö se sielumessun hinnaksi -- ehkä hänen täytyi tyytyä
uhraamaan paksu vahakynttilä.

Äkkiä he kuulevat hirveätä melua rantapenkereeltä -- sakea ihmisparvi
näyttää myllertävän kuin myrskyssä -- sitten hyökkää koko lauma ylös
rinnettä heitä kohti huutaen ja kirkuen. Kaikki ovat hurjan kauhun
vallassa ja joku huutaa heille ohijuostessaan, että pantterit ovat
irti --.

He lähtivät juoksuun takaisin siltaa kohti ja kuulivat ihmisten
huutelevan toisilleen, että joku koju olisi luhistunut kokoon ja kaksi
pantteria päässyt irti joku mainitsee jotakin villistä käärmeestäkin
--. Aivan heidän edessään pudottaa eräs nainen pienen lapsensa
käsistään. -- Haakon asettuu jalat hajallaan lapsen yli, suojellakseen
sitä ja heti tämän jälkeen he näkevät hänen jääneen lapsi käsivarrella
kauas sivuun, ja sen jälkeen hänestä ei näy merkkiäkään enää.

Kapean sillan luona syntyi kansanjoukossa niin voimakas puserrus,
että neidot tulivat tungetuiksi kauas pellolle. He näkivät ihmisten
juoksevan joenrinnettä alas; nuoret miehet viskautuivat uimaan, mutta
vanhemmat juoksivat rannassa oleviin veneisiin, jotka täyttyivät
samassa laitaa myöten.

Kristiina koetti saada Ingebjørgin kuulemaan hän huusi, että he
juoksisivat minoriittiluostariin, josta harmaaveljet tulivat juosten
alas, koettaen kerätä pelästyneitä ihmisiä turviinsa. Kristiina ei
ollut yhtä hätääntynyt kuin hänen toverinsa -- eihän petoja näkynyt
missään -- mutta Ingebjørg oli aivan hölmistynyt pelosta. Ja kun nyt
joukko joutui uudelleen liikkeeseen ja tuli työnnetyksi takaisin
sillalta, siksi että jotkut miehet, jotka olivat olleet hakemassa
aseita lähimmistä taloista, palasivat takaisin siltaa kohti, jotkut
ratsastaen, toiset juosten, Ingebjørgin ollessa ihan vähällä joutua
hevosen alle -- päästi tämä huudon ja ja alkoi juosta rinnettä ylös
metsää kohti. Kristiina ei olisi ikinä uskonut toisen pääsevän noin
nopeasti eteenpäin -- hänen täytyi ajatella takaa-ajettua sikaa -- ja
hän lähti juoksemaan perästä, etteivät he kaksikin vielä sekaantuisi
toisistaan.

He olivat syvällä metsässä, kun Kristiina viimein saavutti Ingebjørgin
-- pienellä polulla, joka näytti laskeutuvan alas Trelaborgin tielle.
He seisahtuivat hetkiseksi henkeä vetämään; Ingebjørg nyyhkytti ja itki
ja sanoi, ettei hän uskaltanut mennä yksin kaupungin läpi luostarille
asti.

Ei se ollut hauskaa Kristiinankaan mielestä, teillä kun oli niin
rauhatonta; ja hän arveli, että heidän täytyi etsiä joku talo, josta
ehkä saisivat palkatuksi pojan itseään saattamaan. Ingebjørg sanoi
muistavansa, että alempana joen rannalla kulki ratsastustie, jonka
varrella oli taloja. Sitten he kulkivat edelleen polkua alaspäin.

Levottomia kun olivat, olivat he mielestään kulkeneet jo kauan,
kun vihdoin näkivät talon eräällä aukealla. Kartanolla oli miehiä
juomapöydän ympärillä haapojen alla, ja sisältä tuli eräs vaimo
haarikoita kantaen. Hän katsoi nyrpeästi ja ihmeissään luostaripukuisia
neitoja, eikä kukaan miehistä tuntunut olevan halukas saattamaan heitä,
Kristiinan esittäessä asiansa. Mutta lopuksi nousi joukosta kaksi
nuorta miestä, luvaten viedä tytöt nunnaluostariin, jos Kristiina
maksaisi heille aurtuan.

Kristiina kuuli heidän puheestaan, etteivät he olleet norjalaisia,
mutta miehet näyttivät hänestä jokseenkin siivoilta. Heidän vaatimansa
maksu tuntui hänestä häpeämättömän suurelta, mutta Ingebjørg oli
suunniltaan pelosta eikä mitenkään tahtonut lähteä yksin kotiin
näin myöhään illalla, ja silloin Kristiina lupasi maksaa. He olivat
tuskin ehtineet metsäpolulle, kun miehet tunkeutuivat lähelle
heitä ja ryhtyivät puheisiin. Kristiina ei pitänyt siitä, mutta ei
tahtonut osoittaa pelkoa ja vastasi sentähden tyynellä äänellä,
kertoi panttereista ja kysyi, mistä miehet olivat tulleet; hän
katsoi myös tavantakaa taakseen ikäänkuin odotellen joka hetki omien
saattomiestensä ilmestymistä -- hän antoi näiden ymmärtää niitä olleen
useamman. Miehet puhuivat tämän jälkeen yhä vähemmän ja vähemmän --
eikä Kristiina ymmärtänytkään paljoa heidän puheestaan.

Hetken kuluttua hän huomasi, etteivät he kulkeneetkaan sitä tietä, jota
he olivat tulleet Ingebjørgin kanssa, polku johti toiseen suuntaan,
enemmän pohjoiseen, ja hän luuli heidän jo joutuneen liian kauas.
Syvimpänä hänen mielessään kyti hämärä pelko, jota hän ei tohtinut
päästää ajatuksiinsa -- hän sai outoa rohkeutta siitä, että hänen
kerallaan oli Ingebjørg, joka oli sellainen höpäkkö, että Kristiinasta
tuntui kuin hänen olisi tullut selvittää tämä asia molempien puolesta.
Hän kaivoi kaapunsa alta ristin, jonka oli isältään saanut, rutisti
sitä kädessään, rukoili hartaasti, että he pian kohtaisivat jonkun, ja
koetti kerätä kaiken rohkeutensa sekä näyttää rauhalliselta.

Kohta hän näkikin polun yhtyvän tiehen, jossa oli valoisampaa. Kaupunki
ja lahti olivat syvällä laaksossa. Miehet olivat kuljettaneet heidät
harhaan joko ehdoin tahdoin tai tietämättömyydestä -- he seisoivat
korkealla harjulla, kaukana Gjeitabrusta, joka näkyi alhaalla; tie,
jolle he olivat saapuneet, näytti johtavan sinne.

Kristiina pysähtyi siis, otti esille kukkaronsa ja alkoi laskea
käteensä kymmentä rahaa:

"Nyt, hyvät miehet", hän sanoi, "emme tarvitse seuraanne pitemmälle,
tästä löydämme kotiin. Kiitoksia vain vaivastanne, tässä on palkka,
josta sovimme. Jumalan haltuun, hyvät ystävät."

Miehet katsoivat toisiinsa hölmön näköisinä, ja Kristiinaa melkein
rupesi naurattamaan. Mutta silloin virkkaa heistä toinen, ilkeästi
nauraen, että tie alas sillalle on hyvin synkkä; heidän saattaisi olla
paha lähteä yksin.

"Ei kai siellä kulje ketään niin suuria roistoja tai typeryksiä, että
yrittäisivät pysähdyttää kahta neitoa, jotka ovat luostarin puvussa",
vastaa Kristiina. "Me haluamme mieluummin kulkea yksin --" ja hän
ojentaa rahoja.

Mies tarttuu häntä ranteeseen, painaa kasvonsa aivan Kristiinan
kasvojen eteen ja virkkaa jotakin, joka kuuluu kuin "kuss" ja "beutel"
-- Kristiina ymmärtää hänen tarkoittavan, että he pääsisivät menemään
rauhassa, jos hän antaisi tälle suudelman ja rahakukkaronsa.

Hän muisti Benteinin kasvot samalla lailla lähellä omiaan ja pelko
valtasi hänet hetkeksi niin, että hänen mieltään käänsi ja kuvotti.
Mutta hän puristi yhteen huulensa, huusi sydämessään Jumalaa ja Neitsyt
Maariaa -- ja oli samassa kuulevinaan kavioiden kopsetta pohjoiselta
suunnalta.

Silloin hän löi miestä vasten kasvoja kukkarollaan, niin että tämä
horjahti -- sitten työkkäsi hän tätä rintaan, jolloin tämä tuupertui
polulta ja vieri kappaleen matkaa rinnettä alas metsään. Toinen
saksalainen kävi häneen takaapäin, riuhtaisi hänen kädestään kukkaron
ja tavoitti kaulaketjua, jolloin se katkesi -- Kristiina oli kaatua,
mutta tarttui viime hetkessä lujasti mieheen, koettaen riistää tältä
takaisin ketjuansa. Toinen koetti reutoa itsensä vapaaksi -- nyt olivat
tihutyöntekijätkin kuulleet, että tiellä liikkui väkeä -- Ingebjørg
päästi kaikuvan hätähuudon, ja ratsastajat laskettivat luokse täyttä
laukkaa. Hämärästä ilmestyi kolme miestä, Ingebjørg juoksi huutaen
heitä vastaan ja nämä hyppäsivät maahan. Kristiina tunsi saman herran,
joka oli ollut Didrekin parvella, tämä veti esiin miekkansa, tarttui
niskaan saksalaista, jonka kanssa Kristiina oli painiskellut, ja antoi
tälle selkään miekan lappeella. Hänen miehensä lähtivät ajamaan takaa
toista, ottivat hänet kiinni ja pieksivät häntä sydämen halusta.

Kristiina nojautui kallioon; nyt jälkeenpäin hän vapisi, mutta eniten
häntä kuitenkin ihmetytti se, että hänen rukouksensa oli auttanut
niin pian. Silloin hän huomasi Ingebjørgin; tämä oli työntänyt hupun
päästään, heittänyt kaapunsa rennosti hartioilleen ja järjesteli
komeita vaaleita palmikoitaan rinnallaan. Tuo näky sai Kristiinan
purskahtamaan nauruun -- hän painui kaksinkerroin ja piteli kiinni
puusta, sillä hän ei voinut lakata nauramasta; mutta hänestä tuntui
kuin hänellä olisi ollut vettä jaloissa ytimen sijasta, niin
voimattomilta ne tuntuivat; hän vapisi, nauroi ja itki.

Herra tuli hänen luokseen ja laski hiljaa kätensä Kristiinan olkapäälle.

"Te olette pelännyt enemmän kuin tahdotte uskotella", hän sanoi ja
hänen äänessään oli hyvä ja kaunis sointu. "Mutta koettakaa nyt asettua
-- jaksoittehan pysyä rohkeana silloinkin, kun vaara oli läsnä --"

Kristiina saattoi vain nyökätä. Toisella oli kauniit, vaaleat silmät,
kapeat, kalpeanruskeat kasvot ja sysimusta tukka, joka oli leikattu
jokseenkin lyhyeksi otsalta ja korvallisilta.

Ingebjørg oli nyt suorinut tukkansa, hän tuli esiin, kiitellen vierasta
monin kaunein sanoin. Tämä seisoi yhä paikallaan toinen käsi Kristiinan
olalla, vastatessaan Ingebjørgille.

"Nuo linnut", sanoo hän sitten miehilleen, jotka pitelivät saksalaisia
-- nämä sanoivat olevansa erään Rostockin laivan väkeä -- "meidän on
vietävä kerallamme kaupunkiin, että heidät saadaan sulkea tyrmään. Ja
nyt saatamme nämä neidot takaisin luostariin. Kai teillä on joitakin
hihnoja, joilla voitte sitoa heidät --"

"Tarkoitatteko neitoja, Erlend", kysyi toinen palvelijoista. He olivat
nuoria, väkeviä ja hyvissä pukimissa olevia miehiä, ja vallattomalla
tuulella ottelun jälkeen.

Heidän herransa rypisti kulmiaan ja aikoi vastata terävästi. Mutta
Kristiina laski kätensä hänen hihalleen: "Antakaa heidän mennä, hyvä
herra!" Häntä puistatti hiukan. "En minä enempää kuin sisarenikaan
haluaisi, että tästä alettaisiin puhua."

Vieras katsoi häneen, puri alahuultaan ja nyökkäsi ikäänkuin olisi
ymmärtänyt. Sitten hän löi kumpaakin vangittua miekanlappeella niskaan,
niin että nämä kaatuivat maahan. "Menkää sitten", hän sanoi, potkaisten
heitä selkään, ja toiset lähtivät käpälämäkeen minkä ikinä pääsivät.
Herra kääntyi uudelleen neitojen puoleen sekä kysyi, tahtoivatko nämä
ratsastaa.

Ingebjørg antoi nostaa itsensä Erlendin satulaan, mutta hän ei pysynyt
siinä, vaan liukui heti alas. Herra katsoi kysyvästi Kristiinaan, joka
sanoi olevansa tottunut ratsastamaan miesten satulassa.

Herra tarttui häneen polvien alta ja nosti hänet ylös. Kristiinasta
tuntui hyvältä, että herra piti häntä niin varoen ja etäällä itsestään,
kuin olisi hän pelännyt tulla liian lähelle häntä -- kotona ei kukaan
ollut välittänyt olla likistämättä häntä vaikka kuinka lähelle,
auttaessaan häntä hevosen selkään. Hän tunsi arvonsa niin oudosti
kohoavan --.

Ritari -- joksi Ingebjørg häntä kutsui, vaikka toisella oli
hopeakannukset, -- tarjosi nyt kätensä toiselle neidolle ja miehet
hyppäsivät ratsujensa selkään. Ingebjørg tahtoi välttämättä, että
heidän tuli ratsastaa kaupungin pohjoispuolitse, Ryenbergien ja
Martestokkien juuritse, eikä kaupungin läpi. Kaipa Erlend ja hänen
palvelijansa olivat täysin asestetut, kysyi hän ensin. Ritari vastasi
vakavasti, että eihän aseenkantokielto ollut niin perin ankara -- näin
matkalla -- kun nyt kaikki kaupungin väki oli petoeläinten ajossa --.
Silloin hän sanoi pelkäävänsä panttereita --. Kristiina ymmärsi, että
Ingebjørg tahtoi lähteä pisintä ja yksinäisintä tietä siksi, että hän
saisi puhella kauemmin Erlendin kanssa.

"Tämä on toinen kerta tänä iltana, jolloin me pidätämme teitä, herra",
hän sanoi, ja Erlend vastasi vakavasti:

"Se ei tee mitään, en aio pitemmälle kuin Gerdarudiin tänä iltana -- ja
yö on läpeensä valoisa."

Kristiina piti siitä, ettei tämä naljaillut ja veikistellyt, vaan puhui
hänelle kuin vertaiselleen tai melkein kuin paremmalleen. Hän muisti
Simonia; muita hoviherroja hän ei ollut tavannut. Tämä oli varmaan
vanhempikin Simonia --.

He ratsastivat laaksoon Ryenbergien alitse ja sitten pitkin joen
vartta. Polku oli kapea ja nuoret pensaat ripsuivat Kristiinan kasvoja
märillä, tuoksuvilla oksillaan -- laaksossa oli pimeämpää ja ilma
koleampi ja lehdet kasteesta kosteat.

He ajoivat verkalleen ja hevosten kaviot puksahtelivat pehmeästi
märällä, ruohoisella polulla. Kristiina keinui satulassa ja kuuli
takaansa Ingebjørgin rupattelun ja vieraan matalan, rauhallisen äänen.
Tämä ei puhunut paljoa ja vastaili hajamielisesti -- Kristiinasta
tuntui kuin tämä olisi ollut samanlaisella mielellä kuin hänkin --
hän tunsi itsensä niin kumman uneliaaksi, vaikka hänen mielensä oli
levollinen ja tyytyväinen kaikkien päivän tapausten siirryttyä ohi.
Hän aivan kuin havahtui heidän ajaessaan ulos metsästä Martestokkien
edessä olevalle aukealle. Aurinko oli laskenut ja kaupunki ja lahti
lepäsivät heidän edessään kirkkaassa, kalpeassa valossa -- Akersaasin
puolella näkyi vaaleankeltainen päärme haalean taivaan laidassa. Illan
hiljaisuudessa kantautui heidän luokseen kaukaisia ääniä, tullen aivan
kuin jostakin vilpoisista syvyyksistä -- tieltä kuului vaununpyörien
vinkunaa, ja koirat nalkuttivat toisilleen vastarinteen taloista.
Mutta heidän takanaan metsässä visersivät ja sirkuttivat linnut täyttä
kurkkua auringon laskettua.

Ilmassa tuntui kaskenhajua ja eräällä pellolla paloi punertava rovio;
sen kirkas hehku osoitti, että öinen valo sittenkin oli jonkunlaista
pimeyttä.

He ratsastivat luostarialueen aitojen välissä, kun Kristiina jälleen
kuuli vieraan ritarin äänen. Tämä kysyi, mikä Ingebjørgin mielestä oli
parempi, sekö, että hän saattaisi hänet portille ja pyytäisi päästä
Groa-rouvan puheille, voidakseen ilmoittaa, miten asia oli kääntynyt
tällaiselle tolalle. Mutta Ingebjørg tahtoi, että he koettaisivat
hiipiä sisään kirkon kautta; silloin he ehkä voisivat päästä
pujahtamaan luostariin kenenkään huomaamatta; he olivat viipyneet liian
myöhään -- sisar Potentia oli ehkä unohtanut heidät vieraiden humussa.

Kristiinan mieleen ei juolahtanut ihmetellä, että kirkon läntisen
portin edustalla oli niin hiljaista. Siellä liikkui tavallisesti
hyvinkin paljon väkeä illalla, kun naapuriston kansa tuli nunnien
kirkkoon; luostarin lähistöllä olikin monta rakennusta, joissa
palvelijat ja työmiehet asuivat. Siinä he heittivät hyvästit
Erlendille. Kristiina seisoi hyväillen tämän hevosta; se oli musta,
sillä oli kaunis pää ja lempeät silmät -- se muistutti hänen mielestään
Morvinia, jolla hän oli ratsastanut kotona lapsena.

"Mikä teidän hevosenne nimi on, herra?" kysyi Kristiina kun se käänsi
päänsä pois ja haisteli herransa rintaa. "Bajard", tämä vastaa katsoen
Kristiinaan sen niskan yli. "Kysytte hevoseni nimeä, vaan ette minun?"

"Tahtoisin mielelläni tietää teidänkin nimenne", vastaa Kristiina
kumartuen alemma.

"Minun nimeni on Erlend Nikulauksenpoika," vastaa ritari.

"Kiitoksia siis teille, Erlend Nikulauksenpoika, palveluksestanne tänä
iltana", lausuu Kristiina ojentaen hänelle kätensä.

Yhtäkkiä leimahtaa hän tulipunaiseksi; hän tahtoo vetää kätensä pois.

"Onko rouva Aashild Gautentytär Dovresta sukulaisenne?" hän kysyy.

"Hän on tätini. Asia on siten, että minä olen Erlend Nikulauksenpoika,
Husabyn herra." Ritari katsoo niin kummasti häneen, että hän yhä
enemmän hämmentyy, mutta sitten hän tointuu ja sanoo:

"Tahtoisin kiittää teitä kauniimmin, Erlend Nikulauksenpoika, mutta en
tiedä, miten sanoisin --."

Toinen kumarsi hänelle ja Kristiinasta tuntui, että hänen oli aika
heittää hyvästit, vaikka hän olisi mielellään puhunut enemmän tämän
kanssa. Kirkon ovella hän kääntyi ja nähdessään Erlendin vielä seisovan
hevosensa luona, vilkutti hän tälle kättään.

Luostarissa vallitsi suuri kauhistus ja hälinä. Haakon oli lähettänyt
sinne ratsastavan sananviejän; hän oli itse lähtenyt kaupunkiin neitoja
etsimään ja hänelle oli lähetetty apumiehiä luostarista. Nunnat olivat
kuulleet, että pedot olisivat tappaneet ja syöneet kaksi lasta alhaalla
kaupungissa. Se nyt oli valhetta; pantteri -- oli vain yksi sellainen
-- oli otettu kiinni jo iltamessun aikaan, jotkut kuninkaan kartanon
miehet olivat saaneet sen käsiinsä.

       *       *       *       *       *

Kristiina seisoi pää painuksissa mitään virkkamatta abbedissan ja sisar
Potentian nuhdellessa heitä. Oli kuin hän olisi nukkunut sisällisesti.
Ingebjørg itki ja koetti vastailla -- hehän olivat lähteneet ulos sisar
Potentian luvalla, luotettavan saattajan seuraamana, eivätkä mahtaneet
mitään sille, mitä sen jälkeen oli tapahtunut --.

Mutta Groa-rouva sanoi, että heidän tuli jäädä kirkkoon keskiyön
lyöntiin asti, koettaa kääntää ajatuksensa hengellisiin asioihin ja
kiittää Jumalaa, joka oli pelastanut heidän henkensä ja kunniansa.
"Siinä nyt olette saaneet selvän todistuksen maailman turmeluksesta",
hän sanoi, "pedot ja perkeleen palvelijat väijyvät Jumalan lapsia
joka askeleella, eikä näillä ole muuta pelastusta kuin rukous ja
avuksihuutaminen."

       *       *       *       *       *

Hän antoi heille kummallekin palavan kynttilän ja käski heidän jäädä
sisar Cecilia Baardintyttären seuraan, joka usein oli yksin kirkossa
rukoilemassa aamupuoleen yötä.

Kristiina asetti kynttilänsä Pyhän Laurentiuksen alttarille ja
polvistui rukousjakkaralle. Hän tuijotti liikkumattomin silmin
liekkiin, hymistessään hiljaa Pater Nosteria ja Avea. Vähitellen
kynttilän loimu ikäänkuin nieli hänet, hävitti kaiken, mikä oli hänen
ja kynttilän ulkopuolella. Kristiina tunsi sydämensä avautuvan,
täyttyvän kiitoksella ja ylistyksellä ja rakkaudella Jumalaa ja hänen
lempeää äitiään kohtaan -- hän tunsi heidät niin lähellään. Hän oli
aina tiennyt, että he näkivät hänet, mutta tänä yönä hän tunsi, että se
oli totta. Hän näki maailman näyssä: se oli pimeä kolo, johon lankesi
auringonsäde, tomuhiukkaset lentelivät ylös ja alas, vuoroon valossa ja
pimeydessä, ja Kristiina tunsi, että hän vihdoin oli lentänyt valoon.

Hänestä tuntui, että hän olisi voinut jäädä vaikka kuinka kauaksi
aikaa tähän hiljaiseen, hämärään, yölliseen kirkkoon -- näiden pienten
valotuikkujen keskeen, jotka loistivat kuin kultatähdet yössä, tähän
umpeaan pyhänsavun ja palavan vahan tuoksuun. Hän itse omaan tähteensä
uponneena --.

Ja hänestä tuntui kuin onni olisi lakannut sisar Cecilian
tullessa hiljaa hänen luokseen ja koskettaessa hänen olkapäätään.
Niiattuaan alttarien edessä nuo kolme naista menivät ulos pienestä
etelänpuolisesta portista luostaripihalle.

Ingebjørg oli niin uninen, että hän laittautui levolle puhelematta.
Kristiina oli iloinen siitä -- hän ei olisi mitenkään tahtonut tulla
häirityksi nyt kun hän ajatteli näin hyvää. Ja hän oli iloinen
siitäkin, että heidän täytyi nukkua paita päällä -- Ingebjørg oli niin
paksu ja hikoili niin kovin.

Hän makasi kauan valveilla, mutta tuo syvä sulouden tunne, jonka hän
oli tuntenut itsessään polvistuessaan kirkossa, ei tahtonut enää
palata. Kuitenkin hän tunsi vielä sen jälkeenjättämän lämmön, kiitti
hartaasti Jumalaa ja tunsi itsessään mielen voimaa rukoillessaan
vanhempiensa ja sisariensa ja Arne Gyrdinpojan puolesta.

Isä, hän ajatteli -- isä! Hän ikävöi tätä niin suuresti, ikävöi
kaikkea, mitä heillä oli ollut yhteistä ennen kuin Simon Darre oli
ilmestynyt heidän elämäänsä. Hänessä heräsi uusi voimakas hellyys
isää kohtaan -- hän tunsi kuin äidinrakkauden ja äidinsurun esimakua
rakkaudessaan tänä iltana; hän aavisti hämärästi, että elämässä oli
paljon sellaista, jota isä ei ollut saanut. Hän muisti Gerdarudin
vanhan mustan puukirkon -- siellä hän oli pääsiäisenä nähnyt kolmen
pikkuveljensä ja isoäidin haudan, isän oman äidin, Kristiina
Sigurdintyttären, joka oli kuollut synnyttäessään isän --.

Mitähän asiaa Erlend Nikulauksenpojalla saattoi olla Gerdarudiin --
sitä Kristiina ei voinut ymmärtää. Kristiina ei tiennyt ajatelleensa
häntä illan kuluessa, mutta koko ajan oli muisto tämän kapeista,
tummista kasvoista ja hiljaisesta äänestä väikkynyt jossain hänen
mielensä sädeloiston rajamailla.

Kristiinan herätessä seuraavana aamuna paistoi aurinko makuusaliin, ja
Ingebjørg kertoi Groa-rouvan antaneen määräyksen, ettei heitä saanut
herättää aamusaarnaan. Ja nyt hän tahtoi mennä keittokotaan pyytämään
syötävää --. Abbedissan ystävällisyys lämmitti Kristiinan mieltä -- oli
kuin koko maailma olisi ollut hyvä hänelle.



III.


Akersin talonpoikaispäivät olivat omistetut Pyhän Marketan muistolle
ja alkoivat joka vuosi kahdentenakymmenentenä päivänä heinäkuuta,
joka on Marketanmessun päivä. Silloin kerääntyivät seuran veljet ja
sisaret lapsineen, vieraineen ja palvelijoineen Akersin kirkolle, jossa
kuuntelivat Marketan alttarilla pidetyn messun; sitten he siirtyivät
kokouspaikkaan, joka sijaitsi Hofvinin sairaalan luona; siellä oli
tapana juoda viisi päivää perätysten.

Mutta koska Akersin kirkko ja Hofvinin sairaala molemmat kuuluivat
nunnaluostarin piiriin, ja kun lisäksi monet Akersin talonpojat
olivat luostarin vuokralaisia, oli syntynyt sellainen tapa, että
abbedissan ja muutaman vanhemman sisaren tuli kunnioittaa juhlaa
saapumalla ensimmäisen päivän yhteisjuontiin. Ja ne luostarin
neidoista, jotka olivat siellä vain oppilaina, mutta eivät aikoneet
liittyä sisaruskuntaan, pääsivät mukaan ja saivat tanssia illalla;
sentähden täytyi näiden tulla tuohon juhlaan omissa vaatteissaan eikä
luostarinpuvussa.

Siksi olikin neitojen makuusalissa kiire iltaa ennen Marketanmessua; ne
neidot, joiden piti lähteä mukaan, penkoivat arkkujaan ja laittoivat
vaatteitaan kuntoon, ja toiset raukat kulkivat allapäin katsellen
toisten toimia. Jotkut olivat panneet liedelle pieniä kuppeja, joissa
lämmittivät itselleen vettä, että iho tulisi valkoiseksi ja pehmeäksi;
toiset keittivät jotakin sotkosta, jonka aikoivat hieroa tukkaansa kun
he sitten jakoivat, hiukset osiin ja käärivät ne tiukasti nahkahihnojen
ympäri, saivat he ne taipumaan laineille ja kiharoille.

Ingebjørg veti esiin kaikki komeutensa, mutta ei tiennyt mitä pukisi
ylleen -- ei ainakaan parasta ruohonvihreää samettipukuaan, se oli
liian kallisarvoinen tämmöiseen talonpoikaisjuhlaan. Mutta eräs pieni
laiha sisar, jonka ei pitänyt tulla mukaan hän oli nimeltään Helga
ja hänet oli annettu luostariin jo lapsena -- vei Kristiinan syrjään
ja kuiskasi, että Ingebjørg varmasti panisi vihreän pukunsa, jopa
vaaleanpunaisen silkkipaitanakin.

"Sinä olet aina ollut hyvä minulle, Kristiina", sanoi Helga. "Minun
ei sopisi sekaantua tämänkaltaisiin asioihin -- mutta sanon sinulle
sittenkin mitä tiedän. Se ritari, joka saattoi teidät keväällä kotiin,
on puhellut Ingebjørgin kanssa myöhemminkin -- olen itse nähnyt ja
kuullut -- he ovat puhelleet kirkossa ja hän on odotellut Ingebjørgia
tämän käydessä Ingunnin luona palvelusväen puolella. Mutta sinua hän
kysyy, ja Ingebjørg on luvannut tuoda sinut mukaansa sinne. Mutta
lyönpä vaikka vetoa, ettet sinä ole kuullut tästä ennen!"

"Totta se on, ettei Ingebjørg ole maininnut minulle siitä", sanoi
Kristiina. Hän nirpisti suutaan, ettei toinen huomaisi häntä
naurattavan. Vai sellainen se oli Ingebjørg --. "Kaiketipa hän
ymmärtää, etten minä ole sellainen, joka lentelisin kohtaamaan vieraita
miehiä nurkkien ja aitojen taakse", sanoi hän ylpeästi.

"Olisin siis voinut olla ilmaisematta sinulle tietojani, joista minun
olisi ollut säädyllisempi vaieta", lausui Helga loukkaantuneena, ja he
lähtivät kukin taholleen.

Mutta koko illan Kristiina taisteli hymyä vastaan, kun toisia oli läsnä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Ingebjørg vetelehti paljaassa paidassa, kunnes
Kristiina viimein älysi, ettei tämä tahtonut pukeutua, ennenkuin hän
oli valmis.

Kristiina ei sanonut mitään, mutta hän nauroi mennessään arkkunsa
luokse ja pukiessaan ylleen kullankeltaisen silkkipaitansa. Se ei ollut
vielä milloinkaan ollut käytännössä, ja se tuntui niin pehmeältä ja
vilpoiselta solahtaessaan hänen pintaansa pitkin. Se oli kauniisti
kirjailtu hopeaisilla, sinisillä ja ruskeilla silkkilangoilla kaulan
ympäryksestä alas rintaan, niin pitkältä kuin näkyi puvun leikkauksen
alta. Siihen kuului samallaiset hihat. Hän veti jalkaansa liinaiset
sukat ja pauloitti pienet purppuraiset kengät, jotka Haakonin oli
onnistunut pelastaa kotiin tuona onnettomuuspäivänä. Ingebjørg katsoi
häntä, ja silloin Kristiina sanoi nauraen:

"Isäni on opettanut minulle, ettei meidän tule osoittaa halveksuntaa
alempiamme kohtaan -- mutta sinä taidat olla niin mahtava, ettet viitsi
koristautua talonpoikain ja vuokralaisten edessä --"

Punaisena kuin marja päästi Ingebjørg villapaitansa alas valkoisia
lanteitaan pitkin ja sujahutti päälleen vaaleanpunaisen silkkinsä.
Kristiina pujotti päänsä yli parhaan samettipukunsa -- se oli
orvokinsininen, syvälle uurrettu rinnasta, ja varustettu halkohihoilla,
joiden lieve melkein hipoi maata. Hän heilautti kullatun vyönsä
uumilleen ja ripusti oravannahkavaippansa hartioilleen. Sitten hän
levitti pitkän keltaisen tukkansa ja kiinnitti päähänsä kultaisen,
pienillä valinruusuilla koristetun otsavanteen.

Hän näki Helgan tarkastavan heitä. Silloin hän kaivoi arkustaan ison
hopeaisen hakasoljen. Se oli sama, joka hänellä oli ollut vaipassaan
sinä iltana, jolloin Bentein oli tullut häntä vastaan tiellä, ja jota
hän ei ollut halunnut kantaa sen jälkeen. Nyt hän meni Helgan luokse ja
sanoi hiljaa:

"Tiedän kyllä, että tahdoit osoittaa minulle hyvyyttä eilen, älä luule
minun halveksivan sitä --" ja hän ojensi Helgalle soljen.

Ingebjørgkin oli hyvin kaunis seisoessaan valmiiksi pukeutuneena
vihreässä sametissaan, punainen silkkivaippa hartioilla ja upea
kiharainen tukka levällään. He olivat kilpailleet komeudesta, ajatteli
Kristiina ja häntä nauratti.

       *       *       *       *       *

Aamu oli vilpoinen ja raikas kulkueen lähtiessä nunnaluostarista ja
kääntyessä länteen Frysjaa kohden. Heinänteko oli loppumaisillaan,
mutta aitojen varsilla kasvoi sinikelloja ja kullahtavia
tuoksuheinätupsuja; ohrapellot olivat tähkällä ja aaltoilivat
hopeanharmaina, aamun ruskotuksessa. Monin paikoin, missä polku
oli kapea ja kulki viljapellon välissä, taipuivat tähkät melkein
vastatusten tien yli heidän polviensa edestä. Haakon kulki etumaisena
saatossa kantaen luostarin merkkiä, siniselle silkkivaatteelle
maalattua Neitsyt Maarian kuvaa. Hänen jälestään tulivat palvelijat ja
vuokralaiset, sitten Groa-rouva ynnä neljä vanhaa nunnaa ratsain, sen
jälkeen neidot Jalkasin; heidän maailmalliset, kirjavat juhlatamineensa
kiilsivät ja välkkyivät auringonpaisteessa. Joukon loppuna kulki
muutamia vaimoja ja pari asestettua miestä.

He lauloivat kulkiessaan valoisien peltojen poikki, ja missä he
kohtasivat kansaa, astuivat nämä tiepuoleen, kunnioittavasti kumartaen.
Kaikkialla näkyi käveleviä ja ratsastavia ryhmiä, sillä kirkkoon vaelsi
kansaa kaikista taloista ja kartanoista. Hetken kuluttua he kuulivat
takaansa syvien miesäänten veisua ja näkivät Hovedøenin Iuostarimerkin
ilmestyvän mäennyppylän takaa -- näiden punainen silkkivaate läikkyi,
hulmusi ja keikkui kantajansa askelten mukaan.

Kellojen mahtava vaskinen ääni kajahteli yli hevosten korskun ja
kiljunnan, heidän noustessaan viimeistä mäkistä taivalta kirkkoa
kohden. Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt noin paljon hevosia
yhdellä kertaa -- kiiltävät hevosenselät liikkuivat kuin levoton meri
kirkonportin alaisella ruohopenkereellä. Rinteellä seisoskeli ja istui
ja lojui juhlapukuista kansaa -- mutta kaikki nousivat tervehtimään,
nunnaluostarin Maarian lippua ohi kannettaessa, ja kaikki kumarsivat
syvään Groa-rouvalle.

Näytti saapuneen enemmän väkeä kuin mitä kirkkoon mahtui, mutta
luostariväelle oli varattu tyhjä paikka ylinnä alttarin luona. Kohta
heidän jälkeensä tulivat Hovedøenin cistersienssimunkit, asettuen
kuoriin -- ja sitten kajahti miesten ja poikien laulu yli kirkon.

Messun aikana, kaikkien noustessa seisomaan, huomasi Kristiina Erlend
Nikulauksenpojan. Tämä oli pitkä, hänen päänsä ylettyi korkeammalle
muita -- Kristiina näki hänen kasvonsa sivusta. Hänellä oli korkea,
jyrkkä ja kapea otsa, iso, suora nenä -- se ulkoni kasvoista kuin
kolmio ja oli ihmeellisen ohut hienojen, värähtelevien sieranten
kohdalta -- hänessä oli jotakin, joka Kristiinan mielestä muistutti
levotonta, säikkyvää oritta. Hän ei ollut niin kaunis kuin miksi
Kristiina hänet muisti -- kasvojen jänteet kulkivat niin pitkinä ja
nuivina pientä, herkkää ja kaunista suuta kohden -- kaunis hän oli
sittenkin.

Toinen käänsi päätään ja näki hänet. Kristiina ei tiennyt, miten kauan
he nyt katsoivat toisiaan. Sitten hän vain odotti messun loppumista,
odotti jännityksellä, mitä silloin oli tapahtuva.

Kansan pyrkiessä ulos täpötäydestä kirkosta syntyi vähäinen tungos.
Ingebjørg veti Kristiinaa muassaan, jättäytyen jälkeen; näin pääsivät
he onnellisesti eroon nunnista, jotka poistuivat ensimmäisinä, ja he
joutuivat viimeisten uhrinkantajien ja kirkostapoistujien joukkoon.
Erlend seisoi ulkona aivan kirkonoven vieressä Gerdarudin papin ja
erään lihavahkon, punaverisen, upeaan siniseen samettipuukun puetun
miehen seurassa. Itse hän oli tummassa silkissä, -- vaate oli jotakin
ruskean- ja mustankirjavaa kangasta ja hyvin avaraliepeinen; hänen
musta viittansa oli ommeltu täyteen pieniä keltaisia haukkoja.

He tervehtivät toisiaan ja alkoivat laskeutua ruohopengertä alas sitä
paikkaa kohti, missä hevoset seisoivat. Vaihtaessaan huomautuksia
kirkkaasta ilmasta, kauniista messusta ja runsaasta osanotosta juhlaan,
sai tuo paksu, punaverinen herra -- hänellä oli kultaiset kannukset ja
hän oli nimeltään ritari Munan Baardinpoika -- tartutuksi Ingebjørgia
käteen; tämä näytti miellyttävän häntä suuresti. Erlend ja Kristiina
jättäytyivät jälkeen -- he kulkivat ääneti rinnakkain.

Kirkonmäellä vallitsi kova hälinä kansan kiivetessä ratsujensa selkään
ja alkaessa ratsastaa pois -- hevoset tungeksivat toistensa ohi,
ihmiset huusivat, joku oli vihainen ja muutamat nauroivat. Monet
istuivat kaksittain hevosen selässä, miehillä oli vaimonsa takanaan
satulassa tai lapsia edessään, ja nuoret miehet heilauttivat itsensä
ylös ystävän viereen. Liput, nunnat ja papit olivat jo kaukana mäen
alla.

Ritari Munan ratsasti heidän ohitseen; Ingebjørg istui hänen edessään.
He huusivat ja huiskuttivat molemmat. Silloin sanoi Erlend:

"Molemmat mieheni ovat täällä -- he voisivat ratsastaa samalla
hevosella ja te saisitte Haftorsin -- jos tahdotte?"

Kristiina lensi punaiseksi vastatessaan: "Olemme jo joutuneet niin
paljon jälkeen toisista -- eikä täällä näy miehiännekään, ehkä --" ja
häntä alkoi naurattaa ja Erlend hymyili.

Hän hyppäsi satulaan ja auttoi Kristiinan taakseen. Kotona Kristiina
usein oli istunut tällä lailla isän selän takana, tultuaan liian isoksi
ratsastaakseen hajasäärin hevosen lautasilla. Kuitenkin hän oli hiukan
hämillään ja levoton laskiessaan toisen kätensä Erlendin olkapäälle;
toisella hän tuki itseään hevosen selkään. He ratsastivat hitaasti
siltaa kohden.

Hetken kuluttua Kristiina tunsi, että hänen oli sanottava jotakin,
koska toinen ei alkanut puhetta, ja sanoi:

"En osannut odottaa tapaavani teitä täällä tänään, herra."

"Ettekö?" kysyi Erlend ja käänsi päätään. "Eikö Ingebjørg
Filippuksentytär sitten ole tuonut terveisiäni?"

"Ei", sanoi Kristiina. "En ole saanut mitään terveisiä -- hän ei ole
maininnut nimeänne tuon kerran jälkeen, jolloin tulitte avuksemme
viime toukokuussa" -- sanoi Kristiina ovelasti -- hän soi ingebjørgin
viekkauden tulevan ilmi.

Erlend ei katsonut taakseen, mutta Kristiina kuuli hänen äänestään,
että tämä hymyili kysyessään jälleen:

"Entä tuo pieni musta -- nunnanalku -- en muista hänen nimeään --
annoin hänelle sanantuojapalkankin siitä, että hän veisi teille
terveiseni."

Kristiina punastui, mutta purskahti sitten nauruun: "Minun täytyy
kai sitten tehdä Helgalle oikeutta ja tunnustaa hänen ansainneen
palkkionsa", hän sanoi.

Erlend liikautti hiukkasen päätään -- hän toi kaulansa lähemmäksi
Kristiinan kättä. Kristiina muutti samassa kätensä kauemmaksi
olkapäälle. Hän arveli hiukan rauhattomana osoittaneensa mahdollisesti
suurempaa uskaliaisuutta kuin säädyllistä oli tullessaan tähän juhlaan
tavallaan kuin vieraan kutsumana.

Vähän ajan kuluttua Erlend kysyi:

"Tahdotteko olla tanssitoverini illalla, Kristiina?"

"En oikein tiedä, herra", vastasi neito.

"Ajattelette kaiketi, lieneekö se soveliasta?" kysyi mies, ja kun
Kristiina ei vastannut mitään, sanoi hän jälleen: "kukaties se ei
olekaan sitä. Mutta minä rohkenin toivoa teidän ajattelevan, ettette
ehkä pahenisi, vaikka kulkisitte minun rinnallani tämän illan. -- Siitä
on muuten kahdeksan vuotta kun viimeksi olen tanssinut."

"Minkätähden, hyvä herra?" kysyi Kristiina. "Oletteko ehkä naimisissa?"
Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos tämä olisi ollut nainut
mies, olisi kohtauksen määrääminen varmaankin ollut väärin. Hän tahtoi
nyt korjata asian ja sanoi: "Tai ehkä olette kadottanut morsiamenne tai
vaimonne?"

Erlend kääntyi rajusti ympäri ja katsoi häneen kummasti.

"Minäkö? Eikö Aashild-rouva... Miksi punastuitte niin kovin tuona
iltana keväällä, kuullessanne kuka minä olin?" hän kysyi kotvasen
kuluttua.

Kristiina punastui uudelleen eikä vastannut; silloin Erlend taas kysyi:

"Kuulisin mielelläni, mitä tätini on kertonut minusta teille."

"Ei muuta," sanoi Kristiina nopeasti, "kuin kiitosta. Hän sanoi, että
te olitte niin kaunis ja korkeasukuinen, että -- hän sanoi, että teidän
ja hänen sukunsa rinnalla me emme olleet juuri minkään arvoisia --
minun sukuni ja minä --"

"Yhäkö hän puhuu tuolla lailla, vaikka asuu niin kaukana", sanoi Erlend
nauraen happamasti: "No niin, jos se voi lohduttaa häntä-. Eikö hän ole
kertonut minusta muuta?"

"Mitäpä muuta hän olisi kertonut", sanoi Kristiina, -- hän ei
ymmärtänyt, miksi hänestä äkkiä tuntui niin vaikealta.

"Hän olisi voinut kertoa --" vastasi Erlend matalalla äänellä katsoen
eteensä maahan, "hän olisi voinut kertoa minun olleen kirouksessa, ja
saaneen maksaa kalliit sakot sovinnosta --"

Kristiina oli kauan hiljaa. Sitten lausui hän hiljaa:

"On monta miestä, jotka eivät taida onnelleen mitään -- olen kuullut
sellaista puhuttavan. Itse olen nähnyt vielä niin vähän -- mutta en
saata uskoa, Erlend, että teidän asianne olisi ollut -- kunniaton."

"Jumala palkitkoon sinua sanoistasi, Kristiina", sanoi Erlend, taivutti
päänsä ja suuteli hänen rannettaan niin kiihkeästi, että hevonen
hypähti. Kun se jälleen kulki rauhallisesti, sanoi hän pyytävästi:
"Tulkaa sitten toverikseni tänään, Kristiina? Toiste kerron teille
kaikki asiani -- mutta tänä iltana tahdomme iloita, niinhän?"

Kristiina vastasi "kyllä" ja he ratsastivat, kappaleen matkaa puhumatta
mitään.

Mutta jonkun ajan kuluttua Erlend alkoi kysyä Aashild-rouvasta ja
Kristiina kertoi hänelle kaiken, mitä tästä tiesi; hän kiitteli kovin
Aashild-rouvaa.

"Kaikki ovet eivät siis ole suljetut Bjørnilta ja Aashildilta?" kysyi
Erlend.

Kristiina vastasi, että nämä olivat arvossapidettyä väkeä ja että
Lauritsa ja moni muu arveli enimpiä juorupuheita valheeksi.

"Mitä piditte sukulaisestani, Munan Baardinpojasta?" kysyi Erlend
hymyillen.

"En katsellut häntä paljon", sanoi Kristiina, "eikä hänessä minun
mielestäni paljon katsomista ollutkaan."

"Ettekö tiennyt", kysyi Erlend, "että hän on Aashild-rouvan poika?"

"Aashild-rouvan poika!" sanoi Kristiina aivan ymmällä.

"Niin, mutta äitinsä kauneutta hänen lapsensa eivät saaneet, kun he
ottivat kaiken muun", virkkoi Erlend.

"Minä en tiedä edes hänen ensimmäisen miehensä nimeä", lausui Kristiina.

"Heitä oli kaksi veljestä, jotka naivat kaksi sisarusta" sanoi Erlend.
"Baard ja Nikulaus Munanin pojat. Minun isäni oli vanhempi heistä,
äitini oli hänen toinen vaimonsa, mutta hänellä ei ollut lapsia
ensimmäisestä aviostaan. Baard, jonka Aashild sai, ei hänkään ollut
enää nuori, eivätkä he tainneet milloinkaan oikein sopia keskenään --
minä olin pieni, kun tämä tapahtui, he salasivat asiaa minulta niin
paljon kuin suinkin --. Mutta tätini lähti maasta Bjørn-herran kera ja
meni naimisiin hänen kanssaan sukunsa neuvoa kysymättä -- kun Baard
oli kuollut Nyt tahdottiin tuo naiminen tehdä mitättömäksi -- heitä
syytettiin siitä, että Bjørn oli maannut hänen vuoteessaan ensimmäisen
miehen vielä eläessä, ja heidän sanottiin päättäneen keskenään raivata
setäni tieltään. Heitä ei kuitenkaan saatu tuomituksi, koskapa nämä
saivat pysyä yhdessä --. Mutta heiltä meni sakkoihin koko omaisuutensa
-- Bjørn oli tappanut heidän serkkunsa pojan -- äitini ja Aashildin,
tarkoitan --"

Kristiinan sydän oli alkanut takoa. Kotona olivat vanhemmat tarkasti
varoneet, etteivät lapset ja nuoret saaneet kuulla epäpuhdasta puhetta
-- mutta oli heidänkin laaksossaan tapahtunut rumia asioita, joista
Kristiina oli kuullut -- siellä oli ollut muuan mies, joka oli pitänyt
yhteyttä naidun naisen kanssa. Se oli haureutta sellainen, yksi
pahimpia syntejä; nämä olivat päättäneet tappaa vaimon oikean miehen,
ja siitä oli syntynyt lainsuojattomuus ja kirkonkirousjuttu. Lauritsa
oli sanonut, ettei kenenkään vaimon tarvinnut jäädä miehensä luokse,
jos tämä oli ollut tekemisissä toisen miehen vaimon kanssa; äpärille
ei voinut ostaa oikeutta sakoilla, vaikka vanhemmat myöhemmin olisivat
olleet vapaat menemään naimisiin. Mies saattoi luovuttaa omaisuutensa
ja nimensä omalle lapselleen, vaikka tämä olisi nainut porttolatytön
tai kuljeksivan kerjäläisnaisen, mutta äpärälle ei -- ei vaikka tämän
äiti olisi ollut ritarin rouva. Kristiina muisti vastenmielisyyden,
jota hän aina oli tuntenut herra Bjørnia ja hänen kelmeitä kasvojaan
ja lihavaa, velttoa ruumistaan kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten
Aashild-rouva saattoi olla aina niin hellä ja alamainen miehelle, joka
oli viekoitellut hänet sellaiseen häpeään, ja että niin viehkeä nainen
oli voinut antaa kiehtoa itsensä siten. Bjørn ei edes ollut hänelle
hyvä; hän antoi hänen ahertaa yksin talon töissä; itse hän ainoastaan
joi. Ja kuitenkin puhutteli Aashild aina lempeästi ja sävyisästi
miestään. Kristiina ajatteli, mahtoiko isä tietää tästä, kun hän
oli voinut kutsua Bjørn-herran taloonsa käymään. Kun hän nyt johtui
miettimään asiaa, oli hänestä ihmeellistä sekin, että Erlend viitsi
kertoa hänelle sellaista likeisistä omaisistaan. Mutta hän kai uskoi
Kristiinan tietävän kaiken entuudesta --.

"Mieleni tekisi", sanoi Erlend tuokion kuluttua, "käydä tervehtimässä
tätiäni joskus -- kun matkani käy pohjoiseen. Onko sukulaiseni Bjørn
yhä vielä kaunis?"

"Ei", sanoi Kristiina. "Hän on kuin lumen alle jäänyt heinä."

"Niinpä niin, sellainen jättää kai merkkinsä", virkkoi Erlend äskeiseen
tapaan kirpeästi hymyillen. "En eläessäni ole nähnyt toista niin
muhkeaa miestä -- siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, en ollut suuren
suuri silloin -- mutta hänen vertaistaan en ole milloinkaan nähnyt --."

Vähän ajan kuluttua he saapuivat sairaalan kohdalle. Se oli hyvin iso
ja komea laitos, johon kuului paljon kivisiä ja puisia rakennuksia --
sairaala, vaivaistalo, vierasmaja matkustaville, kappeli ja papintalo.
Pihamaalla vallitsi kauhea hälinä, sillä sairaalan kodassa laitettiin
ruokaa juhlaväelle, ja köyhät ja vaivaiset asukitkin oli ruokittava
parhaimman mukaan tällaisena päivänä.

Juhlatupa oli sairaalan puutarhojen perällä ja ihmiset menivät sinne
yrttitarhan läpi, sillä se oli suuressa maineessa. Groa-rouva oli
hankkinut sinne eräitä lajeja, joita ei kukaan sitä ennen ollut
tuntenut Norjassa, ja sitä paitsi viihtyivät kaikki tavalliset kasvit,
joita tarhoissa viljeltiin, paremmin hänen vihannestarhoissaan kuin
muualla -- kukkaset ja ruoka-kasvit sekä kipuyrtit. Hän oli oppinein
nainen koko maassa tuommoisissa asioissa ja oli itse kirjoittanut
norjan kielellä salernilaisia yrttikirjoja. -- Groa-rouva oli ollut
erityisen ystävällinen Kristiinalle huomattuaan tämän tuntevan jonkun
verran kasvitaitoa ja haluavan oppia lisää.

Kristiina nimitti nyt Erlendille erilaisia kasveja, joita kasvoi
tien viereisissä saroissa. Puolipäiväaurinko paahtoi kuumasti ja
maasta nousi tillin ja sellerin ja sipulin ja ruusujen ja ambran
lemu. Siimeksettömän paahteisen yrttitarhan perällä näyttivät
hedelmäpuuistutukset vilpoisen kutsuvilta -- siellä heloitti kypsiä
kirsimarjoja tummien lehtien välissä, ja omenapuiden oksat painuivat
vihreistä hedelmistä.

Tarhan laidassa oli ruusuaita. Siellä näkyi vielä muutamia ruusuja --
ne eivät olleet sen ihmeellisemmän näköiset kuin muutkaan villiruusut,
mutta niiden lehdet tuoksuivat viinille ja omenoille lämpimässä.
Ihmiset taittoivat oksia rintaansa ohikulkiessaan. Kristiinakin otti
muutamia ruusuja ja pisti ne ohimoilleen otsavanteensa alle. Yhden
hän jätti käteensä -- tuokion kuluttua otti Erlend sen itselleen,
mutta ei sanonut mitään. Hän kantoi sitä vähän aikaa ja kiinnitti sen
sitten rintahelyynsä -- hän oli sitä tehdessään niin hämmentynyt ja
neuvottoman näköinen ja käyttäytyi niin kömpelösti että repi sormensa
verille.

Juhlatuvassa parvella oli monta pitkää katettua pöytää; yksi miehille
ja yksi naisille pitkälläseinällä. Keskilattialla oli kaksi pöytää,
jossa lapset ja nuoriso istuivat.

Naisten pöydän päässä istui Groa-rouva kunniasijalla, nunnat ja
arvokkaammat emännät seinänvieruspenkillä ja naimattomat naiset
pöydän toisella puolen, ylimpinä nunnaluostarin neidot. Kristiina
tiesi Erlendin katsovan häntä, mutta ei uskaltanut kääntää päätänsä
kertaakaan, noustessa enempää kuin istuessakaan. Vasta sitten, kun he
kokonaan nousivat pöydästä ja pappi alkoi luetella kuolleiden veljien
ja sisarien nimiä -- näki hän vilauksen tästä, tämän seisoessa seinää
vasten palavien vahakynttilöiden takana. Erlend katseli häntä.

Ateriaa kesti kauan monia maljoja juotaessa: Jumalalle, Neitsyt
Maarialle, Pyhälle Marketalle, Pyhälle Olaville ja Pyhälle Halvardille;
tämän välillä oli rukouksia ja laulua.

Kristiina näki avonaisesta ovesta, että aurinko oli laskenut; ulkoa
kuului viulunsoittoa ja laulua, ja nuori väki oli lähtenyt pöydästä,
kun Groa-rouva sanoi neitokaisille, että nämä saivat lähteä leikkimään
vähäksi aikaa, jos heidän teki mieli.

       *       *       *       *       *

Kedolla paloi kolme punaista kokkoa; mustina liikkuivat piirit
niiden ympärillä. Soittajat istuivat päällekkäin kasattujen arkkujen
päällä vinguttaen viulujaan -- kullakin piirillä oli oma laulun- ja
soitonsävelensä, oli liian paljon väkeä, jotta oltaisiin voitu tanssia
yhdessä. Oli jo jokseenkin pimeä -- pohjoinen tunturin harja törötti
pikimustana keltaisenvihreätä taivasta vasten.

Parven alla istui miehiä juomassa. Jotkut hyppäsivät paikalla
istualtaan, kun nunnaluostarin kuusi neitoa astui portaita alas. Munan
Baardsøn lensi Ingebjørgia vastaan ja juoksi pois hänen kanssaan, ja
Kristiina tunsi jonkun tarttuvan ranteeseensa -- se oli Erlend, hän
tunsi jo tämän käden. Tämä rutisti Kristiinan kättä niin että heidän
sormuksensa kitisivät vastatusten ja painuivat lihaan.

Erlend veti Kristiinaan mukanaan ulommaisen valkean luokse. Siellä
oli paljon lapsia tanssimassa; Kristiina sai toiselle puolelleen
kaksitoistavuotisen pojan, ja Erlend talutti hentoa pikkuista
puolikasvuista neitoa.

Kukaan ei laulanut juuri silloin -- piirit keinuivat hiljalleen
suuntaan ja toiseen viulunsävelen mukana. Sitten huusi joku
Tanskan-Sivordia laulamaan heille uuden laulun. Pitkä vaalea mies,
jolla oli suunnattomat kourat, astui piirin keskeen ja alkoi laulaa:

    Munkholman rannalla
    valkoisella hiekalla
    Ivar-herra tanssittaa
    kuningatarta.
    Tunnetteko Ivar-herran?

Soittajat eivät osanneet säveltä, he näppäilivät kieliä vähän sieltä
täältä, sitten tanskalainen lauloi yksikseen -- hänellä oli kaunis,
vahva ääni.

    Muistatteko, kuningatar,
    sitä kesä-aikaa,
    kun teidät tuotiin Ruotsista
    Tanskan rantaan?

    Kun teidät tuotiin Ruotsista
    valtaistuimelle
    päässä kruunu loistava
    ja kyynel silmän alla.

    Kultakruunu kutreilla
    ja itkussa silmä.
    Tanskan rouva ihana,
    minun oletteko vielä?

Viulut soittivat taas mukana, tanssijat hyräilivät äsken opittua
säveltä ja yhtyivät loppuun.

    Jos ootte minun miehiäni,
    arvon Ivar-herra,
    niin totisesti hirsipuussa
    riiputte kerran!

    Mutta Ivar-herra peloton
    rautapaidassansa
    nyt kultapurteen hypähti
    ja lähti matkahansa.

    Oi kuningatar Tanskanmaan
    niin monta hyvää yötä
    kuin taivaalla on tähteä
    mä teille toivon myötä.

    Ja teille, Tanskan kuningas,
    niin monta hapanmarjaa
    kuin lehmuksess' on lehtiä --
    ja pirun päällä karvaa.
    Tunnetteko Ivar-herraa?

Yö oli pitkälle kulunut ja valkeat olivat enää hiilloskekoja, jotka
tummuivat tummumistaan. Kristiina ja Erlend seisoivat käsitysten puiden
alla aitauksen luona. Takana oli juominkien melu tauonnut -- jotkut
pojan nulikat koikkelehtivat vielä rallattaen kekäleiden luona, mutta
soittajat olivat lähteneet levolle ja enimmät juhlijoista hävinneet.
Joku vaimo kulki vielä haeskellen miestään, jonka olut oli kuukistanut
jonnekin.

"Minnehän minä olen pannut vaippani", kuiskasi Kristiina. Erlend laski
kätensä hänen vyötäisilleen ja levitti viittansa molempien ympärille.
Tiukasti toisiinsa painautuneina he lähtivät yrttitarhaan. Siellä
tulvahtivat vastaan aamupäivän kuumat tuoksut, mutta heikompina ja
kasteen viilentäminä. Yö oli erittäin pimeä, taivas harmaansakea ja
pilvinen ja aivan puiden latvain tasalla. Mutta he kuulivat jo tarhassa
liikkuvan toisia. Erlend puristi neidon itseään vasten ja kysyi
kuiskaten:

"Eikö sinua peloita, Kristiina?"

Kristiina muisti kaiken entisen kuin sumussa -- tämä oli kuin houretta.
Mutta häntä raukaisi niin suloisesti. Hän painautui vaan lujemmin
toiseen ja kuiskasi jotain epämääräistä -- mitä, se oli yhdentekevää.

He tulivat polun päähän; siellä oli kiviaita metsän takana. Erlend
auttoi hänet yli. Kristiinan aikoessa hypätä alas toiselle puolelle,
otti Erlend hänet syliinsä ja piti häntä hetkisen ilmassa, ennenkuin
laski maahan.

Kristiina seisoi kasvot koholla ja antoi Erlendin suudella itseään.
Tämä pani kätensä Kristiinan ohimoille -- Kristiinasta tuntui niin
hyvältä tuntea hänen sormiensa kaivautuvan tukkaansa -- hän halusi
tehdä jotakin hyvää takaisin, otti Erlendin pään käsiensä väliin ja
koetti suudella tätä, niinkuin toinenkin oli suudellut häntä.

Kun tämä siirsi kätensä hänen povelleen ja antoi niiden kulkea
yli rintojen, tuntui Kristiinasta kuin Erlend olisi avannut hänen
sydämensä ja ottanut sen itselleen; sitten tämä raotti pikkuruisen
hänen silkkipaitansa poimuja ja painoi sinne suutelon -- se poltti
sydänjuuriin asti.

"Sinua en saattaisi milloinkaan loukata", kuiskasi Erlend. "Sinä et
itkisi yhtään kyyneltä tähteni. En olisi uskonut maailmassa olevan niin
hyvää neitoa kuin sinä olet, Kristiina --"

Hän veti tämän ruohikkoon pensaiden alle; he istuivat kiviaitaa vasten.
Kristiina ei sanonut mitään, mutta kun toinen lakkasi hyväilemästä
häntä, ojensi hän kätensä ja kosketti Erlendin kasvoja.

Hetken kuluttua kysyi Erlend: "Eikö sinua väsytä, neitokulta?" Ja
Kristiinan kumartuessa hänen rinnalleen, kietoi tämä käsivartensa hänen
ympärilleen ja kuiskasi: "Nuku, nuku Kristiina, nuku rinnalleni --"

Kristiina painui yhä syvemmälle pimeyteen ja lämpimään ja onneen hänen
rinnalleen.

       *       *       *       *       *

Havahtuessaan hän huomasi olevansa pitkänään nurmella pää Erlendin
sylissä ja poski tämän ruskeaa silkkihelmusta vasten. Erlend istui
kuten ennenkin selkä kiviaitaa vasten, hänen kasvonsa olivat harmaat
aamun kalpeassa valossa, mutta hänen silmänsä olivat niin ihmeellisen
kirkkaat ja kauniit. Kristiina huomasi Erlendin kietoneen viittansa
kokonaan hänen ympärilleen -- Kristiinan jalat olivat niin suloisen
lämpimät sen nahkasisuksen alla.

"Sinä olet nukkunut minun sylissäni", hän sanoi hiljaa hymyillen.
"Jumala palkitkoon sinua, Kristiina -- nukuit niin turvallisesti kuin
lapsi äitinsä rinnalla --."

"Ettekö te ole nukkunut, Erlend-herra?" kysyi Kristiina, ja toinen
katsoi hymyillen hänen valpastuneisiin silmiinsä.

"Ehkä tulee vielä sekin yö kerran, jolloin sinä ja minä saamme yhdessä
vaipua uneen -- en tiedä, mitä olet ajatteleva mietittyäsi tätä. --
Olen valvonut tässä -- ja kuitenkin erottavat meitä suuremmat esteet
kuin jos paljas miekka olisi ollut välillämme. -- Sano minulle,
tahdotko rakastaa minua tämän yön jälkeen?"

"Tahdon rakastaa teitä, Erlend-herra, niin kauan kuin tahdotte -- ja
sitten en tahdo rakastaa ketään --."

"Silloin", lausui Erlend verkalleen, "vannon sieluni autuuden nimessä,
ettei mikään nainen tai neito ole oleva sylissäni, ennenkuin saan
omistaa sinut lain ja kunnian mukaan. -- Sano se sinäkin", pyysi hän.
Kristiina sanoi:

"Vannon sieluni autuuden nimessä, ettei kukaan toinen mies ole nukkuva
vierelläni koko elämäni aikana."

"Meidän täytyy nyt mennä", sanoi Erlend hetkisen kuluttua, --
"ennenkuin ihmiset heräävät."

He kulkivat kiviaidan ulkopuolista laitaa vesakossa.

"Oletko ajatellut", tiedusti Erlend, "miten tämä on järjestyvä
edelleen?"

"Neuvokaa minua te, Erlend", vastasi Kristiina. "Isäsi", kysyi tämä
tuokion kuluttua, "taitaa olla lempeä ja oikeamielinen mies, kerrotaan
Gerdarudissa. Luuletko hänen kovin vastenmielisesti purkavan Andres
Darren kanssa tekemänsä sopimuksen?"

"Isä on useasti sanonut minulle, ettei hän milloinkaan tahtoisi
pakoittaa meitä, tyttäriänsä", virkkoi Kristiina. "Meidän tiluksemme
ovat vieretysten, siitä se sopimus johtuu. Mutta isä ei varmaankaan
tahdo riistää minulta kaikkea iloa maailmassa tämän asian tähden."
Kristiina aavisti hämärästi, ettei asia kenties ollut selviävä aivan
näin helposti -- mutta hän karkoitti tuon tunteen.

"Ehkä se sitten on käyvä helpommin kuin mitä yöllä valvoessani luulin.
Hyvä Jumala -- Kristiina -- minä en saata kadottaa sinua -- en voi
milloinkaan olla iloinen, ellen saa sinua omakseni."

       *       *       *       *       *

He erosivat puutarhassa ja Kristiina kulki aamun hämärässä
vierasmajatietä, johon nunnaluostarin väki oli sijoitettu. Kaikki
makuupaikat olivat täydet, mutta Kristiina heitti vaippansa lattialle
olkikasan päälle, ja paneutui nukkumaan vaatteita riisumatta.

Kun hän heräsi, oli päivä jo pitkällä. Ingebjørg Filippuksentytär
istui hänen lähellään penkillä ommellen vaippansa repeytynyttä
turkisreunusta. Hänen kielensä oli täydessä käynnissä, kuten aina.

"Olitko Erlend Nikulauksenpojan kanssa koko yön?" hän kysyi. "Sinun
pitäisi varoa hiukan sitä miestä, Kristiina -- luuletko, että Simon
Andreksenpoika pitäisi siitä, että te rupeaisitte ystäviksi?"

Kristiina löysi pesuvadin ja alkoi peseksiä.

"Entä sinun sulhasesi -- luuletko, että hän pitäisi siitä, jos tietäisi
sinun tanssineen Munan Pätkän kanssa yöllä? Kai sitä on tanssittava
sen kanssa, joka tulee pyytämään tuollaisena yönä -- meillähän oli
Groa-rouvan lupa --"

Ingebjørg alkoi puhua:

"Einar Einarinpoika ja Munan-herra ovat ystäviä keskenään -- hänhän
on naimisissa ja vanha. Ruma hän on sitäpaitsi -- vaikka hauska ja
sievätapainen -- katso mitä hän antoi minulle viime yön muistoksi",
sanoi Ingebjørg näytellen kultaista soikea, jonka Kristiina oli nähnyt
Munanin hatussa edellisenä päivänä. "Mutta tuo Erlend -- hänethän tosin
vapautettiin kirouksesta pääsiäisen aikaan, mutta kerrotaan Eline
Ormintyttären olleen hänen luonaan Husabyssä siitä saakka -- herra
Munan sanoo hänen paenneen Sira Jonin luokse Gerdarudiin, sillä hän
pelkää kai lankeavansa uudelleen syntiin, jos jälleen kohtaisi tämän --"

Kristiina astui häntä kohden -- kalpeana kasvoiltaan.

"Etkö tiennyt tätä?" virkkoi Ingebjørg. "Että hän houkutteli erään
vaimon tämän mieheltä pohjoisessa, jossakin Haalogalandin puolella --
ja piti häntä kartanossaan vastoin kuninkaan kieltoa ja arkkipiispan
kirousta -- heillä on kaksi lasta -- hänen täytyi paeta Ruotsiin ja
hän on saanut panna sakkoihin niin suuren osan omaisuuttaan, että
Munan-herra sanoo hänestä tulevan köyhän miehen, ellei hän pian paranna
tapojaan --"

"Paljon sinä tiedätkin", sanoi Kristiina kankein kasvoin. "Mutta sehän
on nyt lopussa --"

"Munan-herra kertoi vielä, että se jo monasti ennen on ollut
lopetettu", sanoi Ingebjørg mietteissään. "Mutta samahan tämä lienee
sinusta -- sinähän saat Simon Darren. Mutta kaunis mies hän on, tuo
Erlend Nikulauksenpoika --"

Nunnaluostarin kulkueen piti palata takaisin jälkeen puolipäivän.
Kristiina oli luvannut tulla tapaamaan Erlendiä kiviaidan laitaan,
samaan paikkaan, missä he olivat istuneet yöllä, jos hän suinkin
pääsisi.

Erlend makasi vatsallaan maassa, pää käsien varassa. Heti kun hän
näki Kristiinan, hyppäsi hän pystyyn, ja ojensi Kristiinalle molemmat
kätensä, kun tämä oli hyppäämässä maahan.

Kristiina tarttui niihin ja he seisoivat hetken käsitysten. Sitten
sanoi Kristiina:

"Miksi sinä kerroit minulle Bjørnin ja Aashild-rouvan tarinan eilen?"

"Näen sinun tietävän kaiken", vastasi Erlend ja päästi äkkiä Kristiinan
kädet. "Mitä nyt ajattelet minusta, Kristiina --."

"Olin kahdeksantoista vuoden vanha silloin", sanoi hän kiihkeästi,
"siitä on kymmenen vuotta kun kuningas, sukulaiseni, lähetti minut
matkalle Vargøyn kartanoon -- ja sitten viivyimme talven yli
Steigenissä -- hän oli naimisissa laamannin, Sigurd Saksulvinpojan
kanssa; minun kävi häntä sääliksi, sillä mies oli vanha ja uskomattoman
ruma -- enkä kiellä pitäneenikin hänestä. Tarjosin Sigurdille
korvausta, olisin mielelläni sopinut hänen kanssaan -- hän oli monella
tapaa kunnon mies -- mutta hän tahtoi panna asian menemään laillista
tietä -- minut piti merkitä huoruudesta vierasemäntäni kanssa,
ymmärrätkö --."

Se tuli sitten isäni kuuluville ja Haakon-kuninkaan korviin -- hän --
hän ajoi minut luotaan. Ja jos tahdot tietää kaiken -- niin Elinen
ja minun välillä ei ole muuta kuin lapset, eikä hän piittaa niistä
paljoakaan. Ne ovat Østerdalenessa, eräässä kartanossa, jonka omistin
siellä, olen antanut sen Ormille, pojalle -- mutta hän ei viihdy lasten
luona --. Hän toivoo, ettei Sigurd voi elää kovin kauan -- en tiedä
mitä hän tahtoo.

Sigurd otti hänet luokseen jälleen -- mutta Eline sanoo, että häntä
kohdeltiin kodissaan kuin koiraa ja orjanaista -- ja käski minun tulla
kohtaamaan itseään Nidarosiin. Minun oloni ei ollut paljoa parempi
isäni luona Husabyssä --. Möin kaiken, mitä irti sain ja karkasin hänen
kanssaan Hallandiin -- kreivi Jaakko kohteli minua suopeudella --
Saatoinko tehdä toisin, kun hän kantoi lastani. Ajattelin, että niin
moni mies on selvinnyt helpolla yhteiselämästä toisen vaimon kanssa --
kun on rikas -- Mutta kuningas Haakon on sellainen, että hän on ankarin
omaisiaan kohtaan. Olimme erossa vuoden, mutta silloin isä kuoli ja
hän palasi luokseni. Talonpoikani kieltäytyivät maksamasta veroa tai
ryhtymästä puheisiin asiamiesteni kanssa, koska minä olin kirouksen
alainen -- olin kova takaisin ja sitten jouduin syytteeseen ryöstöstä,
mutta minulla ei ollut rahaa maksaa palvelijoitani; katsohan, olin
liian nuori osoittaakseni ymmärrystä noissa sotkuisissa asioissa,
eivätkä omaiseni tahtoneet auttaa -- paitsi Munan, milloin vaimoltansa
tohti --.

"Nyt tiedät, Kristiina, ettei omaisuuteni ja kunniani ole koskematon.
Parempi sinun olisi pysyä kiinni Simon Andreksenpojassa."

Kristiina laski käsivarret hänen kaulalleen:

"Pysykäämme siinä, mitä eilen vannoimme toisillemme, Erlend -- jos olet
yhtä mieltä kanssani."

Erlend sulki hänet syliinsä, suuteli häntä ja lausui: "Voit luottaa
siihen, että minun asiani parantuvat -- kellään muulla kuin sinulla ei
nyt ole valtaa ylitseni. Ajattelin yöllä niin monenlaista, kun nukuit
sylissäni, kaunis neitoni. Niin suuri ei ole perkeleen valta miehen
yli, että minä voisin tuottaa surua tai mielipahaa sinulle, kallehin
kumppalini --."



IV.


Skogissa asuessaan oli Lauritsa Bjørgulfinpoika luovuttanut maata
Gerdarudin kirkolle sielumessuiksi kuolleiden vanhempiensa puolesta
näiden kuolinpäivänä. Bjørgulv Ketilinpojan syntymäpäivä oli
kolmaskymmenes elokuuta ja Lauritsa oli sopinut veljensä kanssa siitä,
että tämä tänä vuonna noutaisi Kristiinan luokseen maalle, jossa hän
saisi olla messun yli.

Kristiina pelkäsi, ettei vain ilmestyisi estettä, ja ettei setä
pitäisi lupaustaan -- hän oli ollut huomaavinaan, ettei Aasmund
välittänyt hänestä erityisesti. Mutta päivää ennen messua tuli Aasmund
Bjørgulfinpoika luostariin noutamaan veljensä tytärtä. Kristiina sai
käskyn pukeutua maallisiin vaatteisiin, mutta hänen tuli tyytyä tummiin
väreihin ja yksinkertaisuuteen. Ihmiset olivat alkaneet puhua siitä,
että nunnaluostarin sisaret liikkuivat liian paljon ulkopuolella
luostarin; siksi oli piispa käskenyt, etteivät ne neidot, jotka eivät
aikoneet sisaruskuntaan, saaneet kantaa luostarinpukua muistuttavia
vaatteita, käydessään sukulaistensa luona -- ettei kansa erehtyisi
luulemaan heitä nunnakokelaiksi tai vihityiksi nunniksi.

Kristiina iloitsi sydämestään ratsastaessaan maantietä setänsä kera,
ja Aasmund kävi ystävällisemmäksi ja hupaisammaksi huomatessaan,
että neito osasi toki puhella ihmisten kanssa. Muuten Aasmund oli
hyvin masentuneella mielellä; hän sanoi näyttävän siltä, kuin
syksyllä uhkaisi tulla sotaan käsky, ja kuninkaan aikovan hyökätä
Ruotsiin kostamaan tihutyötä, joka oli tehty hänen langolleen ja
veljentyttärensä miehelle siellä. Kristiina oli kuullut ruotsalaisten
herttuoiden murhasta, ja se oli ollut hänestä kauhea konnanteko
-- vaan kaikki valtakunnan asiat tuntuivat hänestä kuitenkin niin
kaukaisilta. Kotilaaksossa ei kukaan puhunut niistä; hän muisti myöskin
isänsä olleen sotaretkellä Eirik-herttuan väessä Ragnhildarholmissa
ja Konungahellassa. Aasmund selitti nyt hänelle koko kuninkaan ja
herttuoiden välisen asian. Kristiina ei ymmärtänyt siitä kovin paljoa,
mutta kuunteli tarkasti kaikkea, mitä setänsä tiesi kuninkaantytärten
kanssa solmituista ja puretuista kihlauksista. Ja häntä lohdutti
se seikka, ettei joka paikassa ollut sellainen tapa kuin hänen
kotiseudullaan, että sovittu kihlaus oli melkein yhtä luja kuin
avioliitto. Hän rohkaisi nyt mielensä ja kertoi seikkailustaan iltaa
ennen Halvardin valvontaa sekä kysyi, tunsiko hänen setänsä Erlendiä,
Husabyn herraa. Aasmund antoi Erlendistä hyvän todistuksen -- sanoi
tämän menetelleen järjettömästi, mutta syyn olleen pääasiassa hänen
isänsä ja kuninkaan; nämä olivat käyttäytyneet kuin olisi poika ollut
itse pirun sikiö, siksi että tälle oli sattunut noin onnettomasti.
Kuningas oli liian hurskas ymmärtääkseen sellaista ja herra Nikulaus
oli vihoissaan siitä, että Erlend oli menettänyt niin paljon tiluksia;
nämä olivat sitten pauhanneet haureudesta ja helvetintulesta -- "ja
pitäähän sitä olla vähän sisuakin kunnon miehessä", sanoi Aasmund
Bjørgulfinpoika. "Ja tuo nainen oli ylen kaunis. Mutta sinulla ei ole
tekemistä hänen asioissaan, paras kun et katselekaan sille suunnalle."

       *       *       *       *       *

Erlend ei tullut messuun, niinkuin oli luvannut Kristiinalle, ja
tämä ajatteli enemmän sitä kuin jumalansanaa. Hän ei voinut tuntea
katumusta -- häntä kannatti vain uusi ihmeellinen tunne, että hän oli
vieraantunut kaikesta, mihin hän ennen oli tuntenut olleensa sidottu.

Hän koetti lohduttautua -- Erlendin mielestä oli kai viisaampaa,
ettei kukaan niistä, joiden vallan alainen Kristiina tällä erää oli,
saisi tietää heidän ystävyydestään vielä. Sen hän ymmärsi itsekin.
Mutta hän oli ikävöinyt niin hartaasti Erlendiä ja itki paneutuessaan
illalla levolle ylisillä, jossa hänen oli määrä nukkua Aasmundin pikku
tyttärien kanssa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä hän lähti metsään sedän nuorimman lapsen kanssa;
se oli pikkuinen kuusivuotias tyttö. Heidän päästyään jonkun matkaa
rinnettä ylös tuli Erlend juosten heidän perästään. Kristiina tiesi,
että se oli hän, ennenkuin näkikään tulijaa.

"Olen istunut kukkulalla katsellen pihalle koko päivän", hän sanoi,
"ajattelin, että kai sinä löydät jonkun hetken, jolloin pääset
puikahtamaan ulos --"

"Luuletko minun sitten tulleen sinua tapaamaan", sanoi Kristiina ja
nauroi. "Eikö sinua peloita kulkea koirien kanssa ja jousipyssy olalla
minun setäni metsissä?"

"Sinun setäsi on antanut minulle metsästysluvan joksikin aikaa", sanoi
Erlend. "Ja koirat liittyivät minuun aamulla." Hän taputteli niitä ja
otti pikku piikasen syliinsä. "Tunnethan sinä minut, Ragndid? Mutta
äläpäs nyt kerro kotona teidän puhelleen minun kanssani, niin saat
tämän" -- hän kaivoi taskustaan rusinakäärön ja antoi sen lapselle.
"Olin aikonut sen sinulle", hän sanoi Kristiinalle. "Luuletko tämän
lapsukaisen osaavan vaieta?"

He puhuivat nopeasti ja nauraen. Erlendillä oli yllään lyhyt,
ruumiinmukainen, ruskea ihonuttu ja päässä pieni punainen silkkilakki
-- hän näytti niin nuorelta, nauroi ja telmi lapsen kanssa, mutta
puristi sillä välin Kristiinan kättä, niin että teki kipeää.

Hän puheli sotatuumista ja iloitsi niistä: "Minun käy silloin
helpommaksi voittaa takaisin kuninkaan ystävyys", sanoi hän, "ja sitten
kaikki on helpompaa", hän lisäsi kiihkeästi.

Lopulta he asettuivat istumaan niityn laitaan vähän ylempänä metsässä.
Erlend piti lasta sylissään; Kristiina istui hänen vieressään; tämä
leikki hänen sormillaan ruohikossa. Hän työnsi Kristiinan kouraan kolme
kultasormusta, jotka oli sidottu yhteen langalla:

"Sitten", hän kuiskasi, "sinä saat näitä niin monta kuin sormesi
kantavat --"

"Minä olen odottava sinua tässä niityllä joka päivä tähän samaan aikaan
niin kauan kuin viivyt Skogissa", sanoi Erlend heidän erotessaan.
"Tulet milloin pääset."

Toisena päivänä lähti Aasmund Bjørgulfinpoika vaimoineen ja lapsineen
Gyridin kotitaloon Hadelandiin. He olivat pelästyneet sotahuhuja. Oslon
lähikansan mielessä eli vereksenä muisto Eirik-herttua hävitysretken
aikuisista kauhun päivistä joitakin vuosia takaperin. Aasmundin vanha
äiti pelkäsi niin kovin, että päätti hakea suojaa nunnaluostarista --
hän oli liian heikkokin toisten mukaan. Kristiinan piti jäädä Skogiin
vanhuksen luokse -- hän kutsui tätä isoäidiksi -- siihen asti kuin
Aasmund palaisi takaisin Hadelandista.

Päivällisen jälkeen kun väki oli lepäämässä, meni Kristiina aitan
parveen, jossa hänen makuusijansa oli. Hän oli tuonut mukanaan vähän
vaatteita nahkapussissa, ja nyt hän muutti ne päälleen, hyräillen
hiljaa.

Isä oli antanut hänelle paksusta, itämaisesta pumpulikankaasta neulotun
puvun; siinä oli taivaansininen pohja, joka oli kudottu täyteen
punaisia kukkakuvioita; sen hän heitti ylleen. Hän harjasi ja suki
hiuksiaan ja sitoi ne punaisilla silkkinauhoilla, kääri punaisen
silkkivyön tiukasti vyötäistensä ympäri ja pani Erlendin sormukset
sormiinsa; tätä tehdessään hän koko ajan mietti, mahtaisiko hän olla
kaunis tämän mielestä.

Molemmat koirat, jotka olivat olleet Erlendin kanssa metsässä, hän
oli pitänyt luonaan parvella -- nyt hän kutsui ne mukaansa. Hän hiipi
talojen taitse ja lähti kulkemaan samaa takamaille vievää polkua kuin
eilenkin.

Metsäniitty lepäsi hiljaa ja yksinäisenä hehkuvassa puolipäivän
paahteessa; kuusimetsä, joka rajoitti sitä joka suunnalla, levitti
voimakasta, kuumaa tuoksua. Aurinko poltti ja sininen taivaanlaki
näytti oudon kovalta kuusien latvoissa.

Kristiina istahti siimekseen metsänlaitaan. Hän ei ollut vihainen,
vaikkei Erlend ollutkaan siellä; hän tiesi tämän varmasti tulevan, ja
hänelle tuotti kummallista iloa istua yksin kotvasen aikaa ja olla
ensimmäisenä kohtauspaikalla.

Hän kuunteli pikkupörriäisten surinaa keltaisessa, palaneessa ruohossa,
taittoi muutamia kuivia, yrtiltä tuoksuvia kukkia, joihin hän ylettyi
liikuttamatta muuta kuin kättään; hieroi niitä sormissaan ja haisteli
niitä ja vaipui avoimin silmin eräänlaiseen horrokseen.

Hän ei liikahtanut paikaltaan kuullessaan metsästä hevosen astuntaa.
Koirat murisivat ja nostivat niskakarvat pystyyn -- ja painalsivat
sitten niittyä ylös haukkuen ja häntää heiluttaen. Erlend hyppäsi
metsän reunassa hevosen selästä, päästi sen menemään läimäyttäen sitä
kerran lautasille ja juoksi Kristiinaa vastaan koirien hypellessä häntä
vastaan. Hän tarttui niitä kuonoon ja tuli alas Kristiinaa kohden
pidellen molempia hirvenharmaita, sutta muistuttavia koiria käsissään.
Kristiina hymyili ja ojensi kätensä nousematta maasta.

       *       *       *       *       *

Katsellessaan tuota mustanruskeaa päätä, joka lepäsi hänen helmassaan
hänen käsiensä välissä, nousi hänen mieleensä äkkiä muuan muisto.
Hän näki sen niin selvästi edessään kuin saattaa nähdä kaukaisen
vuorenrinteessä sijaitsevan tuvan, johon auringonsäde sattuu pilvisenä
päivänä. Ja hänen sydämeensä tulvahti kaikki se hellyys, jota Arne
Gyrdinpoika oli pyytänyt kerran, kun hän ei vielä ollut ymmärtänyt
tämän sanoja. Hätäisen kiivaasti veti hän puoleensa miehen ja laski
tämän kasvot rintaansa vasten sekä suuteli tätä, ikäänkuin peläten
hänet otettavan itseltään pois. Ja nähdessään Erlendin pään siinä
käsivarttansa vasten, hänestä tuntui kuin hän olisi pidellyt lasta
-- hän peitti tämän silmät toisella kädellään ja antoi sataa pieniä
suukkosia suulle ja poskille.

Aurinko oli väistynyt niityltä -- raskas väri puiden latvoissa oli
tihennyt tummansiniseksi ja peittänyt koko taivaan; välissä kumotti
vain muutamia vaskenkarvaisia läikkiä, jotka hohtivat pilven läpi kuin
kaskisavu. Bajard tuli heitä kohden, hirnahti kerran ja jäi levottomana
seisomaan ja tuijottamaan. Heti sen jälkeen välähti ensimmäinen
ukonnuoli, jota seurasi pikainen, ankara jyrähdys.

Erlend nousi ja meni hevosen luo. Niityn alalaidassa oli vanha lato;
he menivät sinne ja Erlend sitoi Bajardin oven suussa olevaan lautaan.
Ladon perällä oli jonkun verran heinää, Erlend levitti viittansa siihen
ja he kävivät istumaan maahan koirat jalkojensa juuressa.

Pian seisoi sade kuin seinä ladon oviaukon edessä. Metsä kohisi ja maa
jymisi sen alla -- hetken kuluttua heidän täytyi siirtyä sisemmälle
pisaroiden tähden, joita tippui katosta. Joka kerran kun salama iski ja
jyrähti, kuiskasi Erlend:

"Eikö sinua peloita, Kristiina --?"

"Hiukan --" kuiskasi tämä vastaukseksi painautuen häntä vasten.

       *       *       *       *       *

He eivät arvanneet ajan menoa -- rajuilma oli kulkenut nopeasti ohi
-- jyry kuului jo kaukaa, mutta auringonpaiste läikkyi ulkopuolella
oven märässä ruohikossa ja välkkyviä pisaroita putoili yhä harvemmin
katosta. Makea heinäntuoksu kävi voimakkaammaksi ladossa.

"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Kristiina, ja Erlend vastasi:

"Jospa sitten täytynee."

Hän tarttui Kristiinaa jalkaan:

"Sinä kastut -- sinä saat ratsastaa, minä kävelen -- pois metsästä --"
ja hän katsoi niin kummasti Kristiinaan.

Kristiina vapisi -- hän luuli sen johtuvan sydämensä rajusta sykinnästä
-- hänen kätensä olivat kylmät ja hikiset. Kun Erled suuteli hänen
paljasta ihoaan yläpuolelta polven, koki hän voimattomasti työntää tätä
loitommalle. Erlend kohotti kasvonsa hetkiseksi -- Kristiina muisti
erään miehen, joka oli ollut luostarissa pyytämässä ruokaa, miten tämä
suuteli leipää, joka hänelle annettiin. Hän vaipui selälleen heiniin
levällä käsivarsin ja antoi Erlendin tehdä niinkuin hän tahtoi.

Hän istui pystyssä Erlendin kohottaessa päänsä käsiensä välistä. Tämä
kavahti paikalla käsivarsiensa varaan:

"Älä katso noin -- Kristiina!"

Hänen äänensä viilsi uuden polttavan haavan Kristiinan sydämeen --
eihän Erlend ollutkaan iloinen -- hänkin oli onneton --!

"Kristiina, Kristiina -- Luuletko minun viekoitelleen sinut luokseni
metsään siksi, että toivoin sinulta tätä ja että tahdoin ottaa sinut
väkisin --" kysyi hän kotvasen kuluttua.

Kristiina siveli hänen tukkaansa eikä katsonut häneen:

"Väkisinkö -- ei kai se sitä ollut -- kai sinä olisit päästänyt minut
menemään, jos minä olisin pyytänyt --" sanoi hän hiljaa.

"En tiedä", vastasi toinen kätkien kasvonsa Kristiinan helmaan.

"Luuletko, että minä tahdon pettää sinut?" kysyi hän kiivaasti.
"Kristiina -- vannon sen kristillisen uskoni kautta -- sieluni
autuuden nimessä, että minä olen oleva uskollinen sinulle viimeiseen
hengenvetooni asti --"

Kristiina ei voinut sanoa mitään, hän siveli vain tämän tukkaa yhä
uudelleen ja uudelleen.

"Nyt kai minun on aika lähteä kotiin?" kysyi hän lopuksi ja tunsi
odottavansa kuoleman ahdistuksella hänen vastaustaan.

"Niin kai lienee", vastasi toinen synkästi. Hän nousi nopeasti, meni
hevosen luo ja ryhtyi irroittamaan ohjia.

Silloin Kristiinakin nousi. Hitaasti, raukeasti ja maahan muserrettuna
hän tajusi -- hän ei tiennyt mitä hän oikeastaan oli odottanut
toiselta -- miten Erlend nosti hänet hevosensa selkään ja vei hänet
kerallaan, niin että Kristiina pääsi astumasta jalan ihmisten pariin.
Oli kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut hellänä ihmetyksestä -- että
tämänlaista se nyt oli, se, josta kaikissa lauluissa kerrottiin. Ja
kun nyt Erlend oli tehnyt hänelle tämän, tuntui hänestä siltä kuin hän
olisi joutunut niin kokonaan tämän omaisuudeksi, ettei hän ymmärtänyt
miten hän enää voisi elää poissa tämän käsien ulottuvilta. Hänen
täytyi lähteä tämän luota, mutta hän ei jaksanut käsittää sitä
mahdolliseksi --.

Heidän laskeutuessaan metsän rinnettä alas Erlend käveli taluttaen
hevosta; hän piti Kristiinaa kädestä, mutta he eivät keksineet mitään
sanomista toisilleen.

Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että Skogin rakennukset näkyivät,
heitti Erlend hyvästit Kristiinalle.

"Kristiina -- älä sure -- se päivä on tuleva ennenkuin arvaatkaan,
jolloin sinusta tulee minun aviovaimoni --"

Mutta Kristiinan sydän kutistui kokoon:

"Sinä siis aiot lähteä luotani --?" hän kysäisi pelokkaasti.

"Heti kun sinä olet lähtenyt Skogista", Erlend vastasi ja hänen äänensä
sai heti kirkkaamman kaiun. "Ellei tule sotaa, tahdon puhua Munanin
kanssa, hän on jo kauan kehoitellut minua naimisiin -- hän on varmasti
lähtevä kanssani isäsi luokse puhumaan puolestani."

Kristiina taivutti päätään -- jokaiselta toisen lausumalta sanalta
tuntui Kristiinasta edessäoleva aika yhä pitemmältä ja mahdottomammalta
-- luostari, Jørundgaard -- hän aivan kuin kellui virrassa, joka vei
hänet pois kaikesta entisestä.

"Nukutko yksin parvella nyt kun omaisesi ovat poissa", kysyi Erlend.
"Minä tulen puhumaan kanssasi illalla, päästätkö minut sisään?"

"Kyllä", sanoi Kristiina. Ja niin he erosivat.

       *       *       *       *       *

Lopun päivää hän istui isoäidin luona, ja iltaruoan jälkeen saattoi hän
vanhan rouvan vuoteeseen. Sitten hän lähti siihen parveen, jossa hänen
nukkumasijansa oli. Huoneessa oli pikkuinen ikkuna; Kristiina istuutui
arkulle, joka oli sen alla -- hänen ei tehnyt mieli vuoteeseen.

Hän sai odottaa kauan. Oli jo aivan pimeä ulkona, kun hän kuuli
portaissa askeleita. Erlend koputti ovelle vaippa rystysien ympäri
käärittynä ja Kristiina nousi, aukaisi salvan ja päästi Erlendin
luokseen.

Kristiina huomasi Erlendin ilostuvan suuresti, kun hän kietoi
käsivartensa tämän kaulaan ja painautui hänen rintaansa vasten.

"Olen pelännyt, että sinä olisit suuttunut minuun", hän virkkoi.

"Sinä et saa ajatella, että tämä on synti", hän sitten sanoi illan
kuluessa. "Ei se ole suurikaan synti. Jumalan laki ei ole yhdellainen
kuin maanlaki tässä asiassa --. Gunnulv, veljeni, on kerran selittänyt
sen minulle -- jos mies ja nainen päättävät ottaa toisensa ja pysyä
toisilleen uskollisina, ja sitten makaavat yhdessä, niin he ovat
naimisissa Jumalan edessä ja tekevät suuren synnin, jos rikkovat
yhteytensä. Voin sanoa sinulle sen latinalaisen sanan, joka tarkoittaa
tätä, kun muistan -- olenhan tiennyt sen ennen --"

Kristiinaa ihmetytti vähän, mikä saattoi olla syynä siihen, että
Erlendin veli oli sanonut noin -- mutta hän karkoitti luotaan
ahdistavan pelon, että se olisi saattanut koskea Erlendiä ja jotakin
toista -- ja koetti löytää lohtua tämän sanoista.

He istuivat yhdessä arkulla, Erlend piti kättään hänen uumillaan ja
Kristiinalla oli hyvä ja turvallinen olla -- Erlendin luona oli ainoa
paikka, missä hän nyt saattoi tuntea turvallisuutta ja suojaa.

Erlend puhui paljon ja kiihkeästi -- sitten hän oli taas hiljaa kauan,
ainoastaan hyväillen Kristiinaa. Tietämättään Kristiina poimi hänen
sanoistaan jokaisen pienenkin murenen, joka saattoi tehdä Erlendin
hänen silmissään kauniimmaksi ja rakkaammaksi sekä vähentää hänen
osuuttaan kaikkeen siihen, jonka hän tiesi olevan moitittavaa tämän
elämässä.

Erlendin isä, Nikulaus-herra, oli ollut niin vanha saadessaan lapsensa,
ettei hänellä ollut ollut kärsivällisyyttä tai kykyä kasvattaa itse
heitä; molemmat pojat olivat kasvaneet herra Baard Petrinpojan
kartanossa Hestnæsissa. Erlendillä ei ollut muita siskoksia kuin
veljensä Gunnulv; tämä oli yhtä vuotta nuorempi ja oli Kristuksenkirkon
pappina. "Häntä rakastan eniten maailmassa, paitsi sinua."

Kristiina kysyi, oliko Gunnulv Erlendin näköinen, mutta tämä nauroi ja
sanoi heidän olevan hyvin erilaiset niin päältä kuin sisältä. Gunnulv
oli nyt ulkomailla oppia hakemassa -- hän oli ollut poissa jo kolmatta
vuotta, mutta oli kahdesti lähettänyt kotiinsa kirjeen, viimeksi
keväällä, jossa selitti matkustavansa Sankta Genovevasta Pariisista
ja aikovansa Roomaan. "Hän on tuleva iloiseksi palatessaan kotiin ja
löytäessään minut naimisissa", sanoi Erlend.

Sitten hän puhui suuresta perinnöstä, jonka hän oli saanut vanhempiensa
jälkeen -- Kristiina huomasi, ettei Erlend tiennyt oikein itsekään,
miten asiat olivat. Itse hän tunsi jotakuinkin hyvin isänsä tilankaupat
-- Erlend oli alkanut kauppansa toisesta päästä, myynyt ja hajoittanut
ja tuhlannut ja pantannut, pahimmin viime vuosina, jolloin hän oli
tahtonut erota jalkavaimostaan ja toivonut säädyttömän elämänsä ajan
pitkään unhoittuvan ja sukulaistensa leppyvän; hän oli luullut lopuksi
saavansa hoitoonsa puolet Orkdølan lääniä, kuten isänsä ennen häntä.

"Vaan nyt en kohta ymmärrä lainkaan, niitä tästä tulee", hän sanoi.
"Ehkä joudun viimein tuntureille, kuten Bjørn Gunnarinpoika, ja saan
kantaa selässäni lantasäkkiä, niinkuin orjat ennen, kun ei ollut
hevosta talossa."

"Herra varjelkoon", sanoi Kristiina nauraen. "Kyllä minun silloin
täytyy tulla sinun luoksesi -- enköhän minä ymmärrä paremmin
talonpoikaiselämää kuin sinä."

"Et kai sinäkään sentään ole tottunut kantamaan lantasäkkejä", sanoo
toinen yhteen nuottiin.

"En, mutta minä olen nähnyt miten sitä hajoitetaan -- ja kylvössä minä
olen ollut mukana melkein joka ainoa vuosi. Isälläni on ollut tapana
kyntää itse lähimmät pellot, ja hän antoi minun kylvää ensimmäisen
saran, sen piti tuottaa onnea" -- tuo muisto teki kipeää ja Kristiina
jatkoi nopeasti -- "nainen sinulla täytyy olla, joka leipoo ja panee
oluen ja pesee ainoan paitasi ja lypsää maidon -- sinun täytyy vuokrata
lehmä taikka pari lähimmältä rikkaalta talonpojalta --"

"Kiitos Jumalan, että kuulen sinun jälleen nauravan vähän", sanoi
Erlend ja nosti hänet syliinsä, pidellen häntä käsivarsillaan kuin
lasta.

Niinä kuutena yönä, jotka kuluivat ennen Aasmund Bjørgulfinpojan
paluuta, oli Erlend Kristiinan luona joka yö.

Viimeisenä yönä hän näytti yhtä onnettomalta kuin Kristiina; hän sanoi
moneen kertaan, etteivät he tulisi olemaan erossa ainoatakaan päivää
kauemmin kuin oli välttämätöntä. Viimeksi hän sanoi matalalla äänellä:

"Jos sattuisi niin pahasti, etten pääsisi Osloon ennenkuin talvella --
ja sinä tulisit tarvitsemaan ystävän apua -- voit huoleti kääntyä Sira
Jonin puoleen täällä Gerdarudissa, me olemme lapsuusaikaiset ystävät;
ja Munan Baardinpoikaan voit myöskin luottaa arvelematta."

Kristiina ainoastaan nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän puhuvan samasta
asiasta, jota hän oli miettinyt joka ainoa päivä, mutta Erlend ei
puhunut siitä enempää. Silloin Kristiinakin oli hiljaa eikä tahtonut
näyttää, miten hänen sydäntään ahdisti.

Edellisinä kertoina Erlend oli lähtenyt hänen luotaan yön lähestyessä,
mutta tänä viimeisenä iltana hän pyysi hartaasti, että Kristiina
sallisi hänen nukkua vähän aikaa. Kristiinaa pelotti, mutta Erlend
sanoi huolettomasti: "Ymmärräthän sinä, että jos minut löydettäisiin
täältä sinun pesästäsi, niin kyllä teen selvän asiasta --." Kristiinan
teki itsensä mieli pitää hänet luonaan vielä vähän aikaa, eikä hän
hennonut kieltää.

Mutta hän pelkäsi heidän nukkuvan liian kauan. Siksi hän istui enimmän
osan yöstä pielusta vasten, torkahti silloin tällöin eikä aina tiennyt,
milloin Erlend oli hyväillyt häntä, tai milloin hän itse vain oli
uneksinut siitä. Hänen toinen kätensä oli Erlendin rinnalla, siinä,
missä hän tunsi tämän sydämen lyövän; kasvot hän oli kääntänyt ikkunaa
kohti, pitääkseen silmällä aamun sarastamista.

Viimein hänen täytyi herättää tämä. Hän viskasi ylleen joitakin
vaatekappaleita ja meni Erlendin mukana ulos käytävään -- Erlend
kiipesi käsipuun yli sille puolen, joka oli toiseen rakennukseen päin.
Sitten hän katosi nurkan taakse. Kristiina meni sisään ja pujahti
takaisin vuoteeseensa; hän antautui nyt huoliensa valtaan ja itki ensi
kertaa sen jälkeen kuin oli tullut Erlendin omaksi.



V.


Nunnaluostarissa kuluivat päivät entiseen tapaan. Kristiina kulki
makuusalin ja kirkon, kutomatuvan, kirjahallin ja ruokasalin
väliä. Nunnat ja palvelusväki korjasivat satoa vihannestarhasta ja
hedelmäpuista, tuli syksy ja Ristinmessu kulkueineen ja sen jälkeen
Miikalinmessu edeltävine paastoineen. Kristiina ihmetteli -- kukaan ei
tuntunut huomaavan hänessä mitään. Mutta hän olikin aina ollut hyvin
hiljainen vierasten parissa, ja Ingebjørg Filippuksentytär, joka oli
hänen sivutoverinsa päivällä ja yöllä, puheli molempien puolesta.

Ja niin ei kukaan huomannut, että hän oli kaikkine ajatuksineen
kaukana ympäristöstään. Erlendin jalkavaimo -- se hän nyt oli,
hän sanoi itselleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi uneksinut tuon
kaiken -- Marketanmessu-illan, tuon tapauksen ladossa, yöt ylhäällä
Skogin parvessa -- joko hän oli uneksinut sen, tai sitten hän uneksi
nyt. Mutta kerran hän oli heräävä, kerran se oli selvenevä. Hän ei
hetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän nyt kantoi Erlendin lasta --.

Mutta mitä hänelle sitten tapahtuisi, kun tämä kerran tulisi ilmi, sitä
hän ei osannut oikein kuvitella mielessään. Pantaisiinko hänet tyrmään
vai lähetettäisiinkö hänet kotiin --. Hyvin etäällä häämöittivät
isän ja äidin kasvot --. Sitten hän sulki silmänsä, häntä huimasi ja
pani pahasti, hän piiloutui odotettua rajuilmaa ja koetti rohkaista
luontonsa kestämään tuon vaikean ajan, jonka hän uskoi päättyvän siten,
että hänet ikuisiksi ajoiksi sysättäisiin Erlendin syliin -- ainoaan
paikkaan, minkä hän nyt tunsi kodikseen.

Ja tuossa jännityksessä oli yhtä paljon odotusta kuin pelkoa, suloutta
kuin tuskaa. Hän oli onneton -- mutta tunsi rakkautensa Erlendiin
olevan kuin kasvin, joka oli istutettu hänen sisälleen -- se työnsi
alati uusia ja runsaampia kukkia, onnettomuudentunteesta huolimatta.
Viimeisenä yönä, jolloin Erlend nukkui hänen luonaan, oli Kristiina
tuntenut hivelevän aavistuksen siitä, että häntä odotti tämän
sylissä sellainen riemu ja onni, jota hän ei vielä tuntenut -- ja
hän vapisi muistaessaan sen; hän tunsi kuin kuumia, väkeviä tuoksuja
päivänpaahtamista puutarhoista. Lehtolapsi -- Inga oli syytänyt
hänen silmilleen tuon sanan -- hän otti sen nyt vastaan ja painoi
sydämeensä. Lehtolapsi, se oli sellainen lapsi, joka oli siitetty salaa
metsässä tai niityllä. Hän muisti auringonpaisteen ja kuusien tuoksun
metsäisellä aholla. Jokainen uusi, pulpahtava levottomuuden tunne,
jokainen nopea suonenlyönti ruumiissa ennusti hänen mielestään sikiötä,
muistutti siitä, että hän nyt oli astunut uusille teille -- ja vaikka
ne kävisivät kuinka raskaiksi kulkea ennen perille saapumista, niin oli
hän varma siitä, että ne lopulta johtaisivat Erlendin luokse.

Hän istui Ingebjørgin ja sisar Astridin välissä ommellen suurta
koruvaatetta, johon oli kirjailtu ritareita ja lintuja ja vehreitä
lehviä. Ja hän ajatteli tätä tehdessään, että pakenisi, kun se aika
oli edessä, ettei asiaa enää käynyt salaaminen. Hän kulkisi maantietä
köyhäläisen puvussa; kultansa ja hopeansa hän kantaisi nyytissä. Hän
ostaisi niillä katon päänsä päälle jostakin syrjäisestä kylästä --
hän rupeaisi palveluspiiaksi, kantaisi korennolla vettä, hoitaisi
eläimiä läävässä, leipoisi ja pesisi ja saisi kestää toria siitä, ettei
tahtoisi virkkaa kuka lapsen isä oli. Sitten tulisi Erlend ja löytäisi
hänet.

Toisin ajoin hän kuvitteli, miten tämä tuli liian myöhään. Hän
lepäisi lumivalkeana ja kauniina köyhässä talonpojanvuoteessa. Erlend
ilmestyisi tuvan matalalle ovelle; hänellä olisi yllä avara, musta
viittansa, joka hänellä oli ollut käydessään öillä Kristiinan luona
Skogissa. Vaimo johdattaisi hänet esiin, siihen missä Kristiina lepäsi,
hän vaipuisi polvilleen ja ottaisi Kristiinan kylmenneet kädet omiensa
väliin, ja hänen silmänsä olisivat kuolemansurulliset -- oi siinäkö
sinä lepäät, ainoa iloni --. Surusta kyyryssä hän menisi ulos, vähäinen
lapsensa rintaansa vasten viitan poimujen alla. Kristiina ei tahtonut
kuolla, ei tahtonut Erlendille noin kauheata surua --. Mutta Kristiina
oli niin allapäin, ja silloin teki hyvää ajatella noin --.

Sitten hänelle äkkiä selvisi vihlaisevan kirkkaasti -- lapsi, se ei
ollut mikään mielen kuvitelma, se oli pääsemätön totuus; hänen täytyi
kerran vastata siitä, mitä oli tehnyt -- ja hänen sydämensä oli
seisahtua kauhusta.

       *       *       *       *       *

Mutta kun oli kulunut aikaa jonkun verran, ymmärsi hän, ettei sentään
ollut niinkään varma, kantoiko hän lasta. Hän ei ymmärtänyt, miten
hän ei iloinnut tästä -- oli kuin hän olisi maannut itkien peiton
alla tähän asti; nyt tuli nousta ylös kylmään huoneeseen. Kului
kuukausi lisää, kului toinen; Kristiina oli nyt selvä asiasta --
tuosta onnettomuudesta hän oli säästynyt, ja palellen ja sydän tyhjänä
hän tunsi olevansa entistä onnettomampi; hänen mielessään oli pieni
katkeruuden pisara Erlendiä kohtaan. Läheni adventti, eikä Kristiina
ollut kuullut mitään tästä tai tältä; hän ei tiennyt, missä toinen oli.

Ja silloin hänestä tuntui, ettei hän voinut kauemmin kestää tätä tuskaa
ja tietämättömyyttä -- oli kuin side heidän väliltään olisi katkennut;
nyt häntä toden teossa peloitti -- tälle oli voinut tapahtua jotakin,
niin ettei hän enää koskaan näkisi häntä. Kaikesta siitä, mihin hän
oli ollut sidottu ennen, oli hän eroitettu -- ja side, joka heitä
kahta nyt yhdisti, oli niin kovin hauras. Hän ei tahtonut uskoa, että
Erlend jättäisi hänet -- mutta saattoi tapahtua niin paljon --. Hän ei
ymmärtänyt, miten jaksaisi kestää tämän talvisen epävarmuuden ajan ja
ahdistuksen, joka tuntui päivä päivältä pitemmältä.

Toisin ajoin hän ajatteli vanhempia ja sisaruksia -- ikävöi heitä,
mutta kuin sellaista, jonka oli kadottanut ijäksi.

Väliin hän taas kirkossa, ja muutenkin, saattoi tuntea niin polttavaa
kaipausta yhteyteen Jumalan kanssa. Se oli aina ollut osa hänen
elämäänsä; nyt hän oli sen ulkopuolella tunnustamattomine synteineen.

Hän vakuutti itselleen, että tämä erossaolo kodista ja suvusta ja
kristinuskosta kestäisi vain pienen ajan. Mutta Erlendin tuli taluttaa
hänet takaisin siihen kädestä pitäen. Kun Kristiinan isä olisi
suostunut hänen ja Erlendin rakkauteen, voisi hän mennä isän luokse
kuin ennen; kun Erlend ja hän olisivat naimisissa, voisivat he ripittää
itsensä ja maksaa sakkoja erhetyksestään.

Hän alkoi etsiä todisteita siitä, etteivät toisetkaan ihmiset olleet
syntiä vailla. Hän alkoi kallistaa korvaansa juoruille ja huomasi
kaikki pienet vähäpätöiset seikat, jotka todistivat, etteivät edes
luostarin sisaret olleet täysin pyhiä ja epämaailmallisia. Nuo olivat
vain joutavia huomioita -- Groa-rouvan johdon alla oli nunnaluostari
maailman silmissä esikuva siitä, mitä hengellisen sisaruskunnan tuli
olla.

Uutterat hartaudessa, ahkerat, köyhistä ja sairaista huoltapitäväiset
olivat nunnat. Eristystä ei pidetty niin tarkasti, etteivät sisaret
olisi saaneet ottaa vastaan vieraita ja omaisiaan puhetuvassa ja
itsekin käydä kaupungilla näitä tervehtimässä, kun jotakin erityistä
oli tekeillä; mutta yksikään nunna ei ollut tuottanut luostarille
häpeää käytöksellään kaikkina niinä vuosina, jolloin Groa-rouva oli
johtanut heitä.

Mutta nyt olivat Kristiinan korvat auenneet pienille epäsoinnuille
luostarin muurien sisällä -- toralle ja kateudelle ja turhamaisuudelle.
Paitsi sairashoitoa ei yksikään nunna ollut halukas puuttumaan
karkeisiin askareisiin -- kaikki tahtoivat olla oppineita ja
taidokkaita naisia; toinen pyrki toistaan korkeammalle, ja ne sisaret,
joilla ei ollut mitään hienompia kykyjä, pidättyivät kilpailemasta,
vetelehtivät tunnista toiseen kuin horteessa.

Groa-rouva itse oli oppinut ja viisas; hän valvoi hengellisten
tytärtensä eloa ja ahkeruutta, mutta puuttui hyvin vähän näiden sielun
asioihin. Hän oli ollut aina hyvä ja ystävällinen Kristiinaa kohtaan --
näkyi pitävän tästä enemmän kuin toisista luostarineidoista; mutta se
johtui siitä, että Kristiina oli taitava opissa ja töissä, ahkera ja
harvasanainen. Groa-rouva ei milloinkaan odottanut vastausta sisarilta.
Sitävastoin hän mielellään puheli miesten kanssa. Näitä kulki edes
ja takaisin hänen puhetuvassaan -- maalaistalonpoikia ja luostarin
asiamiehiä, saarnaveljiä piispankartanosta, lähettejä Hovedøsta, jonka
kanssa Groa-rouva oli riidassa. Hänellä oli ylenmäärin huolta luostarin
laajoista tiluksista, laskuista, kirkkovaatteiden lähettelystä,
kirjojen vastaanottamisesta jäljennettäviksi ja lähettämisestä
edelleen. Pahansuovinkaan ihminen ei olisi keksinyt Groa-rouvan
käytöksessä mitään sopimatonta. Mutta häntä huvitti puhua asioista,
joista naiset harvoin ovat perillä.

Priori, joka asui omassa talossaan pohjoispuolella kirkkoa, ei
näyttänyt olevan muuta kuin abbedissan kirjoituspuikko ja ruoska.
Sisar Potentia hoiteli enimpiä sisäasioita; ja hän koetti pitää
talossa samanlaista järjestystä kuin oli nähnyt hienossa saksalaisessa
naisluostarissa, jossa hän oli asunut noviisioloaikansa. Hänen nimensä
oli ennen ollut Sigrid Ragnvaldintytär, mutta hän oli muuttanut nimensä
pukeutuessaan nunnapukuun, sillä sellainen oli yleinen tapa toisissa
maissa; hänestä oli alkuisin sekin, että oppilasneidoilla, jotka olivat
luostarissa vain lyhyemmän aikaa, tuli olla noviisin puku.

Sisar Cecilia Baardintytär ei ollut samanlainen kuin toiset nunnat.
Hän liikkui hiljaa, alasluoduin silmin, vastasi aina lempeästi ja
nöyrästi, oli kaikkien palvelija, teki mieluimmin karkeimmat työt,
paastosi yli määrän -- niin paljon kuin Groa-rouva salli -- ja vietti
tuntimääriä polvillaan kirkossa iltamessun jälkeen tai meni sinne ennen
aamujumalanpalvelusta.

Mutta eräänä iltana, kun hän oli ollut koko päivän purolla vaatteiden
pesussa parin sisaren kanssa, hän äkkiä rupesi rajusti itkemään
illallispöydässä. Hän heittäytyi pitkäkseen kivilattialle, ryömi
polvillaan sisarten edessä rintojaan lyöden ja pyysi polttavin poskin
ja kyynelten vuotaessa näiden anteeksiantoa. Hän oli pahin syntinen
kaikista -- ollut kivikova ylpeydestä ikänsä kaiken; ylpeys, eikä
nöyryys tai kiitollisuus Jeesuksen sovituskuolemasta, oli pitänyt häntä
pystyssä silloin kun maailma viekoitteli; hän ei ollut paennut tänne
siksi, että oli rakastanut erään miehen sielua, vaan omaa ylpeyttänsä.
Ylpeydestä hän oli palvellut sisariaan, turhamaisuudesta hän oli
tyytynyt juomaan vettä ja itsekylläisyydestä purrut paljasta leipää,
sisarten juodessa olutta ja levittäessä voita leipäviipaleilleen.

Kaikesta tästä Kristiina ymmärsi vain sen, ettei edes sisar Cecilia
Baardintytär ollut sydämeltään tosihurskas. Sytyttämätön talikynttilä,
joka on lojunut ylisillä ja mustunut noesta ja hämähäkin verkoista --
sellaiseen hän itseään vertasi rakkaudettomassa puhtaudessaan.

Groa-rouva meni itse nostamaan maasta tuon nuoren naisen. Hän sanoi
ankarasti, että sisar Cecilia saisi tämän järjestyksenrikkomuksen
tähden siirtyä nunnien yhteisestä makuusalista abbedissan omaan sänkyyn,
sekä jäädä sinne siksi kuin hän paranisi kuumeestaan.

"Ja sitten sinun, sisar Cecilia, tulee istua kahdeksan päivää minun
paikallani pöydän päässä ja me tulemme kysymään sinulta neuvoa
hengellisissä asioissa ja osoittamaan sinulle sellaista kunniaa
jumalallisen elämäsi tähden, että tulet kylläiseksi syntisten ihmisten
kiitoksesta. Sitten voit tuomita, onko se noin suuren ahkeroimisen
arvoinen ja valita, tahdotko elää sääntöjen jälkeen niinkuin me muut,
vai noudattaa harjoituksia, joita kukaan ei sinulta vaadi. Silloin voit
myös harkita, tahdotko tehdä rakkaudesta Jumalaan -- että tämä katsoisi
armollisesti puoleesi -- kaikki ne teot, jotka sinä nyt sanot tehneesi
siksi, että saisit kunniaa meiltä."

Siihen se jäi. Sisar Cecilia nukkui abbedissan huoneessa neljätoista
päivää, hän oli kovassa kuumeessa ja Groa-rouva hoiti häntä itse. Kun
hän pääsi taas jalkeille, täytyi hänen istua kahdeksan päivää abbedissan
paikalla kunniasijalla, niin kirkossa kuin kotona, ja kaikki palvelivat
häntä -- hän itki koko kurituksensa ajan. Jälkeenpäin hän oli paljon
lempeämpi ja iloisempi. Hän eli edelleen melkein entiseen tapaan, mutta
punastui kuin morsian kun joku katsoi häneen, joko hän oli lakaisemassa
lattiaa tai menossa yksin kirkkoon.

       *       *       *       *       *

Sisar Cecilian tapaus herätti kuitenkin Kristiinassa voimakkaan
rauhan ja sovinnonkaipauksen siihen kaikkeen, josta hän oli
tuntenut joutuneensa eroon. Hän ajatteli veli Edviniä, ja eräänä
päivänä hän rohkaisi mielensä ja pyysi Groa-rouvalta lupaa lähteä
paljasjalkaveljesten luostariin tervehtimään erästä tuttavaa siellä.
Hän huomasi, ettei Groa-rouva pitänyt tästä -- minoriittiveljesten ja
muiden hiippakunnan luostarien välit eivät olleet parhaimmat. Eikä
abbedissa suinkaan käynyt leppeämmäksi kuullessaan, kuka Kristiinan
ystävä oli. Hän sanoi, että tuo veli Edvin oli epäluotettava
uskonveli -- kuljeksi aina ympäri maata ja tahtoi oleilla vieraissa
hiippakunnissa. Kansa piti häntä monin paikoin pyhänä miehenä, mutta
tämä ei näyttänyt ymmärtävän, että fransiskolaismunkin ensimmäinen
velvollisuus oli kuuliaisuus ylempiä kohtaan. Hän oli jakanut
synninpäästöjä henkipatoille kirkon- ja maankirouksessa oleville,
kastanut heidän lapsiaan ja laulanut nämä hautaan lupaa kysymättä --
mutta hänen syntinsä saattoi johtua yhtä paljon ymmärtämättömyydestä
kuin uhmasta ja hän oli kantanut kärsivällisyydellä rangaistukset,
jotka hänelle oli pantu noiden rikkomusten tähden. Jo senkin tähden
hänelle annettiin anteeksi enemmän, että hän oli niin taitava
ammatissaan -- vaikka sitäkin harjoittaessaan hän oli riitaantunut
ihmisten kanssa; piispan kuvamestari Bergenissä ei sietänyt häntä
lähimailla.

Kristiina uskalsi kysyä, mistä tuo vierasniminen munkki oli tullut.
Groa-rouva oli puhelutuulella; hän kertoi, että tämä oli syntynyt
Oslossa, mutta hänen isänsä oli ollut englantilainen, nimeltä
Rikard Peltiseppä, joka oli nainut talonpojantyttären Skogheimin
läänistä ja jäänyt asumaan kaupunkiin -- Edvinin kaksi veljeä olivat
arvossapidettyjä aseseppiä Oslossa. Mutta vanhin tämän peltisepän
pojista oli ollut epävakainen olio ikänsä kaiken. Luostarielämään
hänellä oli tosin ollut kutsumus lapsuudesta asti; hän oli liittynyt
Hovedøenin karmasiiniveljeksiin heti täytettyään määrätyn ijän. Nämä
lähettivät hänet Ranskaan erääseen luostariin kouluutettavaksi -- hän
oli hyvin lahjakas; sieltä käsin hän oli hommannut itselleen eron
cistercienssimunkkien veljeskunnasta ja liittynyt minoriitteihin.
Ja veljien alkaessa rakentaa itselleen kirkkoa vastoin piispan
nimenomaista käskyä, oli veli Edvin ollut pahimpia ja yltiöpäisimpiä
pukareita -- hän oli lyönyt erään piispan lähettämän miehen, joka oli
tullut sinne pysähdyttämään töitä, puolikuoliaaksi vasaralla.

-- Pitkään aikaan ei kukaan ollut puhunut Kristiinalle noin paljoa
yhdellä kertaa, ja kun Groa-rouva sitten sanoi, että nyt hän saattoi
mennä, kumartui nuori oppilas syvään ja suuteli abbedissan kättä
kunnioittavasti ja hartaasti; kyyneleet tulvahtivat samassa esiin.
Mutta Groa-rouva, joka näki hänen itkevän, luuli hänen itkevän surusta
-- ja sanoi silloin, että ehkä Kristiina nyt sentään voisi joskus
päästä veli Edviniä tapaamaan, kunhan tässä nähtäisiin.

Oli kulunut muutama päivä, kun hänelle ilmoitettiin, että luostarista
lähti miehiä asialle kuninkaan kartanoon ja että nämä saattaisivat
hänet paljasjalkaveljesten luostariin mäelle.

Veli Edvin oli kotona. Kristiina ei ollut luullut voivansa ilostua niin
suuresti kenenkään toisen paitsi Erlendin tapaamisesta kuin hän nyt
ilostui nähdessään veli Edvinin. Tuo vanha mies istui sivellen hänen
kättään heidän puhuessaan yhdessä -- ja kiitteli Kristiinaa siitä,
että tämä oli tullut. Hän ei ollut käynyt sillä kolkalla maata, missä
Kristiinan koti oli, sen jälkeen kuin hän oli nukkunut Jørundgaardissa,
mutta oli kuullut Kristiinan naittamisaikeista ja toivotti tälle
onnea. Silloin Kristiina pyysi, että veli Edvin lähtisi hänen kanssaan
kirkkoon.

Heidän täytyi lähteä ulos luostarista ja kiertää kirkkoon
pää-sisäänkäytävän kautta; veli Edvin ei uskaltanut viedä häntä
sisäteitse sinne. Hän oli yleensä arastelevan näköinen, ikäänkuin olisi
pelännyt tehdä minkäänlaista haittaa. Hän näytti Kristiinan mielestä
kovasti vanhentuneelta.

Ja kun Kristiina oli asettanut uhrinsa alttarille sen pappismunkin
eteen, joka oli kirkossa, ja tämän jälkeen pyysi saada ripittää itsensä
Edvinille, säikähti tämä kovasti. Sitä hän ei tohtinut tehdä, häntä oli
ankarasti kielletty toimittamasta rippiä.

"Sinä olet ehkä kuullutkin siitä", hän sanoi, "asia oli sellainen,
etten minä hennonnut kieltää noilta köyhiltä raukoilta lahjoja, jotka
Jumala on minulle suonut ilman omaa ansiotani. Mutta minun olisi
pitänyt kehoittaa heitä etsimään sovitusta oikeasta paikasta -- niin,
niin --. Mutta sinä, Kristiina, sinähän olet velvollinen tunnustamaan
syntisi teidän priorillenne."

"Tämä on sellainen asia, jota en saata tunnustaa luostarin priorille",
sanoi Kristiina.

"Luuletko, että sinulla olisi hyötyä siitä, että ripittäisit minulle
sellaista, jonka tahdot salata oikealta rippi-isältäsi", sanoi munkki
ankarammin.

"Ellet sinä voi ottaa vastaan rippiäni", sanoi Kristiina "niin voit
kai antaa minun puhua kanssasi ja kysyä neuvoasi asiassa, joka painaa
tuntoani."

Munkki katseli ympärilleen. Kirkko oli tällä hetkellä tyhjä. Silloin
hän kävi istumaan eräälle nurkassa olevalle arkulle: "sinun tulee
muistaa, etten minä voi antaa synninpäästöä, mutta tahdon koettaa
neuvoa sinua ja olen vaikeneva yhtä tarkoin kuin jos olisit sanonut
asiasi minulle ripissä."

Kristiina nousi seisomaan hänen eteensä ja lausui:

"Asiani olisi, etten voi mennä Simon Darrelle vaimoksi."

"Tiedät, etten minä voi neuvoa sinua tässä asiassa toisin kuin oma
priorisi neuvoisi", sanoi veli Edvin. "Tottelemattomilta lapsilta
Jumala kieltää onnen, ja sinun isäsi on katsonut parastasi, ymmärräthän
sen."

"En tiedä, mikä neuvosi on oleva, kun olet kuullut minut loppuun",
vastasi Kristiina. "Niin on asia nyt, että Simon on liian hyvä
kaluamaan vartta, josta toinen mies on katkaissut kukan."

Hän katsoi munkkia suoraan silmiin. Mutta kohdatessaan hänen katseensa
ja nähdessään, miten nuo kuivettuneet, ryppyiset, iäkkäät kasvot
muuttuivat, hänet valtasi suru ja kauhistus -- oli kuin hänessä
itsessään olisi murtunut jotain, kyyneleet syöksähtivät esiin ja hän
tahtoi viskautua maahan. Mutta Edvin esti hänet kiihkeästi siitä.

"Ei, ei, istu minun viereeni tähän arkulle -- minä en voi ripittää
sinua --" hän siirtyi sivuun ja teki tilaa Kristiinalle.

"Muistatko sen aamun, Kristiina, jolloin näin sinut ensi kerran Hamarin
kirkon portaissa --. Kuulin kerran ulkomailla ollessani munkista, joka
ei voinut uskoa, että Jumala rakastaa meitä kaikkia kurjia syntisiä.
-- Silloin tuli enkeli hänen luokseen, kosketti hänen silmiään, ja hän
näki meren pohjalla kiven, ja sen kiven alla asui sokea, valkoinen,
alaston eläin, ja hän katsoi sitä niin kauan, että se kävi hänelle
rakkaaksi, siksi että se oli niin pieni ja avuton. Ja nähdessäni sinun
silloin istuvan niin pienenä ja avutonna tuon suuren kivikirkon sisässä
minä ajattelin, että oli luonnollista, että Jumala rakasti sellaisia
kuin sinä; olit niin kaunis ja puhdas, ja kuitenkin tarvitsit apua. Ja
minusta tuntui kuin olisin nähnyt koko kirkon kaikkineen ja sinut sen
sisällä, Jumalan kämmeneltä --"

Kristiina sanoi hiljaa:

"Olemme liittyneet toisiimme pyhällä valalla -- ja minä olen kuullut,
että tuollainen yhteispäätös pyhittää liittomme Jumalan edessä yhtä
hyvin kuin jos vanhempamme olisivat antaneet meidät toisillemme."

Mutta munkki vastasi huolestuneena:

"Huomaan, Kristiina, että joku, joka ei tunne asiaa perinpohjin, on
puhunut teille kanoonisesta oikeudesta. Sinä et ollut oikeutettu
vannomaan itseäsi tuolle miehelle tekemättä syntiä vanhempiasi vastaan;
Jumala on asettanut heidät ylitsesi, ennenkuin tapasit hänet. Ja
eikö se ole suru ja häpeä hänenkin sukulaisilleen, jos nämä saavat
kuulla hänen houkutelleen itselleen sellaisen miehen tyttären, joka
on kantanut kilpensä kunnialla ikänsä kaiken... olit jo kihlattukin.
Huomaan sinun ajattelevan, ettet ole niin kovin pahasti rikkonut
-- mutta et uskalla tunnustaa tätä omalle papillesi. Ja jos luulet
olevasi naimisissa tuon miehen kanssa, miksi siis et ole pukenut yllesi
aivinahuntua, vaan kuljet edelleen hajalla hiuksin nuorten tyttöjen
parissa, joiden kanssa sinulla ei ole enää paljoakaan yhteistä -- sillä
varmaankin sinun ajatuksesi liikkuvat tätä nykyä toisissa asioissa kuin
heidän?"

"En tiedä heidän ajatuksiaan", vastasi Kristiina väsyneesti. "On totta,
että kaikki minun ajatukseni liikkuvat miehessä, jota ikävöin. Ellen
ajattelisi isää ja äitiä, sitoisin tukkani sykerölle vielä tänä päivänä
-- enkä välittäisi, vaikka saisin jalkavaimon nimen, kunhan joutuisin
hänen nimiinsä."

"Tiedätkö aikooko tuo mies toimia siten sinua kohtaan, että kerran voit
joutua hänen nimiinsä kunnialla", tiedusti veli Edvin.

Silloin Kristiina kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlend
Nikulauksenpojan välillä. Ja puhuessaan hän ei näyttänyt hetkeäkään
epäilleen asian onnellista loppua.

"Etkö sinä ymmärrä, veli Edvin", hän jatkoi, "ettemme mahtaneet
sille mitään. Totta totisesti, jos kohtaisin hänet kirkon edustalla
lähdettyäni sinun luotasi, seuraisin häntä, jos hän pyytäisi minua. --
Ymmärräthän minun nyt tietävän, että maailmassa on muitakin ihmisiä,
jotka ovat tehneet syntiä, kuin me --. Silloin kun olin kotona, en
voinut ymmärtää, että mikään voisi saada sellaisen vallan ihmisen yli,
että tämä saattaisi unohtaa synnin pelon, mutta nyt olen nähnyt, että
ellei ihminen saata sovittaa sitä, mitä hän rikkoo halussa tai vihassa,
on taivas jäävä tyhjäksi. -- Itsestäsikin kerrotaan, että olet lyönyt
vihassa erästä miestä --"

"Se on totta", vastasi munkki, "ja saan kiittää ainoastaan Jumalan
armoa siitä, ettei minun tarvitse kantaa murhaajan nimeä. Siitä
on kauan -- olin nuorukainen silloin enkä jaksanut sietää sitä
vääryyttä, jota piispa tahtoi harjoittaa meitä köyhiä veljiä kohtaan.
Haakon-kuningas -- hän oli herttua siihen aikaan -- oli antanut paikan
kirkollemme, mutta olimme niin köyhät, että meidän täytyi omin käsin
rakentaa kirkkomme -- muutamien työmiesten avulla, jotka auttoivat
meitä enemmän taivaasta tulevan palkan laskuun kuin sen, mitä me voimme
heille maksaa. Ehkä se oli ylpeyttä, että me kerjäläismunkit tahdoimme
rakentaa kirkkomme niin kauniiksi -- mutta me olimme niin iloiset kuin
lapset leikkipaikallansa ja veisasimme ylistysvirsiä kalkuttaessamme ja
muuratessamme ja aherrellessamme. Veli Ranulv, Jumala siunatkoon häntä,
oli rakennusmestarimme, hän oli taitava valumestari, ja oli saanut
monet tietonsa ja taitonsa suoraan Jumalan kädestä. Minä harjoitin
kivenhakkausta siihen aikaan, olin saanut valmiiksi kuvataulun Pyhästä
Klarasta, jonka enkelit veivät Pyhän Fransiskuksen kirkkoon joulumessua
kuulemaan -- se oli kaunis, iloitsimme siitä kaikki -- silloin nuo
paholaisen konnat hajoittivat muurimme, ja kiviä putosi alas ja minun
kuvani särkyivät -- ja minä huimasin yhtä vasaralla, en mahtanut sille
mitään --"

"Niin, sinä hymyilet nyt, Kristiina. Mutta etkö ymmärrä, että sinun
laitasi on huono, kun tahdot mieluummin puolustautua toisten ihmisten
virheillä kuin kuulla hurskaiden vaelluksesta, sellaisten, jotka
voisivat olla sinulle esikuvaksi --?"

"Ei ole helppo neuvoa sinua", hän sanoi vielä Kristiinan tehdessä
lähtöä. "Sillä jos tekisit niin kuin oikeus vaatii, tuottaisit surua
vanhemmillesi ja häpeää koko suvullesi. Mutta koeta saada puretuksi
Simon Andreksenpojalle annettu sana -- odota kärsivällisesti osaa,
jonka Jumala on määrännyt sinulle, harjoita katumusta parhaan kykysi
mukaan -- äläkä anna tuon Erlendin houkutella itseäsi uudelleen
syntiin, vaan pyydä tätä hartaasti sopimaan sukusi ja Jumalan kanssa --."

"Synninpäästöä en voi antaa", sanoi veli Edvin heidän erotessaan.
"Mutta rukoilla tahdon koko sielustani --"

Sitten hän laski vanhat, kuihtuneet sormensa Kristiinan otsalle ja
rukoili siunauksen ja rauhan rukouksen hänen suojakseen erotessa.



VI.


Jälkeenpäin ei Kristiina muistanut lähimainkaan kaikkea mitä veli Edvin
oli hänelle sanonut. Mutta hän lähti tämän luota mielessä ihmeellinen
kirkkaus ja rauha.

Hän oli aikaisemmin taistellut epäselvää, salaista pelkoa vastaan ja
koettanut uskotella itselleen, ettei hän ollut tehnyt kovin pahaa
syntiä. Nyt hän käsitti Edvinin osoittaneen selvästi, että kyllä se
oli ollut synti; semmoinen ja semmoinen oli hänen syntinsä ja hänen
täytyi ottaa se kannettavakseen ja koettaa kantaa se kärsivällisesti
ja kauniisti. Hän koetti ajatella Erlendiä ilman kärsimättömyyttä --
vaikkei tämä antanut itsestään mitään tietoa ja vaikka Kristiinan
täytyi jäädä vaille tämän hyväilyjä. Hänen täytyi olla vaan edelleenkin
uskollinen ja ajatella häntä lempeydellä. Kristiina ajatteli
vanhempiaan ja päätti korvata heille kaiken heidän rakkautensa, kun
nämä ensin olivat voittaneet surun, jonka hän oli tuottava heille
rikkoessaan välit Dyfrin-suvun kanssa. Ja melkein eniten kaikesta
hän ajatteli niitä veli Edvinin sanoja, ettei hänen tullut etsiä
puolustusta toisten virheistä; hän tunsi tulevansa nöyräksi ja hyväksi
ja huomasi pian, miten helppo hänen oli saavuttaa ihmisten ystävyys.
Silloin hän paikalla ajatteli tyyntyen, ettei ollut sentään kovin
vaikea tulla toimeen ihmisten kanssa -- ja sitten hänestä tuntui, ettei
hänen ja Erlendin asiakaan kukaties ollut niin mahdoton perillesaattaa.

Siihen päivään asti, jolloin hän oli antanut sanansa Erlendille, oli
hän koettanut aina tehdä sitä, mikä oli hyvää ja oikein -- mutta
hän oli tehnyt kaiken toisten sanalla. Nyt hän tunsi varttuneensa
neidosta naiseksi. Se merkitsi enemmän kuin ne kuumat, salaiset
rakkaudenosoitukset, joita hän oli ottanut vastaan ja antanut; eikä
se ollut sitäkään ainoastaan, että hän oli siirtynyt isänsä vallan
alta Erlendin tahdon alle. Edvin oli laskenut hänen kannettavakseen
sen taakan, että hänen nyt oli itse vastattava elämästään ja myöskin
Erlendin elämästä. Ja hän otti kantaakseen sen kauniisti ja nurkumatta.
Näin hän sitten liikkui nunnien parissa joulupyhät; palveluksen ja
ilon ja rauhan henki sai hänet tosin tuntemaan vajavaisuutensa, mutta
hän lohduttautui sillä, että pian oli tuleva aika, jolloin hän oli
näyttävä, mihin pystyi.

       *       *       *       *       *

Mutta toisena uudenvuoden päivänä tuli herra Anders Darre odottamatta
vaimoineen ja lapsineen luostariin. Nämä tahtoivat viettää loput
joulusta ystävien ja sukulaisten luona kaupungissa ja ilmoittivat nyt
tahtovansa ottaa Kristiinan luokseen majapaikkaan muutamaksi päiväksi.

"Ajattelin, rakas tyttäreni", sanoi Angerd-rouva, "että mielelläsi
näkisit jo muita ihmisiä."

       *       *       *       *       *

Dyfrinin väki asui kauniissa talossa lähellä piispan linnaa -- sen
omistivat Andres-herran sisarenlapset. Siellä oli iso tupa, jossa
palvelusväki nukkui, ja komea yliskamari, jossa oli muurattu uuni ja
kolme hyvää vuodetta; yhdessä nukkuivat Andres-herra ja Angerd-rouva
nuorimman poikansa Gudmundin kera, joka oli vielä lapsi, toisessa
nukkui Kristiina ja heidän kaksi tytärtään, Astrid ja Sigrid, ja
kolmannessa Simon sekä tämän vanhempi veli Gyrd Andreksenpoika.

Kaikki Andres-herran lapset olivat kauniita, vähimmin Simon, mutta
häntäkin pidettiin sentään näökkäänä. Ja Kristiina huomasi nyt vielä
paremmin kuin ennen, käydessään Dyfrinillä edellisenä vuonna, että
sekä vanhemmat että tämän neljä sisarusta kuuntelivat kaikessa Simonin
mieltä ja tekivät kuten tämä toivoi. Kaikki perheen jäsenet rakastivat
toisiaan sydämellisesti, mutta soivat yksimielisesti Simonille ensi
sijan kaikessa.

Nämä ihmiset elivät nyt ilossa ja huminassa, kävivät joka päivä
kirkoissa uhraamassa, kyläilivät kaupungilla ja istuivat yhdessä
iltaa, jolloin nuoret saivat leikkiä ja tanssia. Kaikki osoittivat
Kristiinalle mitä suurinta ystävällisyyttä, eikä kukaan tuntunut
huomaavan, miten alakuloinen hän oli.

Illalla kun kynttilä oli sammutettu ylisillä ja kaikki olivat
asettuneet vuoteisiinsa, nousi Simon sijaltaan ja tuli neitojen
sängyn luokse. Hän istui sitten hetkiseksi vuoteen laitapuulle; hän
puhui enimmäkseen sisarilleen, mutta vei salaa pimeässä kätensä
Kristiinan povelle ja antoi sen jäädä siihen -- ja Kristiina hikoili
vastenmielisyydestä.

Nyt kun hänen tuntonsa sellaista kohtaan oli paljon terävämpi entistä,
ymmärsi hän senkin, että oli monta seikkaa, joita ilmaistakseen Simon
oli liian ylpeä ja kaino, huomattuaan, ettei Kristiina halunnut
antautua sellaiseen. Ja hän tunsi kummallista katkeraa vihaa Simonia
kohtaan siksi, että tämä ikäänkuin tahtoi tekeytyä paremmaksi mieheksi
kuin se, joka oli ottanut hänet -- vaikka hän tiesi, ettei Simon
arvannut edes toisen olemassaoloa.

Mutta eräänä iltana heidän oltuaan tanssimassa toisessa talossa
jäivätkin Astrid ja Sigrid sinne yöksi nukkuakseen yhdessä
leikkikumppaninsa kanssa. Kun Dyfrinin väki yöllä oli asettunut lepoon
ylisillään, tuli Simon Kristiinan vuoteen luo ja kapusi siihen; hän
kävi pitkäkseen taljalle.

Kristiina veti taljan korviinsa ja painoi käsivarret lujasti ristiin
yli rintansa. Vähän ajan kuluttua Simon tahtoi työntää kätensä
Kristiinan poveen. Kristiina tunsi hänen hihansa silkkiompeleen, josta
hän ymmärsi, ettei tämä ollut riisunut päältään.

"Sinä olet yhtä kaino pimeässä kuin päivällä, Kristiina", sanoi
Simon naurahtaen. "Toisen kätesi voit kai sentään antaa minun
pideltäväkseni?" hän kysyi, ja Kristiina työnsi hänelle sormensa nenät.

"Eikö meillä mielestäsi voisi olla jotain puhelemista, kun nyt on
sattunut näin, että voimme olla yksin pienen hetken", hän virkkoi,
ja silloin Kristiina ajatteli, että nyt hänen oli puhuttava. Ja hän
vastasi "kyllä". Mutta sitten hän ei saanut puhutuksi sanaakaan.

"Saanko minä tulla taljan alle", pyysi Simon taas. "Täällä on kylmä --."
Ja hän pujahti taljain ja villaisen vaatteen väliin, joka Kristiinalla
oli lähinnä itseään. Simon kiersi käsivartensa hänen päänalusensa
ympäri, mutta teki sen siten, ettei hän koskettanut Kristiinaa. Näin he
makasivat hetken aikaa.

"Sinä et ole mikään helppo kosittava", sanoi Simon vähän ajan kuluttua
ja nauroi iloisesti. "Minä lupaan sinulle, etten edes suutele sinua,
jos se on vasten mieltäsi. Mutta kai sinä sentään uskallat puhua
minulle?"

Kristiina kostutti huulensa kielensä kärjellä, mutta oli sittenkin
vaiti.

"Luulenpa sinun vapisevan", ryhtyi Simon taas puhumaan. "Eihän asia
vain liene niin, että sinulla on jotakin minua vastaan, Kristiina?"

Kristiina ei katsonut voivansa valhetella Simonille ja hän vastasi
"ei", mutta ei mitään muuta.

Simon makasi vielä vähän aikaa; hän yritti saada puhetta käyntiin.
Mutta viimein hän taas nauroi ja lausui:

"Sinä taidat tarkoittaa, että minä saan tyytyä siihen, ettei sinulla
ole mitään minua vastaan -- tänä iltana -- ja olla iloinen siitäkin.
Kylläpä olet ylpeä -- saat sittenkin antaa suukon, sitten en kiusaa
sinua kauemmin enää --"

Hän otti suukon, nousi istualleen ja laski jalkansa lattialle.
Kristiina ajatteli, että nyt hänen täytyi sanoa mitä oli sanottava --
mutta silloin Simon jo oli poissa vuoteensa luona ja Kristiina kuuli
hänen riisuutuvan.

Toisena päivänä ei Angerd-rouva ollut yhtä ystävällinen Kristiinalle
kuin tavallisesti. Tämä ymmärsi rouvan kuulleen jotain yöllä ja
tuumivan, ettei morsian ollut suonut hänen pojalleen sitä suopeutta
kuin hänen olisi äidin mielestä pitänyt.

Iltapuoleen jutteli Simon aikovansa vaihtaa itselleen hevosen eräältä
ystävältään. Hän kysyi tahtoiko Kristiina lähteä mukaan katsomaan sitä.
Kristiina sanoi tahtovansa ja he lähtivät yhdessä kaupungille. Ilma
oli raikas ja kaunis. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja pakasti sen
verran, että lumi narisi heidän jalkojensa alla. Kristiinasta tuntui
hyvältä päästä ulos pakkaseen kävelemään, ja kun Simon oli tuonut ulos
aikomansa hevosen, puheli hän varsin vilkkaasti tämän kanssa siitä; hän
ymmärsi hiukan hevosasioita, kun hän aina oli ollut niin paljon isänsä
kanssa. Tämä oli todellakin komea eläin -- hiirenkarvainen ori, jolla
oli musta raita pitkin selkää ja pystyharja; se oli kaunisrakenteinen
ja eloisa, mutta pienenlainen ja hintelä.

"Ei se jaksa kantaa kauan täysivaruksista miestä", tuumi Kristiina.

"En minä ole sitä siihen aikonutkaan", virkkoi Simon. Hän vei sen ulos
rakennusten taa, juoksutti ja kävelytti sitä, ratsasti sen selässä
ja tahtoi Kristiinaakin koettamaan. Näin heiltä meni hyväsesti aikaa
ulkona päivänpaisteisella kedolla.

Viimein Kristiinan syöttäessä sille kädestään leipää ja Simonin
nojatessa sen kylkeen käsi hevosen kaulalla tämä äkkiä virkkaa:

"Minusta näyttää siltä kuin sinun ja äitini välillä olisi jotakin
kaunaa."

"En minä ole kantanut kaunaa äidillesi", sanoo Kristiina, "mutta
minulla ei ole mitään puhuttavaa Angerd-rouvalle."

"Sinulla ei näytä olevan mitään puhuttavaa minullekaan", lausuu Simon.
"En tahdo tunkeutua lähellesi, Kristiina, ennenkuin se aika tulee --
mutta tästä ei kuitenkaan tule mitään, etten minä saa koskaan puhua
kanssasi."

"Minä en ole koskaan ollut joutuisa suustani", sanoi Kristiina, "tiedän
sen itse, enkä luule, että sinusta olisi kovin suuri tappio, jos meistä
ei tulisikaan paria."

"Tiedät kyllä, mitä minä siitä asiasta ajattelen", vastaa Simon katsoen
Kristiinaan.

Kristiinan posket sävähtivät punaisiksi. Ja hän huomasi äkkiä, ettei
hänestä tuntunut Simon Darren kosintakaan epämieluiselta. Sitten tämä
virkkoi tuokion kuluttua:

"Arne Gyrdinpoikaako sinä yhä muistat, Kristiina?" Kristiina tuijotti
häneen; Simon katsoi häneen yhä ja hänen äänensä oli lempeä ja hellä,
kun hän sanoi: "En moiti sinua siitä -- tehän olitte kasvaneet
yhdessä kuin sisarukset, eikä vielä ole kulunut vuosi umpeen hänen
kuolemastaan. Mutta voit luottaa siihen, että minä tahdon parastasi --."

Kristiina oli käynyt lumivalkeaksi kasvoiltaan. Kumpikaan heistä ei
puhunut mitään heidän astellessaan kaupungin läpi hämärissä. Kadun
päässä, sinivihreää taivasta vasten, näkyi uuden kuun sirppi, loistava
tähti sakaroiden välissä.

Vuosi, ajatteli Kristiina, eikä hän muistanut milloin hän oli uhrannut
tälle yhtään ajatusta. Häntä peloitti -- ehkä hän oli kevytjalkainen,
huono nainen -- vuosi siitä, kun hän oli nähnyt Arnen paareilla
Finsbrekkenin ylistuvassa, vuosi siitä, jolloin hän oli luullut, ettei
hän enää milloinkaan ollut tuleva iloiseksi -- hän vaikeroi mielessään
oman sydämensä epävakaisuutta ja kaiken katoavaisuutta. Erlend, Erlend
-- saattoikohan tämä unohtaa hänet ja kuitenkin hänestä olisi ollut
vielä kauheampaa, jos hän itse olisi voinut unohtaa Erlendin.

       *       *       *       *       *

Andres-herra lähti perheineen suuriin joulupitoihin kuninkaan
kartanoon. Kristiina sai nähdä kaiken hovissa olevan loiston -- he
kävivät siinäkin huoneessa, missä Haakon-kuningas istui rouva Isabel
Brucen, Eirik-kuninkaan lesken rinnalla. Andres-herra astui tervehtimään
kuningatarta, mutta hänen lapsensa ja Kristiina jäivät syrjemmälle.
Kristiina muisteli kaikkea, mitä Aashild-rouva oli kertonut; hän
muisti, että kuningas oli Erlendin likeinen sukulainen, heidän
isoäitinsä olivat olleet sisarukset -- ja hän oli Erlendin jalkavaimo,
hänellä ei ollut mitään oikeutta seisoa tässä, kaikkein vähimmin näiden
hyvien kunnon ihmisten, ritari Andreksen lasten parissa.

Silloin hän yhtäkkiä näki Erlend Nikulauksenpojan -- tämä oli astunut
kuningatar Isabelin eteen, hän seisoi pää kumarassa ja käsi rinnalla
kuningattaren sanoessa jonkun sanan hänelle; hänellä oli ruskea
silkkipukunsa, sama, joka hänellä oli ollut talonpoikain juhlassa.
Kristiina astui Andres-herran tyttärien selän taa.

Kun Angerd-rouva pitkän ajan kuluttua vei kolme tytärtänsä
kuningattaren eteen, ei Kristiina nähnyt Erlendiä missään, mutta hän ei
myöskään uskaltanut nostaa silmiänsä maasta. Kristiina mietti, mahtoiko
Erlend seisoa jossakin lähistöllä, hän oli tuntevinaan tämän katseen
-- mutta hänestä tuntui myöskin siltä kuin kaikki olisivat katsoneet
häntä ja niinkuin näiden olisi pitänyt nähdä, että hän seisoi tässä
valhettelijana, kultavanne otsalla ja hajalla hiuksin.

       *       *       *       *       *

Erlendiä ei näkynyt siinä salissa, missä nuoria kestittiin ja missä
sitten tanssittiin, kun pöydät oli viety pois. Kristiinan täytyi
tanssia Simonin rinnalla sinä iltana.

Toisella pitkällä seinällä seisoi kiintonainen pöytä, jonne kuninkaan
palvelijat kantoivat olutta ja simaa ynnä viiniä läpi yön. Kerran
Simonin vetäessä hänet sinne ja juodessa hänen kanssaan näki Kristiina,
että Erlend seisoi aivan hänen vieressään, toisella puolella. Tämä
katsoi häntä, ja Kristiinan käsi vapisi hänen ottaessaan pikarin
Simonin kädestä ja viedessään sen huulilleen. Erlend puhui kiivaasti
kuiskuttaen herralle, joka oli hänen kanssaan -- tämä oli iso,
muhkeahko, vanhanpuoleinen mies, joka pudisti vastahakoisesti päätään
ja oli vihaisen näköinen. Heti tämän jälkeen vei Simon Kristiinan
takaisin tanssiin.

Hän ei tiennyt miten kauan tätä tanssia kesti laulussa ei ollut
toista päätä, ja jokainen hetki oli pitkä ja tuskallinen ikävästä ja
odotuksesta. Viimeinkin se loppui ja Simon vei Kristiinan jälleen
juomapöydän luo. Muuan Simonin ystävä tuli heidän luokseen, ryhtyi
puheisiin Simonin kanssa ja vei hänet muassaan muutaman askeleen päähän
eräiden nuorten miesten joukkoon. Silloin seisoi Erlend Kristiinan
edessä.

"Minulla olisi niin paljon puhuttavaa sinulle", hän kuiskasi, "en tiedä
mistä alottaisin -- Jeesus varjele, etkö voi hyvin, Kristiina?" kysyi
hän nopeasti, kun huomasi Kristiinan käyvän liidunkarvaiseksi.

Tämä ei nähnyt häntä selvään; oli kuin heidän kasvojensa välissä olisi
vilissyt vettä. Erlend otti pikarin pöydältä, maistoi siitä ja ojensi
Kristiinalle. Kristiinasta tuntui kuin se olisi painanut hirveästi
tai kuin hänen kätensä olisi lyöty poikki hartioista; hän ei saanut
nostetuksi sitä ylös.

"Niinkö on asia, että tahdot juoda sulhasesi kanssa, mutta et minun?"
kysyi Erlend hiljaa; mutta Kristiina pudotti astian maahan ja vaipui
Erlendiä vasten.

Hän lepäsi tointuessaan penkillä, pää vieraan neidon helmassa. Hänen
vyönsä oli aukaistu, samoin rintaa pitelevä solki -- joku löi hänen
kämmeniään, ja hänen kasvoillaan tuntui jotain märkää.

Hän kohosi istualleen. Jossakin ympärillä seisovassa kehässä hän
eroitti Erlendin kasvot, ne olivat kalpeat ja sairaat. Itse hän tunsi
ruumiinsa niin voimattomaksi kuin olisivat kaikki luut olleet sulana,
ja pää tuntui niin kumman isolta ja tyhjältä -- mutta jossakin sen
lokerossa paloi yksi ainoa selvä, epätoivoinen ajatus -- hänen täytyi
saada puhua Erlendin kanssa. Sitten hän sanoi Simon Darrelle -- tämä
seisoi aivan hänen vieressään:

"Minulle tuli niin kuuma täällä on niin paljon kynttilöitä -- ja minä
olen tottumaton juomaan paljon viiniä --"

"Voitko nyt hyvin?", kysyi Simon. "Sinä pelästytit ihmiset. -- Ehkä
tahdot, että saattaisin sinut kotiin nyt paikalla?"

"Eikö meidän pitäne odottaa siksi kun vanhempasi lähtevät", sanoi
Kristiina levollisesti. "Mutta istu tähän -- minä en jaksa tanssia
enää." Kristiina siloitti vieressään olevaa pielusta -- sitten hän
ojensi toisen kätensä Erlendiä kohti:

"Istukaa tähän, Erlend Nikulauksenpoika, en saanut lausutuksi
terveisiäni. Ingebjørg luulee teidän kokonaan unhoittaneen hänet."

Kristiina näki, että toisen oli paljon vaikeampi voittaa itsensä kuin
hänen oli ollut -- ja silloin hänellä oli aika tekeminen pidättäessä
pientä hellää hymyä, joka väkisin pyrki esiin.

"Voitte kiittää neitoa siitä, että hän muistaa minua vielä", sanoi
Erlend takerrellen. "Minä pelkäsin hänen unhoittaneen minut."

Kristiina viivytteli vastausta. Hän ei tiennyt mitä osaisi sanoa
Ingebjørg-heilakan terveisiksi, jonka Erlend samalla ymmärtäisi
oikein. Äkkiä hänessä syttyi kaikkien kuluneiden kuukausien synnyttämä
katkeruus ja hän sanoi:

"Hyvä Erlend, miten voitte ajatella, että me saattaisimme unhoittaa
miehen, joka niin kauniisti puolusti kunniaamme --"

Hän näki toisen käpertyvän aivan kuin iskun saanut -- hän katui heti
sanojaan, mutta silloin Simon kysyi, mitä se merkitsi. Kristiina
kertoi hänelle Ingebjørgin ja hänen yhteisestä seikkailusta Eikebergin
metsässä. Hän huomasi, ettei se miellyttänyt Simonia. Silloin hän
pyysi, että tämä kävisi kysymässä Angerd-rouvalta, eivätkö he pian
lähtisi pois; hän oli sittenkin väsynyt. Kun Simon oli mennyt, katsoi
hän Erlendiin.

"Ihmettelen", sanoi tämä hiljaa, "miten neuvokas sinä olet -- sitä en
olisi luullut."

"Minun on täytynyt oppia salailemaan", sanoi Kristiina synkästi.

Erlend hengitti raskaasti; hän oli vielä hyvin kalpea.

"Onko asia siis niin", hän kuiskasi. "Mutta sinähän olit luvannut
kääntyä ystävieni puoleen, jos sellaista tapahtuisi. Jumala tietää,
että olen ajatellut sinua joka päivä ja pelännyt pahinta."

"Tiedän, mitä sinä tarkoitat pahimmalla", sanoi Kristiina lyhyesti.
"Sinun ei tarvitse pelätä sitä. Minusta oli pahinta se, ettet sinä ole
lähettänyt minulle pienintäkään tervehdystä -- etkö voi ymmärtää, että
minä kuljen nunnien parissa kuin vieras lintu --?" Kristiina keskeytti
puheensa, sillä hän tunsi kyynelten pyrkivän esiin. "Siksikö sinä nyt
pidät yhteyttä Dyfriniläisten kanssa", kysyi Erlend. Silloin Kristiina
tuli niin onnettomaksi, ettei hän osannut vastata.

Hän näki Angerd-rouvan ja Simonin ilmestyvän ovelle. Erlendin käsi
riippui lähellä Kristiinaa, eikä Kristiina saanut tarttua siihen. --

"Minun täytyy saada puhua kanssasi", sanoi hän kiivaasti, "emme ole
saaneet sanotuksi toisillemme sanaakaan siitä, mitä pitäisi --."

"Tule messuun Maarian kirkkoon loppiaisen jälkeen", sanoi Kristiina
nopeasti, nousi ja meni toisia vastaan. Angerd-rouva oli hyvin
huolestunut ja hellä Kristiinaa kohtaan kotimatkalla ja auttoi itse
hänet vuoteeseen. Simonin kanssa Kristiina ei joutunut puheisiin ennen
kuin seuraavana päivänä. Tämä sanoi silloin:

"Miten olet voinut ruveta sananvälittäjäksi tuon Erlendin ja Ingebjørg
Filippuksentyttären välillä? Sinun ei tule pistää sormiasi joukkoon,
jos heillä on joitakin salaisia asioita keskenään!"

"Ei kai heillä mitään ole", sanoi Kristiina. "Ingebjørg on lörppö."

"Minusta tuntuu muuten siltä", virkkoi Simon, "että sinun olisi
pitänyt oppia kyllin varovaksi, ettet lähtisi ulos metsiin ja
teille kahdenkesken tuon harakan kanssa." Mutta Kristiina muistutti
kiihkeästi, ettei se ollut heidän syynsä, että olivat joutuneet
hulhavalle. Silloin Simon ei virkkanut enää mitään.

Seuraavana päivänä Dyfrinin väki saattoi hänet takaisin luostariin,
sillä he varustautuivat kotimatkalle.

       *       *       *       *       *

Erlend tuli luostariin iltamessuun joka päivä viikon ajan, Kristiinan
saamatta kertaakaan tilaisuutta vaihtaa hänen kanssaan yhtään
sanaa. Hän tunsi olevansa kuin haukka, joka istuu vaate silmillä
orrella. Hän oli myös onneton jokaisesta sanasta, jonka he olivat
sanoneet toisilleen viime tapaamisella -- ei olisi pitänyt olla niin.
Eikä sekään auttanut, että hän vakuutti itselleen tuon kohtauksen
tapahtuneen niin odottamatta, että he kumpikaan tuskin olivat tienneet,
mitä olivat puhuneet.

Mutta eräänä iltana hämärissä tuli puhetupaan muuan kaunis nainen,
joka näytti kaupunkirouvalta. Hän kysyi Kristiina Lauritsantytärtä
ja sanoi olevansa erään vaatekauppiaan vaimo, jonka mies oli äsken
palannut Tanskasta tuoden mukanaan muutamia kauniita vaippoja; Aasmund
Bjørgulfinpoika tahtoi lahjoittaa yhden sellaisen veljentyttärelleen ja
hän oli tullut hakemaan neitoa itse valitsemaan mieleistänsä.

Kristiina sai luvan lähteä hänen kanssaan. Hänestä ei ollut sedän
tapaista lahjoittaa hänelle kallista lahjaa, ja omituista hänen
mielestään sekin oli, että tämä oli lähettänyt vieraan naisen häntä
noutamaan. Nainen oli aluksi harvasanainen ja vastaili yksikantaan
Kristiinan kysymyksiin, mutta kun he olivat tulleet lähelle kaupunkia,
sanoi toinen odottamatta:

"En tahdo pettää sinua, kaunis lapsi -- sanon kaiken niinkuin se on,
niin voit itse päättää. Setäsi ei ole lähettänyt minua, vaan eräs
toinen -- osaat kukaties arvata hänen nimensä, mutta ellet osaa, niin
ei sinun tule lähteä kanssani. Minulla ei ole miestä, vaan elätän
itseäni ja omiani vierasmajan pidolla ja oluen myynnillä; sellaisessa
ei jouda kovin arkailemaan syntiä ja kylänjuoksijoita -- mutta
minun kattoni alla ei pidä tapahtuman sitä, että sinut petettäisiin
tietämättäsi."

Kristiina pysähtyi, punaisena kasvoiltaan. Hänestä tuntui niin pahalta
ja häntä hävetti Erlendin tähden. Vaimo sanoi:

"Minä saatan sinut takaisin luostariin, Kristiina -- mutta saat antaa
minulle jotakin vaivastani -- ritari lupasi minulle suuren palkkion,
mutta minä olen itse kerran ollut kaunis ja tullut petetyksi. Ja sitten
voit muistaa minua illalla rukouksissasi -- minua kutsutaan Brynhild
Flugaksi."

Kristiina veti sormuksen sormestaan ja antoi sen vaimolle.

"Olet tehnyt kauniisti, Brynhild -- mutta jos tuo mies on sukulaiseni
Erlend Nikulauksenpoika, ei minulla ole pelkäämistä; hän tahtoo minua
sovittamaan välinsä setäni kanssa. Voit olla aivan huoleti -- kiitos
vain, että tahdoit varoittaa minua."

Brynhild Fluga kääntyi pois, peittääkseen hymyn.

Hän vei Kristiinan Klemensinkirkon taitse virran pohjoista juoksua
kohti. Siellä oli muutamia pieniä taloja itsekseen joenäyräällä. He
sivuuttivat muutamia aitoja, ja sitten tuli Erlend heitä vastaan. Hän
katsoi ympärilleen, riisui sitten viittansa, kääri sen Kristiinan
ympärille ja veti hupun Kristiinan kasvoille.

"Mitä ajattelet tuumastani", hän kysyi kiireesti ja hiljaa. "Olenko
mielestäsi tehnyt hyvin pahasti -- minun täytyy saada puhua kanssasi."

"Kannattaakohan meidän ajatella, mikä on hyvä ja mikä paha", sanoi
Kristiina.

"Älä puhu tuolla lailla", pyysi Erlend. "Minä kannan vastuun --.
Kristiina, minä olen ikävöinyt sinua päivät ja yöt", hän kuiskaa
aivan Kristiinan kasvojen edessä. Kristiinan läpi kävi väristys, kun
hän kohtasi Erlendin silmät. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli
hetkeäkään ajatellut muuta kuin rakkauttaan Erlendiin tämän katsoessa
häneen noin.

Brynhild Fluga oli mennyt edeltä. Erlend kysyi heidän saapuessaan
pihaan:

"Tahdotko, että menemme tupaan, vai menemmekö ylisille puhelemaan?"

"Kuten sinä tahdot", vastasi Kristiina. "Ylhäällä on kylmä", vastasi
Erlend hiljaa. "Meidän täytyy mennä sänkyyn --." Kristiina ainoastaan
nyökkäsi.

Samassa kun tämä oli sulkenut oven, oli Kristiina hänen sylissään.
Erland taivutti häntä sinne tänne kuin kortta, oli sokaista ja
tukehduttaa hänet, suuteloilla repiessään malttamattomasti hänen
päältään molemmat vaipat ja viskatessaan ne maahan. Sitten hän nosti
vaaleaan luostaripukuun puetun neidon olkansa tasalle ja kantoi hänet
vuoteeseensa. Säikähtäen toisen hillittömyyttä ja omaa äkkinäistä
haluaan neito tarttui Erlendin kaulaan ja kätki kasvonsa häntä vasten.
Ylhäällä oli niin kylmä, että heidän hengityksensä nousi kuin savu
pientä kynttilää kohden, joka paloi pöydällä. Mutta vuoteessa oli
runsaasti peittoja ja nahkoja, ja päällimmäisenä oli upea karhuntalja,
jonka he vetivät leukaansa saakka. Kristiina ei tiennyt, miten kauan
hän oli maannut kiedottuna Erlendin käsivarsiin, kun tämä sanoi:

"Nyt meidän tulee puhua siitä, mikä on puhuttava, Kristiina, -- en
uskalla pidättää sinua luonani kauan."

"Uskallan jäädä tänne vaikka koko yöksi, jos sinä tahdot", Kristiina
kuiskasi häntä kohden.

Erlend painoi poskensa häntä vasten:

"Silloin minä en olisi ystäväsi. Asia on pahoin niinkuin on, mutta
ihmisten suuhun sinun ei pidä joutua minun tähteni."

Kristiina ei vastannut -- mutta Erlendin sanat haavoittivat häntä:
hän ei ymmärtänyt, miten toinen saattoi neuvoa sellaista kutsuttuaan
hänet tänne Brynhild Flugan taloon -- hän ei tiennyt, mistä hän sen
arvasi, mutta aavisti, ettei tämä ollut mikään hyvä paikka. Ja Erlend
näkyi odottaneen, että kaikki kävisi kuten oli käynyt, sillä hän oli
varustanut ruukullisen simaa vuodekatoksen alle.

"Olen tuuminut", sanoi Erlend, "että ellei muu tule neuvoksi, täytyy
minun viedä sinut pois väkisin -- Ruotsiin -- Ingebjørg-rouva otti
minut suopeasti vastaan syksyllä eikä ollut unohtanut sukulaisuuttamme.
Mutta nyt minua korvennetaan syntieni tähden -- olen kerran ennen
jo karannut maasta, tiedäthän -- enkä tahdo saattaa sinua ihmisten
silmissä tuon toisen kaltaiseksi."

"Ota minut mukaasi Husabyhyn", sanoi Kristiina hiljaa. "En jaksa elää
erossa sinusta ja olla nunnien parissa. Kai meidän molempien sukulaiset
ovat niin ymmärtäväisiä, että päästävät meidät yhteen ja suostuvat
sovintoon kanssamme --"

Erlend rutisti hänet itseään vasten ja ähkyi:

"En voi viedä sinua Husabyhyn, Kristiina."

"Miksi et voi", kysyi tämä hiljaa.

"Eline tuli sinne syksyllä", virkkoi Erlend vähän ajan kuluttua. "En
saa häntä siirtymään kartanosta", hän jatkoi kiihkeästi, "en muulla
tavoin kuin että väkivallalla kannan hänet rekeen ja ajan hänet
talosta. Enkä saattanut tehdä sitä -- hän oli tuonut mukaan molemmat
lapsemme --"

Kristiina tunsi aivan kuin vajoavansa yhä alemma ja alemma. Äänellä,
joka oli pelosta hauras, hän sanoi:

"Minä luulin sinun jo olevan erossa hänestä --"

"Niin luulin minäkin", vastasi Erlend nopeasti. "Mutta hän oli
saanut kuulla Østerdalissa, missä asui, että minä olin naimajalalla.
Huomasitko miehen, joka oli seurassani joulupadoissa -- se oli
kasvatusisäni, Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra. Kävin hänen luonaan
Ruotsista palatessani, kävin myös sukulaiseni Herning Alvinpojan luona
Saltvikenissä; puhuin näille naima-aikeistani ja pyysin heidän apuaan.
Sen oli Eline saanut tietää --.

"Tarjosin korvausta hänelle ja lapsille -- mutta Sigurdin, hänen
miehensä, ei luulla elävän talven yli -- ja silloin ei kukaan voi
kieltää meitä asumasta yhdessä --

"Minä nukuin tallissa Haftorin ja Uivin kanssa ja Eline nukkui tuvassa
minun vuoteessani. Väkeni nauroi partaansa takanapäin."

Kristiina ei kyennyt sanomaan yhtään sanaa. Hetken kuluttua Erlend
jatkoi jälleen:

"Ymmärräthän, että sinä päivänä, jolloin meidän kahden kihlajaiset
juodaan, hänen on turha enää -- hänellä ei ole enää oleva valtaa
ylitseni --

"Pahin on lasten asia. En ole nähnyt heitä vuoteen -- ne ovat kauniit
-- ja voin tehdä niin vähän heidän hyväkseen. Asia ei olisi parantunut
paljoa, vaikka minä olisin nainut heidän äitinsä."

Kyyneleet alkoivat juosta Kristiinan poskia pitkin. Silloin sanoi
Erlend:

"Kuulitko -- minä sanoin, että olin puhunut sukulaisilleni? He olivat
hyvillään, kun minä viimeinkin aioin mennä naimisiin. Ja minä sanoin,
että tahdoin sinut, enkä ketään muuta --"

"Eivätkö he sitten pitäneet siitä", kysyi Kristiina viimein arasti.

"Etkö ymmärrä", vastasi Erlend kolkosti, "etteivät he voineet antaa
muuta kuin yhden vastauksen -- etteivät he voi eivätkä tahdo ratsastaa
kanssani isäsi luokse, ennenkuin sinun ja Simon Andreksenpojan välinen
sopimus on saatu puretuksi. Asiamme ei suinkaan ole parantunut siitä,
Kristiina, että sinä olit jouluna Dyfriniläisten parissa."

Kristiina heittäytyi kokonaan surun valtaan ja alkoi itkeä hiljaa. Hän
oli kyllä tuntenut, että hänen rakkaudessaan oli jotakin väärää ja
häpeällistä, mutta nyt hän näki syyn olevan itsessään.

Hän värisi kylmästä noustessaan hetken kuluttua vuoteesta ja Erlendin
auttaessa hänen päälleen molemmat vaipat. Ulkona oli pilkkopimeä, ja
Erlend saattoi hänet Klemensin kirkkomaalle asti; ja sitten saattoi
Brynhild hänet lopun matkaa luostariin.



VII.


Seuraavalla viikolla Brynhild Fluga toi sanan vaipan valmistumisesta,
ja Kristiina lähti hänen kanssaan ja oli Erlendin luona ylisillä kuten
edellisellä kerralla.

Kun he erosivat, antoi tämä hänelle uuden vaipan, "että voit näytellä
sitä luostarissa", hän sanoi. Se oli sinisestä punakuviollisesta
sametista ja Erlend kysyi, huomasiko Kristiina, että siinä oli samat
värit kuin puvussa, joka Kristiinalla oli ollut yllään tuona päivänä
metsässä. Kristiina ihmetteli kovasti, että hän saattoi tulla niin
iloiseksi siitä, että Erlend sanoi noin -- tämä ei ollut Kristiinan
mielestä milloinkaan tuottanut hänelle suurempaa iloa kuin noilla
sanoillaan.

Mutta nyt he eivät enää voineet turvautua tähän keinoon kohdatakseen
toisiaan, eikä ollut helppo keksiä uutta. Erlend kävi luostarikirkon
iltamessussa, ja joskus pääsi Kristiina pujahtamaan jollekin asialle
palvelusväen puolelle; toisinaan he puhelivat pikimmiten jonkun sanan
aitojen vierissä talvi-illan pimeydessä.

Sitten Kristiina keksi pyytää sisar Potentialta lupaa päästä
tervehtimään paria vanhaa, leininvaivaamaa eukkoa, luostarin
holhokkeja, jotka asuivat pienessä mökissä jonkun matkan päässä. Mökin
takana oli karjarakennus, jossa eukoilla oli lehmä; Kristiina tarjoutui
hoitamaan sitä siellä käydessään ja sitten hän päästi Erlendin luokseen
sinne.

Vähäisellä ihmetyksellä hän huomasi, että niin iloinen kuin Erlend
olikin tapaamisesta, häntä kuitenkin tuntui kaivelevan tämä Kristiinan
keksimä tuuma. "Ei ollut hyväksi sinulle, että meistä tuli tuttavat",
hän sanoi eräänä iltana. "Nyt sinä olet oppinut käyttämään tällaisia
metkuja."

"_Sinun_ ei pitäisi syyttää minua siitä", vastasi Kristiina
surullisesti.

"Enhän minä syytäkään sinua", sanoi Erlend hätäisesti ja arasti.

"En olisi uskonut itsekään, että minun olisi näin helppo valhetella.
Mutta ihminen osaa sitä, mitä hänen täytyy."

"Tuo ei ole aina totta", sanoi Erlend kuten ennen. "Muistatko, ettet
voinut sanoa sulhasellesi talvella, ettet huolisi hänestä."

Tähän Kristiina ei vastannut mitään, kosketti vain hiljaa Erlendin
kasvoja.

Milloinkaan hän ei tuntenut selvemmin, miten rakas tämä hänelle oli,
kuin Erlendin puhuessa tuolla lailla, saattaen Kristiinan surulliseksi
tai hämmästyttäen häntä. Hän oli iloinen voidessaan ottaa niskoilleen
kaiken, mikä heidän rakkaudessaan oli häpeällistä ja väärää. Jos
hänellä olisi ollut rohkeutta puhua Simonille niinkuin hänen olisi
pitänyt, olisivat he nyt ehtineet jo hyvän matkaa etemmäksi asioissaan.
Erlend oli tehnyt kaiken mitä oli voinut puhuessaan heidän naimisestaan
sukulaisillensa. Näin hän ajatteli, kun päivät luostarissa tuntuivat
pitkiltä ja raskailta -- Erlend oli tahtonut tehdä kaiken voitavansa.
Ja hän katsoi hellästi hymyillen miestä, joka kuvaili heidän häitään,
-- miten Kristiina ratsastaisi kirkkoon silkissä ja sametissa, miten
hänet johdettaisiin morsiusvuoteeseen korkea kultakruunu valtoimilla
hiuksillaan -- kauniilla, kauniilla hiuksillasi, jutteli tämä, vetäen
Kristiinan palmikoita sormiensa lomitse.

"Et sinä sentään koskaan taida voida unohtaa, että olet omistanut
minut", virkkoi Kristiina miettivästi, Erlendin kerran jutellessa noin.

Silloin Erlend veti hänet myrskyisästi luokseen: "Mitä luulet,
voisinkohan unohtaa koskaan ensimmäistä joulua tai ensimmäistä
kevättä, jolloin näin kotiniityn vihreän nurmen talven lumien jälkeen?
Samoin muistan ensi kerran, jolloin omistin sinut, sekä kaikki toiset
myöhemmät kerrat -- omistaa sinut on kuin koko ajan viettäisi joulua ja
pyydystäisi lintuja vihreällä kedolla --"

Onnellisena Kristiina painautui häneen. Eipä silti, että hän hetkeäkään
olisi uskonut käyvän kuten Erlend niin luottavasti odotti -- Kristiinan
ajatus oli, että heitä jo kauan oli uhannut tuomion päivä. Eihän tämä
millään muotoa voinut menestyä kauan --. Mutta sitä hän ei pelännyt
niinkään -- paljon enemmän hän pelkäsi, että Erlendin täytyisi lähteä
pohjoiseen ennen kuin asia selviäisi, ja Kristiina jäisi jälleen
itseksensä, eroon Erlendistä. Erlend oleksi nykyään Akersnesin
linnassa. Munan Baardinpoika piti komentoa siellä, henkivartioväen
lähdettyä Tunsbergiin, missä kuningas makasi vaarallisesti sairaana.
Mutta kerranhan Erlendin täytyi lähteä kotiinsakin tilojaan hoitamaan.
Sitä, että häntä peloitti tämän paluu Husabyhyn, mihin jalkavaimo oli
asettunut tätä odottamaan, ei hän tahtonut tunnustaa edes itselleen,
eikä sitäkään, että häntä vähemmän peloitti joutua tavatuksi synnissä
Erlendin kanssa kuin astua yksin Simonin ja isänsä eteen esittämään,
mitä hänellä oli sydämellään.

Ja niin hän melkein toivoi, että häntä kohtaisi joku rangaistus, ja
pian. Sillä nyt hän ei enää ajatellut mitään muuta kuin Erlendiä; hän
ikävöi tätä päivällä ja näki hänestä unia yöllä; katumusta hän ei
tuntenut, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että oli tuleva päivä,
jolloin hän saisi kalliisti maksaa, mitä he olivat varastaneet. Ja
niinä lyhyinä iltahetkinä, jolloin hän sai olla yhdessä Erlendin
kanssa, antautui hän tälle niin kiihkoisasti, kuin olisi hän ostanut
sielunsa hinnalla oikeuden kuulua tälle.

       *       *       *       *       *

Mutta aika kului, ja Erlendiä näytti seuraavan onni, johon hän luotti.
Kristiina ei huomannut vieläkään, että kukaan luostarissa olisi
epäillyt häntä. Ingebjørg oli tosin saanut tietoonsa, että hän kohtaili
Erlendiä, mutta Kristiina huomasi, ettei tämä uskonut sen olevan muuta
kuin pientä huvitusta. Että hyvää sukua oleva kihlattu neito rohkenisi
rikkoa kaupan, jonka hänen omaisensa olivat solmineet, se ei edes
pälkähtänyt Ingebjørgin päähän, huomasi Kristiina. Ja jälleen värisytti
häntä kauhu -- ehkä se olikin ennenkuulumatonta, tämä, johon hän oli
ruvennut. Ja sitten hän jälleen toivoi, että se paljastuisi, tullakseen
ratkaisuun --.

Tuli pääsiäinen. Kristiina ei käsittänyt, mihin tämä talvi oli
huvennut; jokainen päivä, jolloin hän ei ollut nähnyt Erlendiä, oli
tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi, ja nuo pitkät, vaikeat päivät
olivat liittyneet toisiinsa loppumattomiksi viikoiksi -- mutta nyt oli
kevät ja pääsiäinen, ja hänestä tuntui kuin joulupidot olisivat olleet
eilispäivänä. Hän pyysi, ettei Erlend kävisi häntä tapaamassa pyhien
aikana -- ja tämä tuntui taipuvan kaikkeen, mitä Kristiina pyysi. Oli
yhtä paljon Kristiinan oma syy kuin Erlendin, että he olivat rikkoneet
paastoa vastaan. Mutta pääsiäispyhää Kristiina tahtoi heidän viettävän,
vaikka olikin vaikea olla näkemättä toista. Ehkä Erlendin täytyi lähteä
matkalle hyvinkin pian -- tämä ei ollut puhunut siitä mitään, mutta
Kristiina tiesi kuninkaan olevan kuolemaisillaan, ja se ehkä saattaisi
tuoda jonkun muutoksen Erlendin asemaan, ajatteli Kristiina.

Tässä valossa hän asiat näki saadessaan ensi päivinä pääsiäisen jälkeen
sanan saapua alas puhetupaan sulhastaan tapaamaan.

Heti kun tämä tuli Kristiinaa vastaan ja ojensi kätensä, näki
Kristiina, että jotakin oli tekeillä -- Simon ei ollut saman näköinen
kuin ennen; hänen pienet, harmaat silmänsä eivät nauraneet eivätkä
yhtyneet huulien hymyyn. Eikä Kristiina voinut sille mitään, että hän
huomasi toista kaunistavan sen, ettei hän ollut niin kovin nauravainen.
Hänen vartalonsakin esiintyi edukseen jonkunlaisessa matkapuvussa --
sinisessä, tiukassa ja pitkässä päällysmekossa, jota miehet kutsuivat
kothardiksi, ruskeassa hartialevätissä huppuineen, jonka tämä oli
työntänyt taakse; hänen vaaleanruskea tukkansa oli yhtenä käkkyränä
kosteassa ilmassa.

He istuivat jutellen vähän aikaa. Simon oli ollut Formossa paaston ajan
ja käynyt Jørundgaardissa joka päivä. Siellä oli kaikki hyvin, Ulvhild
oli niin terve kuin odottaa sopi; Ramborg oli nyt kotona, hän oli
kaunis ja vikkelä.

"Näinä päivinä tulee täyttyneeksi vuosi, joka sinun tuli olla
luostarissa", sanoi Simon. "Kotonasi on jo aljettu varustaa
kihlajaisolutta sinulle ja minulle."

Kristiina ei virkkanut mitään, ja silloin Simon jatkoi:

"Minä sanoin Lauritsalle haluavani ratsastaa tänne Osloon puhumaan
kanssasi asiasta."

Kristiina katsoi maahan ja lausui hiljaa:

"Niin se nyt on, Simon, että tahtoisin puhua sinun kanssasi
kahdenkesken tästä asiasta."

"Olen huomannut itsekin, että se on tarpeellista", vastasi Simon
Andreksenpoika. "Aioin juuri pyytää sinua kysymään Groa-rouvalta,
saisimmeko mennä vähäksi aikaa yhdessä ulos puutarhaan --"

Kristiina nousi äkkiä; hän liukui äänettömästi huoneesta. Vähän ajan
kuluttua hän palasi erään nunnan seurassa, joka kantoi avainta.

Puhetuvasta vei ovi tarhaan, joka oli luostarin läntisten rakennusten
takana. Nunna aukaisi oven, ja he astuivat niin tiheään usmaan, että
näki vaan muutaman askeleen verran eteensä puiden välissä. Lähimmät
rungot olivat sysimustat; jokainen oksa ja lehvä pursui kosteutta.
Märässä mullassa suli vastasatanut lumi, mutta pensaiden alla tekivät
muutamat pienet valkoiset ja keltaiset liljalajit jo kukkaa, ja
orvokkipenkistä nousi raikas ja vilvoittava tuoksu.

Simon vei hänet lähimmälle penkille. Hän istui etukumarassa kyynärpäät
polvia vasten. Sitten hän katsoi ylös Kristiinaan ja vetäen suutaan
pieneen kummalliseen hymyyn sanoi:

"Taidanpa melkein arvata, mitä sinä aiot minulle sanoa", hän sanoi. "On
toinen mies, josta pidät enemmän kuin minusta?"

"Niin on asia", vastasi Kristiina hiljaa.

"Taidanpa tietää hänen nimensäkin", virkkoi Simon ankarammin. "Se on
Erlend Nikulauksenpoika, Husabyn herra?"

Hetken kuluttua kysyi Kristiina matalalla äänellä: "Se on tullut siis
korviisi?"

Simon verutteli vastausta:

"Et suinkaan sinä voi uskoa minua niin tyhmäksi, etten olisi ymmärtänyt
asiaa jouluna? Silloin en voinut sanoa mitään, siksi että isä ja äiti
olivat mukana. Mutta siitä johtui, että tahdoin ratsastaa tänne yksin
tällä kertaa. En tiedä tokko minun on viisasta puuttua siihen -- mutta
minusta tuntui, että meidän oli puhuttava näistä asioista, ennen kuin
joudumme yhteen.

"Mutta kun tulin tänne eilen aamulla -- tapasin sukulaiseni mestari
Øinsteinin. Ja hän puhui sinusta. Hän sanoi nähneensä sinun kulkeneen
Klemensin kirkkomaan sivu eräänä iltana, sinä olit ollut erään vaimon
seurassa, jota kutsutaan Brynhild Flugaksi. Minä vannoin pyhästi, että
hänen oli täytynyt erehtyä, Ja jos sinä sanot sen valheeksi, olen
uskova sanaasi."

"Pappi näki oikein", vastasi Kristiina uhmaten. "Teit väärän valan,
Simon."

Simon istui hiljaa vähän aikaa ennenkuin kysyi: "Tiedätkö, Kristiina,
kuka tämä Brynhild Fluga on?" Ja Kristiinan pudistaessa päätään
hän sanoi: "Muuan Baardinpoika antoi hänelle erään talon täällä
kaupungissa, mennessään naimisiin -- hän harjoittaa luvatonta
viininmyyntiä ja sellaista --"

"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Kristiina pilkallisesti. "Minusta ei ole
milloinkaan aiottu munkkia tai pappia", sanoi Simon punastuen. "Mutta
tiedän olevani syytön vääryyteen niin hyvin neitoja kuin toisten
miesten vaimoja kohtaan. Etkö ymmärrä itse, ettei ole kunniallisen
miehen tapaista viekoitella sinua ulos illalla sellaisessa seurassa --?"

"Erlend ei ole viekoitellut minua", sanoi Kristiina punaisena harmista,
"eikä hän ole luvannut minulle mitään. Minä olen liittynyt häneen
ilman että hän on tehnyt mitään minua vietelläkseen -- hän oli minulle
kalliimpi kaikkia miehiä ensi hetkestä asti."

Simon istui leikkien tikarillaan, viskellen sitä kädestä toiseen.

"Nuo ovat outoja sanoja morsiamen suusta", hän sanoi. "Ennustaapa se
hyvää meille kahdelle, Kristiina." Kristiina veti syvään henkeä: "Sinä
tekisit huonon kaupan ottaessasi nyt minut vaimoksesi, Simon."

"Taivaan Jumalan nimessä, siltä se näyttää", vastasi Simon
Andreksenpoika.

"Minä voin siis luottaa siihen", sanoi Kristiina nöyrästi ja
peloissaan, "että sinä tahdot olla puolellani siinä, että Andres-herra
ja isäni purkavat sopimuksensa meidän molempien suhteen?"

"Luota vain, sinä", sanoi Simon. Hän oli vaiti vähän aikaa. "Herra
nähköön tiedätkö sinä, mitä itse sanot?"

"Tiedän kyllä", lausui Kristiina. "Tiedän, että laki on sellainen,
ettei kukaan saa pakoittaa neitoa avioliittoon vastoin hänen tahtoaan;
muuten hän voi valittaa asiastaan käräjillä --."

"Piispan edessä se tosin taitaa tapahtua", sanoi Simon hymyillen
tuikeasti. "Minulla ei ole ollut syytä tutkia lakia sellaisissa
tapauksissa. Etkä sinäkään luule, että olet joutuva sinne, jonne
ansaitsisit. Tiedät, etten minä aio vaatia sinua pysymään sanassasi,
jos se on tahtoasi vastaan. Mutta etkö nyt ymmärrä -- siitä on kaksi
vuotta kun naimisemme päätettiin, etkä sinä ole lausunut sanaakaan
vastaan ennenkuin nyt, kun kaikki on valmiina kihlajaisiin ja häihin.
Oletko ajatellut mitä se merkitsee, jos sinä nyt astut esiin ja tahdot
katkaista siteen, Kristiina?"

"Ethän sinä huolisikaan minusta", sanoi Kristiina.

"Kyllä", vastasi Simon lyhyesti. "Jos muuta luulet, olet näkevä toista
--"

"Erlend Nikulauksenpoika ja minä olemme luvanneet toisillemme
kristillisen uskomme nimessä", sanoi Kristiina värisevällä äänellä,
"että ellemme saata päästä yhteen, ei kumpikaan meistä milloinkaan ole
ottava miestä tahi vaimoa --"

Simon oli hyvän aikaa hiljaa. Sitten hän lausui tuskaisesti:

"Sitten minä en ymmärrä, Kristiina, mitä sinä tarkoitit sanoessasi,
ettei hän ollut vietellyt sinua eikä luvannut mitään -- hänhän on
viekoitellut sinut vastustamaan kaikkien sukulaistesi sopimusta. --
Oletko ajatellut, minkälaisen herran sinä saat, jos menet naimisiin
miehen kanssa, joka on ottanut jalkavaimokseen toisen miehen vaimon --
ja tahtoo nyt ottaa vaimokseen toisen miehen morsiamen --?"

Kristiina nieli itkunsa ja vastasi ääni paksuna:

"Tuon sinä sanot siksi, että tahdot minulle pahaa."

"Luuletko sinä, että minä tahdon sinulle pahaa?" kysyi Simon hiljaa.

"Tämä ei olisi tällaista, jos sinä --" sanoi Kristiina viivytellen. "Ei
sinulta kysytty mieltäsi, sinultakaan, Simon -- isäsi ja minun isäni
sopivat koko kaupan. Toisin olisi ollut, jos itse olisit valinnut minut
--"

Simon iski tikarin penkkiin, niin että se jäi pystyyn. Hetken kuluttua
hän veti sen jälleen ulos, koetti pistää sen takaisin tuppeen, mutta se
ei mennyt, se oli taipunut kärjestä. Silloin hän jälleen alkoi leikkiä
sillä, heitellen sitä kädestä toiseen.

"Sinä tiedät", hän lausui matalasti, ääni vavahdellen, "tiedät, että
nyt valhettelit, jos tahdoit kääntää asian siksi, etten minä --.
Tiedät, mistä minä olisin tahtonut puhua kanssasi -- monta kertaa --
kun sinä kohtelit minua siten, etten olisi ollut mies, jos olisin
voinut puhua siitä, sanoa sen -- jälkeenpäin -- vaikka sitä olisi
koetettu kiskoa minusta irti palavilla pihdeillä --. Ensin luulin
tielläni olevan tuon kuolleen pojan. Ajattelin, että minun oli
annettava sinulle aikaa -- sinä et tuntenut minua -- muu olisi ollut
minusta väärin sinua kohtaan niin lyhyen ajan jälkeen. Nyt näen, ettet
sinä tarvinnut pitkää aikaa unohdukseen -- nyt -- nyt -- nyt --"

"En", lausui Kristiina hiljaa. "Ymmärrän nyt, Simon. Nyt en voi
odottaa, että olisit ystäväni enää."

"Ystäväsi --!" Simon naurahti kummallisesti. "Tarvitsetko nyt sitten
ystävyyttäni?"

Kristiina lensi punaiseksi.

"Sinä olet mies", hän sanoi hiljaa, "Ja kyllin vanha -- voit itse
päättää naimisestasi --"

Simon katsoi häneen terävästi. Sitten hän taas nauroi kuten äsken:

"Ymmärrän. Sinä tahdot minun sanovan, että se olen minä --. Että minun
tulee ottaa syykseni tämä purettu kädenlyönti? -- Jos asia on niin,
että pysyt tahdossasi -- jos uskallat ja tahdot koettaa viedä asiasi
perille -- otan minä sen tehdäkseni", hän lausui hiljaa. "Kotona
omaisteni edessä ja kaiken sinun sukusi edessä, lukuunottamatta
yhtä. Isällesi saat sanoa totuuden sellaisena kuin se on. Jos sen
teet, hoidan asiasi häneen nähden, koettaen saada sen sinulle niin
edulliseksi kuin voin -- mutta Lauritsa Bjørgulfinpojan tulee tietää,
etten minä milloinkaan ole luopunut sanasta, jonka olen hänelle
antanut."

Kristiina puristi molemmin käsin penkin syrjää; tämä koski häneen
kipeämmin kuin kaikki, mitä Simon Darre oli sanonut. Kalpeana ja
peloissaan hän vilkaisi häneen.

Simon nousi.

"Menemme sisään nyt", hän sanoi. "Meitä taitaa palella kumpaistakin,
ja sisar istuu tuolla odottaen avain kädessä. -- Annan sinulle viikon
ajatusaikaa -- minulla on asioita kaupungissa. Tulen tänne puhumaan
kanssasi ennen kuin lähden, sinä et kai välitä nähdä minua sitä ennen."



VIII.


Kristiina sanoi itselleen, että nyt se oli tehty. Mutta hän tunsi
itsensä kuolemanväsyneeksi, rikkinäiseksi ja kipeäksi ikävästä Erlendin
syliin.

Hän makasi valveilla suurimman osan yötä ja päätti tehdä sellaista,
jota hän ei vielä milloinkaan ollut uskaltanut tehdä -- lähettää sanan
Erlendille. Ei ollut helppo keksiä, kuka olisi ottanut toimittaakseen
tuon asian. Sisaret eivät milloinkaan liikkuneet ulkona yksin, eikä
hän tiennyt ketään, joka olisi suostunut menemäänkään; miehet, jotka
hoitivat ulkotöitä, olivat vanhempaa väkeä ja kävivät harvoin luostarin
ulottuvilla, paitsi milloin tulivat puhumaan itse abbedissan kanssa.
Ei ollut muita kuin Olav --. Tämä oli puolikasvuinen poika, joka teki
puutarhatöitä; hän oli ollut Groa-rouvan kasvatti-poika siitä asti kuin
hänet eräänä aamuna oli korjattu äskensyntyneenä kirkonrappusilta.

Ihmiset sanoivat hänen äidikseen erästä sisarta; tämä piti vihittämän
nunnaksi, mutta istuttuaan tyrmässä kuusi kuukautta -- muka karkean
tottelemattomuuden tähden, samoihin aikoihin, jolloin lapsi löytyi
-- hän oli saanut sisaren puvun ja oli sen jälkeen työskennellyt
karjapihan puolella. Kristiina oli usein ajatellut Ingridin kohtaloa
viime kuukausien aikana, mutta hänellä ei usein ollut tilaisuutta
puhella tämän kanssa. Oli uskaliasta luottaa Olaviin -- tämä oli pelkkä
lapsi, ja Groa-rouva ja kaikki nunnat juttelivat ja laskivat leikkiä
hänen kanssaan aina kun näkivät pojan. Mutta Kristiina ajatteli, ettei
hänellä enää ollut paljon uskaltamista. Ja pari päivää myöhemmin, kun
Olavin eräänä aamuna piti lähteä kaupungille, sai Kristiina hänet
viemään Akersnesiin sanan, että Erlend koettaisi keksiä keinon, miten
he voisivat tavata toisensa kahdenkesken. Samana päivänä iltapuoleen
tuli Ulv, Erlendin oma palvelija, puheportin luukulle. Hän sanoi
olevansa Aasmund Bjørgulfinpojan miehiä ja tulleensa pyytämään,
että tämän veljentytär pääsisi kaupunkiin käymään, sillä Aasmund
Bjørgulfinpojalla ei ollut aikaa tulla nunnaluostariin. Kristiina
ajatteli, että tämä nyt ainakin oli epäonnistuva -- mutta kun sisar
Potentia kysyi, tunsiko hän lähetin, vastasi hän tuntevansa. Ja sitten
hän lähti Ulvin kanssa Brynhild Flugan taloon.

Erlend odotti häntä ylisillä -- hän oli pelästynyt ja jännityksen
vallassa, ja Kristiina huomasi heti hänen taas pelkäävän sitä, mitä
tämä näytti pitävän pahimpana.

Häntä viilsi aina niin ilkeästi kun toinen osoitti olevansa niin
kauheasti peloissaan lapsen tähden -- kun he nyt kuitenkaan eivät
voineet pysyä poissa toistensa luota. Ja kiihdyksissä kun oli,
Kristiina sanoi sen hänelle -- varsin kiivaasti. Erlend tuli
tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja painoi päänsä Kristiinan olkaa vasten:

"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Minun tulee koettaa jättää sinut
rauhaan, Kristiina -- etten pane onneasi vaaraan. Jos tahdot --"

Kristiina hyppäsi hänen kaulaansa ja nauroi, mutta Erlend tarttui häntä
lujasti vyötäisiltä, pakoitti hänet istumaan penkille ja istui itse
toiselle puolen pöytää. Kun Kristiina ojensi hänelle kätensä, suuteli
hän kuumasti kämmenen puolta.

"Olen kokenut enemmän kuin sinä", hän sanoi kiihkeästi. "Jospa
tietäisit, miten hartaasti toivoisin meidän molempien vuoksi, että
joutuisimme naimisiin täysin kunniallisesti --."

"Silloin sinun ei olisi pitänyt ottaa minua", sanoi Kristiina.

Erlend peitti kasvonsa.

"Niin, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä vääryyttä
sinua kohtaan", hän sanoi.

"Sitä et toivo sinä, enkä sitä toivo minä", sanoi Kristiina nauraen
naljailevasti. "Ja kunhan minä vain lopuksi pääsen sovintoon ja rauhaan
sukuni ja Jumalani kanssa, en ole sureva, vaikka minun tulisi mennä
vihille jalkavaimona. Ja kunhan vain saan olla lähelläsi, tuntuu
minusta monasti siltä kuin voisin olla rauhaakin vailla --"

"Sinun tulee kantaa jälleen kunnia kartanooni", sanoi Erlend, "minä en
saa vetää sinua alas omaan kunniattomuuteeni."

Kristiina pudisti päätään. Sitten hän sanoi:

"Nyt sinä kai tulet iloiseksi, kun saat kuulla, että minä olen puhunut
Simon Andreksenpojan kanssa -- ja ettei hän tahdo pitää kiinni niistä
sopimuksista, jotka oli tehty meidän puolestamme ennenkuin näin sinut."

Erlend riemastui ja Kristiinan täytyi kertoa kaikki. Kuitenkin hän
salasi ne alentavat sanat, jotka Simon oli lausunut Erlendistä, mutta
mainitsi, ettei tämä tahtonut ottaa kannettavakseen syytä Lauritsan
edessä.

"Se on luonnollista", sanoi Erlend lyhyeen. "He tuntuvat olevan hyvät
ystävät, isäsi ja hän? Minusta hän luultavasti on pitävä vähemmän --
Lauritsa, tarkoitan."

Kristiina käsitti nämä sanat todistukseksi siitä, että Erlend kuitenkin
ymmärsi, että Kristiinalla vielä oli ankara taival edessä, ennenkuin
heidän asiansa olisi loppuun ajettu, ja hän oli Erlendille kiitollinen
siitä. Mutta Erlend ei palannut enää asiaan, vaan oli hyvillään ja
sanoi pelänneensä, ettei Kristiinalla olisi ollut rohkeutta puhua
Simonille.

"Sinä näyt pitävän hänestä tavallasi", hän virkkoi.

"Voiko se olla vasten mieltäsi", kysyi Kristiina, "-- kaiken sen
jälkeen, mitä meillä on ollut keskenämme, että minä tiedän Simonin
oikeamieliseksi ja kelpo mieheksi."

"Ellet olisi koskaan kohdannut minua", virkkoi Erlend, "olisit päässyt
hyville päiville hänen kerallansa, Kristiina. Miksi sinä nauroit?"

"Muistinpahan vain, mitä Aashild-rouva kerran sanoi," vastasi
Kristiina. "Olin vielä lapsi silloin -- mutta hän puhui jotakin
sellaista, että hyvät päivät lankeavat järkevien osalle, mutta parhaat
niille, jotka uskaltavat olla mielettömiä."

"Jumala siunatkoon Aashild-tätiä siitä, että hän on opettanut sinulle
sellaista", sanoi Erlend pyöräyttäen Kristiinan syliinsä. "Ihmeellistä,
en ole nähnyt sinua milloinkaan pelkurina, Kristiina."

"Etkö ole nähnyt?" kysyi tämä painautuen häneen. Erlend pani hänet
sängynlaidalle ja riisui hänen kenkänsä, mutta veti hänet sitten
takaisin pöydän luo. "Ei, ei, Kristiina -- nythän asiamme näyttää
valoisalta. En suinkaan minä olisi tehnyt siten sinua kohtaan niinkuin
olen tehnyt", hän sanoi silitellen silittämistään Kristiinan hiuksia,
"ellen olisi ajatellut joka kerran sinut nähdessäni, että oli
mahdotonta, että omaisesi antaisivat noin hienon ja kauniin neidon
vaimokseni. -- Istu tuohon juomaan kerallani", hän pyysi.

       *       *       *       *       *

Kohta tämän jälkeen kolkutettiin ovelle -- kuului siltä kuin ovea olisi
hakattu miekankahvalla.

"Aukaiskaa, Erlend Nikulauksenpoika, jos olette siellä!"

"Se on Simon Darre", sanoi Kristiina hiljaa.

"Aukaiskaa, piru teidät periköön -- jos olette mies!" huusi Simon
lyöden uudelleen oveen.

Erlend meni vuoteen luo ja otti miekkansa naulasta. Hän katsoi
neuvottomana ympärilleen: "Täällä ei ole mitään paikkaa, minne voisit
kätkeytyä -- paitsi vuode --"

"Parantaisiko se asiaa, jos minä kätkeytyisin", sanoi Kristiina. Hän
oli noussut seisomaan; hän puhui hyvin rauhallisesti, mutta Erlend näki
hänen vapisevan. Simon kolisutti taas ovea.

Erlend astui esiin ja veti salvan syrjään. Simon astui sisään
paljastetuin miekoin, mutta työnsi sen paikalla takaisin tuppeen.

Tuokion he seisoivat kolmisin mitään puhumatta. Kristiina vapisi, mutta
sittenkin hän tunsi tänä alkuhetkenä suloista jännitystä -- syvältä
hänen rinnastaan nousi tunne, joka vainusi miekan mittelyä -- ja hän
hengitti syvään: nyt oli tullut pitkien kuukausien äänettömän odotuksen
ja pelon loppu. Hän katsoi toisesta toiseen, kalpeana ja kiiltävin
silmin -- sitten hänen jännityksensä hyytyi käsittämättömäksi,
vapisevaksi epätoivoksi. Simon Darren silmät kuvastivat enemmän kylmää
ylenkatsetta kuin suuttumusta tai mustasukkaisuutta, ja hän näki
Erlendistä, tämän korskean muodon läpi, että tämä hehkui häpeästä.
Hänen mielessään liikkui hämärä aavistus siitä, mitä toisten miesten
täytyi ajatella miehestä, joka oli antanut hänen tulla luokseen
tämmöiseen paikkaan, ja hän ymmärsi, että Erlendistä täytyi tuntua
siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja; Kristiina tiesi
Erlendin kiihkeästi odottavan hetkeä, jolloin saisi vetää miekkansa ja
karata Simonin kimppuun.

"Miksi sinä olet tullut tänne, Simon?" huusi Kristiina äänekkäästi,
pelon valtaamana.

Molemmat miehet kääntyivät häneen päin.

"Noutaakseni sinut kotiin", sanoi Simon. "Täällä sinä et saata olla --"

"Teillä ei ole enää käskyvaltaa Kristiina Lauritsantyttäreen", sanoi
Erlend kiivaasti, "hän on minun nyt --"

"Kaipa hän sitä lienee", sanoi Simon raa'asti, "ja kauniiseen
häähuoneeseen sinä olet hänet tuonutkin --." Hän seisoi hetken aikaa
huohottaen; sitten hän sai vallan äänensä yli ja lausui levollisesti:
"Mutta asia on sellainen, että minä olen hänen sulhasensa vielä --
siihen asti kuin hänen isänsä saa hakeneeksi hänet. Ja siihen asti minä
aion suojella miekoin ja keihäin hänen kunniansa jäännöstä -- ainakin
ihmisten silmissä --"

"Sitä sinun ei tarvitse; voin tehdä sen itse --" Erlend leimahti
jälleen tulipunaiseksi Simonin katseen edessä. "Luuletko minun antavan
tuollaisen poikanalkin peloittaa itseäni", hän kuohahti, vieden kätensä
miekankahvaan.

Simon vei kätensä selän taakse.

"Minä en ole niin arka, että pelkäisin sinun luulevan minua
pelkuriksi", hän sanoi kuten äsken. "Minä olen taisteleva kanssasi,
Erlend Nikulauksenpoika, piru vieköön, ellet ole pyytänyt Kristiinaa
hänen isältään oikeaan aikaan --"

"En tee sitä sinun käskystäsi, Simon Andreksenpoika", sanoi Erlend
tulistuen; veri tulvahti uudelleen hänen kasvoihinsa.

"Ei, tee sinä se vain siksi, että tahdot korjata mitä olet rikkonut
tätä nuorta naista vastaan", vastasi Simon hätäilemättä, "onhan se
parempi Kristiinalle."

Kristiina huusi ääneen, tuskissaan Erlendin tuskan tähden. Hän polki
jalkaa:

"Mene, etkö jo mene, Simon -- mitä tekemistä sinulla on meidän asiaimme
kanssa!"

"Senhän olen sanonut vastikään", vastasi Simon. "Saatte kärsiä minua
siksi kunnes isäsi on erottanut meidät toisistamme."

Kristiina lysähti kokoon:

"Mene, mene, tulen paikalla perästä --. Herra Jeesus, miksi sinä
kiusaat minua näin, Simon -- en kai minä omasta mielestäsikään enää ole
sen arvoinen, että sinun kannattaisi välittää minun asioistani --"

"En teekään sitä sinun takiasi", vastasi Simon. "Erlend -- ettekö tahdo
sanoa hänelle, että hänen on tultava kanssani?"

Erlendin kasvot tärisivät. Hän kosketti Kristiinaa olkapäähän:

"Kristiina, sinun on tehtävä niin. Simon ja minä puhelemme toisen
kerran --"

Kristiina nousi tottelevaisesti. Hän kiinnitti vaippansa soljella.
Hänen kenkänsä olivat vuoteen luona -- hän muisti ne, mutta ei voinut
vetää niitä jalkoihinsa Simonin nähden.

       *       *       *       *       *

Ulkona oli sumu hälvennyt. Kristiina kulki kiitämällä, pää kumarassa
ja kädet vaippaa kourien. Hänen kurkkuaan kiristi vihlova itku -- hän
toivoi hurjasti jonnekin, missä hän olisi saattanut itkeä, itkeä ja
olla yksin. Pahin, pahin oli vielä edessäpäin; hän oli saanut kokea
uutta tänä iltana ja hän vääntelehti sen kourissa -- hän oli kokenut
miltä tuntui nähdä häpäistävän miestä, jolle hän oli antautunut.

Simon kulki hänen kintereillään hänen rientäessään peltoja pitkin, yli
kenttien ja sumun kattamien aukeoiden, joista talot olivat kuin pois
pyyhkäistyt. -- Kerran kun Kristiina kompastui johonkin, tarttui Simon
häntä käsipuoleen, estäen häntä putoamasta:

"Älä nyt juokse noin", hän sanoi. "Ihmiset katsovat meitä. -- Miten
sinä vapiset!" virkkoi hän Iempeämmin. Kristiina oli vaiti kiitäen
edelleen.

Hän nuljahti liejuun, hänen jalkansa olivat läpimärät ja kylmät --
sukat, jotka hänellä oli jalassa, olivat nahasta, mutta hyvin ohuet;
hän tunsi niiden alkavan hajota, loka pursui paljaalle iholle.

He tulivat luostaripuron yli vievälle sillalle ja nousivat hitaammin
vastapuolen rinnettä.

"Kristiina", sanoi Simon äkkiä, "tätä sinun isäsi ei pidä milloinkaan
saaman tietää."

"Mistä sinä saatoit arvata minun olevan siellä?" kysyi Kristiina.

"Tulin luostariin puhumaan kanssasi", vastasi Simon lyhyesti. "Sitten
kuulin setäsi palvelijasta. Tiesin Aasmundin olevan Hadelandissa.
Kovin ovelia peittämään jälkiänne te ette ole olleet. -- Kuulitko mitä
sanoin?"

"Kuulin", sanoi Kristiina. "Itse minä lähetin sanan Erlendille, että
tapaisimme Flugan luona, tunsin tuon vaimon --"

"Hyi, hyi sinua! Mutta sinä et voinut tietää, minkälainen ihminen hän
oli -- ja tuo toinen --. Kuuletko", sanoi Simon ankarasti, "jos asia
on sellainen, että sen saattaa salata, silloin sinun täytyy salata se
Lauritsalta. Ja ellet sitä voi, niin täytyy sinun koettaa säästää häntä
pahimmalta häpeältä."

"Onpas sinulla huoli minun isästäni", sanoi Kristiina vavahdellen. Hän
yritti puhua uhmaavasti, mutta ääni oli sortumaisillaan itkuun.

Simon kulki kappaleen matkaa. Sitten hän pysähtyi -- Kristiina näki
hänen kasvonsa heidän seisoessaan yhdessä usman keskellä. Tuon
näköisenä hän ei milloinkaan ollut nähnyt Simonia.

"Olen huomannut joka kerran käydessäni teillä", hän sanoi, "kuinka
vähän te Jørundgaardin naiset ymmärrätte, mikä mies Lauritsa oikeastaan
on. Hän ei pidä kurissa teitä, sanoo Trond Gjesling -- vaan mitäpä hän
välittäisi sellaisesta, hän, joka oli aiottu komentamaan _miehiä!_
Hänessä oli päällikönverta, jota miehet olisivat totelleet --
ilomielin. Aika ei nyt tarvitse sellaisia miehiä -- isäni tunsi hänet
Baagahusin ajoilta. --

"Mutta muuksi hänen osansa ei sitten ole vaihtunut, hän on vaan jäänyt
laaksoon, eläen kuin talonpoika --. Liian nuorena hän tuli naitetuksi
-- ja äitisi, omine luontoineen, ei kai ollut se nainen, joka olisi
helpottanut hänen oloansa siellä. Hänellä on paljon ystäviä, tiedätkös
sen -- mutta luuletko, että hänellä on _yhtään_, joka kelpaisi hänen
rinnallensa --. Poikia hänen ei ole suotu pitää -- teidän tyttärien
piti jatkaa hänen sukunsa kunniaa -- ja jos hän on näkevä sen päivän,
jolloin hän huomaa toisen parantumattomaksi ja toisen kunniattomaksi --"

Kristiina kouraisi poveaan sydämen kohdalta -- hänestä tuntui kuin
hänen olisi pitänyt pitää kiinni sydämestään, saadakseen sen niin
kovaksi kuin miksi hän sen tahtoi.

"Miksi sinä sanot tämän", hän hetken kuluttua kuiskasi. "Et kai sinä
enää tahdo etkä toivo minua omaksesi? --"

"Enpä taida tahtoa", virkkoi Simon epäröiden. "Voi hyvä Jumala,
Kristiina -- muistan minkälainen olit Finsbrekkenillä. -- Mutta piru
minut periköön, jos milloinkaan enää uskon kenenkään nuoren neidon
silmiä!"

"Lupaa, ettet tapaa Erlendiä ennen isäsi tuloa", sanoi Simon, heidän
saapuessaan portille.

"Sitä en tahdo luvata", vastasi Kristiina.

"Silloin hänen on luvattava se", sanoi Simon.

"Minä lupaan olla tapaamatta häntä", vastasi Kristiina hätäisesti.

"Se pieni koira, jonka minä kerran lähetin sinulle", virkkoi Simon
heidän erotessaan, "voi jäädä siskoillesi -- ne pitävät niin paljon
siitä -- ellei minusta ole liian vaikeata nähdä sitä kotonasi.

"Minä ratsastan pohjoiseen varhain huomenaamulla", hän sanoi, ja sitten
hän tarttui Kristiinaa käteen hyvästiksi, portinvartijanunnan katsoessa
heitä.

       *       *       *       *       *

Simon Darre meni alas kaupunkia kohden. Hän kulki nyrkki heiluen,
puhui puoliääneen ja manaili mennessään. Hän vannoi mielessään, ettei
hän surrut Kristiinaa. Tämä oli kuin kappale, jota hän oli luullut
puhtaaksi kullaksi -- ja lähemmin katsottuaan havainnutkin sen olevan
pelkkää tinaa ja messinkiä. Valkoisena kuin lumi oli hän ollut
polvillaan maassa ja ojentanut kätensä palavaa kynttilää kohden -- se
oli viime vuonna. Tänä vuonna hän joi viiniä kiroukseen julistetun
mellastajan kanssa Flugan ylisillä -- äh! Lauritsa Bjørgulfinpojan
puolesta hän puuttui asioihin, Lauritsan, joka istui kaukana
Jørundgaardissa uskoen -- ei ikinä hän voinut kuvitella heidän pettävän
häntä siten. Ja nyt hän aikoi itse viedä tiedon asiasta ja auttaa heitä
valhettelemalla tuolle miehelle. Tämä se nyt täytti hänen sydämensä
polttavalla tuskalla ja häpeällä.

Kristiina ei ollut ajatellut pitää Simon Darrelle antamaansa lupausta,
mutta hän ei saanut vaihdetuksi muuta kuin pari sanaa Erlendin kanssa
-- kerran illalla tiellä.

Hän seisoi pidellen tämän kättä omassaan, kumman nöyränä, toisen
puhuessa kohtauksesta Brynhildin luhdissa. Simon Andreksenpojan kanssa
hän oli puhuva toisen kerran. "Jos me olisimme taistelleet siellä,
olisi se levinnyt koko kaupungille", sanoi Erlend kiihkeästi. "Sen tuo
toinenkin tiesi, arvon Simonimme."

Kristiina näki miten tuo tapaus oli karvastellut Erlendin mieltä.
Hänkin oli ajatellut sitä lakkaamatta sen jälkeen --, tuossa
seikkailussa oli Erlend esiintynyt vieläkin kehnompana kuin hän itse,
sitä ei käynyt kieltäminen. Ja hän tunsi, että he nyt olivat yksi liha
tositeossa -- hän tahtoi vastata kaikesta yhdessä Erlendin kanssa,
silloinkin kun hän ei hyväksynyt tämän tekoja, ja hän tahtoi tuntea
omassa nahassaan Erlendiä viiltävät haavat.

       *       *       *       *       *

Kolme viikkoa myöhemmin tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika Osloon hakemaan
tytärtänsä.

Kristiinaa peloitti ja hänen sydäntään kirveli, kun hän meni puhetupaan
kohtaamaan isäänsä. Ensimmäinen, mikä häntä hämmästytti nähdessään
tämän seisovan sisar Potentian kanssa keskustellen, oli, ettei isä
ollut sellainen kuin miksi Kristiina hänet muisti. Ehkei tämä ollut
lainkaan muuttunut viime tapaamisen jälkeen -- mutta hän oli nähnyt
tämän aina nuorena, voimakkaana ja kauniina miehenä, josta hän oli
ollut lapsena ollessaan niin ylpeä. Jokainen talvi ja kesä, joka
kului ohitse kotona, oli kai painanut merkkejään häneen, tehden
hänet vanhemmaksi, samoin kuin ne jouduttivat Kristiinan nuoruuden
kukoistusta -- mutta hän ei ollut huomannut sitä. Hän ei ollut
huomannut, että tämän tukka oli vaalennut paikoitellen ja ruvennut
punertamaan ruosteenkarvaisesti ohimojen kohdalta -- kuten keltaisen
tukan harmaantuminen tapahtuu. Posket olivat kuivettuneet ja käyneet
pitemmiksi, niin että kasvojen lihakset kiristyivät kuin jänteet
suuta kohden; nuori, vaalea, verevä iho oli käynyt yksivärisen
ahavoituneeksi. Hän ei ollut kumara vartaloltaan -- mutta hartioiden
asento viitan alla oli kuitenkin erilainen kuin ennen. Hän astui
reippaasti ja keveästi, tullessaan käsi ojennettuna Kristiinaa vastaan,
mutta nuo liikkeetkään eivät enää olleet entiset pehmeät ja notkeat.
-- Kai tuo kaikki oli ollut hänessä jo ennen, vaikkei Kristiina ollut
tullut sitä huomanneeksi. Kukaties hänessä oli yksi piirre lisää --
alakuloisuuden -- joka nyt saattoi Kristiinan näkemään kaiken. Hän
purskahti itkuun.

Lauritsa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä poskesta.

"Noh, noh, hillitsehän itsesi, hyvä lapsi", sanoi hän lempeästi.

"Oletteko vihoissanne minulle, isä?" kysyi Kristiina hiljaa.

"Totta kai", vastasi tämä, mutta silitteli yhä Kristiinan poskea.
"Mutta se sinun kuitenkin tulee tietää, ettei sinun tarvitse pelätä
minua", hän sanoi surullisesti. "Ei, älähän, kyllä sinun nyt täytyy
hillitä itsesi, Kristiina, etkö häpeä näyttäytyä tuollaisena toisten
nähden", sanoi Lauritsa, -- sillä Kristiina itki niin, että hänen
täytyi käydä penkille istumaan. "Älkäämme puhuko näistä asioista tässä,
missä kuljetaan edestakaisin", sanoi Lauritsa, istuutui hänen viereensä
ja tarttui hänen käteensä. "Etkö kysy yhtään äitiäsi -- tai sisariasi
--?"

"Mitä äiti sanoo tähän?" kysyi tytär.

"Kyllähän sen tietää -- mutta emme nyt puhu siitä", sanoi taas
Lauritsa. "Hän voi hyvin muuten --" ja hän alkoi kertoa kaikenlaista
kotikartanon oloista, kunnes Kristiina vähän rauhoittui.

Mutta tämän mielestä jännitys kävi vain kahta kauheammaksi, kun ei isä
puhunut mitään hänen rikkomuksestaan. Hän antoi Kristiinalle rahaa
jaettavaksi luostarin köyhille, ja lahjoja noviiseille; itse hän vielä
antoi runsaat lahjat luostarille sekä sisarille, eikä kukaan luostarin
väestä luullut muuta, kuin että Kristiina nyt oli lähdössä kotiin
kihlajaisiin ja häihinsä. Viimeisen aterian molemmat söivät Groa-rouvan
pöydässä abbedissan salissa, ja tämä antoi Kristiinasta mitä parhaimman
kiitoslauseen.

Mutta kaikki tämä loppui kuitenkin viimein. Kristiina oli heittänyt
viimeisen kerran hyvästit sisarille ja ystäville luostariportin luona,
Lauritsa talutti hänet hänen hevosensa luokse ja nosti hänet satulaan.
Oli niin outoa ratsastaa isän ja Jørundgaardin miesten kera alas
siltaa kohti, tietä, jolla hän oli salaa kävellyt pimeässä; oli outoa
ratsastaa näin kunniassa ja vapaana läpi Oslon katujen. Hän ajatteli
komeaa morsiuskulkuettaan, josta Erlend oli puhunut niin usein -- ja
hänen sydämensä kävi raskaaksi; olisi ollut helpompaa, jos Erlend olisi
vienyt hänet mukanaan. Oli vielä niin pitkältä sellaista aikaa, jolloin
hänen täytyi elää ensiksi valheessa, sitten kaikkien tuomittavana.
Mutta sitten hänen silmänsä osuivat isän vanhenneisiin, vakaviin
kasvoihin, ja hän koetti ajatella, että Erlend kaikesta huolimatta oli
oikeassa.

       *       *       *       *       *

Vierasmajassa oli muitakin matkamiehiä. Illalla kaikki aterioivat
yhdessä pienessä pirtissä, jossa oli vain kaksi vuodetta; Lauritsa
ja Kristiina saivat nukkua niissä, sillä he olivat arvokkaimmat
matkavieraat. Toiset lähtivät siis pois, kun ilta alkoi pimetä,
toivottaen ystävällisesti hyvää yötä, kunkin noustessa vuorostaan
paikaltaan ja poistuessa makuusijalleen. Kristiina ajatteli, miten
hän oli varkain pujahtanut Brynhild Flugan tupaan ja antanut Erlendin
halata itseään -- ja sairaana surusta ja pelosta, ettei enää koskaan
saisi tulla tämän omaksi, hän tunsi, ettei hän enää kuulunut tänne, ei.

Isä istui etempänä penkillä ja katseli häntä.

"Emme mene tällä kertaa Skogiin?" kysyi Kristiina jotakin sanoakseen.

"Emme", vastasi Lauritsa. "Minulle riittää vähäksi aikaa miettimistä
siinä, mitä olen kuullut sedältäsi sinusta -- etten käyttäisi
väkivaltaa sinua kohtaan", selitti Lauritsa, kun Kristiina katsoi
häneen.

"Ja minä olisinkin pakottanut sinut pysymään sanassasi, ellei Simon
olisi sanonut, ettei hän tahtonut vastahakoista vaimoa."

"Minä en ole milloinkaan antanut sanaani Simonille", sanoi Kristiina
nopeasti. "Sanoit itse ennen, ettet tahtonut pakottaa minua
avioliittoon --"

"Ei kai se olisi ollut mitään pakotusta, jos olisin vaatinut sinua
pysymään sopimuksessa, joka on ollut kaikkien ihmisten tiedossa koko
ajan", vastasi Lauritsa. "Kaksi talvea teidät on katsottu kihlatuiksi,
etkä sinä ole ilmoittanut vastahakoisuutta tai vastenmielisyyttä ennen
kuin hääpäivä jo oli sovittuna. Ja jos sinä tahdot estellä sillä, että
asia päätettiin viime vuonna, ja ettet ole antanut Simonille sanaasi,
niin minä sanon sitä epärehelliseksi menoksi."

Kristiina katsoi alas lieteen.

"En tiedä mikä on näyttävä pahemmalta", jatkoi isä saneluaan,
"sekö, että sinä olet työntänyt Simonin luotasi, vai sekö, että hän
on hyljännyt sinut. Andres-herralta tuli sana --" Lauritsa lensi
punaiseksi tätä sanoessaan, -- "että hän on vihainen pojalleen ja
valmis tarjoamaan korvausta. Minun täytyi sanoa kuten asia oli -- en
tiedä olisiko ollut parempi toisin puolin -- että jos korvauksesta
oli puhe, olimme me lähinnä velvolliset siihen. Häpeä se on meille
kumminkin tavoin."

"Minä en ymmärrä sitä niin suunnattomaksi häpeäksi", sanoi Kristiina
hiljaa. "Kun kerran Simon ja minä olemme yhtä mieltä asiassa."

"Yhtä mieltä", tarttui Lauritsa tyttärensä sanoihin. "Hän ei salannut
sitä, että asia oli hänestä ikävä, mutta sanoi teidän puhuttuanne
keskenänne uskovansa, ettei teitä odottaisi muu kuin onneton olo, jos
hän vaatisi sinua pysymään sopimuksessa. -- Mutta kerro nyt, miten
kaikki on käynyt."

"Eikö Simon ole kertonut sitä?" kysyi Kristiina.

"Hän tuntui tuumivan", virkkoi isä, "että sinulle on käynyt
rakkaammaksi toinen. -- Toivon nyt kuulevani sinulta, Kristiina, kuinka
asia on."

Kristiina mietti hiukan.

"Jumala tietää", hän sanoi hiljaa, "että Simon olisi ollut minulle
kyllin hyvä ja enemmänkin. Mutta totta on, että minä tulin tuttavaksi
toisen miehen kanssa, ja silloin ymmärsin, etten milloinkaan enää voisi
tulla iloiseksi, jos joutuisin elämään Simonin rinnalla -- en vaikka
hänellä olisi kaikki Engellandin kulta -- ja että mieluummin ottaisin
tuon toisen, vaikkei tällä olisi kuin yksi ainoa lehmä --"

"Et kai sinä odota minun antavan sinua palvelijalle", sanoi isä.

"Hän on vertaiseni ja korkeampikin minua", vastasi Kristiina. "Sanoin
vaan muuten -- hänellä on laajat maat sekä mannut, mutta nukkuisin
mieluisammin hänen kanssaan paljailla oljilla kuin toisen miehen
toverina silkkipatjojen päällä --"

Isä oli ääneti vähän aikaa.

"On tosin yksi puoli asiasta, etten minä tahdo pakottaa sinua ottamaan
miestä, joka on vasten mieltäsi -- vaikka Jumala ja Pyhä Olavi
tietäkööt, mitä sinulla voi olla sitä miestä vastaan, jonka minä
olin luvannut sinulle. Mutta toinen puoli on se, onko tuo valittusi
sellainen, että voin naittaa sinut hänelle. Olet vielä nuori ja
ymmärtämätön -- eikä kelpo mies liioin katsele neitoa, joka on toiselle
luvattu --"

"Sellaiselle ei itse mahda mitään", sanoi Kristiina kiihkeästi.

"Mahtaa kyllä. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin toki, etten tahdo
loukata Dyfriniläisiä naittamalla sinut toiselle heti kun olet
kääntänyt selkäsi Simonille -- kaikista vähimmin sellaiselle miehelle,
joka voisi näyttää arvokkaammalta tai rikkaammalta kuin he. -- Toivon
sinun nyt sanovan, kuka tuo mies on", sanoi Lauritsa kotvan vaiettuaan.

Kristiina rutisti käsiään ja hengitti raskaasti. Sitten hän lausui
hyvin vitkaan:

"En voi sanoa, isä. Vaan ellen minä saa tuota miestä, voit viedä minut
luostariin ja jättää sinne ainiaaksi -- en luule silloin eläväni kauan.
Mutta minun ei olisi sovelias ilmoittaa hänen nimeänsä ennenkuin
tiedän, tahtooko hän minut yhtä varmasti kuin minä tahdon hänet. Sinä
-- sinä et saa pakottaa minua sanomaan kuka hän on, -- et ennen kuin
tulee ilmi, aikooko -- aikooko hän pyytää minua sinulta sukulaistensa
suostumuksella."

Lauritsa oli kauan vaiti. Hän ei voinut muuta kuin hyväksyä tyttären
tavan katsoa asiaa; sitten hän lopuksi virkkoi:

"Olkoon siis niin. On luonnollista, että mieluimmin jätät mainitsematta
hänen nimensä siihen asti kuin tiedät, mitä hän aikoo tehdä."

"Mene nyt sänkyyn, Kristiina", hän sanoi vähän ajan kuluttua. Hän tuli
tämän luokse ja suuteli häntä:

"Olet tuottanut minulle paljon surua ja mielipahaa tuumallasi,
tyttäreni -- mutta tiedät minun aina tarkoittavan sinun parastasi --
Jumala paratkoon, niinhän se lienee, teitpä mitä tahansa hän ja hänen
lempeä äitinsä auttakoot meitä, että tämä kääntyisi parhain päin."

Levolle laskeuduttuaan luuli Lauritsa kuulevansa toiselta seinältä,
missä tytär makasi, heikkoa itkua. Mutta hän oli nukkuvinaan. Hänellä
ei ollut sydäntä sanoa, että hän pelkäsi jälleen kaivettavan esiin
vanhat puheet Kristiinasta ja Arnesta ja Benteinistä, ja hänen mieltään
painoi raskaasti se seikka, ettei hän voinut tehdä paljoakaan,
estääkseen lapsen hyvää mainetta tulemasta tahratuksi selkänsä takana.
Ja pahinta oli, että hän katsoi Kristiinan aiheuttaneen sen suureksi
osaksi omalla ajattelemattomuudellaan.



III

LAURITSA BJØRGULFINPOIKA



I.


Kristiina saapui kotiin kauneimpana kevätaikana. Laagen juoksi
hyrskyisenä kartanon ja peltojen sivu; lepistön hiirenkorvien välitse
vilahteli ja välähteli virta hopeasäkeniä suihkuten. Oli kuin valolla
olisi ollut oma äänensä ja sävelensä pauhinassa -- kun hämärä
laski, kuului äänikin hiljenevän. Veden kohu kaikui Jørundgaardin
ympärillä yötä päivää, ja Kristiinasta tuntui kuin hän olisi kuullut
hirsiseinienkin tärisevän niinkuin harppulaudan.

Tuntureilta, jotka olivat kiedotut siniseen autereeseen päivän toisensa
jälkeen, juoksi alas kiiltäviä vesisäikeitä. Maa uhkui ja väreili
lämpöä; oras peitti melkein koko mullan ja sankka ruoho kiilsi kuin
silkki tuulen pyyhkäistessä sitä. Lehdot ja kukkulat tuoksuivat
hyvältä, ja heti auringon laskettua erkani ilmaan väkevä, vilvas ja
hapahko nesteiden ja laihon lemu -- oli kuin maa olisi huokunut pitkään
ja virvoittuneena. Väristen muisti Kristiina hänestä tuntuneen samalta,
kun Erlend päästi hänet syleilystään. Joka ilta hän paneutui levolle
sairaana ikävästä ja heräsi aamulla hiestyneenä ja uuvuksissa unistaan.

Hänestä tuntui käsittämättömältä, että kotona voitiin olla puhumatta
ainoatakaan sanaa siitä ainoasta, mitä hän ajatteli. Mutta kului viikko
toisensa jälkeen kaikkien vaietessa Kristiinan asiasta ja kenenkään
utelematta, mitä hän hautoi. Isä oli usein metsällä nyt kun kevätkylvö
oli tehty -- hän hoiteli tervamiilujaan, vei kerallaan metsästyshaukat
ja koirat ja viipyi poissa päiväkaudet. Kotona ollessaan hän puhui
tyttärelle yhtä lempeästi kuin ennen -- mutta hänellä ei tuntunut
olevan oikein mitään sanomista tälle, eikä hän kertaakaan pyytänyt
Kristiinaa mukaansa ratsastaessaan kartanosta.

Kristiina oli pelännyt joutuvansa kuulemaan äidin valituksia, mutta
Ragnfrid ei virkkanut halaistua sanaa -- ja se tuntui vieläkin
ilkeämmältä.

       *       *       *       *       *

Juhananmessun olutkesteissä jakoi Lauritsa Bjørgulfinpoika joka vuosi
köyhille kaiken sen ruoan ja särpimen, joka oli säästynyt taloon
kuluneen paastoviikon aikana. Ne, jotka asuivat lähellä Jørundgaardia,
kävivät tavallisesti itse noutamassa almunsa; heitä kestittiin silloin
hyvin, ja Lauritsa vieraineen ja koko palveluskuntineen kerääntyi
almuntarvitsijain ympärille, sillä näiden joukossa oli iäkkäitä
vanhuksia, jotka osasivat satuja ja runolauluja. Niin he sitten
istuivat pirtissä, lyhentäen aikaansa oluenjuonnilla ja sopuisalla
juttuamisella, ja illalla tanssittiin tanhualla.

Juhananmessu oli tänä vuonna kolea ja pilvisäinen, mutta kukaan
ei murehtinut sitä, sillä uhkasi tulla kuivuus. Ei ollut satanut
veden tippaa Halvardinmessun jälkeen, ja tunturillakin oli ollut
niukanlaisesti lunta; eikä kukaan muistanut nähneensä Laagenissa niin
vähän vettä keskellä sydänkesää kolmeentoista vuoteen.

Lauritsa ja hänen vieraansa olivat siis hyvillä mielin lähtiessään
tervehtimään almunanojia pirtin puolelle. Nämä istuivat pöydän
ympärillä syöden maitopuuroa ja juoden olutta päälle, ja Kristiina
autteli pöydässä, palvellen sairaita ja vanhoja.

Lauritsa tervehti vieraitaan ja kysyi, olivatko nämä tyytyväiset
kestitykseen. Sen jälkeen hän lähti lausumaan tervetulleeksi erään
iäkkään ruotiukon, joka oli tänä päivänä siirretty Jørundgaardiin.
Miehen nimi oli Haakon, hän oli ollut soturi vanhan Haakon-kuninkaan
aikana ja ollut mukana kuninkaan viime retkellä Skotlantiin. Hän
oli nyt rutiköyhä ja sokea; ihmiset olivat koettaneet saada hänet
sairaalaan, mutta hän kulki mieluummin taloissa, sillä häntä kohdeltiin
kaikkialla niinkuin arvossapidettyä vierasta, koska hän oli harvinaisen
tietorikas ja maailmaa nähnyt.

Lauritsa seisoi käsi veljensä olalla -- Aasmund Bjørgulfinpoika oli
tullut Jørundgaardiin vierailemaan. Hän kysyi myös Haakonilta, oliko
tämä tyytyväinen ruokaan. "Olut on hyvää, Lauri Bjørgulfinpoika",
vastasi Haakon. "Mutta puuron on keittänyt tamma. Käsitelty
emäntä laittaa käsitellyn puuron, sanoo sananparsi, ja puuro on
pohjaanpalanutta."

"Ei ollut tarkoitukseni", sanoi Lauritsa, "antaa teille
pohjaanpalanutta puuroa. Mutta tuo vanha sananparsi ei pidä aina
paikkaansa, niin minä ainakin toivon, sillä oma tyttäreni on keittänyt
puuron." Hän nauroi ja käski Kristiinan ja Tordiksen kiiruhtaa
läskivateja noutamaan.

Kristiina sujahti nuolena ulos kotaa kohti. Hänen sydämensä tykytti --
hän oli nähnyt ohimennen sedän kasvot, Haakonin puhuessa emännästä ja
puurosta.

Myöhään illalla hän näki isän ja sedän kävelevän kauan edestakaisin
pihalla, puhellen keskenään. Häntä huimasi pelosta, eikä asia parannut
siitä, että hän seuraavana päivänä näki isän olevan harvasanaisen ja
juron. Mutta Lauritsa ei sanonut mitään.

Ei hän sanonut mitään sedän lähdettyäkään. Kristiina huomasi, ettei
hän puhunut Haakonin kanssa yhtä paljon kuin ennen, ja kun se aika
oli umpeen kulunut, joka heidän oli määrä pitää ukko luonaan, ei
Lauritsa pyytänyt häntä jäämään pitemmäksi aikaa, vaan siirrätti hänet
seuraavaan taloon.

       *       *       *       *       *

Lauri Bjørgulfinpojalla oli muuten moninaiset syynsä jurouteen ja
mielenmasennukseen, sillä uhkasi tulla suorastaan katovuosi, ja
talonpojat kokoontuivat käräjiin neuvotellakseen, miten tuleva talvi
oli otettava vastaan. Jo jälkikesällä oli useimmille selvä, että heidän
täytyi teurastaa karjansa tai kuljettaa etelämpään myytäväksi suurin
osa elukoistaan, voidakseen ostaa sijaan viljaa väkeä varten. Edellinen
vuosikaan ei ollut ollut mikään hyvä viljavuosi, joten entiset varastot
olivat tavallista laihemmat.

Eräänä aamuna syyspuoleen meni Ragnfrid kolmen tyttärensä kera
katsomaan aivinoita, jotka hän oli levittänyt ulos valkenemaan.
Kristiina kiitteli äidin taitavuutta. Silloin tämä pyyhkäsi hyväillen
Ramborgin päätä:

"Tämä tulee sinun arkkuusi, pienokainen."

"Äiti", sanoi Ulvhild, "enkö minä sitten saakaan omaa arkkua, kun
lähden luostariin?"

"Tiedäthän, ettet sinä jää vähemmälle kuin sisaresikaan", virkkoi
Ragnfrid. "Mutta sinä et tule tarvitsemaan samanlaisia kapioita. Ja
tiedäthän saavasi jäädä isän ja minun luokse koko iäksesi -- jos
tahdot."

"Ja kun sinä joudut luostariin, Ulvhild", sanoi Kristiina epävarmalla
äänellä, -- "olen minä ehkä ollut siellä jo monta vuotta."

Kristiina vilkaisi äitiinsä, mutta Ragnfrid oli vaiti.

"Jos minä olisin sellainen, että olisin voinut joutua naimisiin", sanoi
Ulvhild, "en olisi milloinkaan eronnut Simonista -- hän oli hyvä, ja
hän oli niin surullinen sanoessaan hyvästejä meille."

"Tiedäthän, että isäsi on käskenyt meidän olla puhumatta tästä", sanoi
Ragnfrid, mutta Kristiina lausui uhmaavasti:

"Kyllä minä tiedän, että hän on surrut enemmän erotessaan teistä kuin
minusta."

Äiti vastasi suutuksissaan:

"Eipä hänellä olisi ollut paljon ylpeyttä, jos hän olisi osoittanut
sinulle surevansa -- sinä et tehnyt kauniisti Simonia kohtaan,
tyttäreni. Ja kuitenkin hän pyysi meitä olemaan pakottamatta tai
nuhtelematta sinua --"

"Hän arveli kai nuhdelleensa minua itse siksi paljon", sanoi Kristiina
entiseen tapaan, "ettei kenenkään toisen enää ole tarpeellista
sanoa minulle, miten kelvoton olen. Mutta en minä huomannut Simonin
välittävän kovin paljon minusta, kuultuaan minun pitävän toista
rakkaampana."

"Menkää te kotiin", sanoi äiti pienemmille. Hän kävi istumaan hirrelle,
joka oli maassa, ja veti Kristiinan viereensä.

"Tiedät varsin hyvin", hän jatkoi, "että aina on pidetty sievänä ja
sopivana, ettei mies puhu morsiamelleen liian paljon rakkaudesta -- tai
istu hänen kanssaan kahden ja osoita kovin suurta kiihkoa --"

"Hohoo", sanoi Kristiina, "eivätköhän nuoret, jotka rakastavat
toisiaan, joskus voisi sattua unohtamaan, mitä vanhat pitävät sopivana."

"Varo itseäsi, Kristiina", sanoi äiti, "ettet sinä milloinkaan
unohtaisi sitä." Hän oli hetken ääneti. "Taitaa olla siten, että isäsi
pelkää sinun mielistyneen mieheen, jolle hän ei tahdo sinua antaa."

"Mitä setäni on sanonut", kysyi Kristiina tovin kuluttua.

"Ei enempää", sanoi äiti, "kuin että Erlendillä, Husabyn herralla, on
korkeampi suku kuin maine. Hän kuuluu pyytäneen Aasmundia puhumaan
puolestaan Lauritsalle. Isäsi ei tullut iloiseksi siitä."

Mutta Kristiinan kasvot alkoivat loistaa. Erlend oli puhunut hänen
sedällensä. Ja hän kun oli surrut niin sitä, ettei tämä ollut antanut
itsestään tietoa.

Silloin virkkoi äiti jälleen:

"Sitten kertoi Aasmund kuulleensa sellaista, että hän olisi kuljeksinut
nunnaluostarin ympärillä ja että sinä olisit tullut häntä tapailemaan
aitojen varsille."

"Entä sitten", kysyi Kristiina.

"Aasmund puolustaa tuota liittoa, ymmärräthän", sanoi Ragnfrid.
"Mutta silloin Lauritsa suuttui enemmän kuin minä olen nähnyt hänen
milloinkaan suuttuvan. Hän sanoi, että kosija, joka kierteli sellaisia
teitä hänen tyttärensä luokse, oli tapaava hänet miekka kädessä.
Tapamme Dyfrinin väkeä kohtaan oli jo ollut häpeällinen, mutta jos
Erlend oli houkutellut sinut juoksentelemaan kanssansa pimeässä teitä
pitkin, ja tämän sillä aikaa kun sinä olit luostarissa, oli se hänen
mielestään selvä merkki siitä, että moisen sulhasen menettäminen oli
parempi sinulle."

Kristiina väänteli käsiään -- väri vaihteli hänen kasvoillaan. Äiti
kietoi käsivartensa hänen ympärilleen -- mutta Kristiina vääntäytyi
irti ja huusi mielettömänä liikutuksesta:

"Antakaa minun olla, äiti! Vai tahdotteko koetella, olenko minä käynyt
paksummaksi uumilta --"

Seuraavalla hetkellä hän lensi pystyyn, pidellen kädellään poskeansa
-- ja katsoi ymmällään äidin säihkyviä kasvoja. Kukaan ei ollut lyönyt
häntä lapsuudesta asti.

"Istu", käski Ragnfrid. "Istu", hän toisti, ja tyttären oli toteltava.
Äiti istui hiljaa vähän aikaa, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen
äänensä:

"Olen huomannut, Kristiina, ettet ole milloinkaan pitänyt minusta
paljon. Ajattelin, että se kukaties johtui siitä, ettet luullut minun
pitävän erittäin paljoa sinusta -- eli siten kuin isäsi sinusta pitää.
Annoin asian olla -- ajattelin, että kun oli tuleva aika, jolloin itse
saisit lapsia, ymmärtäisit asian --.

"Annoin sinulle rintaa, ja jo silloin oli niin, että kun Lauritsa tuli
lähelle meitä, sinä heitit suustasi rinnan ja kurotuit häntä kohti ja
nauroit niin että maito valui suustasi. Lauritsasta tuo oli hauskaa --
ja Herra tietää, että soin sen hänelle; soin sen sinullekin, että isäsi
leikki ja nauroi joka kerran kun sinut näki. Säälin sinua, palleroista,
siksi etten voinut hillitä pitkiä itkujani. Ajattelin enemmän sitä,
miltä tuntuisi kadottaa sinutkin, kuin osasin iloita siitä, että vielä
elit. Mutta Jumalan ja Neitsyt Maarian nimessä vannon, etten rakastanut
sinua vähemmän kuin Lauritsa."

Kyyneleet virtasivat Ragnfridin poskia pitkin, mutta hänen kasvonsa
olivat aivan rauhalliset ja samoin hänen äänensä, kun hän jatkoi:

"Herra tietää, etten milloinkaan karsastellut ystävyyttä, joka oli
teidän välillänne. Ajattelin, etten ollut tuottanut hänelle liikaa iloa
niinä vuosina, jotka olimme eläneet yhdessä, ja iloitsin, että hänellä
oli sinut. Ajattelin myös, että jos Ivar, minun isäni, olisi ollut
samanlainen minulle, niin --.

"On paljon asioita, Kristiina, joista äidin tulee varoittaa
tyttäriänsä. Ajattelin, ettei sitä tarvittu sinuun nähden, joka olit
kulkenut isäsi jäljissä koko elämäsi -- että sinun piti tietää, mikä on
oikein ja kunniallista! Tuo, mitä äsken mainitsit -- luuletko minun
saattavan ajatella, että sinä tahtoisit tuottaa isällesi sellaisen
surun --.

"Tahdoin vain sanoa -- että toivon sinulle sellaista miestä, jota
voit rakastaa. Mutta silloin sinun on oltava ymmärtäväinen -- eikä
annettava Lauritsan saada sitä ajatusta, että olet valinnut itsellesi
onnettoman kumppalin, sellaisen, joka ei piittaa naisen rauhasta ja
kunniasta. Sellaiselle hän ei ole antava sinua -- ei edes päästääkseen
sinut julkisesta häpeästä. Silloin on Lauritsa mieluummin antava raudan
ratkaista hänen ja sen miehen välit, joka olisi pilannut elämäsi --."

Näin puhuttuaan äiti nousi ja jätti hänet.



II.


Bartolomeuksen-messun päivänä, 24:nä elokuuta, juhlittiin autuaasti
kuolleen Haakon-kuninkaan tyttärenpojan valtaan-nousua Haugan
käräjillä. Niitä miehiä, jotka lähetettiin sinne pohjoisesta Gudbrannin
laaksosta, oli myös Lauritsa Bjørgulfinpoika. Hän kuului kuninkaan
väkeen nuoruudestaan saakka, mutta oli koko täällä olonsa aikana
harvoin joutunut tekemisiin henkivartion kanssa, eikä ollut milloinkaan
koettanut hyötyä siitä korkeasta maineesta, jonka hän oli saavuttanut
sotaretkellä Eirik-herttuaa vastaan. Ei hän ollut aikonut nytkään
lähteä kuninkaankäräjille, mutta ei voinut kieltäytyä. Pohjoislaakson
neuvosmiehille oli annettu tehtäväksi koettaa saada ostetuksi viljaa
etelämmiltä seuduilta sekä lähettää se laivoilla Raumsdalin laaksoon.

Ihmiset odottivat tulevaa talvea toivoa vailla, pelon vallassa. Sekin
oli talonpojista paha, että Norjan kuninkaaksi taaskin oli tuleva
lapsi. Vanha kansa muisti ajan, jolloin Maunu-kuningas kuoli ja tämän
lapset olivat jääneet pieniksi, ja Sira Eirik sanoi:

"'Væ terræ, ubi puer rex est.' Se on kansankielellä että 'siinä talossa
eivät rotat suo yörauhaa, missä kissa on penikka.'"

Ragnfrid Ivarin tytär johti taloa miesten ollessa poissa, ja
Kristiinalle ja hänelle oli hyvä, että molemmilla oli työtä korvia
myöten. Koko paikkakunta oli tunturilla jäkälää ja petäjänkuorta
keräämässä, sillä heinää oli tullut vähän eikä olkia senkään vertaa,
ja lehdeksetkin, jotka oli taitettu Juhananmessun jälkeen, olivat
kellahtaneita ja huonoja. Ristinmessunpäivänä, Sira Eirikin kantaessa
ristiinnaulitun kuvaa tiluksia pitkin, oli kulkueessa monta, jotka
itkien rukoilivat Jumalaa armahtamaan ihmisiä ja karjaa.

Viikkoa jälkeen Ristinmessun palasi Lauritsa Bjørgulfinpoika käräjillä.

Oli jo paljon yli maatapanoajan Rangfridin yhä istuessa kutomatuvassa.
Hänellä oli niin ylettömästi puuhaa päivällä, että hän usein sai istua
myöhään yöhön kangaspuiden ja ompelun ääressä. Ragnfrid viihtyikin
hyvin tuossa huoneessa. Sen tiedettiin olevan kartanon vanhimman tuvan,
sitä kutsuttiin rähjäksi ja ihmiset kertoivat sen seisoneen siinä
pakanuuden ajoista asti. Kristiina ja Astrid-niminen palvelustyttö
olivat Ragnfridin kanssa ja istuivat kehräämässä lieden luona.

He olivat istuneet ääneti ja unisina jonkun aikaa, kun kuulivat
hevosenjalan kopsetta -- joku ajoi kovaa vauhtia pihaan. Astrid meni
eteiseen ja kurkisti ulos -- sekä palasi samassa takaisin Lauritsa
Bjørgulfinpojan kanssa.

Vaimo ja tytär näkivät heti hänen olevan aika tavalla juovuksissa. Hän
horjui ja tapaili tukea reppänäseipäästä, Ragnfridin riisuessa hänen
yltään vettävaluvaa vaippaa ja hattua ja irroittaessa hänen ympäriltään
miekkavyötä.

"Minne sinä olet jättänyt Halvdanin ja Kolbeinin", hän kysyi vähän
hätääntyneenä, "tulevatko he perästä?"

"Ei, erosin heidän seurastaan Loptsgaardissa", hän sanoi ja nauroi
vähän. "Minulle tuli niin kova halu kotiin -- en saanut rauhaa,
ennenkuin lähdin -- siellä kävivät nukkumaan, mutta minä otin
Guldsveinenin ja ratsastin kotiin --"

"Voit mennä hakemaan minulle vähän ruokaa, Astrid", sanoi hän
palvelijalle. "Kanna se tänne, niin sinun ei tarvitse kantaa sitä
niin pitkää matkaa sateessa. Mutta ole nokkela, en ole syönyt sitten
aamurupeaman --"

"Eikö sinua sitten syötetty Loptsgaardissa?" kysyi hänen vaimonsa
ihmetellen. -- Lauritsa istuutui penkille, huojutti itseään ja naurahti:

"Kyllähän siellä ruokaa olisi ollut -- mutta minulla ei ollut
ruokahalua. Join vähän aikaa Sigurdin kanssa -- mutta -- sitten
ajattelin, että yhtä hyvä oli lähteä kotiin heti kuin jäädä aamuun --"

Astrid toi ruoan ja oluen, hän oli ottanut mukaansa kuivat kengätkin
isännälle.

Lauritsa huojui ja koetti irroittaa kannuksensa, mutta oli kellahtaa
nenälleen.

"Tule tänne, Kristiina", hän pyysi, "auttamaan isääsi. Tiedän sinun
tekevän sen hellästä sydämestä -- hellästä sydämestä, niin aivan --
tänään."

Kristiina totteli ja rupesi polvilleen maahan. Silloin Lauritsa tarttui
hänen päähänsä molemmin käsin ja käänsi hänen kasvonsa ylös:

"Tiedäthän, tyttäreni -- että tahdon vain sinun parastasi. En tahdo
tuottaa sinulle surua, ellen tiedä sinun säästyvän monilta suruilta
myöhemmin. Olet kovin nuori vielä, Kristiina -- täytit seitsemäntoista
tänä vuonna -- kolme päivää Halvardinmessun jälkeen -- seitsemäntoista
--"

Kristiina oli tehnyt tehtävänsä. Hiukan kalpeana hän nousi ja istuutui
jälleen jakkaralleen lieden ääreen.

Humala näkyi haihtuvan sitä mukaa kuin Lauritsa söi. Hän vastaili
vaimon ja palvelusneitonsa kysymyksiin käräjien menosta -- kaikki oli
ollut komeata. He olivat saaneet ostetuksi viljaa ja vähän jauhoja ja
maltaita, osan Oslosta, toisen Tunsbergistä; se oli ulkolaista viljaa,
olisi voinut olla parempaakin, mutta olisi saattanut olla vieläkin
huonompaa. Hän oli tavannut omaisia ja tuttavia ja toi terveisiä
näiltä. Mutta vastaukset tipahtelivat yksikantaan.

"Olin puheissa Andres Gudmundinpojan kanssa", sanoi hän Astridin mentyä
ulos. "Simon on pitänyt kihlajaisia Manvikin nuoren leski-emännän
kanssa. Häät vietetään Dyfrinissä Antinmessun aikaan. Poika on toiminut
itse tällä kertaa. Väistelin Andres-herraa Tunsbergissa, mutta hän etsi
minut käsiinsä -- tahtoi sanoa minulle, että hän tiesi varmasti Simonin
nähneen Halfrid-rouvan ensi kerran juhannusaikaan. Hän pelkäsi minun
luulevan, että Simon oli tuuminut tätä rikasta naimakauppaa rikkoessaan
sopimuksemme." Lauritsa istui hiljaa ja nauroi sitten ilottomasti.

"Ymmärrättehän, että tuota kunnian miestä peloitti, että me voisimme
uskoa hänen pojastaan sellaista."

Kristiina hengitti kevyemmin. Hän luuli, että isä tämän tähden oli
niin kiihtynyt. Ehkä hän oli toivonut, että Simonin ja hänen liittonsa
kaikesta huolimatta olisi pysynyt. Kristiina oli ensin pelännyt isän
saaneen kuulla jotakin hänen olostaan Oslossa.

Hän nousi ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi isä, että hän odottaisi
vähän.

"Minulla on vielä eräs ilmoitus", lisäsi Lauritsa. "Olisin voinut olla
puhumatta siitä, Kristiina -- mutta sinun on parempi saada se tietää.
Ja se ilmoitus on, että tuo mies, jota olet pitänyt mielessäsi, on
sinun koetettava unohtaa."

Kristiina oli seisonut kädet riipuksissa ja kumarassa päin. Nyt hän
katsoi isäänsä silmiin. Hän liikutti huuliaan, mutta ei saanut esille
kuuluvaa ääntä.

Lauritsa väisti tyttären katsetta; hän heilautti kättään:

"Arvaathan, etten minä vastustaisi tahtoasi, jos suinkin saattaisin
uskoa siitä olevan hyötyä sinulle."

"Mitä sanomia olette kuullut tällä matkallanne, isä?" kysyi Kristiina
kirkkaalla äänellä.

"Erlend Nikulauksenpoika ja hänen sukulaisensa Munan Baardinpoika
tulivat puheilleni Tunsbergissa", vastasi Lauritsa. "Munan-herra pyysi
sinua Erlendille ja minä sanoin ei."

Kristiina seisoi hetken aikaa raskaasti hengittäen.

"Miksi ette tahdo antaa minua Erlend Nikulauksenpojalle", hän kysyi.

"En tiedä paljonko sinä tiedät miehestä, jonka haluat herraksesi",
sanoi Lauritsa. "Ellet itse arvaa syytä, käy sinun vaikeaksi kuulla se
minun suustani."

"Senkö vuoksi, että hän on ollut lainsuojaton ja kirkonkirouksessa?"
kysyi Kristiina taas.

"Tiedätkö mikä sai Haakon-kuninkaan ajamaan likeisen sukulaisensa
luotaan -- että tämä lopulta joutui kirkonkiroukseen uppiniskaisuudesta
arkkipiispan käskyä vastaan -- ja ettei hän lähtenyt maasta yksin?"

"Tiedän", vastasi Kristiina. Hänen puheensa alkoi takerrella. "Tiedän
myös, että hän oli kahdeksantoista vuoden vanha tutustuessaan tuohon --
jalkavaimoonsa."

"Saman ikäinen olin minäkin naimisiin joutuessani", vastasi Lauritsa.
"Siihen aikaan kun minä olin nuori, katsottiin miehen kahdeksantoista
ikäisenä voivan vastata itsestään ja pystyvän ohjaamaan omia ja toisten
asioita."

Kristiina seisoi hiljaa.

"Kutsuit jalkavaimoksi tuota vaimoa, jonka kanssa hän on elänyt
kymmenen vuotta, siittäen maailmaan lapsia", sanoi Lauritsa vähän ajan
kuluttua. "Enpä iloitsisi, jos jonakin päivänä joutuisin lähettämään
tyttäreni kotoa sellaisen miehen matkassa, joka on elänyt julkisessa
haureudessa vuodesta vuoteen ennen naimistansa. Mutta se ei ole
haureutta sinun mielestäsi."

"Ette tuominnut noin ankarasti Aashild-rouvaa ja Bjørnia", sanoi
Kristiina hiljaisesti.

"En sittenkään soisi näkeväni meidän joutuvan sivulangoiksi heidän
kanssaan", vastasi Lauritsa.

"Isä", sanoi nyt Kristiina, "oletteko te sitten ollut niin synnitön
koko elämänne, että tohditte tuomita Erlendiä noin ankarasti? --"

"Jumala tietää", vastasi Lauritsa tuikeasti, "etten tuomitse ketään
miestä pahemmaksi syntiseksi hänen edessään kuin itseäni. Mutta eihän
sovi ajatella siten, että minun olisi naitettava tyttäreni kelle
miehelle tahansa, joka haluaa pyytää häntä, vain siksi, että me
jokainen tarvitsemme Jumalan armoa."

"Tiedätte, etten minä tarkoittanut noin", sanoi Kristiina kiivastuen.
"Isä -- äiti -- olettehan tekin olleet nuoria kerran -- ettekö muista
sen vertaa entisestä, ettei ole helppo varjella itseään synniltä, jonka
rakkaus synnyttää --"

Lauritsa kävi tulipunaiseksi. "En", sanoi hän lyhyesti.

"Silloin ette myös tiedä, mitä teette", huusi Kristiina epätoivon
vallassa, "jos erotatte Erlend Nikulauksenpojan minusta!"

Lauritsa istui jälleen penkille.

"Olet vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, Kristiina", hän jälleen
alkoi. "Voihan olla, että hän ja sinä että olette käyneet toisillenne
rakkaammiksi kuin luulin. Mutta hän ei ole niin nuori mies, ettei olisi
ymmärtänyt -- jos hän olisi ollut kelpo mies, ei hän olisi lähestynyt
tuollaista nuorta, alaikäistä lasta kuin sinä, lemmen sanoilla --. Se,
että olit luvattu toiselle, oli kai hänestä vähäpätöinen asia --.

"Mutta minä en naita tytärtäni miehelle, jolla on kaksi lasta toisen
miehen aviovaimon kanssa. Tiedätkö, että hänellä on lapsia?

"Olet liian nuori ymmärtämään, että tällainen vääryys synnyttää
riitoja ja vihaa suvussa -- loputtomiin. Ei miehen sovi kieltää omia
jälkeläisiänsä, eikä hän voi tehdä tehtyä tekemättömäksi -- vaikea
hänen on tasoittaa tietä aviottomalle pojalle ja saada tytärtänsä
naitetuksi muille kuin palvelijoille tai pikkutilallisille. Ne eivät
olisi lihaa ja verta, nuo lapset, elleivät vihaisi sinua ja lapsiasi --.

"Etkö ymmärrä, Kristiina -- tuollaiset synnit -- Jumala antaa
ne anteeksi ehkä helpomminkin kuin moni muu -- ne hajoittavat
suvun yhteyttä niin, ettei sitä koskaan saa autetuksi. Ajattelin
Bjørnia ja Aashildia ja -- siinä seisoi Munan, hänen poikansa;
hän oli puettu kultiin, istuu kuninkaan neuvosmiesten pöydässä,
elää äidinperinnöstään, hän sekä hänen veljensä, eikä ole käynyt
tervehtimässä äitiään tämän köyhyydessä kertaakaan koko aikana. Ja tuon
miehen oli ystäväsi valinnut puhemiehekseen.

"Ei, sanon minä, ei. Siihen sukuun sinä et tule niin kauan kuin minun
pääni on pystyssä."

Kristiina peitti käsillään silmänsä ja purskahti itkuun:

"Silloin minä olen rukoileva Jumalaa yötä ja päivää, että ellei
mielenne muutu, hän ottaisi minut pois!"

"On turha puhua enempää tällä kertaa", sanoi isä kiusaantuneesta. "Sinä
et usko minua, mutta onhan niin, että minun täytyy huolehtia sinusta
sillä lailla, että voin vastata siitä. Mene levolle nyt, lapsi."

Hän ojensi kätensä Kristiinaa kohti, mutta tämä ei ollut näkevinään
sitä, vaan lähti itkien tuvasta.

       *       *       *       *       *

Vanhemmat jäivät paikoilleen vähäksi aikaa. Sitten sanoi Lauritsa
vaimolleen:

"Viitsitkö tuoda tänne tuopin olutta -- ei, tuo vähän viiniä sisään",
sanoi hän pyytäen. "Minua väsyttää --."

Ragnfrid teki niinkuin hän pyysi. Hänen palatessaan korkea tuoppi
kädessä istui Lauritsa kasvot käsien peitossa. Hän katsoi ylös,
koetteli Ragnfridin liinaa ja hihoja:

"Raukka, nyt sinä kastuit. -- Juo kanssani, Ragnfrid."

Tämä asetti suunsa tuopin laidalle.

"Ei, juohan nyt, juo", sanoi Lauritsa kiivaasti, tahtoen vetää vaimonsa
polvelleen. Vastahakoisesti tämä totteli häntä. Lauritsa sanoi:

"Kai sinä olet minun puolellani tässä asiassa, vaimoseni? Kristiinan
on paras nähdä alusta alkaen, että hänen täytyy heittää mielestään tuo
mies."

"Se on oleva vaikeata lapselle", sanoi äiti.

"Minä huomaan sen", vastasi Lauritsa.

He istuivat hiljaa jonkun aikaa, sitten kysyi Ragnfrid:

"Minkä näköinen tuo Erlend, Husabyn herra, on?"

"Kunhan on", sanoi Lauritsa venyttäen. "Kaunis mies -- tavallaan. Mutta
en minä luulisi hänen pystyvän muuhun kuin hulluttamaan naisia."

He olivat taas ääneti, sitten sanoi Lauritsa jälleen:

"Sen suuren perinnön, joka hänelle jäi Nikulaus-herran jälkeen, on
hän osannut saada hupenemaan tuntuvasti. Enkä minä ole ahertanut ja
turvannut lapsiani sellaisia vävyjä varten."

Äiti kulki levottomasti edestakaisin lattialla. Lauritsa jatkoi:

"Vähimmin miellytti minua se, että hän koetti lahjoa Kolbeinin hopealla
-- viemään salaa kirjeen Kristiinalle."

"Näitkö sen kirjeen", kysyi Ragnfrid.

"En viitsinyt katsoa", vastasi Lauritsa jyrkästi. "Ojensin sen takaisin
Munan-herralle ja sanoin mitä ajattelin tuollaisesta menettelystä.
Sinettinsä hän oli liittänyt laitaan -- minä en tiedä, mitä minun
tulee sanoa sellaisista lapsellisuuksista. Munan-herra näytti minulle
sinettiä ja sanoi sen olevan Skule-kuninkaan merkin, joka Erlendillä
on ollut hallussaan isänsä jälkeen. Hän tarkoitti kai herättää minussa
sellaisen ajatuksen, että oli suuri kunnia kun he pyysivät tytärtäni.
Mutta minä uskon, ettei Munan olisi puolustanut asiaa niin suurella
lämmöllä, ellei hän olisi huomannut, että tuon miehen mukana laskee
Husaby-suvun maine, jonka se saavutti herrojen Nikulauksen ja Baardin
päivinä -- Erlend ei voi enää odottaa sellaista naimakauppaa kuin hänen
syntyperänsä vaatisi."

Ragnfrid pysähtyi miehensä eteen:

"En tiedä, oletko nyt oikeassa. Ensiksikin on asia niin, että
nykyaikoina on moni suurisukuinen mies saanut tyytyä vähempään mahtiin
ja kunniaan kuin isänsä ennen häntä. Itse tiedät parhaiten, ettei
kukaan enää rikastu tiloistaan ja kaupanteosta niinkuin ennen vanhaan
--"

"Tiedän, tiedän", keskeytti Lauritsa kärsimättömästi, "sitä tärkeämpää
on hoitaa hyvin sitä osaa, jonka on perinyt --"

Mutta vaimo jatkoi:

"Ja sitten on sekin seikka, ettei minusta Kristiina ole erivertainen
Erlendiin nähden. Ruotsissa on sinun sukusi parhaita, isoisäsi ja
isäsi kantoivat ritarin nimeä täällä. Minun edesmenneet isäni olivat
kuninkaan vouteja isästä poikaan satoja vuosia Ivar Vanhaan asti; minun
isäni ja isoisäni olivat heimopäälliköitä kumpikin. Sinä ja Trond ette
ole kumpainenkaan saaneet maita ettekä ritarinimeä kuninkaalta. Ja
silloin minusta saattaisi sanoa, ettei Erlend Nikulauksenpojan asia ole
sen kummempi kuin teidän."

"Ei se ole samanlainen", sanoi Lauritsa kiivastuen. "Erlendillä oli
mahti ja ritarinimi aivan silmien edessä, mutta hän käänsi niille
selkänsä huoruuden tähden. Mutta minä huomaan nyt sinun olevan itseäni
vastaan. Ehkä sinä olet samaa mieltä kuin Aasmund ja Trond, että on
kunnia, kun nuo isoiset tahtovat tytärtäni sukulaiselleen --"

"Sanoinhan vasta", lausui Ragnfrid kuohahtaen, "että minusta sinun ei
tarvitse olla niin arka, että pelkäät Erlendin sukulaisten luulevan
alentuvansa tässä asiassa. Mutta etkö näe kaikesta -- siitäkin, että
tuo sokea ja taipuvainen lapsi uskalsi nousta vastustamaan meitä ja
hyljätä Simon Darren -- etkö ole huomannut Kristiinan olevan aivan
toisenlaisen sen jälkeen kuin hän palasi Oslosta, etkö näe, että hän
kulkee kuin vuoresta tullut --. Etkö näe, että tuo mies on hänelle niin
kallis, että jollet anna myöten, voi tapahtua suuri onnettomuus."

"Mitä sinä tarkoitat sillä", kysyi Lauritsa ja katsoi terävästi häneen.

"Moni mies tervehtii vävyänsä tietämättä tätä siksi", sanoi Ragnfrid.

Oli kuin Lauritsa olisi jäykistynyt, hitaasti muuttuivat hänen kasvonsa
valkoisiksi:

"Sinä, joka olet hänen äitinsä!" sanoi hän käheästi. "Oletko --
oletko nähnyt --? niin varmoja merkkejä -- että uskallat syyttää omaa
tytärtäsi --"

"En, en", vastasi Ragnfrid nopeasti. "En tarkoittanut sitä mitä
luulet. Mutta silti ei kukaan tiedä, mitä on tapahtunut tai saattaa
olla tapahtumassa. Hänellä ei ole _yhtään ainoata_ muuta ajatusta kuin
se, että hän rakastaa tuota miestä -- sen minä olen nähnyt -- hän
saattaisi näyttää meille jonakin päivänä rakastavansa tätä enemmän kuin
kunniaansa -- tai henkeään!"

Lauritsa kavahti pystyyn:

"Oletko hullu! Miten voit ajatella sellaista kauniista, hyvästä
lapsestamme! Ei kai hän olisi voinut sellaiseen joutua -- siellä
nunnien luona. Eihän hän ole mikään karjapiika, tiedän minä, joka
retkuilee aitojen takana. Voithan ymmärtää, ettei hän ole saattanut
nähdä tuota miestä tai puhua hänen kanssaan kovinkaan monta kertaa --
kai se on menevä ohi; eihän se saata olla muuta kuin nuoren neidon
päähänpisto. Herra nähköön, vaikea minun on nähdä hänen surevan noin,
mutta _täytyyhän_ siitä tulla loppu kerran!

"Henkeään, sanot, ja kunniaansa --. Omassa talossani minä toki voinen
vahtia tytärtäni. Enkä minä saata uskoa, että yksikään neito, joka
on hyvästä suvusta ja kasvatettu kristinuskoon Ja kunniallisuuteen,
helposti viskaisi tielle kunniansa tai henkensä. Heh -- tuollaisestahan
sitä ihmiset laittavat lauluja -- mutta minä uskon, että jos joku neito
tai nuorukainen ajattelisi sellaista, niin laittaisi hän siitä laulun
ja olisi pelastettu sillä, mutta jättäisi sen tekemättä --

"Miten oli itsesi", hän sanoi asettuen vaimonsa eteen. "Sinulla oli
toinen, jonka mieluummin olisit ottanut siihen aikaan kun meidät kaksi
annettiin toisillemme. Minkälaiseen elämään olisit joutunut, jos isäsi
olisi antanut sinun määrätä asiassa --?"

Nyt oli Ragnfrid käynyt kalmankalpeaksi:

"Jeesus, Maaria! Kuka on sanonut sinulle --"

"Loptsgaardin Sigurd puhui jotakin sellaista -- heti kun olimme
muuttaneet tänne laaksoon", sanoi Lauritsa. "Mutta vastaa minulle
siihen, mitä sinulta kysyin -- luuletko, että olisit nyt iloisempi, jos
Ivar olisi antanut sinut sille miehelle?"

Vaimo seisoi pää syvälle painuneena.

"Se mies", vastasi hän melkein kuulumattomasti, "ei tahtonut _minua_."
Hänen ruumiinsa aivankuin tärähti -- hän heilautti nyrkkiin puserrettua
kättään.

Silloin Lauritsa laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.

"_Niinkö_ se on", kysyi hän järkytettynä, ja syvä ja surullinen ihmetys
tuntui hänen äänessään; -- "_niinkö_ se on ollut -- nämä pitkät vuodet
-- että olet kantanut surua _hänen_ tähtensä -- Ragnfrid?"

Ragnfrid vapisi ankarasti, mutta ei virkkanut mitään.

"Ragnfrid?" kysyi Lauritsa kuin ennen. "Mutta entä jälkeenpäin -- kun
Bjørgulf oli kuollut -- ja silloin -- kun sinä -- kun sinä tahdoit
-- että olisin ollut sinua kohtaan -- sellainen kuin en voinut olla.
Ajattelitko silloin tuota toista?" kuiskasi hän peloissaan ja ymmällä
ja kiusaantuneena.

"Miten saatat ajatella niin", kuiskasi toinen itku kurkussa.

Lauritsa pani otsansa vaimonsa otsaa vasten ja pudisti hiljaa päätään.

"En tiedä. Se on niin omituista -- kaikki mitä sanoit tänään. Minua
alkoi peloittaa, Ragnfrid. Minä en kai ymmärrä naisen luontoa --"

Ragnfrid hymyili kelmeästi ja laski kätensä miehensä kaulalle:

"Jumala tietää, Lauritsa -- että kerjäsin edessäsi siksi, että rakastin
sinua enemmän kuin mikä on hyväksi ihmisen autuudelle. Ja vihasin tuota
toista niin, että tunsin perkeleen riemuitsevan siitä."

"Olen pitänyt sinusta, vaimoni", sanoi Lauritsa hiljaa ja suuteli
häntä, "kaikesta sydämestäni. Tiedäthän sen? Minusta tuntui, että
meillä oli niin hyvä yhdessä -- Ragnfrid?"

"Sinä olet ollut mitä parahin herra", sanoi vaimo nyyhkyttäen ja kätki
kasvonsa miehensä rinnalle.

Lauritsa tarttui kiivaasti häneen:

"Tänä yönä tahtoisin maata vierelläsi, Ragnfrid. Ja jos olisit minua
kohtaan sellainen kuin entisinä aikoina, en olisi enää sellainen narri
--"

Vaimo jäykistyi hänen sylissään ja vetäytyi loitomma:

"Nyt on paaston aika", hän sanoi hiljaa -- kummallisen kovalla äänellä.

"Niinpä on", mies naurahti. "Ragnfrid, me olemme pitäneet kaikki
paastot ja koettaneet elää Jumalan käskyn jälkeen kaikissa asioissa. Ja
nyt minusta melkeinpä tuntuu -- että olisimme ehkä olleet iloisemmat,
jos meillä olisi enemmän kaduttavaa --"

"Älä _sinä_ puhu noin", rukoili vaimo epätoivoisena painaen laihat
kätensä hänen ohimoilleen. "Tiedäthän, etten minä suo sinun tekevän
muuta kuin minkä oikeaksi näet."

Lauritsa rutisti häntä, rutisti vielä -- hän ähkyi ääneen sitä
tehdessään:

"Jumala auttakoon häntä, Ragnfrid. -- Minua väsyttää", hän sanoi ja
päästi tämän irti. "Sinä menet kai levolle sinäkin?"

Hän jäi seisomaan ovelle odottamaan, Ragnfridin sammuttaessa tulta
liedeltä ja puhaltaessa sammuksiin pienen rautalampun, joka oli kankaan
luona, sekä nipistäen poikki karstan. Yhdessä he sitten kulkivat sateen
läpi kartanorakennusta kohti.

Lauritsa oli jo asettanut jalkansa ylisportaalle, kun äkkiä kääntyikin
takaisin vaimon luokse, joka yhä seisoi kuistin ovella. Hän halasi
häntä kiihkeästi vielä viimeisen kerran ja suuteli häntä pimeässä.
Sitten hän teki ristinmerkin vaimonsa yli ja meni ylös.

Ragnfrid viskasi vaatteet yltään ja pujahti vuoteeseen. Hän makasi
vähän aikaa hiljaa, kuulostellen miehensä askeleita ylistuvassa -- hän
kuuli miten sänky narahti, ja sitten oli äänetöntä. Ragnfrid risti
käsivarret kuihtuneiden rintojensa yli.

Auta Jumala. Mikä nainen hän oikein oli ja minkälainen äiti! Nyt
hän oli kohta vanha. Ja kuitenkin vielä sama. Hän ei enää kerjännyt
kuten ennen heidän ollessaan nuoria ihmisiä, jolloin hän oli riehunut
ja rukoillut tuon miehen edessä, joka sulkeutui arkana ja kainona
hänen palaessaan tulena -- joka jäähtyi Ragnfridin tahtoessa suoda
hänelle enemmän kuin aviomiehen osan. Sellaista se oli ollut -- ja
niin hän oli joutunut kantamaan lapsia, kerta kerran jälkeen --
nöyryytettynä, raivoissaan häpeästä, kun ei voinut tyytyä miehensä
kesyyn aviorakkauteen. Sitten taas, kun hän kulki hyvyyttä ja hellyyttä
kaivaten, oli tällä ollut niin paljon antamista -- miehen väsymätön,
lempeä huolenpito hänen sairastaessaan ja kärsiessään lankesi kuin
kaste hänen kuumeiseen mieleensä. Lauritsa tahtoi niin mielellään
kantaa hänen taakkojansa -- mutta hänessä oli jotakin, jota hän ei
tahtonut antaa. Ragnfrid oli rakastanut lapsiaan niin paljon, että
luuli sydämensä pakahtuvan joka kerta kun joku näistä vietiin häneltä.
-- Herra Jumala, mikä hän oikeastaan oli, kun kesken surujaan oli
voinut maistaa tuon pienen makean pisaran, että tämä otti hänen surunsa
ja laski sen omansa rinnalle.

Kristiina -- hän olisi mennyt vaikka tuleen tämän edestä -- sitä
ei uskonut Lauritsa, eikä sitä uskonut hänen lapsensa, vaan niin
se oli. Ja kuitenkin hän nyt tunsi Kristiinaa kohtaan suuttumusta,
joka muistutti vihaa -- unohtaakseen surunsa lapsen surun tähden oli
Lauritsa nyt toivonut tänään voivansa antautua vaimolleen.

Ragnfrid ei tohtinut nousta ylös, sillä hän ei tiennyt valvoiko
Kristiina toisessa vuoteessa. Mutta hän kohosi äänettömästi polvilleen,
ja otsa sängyn jalkopäätä vasten yritti hän rukoilla. Tyttärensä,
miehensä ja itsensä edestä. Vilun kangistaessa vähä vähältä hänen
jäsenensä hän lähti jälleen yöllisille tutuille ajatusretkilleen,
koettaen etsiä sydämelleen tietä rauhan maahan.



III.


Haugen sijaitsi korkealla ylänteellä länsipuolella laaksoa. Oli
kuutamoyö ja koko maailma valkoisena. Toinen toisensa takaa
työntäytyivät lumipeitteiset tunturinharjat kalpealle, tähtiköyhälle
taivaalle. Varjotkin, joita tunturikupurat ja könkäät heittelivät
lumilakeuksille, näyttivät oudon ohuilta ja värittömiltä, sillä kuu
ajelehti niin ylhäällä.

Alas laaksoon viettävä metsä oli valkea lumesta ja huurteesta,
ympäröiden kuin muuri valkoisia aukeoita, joiden keskeltä kohosi pieniä
aita- ja rakennusripelloksia. Alutta aivan laakson pohjassa tihenivät
varjot pimeydeksi.

Aashild-rouva tuli ulos läävästä, sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan
lumeen. Valkoisena kaikki, ja kuitenkin oli enemmän kuin kolme viikkoa
adventtiin.

Pakkanen Klemensinmessun aikaan -- nyt oli tullut talvi todenteolla.
Niinpä niin, se kuului tavallisesti katovuoden tulemuksiin --.

Tuo vanha nainen huokasi syvään. Jälleen talvi ja pakkanen ja
yksinäisyys. -- Sitten hän nosti lumesta maitorainnan ja lyhdyn ja
lähti tarpomaan tupaa kohti. Katsoi sitten vielä kerran ympärilleen.

Rinteen puoliväliin ilmestyi neljä mustaa täplää metsästä. Neljä
ratsumiestä -- keihäänkärki välähti kuutamossa. Miehet lähestyivät
hitaasti lumessa -- kukaan ei ollut käynyt talossa lumentulon jälkeen.
Tänneköhän nuo aikoivat --.

Neljä asetakkista miestä --. Kukaan, joka kävi luvallisilla asioilla
hänen talossaan, ei olisi kulkenut sellaisessa seurassa. Hän ajatteli
arkkua, jossa oli hänen ja Bjørnin omaisuus. Taisi olla paras piiloutua
ulkosuojiin.

Hän katseli talven lumia ja lakeutta. Sitten hän meni tupaan. Molemmat
vanhat koirat, jotka olivat maanneet savu-uunin luona, pieksivät
hännällään palkkeja. Nuoret koirat oli Bjørn vienyt muassaan tunturille.

Hän puhalsi eloa kekäleihin ja laittoi lisää puita takkaan, täytti
lumella padan ja pani sen tulelle. Siivilöi maidon puiseen kuppiin ja
kantoi sen porstuakamariin.

Aashild vaihtoi likaisen, värjäämättömän sarkahameensa, joka haisi
läävälle ja hielle, tummansiniseen pukuun ja muutti valkoisen
aivinaliinan rohtimisen huivin sijaan, järjestäen sen kauniisti
päähänsä ja hartioille. Hän riisui vielä takkuiset nahkasaappaansa ja
veti jalkaan koplasolkikengät.

Sitten hän alkoi siistiä tupaansa -- tasoitti patjat ja nahkat
vuoteessa, jossa Bjørn oli loikonut päivällä, pyyhki puhtaaksi pöydän
ja asetteli kohdalleen penkin pieluksia.

Aashild-rouva seisoi uunin edessä pieksäen illallispuuroa koirien
nostaessa melun. Hän kuuli hevosten ääniä pihalta, kuuli miesten
askeleita portailta, sitten joku kopautti ovea keihäällä. Aashild nosti
padan tulelta, suori pukuaan ja meni koirat kintereillään avaamaan ovea.

Ulkona kuutamoisella pihalla piteli kolme nuorta miestä neljää
huuruista hevosta. Mies, joka seisoi portailla, huudahti iloisesti:

"Aashild-täti, itsekö sinä tulet ovea avaamaan. Ihan täytyy sanoa: Ben
trouvé!"

"Sisarenpoika, sinäkö se olet! Vastaan sinulle samoin! Mene sisään,
sillä aikaa kun minä johdan miehesi talliin."

"Oletko yksin kotona", kysyi Erlend. Hän lähti mukaan Aashildin
opastaessa miehiä.

"Bjørn-herra lähti apumiehen keralla tunturille reellä -- hakemaan
kotiin rehua, jota hän on kerännyt sieltä", sanoi Aashild-rouva. "Ja
palvelusneitoa minulla ei ole", hän sanoi hymyillen.

Vähän tämän jälkeen istuivat nuo neljä nuorta miestä penkillä, selin
pöytään, katsellen vanhaa rouvaa, joka hääräili hiljaa ja joutuisasti
ruoan toimittamisessa. Hän levitti pöydälle liinan ja pani sen päälle
palavan kynttilän, toi esiin voita, juustoa, karhun kinkun ja korkean
pinon ohuita, hienoja leipäkorppuja. Hän kantoi olutta ja simaa
kellarista tuvan alta ja kaatoi sitten puuron hienolle puuvadille sekä
käski heitä alkamaan.

"Ei tässä ole paljoa noin nuorille ja vankoille miehille", hän sanoi
hymyillen. "Keitän toisen padallisen. Huomenna saatte parempaa --
minulla on ollut kota lukittuna talvisaikaan, paitsi milloin on
leipomista tai oluen panoa. Meitä on vähän väkeä talossa, ja minä alan
käydä vanhaksi, sisarenpoika."

Erlend nauroi ja puisti päätään. Hän huomasi miestensä käyttäytyvän
tuota vanhaa vaimoa kohtaan niin kunnioittavasti ja huomaavaisesti,
ettei hän ollut nähnyt milloinkaan näitä sellaisina.

"Sinä olet omituinen nainen, täti. Äiti oli kymmenen vuotta vanhempi
sinua ja hän oli vanhemman näköinen viimeksi sinun luona käydessämme
kuin miltä sinä näytät vieläkään."

"Nuoruus haihtui nopeasti Ragnhildilta, niin on asia", sanoi
Aashild-rouva hiljaa. "Mistä sinä nyt tulet", kysyi hän tuokion
kuluttua.

"Olen ollut jonkun aikaa pohjoisessa, Lesjassa", sanoi Erlend. "Olen
pitänyt asuntoa siellä. En tiedä, osannetko arvata, millä asioilla minä
liikun näillä mailla?"

"Tarkoitat, tiedänkö minä sinun kosineen Lauritsa Bjørgulfinpojan
tytärtä Jørundgaardin kartanosta?" virkkoi Aashild-rouva.

"Niin", sanoi Erlend. "Pyysin häntä julkisesti ja kaikella kunnialla,
mutta Lauritsa Bjørgulfinpoika antoi jyrkän kiellon. Nyt en tiedä
muuta neuvoa, koska Kristiina ja minä emme aio antaa erottaa itseämme,
kuin että ryöstän hänet pois väkivalloin. Minulla on -- minulla on
ollut tiedustaja seudulla ja tiedän hänen äitinsä olleen Sundbyssä
Klemensinmessusta asti ja aikovan jäädä sinne joksikin aikaa; Lauritsa
on niemellä muiden laakson miesten kanssa noutamassa talvivaroja
Siliin."

Aashild-rouva mietti vähän.

"Tuo tuuma on paras jättää täyttämättä, Erlend", hän lausui. "En luule
neidon seuraavan sinua hyvällä, ja et kai aio käyttää väkivaltaa."

"Kyllä hän seuraa. Olemme puhuneet tästä monta kertaa -- hän on useasti
pyytänyt minua viemään itsensä pois."

"Onko Kristiina --!" sanoi Aashild-rouva. Sitten hän nauroi: "Ei sinun
silti tule luottaa siihen, että saat hänet kanssasi, kun todella aiot
pitää hänen sanastansa kiinni."

"Kyllä", sanoi Erlend. "Ja olin nyt ajatellut, täti, että sinä
lähettäisit sanan Jørundgaardiin, pyytäen Kristiinaa luoksesi --
viikoksi tai siten, vanhempien ollessa poissa. Silloin ehtisimme
Hamariin ennen kuin kukaan huomaa häntä kadonneeksi", selitti hän.

Aashild-rouva vastasi, koko ajan hymyillen:

"Oletko myös ajatellut, mitä meidän on vastaaminen, Bjørnin ja minun,
kun Lauritsa tulee vaatimaan meitä tilille tyttärestään?"

"Olen", sanoi Erlend. "Että meitä oli neljä asestettua miestä, ja että
neito oli suostuvainen."

"En tahdo auttaa sinua tässä asiassa", sanoi rouva kiivaasti. "Lauritsa
on ollut uskollinen ystävämme monta vuotta -- hän ja hänen vaimonsa
ovat kunnian väkeä, enkä minä tahdo ryhtyä pettämään heitä tai
häpäisemään Kristiinaa. Jätä rauhaan se neito, Erlend. Olisi muutenkin
jo aika sukumme nähdä sinua toisenlaisissa toimissa kuin kiertämässä
maasta toiseen milloin minkin varastetun naisen kanssa --"

"Meidän on paras puhua kahdenkesken, täti", sanoi Erlend lyhyeen.

Aashild-rouva otti kynttilän, meni kamariin ja sulki oven heidän
perästään. Hän istuutui jauhopurnun päälle. Erlend seisoi kädet vyöhön
pistettyinä ja katsoi alas häneen.

"Voit sanoa vielä senkin Lauritsa Bjørgulfinpojalle, että Sira Jon
vihki meidät Gerdarudissa, ennen kuin matkustimme eteenpäin rouva
Ingebjørg Haakonintyttären luo Ruotsiin."

"Vai siten", sanoi Aashild-rouva. "Oletko varma siitä, että
Ingebjørg-rouva tahtoo ottaa teidät vastaan sinne tullessanne?"

"Puhuin hänen kanssaan Tunsbergissä", sanoi Erlend. "Hän kohteli minua
rakkaana sukulaisena ja kiitti minua siitä, että tarjosin hänelle
palvelustani joko täällä tai Ruotsissa. Ja Munan on luvannut lähettää
hänelle kirjeen mukanani."

"Tiedät kai senkin", sanoi Aashild-rouva, "että jos voit saada jonkun
papin vihkimään itsenne, niin on Kristiina kadottanut kaikki oikeutensa
taloon ja tavaraan isänsä jälkeen. Eivätkä hänen lapsensa tule olemaan
sinun laillisia perillisiäsi. Epävarmaa on myös, tullaanko häntä
katsomaan oikeaksi vaimoksesi."

"Ehkä ei tässä maassa. Siksi minä lähdenkin etsimään turvaa Ruotsista.
Hänen kantaisänsä Laurentius Laamanni ei ollut koskaan toisella tapaa
naimisissa neitsyt Bengtan kanssa -- he eivät saaneet koskaan tämän
veljen suostumusta. Ja kuitenkin häntä kohdeltiin rouvana --"

"Heillä ei ollut lapsia", sanoi Aashild-rouva. "Luuletko minun poikieni
pitävän pois hyppysiään sinun perinnöstäsi, jos kuolisit ja Kristiina
jäisi leskeksi ja hänelle jäisi lapsia, joista saatettaisiin kiistellä,
ovatko ne aviossa syntyneet!"

"Tuomitset väärin Munania", sanoi Erlend. "Toisia lapsia tunnen vähän
-- tiedän, ettei sinulla ole syytä liikaan lempeyteen heitä kohtaan.
Mutta Munan on aina ollut uskollinen sukulaismieheni -- hän on iloinen
siitä, että minä menen naimisiin; hän oli puhemieheni. -- Ja voinhan
minä tunnustaa omikseni lapset, jotka meille syntyvät --"

"Sillä olet merkitsevä niiden äidin jalkavaimoksesi", sanoi
Aashild-rouva. "Mutta minä en ymmärrä, miten tuo hiljainen Jon Helgesøn
uskaltaisi antautua vihoihin piispan kanssa, vihkiessään sinut vastoin
lakia."

"Minä ripitin itseni hänelle kesällä", sanoi Erlend alentaen
ääntään. "Silloin hän lupasi vihkiä meidät, jos kaikki muut keinot
näyttäytyisivät turhiksi."

"Siten siis", sanoi Aashild-rouva. "Olet ottanut selkääsi vaikean
synnin, Erlend. Kristiinalla oli hyvä olo vanhempiensa luona -- ja
häntä odotti hyvä naimakauppa kauniin ja kunniallisen, hyvää sukua
olevan miehen kanssa."

"Kristiina on kertonut", lausui Erlend, "sinun sanoneen, että hän ja
minä voisimme sopia hyvin yhteen. Ja ettei Simon Andreksenpoika ollut
sopiva mies hänelle."

"Minä olen sanonut ja minä olen sanonut", kivahti täti. "Minä olen
sanonut niin paljon elämäni aikana. -- En ymmärrä, miten olet voinut
saada tahtosi läpi Kristiinaan nähden noin helpolla. Monta kertaahan te
ette ole voineet edes tavata toisianne. Enkä minä olisi uskonut tuon
neidon olevan helpolla otettavissa --"

"Tapasimme Oslossa", sanoi Erlend. "Sitten hän oli käymässä, setänsä
luona Gerdarudissa. Hän tuli metsään tapaamaan minua." Erlend katsoi
alas ja sanoi hyvin hiljaa: "Me saimme olla yksin siellä --."

Aashild-rouva kavahti pystyyn. Erlend taivutti päänsä vielä alemma.

"Ja siitä pitäen -- hän oli ystäväsi, niinkö", kysyi Aashild-rouva
epäuskoisesti.

"Niin", Erlend hymyili herkästi ja väristen. "Siitä pitäen olimme
ystäviä. Eikä hän ollut kovin vastaan -- mutta syytön hän on silti.
Silloin hän tahtoi minun viemään itsensä pois -- hän ei halunnut
takaisin omaistensa luokse --"

"Mutta sinä et tahtonut?"

"En, tahdoin koettaa saada hänet vaimokseni hänen isänsä
suostumuksella?"

"Onko siitä kauan", kysyi Aashild-rouva.

"Siitä tulee vuosi Laurinmessunaikaan", vastasi Erlend.

"Et ole pitänyt kiirettä kosinnalla", virkkoi toinen.

"Hän ei ollut aikaisemmasta kihlauksestaan vapaa", vastasi Erlend.

"Etkö senjälkeen ole ollut hänen likettyvillään", kysyi Aashild.

"Saimme asetetuksi niin, että tapasimme muutaman kerran" -- jälleen
kulki hänen huulillaan äskeinen väreilevä hymy. "Eräässä talossa
kaupungissa."

"Jumalan nimessä", sanoi Aashild-rouva. "Olen auttava sinua ja häntä
niin hyvin kuin voin. Huomaan, että Kristiinalle on käyvä liian
vaikeaksi elää vanhempiensa katon alla sellainen taakka hartioillaan.
Ei kai siinä ole enempää?" kysyi hän.

"Ei, mikäli minä olen kuullut", sanoi Erlend lyhyesti.

"Oletko ajatellut", kysyi Aashild hetken kuluttua, "että Kristiinalla
on ystäviä ja omaisia pitkin laakson laitoja?"

"Meidän täytyy kulkea salaa, niin paljon kuin voimme", sanoi Erlend.
"Siksi meidän on päästävä matkaan pian, että ehdimme kappaleen matkaa,
ennenkuin isä palaa kotiin. Sinun on lainattava meille rekesi, täti."

"Entä hänen setänsä Skogissa -- mitä hän on sanova kuullessaan sinun
hommaavan häitä hänen veljensätyttären kanssa?"

"Aasmund on puhunut puolestani Lauritsalle", sanoi Erlend. "Hän ei
voi olla kumppalimme, mutta hän on ummistava silmänsä -- meidän
täytyy tulla papin luokse yöllä ja matkustaa eteenpäin yöllä. Ja
sitten toivon Aasmundin esittävän Lauritsalle asian siten, ettei sovi
jumalaapelkääväisen miehen, sellaisen kuin Lauritsa, käydä erottamaan
meitä, kun pappi kerran on vihkinyt meidät -- vaan hänen on paras antaa
suostumuksensa, niin että meistä tulee laillinen aviopari. Sinun tulee
sanoa hänelle samaa. Saakoon hän asettaa sovinnon ehdot ja määrätä
mieleisensä sakot."

"En luule, että Lauritsa Bjørgulfinpoikaa on hyvä neuvoa tässä
asiassa", sanoi Aashild-rouva. "Jumalan ja Pyhän Olavin nimessä,
tuumasi ei miellytä minua, sisarenpoika. Mutta ymmärrän sen olevan
viimeisen keinon, mihin voit ryhtyä, jos mielit parantaa sen vaurion,
jonka olet tehnyt Kristiinalle. Tahdon itse ratsastaa Jørundgaardiin
huomenna, jos annat mukaani yhden miehistäsi ja jos voin saada
pohjoisrinteen Ingridin hoitamaan eläimiä."

       *       *       *       *       *

Aashild-rouva tuli Jørundgaardiin seuraavana iltana kuun parastaikaa
kamppaillessa viimeisten päivänsäteiden kanssa. Hän näki, miten
kalpeaksi ja kaitaposkiseksi Kristiina oli tullut, neidon tullessa
häntä vastaan pihamaalle.

Aashild-rouva istui uunin kupeessa leikkien pienempien kanssa. Hän
tarkasti Kristiinaa salavihkaa tämän kattaessa pöytää. Laiha hän oli
ja hiljaisen näköinen. Hän oli aina ollut hiljainen, mutta nyt se oli
toisenlaista hiljaisuutta. Aashild-rouva aavisti kaiken sen jännityksen
ja itsepäisen uhman, joka piili sen takana.

"Kai te olette kuullut", sanoi Kristiina tullen hänen luokseen, "mitä
täällä on tapahtunut syksyn jälkeen?"

"Siitäkö, että sisarenpoikani on kosinut sinua?"

"Muistatteko", kysyi Kristiina, "miten kerran sanoitte, että hän ja
minä voisimme soveltua yhteen. Mutta että hän oli liian rikas ja
korkeasukuinen minulle?"

"Olen kuullut Lauritsan olevan toista mieltä asiassa", sanoi Aashild
kuivasti.

Kristiinan silmät välähtivät ja hän hymyili hiukan. Katsoppas tuota,
ajatteli Aashild-rouva. Ja niin epämieluista kuin hänestä olikin,
täytyi hänen alistua Erlendin tahtoon ja tyytyä auttamaan asiaa, kuten
tämä oli pyytänyt.

       *       *       *       *       *

Kristiina laati vieraalle tilan vanhempiensa sänkyyn, ja Aashild-rouva
pyysi neitoa nukkumaan rinnallaan. Heidän käytyään levolle ja tuvan
tultua hiljaiseksi, esitti Aashild-rouva asiansa.

Hänen sydämensä kävi omituisen raskaaksi huomatessaan, ettei tuo
lapsi näyttänyt ollenkaan välittävän surusta, jonka hän oli tuottava
vanhemmilleen. Minä olin sentään kestänyt surua ja vaivaa Baardin luona
enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ajatteli hän. Mutta sama lienee
meidän kaikkien laita. Kristiina ei näyttänyt huomanneen sitäkään,
miten Ulvhild oli heikontunut viime syksyn kuluessa -- Aashild mietti,
että Kristiina oli tuskin näkevä enää pikku siskoansa elossa. Mutta hän
ei virkkanut siitä mitään -- mitä kauemmin Kristiina jaksoi pysyttää
yllä hurjan riemunsa ja uskonsa, sitä parempi kai oli.

Kristiina nousi vuoteesta ja keräsi pimeässä koristeensa lippaaseen,
jonka hän kätki vuoteeseensa. Silloin ei Aashild-rouva kuitenkaan
voinut olla sanomatta:

"Minusta olisi parempi, Kristiina, että Erlend ratsastaisi tänne isäsi
palattua kotiin, että hän avoimesti tunnustaisi tehneensä suuren
vääryyden sinua kohtaan, sekä antaisi asiansa Lauritsan käsiin."

"Pelkään, että isä silloin tappaisi Erlendin", sanoi Kristiina.

"Sitä Lauritsa ei tekisi, jos Erlend kieltäytyisi tarttumasta miekkaan
appeansa vastaan", vastasi Aashild. "Minä en tahdo, että Erlend joutuu
nöyryytettäväksi", sanoi Kristiina. "Enkä minä tahdo, että isäni
tulisi tietämään Erlendin koskeneen minuun ennen kuin hän pyysi minua
kunniallisesti isältäni."

"Luuletko Lauritsan suuttuvan vähemmän", kysyi Aashild-rouva,
"kuullessaan sinun paenneen kartanosta hänen kanssaan ja luuletko sen
olevan hänelle helpomman kantaa. Muuksi kuin Erlendin jalkavaimoksi
ei laki sinua myönnä, niin kauan kuin elät hänen kanssaan ilman isäsi
suostumusta."

"On aivan toinen asia", Kristiina sanoi, "jos minusta tulee Erlendin
jalkavaimo siksi, ettei hän voinut saada minua aviovaimokseen."

Aashild-rouva oli ääneti. Hän ajatteli, miten hän saattaisi tavata
Lauritsa Bjørgulfinpojan tämän palattua kotiin ja huomattuaan
tyttärensä tulleen ryöstetyksi. Silloin sanoi Kristiina:

"Huomaan, Aashild-rouva, teidän pitävän minua kelvottomana lapsena.
Mutta täällä on nyt ollut semmoinen olo siitä pitäen kuin isä palasi
käräjiltä, että jokainen päivä on ollut tuska hänelle ja minulle. Paras
että kerran tulee loppu asiasta."

       *       *       *       *       *

He ratsastivat Jørundgaardista aikaisin seuraavana aamuna ja joutuivat
Haugeniin vähän jälkeen puolenpäivän. Erlend oli heitä vastassa
pihamaalla, ja Kristiina viskautui hänen syliinsä välittämättä
palvelijasta, joka oli ollut saattomiehenä.

Tupaan tultuaan hän tervehti Bjørn Gunnarinpoikaa ja sitten Erlendin
molempia miehiä aivan kuin hän olisi ollut näiden kanssa hyvä tuttu
ennestään. Aashild-rouva ei voinut huomata hänessä vähäisintäkään
pelon tai arkuuden ilmausta. Ja myöhemmin, heidän istuessaan pöydässä
ja Erlendin selittäessä suunnitelmaansa, sanoi Kristiinakin sanansa
tiestä neuvoteltaessa, esittäen, että he ratsastaisivat Haugenista niin
myöhään seuraavana iltana, että joutuisivat Rosteniin kuun painuessa
alas sekä ajaisivat pimeässä Silin kautta Loptsgaardiin, sieltä
pitkin Ottaaenjoen rantaa sillalle ja Ottan sekä Laagenin länsirantaa
korpiteitä niin pitkälle kuin hevoset jaksoivat. Päivä heidän täytyisi
levätä jossakin karjatuvassa, joita siellä oli pitkin rinteen reunaa,
"sillä Hollediksen käräjäalueella voimme tavata kaikkialla väkeä, joka
tuntee minut."

"Oletko varustanut rehua hevosille", sanoi Aashild-rouva. "Ette te voi
rasittaa karjatuvan ihmisiä tämmöisenä vuonna -- jos siellä mitään
onkaan -- tiedät myös, ettei kellään koko laaksossa ole tänä vuonna
rehua myytäväksi asti."

"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristiina. "Saatte lainata meille rehua
ja ruokaa kolmen päivän varat. Siinäkin on yksi syy lisää siihen, ettei
meidän tule lähteä kovin monta samassa joukossa -- Erlend saa lähettää
Jonin takaisin Husabyhyn. Trøndelagenissa on ollut parempi vuosi, niin
että sieltä riittää joku kuorma tunturin yli ennen joulua.

"Etelässä on muutamia köyhiä, joita mielelläni soisin teidän auttavan,
Aashild-rouva, Erlendin ja minun nimissäni."

Bjørn rämähti kummalliseen ilottomaan nauruun. Aashild-rouva pudisti
päätään. Mutta Ulv-renki kohotti tummat terävät kasvonsa ja katsoi
Kristiinaa omituisen röyhkeästi hymyillen:

"Husabyssä ei ole milloinkaan liikavarallisuutta, Kristiina
Lauritsantytär, olkoon hyvä vuosi taikka kato Mutta ehkä asiat
muuttuvat, kun te tulette johtoon. Puheestanne kuuluu kuin te olisitte
se emäntä, jota Erlend tarvitsee."

Kristiina nyökkäsi rauhallisesti ja jatkoi puhettaan. Heidän täytyi
pysytteleidä mahdollisimman paljon syrjässä valtatieltä. Eikä hänestä
näyttänyt järkevältä kulkea Hamarin kautta. Erlend muistutti, että
Munan oli siellä -- heidän piti hakea tuo herttuattarelle menevä kirje.

"Silloin saa Ulv erota seurastamme Fagabergin kohdalla ja ratsastaa
Munan-herran luo, meidän pysyessä Mjøsin länsipuolella ja ratsastaessa
Landiin ja syrjäteitä Habelandin kautta Hakedaliin. Sieltä kuuluu
kulkevan autio metsätie etelään Margretadaliin, niin on setäni
kertonut. Ei meidän ole hyvä ratsastaa Raumariken kautta nykyisenä
aikana, kun Dyfrinissä valmistellaan suuria häitä", sanoi Kristiina
nauraen.

Erlend meni hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäihin, ja Kristiina
nojautui taapäin huolimatta miehistä, jotka olivat näkijöinä.
Aashild-rouva sanoi suutuksissaan:

"Kukaan ei voisi luulla sinun karkaavan ensi kertaa kotoasi."

Ja Bjørn-herra röhötti jälleen kuten äsken.

Vähän ajan kuluttua nousi Aashild-rouva ja meni kotaan valmistamaan
ruokaa. Hän oli pannut tulen liedelle, sillä Erlendin miesten piti
maata siellä yöllä. Hän pyysi Kristiinaa mukaansa, "sillä minä tahdon
voida vannoa Lauritsa Bjørgulfinpojalle, ettette te olleet yhtään
hetkeä kahdenkesken minun kattoni alla", sanoi hän vihaisesti.

Kristiina nauroi ja lähti mukaan. Heti heidän jälestään tuli Erlend
sinne, veti kolmijalan lieden ääreen ja istui naisväen jaloissa. Hän
tavoitti Kristiinaa joka kerran kun tämä osui ulottuville, hääriessään
edestakaisin. Viimein istutti hän hänet polvellensa.

"Niin on kuin Ulv sanoo, että sinä olet se emäntä, jota minä tarvitsen."

"Niinpä kyllä", sanoi Aashild-rouva nauraen ja suutuksissaan, "sinulla
saattaa olla hyötyä hänestä. Hänhän se tässä panee alttiiksi kaiken --
sinä et kadota paljoakaan."

"Aivan oikein", sanoi Erlend. "Mutta minä olen näyttänyt hänelle
tahtovani kulkea oikeata tietä. Älä nyt ole noin vihainen,
Aashild-täti."

"Minun täytyy olla vihainen", sanoi rouva. "Tuskin olet saanut asiasi
järjestykseen kun jo heität kaiken ja lennät maailmalle naisen kanssa."

"Muistappas täti", sanoi Erlend. "Niin se on ollut aina, etteivät ne
ole miesten huonoimpia, jotka sotkevat asiansa naisen tähden -- niin
kertovat sadut."

"Niin, Jumala paratkoon", sanoi Aashild. Hänen kasvonsa pehmenivät ja
nuorentuivat. "Tuon puheen minä olen kuullut ennen, Erlend" -- hän
tarttui tämän päähän ja tukisti häntä.

Samassa riuhtaisi Ulv Haldorinpoika oven auki ja sulki sen sukkelasti
takanansa:

"Taloon on tullut vieras, Erlend -- sellainen, josta et välittäisi,
luullakseni."

"Onko se Lauritsa Bjørgulfinpoika", kysyi Erlend ja hyppäsi pystyyn.

"Ei ole niin hyvin", vastasi renki. "Se on Eline Ormintytär."

       *       *       *       *       *

Ovi aukaistiin ulkoa päin; nainen, joka tuli sisään, työnsi Ulvin
tieltään ja astui tulta kohti. Kristiina katsoi Erlendiä. Ensin näytti
siltä kuin tämä olisi vaipunut ja lysähtänyt kokoon, sitten hän oikaisi
itsensä ja tuli tummanpunaiseksi.

"Mistä helvetin kattilasta sinä tulet tänne -- mitä tahdot täältä?"

Aashild-rouva astui esiin ja lausui:

"Lähtekää tupaan, Eline Ormintytär -- sen verran tietoa tavoista
meidänkin talossamme on, ettemme ota vastaan vieraita kodassa."

"En osaa odottaa, Aashild-rouva", sanoi toinen, "että Erlendin
sukulaiset ottaisivat minut vastaan vieraanansa. -- Kysyitkö mistä
tulen -- tulen Husabystä, kuinkas muuten. Terveisiä Ormilta ja
Margretilta; he voivat hyvin."

Erlend ei vastannut.

"Kuullessani sinun antaneen Gissur Arnfininpojan lähettää itsellesi
rahaa ja aikovasi takaisin etelään", hän jatkoi, "ajattelin sinun
jääneen tällä kertaa sukulaisiisi Gudbranninlaaksoon. Tiesin sinun
kosineen heidän naapurinsa tytärtä."

Hän katsoi Kristiinaan ensi kertaa ja kohtasi tämän silmät. Kristiina
oli hyvin kalpea, mutta katsoi rauhallisesti ja tutkivasti toiseen.

Kristiina oli kylmä kuin kivi. Hän oli tiennyt siitä hetkestä asti,
jolloin ilmoitettiin kuka oli tullut -- että siinä se nyt oli, se
jota hän aina oli välttänyt ajatuksissaan; hän oli koettanut hukuttaa
sen uhmaan ja rauhattomuuteen ja kärsimättömyyteen; koko ajan hän oli
koettanut olla ajattelematta, oliko Erlend mahtanut vapautua kokonaan
aikaisemmasta jalkavaimostansa. Nyt hänet oli tavoitettu, turha
taistella enää. Mutta hän ei rukoillut puolestansa.

Hän näki, että Eline Ormintytär oli kaunis. Tämä ei ollut enää nuori,
mutta kaunis hän oli, kerran hänen oli täytynyt olla häikäisevän
kaunis. Hän oli heittänyt hupun taakse; hänen päänsä oli pyöreä kuin
kerä ja kiinteän muotoinen, poskiluut olivat hiukan ulkonevat --
mutta oli helppo nähdä, että hän kuitenkin kerran oli ollut hyvin
sorea. Liina peitti ainoastaan takaosan päätä; puhuessaan suori Eline
käsillään kullankiiltävää, lainehtivaa etutukkaa hiusliinan alle.
Kristiina ei ollut nähnyt kellään naisella noin suuria silmiä; ne
olivat tummanruskeat, pyöreät ja kovat, mutta kapeiden, sysimustien
kulmakarvojen ja pitkien silmäripsien alla näyttivät ne ihmeellisen
kauniilta kullankarvaista tukkaa vastaan. Hänen huulensa ja ihonsa
olivat sierettyneet ratsastuksen jälkeen pakkasessa, mutta se ei
pilannut paljoakaan hänen kauneuttaan. Raskas matkapuku peitti hänen
vartalonsa, mutta hän liikkui ja käyttäytyi siinä kuten ainoastaan
sellainen nainen, joka on täysin tietoinen ruumiinsa upeudesta. Hän
oli tuskin Kristiinan mittainen, mutta ryhti oli sellainen, että hän
vaikutti pitemmältä kuin solakka ja hentovartaloinen neito hänen
vierellään.

"Onko hän ollut sinun luonasi Husabyssä koko ajan", kysyi Kristiina
hiljaa.

"Minä en ole ollut Husabyssä", sanoi Erlend lyhyeen ja punastui
jälleen. "Minä olen ollut Hestuåsissa enimmän osan kesää."

"Olen tullut tuomaan sinulle sellaista sanomaa, Erlend", sanoi
Eline, "ettei sinun tarvitse enää virua sukulaistesi luona heidän
vieraanvaraisuuttaan kokemassa siksi, että minä olen ollut ohjaamassa
taloasi. Minä jäin leskeksi syksyllä."

Erlend seisoi jälleen vaiti.

"Minä en ole pyytänyt sinua tulemaan Husabyhyn viime vuonna ohjaamaan
taloani", sanoi hän tukalasti.

"Kuulin kaiken olevan rempallaan siellä", sanoi Eline. "Minulla oli
siksi paljon rakkautta sinua kohtaan entuudesta, Erlend, että katsoin
saavani huolehtia menestyksestäsi -- vaikka Jumala tietää, ettet
suinkaan ole kohdellut kauniisti lapsiamme tai minua."

"Lasten puolesta olen tehnyt minkä olen voinut", sanoi Erlend. "Ja
tiedät myös hyvin, että minä heidän tähtensä suostuin sinun jäämiseesi
Husabyhyn. Että sinä olisit sillä hyödyttänyt minua tai heitä, sitä et
voi sanoa", sanoi Erlend hymyillen halveksuvasti. "Olisi kai Gissur
osannut hoitaa asiat ominkin neuvoin."

"Sinä olet aina uskonut Gissurista hyvää", sanoi Eline hiljaa nauraen.
"Mutta asia on sellainen, Erlend -- että minä olen nyt vapaa. Jos sinä
tahdot, voit siis täyttää lupauksen, jonka kerran annoit minulle."

Erlend oli vaiti.

"Muistatko", kysyi Eline, "sitä yötä, jolloin synnytin poikasi? Sinä
lupasit silloin ottaa minut vaimoksesi, kun Sigurd kerran kuolisi".

Erlend pyyhkäisi kädellään hiestynyttä otsaansa. "Kyllä, minä muistan
sen", hän sanoi.

"Tahdotko pitää tuon lupauksen nyt?" kysyi Eline.

"En", sanoi Erlend.

Eline Ormintytär katsoi Kristiinaan -- hymyili vähän ja nyökäytti
päätään. Ja katsoi sitten taas Erlendiin.

"Siitä on kymmenen vuotta, Eline", sanoi tämä. "Sen jälkeen olemme
eläneet yhdessä vuodesta toiseen kuin kaksi riivattua."

"Ei kai ainoastaan siten!" sanoi toinen yhä hymyillen.

"Siitä on vuosia ja aikoja kun on toisenlaista ollut", sanoi Erlend
raukeasti. "Lapset eivät saata auttaa sitä. Ja sinä tiedät -- tiedät,
että minä tuskin jaksan olla enää samassa huoneessa sinun kanssasi",
hän melkein huusi.

"Sitä minä en saattanut huomata, kun kävit kotona kesällä", sanoi Eline
merkitsevästi hymyillen. "Silloin emme olleet vihamiehiä -- aina."

"Jos lasket meidän olleen ystäviä, niin sama se minusta", sanoi Erlend
väsyneesti.

"Aiotteko jäädä tänne", lausui Aashild-rouva. Hän mätti puuroa kahteen
suureen puiseen vatiin, ja työnsi toisen Kristiinan käteen. Tyttö otti
sen vastaan. "Vie se sisään -- Ulv, ota sinä toinen, -- pankaa ne
pöydälle, illallista me tarvitsemme, kävipä niin tai näin."

Kristiina ja palvelija lähtivät puurovateineen. Aashild-rouva sanoi
toisille:

"Tulkaa nyt tekin; turha teidän on seisoa tässä sättimässä toisianne."

"Parempi, kun Eline ja minä saamme selvittää asiat heti", vastasi
Erlend.

Siihen Aashild-rouva ei enää vastannut mitään, vaan meni.

Kristiina oli asettanut vadin tuvan pöydälle ja tuonut olutta
kellarista. Hän istui penkillä suorana kuin kynttilä ja tyynenä
kasvoiltansa, mutta ei syönyt. Ei ollut toisillakaan liian hyvä
ruokahalu, Bjørnillä enempää kuin Erlendin miehilläkään. Ainoastaan
sille miehelle, joka oli tullut Elinen kanssa, sekä Bjørnin apumiehelle
maistui ruoka. Aashild-rouva istuutui ja koetti syödä puuroa. Kukaan ei
puhunut.

Pitkän ajan kuluttua tuli Eline Ormintytär yksin sisään. Aashild-rouva
tarjosi hänelle paikan itsensä ja Kristiinan välissä; Eline kävi
istumaan ja söi vähän aikaa. Silloin tällöin näkyi hänen huulillaan
peitetyn hymyn jälki ja hän silmäsi Kristiinaa.

       *       *       *       *       *

Hetken kuluttua lähti Aashild-rouva kotaan käymään.

Tuli oli melkein sammunut. Erlend istui kolmijalalla sen vieressä,
kumarassa ja pää käsien varassa.

Aashild-rouva meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Jumala armahtakoon, Erlend, miten sinä olet sotkenut asiasi --!"

Erlend katsoi ylös, hänen kasvonsa olivat juomuiset surkeudesta.

"Hän kantaa lasta", hän sanoi sulkien silmänsä.

Aashild-rouvan kasvot sävähtivät ja hän tarttui tuimasti Erlendin
hartioihin.

"Kenenkä sitten?", kysyi Aashild raa'asti ja juhlallisesti.

"Minun se ei ole", sanoi Erlend voimattomasti, kuten aikaisemmin.
"Mutta sinä et kai usko sitä -- sitä ei usko kukaan --" hän vaipui
jälleen kasaan.

Aashild-rouva asettui hänen eteensä lieden reunalle.

"Miehistäydyppäs nyt, Erlend. Ei ole helppo uskoa sinua tässä asiassa.
Voitko vannoa, ettei se ole sinun?"

Erlend kohotti riutuneet kasvonsa.

"Niin totta kuin olen Jumalan armon tarpeessa --. Niin totta kuin
toivon -- toivon -- Jumalan korvanneen äidille kaiken sen, mitä hänen
täytyi kestää maailmassa -- minä en ole koskenut Elineen sen jälkeen
kuin näin Kristiinan ensi kerran!" Hän huusi viimeiset sanat, niin että
Aashild-rouvan täytyi hillitä häntä.

"Sitten minä en ymmärrä, miksi tämä olisi niin suuri onnettomuus. Sinun
tulee ottaa selvä, kuka on sen isä ja palkata hänet naimaan Eline."

"Luulisin sen olevan Gissur Arnfininpojan -- voutini Husabyssä",
sanoi Erlend väsyneesti. "Puhuimme siitä viime syksynä -- ja sitten
myöhemminkin ja --. Sigurdin kuolemaahan on odotettu jo jonkun aikaa.
Hän oli halukas naimaan hänet, jos minä antaisin sopivat myötäjäiset --"

"Niin", sanoi Aashild-rouva. Erlend jatkoi:

"Eline väittää, ettei hän huoli häntä. Hän tahtoo väittää minut isäksi.
Jos vannon itseni vapaaksi -- luuletko kenenkään uskovan muuta kuin
että minä vannon väärin --"

"Sinun täytyy saada hänet luopumaan tuosta päätöksestä", sanoi
Aashild-rouva. "Ei ole muuta neuvoa kuin että ajat kotiin Husabyhyn
hänen kanssaan huomispäivänä. Ja sitten sinun pitää olla kova ja
päättäväinen ja saada toimeen tuo avioliitto voutisi ja Elinen kesken."

"Niin", sanoi Erlend. Sitten hän viskautui suulleen ja itki ääneen.

"Etkö sinä ymmärrä, täti -- mitä sinä luulet Kristiinan ajattelevan
tästä --"

       *       *       *       *       *

Yöllä nukkui Erlend kodassa miesten kanssa. Tuvassa nukkui Kristiina
Aashild-rouvan kanssa tämän vuoteessa, ja Eline toisessa vuoteessa.
Bjørn lähti talliin.

Seuraavana aamuna seurasi Kristiina Aashild-rouvaa läävään. Tämän
lähtiessä kotaan varustamaan einettä, kantoi Kristiina maidon tupaan.

Siellä paloi kynttilä pöydällä. Eline oli puettu ja istui sänkynsä
laidalla. Kristiina toivotti hiljaa hyvän huomenen, haki maitokulhon ja
siivilöi maidon siihen.

"Annatko minulle siemauksen maitoa?" kysyi Eline. Kristiina otti puisen
kauhan ja ojensi sen toiselle; tämä hörppi ahnaasti maitoa ja katsoi
laidan yli Kristiinaan.

"Sinä siis olet Kristiina Lauritsantytär, joka on erottanut minut
Erlendistä", hän sanoi, antaen kauhan takaisin.

"Tietänette itse, oliko tuossa mitään erottamista", vastasi nuorempi.

Eline puri huultaan.

"Mitä sinä aiot tehdä", hän sanoi, "jos Erlend väsyy sinuunkin kerran
ja tahtoo naittaa sinut palvelusrengilleen? Aiotko silloinkin totella
Erlendiä?"

Kristiina ei vastannut; silloin toinen nauroi ja sanoi:

"Nyt sinä kai tottelet häntä joka asiassa. Mitenkähän olisi --
heittäisimmekö arpaa yhteisestä miehestämme, me kaksi Erlend
Nikulauksenpojan jalkavaimoa."

Kun ei vastausta kuulunut, nauroi hän jälleen ja sanoi: "Oletko niin
typerä, ettet tahdo kieltää olevasi jalkavaimo?"

"Sinulle en viitsi valehdella", sanoi Kristiina.

"Ei se hyödyttäisikään", vastasi Eline entiseen tapaansa. "Minä tunnen
tuon miehen. Hän pörhisteli kai edessäsi niinkuin teiri toista kertaa
tavatessanne, niinhän? Säälin sinua, kaunis lapsi."

Kristiinan posket kalpenivat. Kipeänä inhosta hän sanoi hiljaa:

"En tahdo puhua kanssasi --"

"Luuletko, että hän tulee kohtelemaan sinua paremmin kuin minua!" yltyi
Eline uudestaan puhumaan. Silloin Kristiina vastasi purevasti:

"Minä en ole valittava, tekipä hän miten tahtoi. Itse lähdin
harhateille -- enkä itke ja volise, jos tie alkaa viedä umpeen --"

Eline oli ääneti vähän aikaa. Sitten hän sanoi punaisena kasvoiltaan ja
ääni epävarmana:

"Minäkin olin neito, kun hän sai minut, Kristiina -- vaikka olin
ollut tuon vanhan miehen vaimo seitsemän vuotta. Mutta sinä et voine
ymmärtää, miten kurjaa se oli."

Kristiina alkoi ankarasti täristä. Eline katsoi häneen. Sitten hän
kaivoi matka-arkustaan, joka oli hänen vieressään vuodeportaalla,
pienen sarven. Hän rikkoi vahan ja sanoi hiljaa:

"Sinä olet nuori ja minä vanha, Kristiina. Tiedän turhaksi taistella
sinua vastaan -- sinun aikasi on nyt. Tahdotko juoda kanssani,
Kristiina?"

Kristiina ei hievahtanut. Silloin toinen kallisti sarvea. Kristiina
huomasi, ettei hän juonut. Eline sanoi:

"Sen kunnian voit kai sentään suoda minulle, että juot kanssani -- ja
lupaat, ettet ole oleva kova äitipuoli lapsilleni?"

Kristiina tarttui sarveen. Samassa aukaisi Erlend oven. Hän pysähtyi
paikalleen ja katsoi toisesta toiseen.

"Mitä tämä merkitsee", hän kysyi.

Silloin vastasi Kristiina, ja hänen äänensä oli viiltävä ja villi:

"Me juomme toistemme onneksi, me kaksi jalkavaimoasi --"

Erlend tarttui hänen ranteeseensa ja väänsi hänen kädestään sarven.
"Ole vaiti", sanoi hän tuikeasti. "Sinä et saa juoda hänen kanssaan."

"Minkätähden en", sanoi Kristiina äskeisellä äänellä. "Hän oli yhtä
neitseellinen kuin minä sinun vietellessäsi hänet --"

"Sen hän on sanonut niin usein, että taitaa lopulta uskoa sen itse",
sanoi Erlend. "Muistatko, miten lähetit minut Sigurdin puheille tuon
lorun kera, ja hän näytti toteen, että hän jo ennen oli tavannut sinut
toisen miehen kainalossa."

Kalpeana inhosta kääntyi Kristiina poispäin. Eline oli tullut
tummanpunaiseksi, sitten hän sanoi uhmaavasti:

"Ei hän silti spitaaliseksi tule, vaikka juokin kanssani."

Erlend kääntyi vihaisena Elineä kohti -- ja äkkiä hänen kasvonsa
venähtivät pitkiksi ja jäykistyivät:

"Jeesus!" pääsi hänen suustaan kuulumattomasti. Hän tarttui Elineä
käsivarteen.

"Juo siis hänen onnekseen", sanoi hän käskevästi ja vapisten. "Juo
ensin itse, sitten hän on juova perästäsi."

Eline riuhtaisihe irti äänekkäästi voihkaisten. Hän pakeni takaperin
pitkin huonetta, toinen jälessänsä. "Juo", tämä käski. Hän tempasi
tikarinsa vyöstä ja seurasi ase kädessä toista. "Juo se ryyppy, jonka
olet varustanut Kristiinan juotavaksi." Hän tarttui Elineä käsivarteen
ja kiskoi hänet pöydän luo painaen hänet juomasarvea kohti.

Eline parkaisi ja painoi päänsä käsiään vasten.

Erlend päästi hänet irti, seisoi ja vapisi.

"Helvetti oli elämäni Sigurdin luona", huusi Eline, "sinä, sinä lupasit
-- mutta sinä olet ollut vielä kamalampi minulle, sinä Erlend!"

Silloin Kristiina astui esiin ja tarttui sarveen: "Yhden meistä on
juotava -- molempia sinä et voi pitää --"

Erlend sieppasi häneltä sarven ja lennätti hänet luotaan niin
kiivaasti, että hän kaatui maahan Aashild-rouvan vuoteen viereen.

Erlend painoi juoma-astiaa Eline Ormintytiären suuta vasten -- hän
seisoi polvi penkillä tämän kimpussa pöydän luona, ja pitäen tätä
päästä koetti pakoittaa häntä juomaan.

Eline työnsi kätensä Erlendin käsivarren alle, tempasi tikarin pöydältä
ja tavoitti sillä Erlendiä. Isku ei viiltänyt juuri muuta kuin Erlendin
vaatteita, Silloin hän käänsi terän itseään vasten ja vaipui heti sen
jälkeen syrjittäin Erlendin syliin.

Kristiina nousi lattialta ja tuli heidän luokseen. Erlend piteli
Elineä, tämän pää riippui alas hänen käsivarreltaan. Hän alkoi korista
melkein heti -- hänellä oli verta kurkussa, sitä valui hänen suustaan.
Hän syljeksi sitä ulos ja sanoi:

"Sinulle minä olin aikonut -- sen juoman -- kaikista niistä kerroista
-- jolloin olet pettänyt minua --"

"Hae Aashild-täti tänne", sanoi Erlend matalasti. Kristiina seisoi
liikkumatta.

"Hän kuolee", sanoi taas Erlend.

"Silloin hänen osansa on parempi kuin meidän", lausui Kristiina. Erlend
katsoi häneen -- hänen silmiensä epätoivo sai Kristiinan pehmenemään.
Hän lähti ulos tuvasta.

"Mikä nyt?" kysyi Aashild-rouva Kristiinan astuessa kotaan.

"Me olemme tappaneet Eline Ormintyttären", sanoi Kristiina. "Hän kuolee
--"

Aashild-rouva lähti juoksuun. Mutta Eline henkäisi viimeisen kerran
hänen astuessaan sisään.

       *       *       *       *       *

Aashild-rouva oli pannut kuolleen pitkälleen penkille, pessyt veren
hänen kasvoistaan ja peittänyt ne liinalla. Erlend seisoi selkä seinää
vasten ruumiin takana.

"Ymmärrätkö, että tämä oli pahin, mitä saattoi tapahtua?"

Hän oli latonut puita ja karankoja uuniin; nyt hän asetti sarven niiden
keskeen ja puhalsi tulen liekkiin.

"Voitko luottaa miehiisi", hän kysyi jälleen.

"Ulviin ja Haftoriin luulisin kyllä --. Jonia ja sitä miestä, joka tuli
Elinen keralla, en tunne paljoa."

"Ymmärräthän", sanoi Aashild, "että jos tulee ilmi Kristiinan ja sinun
olosi yhdessä täällä, ja että olitte tuvassa yksin hänen kanssaan
silloin kun hän kuoli, olisit yhtä hyvin voinut antaa Kristiinan juoda
Elinen sarvesta. -- Ja jos leviää tieto myrkystä, on kansa muistava
sen, mistä _minua_ syytettiin kerran. -- Oliko hänellä sukua tai
ystäviä?"

"Ei", sanoi Erlend hiljaa. "Hänellä ei ollut ketään muita kuin minä."

"Kuitenkin", jatkoi Aashild-rouva, "voi käydä vaikeaksi salata asia ja
saada ruumis tieltä, ilman että pahin epäluulo lankeaisi sinuun."

"Hänen pitää päästä vihittyyn maahan", sanoi Erlend, "vaikka se veisi
minulta koko Husabyn. Mitä sinä sanot, Kristiina?"

Kristiina nyökäytti päätään.

Aashild-rouva istui vaiti. Mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi
hänen oli keksiä selvitystä. Pirtissä istui neljä miestä -- voisiko
Erlend lahjoa heidät vaikenemaan, voisivatko he saada jonkun näistä,
erittäinkin Elinen saattomiehen, lähtemään maasta: kaikki yhtä
epävarmaa. Ja Jørundgaardissa tiedettiin Kristiinan olleen täällä --
jos Lauritsa saisi kuulla asiasta, ei kukaan voinut arvata, mihin
tämä saattoi ryhtyä. Ja sitten oli kuollut saatava pois. Länsitunturi
ei ollut ajateltavissa -- jälellä oli Raumsdalin tie, Trondheimiin
tunturin yli vievä tie, tai sitten eteläinen tie, joka kulki laakson
pohjaa. Ja jos totuus tulisi julki, ei sitä uskottaisi -- vaikkakin sen
annettaisiin käydä täydestä.

"Minun täytyy neuvotella tästä Bjørnin kanssa", sanoi hän, nousi ja
meni ulos.

Bjørn Gunnarinpoika kuunteli vaimonsa kertomusta yhtään ainoata
jännettä liikauttamatta ja siirtämättä katsettaan Erlendistä.

"Bjørn", sanoi Aashild-epätoivoisena. "Jonkun täytyy vannoa nähneensä
hänen itse surmanneen itsensä."

Bjørnin elottomat silmät tummenivat hitaasti; hän katsoi vaimoonsa ja
hänen suunsa vetäytyi kieroon hymyyn:

"Tarkoitat, että tuon jonkun tulisi olla minä?"

Aashild-rouva risti kätensä ja kohotti ne häntä kohden: "Bjørn,
ymmärräthän mitä tämä merkitsee noille kahdelle --"

"Ja sinä arvelet, että minun elämäni on jo loppuunkulutettu", kysyi hän
vitkaan. "Vai tarkoitatko, että minussa on vielä jälellä sen verran
sitä miestä, joka olin ennen, että uskallan vannoa väärin pelastaakseni
tuon pojan sortumasta? Minusta, joka itse jouduin haudatuksi -- koko
loppuiäkseni. Sanoin 'jouduin'", korosti hän vielä.

"Sen sinä sanot siksi, että minä olen nyt vanha", kuiskasi Aashild.
Kristiina purskahti vihlovaan itkuun. Hän oli istunut nurkassa
Aashildin vuoteen luona jäykistyneenä ja hiljaa. Nyt hän itki
hillittömästi. Oli kuin Aashild-rouvan ääni olisi repinyt hänen
sydämensä auki. Se oli ollut raskas lemmen muistoista, oli kuin vasta
tuo ääni olisi saanut Kristiinan selvästi käsittämään, mitä hänen ja
Erlendin rakkaus oli ollut. Kuuman ja kiihkeän onnen muisto tulvahti
kaiken yli -- huuhtoi pois menneen yön paatuneen, epätoivoisen vihan.
Hän tajusi ainoastaan rakkautensa ja tahtonsa kestää lujana.

Kaikki kolme katsoivat häneen. Silloin Bjørn-herra tuli hänen luokseen,
nosti häntä leuan alta ja katsoi häneen:

"Sanotko sinä, Kristiina, että hän teki sen itse?"

"Ei ole yhtään väärää sanaa siinä, mitä olette kuullut", sanoi
Kristiina päättävästi. "Me kiusasimme häntä, kunnes hän teki sen."

"Hän oli tarkoittanut Kristiinalle vielä pahemman kohtalon", sanoi
Aashild.

Bjørn-herra päästi Kristiinan. Hän meni ruumiin ääreen, nosti sen
siihen sänkyyn, missä Eline oli nukkunut yöllä, ja käänsi sen kasvot
seinään päin; sitten hän veti peitteen hyvästi sen yli.

"Voit lähettää Jonin ja sen miehen, jota et tunne, kotiin Husabyhyn
viemään sellaista sanaa, että Eline palaa matkassasi etelään. Anna
heidän ratsastaa puolenpäivän aikaan. Sano, että naiset nukkuvat vielä
ja että he saavat aterioida kodassa. Sitten saat puhua Haftorin ja
Ulvin kanssa. Onko hän uhannut tehdä tätä ennen? Niin että voit tehdä
siitä valan, jos sellaista kysyttäisi?"

"Joka ainoa ihminen, joka on ollut talossani viimeiset vuodet,
jolloin asuimme siellä", sanoi Erlend väsyneesti, "voi todistaa hänen
uhkailleen ottaa henkensä -- ja myöskin minun henkeni toisin ajoin --
kun puhuin tahtovani erota hänestä."

Bjørn nauroi karkeasti.

"Sitähän minä ajattelin. Illalla puemme hänet matkatamineihin ja
istutamme hänet rekeen. Sinä saat istua hänen rinnallensa --". Erlend
horjahti. "Sitä minä en saata."

"Paljonkohan _sinussa_ on jälellä miestä, kun vielä saat hoitaa
asioitasi parikymmentä vuotta lisää", sanoi Björn. "Luuletko paremmin
voivasi ajaa? Niin minä istun kuolleen vieressä. Meidän on ajettava
yöllä ja takateitä, kunnes saavumme Froniin. Tässä pakkasessa ei kukaan
tiedä, kauanko hän on ollut kuollut. Ajamme munkkien majapaikkaan
Roaldstadissa. Siellä me todistamme, sinä ja minä, teidän joutuneen
sanakiistaan reessä. Se on todistettua, ettet sinä ole suostunut
elämään hänen kanssaan sen jälkeen kuin pääsit kirouksesta, kuten
myös, että olet kosinut vertaistasi neitoa. Ulv ja Haftor saavat pysyä
syrjässä koko matkan, niin että saattavat vannoa, jos tarvitaan,
nähneensä hänet viimeksi elävänä. Sen kai sinä voit saada aikaan?
Munkkien luona voit hommata hänet kirstuun -- ja sitten saat ostaa
papeilta hänelle hautarauhan ja itsellesi sielunrauhan.

"Eihän tämä ole kaunista, ei. Mutta sinä et ole järjestänyt asioitasi
niin, että ne näyttäisivät kauniimmilta. Älä seiso siinä kuin mikäkin
ämmä, joka on pyörtymässä. Herra varjele, poika, sinä et ole vielä
tuntenut miekanterää kurkullasi."

       *       *       *       *       *

Tunturilta puhalsi pureva tuuli -- ilmassa lenteli hienoa,
hopeankiiltävää vitiä, jota tuuli ajoi alas kinoksilta ja pyöritteli
kuutamoisessa sinisessä ilmassa, miesten lähtiessä matkalle.

Reen eteen oli valjastettu kaksi hevosta peräkkäin.

Erlend istui ajamassa. Kristiina meni hänen luokseen:

"Tällä kertaa, Erlend, saat koettaa lähettää minulle sanan matkan
menosta ja siitä, miten sinun asiasi käyvät."

Toinen rutisti hänen kättään niin, että Kristiina luuli veren
purskahtavan kynsien juuresta:

"Vieläkö sinä rohkenet pysyä minussa, Kristiina?"

"Vielä", vastasi tämä ja lisäsi kotvasen kuluttua: "kaikkeen tähän
olemme syypäät yhteisesti -- minä kiihoitin sinua, sillä tahdoin hänen
kuolemaansa."

Aashild-rouva ja Kristiina seisoivat katsoen ajajien jälkeen. Reki
oli milloin ylhäällä kinoksen harjalla, milloin syvällä lumessa. Se
hävisi näkyvistä eräässä alankopaikassa -- ja tuli esille kauempana
valkoisella kukkulalla. Mutta sitten miehet ajoivat erään töyrään
varjoon ja katosivat kokonaan.

Molemmat naiset istuivat uunin edessä selkä tyhjään sänkyyn päin,
josta Aashild-rouva oli kantanut vaatteet ja oljet ulos. He tunsivat
molemmat, että se seisoi siinä ammollaan ja tuijotti heitä.

"Tahdotko nukkua kodassa yöllä", kysyi Aashild-rouva kerran.

"Eikö tuo liene sama, missä me nukumme", sanoi Kristiina.

Aashild-rouva lähti ulos ilmaa katsastamaan.

"Jos siellä rupeaa tuulemaan tai tulee suojailma, eivät he ehdi kauas
ennenkuin joutuvat kiinni", sanoi Kristiina.

"Täällä Haugenissa tuulee aina", vastasi Aashild-rouva. "Ei siellä näy
merkkiäkään ilmanmuutoksesta."

"Sinun ei tule unohtaa, minkälaisen kohtalon hän oli aikonut teille",
virkkoi Aashild-rouva taas kerran.

Kristiina vastasi hiljaa:

"Olisin minä voinut tahtoa samaa hänen sijassansa."

"Et mitenkään sinä olisi voinut tahtoa saattaa toista ihmistä
spitaaliseksi", sanoi Aashild-rouva kiihtyen.

"Muistatko, täti, sinä sanoit kerran minulle, että on hyvä kun ei
ihminen uskalla tehdä sitä, mikä hänestä ei ole kaunista. Mutta ettei
ole yhtä hyvä, jos joku asia ei näytä kauniilta siksi, ettei uskalla
tehdä sitä."

"Sinä et uskaltaisi tehdä sitä siksi, että se on synti", sanoi
Aashild-rouva.

"Niin, en luule", sanoi Kristiina. "Mutta niin on, että minä olen jo
tehnyt yhtä ja toista, jota en olisi uskonut uskaltavani tehdä ennen,
sentähden että se oli synti. Mutta minä en silloin tiennyt, että syntiä
seuraa toisten polkeminen."

"Erlend oli päättänyt lopettaa huonon elämänsä paljon ennen kuin hän
tapasi sinut", vastasi Aashild kiihkeästi. "Jo sitä ennen noiden kahden
välit olivat loppuneet."

"Tiedän sen", sanoi Kristiina. "Mutta hänellä ei liene ollut liikaa
syytä uskoon, ettei Erlendin päätöksiä voisi horjuttaakin."

"Kristiina", rukoili Aashild-rouva tuskissansa, "et kai sinä jätä
Erlendiä nyt. Te ette ole enää pelastettavissa muuten, kuin että
pelastatte toisenne."

"Noin tuskin kukaan pappi opettaisi", sanoi Kristiina hymyillen
hyytävästi. "Mutta minä tiedän, etten tule jättämään Erlendiä, en,
vaikka minun täytyisi polkea maahan oma isäni."

Aashild-rouva nousi.

"Voimme yhtä hyvin toimittaa jotakin kuin istua tässä tyhjin toimin",
hän sanoi. "Turha meidän taitaa olla mennä nukkumaankaan."

Hän nouti kirnun kamarista, kantoi tupaan maitoastioita, joista kaatoi
maidon kirnuun ja asettui kirnuamaan.

"Anna minun tehdä tämä", pyysi Kristiina. "Minulla on nuorempi selkä."

He hääräsivät puhumatta; Kristiina seisoi kamarin oven luona
kirnuamassa ja Aashild karttasi villaa lieden luona. Vasta sitten kun
Kristiina oli siivilöinyt joukosta voin ja alkoi painella sitä, kysyi
hän äkkiä:

"Aashild-täti -- eikö teitä milloinkaan peloita se päivä, jolloin
teidän täytyy seisoa Jumalan edessä?"

Aashild-rouva nousi, tuli Kristiinan luokse ja asettui tämän eteen
valoon:

"Ehkä rohkenen kysyä häneltä, joka on luonut minut sellaiseksi kuin
olen, voiko hän armahtaa minua kun hänen aikansa on läsnä. Sillä minä
en ole milloinkaan pyytänyt hänen armoansa tehdessäni vastoin hänen
käskyjänsä. Enkä ole milloinkaan tinkinyt Jumalalta taikka mieheltäni
yhtään penninkiä siitä leiviskästä, josta minut on pantu vastaamaan
maallisessa kodissamme."

Vähän ajan kuluttua hän sanoi hiljaa:

"Munan, vanhin poikani, oli kaksikymmenvuotias. Hän ei ollut silloin
sellainen kuin tiedän hänen olevan nyt. Eivät ne sellaisia olleet,
lapseni, eivät --"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Mutta teillä on sentään ollut Bjørn-herra rinnallanne koko ajan, joka
päivä ja yö."

"On -- sekin minulla on ollut", sanoi Aashild.

       *       *       *       *       *

Vähän ajan kuluttua voi oli valmis. Aashild-rouva sanoi silloin, että
heidän täytyi koettaa heittäytyä kyljelleen vähäksi aikaa.

Pimeässä vuoteessa kietoi hän käsivartensa Kristiinan hartioiden
ympärille ja veti tuon nuoren pään poveansa vasten. Eikä kestänyt
kauan, ennenkuin hän kuuli tämän tasaisesta, hiljaisesta hengityksestä,
että hän oli nukahtanut.



IV.


Pakkanen yhä pysyi. Jokaisessa laakson navetassa ammuivat ja valittivat
nälkäiset eläimet kylmää. Mutta kansa säästi apetta jo nyt, minkä taisi.

Juhlimiset jäivät vähiin tänä vuonna, jokainen pysytteli omalla
kolkallansa.

Jouluna pakkanen yltyi -- tuntui siltä kuin se olisi kiristänyt yhä
kovemmin päivä päivältä. Ihmiset saattoivat tuskin muistaa näin
ankaraa talvea -- ei satanut lisää lunta, ei edes tunturilla, mutta
se lumi, joka oli satanut Klemensinmessun aikaan, jäätyi kovaksi
kuin kivi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta päivien alkaessa.
Yöllä räiskivät ja leimusivat revontulet pohjoisessa, ne nuoleksivat
puolta taivaankantta -- mutta eivät tuoneet muutosta säähän; jonakin
päivänä saattoi pilveillä, tuhuutella hiukan kuivaa lunta, sitten tuli
jälleen kirkas ilma ja kirvelevä pakkanen. Laagen jymisi ja pulahteli
uhkaavasti jääkuoren alla.

Joka aamu ajatteli Kristiina, että nyt hän ei jaksanut enää, ei
jaksanut elää päivää loppuun asti. Joka päivä hän tunsi kuin
kaksintaistelun isän ja itsensä välillä. Ja noinko heidän nyt täytyi
olla vastatusten kun jokainen elävä olento laaksossa kärsi _yhden_
koettelemuksen alla. Mutta kun ilta tuli, oli hän jälleen kestänyt.

Ei isä ollut tyly. He eivät milloinkaan puhuneet siitä, mikä heitä
erotti, mutta Kristiina tunsi kaikesta siitä, mitä isä jätti sanomatta,
tämän taipumattoman tahdon pysyä kiellossaan.

Ja häntä vihloi isän ystävyyden ikävä. Se kirveli niin kauheasti siksi,
että Kristiina tiesi, miten paljon muuta tällä oli kannettavaa ja jos
olisi ollut kuin ennen, olisi hän puhunut kaikesta Kristiinan kanssa.
-- Oli kyllä totta, että Jørundgaardissa selvittiin paremmin kuin
useimmissa kartanoissa, mutta heilläkin tuntui katovuosi alituiseen
aamusta iltaan. Muulloin oli Lauritsalla ollut tapana talvisaikaan
kasvattaa ja kesyttää varsahevosiaan, mutta tänä vuonna hän oli jo
syksyllä myynyt ne kaikki etelään. Ja tytär kaipasi hänen ääntään
pihamaalla, hänen teuhaamistaan noiden notkuvien, pörhökarvaisten
kaksivuotiasten kera, leikki, jota isä rakasti niin suuresti. Ei heillä
ollut näkynyt puutetta aitoissa, ladoissa, ei lantavarastoissa sitten
viime vuoden syksyn, mutta Jørundgaardissa kävi nyt paljon pyytäjiä,
sekä ostohaluisia että avun tarvitsijoita, eikä kukaan lähtenyt tyhjin
käsin talosta.

Myöhään eräänä iltana tuli muuan hyvin vanha nahkapukuinen mies
hiihtäen. Lauritsa puhui hänen kanssaan ulkona ja Halvdan kantoi
hänelle ruokaa kotaan. Kukaan talon väestä, joka oli hänet nähnyt,
ei tiennyt, ken hän oli -- luultavasti joku niistä poloisista, jotka
elivät tunturilla; ehkä Lauritsa oli tavannut tämän jossakin siellä.
Mutta isä ei puhunut mitään vieraasta, eikä myöskään Halvdan.

Mutta eräänä iltana tuli eräs mies, jonka kanssa Lauritsa
Bjørgulfinpoika oli rettelöinyt vuosikaudet. Hän vei tämän kanssaan
aittaan. Mutta tupaan astuttuaan hän sanoi:

"Kaikki hakevat minun apuani. Mutta talossani ovat kaikki minua
vastaan. Myöskin sinä, vaimo", hän sanoi tälle kiivaasti.

Silloin äiti lensi Kristiinaa kohden: "Kuuletko, mitä isäsi sanoo
minulle! En minä ole sinua vastaan, Lauritsa. Ja olethan sinäkin
jo kuullut, Kristiina, mitä Roalstadissa tapahtui, kun hän ajoi
etelää kohti tuon toisen hyväkkään ja huorintekijän, Haugenilaisen
sukulaisensa kanssa -- hän poloinen lopetti itse päivänsä, tuo vaimo,
jonka hän oli viekoitellut hylkäämään koko sukunsa."

Kristiina vastasi paatuneena:

"Näen teidän tuomitsevan Erlendiä yhtä ankarasti niistä vuosista,
jolloin hän on pyrkinyt irti synnistä, kuin siitä ajasta, jolloin hän
on elänyt siinä."

"Jeesus Maaria", huudahti Ragnfrid, lyöden kätensä yhteen. "Minkälainen
sinusta on tullut! Eikö edes tämä ole saanut sinua muuttamaan mieltä!"

"Ei", sanoi Kristiina. "En ole muuttanut mieltä."

Silloin katsoi Lauritsa ylös penkiltä, jossa hän oli istunut Ulvhildin
kanssa:

"En minäkään, Kristiina", hän virkkoi hiljaa.

       *       *       *       *       *

Mutta Kristiina tiesi sittenkin tavallaan muuttaneensa mieltä, tai
ellei juuri mieltä, niin ainakin katsomustapaa. Hän oli saanut sanan
asian kulusta, koko tuosta onnettomuusretkestä. Se oli sujunut paremmin
kuin odottaa taidettiin. Pakkanen vai mikä lienee vaikuttanut sen, että
Erlendin rintaan saama naarmu oli alkanut ärtyä; hän joutui makaamaan
jonkun aikaa Roaldstadin majapaikassa. Bjørn-herra oli hoitanut
häntä päiväsaikaan. Mutta Erlendin ollessa haavoitettu selvisi asia
helpommin, herättäen luottamusta.

Kyetessään jatkamaan matkaa oli hän vienyt vainajan mukanaan kirstussa
Osloon asti. Siellä hän Sira Jonin avulla oli saanut tälle haudan
sortuneen Nikolauksenkirkon hautausmaalla, ja sitten hän oli käynyt
synnintunnustuksella itse Oslon piispan luona, ja tämä oli käskenyt
hänen lähteä toivioretkelle pyhän veren kirkkoon Schwerinissä. Hän oli
nyt poistunut maasta.

Kristiina ei voinut tehdä toivioretkiä minnekään eikä saada
synninpäästöä. Hänen täytyi istua täällä, odottaa, ajatella ja koettaa
pysyä lujana vastustuksessaan.

Kummallinen kylmä talvinen valo lankesi kaikkien hänen ja Erlendin
yhteisten kohtausten yli. Hän ajatteli tämän viileyttä -- niin lemmessä
kuin surussa -- ja hänestä tuntui siltä, että jos hän olisi voinut
ryhtyä kaikkeen yhtä myrskyisästi ja toimia päätä pahkaa, olisivat
asiat kenties perästäpäin tuntuneet helpommilta kantaa. Hän saattoi
joskus ajatella näinkin, että ehkä Erlend hylkää hänet. Hänestä
tuntui kuin hän aina hiukan olisi pelännyt, että jos heidän asiansa
mutkistuisi liian paljon, voisi Erlend heittää kaiken. Mutta hän ei
tahtonut jättää Erlendiä, ennen kuin tämä itse vapautti hänet kaikista
valoista.

Näin kului talvi hiljaa. Eikä Kristiina enää voinut pettää itseänsä,
vaan hänen täytyi nähdä, että kotia uhkasi uusi koettelemus; Ulvhild
ei ollut enää elävä kauan. Ja kesken katkeraa suruaan sisarensa
kohtalon tähden hän näki kauhistuen, että totisesti oli hänen oma
sielunsa villiintynyt ja synnin runtelema. Sillä kuoleva lapsi ja
vanhempien sanomaton suru silmiensä edessä hän ajatteli sittenkin --
että jos nyt Ulvhild kuolee, niin miten hän sitten oli jaksava nähdä
isää heittäytymättä tämän jalkojen juureen, tunnustamatta kaikkea ja
turvautumatta tämän anteeksiantoon ja isäntävaltaan --.

       *       *       *       *       *

Oltiin ehditty paastoon. Kansa teurasti pienempää karjaa, jonka oli
toivonut voivansa pelastaa talven yli, etteivät eläimet kuolisi
itsestään. Ja ihmiset sairastivat pelkän kalaruoan tähden, kun heillä
sen lisäksi oli niin vähän ja kurjaa jauhoruokaa. Sira Erik päästi
koko seurakunnan maitoruuan kiellosta. Mutta kansalla oli tuskin
maidontippaa.

Ulvhild oli vuoteessa. Hän nukkui yksin sisarussängyssä ja joku valvoi
aina hänen kanssaan yöllä. Saattoi tapahtua, että isä ja Kristiina yhtä
aikaa istuivat hänen vuoteensa vieressä. Kerran sellaisena yönä sanoi
Lauritsa tyttärelleen:

"Muistatko, mitä veli Edvin sanoi kerran Ulvhildin kohtalosta.
Ajattelin jo silloin, että hän kenties tarkoitti tätä. Mutta työnsin
tuon ajatuksen silloin luotani." Noina öinä hän väliin kertoili
tapauksia lasten lapsuudesta. Kristiina istui kalpeana kivistävin
sydämin, sillä hän ymmärsi isän siten rukoilevan häntä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä oli Lauritsa Kolbeinin kanssa hakemassa karhunpesää
pohjoisesta tunturimetsästä. Kotiintullessaan heillä oli emäkarhu
reessä ja Lauritsan povessa oli elävä karhunpoika. Ulvhild ilostui
hiukan isän näyttäessä sitä hänelle. Mutta Ragnfrid sanoi, ettei aika
ollut sopiva sellaisen elatukselle, ja mitä hän tekikään sillä?

"Minä kasvatan sen isoksi ja köytän sen tyttärieni parvenoven
vartijaksi", sanoi Lauritsa nauraen katkerasti.

Mutta heiltä ei riittänyt karhunpojalle täysimaitoa, jota se tarvitsi,
ja Lauritsan täytyi tappaa se jonkun päivän perästä.

       *       *       *       *       *

Aurinko sai sen verran valtaa, että keskellä päivää jo tippui hiukan
vettä räystäistä. Tiaiset pysyttelivät nurkissa ja kiipesivät
päivänpuoleista hirsiseinää, nakutellen sitä etsiessään kärpäsiä, jotka
nukkuivat talviunta seinänrakosissa. Rinteet välkkyivät kovina ja
kiiltävinä kuin hopea.

Viimeinkin eräänä iltana alkoi pilviä kasaantua kuun ympärille. Aamulla
heidän herätessään oli Jørundgaard sellaisten hankien keskellä, ettei
näkynyt mitään mihinkään puoleen.

Sinä päivänä he ymmärsivät Ulvhildin kuolevan.

Koko talon palveluskunta oli kutsuttu tupaan ja Sira Eirik tuli myös.
Sisällä paloi paljon kynttilöitä. Aikaisin illalla sammui Ulvhildin
elämä hiljaa ja rauhallisesti äidin sylissä.

Ragnfrid kesti tämän paremmin kuin kukaan oli luullut. Vanhemmat
istuivat rinnatusten; he itkivät molemmat aivan hiljaa. Kaikki tuvassa
olijat itkivät. Kun Kristiina meni isänsä luo, laski tämä kätensä hänen
olkapäälleen. Hän tunsi, miten tytär tärisi ja vavahteli, ja veti hänet
luokseen. Mutta Kristiinasta tuntui kuin isän olisi pitänyt tietää,
että Kristiina oli kauempana hänestä kuin pieni vainaja vuoteellaan.

Hän ei käsittänyt, miten hän kesti. Hän muisti tuskin itse, mitä hänen
tuli kestää, pysyi vaan pystyssä tylsänä ja äänettömänä, eikä taipunut
voitetuksi.

-- Sitten nostettiin kirkonlattiasta pari palkkia Pyhän Tuomaksen
alttarin edestä, ja siihen hakattiin hauta kivikovaan maahan Ulvhild
Lauritsantyttärelle.

Satoi hiljaa ja tasaisesti lunta koko ajan, jolloin lapsi oli
paareilla; satoi lunta kun hänet kannettiin hautaan ja sitä satoi
edelleen, melkein pysähtymättä, koko kuukauden ajan.

Ihmisistä, jotka elivät kevään tuloa odotellen, tuntui kuin se ei
milloinkaan tulisi. Päivät valkenivat ja rupesivat pitenemään ja laakso
oli sulavan lumen huurussa auringon killittäessä ylhäältä. Mutta ilma
pysytteli kylmänä eikä lämpö tuntunut missään. Yöllä kaikki jäätyi
-- joen kuori paukahteli, tunturit kumahtelivat, sudet ulvoivat ja
kettu haukkui talojen nurkissa aivan kuin keskitalvella. Kansa vuoli
pettua elukoille, mutta niitä kellistyi kasoittain pahnoille. Kukaan ei
ymmärtänyt, mikä lopuksi tulisi.

Kristiina läksi ulos eräänä sellaisena päivänä, jolloin tihkui vettä
jalaksien uurroksissa ja jolloin lumi kiilsi hopeana pitkin maita.
Auringonpaisteessa olivat kinokset syöpyneet ontoiksi, kohva murtui
hiljaa ritisten Kristiinan töykäistessä sitä jalallansa. Mutta
kaikkialla, missä vähänkin oli varjon paikkaa, oli ilma jäätävän kylmä
ja lumi kovaa.

Hän nousi kirkkoa kohden -- hän ei tiennyt itse miksi sinne aikoi,
tunsi vain vetoa sinne. Isä oli kirkossa -- siellä oli joitakin
talonpoikia pitämässä kokousta kirkon parvella, tiesi Kristiina.

Ylhäällä mäessä hän tapasi talonpojat, jotka laskeutuivat rinnettä
alas. Sira Eirik oli muassa. Miehet kulkivat kaikki jalan, yhtenä
tummana, tuppuraisena, koukkuselkäisenä rykelmänä, puhumatta keskenään;
he vastasivat nyreästi Kristiinan tervehdykseen ohikulkiessaan.

Kristiina ajatteli, että siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut
hänen ystävänsä täällä. Nykyään tiesivät kai kaikki hänet huonoksi
tyttäreksi. Ehkä tiesivät enemmänkin. Ja nyt tiesivät myös kaikki, että
jotakin perää oli ollut sittenkin tuossa vanhassa jutussa Arnesta ja
hänestä ja Benteinistä. Ehkä hän oli hyvinkin huonossa huudossa. Hän
suoristausi ja jatkoi matkaa kirkkoon.

Ovi oli raollaan. Sisällä oli kylmä, mutta kuitenkin virtasi hänen
mieleensä rauha noista tummista ruskeista seinistä ja korkeista
pilareista, jotka kohottivat pimeän ylös rajaan. Alttarilla ei palanut
tulia, mutta ovesta lankesi sisään auringonjuova, joka välkkyi heikosti
kuvilla ja astioilla.

Tuomaksen alttarin luona näki hän isän polvillaan maassa, pää
painuneena ristissä olevia käsiä kohti, jotka puristivat lakkia rintaa
vasten.

Arkana ja murheissaan pujahti Kristiina ulos ja jäi seisomaan
kuistille. Kahden pikku patsaan välistä, joita kannatti kaari ja joista
Kristiina piteli kiinni, näki hän alhaalla Jørundgaardin ja sen takana
sinertävässä usvassa uivan laakson. Auringonpaisteessa välkkyi joki
valkoisena, veden ja jään sekaisena, poimutellessaan läpi laakson.
Mutta lepät, joita kasvoi pitkin sen vieriä, olivat kultaisenruskeina
kukista ja kuusimetsä seisoi keväisen vehmaana jo kirkon seutuvilla;
pikkulinnut lirkuttivat, säväköivät ja soittelivat suutaan viereisessä
lehdossa. Niinpä niin, tuollaista sirkutusta sieltä oli kuulunut joka
ilta auringonlaskun jälkeen.

Ja hän tunsi, että kaipaus, jonka hän oli luullut kuoliaaksi
kiusatuksi, kaipaus veressä ja lihassa, liikahti äkkiä hiljaa ja
hereästi talven uinumisen jälkeen.

Lauritsa Bjørgulfinpoika tuli kirkosta ulos ja sulki oven. Hän astui
lähelle tytärtään ja katsoi ulos viereisestä holvikaaresta. Kristiina
näki, miten tämä talvi oli kuluttanut isää. Hän ei ymmärtänyt, miten
hän voi koskettaa asiaa juuri nyt, mutta se pujahti hänen suustaan:

"Onko totta, mitä äiti sanoi eräänä päivänä sinun sanoneen hänelle
-- että jos se olisi ollut Arne Gyrdinpoika, niin olisit antanut
suostumuksesi?"

"On", vastasi Lauritsa katsomatta häneen.

"Sitä sinä et sanonut Arnen eläessä", sanoi Kristiina.

"Siitä ei ollut puhetta. Huomasin kyllä pojan pitävän sinusta -- mutta
hän ei puhunut mitään -- ja hän oli nuori -- enkä minä huomannut sinun
milloinkaan ajattelevan häntä siten. Et toki voinut odottaa, että minä
olisin _tarjonnut_ tytärtäni sellaiselle, jolla ei mitään ollut." Hän
hymähti. "Mutta minä pidin pojasta", hän sanoi hiljaa. "Jos olisin
nähnyt sinun kituvan rakkaudesta häneen --"

He seisoivat yhä. Kristiina tunsi isän katsovan häntä -- hän koetti
pysyttää kasvonsa rauhallisina, mutta tunsi, miten valkoiseksi hän
tuli. Silloin isä tuli hänen luokseen, kietoi molemmat kätensä hänen
ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten. Hän taivutti taapäin
Kristiinan pään, katsoi tyttärensä kasvoihin ja peitti ne jälleen
olkaansa vasten.

"Jeesus Kristus, pienokainen, noinko onneton sinä olet --"

"Minä luulen, että kuolen, isä", tämä vastasi hänelle.

Sitten hän purskahti itkuun. Mutta hän itki siksi, että tunsi
isän syleilystä ja näki hänen silmistään tämän nyt olevan niin
loppuunkiusatun, ettei hän jaksanut enää pysyä vastustuksessaan.
Kristiina oli voittanut.

       *       *       *       *       *

Yöllä hän heräsi siihen, että isä kosketti hänen olkapäätään pimeässä.

"Nouse ylös", sanoi tämä hiljaa, "kuuletko mitään --?"

Silloin Kristiina kuuli, miten nurkissa vinkui se oli etelätuulen syvä,
kosteutta uhkuva sävel. Katolta valui vesi virtana alas, pihalla tohisi
sade pehmeään, sulavaan lumeen.

Kristiina viskasi hameen ylleen ja meni isän perässä ulko-ovelle.
Yhdessä he sitten katsoivat ulos valoisaan kevätyöhön -- heitä vastaan
löi lämmin tuuli ja sade -- taivas oli yhtenä ainoana harmaana
myllerryksenä, metsässä kohisi, aukealla vonkui -- ja tunturilta kuului
kumeita jymähdyksiä lumen vieriessä alas.

Kristiina etsi isänsä käden ja piti sitä omassaan. Isä oli herättänyt
hänet ja tahtonut näyttää hänelle tämän. Sellaista oli ollut ennen,
niin hän olisi ennen tehnyt. Ja nyt oli sellaista taas.

Kun he menivät sisään paneutuakseen maata, sanoi Lauritsa:

"Vieras, joka kävi täällä viikon varrella, toi minulle kirjeen Munan
Baardinpojalta. Hän aikoo tänne kesällä, käydäkseen tervehtimässä
äitiänsä, ja pyytää saada tulla tapaamaan minua ja päästä puheilleni."

"Mitä aiotte vastata, isä", kuiskasi Kristiina.

"Sitä en voi sanoa sinulle vielä", vastasi Lauritsa. "Mutta tahdon
puhua hänen kanssaan, ja koetan sitten toimia siten kuin katson
oikeaksi Jumalan edessä, tyttäreni."

Kristiina kiipesi jälleen sänkyyn Ramborgin viereen ja Lauritsa
paneutui nukkuvan vaimonsa rinnalle. Hän makasi ajatellen, että jos
tulva paisui isoksi ja nousi hyvin äkkiä, oli harva talo laaksossa niin
uhattu kuin Jørundgaard. Vanha ennustus sanoi, että virta veisi sen
kerran.



V.


Kevät tuli kuin tempaisemalla. Joku päivä suojan puhkeamisen jälkeen
oli koko kulma mustanruskeana, sateen virratessa rankkana alas.
Vesi juoksi kohisten rinteitä pitkin, joki kasvoi ja levisi kuin
lyijynharmaa lampi koko laaksonpohjaan, jonka keskeltä kohosi pieniä
kelluvia lehtoja ja jossa möyrysi kavala, pyörteinen virranjuonne. Vesi
oli noussut kauaksi Jørundgaardin maille. Kuitenkin olivat vahingot
kaikkialla pienemmät kuin mitä oli pelätty.

Touot jäivät myöhäisiksi ja ihmiset kylvivät niukan siemenen rukoillen
Jumalaa säästämään sen hallaöiltä syksyllä. Ja näytti siltä kuin hän
tällä kertaa olisi kallistanut korvansa rukouksille ja aikonut keventää
ihmisten taakkaa. Kesäkuussa oli idättävät ilmat, kesä oli kaunis ja
kansa alkoi toivoa katovuoden seurausten silenevän aikaa myöten.

Syksykylvö oli ohi. Silloin tuli Jørundgaardiin kerran illan suussa
neljä ratsastavaa miestä. Kaksi herraa palvelijoineen, herra Munan
Baardinpoika ja Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra.

Ragnfrid ja Lauritsa antoivat kattaa pöydän ylistupaan sekä valmistaa
vieraille vuoteet parveen. Mutta Lauritsa pyysi herroja jättämään
asiansa huomiseksi, kun he olivat levänneet matkan jälkeen.

Munan-herra johti puhetta aterioidessa, hän kääntyi usein puheessaan
Kristiinan puoleen sekä jutteli ikään kuin he olisivat olleet hyvät
tuttavat. Kristiina näki, ettei se miellyttänyt isää. Munan-herra
oli lyhytsäärinen, tanakka, punanaamainen, ruma, puhelias ja hieman
narrimainen käytökseltään. Häntä kutsuttiin Munan Pätkäksi tai Munan
Pomppijaksi. Mutta olennostaan huolimatta oli Aashild-rouvan poika
sentään ymmärtäväinen ja kykenevä mies, joka oli ollut monenlaisissa
kruunun toimissa ja jonka sana myöskin painoi valtakunnan hallinnassa.
Hän asui äitinsä perintökartanossa Skogheimsherredissä, oli hyvin
rikas ja oli nainut rikkaan vaimon. Katri-rouva, hänen emäntänsä,
oli kummallisen ruma ja avasi harvoin suutaan, mutta hänen miehensä
puhui hänestä aina niinkuin tämä olisi ollut maailman viisain nainen,
niin että ihmiset olivat alkaneet nimittää häntä leikillä Katri
Kieleväksi ja Katri Keinoseksi. He näkyivät kuitenkin elävän sovussa ja
rakkaudessa, vaikka Munan-herra oli tunnettu löysistä tavoistansa sekä
ennen että jälkeen avioliiton.

Baard Petrinpoika oli kaunis ja muhkea vanha herra, joskin hänellä oli
sievoinen vatsa sekä verrattain raskaat liikkeet. Hänen tukkansa ja
partansa olivat hiukan haalistuneet, mutta vieläkin niissä oli yhtä
paljon keltaista kuin valkeata. Kuningas Maunu Haakoninpojan kuolemasta
asti hän oli elänyt rauhassa suurilla tiloillaan Nordmøressa. Hän oli
toisen kerran leskenä ja hänellä oli paljon lapsia, joiden kaikkien
kehuttiin olevan kauniita, kunnollisesti kasvatettuja ja hyvissä
varoissa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä lähtivät Lauritsa ja miehet ylistupaan
neuvottelemaan. Lauritsa pyysi vaimonsa olemaan läsnä, mutta tämä ei
tahtonut. "Olkoon tämä kokonaan sinun asiasi. Tiedät, että se on raskas
suru tyttärellesi, ellei sovintoa saada, mutta minä näen, etteivät
esteet ole pienet."

Herra Munan antoi esiin Erlend Nikulauksenpojan kirjeen. Erlend
suostui kaikkiin Lauritsan ehtoihin, jos tämä suostui antamaan hänelle
tyttärensä Kristiinan. Itse oli Erlend valmis antamaan maansa ja
tulonsa jäävittömien miesten arvioitavaksi, tarjoamaan Kristiinalle
sellaisen omaisuuden ja huomenlahjan, että tämä joutui saamaan
kolmanneksen pesästä, lukuunottamatta omia myötäjäisiänsä sekä kaikkia
sukulaisilta lankeavia perintöjä, jos hän oli jäävä leskeksi ilman
lapsia. Lisäksi hän lupasi Kristiinalle oikeuden hoitaa itse omaa
osuuttansa pesästä, sekä sitä, minkä hän oli kotoa tuonut, että sitä,
minkä hän oli saava Erlendiltä. Mutta jos Lauritsa toivoi muutosta
pesänjakoon, oli hän mielellään ottava sen varteen ja järjestävä asiat
sen mukaan. Ainoa ehto, johon Kristiinan suvun oli suostuttava oli se,
että jos heidän lapsensa joskus nostaisivat perintöriidan, heidän ei
koskaan ollut ruvettava tekemään mitättömäksi niitä lahjoja, joita hän
oli antanut Eline Ormintyttären kanssa siittämilleen lapsille, vaan
luvattava todistaa, että se omaisuus oli ollut lohkaistuna pesästä
ennen avioliiton solmimista Kristiina Lauritsantyttären kanssa. Lopuksi
tarjoutui Erlend pitämään häät kaikella asianmukaisella komeudella
luonaan Husabyssä.

Lauritsa ryhtyi puheisiin ja lausui:

"Tämä on kaunis tarjous. Näen, että sukulaisenne koettaa kaikin tavoin
voittaa ystävyyttäni. Näen sen jo siitä, että hän on saanut teidät,
Munan-herra, toistamiseen lähtemään asialle sellaisen miehen luokse
kuin minun, jolla ei ole paljon sanomista ulkopuolella tämän laakson,
kuin myös siitä, että te, Baard-herra, olette vaivautunut näin pitkän
matkan päähän. Mutta minun on sanottava Erlendin tarjouksesta, ettei
minun tyttäreni ole kasvatettu hoitamaan itse tilojaan ja omaisuuttaan
ja että olen aina aikonut hänet miehelle, jonka käsiin turvallisesti
voisin jättää neidon onnen. En tiedä, kelpaisiko Kristiina hoitamaan
sellaista valtaa, mutta en luule sen häntä miellyttävän. Hän on lempeä
ja taipuvainen mieleltään -- ja yksi niistä syistä, jotka minulla on
ollut mielessäni, asettuessani vastustamaan tätä avioliittoa, on, että
Erlend on osoittanut ymmärtämättömyyttä erinäisissä asioissa. Jos
Kristiina olisi ollut vallanhaluinen, uskalias ja itsepäinen nainen,
olisi asia heti toinen."

Herra Munan purskahti nauruun ja sanoi:

"Hyvä Lauritsa, valitatteko te sitä, että neito on liian vähän
itsepäinen --" ja Baard-herra yhtyi puheeseen hymähtäen:

"Tahtoa teidän tyttäreltänne ei mielestäni puutu -- kaksi vuotta hän on
jo pitänyt Erlendin puolta teitä vastaan."

Lauritsa sanoi:

"Muistan sen kyllä, mutta tiedän mitä sanon. Vaikea hänelle on ollut
itselleenkin tämä aika, jolloin hän on uhmaillut tahtoani, eikä hän ole
kauan oleva iloinen sellaisen miehen luona, joka ei osaa hallita häntä."

"Sepä perkelettä", sanoi Munan-herra. "Silloin täytyy teidän tyttärenne
olla hyvin toisenlainen kuin ne naiset, jotka minä tunnen, sillä minä
en ole nähnyt yhtäkään, joka ei olisi tahtonut hallita itseänsä ja
sitäpaitsi herraansa."

Lauritsa kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.

Baard Petrinpoika sanoi silloin:

"Ymmärrän, ettette te ole tullut halukkaammaksi tähän avioliittoon
tyttärenne ja kasvatuspoikani välillä sen onnettoman lopun jälkeen,
jonka tuo hänen luonaan ollut nainen sai. Mutta voin kertoa teille
käyneen ilmi, että tuo onneton nainen oli antanut toisen miehen,
Erlendin voudin Husabyssä, vietellä itsensä. Erlend tiesi tästä
lähtiessään hänen kanssaan paluumatkalle laakson läpi, hän oli
tarjoutunut antamaan tälle sopivat myötäjäiset, jos vouti naisi hänet."

"Oletteko varma siitä, että asia on noin", kysyi Lauritsa. -- "Vaikka
en tiedä tuleeko se siitä kauniimmaksi. Vaikealta mahtanee tuntua hyvää
sukua olevasta naisesta tulla talonisännän kädessä ja lähteä rengin
kainalossa."

Munan Baardinpoika tarttui puheeseen:

"Saatan ajatella, Lauritsa Bjørgulfinpoika, että se mikä saa teidät
eniten vastustamaan sisarenpoikaani, on tuo onneton tapaus Sigurd
Saksulvinpojan vaimon kera. Mutta muistakaa, hyvä mies, Jumalan nimessä
-- että tuo nuori poika asui samassa talossa nuoren, kauniin vaimon
kanssa, jolla oli vanha, penseä, kykenemätön aviomies -- ja yö on puolen
vuoden pituinen siellä pohjolassa; en minä ymmärrä, mitä siitä olisi
voinut tulla muuta, ellei Erlend olisi ollut kerrassaan pyhä mies.
Munkin vikaa ei Erlendissä ole ollut koskaan, sitä en tahdo väittää,
mutta epäilen, olisiko nuori kaunis tyttärenne kiittänyt teitä, jos
olisitte antanut hänet munkkinahjukselle. -- On totta, että Erlend
laati elämänsä tuhmasti ja sitten yhä tuhmemmin --. Mutta asiasta
täytyy kerran päästä irti -- me hänen sukulaisensa olemme koettaneet
kaikin voimin auttaa poikaa jälleen jaloilleen, vaimo on kuollut ja
Erlend on pitänyt kykynsä mukaan huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa
tarpeista, itse Oslon piispa on antanut hänelle synninpäästön ja hän
on nyt palannut kotimaahan Schwerinistä, pyhän veren puhdistamana --
tahdotteko te olla ankarampi kuin Oslon piispa ja itse arkkipiispa,
tai kuka siellä lienee tuon kalliin veren hoidossa --.

"Hyvä Lauritsa, kyllähän puhdas elämä on kaunis seikka, mutta se ei
luonnistu todellakaan täysi-ikäiseltä mieheltä muutoin kuin Jumalan
erikoisesta armosta. Pyhän Olavin nimessä --! Muistakaa toki, ettei
itse pyhä kuninkaamme saanut tuota lahjaa ennenkuin hänen elämänsä
alkoi kallistua loppuaan kohden -- arvattavasti oli siis Jumalan tahto,
että hänen ensin tuli siittää kelpo nuorukainen Maunu, joka voitti
pakanoiden hyökkäyksen pohjolassa. Olavi-kuningas ei siittänyt sitä
poikaa kuningattarensa kera, ja kuitenkin hän istuu ylimpien pyhimysten
joukossa taivaan valtakunnan saleissa. Huomaan, että tämä puhe on
mielestänne sopimatonta --"

Baard-herra keskeytti hänet:

"Lauritsa Bjørgulfinpoika, minä en pitänyt tästä asiasta enemmän
kuin te, kun Erlend tuli ensi kertaa luokseni ja sanoi katsoneensa
itsellensä neidon, joka oli luvattu toiselle. Mutta minä olen myöhemmin
huomannut, että noiden kahden nuoren välillä on niin voimallinen
rakkaus, että olisi suuri synti erottaa heidän ystävyyttään. Erlend
oli mukanani viimeisissä joulupidoissa, jotka Haakon-kuningas piti
miehillensä -- he kohtasivat siellä ja heti toisensa nähtyään teidän
tyttärenne pyörtyi ja makasi kauan liikkumatta niinkuin kuollut --
mutta minä näin kasvatuspojastani, että tämä tahtoi ennen antaa
henkensä kuin luopua hänestä."

Lauritsa istui hiljaa vähän aikaa ennen kuin vastasi:

"Sellainen kuuluu kauniilta, kun siitä kerrotaan eteläisten maiden
ritarisaduissa. Mutta me emme nyt ole Bretlandissa, ja etteköhän tekin
vaatisi enemmän mieheltä, jonka ottaisitte vävyksenne, kuin että hän on
saanut tyttärenne pyörtymään rakkaudesta kaiken kansan edessä. --"

Molemmat toiset olivat vaiti ja silloin jatkoi Lauritsa:

"Minusta tuntuu siltä, hyvät herrat, että ellei Erlend Nikulauksenpoika
olisi tehnyt niin pahaa lovea tavaraansa ja maineeseensa, ette istuisi
minun kaltaiseni miehen luona pyytämässä tuolla tavoin tytärtäni
hänelle. Mutta minä en tahdo, että Kristiinaa sanottaisiin kohdanneen
suuren kunnian päästessä rouvaksi Husabyhyn miehelle, jonka suku kuului
maan korkeimpiin -- sen jälkeen kun tämä oli häpäissyt itsensä niin
pahasti, ettei hän voinut odottaa parempaa naimiskauppaa tai pitää
pystyssä sukunsa kunniata."

Hän nousi kiihtyneenä, astui keskilattialle ja kulki edestakaisin.

Mutta Munan-herra syöksyi pystyyn:

"Älkäähän, Lauritsa, jos puhutte häpäisemisestä, silloin teidän
jumalauta tulee saada tietää olevanne liian ylpeä --"

Baard-herra pakotti hänet vaikenemaan; hän astui Lauritsan luokse:

"Ylpeä te olette, Lauritsa -- olette samanlainen kuin nuo entisajan
talonpojat, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan ritarinimeä kuninkaalta
siksi, ettei heidän ylpeytensä voinut sietää sanottavan heidän olevan
kenellekään kiitollisuudenvelassa. Sanon teille, että jos Erlend olisi
seisonut edessänne kaiken sen rikkauden ja kunnian loisteessa, joka
hänelle oli suotu syntymässä, en olisi sittenkään katsonut alentuvani,
pyytäessäni hyväsukuiselta ja varakkaalta mieheltä hänen tytärtänsä
kasvatuspojalleni, jos olisin huomannut noiden kahden sydämen muuten
murtuvan. Varsinkin", sanoi hän hiljaa ja laskien kätensä toisen
olalle, "jos näiden laita oli sellainen, että heidän sielunrauhalleen
oli paras joutua naimisiin toistensa kanssa."

Lauritsa vetäytyi pois hänen kätensä ulottuvilta; hänen kasvonsa
kävivät ankariksi ja kylmiksi:

"En taida ymmärtää, mitä tarkoitatte, herra."

Miehet katsoivat toisiinsa hetken aikaa; sitten sanoi Baard:

"Tarkoitan, että Erlend on kertonut minulle heidän vannoneen toisilleen
pyhän valan. Ehkä nyt ajattelette teillä olevan oikeuden vapauttaa
tyttärenne siitä, koska hän on vannonut sen teidän tietämättänne.
Mutta Erlendiä ette voi vapauttaa. -- Ja minä en ymmärrä asiassa muuta
estettä kuin teidän ylpeytenne -- ja vihanne syntiä kohtaan. Mutta
siinä te mielestäni tahdotte olla ankarampi kuin Isä Jumala itse,
Lauritsa Bjørgulfinpoika!"

Lauritsa vastasi epäröiden:

"Ehkä ette ole kokonaan väärässä siinä, mitä sanotte, Baard-herra.
Mutta syy, miksi enimmin olen vastustanut sitä, on ollut se, että
Erlend tuntui minusta horjuvalta mieheltä tyttäreni kumppaniksi."

"Luulen voivani tästä lähin taata tyttärenpoikani", sanoi Baard
hiljaisella äänellä. "Hän rakastaa Kristiinaa niin suuresti, että
tiedän, jos nyt annatte hänelle Kristiinan, hänen muuttavan tapansa
sellaisiksi, ettei teillä ole oleva valittamista vävyssänne."

Lauritsa ei vastannut paikalla. Silloin sanoi Baard-herra rukoilevasti
ja kätensä ojentaen:

"Jumalan nimessä, Lauritsa Bjørgulfinpoika, antakaa suostumuksenne!"

Lauritsa laski kätensä Baardin käteen:

"Jumalan nimessä siis!"

Ragnfrid ja Kristiina kutsuttiin ylisille, ja Lauritsa ilmoitti
heille päätöksensä. Baard-herra tervehti kauniisti molempia naisia,
Munan-herra tervehti kädestä Ragnfridiä ja puheli säädykkäästi
talonemännän kanssa, mutta Kristiinaa hän tervehti ulkomaiseen tapaan
suutelemalla, eikä hätäillyt tuossa toimituksessa. Kristiina näki, että
isä katsoi häntä silloin.

"Mitä pidät uudesta sukulaisestasi, Munan-herrasta", kysyi hän
pilkallisesti jäätyään hetkiseksi kahdenkesken Kristiinan kanssa
illalla.

Kristiina katsoi isäänsä rukoilevasti. Silloin tämä silitti hänen
poskiaan eikä puhunut enää mitään.

Kun Baard-herra ja Munan-herra olivat nukkumaan lähdössä, sanoi
jälkimmäinen:

"Olisin maksanut paljon, jos olisin saanut nähdä tuon Lauritsa
Bjørgulfinpojan, hänen saatuaan kuulla totuuden kalliista tyttärestään.
Tässä me olemme saaneet yhdessä rukoilla polvillamme Erlendille vaimoa,
joka hänellä on ollut luonaan monta kertaa Brynhildin katon alla --"

"Ole hiiskumatta siitä", vastasi Baard-herra kiukuissaan. "Pahin,
mitä Erlend on tehnyt, on, että hän houkutteli tuon lapsen luokseen
sellaiseen paikkaan -- äläkä anna Lauritsan milloinkaan saada vihiä
siitä; on paras jokaiselle, että nuo kaksi nyt voivat päästä ystäviksi."

       *       *       *       *       *

Kihlajaiset päätettiin pitää samana syksynä. Lauritsa sanoi, ettei
hän voinut laittaa kovin ylellisiä pitoja, koska edellinen vuosi oli
ollut katovuosi koko laakson kansalle; sensijaan hän lupasi itse maksaa
häiden pidon ja viettää ne Jørundgaardissa kaikella kunnialla. Hän
syytti myös katovuotta siitä, että hän vaati kihlausajan pituudeksi
vuoden.



VI.


Kihlajaispidot lykättiin useasta syystä; niiden oli määrä olla
vasta uutena vuotena, mutta Lauritsa suostui siihen, että häitä ei
siirrettäisi silti; niiden piti olla heti Mikonmessun jälkeen, niinkuin
ensimmäinen päätös kuului.

Niin Kristiina sitten eleli Jørundgaardissa Erlendin laillisena
morsiamena. Yhdessä äitinsä kanssa hän tarkasteli kapioita, joita oli
koottu hänen varalleen, koettaen lisätä vuodevaate- ja pukuvarastoaan
vieläkin runsaammaksi, sillä Lauritsa tahtoi, ettei missään saanut
säästää, koska hän nyt kerran oli antanut tyttärensä Husabyhyn.

Kristiina ihmetteli, ettei hän ollut iloisempi. Mutta kaikesta
kiireestä huolimatta ei oikeata iloa tahtonut syntyä Jørundgaardissa.

Vanhemmat kaipasivat kovasti Ulvhildiä, sen hän näki. Mutta hän ymmärsi
myös näiden käyneen hiljaisiksi ja ilottomiksi. He olivat hyviä häntä
kohtaan, mutta heidän puhuessa hänelle hänen sulhasestaan huomasi
Kristiina heidän tekevän sen hyvitelläkseen ja ilahduttaakseen häntä;
he eivät tehneet sitä siksi, että heitä itseään olisi haluttanut
puhua Erlendistä. Eivätkä he olleet tulleet iloisemmiksi Kristiinan
tulevasta avioliitosta sen jälkeen kun olivat tutustuneet sulhaseen.
Erlend olikin ollut hiljainen ja pysytellyt syrjässä sen lyhyen ajan,
jonka hän oli viipynyt Jørundgaardissa kihlajaismatkalla -- eikä muuta
suinkaan voinut odottaakaan, tuumi Kristiina; Erlendhän tiesi, että
Kristiinan isä vain hyvin epämieluisasti oli antanut suostumuksensa.

Itse hän oli tuskin saanut vaihtaa sanaa hänen kanssaan kahdenkesken.
Ja heistä oli ollut kummallista ja noloa istua näin rinnatusten
kaikkien ihmisten edessä; heillä oli silloin ollut niin vähän puhumista
toisilleen, koska heillä oli ollut salaisesti niin paljon yhteistä.
Kristiinan mieltä alkoi painaa epämääräinen pelko, arka ja hämärä
aavistus, joka kuitenkin joka hetki oli läsnä -- että ehkä heille
jollain tavoin oli käyvä hankalaksi, nyt naimisiin joutuessaan, se,
että he ensin olivat olleet toisilleen niin läheiset ja sitten eläneet
liian kauan erotettuina.

Mutta hän koetti karkoittaa sen mielestään. Erlendin piti tulla
Jørundgaardiin heti pääsiäisen jälkeen; hän oli kysynyt Lauritsalta ja
Ragnfridilta, oliko näillä mitään sitä vastaan, että hän tulisi käymään
heillä, ja Lauritsa oli naurahtanut ja sanonut, että kuinkas hän voisi
olla ottamatta vastaan vävyään.

Silloin he pääsisivät ulos kävelemään yhdessä, saisivat puhella yhdessä
kuin entisinä aikoina, ja eiköhän tuo varjo sitten häviäisi, joka
oli tullut heidän välilleen pitkän eron aikana, jolloin kumpikin oli
kulkenut omia teitään ja kantanut yksin kannettavansa.

       *       *       *       *       *

Pääsiäisenä oli Simon Andreksenpoika vaimoineen Formossa. Kristiina
näki heidät kirkossa. Simonin vaimo ei seisonut kaukana Kristiinasta.

Hänen täytyi olla vanhempi Simonia, ajatteli Kristiina --
kolmissakymmenissä. Halfrid-rouva oli hento, hieveröinen ja laiha,
mutta hänellä oli ihmeen miellyttävät kasvot. Jopa hänen hiustensa
valju ruskea väri, niiden aaltoillessa esiin hunnun alta, oli jotenkin
niin pehmeä, ja silmät olivat täynnä lempeyttä; ne olivat suuret ja
harmaat ja niissä kimalteli pieniä kultapisaroita. Jokainen hänen
kasvojensa juonne oli hieno ja neitseellinen -- mutta hänen ihonsa oli
vähän harmaankellahtava, ja kun hän aukaisi suunsa, näkyi ettei hänellä
ollut hyvät hampaat. Hän ei ollut vahvan näköinen ja kuului olevankin
kivuloinen -- oli ollut hyvin heikkona jo monta kertaa. Kristiina
ihmetteli, minkälaiselta Simonista mahtoi tuntua elää hänen kanssaan.

Jørundgaardin väki ja Formolaiset olivat joskus tervehtineet toisiansa
kirkonmäen yli, mutta eivät olleet ruvenneet puheisiin toistensa
kanssa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä oli Simon kirkossa ilman
vaimoansa. Silloin hän meni Lauritsan luo ja he puhelivat vähän aikaa.
Kristiina kuuli heidän mainitsevan Ulvhildin nimen. Sen jälkeen
hän puhui Ragnfridin kanssa. Ramborg, joka seisoi äidin vieressä,
sanoi ääneen: "Minä muistan sinut -- minä tiedän kuka sinä olet."
Simon kohotti lapsen maasta ja pyöräytti häntä ilmassa: "Olet tehnyt
kauniisti, Ramborg, kun et ole unohtanut minua." Kristiinaa hän
tervehti vain matkan päästä. Eivätkä vanhemmat maininneet jälkeenpäin
mitään tapaamisesta.

Mutta Kristiina ajatteli sitä koko joukon. Oli kuitenkin ollut
omituista nähdä Simon Darre naineena miehenä. Se herätti eloon niin
monenlaista vanhaa: hän muisti oman sokean ja alamaisen lempensä
Erlendiin. Nyt se oli hiukan toisenlainen. Hän ajatteli, oliko Simon
mahtanut kertoa vaimolleen miten he olivat tulleet eronneiksi -- mutta
sen hän tiesi, ettei tämä ollut tehnyt sitä "isän tähden", tuumi
hän pilkallisesti. Tuntui niin kumman vaivaiselta, että hän yhä eli
naimatonna vanhempiensa kodissa. Mutta kihloissa he olivat, Simonin
kelpasi katsella, että he olivat vieneet tahtonsa läpi. Olipa Erlend
tehnyt vaikka mitä, _hänessä_ hän oli pysynyt uskollisesti, eikä
Kristiina ollut ollut löyhä eikä petollinen.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana aikaisin keväällä oli Ragnfridilla asiaa etelään Vanhan
Gunhildin luo, joka ompeli turkiksia. Ilta oli kaunis, ja Kristiina
kysyi eikö hän saanut lähteä sinne; viimein hän sai luvan, koska
miehillä oli kaikilla kiire.

Aurinko oli laskenut ja kultaisen vihreälle taivaalle nousi maasta
hieno huuru. Kristiina kuuli joka kavion astunnalla hiljaisen
ripsahduksen, kun riite murtui ja ja vesi purskahti ympäri. Mutta
lepiköstä tien varressa kuului lintujen riemukas laulu sointuvana ja
keväisen täytenä hämärässä.

Kristiina ratsasti hyvää vauhtia, hän ei ajatellut juuri mitään,
hänestä tuntui vain hyvältä saada olla taas kerran yksin pitkästä
aikaa. Hän ajoi katse kiintyneenä uuden kuun sirppiin, joka oli
painumassa tunturinharjaa kohden toisella puolen laakson. Ja niin hän
oli vähällä lentää satulasta, kun hevonen äkkiä hypähti sivuun ja
kohosi pystyyn.

Kristiina näki tien laidassa tumman hahmon yhdessä sykkyrässä -- ja
pelästyi ensin. Ilkeä pelko, jota hän oli alkanut tuntea ihmisiä
kohtaan ratsastaessaan yksin, ei näkynyt tahtovan väistyä. Mutta sitten
hän ajatteli, että tuo mytty saattoi olla joku sairastunut matkamies,
ja kun hän oli saanut hevosen talttumaan, hän käänsi sen ja ratsasti
takaisin, kysyen sitten oliko siinä kuka?

Mytty käännähti vähän ja ääni sanoi:

"Taidat olla sinä, Kristiina Lauritsantytär --"

"Veli Edvin, sinäkö se olet", kysyi Kristiina hiljaa. Hän oli jo
alkanut uskoa näkyään harhakuvaksi tai joksikin paholaisen tempuksi.
Nyt hän laskeutui hevosen selästä ja meni hänen luokseen; se oli
todellakin munkkivanhus, joka ei voinut nousta omin neuvoin maasta.

"Rakas isä -- miten te olette vaeltamassa tämmöiseen vuodenaikaan?"
kysyi Kristiina ällistyneenä.

"Ylistetty olkoon Jumala, että hän lähetti sinut tänne tänä iltana",
sanoi munkki. Kristiina näki hänen tutisevan kauttaaltaan. "Pyrin
luoksenne pohjoiseen, vaan en jaksanut kulkea pitemmälle tänään. Luulin
jo olevan Jumalan tahdon, että minun tuli varustautua kuolemaan niillä
teillä, joita olen kuljeksinut ikäni kaiken. Mutta minä olisin tahtonut
synninpäästön ja viimeisen voitelun. Ja olisin tahtonut nähdä vielä
kerran sinut, tyttäreni --"

Kristiina auttoi munkin hevosensa selkään; hän talutti sitä suitsista
ja tuki häntä. Pahoitellessaan, että Kristiinan jalat nyt kastuivat
sohjossa, hän välillä vaikeroi hiljaa tuskasta.

Hän kertoi olleensa Eyabussa joulusta saakka; muutamat rikkaat
talonpojat olivat luvanneet katovuoden aikana koristaa kirkkonsa
uuteen asuun. Vaan työ oli sujunut hitaasti, hän oli sairastellut
talvella -- vatsassa oli jotakin vikaa, hän oli ylenantanut verta,
eikä hänelle käynyt syönti. Itse hän luuli, ettei hänellä ollut
pitkiä aikoja jälellä, ja ikävöi nyt luostariinsa, jossa hän olisi
tahtonut kuolla veljien parissa. Mutta hänelle oli sitten tullut
ikävä pohjoiseen tämän viimeisen kerran, ja niin hän oli seurannut
sen Hamarilaisen pappismunkin matkassa, joka oli määrätty Roaldstadin
pyhiinvaeltajamajataloon isännäksi. Fronista eteenpäin hän oli kulkenut
yksin.

"Kuulin sinut kihlatun", hän sanoi, "tuon miehen kanssa --. Ja silloin
minut valtasi halu saada nähdä sinut. Minusta tuntui niin vaikealta,
että tuo kohtaus kirkossamme olisi ollut viimeisemme. Mieleni on ollut
niin raskas siitä, Kristiina, että sinä olit joutunut pois rauhan
tieltä --"

Kristiina suuteli munkin kättä ja sanoi:

"En ymmärrä, isä, millä minä olen ansainnut noin suuren rakkauden
puoleltanne."

Munkki vastasi hiljaa:

"Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että jos olisi sallittu niin,
että me olisimme tavanneet useammin, olisi sinusta voinut tulla
hengellinen tyttäreni."

"Tarkoitatteko, että te silloin olisitte johdattanut minua siten, että
mieleni olisi taipunut luostarielämään", kysyi Kristiina. Ja hän lisäsi
tuokion kuluttua: "Sira Eirik painoi mieleeni, että ellen saisi isäni
suostumusta avioliittoon Erlendin kanssa, oli minun paras liittyä
hengelliseen sisaruskuntaan, katuakseni syntejäni --"

"Minä olen usein rukoillut, että sinussa heräisi kaipaus
luostarielämään", sanoi veli Edvin. "Vaan en enää sen jälkeen kun
sanoit tuon asian, tiedäthän mitä tarkoitan. Olisin tahtonut, että sinä
olisit tuonut seppeleesi Jumalalle, Kristiina --"

Heidän tultuaan Jørundgaardiin täytyi veli Edvin kantaa sisään ja
peittää vuoteeseen. Hänet pantiin vanhaan talvitupaan ja häntä
hoidettiin parhaimman mukaan. Hän oli hyvin sairas ja Sira Eirik
tuli häntä tervehtimään, tuoden lääketarpeita ruumiille ja sielulle.
Mutta pappi sanoi, että vanhusta vaivasi syöpä, ja ettei tällä ollut
pitkältä elon aikaa. Veli Edvin arveli itse, että kun hän vähän
pääsisi vahvistumaan, lähtisi hän jälleen etelää kohden, koettaen
ehtiä luostariinsa. Sira Eirik sanoi toisille, ettei hän luullut sitä
mahdolliseksi.

Koko Jørundgaardin väki tunsi, että munkin mukana oli taloon tullut
suuri rauha ja ilo. Ihmiset juoksivat kaiken päivää kartanon ja pirtin
väliä, eikä milloinkaan puuttunut tarjokkaita valvojiksi sairaan luona.
Hänen ympärilleen kerääntyi jokainen joka suinkin kerkesi kuuntelemaan,
miten Sira Eirik luki kuolevalle pyhistä kirjoista, ja puhelemaan veli
Edvinin kanssa hengellisistä asioista. Ja vaikka paljon jäi hämäräksi
siitä, mitä hän puhui, hänellä kun oli sellainen tapa puhua, tuntui
kaikista kuitenkin siltä kuin heidän sielunsa olisi vahvistunut ja
saanut virvoitusta, sillä kaikki ymmärsivät, että veli Edvin oli täynnä
rakkautta Jumalaan.

Mutta munkki halusi myös mielellään kuulla kaikenlaista muuta, hän
kyseli laakson kuulumisia ja antoi Lauritsan kertoa katovuodesta.
Tämä tiesi siellä olleen sellaistakin väkeä, joka ahdingossaan oli
turvautunut huonoihin keinoihin ja kääntynyt sellaisten auttajien
puoleen, joita kristityn ihmisen täytyi karttaa. Vähän matkan päässä,
läntisen tunturin laidassa, oli muutamia isoja valkoisia kiviä, jotka
olivat muodoltaan kuin ihmisen salatut kalut, ja jotkut miehet olivat
langenneet uhraamaan karjuja ja emäkissoja tuon iljetyksen edessä. Sira
Eirik oli sitten saanut muutamia hurskaimpia ja rohkeimpia talonpoikia
mukanaan sinne eräänä yönä, ja he olivat hakanneet palasiksi nuo kivet.
Lauritsa oli ollut mukana ja tiesi todistaa niiden olleen kokonaan
verellä tahritut, ja ympäriltä oli löytynyt luita ja jätteitä. --
Ja ylhäällä Heidalissa kuului kansa pakoittaneen erään vanhan eukon
istumaan ulkona maakiven päällä loukuttaen vanhoja rohtimia kolmena
torstaiyönä peräkkäin.

       *       *       *       *       *

Eräänä yönä istui Kristiina yksin veli Edvinin luona.

Keskiyön aikaan tämä heräsi ja näytti kärsivän kovia tuskia. Silloin
hän pyysi Kristiinaa ottamaan esiin kirjan Neitsyt Maarian ihmeistä,
jonka Sira Eirik oli lainannut veli Erlendille, ja käski hänen lukea
siitä.

Kristiina oli tottumaton lukemaan ääneen, mutta hän kävi istumaan
vuodeportaalle ja asetti kynttilän viereensä; hän nosti kirjan
polvelleen ja luki niin hyvin kuin osasi.

Vähän ajan kuluttua hän näki sairaan purevan hampaat yhteen; tämä
rutisti kuivettuneet kätensä nyrkkiin kipujen ahdistaessa.

"Siltä minusta nyt tuntuu. Mutta tiedän, että Jumala on tehnyt minut
lapseksi jälleen ja pyörittelee minua sinne ja tänne --.

"-- Muistan erään kerran, jolloin olin pieni -- nelitalvinen epana --
ja olin lähtenyt kotoa metsään. Eksyin siellä ja olin kadoksissa monta
päivää --. Äitini oli niiden miesten mukana, jotka löysivät minut, ja
kun hän otti minut syliinsä, puri hän minua niskaan, muistan sen hyvin.
Silloin luulin hänen tekevän sen siksi, että hän oli vihainen minulle,
mutta myöhemmin ymmärsin paremmin.

"Nyt kaihoan itse ulos tästä metsästä. On kirjoitettu: 'jättäkäät
kaikki ja seuratkaat minua', mutta maailmassa on ollut niin paljon
sellaista, jota minä en ole ollut halukas jättämään --"

"Tekö, isä?" kysyi Kristiina. "Olen aina kuullut kaikkien sanovan, että
te olette ollut puhtauden ja köyhyyden ja nöyryyden esikuva --"

Munkki hymyili:

"Sinä nuori ihmislapsi et kai ymmärrä maailmassa olevan muita
viettelyksiä kuin nautinnon ja rikkauden ja vallan. Minä sanon
sinulle, nämät ovat pieniä näperöitä, joita tapaa tien laidassa, mutta
minä, minä rakastin tietä -- en maailman pieniä näperryksiä, vaan
koko maailmaa. Jumala soi minulle armon rakastaa rouva Köyhyyttä ja
rouva Puhtautta nuoruudesta asti, ja siksi minä luulin, että noiden
kumppanien parissa olin oleva turvattu, ja sitten olen vaeltanut ja
vaeltanut ja toivonut saavani vaeltaa kaikkia maailman teitä. Ja minun
sydämeni ja ajatukseni ovat vaeltaneet nekin vaeltamistaan -- pelkään
eksyneeni usein harhateille hämärimmissä asioissa. Mutta nyt se on
lopussa, Kristiina pieni, nyt minä tahdon kotiin, jossa saan riisua
kaikki omat ajatukseni ja kuunnella ylipapin selviä sanoja siitä, mitä
minun tulee uskoa ja ajatella synnistä ja Jumalan armosta --"

Hetken perästä hän nukkui. Kristiina istahti liedelle vaalimaan tulta.
Mutta aamupuoleen, kun hän itse oli torkahtamaisillaan, sanoi veli
Edvin äkkiä vuoteestaan:

"Olen iloinen, Kristiina, että sinun ja Erlend Nikulauksenpojan asia on
johdettu hyvään loppuun."

Silloin Kristiina purskahti itkuun:

"Me olemme tehneet niin paljon vääryyttä, ennenkuin saavuimme näin
pitkälle. Ja enin minun sydäntäni kirvelee se seikka, että olen
tuottanut isälleni niin kovin paljon surua. Hän ei iloitse tästä
nytkään. Ja kuitenkaan hän ei tiedä -- jos hän tietäisi kaiken, silloin
hän varmaan kokonaan hylkäisi minut."

"Kristiina", sanoi veli Edvin lempeästi, "etkö sinä ymmärrä, lapsi,
että sinun tulee vaieta siksi ja että sinun ei tule tuottaa hänelle
enempää surua siksi -- ettei hän koskaan ole tuomitseva sinua. Ei
mikään, mitä saattanet tehdä, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta."

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin voi veli Edvin niin hyvin, että tahtoi lähteä
etelään. Koska hänen teki niin kovasti mielensä, teetti Lauritsa
eräänlaiset paarit, jotka ripustettiin kahden hevosen väliin, ja
näin hän kuljetti sairaan aina Listadiin asti; siellä veli Edvinille
toimitettiin uudet hevoset ja saattajat, hänet kuljetettiin Hamariin
saakka. Siellä hän kuoli saarnaveljien luostarissa ja tuli haudatuksi
näiden kirkkoon. Sen jälkeen pyysivät paljasjalkaveljet hänen
ruumistaan itselleen, koska olivat pitäneet häntä pyhänä miehenä ja
häntä oli verrattu Pyhään Eveniin; talonpojat rukoilivat hänen sielunsa
puolesta Ylämaassa ja laaksoissa aina Trondheimiin asti. Ruumiin
johdosta syntyi siis pitkällinen riita molempien luostareiden kesken.

Tämä joutui Kristiinan korviin vasta paljo myöhemmin. Mutta hän suri
syvästi erotessaan munkista. Hänestä tuntui, että tämä yksin tunsi
hänen elämänsä perustusta myöten -- hän oli tuntenut tuon viattoman
lapsen, joka oli ollut isänsä hoivissa, ja hän oli tuntenut hänen
salaisen yhdyselämänsä Erlendin kanssa, joten veli Edvin oli kuin
vanne, joka kiinnitti kaiken sen, mikä hänelle oli ennen ollut rakasta,
siihen, mikä täytti hänen sydämensä nyt. Nyt hän oli kokonaan erotettu
siitä osasta itseään, joka kuului neitousaikaan.



VII.


"Nyt minä luulisin sen olevan parahiksi jäähtynyttä", sanoi Ragnfrid
tunnustellen haaleaa seosta saaveissa, "niin että voimme sekoittaa
käytteen."

Kristiina oli istunut panimon ovella kehräämässä, odottaessaan vierteen
jäähtymistä. Hän laski värttinän kädestään kynnykselle, irroitti
vaatteen tiinun ympäriltä, jossa oli käyteseosta, ja mittasi määrän
verran.

"Sulje ensin ovi", pyysi äiti, "ettei käy veto. -- Kuljet kuin unessa,
Kristiina", sanoi hän närkästyneenä.

Kristiina siivilöi käytteen saaveihin, Ragnfridin sekoittaessa. --
Geirhild Drivintytär kutsui Hattia, mutta hänen luokseen tuli Oden.
Tämä tuli auttamaan häntä oluenpanossa; hän pyysi palkaksi sen, mikä
oli tiinun ja tytön välissä. -- Se oli eräs satu, jonka Lauritsa oli
kertonut kerran hänen lapsena ollessaan.

-- Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä. -- Kristiinaa äikötti kuumuus
ja imelloksen haju pimeässä panimossa.

Pihamaalla oli Ramborg leikkimässä piiriä lapsiparven kanssa, nämä
lauloivat:

    Kotka istui korkealla
    Kultakynnet kiemuralla --

Kristiina kulki äitinsä perässä pienen etuhuoneen läpi, jossa oli
tyhjiä oluttynnyreitä ja kaikenlaista kilua. Sieltä johti ovi kapeaan
solaan, joka jäi panimon takaseinän ja viljapellon aidan väliin.
Sikalauma töykki toisiaan, puri ja vinkui, tapellessaan ulosheitetystä
lämpimästä mäskistä.

Kristiina varjosti kädellään silmiään keskipäivän kirkasta aurinkoa
vastaan. Äiti katsoi sikoja ja sanoi:

"Vähemmällä kuin kahdeksallatoista peuralla emme selviä."

"Luuletteko meidän tarvitsevan niin monta", sanoi tytär hajamielisesti.

"Meillä täytyy olla metsän riistaa läskin kera joka päivä", vastasi
äiti. "Ja lintuja ja jäniksiä saamme tuskin kokoon enempää kuin mitä
tarvitaan yksin ylistuvassa. Muista, että vieraita tulee toistasataa
henkeä -- palvelijoiden ja lasten kanssa -- ja vaikka kuinka paljon
köyhiä, jotka tulee ruokkia. Ja vaikka sinä ja Erlend lähtisittekin
pois viidentenä päivänä, jää tänne luultavasti sentään joitakuita
vieraita -- vähintäin viikon loppuun."

"Sinä voit jäädä tänne olutta vahtimaan, Kristiina", lausui Ragnfrid.
"Minun pitää mennä puuhaamaan ruokaa isällesi ja heinäntekijöille."

Kristiina nouti kehruuksensa ja kävi istumaan takaovelle. Hän työnsi
kuontalovarren kainaloonsa, mutta hänen kätensä vaipuivat syliin
värttinän kera.

Aidan takana välkkyivät viljan tähkät kuin hopea ja silkki
auringonpaisteessa. Joen pauhinan yli kuului silloin tällöin viikatteen
ääni saaresta -- toisinaan kuului miten ne kilahtivat kiveen. Isä ja
miehet panivat parastaan jouduttaakseen heinänkorjuun pois tieltä.
Hänen häissään oli kylliksi varustamista ilman sitäkin.

Lämmin mäski ja sioista lähtevä äikeä löyhkä sai hänet jälleen voimaan
pahoin. Ja puolipäivän helle pani pyörryttämään ja uuvuttamaan.
Kalpeana ja selkä jäykkänä hän odotti, että pahan tunne menisi ohi --
hän ei tahtonut uudestaan tuntea itseään sairaaksi.

Milloinkaan hän ei ollut tuntenut itseään tämmöiseksi. Eikä se
auttanut, että hän koetti lohduttautua sillä, ettei asia ollut varma,
saattoihan hän erehtyä. Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä --.

Kahdeksantoista peuraa. Toista sataa häävierasta. -- Kyllä ihmiset
saisivat naurun aihetta kun kävisi ilmi, että koko tämä homma oli pantu
toimeen vain vietellyn neidon naittamiseksi, ennenkuin --.

Ei. Hän viskasi kehruun pois ja lennähti pystyyn. Otsa panimon seinää
vasten oksensi hän alas nokulaismaahan, joka rehoitti paksuna kuin
turkki seinän vierustalla. Niissä vongersi kirjavanaan paksuja ruskeita
matoja -- se äikötti hänen mieltään yhä enemmän.

Kristiina pyyhkäisi kädellään hikisiä ohimoitaan. Kyllä se oli
sittenkin varma --.

Heidät oli päätetty vihkiä toisena sunnuntaina Mikonmessun jälkeen ja
häitä piti juotaman viisi päivää. Siihen oli alun kolmatta kuukautta.
Silloin se kai näkyisi jo päältä -- äiti ja toiset emännät huomaisivat
asian. Ne olivat aina niin viisaita sellaisessa, tiesivät tarkoin,
milloin joku oli raskaana, jo kuukausia ennen kuin Kristiina saattoi
ymmärtää, mistä he sen näkivät. Raukka -- hän on käynyt niin kelmeän
näköiseksi --. Kärsimättömästi Kristiina hankasi poskiaan, sillä hän
tunsi niiden olevan verettömän valkoiset.

Ennen hän oli useastikin ajatellut, että kai se olisi edessä kerran.
Eikä se ollut peloittanut häntä varsin paljon. Mutta se ei olisi
tuntunut samalta silloin kun he eivät voineet saada toisiansa
luvallisesti. Sitä katsottiin -- niin häpeäksi kylläkin tavallaan
ja synniksi myös -- mutta jos oli kysymyksessä kaksi nuorta, jotka
eivät _tahtoneet_ antaa erottaa toisiaan, ei unohdettu sitä seikkaa,
vaan puhuttiin heistä suopeudella. _Hän_ ei olisi hävennyt. Mutta
kun sellainen tapahtui kihlattujen välillä -- niin naurettiin sille
ainoastaan ja laskettiin karkeata pilaa. Hän ymmärsi itsekin, että se
oli naurettavaa; tässä he nyt valmistivat olutta ja sekoittivat viiniä,
piti teurastettaman ja leivottaman ja varustettaman häitä, joista
puhuttaisiin kauan -- ja hän, morsian, rupesi voimaan pahoin kun vaan
haistoikin ruokaa, hiipi hiestä märkänä nurkkien taakse ja oli
sairas --.

Erlend. Hän puri hampaansa yhteen vihasta. Tämä olisi voinut säästää
hänet tästä. Sillä Kristiina ei ollut tahtonut. Erlendin olisi tullut
muistaa, että ennen, kun ei Kristiina voinut turvata mihinkään muuhun
kuin hänen rakkauteensa, oli hän aina, aina ilolla suostunut tämän
tahtoon. Erlendin olisi pitänyt jättää Kristiina rauhaan kun hän yritti
estellä, koska se ei ollut hänen mielestään kaunista, että he koettivat
varastaa itselleen osaa toisistaan sen jälkeen kun isä oli yhdistänyt
heidän kätensä kummankin sukulaisten nähden. Mutta Erlend oli ottanut
hänet melkein väkisin, nauraen ja hyväillen, eikä Kristiina ollut
kyennyt näyttämään hänelle, että hän tarkoitti totta vastustelullaan.

Hän pistäytyi sisään katsomaan olutta ja palasi takaisin aidan ääreen.
Heikko tuulenhenki kiikutti välkkyvää viljaa. Kristiina ei muistanut
nähneensä peltoja noin sankkoina ja täysinä vielä milloinkaan. --
Joki kimelteli kaukana ja hän kuuli isänsä äänen -- hän ei eroittanut
sanoja, mutta saarelta kuului naurua.

Entäpä jos hän menisi isänsä luo kertomaan asiasta. -- Oli parempi
heittää koko touhu, toimittaa heidät yhteen kaikessa hiljaisuudessa
ilman kirkossa vihkimistä ja suuria pitoja -- nyt kun oli tärkeintä
vain saada hänet vaimon kirjoihin, ennen kuin kaikki huomaisivat hänen
kantavan Erlendin lasta.

Erlendille naurettaisiin, samoin kuin hänellekin tai vielä enemmän,
hänhän ei ollut mikään poikanen enää. Mutta hän se näitä häitä oli
tahtonut, oli tahtonut nähdä Kristiinan kruunupäänä morsiamena silkissä
ja sametissa -- oli tahtonut _sitä_, ja _myös_ tahtonut omistaa hänet
noina kätkettyinä, suloisina hetkinä. Kristiina oli taipunut hänen
tahtoonsa kaikessa. Hän oli totteleva häntä tässä toisessakin.

Kaiketipa Erlend oli näkevä kerran, ettei kukaan voinut saada molempia.
Hän oli puhunut suurista joulupidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä
ensimmäisenä vuonna Kristiinan hoitaessa hänen kartanonsa emännyyttä --
hän tahtoi näytellä suvulleen ja tuttavilleen ja laajalle ympäristön
kansalle kaunista vaimoaan. Kristiina hymyili pilkallisesti. Tuo
saattoi tuskin käydä päinsä nyt.

Yrjönmessun aikoina se oli tapahtuva. Oli kuin hänen ajatuksensa
olisivat alkaneet seota, hänen sanoessaan itselleen, että
Yrjönmessunkulkueen aikaan hän oli synnyttävä lapsen. Häntä peloittikin
hiukan hän muisti äidin huudot, jotka olivat kaikuneet yli kartanon
kaksi vuorokautta umpeen, kun Ulvhild tuli maailmaan. Ylhäällä
Ulvsvoldissa oli kaksi nuorta vaimoa peräkkäin kuollut lapsivuoteeseen
-- ja Loptsgaardin Sigurdin molemmat ensimmäiset vaimot. Ja hänen oma
isoäitinsä, jonka jälkeen hän oli saanut nimensäkin --.

Mutta pelko ei sentään ollut ainoa tunne. Hän oli ajatellut viime
vuosina usein, huomatessaan yhä uudelleen käyvänsä kantamattomana että
kukaties se oli hänelle ja Erlendille aiottu rangaistus. Että hän
jäisi hedelmättömäksi. Että he saisivat odottaa odottamistaan sitä,
mitä olivat pelänneet ennen, toivoa yhtä turhaan kuin ennen olivat
tarpeettomasti pelänneet. Kunnes viimein huomaisivat, että heidät
kerran kannettaisiin Erlendin perintökartanosta, jolle tielle jäisivät.
Munan Pätkä asettuisi taloon poikineen heidän sijalleen ja Erlend olisi
pyyhkäisty pois suvusta.

Kristiina painoi kovasti kädellään sydänalaansa. Siellä se oli --
se mikä oli tiinun ja tytön välissä. Hänen ja koko maailman välissä
Erlendin laillinen poika. Hän oli jo koettanut keinoa, josta oli
kuullut Aashild-rouvan puhuvan kerran, ottanut verta oikeasta ja
vasemmasta kädestä. Poika hänellä oli. Toipa tämä sitten iloa tai
surua. -- Hän muisti omat kuolleet pikku veljensä, vanhempien suruisat
kasvot heidän puhuessaan niistä, muisti ne lukemattomat kerrat, jolloin
hän oli nähnyt heidät epätoivoisina Ulvhildin tähden, muisti yön,
jolloin Ulvhild kuoli, ja hän ajatteli kaikkea sitä surua, jota hän oli
tuottanut heille -- joka ei ollut vielä päättyvä siihen --.

Ja sittenkin, sittenkin. Kristiina painoi päänsä käsivartta vasten
aidan päälle; toisen hän yhä antoi olla sydänalallaan. Jos tuo
lapsi oli tuottava hänelle uusia suruja, jos se vaikka pakottaisi
hänet antamaan henkensä -- hän tahtoi sittenkin mieluummin kuolla
synnyttääkseen Erlendille pojan, kuin että heidän oli kuoltava
molempien kerran talon jäädessä tyhjäksi ja viljan kiikuttaissa
tähkäpäitään vieraille --.

Joku kävi porstuassa. Olut! ehti Kristiina ajatella -- minun olisi
pitänyt käydä sitä katsomassa aikaa sitten. Hän kohottausi -- ja
silloin Erlend kumartui esiin oven pihtipuun alta ja ilmestyi
auringonpaisteeseen -- loistavan iloisena.

"Tässäkö sinä seisot", hän sanoi. "Etkä tule edes vastaan", hän sanoi;
hän tuli Kristiinan luo ja kietaisi kätensä hänen ympärilleen.

"Hyvä ihminen, oletko sinä tullut tänne", virkahti Kristiina ihmetellen.

Erlend oli varmaan juuri hypännyt hevosen selästä -- hänellä oli vielä
viitta hartioillaan ja miekka vyöllä -- hän oli partainen, likainen
ja pölyssä. Hän oli puettu punaiseen mekkoon, joka lankesi poimuissa
kaulan ympäryksestä ja oli sivuilta auki melkein kainaloihin asti.
Heidän kulkiessaan panimon läpi ja pihaa ylös liehui puku hänen
ympärillään, niin että reidet näkyivät vyötäisiä myöten. Ihmeellistä --
Kristiina ei ollut milloinkaan huomannut hänen kulkevan vähän kumarassa
-- hän oli vain nähnyt, että hänellä oli pitkät, hoikat sääret, kapeat
nilkat ja pienet, kaunismuotoiset jalat.

Erlend oli saapunut miehissä, viiden miehen kera ja neljä irtohevosta
perässä. Hän kertoi Ragnfridille tulleensa hakemaan Kristiinan
tavaroita -- hän oli ajatellut Kristiinasta olevan mieluisampaa että
hänen tavaransa olisivat vastassa, hänen saapuessaan Husabyhyn? Ja
kun häiden piti olla niin myöhään syksyllä, saattoi olla hankalampaa
toimittaa ne perille silloin -- merivesi voisi pilatakin ne aluksessa.
Nidarholman apotti oli luvannut hänen lähettää ne Laurentiuksen
laivalla -- sen odotettiin lähtevän vesille Veöy'stä Maarian
Taivaaseennousunpäivän aikaan. Siksi hän oli tullut viemään tavaroita
Raumsdalin kautta niemelle.

Hän istui kodan ovella juoden olutta ja puhellen, Ragnfridin ja
Kristiinan kyniessä sorsia, jotka Lauritsa oli tuonut kotiin edellisenä
päivänä. Äiti ja tytär olivat kotona kahden, naisväki oli niityllä
haravoimassa. Erlend oli iloisen näköinen -- hän oli täysin tyytyväinen
itseensä, kun oli tullut taloon niin ymmärtäväisellä asialla.

Äiti lähti ulos ja Kristiina pisti linnut vartaaseen. Avonaisesta
ovesta näkyivät Erlendin miehet, jotka olivat viskautuneet siimekseen
pihamaan toiselle puolen, antaen oluthaarukan kiertää miehestä mieheen.
Itse tämä istui kynnyksellä, jutteli ja nauroi -- päivä paistoi hänen
paljaalle, sysimustalle päälaelleen, Kristiina eroitti siinä muutamia
harmaita haivenia. Niin, hän taisi pian täyttää kolmekymmentäkaksi --
mutta käyttäytyi kuin vallaton viikari. Kristiina tiesi, ettei hän
voisi kertoa tälle vaikeasta tilastaan -- kerkesihän tämä nähdä sen
myöhemminkin. Nauruisa hellyys vieri hänen mielensä pohjalla piilevän
kovan vihapallon yli kuten välkkyvä joki yli pohjan kivien.

Hän rakasti Erlendiä rajattomasti -- se täytti hänen mielensä, vaikka
hän koko ajan näki ja tunsi kaiken muunkin. Miten huonosti tuo hienoon
punaiseen mekkoon, hopeakannuksiin ja kultavyöhön puettu hovimies
sopikaan Jørundgaardin kotoisiin heinäkiireisiin. -- Kristiina huomasi
myös, ettei isä tullut kartanoon, vaikka äiti oli lähettänyt Ramborgin
viemään sanaa vieraan tulosta.

Erlend seisoi hänen vieressään ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen.

"Voitko sinä ymmärtää", sanoi hän säteilevänä, "eikö sinusta ole
ihmeellistä, että kaikki tämä kiire käkeää meidän häitämme?"

Kristiina antoi hänelle suukon ja työnsi hänet luotaan -- kaatoi rasvaa
lintujen yli ja käski hänen mennä pois tieltä. Ei, hän ei tahtonut
sanoa sitä --.

       *       *       *       *       *

Vasta illallisen aikaan Lauritsa tuli kartanolle -- yhdessä heinäväen
kanssa. Hänen pukunsa ei eronnut suuresti työväen pukimista, hänellä
oli värjäämätön polviin ulottuva sarkamekko ja leveälahkeiset housut
samasta kankaasta, hän kulki avojaloin, viikate olalla. Ainoa, missä
hänen pukunsa huomattavammin erosi palvelijoiden puvusta, oli, että
hänellä oli nahkainen hartiakaulus haukan tähden, joka istui hänen
olkapäällään. Hän talutti Ramborgia kädestä.

Lauritsa tervehti verrattain sydämellisesti vävyään ja pyysi tämän
suomaan anteeksi, ettei hän ollut tullut ennen -- heidän täytyi raataa
minkä kerkesivät töissä, sillä hänen täytyi tehdä kaupunkimatka
heinänteon ja viljanleikkuun välillä. Mutta kun Erlend ruokapöydässä
ilmoitti asiansa, muuttui hän tylyksi.

Hänen oli nyt mahdotonta antaa hevosia ja vaunurattaita. Erlend
vastasi, että hänellä oli itsellään neljä irtohevosta mukana. Lauritsa
arveli kerääntyvän vähintäin kolme kuormaa. Ja pitovaatteet tarvitsi
neito vielä luonaan sitäpaitsi. Ja makuuvaatteet, jotka oli valmistettu
Kristiinalle, tarvitsivat he kartanossa häissä, kun odotettiin
niin paljon vieraita. No, eihän sitten, tuumi Erlend. Kai siihen
keksittäisiin keino, miten ne saataisiin syksylläkin perille. Hän oli
vain tullut niin iloiseksi ja se oli kuulunut hänestä niin järkevältä,
kun apotti oli ehdottanut, että ne saisi viedä luostarin laivalla.
Apotti ei ollut unohtanut heidän sukulaisuuttaan. "Sen ne nyt muistavat
kaikki", sanoi Erlend hymyillen. Appiukon tyytymättömyys ei näyttänyt
vaikuttavan häneen mitään.

Päätettiin kuitenkin niin, että Erlend saisi lainata vaunut ja viedä
mukanaan kuormallisen sellaista tavaraa, jota Kristiina tarvitsi
ensimmäiseksi uudessa kodissaan.

Seuraavana päivänä oli sitten kovat pakkaushommat. Isot ja pienet
kangaspuut tuumi äiti lähettää jo nyt -- hänelle tulisi tuskin
jäämään enää kutomisaikaa ennen häitä. Ragnfrid ja tytär leikkasivat
irti kankaan, joka siinä oli nyt. Se oli värjäämätöntä sarkaa, mutta
hienoimmista, pehmeimmistä villoista valmistettu, johon oli kehrätty
mustan lampaan villoja pilkuiksi, määrätyn matkan päähän. Kristiina
ja äiti aukaisivat kankaan ja panivat sen nahkasäkkiin. Kristiina
ajatteli, että siitä saattoi tulla hyvä kasteliina -- ja kauniskin, kun
koristi sen punaisilla tai sinisillä nauhoilla.

Ompelutuolin, jonka Arne oli veistänyt kerran, saattoi myös panna
matkaan. Kristiina otti laatikosta kaikki ne kapineet, jotka hän
oli saanut Erlendiltä eri kerroilla. Hän näytti äidille sinisen
samettivaipan punaisine kuvioineen, jota hän oli kantava yllään
morsiusmatkallaan. Äiti käänteli ja katseli sitä ja koetteli kangasta
ja sisuspuolta.

"Tämä on ollut kallis vaippa", sanoi Ragnfrid. "Milloin on Erlend
antanut sinulle sen?"

"Hän antoi sen minulle luostarissa ollessani", sanoi tytär.

Kristiinan morsiusarkku, sama, johon äiti oli kerännyt hänelle kapioita
lapsesta asti, tyhjennettiin. Sen pinta oli veistetty neliskulmaisiin
levyihin, juokseva metsän eläin tai lintu jokaisen neliön keskellä,
jota ympäröi lehtikuvio. Morsiuspuvun Ragnfrid pani erääseen omaan
arkkuunsa. Se ei ollut vielä aivan valmis, he olivat ommelleet sitä
talven kuluessa. Se oli purppuranpunaisesta silkistä ja leikattu siten,
että se mukautui tiukasti ruumista myöten. Kristiina ajatteli, että se
tuli olemaan hänelle liian tiukka rintojen yli.

       *       *       *       *       *

Illan suussa kuorma seisoi valmiiksi köytettynä katoksen alla. Erlend
aikoi lähteä varhain seuraavana aamuna.

Hän seisoi Kristiinan kanssa aitaa vasten, katsoen pohjoista kohden,
jossa tumma myrskypilvi varjosti laakson. Ukkonen jyrisi tunturien
takana -- mutta etelässä olivat rinteet ja joki keltaiset pistävässä
auringonpaisteessa.

"Muistatko rajuilmaa Gerdarudin metsässä", kysyi hän hiljaa,
leikitellen Kristiinan sormilla.

Kristiina nyökkäsi ja koki hymyillä. Ilma oli niin raskas ja
läkähdyttävä -- hänen päätään kivisti ja hän hiostui joka kerta henkeä
vetäessään.

Lauritsa tuli heidän luokseen portille ja puheli ilmasta. Ukkonen
teki harvoin tuhoja alhaalla laaksossa -- mutta Jumala tiesi, eikö
tunturilta alkaisi kuulua onnettomuuden sanomia.

Kirkon kohta oli musta kuin yöllä. Salama valaisi hevosparven, joka
seisoi yhteenpusertuneena ja levottomana mäellä kirkonportin edessä.
Lauritsa ei luullut niiden olevan tämän paikkakunnan hevosia -- ne
olivat pikemminkin Dovren puolelta, hän oli nähnyt hevosia laitumella
Jettan alla, vaan voihan niitä käydä sentään katsomassa, huusi hän
jyrinän läpi -- jos joukossa olisi joku hänen omansakin --.

Huikaiseva salama leikkasi auki mustan pilven -- kuului hirmuinen
rymähdys ja rätinä, niin ettei voinut eroittaa mitään muuta. Kaikki
kolme tekivät ristin merkin -- silloin leimahti uusi salama; oli kuin
taivas olisi revennyt rikki, kauhistuttava lumivalkoinen tulipatsas
putosi heidän päälleen -- he lensivät toisiansa vasten, seisoivat
suljetuin, soennein silmin ja tunsivat palaneen kiven katkua -- jyrinän
tukkiessa heidän korvansa.

"Pyhä Olavi, auta", sanoi Lauritsa hiljaa. "Katsokaa koivua, koivua",
kirkui Erlend: iso koivu pellolla näytti huojuvan -- sitten siitä
irtausi valtava oksa, joka vaipui maata kohti, repäisten pitkän
uurroksen runkoon.

"Syttyyköhän se palamaan --. Jeesus Kristus. Kirkon katto on tulessa",
huusi Lauritsa.

He katsoivat ja tuijottivat -- ei -- kyllä niinkin! Suomulautojen
välissä harjan alla hypähteli punaisi kieliä.

Molemmat miehet lähtivät juoksemaan pihamaan poikki. Lauritsa tempasi
auki kaikki talon ovet ja huusi sisään; väki tulvi ulos.

"Kirveitä, kirveitä -- piilukirveitä", huusi hän, "ja hankoja --"
hän juoksi heidän ohitseen talliin. Samassa hän tuli ulos taluttaen
harjasta Guldsveineniä, hyppäsi satuloimattoman hevosen selkään ja
alkoi painaa pohjoiseen; hänellä oli iso piilukirves kädessä. Erlend
lähti perästä -- kaikki miehet samoin; jotkut lähtivät ratsain, mutta
kaikki eivät jaksaneet hallita pelästyneitä eläimiä, vaan seurasivat
juosten. Viimeisinä tulivat Ragnfrid ja talon naiset sankoja ja
hulikoita kantaen.

Kukaan ei enää näyttänyt huomaavan rajuilmaa. Salamoiden valossa
näkivät he ihmisten virtaavan ulos rakennuksista alempana kylässä. Sira
Eirik juoksi jo mäkeä ylös oman väkensä seuraamana. Kuului kavioiden
jyryä sillalta -- miehiä ajoi ohi; heidän valkeiksi valahtaneet
kauhistuneet kasvonsa olivat käännetyt palavaan kirkkoa kohden.

Kävi heikko kaakkoistuuli. Pohjoinen seinä oli hyvässä palamisen
vauhdissa; läntisestä kirkon ovesta ei enää päässyt sisään. Mutta vielä
ei tuli ollut tarttunut eteläseinään eikä alttaripyörylään.

Kristiina ja muut Jørundgaardin naiset menivät kirkon eteläpuoleiselle
hautausmaalle aukosta, josta aita oli kaadettu maahan.

Valtava punainen lieska valaisi kirkon pohjoispuolella olevan lehdon
ja aukean, jossa oli hevosten liekatangot. Sinne ei päässyt kukaan
kuumuuden tähden -- risti välkkyi liekkien hohteessa. Se näytti aivan
kuin elävän ja kiemuroivan.

Tulen tuhinan ja teiskoamisen läpi kuului miesten kirveiden iskut
eteläseinän pystyhirsiin. Parvella oli toisia, jotka hakkasivat
ja takoivat toisten koettaessa repiä alas eduskäytävää. Joku huusi
Jørundgaardin naisille, että Lauritsa ja pari muuta miestä oli
seurannut Sira Eirikiä kirkkoon. Täytyi koettaa saada hakatuksi aukko
seinään -- kattolautojen välissä juoksenteli pieniä tulikielekkeitä
vähän joka paikassa. Jos tuuli kääntyisi tai hiljeneisi, pääsisi tuli
leviämään yli koko kirkon.

Sammuttamisen ajatteleminen oli turhaa; ei ollut aikaa laittaa ketjua
rantaan, mutta Ragnfridin käskystä asettuivat naiset riviin ja
toimittivat vettä pienestä purosta, joka juoksi tien läntistä laitaa
-- olihan siinä edes vähän millä valella kirkon eteläseinää ja miehiä,
jotka työskentelivät siellä. Monet itkivät ääneen jännityksestä ja
pelosta niiden tähden, jotka olivat tunkeutuneet palavaan kirkkoon,
sekä surusta kirkkonsa tähden.

Kristiina seisoi etumaisena naisten rivissä ottaen vastaan
vesiastioita, jotka kulkivat kädestä käteen -- hän tuijotti henkeä
vetämättä kirkkoon, missä isä ja Erlend varmaankin olivat.

Kuistin pylväät olivat alas revittyinä maassa, yhdessä mylläkässä
hirrenpäiden ja lastujen kanssa. Miehet puskivat kaikin voimin
pystyseinää -- joukko miehiä oli nostanut ilmaan hirren ja rynnisti
kohti.

Erlend ja yksi hänen miehistään ilmestyi ulos pienestä eteläisen kuorin
ovesta, he kantoivat isoa sakariston arkkua -- samaa, jonka päällä
Eirikin oli ollut tapana istua kuunnellessaan synnintunnustusta. Erlend
ja hänen palvelijansa kellistivät arkun kirkkomaalle.

Kristiina ei voinut kuulla, mitä Erlend huusi; tämä juoksi takaisin,
ylös parveen. Hän oli liikkeiltään pehmeä kuin kissa hypellessään
siellä -- päällysvaatteet hän oli viskannut yltään ja liehui paljaassa
paidassa, housuissa ja sukissa.

Toiset kuulivat mitä hän oli huutanut sakaristo ja kuori olivat
tulessa, kukaan ei voinut enää päästä ulos keskilaivasta tai eteläoven
kautta -- tuli sulki nyt molemmat tiet. Pari hirttä oli saatu irti
seinästä, Erlend oli ottanut palohangon, jolla kiskoi ja väänsi hirsiä
-- ne halkaisivat aukon kirkon seinään, ihmisten huutaessa, että heidän
tuli varoa, sillä katto saattoi luhistua alas ja sulkea pääsyn kirkossa
olijoilta, katto paloi hulmuten jo tälläkin puolella, ja kuumuus alkoi
käydä sietämättömäksi.

Erlend juoksi aukosta sisään ja auttoi ulos Sira Eirikin. Pappi tuli
esiin kantaen sylissään alttarin pyhiä astioita.

Hänen perästään tuli ulos eräs nuori poika, suojellen kädellään
kasvojaan korkean kulkueristin työntyessä hänen ohitseen. Lauritsa tuli
viimeisenä. Hän piti silmiään kiinni savun tähden -- hän horjui raskaan
ristiinnaulitun kuvan alla, jota hän kantoi sylissään, se oli paljon
pitempi häntä itseään.

Ihmiset juoksivat avuksi ja toivat heidät pihamaalle. Sira Eirik
kompastui, putosi polvilleen ja astiat vierivät pitkin mäkeä.
Hopeakyyhkynen aukeni ja ehtoollisleipä putosi maahan -- pappi nosti
sen ylös, hankasi sitä ja painoi sen huulilleen, kaiken aikaa itkien;
hän suuteli kullattua kuvapäätä, joka oli ollut alttarin yläpuolella,
ja jossa oli Pyhän Olavin hiuskarvoja ja kynsiä.

Lauritsa Bjørgulfinpoika seisoi vielä pidellen ristiä. Hänen kätensä
olivat pitkin sen poikkipuita ja hän nojasi päätään Kristuksen kuvan
olkapäätä vasten; oli kuin Vapahtaja olisi taivuttanut kauniit,
murheelliset kasvonsa lohduttaen hänen puoleensa.

Katto oli alkanut luhistua alas kappale kappaleelta -- palava
hirrenpätkä ponnahti irti ja sattui isoon tapulin kelloon kirkonportin
luona. Kello kumahdutti syvän valitusäänen, joka häipyi pitkäksi
huminaksi, hukkuen tulen räiskeeseen.

Kukaan ei ollut pitänyt silmällä rajuilmaa -- koko toimitus ei ollut
kestänyt kauan, mutta sitäkään tuskin kukaan tiesi. Nyt jymisi ja
salamoi kaukana etelänkin puolella, sade, jota oli kestänyt vähän
aikaa; lisääntyi ja tuuli taukosi.

Mutta yhtäkkiä näytti siltä kuin tulinen purje olisi nostettu maasta --
silmänräpäys, ja viuhkaisten levisi se kirkon laidasta toiseen.

Ihmiset juoksivat kirvelevää kuumuutta pakoon. Erlend oli samassa
Kristiinan vieressä, vetäen häntä alamäkeen. Hän katkusi palaneelle --
Kristiinan käteen tarttui takku palanutta tuhkaa, hänen sivellessään
tämän päätä ja kasvoja.

He eivät voineet kuulla toistensa ääntä melussa. Mutta Kristiina näki,
että Erlendin kulmakarvat olivat korventuneet ihoa myöten, että hänellä
oli palohaavoja kasvoissa ja että hänen paidassaan oli palaneita
paikkoja. Hän nauroi ja veti Kristiinaa muassaan toisten jälkeen.

Kansa seurasi itkien vanhaa pappia ja Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, joka
kantoi ristiinnaulitun kuvaa.

Kirkkomaan päässä asetti Lauritsa sen kädestään puuta vasten ja vaipui
istualleen, rikotun aidan päälle. Sira Eirik istui jo siinä -- hän
ojensi kätensä palavaa kirkkoa kohden.

"Hyvästi, hyvästi Olavinkirkko. Jumala siunatkoon sinua, oma
Olavinkirkkoni, Jumala siunatkoon sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen
laulanut ja saarnannut sisälläsi -- sinä Olavinkirkko, hyvää yötä,
hyvää yötä --"

Kylänväki itki hänen kanssaan. Sade kasteli heidät, mutta kukaan ei
ajatellut lähteä. Vesi ei näyttänyt heikentävän palavan tervapuun
kuumuutta -- sieltä lenteli kaiken aikaa kekäleitä ja palavia lastuja.
Ja samassa tömähti kattohirsi alas, sinkauttaen ilmaan sankan
kipunasateen.

Lauritsa istui toinen käsi silmällä; toinen oli hänen polveaan pitkin,
ja Kristiina näki, että hiha oli veressä hartioilta alas asti ja verta
valui hänen sormiaan pitkin. Hän meni hänen luokseen ja kosketti isää.

"Ei kai se liene sen pahempaa -- jotakin putosi hartioilleni", hän
sanoi katsoen ylös. Hän oli kalmankalpea, huuletkin olivat harmaat.
"Ulvhild", kuiskasi hän sydäntäsärkevästi ja katseli liekkeihin.

Sira Eirik kuuli hänen sanansa ja laski kätensä hänen olalleen.

"Ei tämä herätä lastasi, Lauritsa -- hän nukkuu yhtä syvästi, vaikka
hänen sijansa palaisi", hän sanoi. "Ei hänen hengellinen kotinsa silti
ole kadonnut, kuten meidän muiden tänä iltana."

Kristiina peitti kasvonsa Erlendin rintaa vasten -- seisoi siinä ja
tunsi tämän kädet ympärillään. Silloin hän kuuli isän kysyvän vaimoaan.

Joku vastasi, että oli nähty jonkun naisen joutuvan synnytysvaivoihin
säikähdyksestä; hänet oli kannettu alas pappilaan ja Ragnfrid oli
lähtenyt mukaan.

Kristiina muisti jälleen sen, minkä hän oli unohtanut siitä asti kun
he olivat huomanneet kirkon syttyneen palamaan. Hänen ei olisi pitänyt
tulla katsomaan tätä. Etelälaaksossa oli eräällä miehellä punainen
läiskä yli puolen kasvojen; sanottiin hänen tulleen sellaiseksi siksi,
että hänen äitinsä oli nähnyt tulipalon kantaessaan häntä. Kallis, pyhä
Neitsyt Maaria, rukoili hän hartaudella, älä anna sikiölleni koitua
vahinkoa tästä --.

Toisena päivänä oli päätetty pitää kokous kirkonmäellä -- miehet
tahtoivat neuvotella uuden kirkon rakentamisesta.

Kristiina meni tapaamaan Sira Eirikiä Romundgaardiin, ennenkuin tämä
lähti käräjiin. Kristiina kysyi papilta, luuliko tämä, että hänen tuli
pitää tätä tapausta merkkinä. Ehkä oli Jumalan tahto, että hänen tuli
kertoa isälleen olevansa arvoton seisomaan morsiuskruunun alla; olisi
laatuisampaa, jos hänet annettaisiin Erlend Nikulauksenpojalle vaimoksi
ilman kunniajuhlia.

Mutta Sira Eirik kuohahti ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.

"Luuletko sinä Jumalan piittaavan niin suuresti siitä, missä te nartut
lentelette ja rienaatte itsenne, että hän antaisi kauniin, kunniakkaan
kirkon palaa sinun tähtesi! Heitä pois ylpeytesi äläkä tee äidillesi
ja Lauritsalle sellaista surua, jota he tuskin voittaisivat koskaan.
Ellet kanna kruunuasi kunnialla juhlapäivänäsi --. on se paha sinulle,
mutta sitä paremmin te tarvitsette Erlendin kanssa vihkimistä yhteen
liitettäessä. Jokaisella on omat syntinsä tunnollaan; siksi tämä
onnettomuus kaiketi on kohdannut seurakuntaamme. Paranna tapasi, sinä,
ja auta meitä saamaan jälleen pystyyn tämä kirkko, sinä ja Erlend."

Kristiina tuumi, ettei hän kuitenkaan ollut saanut sanotuksi viimeistä
asianhaaraa -- mutta rauhoitti tuntonsa.

Hän lähti miesten kanssa käräjiin. Lauritsa tuli sinne käsi siteissä ja
Erlendilla oli monta palohaavaa kasvoissa, se näytti ilkeän näköiseltä,
mutta itse hän vaan nauroi. Mikään haavoista ei ollut suuri ja hän
sanoi toivovansa, etteivät ne rumentaisi häntä enää sitten kun hän
seisoi vihillä. Hän nousi seisoalleen Lauritsan jälestä ja lupasi
uhrata kirkolle neljä hopeamarkkaa ja kihlattunsa puolesta, Lauritsan
suostumuksella, lohkareen Kristiinan tiluksista pitäjässä.

Erlendin täytyi jäädä viikoksi Jørundgaardiin haavojaan hoitamaan.
Kristiina huomasi että Lauritsa oli alkanut pitää enemmän vävystään
tulipalon jälkeen, miehet tuntuivat nyt olevan täysin hyviä ystäviä.
Silloin hän ajatteli, että isä ehkä voisi ruveta pitämään Erlend
Nikulauksenpojasta niin paljon, että hän tuomitsisi heitä lempeämmin
eikä antaisi asian koskea itseensä niin raskaasti kuin Kristiina oli
pelännyt, sen ajan ehtiessä, jolloin isä huomaisi heidän rikkoneen
häntä vastaan.



VIII.


Koko Pohjoislaakso sai tavattoman viljavuoden. Tuli runsaasti
heinää ja se saatiin kuivana latoihin; karjaväki palasi laitumilta
rikkaiden antimien ja lihavien eläinten kera -- ja oli säästynyt
pedoiltakin tänä vuonna. Vilja rehoitti niin komeana vainioilla, että
harva muisti sitä milloinkaan sellaisena nähneensä se kypsyi hyvin
ja oli runsastähkäistä, ja ilma oli kaiken aikaa mitä suotuisin.
Bartolomeuksenmessun ja Maarian syntymänmessun välisenä aikana, joka
on arin hallaöille, sataa tihutteli hiukan ja sää pysyi lauhkeana
ja pilvisenä, mutta sen jälkeen kului syyskuukausi aurinkoisena
ja tuulisena, öiden uhkuessa lämpimyyttä ja auerta. Mikonmessun
jälkeisellä viikolla oli enin sato korjattu koko lähikulmalla.

       *       *       *       *       *

Jørundgaardissa varustettiin suuria häitä. Kahtena viimeisenä
kuukautena oli Kristiinalla ollut niin niin paljon touhua aamusta
iltaan, ettei hänelle jäänyt aikaa muuhun kuin työhön. Hän huomasi
povensa paisuneen, pienet vaaleanpunaiset nisänpäät muuttuivat
ruskeiksi ja niitä kirveli joka aamu hänen noustessaan vuoteesta
kylmässä -- mutta se meni ohi kun hän oli lämminnyt työssä, ja sitten
hän ajatteli ainoastaan, mitä kaikkea hänen täytyi saada tehdyksi
ennen iltaa. Kun hänen väliin oli pakko oikaista selkänsä ja levähtää
hetkinen, tunsi hän että se, mikä oli kohdussa, alkoi ruveta painamaan
-- mutta päältäpäin hän oli yhtä hoikka ja notkea kuin ennen. Hän
siveli kädellään hoikkia, sulavia lanteitaan. Ei, hän ei viitsinyt nyt
ruveta suremaan sitä. Hänet saattoi vallata pieni kutkuttava kaipaus --
kuukauden perästä tai niissä maissa oli hän varmaan jo tunteva eloa.
-- Siksi hän oli ehtivä Husabyhyn. Ehkä Erlend ilostuisi --. Hän sulki
silmänsä ja puri kihlasormustaan -- näki edessään Erlendin kasvot,
kalpeina liikutuksesta, tämän seisoessa ylistuvassa ja lausuessa
vihkisanoja kovalla, kirkkaalla äänellä.

"Niin olkoot siis Jumala ja nämä miehet, jotka tässä seisovat,
todistajani, että minä Erlend Nikulauksenpoika otan tämän Kristiina
Lauritsantyttären aviovaimokseni Jumalan ja lakien jälkeen, ynnä
sellaisilla ehdoilla kuin nämä vieraatmiehet tietävät asetetun. Ja
että minä otan sinut vaimokseni ja sinä minut mieheksesi, niin kauan
kuin elämme, ja olemme siinä yhteydessä kuin jumalan laki ja maanlaki
käskee."

Hän juoksi huoneiden väliä ja pysähtyi tuokioksi -- pihlaja oli tänä
vuonna täynnä marjoja, talvi oli siis tuleva luminen. Ja aurinko
paistoi vaaleaan sänkeen, missä vilja oli ahdettuna aumoihin. Kunpa
tätä ilmaa kestäisi häihin saakka.

Lauritsa pysyi päätöksessään, että hänen tyttärensä oli vihittävä
kirkossa. Oli siis päätetty toimittaa se Sundbun kappelissa. Lauantaina
tuli morsiussaaton ratsastaa tunturin yli Vaageen, jossa se oli
majoittuva yöksi Sundbun kartanoon ja naapuritaloihin, ja ratsastaa
takaisin sunnuntaina häämessun jälkeen. Tänä iltana iltasoiton jälkeen,
pyhän loppuessa, alkaisivat häät ja Lauritsa antaisi tyttärensä
Erlendille. Ja keskiyön jälkeen saatettaisiin morsian ja sulhanen
yhdessä vuoteeseen.

Perjantaina iltapuoleen seisoi Kristiina ylisillä katsomassa
saattuetta, joka saapui ratsastaen pohjoisesta, palaneen kirkon ohi.
Sieltä tuli Erlend sulhasjoukkoinensa. Kristiina pinnisti silmiään
eroittaakseen hänet toisten joukosta. Heidän ei pitänyt saada nähdä
toisiaan, kenenkään miehen ei nyt pitänyt saada nähdä häntä, ennenkuin
hänet vietäisiin esiin morsiusvaatteissa huomenna.

Tienkäänteessä erosi muutamia naisia joukosta ja kääntyi
Jørundgaardiin. Miehet ratsastivat edelleen Laugarbruhun, jossa heidän
oli määrä nukkua yönsä.

Kristiina lähti alas tulijoita vastaan. Häntä uuvutti kylvyn jälkeen ja
päänahka oli hellä -- äiti oli käyttänyt niin väkevää lipeävettä hänen
tukkaansa saadakseen sen oikein vaaleaksi huomenna.

Rouva Aashild Gautentytär soljahti alas satulasta Lauritsaa
vastaanottamaan. Miten norjana ja nuorena hän yhä vaan pysyy,
ajatteli Kristiina. Pojanvaimo, Munan-herran rouva Katri, oli melkein
vanhemman näköinen; hän oli iso ja tukeva, hänen ihonsa ja silmänsä
olivat värittömät. Ihmeellistä, ajatteli Kristiina, hän on ruma ja
hänen miehensä on uskoton, ja sittenkin sanovat ihmiset heidän elävän
sovinnossa. Sitten oli siinä vielä kaksi herra Baard Petrinpojan
tytärtä, toinen nainut, toinen naimaton. Ne eivät olleet rumia
eivätkä kauniita, näyttivät luotettavilta ja hyväluontoisilta, mutta
pysyttelivät kankeina vieraan talon väkeä kohtaan. Lauritsa kiitti
heitä säädykkäästi siitä, että nämä olivat tahtoneet kunnioittaa
morsiustaloa saapumalla niin pitkän matkan takaa myöhään syksyllä.

"Erlend on kasvatettu isämme luona poikana ollessaan", sanoi vanhempi
heistä, astui esiin ja meni tervehtimään Kristiinaa.

Sitten nelisti pihamaalle kaksi nuorta miestä -- he hyppäsivät hevosen
selästä ja lähtivät nauraen juoksemaan Kristiinan perältä, joka pakeni
sisään. Ne olivat Trond Gjeslingin pojat, kauniita varman näköisiä
nuorukaisia.

Nämä toivat arkkuun suljetun morsiuskruunun Sundbusta. Trond ja hänen
vaimonsa aikoivat Jørundgaardiin vasta sunnuntaina messun jälkeen.

Kristiina oli paennut pirttiin, Aashild rouva tuli sinne hänen
perästään, laski kätensä hänen kaulalleen ja taivutti tämän kasvot
itseään kohti, suudellakseen häntä.

"Olen iloinen, että olen saanut nähdä tämän päivän", sanoi
Aashild-rouva.

Hän näki, miten laihoiksi Kristiinan kädet olivat käyneet. Hän näki
morsiamen laihtuneen muualtakin, mutta olevan korkean povelta. Kaikki
kasvon juonteet olivat entistä kapeammat ja ohuemmat, ja ohimot
näyttivät vajonneen hiukan sisemmälle raskaan, kostean tukan alla.
Posket eivät enää olleet pyöreät kuin ennen, ja ihon raitis väri oli
paennut pois. Mutta Kristiinan silmät olivat suurenneet ja tummuneet.

Aashild-rouva suuteli häntä uudestaan.

"Näen, että sinulla on ollut kovat ajat, Kristiina", sanoi hän. "Annan
sinulle illalla pienen juoman, että virkistyt ja vahvistut huomiseksi."

Kristiinan huulet alkoivat vavahdella.

"Hiljaa", sanoi Aashild-rouva taputtaen hänen kättään. "Olen iloinen,
että saan pukea sinut huomenna -- sinun veroistasi morsianta ei ole
monasti nähty."

       *       *       *       *       *

Lauritsa ratsasti Laugarbruhun illastaakseen niiden vieraittensa
kanssa, jotka olivat siellä.

Miehet eivät voineet kyllin ylistää ruokaa -- parempaa perjantairuokaa
ei saanut edes rikkaimmassa luostarissa. Siinä oli ruisjauhopuuroa,
keitettyjä papuja ja valkoista leipää, ja kalaruuaksi pelkkää lohta,
suolaista ja keitettyä, ynnä rasvaista Ruijan pallasta.

Sitä mukaan kuin miehet maistelivat olutta, tulivat he puheliaammiksi
ja alkoivat laskea yhä karkeampaa pilaa sulhasesta. Kaikki Erlendin
sulhaspojat olivat paljon nuorempia kuin hän itse -- hänen omat
ikätoverinsa ja ystävänsä olivat aikaa sitten naimisissa. Ja nyt
virnailivat miehet siitä, että hän oli niin vanha astuessaan ensi
kertaa morsiusvuoteeseen. Eräät Erlendin vanhemmat sukulaismiehet,
jotka vielä olivat kutakuinkin selväpäisiä, istuivat peloissaan
odottaen joka hetki puheen luiskahtavan aloille, joista oli parempi
pysyä vaiti. Baard Hestnaesin herra istui tarkaten Lauritsaa. Tämä
kallisteli taajaan haarikkaan, mutta olut ei näkynyt tekevän häntä
iloisemmaksi, hänen istuessaan kunniasijalla pöydän päässä -- hänen
kasvonsa jännittyivät jännittymistään, samalla kuin hänen silmänsä
kangistuivat. Mutta Erlend, joka istui appensa oikealla puolella,
vastasi vallattomasti pilaan ja nauroi paljon; hänen kasvonsa
punoittivat ja silmänsä vilkkuivat.

Yhtäkkiä kuohahtaa Lauritsa:

"Ne vaunut, kuulehan vävy -- kysyn sinulta muistaessani, minne sinä
olet pannut ne vaunut, jotka lainasit minulta kesällä --"

"Mitkä vaunut --" sanoo Erlend.

"Etkö muista, että lainasit minulta vaunut kesällä --. Jumalavita ne
olivat niin hyvät vaunut, ettei parempia ole, minä olin itse mukana kun
niitä valmistettiin täällä. Sinä lupasit ja vannoit, väitän sen Jumalan
ja talonväkeni nimessä, että toisit ne takaisin, mutta et olekaan
pitänyt sanaasi --"

Joku vieraista huusi, ettei tuosta nyt kannattanut puhua, mutta
Lauritsa iski nyrkkinsä pöytään ja vannoi tahtovansa tietää, mihin
Erlend oli pannut hänen vaununsa.

"Kai ne ovat siinä talossa niemellä, josta otimme veneen Veöyhin",
sanoi Erlend yhdentekevästi. "En minä arvannut niillä olevan semmoista
kiirettä. Asia on sellainen, näettekös, appiukko -- se matka oli niin
pitkä ja vaivaloinen alas laaksoon, että kun me tulimme niemelle, ei
ketään miehistäni haluttanut lähteä takaisin samaa matkaa vaunuja
tuomaan ja sitten ratsastaa yli tunturien Trondheimiin. Ja silloin minä
ajattelin, että saattoihan se jäädä toistaiseksi --"

"No lempo meidät periköön, enpä ole nähnyt sinun tapaistasi miestä",
äityi Lauritsa. "Minkälainen kuri sinun talossasi on -- sinäkö se
käsket vai renkisi, minne on mentävä ja minne ei --"

Erlend kohautti olkaansa:

"Olet oikeassa, moni asia on ollut minun talossani toisin kuin olisi
pitänyt. -- Ja nuo vaunut minä lähetän takaisin tänne etelään kun
Kristiina ja minä saavumme niemelle --. Hyvä appi", sanoo hän hymyillen
ja ojentaa kätensä, "kyllähän te tiedätte, että kaikki nyt on muuttuva
toiselle tolalle, myöskin minä itse saadessani Kristiinan emännäksi
talooni. Ruma tapaus oli tämä vaunu-asia. Mutta lupaan, että tämä on
oleva viimeinen kerta, jolloin teillä on valittamista minussa.";

"Hyvä Lauritsa", suostutteli myös Baard Petrinpoika, "sopikaa nyt hänen
kanssaan tästä pikku asiasta --"

"Pieni taikka iso", alkoi Lauritsa. Mutta sitten hän ei jatkanut enää
vaan paiskasi kättä Erlendin kanssa.

Vähän ajan kuluttua hän sitten nousi paikaltaan ja Laugarbrun vieraat
laittautuivat makuulle.

       *       *       *       *       *

Lauantaina, aattona, oli neidoilla ja naisilla kiire vanhan talon
parvella. Mitkä valmistivat morsiusvuodetta, mitkä koristivat morsianta.

Ragnfrid oli valinnut häähuoneeksi tämän rakennuksen osaksi siitä
syystä, että se oli pienin -- he saattoivat majoittaa useampia vieraita
uuteen ylistupaan, se oli sama, joka heillä oli ollut makuuhuoneena
kesäisin kun Kristiina oli pieni, ennenkuin Lauritsa oli saanut
oikean ison uuden kartanorakennuksen, jossa he nyt asuivat kesät sekä
talvet. Mutta vanha tupa oli sitäpaitsi melkein kaunein rakennus koko
pihamaalla, sen jälkeen kun Lauritsa oli laittanut sen kuntoon -- se
oli ollut kallistumaisillaan heidän muuttaessaan Jørundgaardiin. Se oli
mitä kauneimmilla puuleikkauksilla somistettu päältä sekä sisältä, ja
ellei ylistupa ollutkaan suuren suuri, oli se sitä helpompi koristaa
kauniiksi matoilla, kudoksilla ja nahoilla.

Morsiusvuode seisoi valmiina silkkipäällisine patjoineen, ja sen
ympärille oli ripustettu kauniita kudoksia ikäänkuin teltaksi; nahkojen
yli oli levitetty kirjailtu silkkivaate. Ragnfrid ripusti toisten
kanssa kuviovaatteita seinille ja järjesteli pieluksia penkeille.

Kristiina istui selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hän oli puettu
purppuranpunaiseen morsiuspukuunsa. Suuret soljet pitivät sitä kiinni
rinnuksista ja kiinnittivät keltaisen silkkipaidan kaulusta; hänen
keltaisten silkkihihojensa ympärillä kimalsivat kultaiset rannerenkaat.
Kullattu hopeavyö oli kierretty kolmeen kertaan hänen uumiensa ympäri
ja kaulassa ja povella kellui ketju ketjun vieressä, uloinna isän vanha
kultainen vitja suurine pyhäinjäännösristeineen. Hänen kätensä, jotka
lepäsivät helmassa, olivat raskaat sormuksista.

Aashild-rouva seisoi tuolin takana harjaten hänen upeaa kullanruskeata
tukkaansa.

"Huomenna se on oleva hajallaan viimeisen kerran", sanoi hän hymyillen,
solmien punaiset ja vihreät silkkinauhat, joiden piti tukea kruunua,
Kristiinan päähän. Sitten kerääntyivät naiset morsiamen ympärille.

Ragnfrid ja Skogin Gyrid ottivat pöydältä Gjeslingien suuren
morsiuskruunun. Se oli kokonaan kullattu, sen särmät päättyivät
risteihin ja apiloihin, ja kehä oli koristettu vuorikristalleilla.

He painoivat sen morsiamen päähän. Ragnfrid oli kalvas ja hänen kätensä
vapisivat hänen sitä tehdessään.

Kristiina nousi hitaasti. Herra Jeesus, miten raskaalta kaikki tämä
kulta ja hopea tuntui! -- Silloin tarttui Aashild-rouva hänen käteensä
ja talutti hänet ison vesiastian ääreen, -- morsiusneitojen aukaistessa
oven ulos, että aurinko pääsisi valaisemaan tupaa.

"Katso nyt kuvaasi, Kristiina", sanoi Aashild-rouva, ja Kristiina
kumartui vesivadin yli. Hän näki omien kasvojensa ilmestyvän pintaan,
näki kultakruununkin päänsä päällä. Ympärillä häilyi vaaleita
ja tummempia varjoja hän juohdutteli mieleensä jotakin -- luuli
sitten pyörtyvänsä -- ja tarttui vesiastian laitaan. Silloin laski
Aashild-rouva kätensä hänen kädelleen ja puristi kyntensä niin lujaan
Kristiinan käteen, että se teki kipeää ja Kristiina tointui.

Alhaalta sillalta kuului torventoitahduksia. Kartanolta huudettiin
heille, että sulhassaatto oli tulossa. Naiset taluttivat Kristiinan
ulkoparvelle.

Piha oli yhtenä vellovana merenä. Siinä kuhisi koruloimisia hevosia ja
juhlapukuista kansaa, siellä välkkyi ja läikähteli auringonpaisteessa.
Kristiina katsoi kaiken yli, kauas yli laakson. Kotiseutu lepäsi niin
valoisana ja hiljaisena ohuen, savunsinertävän autereen peitossa, josta
tunturit kohosivat harmaina järkäleinä ja mustametsäisinä kupuina, ja
aurinko valoi kultaansa laakson pohjaan pilvettömältä taivaalta.

Hän ei ollut huomannut aikaisemmin, että kaikki lehdet olivat pudonneet
puista ja että lehdot hohtivat hopeanharmaina ja alastomina. Vain
jokea reunustavassa lepistössä eroitti vielä kalpeaa vehreyttä ja joku
koivu piteli oksiensa nenissä muutamia kellastuneita lehtiä. Mutta
puut olivat miltei paljaat -- paitsi pihlaja, jossa vielä paistoi
punaisenruskeita lehtiä heleiden marjojen välissä. Tyyneen, lämpimään
päivään levisi tuhkanharmaana mattona maata peittävistä lehdistä
hapahko syksyn haju.

Ellei olisi ollut pihlajoita, olisi saattanut näyttää keväältä. Samoin
hiljaisuuden vuoksi -- vaikka tämä oli syksyn hiljaisuutta, kuollutta.
Joka kerran kun torven äänet taukosivat, ei kuulunut mitään muuta ääntä
kylältä kuin karjankellojen kilke sänkipelloilta ja kesannoilta, yössä
eläimet kulkivat laitumella.

Joki oli kuivunut ja kaita, se kohisi niin hiljaa, siellä näkyi vain
muutama ohut vesisuoni hiekkaäyrään ja valkoisen sileiksi hioutuneiden
laakakivien välissä. Lehdoista ei kuulunut purojen ääntä -- oli
ollut kuiva syksy. Kuitenkin uhkui kaikki kosteutta -- mutta se oli
vain sellaista kosteutta, joka pursuu maasta syksyllä, vaikka päivät
olisivat kuinka kuumat ja ilma kirkas.

       *       *       *       *       *

Väkijoukko jakaantui ulkona ja teki tilaa sulhassaatolle. Nuoret
sulhaspojat ratsastivat ensimmäisinä esiin; naisten joukossa parvella
syntyi levottomuutta.

Aashild-rouva seisoi morsiamen vieressä.

"Kestä nyt hyvin, Kristiina", hän sanoi, "nyt ei ole enää pitkältä
siihen, kun olet pelastunut hunnun alle."

Kristiina nyökkäsi avuttomasti. Hän tunsi, miten hirveän valkoinen hän
oli.

"Minä olen liian kelmeä morsian", sanoi hän hiljaa.

"Sinä olet kaunein morsian, mitä on nähty", vastasi Aashild, "ja tuossa
ratsastaa Erlend -- kauniimpaa paria kuin te saa turhaan hakea."

       *       *       *       *       *

Erlend ratsasti parven alle. Hän hyppäsi satulasta keveästi ja
vaivattomasti raskaissa, laskostetuissa vaatteissaan. Kristiinan
mielestä hän oli niin kaunis, että koko hänen ruumistaan riipaisi.

Erlend oli puettu tummaan, laajaliepeiseen, halkosivuiseen pitkään
silkkimekkoon; se oli väriltään kuihtuneen ruskea ja siihen oli kudottu
mustaa ja valkoista. Vyöllä hänellä oli kullallakirjaeltu vyö ja
vasemmalla kupeella kultakahvainen miekka. Hänen hartioillaan riippui
raskas, tummansininen samettiviitta ja mustilla hiuksillaan hänellä
oli musta, ranskalainen silkkihattu, jonka reunat olivat sivuilta
poimutetut kuin siiviksi, ja joka päättyi kahteen pitkään liuskaan;
toinen oli heitetty rinnalta vasemman olan yli taakse.

Erlend tervehti morsiantaan, meni hänen hevosensa luo ja jäi seisomaan
sen viereen käsi satulankaarella, Lauritsan noustessa portaita ylös.
Kristiinasta tuntui niin kummalliselta ja häntä huimasi kaikki tämä
komeus -- isä oli vieraan näköinen juhlallisen avarassa vihreässä
samettipuvussaan. Mutta äidin kasvot olivat harmaat hunnun alla,
punaista silkkipukua vasten. Ragnfrid tuli levittämään vaipan
Kristiinan hartioille.

Sitten tarttui Lauritsa morsiamen käteen ja johti hänet alas Erlendin
luokse. Hän nosti hänet hevosen selkään ja nousi itse satulaan.
Rinnatusten he sitten istuivat ratsailla morsiushuoneen edessä,
saaton alkaessa ratsastaa ulos pihamaalta. Ensimmäisinä papit, Sira
Eirik, Sira Tormond Ulvsvoldista ja eräs ristinveli Hamarista, muuan
isän ystävä. Sitten sulhaspojat ja morsiusneidot pari parin jälkeen.
Sen jälkeen Erlend ja Kristiina. Heidän perästään tulivat morsiamen
vanhemmat, sukulaiset, ystävät ja vieraat pitkänä saattueena alas
maantietä kohti. Pitkän matkaa oli tielle kylvetty pihlajanmarjoja,
kuusenhavuja ja syksyn viimeisiä valkoisia hajusauramoita, ja kansaa
seisoi tien laidoilla, kaikkialla matkan varrella, tervehtimässä
huutaen ohiajavia.

       *       *       *       *       *

Sunnuntaina auringonlaskun jälkeen ratsastussaattue palasi takaisin
Jørundgaardiin. Hämärän keskellä loistivat häätalon pihamaalta punaiset
soihtuvalkeat. Harppumiehet lauloivat ja soittoniekat vinguttivat
viuluja ja pärryttivät rumpuja hääsaaton ratsastaessa lämmintä,
punaista loimua kohden.

Kristiina oli vaipua maahan Erlendin nostettua hänet alas hevosen
selästä ylistuvan parven edessä.

"Minua paleli niin matkalla", hän kuiskasi "ja minua väsyttää." -- Hän
pysähtyi -- noustessaan portaita hän huojui joka askeleella.

Ylistuvassa saivat paleltuneet vieraat pian lämpimän ruumiiseensa
-- monet kynttilät lämmittivät huonetta, höyryävän kuumaa ruokaa
tarjoiltiin ympäri ja viini, sima ja väkevä olut kiersivät miehestä
mieheen. Äänten ja astioiden melu kuului Kristiinan korviin kuin
jostakin kaukaa.

Hän istui yhä kylmissään. Vähän ajan kuluttua hänen poskiaan alkoi
polttaa, mutta jalat eivät tahtoneet norjeta, ja hänen selkäänsä
karmivat kylmät väreet. Raskas kultataakka painoi häntä kumaraan, hänen
istuessaan pöydän päässä Erlendin rinnalla.

Aina kun sulhanen maistoi hänen onnelleen, täytyi Kristiinan katsoa
punaisia raamuja ja läiskiä hänen kasvoissansa, jotka näkyivät niin
selvästi, hänen alkaessaan kuumeta ratsastuksen jälkeen pakkasessa. Ne
olivat kesäisen tulipalon arpia.

Hirveä pelko oli taas tarttunut häneen eilisiltana heidän istuessaan
aterialla Sundbussa ja hänen kohdatessaan Bjørn Gunnarin-pojan
sammuneen katseen, joka tuijotti häntä ja Erlendiä -- nuo silmät eivät
olleet rävähtäneet. Bjørn-herra oli puettu ritarin asuun -- hän oli
kuin kuollut, joka on manattu eloon.

Yön hän nukkui Aashild-rouvan kanssa -- tämä oli sulhasen lähin
matkassa oleva sukulaisvaimo.

"Mikä sinua vaivaa, Kristiina", kysyi Aashild-rouva hiukan
kärsimättömästi. "Sinun täytyy kestää loppuun asti, et saa näyttää noin
avuttomalta."

"Ajattelen", sanoi Kristiina väristen, "kaikkia niitä, joille me olemme
tehneet pahaa, saadaksemme nähdä tämän päivän --"

"Ei kai teillä ole ollut itsellännekään ainoastaan onnen päivät", sanoi
Aashild-rouva. "Ei Erlendillä ainakaan. Ja sinulla sitäkin vähemmän,
luullakseni."

"Ajattelen hänen turvattomia lapsiaan", sanoi morsian entiseen tapaan,
"mahtavatkohan he tietää isänsä viettävän häitä tänä iltana --"

"Ajattele omaa lastasi", sanoi Aashild-rouva. "Iloitse siitä, että saat
viettää häitä hänen kanssaan, joka on sen isä."

Kristiina makasi vähän aikaa hiljaa, horteeseen vajoamassa. Oli
niin outoa kuulla mainittavan ääneen sitä, mikä oli ollut hänen
ajatuksissaan kolme kuukautta ja enemmänkin, ilman että hän oli voinut
puhua siitä sanaakaan kenellekään. Mutta se auttoi vain tuokioksi.

"Minä ajattelen häntä, jonka täytyi antaa elämänsä siitä, että rakasti
Erlendiä", kuiskasi hän vapisten.

"Sinä saat ehkä antaa elämäsi ennenkuin on puoli vuotta kulunut", sanoi
Aashild-rouva tuikeasti. "Iloitse niin kauan kuin voit. --

"Mitä minun pitää sanoa sinulle, Kristiina", sanoi vanhus avutonna,
"oletko menettänyt kaiken rohkeutesi? Vielä teille tulee sekin aika,
jolloin molemmat saatte maksaa siitä, mitä olette ottaneet etukäteen --
muuta älä luulekaan."

       *       *       *       *       *

Mutta Kristiinasta tuntui kuin hänen päässään olisi kulkenut vyöry
vyöryn jälkeen, kaikki sortui maahan, mitä hän oli rakentanut Haugenin
kauhunpäivän jälkeen. Ensi ajasta asti, jolloin hän vain hurjasti
ja sokeasti oli päättänyt kestää, kestää päivän kerrallaan. Ja hän
oli kestänyt, kunnes paha oli helpottanut -- ja lopuksi kokonaan
hellittänyt, jolloin hän oli karkoittanut luotaan kaikki ajatukset
paitsi yhden ainoan, sen että nyt vihdoinkin olivat tulossa heidän
häänsä, Erlendin häät.

Hän ja Erlend olivat rinnatusten polvillaan häämessun aikana. Mutta
kaikki oli kuin näköhouretta kynttilät, kuvat, välkkyvät kirkkokalut,
valkopukuiset papit ja kuoriviitat. Kaikki ihmiset, jotka olivat
tunteneet hänet kasvavana nekin olivat kuin unikuvia, seisoessaan
siinä, täyttäen kirkon vieraissa juhlatamineissaan. Mutta Bjørn-herra
seisoi pylvästä vasten katsoen heitä kuolleilla silmillään, ja
Kristiinasta tuntui kuin tuon toisenkin kuolleen olisi täytynyt palata
takaisin ja seista hänen vieressään.

Hän koetti katsoa ylös Pyhän Olavin kuvaan tämä seisoi punaposkisena ja
kauniina kirveeseensä nojaten ja tallaten omaa syntistä ihmisolemustaan
jalkojensa alla -- mutta hänen katseensa harhautui taas herra Bjørniin.

Ja tämän lähellä näki hän Eline Ormintyttären kuolleet kasvot, jotka
tuijottivat heihin välinpitämättöminä. He olivat tallanneet hänet
jalkojensa alle päästäkseen tänne -- ja tämä soi sen heille.

Hän oli noussut haudasta ja vierittänyt päältään kaikki ne kivet,
jotka Kristiina oli koettanut kasata hänen päälleen. Erlendin hukatun
nuoruuden, Erlendin kunnian ja menestyksen, Erlendin ystävien suosion,
Erlendin sielun autuuden. Kuollut ravisti sen kaiken päältään. Hän
tahtoi minut ja minä tahdoin hänet, virkkoi Eline. Minä olen maksanut
siitä, hän saa maksaa osansa, ja sinä saat kunhan aikasi tulee. Kun
synti on kypsynyt, siittää se kuoleman. --

Hänestä tuntui, että hän oli polvillaan Erlendin kanssa kylmällä
kivellä. Tämä oli polvillaan Kristiinan vieressä punaiset paloarvet
kalpeissa kasvoissaan, hän itse oli polvillaan painava morsiuskruunu
päässä, tuntien raskaan, musertavan painon kohdussansa -- synnintaakan.
Hän oli leikkinyt ja ilvehtinyt syntinsä suhteen, katsonut sen
lapsenloruksi. Pyhä Neitsyt -- pian oli tuleva aika, jolloin se oli
lepäävä hänen edessään täysin kehittyneenä, katsova häneen elävin
silmin, antava hänen nähdä synnin poltinmerkit, synnin kauhistuttavan
rampuuden, takova koukistunein sormin hänen rintojaan. Synnytettyään
lapsensa, nähtyään syntinsä merkit sen ruumiissa ja rakastaessaan sitä,
kuten oli rakastanut syntiään, kas silloin oli synti oleva loppuun
leikitty.

Kristiina ajatteli, että jos hän huutaisi nyt, niin kuuluisi se halki
kirkon, syvien, messuavien miesäänten yli -- kaikuisi yli kaiken
kansan. Tokkohan hän silloin pääsisi näkemästä edessään Elinen kasvot
-- mahtaisiko silloin syttyä elo tuon kuolleen miehen silmiin. Mutta
hän puri hampaat yhteen.

-- Pyhä kuningas Olavi, huudan sinua. Rukoilen apua sinulta, sinä
taivaan armoitettu, koska tiedän sinun rakastaneen Jumalaa yli
kaiken. Huudan sinua avukseni, että suojaisit viatonta lasta, joka on
kohdussani. Käännä Jumalan viha pois viattomasta, käännä se minuun,
aamen Ylimmäisen kalliissa nimessä --.

Entä minun lapseni, virkkoi taas Eline, viattomat nekin ovat, eikä
niillä ole sijaa kristityiden maassa. Sinun lapsesi on siitetty
huoruudessa samoin kuin minun lapseni. Et sinä voi vaatia sille
oikeutta siinä maassa, josta tulet, enemmän kuin minäkään omilleni --.

-- Pyhä Olavi, armahda sittenkin minua. Rukoile armoa pojalleni, ota
hänet suojelukseesi, niin olen kantava hänet kirkkoosi avojaloin, olen
kantava sinulle kultaisen otsavanteeni ja asettava sen alttarillesi,
jos tahdot auttaa minua --.

Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, niin hänen täytyi taistella
pysyäkseen levollisena, mutta hänen ruumiinsa vavahteli ja tempoili
hänen ollessaan polvillaan ja tullessaan vihityksi Erlendiin.

Ja nyt hän istui tämän rinnalla kotona pöydän päässä ja tajusi kaiken
ympärillä olevan vain niinkuin kuumeisen hourekuvan.

Tuossa olivat harpunsoittajat ja viuluniekat toimessa, laulua ja
vingutusta kuului alhaalta ja ulkoa. Pihalta tulvi punainen hohde, kun
ovea avattiin, ja siitä kannettiin astioita ulos ja sisään.

Ihmiset nousivat pöydästä, hän seisoi isän ja Erlendin välissä. Isä
kuulutti kovalla äänellä antaneensa nyt tyttärensä Kristiinan vaimoksi
Erlend Nikulauksenpojalle. Erlend kiitti appeaan ja kaikkia kelpo
vieraita, jotka olivat kokoontuneet kunnioittamaan häntä ja hänen
vaimoaan.

Kristiinan tuli istua, sanottiin, ja Erlend laski hänen helmaansa
morsiuslahjansa. Sira Eirik ja herra Munan Baardinpoika käärivät auki
kirjeen, josta he lukivat välipuheen. Sulhaspojat nousivat seisomaan
keihäät ojossa ja iskivät ne maahan lukemisen välissä ja lahjoja
annettaessa ja rahapusseja pöydälle laskettaessa.

Sisäänkannetut löysät pöydät siirrettiin syrjään, Erlend talutti hänet
keskilattialle ja he alkoivat tanssia. Sulhaspojat ja morsiusneidot
ovat liian nuoria meille, ajatteli Kristiina -- kaikki ne, jotka olivat
nuoria meidän ijällämme, ovat hajonneet kauas näiltä mailta; miten me
olemme voineet palata takaisin tänne?

"Sinä olet niin omituinen, Kristiina", kuiskasi Erlend tanssiessa.
"Minua peloittaa, Kristiina -- etkö sinä ole iloinen --"

       *       *       *       *       *

He kulkivat rakennuksesta toiseen tervehtien vieraitaan. Kaikissa
huoneissa paloi paljon kynttilöitä ja joka paikka oli täynnä väkeä;
juotiin, laulettiin ja tanssittiin. Kristiinasta tuntui aivan kuin
hän ei olisi ollutkaan kotona -- hän oli kokonaan kadottanut tajun
ajasta -- tunnit ja kohtaukset liittyivät toisiinsa niin kummallisen
irtonaisina.

Syysyö oli leuto; tanhun allakin oli soittajia, siellä tanssittiin
riu'un ympärillä. Heille huudettiin, että sulhasen ja morsiamen piti
yhtyä heidänkin leikkiinsä, ja he tanssivat Erlendin kanssa kylmässä,
kosteassa ruohossa. Oli kuin se olisi herättänyt hänet ja selvittänyt
hänen ajatuksiaan.

Pimeässä häilyi vaalea usvahuntu yläpuolella joen kohinan. Tunturit
seisoivat sysimustina tähtikirkasta taivasta vasten.

Erlend talutti hänet tanssista -- rutisti hänet itseään vasten pimeässä
parven portaiden alla.

"En ole saanut sanotuksi sinulle kertaakaan -- miten olet kaunis,
kaunis, ja suloinen. Poskesi hohtavat kuin tuli --", hän puristi
samassa poskensa Kristiinan poskea vasten, "Kristiina, mikä sinun on
--?"

"Minua väsyttää niin kauheasti", kuiskasi tämä takaisin.

"Pian pääsemme nukkumaan", sanoi sulhanen luoden katseensa ilmaan.
Linnunrata oli kääntynyt ja kulki melkein pohjoisesta etelään.
"Muistatko, ettemme ole nukkuneet toistemme rinnalla muuta kuin tuon
ainoan yön Skogissa, jolloin minä olin luonasi --"

       *       *       *       *       *

Tuokion kuluttua huusi Sira Eirik kartanon yli, että oli maanantai.
Naiset tulivat viemään morsianta vuoteeseen Kristiina oli niin väsynyt,
että jaksoi tuskin vastustella, kuten tapa olisi vaatinut. Hän antoi
Aashildin ja Gyridin kuljettaa itsensä ulos. Sulhaspojat seisoivat
portaiden alapäässä palavat kynttilä ja paljastettu miekka kädessä;
he piirittivät naiset ja seurasivat Kristiinaa pihamaan poikki vanhan
talon ylisille.

Naiset riisuivat Kristiinalta morsiuspuvun, kappale kappaleelta, ja
panivat sen pois. Kristiina näki, että vuoteen jalkopäähän oli asetettu
orvokinsininen samettipuku, jota hänen tuli kantaa huomenna, ja sen
päälle pitkä, lumivalkoinen, huolellisesti taitettu huntu. Se oli
naidun naisen huntu, jonka Erlend oli tuonut hänelle, huomenna hän sai
sitoa hiuksensa sykkyrälle ja kiinnittää sen sykkyrän yli. Se näytti
niin raittiilta ja viileältä ja rauhoittavalta.

Viimein seisoi hän morsiusvuoteen edessä paljain jaloin, paljain
käsivarsin, ainoana vaatteenaan pitkä kullankeltainen silkkipaitansa.
Kruunu oli asetettu uudelleen hänen päähänsä -- sen oli sulhanen
irroittava hänen päästään kun he jäisivät kahden.

Ragnfrid laski kätensä tyttärensä olkapäälle, suuteli hänen poskiaan
-- äidin kasvot ja kädet olivat kummallisen kylmät, mutta näytti
siltä kuin syvältä hänen rinnastaan olisi pyrkinyt esiin itku. Sitten
hän avasi peitteen ja käski Kristiinan istua vuoteeseen. Kristiina
totteli ja nojautui päänaluksen korkeata pielusvuorta vasten -- päätään
hänen täytyi pitää vähän etukumarassa, että kruunu pysyisi pystyssä.
Aashild-rouva peitti hänet vyötäisiä myöten, asetti hänen kätensä
silkkipeitteelle ja tarttui morsiamen kiiltävään tukkaan, hajoittaen
sen rinnalle ja paljaille, hennoille käsivarsille.

Miehet toivat sulhasen ylisille. Munan Baardinpoika riisui Erlendiltä
kultavyön miekkoineen -- ripustaessaan sen seinälle vuoteen taakse, hän
kuiskasi jotakin morsiamelle -- Kristiina ei ymmärtänyt mitä hän sanoi,
mutta koetti hymyillä.

Sulhaspojat avasivat Erlendin silkkimekon ja nostivat tuon raskaan,
avaran vaatteen yli pään. Hän istuutui selkätuoliin ja he auttoivat
hänen päältään kannukset ja saappaat.

Yhden ainoan kerran uskalsi morsian katsoa ylös ja kohdata hänen
katseensa.

Sitten alkoivat hyvän yön toivotukset. Parvi tyhjentyi häävieraista.
Viimeisenä lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika sulkien morsiushuoneen oven.

       *       *       *       *       *

Erlend nousi tuolista, raastoi päältään alusvaatteet ja heitti ne
penkille. Hän seisoi vuoteen edessä, otti kruunun ja silkkikääreen
Kristiinan hiuksista ja laski ne pöydälle. Sitten hän tuli takaisin ja
kiipesi vuoteeseen. Ja ollen polvillaan tilalla Kristiinan vieressä,
hän tarttui tämän päähän ja painoi sen alastonta, polttavaa rintaansa
vasten, suudellen punaista viirua Kristiinan otsalla, jonka kruunu oli
painanut.

Kristiina puristi häntä kaulasta ja itki ääneen suloisen, hurjan
riemun vallassa hän tunsi, että nyt se väistyi pois, tuo paha pelko
ja ahdistus ja kummitus -- nyt, nyt ei taas ollut mitään muuta kuin
Erlend ja hän. Tämä nosti hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen kasvonsa
ylös, katsoi hänen silmiinsä ja sipaisi kädellään hänen kasvojaan ja
ruumistaan, kummallisen rajusti ja nopeasti, ikäänkuin olisi vetäissyt
pois verhon:

"Unohda", pyysi hän kuiskaamalla, ja kuumasti, "unohda kaikki,
Kristiina, kaikki paitsi se, että olet minun oma vaimoni ja minä sinun
miehesi --"

Hän sammutti kädellään viimeisen kynttilän ja viskautui Kristiinan luo
pimeässä; hän nyyhkytti hänkin:

"En uskonut, en uskonut koskaan, että näkisimme tämän päivän --"

       *       *       *       *       *

Ulkona pihamaalla hiljentyi melu vähitellen. Väsyneinä edellisen päivän
ratsastuksesta ja päissään juomista liikuskelivat vieraat vielä jonkun
aikaa näön vuoksi talon lähistöllä mutta yhä useampi pujahti pois
nukkumasijoilleen.

Ragnfrid saattoi arvokkaimmat vieraat maata ja toivotti hyvää yötä.
Isäntää, jonka olisi pitänyt olla avullisena tässä, ei näkynyt missään.

Ulkona oli enää pieniä nuorisoparvia -- enimmäkseen palvelijoita
pimeässä pihamaalla, kun hän viimeinkin hiipi ulos etsimään miestään ja
viemään tämän vuoteeseen. Lauritsa oli ottanut kovan humalan illalla,
oli Ragnfrid huomannut.

Hän kompastui tähän viimein etsintäretkeltään, kulkiessaan karjapihan
laitaa tämä makasi suullaan maassa saunan takana.

Tunnustellessaan häntä pimeässä Ragnfrid huomasi, että hän se oli.
Hän luuli hänen nukkuvan, ravisti häntä hartioista ja tahtoi saada
hänet pois jääkylmältä tantereelta. Mutta toinen ei nukkunutkaan -- ei
ainakaan kokonaan.

"Mitä sinä tahdot", kysyi hän paksulla äänellä.

"Et sinä voi jäädä siihen", sanoi vaimo. Hän tuki miestään, sillä tämä
hoippui. Toisella kädellään hän harjasi tämän samettipukua. "On aika
mennä levolle, mieheni." Hän tuki häntä käsivarren alta ja kuljetti
retkahtelevaa miestään kartanoa kohti; he kulkivat karjapihojen taitse.

"Sinä et katsonut ylös, sinä Ragnfrid, istuessasi morsiusvuoteessa
kruunu päässä", sanoi hän äskeisellä äänellä. "Tyttäremme ei ollut yhtä
kaino, hänen silmissään ei ollut kainoa katsetta, hänen katsoessaan
sulhastaan."

"Hän on odottanut häntä seitsemän puolivuotta", sanoi äiti hiljaa.
"Siksi hän kai uskalsi katsoa ylös --"

"Eikös ole odottanut, paholainen periköön", huusi isä, ja vaimon täytyi
pelokkaasti käskeä häntä olemaan hiljaa.

He olivat tulleet kapeaan, lantasäiliön ja aidan väliseen solaan.
Lauritsa iski nyrkkinsä lantahuoneen alushirteen.

"Panin sinut siihen häpeäksi ja pilkaksi, sinä alushirsi. Panin sinut
siihen, että lanta mädättäisi sinut. Panin sinut siihen rangaistukseksi
siitä, että löit pientä sievää piikaistani selkään. Minun olisi pitänyt
panna sinut parven oven päälle ja kiittää ja ylistää ja koristaa
sinua siitä, että säästit hänet surusta ja häpeästä -- että Ulvhild
viattomana lapsena --"

Hän kääntyi, horjahti aitaa vasten ja kaatui sen yli, ja pää
käsivarsien varassa hän itki hillittömästi, pitkien, syvien
voihkasanojen vavahduttamana.

Vaimo laski kätensä hänen olkapäälleen:

"Lauritsa, Lauritsa." Mutta hän ei voinut hillitä tätä. "Mieheni".

"Voi, ei milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan minun olisi pitänyt
antaa häntä tuolle miehelle. Jumala armahda -- olen tietänyt sen
koko ajan -- että hän oli murtanut hänen nuoruutensa ja kauniin
kunniansa. En uskonut sitä, en voinut uskoa sellaista Kristiinasta,
mutta tiesin sen sittenkin. Ja kuitenkin hän on liian hyvä tuolle
veltolle nulikalle, joka on pilannut itsensä ja hänet -- vaikka tämä
olisi vietellyt hänet kymmenen kertaa, minun ei olisi pitänyt antaa
tytärtäni, että hän nyt saattaa pilata loputkin hänen elämästään ja
onnestaan --"

"Mitä muuta olisit voinut tehdä", sanoi äiti avuttomasti. "Sinäkin olet
nähnyt, että hän oli hänen jo --"

"Minun ei olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa antaakseni
Erlendille sen, minkä tämä jo oli ottanut", sanoi Lauritsa. "Huonolle
miehelle joutui minun lapseni --". Hän kiskoi auki aitaa. Sitten hän taas
itki. Ragnfridista tuntui, kuin hän äsken olisi ollut selviämässä,
mutta nyt vei humala taas voiton.

Koska mies oli niin päissään ja epätoivoinen, ei hän katsonut voivansa
retuuttaa häntä ylös pirttiin, jossa heidän makuusijansa oli -- se oli
täynnä vieraita. Hän katsoi ympärilleen -- lähellä oli pieni lato,
jossa heillä oli paras hevosille säästetty heinä kevätkylvöjen ajaksi.
Hän kurkisti sisään -- siellä ei ollut ketään; silloin hän vei miehensä
sinne ja sulki oven perästään.

Ragnfrid pöyhi heiniä heidän ympärilleen ja pani heidän peitteekseen.
Lauritsa itki vähän väliä, mutisten jotakin, mutta se oli niin
pöperöistä, ettei vaimo saanut selkoa. Vähän ajan kuluttua hän nosti
miehensä pään ylös syliinsä.

"Rakas oma mieheni --. kun heissä nyt kerran on tuollainen rakkaus
toisiinsa -- niin ehkäpä kaikki kääntyy paremmaksi kuin luulemme --"

Lauritsa vastasi sysäyksittään -- hän tuntui taas selvemmältä:

"Etkö sinä ymmärrä -- tuolla miehellä on nyt kokonaan valta Kristiinan
yli, miehellä, joka ei koskaan ole kyennyt hallitsemaan itseään.
Kristiina on tuskin uskaltava vastustaa miestään missään asiassa -- ja
jos hän on siihen pakoitettu kerran, on hän kärsivä katkerasti itse --
tuo lempeä lapseni --.

"-- Nyt minä en kohta enää ymmärrä, miksi Jumala panee niin monta
raskasta surua kannettavakseni -- olen koettanut olla uskollisesti
hänen tahdolleen kuuliainen. Miksi hän on ottanut meiltä monet
lapsemme, Ragnfrid, toisen toisensa jälkeen -- ensin poikamme, sitten
pienen Ulvhildin ja nyt viimeiseksi hänet, jota rakastin enimmän,
antanut kunniattomana horjuvalle ja ymmärtämättömälle miehelle. Nyt
meillä on ainoastaan nuorimpamme -- eikä ole viisasta iloita hänestä
ennenkuin olen nähnyt, mitä hänestä, Ramborgista tulee."

Ragnfrid tärisi kuin haavan lehti. Silloin kiersi Lauritsa käsivartensa
hänen ympärilleen:

"Pane pitkäksesi", hän pyysi, "niin rupeamme maata --" ja pää vaimonsa
käsivartta vasten hän makasi kotvan aikaa, huokasi väliin, mutta nukkui
viimein.

       *       *       *       *       *

Ladossa oli vielä pilkkopimeä, kun Ragnfrid alkoi liikkua -- hän
ihmetteli, miten hän oli voinut nukkua. Hän tunnusteli kädellään
ympärilleen; Lauritsa istui pystyssä kädet polvien ympäri.

"Joko _sinä_ olet valveilla", hän kysyi kummastellen. "Paleleeko sinua?"

"Ei", vastasi toinen särähtävällä äänellä, "mutta minä en voi nukkua."

"Kristiinaako sinä ajattelet?" kysyi äiti. "Voihan asia kääntyä
paremmaksi kuin luulemmekaan, Lauritsa", hän sanoi taas.

"Niin, sitä minä ajattelen", sanoi mies. "Niin, niin. Neito taikka
vaimo -- hän joutui ainakin morsiusvuoteeseen sen kanssa, jota rakasti.
Se ei ollut suotu meille, ei sinulle eikä minulle, Ragnfrid parkani."

Vaimo päästi syvän, kumean voihkauksen -- hän viskautui heiniin.
Lauritsa laski toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Mutta minä en ole _voinut_", sanoi hän kiihkeästi ja tuskassa. "Minä
en ole _voinut_ -- olla sellainen, joksi sinä tahdoit minut silloin --
kun olimme nuoret. Minua ei ole luotu sellaiseksi --"

Hetken kuluttua sanoi Ragnfrid hiljaa ja itkien:

"Olemmehan sentään olleet onnelliset -- Lauritsa -- nämä monet vuodet
--."

"Niinhän minä luulin", vastasi mies synkästi.

Ajatukset meurusivat ja myllersivät päässä. Tuo yksi alaston katse,
jonka sulhanen ja morsian olivat iskeneet toisiinsa, kahdet nuoret
kasvot, jotka olivat leimahtaneet hehkuun -- hän ei nähnyt siinä
muuta kuin häpeällisyyttä. Hänen mieltään kirveli, että se oli hänen
tyttärensä. Mutta hän näki nuo silmät yhä -- ja taisteli raivoissaan
ja sokeasti niitä vastaan, hän ei tahtonut, että hänen sydämestään
repäistäisiin verho, jonka taakse hän ei milloinkaan ollut tahtonut
katsoa, verho, jolla hän oli suojellut itseään omaa vaimoaan vastaan,
tämän tavoittaessa sitä --.

Hän ei ollut voinut, päätteli hän epätoivoisesti, Lempo soikoon, hänet
oli naitettu pois lapsena, hän ei ollut valinnut itse, toinen oli häntä
vanhempi -- hän ei ollut halunnut tätä; hän ei ollut tahtonut oppia
tältä -- lemmen leikittelyä. Hän punastui vieläkin muistaessaan noita
aikoja -- miten toinen oli tahtonut saada sitä rakkautta häneltä. Miten
toinen oli tarjonnut hänelle tuon kaiken, hänen pyytämättään.

Hän oli ollut hyvä aviomies, niin hän oli kuvitellut. Hän oli suonut
vaimolle kunnian ja vallan rinnallansa, neuvotellut hänen kanssaan
joka asiassa, ollut uskollinen ja heillä oli ollut kuusi lasta. Hän
oli ainoastaan tahtonut elää hänen kanssaan ilman tuota, ilman, että
tämä aina tavoitteli tuota hänen sydämessään, jota hän ei itse tahtonut
paljastaa --.

Hän ei ollut rakastanut ketään. -- Ingunn, Karlin vaimo Brussa.
Lauritsa punastui pimeässä. Hän oli aina käynyt heillä matkustaessaan
laakson halki. Hän ei ollut varmaan _milloinkaan_ puhunut tämän kanssa
kahdenkesken. Mutta nähdessään tämän -- vain muistaessaan häntä,
liikkui hänessä jotakin, joka muistutti kevään ensi tuoksua pellossa,
heti lumen lähdön jälkeen. Hän tiesi nyt, että se olisi voinut sattua
hänenkin osalleen -- että hänkin olisi voinut rakastaa niin.

Mutta hänet oli naitettu niin nuorena ja hän oli tullut niin araksi. Ja
niin hän oli viihtynyt parhaiten metsämailla -- ylhäällä, missä kaikki,
mikä elää, hakee avaruutta, paon tilaisuutta, -- pälyillen pelokkaana
jokaista vierasta, joka tahtoo tunkeutua ja sen alueelle --.

Oli yksi aika vuodessa, jolloin tunturin metsän eläimet unohtivat
arkuutensa. Jolloin ne pörhistelivät naaraksensa edessä. Mutta hän oli
saanut omansa lahjaksi. Ja tämä oli tarjonnut hänelle kaikki hänen
pyytämättään --.

Vaan entä pojat pesässä. -- Ne olivat olleet hänen rauhaisa soppensa
yksinäisyydessä, hänen sisin, suloisin ilonsa. Pienet, vaaleat
piikasten päät hänen kätensä alla. --

Naimisiin hän oli _joutunut_ -- melkein kysymättä. Ystäviä -- niitä oli
paljon eikä ollut yhtään. Sotapolku -- oli ollut ilo, mutta se loppui
lyhyeen -- hänen varustuksensa riippui ylisillä, vähän käytettynä.
Hänestä oli tullut talonpoika --. Mutta hänellä oli ollut tyttärensä --
koko hänen elämänsä oli käynyt rakkaaksi siksi, että hän sillä turvasi
heitä, noita hentoja pieniä olioita, joita hän oli pidellyt kädessään.
Hän muisti Kristiinan pienen kaksivuotiaan ruumiin olkapäällään, tämän
pellavankeltaisen, pehmeän tukan poskeaan vasten. Tämän kätöset,
jotka pitelivät häntä vyöstä ja tämän pienen, kovan lapsenotsan, joka
poksutteli häntä lapaluihin heidän lähtiessään metsälle ja lapsen
istuessa satulassa isänsä takana.

Ja nyt tällä oli ollut samat kuumat silmät kuin äidillänsä -- ja hän
oli saanut osansa. Istui siellä puolipimeässä, vuoteen silkkipieluksia
vasten. Hän oli ollut kokonaan kultainen kynttilän valossa -- kultainen
kruunu päässä, kultainen paita yllä ja kultainen tukka paljaita,
kultahohtoisia käsivarsia pitkin. Hänen silmänsä eivät olleet olleet
enää kainot --.

Isä vääntelehti häpeästä.

Ja kuitenkin hänen sydäntänsä veresti niin oudosti. Sen vuoksi,
mitä hän ei ollut itse saanut. Ja vaimonsa vuoksi, joka istui hänen
rinnallaan ja jolle hän ei ollut voinut antaa.

Säälistä sairaana hän etsi tämän kättä:

"Minä luulin, että meillä oli hyvä", hän sanoi. "Luulin sinun surevan
lapsiamme. -- Niin, ja että sinulla oli raskas luonto. En milloinkaan
ajatellut, että minä itse olinkin sen syy, etten ollut hyvä aviomies --"

Ragnfridia puistatti kuin kouristuksessa:

"Sinä olit aina hyvä aviomies, Lauritsa."

"Hm". Lauritsa istui leuka polvia vasten. "Ja kuitenkin sinä ehkä
olisit tullut onnellisemmaksi, jos olisit joutunut naimisiin niinkuin
tyttäremme tänään --"

Rangfrid ponnahti pystyyn ja huusi hiljaa ja viiltävästä:

"Tiedätkö sinä! Mistä sinä sait tietää -- miten kauan olet tiennyt --"

"Minä en tiedä, mistä sinä puhut", sanoi Lauritsa hetken kuluttua,
omituisen masentuneella äänellä.

"Minä puhun siitä, etten minä ollut neito tullessani vaimoksesi",
vastasi Ragnfrid ja hänen äänensä oli läpitunkeva ja kirkas epätoivosta.

Hetken kuluttua vastasi Lauritsa kuten ennen:

"Sitä minä en ole tiennyt ennen tätä hetkeä."

Ragnfrid makasi heinissä, hytkyen itkusta. Kun kohtaus oli ohi, kohotti
hän vähän päätään. Seinäluukusta alkoi kajastaa heikkoa valoa. Hän
erotti miehensä hahmon, tämän istuessa käsivarret polvien ympäri kuin
kivettyneenä.

"Lauritsa -- puhu minulle --" vaikeroi Ragnfrid.

"Mitä sinä tahdot että minun tulisi sanoa", kysyi mies liikahtamatta.

"Voi en tiedä -- toruisit minua -- löisit minua --"

"Se alkaa olla liian myöhäistä nyt", vastasi mies; hänen äänessään
tuntui ivan väre.

Ragnfrid itki taas. "Minä en huomannut pettäväni sinua. Olin itse
tullut niin petetyksi ja loukatuksi. Kukaan ei ollut säästänyt minua.
Sinut tuotiin meille -- minähän näin sinut vain kolme kertaa ennen kuin
meidät vihittiin -- minusta sinä olit vasta poika, punaposkinen ja
vaaleaverinen poika -- niin nuori ja lapsellinen --"

"Niin olin", sanoi Lauritsa ja hänen ääneensä tuli hiukan enemmän
sointua. "Ja siksi olisin uskonut, että sinun, joka olit nainen, olisi
pitänyt pelätä enemmän -- pettää minua, joka oli niin nuori, etten
mitään ymmärtänyt --"

"Myöhemmin aloin ajatella siten", sanoi Ragnfrid itkien. "Kun opin
tuntemaan sinut. Pian tuli aika, jolloin olisin antanut sieluni, jos
olisin saanut tehdyn tekemättömäksi."

Lauritsa istui vaiti ja liikkumatta; silloin sanoi taas vaimo:

"Sinä et kysy mitään?"

"Mitä se hyödyttäisi. Se oli kai hän -- jonka hautaussaaton kohtasimme
Feginsbrekkassa, kun kannoimme Ulvhildia Nidarosiin --"

"Niin", sanoi Ragnfrid. "Meidän täytyi astua tiepuoleen. Minä näin
hänet paareilla -- pappien ja munkkien ja asestettujen miesten
saattamana. Kuulin heidän sanovan hänen kuolleen hyvän kuoleman --
sopineen Jumalan kanssa. Rukoilin seisoessamme siinä Ulvhildin paarit
välillämme, että minun syntini ja suruni laskettaisiin hänen jalkojensa
juureen viimeisellä tuomiolla --"

"Niinpä kai", sanoi Lauritsa ja hänen äänessään oli taas äskeinen
ivallinen sointu.

"Sinä et tiedä kaikkea", sanoi Ragnfrid, jääkylmänä epätoivosta.
"Muistatko, että hän kävi luonamme Skogissa ensimmäisenä talvena
naimisissa ollessamme --"

"Muistan", vastasi mies.

"Jolloin Bjørgulv kamppaili kuoleman kanssa --. Kukaan ei ollut
säästänyt minua. Hän oli humalassa tehdessään sen minulle -- sitten hän
sanoi, ettei hän milloinkaan ollut minua rakastanut, ettei hän huolinut
minua ja käski unohtamaan --. Isäni ei tiennyt asiasta, hän ei pettänyt
sinua, sitä en luule. Mutta Trond tiesi -- me olimme parhaita ystäviä
siihen aikaan; valitin hänelle. Hän tahtoi pakoittaa tuon miehen
naimaan minut -- mutta hän oli vasta poika, ja sai ainoastaan selkäänsä
--. Sitten hän neuvoi minua olemaan hiiskumatta asiasta sekä ottamaan
sinut --"

Ragnfrid oli vaiti vähän aikaa.

"Kun hän tuli Skogiin --. Oli kulunut vuosi; en ajatellut asiaa varsin
paljon. Mutta hän tuli meille -- hän sanoi katuvansa, hän olisi nyt
ollut valmis ottamaan minut, jos olisin ollut vapaa -- sanoi pitävänsä
minusta. Niin hän sanoi. Jumala tietää, puhuiko hän totta. Hänen
lähdettyään -- en uskaltanut mennä vuonoon, en uskaltanut synnin
tähden, lapsen tähden. Ja sitten minä olin alkanut pitää niin paljon
sinusta!" Hän parkaisi kerran kuin kurjimmassa tuskassa. Mies käänsi
nopeasti päänsä häntä kohden.

"Kun Bjørgulv syntyi -- tunsin rakastavani häntä enemmän kuin omaa
elämääni. Kun hän kamppaili kuoleman kanssa, ajattelin, että jos hän
sammuu, sammun minäkin. Mutta minä _en_ pyytänyt Jumalaa jättämään
häntä eloon --"

Lauritsa istui hyvin kauan hiljaa ennenkuin hän kysyi kolkosti ja
raskaasti:

"Siksikö, etten minä ollut sen isä?"

"Minä en tiennyt, olitko sinä sen isä", sanoi Ragnfrid jäykistyen.

Pitkään istuivat he vaiti kumpainenkin. Sitten kysyi Lauritsa äkkiä
kiihkeästi.

"Jeesuksen nimessä, Ragnfrid -- miksi sanot tämän minulle -- nyt?"

"Jospa tietäisin." Hän väänteli käsiään niin että nivelet natisivat.
"Että saisit kostaa. Minä lähden talostasi --"

"Luulisitko siitä olevan apua minulle --?" Toisen ääni vapisi pilkasta.
"Ja sittenhän meillä on tyttäremme", sanoi hän hiljaa, "Kristiina ja
pienokainen."

Ragnfrid istui vähän aikaa hiljaa.

"Muistan mitä sanoit Erlend Nikulauksenpojasta", sanoi hän hiljaisesti.
"Mitä mahtanet nyt sanoa minusta."

Miehessä kävi ankara vilunpuistatus, se pehmitti hiukan kankeutta.

"Sinä olet nyt -- olemme eläneet yhdessä kaksikymmentä vuotta --
lähimailleen. Se ei ole samaa kuin jos minä olisin vieras. Ymmärrän,
että sinulla on ollut pahaa pahempi."

Ragnfrid vaipui itkien kokoon hänen sanojensa johdosta. Hän rohkeni
koskettaa Lauritsan toista kättä. Toinen ei liikahtanut, vaan istui
hiljaa kuin kuollut. Silloin vaimo itki yhä kovemmin ja kovemmin
-- hänen miehensä istui yhtä liikkumattomana tuijottaen harmaaseen
kajastukseen oven ympärillä. Viimein hän makasi hiljaa niinkuin kaikki
itku olisi ollut itketty loppuun. Silloin kosketti toinen keveästi
hänen käsivarttaan. Hän alkoi uudelleen itkeä.

"Muistatko", sanoi vaimo itkun lomasta, "sitä miestä, joka kävi meillä
kerran Skogissa asuessamme? Sitä miestä, joka osasi nuo monet vanhat
laulut? Muistatko laulun kuolleesta miehestä, joka tuli takaisin tuskan
valtakunnasta ja kertoi pojalleen mitä hän oli nähnyt siellä? Hän
oli kuullut kihnutusta alimmasta helvetistä, jossa uskottomat vaimot
jauhoivat miehillensä leipää mullasta. Verisiä olivat olleet kivet,
joita he jauhattivat, verisinä riippuivat heidän sydämensä rinnasta --"

Lauritsa ei virkkanut mitään.

"Minä olen ajatellut sen jälkeen aina tuota kertomusta", sanoi
Ragnfrid. "Joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin sydämeni olisi
ollut veressä, joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin olisin
jauhanut sinulle leipää mullasta --"

Lauritsa ei itsekään tiennyt, miksi hän nyt vastasi kuten vastasi.
Hänestä tuntui, että hänen rintansa oli ammollaan ja tyhjä kuten
miehen, jonka selkään on viilletty rankaisumerkki. Mutta hän laski
raskaasti ja väsyneesti kätensä vaimonsa pään päälle ja lausui:

"Multaa kai pitää jauhaakin, ennenkuin leipä itää."

Kun toinen tahtoi tarttua hänen käteensä suudelIakseen sitä, kiskaisi
hän sen kiivaasti pois. Sitten hän katsoi vaimoonsa, otti tämän toisen
käden, laski sen polvelleen, painoi kylmät ja kangistuneet kasvonsa
sitä vasten. Ja näin he jäivät istumaan liikkumatta tai puhumatta enää.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kristiina Lauritsantytär I (of 3): Seppele" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.